initial commit of ebook 9082HEADmain

1 files changed, 5492 insertions, 0 deletions

diff --git a/9082-8.txt b/9082-8.txt
new file mode 100644
index 0000000..5e9b742
--- /dev/null
+++ b/9082-8.txt
@@ -0,0 +1,5492 @@
+The Project Gutenberg EBook of Muistatko, by Juhani Aho
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+
+Title: Muistatko
+
+Author: Juhani Aho
+
+Posting Date: June 13, 2013 [EBook #9082]
+Release Date: October, 2005
+First Posted: September 4, 2003
+
+Language: Finnish
+
+Character set encoding: ISO-8859-1
+
+*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK MUISTATKO ***
+
+
+
+
+Produced by David Starner, Tapio Riikonen and Distributed Proofreaders
+
+
+
+
+
+
+
+
+
+
+MUISTATKO--?
+
+Kukkia keväiseltä niityltä
+
+
+Juhani Aho
+
+
+
+
+Kun hautasi umpeen luotua sen ympärille ryhmittynyt saattoväki kuin
+yhdestä suusta yhtyi viimeiseen virteen, paisuttaen sen kuin ylös
+korkeuteen kumpuilevaksi suitsutukseksi, vihlaisi rintaani katkera,
+kirvelevä tunne, että nyt olin sinut lopullisesti menettänyt. En ollut
+menettänyt sinua vielä _silloin_, kun olit hengähtänyt viimeisen
+hengähdyksesi. Pidin sinua silloin vielä kädestä ja sinä tunnuit olevan
+ainakin osaksi minun. Eikä erontunne arkkua hautaan laskettaessa ja sitä
+umpeen luotaessakaan vielä ollut täysin tietoinen. Olithan siinä, joskin
+turpeen alla, ja minusta oli kuin olisin, haudalle tullen ja sitä hoitaen
+ja kukittaen, vielä kauankin voinut olla kanssasi kosketuksissa. Ja
+olisihan, minunkin kerran kuoltuani, levätty saman turpeen alla, yhdessä
+elettyä yhdessä häviten.
+
+Mutta kun saattoväki sataäänisenä veisasi:
+
+    "Ja ruumis, se maatunut maassa,
+     nyt katoovaisuutensa muuttaa
+     ja taivaassa sielunsa kanssa
+     on alkava eloa uutta,
+     oi onnea, ihanuutta!"
+
+niin oli kuin ero olisi ollut lopullinen ja peruuttamaton. Ne kaikki,
+ystävät, tuttavat, jopa ventovieraatkin uskovaiset yhtäkkiä kuin
+tempasivat sinut minulta ja veivät miltei mielenosoituksellisesti sinut
+virtensä sävelsiivillä minulta pois. Monisatalukuisen seurakunnan ääni
+oli kuin yhden ainoan ääni, joka tulkitsi yhtä ainoata järkähtämätöntä,
+voitonvarmaa uskoa, että olet noussut sinne ja tulet siellä elämään
+niinkuin hekin vuorostaan kerran, kaikki, jotka siihen uskovat. Heidän
+uskonsa ei ollut minun, mutta minä tiesin, että se oli sinunkin. Rintani
+täytti kaipaus ja kaiho, etten voinut uskoa niinkuin sinä, vaikka olisin
+tahtonutkin. He ikäänkuin jostain voitosta riemuiten veivät sinut minulta
+sinne, mistä en koskaan sinua saavuta. Oli niinkuin he ikäänkuin
+enkelipilvessä olisivat kantaneet sinut näkyvistäni hautuumaan
+koivuholvin läpi ylös kesäiseen sineen ja auringon häikäisevään
+autereeseen, ja niinkuin sinä vastaansanomatta olisit antanut sen
+tapahtua, jättäen minut siihen avuttomine epäuskoineni, voimattani sinuun
+enää koskaan yhtyä.
+
+Tiesin, että uskoit elämään kuoleman jälkeen ja että oli taivas ja
+tapaaminen siellä. Ilmaisit sen uskosi silloin, kun ensimäinen lapsemme
+oli kuollut, sanoit, että elämäsi olisi mahdoton elää, jollet tietäisi
+tapaavasi jälleen niitä, jotka kerran kadotit. Se oli sinussa siis
+pohjimmaltaan vain rakkautta meihin, rakastamiisi, minuunkin, jotka
+tahdoit tietää kohtaavasi jossain vielä kuolemankin jälkeen. En hennonut
+edes koettaakaan sitä tunnelmaa sinulta riistää, en sinun tähtesi enkä
+itsenikään tähden, johon se myöskin kohdistui. Mutta sinä tiesit, etten
+minä sittenkään uskonut niinkuin sinä. Kai suritkin sitä salaisesti.
+
+Ja siksi oli nyt, niinkuin kaikki siteet välillämme olisivat katkenneet
+eivätkä olisi enää yhteen solmittavissa. Sinä olit mennyt ja minä olin
+jäänyt.... Juhlahymnein sinut juhlasaatossa oli minulta viety. Olimme
+eläneet ihanan elämän kaksin, nyt täytyy minun elää loppuikäni täällä
+yksin. Sinä näytit surumielisesti, mutta samalla alistuvasti siihen
+tyytyvän. Tunnuit sanovan: usko, niin tapaamme! Ja yhtäkkiä oli
+minustakin, kuin olisikin se vain _siitä_ riippunut. Niin pian kuin
+uskon, ettet ole mennyt, et ole. Kun tulemme elämään yhdessä siellä, niin
+elämme vielä täälläkin, joskin lyhyessä, satunnaisessa erossa. Olit vain
+mennyt hiukan edeltäpäin auringon maahan, minä täällä vain järjestäen
+jotain ja sitten seuraten.
+
+Olisin tahtonut, kiihkeästi tahtonut, mutta en kuitenkaan voinut. Kuinka
+tunteeni koettikin minua taivutella, järjelläni en voinut mitenkään. En
+voinut muuta kuin itseäni säälien valittaa: miksi on minulta otettu
+lapsuuteni usko?
+
+Olit kulkenut minulta avaruuden kuilun yli, olit iäksi mennyt sen
+toiselle puolelle. Uskaltaisinko minäkin, sittenkin, pyrkiä sen yli?
+Sinun vastuullasi, sinun uskoosi uskoen? Uhmata omaa epäuskoani?
+
+Tuli hetkeksi huikaiseva, vaivuttava halu siihenkin. Oli miten oli, kävi
+miten kävi--mitä minä täälläkään ilman sinua? Vaivoin jaksoimme
+yhdessäkään elää nämä viimeiset kirovuodet maailmansuruinemme,
+kansankipuinemme, omine onnettomuuksinemme. Kuinka voin jatkaa elämistä
+yksin, kun kaikki vain pahenee: olot, ihmiset, ei rehellisyyttä,
+oikeutta, vanhurskautta, totuutta--mitä minä täällä enää teen? On
+mahdotonta koettaakaan. Ei ole tarmoa työhön, valittaa en voi ...
+lähdenkö pois? Mutta jos en pääsekään yli? Jos joudun iäksi harhailemaan
+erossa sinusta. Sinä siellä, minä missä, ikuisessa erossa? En voi lähteä
+sille taipalelle. Jos eromme on oleva ikuinen, en sitä ainakaan itse
+tahdo jouduttaa.
+
+Samassa tunnen: olipa miten oli ... olitpa missä olit, elitpä tai olit
+kuollut, erottipa meidät millainen kuilu tahansa, minä _tahdon_ olla
+yhteydessä kanssasi. Ja kuta suurempi on uupumukseni astuessani
+hautuumaalta kotiin päin ja taistellessani hukkumistani vastaan, sitä
+kiihkeämmin minä turvaan tähän oljenkorteen: siihen, että sittenkin
+täytyy. Miten? Sitä en tiedä enkä käsitä enkä välitäkään tietää. Mutta
+kuilun poikki minä olen kulkeva. Hoen sitä itselleni kuin hourailija.
+
+Saavun kotiin. Talo on lehtikujan koivusta rannan pihlajaan saakka niin
+rauhallinen ja tyyni ja välinpitämätön, kuin ei täällä olisi mitään
+muutosta tapahtunut. Ja kuitenkin ne ovat nähneet, puut ja ikkunat ja
+päädyt, kaiken ja olleet mukana kaikessa. Miksi ne ennen aina elivät ja
+surivat ja iloitsivat yhdessä kanssamme? Nyt niistä on kadonnut
+myötätunnon ja osanoton henki. En sitä niistä löydä nyt niinkuin joka
+kerta ennen, kun tulin ja menin, nyt kun sitä eniten kaikesta
+tarvitseisin. Ovat korjanneet pois kuuset rappujen edestä. Pianpa
+ehtivät. Olisivat antaneet niiden siihen ruskettua niinkuin
+juhannuskoivujen, olisivathan olleet edes ne muistuttamassa siitä, että
+olit ainakin _ollut_ täällä, ollut siinä viimeisen kerran ja siitä
+lähtenyt.
+
+Minulta tullaan tiedustelemaan talon huomisia töitä: onko alotettava jo
+heinänteko vaiko mentävä ruismaata muokkaamaan? Väki on sekin, niinkuin
+ei mitään olisi tapahtunut eikä muuttunut. Minun täytyy antaa joitakin
+määräyksiä ja annankin. En jaksa paljoa ajatella, sen kuitenkin jaksan:
+Tähän taloon en voi jäädä. Kokonainen elämän malja yhteisiä iloja on
+suistunut suulleen eikä niitä ole enää, suruja ja kärsimyksiä en voi
+kenenkään kanssa jakaa. En jaksa, murrun niiden alle.
+
+Järvi oli tyven ja aurinko juuri laski. Sen muistan. Sitten vaivuin
+johonkin, johon jäin.
+
+
+
+
+Olen nukkunut yön ja päivän, ensi kerran viikkojen valvomisen jälkeen.
+Olen harhaillut autiossa talossa, jonka vähitellen taas tunnen omakseni.
+On kai juhannusilta, koska kaikki väki on poissa, järven rannoilla
+hulmuaa kokkovalkeita ja keinukalliolta kuuluu soittoa.... Sinäkin olet
+poissa, mutta kai tulet pian. Siltä varalta, että minä tulisin ennen,
+näyt--hyvä haltija--panneen esille illallisen ja peittäneen ruuat
+liinalla. En tahdo koskea niihin, ennenkuin tulet.
+
+Tiedän jo, että olet tullut pois sieltä, minne sinut veivät. Olen
+tavannut sinut kaikkialla. Puiston koivut ja rannan pihlaja tietävät jo
+tulostasi. Henkesi värähtelee joka lehvässä. Oli hyvä, että korjasivat
+pois hautauskuuset. Jään tänne enkä koskaan lähde. Nyt ei mikään paina,
+nyt kaikki tukee ja nostaa.
+
+Kuule, voin puhua sinulle milloin hyvänsä ja mistä hyvänsä!
+
+Tiedätkö, elämäni on löytänyt itselleen uuden lähteen!
+
+Muistatko, kuinka me kerran, sinä hirmuisena kesänä, kun petyimme
+kaikesta--omistamme, tästä kansasta, sen punaisista niinkuin sen
+valkoisistakin, kaikista parhaista ihanteistamme, kun työmme tulokset
+näyttivät luhistuvan raunioksi ja me sen alle ja vain sorasta nouseva
+pöly leijaili kaiken yllä--kuinka me, kun elämän surkeudella ei näyttänyt
+olevan mittaa eikä määrää, kysyimme vastausta odottamatta, miksi elämässä
+lopulta kaikki ei ainoastaan sorru raunioiksi niinkuin nykyisillä
+tappotanterilla, vaan sitten myös niinkuin siellä kuoleutuu ja kuivaa
+karuksi, ohdakkeiseksi erämaaksi, jonka hedelmöitymisestä ei ole
+toivoakaan. Ei kosteikkoa silmänkantamissa, ei taivaalla näkyvissä
+ainoatakaan pilveä, ei vesisuonta maan alla ainakaan meidän tiedossamme
+eikä saavutettavissamme. Miksi epäilys, uupumus on ainoa, joka jää? Miksi
+henkikin kuivuu ja kuihtuu yhdessä ruumiin kanssa? Onko senkin saatava
+kasvuvoimansa aineesta? Eikö sekään kestä ajan vaihteita? Jos henki on
+vapaa, riippumaton, miksi se ei pysy vireessään ruumiin sortumisesta
+huolimatta? Eikä vain meidän, vaan koko maailman henki? Eikö olekaan sen
+sisältöä ilman sen kuorta? Onko henki vain jotain semmoista kuin höyry
+kattilassaan, sähkö patteriinsa sidottuna?
+
+Nämä olivat minun viimeaikaisia vaikeroimisiani. Sinä koetit sanoa
+vastaan. "Henki virkistyy ja uudistuu omasta voimastaan. Ihanteet ja
+aatteet imevät voimaa itsestään, siitä, mitä ovat olleet ja mitä ovat
+saaneet aikaan. Vaikkei niillä enää näyttäisi olevankaan nykyisyyttä,
+eikä olevan tulevaisuudesta tietoa, on niillä ollut entisyys, joka ei voi
+hävitä, koska ei mikään häviä. Koska ei häviä meren vaahtokaan, vaan
+muuttuu tuulen kuollessa takaisin vedeksi, koska se ei ollutkaan vaahtoa
+se, joka haihtui, vaan vettä, joka iät kaiket elää, liikkuu ja läikkyy."
+
+Jotain semmoista puhuit silloin, kun vielä voit. Et kauankaan senjälkeen
+enää voinut. En ymmärtänyt sinua silloin, et saanut minua silloin
+siivilleni. Kai elämänlähde, sen alati uudistuva vesisuoni, oli johonkin
+kätkettynä, mutta minulla ei silloin ollut sitä kaivonkatsojatietäjän
+taikasauvaa, jonka avulla olisin sen löytänyt, ei sitä tuoretta oksaa,
+joka olisi taipunut sinnepäin, missä kaivo oli kätkettynä.
+
+Ja nyt minulla on se taikasauva, ja juuri nyt se taipuu uutta tähän asti
+tietämätöntä, minulle kätkössä ollutta elämänlähdettä kohti.
+
+Käyskelin täällä kuin nukkuvassa, lumotussa puutarhassa, jossa ei lintu
+liikahda, ei oksa, ei puu, eikä valvo muu kuin valoisa, viileä kesäinen
+yö, ja jossa sinä nukut jossain kuin sadun prinsessa--niin yhtäkkiä
+levähtää eteeni kuin valoisalle vaatteelle häilähtelevä sarja eletyn
+elämäni kuvia joista en tiedä, mistä ne saavat valonsa, mutta joissa näen
+liukumassa ohitseni sinut ja onnellisimmat hetkeni--enkä ainoatakaan
+onnetonta. Vaelsin eilen pimeässä, haparoiden eteenpäin, kopeloiden käsin
+ja jaloin, kiukutellen elämän kurjuutta ja pahoitellen maailman pahuutta.
+Niinkuin kerran vuoristossa, missä pimeä yllätti, sakenemistaan saeten.
+Ja yhtäkkiä alkaa siellä koko taivas salamoida, mutta ei jyristä, valot
+syttyvät ja sammuvat ja syttyvät uudelleen ja alinomaa, välähdellen
+vuorilta ja vuorten takaa, heijastaen sinisiltä jäätiköiltä ja
+lumihuipulta toiselle ja sieltä alas, niin että kuljettavani polku yli
+kaitaisten siltain ja ohi ammottavien kuilujen pysyy valkeana ja
+turvallisena kuin päivällä.... Onnemme parhaat hetket, ihanimmat
+elämyksemme, suuret ja pienet, elämämme huiput, olen nähnyt ja näen ne
+ylösnousseina, uskosi herättäminä kuolleista. Ne ovat siinä ja tuolla ja
+kaikkialla ympärilläni. Maan alla kumpuaa ja taivaalla hehkuu ja loistaa,
+tämä lumottu puutarha herää ja sinä nouset puutarhan pihlajan alta ja
+tulet vastaani niinkuin silloin--muistathan--kun siitä ensi kerran
+ojensit minulle kätesi ja kun minä ujona ja mykkänä en saanut sanaakaan
+sanotuksi tervetuliaisiksi, vaan sinä kasvojesi ilmeellä itse sanoit
+itsesi tervetulleeksi. Tappotannerten rauniot ovat tasoittuneet ja talot
+ja puutarhat ja puistot ja pellot ovat vanhoilla paikoillaan, ei mitään
+ole hävitetty, erämaa kukkii, koko maailma on ennallaan--niinkuin tämä
+talommekin, josta en ikinä lähde--sanoinhan jo: minä jään tänne enkä
+koskaan lähde.
+
+Pian, pian ne muistiin, onneni hetket! Myöskin muu maailma ehkä niitä
+tarvitsee, kaikki, jotka vaeltavat pimeydessä ja epätoivossa eivätkä
+tiedä, missä on _heidän_ elämänsä lähde ja miten se on löydettävissä.
+
+Niitä nousee minulle joka askeleella kuin kukkia keväisellä niityllä.
+Niitä on yhtä paljon elämäni varjoisilla alangoilla kuin sen päiväisillä
+rinteilläkin. Onko niitä todella voinut olla siellä niin paljon? Musta,
+kylmä maa peittyy kokonaan niiden alle, näen ne kunkin erikseen, voin
+laskea ja luetella ne, etäämpää näen niitä loppumattomasti toisen
+toisensa takana sulaneina yhteen kuin kukkasvainioksi, kuin kukkasmaaksi.
+Saan niitä, milloin tahdon, sylini täydet, sirotan ne kaikkialle
+kaduille, hävitetyille paikoille, levitän ne kuin purppuravaatteen
+kuningasten kulkea,--ei kuningasten, vaan kerjäläisten, meidän kaikkien,
+joilla ei näyttänyt enää olevan mitään onnea, ei ainakaan omaamme. On,
+on, vaikka emme sitä tiedä emmekä ymmärrä.
+
+Minä vapisen kiihkosta kuin lapsi, joka tyhjä tuohinen kädessä laahusti
+kotiinsa päin marjasta, missä ei koko päivänä ollut mitään löytänyt, ja
+yhtäkkiä yllättää mansikka-ahon tai vadelmikon raunion kupeella--tuolla,
+tuolla niitä punoittaa suuria, meheviä, kuinka paljon tahansa, enemmän
+kuin mihin astia riittää ja ehdin yksin poimia. Kun ei vain kukaan toinen
+tulisi ja veisi, minkä minä olen löytänyt--ei, tulkoot kaikki, koko
+maailma, saatte kaikki, en tahdo itselleni mitään, sillä minulla on nyt
+yllin kyllin onnea loppuiäkseni, kun ammennan uudelleen entisen elämäni
+onnet.
+
+Tunnen yhtäkkiä voivani unohtaa kaiken. Luontokin, vaikka taistelee ja
+voihkaa ja kärsii ja näyttää kuolleen valkoisen vaipan alle, pääsee
+rauhaan, iloitsee eikä näytä muistavan muuta. Ei kesäinen tyyni lampi
+lipattavine laineineen muista talvellista jääpeittoaan, ei lehto
+hiirenkorvalla ollessaan syksyn kellastuneita, putoilevia lehtiä, ei
+tyven meri myrskyä, ei kukkaniitty kuloa. Miksi minä sitten murheitani ja
+kärsimyksiäni!
+
+Sillä ethän olekaan kuollut. Jos olit, herätin sinut henkiin. Houkuttelin
+sinut takaisin ja luon sinut ehommaksi entistäsi. Sinä luot itsellesi ja
+minulle ja meille taivaan täällä, heräät hengettärenä, joka käy talosta
+taloon, majasta majaan niitä kaunistamassa. Lohdutukseksi varsinkin
+niille, jotka eivät jaksa uskoa elämään kuoleman jälkeen, mutta eivät
+myöskään kuolemaan elämän jälkeen, vaan tahtovat elää uudelleen sen, mikä
+tässä elämässä oli ihaninta ja parahinta, niinkuin se olisi tuleva elämä.
+
+Ajattele, että onnettomuutta ei ole, kun sitä ei anna olla. "Onhan sitä
+tuossa ja tuossa, onhan joka tien varressa kaatuneita, lahoneita puita,
+ja erämaassa valkenevia luita." Olkoon, mutta katso myös hongikon
+humisevaan holviin ja tähtää kauas taivaanrantaan päin, mistä kosteikon
+palmu viittoo tietä. Elkää välittäkö siitä surkeudesta, minkä näette,
+niin ette näe. Kieltäkää tosiasiat, niin niitä teille ei ole. Opetelkaa
+hymyilemään, silloin kun teillä on suurin suru. Käykää onneen niinkuin
+kukka aurinkoon päin silloinkin, kun aurinkoa ei ole, pilvisimmälläkin
+säällä, yölläkin, napaseutujenkin yössä. Kääntykää siihen päin niinkuin
+islamilainen Mekkaansa, valvokaa niinkuin neitsyet ylkää odottaen, että
+ehditte ajoissa, ajoissa niinkuin aamua aavisteleva kukka, kääntyneinä
+itään imeäksenne siitä itseenne heti ensimäisen onnen auringon säteen.
+
+Kulkekaa, ihmiset, umpisilmin onnettomuudelle, elkää muistako suota,
+johon olitte uponneet, vaan ihanaa tunnetta, kun pelastuitte ja pääsitte
+sen reunaan ja riensitte ylös vaaran laelle. Kuinka monta kertaa olikaan
+meillä juuri niin! Minä tahtoisin antaa kaikille tämän elämänviisauden
+ohjeen. Muistatko, mitä me lastemme haudalta palattuamme päätimme? Sinä
+sanoit: "Koettakaamme olla, niinkuin sitä ei olisi ollutkaan. Tasotamme
+sen, kylvämme siihen kukkia. Emme pane hautaristiä, vaan vihreän puun,
+jossa ei ole syntymä- eikä kuolinvuosia, ja joka vain vihertää ja
+tuoksuu. Unhotuksen evankeliumi olkoon meidän, niinkuin se on ollut
+ihmiskunnankin. Se on sen terveydekseen siten järjestänyt. Jos kaikki
+vääryys ja kauheus, mitä maailmassa yleensä on tapahtunut, alati eläisi
+muistossa ja mielissä, täytyisi verikostossa surmata kaikki ja lopulta
+itsensä sovitukseksi. Ei mitään sovitusta, ei mitään uhria--ei mitään
+anteeksiantoakaan, ainoastaan unhotus, niinkuin me--niinkuin sinä teit
+niille, jotka surmasivat poikamme. Jos ihmiskunta olisi kätkenyt itseensä
+kaikki onnettomuutensa, maallisia murheitaan hautoen, olisi se jo aikoja
+sitten menehtynyt, tukehtunut, kuollut oman mielensä myrtymykseen, omien
+veriensä myrkytykseen." Se oli sinun oppiasi tämä, sinä aioit elää sen
+mukaan. En tiedä, mistä olit sen saanut--ehkä oli se verissäsi perintönä
+joltain esi-isältä tai esi-äidiltä, paljon kärsineiltä ja paljon
+kestäneitä, jotka eivät koskaan nostaneet kättään kohtaloaan kirotakseen,
+vaan tyytyivät siihen sen voittaakseen. Sinussa kai virtasi niinkuin
+minussakin semmoisten veri, joissa oli vuosisatojen täytymys ja tyytymys,
+jotka olivat vieneet hallavuosilta voiton ja kestäneet vanhojenkin isojen
+vihojen kauhut: meidän on kestettävä näiden uutten, sinä sanoit,
+ennenkuin sorruit. Sinussa virtasi semmoisten vanhojen uskovaisten veri,
+sinä olit heistä tulos. Meidän vanhempamme olivat uskovaisia ja emmehän
+mekään omalla tavallamme muuta kuin uskoneet.
+
+Tunnen, että minussa alkaa soida hymni onnesta, ilolaulu onnelle. Sen
+aiheet kokoontuvat kaikkialta, missä ne ovat hajallaan kuin Lemminkäisen
+ruumiinosat, jotka rakkaus kokosi, ja lähetti mehiläisen taivaasta
+noutamaan niille hengen. Sillä sinähän menit sinne vain tullaksesi ja
+tuodaksesi. Sortui kaikki ja kaikki on rakennettava alusta. Menetin
+maani, kansani, uskoni, molemmat poikani, lopulta sinutkin. En pukeudu
+tuhkaan ja säkkeihin niinkuin Job, en kiitä siitä Herraa, niinkuin hän
+teki, vaan vaadin ja otan häneltä takaisin, mitä olen menettänyt. Liitän
+pala palalta yhteen särkyneen elämän sirpaleet ja nostan ne jalustalle.
+
+Kuljen kuin uuden elämän luomisen huumeessa. Luon sen muistoistani.
+Rakennan, mitä minulta polttivat, sovitan sillä, mitä rikkoivat, viiton
+heille kaikille sovituksen tien. En enää jaksa enkä tarvitse surra omaa
+kohtaloani, en isänmaan enkä muun maailman. Pakenen tätä inhaa ikää
+siihen ihanaan aikaan, kun tätä ei vielä ollut.
+
+En tiedä, mihin joudun, mutta yhden tiedän--: kuinka. Lähden muistojen
+taipalelle, lähdemme yhdessä; ensin yksin, sitten sinun kanssasi!
+
+
+
+
+Muistatko--ethän voi, sillä eihän sinua silloin vielä ollut, ei ainakaan
+minulle. Mutta etköhän kuitenkin ollut mukana jo silloinkin, mukana
+elämäni aikaisimmassakin onnessa.
+
+Se oli, niinkuin sanottu, keväinen metsäniitty, nuokkuen kukkia niin,
+että mikä siinä lienee ollutkin pahan mielen mustaa mutaa ja murheiden
+kiviä ja nokisia kantoja niiden alla, ne peittyivät niihin. Sanoit usein,
+että lapsuutesi oli ollut sinullekin niinkuin minulle yhtämittaista
+onnea. Ehkä sinun onnesi kukat olivat toiset, minun toiset, mutta
+molempain kuitenkin kukkia.
+
+Ja mikset olisi voinut jo silloin olla täällä, missä minäkin! Ainakin nyt
+minulla on se tunne, että jos joku silloin olisi sanonut minulle, että
+sinulla on ystävä, joka jostain sinua katsoo, vaikket häntä näekään,
+olisin uskonut sen heti, empimättä. Jos minulle olisi sanottu, ettei hän
+tosin vielä ole syntynytkään, mutta että hän syntymättömänä jo pyrähtelee
+kuin pikku lintuna tämän talon ympärillä, niin olisin uskonut senkin.
+Että vaikkemme heitä näekään, he kyllä näkevät meidät. Minulle
+sanottiinkin joskus, että lapset, jotka eivät vielä ole syntyneet,
+liikuskelevat sen talon tienoilla, johon kerran tulevat. Niin olin muka
+minäkin tehnyt. Minun oli helppo uskoa se silloin eikä minun nytkään ole
+erikoisemman vaikea uskoa, että toisilleen määrätyt henkinä seurustelevat
+toistensa kanssa jo ennen henkilöitymistään. Se on niin kaunista ja
+näyttää selittävän niin paljon siitä, mikä on salaperäistä ja muuten
+käsittämätöntä. Ja olisiko se sen ihmeellisempää kuin kaikki se, mikä on
+satunnaista? Olisiko ollut vain pelkkä sattuman oikku, että me tapasimme
+toisemme, ja kaikki, mitä siitä seurasi? Ettei se olisi ollut mitenkään
+edeltä määrätty?
+
+Varmaan sinä olit joku niistä valkorinta-pääskysistä, jotka muistan,
+ennenkuin mitään muuta muistan, istumassa ja sirittämässä aitan harjalla
+tai viilettelemässä ilmassa, kun minut on kannettu päiväpaisteeseen
+pihalle. Kukuit ehkä käkösenä, jonka kuulin, mutta jota en koskaan
+nähnyt. Saatoitpa olla se tiainen, joka talvella tuli naputtamaan
+ikkunaan ja jonka luulin pyrkivän sisään ja joka kerran tulikin avatusta
+ikkunasta eikä mitenkään tahtonut lähteä ulos. Olithan tietysti täällä,
+kuinka et olisi ollut, vaikkei sinua vielä olisi ollutkaan, koskapa olet
+nytkin, kun sinua ei enää ole, enemmän kuin oli silloinkaan. Kun olet
+täällä se ilma, jota nyt hengitän, mikset olisi ollut sitä jo silloin?
+
+Kuinkas minun muuten olisi niin sanomattoman suloista muistella
+muistojani niiltä ajoilta? Eivät ne tuomatta tule. Joku niitä sieltä
+kukkasniityltä poimituttaa ja tänne kannattaa. Ne tulevat sieltä kuin
+ilakoivan lapsilauman tuomina, jotka odottavat isoisän oven takana,
+juhlapukuisina, valmiina häntä laululla herättämään hänen
+syntymäpäivänään, jokainen koettaen kuin toisensa kilvalla kurkottaa
+niitä minulle. Niitä ojennetaan minulle pitkin päivää kaikkialla, missä
+vain liikun. En tiedä, mitkä niistä ennen toisia ottaisin vastaan, ne
+ovat minusta yhtä kauniita kaikki. Kun tulen tänne työhuoneeseeni, joka
+oli myöskin isäni työhuone, on niitä pöytä ja ikkunat ja uuninreunat
+kukkuranaan. Ei riitä maljakoita mihin niitä panna. Sinäkö panet heidät
+tuomaan niitä tänne, tähän huoneeseen, joka on niin täynnä sinua, ensin
+aavistusta sinusta, sitten kaipausta, sitten kaikkien toiveideni
+toteutumista? Täällä sinua ikävöin, tänne sinua odotin, tietämättä
+silloin vielä sinusta mitään. Tämä oli häähuoneemme, tämä työhuoneeni,
+tänne sinä tulit ensin yksin luokseni, sitten lasten kanssa, toista
+käsivarrellasi kantaen, toisen kieppuessa helmoissasi. Kuulen pienet
+askeleet eteisessä ja käden haparoivan lukkoa. Minä järjestelin joitakin
+talous- ja tilikirjojani, sinä kudoit jotain lämmintä ja pienokaiset
+kisasivat vuoteessa siihen lopulta nukkuen, milloin poikittain, milloin
+pitkin. Varhaisimpia muistojani on, että minäkin aikoinani kisasin siinä
+samassa vuoteessa. Täällä me lopuksi yhdessä itkimme poikiamme, kun
+heidät meiltä vietiin--mutta ei _siitä_ nyt sanaakaan, sillä tämä ei ole
+siitä. Ikkunastahan näkyvät koivukäytävä ja vainiot ja kirkko ja silta ja
+virta ja kirkonsalmi ja kaukana tummametsäiset vaarat: yhteisen onnemme
+elinpaikka ja olinpaikka, taulu ja sen kehys.
+
+Enhän tiedä, oliko lapsuuteni juuri se, miltä se minusta _nyt_ näyttää.
+En tiedä tarkoin, mikä on unta ja mikä totta siinä, mitä siitä muistan.
+Seison sen tällä puolella niinkuin usmaverhon edessä. Toiset elämykset
+sen takaa näkyvät vain himmeinä ja haavemaisina, mutta toiset heloittavat
+täydessä valossa. Se verho on niinkuin utuseinä, jota varhaisen
+sunnuntaiaamun aurinko ja sen virittämä hiljainen tuulenhenki ajaa rannan
+puihin sitä niissä liestytellen ja ratkoen, availlen ja taas sulkien.
+Milloin näkyy ja milloin taas katoo palanen metsäistä nientä, rantaa,
+saari, joku lato luhdalla häikäisevässä, täydessä valossa. Väliin on
+peitossa kaikki, kaikki, mikä on maassa, mutta taivas on koko ajan
+sininen ja vapaa. Kuuluu ajavien ääniä ja soutavien aironliikettä,
+kirkonkellojen soittoa sunnuntaisin. Ei näy paljoa kerrallaan, mutta se,
+mikä näkyy, näkyy voimakkaana ja valoisana. Sillä valoisa aamu,
+sunnuntaiaamumaisema on minulle lapsuus elämyksineen. En saa sieltä nyt
+pakottamallakaan esiin muuta, kuin mikä on mieluista muistella. Miksi
+muistuu vain se? Siksikö, että onnen kasvuvoima keväisessä rehevyydessään
+on niin suuri, että se tukehduttaa kaikki murheelliset rikkaruohomuistot?
+
+
+
+
+Lapsuus on lyhyitä ja nopeita elämyksiä, voimakkaita vaikutelmia, se ei
+ole kokonainen eikä yhtenäinen, mutta ei siinä myöskään ole mitään
+puolihämyistä eikä himmeää. Mutta heleimmilläänkin se on salaperäinen ja
+selittämätön. Se oli minulle täynnä näkyjä ja pikku ihmeitä, joita en
+kuitenkaan semmoisina pitänyt, vaan jotka olivat kaikki ymmärrettäviä--
+ehkä siksi, ettei tuntenut edes tarvetta niiden ymmärtämiseen. Ei mikään
+olisi voinut hämmästyttää. Uskoi kaikkeen ja teki kaikesta toden ja
+ilonaiheen. Ihastui kaikkeen, ei ihmetellyt mitään. Jos kuu ja tähdet
+olisivat alkaneet tanssia viiruina taivaalla niinkuin päreen hehkuva
+hiili sitä pimeässä pirtissä kiivaasti heiluttaessani, olisi se vain
+ollut hauskaa, olisin hypellyt varpaillani ja taputtanut käsiäni
+jumalalle, jonka pisti päähän näin huvittaa lapsiaan.
+
+Lapsi on elämänsä loitsija, oman itsensä taikuri, pikku Prospero, jolla
+aina on saapuvilla ja käskettävänään mielikuvituksensa Ariel. Hän taittaa
+lepänlatvoja siivikseen, liehuttaa niitä ja on lintu ja lentää. Hän
+tarvitsee ratsun, tempaa kepin ja keikahtaa sen selkään ja ajaa.
+Haukahtaa ja on koira, ammahtaa ja on lehmä, hirnahtaa ja on samassa
+varsa, ynähtää ja on vasikka.
+
+Ei ole mitään eroa lapsen unella ja todella, hän valvoo ja nukkuu
+tietämättä, mikä on unta ja totta. Lapsuuteni _kokonaisuudessaan_ on kuin
+joku senaikuinen tällainen _yksityinen_ yö: nukun pitkät ajat niin
+sikeästi, ettei siitä ole muuta muistoa kuin pimeys. Sitten alkaa sen
+sisästä häämöitellä suloisia unia, useinkin samoja ja ennen nähtyjä:
+uskaltaa hypätä katon harjalta, kun jo tietää, ettei loukkaa jalkaansa;
+osaa ja saa uida; saa ratsastaa _oikean_ hevosen selässä. On joskus pieni
+painajaishätä, kun iso koira ajaa, mutta se ei saa koskaan kiinni. Herää
+ja nukkuu uudelleen ja on taivaassa, jossa lapsillekin on varattu omat
+pienet kultapöytänsä ja kultajakkarat, ja tarjotaan luumuja ja kermaa
+hopealautasilta. Mutta juuri kun on ollut saamassa sen suuhunsa, herää
+pahimmoilleen. Se on suru, ei sentään suurimpia, sillä toivoo, yhä
+unessa, että toisen kerran on taivaassa parempi onni.... Jos olet siellä,
+pidä huoli, että lapset eivät herää, ennenkuin saavat syödyksi luumunsa
+kerman kera.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Aikaihmiset alkavat nouseskella, mutta minun ei vielä ole tarvis. Olen
+puolihereillä, mutta tahdon säilyttää unen silmissäni enkä avaa niitä.
+Kuuluu hiljaista liikettä ja kuiskutusta. Joku kohottaa minua olkapäistä
+ja asettaa pääni tyynylle ja vetää peitettä jalkojeni päälle. Äiti se on,
+tunnen hänen otteensa, joka on toinen kuin lastenhoitajan. Raotan hetken
+päästä silmiäni. Takassa leimuaa aamuvalkea ja äiti istuu sen ääressä ja
+parsii kintaita. Ne ovat minun, joihin eilen tuli reikä. Heti kun nousen,
+menen mäkeen. Mutta nyt ei ole vielä aika nousta, sillä ikkuna on musta.
+Äiti sanoo: "Tuti vielä." Nukun taas ja kun herään, on iso päivä ja
+ikkunasta näkyy huurteinen koivu. On satanut tuoretta lunta. Seinällä
+vastapäätä vuodetta vaeltaa lattiasta kattoon ulottuva pitkä kaitainen
+varjo nurkasta toiseen, kadoten uunin taa; hetken kuluttua liukuu sama
+varjo uunin takaa ja katoo nurkkaan; sitten tulee niitä kaksi, toinen
+toisaalta niinkuin kaksi ihmistä vastakkain, ne sulavat hetkeksi yhteen
+ja seisovat siinä keskellä seinää; sitten ne eroavat kukin haaralleen. En
+tiedä, mitä ne ovat, enkä kysy. Tuolilla vuoteen vieressä on uusi kelkka
+ja ne minun kintaani. Minä pelmahdan pystyyn ja kirkaisen riemusta. Mitä
+sinä päivänä sitten tapahtui, en muista. Mutta niinkuin semmoinen yö ja
+semmoinen aamu on minulle koko lapsuuteni.
+
+On kuin senaikuiseen onnentuntuun tullen pääsisin heti kosketukseen
+myöskin kaiken sen onnen kanssa, mitä minulla on elämässäni yleensä ollut
+sinun kanssasi. Niinkuin siellä olisi pohjallinen koko elämäni langan
+kultaisen kerän. Kultaisenko? Ei ole kaikki kultaa, joka kiiltää,
+sanovat, eikä kai ollut silloinkaan, minullekaan. Vaan vaikka se
+olkoonkin valekultaa muille, minulle ei lapsuudessani mikään ollut
+valekultaa. Lapselle kaikki kiiltää ja lapselle kaikki on kultaa,
+kuvittelunsa kultaa. Ja eikö elämä yleensä ole kuvitellen elettyä,
+silloin kun se on kauneimmin eletty, sitä kauniimmin kuta kuvitellummin?
+Taivaan valtakunta on lasten, mutta lasten valtakunta on myös taivas.
+
+
+
+
+Se valtakunta oli pieni ja rajoitettu. Siinä ei alussa ollut muuta kuin
+pihamaa huoneiden ja ulkohuoneiden keskessä, ja puutarha ja pienet pellot
+ja tie rantaan ja toinen metsänrantaan ulkoveräjälle ja siitä suureen
+ulkometsään. Kaikki, mikä tapahtui ulkopuolella, tapahtui toisessa
+maailmassa. Yhteyttä sen kanssa ylläpiti vain se, mikä sieltä näkyi ja
+mitä sieltä kuului. Jotka ajoivat maantiellä tai soutivat järvellä, eivät
+olleet meidän maailmasta, vaan siitä toisesta. Ne olivat vieraita ja minä
+niitä vierastin ja vieroin. Vieras, vihainen härkä puski veräjää, mutta
+ei päässyt. Se mylvi kerran koko kesäisen yön ja ammui vimmatusti, mutta
+minua ei pelottanut vuoteessa isän selän takana. Toisen kerran kävi
+ukkonen, jyrisi ja leimahteli, valaisten isän korkean otsan hänen
+istuessaan ja katsoessaan ikkunaan. Isä on totinen ja pelkää, koska se on
+Jumalan voima, joka käy, ja koska milloin tahansa saattaa samalla tavalla
+jyrähdellen ja leimahdellen tulla maailman loppu. Minä en pelkää, koska
+se on aidan takana ja minä olen isän selän takana. Ei meidän maailma
+lopu, vaikka muu maailma siellä loppuisikin.
+
+Tämä kotoisen turvallisuuden tunne on elämäni ensimäisiä onnen tunteita.
+
+Minulla ei ole mitään tarvetta pyrkiä pois pihamaan puitteista. Kun ensi
+kerran joudun maantielle ja kuulen kärryjen rytinää, juoksen täyttä
+karkua kotiin niinkuin ketunpoika luolaansa. Näen kyllä kaukaa
+kirkontornin ja pappilan keltaisen päädyn ja suuret ikkunat ja valkoiset
+ikkunalaudat, kuulen säännöllisesti soitettavan siellä ruokakelloa, jonka
+mukaan meilläkin tulevat töistä, kiipeänpä aidallekin nähdäkseni
+seipäästä pidellen paremmin, mutta minun ei tee sinne minnekään mieleni.
+Näen samasta paikasta toisenkin talon, vastakkaiselta taholta, Iivaaran
+rinteeltä hyvin kaukaa salojen takaa toiselta puolen järven. Se on
+vieläkin suuremman ja komeamman näköinen. Sillä on ruskea katto ja
+vihreät seinät, mutta ikkunoita ei näy. Minä tiedän, että se on
+metsänkuninkaan Tapion linna, koska Satu-Anni niin sanoi. Muut sanovat,
+että se on vain vanha aho, jonka jyrkkä rinne näyttää seinältä ja
+rusottava kaski katolta. En usko. Se _on_ sen Tapion linna. Uskon kaiken
+siksi, miksi mieleni tekee.
+
+Minulle on ja elää ja haastelee kaikki, niinkuin itse tahdon. Jokainen
+esine elää, jokaisessa on henki. Hieno virpa vingahtaa, vähän paksumpi
+vongahtaa, kun niitä huiskutan, mutta luuta suhahtaa. _Minä_ saan niistä
+ne äänet. Minä annan niiden haastaa niin kauan, etten enää jaksa.
+Keppihän kalahtaa, kun lyön sillä toista keppiä, toinen keppi toisin kuin
+toinen. Keppi suuttuu ja lyö minua peukaloon. Minäkin suutun ja lyön
+takaisin _pahaa_ keppiä. Tynnöristä vastaa toisin, kun siihen puhun, kuin
+jos siihen kuiskaan. Metsä huutaa: "Hoh!", kun minä huudan: "Hoh!"--
+"Hih!", kun minä huudan: "Hih!". Oli siitä niin hauska, olin siitä niin
+onnellinen, että sitä muistaessani yhä vieläkin on siitä hauska ja olen
+siitä onnellinen.
+
+Ei mikään ole siihen aikaan niinkuin se oikein on. Ei mikään ole minulle
+niinkuin muille. Minä aavistelen aikaihmisten puheista, että heillä on
+toisin kuin minulla, etteivät näe sitä mitä minä. He välistä hymähtävät
+minulle, vaikken ymmärrä miksi.
+
+Ilmaantuu tuon tuostakin iso musta lintu pihaan, jolla on punatupsu
+niskassa ja pitkä nokka. Se lentää pitkissä ponnahduksissa, siivet kauan
+supussa, laskeutuu ja nousee, ja sen huuto kuuluu jo kauan, ennenkuin se
+näkyy. Se lentää aitan seinään, pysyy siinä ja takoo sitä niinkuin
+päästäkseen seinästä sisään. Aitan seinästä se menee tallin seinään,
+siitä lahoon koivuun puutarhassa ja kumauttelee sitä. Sitten se lentää
+virran yli ja huutaa mennessään, ja sen huuto kuuluu vielä kauan. Se
+tulee silloin, kun pihalla ei ole muita kuin minä. Minä kuvittelen, että
+se tullessaan ja mennessään viheltelee vain minulle. Kerran käki tulee
+kukkumaan ihan pihakoivuun eikä silloinkaan ole muita kuin minä. Minä
+näen, kuinka sen kurkku pulpahtelee ja pyrstö liikahtelee joka kerta, kun
+se kukahtaa. Sanovat tietävän kuolemaa, kun käki tulee pihaan kukkumaan.
+Minulle on kuolema sitä, että lapsi pääsee taivaaseen. Minun oli
+mieluista ajatella, että se tulee ottamaan minua. Mutta ei kauankaan sen
+jälkeen syntyi minulle pikku sisar.
+
+Miksi tilttaltti niin mukavasti nostanee ja laskenee pyrstöään, kun
+pysähtyy kivelle? En väsy sitä katsomasta ja kummastelemasta ja seuraan
+sen mukana portille asti. Teen itselleni pyrstön kattopäreestä, hyppelen
+kiveltä kivelle ja nostan ja lasken.
+
+Miksi leppälintu, jolla on pesä liiterin nurkkalaudan alla, välistä
+piipittää, niinkuin sillä olisi hätä? Se kuin itkee jotain. Mitä se
+itkee? Miksi tulee sade yöllä, kun se illalla itkee?
+
+Eräänä keväänä ennen jäiden lähtöä laskee parvi suunnattoman suuria
+valkoisia pitkäkaulaisia lintuja sulaan virtaan. Ne uiskentelevat siinä
+edestakaisin ja sukeltavat päänsä ja kaulansa veteen. Minä katselen niitä
+tästä isän kamarin ikkunasta, polvillani tuossa sohvalla, minulla on yskä
+enkä saa mennä ulos. Yhtäkkiä ne kaikki ojentavat kaulansa. Joku ajaa
+sillalla. Sitten ne nousevat siivilleen ja lähtevät lentämään pohjoista
+kohti yli harmaan lumettoman jään.
+
+Sen ajan muistoja ovat kevätillat, jolloin sammakot kurnuttavat, niin
+että metsät ja niityt ja rannat helisevät, ja kuuluu myös puron kohina
+niittylahden pohjasta. Näin yhden niitä lätäkön reunalla navetan takana.
+Sillä oli suuret ulkonevat silmät kuin nälkäisillä sairailla
+kerjäläislapsilla. Sillä oli suuri vatsa ja hintelöt sääret. Minä käännän
+sen kepillä selälleen ja se potkii ja sen vatsa on keltainen. Minun on
+paha olla. Tunnen ehkä ensi kerran elämässäni tunnonvaivoja.
+
+Siihen aikaan oli jonakin vuonna nälkävuosi. Näen suuren muuripadan
+aamusta iltaan asti kiehumassa keittiön hellalla. Siinä on jonkinlaista
+ruskeaa velliä, josta saa kupillisensa jokainen tulija, joita päivät
+päästään käy ulos ja sisään. Keittiön pöydällä on rivinään puukuppeja,
+joiden ääreen pyytäjiä istuu toinen toisensa jälkeen. Syöneet sijoitetaan
+rekeen ja hoidetaan taipalelle. Kun renki palaa viemästä, odottavat häntä
+uudet saatettavat. Katselen heidän tuloaan ja menoaan ruokasalin
+ikkunasta. Pujahdan välistä keittiöönkin. Kerran seisoo sen oven suussa
+vaimo, sylissään iso tyttö, jota pidellessä laihan kantajan selkä on
+surkeasti kenossa ja vinossa. Hän ei voi laskea lastaan maahan, sillä
+sen, nälkäisen ja sairaan, jalat eivät kannata häntä. Tyttö tuijottaa
+suurilla tylsillä silmillään eteensä. Seison hellan kulmassa
+hellanraudassa kiikkuen. Äiti tulee sisään ruokahuoneesta sylissään
+sisareni, jolla on kädessään vasta saamansa voileipä. Vesi kihoo minunkin
+kielelleni, sillä minullakin on nälkä, aina nälkä, vaikka kai saan syödä
+jotakuinkin tarpeekseni. Ovensuussa äitinsä sylissä istuva tyttö ei puhu
+mitään, mutta hänen silmänsä alkavat elää ja palaa. Näen vieläkin sen
+ilmeen. Sisareni aikoo viedä voileivän suuhunsa. Silloin äiti kuiskaa
+jotain hänen korvaansa. Sisareni ojentaa kätensä ovea kohti, äitini astuu
+askeleen ovemma ja kerjäläisvaimo askeleen peremmä. Kun hänen tyttönsä
+näkee, että hänelle ojennetaan voileipää, syöksähtää hän eturuumiillaan
+niin pitkälle kuin pääsee ja on vähällä kaataa äitinsä tempauksellaan,
+tarttuu molemmin käsin voileipään ja avaa suunsa selälleen kuin
+linnunpoikanen, ja samalla katoo voileipä kielen yli kurkkuun, saaden
+aikaan raivoisan läkähtymiskohtauksen, joka päättyy surkeaan
+rykimiseen.... Mutta eihän minun pitänyt näistä tämmöisistä--miten
+lienevät johtuneet mieleeni? Sekaantuiko sinun kuvasi äitini kuvaan?
+
+
+
+
+Seison kerran kesällä laiturilla, jonka alla ja ympärillä jo silloin oli
+se hieno valkea hiekkapohja. Minun ei oikeastaan olisi lupa siihen mennä,
+kun ei ole muita rannassa. Siihen ui syvästä nousten parvi suuria kaloja,
+joilla on punaiset evät. Ne ovat niin kesyjä, että uivat ihan rannalle
+pulikoimaan. Niiden selät nousevat vedestä ja näyttää kuin ne pyrkisivät
+maihin. Ne ovat ehkä niitä Näkin ottamia lapsia. Olen kuullut, että Näkki
+ottaa lapsia, jos lapset menevät luvatta yksin rantaan ja vie ne
+linnaansa ja muuttaa kaloiksi. Yhtäkkiä ne suikaisevat jyrkkäyksen taa ja
+ovat kadonneet. Jos ne menivät viemään sanaa isälleen? Minä juoksen
+kiireesti pois laiturilta.... On ollut semmoinen Kihovauhkonen, joka on
+ihminen, mutta kun tulee järven rannalle, ei lähde kiertämään, vaan
+kulkee pohjaa myöten ja nousee toisella rannalla maihin. Sillä on räpylät
+sormien ja varpaiden välissä. Se on kaikkien kalain tuttu. Se on ollut
+Näkin kultalinnassa ja nähnyt siellä kirkkoveneen pituisen hauen. Se ajaa
+sen selässä, kun on kiire. Minä olen ja elän Kihovauhkosena pitkät
+päivät, sukellan aitan alle ja tulen toiselta puolelta ylös.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Seison yksin törmällä, avopäin ja paljain jaloin, ja katselen alas
+rantaan. On kielletty menemästä yksin, mutta minun tekisi taas kovin
+mieleni sinne, heittämään voileipiä ja munalukkoja. Törmän alla on sauna
+ja sitä vastapäätä korkea, tiuha pisteaita, josta ei pääse yli eikä läpi.
+Saunan edessä on pistekota ja musta muuripata. Kodasta tulee ulos ruskea
+elukka, melkein niin iso kuin meidän vasikka. Mutta ei se ole se, koska
+se juuri äsken oli niityssä. Eikä sillä ole häntääkään. Se kulkee töminän
+kuulumatta hiljaa hypähdellen aitaan asti ja häviää siihen. Yli sen se ei
+voinut mennä eikä myöskään läpi, se vain hävisi siihen. Ehkä se sittenkin
+oli vain vasikka. Seison siinä ja mietin sitä. Närhi rääkäisee aidan
+takana. Nyt se mahtoi nähdä sen. Se rääkäisee aina silloin, kun näkee
+jonkun.... Menisinkö kertomaan, että meidän saunasta tuli vieras hännätön
+vasikka ja meni aitaan ja hävisi siihen? Ne eivät ehkä uskoisi. Mutta
+kuta enemmän luulen muiden epäilevän, sitä varmempi olen itse. Kenenkähän
+lienee ollut vasikka ja mitähän sillä mahtoi olla tekemistä meidän
+saunassa? Ja kuinka se pääsi aidan läpi? Olipahan kenen tahansa, se pääsi
+vain. Se olisi päässyt, vaikka olisi ollut aikalehmä. Minä tiedän nyt
+jotain, jota muut eivät tiedä ja pidän sen omana tietonani. Se on
+ensimmäinen suuri salaisuuteni, jonka olen säilyttänyt tähän päivään
+asti.... En menekään sillä kertaa rantaan, vaikka piiat menevät ja
+minäkin voisin mennä. Miksi? En tiedä. Menen mieluummin yksin leikkimään
+hiekkalaatikkoon isän kamarin ikkunan alle.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hiekkalaatikossa, auringossa, lämpimän seinän kupeessa--kaivamassa,
+peittämässä, rakentamassa ja hajoittamassa ... uuneja, taloja, tarhoja,
+koko ajan hyräilemässä omatekoista säveltä ... toverina pikkusisar, joka
+ei vielä osaa muuta kuin istua ja nauraa ja kaivaa hiekkaa lapiolla miten
+sattuu; jättää sen ja tunkee hiekkaa suuhunsa ja silmiinsä ja alkaa itkeä
+... minä siivoan hänen nenäänsä, pikkuraukan, sitten äiti tulee ja ottaa
+hänet....
+
+Muistatko, kuinka me kerran avonaisesta ikkunasta ulos nojautuen
+katselimme samanlaista kohtausta samassa paikassa, ja sinä puristit
+liikutuksesta ja onnesta kättäni ja suutelit minua poskeen? Sinä elät
+täällä, sinä elät ja te kaikki. Muistoni sulavat yhteen, toisen ajan ja
+toisen.
+
+Mutta missäs nyt olinkaan?
+
+On ilta, meidät lapset on laitettu vuoteeseen, suureen yhteiseen pesään,
+niinkuin linnunpoikaset emon untuviin. Hän on pannut meidät peitteen alle
+ja vetänyt sen reunoistaan kiinteäksi kahden puolen. Me seuraamme aina
+äidin kaikkia iltatoimia hänen liikkuessaan huoneessa. Vasta sitten, kun
+hän on poistunut tai istuutunut iltaompeluksensa ääreen tai laskeutunut
+levolle ja käskenyt meidän painamaan silmämme kiinni, me teemme niin ja
+antaumme unen valtaan. Nyt hän aikoo vielä viimeksi laskea uutimen alas,
+ettei aamuaurinko noustessaan pistäisi silmään.... Silloin hän pysähtyy
+ja jää katsomaan ulos. Sitten hän katsoo meihin ja hymyilee, laskee vielä
+vähän uudinta, hitaasti ja varovasti, mutta ei laskekaan ihan alas asti.
+--"Äiti, mitä siellä on?"--"Ei ole mitään, painakaa vain silmänne kiinni."
+Mutta siellä on jotain, koska hän yhä katsoo sinne ja hymyilee meille.--
+"Äiti, sano, mitä siellä on?"--"Tulkaahan sitten katsomaan, mutta tulkaa
+hyvin hiljaa." Meitä pelmahtaa valkoinen poikue polvilleen sohvalle. En
+ensin näe muuta kuin puutarhan, porkkanapenkit ja retiisipenkit ja
+pinattilavan ja ruoholyökkipenkit ja karviaismarjapensaat ja meidän
+lasten hernepenkit ja äidin omat hernepenkit, joista ei saa ottaa
+luvatta.--"Tuossa, tuossa hernepenkin päässä", kuiskaa äiti.--"Ai!"--
+"Pitää olla hiljaa, ettei se pelästy." Siinä on minun nimikkopenkkini
+päässä pieni köyryselkä ruskea elukka, joka napertelee pienellä, hyvin
+nopeasti veputtavalla turvallaan herneen helpeitä, maistaen yhtä,
+maistaen toista. Sitten sen selkä oikiaa, ja takajalat venyvät hirveän
+pitkiksi ja se siirtyy toiseen penkkiin, syö taas ja kuukkii
+reunimmaiseen penkkiin ihan ikkunan alle.--"Äiti, onko se kissa?" kysyy
+pikku sisar.--"Hss, ei ole kuin pupu." Se ei näe meitä. Minä tahtoisin
+hetipaikalla saada sen omakseni, minä näen sen jo omanani, minä saan
+leikkiä sen kanssa niinkuin pikku kissan kanssa, minä otan sen syliini ja
+syötän sitä omasta hernepenkistäni. Aion juuri pyytää äidiltä, että
+saisin mennä ottamaan sen kiinni, kun pikku sisar kopauttaa ikkunaan. Se
+siellä kapsahtaa takajaloilleen istumaan, pitkät korvat pystyssä ja
+etujalat hassusti lerpallaan. Me rummutamme kaikki ikkunaan ja meiltä
+pääsee hillitön nauru ja riemuhuuto. Se loikkaa pitkän laukan poikki
+porkkanapenkkien ja retiisipenkkien ja pinattipenkkien ja yli
+karviaismarjapensaiden törmän alle saunaan päin. Sillä ei ollut häntää
+kuin pieni töpöhäntä.
+
+Äiti vetää uutimen alas ja komentaa heti nukkumaan ja käskee painamaan
+silmät kiinni. Minä painan ne kiinni siksi aikaa, kun äiti on huoneessa,
+mutta kun hän on mennyt, minä valvon kauan ja mietin. Minun hännätön
+vasikkani taisi ollakin tämä pupu.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Seuraavana päivänä minä odotan sitä saunapolun päässä. Se ei tule.
+Illalla, kun äiti laskee uudinta, odotan, että hän taas kutsuu katsomaan.
+Hän rämäyttää uutimen alas ja menee, kehoitettuaan meitä heti sulkemaan
+silmämme. Hiivin vuoteesta, kiipeän sohvalle ja raotan uudinta. Ei se ole
+siellä. Äiti vain kuukkii porkkanapenkissä ja kitkee. Miksi äiti menikään
+sinne, tulisi pois pian ja panisi hänkin nukkumaan, johan kaikki muutkin
+ihmiset nukkuvat! Vihdoin äiti tuleekin ja nukkuu heti. Minä nousen vielä
+kerran ja raotan taas uudinta. Ei se ole siellä nytkään. Ei se mahda
+tulla enää milloinkaan. Sataa tuhuttaa ja tuulee. On autiota ja ikävää.
+Onko se pelästynyt ja pahastunut? Luuliko se, ettemme sallineet sen olla
+siinä ja hätistimme sen siksi pois? Olisi se saanut syödä minun
+hernepenkistäni kuinka paljon tahansa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Huomenna heti herättyäni pyydän päästä etsimään pupua aidan takaa. Pienet
+veljet ja sisaret pyytävät päästä mukaan. Äiti antaa luvan, mutta tulee
+itse aidan taa pitämään silmällä. Minä alan kutsua pupua kuin kissaa ja
+kaikki muut tekevät samoin. Mutta kuinka sitä puputankin, se ei tule.
+Äiti sanoo, että pitää liikkua aivan hiljaa ja etsiä näreiden juurilta.
+Jos joku näkee sen, ei saa kirkaista, vaan pitää pysähtyä ja peräytyä ja
+tulla sanomaan toisille hiljaa. Me hiivimme sammalikossa varpaisillamme,
+hipristellen niinkuin sokkosilla, hajaannumme, tarkastamme joka pensaan.
+Luulemme näkevämme vähä väliä pupun, mutta se ei olekaan se, se on
+milloin kivi, milloin kanto, milloin ei mikään. Silloin äiti sanoo, että
+joku rupeisi pupuksi ja toiset sitä etsimään. Pikku sisko saa ruveta. Me
+vähän loittonemme ja hän saa sillaikaa mennä piiloon.--"Nyt saa tulla",
+huutaa äiti. Me etsimme taas.--"Ole hiljaa, pupu", varottaa äiti. Pikku
+sisar on vähän aikaa hiljaa. Sitten se alkaa parkua täyttä kurkkua. Se
+oli kyyristynyt ihan muurahaispesän viereen. Se ei sano, mikä sitä
+vaivaa, vaan huutaa äitiä. Minä retuutan sen äidin luo ja äiti nostaa sen
+aidalle ja alkaa tarkastaa. Sillä on muurahaisia koltin alla. Se herkeää
+parkumasta vasta, kun äiti sitä suutelee ja taputtelee sitä purtua
+paikkaa....
+
+       *       *       *       *       *
+
+Toisena päivänä menen yksin leikkimään pupua ja rupean itse itselleni
+pupuksi. Piiloudun näreen juureen ja kuukin siitä toisen näreen juureen.
+Närhi näkee minut ja rääkäisee, toinen närhi vastaa. Ne seuraavat minua
+puusta puuhun aitaan asti. Kiipeän piha-aituuseen, hiivin saunan taitse
+ja törmää ylös puutarhaan. Syön, veputtelen siellä herneenpalkoja. Äiti
+tulee.--"Saahan pupu syödä äidinkin penkistä?"--"Syököön nyt sitten."
+Minä panen toiset rummuttamaan ikkunaan, että pelästyisin. Ne tekevät
+niin ja minä loikkaan nelinkontan porkkanapenkkien ja retiisipenkkien ja
+portlaakkapenkkien yli. Äiti vaatii, että minun täytyy pysyä käytävillä.
+--"Mutta eihän oikeakaan pupu?"--"Vaikka kohta!"--Pikku sisar rummuttaa
+eräänä päivänä ruudun rikki. Se ei saa siitä vitsaa, kun on niin pieni;
+mutta pupusilla olo päättyy siihen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+On ikävä, ei tiedä, mihin ryhtyä, tuulee kylmästi ja on kylmä, vaikka
+aurinko paistaakin, ei mikään maita, voileipä putoo monta kertaa alaspäin
+hiekkaan--en ymmärrä, miksi sen aina pitää pudota alaspäin--ei ole
+toveria, ei tee mieli leikkiä yksin hiekassa, ei viitsi aina ratsastaa
+keppihevosenkaan selässä. Enkä keksi muuta kuin heittäytyä selälleni
+aitovarrelle. Taivaalla liitelee ja laatelee kaksi suurta lintua, ne
+laskee ja nousee siipeä liikauttamatta, välistä ne on niin korkealla,
+että niitä tuskin näkee. Viimein ne katoo kokonaan. Semmoisina päivinä
+ärtyy tekemään pahaa, huudattaa siskoja, tekee kaikenlaista kiusaa,
+sorkkii kepillä porsaita karsinaan ja saa nuhteita. Tulee mielihaluja,
+joita ei saa tyydytetyksi. Tahtoisin päästä suureen kuuseen, joka kasvaa
+portin pielessä, vaan en näe keinoa miten sinne kiivetä. Siellä sanotaan
+olevan oravan pesä ja rastaan pesä ja latvasta näkyy Jortaninkallio ja
+koko järvi ja kirkonsalmi ja haudankaivaja ongella Koiraniemessä. Se on
+liian paksu reisittäväksi eikähän ulotu kädet edes sen ympäri. Alimmat
+oksat ovat niin ylhäällä, etten pääse aidan päältäkään. Hypätessäni
+aidalta alas satutan ison varpaani kiveen ja täytyy panna vesikääre. Kun
+olen parkunut paruttavani ja lakkaa pakottamasta, on kyllä se pieni
+hauskuus, että varpaassa on kääre ja saa nilkuttaa kantapäällään ja että
+kaikki kysyvät: "Kah, mikä on sattunut varpaaseen?" Mutta päivä on
+kuitenkin menetetty eikä tiedä huomisestakaan. Menen maata ilottomasti ja
+yöllä potkii veli peitteen alla. Muistan täntapaisen päivän siitä, mikä
+sitä seurasi.
+
+Kun aamulla saan silmäni auki, on vuoteeni vieressä kukkapöytä. Pöytä on
+katettu valkoisella, lattiaan asti ulottuvalla liinalla. Sen etupuolelle
+on kiinnitetty kiehkuroita harakanvarpaista. Sen keskellä on maljakossa
+ruiskukkia ja maljakon ympärillä on seppele kissan käpälistä. Siinä on
+lakeritanko ja rintasokeria ja kaksi piparkakkupupua ja muitakin
+piparkakkuja.--"Voi herttanen aika!" (Meidät on opetettu sanomaan: "Voi
+herttanen", ettemme sanoisi: "Voi herranen" ja turhaanlausuisi Hänen
+nimeään). Pikku siskot seisovat malttamattomina pöydän ympärillä. Niiden
+täytyy saada maistaa ja ne saavatkin. Äiti panee kuitenkin minulle
+pussistaan yhtä monta piparkakkua sijaan. Lapset ovat yhä levottomia,
+vaikka ovat saaneet suunsa täyteen. Ne hypähtelevät ja pyörähtelevät ja
+niillä näyttää olevan jotain mielessään.--"Äiti, sano sille jo!"--"Mitä,
+mitä?"--"Panehan nyt ensin housut päällesi." Sitten hän sukii tukkani ja
+sanoo viimein:--"Jos nyt sitten menisit talliin."
+
+Lapset kirmaisevat ulos, kaataen toisiaan mennessään ja ehtivät ennen
+minua tallin ovelle, sillä varvas on vielä hellä. Sen oven alipuoli on
+kiinni, yläpuoli on auki. Siitä kurkottaen näen pilttuun nurkassa
+haavanoksia.--"Menehän lähemmä." Menen lähemmä, mutta en näe vielä
+mitään.--"Katsohan tarkemmin." Pieni pupu kyyröttää nurkassa, korvat
+supussa selän päällä. Riemuhuuto! Minä olen saanut elävän pupun
+syntymäpäivälahjaksi.--"Katsohan tarkemmin!" Riemu remahtaa kaikista
+suista, sillä siellä on toinenkin samanlainen. Minä olen saanut kaksi
+elävää pupua syntymäpäiväkseni.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Meni koko se kesä niiden hoitamiseen, haavanoksien hankkimiseen,
+karvakortteiden keräämiseen. Ne ovat ensin arkoja, kyyröttävät nurkassa
+eivätkä uskalla tulla ottamaan, ennenkuin olemme kiivenneet yläsillalle
+ja sieltä tirkistämme lattian raoista. Sitten ne vähitellen kesyttyvät ja
+uskaltavat ottaa maasta, vaikka me olemmekin sisällä vähän matkan päässä.
+Lopulta ne ottavat kädestäkin ja kun minä päiväkaudet katson, kuinka
+niiden huulet veputtavat, niin alkavat omatkin huuleni veputtaa, ja
+minulle nauretaan, että ne veputtavat yöllä nukkuessanikin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Se oli se ikimuistoinen pupukesä ja kaikki sen muut muistot ja elämykset
+häipyvät näihin.
+
+Sitten kävi niin, että toisen vei kissa ja toinen loikkasi ulos ullakon
+ikkunasta, jonne ne oli viety tallista pois hevosen tieltä. Suru ei
+päässyt tunkeumaan kovinkaan syvälle, sillä satoi ensimäisen lumen ja
+lumipallosilla olo ja lumilinnojen rakentelu antoi yllin kyllä muuta
+ajattelemista.
+
+Lapsuuteni muistot ja mielialat ja elämykset ovat kuin heilimoivia
+tähkäpäitä, joista niitä koskettaessa pölähtää pois ne helpeet, joihin
+hieno jauho on kiinnittynyt. Tahtoisin verhota lapsuuteni sen omaan
+ruumiinmukaiseen harsohuntuun. Olen kömpelösorminen maaräätäli, joka saa
+aikaan vain huonosti istuvan pitkähihaisen kotelon. Lapsuus on
+kotelostaan vapautunut perho, se pitäisi saada keijukaisena tanssimaan,
+mutta tämä minun lapseni tallustelee tässä kuin isän raskaissa, suurissa
+saappaissa. Pelkkä kosketuskin, pelkkä mainitseminen, riittää kuitenkin
+itselleni, pysyttämään itseäni sen ajan onnen tunteessa ja siksi minä
+omiksi iloikseni jatkan. Loihtikoot muut esiin omansa.
+
+Sanon tässä vielä kerran, että maailma oli minulle vain ihmeitä täynnä ja
+että kaikkein tavallisimpienkin tapahtumien takana oli jotain, jota jäin
+ihmettelemään ja kysymään ja josta olisi tahtonut tietää enemmän. Kaikki
+uusi minua jännitti, ei vain siksi, että se oli uutta, vaan että siinä
+vielä oli jotain muutakin. Sellaisena salaperäisenä on maailma minulle
+oikeastaan aina pysynyt. Silloin en tietystikään koettanutkaan sen
+ihmeellisyyksiä selittää. Lapsi aavistelee kyllä, mutta tietää tuskin sen
+tekevänsä. En ole koko elämässäni päässyt kauemma kuin lapsi, joka
+todetessaan ihailee ja ihmettelee, pyrkimättäkään sen pitemmälle ja
+syvemmälle. Olen ollut mielestäni kaikkein selvimmillä silloin, kun
+maailma on ollut minulle vain ihana, lumottu metsä, jossa aina vain
+aukee uusia ihanuuksia ja tulee vastaan yllätyksiä, kaikkein
+tavallisimmissakin. Odotan joka tien käänteessä metsänneitoa tai jotakin
+semmoista ilmestystä. Ja se tulee aina toisessa tai toisessa muodossa.
+Enkä sitä koskaan hämmästy. Sinäkin tulit minua vastaan niinkuin
+lumotussa metsässä. En ymmärtänyt sinua enemmän kuin muutakaan, en
+kyennyt mitenkään selittämään tuloasi, ainoastaan lumouduin ja
+huumauduin, ja saakoon se minulle yhä edelleenkin riittää. _Luulin_
+lopultakin saaneeni selityksen sinusta, sinä olit kaiken elämäni huippu,
+edemmäksi sinua en ole kyennyt näkemään enkä mielestäni tarvinnutkaan.
+Mutta sinussa oli niin paljon ihmettä kuin kaikessa muussa yhteensä.
+Miksi viehätit, mikä sinussa viehätti, sitä en saanut selville enkä
+koettanutkaan enkä enää koeta. Kuta enemmän sinua muistelen, sitä
+ihmeellisempi olet.
+
+Ihmeellisintä sinussa oli, että olit jo ennenkuin olitkaan. Sinulla oli
+minussa edeltäjäsi, huutavan äänet, jotka tuloasi valmistivat. Tunne
+sinuun, johonkin sinunlaiseen, oli minussa, ennenkuin itse olit. Löydän
+ne, edeltäjäsi, aikaisimmasta lapsuudestani, ainakin luulen nyt
+löytäväni. Rakastin niitä, koska niissä oli kussakin jotain, mitä sinussa
+sitten kaikin. Ne pitivät minua sylissään, niiden kanssa leikin, ne
+kertoivat minulle satuja, minä viihdyin niiden kanssa, haastoin heille
+huoliani, ikävöin heitä enkä olisi hennonut heistä koskaan erota. Ne
+muistuvat juuri mieleeni toinen toisensa jälkeen.
+
+
+
+
+Muistathan Taaton tädin?
+
+Pidit hänestä paljon ja vielä enemmän hän sinusta. Retkemme hänen
+luokseen, hänen pieneen taloonsa, jossa hän isännöi ja emännöi yksin, oli
+ensimmäinen retkemme kahden kesken. Jotta se kestäisi kauemmin, ajoimme
+käyden melkein koko matkan. Kesäinen tie kulki viileitä metsiä, pihkalle
+tuoksahtelevia petäjiköitä, tyynten lampien rantoja, ahoisia maita,
+siinsi vaaroja ja häämöitti aukeita, etäisiä ulapoita. Hevonen pysähtyy
+lepäämään ja saa levätä, kunnes itse, taakseen katsoen ja kuin
+kummastellen, taas lähtee liikkeelle. Ratas milloin helisee kovalla
+kangastiellä, milloin sihisee pehmoisessa hiekassa.
+
+Ja päivän painuessa iltaan tullaan pieneen vanhaan, valkoiseksi rapattuun
+taloon lehdon sisässä lammen rannalla, jossa valkomyssyinen vanha neiti
+sulkee meidät syliinsä, nauraen ja itkien ilosta. Hän nauroi aina,
+itkiessäänkin, pelkästä ilosta ja nautinnosta saada nauraa.
+
+Sinä muistat hänet, kun hän syleiltyään meitä löi kätensä yhteen ja
+huudahti: "Kylläpä te, lapset, olette kaunis pari! Kylläpä sinulla on
+hienon- ja hyvännäköinen morsian, mistä hänet lienetkin löytänyt!" Eihän
+sitä kenenkään olisi tarvinnut minulle sanoa, mutta minun oli kuitenkin
+mieluista sitä kuulla.--"Voi teitä herttaisia lapsia, että tulitte!
+Ettekä kirjoittaneet sanaakaan! Olkaa onnelliset, olkaa onnelliset!" Ja
+sitten hän vuoron itki, vuoron nauroi ja nimitti meitä alinomaa
+lapsikseen. Osasit olla niin kauniisti hänen kanssaan, puhella hänen
+asioistaan ja huolistaan, joita hänelläkin oli: rengit laiskottelivat,
+naapurit syöttivät lehmillään hänen niittynsä, varastivat kaloja hänen
+katiskoistaan. Tuotit niinä päivinä hänelle sanomatonta iloa, autoit
+häntä hänen vastalauseistaan huolimatta ruuan laitossa. Rakastin sinua
+siitä jos mahdollista vielä enemmän. Hän makuutti meitä untuvilla kuin
+lintuemo poikasiaan, toistamistaan toistellen: "Te olette nyt minun
+lapsiani, teidän pitää antaa minun kuvitella, että olette minun, minun
+vain nämä päivät." Kautta elämän patoutunut äidinrakkauden tarve purkihe
+hänessä silloin meihin niinkuin ennen minuun.
+
+Olin rakastanut häntä aivan pienestä, niin kauan kuin muistan. Rakastin
+häntä varsinkin siksi, että hän oli iloinen ja nauroi. Äiti ja hänen
+sisarensa eivät olleet iloluontoisia, nauroivat vain harvoin, kun
+välttämättä täytyi, kun eivät voineet sitä mitenkään pidättää. Silloin he
+purskahtivat kuin pakosta, hytkyivät, koettivat kaikin tavoin vastustaa,
+saivat kuin kouristuksen, se näytti tekevän kipeää, kunnes sen vihdoinkin
+voittivat kuin vaikean kohtauksen ja huokasivat lopuksi ja pyyhkivät
+vedet silmistään ja olivat taas hirveän totisia. Tädistä hersyi nauru
+kuin puro pulppuavasta lähteestä.
+
+Hän kävi meillä pari kertaa vuodessa ja tuli aina yllättäen. Minulla on
+hänestä tavallisin muisto, että herään pimeänä talviaamuna, kun tuli jo
+roihuaa ja räiskää takassa ja kuulen kuiskuttelevaa puhelua. Hän istuu ja
+juo kahvia isän ja äidin kanssa. Karkaan paitasillani vuoteesta,
+kirkaisen, heittäyn suin päin avautuvaan syliin ja puristaun siihen
+pehmeätä rintaa vasten ja tunnen poskessani silkkiä pehmoisesta,
+korkeasta povesta. Tempaan esille hänen kultakellonsa, joka on aivan
+erikoisen pieni ja soma, jonka naputus tuskin kuuluu, saan itse avata sen
+ja katsoa sen sisään, sen ihmeelliseen sykkivään elämään. Saan sormia sen
+kultakäätyä ja kulettaa edestakaisin sen nappulata. Hänellä on paljon
+muuta näytettävää, on medaljonki, jossa on sen mammavainajan hiuksia, on
+korvarenkaat, joita saa sormia, kunnes hän huutaa: "Koskee, koskee!"--ja
+on itkevinään, vaikkei koskisikaan. Hänen taskuistaan saa ottaa kaikki,
+mitä niissä on, ja niistä löytyy joka päivä aina uusia karamelleja ja
+mitä kaikkea. Vaikka niitä kuinka usein tyhjentäisi, on niissä vähän ajan
+päästä aina jotain uutta. Hän suutelee, jota äiti ei koskaan tee, eikä
+äidillä ole aikaa leikkiä minun kanssani, kun aina täytyy hoitaa
+pienempiä ja hommata. Hän kuuntelee tarkkaavasti kaikkea, mitä hänelle
+haastan pupuista ja Näkin kaloista ja Kihovauhkosesta ja mustista
+linnuista ja muista, joista ei osaa haastaa kenellekään muulle, ja hän
+nauraa, kun häntä kutittaa kaulaan tai kainalon alle. Hän kiikuttaa
+polvellaan ja laulaa: "Riia riia rankka, hesten heeter lankka, näär vi
+kom till hennes koor, vaar teer inken hemma, para en kammal kumma, ok
+tvoo smoo huntar unter penken vast me kulenken, somssaa, somssaa:
+hauvavauva vauvvaa--" ja silloin se on purevinaan rintaan ja härisevinään
+ja minä puren ja härisen vastaan ja me olemme molemmat menehtyä
+nauruumme.
+
+Hän lähtee yhtä salaperäisesti, kuin on tullutkin. Kun herään jonain
+aamuna, ei häntä enää ole. Hän on niin helläsydäminen, että hänen olisi
+vaikea olla, jos täytyisi kuulla lasten itkevän jälkeensä. Ja jotta ne
+eivät itkisi hänen kuulemattakaan--niinkuin eivät sitten itkekään--hän
+jättää jäähyväistuomisikseen parhaat antimensa: milloin omenia, milloin
+viikunoita, milloin marmelaateja, joita ei koskaan muuten saa.
+
+Hän oli ensimäinen rakkauteni, sillä en luule, että on suurtakaan eroa
+rakkaudella, olipa se mitä lajia tahansa, kun se kerran on sitä oikeinta,
+sitä parasta. Rakastin häntä siksi, että hän rakasti minua, ja rakastin
+sinua siksi, että sinä rakastit minua.
+
+Toinen rakkauteni oli punainen tyttö pappilan rannassa.
+
+
+
+
+Naapurin poika oli tuonut kaupaksi onkikalojaan, suuria ahvenia, särkiä
+ja säyneitäkin. Jännityksestä jäykkänä minä kysyn:--Mistä olet saanut
+nämä kalat?--Vähän mahtavoiden hän vastaa:--Koiraniemestä.--Maaltako vai
+veneestä?--Suupieltään venäyttäen hän vastaa:--Veneestä minä ongin.
+
+Minä sain onkia ainoastaan maista jaloin omasta rannasta tai enintään
+kahlata niin pitkälle, kuin pääsin polvia myöten veteen. Pyykkilaiturin
+päässä olisi ollut hyvä paikka, mutta siihen en saanut mennä, sillä siitä
+alkoi jyrkkäys, jonka takana oli kuolema ja vaani se Näkki. Veneestäkin
+olin joskus saanut onkia. Mutta sitten oli kerran sattunut se hirmuinen
+häpeä, että veneessä hypellessäni sen kokka oli irtautunut maasta ja vene
+alkanut ajautua ulos selälle ja olisi kai mennytkin sitä menoaan ja
+vienyt minut mennessään, jollei äiti, parkunan kuultuaan, olisi syössyt
+puutarhasta rantaan ja suin päin vaate päällä veteen ja saanut kokasta
+kiinni. Mistä seurasi ankara, vitsan uhalla annettu kielto olla sen
+jälkeen ollenkaan menemättä veneeseen, jollei kokka ole lujasti maissa
+kiinni ja tuuli maihin tai piiat pesemässä pyykkiä rannassa.
+
+Kielto oli olemassa jo kolmatta kesää, mutta siitä huolimatta minä olin
+oppinut sekä soutamaan että pohjasta työntelemään--matalalla vedellä
+sisäpuolella kaislikon--äidin äänettömällä suostumuksella hänen itsensä
+pitäessä salaisesti silmällä puutarhasta. Mutta väljemmille vesille,
+ulkopuolelle kaislikon en ollut mennyt enkä halunnutkaan mennä, sillä
+vaikka kielto tavallaan olikin käytännössä kumottu, oli se kuitenkin
+olemassa ja saattoi milloin tahansa astua uudelleen voimaan kaislikon
+sisäpuolellakin.
+
+Mutta nyt oli Pekka ollut Koiraniemessä asti ja saanut nuo suuret ahvenet
+ja säyneet, eikä se ollut paljoakaan suurempi poika kuin minä, pikemmin
+kooltaan pienempi, vaikka vähän vanhempi. Ja osasinhan minäkin jo kulkea
+veneellä sekä meloen ja soutaen että pohjasta työntäen.
+
+En tiedä itsekään, mitä minussa oli tapahtunut, en, kuinka olin tullut
+siihen, mistä itseni tapasin: veneestä kaukana ulkopuolella kaislikon,
+melomassa lahden poikki saarta kohti, joka oli virran niskassa, matkalla
+Koiraniemeen, joka oli virran alla. Päätös oli nähtävästi tapahtunut
+silmänräpäyksessä niinkuin koiranpenikan, joka käppyrässä maaten yhtäkkiä
+kuulee sisäisen äänen haukahtavan hänelle jotakin, kutsuvan jonnekin,
+kavahtaa pystyyn ja livistää tiehensä taakseen katsomatta, mistään
+välittämättä ja mitään kutsua kuulematta, vaikka sen kuulisikin. Kiisin
+kuin veitsellä viiltäen rantaan. En tiedä, näkikö minut kukaan, kun
+lähdin, ja huusiko kukaan jälkeeni, mutta vaikka olisivat huutaneetkin,
+en luultavasti olisi mistään välittänyt, vaan karannut käsistä. Tuli mitä
+tuli jälestäpäin, minun täytyi saada suorittaa suurteko, onkia veneestä,
+saada suuri ahven Koiraniemen kainalosta, laskea virta ja nousta se omin
+voimin, niinkuin Pekka oli tehnyt.
+
+Olin laskenut tämän virran usein ennenkin, mutta en yksinäni, vaan isän
+ollessa perässä ja minä hänen polviensa välissä: olin solahtanut sillan
+alitse, jonka arkkujen välissä vesi loklatti kummasti ja äänet kumahtivat
+kuin kellarin holvissa ja airot täytyi vetää kiireesti sisään. Tuli
+vastaan aina toinen toistaan kummempaa kummaa: Virrantalon nuottakota ja
+sen kahden puolen saman talon risupadot, joista keväällä kudun aikana
+saatiin vitsamerroista mahdottomasti särkiä, sitten vanhan sodanaikuisen
+sillan vedenalaisen arkun jäännös, jonka päälle piti varoa ajamasta
+täydellä veneellä; sitten suuri riippukoivu, jonka alta hauki otti
+uistinta, kun sattui syönnilleen, ja oli kerran ottanut haudankaivajan
+uistimeen niin mahdottoman suuri Kihovauhkosen venkale, ettei pysynyt
+veneessä; sitten poukama ja niitty ja niityllä Ryhälän lato perällään ja
+suu vinossa, ja kun kierrettiin sakeata haapaa kasvava niemenkärki, niin
+näkyi Koiraniemi ja sen suuri käyrä petäjä, johon aina kytkivät
+tukkilautan, mistä Virrantalon ahne isäntä nylki rumat rahat
+lauttamiehiltä. Niemen kainalossa oli rytö, mahdottoman suuri veteen
+juuriltaan kaatunut kuusi, jossa kellonsoittaja pyhäaamuinakin onki eikä
+ahneissaan malttanut lähteä pois, ennenkuin näki papin veneen tulevan.
+
+Vuolas virta on alkanut viedä venettäni ja topakasti meloen minä lisään
+sen vauhtia. Valkopäinen virstapatsas sillan korvassa kuin kurkottaa
+kaulaansa paremmin nähdäkseen, kuka sieltä tulee. Ja silta köyristää
+selkäänsä, ihmetellen ja ihaellen, että onpas poika uskaltanut lähteä
+yksin virran vietäväksi. Arkkujen mustat aukot ammottavat suurempina ja
+vähän kuin uhaten ja pelotellen: uskallatko tulla? Minä uskallan, minä
+väännän vettä taapäin melalla. Pikku koira vikittää siltaa pitkin ja
+pysähtyy ja pistää kuononsa kaiteiden väliin ja vikisee ja heiluttaa
+häntäänsä. Ka, meidän Penni! "Penni se! Penni se! Hyppää!" Se ulvoo ja
+pyrkii mukaan, mutta ei uskalla hypätä alas ja rientää rannalle. Virta
+kantaa veneen arkkuun, laita rusahtaa--mutta rusahtakoon! Joku ajaa
+sillan yli, kaviot kopsaa ja koko silta nytkyy, ja rapisee hiekkaa veteen
+ja veneeseen. Sillan alitse tultuani näen, että se onkin vain pikku
+poika, ei sen suurempi kuin minä. Se heiluttaa ohjasperiään ja hosaisee
+hevostaan ja huutaa minulle mennessään: hei! johon minäkin huudan: hei!
+niinkuin pitää ja räiskäytän melalla vettä korkealle ilmaan. Meitä on
+kaksi Mänttälän poikaa, toinen sillalla, toinen sillan alla, toinen
+hevosella, toinen veneellä. Veneen vauhti kiihtyy, virta vyöryy yhä
+suurenevina häränsilminä. Vanhan sotasillan kohdalla näkyy pohja ja
+seisomaan nousten minä survaisen siitä veneelle uutta vauhtia. Jään
+seisomaan perään ja vipuan melalla veneen laidasta.... Nuottakota siinä
+katsoa mollottaa ... päivää, nuottakota!... Penni laukkaa rantaa, niin
+että korkea heinikko lakoilee sen kohdalla. Nähdäkseen minut paremmin,
+missä minä menen, se pomppaa korkealle ilmaan. Penni se! Koiraniemessä
+minä otan sinut veneeseen, tule sinne! Isä saa heti huomenna ostaa
+minulle uistimen, niin minä ensi kerralla otan tuosta riippukoivun alta
+sen suuren hauvin, joka pääsi haudankaivajalta.... Rannan puut katsovat
+kummastellen, että kuka siinä menee semmoista vauhtia. Keskellä virtaa on
+suvanto ja sen poukama ja siellä on lumpeita ja loistaa hauvinkukkia.
+Lato lahden pohjassa niityllä töllöttää suu auki ja vielä enemmän
+perällään kuin ennen. Otanpa tuosta lumpeita ja hauvinkukkia pikku
+siskolle, joka niitä aina pyytää tuomaan. Ollappa se nyt itse tuossa
+kokassa ottamassa, niin olisi sillä hauska. Ei tiedä sisar, ei tiedä
+kukaan, missä tämä poika menee. Eivät tietäisi tulla ottamaan, vaikka
+meloisin maailman laitaan.
+
+Vene kelluu kaislikkorinnassa, missä akanvirta sitä pidättää. Kuuluu
+hyrskettä ja polsketta. Joku tulee jostain. Tuleeko joku minua hakemaan?
+Ajetaanko minua takaa? Niemen nenäitse pohkaisee vene vihaista vauhtia.
+Se tulee melkein kohona. Kokassa on iso koira. Mies seisoo perässä ja
+sauvoo pohjasta ja vene hypähtelee ja hyrskähtelee. Kokka vaahtoaa ja
+suuri laine lakoilee kahden puolen venettä. Se tulee ihan minua kohti.
+Aikooko se tulla ottamaan? Muistan lähteneeni luvatta. Lyykähdän
+voimatonna perätuhdolle ja mela putoo veteen. Sitä sorkkiessani on vene
+tullut ihan kohdalle. Sehän onkin Salomo, tuttu mies. Sillä on rykelmä
+verkkoja veneessä ja kokassa pyssy. Se meneekin kalaan ja vesilintuun. Ei
+se mene kotiin kantelemaan. Se on hyvä mies, kaikkien meidän lasten
+ystävä, kun on meillä töissä. Se auttaa minut aina suureen kuuseen
+olkapäiltään. Mahdottoman väkevä mies, kantaa yksin rakennushirren
+selässään ja jaksaa kiikuttaa minua kämmenellään suoralla kädellä. Se
+aina muhoilee, nytkin se sieltä muhoilee.--"Hei!" huudan minä.--"Heipä
+hei!" vastaa Salomo.--Nyt se jo menee siellä kaukana. Sen koira höristää
+korviaan Pennille toisella rannalla. Penni seisoo veden rajassa ja
+haukkuu ja lähtee sitten rantaa pitkin Salomon veneen jälkeen. Meidän
+Penni on Salomon Hallin pentuja.
+
+Kampean veneen takaisin keskivirtaan, ja siitä näkyy jo Koiraniemi ja
+kuusirytö sen kainalossa ja käyrä paksu petäjä niemen nenässä. Mutta
+matalan niemen yli siintää leveä kirkonsalmi ja sen rannalla iso pappila
+ja pappilan takana kirkko. Aina kun siihen tulin, silloin ja joka kerta
+sen jälkeen lapsena, nuorena ja vielä vanhempanakin, pidätti ihmetyksestä
+hetkeksi henkeäni, niinkuin olisin katsellut maailmaa korkealta mäeltä.
+Sinne teki mieli, mutta ei uskaltanut. Pappila on rantaan viettävällä
+rinteellä korkeiden koivujen ja haapain keskessä. Se on suuri ja komea,
+taitekattoinen ja keltaiseksi maalattu ja laudoilla vuorattu, ja
+valkoiset ikkunalaudat. En ole siellä koskaan käynyt, ainoastaan soutanut
+ohi. En huomaakaan, kun olen jo ajautunut ohi onkimapaikan. Ka, eihän
+minulla olekaan onkea mukana. Vene saa liukua sivu Koiraniemenkin, minä
+istun perässä selkäkenossa ja mela kainalossa ja uitan sikaa, antaen
+virran viedä. Salmi suurenee, virta laimenee, vene kantautuu ohi pappilan
+uimahuoneen ja pysähtyy tyynen salmen keskelle pappilan laiturin
+kohdalle.
+
+Pappilassa ovat salin ikkunat auki ja sieltä kuuluu pianonsoittoa ja
+kaunista laulua. Rouvasväkeä koreissa vaatteissa käyskentelee herrain
+kanssa käsikkäin puutarhassa. Siellä on vieraita. Niiden pikkupojat ovat
+pallosilla maantiellä aittojen edessä. Minun tekisi usein mieleni mennä
+sinne niittyjä myöten ja haan läpi katsomaan aidan raosta, sillä siellä
+on kesy kurkikin, joka koikkii pihamaalla, mutta en saa, sillä ne ovat
+suruttomia ja me olemme heränneiden ihmisten lapsia.
+
+Pihasta juoksee rantaan avopäinen, ihan punaiseen puettu tyttö. Sillä on
+toisessa kädessä ongenvapa ja toisessa matotuohinen. Se juoksee laiturin
+päähän, heittää onkensa veteen ja seisoo sitten kauan aikaa liikkumatonna
+ja tuijottaa eteensä. En ole koskaan nähnyt kokonaan punaiseen puettua
+tyttöä, ainoastaan yhden semmoiseen huiviin kirkossa. Äiti ei mennyt
+siihen penkkiin, vaan istui toiseen ja sanoi, ettei saa katsoa taakseen.
+Vaan täti meni. Kenen lienee se tyttö, pappilassa ei tietääkseni ole
+yhtään senkokoista eikä mustatukkaista tyttöä. Se kuvastuu kokonaan
+veteen, siinä on kaksi samanlaista punaista tyttöä. Nyt se riipaisee
+siimaa ja väläyttää salakan vedestä. Se juoksuttaa sen maihin ja tulee
+pian takaisin laiturin päähän, ja kumartuu ottamaan matosta tuohisesta.
+Sen tukka on vain yhdestä kohti niskasta kiinni sidottuna punaisella
+nauhalla, se putoo monta kertaa sen silmille ja se heittää sen päänsä
+heitolla olan yli. Taas se saa salakan, mutta se lentää laiturin viereen
+ja pääsee. Silloin se sanoo: ash! Voi herttanen, kuinka se on soma! Kyllä
+kai se pääsisi taivaaseen, jos kuolisi, vaikka sillä onkin punainen hame.
+Koskapa tätikin sanoi siitä kirkon punahuivisesta tytöstä, että olkoon
+lapset puetut kuinka suruttomasti tahansa, eivät ne joudu hukkaan, vaan
+niiden vanhemmat.... Nyt se taas sai salakan!
+
+Ja minä istun siinä, kuinka kauan istunenkin, ja katselen punaista
+mustatukkaista tyttöä, mela yhä kainalossa, vaikkei vene liikahdakaan. Se
+ei ole minusta tietävinäänkään, ei katso kertaakaan muuanne kuin
+onkeensa. Seisoo ihan liikkumatonna, välistä vain pyyhkäisten itikan
+otsaltaan.
+
+Pihasta tulee sen lihava mammalyllerö ja pysähtyy laiturin päähän.
+
+"Etkö jo tule pois?"
+
+"En minä vielä."
+
+"Aurinkokin laskee ja alkaa tulla kylmä."
+
+Mutta tyttö vain seisoo yhä ja onkii ja saa taas kalan.
+
+"Kuka se on tuo poika? kysyy sen mamma."
+
+"Kuka poika?"
+
+"Tuo, joka istuu tuolla veneessä lakittomin päin."
+
+Tyttö ei vastaa.
+
+"Kenenkä sinä olet poika?" kysyy sen mamma nyt suoraan minulta.
+
+Kuin pahanteosta pakoon hypähtäen minä sysään liikkeelle veneen, joka
+istuessani ja katsellessani punaista tyttöä on kääntynyt kotiin päin,
+sillä on alkanut käydä iltatuulen viri salmea pitkin. Melon yhä tiukemmin
+ja vasta Koiraniemen kohdalla katson jälelleni. Siinä se vielä onkii,
+mutta sen mamma on alkanut lylleröitellä pihaan. Nyt se ottaa matoastian
+ja kerää kalat ja juoksee jälestä. Nyt sitä ei enää näy. Pappilan
+ruokakello soittaa väkeä syömään.
+
+Penni on tullut Koiraniemeen ja vikisee siitä veneeseen. Otan sen ja
+panen pois melan ja otan airon ja alan työnnellä läheltä rantaa pohjasta,
+niinkuin Salomo. Minullakin on koira kokassa ja minunkin veneeni kokka
+kohisee ja laine lakoilee kahden puolen. Minä ajattelen koko ajan, että
+jos olisi punainen tyttö tuossa rannalla, niin näkisi. Virran nousu käy
+minusta vielä helpommin kuin lasku. On kuin olisi minulla moninkertaiset
+voimat, niinkuin olisin kohta aikamies. Saan veneen menemään suoraan,
+niinkuin tahdon, eikä se nyt hipaisekaan sillan arkun seinään, vaan
+solahtaa yhtä vauhtia sen alitse. En ajattele sitä, että sauvon,
+ajattelen vain sitä, että punainen tyttö näkee, kuinka minä sauvon. Hei
+virstapatsas, punaruumis, valkohattu! Minut on vallannut sanomaton
+mielihyvän ja hyvänolon tunne ja illan viileys hivelee ohimoita ja
+tunnen, että otsatukka leiskahtaa joka kerta, kun kumarrun eteenpäin ja
+ponnistan.
+
+Kun tulen kotiin, kysyy äiti, missä olen ollut. Sanon olleeni vain vähän
+ongella eikä äiti kysy missä.
+
+Palasin usein Koiraniemen kainaloon odottamaan punaista tyttöä. Istuin ja
+ongin rytökuusen kupeella ja sain paljon isoja ahvenia ja särkiä ja
+säyneitäkin, mutta en koskaan enää nähnyt punaista tyttöä. En saanut
+tietää, kuka hän oli ollut ja mikä hänen nimensä, enkä uskaltanut
+keneltäkään kysyä. En tiedä, enkö uskaltanut siksi, että hän oli tyttö,
+vaiko siksi, että hän oli punainen. Punainen oli meillä syntiä. Minä
+kuitenkin ajattelin häntä koko kesän, varsinkin pantuani maata ja
+luettuani iltarukouksen. En lukenut sitä enää ääneen yhdessä muiden
+lasten kanssa, vaan luin sen yksin ja hiljaa, ettei kukaan kuulisi.
+Pyysin joka ilta salaa Jeesukselta, että hän antaisi punaisen tytön tulla
+huomenna ongelle. Pyysin siihen aikaan kaikkea Jeesukselta, sitäkin, että
+hän munittaisi aapiskukolla minulle sokeripalan lehtien väliin. Mutta
+vaikka se tyttö ei tullutkaan, oli minun kuitenkin suloista kaivata häntä
+tulemaan pappilan laiturin päähän, heittämään hopeista, välkähtelevää
+salakkaa korkealle ilmaan. Unhotin hänet mielestäni vasta sitten, kun isä
+laittoi minulle jousipyssyn.
+
+
+
+
+Kai olin jo joitain vuosia vanhempi. Vuosia en muista, ainoastaan
+tapaukset.
+
+Meidän musta ruuna seisoo rappujen edessä, valjastettuna uusien Turun
+kiessien eteen. On kirkas, lämmin paiste. Sen karva kiiltää ja valjaiden
+soljet ja pislait välkkävät ja istuinten häkkien puolapuut ovat sileät ja
+lämpimät. Istun takaistuimella lähinnä nuoremman veljen kanssa. Minulla
+on uusi koltti, uudet housut ja uusi lakki, jossa on oikea nahkalippa.
+Hypistelen sitä toisella kädellä, samalla kun toisella pitelen
+etuistuimen kaiteesta, etten retkahtaisi selälleni, jos ruuna
+nyhtäiseisi, kun paarmat ja kärpäset puree. Pikkuveli puristaa kaiteesta
+kahdella kädellä. Se jo kerran pyllähti maahan, kun ruuna riipaisi. Isä
+istuu etuistuimella, suitset kädessä. Äiti vielä viipyy. Sen on ensin
+pitänyt imettää ja nukuttaa kaikkein pienin ja viedä vähän suuremmat
+puutarhaan huoneiden taa poimimaan viinimarjoja, etteivät näkisi ja
+rupeisi itkemään, kun me lähdemme. Malttakoothan mielensä, kyllä tulee
+vielä heidänkin vuoronsa. Mikä sinne koko joukolla niinkuin mikäkin
+mustalaispartti, eikähän semmoinen joukko mahtuisi kiesseihinkään, eikä
+ruuna jaksaisi vetääkään mäkisellä matkalla.
+
+"Eikö se jo ala joutua?" kiirehtii isä.
+
+Samassa äiti tuleekin, käy vielä toimittamassa jotain ja nousee sitten
+viimein isän viereen.
+
+"Minä menen avaamaan porttia!"
+
+"Et sinä pääse alas."
+
+Mutta minä pääsen alas ja saan portin auki ja kiinnikin, ja keikautan
+itseni takaisin ylös ja olen aika miestä mielestäni ja hoidan koko matkan
+pikku veljeä pitämällä kättä hänen selkänsä takana.
+
+Olemme matkalla Vänninmäkeen, Repolaan, jossa meidän lehmät ovat
+kesälaitumella. Se on siellä jossain sydänmaan kylässä, jonne on hyvin
+mäkinen maantie ja suuria soita mäkien välissä. Niiden väet ovat meidän
+parhaita ystäviä. Ne tuovat meille kirkossa käydessään keltaista paksua
+piimää ja marjoja ja ohralettuja. Niillä on myös hyvin keltaista paksua
+voita.
+
+Alkumatka on vielä tuttua. Jortanin kalliolle asti, jossa on oltu
+mustikassa. Siitä lähtee ison kiven kohdalta polku metsään. Nytkin sieltä
+tulee lapsia mustikasta, suut, posket ja sormet sinisinä. Tytöt niiaavat
+meille, minullekin, minä nyökäytän heille päätä niinkuin isä.
+
+On kauhean paljon mäkiä, jyrkkiä ja pitkiä. Isä nousee aina mäen alla
+kävelemään ja minä myöskin.--"Istuisit kärryissä, eikö sinua väsytä?"--
+"Ei väsytä". Ruuna vetää mutkitellen. Minä ihmettelen sitä siksi, että
+silloinhan sille tulee pitempi matka. Isä selittää syytä siihen, vaikka
+minä en ymmärrä, mutta tottapahan ruuna sen tietää, koska niin tekee.
+Miksi lienee tie mäen kohdalla leveämpi kuin muualla?
+
+Tie laskee Holpanlahden rantaan. Isä ajaa veteen ja antaa ruunan juoda.
+Hyvin pieniä kaloja viilettää vedessä rattaiden välissä. Kaukana siintää
+suuri järven selkä ja sen yli näkyy Iivaara, jossa nyt ei olekaan enää
+Tapion linnaa.
+
+Eräässä louhikossa tien vieressä on punaisia kiviä. Äiti sanoo, että
+niistä saa sinistä väriä. Toisessa paikassa on metsä kahden puolen tietä
+palanut mustaksi, rahtimiehet ovat sytyttäneet, ovat nekin huolettomia,
+kun jättävät tulen kuivaan sammaleen. On hirveän pitkä, suora tie
+rannattoman suon halki. Siinä tuntuu viileämmältä ja tuoksuu väkevälle.
+Äiti tahtoisi panna villahuivin meidän hartioille, mutta ei meillä ole
+ollenkaan kylmä.
+
+Se mäki, joka näkyy suon takaa, ei ole vielä Vänninmäki, vaan
+Ryhälänmäki.--"Milloin tullaan perille?"--Isä ei sano sanovansa,
+sittenpähän näet. Ruuna lorottaa joka mäen alla, vaikkei olisikaan
+lorottamista--soh!
+
+"Isä, saanko minä nyt ajaa?"
+
+Isä antaa minulle ohjasperät, mutta pitää myöskin itse ylempää kiinni. Se
+sillä aina kiusaa.
+
+"Isä ei saa pitää."
+
+Isä antaa ohjakset kokonaan minulle ja panee sillaikaa piippuun. Minä
+hoputan ja saan ruunan vähän juoksemaankin. Tulee vastaan rahtimies,
+jolla on suuri parkkikuorma. Minä saan sivuutetuksi sen omin avuin,
+vaikkei rahtimies ollenkaan käännä.--"Ne ovat semmoisia junkkareita!"--
+"So, so", sanoo äiti, "kuinka sinä niin?" Tie yhä nousee, minä saan yhä
+ajaa, koska osaan. Tulee taloja ja peltoja ja tuulimyllyjä, kokonainen
+kylä.
+
+"Isän pitää sanoa, milloin minun pitää kääntää Repolaan."
+
+"Joka tahtoo olla ohjaksissa, sen pitää itsensä myös tietää, mihin ajaa."
+
+Minä kuitenkin ajan, vaikken tiedä. Luotan siihen, että isä kuitenkin
+sanoo. Ruuna kääntyy erääseen taloon. Minä käännän sen pois. Joku ukko
+seisoo portinpielessä ja portti on auki.--"Sivuko se nuori mies aikoikin
+ajaa?" Sehän on Repolan isäntä. Isä ottaa ohjakset ja ruuna riipaisee
+juosten pihaan.
+
+Vai tämä nyt sitten on se Repola! Olen ensi kertaa näin kaukana kylässä.
+Minut valtaa hillitön uteliaisuus nähdä kaikki, mitä täällä on. Täällä ei
+ole mikään niinkuin meillä. Tämä on korkealla mäellä eikä missään ole
+järveä eikä rantaa. Kah, niillä on viisi aittaa rinnakkain rivissä,
+toinen toistaan pienempää. Kah, niiden välissä on sola, takana kasvaa
+tuomikko--siinä sitten olisi mainio olla piilosilla. Kah, tallin oven
+päälle on naulattu suuri lintu, siivet levälleen ja jalat hajalleen.
+Kurki! Isäntä on riisunut ruunan ja menee juottamaan sitä niittynotkoon.
+Minä menen perässä.
+
+Siellä on suuri, syvä lähde ja sen vesi on niin kirkasta, että näkee
+pohjaan asti. Siitä lähtee maanalainen puro, joka vie lampiin ja lampi
+laskee jokeen ja joki järveen. Siinä voisi olla kalojakin, onko siinä
+kaloja? Onhan siinä kaloja. Mitä kaloja?--"Ruutanoita."--"Minkälaisia
+kaloja ne on, saako niitä ongella?"--"Elä mene liian lähelle, sen reunat
+saattavat pettää. Solahdat maan sisään." Minä ajattelen: jos olisin
+Kihovauhkonen, hyppäisin lähteeseen ja harrisin maan alitse meidän
+järveen. Sammal sihisee ja painuu allani ja minun sydänalaani vihlaisee
+somasti, kun hyppään pois.
+
+Isäntä vie ruunan talliin ja niittää sille heiniä. Siellä on pieni varsa
+emänsä kanssa samassa karsinassa. Se pistää turpansa ulos ja minä
+uskallan silittää sen ylähuulta, joka on siloinen ja suloinen kuin Taaton
+tädin sametinsilkkinen ompelutyyny. Se imee emäänsä, ensin toista nisää
+ja sitten toista. Minkätähden se niitä muuttaa? Isäntä sanoo, että
+toisessa on syömistä, toisessa juomista.
+
+Tupatiellä juoksee pikku koiranpentu vastaan, haukkua räiskäyttää ensin
+ja tulee sitten pyörimään jaloissa. Minä tempaan sen syliini.--"Saanko
+minä sen?"--"Saahan sen."--Nyt se on minun koira. Sen nimi on Otti. Se
+potkaisekse sylistäni ja ryntää pirttiin, minä jälestä. Siellä on pankon
+alla kolpperossa vasu, jonne se juoksee. Siinä on toinenkin aivan
+samanlainen. Sen nimi on Anti. Ne ovat niin yhdennäköisiä ja
+yhdenkokoisia, etten tiedä, mikä on Otti ja mikä Anti. Pikku poika tulee
+karsinasta ja selittää, että sen tietää siitä, että Otti on urosa ja Anti
+imisä. En tiedä, kuinka sen sittenkään tietää. Poika selittää. Ahaa! Sen
+pojan nimi on Taavetti. Sillä on housuja kannattamassa nahkainen solkivyö
+niinkuin aikamiehillä ja vyöstä riippuu tuppi. Sillä ei ole milloinkaan
+ollut puupuukkoa. Saisivat ne jo antaa minullekin oikean puukon.
+
+Tupa on kauhean suuri, täällä vasta voisi tavattomasti telmiä. Hirveän
+isolle uunille vie portaat yhdestä ainoasta hirrestä, johon on koverrettu
+astuimet. Uunin kupeella on luukku, josta mennään lattian alle. Tupa on
+täynnä ihmeellisiä asioita. Vanha ukko istuu penkillä ja palmikoi
+tuohia.--"Mikä siitä tulee?"--"Konttihan tästä olisi tulevinaan, ei
+tiedä, tuleeko." Minä seison ja katson, kuinka hän näppärästi pistelee
+pitkiä tuohiliuskoja toistensa alle.--"Vieras on hyvä ja istuu", sanoo
+ukko. Minä istun ja hän alkaa puhutella minua kuin vertaistaan:--
+"Kuuluuko sitä mitä vieraalle?" Minä tiedän, että silloin pitää vastata:
+--"Ei tuota mitään kiireelle kerrottavaa, mitä vain teille."--"Ei tuota
+meillekään mitään erinäistä, on ollut vain hyvät heinäilmat."--"On
+meilläkin ollut hyvät heinäilmat."--"Tänä aamuna tuo vähän sataa ramautti
+karjankynteen."--Olin aivan erikoisesti mielissäni siitä, että hän näin
+kohteli minua kuin aikamiestä ja istuuduin hänen viereensä penkille,
+vaikka olisi tehnyt mieleni lähteä telmimään Taavetin kanssa ja kiivetä
+uunille ja mennä katsomaan koiranpenikoita. Hän keskeytti hetkeksi työnsä
+ja alkoi kaivaa piippuaan rassilla, joka riippui kukkarossa, minkä hän
+oli vetänyt esiin housunkauluksen alta. Hän tyhjensi sen kouraansa, kääri
+neulanauhan kukkaron suun ympärille ja moksautti, päätään taapäin
+keikauttaen, piipunperät poskeensa. Sitten hän, mulauttaen minulle
+silmiään, ruiskautti hampaittensa välitse pitkän mustan märän kauas
+keskelle tuvan lattiaa. Minä teen vaistomaisesti saman, mutta se päättyy
+vain sihaukseen.--"Pitää painaa kieli hampaita vastaan ja ponnauttaa
+kurkkulaellaan, niin se lentää. Ähäh, jopahan lensi paremmin!"
+
+On ilmaantunut kaksi pientä tyttöä meidän eteemme, molemmilla sormet
+suussa.--"Kah, ettekö te älyä, sydänmaan kollot, pistää kättä kirkonkylän
+nuorelle herralle." Tytöt sysäävät silloin kättä ja niiaavat minulle kuin
+aikaihmiselle.
+
+Silloin aukeaa tuvan ovi ja eteisestä tulee tyttö kahvia kantaen. Joku
+toinen on avannut hänelle oven ja hän tulee keikuttaen tarjotinta
+ylhäällä päänsä päällä. Hänellä on ristikkäinen hame ja ristikkäinen
+lyhyt nuttu ja valkoinen esiliina. Hänellä on keltainen tukka, keskeä
+jakauksella, ja pitkä palmikko. Hän tulee minua kohti, tarjotin yhä
+ylhäällä. Sitten hän laskee sen minun eteeni ja katsoo minua hymyillen
+suoraan silmiin. Hänellä on punaiset posket ja poskissa kuopat.--"Olkaa
+hyvä ja ottakaa kahvia." En ole vielä koskaan ottanut itse kahvia; aina
+kun ovat kylässä tarjonneet, on äiti pannut sokerit ja kermat sekaan ja
+lautaselle vehnäset ja asettanut kupin eteeni pöydälle. Mutta kyllä minä
+osaan yhtä hyvin itsekin, ensin sokerin ja sitten kerman ja sitten
+vehnäsen.--"Panee enemmän sokeria sekaan", sanoo tyttö. Minä panen kaksi
+palasta. "Panee vielä, kun ovat niin pieniä." Panen kolme ja otan sitten
+vehnäspalan.--"Ottakaa toistakin sorttia." Kun olen tehnyt senkin ja
+huomannut, että se käy hyvin, nostaa heiskauttaa hän taas tarjottimen
+päänsä tasalle ja menee keikutellen ulos, ja joku toinen painaa oven
+hänen jälkeensä kiinni. Minulle on tuotu kahvia erikoisesti tupaan ja
+sitä varten on avattu ovia! Tytöt ja Taavetti seisovat ja töllöttävät
+minuun. Pitäisiköhän minun antaa niille vehnäsestäni? Mutta minä olen jo
+ahtanut sitä poskeni pullolleen ja harpin kiireesti kahvia, vaikka se
+polttaa niin, että sitä läikähtää koltilleni ja tahtoo vääntää suuta
+itkuun ja vesi kihoo silmään.
+
+Taas tulee tyttö samalla tavalla tuomaan toista kuppia. Minä tiedän, että
+toinen kuppi aina ensin aiotaan ottaa ilman leipää ja että sokeri pannaan
+sekaan vasta, kun siihen kehoitetaan. Hän kehoittaakin ja istuu viereeni
+odottamaan ja antaa lapsille kullekin sokeripalasen ja piparikakun.
+
+Vasta kun hän on lähtenyt, muistan, että enhän olekaan kiittänyt, ja
+juoksen hänen jälkeensä. Minussa on herännyt vastustamaton halu saada
+olla hänen kanssaan. Hän tulee minua vastaan toisesta tuvasta, kädessä
+suuri kivikuppi ja toisessa myöskin kivikuppi. Seuraan hänen mukanaan.
+Hän menee saunakotaan. Siellä on suuri muuripata, tyhjänä tulella.--"Tule
+vain, tule vain", kehoittaa hän minua. Hän alkaa paistaa otralettuja,
+nostaa kauhalla kupista lettuvelliä ja läväyttää sen padan pohjaan, jossa
+se kärähtää ja lemahtaa hyvälle nenään. Sitten hän kääntää sen ja paistaa
+toisen puolen ja antaa sen minulle. Se on hyvää, vaikka vähän polttaa.
+Hän katsoo minuun, nauraa vähän uutta paistaessaan ja minä nauran myös.
+Minun pitää vain syödä niin paljon kuin jaksan, mutta enhän minä enää
+jaksa. Itse hän ei syö, kokoo vain näppärästi kasaa korkeammaksi, lettua
+letun päälle. Pian on toinen kuppi tyhjä ja toinen kuppi kukkuranaan. Hän
+panee tyhjän kupin kumolleen täyden päälle ja antaa minulle kapustan ja
+me viemme ne yhdessä.
+
+Minä juoksen hänen jälessään joka paikkaan. Hän menee aittaansa, siihen
+kaikkein pienimpään, se on ihan hänen omituinen omansa. Se on kuin
+leikkihuone. Hänellä on siellä hyvin pieni vuode nurkassa. Hän ei makaa
+siinä kenenkään kanssa, Taavetti vain makaa yläsillalla. Orsilla riippuu
+hänen vaatteitaan ja monet ihan uudet kengät, uudet pieksut, uudet ruojut
+ja uudet lipokkaat, ja sukkia ja sukkanauhoja, ja sen ukki on tehnyt
+sille virsut, jotka sopivat minunkin jalkaani. Äitinsä on kutonut ja
+ommellut sen vaatteet, mutta se on itse neulonut sukkansa ja kutonut
+sukkanauhat. Hän ottaa orrelta paitain välistä hajuheinäpalmikon ja
+pistää sen nenän alle ja käskee haistamaan. Se tuoksuu ihmeen hyvälle.--
+Tunsin sen tuoksun sitten aina, kun hän muistui mieleeni. Sinäkin sitten
+aina keräsit sitä samaa tuoksuheinää liinavaatteittesi väliin--ja sait
+sen mukaasi viimeiselle retkellesi.
+
+"Mikä tuo on?"
+
+"Kannel--soitanko?" Hän näppäilee sitä ja hyrähtää lauluun. Sen silmät
+katsovat silloin jonnekin kauas aitan ovesta ulos minun ohitseni. Se
+kuuluu minusta hyvin kauniilta.
+
+Meistä tulee yhä paremmat tutut. Hänen nimensä on Johanna.--"Lähdetäänkö
+marjaan?"--Me juoksemme maantien poikki tuulimyllymäen taa aholle
+hakaan. Siellä paistaa päivä niin lämpimästi, että kivet polttaa jalkaan.
+Johanna johdattaa marikosta marikkoon, kutsuu luokseen, kun löytää uuden,
+ja antaa minun aina poimia parhaat. Hän kaataa omasta tuohisestaan minun
+tuohiseeni eikä auta, vaikka panisin kuinka vastaan.--"Tokihan, tokihan!"
+Pian ovat tuohiset täynnä mansikoita ja vattuja ja on seassa muutamia
+mustikoitakin. Ne tulevat ensin pohjapeittoon, sitten melkein puolilleen,
+sitten enemmilleen kuin puolilleen, sitten piripintaan, sitten
+kukkuralleen.--"Nyt poimitaan suuhun." Minä poimin joka marjan suoraan
+suuhuni, hän kouraansa. En löydä enää.--"Tulehan tänne!... Suu auki,
+silmät kiinni!" Hän nakkaa suuni täyteen marjoja ja lähtee kirmaisemaan
+pois. Saavutan hänet vasta tuulimyllyn alla.
+
+Hän istuu siellä kivellä ja siivoaa marjojaan. "Etpä saanut minua
+kiinni."--"Nytpäs sain!"--ja läiskäytän häntä selkään.--"Etpäs saanut!"
+ja hän heiskahtaa pois, ja kiertää myllyä ja kun olen saamaisillani hänet
+kiinni, hypähtää hän rappusille ja aikoo mennä myllyyn, mutta ovi on
+lukossa ja hän pujahtaa kaiteen alitse myllyn hännälle ja istuutuu siihen
+kahareisin. Minä teen samoin. Hivuttaun eteenpäin, hän vetäytyy selkä
+edellä saman verran pois. En saisi häntä kiinni, vaikka hänet
+tavottaisinkin, hän ei pitele käsillään, puristaa vain jaloillaan, mutta
+minä en uskalla irtauttaa käsiäni. Siirrytään, siirrytään, hännän päässä
+minä hänet otan, hän ei uskalla hypätä alas. Mutta hän uskaltaa ja seisoo
+jo maassa kivellä kädet ojona minua kohti. Minä putoan hänen syliinsä, me
+kaadumme molemmat ja minulta paukahtaa otsa kiveen.--"Koskiko sinuun,
+nätti poika?"--"Ei koskenut"--vaikka koski.--"Anna, kun puhallan."--Hän
+puhaltaa otsaani, jossa on jo kuhmu ja painaa sitä esiliinallaan. En
+itke, en vaikka, vaan nauran ja käyn kiinni ja sanon: "Sainpas kiinni!",
+johon hän sanoo: "Saitpas."
+
+Ja sitten hän pyörii myllynä kantapäillään, kädet siipinä, hame kellona
+hulmuten, ja minä myös, ja me pyörimme niin kauan, että kaadumme.
+
+Ja sitten me olemme pallosilla pihamaalla ja se päivä menee kuin ryöppy,
+kunnes hänen äitinsä huutaa hänet lehmitarhaan ripsumaan. Me ripsumme
+yhdessä, toinen toisella puolen lehmän. Sitten Johanna lypsää oman
+nimikkolehmänsä ja minä ripsun.
+
+Isä ja äiti ja pikkuveli ja isäntä tulevat ristiäisistä toisesta talosta
+ja isäntä taluttaa ruunan tallista ja alkaa valjastaa. Äiti huutaa minua
+tulemaan.--"Elä mene, jää tänne", kuiskaa Johanna lehmän alta. Minä
+nakkaan ripsuni pois ja juoksen sanomaan, että tahdon jäädä tänne iäksi
+päiväksi. Kaikki nauravat ja isä nostaa minut takaistuimelle pikkuveljen
+viereen.--"Jäi se Otti ottamatta", sanoo isäntä porttia avatessaan, mutta
+ruuna riuhtaisee menemään. Minulla on niin paha mieli, etten osaa edes
+itkeä. En saanut heittää hyvästiäkään. On täysi työ pysytellessäni
+kiinni, kun ruuna karkaa täyttä vauhtia alamäessä. Kun se viimein
+hiljentää vauhtiaan vastamäessä, sanoo äiti kietoessaan harsohuivia
+ympärilleni iltakylmässä:--"Olisiko sinun kovin mielesi tehnyt sitä
+koiranpenikkaa? Tuodaan sitten toissa kertana." Sitten hän sanoo isälle:
+--"Kovin siisti ja korea tyttö se Johanna." Jos hyppäisin alas, niin
+etteivät näkisi ja karkaisin metsään ja sitten juoksisin sieltä sinne!
+Mutta isä ajaa kovasti illan viileässä. Tuulee vastaan milloin kylmää
+ilmaa notkopaikoissa, milloin lemahtaa lämpimämpää kovemmilla mailla.
+
+En muista, miten tultiin kotiin. Minulla oli vielä maata pannessani niin
+ikävä, että rintaan koski.
+
+Odotin, että Johanna tulee pian meillä käymään kirkossa käydessään ja tuo
+silloin sen koiranpenikankin. Hän tulikin, ei kuitenkaan sinä kesänä,
+vaan jonain toisena; mutta hän ujosteli minua ja minä ujostelin häntä.
+Emme osanneet täällä meillä olla eikä leikkiä sunnuntaiaamuna. Minulla ei
+ollut mitään näyttämistä hänelle. Hän meni kirkkoon ja sieltä suoraan
+kotiinsa. Mutta se ei ollut se muisto, joka hänestä minulle jäi, minulle
+jäi hänestä ainaisena miellyttävänä suloisena muistona jotain siistiä,
+reipasta, ystävällistä ja hellää, joka oli sanonut minua nätiksi pojaksi,
+joka oli puhaltanut otsaan ja kuiskannut lehmän takaa, etten menisi, vaan
+jäisin--ja olisin jäänytkin, jos ei minua olisi temmattu pois,
+ehtimättäni heittää edes hyvästiäni.
+
+
+
+
+Herään eräänä aamuna siihen suloiseen tunteeseen, että on tekeillä jotain
+erikoista, mutta en heti saa selville mitä. Missä olen? En ole
+tavallisessa vuoteessani isän selän takana. Olen huoneessa, jossa ei ole
+ikkunaa. On kuin tuikkaisi tähtiä, mutta jostain hyvin läheltä. Nenääni
+tuoksahtaa lampaan villan haju. Nyt muistan: olen aitassa nahkasten alla.
+Samassa muistan kaiken muunkin ja pöllähdän pelästyksissäni ylös. Olenko
+nukkunut liian kauan, onko myöhästytty?--"Nouskaa, nouskaa! On
+lähdettävä heti!"--Ovi aukeaa.--"Ei ole vielä mitään kiirettä, vielä te
+ehditte." On pieni pettymys, että täti sittenkin on noussut, vaikka oli
+sovittu, ettei kukaan nouse herättämään. Mutta hänellä on aitan
+rappusilla kahvit ja maidot ja voipullat. Ja jospa nyt täti nousikin,
+kunhan eivät muut. Kaikki ne nukkuvat vielä, niinkuin oli sovittu ja
+päätetty, lehmätkin tarhassaan. On vielä puolihämärä, en ole koskaan
+ollut ylhäällä ennen auringonnousua. On vähän kylmä ja raput ovat märät.
+
+On niin mukavaa, että äiti vielä nukkuu, uutimet alhaalla, vaikka lapset
+ovat ylhäällä. Olisi mukava mennä naputtamaan ikkunaan. Mutta me liikumme
+hiljaa, varpaillamme. Ei saa puhua kovaa, hss! Juomme ääneti kahvia ja
+silmät tuntuvat jotenkuten suuremmilta ja kuin pyrkisivät yhä vielä
+suuremmiksi. Siinä on seinää vasten ongenvapani ja jokaisen meidän pieni
+eväskonttimme. Ne ovat kasteesta märät, mutta hiekka niiden alla on kuiva
+ja valkea.
+
+Me olemme lähdössä koko päivän retkelle Suurelle suolle lakkaan. Se on
+maantien takana ja monen mäen takana, mutta kyllä me sinne osaamme. On
+siellä oltu ennenkin aikaihmisten kanssa. Siellä on lampi suon laidassa,
+josta saa kaloja, minulla on ongenvapa, muilla vain tuohiset, pikkulapset
+saavat poimia lakkoja, sillaikaa kuin minä ensin ongin ja sitten paistan
+nauriita, joita sieltä saa meidän halmeesta. Näin on aikoja sitten
+tarkkaan tuumittu ja päätetty.
+
+Me lähdemme hirmuisen totisina, peräkkäin, kontit selässä ja
+marjatuohiset hattuna päässä, niinkuin marjamiehillä on tapana. Tie vie
+navetan taitse haan läpi notkoon. Metsän sisus on hämärä, puista rapisee
+kastetta ja kumahtelee tuohisiin, oksain välit ovat täynnä hämähäkin
+verkkoja. Notkossa on usvaa, niin ettei näy suohauta eikä liinaliko,
+vaikka ne ovat ihan tien vieressä. Siitä puhaltaa tavi ilmaan ja lentää
+meidän ylitse ränkättäen järvelle päin. Me hätkähdämme juoksemaan ja
+juoksemme yhtä menoa rinteen ylös, jolloin leipäkannikat kolahtelevat
+konteissa. Yhtäkkiä on vastassa ulkoaidan veräjä, niin tukeva ja
+juhlallinen ja ankara--koska sen läpi ei ole ennen saatu mennä yksin--
+että tuskin uskallan pudottaa alas veräjäpuun. Samassa kuuluu kotoapäin
+rykimistä ja kolahtelemista ja minä pujahdan pian läpi, niinkuin
+ehtiäkseni jotain piiloon. Ollaan ulkometsässä, korkeassa harvassa
+hongikossa. Täällä naapurin vihainen härkä aina mylvii. Vaikka minä
+tiedän, että se ei nyt ole täällä, vaan sydänmaalla laitumella eikä sitä
+siis tarvitse pelätä, niin minä pelkään sitä kuitenkin ja tunnen sen
+pohkeissani. Tekisi mieleni juosta, mutta minä en juokse. Järvellä
+ränkättää taas se tavi. Tie nousemistaan nousee ja tullaan sille
+korkealle harjulle, josta näkyisi kirkko ja pappila ja Koiraniemi ja
+meidän talon katot ja koko maailma, jos ei olisi niin sakea usva. Suurta
+suota ei näkyisi, sillä se on vielä korkeamman harjun takana.
+
+Laskeutaan alas ja töksähdetään yhtäkkiä maantiehen. Se menee jonnekin
+hyvin kauas Kajaaniin, jossa on talvella markkinat. Kuuluu kärryjen
+kolinaa. Emme ehtisi enää maantien yli, ennenkuin se tulisi törmää
+laskien kohdalle ja näkisi ja turmelisi marjaonnen. Pysähdymme
+näreikköön. Se on isä, joka tulee pitäjältä. Se ei huomaa, ei tiedä, että
+me olemme tässä. "Papp--!"--"Hss!" Se ei kuullut, se menee! Me sitten
+kiireesti maantien yli. Pikkusisar kaatuu ojaan ja aikoo purskahtaa
+itkuun, mutta ei purskahdakaan, kun me puhdistamme sen vaatteet ja
+irvistelemme sille, niin että se viimein nauraa ja me nauramme kaikki. On
+kuin olisi oltu kauhean kauan matkalla. Koti on jossain hyvin kaukana
+missä lie.
+
+On noustava hyvin jyrkkä kivikkotörmä, sakea näreikkö ensin, sitten
+lepikko, sitten koivikko. Kun päästään harjun laelle sen suuren kiven
+luo, näkyy siitä jo vähän suurta suota häämöittäen metsän läpi. Toinenkin
+rinne on alussa niin jyrkkä, että on tartuttava vesoihin kiinni. Sitten
+se ei enää ole niin jyrkkä. Me lennämme suin päin suon reunaan ja
+nakkaamme tuohisemme eteemme maahan huutaen kaikki yhteen ääneen:
+"Kipperin kapperin marjoja täyteen! Sinun tuohisesi kumolleen, minun
+kohdalleen!"
+
+Silloin kuuluu mahdoton parahdus, ensin yksi, sitten toinen, muuttuen
+pitkäksi parkunaksi ja kirkunaksi, ja lammen päässä suolla seisoo
+kurkilauma, kaulat kurkallaan, nokat aukeillen ja siivet iskien. Samassa
+ne nousevat lentoon ja kiertävät lammen ja tulevat meidän kohdallemme
+melkein puiden tasalla lentäen, jalat roikkuen pitkinä ja siivet
+havisten, ja käännellen päitään ja koukutellen kaulojaan. Muut lapset
+huutavat niille vastaan: kurkluu! kurkluu! matkien niiden ääntä ja
+rynnäten heti lakkamättääseen, mutta minä seison kuin tyrmistyneenä enkä
+pääse liikahtamaan paikaltani. Kurjet vaakkuvat suota pitkin, kiertävät
+sitä kohoten vähän korkeammalle, yhä kirkuen ja kadoten viimein usvaan.
+Vielä kauan sen jälkeen, kun ne ovat menneet, kuuluu niiden huuto, ensin
+loittonemistaan loitoten, sitten taas niinkuin yhdestä kohti. Se kuuluu
+pitkin päivää silloin tällöin. Ne ovat yhä kuin meille vihoissaan,
+niinkuin toruisivat.  Minä tiedän, että siellä on vielä toinen suo, niin
+laaja, ettei rantaa näy ja sen keskessä on lampi, jolle ei pääse muuten
+kuin suksella, ja jossa on hirmuisen isoja haukia ja mustia ahvenia ja
+sen rannalla kauheasti lakkoja, että niitä saisi mättäistä lapiolla
+lykäten. Koetan onkia, mutta saan vain muutamia pikku ahvenia. Enkä
+viitsi poimia lakkojakaan. Kuljeskelen metsässä ja koetan päästä
+semmoiseen paikkaan, josta näkyisi kurkien suo. Se näkyy koivun haarasta,
+johon kiipeän, ja sen takaa näkyy vaara, josta nousee kasken savu, mutta
+kurkia ei näy. Nyhdän nauriita halmeesta ja teen risukokon suon reunaan,
+jonka tuhassa paistan nauriit. Kaikkien nenät ja posket nokeutuvat niitä
+syödessä ja ne nokeavat niitä vielä tahallaankin. Niillä on kauhean
+hauska ja kun kurjet kerran taas siellä kirkaisevat, niin ne matkivat
+niitä, mutta minä en voi. Tahtoisin vain päästä niitä sinne näkemään, ja
+vielä minä kerran pääsenkin. Tämä suo on kauhean pieni ja mitätön,
+tuommoisten pikkulasten suo.
+
+Kun tullaan illalla kotiin, ovat äiti ja täti maantiellä vastassa.--"Äiti
+ja täti, me on saatu hirveän paljon marjoja! Kaikki kontit täyteen!"--
+"Äiti ja täti, me paistettiin nauriita ja syötiin!"--"Sen olette
+näköisiäkin."--"Äiti ja täti, mepä nähtiin kurkiakin!"--Ne sanovat sen
+niin, kuin niiden näkeminen ei olisi ollut sen kummempaa kuin marjain
+poiminta ja naurispaistikkaiden paistanta. Minulle se oli semmoista,
+josta en olisi osannut kenellekään puhua.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Maailmanrantani oli siirtynyt loitomma. Minussa oli herännyt halu päästä
+näkemään sen taa, minun sydänalastani kuin vetää sinne, suurille soille
+ja tuntemattomiin metsiin. Alkaa tehdä mieleni sinne yksin.
+
+Minua ei mikään elämässäni ole kiehtonut niinkuin ne takalistot ja
+erämaat ja metsät ja metsäjärvet ja kosket. En tiennyt vielä silloin,
+mitä ne tulisivat minulle olemaan ja mitä kaikkea siellä oli minulle
+kätkettynä. Siellä oli salaperäiset säynevirrat ja loiskivat
+lohisuvannot. Siellä oli minulle aina uudelleen löydetty autuuteni asunto
+ja kaikkien kaipuitteni hoiva. Siellä vaeltelin ja soutelin yksin, siellä
+sinunkin kanssasi, silloinkin kanssasi, kun et vielä ollut mukana. Siellä
+oli lempiviikkomme lehtimaja. Kun sieltä kosket laskettua ja vedet
+lehtipurjeessa viileteltyä veneeni kokka karahti kotirantaan, seisoit
+sinä rannassa, ihastellen kalojani ja riistaani.... Siellä oli laulujen
+ja kanteleen maa. Siellä uusiintui minulle ruumis ja sielu.
+
+
+
+
+Minunhan on täytynyt pitää perunkirjoitus sinun jälkeesi, sinun, muka
+vainajan, niinkuin jonkun jälkeen, joka muka olisi kuollut. Täytyy kaivaa
+esiin kaikki kellarista ullakolle asti ja merkitä joka esine kirjaan ja
+panna niille raha-arvo. Sinunkin kultasi, hopeasi, sormukset, vaatteet.
+Tein sen keveällä sydämellä, sillä ethän ole kuollut. Tein sen melkein
+hauskuudekseni--kun ajattelin niitä arvoja, mitkä niillä on maailmalle
+ja mitkä minulle. Mitä vaivaisveroa tulisinkaan maksamaan, jos panisin
+niihin niiden todellisen arvon, niiden ainoan, sen, mikä niillä on
+minulle. Ja tämähän on tavallaan perunkirjoittamista tämäkin, mitä
+kirjoitan, kalleimman omaisuuteni arvioimista, ainoan, mitä minulla
+oikeastaan enää on: muistojeni.
+
+Muistatko--muistatko sen vanhan kirjan, Genovevan, joka oli kulunut minun
+käsissäni ja joka myöskin kului meidän lastemme käsissä. Sinä löysit sen
+kerran ullakolta vanhasta kirjavasusta ja luit sen yhteen menoon siinä
+polvillasi niillä sijoillasi ja osasit sen melkein ulkoa kertoessasi
+pojille uudestaan ja aina uudestaan, sillä he eivät uupuneet sitä
+kuuntelemasta, ja olivat siitä yhtä ihastuneita ja järkytettyjä kuin minä
+ja siskoni lapsuudessamme. Löysin nyt taas sen siitä samasta vasusta ja
+minulle loiskahti vastaani laine voimakkaimpia lapsuuteni muistoja.
+
+
+
+
+Olemme kaikki lapset yksin kotona talvisena sunnuntai-iltana. Vanhemmat
+ovat jossain vieraisilla. On kova pyry ulkona, lumi räiskyy ikkunoihin ja
+koivut kohisevat talon ympärillä, jäisten oksien raapiessa salin seiniä.
+Meille on niinkuin usein ennenkin haettu kotimieheksi Laukkasen Anni,
+Satu-Anni, koulumestarin kivuloinen ja kalpea tyttö, joka ei milloinkaan
+leiki eikä hymyile. Hän istuu kynttilän ääressä lukien milloin mitäkin
+mukanaan tuomaansa tai meiltä löytämäänsä kirjaa. Hän odottaa, että
+olemme leikkineet loppuun ja telmineet itsemme uuvuksiin ja pyydämme
+häntä kertomaan 'juttuja'. Kokoonnumme hänen ympärilleen puolipimeään
+saliin, jonka pöydällä tuikkii yksi ainoa räiskyvä talikynttilä. Me
+suuremmat istumme tuoleilla, kyynärpäät pöytään nojaten ja leuat käsien
+varassa, pikkusisar pyrkii Annin syliin ja kietoo käsivartensa hänen
+kaulaansa, ettei häntä pelottaisi. Jo ennenkuin Anni alkaakaan, meidät
+valtaa väristys, meitä pelottaa vähän, mutta on suloista samalla, sillä
+me tiedämme, että kaikki, mitä Anni kertoo, päättyy niin, että aina
+lopulta on hyvä olla,
+
+"Kerro juttuja, kerro juttuja!"
+
+"Mistäs minä nyt sitten kertoisin? No minä kerron vaikka tästä
+Kenoveevasta", sanoo hän ja sulkee kirjan, jota oli lukenut.
+
+"Kerro, kerro!"
+
+Me tiesimme sen, me osasimme sen ulkoa, mutta me tahdoimme kuulla sen
+vielä kerran.
+
+"No, minä sitten kerron Kenoveevasta ja hänen pojastaan Mertsistä ja
+miehestään jalosta Sikristä ja pahasta Kolosta."
+
+"Ja kesystä hirvestä!"
+
+"Kenoveeva oli yhden Rapantin herttuan ja hänen puolisonsa ainoa tytär",
+alkaa Anni. "Jo lapsena oli tytöllä hyvin tarkka ymmärrys ja jalo ja
+lempeä sydän. Kun herttuatar istui rukkinsa ääressä ja kehräsi, istuutui
+myös viisivuotinen Kenoveeva kauniille jakkarallensa ja otti kiinni
+langan päästä ja taisi pian pienillä sormillaan kehrätä kaikkein
+hienointa rihmaa. Kehrätessään hän osasi asettaa äidilleen kaikenlaisia
+painavia kysymyksiä, ja kun häneltä kysyttiin, hän vastasi erinomaisen
+selvästi ja sievästi, niin että kaikki sanoivat ihmetellen: tuosta
+lapsesta tulee varmaan jotain erinomaista. Hän jakeli köyhille lapsille
+vaatteita, joita itse oli valmistanut, ja antoi äidilleen sen rahan,
+jonka oli saanut isältään omiin tarpeihinsa ja omiksi vaatteiksensa.
+Aamulla varhain ja illalla myöhään hän kantoi sairaille virvoituksia. Ja
+kun hän kasvoi täysikasvuiseksi, oli hän yhtä viaton ja herttainen kuin
+kaunis ja häntä mainittiin kaikkien hyvien avujen esikuvana."
+
+"Entäs sitten?"
+
+"Sitten se oli niin, että Sikri, joka oli urhoollinen ritari, pelasti
+sodassa herttuan hengen. Palkaksi siitä hän pyysi Kenoveevaa
+puolisoksensa ja vanhemmat antoivat ilomielin hänelle tyttärensä
+vaimoksi. Kun se aamu valkeni, jolloin Kenoveevan täytyi aviomiehensä
+kanssa matkustaa pois, itki hän katkerasti ja hänen äitinsä sulki hänet
+vapisevalle sydämellensä ja sai itkultaan tuskin sanotuksi: 'Jää hyvästi,
+Kenoveeva, Jumala johdattakoon sinua. Elä koskaan tee mitään, mitä sinun
+Jumalan ja vanhempiesi edessä täytyisi hävetä.'--Ja piispa Hiltovi, joka
+oli pariskunnan vihkinyt, siunasi heitä ja sanoi Kenoveevalle: 'Elkää
+itkekö, nuori jalo rouva, Jumala on teille suuren onnen valmistanut--
+vaikka kokonaan toisenlaisen kuin yksikään meistä tässä läsnä olevista
+luulee. Se päivä tulee, jolloin kaikki tänne kokoontuneet Jumalaa siitä
+ilokyynelin kiittävät. Herra olkoon kanssanne!' Nämä hurskaan miehen
+sanat täyttivät kaikkien läsnäolevien mielen kummallisella aavistuksella.
+Sitten auttoi kreivi ihanan, katkerasti itkevän puolisonsa komean ratsun
+selkään ja kumpikin ratsasti pois."
+
+"Entäs sitten?--Mitenkäs sitten kävi?"
+
+"Sikri ja Kenoveeva elivät onnellisesti ja rauhallisesti Sikrin linnassa
+muutaman viikon. Eräänä iltana myöhään istuivat molemmat illallisen
+jälkeen arkihuoneessa; Kenoveeva kehräsi ja lauloi, Sikri soitti
+kanteletta ja säesti Kenoveevan laulua. Silloin kuului sotatorven
+soitto.--'Mitä kuuluu?' kysyi kreivi sotapäälliköltä.--'Sotaa kuuluu,
+saraseenit ovat hyökänneet maahan, he uhkaavat hävittää kaikki tulella ja
+miekalla. Kuningas käskee jo tänä iltana lähteä sotaan.' Päivän vaietessa
+olivatkin jo kaikki Sikrin ritarit koolla linnan suuressa salissa.
+Kenoveeva astui esiin ja ojensi puolisollensa miekan ja keihään ja
+sanoi:--'Kanna näitä aseita Jumalan ja isänmaan puolesta heikkojen ja
+turvattomien suojaksi ja hirmuksi pahantekijöille!' Näin puhuttuaan
+vaipui Kenoveeva kalpeana kuin kädessään oleva silkkinen nenäliinansa
+miehensä syliin. Surullinen aavistus tulevista kärsimyksistä täytti hänen
+sydämensä.--'Voi Sikri, jos et sinä enää palajakaan!' valitti hän.--'Ole
+turvassa, ilman Jumalan tahtomatta ei kukaan voi minua vahingoittaa.
+Lähinnä Jumalan haltuun uskon sinut ja kaikki, mitä minulla on, tämän
+uskollisen palvelijani Kolon haltuun. Ja nyt, rakas vaimoni, jää
+hyvästi.' Kreivi Sikri nousi komean ratsunsa selkään ja ratsasti,
+salatakseen kyyneleitään, kiiruusti pois. Kenoveeva kiiruhti torniin ja
+katseli sieltä rakkaan puolisonsa jälkeen, sitten hän sulkeutui
+huoneeseensa eikä koko päivänä maistanut eineen muruakaan."
+
+"Kerro jo kesystä hirvestä!"
+
+"Kreivin hoviherra, se Kolo, oli hyvin paha ja ilkeä mies. Kun ei
+Kenoveeva antanut hänen tehdä, niinkuin se tahtoi, vaan uhkasi ajaa hänet
+sentähden kokonaan pois, niin Kolo lähetti Sikrille sotaan semmoisen
+panettelukirjeen Kenoveevan päälle, että Sikri luuli pahaa rouvastaan ja
+käski ensin heittää hänet vankeuteen ja sitten viedä mestattavaksi. Mutta
+ennenkuin Kenoveeva vietiin, kirjoitti hän puolisolleen kirjeen, jossa
+vakuutti viattomuuttaan ja pyysi, ettei hän Koloa, tuota soaistua
+raukkaa, surmaisi vihassaan.--'Anna hänelle anteeksi, niinkuin minä
+hänelle anteeksi annan, sillä minä en tahdo pienintäkään kostonpyyntöä
+ottaa mukaani iankaikkisuuteen eikä minun kauttani ole yhtäkään
+veripisaraa vuodatettava.'"
+
+"Eihän sitä mestattu, eihän?"
+
+"Ei, sillä Jumala hellytti pyövelien sydämet. Kun he tulivat noutamaan
+häntä ja hänen poikaansa, joka hänelle oli syntynyt vankilassa--"
+
+"Sen nimi on Mertsi ..."
+
+"... niin Kenoveeva laskeutui polvilleen ja rukoili.--'Nouse ylös,
+Kenoveeva', sanoi jäykästi ja rumalla äänellä toinen miehistä, jonka nimi
+oli Heintsi ja jolla oli tulisoihtu kädessään. 'Ota lapsesi ja seuraa
+meitä!' Kenoveeva vastasi: 'Jumala, ole minulle armollinen, minä olen
+sinun kädessäsi', nousi ylös ja seurasi heitä. Toisella miehellä oli
+suuri miekka kädessä. He veivät Kenoveevan suureen synkkään metsään.
+Taivaalla loisti lukemattomat tähdet, kuu oli laskeutumaisillaan, tuuli
+puhalteli kylmästi ja he tulivat lakealle paikalle, jota ikivanhat puut
+ympäröivät. 'Tässä', sanoi Kuntsi, se miekkamies, 'seisahdu, Kenoveeva,
+ja rupea polvillesi.' Kenoveeva laskeutui polvillensa. 'Nyt anna minulle
+lapsesi, ja sinä, Heintsi', sanoi hän sille toiselle miehelle, 'sido
+hänen silmänsä.' Vaan Kenoveeva puristi lasta rintaansa vastaan ja
+katsahtaen ylös taivaaseen hän huusi: 'Oi, Jumala, anna minun kuolla,
+ainoastaan pelasta lapseni!'--'Elä turhia viivyttele', sanoi julma mies.
+'Minkä kerran täytyy tapahtua, se tapahtuu. Anna tänne.' Vaan Kenoveeva
+valitti ja rukoili yhä: 'Oi, katsokaa tuonne ylös taivaaseen. Näettehän
+kuun, katsokaa, se peitäkse pilven taa ikäänkuin ei voisi nähdä sitä
+tekoa, jonka aiotte tehdä. Kuulkaa, kuinka tuuli nousee, ettekö kuule,
+miten kauheasti puut heiluvat ja miten kovasti kaikki lehdet värisevät.
+Koko luonto kauhistuu viattoman murhaa. Voitteko Jumalan silmien edessä
+tehdä semmoista kauheata tekoa? Muistakaa, että on Jumala, jonka
+tuomioistuimen edessä teidän kerran täytyy tili tehdä!'--Heintsi, joka
+oli ollut ääneti, pyyhkäisi veden silmistään ja sanoi: 'Annetaan hänen
+elää. Jos sinä tahdot verta vuodattaa, niin pistä miekkasi Kolon rintaan,
+mutta tämä ei ole eläessään tehnyt muuta kuin hyvää. Ajattelehan toki,
+kuinka paljon hyvää hän sinullekin taudissasi osoitti.'--'Hänen täytyy
+kuolla', sanoi Kuntsi. 'Jos me annamme hänen elää, täytyy meidän itsemme
+kuolla eikä se auta häntä kuitenkaan.'--'Voimmehan tehdä näin: annamme
+hänen tehdä valan, että hän jää ainiaaksi metsään.' Ja kun toveri häntä
+oikein houkutteli ja hänen sydäntään hellytteli, niin sanoi Kuntsi:
+'Olkoon niin.' Ja hän vannotti Kenoveevalle valan, ettei tämä ikinä
+lähtisi pois erämaasta. Ja sitten kulettivat he Kenoveevan ja hänen
+lapsensa vielä kauemmaksi erämaahan vuorten ja laaksojen yli kaikkein
+kauheimpaan seutuun, jossa ei ihmisen jalka vielä ollut käynyt. Siellä
+Kenoveeva vaipui väsyneenä ja voimatonna tammipuun alle ja miehet
+jättivät hänet siihen ja menivät tiehensä."
+
+Oli ollut ihan hiljaista, sen kun Anni vain kertoi, koko ajan kynttilään
+katsoen, tasaisella äänellä, ja koivun oksat raapivat seinää ja uunin
+pelti välistä vongahteli.
+
+"Milloinka tulee se kesy hirvi?"
+
+"Kohta se tulee."
+
+"Kerro pian!"
+
+"Kenoveeva jäi tunnottomana makaamaan tammen alle. Viimein havahti hän ja
+käsitti olevansa yksin erämaassa. Kuu oli aikoja sitten laskenut ja
+pimeys peitti maan. Tuuli vinkui ja humisi metsässä. Etäällä ulvoi susi.
+Hän jäi lapsi sylissä istumaan puun alle ja odotti päivän nousua. Koko
+seutu oli viljelemätön, karu ja kauhea katsella. Ei missään muuta kuin
+kallioita, orjantappuroita ja sammalia. Kenoveeva värisi vilusta ja
+lapsiparka rupesi surkeasti itkemään. Hän lähti lapsi sylissä kulkemaan
+lumessa ja sateessa yhä kauemmas korpeen, tietämättä minne. Vielä kerran
+kapusi hän kallion yli ja näki nyt hirvittävien vuorten välissä laakson,
+jossa kasvoi puita ja pensaita. Hän kapusi alas ja huomasi taampana
+tammipuun oksien alla aukon. Tämä johdatti luolaan ja Kenoveeva astui
+luolaan. Siellä hän oli lapsineen suojassa sateelta ja tuulelta, mutta
+hänen oli kauheasti nälkä ja lapsi alkoi itkeä. Silloin Kenoveeva laskihe
+polvilleen, pani lapsensa viereensä, katsahti ylös taivaaseen, pani
+kätensä ristiin ja rukoili: 'Oi, sinä rakas taivaallinen Isä, ravitsethan
+sinä kaarneetkin--'"
+
+"Mitä ne on kaarneet?"
+
+"Ne on raamatunkielessä samat kuin jokapäiväisessä kielessä korpit ...
+'ravitsethan kaarneetkin, jotka tuolla lentelevät, sinä voit myöskin
+minut lapsineni elättää tässä erämaassa, jos tahdot.' Ja katso, silloin
+pilvet äkkiä hajosivat ja aurinko paistoi lämpimästi luolaan. Jotakin
+ritisi pensaassa ja samassa seisoi hirvilehmä luolan edessä."
+
+"Aih!" pääsi meiltä kuin yhdestä suusta odotuksen ja jännityksen jälkeen.
+
+"Kenoveeva pelästyi ensin, vaan tuli sitten rohkeammaksi ja silitteli
+sitä. Hirvilehmä nuoli hänen kättään ja laskeutui maahan hänen eteensä.
+Susi oli repinyt sen vasikan ja sen utaret juoksivat. Kenoveeva otti
+poikansa ja antoi sen imeä hirven utaretta ja lehmä oli siitä vain
+hyvillään, kun liika maitonsa sitä rasitti. Itselleenkin Kenoveeva lypsi
+hirven maitoa, asetti sitten lapsensa sammalvuoteelle ja laskeutui hänen
+viereensä ja nukkui.
+
+"Ja uskollinen eläin, joka sen jälkeen ei enää
+luopunut hänestä, lepäsi jaloissa ja lämmitti niitä."
+
+"Siihenkö se loppui?" haukotteli pikku sisar.
+
+"Ei se vielä loppunut, mutta eiköhän pitäisi jo mennä nukkumaan?"
+
+"Ei vielä, ei, kerro, niinkuin se sitten kävi."
+
+"Sitten kävi niin, että ne elivät siellä monta vuotta ja joivat sen
+hirven maitoa ja söivät mitä löysivät juuria ja marjoja ja pähkinöitä ja
+omenoita ja muita hedelmiä, ja Mertsi kasvoi isoksi pojaksi. Mutta
+sitten, kun niille alkoi tulla vaatteista puute, niin yhtenä päivänä
+äkkäsi Kenoveeva nuoren metsäkauriin, jonka kettu oli tappanut ja aikoi
+juuri syödä sen suuhunsa. Hän hätyytti ketun pois ja nylki kauriin ja
+teki sen nahkasta Mertsille pienen hihattoman turkin. Ja eräänä toisena
+päivänä, kun Kenoveeva oli etsimässä hedelmäpuita korkean vuoren
+rinteellä, tuli hirvittävä susi vuorta ylöspäin kantaen lammasta
+kidassaan. Se seisahtui ja katsoi vihaisin, kiiluvin silmin Kenoveevaa.
+Kenoveeva säikähti niin, että alkoi vapista, vaan pian hoksasi hän, mitä
+oli tehtävä, kaappasi seipään ja karkasi suden päälle ja antoi sille
+semmoisen kumauksen päähän, että susi jätti lampaan ja heitti
+pyörryksissään kipperon kapperoisiaan hyvän matkaa kuperkeikkaa vuorelta
+alas ja pakeni ulvoen. Sen lampaan nahkasta laittoi hän itselleen
+lämpimän turkin.
+
+"Mutta kreivi Sikri oli jo aikoja sitten palannut sodasta ja saatuaan
+tietää, että hänen puolisonsa oli syyttömästi mestattu, rupesi hän sitä
+suremaan niin, että oli tulla mielipuoleksi. Eikä häntä tahdottu saada
+millään tavalla viihtymään eikä minnekään lähtemään, hän vain istui
+puolisonsa huoneessa ja murehti häntä. Mutta eräänä päivänä hän kuitenkin
+lähti metsästämään. Hän tapasi hirven jälet ja lähti niitä seuraamaan. Ne
+veivät luolaan. Hän katsoi sisään ja näki ihmeekseen ihmisen haamun
+makaavan luolan perällä.--'Jos olet ihminen, niin astu päivän
+valkeuteen!--Kuka olet ja mitä täällä teet?' kysyi hän sitten, nähtyään
+naisihmisen tulevan ulos, jolla oli yllään lampaan nahka ja hänen
+olkapäitänsä peittivät pitkät hiukset.--'Sikri', vastasi nainen heikolla
+äänellä, sillä hän oli sairastunut ja vasta juuri taudistaan sen verran
+toipunut, että parahiksi pysyi pystyssä.--'Sikri, minä olen puolisosi
+Kenoveeva, jonka tuomitsit kuolemaan. Mutta Jumala tietää, että minä olen
+viaton.'--'Oi!' huusi hän. 'Sinä puolisoni eronnut henki, tuletko
+syyttämään minua surmastasi?'--'Sikri', sanoi Kenoveeva itkien, 'rakas
+puolisoni, en ole minä mikään henki, olen totisesti sinun Kenoveevasi,
+vaimosi.' Mutta Sikri vain tuijotti häneen, niinkuin olisi nähnyt aaveen.
+Viimein, kun vaimonsa yhä puhutteli häntä ja tarttui hänen käteensä, hän
+tointui kuin raskaasta unesta.--'Niin, totisesti, sinä olet Kenoveeva!'
+huusi hän ja lankesi polvilleen vaimonsa eteen. Silloin tuli Mertsikin
+metsästä.
+
+"Hän oli puettuna metsäkauriin nahkaansa ja tarpoi paljain jaloin paksussa
+lumessa. Kun hän näki kreivin kauniissa ritarivaatteissa ja iso
+höyhentöyhtö hatussa, säikähti hän ja seisahtui. Nähdessään kyyneleet,
+jotka runsaina valuivat pitkin hänen äitinsä poskia, hän huusi: 'Kuka
+tämä on? Tahtooko hän sinut tappaa? Elä itke, äiti! En salli sinulle
+mitään pahaa tapahtua.'--'Hän on isäsi', sanoi Kenoveeva.--'Poikani!'
+huusi Sikri, 'rakas poikani, tule syliini.' Hän suuteli poikaa, otti
+hänet syliinsä, syleili toisella kädellään Kenoveevaa ja katsahtaen
+kyynelet silmissä taivaaseen sanoi:--'Jumalani, tämä on sanomattoman
+suuri onni, lohdutus ja autuus murheelliselle sydämelleni, että saan
+yhtaikaa nähdä tässä lapseni ja rakkaan vaimoni, joka on minulle kuin
+kuolleista herätetty.' Sitten kreivi puhalsi torveen ja hänen ritarinsa
+ja palvelijansa kiiruhtivat joka taholta paikalle. Hän lähti ratsastamaan
+linnaan ja tuomaan Kenoveevalle vaatteita ja järjestämään siellä kaikki
+hänen vastaanottamistaan varten. Linnasta tuotiin vaunut, joihin he
+istuivat kaikki kolme. Heitä vastaan tuli suuri joukko ihmisiä. Mitä
+lähemmä linnaansa Kenoveeva tuli, sitä suurempi ihmispaljous seisoi
+kahden puolen tietä. Kaikki tervehtivät heitä ilohuudoilla. Kun he
+tulivat mäelle, josta linna näkyi, alkoivat siellä kaikki kellot soida.
+Kansa näki Kenoveevan pelastuksessa Jumalan erinomaisen suojelun ja
+vietti hänen tuloaan pyhänä juhlana."
+
+"Entäs hirvi? Jäikö se metsään?"
+
+"Eihän se jäänyt. Hirvi kulki koko matkan vaunujen rinnalla. Ja Sikri
+teetti sille sitten oman navetan. Siellä se sai asua öisin, mutta
+päivisin se sai vapaasti käyskennellä linnan pihalla, tulipa usein
+pyrkimään portaita myöten linnaankin, pyrkipä aina Kenoveevan huoneeseen
+asti eikä lähtenyt pois, ennenkuin se vähäksi aikaa päästettiin sisään.
+Se oli hyvin kesy, söi kädestä. Metsästyskoiratkaan pihalla eivät sitä
+hätyyttäneet eikä kukaan tehnyt sille mitään pahaa. Lapsilla oli suuri
+ilo tästä kauniista eläimestä, ne antoivat sille leipää ja silittivät
+sitä. Äidit sanoivat: 'Hyvä Isä, jos tätä eläintä ei olisi ollut, olisi
+rakkaan kreivinnan ja nuoren kreivimme täytynyt kuolla erämaassa.'--
+'Senpätähden ei pidä yhtään eläintä kiusata', sanoi sen hoitaja. 'Jos ei
+meillä olisi härkää auran eteen valjastaaksemme eikä lehmää, joka antaisi
+meille maitoa, kävisi meille yhtä kolkosti kuin kreivittärellemme olisi
+käynyt erämaassa ilman tätä hirveä'."
+
+"Siihenkö se loppui?"
+
+"Olihan sitä siinäkin taas kerrakseen."
+
+Anni oli totinen, tuijotti kynttilään, niisti sen näpillään ja sanoi
+opettavasti, niinkuin tapansa oli, että siitä tästä tosikertomuksesta
+selviää, miten kauheata on, että saattaa olla maailmassa niinkin pahoja
+ihmisiä, että syyttömät saatetaan sillä tavalla kärsimään. Mutta totuus
+ja oikeus voittaa ja paha saa palkkansa ja pelastuneille tulee vielä
+parempi olo kuin on ollut ennen.
+
+Aisakello helähti ulkona ja äiti tuli sisään, pudistellen lumia
+vaatteistaan.
+
+"Hyvät lapset, vieläkö te valvotte, menkää toki hetipaikalla nukkumaan!
+Sinun poskesihan palavat, niin että käteen polttaa."
+
+Ne polttivat omaankin käteeni.
+
+"Mitä te olette täällä tehneet?"
+
+"Me on kerrottu satuja."
+
+Minulle se ei ollut satua, vaan totta. Kesy hirvilehmä, semmoinen kesy
+hirvilehmä!--oli totta. Olisin minäkin tullut toimeen sen maidolla kuinka
+kauan tahansa. Minäpä olisin vielä onkinut kalojakin suuren Kurkisuon
+lammista ja virittänyt ansoja jäniksille ja linnuille ja etsinyt kurkien
+munia. Sillä metsä, johon Kenoveeva oli viety surmattavaksi, oli ihan
+meidän aidan takana ja erämaa, jossa hän oli elänyt, oli siellä suuren
+Kurkisuon takana, ja luola, jossa he olivat asuneet, oli siinä vuoressa,
+joka näkyi sieltä soiden takaa. Silloin kun ne olivat siellä, oli siellä
+omenapuita ja saattaapa olla vielä nytkin, koska metsässä kasvaa makeita
+herukoitakin, jotka ovat makeampia kuin äidin mustat viinimarjat.
+
+Lapset kannettiin torkkuen vuoteeseen ja nukkuivat, ennenkuin heidät
+ehdittiin riisuakaan.
+
+Minä valvoin vuoteessani vielä kauan, miettien, olinko nähnyt semmoista
+ihmistä, joka olisi ollut niinkuin Kenoveeva ensin vanhempainsa kotona ja
+sitten Sikrin linnassa ja sitten erämaassa ja jolle olisi voinut tapahtua
+niinkuin hänelle. En löytänyt häntä tuttavistamme, mutta minun oli
+kuitenkin hyvä olla, että semmoinen ihminen on ollut, niin kaunis ja
+viisas ja hyvä ja jalomielinen, että rukoili vainoojiensa puolesta ja
+antoi surmaajilleen edeltäpäin anteeksi niinkuin Kenoveeva Kololle. Minä
+lupasin itselleni, etten enää koskaan lehmiä niittyyn ajaessani lyö niitä
+kepillä selkään enkä pistele sikoja pahnaan.
+
+Minä luulen, että minulle siitä alkoi rakentua kuva ihmisestä, jossa en
+tahtoisi olevan mitään pahaa, mitä minussa ja muissa. Kai olin jo silloin
+nähnyt semmoistakin, mikä oli, niinkuin olin päätellyt, ettei pitäisi
+olla. Oli ihmeen hyvä ollakseni sadun pyhimystä ajatellessani. Eikö liene
+hän minulle ollut yksi edeltäjistäsi, sinä rakas siellä ylhäällä, missäpä
+lienetkin, sinä, joka rukoilit armoa niille, jotka surmasivat poikasi
+silmiesi edessä.
+
+
+
+
+Lienee ollut niihin aikoihin, koska sen nyt samalla muistan--kun
+Konttisetä ensi kerran tuli taloon, tuli jalkaisin ja meni jalkaisin,
+avopäin ja paljain jaloin. Ei tiedetty, mistä hän tuli ja minne meni,
+eikä kuka hän oikein oli, lempeäsilmäinen, hymyilevä hissuttelija,
+yrttien keräilijä, voiteiden keittäjä ja elukoiden parantelija. Taisi
+olla hyvinkin köyhä, koska sai äidiltä lähtiessään evästä konttiinsa ja
+isältä tupakkaa, ja kiitteli siitä liikutettuna moneen kertaan,
+ylistellen ystävällisiä ihmisiä ja anteliasta taloa.
+
+Olimme hyvät ystävät, sillä hän vuoleksi minulle kaarnaveneitä ja kävi
+kanssani ongella, minä onkien, hän enimmäkseen jutellen. Minulla oli
+häntä aina ikävä, kun hän lähti, niinkuin Taaton tätiä ja Laukkasen
+Annia,--joka kuoli sinä samana talvena, jona kertoi Kenoveevasta.
+
+Kerran istui hän konttiaan kiinni sitoen aitan rappusilla, köyttäen
+kenkiään kontin päälle, ja tarttui keppiinsä, joka oli paksu leppäinen
+roskulakeppi.
+
+"Tässä talossa on hyvä haltija," sanoi hän, "ja se tulee tässä ehkä aina
+pysymään," sanoi hän, nousten ja katsahtaen ympärilleen.
+
+"Mikä se on hyvä haltija?" minä kysyin.
+
+"Se on se, joka toimittaa talossa kaiken, mikä siinä on kaunista ja
+hyvää."
+
+"Mikä täällä on kaunista ja hyvää?"
+
+"Vaikkapa sekin, kun kaikki ovat iloisia ja onnellisia ja ystävällisiä,
+kun kaikki saavat olla terveitä ja pysyvät hyvällä tuulella, kun lapset
+ovat kilttejä, kun niiden posket punottavat niinkuin sinun ja silmät
+loistaa, ja kun on kaunis näköala tuonne järvelle ja noin täyteläinen
+ruispelto, ja on hyvä hevonen niinkuin teillä ja hyvälypsyisiä lehmiä ja
+aina, milloin vain tulee, on puhtaat huoneet ja siisti pihamaa ja makea
+saunan löyly matkavaarinkin kylpeä, ja hiekkapohjainen uimaranta, ja
+näinpähän teillä kerrankin veneen, joka ei vuoda."
+
+Minä aloin jo käsittää ja jatkoin:
+
+"Ja kun äiti antaa nisuleivän ja paljon voita sen päälle ja pyhinä meillä
+on rusinasoppaa ja lettuja kermahillon kanssa--ja kun minulle tulee hyvä
+mieli, kun on ollut paha mieli."
+
+"Jospa niinkin, jospa niinkin, näytpä tietävän."
+
+Olin juossut, reputtanut hänen vierellään maantielle saakka.
+
+"Tässä talossa on semmoinen hyvä haltija, eli toisin sanoen henki. Minä
+sanoisin, että se on pyhä henki, mutta elä sano kenellekään, että olen
+sitä siksi sanonut. Uskovaiset voisivat pahastua."
+
+"En minä sano."
+
+"Sitä ei vain saa pelottaa talosta pois."
+
+"Millä lailla ei?"
+
+"Monellakin lailla, vaikkei aina tiedä tarkoin eikä arvaa olla
+varuillaan. Mutta sen, että se on pois lähdössä, huomaa siitä, kun kaikki
+alkaa käydä päinvastoin."
+
+"Ettäkö silloin tulee sairaaksi ja pahalle tuulelle eikä lehmät
+lypsä...."
+
+"Eikä saa pyhänä rusinasoppaa eikä lettuja", hymyili setä.
+
+"Ja kiukuttelee suotta eikä tottele", säestin minä.... "Voi, jos se
+lähtee, jos kuka pelottaa sen pois."
+
+"Se usein jää, jos on jokukaan, joka ei ..."
+
+"Minä en...."
+
+"Sitten se pysyy."
+
+"Minkä näköinen se on?"
+
+"Ukon naama ja lapsen ruumis ja ripeys ... ja sen henki on esi-isäin
+henki."
+
+"Oletko sinä nähnyt sen?"
+
+"En muuta kuin unessa, mutta sen jälet näkee usein ... milloin niinkuin
+hiiren jälet hangella, tai niinkuin linnun jälet hiekassa tai oravan
+jälet vitilumella. Vieppäs sille välistä kaikkein parastasi, jota mielesi
+oikein tekisi ja jota et raatsisi mitenkään antaa pois, vie nuorta maitoa
+pikku tuokkosessa riiheen tai rusinasoppaa.
+
+"Minä vien!"
+
+"Ja pistä kauralyhde talveksi aidanseipääseen. Se hyvästyy uhrista ja
+jää."
+
+"Minne te menette?"
+
+"Menen katselemaan, miten haltijoita muissa taloissa hoidetaan, ja
+neuvomaan, jos tarvitaan. Tulen taas tännekin tarkastamaan."
+
+"Tulkaa pian taas!"
+
+"Saatanpahan taas tullakin."
+
+Minä päätin, että minä olen tässä talossa se, joka en päästä pois hyvää
+haltijaa. Eikä se tästä päässytkään. Mutta olisi kai se minulta päässyt
+montakin kertaa--ilman sinua.
+
+
+
+
+Alan nähdä hyvän haltijan joka paikassa, kaikessa, mikä minusta on hyvää
+ja hauskaa ja mieluista ja kaunista. Se juoksee edelläni ongelle rantaan
+ja metsään marjaan. Se on minulle toveri, minä haastelenkin sen kanssa.
+Palvelen sitä ja uhrailen sille. En pyydä enää Jumalalta, enkä
+Jeesukseltakaan. Niistä minulle yhä paljon puhutaan, mutta ne ovat niin
+kaukana. Minulle on puhuttu myöskin enkeleistä, mutta nekin ovat minusta
+kaukana. En pääse niitä lähelle, ne leijailevat siellä ylhäällä ja
+laulavat jossain ylistystä karitsan kunniaksi. Ja joulutonttukin
+oikeastaan pelotti, niin kauan kuin siihen uskoin. Olihan kyllä hauska,
+että se tuli, mutta ehkä vielä hauskempi, että se meni ja päästiin
+jakamaan sen lahjoja.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Maailmani on laajentunut ulospäin ja syventynyt sisäänpäin.
+Mielikuvitukseni antaa minulle joka päivä jotain, milloin ylhäältä ja
+ulkoa ja kaukaa, milloin läheltä ja sisästä. Minä teroitan silmäni
+kuumiksi lähteeseen ja kaivoon ja muurahaispesään ja se on kaikki yhtä
+ihmeellistä. On ilo näin pyrkiä pois, mutta samalla on, niinkuin leijan
+lienee turvallista tuntea, että sen nuora on kiinni kotikartanon
+tikapuussa. Se ei päässyt minulta koskaan irti, ei ollut elämässäni niin
+ankaraa myrskyä. Mutta kai se kuitenkin olisi katkennut, jollet sinä
+silloin olisi siihen tarttunut ja vetänyt minua varovasti tänne alas.
+Teit sen tietämättäsi silloin ja ehkä monta kertaa ennenkin. Kiinnität
+minut yhä edelleenkin tänne. Enkä nyt ymmärrä suurempaa onnea kuin saada
+ja voida pysyä ja elää siinä ympäristössä, missä olen syntynyt ja
+haaveillut ja nähnyt näkyjä, joita hyvä haltija on minulle täällä aina
+näyttänyt, näyttänyt keskipäivälläkin.
+
+Vähän minä olen maailmaa muualla nähnytkään. Pienin pääskynenkin,
+vähäisin västäräkkikin on nähnyt sitä enemmän. Nehän ovat nähneet sitä
+paljonkin, outoja maita ja meriä. Mutta tännepäs ne nekin tulevat,
+sukupolvi toisensa perästä. Ne saavat täältä rähjäisen räystään alta,
+kivirauniosta, jotain, joka tuo heidät tänne uudelleen ja aina uudelleen.
+Ei se ole aina emo, joka heidät tuo, se on paikka, joka vetää. Ei ole
+minulla, niinkuin heillä--sukuni loppuu minuun. Mutta ehkä on muita,
+jotka tulevat. Tyhjä pesämme ei ehkä sittenkään jää tyhjäksi. Tulipa kuka
+tuli, ne saavat näistä nekin tietää, kuinka täällä on oltu ja eletty ja
+iloittu ja voidaan elää ja pitäisi elää ja iloita. Myöskin sitä varten
+minä tätä kirjoitan enkä vain omiksi iloikseni. En ehkä olisi
+kirjoittanut mitään, jos kaikki aina olisi käynyt hyvin eikä tätä
+viimeistä tullut. Olemme ehkä juuri täten saavuttaneet elämämme
+tarkoituksen, sinä ja minä.
+
+Olisihan vielä paljonkin näitä kukkia keväiseltä niityltä. Mutta eihän
+niitä kuormittain eikä sylen täydeltä. Muistojenkin kukat ovat pantavat
+valikoiden kimppuun ja sitaistavat silkillä. Jos ne kaikki poimisin,
+olisi niitä aina yhtä paljon jälellä. Kasvaisi muistellessa aina uusi
+poimitun sijalle niinkuin sadun lumotussa puutarhassa. Niitä keräten en
+pääsisi sinua sen lähemmä. Haluan sinne, missä sinä olet kaikin mukana.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Minulla ei koskaan ole ollut muuta ystävää kuin erämaa ja sinä. Ennenkuin
+elin sinun lumoissasi, elin erämaan lumoissa. Rakastin ensin sitä ja
+sitten sinua ja sitten kumpaakin yhdessä ja vuoroon. Eikä kumpikaan
+kadehtinut toistaan eikä tunkenut toista tieltään. Te minua tenhositte
+molemmat, rannattomat, pohjattomat, hämyiset ja häipyvät ja samalla
+läheiset ja tutut ja omat, sinä ennen kaikkea sieluinesi ja sydäminesi,
+--joihin halusin eksyäkin ja joista en omin neuvoin pyrkinyt pois enkä
+edes halunnut selvyyteen, siihen, mikä minussa oli omaa. Ikäväni teihin
+takaisin oli sietämätön, jos minun joskus täytyi elää teistä erossa.
+
+Olin kierrellyt Kurkisuon ja sen takalistot ja tavannut siellä kurjet ja
+sen muut ihmeet. Olin mättäällä maaten vaivaiskoivupensaan suojassa
+tähystellyt niitä ja katsellut niitä silmästä silmään, kunnes ne tunsivat
+minut ja minä heidät, eivätkä peljänneet, vaan koikkivat ja kirkuivat
+ympärilläni vähän matkaa minusta. Eivätkä ne nekään, enemmän kuin ne
+pikkulinnut ennen, olleet minulle, mitä muille, vaan niinkuin henkiä ja
+haltijoita ja semmoisia. Olin viritellyt ansoja ja tuonut kannannaiset
+kuormat teiriä, pyitä ja metsäkanoja. Mutta ei minua viehättänyt niin
+paljon saalis kuin hurma saada hiiviskellä siellä ja kuukkia ja tuntea
+onnen tunnetta nautinnosta olla ja elää siellä yksin ja sulautua siihen
+ja joutua sen lumoihin.... Ja niinhän minä oikeastaan olen kaikkea
+muutakin elänyt ja tehnyt, aatteissa, tunteissa ja tunnelmissa, henkisiä
+harrastaessani, muokatessani maata, kyntäessäni ja kylväessäni. Ja
+silloin minun täytyi, erämaan rakkauteni ollessa tulisimmillaan, siitä
+erota. Mutta jos en olisi siitä eronnut, en olisi yhtynyt sinuun....
+
+On kirkas syyspäivä kaupungissa. Istun kylmällä, keltaiseksi maalatulla
+koulun penkillä, edessä ruma, musta taulu ja jankkaava, ikävä opettaja.
+Ikkunasta näkyy suuri tyhjä kauppatori, mutta sen takana kohoo matalain
+puutalojen yli havumetsäisiä mäkiä, seassa keltaisen heleitä koivuja.
+Siellä, niiden takana, kymmenien peninkulmien päässä, mutta kuitenkin
+siellä päin, on koti ja kodin takana Kurkisuo ja sen takaiset kellastuvat
+vaarat. Kaikki ne näen samalla kertaa. Siellä ollen minä samalla näen ja
+kuulen kaiken, mitä luokalla tapahtuu, seuratessani kuitenkin opetusta.
+Vaan vastaellessanikin minä kuulen kuhertelevat teeret, jotka arkoina
+pakenevat lähestyessä, näen pienen punaisen Anti-koirani vilahtavan
+puiden välissä häntä kippurassa. Kuuluu kohina kuin puu kaatuisi,
+kotkotusta ja kiihkeää, kimakkaa haukuntaa, metsopoikue on puussa, ahon
+laidassa--ja minä olen täällä. Minulla on ikävä ja kaipaus, niin että
+rintaa raastaa, olen ensi kerran elämässä oikein todella onneton,
+sielussani sairas sydänjuuria myöten. Olen kuin vankina vieraassa
+vihollismaassa. On kuin elämäni täällä tulisi menemään hukkaan, niinkuin
+olisin iäti kadotettu. En ole osannut tutustua täällä kehenkään, ainoa
+oikea ystäväni, Anti, istuu siellä kotona rappusilla ja odottaa minua, ja
+kun minua ei kuulu, lähtee vihdoin yksin metsiin, vastahakoisesti, vain
+aikansa kuluksi, hyvin tietäen, ettei hän sieltä yksin mitään saa.
+
+Minäkin menen suotta aikojani metsälle ilman pyssyä, joka iltapäivä,
+jokainoa sunnuntai ja lupapäivä, kaupungin ulkopuolelle, jossa
+käyskentelen, ja saanhan edes nähdä harakan, kuulla variksen, ja jos
+orava kurahtaa puuhun ja saan katsoa sen pieniin, ruskeihin silmiin ja
+sitä haastatella ja sille kirskautella niinkuin se minulle, niin on
+pitkäksi aikaa helpompi ollakseni. Se oleskelee samoilla seuduilla ja
+löydän sen sieltä toistekin--kunnes sitten en enää löydä.
+
+Lumen tultua hiihtelen yksin enkä mene toisten poikien kanssa mäkeen.
+Löydän jäniksen jälet, etsin niitä myöten sen makuuksen, joka on jäätynyt
+kovaksi, se pääsee monta kertaa menemään, mutta laskee viimein niin
+lähelle, että näen mustat korvain käret ja ruskeat silmät. En aja sitä
+ylös, hiivin ohi, jätän sen siihen ja käyn toistekin katsomassa, kunnes
+sekin sitten kerran on poissa kaikkine jälkineen.
+
+
+
+Hankiaisten aika--on juuri se aika, jolloin mentiin isän kanssa kokemaan
+haukirysiä Kurkilammin puron niskaan--enkä saa olla siellä. Sainhan
+sitten--muistatko, minä ja Lauri, minä isänä, Lauri minuna--mutta sitä
+muistelen sitten, kun tulen siihen aikaan. Mutta nyt minä ... kaupungin
+lähellä on lampi, ja kaupunkilaisten rysiä rannan poreessa ... nyt minä
+aamulla varhain ennen kouluun menoa menen sinne ja saan nähdä vaajan
+tutisevan ja joskus itsekin nostaa ja tyhjentää jonkun rysän.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Aurinkoiset, keväiset aamut kun istun ja luen avonaisen ikkunan ääressä,
+kun kiurut laulaa ja käet kukkuu ympäristössä ja soitto vallitsee koko
+kaupungin, joka ei vielä ole herännyt päivälliseen pikku kolinaansa--on
+lauantai ja huomenna on sunnuntai. Ja sunnuntaina minä makaan aholla,
+lämpimän kiven kupeessa, edessäni lintuverkko, jonka voin vetäistä
+nuoralla kiinni ja verkon keskellä lintuhäkki, jossa on hemppu, joka
+laulaa luokseen toisen hempun, vaikka on häkissä, ja toinen tulee
+rakastettunsa luo, vaikka vankilaan. Mutta kun olen vienyt ne kotiin ja
+ruokkinut niitä päivän pari ja ne lakkaavat laulamasta, päästän ne ensin
+toisen ja sitten toisen ulos ikkunasta, kourastani, jossa ne värähtelee,
+ja lentävät peltojen yli toinen toisen jälkeen.
+
+
+
+
+Sitten kohtasin _hänet_ siellä, taas yhden edeltäjistäsi. Hän tuli minua
+vastaan kuin ilmestyksenä minulle tuntemattomasta, semmoisesta, jota en
+ollut koskaan ennen nähnyt--hieno tyttö, jonka rikkaalla, ylhäisellä
+isällä oli kaupungin komein talo sen laidassa, eristetty ja ylhäinen,
+minne hän useimmittain ajoi, joskus vain käveli, soittosalkku kädessä.
+Tiesin, milloin hän tulee ja menee, hiivin häntä kohtaamaan kuin
+metsälintua ja sain hänet nähdä, mutta en koskaan tavata, en edes
+katsettaan. En tiennyt hänestä paljoakaan enemmän kuin tiesin
+punaisestakaan tytöstä, enkä mihin hän sitten joutui. Hänellä on
+kirkkopaikkansa heidän omassa penkissään ylhäällä kuorissa, minä asetun
+oven suuhun nähdäkseni hänen kulkevan ohi, ihan ohitseni, jotta hänen
+hihansa hipaisisi minun hihaani ja ehtiäkseni heti hänen jälessään
+näkemään, kun hän nousee rekeen, huulilla aina samanlainen hieno hymy.
+
+Tiedän, mikä ikkuna on hänen huoneensa ikkuna ja käyn joka ilta sanomassa
+sille hyvää yötä. Menen sen alle kuutamoiltoina, kuulemaan, kun hän
+soittaa. Käyn siellä viimeisen kerran varhaisena talviaamuna, rientäen
+toisten pukeutuessa, ennenkuin on astuttava rekeen lähteäkseni
+joululomalle. Ikkuna on pimeä, ja uudin alhaalla; edellisenä iltana se
+oli ollut valaistu, kaikki ikkunat, myöhään yöhön, hänellä oli
+tanssiaiset. Nyt tuulee raskaasti, etelästä suurilta seliltä. Minulle on
+kaikki yhtä synkkää, pimeää ja toivotonta. Tiedän, ettei hän koskaan saa
+edes tietää minun olevan olemassa, mutta sittenkin minä siinä pysyn,
+jossain haaveessa, jossain tulevaisuudessa toteutuvassa ihmeessä--_jos_
+hän sittenkin saisi tietää. Ei muuta kuin saisi tietää. Mutta vaikkei
+saisikaan, niin minä säilytän tämän tunteeni omanani. Se on minulle
+kallisarvoinen aarre, josta kenelläkään ei ole tietoa, oma kasvattini,
+häkkilintu, jota pidin kädessäni ja jonka päästin, kun se pyrki,
+sentähden, että pyrki eikä tahtonut olla minun enkä saanut sitä pitää.
+Päätän pysyä sille iäti uskollisena, sillä minä en koskaan voi löytää
+ketään toista semmoista kuin hän. Tietysti en! Nythän sille jo voisin
+hymyillä, mutta en tahdo, sillä nythän tiedän, että se oli siinä muodossa
+uskollisuutta vain omalle itselleni, tunteelleni, alkavalle, samalle,
+joka sitten pysyi ja pysyy yhä. Ihanteelle, semmoisena kuin se silloin
+ensi kerran ilmestyi. Se hetki on minulle nyt vain hauska, miellyttävä
+muisto. Silloin se oli katkera kuin ikuinen ero. Tuuli huoahteli
+raskaasti ja kosteasti pimeältä ulapalta. Tornikello löi viittä. Koko
+kaupunki oli pimeä, vain joku työmiehen ikkuna jo valaistu.--"Minne se
+nyt juoksi? Siinähän se tulee. Missä sinä?"--Hevonen odotti jo valmiina
+valjaissa. Seurasi pitkä matka nytkyttelevän, ritisevän reslan pohjassa.
+Pitkä aamupuhde, lyhyt auringoton harmaa päivä ja taas pitkä puhde ja
+pitkä yö, pitkä matka pois,--valittava, nyyhkyttävä tiuku vanhan
+takkuisen hevosen kaulassa, umpikeli,--_pois,_ vaikka kotiin, sillä ei
+sielläkään nyt tuntunut olevan mitään lohdutusta eikä viihdytystä eikä
+korvausta. Vasta sitten, kun Anti ilosta ulvoen karkaa vastaan kotijärven
+jäällä, josta se on kuullut tutun tiuvun ja hyppää rekeen ja nuolee
+nenän, huulet ja posket,--ja minä sitten hänen kanssaan kaiket päivät
+hiihtelen Kurkisuon lumiset ulapat ja saaret ja takalistot, vasta sitten
+minä pääsen hänestä rauhaan.
+
+En kuitenkaan kaipauksestani häneen. Hän oli poissa, kun tulin takaisin.
+Minulta unohtuivat hänen piirteensä, jäi vain muisto vartalosta ja
+käynnistä ja palmikosta. Jäi muutakin, jäi kaiho johonkin, jota ei saa
+eikä usko koskaan saavansa, mutta jota kuitenkin ihmeenä odottaa. Enkä
+tiedä mitään sen kauniimpaa ja suloisempaa kuin sellainen kaiho, silloin
+kun se ei kalva, ensimäinen tietoinen onnenkaipuu, selvä ja määrätty,
+vaikka hämärä, kirkas, vaikka utuinen, hyvin kaukaisen onnenmaan ikävä,
+saavuttamattoman, mutta kuitenkin saavutettavan kaipuu, vaikkei sillä
+hetkellä tiedä, milloin ja miten. Ja sama se, vaikkei mitenkään eikä
+milloinkaan. On vain ilo kaivata ja nautinto kuvitella.
+
+Vaistosin sentään jo silloinkin tulevan, tietämättömän onnen yhden ehdon:
+että on vaaroja, joita on vältettävä, epäpuhdasta, josta on peseydyttävä,
+rietasta ja rumaa, jota on paettava, rikkaruohoa, jota on kitkettävä joka
+ilta ja aamu, jotta sielu pysyisi hoidettuna kuin äidin taimilava, josta
+hän poimii pienimmänkin ohdakkeen ja vesiheinän enteen--ja minä päätin ja
+minä koetin ja minä voitin. Se oli uutta voittamista joka päivä,
+kilpasillaoloa, aina edistyvää ennätystä, mikä antoi varmuutta ja
+uskallusta ja myöskin ylpeyttä.
+
+
+
+
+Ja silloin minä myös pääsin kosketuksiin sen kanssa, mikä on kaunista,
+suurta, jaloa ja ylevää. Sinä kai nyt taas tulit _siinä_ muodossa minua
+vastaan, kiersit taas sitä tietäsi eteeni, hiiviskellen hyvänä haltijana
+ympärilläni. Minne minä liikuinkaan, haparoiden, ojennellen sokkoisia
+sormiani, aina tulin kehään, jossa kohtasin sen, minkä sitten saavutin.
+Vaikka vielä väistyitkin, niinkuin haamu, niinkuin metsänneito, jota
+kuvittelin kuulevani, jonka vilahtavan viidakossa, vaikken koskaan
+saanutkaan nähdä, et milloinkaan kaikonnut minusta ulkopuolelle sen
+kehän, jossa oli liikuntapiirini.
+
+Jos osaisin, runoileisin tähän ylistysrunon runoudesta, siitä suuresta ja
+jalosta, joka selvittää omat hämärät aavistelut, tulkitsee, mitä ei
+ymmärrä, ottaa hoitoonsa sydämen hauraat, hapuilevat aaluvat, asettaa ne
+aurinkoon ja antaa niille siinä sijan, suuntaa vaistoilevan varren
+kasvamaan sinne päin, minne sen on kasvettava ja kostuttelee sen arkoja
+juuria. Harmaakattoisen, rakoseinäisen, nokiuunisen, ikävän
+koulupoikakammion seinät hohtavat ja kuultavat läpi, se on kuin lasinen
+maja keskellä lumottua puutarhaa, missä eletään kaikki elämänilot,
+tapahtuu ja toteutuu kaiken maailman kaunis minun silmieni edessä ja minä
+elän mukana, niinkuin kaikki olisi minun. Elän ihmetellen ja iloiten
+ominani toisten ilot ja onnet, joskus myös heidän surunsa surren, mutta
+ainoastaan sen verran, etten sorru.
+
+Mistä lienen saanut luettavakseni ne kirjat--en muista--jotka lukitsivat
+ja iäksi liittivät minut sinuun ja siihen, jota minulla ei vielä ollut,
+mutta jonka täytyi tulla, ja ellei tullut _se_, olkoon mikään tulematta,
+elän elämäni erakkona itsessäni, elän sen kuvitellen, että minulla se on,
+vaikkei olisikaan--tunteitten ihanne.
+
+Enkä elä ainoastaan tässä tunteiden onnessa, saan jo silloin ja rinnan
+sen kanssa aavistusta siitä onnen hurmasta, jonka antaa aate, kun herää
+halu ajatella ylevästi, pakko toteuttaa, mitä pitää oikeana ja totena,
+niinkuin se ja se sankari, ritari, marttyyri--taistella, kaatua ja
+kuolla. Minä sanelen: "enempi kuin elo moinen kuolo."
+
+Haen ystävää innostuakseni näistä yhdessä, en löydä ketään, joka hehkuisi
+niinkuin minä. Katsovat minua kummanaan, pitävät minua joskus
+hauskuutenaan ja huvinaan, useimmiten pilkkanaan, olen heille haaveilija
+--niinkuin kai olinkin--mikä oli heistä sama kuin houhottaja, niinkuin
+kai myöskin olin.... Arkiuduin omiini. En tavannut vastakaikua mistään
+muusta kuin itsestäni, ainoastaan metsäni minulle vastasi, tämän oman
+maailmani ranta, _tämä_ erämaani, täynnä omia ihmeitäni. Siinä elin aina
+siihen asti, kuin se sittemmin oli myöskin sinun. Sillä elimmehän
+uudelleen nekin ajat yhdessä, sinä tahdoit sen, sanoit tahtovasi päästä
+toverikseni siinäkin ajassani, tutustuaksesi silloiseenkin sieluuni--
+muistatko ne talvi-illat, kun luimme yhdessä kaikki ne kirjat, nyt
+kultakirjaisiin kansiin sidottuina--tuossahan ne ovat vieläkin!
+
+
+
+
+Oli torin varrella talo, rikkaan kauppaneuvoksen, ikkunat niin alhaalla,
+että voi nähdä kadulta sisään. Iltaisin paloi siellä aina lamppu pöydällä
+sohvan edessä. Sen yläpuolella seinällä oli tauluja: metsoja soitimella,
+teiriä metsäpolulla, tyyni lahdelma, jossa kellui vesilintuja,
+keskimäisenä seinällä suuri kotka, joka nosti ilmaan valkoista jänistä
+kaatuneen hongan alta.
+
+Joulun alla on siellä kerran taidenäyttely, kaikki mitä kaupungista on
+saatu kokoon, häveliäiden köyhien hyväksi.
+
+Mies kantaa neuvoksen portista yhtä ojokäsin päänsä päällä näyttelyyn,
+minä juoksen hänen jälessään, kurkistan alle, seuraan kouluun saakka, hän
+asettaa sen hetkeksi käytävään ja minä saan katsella sitä siinä, kunnes
+hän lähtee noutamaan toista ja minä seuraan mukana ja odotan portilla,
+reputan taas miehen jälessä ja saan taas nähdä, seuraten kuin nälkäinen
+leipäpalaa. Sillä tavalla minä saan nähdä kaikki taulut, jotka mies
+kantaa siitä talosta ja muista. Lopulta ne ovat kaikki rivissä, koulun
+käytävässä. On lupapäivä, siihen keräytyy muitakin poikia, mutta tulee
+myös joku herra ja ajaa meidät pois. Vaan minä olen nähnyt tarpeeksi
+sillä kertaa.
+
+Olen saanut silmätä uusin silmin entiseen maailmaani, erämaahani ja sen
+elämään. Minulle alkaa kaikki elää tauluina, sekä se, mitä senjälkeen
+näen, että varsinkin se, mitä olen ennen nähnyt--kurjet, kun ne
+ojentelevat kaulojaan, koikkivat ja lentävät--koirani, kun se istuu
+pihamaalla minua odotellen--jänis makuullaan näreen juuressa. Minulle
+tulee palava jano nähdä tauluja yhä enemmän. En saa niitä nähdäkseni
+muualta kuin kauppaneuvoksen ikkunasta, johon ne ilmaantuvat taas, kun
+näyttely muutaman päivän jälkeen suljetaan. Sinne en päässyt, sillä
+minulla ei ollut sitä markkaa, minkä pääsylippu maksoi.
+
+Sain sen sijaan käsiini kuvakirjoja, sen verran kuin niitä sain. Mutta
+yksi niistä avasi minulle koko Suomen. Sieltä löysin meidän oman kirkon
+ja pappilan ja Koiraniemen, virran ja vesilintuja siinä kaislikon
+reunassa, ja pappilan laiturin, puuttui vain punainen tyttö sen päästä,
+mutta sen minä sijoitin siihen itse.
+
+Löydän vielä jostain kuvitetusta sadusta neidon kuvan, jonka alle on
+kirjoitettu 'totuuden jumalatar'. Sen otsarivasta loistaa tähti ja sen
+kasvot säteilevät oikeutta ja ankaruutta ja ylevyyttä.
+
+
+
+
+Oli keväinen päivä, jäät olivat juuri lähteneet ja kesälaivat tulleet.
+Puut tekivät lehteä koulun pihalla, aurinko lämmitti seinää ja
+kivijalkaa. Etelästä huokui leuto tuuli. Seisoin siinä ja odotin
+muutamien muiden poikain kanssa laulajatarta, jonka tiesimme tulevan
+välitunnilla harjoittamaan juhlasalissa, laulaakseen siellä illalla.
+Pyrähtää portista sinivalkoinen neitonen, silkkiä kahisten, helmat
+hulmuten tuulessa. Hän astuu valkoisin silkkikengin joustavasti kuin
+lintu kahisevassa vasta ajetussa hiekassa, kädessä päivävarjo, keltainen
+päältä ja punainen alta. Se rasahtaa suppuun. Hän huomaa meidät,
+hymähtää, nyökäyttää meille päätään ja ponnahtaa juoksuaskelin rappuja
+ylös.
+
+Juhlasalin ikkunat ovat auki, kaikki. Hänen askeleensa kaikuvat ulos, nyt
+hän on salissa meidän kohdallamme. Hän laulahtelee siellä kulkiessaan,
+vaikenee, helähyttää pitkän sävelen soittokoneesta, juoksutellen
+kimakimmasta karkeimpaan. Sitten hän laulahtaa ääntään koettaen,
+keskeyttää, alkaa uudestaan, visertää, visertää. Vahtimestari sulkee
+ikkunat ja sitten kaikki kuuluu heikommin.
+
+Kun hän palaa, olemme yhä siinä. Hän kysyy hymyillen, mitä varten me
+seisomme siinä. Minua rohkeampi poika sanoo:--"Me kuunneltiin teitä."--
+"Onko teillä lippuja?"--"Ei ole."--"Tässä on".--Hän pistää sormenpäänsä
+pieneen samettisalkkuun ja ottaa sieltä tukon lippuja, jotka antaa
+meille. Tuuli on paiskannut portin kiinni, me hyökkäämme sinne ja
+repäisemme auki molemmat puoliskot. Hän nauraa heleästi ja valkoiset
+hampaat välkkää.
+
+Minä pääsen laulajaisiin! Minä olen saanut häneltä _itseltään_ lipun!
+Minun täytyy kiilloittaa kenkäni, joita ei koskaan ennen ole
+kiilloitettu, lainata kaulus ja kravatti toverilta, jolla niitä on monta,
+käydä leikkauttamassa tukkani.
+
+Löydän seisomapaikan salissa uunin kulmassa, sillä lippuni on
+seisomapaikka. Kateederi on siirretty nurkkaan. Koulun kello seisoo, sen
+molemmat luodit on pantu ikkunalle, lyömäluoti ja käymäluoti, _koulun_
+vanhan kellon, joka on yhtä arvokas ja yhdenarvoinen kuin rehtori, ja
+joka ei kenestäkään välitä eikä ketään kunnioita, ei keneenkään mukaudu,
+vaan kaikki siihen, joka saa käydä rukoustenkin aikana ja lyödä
+rehtorinkin puhuessa, sen on täytynyt vaieta, sen heilurin pysähtyä, se
+tyttö on sen niin määrännyt, häntä ei saa häiritä.... Se laulahtaa lyhyen
+säveleen seinän takana rehtorin huoneessa, sen ääni hulmahtaa oven
+täydeltä sisään, kun rehtori avaa oven ja kumartelee siinä taakseen
+huoneeseen ja tulee punastuen, vanha rehtori punastuen, saliin, jossa
+kaupungin hienosto ja koko opettajisto ja niiden rouvat istuvat koulun
+penkeillä, meidän penkeillämme, kuin koulupojat, harras, kunnioittava
+ilme kasvoillaan.
+
+Lintunen liitää sisään ja astahtaa korokkeelleen, valkopukuinen,
+keltapalmikoinen, kädessä kimppu punaisia ruusuja, jotka hän asettaa
+soittokoneen kannelle. Hän tervehtii kaikkia, yli salin, katse kuin
+valoviuhka koskettaen kaikkia, minuakin.
+
+Hän on hymyillyt--sitten hän yhtäkkiä on käynyt totiseksi, melkein
+surulliseksi--sitten hän riemahtaa--sitten hän laulaa iloisen laulun,
+toisen vallattoman, veitikkamaisen,--sitten taas kaihoisan kansanlaulun--
+olen heti hänen vallassaan, hän nostaa, laskee, heittelee, viehättelee
+mihin tahtoo--minä olen kuin lehti virran vietävänä, tahdoton tyynessä
+virissä, samoin kuohujen pyörteessä, samoin kiven huopeessa kieriessäni,
+nauttien siitä, riemuiten, meninpä mihin menin, odottaen yhä uutta,
+huieten pyörtymyksestä hänen vallassaan, voimatta, tahtomatta vastustaa--
+menettäen tajuntani kaikesta muusta.
+
+Hän laulaa erikoisesti minulle, yksinomaan minulle--on tullut enkeli
+taivaasta ottamaan minua sinne. Olen kuin irtautunut jostain, luonut
+yltäni jotain, vapautunut aineesta ja maasta, minulla on uudet, kiiltävät
+vaatteet. Löydän itsestäni uusia tunteita, sanomattoman riutuvan onnen,
+itkun ja hurman--ei vain kaivattuna, vaan toteutuneena. En saa koskettaa
+häntä, en tarttua häntä käteen--voi autuutta, jos saisin!... Minusta
+täytyy tulla jotain muuta, jotain parempaa, jotain suurta ... mitä, en
+tiedä, ainoastaan tunnen.
+
+Että jotain niin ihanaa on!... Että niin voi laulaa ja olla! Että on
+sellainen ihminen! Tässä karussa koulusalissa, näiden kolkkojen
+vankilaseinien sisällä!
+
+Hänet saatettiin kotiinsa kauppaneuvoksen taloon ... ylioppilaat laulavat
+hänelle yöllä, hän tulee ikkunaan, josta olen katsellut tauluja, kiittää,
+seisoo, niin kauan kuin laulavat, kiittää taas ja katoo. Vaeltelen koko
+kesäisen yön puistossa ja rannoilla, odottaen aamua, jolloin hän lähtee.
+Hän seisoo laivan kannella, syli kukkia täynnä, hän taittaa niitä ja
+heittää laivan loitotessa sulavalla liikkeellä niitä alas jäähyväisiä
+huiskuttavalle saattoväelle. Saan yhden lennosta kiinni--ei mikään satu
+ole ollut minulle niin kaunis.
+
+Hän oli viimeinen edeltäjäsi. Hän meni sinne, mistä sinä tulit. Ei ole
+enää pitkältikään siihen, kun tulit.
+
+Aarretulet jo palavat kätköjensä yllä.
+
+
+
+
+Olen muistellut näitä pyhäisin. Arkena minulla ei ole aikaa, sillä
+minulla on tässä talossa kaksin verroin työtä nyt, kun lähdit, ja minä
+tahdon hoitaa sitä niinkuin sinunkin aikanasi, ja yhtä hyvin yksin kuin
+me ennen kaksin. Olen yhä ainaisen valvontasi alla, ja ehkä minä juuri
+siksi näissä toimissani niin viihdyn. Mutta pyhänä minä puhelen kanssasi.
+Pyhäthän olivat aina ennenkin näille pyhitetyt.
+
+Katselin, mitä tähän saakka olen saanut poimituksi näitä muistojeni
+kukkia. En ole saanut sieltä esiin muuta kuin kukkia, eikä siellä liene
+muuta ollutkaan. Vai muistanko vain ne, kukat keväiseltä niityltä.
+Tahtoisin sanoa "pyhäiseltä". Sillä kukkaniitty pyhänä poimittaessa ei
+ole sama niitty kuin arkena. Oli aivan toinen helotus heinikossa, kun
+lapsena juoksin sinne pyhäaamuna, pyhävaatteet yllä, pestyt ja valkoiset,
+ja itsekin pesty ja puhdas. Ruiskukka sinertää sunnuntaina toisin kuin
+maanantaina. Mikä sen tehnee? Oma juhlamielikö? _Juhlamieli_ sen tehnee--
+sillä samoin oli juhlapäivänä minä tahansa, olipa nimi- tai syntymäpäivä,
+häät, ristiäiset tai--hautajaiset. Kun pikkusisar oli kuollut ja pantu
+valkoiseen kirstuunsa,--hän, joka syntyi silloin, kun käki tuli pihaan,--
+ja äiti sanoi: noutakaa lapset, kieloja!--niin me pyörähdimme niitä
+noutamaan, kilvan, hypellen ja viserrellen, ja poimimme ne ja panimme sen
+pieniin, kalpeihin kätösiin, jotka lepäsivät ristissä rinnan päällä
+valkoisella kuolinliinalla--enkä ymmärtänyt, miksi vanhemmat ihmiset
+itkivät. Silloin oli kesä ja aurinko paistoi--on muuten merkillistä,
+etten näiltä ajoilta muista ainoatakaan kesäistä sunnuntaita, ettei olisi
+ollut tyventä ja kirkasta ja herttaista, tai jos tuuli, niin aina
+etelästä. Niinkuin nytkin: hellä tuuli liikuttelee uutimia, ikkunasta
+näkyy kirkko ja avatut tapulin luukut, äsken siellä soitettiin yhteen ja
+nyt kai siellä on saarnan aika, koska kellot riippuvat liikkumattomina.
+
+Kuinka monet miespolvet lienevätkään tuon tästä näin nähneet, ja kuinka
+monet tullevat näkemään! Tämä sama ikkuna etelään, sama tuuli, sama
+sunnuntaimieli--enkä saa tähän iäksi jäädä. Jos voisi nukahtaa pöytänsä
+ääreen ja parta kasvaisi kuin Barbarossalla--olisin valmis lähtemään
+vasta sitten, kuin saapuisi noutajatar nostamaan siitä unesta toiseen,
+ikuiseen, jonka ei sanota olevan unta, vaan iankaikkista valvomista ilman
+uupumusta ja levon tarvetta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tähän saakka minulla siis ei ollut arkea elämässäni.
+
+Mutta nyt leviää ympärilleni arki, niinkuin harmaa, yli koko taivaan
+rannan ulottuva pilvi, niinkuin hiljalleen kumoutuvan kattilan reuna. Ei
+kylläkään kokonaan läpikuultamaton, mutta kuitenkin päivän peittävä,
+auringon ottava, harmenemistaan harmeneva ja harmentava. Ei linnut laula,
+ei haltijat hiivi. Se laskeutuu alas, sakenee heraiseksi usvaksi, ei niin
+sakeaksi, ettei lähimpiä näkisi, mutta näköpiiri ei ulotu edemmä kuin
+portinpieleen. Ei kuulukaan mitään. Suhahtaa joskus kuin siipi--missä?
+Tulee joku lintu näkyviinkin ja menee--mutta minne? Ei istu puuhun, ei
+laskeu järvelle, ei katoa kaukaisuuteen, vaan niinkuin nuoli ammuttuna
+huopateltan seinästä sisään ja seinästä ulos, reikää jättämättä. Harrin
+kuin kala veden pohjassa, ympärillä sen ontto, ahdas, aina yhtä pieni
+näköpiiri.
+
+Aivan päinvastoin kuin se lapsuuteni sumuharso, joka liikehti auringon
+alla, repeili, aukeili ja näytteli aukeamiensa läpi niemiä ja saaria ja
+rantoja ja ulapoita. Tästä ei osaa mihinkään ulos, tässä ei tee mieli
+edes haparoida niinkuin pimeässä. Ja kuitenkin pitäisi olla matkalle
+lähdön aika, ja olisi noustava siivilleen löytääkseen elämänsä ja onnensa
+ja niiden tarkoitusten tien pään.
+
+Tämä on sitä aikaa--ensimäisen ja ainoan ylioppilasvuoden--jolloin olin
+eksyksissä sinusta, en missään kosketuksissa kanssasi, jolloin olin
+kadottanut kaipuunkin sinuun ja kaikkeen, mikä oli yhteydessä kanssasi.
+Johdot entisyyteen, erämaahankin, kaikkein rakkaimpaani ja tutuimpaani,
+ainoaan ystävään, olivat katkenneet. Sieltä ei kuulu minulle mitään.
+Minut oli määrätty siirtymään muuanne, tehtäväni ja tulevaisuuteni ovat
+muka toisaalla, lukutiellä, jollain semmoisella--mutta ei sinnekään
+ollut sielun johtolankoja. Sisääni ei tunge mitään ulkoapäin herasumuisen
+ympyrän ahtaasta piiristä.
+
+En saa sieltä mitään, missä tuntisin tarpeen uudelleen elää, voidakseni
+edelleen elää. Se oli tyhjyyden ja onton kumahtelun aikaa elämässäni,
+sillä siinä ei ollut mitään siitä, mikä siinä sitten on ollut
+tarkoitusta, mikä siinä on ollut sinua.
+
+Siinä oli sinua vain sikäli, mikäli tunsin sinua menettäväni, enkä
+läheskään aina tuntenut edes sitäkään. Olin uskoton kaikelle, mille olin,
+äsken ylös aatteiden ja ihanteiden aurinkoon kimmotessani, lupautunut
+olemaan uskollinen. Tein melkein aina sitä, mistä tiesin, ettei olisi
+pitänyt. Menetin uskot, haaveet, heitin pois aatteet, niinkuin vanhat
+vaatteet. Menetin mielestäni oikeuden häneen, johon olin vaistonnut
+tulevani yhtymään, joka kerta kuin tein jotain, jota ei olisi pitänyt.
+Mutta en siitä välittänyt. En välittänyt edes katua. Tapasin silloin
+tällöin paremman itseni, pidin sitä hetkisen uteliaana kourassani, mutta
+kun se pieni lintu sykki ja alkoi lämmittää, kouristin sen kuoliaaksi,
+päästämättä sitä lentoon. Se ei saanut tulla takaisin toiste minua
+muistuttamaan ja häiritsemään. Hymähtelin parhaita muistojani, kun ne
+sittenkin joskus tulivat yllättäen. Nauroin itselleni ja muille
+lapsellisia tunteitani, kaihoisia kuutamohaaveiluja, ihastumisia ja
+puhtauden ihanteita. Huumaavin haaveeni oli ollut olla puhdas sille, joka
+oli tuleva. Mutta mikä oikeus kenelläkään on minuun? Mitä velvollisuutta
+minulla on käydä tilille? Jos hän joskus kysyy, sen häneltä salaan.
+Saatoin silmää räpäyttämättä, kun minulle sopi ja etuni vaati, valehdella
+mitä hyvänsä, kenelle hyvänsä. Ei ole mitään sitovaa eikä velvoittavaa
+yli sen, mihin ei itse tahdo itseänsä velvoittaa. Sen verran olit vielä
+herrani ja mestarini, että näin ajatellen ja tehden tunsin sinut
+kieltäväni.
+
+Olisin voinut pettää, jollei olisi ollut pelkoa ilmitulemisesta.
+Täytyyhän maailmassa menestyä, mutta ei maailmassa menesty, ellei itse
+pidä itsestään huolta. Itsekkäisyys ja itsensäsäilyttämisvaisto on
+annettu avuksi ja aseeksi. Asuintoverini, vanha ylioppilas sanoi:
+"Viettele tuo tyttö, hullu olet, jollet sitä tee--tekee sen kuitenkin
+toinen"--kai olisin senkin tehnyt, jos olisi ollut tilaisuutta--tein
+sen ajatuksissani. Tapaan itsessäni itsekkyyden, omahyväisyyden ja
+sydämettömyyden kuiluja, joihin katselen pyörtymättä, häpeämättä,
+punastumattakaan--sillä semmoisiahan ovat muutkin.
+
+Se aika minua nyt tympäisee--alkoi muuten tympäistä jo piankin, ja siksi
+kai sitä myös niin pian pakenin. Riennän sen yli kuin vetelän suon, joka
+_on_ rämmittävä, päästäkseen toiselle rannalle.
+
+Mistä se tuli tämä? Siitä kai, että olin heikko ja henkisesti turvaton.
+Kuljin siinä sumussa, ilman johtotähteä, ilman toverillista tukea mistään
+--ei mitään henkiheimolaisuutta kenenkään kanssa siihen, jota sielu ja
+sydän tarvitsee. Kaikki oli suunnattu ulkokohtaiseen. Elettiin
+isänmaallisuuden, suomalaisuuden humussa, puoluekiihkossa, joka repäisi
+ja innostutti--mutta se oli taistelua, kansalaissotaa, veljesvihaa,
+sotatilaa--se oli kuin leirielämää, jossa ei ole aikaa sisäisen elämän
+arvoille. Juhlapuheinnostusta, kvartettilaulutunnelmaa, joukkohuumausta,
+ei mitään yksilöllistä ylentymistä. En saanut itseäni varten kiinni
+mistään erikoisesta, se oli kaikki ylimalkaista ulkonaista touhua. Ja
+kaikkein korkealentoisimmatkin juhlat päättyivät juominkeihin ja
+juomingit laitakaupungille.
+
+Ei ollut henkiä ilmassa, eivät mitkään salaperäisyyden siivet suhisseet
+ympärilläni niinkuin ennen tätä aikaa, ei näkynyt hyvän haltijan jälkiä
+millään vitilumella--vuokra-asunnot, kapakat--katupoikaelämää, oltiinpa
+sitten "talolla" tai toveripiireissä, teatterissa tai kapakassa ... oli
+tunnussanana: "Ei saa olla tuntehikas".... "Ei ole elämää kuoleman
+jälkeen".... Ja me sanelimme sitä runoa, jossa mustalainen laulaa:
+
+    Entä jälkeen kuoleman?
+    Kukapa sen tietää,
+    tuskin tutkimistakaan
+    asia tuo sietää:
+    kuihtuu kukka, kaatuu puu,
+    linnun laulu lakastuu.
+    Niin käy elävitten.
+    Mikäs tulee sitten?
+
+En löytänyt henkiheimolaisuutta. Tovereita oli, mutta ei ystäviä eikä
+yhteisymmärtäjiä. Menen mukana, panen sieluni pohjiaan myöten semmoiseen,
+joka ei ole minun, ja ihastun siihen, valheellisesti, teennäisesti, vain
+tempautuen, ja on seuraavana päivänä tekokiihkoisuuden kohmelo. Ei ole
+tämä minua, sen tunnen, se on vierasta vieroa.
+
+
+
+
+Olihan minulla tähän saakka ollut olevinaan jonkunlainen uskokin, se
+kaikkein ihmisten yhteinen, kaunis kylläkin ja turvallinen--soudetaan
+suvisena sunnuntaiaamuna tyyntä salmea, ohi pappilan, kirkon rantaan,
+noustaan sen mäelle, tervehditään juhlavaatteisia tuttavia, pistetään
+ystävällistä kättä, kysytään kuulumisia, seisotaan katsomassa pappien
+tuloa lehtikujaa myöten ja heidän vieraitaan hienoja herrasväkiä--
+kajahtaa urkujen ensi sävel--mennään kirkkoon--istumme ja veisaamme ja
+kuuntelemme pappia, tiedämme, mitä hän puhuu, vanhaa ja tuttua, mutta
+kuuntelemme kuitenkin--mieli ylenee yhteisestä virrestä, käy hartaaksi
+rukouksista ja messuista ja heltyy ripistä ja on tyytyväinen
+vapauttavasta amenesta. Sama jokapyhäinen ateria, mutta ateria kuitenkin,
+jota mieli vaatii viikokseen, ei muista nautittuaan, mutta kaipaa, jos
+olisi jäänyt ilman. Jota varten täytyy nähdä se vaiva ja näkeekin
+mielellään, että lähtee pitkienkin matkojen takaa taipaleelle, samalla
+tosin muitakin asioita ajaakseen, olemaan yhdessä henkiheimoisten kanssa,
+sanoakseen toisten kanssa kuinka koneellisesti tahansa: uskon,--yhteinen
+asia ja yhteinen usko, mikä antaa tukea ja turvallisuutta, karsina, aita,
+jonka sisässä on viihdykästäkin--oli minullekin, minkä huomaan siitä,
+ettei ollut viihdykästä, kun laumasta haihduin.
+
+Oli hyvä, miltei huoleton olla, kun tiesi ja uskoi, että vaikka et omin
+voiminesi mitään mahtaisikaan, viimeisessä tiukassa tulee apu, että on
+se, joka ei hylkää eikä heitä, ei kaikkein kurjinta ja vaivaisinta ja
+avuttominta ja ansiottomintakaan. Kaikki on sovitettu, kaikki pestään
+pois. Ei niin, ettei itseni pitäisi tehdä kaikkea voitavaani, ponnistaa
+viimeisimpänikin, vaan ettei tarvitse joutua epätoivoon, ei pelätä
+lopullisesti sortuvansa, ei jäädä oman onnensa nojaan, ei kaatua oman
+avuttomuutensa ojaan. On kuin vakuutettu sekä tapaturmaisen kaatumuksen
+varalta että jokapäiväisen lankeemuksen varalta ja iankaikkisen
+kadotuksen varalta--saaden voimiensa ja varainsa mukaan suorittaa
+vuotuinen eränsä, tietäen, että pyrkimys ja halukin merkitään muistiin
+eikä vain saavutus. Mutta kun se ei ole vain armon, vaan myös ansion
+varassa, niin se ponnistaa pyrkimykseen ja saavutuksiin. Siinä
+yhteisuskossa oli minun hyvä olla.
+
+Mutta sekin meni minulta siellä niinkuin sunnuntaipurjehtijan purje
+kaatuu kumoon yllättävässä niemen nenän salavihurissa, toverien remussa.
+Syytin purjetta ja purtta niinkuin pakana epäjumalaansa, silloin kun tämä
+ei auta, uhreista huolimatta. "Mikä sinä olet, ethän kyennytkään
+palvojaasi pelastamaan, vaan heitit oman onnensa nojaan?"--ja tapaa
+itsensä pulikoimassa emäpuun päällä. Vanhan lapsuuden uskon viimeiset
+rippeet karisti tuo toveri, asuintoverini, vanhempi minua, rappiolle
+joutunut, vippivelkainen, joka ei uskonut mitään, mutta tiesi kaikki, oli
+pilkallinen, terävä, kaiken arvostelija ja repijä, kaiken ivaaja, eniten
+itsensä. Paha henkeni--ja sittenkin hyvä.
+
+"Jumalan uskon", puhui hän kerran, "omalla tavallani tosin, teoriana,
+joka tarvitaan selvittämään yhtä ja toista, mutta olkoon menneeksi, että
+Jumala on, ylin järki, ylin johto tai jotain semmoista, mutta ei hänellä
+ole poikaa, jonka muka lähetti maailmaan kuolemaan ihmisten syntien
+edestä."
+
+Uskalsin sentään, hänen varmuudestaan huolimatta, tällä kertaa
+huomauttaa, että kun se kuitenkin on raamatussa niin, ja kun raamattu on
+jumalansanaa--?
+
+"Ja sinä uskot?"
+
+"Totta kai."
+
+"No, olkoon sitten, mutta ei raamattukaan anna tukea sille, että Jeesus
+oli Jumalan poika. Hän oli ihmisen poika, siis ihminen, niinkuin hän
+itsekin sanoo."
+
+"Sanoo hän itsestään toisinkin."
+
+"Sanoo kyllä, luuli, ei ehkä tiennyt niin itsekään, kuvitteli olevansa ja
+ehkä kuolikin siinä harhaluulossa, vaikka minä kyllä sitä suuresti
+epäilen, ettei hän sittenkin olisi tullut toisiin ajatuksiin, jos ei
+ennen, niin ristinpuulla, ylenannettuna, kahden varkaan väliin."
+
+Hän kävi sitä todistamaan, että Jeesus ei ole jumalanpoika--hän toisessa
+vuoteessa, minä toisessa, oli aamuyö, oli oltu vuosijuhlassa.
+
+"Mutta silloinhan menisi kaikki myttyyn, syntisen lunastus, pelastus?"
+
+"Vaikka menisikin, minun puolestani menköön ja on mennytkin--se nyt on
+eri asia, joka ei kuulu tähän. Mutta ei sen tarvitse mennä siihen. Jos
+sinun on välttämätöntä uskoa johonkin itseäsi parempaan, ylempään,
+valittujen avustajaan, syntisen koiran suosta nostajaan, niin usko
+Jeesukseen itseäsi parempana ihmisenä, ihanneihmisenä, täydellisimpänä,
+joka on elänyt, koeta jälitellä häntä, jos voit--ja onhan niitä muitakin:
+Sokrates, Franciscus Assisi, marttyyrit, historia on täynnä niitä
+schutsmanneja--minä en välitä. Mene yliopiston kirjastoon ja lainaa ja
+lue Bibelns lära om Kristus--Rydberg myös todistaa, en muista nyt,
+kolminaisuudestako vai Kristuksen jumaluudesta--että käsikirjoitusten
+jäljentäjät ovat lisänneet eräitä paikkoja--vississä tarkoituksessa,
+niinkuin on todistettu."
+
+"Todistettu?"
+
+"On, usko minua, _siitä_ ei ole epäilystäkään, että eräitä paikkoja on
+jälkeenpäin lisätty, ensin sulkujen sisään, sitten viety tekstiin, sitten
+jätetty sulut pois, sitten alleviivattu ja lopuksi painettu ne paikat
+lihavalla raamattuun."
+
+Hän sanoi sen niin varmasti, niinkuin se olisi ollut itsestään selvä
+vastaanväittämätön asia, tieteellinen totuus, aikoja sitten ratkaistu.
+Sitten hän haukotteli ja nukkui samassa.
+
+Eikö siis olekaan lunastusta, ei pelastusta, ei mitään apua ulkoapäin,
+ylhäältä päin, tässä kurjuudessa? Eikö ihmisellä olisi apua muusta kuin
+itsestään, eräästä esimerkistä, jota on koetettava noudattaa?
+Mahdollisuuskin, että niin voisi olla, huimasi, juuri kuin olin
+menettänyt yhden tuen, näytin saaneeni toisen.... Ryhdyn siis rakentamaan
+sille pohjalle. Alan jo huomenna, rupean pyrkimään ihanne-ihmiseksi, käyn
+toteuttamaan--semmoinen päätteleminen käy pian sillä iällä. Heräsi
+uhmakin. Kaikki voimat kokoon, kaiken heikkouden uhallakin! En ole vielä
+suossa suuta myöten. Uin maihin omin avuin, vaikkei pelastusrengasta
+ristinpuun korkeudesta minulle heitettäisikään.
+
+Minä yhtäkkiä luulin omistavani sen voiman, ihmisen oman voiman. Olin
+ainakin saanut oljenkorren. Miksei toinen ihminen voisi sitä mitä
+toinenkin? Hän on voinut kuolla, miksen minä voisi elää. Tuntui kuin
+minussa sinä yönä olisi tapahtunut suuri ihmeellinen heräys.
+
+Tahdoin sanoa sen hänelle heti aamulla, kuulla, mitä hän ajattelisi. Olin
+ollut hänen oppilaansa huonossa ja hyvässä. Hän nukkuu ja kuorsaa.
+Herättyään hän on kärtyinen, päivän hän juoksee rahaa lainaamassa
+vekseliensä uudistuksiin. Vasta illalla hän virkoo kapakassa ja on valmis
+aatteilemaan.
+
+Vaikka pelkään, että hän tavallisuutensa mukaan pilkkaa, en nyt välitä.
+Hän kuuntelee intomielistä ihastustani elämäni uuteen ohjelmaan. Hän
+yhtäkkiä ei pilkkaakaan. Katsoo minuun surumielisesti ja säälien.
+
+"Tee voitavasi, koeta parastasi, minäkin olen koettanut useampaan kertaan
+sillä pohjalla. En koeta enää--ei ole ollut siitäkään apua. Henki on
+altis, mutta liha on heikko. Se on ihana paikka raamatussa, ylen ihana ja
+tosi kuin Jumalan sana. Mutta ehkä sinä onnistut. Minä en viitsi enää,
+olen kaikessa tapauksessa mennyttä miestä. Minä kerron sinulle, missä
+määrin en onnistunut. Koetin viimeksi muutama päivä sitten--jaa, kai se
+oli pari kolme yötä sitten--milloin minä olin viimeksi koko yön poissa ja
+tulin ihan märkänä kotiin?"
+
+"Lauantaina."
+
+"Niinpä niin, sunnuntaita vasten, se sopii. Päädyin lopulta sinne,
+'Punaiseen helvettiin', Svean luo. Se on muuten ainoa helvetti, joka on
+olemassa ja jossa olen ollut ja jonne aina menen--sitä toista ei, ikävä
+kyllä, ole, siellä olisi sielun ainakin lämmin olla. Nyt ruumis kuopataan
+kuin koira ja sielu menee kankaalle ja menköön--mutta minä olisin
+ennemmin tahtonut mennä mereen, ja johan minä sitä varten meninkin sieltä
+jäälle Ursinin kallioiden kohdalta, mihin Groohaaran punainen majakkatuli
+pilkottaa. Katso, minä olin herännyt siellä--hyi!--tyhjä kukkaro, tyhjä
+ruumis, tyhjä sielu ja paha maku suussa. Oli ihan tyven vastasataneen
+lumen jälkeen ja paistoi aamuyön kuu. Sirpalesaaren ulkopuolella oli
+musta meri. Pelastus, vapautus, unhotus! Ei, vaan oma voima, viimeinen
+ponnistus, nyt minä sen teen, kuolen pois kaikesta suuresti, jalosti,
+hienosti, näytän itselleni, näytän koko maailmalle, kuolen itse omien
+syntieni sovitukseksi, kuolen niinkuin roomalainen ammeeseen--
+Suomenlahden lainehisin. Rähjä! Siitä ei tullut mitään.... Mikä epätoivo
+ja häpeä, ettei taaskaan ollut kestänyt, oli antanut jalkansa luiskahtaa,
+otteensa heltiä--ratkaisevimmalla hetkellä--ja kun se niin heltii
+ratkaisevimmalla hetkellä, heltii se aina. Tiedätkö, miksi minä olen
+tämmöinen? Siksi, ettei minulla elämässäni ole ollut ketään, joka olisi
+minua rakastanut. Jokaisella pitää olla elämässä joku, joka häntä
+rakastaa ja jota hän. Solvejg! Lue se kirja. Onko sinulla tulta?"
+
+Istuimme Esplanaadin kaiteella, jonne olimme joutuneet, kun ravintola oli
+suljettu. Hän sai tulta ja sytytti. Putoili leppoisasti lunta.
+
+"Minä tallustelin lumessa puolipolveen--saakelin raskasta
+talvipalttoossa ja kohmelossa.--Sinulla, keltanokalla ei ole
+aavistustakaan siitä, mitä on rakkaus ja kaipaus"--hän on kai noin
+kuusitoista vuotias--"kaikki, kaikki, mikä on ihaninta ja puhtainta, minä
+menen nyt kuolemaan häntä ajatellen, puhdistaun häntä ajatellen"--hän
+kulkee takaperin niinkuin siellä puutarhassa, jossa hän hyppeli
+käytävällä, kirsikkamarja suussa ja toista minulle tarjoten, houkutellen
+juoksemaan jälessään--"semmoista tyttömäistä veitikkamaisuutta, niinkuin
+ne ... voi ihanuutta, voi kauneutta, voi puhtautta sydämen ja sielun!
+Näin hänet siinä edessäni jäällä. 'Hän kanteloa soitti ja laulun lauleli,
+hän tunteheni voitti ja heltyi syömeni' ... ei hän soittanut, vaikka
+kyllä hän soittaakin ja laulaa, kuorossa, täällä, hän on tyttökoulussa.
+Minä kiiruhdan, mutta hengästyn enkä jaksa edemmä kuin Sirpalesaaren
+päähän. En voi astua askeltakaan paksussa lumessa ja talvipalttoossa ja
+kohmelossa, täytyy levätä, lysähtää märkään hankeen, en jaksa
+fyysillisesti ... ja kun olen levännyt, en jaksa psyykillisesti; kammon
+kuolemaa, vaikkei minulla ole elämästä odotettavana ei niin mitään. Minä
+sanoin silloin itselleni tekosyyksi sen, että huomenna lankee vekseli ja
+että kunnon miehen kunnia muka vaatii, että se on järjestettävä,
+ennenkuin järjestää tämän toisen--mutta se oli tietysti tekosyy. Minä en
+uskalla, minulla ei ole voimaa edes kuolla--lähdin Ursinin kalliolta ja
+päädyin Sirpalesaareen ... toivon, että sinä pääset pidemmälle, poikani
+... mene ja tee toisin ... uusi uskosi sinua auttakoon. Amen. Nyt mennään
+kotiin. Onko sinulla markka ... ei, minulla onkin. Ishvoshjik!"
+
+Seuraavana päivänä minä lähdin--pakenin. Etten joutuisi siellä vieraalla
+maalla omine voimineni hukkaan minäkin, koska ei kukaan minuakaan
+rakasta.
+
+Sinähän olit silloin siellä, mutta enhän sinusta mitään tiennyt. Sinähän
+olit se tyttö, joka oli hypellyt hänen edessään puutarhan polulla. Hän ei
+saanut sinusta voimaa kuollakseen, minä sain sinusta voiman elääkseni--
+vielä kuolemasikin jälkeen.
+
+Tulin tänne erämaahani enkä palannut sinne enää koskaan.
+
+Sääli, että meni tämä suloinen sunnuntai hukkaan näissä. Kuuluu
+kirkonkellon loppukumaus. Jumalanpalvelus on päättynyt, kirkkoväki tulee,
+toiset ajaen, toiset soutaen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Puhuimmehan näistäkin menneistäni joskus. Sinä, joka ymmärsit kaiken, et
+koskaan oikein ymmärtänyt, et päässyt perille siitä, miksi on tarpeen
+sellainen auttaja, pelastaja ja tuki. Sinä et koskaan ollut semmoista
+tarvinnut. Olit syntymästäsi sitä tekoa, että helähdit heti oman äänesi,
+niinkuin parhaasta metallista valettu kello--hopeakello. Se kello oli
+tietämättäsi soinut hänenkin, vanhan toveriparan, särkyneeseen sieluun.
+Sinulle ei ollut tuottanut mitään vaivaa olla hyvä, jalo ja puhdas, olit
+terve ja tahraton sekä ruumiillisesti että sielullisesti. Mikä ihana
+ihminen sinä siinäkin suhteessa olit! Ilman kiusausta korvessa, ilman
+taistelua, voittamisesi tarvetta tai tappion vaaraa.... Ei mennyt
+sittenkään hukkaan tämä sunnuntai, saatuani sanoa vielä tämän.
+
+
+
+
+On vielä yksi taival, ennenkuin tulen perille, sinne, missä sinun aikasi
+alkaa. Se on vuosilta ja tapahtumilta pitkäkin, mutta elämyksiltä lyhyt,
+sillä niitä ei oikeastaan ollut kuin yksi ainoa: kaipuu. On kuin ajaisin
+ja ajaisin, yksin, talotonta taivalta, vaikka ajan paljonkin ohi. Ajan
+paljon ohi, näen tieni varrella taloja ja kyliä, poikkean niihin, olen
+mukana tapahtumissa ja ihmisten touhuissa. Isä kuolee, saan haltuuni
+tämän talon ja hoidan sitä äidin kanssa. Me menestymme, otan osaa
+kunnallisiin ja kansallisiin. Uurtelen tavallaan uraakin, sillä minä
+näytän heille, että herrastakin voi tulla talonpoikana mies eikä renttu,
+vielä parempi talonpoika kuin talonpoika itse. Minähän täällä yritän,
+neuvon ja otan alotteita heidänkin hyväkseen. Pysyn pystyssä--omin
+voimin--olen täydellisesti hermojeni ja lihasteni ja jänteideni ja
+tunteitteni herra--tulen helposti toimeen ilman sitä vanhaa yhteisuskoa--
+saan itsessäni aikaan sisäisesti paljoa enemmän kuin kukaan muu--katselen
+säälien heitä, jotka hakevat turvansa lunastuksista ja pelastuksista ja
+semmoisista. Mitä lienenkin menettänyt, en ole menehtynyt. Tunkee joskus
+epäily: kannattaako? en koskaan saa palkkaani, en koskaan kohtaa häntä?
+Missä minä täällä hänet kohtaisin? Mutta vaikkei hän tulisikaan, en tee
+tätä palkan vuoksi, minä sittenkin olen uskollinen; koska en saa olla
+hänelle, jota minulla ei ole, niin saanhan itselleni, ainoalle, joka
+minulla on.
+
+Eikä kuitenkaan mikään kaikesta tästä kaiu _muistelun_ arvoisena
+mielessäni eikä ole tämän taipaleenteon oikea sisältö. Sieltä tänne
+saakka soi senaikuisen elämän ainoana johtosävelenä se, mikä yksinäiselle
+matkamiehelle: reen alati yksitoikkoinen ritinä, tiuku, kulkunen, joka
+soittaa aina vain samaa aihettaan: kaipuuta, kaipuuta, onnen ikävää,
+milloin vähän äänessä nousten, milloin vähän laskien--ylämäet, alamäet,
+metsätiet, viittatiet niemestä niemeen, varsinkin talottomat taipaleet,
+loppumattomasti. Enkä tiedä, mihin matka on päättyvä ja milloin, tuskin
+minnekään ja milloinkaan.
+
+Kaikki muu kuin kuolee, kaipuu yksin elää, vuodesta vuoteen, aina
+tyydyttämätön, aina hivuttava, välistä jäytäväkin, se ainainen
+yksinäisyys, ystävän ikävä, ja toverin ja henkiheimolaisen tarve.
+
+Sitä elättää erämaa ja autiot ulapat, niiden avaruus, suuruus, hiljaisuus
+ja yksinäisyys ja matkojen kaukaisuus. Sitä elättää kolkko viima,
+paahtaessaan pohjoisesta--tai on tyven ja revontulet palavat. Sitä
+elättää kuikan huuto yli suurten selkien--kuovi, joka valittaen kutsuu
+soiden takaa omaansa,--halli, joka ulvoo haikeuttaan peninkulmien päähän,
+vaaralta vaaralle, toverilleen, jota ei koskaan ole tavannut, vaan jota
+kuitenkin vaistoo, niinkuin viimeisessä toivottomassa kaihossa, tienneekö
+itsekään minkä, tai ulvoo sitä taivaalle kylmään kuuhunkin, mihin sillä
+ei ole mitään mahdollisuutta päästä.
+
+Sitä elättää hankia sulattava päivä ja myöhään yöhön tippuva räystäs--
+puro, joka kevätyönä soittaa--tai kun kesätuuli kulkee sihisten yli
+heilimoivan pellon--tai kun käy syysmyrsky ulapalta ja notkistaa
+vastarannan puut ja lepänlehdet nurin, valkoisen puolen päällepäin....
+Tai kun on tämmöinen ypöyksinäinen sunnuntai-ilta ja hanuri kuuluu
+sillalta ja heilläkin tuntuu olevan haikea ikävä, vaikka tanssivat.
+
+Näistä se elää ja näissä se kasvaa--ja minä odotan ihmettä lumoja
+luomaan, odotan jotain tulevaksi, vaikka tiedän, ettei tule. Sillä minun
+täytyy, koska se on ainoa, jonka kautta olen kosketuksissa kanssasi. Kun
+sen joskus kadotan, sitä kaipaan--kaipuutani. Se on kuin kytötuli lumen
+alla suossa, suitsutus tuntemattomalle haltijalle, josta en tiedä, onko
+sitä, onneni haltijaa, enää minulle olemassakaan.
+
+Vaan jos se sittenkin olisi? Jos yhtäkkiä olisit tullut, seisonut tiellä
+odottamassa ja pyytänyt pysähtymään ja noussut tähän rekeen ja sanonut:
+"Siinähän olet, löysinpäs, saanko seurata?" Sitä kuvitellessani:--että
+joku etsii minuakin, niinkuin minä häntä--kaihon kulkunen lakkaa
+soimasta, yöllinen viima puhaltamasta, tulee tyven ja sappi kuun
+ympäriltä katoaa. Näköhäiriössä joskus tapahtuukin niin, olet tulevinasi,
+tinarinta tienkäänteessä, kuutamossa, samassa haihtuaksesi kuin vitilumi
+hangella ... ja jäinen kuusi tiepuolessa taas kohisee ja tiuku ja
+kulkunen yhä itkee ja minä istun pää hupussa syrjin viimaan ja viluuni.
+
+Ja kuitenkin olit jo--tiedänkö kuinka monta kertaa--kulkenut tieni
+poikki, ohitseni siellä, mistä pakenin tänne, tietämättäni,
+aavistamattanikaan, että sinua oli olemassa. En ole voinut ikinä
+ymmärtää, etten sinua jo silloin tavannut. Kuinka ei joka hermo
+tiedoittanut, että tulit minua vastaan, kun tulit vastaani joka päivä,
+monta kertaa päivässä, kulkiessani samaa katua kuin sinäkin? Kuinka ei
+sieluni soinnahtanut sinua, kuinka en erottanut ääntäsi muiden äänistä ja
+nauruasi muiden naurusta, silmiäsi muiden silmistä, en käyntiäsi, en
+palmikkoasi, kun tyttöparvi, jossa sinäkin kuljit, hulmahti ohi?
+
+Kuinka oli henkeni niin epäherkkä, kuinka sieluni siihen määrin turto?
+
+
+
+
+Eikä henkeni sittenkään ollut epäherkkä--eikä tuntoni sittenkään
+turto....
+
+Muistatko--?
+
+Kuulen ensin äänen ja tiedän samassa, että se on sinun. Näen sitten
+notkahtavan vartalon ja tiedän, että se on sinun, ja kun samassa näen
+kasvosi ja katseesi, alhaalla laiturilla, pyörähtäessäsi päin laivaan ja
+katsahtaessasi ylös kannelle, tiedän kolmannen kerran, että se olet sinä.
+
+Seison alakannella avatun laivaportin kohdalla. Koivuilla koristettu
+juhlalaiva, joka järveä kiertäen on kulkenut sillasta siltaan, noukkien
+laulujuhlaan tulijoita, on pysähtynyt taas muutamaan, ja laivan portti
+avataan.
+
+"Vieläkö me mahdumme, herra kapteeni?" kysyy heleä äänesi neitoparven
+keskestä.
+
+Kumartaen ja tehden kädellään keikailevan liikkeen sieltä alas vanha,
+kohtelias kapteeni vastaa:
+
+"_Teille_ täytyy aina olla tilaa minun laivassani, keijukaiset.--Seis!--
+Takaisin!--Lankonki alas."
+
+Teitä on retkikunta nuoria neitoja, kaikki samanvärisissä ja -kuosisissa
+urheilupuvuissa, kukkia rinnassa, matkasauvat kädessä, selässä pienet
+reput. Teissä on jotain, joka ei ole täkäläistä. Ette malta odottaa
+porraslaudan laskemista, vaan hypähdätte, sinä ensimäisenä, sillalta
+suoraan laivaan. Tartut toisella kädelläsi kaiteeseen, toisen saan minä
+ja nostan sinut sisään.
+
+"Kiitos," sanot sinä, ehtimättä katsoa auttajaasi.... Sitten sinä katsot
+ja toistat: "Kiitos!" säestäen sitä silmäyksellä, jonka luulen sanovan,
+että olit mielelläsi antanut minun auttaa, niinkuin se olisi ollut
+sinulle iloinen yllätys. Sitten riennätte kaikki yläkannelle, josta teitä
+tervehditään ja huudetaan tulemaan.
+
+Kun toinnun, olen tajunnut: elämäni ikuinen onni--tai sen ikuinen
+onnettomuus--on kulkenut ohitseni ... kaikki on ratkaistu, en tiedä,
+miten, olipa miten tahansa, mutta ratkaistu se on ... jos hän ei ole se,
+ei häntä ole eikä tule.
+
+Tapaan sinut yläkannella laamannin väen seurassa. Ne ovat ottaneet sinut
+haltuunsa niinkuin omansa, niinkuin sukulaisensa, nuoret herrat
+sinuttelevat sinua, kyselevät teiltä jalkamatkastanne, siinä nauretaan ja
+ilakoidaan. He, nuo uusmaalaiset keikarit, ovat sulkeneet sinut
+piiriinsä, kohdellen sinua sillä teennäisellä, suojelevalla, itserakkaan
+ivallisella hienostelulla, joka minua heissä aina on tympäissyt, noissa
+minulle kuin vierasverisissä, herrasrotuisissa, kyömynenissä, piikojensa
+pitäjissä, isänsä pojissa, tuon vanhan elostelijan, aina sikariaan
+imevän, punanenäisen ja -naamaisen, valkoliivisen totisedän. Joka kerta
+kun tulevat tielleni, minä vavahdan ja väistän heitä kuin metsänelävä
+vierasta hikeä. He koettavat olla minulle tuttavallisia, kun joskus
+tavataan, mutta ovat samalla suojelevaisia, jota en voi sietää. Olet
+heidän saarroksessaan, lasket leikkiä heidän kanssaan, naurat, olet
+hilpeä, mutta samalla minä mielihyvällä totean, että olet hienompi ja
+sivistyneempi kuin he, jotenkuten eristäyt ja pidät heitä välimatkan
+päässä.
+
+Yhtäkkiä sinä siellä käännyt, niinkuin etsisit jotakin, näet minut, saat
+hämillisen ja samalla iloisen ilmeen, ja virkat jotakin laamannin
+tädille. Hän on ainoa siinä perheessä, jota siedän, hieno, vanha rouva,
+äidin ystävä, salaisesti herännyt, joka välistä tulee meille puhumaan
+huoliaan. Hän viittaa minut esiin ja esittelee meidät, laamannin herrojen
+väistyessä silmiään siristäen ja antaessa hitaasti tilaa minulle,
+kotikutotakille. Sinä astut heidän piiristään ja ojennat minulle kätesi.
+Kasvoillesi leimahtaa elävä, herkän sielun välitön välähdys, joka näyttää
+ilmaisevan herttaista hyvää sydäntä ja pohjatonta, kirkasta
+hyväntahtoisuutta ja koruttomuutta, ujoa ja samalla avonaista ja iloista
+mieltä--heijastaen sen pohjaa samalla kuin pintaa niinkuin kirkas
+läpikuultava poreileva lähde. Ethän osannut etkä tahtonut koskaan salata
+etkä peittää mitään etkä olla muuta, kuin mitä olit--tiesin aina, mitä
+ajattelit ja tunsit--joka teki olon kanssasi turvalliseksi ja suhteemme
+suoraksi.
+
+"Olemme oikeastaan vanhat tutut", sinä sanot, ja kätesi ote on luottava
+ja luja niinkuin toverin.
+
+"Missä herrasväki on tutustunut?" kysyy joku herroista.
+
+"Minulla oli ilo auttaa neitiä laivaan", minä sanon.
+
+"Olen tuntenut teidät jo kauan sitten--te ette tietysti muista ettekä
+voikaan?"
+
+Ja sinä kerrot nauraen, punastuen, mutta siitä välittämättä, luontevasti
+ja avomielisesti, kuinka olin harva se päivä tullut teidän
+koulutyttöparveanne vastaan Bulevardinkadulla. Olitte "ihastuneita"
+kotikutosarkaiseen ja naapukkalakkiseen.
+
+"Siis vanha flamma--onnittelemme!"
+
+"Te punastutte molemmat!"
+
+Ja he jatkoivat tähän tapaan, joka minulle aina on ollut sanomattoman
+vastenmielistä ja epäsivistynyttä. Sinä et näyttänyt välittävän, vaan
+sanoit hilpeästi:
+
+"Tiesimme, missä asuittekin ja kenen kanssa."
+
+Mainitsit vanhan asuntotoverini nimen--sinäkö siis olit se
+hänen kirsikkatyttönsä? Kerroit hänen olevan siellä maalla,
+kansakoulunopettajana, naimisissa erään kunnon talonpoikaistytön kanssa,
+jonka olitte hänelle toimittaneet ja joka oli tehnyt hänestä miehen.
+
+Kuulin kaiken tuon, mutta koko ajan minä vain ajattelin tätä yhtä: hän on
+nähnyt minut, vaikka minä en ole nähnyt häntä, hän tunsi minut ja hän
+tahtoi tutustua minuun uudelleen, ja sen kaiken hän sanoo noiden kuullen.
+
+Kapteeni tuli samassa, saatuaan laivansa käyntiin, pyytämään, että sinä
+olisit niin erinomaisen ystävällinen ja herttainen, että antaisit
+juhlayleisön kuulla kuorosi ihanaa laulua. Sinä suostuit koreilematta.
+Asetuitte perimmälle kannelle pyörylään hulmuavan lipun alle koivujen
+keskeen. Lauloit itse mukana. Kuorosi näytti tulkitsevan vain sitä, mikä
+sillä oli sinua. Tyttösi olivat kuin toisintoja sinusta, niinkuin
+kamarineidot prinsessastaan, kasvojen ilmekin sama kuin sinulla.
+
+Olin kai kuvitellut itselleni ulkomuotoasi ja olentoasi jonkinlaiseksi
+kaikkina näinä kaipuuni vuosina. Koettaessani nyt saada esille kuvaa,
+jonka mahdollisesti olin luonut sinusta itselleni ennen tätä tapaamista,
+en saa esille pienintäkään piirrettä, joka olisi toinen kuin se, mikä
+siinä silmänräpäyksessä, kun kuulin äänesi ja näin vartalosi ja kohtasin
+kasvojesi ilmeen, painui mieleeni olevaksi ja olleeksi.
+Sinua ympäröi siinä viileä tuuli ja päivänpaiste ja siniset laineet ja
+liehuvat liput ja juhannuskoivut kannella. Terve väri, kylmä hipiä, mutta
+silmä tumma ja lämmin ja hymy monivaihteinen, silmän ympärys herkkä--
+päävaikutus raikkaus ja pirteys ja luontevuus ja hempeys.
+
+Laulunne loputtua katettiin teille kahvipöytä kannelle, ne ottivat,
+laamannin väet ja kapteeni ja muut herrasväet, teidät haltuunsa ja
+sulkivat piiriinsä. Minä istuin syrjässä toisella puolella kannen, josta
+voin sinut nähdä. Olit mukana, mutta kuitenkin niin, kuin et olisi ollut
+oikein kotonasi, omassa heimossasi, niinkuin olisi katseesi joskus
+etsinyt jotain, kurkottautunut toiselle puolelle jonkun esteen yli,
+kuuntelit, mitä sanottiin, mutta hajamielisesti, ja kysyit uudestaan. Ja
+minulle riitti onni, niinkuin monesti ennen, nähdä ja kuulla ja koota
+itseeni kaukaa. Olit omani, niinkuin laulajatar tai näyttelijätär on,
+hänen omalla ottamallaan oikeudella, sen, joka häntä enin ihailee ja
+parhaiten ymmärtää. Vaatimatta häntä erikoiseksi omakseen hän ottaa
+kaiken, minkä se muillekin antaa, mutta hän luulee ottavansa ja
+omistavansa samalla joukon erikoisuuksia ja hienouksia, joita muut eivät
+muka huomaa. Aloin omistaa sinun kaiken kansan kauniistasi sen, mikä
+mielestäni kuului vain minulle ja minkä minä, vain minä, kykenin ottamaan
+ja olin oikeutettu saamaan: erikoisen vivahduksen äänessä, värähdyksen
+huulilla, pään ja palmikon viivan, tavan, millä veit kupin huulillesi ja
+nielit--lopulta kaiken, niin ettei sinussa sittenkään ollut mitään, mikä
+olisi voinut olla muiden. Kun vaikutit minuun niin erikoisesti, niin
+voimakkaasti, et voinut olla toisen, sinun täytyi olla vain minun ja
+minua varten. Et voinut olla tarkoitettu muille kuin minulle, ei mikään
+voinut olla olemassa sinussa ilman minua. Minä olin kuin sen olemassaolon
+ehto ja edellytys. "Et muille neito nuori, vaan minulle neito nuori!"
+Sinussa oli minulle jotain synnynnäistä, salaperäistä sukulaisuutta, omaa
+pyhittämääni ja itselleni vuosien kaipauksella vihkimääni, ansaitsemaani
+etuoikeutettua. Olit minun siksi, että minulle sovit paremmin kuin
+kenellekään. Noilla toisilla tuossa ei ollut aavistustakaan oikeasta
+sinusta. Olit heille luultavasti vain yleensä soma tyttö. Olit pian omani
+_niin,_ että _otin_ sinut tuosta, vein sinut täältä oman ottamiseni
+oikeudella, sijoitin kotiini, tulevaan elämääni, nähden sinut
+salamannopein elämyksin kulkemassa pihapolulla reippaana emäntänä,
+kantamassa lasta keveästi ja vaivattomasti tukevilla käsivarsillasi,
+vaimona, äitinä heti samalla kuin morsiamena. Ohjelmoin siinä koko
+tulevan elämämme onnen.
+
+En tiennyt vielä edes, kuka oikein olit, en edes, mikä oli etunimesi.
+Ystävällinen, herkkävaistoinen laamannin täti yhtäkkiä istui vieressäni
+ja kehoitti liittymään seuraan, hänen tuolinsa oli vapaa; mutta kun minä
+kiitin ja tein tilaa sivullani, hän jäi ja alkoi kertoa sinusta. Olet
+orpotyttö, setäsi, tuomarin tädin veljen, kasvatti, olet suorittanut
+kokeet jatko-opistossa ja myös seminaarissa, sillä aiot opettajaksi, joka
+ala sinua miellyttää, koska rakastat kansaa ja tahdot uhrata elämäsi sen
+valistamiseksi--jollet sitä ennen joudu naimisiin, niinkuin on hyvin
+luultavaa.
+
+"Aini on niitä tyttöjä, jotka ennen tai myöhemmin menevät naimisiin ja
+parasta se onkin; silläkin alalla heitä vielä tarvitaan, vaikka voihan
+olla hyvä, että he sitä ennen harrastavat muutakin. Hän on äitityyppi,
+meidän pikkutytöt olivat aivan rakastuneita häneen, niinkuin kaikki
+muutkin. Pappa ja pojat ovat miltei mustasukkaisia toisilleen. Pojat,
+jotka niin usein riitelevät, ovat olleet kuin enkeleitä keskenään."
+
+"Hän on kovin hauska ja miellyttävä tyttö, ja kovin musikaalinen", jatkoi
+hän.... Meillä oli tavattoman hauska ... ne saivat aikaan sekakuoron ja
+lauloivat saarissa ja järvellä. Meillä oli aivan juhlaviikko. Minua hän
+oikein hemmoitteli--en ole, jumala paratkoon, semmoisella juuri pilattu.
+Toivon, ettet ymmärrä minua väärin. Mutta kuinka äitisi jaksaa? No, nyt
+sieltä näkyy kaupunki.
+
+Laamannin tädin puhuessa ja sinua katellessa sinä olit koko ajan ollut
+hymyily-yhteydessä hänen kanssaan ja siitä oli kuin pirahtanut jotain
+minullekin. Lähestyttäessä kaupunkia sinä jouduit liukumaan minusta ja
+tämä kosketus hämmentyi.... En käyttänyt lyhyttä tilaisuutta päästäkseni
+puhelemaan kanssasi. Seisoit hetken yksin katsellen kaupunkia, jossa
+liehui juhlalippuja kaikilla katoilla sitä ympäröivien kukkulain tummaa
+taustaa vastaan, ja rannassa kiilsi vastamaalattuja laivoja ja parveili
+heleäpukuista juhlayleisöä, juhlamerkit rinnassa, ja nuoria ylioppilaita
+marsalkkanauhoissa. Sinulla oli kasvoillasi ihastunut, miltei
+haltioitunut ilme. Sitten katsahdit taaksesi laivaan ikäänkuin hakien
+jotakin, jolle olisit tahtonut sanoa jotain, mutta katseemme eivät
+osuneet yhteen ja samassa olivat laamannin herrat taas takanasi
+tarjoutuen kantamaan tavaroitasi. Heillä oli tuttavia rannalla vastassa
+ja he veivät sinut mukanaan. Emmehän saaneet koko juhlan aikana
+paljoakaan tavata emmekä vaihtaa montakaan sanaa. Mutta minä luulen, että
+sinä tiesit minusta niinkuin minäkin sinusta. En kadota sinua
+näkyvistäni. Asut samassa talossa puistotorin varrella, missä laulajatar
+silloin ennen, ja tulet samaan ikkunaan kiittämään serenaadista, jonka
+ylioppilaat--kai laamannin herrojen toimesta--panevat toimeen sinulle ja
+kuorollesi. Teillä on juhlassa suuri menestys. Seurailen sinua
+juhlakentälle ja laulajaisiin ja kaikkialle--kaukaa. En pääse
+kosketuksiin kanssasi enkä erikoisemmin koetakaan. On kuin tahtoisin
+vielä olla kiinni kaipuussani, pyrkimättä sen tyydyttämiseen. Välistä on,
+niinkuin en hennoisi vielä sijoittaa sitä mihinkään oleelliseen. Etsin
+kyllä tilaisuutta, mutta en sitä valmista, vaan jätän sen tavoittamisen
+sattuman varaan. Olen yhä edelleen selvillä siitä, että kohtaloni on
+ratkaistu:--joko--taikka ... kaikki--tai ei mitään ... kolmatta ei ole.--
+Mutta on kuin olisi arvan onnistumisen taikana, etten itse saa ryhtyä
+sitä vetämään enkä ratkaisua kiirehtimään. Hedelmän pitää pudota puusta
+omasta painostaan minun sitä ravistamatta. Sinunkin pitää kaivata ja
+tulla, ainakin puolitiehen, minua vastaan, sinunkin on astuttava
+askeleesi. Koska juhlakentällä ja muuallakin menet muiden luo, mikset
+tulisi minunkin luokseni, jos sinulla siihen olisi tarve? Olethan
+tietystikin huomannut, että seurailen sinua kaikkialle. Tiedät jo, mikä
+on tarpeen, voidaksesi ottaa jonkun kehoittavan askelen, vuorostasi
+sinäkin. Ja minä odotan ja toivon sitä.
+
+On kaikkien kuorojen huviretki laivalla. Varaan jo ajoissa itselleni
+paikan, istun ja odotan, täällä varmaankin olen saava paremman
+tilaisuuden tavata sinut kuin juhlakentällä, jossa aina olet mukana
+jossain ohjelmassa tai omaistesi ja ihailijoittesi ympäröimänä. Laiva on
+jo täynnä väkeä ja lähtövalmiina, mutta sinua ja kuoroasi ei näy. Odotan
+niin kauan, etten enää voi poistua. Siitä tulee ikävä retki minulle
+välinpitämättömien tuttavien seurassa, minun täytyy kuulla lakkaamatonta
+laulua, joka minua tympäisee, kun sinun kuorosi ei ole mukana, ja
+laulujen välissä iankaikkisia, isänmaallisia puheita, jotka pyrkivät
+lentoon, mutta eivät pääse, räpyttävät vimmatusti, mutta eivät osaa
+nousta. Eivät muutkaan niitä kuuntele, vaikka huutavat eläköötä ja
+taputtavat käsiään niiden loputtua kiitokseksi siitä, että vihdoinkin
+loppuivat--alkaakseen uudelleen.
+
+Kun vihdoin viimein olimme kääntyneet ja olimme lähestymässä kaupunkia,
+tuli sieltä vastaan toinen laiva, menossa etelään, täynnä juhlakansaa,
+joiden joukossa, laivan sivuuttaessa toisensa, näin kuorosi sen kannella.
+Tietysti sinäkin olet siellä. Olen näkevinäni sinut, mutta sinä et näe
+minua. Heilutat liinaa, niinkuin et oikein tietäisi kenelle, ikäänkuin
+haparoiden, toiselta rannalta, ainoastaan olemassa oloasi ilmaisten--
+kuvittelin, että heilutit minulle, vaikken uskonutkaan. Mitäpä sinä
+minusta, mitäpä minusta kukaan?
+
+Näissä juhlissa on minusta yhtäkkiä jotain teennäistä ja kieroa ja
+vaillinaista. Ne ovat olevinaan kansanvalistusjuhlia. Ketä täällä on?
+Herrasväkeä enimmäkseen, tuskin yhtään talonpoikaa, ei ainoatakaan
+työmiestä ottamassa osaa. Suomen suuret salot eivät ota niihin osaa. Ei
+näillä tällaisilla Suomen kansan pohjakerroksia valisteta ja herätetä
+eikä niiden henkeä ravita. Korpien kätköihin olisi mentävä puhumaan ja
+soittamaan, kylästä kylään, torpasta torppaan, köyhän kansan
+trubaduurina, niille, jotka eivät tiedä, että heillekin on jätetty
+kantelo jälelle. Jos minulla olisi ollut se pikkukuoro, olisin tiennyt,
+minne sen kanssa mennä, en olisi tullut tänne, en mennyt laamannin
+herrojen huviksi heidän saariinsa soittamaan.... Minä siis saan puskea
+yksin sitäkin turvettani, tästä lähtien niinkuin tähänkin asti. Tunnen
+saavani siihen uutta sisua ja uutta kiristävää voimaa. Ollappa minulla
+toveri, ollappa meitä kaksi!
+
+Minä jo päätän: tahdon saada sen selväksi hänelle, joka meni minulle
+hyvästiä heittämättä, lähden hänen jälkeensä sinne etelään tällä samalla
+laivalla, joka ilmoittaa lähtevänsä tunnin kuluttua. Menen sinne sen
+vanhan toverini luo, sieltä jollain tekosyyllä sinun luoksesi, haen sinut
+käsiini vaikka maailman ääristä.... Siirryin tietysti sittenkin omaan
+laivaan, joka sekin lähti tunnin kuluttua. Voitin itseni--muka. Sillä
+oliko se nyt sittenkään mikään voitto? Eikö olisi ollut suurempi voitto
+voittaa itsensä toisapäin, ottaa kerrankin kohtalonsa omiin käsiinsä eikä
+antaa sen aina johtaa? Koska kuitenkin olin varma, peruuttamattoman
+varma, nyt sinun mentyäsi, että olit se ainoa ja oikea.
+
+Kiduin kylmän yön kippurassa laivan kannelle, pelastusvyo pääni alla.
+Kävelin raskaan taipaleen laivarannasta kotiin.
+
+Miksi sittenkin olin ollut niin saamaton, miksen sittenkään tarttunut
+onneni ohjiin?
+
+Siksikö, ettei niin pitänytkään, koska niihin on kenenkään itsensä turha
+tarttua, turha koettaakaan temmata niitä itselleen ja pakottaa omaan
+puoleensa sitä, minkä on mentävä toisaanne? Ovat luulleet sen voivansa,
+maailman valtiaat. Ovat olleet olevinaan ohjissa. Olivatkin kohtalotarten
+ruoskan alla ja sen alla huohottivat, huohottivat ja sen alle nääntyivät.
+Ei kukaan ole oman onnensa seppä, vielä vähemmän muiden. Ainoa, jolla voi
+tehdä tyhjäksi riippuvaisuuden tehon, on: ei ohjata, ei uhmata, vaan
+kyyristyä ja kestää.
+
+Minulle yritti tulla tämä täytymykseen tyytymisen mieli, mutta minä
+työnsin sen silloin vielä ovesta takaisin.
+
+Kapinoin tietämättä mitä vastaan.... Menisinkö sittenkin sinne etelään?
+
+Mutta minä puskin pohjoista kohti, minun täytyi saada jostain itselleni
+turvaa, ja minä painoin erämaahani ja erämaani taa niinkuin ennen.
+
+Viimeinen erotaival alkaa.
+
+
+
+
+Olin pannut häntä varten, kuviteltuani ja kaivattuani varten, täällä
+uuteen kuntoon vanhat huoneet ja liittänyt vanhoihin uusia, olin
+muokannut häntä varten maat, raivannut uutispeltoa, ojittanut suota,
+kyntänyt vaot ja kylvänyt hänelle niihin. Häntä varten kalkkoi kirves
+hirsimetsässä, soljui auringossa välkkävällä talvisella tiellä
+rakennuspuu pihaan, sinkoili lastu uuden kesäaitan salvoksella maaliskuun
+auringossa kuin koskessa vesipisarain pärsky. Hän oli tulevinaan
+välipalaa tuomaan, nousevinaan telineille, piiluni iskeytyi levähtämään
+hirren päähän ja minä istuin hirrelle ja minulle ojentui höyryävä juoma
+ja vastaleivottu lämpönen, hän viipyi ja ihasteli työaloja, suunnitellen
+apuna, miten tämä ja miten tuo--hän lähti omiin askareihinsa,
+notkahdellen, hyrähdellen ja kerta vielä jälelleen katsahtaen ja häipyi--
+mutta ei kadonnut. Oli täällä, vaikkei ollut, mutta oli tuleva kerran.
+Minä häntä varten rakentelin ja laittelin, se elämäni ainoana
+tarkoituksena ja se tarkoitus ainoana ilona. Veistelin talvella
+soutuveneen, sivelin siihen ruskean tervan toukokuun paahteessa,
+lounastuulen liehtoessa kesää, tein sille telat uuden uimahuoneen
+viereen--sorvasin talvipuhteella rukin sijansa katsojaa odottamaan,
+höyläsin sukset, raudoitin kahden istuttavan reen ja kahden ajettavat
+rattaat--oli kasvatettu kotivarsasta nuorikolle nimikkovirkkukin.
+
+Oli tullut hyvät vuodet, pelto työnsi ruista kuin kaislaa, kaikki
+onnistui, hän oli se hyvä haltija, joka hoiti taloa, häntä itseään ei
+näkynyt, vaan jälet näkyi muuallakin kuin vitilumella ja rannan hiekassa,
+se sai minulta uhriksi parhaan, mitä minulla on: ainaiset ajatukseni ja
+lupaukseni, eikä muuta vaatinut, siihen tyytyi. Oli kysyvinään, oli
+käskevinään kertomaan ja sai tietää elämäni aikaisimmatkin ilot,
+hilpeimmät muistoni--kun istuin yksin ehtoisin puutarhassa koivun alla ja
+kun iltarusko riutui ja lehmisavu halaili peltoa ja iltausva niittyä ja
+ojensivat toisilleen kättä aidan nurkassa pihlajan yli. Tiesin, että hän
+tulee ja ottaa iloiten vastaan, minkä minä iloiten annan, en tiedä,
+milloin, hän voi tulla milloin hyvänsä, siksi täytyy tämän kaiken aina
+lamppuna palaa--kukkakimppu kuvan alla olkoon aina valmis ja aina tuores,
+joka aamu sama ja joka aamu uusi, jossa on kaikki kukkaset keväiseltä
+niityltä, kaikki toivot tulevasta ja kaikki muistot menneestä: hänelle
+pyhitetyt lapsen näyt, pojan haaveet, oudot linnut, ruskea elukka tuossa
+hernemaassa, valkoiset tytöt ja punaiset, Taaton Täti, Satu-Anni,
+Kenoveeva ja kesy hirvi, Johanna, kurjet ja joutsenet--ja että olen
+saanut takaisin vanhat ihanteet ja omistanut uusia, ollut itselleni
+uskollinen--ja kuinka mielestäni niiden kera kohosin ja kirkastuin,
+ylenin ansiokkaaksi ja arvokkaaksi sille, jota palvelen--nuorukaisen
+lupaukset ja saavutukset, taistelut ja voitot--kaikki nämä tapaukset ja
+ajatukset ja tunteet soiden sanoina, kerran sinulle kerrottavina.
+
+On nyt, niinkuin olisin kautta elämäni valmistellut ja pyhitellyt ne
+kaikki kuin häälahjaksi, tervetuliaisiksi uuteen kotiin: iloisimmat ja
+ihanimmat ja onnellisimmat elämykseni kaikesta, mitä minulla siihen
+saakka oli ollut.
+
+Äitivanha on aavistanut aherrusteni salaisen tarkoituksen, arvannut
+tarmoni ja työiloni syyn, sen herkkään korvaan on kai kuulunut
+jännittyneen työjousen hermon värinä, ja hän sanoo istuessamme viikon
+viimeisenä iltana uuden aitan kynnyksellä, minulla kädessä sen avain,
+jonka minä, viilattuani sen lehden ja sitä pajan jäleltä sirosteltuani,
+olin pudottanut hänen helmaansa, sanoo:--"Olisi jo aika ripustaaksesi
+aittasi avain nuorikon vyölle."--"Ei ole vielä sattunut sopivata."--
+"Pitäisi katsoaksesi, olisi jo aika tuodaksesi."--"Olettehan täällä te,
+äiti."--"Pian minusta aika jättää"--ja hän alkaa taas esitellä omia
+ajattelemiaan.--"Kun eivät minun kelvanne, etsinet itse", huokaa, kun
+vaikenen.--"Mistäpä minä heitä?"--"Menet juhlille, siellä heitä
+karkeloinee kassapäitä sinullekin."--"Jollei joskus lentäisi lintu
+räystään alle minun liikkumattanikin?"--"Ei tule sekään lintu
+liikkumatta."--"Tuleehan tiainen ja pääsky, herään päivänä kesäisenä ja
+siinä se sirittää."
+
+Mutta laittoi äiti kuitenkin eväät ja lähdin--hänelle mieliksi, lienee
+ollut aavistukset itsellänikin. Kävi, niinkuin kävi.
+
+En voi enää jäädä tänne, missä kaikki liiaksi muistuttaa sinua--joka olit
+täällä ollut, vaikket ollutkaan ollut--niinkuin muistutti tuonnoin, tänne
+haudaltasi palattuani, ennenkuin taas tulit takaisin. Tulet joka paikasta
+kummitellen vastaani, et enää toivottuna haaveena, vaan menetetyn
+aaveena. En kuule enää ääntä, vaan äänen katoavan kaiun. Ei kukaan enää
+voi asettua siihen, missä sinä olit. On autiota, sisällötöntä, on käynyt
+kulo, ei pala enää aarnituli kätketyn aarteen yllä. Käväisit pesässä,
+hylkäsit sen, pyrähdit pois eikä kukaan toinen ole ottava sitä haltuunsa.
+Ei ole täällä sijaa enää entiselle kaipuullekaan, veit senkin
+viihdytykseni mennessäsi, otit senkin, ja omasihan olikin. Ei ole
+siitäkään enää, tarkoituksettomasta, toivottomasta, itseänsä jäytävästä
+ikävästä. Minun täytyy siis täältä pois, autiosta ja tyhjästä talosta,
+itse aution ja tyhjän.
+
+Minne, en tiedä. Jonnekin toisaanne kuin mistä tulin.
+
+Anti-koirani, aina samaniminen, tyttären tyttären tytär, tietää, on ollut
+vastassa laivarannassa, on kieppunut koko päivän kintereilläni,
+mielitellyt, viekoitellut--juoksee rantaveräjälle ja kutsuu, kulettelee
+kalakonttia pitkin pihaa, retuuttaa sen rantaan, kiertää häntää
+verkkovajan ovella, vakiutuu viimein uuden veneen kokkaan ja ulvoo--ensin
+ikävästä, kun en tule enkä välitä, sitten ilosta, kun tulen ja alan
+vääntää hankavitsaa--tietää kaiken, ymmärtää kaiken, jonkun vaeltavan
+ihmishengen kätkö.
+
+Äitivanha kysyy puutarhan portilla:
+
+"Menetkö minne?"
+
+"En tiedä niin tarkoin."
+
+"Jos menet koskille kalaan, ota ruissäkki myllyyn."
+
+"Se sopii ..."
+
+... sillä miksen menisi koskille yhtä hyvin kuin minne muuannekin.
+
+"Ja elä tulekaan ilman lohia ja suuria säyneitä--ota astia ja anna
+myllärin Johannan suolata, tulee pian heinänteko ja särpimen tarve
+väelle. Kai otat verkkosi ja onkivehkeesikin?"
+
+Äiti tietää, mistä poikansa mieli aina viihtyy. Äiti on nähnyt mielen
+mustaksi ja aavistellee syynkin: jos lieneekin juhlilla jotain etsinyt,
+ei ole löytänyt. Ei tiedä muuta, mutta ei utele, ei äiti koskaan utele.
+Tahtoisi parasta ainoalleen, viimeiselleen--kuolivat nuorina toiset.
+Äidiltä ne vietiin, häneltä vietiin kaikki, minulta ei. Äiti eli heissä,
+minä aina omissani. Lienenkö muistanut lohduttaakaan silloin, kun olisi
+pitänyt. Äiti kätkee omat huolensa, kuta suuremmat sitä tarkemmin. Ei
+osaa nauraa, mutta ei myöskään itkeä, ei ainakaan muiden nähden, aina
+tasainen, aina tyyni, yöllä vain joskus kuuluu seinän takana valvovan
+hiljainen huokaus, silloin surree, minkä surree, aamulla on taas
+ensimäisenä työauransa kuressa. Ei hän muistojaan pakene eikä aaveitaan
+pelkää. Hävettää itseäni näiden omien huolieni haudonta ja pettymysteni
+paisutus ja oman onneni ikävän hemmottelu--enkä sittenkään voi olla sitä
+tekemättä.
+
+Laittoi äiti taas eväät, lähden hänelle mieliksi, lienee ollut jotkut
+aavistukset itsellänikin.
+
+"Varaja kiviä koskissa--ja sano terveisiä Johannalle--tässä on vähän
+viemisiä sen lapsille."
+
+Kaikki hän muistaa, sydän omasta tyhjä, täyttää sen toisilla, Lähdenkö?--
+mutta onhan kuitenkin mentävä myllyyn.
+
+Kun astun veneeseen, on kuin lähtisin pakoon, niinkuin pelkuri. Mutta kun
+tartun airoon, tulee taas tarve ponnistaa pois poistumisen vuoksi. Äiti
+on äiti ja minä olen minä, kumpikin hoitakoon itse huolensa, hän tehköön
+sen omalla tavallaan, minä teen omallani.
+
+Ja minä soudan suuria tyyniä selkiä, eikä kuulu muuta kuin kaakkurin
+huuto ilmassa. Tulen laajaan virran suuhun ja ylhäällä airo sipaisee
+nuokkuvia ruohoja ja kumoo kaislikoita, sakeita kuin hankia, kun soudan
+harhaan. Vetelen virtoja ja vuolaita suvantoja, joiden rannoilla nukkuu
+suuria taloja äyräillä ja kuvastuu taivasta vastaan kaivonvinttejä.
+Virran suu kapenee ja tulee ne suuret luhtaniityt ja niiden lukemattomat
+ladot aina etäiseen, matalaan metsänrantaan saakka, minkä takana ovat ne
+suuret kurkisuot, joilta kuuluu auringon noustessa silloin tällöin pitkiä
+parahduksia. Aamuaurinko vetää kylmää kultaansa soitten yli näkyvälle
+erämaan vaaralle. Sen alla on se koski, mihin pyrin.
+
+Raukaisee, haukkaan eväitä. Mitä minä oikein sinne? Ketä minä pakenen?
+Maksaako vaivan? Enkö ole raukka? Siinähän on ruissäkki, niin--sitä
+vartenhan minä.  Korven reuna lähenee, veden kulku kiihtyy, joki laajenee
+matalaksi sahiksi, jossa vesi väräjää kuin tuulen virin alla aina samassa
+paikassa, ei murru, joskus vain jossain kulahtaa kuin nielevän kurkku.
+Lähden taas. Avartuu eteen suvanto, koommin kuin pieni järvi, kalasauna
+rannan kaarteessa suuren kuusen alla. Olisi siinä erakolle maja, mutta
+kauemma kaipaa mieli. Vedet kapenevat taas ja niiden vauhti kiihtyy, vesi
+mustaa kuin Tuonelan joessa, rannoilla juuriltaan suistuneita honkia, ja
+alas ui vaahtopalloja, pöyheitä kuin kuontaloita, kosken irti tempomia ja
+sen sotkemia.
+
+Soudan ja soudan, sauvon ja sauvon.
+
+Päivä kallistuu iltaan, hyttyset hurisee, lohi silloin tällöin loiskahtaa
+ilmaan. Anti-koira istuu kaiken aikaa perätuhdolla, vainuten vesille ja
+vainuten maihin, tuon tuostakin vilkaisten minuun:--Siinähän taas hyppäsi
+lohi, mikset sinä ongi?... Tuolla ui sorsa poikineen, mikset sinä
+ammu?... Tuolla tuoksuu metsopoikue karpalomättään kupeessa--etkö näe--
+miksemme mene maihin?... Mikä sinua vaivaa? Tiedän, mutta onhan tässä
+tärkeämpiäkin. Vai olet nyt taas sillä päällä? Ja se haukkuu kiihkeästi.
+
+"En ole millään päällä. En pysähdy, en ammu, en ongi, koska minun täytyy
+toisille perille."--"Mille perille?"--"Mille perille tahansa!"
+
+Vaahtokuontaloita viilettää yhä tiheämmin alas, kuta ylemmä tulen. Rannat
+kohoaa, väylä kiristyy, koskitaival alkaa. On käytävä sauvoimeen käsiksi,
+on oteltava ase kädessä veneenalaisten erämaan vesien voimaa vastaan. On
+saatava nämä rukiit myllyyn, vähät muusta! On saatava rukiit myllyyn ja
+särvintä äitivanhan heinäväelle, vähät muusta--onhan juuri sitä varten
+lähdetty. Elä vilkuta siellä suvannon lehtosaaressa rantapuiden välissä
+enää sinä, ei ole aikaa, et ole kuitenkaan sinä, ja näkyjä en tahdo enää
+nähdä. Tämä on eroretken viimeinen taival, ole siellä, minne jäit. Ei ole
+nyt aika kuvittelujen ja kaipuun. On aika puskea hyrskystä hyrskyyn,
+sauvoimen ponnistaa pohjasta ja sysätä suoraan kokka, kun koski kampeaa
+ja virta painaa vinoon. Tämä sinun veneesihän nousee nivasta nivaan kuin
+linnunpoika räpylöin ja siivin. Nousee, kun täytyy--ja vaikkei olekaan
+muuta turvaa kuin oma itseni, niin ei ole, elköönkä tulko. Jottako
+nousisit, pursi, paremmin, jos meitä olisi kaksi, jos toinen perässä,
+toinen kokassa, toinen pidellen, kun toinen vaihtaa sauvointa ja työntää?
+Nousen yksinkin--mistä sinä tiedät, että kävisi muka paremmin kaksin?
+Yksin olen, itse ainoa omani. Sinä menit sinne, minä menen tänne.
+
+Sauvon vastedes elämäni niinkuin nyt tämän kosken. Suoriun siitä,
+niinkuin tästä. Se on siinä, miten vihaisesti sauvoin ponnistaa pohjasta,
+siinä, miten painan ja painin. Ottelemme siis, sinä elämänikin
+vastavirta, sinä kohtalonikin kinahmi. Vaikka olkoonkin joka otteessasi
+uusi yllätys--minä voitan. Nyt tiedän, mitä varten tänne tulin.--Mutta
+kenen tässä voitan? Sinutko? Sinunko kanssa nyt taistelen? Sinuunko
+kiukkuani pusken? Mitä varten?
+
+Siinähän onkin jo suvanto ja voitto ja lepo! Siinä on leppoisa, sileä
+suvanto, jota vene viiltää, niinkuin sitä nyt työntäisivät samat voimat
+ylös, jotka äsken painoivat sitä alas, viimeisellä vimmallaan. Olen
+saanut itselleni niiden voiman. Mitäkö varten taistelen kanssasi? Sinunko
+uhallasi olen tässä, sinuako uhmaten? Syytinkö äsken sinua? Mistä? Eihän
+ole linnun syy, että sattuu lentämään tien poikki, jota minä satun
+kulkemaan, eikä pysähdy, enkä minä häntä sentähden saa.
+
+Kuitenkin kaikitenkin--kosket on välillä ja virrat ja suunnattomat selät
+ja mahdottoman avarat maat, talottomat taipaleet. Ei mitään tietoa
+toisella toisesta, eikä tarvitse ollakaan. Eroko? Kaikenko ero? Ihanko
+uusi taival edessä? Ettäkö elämän onni ei ollutkaan siellä, mistä sitä
+kaiken elämäni ensin vaistosin ja sitten tietoisesti etsin? Eipä siis
+ollut. Kun ei ollut, niin ei ollut.
+
+
+
+
+Taas on tyyntä vettä, rannat nousee, aukee lampi, sitten virta, sitten
+pieniä järviä ja soilahteleva pitkä suvanto--ja siinä se nyt sitten taas
+on--kahden vaaran puristuksessa putous, jossa keltainen vaahto kaatuu
+kalliopaaden yli. Putouksen vieressä on pienoinen mylly, ratas
+pärskyttäen vettä mustaan märkään seinään. Ylempänä myllärin tupa ja
+kiviaidan ympäröimät pellot. Takana on lehtoinen vaaran rinne, ylinnä
+avopää kallio--joita kaikkia, putouksesta alhaalta vaaran laelle ylös,
+hehkuttaa ilta-auringon viimeinen ilotuli. Tulee aina mieleen, tänne
+näitä vesiä sauvoessani: Kas, mikä majatalo Tuonen tumman joen partaalla
+--sitäkö varten, että väsähtänyt sielu saisi yöpyä matkallaan ikuisuuden
+ylävesiin, alkulähteelle, missä se sitten lieneekin, ehkä sokeana hetteen
+silmänä jossain hiekkaharjujen tai honkanummien umpisuossa--tuo tuli ensi
+kerran mieleeni, tuli joka kerta ja nyt taas, verkalleen huovatessani
+perä edellä, perätuhdolla Anti, punertaen sekin, illan hohteessa, itsekin
+punainen. Anti haukahtaa. Vene viilettelee suvantoa alas, äiti perässä,
+myllärin emäntä, entinen Repolan Johanna, lapsineen, yksi tyttö kokassa
+soutaen, kaksi keskituhdolla, yksi kokkakaarella istuen. Tuntee tulijan
+ja huudahtaa:
+
+"Voi minun päiviäni--kun en ollut tunteakaan uutta venettä--oltiin
+menossa saunan lämmitessä vastaksien taittoon--ka, soutakaahan, tytöt!"
+
+Virta kantaa heidät ohi, ennenkuin ehtivät tarttua airoihin. Hän huutaa
+minulle, että soutaisin uuteen valkamaan niityn alle, missä on verkkovaja
+ja näkyy virepuut, siinä on parempi laskea maihin. Olen maissa ennen kuin
+he ja joudun kokastamaan heidän venettään, josta pipanat piipertävät
+maihin kuin vuonat karsinasta. Äiti käskee antamaan kättä ja
+notkahuttamaan, ja he notkahuttavat, kaikki samannäköisiä ja melkein
+samankokoisia, vanhin ihan niinkuin äiti ennen, kaikki valkotukkaisia ja
+heleäsilmäisiä--minua vihlaisee nuorinta, ristityttöäni, ilmaan
+keikauttaessani tunne: ollapa minullakin, mutta ei ole eikä mahda tulla.
+Äiti itse on hämillään ja hyvillään, kasvot välkehtien niinkuin aina,
+herahtaen vuoron nauruun, vuoron koettaen vakiintua totiseksi--ei tiedä
+oikein, mitä sanoisi, sitten sanoo:
+
+"Juoskaa, tytöt, myllyyn sanomaan isälle, että tuli vieras ... että tulee
+ottamaan säkin.... Tultiinpahan taas ... ja kalapönttökin mukana, kyllä
+se pian saadaan täyteen ... lohet hyppiikin kuohun alla niin että ... nyt
+siellä taas yksi ja tuossa toinen!"--Ja vasta sitten hän tuli
+tervehtimään, pyyhittyään kätensä esiliinaan:
+
+"No terve, no terve! Kyllä nyt Ville tulee iloiseksi, kun on odotettu jo
+pitkään ... tuli juuri kotiin salolta puita lukemasta metsäherran kanssa,
+maanantaina se taas lähtee.... Siinä se astuu, jankkailee, vaikka tiedän,
+että juoksisi, jos ilkiäisi--hei, astu ravakammin alamäessä! elä tuossa
+jarruttele!"
+
+Mies, jäntterä, tyyni, harvapuheinen, vaimonsa vastakohta, yhtä
+pidättyväinen kuin tämä eloisa ja puhelias, ensi näkemältä melkein tyly,
+jos ei tietäisi--ainoastaan silmät ja suun ympärys muhoilevat, ilmaisten
+mielihyvää ystävän tulosta.
+
+"Maltettiinpas lähteä ... vaan lienee ollut tärkeitäkin touhuja.... Ja
+uusi vene? Ja omaa tekoa? Eikä taida pahasti vuotaakaan."
+
+Hän tarkastelee saumoja, nostelee kokasta ja perästä.
+
+"Sopii kiittää Villen oppilaansa työtä, niin kiittää itseäänkin samalla,"
+minä sanon.
+
+"Se on Villen paras kiitos, kun ei moiti," nauraa Johanna.
+
+"Ei ole hullumpi ensi tekeleeksi."
+
+"Tekeleeksi! Se pitää sitten jo olla maailman mainio, joka ei ole
+Villestä hullummaksi."
+
+Ville vääntää missäkin selkäänsä ja me kokoamme Johannan kanssa muut
+tavarat ja nousemme pihaan. Koirat ovat löytäneet toisensa, heidän
+Ottinsa ja minun Antini, sisarukset, samaa pentuetta, Repolan peruja,
+yhdennäköiset, pystykorvat, punaiset ja kippurahännät, että tuskin voi
+toista toisesta erottaa, ja ryntäävät molemmat päälleni, ulvoen ja
+nuoleskellen--sitten puree Ottia kirppu ja sen on istuttava perälleen
+puremaan, jolloin Anti tarttuu häntään ja alkaa laahata, ja silloin taas
+alkaa kahina ja härinä.
+
+Pikkutytöt ovat turvautuneet äitinsä helmoihin.
+
+"Ka, oletteko siinä, eihän vieraan Antia tarvitse pelätä enemmän kuin
+omaa Ottiakaan. Minä sitä sitten en ole saanut noista kakaroista rauhaa,
+ensin äidin ja sitten omani...."
+
+"Katsokaa, Konttisetä viepi vuonaa karsinaan!" huudahtavat tytöt ja
+rientävät kaikki rinnettä pihaan, missä vanha äijä, pärevasua kantaen,
+tulee tuvasta ja menee nurkan taitse navettaan päin.
+
+"Mitä se ukko kantaa?"
+
+"Kun se tullessaan löysi vuonan louhusta, jalka poikki, niin sitä se
+hoitaa. Se sen sitoi ja on makuuttanut tuvassa ja nyt näkyy vievän
+karsinaan, kalun se taitaa siitä saada.--Käypi tupaan, minä menen
+laittamaan lettutaikinaa."
+
+"Ei nyt pidä turhaan sitä vaivaa nähdä."
+
+"No, ei toki milloinkaan ilman, se kuuluu meillä asiaan niinkuin ennen
+Repolassakin."
+
+Heidän talonsa on pengermällä, tupa, aitat, navettarakennus, takana
+jyrkästi nouseva jylhä, komea vaara, Kurkivaara. Pihalla on kaikkialla
+kerppuja kuivamassa, nurkissa, tikapuilla, aidalla. Tupa on kuin
+vihreällä verhottu. Tästä näkyy koski ja suvanto ja siintävät
+kaukaisuudet yli pohjoisten salojen, soiden ja erämaan järvien. Istahdan
+rapuille levähtämään. On yhä enemmän viihtyisää ollakseni. Ville kantaa
+vettä saunaan, joka on vähän alempana, Johanna askartelee aitassaan.
+
+Hän on sama kuin vuosia sitten, sama reipas, ystävällinen, huolekas ja
+iloluontoinen--sama ilme, samat liikkeet--silloin pikku tyttö, nyt emäntä
+ja äiti. Hän oli ollut meillä asuntoa rippikoulussa, joka käytiin
+yhdessä, olimme olleet hänen veljensä Taavetin häissä, hän
+morsiustyttönä, minä sulhaspoikana. Hän joutuu naimisiin nuoren
+metsänvartijan kanssa, miesten parhaan, kaikkitaitoisen, sepän,
+kirvesmiehen, metsämiehen, joka oli rakentanut itselleen torpan ja myllyn
+tänne erämaahan. He elävät hyvin, molemmat aina työssä ja hankkimassa.
+Tulen tänne tuon tuostakin kalastamaan ja metsästämään, milloin
+koskitietä soutaen ja sauvoen, milloin suksella hiihdellen yli suurien
+soiden, Kurkisuon ja sen takalistojen, ja yli Kurkivaaran--ensi kerran
+silloin, kun lähdin itseäni pakoon; silloin pois keväisiä hankia, pois
+kotoakin heti, silloin melkein niinkuin nyt. On uisteltu Villen kanssa
+lohet ja tuulastettu hauet, ammuttu teeret, metsot, jänikset, on
+haasteltu monet yöt nuotiolla, revontulten hulmutessa taivaalla, ja
+tuumailtu maailman menot ja tämän oman maan asiat halki, joita metsävahti
+ja hänen vaimonsa seurailevat kuin omiaan, lukien kaikki kirjat, joita
+saan heille hankituksi. Ollaan ystävät Johannan ja hänen miehensä kanssa,
+Johannan ehkä vielä enemmän kuin miehen. Viivyskelen täällä joskus
+viikkokaudet. Tuloni näyttää aina olevan heille iloinen, mieluinen
+yllätys, eivätkä tiedä, miten pitää minua hyvänä. Heissä on kaikkea sitä,
+mikä minulle ihmisissä aina on ollut miellyttävintä ja arvokkainta:
+ystävällisyyttä ja auttavaisuutta ja herttaisuutta ja osanottoa, tarve
+olla mieliksi ja aina antaa mitä itsellä on--haastan heille kaikki asiani
+niinkuin hekin minulle--ollaan ystäviä, minulla on vähän enemmän
+kirjatietoja, heillä enemmän elämän ja kokemuksen. Täällä minä aina
+pääsen siitä, mikä minuun muualla tarttuu epämieluisaa ja minulle
+kuulumatonta, tai kuormittuu raskasta. Täällä haihtuu haikeudet ja katoo
+kaipuut. Täällä on minulla oma kesäaittani, niinkuin erakolla maja, joka
+Villen kanssa yhdessä kalkuteltiin ja sammalsaumoille salvettiin--
+leikillä puhuen: minulle muka vanhain päivien varalle, kun äiti kuolee ja
+minä myön talon ja muutan tänne vaariksi, eläkkeelle, ja Villen ja
+Johannan lapset saavat periä sen huoneen ja mitä minulta muutakin jää.
+Johon Johanna nauraa:--Omasi kanssa siihen tulet--ja olisi jo aika
+tullaksesi ... (hän sitä samaa, mitä äitikin) ... johon minä:--Tuo Ville
+vei, ennenkuin minä ehdin. Johon Johanna:--Taisi tulla vakainen vahinko.
+Yksi tytöistä tuiskahtaa nurkan taitse:
+
+"Äiti, tulkaa katsomaan, se seisoo jo kolmella jalalla!"
+
+"Hyvä, hyvä, mutta en minä nyt jouda," sanoo Johannan ääni aitasta.
+
+Tyttö tuiskahtaa sinne takaisin. Minä seuraan. Siellä on vuona
+karsinassa, seisoen kolmella jalalla, neljäs lastoitettuna ja sidottuna.
+Emo määkii kujassa, mutta vuona ei välitä siitä, vaan tunkee turpaansa
+häkkioven läpi, jossa hoitajansa maassa istuen sitä hyväilee ja sille
+haastelee, kiintyneenä siihen niin, ettei huomaa, ennenkuin minä
+tervehdin.
+
+"Päivää, päivää,--ka, kun ne olisivat sen tappaneet, kun eivät luulleet
+kalua tulevan, vaan tulipahan ... kohta otetaan lasta pois ... menkää,
+tytöt, nyhtämään nuorta heinän helvettä pellon pientarelta ... katsohan,
+kun ei välitä yhtään emästään ... hoitajansa kättä vain imee.... Kerran
+minulla oli koira, jota vähän aikaa hoidin, niin se seuraili niin, että
+kun en saanut haihtumaan muuten, niin piti sitoa ja minun lähteä veneellä
+suuren selän yli--jaa, jokos minä sanoin päivää, terve, terve ... menkää,
+tytöt, menkää ... minä heitän sille vielä olkia vuoteeksi.... Käydään
+tuonne pihaan.... Istutaan vaikka tähän rappusille.... Mitäs sinulle
+sitten oikein kuuluu?... Olitko juhlilla? Hyödyitkö niistä mitä?
+Antoivatko laulannat lohtua sielullesi?"
+
+"Enpä tiedä."
+
+"Sitä minäkin, ei niistä meikäläisille ... olinhan tuolla minäkin kerran
+... en minäkään niistä heidän torviensa toitotuksista ja rumpujen
+pärrytyksistä ja juhlapuheista ja paukutuksista ... enkä minä sitä
+huitomista ja kuin väkisin laulattamista ja kilvan kirkumista, jotta kuka
+paremmin parahtaisi ... se on minun musiikkiani, kun tuo Johanna soittaa
+kanneltaan tuvan hämyisessä karsinassa.
+
+"Nyt saunaan!" hoikkasi Ville törmän rinteeltä.
+
+"Tullaan, tullaan!" hoikkaa Konttisetä vastaan.
+
+Joka kerta kuin tavataan, pitkienkin aikojen päästä, menee meiltä heti
+puhe näihin tämmöisiin. Hän on ystäviäni, niinkuin nämä täällä, ja
+muitapa minulla ei juuri olekaan, eikä ole ollut tarvis eikä enää tule.
+Hän on melkein sama kuin silloin, kun kävi ensi kerran meillä ja haastoi
+minulle hyvästä haltijasta ja miten sitä on hoidettava, että se
+viihtyisi, ja yhä hän siitä haastaa. Ei kukaan tiedä, kuka hän oikein on
+ja mistä kotoisin, enkä minäkään ole kysynyt. Kerran hän kuitenkin: että
+"olisi ehkä voinut tulla vaikka pappi tai vaikka lääkäri, tai vaikka
+runoniekka eli rohvessori, jos en olisi sairastunut kovaan sielun tautiin
+ja tuskaan, jossa oli vähällä henki mennä, mutta ei kuitenkaan mennyt
+henki, vaan tuli, tuli henki sanomaan näyssä, että minä olen se kaiken
+hyvän henki ja kaiken kauniin henki ja sinun on seurattava minua ja
+opetettava minua muille. Siitä ei siihen aikaan kukaan tiennyt, mutta nyt
+on jo niitä, jotka tietävät ja ymmärtävät tai ainakin aavistavat. Minä
+olen sen kuiskaava ääni erämaassa." Hän parantelee ihmisiä ja eläimiä
+luonnonlääkkeillä, hieroo, kylvettelee, lääkitsee luun ja lihan vikoja ja
+tyynnyttelee ja viihdyttelee verien vihoja. Ei ota mitään maksua
+vaivoistaan, mutta ruuan ja vaatteen ottaa, kun annetaan, ja evästä
+konttiinsa pitemmille taipalille. Ei hän viihdy kauan paikassaan, katoo
+pitkiksikin ajoiksi, mutta kun palaa, on, niinkuin olisi ollut kaiken
+aikaa talossa, elänyt yhdessä mukana, ja tietäisi, mitä on tapahtunut ja
+mitä tarvitaan. Hän on näkijä, aavistelija, ymmärtäjä, joka virittää
+ensin oman sielunsa sen vireeseen, johon yhtyy, ja siitä vähitellen hänen
+sielunsa omaansa. Olemme soittaneet monet sielun sävelet yhdessä, hän
+tulee kuin kutsuttuna silloin, kun minulla on sen soiton tarvis. Hän
+sanoo tietävänsä, kuulevansa kaukaa, milloin kuka häntä kutsuu.
+
+Istumme lauteilla, vastojen hautuessa, suloisessa lämpimässä, ennenkuin
+löyly vielä on lyöty.
+
+"Olisin minä kuitenkin tahtonut siellä juhlilla yhden laulattajan lauluja
+kuunnella," jatkoi siinä Konttisetä.--"Olisin vielä kerran tahtonut
+kuulla niiden etelän tyttöjen kuoroa."
+
+"Missä te heidät kuulitte?"
+
+"Ka, oletpa kuullut sinäkin ja nähnyt, koska sitä äänesi vieläkin
+värähtää. Ja jos olet kuullut ja nähnyt ja ymmärtänyt heidät oivaltaa,
+niin on heistä ollut siellä juhla sinullekin, niinkuin oli minullekin.
+Missäkö?--elähän, Ville, vielä lyö löylyä, annahan, kun haastellaan,
+tekisin siitä runon, jos osaisin--tuli vastaani neitoparvi niemen
+kainalossa, haltijatar impineen valkealla hiekalla--ilakoivat ja
+lauloivat, minä metsän reunassa polulla ihmeissäni istun ja kuuntelen--
+näkevät minut, eivät kirkaisten kummitusta pakoon, vaan huutaa tyttö
+eväilleen--esitteleikse, sanoo nimensä, itsensä ja sisartensa--ei kysytä,
+kuka on tämä äijä ja minne hänellä matka, niinkuin täällä aina muut yli
+olan ja nenän vartta pitkin, vaan tietä kysytään, milloin laiva lähtee,
+onko kiire jos ehkä tiedän, saavatko luvan kysyä--he matkalla juhlille--
+on tultu Savon saloja ja järviä ihantelemaan, tänne tahdottaisiin jäädä,
+täällä aina olla, ei siellä, mistä he, näiden näköalain vertoja.--Pitää
+tulla tänne olemaan, minä sanon.--Eihän tiedä. Tekisi kyllä kovin mieleni
+tulla, hän sanoo ja katsoo herttaisesti kaihoten. Minä heidät neuvon
+siitä eteenpäin, saatan oikotien päähän, josta vie laivasiltaan--siitä
+hän kiittää, ottaa omasta rinnastaan kukan ja kiinnittää minun rintaani,
+ukkorähjän, tämännäköisen kulkijan ja kerjäläisen--ja laulaen lähtevät,
+ei kuulu tirskuntaa tienkäänteen takana näiden tyttöjen, vaan vilkuttavat
+kädellä ja liehuttavat liinoja harjun rinteeltä. Sanon sinulle: en ole
+ihanampaa nähnyt--sinua aattelin: siinä sinulle nuorikko taloosi--siitä
+minullekin muistelemisen iloa koko taival tänne asti erämaan halki. Minä
+kun mitä semmoista näen ja kuulen, sitä tallettelen ja kantelen kuin
+linnunpoikaa povella. Ne olivat hekin sitä hyväin ihmisten heimoa, olipa
+olevinaan heitä ikäväkin.... Nyt saat, Ville, lisätä lämmintä."
+
+Kylvetään verkalleen--Ville haastaa asioistaan, ja sitten istutaan ulkona
+rahilla saunan seinämällä illan viileässä, polvella puhtaat paidat, jotka
+Johanna on siihen pannut, kullekin omansa.
+
+"Hohhoo," huokaa vanhus, "onpa taas hyvä ollakseni, hyväin ihmisten
+hoivissa--onhan siinä puhdas paita minullekin--se on tuo Johannakin sitä
+hyväin ihmisten henkiheimoa--sitä on Taaton mamsselikin--ei niitä ole
+monta, vaan joitakin on--sitä samaa valittua sukua ovat. Minä uskon, että
+maailmassa on kahdenlaista heimoutta, ruumiin ja hengen. Hengen heimoudet
+kulkevat kätkettyinä vuosisatain, ehkäpä tuhansienkin alitse--antiikista
+ja Egyptistä ja Intiasta ja vielä kauempaakin historian aikain kautta
+näihin päiviin asti--yksilöityvät ja uusiintuvat ohi ruumiillisten
+periytymisten henkien periytymisen tietäjä sen salaväyliä ... niistä
+ajantiedot ihmeissään kertoo, pyhistä miehistä ja naisista, mutta paljon
+on semmoisia, joista historia ei mitään tiedä eikä ihmiset tiedä, mitä
+aatelia he ovat--ei näitä kaikki ymmärrä enkä osaa selittääkään, mutta
+sinä ymmärrät, sinulla on vähän semmoiset tuntosarvet kuin minulla.--Minä
+vielä siitä tytöstä--onko mitään ihanampaa luomakunnan luomaa kuin hyvä
+ja hieno ihminen, kun on vielä nuori ja kaunis nainen! Se on ruma tarina,
+että se oli nuori nainen, joka vietteli miehen ja sai aikaan
+syntiinlankeemuksen ja ihmiskunnan kirouksen--ei ihmiskunta ole langennut
+eikä kirottu, siinä on vain hyväänsä, huonoansa. 'Uskotko, että tuo nuori
+morsiamesi olisi voinut käärmeen neuvosta sinut langettaa syntiin?'
+kysyin kerran apulaispapilta, joka oli kihlannut rovastinsa tyttären. Jäi
+siihen tuppisuuksi. 'No, jos ei se, niin kuinka sitten joku toinenkaan?'
+Miksi olisi pantu pahasta maailman perustus? Ei se ole siitä pantu, vaan
+hyvästä on pantu. Ihmisen aivoitukset ovat hamasta lapsuudesta yhtä hyvin
+hyvät kuin pahat."
+
+Johanna jo huikkasi tuvan rappusilta illalliselle.
+
+"Tullaan.... Se olisi pitänyt tehdä tämä tarina semmoinen, että maailma
+oli alkujaan riidan, sodan ja turmeluksen ja pahennuksen erämaa, mutta
+sen keskessä oli rauhan ja rakkauden keidas. Niin siinä keitaassa asuu
+luojan kaksi luomaa onnellista, ne syövät tiedon puun ja rakkauden puun
+ja kauneuden puun kaikista hedelmistä, joka puu on yksi ja sama puu, ja
+saavat siitä sen valistuksen, että menevät portille ja puhuttelevat
+ohikulkevia ja ulkona olevia ja kutsuvat sisään käymään ja katsomaan
+heidänkin taloaan, että tulkaa näkemään, mitenkä täällä meillä eletään,
+ja sitä mukaa kuin tulijoita on, niin sitä mukaa siinä paratiisi laajenee
+niinkuin uudispelto ja sen muurit siirtyy niinkuin pellon aita ja
+käsittää lopulta koko maailman, vaan joka ei osaa eikä tahdo elää,
+niinkuin paratiisissa pitää, niin se menköön takaisin maailmaan entiseen
+kurjuuteensa, kunnes tulee halu päästä uudelleen autuaitten asuntoon. Se
+olisi ollut sillä tavalla se maailman luomisen ja ihmiskunnan ylennyksen
+taru kirjoitettava ja sillä tavalla ajateltava ihmiskunnan alku. Sitä on
+herttainen sillä tavalla ajatella ja niin minä sitä ajattelen yksikseni
+talottomilla taipalilla. Mitäs Ville sanoo?"
+
+Ville vain kuunteli ja muhoili:
+
+"Osanneeko siihen semmoiseen minunlainen mitään, mutta en minä siihen
+aituukseen sentään kaikkea maailmaa tahtoisi."
+
+"Eikä ole pelkoakaan, että koko maailma siihen pyrkisikään."
+
+Verkalleen pihaan astuessamme virkkoi setä vielä:
+
+"Olihan se ihana neito--ajattelin sinua ... olisi siinä ollut taloosi
+emäntä, sillä oli niin tekevän näköiset kädetkin."
+
+
+
+
+On illastettu tuvassa, Johannan letut ja kokkelit ja vasta kirnutut
+voit. Ville on vetäytynyt aittaansa, viikon raadannasta rauennut
+mies. Johanna on pannut lapsensa levolle, askarrellut viimeiset
+lauantai-ilta-askareensa, istuutunut karsinaan, polvella kantele,
+josta juoksuttelee hauraita säveliään, hämyhetken herättämiä. Sitten
+hän soittaessaan yhtäkkiä kysyy:
+
+"Et tainnut siellä vieläkään tavata sitä mieleistäsi, sitä viimeistä
+parasta, koska tulit tänne suoraan, vai tapasitko jo?"
+
+Puhuin heille kaiken. Miksen olisi puhunut heille tätä niinkuin muutakin!
+Olin pyrkinyt ja luullut päässeeni siitä eroon, koskia puskien kotoa
+pois. Mutta olin kai siinä vielä kiinni jollain viimeisellä venyvällä
+toivon säikeellä, koska oli tarve saada toivon apua toiselta. Jos Johanna
+ehkä näkisi sen toisin, jos hän löytäisi jotain mahdollisuutta--vaikkei
+muuta kuin uskoisi, ja vaikkei uskoisi, niin kuitenkin sanoisi uskovansa.
+Vaikkei sanoisi muuta kuin: eihän milloinkaan mitään tiedä. Mieli
+herahtaa ja sulaa. Kerron kaikki viimeisestä parhaasta, ensimäisestä ja
+viimeisestä. Sanon senkin, että piti tulla tänne päästäkseni eroon.
+
+"Vaan pitääkö nyt sitten antautua sen ainoan varaan?" sanoo Johanna, ei
+kuitenkaan niinkuin olisi todella tahtonut sanoa: ei pidä.
+
+"Niin se nyt minusta vain on, että pitää."
+
+"Ja niin sen on oltavakin!" hän yhtäkkiä sanoo lämpimästi.
+
+"En osaa ajatellakaan muuta kuin: hän tai ei kukaan muu." On kuin olisi
+silmä huiennut näkemästä muuta, kuin mikä siinä on kuva siitä häikäisevän
+kirkkaasta, josta sattui siihen pisto niinkuin auringon säteestä....
+
+"Ei sitä osaa eikä ole tarvis--kun minä näin Villen ja kuulin äänensä,
+niin löi kuin sokeudella kaikkeen muuhun ja tiesin samassa, että jollet
+sinä, niin ei kukaan muukaan, vaikken tiennyt, tokko tuo tahtoneekaan.
+Oli pitkät erot, kun vanhemmat panivat vastaan tyhjälle miehelle menoa,
+eikä luullut totta tulevankaan, vaan tulipas--ja tulee sinullekin."
+
+Hän yhtäkkiä näppäili kanteleestaan iloisen sävelen, haaveillen omia
+haaveitaan, kai oman onnensa muistoja, mutta niinkuin samalla olisi
+tahtonut soittaa ne minulle, minun puolestani, minun onnekseni--ja
+minulla oli siinä lyhyt hetkinen, niinkuin hänen ystävällinen uskonsa
+olisi ollut minun.
+
+Setä on noussut ja pistäytynyt pois. Johanna ripustaa kanteleensa naulaan
+ja katsoo ikkunasta ulos:
+
+"Siellä se taas sen vuonansa kanssa, se sitten on hyvä mies tuo setä. Ei
+taida hän olla kaikkien mieleen, mutta minusta hän puhuu oikeita, kun
+ajattelen vapaasti enkä muista, mitä ennen on käsketty ajattelemaan ja
+uskomaan. Keventää niin ihmeesti mieltä, kun se tulee taloon. Saisi olla
+vaikka ikänsä. Siellä on tila aitassa, niinkuin aina ennenkin.... Minä
+vielä siitä äskeisestä: on vain elettävä toivossa."
+
+Minä elänkin siinä taas--ja miksen eläisi--se voi olla yhtä hyvin
+mahdollista kuin mahdotontakin--ja minulle on tullut sinusta yksi kuva
+lisää, joka on niinkuin oma näkemäni: ilakoiva tyttökuoro järven
+rannalla--ja kuinka sinä kiinnität kukan vanhan miehen rintaan ja
+heilutat hänelle hyvästiä, ja että olet sanonut:--Eihän tiedä, tekisi
+kovin mieli kerran vielä tulla.... Eikä kestänyt kauankaan, kun minä
+sinut sitten näin laivasillalla.
+
+Heittäyn vuoteeseeni, aitan ovi jääköön auki, en voi nukkua--kuka
+tämmöisenä yönä voisi nukkua! On se aika yöstä, kun taivaan valo on
+vaaleimmillaan illan viimeisen ruskon ja aamun ensimäisen sarastuksen
+vaiheilla. Kaikki muut linnut vaikenevat, ja vain rastas laulaa. Koski
+rantojensa kuilussa kumajaa tummaa syvää säveltään, yölintu kuusessa
+nakkelee sen yli sirautuksiaan, milloin pitkiä kuin nauhoja, punaisia,
+valkoisia, keltaisia, milloin lyhyitä kuin helmiä, lasisia, hopeisia,
+kultaisia, ja kun se visertää, silloin ei kuulu koski, mutta kun se
+hetkeksi lakkaa, silloin kuuluu taas koski--hennon kurkun värinä voittaa
+vesien kurimon tohisevan torven.
+
+
+
+
+Setä hissuttelee pihalla, ei näytä aikovankaan nukkumaan--hän muuten
+nukkuu milloin sattuu--ja kun näkee, että valvon, hän tulee, istahtaa
+aitan kynnykselle, tyhjä piippu kourassa. Ojennan hänelle kukkaroni.
+
+"Kiitos, tekihän mieli tupakkaakin piippuun, vaikken ehkä olisi ilennyt
+heti pyytää--ja jos välität, niin haastellaan vielä--vai mennäänkö
+koettamaan lohta--minä soudan?"
+
+Setähän aina tarjoutuu soutamaan, mieliksi, vaikkei ole kalamies eikä
+malta soutaa halultaan haastella.
+
+"Haastellaan tässä."
+
+"Minä siihen äskeiseen puheeseen vielä," alkoi hän heti--"että saahan
+toivoa ja pitäähän toivoa--mutta jos kävisi niin, ettei toivo toteutuisi,
+niin on osattava elää sittenkin. Se on annettava sekin uhriverona hyvälle
+haltijalle, joka meitä hoitaa, niin kyllä haltija maksaa sinulle velkansa
+takaisin. Saanko puhua--ethän pahene?"
+
+"Puhukaahan--enhän toki."
+
+"Sinä et ehkä enää tapaa häntä eikä hän ehkä tule omaksesi sillä tavalla,
+kuin toivoisit, mutta elä siitä välitä, ei hän sinua silti jätä. Hän jää
+sinulle hyväksi haltijaksi ja tulee asumaan talossasi, aina luonasi,
+vaikket häntä koskaan näkisikään. Hän tuli, oli ja meni, niinkuin lintu,
+joka istahtaa eteesi polulle eikä tiedä, että oli katsoja. Pysähdyit,
+katselit ihmeen ihania, puhtaita höyheniä ja sen jalan kevyttä nousua ja
+kaulan kaarta ja sulavia liikkeitään. Se on siinä aikansa, kääntelekse,
+katselee, ei huomaa sinua, kun olet ihan hiljaa, sitten yhtäkkiä pyrähti
+pois, et tiedä, miksi, lieneekö tiennyt itsekään, ehkä kuuli kutsun
+jostain tai ilman vain, etkä häntä sitten enää koskaan näe. Mutta siihen
+jäi hänestä sija, se paikka, jossa oli ihana ollut, ja jäi lähdön humaus
+ja lehvän liikahdus. Se meni, mutta näky ei mennyt eikä mene, sinä
+vaellat ja tulet toisen kerran ja kuinka monta kertaa tahansa siihen
+pyhään paikkaan ja luulet hänet näkeväsi siinä aina, ja sinulle on sitten
+sama, onko se siinä vai ei, sillä se on siinä kuitenkin. Katsohan:
+niinkuin ei ole autuaaksi tullakseen väliä sillä, mitä uskoo, kunhan
+uskoo, eikä edes sillä, onko olemassakaan se, johon uskoo, niin ei ole
+myöskään väliä sillä, ketä rakastaa ja miten rakastaa, kunhan vain
+rakastaa. Ei rukoileva lakkaa, vaikkei jumala rukoukseen vastaakaan,
+rukoilee vain sitä hartaammin. Ei rakkauden tarvitse siihen raueta,
+ettei saa vastarakkautta. Kun voi rakastaa omanaan sitäkin rakkautta,
+jolla muut ovat rakastaneet, niinkuin esimerkiksi Korkean veisun
+rakastajan ..."
+
+"Ja Salamin ja Sulamitin--"
+
+"-- ... niinpä niin, ja kaikkien runoilijain rakkautta, niinkuin ne ovat
+sitä kuvitelleet, vaikkeivät olekaan sitä itse semmoisena ehkä kokeneet,
+niin miksi ei voisi rakastaa omaakin kuvittelemaansa rakkautta ja olla
+siitä niin onnellinen, kuin se olisi totta, jopa vielä onnellisempikin.
+Runoile sinä hänestä itsellesi ikuinen rakkaus. Niinkuin minäkin siitä
+kukasta, minkä hän minulle antoi. Elä hylkää rakkauttasi häneen eläkä
+pyri pääsemään siitä eroon, vaikka täytyisikin ollaksesi erossa hänestä.
+Se on kyllä vaikeata vielä sinun iälläsi...."
+
+"Oletteko tekin semmoista kokenut?"
+
+"Lienenhän yhtä ja toista minäkin, vaikka olen nyt tämmöinen--en puhuisi,
+jos en tietäisi. Se on vaikeata, mutta se käy, ja ilo ihanteesta, jonka
+tuskissasi luot ja saat säilymään ja kannat sielussasi, niinkuin äiti
+lasta povellaan, on suurempi ja tyydyttävämpi kuin mistään maallisesta ja
+todellisesta. Rakkaus voi olla yhtä kaunis, vaikkei sen esinettä
+olisikaan. Ajattelehan äidin rakkautta toivottuun lapseen tai kuolleeseen
+lapseen, kyllä se on sama kuin elossa olevaan. Sen on niinkuin sen, minkä
+ihmiskunta on runoillut, runoillessaan itselleen uskon näkymättömään,
+uskon elämään kuoleman jälkeen, uskon Jumalaan ja jumalanpoikaan ja
+lunastukseen ja pelastukseen toisen avulla, kun omat voimat loppuu. En
+minä ole mikään ateisti enkä kieltäjä, vaikka sanotaan. En minä tahdo
+ristinoppia repiä, eikä sitä voikaan. Vaikkei se olisi milloinkaan
+toteutunut eikä toteutuisi, vaikka se olisi vain haave, niinkuin se kai
+onkin, niin juuri siksi sitä ei voi hävittää eikä saa. Juuri samoin pitää
+rakastaakin ja tullaan aina rakastamaan. Ja milloin on rakkaus toteutunut
+niin, että se olisi antanut, mitä on luvannut? Kysy keneltä tahansa, joka
+on sitä saanut enemmän kuin minä ja sinä? Ja katsele, mitä siitä on
+kirjoitettu. Rakkaus toteutuu vain sille, joka ei ole sitä saanut, vaan
+ainoastaan kuvitellut. En osaa tätä niin järjestyksessä kuin pitäisi--
+mutta sinä kyllä ymmärrät."
+
+"Ymmärrän, minä alan jo ymmärtää."
+
+"Oikeastaan minä vain sitä, että pidä häntä ihanteenasi."
+
+"Olin jo pitänyt, ennenkuin näinkään."
+
+"Ja pidä häntä yhä niin, että toteutat hänen silmiensä alla sitä, mitä
+sinussa itsessäsi on parasta, hoida häntä hyvänä haltijana omassa
+itsessäsi."
+
+"Olen jo koettanut."
+
+"Olet oikealla tiellä. Silloin hän on sinun eikä häntä sinulta kukaan
+riistä; vaikka haave, niin kuitenkin tosi. Sinähän loit hänet, ennenkuin
+hänet näitkään. Jollei häntä sinulla olisi ollut ennen, et olisi häntä
+tavannut silloin, vaan ehkä jonkun muun, olisit kulkenut hänen ohitsensa,
+niinkuin monen muun, ties kuinka monen, et olisi kuullut edes humausta
+hänestä, et tavannut häntä lintuna polullasi. Nyt kuulit hänet. Jos
+haaveesi olisi luonut toisen kuvan, et olisi häntä nähnyt. Ole sentähden
+yhäkin näkevinäsi, että hän sinulle elämässäsi hymyilee, niin hän sen
+tekee, että hän on joka paikassa, niin hän on. Anna hänen muuttua elämäsi
+visioniksi, niinkuin laulajalle iänikuiselle Pohjolan impi revontulten
+kaaren päällä, tai niinkuin se kuva siitä tytöstä, jonka otsalla loisti
+totuuden tähti, tai niinkuin se laulajatar, tai niinkuin sille Dantelle
+se Beatrice. Se on ihanaa semmoinen. Silloin se ei sinulle kuole eikä
+katoa, etkä pety."
+
+Hän oli haltioitumistaan haltioitunut, puhui milloin minulle aittaan,
+milloin ulos ovesta niinkuin näkymättömälle kuulijakunnalle siellä ulkona
+jossain kesäyön viileässä maailmassa. Olen jo aikoja sitten antautunut
+hänen lumoihinsa. Hän tulkitsee kaikkeni, on sieluni salatietäjä,
+ajatusteni lukija ja sanelija.
+
+"Kaipaa," sanoo hän hartaasti--"kuule, sinä et saa tukehduttaa
+kaipaustasi, et koettaakaan siitä päästä, niinkuin sanoit tahtovasi.
+Kaipaa, elä katkerasti ja kivuloisesti, vaan suloisesti, hiljaisesti,
+viihdyttävästi, hartaasti. Sinun täytyy se itsesi tähden, pelastuksesi
+tähden, et jaksa muuten elää, rupeat ehkä juomaan tai tuskissasi muuten
+pahasti elämään--tai kovenet tai tulet ahneeksi ja vaivut aineen orjaksi
+--ei pidä unohtaa sitä parastansa, minkä on saanut, eikä paatua, vaan
+tyytyä täytymykseen."
+
+"On viihtyisää kaivata olematonta ja tulematonta, ottaa vastaan kaikki,
+mikä annetaan, toivomatta itse mitään, mikä ei ole saatavissa, ja saada
+siitä palkakseen rauha, ja kirkastus. Kun pääset sille polulle,
+noudattelet sitä--otat vastaan kaiken niinkuin sateen ja poudan,--niin
+voitat sillä kuolemankin. Kun se tulee härnäilemään: nyt otan, nyt otan!
+--sinä vain sanot: sama se, ota, ota!--ja kuolema hämmästyy semmoista
+vastaantulijaa ja luikkii tiehensä häveten, häntä koipien välissä. Kuolet
+tietysti, mutta kuolemaa pelkäämättä ja pakenematta. Et ollutkaan hänen
+saaliinsa, menit mielelläsi, pyrit melkein pyrkimällä pois. Tulet sen
+luo, tapaat siellä sen, tapaat kaiken, jota et täällä tavannut. Se on
+hyvän haltijan palkka, jota palvelit."
+
+Ukon leuka värähti kerta pari, hän pudistihe liikutuksensa lumoista,
+koetti turhaan hymähtää, mutta onnistui lopulta voittaa itsensä.
+
+"No, ka, nyt on pappi taas saanut saarnansa saarnata ... olen sinua
+valvottanut, olisit ehkä nukkunut mieluummin ... mahdoit paiskata oven
+kiinni, jos et kehdannut kuunnella--mutta kaipa minä silloin olisin
+paukuttanut avaimen reiästä ja olisi vain pitänyt koreesti
+kuunnellaksesi. Painanko oven kiinni, ettei tule itikoita?"
+
+"Antaa vain olla auki ... täyttäkäähän vielä piippunne."
+
+"Täytyy taas paimenen mennä kaitsemaan karitsaansa."
+
+Ja hän tassutteli lamponavettaan päin. Ajattelin: hänen laisiaan kai
+olivat nekin, jotka ennenkin saivat luopumaan kaikesta ja seuraamaan
+häntä, saarnaveljet, jotka hoitivat väsyneitä luostarien rauhaan.
+
+Hänen laulunsa otti, minkä toisen soitto äsken oli antanut. Ja niistä
+tuli kuitenkin molemmista, ainaisesta toivosta ja ainaisesta
+kieltäymyksestä, elämäni vastainen sisältö. Minulle jäi hänestä jälelle:
+Niin se on ja niin se on menevä. Heitin sinulle siinä valkenevassa
+aitassa ikuiset hyvästit. Päivä nousee, joku varpunen tirskahtaa. Ei
+kuulu enää rastaan huilu, kumajaa vain kosken tumma torvi.
+
+On viikon mentyä poutainen pyhä ja taivaalla seisoo korkeat,
+liikkumattomat pilvet, ilmassa viileyden henki.
+
+Lähden sieltä kuin toivioretkeltä, kuin pyhältä paikalta, tullakseni pian
+taas takaisin.
+
+Palaan taas elämään ilman sinua, lasken viiletellen alas samat kosket,
+jotka äsken sauvoin ylös, soudan suvannot, laskettelen lehtipurjeessa
+suuret selät.
+
+Koska se kai on niin määrätty ja on niin pakko, niin on kai myös niin
+parempi. Oli tapahtunut sellainen heräys, annettu sellainen ilmestys.
+Olen kuin jättäytynyt kohtaloni virran vietäväksi airottomassa purressa,
+ilman mahdollisuutta enää päästä omin voimin maihin, omakohtaiseen
+onneen, niinkuin olin sitä tähän saakka kuvitellut. Ja ilman haluakaan,
+sillä kuljethan nyt kuitenkin mukana, niinkuin lippu tangossa, niinkuin
+keulakuva laivassa, aina näkyvissä, edellä ja yllä. Ethän ole kenenkään
+niinkuin minun, kenen olletkin. Et ollut määrätty minulle sitä varten,
+kuin olin toivotellut. Sinun tarkoituksesi minulle oli ollut toinen.
+Elämälläni oli ollutkin toinen määrä. Olit tullut tielleni suunnataksesi
+sen siihen. Olit tullut vain koskettaaksesi ruumiin koteloa, jotta sielu
+pääsisi perhona ylös onnensa päivään. Olit ollutkin vain herättäjä uuteen
+elämään. Sitä minä, en muuta, niin välittömästi värähdinkin äänesi ensi
+kerran kuullessani. Siinä puhuikin vain sielu sielulle, henki hedelmöitti
+hengen. Siksi kai en saanut pyrkiä enkä päästä sinua lähemmä, vaan sinä
+menit, niinkuin olit tullutkin.
+
+Ei siis eroa, vaan hengen yhtymys henkeen. Vien sinut hyväksi haltijaksi
+takaisin, saat olla ja piillä ja tulla vastaan kaikkialla, josta tahdoin
+sinut pois, sinua paeten. Korotan sinut kuvaksi, johon katson, kun uuvun,
+auttajaksi, jota kohti ojennan käteni, kun en yksin jaksa--alttarille,
+jonka ympärillä aherran ja jonka ääressä uhraan kaikki, mikä minussa on
+parasta.
+
+Näkyvät kotirannan koivut. Alotan siellä elämäni uudestaan, panen tarmoni
+työhön toisten hyväksi, kaiken hyväksi, joka minua tarvinnee, en elä
+itselleni enkä omalle onnelleni, elän äidille, annan toisten lapsille,
+kun ei minulla itselläni omia. Ei saa elämällä olla yksityisen onnen
+tarkoitusta. En tiedä silloin vielä, myötätuulen kantaessa minua
+veneessä, jonka olin sinuakin varten veistänyt, kotirantaa kohti, jonka
+hiekka jo kuumottaa ja uimahuone paistaa, en aavista silloin--vähää
+ennen--tämän kaiken lopullista tarkoitusta, en, mikä on oleva tämän
+kieltäymyksen pikainen palkka: etten menettänyt sinua, koska suoritin
+sinusta tämän ansiotyön, koska olin valmis antamaan tämän uhrin. Yhdyimme
+siksi, että näytin voivani erota.
+
+Olisiko voitu muutenkin yhtyä? En usko, sillä minä uskon, että jos et
+olisi annettu minulle palkkioksi tästä, ei elämästämme myöskään olisi
+tullut se, mikä siitä tuli ja miksi se oli tarkoitettu, eikä onnemme
+sisällöksi se, minkä se siitä sai. Sen langoista kehrättiin sielussani
+onnemme loimet ja sinä panit siihen sen onnemme kuteet, ja niin
+kudottiin, helskytettiin onnemme kangas.
+
+Ettäkö se olisi voitu kutoa onnellisen sattumankin langoista ilman sen
+yliluonnollisempia ihmeitä ja edelläkäypiä salaisia tarkoituksia? Ettäkö
+minä nyt jälkeenpäin vain näin kuvittelen? En jälkeenpäin, vaan jo heti
+silloin.... Eikähän sattumata ole. Senkin langat juoksevat kädestä, joka
+niitä edeltämääräten johtaa ja niistä tietoisesti kutoo. Sattumattaretkin
+ovat kohtalotarten käskyläisiä. Ne sen asettivat, niinkuin niille
+määrättiin. Ne ne panivat minulle onnen koetehtävän ja elämälle sen
+velvoituksen. Sain sinut ensi kerran sitä varten, että elämäni ei olisi
+vain itseäni, vaan myöskin muita varten, ja toisen kerran sain sinut nyt
+tänne, koska se oli sitä ollut. Onnemme tuli onneksi myöskin muille, ja
+minä luulen, että sitä jatkuu, niin kauan kuin jaksan.
+
+Tämä oli ensimäinen elämäni suuria sunnuntaipäiviä. Monesko lienee tämä,
+jona tätä muistelen?
+
+
+
+
+Veneen kokka karahtaa kotirannan hiekkaan, uimahuoneen viereen,
+lehtipurjeen kantamana puolitiehen maihin.
+
+Olen siis taas kotona. Minut valtaa hetken heikkous ja voimattomuus.
+Miksi tulin tänne takaisin? Enkö tullut takaisin maailmaan liian pian? On
+yhtäkkiä siinä rannalla, missä kylmän pohjatuulen laine loiskaa ja pieniä
+vaahtopalloja kiitelee ylös hiekalle, sanomattoman lohdutonta, kolkkoa ja
+arkista, niinkuin voi olla vain silloin, kun ilta-aurinko niinkuin nyt
+yli mustansinisen veden, pohjatuulen päältä pilvettömästä luoteesta, luo
+lahjomatonta kovaa valoaan niin, että näkyy jokainen lehti, jokainen
+rihva, jokainen sälö ja rako ranta-aidassa. Airo kolahtaa koleasti, vesi
+veneen tapissa korisee melkein ilkeästi, Anti-koira on koko ajan maannut
+käppyrässä kokkatuhdolla, retki on ollut hänelle pettymys, ei mitään
+riistaa, sinne jäi karkelokaverikin. Se loikkaa laiskasti maihin ja
+lähtee vetelästi edeltä pihaan saamatta häntäänsä käyräksi.
+
+Minusta on, kuin olisin tullut uutimettomaan huoneeseen, harsot ovat
+poissa, ei ole auerta ajatusten eikä tunteiden ympärillä. Elämän karu
+todellisuus viluttaa, sydän ja sielu värisee, ei mikään väräjä. Näinkö
+tuleekin olemaan? Jaksanko? En saa häntä jäämään, en silläkään tavalla
+kuin kuvittelin ollessani onnenlaulajan lumoissa. Hän on auttamattomasti
+poissa, puhallettuna kuin tähkästä heilimon helve, kuin kultapöly
+poutaperhon siiviltä.
+
+Nakkaan lehtipurjeen kauas järveen, olkoon siellä, vesi vieköön. Nostan
+jauhosäkin selkään ja lähden kumarissa sen raskaan painon alla
+nytkyttämään rantapolkua ylös veräjälle. Pudotan toisella kädellä alas
+sen puut. En viitsi sulkea niitä, tulenmahan sitten takaisin. Päätän
+mennä huvimetsikön ja puutarhan läpi rakennuksen päitse suoraan aitoille.
+Tuijotan polkuun, hatunlippa on valunut silmille, en näe eteeni, mutta
+tunnen tien ilmankin. Jahka tulen pihlajamajan pöytäkivelle, täytyy siinä
+korjatakseni säkkiä paremmin selkään ja saada parempi ote.
+
+
+
+
+Kuka siinä istuu, kuka nousee?
+
+Sinä! Sinä siinä seisot.
+
+"Hyvää päivää," sanoo äänesi.
+
+En saa vastanneeksi, sillä ojentautuessani vyörähtää säkki maahan,
+pitkäkseen, sen suun side aukeaa ja jauhoja valahtaa maahan. Minun täytyy
+nostaa se pystyyn puuta vasten ja sinä teet liikkeen kuin kumartuaksesi
+minua auttamaan. Olen siinä edessäsi ihan jauhottuneena avojaloin ja
+avopäin, sillä lakkikin putosi säkin kanssa.
+
+"Ette tunne," sinä sanot, hymyillen ystävällisesti, samalla hiukan
+hämilläsi.
+
+"Tunnenhan toki," minä sammallan hengästyksissäni.
+
+Sinä ojennat kätesi, en aio uskaltaa tarttua siihen, ennenkuin olen
+pölyttänyt omani jauhoista, mutta sinä tartut siihen siitä huolimatta ja
+pudistat sitä reippaasti.
+
+"Oletteko te täällä?" saan minä vihdoin kysytyksi.
+
+"Kai olen, koska olen," sinä naurahdat ja pyörähdät ympäri.
+
+"Tekö?"
+
+"Niin, minä" ... ja sinä pyörähdät takaisin.
+
+"Jaa, niin, niinpä tietenkin--antakaa anteeksi, että isäntä ottaa vastaan
+vieraan tässä asussa."
+
+"Ei ole vaaraa, koska en aio teitä syleillä!
+
+"Ettepä tietenkään."--Olen sen verran päässyt tajuihini, että saan
+naurahtaneeksi mukana.
+
+"Suokaa anteeksi hämmennykseni, mutta--kuinka neiti on täällä?... Ettekö
+siis mennytkään?"
+
+"Minne?"
+
+"Juhlilta pois--'Saimassa'."
+
+"Tyttöni siinä vain menivät."
+
+"Minä luulin nähneeni--"
+
+"Näitte siis väärin. Mutta minne te sieltä katositte?"
+
+"Minäkö?"
+
+Minä olen istuutunut puutarhan penkille ja sinä istut toiselle
+vastapäätä.... En saa katsotuksi sinua silmiin, näen vain jalkasi, sirot
+ja lujat, ja voimakkaan nilkan ja kaunismuotoiset kengät. Sitten näen
+sinut vyötäisiä myöten, joihin on kiinnitetty valkoinen ruusu, aivan
+varmaan äidin ruusupenkistä otettu, joita siellä oli vain yksi semmoinen
+suuri, minä tunnen sen siitä, että sen yksi lehti punertaa.
+
+En saa sitten selväksi muuta ajatusta, kuin että minun pitäisi sitoa
+säkin suu ja viedä säkki aittaan ja mennä muuttamaan vaatteita. Mutta kun
+vieras istuu, olisi varmaan epäkohteliasta jättää hänet tähän yksin.
+Kasvoihisi vilkaisten minä näen, että silmäsi hymyilevät, mutta ei
+huulet.
+
+"Tu--tulitteko hevosella vaiko--?"
+
+"Ihan laamannin oriilla, tädin kanssa."
+
+"Se on siivo ja säyseä--missä se on?"
+
+"Tallissa."
+
+"Oliko täällä ketään miehiä kotona?"
+
+"Ei ainoatakaan, kuuluvat lähteneen jonnekin takamaalle heinään."
+
+"Vai jo ne menivät--ja niin, niinhän pitikin."
+
+Sinä nähtävästi koetat pidättäytyä purskahtamasta nauruun--suusi ympärys
+värähtää ja silmissä on veitikka--sinulla on pieni, soma olkihattu,
+kiinnitettynä paksun palmikon taa--sieramet elää.
+
+"Kuka sen sitten riisui?"
+
+"Jaa, oriinko?"
+
+"Niin."
+
+"Minä."
+
+"Se on siivo ja säyseä--jaa, johan sanoin sen," ja minä kysyn kiireesti:
+
+"Onko se--tuota--saanut heiniä--kun ei ollut korttakaan vanhoja heiniä
+koko talossa, kun piti keväällä syöttää kaikki ja repiä olkikatotkin?"
+
+"Minä niitin äitinne luvalla apilasta."
+
+"No, sehän sopi erinomaisesti!" minä melkein riemahdan.
+
+"Olette ollut myllyssä," sinä sanot, kun en minä taaskaan tiedä, mitä
+sanoisin. Päässäni on sisäinen paine, mutta ei mikään pääse sieltä ulos.
+
+"Kah, säkki valuu, minun täytyy viedä se aittaan"--ja minä melkein
+ryntään sen kimppuun, sitomaan sen suuta. Sinä pyydät saada pitää suuta,
+kun minä sidon.
+
+"Elkäähän toki, te jauhotutte--kyllä minä."
+
+Mutta sinä pidät kuitenkin, kiristät oikein lujasti, niin että rystyt
+menevät valkeiksi.
+
+"Kas niin, nyt minä autan sen selkäänne."
+
+Mutta sitä minä en salli, en, vaikka mitä tapahtukoon, minun on saatava
+estetyksi sinut jauhottumasta hinnalla millä hyvänsä, ja ettet ehtisi,
+minä keikautan sen olalleni niinkuin heinäsäkin ja lähden puolijuoksua
+pihaan. Kuulen sinun seuraavan, riennät edelle, avaat minulle puutarhan
+portin ja painat siinä päähäni lakin, ja olet uuden aitan rappusilla
+samalla kuin minä. Se nyt ei ole eloaitta se, mutta olkoon menneeksi,
+panen sen siihen.
+
+"Mikä soma uusi aitta!" sinä sanot. "Äitinne sanoi, että se on
+kivijalasta kattoon isännän itsensä rakentama."
+
+"Olihan siinä minulla toki apulainenkin--täytyy noutaa avain."
+
+"Se on suulla ... saanko avata ... olkaa hyvä."
+
+Minä sitten sinun avatessa ovea keikautan säkin aittaan, satutan ulos
+tullessani otsani kamanaan, sinä sanot: Ai!--johon minä:--Ei se mitään!--
+sinä otat avaimen suulta, sanot:--Siinäpä on korea avain, ja ojennat sen
+minulle. Olen sen verran selvinnyt, että ajattelen, että nyt voisi
+merkitsevästi sanoa:--Pitäkää se, se on teitä varten tehty,--mutta minä
+otan sen ja sanon:--Neiti on hyvä ja käy sisään--minun täytyy....
+
+Mitä minun täytyy? Muuttaa vaatteet. Missä ne onkaan?
+
+Seison hetken päästä edessäsi salissa, miten kuten pukeutuneempana,
+ainakin oli minulla, mikäli muistan, kengät ja jauhoton takki. Sinä istut
+sohvapöydän ääressä, toisessa kädessä paperikäärö, toisella selailet
+valokuva-albumia. Minä katson velvollisuudekseni ryhtyä selittämään, ketä
+ne ovat ne ja ne, se on isävainaja, se hänen sisarensa, joka vielä elää,
+ne ovat pikkusisaria, jotka ovat kuolleet.
+
+"Onko isänne kauan sitten kuollut?"
+
+Minä mainitsen vuosiluvun, sinun isäsi on kuollut vuotta ennen.
+
+"Te asutte setänne luona?"
+
+"Niin."
+
+"Jaha, vai niin."
+
+"Missähän äiti ja laamanska ovat?"
+
+"Ne menivät jonnekin, jonkun sairaan vaimon luo. Kai he pian tulevat."
+
+Te katositte niin pian sieltä juhlilta, yhtäkkiä ... en saanut teitä
+käsiini, kuinka koetinkin, minulla olisi ollut teille asiaa.
+
+"Olisiko?"
+
+"Olen nyt sitä varten täällä."
+
+Sinä alat avata paperikääröä.
+
+"Olettehan kansakoulun johtokunnan esimies, eikö niin?"
+
+"Olen kyllä."
+
+"Teidän koulunne naisopettajan paikka on julistettu haettavaksi,
+hakemusaika päättyy tänään."
+
+"Huomenna se vasta päättyy, tämän kuun kolmantenakymmenentenä ja
+ensimäisenä kello kaksitoista yöllä."
+
+"No, sittenhän en ole myöhästynyt, saan luvan jättää hakemuspaperini."
+
+"Haetteko te tänne opettajaksi?"
+
+"Niin on aikomukseni--luuletteko, että saan viran?"
+
+"Se riippuu kanssahakijoista."
+
+"Niin oikein, minä tarkoitin oikeastaan sanoa: onko minulla toiveita ...
+toisin sanoen: vaarallisia kilpailijoita?"
+
+"Minä katson heti--"
+
+"Elkää vaivautuko--ehdinhän saada sitten sen tietää."
+
+"Kyllä minä sitten heti ilmoitan, kohta kun--"
+
+"Kiitos."
+
+"Jäättekö tänne pitkäksi aikaa?"
+
+"Kuinka tarkoitatte? Se riippuu siitä, saanko paikan."
+
+"Minä tarkoitan--jos saatte--tai jollette saisi," minä sammallan.
+
+"Jollen saa, matkustan heti."
+
+"Ja jos saatte viran?"
+
+"Silloin jään tietysti pidemmäksikin aikaa."
+
+"Niin, tietysti."
+
+Olen mielestäni auttamattomasti typerä, mutta sinä katsot nyt minuun niin
+hyväntahtoisesti, melkein hellästi, että yhtäkkiä taas saan rohkeutta
+sanoa:
+
+"Minä kyllä luulen, että tulette saamaan viran, koska olette käynyt
+jatko-opiston ja teillä myös on todistus seminaarista ... ja pannaan
+myöskin merkitystä laulunopetukseen. Olen ajatellut, että kaikille
+suomalaisille kansakoululapsille olisi opetettava myöskin kanteleen
+soittoa."
+
+"Soitatteko kannelta?"
+
+"En minä. Entä te?"
+
+"Hiukan."
+
+"Sehän on suurenmoista--täällä on eräs metsänvartijan vaimo, joka soittaa
+aivan erinomaisesti kannelta, ja sen mies osaa tehdä niitä--saan muuten
+sanoa terveisiä eräältä tuttavaltanne--tai oikeastaan niin, että hän
+varmaan olisi lähettänyt niitä, jos olisi tietänyt ... eräs ihailijanne."
+
+Ja päästyäni vihdoin puheen alkuun, en saa itseäni keskeytetyksi ja minä
+kertoa hulautan yhteen menoon kohtauksesta Konttisedän kanssa.
+
+"Hänkö, Tapiosetä ... se herttainen äijä ... me ristimme hänet
+Tapiosedäksi."
+
+"Hän nimitti teitä metsänneidoikseen ... kohta sen jälkeen, kun hän oli
+teistä eronnut, hän löysi lampaan vuonan, jolta oli jalka poikki."
+
+"Ai."
+
+"Ei se mitään, hän sitoi sen ja kyllä se kohta on terve ... hän on
+semmoinen luonnonlääkäri, muuten sangen intressantti mies, tietäjä...."
+
+Nyt minulta loppui kaikki asiat. Mitä ihmettä minä vielä keksisin? Sinä
+vain katselet ja näyt odottavan lisää.
+
+Onneksi tullaan, äiti ja laamanska tulevat.
+
+"No, sepä mainiota," sanoo äiti. "Pianpa palasitkin, tulit juuri
+parhaaseen aikaan."
+
+"Laskettelin lehtipurjeessa."
+
+"No, Aini," sanoo laamanska, "saatko viran?"
+
+"Hänen täytyy saada se," sanoo äiti, "minä puhun itse ukkojen kanssa, jos
+ei muu auta,--kun kerran on tarjolla tuommoinen korea tyttö, joka
+näyttää olevan vielä hyväkin, sekä äänestä kuullen että silmiin
+katsoen....
+
+"Täti!" sinä riemahdat ja kavahdat häntä kaulaan, "anteeksi, mutta enkö
+saa sanoa tädiksi?"
+
+"Saathan toki, lapsi kulta."
+
+Teidän on lähdettävä. Minä valjastan hevosen, sinä annat sille rappujen
+edessä sokeria kämmeneltäsi ja suutelet sen turpaa ja halaat sen kaulaa.
+Sinä nouset jäntevällä liikkeellä tätisi viereen, tartut ohjiin, jotka
+ojennan sinulle, minä juoksen avaamaan portin--sinä irroitat
+vyötäisistäsi sen ruusun ja heität sen minulle.
+
+"Siinä on porttipojalle vaivoistaan!"
+
+Minä huudan hänelle, että asia päätetään ylihuomenna, ja sinä huiskutat
+vielä maantielle kääntyessänne kättä hyvästiksi.
+
+Äiti sanoo:--Tehän olette jo kuulemma tutut etkä maininnut siitä minulle
+mitään.
+
+En osaa muuta kuin pyöräyttää äitiä hartioista ja suudella häntä--ensi
+kerran elämässäni.
+
+Mitä tämä on? Mitä on tapahtunut? Tiedän sen, että olet tullut, että olet
+ollut meillä--meillä, sinä meillä!--mutta mitä muuta on tapahtunut sen
+lisäksi? Onhan se vallan mahdotonta, ihmettä se on!
+
+Minun täytyy saada ryhtyä johonkin. Riennän rantaan ja siirrän veneen
+hiekalta omille teloilleen ja airot uimahuoneeseen, ja panen uimahuoneen
+lukkoon. Ja lehtipurje ei saa roikkua tuossa vedessä. Minä vien sen
+halkovajaan. Siellähän ei ole ollenkaan pilkottuja puita. Pilkon kaikki,
+mitä siinä on pilkkomatta. Äiti sulkee aittojaan yöksi. "Etkö tule jo
+illalliselle ja nukkumaan?"--"Tulen, tulen."
+
+Mutta minä en tule. Näen viitakkeeni pistettynä tallin naulaan, sen
+tavalliseen paikkaan. Sen terässä on vielä siihen tarttuneita
+apilanlehtiä sinun niittosi jäleltä. Nythän on viileä niittää ja alottaa
+samassa heinänteko. Minä menen apilaspellolle ja teroitan rautaani
+kauemmin, kuin ehkä olisi tarpeen, koska metsänranta heläjää. Satakieli
+alkaa soittaa viidakossa ja soittaa koko yön. Niitän apilan maahan yhteen
+menoon ja käyn levolle vasta, kun aurinko nousee.
+
+
+
+
+On semmoinen päivä, kun pohjatuuli on tyyntynyt eikä etelä vielä ottanut
+ilmoja valtaansa. Käy vain virit milloin mistäkin ja herättelevät
+henkäykset.
+
+Istun ja vuoleskelen piitä haravaani ja nidoskelen viitakkeita
+halkovajassa, joka on avoin etelään ja aurinkoon. Vähitellen alkaa käydä
+tuulonen yli peltojen ja pihamaan, valellen kuin äiti lasta lämpimällä
+vedellä yli koko ruumiin--enkä tiedä, mitä enää voisin onnentunteeseeni
+lisätä. Eihän minulle oikeastaan ole vielä mikään toteutunut, mutta
+minusta on, kuin minulle kuitenkin olisi toteutunut kaikki. Kaikki, mikä
+on tapahtunut, on totta, minä tiedän sen, mutta minä melkein kuin
+toivoisin, että se ei sitä olisi, vaan olisi yhäkin unta voidakseni siitä
+herätä siihen, että se on totta.
+
+Hän on ollut täällä--hän tulee jäämään tänne--hän on käyvä täällä usein
+samalla tavoin kuin eilen. Ja minä, joka koetin karkoittaa hänet täältä,
+joka lähdin sitä varten häntä pakoon, luovuin hänestä ja kaikesta
+omakohtaisesta onnesta--ja silloin hän tuli tänne! Sen ihmeen jälkeen en
+epäile enää mitään. Kun se on ollut mahdollista, on kaikki muukin oleva,
+mikä tahansa maailmassa. Minä tiedän ja tunnen sen. Minä uskon onneeni ja
+sen tähteen. Se on ilmoitettu minulle, vaikkei olekaan vielä annettu.
+Olen rauhallinen ja varma. On tapahtunut taika, jota ei mikään voi
+purkaa. On kuin olisi kuultu rukous ja siihen vastattu, annettu kuin
+kohtalon korkea hyväksyminen sellaisesta, missä minut on pantu
+koetukselle, tunnustuksena, kuin palkkiona siitä, että olen ollut
+uskollinen siinä vähässä, mitä minulla on, hänelle, se on: ihanteelleni
+ja itselleni. Minussa on voitokas varmuus siitä, että olen siis ollut ja
+tulen myös olemaan onnen erikoisen kaitselmuksen alainen. Minä näen ja
+selitän kaikki, mitä on ollut ja tapahtunut, siinä mielessä, että sinun
+täytyi tulla, että se oli niin määrätty siitä saakka, kun minut ensi
+kerran kohtasit. Lähdit juhlille, ojensit minulle laiturilla kätesi, et
+mennytkään sieltä pois, niinkuin luulin, vaan tulit tänne, ja istuit
+odottamaan minua puutarhan penkillä. Autoithan minua heti, sidoit yhdessä
+kanssani säkin suun, avasit portin, painoit hatun päähäni, avasit aitan
+oven, heitit minulle portilla kukan.... Jos minulle nyt juuri
+annettaisiin jotakin muuta tämän lisäksi, minä tuskin jaksaisin ottaa
+sitä vastaan.
+
+Sinä olet jo täällä, olet täällä siksi, että olet aina ollut. Olet ollut
+aina, elämäni näkymättömänä haltijana, monessa muodossa, nyt ilmestyit
+vain lopullisessa, siinä, missä tulet aina olemaan, kaikkialla niinkuin
+kuultokuvana kirkon kaari-ikkunassa, jossa, taivaan ollessa harmaan ja
+tumman, siitä ennen näkyi vain himmeä hahmo, mutta jossa nyt, auringon
+sädehtiessä sisään täydeltä terältään, värit hehkuu ja ääriviivat elävät.
+Tätä uskoani minä siinä itsekseni juhlin. Tämä on ensimäinen niitä onnen
+hiljaisia pyhiä, semmoisia, jolloin ei olla kirkossa, vaan vietetään se
+kotona, omassa yksityishartaudessa. Niitä on ollut meillä--kuinka
+paljon! Niistä ei toinen tiennyt, et sinäkään aina, vaikka olitkin aina
+niissä mukana. Kun ei nyt vain kukaan tulisi--mutta ei tule kukaan, ei
+äitikään, istuu kai omassa huoneessaan ja pitänee omien aatostensa pyhää
+hänkin....
+
+
+
+
+Tuli vielä pieni takatalvi siihen kevääseen, satoi lumen onneni
+oraaseen....
+
+Missä sinä viivyt? Miksi et tulekaan, vaikka olet saanut tiedon?
+
+Saithan heti tiedon, ja minä odotin, että tulisit samassa, odotin uuden
+kotisi avaimet valmiina. Odotin pääseväni sitä sinulle näyttämään, uutta,
+vasta valmistunutta, puhdistettua, maalattua.
+
+Et tullut sinä päivänä, et toisena, et kolmantena, et koko viikolla.
+Katselin maantielle, kuulostelin jokaisen rattaan ritinää. Ehkä tulet
+sunnuntaina kirkkoon. Et ollut siellä.
+
+Oli mentävä jokivarrelle heinään, laamannin ohi. Ajattelin: ehkä näet jo
+veneen ja riennät avopäin rantaan, heilutat liinaa ja huikkaat. Hovissa
+on vieraita, lienee nimipäivä, syntymäpäivä, voi olla vaikka kihlajaiset,
+niistä minä tiedän heidän juhlansa. Istuvat valkoisissaan verannalla ja
+olkihatuissa, ja naiset harsohameissa, toiset heittävät äyräällä renkaita
+ilmaan, huudahdellen, hypähdellen, naurahdellen; sinä lennätät rengasta
+tuomarin pojalle, vartalosi notkahtaa, palmikkosi heilahtaa. Et huomaa
+venettä, vaikka on viitakkeita kokassa ja haravoita perässä.
+
+Menenkö maihin? En.
+
+Olisi ollut sinulla kiireempi käydäksesi, jos tulit tänne sen tähden,
+kuin jo kuvittelin.
+
+Satoi lumen mielen yli, kaiken taannoisen yli. On kolea olla, epäilyn ja
+epävarmuuden vilu tunkee sieluun ja mieleen--sillä en enää jaksa uskoa
+mahdolliseksi mitään siitä, mitä olin kuvitellut. Eikö siinä ollutkaan
+mitään taikaa, että tulit, eikö merkinnytkään mitään, että istuit ja
+odotit puutarhan penkillä, avasit portin, kiersit auki aitan lukon ja
+heitit portilla kukan ja huiskutit tien käänteessä kättä.
+
+Mitä sinä minusta, semmoinen kuin sinä, semmoisesta kuin minä, kömpelö,
+saamaton, sinä hieno toisen maailman tyttö, noiden suurellisten sukua.
+Olen hulluttelija, ainainen luulottelija, parantumaton haaveilija ja
+unien näkijä--enkä kuitenkaan jaksa päästä siitä omin voimin eroon, en
+koskaan.
+
+Raadan siellä viikon päivät heinäkuun helteessä, lepäilen yöt viileässä
+ladossa, saan sen täyteen parhaita heiniä, ei ole käynyt edes aamukaste
+karhon päällä--kaikki minulle onnistuu, ei vain se ainoa, mitä enin
+toivon.
+
+Kun palaan, ovat hovin ovet kiinni ja kaikki näkyvät olevan poissa. Kun
+tulen kotiin, kysyn:
+
+"Onko uusi opettajatar käynyt?"
+
+"Ei ole näkynyt," äiti melkein ärähtää kankaansa takaa, iskien pirtaa,
+"ovat kuulemma olleet retkillä pitkin pitäjää ajelemassa vieraidensa
+kanssa.... Ja taitaa katsella sitä omakseen tuomarin poika," äitinsä
+haastoi.
+
+"Lieneekö jo saanut?"
+
+"En tiedä," tiuskaa äiti.
+
+Tulee väsyneen työmiehen raukea sunnuntai. En välitä enää mistään. Ei
+siis ole mikään muuttunut. Riutuva päivä paistaa iltaisia pihoja pitkin,
+ilottoman sunnuntain sanomattoman ikävä ehtoo, kuva eletystä ja vielä
+elettävästä. Lepään aittani yläsillalla ja luen lehteä. Varpuset
+narskuttavat katon harjalla. Äitivanha istuu kamarinsa ikkunassa,
+silmälasit nenällä ja tutkii sanaa.
+
+
+
+
+Niin silloin narahtaa portti ja sinä tulet yltyleensä valkoiseen puettuna
+siitä sisään. Sinä tulet arasti liukuen kuin metsälintu joskus eksyessään
+autioon taloon, niinkuin olisi vähän kiire, niinkuin pelkäisit
+myöhästyväsi, silmä tähystellen joka taholle, kummastellen, eikö täällä
+ollakaan kotona, kolkutat porstuan ovelle, mutta niin arasti, ettei äiti
+kuule, katsahdat aittaankin päin, huulilla utelias hymy ja silmissä
+kyselevä, melkein hätäytynyt katse, mutta et huomaa minua, sillä
+yläsillan luukku on vain puoleksi auki ja minä en liikahda. Menet
+puutarhaan, tulet takaisin, kädessä heinänkorsi, jota heilutat, istahdat
+keinulaudalle, suorit helmojasi--ja minä katson sinuun ja näen silmäsi,
+vaikkeivät ne näe minua, näen joka piirteesi, odottavan ilmeesi--kun
+tietäisin, mitä ajattelet? Sinä viimein rykäiset ja minä myös, ennenkuin
+astun aitasta ulos. Sinä sanot:--Ah!
+
+"Iltaa," sanon minä.
+
+Olet noussut, ilostunut, punastut, värähdät--mitä?
+
+"Voi, annatteko anteeksi," sinä sanot ja tarjoat minulle molemmat kätesi.
+
+"Mistä niin?"
+
+"Etten ole tullut ennen teitä kiittämään."
+
+"Eihän siinä mitä kiittämistä."
+
+"Onhan--kun olette toteuttanut hartaimman toivoni."
+
+"Sehän oli helposti toteutettavissa semmoisilla todistuksilla ja
+suosituksilla."
+
+"Miten hyvänsä, mutta kiitos kuitenkin."
+
+"Käymmekö sisään?"
+
+"Istumme tässä."
+
+"Nähkääs, saanko kuitenkin selittää. Siellä oli koko ajan vieraita ja
+retkiä ja kaikenlaista muuta ... ja minun täytyi ... mutta nyt se saa
+riittää ... minä melkein karkasin pappilasta. Olin tullessani koululla,
+mutta en päässyt sisään."
+
+"Olette saanut maalia hihaanne."
+
+"Kiipesin ikkunaan.... Tahtoisin nyt heti paikalla päästä sinne--
+järjestämään ja toimimaan--milloin voin muuttaa?"
+
+"Milloin tahansa ... kaikkihan on valmiina...." arvelin teidän muuttavan
+laamannista vasta syksyllä."
+
+"Ei, minä muutan sinne heti ... tulin pyytämään avaimia."
+
+"Ehkä saan tulla teitä saattamaan ja näyttämään? Valjastan heti. Käytte
+ehkä siksi aikaa äidin luo."
+
+"Emmekö mene mieluummin jalkaisin?"
+
+"Niinkuin tahdotte."
+
+Äiti tulee.
+
+"Valkoinen kuin morsian--ja jos jo lieneekin--mutta jos olisi totta, mitä
+puhuvat, olisi kai sulhanenkin mukana."
+
+"Ei ole totta, täti kulta," sinä sanot tyynesti hymähtäen, ja minä näen,
+että se ei ole totta.
+
+"Suottahan minä vain, ilman aikojani," sanoo äiti ja hänen ryppynsä
+säteilevät, suupielistä ja silmäin kulmista yli kasvojen.
+
+Suli siihen sen takatalven lumi--eikä sitä sitten enää koskaan satanut
+meidän onneemme.
+
+
+
+
+Muistatko--?... kysyn, sillä nythän meitä on tästä lähtien näitä
+muistelemassa kaksi--muistathan sen ikimuistoisen ensimäisen
+kävelyretkemme kesäisenä iltana ja yönä, aina uudelleen eletyn, joka
+kerta kun yhdessä kääntelimme onnemme kuvakirjan lehtiä.
+
+Sillä kävelyllä ja sinä lämpimänä kesäisenä iltana, joka vähitellen
+vaihtui viileäksi yöksi, ohi pappilan ja kirkon, ohi kirkonkylän talojen,
+oikopolkua peltojen läpi, vähän matkaa suuren tyynen järven rantaa,
+sitten syrjätietä koulun lehtoiseen niemeen ja sieltä takaisin maantielle
+ja vielä raikasta, helähtelevää hongikkoa siihen, missä erottiin, mutta
+ei erottukaan--sillä kävelyllä pantiin koko tulevan elämämme pohja,
+virisi yhteiselämämme johtosävel soimaan aina tähän päivään asti.
+
+Et aavistanut, mikä riemu täytti rintani, kun minä maantielle tultuamme
+kysyin:--Menemmekö niittyjä myöten suoraan pappilan kautta vai ympäri?--
+ja sinä sanoit:--Menemme ympäri, niin emme tapaa heitä.--Ovatko ne
+siellä?--Ovat--vaan en välittäisi nyt heistä--tahdon olla nyt teidän
+kanssanne.
+
+Sinä käyt toisella puolen tietä, minä toisella, uusi, yltyleensä valkea
+pukusi tumman vihreää havumetsää vasten. Sinä vaikenet hetken, sitten se
+tulee purkautuen, kuin olisi se jo kauan ollut sydämelläsi:
+
+"Minä tätä tietä siksi, että saisin kerrankin häiritsemättä puhua
+totisista, joista täällä ei kukaan välitä--sillä ne totisesti eivät
+välitä muusta kuin niistä pienistä omistaan, nämä täällä niinkuin
+heikäläiset kaikkialla, ei mitään yleistä harrastusta, ei isänmaallista
+innostusta--ei laamannissa, ei pappilassa ... ne melkein säälivät minua,
+että olen antautunut opettajaksi ... pitävät sitä päähänpistona ... olisi
+muka niin paljon parempaa ja arvokkaampaa semmoiselle kuin minulle--minä
+lopulta melkein suutuin ja läksin--oikeassa oli opettajani: 'ei tämän
+kansan kultuuria linnoista käsin luoda--aivan toisista keskustoista kuin
+kartanoista ja hoveista ja suurista pappiloista uuden ajan valo tulee
+säteilemään Suomen saloille.' Ja se on totta--näinä kahtena viikkona minä
+vasta oikein olen sen huomannut--minä olen siitä nyt niin varma, niin
+varma--kun vain voisin ja osaisin!"--ja sinä taoit nyrkillä avoimeen
+kämmeneesi.
+
+"Te varmaan voitte."
+
+"Luuletteko?" sinä sanoit lämpimästi ja astuit askeleen keskemmälle tietä
+omalta puoleltasi, ja minä samoin omaltani, ja me kävelimme kohta
+rinnakkain, lähekkäin, nopein askelin, sinun innostuksesi tahdissa, joka
+samalla oli tarttunut minuun.
+
+"Täällä ei ole, vaikka toivoin ja luulin, minulle ketään henkiheimoa, ei
+ainoatakaan ymmärtäjää...."
+
+"Ei täällä ole, ei ole ollut minullekaan."
+
+"Mutta meidän täytyy siis, ainakin meidän olla sitä toisillemme. Kyllä
+minä tietäisin, kuinka, kun vain saisin apua jostain. Koulutyö kyllä
+menee, sen tiedän, mutta minusta pitäisi muutenkin herättää, virittää--
+tahdotteko auttaa minua?"
+
+Minä sanon--sydän sykkyrällä--että minä, mitä suinkin voin, että minä
+kyllä--ja että kokemukseni ovat juuri samat.
+
+"Katsokaa, se menee kyllä, kun on se tahto ja se henki. Voi, voi, sitä
+olisi niin sanomattoman paljon,--minun täytyy saada teidät mukaan--tehän
+olette sekä talonpoika että herra--juuri niinkuin jokaisen olisi oltava
+tässä maassa, täällä maalla.... Minä heti nähtyäni teidät laivassa sain
+kuin ilmestyksen, että siinä hän on, jos missään, jota tarvitsen:
+ylioppilaslakki ja kotikutotakki.--Minne te sieltä juhlasta yhtäkkiä
+katositte?"
+
+"Olitte siellä aina niiden minulle vieraiden ympäröimänä."
+
+"Niin, niin, se oli sellaista touhua.... Mutta te ihan kuin kartoitte
+minua."
+
+"Enhän tiennyt, mitä olisitte ajatellut, jos olisin tunkeutunut
+tuntematonna...."
+
+"Te ette ole minulle tuntematon, sanoinhan sen jo heti laivassa!" sinä
+sanoit melkein kiivaasti, ollen leikillä suuttuvinasi ja sitten sille
+naurahtaen, hiukan hämilläsi.
+
+"Mitä te sanoitte?"
+
+"Ettekö enää muista?"
+
+"Tahtoisin kuulla sen vielä kerran."
+
+"Niin tarkistakaa sitten korvanne ja kuulkaa, että meillä tytöillä oli
+siellä kullakin 'ihanteemme' ja 'ihastuksemme', ja te olitte langenneet
+minun osalleni. Nyt sen kuulitte--vielä kerran!
+
+"Saanko vielä kysyä: mikä minussa sitten oli niin ihannoitavaa ja
+ihastuttavaa?"
+
+"Ettekö katsonut siellä koskaan katuikkunaan? Tuommoinen totinen, hirveän
+totinen, ehkä hiukan ujo, avosilmäinen, otsa aatteellisissa rypyissä, suu
+asianymmärtävässä supussa, lakin reunan alla kähertynyt valkoinen tukan
+reuna--nyt se on jo hiukan kellertynyt, huomaan--olennoitunut kuva siitä,
+minkä olin luonut itselleni 'isänmaan toivosta', joka elää vain aatteissa
+ja ihanteissa, niinkuin minusta pitikin.
+
+"En minä, valitettavasti kyllä, siellä juuri ollenkaan niissä aatteissa
+ja ihanteissa elänyt ... päinvastoin minä menetin senkin vähän, mitä olin
+sitä ennen omistanut ... ainakin suurimmaksi osaksi."
+
+"Ette te ole mitään menettänyt...."--Ja sitten sinä taas sanoit oikein
+totisesti: "Ja sentähden täytyy meidän, kahden ja ainoan täkäläisen,
+tehdä liitto."
+
+"Kuinka ajattelette?"
+
+"Työliitto ... valistusliitto ... teidän täytyy vastata kaikkia
+toiveitani--toteuttaa se ihanteeni ... kuuletteko?"
+
+"Mutta millä tavoin olette ajatellut?"
+
+"Antakaa minulle ensin kätenne ... näemme sen sitten, millä tavalla ...
+pääasia on aluksi, etten ole täällä missään yksin. Jos ette lupaa,
+peruutan hakemukseni ja haen itselleni vaikutusalaa jostain muualta."
+
+"Eihän toki, eihän toki--kyllähän minä tietysti teen kaikki, minkä vain
+voin."
+
+"Kiitos."
+
+"Mitä nauratte?"
+
+"Pelästystänne--että ehkä jäisitte ilman opettajaa."
+
+"Mutta ettehän minua ollenkaan tunne, mistä tiedätte, että minä kelpaan
+teidän tarkoituksiinne?"
+
+"Jos en tiedä, niin tunnen, aavistan ... kuulen äänestänne ja näen
+ilmeestänne ... sitä paitse täti laamanska on kertonut teistä ja
+toimistanne täällä.--Sieltä niiden vaunut nyt ajavat ... painaumme tähän,
+niin ne eivät huomaa."
+
+Laamannin vaunut ajoivat pappilan puistokujaa, jonka tienhaaraan me juuri
+olimme tulossa, ja me painausimme kiireesti ruispellon suojaan, kunnes ne
+olivat ohi.
+
+Sinä nauroit:
+
+"On kuin me jo olisimme liitossa ... salaliitossa heitä vastaan...."
+
+Me nousemme. Sinä kurkotat ruiskukan aidan yli ja kiinnität sen rintaani.
+Et puhu mitään, se tapahtuu kuin ohimennen. En saa edes kiitetyksi, kun
+sinä samassa hyppäät takaisin maantielle.
+
+Olen kuin suunniltani, kuin huumautunut, en ymmärrä vielä, mitä tämä
+oikein on. Onko hän tullut heidän luotaan kokonaan minun luokseni? Hänkö
+minulle semmoista puhuu, minusta semmoista uskoo? Tietääkö hän,
+aavistaako hän, mitä hän oikein on minulle? Eihän tämä vain olle mikään
+näköhäiriö, eihän hän vain vielä pyrähtäne pois niinkuin lintu polulta--
+eikä jää muuta kuin oksan heilahdus?--Hänkö pyytää minua avukseen, minua
+yhteistyöhön, minua liittoonsa, joka täällä kaiken ikäni en ole muuta
+niin kaivannut kuin apua ja henkiheimoa ja ymmärtäjää? Tuleeko hän
+omakseni ... onko jo tulemassa? Olisiko se sittenkin mahdollista?
+Välittääkö hän minusta muutenkin kuin aate- ja työtoverina? Mutta sama
+se, vaikkapa vain sellaisenakin ... onhan ihmeellistä, uskomatonta, että
+tämä on nyt näin, sittenkuin äsken oli niin kokonaan toisin. Minä kysyn
+tätä kaikkea, samalla koko ajan kuullen sinun puhuvan yhä edelleen, ja
+minä vastaan ja alan itsekin suunnitella ja alan innostua--josta sinä yhä
+lämpenet ja äänesi värähtää ja povesi nousee ja silmäsi tummuu.
+
+Me ohjelmoimme yhä edelleen kulkiessamme ohi kirkon ja kirkonkylän
+talojen. Se on haaveilua enemmän kuin suunnittelua. Sinun suunnitelmasi
+vaihtuvat, sinulla on mielestäni aate toinen toistaan onnistuneempi ja
+tarpeellisempi. (Ne olivat niitä, joita kaikkia sitten koetimme
+toteuttaa.)
+
+"En missään ole kuullut niin kauniita ääniä kuin täällä, tuossa kirkossa
+--minkä ihanan kuoron täällä voisikaan saada aikaan! Ja se on saatava
+aikaan! On ihmeellistä, kuinka sellainen kuoro yhdistää ja kuinka sen
+kautta pääsee heitä lähelle, kuinka se kokoo nuoria ja vanhojakin ja
+kuinka sen ohessa sitten voi heille puhua ja heitä innostuttaa ja saada
+heitä mukaan muuhunkin. Me ensin laulatamme heidät hereille heidän omalla
+laulullaan."
+
+"Kansan laululla kansan."
+
+"Juuri niin, mutta kuulkaa, eihän siellä koululla kuulu olevan edes
+urkuharmoniakaan. Me ryhdymme heti hankkimaan arpajaisia. Ja siihen
+ainakin täytyy saada nuo herrasväetkin mukaan. Meillä on tehtäviä
+loppumattomiin, vaikka koko elinajaksemme!"
+
+"Me--! Meillä--!--Vaikka koko elinajaksemme--!"
+
+Tahdon olla, lupaan olla mukana kaikessa--minä sinun kanssasi--me kaksi--
+me, sinä ja minä.... Herää aatteita ja alotteita, joista ei äsken ollut
+aavistustakaan, löydän itsestäni semmoista, jota en olisi uskonut
+olevankaan. Alkaa nyt, mikä sitten jatkui kautta koko elämän, että sinä
+hedelmöität, annat uskoa ja luottamusta. Minä aina aloin kuin kuivua, kun
+sinä joskus satuit olemaan poissa.... Eihän se, mitä suunnittelimme,
+ollut mitään niin erikoisen nerokasta, ei mitään itsessään ihmeellistä ja
+uutta, mutta siinä oli minulle ihmeellistä se, että me molemmat aioimme
+samaa, ihailimme ja rakastimme samaa.
+
+Kaikki käy niin luontevasti, olemme kuin vanhat tutut--olemme jo kauan
+sitten astuneet samoin askelin ja minusta tuntuu kuin olisimme jo kauan
+sitten sointuneet yhteen, näistä jo monesti puhuneet ja sopineet, ja
+voisimme kulkea käsikädessä. Minä sanon vähä väliä: "Niin juuri, juuri
+sitä minäkin olen", ja sinä sanot samoin--ja sehän se sitten on ollutkin
+elämänlaulumme ainainen kerronta. Minä sanon, että juuri näitähän minäkin
+olen kaiken ikäni hautonut ja ajatellut, vaikkei minulla ole ollut
+henkiheimoa eikä ymmärtäjää.
+
+"Ei minullakaan ole ollut sitä, johon olisin oikein sointunut," sinä
+sanot--"muita kuin vanha opettajani," sinä sitten hetken kuluttua lisäät.
+
+"Onhan tosin minullakin ollut Tapiosetä ja metsänvartijan Johanna ja
+hänen miehensä."
+
+"Ketä ne ovat?" sinä kysyt ja minä kerron heistä hiukan, minä kerron,
+että Johanna oli toinen rakkauteni, kun hän oli pieni tyttö ja minä vielä
+pienempi poika; ensimäinen rakkauteni oli eräs punainen tyttö, joka onki
+tuolla pappilan laiturilla.
+
+"Onko teillä ollut montakin rakkautta?" sinä kysyt, hymähdät.
+
+"On," sanoin minä samoin ... "oli vielä eräs tyttö koulukaupungissa, jota
+en edes puhutellut, ja eräs laulajatar, joka oli kuin taivaan enkeli, ja
+Taaton täti, isäni sisar."
+
+"Eikö muita?"
+
+"Ja eräs, joka oli, mutta jota ei kuitenkaan ollut. Entä teillä?"
+
+"On minullakin ollut--eräs, josta en tiennyt, oliko häntä vai eikö."
+
+Minä tahtoisin puhua siitä enemmän, kertoa koko elämäni, päästä sinua
+vielä lähemmä. Minä tahtoisin sanoa, mikä minusta näyttää olleen sen
+tarkoitus: se, etten joutunut täältä pois, voidakseni täällä olla apuna
+sinulle, kun kerran ehkä tulet, että täällä varta vasten valmistuisin
+kaikkeen siihen, mihin sinä minua täällä tarvitset. Sinähän tarvitset
+minua, minähän kelpaan sinulle, ennen kaikkia muita, siksi etten ole
+samanlainen kuin ne muut täällä--ja jos en olisi jäänyt tänne, en olisi
+sinusta se, mikä olen, vaan samanlainen kuin ne muut. Minun elämälläni on
+siis ollut tarkoitus, edeltämäärätty, sinun tähtesi, sitä varten, että
+voisin olla sinulle apuna. Tahtoisin saada tämän kaiken sinulle
+jotenkuten sanotuksi, jotta tietäisit, ja luottaisit....
+
+Mutta on tultu koulun portille. Se on siinä pikku niemessään vähän
+yksinäisenä, autiona ja suljettuna korjauksen ja puhdistuksen jäleltä.
+Porttikin on tylysti lukossa. Joistain ikkunoista puuttuu vielä lasit ja
+niiden edessä on rumat laudat. Piha on nurmettunut. Minä avaan sinulle
+ovet ja me käymme kaikki huoneet. Juhlasalissa sinä laulahdat, koettaen
+sen sointua. Se on hyvä, oikein hyvä.... Sinä huudahtelet ja ihastelet
+uusia, siistejä huoneita. Sinun huoneestasi on näköala järvelle ja yli
+kirkonkylän peltojen, ja sinä huomaat, että siellä kauimpana näkyy meidän
+talon pääty ja sen katon yli koivut.
+
+"Ehkä näkyy sieltä tuletkin talvella?"
+
+"Ei näy, ikävä kyllä."
+
+"Mutta lippu näkyisi."
+
+"Meillä ei ole lippua."
+
+"Laittakaa se lippu, minä laitan myös."
+
+Suljemme taas ja levähdämme ulkoporstuan penkillä. On kuin innostuksesi
+yhtäkkiä olisi jotenkuten laimentunut, niinkuin olisit jostain
+alakuloinen, epävarma, mutta koettaisit kuitenkin koettamalla pysyä
+vireessä.
+
+"Täällä on nyt tietysti hiukan autiota ja tyhjää, mutta jahka lapset
+tulevat--miksi koulu ei ala heti? On niin pitkälti syksyyn.... Tuohon
+täytyy laittaa puutarha--jotain siihen voisi vieläkin kylvää. Mutta mistä
+minä saan hevosen ja miehen--tuletteko te auraamaan sen auki?"
+
+"Mutta aiotteko todellakin heti muuttaa tähän autioon taloon--täällä on
+teille liian kolkkoa ja yksinäistä."
+
+"En voi jäädä laamanniin--se on nyt vain niin--enkähän tiedä, minne minä
+muuannekaan."
+
+"Tulkaa meille siksi aikaa--äiti varmaan ottaisi teidät ilolla vastaan--
+ja minä myös."
+
+"Ja tekö myös?"
+
+Et vastannut sen varmemmin. En saanut selville, mitä ajattelit ja aioit.
+Katsoit minuun vain pitkästi ja silmää räpäyttämättä. Sitten luomesi
+värähtivät ja sinä nousit ja me lähdimme. Tie kulki järven rantaa,
+korkean hongikon viileätä pylvästöä. Sinä kävelit vaieten, katsahtaen
+vain kerran toiselle puolelle tien, missä minä kävelin, ja näytit olevan
+jossain kaukana.
+
+"Kai minä nyt tulen toimeen koulullakin ... mutta jos tulisin teille
+siksi aikaa, kunnes koulu alkaa, voisinko olla teille joksikin hyödyksi--
+minä tarkoitan: jollain tavalla avuksi?"
+
+"Jos välttämättä tahdotte auttaa--"
+
+"Tahdon--välttämättä."
+
+"... niin voittehan auttaa äitiä kuinka paljon tahansa hänen kankaissaan
+ja puutarhassaan ja taloudessaan...."
+
+"Minä osaan lypsää, osaan kirnuta, osaan leipoa kuinka hienoja leivoksia
+tahansa!" sinä yhtäkkiä riemahdat.
+
+"Eihän meillä niitä niin erittäin hienoja."
+
+"Osaan minä laittaa kalakukonkin!--Minä tulen!--Mutta voisinko auttaa
+myöskin teitä? Osaan haravoida--"
+
+"Ja niittää--!"
+
+Sinä ryöpsähdät sille puolelle tietä, missä minä käyn.
+
+"Minä tulen! Kuule sinä--en minä osaa enää teititellä--kuulehan, kun minä
+kesällä ensin autan sinua, niin sinäkö sitten talvella minua?"
+
+"Sehän sopii."
+
+Me kuljemme yhtäkkiä käsikädessä. Sinä olet, en tiedä kuinka, pistänyt
+kätesi kainalooni. En uskalla painaa sitä käsivarrellani, en edes sitä
+liikauttaakaan--se kangistuu siihen koukkuunsa, missä se oli, kun tartuit
+siihen. Et ota sitä pois, ennenkuin olemme laamannin tiehaarassa.
+
+"Nyt teidän täytyy--sinun täytyy--kääntyä--kiitos, aatetoveri, työtoveri,
+kävelykaveri!--Näkemiin!"
+
+Alat mennä kiireesti--käännyt, kuljet muutamia askelia taapäin, poskesi
+hehkuvat ja silmäsi säteilevät, riennät puolijuoksua--sitten vielä kerran
+käännyt.
+
+"Kuule," minä sanon. "Elä mene sinne, tule meille heti!"
+
+"Mitä sanot?" sinä kysyt ja pysähdyt vielä kerran.
+
+"Minä sanoin: tule nyt jo meille!"
+
+"Näinkö myöhään?"
+
+"Eihän nyt ole myöhä--äiti kyllä vielä valvoo."
+
+Epäröit lyhyen hetken, sitten sanot:
+
+"Minä tulen!"--ja tulet.
+
+Ja me kävelemme takaisin saman tien, jonka äsken olimme tulleet.
+
+Äiti vielä valvoo, porttiaitaa vasten nojaten, valkotukka, villahuivi
+olkapäillä, käärittynä tiukalle käsivarsien ympärille.
+
+"No?" sanoo hän.
+
+"Saako tämä nuori neiti tulla meille yöksi?"
+
+"Tottahan toki."
+
+"Saanko jäädä leipomaan ja kutomaan?--minä osaan!"
+
+"Ja niittämään ja haravoimaan?"
+
+"Johan nyt toki--mutta aivanko totta, että tulet meille?"
+
+"Totta...."
+
+"No, voi minun päiviäni...."
+
+
+
+
+Muistatko vielä--?--kun sitten jonain päivänä sen jälkeen istuimme
+penkillä puutarhan lehtimajassa.
+
+Minäkö olin sen ensin sanonut vai sinä? Mutta kun se oli sanottu, sanoit
+sinä:
+
+"Tiedä--että olen rakastanut sinua siitä pitäen, kuin sinut ensi kerran
+näin."
+
+"Ja minä sinua jo ennen, kuin sinut näin ... sinä olet minulle koko
+entinen elämäni, ja olet tämä nykyinen ... ja olet oleva tulevakin ...
+minulla ei nyt näytä olleen mitään elämää, jossa sinä et olisi ollut
+mukana, eikä tule olemaan, jossa et olisi oleva mukana."
+
+Sinä tartuit heltyen ja sisäisesti haltioituen molempiin käsiini ja
+sanoit totisesti, hartaasti, melkein juhlallisesti, kasvot kiinteinä ja
+kalpeina:
+
+"Minä olen rakastanut sinua siitä alkaen, kun kohtasin sinut siellä
+vanhan kirkon puistossa, kun sinä, valkolakki ja kotikutotakki, astelit
+ajatuksissasi ohitseni, ja vaikket sinä silloin etkä milloinkaan minua
+huomannut, niin minä sanoin itselleni: 'Siinä hän on' ... tai ehkä:
+'Semmoinen hän on oleva' ... ja hän oli sekä se että semmoinen. Ja vaikka
+sinä yhtäkkiä katosit enkä tiennyt minne, etkä tullut enää minua vastaan,
+vaikka odotin--ja vaikka olin menehtyä turhan odotuksen ikävään--enkä
+tiennyt edes, kuka olit, niin sinä et koskaan kokonaan häipynyt
+mielestäni. Enkä ollut koskaan oikeastaan siitä onneton, sillä olin
+varma, että hänet kerran tapaan, että aikanaan hän tulee, kuinkas ei
+tulisi--minulle soi sinusta aina sävel jostain niinkuin metsästä
+näkymättömän linnun viserrys."
+
+"Rakas--sinä--onko se totta?"
+
+"Minun sielussani ja sydämessäni ei ole koskaan ollut ketään muuta--eikä
+siinä ole soinut mitään muuta säveltä kuin sinun eikä ole voinut soida,
+sillä se oli viritetty sinun sointuusi heti, kun se mihinkään
+viritettiin. Ja jos siinä joskus on pyrkinyt soimaan jokin muu, niin on
+se soinut väärin ja tunne on mennyt umpeen."
+
+Päästit käteni ja virkoit vielä:
+
+"Ja minä tahdon vielä sanoa sinulle sen, että minä tulin juhlille vain
+sitä varten, että ehkä tapaisin sinut siellä--ja kun kohtasin sinut
+laivassa, niin minä tiesin, että kohtaloni oli ratkaistu, mutta en
+uskaltanut sinua lähestyä, koska pelkäsin, ettet ehkä tulisi välittämään
+--ja kun kadotin sinut taas, mutta en voinut mennä--ja vain sinua
+vartenhan minä tulin sitten tänne--ja kun odotin sinua tässä puutarhan
+penkillä enkä tiennyt, tulisitko, niin en voinut käsittää, mikä minusta
+tulisi, jollei tämä sinun talosi olisi oleva minunkin taloni ja sinun
+äitisi minun äitini.... Ja nyt olen sanonut minä, mitä minulla oli
+sanottavana. Sano sinä nyt, mitä sinulla on."
+
+"Jos minä sanoisin, mitä minulla on sanottavana sinusta, niin pitäisi
+minun sanella sinulle koko elämäni."
+
+"Sanele."
+
+Minä sanelen ne sinulle, aina iltaisin päivän työn päätyttyä, kaikki,
+näin kuin tässä. Minä tuon sinulle kaikki, mitä minulla on ollut
+siihenastista itseäni ja onneani--kaikki nämä kukkaset keväiseltä
+niityltä. Sinä sanot:--Tuo vielä, tuo vielä!--Ja minä tuon, ja kun tuon,
+sinä sanot:--Kuule, on ihan kuin olisin nämä ennen nähnyt, kuin olisin
+ollut siinä kaikessa minäkin mukana!--
+
+Olitkin!
+
+Kun toin sen siitä tämän talon hyvästä haltijasta, jota olin hoitanut ja
+palvellut ja jolle olin uhrannut parhaani, mitä osasin ja ymmärsin, jotta
+hän täällä viihtyisi ja menestyisi ja minua seuraisi elämässäni onni, ja
+kun sanoin, että se haltija, jota niin olin hoitanut ja joka oli tätä
+taloani ja minua vuorostaan hoitanut, sittenkin kai olit sinä, niin
+sanoit:
+
+"En minä ollut se, se oli enempi ja parempi kuin minä, mutta minäkin
+tahdon sitä hoitaa niinkuin sinä, täällä ja sinussa ja minussa, itsemme
+ja muiden onneksi--hoidamme sitä yhdessä."
+
+Ja kuinka me sitä hoidimme, kaiken hyvän haltijaa--omaksi onneksemme ja
+muiden ja kuinka koetimme koko tämän maan ja kansankin onneksi--senhän
+sinä tiedät. Mutta vaikka tiedätkin, niin minä vielä kerron siitä
+sinulle, sillä niin kauan kuin minulla on, mitä kertoa onnesta ja
+sinusta, onni ja sinä täällä pysytte. Ja kun minulla ei enää ole niistä
+mitään kerrottavana, kun kerran päättyvät nämä tuhannen ja yhden
+onnenpäivän tarinat, silloin päättyköön myöskin minun tarinani, ja minä
+lähden ja tulen sinne, missä olet, missäpä sitten olletkin.
+
+
+
+
+
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Muistatko, by Juhani Aho
+
+*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK MUISTATKO ***
+
+***** This file should be named 9082-8.txt or 9082-8.zip *****
+This and all associated files of various formats will be found in:
+        http://www.gutenberg.org/9/0/8/9082/
+
+Produced by David Starner, Tapio Riikonen and Distributed Proofreaders
+
+Updated editions will replace the previous one--the old editions
+will be renamed.
+
+Creating the works from public domain print editions means that no
+one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
+(and you!) can copy and distribute it in the United States without
+permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
+set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
+copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
+protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
+Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
+charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
+do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
+rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
+such as creation of derivative works, reports, performances and
+research.  They may be modified and printed and given away--you may do
+practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
+subject to the trademark license, especially commercial
+redistribution.
+
+
+
+*** START: FULL LICENSE ***
+
+THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
+PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
+
+To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
+distribution of electronic works, by using or distributing this work
+(or any other work associated in any way with the phrase "Project
+Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
+Gutenberg-tm License available with this file or online at
+  www.gutenberg.org/license.
+
+
+Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
+electronic works
+
+1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
+electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
+and accept all the terms of this license and intellectual property
+(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
+the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
+all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
+If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
+Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
+terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
+entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
+
+1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
+used on or associated in any way with an electronic work by people who
+agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
+things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
+even without complying with the full terms of this agreement.  See
+paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
+Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
+and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
+works.  See paragraph 1.E below.
+
+1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
+or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
+Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
+collection are in the public domain in the United States.  If an
+individual work is in the public domain in the United States and you are
+located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
+copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
+works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
+are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
+Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
+freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
+this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
+the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
+keeping this work in the same format with its attached full Project
+Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.
+
+1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
+what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
+a constant state of change.  If you are outside the United States, check
+the laws of your country in addition to the terms of this agreement
+before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
+creating derivative works based on this work or any other Project
+Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
+the copyright status of any work in any country outside the United
+States.
+
+1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
+
+1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
+access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
+whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
+phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
+Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
+copied or distributed:
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
+from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
+posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
+and distributed to anyone in the United States without paying any fees
+or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
+with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
+work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
+through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
+Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
+1.E.9.
+
+1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
+with the permission of the copyright holder, your use and distribution
+must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
+terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
+to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
+permission of the copyright holder found at the beginning of this work.
+
+1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
+License terms from this work, or any files containing a part of this
+work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
+
+1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
+electronic work, or any part of this electronic work, without
+prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
+active links or immediate access to the full terms of the Project
+Gutenberg-tm License.
+
+1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
+compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
+word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
+distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
+"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
+posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
+you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
+copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
+request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
+form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
+License as specified in paragraph 1.E.1.
+
+1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
+performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
+unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
+
+1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
+access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
+that
+
+- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
+     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
+     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
+     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
+     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
+     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
+     must be paid within 60 days following each date on which you
+     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
+     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
+     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
+     address specified in Section 4, "Information about donations to
+     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
+
+- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
+     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
+     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
+     License.  You must require such a user to return or
+     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
+     and discontinue all use of and all access to other copies of
+     Project Gutenberg-tm works.
+
+- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
+     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
+     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
+     of receipt of the work.
+
+- You comply with all other terms of this agreement for free
+     distribution of Project Gutenberg-tm works.
+
+1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
+electronic work or group of works on different terms than are set
+forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
+both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
+Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
+Foundation as set forth in Section 3 below.
+
+1.F.
+
+1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
+effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
+public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
+collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
+works, and the medium on which they may be stored, may contain
+"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
+corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
+property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
+computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
+your equipment.
+
+1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
+of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
+Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
+Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
+liability to you for damages, costs and expenses, including legal
+fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
+LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
+PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
+TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
+LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
+INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
+DAMAGE.
+
+1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
+defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
+receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
+written explanation to the person you received the work from.  If you
+received the work on a physical medium, you must return the medium with
+your written explanation.  The person or entity that provided you with
+the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
+refund.  If you received the work electronically, the person or entity
+providing it to you may choose to give you a second opportunity to
+receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
+is also defective, you may demand a refund in writing without further
+opportunities to fix the problem.
+
+1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
+in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER
+WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
+WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
+
+1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
+warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
+If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
+law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
+interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
+the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
+provision of this agreement shall not void the remaining provisions.
+
+1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
+trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
+providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
+with this agreement, and any volunteers associated with the production,
+promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
+harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
+that arise directly or indirectly from any of the following which you do
+or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
+work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
+Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.
+
+
+Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
+
+Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
+electronic works in formats readable by the widest variety of computers
+including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
+because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
+people in all walks of life.
+
+Volunteers and financial support to provide volunteers with the
+assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
+goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
+remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
+and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
+To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
+and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
+and the Foundation information page at www.gutenberg.org
+
+
+Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
+Foundation
+
+The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
+501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
+state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
+Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
+number is 64-6221541.  Contributions to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
+permitted by U.S. federal laws and your state's laws.
+
+The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
+Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
+throughout numerous locations.  Its business office is located at 809
+North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887.  Email
+contact links and up to date contact information can be found at the
+Foundation's web site and official page at www.gutenberg.org/contact
+
+For additional contact information:
+     Dr. Gregory B. Newby
+     Chief Executive and Director
+     gbnewby@pglaf.org
+
+Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation
+
+Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
+spread public support and donations to carry out its mission of
+increasing the number of public domain and licensed works that can be
+freely distributed in machine readable form accessible by the widest
+array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
+($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
+status with the IRS.
+
+The Foundation is committed to complying with the laws regulating
+charities and charitable donations in all 50 states of the United
+States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
+considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
+with these requirements.  We do not solicit donations in locations
+where we have not received written confirmation of compliance.  To
+SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
+particular state visit www.gutenberg.org/donate
+
+While we cannot and do not solicit contributions from states where we
+have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
+against accepting unsolicited donations from donors in such states who
+approach us with offers to donate.
+
+International donations are gratefully accepted, but we cannot make
+any statements concerning tax treatment of donations received from
+outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.
+
+Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
+methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
+ways including checks, online payments and credit card donations.
+To donate, please visit:  www.gutenberg.org/donate
+
+
+Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
+works.
+
+Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
+concept of a library of electronic works that could be freely shared
+with anyone.  For forty years, he produced and distributed Project
+Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.
+
+Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
+editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
+unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
+keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
+
+Most people start at our Web site which has the main PG search facility:
+
+     www.gutenberg.org
+
+This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
+including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
+subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.