initial commit of ebook 9082HEADmain

9 files changed, 16441 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/9082-8.txt b/9082-8.txt
new file mode 100644
index 0000000..5e9b742
--- /dev/null
+++ b/9082-8.txt
@@ -0,0 +1,5492 @@
+The Project Gutenberg EBook of Muistatko, by Juhani Aho
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+
+Title: Muistatko
+
+Author: Juhani Aho
+
+Posting Date: June 13, 2013 [EBook #9082]
+Release Date: October, 2005
+First Posted: September 4, 2003
+
+Language: Finnish
+
+Character set encoding: ISO-8859-1
+
+*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK MUISTATKO ***
+
+
+
+
+Produced by David Starner, Tapio Riikonen and Distributed Proofreaders
+
+
+
+
+
+
+
+
+
+
+MUISTATKO--?
+
+Kukkia keväiseltä niityltä
+
+
+Juhani Aho
+
+
+
+
+Kun hautasi umpeen luotua sen ympärille ryhmittynyt saattoväki kuin
+yhdestä suusta yhtyi viimeiseen virteen, paisuttaen sen kuin ylös
+korkeuteen kumpuilevaksi suitsutukseksi, vihlaisi rintaani katkera,
+kirvelevä tunne, että nyt olin sinut lopullisesti menettänyt. En ollut
+menettänyt sinua vielä _silloin_, kun olit hengähtänyt viimeisen
+hengähdyksesi. Pidin sinua silloin vielä kädestä ja sinä tunnuit olevan
+ainakin osaksi minun. Eikä erontunne arkkua hautaan laskettaessa ja sitä
+umpeen luotaessakaan vielä ollut täysin tietoinen. Olithan siinä, joskin
+turpeen alla, ja minusta oli kuin olisin, haudalle tullen ja sitä hoitaen
+ja kukittaen, vielä kauankin voinut olla kanssasi kosketuksissa. Ja
+olisihan, minunkin kerran kuoltuani, levätty saman turpeen alla, yhdessä
+elettyä yhdessä häviten.
+
+Mutta kun saattoväki sataäänisenä veisasi:
+
+    "Ja ruumis, se maatunut maassa,
+     nyt katoovaisuutensa muuttaa
+     ja taivaassa sielunsa kanssa
+     on alkava eloa uutta,
+     oi onnea, ihanuutta!"
+
+niin oli kuin ero olisi ollut lopullinen ja peruuttamaton. Ne kaikki,
+ystävät, tuttavat, jopa ventovieraatkin uskovaiset yhtäkkiä kuin
+tempasivat sinut minulta ja veivät miltei mielenosoituksellisesti sinut
+virtensä sävelsiivillä minulta pois. Monisatalukuisen seurakunnan ääni
+oli kuin yhden ainoan ääni, joka tulkitsi yhtä ainoata järkähtämätöntä,
+voitonvarmaa uskoa, että olet noussut sinne ja tulet siellä elämään
+niinkuin hekin vuorostaan kerran, kaikki, jotka siihen uskovat. Heidän
+uskonsa ei ollut minun, mutta minä tiesin, että se oli sinunkin. Rintani
+täytti kaipaus ja kaiho, etten voinut uskoa niinkuin sinä, vaikka olisin
+tahtonutkin. He ikäänkuin jostain voitosta riemuiten veivät sinut minulta
+sinne, mistä en koskaan sinua saavuta. Oli niinkuin he ikäänkuin
+enkelipilvessä olisivat kantaneet sinut näkyvistäni hautuumaan
+koivuholvin läpi ylös kesäiseen sineen ja auringon häikäisevään
+autereeseen, ja niinkuin sinä vastaansanomatta olisit antanut sen
+tapahtua, jättäen minut siihen avuttomine epäuskoineni, voimattani sinuun
+enää koskaan yhtyä.
+
+Tiesin, että uskoit elämään kuoleman jälkeen ja että oli taivas ja
+tapaaminen siellä. Ilmaisit sen uskosi silloin, kun ensimäinen lapsemme
+oli kuollut, sanoit, että elämäsi olisi mahdoton elää, jollet tietäisi
+tapaavasi jälleen niitä, jotka kerran kadotit. Se oli sinussa siis
+pohjimmaltaan vain rakkautta meihin, rakastamiisi, minuunkin, jotka
+tahdoit tietää kohtaavasi jossain vielä kuolemankin jälkeen. En hennonut
+edes koettaakaan sitä tunnelmaa sinulta riistää, en sinun tähtesi enkä
+itsenikään tähden, johon se myöskin kohdistui. Mutta sinä tiesit, etten
+minä sittenkään uskonut niinkuin sinä. Kai suritkin sitä salaisesti.
+
+Ja siksi oli nyt, niinkuin kaikki siteet välillämme olisivat katkenneet
+eivätkä olisi enää yhteen solmittavissa. Sinä olit mennyt ja minä olin
+jäänyt.... Juhlahymnein sinut juhlasaatossa oli minulta viety. Olimme
+eläneet ihanan elämän kaksin, nyt täytyy minun elää loppuikäni täällä
+yksin. Sinä näytit surumielisesti, mutta samalla alistuvasti siihen
+tyytyvän. Tunnuit sanovan: usko, niin tapaamme! Ja yhtäkkiä oli
+minustakin, kuin olisikin se vain _siitä_ riippunut. Niin pian kuin
+uskon, ettet ole mennyt, et ole. Kun tulemme elämään yhdessä siellä, niin
+elämme vielä täälläkin, joskin lyhyessä, satunnaisessa erossa. Olit vain
+mennyt hiukan edeltäpäin auringon maahan, minä täällä vain järjestäen
+jotain ja sitten seuraten.
+
+Olisin tahtonut, kiihkeästi tahtonut, mutta en kuitenkaan voinut. Kuinka
+tunteeni koettikin minua taivutella, järjelläni en voinut mitenkään. En
+voinut muuta kuin itseäni säälien valittaa: miksi on minulta otettu
+lapsuuteni usko?
+
+Olit kulkenut minulta avaruuden kuilun yli, olit iäksi mennyt sen
+toiselle puolelle. Uskaltaisinko minäkin, sittenkin, pyrkiä sen yli?
+Sinun vastuullasi, sinun uskoosi uskoen? Uhmata omaa epäuskoani?
+
+Tuli hetkeksi huikaiseva, vaivuttava halu siihenkin. Oli miten oli, kävi
+miten kävi--mitä minä täälläkään ilman sinua? Vaivoin jaksoimme
+yhdessäkään elää nämä viimeiset kirovuodet maailmansuruinemme,
+kansankipuinemme, omine onnettomuuksinemme. Kuinka voin jatkaa elämistä
+yksin, kun kaikki vain pahenee: olot, ihmiset, ei rehellisyyttä,
+oikeutta, vanhurskautta, totuutta--mitä minä täällä enää teen? On
+mahdotonta koettaakaan. Ei ole tarmoa työhön, valittaa en voi ...
+lähdenkö pois? Mutta jos en pääsekään yli? Jos joudun iäksi harhailemaan
+erossa sinusta. Sinä siellä, minä missä, ikuisessa erossa? En voi lähteä
+sille taipalelle. Jos eromme on oleva ikuinen, en sitä ainakaan itse
+tahdo jouduttaa.
+
+Samassa tunnen: olipa miten oli ... olitpa missä olit, elitpä tai olit
+kuollut, erottipa meidät millainen kuilu tahansa, minä _tahdon_ olla
+yhteydessä kanssasi. Ja kuta suurempi on uupumukseni astuessani
+hautuumaalta kotiin päin ja taistellessani hukkumistani vastaan, sitä
+kiihkeämmin minä turvaan tähän oljenkorteen: siihen, että sittenkin
+täytyy. Miten? Sitä en tiedä enkä käsitä enkä välitäkään tietää. Mutta
+kuilun poikki minä olen kulkeva. Hoen sitä itselleni kuin hourailija.
+
+Saavun kotiin. Talo on lehtikujan koivusta rannan pihlajaan saakka niin
+rauhallinen ja tyyni ja välinpitämätön, kuin ei täällä olisi mitään
+muutosta tapahtunut. Ja kuitenkin ne ovat nähneet, puut ja ikkunat ja
+päädyt, kaiken ja olleet mukana kaikessa. Miksi ne ennen aina elivät ja
+surivat ja iloitsivat yhdessä kanssamme? Nyt niistä on kadonnut
+myötätunnon ja osanoton henki. En sitä niistä löydä nyt niinkuin joka
+kerta ennen, kun tulin ja menin, nyt kun sitä eniten kaikesta
+tarvitseisin. Ovat korjanneet pois kuuset rappujen edestä. Pianpa
+ehtivät. Olisivat antaneet niiden siihen ruskettua niinkuin
+juhannuskoivujen, olisivathan olleet edes ne muistuttamassa siitä, että
+olit ainakin _ollut_ täällä, ollut siinä viimeisen kerran ja siitä
+lähtenyt.
+
+Minulta tullaan tiedustelemaan talon huomisia töitä: onko alotettava jo
+heinänteko vaiko mentävä ruismaata muokkaamaan? Väki on sekin, niinkuin
+ei mitään olisi tapahtunut eikä muuttunut. Minun täytyy antaa joitakin
+määräyksiä ja annankin. En jaksa paljoa ajatella, sen kuitenkin jaksan:
+Tähän taloon en voi jäädä. Kokonainen elämän malja yhteisiä iloja on
+suistunut suulleen eikä niitä ole enää, suruja ja kärsimyksiä en voi
+kenenkään kanssa jakaa. En jaksa, murrun niiden alle.
+
+Järvi oli tyven ja aurinko juuri laski. Sen muistan. Sitten vaivuin
+johonkin, johon jäin.
+
+
+
+
+Olen nukkunut yön ja päivän, ensi kerran viikkojen valvomisen jälkeen.
+Olen harhaillut autiossa talossa, jonka vähitellen taas tunnen omakseni.
+On kai juhannusilta, koska kaikki väki on poissa, järven rannoilla
+hulmuaa kokkovalkeita ja keinukalliolta kuuluu soittoa.... Sinäkin olet
+poissa, mutta kai tulet pian. Siltä varalta, että minä tulisin ennen,
+näyt--hyvä haltija--panneen esille illallisen ja peittäneen ruuat
+liinalla. En tahdo koskea niihin, ennenkuin tulet.
+
+Tiedän jo, että olet tullut pois sieltä, minne sinut veivät. Olen
+tavannut sinut kaikkialla. Puiston koivut ja rannan pihlaja tietävät jo
+tulostasi. Henkesi värähtelee joka lehvässä. Oli hyvä, että korjasivat
+pois hautauskuuset. Jään tänne enkä koskaan lähde. Nyt ei mikään paina,
+nyt kaikki tukee ja nostaa.
+
+Kuule, voin puhua sinulle milloin hyvänsä ja mistä hyvänsä!
+
+Tiedätkö, elämäni on löytänyt itselleen uuden lähteen!
+
+Muistatko, kuinka me kerran, sinä hirmuisena kesänä, kun petyimme
+kaikesta--omistamme, tästä kansasta, sen punaisista niinkuin sen
+valkoisistakin, kaikista parhaista ihanteistamme, kun työmme tulokset
+näyttivät luhistuvan raunioksi ja me sen alle ja vain sorasta nouseva
+pöly leijaili kaiken yllä--kuinka me, kun elämän surkeudella ei näyttänyt
+olevan mittaa eikä määrää, kysyimme vastausta odottamatta, miksi elämässä
+lopulta kaikki ei ainoastaan sorru raunioiksi niinkuin nykyisillä
+tappotanterilla, vaan sitten myös niinkuin siellä kuoleutuu ja kuivaa
+karuksi, ohdakkeiseksi erämaaksi, jonka hedelmöitymisestä ei ole
+toivoakaan. Ei kosteikkoa silmänkantamissa, ei taivaalla näkyvissä
+ainoatakaan pilveä, ei vesisuonta maan alla ainakaan meidän tiedossamme
+eikä saavutettavissamme. Miksi epäilys, uupumus on ainoa, joka jää? Miksi
+henkikin kuivuu ja kuihtuu yhdessä ruumiin kanssa? Onko senkin saatava
+kasvuvoimansa aineesta? Eikö sekään kestä ajan vaihteita? Jos henki on
+vapaa, riippumaton, miksi se ei pysy vireessään ruumiin sortumisesta
+huolimatta? Eikä vain meidän, vaan koko maailman henki? Eikö olekaan sen
+sisältöä ilman sen kuorta? Onko henki vain jotain semmoista kuin höyry
+kattilassaan, sähkö patteriinsa sidottuna?
+
+Nämä olivat minun viimeaikaisia vaikeroimisiani. Sinä koetit sanoa
+vastaan. "Henki virkistyy ja uudistuu omasta voimastaan. Ihanteet ja
+aatteet imevät voimaa itsestään, siitä, mitä ovat olleet ja mitä ovat
+saaneet aikaan. Vaikkei niillä enää näyttäisi olevankaan nykyisyyttä,
+eikä olevan tulevaisuudesta tietoa, on niillä ollut entisyys, joka ei voi
+hävitä, koska ei mikään häviä. Koska ei häviä meren vaahtokaan, vaan
+muuttuu tuulen kuollessa takaisin vedeksi, koska se ei ollutkaan vaahtoa
+se, joka haihtui, vaan vettä, joka iät kaiket elää, liikkuu ja läikkyy."
+
+Jotain semmoista puhuit silloin, kun vielä voit. Et kauankaan senjälkeen
+enää voinut. En ymmärtänyt sinua silloin, et saanut minua silloin
+siivilleni. Kai elämänlähde, sen alati uudistuva vesisuoni, oli johonkin
+kätkettynä, mutta minulla ei silloin ollut sitä kaivonkatsojatietäjän
+taikasauvaa, jonka avulla olisin sen löytänyt, ei sitä tuoretta oksaa,
+joka olisi taipunut sinnepäin, missä kaivo oli kätkettynä.
+
+Ja nyt minulla on se taikasauva, ja juuri nyt se taipuu uutta tähän asti
+tietämätöntä, minulle kätkössä ollutta elämänlähdettä kohti.
+
+Käyskelin täällä kuin nukkuvassa, lumotussa puutarhassa, jossa ei lintu
+liikahda, ei oksa, ei puu, eikä valvo muu kuin valoisa, viileä kesäinen
+yö, ja jossa sinä nukut jossain kuin sadun prinsessa--niin yhtäkkiä
+levähtää eteeni kuin valoisalle vaatteelle häilähtelevä sarja eletyn
+elämäni kuvia joista en tiedä, mistä ne saavat valonsa, mutta joissa näen
+liukumassa ohitseni sinut ja onnellisimmat hetkeni--enkä ainoatakaan
+onnetonta. Vaelsin eilen pimeässä, haparoiden eteenpäin, kopeloiden käsin
+ja jaloin, kiukutellen elämän kurjuutta ja pahoitellen maailman pahuutta.
+Niinkuin kerran vuoristossa, missä pimeä yllätti, sakenemistaan saeten.
+Ja yhtäkkiä alkaa siellä koko taivas salamoida, mutta ei jyristä, valot
+syttyvät ja sammuvat ja syttyvät uudelleen ja alinomaa, välähdellen
+vuorilta ja vuorten takaa, heijastaen sinisiltä jäätiköiltä ja
+lumihuipulta toiselle ja sieltä alas, niin että kuljettavani polku yli
+kaitaisten siltain ja ohi ammottavien kuilujen pysyy valkeana ja
+turvallisena kuin päivällä.... Onnemme parhaat hetket, ihanimmat
+elämyksemme, suuret ja pienet, elämämme huiput, olen nähnyt ja näen ne
+ylösnousseina, uskosi herättäminä kuolleista. Ne ovat siinä ja tuolla ja
+kaikkialla ympärilläni. Maan alla kumpuaa ja taivaalla hehkuu ja loistaa,
+tämä lumottu puutarha herää ja sinä nouset puutarhan pihlajan alta ja
+tulet vastaani niinkuin silloin--muistathan--kun siitä ensi kerran
+ojensit minulle kätesi ja kun minä ujona ja mykkänä en saanut sanaakaan
+sanotuksi tervetuliaisiksi, vaan sinä kasvojesi ilmeellä itse sanoit
+itsesi tervetulleeksi. Tappotannerten rauniot ovat tasoittuneet ja talot
+ja puutarhat ja puistot ja pellot ovat vanhoilla paikoillaan, ei mitään
+ole hävitetty, erämaa kukkii, koko maailma on ennallaan--niinkuin tämä
+talommekin, josta en ikinä lähde--sanoinhan jo: minä jään tänne enkä
+koskaan lähde.
+
+Pian, pian ne muistiin, onneni hetket! Myöskin muu maailma ehkä niitä
+tarvitsee, kaikki, jotka vaeltavat pimeydessä ja epätoivossa eivätkä
+tiedä, missä on _heidän_ elämänsä lähde ja miten se on löydettävissä.
+
+Niitä nousee minulle joka askeleella kuin kukkia keväisellä niityllä.
+Niitä on yhtä paljon elämäni varjoisilla alangoilla kuin sen päiväisillä
+rinteilläkin. Onko niitä todella voinut olla siellä niin paljon? Musta,
+kylmä maa peittyy kokonaan niiden alle, näen ne kunkin erikseen, voin
+laskea ja luetella ne, etäämpää näen niitä loppumattomasti toisen
+toisensa takana sulaneina yhteen kuin kukkasvainioksi, kuin kukkasmaaksi.
+Saan niitä, milloin tahdon, sylini täydet, sirotan ne kaikkialle
+kaduille, hävitetyille paikoille, levitän ne kuin purppuravaatteen
+kuningasten kulkea,--ei kuningasten, vaan kerjäläisten, meidän kaikkien,
+joilla ei näyttänyt enää olevan mitään onnea, ei ainakaan omaamme. On,
+on, vaikka emme sitä tiedä emmekä ymmärrä.
+
+Minä vapisen kiihkosta kuin lapsi, joka tyhjä tuohinen kädessä laahusti
+kotiinsa päin marjasta, missä ei koko päivänä ollut mitään löytänyt, ja
+yhtäkkiä yllättää mansikka-ahon tai vadelmikon raunion kupeella--tuolla,
+tuolla niitä punoittaa suuria, meheviä, kuinka paljon tahansa, enemmän
+kuin mihin astia riittää ja ehdin yksin poimia. Kun ei vain kukaan toinen
+tulisi ja veisi, minkä minä olen löytänyt--ei, tulkoot kaikki, koko
+maailma, saatte kaikki, en tahdo itselleni mitään, sillä minulla on nyt
+yllin kyllin onnea loppuiäkseni, kun ammennan uudelleen entisen elämäni
+onnet.
+
+Tunnen yhtäkkiä voivani unohtaa kaiken. Luontokin, vaikka taistelee ja
+voihkaa ja kärsii ja näyttää kuolleen valkoisen vaipan alle, pääsee
+rauhaan, iloitsee eikä näytä muistavan muuta. Ei kesäinen tyyni lampi
+lipattavine laineineen muista talvellista jääpeittoaan, ei lehto
+hiirenkorvalla ollessaan syksyn kellastuneita, putoilevia lehtiä, ei
+tyven meri myrskyä, ei kukkaniitty kuloa. Miksi minä sitten murheitani ja
+kärsimyksiäni!
+
+Sillä ethän olekaan kuollut. Jos olit, herätin sinut henkiin. Houkuttelin
+sinut takaisin ja luon sinut ehommaksi entistäsi. Sinä luot itsellesi ja
+minulle ja meille taivaan täällä, heräät hengettärenä, joka käy talosta
+taloon, majasta majaan niitä kaunistamassa. Lohdutukseksi varsinkin
+niille, jotka eivät jaksa uskoa elämään kuoleman jälkeen, mutta eivät
+myöskään kuolemaan elämän jälkeen, vaan tahtovat elää uudelleen sen, mikä
+tässä elämässä oli ihaninta ja parahinta, niinkuin se olisi tuleva elämä.
+
+Ajattele, että onnettomuutta ei ole, kun sitä ei anna olla. "Onhan sitä
+tuossa ja tuossa, onhan joka tien varressa kaatuneita, lahoneita puita,
+ja erämaassa valkenevia luita." Olkoon, mutta katso myös hongikon
+humisevaan holviin ja tähtää kauas taivaanrantaan päin, mistä kosteikon
+palmu viittoo tietä. Elkää välittäkö siitä surkeudesta, minkä näette,
+niin ette näe. Kieltäkää tosiasiat, niin niitä teille ei ole. Opetelkaa
+hymyilemään, silloin kun teillä on suurin suru. Käykää onneen niinkuin
+kukka aurinkoon päin silloinkin, kun aurinkoa ei ole, pilvisimmälläkin
+säällä, yölläkin, napaseutujenkin yössä. Kääntykää siihen päin niinkuin
+islamilainen Mekkaansa, valvokaa niinkuin neitsyet ylkää odottaen, että
+ehditte ajoissa, ajoissa niinkuin aamua aavisteleva kukka, kääntyneinä
+itään imeäksenne siitä itseenne heti ensimäisen onnen auringon säteen.
+
+Kulkekaa, ihmiset, umpisilmin onnettomuudelle, elkää muistako suota,
+johon olitte uponneet, vaan ihanaa tunnetta, kun pelastuitte ja pääsitte
+sen reunaan ja riensitte ylös vaaran laelle. Kuinka monta kertaa olikaan
+meillä juuri niin! Minä tahtoisin antaa kaikille tämän elämänviisauden
+ohjeen. Muistatko, mitä me lastemme haudalta palattuamme päätimme? Sinä
+sanoit: "Koettakaamme olla, niinkuin sitä ei olisi ollutkaan. Tasotamme
+sen, kylvämme siihen kukkia. Emme pane hautaristiä, vaan vihreän puun,
+jossa ei ole syntymä- eikä kuolinvuosia, ja joka vain vihertää ja
+tuoksuu. Unhotuksen evankeliumi olkoon meidän, niinkuin se on ollut
+ihmiskunnankin. Se on sen terveydekseen siten järjestänyt. Jos kaikki
+vääryys ja kauheus, mitä maailmassa yleensä on tapahtunut, alati eläisi
+muistossa ja mielissä, täytyisi verikostossa surmata kaikki ja lopulta
+itsensä sovitukseksi. Ei mitään sovitusta, ei mitään uhria--ei mitään
+anteeksiantoakaan, ainoastaan unhotus, niinkuin me--niinkuin sinä teit
+niille, jotka surmasivat poikamme. Jos ihmiskunta olisi kätkenyt itseensä
+kaikki onnettomuutensa, maallisia murheitaan hautoen, olisi se jo aikoja
+sitten menehtynyt, tukehtunut, kuollut oman mielensä myrtymykseen, omien
+veriensä myrkytykseen." Se oli sinun oppiasi tämä, sinä aioit elää sen
+mukaan. En tiedä, mistä olit sen saanut--ehkä oli se verissäsi perintönä
+joltain esi-isältä tai esi-äidiltä, paljon kärsineiltä ja paljon
+kestäneitä, jotka eivät koskaan nostaneet kättään kohtaloaan kirotakseen,
+vaan tyytyivät siihen sen voittaakseen. Sinussa kai virtasi niinkuin
+minussakin semmoisten veri, joissa oli vuosisatojen täytymys ja tyytymys,
+jotka olivat vieneet hallavuosilta voiton ja kestäneet vanhojenkin isojen
+vihojen kauhut: meidän on kestettävä näiden uutten, sinä sanoit,
+ennenkuin sorruit. Sinussa virtasi semmoisten vanhojen uskovaisten veri,
+sinä olit heistä tulos. Meidän vanhempamme olivat uskovaisia ja emmehän
+mekään omalla tavallamme muuta kuin uskoneet.
+
+Tunnen, että minussa alkaa soida hymni onnesta, ilolaulu onnelle. Sen
+aiheet kokoontuvat kaikkialta, missä ne ovat hajallaan kuin Lemminkäisen
+ruumiinosat, jotka rakkaus kokosi, ja lähetti mehiläisen taivaasta
+noutamaan niille hengen. Sillä sinähän menit sinne vain tullaksesi ja
+tuodaksesi. Sortui kaikki ja kaikki on rakennettava alusta. Menetin
+maani, kansani, uskoni, molemmat poikani, lopulta sinutkin. En pukeudu
+tuhkaan ja säkkeihin niinkuin Job, en kiitä siitä Herraa, niinkuin hän
+teki, vaan vaadin ja otan häneltä takaisin, mitä olen menettänyt. Liitän
+pala palalta yhteen särkyneen elämän sirpaleet ja nostan ne jalustalle.
+
+Kuljen kuin uuden elämän luomisen huumeessa. Luon sen muistoistani.
+Rakennan, mitä minulta polttivat, sovitan sillä, mitä rikkoivat, viiton
+heille kaikille sovituksen tien. En enää jaksa enkä tarvitse surra omaa
+kohtaloani, en isänmaan enkä muun maailman. Pakenen tätä inhaa ikää
+siihen ihanaan aikaan, kun tätä ei vielä ollut.
+
+En tiedä, mihin joudun, mutta yhden tiedän--: kuinka. Lähden muistojen
+taipalelle, lähdemme yhdessä; ensin yksin, sitten sinun kanssasi!
+
+
+
+
+Muistatko--ethän voi, sillä eihän sinua silloin vielä ollut, ei ainakaan
+minulle. Mutta etköhän kuitenkin ollut mukana jo silloinkin, mukana
+elämäni aikaisimmassakin onnessa.
+
+Se oli, niinkuin sanottu, keväinen metsäniitty, nuokkuen kukkia niin,
+että mikä siinä lienee ollutkin pahan mielen mustaa mutaa ja murheiden
+kiviä ja nokisia kantoja niiden alla, ne peittyivät niihin. Sanoit usein,
+että lapsuutesi oli ollut sinullekin niinkuin minulle yhtämittaista
+onnea. Ehkä sinun onnesi kukat olivat toiset, minun toiset, mutta
+molempain kuitenkin kukkia.
+
+Ja mikset olisi voinut jo silloin olla täällä, missä minäkin! Ainakin nyt
+minulla on se tunne, että jos joku silloin olisi sanonut minulle, että
+sinulla on ystävä, joka jostain sinua katsoo, vaikket häntä näekään,
+olisin uskonut sen heti, empimättä. Jos minulle olisi sanottu, ettei hän
+tosin vielä ole syntynytkään, mutta että hän syntymättömänä jo pyrähtelee
+kuin pikku lintuna tämän talon ympärillä, niin olisin uskonut senkin.
+Että vaikkemme heitä näekään, he kyllä näkevät meidät. Minulle
+sanottiinkin joskus, että lapset, jotka eivät vielä ole syntyneet,
+liikuskelevat sen talon tienoilla, johon kerran tulevat. Niin olin muka
+minäkin tehnyt. Minun oli helppo uskoa se silloin eikä minun nytkään ole
+erikoisemman vaikea uskoa, että toisilleen määrätyt henkinä seurustelevat
+toistensa kanssa jo ennen henkilöitymistään. Se on niin kaunista ja
+näyttää selittävän niin paljon siitä, mikä on salaperäistä ja muuten
+käsittämätöntä. Ja olisiko se sen ihmeellisempää kuin kaikki se, mikä on
+satunnaista? Olisiko ollut vain pelkkä sattuman oikku, että me tapasimme
+toisemme, ja kaikki, mitä siitä seurasi? Ettei se olisi ollut mitenkään
+edeltä määrätty?
+
+Varmaan sinä olit joku niistä valkorinta-pääskysistä, jotka muistan,
+ennenkuin mitään muuta muistan, istumassa ja sirittämässä aitan harjalla
+tai viilettelemässä ilmassa, kun minut on kannettu päiväpaisteeseen
+pihalle. Kukuit ehkä käkösenä, jonka kuulin, mutta jota en koskaan
+nähnyt. Saatoitpa olla se tiainen, joka talvella tuli naputtamaan
+ikkunaan ja jonka luulin pyrkivän sisään ja joka kerran tulikin avatusta
+ikkunasta eikä mitenkään tahtonut lähteä ulos. Olithan tietysti täällä,
+kuinka et olisi ollut, vaikkei sinua vielä olisi ollutkaan, koskapa olet
+nytkin, kun sinua ei enää ole, enemmän kuin oli silloinkaan. Kun olet
+täällä se ilma, jota nyt hengitän, mikset olisi ollut sitä jo silloin?
+
+Kuinkas minun muuten olisi niin sanomattoman suloista muistella
+muistojani niiltä ajoilta? Eivät ne tuomatta tule. Joku niitä sieltä
+kukkasniityltä poimituttaa ja tänne kannattaa. Ne tulevat sieltä kuin
+ilakoivan lapsilauman tuomina, jotka odottavat isoisän oven takana,
+juhlapukuisina, valmiina häntä laululla herättämään hänen
+syntymäpäivänään, jokainen koettaen kuin toisensa kilvalla kurkottaa
+niitä minulle. Niitä ojennetaan minulle pitkin päivää kaikkialla, missä
+vain liikun. En tiedä, mitkä niistä ennen toisia ottaisin vastaan, ne
+ovat minusta yhtä kauniita kaikki. Kun tulen tänne työhuoneeseeni, joka
+oli myöskin isäni työhuone, on niitä pöytä ja ikkunat ja uuninreunat
+kukkuranaan. Ei riitä maljakoita mihin niitä panna. Sinäkö panet heidät
+tuomaan niitä tänne, tähän huoneeseen, joka on niin täynnä sinua, ensin
+aavistusta sinusta, sitten kaipausta, sitten kaikkien toiveideni
+toteutumista? Täällä sinua ikävöin, tänne sinua odotin, tietämättä
+silloin vielä sinusta mitään. Tämä oli häähuoneemme, tämä työhuoneeni,
+tänne sinä tulit ensin yksin luokseni, sitten lasten kanssa, toista
+käsivarrellasi kantaen, toisen kieppuessa helmoissasi. Kuulen pienet
+askeleet eteisessä ja käden haparoivan lukkoa. Minä järjestelin joitakin
+talous- ja tilikirjojani, sinä kudoit jotain lämmintä ja pienokaiset
+kisasivat vuoteessa siihen lopulta nukkuen, milloin poikittain, milloin
+pitkin. Varhaisimpia muistojani on, että minäkin aikoinani kisasin siinä
+samassa vuoteessa. Täällä me lopuksi yhdessä itkimme poikiamme, kun
+heidät meiltä vietiin--mutta ei _siitä_ nyt sanaakaan, sillä tämä ei ole
+siitä. Ikkunastahan näkyvät koivukäytävä ja vainiot ja kirkko ja silta ja
+virta ja kirkonsalmi ja kaukana tummametsäiset vaarat: yhteisen onnemme
+elinpaikka ja olinpaikka, taulu ja sen kehys.
+
+Enhän tiedä, oliko lapsuuteni juuri se, miltä se minusta _nyt_ näyttää.
+En tiedä tarkoin, mikä on unta ja mikä totta siinä, mitä siitä muistan.
+Seison sen tällä puolella niinkuin usmaverhon edessä. Toiset elämykset
+sen takaa näkyvät vain himmeinä ja haavemaisina, mutta toiset heloittavat
+täydessä valossa. Se verho on niinkuin utuseinä, jota varhaisen
+sunnuntaiaamun aurinko ja sen virittämä hiljainen tuulenhenki ajaa rannan
+puihin sitä niissä liestytellen ja ratkoen, availlen ja taas sulkien.
+Milloin näkyy ja milloin taas katoo palanen metsäistä nientä, rantaa,
+saari, joku lato luhdalla häikäisevässä, täydessä valossa. Väliin on
+peitossa kaikki, kaikki, mikä on maassa, mutta taivas on koko ajan
+sininen ja vapaa. Kuuluu ajavien ääniä ja soutavien aironliikettä,
+kirkonkellojen soittoa sunnuntaisin. Ei näy paljoa kerrallaan, mutta se,
+mikä näkyy, näkyy voimakkaana ja valoisana. Sillä valoisa aamu,
+sunnuntaiaamumaisema on minulle lapsuus elämyksineen. En saa sieltä nyt
+pakottamallakaan esiin muuta, kuin mikä on mieluista muistella. Miksi
+muistuu vain se? Siksikö, että onnen kasvuvoima keväisessä rehevyydessään
+on niin suuri, että se tukehduttaa kaikki murheelliset rikkaruohomuistot?
+
+
+
+
+Lapsuus on lyhyitä ja nopeita elämyksiä, voimakkaita vaikutelmia, se ei
+ole kokonainen eikä yhtenäinen, mutta ei siinä myöskään ole mitään
+puolihämyistä eikä himmeää. Mutta heleimmilläänkin se on salaperäinen ja
+selittämätön. Se oli minulle täynnä näkyjä ja pikku ihmeitä, joita en
+kuitenkaan semmoisina pitänyt, vaan jotka olivat kaikki ymmärrettäviä--
+ehkä siksi, ettei tuntenut edes tarvetta niiden ymmärtämiseen. Ei mikään
+olisi voinut hämmästyttää. Uskoi kaikkeen ja teki kaikesta toden ja
+ilonaiheen. Ihastui kaikkeen, ei ihmetellyt mitään. Jos kuu ja tähdet
+olisivat alkaneet tanssia viiruina taivaalla niinkuin päreen hehkuva
+hiili sitä pimeässä pirtissä kiivaasti heiluttaessani, olisi se vain
+ollut hauskaa, olisin hypellyt varpaillani ja taputtanut käsiäni
+jumalalle, jonka pisti päähän näin huvittaa lapsiaan.
+
+Lapsi on elämänsä loitsija, oman itsensä taikuri, pikku Prospero, jolla
+aina on saapuvilla ja käskettävänään mielikuvituksensa Ariel. Hän taittaa
+lepänlatvoja siivikseen, liehuttaa niitä ja on lintu ja lentää. Hän
+tarvitsee ratsun, tempaa kepin ja keikahtaa sen selkään ja ajaa.
+Haukahtaa ja on koira, ammahtaa ja on lehmä, hirnahtaa ja on samassa
+varsa, ynähtää ja on vasikka.
+
+Ei ole mitään eroa lapsen unella ja todella, hän valvoo ja nukkuu
+tietämättä, mikä on unta ja totta. Lapsuuteni _kokonaisuudessaan_ on kuin
+joku senaikuinen tällainen _yksityinen_ yö: nukun pitkät ajat niin
+sikeästi, ettei siitä ole muuta muistoa kuin pimeys. Sitten alkaa sen
+sisästä häämöitellä suloisia unia, useinkin samoja ja ennen nähtyjä:
+uskaltaa hypätä katon harjalta, kun jo tietää, ettei loukkaa jalkaansa;
+osaa ja saa uida; saa ratsastaa _oikean_ hevosen selässä. On joskus pieni
+painajaishätä, kun iso koira ajaa, mutta se ei saa koskaan kiinni. Herää
+ja nukkuu uudelleen ja on taivaassa, jossa lapsillekin on varattu omat
+pienet kultapöytänsä ja kultajakkarat, ja tarjotaan luumuja ja kermaa
+hopealautasilta. Mutta juuri kun on ollut saamassa sen suuhunsa, herää
+pahimmoilleen. Se on suru, ei sentään suurimpia, sillä toivoo, yhä
+unessa, että toisen kerran on taivaassa parempi onni.... Jos olet siellä,
+pidä huoli, että lapset eivät herää, ennenkuin saavat syödyksi luumunsa
+kerman kera.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Aikaihmiset alkavat nouseskella, mutta minun ei vielä ole tarvis. Olen
+puolihereillä, mutta tahdon säilyttää unen silmissäni enkä avaa niitä.
+Kuuluu hiljaista liikettä ja kuiskutusta. Joku kohottaa minua olkapäistä
+ja asettaa pääni tyynylle ja vetää peitettä jalkojeni päälle. Äiti se on,
+tunnen hänen otteensa, joka on toinen kuin lastenhoitajan. Raotan hetken
+päästä silmiäni. Takassa leimuaa aamuvalkea ja äiti istuu sen ääressä ja
+parsii kintaita. Ne ovat minun, joihin eilen tuli reikä. Heti kun nousen,
+menen mäkeen. Mutta nyt ei ole vielä aika nousta, sillä ikkuna on musta.
+Äiti sanoo: "Tuti vielä." Nukun taas ja kun herään, on iso päivä ja
+ikkunasta näkyy huurteinen koivu. On satanut tuoretta lunta. Seinällä
+vastapäätä vuodetta vaeltaa lattiasta kattoon ulottuva pitkä kaitainen
+varjo nurkasta toiseen, kadoten uunin taa; hetken kuluttua liukuu sama
+varjo uunin takaa ja katoo nurkkaan; sitten tulee niitä kaksi, toinen
+toisaalta niinkuin kaksi ihmistä vastakkain, ne sulavat hetkeksi yhteen
+ja seisovat siinä keskellä seinää; sitten ne eroavat kukin haaralleen. En
+tiedä, mitä ne ovat, enkä kysy. Tuolilla vuoteen vieressä on uusi kelkka
+ja ne minun kintaani. Minä pelmahdan pystyyn ja kirkaisen riemusta. Mitä
+sinä päivänä sitten tapahtui, en muista. Mutta niinkuin semmoinen yö ja
+semmoinen aamu on minulle koko lapsuuteni.
+
+On kuin senaikuiseen onnentuntuun tullen pääsisin heti kosketukseen
+myöskin kaiken sen onnen kanssa, mitä minulla on elämässäni yleensä ollut
+sinun kanssasi. Niinkuin siellä olisi pohjallinen koko elämäni langan
+kultaisen kerän. Kultaisenko? Ei ole kaikki kultaa, joka kiiltää,
+sanovat, eikä kai ollut silloinkaan, minullekaan. Vaan vaikka se
+olkoonkin valekultaa muille, minulle ei lapsuudessani mikään ollut
+valekultaa. Lapselle kaikki kiiltää ja lapselle kaikki on kultaa,
+kuvittelunsa kultaa. Ja eikö elämä yleensä ole kuvitellen elettyä,
+silloin kun se on kauneimmin eletty, sitä kauniimmin kuta kuvitellummin?
+Taivaan valtakunta on lasten, mutta lasten valtakunta on myös taivas.
+
+
+
+
+Se valtakunta oli pieni ja rajoitettu. Siinä ei alussa ollut muuta kuin
+pihamaa huoneiden ja ulkohuoneiden keskessä, ja puutarha ja pienet pellot
+ja tie rantaan ja toinen metsänrantaan ulkoveräjälle ja siitä suureen
+ulkometsään. Kaikki, mikä tapahtui ulkopuolella, tapahtui toisessa
+maailmassa. Yhteyttä sen kanssa ylläpiti vain se, mikä sieltä näkyi ja
+mitä sieltä kuului. Jotka ajoivat maantiellä tai soutivat järvellä, eivät
+olleet meidän maailmasta, vaan siitä toisesta. Ne olivat vieraita ja minä
+niitä vierastin ja vieroin. Vieras, vihainen härkä puski veräjää, mutta
+ei päässyt. Se mylvi kerran koko kesäisen yön ja ammui vimmatusti, mutta
+minua ei pelottanut vuoteessa isän selän takana. Toisen kerran kävi
+ukkonen, jyrisi ja leimahteli, valaisten isän korkean otsan hänen
+istuessaan ja katsoessaan ikkunaan. Isä on totinen ja pelkää, koska se on
+Jumalan voima, joka käy, ja koska milloin tahansa saattaa samalla tavalla
+jyrähdellen ja leimahdellen tulla maailman loppu. Minä en pelkää, koska
+se on aidan takana ja minä olen isän selän takana. Ei meidän maailma
+lopu, vaikka muu maailma siellä loppuisikin.
+
+Tämä kotoisen turvallisuuden tunne on elämäni ensimäisiä onnen tunteita.
+
+Minulla ei ole mitään tarvetta pyrkiä pois pihamaan puitteista. Kun ensi
+kerran joudun maantielle ja kuulen kärryjen rytinää, juoksen täyttä
+karkua kotiin niinkuin ketunpoika luolaansa. Näen kyllä kaukaa
+kirkontornin ja pappilan keltaisen päädyn ja suuret ikkunat ja valkoiset
+ikkunalaudat, kuulen säännöllisesti soitettavan siellä ruokakelloa, jonka
+mukaan meilläkin tulevat töistä, kiipeänpä aidallekin nähdäkseni
+seipäästä pidellen paremmin, mutta minun ei tee sinne minnekään mieleni.
+Näen samasta paikasta toisenkin talon, vastakkaiselta taholta, Iivaaran
+rinteeltä hyvin kaukaa salojen takaa toiselta puolen järven. Se on
+vieläkin suuremman ja komeamman näköinen. Sillä on ruskea katto ja
+vihreät seinät, mutta ikkunoita ei näy. Minä tiedän, että se on
+metsänkuninkaan Tapion linna, koska Satu-Anni niin sanoi. Muut sanovat,
+että se on vain vanha aho, jonka jyrkkä rinne näyttää seinältä ja
+rusottava kaski katolta. En usko. Se _on_ sen Tapion linna. Uskon kaiken
+siksi, miksi mieleni tekee.
+
+Minulle on ja elää ja haastelee kaikki, niinkuin itse tahdon. Jokainen
+esine elää, jokaisessa on henki. Hieno virpa vingahtaa, vähän paksumpi
+vongahtaa, kun niitä huiskutan, mutta luuta suhahtaa. _Minä_ saan niistä
+ne äänet. Minä annan niiden haastaa niin kauan, etten enää jaksa.
+Keppihän kalahtaa, kun lyön sillä toista keppiä, toinen keppi toisin kuin
+toinen. Keppi suuttuu ja lyö minua peukaloon. Minäkin suutun ja lyön
+takaisin _pahaa_ keppiä. Tynnöristä vastaa toisin, kun siihen puhun, kuin
+jos siihen kuiskaan. Metsä huutaa: "Hoh!", kun minä huudan: "Hoh!"--
+"Hih!", kun minä huudan: "Hih!". Oli siitä niin hauska, olin siitä niin
+onnellinen, että sitä muistaessani yhä vieläkin on siitä hauska ja olen
+siitä onnellinen.
+
+Ei mikään ole siihen aikaan niinkuin se oikein on. Ei mikään ole minulle
+niinkuin muille. Minä aavistelen aikaihmisten puheista, että heillä on
+toisin kuin minulla, etteivät näe sitä mitä minä. He välistä hymähtävät
+minulle, vaikken ymmärrä miksi.
+
+Ilmaantuu tuon tuostakin iso musta lintu pihaan, jolla on punatupsu
+niskassa ja pitkä nokka. Se lentää pitkissä ponnahduksissa, siivet kauan
+supussa, laskeutuu ja nousee, ja sen huuto kuuluu jo kauan, ennenkuin se
+näkyy. Se lentää aitan seinään, pysyy siinä ja takoo sitä niinkuin
+päästäkseen seinästä sisään. Aitan seinästä se menee tallin seinään,
+siitä lahoon koivuun puutarhassa ja kumauttelee sitä. Sitten se lentää
+virran yli ja huutaa mennessään, ja sen huuto kuuluu vielä kauan. Se
+tulee silloin, kun pihalla ei ole muita kuin minä. Minä kuvittelen, että
+se tullessaan ja mennessään viheltelee vain minulle. Kerran käki tulee
+kukkumaan ihan pihakoivuun eikä silloinkaan ole muita kuin minä. Minä
+näen, kuinka sen kurkku pulpahtelee ja pyrstö liikahtelee joka kerta, kun
+se kukahtaa. Sanovat tietävän kuolemaa, kun käki tulee pihaan kukkumaan.
+Minulle on kuolema sitä, että lapsi pääsee taivaaseen. Minun oli
+mieluista ajatella, että se tulee ottamaan minua. Mutta ei kauankaan sen
+jälkeen syntyi minulle pikku sisar.
+
+Miksi tilttaltti niin mukavasti nostanee ja laskenee pyrstöään, kun
+pysähtyy kivelle? En väsy sitä katsomasta ja kummastelemasta ja seuraan
+sen mukana portille asti. Teen itselleni pyrstön kattopäreestä, hyppelen
+kiveltä kivelle ja nostan ja lasken.
+
+Miksi leppälintu, jolla on pesä liiterin nurkkalaudan alla, välistä
+piipittää, niinkuin sillä olisi hätä? Se kuin itkee jotain. Mitä se
+itkee? Miksi tulee sade yöllä, kun se illalla itkee?
+
+Eräänä keväänä ennen jäiden lähtöä laskee parvi suunnattoman suuria
+valkoisia pitkäkaulaisia lintuja sulaan virtaan. Ne uiskentelevat siinä
+edestakaisin ja sukeltavat päänsä ja kaulansa veteen. Minä katselen niitä
+tästä isän kamarin ikkunasta, polvillani tuossa sohvalla, minulla on yskä
+enkä saa mennä ulos. Yhtäkkiä ne kaikki ojentavat kaulansa. Joku ajaa
+sillalla. Sitten ne nousevat siivilleen ja lähtevät lentämään pohjoista
+kohti yli harmaan lumettoman jään.
+
+Sen ajan muistoja ovat kevätillat, jolloin sammakot kurnuttavat, niin
+että metsät ja niityt ja rannat helisevät, ja kuuluu myös puron kohina
+niittylahden pohjasta. Näin yhden niitä lätäkön reunalla navetan takana.
+Sillä oli suuret ulkonevat silmät kuin nälkäisillä sairailla
+kerjäläislapsilla. Sillä oli suuri vatsa ja hintelöt sääret. Minä käännän
+sen kepillä selälleen ja se potkii ja sen vatsa on keltainen. Minun on
+paha olla. Tunnen ehkä ensi kerran elämässäni tunnonvaivoja.
+
+Siihen aikaan oli jonakin vuonna nälkävuosi. Näen suuren muuripadan
+aamusta iltaan asti kiehumassa keittiön hellalla. Siinä on jonkinlaista
+ruskeaa velliä, josta saa kupillisensa jokainen tulija, joita päivät
+päästään käy ulos ja sisään. Keittiön pöydällä on rivinään puukuppeja,
+joiden ääreen pyytäjiä istuu toinen toisensa jälkeen. Syöneet sijoitetaan
+rekeen ja hoidetaan taipalelle. Kun renki palaa viemästä, odottavat häntä
+uudet saatettavat. Katselen heidän tuloaan ja menoaan ruokasalin
+ikkunasta. Pujahdan välistä keittiöönkin. Kerran seisoo sen oven suussa
+vaimo, sylissään iso tyttö, jota pidellessä laihan kantajan selkä on
+surkeasti kenossa ja vinossa. Hän ei voi laskea lastaan maahan, sillä
+sen, nälkäisen ja sairaan, jalat eivät kannata häntä. Tyttö tuijottaa
+suurilla tylsillä silmillään eteensä. Seison hellan kulmassa
+hellanraudassa kiikkuen. Äiti tulee sisään ruokahuoneesta sylissään
+sisareni, jolla on kädessään vasta saamansa voileipä. Vesi kihoo minunkin
+kielelleni, sillä minullakin on nälkä, aina nälkä, vaikka kai saan syödä
+jotakuinkin tarpeekseni. Ovensuussa äitinsä sylissä istuva tyttö ei puhu
+mitään, mutta hänen silmänsä alkavat elää ja palaa. Näen vieläkin sen
+ilmeen. Sisareni aikoo viedä voileivän suuhunsa. Silloin äiti kuiskaa
+jotain hänen korvaansa. Sisareni ojentaa kätensä ovea kohti, äitini astuu
+askeleen ovemma ja kerjäläisvaimo askeleen peremmä. Kun hänen tyttönsä
+näkee, että hänelle ojennetaan voileipää, syöksähtää hän eturuumiillaan
+niin pitkälle kuin pääsee ja on vähällä kaataa äitinsä tempauksellaan,
+tarttuu molemmin käsin voileipään ja avaa suunsa selälleen kuin
+linnunpoikanen, ja samalla katoo voileipä kielen yli kurkkuun, saaden
+aikaan raivoisan läkähtymiskohtauksen, joka päättyy surkeaan
+rykimiseen.... Mutta eihän minun pitänyt näistä tämmöisistä--miten
+lienevät johtuneet mieleeni? Sekaantuiko sinun kuvasi äitini kuvaan?
+
+
+
+
+Seison kerran kesällä laiturilla, jonka alla ja ympärillä jo silloin oli
+se hieno valkea hiekkapohja. Minun ei oikeastaan olisi lupa siihen mennä,
+kun ei ole muita rannassa. Siihen ui syvästä nousten parvi suuria kaloja,
+joilla on punaiset evät. Ne ovat niin kesyjä, että uivat ihan rannalle
+pulikoimaan. Niiden selät nousevat vedestä ja näyttää kuin ne pyrkisivät
+maihin. Ne ovat ehkä niitä Näkin ottamia lapsia. Olen kuullut, että Näkki
+ottaa lapsia, jos lapset menevät luvatta yksin rantaan ja vie ne
+linnaansa ja muuttaa kaloiksi. Yhtäkkiä ne suikaisevat jyrkkäyksen taa ja
+ovat kadonneet. Jos ne menivät viemään sanaa isälleen? Minä juoksen
+kiireesti pois laiturilta.... On ollut semmoinen Kihovauhkonen, joka on
+ihminen, mutta kun tulee järven rannalle, ei lähde kiertämään, vaan
+kulkee pohjaa myöten ja nousee toisella rannalla maihin. Sillä on räpylät
+sormien ja varpaiden välissä. Se on kaikkien kalain tuttu. Se on ollut
+Näkin kultalinnassa ja nähnyt siellä kirkkoveneen pituisen hauen. Se ajaa
+sen selässä, kun on kiire. Minä olen ja elän Kihovauhkosena pitkät
+päivät, sukellan aitan alle ja tulen toiselta puolelta ylös.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Seison yksin törmällä, avopäin ja paljain jaloin, ja katselen alas
+rantaan. On kielletty menemästä yksin, mutta minun tekisi taas kovin
+mieleni sinne, heittämään voileipiä ja munalukkoja. Törmän alla on sauna
+ja sitä vastapäätä korkea, tiuha pisteaita, josta ei pääse yli eikä läpi.
+Saunan edessä on pistekota ja musta muuripata. Kodasta tulee ulos ruskea
+elukka, melkein niin iso kuin meidän vasikka. Mutta ei se ole se, koska
+se juuri äsken oli niityssä. Eikä sillä ole häntääkään. Se kulkee töminän
+kuulumatta hiljaa hypähdellen aitaan asti ja häviää siihen. Yli sen se ei
+voinut mennä eikä myöskään läpi, se vain hävisi siihen. Ehkä se sittenkin
+oli vain vasikka. Seison siinä ja mietin sitä. Närhi rääkäisee aidan
+takana. Nyt se mahtoi nähdä sen. Se rääkäisee aina silloin, kun näkee
+jonkun.... Menisinkö kertomaan, että meidän saunasta tuli vieras hännätön
+vasikka ja meni aitaan ja hävisi siihen? Ne eivät ehkä uskoisi. Mutta
+kuta enemmän luulen muiden epäilevän, sitä varmempi olen itse. Kenenkähän
+lienee ollut vasikka ja mitähän sillä mahtoi olla tekemistä meidän
+saunassa? Ja kuinka se pääsi aidan läpi? Olipahan kenen tahansa, se pääsi
+vain. Se olisi päässyt, vaikka olisi ollut aikalehmä. Minä tiedän nyt
+jotain, jota muut eivät tiedä ja pidän sen omana tietonani. Se on
+ensimmäinen suuri salaisuuteni, jonka olen säilyttänyt tähän päivään
+asti.... En menekään sillä kertaa rantaan, vaikka piiat menevät ja
+minäkin voisin mennä. Miksi? En tiedä. Menen mieluummin yksin leikkimään
+hiekkalaatikkoon isän kamarin ikkunan alle.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hiekkalaatikossa, auringossa, lämpimän seinän kupeessa--kaivamassa,
+peittämässä, rakentamassa ja hajoittamassa ... uuneja, taloja, tarhoja,
+koko ajan hyräilemässä omatekoista säveltä ... toverina pikkusisar, joka
+ei vielä osaa muuta kuin istua ja nauraa ja kaivaa hiekkaa lapiolla miten
+sattuu; jättää sen ja tunkee hiekkaa suuhunsa ja silmiinsä ja alkaa itkeä
+... minä siivoan hänen nenäänsä, pikkuraukan, sitten äiti tulee ja ottaa
+hänet....
+
+Muistatko, kuinka me kerran avonaisesta ikkunasta ulos nojautuen
+katselimme samanlaista kohtausta samassa paikassa, ja sinä puristit
+liikutuksesta ja onnesta kättäni ja suutelit minua poskeen? Sinä elät
+täällä, sinä elät ja te kaikki. Muistoni sulavat yhteen, toisen ajan ja
+toisen.
+
+Mutta missäs nyt olinkaan?
+
+On ilta, meidät lapset on laitettu vuoteeseen, suureen yhteiseen pesään,
+niinkuin linnunpoikaset emon untuviin. Hän on pannut meidät peitteen alle
+ja vetänyt sen reunoistaan kiinteäksi kahden puolen. Me seuraamme aina
+äidin kaikkia iltatoimia hänen liikkuessaan huoneessa. Vasta sitten, kun
+hän on poistunut tai istuutunut iltaompeluksensa ääreen tai laskeutunut
+levolle ja käskenyt meidän painamaan silmämme kiinni, me teemme niin ja
+antaumme unen valtaan. Nyt hän aikoo vielä viimeksi laskea uutimen alas,
+ettei aamuaurinko noustessaan pistäisi silmään.... Silloin hän pysähtyy
+ja jää katsomaan ulos. Sitten hän katsoo meihin ja hymyilee, laskee vielä
+vähän uudinta, hitaasti ja varovasti, mutta ei laskekaan ihan alas asti.
+--"Äiti, mitä siellä on?"--"Ei ole mitään, painakaa vain silmänne kiinni."
+Mutta siellä on jotain, koska hän yhä katsoo sinne ja hymyilee meille.--
+"Äiti, sano, mitä siellä on?"--"Tulkaahan sitten katsomaan, mutta tulkaa
+hyvin hiljaa." Meitä pelmahtaa valkoinen poikue polvilleen sohvalle. En
+ensin näe muuta kuin puutarhan, porkkanapenkit ja retiisipenkit ja
+pinattilavan ja ruoholyökkipenkit ja karviaismarjapensaat ja meidän
+lasten hernepenkit ja äidin omat hernepenkit, joista ei saa ottaa
+luvatta.--"Tuossa, tuossa hernepenkin päässä", kuiskaa äiti.--"Ai!"--
+"Pitää olla hiljaa, ettei se pelästy." Siinä on minun nimikkopenkkini
+päässä pieni köyryselkä ruskea elukka, joka napertelee pienellä, hyvin
+nopeasti veputtavalla turvallaan herneen helpeitä, maistaen yhtä,
+maistaen toista. Sitten sen selkä oikiaa, ja takajalat venyvät hirveän
+pitkiksi ja se siirtyy toiseen penkkiin, syö taas ja kuukkii
+reunimmaiseen penkkiin ihan ikkunan alle.--"Äiti, onko se kissa?" kysyy
+pikku sisar.--"Hss, ei ole kuin pupu." Se ei näe meitä. Minä tahtoisin
+hetipaikalla saada sen omakseni, minä näen sen jo omanani, minä saan
+leikkiä sen kanssa niinkuin pikku kissan kanssa, minä otan sen syliini ja
+syötän sitä omasta hernepenkistäni. Aion juuri pyytää äidiltä, että
+saisin mennä ottamaan sen kiinni, kun pikku sisar kopauttaa ikkunaan. Se
+siellä kapsahtaa takajaloilleen istumaan, pitkät korvat pystyssä ja
+etujalat hassusti lerpallaan. Me rummutamme kaikki ikkunaan ja meiltä
+pääsee hillitön nauru ja riemuhuuto. Se loikkaa pitkän laukan poikki
+porkkanapenkkien ja retiisipenkkien ja pinattipenkkien ja yli
+karviaismarjapensaiden törmän alle saunaan päin. Sillä ei ollut häntää
+kuin pieni töpöhäntä.
+
+Äiti vetää uutimen alas ja komentaa heti nukkumaan ja käskee painamaan
+silmät kiinni. Minä painan ne kiinni siksi aikaa, kun äiti on huoneessa,
+mutta kun hän on mennyt, minä valvon kauan ja mietin. Minun hännätön
+vasikkani taisi ollakin tämä pupu.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Seuraavana päivänä minä odotan sitä saunapolun päässä. Se ei tule.
+Illalla, kun äiti laskee uudinta, odotan, että hän taas kutsuu katsomaan.
+Hän rämäyttää uutimen alas ja menee, kehoitettuaan meitä heti sulkemaan
+silmämme. Hiivin vuoteesta, kiipeän sohvalle ja raotan uudinta. Ei se ole
+siellä. Äiti vain kuukkii porkkanapenkissä ja kitkee. Miksi äiti menikään
+sinne, tulisi pois pian ja panisi hänkin nukkumaan, johan kaikki muutkin
+ihmiset nukkuvat! Vihdoin äiti tuleekin ja nukkuu heti. Minä nousen vielä
+kerran ja raotan taas uudinta. Ei se ole siellä nytkään. Ei se mahda
+tulla enää milloinkaan. Sataa tuhuttaa ja tuulee. On autiota ja ikävää.
+Onko se pelästynyt ja pahastunut? Luuliko se, ettemme sallineet sen olla
+siinä ja hätistimme sen siksi pois? Olisi se saanut syödä minun
+hernepenkistäni kuinka paljon tahansa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Huomenna heti herättyäni pyydän päästä etsimään pupua aidan takaa. Pienet
+veljet ja sisaret pyytävät päästä mukaan. Äiti antaa luvan, mutta tulee
+itse aidan taa pitämään silmällä. Minä alan kutsua pupua kuin kissaa ja
+kaikki muut tekevät samoin. Mutta kuinka sitä puputankin, se ei tule.
+Äiti sanoo, että pitää liikkua aivan hiljaa ja etsiä näreiden juurilta.
+Jos joku näkee sen, ei saa kirkaista, vaan pitää pysähtyä ja peräytyä ja
+tulla sanomaan toisille hiljaa. Me hiivimme sammalikossa varpaisillamme,
+hipristellen niinkuin sokkosilla, hajaannumme, tarkastamme joka pensaan.
+Luulemme näkevämme vähä väliä pupun, mutta se ei olekaan se, se on
+milloin kivi, milloin kanto, milloin ei mikään. Silloin äiti sanoo, että
+joku rupeisi pupuksi ja toiset sitä etsimään. Pikku sisko saa ruveta. Me
+vähän loittonemme ja hän saa sillaikaa mennä piiloon.--"Nyt saa tulla",
+huutaa äiti. Me etsimme taas.--"Ole hiljaa, pupu", varottaa äiti. Pikku
+sisar on vähän aikaa hiljaa. Sitten se alkaa parkua täyttä kurkkua. Se
+oli kyyristynyt ihan muurahaispesän viereen. Se ei sano, mikä sitä
+vaivaa, vaan huutaa äitiä. Minä retuutan sen äidin luo ja äiti nostaa sen
+aidalle ja alkaa tarkastaa. Sillä on muurahaisia koltin alla. Se herkeää
+parkumasta vasta, kun äiti sitä suutelee ja taputtelee sitä purtua
+paikkaa....
+
+       *       *       *       *       *
+
+Toisena päivänä menen yksin leikkimään pupua ja rupean itse itselleni
+pupuksi. Piiloudun näreen juureen ja kuukin siitä toisen näreen juureen.
+Närhi näkee minut ja rääkäisee, toinen närhi vastaa. Ne seuraavat minua
+puusta puuhun aitaan asti. Kiipeän piha-aituuseen, hiivin saunan taitse
+ja törmää ylös puutarhaan. Syön, veputtelen siellä herneenpalkoja. Äiti
+tulee.--"Saahan pupu syödä äidinkin penkistä?"--"Syököön nyt sitten."
+Minä panen toiset rummuttamaan ikkunaan, että pelästyisin. Ne tekevät
+niin ja minä loikkaan nelinkontan porkkanapenkkien ja retiisipenkkien ja
+portlaakkapenkkien yli. Äiti vaatii, että minun täytyy pysyä käytävillä.
+--"Mutta eihän oikeakaan pupu?"--"Vaikka kohta!"--Pikku sisar rummuttaa
+eräänä päivänä ruudun rikki. Se ei saa siitä vitsaa, kun on niin pieni;
+mutta pupusilla olo päättyy siihen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+On ikävä, ei tiedä, mihin ryhtyä, tuulee kylmästi ja on kylmä, vaikka
+aurinko paistaakin, ei mikään maita, voileipä putoo monta kertaa alaspäin
+hiekkaan--en ymmärrä, miksi sen aina pitää pudota alaspäin--ei ole
+toveria, ei tee mieli leikkiä yksin hiekassa, ei viitsi aina ratsastaa
+keppihevosenkaan selässä. Enkä keksi muuta kuin heittäytyä selälleni
+aitovarrelle. Taivaalla liitelee ja laatelee kaksi suurta lintua, ne
+laskee ja nousee siipeä liikauttamatta, välistä ne on niin korkealla,
+että niitä tuskin näkee. Viimein ne katoo kokonaan. Semmoisina päivinä
+ärtyy tekemään pahaa, huudattaa siskoja, tekee kaikenlaista kiusaa,
+sorkkii kepillä porsaita karsinaan ja saa nuhteita. Tulee mielihaluja,
+joita ei saa tyydytetyksi. Tahtoisin päästä suureen kuuseen, joka kasvaa
+portin pielessä, vaan en näe keinoa miten sinne kiivetä. Siellä sanotaan
+olevan oravan pesä ja rastaan pesä ja latvasta näkyy Jortaninkallio ja
+koko järvi ja kirkonsalmi ja haudankaivaja ongella Koiraniemessä. Se on
+liian paksu reisittäväksi eikähän ulotu kädet edes sen ympäri. Alimmat
+oksat ovat niin ylhäällä, etten pääse aidan päältäkään. Hypätessäni
+aidalta alas satutan ison varpaani kiveen ja täytyy panna vesikääre. Kun
+olen parkunut paruttavani ja lakkaa pakottamasta, on kyllä se pieni
+hauskuus, että varpaassa on kääre ja saa nilkuttaa kantapäällään ja että
+kaikki kysyvät: "Kah, mikä on sattunut varpaaseen?" Mutta päivä on
+kuitenkin menetetty eikä tiedä huomisestakaan. Menen maata ilottomasti ja
+yöllä potkii veli peitteen alla. Muistan täntapaisen päivän siitä, mikä
+sitä seurasi.
+
+Kun aamulla saan silmäni auki, on vuoteeni vieressä kukkapöytä. Pöytä on
+katettu valkoisella, lattiaan asti ulottuvalla liinalla. Sen etupuolelle
+on kiinnitetty kiehkuroita harakanvarpaista. Sen keskellä on maljakossa
+ruiskukkia ja maljakon ympärillä on seppele kissan käpälistä. Siinä on
+lakeritanko ja rintasokeria ja kaksi piparkakkupupua ja muitakin
+piparkakkuja.--"Voi herttanen aika!" (Meidät on opetettu sanomaan: "Voi
+herttanen", ettemme sanoisi: "Voi herranen" ja turhaanlausuisi Hänen
+nimeään). Pikku siskot seisovat malttamattomina pöydän ympärillä. Niiden
+täytyy saada maistaa ja ne saavatkin. Äiti panee kuitenkin minulle
+pussistaan yhtä monta piparkakkua sijaan. Lapset ovat yhä levottomia,
+vaikka ovat saaneet suunsa täyteen. Ne hypähtelevät ja pyörähtelevät ja
+niillä näyttää olevan jotain mielessään.--"Äiti, sano sille jo!"--"Mitä,
+mitä?"--"Panehan nyt ensin housut päällesi." Sitten hän sukii tukkani ja
+sanoo viimein:--"Jos nyt sitten menisit talliin."
+
+Lapset kirmaisevat ulos, kaataen toisiaan mennessään ja ehtivät ennen
+minua tallin ovelle, sillä varvas on vielä hellä. Sen oven alipuoli on
+kiinni, yläpuoli on auki. Siitä kurkottaen näen pilttuun nurkassa
+haavanoksia.--"Menehän lähemmä." Menen lähemmä, mutta en näe vielä
+mitään.--"Katsohan tarkemmin." Pieni pupu kyyröttää nurkassa, korvat
+supussa selän päällä. Riemuhuuto! Minä olen saanut elävän pupun
+syntymäpäivälahjaksi.--"Katsohan tarkemmin!" Riemu remahtaa kaikista
+suista, sillä siellä on toinenkin samanlainen. Minä olen saanut kaksi
+elävää pupua syntymäpäiväkseni.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Meni koko se kesä niiden hoitamiseen, haavanoksien hankkimiseen,
+karvakortteiden keräämiseen. Ne ovat ensin arkoja, kyyröttävät nurkassa
+eivätkä uskalla tulla ottamaan, ennenkuin olemme kiivenneet yläsillalle
+ja sieltä tirkistämme lattian raoista. Sitten ne vähitellen kesyttyvät ja
+uskaltavat ottaa maasta, vaikka me olemmekin sisällä vähän matkan päässä.
+Lopulta ne ottavat kädestäkin ja kun minä päiväkaudet katson, kuinka
+niiden huulet veputtavat, niin alkavat omatkin huuleni veputtaa, ja
+minulle nauretaan, että ne veputtavat yöllä nukkuessanikin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Se oli se ikimuistoinen pupukesä ja kaikki sen muut muistot ja elämykset
+häipyvät näihin.
+
+Sitten kävi niin, että toisen vei kissa ja toinen loikkasi ulos ullakon
+ikkunasta, jonne ne oli viety tallista pois hevosen tieltä. Suru ei
+päässyt tunkeumaan kovinkaan syvälle, sillä satoi ensimäisen lumen ja
+lumipallosilla olo ja lumilinnojen rakentelu antoi yllin kyllä muuta
+ajattelemista.
+
+Lapsuuteni muistot ja mielialat ja elämykset ovat kuin heilimoivia
+tähkäpäitä, joista niitä koskettaessa pölähtää pois ne helpeet, joihin
+hieno jauho on kiinnittynyt. Tahtoisin verhota lapsuuteni sen omaan
+ruumiinmukaiseen harsohuntuun. Olen kömpelösorminen maaräätäli, joka saa
+aikaan vain huonosti istuvan pitkähihaisen kotelon. Lapsuus on
+kotelostaan vapautunut perho, se pitäisi saada keijukaisena tanssimaan,
+mutta tämä minun lapseni tallustelee tässä kuin isän raskaissa, suurissa
+saappaissa. Pelkkä kosketuskin, pelkkä mainitseminen, riittää kuitenkin
+itselleni, pysyttämään itseäni sen ajan onnen tunteessa ja siksi minä
+omiksi iloikseni jatkan. Loihtikoot muut esiin omansa.
+
+Sanon tässä vielä kerran, että maailma oli minulle vain ihmeitä täynnä ja
+että kaikkein tavallisimpienkin tapahtumien takana oli jotain, jota jäin
+ihmettelemään ja kysymään ja josta olisi tahtonut tietää enemmän. Kaikki
+uusi minua jännitti, ei vain siksi, että se oli uutta, vaan että siinä
+vielä oli jotain muutakin. Sellaisena salaperäisenä on maailma minulle
+oikeastaan aina pysynyt. Silloin en tietystikään koettanutkaan sen
+ihmeellisyyksiä selittää. Lapsi aavistelee kyllä, mutta tietää tuskin sen
+tekevänsä. En ole koko elämässäni päässyt kauemma kuin lapsi, joka
+todetessaan ihailee ja ihmettelee, pyrkimättäkään sen pitemmälle ja
+syvemmälle. Olen ollut mielestäni kaikkein selvimmillä silloin, kun
+maailma on ollut minulle vain ihana, lumottu metsä, jossa aina vain
+aukee uusia ihanuuksia ja tulee vastaan yllätyksiä, kaikkein
+tavallisimmissakin. Odotan joka tien käänteessä metsänneitoa tai jotakin
+semmoista ilmestystä. Ja se tulee aina toisessa tai toisessa muodossa.
+Enkä sitä koskaan hämmästy. Sinäkin tulit minua vastaan niinkuin
+lumotussa metsässä. En ymmärtänyt sinua enemmän kuin muutakaan, en
+kyennyt mitenkään selittämään tuloasi, ainoastaan lumouduin ja
+huumauduin, ja saakoon se minulle yhä edelleenkin riittää. _Luulin_
+lopultakin saaneeni selityksen sinusta, sinä olit kaiken elämäni huippu,
+edemmäksi sinua en ole kyennyt näkemään enkä mielestäni tarvinnutkaan.
+Mutta sinussa oli niin paljon ihmettä kuin kaikessa muussa yhteensä.
+Miksi viehätit, mikä sinussa viehätti, sitä en saanut selville enkä
+koettanutkaan enkä enää koeta. Kuta enemmän sinua muistelen, sitä
+ihmeellisempi olet.
+
+Ihmeellisintä sinussa oli, että olit jo ennenkuin olitkaan. Sinulla oli
+minussa edeltäjäsi, huutavan äänet, jotka tuloasi valmistivat. Tunne
+sinuun, johonkin sinunlaiseen, oli minussa, ennenkuin itse olit. Löydän
+ne, edeltäjäsi, aikaisimmasta lapsuudestani, ainakin luulen nyt
+löytäväni. Rakastin niitä, koska niissä oli kussakin jotain, mitä sinussa
+sitten kaikin. Ne pitivät minua sylissään, niiden kanssa leikin, ne
+kertoivat minulle satuja, minä viihdyin niiden kanssa, haastoin heille
+huoliani, ikävöin heitä enkä olisi hennonut heistä koskaan erota. Ne
+muistuvat juuri mieleeni toinen toisensa jälkeen.
+
+
+
+
+Muistathan Taaton tädin?
+
+Pidit hänestä paljon ja vielä enemmän hän sinusta. Retkemme hänen
+luokseen, hänen pieneen taloonsa, jossa hän isännöi ja emännöi yksin, oli
+ensimmäinen retkemme kahden kesken. Jotta se kestäisi kauemmin, ajoimme
+käyden melkein koko matkan. Kesäinen tie kulki viileitä metsiä, pihkalle
+tuoksahtelevia petäjiköitä, tyynten lampien rantoja, ahoisia maita,
+siinsi vaaroja ja häämöitti aukeita, etäisiä ulapoita. Hevonen pysähtyy
+lepäämään ja saa levätä, kunnes itse, taakseen katsoen ja kuin
+kummastellen, taas lähtee liikkeelle. Ratas milloin helisee kovalla
+kangastiellä, milloin sihisee pehmoisessa hiekassa.
+
+Ja päivän painuessa iltaan tullaan pieneen vanhaan, valkoiseksi rapattuun
+taloon lehdon sisässä lammen rannalla, jossa valkomyssyinen vanha neiti
+sulkee meidät syliinsä, nauraen ja itkien ilosta. Hän nauroi aina,
+itkiessäänkin, pelkästä ilosta ja nautinnosta saada nauraa.
+
+Sinä muistat hänet, kun hän syleiltyään meitä löi kätensä yhteen ja
+huudahti: "Kylläpä te, lapset, olette kaunis pari! Kylläpä sinulla on
+hienon- ja hyvännäköinen morsian, mistä hänet lienetkin löytänyt!" Eihän
+sitä kenenkään olisi tarvinnut minulle sanoa, mutta minun oli kuitenkin
+mieluista sitä kuulla.--"Voi teitä herttaisia lapsia, että tulitte!
+Ettekä kirjoittaneet sanaakaan! Olkaa onnelliset, olkaa onnelliset!" Ja
+sitten hän vuoron itki, vuoron nauroi ja nimitti meitä alinomaa
+lapsikseen. Osasit olla niin kauniisti hänen kanssaan, puhella hänen
+asioistaan ja huolistaan, joita hänelläkin oli: rengit laiskottelivat,
+naapurit syöttivät lehmillään hänen niittynsä, varastivat kaloja hänen
+katiskoistaan. Tuotit niinä päivinä hänelle sanomatonta iloa, autoit
+häntä hänen vastalauseistaan huolimatta ruuan laitossa. Rakastin sinua
+siitä jos mahdollista vielä enemmän. Hän makuutti meitä untuvilla kuin
+lintuemo poikasiaan, toistamistaan toistellen: "Te olette nyt minun
+lapsiani, teidän pitää antaa minun kuvitella, että olette minun, minun
+vain nämä päivät." Kautta elämän patoutunut äidinrakkauden tarve purkihe
+hänessä silloin meihin niinkuin ennen minuun.
+
+Olin rakastanut häntä aivan pienestä, niin kauan kuin muistan. Rakastin
+häntä varsinkin siksi, että hän oli iloinen ja nauroi. Äiti ja hänen
+sisarensa eivät olleet iloluontoisia, nauroivat vain harvoin, kun
+välttämättä täytyi, kun eivät voineet sitä mitenkään pidättää. Silloin he
+purskahtivat kuin pakosta, hytkyivät, koettivat kaikin tavoin vastustaa,
+saivat kuin kouristuksen, se näytti tekevän kipeää, kunnes sen vihdoinkin
+voittivat kuin vaikean kohtauksen ja huokasivat lopuksi ja pyyhkivät
+vedet silmistään ja olivat taas hirveän totisia. Tädistä hersyi nauru
+kuin puro pulppuavasta lähteestä.
+
+Hän kävi meillä pari kertaa vuodessa ja tuli aina yllättäen. Minulla on
+hänestä tavallisin muisto, että herään pimeänä talviaamuna, kun tuli jo
+roihuaa ja räiskää takassa ja kuulen kuiskuttelevaa puhelua. Hän istuu ja
+juo kahvia isän ja äidin kanssa. Karkaan paitasillani vuoteesta,
+kirkaisen, heittäyn suin päin avautuvaan syliin ja puristaun siihen
+pehmeätä rintaa vasten ja tunnen poskessani silkkiä pehmoisesta,
+korkeasta povesta. Tempaan esille hänen kultakellonsa, joka on aivan
+erikoisen pieni ja soma, jonka naputus tuskin kuuluu, saan itse avata sen
+ja katsoa sen sisään, sen ihmeelliseen sykkivään elämään. Saan sormia sen
+kultakäätyä ja kulettaa edestakaisin sen nappulata. Hänellä on paljon
+muuta näytettävää, on medaljonki, jossa on sen mammavainajan hiuksia, on
+korvarenkaat, joita saa sormia, kunnes hän huutaa: "Koskee, koskee!"--ja
+on itkevinään, vaikkei koskisikaan. Hänen taskuistaan saa ottaa kaikki,
+mitä niissä on, ja niistä löytyy joka päivä aina uusia karamelleja ja
+mitä kaikkea. Vaikka niitä kuinka usein tyhjentäisi, on niissä vähän ajan
+päästä aina jotain uutta. Hän suutelee, jota äiti ei koskaan tee, eikä
+äidillä ole aikaa leikkiä minun kanssani, kun aina täytyy hoitaa
+pienempiä ja hommata. Hän kuuntelee tarkkaavasti kaikkea, mitä hänelle
+haastan pupuista ja Näkin kaloista ja Kihovauhkosesta ja mustista
+linnuista ja muista, joista ei osaa haastaa kenellekään muulle, ja hän
+nauraa, kun häntä kutittaa kaulaan tai kainalon alle. Hän kiikuttaa
+polvellaan ja laulaa: "Riia riia rankka, hesten heeter lankka, näär vi
+kom till hennes koor, vaar teer inken hemma, para en kammal kumma, ok
+tvoo smoo huntar unter penken vast me kulenken, somssaa, somssaa:
+hauvavauva vauvvaa--" ja silloin se on purevinaan rintaan ja härisevinään
+ja minä puren ja härisen vastaan ja me olemme molemmat menehtyä
+nauruumme.
+
+Hän lähtee yhtä salaperäisesti, kuin on tullutkin. Kun herään jonain
+aamuna, ei häntä enää ole. Hän on niin helläsydäminen, että hänen olisi
+vaikea olla, jos täytyisi kuulla lasten itkevän jälkeensä. Ja jotta ne
+eivät itkisi hänen kuulemattakaan--niinkuin eivät sitten itkekään--hän
+jättää jäähyväistuomisikseen parhaat antimensa: milloin omenia, milloin
+viikunoita, milloin marmelaateja, joita ei koskaan muuten saa.
+
+Hän oli ensimäinen rakkauteni, sillä en luule, että on suurtakaan eroa
+rakkaudella, olipa se mitä lajia tahansa, kun se kerran on sitä oikeinta,
+sitä parasta. Rakastin häntä siksi, että hän rakasti minua, ja rakastin
+sinua siksi, että sinä rakastit minua.
+
+Toinen rakkauteni oli punainen tyttö pappilan rannassa.
+
+
+
+
+Naapurin poika oli tuonut kaupaksi onkikalojaan, suuria ahvenia, särkiä
+ja säyneitäkin. Jännityksestä jäykkänä minä kysyn:--Mistä olet saanut
+nämä kalat?--Vähän mahtavoiden hän vastaa:--Koiraniemestä.--Maaltako vai
+veneestä?--Suupieltään venäyttäen hän vastaa:--Veneestä minä ongin.
+
+Minä sain onkia ainoastaan maista jaloin omasta rannasta tai enintään
+kahlata niin pitkälle, kuin pääsin polvia myöten veteen. Pyykkilaiturin
+päässä olisi ollut hyvä paikka, mutta siihen en saanut mennä, sillä siitä
+alkoi jyrkkäys, jonka takana oli kuolema ja vaani se Näkki. Veneestäkin
+olin joskus saanut onkia. Mutta sitten oli kerran sattunut se hirmuinen
+häpeä, että veneessä hypellessäni sen kokka oli irtautunut maasta ja vene
+alkanut ajautua ulos selälle ja olisi kai mennytkin sitä menoaan ja
+vienyt minut mennessään, jollei äiti, parkunan kuultuaan, olisi syössyt
+puutarhasta rantaan ja suin päin vaate päällä veteen ja saanut kokasta
+kiinni. Mistä seurasi ankara, vitsan uhalla annettu kielto olla sen
+jälkeen ollenkaan menemättä veneeseen, jollei kokka ole lujasti maissa
+kiinni ja tuuli maihin tai piiat pesemässä pyykkiä rannassa.
+
+Kielto oli olemassa jo kolmatta kesää, mutta siitä huolimatta minä olin
+oppinut sekä soutamaan että pohjasta työntelemään--matalalla vedellä
+sisäpuolella kaislikon--äidin äänettömällä suostumuksella hänen itsensä
+pitäessä salaisesti silmällä puutarhasta. Mutta väljemmille vesille,
+ulkopuolelle kaislikon en ollut mennyt enkä halunnutkaan mennä, sillä
+vaikka kielto tavallaan olikin käytännössä kumottu, oli se kuitenkin
+olemassa ja saattoi milloin tahansa astua uudelleen voimaan kaislikon
+sisäpuolellakin.
+
+Mutta nyt oli Pekka ollut Koiraniemessä asti ja saanut nuo suuret ahvenet
+ja säyneet, eikä se ollut paljoakaan suurempi poika kuin minä, pikemmin
+kooltaan pienempi, vaikka vähän vanhempi. Ja osasinhan minäkin jo kulkea
+veneellä sekä meloen ja soutaen että pohjasta työntäen.
+
+En tiedä itsekään, mitä minussa oli tapahtunut, en, kuinka olin tullut
+siihen, mistä itseni tapasin: veneestä kaukana ulkopuolella kaislikon,
+melomassa lahden poikki saarta kohti, joka oli virran niskassa, matkalla
+Koiraniemeen, joka oli virran alla. Päätös oli nähtävästi tapahtunut
+silmänräpäyksessä niinkuin koiranpenikan, joka käppyrässä maaten yhtäkkiä
+kuulee sisäisen äänen haukahtavan hänelle jotakin, kutsuvan jonnekin,
+kavahtaa pystyyn ja livistää tiehensä taakseen katsomatta, mistään
+välittämättä ja mitään kutsua kuulematta, vaikka sen kuulisikin. Kiisin
+kuin veitsellä viiltäen rantaan. En tiedä, näkikö minut kukaan, kun
+lähdin, ja huusiko kukaan jälkeeni, mutta vaikka olisivat huutaneetkin,
+en luultavasti olisi mistään välittänyt, vaan karannut käsistä. Tuli mitä
+tuli jälestäpäin, minun täytyi saada suorittaa suurteko, onkia veneestä,
+saada suuri ahven Koiraniemen kainalosta, laskea virta ja nousta se omin
+voimin, niinkuin Pekka oli tehnyt.
+
+Olin laskenut tämän virran usein ennenkin, mutta en yksinäni, vaan isän
+ollessa perässä ja minä hänen polviensa välissä: olin solahtanut sillan
+alitse, jonka arkkujen välissä vesi loklatti kummasti ja äänet kumahtivat
+kuin kellarin holvissa ja airot täytyi vetää kiireesti sisään. Tuli
+vastaan aina toinen toistaan kummempaa kummaa: Virrantalon nuottakota ja
+sen kahden puolen saman talon risupadot, joista keväällä kudun aikana
+saatiin vitsamerroista mahdottomasti särkiä, sitten vanhan sodanaikuisen
+sillan vedenalaisen arkun jäännös, jonka päälle piti varoa ajamasta
+täydellä veneellä; sitten suuri riippukoivu, jonka alta hauki otti
+uistinta, kun sattui syönnilleen, ja oli kerran ottanut haudankaivajan
+uistimeen niin mahdottoman suuri Kihovauhkosen venkale, ettei pysynyt
+veneessä; sitten poukama ja niitty ja niityllä Ryhälän lato perällään ja
+suu vinossa, ja kun kierrettiin sakeata haapaa kasvava niemenkärki, niin
+näkyi Koiraniemi ja sen suuri käyrä petäjä, johon aina kytkivät
+tukkilautan, mistä Virrantalon ahne isäntä nylki rumat rahat
+lauttamiehiltä. Niemen kainalossa oli rytö, mahdottoman suuri veteen
+juuriltaan kaatunut kuusi, jossa kellonsoittaja pyhäaamuinakin onki eikä
+ahneissaan malttanut lähteä pois, ennenkuin näki papin veneen tulevan.
+
+Vuolas virta on alkanut viedä venettäni ja topakasti meloen minä lisään
+sen vauhtia. Valkopäinen virstapatsas sillan korvassa kuin kurkottaa
+kaulaansa paremmin nähdäkseen, kuka sieltä tulee. Ja silta köyristää
+selkäänsä, ihmetellen ja ihaellen, että onpas poika uskaltanut lähteä
+yksin virran vietäväksi. Arkkujen mustat aukot ammottavat suurempina ja
+vähän kuin uhaten ja pelotellen: uskallatko tulla? Minä uskallan, minä
+väännän vettä taapäin melalla. Pikku koira vikittää siltaa pitkin ja
+pysähtyy ja pistää kuononsa kaiteiden väliin ja vikisee ja heiluttaa
+häntäänsä. Ka, meidän Penni! "Penni se! Penni se! Hyppää!" Se ulvoo ja
+pyrkii mukaan, mutta ei uskalla hypätä alas ja rientää rannalle. Virta
+kantaa veneen arkkuun, laita rusahtaa--mutta rusahtakoon! Joku ajaa
+sillan yli, kaviot kopsaa ja koko silta nytkyy, ja rapisee hiekkaa veteen
+ja veneeseen. Sillan alitse tultuani näen, että se onkin vain pikku
+poika, ei sen suurempi kuin minä. Se heiluttaa ohjasperiään ja hosaisee
+hevostaan ja huutaa minulle mennessään: hei! johon minäkin huudan: hei!
+niinkuin pitää ja räiskäytän melalla vettä korkealle ilmaan. Meitä on
+kaksi Mänttälän poikaa, toinen sillalla, toinen sillan alla, toinen
+hevosella, toinen veneellä. Veneen vauhti kiihtyy, virta vyöryy yhä
+suurenevina häränsilminä. Vanhan sotasillan kohdalla näkyy pohja ja
+seisomaan nousten minä survaisen siitä veneelle uutta vauhtia. Jään
+seisomaan perään ja vipuan melalla veneen laidasta.... Nuottakota siinä
+katsoa mollottaa ... päivää, nuottakota!... Penni laukkaa rantaa, niin
+että korkea heinikko lakoilee sen kohdalla. Nähdäkseen minut paremmin,
+missä minä menen, se pomppaa korkealle ilmaan. Penni se! Koiraniemessä
+minä otan sinut veneeseen, tule sinne! Isä saa heti huomenna ostaa
+minulle uistimen, niin minä ensi kerralla otan tuosta riippukoivun alta
+sen suuren hauvin, joka pääsi haudankaivajalta.... Rannan puut katsovat
+kummastellen, että kuka siinä menee semmoista vauhtia. Keskellä virtaa on
+suvanto ja sen poukama ja siellä on lumpeita ja loistaa hauvinkukkia.
+Lato lahden pohjassa niityllä töllöttää suu auki ja vielä enemmän
+perällään kuin ennen. Otanpa tuosta lumpeita ja hauvinkukkia pikku
+siskolle, joka niitä aina pyytää tuomaan. Ollappa se nyt itse tuossa
+kokassa ottamassa, niin olisi sillä hauska. Ei tiedä sisar, ei tiedä
+kukaan, missä tämä poika menee. Eivät tietäisi tulla ottamaan, vaikka
+meloisin maailman laitaan.
+
+Vene kelluu kaislikkorinnassa, missä akanvirta sitä pidättää. Kuuluu
+hyrskettä ja polsketta. Joku tulee jostain. Tuleeko joku minua hakemaan?
+Ajetaanko minua takaa? Niemen nenäitse pohkaisee vene vihaista vauhtia.
+Se tulee melkein kohona. Kokassa on iso koira. Mies seisoo perässä ja
+sauvoo pohjasta ja vene hypähtelee ja hyrskähtelee. Kokka vaahtoaa ja
+suuri laine lakoilee kahden puolen venettä. Se tulee ihan minua kohti.
+Aikooko se tulla ottamaan? Muistan lähteneeni luvatta. Lyykähdän
+voimatonna perätuhdolle ja mela putoo veteen. Sitä sorkkiessani on vene
+tullut ihan kohdalle. Sehän onkin Salomo, tuttu mies. Sillä on rykelmä
+verkkoja veneessä ja kokassa pyssy. Se meneekin kalaan ja vesilintuun. Ei
+se mene kotiin kantelemaan. Se on hyvä mies, kaikkien meidän lasten
+ystävä, kun on meillä töissä. Se auttaa minut aina suureen kuuseen
+olkapäiltään. Mahdottoman väkevä mies, kantaa yksin rakennushirren
+selässään ja jaksaa kiikuttaa minua kämmenellään suoralla kädellä. Se
+aina muhoilee, nytkin se sieltä muhoilee.--"Hei!" huudan minä.--"Heipä
+hei!" vastaa Salomo.--Nyt se jo menee siellä kaukana. Sen koira höristää
+korviaan Pennille toisella rannalla. Penni seisoo veden rajassa ja
+haukkuu ja lähtee sitten rantaa pitkin Salomon veneen jälkeen. Meidän
+Penni on Salomon Hallin pentuja.
+
+Kampean veneen takaisin keskivirtaan, ja siitä näkyy jo Koiraniemi ja
+kuusirytö sen kainalossa ja käyrä paksu petäjä niemen nenässä. Mutta
+matalan niemen yli siintää leveä kirkonsalmi ja sen rannalla iso pappila
+ja pappilan takana kirkko. Aina kun siihen tulin, silloin ja joka kerta
+sen jälkeen lapsena, nuorena ja vielä vanhempanakin, pidätti ihmetyksestä
+hetkeksi henkeäni, niinkuin olisin katsellut maailmaa korkealta mäeltä.
+Sinne teki mieli, mutta ei uskaltanut. Pappila on rantaan viettävällä
+rinteellä korkeiden koivujen ja haapain keskessä. Se on suuri ja komea,
+taitekattoinen ja keltaiseksi maalattu ja laudoilla vuorattu, ja
+valkoiset ikkunalaudat. En ole siellä koskaan käynyt, ainoastaan soutanut
+ohi. En huomaakaan, kun olen jo ajautunut ohi onkimapaikan. Ka, eihän
+minulla olekaan onkea mukana. Vene saa liukua sivu Koiraniemenkin, minä
+istun perässä selkäkenossa ja mela kainalossa ja uitan sikaa, antaen
+virran viedä. Salmi suurenee, virta laimenee, vene kantautuu ohi pappilan
+uimahuoneen ja pysähtyy tyynen salmen keskelle pappilan laiturin
+kohdalle.
+
+Pappilassa ovat salin ikkunat auki ja sieltä kuuluu pianonsoittoa ja
+kaunista laulua. Rouvasväkeä koreissa vaatteissa käyskentelee herrain
+kanssa käsikkäin puutarhassa. Siellä on vieraita. Niiden pikkupojat ovat
+pallosilla maantiellä aittojen edessä. Minun tekisi usein mieleni mennä
+sinne niittyjä myöten ja haan läpi katsomaan aidan raosta, sillä siellä
+on kesy kurkikin, joka koikkii pihamaalla, mutta en saa, sillä ne ovat
+suruttomia ja me olemme heränneiden ihmisten lapsia.
+
+Pihasta juoksee rantaan avopäinen, ihan punaiseen puettu tyttö. Sillä on
+toisessa kädessä ongenvapa ja toisessa matotuohinen. Se juoksee laiturin
+päähän, heittää onkensa veteen ja seisoo sitten kauan aikaa liikkumatonna
+ja tuijottaa eteensä. En ole koskaan nähnyt kokonaan punaiseen puettua
+tyttöä, ainoastaan yhden semmoiseen huiviin kirkossa. Äiti ei mennyt
+siihen penkkiin, vaan istui toiseen ja sanoi, ettei saa katsoa taakseen.
+Vaan täti meni. Kenen lienee se tyttö, pappilassa ei tietääkseni ole
+yhtään senkokoista eikä mustatukkaista tyttöä. Se kuvastuu kokonaan
+veteen, siinä on kaksi samanlaista punaista tyttöä. Nyt se riipaisee
+siimaa ja väläyttää salakan vedestä. Se juoksuttaa sen maihin ja tulee
+pian takaisin laiturin päähän, ja kumartuu ottamaan matosta tuohisesta.
+Sen tukka on vain yhdestä kohti niskasta kiinni sidottuna punaisella
+nauhalla, se putoo monta kertaa sen silmille ja se heittää sen päänsä
+heitolla olan yli. Taas se saa salakan, mutta se lentää laiturin viereen
+ja pääsee. Silloin se sanoo: ash! Voi herttanen, kuinka se on soma! Kyllä
+kai se pääsisi taivaaseen, jos kuolisi, vaikka sillä onkin punainen hame.
+Koskapa tätikin sanoi siitä kirkon punahuivisesta tytöstä, että olkoon
+lapset puetut kuinka suruttomasti tahansa, eivät ne joudu hukkaan, vaan
+niiden vanhemmat.... Nyt se taas sai salakan!
+
+Ja minä istun siinä, kuinka kauan istunenkin, ja katselen punaista
+mustatukkaista tyttöä, mela yhä kainalossa, vaikkei vene liikahdakaan. Se
+ei ole minusta tietävinäänkään, ei katso kertaakaan muuanne kuin
+onkeensa. Seisoo ihan liikkumatonna, välistä vain pyyhkäisten itikan
+otsaltaan.
+
+Pihasta tulee sen lihava mammalyllerö ja pysähtyy laiturin päähän.
+
+"Etkö jo tule pois?"
+
+"En minä vielä."
+
+"Aurinkokin laskee ja alkaa tulla kylmä."
+
+Mutta tyttö vain seisoo yhä ja onkii ja saa taas kalan.
+
+"Kuka se on tuo poika? kysyy sen mamma."
+
+"Kuka poika?"
+
+"Tuo, joka istuu tuolla veneessä lakittomin päin."
+
+Tyttö ei vastaa.
+
+"Kenenkä sinä olet poika?" kysyy sen mamma nyt suoraan minulta.
+
+Kuin pahanteosta pakoon hypähtäen minä sysään liikkeelle veneen, joka
+istuessani ja katsellessani punaista tyttöä on kääntynyt kotiin päin,
+sillä on alkanut käydä iltatuulen viri salmea pitkin. Melon yhä tiukemmin
+ja vasta Koiraniemen kohdalla katson jälelleni. Siinä se vielä onkii,
+mutta sen mamma on alkanut lylleröitellä pihaan. Nyt se ottaa matoastian
+ja kerää kalat ja juoksee jälestä. Nyt sitä ei enää näy. Pappilan
+ruokakello soittaa väkeä syömään.
+
+Penni on tullut Koiraniemeen ja vikisee siitä veneeseen. Otan sen ja
+panen pois melan ja otan airon ja alan työnnellä läheltä rantaa pohjasta,
+niinkuin Salomo. Minullakin on koira kokassa ja minunkin veneeni kokka
+kohisee ja laine lakoilee kahden puolen. Minä ajattelen koko ajan, että
+jos olisi punainen tyttö tuossa rannalla, niin näkisi. Virran nousu käy
+minusta vielä helpommin kuin lasku. On kuin olisi minulla moninkertaiset
+voimat, niinkuin olisin kohta aikamies. Saan veneen menemään suoraan,
+niinkuin tahdon, eikä se nyt hipaisekaan sillan arkun seinään, vaan
+solahtaa yhtä vauhtia sen alitse. En ajattele sitä, että sauvon,
+ajattelen vain sitä, että punainen tyttö näkee, kuinka minä sauvon. Hei
+virstapatsas, punaruumis, valkohattu! Minut on vallannut sanomaton
+mielihyvän ja hyvänolon tunne ja illan viileys hivelee ohimoita ja
+tunnen, että otsatukka leiskahtaa joka kerta, kun kumarrun eteenpäin ja
+ponnistan.
+
+Kun tulen kotiin, kysyy äiti, missä olen ollut. Sanon olleeni vain vähän
+ongella eikä äiti kysy missä.
+
+Palasin usein Koiraniemen kainaloon odottamaan punaista tyttöä. Istuin ja
+ongin rytökuusen kupeella ja sain paljon isoja ahvenia ja särkiä ja
+säyneitäkin, mutta en koskaan enää nähnyt punaista tyttöä. En saanut
+tietää, kuka hän oli ollut ja mikä hänen nimensä, enkä uskaltanut
+keneltäkään kysyä. En tiedä, enkö uskaltanut siksi, että hän oli tyttö,
+vaiko siksi, että hän oli punainen. Punainen oli meillä syntiä. Minä
+kuitenkin ajattelin häntä koko kesän, varsinkin pantuani maata ja
+luettuani iltarukouksen. En lukenut sitä enää ääneen yhdessä muiden
+lasten kanssa, vaan luin sen yksin ja hiljaa, ettei kukaan kuulisi.
+Pyysin joka ilta salaa Jeesukselta, että hän antaisi punaisen tytön tulla
+huomenna ongelle. Pyysin siihen aikaan kaikkea Jeesukselta, sitäkin, että
+hän munittaisi aapiskukolla minulle sokeripalan lehtien väliin. Mutta
+vaikka se tyttö ei tullutkaan, oli minun kuitenkin suloista kaivata häntä
+tulemaan pappilan laiturin päähän, heittämään hopeista, välkähtelevää
+salakkaa korkealle ilmaan. Unhotin hänet mielestäni vasta sitten, kun isä
+laittoi minulle jousipyssyn.
+
+
+
+
+Kai olin jo joitain vuosia vanhempi. Vuosia en muista, ainoastaan
+tapaukset.
+
+Meidän musta ruuna seisoo rappujen edessä, valjastettuna uusien Turun
+kiessien eteen. On kirkas, lämmin paiste. Sen karva kiiltää ja valjaiden
+soljet ja pislait välkkävät ja istuinten häkkien puolapuut ovat sileät ja
+lämpimät. Istun takaistuimella lähinnä nuoremman veljen kanssa. Minulla
+on uusi koltti, uudet housut ja uusi lakki, jossa on oikea nahkalippa.
+Hypistelen sitä toisella kädellä, samalla kun toisella pitelen
+etuistuimen kaiteesta, etten retkahtaisi selälleni, jos ruuna
+nyhtäiseisi, kun paarmat ja kärpäset puree. Pikkuveli puristaa kaiteesta
+kahdella kädellä. Se jo kerran pyllähti maahan, kun ruuna riipaisi. Isä
+istuu etuistuimella, suitset kädessä. Äiti vielä viipyy. Sen on ensin
+pitänyt imettää ja nukuttaa kaikkein pienin ja viedä vähän suuremmat
+puutarhaan huoneiden taa poimimaan viinimarjoja, etteivät näkisi ja
+rupeisi itkemään, kun me lähdemme. Malttakoothan mielensä, kyllä tulee
+vielä heidänkin vuoronsa. Mikä sinne koko joukolla niinkuin mikäkin
+mustalaispartti, eikähän semmoinen joukko mahtuisi kiesseihinkään, eikä
+ruuna jaksaisi vetääkään mäkisellä matkalla.
+
+"Eikö se jo ala joutua?" kiirehtii isä.
+
+Samassa äiti tuleekin, käy vielä toimittamassa jotain ja nousee sitten
+viimein isän viereen.
+
+"Minä menen avaamaan porttia!"
+
+"Et sinä pääse alas."
+
+Mutta minä pääsen alas ja saan portin auki ja kiinnikin, ja keikautan
+itseni takaisin ylös ja olen aika miestä mielestäni ja hoidan koko matkan
+pikku veljeä pitämällä kättä hänen selkänsä takana.
+
+Olemme matkalla Vänninmäkeen, Repolaan, jossa meidän lehmät ovat
+kesälaitumella. Se on siellä jossain sydänmaan kylässä, jonne on hyvin
+mäkinen maantie ja suuria soita mäkien välissä. Niiden väet ovat meidän
+parhaita ystäviä. Ne tuovat meille kirkossa käydessään keltaista paksua
+piimää ja marjoja ja ohralettuja. Niillä on myös hyvin keltaista paksua
+voita.
+
+Alkumatka on vielä tuttua. Jortanin kalliolle asti, jossa on oltu
+mustikassa. Siitä lähtee ison kiven kohdalta polku metsään. Nytkin sieltä
+tulee lapsia mustikasta, suut, posket ja sormet sinisinä. Tytöt niiaavat
+meille, minullekin, minä nyökäytän heille päätä niinkuin isä.
+
+On kauhean paljon mäkiä, jyrkkiä ja pitkiä. Isä nousee aina mäen alla
+kävelemään ja minä myöskin.--"Istuisit kärryissä, eikö sinua väsytä?"--
+"Ei väsytä". Ruuna vetää mutkitellen. Minä ihmettelen sitä siksi, että
+silloinhan sille tulee pitempi matka. Isä selittää syytä siihen, vaikka
+minä en ymmärrä, mutta tottapahan ruuna sen tietää, koska niin tekee.
+Miksi lienee tie mäen kohdalla leveämpi kuin muualla?
+
+Tie laskee Holpanlahden rantaan. Isä ajaa veteen ja antaa ruunan juoda.
+Hyvin pieniä kaloja viilettää vedessä rattaiden välissä. Kaukana siintää
+suuri järven selkä ja sen yli näkyy Iivaara, jossa nyt ei olekaan enää
+Tapion linnaa.
+
+Eräässä louhikossa tien vieressä on punaisia kiviä. Äiti sanoo, että
+niistä saa sinistä väriä. Toisessa paikassa on metsä kahden puolen tietä
+palanut mustaksi, rahtimiehet ovat sytyttäneet, ovat nekin huolettomia,
+kun jättävät tulen kuivaan sammaleen. On hirveän pitkä, suora tie
+rannattoman suon halki. Siinä tuntuu viileämmältä ja tuoksuu väkevälle.
+Äiti tahtoisi panna villahuivin meidän hartioille, mutta ei meillä ole
+ollenkaan kylmä.
+
+Se mäki, joka näkyy suon takaa, ei ole vielä Vänninmäki, vaan
+Ryhälänmäki.--"Milloin tullaan perille?"--Isä ei sano sanovansa,
+sittenpähän näet. Ruuna lorottaa joka mäen alla, vaikkei olisikaan
+lorottamista--soh!
+
+"Isä, saanko minä nyt ajaa?"
+
+Isä antaa minulle ohjasperät, mutta pitää myöskin itse ylempää kiinni. Se
+sillä aina kiusaa.
+
+"Isä ei saa pitää."
+
+Isä antaa ohjakset kokonaan minulle ja panee sillaikaa piippuun. Minä
+hoputan ja saan ruunan vähän juoksemaankin. Tulee vastaan rahtimies,
+jolla on suuri parkkikuorma. Minä saan sivuutetuksi sen omin avuin,
+vaikkei rahtimies ollenkaan käännä.--"Ne ovat semmoisia junkkareita!"--
+"So, so", sanoo äiti, "kuinka sinä niin?" Tie yhä nousee, minä saan yhä
+ajaa, koska osaan. Tulee taloja ja peltoja ja tuulimyllyjä, kokonainen
+kylä.
+
+"Isän pitää sanoa, milloin minun pitää kääntää Repolaan."
+
+"Joka tahtoo olla ohjaksissa, sen pitää itsensä myös tietää, mihin ajaa."
+
+Minä kuitenkin ajan, vaikken tiedä. Luotan siihen, että isä kuitenkin
+sanoo. Ruuna kääntyy erääseen taloon. Minä käännän sen pois. Joku ukko
+seisoo portinpielessä ja portti on auki.--"Sivuko se nuori mies aikoikin
+ajaa?" Sehän on Repolan isäntä. Isä ottaa ohjakset ja ruuna riipaisee
+juosten pihaan.
+
+Vai tämä nyt sitten on se Repola! Olen ensi kertaa näin kaukana kylässä.
+Minut valtaa hillitön uteliaisuus nähdä kaikki, mitä täällä on. Täällä ei
+ole mikään niinkuin meillä. Tämä on korkealla mäellä eikä missään ole
+järveä eikä rantaa. Kah, niillä on viisi aittaa rinnakkain rivissä,
+toinen toistaan pienempää. Kah, niiden välissä on sola, takana kasvaa
+tuomikko--siinä sitten olisi mainio olla piilosilla. Kah, tallin oven
+päälle on naulattu suuri lintu, siivet levälleen ja jalat hajalleen.
+Kurki! Isäntä on riisunut ruunan ja menee juottamaan sitä niittynotkoon.
+Minä menen perässä.
+
+Siellä on suuri, syvä lähde ja sen vesi on niin kirkasta, että näkee
+pohjaan asti. Siitä lähtee maanalainen puro, joka vie lampiin ja lampi
+laskee jokeen ja joki järveen. Siinä voisi olla kalojakin, onko siinä
+kaloja? Onhan siinä kaloja. Mitä kaloja?--"Ruutanoita."--"Minkälaisia
+kaloja ne on, saako niitä ongella?"--"Elä mene liian lähelle, sen reunat
+saattavat pettää. Solahdat maan sisään." Minä ajattelen: jos olisin
+Kihovauhkonen, hyppäisin lähteeseen ja harrisin maan alitse meidän
+järveen. Sammal sihisee ja painuu allani ja minun sydänalaani vihlaisee
+somasti, kun hyppään pois.
+
+Isäntä vie ruunan talliin ja niittää sille heiniä. Siellä on pieni varsa
+emänsä kanssa samassa karsinassa. Se pistää turpansa ulos ja minä
+uskallan silittää sen ylähuulta, joka on siloinen ja suloinen kuin Taaton
+tädin sametinsilkkinen ompelutyyny. Se imee emäänsä, ensin toista nisää
+ja sitten toista. Minkätähden se niitä muuttaa? Isäntä sanoo, että
+toisessa on syömistä, toisessa juomista.
+
+Tupatiellä juoksee pikku koiranpentu vastaan, haukkua räiskäyttää ensin
+ja tulee sitten pyörimään jaloissa. Minä tempaan sen syliini.--"Saanko
+minä sen?"--"Saahan sen."--Nyt se on minun koira. Sen nimi on Otti. Se
+potkaisekse sylistäni ja ryntää pirttiin, minä jälestä. Siellä on pankon
+alla kolpperossa vasu, jonne se juoksee. Siinä on toinenkin aivan
+samanlainen. Sen nimi on Anti. Ne ovat niin yhdennäköisiä ja
+yhdenkokoisia, etten tiedä, mikä on Otti ja mikä Anti. Pikku poika tulee
+karsinasta ja selittää, että sen tietää siitä, että Otti on urosa ja Anti
+imisä. En tiedä, kuinka sen sittenkään tietää. Poika selittää. Ahaa! Sen
+pojan nimi on Taavetti. Sillä on housuja kannattamassa nahkainen solkivyö
+niinkuin aikamiehillä ja vyöstä riippuu tuppi. Sillä ei ole milloinkaan
+ollut puupuukkoa. Saisivat ne jo antaa minullekin oikean puukon.
+
+Tupa on kauhean suuri, täällä vasta voisi tavattomasti telmiä. Hirveän
+isolle uunille vie portaat yhdestä ainoasta hirrestä, johon on koverrettu
+astuimet. Uunin kupeella on luukku, josta mennään lattian alle. Tupa on
+täynnä ihmeellisiä asioita. Vanha ukko istuu penkillä ja palmikoi
+tuohia.--"Mikä siitä tulee?"--"Konttihan tästä olisi tulevinaan, ei
+tiedä, tuleeko." Minä seison ja katson, kuinka hän näppärästi pistelee
+pitkiä tuohiliuskoja toistensa alle.--"Vieras on hyvä ja istuu", sanoo
+ukko. Minä istun ja hän alkaa puhutella minua kuin vertaistaan:--
+"Kuuluuko sitä mitä vieraalle?" Minä tiedän, että silloin pitää vastata:
+--"Ei tuota mitään kiireelle kerrottavaa, mitä vain teille."--"Ei tuota
+meillekään mitään erinäistä, on ollut vain hyvät heinäilmat."--"On
+meilläkin ollut hyvät heinäilmat."--"Tänä aamuna tuo vähän sataa ramautti
+karjankynteen."--Olin aivan erikoisesti mielissäni siitä, että hän näin
+kohteli minua kuin aikamiestä ja istuuduin hänen viereensä penkille,
+vaikka olisi tehnyt mieleni lähteä telmimään Taavetin kanssa ja kiivetä
+uunille ja mennä katsomaan koiranpenikoita. Hän keskeytti hetkeksi työnsä
+ja alkoi kaivaa piippuaan rassilla, joka riippui kukkarossa, minkä hän
+oli vetänyt esiin housunkauluksen alta. Hän tyhjensi sen kouraansa, kääri
+neulanauhan kukkaron suun ympärille ja moksautti, päätään taapäin
+keikauttaen, piipunperät poskeensa. Sitten hän, mulauttaen minulle
+silmiään, ruiskautti hampaittensa välitse pitkän mustan märän kauas
+keskelle tuvan lattiaa. Minä teen vaistomaisesti saman, mutta se päättyy
+vain sihaukseen.--"Pitää painaa kieli hampaita vastaan ja ponnauttaa
+kurkkulaellaan, niin se lentää. Ähäh, jopahan lensi paremmin!"
+
+On ilmaantunut kaksi pientä tyttöä meidän eteemme, molemmilla sormet
+suussa.--"Kah, ettekö te älyä, sydänmaan kollot, pistää kättä kirkonkylän
+nuorelle herralle." Tytöt sysäävät silloin kättä ja niiaavat minulle kuin
+aikaihmiselle.
+
+Silloin aukeaa tuvan ovi ja eteisestä tulee tyttö kahvia kantaen. Joku
+toinen on avannut hänelle oven ja hän tulee keikuttaen tarjotinta
+ylhäällä päänsä päällä. Hänellä on ristikkäinen hame ja ristikkäinen
+lyhyt nuttu ja valkoinen esiliina. Hänellä on keltainen tukka, keskeä
+jakauksella, ja pitkä palmikko. Hän tulee minua kohti, tarjotin yhä
+ylhäällä. Sitten hän laskee sen minun eteeni ja katsoo minua hymyillen
+suoraan silmiin. Hänellä on punaiset posket ja poskissa kuopat.--"Olkaa
+hyvä ja ottakaa kahvia." En ole vielä koskaan ottanut itse kahvia; aina
+kun ovat kylässä tarjonneet, on äiti pannut sokerit ja kermat sekaan ja
+lautaselle vehnäset ja asettanut kupin eteeni pöydälle. Mutta kyllä minä
+osaan yhtä hyvin itsekin, ensin sokerin ja sitten kerman ja sitten
+vehnäsen.--"Panee enemmän sokeria sekaan", sanoo tyttö. Minä panen kaksi
+palasta. "Panee vielä, kun ovat niin pieniä." Panen kolme ja otan sitten
+vehnäspalan.--"Ottakaa toistakin sorttia." Kun olen tehnyt senkin ja
+huomannut, että se käy hyvin, nostaa heiskauttaa hän taas tarjottimen
+päänsä tasalle ja menee keikutellen ulos, ja joku toinen painaa oven
+hänen jälkeensä kiinni. Minulle on tuotu kahvia erikoisesti tupaan ja
+sitä varten on avattu ovia! Tytöt ja Taavetti seisovat ja töllöttävät
+minuun. Pitäisiköhän minun antaa niille vehnäsestäni? Mutta minä olen jo
+ahtanut sitä poskeni pullolleen ja harpin kiireesti kahvia, vaikka se
+polttaa niin, että sitä läikähtää koltilleni ja tahtoo vääntää suuta
+itkuun ja vesi kihoo silmään.
+
+Taas tulee tyttö samalla tavalla tuomaan toista kuppia. Minä tiedän, että
+toinen kuppi aina ensin aiotaan ottaa ilman leipää ja että sokeri pannaan
+sekaan vasta, kun siihen kehoitetaan. Hän kehoittaakin ja istuu viereeni
+odottamaan ja antaa lapsille kullekin sokeripalasen ja piparikakun.
+
+Vasta kun hän on lähtenyt, muistan, että enhän olekaan kiittänyt, ja
+juoksen hänen jälkeensä. Minussa on herännyt vastustamaton halu saada
+olla hänen kanssaan. Hän tulee minua vastaan toisesta tuvasta, kädessä
+suuri kivikuppi ja toisessa myöskin kivikuppi. Seuraan hänen mukanaan.
+Hän menee saunakotaan. Siellä on suuri muuripata, tyhjänä tulella.--"Tule
+vain, tule vain", kehoittaa hän minua. Hän alkaa paistaa otralettuja,
+nostaa kauhalla kupista lettuvelliä ja läväyttää sen padan pohjaan, jossa
+se kärähtää ja lemahtaa hyvälle nenään. Sitten hän kääntää sen ja paistaa
+toisen puolen ja antaa sen minulle. Se on hyvää, vaikka vähän polttaa.
+Hän katsoo minuun, nauraa vähän uutta paistaessaan ja minä nauran myös.
+Minun pitää vain syödä niin paljon kuin jaksan, mutta enhän minä enää
+jaksa. Itse hän ei syö, kokoo vain näppärästi kasaa korkeammaksi, lettua
+letun päälle. Pian on toinen kuppi tyhjä ja toinen kuppi kukkuranaan. Hän
+panee tyhjän kupin kumolleen täyden päälle ja antaa minulle kapustan ja
+me viemme ne yhdessä.
+
+Minä juoksen hänen jälessään joka paikkaan. Hän menee aittaansa, siihen
+kaikkein pienimpään, se on ihan hänen omituinen omansa. Se on kuin
+leikkihuone. Hänellä on siellä hyvin pieni vuode nurkassa. Hän ei makaa
+siinä kenenkään kanssa, Taavetti vain makaa yläsillalla. Orsilla riippuu
+hänen vaatteitaan ja monet ihan uudet kengät, uudet pieksut, uudet ruojut
+ja uudet lipokkaat, ja sukkia ja sukkanauhoja, ja sen ukki on tehnyt
+sille virsut, jotka sopivat minunkin jalkaani. Äitinsä on kutonut ja
+ommellut sen vaatteet, mutta se on itse neulonut sukkansa ja kutonut
+sukkanauhat. Hän ottaa orrelta paitain välistä hajuheinäpalmikon ja
+pistää sen nenän alle ja käskee haistamaan. Se tuoksuu ihmeen hyvälle.--
+Tunsin sen tuoksun sitten aina, kun hän muistui mieleeni. Sinäkin sitten
+aina keräsit sitä samaa tuoksuheinää liinavaatteittesi väliin--ja sait
+sen mukaasi viimeiselle retkellesi.
+
+"Mikä tuo on?"
+
+"Kannel--soitanko?" Hän näppäilee sitä ja hyrähtää lauluun. Sen silmät
+katsovat silloin jonnekin kauas aitan ovesta ulos minun ohitseni. Se
+kuuluu minusta hyvin kauniilta.
+
+Meistä tulee yhä paremmat tutut. Hänen nimensä on Johanna.--"Lähdetäänkö
+marjaan?"--Me juoksemme maantien poikki tuulimyllymäen taa aholle
+hakaan. Siellä paistaa päivä niin lämpimästi, että kivet polttaa jalkaan.
+Johanna johdattaa marikosta marikkoon, kutsuu luokseen, kun löytää uuden,
+ja antaa minun aina poimia parhaat. Hän kaataa omasta tuohisestaan minun
+tuohiseeni eikä auta, vaikka panisin kuinka vastaan.--"Tokihan, tokihan!"
+Pian ovat tuohiset täynnä mansikoita ja vattuja ja on seassa muutamia
+mustikoitakin. Ne tulevat ensin pohjapeittoon, sitten melkein puolilleen,
+sitten enemmilleen kuin puolilleen, sitten piripintaan, sitten
+kukkuralleen.--"Nyt poimitaan suuhun." Minä poimin joka marjan suoraan
+suuhuni, hän kouraansa. En löydä enää.--"Tulehan tänne!... Suu auki,
+silmät kiinni!" Hän nakkaa suuni täyteen marjoja ja lähtee kirmaisemaan
+pois. Saavutan hänet vasta tuulimyllyn alla.
+
+Hän istuu siellä kivellä ja siivoaa marjojaan. "Etpä saanut minua
+kiinni."--"Nytpäs sain!"--ja läiskäytän häntä selkään.--"Etpäs saanut!"
+ja hän heiskahtaa pois, ja kiertää myllyä ja kun olen saamaisillani hänet
+kiinni, hypähtää hän rappusille ja aikoo mennä myllyyn, mutta ovi on
+lukossa ja hän pujahtaa kaiteen alitse myllyn hännälle ja istuutuu siihen
+kahareisin. Minä teen samoin. Hivuttaun eteenpäin, hän vetäytyy selkä
+edellä saman verran pois. En saisi häntä kiinni, vaikka hänet
+tavottaisinkin, hän ei pitele käsillään, puristaa vain jaloillaan, mutta
+minä en uskalla irtauttaa käsiäni. Siirrytään, siirrytään, hännän päässä
+minä hänet otan, hän ei uskalla hypätä alas. Mutta hän uskaltaa ja seisoo
+jo maassa kivellä kädet ojona minua kohti. Minä putoan hänen syliinsä, me
+kaadumme molemmat ja minulta paukahtaa otsa kiveen.--"Koskiko sinuun,
+nätti poika?"--"Ei koskenut"--vaikka koski.--"Anna, kun puhallan."--Hän
+puhaltaa otsaani, jossa on jo kuhmu ja painaa sitä esiliinallaan. En
+itke, en vaikka, vaan nauran ja käyn kiinni ja sanon: "Sainpas kiinni!",
+johon hän sanoo: "Saitpas."
+
+Ja sitten hän pyörii myllynä kantapäillään, kädet siipinä, hame kellona
+hulmuten, ja minä myös, ja me pyörimme niin kauan, että kaadumme.
+
+Ja sitten me olemme pallosilla pihamaalla ja se päivä menee kuin ryöppy,
+kunnes hänen äitinsä huutaa hänet lehmitarhaan ripsumaan. Me ripsumme
+yhdessä, toinen toisella puolen lehmän. Sitten Johanna lypsää oman
+nimikkolehmänsä ja minä ripsun.
+
+Isä ja äiti ja pikkuveli ja isäntä tulevat ristiäisistä toisesta talosta
+ja isäntä taluttaa ruunan tallista ja alkaa valjastaa. Äiti huutaa minua
+tulemaan.--"Elä mene, jää tänne", kuiskaa Johanna lehmän alta. Minä
+nakkaan ripsuni pois ja juoksen sanomaan, että tahdon jäädä tänne iäksi
+päiväksi. Kaikki nauravat ja isä nostaa minut takaistuimelle pikkuveljen
+viereen.--"Jäi se Otti ottamatta", sanoo isäntä porttia avatessaan, mutta
+ruuna riuhtaisee menemään. Minulla on niin paha mieli, etten osaa edes
+itkeä. En saanut heittää hyvästiäkään. On täysi työ pysytellessäni
+kiinni, kun ruuna karkaa täyttä vauhtia alamäessä. Kun se viimein
+hiljentää vauhtiaan vastamäessä, sanoo äiti kietoessaan harsohuivia
+ympärilleni iltakylmässä:--"Olisiko sinun kovin mielesi tehnyt sitä
+koiranpenikkaa? Tuodaan sitten toissa kertana." Sitten hän sanoo isälle:
+--"Kovin siisti ja korea tyttö se Johanna." Jos hyppäisin alas, niin
+etteivät näkisi ja karkaisin metsään ja sitten juoksisin sieltä sinne!
+Mutta isä ajaa kovasti illan viileässä. Tuulee vastaan milloin kylmää
+ilmaa notkopaikoissa, milloin lemahtaa lämpimämpää kovemmilla mailla.
+
+En muista, miten tultiin kotiin. Minulla oli vielä maata pannessani niin
+ikävä, että rintaan koski.
+
+Odotin, että Johanna tulee pian meillä käymään kirkossa käydessään ja tuo
+silloin sen koiranpenikankin. Hän tulikin, ei kuitenkaan sinä kesänä,
+vaan jonain toisena; mutta hän ujosteli minua ja minä ujostelin häntä.
+Emme osanneet täällä meillä olla eikä leikkiä sunnuntaiaamuna. Minulla ei
+ollut mitään näyttämistä hänelle. Hän meni kirkkoon ja sieltä suoraan
+kotiinsa. Mutta se ei ollut se muisto, joka hänestä minulle jäi, minulle
+jäi hänestä ainaisena miellyttävänä suloisena muistona jotain siistiä,
+reipasta, ystävällistä ja hellää, joka oli sanonut minua nätiksi pojaksi,
+joka oli puhaltanut otsaan ja kuiskannut lehmän takaa, etten menisi, vaan
+jäisin--ja olisin jäänytkin, jos ei minua olisi temmattu pois,
+ehtimättäni heittää edes hyvästiäni.
+
+
+
+
+Herään eräänä aamuna siihen suloiseen tunteeseen, että on tekeillä jotain
+erikoista, mutta en heti saa selville mitä. Missä olen? En ole
+tavallisessa vuoteessani isän selän takana. Olen huoneessa, jossa ei ole
+ikkunaa. On kuin tuikkaisi tähtiä, mutta jostain hyvin läheltä. Nenääni
+tuoksahtaa lampaan villan haju. Nyt muistan: olen aitassa nahkasten alla.
+Samassa muistan kaiken muunkin ja pöllähdän pelästyksissäni ylös. Olenko
+nukkunut liian kauan, onko myöhästytty?--"Nouskaa, nouskaa! On
+lähdettävä heti!"--Ovi aukeaa.--"Ei ole vielä mitään kiirettä, vielä te
+ehditte." On pieni pettymys, että täti sittenkin on noussut, vaikka oli
+sovittu, ettei kukaan nouse herättämään. Mutta hänellä on aitan
+rappusilla kahvit ja maidot ja voipullat. Ja jospa nyt täti nousikin,
+kunhan eivät muut. Kaikki ne nukkuvat vielä, niinkuin oli sovittu ja
+päätetty, lehmätkin tarhassaan. On vielä puolihämärä, en ole koskaan
+ollut ylhäällä ennen auringonnousua. On vähän kylmä ja raput ovat märät.
+
+On niin mukavaa, että äiti vielä nukkuu, uutimet alhaalla, vaikka lapset
+ovat ylhäällä. Olisi mukava mennä naputtamaan ikkunaan. Mutta me liikumme
+hiljaa, varpaillamme. Ei saa puhua kovaa, hss! Juomme ääneti kahvia ja
+silmät tuntuvat jotenkuten suuremmilta ja kuin pyrkisivät yhä vielä
+suuremmiksi. Siinä on seinää vasten ongenvapani ja jokaisen meidän pieni
+eväskonttimme. Ne ovat kasteesta märät, mutta hiekka niiden alla on kuiva
+ja valkea.
+
+Me olemme lähdössä koko päivän retkelle Suurelle suolle lakkaan. Se on
+maantien takana ja monen mäen takana, mutta kyllä me sinne osaamme. On
+siellä oltu ennenkin aikaihmisten kanssa. Siellä on lampi suon laidassa,
+josta saa kaloja, minulla on ongenvapa, muilla vain tuohiset, pikkulapset
+saavat poimia lakkoja, sillaikaa kuin minä ensin ongin ja sitten paistan
+nauriita, joita sieltä saa meidän halmeesta. Näin on aikoja sitten
+tarkkaan tuumittu ja päätetty.
+
+Me lähdemme hirmuisen totisina, peräkkäin, kontit selässä ja
+marjatuohiset hattuna päässä, niinkuin marjamiehillä on tapana. Tie vie
+navetan taitse haan läpi notkoon. Metsän sisus on hämärä, puista rapisee
+kastetta ja kumahtelee tuohisiin, oksain välit ovat täynnä hämähäkin
+verkkoja. Notkossa on usvaa, niin ettei näy suohauta eikä liinaliko,
+vaikka ne ovat ihan tien vieressä. Siitä puhaltaa tavi ilmaan ja lentää
+meidän ylitse ränkättäen järvelle päin. Me hätkähdämme juoksemaan ja
+juoksemme yhtä menoa rinteen ylös, jolloin leipäkannikat kolahtelevat
+konteissa. Yhtäkkiä on vastassa ulkoaidan veräjä, niin tukeva ja
+juhlallinen ja ankara--koska sen läpi ei ole ennen saatu mennä yksin--
+että tuskin uskallan pudottaa alas veräjäpuun. Samassa kuuluu kotoapäin
+rykimistä ja kolahtelemista ja minä pujahdan pian läpi, niinkuin
+ehtiäkseni jotain piiloon. Ollaan ulkometsässä, korkeassa harvassa
+hongikossa. Täällä naapurin vihainen härkä aina mylvii. Vaikka minä
+tiedän, että se ei nyt ole täällä, vaan sydänmaalla laitumella eikä sitä
+siis tarvitse pelätä, niin minä pelkään sitä kuitenkin ja tunnen sen
+pohkeissani. Tekisi mieleni juosta, mutta minä en juokse. Järvellä
+ränkättää taas se tavi. Tie nousemistaan nousee ja tullaan sille
+korkealle harjulle, josta näkyisi kirkko ja pappila ja Koiraniemi ja
+meidän talon katot ja koko maailma, jos ei olisi niin sakea usva. Suurta
+suota ei näkyisi, sillä se on vielä korkeamman harjun takana.
+
+Laskeutaan alas ja töksähdetään yhtäkkiä maantiehen. Se menee jonnekin
+hyvin kauas Kajaaniin, jossa on talvella markkinat. Kuuluu kärryjen
+kolinaa. Emme ehtisi enää maantien yli, ennenkuin se tulisi törmää
+laskien kohdalle ja näkisi ja turmelisi marjaonnen. Pysähdymme
+näreikköön. Se on isä, joka tulee pitäjältä. Se ei huomaa, ei tiedä, että
+me olemme tässä. "Papp--!"--"Hss!" Se ei kuullut, se menee! Me sitten
+kiireesti maantien yli. Pikkusisar kaatuu ojaan ja aikoo purskahtaa
+itkuun, mutta ei purskahdakaan, kun me puhdistamme sen vaatteet ja
+irvistelemme sille, niin että se viimein nauraa ja me nauramme kaikki. On
+kuin olisi oltu kauhean kauan matkalla. Koti on jossain hyvin kaukana
+missä lie.
+
+On noustava hyvin jyrkkä kivikkotörmä, sakea näreikkö ensin, sitten
+lepikko, sitten koivikko. Kun päästään harjun laelle sen suuren kiven
+luo, näkyy siitä jo vähän suurta suota häämöittäen metsän läpi. Toinenkin
+rinne on alussa niin jyrkkä, että on tartuttava vesoihin kiinni. Sitten
+se ei enää ole niin jyrkkä. Me lennämme suin päin suon reunaan ja
+nakkaamme tuohisemme eteemme maahan huutaen kaikki yhteen ääneen:
+"Kipperin kapperin marjoja täyteen! Sinun tuohisesi kumolleen, minun
+kohdalleen!"
+
+Silloin kuuluu mahdoton parahdus, ensin yksi, sitten toinen, muuttuen
+pitkäksi parkunaksi ja kirkunaksi, ja lammen päässä suolla seisoo
+kurkilauma, kaulat kurkallaan, nokat aukeillen ja siivet iskien. Samassa
+ne nousevat lentoon ja kiertävät lammen ja tulevat meidän kohdallemme
+melkein puiden tasalla lentäen, jalat roikkuen pitkinä ja siivet
+havisten, ja käännellen päitään ja koukutellen kaulojaan. Muut lapset
+huutavat niille vastaan: kurkluu! kurkluu! matkien niiden ääntä ja
+rynnäten heti lakkamättääseen, mutta minä seison kuin tyrmistyneenä enkä
+pääse liikahtamaan paikaltani. Kurjet vaakkuvat suota pitkin, kiertävät
+sitä kohoten vähän korkeammalle, yhä kirkuen ja kadoten viimein usvaan.
+Vielä kauan sen jälkeen, kun ne ovat menneet, kuuluu niiden huuto, ensin
+loittonemistaan loitoten, sitten taas niinkuin yhdestä kohti. Se kuuluu
+pitkin päivää silloin tällöin. Ne ovat yhä kuin meille vihoissaan,
+niinkuin toruisivat.  Minä tiedän, että siellä on vielä toinen suo, niin
+laaja, ettei rantaa näy ja sen keskessä on lampi, jolle ei pääse muuten
+kuin suksella, ja jossa on hirmuisen isoja haukia ja mustia ahvenia ja
+sen rannalla kauheasti lakkoja, että niitä saisi mättäistä lapiolla
+lykäten. Koetan onkia, mutta saan vain muutamia pikku ahvenia. Enkä
+viitsi poimia lakkojakaan. Kuljeskelen metsässä ja koetan päästä
+semmoiseen paikkaan, josta näkyisi kurkien suo. Se näkyy koivun haarasta,
+johon kiipeän, ja sen takaa näkyy vaara, josta nousee kasken savu, mutta
+kurkia ei näy. Nyhdän nauriita halmeesta ja teen risukokon suon reunaan,
+jonka tuhassa paistan nauriit. Kaikkien nenät ja posket nokeutuvat niitä
+syödessä ja ne nokeavat niitä vielä tahallaankin. Niillä on kauhean
+hauska ja kun kurjet kerran taas siellä kirkaisevat, niin ne matkivat
+niitä, mutta minä en voi. Tahtoisin vain päästä niitä sinne näkemään, ja
+vielä minä kerran pääsenkin. Tämä suo on kauhean pieni ja mitätön,
+tuommoisten pikkulasten suo.
+
+Kun tullaan illalla kotiin, ovat äiti ja täti maantiellä vastassa.--"Äiti
+ja täti, me on saatu hirveän paljon marjoja! Kaikki kontit täyteen!"--
+"Äiti ja täti, me paistettiin nauriita ja syötiin!"--"Sen olette
+näköisiäkin."--"Äiti ja täti, mepä nähtiin kurkiakin!"--Ne sanovat sen
+niin, kuin niiden näkeminen ei olisi ollut sen kummempaa kuin marjain
+poiminta ja naurispaistikkaiden paistanta. Minulle se oli semmoista,
+josta en olisi osannut kenellekään puhua.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Maailmanrantani oli siirtynyt loitomma. Minussa oli herännyt halu päästä
+näkemään sen taa, minun sydänalastani kuin vetää sinne, suurille soille
+ja tuntemattomiin metsiin. Alkaa tehdä mieleni sinne yksin.
+
+Minua ei mikään elämässäni ole kiehtonut niinkuin ne takalistot ja
+erämaat ja metsät ja metsäjärvet ja kosket. En tiennyt vielä silloin,
+mitä ne tulisivat minulle olemaan ja mitä kaikkea siellä oli minulle
+kätkettynä. Siellä oli salaperäiset säynevirrat ja loiskivat
+lohisuvannot. Siellä oli minulle aina uudelleen löydetty autuuteni asunto
+ja kaikkien kaipuitteni hoiva. Siellä vaeltelin ja soutelin yksin, siellä
+sinunkin kanssasi, silloinkin kanssasi, kun et vielä ollut mukana. Siellä
+oli lempiviikkomme lehtimaja. Kun sieltä kosket laskettua ja vedet
+lehtipurjeessa viileteltyä veneeni kokka karahti kotirantaan, seisoit
+sinä rannassa, ihastellen kalojani ja riistaani.... Siellä oli laulujen
+ja kanteleen maa. Siellä uusiintui minulle ruumis ja sielu.
+
+
+
+
+Minunhan on täytynyt pitää perunkirjoitus sinun jälkeesi, sinun, muka
+vainajan, niinkuin jonkun jälkeen, joka muka olisi kuollut. Täytyy kaivaa
+esiin kaikki kellarista ullakolle asti ja merkitä joka esine kirjaan ja
+panna niille raha-arvo. Sinunkin kultasi, hopeasi, sormukset, vaatteet.
+Tein sen keveällä sydämellä, sillä ethän ole kuollut. Tein sen melkein
+hauskuudekseni--kun ajattelin niitä arvoja, mitkä niillä on maailmalle
+ja mitkä minulle. Mitä vaivaisveroa tulisinkaan maksamaan, jos panisin
+niihin niiden todellisen arvon, niiden ainoan, sen, mikä niillä on
+minulle. Ja tämähän on tavallaan perunkirjoittamista tämäkin, mitä
+kirjoitan, kalleimman omaisuuteni arvioimista, ainoan, mitä minulla
+oikeastaan enää on: muistojeni.
+
+Muistatko--muistatko sen vanhan kirjan, Genovevan, joka oli kulunut minun
+käsissäni ja joka myöskin kului meidän lastemme käsissä. Sinä löysit sen
+kerran ullakolta vanhasta kirjavasusta ja luit sen yhteen menoon siinä
+polvillasi niillä sijoillasi ja osasit sen melkein ulkoa kertoessasi
+pojille uudestaan ja aina uudestaan, sillä he eivät uupuneet sitä
+kuuntelemasta, ja olivat siitä yhtä ihastuneita ja järkytettyjä kuin minä
+ja siskoni lapsuudessamme. Löysin nyt taas sen siitä samasta vasusta ja
+minulle loiskahti vastaani laine voimakkaimpia lapsuuteni muistoja.
+
+
+
+
+Olemme kaikki lapset yksin kotona talvisena sunnuntai-iltana. Vanhemmat
+ovat jossain vieraisilla. On kova pyry ulkona, lumi räiskyy ikkunoihin ja
+koivut kohisevat talon ympärillä, jäisten oksien raapiessa salin seiniä.
+Meille on niinkuin usein ennenkin haettu kotimieheksi Laukkasen Anni,
+Satu-Anni, koulumestarin kivuloinen ja kalpea tyttö, joka ei milloinkaan
+leiki eikä hymyile. Hän istuu kynttilän ääressä lukien milloin mitäkin
+mukanaan tuomaansa tai meiltä löytämäänsä kirjaa. Hän odottaa, että
+olemme leikkineet loppuun ja telmineet itsemme uuvuksiin ja pyydämme
+häntä kertomaan 'juttuja'. Kokoonnumme hänen ympärilleen puolipimeään
+saliin, jonka pöydällä tuikkii yksi ainoa räiskyvä talikynttilä. Me
+suuremmat istumme tuoleilla, kyynärpäät pöytään nojaten ja leuat käsien
+varassa, pikkusisar pyrkii Annin syliin ja kietoo käsivartensa hänen
+kaulaansa, ettei häntä pelottaisi. Jo ennenkuin Anni alkaakaan, meidät
+valtaa väristys, meitä pelottaa vähän, mutta on suloista samalla, sillä
+me tiedämme, että kaikki, mitä Anni kertoo, päättyy niin, että aina
+lopulta on hyvä olla,
+
+"Kerro juttuja, kerro juttuja!"
+
+"Mistäs minä nyt sitten kertoisin? No minä kerron vaikka tästä
+Kenoveevasta", sanoo hän ja sulkee kirjan, jota oli lukenut.
+
+"Kerro, kerro!"
+
+Me tiesimme sen, me osasimme sen ulkoa, mutta me tahdoimme kuulla sen
+vielä kerran.
+
+"No, minä sitten kerron Kenoveevasta ja hänen pojastaan Mertsistä ja
+miehestään jalosta Sikristä ja pahasta Kolosta."
+
+"Ja kesystä hirvestä!"
+
+"Kenoveeva oli yhden Rapantin herttuan ja hänen puolisonsa ainoa tytär",
+alkaa Anni. "Jo lapsena oli tytöllä hyvin tarkka ymmärrys ja jalo ja
+lempeä sydän. Kun herttuatar istui rukkinsa ääressä ja kehräsi, istuutui
+myös viisivuotinen Kenoveeva kauniille jakkarallensa ja otti kiinni
+langan päästä ja taisi pian pienillä sormillaan kehrätä kaikkein
+hienointa rihmaa. Kehrätessään hän osasi asettaa äidilleen kaikenlaisia
+painavia kysymyksiä, ja kun häneltä kysyttiin, hän vastasi erinomaisen
+selvästi ja sievästi, niin että kaikki sanoivat ihmetellen: tuosta
+lapsesta tulee varmaan jotain erinomaista. Hän jakeli köyhille lapsille
+vaatteita, joita itse oli valmistanut, ja antoi äidilleen sen rahan,
+jonka oli saanut isältään omiin tarpeihinsa ja omiksi vaatteiksensa.
+Aamulla varhain ja illalla myöhään hän kantoi sairaille virvoituksia. Ja
+kun hän kasvoi täysikasvuiseksi, oli hän yhtä viaton ja herttainen kuin
+kaunis ja häntä mainittiin kaikkien hyvien avujen esikuvana."
+
+"Entäs sitten?"
+
+"Sitten se oli niin, että Sikri, joka oli urhoollinen ritari, pelasti
+sodassa herttuan hengen. Palkaksi siitä hän pyysi Kenoveevaa
+puolisoksensa ja vanhemmat antoivat ilomielin hänelle tyttärensä
+vaimoksi. Kun se aamu valkeni, jolloin Kenoveevan täytyi aviomiehensä
+kanssa matkustaa pois, itki hän katkerasti ja hänen äitinsä sulki hänet
+vapisevalle sydämellensä ja sai itkultaan tuskin sanotuksi: 'Jää hyvästi,
+Kenoveeva, Jumala johdattakoon sinua. Elä koskaan tee mitään, mitä sinun
+Jumalan ja vanhempiesi edessä täytyisi hävetä.'--Ja piispa Hiltovi, joka
+oli pariskunnan vihkinyt, siunasi heitä ja sanoi Kenoveevalle: 'Elkää
+itkekö, nuori jalo rouva, Jumala on teille suuren onnen valmistanut--
+vaikka kokonaan toisenlaisen kuin yksikään meistä tässä läsnä olevista
+luulee. Se päivä tulee, jolloin kaikki tänne kokoontuneet Jumalaa siitä
+ilokyynelin kiittävät. Herra olkoon kanssanne!' Nämä hurskaan miehen
+sanat täyttivät kaikkien läsnäolevien mielen kummallisella aavistuksella.
+Sitten auttoi kreivi ihanan, katkerasti itkevän puolisonsa komean ratsun
+selkään ja kumpikin ratsasti pois."
+
+"Entäs sitten?--Mitenkäs sitten kävi?"
+
+"Sikri ja Kenoveeva elivät onnellisesti ja rauhallisesti Sikrin linnassa
+muutaman viikon. Eräänä iltana myöhään istuivat molemmat illallisen
+jälkeen arkihuoneessa; Kenoveeva kehräsi ja lauloi, Sikri soitti
+kanteletta ja säesti Kenoveevan laulua. Silloin kuului sotatorven
+soitto.--'Mitä kuuluu?' kysyi kreivi sotapäälliköltä.--'Sotaa kuuluu,
+saraseenit ovat hyökänneet maahan, he uhkaavat hävittää kaikki tulella ja
+miekalla. Kuningas käskee jo tänä iltana lähteä sotaan.' Päivän vaietessa
+olivatkin jo kaikki Sikrin ritarit koolla linnan suuressa salissa.
+Kenoveeva astui esiin ja ojensi puolisollensa miekan ja keihään ja
+sanoi:--'Kanna näitä aseita Jumalan ja isänmaan puolesta heikkojen ja
+turvattomien suojaksi ja hirmuksi pahantekijöille!' Näin puhuttuaan
+vaipui Kenoveeva kalpeana kuin kädessään oleva silkkinen nenäliinansa
+miehensä syliin. Surullinen aavistus tulevista kärsimyksistä täytti hänen
+sydämensä.--'Voi Sikri, jos et sinä enää palajakaan!' valitti hän.--'Ole
+turvassa, ilman Jumalan tahtomatta ei kukaan voi minua vahingoittaa.
+Lähinnä Jumalan haltuun uskon sinut ja kaikki, mitä minulla on, tämän
+uskollisen palvelijani Kolon haltuun. Ja nyt, rakas vaimoni, jää
+hyvästi.' Kreivi Sikri nousi komean ratsunsa selkään ja ratsasti,
+salatakseen kyyneleitään, kiiruusti pois. Kenoveeva kiiruhti torniin ja
+katseli sieltä rakkaan puolisonsa jälkeen, sitten hän sulkeutui
+huoneeseensa eikä koko päivänä maistanut eineen muruakaan."
+
+"Kerro jo kesystä hirvestä!"
+
+"Kreivin hoviherra, se Kolo, oli hyvin paha ja ilkeä mies. Kun ei
+Kenoveeva antanut hänen tehdä, niinkuin se tahtoi, vaan uhkasi ajaa hänet
+sentähden kokonaan pois, niin Kolo lähetti Sikrille sotaan semmoisen
+panettelukirjeen Kenoveevan päälle, että Sikri luuli pahaa rouvastaan ja
+käski ensin heittää hänet vankeuteen ja sitten viedä mestattavaksi. Mutta
+ennenkuin Kenoveeva vietiin, kirjoitti hän puolisolleen kirjeen, jossa
+vakuutti viattomuuttaan ja pyysi, ettei hän Koloa, tuota soaistua
+raukkaa, surmaisi vihassaan.--'Anna hänelle anteeksi, niinkuin minä
+hänelle anteeksi annan, sillä minä en tahdo pienintäkään kostonpyyntöä
+ottaa mukaani iankaikkisuuteen eikä minun kauttani ole yhtäkään
+veripisaraa vuodatettava.'"
+
+"Eihän sitä mestattu, eihän?"
+
+"Ei, sillä Jumala hellytti pyövelien sydämet. Kun he tulivat noutamaan
+häntä ja hänen poikaansa, joka hänelle oli syntynyt vankilassa--"
+
+"Sen nimi on Mertsi ..."
+
+"... niin Kenoveeva laskeutui polvilleen ja rukoili.--'Nouse ylös,
+Kenoveeva', sanoi jäykästi ja rumalla äänellä toinen miehistä, jonka nimi
+oli Heintsi ja jolla oli tulisoihtu kädessään. 'Ota lapsesi ja seuraa
+meitä!' Kenoveeva vastasi: 'Jumala, ole minulle armollinen, minä olen
+sinun kädessäsi', nousi ylös ja seurasi heitä. Toisella miehellä oli
+suuri miekka kädessä. He veivät Kenoveevan suureen synkkään metsään.
+Taivaalla loisti lukemattomat tähdet, kuu oli laskeutumaisillaan, tuuli
+puhalteli kylmästi ja he tulivat lakealle paikalle, jota ikivanhat puut
+ympäröivät. 'Tässä', sanoi Kuntsi, se miekkamies, 'seisahdu, Kenoveeva,
+ja rupea polvillesi.' Kenoveeva laskeutui polvillensa. 'Nyt anna minulle
+lapsesi, ja sinä, Heintsi', sanoi hän sille toiselle miehelle, 'sido
+hänen silmänsä.' Vaan Kenoveeva puristi lasta rintaansa vastaan ja
+katsahtaen ylös taivaaseen hän huusi: 'Oi, Jumala, anna minun kuolla,
+ainoastaan pelasta lapseni!'--'Elä turhia viivyttele', sanoi julma mies.
+'Minkä kerran täytyy tapahtua, se tapahtuu. Anna tänne.' Vaan Kenoveeva
+valitti ja rukoili yhä: 'Oi, katsokaa tuonne ylös taivaaseen. Näettehän
+kuun, katsokaa, se peitäkse pilven taa ikäänkuin ei voisi nähdä sitä
+tekoa, jonka aiotte tehdä. Kuulkaa, kuinka tuuli nousee, ettekö kuule,
+miten kauheasti puut heiluvat ja miten kovasti kaikki lehdet värisevät.
+Koko luonto kauhistuu viattoman murhaa. Voitteko Jumalan silmien edessä
+tehdä semmoista kauheata tekoa? Muistakaa, että on Jumala, jonka
+tuomioistuimen edessä teidän kerran täytyy tili tehdä!'--Heintsi, joka
+oli ollut ääneti, pyyhkäisi veden silmistään ja sanoi: 'Annetaan hänen
+elää. Jos sinä tahdot verta vuodattaa, niin pistä miekkasi Kolon rintaan,
+mutta tämä ei ole eläessään tehnyt muuta kuin hyvää. Ajattelehan toki,
+kuinka paljon hyvää hän sinullekin taudissasi osoitti.'--'Hänen täytyy
+kuolla', sanoi Kuntsi. 'Jos me annamme hänen elää, täytyy meidän itsemme
+kuolla eikä se auta häntä kuitenkaan.'--'Voimmehan tehdä näin: annamme
+hänen tehdä valan, että hän jää ainiaaksi metsään.' Ja kun toveri häntä
+oikein houkutteli ja hänen sydäntään hellytteli, niin sanoi Kuntsi:
+'Olkoon niin.' Ja hän vannotti Kenoveevalle valan, ettei tämä ikinä
+lähtisi pois erämaasta. Ja sitten kulettivat he Kenoveevan ja hänen
+lapsensa vielä kauemmaksi erämaahan vuorten ja laaksojen yli kaikkein
+kauheimpaan seutuun, jossa ei ihmisen jalka vielä ollut käynyt. Siellä
+Kenoveeva vaipui väsyneenä ja voimatonna tammipuun alle ja miehet
+jättivät hänet siihen ja menivät tiehensä."
+
+Oli ollut ihan hiljaista, sen kun Anni vain kertoi, koko ajan kynttilään
+katsoen, tasaisella äänellä, ja koivun oksat raapivat seinää ja uunin
+pelti välistä vongahteli.
+
+"Milloinka tulee se kesy hirvi?"
+
+"Kohta se tulee."
+
+"Kerro pian!"
+
+"Kenoveeva jäi tunnottomana makaamaan tammen alle. Viimein havahti hän ja
+käsitti olevansa yksin erämaassa. Kuu oli aikoja sitten laskenut ja
+pimeys peitti maan. Tuuli vinkui ja humisi metsässä. Etäällä ulvoi susi.
+Hän jäi lapsi sylissä istumaan puun alle ja odotti päivän nousua. Koko
+seutu oli viljelemätön, karu ja kauhea katsella. Ei missään muuta kuin
+kallioita, orjantappuroita ja sammalia. Kenoveeva värisi vilusta ja
+lapsiparka rupesi surkeasti itkemään. Hän lähti lapsi sylissä kulkemaan
+lumessa ja sateessa yhä kauemmas korpeen, tietämättä minne. Vielä kerran
+kapusi hän kallion yli ja näki nyt hirvittävien vuorten välissä laakson,
+jossa kasvoi puita ja pensaita. Hän kapusi alas ja huomasi taampana
+tammipuun oksien alla aukon. Tämä johdatti luolaan ja Kenoveeva astui
+luolaan. Siellä hän oli lapsineen suojassa sateelta ja tuulelta, mutta
+hänen oli kauheasti nälkä ja lapsi alkoi itkeä. Silloin Kenoveeva laskihe
+polvilleen, pani lapsensa viereensä, katsahti ylös taivaaseen, pani
+kätensä ristiin ja rukoili: 'Oi, sinä rakas taivaallinen Isä, ravitsethan
+sinä kaarneetkin--'"
+
+"Mitä ne on kaarneet?"
+
+"Ne on raamatunkielessä samat kuin jokapäiväisessä kielessä korpit ...
+'ravitsethan kaarneetkin, jotka tuolla lentelevät, sinä voit myöskin
+minut lapsineni elättää tässä erämaassa, jos tahdot.' Ja katso, silloin
+pilvet äkkiä hajosivat ja aurinko paistoi lämpimästi luolaan. Jotakin
+ritisi pensaassa ja samassa seisoi hirvilehmä luolan edessä."
+
+"Aih!" pääsi meiltä kuin yhdestä suusta odotuksen ja jännityksen jälkeen.
+
+"Kenoveeva pelästyi ensin, vaan tuli sitten rohkeammaksi ja silitteli
+sitä. Hirvilehmä nuoli hänen kättään ja laskeutui maahan hänen eteensä.
+Susi oli repinyt sen vasikan ja sen utaret juoksivat. Kenoveeva otti
+poikansa ja antoi sen imeä hirven utaretta ja lehmä oli siitä vain
+hyvillään, kun liika maitonsa sitä rasitti. Itselleenkin Kenoveeva lypsi
+hirven maitoa, asetti sitten lapsensa sammalvuoteelle ja laskeutui hänen
+viereensä ja nukkui.
+
+"Ja uskollinen eläin, joka sen jälkeen ei enää
+luopunut hänestä, lepäsi jaloissa ja lämmitti niitä."
+
+"Siihenkö se loppui?" haukotteli pikku sisar.
+
+"Ei se vielä loppunut, mutta eiköhän pitäisi jo mennä nukkumaan?"
+
+"Ei vielä, ei, kerro, niinkuin se sitten kävi."
+
+"Sitten kävi niin, että ne elivät siellä monta vuotta ja joivat sen
+hirven maitoa ja söivät mitä löysivät juuria ja marjoja ja pähkinöitä ja
+omenoita ja muita hedelmiä, ja Mertsi kasvoi isoksi pojaksi. Mutta
+sitten, kun niille alkoi tulla vaatteista puute, niin yhtenä päivänä
+äkkäsi Kenoveeva nuoren metsäkauriin, jonka kettu oli tappanut ja aikoi
+juuri syödä sen suuhunsa. Hän hätyytti ketun pois ja nylki kauriin ja
+teki sen nahkasta Mertsille pienen hihattoman turkin. Ja eräänä toisena
+päivänä, kun Kenoveeva oli etsimässä hedelmäpuita korkean vuoren
+rinteellä, tuli hirvittävä susi vuorta ylöspäin kantaen lammasta
+kidassaan. Se seisahtui ja katsoi vihaisin, kiiluvin silmin Kenoveevaa.
+Kenoveeva säikähti niin, että alkoi vapista, vaan pian hoksasi hän, mitä
+oli tehtävä, kaappasi seipään ja karkasi suden päälle ja antoi sille
+semmoisen kumauksen päähän, että susi jätti lampaan ja heitti
+pyörryksissään kipperon kapperoisiaan hyvän matkaa kuperkeikkaa vuorelta
+alas ja pakeni ulvoen. Sen lampaan nahkasta laittoi hän itselleen
+lämpimän turkin.
+
+"Mutta kreivi Sikri oli jo aikoja sitten palannut sodasta ja saatuaan
+tietää, että hänen puolisonsa oli syyttömästi mestattu, rupesi hän sitä
+suremaan niin, että oli tulla mielipuoleksi. Eikä häntä tahdottu saada
+millään tavalla viihtymään eikä minnekään lähtemään, hän vain istui
+puolisonsa huoneessa ja murehti häntä. Mutta eräänä päivänä hän kuitenkin
+lähti metsästämään. Hän tapasi hirven jälet ja lähti niitä seuraamaan. Ne
+veivät luolaan. Hän katsoi sisään ja näki ihmeekseen ihmisen haamun
+makaavan luolan perällä.--'Jos olet ihminen, niin astu päivän
+valkeuteen!--Kuka olet ja mitä täällä teet?' kysyi hän sitten, nähtyään
+naisihmisen tulevan ulos, jolla oli yllään lampaan nahka ja hänen
+olkapäitänsä peittivät pitkät hiukset.--'Sikri', vastasi nainen heikolla
+äänellä, sillä hän oli sairastunut ja vasta juuri taudistaan sen verran
+toipunut, että parahiksi pysyi pystyssä.--'Sikri, minä olen puolisosi
+Kenoveeva, jonka tuomitsit kuolemaan. Mutta Jumala tietää, että minä olen
+viaton.'--'Oi!' huusi hän. 'Sinä puolisoni eronnut henki, tuletko
+syyttämään minua surmastasi?'--'Sikri', sanoi Kenoveeva itkien, 'rakas
+puolisoni, en ole minä mikään henki, olen totisesti sinun Kenoveevasi,
+vaimosi.' Mutta Sikri vain tuijotti häneen, niinkuin olisi nähnyt aaveen.
+Viimein, kun vaimonsa yhä puhutteli häntä ja tarttui hänen käteensä, hän
+tointui kuin raskaasta unesta.--'Niin, totisesti, sinä olet Kenoveeva!'
+huusi hän ja lankesi polvilleen vaimonsa eteen. Silloin tuli Mertsikin
+metsästä.
+
+"Hän oli puettuna metsäkauriin nahkaansa ja tarpoi paljain jaloin paksussa
+lumessa. Kun hän näki kreivin kauniissa ritarivaatteissa ja iso
+höyhentöyhtö hatussa, säikähti hän ja seisahtui. Nähdessään kyyneleet,
+jotka runsaina valuivat pitkin hänen äitinsä poskia, hän huusi: 'Kuka
+tämä on? Tahtooko hän sinut tappaa? Elä itke, äiti! En salli sinulle
+mitään pahaa tapahtua.'--'Hän on isäsi', sanoi Kenoveeva.--'Poikani!'
+huusi Sikri, 'rakas poikani, tule syliini.' Hän suuteli poikaa, otti
+hänet syliinsä, syleili toisella kädellään Kenoveevaa ja katsahtaen
+kyynelet silmissä taivaaseen sanoi:--'Jumalani, tämä on sanomattoman
+suuri onni, lohdutus ja autuus murheelliselle sydämelleni, että saan
+yhtaikaa nähdä tässä lapseni ja rakkaan vaimoni, joka on minulle kuin
+kuolleista herätetty.' Sitten kreivi puhalsi torveen ja hänen ritarinsa
+ja palvelijansa kiiruhtivat joka taholta paikalle. Hän lähti ratsastamaan
+linnaan ja tuomaan Kenoveevalle vaatteita ja järjestämään siellä kaikki
+hänen vastaanottamistaan varten. Linnasta tuotiin vaunut, joihin he
+istuivat kaikki kolme. Heitä vastaan tuli suuri joukko ihmisiä. Mitä
+lähemmä linnaansa Kenoveeva tuli, sitä suurempi ihmispaljous seisoi
+kahden puolen tietä. Kaikki tervehtivät heitä ilohuudoilla. Kun he
+tulivat mäelle, josta linna näkyi, alkoivat siellä kaikki kellot soida.
+Kansa näki Kenoveevan pelastuksessa Jumalan erinomaisen suojelun ja
+vietti hänen tuloaan pyhänä juhlana."
+
+"Entäs hirvi? Jäikö se metsään?"
+
+"Eihän se jäänyt. Hirvi kulki koko matkan vaunujen rinnalla. Ja Sikri
+teetti sille sitten oman navetan. Siellä se sai asua öisin, mutta
+päivisin se sai vapaasti käyskennellä linnan pihalla, tulipa usein
+pyrkimään portaita myöten linnaankin, pyrkipä aina Kenoveevan huoneeseen
+asti eikä lähtenyt pois, ennenkuin se vähäksi aikaa päästettiin sisään.
+Se oli hyvin kesy, söi kädestä. Metsästyskoiratkaan pihalla eivät sitä
+hätyyttäneet eikä kukaan tehnyt sille mitään pahaa. Lapsilla oli suuri
+ilo tästä kauniista eläimestä, ne antoivat sille leipää ja silittivät
+sitä. Äidit sanoivat: 'Hyvä Isä, jos tätä eläintä ei olisi ollut, olisi
+rakkaan kreivinnan ja nuoren kreivimme täytynyt kuolla erämaassa.'--
+'Senpätähden ei pidä yhtään eläintä kiusata', sanoi sen hoitaja. 'Jos ei
+meillä olisi härkää auran eteen valjastaaksemme eikä lehmää, joka antaisi
+meille maitoa, kävisi meille yhtä kolkosti kuin kreivittärellemme olisi
+käynyt erämaassa ilman tätä hirveä'."
+
+"Siihenkö se loppui?"
+
+"Olihan sitä siinäkin taas kerrakseen."
+
+Anni oli totinen, tuijotti kynttilään, niisti sen näpillään ja sanoi
+opettavasti, niinkuin tapansa oli, että siitä tästä tosikertomuksesta
+selviää, miten kauheata on, että saattaa olla maailmassa niinkin pahoja
+ihmisiä, että syyttömät saatetaan sillä tavalla kärsimään. Mutta totuus
+ja oikeus voittaa ja paha saa palkkansa ja pelastuneille tulee vielä
+parempi olo kuin on ollut ennen.
+
+Aisakello helähti ulkona ja äiti tuli sisään, pudistellen lumia
+vaatteistaan.
+
+"Hyvät lapset, vieläkö te valvotte, menkää toki hetipaikalla nukkumaan!
+Sinun poskesihan palavat, niin että käteen polttaa."
+
+Ne polttivat omaankin käteeni.
+
+"Mitä te olette täällä tehneet?"
+
+"Me on kerrottu satuja."
+
+Minulle se ei ollut satua, vaan totta. Kesy hirvilehmä, semmoinen kesy
+hirvilehmä!--oli totta. Olisin minäkin tullut toimeen sen maidolla kuinka
+kauan tahansa. Minäpä olisin vielä onkinut kalojakin suuren Kurkisuon
+lammista ja virittänyt ansoja jäniksille ja linnuille ja etsinyt kurkien
+munia. Sillä metsä, johon Kenoveeva oli viety surmattavaksi, oli ihan
+meidän aidan takana ja erämaa, jossa hän oli elänyt, oli siellä suuren
+Kurkisuon takana, ja luola, jossa he olivat asuneet, oli siinä vuoressa,
+joka näkyi sieltä soiden takaa. Silloin kun ne olivat siellä, oli siellä
+omenapuita ja saattaapa olla vielä nytkin, koska metsässä kasvaa makeita
+herukoitakin, jotka ovat makeampia kuin äidin mustat viinimarjat.
+
+Lapset kannettiin torkkuen vuoteeseen ja nukkuivat, ennenkuin heidät
+ehdittiin riisuakaan.
+
+Minä valvoin vuoteessani vielä kauan, miettien, olinko nähnyt semmoista
+ihmistä, joka olisi ollut niinkuin Kenoveeva ensin vanhempainsa kotona ja
+sitten Sikrin linnassa ja sitten erämaassa ja jolle olisi voinut tapahtua
+niinkuin hänelle. En löytänyt häntä tuttavistamme, mutta minun oli
+kuitenkin hyvä olla, että semmoinen ihminen on ollut, niin kaunis ja
+viisas ja hyvä ja jalomielinen, että rukoili vainoojiensa puolesta ja
+antoi surmaajilleen edeltäpäin anteeksi niinkuin Kenoveeva Kololle. Minä
+lupasin itselleni, etten enää koskaan lehmiä niittyyn ajaessani lyö niitä
+kepillä selkään enkä pistele sikoja pahnaan.
+
+Minä luulen, että minulle siitä alkoi rakentua kuva ihmisestä, jossa en
+tahtoisi olevan mitään pahaa, mitä minussa ja muissa. Kai olin jo silloin
+nähnyt semmoistakin, mikä oli, niinkuin olin päätellyt, ettei pitäisi
+olla. Oli ihmeen hyvä ollakseni sadun pyhimystä ajatellessani. Eikö liene
+hän minulle ollut yksi edeltäjistäsi, sinä rakas siellä ylhäällä, missäpä
+lienetkin, sinä, joka rukoilit armoa niille, jotka surmasivat poikasi
+silmiesi edessä.
+
+
+
+
+Lienee ollut niihin aikoihin, koska sen nyt samalla muistan--kun
+Konttisetä ensi kerran tuli taloon, tuli jalkaisin ja meni jalkaisin,
+avopäin ja paljain jaloin. Ei tiedetty, mistä hän tuli ja minne meni,
+eikä kuka hän oikein oli, lempeäsilmäinen, hymyilevä hissuttelija,
+yrttien keräilijä, voiteiden keittäjä ja elukoiden parantelija. Taisi
+olla hyvinkin köyhä, koska sai äidiltä lähtiessään evästä konttiinsa ja
+isältä tupakkaa, ja kiitteli siitä liikutettuna moneen kertaan,
+ylistellen ystävällisiä ihmisiä ja anteliasta taloa.
+
+Olimme hyvät ystävät, sillä hän vuoleksi minulle kaarnaveneitä ja kävi
+kanssani ongella, minä onkien, hän enimmäkseen jutellen. Minulla oli
+häntä aina ikävä, kun hän lähti, niinkuin Taaton tätiä ja Laukkasen
+Annia,--joka kuoli sinä samana talvena, jona kertoi Kenoveevasta.
+
+Kerran istui hän konttiaan kiinni sitoen aitan rappusilla, köyttäen
+kenkiään kontin päälle, ja tarttui keppiinsä, joka oli paksu leppäinen
+roskulakeppi.
+
+"Tässä talossa on hyvä haltija," sanoi hän, "ja se tulee tässä ehkä aina
+pysymään," sanoi hän, nousten ja katsahtaen ympärilleen.
+
+"Mikä se on hyvä haltija?" minä kysyin.
+
+"Se on se, joka toimittaa talossa kaiken, mikä siinä on kaunista ja
+hyvää."
+
+"Mikä täällä on kaunista ja hyvää?"
+
+"Vaikkapa sekin, kun kaikki ovat iloisia ja onnellisia ja ystävällisiä,
+kun kaikki saavat olla terveitä ja pysyvät hyvällä tuulella, kun lapset
+ovat kilttejä, kun niiden posket punottavat niinkuin sinun ja silmät
+loistaa, ja kun on kaunis näköala tuonne järvelle ja noin täyteläinen
+ruispelto, ja on hyvä hevonen niinkuin teillä ja hyvälypsyisiä lehmiä ja
+aina, milloin vain tulee, on puhtaat huoneet ja siisti pihamaa ja makea
+saunan löyly matkavaarinkin kylpeä, ja hiekkapohjainen uimaranta, ja
+näinpähän teillä kerrankin veneen, joka ei vuoda."
+
+Minä aloin jo käsittää ja jatkoin:
+
+"Ja kun äiti antaa nisuleivän ja paljon voita sen päälle ja pyhinä meillä
+on rusinasoppaa ja lettuja kermahillon kanssa--ja kun minulle tulee hyvä
+mieli, kun on ollut paha mieli."
+
+"Jospa niinkin, jospa niinkin, näytpä tietävän."
+
+Olin juossut, reputtanut hänen vierellään maantielle saakka.
+
+"Tässä talossa on semmoinen hyvä haltija, eli toisin sanoen henki. Minä
+sanoisin, että se on pyhä henki, mutta elä sano kenellekään, että olen
+sitä siksi sanonut. Uskovaiset voisivat pahastua."
+
+"En minä sano."
+
+"Sitä ei vain saa pelottaa talosta pois."
+
+"Millä lailla ei?"
+
+"Monellakin lailla, vaikkei aina tiedä tarkoin eikä arvaa olla
+varuillaan. Mutta sen, että se on pois lähdössä, huomaa siitä, kun kaikki
+alkaa käydä päinvastoin."
+
+"Ettäkö silloin tulee sairaaksi ja pahalle tuulelle eikä lehmät
+lypsä...."
+
+"Eikä saa pyhänä rusinasoppaa eikä lettuja", hymyili setä.
+
+"Ja kiukuttelee suotta eikä tottele", säestin minä.... "Voi, jos se
+lähtee, jos kuka pelottaa sen pois."
+
+"Se usein jää, jos on jokukaan, joka ei ..."
+
+"Minä en...."
+
+"Sitten se pysyy."
+
+"Minkä näköinen se on?"
+
+"Ukon naama ja lapsen ruumis ja ripeys ... ja sen henki on esi-isäin
+henki."
+
+"Oletko sinä nähnyt sen?"
+
+"En muuta kuin unessa, mutta sen jälet näkee usein ... milloin niinkuin
+hiiren jälet hangella, tai niinkuin linnun jälet hiekassa tai oravan
+jälet vitilumella. Vieppäs sille välistä kaikkein parastasi, jota mielesi
+oikein tekisi ja jota et raatsisi mitenkään antaa pois, vie nuorta maitoa
+pikku tuokkosessa riiheen tai rusinasoppaa.
+
+"Minä vien!"
+
+"Ja pistä kauralyhde talveksi aidanseipääseen. Se hyvästyy uhrista ja
+jää."
+
+"Minne te menette?"
+
+"Menen katselemaan, miten haltijoita muissa taloissa hoidetaan, ja
+neuvomaan, jos tarvitaan. Tulen taas tännekin tarkastamaan."
+
+"Tulkaa pian taas!"
+
+"Saatanpahan taas tullakin."
+
+Minä päätin, että minä olen tässä talossa se, joka en päästä pois hyvää
+haltijaa. Eikä se tästä päässytkään. Mutta olisi kai se minulta päässyt
+montakin kertaa--ilman sinua.
+
+
+
+
+Alan nähdä hyvän haltijan joka paikassa, kaikessa, mikä minusta on hyvää
+ja hauskaa ja mieluista ja kaunista. Se juoksee edelläni ongelle rantaan
+ja metsään marjaan. Se on minulle toveri, minä haastelenkin sen kanssa.
+Palvelen sitä ja uhrailen sille. En pyydä enää Jumalalta, enkä
+Jeesukseltakaan. Niistä minulle yhä paljon puhutaan, mutta ne ovat niin
+kaukana. Minulle on puhuttu myöskin enkeleistä, mutta nekin ovat minusta
+kaukana. En pääse niitä lähelle, ne leijailevat siellä ylhäällä ja
+laulavat jossain ylistystä karitsan kunniaksi. Ja joulutonttukin
+oikeastaan pelotti, niin kauan kuin siihen uskoin. Olihan kyllä hauska,
+että se tuli, mutta ehkä vielä hauskempi, että se meni ja päästiin
+jakamaan sen lahjoja.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Maailmani on laajentunut ulospäin ja syventynyt sisäänpäin.
+Mielikuvitukseni antaa minulle joka päivä jotain, milloin ylhäältä ja
+ulkoa ja kaukaa, milloin läheltä ja sisästä. Minä teroitan silmäni
+kuumiksi lähteeseen ja kaivoon ja muurahaispesään ja se on kaikki yhtä
+ihmeellistä. On ilo näin pyrkiä pois, mutta samalla on, niinkuin leijan
+lienee turvallista tuntea, että sen nuora on kiinni kotikartanon
+tikapuussa. Se ei päässyt minulta koskaan irti, ei ollut elämässäni niin
+ankaraa myrskyä. Mutta kai se kuitenkin olisi katkennut, jollet sinä
+silloin olisi siihen tarttunut ja vetänyt minua varovasti tänne alas.
+Teit sen tietämättäsi silloin ja ehkä monta kertaa ennenkin. Kiinnität
+minut yhä edelleenkin tänne. Enkä nyt ymmärrä suurempaa onnea kuin saada
+ja voida pysyä ja elää siinä ympäristössä, missä olen syntynyt ja
+haaveillut ja nähnyt näkyjä, joita hyvä haltija on minulle täällä aina
+näyttänyt, näyttänyt keskipäivälläkin.
+
+Vähän minä olen maailmaa muualla nähnytkään. Pienin pääskynenkin,
+vähäisin västäräkkikin on nähnyt sitä enemmän. Nehän ovat nähneet sitä
+paljonkin, outoja maita ja meriä. Mutta tännepäs ne nekin tulevat,
+sukupolvi toisensa perästä. Ne saavat täältä rähjäisen räystään alta,
+kivirauniosta, jotain, joka tuo heidät tänne uudelleen ja aina uudelleen.
+Ei se ole aina emo, joka heidät tuo, se on paikka, joka vetää. Ei ole
+minulla, niinkuin heillä--sukuni loppuu minuun. Mutta ehkä on muita,
+jotka tulevat. Tyhjä pesämme ei ehkä sittenkään jää tyhjäksi. Tulipa kuka
+tuli, ne saavat näistä nekin tietää, kuinka täällä on oltu ja eletty ja
+iloittu ja voidaan elää ja pitäisi elää ja iloita. Myöskin sitä varten
+minä tätä kirjoitan enkä vain omiksi iloikseni. En ehkä olisi
+kirjoittanut mitään, jos kaikki aina olisi käynyt hyvin eikä tätä
+viimeistä tullut. Olemme ehkä juuri täten saavuttaneet elämämme
+tarkoituksen, sinä ja minä.
+
+Olisihan vielä paljonkin näitä kukkia keväiseltä niityltä. Mutta eihän
+niitä kuormittain eikä sylen täydeltä. Muistojenkin kukat ovat pantavat
+valikoiden kimppuun ja sitaistavat silkillä. Jos ne kaikki poimisin,
+olisi niitä aina yhtä paljon jälellä. Kasvaisi muistellessa aina uusi
+poimitun sijalle niinkuin sadun lumotussa puutarhassa. Niitä keräten en
+pääsisi sinua sen lähemmä. Haluan sinne, missä sinä olet kaikin mukana.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Minulla ei koskaan ole ollut muuta ystävää kuin erämaa ja sinä. Ennenkuin
+elin sinun lumoissasi, elin erämaan lumoissa. Rakastin ensin sitä ja
+sitten sinua ja sitten kumpaakin yhdessä ja vuoroon. Eikä kumpikaan
+kadehtinut toistaan eikä tunkenut toista tieltään. Te minua tenhositte
+molemmat, rannattomat, pohjattomat, hämyiset ja häipyvät ja samalla
+läheiset ja tutut ja omat, sinä ennen kaikkea sieluinesi ja sydäminesi,
+--joihin halusin eksyäkin ja joista en omin neuvoin pyrkinyt pois enkä
+edes halunnut selvyyteen, siihen, mikä minussa oli omaa. Ikäväni teihin
+takaisin oli sietämätön, jos minun joskus täytyi elää teistä erossa.
+
+Olin kierrellyt Kurkisuon ja sen takalistot ja tavannut siellä kurjet ja
+sen muut ihmeet. Olin mättäällä maaten vaivaiskoivupensaan suojassa
+tähystellyt niitä ja katsellut niitä silmästä silmään, kunnes ne tunsivat
+minut ja minä heidät, eivätkä peljänneet, vaan koikkivat ja kirkuivat
+ympärilläni vähän matkaa minusta. Eivätkä ne nekään, enemmän kuin ne
+pikkulinnut ennen, olleet minulle, mitä muille, vaan niinkuin henkiä ja
+haltijoita ja semmoisia. Olin viritellyt ansoja ja tuonut kannannaiset
+kuormat teiriä, pyitä ja metsäkanoja. Mutta ei minua viehättänyt niin
+paljon saalis kuin hurma saada hiiviskellä siellä ja kuukkia ja tuntea
+onnen tunnetta nautinnosta olla ja elää siellä yksin ja sulautua siihen
+ja joutua sen lumoihin.... Ja niinhän minä oikeastaan olen kaikkea
+muutakin elänyt ja tehnyt, aatteissa, tunteissa ja tunnelmissa, henkisiä
+harrastaessani, muokatessani maata, kyntäessäni ja kylväessäni. Ja
+silloin minun täytyi, erämaan rakkauteni ollessa tulisimmillaan, siitä
+erota. Mutta jos en olisi siitä eronnut, en olisi yhtynyt sinuun....
+
+On kirkas syyspäivä kaupungissa. Istun kylmällä, keltaiseksi maalatulla
+koulun penkillä, edessä ruma, musta taulu ja jankkaava, ikävä opettaja.
+Ikkunasta näkyy suuri tyhjä kauppatori, mutta sen takana kohoo matalain
+puutalojen yli havumetsäisiä mäkiä, seassa keltaisen heleitä koivuja.
+Siellä, niiden takana, kymmenien peninkulmien päässä, mutta kuitenkin
+siellä päin, on koti ja kodin takana Kurkisuo ja sen takaiset kellastuvat
+vaarat. Kaikki ne näen samalla kertaa. Siellä ollen minä samalla näen ja
+kuulen kaiken, mitä luokalla tapahtuu, seuratessani kuitenkin opetusta.
+Vaan vastaellessanikin minä kuulen kuhertelevat teeret, jotka arkoina
+pakenevat lähestyessä, näen pienen punaisen Anti-koirani vilahtavan
+puiden välissä häntä kippurassa. Kuuluu kohina kuin puu kaatuisi,
+kotkotusta ja kiihkeää, kimakkaa haukuntaa, metsopoikue on puussa, ahon
+laidassa--ja minä olen täällä. Minulla on ikävä ja kaipaus, niin että
+rintaa raastaa, olen ensi kerran elämässä oikein todella onneton,
+sielussani sairas sydänjuuria myöten. Olen kuin vankina vieraassa
+vihollismaassa. On kuin elämäni täällä tulisi menemään hukkaan, niinkuin
+olisin iäti kadotettu. En ole osannut tutustua täällä kehenkään, ainoa
+oikea ystäväni, Anti, istuu siellä kotona rappusilla ja odottaa minua, ja
+kun minua ei kuulu, lähtee vihdoin yksin metsiin, vastahakoisesti, vain
+aikansa kuluksi, hyvin tietäen, ettei hän sieltä yksin mitään saa.
+
+Minäkin menen suotta aikojani metsälle ilman pyssyä, joka iltapäivä,
+jokainoa sunnuntai ja lupapäivä, kaupungin ulkopuolelle, jossa
+käyskentelen, ja saanhan edes nähdä harakan, kuulla variksen, ja jos
+orava kurahtaa puuhun ja saan katsoa sen pieniin, ruskeihin silmiin ja
+sitä haastatella ja sille kirskautella niinkuin se minulle, niin on
+pitkäksi aikaa helpompi ollakseni. Se oleskelee samoilla seuduilla ja
+löydän sen sieltä toistekin--kunnes sitten en enää löydä.
+
+Lumen tultua hiihtelen yksin enkä mene toisten poikien kanssa mäkeen.
+Löydän jäniksen jälet, etsin niitä myöten sen makuuksen, joka on jäätynyt
+kovaksi, se pääsee monta kertaa menemään, mutta laskee viimein niin
+lähelle, että näen mustat korvain käret ja ruskeat silmät. En aja sitä
+ylös, hiivin ohi, jätän sen siihen ja käyn toistekin katsomassa, kunnes
+sekin sitten kerran on poissa kaikkine jälkineen.
+
+
+
+Hankiaisten aika--on juuri se aika, jolloin mentiin isän kanssa kokemaan
+haukirysiä Kurkilammin puron niskaan--enkä saa olla siellä. Sainhan
+sitten--muistatko, minä ja Lauri, minä isänä, Lauri minuna--mutta sitä
+muistelen sitten, kun tulen siihen aikaan. Mutta nyt minä ... kaupungin
+lähellä on lampi, ja kaupunkilaisten rysiä rannan poreessa ... nyt minä
+aamulla varhain ennen kouluun menoa menen sinne ja saan nähdä vaajan
+tutisevan ja joskus itsekin nostaa ja tyhjentää jonkun rysän.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Aurinkoiset, keväiset aamut kun istun ja luen avonaisen ikkunan ääressä,
+kun kiurut laulaa ja käet kukkuu ympäristössä ja soitto vallitsee koko
+kaupungin, joka ei vielä ole herännyt päivälliseen pikku kolinaansa--on
+lauantai ja huomenna on sunnuntai. Ja sunnuntaina minä makaan aholla,
+lämpimän kiven kupeessa, edessäni lintuverkko, jonka voin vetäistä
+nuoralla kiinni ja verkon keskellä lintuhäkki, jossa on hemppu, joka
+laulaa luokseen toisen hempun, vaikka on häkissä, ja toinen tulee
+rakastettunsa luo, vaikka vankilaan. Mutta kun olen vienyt ne kotiin ja
+ruokkinut niitä päivän pari ja ne lakkaavat laulamasta, päästän ne ensin
+toisen ja sitten toisen ulos ikkunasta, kourastani, jossa ne värähtelee,
+ja lentävät peltojen yli toinen toisen jälkeen.
+
+
+
+
+Sitten kohtasin _hänet_ siellä, taas yhden edeltäjistäsi. Hän tuli minua
+vastaan kuin ilmestyksenä minulle tuntemattomasta, semmoisesta, jota en
+ollut koskaan ennen nähnyt--hieno tyttö, jonka rikkaalla, ylhäisellä
+isällä oli kaupungin komein talo sen laidassa, eristetty ja ylhäinen,
+minne hän useimmittain ajoi, joskus vain käveli, soittosalkku kädessä.
+Tiesin, milloin hän tulee ja menee, hiivin häntä kohtaamaan kuin
+metsälintua ja sain hänet nähdä, mutta en koskaan tavata, en edes
+katsettaan. En tiennyt hänestä paljoakaan enemmän kuin tiesin
+punaisestakaan tytöstä, enkä mihin hän sitten joutui. Hänellä on
+kirkkopaikkansa heidän omassa penkissään ylhäällä kuorissa, minä asetun
+oven suuhun nähdäkseni hänen kulkevan ohi, ihan ohitseni, jotta hänen
+hihansa hipaisisi minun hihaani ja ehtiäkseni heti hänen jälessään
+näkemään, kun hän nousee rekeen, huulilla aina samanlainen hieno hymy.
+
+Tiedän, mikä ikkuna on hänen huoneensa ikkuna ja käyn joka ilta sanomassa
+sille hyvää yötä. Menen sen alle kuutamoiltoina, kuulemaan, kun hän
+soittaa. Käyn siellä viimeisen kerran varhaisena talviaamuna, rientäen
+toisten pukeutuessa, ennenkuin on astuttava rekeen lähteäkseni
+joululomalle. Ikkuna on pimeä, ja uudin alhaalla; edellisenä iltana se
+oli ollut valaistu, kaikki ikkunat, myöhään yöhön, hänellä oli
+tanssiaiset. Nyt tuulee raskaasti, etelästä suurilta seliltä. Minulle on
+kaikki yhtä synkkää, pimeää ja toivotonta. Tiedän, ettei hän koskaan saa
+edes tietää minun olevan olemassa, mutta sittenkin minä siinä pysyn,
+jossain haaveessa, jossain tulevaisuudessa toteutuvassa ihmeessä--_jos_
+hän sittenkin saisi tietää. Ei muuta kuin saisi tietää. Mutta vaikkei
+saisikaan, niin minä säilytän tämän tunteeni omanani. Se on minulle
+kallisarvoinen aarre, josta kenelläkään ei ole tietoa, oma kasvattini,
+häkkilintu, jota pidin kädessäni ja jonka päästin, kun se pyrki,
+sentähden, että pyrki eikä tahtonut olla minun enkä saanut sitä pitää.
+Päätän pysyä sille iäti uskollisena, sillä minä en koskaan voi löytää
+ketään toista semmoista kuin hän. Tietysti en! Nythän sille jo voisin
+hymyillä, mutta en tahdo, sillä nythän tiedän, että se oli siinä muodossa
+uskollisuutta vain omalle itselleni, tunteelleni, alkavalle, samalle,
+joka sitten pysyi ja pysyy yhä. Ihanteelle, semmoisena kuin se silloin
+ensi kerran ilmestyi. Se hetki on minulle nyt vain hauska, miellyttävä
+muisto. Silloin se oli katkera kuin ikuinen ero. Tuuli huoahteli
+raskaasti ja kosteasti pimeältä ulapalta. Tornikello löi viittä. Koko
+kaupunki oli pimeä, vain joku työmiehen ikkuna jo valaistu.--"Minne se
+nyt juoksi? Siinähän se tulee. Missä sinä?"--Hevonen odotti jo valmiina
+valjaissa. Seurasi pitkä matka nytkyttelevän, ritisevän reslan pohjassa.
+Pitkä aamupuhde, lyhyt auringoton harmaa päivä ja taas pitkä puhde ja
+pitkä yö, pitkä matka pois,--valittava, nyyhkyttävä tiuku vanhan
+takkuisen hevosen kaulassa, umpikeli,--_pois,_ vaikka kotiin, sillä ei
+sielläkään nyt tuntunut olevan mitään lohdutusta eikä viihdytystä eikä
+korvausta. Vasta sitten, kun Anti ilosta ulvoen karkaa vastaan kotijärven
+jäällä, josta se on kuullut tutun tiuvun ja hyppää rekeen ja nuolee
+nenän, huulet ja posket,--ja minä sitten hänen kanssaan kaiket päivät
+hiihtelen Kurkisuon lumiset ulapat ja saaret ja takalistot, vasta sitten
+minä pääsen hänestä rauhaan.
+
+En kuitenkaan kaipauksestani häneen. Hän oli poissa, kun tulin takaisin.
+Minulta unohtuivat hänen piirteensä, jäi vain muisto vartalosta ja
+käynnistä ja palmikosta. Jäi muutakin, jäi kaiho johonkin, jota ei saa
+eikä usko koskaan saavansa, mutta jota kuitenkin ihmeenä odottaa. Enkä
+tiedä mitään sen kauniimpaa ja suloisempaa kuin sellainen kaiho, silloin
+kun se ei kalva, ensimäinen tietoinen onnenkaipuu, selvä ja määrätty,
+vaikka hämärä, kirkas, vaikka utuinen, hyvin kaukaisen onnenmaan ikävä,
+saavuttamattoman, mutta kuitenkin saavutettavan kaipuu, vaikkei sillä
+hetkellä tiedä, milloin ja miten. Ja sama se, vaikkei mitenkään eikä
+milloinkaan. On vain ilo kaivata ja nautinto kuvitella.
+
+Vaistosin sentään jo silloinkin tulevan, tietämättömän onnen yhden ehdon:
+että on vaaroja, joita on vältettävä, epäpuhdasta, josta on peseydyttävä,
+rietasta ja rumaa, jota on paettava, rikkaruohoa, jota on kitkettävä joka
+ilta ja aamu, jotta sielu pysyisi hoidettuna kuin äidin taimilava, josta
+hän poimii pienimmänkin ohdakkeen ja vesiheinän enteen--ja minä päätin ja
+minä koetin ja minä voitin. Se oli uutta voittamista joka päivä,
+kilpasillaoloa, aina edistyvää ennätystä, mikä antoi varmuutta ja
+uskallusta ja myöskin ylpeyttä.
+
+
+
+
+Ja silloin minä myös pääsin kosketuksiin sen kanssa, mikä on kaunista,
+suurta, jaloa ja ylevää. Sinä kai nyt taas tulit _siinä_ muodossa minua
+vastaan, kiersit taas sitä tietäsi eteeni, hiiviskellen hyvänä haltijana
+ympärilläni. Minne minä liikuinkaan, haparoiden, ojennellen sokkoisia
+sormiani, aina tulin kehään, jossa kohtasin sen, minkä sitten saavutin.
+Vaikka vielä väistyitkin, niinkuin haamu, niinkuin metsänneito, jota
+kuvittelin kuulevani, jonka vilahtavan viidakossa, vaikken koskaan
+saanutkaan nähdä, et milloinkaan kaikonnut minusta ulkopuolelle sen
+kehän, jossa oli liikuntapiirini.
+
+Jos osaisin, runoileisin tähän ylistysrunon runoudesta, siitä suuresta ja
+jalosta, joka selvittää omat hämärät aavistelut, tulkitsee, mitä ei
+ymmärrä, ottaa hoitoonsa sydämen hauraat, hapuilevat aaluvat, asettaa ne
+aurinkoon ja antaa niille siinä sijan, suuntaa vaistoilevan varren
+kasvamaan sinne päin, minne sen on kasvettava ja kostuttelee sen arkoja
+juuria. Harmaakattoisen, rakoseinäisen, nokiuunisen, ikävän
+koulupoikakammion seinät hohtavat ja kuultavat läpi, se on kuin lasinen
+maja keskellä lumottua puutarhaa, missä eletään kaikki elämänilot,
+tapahtuu ja toteutuu kaiken maailman kaunis minun silmieni edessä ja minä
+elän mukana, niinkuin kaikki olisi minun. Elän ihmetellen ja iloiten
+ominani toisten ilot ja onnet, joskus myös heidän surunsa surren, mutta
+ainoastaan sen verran, etten sorru.
+
+Mistä lienen saanut luettavakseni ne kirjat--en muista--jotka lukitsivat
+ja iäksi liittivät minut sinuun ja siihen, jota minulla ei vielä ollut,
+mutta jonka täytyi tulla, ja ellei tullut _se_, olkoon mikään tulematta,
+elän elämäni erakkona itsessäni, elän sen kuvitellen, että minulla se on,
+vaikkei olisikaan--tunteitten ihanne.
+
+Enkä elä ainoastaan tässä tunteiden onnessa, saan jo silloin ja rinnan
+sen kanssa aavistusta siitä onnen hurmasta, jonka antaa aate, kun herää
+halu ajatella ylevästi, pakko toteuttaa, mitä pitää oikeana ja totena,
+niinkuin se ja se sankari, ritari, marttyyri--taistella, kaatua ja
+kuolla. Minä sanelen: "enempi kuin elo moinen kuolo."
+
+Haen ystävää innostuakseni näistä yhdessä, en löydä ketään, joka hehkuisi
+niinkuin minä. Katsovat minua kummanaan, pitävät minua joskus
+hauskuutenaan ja huvinaan, useimmiten pilkkanaan, olen heille haaveilija
+--niinkuin kai olinkin--mikä oli heistä sama kuin houhottaja, niinkuin
+kai myöskin olin.... Arkiuduin omiini. En tavannut vastakaikua mistään
+muusta kuin itsestäni, ainoastaan metsäni minulle vastasi, tämän oman
+maailmani ranta, _tämä_ erämaani, täynnä omia ihmeitäni. Siinä elin aina
+siihen asti, kuin se sittemmin oli myöskin sinun. Sillä elimmehän
+uudelleen nekin ajat yhdessä, sinä tahdoit sen, sanoit tahtovasi päästä
+toverikseni siinäkin ajassani, tutustuaksesi silloiseenkin sieluuni--
+muistatko ne talvi-illat, kun luimme yhdessä kaikki ne kirjat, nyt
+kultakirjaisiin kansiin sidottuina--tuossahan ne ovat vieläkin!
+
+
+
+
+Oli torin varrella talo, rikkaan kauppaneuvoksen, ikkunat niin alhaalla,
+että voi nähdä kadulta sisään. Iltaisin paloi siellä aina lamppu pöydällä
+sohvan edessä. Sen yläpuolella seinällä oli tauluja: metsoja soitimella,
+teiriä metsäpolulla, tyyni lahdelma, jossa kellui vesilintuja,
+keskimäisenä seinällä suuri kotka, joka nosti ilmaan valkoista jänistä
+kaatuneen hongan alta.
+
+Joulun alla on siellä kerran taidenäyttely, kaikki mitä kaupungista on
+saatu kokoon, häveliäiden köyhien hyväksi.
+
+Mies kantaa neuvoksen portista yhtä ojokäsin päänsä päällä näyttelyyn,
+minä juoksen hänen jälessään, kurkistan alle, seuraan kouluun saakka, hän
+asettaa sen hetkeksi käytävään ja minä saan katsella sitä siinä, kunnes
+hän lähtee noutamaan toista ja minä seuraan mukana ja odotan portilla,
+reputan taas miehen jälessä ja saan taas nähdä, seuraten kuin nälkäinen
+leipäpalaa. Sillä tavalla minä saan nähdä kaikki taulut, jotka mies
+kantaa siitä talosta ja muista. Lopulta ne ovat kaikki rivissä, koulun
+käytävässä. On lupapäivä, siihen keräytyy muitakin poikia, mutta tulee
+myös joku herra ja ajaa meidät pois. Vaan minä olen nähnyt tarpeeksi
+sillä kertaa.
+
+Olen saanut silmätä uusin silmin entiseen maailmaani, erämaahani ja sen
+elämään. Minulle alkaa kaikki elää tauluina, sekä se, mitä senjälkeen
+näen, että varsinkin se, mitä olen ennen nähnyt--kurjet, kun ne
+ojentelevat kaulojaan, koikkivat ja lentävät--koirani, kun se istuu
+pihamaalla minua odotellen--jänis makuullaan näreen juuressa. Minulle
+tulee palava jano nähdä tauluja yhä enemmän. En saa niitä nähdäkseni
+muualta kuin kauppaneuvoksen ikkunasta, johon ne ilmaantuvat taas, kun
+näyttely muutaman päivän jälkeen suljetaan. Sinne en päässyt, sillä
+minulla ei ollut sitä markkaa, minkä pääsylippu maksoi.
+
+Sain sen sijaan käsiini kuvakirjoja, sen verran kuin niitä sain. Mutta
+yksi niistä avasi minulle koko Suomen. Sieltä löysin meidän oman kirkon
+ja pappilan ja Koiraniemen, virran ja vesilintuja siinä kaislikon
+reunassa, ja pappilan laiturin, puuttui vain punainen tyttö sen päästä,
+mutta sen minä sijoitin siihen itse.
+
+Löydän vielä jostain kuvitetusta sadusta neidon kuvan, jonka alle on
+kirjoitettu 'totuuden jumalatar'. Sen otsarivasta loistaa tähti ja sen
+kasvot säteilevät oikeutta ja ankaruutta ja ylevyyttä.
+
+
+
+
+Oli keväinen päivä, jäät olivat juuri lähteneet ja kesälaivat tulleet.
+Puut tekivät lehteä koulun pihalla, aurinko lämmitti seinää ja
+kivijalkaa. Etelästä huokui leuto tuuli. Seisoin siinä ja odotin
+muutamien muiden poikain kanssa laulajatarta, jonka tiesimme tulevan
+välitunnilla harjoittamaan juhlasalissa, laulaakseen siellä illalla.
+Pyrähtää portista sinivalkoinen neitonen, silkkiä kahisten, helmat
+hulmuten tuulessa. Hän astuu valkoisin silkkikengin joustavasti kuin
+lintu kahisevassa vasta ajetussa hiekassa, kädessä päivävarjo, keltainen
+päältä ja punainen alta. Se rasahtaa suppuun. Hän huomaa meidät,
+hymähtää, nyökäyttää meille päätään ja ponnahtaa juoksuaskelin rappuja
+ylös.
+
+Juhlasalin ikkunat ovat auki, kaikki. Hänen askeleensa kaikuvat ulos, nyt
+hän on salissa meidän kohdallamme. Hän laulahtelee siellä kulkiessaan,
+vaikenee, helähyttää pitkän sävelen soittokoneesta, juoksutellen
+kimakimmasta karkeimpaan. Sitten hän laulahtaa ääntään koettaen,
+keskeyttää, alkaa uudestaan, visertää, visertää. Vahtimestari sulkee
+ikkunat ja sitten kaikki kuuluu heikommin.
+
+Kun hän palaa, olemme yhä siinä. Hän kysyy hymyillen, mitä varten me
+seisomme siinä. Minua rohkeampi poika sanoo:--"Me kuunneltiin teitä."--
+"Onko teillä lippuja?"--"Ei ole."--"Tässä on".--Hän pistää sormenpäänsä
+pieneen samettisalkkuun ja ottaa sieltä tukon lippuja, jotka antaa
+meille. Tuuli on paiskannut portin kiinni, me hyökkäämme sinne ja
+repäisemme auki molemmat puoliskot. Hän nauraa heleästi ja valkoiset
+hampaat välkkää.
+
+Minä pääsen laulajaisiin! Minä olen saanut häneltä _itseltään_ lipun!
+Minun täytyy kiilloittaa kenkäni, joita ei koskaan ennen ole
+kiilloitettu, lainata kaulus ja kravatti toverilta, jolla niitä on monta,
+käydä leikkauttamassa tukkani.
+
+Löydän seisomapaikan salissa uunin kulmassa, sillä lippuni on
+seisomapaikka. Kateederi on siirretty nurkkaan. Koulun kello seisoo, sen
+molemmat luodit on pantu ikkunalle, lyömäluoti ja käymäluoti, _koulun_
+vanhan kellon, joka on yhtä arvokas ja yhdenarvoinen kuin rehtori, ja
+joka ei kenestäkään välitä eikä ketään kunnioita, ei keneenkään mukaudu,
+vaan kaikki siihen, joka saa käydä rukoustenkin aikana ja lyödä
+rehtorinkin puhuessa, sen on täytynyt vaieta, sen heilurin pysähtyä, se
+tyttö on sen niin määrännyt, häntä ei saa häiritä.... Se laulahtaa lyhyen
+säveleen seinän takana rehtorin huoneessa, sen ääni hulmahtaa oven
+täydeltä sisään, kun rehtori avaa oven ja kumartelee siinä taakseen
+huoneeseen ja tulee punastuen, vanha rehtori punastuen, saliin, jossa
+kaupungin hienosto ja koko opettajisto ja niiden rouvat istuvat koulun
+penkeillä, meidän penkeillämme, kuin koulupojat, harras, kunnioittava
+ilme kasvoillaan.
+
+Lintunen liitää sisään ja astahtaa korokkeelleen, valkopukuinen,
+keltapalmikoinen, kädessä kimppu punaisia ruusuja, jotka hän asettaa
+soittokoneen kannelle. Hän tervehtii kaikkia, yli salin, katse kuin
+valoviuhka koskettaen kaikkia, minuakin.
+
+Hän on hymyillyt--sitten hän yhtäkkiä on käynyt totiseksi, melkein
+surulliseksi--sitten hän riemahtaa--sitten hän laulaa iloisen laulun,
+toisen vallattoman, veitikkamaisen,--sitten taas kaihoisan kansanlaulun--
+olen heti hänen vallassaan, hän nostaa, laskee, heittelee, viehättelee
+mihin tahtoo--minä olen kuin lehti virran vietävänä, tahdoton tyynessä
+virissä, samoin kuohujen pyörteessä, samoin kiven huopeessa kieriessäni,
+nauttien siitä, riemuiten, meninpä mihin menin, odottaen yhä uutta,
+huieten pyörtymyksestä hänen vallassaan, voimatta, tahtomatta vastustaa--
+menettäen tajuntani kaikesta muusta.
+
+Hän laulaa erikoisesti minulle, yksinomaan minulle--on tullut enkeli
+taivaasta ottamaan minua sinne. Olen kuin irtautunut jostain, luonut
+yltäni jotain, vapautunut aineesta ja maasta, minulla on uudet, kiiltävät
+vaatteet. Löydän itsestäni uusia tunteita, sanomattoman riutuvan onnen,
+itkun ja hurman--ei vain kaivattuna, vaan toteutuneena. En saa koskettaa
+häntä, en tarttua häntä käteen--voi autuutta, jos saisin!... Minusta
+täytyy tulla jotain muuta, jotain parempaa, jotain suurta ... mitä, en
+tiedä, ainoastaan tunnen.
+
+Että jotain niin ihanaa on!... Että niin voi laulaa ja olla! Että on
+sellainen ihminen! Tässä karussa koulusalissa, näiden kolkkojen
+vankilaseinien sisällä!
+
+Hänet saatettiin kotiinsa kauppaneuvoksen taloon ... ylioppilaat laulavat
+hänelle yöllä, hän tulee ikkunaan, josta olen katsellut tauluja, kiittää,
+seisoo, niin kauan kuin laulavat, kiittää taas ja katoo. Vaeltelen koko
+kesäisen yön puistossa ja rannoilla, odottaen aamua, jolloin hän lähtee.
+Hän seisoo laivan kannella, syli kukkia täynnä, hän taittaa niitä ja
+heittää laivan loitotessa sulavalla liikkeellä niitä alas jäähyväisiä
+huiskuttavalle saattoväelle. Saan yhden lennosta kiinni--ei mikään satu
+ole ollut minulle niin kaunis.
+
+Hän oli viimeinen edeltäjäsi. Hän meni sinne, mistä sinä tulit. Ei ole
+enää pitkältikään siihen, kun tulit.
+
+Aarretulet jo palavat kätköjensä yllä.
+
+
+
+
+Olen muistellut näitä pyhäisin. Arkena minulla ei ole aikaa, sillä
+minulla on tässä talossa kaksin verroin työtä nyt, kun lähdit, ja minä
+tahdon hoitaa sitä niinkuin sinunkin aikanasi, ja yhtä hyvin yksin kuin
+me ennen kaksin. Olen yhä ainaisen valvontasi alla, ja ehkä minä juuri
+siksi näissä toimissani niin viihdyn. Mutta pyhänä minä puhelen kanssasi.
+Pyhäthän olivat aina ennenkin näille pyhitetyt.
+
+Katselin, mitä tähän saakka olen saanut poimituksi näitä muistojeni
+kukkia. En ole saanut sieltä esiin muuta kuin kukkia, eikä siellä liene
+muuta ollutkaan. Vai muistanko vain ne, kukat keväiseltä niityltä.
+Tahtoisin sanoa "pyhäiseltä". Sillä kukkaniitty pyhänä poimittaessa ei
+ole sama niitty kuin arkena. Oli aivan toinen helotus heinikossa, kun
+lapsena juoksin sinne pyhäaamuna, pyhävaatteet yllä, pestyt ja valkoiset,
+ja itsekin pesty ja puhdas. Ruiskukka sinertää sunnuntaina toisin kuin
+maanantaina. Mikä sen tehnee? Oma juhlamielikö? _Juhlamieli_ sen tehnee--
+sillä samoin oli juhlapäivänä minä tahansa, olipa nimi- tai syntymäpäivä,
+häät, ristiäiset tai--hautajaiset. Kun pikkusisar oli kuollut ja pantu
+valkoiseen kirstuunsa,--hän, joka syntyi silloin, kun käki tuli pihaan,--
+ja äiti sanoi: noutakaa lapset, kieloja!--niin me pyörähdimme niitä
+noutamaan, kilvan, hypellen ja viserrellen, ja poimimme ne ja panimme sen
+pieniin, kalpeihin kätösiin, jotka lepäsivät ristissä rinnan päällä
+valkoisella kuolinliinalla--enkä ymmärtänyt, miksi vanhemmat ihmiset
+itkivät. Silloin oli kesä ja aurinko paistoi--on muuten merkillistä,
+etten näiltä ajoilta muista ainoatakaan kesäistä sunnuntaita, ettei olisi
+ollut tyventä ja kirkasta ja herttaista, tai jos tuuli, niin aina
+etelästä. Niinkuin nytkin: hellä tuuli liikuttelee uutimia, ikkunasta
+näkyy kirkko ja avatut tapulin luukut, äsken siellä soitettiin yhteen ja
+nyt kai siellä on saarnan aika, koska kellot riippuvat liikkumattomina.
+
+Kuinka monet miespolvet lienevätkään tuon tästä näin nähneet, ja kuinka
+monet tullevat näkemään! Tämä sama ikkuna etelään, sama tuuli, sama
+sunnuntaimieli--enkä saa tähän iäksi jäädä. Jos voisi nukahtaa pöytänsä
+ääreen ja parta kasvaisi kuin Barbarossalla--olisin valmis lähtemään
+vasta sitten, kuin saapuisi noutajatar nostamaan siitä unesta toiseen,
+ikuiseen, jonka ei sanota olevan unta, vaan iankaikkista valvomista ilman
+uupumusta ja levon tarvetta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tähän saakka minulla siis ei ollut arkea elämässäni.
+
+Mutta nyt leviää ympärilleni arki, niinkuin harmaa, yli koko taivaan
+rannan ulottuva pilvi, niinkuin hiljalleen kumoutuvan kattilan reuna. Ei
+kylläkään kokonaan läpikuultamaton, mutta kuitenkin päivän peittävä,
+auringon ottava, harmenemistaan harmeneva ja harmentava. Ei linnut laula,
+ei haltijat hiivi. Se laskeutuu alas, sakenee heraiseksi usvaksi, ei niin
+sakeaksi, ettei lähimpiä näkisi, mutta näköpiiri ei ulotu edemmä kuin
+portinpieleen. Ei kuulukaan mitään. Suhahtaa joskus kuin siipi--missä?
+Tulee joku lintu näkyviinkin ja menee--mutta minne? Ei istu puuhun, ei
+laskeu järvelle, ei katoa kaukaisuuteen, vaan niinkuin nuoli ammuttuna
+huopateltan seinästä sisään ja seinästä ulos, reikää jättämättä. Harrin
+kuin kala veden pohjassa, ympärillä sen ontto, ahdas, aina yhtä pieni
+näköpiiri.
+
+Aivan päinvastoin kuin se lapsuuteni sumuharso, joka liikehti auringon
+alla, repeili, aukeili ja näytteli aukeamiensa läpi niemiä ja saaria ja
+rantoja ja ulapoita. Tästä ei osaa mihinkään ulos, tässä ei tee mieli
+edes haparoida niinkuin pimeässä. Ja kuitenkin pitäisi olla matkalle
+lähdön aika, ja olisi noustava siivilleen löytääkseen elämänsä ja onnensa
+ja niiden tarkoitusten tien pään.
+
+Tämä on sitä aikaa--ensimäisen ja ainoan ylioppilasvuoden--jolloin olin
+eksyksissä sinusta, en missään kosketuksissa kanssasi, jolloin olin
+kadottanut kaipuunkin sinuun ja kaikkeen, mikä oli yhteydessä kanssasi.
+Johdot entisyyteen, erämaahankin, kaikkein rakkaimpaani ja tutuimpaani,
+ainoaan ystävään, olivat katkenneet. Sieltä ei kuulu minulle mitään.
+Minut oli määrätty siirtymään muuanne, tehtäväni ja tulevaisuuteni ovat
+muka toisaalla, lukutiellä, jollain semmoisella--mutta ei sinnekään
+ollut sielun johtolankoja. Sisääni ei tunge mitään ulkoapäin herasumuisen
+ympyrän ahtaasta piiristä.
+
+En saa sieltä mitään, missä tuntisin tarpeen uudelleen elää, voidakseni
+edelleen elää. Se oli tyhjyyden ja onton kumahtelun aikaa elämässäni,
+sillä siinä ei ollut mitään siitä, mikä siinä sitten on ollut
+tarkoitusta, mikä siinä on ollut sinua.
+
+Siinä oli sinua vain sikäli, mikäli tunsin sinua menettäväni, enkä
+läheskään aina tuntenut edes sitäkään. Olin uskoton kaikelle, mille olin,
+äsken ylös aatteiden ja ihanteiden aurinkoon kimmotessani, lupautunut
+olemaan uskollinen. Tein melkein aina sitä, mistä tiesin, ettei olisi
+pitänyt. Menetin uskot, haaveet, heitin pois aatteet, niinkuin vanhat
+vaatteet. Menetin mielestäni oikeuden häneen, johon olin vaistonnut
+tulevani yhtymään, joka kerta kuin tein jotain, jota ei olisi pitänyt.
+Mutta en siitä välittänyt. En välittänyt edes katua. Tapasin silloin
+tällöin paremman itseni, pidin sitä hetkisen uteliaana kourassani, mutta
+kun se pieni lintu sykki ja alkoi lämmittää, kouristin sen kuoliaaksi,
+päästämättä sitä lentoon. Se ei saanut tulla takaisin toiste minua
+muistuttamaan ja häiritsemään. Hymähtelin parhaita muistojani, kun ne
+sittenkin joskus tulivat yllättäen. Nauroin itselleni ja muille
+lapsellisia tunteitani, kaihoisia kuutamohaaveiluja, ihastumisia ja
+puhtauden ihanteita. Huumaavin haaveeni oli ollut olla puhdas sille, joka
+oli tuleva. Mutta mikä oikeus kenelläkään on minuun? Mitä velvollisuutta
+minulla on käydä tilille? Jos hän joskus kysyy, sen häneltä salaan.
+Saatoin silmää räpäyttämättä, kun minulle sopi ja etuni vaati, valehdella
+mitä hyvänsä, kenelle hyvänsä. Ei ole mitään sitovaa eikä velvoittavaa
+yli sen, mihin ei itse tahdo itseänsä velvoittaa. Sen verran olit vielä
+herrani ja mestarini, että näin ajatellen ja tehden tunsin sinut
+kieltäväni.
+
+Olisin voinut pettää, jollei olisi ollut pelkoa ilmitulemisesta.
+Täytyyhän maailmassa menestyä, mutta ei maailmassa menesty, ellei itse
+pidä itsestään huolta. Itsekkäisyys ja itsensäsäilyttämisvaisto on
+annettu avuksi ja aseeksi. Asuintoverini, vanha ylioppilas sanoi:
+"Viettele tuo tyttö, hullu olet, jollet sitä tee--tekee sen kuitenkin
+toinen"--kai olisin senkin tehnyt, jos olisi ollut tilaisuutta--tein
+sen ajatuksissani. Tapaan itsessäni itsekkyyden, omahyväisyyden ja
+sydämettömyyden kuiluja, joihin katselen pyörtymättä, häpeämättä,
+punastumattakaan--sillä semmoisiahan ovat muutkin.
+
+Se aika minua nyt tympäisee--alkoi muuten tympäistä jo piankin, ja siksi
+kai sitä myös niin pian pakenin. Riennän sen yli kuin vetelän suon, joka
+_on_ rämmittävä, päästäkseen toiselle rannalle.
+
+Mistä se tuli tämä? Siitä kai, että olin heikko ja henkisesti turvaton.
+Kuljin siinä sumussa, ilman johtotähteä, ilman toverillista tukea mistään
+--ei mitään henkiheimolaisuutta kenenkään kanssa siihen, jota sielu ja
+sydän tarvitsee. Kaikki oli suunnattu ulkokohtaiseen. Elettiin
+isänmaallisuuden, suomalaisuuden humussa, puoluekiihkossa, joka repäisi
+ja innostutti--mutta se oli taistelua, kansalaissotaa, veljesvihaa,
+sotatilaa--se oli kuin leirielämää, jossa ei ole aikaa sisäisen elämän
+arvoille. Juhlapuheinnostusta, kvartettilaulutunnelmaa, joukkohuumausta,
+ei mitään yksilöllistä ylentymistä. En saanut itseäni varten kiinni
+mistään erikoisesta, se oli kaikki ylimalkaista ulkonaista touhua. Ja
+kaikkein korkealentoisimmatkin juhlat päättyivät juominkeihin ja
+juomingit laitakaupungille.
+
+Ei ollut henkiä ilmassa, eivät mitkään salaperäisyyden siivet suhisseet
+ympärilläni niinkuin ennen tätä aikaa, ei näkynyt hyvän haltijan jälkiä
+millään vitilumella--vuokra-asunnot, kapakat--katupoikaelämää, oltiinpa
+sitten "talolla" tai toveripiireissä, teatterissa tai kapakassa ... oli
+tunnussanana: "Ei saa olla tuntehikas".... "Ei ole elämää kuoleman
+jälkeen".... Ja me sanelimme sitä runoa, jossa mustalainen laulaa:
+
+    Entä jälkeen kuoleman?
+    Kukapa sen tietää,
+    tuskin tutkimistakaan
+    asia tuo sietää:
+    kuihtuu kukka, kaatuu puu,
+    linnun laulu lakastuu.
+    Niin käy elävitten.
+    Mikäs tulee sitten?
+
+En löytänyt henkiheimolaisuutta. Tovereita oli, mutta ei ystäviä eikä
+yhteisymmärtäjiä. Menen mukana, panen sieluni pohjiaan myöten semmoiseen,
+joka ei ole minun, ja ihastun siihen, valheellisesti, teennäisesti, vain
+tempautuen, ja on seuraavana päivänä tekokiihkoisuuden kohmelo. Ei ole
+tämä minua, sen tunnen, se on vierasta vieroa.
+
+
+
+
+Olihan minulla tähän saakka ollut olevinaan jonkunlainen uskokin, se
+kaikkein ihmisten yhteinen, kaunis kylläkin ja turvallinen--soudetaan
+suvisena sunnuntaiaamuna tyyntä salmea, ohi pappilan, kirkon rantaan,
+noustaan sen mäelle, tervehditään juhlavaatteisia tuttavia, pistetään
+ystävällistä kättä, kysytään kuulumisia, seisotaan katsomassa pappien
+tuloa lehtikujaa myöten ja heidän vieraitaan hienoja herrasväkiä--
+kajahtaa urkujen ensi sävel--mennään kirkkoon--istumme ja veisaamme ja
+kuuntelemme pappia, tiedämme, mitä hän puhuu, vanhaa ja tuttua, mutta
+kuuntelemme kuitenkin--mieli ylenee yhteisestä virrestä, käy hartaaksi
+rukouksista ja messuista ja heltyy ripistä ja on tyytyväinen
+vapauttavasta amenesta. Sama jokapyhäinen ateria, mutta ateria kuitenkin,
+jota mieli vaatii viikokseen, ei muista nautittuaan, mutta kaipaa, jos
+olisi jäänyt ilman. Jota varten täytyy nähdä se vaiva ja näkeekin
+mielellään, että lähtee pitkienkin matkojen takaa taipaleelle, samalla
+tosin muitakin asioita ajaakseen, olemaan yhdessä henkiheimoisten kanssa,
+sanoakseen toisten kanssa kuinka koneellisesti tahansa: uskon,--yhteinen
+asia ja yhteinen usko, mikä antaa tukea ja turvallisuutta, karsina, aita,
+jonka sisässä on viihdykästäkin--oli minullekin, minkä huomaan siitä,
+ettei ollut viihdykästä, kun laumasta haihduin.
+
+Oli hyvä, miltei huoleton olla, kun tiesi ja uskoi, että vaikka et omin
+voiminesi mitään mahtaisikaan, viimeisessä tiukassa tulee apu, että on
+se, joka ei hylkää eikä heitä, ei kaikkein kurjinta ja vaivaisinta ja
+avuttominta ja ansiottomintakaan. Kaikki on sovitettu, kaikki pestään
+pois. Ei niin, ettei itseni pitäisi tehdä kaikkea voitavaani, ponnistaa
+viimeisimpänikin, vaan ettei tarvitse joutua epätoivoon, ei pelätä
+lopullisesti sortuvansa, ei jäädä oman onnensa nojaan, ei kaatua oman
+avuttomuutensa ojaan. On kuin vakuutettu sekä tapaturmaisen kaatumuksen
+varalta että jokapäiväisen lankeemuksen varalta ja iankaikkisen
+kadotuksen varalta--saaden voimiensa ja varainsa mukaan suorittaa
+vuotuinen eränsä, tietäen, että pyrkimys ja halukin merkitään muistiin
+eikä vain saavutus. Mutta kun se ei ole vain armon, vaan myös ansion
+varassa, niin se ponnistaa pyrkimykseen ja saavutuksiin. Siinä
+yhteisuskossa oli minun hyvä olla.
+
+Mutta sekin meni minulta siellä niinkuin sunnuntaipurjehtijan purje
+kaatuu kumoon yllättävässä niemen nenän salavihurissa, toverien remussa.
+Syytin purjetta ja purtta niinkuin pakana epäjumalaansa, silloin kun tämä
+ei auta, uhreista huolimatta. "Mikä sinä olet, ethän kyennytkään
+palvojaasi pelastamaan, vaan heitit oman onnensa nojaan?"--ja tapaa
+itsensä pulikoimassa emäpuun päällä. Vanhan lapsuuden uskon viimeiset
+rippeet karisti tuo toveri, asuintoverini, vanhempi minua, rappiolle
+joutunut, vippivelkainen, joka ei uskonut mitään, mutta tiesi kaikki, oli
+pilkallinen, terävä, kaiken arvostelija ja repijä, kaiken ivaaja, eniten
+itsensä. Paha henkeni--ja sittenkin hyvä.
+
+"Jumalan uskon", puhui hän kerran, "omalla tavallani tosin, teoriana,
+joka tarvitaan selvittämään yhtä ja toista, mutta olkoon menneeksi, että
+Jumala on, ylin järki, ylin johto tai jotain semmoista, mutta ei hänellä
+ole poikaa, jonka muka lähetti maailmaan kuolemaan ihmisten syntien
+edestä."
+
+Uskalsin sentään, hänen varmuudestaan huolimatta, tällä kertaa
+huomauttaa, että kun se kuitenkin on raamatussa niin, ja kun raamattu on
+jumalansanaa--?
+
+"Ja sinä uskot?"
+
+"Totta kai."
+
+"No, olkoon sitten, mutta ei raamattukaan anna tukea sille, että Jeesus
+oli Jumalan poika. Hän oli ihmisen poika, siis ihminen, niinkuin hän
+itsekin sanoo."
+
+"Sanoo hän itsestään toisinkin."
+
+"Sanoo kyllä, luuli, ei ehkä tiennyt niin itsekään, kuvitteli olevansa ja
+ehkä kuolikin siinä harhaluulossa, vaikka minä kyllä sitä suuresti
+epäilen, ettei hän sittenkin olisi tullut toisiin ajatuksiin, jos ei
+ennen, niin ristinpuulla, ylenannettuna, kahden varkaan väliin."
+
+Hän kävi sitä todistamaan, että Jeesus ei ole jumalanpoika--hän toisessa
+vuoteessa, minä toisessa, oli aamuyö, oli oltu vuosijuhlassa.
+
+"Mutta silloinhan menisi kaikki myttyyn, syntisen lunastus, pelastus?"
+
+"Vaikka menisikin, minun puolestani menköön ja on mennytkin--se nyt on
+eri asia, joka ei kuulu tähän. Mutta ei sen tarvitse mennä siihen. Jos
+sinun on välttämätöntä uskoa johonkin itseäsi parempaan, ylempään,
+valittujen avustajaan, syntisen koiran suosta nostajaan, niin usko
+Jeesukseen itseäsi parempana ihmisenä, ihanneihmisenä, täydellisimpänä,
+joka on elänyt, koeta jälitellä häntä, jos voit--ja onhan niitä muitakin:
+Sokrates, Franciscus Assisi, marttyyrit, historia on täynnä niitä
+schutsmanneja--minä en välitä. Mene yliopiston kirjastoon ja lainaa ja
+lue Bibelns lära om Kristus--Rydberg myös todistaa, en muista nyt,
+kolminaisuudestako vai Kristuksen jumaluudesta--että käsikirjoitusten
+jäljentäjät ovat lisänneet eräitä paikkoja--vississä tarkoituksessa,
+niinkuin on todistettu."
+
+"Todistettu?"
+
+"On, usko minua, _siitä_ ei ole epäilystäkään, että eräitä paikkoja on
+jälkeenpäin lisätty, ensin sulkujen sisään, sitten viety tekstiin, sitten
+jätetty sulut pois, sitten alleviivattu ja lopuksi painettu ne paikat
+lihavalla raamattuun."
+
+Hän sanoi sen niin varmasti, niinkuin se olisi ollut itsestään selvä
+vastaanväittämätön asia, tieteellinen totuus, aikoja sitten ratkaistu.
+Sitten hän haukotteli ja nukkui samassa.
+
+Eikö siis olekaan lunastusta, ei pelastusta, ei mitään apua ulkoapäin,
+ylhäältä päin, tässä kurjuudessa? Eikö ihmisellä olisi apua muusta kuin
+itsestään, eräästä esimerkistä, jota on koetettava noudattaa?
+Mahdollisuuskin, että niin voisi olla, huimasi, juuri kuin olin
+menettänyt yhden tuen, näytin saaneeni toisen.... Ryhdyn siis rakentamaan
+sille pohjalle. Alan jo huomenna, rupean pyrkimään ihanne-ihmiseksi, käyn
+toteuttamaan--semmoinen päätteleminen käy pian sillä iällä. Heräsi
+uhmakin. Kaikki voimat kokoon, kaiken heikkouden uhallakin! En ole vielä
+suossa suuta myöten. Uin maihin omin avuin, vaikkei pelastusrengasta
+ristinpuun korkeudesta minulle heitettäisikään.
+
+Minä yhtäkkiä luulin omistavani sen voiman, ihmisen oman voiman. Olin
+ainakin saanut oljenkorren. Miksei toinen ihminen voisi sitä mitä
+toinenkin? Hän on voinut kuolla, miksen minä voisi elää. Tuntui kuin
+minussa sinä yönä olisi tapahtunut suuri ihmeellinen heräys.
+
+Tahdoin sanoa sen hänelle heti aamulla, kuulla, mitä hän ajattelisi. Olin
+ollut hänen oppilaansa huonossa ja hyvässä. Hän nukkuu ja kuorsaa.
+Herättyään hän on kärtyinen, päivän hän juoksee rahaa lainaamassa
+vekseliensä uudistuksiin. Vasta illalla hän virkoo kapakassa ja on valmis
+aatteilemaan.
+
+Vaikka pelkään, että hän tavallisuutensa mukaan pilkkaa, en nyt välitä.
+Hän kuuntelee intomielistä ihastustani elämäni uuteen ohjelmaan. Hän
+yhtäkkiä ei pilkkaakaan. Katsoo minuun surumielisesti ja säälien.
+
+"Tee voitavasi, koeta parastasi, minäkin olen koettanut useampaan kertaan
+sillä pohjalla. En koeta enää--ei ole ollut siitäkään apua. Henki on
+altis, mutta liha on heikko. Se on ihana paikka raamatussa, ylen ihana ja
+tosi kuin Jumalan sana. Mutta ehkä sinä onnistut. Minä en viitsi enää,
+olen kaikessa tapauksessa mennyttä miestä. Minä kerron sinulle, missä
+määrin en onnistunut. Koetin viimeksi muutama päivä sitten--jaa, kai se
+oli pari kolme yötä sitten--milloin minä olin viimeksi koko yön poissa ja
+tulin ihan märkänä kotiin?"
+
+"Lauantaina."
+
+"Niinpä niin, sunnuntaita vasten, se sopii. Päädyin lopulta sinne,
+'Punaiseen helvettiin', Svean luo. Se on muuten ainoa helvetti, joka on
+olemassa ja jossa olen ollut ja jonne aina menen--sitä toista ei, ikävä
+kyllä, ole, siellä olisi sielun ainakin lämmin olla. Nyt ruumis kuopataan
+kuin koira ja sielu menee kankaalle ja menköön--mutta minä olisin
+ennemmin tahtonut mennä mereen, ja johan minä sitä varten meninkin sieltä
+jäälle Ursinin kallioiden kohdalta, mihin Groohaaran punainen majakkatuli
+pilkottaa. Katso, minä olin herännyt siellä--hyi!--tyhjä kukkaro, tyhjä
+ruumis, tyhjä sielu ja paha maku suussa. Oli ihan tyven vastasataneen
+lumen jälkeen ja paistoi aamuyön kuu. Sirpalesaaren ulkopuolella oli
+musta meri. Pelastus, vapautus, unhotus! Ei, vaan oma voima, viimeinen
+ponnistus, nyt minä sen teen, kuolen pois kaikesta suuresti, jalosti,
+hienosti, näytän itselleni, näytän koko maailmalle, kuolen itse omien
+syntieni sovitukseksi, kuolen niinkuin roomalainen ammeeseen--
+Suomenlahden lainehisin. Rähjä! Siitä ei tullut mitään.... Mikä epätoivo
+ja häpeä, ettei taaskaan ollut kestänyt, oli antanut jalkansa luiskahtaa,
+otteensa heltiä--ratkaisevimmalla hetkellä--ja kun se niin heltii
+ratkaisevimmalla hetkellä, heltii se aina. Tiedätkö, miksi minä olen
+tämmöinen? Siksi, ettei minulla elämässäni ole ollut ketään, joka olisi
+minua rakastanut. Jokaisella pitää olla elämässä joku, joka häntä
+rakastaa ja jota hän. Solvejg! Lue se kirja. Onko sinulla tulta?"
+
+Istuimme Esplanaadin kaiteella, jonne olimme joutuneet, kun ravintola oli
+suljettu. Hän sai tulta ja sytytti. Putoili leppoisasti lunta.
+
+"Minä tallustelin lumessa puolipolveen--saakelin raskasta
+talvipalttoossa ja kohmelossa.--Sinulla, keltanokalla ei ole
+aavistustakaan siitä, mitä on rakkaus ja kaipaus"--hän on kai noin
+kuusitoista vuotias--"kaikki, kaikki, mikä on ihaninta ja puhtainta, minä
+menen nyt kuolemaan häntä ajatellen, puhdistaun häntä ajatellen"--hän
+kulkee takaperin niinkuin siellä puutarhassa, jossa hän hyppeli
+käytävällä, kirsikkamarja suussa ja toista minulle tarjoten, houkutellen
+juoksemaan jälessään--"semmoista tyttömäistä veitikkamaisuutta, niinkuin
+ne ... voi ihanuutta, voi kauneutta, voi puhtautta sydämen ja sielun!
+Näin hänet siinä edessäni jäällä. 'Hän kanteloa soitti ja laulun lauleli,
+hän tunteheni voitti ja heltyi syömeni' ... ei hän soittanut, vaikka
+kyllä hän soittaakin ja laulaa, kuorossa, täällä, hän on tyttökoulussa.
+Minä kiiruhdan, mutta hengästyn enkä jaksa edemmä kuin Sirpalesaaren
+päähän. En voi astua askeltakaan paksussa lumessa ja talvipalttoossa ja
+kohmelossa, täytyy levätä, lysähtää märkään hankeen, en jaksa
+fyysillisesti ... ja kun olen levännyt, en jaksa psyykillisesti; kammon
+kuolemaa, vaikkei minulla ole elämästä odotettavana ei niin mitään. Minä
+sanoin silloin itselleni tekosyyksi sen, että huomenna lankee vekseli ja
+että kunnon miehen kunnia muka vaatii, että se on järjestettävä,
+ennenkuin järjestää tämän toisen--mutta se oli tietysti tekosyy. Minä en
+uskalla, minulla ei ole voimaa edes kuolla--lähdin Ursinin kalliolta ja
+päädyin Sirpalesaareen ... toivon, että sinä pääset pidemmälle, poikani
+... mene ja tee toisin ... uusi uskosi sinua auttakoon. Amen. Nyt mennään
+kotiin. Onko sinulla markka ... ei, minulla onkin. Ishvoshjik!"
+
+Seuraavana päivänä minä lähdin--pakenin. Etten joutuisi siellä vieraalla
+maalla omine voimineni hukkaan minäkin, koska ei kukaan minuakaan
+rakasta.
+
+Sinähän olit silloin siellä, mutta enhän sinusta mitään tiennyt. Sinähän
+olit se tyttö, joka oli hypellyt hänen edessään puutarhan polulla. Hän ei
+saanut sinusta voimaa kuollakseen, minä sain sinusta voiman elääkseni--
+vielä kuolemasikin jälkeen.
+
+Tulin tänne erämaahani enkä palannut sinne enää koskaan.
+
+Sääli, että meni tämä suloinen sunnuntai hukkaan näissä. Kuuluu
+kirkonkellon loppukumaus. Jumalanpalvelus on päättynyt, kirkkoväki tulee,
+toiset ajaen, toiset soutaen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Puhuimmehan näistäkin menneistäni joskus. Sinä, joka ymmärsit kaiken, et
+koskaan oikein ymmärtänyt, et päässyt perille siitä, miksi on tarpeen
+sellainen auttaja, pelastaja ja tuki. Sinä et koskaan ollut semmoista
+tarvinnut. Olit syntymästäsi sitä tekoa, että helähdit heti oman äänesi,
+niinkuin parhaasta metallista valettu kello--hopeakello. Se kello oli
+tietämättäsi soinut hänenkin, vanhan toveriparan, särkyneeseen sieluun.
+Sinulle ei ollut tuottanut mitään vaivaa olla hyvä, jalo ja puhdas, olit
+terve ja tahraton sekä ruumiillisesti että sielullisesti. Mikä ihana
+ihminen sinä siinäkin suhteessa olit! Ilman kiusausta korvessa, ilman
+taistelua, voittamisesi tarvetta tai tappion vaaraa.... Ei mennyt
+sittenkään hukkaan tämä sunnuntai, saatuani sanoa vielä tämän.
+
+
+
+
+On vielä yksi taival, ennenkuin tulen perille, sinne, missä sinun aikasi
+alkaa. Se on vuosilta ja tapahtumilta pitkäkin, mutta elämyksiltä lyhyt,
+sillä niitä ei oikeastaan ollut kuin yksi ainoa: kaipuu. On kuin ajaisin
+ja ajaisin, yksin, talotonta taivalta, vaikka ajan paljonkin ohi. Ajan
+paljon ohi, näen tieni varrella taloja ja kyliä, poikkean niihin, olen
+mukana tapahtumissa ja ihmisten touhuissa. Isä kuolee, saan haltuuni
+tämän talon ja hoidan sitä äidin kanssa. Me menestymme, otan osaa
+kunnallisiin ja kansallisiin. Uurtelen tavallaan uraakin, sillä minä
+näytän heille, että herrastakin voi tulla talonpoikana mies eikä renttu,
+vielä parempi talonpoika kuin talonpoika itse. Minähän täällä yritän,
+neuvon ja otan alotteita heidänkin hyväkseen. Pysyn pystyssä--omin
+voimin--olen täydellisesti hermojeni ja lihasteni ja jänteideni ja
+tunteitteni herra--tulen helposti toimeen ilman sitä vanhaa yhteisuskoa--
+saan itsessäni aikaan sisäisesti paljoa enemmän kuin kukaan muu--katselen
+säälien heitä, jotka hakevat turvansa lunastuksista ja pelastuksista ja
+semmoisista. Mitä lienenkin menettänyt, en ole menehtynyt. Tunkee joskus
+epäily: kannattaako? en koskaan saa palkkaani, en koskaan kohtaa häntä?
+Missä minä täällä hänet kohtaisin? Mutta vaikkei hän tulisikaan, en tee
+tätä palkan vuoksi, minä sittenkin olen uskollinen; koska en saa olla
+hänelle, jota minulla ei ole, niin saanhan itselleni, ainoalle, joka
+minulla on.
+
+Eikä kuitenkaan mikään kaikesta tästä kaiu _muistelun_ arvoisena
+mielessäni eikä ole tämän taipaleenteon oikea sisältö. Sieltä tänne
+saakka soi senaikuisen elämän ainoana johtosävelenä se, mikä yksinäiselle
+matkamiehelle: reen alati yksitoikkoinen ritinä, tiuku, kulkunen, joka
+soittaa aina vain samaa aihettaan: kaipuuta, kaipuuta, onnen ikävää,
+milloin vähän äänessä nousten, milloin vähän laskien--ylämäet, alamäet,
+metsätiet, viittatiet niemestä niemeen, varsinkin talottomat taipaleet,
+loppumattomasti. Enkä tiedä, mihin matka on päättyvä ja milloin, tuskin
+minnekään ja milloinkaan.
+
+Kaikki muu kuin kuolee, kaipuu yksin elää, vuodesta vuoteen, aina
+tyydyttämätön, aina hivuttava, välistä jäytäväkin, se ainainen
+yksinäisyys, ystävän ikävä, ja toverin ja henkiheimolaisen tarve.
+
+Sitä elättää erämaa ja autiot ulapat, niiden avaruus, suuruus, hiljaisuus
+ja yksinäisyys ja matkojen kaukaisuus. Sitä elättää kolkko viima,
+paahtaessaan pohjoisesta--tai on tyven ja revontulet palavat. Sitä
+elättää kuikan huuto yli suurten selkien--kuovi, joka valittaen kutsuu
+soiden takaa omaansa,--halli, joka ulvoo haikeuttaan peninkulmien päähän,
+vaaralta vaaralle, toverilleen, jota ei koskaan ole tavannut, vaan jota
+kuitenkin vaistoo, niinkuin viimeisessä toivottomassa kaihossa, tienneekö
+itsekään minkä, tai ulvoo sitä taivaalle kylmään kuuhunkin, mihin sillä
+ei ole mitään mahdollisuutta päästä.
+
+Sitä elättää hankia sulattava päivä ja myöhään yöhön tippuva räystäs--
+puro, joka kevätyönä soittaa--tai kun kesätuuli kulkee sihisten yli
+heilimoivan pellon--tai kun käy syysmyrsky ulapalta ja notkistaa
+vastarannan puut ja lepänlehdet nurin, valkoisen puolen päällepäin....
+Tai kun on tämmöinen ypöyksinäinen sunnuntai-ilta ja hanuri kuuluu
+sillalta ja heilläkin tuntuu olevan haikea ikävä, vaikka tanssivat.
+
+Näistä se elää ja näissä se kasvaa--ja minä odotan ihmettä lumoja
+luomaan, odotan jotain tulevaksi, vaikka tiedän, ettei tule. Sillä minun
+täytyy, koska se on ainoa, jonka kautta olen kosketuksissa kanssasi. Kun
+sen joskus kadotan, sitä kaipaan--kaipuutani. Se on kuin kytötuli lumen
+alla suossa, suitsutus tuntemattomalle haltijalle, josta en tiedä, onko
+sitä, onneni haltijaa, enää minulle olemassakaan.
+
+Vaan jos se sittenkin olisi? Jos yhtäkkiä olisit tullut, seisonut tiellä
+odottamassa ja pyytänyt pysähtymään ja noussut tähän rekeen ja sanonut:
+"Siinähän olet, löysinpäs, saanko seurata?" Sitä kuvitellessani:--että
+joku etsii minuakin, niinkuin minä häntä--kaihon kulkunen lakkaa
+soimasta, yöllinen viima puhaltamasta, tulee tyven ja sappi kuun
+ympäriltä katoaa. Näköhäiriössä joskus tapahtuukin niin, olet tulevinasi,
+tinarinta tienkäänteessä, kuutamossa, samassa haihtuaksesi kuin vitilumi
+hangella ... ja jäinen kuusi tiepuolessa taas kohisee ja tiuku ja
+kulkunen yhä itkee ja minä istun pää hupussa syrjin viimaan ja viluuni.
+
+Ja kuitenkin olit jo--tiedänkö kuinka monta kertaa--kulkenut tieni
+poikki, ohitseni siellä, mistä pakenin tänne, tietämättäni,
+aavistamattanikaan, että sinua oli olemassa. En ole voinut ikinä
+ymmärtää, etten sinua jo silloin tavannut. Kuinka ei joka hermo
+tiedoittanut, että tulit minua vastaan, kun tulit vastaani joka päivä,
+monta kertaa päivässä, kulkiessani samaa katua kuin sinäkin? Kuinka ei
+sieluni soinnahtanut sinua, kuinka en erottanut ääntäsi muiden äänistä ja
+nauruasi muiden naurusta, silmiäsi muiden silmistä, en käyntiäsi, en
+palmikkoasi, kun tyttöparvi, jossa sinäkin kuljit, hulmahti ohi?
+
+Kuinka oli henkeni niin epäherkkä, kuinka sieluni siihen määrin turto?
+
+
+
+
+Eikä henkeni sittenkään ollut epäherkkä--eikä tuntoni sittenkään
+turto....
+
+Muistatko--?
+
+Kuulen ensin äänen ja tiedän samassa, että se on sinun. Näen sitten
+notkahtavan vartalon ja tiedän, että se on sinun, ja kun samassa näen
+kasvosi ja katseesi, alhaalla laiturilla, pyörähtäessäsi päin laivaan ja
+katsahtaessasi ylös kannelle, tiedän kolmannen kerran, että se olet sinä.
+
+Seison alakannella avatun laivaportin kohdalla. Koivuilla koristettu
+juhlalaiva, joka järveä kiertäen on kulkenut sillasta siltaan, noukkien
+laulujuhlaan tulijoita, on pysähtynyt taas muutamaan, ja laivan portti
+avataan.
+
+"Vieläkö me mahdumme, herra kapteeni?" kysyy heleä äänesi neitoparven
+keskestä.
+
+Kumartaen ja tehden kädellään keikailevan liikkeen sieltä alas vanha,
+kohtelias kapteeni vastaa:
+
+"_Teille_ täytyy aina olla tilaa minun laivassani, keijukaiset.--Seis!--
+Takaisin!--Lankonki alas."
+
+Teitä on retkikunta nuoria neitoja, kaikki samanvärisissä ja -kuosisissa
+urheilupuvuissa, kukkia rinnassa, matkasauvat kädessä, selässä pienet
+reput. Teissä on jotain, joka ei ole täkäläistä. Ette malta odottaa
+porraslaudan laskemista, vaan hypähdätte, sinä ensimäisenä, sillalta
+suoraan laivaan. Tartut toisella kädelläsi kaiteeseen, toisen saan minä
+ja nostan sinut sisään.
+
+"Kiitos," sanot sinä, ehtimättä katsoa auttajaasi.... Sitten sinä katsot
+ja toistat: "Kiitos!" säestäen sitä silmäyksellä, jonka luulen sanovan,
+että olit mielelläsi antanut minun auttaa, niinkuin se olisi ollut
+sinulle iloinen yllätys. Sitten riennätte kaikki yläkannelle, josta teitä
+tervehditään ja huudetaan tulemaan.
+
+Kun toinnun, olen tajunnut: elämäni ikuinen onni--tai sen ikuinen
+onnettomuus--on kulkenut ohitseni ... kaikki on ratkaistu, en tiedä,
+miten, olipa miten tahansa, mutta ratkaistu se on ... jos hän ei ole se,
+ei häntä ole eikä tule.
+
+Tapaan sinut yläkannella laamannin väen seurassa. Ne ovat ottaneet sinut
+haltuunsa niinkuin omansa, niinkuin sukulaisensa, nuoret herrat
+sinuttelevat sinua, kyselevät teiltä jalkamatkastanne, siinä nauretaan ja
+ilakoidaan. He, nuo uusmaalaiset keikarit, ovat sulkeneet sinut
+piiriinsä, kohdellen sinua sillä teennäisellä, suojelevalla, itserakkaan
+ivallisella hienostelulla, joka minua heissä aina on tympäissyt, noissa
+minulle kuin vierasverisissä, herrasrotuisissa, kyömynenissä, piikojensa
+pitäjissä, isänsä pojissa, tuon vanhan elostelijan, aina sikariaan
+imevän, punanenäisen ja -naamaisen, valkoliivisen totisedän. Joka kerta
+kun tulevat tielleni, minä vavahdan ja väistän heitä kuin metsänelävä
+vierasta hikeä. He koettavat olla minulle tuttavallisia, kun joskus
+tavataan, mutta ovat samalla suojelevaisia, jota en voi sietää. Olet
+heidän saarroksessaan, lasket leikkiä heidän kanssaan, naurat, olet
+hilpeä, mutta samalla minä mielihyvällä totean, että olet hienompi ja
+sivistyneempi kuin he, jotenkuten eristäyt ja pidät heitä välimatkan
+päässä.
+
+Yhtäkkiä sinä siellä käännyt, niinkuin etsisit jotakin, näet minut, saat
+hämillisen ja samalla iloisen ilmeen, ja virkat jotakin laamannin
+tädille. Hän on ainoa siinä perheessä, jota siedän, hieno, vanha rouva,
+äidin ystävä, salaisesti herännyt, joka välistä tulee meille puhumaan
+huoliaan. Hän viittaa minut esiin ja esittelee meidät, laamannin herrojen
+väistyessä silmiään siristäen ja antaessa hitaasti tilaa minulle,
+kotikutotakille. Sinä astut heidän piiristään ja ojennat minulle kätesi.
+Kasvoillesi leimahtaa elävä, herkän sielun välitön välähdys, joka näyttää
+ilmaisevan herttaista hyvää sydäntä ja pohjatonta, kirkasta
+hyväntahtoisuutta ja koruttomuutta, ujoa ja samalla avonaista ja iloista
+mieltä--heijastaen sen pohjaa samalla kuin pintaa niinkuin kirkas
+läpikuultava poreileva lähde. Ethän osannut etkä tahtonut koskaan salata
+etkä peittää mitään etkä olla muuta, kuin mitä olit--tiesin aina, mitä
+ajattelit ja tunsit--joka teki olon kanssasi turvalliseksi ja suhteemme
+suoraksi.
+
+"Olemme oikeastaan vanhat tutut", sinä sanot, ja kätesi ote on luottava
+ja luja niinkuin toverin.
+
+"Missä herrasväki on tutustunut?" kysyy joku herroista.
+
+"Minulla oli ilo auttaa neitiä laivaan", minä sanon.
+
+"Olen tuntenut teidät jo kauan sitten--te ette tietysti muista ettekä
+voikaan?"
+
+Ja sinä kerrot nauraen, punastuen, mutta siitä välittämättä, luontevasti
+ja avomielisesti, kuinka olin harva se päivä tullut teidän
+koulutyttöparveanne vastaan Bulevardinkadulla. Olitte "ihastuneita"
+kotikutosarkaiseen ja naapukkalakkiseen.
+
+"Siis vanha flamma--onnittelemme!"
+
+"Te punastutte molemmat!"
+
+Ja he jatkoivat tähän tapaan, joka minulle aina on ollut sanomattoman
+vastenmielistä ja epäsivistynyttä. Sinä et näyttänyt välittävän, vaan
+sanoit hilpeästi:
+
+"Tiesimme, missä asuittekin ja kenen kanssa."
+
+Mainitsit vanhan asuntotoverini nimen--sinäkö siis olit se
+hänen kirsikkatyttönsä? Kerroit hänen olevan siellä maalla,
+kansakoulunopettajana, naimisissa erään kunnon talonpoikaistytön kanssa,
+jonka olitte hänelle toimittaneet ja joka oli tehnyt hänestä miehen.
+
+Kuulin kaiken tuon, mutta koko ajan minä vain ajattelin tätä yhtä: hän on
+nähnyt minut, vaikka minä en ole nähnyt häntä, hän tunsi minut ja hän
+tahtoi tutustua minuun uudelleen, ja sen kaiken hän sanoo noiden kuullen.
+
+Kapteeni tuli samassa, saatuaan laivansa käyntiin, pyytämään, että sinä
+olisit niin erinomaisen ystävällinen ja herttainen, että antaisit
+juhlayleisön kuulla kuorosi ihanaa laulua. Sinä suostuit koreilematta.
+Asetuitte perimmälle kannelle pyörylään hulmuavan lipun alle koivujen
+keskeen. Lauloit itse mukana. Kuorosi näytti tulkitsevan vain sitä, mikä
+sillä oli sinua. Tyttösi olivat kuin toisintoja sinusta, niinkuin
+kamarineidot prinsessastaan, kasvojen ilmekin sama kuin sinulla.
+
+Olin kai kuvitellut itselleni ulkomuotoasi ja olentoasi jonkinlaiseksi
+kaikkina näinä kaipuuni vuosina. Koettaessani nyt saada esille kuvaa,
+jonka mahdollisesti olin luonut sinusta itselleni ennen tätä tapaamista,
+en saa esille pienintäkään piirrettä, joka olisi toinen kuin se, mikä
+siinä silmänräpäyksessä, kun kuulin äänesi ja näin vartalosi ja kohtasin
+kasvojesi ilmeen, painui mieleeni olevaksi ja olleeksi.
+Sinua ympäröi siinä viileä tuuli ja päivänpaiste ja siniset laineet ja
+liehuvat liput ja juhannuskoivut kannella. Terve väri, kylmä hipiä, mutta
+silmä tumma ja lämmin ja hymy monivaihteinen, silmän ympärys herkkä--
+päävaikutus raikkaus ja pirteys ja luontevuus ja hempeys.
+
+Laulunne loputtua katettiin teille kahvipöytä kannelle, ne ottivat,
+laamannin väet ja kapteeni ja muut herrasväet, teidät haltuunsa ja
+sulkivat piiriinsä. Minä istuin syrjässä toisella puolella kannen, josta
+voin sinut nähdä. Olit mukana, mutta kuitenkin niin, kuin et olisi ollut
+oikein kotonasi, omassa heimossasi, niinkuin olisi katseesi joskus
+etsinyt jotain, kurkottautunut toiselle puolelle jonkun esteen yli,
+kuuntelit, mitä sanottiin, mutta hajamielisesti, ja kysyit uudestaan. Ja
+minulle riitti onni, niinkuin monesti ennen, nähdä ja kuulla ja koota
+itseeni kaukaa. Olit omani, niinkuin laulajatar tai näyttelijätär on,
+hänen omalla ottamallaan oikeudella, sen, joka häntä enin ihailee ja
+parhaiten ymmärtää. Vaatimatta häntä erikoiseksi omakseen hän ottaa
+kaiken, minkä se muillekin antaa, mutta hän luulee ottavansa ja
+omistavansa samalla joukon erikoisuuksia ja hienouksia, joita muut eivät
+muka huomaa. Aloin omistaa sinun kaiken kansan kauniistasi sen, mikä
+mielestäni kuului vain minulle ja minkä minä, vain minä, kykenin ottamaan
+ja olin oikeutettu saamaan: erikoisen vivahduksen äänessä, värähdyksen
+huulilla, pään ja palmikon viivan, tavan, millä veit kupin huulillesi ja
+nielit--lopulta kaiken, niin ettei sinussa sittenkään ollut mitään, mikä
+olisi voinut olla muiden. Kun vaikutit minuun niin erikoisesti, niin
+voimakkaasti, et voinut olla toisen, sinun täytyi olla vain minun ja
+minua varten. Et voinut olla tarkoitettu muille kuin minulle, ei mikään
+voinut olla olemassa sinussa ilman minua. Minä olin kuin sen olemassaolon
+ehto ja edellytys. "Et muille neito nuori, vaan minulle neito nuori!"
+Sinussa oli minulle jotain synnynnäistä, salaperäistä sukulaisuutta, omaa
+pyhittämääni ja itselleni vuosien kaipauksella vihkimääni, ansaitsemaani
+etuoikeutettua. Olit minun siksi, että minulle sovit paremmin kuin
+kenellekään. Noilla toisilla tuossa ei ollut aavistustakaan oikeasta
+sinusta. Olit heille luultavasti vain yleensä soma tyttö. Olit pian omani
+_niin,_ että _otin_ sinut tuosta, vein sinut täältä oman ottamiseni
+oikeudella, sijoitin kotiini, tulevaan elämääni, nähden sinut
+salamannopein elämyksin kulkemassa pihapolulla reippaana emäntänä,
+kantamassa lasta keveästi ja vaivattomasti tukevilla käsivarsillasi,
+vaimona, äitinä heti samalla kuin morsiamena. Ohjelmoin siinä koko
+tulevan elämämme onnen.
+
+En tiennyt vielä edes, kuka oikein olit, en edes, mikä oli etunimesi.
+Ystävällinen, herkkävaistoinen laamannin täti yhtäkkiä istui vieressäni
+ja kehoitti liittymään seuraan, hänen tuolinsa oli vapaa; mutta kun minä
+kiitin ja tein tilaa sivullani, hän jäi ja alkoi kertoa sinusta. Olet
+orpotyttö, setäsi, tuomarin tädin veljen, kasvatti, olet suorittanut
+kokeet jatko-opistossa ja myös seminaarissa, sillä aiot opettajaksi, joka
+ala sinua miellyttää, koska rakastat kansaa ja tahdot uhrata elämäsi sen
+valistamiseksi--jollet sitä ennen joudu naimisiin, niinkuin on hyvin
+luultavaa.
+
+"Aini on niitä tyttöjä, jotka ennen tai myöhemmin menevät naimisiin ja
+parasta se onkin; silläkin alalla heitä vielä tarvitaan, vaikka voihan
+olla hyvä, että he sitä ennen harrastavat muutakin. Hän on äitityyppi,
+meidän pikkutytöt olivat aivan rakastuneita häneen, niinkuin kaikki
+muutkin. Pappa ja pojat ovat miltei mustasukkaisia toisilleen. Pojat,
+jotka niin usein riitelevät, ovat olleet kuin enkeleitä keskenään."
+
+"Hän on kovin hauska ja miellyttävä tyttö, ja kovin musikaalinen", jatkoi
+hän.... Meillä oli tavattoman hauska ... ne saivat aikaan sekakuoron ja
+lauloivat saarissa ja järvellä. Meillä oli aivan juhlaviikko. Minua hän
+oikein hemmoitteli--en ole, jumala paratkoon, semmoisella juuri pilattu.
+Toivon, ettet ymmärrä minua väärin. Mutta kuinka äitisi jaksaa? No, nyt
+sieltä näkyy kaupunki.
+
+Laamannin tädin puhuessa ja sinua katellessa sinä olit koko ajan ollut
+hymyily-yhteydessä hänen kanssaan ja siitä oli kuin pirahtanut jotain
+minullekin. Lähestyttäessä kaupunkia sinä jouduit liukumaan minusta ja
+tämä kosketus hämmentyi.... En käyttänyt lyhyttä tilaisuutta päästäkseni
+puhelemaan kanssasi. Seisoit hetken yksin katsellen kaupunkia, jossa
+liehui juhlalippuja kaikilla katoilla sitä ympäröivien kukkulain tummaa
+taustaa vastaan, ja rannassa kiilsi vastamaalattuja laivoja ja parveili
+heleäpukuista juhlayleisöä, juhlamerkit rinnassa, ja nuoria ylioppilaita
+marsalkkanauhoissa. Sinulla oli kasvoillasi ihastunut, miltei
+haltioitunut ilme. Sitten katsahdit taaksesi laivaan ikäänkuin hakien
+jotakin, jolle olisit tahtonut sanoa jotain, mutta katseemme eivät
+osuneet yhteen ja samassa olivat laamannin herrat taas takanasi
+tarjoutuen kantamaan tavaroitasi. Heillä oli tuttavia rannalla vastassa
+ja he veivät sinut mukanaan. Emmehän saaneet koko juhlan aikana
+paljoakaan tavata emmekä vaihtaa montakaan sanaa. Mutta minä luulen, että
+sinä tiesit minusta niinkuin minäkin sinusta. En kadota sinua
+näkyvistäni. Asut samassa talossa puistotorin varrella, missä laulajatar
+silloin ennen, ja tulet samaan ikkunaan kiittämään serenaadista, jonka
+ylioppilaat--kai laamannin herrojen toimesta--panevat toimeen sinulle ja
+kuorollesi. Teillä on juhlassa suuri menestys. Seurailen sinua
+juhlakentälle ja laulajaisiin ja kaikkialle--kaukaa. En pääse
+kosketuksiin kanssasi enkä erikoisemmin koetakaan. On kuin tahtoisin
+vielä olla kiinni kaipuussani, pyrkimättä sen tyydyttämiseen. Välistä on,
+niinkuin en hennoisi vielä sijoittaa sitä mihinkään oleelliseen. Etsin
+kyllä tilaisuutta, mutta en sitä valmista, vaan jätän sen tavoittamisen
+sattuman varaan. Olen yhä edelleen selvillä siitä, että kohtaloni on
+ratkaistu:--joko--taikka ... kaikki--tai ei mitään ... kolmatta ei ole.--
+Mutta on kuin olisi arvan onnistumisen taikana, etten itse saa ryhtyä
+sitä vetämään enkä ratkaisua kiirehtimään. Hedelmän pitää pudota puusta
+omasta painostaan minun sitä ravistamatta. Sinunkin pitää kaivata ja
+tulla, ainakin puolitiehen, minua vastaan, sinunkin on astuttava
+askeleesi. Koska juhlakentällä ja muuallakin menet muiden luo, mikset
+tulisi minunkin luokseni, jos sinulla siihen olisi tarve? Olethan
+tietystikin huomannut, että seurailen sinua kaikkialle. Tiedät jo, mikä
+on tarpeen, voidaksesi ottaa jonkun kehoittavan askelen, vuorostasi
+sinäkin. Ja minä odotan ja toivon sitä.
+
+On kaikkien kuorojen huviretki laivalla. Varaan jo ajoissa itselleni
+paikan, istun ja odotan, täällä varmaankin olen saava paremman
+tilaisuuden tavata sinut kuin juhlakentällä, jossa aina olet mukana
+jossain ohjelmassa tai omaistesi ja ihailijoittesi ympäröimänä. Laiva on
+jo täynnä väkeä ja lähtövalmiina, mutta sinua ja kuoroasi ei näy. Odotan
+niin kauan, etten enää voi poistua. Siitä tulee ikävä retki minulle
+välinpitämättömien tuttavien seurassa, minun täytyy kuulla lakkaamatonta
+laulua, joka minua tympäisee, kun sinun kuorosi ei ole mukana, ja
+laulujen välissä iankaikkisia, isänmaallisia puheita, jotka pyrkivät
+lentoon, mutta eivät pääse, räpyttävät vimmatusti, mutta eivät osaa
+nousta. Eivät muutkaan niitä kuuntele, vaikka huutavat eläköötä ja
+taputtavat käsiään niiden loputtua kiitokseksi siitä, että vihdoinkin
+loppuivat--alkaakseen uudelleen.
+
+Kun vihdoin viimein olimme kääntyneet ja olimme lähestymässä kaupunkia,
+tuli sieltä vastaan toinen laiva, menossa etelään, täynnä juhlakansaa,
+joiden joukossa, laivan sivuuttaessa toisensa, näin kuorosi sen kannella.
+Tietysti sinäkin olet siellä. Olen näkevinäni sinut, mutta sinä et näe
+minua. Heilutat liinaa, niinkuin et oikein tietäisi kenelle, ikäänkuin
+haparoiden, toiselta rannalta, ainoastaan olemassa oloasi ilmaisten--
+kuvittelin, että heilutit minulle, vaikken uskonutkaan. Mitäpä sinä
+minusta, mitäpä minusta kukaan?
+
+Näissä juhlissa on minusta yhtäkkiä jotain teennäistä ja kieroa ja
+vaillinaista. Ne ovat olevinaan kansanvalistusjuhlia. Ketä täällä on?
+Herrasväkeä enimmäkseen, tuskin yhtään talonpoikaa, ei ainoatakaan
+työmiestä ottamassa osaa. Suomen suuret salot eivät ota niihin osaa. Ei
+näillä tällaisilla Suomen kansan pohjakerroksia valisteta ja herätetä
+eikä niiden henkeä ravita. Korpien kätköihin olisi mentävä puhumaan ja
+soittamaan, kylästä kylään, torpasta torppaan, köyhän kansan
+trubaduurina, niille, jotka eivät tiedä, että heillekin on jätetty
+kantelo jälelle. Jos minulla olisi ollut se pikkukuoro, olisin tiennyt,
+minne sen kanssa mennä, en olisi tullut tänne, en mennyt laamannin
+herrojen huviksi heidän saariinsa soittamaan.... Minä siis saan puskea
+yksin sitäkin turvettani, tästä lähtien niinkuin tähänkin asti. Tunnen
+saavani siihen uutta sisua ja uutta kiristävää voimaa. Ollappa minulla
+toveri, ollappa meitä kaksi!
+
+Minä jo päätän: tahdon saada sen selväksi hänelle, joka meni minulle
+hyvästiä heittämättä, lähden hänen jälkeensä sinne etelään tällä samalla
+laivalla, joka ilmoittaa lähtevänsä tunnin kuluttua. Menen sinne sen
+vanhan toverini luo, sieltä jollain tekosyyllä sinun luoksesi, haen sinut
+käsiini vaikka maailman ääristä.... Siirryin tietysti sittenkin omaan
+laivaan, joka sekin lähti tunnin kuluttua. Voitin itseni--muka. Sillä
+oliko se nyt sittenkään mikään voitto? Eikö olisi ollut suurempi voitto
+voittaa itsensä toisapäin, ottaa kerrankin kohtalonsa omiin käsiinsä eikä
+antaa sen aina johtaa? Koska kuitenkin olin varma, peruuttamattoman
+varma, nyt sinun mentyäsi, että olit se ainoa ja oikea.
+
+Kiduin kylmän yön kippurassa laivan kannelle, pelastusvyo pääni alla.
+Kävelin raskaan taipaleen laivarannasta kotiin.
+
+Miksi sittenkin olin ollut niin saamaton, miksen sittenkään tarttunut
+onneni ohjiin?
+
+Siksikö, ettei niin pitänytkään, koska niihin on kenenkään itsensä turha
+tarttua, turha koettaakaan temmata niitä itselleen ja pakottaa omaan
+puoleensa sitä, minkä on mentävä toisaanne? Ovat luulleet sen voivansa,
+maailman valtiaat. Ovat olleet olevinaan ohjissa. Olivatkin kohtalotarten
+ruoskan alla ja sen alla huohottivat, huohottivat ja sen alle nääntyivät.
+Ei kukaan ole oman onnensa seppä, vielä vähemmän muiden. Ainoa, jolla voi
+tehdä tyhjäksi riippuvaisuuden tehon, on: ei ohjata, ei uhmata, vaan
+kyyristyä ja kestää.
+
+Minulle yritti tulla tämä täytymykseen tyytymisen mieli, mutta minä
+työnsin sen silloin vielä ovesta takaisin.
+
+Kapinoin tietämättä mitä vastaan.... Menisinkö sittenkin sinne etelään?
+
+Mutta minä puskin pohjoista kohti, minun täytyi saada jostain itselleni
+turvaa, ja minä painoin erämaahani ja erämaani taa niinkuin ennen.
+
+Viimeinen erotaival alkaa.
+
+
+
+
+Olin pannut häntä varten, kuviteltuani ja kaivattuani varten, täällä
+uuteen kuntoon vanhat huoneet ja liittänyt vanhoihin uusia, olin
+muokannut häntä varten maat, raivannut uutispeltoa, ojittanut suota,
+kyntänyt vaot ja kylvänyt hänelle niihin. Häntä varten kalkkoi kirves
+hirsimetsässä, soljui auringossa välkkävällä talvisella tiellä
+rakennuspuu pihaan, sinkoili lastu uuden kesäaitan salvoksella maaliskuun
+auringossa kuin koskessa vesipisarain pärsky. Hän oli tulevinaan
+välipalaa tuomaan, nousevinaan telineille, piiluni iskeytyi levähtämään
+hirren päähän ja minä istuin hirrelle ja minulle ojentui höyryävä juoma
+ja vastaleivottu lämpönen, hän viipyi ja ihasteli työaloja, suunnitellen
+apuna, miten tämä ja miten tuo--hän lähti omiin askareihinsa,
+notkahdellen, hyrähdellen ja kerta vielä jälelleen katsahtaen ja häipyi--
+mutta ei kadonnut. Oli täällä, vaikkei ollut, mutta oli tuleva kerran.
+Minä häntä varten rakentelin ja laittelin, se elämäni ainoana
+tarkoituksena ja se tarkoitus ainoana ilona. Veistelin talvella
+soutuveneen, sivelin siihen ruskean tervan toukokuun paahteessa,
+lounastuulen liehtoessa kesää, tein sille telat uuden uimahuoneen
+viereen--sorvasin talvipuhteella rukin sijansa katsojaa odottamaan,
+höyläsin sukset, raudoitin kahden istuttavan reen ja kahden ajettavat
+rattaat--oli kasvatettu kotivarsasta nuorikolle nimikkovirkkukin.
+
+Oli tullut hyvät vuodet, pelto työnsi ruista kuin kaislaa, kaikki
+onnistui, hän oli se hyvä haltija, joka hoiti taloa, häntä itseään ei
+näkynyt, vaan jälet näkyi muuallakin kuin vitilumella ja rannan hiekassa,
+se sai minulta uhriksi parhaan, mitä minulla on: ainaiset ajatukseni ja
+lupaukseni, eikä muuta vaatinut, siihen tyytyi. Oli kysyvinään, oli
+käskevinään kertomaan ja sai tietää elämäni aikaisimmatkin ilot,
+hilpeimmät muistoni--kun istuin yksin ehtoisin puutarhassa koivun alla ja
+kun iltarusko riutui ja lehmisavu halaili peltoa ja iltausva niittyä ja
+ojensivat toisilleen kättä aidan nurkassa pihlajan yli. Tiesin, että hän
+tulee ja ottaa iloiten vastaan, minkä minä iloiten annan, en tiedä,
+milloin, hän voi tulla milloin hyvänsä, siksi täytyy tämän kaiken aina
+lamppuna palaa--kukkakimppu kuvan alla olkoon aina valmis ja aina tuores,
+joka aamu sama ja joka aamu uusi, jossa on kaikki kukkaset keväiseltä
+niityltä, kaikki toivot tulevasta ja kaikki muistot menneestä: hänelle
+pyhitetyt lapsen näyt, pojan haaveet, oudot linnut, ruskea elukka tuossa
+hernemaassa, valkoiset tytöt ja punaiset, Taaton Täti, Satu-Anni,
+Kenoveeva ja kesy hirvi, Johanna, kurjet ja joutsenet--ja että olen
+saanut takaisin vanhat ihanteet ja omistanut uusia, ollut itselleni
+uskollinen--ja kuinka mielestäni niiden kera kohosin ja kirkastuin,
+ylenin ansiokkaaksi ja arvokkaaksi sille, jota palvelen--nuorukaisen
+lupaukset ja saavutukset, taistelut ja voitot--kaikki nämä tapaukset ja
+ajatukset ja tunteet soiden sanoina, kerran sinulle kerrottavina.
+
+On nyt, niinkuin olisin kautta elämäni valmistellut ja pyhitellyt ne
+kaikki kuin häälahjaksi, tervetuliaisiksi uuteen kotiin: iloisimmat ja
+ihanimmat ja onnellisimmat elämykseni kaikesta, mitä minulla siihen
+saakka oli ollut.
+
+Äitivanha on aavistanut aherrusteni salaisen tarkoituksen, arvannut
+tarmoni ja työiloni syyn, sen herkkään korvaan on kai kuulunut
+jännittyneen työjousen hermon värinä, ja hän sanoo istuessamme viikon
+viimeisenä iltana uuden aitan kynnyksellä, minulla kädessä sen avain,
+jonka minä, viilattuani sen lehden ja sitä pajan jäleltä sirosteltuani,
+olin pudottanut hänen helmaansa, sanoo:--"Olisi jo aika ripustaaksesi
+aittasi avain nuorikon vyölle."--"Ei ole vielä sattunut sopivata."--
+"Pitäisi katsoaksesi, olisi jo aika tuodaksesi."--"Olettehan täällä te,
+äiti."--"Pian minusta aika jättää"--ja hän alkaa taas esitellä omia
+ajattelemiaan.--"Kun eivät minun kelvanne, etsinet itse", huokaa, kun
+vaikenen.--"Mistäpä minä heitä?"--"Menet juhlille, siellä heitä
+karkeloinee kassapäitä sinullekin."--"Jollei joskus lentäisi lintu
+räystään alle minun liikkumattanikin?"--"Ei tule sekään lintu
+liikkumatta."--"Tuleehan tiainen ja pääsky, herään päivänä kesäisenä ja
+siinä se sirittää."
+
+Mutta laittoi äiti kuitenkin eväät ja lähdin--hänelle mieliksi, lienee
+ollut aavistukset itsellänikin. Kävi, niinkuin kävi.
+
+En voi enää jäädä tänne, missä kaikki liiaksi muistuttaa sinua--joka olit
+täällä ollut, vaikket ollutkaan ollut--niinkuin muistutti tuonnoin, tänne
+haudaltasi palattuani, ennenkuin taas tulit takaisin. Tulet joka paikasta
+kummitellen vastaani, et enää toivottuna haaveena, vaan menetetyn
+aaveena. En kuule enää ääntä, vaan äänen katoavan kaiun. Ei kukaan enää
+voi asettua siihen, missä sinä olit. On autiota, sisällötöntä, on käynyt
+kulo, ei pala enää aarnituli kätketyn aarteen yllä. Käväisit pesässä,
+hylkäsit sen, pyrähdit pois eikä kukaan toinen ole ottava sitä haltuunsa.
+Ei ole täällä sijaa enää entiselle kaipuullekaan, veit senkin
+viihdytykseni mennessäsi, otit senkin, ja omasihan olikin. Ei ole
+siitäkään enää, tarkoituksettomasta, toivottomasta, itseänsä jäytävästä
+ikävästä. Minun täytyy siis täältä pois, autiosta ja tyhjästä talosta,
+itse aution ja tyhjän.
+
+Minne, en tiedä. Jonnekin toisaanne kuin mistä tulin.
+
+Anti-koirani, aina samaniminen, tyttären tyttären tytär, tietää, on ollut
+vastassa laivarannassa, on kieppunut koko päivän kintereilläni,
+mielitellyt, viekoitellut--juoksee rantaveräjälle ja kutsuu, kulettelee
+kalakonttia pitkin pihaa, retuuttaa sen rantaan, kiertää häntää
+verkkovajan ovella, vakiutuu viimein uuden veneen kokkaan ja ulvoo--ensin
+ikävästä, kun en tule enkä välitä, sitten ilosta, kun tulen ja alan
+vääntää hankavitsaa--tietää kaiken, ymmärtää kaiken, jonkun vaeltavan
+ihmishengen kätkö.
+
+Äitivanha kysyy puutarhan portilla:
+
+"Menetkö minne?"
+
+"En tiedä niin tarkoin."
+
+"Jos menet koskille kalaan, ota ruissäkki myllyyn."
+
+"Se sopii ..."
+
+... sillä miksen menisi koskille yhtä hyvin kuin minne muuannekin.
+
+"Ja elä tulekaan ilman lohia ja suuria säyneitä--ota astia ja anna
+myllärin Johannan suolata, tulee pian heinänteko ja särpimen tarve
+väelle. Kai otat verkkosi ja onkivehkeesikin?"
+
+Äiti tietää, mistä poikansa mieli aina viihtyy. Äiti on nähnyt mielen
+mustaksi ja aavistellee syynkin: jos lieneekin juhlilla jotain etsinyt,
+ei ole löytänyt. Ei tiedä muuta, mutta ei utele, ei äiti koskaan utele.
+Tahtoisi parasta ainoalleen, viimeiselleen--kuolivat nuorina toiset.
+Äidiltä ne vietiin, häneltä vietiin kaikki, minulta ei. Äiti eli heissä,
+minä aina omissani. Lienenkö muistanut lohduttaakaan silloin, kun olisi
+pitänyt. Äiti kätkee omat huolensa, kuta suuremmat sitä tarkemmin. Ei
+osaa nauraa, mutta ei myöskään itkeä, ei ainakaan muiden nähden, aina
+tasainen, aina tyyni, yöllä vain joskus kuuluu seinän takana valvovan
+hiljainen huokaus, silloin surree, minkä surree, aamulla on taas
+ensimäisenä työauransa kuressa. Ei hän muistojaan pakene eikä aaveitaan
+pelkää. Hävettää itseäni näiden omien huolieni haudonta ja pettymysteni
+paisutus ja oman onneni ikävän hemmottelu--enkä sittenkään voi olla sitä
+tekemättä.
+
+Laittoi äiti taas eväät, lähden hänelle mieliksi, lienee ollut jotkut
+aavistukset itsellänikin.
+
+"Varaja kiviä koskissa--ja sano terveisiä Johannalle--tässä on vähän
+viemisiä sen lapsille."
+
+Kaikki hän muistaa, sydän omasta tyhjä, täyttää sen toisilla, Lähdenkö?--
+mutta onhan kuitenkin mentävä myllyyn.
+
+Kun astun veneeseen, on kuin lähtisin pakoon, niinkuin pelkuri. Mutta kun
+tartun airoon, tulee taas tarve ponnistaa pois poistumisen vuoksi. Äiti
+on äiti ja minä olen minä, kumpikin hoitakoon itse huolensa, hän tehköön
+sen omalla tavallaan, minä teen omallani.
+
+Ja minä soudan suuria tyyniä selkiä, eikä kuulu muuta kuin kaakkurin
+huuto ilmassa. Tulen laajaan virran suuhun ja ylhäällä airo sipaisee
+nuokkuvia ruohoja ja kumoo kaislikoita, sakeita kuin hankia, kun soudan
+harhaan. Vetelen virtoja ja vuolaita suvantoja, joiden rannoilla nukkuu
+suuria taloja äyräillä ja kuvastuu taivasta vastaan kaivonvinttejä.
+Virran suu kapenee ja tulee ne suuret luhtaniityt ja niiden lukemattomat
+ladot aina etäiseen, matalaan metsänrantaan saakka, minkä takana ovat ne
+suuret kurkisuot, joilta kuuluu auringon noustessa silloin tällöin pitkiä
+parahduksia. Aamuaurinko vetää kylmää kultaansa soitten yli näkyvälle
+erämaan vaaralle. Sen alla on se koski, mihin pyrin.
+
+Raukaisee, haukkaan eväitä. Mitä minä oikein sinne? Ketä minä pakenen?
+Maksaako vaivan? Enkö ole raukka? Siinähän on ruissäkki, niin--sitä
+vartenhan minä.  Korven reuna lähenee, veden kulku kiihtyy, joki laajenee
+matalaksi sahiksi, jossa vesi väräjää kuin tuulen virin alla aina samassa
+paikassa, ei murru, joskus vain jossain kulahtaa kuin nielevän kurkku.
+Lähden taas. Avartuu eteen suvanto, koommin kuin pieni järvi, kalasauna
+rannan kaarteessa suuren kuusen alla. Olisi siinä erakolle maja, mutta
+kauemma kaipaa mieli. Vedet kapenevat taas ja niiden vauhti kiihtyy, vesi
+mustaa kuin Tuonelan joessa, rannoilla juuriltaan suistuneita honkia, ja
+alas ui vaahtopalloja, pöyheitä kuin kuontaloita, kosken irti tempomia ja
+sen sotkemia.
+
+Soudan ja soudan, sauvon ja sauvon.
+
+Päivä kallistuu iltaan, hyttyset hurisee, lohi silloin tällöin loiskahtaa
+ilmaan. Anti-koira istuu kaiken aikaa perätuhdolla, vainuten vesille ja
+vainuten maihin, tuon tuostakin vilkaisten minuun:--Siinähän taas hyppäsi
+lohi, mikset sinä ongi?... Tuolla ui sorsa poikineen, mikset sinä
+ammu?... Tuolla tuoksuu metsopoikue karpalomättään kupeessa--etkö näe--
+miksemme mene maihin?... Mikä sinua vaivaa? Tiedän, mutta onhan tässä
+tärkeämpiäkin. Vai olet nyt taas sillä päällä? Ja se haukkuu kiihkeästi.
+
+"En ole millään päällä. En pysähdy, en ammu, en ongi, koska minun täytyy
+toisille perille."--"Mille perille?"--"Mille perille tahansa!"
+
+Vaahtokuontaloita viilettää yhä tiheämmin alas, kuta ylemmä tulen. Rannat
+kohoaa, väylä kiristyy, koskitaival alkaa. On käytävä sauvoimeen käsiksi,
+on oteltava ase kädessä veneenalaisten erämaan vesien voimaa vastaan. On
+saatava nämä rukiit myllyyn, vähät muusta! On saatava rukiit myllyyn ja
+särvintä äitivanhan heinäväelle, vähät muusta--onhan juuri sitä varten
+lähdetty. Elä vilkuta siellä suvannon lehtosaaressa rantapuiden välissä
+enää sinä, ei ole aikaa, et ole kuitenkaan sinä, ja näkyjä en tahdo enää
+nähdä. Tämä on eroretken viimeinen taival, ole siellä, minne jäit. Ei ole
+nyt aika kuvittelujen ja kaipuun. On aika puskea hyrskystä hyrskyyn,
+sauvoimen ponnistaa pohjasta ja sysätä suoraan kokka, kun koski kampeaa
+ja virta painaa vinoon. Tämä sinun veneesihän nousee nivasta nivaan kuin
+linnunpoika räpylöin ja siivin. Nousee, kun täytyy--ja vaikkei olekaan
+muuta turvaa kuin oma itseni, niin ei ole, elköönkä tulko. Jottako
+nousisit, pursi, paremmin, jos meitä olisi kaksi, jos toinen perässä,
+toinen kokassa, toinen pidellen, kun toinen vaihtaa sauvointa ja työntää?
+Nousen yksinkin--mistä sinä tiedät, että kävisi muka paremmin kaksin?
+Yksin olen, itse ainoa omani. Sinä menit sinne, minä menen tänne.
+
+Sauvon vastedes elämäni niinkuin nyt tämän kosken. Suoriun siitä,
+niinkuin tästä. Se on siinä, miten vihaisesti sauvoin ponnistaa pohjasta,
+siinä, miten painan ja painin. Ottelemme siis, sinä elämänikin
+vastavirta, sinä kohtalonikin kinahmi. Vaikka olkoonkin joka otteessasi
+uusi yllätys--minä voitan. Nyt tiedän, mitä varten tänne tulin.--Mutta
+kenen tässä voitan? Sinutko? Sinunko kanssa nyt taistelen? Sinuunko
+kiukkuani pusken? Mitä varten?
+
+Siinähän onkin jo suvanto ja voitto ja lepo! Siinä on leppoisa, sileä
+suvanto, jota vene viiltää, niinkuin sitä nyt työntäisivät samat voimat
+ylös, jotka äsken painoivat sitä alas, viimeisellä vimmallaan. Olen
+saanut itselleni niiden voiman. Mitäkö varten taistelen kanssasi? Sinunko
+uhallasi olen tässä, sinuako uhmaten? Syytinkö äsken sinua? Mistä? Eihän
+ole linnun syy, että sattuu lentämään tien poikki, jota minä satun
+kulkemaan, eikä pysähdy, enkä minä häntä sentähden saa.
+
+Kuitenkin kaikitenkin--kosket on välillä ja virrat ja suunnattomat selät
+ja mahdottoman avarat maat, talottomat taipaleet. Ei mitään tietoa
+toisella toisesta, eikä tarvitse ollakaan. Eroko? Kaikenko ero? Ihanko
+uusi taival edessä? Ettäkö elämän onni ei ollutkaan siellä, mistä sitä
+kaiken elämäni ensin vaistosin ja sitten tietoisesti etsin? Eipä siis
+ollut. Kun ei ollut, niin ei ollut.
+
+
+
+
+Taas on tyyntä vettä, rannat nousee, aukee lampi, sitten virta, sitten
+pieniä järviä ja soilahteleva pitkä suvanto--ja siinä se nyt sitten taas
+on--kahden vaaran puristuksessa putous, jossa keltainen vaahto kaatuu
+kalliopaaden yli. Putouksen vieressä on pienoinen mylly, ratas
+pärskyttäen vettä mustaan märkään seinään. Ylempänä myllärin tupa ja
+kiviaidan ympäröimät pellot. Takana on lehtoinen vaaran rinne, ylinnä
+avopää kallio--joita kaikkia, putouksesta alhaalta vaaran laelle ylös,
+hehkuttaa ilta-auringon viimeinen ilotuli. Tulee aina mieleen, tänne
+näitä vesiä sauvoessani: Kas, mikä majatalo Tuonen tumman joen partaalla
+--sitäkö varten, että väsähtänyt sielu saisi yöpyä matkallaan ikuisuuden
+ylävesiin, alkulähteelle, missä se sitten lieneekin, ehkä sokeana hetteen
+silmänä jossain hiekkaharjujen tai honkanummien umpisuossa--tuo tuli ensi
+kerran mieleeni, tuli joka kerta ja nyt taas, verkalleen huovatessani
+perä edellä, perätuhdolla Anti, punertaen sekin, illan hohteessa, itsekin
+punainen. Anti haukahtaa. Vene viilettelee suvantoa alas, äiti perässä,
+myllärin emäntä, entinen Repolan Johanna, lapsineen, yksi tyttö kokassa
+soutaen, kaksi keskituhdolla, yksi kokkakaarella istuen. Tuntee tulijan
+ja huudahtaa:
+
+"Voi minun päiviäni--kun en ollut tunteakaan uutta venettä--oltiin
+menossa saunan lämmitessä vastaksien taittoon--ka, soutakaahan, tytöt!"
+
+Virta kantaa heidät ohi, ennenkuin ehtivät tarttua airoihin. Hän huutaa
+minulle, että soutaisin uuteen valkamaan niityn alle, missä on verkkovaja
+ja näkyy virepuut, siinä on parempi laskea maihin. Olen maissa ennen kuin
+he ja joudun kokastamaan heidän venettään, josta pipanat piipertävät
+maihin kuin vuonat karsinasta. Äiti käskee antamaan kättä ja
+notkahuttamaan, ja he notkahuttavat, kaikki samannäköisiä ja melkein
+samankokoisia, vanhin ihan niinkuin äiti ennen, kaikki valkotukkaisia ja
+heleäsilmäisiä--minua vihlaisee nuorinta, ristityttöäni, ilmaan
+keikauttaessani tunne: ollapa minullakin, mutta ei ole eikä mahda tulla.
+Äiti itse on hämillään ja hyvillään, kasvot välkehtien niinkuin aina,
+herahtaen vuoron nauruun, vuoron koettaen vakiintua totiseksi--ei tiedä
+oikein, mitä sanoisi, sitten sanoo:
+
+"Juoskaa, tytöt, myllyyn sanomaan isälle, että tuli vieras ... että tulee
+ottamaan säkin.... Tultiinpahan taas ... ja kalapönttökin mukana, kyllä
+se pian saadaan täyteen ... lohet hyppiikin kuohun alla niin että ... nyt
+siellä taas yksi ja tuossa toinen!"--Ja vasta sitten hän tuli
+tervehtimään, pyyhittyään kätensä esiliinaan:
+
+"No terve, no terve! Kyllä nyt Ville tulee iloiseksi, kun on odotettu jo
+pitkään ... tuli juuri kotiin salolta puita lukemasta metsäherran kanssa,
+maanantaina se taas lähtee.... Siinä se astuu, jankkailee, vaikka tiedän,
+että juoksisi, jos ilkiäisi--hei, astu ravakammin alamäessä! elä tuossa
+jarruttele!"
+
+Mies, jäntterä, tyyni, harvapuheinen, vaimonsa vastakohta, yhtä
+pidättyväinen kuin tämä eloisa ja puhelias, ensi näkemältä melkein tyly,
+jos ei tietäisi--ainoastaan silmät ja suun ympärys muhoilevat, ilmaisten
+mielihyvää ystävän tulosta.
+
+"Maltettiinpas lähteä ... vaan lienee ollut tärkeitäkin touhuja.... Ja
+uusi vene? Ja omaa tekoa? Eikä taida pahasti vuotaakaan."
+
+Hän tarkastelee saumoja, nostelee kokasta ja perästä.
+
+"Sopii kiittää Villen oppilaansa työtä, niin kiittää itseäänkin samalla,"
+minä sanon.
+
+"Se on Villen paras kiitos, kun ei moiti," nauraa Johanna.
+
+"Ei ole hullumpi ensi tekeleeksi."
+
+"Tekeleeksi! Se pitää sitten jo olla maailman mainio, joka ei ole
+Villestä hullummaksi."
+
+Ville vääntää missäkin selkäänsä ja me kokoamme Johannan kanssa muut
+tavarat ja nousemme pihaan. Koirat ovat löytäneet toisensa, heidän
+Ottinsa ja minun Antini, sisarukset, samaa pentuetta, Repolan peruja,
+yhdennäköiset, pystykorvat, punaiset ja kippurahännät, että tuskin voi
+toista toisesta erottaa, ja ryntäävät molemmat päälleni, ulvoen ja
+nuoleskellen--sitten puree Ottia kirppu ja sen on istuttava perälleen
+puremaan, jolloin Anti tarttuu häntään ja alkaa laahata, ja silloin taas
+alkaa kahina ja härinä.
+
+Pikkutytöt ovat turvautuneet äitinsä helmoihin.
+
+"Ka, oletteko siinä, eihän vieraan Antia tarvitse pelätä enemmän kuin
+omaa Ottiakaan. Minä sitä sitten en ole saanut noista kakaroista rauhaa,
+ensin äidin ja sitten omani...."
+
+"Katsokaa, Konttisetä viepi vuonaa karsinaan!" huudahtavat tytöt ja
+rientävät kaikki rinnettä pihaan, missä vanha äijä, pärevasua kantaen,
+tulee tuvasta ja menee nurkan taitse navettaan päin.
+
+"Mitä se ukko kantaa?"
+
+"Kun se tullessaan löysi vuonan louhusta, jalka poikki, niin sitä se
+hoitaa. Se sen sitoi ja on makuuttanut tuvassa ja nyt näkyy vievän
+karsinaan, kalun se taitaa siitä saada.--Käypi tupaan, minä menen
+laittamaan lettutaikinaa."
+
+"Ei nyt pidä turhaan sitä vaivaa nähdä."
+
+"No, ei toki milloinkaan ilman, se kuuluu meillä asiaan niinkuin ennen
+Repolassakin."
+
+Heidän talonsa on pengermällä, tupa, aitat, navettarakennus, takana
+jyrkästi nouseva jylhä, komea vaara, Kurkivaara. Pihalla on kaikkialla
+kerppuja kuivamassa, nurkissa, tikapuilla, aidalla. Tupa on kuin
+vihreällä verhottu. Tästä näkyy koski ja suvanto ja siintävät
+kaukaisuudet yli pohjoisten salojen, soiden ja erämaan järvien. Istahdan
+rapuille levähtämään. On yhä enemmän viihtyisää ollakseni. Ville kantaa
+vettä saunaan, joka on vähän alempana, Johanna askartelee aitassaan.
+
+Hän on sama kuin vuosia sitten, sama reipas, ystävällinen, huolekas ja
+iloluontoinen--sama ilme, samat liikkeet--silloin pikku tyttö, nyt emäntä
+ja äiti. Hän oli ollut meillä asuntoa rippikoulussa, joka käytiin
+yhdessä, olimme olleet hänen veljensä Taavetin häissä, hän
+morsiustyttönä, minä sulhaspoikana. Hän joutuu naimisiin nuoren
+metsänvartijan kanssa, miesten parhaan, kaikkitaitoisen, sepän,
+kirvesmiehen, metsämiehen, joka oli rakentanut itselleen torpan ja myllyn
+tänne erämaahan. He elävät hyvin, molemmat aina työssä ja hankkimassa.
+Tulen tänne tuon tuostakin kalastamaan ja metsästämään, milloin
+koskitietä soutaen ja sauvoen, milloin suksella hiihdellen yli suurien
+soiden, Kurkisuon ja sen takalistojen, ja yli Kurkivaaran--ensi kerran
+silloin, kun lähdin itseäni pakoon; silloin pois keväisiä hankia, pois
+kotoakin heti, silloin melkein niinkuin nyt. On uisteltu Villen kanssa
+lohet ja tuulastettu hauet, ammuttu teeret, metsot, jänikset, on
+haasteltu monet yöt nuotiolla, revontulten hulmutessa taivaalla, ja
+tuumailtu maailman menot ja tämän oman maan asiat halki, joita metsävahti
+ja hänen vaimonsa seurailevat kuin omiaan, lukien kaikki kirjat, joita
+saan heille hankituksi. Ollaan ystävät Johannan ja hänen miehensä kanssa,
+Johannan ehkä vielä enemmän kuin miehen. Viivyskelen täällä joskus
+viikkokaudet. Tuloni näyttää aina olevan heille iloinen, mieluinen
+yllätys, eivätkä tiedä, miten pitää minua hyvänä. Heissä on kaikkea sitä,
+mikä minulle ihmisissä aina on ollut miellyttävintä ja arvokkainta:
+ystävällisyyttä ja auttavaisuutta ja herttaisuutta ja osanottoa, tarve
+olla mieliksi ja aina antaa mitä itsellä on--haastan heille kaikki asiani
+niinkuin hekin minulle--ollaan ystäviä, minulla on vähän enemmän
+kirjatietoja, heillä enemmän elämän ja kokemuksen. Täällä minä aina
+pääsen siitä, mikä minuun muualla tarttuu epämieluisaa ja minulle
+kuulumatonta, tai kuormittuu raskasta. Täällä haihtuu haikeudet ja katoo
+kaipuut. Täällä on minulla oma kesäaittani, niinkuin erakolla maja, joka
+Villen kanssa yhdessä kalkuteltiin ja sammalsaumoille salvettiin--
+leikillä puhuen: minulle muka vanhain päivien varalle, kun äiti kuolee ja
+minä myön talon ja muutan tänne vaariksi, eläkkeelle, ja Villen ja
+Johannan lapset saavat periä sen huoneen ja mitä minulta muutakin jää.
+Johon Johanna nauraa:--Omasi kanssa siihen tulet--ja olisi jo aika
+tullaksesi ... (hän sitä samaa, mitä äitikin) ... johon minä:--Tuo Ville
+vei, ennenkuin minä ehdin. Johon Johanna:--Taisi tulla vakainen vahinko.
+Yksi tytöistä tuiskahtaa nurkan taitse:
+
+"Äiti, tulkaa katsomaan, se seisoo jo kolmella jalalla!"
+
+"Hyvä, hyvä, mutta en minä nyt jouda," sanoo Johannan ääni aitasta.
+
+Tyttö tuiskahtaa sinne takaisin. Minä seuraan. Siellä on vuona
+karsinassa, seisoen kolmella jalalla, neljäs lastoitettuna ja sidottuna.
+Emo määkii kujassa, mutta vuona ei välitä siitä, vaan tunkee turpaansa
+häkkioven läpi, jossa hoitajansa maassa istuen sitä hyväilee ja sille
+haastelee, kiintyneenä siihen niin, ettei huomaa, ennenkuin minä
+tervehdin.
+
+"Päivää, päivää,--ka, kun ne olisivat sen tappaneet, kun eivät luulleet
+kalua tulevan, vaan tulipahan ... kohta otetaan lasta pois ... menkää,
+tytöt, nyhtämään nuorta heinän helvettä pellon pientarelta ... katsohan,
+kun ei välitä yhtään emästään ... hoitajansa kättä vain imee.... Kerran
+minulla oli koira, jota vähän aikaa hoidin, niin se seuraili niin, että
+kun en saanut haihtumaan muuten, niin piti sitoa ja minun lähteä veneellä
+suuren selän yli--jaa, jokos minä sanoin päivää, terve, terve ... menkää,
+tytöt, menkää ... minä heitän sille vielä olkia vuoteeksi.... Käydään
+tuonne pihaan.... Istutaan vaikka tähän rappusille.... Mitäs sinulle
+sitten oikein kuuluu?... Olitko juhlilla? Hyödyitkö niistä mitä?
+Antoivatko laulannat lohtua sielullesi?"
+
+"Enpä tiedä."
+
+"Sitä minäkin, ei niistä meikäläisille ... olinhan tuolla minäkin kerran
+... en minäkään niistä heidän torviensa toitotuksista ja rumpujen
+pärrytyksistä ja juhlapuheista ja paukutuksista ... enkä minä sitä
+huitomista ja kuin väkisin laulattamista ja kilvan kirkumista, jotta kuka
+paremmin parahtaisi ... se on minun musiikkiani, kun tuo Johanna soittaa
+kanneltaan tuvan hämyisessä karsinassa.
+
+"Nyt saunaan!" hoikkasi Ville törmän rinteeltä.
+
+"Tullaan, tullaan!" hoikkaa Konttisetä vastaan.
+
+Joka kerta kuin tavataan, pitkienkin aikojen päästä, menee meiltä heti
+puhe näihin tämmöisiin. Hän on ystäviäni, niinkuin nämä täällä, ja
+muitapa minulla ei juuri olekaan, eikä ole ollut tarvis eikä enää tule.
+Hän on melkein sama kuin silloin, kun kävi ensi kerran meillä ja haastoi
+minulle hyvästä haltijasta ja miten sitä on hoidettava, että se
+viihtyisi, ja yhä hän siitä haastaa. Ei kukaan tiedä, kuka hän oikein on
+ja mistä kotoisin, enkä minäkään ole kysynyt. Kerran hän kuitenkin: että
+"olisi ehkä voinut tulla vaikka pappi tai vaikka lääkäri, tai vaikka
+runoniekka eli rohvessori, jos en olisi sairastunut kovaan sielun tautiin
+ja tuskaan, jossa oli vähällä henki mennä, mutta ei kuitenkaan mennyt
+henki, vaan tuli, tuli henki sanomaan näyssä, että minä olen se kaiken
+hyvän henki ja kaiken kauniin henki ja sinun on seurattava minua ja
+opetettava minua muille. Siitä ei siihen aikaan kukaan tiennyt, mutta nyt
+on jo niitä, jotka tietävät ja ymmärtävät tai ainakin aavistavat. Minä
+olen sen kuiskaava ääni erämaassa." Hän parantelee ihmisiä ja eläimiä
+luonnonlääkkeillä, hieroo, kylvettelee, lääkitsee luun ja lihan vikoja ja
+tyynnyttelee ja viihdyttelee verien vihoja. Ei ota mitään maksua
+vaivoistaan, mutta ruuan ja vaatteen ottaa, kun annetaan, ja evästä
+konttiinsa pitemmille taipalille. Ei hän viihdy kauan paikassaan, katoo
+pitkiksikin ajoiksi, mutta kun palaa, on, niinkuin olisi ollut kaiken
+aikaa talossa, elänyt yhdessä mukana, ja tietäisi, mitä on tapahtunut ja
+mitä tarvitaan. Hän on näkijä, aavistelija, ymmärtäjä, joka virittää
+ensin oman sielunsa sen vireeseen, johon yhtyy, ja siitä vähitellen hänen
+sielunsa omaansa. Olemme soittaneet monet sielun sävelet yhdessä, hän
+tulee kuin kutsuttuna silloin, kun minulla on sen soiton tarvis. Hän
+sanoo tietävänsä, kuulevansa kaukaa, milloin kuka häntä kutsuu.
+
+Istumme lauteilla, vastojen hautuessa, suloisessa lämpimässä, ennenkuin
+löyly vielä on lyöty.
+
+"Olisin minä kuitenkin tahtonut siellä juhlilla yhden laulattajan lauluja
+kuunnella," jatkoi siinä Konttisetä.--"Olisin vielä kerran tahtonut
+kuulla niiden etelän tyttöjen kuoroa."
+
+"Missä te heidät kuulitte?"
+
+"Ka, oletpa kuullut sinäkin ja nähnyt, koska sitä äänesi vieläkin
+värähtää. Ja jos olet kuullut ja nähnyt ja ymmärtänyt heidät oivaltaa,
+niin on heistä ollut siellä juhla sinullekin, niinkuin oli minullekin.
+Missäkö?--elähän, Ville, vielä lyö löylyä, annahan, kun haastellaan,
+tekisin siitä runon, jos osaisin--tuli vastaani neitoparvi niemen
+kainalossa, haltijatar impineen valkealla hiekalla--ilakoivat ja
+lauloivat, minä metsän reunassa polulla ihmeissäni istun ja kuuntelen--
+näkevät minut, eivät kirkaisten kummitusta pakoon, vaan huutaa tyttö
+eväilleen--esitteleikse, sanoo nimensä, itsensä ja sisartensa--ei kysytä,
+kuka on tämä äijä ja minne hänellä matka, niinkuin täällä aina muut yli
+olan ja nenän vartta pitkin, vaan tietä kysytään, milloin laiva lähtee,
+onko kiire jos ehkä tiedän, saavatko luvan kysyä--he matkalla juhlille--
+on tultu Savon saloja ja järviä ihantelemaan, tänne tahdottaisiin jäädä,
+täällä aina olla, ei siellä, mistä he, näiden näköalain vertoja.--Pitää
+tulla tänne olemaan, minä sanon.--Eihän tiedä. Tekisi kyllä kovin mieleni
+tulla, hän sanoo ja katsoo herttaisesti kaihoten. Minä heidät neuvon
+siitä eteenpäin, saatan oikotien päähän, josta vie laivasiltaan--siitä
+hän kiittää, ottaa omasta rinnastaan kukan ja kiinnittää minun rintaani,
+ukkorähjän, tämännäköisen kulkijan ja kerjäläisen--ja laulaen lähtevät,
+ei kuulu tirskuntaa tienkäänteen takana näiden tyttöjen, vaan vilkuttavat
+kädellä ja liehuttavat liinoja harjun rinteeltä. Sanon sinulle: en ole
+ihanampaa nähnyt--sinua aattelin: siinä sinulle nuorikko taloosi--siitä
+minullekin muistelemisen iloa koko taival tänne asti erämaan halki. Minä
+kun mitä semmoista näen ja kuulen, sitä tallettelen ja kantelen kuin
+linnunpoikaa povella. Ne olivat hekin sitä hyväin ihmisten heimoa, olipa
+olevinaan heitä ikäväkin.... Nyt saat, Ville, lisätä lämmintä."
+
+Kylvetään verkalleen--Ville haastaa asioistaan, ja sitten istutaan ulkona
+rahilla saunan seinämällä illan viileässä, polvella puhtaat paidat, jotka
+Johanna on siihen pannut, kullekin omansa.
+
+"Hohhoo," huokaa vanhus, "onpa taas hyvä ollakseni, hyväin ihmisten
+hoivissa--onhan siinä puhdas paita minullekin--se on tuo Johannakin sitä
+hyväin ihmisten henkiheimoa--sitä on Taaton mamsselikin--ei niitä ole
+monta, vaan joitakin on--sitä samaa valittua sukua ovat. Minä uskon, että
+maailmassa on kahdenlaista heimoutta, ruumiin ja hengen. Hengen heimoudet
+kulkevat kätkettyinä vuosisatain, ehkäpä tuhansienkin alitse--antiikista
+ja Egyptistä ja Intiasta ja vielä kauempaakin historian aikain kautta
+näihin päiviin asti--yksilöityvät ja uusiintuvat ohi ruumiillisten
+periytymisten henkien periytymisen tietäjä sen salaväyliä ... niistä
+ajantiedot ihmeissään kertoo, pyhistä miehistä ja naisista, mutta paljon
+on semmoisia, joista historia ei mitään tiedä eikä ihmiset tiedä, mitä
+aatelia he ovat--ei näitä kaikki ymmärrä enkä osaa selittääkään, mutta
+sinä ymmärrät, sinulla on vähän semmoiset tuntosarvet kuin minulla.--Minä
+vielä siitä tytöstä--onko mitään ihanampaa luomakunnan luomaa kuin hyvä
+ja hieno ihminen, kun on vielä nuori ja kaunis nainen! Se on ruma tarina,
+että se oli nuori nainen, joka vietteli miehen ja sai aikaan
+syntiinlankeemuksen ja ihmiskunnan kirouksen--ei ihmiskunta ole langennut
+eikä kirottu, siinä on vain hyväänsä, huonoansa. 'Uskotko, että tuo nuori
+morsiamesi olisi voinut käärmeen neuvosta sinut langettaa syntiin?'
+kysyin kerran apulaispapilta, joka oli kihlannut rovastinsa tyttären. Jäi
+siihen tuppisuuksi. 'No, jos ei se, niin kuinka sitten joku toinenkaan?'
+Miksi olisi pantu pahasta maailman perustus? Ei se ole siitä pantu, vaan
+hyvästä on pantu. Ihmisen aivoitukset ovat hamasta lapsuudesta yhtä hyvin
+hyvät kuin pahat."
+
+Johanna jo huikkasi tuvan rappusilta illalliselle.
+
+"Tullaan.... Se olisi pitänyt tehdä tämä tarina semmoinen, että maailma
+oli alkujaan riidan, sodan ja turmeluksen ja pahennuksen erämaa, mutta
+sen keskessä oli rauhan ja rakkauden keidas. Niin siinä keitaassa asuu
+luojan kaksi luomaa onnellista, ne syövät tiedon puun ja rakkauden puun
+ja kauneuden puun kaikista hedelmistä, joka puu on yksi ja sama puu, ja
+saavat siitä sen valistuksen, että menevät portille ja puhuttelevat
+ohikulkevia ja ulkona olevia ja kutsuvat sisään käymään ja katsomaan
+heidänkin taloaan, että tulkaa näkemään, mitenkä täällä meillä eletään,
+ja sitä mukaa kuin tulijoita on, niin sitä mukaa siinä paratiisi laajenee
+niinkuin uudispelto ja sen muurit siirtyy niinkuin pellon aita ja
+käsittää lopulta koko maailman, vaan joka ei osaa eikä tahdo elää,
+niinkuin paratiisissa pitää, niin se menköön takaisin maailmaan entiseen
+kurjuuteensa, kunnes tulee halu päästä uudelleen autuaitten asuntoon. Se
+olisi ollut sillä tavalla se maailman luomisen ja ihmiskunnan ylennyksen
+taru kirjoitettava ja sillä tavalla ajateltava ihmiskunnan alku. Sitä on
+herttainen sillä tavalla ajatella ja niin minä sitä ajattelen yksikseni
+talottomilla taipalilla. Mitäs Ville sanoo?"
+
+Ville vain kuunteli ja muhoili:
+
+"Osanneeko siihen semmoiseen minunlainen mitään, mutta en minä siihen
+aituukseen sentään kaikkea maailmaa tahtoisi."
+
+"Eikä ole pelkoakaan, että koko maailma siihen pyrkisikään."
+
+Verkalleen pihaan astuessamme virkkoi setä vielä:
+
+"Olihan se ihana neito--ajattelin sinua ... olisi siinä ollut taloosi
+emäntä, sillä oli niin tekevän näköiset kädetkin."
+
+
+
+
+On illastettu tuvassa, Johannan letut ja kokkelit ja vasta kirnutut
+voit. Ville on vetäytynyt aittaansa, viikon raadannasta rauennut
+mies. Johanna on pannut lapsensa levolle, askarrellut viimeiset
+lauantai-ilta-askareensa, istuutunut karsinaan, polvella kantele,
+josta juoksuttelee hauraita säveliään, hämyhetken herättämiä. Sitten
+hän soittaessaan yhtäkkiä kysyy:
+
+"Et tainnut siellä vieläkään tavata sitä mieleistäsi, sitä viimeistä
+parasta, koska tulit tänne suoraan, vai tapasitko jo?"
+
+Puhuin heille kaiken. Miksen olisi puhunut heille tätä niinkuin muutakin!
+Olin pyrkinyt ja luullut päässeeni siitä eroon, koskia puskien kotoa
+pois. Mutta olin kai siinä vielä kiinni jollain viimeisellä venyvällä
+toivon säikeellä, koska oli tarve saada toivon apua toiselta. Jos Johanna
+ehkä näkisi sen toisin, jos hän löytäisi jotain mahdollisuutta--vaikkei
+muuta kuin uskoisi, ja vaikkei uskoisi, niin kuitenkin sanoisi uskovansa.
+Vaikkei sanoisi muuta kuin: eihän milloinkaan mitään tiedä. Mieli
+herahtaa ja sulaa. Kerron kaikki viimeisestä parhaasta, ensimäisestä ja
+viimeisestä. Sanon senkin, että piti tulla tänne päästäkseni eroon.
+
+"Vaan pitääkö nyt sitten antautua sen ainoan varaan?" sanoo Johanna, ei
+kuitenkaan niinkuin olisi todella tahtonut sanoa: ei pidä.
+
+"Niin se nyt minusta vain on, että pitää."
+
+"Ja niin sen on oltavakin!" hän yhtäkkiä sanoo lämpimästi.
+
+"En osaa ajatellakaan muuta kuin: hän tai ei kukaan muu." On kuin olisi
+silmä huiennut näkemästä muuta, kuin mikä siinä on kuva siitä häikäisevän
+kirkkaasta, josta sattui siihen pisto niinkuin auringon säteestä....
+
+"Ei sitä osaa eikä ole tarvis--kun minä näin Villen ja kuulin äänensä,
+niin löi kuin sokeudella kaikkeen muuhun ja tiesin samassa, että jollet
+sinä, niin ei kukaan muukaan, vaikken tiennyt, tokko tuo tahtoneekaan.
+Oli pitkät erot, kun vanhemmat panivat vastaan tyhjälle miehelle menoa,
+eikä luullut totta tulevankaan, vaan tulipas--ja tulee sinullekin."
+
+Hän yhtäkkiä näppäili kanteleestaan iloisen sävelen, haaveillen omia
+haaveitaan, kai oman onnensa muistoja, mutta niinkuin samalla olisi
+tahtonut soittaa ne minulle, minun puolestani, minun onnekseni--ja
+minulla oli siinä lyhyt hetkinen, niinkuin hänen ystävällinen uskonsa
+olisi ollut minun.
+
+Setä on noussut ja pistäytynyt pois. Johanna ripustaa kanteleensa naulaan
+ja katsoo ikkunasta ulos:
+
+"Siellä se taas sen vuonansa kanssa, se sitten on hyvä mies tuo setä. Ei
+taida hän olla kaikkien mieleen, mutta minusta hän puhuu oikeita, kun
+ajattelen vapaasti enkä muista, mitä ennen on käsketty ajattelemaan ja
+uskomaan. Keventää niin ihmeesti mieltä, kun se tulee taloon. Saisi olla
+vaikka ikänsä. Siellä on tila aitassa, niinkuin aina ennenkin.... Minä
+vielä siitä äskeisestä: on vain elettävä toivossa."
+
+Minä elänkin siinä taas--ja miksen eläisi--se voi olla yhtä hyvin
+mahdollista kuin mahdotontakin--ja minulle on tullut sinusta yksi kuva
+lisää, joka on niinkuin oma näkemäni: ilakoiva tyttökuoro järven
+rannalla--ja kuinka sinä kiinnität kukan vanhan miehen rintaan ja
+heilutat hänelle hyvästiä, ja että olet sanonut:--Eihän tiedä, tekisi
+kovin mieli kerran vielä tulla.... Eikä kestänyt kauankaan, kun minä
+sinut sitten näin laivasillalla.
+
+Heittäyn vuoteeseeni, aitan ovi jääköön auki, en voi nukkua--kuka
+tämmöisenä yönä voisi nukkua! On se aika yöstä, kun taivaan valo on
+vaaleimmillaan illan viimeisen ruskon ja aamun ensimäisen sarastuksen
+vaiheilla. Kaikki muut linnut vaikenevat, ja vain rastas laulaa. Koski
+rantojensa kuilussa kumajaa tummaa syvää säveltään, yölintu kuusessa
+nakkelee sen yli sirautuksiaan, milloin pitkiä kuin nauhoja, punaisia,
+valkoisia, keltaisia, milloin lyhyitä kuin helmiä, lasisia, hopeisia,
+kultaisia, ja kun se visertää, silloin ei kuulu koski, mutta kun se
+hetkeksi lakkaa, silloin kuuluu taas koski--hennon kurkun värinä voittaa
+vesien kurimon tohisevan torven.
+
+
+
+
+Setä hissuttelee pihalla, ei näytä aikovankaan nukkumaan--hän muuten
+nukkuu milloin sattuu--ja kun näkee, että valvon, hän tulee, istahtaa
+aitan kynnykselle, tyhjä piippu kourassa. Ojennan hänelle kukkaroni.
+
+"Kiitos, tekihän mieli tupakkaakin piippuun, vaikken ehkä olisi ilennyt
+heti pyytää--ja jos välität, niin haastellaan vielä--vai mennäänkö
+koettamaan lohta--minä soudan?"
+
+Setähän aina tarjoutuu soutamaan, mieliksi, vaikkei ole kalamies eikä
+malta soutaa halultaan haastella.
+
+"Haastellaan tässä."
+
+"Minä siihen äskeiseen puheeseen vielä," alkoi hän heti--"että saahan
+toivoa ja pitäähän toivoa--mutta jos kävisi niin, ettei toivo toteutuisi,
+niin on osattava elää sittenkin. Se on annettava sekin uhriverona hyvälle
+haltijalle, joka meitä hoitaa, niin kyllä haltija maksaa sinulle velkansa
+takaisin. Saanko puhua--ethän pahene?"
+
+"Puhukaahan--enhän toki."
+
+"Sinä et ehkä enää tapaa häntä eikä hän ehkä tule omaksesi sillä tavalla,
+kuin toivoisit, mutta elä siitä välitä, ei hän sinua silti jätä. Hän jää
+sinulle hyväksi haltijaksi ja tulee asumaan talossasi, aina luonasi,
+vaikket häntä koskaan näkisikään. Hän tuli, oli ja meni, niinkuin lintu,
+joka istahtaa eteesi polulle eikä tiedä, että oli katsoja. Pysähdyit,
+katselit ihmeen ihania, puhtaita höyheniä ja sen jalan kevyttä nousua ja
+kaulan kaarta ja sulavia liikkeitään. Se on siinä aikansa, kääntelekse,
+katselee, ei huomaa sinua, kun olet ihan hiljaa, sitten yhtäkkiä pyrähti
+pois, et tiedä, miksi, lieneekö tiennyt itsekään, ehkä kuuli kutsun
+jostain tai ilman vain, etkä häntä sitten enää koskaan näe. Mutta siihen
+jäi hänestä sija, se paikka, jossa oli ihana ollut, ja jäi lähdön humaus
+ja lehvän liikahdus. Se meni, mutta näky ei mennyt eikä mene, sinä
+vaellat ja tulet toisen kerran ja kuinka monta kertaa tahansa siihen
+pyhään paikkaan ja luulet hänet näkeväsi siinä aina, ja sinulle on sitten
+sama, onko se siinä vai ei, sillä se on siinä kuitenkin. Katsohan:
+niinkuin ei ole autuaaksi tullakseen väliä sillä, mitä uskoo, kunhan
+uskoo, eikä edes sillä, onko olemassakaan se, johon uskoo, niin ei ole
+myöskään väliä sillä, ketä rakastaa ja miten rakastaa, kunhan vain
+rakastaa. Ei rukoileva lakkaa, vaikkei jumala rukoukseen vastaakaan,
+rukoilee vain sitä hartaammin. Ei rakkauden tarvitse siihen raueta,
+ettei saa vastarakkautta. Kun voi rakastaa omanaan sitäkin rakkautta,
+jolla muut ovat rakastaneet, niinkuin esimerkiksi Korkean veisun
+rakastajan ..."
+
+"Ja Salamin ja Sulamitin--"
+
+"-- ... niinpä niin, ja kaikkien runoilijain rakkautta, niinkuin ne ovat
+sitä kuvitelleet, vaikkeivät olekaan sitä itse semmoisena ehkä kokeneet,
+niin miksi ei voisi rakastaa omaakin kuvittelemaansa rakkautta ja olla
+siitä niin onnellinen, kuin se olisi totta, jopa vielä onnellisempikin.
+Runoile sinä hänestä itsellesi ikuinen rakkaus. Niinkuin minäkin siitä
+kukasta, minkä hän minulle antoi. Elä hylkää rakkauttasi häneen eläkä
+pyri pääsemään siitä eroon, vaikka täytyisikin ollaksesi erossa hänestä.
+Se on kyllä vaikeata vielä sinun iälläsi...."
+
+"Oletteko tekin semmoista kokenut?"
+
+"Lienenhän yhtä ja toista minäkin, vaikka olen nyt tämmöinen--en puhuisi,
+jos en tietäisi. Se on vaikeata, mutta se käy, ja ilo ihanteesta, jonka
+tuskissasi luot ja saat säilymään ja kannat sielussasi, niinkuin äiti
+lasta povellaan, on suurempi ja tyydyttävämpi kuin mistään maallisesta ja
+todellisesta. Rakkaus voi olla yhtä kaunis, vaikkei sen esinettä
+olisikaan. Ajattelehan äidin rakkautta toivottuun lapseen tai kuolleeseen
+lapseen, kyllä se on sama kuin elossa olevaan. Sen on niinkuin sen, minkä
+ihmiskunta on runoillut, runoillessaan itselleen uskon näkymättömään,
+uskon elämään kuoleman jälkeen, uskon Jumalaan ja jumalanpoikaan ja
+lunastukseen ja pelastukseen toisen avulla, kun omat voimat loppuu. En
+minä ole mikään ateisti enkä kieltäjä, vaikka sanotaan. En minä tahdo
+ristinoppia repiä, eikä sitä voikaan. Vaikkei se olisi milloinkaan
+toteutunut eikä toteutuisi, vaikka se olisi vain haave, niinkuin se kai
+onkin, niin juuri siksi sitä ei voi hävittää eikä saa. Juuri samoin pitää
+rakastaakin ja tullaan aina rakastamaan. Ja milloin on rakkaus toteutunut
+niin, että se olisi antanut, mitä on luvannut? Kysy keneltä tahansa, joka
+on sitä saanut enemmän kuin minä ja sinä? Ja katsele, mitä siitä on
+kirjoitettu. Rakkaus toteutuu vain sille, joka ei ole sitä saanut, vaan
+ainoastaan kuvitellut. En osaa tätä niin järjestyksessä kuin pitäisi--
+mutta sinä kyllä ymmärrät."
+
+"Ymmärrän, minä alan jo ymmärtää."
+
+"Oikeastaan minä vain sitä, että pidä häntä ihanteenasi."
+
+"Olin jo pitänyt, ennenkuin näinkään."
+
+"Ja pidä häntä yhä niin, että toteutat hänen silmiensä alla sitä, mitä
+sinussa itsessäsi on parasta, hoida häntä hyvänä haltijana omassa
+itsessäsi."
+
+"Olen jo koettanut."
+
+"Olet oikealla tiellä. Silloin hän on sinun eikä häntä sinulta kukaan
+riistä; vaikka haave, niin kuitenkin tosi. Sinähän loit hänet, ennenkuin
+hänet näitkään. Jollei häntä sinulla olisi ollut ennen, et olisi häntä
+tavannut silloin, vaan ehkä jonkun muun, olisit kulkenut hänen ohitsensa,
+niinkuin monen muun, ties kuinka monen, et olisi kuullut edes humausta
+hänestä, et tavannut häntä lintuna polullasi. Nyt kuulit hänet. Jos
+haaveesi olisi luonut toisen kuvan, et olisi häntä nähnyt. Ole sentähden
+yhäkin näkevinäsi, että hän sinulle elämässäsi hymyilee, niin hän sen
+tekee, että hän on joka paikassa, niin hän on. Anna hänen muuttua elämäsi
+visioniksi, niinkuin laulajalle iänikuiselle Pohjolan impi revontulten
+kaaren päällä, tai niinkuin se kuva siitä tytöstä, jonka otsalla loisti
+totuuden tähti, tai niinkuin se laulajatar, tai niinkuin sille Dantelle
+se Beatrice. Se on ihanaa semmoinen. Silloin se ei sinulle kuole eikä
+katoa, etkä pety."
+
+Hän oli haltioitumistaan haltioitunut, puhui milloin minulle aittaan,
+milloin ulos ovesta niinkuin näkymättömälle kuulijakunnalle siellä ulkona
+jossain kesäyön viileässä maailmassa. Olen jo aikoja sitten antautunut
+hänen lumoihinsa. Hän tulkitsee kaikkeni, on sieluni salatietäjä,
+ajatusteni lukija ja sanelija.
+
+"Kaipaa," sanoo hän hartaasti--"kuule, sinä et saa tukehduttaa
+kaipaustasi, et koettaakaan siitä päästä, niinkuin sanoit tahtovasi.
+Kaipaa, elä katkerasti ja kivuloisesti, vaan suloisesti, hiljaisesti,
+viihdyttävästi, hartaasti. Sinun täytyy se itsesi tähden, pelastuksesi
+tähden, et jaksa muuten elää, rupeat ehkä juomaan tai tuskissasi muuten
+pahasti elämään--tai kovenet tai tulet ahneeksi ja vaivut aineen orjaksi
+--ei pidä unohtaa sitä parastansa, minkä on saanut, eikä paatua, vaan
+tyytyä täytymykseen."
+
+"On viihtyisää kaivata olematonta ja tulematonta, ottaa vastaan kaikki,
+mikä annetaan, toivomatta itse mitään, mikä ei ole saatavissa, ja saada
+siitä palkakseen rauha, ja kirkastus. Kun pääset sille polulle,
+noudattelet sitä--otat vastaan kaiken niinkuin sateen ja poudan,--niin
+voitat sillä kuolemankin. Kun se tulee härnäilemään: nyt otan, nyt otan!
+--sinä vain sanot: sama se, ota, ota!--ja kuolema hämmästyy semmoista
+vastaantulijaa ja luikkii tiehensä häveten, häntä koipien välissä. Kuolet
+tietysti, mutta kuolemaa pelkäämättä ja pakenematta. Et ollutkaan hänen
+saaliinsa, menit mielelläsi, pyrit melkein pyrkimällä pois. Tulet sen
+luo, tapaat siellä sen, tapaat kaiken, jota et täällä tavannut. Se on
+hyvän haltijan palkka, jota palvelit."
+
+Ukon leuka värähti kerta pari, hän pudistihe liikutuksensa lumoista,
+koetti turhaan hymähtää, mutta onnistui lopulta voittaa itsensä.
+
+"No, ka, nyt on pappi taas saanut saarnansa saarnata ... olen sinua
+valvottanut, olisit ehkä nukkunut mieluummin ... mahdoit paiskata oven
+kiinni, jos et kehdannut kuunnella--mutta kaipa minä silloin olisin
+paukuttanut avaimen reiästä ja olisi vain pitänyt koreesti
+kuunnellaksesi. Painanko oven kiinni, ettei tule itikoita?"
+
+"Antaa vain olla auki ... täyttäkäähän vielä piippunne."
+
+"Täytyy taas paimenen mennä kaitsemaan karitsaansa."
+
+Ja hän tassutteli lamponavettaan päin. Ajattelin: hänen laisiaan kai
+olivat nekin, jotka ennenkin saivat luopumaan kaikesta ja seuraamaan
+häntä, saarnaveljet, jotka hoitivat väsyneitä luostarien rauhaan.
+
+Hänen laulunsa otti, minkä toisen soitto äsken oli antanut. Ja niistä
+tuli kuitenkin molemmista, ainaisesta toivosta ja ainaisesta
+kieltäymyksestä, elämäni vastainen sisältö. Minulle jäi hänestä jälelle:
+Niin se on ja niin se on menevä. Heitin sinulle siinä valkenevassa
+aitassa ikuiset hyvästit. Päivä nousee, joku varpunen tirskahtaa. Ei
+kuulu enää rastaan huilu, kumajaa vain kosken tumma torvi.
+
+On viikon mentyä poutainen pyhä ja taivaalla seisoo korkeat,
+liikkumattomat pilvet, ilmassa viileyden henki.
+
+Lähden sieltä kuin toivioretkeltä, kuin pyhältä paikalta, tullakseni pian
+taas takaisin.
+
+Palaan taas elämään ilman sinua, lasken viiletellen alas samat kosket,
+jotka äsken sauvoin ylös, soudan suvannot, laskettelen lehtipurjeessa
+suuret selät.
+
+Koska se kai on niin määrätty ja on niin pakko, niin on kai myös niin
+parempi. Oli tapahtunut sellainen heräys, annettu sellainen ilmestys.
+Olen kuin jättäytynyt kohtaloni virran vietäväksi airottomassa purressa,
+ilman mahdollisuutta enää päästä omin voimin maihin, omakohtaiseen
+onneen, niinkuin olin sitä tähän saakka kuvitellut. Ja ilman haluakaan,
+sillä kuljethan nyt kuitenkin mukana, niinkuin lippu tangossa, niinkuin
+keulakuva laivassa, aina näkyvissä, edellä ja yllä. Ethän ole kenenkään
+niinkuin minun, kenen olletkin. Et ollut määrätty minulle sitä varten,
+kuin olin toivotellut. Sinun tarkoituksesi minulle oli ollut toinen.
+Elämälläni oli ollutkin toinen määrä. Olit tullut tielleni suunnataksesi
+sen siihen. Olit tullut vain koskettaaksesi ruumiin koteloa, jotta sielu
+pääsisi perhona ylös onnensa päivään. Olit ollutkin vain herättäjä uuteen
+elämään. Sitä minä, en muuta, niin välittömästi värähdinkin äänesi ensi
+kerran kuullessani. Siinä puhuikin vain sielu sielulle, henki hedelmöitti
+hengen. Siksi kai en saanut pyrkiä enkä päästä sinua lähemmä, vaan sinä
+menit, niinkuin olit tullutkin.
+
+Ei siis eroa, vaan hengen yhtymys henkeen. Vien sinut hyväksi haltijaksi
+takaisin, saat olla ja piillä ja tulla vastaan kaikkialla, josta tahdoin
+sinut pois, sinua paeten. Korotan sinut kuvaksi, johon katson, kun uuvun,
+auttajaksi, jota kohti ojennan käteni, kun en yksin jaksa--alttarille,
+jonka ympärillä aherran ja jonka ääressä uhraan kaikki, mikä minussa on
+parasta.
+
+Näkyvät kotirannan koivut. Alotan siellä elämäni uudestaan, panen tarmoni
+työhön toisten hyväksi, kaiken hyväksi, joka minua tarvinnee, en elä
+itselleni enkä omalle onnelleni, elän äidille, annan toisten lapsille,
+kun ei minulla itselläni omia. Ei saa elämällä olla yksityisen onnen
+tarkoitusta. En tiedä silloin vielä, myötätuulen kantaessa minua
+veneessä, jonka olin sinuakin varten veistänyt, kotirantaa kohti, jonka
+hiekka jo kuumottaa ja uimahuone paistaa, en aavista silloin--vähää
+ennen--tämän kaiken lopullista tarkoitusta, en, mikä on oleva tämän
+kieltäymyksen pikainen palkka: etten menettänyt sinua, koska suoritin
+sinusta tämän ansiotyön, koska olin valmis antamaan tämän uhrin. Yhdyimme
+siksi, että näytin voivani erota.
+
+Olisiko voitu muutenkin yhtyä? En usko, sillä minä uskon, että jos et
+olisi annettu minulle palkkioksi tästä, ei elämästämme myöskään olisi
+tullut se, mikä siitä tuli ja miksi se oli tarkoitettu, eikä onnemme
+sisällöksi se, minkä se siitä sai. Sen langoista kehrättiin sielussani
+onnemme loimet ja sinä panit siihen sen onnemme kuteet, ja niin
+kudottiin, helskytettiin onnemme kangas.
+
+Ettäkö se olisi voitu kutoa onnellisen sattumankin langoista ilman sen
+yliluonnollisempia ihmeitä ja edelläkäypiä salaisia tarkoituksia? Ettäkö
+minä nyt jälkeenpäin vain näin kuvittelen? En jälkeenpäin, vaan jo heti
+silloin.... Eikähän sattumata ole. Senkin langat juoksevat kädestä, joka
+niitä edeltämääräten johtaa ja niistä tietoisesti kutoo. Sattumattaretkin
+ovat kohtalotarten käskyläisiä. Ne sen asettivat, niinkuin niille
+määrättiin. Ne ne panivat minulle onnen koetehtävän ja elämälle sen
+velvoituksen. Sain sinut ensi kerran sitä varten, että elämäni ei olisi
+vain itseäni, vaan myöskin muita varten, ja toisen kerran sain sinut nyt
+tänne, koska se oli sitä ollut. Onnemme tuli onneksi myöskin muille, ja
+minä luulen, että sitä jatkuu, niin kauan kuin jaksan.
+
+Tämä oli ensimäinen elämäni suuria sunnuntaipäiviä. Monesko lienee tämä,
+jona tätä muistelen?
+
+
+
+
+Veneen kokka karahtaa kotirannan hiekkaan, uimahuoneen viereen,
+lehtipurjeen kantamana puolitiehen maihin.
+
+Olen siis taas kotona. Minut valtaa hetken heikkous ja voimattomuus.
+Miksi tulin tänne takaisin? Enkö tullut takaisin maailmaan liian pian? On
+yhtäkkiä siinä rannalla, missä kylmän pohjatuulen laine loiskaa ja pieniä
+vaahtopalloja kiitelee ylös hiekalle, sanomattoman lohdutonta, kolkkoa ja
+arkista, niinkuin voi olla vain silloin, kun ilta-aurinko niinkuin nyt
+yli mustansinisen veden, pohjatuulen päältä pilvettömästä luoteesta, luo
+lahjomatonta kovaa valoaan niin, että näkyy jokainen lehti, jokainen
+rihva, jokainen sälö ja rako ranta-aidassa. Airo kolahtaa koleasti, vesi
+veneen tapissa korisee melkein ilkeästi, Anti-koira on koko ajan maannut
+käppyrässä kokkatuhdolla, retki on ollut hänelle pettymys, ei mitään
+riistaa, sinne jäi karkelokaverikin. Se loikkaa laiskasti maihin ja
+lähtee vetelästi edeltä pihaan saamatta häntäänsä käyräksi.
+
+Minusta on, kuin olisin tullut uutimettomaan huoneeseen, harsot ovat
+poissa, ei ole auerta ajatusten eikä tunteiden ympärillä. Elämän karu
+todellisuus viluttaa, sydän ja sielu värisee, ei mikään väräjä. Näinkö
+tuleekin olemaan? Jaksanko? En saa häntä jäämään, en silläkään tavalla
+kuin kuvittelin ollessani onnenlaulajan lumoissa. Hän on auttamattomasti
+poissa, puhallettuna kuin tähkästä heilimon helve, kuin kultapöly
+poutaperhon siiviltä.
+
+Nakkaan lehtipurjeen kauas järveen, olkoon siellä, vesi vieköön. Nostan
+jauhosäkin selkään ja lähden kumarissa sen raskaan painon alla
+nytkyttämään rantapolkua ylös veräjälle. Pudotan toisella kädellä alas
+sen puut. En viitsi sulkea niitä, tulenmahan sitten takaisin. Päätän
+mennä huvimetsikön ja puutarhan läpi rakennuksen päitse suoraan aitoille.
+Tuijotan polkuun, hatunlippa on valunut silmille, en näe eteeni, mutta
+tunnen tien ilmankin. Jahka tulen pihlajamajan pöytäkivelle, täytyy siinä
+korjatakseni säkkiä paremmin selkään ja saada parempi ote.
+
+
+
+
+Kuka siinä istuu, kuka nousee?
+
+Sinä! Sinä siinä seisot.
+
+"Hyvää päivää," sanoo äänesi.
+
+En saa vastanneeksi, sillä ojentautuessani vyörähtää säkki maahan,
+pitkäkseen, sen suun side aukeaa ja jauhoja valahtaa maahan. Minun täytyy
+nostaa se pystyyn puuta vasten ja sinä teet liikkeen kuin kumartuaksesi
+minua auttamaan. Olen siinä edessäsi ihan jauhottuneena avojaloin ja
+avopäin, sillä lakkikin putosi säkin kanssa.
+
+"Ette tunne," sinä sanot, hymyillen ystävällisesti, samalla hiukan
+hämilläsi.
+
+"Tunnenhan toki," minä sammallan hengästyksissäni.
+
+Sinä ojennat kätesi, en aio uskaltaa tarttua siihen, ennenkuin olen
+pölyttänyt omani jauhoista, mutta sinä tartut siihen siitä huolimatta ja
+pudistat sitä reippaasti.
+
+"Oletteko te täällä?" saan minä vihdoin kysytyksi.
+
+"Kai olen, koska olen," sinä naurahdat ja pyörähdät ympäri.
+
+"Tekö?"
+
+"Niin, minä" ... ja sinä pyörähdät takaisin.
+
+"Jaa, niin, niinpä tietenkin--antakaa anteeksi, että isäntä ottaa vastaan
+vieraan tässä asussa."
+
+"Ei ole vaaraa, koska en aio teitä syleillä!
+
+"Ettepä tietenkään."--Olen sen verran päässyt tajuihini, että saan
+naurahtaneeksi mukana.
+
+"Suokaa anteeksi hämmennykseni, mutta--kuinka neiti on täällä?... Ettekö
+siis mennytkään?"
+
+"Minne?"
+
+"Juhlilta pois--'Saimassa'."
+
+"Tyttöni siinä vain menivät."
+
+"Minä luulin nähneeni--"
+
+"Näitte siis väärin. Mutta minne te sieltä katositte?"
+
+"Minäkö?"
+
+Minä olen istuutunut puutarhan penkille ja sinä istut toiselle
+vastapäätä.... En saa katsotuksi sinua silmiin, näen vain jalkasi, sirot
+ja lujat, ja voimakkaan nilkan ja kaunismuotoiset kengät. Sitten näen
+sinut vyötäisiä myöten, joihin on kiinnitetty valkoinen ruusu, aivan
+varmaan äidin ruusupenkistä otettu, joita siellä oli vain yksi semmoinen
+suuri, minä tunnen sen siitä, että sen yksi lehti punertaa.
+
+En saa sitten selväksi muuta ajatusta, kuin että minun pitäisi sitoa
+säkin suu ja viedä säkki aittaan ja mennä muuttamaan vaatteita. Mutta kun
+vieras istuu, olisi varmaan epäkohteliasta jättää hänet tähän yksin.
+Kasvoihisi vilkaisten minä näen, että silmäsi hymyilevät, mutta ei
+huulet.
+
+"Tu--tulitteko hevosella vaiko--?"
+
+"Ihan laamannin oriilla, tädin kanssa."
+
+"Se on siivo ja säyseä--missä se on?"
+
+"Tallissa."
+
+"Oliko täällä ketään miehiä kotona?"
+
+"Ei ainoatakaan, kuuluvat lähteneen jonnekin takamaalle heinään."
+
+"Vai jo ne menivät--ja niin, niinhän pitikin."
+
+Sinä nähtävästi koetat pidättäytyä purskahtamasta nauruun--suusi ympärys
+värähtää ja silmissä on veitikka--sinulla on pieni, soma olkihattu,
+kiinnitettynä paksun palmikon taa--sieramet elää.
+
+"Kuka sen sitten riisui?"
+
+"Jaa, oriinko?"
+
+"Niin."
+
+"Minä."
+
+"Se on siivo ja säyseä--jaa, johan sanoin sen," ja minä kysyn kiireesti:
+
+"Onko se--tuota--saanut heiniä--kun ei ollut korttakaan vanhoja heiniä
+koko talossa, kun piti keväällä syöttää kaikki ja repiä olkikatotkin?"
+
+"Minä niitin äitinne luvalla apilasta."
+
+"No, sehän sopi erinomaisesti!" minä melkein riemahdan.
+
+"Olette ollut myllyssä," sinä sanot, kun en minä taaskaan tiedä, mitä
+sanoisin. Päässäni on sisäinen paine, mutta ei mikään pääse sieltä ulos.
+
+"Kah, säkki valuu, minun täytyy viedä se aittaan"--ja minä melkein
+ryntään sen kimppuun, sitomaan sen suuta. Sinä pyydät saada pitää suuta,
+kun minä sidon.
+
+"Elkäähän toki, te jauhotutte--kyllä minä."
+
+Mutta sinä pidät kuitenkin, kiristät oikein lujasti, niin että rystyt
+menevät valkeiksi.
+
+"Kas niin, nyt minä autan sen selkäänne."
+
+Mutta sitä minä en salli, en, vaikka mitä tapahtukoon, minun on saatava
+estetyksi sinut jauhottumasta hinnalla millä hyvänsä, ja ettet ehtisi,
+minä keikautan sen olalleni niinkuin heinäsäkin ja lähden puolijuoksua
+pihaan. Kuulen sinun seuraavan, riennät edelle, avaat minulle puutarhan
+portin ja painat siinä päähäni lakin, ja olet uuden aitan rappusilla
+samalla kuin minä. Se nyt ei ole eloaitta se, mutta olkoon menneeksi,
+panen sen siihen.
+
+"Mikä soma uusi aitta!" sinä sanot. "Äitinne sanoi, että se on
+kivijalasta kattoon isännän itsensä rakentama."
+
+"Olihan siinä minulla toki apulainenkin--täytyy noutaa avain."
+
+"Se on suulla ... saanko avata ... olkaa hyvä."
+
+Minä sitten sinun avatessa ovea keikautan säkin aittaan, satutan ulos
+tullessani otsani kamanaan, sinä sanot: Ai!--johon minä:--Ei se mitään!--
+sinä otat avaimen suulta, sanot:--Siinäpä on korea avain, ja ojennat sen
+minulle. Olen sen verran selvinnyt, että ajattelen, että nyt voisi
+merkitsevästi sanoa:--Pitäkää se, se on teitä varten tehty,--mutta minä
+otan sen ja sanon:--Neiti on hyvä ja käy sisään--minun täytyy....
+
+Mitä minun täytyy? Muuttaa vaatteet. Missä ne onkaan?
+
+Seison hetken päästä edessäsi salissa, miten kuten pukeutuneempana,
+ainakin oli minulla, mikäli muistan, kengät ja jauhoton takki. Sinä istut
+sohvapöydän ääressä, toisessa kädessä paperikäärö, toisella selailet
+valokuva-albumia. Minä katson velvollisuudekseni ryhtyä selittämään, ketä
+ne ovat ne ja ne, se on isävainaja, se hänen sisarensa, joka vielä elää,
+ne ovat pikkusisaria, jotka ovat kuolleet.
+
+"Onko isänne kauan sitten kuollut?"
+
+Minä mainitsen vuosiluvun, sinun isäsi on kuollut vuotta ennen.
+
+"Te asutte setänne luona?"
+
+"Niin."
+
+"Jaha, vai niin."
+
+"Missähän äiti ja laamanska ovat?"
+
+"Ne menivät jonnekin, jonkun sairaan vaimon luo. Kai he pian tulevat."
+
+Te katositte niin pian sieltä juhlilta, yhtäkkiä ... en saanut teitä
+käsiini, kuinka koetinkin, minulla olisi ollut teille asiaa.
+
+"Olisiko?"
+
+"Olen nyt sitä varten täällä."
+
+Sinä alat avata paperikääröä.
+
+"Olettehan kansakoulun johtokunnan esimies, eikö niin?"
+
+"Olen kyllä."
+
+"Teidän koulunne naisopettajan paikka on julistettu haettavaksi,
+hakemusaika päättyy tänään."
+
+"Huomenna se vasta päättyy, tämän kuun kolmantenakymmenentenä ja
+ensimäisenä kello kaksitoista yöllä."
+
+"No, sittenhän en ole myöhästynyt, saan luvan jättää hakemuspaperini."
+
+"Haetteko te tänne opettajaksi?"
+
+"Niin on aikomukseni--luuletteko, että saan viran?"
+
+"Se riippuu kanssahakijoista."
+
+"Niin oikein, minä tarkoitin oikeastaan sanoa: onko minulla toiveita ...
+toisin sanoen: vaarallisia kilpailijoita?"
+
+"Minä katson heti--"
+
+"Elkää vaivautuko--ehdinhän saada sitten sen tietää."
+
+"Kyllä minä sitten heti ilmoitan, kohta kun--"
+
+"Kiitos."
+
+"Jäättekö tänne pitkäksi aikaa?"
+
+"Kuinka tarkoitatte? Se riippuu siitä, saanko paikan."
+
+"Minä tarkoitan--jos saatte--tai jollette saisi," minä sammallan.
+
+"Jollen saa, matkustan heti."
+
+"Ja jos saatte viran?"
+
+"Silloin jään tietysti pidemmäksikin aikaa."
+
+"Niin, tietysti."
+
+Olen mielestäni auttamattomasti typerä, mutta sinä katsot nyt minuun niin
+hyväntahtoisesti, melkein hellästi, että yhtäkkiä taas saan rohkeutta
+sanoa:
+
+"Minä kyllä luulen, että tulette saamaan viran, koska olette käynyt
+jatko-opiston ja teillä myös on todistus seminaarista ... ja pannaan
+myöskin merkitystä laulunopetukseen. Olen ajatellut, että kaikille
+suomalaisille kansakoululapsille olisi opetettava myöskin kanteleen
+soittoa."
+
+"Soitatteko kannelta?"
+
+"En minä. Entä te?"
+
+"Hiukan."
+
+"Sehän on suurenmoista--täällä on eräs metsänvartijan vaimo, joka soittaa
+aivan erinomaisesti kannelta, ja sen mies osaa tehdä niitä--saan muuten
+sanoa terveisiä eräältä tuttavaltanne--tai oikeastaan niin, että hän
+varmaan olisi lähettänyt niitä, jos olisi tietänyt ... eräs ihailijanne."
+
+Ja päästyäni vihdoin puheen alkuun, en saa itseäni keskeytetyksi ja minä
+kertoa hulautan yhteen menoon kohtauksesta Konttisedän kanssa.
+
+"Hänkö, Tapiosetä ... se herttainen äijä ... me ristimme hänet
+Tapiosedäksi."
+
+"Hän nimitti teitä metsänneidoikseen ... kohta sen jälkeen, kun hän oli
+teistä eronnut, hän löysi lampaan vuonan, jolta oli jalka poikki."
+
+"Ai."
+
+"Ei se mitään, hän sitoi sen ja kyllä se kohta on terve ... hän on
+semmoinen luonnonlääkäri, muuten sangen intressantti mies, tietäjä...."
+
+Nyt minulta loppui kaikki asiat. Mitä ihmettä minä vielä keksisin? Sinä
+vain katselet ja näyt odottavan lisää.
+
+Onneksi tullaan, äiti ja laamanska tulevat.
+
+"No, sepä mainiota," sanoo äiti. "Pianpa palasitkin, tulit juuri
+parhaaseen aikaan."
+
+"Laskettelin lehtipurjeessa."
+
+"No, Aini," sanoo laamanska, "saatko viran?"
+
+"Hänen täytyy saada se," sanoo äiti, "minä puhun itse ukkojen kanssa, jos
+ei muu auta,--kun kerran on tarjolla tuommoinen korea tyttö, joka
+näyttää olevan vielä hyväkin, sekä äänestä kuullen että silmiin
+katsoen....
+
+"Täti!" sinä riemahdat ja kavahdat häntä kaulaan, "anteeksi, mutta enkö
+saa sanoa tädiksi?"
+
+"Saathan toki, lapsi kulta."
+
+Teidän on lähdettävä. Minä valjastan hevosen, sinä annat sille rappujen
+edessä sokeria kämmeneltäsi ja suutelet sen turpaa ja halaat sen kaulaa.
+Sinä nouset jäntevällä liikkeellä tätisi viereen, tartut ohjiin, jotka
+ojennan sinulle, minä juoksen avaamaan portin--sinä irroitat
+vyötäisistäsi sen ruusun ja heität sen minulle.
+
+"Siinä on porttipojalle vaivoistaan!"
+
+Minä huudan hänelle, että asia päätetään ylihuomenna, ja sinä huiskutat
+vielä maantielle kääntyessänne kättä hyvästiksi.
+
+Äiti sanoo:--Tehän olette jo kuulemma tutut etkä maininnut siitä minulle
+mitään.
+
+En osaa muuta kuin pyöräyttää äitiä hartioista ja suudella häntä--ensi
+kerran elämässäni.
+
+Mitä tämä on? Mitä on tapahtunut? Tiedän sen, että olet tullut, että olet
+ollut meillä--meillä, sinä meillä!--mutta mitä muuta on tapahtunut sen
+lisäksi? Onhan se vallan mahdotonta, ihmettä se on!
+
+Minun täytyy saada ryhtyä johonkin. Riennän rantaan ja siirrän veneen
+hiekalta omille teloilleen ja airot uimahuoneeseen, ja panen uimahuoneen
+lukkoon. Ja lehtipurje ei saa roikkua tuossa vedessä. Minä vien sen
+halkovajaan. Siellähän ei ole ollenkaan pilkottuja puita. Pilkon kaikki,
+mitä siinä on pilkkomatta. Äiti sulkee aittojaan yöksi. "Etkö tule jo
+illalliselle ja nukkumaan?"--"Tulen, tulen."
+
+Mutta minä en tule. Näen viitakkeeni pistettynä tallin naulaan, sen
+tavalliseen paikkaan. Sen terässä on vielä siihen tarttuneita
+apilanlehtiä sinun niittosi jäleltä. Nythän on viileä niittää ja alottaa
+samassa heinänteko. Minä menen apilaspellolle ja teroitan rautaani
+kauemmin, kuin ehkä olisi tarpeen, koska metsänranta heläjää. Satakieli
+alkaa soittaa viidakossa ja soittaa koko yön. Niitän apilan maahan yhteen
+menoon ja käyn levolle vasta, kun aurinko nousee.
+
+
+
+
+On semmoinen päivä, kun pohjatuuli on tyyntynyt eikä etelä vielä ottanut
+ilmoja valtaansa. Käy vain virit milloin mistäkin ja herättelevät
+henkäykset.
+
+Istun ja vuoleskelen piitä haravaani ja nidoskelen viitakkeita
+halkovajassa, joka on avoin etelään ja aurinkoon. Vähitellen alkaa käydä
+tuulonen yli peltojen ja pihamaan, valellen kuin äiti lasta lämpimällä
+vedellä yli koko ruumiin--enkä tiedä, mitä enää voisin onnentunteeseeni
+lisätä. Eihän minulle oikeastaan ole vielä mikään toteutunut, mutta
+minusta on, kuin minulle kuitenkin olisi toteutunut kaikki. Kaikki, mikä
+on tapahtunut, on totta, minä tiedän sen, mutta minä melkein kuin
+toivoisin, että se ei sitä olisi, vaan olisi yhäkin unta voidakseni siitä
+herätä siihen, että se on totta.
+
+Hän on ollut täällä--hän tulee jäämään tänne--hän on käyvä täällä usein
+samalla tavoin kuin eilen. Ja minä, joka koetin karkoittaa hänet täältä,
+joka lähdin sitä varten häntä pakoon, luovuin hänestä ja kaikesta
+omakohtaisesta onnesta--ja silloin hän tuli tänne! Sen ihmeen jälkeen en
+epäile enää mitään. Kun se on ollut mahdollista, on kaikki muukin oleva,
+mikä tahansa maailmassa. Minä tiedän ja tunnen sen. Minä uskon onneeni ja
+sen tähteen. Se on ilmoitettu minulle, vaikkei olekaan vielä annettu.
+Olen rauhallinen ja varma. On tapahtunut taika, jota ei mikään voi
+purkaa. On kuin olisi kuultu rukous ja siihen vastattu, annettu kuin
+kohtalon korkea hyväksyminen sellaisesta, missä minut on pantu
+koetukselle, tunnustuksena, kuin palkkiona siitä, että olen ollut
+uskollinen siinä vähässä, mitä minulla on, hänelle, se on: ihanteelleni
+ja itselleni. Minussa on voitokas varmuus siitä, että olen siis ollut ja
+tulen myös olemaan onnen erikoisen kaitselmuksen alainen. Minä näen ja
+selitän kaikki, mitä on ollut ja tapahtunut, siinä mielessä, että sinun
+täytyi tulla, että se oli niin määrätty siitä saakka, kun minut ensi
+kerran kohtasit. Lähdit juhlille, ojensit minulle laiturilla kätesi, et
+mennytkään sieltä pois, niinkuin luulin, vaan tulit tänne, ja istuit
+odottamaan minua puutarhan penkillä. Autoithan minua heti, sidoit yhdessä
+kanssani säkin suun, avasit portin, painoit hatun päähäni, avasit aitan
+oven, heitit minulle portilla kukan.... Jos minulle nyt juuri
+annettaisiin jotakin muuta tämän lisäksi, minä tuskin jaksaisin ottaa
+sitä vastaan.
+
+Sinä olet jo täällä, olet täällä siksi, että olet aina ollut. Olet ollut
+aina, elämäni näkymättömänä haltijana, monessa muodossa, nyt ilmestyit
+vain lopullisessa, siinä, missä tulet aina olemaan, kaikkialla niinkuin
+kuultokuvana kirkon kaari-ikkunassa, jossa, taivaan ollessa harmaan ja
+tumman, siitä ennen näkyi vain himmeä hahmo, mutta jossa nyt, auringon
+sädehtiessä sisään täydeltä terältään, värit hehkuu ja ääriviivat elävät.
+Tätä uskoani minä siinä itsekseni juhlin. Tämä on ensimäinen niitä onnen
+hiljaisia pyhiä, semmoisia, jolloin ei olla kirkossa, vaan vietetään se
+kotona, omassa yksityishartaudessa. Niitä on ollut meillä--kuinka
+paljon! Niistä ei toinen tiennyt, et sinäkään aina, vaikka olitkin aina
+niissä mukana. Kun ei nyt vain kukaan tulisi--mutta ei tule kukaan, ei
+äitikään, istuu kai omassa huoneessaan ja pitänee omien aatostensa pyhää
+hänkin....
+
+
+
+
+Tuli vielä pieni takatalvi siihen kevääseen, satoi lumen onneni
+oraaseen....
+
+Missä sinä viivyt? Miksi et tulekaan, vaikka olet saanut tiedon?
+
+Saithan heti tiedon, ja minä odotin, että tulisit samassa, odotin uuden
+kotisi avaimet valmiina. Odotin pääseväni sitä sinulle näyttämään, uutta,
+vasta valmistunutta, puhdistettua, maalattua.
+
+Et tullut sinä päivänä, et toisena, et kolmantena, et koko viikolla.
+Katselin maantielle, kuulostelin jokaisen rattaan ritinää. Ehkä tulet
+sunnuntaina kirkkoon. Et ollut siellä.
+
+Oli mentävä jokivarrelle heinään, laamannin ohi. Ajattelin: ehkä näet jo
+veneen ja riennät avopäin rantaan, heilutat liinaa ja huikkaat. Hovissa
+on vieraita, lienee nimipäivä, syntymäpäivä, voi olla vaikka kihlajaiset,
+niistä minä tiedän heidän juhlansa. Istuvat valkoisissaan verannalla ja
+olkihatuissa, ja naiset harsohameissa, toiset heittävät äyräällä renkaita
+ilmaan, huudahdellen, hypähdellen, naurahdellen; sinä lennätät rengasta
+tuomarin pojalle, vartalosi notkahtaa, palmikkosi heilahtaa. Et huomaa
+venettä, vaikka on viitakkeita kokassa ja haravoita perässä.
+
+Menenkö maihin? En.
+
+Olisi ollut sinulla kiireempi käydäksesi, jos tulit tänne sen tähden,
+kuin jo kuvittelin.
+
+Satoi lumen mielen yli, kaiken taannoisen yli. On kolea olla, epäilyn ja
+epävarmuuden vilu tunkee sieluun ja mieleen--sillä en enää jaksa uskoa
+mahdolliseksi mitään siitä, mitä olin kuvitellut. Eikö siinä ollutkaan
+mitään taikaa, että tulit, eikö merkinnytkään mitään, että istuit ja
+odotit puutarhan penkillä, avasit portin, kiersit auki aitan lukon ja
+heitit portilla kukan ja huiskutit tien käänteessä kättä.
+
+Mitä sinä minusta, semmoinen kuin sinä, semmoisesta kuin minä, kömpelö,
+saamaton, sinä hieno toisen maailman tyttö, noiden suurellisten sukua.
+Olen hulluttelija, ainainen luulottelija, parantumaton haaveilija ja
+unien näkijä--enkä kuitenkaan jaksa päästä siitä omin voimin eroon, en
+koskaan.
+
+Raadan siellä viikon päivät heinäkuun helteessä, lepäilen yöt viileässä
+ladossa, saan sen täyteen parhaita heiniä, ei ole käynyt edes aamukaste
+karhon päällä--kaikki minulle onnistuu, ei vain se ainoa, mitä enin
+toivon.
+
+Kun palaan, ovat hovin ovet kiinni ja kaikki näkyvät olevan poissa. Kun
+tulen kotiin, kysyn:
+
+"Onko uusi opettajatar käynyt?"
+
+"Ei ole näkynyt," äiti melkein ärähtää kankaansa takaa, iskien pirtaa,
+"ovat kuulemma olleet retkillä pitkin pitäjää ajelemassa vieraidensa
+kanssa.... Ja taitaa katsella sitä omakseen tuomarin poika," äitinsä
+haastoi.
+
+"Lieneekö jo saanut?"
+
+"En tiedä," tiuskaa äiti.
+
+Tulee väsyneen työmiehen raukea sunnuntai. En välitä enää mistään. Ei
+siis ole mikään muuttunut. Riutuva päivä paistaa iltaisia pihoja pitkin,
+ilottoman sunnuntain sanomattoman ikävä ehtoo, kuva eletystä ja vielä
+elettävästä. Lepään aittani yläsillalla ja luen lehteä. Varpuset
+narskuttavat katon harjalla. Äitivanha istuu kamarinsa ikkunassa,
+silmälasit nenällä ja tutkii sanaa.
+
+
+
+
+Niin silloin narahtaa portti ja sinä tulet yltyleensä valkoiseen puettuna
+siitä sisään. Sinä tulet arasti liukuen kuin metsälintu joskus eksyessään
+autioon taloon, niinkuin olisi vähän kiire, niinkuin pelkäisit
+myöhästyväsi, silmä tähystellen joka taholle, kummastellen, eikö täällä
+ollakaan kotona, kolkutat porstuan ovelle, mutta niin arasti, ettei äiti
+kuule, katsahdat aittaankin päin, huulilla utelias hymy ja silmissä
+kyselevä, melkein hätäytynyt katse, mutta et huomaa minua, sillä
+yläsillan luukku on vain puoleksi auki ja minä en liikahda. Menet
+puutarhaan, tulet takaisin, kädessä heinänkorsi, jota heilutat, istahdat
+keinulaudalle, suorit helmojasi--ja minä katson sinuun ja näen silmäsi,
+vaikkeivät ne näe minua, näen joka piirteesi, odottavan ilmeesi--kun
+tietäisin, mitä ajattelet? Sinä viimein rykäiset ja minä myös, ennenkuin
+astun aitasta ulos. Sinä sanot:--Ah!
+
+"Iltaa," sanon minä.
+
+Olet noussut, ilostunut, punastut, värähdät--mitä?
+
+"Voi, annatteko anteeksi," sinä sanot ja tarjoat minulle molemmat kätesi.
+
+"Mistä niin?"
+
+"Etten ole tullut ennen teitä kiittämään."
+
+"Eihän siinä mitä kiittämistä."
+
+"Onhan--kun olette toteuttanut hartaimman toivoni."
+
+"Sehän oli helposti toteutettavissa semmoisilla todistuksilla ja
+suosituksilla."
+
+"Miten hyvänsä, mutta kiitos kuitenkin."
+
+"Käymmekö sisään?"
+
+"Istumme tässä."
+
+"Nähkääs, saanko kuitenkin selittää. Siellä oli koko ajan vieraita ja
+retkiä ja kaikenlaista muuta ... ja minun täytyi ... mutta nyt se saa
+riittää ... minä melkein karkasin pappilasta. Olin tullessani koululla,
+mutta en päässyt sisään."
+
+"Olette saanut maalia hihaanne."
+
+"Kiipesin ikkunaan.... Tahtoisin nyt heti paikalla päästä sinne--
+järjestämään ja toimimaan--milloin voin muuttaa?"
+
+"Milloin tahansa ... kaikkihan on valmiina...." arvelin teidän muuttavan
+laamannista vasta syksyllä."
+
+"Ei, minä muutan sinne heti ... tulin pyytämään avaimia."
+
+"Ehkä saan tulla teitä saattamaan ja näyttämään? Valjastan heti. Käytte
+ehkä siksi aikaa äidin luo."
+
+"Emmekö mene mieluummin jalkaisin?"
+
+"Niinkuin tahdotte."
+
+Äiti tulee.
+
+"Valkoinen kuin morsian--ja jos jo lieneekin--mutta jos olisi totta, mitä
+puhuvat, olisi kai sulhanenkin mukana."
+
+"Ei ole totta, täti kulta," sinä sanot tyynesti hymähtäen, ja minä näen,
+että se ei ole totta.
+
+"Suottahan minä vain, ilman aikojani," sanoo äiti ja hänen ryppynsä
+säteilevät, suupielistä ja silmäin kulmista yli kasvojen.
+
+Suli siihen sen takatalven lumi--eikä sitä sitten enää koskaan satanut
+meidän onneemme.
+
+
+
+
+Muistatko--?... kysyn, sillä nythän meitä on tästä lähtien näitä
+muistelemassa kaksi--muistathan sen ikimuistoisen ensimäisen
+kävelyretkemme kesäisenä iltana ja yönä, aina uudelleen eletyn, joka
+kerta kun yhdessä kääntelimme onnemme kuvakirjan lehtiä.
+
+Sillä kävelyllä ja sinä lämpimänä kesäisenä iltana, joka vähitellen
+vaihtui viileäksi yöksi, ohi pappilan ja kirkon, ohi kirkonkylän talojen,
+oikopolkua peltojen läpi, vähän matkaa suuren tyynen järven rantaa,
+sitten syrjätietä koulun lehtoiseen niemeen ja sieltä takaisin maantielle
+ja vielä raikasta, helähtelevää hongikkoa siihen, missä erottiin, mutta
+ei erottukaan--sillä kävelyllä pantiin koko tulevan elämämme pohja,
+virisi yhteiselämämme johtosävel soimaan aina tähän päivään asti.
+
+Et aavistanut, mikä riemu täytti rintani, kun minä maantielle tultuamme
+kysyin:--Menemmekö niittyjä myöten suoraan pappilan kautta vai ympäri?--
+ja sinä sanoit:--Menemme ympäri, niin emme tapaa heitä.--Ovatko ne
+siellä?--Ovat--vaan en välittäisi nyt heistä--tahdon olla nyt teidän
+kanssanne.
+
+Sinä käyt toisella puolen tietä, minä toisella, uusi, yltyleensä valkea
+pukusi tumman vihreää havumetsää vasten. Sinä vaikenet hetken, sitten se
+tulee purkautuen, kuin olisi se jo kauan ollut sydämelläsi:
+
+"Minä tätä tietä siksi, että saisin kerrankin häiritsemättä puhua
+totisista, joista täällä ei kukaan välitä--sillä ne totisesti eivät
+välitä muusta kuin niistä pienistä omistaan, nämä täällä niinkuin
+heikäläiset kaikkialla, ei mitään yleistä harrastusta, ei isänmaallista
+innostusta--ei laamannissa, ei pappilassa ... ne melkein säälivät minua,
+että olen antautunut opettajaksi ... pitävät sitä päähänpistona ... olisi
+muka niin paljon parempaa ja arvokkaampaa semmoiselle kuin minulle--minä
+lopulta melkein suutuin ja läksin--oikeassa oli opettajani: 'ei tämän
+kansan kultuuria linnoista käsin luoda--aivan toisista keskustoista kuin
+kartanoista ja hoveista ja suurista pappiloista uuden ajan valo tulee
+säteilemään Suomen saloille.' Ja se on totta--näinä kahtena viikkona minä
+vasta oikein olen sen huomannut--minä olen siitä nyt niin varma, niin
+varma--kun vain voisin ja osaisin!"--ja sinä taoit nyrkillä avoimeen
+kämmeneesi.
+
+"Te varmaan voitte."
+
+"Luuletteko?" sinä sanoit lämpimästi ja astuit askeleen keskemmälle tietä
+omalta puoleltasi, ja minä samoin omaltani, ja me kävelimme kohta
+rinnakkain, lähekkäin, nopein askelin, sinun innostuksesi tahdissa, joka
+samalla oli tarttunut minuun.
+
+"Täällä ei ole, vaikka toivoin ja luulin, minulle ketään henkiheimoa, ei
+ainoatakaan ymmärtäjää...."
+
+"Ei täällä ole, ei ole ollut minullekaan."
+
+"Mutta meidän täytyy siis, ainakin meidän olla sitä toisillemme. Kyllä
+minä tietäisin, kuinka, kun vain saisin apua jostain. Koulutyö kyllä
+menee, sen tiedän, mutta minusta pitäisi muutenkin herättää, virittää--
+tahdotteko auttaa minua?"
+
+Minä sanon--sydän sykkyrällä--että minä, mitä suinkin voin, että minä
+kyllä--ja että kokemukseni ovat juuri samat.
+
+"Katsokaa, se menee kyllä, kun on se tahto ja se henki. Voi, voi, sitä
+olisi niin sanomattoman paljon,--minun täytyy saada teidät mukaan--tehän
+olette sekä talonpoika että herra--juuri niinkuin jokaisen olisi oltava
+tässä maassa, täällä maalla.... Minä heti nähtyäni teidät laivassa sain
+kuin ilmestyksen, että siinä hän on, jos missään, jota tarvitsen:
+ylioppilaslakki ja kotikutotakki.--Minne te sieltä juhlasta yhtäkkiä
+katositte?"
+
+"Olitte siellä aina niiden minulle vieraiden ympäröimänä."
+
+"Niin, niin, se oli sellaista touhua.... Mutta te ihan kuin kartoitte
+minua."
+
+"Enhän tiennyt, mitä olisitte ajatellut, jos olisin tunkeutunut
+tuntematonna...."
+
+"Te ette ole minulle tuntematon, sanoinhan sen jo heti laivassa!" sinä
+sanoit melkein kiivaasti, ollen leikillä suuttuvinasi ja sitten sille
+naurahtaen, hiukan hämilläsi.
+
+"Mitä te sanoitte?"
+
+"Ettekö enää muista?"
+
+"Tahtoisin kuulla sen vielä kerran."
+
+"Niin tarkistakaa sitten korvanne ja kuulkaa, että meillä tytöillä oli
+siellä kullakin 'ihanteemme' ja 'ihastuksemme', ja te olitte langenneet
+minun osalleni. Nyt sen kuulitte--vielä kerran!
+
+"Saanko vielä kysyä: mikä minussa sitten oli niin ihannoitavaa ja
+ihastuttavaa?"
+
+"Ettekö katsonut siellä koskaan katuikkunaan? Tuommoinen totinen, hirveän
+totinen, ehkä hiukan ujo, avosilmäinen, otsa aatteellisissa rypyissä, suu
+asianymmärtävässä supussa, lakin reunan alla kähertynyt valkoinen tukan
+reuna--nyt se on jo hiukan kellertynyt, huomaan--olennoitunut kuva siitä,
+minkä olin luonut itselleni 'isänmaan toivosta', joka elää vain aatteissa
+ja ihanteissa, niinkuin minusta pitikin.
+
+"En minä, valitettavasti kyllä, siellä juuri ollenkaan niissä aatteissa
+ja ihanteissa elänyt ... päinvastoin minä menetin senkin vähän, mitä olin
+sitä ennen omistanut ... ainakin suurimmaksi osaksi."
+
+"Ette te ole mitään menettänyt...."--Ja sitten sinä taas sanoit oikein
+totisesti: "Ja sentähden täytyy meidän, kahden ja ainoan täkäläisen,
+tehdä liitto."
+
+"Kuinka ajattelette?"
+
+"Työliitto ... valistusliitto ... teidän täytyy vastata kaikkia
+toiveitani--toteuttaa se ihanteeni ... kuuletteko?"
+
+"Mutta millä tavoin olette ajatellut?"
+
+"Antakaa minulle ensin kätenne ... näemme sen sitten, millä tavalla ...
+pääasia on aluksi, etten ole täällä missään yksin. Jos ette lupaa,
+peruutan hakemukseni ja haen itselleni vaikutusalaa jostain muualta."
+
+"Eihän toki, eihän toki--kyllähän minä tietysti teen kaikki, minkä vain
+voin."
+
+"Kiitos."
+
+"Mitä nauratte?"
+
+"Pelästystänne--että ehkä jäisitte ilman opettajaa."
+
+"Mutta ettehän minua ollenkaan tunne, mistä tiedätte, että minä kelpaan
+teidän tarkoituksiinne?"
+
+"Jos en tiedä, niin tunnen, aavistan ... kuulen äänestänne ja näen
+ilmeestänne ... sitä paitse täti laamanska on kertonut teistä ja
+toimistanne täällä.--Sieltä niiden vaunut nyt ajavat ... painaumme tähän,
+niin ne eivät huomaa."
+
+Laamannin vaunut ajoivat pappilan puistokujaa, jonka tienhaaraan me juuri
+olimme tulossa, ja me painausimme kiireesti ruispellon suojaan, kunnes ne
+olivat ohi.
+
+Sinä nauroit:
+
+"On kuin me jo olisimme liitossa ... salaliitossa heitä vastaan...."
+
+Me nousemme. Sinä kurkotat ruiskukan aidan yli ja kiinnität sen rintaani.
+Et puhu mitään, se tapahtuu kuin ohimennen. En saa edes kiitetyksi, kun
+sinä samassa hyppäät takaisin maantielle.
+
+Olen kuin suunniltani, kuin huumautunut, en ymmärrä vielä, mitä tämä
+oikein on. Onko hän tullut heidän luotaan kokonaan minun luokseni? Hänkö
+minulle semmoista puhuu, minusta semmoista uskoo? Tietääkö hän,
+aavistaako hän, mitä hän oikein on minulle? Eihän tämä vain olle mikään
+näköhäiriö, eihän hän vain vielä pyrähtäne pois niinkuin lintu polulta--
+eikä jää muuta kuin oksan heilahdus?--Hänkö pyytää minua avukseen, minua
+yhteistyöhön, minua liittoonsa, joka täällä kaiken ikäni en ole muuta
+niin kaivannut kuin apua ja henkiheimoa ja ymmärtäjää? Tuleeko hän
+omakseni ... onko jo tulemassa? Olisiko se sittenkin mahdollista?
+Välittääkö hän minusta muutenkin kuin aate- ja työtoverina? Mutta sama
+se, vaikkapa vain sellaisenakin ... onhan ihmeellistä, uskomatonta, että
+tämä on nyt näin, sittenkuin äsken oli niin kokonaan toisin. Minä kysyn
+tätä kaikkea, samalla koko ajan kuullen sinun puhuvan yhä edelleen, ja
+minä vastaan ja alan itsekin suunnitella ja alan innostua--josta sinä yhä
+lämpenet ja äänesi värähtää ja povesi nousee ja silmäsi tummuu.
+
+Me ohjelmoimme yhä edelleen kulkiessamme ohi kirkon ja kirkonkylän
+talojen. Se on haaveilua enemmän kuin suunnittelua. Sinun suunnitelmasi
+vaihtuvat, sinulla on mielestäni aate toinen toistaan onnistuneempi ja
+tarpeellisempi. (Ne olivat niitä, joita kaikkia sitten koetimme
+toteuttaa.)
+
+"En missään ole kuullut niin kauniita ääniä kuin täällä, tuossa kirkossa
+--minkä ihanan kuoron täällä voisikaan saada aikaan! Ja se on saatava
+aikaan! On ihmeellistä, kuinka sellainen kuoro yhdistää ja kuinka sen
+kautta pääsee heitä lähelle, kuinka se kokoo nuoria ja vanhojakin ja
+kuinka sen ohessa sitten voi heille puhua ja heitä innostuttaa ja saada
+heitä mukaan muuhunkin. Me ensin laulatamme heidät hereille heidän omalla
+laulullaan."
+
+"Kansan laululla kansan."
+
+"Juuri niin, mutta kuulkaa, eihän siellä koululla kuulu olevan edes
+urkuharmoniakaan. Me ryhdymme heti hankkimaan arpajaisia. Ja siihen
+ainakin täytyy saada nuo herrasväetkin mukaan. Meillä on tehtäviä
+loppumattomiin, vaikka koko elinajaksemme!"
+
+"Me--! Meillä--!--Vaikka koko elinajaksemme--!"
+
+Tahdon olla, lupaan olla mukana kaikessa--minä sinun kanssasi--me kaksi--
+me, sinä ja minä.... Herää aatteita ja alotteita, joista ei äsken ollut
+aavistustakaan, löydän itsestäni semmoista, jota en olisi uskonut
+olevankaan. Alkaa nyt, mikä sitten jatkui kautta koko elämän, että sinä
+hedelmöität, annat uskoa ja luottamusta. Minä aina aloin kuin kuivua, kun
+sinä joskus satuit olemaan poissa.... Eihän se, mitä suunnittelimme,
+ollut mitään niin erikoisen nerokasta, ei mitään itsessään ihmeellistä ja
+uutta, mutta siinä oli minulle ihmeellistä se, että me molemmat aioimme
+samaa, ihailimme ja rakastimme samaa.
+
+Kaikki käy niin luontevasti, olemme kuin vanhat tutut--olemme jo kauan
+sitten astuneet samoin askelin ja minusta tuntuu kuin olisimme jo kauan
+sitten sointuneet yhteen, näistä jo monesti puhuneet ja sopineet, ja
+voisimme kulkea käsikädessä. Minä sanon vähä väliä: "Niin juuri, juuri
+sitä minäkin olen", ja sinä sanot samoin--ja sehän se sitten on ollutkin
+elämänlaulumme ainainen kerronta. Minä sanon, että juuri näitähän minäkin
+olen kaiken ikäni hautonut ja ajatellut, vaikkei minulla ole ollut
+henkiheimoa eikä ymmärtäjää.
+
+"Ei minullakaan ole ollut sitä, johon olisin oikein sointunut," sinä
+sanot--"muita kuin vanha opettajani," sinä sitten hetken kuluttua lisäät.
+
+"Onhan tosin minullakin ollut Tapiosetä ja metsänvartijan Johanna ja
+hänen miehensä."
+
+"Ketä ne ovat?" sinä kysyt ja minä kerron heistä hiukan, minä kerron,
+että Johanna oli toinen rakkauteni, kun hän oli pieni tyttö ja minä vielä
+pienempi poika; ensimäinen rakkauteni oli eräs punainen tyttö, joka onki
+tuolla pappilan laiturilla.
+
+"Onko teillä ollut montakin rakkautta?" sinä kysyt, hymähdät.
+
+"On," sanoin minä samoin ... "oli vielä eräs tyttö koulukaupungissa, jota
+en edes puhutellut, ja eräs laulajatar, joka oli kuin taivaan enkeli, ja
+Taaton täti, isäni sisar."
+
+"Eikö muita?"
+
+"Ja eräs, joka oli, mutta jota ei kuitenkaan ollut. Entä teillä?"
+
+"On minullakin ollut--eräs, josta en tiennyt, oliko häntä vai eikö."
+
+Minä tahtoisin puhua siitä enemmän, kertoa koko elämäni, päästä sinua
+vielä lähemmä. Minä tahtoisin sanoa, mikä minusta näyttää olleen sen
+tarkoitus: se, etten joutunut täältä pois, voidakseni täällä olla apuna
+sinulle, kun kerran ehkä tulet, että täällä varta vasten valmistuisin
+kaikkeen siihen, mihin sinä minua täällä tarvitset. Sinähän tarvitset
+minua, minähän kelpaan sinulle, ennen kaikkia muita, siksi etten ole
+samanlainen kuin ne muut täällä--ja jos en olisi jäänyt tänne, en olisi
+sinusta se, mikä olen, vaan samanlainen kuin ne muut. Minun elämälläni on
+siis ollut tarkoitus, edeltämäärätty, sinun tähtesi, sitä varten, että
+voisin olla sinulle apuna. Tahtoisin saada tämän kaiken sinulle
+jotenkuten sanotuksi, jotta tietäisit, ja luottaisit....
+
+Mutta on tultu koulun portille. Se on siinä pikku niemessään vähän
+yksinäisenä, autiona ja suljettuna korjauksen ja puhdistuksen jäleltä.
+Porttikin on tylysti lukossa. Joistain ikkunoista puuttuu vielä lasit ja
+niiden edessä on rumat laudat. Piha on nurmettunut. Minä avaan sinulle
+ovet ja me käymme kaikki huoneet. Juhlasalissa sinä laulahdat, koettaen
+sen sointua. Se on hyvä, oikein hyvä.... Sinä huudahtelet ja ihastelet
+uusia, siistejä huoneita. Sinun huoneestasi on näköala järvelle ja yli
+kirkonkylän peltojen, ja sinä huomaat, että siellä kauimpana näkyy meidän
+talon pääty ja sen katon yli koivut.
+
+"Ehkä näkyy sieltä tuletkin talvella?"
+
+"Ei näy, ikävä kyllä."
+
+"Mutta lippu näkyisi."
+
+"Meillä ei ole lippua."
+
+"Laittakaa se lippu, minä laitan myös."
+
+Suljemme taas ja levähdämme ulkoporstuan penkillä. On kuin innostuksesi
+yhtäkkiä olisi jotenkuten laimentunut, niinkuin olisit jostain
+alakuloinen, epävarma, mutta koettaisit kuitenkin koettamalla pysyä
+vireessä.
+
+"Täällä on nyt tietysti hiukan autiota ja tyhjää, mutta jahka lapset
+tulevat--miksi koulu ei ala heti? On niin pitkälti syksyyn.... Tuohon
+täytyy laittaa puutarha--jotain siihen voisi vieläkin kylvää. Mutta mistä
+minä saan hevosen ja miehen--tuletteko te auraamaan sen auki?"
+
+"Mutta aiotteko todellakin heti muuttaa tähän autioon taloon--täällä on
+teille liian kolkkoa ja yksinäistä."
+
+"En voi jäädä laamanniin--se on nyt vain niin--enkähän tiedä, minne minä
+muuannekaan."
+
+"Tulkaa meille siksi aikaa--äiti varmaan ottaisi teidät ilolla vastaan--
+ja minä myös."
+
+"Ja tekö myös?"
+
+Et vastannut sen varmemmin. En saanut selville, mitä ajattelit ja aioit.
+Katsoit minuun vain pitkästi ja silmää räpäyttämättä. Sitten luomesi
+värähtivät ja sinä nousit ja me lähdimme. Tie kulki järven rantaa,
+korkean hongikon viileätä pylvästöä. Sinä kävelit vaieten, katsahtaen
+vain kerran toiselle puolelle tien, missä minä kävelin, ja näytit olevan
+jossain kaukana.
+
+"Kai minä nyt tulen toimeen koulullakin ... mutta jos tulisin teille
+siksi aikaa, kunnes koulu alkaa, voisinko olla teille joksikin hyödyksi--
+minä tarkoitan: jollain tavalla avuksi?"
+
+"Jos välttämättä tahdotte auttaa--"
+
+"Tahdon--välttämättä."
+
+"... niin voittehan auttaa äitiä kuinka paljon tahansa hänen kankaissaan
+ja puutarhassaan ja taloudessaan...."
+
+"Minä osaan lypsää, osaan kirnuta, osaan leipoa kuinka hienoja leivoksia
+tahansa!" sinä yhtäkkiä riemahdat.
+
+"Eihän meillä niitä niin erittäin hienoja."
+
+"Osaan minä laittaa kalakukonkin!--Minä tulen!--Mutta voisinko auttaa
+myöskin teitä? Osaan haravoida--"
+
+"Ja niittää--!"
+
+Sinä ryöpsähdät sille puolelle tietä, missä minä käyn.
+
+"Minä tulen! Kuule sinä--en minä osaa enää teititellä--kuulehan, kun minä
+kesällä ensin autan sinua, niin sinäkö sitten talvella minua?"
+
+"Sehän sopii."
+
+Me kuljemme yhtäkkiä käsikädessä. Sinä olet, en tiedä kuinka, pistänyt
+kätesi kainalooni. En uskalla painaa sitä käsivarrellani, en edes sitä
+liikauttaakaan--se kangistuu siihen koukkuunsa, missä se oli, kun tartuit
+siihen. Et ota sitä pois, ennenkuin olemme laamannin tiehaarassa.
+
+"Nyt teidän täytyy--sinun täytyy--kääntyä--kiitos, aatetoveri, työtoveri,
+kävelykaveri!--Näkemiin!"
+
+Alat mennä kiireesti--käännyt, kuljet muutamia askelia taapäin, poskesi
+hehkuvat ja silmäsi säteilevät, riennät puolijuoksua--sitten vielä kerran
+käännyt.
+
+"Kuule," minä sanon. "Elä mene sinne, tule meille heti!"
+
+"Mitä sanot?" sinä kysyt ja pysähdyt vielä kerran.
+
+"Minä sanoin: tule nyt jo meille!"
+
+"Näinkö myöhään?"
+
+"Eihän nyt ole myöhä--äiti kyllä vielä valvoo."
+
+Epäröit lyhyen hetken, sitten sanot:
+
+"Minä tulen!"--ja tulet.
+
+Ja me kävelemme takaisin saman tien, jonka äsken olimme tulleet.
+
+Äiti vielä valvoo, porttiaitaa vasten nojaten, valkotukka, villahuivi
+olkapäillä, käärittynä tiukalle käsivarsien ympärille.
+
+"No?" sanoo hän.
+
+"Saako tämä nuori neiti tulla meille yöksi?"
+
+"Tottahan toki."
+
+"Saanko jäädä leipomaan ja kutomaan?--minä osaan!"
+
+"Ja niittämään ja haravoimaan?"
+
+"Johan nyt toki--mutta aivanko totta, että tulet meille?"
+
+"Totta...."
+
+"No, voi minun päiviäni...."
+
+
+
+
+Muistatko vielä--?--kun sitten jonain päivänä sen jälkeen istuimme
+penkillä puutarhan lehtimajassa.
+
+Minäkö olin sen ensin sanonut vai sinä? Mutta kun se oli sanottu, sanoit
+sinä:
+
+"Tiedä--että olen rakastanut sinua siitä pitäen, kuin sinut ensi kerran
+näin."
+
+"Ja minä sinua jo ennen, kuin sinut näin ... sinä olet minulle koko
+entinen elämäni, ja olet tämä nykyinen ... ja olet oleva tulevakin ...
+minulla ei nyt näytä olleen mitään elämää, jossa sinä et olisi ollut
+mukana, eikä tule olemaan, jossa et olisi oleva mukana."
+
+Sinä tartuit heltyen ja sisäisesti haltioituen molempiin käsiini ja
+sanoit totisesti, hartaasti, melkein juhlallisesti, kasvot kiinteinä ja
+kalpeina:
+
+"Minä olen rakastanut sinua siitä alkaen, kun kohtasin sinut siellä
+vanhan kirkon puistossa, kun sinä, valkolakki ja kotikutotakki, astelit
+ajatuksissasi ohitseni, ja vaikket sinä silloin etkä milloinkaan minua
+huomannut, niin minä sanoin itselleni: 'Siinä hän on' ... tai ehkä:
+'Semmoinen hän on oleva' ... ja hän oli sekä se että semmoinen. Ja vaikka
+sinä yhtäkkiä katosit enkä tiennyt minne, etkä tullut enää minua vastaan,
+vaikka odotin--ja vaikka olin menehtyä turhan odotuksen ikävään--enkä
+tiennyt edes, kuka olit, niin sinä et koskaan kokonaan häipynyt
+mielestäni. Enkä ollut koskaan oikeastaan siitä onneton, sillä olin
+varma, että hänet kerran tapaan, että aikanaan hän tulee, kuinkas ei
+tulisi--minulle soi sinusta aina sävel jostain niinkuin metsästä
+näkymättömän linnun viserrys."
+
+"Rakas--sinä--onko se totta?"
+
+"Minun sielussani ja sydämessäni ei ole koskaan ollut ketään muuta--eikä
+siinä ole soinut mitään muuta säveltä kuin sinun eikä ole voinut soida,
+sillä se oli viritetty sinun sointuusi heti, kun se mihinkään
+viritettiin. Ja jos siinä joskus on pyrkinyt soimaan jokin muu, niin on
+se soinut väärin ja tunne on mennyt umpeen."
+
+Päästit käteni ja virkoit vielä:
+
+"Ja minä tahdon vielä sanoa sinulle sen, että minä tulin juhlille vain
+sitä varten, että ehkä tapaisin sinut siellä--ja kun kohtasin sinut
+laivassa, niin minä tiesin, että kohtaloni oli ratkaistu, mutta en
+uskaltanut sinua lähestyä, koska pelkäsin, ettet ehkä tulisi välittämään
+--ja kun kadotin sinut taas, mutta en voinut mennä--ja vain sinua
+vartenhan minä tulin sitten tänne--ja kun odotin sinua tässä puutarhan
+penkillä enkä tiennyt, tulisitko, niin en voinut käsittää, mikä minusta
+tulisi, jollei tämä sinun talosi olisi oleva minunkin taloni ja sinun
+äitisi minun äitini.... Ja nyt olen sanonut minä, mitä minulla oli
+sanottavana. Sano sinä nyt, mitä sinulla on."
+
+"Jos minä sanoisin, mitä minulla on sanottavana sinusta, niin pitäisi
+minun sanella sinulle koko elämäni."
+
+"Sanele."
+
+Minä sanelen ne sinulle, aina iltaisin päivän työn päätyttyä, kaikki,
+näin kuin tässä. Minä tuon sinulle kaikki, mitä minulla on ollut
+siihenastista itseäni ja onneani--kaikki nämä kukkaset keväiseltä
+niityltä. Sinä sanot:--Tuo vielä, tuo vielä!--Ja minä tuon, ja kun tuon,
+sinä sanot:--Kuule, on ihan kuin olisin nämä ennen nähnyt, kuin olisin
+ollut siinä kaikessa minäkin mukana!--
+
+Olitkin!
+
+Kun toin sen siitä tämän talon hyvästä haltijasta, jota olin hoitanut ja
+palvellut ja jolle olin uhrannut parhaani, mitä osasin ja ymmärsin, jotta
+hän täällä viihtyisi ja menestyisi ja minua seuraisi elämässäni onni, ja
+kun sanoin, että se haltija, jota niin olin hoitanut ja joka oli tätä
+taloani ja minua vuorostaan hoitanut, sittenkin kai olit sinä, niin
+sanoit:
+
+"En minä ollut se, se oli enempi ja parempi kuin minä, mutta minäkin
+tahdon sitä hoitaa niinkuin sinä, täällä ja sinussa ja minussa, itsemme
+ja muiden onneksi--hoidamme sitä yhdessä."
+
+Ja kuinka me sitä hoidimme, kaiken hyvän haltijaa--omaksi onneksemme ja
+muiden ja kuinka koetimme koko tämän maan ja kansankin onneksi--senhän
+sinä tiedät. Mutta vaikka tiedätkin, niin minä vielä kerron siitä
+sinulle, sillä niin kauan kuin minulla on, mitä kertoa onnesta ja
+sinusta, onni ja sinä täällä pysytte. Ja kun minulla ei enää ole niistä
+mitään kerrottavana, kun kerran päättyvät nämä tuhannen ja yhden
+onnenpäivän tarinat, silloin päättyköön myöskin minun tarinani, ja minä
+lähden ja tulen sinne, missä olet, missäpä sitten olletkin.
+
+
+
+
+
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Muistatko, by Juhani Aho
+
+*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK MUISTATKO ***
+
+***** This file should be named 9082-8.txt or 9082-8.zip *****
+This and all associated files of various formats will be found in:
+        http://www.gutenberg.org/9/0/8/9082/
+
+Produced by David Starner, Tapio Riikonen and Distributed Proofreaders
+
+Updated editions will replace the previous one--the old editions
+will be renamed.
+
+Creating the works from public domain print editions means that no
+one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
+(and you!) can copy and distribute it in the United States without
+permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
+set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
+copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
+protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
+Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
+charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
+do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
+rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
+such as creation of derivative works, reports, performances and
+research.  They may be modified and printed and given away--you may do
+practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
+subject to the trademark license, especially commercial
+redistribution.
+
+
+
+*** START: FULL LICENSE ***
+
+THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
+PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
+
+To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
+distribution of electronic works, by using or distributing this work
+(or any other work associated in any way with the phrase "Project
+Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
+Gutenberg-tm License available with this file or online at
+  www.gutenberg.org/license.
+
+
+Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
+electronic works
+
+1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
+electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
+and accept all the terms of this license and intellectual property
+(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
+the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
+all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
+If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
+Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
+terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
+entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
+
+1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
+used on or associated in any way with an electronic work by people who
+agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
+things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
+even without complying with the full terms of this agreement.  See
+paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
+Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
+and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
+works.  See paragraph 1.E below.
+
+1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
+or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
+Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
+collection are in the public domain in the United States.  If an
+individual work is in the public domain in the United States and you are
+located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
+copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
+works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
+are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
+Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
+freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
+this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
+the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
+keeping this work in the same format with its attached full Project
+Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.
+
+1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
+what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
+a constant state of change.  If you are outside the United States, check
+the laws of your country in addition to the terms of this agreement
+before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
+creating derivative works based on this work or any other Project
+Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
+the copyright status of any work in any country outside the United
+States.
+
+1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
+
+1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
+access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
+whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
+phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
+Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
+copied or distributed:
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
+from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
+posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
+and distributed to anyone in the United States without paying any fees
+or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
+with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
+work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
+through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
+Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
+1.E.9.
+
+1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
+with the permission of the copyright holder, your use and distribution
+must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
+terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
+to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
+permission of the copyright holder found at the beginning of this work.
+
+1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
+License terms from this work, or any files containing a part of this
+work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
+
+1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
+electronic work, or any part of this electronic work, without
+prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
+active links or immediate access to the full terms of the Project
+Gutenberg-tm License.
+
+1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
+compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
+word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
+distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
+"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
+posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
+you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
+copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
+request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
+form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
+License as specified in paragraph 1.E.1.
+
+1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
+performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
+unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
+
+1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
+access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
+that
+
+- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
+     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
+     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
+     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
+     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
+     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
+     must be paid within 60 days following each date on which you
+     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
+     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
+     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
+     address specified in Section 4, "Information about donations to
+     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
+
+- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
+     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
+     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
+     License.  You must require such a user to return or
+     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
+     and discontinue all use of and all access to other copies of
+     Project Gutenberg-tm works.
+
+- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
+     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
+     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
+     of receipt of the work.
+
+- You comply with all other terms of this agreement for free
+     distribution of Project Gutenberg-tm works.
+
+1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
+electronic work or group of works on different terms than are set
+forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
+both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
+Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
+Foundation as set forth in Section 3 below.
+
+1.F.
+
+1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
+effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
+public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
+collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
+works, and the medium on which they may be stored, may contain
+"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
+corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
+property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
+computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
+your equipment.
+
+1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
+of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
+Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
+Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
+liability to you for damages, costs and expenses, including legal
+fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
+LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
+PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
+TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
+LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
+INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
+DAMAGE.
+
+1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
+defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
+receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
+written explanation to the person you received the work from.  If you
+received the work on a physical medium, you must return the medium with
+your written explanation.  The person or entity that provided you with
+the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
+refund.  If you received the work electronically, the person or entity
+providing it to you may choose to give you a second opportunity to
+receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
+is also defective, you may demand a refund in writing without further
+opportunities to fix the problem.
+
+1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
+in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER
+WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
+WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
+
+1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
+warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
+If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
+law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
+interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
+the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
+provision of this agreement shall not void the remaining provisions.
+
+1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
+trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
+providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
+with this agreement, and any volunteers associated with the production,
+promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
+harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
+that arise directly or indirectly from any of the following which you do
+or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
+work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
+Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.
+
+
+Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
+
+Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
+electronic works in formats readable by the widest variety of computers
+including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
+because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
+people in all walks of life.
+
+Volunteers and financial support to provide volunteers with the
+assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
+goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
+remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
+and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
+To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
+and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
+and the Foundation information page at www.gutenberg.org
+
+
+Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
+Foundation
+
+The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
+501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
+state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
+Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
+number is 64-6221541.  Contributions to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
+permitted by U.S. federal laws and your state's laws.
+
+The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
+Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
+throughout numerous locations.  Its business office is located at 809
+North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887.  Email
+contact links and up to date contact information can be found at the
+Foundation's web site and official page at www.gutenberg.org/contact
+
+For additional contact information:
+     Dr. Gregory B. Newby
+     Chief Executive and Director
+     gbnewby@pglaf.org
+
+Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation
+
+Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
+spread public support and donations to carry out its mission of
+increasing the number of public domain and licensed works that can be
+freely distributed in machine readable form accessible by the widest
+array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
+($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
+status with the IRS.
+
+The Foundation is committed to complying with the laws regulating
+charities and charitable donations in all 50 states of the United
+States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
+considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
+with these requirements.  We do not solicit donations in locations
+where we have not received written confirmation of compliance.  To
+SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
+particular state visit www.gutenberg.org/donate
+
+While we cannot and do not solicit contributions from states where we
+have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
+against accepting unsolicited donations from donors in such states who
+approach us with offers to donate.
+
+International donations are gratefully accepted, but we cannot make
+any statements concerning tax treatment of donations received from
+outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.
+
+Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
+methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
+ways including checks, online payments and credit card donations.
+To donate, please visit:  www.gutenberg.org/donate
+
+
+Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
+works.
+
+Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
+concept of a library of electronic works that could be freely shared
+with anyone.  For forty years, he produced and distributed Project
+Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.
+
+Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
+editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
+unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
+keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
+
+Most people start at our Web site which has the main PG search facility:
+
+     www.gutenberg.org
+
+This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
+including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
+subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
diff --git a/9082-8.zip b/9082-8.zip
new file mode 100644
index 0000000..8f3eef5
--- /dev/null
+++ b/9082-8.zip
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..e9905dd
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #9082 (https://www.gutenberg.org/ebooks/9082)
diff --git a/old/7muis10.txt b/old/7muis10.txt
new file mode 100644
index 0000000..f87efef
--- /dev/null
+++ b/old/7muis10.txt
@@ -0,0 +1,5465 @@
+The Project Gutenberg EBook of Muistatko, by Juhani Aho
+#3 in our series by Juhani Aho
+
+Copyright laws are changing all over the world. Be sure to check the
+copyright laws for your country before downloading or redistributing
+this or any other Project Gutenberg eBook.
+
+This header should be the first thing seen when viewing this Project
+Gutenberg file.  Please do not remove it.  Do not change or edit the
+header without written permission.
+
+Please read the "legal small print," and other information about the
+eBook and Project Gutenberg at the bottom of this file.  Included is
+important information about your specific rights and restrictions in
+how the file may be used.  You can also find out about how to make a
+donation to Project Gutenberg, and how to get involved.
+
+
+**Welcome To The World of Free Plain Vanilla Electronic Texts**
+
+**eBooks Readable By Both Humans and By Computers, Since 1971**
+
+*****These eBooks Were Prepared By Thousands of Volunteers!*****
+
+
+Title: Muistatko
+
+Author: Juhani Aho
+
+Release Date: October, 2005 [EBook #9082]
+[Yes, we are more than one year ahead of schedule]
+[This file was first posted on September 4, 2003]
+
+Edition: 10
+
+Language: Finnish
+
+Character set encoding: ASCII
+
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MUISTATKO ***
+
+
+
+
+Produced by David Starner, Tapio Riikonen and Distributed Proofreaders
+
+
+
+
+
+MUISTATKO--?
+
+Kukkia kevaiselta niitylta
+
+
+Juhani Aho
+
+
+
+
+Kun hautasi umpeen luotua sen ymparille ryhmittynyt saattovaki kuin
+yhdesta suusta yhtyi viimeiseen virteen, paisuttaen sen kuin ylos
+korkeuteen kumpuilevaksi suitsutukseksi, vihlaisi rintaani katkera,
+kirveleva tunne, etta nyt olin sinut lopullisesti menettanyt. En ollut
+menettanyt sinua viela _silloin_, kun olit hengahtanyt viimeisen
+hengahdyksesi. Pidin sinua silloin viela kadesta ja sina tunnuit olevan
+ainakin osaksi minun. Eika erontunne arkkua hautaan laskettaessa ja sita
+umpeen luotaessakaan viela ollut taysin tietoinen. Olithan siina, joskin
+turpeen alla, ja minusta oli kuin olisin, haudalle tullen ja sita hoitaen
+ja kukittaen, viela kauankin voinut olla kanssasi kosketuksissa. Ja
+olisihan, minunkin kerran kuoltuani, levatty saman turpeen alla, yhdessa
+elettya yhdessa haviten.
+
+Mutta kun saattovaki sataaanisena veisasi:
+
+    "Ja ruumis, se maatunut maassa,
+     nyt katoovaisuutensa muuttaa
+     ja taivaassa sielunsa kanssa
+     on alkava eloa uutta,
+     oi onnea, ihanuutta!"
+
+niin oli kuin ero olisi ollut lopullinen ja peruuttamaton. Ne kaikki,
+ystavat, tuttavat, jopa ventovieraatkin uskovaiset yhtakkia kuin
+tempasivat sinut minulta ja veivat miltei mielenosoituksellisesti sinut
+virtensa savelsiivilla minulta pois. Monisatalukuisen seurakunnan aani
+oli kuin yhden ainoan aani, joka tulkitsi yhta ainoata jarkahtamatonta,
+voitonvarmaa uskoa, etta olet noussut sinne ja tulet siella elamaan
+niinkuin hekin vuorostaan kerran, kaikki, jotka siihen uskovat. Heidan
+uskonsa ei ollut minun, mutta mina tiesin, etta se oli sinunkin. Rintani
+taytti kaipaus ja kaiho, etten voinut uskoa niinkuin sina, vaikka olisin
+tahtonutkin. He ikaankuin jostain voitosta riemuiten veivat sinut minulta
+sinne, mista en koskaan sinua saavuta. Oli niinkuin he ikaankuin
+enkelipilvessa olisivat kantaneet sinut nakyvistani hautuumaan
+koivuholvin lapi ylos kesaiseen sineen ja auringon haikaisevaan
+autereeseen, ja niinkuin sina vastaansanomatta olisit antanut sen
+tapahtua, jattaen minut siihen avuttomine epauskoineni, voimattani sinuun
+enaa koskaan yhtya.
+
+Tiesin, etta uskoit elamaan kuoleman jalkeen ja etta oli taivas ja
+tapaaminen siella. Ilmaisit sen uskosi silloin, kun ensimainen lapsemme
+oli kuollut, sanoit, etta elamasi olisi mahdoton elaa, jollet tietaisi
+tapaavasi jalleen niita, jotka kerran kadotit. Se oli sinussa siis
+pohjimmaltaan vain rakkautta meihin, rakastamiisi, minuunkin, jotka
+tahdoit tietaa kohtaavasi jossain viela kuolemankin jalkeen. En hennonut
+edes koettaakaan sita tunnelmaa sinulta riistaa, en sinun tahtesi enka
+itsenikaan tahden, johon se myoskin kohdistui. Mutta sina tiesit, etten
+mina sittenkaan uskonut niinkuin sina. Kai suritkin sita salaisesti.
+
+Ja siksi oli nyt, niinkuin kaikki siteet valillamme olisivat katkenneet
+eivatka olisi enaa yhteen solmittavissa. Sina olit mennyt ja mina olin
+jaanyt.... Juhlahymnein sinut juhlasaatossa oli minulta viety. Olimme
+elaneet ihanan elaman kaksin, nyt taytyy minun elaa loppuikani taalla
+yksin. Sina naytit surumielisesti, mutta samalla alistuvasti siihen
+tyytyvan. Tunnuit sanovan: usko, niin tapaamme! Ja yhtakkia oli
+minustakin, kuin olisikin se vain _siita_ riippunut. Niin pian kuin
+uskon, ettet ole mennyt, et ole. Kun tulemme elamaan yhdessa siella, niin
+elamme viela taallakin, joskin lyhyessa, satunnaisessa erossa. Olit vain
+mennyt hiukan edeltapain auringon maahan, mina taalla vain jarjestaen
+jotain ja sitten seuraten.
+
+Olisin tahtonut, kiihkeasti tahtonut, mutta en kuitenkaan voinut. Kuinka
+tunteeni koettikin minua taivutella, jarjellani en voinut mitenkaan. En
+voinut muuta kuin itseani saalien valittaa: miksi on minulta otettu
+lapsuuteni usko?
+
+Olit kulkenut minulta avaruuden kuilun yli, olit iaksi mennyt sen
+toiselle puolelle. Uskaltaisinko minakin, sittenkin, pyrkia sen yli?
+Sinun vastuullasi, sinun uskoosi uskoen? Uhmata omaa epauskoani?
+
+Tuli hetkeksi huikaiseva, vaivuttava halu siihenkin. Oli miten oli, kavi
+miten kavi--mita mina taallakaan ilman sinua? Vaivoin jaksoimme
+yhdessakaan elaa nama viimeiset kirovuodet maailmansuruinemme,
+kansankipuinemme, omine onnettomuuksinemme. Kuinka voin jatkaa elamista
+yksin, kun kaikki vain pahenee: olot, ihmiset, ei rehellisyytta,
+oikeutta, vanhurskautta, totuutta--mita mina taalla enaa teen? On
+mahdotonta koettaakaan. Ei ole tarmoa tyohon, valittaa en voi ...
+lahdenko pois? Mutta jos en paasekaan yli? Jos joudun iaksi harhailemaan
+erossa sinusta. Sina siella, mina missa, ikuisessa erossa? En voi lahtea
+sille taipalelle. Jos eromme on oleva ikuinen, en sita ainakaan itse
+tahdo jouduttaa.
+
+Samassa tunnen: olipa miten oli ... olitpa missa olit, elitpa tai olit
+kuollut, erottipa meidat millainen kuilu tahansa, mina _tahdon_ olla
+yhteydessa kanssasi. Ja kuta suurempi on uupumukseni astuessani
+hautuumaalta kotiin pain ja taistellessani hukkumistani vastaan, sita
+kiihkeammin mina turvaan tahan oljenkorteen: siihen, etta sittenkin
+taytyy. Miten? Sita en tieda enka kasita enka valitakaan tietaa. Mutta
+kuilun poikki mina olen kulkeva. Hoen sita itselleni kuin hourailija.
+
+Saavun kotiin. Talo on lehtikujan koivusta rannan pihlajaan saakka niin
+rauhallinen ja tyyni ja valinpitamaton, kuin ei taalla olisi mitaan
+muutosta tapahtunut. Ja kuitenkin ne ovat nahneet, puut ja ikkunat ja
+paadyt, kaiken ja olleet mukana kaikessa. Miksi ne ennen aina elivat ja
+surivat ja iloitsivat yhdessa kanssamme? Nyt niista on kadonnut
+myotatunnon ja osanoton henki. En sita niista loyda nyt niinkuin joka
+kerta ennen, kun tulin ja menin, nyt kun sita eniten kaikesta
+tarvitseisin. Ovat korjanneet pois kuuset rappujen edesta. Pianpa
+ehtivat. Olisivat antaneet niiden siihen ruskettua niinkuin
+juhannuskoivujen, olisivathan olleet edes ne muistuttamassa siita, etta
+olit ainakin _ollut_ taalla, ollut siina viimeisen kerran ja siita
+lahtenyt.
+
+Minulta tullaan tiedustelemaan talon huomisia toita: onko alotettava jo
+heinanteko vaiko mentava ruismaata muokkaamaan? Vaki on sekin, niinkuin
+ei mitaan olisi tapahtunut eika muuttunut. Minun taytyy antaa joitakin
+maarayksia ja annankin. En jaksa paljoa ajatella, sen kuitenkin jaksan:
+Tahan taloon en voi jaada. Kokonainen elaman malja yhteisia iloja on
+suistunut suulleen eika niita ole enaa, suruja ja karsimyksia en voi
+kenenkaan kanssa jakaa. En jaksa, murrun niiden alle.
+
+Jarvi oli tyven ja aurinko juuri laski. Sen muistan. Sitten vaivuin
+johonkin, johon jain.
+
+
+
+
+Olen nukkunut yon ja paivan, ensi kerran viikkojen valvomisen jalkeen.
+Olen harhaillut autiossa talossa, jonka vahitellen taas tunnen omakseni.
+On kai juhannusilta, koska kaikki vaki on poissa, jarven rannoilla
+hulmuaa kokkovalkeita ja keinukalliolta kuuluu soittoa.... Sinakin olet
+poissa, mutta kai tulet pian. Silta varalta, etta mina tulisin ennen,
+nayt--hyva haltija--panneen esille illallisen ja peittaneen ruuat
+liinalla. En tahdo koskea niihin, ennenkuin tulet.
+
+Tiedan jo, etta olet tullut pois sielta, minne sinut veivat. Olen
+tavannut sinut kaikkialla. Puiston koivut ja rannan pihlaja tietavat jo
+tulostasi. Henkesi varahtelee joka lehvassa. Oli hyva, etta korjasivat
+pois hautauskuuset. Jaan tanne enka koskaan lahde. Nyt ei mikaan paina,
+nyt kaikki tukee ja nostaa.
+
+Kuule, voin puhua sinulle milloin hyvansa ja mista hyvansa!
+
+Tiedatko, elamani on loytanyt itselleen uuden lahteen!
+
+Muistatko, kuinka me kerran, sina hirmuisena kesana, kun petyimme
+kaikesta--omistamme, tasta kansasta, sen punaisista niinkuin sen
+valkoisistakin, kaikista parhaista ihanteistamme, kun tyomme tulokset
+nayttivat luhistuvan raunioksi ja me sen alle ja vain sorasta nouseva
+poly leijaili kaiken ylla--kuinka me, kun elaman surkeudella ei nayttanyt
+olevan mittaa eika maaraa, kysyimme vastausta odottamatta, miksi elamassa
+lopulta kaikki ei ainoastaan sorru raunioiksi niinkuin nykyisilla
+tappotanterilla, vaan sitten myos niinkuin siella kuoleutuu ja kuivaa
+karuksi, ohdakkeiseksi eramaaksi, jonka hedelmoitymisesta ei ole
+toivoakaan. Ei kosteikkoa silmankantamissa, ei taivaalla nakyvissa
+ainoatakaan pilvea, ei vesisuonta maan alla ainakaan meidan tiedossamme
+eika saavutettavissamme. Miksi epailys, uupumus on ainoa, joka jaa? Miksi
+henkikin kuivuu ja kuihtuu yhdessa ruumiin kanssa? Onko senkin saatava
+kasvuvoimansa aineesta? Eiko sekaan kesta ajan vaihteita? Jos henki on
+vapaa, riippumaton, miksi se ei pysy vireessaan ruumiin sortumisesta
+huolimatta? Eika vain meidan, vaan koko maailman henki? Eiko olekaan sen
+sisaltoa ilman sen kuorta? Onko henki vain jotain semmoista kuin hoyry
+kattilassaan, sahko patteriinsa sidottuna?
+
+Nama olivat minun viimeaikaisia vaikeroimisiani. Sina koetit sanoa
+vastaan. "Henki virkistyy ja uudistuu omasta voimastaan. Ihanteet ja
+aatteet imevat voimaa itsestaan, siita, mita ovat olleet ja mita ovat
+saaneet aikaan. Vaikkei niilla enaa nayttaisi olevankaan nykyisyytta,
+eika olevan tulevaisuudesta tietoa, on niilla ollut entisyys, joka ei voi
+havita, koska ei mikaan havia. Koska ei havia meren vaahtokaan, vaan
+muuttuu tuulen kuollessa takaisin vedeksi, koska se ei ollutkaan vaahtoa
+se, joka haihtui, vaan vetta, joka iat kaiket elaa, liikkuu ja laikkyy."
+
+Jotain semmoista puhuit silloin, kun viela voit. Et kauankaan senjalkeen
+enaa voinut. En ymmartanyt sinua silloin, et saanut minua silloin
+siivilleni. Kai elamanlahde, sen alati uudistuva vesisuoni, oli johonkin
+katkettyna, mutta minulla ei silloin ollut sita kaivonkatsojatietajan
+taikasauvaa, jonka avulla olisin sen loytanyt, ei sita tuoretta oksaa,
+joka olisi taipunut sinnepain, missa kaivo oli katkettyna.
+
+Ja nyt minulla on se taikasauva, ja juuri nyt se taipuu uutta tahan asti
+tietamatonta, minulle katkossa ollutta elamanlahdetta kohti.
+
+Kayskelin taalla kuin nukkuvassa, lumotussa puutarhassa, jossa ei lintu
+liikahda, ei oksa, ei puu, eika valvo muu kuin valoisa, viilea kesainen
+yo, ja jossa sina nukut jossain kuin sadun prinsessa--niin yhtakkia
+levahtaa eteeni kuin valoisalle vaatteelle hailahteleva sarja eletyn
+elamani kuvia joista en tieda, mista ne saavat valonsa, mutta joissa naen
+liukumassa ohitseni sinut ja onnellisimmat hetkeni--enka ainoatakaan
+onnetonta. Vaelsin eilen pimeassa, haparoiden eteenpain, kopeloiden kasin
+ja jaloin, kiukutellen elaman kurjuutta ja pahoitellen maailman pahuutta.
+Niinkuin kerran vuoristossa, missa pimea yllatti, sakenemistaan saeten.
+Ja yhtakkia alkaa siella koko taivas salamoida, mutta ei jyrista, valot
+syttyvat ja sammuvat ja syttyvat uudelleen ja alinomaa, valahdellen
+vuorilta ja vuorten takaa, heijastaen sinisilta jaatikoilta ja
+lumihuipulta toiselle ja sielta alas, niin etta kuljettavani polku yli
+kaitaisten siltain ja ohi ammottavien kuilujen pysyy valkeana ja
+turvallisena kuin paivalla.... Onnemme parhaat hetket, ihanimmat
+elamyksemme, suuret ja pienet, elamamme huiput, olen nahnyt ja naen ne
+ylosnousseina, uskosi herattamina kuolleista. Ne ovat siina ja tuolla ja
+kaikkialla ymparillani. Maan alla kumpuaa ja taivaalla hehkuu ja loistaa,
+tama lumottu puutarha heraa ja sina nouset puutarhan pihlajan alta ja
+tulet vastaani niinkuin silloin--muistathan--kun siita ensi kerran
+ojensit minulle katesi ja kun mina ujona ja mykkana en saanut sanaakaan
+sanotuksi tervetuliaisiksi, vaan sina kasvojesi ilmeella itse sanoit
+itsesi tervetulleeksi. Tappotannerten rauniot ovat tasoittuneet ja talot
+ja puutarhat ja puistot ja pellot ovat vanhoilla paikoillaan, ei mitaan
+ole havitetty, eramaa kukkii, koko maailma on ennallaan--niinkuin tama
+talommekin, josta en ikina lahde--sanoinhan jo: mina jaan tanne enka
+koskaan lahde.
+
+Pian, pian ne muistiin, onneni hetket! Myoskin muu maailma ehka niita
+tarvitsee, kaikki, jotka vaeltavat pimeydessa ja epatoivossa eivatka
+tieda, missa on _heidan_ elamansa lahde ja miten se on loydettavissa.
+
+Niita nousee minulle joka askeleella kuin kukkia kevaisella niitylla.
+Niita on yhta paljon elamani varjoisilla alangoilla kuin sen paivaisilla
+rinteillakin. Onko niita todella voinut olla siella niin paljon? Musta,
+kylma maa peittyy kokonaan niiden alle, naen ne kunkin erikseen, voin
+laskea ja luetella ne, etaampaa naen niita loppumattomasti toisen
+toisensa takana sulaneina yhteen kuin kukkasvainioksi, kuin kukkasmaaksi.
+Saan niita, milloin tahdon, sylini taydet, sirotan ne kaikkialle
+kaduille, havitetyille paikoille, levitan ne kuin purppuravaatteen
+kuningasten kulkea,--ei kuningasten, vaan kerjalaisten, meidan kaikkien,
+joilla ei nayttanyt enaa olevan mitaan onnea, ei ainakaan omaamme. On,
+on, vaikka emme sita tieda emmeka ymmarra.
+
+Mina vapisen kiihkosta kuin lapsi, joka tyhja tuohinen kadessa laahusti
+kotiinsa pain marjasta, missa ei koko paivana ollut mitaan loytanyt, ja
+yhtakkia yllattaa mansikka-ahon tai vadelmikon raunion kupeella--tuolla,
+tuolla niita punoittaa suuria, mehevia, kuinka paljon tahansa, enemman
+kuin mihin astia riittaa ja ehdin yksin poimia. Kun ei vain kukaan toinen
+tulisi ja veisi, minka mina olen loytanyt--ei, tulkoot kaikki, koko
+maailma, saatte kaikki, en tahdo itselleni mitaan, silla minulla on nyt
+yllin kyllin onnea loppuiakseni, kun ammennan uudelleen entisen elamani
+onnet.
+
+Tunnen yhtakkia voivani unohtaa kaiken. Luontokin, vaikka taistelee ja
+voihkaa ja karsii ja nayttaa kuolleen valkoisen vaipan alle, paasee
+rauhaan, iloitsee eika nayta muistavan muuta. Ei kesainen tyyni lampi
+lipattavine laineineen muista talvellista jaapeittoaan, ei lehto
+hiirenkorvalla ollessaan syksyn kellastuneita, putoilevia lehtia, ei
+tyven meri myrskya, ei kukkaniitty kuloa. Miksi mina sitten murheitani ja
+karsimyksiani!
+
+Silla ethan olekaan kuollut. Jos olit, heratin sinut henkiin. Houkuttelin
+sinut takaisin ja luon sinut ehommaksi entistasi. Sina luot itsellesi ja
+minulle ja meille taivaan taalla, heraat hengettarena, joka kay talosta
+taloon, majasta majaan niita kaunistamassa. Lohdutukseksi varsinkin
+niille, jotka eivat jaksa uskoa elamaan kuoleman jalkeen, mutta eivat
+myoskaan kuolemaan elaman jalkeen, vaan tahtovat elaa uudelleen sen, mika
+tassa elamassa oli ihaninta ja parahinta, niinkuin se olisi tuleva elama.
+
+Ajattele, etta onnettomuutta ei ole, kun sita ei anna olla. "Onhan sita
+tuossa ja tuossa, onhan joka tien varressa kaatuneita, lahoneita puita,
+ja eramaassa valkenevia luita." Olkoon, mutta katso myos hongikon
+humisevaan holviin ja tahtaa kauas taivaanrantaan pain, mista kosteikon
+palmu viittoo tieta. Elkaa valittako siita surkeudesta, minka naette,
+niin ette nae. Kieltakaa tosiasiat, niin niita teille ei ole. Opetelkaa
+hymyilemaan, silloin kun teilla on suurin suru. Kaykaa onneen niinkuin
+kukka aurinkoon pain silloinkin, kun aurinkoa ei ole, pilvisimmallakin
+saalla, yollakin, napaseutujenkin yossa. Kaantykaa siihen pain niinkuin
+islamilainen Mekkaansa, valvokaa niinkuin neitsyet ylkaa odottaen, etta
+ehditte ajoissa, ajoissa niinkuin aamua aavisteleva kukka, kaantyneina
+itaan imeaksenne siita itseenne heti ensimaisen onnen auringon sateen.
+
+Kulkekaa, ihmiset, umpisilmin onnettomuudelle, elkaa muistako suota,
+johon olitte uponneet, vaan ihanaa tunnetta, kun pelastuitte ja paasitte
+sen reunaan ja riensitte ylos vaaran laelle. Kuinka monta kertaa olikaan
+meilla juuri niin! Mina tahtoisin antaa kaikille taman elamanviisauden
+ohjeen. Muistatko, mita me lastemme haudalta palattuamme paatimme? Sina
+sanoit: "Koettakaamme olla, niinkuin sita ei olisi ollutkaan. Tasotamme
+sen, kylvamme siihen kukkia. Emme pane hautaristia, vaan vihrean puun,
+jossa ei ole syntyma- eika kuolinvuosia, ja joka vain vihertaa ja
+tuoksuu. Unhotuksen evankeliumi olkoon meidan, niinkuin se on ollut
+ihmiskunnankin. Se on sen terveydekseen siten jarjestanyt. Jos kaikki
+vaaryys ja kauheus, mita maailmassa yleensa on tapahtunut, alati elaisi
+muistossa ja mielissa, taytyisi verikostossa surmata kaikki ja lopulta
+itsensa sovitukseksi. Ei mitaan sovitusta, ei mitaan uhria--ei mitaan
+anteeksiantoakaan, ainoastaan unhotus, niinkuin me--niinkuin sina teit
+niille, jotka surmasivat poikamme. Jos ihmiskunta olisi katkenyt itseensa
+kaikki onnettomuutensa, maallisia murheitaan hautoen, olisi se jo aikoja
+sitten menehtynyt, tukehtunut, kuollut oman mielensa myrtymykseen, omien
+veriensa myrkytykseen." Se oli sinun oppiasi tama, sina aioit elaa sen
+mukaan. En tieda, mista olit sen saanut--ehka oli se verissasi perintona
+joltain esi-isalta tai esi-aidilta, paljon karsineilta ja paljon
+kestaneita, jotka eivat koskaan nostaneet kattaan kohtaloaan kirotakseen,
+vaan tyytyivat siihen sen voittaakseen. Sinussa kai virtasi niinkuin
+minussakin semmoisten veri, joissa oli vuosisatojen taytymys ja tyytymys,
+jotka olivat vieneet hallavuosilta voiton ja kestaneet vanhojenkin isojen
+vihojen kauhut: meidan on kestettava naiden uutten, sina sanoit,
+ennenkuin sorruit. Sinussa virtasi semmoisten vanhojen uskovaisten veri,
+sina olit heista tulos. Meidan vanhempamme olivat uskovaisia ja emmehan
+mekaan omalla tavallamme muuta kuin uskoneet.
+
+Tunnen, etta minussa alkaa soida hymni onnesta, ilolaulu onnelle. Sen
+aiheet kokoontuvat kaikkialta, missa ne ovat hajallaan kuin Lemminkaisen
+ruumiinosat, jotka rakkaus kokosi, ja lahetti mehilaisen taivaasta
+noutamaan niille hengen. Silla sinahan menit sinne vain tullaksesi ja
+tuodaksesi. Sortui kaikki ja kaikki on rakennettava alusta. Menetin
+maani, kansani, uskoni, molemmat poikani, lopulta sinutkin. En pukeudu
+tuhkaan ja sakkeihin niinkuin Job, en kiita siita Herraa, niinkuin han
+teki, vaan vaadin ja otan hanelta takaisin, mita olen menettanyt. Liitan
+pala palalta yhteen sarkyneen elaman sirpaleet ja nostan ne jalustalle.
+
+Kuljen kuin uuden elaman luomisen huumeessa. Luon sen muistoistani.
+Rakennan, mita minulta polttivat, sovitan silla, mita rikkoivat, viiton
+heille kaikille sovituksen tien. En enaa jaksa enka tarvitse surra omaa
+kohtaloani, en isanmaan enka muun maailman. Pakenen tata inhaa ikaa
+siihen ihanaan aikaan, kun tata ei viela ollut.
+
+En tieda, mihin joudun, mutta yhden tiedan--: kuinka. Lahden muistojen
+taipalelle, lahdemme yhdessa; ensin yksin, sitten sinun kanssasi!
+
+
+
+
+Muistatko--ethan voi, silla eihan sinua silloin viela ollut, ei ainakaan
+minulle. Mutta etkohan kuitenkin ollut mukana jo silloinkin, mukana
+elamani aikaisimmassakin onnessa.
+
+Se oli, niinkuin sanottu, kevainen metsaniitty, nuokkuen kukkia niin,
+etta mika siina lienee ollutkin pahan mielen mustaa mutaa ja murheiden
+kivia ja nokisia kantoja niiden alla, ne peittyivat niihin. Sanoit usein,
+etta lapsuutesi oli ollut sinullekin niinkuin minulle yhtamittaista
+onnea. Ehka sinun onnesi kukat olivat toiset, minun toiset, mutta
+molempain kuitenkin kukkia.
+
+Ja mikset olisi voinut jo silloin olla taalla, missa minakin! Ainakin nyt
+minulla on se tunne, etta jos joku silloin olisi sanonut minulle, etta
+sinulla on ystava, joka jostain sinua katsoo, vaikket hanta naekaan,
+olisin uskonut sen heti, empimatta. Jos minulle olisi sanottu, ettei han
+tosin viela ole syntynytkaan, mutta etta han syntymattomana jo pyrahtelee
+kuin pikku lintuna taman talon ymparilla, niin olisin uskonut senkin.
+Etta vaikkemme heita naekaan, he kylla nakevat meidat. Minulle
+sanottiinkin joskus, etta lapset, jotka eivat viela ole syntyneet,
+liikuskelevat sen talon tienoilla, johon kerran tulevat. Niin olin muka
+minakin tehnyt. Minun oli helppo uskoa se silloin eika minun nytkaan ole
+erikoisemman vaikea uskoa, etta toisilleen maaratyt henkina seurustelevat
+toistensa kanssa jo ennen henkiloitymistaan. Se on niin kaunista ja
+nayttaa selittavan niin paljon siita, mika on salaperaista ja muuten
+kasittamatonta. Ja olisiko se sen ihmeellisempaa kuin kaikki se, mika on
+satunnaista? Olisiko ollut vain pelkka sattuman oikku, etta me tapasimme
+toisemme, ja kaikki, mita siita seurasi? Ettei se olisi ollut mitenkaan
+edelta maaratty?
+
+Varmaan sina olit joku niista valkorinta-paaskysista, jotka muistan,
+ennenkuin mitaan muuta muistan, istumassa ja sirittamassa aitan harjalla
+tai viilettelemassa ilmassa, kun minut on kannettu paivapaisteeseen
+pihalle. Kukuit ehka kakosena, jonka kuulin, mutta jota en koskaan
+nahnyt. Saatoitpa olla se tiainen, joka talvella tuli naputtamaan
+ikkunaan ja jonka luulin pyrkivan sisaan ja joka kerran tulikin avatusta
+ikkunasta eika mitenkaan tahtonut lahtea ulos. Olithan tietysti taalla,
+kuinka et olisi ollut, vaikkei sinua viela olisi ollutkaan, koskapa olet
+nytkin, kun sinua ei enaa ole, enemman kuin oli silloinkaan. Kun olet
+taalla se ilma, jota nyt hengitan, mikset olisi ollut sita jo silloin?
+
+Kuinkas minun muuten olisi niin sanomattoman suloista muistella
+muistojani niilta ajoilta? Eivat ne tuomatta tule. Joku niita sielta
+kukkasniitylta poimituttaa ja tanne kannattaa. Ne tulevat sielta kuin
+ilakoivan lapsilauman tuomina, jotka odottavat isoisan oven takana,
+juhlapukuisina, valmiina hanta laululla herattamaan hanen
+syntymapaivanaan, jokainen koettaen kuin toisensa kilvalla kurkottaa
+niita minulle. Niita ojennetaan minulle pitkin paivaa kaikkialla, missa
+vain liikun. En tieda, mitka niista ennen toisia ottaisin vastaan, ne
+ovat minusta yhta kauniita kaikki. Kun tulen tanne tyohuoneeseeni, joka
+oli myoskin isani tyohuone, on niita poyta ja ikkunat ja uuninreunat
+kukkuranaan. Ei riita maljakoita mihin niita panna. Sinako panet heidat
+tuomaan niita tanne, tahan huoneeseen, joka on niin taynna sinua, ensin
+aavistusta sinusta, sitten kaipausta, sitten kaikkien toiveideni
+toteutumista? Taalla sinua ikavoin, tanne sinua odotin, tietamatta
+silloin viela sinusta mitaan. Tama oli haahuoneemme, tama tyohuoneeni,
+tanne sina tulit ensin yksin luokseni, sitten lasten kanssa, toista
+kasivarrellasi kantaen, toisen kieppuessa helmoissasi. Kuulen pienet
+askeleet eteisessa ja kaden haparoivan lukkoa. Mina jarjestelin joitakin
+talous- ja tilikirjojani, sina kudoit jotain lamminta ja pienokaiset
+kisasivat vuoteessa siihen lopulta nukkuen, milloin poikittain, milloin
+pitkin. Varhaisimpia muistojani on, etta minakin aikoinani kisasin siina
+samassa vuoteessa. Taalla me lopuksi yhdessa itkimme poikiamme, kun
+heidat meilta vietiin--mutta ei _siita_ nyt sanaakaan, silla tama ei ole
+siita. Ikkunastahan nakyvat koivukaytava ja vainiot ja kirkko ja silta ja
+virta ja kirkonsalmi ja kaukana tummametsaiset vaarat: yhteisen onnemme
+elinpaikka ja olinpaikka, taulu ja sen kehys.
+
+Enhan tieda, oliko lapsuuteni juuri se, milta se minusta _nyt_ nayttaa.
+En tieda tarkoin, mika on unta ja mika totta siina, mita siita muistan.
+Seison sen talla puolella niinkuin usmaverhon edessa. Toiset elamykset
+sen takaa nakyvat vain himmeina ja haavemaisina, mutta toiset heloittavat
+taydessa valossa. Se verho on niinkuin utuseina, jota varhaisen
+sunnuntaiaamun aurinko ja sen virittama hiljainen tuulenhenki ajaa rannan
+puihin sita niissa liestytellen ja ratkoen, availlen ja taas sulkien.
+Milloin nakyy ja milloin taas katoo palanen metsaista nienta, rantaa,
+saari, joku lato luhdalla haikaisevassa, taydessa valossa. Valiin on
+peitossa kaikki, kaikki, mika on maassa, mutta taivas on koko ajan
+sininen ja vapaa. Kuuluu ajavien aania ja soutavien aironliiketta,
+kirkonkellojen soittoa sunnuntaisin. Ei nay paljoa kerrallaan, mutta se,
+mika nakyy, nakyy voimakkaana ja valoisana. Silla valoisa aamu,
+sunnuntaiaamumaisema on minulle lapsuus elamyksineen. En saa sielta nyt
+pakottamallakaan esiin muuta, kuin mika on mieluista muistella. Miksi
+muistuu vain se? Siksiko, etta onnen kasvuvoima kevaisessa rehevyydessaan
+on niin suuri, etta se tukehduttaa kaikki murheelliset rikkaruohomuistot?
+
+
+
+
+Lapsuus on lyhyita ja nopeita elamyksia, voimakkaita vaikutelmia, se ei
+ole kokonainen eika yhtenainen, mutta ei siina myoskaan ole mitaan
+puolihamyista eika himmeaa. Mutta heleimmillaankin se on salaperainen ja
+selittamaton. Se oli minulle taynna nakyja ja pikku ihmeita, joita en
+kuitenkaan semmoisina pitanyt, vaan jotka olivat kaikki ymmarrettavia--
+ehka siksi, ettei tuntenut edes tarvetta niiden ymmartamiseen. Ei mikaan
+olisi voinut hammastyttaa. Uskoi kaikkeen ja teki kaikesta toden ja
+ilonaiheen. Ihastui kaikkeen, ei ihmetellyt mitaan. Jos kuu ja tahdet
+olisivat alkaneet tanssia viiruina taivaalla niinkuin pareen hehkuva
+hiili sita pimeassa pirtissa kiivaasti heiluttaessani, olisi se vain
+ollut hauskaa, olisin hypellyt varpaillani ja taputtanut kasiani
+jumalalle, jonka pisti paahan nain huvittaa lapsiaan.
+
+Lapsi on elamansa loitsija, oman itsensa taikuri, pikku Prospero, jolla
+aina on saapuvilla ja kaskettavanaan mielikuvituksensa Ariel. Han taittaa
+lepanlatvoja siivikseen, liehuttaa niita ja on lintu ja lentaa. Han
+tarvitsee ratsun, tempaa kepin ja keikahtaa sen selkaan ja ajaa.
+Haukahtaa ja on koira, ammahtaa ja on lehma, hirnahtaa ja on samassa
+varsa, ynahtaa ja on vasikka.
+
+Ei ole mitaan eroa lapsen unella ja todella, han valvoo ja nukkuu
+tietamatta, mika on unta ja totta. Lapsuuteni _kokonaisuudessaan_ on kuin
+joku senaikuinen tallainen _yksityinen_ yo: nukun pitkat ajat niin
+sikeasti, ettei siita ole muuta muistoa kuin pimeys. Sitten alkaa sen
+sisasta haamoitella suloisia unia, useinkin samoja ja ennen nahtyja:
+uskaltaa hypata katon harjalta, kun jo tietaa, ettei loukkaa jalkaansa;
+osaa ja saa uida; saa ratsastaa _oikean_ hevosen selassa. On joskus pieni
+painajaishata, kun iso koira ajaa, mutta se ei saa koskaan kiinni. Heraa
+ja nukkuu uudelleen ja on taivaassa, jossa lapsillekin on varattu omat
+pienet kultapoytansa ja kultajakkarat, ja tarjotaan luumuja ja kermaa
+hopealautasilta. Mutta juuri kun on ollut saamassa sen suuhunsa, heraa
+pahimmoilleen. Se on suru, ei sentaan suurimpia, silla toivoo, yha
+unessa, etta toisen kerran on taivaassa parempi onni.... Jos olet siella,
+pida huoli, etta lapset eivat heraa, ennenkuin saavat syodyksi luumunsa
+kerman kera.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Aikaihmiset alkavat nouseskella, mutta minun ei viela ole tarvis. Olen
+puolihereilla, mutta tahdon sailyttaa unen silmissani enka avaa niita.
+Kuuluu hiljaista liiketta ja kuiskutusta. Joku kohottaa minua olkapaista
+ja asettaa paani tyynylle ja vetaa peitetta jalkojeni paalle. Aiti se on,
+tunnen hanen otteensa, joka on toinen kuin lastenhoitajan. Raotan hetken
+paasta silmiani. Takassa leimuaa aamuvalkea ja aiti istuu sen aaressa ja
+parsii kintaita. Ne ovat minun, joihin eilen tuli reika. Heti kun nousen,
+menen makeen. Mutta nyt ei ole viela aika nousta, silla ikkuna on musta.
+Aiti sanoo: "Tuti viela." Nukun taas ja kun heraan, on iso paiva ja
+ikkunasta nakyy huurteinen koivu. On satanut tuoretta lunta. Seinalla
+vastapaata vuodetta vaeltaa lattiasta kattoon ulottuva pitka kaitainen
+varjo nurkasta toiseen, kadoten uunin taa; hetken kuluttua liukuu sama
+varjo uunin takaa ja katoo nurkkaan; sitten tulee niita kaksi, toinen
+toisaalta niinkuin kaksi ihmista vastakkain, ne sulavat hetkeksi yhteen
+ja seisovat siina keskella seinaa; sitten ne eroavat kukin haaralleen. En
+tieda, mita ne ovat, enka kysy. Tuolilla vuoteen vieressa on uusi kelkka
+ja ne minun kintaani. Mina pelmahdan pystyyn ja kirkaisen riemusta. Mita
+sina paivana sitten tapahtui, en muista. Mutta niinkuin semmoinen yo ja
+semmoinen aamu on minulle koko lapsuuteni.
+
+On kuin senaikuiseen onnentuntuun tullen paasisin heti kosketukseen
+myoskin kaiken sen onnen kanssa, mita minulla on elamassani yleensa ollut
+sinun kanssasi. Niinkuin siella olisi pohjallinen koko elamani langan
+kultaisen keran. Kultaisenko? Ei ole kaikki kultaa, joka kiiltaa,
+sanovat, eika kai ollut silloinkaan, minullekaan. Vaan vaikka se
+olkoonkin valekultaa muille, minulle ei lapsuudessani mikaan ollut
+valekultaa. Lapselle kaikki kiiltaa ja lapselle kaikki on kultaa,
+kuvittelunsa kultaa. Ja eiko elama yleensa ole kuvitellen elettya,
+silloin kun se on kauneimmin eletty, sita kauniimmin kuta kuvitellummin?
+Taivaan valtakunta on lasten, mutta lasten valtakunta on myos taivas.
+
+
+
+
+Se valtakunta oli pieni ja rajoitettu. Siina ei alussa ollut muuta kuin
+pihamaa huoneiden ja ulkohuoneiden keskessa, ja puutarha ja pienet pellot
+ja tie rantaan ja toinen metsanrantaan ulkoverajalle ja siita suureen
+ulkometsaan. Kaikki, mika tapahtui ulkopuolella, tapahtui toisessa
+maailmassa. Yhteytta sen kanssa yllapiti vain se, mika sielta nakyi ja
+mita sielta kuului. Jotka ajoivat maantiella tai soutivat jarvella, eivat
+olleet meidan maailmasta, vaan siita toisesta. Ne olivat vieraita ja mina
+niita vierastin ja vieroin. Vieras, vihainen harka puski verajaa, mutta
+ei paassyt. Se mylvi kerran koko kesaisen yon ja ammui vimmatusti, mutta
+minua ei pelottanut vuoteessa isan selan takana. Toisen kerran kavi
+ukkonen, jyrisi ja leimahteli, valaisten isan korkean otsan hanen
+istuessaan ja katsoessaan ikkunaan. Isa on totinen ja pelkaa, koska se on
+Jumalan voima, joka kay, ja koska milloin tahansa saattaa samalla tavalla
+jyrahdellen ja leimahdellen tulla maailman loppu. Mina en pelkaa, koska
+se on aidan takana ja mina olen isan selan takana. Ei meidan maailma
+lopu, vaikka muu maailma siella loppuisikin.
+
+Tama kotoisen turvallisuuden tunne on elamani ensimaisia onnen tunteita.
+
+Minulla ei ole mitaan tarvetta pyrkia pois pihamaan puitteista. Kun ensi
+kerran joudun maantielle ja kuulen karryjen rytinaa, juoksen taytta
+karkua kotiin niinkuin ketunpoika luolaansa. Naen kylla kaukaa
+kirkontornin ja pappilan keltaisen paadyn ja suuret ikkunat ja valkoiset
+ikkunalaudat, kuulen saannollisesti soitettavan siella ruokakelloa, jonka
+mukaan meillakin tulevat toista, kiipeanpa aidallekin nahdakseni
+seipaasta pidellen paremmin, mutta minun ei tee sinne minnekaan mieleni.
+Naen samasta paikasta toisenkin talon, vastakkaiselta taholta, Iivaaran
+rinteelta hyvin kaukaa salojen takaa toiselta puolen jarven. Se on
+vielakin suuremman ja komeamman nakoinen. Silla on ruskea katto ja
+vihreat seinat, mutta ikkunoita ei nay. Mina tiedan, etta se on
+metsankuninkaan Tapion linna, koska Satu-Anni niin sanoi. Muut sanovat,
+etta se on vain vanha aho, jonka jyrkka rinne nayttaa seinalta ja
+rusottava kaski katolta. En usko. Se _on_ sen Tapion linna. Uskon kaiken
+siksi, miksi mieleni tekee.
+
+Minulle on ja elaa ja haastelee kaikki, niinkuin itse tahdon. Jokainen
+esine elaa, jokaisessa on henki. Hieno virpa vingahtaa, vahan paksumpi
+vongahtaa, kun niita huiskutan, mutta luuta suhahtaa. _Mina_ saan niista
+ne aanet. Mina annan niiden haastaa niin kauan, etten enaa jaksa.
+Keppihan kalahtaa, kun lyon silla toista keppia, toinen keppi toisin kuin
+toinen. Keppi suuttuu ja lyo minua peukaloon. Minakin suutun ja lyon
+takaisin _pahaa_ keppia. Tynnorista vastaa toisin, kun siihen puhun, kuin
+jos siihen kuiskaan. Metsa huutaa: "Hoh!", kun mina huudan: "Hoh!"--
+"Hih!", kun mina huudan: "Hih!". Oli siita niin hauska, olin siita niin
+onnellinen, etta sita muistaessani yha vielakin on siita hauska ja olen
+siita onnellinen.
+
+Ei mikaan ole siihen aikaan niinkuin se oikein on. Ei mikaan ole minulle
+niinkuin muille. Mina aavistelen aikaihmisten puheista, etta heilla on
+toisin kuin minulla, etteivat nae sita mita mina. He valista hymahtavat
+minulle, vaikken ymmarra miksi.
+
+Ilmaantuu tuon tuostakin iso musta lintu pihaan, jolla on punatupsu
+niskassa ja pitka nokka. Se lentaa pitkissa ponnahduksissa, siivet kauan
+supussa, laskeutuu ja nousee, ja sen huuto kuuluu jo kauan, ennenkuin se
+nakyy. Se lentaa aitan seinaan, pysyy siina ja takoo sita niinkuin
+paastakseen seinasta sisaan. Aitan seinasta se menee tallin seinaan,
+siita lahoon koivuun puutarhassa ja kumauttelee sita. Sitten se lentaa
+virran yli ja huutaa mennessaan, ja sen huuto kuuluu viela kauan. Se
+tulee silloin, kun pihalla ei ole muita kuin mina. Mina kuvittelen, etta
+se tullessaan ja mennessaan viheltelee vain minulle. Kerran kaki tulee
+kukkumaan ihan pihakoivuun eika silloinkaan ole muita kuin mina. Mina
+naen, kuinka sen kurkku pulpahtelee ja pyrsto liikahtelee joka kerta, kun
+se kukahtaa. Sanovat tietavan kuolemaa, kun kaki tulee pihaan kukkumaan.
+Minulle on kuolema sita, etta lapsi paasee taivaaseen. Minun oli
+mieluista ajatella, etta se tulee ottamaan minua. Mutta ei kauankaan sen
+jalkeen syntyi minulle pikku sisar.
+
+Miksi tilttaltti niin mukavasti nostanee ja laskenee pyrstoaan, kun
+pysahtyy kivelle? En vasy sita katsomasta ja kummastelemasta ja seuraan
+sen mukana portille asti. Teen itselleni pyrston kattopareesta, hyppelen
+kivelta kivelle ja nostan ja lasken.
+
+Miksi leppalintu, jolla on pesa liiterin nurkkalaudan alla, valista
+piipittaa, niinkuin silla olisi hata? Se kuin itkee jotain. Mita se
+itkee? Miksi tulee sade yolla, kun se illalla itkee?
+
+Eraana kevaana ennen jaiden lahtoa laskee parvi suunnattoman suuria
+valkoisia pitkakaulaisia lintuja sulaan virtaan. Ne uiskentelevat siina
+edestakaisin ja sukeltavat paansa ja kaulansa veteen. Mina katselen niita
+tasta isan kamarin ikkunasta, polvillani tuossa sohvalla, minulla on yska
+enka saa menna ulos. Yhtakkia ne kaikki ojentavat kaulansa. Joku ajaa
+sillalla. Sitten ne nousevat siivilleen ja lahtevat lentamaan pohjoista
+kohti yli harmaan lumettoman jaan.
+
+Sen ajan muistoja ovat kevatillat, jolloin sammakot kurnuttavat, niin
+etta metsat ja niityt ja rannat helisevat, ja kuuluu myos puron kohina
+niittylahden pohjasta. Nain yhden niita latakon reunalla navetan takana.
+Silla oli suuret ulkonevat silmat kuin nalkaisilla sairailla
+kerjalaislapsilla. Silla oli suuri vatsa ja hintelot saaret. Mina kaannan
+sen kepilla selalleen ja se potkii ja sen vatsa on keltainen. Minun on
+paha olla. Tunnen ehka ensi kerran elamassani tunnonvaivoja.
+
+Siihen aikaan oli jonakin vuonna nalkavuosi. Naen suuren muuripadan
+aamusta iltaan asti kiehumassa keittion hellalla. Siina on jonkinlaista
+ruskeaa vellia, josta saa kupillisensa jokainen tulija, joita paivat
+paastaan kay ulos ja sisaan. Keittion poydalla on rivinaan puukuppeja,
+joiden aareen pyytajia istuu toinen toisensa jalkeen. Syoneet sijoitetaan
+rekeen ja hoidetaan taipalelle. Kun renki palaa viemasta, odottavat hanta
+uudet saatettavat. Katselen heidan tuloaan ja menoaan ruokasalin
+ikkunasta. Pujahdan valista keittioonkin. Kerran seisoo sen oven suussa
+vaimo, sylissaan iso tytto, jota pidellessa laihan kantajan selka on
+surkeasti kenossa ja vinossa. Han ei voi laskea lastaan maahan, silla
+sen, nalkaisen ja sairaan, jalat eivat kannata hanta. Tytto tuijottaa
+suurilla tylsilla silmillaan eteensa. Seison hellan kulmassa
+hellanraudassa kiikkuen. Aiti tulee sisaan ruokahuoneesta sylissaan
+sisareni, jolla on kadessaan vasta saamansa voileipa. Vesi kihoo minunkin
+kielelleni, silla minullakin on nalka, aina nalka, vaikka kai saan syoda
+jotakuinkin tarpeekseni. Ovensuussa aitinsa sylissa istuva tytto ei puhu
+mitaan, mutta hanen silmansa alkavat elaa ja palaa. Naen vielakin sen
+ilmeen. Sisareni aikoo vieda voileivan suuhunsa. Silloin aiti kuiskaa
+jotain hanen korvaansa. Sisareni ojentaa katensa ovea kohti, aitini astuu
+askeleen ovemma ja kerjalaisvaimo askeleen peremma. Kun hanen tyttonsa
+nakee, etta hanelle ojennetaan voileipaa, syoksahtaa han eturuumiillaan
+niin pitkalle kuin paasee ja on vahalla kaataa aitinsa tempauksellaan,
+tarttuu molemmin kasin voileipaan ja avaa suunsa selalleen kuin
+linnunpoikanen, ja samalla katoo voileipa kielen yli kurkkuun, saaden
+aikaan raivoisan lakahtymiskohtauksen, joka paattyy surkeaan
+rykimiseen.... Mutta eihan minun pitanyt naista tammoisista--miten
+lienevat johtuneet mieleeni? Sekaantuiko sinun kuvasi aitini kuvaan?
+
+
+
+
+Seison kerran kesalla laiturilla, jonka alla ja ymparilla jo silloin oli
+se hieno valkea hiekkapohja. Minun ei oikeastaan olisi lupa siihen menna,
+kun ei ole muita rannassa. Siihen ui syvasta nousten parvi suuria kaloja,
+joilla on punaiset evat. Ne ovat niin kesyja, etta uivat ihan rannalle
+pulikoimaan. Niiden selat nousevat vedesta ja nayttaa kuin ne pyrkisivat
+maihin. Ne ovat ehka niita Nakin ottamia lapsia. Olen kuullut, etta Nakki
+ottaa lapsia, jos lapset menevat luvatta yksin rantaan ja vie ne
+linnaansa ja muuttaa kaloiksi. Yhtakkia ne suikaisevat jyrkkayksen taa ja
+ovat kadonneet. Jos ne menivat viemaan sanaa isalleen? Mina juoksen
+kiireesti pois laiturilta.... On ollut semmoinen Kihovauhkonen, joka on
+ihminen, mutta kun tulee jarven rannalle, ei lahde kiertamaan, vaan
+kulkee pohjaa myoten ja nousee toisella rannalla maihin. Silla on rapylat
+sormien ja varpaiden valissa. Se on kaikkien kalain tuttu. Se on ollut
+Nakin kultalinnassa ja nahnyt siella kirkkoveneen pituisen hauen. Se ajaa
+sen selassa, kun on kiire. Mina olen ja elan Kihovauhkosena pitkat
+paivat, sukellan aitan alle ja tulen toiselta puolelta ylos.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Seison yksin tormalla, avopain ja paljain jaloin, ja katselen alas
+rantaan. On kielletty menemasta yksin, mutta minun tekisi taas kovin
+mieleni sinne, heittamaan voileipia ja munalukkoja. Torman alla on sauna
+ja sita vastapaata korkea, tiuha pisteaita, josta ei paase yli eika lapi.
+Saunan edessa on pistekota ja musta muuripata. Kodasta tulee ulos ruskea
+elukka, melkein niin iso kuin meidan vasikka. Mutta ei se ole se, koska
+se juuri asken oli niityssa. Eika silla ole hantaakaan. Se kulkee tominan
+kuulumatta hiljaa hypahdellen aitaan asti ja haviaa siihen. Yli sen se ei
+voinut menna eika myoskaan lapi, se vain havisi siihen. Ehka se sittenkin
+oli vain vasikka. Seison siina ja mietin sita. Narhi raakaisee aidan
+takana. Nyt se mahtoi nahda sen. Se raakaisee aina silloin, kun nakee
+jonkun.... Menisinko kertomaan, etta meidan saunasta tuli vieras hannaton
+vasikka ja meni aitaan ja havisi siihen? Ne eivat ehka uskoisi. Mutta
+kuta enemman luulen muiden epailevan, sita varmempi olen itse. Kenenkahan
+lienee ollut vasikka ja mitahan silla mahtoi olla tekemista meidan
+saunassa? Ja kuinka se paasi aidan lapi? Olipahan kenen tahansa, se paasi
+vain. Se olisi paassyt, vaikka olisi ollut aikalehma. Mina tiedan nyt
+jotain, jota muut eivat tieda ja pidan sen omana tietonani. Se on
+ensimmainen suuri salaisuuteni, jonka olen sailyttanyt tahan paivaan
+asti.... En menekaan silla kertaa rantaan, vaikka piiat menevat ja
+minakin voisin menna. Miksi? En tieda. Menen mieluummin yksin leikkimaan
+hiekkalaatikkoon isan kamarin ikkunan alle.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hiekkalaatikossa, auringossa, lampiman seinan kupeessa--kaivamassa,
+peittamassa, rakentamassa ja hajoittamassa ... uuneja, taloja, tarhoja,
+koko ajan hyrailemassa omatekoista savelta ... toverina pikkusisar, joka
+ei viela osaa muuta kuin istua ja nauraa ja kaivaa hiekkaa lapiolla miten
+sattuu; jattaa sen ja tunkee hiekkaa suuhunsa ja silmiinsa ja alkaa itkea
+... mina siivoan hanen nenaansa, pikkuraukan, sitten aiti tulee ja ottaa
+hanet....
+
+Muistatko, kuinka me kerran avonaisesta ikkunasta ulos nojautuen
+katselimme samanlaista kohtausta samassa paikassa, ja sina puristit
+liikutuksesta ja onnesta kattani ja suutelit minua poskeen? Sina elat
+taalla, sina elat ja te kaikki. Muistoni sulavat yhteen, toisen ajan ja
+toisen.
+
+Mutta missas nyt olinkaan?
+
+On ilta, meidat lapset on laitettu vuoteeseen, suureen yhteiseen pesaan,
+niinkuin linnunpoikaset emon untuviin. Han on pannut meidat peitteen alle
+ja vetanyt sen reunoistaan kiinteaksi kahden puolen. Me seuraamme aina
+aidin kaikkia iltatoimia hanen liikkuessaan huoneessa. Vasta sitten, kun
+han on poistunut tai istuutunut iltaompeluksensa aareen tai laskeutunut
+levolle ja kaskenyt meidan painamaan silmamme kiinni, me teemme niin ja
+antaumme unen valtaan. Nyt han aikoo viela viimeksi laskea uutimen alas,
+ettei aamuaurinko noustessaan pistaisi silmaan.... Silloin han pysahtyy
+ja jaa katsomaan ulos. Sitten han katsoo meihin ja hymyilee, laskee viela
+vahan uudinta, hitaasti ja varovasti, mutta ei laskekaan ihan alas asti.
+--"Aiti, mita siella on?"--"Ei ole mitaan, painakaa vain silmanne kiinni."
+Mutta siella on jotain, koska han yha katsoo sinne ja hymyilee meille.--
+"Aiti, sano, mita siella on?"--"Tulkaahan sitten katsomaan, mutta tulkaa
+hyvin hiljaa." Meita pelmahtaa valkoinen poikue polvilleen sohvalle. En
+ensin nae muuta kuin puutarhan, porkkanapenkit ja retiisipenkit ja
+pinattilavan ja ruoholyokkipenkit ja karviaismarjapensaat ja meidan
+lasten hernepenkit ja aidin omat hernepenkit, joista ei saa ottaa
+luvatta.--"Tuossa, tuossa hernepenkin paassa", kuiskaa aiti.--"Ai!"--
+"Pitaa olla hiljaa, ettei se pelasty." Siina on minun nimikkopenkkini
+paassa pieni koyryselka ruskea elukka, joka napertelee pienella, hyvin
+nopeasti veputtavalla turvallaan herneen helpeita, maistaen yhta,
+maistaen toista. Sitten sen selka oikiaa, ja takajalat venyvat hirvean
+pitkiksi ja se siirtyy toiseen penkkiin, syo taas ja kuukkii
+reunimmaiseen penkkiin ihan ikkunan alle.--"Aiti, onko se kissa?" kysyy
+pikku sisar.--"Hss, ei ole kuin pupu." Se ei nae meita. Mina tahtoisin
+hetipaikalla saada sen omakseni, mina naen sen jo omanani, mina saan
+leikkia sen kanssa niinkuin pikku kissan kanssa, mina otan sen syliini ja
+syotan sita omasta hernepenkistani. Aion juuri pyytaa aidilta, etta
+saisin menna ottamaan sen kiinni, kun pikku sisar kopauttaa ikkunaan. Se
+siella kapsahtaa takajaloilleen istumaan, pitkat korvat pystyssa ja
+etujalat hassusti lerpallaan. Me rummutamme kaikki ikkunaan ja meilta
+paasee hilliton nauru ja riemuhuuto. Se loikkaa pitkan laukan poikki
+porkkanapenkkien ja retiisipenkkien ja pinattipenkkien ja yli
+karviaismarjapensaiden torman alle saunaan pain. Silla ei ollut hantaa
+kuin pieni topohanta.
+
+Aiti vetaa uutimen alas ja komentaa heti nukkumaan ja kaskee painamaan
+silmat kiinni. Mina painan ne kiinni siksi aikaa, kun aiti on huoneessa,
+mutta kun han on mennyt, mina valvon kauan ja mietin. Minun hannaton
+vasikkani taisi ollakin tama pupu.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Seuraavana paivana mina odotan sita saunapolun paassa. Se ei tule.
+Illalla, kun aiti laskee uudinta, odotan, etta han taas kutsuu katsomaan.
+Han ramayttaa uutimen alas ja menee, kehoitettuaan meita heti sulkemaan
+silmamme. Hiivin vuoteesta, kiipean sohvalle ja raotan uudinta. Ei se ole
+siella. Aiti vain kuukkii porkkanapenkissa ja kitkee. Miksi aiti menikaan
+sinne, tulisi pois pian ja panisi hankin nukkumaan, johan kaikki muutkin
+ihmiset nukkuvat! Vihdoin aiti tuleekin ja nukkuu heti. Mina nousen viela
+kerran ja raotan taas uudinta. Ei se ole siella nytkaan. Ei se mahda
+tulla enaa milloinkaan. Sataa tuhuttaa ja tuulee. On autiota ja ikavaa.
+Onko se pelastynyt ja pahastunut? Luuliko se, ettemme sallineet sen olla
+siina ja hatistimme sen siksi pois? Olisi se saanut syoda minun
+hernepenkistani kuinka paljon tahansa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Huomenna heti herattyani pyydan paasta etsimaan pupua aidan takaa. Pienet
+veljet ja sisaret pyytavat paasta mukaan. Aiti antaa luvan, mutta tulee
+itse aidan taa pitamaan silmalla. Mina alan kutsua pupua kuin kissaa ja
+kaikki muut tekevat samoin. Mutta kuinka sita puputankin, se ei tule.
+Aiti sanoo, etta pitaa liikkua aivan hiljaa ja etsia nareiden juurilta.
+Jos joku nakee sen, ei saa kirkaista, vaan pitaa pysahtya ja peraytya ja
+tulla sanomaan toisille hiljaa. Me hiivimme sammalikossa varpaisillamme,
+hipristellen niinkuin sokkosilla, hajaannumme, tarkastamme joka pensaan.
+Luulemme nakevamme vaha valia pupun, mutta se ei olekaan se, se on
+milloin kivi, milloin kanto, milloin ei mikaan. Silloin aiti sanoo, etta
+joku rupeisi pupuksi ja toiset sita etsimaan. Pikku sisko saa ruveta. Me
+vahan loittonemme ja han saa sillaikaa menna piiloon.--"Nyt saa tulla",
+huutaa aiti. Me etsimme taas.--"Ole hiljaa, pupu", varottaa aiti. Pikku
+sisar on vahan aikaa hiljaa. Sitten se alkaa parkua taytta kurkkua. Se
+oli kyyristynyt ihan muurahaispesan viereen. Se ei sano, mika sita
+vaivaa, vaan huutaa aitia. Mina retuutan sen aidin luo ja aiti nostaa sen
+aidalle ja alkaa tarkastaa. Silla on muurahaisia koltin alla. Se herkeaa
+parkumasta vasta, kun aiti sita suutelee ja taputtelee sita purtua
+paikkaa....
+
+       *       *       *       *       *
+
+Toisena paivana menen yksin leikkimaan pupua ja rupean itse itselleni
+pupuksi. Piiloudun nareen juureen ja kuukin siita toisen nareen juureen.
+Narhi nakee minut ja raakaisee, toinen narhi vastaa. Ne seuraavat minua
+puusta puuhun aitaan asti. Kiipean piha-aituuseen, hiivin saunan taitse
+ja tormaa ylos puutarhaan. Syon, veputtelen siella herneenpalkoja. Aiti
+tulee.--"Saahan pupu syoda aidinkin penkista?"--"Syokoon nyt sitten."
+Mina panen toiset rummuttamaan ikkunaan, etta pelastyisin. Ne tekevat
+niin ja mina loikkaan nelinkontan porkkanapenkkien ja retiisipenkkien ja
+portlaakkapenkkien yli. Aiti vaatii, etta minun taytyy pysya kaytavilla.
+--"Mutta eihan oikeakaan pupu?"--"Vaikka kohta!"--Pikku sisar rummuttaa
+eraana paivana ruudun rikki. Se ei saa siita vitsaa, kun on niin pieni;
+mutta pupusilla olo paattyy siihen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+On ikava, ei tieda, mihin ryhtya, tuulee kylmasti ja on kylma, vaikka
+aurinko paistaakin, ei mikaan maita, voileipa putoo monta kertaa alaspain
+hiekkaan--en ymmarra, miksi sen aina pitaa pudota alaspain--ei ole
+toveria, ei tee mieli leikkia yksin hiekassa, ei viitsi aina ratsastaa
+keppihevosenkaan selassa. Enka keksi muuta kuin heittaytya selalleni
+aitovarrelle. Taivaalla liitelee ja laatelee kaksi suurta lintua, ne
+laskee ja nousee siipea liikauttamatta, valista ne on niin korkealla,
+etta niita tuskin nakee. Viimein ne katoo kokonaan. Semmoisina paivina
+artyy tekemaan pahaa, huudattaa siskoja, tekee kaikenlaista kiusaa,
+sorkkii kepilla porsaita karsinaan ja saa nuhteita. Tulee mielihaluja,
+joita ei saa tyydytetyksi. Tahtoisin paasta suureen kuuseen, joka kasvaa
+portin pielessa, vaan en nae keinoa miten sinne kiiveta. Siella sanotaan
+olevan oravan pesa ja rastaan pesa ja latvasta nakyy Jortaninkallio ja
+koko jarvi ja kirkonsalmi ja haudankaivaja ongella Koiraniemessa. Se on
+liian paksu reisittavaksi eikahan ulotu kadet edes sen ympari. Alimmat
+oksat ovat niin ylhaalla, etten paase aidan paaltakaan. Hypatessani
+aidalta alas satutan ison varpaani kiveen ja taytyy panna vesikaare. Kun
+olen parkunut paruttavani ja lakkaa pakottamasta, on kylla se pieni
+hauskuus, etta varpaassa on kaare ja saa nilkuttaa kantapaallaan ja etta
+kaikki kysyvat: "Kah, mika on sattunut varpaaseen?" Mutta paiva on
+kuitenkin menetetty eika tieda huomisestakaan. Menen maata ilottomasti ja
+yolla potkii veli peitteen alla. Muistan tantapaisen paivan siita, mika
+sita seurasi.
+
+Kun aamulla saan silmani auki, on vuoteeni vieressa kukkapoyta. Poyta on
+katettu valkoisella, lattiaan asti ulottuvalla liinalla. Sen etupuolelle
+on kiinnitetty kiehkuroita harakanvarpaista. Sen keskella on maljakossa
+ruiskukkia ja maljakon ymparilla on seppele kissan kapalista. Siina on
+lakeritanko ja rintasokeria ja kaksi piparkakkupupua ja muitakin
+piparkakkuja.--"Voi herttanen aika!" (Meidat on opetettu sanomaan: "Voi
+herttanen", ettemme sanoisi: "Voi herranen" ja turhaanlausuisi Hanen
+nimeaan). Pikku siskot seisovat malttamattomina poydan ymparilla. Niiden
+taytyy saada maistaa ja ne saavatkin. Aiti panee kuitenkin minulle
+pussistaan yhta monta piparkakkua sijaan. Lapset ovat yha levottomia,
+vaikka ovat saaneet suunsa tayteen. Ne hypahtelevat ja pyorahtelevat ja
+niilla nayttaa olevan jotain mielessaan.--"Aiti, sano sille jo!"--"Mita,
+mita?"--"Panehan nyt ensin housut paallesi." Sitten han sukii tukkani ja
+sanoo viimein:--"Jos nyt sitten menisit talliin."
+
+Lapset kirmaisevat ulos, kaataen toisiaan mennessaan ja ehtivat ennen
+minua tallin ovelle, silla varvas on viela hella. Sen oven alipuoli on
+kiinni, ylapuoli on auki. Siita kurkottaen naen pilttuun nurkassa
+haavanoksia.--"Menehan lahemma." Menen lahemma, mutta en nae viela
+mitaan.--"Katsohan tarkemmin." Pieni pupu kyyrottaa nurkassa, korvat
+supussa selan paalla. Riemuhuuto! Mina olen saanut elavan pupun
+syntymapaivalahjaksi.--"Katsohan tarkemmin!" Riemu remahtaa kaikista
+suista, silla siella on toinenkin samanlainen. Mina olen saanut kaksi
+elavaa pupua syntymapaivakseni.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Meni koko se kesa niiden hoitamiseen, haavanoksien hankkimiseen,
+karvakortteiden keraamiseen. Ne ovat ensin arkoja, kyyrottavat nurkassa
+eivatka uskalla tulla ottamaan, ennenkuin olemme kiivenneet ylasillalle
+ja sielta tirkistamme lattian raoista. Sitten ne vahitellen kesyttyvat ja
+uskaltavat ottaa maasta, vaikka me olemmekin sisalla vahan matkan paassa.
+Lopulta ne ottavat kadestakin ja kun mina paivakaudet katson, kuinka
+niiden huulet veputtavat, niin alkavat omatkin huuleni veputtaa, ja
+minulle nauretaan, etta ne veputtavat yolla nukkuessanikin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Se oli se ikimuistoinen pupukesa ja kaikki sen muut muistot ja elamykset
+haipyvat naihin.
+
+Sitten kavi niin, etta toisen vei kissa ja toinen loikkasi ulos ullakon
+ikkunasta, jonne ne oli viety tallista pois hevosen tielta. Suru ei
+paassyt tunkeumaan kovinkaan syvalle, silla satoi ensimaisen lumen ja
+lumipallosilla olo ja lumilinnojen rakentelu antoi yllin kylla muuta
+ajattelemista.
+
+Lapsuuteni muistot ja mielialat ja elamykset ovat kuin heilimoivia
+tahkapaita, joista niita koskettaessa polahtaa pois ne helpeet, joihin
+hieno jauho on kiinnittynyt. Tahtoisin verhota lapsuuteni sen omaan
+ruumiinmukaiseen harsohuntuun. Olen kompelosorminen maaraatali, joka saa
+aikaan vain huonosti istuvan pitkahihaisen kotelon. Lapsuus on
+kotelostaan vapautunut perho, se pitaisi saada keijukaisena tanssimaan,
+mutta tama minun lapseni tallustelee tassa kuin isan raskaissa, suurissa
+saappaissa. Pelkka kosketuskin, pelkka mainitseminen, riittaa kuitenkin
+itselleni, pysyttamaan itseani sen ajan onnen tunteessa ja siksi mina
+omiksi iloikseni jatkan. Loihtikoot muut esiin omansa.
+
+Sanon tassa viela kerran, etta maailma oli minulle vain ihmeita taynna ja
+etta kaikkein tavallisimpienkin tapahtumien takana oli jotain, jota jain
+ihmettelemaan ja kysymaan ja josta olisi tahtonut tietaa enemman. Kaikki
+uusi minua jannitti, ei vain siksi, etta se oli uutta, vaan etta siina
+viela oli jotain muutakin. Sellaisena salaperaisena on maailma minulle
+oikeastaan aina pysynyt. Silloin en tietystikaan koettanutkaan sen
+ihmeellisyyksia selittaa. Lapsi aavistelee kylla, mutta tietaa tuskin sen
+tekevansa. En ole koko elamassani paassyt kauemma kuin lapsi, joka
+todetessaan ihailee ja ihmettelee, pyrkimattakaan sen pitemmalle ja
+syvemmalle. Olen ollut mielestani kaikkein selvimmilla silloin, kun
+maailma on ollut minulle vain ihana, lumottu metsa, jossa aina vain
+aukee uusia ihanuuksia ja tulee vastaan yllatyksia, kaikkein
+tavallisimmissakin. Odotan joka tien kaanteessa metsanneitoa tai jotakin
+semmoista ilmestysta. Ja se tulee aina toisessa tai toisessa muodossa.
+Enka sita koskaan hammasty. Sinakin tulit minua vastaan niinkuin
+lumotussa metsassa. En ymmartanyt sinua enemman kuin muutakaan, en
+kyennyt mitenkaan selittamaan tuloasi, ainoastaan lumouduin ja
+huumauduin, ja saakoon se minulle yha edelleenkin riittaa. _Luulin_
+lopultakin saaneeni selityksen sinusta, sina olit kaiken elamani huippu,
+edemmaksi sinua en ole kyennyt nakemaan enka mielestani tarvinnutkaan.
+Mutta sinussa oli niin paljon ihmetta kuin kaikessa muussa yhteensa.
+Miksi viehatit, mika sinussa viehatti, sita en saanut selville enka
+koettanutkaan enka enaa koeta. Kuta enemman sinua muistelen, sita
+ihmeellisempi olet.
+
+Ihmeellisinta sinussa oli, etta olit jo ennenkuin olitkaan. Sinulla oli
+minussa edeltajasi, huutavan aanet, jotka tuloasi valmistivat. Tunne
+sinuun, johonkin sinunlaiseen, oli minussa, ennenkuin itse olit. Loydan
+ne, edeltajasi, aikaisimmasta lapsuudestani, ainakin luulen nyt
+loytavani. Rakastin niita, koska niissa oli kussakin jotain, mita sinussa
+sitten kaikin. Ne pitivat minua sylissaan, niiden kanssa leikin, ne
+kertoivat minulle satuja, mina viihdyin niiden kanssa, haastoin heille
+huoliani, ikavoin heita enka olisi hennonut heista koskaan erota. Ne
+muistuvat juuri mieleeni toinen toisensa jalkeen.
+
+
+
+
+Muistathan Taaton tadin?
+
+Pidit hanesta paljon ja viela enemman han sinusta. Retkemme hanen
+luokseen, hanen pieneen taloonsa, jossa han isannoi ja emannoi yksin, oli
+ensimmainen retkemme kahden kesken. Jotta se kestaisi kauemmin, ajoimme
+kayden melkein koko matkan. Kesainen tie kulki viileita metsia, pihkalle
+tuoksahtelevia petajikoita, tyynten lampien rantoja, ahoisia maita,
+siinsi vaaroja ja haamoitti aukeita, etaisia ulapoita. Hevonen pysahtyy
+lepaamaan ja saa levata, kunnes itse, taakseen katsoen ja kuin
+kummastellen, taas lahtee liikkeelle. Ratas milloin helisee kovalla
+kangastiella, milloin sihisee pehmoisessa hiekassa.
+
+Ja paivan painuessa iltaan tullaan pieneen vanhaan, valkoiseksi rapattuun
+taloon lehdon sisassa lammen rannalla, jossa valkomyssyinen vanha neiti
+sulkee meidat syliinsa, nauraen ja itkien ilosta. Han nauroi aina,
+itkiessaankin, pelkasta ilosta ja nautinnosta saada nauraa.
+
+Sina muistat hanet, kun han syleiltyaan meita loi katensa yhteen ja
+huudahti: "Kyllapa te, lapset, olette kaunis pari! Kyllapa sinulla on
+hienon- ja hyvannakoinen morsian, mista hanet lienetkin loytanyt!" Eihan
+sita kenenkaan olisi tarvinnut minulle sanoa, mutta minun oli kuitenkin
+mieluista sita kuulla.--"Voi teita herttaisia lapsia, etta tulitte!
+Etteka kirjoittaneet sanaakaan! Olkaa onnelliset, olkaa onnelliset!" Ja
+sitten han vuoron itki, vuoron nauroi ja nimitti meita alinomaa
+lapsikseen. Osasit olla niin kauniisti hanen kanssaan, puhella hanen
+asioistaan ja huolistaan, joita hanellakin oli: rengit laiskottelivat,
+naapurit syottivat lehmillaan hanen niittynsa, varastivat kaloja hanen
+katiskoistaan. Tuotit niina paivina hanelle sanomatonta iloa, autoit
+hanta hanen vastalauseistaan huolimatta ruuan laitossa. Rakastin sinua
+siita jos mahdollista viela enemman. Han makuutti meita untuvilla kuin
+lintuemo poikasiaan, toistamistaan toistellen: "Te olette nyt minun
+lapsiani, teidan pitaa antaa minun kuvitella, etta olette minun, minun
+vain nama paivat." Kautta elaman patoutunut aidinrakkauden tarve purkihe
+hanessa silloin meihin niinkuin ennen minuun.
+
+Olin rakastanut hanta aivan pienesta, niin kauan kuin muistan. Rakastin
+hanta varsinkin siksi, etta han oli iloinen ja nauroi. Aiti ja hanen
+sisarensa eivat olleet iloluontoisia, nauroivat vain harvoin, kun
+valttamatta taytyi, kun eivat voineet sita mitenkaan pidattaa. Silloin he
+purskahtivat kuin pakosta, hytkyivat, koettivat kaikin tavoin vastustaa,
+saivat kuin kouristuksen, se naytti tekevan kipeaa, kunnes sen vihdoinkin
+voittivat kuin vaikean kohtauksen ja huokasivat lopuksi ja pyyhkivat
+vedet silmistaan ja olivat taas hirvean totisia. Tadista hersyi nauru
+kuin puro pulppuavasta lahteesta.
+
+Han kavi meilla pari kertaa vuodessa ja tuli aina yllattaen. Minulla on
+hanesta tavallisin muisto, etta heraan pimeana talviaamuna, kun tuli jo
+roihuaa ja raiskaa takassa ja kuulen kuiskuttelevaa puhelua. Han istuu ja
+juo kahvia isan ja aidin kanssa. Karkaan paitasillani vuoteesta,
+kirkaisen, heittayn suin pain avautuvaan syliin ja puristaun siihen
+pehmeata rintaa vasten ja tunnen poskessani silkkia pehmoisesta,
+korkeasta povesta. Tempaan esille hanen kultakellonsa, joka on aivan
+erikoisen pieni ja soma, jonka naputus tuskin kuuluu, saan itse avata sen
+ja katsoa sen sisaan, sen ihmeelliseen sykkivaan elamaan. Saan sormia sen
+kultakaatya ja kulettaa edestakaisin sen nappulata. Hanella on paljon
+muuta naytettavaa, on medaljonki, jossa on sen mammavainajan hiuksia, on
+korvarenkaat, joita saa sormia, kunnes han huutaa: "Koskee, koskee!"--ja
+on itkevinaan, vaikkei koskisikaan. Hanen taskuistaan saa ottaa kaikki,
+mita niissa on, ja niista loytyy joka paiva aina uusia karamelleja ja
+mita kaikkea. Vaikka niita kuinka usein tyhjentaisi, on niissa vahan ajan
+paasta aina jotain uutta. Han suutelee, jota aiti ei koskaan tee, eika
+aidilla ole aikaa leikkia minun kanssani, kun aina taytyy hoitaa
+pienempia ja hommata. Han kuuntelee tarkkaavasti kaikkea, mita hanelle
+haastan pupuista ja Nakin kaloista ja Kihovauhkosesta ja mustista
+linnuista ja muista, joista ei osaa haastaa kenellekaan muulle, ja han
+nauraa, kun hanta kutittaa kaulaan tai kainalon alle. Han kiikuttaa
+polvellaan ja laulaa: "Riia riia rankka, hesten heeter lankka, naar vi
+kom till hennes koor, vaar teer inken hemma, para en kammal kumma, ok
+tvoo smoo huntar unter penken vast me kulenken, somssaa, somssaa:
+hauvavauva vauvvaa--" ja silloin se on purevinaan rintaan ja harisevinaan
+ja mina puren ja harisen vastaan ja me olemme molemmat menehtya
+nauruumme.
+
+Han lahtee yhta salaperaisesti, kuin on tullutkin. Kun heraan jonain
+aamuna, ei hanta enaa ole. Han on niin hellasydaminen, etta hanen olisi
+vaikea olla, jos taytyisi kuulla lasten itkevan jalkeensa. Ja jotta ne
+eivat itkisi hanen kuulemattakaan--niinkuin eivat sitten itkekaan--han
+jattaa jaahyvaistuomisikseen parhaat antimensa: milloin omenia, milloin
+viikunoita, milloin marmelaateja, joita ei koskaan muuten saa.
+
+Han oli ensimainen rakkauteni, silla en luule, etta on suurtakaan eroa
+rakkaudella, olipa se mita lajia tahansa, kun se kerran on sita oikeinta,
+sita parasta. Rakastin hanta siksi, etta han rakasti minua, ja rakastin
+sinua siksi, etta sina rakastit minua.
+
+Toinen rakkauteni oli punainen tytto pappilan rannassa.
+
+
+
+
+Naapurin poika oli tuonut kaupaksi onkikalojaan, suuria ahvenia, sarkia
+ja sayneitakin. Jannityksesta jaykkana mina kysyn:--Mista olet saanut
+nama kalat?--Vahan mahtavoiden han vastaa:--Koiraniemesta.--Maaltako vai
+veneesta?--Suupieltaan venayttaen han vastaa:--Veneesta mina ongin.
+
+Mina sain onkia ainoastaan maista jaloin omasta rannasta tai enintaan
+kahlata niin pitkalle, kuin paasin polvia myoten veteen. Pyykkilaiturin
+paassa olisi ollut hyva paikka, mutta siihen en saanut menna, silla siita
+alkoi jyrkkays, jonka takana oli kuolema ja vaani se Nakki. Veneestakin
+olin joskus saanut onkia. Mutta sitten oli kerran sattunut se hirmuinen
+hapea, etta veneessa hypellessani sen kokka oli irtautunut maasta ja vene
+alkanut ajautua ulos selalle ja olisi kai mennytkin sita menoaan ja
+vienyt minut mennessaan, jollei aiti, parkunan kuultuaan, olisi syossyt
+puutarhasta rantaan ja suin pain vaate paalla veteen ja saanut kokasta
+kiinni. Mista seurasi ankara, vitsan uhalla annettu kielto olla sen
+jalkeen ollenkaan menematta veneeseen, jollei kokka ole lujasti maissa
+kiinni ja tuuli maihin tai piiat pesemassa pyykkia rannassa.
+
+Kielto oli olemassa jo kolmatta kesaa, mutta siita huolimatta mina olin
+oppinut seka soutamaan etta pohjasta tyontelemaan--matalalla vedella
+sisapuolella kaislikon--aidin aanettomalla suostumuksella hanen itsensa
+pitaessa salaisesti silmalla puutarhasta. Mutta valjemmille vesille,
+ulkopuolelle kaislikon en ollut mennyt enka halunnutkaan menna, silla
+vaikka kielto tavallaan olikin kaytannossa kumottu, oli se kuitenkin
+olemassa ja saattoi milloin tahansa astua uudelleen voimaan kaislikon
+sisapuolellakin.
+
+Mutta nyt oli Pekka ollut Koiraniemessa asti ja saanut nuo suuret ahvenet
+ja sayneet, eika se ollut paljoakaan suurempi poika kuin mina, pikemmin
+kooltaan pienempi, vaikka vahan vanhempi. Ja osasinhan minakin jo kulkea
+veneella seka meloen ja soutaen etta pohjasta tyontaen.
+
+En tieda itsekaan, mita minussa oli tapahtunut, en, kuinka olin tullut
+siihen, mista itseni tapasin: veneesta kaukana ulkopuolella kaislikon,
+melomassa lahden poikki saarta kohti, joka oli virran niskassa, matkalla
+Koiraniemeen, joka oli virran alla. Paatos oli nahtavasti tapahtunut
+silmanrapayksessa niinkuin koiranpenikan, joka kappyrassa maaten yhtakkia
+kuulee sisaisen aanen haukahtavan hanelle jotakin, kutsuvan jonnekin,
+kavahtaa pystyyn ja livistaa tiehensa taakseen katsomatta, mistaan
+valittamatta ja mitaan kutsua kuulematta, vaikka sen kuulisikin. Kiisin
+kuin veitsella viiltaen rantaan. En tieda, nakiko minut kukaan, kun
+lahdin, ja huusiko kukaan jalkeeni, mutta vaikka olisivat huutaneetkin,
+en luultavasti olisi mistaan valittanyt, vaan karannut kasista. Tuli mita
+tuli jalestapain, minun taytyi saada suorittaa suurteko, onkia veneesta,
+saada suuri ahven Koiraniemen kainalosta, laskea virta ja nousta se omin
+voimin, niinkuin Pekka oli tehnyt.
+
+Olin laskenut taman virran usein ennenkin, mutta en yksinani, vaan isan
+ollessa perassa ja mina hanen polviensa valissa: olin solahtanut sillan
+alitse, jonka arkkujen valissa vesi loklatti kummasti ja aanet kumahtivat
+kuin kellarin holvissa ja airot taytyi vetaa kiireesti sisaan. Tuli
+vastaan aina toinen toistaan kummempaa kummaa: Virrantalon nuottakota ja
+sen kahden puolen saman talon risupadot, joista kevaalla kudun aikana
+saatiin vitsamerroista mahdottomasti sarkia, sitten vanhan sodanaikuisen
+sillan vedenalaisen arkun jaannos, jonka paalle piti varoa ajamasta
+taydella veneella; sitten suuri riippukoivu, jonka alta hauki otti
+uistinta, kun sattui syonnilleen, ja oli kerran ottanut haudankaivajan
+uistimeen niin mahdottoman suuri Kihovauhkosen venkale, ettei pysynyt
+veneessa; sitten poukama ja niitty ja niitylla Ryhalan lato perallaan ja
+suu vinossa, ja kun kierrettiin sakeata haapaa kasvava niemenkarki, niin
+nakyi Koiraniemi ja sen suuri kayra petaja, johon aina kytkivat
+tukkilautan, mista Virrantalon ahne isanta nylki rumat rahat
+lauttamiehilta. Niemen kainalossa oli ryto, mahdottoman suuri veteen
+juuriltaan kaatunut kuusi, jossa kellonsoittaja pyhaaamuinakin onki eika
+ahneissaan malttanut lahtea pois, ennenkuin naki papin veneen tulevan.
+
+Vuolas virta on alkanut vieda venettani ja topakasti meloen mina lisaan
+sen vauhtia. Valkopainen virstapatsas sillan korvassa kuin kurkottaa
+kaulaansa paremmin nahdakseen, kuka sielta tulee. Ja silta koyristaa
+selkaansa, ihmetellen ja ihaellen, etta onpas poika uskaltanut lahtea
+yksin virran vietavaksi. Arkkujen mustat aukot ammottavat suurempina ja
+vahan kuin uhaten ja pelotellen: uskallatko tulla? Mina uskallan, mina
+vaannan vetta taapain melalla. Pikku koira vikittaa siltaa pitkin ja
+pysahtyy ja pistaa kuononsa kaiteiden valiin ja vikisee ja heiluttaa
+hantaansa. Ka, meidan Penni! "Penni se! Penni se! Hyppaa!" Se ulvoo ja
+pyrkii mukaan, mutta ei uskalla hypata alas ja rientaa rannalle. Virta
+kantaa veneen arkkuun, laita rusahtaa--mutta rusahtakoon! Joku ajaa
+sillan yli, kaviot kopsaa ja koko silta nytkyy, ja rapisee hiekkaa veteen
+ja veneeseen. Sillan alitse tultuani naen, etta se onkin vain pikku
+poika, ei sen suurempi kuin mina. Se heiluttaa ohjasperiaan ja hosaisee
+hevostaan ja huutaa minulle mennessaan: hei! johon minakin huudan: hei!
+niinkuin pitaa ja raiskaytan melalla vetta korkealle ilmaan. Meita on
+kaksi Manttalan poikaa, toinen sillalla, toinen sillan alla, toinen
+hevosella, toinen veneella. Veneen vauhti kiihtyy, virta vyoryy yha
+suurenevina haransilmina. Vanhan sotasillan kohdalla nakyy pohja ja
+seisomaan nousten mina survaisen siita veneelle uutta vauhtia. Jaan
+seisomaan peraan ja vipuan melalla veneen laidasta.... Nuottakota siina
+katsoa mollottaa ... paivaa, nuottakota!... Penni laukkaa rantaa, niin
+etta korkea heinikko lakoilee sen kohdalla. Nahdakseen minut paremmin,
+missa mina menen, se pomppaa korkealle ilmaan. Penni se! Koiraniemessa
+mina otan sinut veneeseen, tule sinne! Isa saa heti huomenna ostaa
+minulle uistimen, niin mina ensi kerralla otan tuosta riippukoivun alta
+sen suuren hauvin, joka paasi haudankaivajalta.... Rannan puut katsovat
+kummastellen, etta kuka siina menee semmoista vauhtia. Keskella virtaa on
+suvanto ja sen poukama ja siella on lumpeita ja loistaa hauvinkukkia.
+Lato lahden pohjassa niitylla tollottaa suu auki ja viela enemman
+perallaan kuin ennen. Otanpa tuosta lumpeita ja hauvinkukkia pikku
+siskolle, joka niita aina pyytaa tuomaan. Ollappa se nyt itse tuossa
+kokassa ottamassa, niin olisi silla hauska. Ei tieda sisar, ei tieda
+kukaan, missa tama poika menee. Eivat tietaisi tulla ottamaan, vaikka
+meloisin maailman laitaan.
+
+Vene kelluu kaislikkorinnassa, missa akanvirta sita pidattaa. Kuuluu
+hyrsketta ja polsketta. Joku tulee jostain. Tuleeko joku minua hakemaan?
+Ajetaanko minua takaa? Niemen nenaitse pohkaisee vene vihaista vauhtia.
+Se tulee melkein kohona. Kokassa on iso koira. Mies seisoo perassa ja
+sauvoo pohjasta ja vene hypahtelee ja hyrskahtelee. Kokka vaahtoaa ja
+suuri laine lakoilee kahden puolen venetta. Se tulee ihan minua kohti.
+Aikooko se tulla ottamaan? Muistan lahteneeni luvatta. Lyykahdan
+voimatonna peratuhdolle ja mela putoo veteen. Sita sorkkiessani on vene
+tullut ihan kohdalle. Sehan onkin Salomo, tuttu mies. Silla on rykelma
+verkkoja veneessa ja kokassa pyssy. Se meneekin kalaan ja vesilintuun. Ei
+se mene kotiin kantelemaan. Se on hyva mies, kaikkien meidan lasten
+ystava, kun on meilla toissa. Se auttaa minut aina suureen kuuseen
+olkapailtaan. Mahdottoman vakeva mies, kantaa yksin rakennushirren
+selassaan ja jaksaa kiikuttaa minua kammenellaan suoralla kadella. Se
+aina muhoilee, nytkin se sielta muhoilee.--"Hei!" huudan mina.--"Heipa
+hei!" vastaa Salomo.--Nyt se jo menee siella kaukana. Sen koira horistaa
+korviaan Pennille toisella rannalla. Penni seisoo veden rajassa ja
+haukkuu ja lahtee sitten rantaa pitkin Salomon veneen jalkeen. Meidan
+Penni on Salomon Hallin pentuja.
+
+Kampean veneen takaisin keskivirtaan, ja siita nakyy jo Koiraniemi ja
+kuusiryto sen kainalossa ja kayra paksu petaja niemen nenassa. Mutta
+matalan niemen yli siintaa levea kirkonsalmi ja sen rannalla iso pappila
+ja pappilan takana kirkko. Aina kun siihen tulin, silloin ja joka kerta
+sen jalkeen lapsena, nuorena ja viela vanhempanakin, pidatti ihmetyksesta
+hetkeksi henkeani, niinkuin olisin katsellut maailmaa korkealta maelta.
+Sinne teki mieli, mutta ei uskaltanut. Pappila on rantaan viettavalla
+rinteella korkeiden koivujen ja haapain keskessa. Se on suuri ja komea,
+taitekattoinen ja keltaiseksi maalattu ja laudoilla vuorattu, ja
+valkoiset ikkunalaudat. En ole siella koskaan kaynyt, ainoastaan soutanut
+ohi. En huomaakaan, kun olen jo ajautunut ohi onkimapaikan. Ka, eihan
+minulla olekaan onkea mukana. Vene saa liukua sivu Koiraniemenkin, mina
+istun perassa selkakenossa ja mela kainalossa ja uitan sikaa, antaen
+virran vieda. Salmi suurenee, virta laimenee, vene kantautuu ohi pappilan
+uimahuoneen ja pysahtyy tyynen salmen keskelle pappilan laiturin
+kohdalle.
+
+Pappilassa ovat salin ikkunat auki ja sielta kuuluu pianonsoittoa ja
+kaunista laulua. Rouvasvakea koreissa vaatteissa kayskentelee herrain
+kanssa kasikkain puutarhassa. Siella on vieraita. Niiden pikkupojat ovat
+pallosilla maantiella aittojen edessa. Minun tekisi usein mieleni menna
+sinne niittyja myoten ja haan lapi katsomaan aidan raosta, silla siella
+on kesy kurkikin, joka koikkii pihamaalla, mutta en saa, silla ne ovat
+suruttomia ja me olemme heranneiden ihmisten lapsia.
+
+Pihasta juoksee rantaan avopainen, ihan punaiseen puettu tytto. Silla on
+toisessa kadessa ongenvapa ja toisessa matotuohinen. Se juoksee laiturin
+paahan, heittaa onkensa veteen ja seisoo sitten kauan aikaa liikkumatonna
+ja tuijottaa eteensa. En ole koskaan nahnyt kokonaan punaiseen puettua
+tyttoa, ainoastaan yhden semmoiseen huiviin kirkossa. Aiti ei mennyt
+siihen penkkiin, vaan istui toiseen ja sanoi, ettei saa katsoa taakseen.
+Vaan tati meni. Kenen lienee se tytto, pappilassa ei tietaakseni ole
+yhtaan senkokoista eika mustatukkaista tyttoa. Se kuvastuu kokonaan
+veteen, siina on kaksi samanlaista punaista tyttoa. Nyt se riipaisee
+siimaa ja valayttaa salakan vedesta. Se juoksuttaa sen maihin ja tulee
+pian takaisin laiturin paahan, ja kumartuu ottamaan matosta tuohisesta.
+Sen tukka on vain yhdesta kohti niskasta kiinni sidottuna punaisella
+nauhalla, se putoo monta kertaa sen silmille ja se heittaa sen paansa
+heitolla olan yli. Taas se saa salakan, mutta se lentaa laiturin viereen
+ja paasee. Silloin se sanoo: ash! Voi herttanen, kuinka se on soma! Kylla
+kai se paasisi taivaaseen, jos kuolisi, vaikka silla onkin punainen hame.
+Koskapa tatikin sanoi siita kirkon punahuivisesta tytosta, etta olkoon
+lapset puetut kuinka suruttomasti tahansa, eivat ne joudu hukkaan, vaan
+niiden vanhemmat.... Nyt se taas sai salakan!
+
+Ja mina istun siina, kuinka kauan istunenkin, ja katselen punaista
+mustatukkaista tyttoa, mela yha kainalossa, vaikkei vene liikahdakaan. Se
+ei ole minusta tietavinaankaan, ei katso kertaakaan muuanne kuin
+onkeensa. Seisoo ihan liikkumatonna, valista vain pyyhkaisten itikan
+otsaltaan.
+
+Pihasta tulee sen lihava mammalyllero ja pysahtyy laiturin paahan.
+
+"Etko jo tule pois?"
+
+"En mina viela."
+
+"Aurinkokin laskee ja alkaa tulla kylma."
+
+Mutta tytto vain seisoo yha ja onkii ja saa taas kalan.
+
+"Kuka se on tuo poika? kysyy sen mamma."
+
+"Kuka poika?"
+
+"Tuo, joka istuu tuolla veneessa lakittomin pain."
+
+Tytto ei vastaa.
+
+"Kenenka sina olet poika?" kysyy sen mamma nyt suoraan minulta.
+
+Kuin pahanteosta pakoon hypahtaen mina sysaan liikkeelle veneen, joka
+istuessani ja katsellessani punaista tyttoa on kaantynyt kotiin pain,
+silla on alkanut kayda iltatuulen viri salmea pitkin. Melon yha tiukemmin
+ja vasta Koiraniemen kohdalla katson jalelleni. Siina se viela onkii,
+mutta sen mamma on alkanut lylleroitella pihaan. Nyt se ottaa matoastian
+ja keraa kalat ja juoksee jalesta. Nyt sita ei enaa nay. Pappilan
+ruokakello soittaa vakea syomaan.
+
+Penni on tullut Koiraniemeen ja vikisee siita veneeseen. Otan sen ja
+panen pois melan ja otan airon ja alan tyonnella lahelta rantaa pohjasta,
+niinkuin Salomo. Minullakin on koira kokassa ja minunkin veneeni kokka
+kohisee ja laine lakoilee kahden puolen. Mina ajattelen koko ajan, etta
+jos olisi punainen tytto tuossa rannalla, niin nakisi. Virran nousu kay
+minusta viela helpommin kuin lasku. On kuin olisi minulla moninkertaiset
+voimat, niinkuin olisin kohta aikamies. Saan veneen menemaan suoraan,
+niinkuin tahdon, eika se nyt hipaisekaan sillan arkun seinaan, vaan
+solahtaa yhta vauhtia sen alitse. En ajattele sita, etta sauvon,
+ajattelen vain sita, etta punainen tytto nakee, kuinka mina sauvon. Hei
+virstapatsas, punaruumis, valkohattu! Minut on vallannut sanomaton
+mielihyvan ja hyvanolon tunne ja illan viileys hivelee ohimoita ja
+tunnen, etta otsatukka leiskahtaa joka kerta, kun kumarrun eteenpain ja
+ponnistan.
+
+Kun tulen kotiin, kysyy aiti, missa olen ollut. Sanon olleeni vain vahan
+ongella eika aiti kysy missa.
+
+Palasin usein Koiraniemen kainaloon odottamaan punaista tyttoa. Istuin ja
+ongin rytokuusen kupeella ja sain paljon isoja ahvenia ja sarkia ja
+sayneitakin, mutta en koskaan enaa nahnyt punaista tyttoa. En saanut
+tietaa, kuka han oli ollut ja mika hanen nimensa, enka uskaltanut
+keneltakaan kysya. En tieda, enko uskaltanut siksi, etta han oli tytto,
+vaiko siksi, etta han oli punainen. Punainen oli meilla syntia. Mina
+kuitenkin ajattelin hanta koko kesan, varsinkin pantuani maata ja
+luettuani iltarukouksen. En lukenut sita enaa aaneen yhdessa muiden
+lasten kanssa, vaan luin sen yksin ja hiljaa, ettei kukaan kuulisi.
+Pyysin joka ilta salaa Jeesukselta, etta han antaisi punaisen tyton tulla
+huomenna ongelle. Pyysin siihen aikaan kaikkea Jeesukselta, sitakin, etta
+han munittaisi aapiskukolla minulle sokeripalan lehtien valiin. Mutta
+vaikka se tytto ei tullutkaan, oli minun kuitenkin suloista kaivata hanta
+tulemaan pappilan laiturin paahan, heittamaan hopeista, valkahtelevaa
+salakkaa korkealle ilmaan. Unhotin hanet mielestani vasta sitten, kun isa
+laittoi minulle jousipyssyn.
+
+
+
+
+Kai olin jo joitain vuosia vanhempi. Vuosia en muista, ainoastaan
+tapaukset.
+
+Meidan musta ruuna seisoo rappujen edessa, valjastettuna uusien Turun
+kiessien eteen. On kirkas, lammin paiste. Sen karva kiiltaa ja valjaiden
+soljet ja pislait valkkavat ja istuinten hakkien puolapuut ovat sileat ja
+lampimat. Istun takaistuimella lahinna nuoremman veljen kanssa. Minulla
+on uusi koltti, uudet housut ja uusi lakki, jossa on oikea nahkalippa.
+Hypistelen sita toisella kadella, samalla kun toisella pitelen
+etuistuimen kaiteesta, etten retkahtaisi selalleni, jos ruuna
+nyhtaiseisi, kun paarmat ja karpaset puree. Pikkuveli puristaa kaiteesta
+kahdella kadella. Se jo kerran pyllahti maahan, kun ruuna riipaisi. Isa
+istuu etuistuimella, suitset kadessa. Aiti viela viipyy. Sen on ensin
+pitanyt imettaa ja nukuttaa kaikkein pienin ja vieda vahan suuremmat
+puutarhaan huoneiden taa poimimaan viinimarjoja, etteivat nakisi ja
+rupeisi itkemaan, kun me lahdemme. Malttakoothan mielensa, kylla tulee
+viela heidankin vuoronsa. Mika sinne koko joukolla niinkuin mikakin
+mustalaispartti, eikahan semmoinen joukko mahtuisi kiesseihinkaan, eika
+ruuna jaksaisi vetaakaan makisella matkalla.
+
+"Eiko se jo ala joutua?" kiirehtii isa.
+
+Samassa aiti tuleekin, kay viela toimittamassa jotain ja nousee sitten
+viimein isan viereen.
+
+"Mina menen avaamaan porttia!"
+
+"Et sina paase alas."
+
+Mutta mina paasen alas ja saan portin auki ja kiinnikin, ja keikautan
+itseni takaisin ylos ja olen aika miesta mielestani ja hoidan koko matkan
+pikku veljea pitamalla katta hanen selkansa takana.
+
+Olemme matkalla Vanninmakeen, Repolaan, jossa meidan lehmat ovat
+kesalaitumella. Se on siella jossain sydanmaan kylassa, jonne on hyvin
+makinen maantie ja suuria soita makien valissa. Niiden vaet ovat meidan
+parhaita ystavia. Ne tuovat meille kirkossa kaydessaan keltaista paksua
+piimaa ja marjoja ja ohralettuja. Niilla on myos hyvin keltaista paksua
+voita.
+
+Alkumatka on viela tuttua. Jortanin kalliolle asti, jossa on oltu
+mustikassa. Siita lahtee ison kiven kohdalta polku metsaan. Nytkin sielta
+tulee lapsia mustikasta, suut, posket ja sormet sinisina. Tytot niiaavat
+meille, minullekin, mina nyokaytan heille paata niinkuin isa.
+
+On kauhean paljon makia, jyrkkia ja pitkia. Isa nousee aina maen alla
+kavelemaan ja mina myoskin.--"Istuisit karryissa, eiko sinua vasyta?"--
+"Ei vasyta". Ruuna vetaa mutkitellen. Mina ihmettelen sita siksi, etta
+silloinhan sille tulee pitempi matka. Isa selittaa syyta siihen, vaikka
+mina en ymmarra, mutta tottapahan ruuna sen tietaa, koska niin tekee.
+Miksi lienee tie maen kohdalla leveampi kuin muualla?
+
+Tie laskee Holpanlahden rantaan. Isa ajaa veteen ja antaa ruunan juoda.
+Hyvin pienia kaloja viilettaa vedessa rattaiden valissa. Kaukana siintaa
+suuri jarven selka ja sen yli nakyy Iivaara, jossa nyt ei olekaan enaa
+Tapion linnaa.
+
+Eraassa louhikossa tien vieressa on punaisia kivia. Aiti sanoo, etta
+niista saa sinista varia. Toisessa paikassa on metsa kahden puolen tieta
+palanut mustaksi, rahtimiehet ovat sytyttaneet, ovat nekin huolettomia,
+kun jattavat tulen kuivaan sammaleen. On hirvean pitka, suora tie
+rannattoman suon halki. Siina tuntuu viileammalta ja tuoksuu vakevalle.
+Aiti tahtoisi panna villahuivin meidan hartioille, mutta ei meilla ole
+ollenkaan kylma.
+
+Se maki, joka nakyy suon takaa, ei ole viela Vanninmaki, vaan
+Ryhalanmaki.--"Milloin tullaan perille?"--Isa ei sano sanovansa,
+sittenpahan naet. Ruuna lorottaa joka maen alla, vaikkei olisikaan
+lorottamista--soh!
+
+"Isa, saanko mina nyt ajaa?"
+
+Isa antaa minulle ohjasperat, mutta pitaa myoskin itse ylempaa kiinni. Se
+silla aina kiusaa.
+
+"Isa ei saa pitaa."
+
+Isa antaa ohjakset kokonaan minulle ja panee sillaikaa piippuun. Mina
+hoputan ja saan ruunan vahan juoksemaankin. Tulee vastaan rahtimies,
+jolla on suuri parkkikuorma. Mina saan sivuutetuksi sen omin avuin,
+vaikkei rahtimies ollenkaan kaanna.--"Ne ovat semmoisia junkkareita!"--
+"So, so", sanoo aiti, "kuinka sina niin?" Tie yha nousee, mina saan yha
+ajaa, koska osaan. Tulee taloja ja peltoja ja tuulimyllyja, kokonainen
+kyla.
+
+"Isan pitaa sanoa, milloin minun pitaa kaantaa Repolaan."
+
+"Joka tahtoo olla ohjaksissa, sen pitaa itsensa myos tietaa, mihin ajaa."
+
+Mina kuitenkin ajan, vaikken tieda. Luotan siihen, etta isa kuitenkin
+sanoo. Ruuna kaantyy eraaseen taloon. Mina kaannan sen pois. Joku ukko
+seisoo portinpielessa ja portti on auki.--"Sivuko se nuori mies aikoikin
+ajaa?" Sehan on Repolan isanta. Isa ottaa ohjakset ja ruuna riipaisee
+juosten pihaan.
+
+Vai tama nyt sitten on se Repola! Olen ensi kertaa nain kaukana kylassa.
+Minut valtaa hilliton uteliaisuus nahda kaikki, mita taalla on. Taalla ei
+ole mikaan niinkuin meilla. Tama on korkealla maella eika missaan ole
+jarvea eika rantaa. Kah, niilla on viisi aittaa rinnakkain rivissa,
+toinen toistaan pienempaa. Kah, niiden valissa on sola, takana kasvaa
+tuomikko--siina sitten olisi mainio olla piilosilla. Kah, tallin oven
+paalle on naulattu suuri lintu, siivet levalleen ja jalat hajalleen.
+Kurki! Isanta on riisunut ruunan ja menee juottamaan sita niittynotkoon.
+Mina menen perassa.
+
+Siella on suuri, syva lahde ja sen vesi on niin kirkasta, etta nakee
+pohjaan asti. Siita lahtee maanalainen puro, joka vie lampiin ja lampi
+laskee jokeen ja joki jarveen. Siina voisi olla kalojakin, onko siina
+kaloja? Onhan siina kaloja. Mita kaloja?--"Ruutanoita."--"Minkalaisia
+kaloja ne on, saako niita ongella?"--"Ela mene liian lahelle, sen reunat
+saattavat pettaa. Solahdat maan sisaan." Mina ajattelen: jos olisin
+Kihovauhkonen, hyppaisin lahteeseen ja harrisin maan alitse meidan
+jarveen. Sammal sihisee ja painuu allani ja minun sydanalaani vihlaisee
+somasti, kun hyppaan pois.
+
+Isanta vie ruunan talliin ja niittaa sille heinia. Siella on pieni varsa
+emansa kanssa samassa karsinassa. Se pistaa turpansa ulos ja mina
+uskallan silittaa sen ylahuulta, joka on siloinen ja suloinen kuin Taaton
+tadin sametinsilkkinen ompelutyyny. Se imee emaansa, ensin toista nisaa
+ja sitten toista. Minkatahden se niita muuttaa? Isanta sanoo, etta
+toisessa on syomista, toisessa juomista.
+
+Tupatiella juoksee pikku koiranpentu vastaan, haukkua raiskayttaa ensin
+ja tulee sitten pyorimaan jaloissa. Mina tempaan sen syliini.--"Saanko
+mina sen?"--"Saahan sen."--Nyt se on minun koira. Sen nimi on Otti. Se
+potkaisekse sylistani ja ryntaa pirttiin, mina jalesta. Siella on pankon
+alla kolpperossa vasu, jonne se juoksee. Siina on toinenkin aivan
+samanlainen. Sen nimi on Anti. Ne ovat niin yhdennakoisia ja
+yhdenkokoisia, etten tieda, mika on Otti ja mika Anti. Pikku poika tulee
+karsinasta ja selittaa, etta sen tietaa siita, etta Otti on urosa ja Anti
+imisa. En tieda, kuinka sen sittenkaan tietaa. Poika selittaa. Ahaa! Sen
+pojan nimi on Taavetti. Silla on housuja kannattamassa nahkainen solkivyo
+niinkuin aikamiehilla ja vyosta riippuu tuppi. Silla ei ole milloinkaan
+ollut puupuukkoa. Saisivat ne jo antaa minullekin oikean puukon.
+
+Tupa on kauhean suuri, taalla vasta voisi tavattomasti telmia. Hirvean
+isolle uunille vie portaat yhdesta ainoasta hirresta, johon on koverrettu
+astuimet. Uunin kupeella on luukku, josta mennaan lattian alle. Tupa on
+taynna ihmeellisia asioita. Vanha ukko istuu penkilla ja palmikoi
+tuohia.--"Mika siita tulee?"--"Konttihan tasta olisi tulevinaan, ei
+tieda, tuleeko." Mina seison ja katson, kuinka han napparasti pistelee
+pitkia tuohiliuskoja toistensa alle.--"Vieras on hyva ja istuu", sanoo
+ukko. Mina istun ja han alkaa puhutella minua kuin vertaistaan:--
+"Kuuluuko sita mita vieraalle?" Mina tiedan, etta silloin pitaa vastata:
+--"Ei tuota mitaan kiireelle kerrottavaa, mita vain teille."--"Ei tuota
+meillekaan mitaan erinaista, on ollut vain hyvat heinailmat."--"On
+meillakin ollut hyvat heinailmat."--"Tana aamuna tuo vahan sataa ramautti
+karjankynteen."--Olin aivan erikoisesti mielissani siita, etta han nain
+kohteli minua kuin aikamiesta ja istuuduin hanen viereensa penkille,
+vaikka olisi tehnyt mieleni lahtea telmimaan Taavetin kanssa ja kiiveta
+uunille ja menna katsomaan koiranpenikoita. Han keskeytti hetkeksi tyonsa
+ja alkoi kaivaa piippuaan rassilla, joka riippui kukkarossa, minka han
+oli vetanyt esiin housunkauluksen alta. Han tyhjensi sen kouraansa, kaari
+neulanauhan kukkaron suun ymparille ja moksautti, paataan taapain
+keikauttaen, piipunperat poskeensa. Sitten han, mulauttaen minulle
+silmiaan, ruiskautti hampaittensa valitse pitkan mustan maran kauas
+keskelle tuvan lattiaa. Mina teen vaistomaisesti saman, mutta se paattyy
+vain sihaukseen.--"Pitaa painaa kieli hampaita vastaan ja ponnauttaa
+kurkkulaellaan, niin se lentaa. Ahah, jopahan lensi paremmin!"
+
+On ilmaantunut kaksi pienta tyttoa meidan eteemme, molemmilla sormet
+suussa.--"Kah, etteko te alya, sydanmaan kollot, pistaa katta kirkonkylan
+nuorelle herralle." Tytot sysaavat silloin katta ja niiaavat minulle kuin
+aikaihmiselle.
+
+Silloin aukeaa tuvan ovi ja eteisesta tulee tytto kahvia kantaen. Joku
+toinen on avannut hanelle oven ja han tulee keikuttaen tarjotinta
+ylhaalla paansa paalla. Hanella on ristikkainen hame ja ristikkainen
+lyhyt nuttu ja valkoinen esiliina. Hanella on keltainen tukka, keskea
+jakauksella, ja pitka palmikko. Han tulee minua kohti, tarjotin yha
+ylhaalla. Sitten han laskee sen minun eteeni ja katsoo minua hymyillen
+suoraan silmiin. Hanella on punaiset posket ja poskissa kuopat.--"Olkaa
+hyva ja ottakaa kahvia." En ole viela koskaan ottanut itse kahvia; aina
+kun ovat kylassa tarjonneet, on aiti pannut sokerit ja kermat sekaan ja
+lautaselle vehnaset ja asettanut kupin eteeni poydalle. Mutta kylla mina
+osaan yhta hyvin itsekin, ensin sokerin ja sitten kerman ja sitten
+vehnasen.--"Panee enemman sokeria sekaan", sanoo tytto. Mina panen kaksi
+palasta. "Panee viela, kun ovat niin pienia." Panen kolme ja otan sitten
+vehnaspalan.--"Ottakaa toistakin sorttia." Kun olen tehnyt senkin ja
+huomannut, etta se kay hyvin, nostaa heiskauttaa han taas tarjottimen
+paansa tasalle ja menee keikutellen ulos, ja joku toinen painaa oven
+hanen jalkeensa kiinni. Minulle on tuotu kahvia erikoisesti tupaan ja
+sita varten on avattu ovia! Tytot ja Taavetti seisovat ja tollottavat
+minuun. Pitaisikohan minun antaa niille vehnasestani? Mutta mina olen jo
+ahtanut sita poskeni pullolleen ja harpin kiireesti kahvia, vaikka se
+polttaa niin, etta sita laikahtaa koltilleni ja tahtoo vaantaa suuta
+itkuun ja vesi kihoo silmaan.
+
+Taas tulee tytto samalla tavalla tuomaan toista kuppia. Mina tiedan, etta
+toinen kuppi aina ensin aiotaan ottaa ilman leipaa ja etta sokeri pannaan
+sekaan vasta, kun siihen kehoitetaan. Han kehoittaakin ja istuu viereeni
+odottamaan ja antaa lapsille kullekin sokeripalasen ja piparikakun.
+
+Vasta kun han on lahtenyt, muistan, etta enhan olekaan kiittanyt, ja
+juoksen hanen jalkeensa. Minussa on herannyt vastustamaton halu saada
+olla hanen kanssaan. Han tulee minua vastaan toisesta tuvasta, kadessa
+suuri kivikuppi ja toisessa myoskin kivikuppi. Seuraan hanen mukanaan.
+Han menee saunakotaan. Siella on suuri muuripata, tyhjana tulella.--"Tule
+vain, tule vain", kehoittaa han minua. Han alkaa paistaa otralettuja,
+nostaa kauhalla kupista lettuvellia ja lavayttaa sen padan pohjaan, jossa
+se karahtaa ja lemahtaa hyvalle nenaan. Sitten han kaantaa sen ja paistaa
+toisen puolen ja antaa sen minulle. Se on hyvaa, vaikka vahan polttaa.
+Han katsoo minuun, nauraa vahan uutta paistaessaan ja mina nauran myos.
+Minun pitaa vain syoda niin paljon kuin jaksan, mutta enhan mina enaa
+jaksa. Itse han ei syo, kokoo vain napparasti kasaa korkeammaksi, lettua
+letun paalle. Pian on toinen kuppi tyhja ja toinen kuppi kukkuranaan. Han
+panee tyhjan kupin kumolleen tayden paalle ja antaa minulle kapustan ja
+me viemme ne yhdessa.
+
+Mina juoksen hanen jalessaan joka paikkaan. Han menee aittaansa, siihen
+kaikkein pienimpaan, se on ihan hanen omituinen omansa. Se on kuin
+leikkihuone. Hanella on siella hyvin pieni vuode nurkassa. Han ei makaa
+siina kenenkaan kanssa, Taavetti vain makaa ylasillalla. Orsilla riippuu
+hanen vaatteitaan ja monet ihan uudet kengat, uudet pieksut, uudet ruojut
+ja uudet lipokkaat, ja sukkia ja sukkanauhoja, ja sen ukki on tehnyt
+sille virsut, jotka sopivat minunkin jalkaani. Aitinsa on kutonut ja
+ommellut sen vaatteet, mutta se on itse neulonut sukkansa ja kutonut
+sukkanauhat. Han ottaa orrelta paitain valista hajuheinapalmikon ja
+pistaa sen nenan alle ja kaskee haistamaan. Se tuoksuu ihmeen hyvalle.--
+Tunsin sen tuoksun sitten aina, kun han muistui mieleeni. Sinakin sitten
+aina kerasit sita samaa tuoksuheinaa liinavaatteittesi valiin--ja sait
+sen mukaasi viimeiselle retkellesi.
+
+"Mika tuo on?"
+
+"Kannel--soitanko?" Han nappailee sita ja hyrahtaa lauluun. Sen silmat
+katsovat silloin jonnekin kauas aitan ovesta ulos minun ohitseni. Se
+kuuluu minusta hyvin kauniilta.
+
+Meista tulee yha paremmat tutut. Hanen nimensa on Johanna.--"Lahdetaanko
+marjaan?"--Me juoksemme maantien poikki tuulimyllymaen taa aholle
+hakaan. Siella paistaa paiva niin lampimasti, etta kivet polttaa jalkaan.
+Johanna johdattaa marikosta marikkoon, kutsuu luokseen, kun loytaa uuden,
+ja antaa minun aina poimia parhaat. Han kaataa omasta tuohisestaan minun
+tuohiseeni eika auta, vaikka panisin kuinka vastaan.--"Tokihan, tokihan!"
+Pian ovat tuohiset taynna mansikoita ja vattuja ja on seassa muutamia
+mustikoitakin. Ne tulevat ensin pohjapeittoon, sitten melkein puolilleen,
+sitten enemmilleen kuin puolilleen, sitten piripintaan, sitten
+kukkuralleen.--"Nyt poimitaan suuhun." Mina poimin joka marjan suoraan
+suuhuni, han kouraansa. En loyda enaa.--"Tulehan tanne!... Suu auki,
+silmat kiinni!" Han nakkaa suuni tayteen marjoja ja lahtee kirmaisemaan
+pois. Saavutan hanet vasta tuulimyllyn alla.
+
+Han istuu siella kivella ja siivoaa marjojaan. "Etpa saanut minua
+kiinni."--"Nytpas sain!"--ja laiskaytan hanta selkaan.--"Etpas saanut!"
+ja han heiskahtaa pois, ja kiertaa myllya ja kun olen saamaisillani hanet
+kiinni, hypahtaa han rappusille ja aikoo menna myllyyn, mutta ovi on
+lukossa ja han pujahtaa kaiteen alitse myllyn hannalle ja istuutuu siihen
+kahareisin. Mina teen samoin. Hivuttaun eteenpain, han vetaytyy selka
+edella saman verran pois. En saisi hanta kiinni, vaikka hanet
+tavottaisinkin, han ei pitele kasillaan, puristaa vain jaloillaan, mutta
+mina en uskalla irtauttaa kasiani. Siirrytaan, siirrytaan, hannan paassa
+mina hanet otan, han ei uskalla hypata alas. Mutta han uskaltaa ja seisoo
+jo maassa kivella kadet ojona minua kohti. Mina putoan hanen syliinsa, me
+kaadumme molemmat ja minulta paukahtaa otsa kiveen.--"Koskiko sinuun,
+natti poika?"--"Ei koskenut"--vaikka koski.--"Anna, kun puhallan."--Han
+puhaltaa otsaani, jossa on jo kuhmu ja painaa sita esiliinallaan. En
+itke, en vaikka, vaan nauran ja kayn kiinni ja sanon: "Sainpas kiinni!",
+johon han sanoo: "Saitpas."
+
+Ja sitten han pyorii myllyna kantapaillaan, kadet siipina, hame kellona
+hulmuten, ja mina myos, ja me pyorimme niin kauan, etta kaadumme.
+
+Ja sitten me olemme pallosilla pihamaalla ja se paiva menee kuin ryoppy,
+kunnes hanen aitinsa huutaa hanet lehmitarhaan ripsumaan. Me ripsumme
+yhdessa, toinen toisella puolen lehman. Sitten Johanna lypsaa oman
+nimikkolehmansa ja mina ripsun.
+
+Isa ja aiti ja pikkuveli ja isanta tulevat ristiaisista toisesta talosta
+ja isanta taluttaa ruunan tallista ja alkaa valjastaa. Aiti huutaa minua
+tulemaan.--"Ela mene, jaa tanne", kuiskaa Johanna lehman alta. Mina
+nakkaan ripsuni pois ja juoksen sanomaan, etta tahdon jaada tanne iaksi
+paivaksi. Kaikki nauravat ja isa nostaa minut takaistuimelle pikkuveljen
+viereen.--"Jai se Otti ottamatta", sanoo isanta porttia avatessaan, mutta
+ruuna riuhtaisee menemaan. Minulla on niin paha mieli, etten osaa edes
+itkea. En saanut heittaa hyvastiakaan. On taysi tyo pysytellessani
+kiinni, kun ruuna karkaa taytta vauhtia alamaessa. Kun se viimein
+hiljentaa vauhtiaan vastamaessa, sanoo aiti kietoessaan harsohuivia
+ymparilleni iltakylmassa:--"Olisiko sinun kovin mielesi tehnyt sita
+koiranpenikkaa? Tuodaan sitten toissa kertana." Sitten han sanoo isalle:
+--"Kovin siisti ja korea tytto se Johanna." Jos hyppaisin alas, niin
+etteivat nakisi ja karkaisin metsaan ja sitten juoksisin sielta sinne!
+Mutta isa ajaa kovasti illan viileassa. Tuulee vastaan milloin kylmaa
+ilmaa notkopaikoissa, milloin lemahtaa lampimampaa kovemmilla mailla.
+
+En muista, miten tultiin kotiin. Minulla oli viela maata pannessani niin
+ikava, etta rintaan koski.
+
+Odotin, etta Johanna tulee pian meilla kaymaan kirkossa kaydessaan ja tuo
+silloin sen koiranpenikankin. Han tulikin, ei kuitenkaan sina kesana,
+vaan jonain toisena; mutta han ujosteli minua ja mina ujostelin hanta.
+Emme osanneet taalla meilla olla eika leikkia sunnuntaiaamuna. Minulla ei
+ollut mitaan nayttamista hanelle. Han meni kirkkoon ja sielta suoraan
+kotiinsa. Mutta se ei ollut se muisto, joka hanesta minulle jai, minulle
+jai hanesta ainaisena miellyttavana suloisena muistona jotain siistia,
+reipasta, ystavallista ja hellaa, joka oli sanonut minua natiksi pojaksi,
+joka oli puhaltanut otsaan ja kuiskannut lehman takaa, etten menisi, vaan
+jaisin--ja olisin jaanytkin, jos ei minua olisi temmattu pois,
+ehtimattani heittaa edes hyvastiani.
+
+
+
+
+Heraan eraana aamuna siihen suloiseen tunteeseen, etta on tekeilla jotain
+erikoista, mutta en heti saa selville mita. Missa olen? En ole
+tavallisessa vuoteessani isan selan takana. Olen huoneessa, jossa ei ole
+ikkunaa. On kuin tuikkaisi tahtia, mutta jostain hyvin lahelta. Nenaani
+tuoksahtaa lampaan villan haju. Nyt muistan: olen aitassa nahkasten alla.
+Samassa muistan kaiken muunkin ja pollahdan pelastyksissani ylos. Olenko
+nukkunut liian kauan, onko myohastytty?--"Nouskaa, nouskaa! On
+lahdettava heti!"--Ovi aukeaa.--"Ei ole viela mitaan kiiretta, viela te
+ehditte." On pieni pettymys, etta tati sittenkin on noussut, vaikka oli
+sovittu, ettei kukaan nouse herattamaan. Mutta hanella on aitan
+rappusilla kahvit ja maidot ja voipullat. Ja jospa nyt tati nousikin,
+kunhan eivat muut. Kaikki ne nukkuvat viela, niinkuin oli sovittu ja
+paatetty, lehmatkin tarhassaan. On viela puolihamara, en ole koskaan
+ollut ylhaalla ennen auringonnousua. On vahan kylma ja raput ovat marat.
+
+On niin mukavaa, etta aiti viela nukkuu, uutimet alhaalla, vaikka lapset
+ovat ylhaalla. Olisi mukava menna naputtamaan ikkunaan. Mutta me liikumme
+hiljaa, varpaillamme. Ei saa puhua kovaa, hss! Juomme aaneti kahvia ja
+silmat tuntuvat jotenkuten suuremmilta ja kuin pyrkisivat yha viela
+suuremmiksi. Siina on seinaa vasten ongenvapani ja jokaisen meidan pieni
+evaskonttimme. Ne ovat kasteesta marat, mutta hiekka niiden alla on kuiva
+ja valkea.
+
+Me olemme lahdossa koko paivan retkelle Suurelle suolle lakkaan. Se on
+maantien takana ja monen maen takana, mutta kylla me sinne osaamme. On
+siella oltu ennenkin aikaihmisten kanssa. Siella on lampi suon laidassa,
+josta saa kaloja, minulla on ongenvapa, muilla vain tuohiset, pikkulapset
+saavat poimia lakkoja, sillaikaa kuin mina ensin ongin ja sitten paistan
+nauriita, joita sielta saa meidan halmeesta. Nain on aikoja sitten
+tarkkaan tuumittu ja paatetty.
+
+Me lahdemme hirmuisen totisina, perakkain, kontit selassa ja
+marjatuohiset hattuna paassa, niinkuin marjamiehilla on tapana. Tie vie
+navetan taitse haan lapi notkoon. Metsan sisus on hamara, puista rapisee
+kastetta ja kumahtelee tuohisiin, oksain valit ovat taynna hamahakin
+verkkoja. Notkossa on usvaa, niin ettei nay suohauta eika liinaliko,
+vaikka ne ovat ihan tien vieressa. Siita puhaltaa tavi ilmaan ja lentaa
+meidan ylitse rankattaen jarvelle pain. Me hatkahdamme juoksemaan ja
+juoksemme yhta menoa rinteen ylos, jolloin leipakannikat kolahtelevat
+konteissa. Yhtakkia on vastassa ulkoaidan veraja, niin tukeva ja
+juhlallinen ja ankara--koska sen lapi ei ole ennen saatu menna yksin--
+etta tuskin uskallan pudottaa alas verajapuun. Samassa kuuluu kotoapain
+rykimista ja kolahtelemista ja mina pujahdan pian lapi, niinkuin
+ehtiakseni jotain piiloon. Ollaan ulkometsassa, korkeassa harvassa
+hongikossa. Taalla naapurin vihainen harka aina mylvii. Vaikka mina
+tiedan, etta se ei nyt ole taalla, vaan sydanmaalla laitumella eika sita
+siis tarvitse pelata, niin mina pelkaan sita kuitenkin ja tunnen sen
+pohkeissani. Tekisi mieleni juosta, mutta mina en juokse. Jarvella
+rankattaa taas se tavi. Tie nousemistaan nousee ja tullaan sille
+korkealle harjulle, josta nakyisi kirkko ja pappila ja Koiraniemi ja
+meidan talon katot ja koko maailma, jos ei olisi niin sakea usva. Suurta
+suota ei nakyisi, silla se on viela korkeamman harjun takana.
+
+Laskeutaan alas ja toksahdetaan yhtakkia maantiehen. Se menee jonnekin
+hyvin kauas Kajaaniin, jossa on talvella markkinat. Kuuluu karryjen
+kolinaa. Emme ehtisi enaa maantien yli, ennenkuin se tulisi tormaa
+laskien kohdalle ja nakisi ja turmelisi marjaonnen. Pysahdymme
+nareikkoon. Se on isa, joka tulee pitajalta. Se ei huomaa, ei tieda, etta
+me olemme tassa. "Papp--!"--"Hss!" Se ei kuullut, se menee! Me sitten
+kiireesti maantien yli. Pikkusisar kaatuu ojaan ja aikoo purskahtaa
+itkuun, mutta ei purskahdakaan, kun me puhdistamme sen vaatteet ja
+irvistelemme sille, niin etta se viimein nauraa ja me nauramme kaikki. On
+kuin olisi oltu kauhean kauan matkalla. Koti on jossain hyvin kaukana
+missa lie.
+
+On noustava hyvin jyrkka kivikkotorma, sakea nareikko ensin, sitten
+lepikko, sitten koivikko. Kun paastaan harjun laelle sen suuren kiven
+luo, nakyy siita jo vahan suurta suota haamoittaen metsan lapi. Toinenkin
+rinne on alussa niin jyrkka, etta on tartuttava vesoihin kiinni. Sitten
+se ei enaa ole niin jyrkka. Me lennamme suin pain suon reunaan ja
+nakkaamme tuohisemme eteemme maahan huutaen kaikki yhteen aaneen:
+"Kipperin kapperin marjoja tayteen! Sinun tuohisesi kumolleen, minun
+kohdalleen!"
+
+Silloin kuuluu mahdoton parahdus, ensin yksi, sitten toinen, muuttuen
+pitkaksi parkunaksi ja kirkunaksi, ja lammen paassa suolla seisoo
+kurkilauma, kaulat kurkallaan, nokat aukeillen ja siivet iskien. Samassa
+ne nousevat lentoon ja kiertavat lammen ja tulevat meidan kohdallemme
+melkein puiden tasalla lentaen, jalat roikkuen pitkina ja siivet
+havisten, ja kaannellen paitaan ja koukutellen kaulojaan. Muut lapset
+huutavat niille vastaan: kurkluu! kurkluu! matkien niiden aanta ja
+rynnaten heti lakkamattaaseen, mutta mina seison kuin tyrmistyneena enka
+paase liikahtamaan paikaltani. Kurjet vaakkuvat suota pitkin, kiertavat
+sita kohoten vahan korkeammalle, yha kirkuen ja kadoten viimein usvaan.
+Viela kauan sen jalkeen, kun ne ovat menneet, kuuluu niiden huuto, ensin
+loittonemistaan loitoten, sitten taas niinkuin yhdesta kohti. Se kuuluu
+pitkin paivaa silloin talloin. Ne ovat yha kuin meille vihoissaan,
+niinkuin toruisivat.  Mina tiedan, etta siella on viela toinen suo, niin
+laaja, ettei rantaa nay ja sen keskessa on lampi, jolle ei paase muuten
+kuin suksella, ja jossa on hirmuisen isoja haukia ja mustia ahvenia ja
+sen rannalla kauheasti lakkoja, etta niita saisi mattaista lapiolla
+lykaten. Koetan onkia, mutta saan vain muutamia pikku ahvenia. Enka
+viitsi poimia lakkojakaan. Kuljeskelen metsassa ja koetan paasta
+semmoiseen paikkaan, josta nakyisi kurkien suo. Se nakyy koivun haarasta,
+johon kiipean, ja sen takaa nakyy vaara, josta nousee kasken savu, mutta
+kurkia ei nay. Nyhdan nauriita halmeesta ja teen risukokon suon reunaan,
+jonka tuhassa paistan nauriit. Kaikkien nenat ja posket nokeutuvat niita
+syodessa ja ne nokeavat niita viela tahallaankin. Niilla on kauhean
+hauska ja kun kurjet kerran taas siella kirkaisevat, niin ne matkivat
+niita, mutta mina en voi. Tahtoisin vain paasta niita sinne nakemaan, ja
+viela mina kerran paasenkin. Tama suo on kauhean pieni ja mitaton,
+tuommoisten pikkulasten suo.
+
+Kun tullaan illalla kotiin, ovat aiti ja tati maantiella vastassa.--"Aiti
+ja tati, me on saatu hirvean paljon marjoja! Kaikki kontit tayteen!"--
+"Aiti ja tati, me paistettiin nauriita ja syotiin!"--"Sen olette
+nakoisiakin."--"Aiti ja tati, mepa nahtiin kurkiakin!"--Ne sanovat sen
+niin, kuin niiden nakeminen ei olisi ollut sen kummempaa kuin marjain
+poiminta ja naurispaistikkaiden paistanta. Minulle se oli semmoista,
+josta en olisi osannut kenellekaan puhua.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Maailmanrantani oli siirtynyt loitomma. Minussa oli herannyt halu paasta
+nakemaan sen taa, minun sydanalastani kuin vetaa sinne, suurille soille
+ja tuntemattomiin metsiin. Alkaa tehda mieleni sinne yksin.
+
+Minua ei mikaan elamassani ole kiehtonut niinkuin ne takalistot ja
+eramaat ja metsat ja metsajarvet ja kosket. En tiennyt viela silloin,
+mita ne tulisivat minulle olemaan ja mita kaikkea siella oli minulle
+katkettyna. Siella oli salaperaiset saynevirrat ja loiskivat
+lohisuvannot. Siella oli minulle aina uudelleen loydetty autuuteni asunto
+ja kaikkien kaipuitteni hoiva. Siella vaeltelin ja soutelin yksin, siella
+sinunkin kanssasi, silloinkin kanssasi, kun et viela ollut mukana. Siella
+oli lempiviikkomme lehtimaja. Kun sielta kosket laskettua ja vedet
+lehtipurjeessa viileteltya veneeni kokka karahti kotirantaan, seisoit
+sina rannassa, ihastellen kalojani ja riistaani.... Siella oli laulujen
+ja kanteleen maa. Siella uusiintui minulle ruumis ja sielu.
+
+
+
+
+Minunhan on taytynyt pitaa perunkirjoitus sinun jalkeesi, sinun, muka
+vainajan, niinkuin jonkun jalkeen, joka muka olisi kuollut. Taytyy kaivaa
+esiin kaikki kellarista ullakolle asti ja merkita joka esine kirjaan ja
+panna niille raha-arvo. Sinunkin kultasi, hopeasi, sormukset, vaatteet.
+Tein sen kevealla sydamella, silla ethan ole kuollut. Tein sen melkein
+hauskuudekseni--kun ajattelin niita arvoja, mitka niilla on maailmalle
+ja mitka minulle. Mita vaivaisveroa tulisinkaan maksamaan, jos panisin
+niihin niiden todellisen arvon, niiden ainoan, sen, mika niilla on
+minulle. Ja tamahan on tavallaan perunkirjoittamista tamakin, mita
+kirjoitan, kalleimman omaisuuteni arvioimista, ainoan, mita minulla
+oikeastaan enaa on: muistojeni.
+
+Muistatko--muistatko sen vanhan kirjan, Genovevan, joka oli kulunut minun
+kasissani ja joka myoskin kului meidan lastemme kasissa. Sina loysit sen
+kerran ullakolta vanhasta kirjavasusta ja luit sen yhteen menoon siina
+polvillasi niilla sijoillasi ja osasit sen melkein ulkoa kertoessasi
+pojille uudestaan ja aina uudestaan, silla he eivat uupuneet sita
+kuuntelemasta, ja olivat siita yhta ihastuneita ja jarkytettyja kuin mina
+ja siskoni lapsuudessamme. Loysin nyt taas sen siita samasta vasusta ja
+minulle loiskahti vastaani laine voimakkaimpia lapsuuteni muistoja.
+
+
+
+
+Olemme kaikki lapset yksin kotona talvisena sunnuntai-iltana. Vanhemmat
+ovat jossain vieraisilla. On kova pyry ulkona, lumi raiskyy ikkunoihin ja
+koivut kohisevat talon ymparilla, jaisten oksien raapiessa salin seinia.
+Meille on niinkuin usein ennenkin haettu kotimieheksi Laukkasen Anni,
+Satu-Anni, koulumestarin kivuloinen ja kalpea tytto, joka ei milloinkaan
+leiki eika hymyile. Han istuu kynttilan aaressa lukien milloin mitakin
+mukanaan tuomaansa tai meilta loytamaansa kirjaa. Han odottaa, etta
+olemme leikkineet loppuun ja telmineet itsemme uuvuksiin ja pyydamme
+hanta kertomaan 'juttuja'. Kokoonnumme hanen ymparilleen puolipimeaan
+saliin, jonka poydalla tuikkii yksi ainoa raiskyva talikynttila. Me
+suuremmat istumme tuoleilla, kyynarpaat poytaan nojaten ja leuat kasien
+varassa, pikkusisar pyrkii Annin syliin ja kietoo kasivartensa hanen
+kaulaansa, ettei hanta pelottaisi. Jo ennenkuin Anni alkaakaan, meidat
+valtaa varistys, meita pelottaa vahan, mutta on suloista samalla, silla
+me tiedamme, etta kaikki, mita Anni kertoo, paattyy niin, etta aina
+lopulta on hyva olla,
+
+"Kerro juttuja, kerro juttuja!"
+
+"Mistas mina nyt sitten kertoisin? No mina kerron vaikka tasta
+Kenoveevasta", sanoo han ja sulkee kirjan, jota oli lukenut.
+
+"Kerro, kerro!"
+
+Me tiesimme sen, me osasimme sen ulkoa, mutta me tahdoimme kuulla sen
+viela kerran.
+
+"No, mina sitten kerron Kenoveevasta ja hanen pojastaan Mertsista ja
+miehestaan jalosta Sikrista ja pahasta Kolosta."
+
+"Ja kesysta hirvesta!"
+
+"Kenoveeva oli yhden Rapantin herttuan ja hanen puolisonsa ainoa tytar",
+alkaa Anni. "Jo lapsena oli tytolla hyvin tarkka ymmarrys ja jalo ja
+lempea sydan. Kun herttuatar istui rukkinsa aaressa ja kehrasi, istuutui
+myos viisivuotinen Kenoveeva kauniille jakkarallensa ja otti kiinni
+langan paasta ja taisi pian pienilla sormillaan kehrata kaikkein
+hienointa rihmaa. Kehratessaan han osasi asettaa aidilleen kaikenlaisia
+painavia kysymyksia, ja kun hanelta kysyttiin, han vastasi erinomaisen
+selvasti ja sievasti, niin etta kaikki sanoivat ihmetellen: tuosta
+lapsesta tulee varmaan jotain erinomaista. Han jakeli koyhille lapsille
+vaatteita, joita itse oli valmistanut, ja antoi aidilleen sen rahan,
+jonka oli saanut isaltaan omiin tarpeihinsa ja omiksi vaatteiksensa.
+Aamulla varhain ja illalla myohaan han kantoi sairaille virvoituksia. Ja
+kun han kasvoi taysikasvuiseksi, oli han yhta viaton ja herttainen kuin
+kaunis ja hanta mainittiin kaikkien hyvien avujen esikuvana."
+
+"Entas sitten?"
+
+"Sitten se oli niin, etta Sikri, joka oli urhoollinen ritari, pelasti
+sodassa herttuan hengen. Palkaksi siita han pyysi Kenoveevaa
+puolisoksensa ja vanhemmat antoivat ilomielin hanelle tyttarensa
+vaimoksi. Kun se aamu valkeni, jolloin Kenoveevan taytyi aviomiehensa
+kanssa matkustaa pois, itki han katkerasti ja hanen aitinsa sulki hanet
+vapisevalle sydamellensa ja sai itkultaan tuskin sanotuksi: 'Jaa hyvasti,
+Kenoveeva, Jumala johdattakoon sinua. Ela koskaan tee mitaan, mita sinun
+Jumalan ja vanhempiesi edessa taytyisi haveta.'--Ja piispa Hiltovi, joka
+oli pariskunnan vihkinyt, siunasi heita ja sanoi Kenoveevalle: 'Elkaa
+itkeko, nuori jalo rouva, Jumala on teille suuren onnen valmistanut--
+vaikka kokonaan toisenlaisen kuin yksikaan meista tassa lasna olevista
+luulee. Se paiva tulee, jolloin kaikki tanne kokoontuneet Jumalaa siita
+ilokyynelin kiittavat. Herra olkoon kanssanne!' Nama hurskaan miehen
+sanat tayttivat kaikkien lasnaolevien mielen kummallisella aavistuksella.
+Sitten auttoi kreivi ihanan, katkerasti itkevan puolisonsa komean ratsun
+selkaan ja kumpikin ratsasti pois."
+
+"Entas sitten?--Mitenkas sitten kavi?"
+
+"Sikri ja Kenoveeva elivat onnellisesti ja rauhallisesti Sikrin linnassa
+muutaman viikon. Eraana iltana myohaan istuivat molemmat illallisen
+jalkeen arkihuoneessa; Kenoveeva kehrasi ja lauloi, Sikri soitti
+kanteletta ja saesti Kenoveevan laulua. Silloin kuului sotatorven
+soitto.--'Mita kuuluu?' kysyi kreivi sotapaallikolta.--'Sotaa kuuluu,
+saraseenit ovat hyokanneet maahan, he uhkaavat havittaa kaikki tulella ja
+miekalla. Kuningas kaskee jo tana iltana lahtea sotaan.' Paivan vaietessa
+olivatkin jo kaikki Sikrin ritarit koolla linnan suuressa salissa.
+Kenoveeva astui esiin ja ojensi puolisollensa miekan ja keihaan ja
+sanoi:--'Kanna naita aseita Jumalan ja isanmaan puolesta heikkojen ja
+turvattomien suojaksi ja hirmuksi pahantekijoille!' Nain puhuttuaan
+vaipui Kenoveeva kalpeana kuin kadessaan oleva silkkinen nenaliinansa
+miehensa syliin. Surullinen aavistus tulevista karsimyksista taytti hanen
+sydamensa.--'Voi Sikri, jos et sina enaa palajakaan!' valitti han.--'Ole
+turvassa, ilman Jumalan tahtomatta ei kukaan voi minua vahingoittaa.
+Lahinna Jumalan haltuun uskon sinut ja kaikki, mita minulla on, taman
+uskollisen palvelijani Kolon haltuun. Ja nyt, rakas vaimoni, jaa
+hyvasti.' Kreivi Sikri nousi komean ratsunsa selkaan ja ratsasti,
+salatakseen kyyneleitaan, kiiruusti pois. Kenoveeva kiiruhti torniin ja
+katseli sielta rakkaan puolisonsa jalkeen, sitten han sulkeutui
+huoneeseensa eika koko paivana maistanut eineen muruakaan."
+
+"Kerro jo kesysta hirvesta!"
+
+"Kreivin hoviherra, se Kolo, oli hyvin paha ja ilkea mies. Kun ei
+Kenoveeva antanut hanen tehda, niinkuin se tahtoi, vaan uhkasi ajaa hanet
+sentahden kokonaan pois, niin Kolo lahetti Sikrille sotaan semmoisen
+panettelukirjeen Kenoveevan paalle, etta Sikri luuli pahaa rouvastaan ja
+kaski ensin heittaa hanet vankeuteen ja sitten vieda mestattavaksi. Mutta
+ennenkuin Kenoveeva vietiin, kirjoitti han puolisolleen kirjeen, jossa
+vakuutti viattomuuttaan ja pyysi, ettei han Koloa, tuota soaistua
+raukkaa, surmaisi vihassaan.--'Anna hanelle anteeksi, niinkuin mina
+hanelle anteeksi annan, silla mina en tahdo pienintakaan kostonpyyntoa
+ottaa mukaani iankaikkisuuteen eika minun kauttani ole yhtakaan
+veripisaraa vuodatettava.'"
+
+"Eihan sita mestattu, eihan?"
+
+"Ei, silla Jumala hellytti pyovelien sydamet. Kun he tulivat noutamaan
+hanta ja hanen poikaansa, joka hanelle oli syntynyt vankilassa--"
+
+"Sen nimi on Mertsi ..."
+
+"... niin Kenoveeva laskeutui polvilleen ja rukoili.--'Nouse ylos,
+Kenoveeva', sanoi jaykasti ja rumalla aanella toinen miehista, jonka nimi
+oli Heintsi ja jolla oli tulisoihtu kadessaan. 'Ota lapsesi ja seuraa
+meita!' Kenoveeva vastasi: 'Jumala, ole minulle armollinen, mina olen
+sinun kadessasi', nousi ylos ja seurasi heita. Toisella miehella oli
+suuri miekka kadessa. He veivat Kenoveevan suureen synkkaan metsaan.
+Taivaalla loisti lukemattomat tahdet, kuu oli laskeutumaisillaan, tuuli
+puhalteli kylmasti ja he tulivat lakealle paikalle, jota ikivanhat puut
+ymparoivat. 'Tassa', sanoi Kuntsi, se miekkamies, 'seisahdu, Kenoveeva,
+ja rupea polvillesi.' Kenoveeva laskeutui polvillensa. 'Nyt anna minulle
+lapsesi, ja sina, Heintsi', sanoi han sille toiselle miehelle, 'sido
+hanen silmansa.' Vaan Kenoveeva puristi lasta rintaansa vastaan ja
+katsahtaen ylos taivaaseen han huusi: 'Oi, Jumala, anna minun kuolla,
+ainoastaan pelasta lapseni!'--'Ela turhia viivyttele', sanoi julma mies.
+'Minka kerran taytyy tapahtua, se tapahtuu. Anna tanne.' Vaan Kenoveeva
+valitti ja rukoili yha: 'Oi, katsokaa tuonne ylos taivaaseen. Naettehan
+kuun, katsokaa, se peitakse pilven taa ikaankuin ei voisi nahda sita
+tekoa, jonka aiotte tehda. Kuulkaa, kuinka tuuli nousee, etteko kuule,
+miten kauheasti puut heiluvat ja miten kovasti kaikki lehdet varisevat.
+Koko luonto kauhistuu viattoman murhaa. Voitteko Jumalan silmien edessa
+tehda semmoista kauheata tekoa? Muistakaa, etta on Jumala, jonka
+tuomioistuimen edessa teidan kerran taytyy tili tehda!'--Heintsi, joka
+oli ollut aaneti, pyyhkaisi veden silmistaan ja sanoi: 'Annetaan hanen
+elaa. Jos sina tahdot verta vuodattaa, niin pista miekkasi Kolon rintaan,
+mutta tama ei ole elaessaan tehnyt muuta kuin hyvaa. Ajattelehan toki,
+kuinka paljon hyvaa han sinullekin taudissasi osoitti.'--'Hanen taytyy
+kuolla', sanoi Kuntsi. 'Jos me annamme hanen elaa, taytyy meidan itsemme
+kuolla eika se auta hanta kuitenkaan.'--'Voimmehan tehda nain: annamme
+hanen tehda valan, etta han jaa ainiaaksi metsaan.' Ja kun toveri hanta
+oikein houkutteli ja hanen sydantaan hellytteli, niin sanoi Kuntsi:
+'Olkoon niin.' Ja han vannotti Kenoveevalle valan, ettei tama ikina
+lahtisi pois eramaasta. Ja sitten kulettivat he Kenoveevan ja hanen
+lapsensa viela kauemmaksi eramaahan vuorten ja laaksojen yli kaikkein
+kauheimpaan seutuun, jossa ei ihmisen jalka viela ollut kaynyt. Siella
+Kenoveeva vaipui vasyneena ja voimatonna tammipuun alle ja miehet
+jattivat hanet siihen ja menivat tiehensa."
+
+Oli ollut ihan hiljaista, sen kun Anni vain kertoi, koko ajan kynttilaan
+katsoen, tasaisella aanella, ja koivun oksat raapivat seinaa ja uunin
+pelti valista vongahteli.
+
+"Milloinka tulee se kesy hirvi?"
+
+"Kohta se tulee."
+
+"Kerro pian!"
+
+"Kenoveeva jai tunnottomana makaamaan tammen alle. Viimein havahti han ja
+kasitti olevansa yksin eramaassa. Kuu oli aikoja sitten laskenut ja
+pimeys peitti maan. Tuuli vinkui ja humisi metsassa. Etaalla ulvoi susi.
+Han jai lapsi sylissa istumaan puun alle ja odotti paivan nousua. Koko
+seutu oli viljelematon, karu ja kauhea katsella. Ei missaan muuta kuin
+kallioita, orjantappuroita ja sammalia. Kenoveeva varisi vilusta ja
+lapsiparka rupesi surkeasti itkemaan. Han lahti lapsi sylissa kulkemaan
+lumessa ja sateessa yha kauemmas korpeen, tietamatta minne. Viela kerran
+kapusi han kallion yli ja naki nyt hirvittavien vuorten valissa laakson,
+jossa kasvoi puita ja pensaita. Han kapusi alas ja huomasi taampana
+tammipuun oksien alla aukon. Tama johdatti luolaan ja Kenoveeva astui
+luolaan. Siella han oli lapsineen suojassa sateelta ja tuulelta, mutta
+hanen oli kauheasti nalka ja lapsi alkoi itkea. Silloin Kenoveeva laskihe
+polvilleen, pani lapsensa viereensa, katsahti ylos taivaaseen, pani
+katensa ristiin ja rukoili: 'Oi, sina rakas taivaallinen Isa, ravitsethan
+sina kaarneetkin--'"
+
+"Mita ne on kaarneet?"
+
+"Ne on raamatunkielessa samat kuin jokapaivaisessa kielessa korpit ...
+'ravitsethan kaarneetkin, jotka tuolla lentelevat, sina voit myoskin
+minut lapsineni elattaa tassa eramaassa, jos tahdot.' Ja katso, silloin
+pilvet akkia hajosivat ja aurinko paistoi lampimasti luolaan. Jotakin
+ritisi pensaassa ja samassa seisoi hirvilehma luolan edessa."
+
+"Aih!" paasi meilta kuin yhdesta suusta odotuksen ja jannityksen jalkeen.
+
+"Kenoveeva pelastyi ensin, vaan tuli sitten rohkeammaksi ja silitteli
+sita. Hirvilehma nuoli hanen kattaan ja laskeutui maahan hanen eteensa.
+Susi oli repinyt sen vasikan ja sen utaret juoksivat. Kenoveeva otti
+poikansa ja antoi sen imea hirven utaretta ja lehma oli siita vain
+hyvillaan, kun liika maitonsa sita rasitti. Itselleenkin Kenoveeva lypsi
+hirven maitoa, asetti sitten lapsensa sammalvuoteelle ja laskeutui hanen
+viereensa ja nukkui.
+
+"Ja uskollinen elain, joka sen jalkeen ei enaa
+luopunut hanesta, lepasi jaloissa ja lammitti niita."
+
+"Siihenko se loppui?" haukotteli pikku sisar.
+
+"Ei se viela loppunut, mutta eikohan pitaisi jo menna nukkumaan?"
+
+"Ei viela, ei, kerro, niinkuin se sitten kavi."
+
+"Sitten kavi niin, etta ne elivat siella monta vuotta ja joivat sen
+hirven maitoa ja soivat mita loysivat juuria ja marjoja ja pahkinoita ja
+omenoita ja muita hedelmia, ja Mertsi kasvoi isoksi pojaksi. Mutta
+sitten, kun niille alkoi tulla vaatteista puute, niin yhtena paivana
+akkasi Kenoveeva nuoren metsakauriin, jonka kettu oli tappanut ja aikoi
+juuri syoda sen suuhunsa. Han hatyytti ketun pois ja nylki kauriin ja
+teki sen nahkasta Mertsille pienen hihattoman turkin. Ja eraana toisena
+paivana, kun Kenoveeva oli etsimassa hedelmapuita korkean vuoren
+rinteella, tuli hirvittava susi vuorta ylospain kantaen lammasta
+kidassaan. Se seisahtui ja katsoi vihaisin, kiiluvin silmin Kenoveevaa.
+Kenoveeva saikahti niin, etta alkoi vapista, vaan pian hoksasi han, mita
+oli tehtava, kaappasi seipaan ja karkasi suden paalle ja antoi sille
+semmoisen kumauksen paahan, etta susi jatti lampaan ja heitti
+pyorryksissaan kipperon kapperoisiaan hyvan matkaa kuperkeikkaa vuorelta
+alas ja pakeni ulvoen. Sen lampaan nahkasta laittoi han itselleen
+lampiman turkin.
+
+"Mutta kreivi Sikri oli jo aikoja sitten palannut sodasta ja saatuaan
+tietaa, etta hanen puolisonsa oli syyttomasti mestattu, rupesi han sita
+suremaan niin, etta oli tulla mielipuoleksi. Eika hanta tahdottu saada
+millaan tavalla viihtymaan eika minnekaan lahtemaan, han vain istui
+puolisonsa huoneessa ja murehti hanta. Mutta eraana paivana han kuitenkin
+lahti metsastamaan. Han tapasi hirven jalet ja lahti niita seuraamaan. Ne
+veivat luolaan. Han katsoi sisaan ja naki ihmeekseen ihmisen haamun
+makaavan luolan peralla.--'Jos olet ihminen, niin astu paivan
+valkeuteen!--Kuka olet ja mita taalla teet?' kysyi han sitten, nahtyaan
+naisihmisen tulevan ulos, jolla oli yllaan lampaan nahka ja hanen
+olkapaitansa peittivat pitkat hiukset.--'Sikri', vastasi nainen heikolla
+aanella, silla han oli sairastunut ja vasta juuri taudistaan sen verran
+toipunut, etta parahiksi pysyi pystyssa.--'Sikri, mina olen puolisosi
+Kenoveeva, jonka tuomitsit kuolemaan. Mutta Jumala tietaa, etta mina olen
+viaton.'--'Oi!' huusi han. 'Sina puolisoni eronnut henki, tuletko
+syyttamaan minua surmastasi?'--'Sikri', sanoi Kenoveeva itkien, 'rakas
+puolisoni, en ole mina mikaan henki, olen totisesti sinun Kenoveevasi,
+vaimosi.' Mutta Sikri vain tuijotti haneen, niinkuin olisi nahnyt aaveen.
+Viimein, kun vaimonsa yha puhutteli hanta ja tarttui hanen kateensa, han
+tointui kuin raskaasta unesta.--'Niin, totisesti, sina olet Kenoveeva!'
+huusi han ja lankesi polvilleen vaimonsa eteen. Silloin tuli Mertsikin
+metsasta.
+
+"Han oli puettuna metsakauriin nahkaansa ja tarpoi paljain jaloin paksussa
+lumessa. Kun han naki kreivin kauniissa ritarivaatteissa ja iso
+hoyhentoyhto hatussa, saikahti han ja seisahtui. Nahdessaan kyyneleet,
+jotka runsaina valuivat pitkin hanen aitinsa poskia, han huusi: 'Kuka
+tama on? Tahtooko han sinut tappaa? Ela itke, aiti! En salli sinulle
+mitaan pahaa tapahtua.'--'Han on isasi', sanoi Kenoveeva.--'Poikani!'
+huusi Sikri, 'rakas poikani, tule syliini.' Han suuteli poikaa, otti
+hanet syliinsa, syleili toisella kadellaan Kenoveevaa ja katsahtaen
+kyynelet silmissa taivaaseen sanoi:--'Jumalani, tama on sanomattoman
+suuri onni, lohdutus ja autuus murheelliselle sydamelleni, etta saan
+yhtaikaa nahda tassa lapseni ja rakkaan vaimoni, joka on minulle kuin
+kuolleista heratetty.' Sitten kreivi puhalsi torveen ja hanen ritarinsa
+ja palvelijansa kiiruhtivat joka taholta paikalle. Han lahti ratsastamaan
+linnaan ja tuomaan Kenoveevalle vaatteita ja jarjestamaan siella kaikki
+hanen vastaanottamistaan varten. Linnasta tuotiin vaunut, joihin he
+istuivat kaikki kolme. Heita vastaan tuli suuri joukko ihmisia. Mita
+lahemma linnaansa Kenoveeva tuli, sita suurempi ihmispaljous seisoi
+kahden puolen tieta. Kaikki tervehtivat heita ilohuudoilla. Kun he
+tulivat maelle, josta linna nakyi, alkoivat siella kaikki kellot soida.
+Kansa naki Kenoveevan pelastuksessa Jumalan erinomaisen suojelun ja
+vietti hanen tuloaan pyhana juhlana."
+
+"Entas hirvi? Jaiko se metsaan?"
+
+"Eihan se jaanyt. Hirvi kulki koko matkan vaunujen rinnalla. Ja Sikri
+teetti sille sitten oman navetan. Siella se sai asua oisin, mutta
+paivisin se sai vapaasti kayskennella linnan pihalla, tulipa usein
+pyrkimaan portaita myoten linnaankin, pyrkipa aina Kenoveevan huoneeseen
+asti eika lahtenyt pois, ennenkuin se vahaksi aikaa paastettiin sisaan.
+Se oli hyvin kesy, soi kadesta. Metsastyskoiratkaan pihalla eivat sita
+hatyyttaneet eika kukaan tehnyt sille mitaan pahaa. Lapsilla oli suuri
+ilo tasta kauniista elaimesta, ne antoivat sille leipaa ja silittivat
+sita. Aidit sanoivat: 'Hyva Isa, jos tata elainta ei olisi ollut, olisi
+rakkaan kreivinnan ja nuoren kreivimme taytynyt kuolla eramaassa.'--
+'Senpatahden ei pida yhtaan elainta kiusata', sanoi sen hoitaja. 'Jos ei
+meilla olisi harkaa auran eteen valjastaaksemme eika lehmaa, joka antaisi
+meille maitoa, kavisi meille yhta kolkosti kuin kreivittarellemme olisi
+kaynyt eramaassa ilman tata hirvea'."
+
+"Siihenko se loppui?"
+
+"Olihan sita siinakin taas kerrakseen."
+
+Anni oli totinen, tuijotti kynttilaan, niisti sen napillaan ja sanoi
+opettavasti, niinkuin tapansa oli, etta siita tasta tosikertomuksesta
+selviaa, miten kauheata on, etta saattaa olla maailmassa niinkin pahoja
+ihmisia, etta syyttomat saatetaan silla tavalla karsimaan. Mutta totuus
+ja oikeus voittaa ja paha saa palkkansa ja pelastuneille tulee viela
+parempi olo kuin on ollut ennen.
+
+Aisakello helahti ulkona ja aiti tuli sisaan, pudistellen lumia
+vaatteistaan.
+
+"Hyvat lapset, vielako te valvotte, menkaa toki hetipaikalla nukkumaan!
+Sinun poskesihan palavat, niin etta kateen polttaa."
+
+Ne polttivat omaankin kateeni.
+
+"Mita te olette taalla tehneet?"
+
+"Me on kerrottu satuja."
+
+Minulle se ei ollut satua, vaan totta. Kesy hirvilehma, semmoinen kesy
+hirvilehma!--oli totta. Olisin minakin tullut toimeen sen maidolla kuinka
+kauan tahansa. Minapa olisin viela onkinut kalojakin suuren Kurkisuon
+lammista ja virittanyt ansoja janiksille ja linnuille ja etsinyt kurkien
+munia. Silla metsa, johon Kenoveeva oli viety surmattavaksi, oli ihan
+meidan aidan takana ja eramaa, jossa han oli elanyt, oli siella suuren
+Kurkisuon takana, ja luola, jossa he olivat asuneet, oli siina vuoressa,
+joka nakyi sielta soiden takaa. Silloin kun ne olivat siella, oli siella
+omenapuita ja saattaapa olla viela nytkin, koska metsassa kasvaa makeita
+herukoitakin, jotka ovat makeampia kuin aidin mustat viinimarjat.
+
+Lapset kannettiin torkkuen vuoteeseen ja nukkuivat, ennenkuin heidat
+ehdittiin riisuakaan.
+
+Mina valvoin vuoteessani viela kauan, miettien, olinko nahnyt semmoista
+ihmista, joka olisi ollut niinkuin Kenoveeva ensin vanhempainsa kotona ja
+sitten Sikrin linnassa ja sitten eramaassa ja jolle olisi voinut tapahtua
+niinkuin hanelle. En loytanyt hanta tuttavistamme, mutta minun oli
+kuitenkin hyva olla, etta semmoinen ihminen on ollut, niin kaunis ja
+viisas ja hyva ja jalomielinen, etta rukoili vainoojiensa puolesta ja
+antoi surmaajilleen edeltapain anteeksi niinkuin Kenoveeva Kololle. Mina
+lupasin itselleni, etten enaa koskaan lehmia niittyyn ajaessani lyo niita
+kepilla selkaan enka pistele sikoja pahnaan.
+
+Mina luulen, etta minulle siita alkoi rakentua kuva ihmisesta, jossa en
+tahtoisi olevan mitaan pahaa, mita minussa ja muissa. Kai olin jo silloin
+nahnyt semmoistakin, mika oli, niinkuin olin paatellyt, ettei pitaisi
+olla. Oli ihmeen hyva ollakseni sadun pyhimysta ajatellessani. Eiko liene
+han minulle ollut yksi edeltajistasi, sina rakas siella ylhaalla, missapa
+lienetkin, sina, joka rukoilit armoa niille, jotka surmasivat poikasi
+silmiesi edessa.
+
+
+
+
+Lienee ollut niihin aikoihin, koska sen nyt samalla muistan--kun
+Konttiseta ensi kerran tuli taloon, tuli jalkaisin ja meni jalkaisin,
+avopain ja paljain jaloin. Ei tiedetty, mista han tuli ja minne meni,
+eika kuka han oikein oli, lempeasilmainen, hymyileva hissuttelija,
+yrttien kerailija, voiteiden keittaja ja elukoiden parantelija. Taisi
+olla hyvinkin koyha, koska sai aidilta lahtiessaan evasta konttiinsa ja
+isalta tupakkaa, ja kiitteli siita liikutettuna moneen kertaan,
+ylistellen ystavallisia ihmisia ja anteliasta taloa.
+
+Olimme hyvat ystavat, silla han vuoleksi minulle kaarnaveneita ja kavi
+kanssani ongella, mina onkien, han enimmakseen jutellen. Minulla oli
+hanta aina ikava, kun han lahti, niinkuin Taaton tatia ja Laukkasen
+Annia,--joka kuoli sina samana talvena, jona kertoi Kenoveevasta.
+
+Kerran istui han konttiaan kiinni sitoen aitan rappusilla, koyttaen
+kenkiaan kontin paalle, ja tarttui keppiinsa, joka oli paksu leppainen
+roskulakeppi.
+
+"Tassa talossa on hyva haltija," sanoi han, "ja se tulee tassa ehka aina
+pysymaan," sanoi han, nousten ja katsahtaen ymparilleen.
+
+"Mika se on hyva haltija?" mina kysyin.
+
+"Se on se, joka toimittaa talossa kaiken, mika siina on kaunista ja
+hyvaa."
+
+"Mika taalla on kaunista ja hyvaa?"
+
+"Vaikkapa sekin, kun kaikki ovat iloisia ja onnellisia ja ystavallisia,
+kun kaikki saavat olla terveita ja pysyvat hyvalla tuulella, kun lapset
+ovat kiltteja, kun niiden posket punottavat niinkuin sinun ja silmat
+loistaa, ja kun on kaunis nakoala tuonne jarvelle ja noin taytelainen
+ruispelto, ja on hyva hevonen niinkuin teilla ja hyvalypsyisia lehmia ja
+aina, milloin vain tulee, on puhtaat huoneet ja siisti pihamaa ja makea
+saunan loyly matkavaarinkin kylpea, ja hiekkapohjainen uimaranta, ja
+nainpahan teilla kerrankin veneen, joka ei vuoda."
+
+Mina aloin jo kasittaa ja jatkoin:
+
+"Ja kun aiti antaa nisuleivan ja paljon voita sen paalle ja pyhina meilla
+on rusinasoppaa ja lettuja kermahillon kanssa--ja kun minulle tulee hyva
+mieli, kun on ollut paha mieli."
+
+"Jospa niinkin, jospa niinkin, naytpa tietavan."
+
+Olin juossut, reputtanut hanen vierellaan maantielle saakka.
+
+"Tassa talossa on semmoinen hyva haltija, eli toisin sanoen henki. Mina
+sanoisin, etta se on pyha henki, mutta ela sano kenellekaan, etta olen
+sita siksi sanonut. Uskovaiset voisivat pahastua."
+
+"En mina sano."
+
+"Sita ei vain saa pelottaa talosta pois."
+
+"Milla lailla ei?"
+
+"Monellakin lailla, vaikkei aina tieda tarkoin eika arvaa olla
+varuillaan. Mutta sen, etta se on pois lahdossa, huomaa siita, kun kaikki
+alkaa kayda painvastoin."
+
+"Ettako silloin tulee sairaaksi ja pahalle tuulelle eika lehmat
+lypsa...."
+
+"Eika saa pyhana rusinasoppaa eika lettuja", hymyili seta.
+
+"Ja kiukuttelee suotta eika tottele", saestin mina.... "Voi, jos se
+lahtee, jos kuka pelottaa sen pois."
+
+"Se usein jaa, jos on jokukaan, joka ei ..."
+
+"Mina en...."
+
+"Sitten se pysyy."
+
+"Minka nakoinen se on?"
+
+"Ukon naama ja lapsen ruumis ja ripeys ... ja sen henki on esi-isain
+henki."
+
+"Oletko sina nahnyt sen?"
+
+"En muuta kuin unessa, mutta sen jalet nakee usein ... milloin niinkuin
+hiiren jalet hangella, tai niinkuin linnun jalet hiekassa tai oravan
+jalet vitilumella. Vieppas sille valista kaikkein parastasi, jota mielesi
+oikein tekisi ja jota et raatsisi mitenkaan antaa pois, vie nuorta maitoa
+pikku tuokkosessa riiheen tai rusinasoppaa.
+
+"Mina vien!"
+
+"Ja pista kauralyhde talveksi aidanseipaaseen. Se hyvastyy uhrista ja
+jaa."
+
+"Minne te menette?"
+
+"Menen katselemaan, miten haltijoita muissa taloissa hoidetaan, ja
+neuvomaan, jos tarvitaan. Tulen taas tannekin tarkastamaan."
+
+"Tulkaa pian taas!"
+
+"Saatanpahan taas tullakin."
+
+Mina paatin, etta mina olen tassa talossa se, joka en paasta pois hyvaa
+haltijaa. Eika se tasta paassytkaan. Mutta olisi kai se minulta paassyt
+montakin kertaa--ilman sinua.
+
+
+
+
+Alan nahda hyvan haltijan joka paikassa, kaikessa, mika minusta on hyvaa
+ja hauskaa ja mieluista ja kaunista. Se juoksee edellani ongelle rantaan
+ja metsaan marjaan. Se on minulle toveri, mina haastelenkin sen kanssa.
+Palvelen sita ja uhrailen sille. En pyyda enaa Jumalalta, enka
+Jeesukseltakaan. Niista minulle yha paljon puhutaan, mutta ne ovat niin
+kaukana. Minulle on puhuttu myoskin enkeleista, mutta nekin ovat minusta
+kaukana. En paase niita lahelle, ne leijailevat siella ylhaalla ja
+laulavat jossain ylistysta karitsan kunniaksi. Ja joulutonttukin
+oikeastaan pelotti, niin kauan kuin siihen uskoin. Olihan kylla hauska,
+etta se tuli, mutta ehka viela hauskempi, etta se meni ja paastiin
+jakamaan sen lahjoja.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Maailmani on laajentunut ulospain ja syventynyt sisaanpain.
+Mielikuvitukseni antaa minulle joka paiva jotain, milloin ylhaalta ja
+ulkoa ja kaukaa, milloin lahelta ja sisasta. Mina teroitan silmani
+kuumiksi lahteeseen ja kaivoon ja muurahaispesaan ja se on kaikki yhta
+ihmeellista. On ilo nain pyrkia pois, mutta samalla on, niinkuin leijan
+lienee turvallista tuntea, etta sen nuora on kiinni kotikartanon
+tikapuussa. Se ei paassyt minulta koskaan irti, ei ollut elamassani niin
+ankaraa myrskya. Mutta kai se kuitenkin olisi katkennut, jollet sina
+silloin olisi siihen tarttunut ja vetanyt minua varovasti tanne alas.
+Teit sen tietamattasi silloin ja ehka monta kertaa ennenkin. Kiinnitat
+minut yha edelleenkin tanne. Enka nyt ymmarra suurempaa onnea kuin saada
+ja voida pysya ja elaa siina ymparistossa, missa olen syntynyt ja
+haaveillut ja nahnyt nakyja, joita hyva haltija on minulle taalla aina
+nayttanyt, nayttanyt keskipaivallakin.
+
+Vahan mina olen maailmaa muualla nahnytkaan. Pienin paaskynenkin,
+vahaisin vastarakkikin on nahnyt sita enemman. Nehan ovat nahneet sita
+paljonkin, outoja maita ja meria. Mutta tannepas ne nekin tulevat,
+sukupolvi toisensa perasta. Ne saavat taalta rahjaisen raystaan alta,
+kivirauniosta, jotain, joka tuo heidat tanne uudelleen ja aina uudelleen.
+Ei se ole aina emo, joka heidat tuo, se on paikka, joka vetaa. Ei ole
+minulla, niinkuin heilla--sukuni loppuu minuun. Mutta ehka on muita,
+jotka tulevat. Tyhja pesamme ei ehka sittenkaan jaa tyhjaksi. Tulipa kuka
+tuli, ne saavat naista nekin tietaa, kuinka taalla on oltu ja eletty ja
+iloittu ja voidaan elaa ja pitaisi elaa ja iloita. Myoskin sita varten
+mina tata kirjoitan enka vain omiksi iloikseni. En ehka olisi
+kirjoittanut mitaan, jos kaikki aina olisi kaynyt hyvin eika tata
+viimeista tullut. Olemme ehka juuri taten saavuttaneet elamamme
+tarkoituksen, sina ja mina.
+
+Olisihan viela paljonkin naita kukkia kevaiselta niitylta. Mutta eihan
+niita kuormittain eika sylen taydelta. Muistojenkin kukat ovat pantavat
+valikoiden kimppuun ja sitaistavat silkilla. Jos ne kaikki poimisin,
+olisi niita aina yhta paljon jalella. Kasvaisi muistellessa aina uusi
+poimitun sijalle niinkuin sadun lumotussa puutarhassa. Niita keraten en
+paasisi sinua sen lahemma. Haluan sinne, missa sina olet kaikin mukana.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Minulla ei koskaan ole ollut muuta ystavaa kuin eramaa ja sina. Ennenkuin
+elin sinun lumoissasi, elin eramaan lumoissa. Rakastin ensin sita ja
+sitten sinua ja sitten kumpaakin yhdessa ja vuoroon. Eika kumpikaan
+kadehtinut toistaan eika tunkenut toista tieltaan. Te minua tenhositte
+molemmat, rannattomat, pohjattomat, hamyiset ja haipyvat ja samalla
+laheiset ja tutut ja omat, sina ennen kaikkea sieluinesi ja sydaminesi,
+--joihin halusin eksyakin ja joista en omin neuvoin pyrkinyt pois enka
+edes halunnut selvyyteen, siihen, mika minussa oli omaa. Ikavani teihin
+takaisin oli sietamaton, jos minun joskus taytyi elaa teista erossa.
+
+Olin kierrellyt Kurkisuon ja sen takalistot ja tavannut siella kurjet ja
+sen muut ihmeet. Olin mattaalla maaten vaivaiskoivupensaan suojassa
+tahystellyt niita ja katsellut niita silmasta silmaan, kunnes ne tunsivat
+minut ja mina heidat, eivatka peljanneet, vaan koikkivat ja kirkuivat
+ymparillani vahan matkaa minusta. Eivatka ne nekaan, enemman kuin ne
+pikkulinnut ennen, olleet minulle, mita muille, vaan niinkuin henkia ja
+haltijoita ja semmoisia. Olin viritellyt ansoja ja tuonut kannannaiset
+kuormat teiria, pyita ja metsakanoja. Mutta ei minua viehattanyt niin
+paljon saalis kuin hurma saada hiiviskella siella ja kuukkia ja tuntea
+onnen tunnetta nautinnosta olla ja elaa siella yksin ja sulautua siihen
+ja joutua sen lumoihin.... Ja niinhan mina oikeastaan olen kaikkea
+muutakin elanyt ja tehnyt, aatteissa, tunteissa ja tunnelmissa, henkisia
+harrastaessani, muokatessani maata, kyntaessani ja kylvaessani. Ja
+silloin minun taytyi, eramaan rakkauteni ollessa tulisimmillaan, siita
+erota. Mutta jos en olisi siita eronnut, en olisi yhtynyt sinuun....
+
+On kirkas syyspaiva kaupungissa. Istun kylmalla, keltaiseksi maalatulla
+koulun penkilla, edessa ruma, musta taulu ja jankkaava, ikava opettaja.
+Ikkunasta nakyy suuri tyhja kauppatori, mutta sen takana kohoo matalain
+puutalojen yli havumetsaisia makia, seassa keltaisen heleita koivuja.
+Siella, niiden takana, kymmenien peninkulmien paassa, mutta kuitenkin
+siella pain, on koti ja kodin takana Kurkisuo ja sen takaiset kellastuvat
+vaarat. Kaikki ne naen samalla kertaa. Siella ollen mina samalla naen ja
+kuulen kaiken, mita luokalla tapahtuu, seuratessani kuitenkin opetusta.
+Vaan vastaellessanikin mina kuulen kuhertelevat teeret, jotka arkoina
+pakenevat lahestyessa, naen pienen punaisen Anti-koirani vilahtavan
+puiden valissa hanta kippurassa. Kuuluu kohina kuin puu kaatuisi,
+kotkotusta ja kiihkeaa, kimakkaa haukuntaa, metsopoikue on puussa, ahon
+laidassa--ja mina olen taalla. Minulla on ikava ja kaipaus, niin etta
+rintaa raastaa, olen ensi kerran elamassa oikein todella onneton,
+sielussani sairas sydanjuuria myoten. Olen kuin vankina vieraassa
+vihollismaassa. On kuin elamani taalla tulisi menemaan hukkaan, niinkuin
+olisin iati kadotettu. En ole osannut tutustua taalla kehenkaan, ainoa
+oikea ystavani, Anti, istuu siella kotona rappusilla ja odottaa minua, ja
+kun minua ei kuulu, lahtee vihdoin yksin metsiin, vastahakoisesti, vain
+aikansa kuluksi, hyvin tietaen, ettei han sielta yksin mitaan saa.
+
+Minakin menen suotta aikojani metsalle ilman pyssya, joka iltapaiva,
+jokainoa sunnuntai ja lupapaiva, kaupungin ulkopuolelle, jossa
+kayskentelen, ja saanhan edes nahda harakan, kuulla variksen, ja jos
+orava kurahtaa puuhun ja saan katsoa sen pieniin, ruskeihin silmiin ja
+sita haastatella ja sille kirskautella niinkuin se minulle, niin on
+pitkaksi aikaa helpompi ollakseni. Se oleskelee samoilla seuduilla ja
+loydan sen sielta toistekin--kunnes sitten en enaa loyda.
+
+Lumen tultua hiihtelen yksin enka mene toisten poikien kanssa makeen.
+Loydan janiksen jalet, etsin niita myoten sen makuuksen, joka on jaatynyt
+kovaksi, se paasee monta kertaa menemaan, mutta laskee viimein niin
+lahelle, etta naen mustat korvain karet ja ruskeat silmat. En aja sita
+ylos, hiivin ohi, jatan sen siihen ja kayn toistekin katsomassa, kunnes
+sekin sitten kerran on poissa kaikkine jalkineen.
+
+
+
+Hankiaisten aika--on juuri se aika, jolloin mentiin isan kanssa kokemaan
+haukirysia Kurkilammin puron niskaan--enka saa olla siella. Sainhan
+sitten--muistatko, mina ja Lauri, mina isana, Lauri minuna--mutta sita
+muistelen sitten, kun tulen siihen aikaan. Mutta nyt mina ... kaupungin
+lahella on lampi, ja kaupunkilaisten rysia rannan poreessa ... nyt mina
+aamulla varhain ennen kouluun menoa menen sinne ja saan nahda vaajan
+tutisevan ja joskus itsekin nostaa ja tyhjentaa jonkun rysan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Aurinkoiset, kevaiset aamut kun istun ja luen avonaisen ikkunan aaressa,
+kun kiurut laulaa ja kaet kukkuu ymparistossa ja soitto vallitsee koko
+kaupungin, joka ei viela ole herannyt paivalliseen pikku kolinaansa--on
+lauantai ja huomenna on sunnuntai. Ja sunnuntaina mina makaan aholla,
+lampiman kiven kupeessa, edessani lintuverkko, jonka voin vetaista
+nuoralla kiinni ja verkon keskella lintuhakki, jossa on hemppu, joka
+laulaa luokseen toisen hempun, vaikka on hakissa, ja toinen tulee
+rakastettunsa luo, vaikka vankilaan. Mutta kun olen vienyt ne kotiin ja
+ruokkinut niita paivan pari ja ne lakkaavat laulamasta, paastan ne ensin
+toisen ja sitten toisen ulos ikkunasta, kourastani, jossa ne varahtelee,
+ja lentavat peltojen yli toinen toisen jalkeen.
+
+
+
+
+Sitten kohtasin _hanet_ siella, taas yhden edeltajistasi. Han tuli minua
+vastaan kuin ilmestyksena minulle tuntemattomasta, semmoisesta, jota en
+ollut koskaan ennen nahnyt--hieno tytto, jonka rikkaalla, ylhaisella
+isalla oli kaupungin komein talo sen laidassa, eristetty ja ylhainen,
+minne han useimmittain ajoi, joskus vain kaveli, soittosalkku kadessa.
+Tiesin, milloin han tulee ja menee, hiivin hanta kohtaamaan kuin
+metsalintua ja sain hanet nahda, mutta en koskaan tavata, en edes
+katsettaan. En tiennyt hanesta paljoakaan enemman kuin tiesin
+punaisestakaan tytosta, enka mihin han sitten joutui. Hanella on
+kirkkopaikkansa heidan omassa penkissaan ylhaalla kuorissa, mina asetun
+oven suuhun nahdakseni hanen kulkevan ohi, ihan ohitseni, jotta hanen
+hihansa hipaisisi minun hihaani ja ehtiakseni heti hanen jalessaan
+nakemaan, kun han nousee rekeen, huulilla aina samanlainen hieno hymy.
+
+Tiedan, mika ikkuna on hanen huoneensa ikkuna ja kayn joka ilta sanomassa
+sille hyvaa yota. Menen sen alle kuutamoiltoina, kuulemaan, kun han
+soittaa. Kayn siella viimeisen kerran varhaisena talviaamuna, rientaen
+toisten pukeutuessa, ennenkuin on astuttava rekeen lahteakseni
+joululomalle. Ikkuna on pimea, ja uudin alhaalla; edellisena iltana se
+oli ollut valaistu, kaikki ikkunat, myohaan yohon, hanella oli
+tanssiaiset. Nyt tuulee raskaasti, etelasta suurilta selilta. Minulle on
+kaikki yhta synkkaa, pimeaa ja toivotonta. Tiedan, ettei han koskaan saa
+edes tietaa minun olevan olemassa, mutta sittenkin mina siina pysyn,
+jossain haaveessa, jossain tulevaisuudessa toteutuvassa ihmeessa--_jos_
+han sittenkin saisi tietaa. Ei muuta kuin saisi tietaa. Mutta vaikkei
+saisikaan, niin mina sailytan taman tunteeni omanani. Se on minulle
+kallisarvoinen aarre, josta kenellakaan ei ole tietoa, oma kasvattini,
+hakkilintu, jota pidin kadessani ja jonka paastin, kun se pyrki,
+sentahden, etta pyrki eika tahtonut olla minun enka saanut sita pitaa.
+Paatan pysya sille iati uskollisena, silla mina en koskaan voi loytaa
+ketaan toista semmoista kuin han. Tietysti en! Nythan sille jo voisin
+hymyilla, mutta en tahdo, silla nythan tiedan, etta se oli siina muodossa
+uskollisuutta vain omalle itselleni, tunteelleni, alkavalle, samalle,
+joka sitten pysyi ja pysyy yha. Ihanteelle, semmoisena kuin se silloin
+ensi kerran ilmestyi. Se hetki on minulle nyt vain hauska, miellyttava
+muisto. Silloin se oli katkera kuin ikuinen ero. Tuuli huoahteli
+raskaasti ja kosteasti pimealta ulapalta. Tornikello loi viitta. Koko
+kaupunki oli pimea, vain joku tyomiehen ikkuna jo valaistu.--"Minne se
+nyt juoksi? Siinahan se tulee. Missa sina?"--Hevonen odotti jo valmiina
+valjaissa. Seurasi pitka matka nytkyttelevan, ritisevan reslan pohjassa.
+Pitka aamupuhde, lyhyt auringoton harmaa paiva ja taas pitka puhde ja
+pitka yo, pitka matka pois,--valittava, nyyhkyttava tiuku vanhan
+takkuisen hevosen kaulassa, umpikeli,--_pois,_ vaikka kotiin, silla ei
+siellakaan nyt tuntunut olevan mitaan lohdutusta eika viihdytysta eika
+korvausta. Vasta sitten, kun Anti ilosta ulvoen karkaa vastaan kotijarven
+jaalla, josta se on kuullut tutun tiuvun ja hyppaa rekeen ja nuolee
+nenan, huulet ja posket,--ja mina sitten hanen kanssaan kaiket paivat
+hiihtelen Kurkisuon lumiset ulapat ja saaret ja takalistot, vasta sitten
+mina paasen hanesta rauhaan.
+
+En kuitenkaan kaipauksestani haneen. Han oli poissa, kun tulin takaisin.
+Minulta unohtuivat hanen piirteensa, jai vain muisto vartalosta ja
+kaynnista ja palmikosta. Jai muutakin, jai kaiho johonkin, jota ei saa
+eika usko koskaan saavansa, mutta jota kuitenkin ihmeena odottaa. Enka
+tieda mitaan sen kauniimpaa ja suloisempaa kuin sellainen kaiho, silloin
+kun se ei kalva, ensimainen tietoinen onnenkaipuu, selva ja maaratty,
+vaikka hamara, kirkas, vaikka utuinen, hyvin kaukaisen onnenmaan ikava,
+saavuttamattoman, mutta kuitenkin saavutettavan kaipuu, vaikkei silla
+hetkella tieda, milloin ja miten. Ja sama se, vaikkei mitenkaan eika
+milloinkaan. On vain ilo kaivata ja nautinto kuvitella.
+
+Vaistosin sentaan jo silloinkin tulevan, tietamattoman onnen yhden ehdon:
+etta on vaaroja, joita on valtettava, epapuhdasta, josta on peseydyttava,
+rietasta ja rumaa, jota on paettava, rikkaruohoa, jota on kitkettava joka
+ilta ja aamu, jotta sielu pysyisi hoidettuna kuin aidin taimilava, josta
+han poimii pienimmankin ohdakkeen ja vesiheinan enteen--ja mina paatin ja
+mina koetin ja mina voitin. Se oli uutta voittamista joka paiva,
+kilpasillaoloa, aina edistyvaa ennatysta, mika antoi varmuutta ja
+uskallusta ja myoskin ylpeytta.
+
+
+
+
+Ja silloin mina myos paasin kosketuksiin sen kanssa, mika on kaunista,
+suurta, jaloa ja ylevaa. Sina kai nyt taas tulit _siina_ muodossa minua
+vastaan, kiersit taas sita tietasi eteeni, hiiviskellen hyvana haltijana
+ymparillani. Minne mina liikuinkaan, haparoiden, ojennellen sokkoisia
+sormiani, aina tulin kehaan, jossa kohtasin sen, minka sitten saavutin.
+Vaikka viela vaistyitkin, niinkuin haamu, niinkuin metsanneito, jota
+kuvittelin kuulevani, jonka vilahtavan viidakossa, vaikken koskaan
+saanutkaan nahda, et milloinkaan kaikonnut minusta ulkopuolelle sen
+kehan, jossa oli liikuntapiirini.
+
+Jos osaisin, runoileisin tahan ylistysrunon runoudesta, siita suuresta ja
+jalosta, joka selvittaa omat hamarat aavistelut, tulkitsee, mita ei
+ymmarra, ottaa hoitoonsa sydamen hauraat, hapuilevat aaluvat, asettaa ne
+aurinkoon ja antaa niille siina sijan, suuntaa vaistoilevan varren
+kasvamaan sinne pain, minne sen on kasvettava ja kostuttelee sen arkoja
+juuria. Harmaakattoisen, rakoseinaisen, nokiuunisen, ikavan
+koulupoikakammion seinat hohtavat ja kuultavat lapi, se on kuin lasinen
+maja keskella lumottua puutarhaa, missa eletaan kaikki elamanilot,
+tapahtuu ja toteutuu kaiken maailman kaunis minun silmieni edessa ja mina
+elan mukana, niinkuin kaikki olisi minun. Elan ihmetellen ja iloiten
+ominani toisten ilot ja onnet, joskus myos heidan surunsa surren, mutta
+ainoastaan sen verran, etten sorru.
+
+Mista lienen saanut luettavakseni ne kirjat--en muista--jotka lukitsivat
+ja iaksi liittivat minut sinuun ja siihen, jota minulla ei viela ollut,
+mutta jonka taytyi tulla, ja ellei tullut _se_, olkoon mikaan tulematta,
+elan elamani erakkona itsessani, elan sen kuvitellen, etta minulla se on,
+vaikkei olisikaan--tunteitten ihanne.
+
+Enka ela ainoastaan tassa tunteiden onnessa, saan jo silloin ja rinnan
+sen kanssa aavistusta siita onnen hurmasta, jonka antaa aate, kun heraa
+halu ajatella ylevasti, pakko toteuttaa, mita pitaa oikeana ja totena,
+niinkuin se ja se sankari, ritari, marttyyri--taistella, kaatua ja
+kuolla. Mina sanelen: "enempi kuin elo moinen kuolo."
+
+Haen ystavaa innostuakseni naista yhdessa, en loyda ketaan, joka hehkuisi
+niinkuin mina. Katsovat minua kummanaan, pitavat minua joskus
+hauskuutenaan ja huvinaan, useimmiten pilkkanaan, olen heille haaveilija
+--niinkuin kai olinkin--mika oli heista sama kuin houhottaja, niinkuin
+kai myoskin olin.... Arkiuduin omiini. En tavannut vastakaikua mistaan
+muusta kuin itsestani, ainoastaan metsani minulle vastasi, taman oman
+maailmani ranta, _tama_ eramaani, taynna omia ihmeitani. Siina elin aina
+siihen asti, kuin se sittemmin oli myoskin sinun. Silla elimmehan
+uudelleen nekin ajat yhdessa, sina tahdoit sen, sanoit tahtovasi paasta
+toverikseni siinakin ajassani, tutustuaksesi silloiseenkin sieluuni--
+muistatko ne talvi-illat, kun luimme yhdessa kaikki ne kirjat, nyt
+kultakirjaisiin kansiin sidottuina--tuossahan ne ovat vielakin!
+
+
+
+
+Oli torin varrella talo, rikkaan kauppaneuvoksen, ikkunat niin alhaalla,
+etta voi nahda kadulta sisaan. Iltaisin paloi siella aina lamppu poydalla
+sohvan edessa. Sen ylapuolella seinalla oli tauluja: metsoja soitimella,
+teiria metsapolulla, tyyni lahdelma, jossa kellui vesilintuja,
+keskimaisena seinalla suuri kotka, joka nosti ilmaan valkoista janista
+kaatuneen hongan alta.
+
+Joulun alla on siella kerran taidenayttely, kaikki mita kaupungista on
+saatu kokoon, haveliaiden koyhien hyvaksi.
+
+Mies kantaa neuvoksen portista yhta ojokasin paansa paalla nayttelyyn,
+mina juoksen hanen jalessaan, kurkistan alle, seuraan kouluun saakka, han
+asettaa sen hetkeksi kaytavaan ja mina saan katsella sita siina, kunnes
+han lahtee noutamaan toista ja mina seuraan mukana ja odotan portilla,
+reputan taas miehen jalessa ja saan taas nahda, seuraten kuin nalkainen
+leipapalaa. Silla tavalla mina saan nahda kaikki taulut, jotka mies
+kantaa siita talosta ja muista. Lopulta ne ovat kaikki rivissa, koulun
+kaytavassa. On lupapaiva, siihen keraytyy muitakin poikia, mutta tulee
+myos joku herra ja ajaa meidat pois. Vaan mina olen nahnyt tarpeeksi
+silla kertaa.
+
+Olen saanut silmata uusin silmin entiseen maailmaani, eramaahani ja sen
+elamaan. Minulle alkaa kaikki elaa tauluina, seka se, mita senjalkeen
+naen, etta varsinkin se, mita olen ennen nahnyt--kurjet, kun ne
+ojentelevat kaulojaan, koikkivat ja lentavat--koirani, kun se istuu
+pihamaalla minua odotellen--janis makuullaan nareen juuressa. Minulle
+tulee palava jano nahda tauluja yha enemman. En saa niita nahdakseni
+muualta kuin kauppaneuvoksen ikkunasta, johon ne ilmaantuvat taas, kun
+nayttely muutaman paivan jalkeen suljetaan. Sinne en paassyt, silla
+minulla ei ollut sita markkaa, minka paasylippu maksoi.
+
+Sain sen sijaan kasiini kuvakirjoja, sen verran kuin niita sain. Mutta
+yksi niista avasi minulle koko Suomen. Sielta loysin meidan oman kirkon
+ja pappilan ja Koiraniemen, virran ja vesilintuja siina kaislikon
+reunassa, ja pappilan laiturin, puuttui vain punainen tytto sen paasta,
+mutta sen mina sijoitin siihen itse.
+
+Loydan viela jostain kuvitetusta sadusta neidon kuvan, jonka alle on
+kirjoitettu 'totuuden jumalatar'. Sen otsarivasta loistaa tahti ja sen
+kasvot sateilevat oikeutta ja ankaruutta ja ylevyytta.
+
+
+
+
+Oli kevainen paiva, jaat olivat juuri lahteneet ja kesalaivat tulleet.
+Puut tekivat lehtea koulun pihalla, aurinko lammitti seinaa ja
+kivijalkaa. Etelasta huokui leuto tuuli. Seisoin siina ja odotin
+muutamien muiden poikain kanssa laulajatarta, jonka tiesimme tulevan
+valitunnilla harjoittamaan juhlasalissa, laulaakseen siella illalla.
+Pyrahtaa portista sinivalkoinen neitonen, silkkia kahisten, helmat
+hulmuten tuulessa. Han astuu valkoisin silkkikengin joustavasti kuin
+lintu kahisevassa vasta ajetussa hiekassa, kadessa paivavarjo, keltainen
+paalta ja punainen alta. Se rasahtaa suppuun. Han huomaa meidat,
+hymahtaa, nyokayttaa meille paataan ja ponnahtaa juoksuaskelin rappuja
+ylos.
+
+Juhlasalin ikkunat ovat auki, kaikki. Hanen askeleensa kaikuvat ulos, nyt
+han on salissa meidan kohdallamme. Han laulahtelee siella kulkiessaan,
+vaikenee, helahyttaa pitkan savelen soittokoneesta, juoksutellen
+kimakimmasta karkeimpaan. Sitten han laulahtaa aantaan koettaen,
+keskeyttaa, alkaa uudestaan, visertaa, visertaa. Vahtimestari sulkee
+ikkunat ja sitten kaikki kuuluu heikommin.
+
+Kun han palaa, olemme yha siina. Han kysyy hymyillen, mita varten me
+seisomme siina. Minua rohkeampi poika sanoo:--"Me kuunneltiin teita."--
+"Onko teilla lippuja?"--"Ei ole."--"Tassa on".--Han pistaa sormenpaansa
+pieneen samettisalkkuun ja ottaa sielta tukon lippuja, jotka antaa
+meille. Tuuli on paiskannut portin kiinni, me hyokkaamme sinne ja
+repaisemme auki molemmat puoliskot. Han nauraa heleasti ja valkoiset
+hampaat valkkaa.
+
+Mina paasen laulajaisiin! Mina olen saanut hanelta _itseltaan_ lipun!
+Minun taytyy kiilloittaa kenkani, joita ei koskaan ennen ole
+kiilloitettu, lainata kaulus ja kravatti toverilta, jolla niita on monta,
+kayda leikkauttamassa tukkani.
+
+Loydan seisomapaikan salissa uunin kulmassa, silla lippuni on
+seisomapaikka. Kateederi on siirretty nurkkaan. Koulun kello seisoo, sen
+molemmat luodit on pantu ikkunalle, lyomaluoti ja kaymaluoti, _koulun_
+vanhan kellon, joka on yhta arvokas ja yhdenarvoinen kuin rehtori, ja
+joka ei kenestakaan valita eika ketaan kunnioita, ei keneenkaan mukaudu,
+vaan kaikki siihen, joka saa kayda rukoustenkin aikana ja lyoda
+rehtorinkin puhuessa, sen on taytynyt vaieta, sen heilurin pysahtya, se
+tytto on sen niin maarannyt, hanta ei saa hairita.... Se laulahtaa lyhyen
+saveleen seinan takana rehtorin huoneessa, sen aani hulmahtaa oven
+taydelta sisaan, kun rehtori avaa oven ja kumartelee siina taakseen
+huoneeseen ja tulee punastuen, vanha rehtori punastuen, saliin, jossa
+kaupungin hienosto ja koko opettajisto ja niiden rouvat istuvat koulun
+penkeilla, meidan penkeillamme, kuin koulupojat, harras, kunnioittava
+ilme kasvoillaan.
+
+Lintunen liitaa sisaan ja astahtaa korokkeelleen, valkopukuinen,
+keltapalmikoinen, kadessa kimppu punaisia ruusuja, jotka han asettaa
+soittokoneen kannelle. Han tervehtii kaikkia, yli salin, katse kuin
+valoviuhka koskettaen kaikkia, minuakin.
+
+Han on hymyillyt--sitten han yhtakkia on kaynyt totiseksi, melkein
+surulliseksi--sitten han riemahtaa--sitten han laulaa iloisen laulun,
+toisen vallattoman, veitikkamaisen,--sitten taas kaihoisan kansanlaulun--
+olen heti hanen vallassaan, han nostaa, laskee, heittelee, viehattelee
+mihin tahtoo--mina olen kuin lehti virran vietavana, tahdoton tyynessa
+virissa, samoin kuohujen pyorteessa, samoin kiven huopeessa kieriessani,
+nauttien siita, riemuiten, meninpa mihin menin, odottaen yha uutta,
+huieten pyortymyksesta hanen vallassaan, voimatta, tahtomatta vastustaa--
+menettaen tajuntani kaikesta muusta.
+
+Han laulaa erikoisesti minulle, yksinomaan minulle--on tullut enkeli
+taivaasta ottamaan minua sinne. Olen kuin irtautunut jostain, luonut
+yltani jotain, vapautunut aineesta ja maasta, minulla on uudet, kiiltavat
+vaatteet. Loydan itsestani uusia tunteita, sanomattoman riutuvan onnen,
+itkun ja hurman--ei vain kaivattuna, vaan toteutuneena. En saa koskettaa
+hanta, en tarttua hanta kateen--voi autuutta, jos saisin!... Minusta
+taytyy tulla jotain muuta, jotain parempaa, jotain suurta ... mita, en
+tieda, ainoastaan tunnen.
+
+Etta jotain niin ihanaa on!... Etta niin voi laulaa ja olla! Etta on
+sellainen ihminen! Tassa karussa koulusalissa, naiden kolkkojen
+vankilaseinien sisalla!
+
+Hanet saatettiin kotiinsa kauppaneuvoksen taloon ... ylioppilaat laulavat
+hanelle yolla, han tulee ikkunaan, josta olen katsellut tauluja, kiittaa,
+seisoo, niin kauan kuin laulavat, kiittaa taas ja katoo. Vaeltelen koko
+kesaisen yon puistossa ja rannoilla, odottaen aamua, jolloin han lahtee.
+Han seisoo laivan kannella, syli kukkia taynna, han taittaa niita ja
+heittaa laivan loitotessa sulavalla liikkeella niita alas jaahyvaisia
+huiskuttavalle saattovaelle. Saan yhden lennosta kiinni--ei mikaan satu
+ole ollut minulle niin kaunis.
+
+Han oli viimeinen edeltajasi. Han meni sinne, mista sina tulit. Ei ole
+enaa pitkaltikaan siihen, kun tulit.
+
+Aarretulet jo palavat katkojensa ylla.
+
+
+
+
+Olen muistellut naita pyhaisin. Arkena minulla ei ole aikaa, silla
+minulla on tassa talossa kaksin verroin tyota nyt, kun lahdit, ja mina
+tahdon hoitaa sita niinkuin sinunkin aikanasi, ja yhta hyvin yksin kuin
+me ennen kaksin. Olen yha ainaisen valvontasi alla, ja ehka mina juuri
+siksi naissa toimissani niin viihdyn. Mutta pyhana mina puhelen kanssasi.
+Pyhathan olivat aina ennenkin naille pyhitetyt.
+
+Katselin, mita tahan saakka olen saanut poimituksi naita muistojeni
+kukkia. En ole saanut sielta esiin muuta kuin kukkia, eika siella liene
+muuta ollutkaan. Vai muistanko vain ne, kukat kevaiselta niitylta.
+Tahtoisin sanoa "pyhaiselta". Silla kukkaniitty pyhana poimittaessa ei
+ole sama niitty kuin arkena. Oli aivan toinen helotus heinikossa, kun
+lapsena juoksin sinne pyhaaamuna, pyhavaatteet ylla, pestyt ja valkoiset,
+ja itsekin pesty ja puhdas. Ruiskukka sinertaa sunnuntaina toisin kuin
+maanantaina. Mika sen tehnee? Oma juhlamieliko? _Juhlamieli_ sen tehnee--
+silla samoin oli juhlapaivana mina tahansa, olipa nimi- tai syntymapaiva,
+haat, ristiaiset tai--hautajaiset. Kun pikkusisar oli kuollut ja pantu
+valkoiseen kirstuunsa,--han, joka syntyi silloin, kun kaki tuli pihaan,--
+ja aiti sanoi: noutakaa lapset, kieloja!--niin me pyorahdimme niita
+noutamaan, kilvan, hypellen ja viserrellen, ja poimimme ne ja panimme sen
+pieniin, kalpeihin katosiin, jotka lepasivat ristissa rinnan paalla
+valkoisella kuolinliinalla--enka ymmartanyt, miksi vanhemmat ihmiset
+itkivat. Silloin oli kesa ja aurinko paistoi--on muuten merkillista,
+etten nailta ajoilta muista ainoatakaan kesaista sunnuntaita, ettei olisi
+ollut tyventa ja kirkasta ja herttaista, tai jos tuuli, niin aina
+etelasta. Niinkuin nytkin: hella tuuli liikuttelee uutimia, ikkunasta
+nakyy kirkko ja avatut tapulin luukut, asken siella soitettiin yhteen ja
+nyt kai siella on saarnan aika, koska kellot riippuvat liikkumattomina.
+
+Kuinka monet miespolvet lienevatkaan tuon tasta nain nahneet, ja kuinka
+monet tullevat nakemaan! Tama sama ikkuna etelaan, sama tuuli, sama
+sunnuntaimieli--enka saa tahan iaksi jaada. Jos voisi nukahtaa poytansa
+aareen ja parta kasvaisi kuin Barbarossalla--olisin valmis lahtemaan
+vasta sitten, kuin saapuisi noutajatar nostamaan siita unesta toiseen,
+ikuiseen, jonka ei sanota olevan unta, vaan iankaikkista valvomista ilman
+uupumusta ja levon tarvetta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tahan saakka minulla siis ei ollut arkea elamassani.
+
+Mutta nyt leviaa ymparilleni arki, niinkuin harmaa, yli koko taivaan
+rannan ulottuva pilvi, niinkuin hiljalleen kumoutuvan kattilan reuna. Ei
+kyllakaan kokonaan lapikuultamaton, mutta kuitenkin paivan peittava,
+auringon ottava, harmenemistaan harmeneva ja harmentava. Ei linnut laula,
+ei haltijat hiivi. Se laskeutuu alas, sakenee heraiseksi usvaksi, ei niin
+sakeaksi, ettei lahimpia nakisi, mutta nakopiiri ei ulotu edemma kuin
+portinpieleen. Ei kuulukaan mitaan. Suhahtaa joskus kuin siipi--missa?
+Tulee joku lintu nakyviinkin ja menee--mutta minne? Ei istu puuhun, ei
+laskeu jarvelle, ei katoa kaukaisuuteen, vaan niinkuin nuoli ammuttuna
+huopateltan seinasta sisaan ja seinasta ulos, reikaa jattamatta. Harrin
+kuin kala veden pohjassa, ymparilla sen ontto, ahdas, aina yhta pieni
+nakopiiri.
+
+Aivan painvastoin kuin se lapsuuteni sumuharso, joka liikehti auringon
+alla, repeili, aukeili ja naytteli aukeamiensa lapi niemia ja saaria ja
+rantoja ja ulapoita. Tasta ei osaa mihinkaan ulos, tassa ei tee mieli
+edes haparoida niinkuin pimeassa. Ja kuitenkin pitaisi olla matkalle
+lahdon aika, ja olisi noustava siivilleen loytaakseen elamansa ja onnensa
+ja niiden tarkoitusten tien paan.
+
+Tama on sita aikaa--ensimaisen ja ainoan ylioppilasvuoden--jolloin olin
+eksyksissa sinusta, en missaan kosketuksissa kanssasi, jolloin olin
+kadottanut kaipuunkin sinuun ja kaikkeen, mika oli yhteydessa kanssasi.
+Johdot entisyyteen, eramaahankin, kaikkein rakkaimpaani ja tutuimpaani,
+ainoaan ystavaan, olivat katkenneet. Sielta ei kuulu minulle mitaan.
+Minut oli maaratty siirtymaan muuanne, tehtavani ja tulevaisuuteni ovat
+muka toisaalla, lukutiella, jollain semmoisella--mutta ei sinnekaan
+ollut sielun johtolankoja. Sisaani ei tunge mitaan ulkoapain herasumuisen
+ympyran ahtaasta piirista.
+
+En saa sielta mitaan, missa tuntisin tarpeen uudelleen elaa, voidakseni
+edelleen elaa. Se oli tyhjyyden ja onton kumahtelun aikaa elamassani,
+silla siina ei ollut mitaan siita, mika siina sitten on ollut
+tarkoitusta, mika siina on ollut sinua.
+
+Siina oli sinua vain sikali, mikali tunsin sinua menettavani, enka
+laheskaan aina tuntenut edes sitakaan. Olin uskoton kaikelle, mille olin,
+asken ylos aatteiden ja ihanteiden aurinkoon kimmotessani, lupautunut
+olemaan uskollinen. Tein melkein aina sita, mista tiesin, ettei olisi
+pitanyt. Menetin uskot, haaveet, heitin pois aatteet, niinkuin vanhat
+vaatteet. Menetin mielestani oikeuden haneen, johon olin vaistonnut
+tulevani yhtymaan, joka kerta kuin tein jotain, jota ei olisi pitanyt.
+Mutta en siita valittanyt. En valittanyt edes katua. Tapasin silloin
+talloin paremman itseni, pidin sita hetkisen uteliaana kourassani, mutta
+kun se pieni lintu sykki ja alkoi lammittaa, kouristin sen kuoliaaksi,
+paastamatta sita lentoon. Se ei saanut tulla takaisin toiste minua
+muistuttamaan ja hairitsemaan. Hymahtelin parhaita muistojani, kun ne
+sittenkin joskus tulivat yllattaen. Nauroin itselleni ja muille
+lapsellisia tunteitani, kaihoisia kuutamohaaveiluja, ihastumisia ja
+puhtauden ihanteita. Huumaavin haaveeni oli ollut olla puhdas sille, joka
+oli tuleva. Mutta mika oikeus kenellakaan on minuun? Mita velvollisuutta
+minulla on kayda tilille? Jos han joskus kysyy, sen hanelta salaan.
+Saatoin silmaa rapayttamatta, kun minulle sopi ja etuni vaati, valehdella
+mita hyvansa, kenelle hyvansa. Ei ole mitaan sitovaa eika velvoittavaa
+yli sen, mihin ei itse tahdo itseansa velvoittaa. Sen verran olit viela
+herrani ja mestarini, etta nain ajatellen ja tehden tunsin sinut
+kieltavani.
+
+Olisin voinut pettaa, jollei olisi ollut pelkoa ilmitulemisesta.
+Taytyyhan maailmassa menestya, mutta ei maailmassa menesty, ellei itse
+pida itsestaan huolta. Itsekkaisyys ja itsensasailyttamisvaisto on
+annettu avuksi ja aseeksi. Asuintoverini, vanha ylioppilas sanoi:
+"Viettele tuo tytto, hullu olet, jollet sita tee--tekee sen kuitenkin
+toinen"--kai olisin senkin tehnyt, jos olisi ollut tilaisuutta--tein
+sen ajatuksissani. Tapaan itsessani itsekkyyden, omahyvaisyyden ja
+sydamettomyyden kuiluja, joihin katselen pyortymatta, hapeamatta,
+punastumattakaan--silla semmoisiahan ovat muutkin.
+
+Se aika minua nyt tympaisee--alkoi muuten tympaista jo piankin, ja siksi
+kai sita myos niin pian pakenin. Riennan sen yli kuin vetelan suon, joka
+_on_ rammittava, paastakseen toiselle rannalle.
+
+Mista se tuli tama? Siita kai, etta olin heikko ja henkisesti turvaton.
+Kuljin siina sumussa, ilman johtotahtea, ilman toverillista tukea mistaan
+--ei mitaan henkiheimolaisuutta kenenkaan kanssa siihen, jota sielu ja
+sydan tarvitsee. Kaikki oli suunnattu ulkokohtaiseen. Elettiin
+isanmaallisuuden, suomalaisuuden humussa, puoluekiihkossa, joka repaisi
+ja innostutti--mutta se oli taistelua, kansalaissotaa, veljesvihaa,
+sotatilaa--se oli kuin leirielamaa, jossa ei ole aikaa sisaisen elaman
+arvoille. Juhlapuheinnostusta, kvartettilaulutunnelmaa, joukkohuumausta,
+ei mitaan yksilollista ylentymista. En saanut itseani varten kiinni
+mistaan erikoisesta, se oli kaikki ylimalkaista ulkonaista touhua. Ja
+kaikkein korkealentoisimmatkin juhlat paattyivat juominkeihin ja
+juomingit laitakaupungille.
+
+Ei ollut henkia ilmassa, eivat mitkaan salaperaisyyden siivet suhisseet
+ymparillani niinkuin ennen tata aikaa, ei nakynyt hyvan haltijan jalkia
+millaan vitilumella--vuokra-asunnot, kapakat--katupoikaelamaa, oltiinpa
+sitten "talolla" tai toveripiireissa, teatterissa tai kapakassa ... oli
+tunnussanana: "Ei saa olla tuntehikas".... "Ei ole elamaa kuoleman
+jalkeen".... Ja me sanelimme sita runoa, jossa mustalainen laulaa:
+
+    Enta jalkeen kuoleman?
+    Kukapa sen tietaa,
+    tuskin tutkimistakaan
+    asia tuo sietaa:
+    kuihtuu kukka, kaatuu puu,
+    linnun laulu lakastuu.
+    Niin kay elavitten.
+    Mikas tulee sitten?
+
+En loytanyt henkiheimolaisuutta. Tovereita oli, mutta ei ystavia eika
+yhteisymmartajia. Menen mukana, panen sieluni pohjiaan myoten semmoiseen,
+joka ei ole minun, ja ihastun siihen, valheellisesti, teennaisesti, vain
+tempautuen, ja on seuraavana paivana tekokiihkoisuuden kohmelo. Ei ole
+tama minua, sen tunnen, se on vierasta vieroa.
+
+
+
+
+Olihan minulla tahan saakka ollut olevinaan jonkunlainen uskokin, se
+kaikkein ihmisten yhteinen, kaunis kyllakin ja turvallinen--soudetaan
+suvisena sunnuntaiaamuna tyynta salmea, ohi pappilan, kirkon rantaan,
+noustaan sen maelle, tervehditaan juhlavaatteisia tuttavia, pistetaan
+ystavallista katta, kysytaan kuulumisia, seisotaan katsomassa pappien
+tuloa lehtikujaa myoten ja heidan vieraitaan hienoja herrasvakia--
+kajahtaa urkujen ensi savel--mennaan kirkkoon--istumme ja veisaamme ja
+kuuntelemme pappia, tiedamme, mita han puhuu, vanhaa ja tuttua, mutta
+kuuntelemme kuitenkin--mieli ylenee yhteisesta virresta, kay hartaaksi
+rukouksista ja messuista ja heltyy ripista ja on tyytyvainen
+vapauttavasta amenesta. Sama jokapyhainen ateria, mutta ateria kuitenkin,
+jota mieli vaatii viikokseen, ei muista nautittuaan, mutta kaipaa, jos
+olisi jaanyt ilman. Jota varten taytyy nahda se vaiva ja nakeekin
+mielellaan, etta lahtee pitkienkin matkojen takaa taipaleelle, samalla
+tosin muitakin asioita ajaakseen, olemaan yhdessa henkiheimoisten kanssa,
+sanoakseen toisten kanssa kuinka koneellisesti tahansa: uskon,--yhteinen
+asia ja yhteinen usko, mika antaa tukea ja turvallisuutta, karsina, aita,
+jonka sisassa on viihdykastakin--oli minullekin, minka huomaan siita,
+ettei ollut viihdykasta, kun laumasta haihduin.
+
+Oli hyva, miltei huoleton olla, kun tiesi ja uskoi, etta vaikka et omin
+voiminesi mitaan mahtaisikaan, viimeisessa tiukassa tulee apu, etta on
+se, joka ei hylkaa eika heita, ei kaikkein kurjinta ja vaivaisinta ja
+avuttominta ja ansiottomintakaan. Kaikki on sovitettu, kaikki pestaan
+pois. Ei niin, ettei itseni pitaisi tehda kaikkea voitavaani, ponnistaa
+viimeisimpanikin, vaan ettei tarvitse joutua epatoivoon, ei pelata
+lopullisesti sortuvansa, ei jaada oman onnensa nojaan, ei kaatua oman
+avuttomuutensa ojaan. On kuin vakuutettu seka tapaturmaisen kaatumuksen
+varalta etta jokapaivaisen lankeemuksen varalta ja iankaikkisen
+kadotuksen varalta--saaden voimiensa ja varainsa mukaan suorittaa
+vuotuinen eransa, tietaen, etta pyrkimys ja halukin merkitaan muistiin
+eika vain saavutus. Mutta kun se ei ole vain armon, vaan myos ansion
+varassa, niin se ponnistaa pyrkimykseen ja saavutuksiin. Siina
+yhteisuskossa oli minun hyva olla.
+
+Mutta sekin meni minulta siella niinkuin sunnuntaipurjehtijan purje
+kaatuu kumoon yllattavassa niemen nenan salavihurissa, toverien remussa.
+Syytin purjetta ja purtta niinkuin pakana epajumalaansa, silloin kun tama
+ei auta, uhreista huolimatta. "Mika sina olet, ethan kyennytkaan
+palvojaasi pelastamaan, vaan heitit oman onnensa nojaan?"--ja tapaa
+itsensa pulikoimassa emapuun paalla. Vanhan lapsuuden uskon viimeiset
+rippeet karisti tuo toveri, asuintoverini, vanhempi minua, rappiolle
+joutunut, vippivelkainen, joka ei uskonut mitaan, mutta tiesi kaikki, oli
+pilkallinen, terava, kaiken arvostelija ja repija, kaiken ivaaja, eniten
+itsensa. Paha henkeni--ja sittenkin hyva.
+
+"Jumalan uskon", puhui han kerran, "omalla tavallani tosin, teoriana,
+joka tarvitaan selvittamaan yhta ja toista, mutta olkoon menneeksi, etta
+Jumala on, ylin jarki, ylin johto tai jotain semmoista, mutta ei hanella
+ole poikaa, jonka muka lahetti maailmaan kuolemaan ihmisten syntien
+edesta."
+
+Uskalsin sentaan, hanen varmuudestaan huolimatta, talla kertaa
+huomauttaa, etta kun se kuitenkin on raamatussa niin, ja kun raamattu on
+jumalansanaa--?
+
+"Ja sina uskot?"
+
+"Totta kai."
+
+"No, olkoon sitten, mutta ei raamattukaan anna tukea sille, etta Jeesus
+oli Jumalan poika. Han oli ihmisen poika, siis ihminen, niinkuin han
+itsekin sanoo."
+
+"Sanoo han itsestaan toisinkin."
+
+"Sanoo kylla, luuli, ei ehka tiennyt niin itsekaan, kuvitteli olevansa ja
+ehka kuolikin siina harhaluulossa, vaikka mina kylla sita suuresti
+epailen, ettei han sittenkin olisi tullut toisiin ajatuksiin, jos ei
+ennen, niin ristinpuulla, ylenannettuna, kahden varkaan valiin."
+
+Han kavi sita todistamaan, etta Jeesus ei ole jumalanpoika--han toisessa
+vuoteessa, mina toisessa, oli aamuyo, oli oltu vuosijuhlassa.
+
+"Mutta silloinhan menisi kaikki myttyyn, syntisen lunastus, pelastus?"
+
+"Vaikka menisikin, minun puolestani menkoon ja on mennytkin--se nyt on
+eri asia, joka ei kuulu tahan. Mutta ei sen tarvitse menna siihen. Jos
+sinun on valttamatonta uskoa johonkin itseasi parempaan, ylempaan,
+valittujen avustajaan, syntisen koiran suosta nostajaan, niin usko
+Jeesukseen itseasi parempana ihmisena, ihanneihmisena, taydellisimpana,
+joka on elanyt, koeta jalitella hanta, jos voit--ja onhan niita muitakin:
+Sokrates, Franciscus Assisi, marttyyrit, historia on taynna niita
+schutsmanneja--mina en valita. Mene yliopiston kirjastoon ja lainaa ja
+lue Bibelns lara om Kristus--Rydberg myos todistaa, en muista nyt,
+kolminaisuudestako vai Kristuksen jumaluudesta--etta kasikirjoitusten
+jaljentajat ovat lisanneet eraita paikkoja--vississa tarkoituksessa,
+niinkuin on todistettu."
+
+"Todistettu?"
+
+"On, usko minua, _siita_ ei ole epailystakaan, etta eraita paikkoja on
+jalkeenpain lisatty, ensin sulkujen sisaan, sitten viety tekstiin, sitten
+jatetty sulut pois, sitten alleviivattu ja lopuksi painettu ne paikat
+lihavalla raamattuun."
+
+Han sanoi sen niin varmasti, niinkuin se olisi ollut itsestaan selva
+vastaanvaittamaton asia, tieteellinen totuus, aikoja sitten ratkaistu.
+Sitten han haukotteli ja nukkui samassa.
+
+Eiko siis olekaan lunastusta, ei pelastusta, ei mitaan apua ulkoapain,
+ylhaalta pain, tassa kurjuudessa? Eiko ihmisella olisi apua muusta kuin
+itsestaan, eraasta esimerkista, jota on koetettava noudattaa?
+Mahdollisuuskin, etta niin voisi olla, huimasi, juuri kuin olin
+menettanyt yhden tuen, naytin saaneeni toisen.... Ryhdyn siis rakentamaan
+sille pohjalle. Alan jo huomenna, rupean pyrkimaan ihanne-ihmiseksi, kayn
+toteuttamaan--semmoinen paatteleminen kay pian silla ialla. Herasi
+uhmakin. Kaikki voimat kokoon, kaiken heikkouden uhallakin! En ole viela
+suossa suuta myoten. Uin maihin omin avuin, vaikkei pelastusrengasta
+ristinpuun korkeudesta minulle heitettaisikaan.
+
+Mina yhtakkia luulin omistavani sen voiman, ihmisen oman voiman. Olin
+ainakin saanut oljenkorren. Miksei toinen ihminen voisi sita mita
+toinenkin? Han on voinut kuolla, miksen mina voisi elaa. Tuntui kuin
+minussa sina yona olisi tapahtunut suuri ihmeellinen herays.
+
+Tahdoin sanoa sen hanelle heti aamulla, kuulla, mita han ajattelisi. Olin
+ollut hanen oppilaansa huonossa ja hyvassa. Han nukkuu ja kuorsaa.
+Herattyaan han on kartyinen, paivan han juoksee rahaa lainaamassa
+vekseliensa uudistuksiin. Vasta illalla han virkoo kapakassa ja on valmis
+aatteilemaan.
+
+Vaikka pelkaan, etta han tavallisuutensa mukaan pilkkaa, en nyt valita.
+Han kuuntelee intomielista ihastustani elamani uuteen ohjelmaan. Han
+yhtakkia ei pilkkaakaan. Katsoo minuun surumielisesti ja saalien.
+
+"Tee voitavasi, koeta parastasi, minakin olen koettanut useampaan kertaan
+silla pohjalla. En koeta enaa--ei ole ollut siitakaan apua. Henki on
+altis, mutta liha on heikko. Se on ihana paikka raamatussa, ylen ihana ja
+tosi kuin Jumalan sana. Mutta ehka sina onnistut. Mina en viitsi enaa,
+olen kaikessa tapauksessa mennytta miesta. Mina kerron sinulle, missa
+maarin en onnistunut. Koetin viimeksi muutama paiva sitten--jaa, kai se
+oli pari kolme yota sitten--milloin mina olin viimeksi koko yon poissa ja
+tulin ihan markana kotiin?"
+
+"Lauantaina."
+
+"Niinpa niin, sunnuntaita vasten, se sopii. Paadyin lopulta sinne,
+'Punaiseen helvettiin', Svean luo. Se on muuten ainoa helvetti, joka on
+olemassa ja jossa olen ollut ja jonne aina menen--sita toista ei, ikava
+kylla, ole, siella olisi sielun ainakin lammin olla. Nyt ruumis kuopataan
+kuin koira ja sielu menee kankaalle ja menkoon--mutta mina olisin
+ennemmin tahtonut menna mereen, ja johan mina sita varten meninkin sielta
+jaalle Ursinin kallioiden kohdalta, mihin Groohaaran punainen majakkatuli
+pilkottaa. Katso, mina olin herannyt siella--hyi!--tyhja kukkaro, tyhja
+ruumis, tyhja sielu ja paha maku suussa. Oli ihan tyven vastasataneen
+lumen jalkeen ja paistoi aamuyon kuu. Sirpalesaaren ulkopuolella oli
+musta meri. Pelastus, vapautus, unhotus! Ei, vaan oma voima, viimeinen
+ponnistus, nyt mina sen teen, kuolen pois kaikesta suuresti, jalosti,
+hienosti, naytan itselleni, naytan koko maailmalle, kuolen itse omien
+syntieni sovitukseksi, kuolen niinkuin roomalainen ammeeseen--
+Suomenlahden lainehisin. Rahja! Siita ei tullut mitaan.... Mika epatoivo
+ja hapea, ettei taaskaan ollut kestanyt, oli antanut jalkansa luiskahtaa,
+otteensa heltia--ratkaisevimmalla hetkella--ja kun se niin heltii
+ratkaisevimmalla hetkella, heltii se aina. Tiedatko, miksi mina olen
+tammoinen? Siksi, ettei minulla elamassani ole ollut ketaan, joka olisi
+minua rakastanut. Jokaisella pitaa olla elamassa joku, joka hanta
+rakastaa ja jota han. Solvejg! Lue se kirja. Onko sinulla tulta?"
+
+Istuimme Esplanaadin kaiteella, jonne olimme joutuneet, kun ravintola oli
+suljettu. Han sai tulta ja sytytti. Putoili leppoisasti lunta.
+
+"Mina tallustelin lumessa puolipolveen--saakelin raskasta
+talvipalttoossa ja kohmelossa.--Sinulla, keltanokalla ei ole
+aavistustakaan siita, mita on rakkaus ja kaipaus"--han on kai noin
+kuusitoista vuotias--"kaikki, kaikki, mika on ihaninta ja puhtainta, mina
+menen nyt kuolemaan hanta ajatellen, puhdistaun hanta ajatellen"--han
+kulkee takaperin niinkuin siella puutarhassa, jossa han hyppeli
+kaytavalla, kirsikkamarja suussa ja toista minulle tarjoten, houkutellen
+juoksemaan jalessaan--"semmoista tyttomaista veitikkamaisuutta, niinkuin
+ne ... voi ihanuutta, voi kauneutta, voi puhtautta sydamen ja sielun!
+Nain hanet siina edessani jaalla. 'Han kanteloa soitti ja laulun lauleli,
+han tunteheni voitti ja heltyi syomeni' ... ei han soittanut, vaikka
+kylla han soittaakin ja laulaa, kuorossa, taalla, han on tyttokoulussa.
+Mina kiiruhdan, mutta hengastyn enka jaksa edemma kuin Sirpalesaaren
+paahan. En voi astua askeltakaan paksussa lumessa ja talvipalttoossa ja
+kohmelossa, taytyy levata, lysahtaa markaan hankeen, en jaksa
+fyysillisesti ... ja kun olen levannyt, en jaksa psyykillisesti; kammon
+kuolemaa, vaikkei minulla ole elamasta odotettavana ei niin mitaan. Mina
+sanoin silloin itselleni tekosyyksi sen, etta huomenna lankee vekseli ja
+etta kunnon miehen kunnia muka vaatii, etta se on jarjestettava,
+ennenkuin jarjestaa taman toisen--mutta se oli tietysti tekosyy. Mina en
+uskalla, minulla ei ole voimaa edes kuolla--lahdin Ursinin kalliolta ja
+paadyin Sirpalesaareen ... toivon, etta sina paaset pidemmalle, poikani
+... mene ja tee toisin ... uusi uskosi sinua auttakoon. Amen. Nyt mennaan
+kotiin. Onko sinulla markka ... ei, minulla onkin. Ishvoshjik!"
+
+Seuraavana paivana mina lahdin--pakenin. Etten joutuisi siella vieraalla
+maalla omine voimineni hukkaan minakin, koska ei kukaan minuakaan
+rakasta.
+
+Sinahan olit silloin siella, mutta enhan sinusta mitaan tiennyt. Sinahan
+olit se tytto, joka oli hypellyt hanen edessaan puutarhan polulla. Han ei
+saanut sinusta voimaa kuollakseen, mina sain sinusta voiman elaakseni--
+viela kuolemasikin jalkeen.
+
+Tulin tanne eramaahani enka palannut sinne enaa koskaan.
+
+Saali, etta meni tama suloinen sunnuntai hukkaan naissa. Kuuluu
+kirkonkellon loppukumaus. Jumalanpalvelus on paattynyt, kirkkovaki tulee,
+toiset ajaen, toiset soutaen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Puhuimmehan naistakin menneistani joskus. Sina, joka ymmarsit kaiken, et
+koskaan oikein ymmartanyt, et paassyt perille siita, miksi on tarpeen
+sellainen auttaja, pelastaja ja tuki. Sina et koskaan ollut semmoista
+tarvinnut. Olit syntymastasi sita tekoa, etta helahdit heti oman aanesi,
+niinkuin parhaasta metallista valettu kello--hopeakello. Se kello oli
+tietamattasi soinut hanenkin, vanhan toveriparan, sarkyneeseen sieluun.
+Sinulle ei ollut tuottanut mitaan vaivaa olla hyva, jalo ja puhdas, olit
+terve ja tahraton seka ruumiillisesti etta sielullisesti. Mika ihana
+ihminen sina siinakin suhteessa olit! Ilman kiusausta korvessa, ilman
+taistelua, voittamisesi tarvetta tai tappion vaaraa.... Ei mennyt
+sittenkaan hukkaan tama sunnuntai, saatuani sanoa viela taman.
+
+
+
+
+On viela yksi taival, ennenkuin tulen perille, sinne, missa sinun aikasi
+alkaa. Se on vuosilta ja tapahtumilta pitkakin, mutta elamyksilta lyhyt,
+silla niita ei oikeastaan ollut kuin yksi ainoa: kaipuu. On kuin ajaisin
+ja ajaisin, yksin, talotonta taivalta, vaikka ajan paljonkin ohi. Ajan
+paljon ohi, naen tieni varrella taloja ja kylia, poikkean niihin, olen
+mukana tapahtumissa ja ihmisten touhuissa. Isa kuolee, saan haltuuni
+taman talon ja hoidan sita aidin kanssa. Me menestymme, otan osaa
+kunnallisiin ja kansallisiin. Uurtelen tavallaan uraakin, silla mina
+naytan heille, etta herrastakin voi tulla talonpoikana mies eika renttu,
+viela parempi talonpoika kuin talonpoika itse. Minahan taalla yritan,
+neuvon ja otan alotteita heidankin hyvakseen. Pysyn pystyssa--omin
+voimin--olen taydellisesti hermojeni ja lihasteni ja janteideni ja
+tunteitteni herra--tulen helposti toimeen ilman sita vanhaa yhteisuskoa--
+saan itsessani aikaan sisaisesti paljoa enemman kuin kukaan muu--katselen
+saalien heita, jotka hakevat turvansa lunastuksista ja pelastuksista ja
+semmoisista. Mita lienenkin menettanyt, en ole menehtynyt. Tunkee joskus
+epaily: kannattaako? en koskaan saa palkkaani, en koskaan kohtaa hanta?
+Missa mina taalla hanet kohtaisin? Mutta vaikkei han tulisikaan, en tee
+tata palkan vuoksi, mina sittenkin olen uskollinen; koska en saa olla
+hanelle, jota minulla ei ole, niin saanhan itselleni, ainoalle, joka
+minulla on.
+
+Eika kuitenkaan mikaan kaikesta tasta kaiu _muistelun_ arvoisena
+mielessani eika ole taman taipaleenteon oikea sisalto. Sielta tanne
+saakka soi senaikuisen elaman ainoana johtosavelena se, mika yksinaiselle
+matkamiehelle: reen alati yksitoikkoinen ritina, tiuku, kulkunen, joka
+soittaa aina vain samaa aihettaan: kaipuuta, kaipuuta, onnen ikavaa,
+milloin vahan aanessa nousten, milloin vahan laskien--ylamaet, alamaet,
+metsatiet, viittatiet niemesta niemeen, varsinkin talottomat taipaleet,
+loppumattomasti. Enka tieda, mihin matka on paattyva ja milloin, tuskin
+minnekaan ja milloinkaan.
+
+Kaikki muu kuin kuolee, kaipuu yksin elaa, vuodesta vuoteen, aina
+tyydyttamaton, aina hivuttava, valista jaytavakin, se ainainen
+yksinaisyys, ystavan ikava, ja toverin ja henkiheimolaisen tarve.
+
+Sita elattaa eramaa ja autiot ulapat, niiden avaruus, suuruus, hiljaisuus
+ja yksinaisyys ja matkojen kaukaisuus. Sita elattaa kolkko viima,
+paahtaessaan pohjoisesta--tai on tyven ja revontulet palavat. Sita
+elattaa kuikan huuto yli suurten selkien--kuovi, joka valittaen kutsuu
+soiden takaa omaansa,--halli, joka ulvoo haikeuttaan peninkulmien paahan,
+vaaralta vaaralle, toverilleen, jota ei koskaan ole tavannut, vaan jota
+kuitenkin vaistoo, niinkuin viimeisessa toivottomassa kaihossa, tienneeko
+itsekaan minka, tai ulvoo sita taivaalle kylmaan kuuhunkin, mihin silla
+ei ole mitaan mahdollisuutta paasta.
+
+Sita elattaa hankia sulattava paiva ja myohaan yohon tippuva raystas--
+puro, joka kevatyona soittaa--tai kun kesatuuli kulkee sihisten yli
+heilimoivan pellon--tai kun kay syysmyrsky ulapalta ja notkistaa
+vastarannan puut ja lepanlehdet nurin, valkoisen puolen paallepain....
+Tai kun on tammoinen ypoyksinainen sunnuntai-ilta ja hanuri kuuluu
+sillalta ja heillakin tuntuu olevan haikea ikava, vaikka tanssivat.
+
+Naista se elaa ja naissa se kasvaa--ja mina odotan ihmetta lumoja
+luomaan, odotan jotain tulevaksi, vaikka tiedan, ettei tule. Silla minun
+taytyy, koska se on ainoa, jonka kautta olen kosketuksissa kanssasi. Kun
+sen joskus kadotan, sita kaipaan--kaipuutani. Se on kuin kytotuli lumen
+alla suossa, suitsutus tuntemattomalle haltijalle, josta en tieda, onko
+sita, onneni haltijaa, enaa minulle olemassakaan.
+
+Vaan jos se sittenkin olisi? Jos yhtakkia olisit tullut, seisonut tiella
+odottamassa ja pyytanyt pysahtymaan ja noussut tahan rekeen ja sanonut:
+"Siinahan olet, loysinpas, saanko seurata?" Sita kuvitellessani:--etta
+joku etsii minuakin, niinkuin mina hanta--kaihon kulkunen lakkaa
+soimasta, yollinen viima puhaltamasta, tulee tyven ja sappi kuun
+ymparilta katoaa. Nakohairiossa joskus tapahtuukin niin, olet tulevinasi,
+tinarinta tienkaanteessa, kuutamossa, samassa haihtuaksesi kuin vitilumi
+hangella ... ja jainen kuusi tiepuolessa taas kohisee ja tiuku ja
+kulkunen yha itkee ja mina istun paa hupussa syrjin viimaan ja viluuni.
+
+Ja kuitenkin olit jo--tiedanko kuinka monta kertaa--kulkenut tieni
+poikki, ohitseni siella, mista pakenin tanne, tietamattani,
+aavistamattanikaan, etta sinua oli olemassa. En ole voinut ikina
+ymmartaa, etten sinua jo silloin tavannut. Kuinka ei joka hermo
+tiedoittanut, etta tulit minua vastaan, kun tulit vastaani joka paiva,
+monta kertaa paivassa, kulkiessani samaa katua kuin sinakin? Kuinka ei
+sieluni soinnahtanut sinua, kuinka en erottanut aantasi muiden aanista ja
+nauruasi muiden naurusta, silmiasi muiden silmista, en kayntiasi, en
+palmikkoasi, kun tyttoparvi, jossa sinakin kuljit, hulmahti ohi?
+
+Kuinka oli henkeni niin epaherkka, kuinka sieluni siihen maarin turto?
+
+
+
+
+Eika henkeni sittenkaan ollut epaherkka--eika tuntoni sittenkaan
+turto....
+
+Muistatko--?
+
+Kuulen ensin aanen ja tiedan samassa, etta se on sinun. Naen sitten
+notkahtavan vartalon ja tiedan, etta se on sinun, ja kun samassa naen
+kasvosi ja katseesi, alhaalla laiturilla, pyorahtaessasi pain laivaan ja
+katsahtaessasi ylos kannelle, tiedan kolmannen kerran, etta se olet sina.
+
+Seison alakannella avatun laivaportin kohdalla. Koivuilla koristettu
+juhlalaiva, joka jarvea kiertaen on kulkenut sillasta siltaan, noukkien
+laulujuhlaan tulijoita, on pysahtynyt taas muutamaan, ja laivan portti
+avataan.
+
+"Vielako me mahdumme, herra kapteeni?" kysyy helea aanesi neitoparven
+keskesta.
+
+Kumartaen ja tehden kadellaan keikailevan liikkeen sielta alas vanha,
+kohtelias kapteeni vastaa:
+
+"_Teille_ taytyy aina olla tilaa minun laivassani, keijukaiset.--Seis!--
+Takaisin!--Lankonki alas."
+
+Teita on retkikunta nuoria neitoja, kaikki samanvarisissa ja -kuosisissa
+urheilupuvuissa, kukkia rinnassa, matkasauvat kadessa, selassa pienet
+reput. Teissa on jotain, joka ei ole takalaista. Ette malta odottaa
+porraslaudan laskemista, vaan hypahdatte, sina ensimaisena, sillalta
+suoraan laivaan. Tartut toisella kadellasi kaiteeseen, toisen saan mina
+ja nostan sinut sisaan.
+
+"Kiitos," sanot sina, ehtimatta katsoa auttajaasi.... Sitten sina katsot
+ja toistat: "Kiitos!" saestaen sita silmayksella, jonka luulen sanovan,
+etta olit mielellasi antanut minun auttaa, niinkuin se olisi ollut
+sinulle iloinen yllatys. Sitten riennatte kaikki ylakannelle, josta teita
+tervehditaan ja huudetaan tulemaan.
+
+Kun toinnun, olen tajunnut: elamani ikuinen onni--tai sen ikuinen
+onnettomuus--on kulkenut ohitseni ... kaikki on ratkaistu, en tieda,
+miten, olipa miten tahansa, mutta ratkaistu se on ... jos han ei ole se,
+ei hanta ole eika tule.
+
+Tapaan sinut ylakannella laamannin vaen seurassa. Ne ovat ottaneet sinut
+haltuunsa niinkuin omansa, niinkuin sukulaisensa, nuoret herrat
+sinuttelevat sinua, kyselevat teilta jalkamatkastanne, siina nauretaan ja
+ilakoidaan. He, nuo uusmaalaiset keikarit, ovat sulkeneet sinut
+piiriinsa, kohdellen sinua silla teennaisella, suojelevalla, itserakkaan
+ivallisella hienostelulla, joka minua heissa aina on tympaissyt, noissa
+minulle kuin vierasverisissa, herrasrotuisissa, kyomynenissa, piikojensa
+pitajissa, isansa pojissa, tuon vanhan elostelijan, aina sikariaan
+imevan, punanenaisen ja -naamaisen, valkoliivisen totisedan. Joka kerta
+kun tulevat tielleni, mina vavahdan ja vaistan heita kuin metsanelava
+vierasta hikea. He koettavat olla minulle tuttavallisia, kun joskus
+tavataan, mutta ovat samalla suojelevaisia, jota en voi sietaa. Olet
+heidan saarroksessaan, lasket leikkia heidan kanssaan, naurat, olet
+hilpea, mutta samalla mina mielihyvalla totean, etta olet hienompi ja
+sivistyneempi kuin he, jotenkuten eristayt ja pidat heita valimatkan
+paassa.
+
+Yhtakkia sina siella kaannyt, niinkuin etsisit jotakin, naet minut, saat
+hamillisen ja samalla iloisen ilmeen, ja virkat jotakin laamannin
+tadille. Han on ainoa siina perheessa, jota siedan, hieno, vanha rouva,
+aidin ystava, salaisesti herannyt, joka valista tulee meille puhumaan
+huoliaan. Han viittaa minut esiin ja esittelee meidat, laamannin herrojen
+vaistyessa silmiaan siristaen ja antaessa hitaasti tilaa minulle,
+kotikutotakille. Sina astut heidan piiristaan ja ojennat minulle katesi.
+Kasvoillesi leimahtaa elava, herkan sielun valiton valahdys, joka nayttaa
+ilmaisevan herttaista hyvaa sydanta ja pohjatonta, kirkasta
+hyvantahtoisuutta ja koruttomuutta, ujoa ja samalla avonaista ja iloista
+mielta--heijastaen sen pohjaa samalla kuin pintaa niinkuin kirkas
+lapikuultava poreileva lahde. Ethan osannut etka tahtonut koskaan salata
+etka peittaa mitaan etka olla muuta, kuin mita olit--tiesin aina, mita
+ajattelit ja tunsit--joka teki olon kanssasi turvalliseksi ja suhteemme
+suoraksi.
+
+"Olemme oikeastaan vanhat tutut", sina sanot, ja katesi ote on luottava
+ja luja niinkuin toverin.
+
+"Missa herrasvaki on tutustunut?" kysyy joku herroista.
+
+"Minulla oli ilo auttaa neitia laivaan", mina sanon.
+
+"Olen tuntenut teidat jo kauan sitten--te ette tietysti muista etteka
+voikaan?"
+
+Ja sina kerrot nauraen, punastuen, mutta siita valittamatta, luontevasti
+ja avomielisesti, kuinka olin harva se paiva tullut teidan
+koulutyttoparveanne vastaan Bulevardinkadulla. Olitte "ihastuneita"
+kotikutosarkaiseen ja naapukkalakkiseen.
+
+"Siis vanha flamma--onnittelemme!"
+
+"Te punastutte molemmat!"
+
+Ja he jatkoivat tahan tapaan, joka minulle aina on ollut sanomattoman
+vastenmielista ja epasivistynytta. Sina et nayttanyt valittavan, vaan
+sanoit hilpeasti:
+
+"Tiesimme, missa asuittekin ja kenen kanssa."
+
+Mainitsit vanhan asuntotoverini nimen--sinako siis olit se
+hanen kirsikkatyttonsa? Kerroit hanen olevan siella maalla,
+kansakoulunopettajana, naimisissa eraan kunnon talonpoikaistyton kanssa,
+jonka olitte hanelle toimittaneet ja joka oli tehnyt hanesta miehen.
+
+Kuulin kaiken tuon, mutta koko ajan mina vain ajattelin tata yhta: han on
+nahnyt minut, vaikka mina en ole nahnyt hanta, han tunsi minut ja han
+tahtoi tutustua minuun uudelleen, ja sen kaiken han sanoo noiden kuullen.
+
+Kapteeni tuli samassa, saatuaan laivansa kayntiin, pyytamaan, etta sina
+olisit niin erinomaisen ystavallinen ja herttainen, etta antaisit
+juhlayleison kuulla kuorosi ihanaa laulua. Sina suostuit koreilematta.
+Asetuitte perimmalle kannelle pyorylaan hulmuavan lipun alle koivujen
+keskeen. Lauloit itse mukana. Kuorosi naytti tulkitsevan vain sita, mika
+silla oli sinua. Tyttosi olivat kuin toisintoja sinusta, niinkuin
+kamarineidot prinsessastaan, kasvojen ilmekin sama kuin sinulla.
+
+Olin kai kuvitellut itselleni ulkomuotoasi ja olentoasi jonkinlaiseksi
+kaikkina naina kaipuuni vuosina. Koettaessani nyt saada esille kuvaa,
+jonka mahdollisesti olin luonut sinusta itselleni ennen tata tapaamista,
+en saa esille pienintakaan piirretta, joka olisi toinen kuin se, mika
+siina silmanrapayksessa, kun kuulin aanesi ja nain vartalosi ja kohtasin
+kasvojesi ilmeen, painui mieleeni olevaksi ja olleeksi.
+Sinua ymparoi siina viilea tuuli ja paivanpaiste ja siniset laineet ja
+liehuvat liput ja juhannuskoivut kannella. Terve vari, kylma hipia, mutta
+silma tumma ja lammin ja hymy monivaihteinen, silman ymparys herkka--
+paavaikutus raikkaus ja pirteys ja luontevuus ja hempeys.
+
+Laulunne loputtua katettiin teille kahvipoyta kannelle, ne ottivat,
+laamannin vaet ja kapteeni ja muut herrasvaet, teidat haltuunsa ja
+sulkivat piiriinsa. Mina istuin syrjassa toisella puolella kannen, josta
+voin sinut nahda. Olit mukana, mutta kuitenkin niin, kuin et olisi ollut
+oikein kotonasi, omassa heimossasi, niinkuin olisi katseesi joskus
+etsinyt jotain, kurkottautunut toiselle puolelle jonkun esteen yli,
+kuuntelit, mita sanottiin, mutta hajamielisesti, ja kysyit uudestaan. Ja
+minulle riitti onni, niinkuin monesti ennen, nahda ja kuulla ja koota
+itseeni kaukaa. Olit omani, niinkuin laulajatar tai nayttelijatar on,
+hanen omalla ottamallaan oikeudella, sen, joka hanta enin ihailee ja
+parhaiten ymmartaa. Vaatimatta hanta erikoiseksi omakseen han ottaa
+kaiken, minka se muillekin antaa, mutta han luulee ottavansa ja
+omistavansa samalla joukon erikoisuuksia ja hienouksia, joita muut eivat
+muka huomaa. Aloin omistaa sinun kaiken kansan kauniistasi sen, mika
+mielestani kuului vain minulle ja minka mina, vain mina, kykenin ottamaan
+ja olin oikeutettu saamaan: erikoisen vivahduksen aanessa, varahdyksen
+huulilla, paan ja palmikon viivan, tavan, milla veit kupin huulillesi ja
+nielit--lopulta kaiken, niin ettei sinussa sittenkaan ollut mitaan, mika
+olisi voinut olla muiden. Kun vaikutit minuun niin erikoisesti, niin
+voimakkaasti, et voinut olla toisen, sinun taytyi olla vain minun ja
+minua varten. Et voinut olla tarkoitettu muille kuin minulle, ei mikaan
+voinut olla olemassa sinussa ilman minua. Mina olin kuin sen olemassaolon
+ehto ja edellytys. "Et muille neito nuori, vaan minulle neito nuori!"
+Sinussa oli minulle jotain synnynnaista, salaperaista sukulaisuutta, omaa
+pyhittamaani ja itselleni vuosien kaipauksella vihkimaani, ansaitsemaani
+etuoikeutettua. Olit minun siksi, etta minulle sovit paremmin kuin
+kenellekaan. Noilla toisilla tuossa ei ollut aavistustakaan oikeasta
+sinusta. Olit heille luultavasti vain yleensa soma tytto. Olit pian omani
+_niin,_ etta _otin_ sinut tuosta, vein sinut taalta oman ottamiseni
+oikeudella, sijoitin kotiini, tulevaan elamaani, nahden sinut
+salamannopein elamyksin kulkemassa pihapolulla reippaana emantana,
+kantamassa lasta keveasti ja vaivattomasti tukevilla kasivarsillasi,
+vaimona, aitina heti samalla kuin morsiamena. Ohjelmoin siina koko
+tulevan elamamme onnen.
+
+En tiennyt viela edes, kuka oikein olit, en edes, mika oli etunimesi.
+Ystavallinen, herkkavaistoinen laamannin tati yhtakkia istui vieressani
+ja kehoitti liittymaan seuraan, hanen tuolinsa oli vapaa; mutta kun mina
+kiitin ja tein tilaa sivullani, han jai ja alkoi kertoa sinusta. Olet
+orpotytto, setasi, tuomarin tadin veljen, kasvatti, olet suorittanut
+kokeet jatko-opistossa ja myos seminaarissa, silla aiot opettajaksi, joka
+ala sinua miellyttaa, koska rakastat kansaa ja tahdot uhrata elamasi sen
+valistamiseksi--jollet sita ennen joudu naimisiin, niinkuin on hyvin
+luultavaa.
+
+"Aini on niita tyttoja, jotka ennen tai myohemmin menevat naimisiin ja
+parasta se onkin; sillakin alalla heita viela tarvitaan, vaikka voihan
+olla hyva, etta he sita ennen harrastavat muutakin. Han on aitityyppi,
+meidan pikkutytot olivat aivan rakastuneita haneen, niinkuin kaikki
+muutkin. Pappa ja pojat ovat miltei mustasukkaisia toisilleen. Pojat,
+jotka niin usein riitelevat, ovat olleet kuin enkeleita keskenaan."
+
+"Han on kovin hauska ja miellyttava tytto, ja kovin musikaalinen", jatkoi
+han.... Meilla oli tavattoman hauska ... ne saivat aikaan sekakuoron ja
+lauloivat saarissa ja jarvella. Meilla oli aivan juhlaviikko. Minua han
+oikein hemmoitteli--en ole, jumala paratkoon, semmoisella juuri pilattu.
+Toivon, ettet ymmarra minua vaarin. Mutta kuinka aitisi jaksaa? No, nyt
+sielta nakyy kaupunki.
+
+Laamannin tadin puhuessa ja sinua katellessa sina olit koko ajan ollut
+hymyily-yhteydessa hanen kanssaan ja siita oli kuin pirahtanut jotain
+minullekin. Lahestyttaessa kaupunkia sina jouduit liukumaan minusta ja
+tama kosketus hammentyi.... En kayttanyt lyhytta tilaisuutta paastakseni
+puhelemaan kanssasi. Seisoit hetken yksin katsellen kaupunkia, jossa
+liehui juhlalippuja kaikilla katoilla sita ymparoivien kukkulain tummaa
+taustaa vastaan, ja rannassa kiilsi vastamaalattuja laivoja ja parveili
+heleapukuista juhlayleisoa, juhlamerkit rinnassa, ja nuoria ylioppilaita
+marsalkkanauhoissa. Sinulla oli kasvoillasi ihastunut, miltei
+haltioitunut ilme. Sitten katsahdit taaksesi laivaan ikaankuin hakien
+jotakin, jolle olisit tahtonut sanoa jotain, mutta katseemme eivat
+osuneet yhteen ja samassa olivat laamannin herrat taas takanasi
+tarjoutuen kantamaan tavaroitasi. Heilla oli tuttavia rannalla vastassa
+ja he veivat sinut mukanaan. Emmehan saaneet koko juhlan aikana
+paljoakaan tavata emmeka vaihtaa montakaan sanaa. Mutta mina luulen, etta
+sina tiesit minusta niinkuin minakin sinusta. En kadota sinua
+nakyvistani. Asut samassa talossa puistotorin varrella, missa laulajatar
+silloin ennen, ja tulet samaan ikkunaan kiittamaan serenaadista, jonka
+ylioppilaat--kai laamannin herrojen toimesta--panevat toimeen sinulle ja
+kuorollesi. Teilla on juhlassa suuri menestys. Seurailen sinua
+juhlakentalle ja laulajaisiin ja kaikkialle--kaukaa. En paase
+kosketuksiin kanssasi enka erikoisemmin koetakaan. On kuin tahtoisin
+viela olla kiinni kaipuussani, pyrkimatta sen tyydyttamiseen. Valista on,
+niinkuin en hennoisi viela sijoittaa sita mihinkaan oleelliseen. Etsin
+kylla tilaisuutta, mutta en sita valmista, vaan jatan sen tavoittamisen
+sattuman varaan. Olen yha edelleen selvilla siita, etta kohtaloni on
+ratkaistu:--joko--taikka ... kaikki--tai ei mitaan ... kolmatta ei ole.--
+Mutta on kuin olisi arvan onnistumisen taikana, etten itse saa ryhtya
+sita vetamaan enka ratkaisua kiirehtimaan. Hedelman pitaa pudota puusta
+omasta painostaan minun sita ravistamatta. Sinunkin pitaa kaivata ja
+tulla, ainakin puolitiehen, minua vastaan, sinunkin on astuttava
+askeleesi. Koska juhlakentalla ja muuallakin menet muiden luo, mikset
+tulisi minunkin luokseni, jos sinulla siihen olisi tarve? Olethan
+tietystikin huomannut, etta seurailen sinua kaikkialle. Tiedat jo, mika
+on tarpeen, voidaksesi ottaa jonkun kehoittavan askelen, vuorostasi
+sinakin. Ja mina odotan ja toivon sita.
+
+On kaikkien kuorojen huviretki laivalla. Varaan jo ajoissa itselleni
+paikan, istun ja odotan, taalla varmaankin olen saava paremman
+tilaisuuden tavata sinut kuin juhlakentalla, jossa aina olet mukana
+jossain ohjelmassa tai omaistesi ja ihailijoittesi ymparoimana. Laiva on
+jo taynna vakea ja lahtovalmiina, mutta sinua ja kuoroasi ei nay. Odotan
+niin kauan, etten enaa voi poistua. Siita tulee ikava retki minulle
+valinpitamattomien tuttavien seurassa, minun taytyy kuulla lakkaamatonta
+laulua, joka minua tympaisee, kun sinun kuorosi ei ole mukana, ja
+laulujen valissa iankaikkisia, isanmaallisia puheita, jotka pyrkivat
+lentoon, mutta eivat paase, rapyttavat vimmatusti, mutta eivat osaa
+nousta. Eivat muutkaan niita kuuntele, vaikka huutavat elakoota ja
+taputtavat kasiaan niiden loputtua kiitokseksi siita, etta vihdoinkin
+loppuivat--alkaakseen uudelleen.
+
+Kun vihdoin viimein olimme kaantyneet ja olimme lahestymassa kaupunkia,
+tuli sielta vastaan toinen laiva, menossa etelaan, taynna juhlakansaa,
+joiden joukossa, laivan sivuuttaessa toisensa, nain kuorosi sen kannella.
+Tietysti sinakin olet siella. Olen nakevinani sinut, mutta sina et nae
+minua. Heilutat liinaa, niinkuin et oikein tietaisi kenelle, ikaankuin
+haparoiden, toiselta rannalta, ainoastaan olemassa oloasi ilmaisten--
+kuvittelin, etta heilutit minulle, vaikken uskonutkaan. Mitapa sina
+minusta, mitapa minusta kukaan?
+
+Naissa juhlissa on minusta yhtakkia jotain teennaista ja kieroa ja
+vaillinaista. Ne ovat olevinaan kansanvalistusjuhlia. Keta taalla on?
+Herrasvakea enimmakseen, tuskin yhtaan talonpoikaa, ei ainoatakaan
+tyomiesta ottamassa osaa. Suomen suuret salot eivat ota niihin osaa. Ei
+nailla tallaisilla Suomen kansan pohjakerroksia valisteta ja herateta
+eika niiden henkea ravita. Korpien katkoihin olisi mentava puhumaan ja
+soittamaan, kylasta kylaan, torpasta torppaan, koyhan kansan
+trubaduurina, niille, jotka eivat tieda, etta heillekin on jatetty
+kantelo jalelle. Jos minulla olisi ollut se pikkukuoro, olisin tiennyt,
+minne sen kanssa menna, en olisi tullut tanne, en mennyt laamannin
+herrojen huviksi heidan saariinsa soittamaan.... Mina siis saan puskea
+yksin sitakin turvettani, tasta lahtien niinkuin tahankin asti. Tunnen
+saavani siihen uutta sisua ja uutta kiristavaa voimaa. Ollappa minulla
+toveri, ollappa meita kaksi!
+
+Mina jo paatan: tahdon saada sen selvaksi hanelle, joka meni minulle
+hyvastia heittamatta, lahden hanen jalkeensa sinne etelaan talla samalla
+laivalla, joka ilmoittaa lahtevansa tunnin kuluttua. Menen sinne sen
+vanhan toverini luo, sielta jollain tekosyylla sinun luoksesi, haen sinut
+kasiini vaikka maailman aarista.... Siirryin tietysti sittenkin omaan
+laivaan, joka sekin lahti tunnin kuluttua. Voitin itseni--muka. Silla
+oliko se nyt sittenkaan mikaan voitto? Eiko olisi ollut suurempi voitto
+voittaa itsensa toisapain, ottaa kerrankin kohtalonsa omiin kasiinsa eika
+antaa sen aina johtaa? Koska kuitenkin olin varma, peruuttamattoman
+varma, nyt sinun mentyasi, etta olit se ainoa ja oikea.
+
+Kiduin kylman yon kippurassa laivan kannelle, pelastusvyo paani alla.
+Kavelin raskaan taipaleen laivarannasta kotiin.
+
+Miksi sittenkin olin ollut niin saamaton, miksen sittenkaan tarttunut
+onneni ohjiin?
+
+Siksiko, ettei niin pitanytkaan, koska niihin on kenenkaan itsensa turha
+tarttua, turha koettaakaan temmata niita itselleen ja pakottaa omaan
+puoleensa sita, minka on mentava toisaanne? Ovat luulleet sen voivansa,
+maailman valtiaat. Ovat olleet olevinaan ohjissa. Olivatkin kohtalotarten
+ruoskan alla ja sen alla huohottivat, huohottivat ja sen alle naantyivat.
+Ei kukaan ole oman onnensa seppa, viela vahemman muiden. Ainoa, jolla voi
+tehda tyhjaksi riippuvaisuuden tehon, on: ei ohjata, ei uhmata, vaan
+kyyristya ja kestaa.
+
+Minulle yritti tulla tama taytymykseen tyytymisen mieli, mutta mina
+tyonsin sen silloin viela ovesta takaisin.
+
+Kapinoin tietamatta mita vastaan.... Menisinko sittenkin sinne etelaan?
+
+Mutta mina puskin pohjoista kohti, minun taytyi saada jostain itselleni
+turvaa, ja mina painoin eramaahani ja eramaani taa niinkuin ennen.
+
+Viimeinen erotaival alkaa.
+
+
+
+
+Olin pannut hanta varten, kuviteltuani ja kaivattuani varten, taalla
+uuteen kuntoon vanhat huoneet ja liittanyt vanhoihin uusia, olin
+muokannut hanta varten maat, raivannut uutispeltoa, ojittanut suota,
+kyntanyt vaot ja kylvanyt hanelle niihin. Hanta varten kalkkoi kirves
+hirsimetsassa, soljui auringossa valkkavalla talvisella tiella
+rakennuspuu pihaan, sinkoili lastu uuden kesaaitan salvoksella maaliskuun
+auringossa kuin koskessa vesipisarain parsky. Han oli tulevinaan
+valipalaa tuomaan, nousevinaan telineille, piiluni iskeytyi levahtamaan
+hirren paahan ja mina istuin hirrelle ja minulle ojentui hoyryava juoma
+ja vastaleivottu lamponen, han viipyi ja ihasteli tyoaloja, suunnitellen
+apuna, miten tama ja miten tuo--han lahti omiin askareihinsa,
+notkahdellen, hyrahdellen ja kerta viela jalelleen katsahtaen ja haipyi--
+mutta ei kadonnut. Oli taalla, vaikkei ollut, mutta oli tuleva kerran.
+Mina hanta varten rakentelin ja laittelin, se elamani ainoana
+tarkoituksena ja se tarkoitus ainoana ilona. Veistelin talvella
+soutuveneen, sivelin siihen ruskean tervan toukokuun paahteessa,
+lounastuulen liehtoessa kesaa, tein sille telat uuden uimahuoneen
+viereen--sorvasin talvipuhteella rukin sijansa katsojaa odottamaan,
+hoylasin sukset, raudoitin kahden istuttavan reen ja kahden ajettavat
+rattaat--oli kasvatettu kotivarsasta nuorikolle nimikkovirkkukin.
+
+Oli tullut hyvat vuodet, pelto tyonsi ruista kuin kaislaa, kaikki
+onnistui, han oli se hyva haltija, joka hoiti taloa, hanta itseaan ei
+nakynyt, vaan jalet nakyi muuallakin kuin vitilumella ja rannan hiekassa,
+se sai minulta uhriksi parhaan, mita minulla on: ainaiset ajatukseni ja
+lupaukseni, eika muuta vaatinut, siihen tyytyi. Oli kysyvinaan, oli
+kaskevinaan kertomaan ja sai tietaa elamani aikaisimmatkin ilot,
+hilpeimmat muistoni--kun istuin yksin ehtoisin puutarhassa koivun alla ja
+kun iltarusko riutui ja lehmisavu halaili peltoa ja iltausva niittya ja
+ojensivat toisilleen katta aidan nurkassa pihlajan yli. Tiesin, etta han
+tulee ja ottaa iloiten vastaan, minka mina iloiten annan, en tieda,
+milloin, han voi tulla milloin hyvansa, siksi taytyy taman kaiken aina
+lamppuna palaa--kukkakimppu kuvan alla olkoon aina valmis ja aina tuores,
+joka aamu sama ja joka aamu uusi, jossa on kaikki kukkaset kevaiselta
+niitylta, kaikki toivot tulevasta ja kaikki muistot menneesta: hanelle
+pyhitetyt lapsen nayt, pojan haaveet, oudot linnut, ruskea elukka tuossa
+hernemaassa, valkoiset tytot ja punaiset, Taaton Tati, Satu-Anni,
+Kenoveeva ja kesy hirvi, Johanna, kurjet ja joutsenet--ja etta olen
+saanut takaisin vanhat ihanteet ja omistanut uusia, ollut itselleni
+uskollinen--ja kuinka mielestani niiden kera kohosin ja kirkastuin,
+ylenin ansiokkaaksi ja arvokkaaksi sille, jota palvelen--nuorukaisen
+lupaukset ja saavutukset, taistelut ja voitot--kaikki nama tapaukset ja
+ajatukset ja tunteet soiden sanoina, kerran sinulle kerrottavina.
+
+On nyt, niinkuin olisin kautta elamani valmistellut ja pyhitellyt ne
+kaikki kuin haalahjaksi, tervetuliaisiksi uuteen kotiin: iloisimmat ja
+ihanimmat ja onnellisimmat elamykseni kaikesta, mita minulla siihen
+saakka oli ollut.
+
+Aitivanha on aavistanut aherrusteni salaisen tarkoituksen, arvannut
+tarmoni ja tyoiloni syyn, sen herkkaan korvaan on kai kuulunut
+jannittyneen tyojousen hermon varina, ja han sanoo istuessamme viikon
+viimeisena iltana uuden aitan kynnyksella, minulla kadessa sen avain,
+jonka mina, viilattuani sen lehden ja sita pajan jalelta sirosteltuani,
+olin pudottanut hanen helmaansa, sanoo:--"Olisi jo aika ripustaaksesi
+aittasi avain nuorikon vyolle."--"Ei ole viela sattunut sopivata."--
+"Pitaisi katsoaksesi, olisi jo aika tuodaksesi."--"Olettehan taalla te,
+aiti."--"Pian minusta aika jattaa"--ja han alkaa taas esitella omia
+ajattelemiaan.--"Kun eivat minun kelvanne, etsinet itse", huokaa, kun
+vaikenen.--"Mistapa mina heita?"--"Menet juhlille, siella heita
+karkeloinee kassapaita sinullekin."--"Jollei joskus lentaisi lintu
+raystaan alle minun liikkumattanikin?"--"Ei tule sekaan lintu
+liikkumatta."--"Tuleehan tiainen ja paasky, heraan paivana kesaisena ja
+siina se sirittaa."
+
+Mutta laittoi aiti kuitenkin evaat ja lahdin--hanelle mieliksi, lienee
+ollut aavistukset itsellanikin. Kavi, niinkuin kavi.
+
+En voi enaa jaada tanne, missa kaikki liiaksi muistuttaa sinua--joka olit
+taalla ollut, vaikket ollutkaan ollut--niinkuin muistutti tuonnoin, tanne
+haudaltasi palattuani, ennenkuin taas tulit takaisin. Tulet joka paikasta
+kummitellen vastaani, et enaa toivottuna haaveena, vaan menetetyn
+aaveena. En kuule enaa aanta, vaan aanen katoavan kaiun. Ei kukaan enaa
+voi asettua siihen, missa sina olit. On autiota, sisallotonta, on kaynyt
+kulo, ei pala enaa aarnituli katketyn aarteen ylla. Kavaisit pesassa,
+hylkasit sen, pyrahdit pois eika kukaan toinen ole ottava sita haltuunsa.
+Ei ole taalla sijaa enaa entiselle kaipuullekaan, veit senkin
+viihdytykseni mennessasi, otit senkin, ja omasihan olikin. Ei ole
+siitakaan enaa, tarkoituksettomasta, toivottomasta, itseansa jaytavasta
+ikavasta. Minun taytyy siis taalta pois, autiosta ja tyhjasta talosta,
+itse aution ja tyhjan.
+
+Minne, en tieda. Jonnekin toisaanne kuin mista tulin.
+
+Anti-koirani, aina samaniminen, tyttaren tyttaren tytar, tietaa, on ollut
+vastassa laivarannassa, on kieppunut koko paivan kintereillani,
+mielitellyt, viekoitellut--juoksee rantaverajalle ja kutsuu, kulettelee
+kalakonttia pitkin pihaa, retuuttaa sen rantaan, kiertaa hantaa
+verkkovajan ovella, vakiutuu viimein uuden veneen kokkaan ja ulvoo--ensin
+ikavasta, kun en tule enka valita, sitten ilosta, kun tulen ja alan
+vaantaa hankavitsaa--tietaa kaiken, ymmartaa kaiken, jonkun vaeltavan
+ihmishengen katko.
+
+Aitivanha kysyy puutarhan portilla:
+
+"Menetko minne?"
+
+"En tieda niin tarkoin."
+
+"Jos menet koskille kalaan, ota ruissakki myllyyn."
+
+"Se sopii ..."
+
+... silla miksen menisi koskille yhta hyvin kuin minne muuannekin.
+
+"Ja ela tulekaan ilman lohia ja suuria sayneita--ota astia ja anna
+myllarin Johannan suolata, tulee pian heinanteko ja sarpimen tarve
+vaelle. Kai otat verkkosi ja onkivehkeesikin?"
+
+Aiti tietaa, mista poikansa mieli aina viihtyy. Aiti on nahnyt mielen
+mustaksi ja aavistellee syynkin: jos lieneekin juhlilla jotain etsinyt,
+ei ole loytanyt. Ei tieda muuta, mutta ei utele, ei aiti koskaan utele.
+Tahtoisi parasta ainoalleen, viimeiselleen--kuolivat nuorina toiset.
+Aidilta ne vietiin, hanelta vietiin kaikki, minulta ei. Aiti eli heissa,
+mina aina omissani. Lienenko muistanut lohduttaakaan silloin, kun olisi
+pitanyt. Aiti katkee omat huolensa, kuta suuremmat sita tarkemmin. Ei
+osaa nauraa, mutta ei myoskaan itkea, ei ainakaan muiden nahden, aina
+tasainen, aina tyyni, yolla vain joskus kuuluu seinan takana valvovan
+hiljainen huokaus, silloin surree, minka surree, aamulla on taas
+ensimaisena tyoauransa kuressa. Ei han muistojaan pakene eika aaveitaan
+pelkaa. Havettaa itseani naiden omien huolieni haudonta ja pettymysteni
+paisutus ja oman onneni ikavan hemmottelu--enka sittenkaan voi olla sita
+tekematta.
+
+Laittoi aiti taas evaat, lahden hanelle mieliksi, lienee ollut jotkut
+aavistukset itsellanikin.
+
+"Varaja kivia koskissa--ja sano terveisia Johannalle--tassa on vahan
+viemisia sen lapsille."
+
+Kaikki han muistaa, sydan omasta tyhja, tayttaa sen toisilla, Lahdenko?--
+mutta onhan kuitenkin mentava myllyyn.
+
+Kun astun veneeseen, on kuin lahtisin pakoon, niinkuin pelkuri. Mutta kun
+tartun airoon, tulee taas tarve ponnistaa pois poistumisen vuoksi. Aiti
+on aiti ja mina olen mina, kumpikin hoitakoon itse huolensa, han tehkoon
+sen omalla tavallaan, mina teen omallani.
+
+Ja mina soudan suuria tyynia selkia, eika kuulu muuta kuin kaakkurin
+huuto ilmassa. Tulen laajaan virran suuhun ja ylhaalla airo sipaisee
+nuokkuvia ruohoja ja kumoo kaislikoita, sakeita kuin hankia, kun soudan
+harhaan. Vetelen virtoja ja vuolaita suvantoja, joiden rannoilla nukkuu
+suuria taloja ayrailla ja kuvastuu taivasta vastaan kaivonvintteja.
+Virran suu kapenee ja tulee ne suuret luhtaniityt ja niiden lukemattomat
+ladot aina etaiseen, matalaan metsanrantaan saakka, minka takana ovat ne
+suuret kurkisuot, joilta kuuluu auringon noustessa silloin talloin pitkia
+parahduksia. Aamuaurinko vetaa kylmaa kultaansa soitten yli nakyvalle
+eramaan vaaralle. Sen alla on se koski, mihin pyrin.
+
+Raukaisee, haukkaan evaita. Mita mina oikein sinne? Keta mina pakenen?
+Maksaako vaivan? Enko ole raukka? Siinahan on ruissakki, niin--sita
+vartenhan mina.  Korven reuna lahenee, veden kulku kiihtyy, joki laajenee
+matalaksi sahiksi, jossa vesi varajaa kuin tuulen virin alla aina samassa
+paikassa, ei murru, joskus vain jossain kulahtaa kuin nielevan kurkku.
+Lahden taas. Avartuu eteen suvanto, koommin kuin pieni jarvi, kalasauna
+rannan kaarteessa suuren kuusen alla. Olisi siina erakolle maja, mutta
+kauemma kaipaa mieli. Vedet kapenevat taas ja niiden vauhti kiihtyy, vesi
+mustaa kuin Tuonelan joessa, rannoilla juuriltaan suistuneita honkia, ja
+alas ui vaahtopalloja, poyheita kuin kuontaloita, kosken irti tempomia ja
+sen sotkemia.
+
+Soudan ja soudan, sauvon ja sauvon.
+
+Paiva kallistuu iltaan, hyttyset hurisee, lohi silloin talloin loiskahtaa
+ilmaan. Anti-koira istuu kaiken aikaa peratuhdolla, vainuten vesille ja
+vainuten maihin, tuon tuostakin vilkaisten minuun:--Siinahan taas hyppasi
+lohi, mikset sina ongi?... Tuolla ui sorsa poikineen, mikset sina
+ammu?... Tuolla tuoksuu metsopoikue karpalomattaan kupeessa--etko nae--
+miksemme mene maihin?... Mika sinua vaivaa? Tiedan, mutta onhan tassa
+tarkeampiakin. Vai olet nyt taas silla paalla? Ja se haukkuu kiihkeasti.
+
+"En ole millaan paalla. En pysahdy, en ammu, en ongi, koska minun taytyy
+toisille perille."--"Mille perille?"--"Mille perille tahansa!"
+
+Vaahtokuontaloita viilettaa yha tiheammin alas, kuta ylemma tulen. Rannat
+kohoaa, vayla kiristyy, koskitaival alkaa. On kaytava sauvoimeen kasiksi,
+on oteltava ase kadessa veneenalaisten eramaan vesien voimaa vastaan. On
+saatava nama rukiit myllyyn, vahat muusta! On saatava rukiit myllyyn ja
+sarvinta aitivanhan heinavaelle, vahat muusta--onhan juuri sita varten
+lahdetty. Ela vilkuta siella suvannon lehtosaaressa rantapuiden valissa
+enaa sina, ei ole aikaa, et ole kuitenkaan sina, ja nakyja en tahdo enaa
+nahda. Tama on eroretken viimeinen taival, ole siella, minne jait. Ei ole
+nyt aika kuvittelujen ja kaipuun. On aika puskea hyrskysta hyrskyyn,
+sauvoimen ponnistaa pohjasta ja sysata suoraan kokka, kun koski kampeaa
+ja virta painaa vinoon. Tama sinun veneesihan nousee nivasta nivaan kuin
+linnunpoika rapyloin ja siivin. Nousee, kun taytyy--ja vaikkei olekaan
+muuta turvaa kuin oma itseni, niin ei ole, elkoonka tulko. Jottako
+nousisit, pursi, paremmin, jos meita olisi kaksi, jos toinen perassa,
+toinen kokassa, toinen pidellen, kun toinen vaihtaa sauvointa ja tyontaa?
+Nousen yksinkin--mista sina tiedat, etta kavisi muka paremmin kaksin?
+Yksin olen, itse ainoa omani. Sina menit sinne, mina menen tanne.
+
+Sauvon vastedes elamani niinkuin nyt taman kosken. Suoriun siita,
+niinkuin tasta. Se on siina, miten vihaisesti sauvoin ponnistaa pohjasta,
+siina, miten painan ja painin. Ottelemme siis, sina elamanikin
+vastavirta, sina kohtalonikin kinahmi. Vaikka olkoonkin joka otteessasi
+uusi yllatys--mina voitan. Nyt tiedan, mita varten tanne tulin.--Mutta
+kenen tassa voitan? Sinutko? Sinunko kanssa nyt taistelen? Sinuunko
+kiukkuani pusken? Mita varten?
+
+Siinahan onkin jo suvanto ja voitto ja lepo! Siina on leppoisa, silea
+suvanto, jota vene viiltaa, niinkuin sita nyt tyontaisivat samat voimat
+ylos, jotka asken painoivat sita alas, viimeisella vimmallaan. Olen
+saanut itselleni niiden voiman. Mitako varten taistelen kanssasi? Sinunko
+uhallasi olen tassa, sinuako uhmaten? Syytinko asken sinua? Mista? Eihan
+ole linnun syy, etta sattuu lentamaan tien poikki, jota mina satun
+kulkemaan, eika pysahdy, enka mina hanta sentahden saa.
+
+Kuitenkin kaikitenkin--kosket on valilla ja virrat ja suunnattomat selat
+ja mahdottoman avarat maat, talottomat taipaleet. Ei mitaan tietoa
+toisella toisesta, eika tarvitse ollakaan. Eroko? Kaikenko ero? Ihanko
+uusi taival edessa? Ettako elaman onni ei ollutkaan siella, mista sita
+kaiken elamani ensin vaistosin ja sitten tietoisesti etsin? Eipa siis
+ollut. Kun ei ollut, niin ei ollut.
+
+
+
+
+Taas on tyynta vetta, rannat nousee, aukee lampi, sitten virta, sitten
+pienia jarvia ja soilahteleva pitka suvanto--ja siina se nyt sitten taas
+on--kahden vaaran puristuksessa putous, jossa keltainen vaahto kaatuu
+kalliopaaden yli. Putouksen vieressa on pienoinen mylly, ratas
+parskyttaen vetta mustaan markaan seinaan. Ylempana myllarin tupa ja
+kiviaidan ymparoimat pellot. Takana on lehtoinen vaaran rinne, ylinna
+avopaa kallio--joita kaikkia, putouksesta alhaalta vaaran laelle ylos,
+hehkuttaa ilta-auringon viimeinen ilotuli. Tulee aina mieleen, tanne
+naita vesia sauvoessani: Kas, mika majatalo Tuonen tumman joen partaalla
+--sitako varten, etta vasahtanyt sielu saisi yopya matkallaan ikuisuuden
+ylavesiin, alkulahteelle, missa se sitten lieneekin, ehka sokeana hetteen
+silmana jossain hiekkaharjujen tai honkanummien umpisuossa--tuo tuli ensi
+kerran mieleeni, tuli joka kerta ja nyt taas, verkalleen huovatessani
+pera edella, peratuhdolla Anti, punertaen sekin, illan hohteessa, itsekin
+punainen. Anti haukahtaa. Vene viilettelee suvantoa alas, aiti perassa,
+myllarin emanta, entinen Repolan Johanna, lapsineen, yksi tytto kokassa
+soutaen, kaksi keskituhdolla, yksi kokkakaarella istuen. Tuntee tulijan
+ja huudahtaa:
+
+"Voi minun paiviani--kun en ollut tunteakaan uutta venetta--oltiin
+menossa saunan lammitessa vastaksien taittoon--ka, soutakaahan, tytot!"
+
+Virta kantaa heidat ohi, ennenkuin ehtivat tarttua airoihin. Han huutaa
+minulle, etta soutaisin uuteen valkamaan niityn alle, missa on verkkovaja
+ja nakyy virepuut, siina on parempi laskea maihin. Olen maissa ennen kuin
+he ja joudun kokastamaan heidan venettaan, josta pipanat piipertavat
+maihin kuin vuonat karsinasta. Aiti kaskee antamaan katta ja
+notkahuttamaan, ja he notkahuttavat, kaikki samannakoisia ja melkein
+samankokoisia, vanhin ihan niinkuin aiti ennen, kaikki valkotukkaisia ja
+heleasilmaisia--minua vihlaisee nuorinta, ristityttoani, ilmaan
+keikauttaessani tunne: ollapa minullakin, mutta ei ole eika mahda tulla.
+Aiti itse on hamillaan ja hyvillaan, kasvot valkehtien niinkuin aina,
+herahtaen vuoron nauruun, vuoron koettaen vakiintua totiseksi--ei tieda
+oikein, mita sanoisi, sitten sanoo:
+
+"Juoskaa, tytot, myllyyn sanomaan isalle, etta tuli vieras ... etta tulee
+ottamaan sakin.... Tultiinpahan taas ... ja kalaponttokin mukana, kylla
+se pian saadaan tayteen ... lohet hyppiikin kuohun alla niin etta ... nyt
+siella taas yksi ja tuossa toinen!"--Ja vasta sitten han tuli
+tervehtimaan, pyyhittyaan katensa esiliinaan:
+
+"No terve, no terve! Kylla nyt Ville tulee iloiseksi, kun on odotettu jo
+pitkaan ... tuli juuri kotiin salolta puita lukemasta metsaherran kanssa,
+maanantaina se taas lahtee.... Siina se astuu, jankkailee, vaikka tiedan,
+etta juoksisi, jos ilkiaisi--hei, astu ravakammin alamaessa! ela tuossa
+jarruttele!"
+
+Mies, janttera, tyyni, harvapuheinen, vaimonsa vastakohta, yhta
+pidattyvainen kuin tama eloisa ja puhelias, ensi nakemalta melkein tyly,
+jos ei tietaisi--ainoastaan silmat ja suun ymparys muhoilevat, ilmaisten
+mielihyvaa ystavan tulosta.
+
+"Maltettiinpas lahtea ... vaan lienee ollut tarkeitakin touhuja.... Ja
+uusi vene? Ja omaa tekoa? Eika taida pahasti vuotaakaan."
+
+Han tarkastelee saumoja, nostelee kokasta ja perasta.
+
+"Sopii kiittaa Villen oppilaansa tyota, niin kiittaa itseaankin samalla,"
+mina sanon.
+
+"Se on Villen paras kiitos, kun ei moiti," nauraa Johanna.
+
+"Ei ole hullumpi ensi tekeleeksi."
+
+"Tekeleeksi! Se pitaa sitten jo olla maailman mainio, joka ei ole
+Villesta hullummaksi."
+
+Ville vaantaa missakin selkaansa ja me kokoamme Johannan kanssa muut
+tavarat ja nousemme pihaan. Koirat ovat loytaneet toisensa, heidan
+Ottinsa ja minun Antini, sisarukset, samaa pentuetta, Repolan peruja,
+yhdennakoiset, pystykorvat, punaiset ja kippurahannat, etta tuskin voi
+toista toisesta erottaa, ja ryntaavat molemmat paalleni, ulvoen ja
+nuoleskellen--sitten puree Ottia kirppu ja sen on istuttava peralleen
+puremaan, jolloin Anti tarttuu hantaan ja alkaa laahata, ja silloin taas
+alkaa kahina ja harina.
+
+Pikkutytot ovat turvautuneet aitinsa helmoihin.
+
+"Ka, oletteko siina, eihan vieraan Antia tarvitse pelata enemman kuin
+omaa Ottiakaan. Mina sita sitten en ole saanut noista kakaroista rauhaa,
+ensin aidin ja sitten omani...."
+
+"Katsokaa, Konttiseta viepi vuonaa karsinaan!" huudahtavat tytot ja
+rientavat kaikki rinnetta pihaan, missa vanha aija, parevasua kantaen,
+tulee tuvasta ja menee nurkan taitse navettaan pain.
+
+"Mita se ukko kantaa?"
+
+"Kun se tullessaan loysi vuonan louhusta, jalka poikki, niin sita se
+hoitaa. Se sen sitoi ja on makuuttanut tuvassa ja nyt nakyy vievan
+karsinaan, kalun se taitaa siita saada.--Kaypi tupaan, mina menen
+laittamaan lettutaikinaa."
+
+"Ei nyt pida turhaan sita vaivaa nahda."
+
+"No, ei toki milloinkaan ilman, se kuuluu meilla asiaan niinkuin ennen
+Repolassakin."
+
+Heidan talonsa on pengermalla, tupa, aitat, navettarakennus, takana
+jyrkasti nouseva jylha, komea vaara, Kurkivaara. Pihalla on kaikkialla
+kerppuja kuivamassa, nurkissa, tikapuilla, aidalla. Tupa on kuin
+vihrealla verhottu. Tasta nakyy koski ja suvanto ja siintavat
+kaukaisuudet yli pohjoisten salojen, soiden ja eramaan jarvien. Istahdan
+rapuille levahtamaan. On yha enemman viihtyisaa ollakseni. Ville kantaa
+vetta saunaan, joka on vahan alempana, Johanna askartelee aitassaan.
+
+Han on sama kuin vuosia sitten, sama reipas, ystavallinen, huolekas ja
+iloluontoinen--sama ilme, samat liikkeet--silloin pikku tytto, nyt emanta
+ja aiti. Han oli ollut meilla asuntoa rippikoulussa, joka kaytiin
+yhdessa, olimme olleet hanen veljensa Taavetin haissa, han
+morsiustyttona, mina sulhaspoikana. Han joutuu naimisiin nuoren
+metsanvartijan kanssa, miesten parhaan, kaikkitaitoisen, sepan,
+kirvesmiehen, metsamiehen, joka oli rakentanut itselleen torpan ja myllyn
+tanne eramaahan. He elavat hyvin, molemmat aina tyossa ja hankkimassa.
+Tulen tanne tuon tuostakin kalastamaan ja metsastamaan, milloin
+koskitieta soutaen ja sauvoen, milloin suksella hiihdellen yli suurien
+soiden, Kurkisuon ja sen takalistojen, ja yli Kurkivaaran--ensi kerran
+silloin, kun lahdin itseani pakoon; silloin pois kevaisia hankia, pois
+kotoakin heti, silloin melkein niinkuin nyt. On uisteltu Villen kanssa
+lohet ja tuulastettu hauet, ammuttu teeret, metsot, janikset, on
+haasteltu monet yot nuotiolla, revontulten hulmutessa taivaalla, ja
+tuumailtu maailman menot ja taman oman maan asiat halki, joita metsavahti
+ja hanen vaimonsa seurailevat kuin omiaan, lukien kaikki kirjat, joita
+saan heille hankituksi. Ollaan ystavat Johannan ja hanen miehensa kanssa,
+Johannan ehka viela enemman kuin miehen. Viivyskelen taalla joskus
+viikkokaudet. Tuloni nayttaa aina olevan heille iloinen, mieluinen
+yllatys, eivatka tieda, miten pitaa minua hyvana. Heissa on kaikkea sita,
+mika minulle ihmisissa aina on ollut miellyttavinta ja arvokkainta:
+ystavallisyytta ja auttavaisuutta ja herttaisuutta ja osanottoa, tarve
+olla mieliksi ja aina antaa mita itsella on--haastan heille kaikki asiani
+niinkuin hekin minulle--ollaan ystavia, minulla on vahan enemman
+kirjatietoja, heilla enemman elaman ja kokemuksen. Taalla mina aina
+paasen siita, mika minuun muualla tarttuu epamieluisaa ja minulle
+kuulumatonta, tai kuormittuu raskasta. Taalla haihtuu haikeudet ja katoo
+kaipuut. Taalla on minulla oma kesaaittani, niinkuin erakolla maja, joka
+Villen kanssa yhdessa kalkuteltiin ja sammalsaumoille salvettiin--
+leikilla puhuen: minulle muka vanhain paivien varalle, kun aiti kuolee ja
+mina myon talon ja muutan tanne vaariksi, elakkeelle, ja Villen ja
+Johannan lapset saavat peria sen huoneen ja mita minulta muutakin jaa.
+Johon Johanna nauraa:--Omasi kanssa siihen tulet--ja olisi jo aika
+tullaksesi ... (han sita samaa, mita aitikin) ... johon mina:--Tuo Ville
+vei, ennenkuin mina ehdin. Johon Johanna:--Taisi tulla vakainen vahinko.
+Yksi tytoista tuiskahtaa nurkan taitse:
+
+"Aiti, tulkaa katsomaan, se seisoo jo kolmella jalalla!"
+
+"Hyva, hyva, mutta en mina nyt jouda," sanoo Johannan aani aitasta.
+
+Tytto tuiskahtaa sinne takaisin. Mina seuraan. Siella on vuona
+karsinassa, seisoen kolmella jalalla, neljas lastoitettuna ja sidottuna.
+Emo maakii kujassa, mutta vuona ei valita siita, vaan tunkee turpaansa
+hakkioven lapi, jossa hoitajansa maassa istuen sita hyvailee ja sille
+haastelee, kiintyneena siihen niin, ettei huomaa, ennenkuin mina
+tervehdin.
+
+"Paivaa, paivaa,--ka, kun ne olisivat sen tappaneet, kun eivat luulleet
+kalua tulevan, vaan tulipahan ... kohta otetaan lasta pois ... menkaa,
+tytot, nyhtamaan nuorta heinan helvetta pellon pientarelta ... katsohan,
+kun ei valita yhtaan emastaan ... hoitajansa katta vain imee.... Kerran
+minulla oli koira, jota vahan aikaa hoidin, niin se seuraili niin, etta
+kun en saanut haihtumaan muuten, niin piti sitoa ja minun lahtea veneella
+suuren selan yli--jaa, jokos mina sanoin paivaa, terve, terve ... menkaa,
+tytot, menkaa ... mina heitan sille viela olkia vuoteeksi.... Kaydaan
+tuonne pihaan.... Istutaan vaikka tahan rappusille.... Mitas sinulle
+sitten oikein kuuluu?... Olitko juhlilla? Hyodyitko niista mita?
+Antoivatko laulannat lohtua sielullesi?"
+
+"Enpa tieda."
+
+"Sita minakin, ei niista meikalaisille ... olinhan tuolla minakin kerran
+... en minakaan niista heidan torviensa toitotuksista ja rumpujen
+parrytyksista ja juhlapuheista ja paukutuksista ... enka mina sita
+huitomista ja kuin vakisin laulattamista ja kilvan kirkumista, jotta kuka
+paremmin parahtaisi ... se on minun musiikkiani, kun tuo Johanna soittaa
+kanneltaan tuvan hamyisessa karsinassa.
+
+"Nyt saunaan!" hoikkasi Ville torman rinteelta.
+
+"Tullaan, tullaan!" hoikkaa Konttiseta vastaan.
+
+Joka kerta kuin tavataan, pitkienkin aikojen paasta, menee meilta heti
+puhe naihin tammoisiin. Han on ystaviani, niinkuin nama taalla, ja
+muitapa minulla ei juuri olekaan, eika ole ollut tarvis eika enaa tule.
+Han on melkein sama kuin silloin, kun kavi ensi kerran meilla ja haastoi
+minulle hyvasta haltijasta ja miten sita on hoidettava, etta se
+viihtyisi, ja yha han siita haastaa. Ei kukaan tieda, kuka han oikein on
+ja mista kotoisin, enka minakaan ole kysynyt. Kerran han kuitenkin: etta
+"olisi ehka voinut tulla vaikka pappi tai vaikka laakari, tai vaikka
+runoniekka eli rohvessori, jos en olisi sairastunut kovaan sielun tautiin
+ja tuskaan, jossa oli vahalla henki menna, mutta ei kuitenkaan mennyt
+henki, vaan tuli, tuli henki sanomaan nayssa, etta mina olen se kaiken
+hyvan henki ja kaiken kauniin henki ja sinun on seurattava minua ja
+opetettava minua muille. Siita ei siihen aikaan kukaan tiennyt, mutta nyt
+on jo niita, jotka tietavat ja ymmartavat tai ainakin aavistavat. Mina
+olen sen kuiskaava aani eramaassa." Han parantelee ihmisia ja elaimia
+luonnonlaakkeilla, hieroo, kylvettelee, laakitsee luun ja lihan vikoja ja
+tyynnyttelee ja viihdyttelee verien vihoja. Ei ota mitaan maksua
+vaivoistaan, mutta ruuan ja vaatteen ottaa, kun annetaan, ja evasta
+konttiinsa pitemmille taipalille. Ei han viihdy kauan paikassaan, katoo
+pitkiksikin ajoiksi, mutta kun palaa, on, niinkuin olisi ollut kaiken
+aikaa talossa, elanyt yhdessa mukana, ja tietaisi, mita on tapahtunut ja
+mita tarvitaan. Han on nakija, aavistelija, ymmartaja, joka virittaa
+ensin oman sielunsa sen vireeseen, johon yhtyy, ja siita vahitellen hanen
+sielunsa omaansa. Olemme soittaneet monet sielun savelet yhdessa, han
+tulee kuin kutsuttuna silloin, kun minulla on sen soiton tarvis. Han
+sanoo tietavansa, kuulevansa kaukaa, milloin kuka hanta kutsuu.
+
+Istumme lauteilla, vastojen hautuessa, suloisessa lampimassa, ennenkuin
+loyly viela on lyoty.
+
+"Olisin mina kuitenkin tahtonut siella juhlilla yhden laulattajan lauluja
+kuunnella," jatkoi siina Konttiseta.--"Olisin viela kerran tahtonut
+kuulla niiden etelan tyttojen kuoroa."
+
+"Missa te heidat kuulitte?"
+
+"Ka, oletpa kuullut sinakin ja nahnyt, koska sita aanesi vielakin
+varahtaa. Ja jos olet kuullut ja nahnyt ja ymmartanyt heidat oivaltaa,
+niin on heista ollut siella juhla sinullekin, niinkuin oli minullekin.
+Missako?--elahan, Ville, viela lyo loylya, annahan, kun haastellaan,
+tekisin siita runon, jos osaisin--tuli vastaani neitoparvi niemen
+kainalossa, haltijatar impineen valkealla hiekalla--ilakoivat ja
+lauloivat, mina metsan reunassa polulla ihmeissani istun ja kuuntelen--
+nakevat minut, eivat kirkaisten kummitusta pakoon, vaan huutaa tytto
+evailleen--esitteleikse, sanoo nimensa, itsensa ja sisartensa--ei kysyta,
+kuka on tama aija ja minne hanella matka, niinkuin taalla aina muut yli
+olan ja nenan vartta pitkin, vaan tieta kysytaan, milloin laiva lahtee,
+onko kiire jos ehka tiedan, saavatko luvan kysya--he matkalla juhlille--
+on tultu Savon saloja ja jarvia ihantelemaan, tanne tahdottaisiin jaada,
+taalla aina olla, ei siella, mista he, naiden nakoalain vertoja.--Pitaa
+tulla tanne olemaan, mina sanon.--Eihan tieda. Tekisi kylla kovin mieleni
+tulla, han sanoo ja katsoo herttaisesti kaihoten. Mina heidat neuvon
+siita eteenpain, saatan oikotien paahan, josta vie laivasiltaan--siita
+han kiittaa, ottaa omasta rinnastaan kukan ja kiinnittaa minun rintaani,
+ukkorahjan, tamannakoisen kulkijan ja kerjalaisen--ja laulaen lahtevat,
+ei kuulu tirskuntaa tienkaanteen takana naiden tyttojen, vaan vilkuttavat
+kadella ja liehuttavat liinoja harjun rinteelta. Sanon sinulle: en ole
+ihanampaa nahnyt--sinua aattelin: siina sinulle nuorikko taloosi--siita
+minullekin muistelemisen iloa koko taival tanne asti eramaan halki. Mina
+kun mita semmoista naen ja kuulen, sita tallettelen ja kantelen kuin
+linnunpoikaa povella. Ne olivat hekin sita hyvain ihmisten heimoa, olipa
+olevinaan heita ikavakin.... Nyt saat, Ville, lisata lamminta."
+
+Kylvetaan verkalleen--Ville haastaa asioistaan, ja sitten istutaan ulkona
+rahilla saunan seinamalla illan viileassa, polvella puhtaat paidat, jotka
+Johanna on siihen pannut, kullekin omansa.
+
+"Hohhoo," huokaa vanhus, "onpa taas hyva ollakseni, hyvain ihmisten
+hoivissa--onhan siina puhdas paita minullekin--se on tuo Johannakin sita
+hyvain ihmisten henkiheimoa--sita on Taaton mamsselikin--ei niita ole
+monta, vaan joitakin on--sita samaa valittua sukua ovat. Mina uskon, etta
+maailmassa on kahdenlaista heimoutta, ruumiin ja hengen. Hengen heimoudet
+kulkevat katkettyina vuosisatain, ehkapa tuhansienkin alitse--antiikista
+ja Egyptista ja Intiasta ja viela kauempaakin historian aikain kautta
+naihin paiviin asti--yksiloityvat ja uusiintuvat ohi ruumiillisten
+periytymisten henkien periytymisen tietaja sen salavaylia ... niista
+ajantiedot ihmeissaan kertoo, pyhista miehista ja naisista, mutta paljon
+on semmoisia, joista historia ei mitaan tieda eika ihmiset tieda, mita
+aatelia he ovat--ei naita kaikki ymmarra enka osaa selittaakaan, mutta
+sina ymmarrat, sinulla on vahan semmoiset tuntosarvet kuin minulla.--Mina
+viela siita tytosta--onko mitaan ihanampaa luomakunnan luomaa kuin hyva
+ja hieno ihminen, kun on viela nuori ja kaunis nainen! Se on ruma tarina,
+etta se oli nuori nainen, joka vietteli miehen ja sai aikaan
+syntiinlankeemuksen ja ihmiskunnan kirouksen--ei ihmiskunta ole langennut
+eika kirottu, siina on vain hyvaansa, huonoansa. 'Uskotko, etta tuo nuori
+morsiamesi olisi voinut kaarmeen neuvosta sinut langettaa syntiin?'
+kysyin kerran apulaispapilta, joka oli kihlannut rovastinsa tyttaren. Jai
+siihen tuppisuuksi. 'No, jos ei se, niin kuinka sitten joku toinenkaan?'
+Miksi olisi pantu pahasta maailman perustus? Ei se ole siita pantu, vaan
+hyvasta on pantu. Ihmisen aivoitukset ovat hamasta lapsuudesta yhta hyvin
+hyvat kuin pahat."
+
+Johanna jo huikkasi tuvan rappusilta illalliselle.
+
+"Tullaan.... Se olisi pitanyt tehda tama tarina semmoinen, etta maailma
+oli alkujaan riidan, sodan ja turmeluksen ja pahennuksen eramaa, mutta
+sen keskessa oli rauhan ja rakkauden keidas. Niin siina keitaassa asuu
+luojan kaksi luomaa onnellista, ne syovat tiedon puun ja rakkauden puun
+ja kauneuden puun kaikista hedelmista, joka puu on yksi ja sama puu, ja
+saavat siita sen valistuksen, etta menevat portille ja puhuttelevat
+ohikulkevia ja ulkona olevia ja kutsuvat sisaan kaymaan ja katsomaan
+heidankin taloaan, etta tulkaa nakemaan, mitenka taalla meilla eletaan,
+ja sita mukaa kuin tulijoita on, niin sita mukaa siina paratiisi laajenee
+niinkuin uudispelto ja sen muurit siirtyy niinkuin pellon aita ja
+kasittaa lopulta koko maailman, vaan joka ei osaa eika tahdo elaa,
+niinkuin paratiisissa pitaa, niin se menkoon takaisin maailmaan entiseen
+kurjuuteensa, kunnes tulee halu paasta uudelleen autuaitten asuntoon. Se
+olisi ollut silla tavalla se maailman luomisen ja ihmiskunnan ylennyksen
+taru kirjoitettava ja silla tavalla ajateltava ihmiskunnan alku. Sita on
+herttainen silla tavalla ajatella ja niin mina sita ajattelen yksikseni
+talottomilla taipalilla. Mitas Ville sanoo?"
+
+Ville vain kuunteli ja muhoili:
+
+"Osanneeko siihen semmoiseen minunlainen mitaan, mutta en mina siihen
+aituukseen sentaan kaikkea maailmaa tahtoisi."
+
+"Eika ole pelkoakaan, etta koko maailma siihen pyrkisikaan."
+
+Verkalleen pihaan astuessamme virkkoi seta viela:
+
+"Olihan se ihana neito--ajattelin sinua ... olisi siina ollut taloosi
+emanta, silla oli niin tekevan nakoiset kadetkin."
+
+
+
+
+On illastettu tuvassa, Johannan letut ja kokkelit ja vasta kirnutut
+voit. Ville on vetaytynyt aittaansa, viikon raadannasta rauennut
+mies. Johanna on pannut lapsensa levolle, askarrellut viimeiset
+lauantai-ilta-askareensa, istuutunut karsinaan, polvella kantele,
+josta juoksuttelee hauraita saveliaan, hamyhetken herattamia. Sitten
+han soittaessaan yhtakkia kysyy:
+
+"Et tainnut siella vielakaan tavata sita mieleistasi, sita viimeista
+parasta, koska tulit tanne suoraan, vai tapasitko jo?"
+
+Puhuin heille kaiken. Miksen olisi puhunut heille tata niinkuin muutakin!
+Olin pyrkinyt ja luullut paasseeni siita eroon, koskia puskien kotoa
+pois. Mutta olin kai siina viela kiinni jollain viimeisella venyvalla
+toivon saikeella, koska oli tarve saada toivon apua toiselta. Jos Johanna
+ehka nakisi sen toisin, jos han loytaisi jotain mahdollisuutta--vaikkei
+muuta kuin uskoisi, ja vaikkei uskoisi, niin kuitenkin sanoisi uskovansa.
+Vaikkei sanoisi muuta kuin: eihan milloinkaan mitaan tieda. Mieli
+herahtaa ja sulaa. Kerron kaikki viimeisesta parhaasta, ensimaisesta ja
+viimeisesta. Sanon senkin, etta piti tulla tanne paastakseni eroon.
+
+"Vaan pitaako nyt sitten antautua sen ainoan varaan?" sanoo Johanna, ei
+kuitenkaan niinkuin olisi todella tahtonut sanoa: ei pida.
+
+"Niin se nyt minusta vain on, etta pitaa."
+
+"Ja niin sen on oltavakin!" han yhtakkia sanoo lampimasti.
+
+"En osaa ajatellakaan muuta kuin: han tai ei kukaan muu." On kuin olisi
+silma huiennut nakemasta muuta, kuin mika siina on kuva siita haikaisevan
+kirkkaasta, josta sattui siihen pisto niinkuin auringon sateesta....
+
+"Ei sita osaa eika ole tarvis--kun mina nain Villen ja kuulin aanensa,
+niin loi kuin sokeudella kaikkeen muuhun ja tiesin samassa, etta jollet
+sina, niin ei kukaan muukaan, vaikken tiennyt, tokko tuo tahtoneekaan.
+Oli pitkat erot, kun vanhemmat panivat vastaan tyhjalle miehelle menoa,
+eika luullut totta tulevankaan, vaan tulipas--ja tulee sinullekin."
+
+Han yhtakkia nappaili kanteleestaan iloisen savelen, haaveillen omia
+haaveitaan, kai oman onnensa muistoja, mutta niinkuin samalla olisi
+tahtonut soittaa ne minulle, minun puolestani, minun onnekseni--ja
+minulla oli siina lyhyt hetkinen, niinkuin hanen ystavallinen uskonsa
+olisi ollut minun.
+
+Seta on noussut ja pistaytynyt pois. Johanna ripustaa kanteleensa naulaan
+ja katsoo ikkunasta ulos:
+
+"Siella se taas sen vuonansa kanssa, se sitten on hyva mies tuo seta. Ei
+taida han olla kaikkien mieleen, mutta minusta han puhuu oikeita, kun
+ajattelen vapaasti enka muista, mita ennen on kasketty ajattelemaan ja
+uskomaan. Keventaa niin ihmeesti mielta, kun se tulee taloon. Saisi olla
+vaikka ikansa. Siella on tila aitassa, niinkuin aina ennenkin.... Mina
+viela siita askeisesta: on vain elettava toivossa."
+
+Mina elankin siina taas--ja miksen elaisi--se voi olla yhta hyvin
+mahdollista kuin mahdotontakin--ja minulle on tullut sinusta yksi kuva
+lisaa, joka on niinkuin oma nakemani: ilakoiva tyttokuoro jarven
+rannalla--ja kuinka sina kiinnitat kukan vanhan miehen rintaan ja
+heilutat hanelle hyvastia, ja etta olet sanonut:--Eihan tieda, tekisi
+kovin mieli kerran viela tulla.... Eika kestanyt kauankaan, kun mina
+sinut sitten nain laivasillalla.
+
+Heittayn vuoteeseeni, aitan ovi jaakoon auki, en voi nukkua--kuka
+tammoisena yona voisi nukkua! On se aika yosta, kun taivaan valo on
+vaaleimmillaan illan viimeisen ruskon ja aamun ensimaisen sarastuksen
+vaiheilla. Kaikki muut linnut vaikenevat, ja vain rastas laulaa. Koski
+rantojensa kuilussa kumajaa tummaa syvaa saveltaan, yolintu kuusessa
+nakkelee sen yli sirautuksiaan, milloin pitkia kuin nauhoja, punaisia,
+valkoisia, keltaisia, milloin lyhyita kuin helmia, lasisia, hopeisia,
+kultaisia, ja kun se visertaa, silloin ei kuulu koski, mutta kun se
+hetkeksi lakkaa, silloin kuuluu taas koski--hennon kurkun varina voittaa
+vesien kurimon tohisevan torven.
+
+
+
+
+Seta hissuttelee pihalla, ei nayta aikovankaan nukkumaan--han muuten
+nukkuu milloin sattuu--ja kun nakee, etta valvon, han tulee, istahtaa
+aitan kynnykselle, tyhja piippu kourassa. Ojennan hanelle kukkaroni.
+
+"Kiitos, tekihan mieli tupakkaakin piippuun, vaikken ehka olisi ilennyt
+heti pyytaa--ja jos valitat, niin haastellaan viela--vai mennaanko
+koettamaan lohta--mina soudan?"
+
+Setahan aina tarjoutuu soutamaan, mieliksi, vaikkei ole kalamies eika
+malta soutaa halultaan haastella.
+
+"Haastellaan tassa."
+
+"Mina siihen askeiseen puheeseen viela," alkoi han heti--"etta saahan
+toivoa ja pitaahan toivoa--mutta jos kavisi niin, ettei toivo toteutuisi,
+niin on osattava elaa sittenkin. Se on annettava sekin uhriverona hyvalle
+haltijalle, joka meita hoitaa, niin kylla haltija maksaa sinulle velkansa
+takaisin. Saanko puhua--ethan pahene?"
+
+"Puhukaahan--enhan toki."
+
+"Sina et ehka enaa tapaa hanta eika han ehka tule omaksesi silla tavalla,
+kuin toivoisit, mutta ela siita valita, ei han sinua silti jata. Han jaa
+sinulle hyvaksi haltijaksi ja tulee asumaan talossasi, aina luonasi,
+vaikket hanta koskaan nakisikaan. Han tuli, oli ja meni, niinkuin lintu,
+joka istahtaa eteesi polulle eika tieda, etta oli katsoja. Pysahdyit,
+katselit ihmeen ihania, puhtaita hoyhenia ja sen jalan kevytta nousua ja
+kaulan kaarta ja sulavia liikkeitaan. Se on siina aikansa, kaantelekse,
+katselee, ei huomaa sinua, kun olet ihan hiljaa, sitten yhtakkia pyrahti
+pois, et tieda, miksi, lieneeko tiennyt itsekaan, ehka kuuli kutsun
+jostain tai ilman vain, etka hanta sitten enaa koskaan nae. Mutta siihen
+jai hanesta sija, se paikka, jossa oli ihana ollut, ja jai lahdon humaus
+ja lehvan liikahdus. Se meni, mutta naky ei mennyt eika mene, sina
+vaellat ja tulet toisen kerran ja kuinka monta kertaa tahansa siihen
+pyhaan paikkaan ja luulet hanet nakevasi siina aina, ja sinulle on sitten
+sama, onko se siina vai ei, silla se on siina kuitenkin. Katsohan:
+niinkuin ei ole autuaaksi tullakseen valia silla, mita uskoo, kunhan
+uskoo, eika edes silla, onko olemassakaan se, johon uskoo, niin ei ole
+myoskaan valia silla, keta rakastaa ja miten rakastaa, kunhan vain
+rakastaa. Ei rukoileva lakkaa, vaikkei jumala rukoukseen vastaakaan,
+rukoilee vain sita hartaammin. Ei rakkauden tarvitse siihen raueta,
+ettei saa vastarakkautta. Kun voi rakastaa omanaan sitakin rakkautta,
+jolla muut ovat rakastaneet, niinkuin esimerkiksi Korkean veisun
+rakastajan ..."
+
+"Ja Salamin ja Sulamitin--"
+
+"-- ... niinpa niin, ja kaikkien runoilijain rakkautta, niinkuin ne ovat
+sita kuvitelleet, vaikkeivat olekaan sita itse semmoisena ehka kokeneet,
+niin miksi ei voisi rakastaa omaakin kuvittelemaansa rakkautta ja olla
+siita niin onnellinen, kuin se olisi totta, jopa viela onnellisempikin.
+Runoile sina hanesta itsellesi ikuinen rakkaus. Niinkuin minakin siita
+kukasta, minka han minulle antoi. Ela hylkaa rakkauttasi haneen elaka
+pyri paasemaan siita eroon, vaikka taytyisikin ollaksesi erossa hanesta.
+Se on kylla vaikeata viela sinun iallasi...."
+
+"Oletteko tekin semmoista kokenut?"
+
+"Lienenhan yhta ja toista minakin, vaikka olen nyt tammoinen--en puhuisi,
+jos en tietaisi. Se on vaikeata, mutta se kay, ja ilo ihanteesta, jonka
+tuskissasi luot ja saat sailymaan ja kannat sielussasi, niinkuin aiti
+lasta povellaan, on suurempi ja tyydyttavampi kuin mistaan maallisesta ja
+todellisesta. Rakkaus voi olla yhta kaunis, vaikkei sen esinetta
+olisikaan. Ajattelehan aidin rakkautta toivottuun lapseen tai kuolleeseen
+lapseen, kylla se on sama kuin elossa olevaan. Sen on niinkuin sen, minka
+ihmiskunta on runoillut, runoillessaan itselleen uskon nakymattomaan,
+uskon elamaan kuoleman jalkeen, uskon Jumalaan ja jumalanpoikaan ja
+lunastukseen ja pelastukseen toisen avulla, kun omat voimat loppuu. En
+mina ole mikaan ateisti enka kieltaja, vaikka sanotaan. En mina tahdo
+ristinoppia repia, eika sita voikaan. Vaikkei se olisi milloinkaan
+toteutunut eika toteutuisi, vaikka se olisi vain haave, niinkuin se kai
+onkin, niin juuri siksi sita ei voi havittaa eika saa. Juuri samoin pitaa
+rakastaakin ja tullaan aina rakastamaan. Ja milloin on rakkaus toteutunut
+niin, etta se olisi antanut, mita on luvannut? Kysy kenelta tahansa, joka
+on sita saanut enemman kuin mina ja sina? Ja katsele, mita siita on
+kirjoitettu. Rakkaus toteutuu vain sille, joka ei ole sita saanut, vaan
+ainoastaan kuvitellut. En osaa tata niin jarjestyksessa kuin pitaisi--
+mutta sina kylla ymmarrat."
+
+"Ymmarran, mina alan jo ymmartaa."
+
+"Oikeastaan mina vain sita, etta pida hanta ihanteenasi."
+
+"Olin jo pitanyt, ennenkuin nainkaan."
+
+"Ja pida hanta yha niin, etta toteutat hanen silmiensa alla sita, mita
+sinussa itsessasi on parasta, hoida hanta hyvana haltijana omassa
+itsessasi."
+
+"Olen jo koettanut."
+
+"Olet oikealla tiella. Silloin han on sinun eika hanta sinulta kukaan
+riista; vaikka haave, niin kuitenkin tosi. Sinahan loit hanet, ennenkuin
+hanet naitkaan. Jollei hanta sinulla olisi ollut ennen, et olisi hanta
+tavannut silloin, vaan ehka jonkun muun, olisit kulkenut hanen ohitsensa,
+niinkuin monen muun, ties kuinka monen, et olisi kuullut edes humausta
+hanesta, et tavannut hanta lintuna polullasi. Nyt kuulit hanet. Jos
+haaveesi olisi luonut toisen kuvan, et olisi hanta nahnyt. Ole sentahden
+yhakin nakevinasi, etta han sinulle elamassasi hymyilee, niin han sen
+tekee, etta han on joka paikassa, niin han on. Anna hanen muuttua elamasi
+visioniksi, niinkuin laulajalle ianikuiselle Pohjolan impi revontulten
+kaaren paalla, tai niinkuin se kuva siita tytosta, jonka otsalla loisti
+totuuden tahti, tai niinkuin se laulajatar, tai niinkuin sille Dantelle
+se Beatrice. Se on ihanaa semmoinen. Silloin se ei sinulle kuole eika
+katoa, etka pety."
+
+Han oli haltioitumistaan haltioitunut, puhui milloin minulle aittaan,
+milloin ulos ovesta niinkuin nakymattomalle kuulijakunnalle siella ulkona
+jossain kesayon viileassa maailmassa. Olen jo aikoja sitten antautunut
+hanen lumoihinsa. Han tulkitsee kaikkeni, on sieluni salatietaja,
+ajatusteni lukija ja sanelija.
+
+"Kaipaa," sanoo han hartaasti--"kuule, sina et saa tukehduttaa
+kaipaustasi, et koettaakaan siita paasta, niinkuin sanoit tahtovasi.
+Kaipaa, ela katkerasti ja kivuloisesti, vaan suloisesti, hiljaisesti,
+viihdyttavasti, hartaasti. Sinun taytyy se itsesi tahden, pelastuksesi
+tahden, et jaksa muuten elaa, rupeat ehka juomaan tai tuskissasi muuten
+pahasti elamaan--tai kovenet tai tulet ahneeksi ja vaivut aineen orjaksi
+--ei pida unohtaa sita parastansa, minka on saanut, eika paatua, vaan
+tyytya taytymykseen."
+
+"On viihtyisaa kaivata olematonta ja tulematonta, ottaa vastaan kaikki,
+mika annetaan, toivomatta itse mitaan, mika ei ole saatavissa, ja saada
+siita palkakseen rauha, ja kirkastus. Kun paaset sille polulle,
+noudattelet sita--otat vastaan kaiken niinkuin sateen ja poudan,--niin
+voitat silla kuolemankin. Kun se tulee harnailemaan: nyt otan, nyt otan!
+--sina vain sanot: sama se, ota, ota!--ja kuolema hammastyy semmoista
+vastaantulijaa ja luikkii tiehensa haveten, hanta koipien valissa. Kuolet
+tietysti, mutta kuolemaa pelkaamatta ja pakenematta. Et ollutkaan hanen
+saaliinsa, menit mielellasi, pyrit melkein pyrkimalla pois. Tulet sen
+luo, tapaat siella sen, tapaat kaiken, jota et taalla tavannut. Se on
+hyvan haltijan palkka, jota palvelit."
+
+Ukon leuka varahti kerta pari, han pudistihe liikutuksensa lumoista,
+koetti turhaan hymahtaa, mutta onnistui lopulta voittaa itsensa.
+
+"No, ka, nyt on pappi taas saanut saarnansa saarnata ... olen sinua
+valvottanut, olisit ehka nukkunut mieluummin ... mahdoit paiskata oven
+kiinni, jos et kehdannut kuunnella--mutta kaipa mina silloin olisin
+paukuttanut avaimen reiasta ja olisi vain pitanyt koreesti
+kuunnellaksesi. Painanko oven kiinni, ettei tule itikoita?"
+
+"Antaa vain olla auki ... tayttakaahan viela piippunne."
+
+"Taytyy taas paimenen menna kaitsemaan karitsaansa."
+
+Ja han tassutteli lamponavettaan pain. Ajattelin: hanen laisiaan kai
+olivat nekin, jotka ennenkin saivat luopumaan kaikesta ja seuraamaan
+hanta, saarnaveljet, jotka hoitivat vasyneita luostarien rauhaan.
+
+Hanen laulunsa otti, minka toisen soitto asken oli antanut. Ja niista
+tuli kuitenkin molemmista, ainaisesta toivosta ja ainaisesta
+kieltaymyksesta, elamani vastainen sisalto. Minulle jai hanesta jalelle:
+Niin se on ja niin se on meneva. Heitin sinulle siina valkenevassa
+aitassa ikuiset hyvastit. Paiva nousee, joku varpunen tirskahtaa. Ei
+kuulu enaa rastaan huilu, kumajaa vain kosken tumma torvi.
+
+On viikon mentya poutainen pyha ja taivaalla seisoo korkeat,
+liikkumattomat pilvet, ilmassa viileyden henki.
+
+Lahden sielta kuin toivioretkelta, kuin pyhalta paikalta, tullakseni pian
+taas takaisin.
+
+Palaan taas elamaan ilman sinua, lasken viiletellen alas samat kosket,
+jotka asken sauvoin ylos, soudan suvannot, laskettelen lehtipurjeessa
+suuret selat.
+
+Koska se kai on niin maaratty ja on niin pakko, niin on kai myos niin
+parempi. Oli tapahtunut sellainen herays, annettu sellainen ilmestys.
+Olen kuin jattaytynyt kohtaloni virran vietavaksi airottomassa purressa,
+ilman mahdollisuutta enaa paasta omin voimin maihin, omakohtaiseen
+onneen, niinkuin olin sita tahan saakka kuvitellut. Ja ilman haluakaan,
+silla kuljethan nyt kuitenkin mukana, niinkuin lippu tangossa, niinkuin
+keulakuva laivassa, aina nakyvissa, edella ja ylla. Ethan ole kenenkaan
+niinkuin minun, kenen olletkin. Et ollut maaratty minulle sita varten,
+kuin olin toivotellut. Sinun tarkoituksesi minulle oli ollut toinen.
+Elamallani oli ollutkin toinen maara. Olit tullut tielleni suunnataksesi
+sen siihen. Olit tullut vain koskettaaksesi ruumiin koteloa, jotta sielu
+paasisi perhona ylos onnensa paivaan. Olit ollutkin vain herattaja uuteen
+elamaan. Sita mina, en muuta, niin valittomasti varahdinkin aanesi ensi
+kerran kuullessani. Siina puhuikin vain sielu sielulle, henki hedelmoitti
+hengen. Siksi kai en saanut pyrkia enka paasta sinua lahemma, vaan sina
+menit, niinkuin olit tullutkin.
+
+Ei siis eroa, vaan hengen yhtymys henkeen. Vien sinut hyvaksi haltijaksi
+takaisin, saat olla ja piilla ja tulla vastaan kaikkialla, josta tahdoin
+sinut pois, sinua paeten. Korotan sinut kuvaksi, johon katson, kun uuvun,
+auttajaksi, jota kohti ojennan kateni, kun en yksin jaksa--alttarille,
+jonka ymparilla aherran ja jonka aaressa uhraan kaikki, mika minussa on
+parasta.
+
+Nakyvat kotirannan koivut. Alotan siella elamani uudestaan, panen tarmoni
+tyohon toisten hyvaksi, kaiken hyvaksi, joka minua tarvinnee, en ela
+itselleni enka omalle onnelleni, elan aidille, annan toisten lapsille,
+kun ei minulla itsellani omia. Ei saa elamalla olla yksityisen onnen
+tarkoitusta. En tieda silloin viela, myotatuulen kantaessa minua
+veneessa, jonka olin sinuakin varten veistanyt, kotirantaa kohti, jonka
+hiekka jo kuumottaa ja uimahuone paistaa, en aavista silloin--vahaa
+ennen--taman kaiken lopullista tarkoitusta, en, mika on oleva taman
+kieltaymyksen pikainen palkka: etten menettanyt sinua, koska suoritin
+sinusta taman ansiotyon, koska olin valmis antamaan taman uhrin. Yhdyimme
+siksi, etta naytin voivani erota.
+
+Olisiko voitu muutenkin yhtya? En usko, silla mina uskon, etta jos et
+olisi annettu minulle palkkioksi tasta, ei elamastamme myoskaan olisi
+tullut se, mika siita tuli ja miksi se oli tarkoitettu, eika onnemme
+sisalloksi se, minka se siita sai. Sen langoista kehrattiin sielussani
+onnemme loimet ja sina panit siihen sen onnemme kuteet, ja niin
+kudottiin, helskytettiin onnemme kangas.
+
+Ettako se olisi voitu kutoa onnellisen sattumankin langoista ilman sen
+yliluonnollisempia ihmeita ja edellakaypia salaisia tarkoituksia? Ettako
+mina nyt jalkeenpain vain nain kuvittelen? En jalkeenpain, vaan jo heti
+silloin.... Eikahan sattumata ole. Senkin langat juoksevat kadesta, joka
+niita edeltamaaraten johtaa ja niista tietoisesti kutoo. Sattumattaretkin
+ovat kohtalotarten kaskylaisia. Ne sen asettivat, niinkuin niille
+maarattiin. Ne ne panivat minulle onnen koetehtavan ja elamalle sen
+velvoituksen. Sain sinut ensi kerran sita varten, etta elamani ei olisi
+vain itseani, vaan myoskin muita varten, ja toisen kerran sain sinut nyt
+tanne, koska se oli sita ollut. Onnemme tuli onneksi myoskin muille, ja
+mina luulen, etta sita jatkuu, niin kauan kuin jaksan.
+
+Tama oli ensimainen elamani suuria sunnuntaipaivia. Monesko lienee tama,
+jona tata muistelen?
+
+
+
+
+Veneen kokka karahtaa kotirannan hiekkaan, uimahuoneen viereen,
+lehtipurjeen kantamana puolitiehen maihin.
+
+Olen siis taas kotona. Minut valtaa hetken heikkous ja voimattomuus.
+Miksi tulin tanne takaisin? Enko tullut takaisin maailmaan liian pian? On
+yhtakkia siina rannalla, missa kylman pohjatuulen laine loiskaa ja pienia
+vaahtopalloja kiitelee ylos hiekalle, sanomattoman lohdutonta, kolkkoa ja
+arkista, niinkuin voi olla vain silloin, kun ilta-aurinko niinkuin nyt
+yli mustansinisen veden, pohjatuulen paalta pilvettomasta luoteesta, luo
+lahjomatonta kovaa valoaan niin, etta nakyy jokainen lehti, jokainen
+rihva, jokainen salo ja rako ranta-aidassa. Airo kolahtaa koleasti, vesi
+veneen tapissa korisee melkein ilkeasti, Anti-koira on koko ajan maannut
+kappyrassa kokkatuhdolla, retki on ollut hanelle pettymys, ei mitaan
+riistaa, sinne jai karkelokaverikin. Se loikkaa laiskasti maihin ja
+lahtee vetelasti edelta pihaan saamatta hantaansa kayraksi.
+
+Minusta on, kuin olisin tullut uutimettomaan huoneeseen, harsot ovat
+poissa, ei ole auerta ajatusten eika tunteiden ymparilla. Elaman karu
+todellisuus viluttaa, sydan ja sielu varisee, ei mikaan varaja. Nainko
+tuleekin olemaan? Jaksanko? En saa hanta jaamaan, en sillakaan tavalla
+kuin kuvittelin ollessani onnenlaulajan lumoissa. Han on auttamattomasti
+poissa, puhallettuna kuin tahkasta heilimon helve, kuin kultapoly
+poutaperhon siivilta.
+
+Nakkaan lehtipurjeen kauas jarveen, olkoon siella, vesi viekoon. Nostan
+jauhosakin selkaan ja lahden kumarissa sen raskaan painon alla
+nytkyttamaan rantapolkua ylos verajalle. Pudotan toisella kadella alas
+sen puut. En viitsi sulkea niita, tulenmahan sitten takaisin. Paatan
+menna huvimetsikon ja puutarhan lapi rakennuksen paitse suoraan aitoille.
+Tuijotan polkuun, hatunlippa on valunut silmille, en nae eteeni, mutta
+tunnen tien ilmankin. Jahka tulen pihlajamajan poytakivelle, taytyy siina
+korjatakseni sakkia paremmin selkaan ja saada parempi ote.
+
+
+
+
+Kuka siina istuu, kuka nousee?
+
+Sina! Sina siina seisot.
+
+"Hyvaa paivaa," sanoo aanesi.
+
+En saa vastanneeksi, silla ojentautuessani vyorahtaa sakki maahan,
+pitkakseen, sen suun side aukeaa ja jauhoja valahtaa maahan. Minun taytyy
+nostaa se pystyyn puuta vasten ja sina teet liikkeen kuin kumartuaksesi
+minua auttamaan. Olen siina edessasi ihan jauhottuneena avojaloin ja
+avopain, silla lakkikin putosi sakin kanssa.
+
+"Ette tunne," sina sanot, hymyillen ystavallisesti, samalla hiukan
+hamillasi.
+
+"Tunnenhan toki," mina sammallan hengastyksissani.
+
+Sina ojennat katesi, en aio uskaltaa tarttua siihen, ennenkuin olen
+polyttanyt omani jauhoista, mutta sina tartut siihen siita huolimatta ja
+pudistat sita reippaasti.
+
+"Oletteko te taalla?" saan mina vihdoin kysytyksi.
+
+"Kai olen, koska olen," sina naurahdat ja pyorahdat ympari.
+
+"Teko?"
+
+"Niin, mina" ... ja sina pyorahdat takaisin.
+
+"Jaa, niin, niinpa tietenkin--antakaa anteeksi, etta isanta ottaa vastaan
+vieraan tassa asussa."
+
+"Ei ole vaaraa, koska en aio teita syleilla!
+
+"Ettepa tietenkaan."--Olen sen verran paassyt tajuihini, etta saan
+naurahtaneeksi mukana.
+
+"Suokaa anteeksi hammennykseni, mutta--kuinka neiti on taalla?... Etteko
+siis mennytkaan?"
+
+"Minne?"
+
+"Juhlilta pois--'Saimassa'."
+
+"Tyttoni siina vain menivat."
+
+"Mina luulin nahneeni--"
+
+"Naitte siis vaarin. Mutta minne te sielta katositte?"
+
+"Minako?"
+
+Mina olen istuutunut puutarhan penkille ja sina istut toiselle
+vastapaata.... En saa katsotuksi sinua silmiin, naen vain jalkasi, sirot
+ja lujat, ja voimakkaan nilkan ja kaunismuotoiset kengat. Sitten naen
+sinut vyotaisia myoten, joihin on kiinnitetty valkoinen ruusu, aivan
+varmaan aidin ruusupenkista otettu, joita siella oli vain yksi semmoinen
+suuri, mina tunnen sen siita, etta sen yksi lehti punertaa.
+
+En saa sitten selvaksi muuta ajatusta, kuin etta minun pitaisi sitoa
+sakin suu ja vieda sakki aittaan ja menna muuttamaan vaatteita. Mutta kun
+vieras istuu, olisi varmaan epakohteliasta jattaa hanet tahan yksin.
+Kasvoihisi vilkaisten mina naen, etta silmasi hymyilevat, mutta ei
+huulet.
+
+"Tu--tulitteko hevosella vaiko--?"
+
+"Ihan laamannin oriilla, tadin kanssa."
+
+"Se on siivo ja saysea--missa se on?"
+
+"Tallissa."
+
+"Oliko taalla ketaan miehia kotona?"
+
+"Ei ainoatakaan, kuuluvat lahteneen jonnekin takamaalle heinaan."
+
+"Vai jo ne menivat--ja niin, niinhan pitikin."
+
+Sina nahtavasti koetat pidattaytya purskahtamasta nauruun--suusi ymparys
+varahtaa ja silmissa on veitikka--sinulla on pieni, soma olkihattu,
+kiinnitettyna paksun palmikon taa--sieramet elaa.
+
+"Kuka sen sitten riisui?"
+
+"Jaa, oriinko?"
+
+"Niin."
+
+"Mina."
+
+"Se on siivo ja saysea--jaa, johan sanoin sen," ja mina kysyn kiireesti:
+
+"Onko se--tuota--saanut heinia--kun ei ollut korttakaan vanhoja heinia
+koko talossa, kun piti kevaalla syottaa kaikki ja repia olkikatotkin?"
+
+"Mina niitin aitinne luvalla apilasta."
+
+"No, sehan sopi erinomaisesti!" mina melkein riemahdan.
+
+"Olette ollut myllyssa," sina sanot, kun en mina taaskaan tieda, mita
+sanoisin. Paassani on sisainen paine, mutta ei mikaan paase sielta ulos.
+
+"Kah, sakki valuu, minun taytyy vieda se aittaan"--ja mina melkein
+ryntaan sen kimppuun, sitomaan sen suuta. Sina pyydat saada pitaa suuta,
+kun mina sidon.
+
+"Elkaahan toki, te jauhotutte--kylla mina."
+
+Mutta sina pidat kuitenkin, kiristat oikein lujasti, niin etta rystyt
+menevat valkeiksi.
+
+"Kas niin, nyt mina autan sen selkaanne."
+
+Mutta sita mina en salli, en, vaikka mita tapahtukoon, minun on saatava
+estetyksi sinut jauhottumasta hinnalla milla hyvansa, ja ettet ehtisi,
+mina keikautan sen olalleni niinkuin heinasakin ja lahden puolijuoksua
+pihaan. Kuulen sinun seuraavan, riennat edelle, avaat minulle puutarhan
+portin ja painat siina paahani lakin, ja olet uuden aitan rappusilla
+samalla kuin mina. Se nyt ei ole eloaitta se, mutta olkoon menneeksi,
+panen sen siihen.
+
+"Mika soma uusi aitta!" sina sanot. "Aitinne sanoi, etta se on
+kivijalasta kattoon isannan itsensa rakentama."
+
+"Olihan siina minulla toki apulainenkin--taytyy noutaa avain."
+
+"Se on suulla ... saanko avata ... olkaa hyva."
+
+Mina sitten sinun avatessa ovea keikautan sakin aittaan, satutan ulos
+tullessani otsani kamanaan, sina sanot: Ai!--johon mina:--Ei se mitaan!--
+sina otat avaimen suulta, sanot:--Siinapa on korea avain, ja ojennat sen
+minulle. Olen sen verran selvinnyt, etta ajattelen, etta nyt voisi
+merkitsevasti sanoa:--Pitakaa se, se on teita varten tehty,--mutta mina
+otan sen ja sanon:--Neiti on hyva ja kay sisaan--minun taytyy....
+
+Mita minun taytyy? Muuttaa vaatteet. Missa ne onkaan?
+
+Seison hetken paasta edessasi salissa, miten kuten pukeutuneempana,
+ainakin oli minulla, mikali muistan, kengat ja jauhoton takki. Sina istut
+sohvapoydan aaressa, toisessa kadessa paperikaaro, toisella selailet
+valokuva-albumia. Mina katson velvollisuudekseni ryhtya selittamaan, keta
+ne ovat ne ja ne, se on isavainaja, se hanen sisarensa, joka viela elaa,
+ne ovat pikkusisaria, jotka ovat kuolleet.
+
+"Onko isanne kauan sitten kuollut?"
+
+Mina mainitsen vuosiluvun, sinun isasi on kuollut vuotta ennen.
+
+"Te asutte setanne luona?"
+
+"Niin."
+
+"Jaha, vai niin."
+
+"Missahan aiti ja laamanska ovat?"
+
+"Ne menivat jonnekin, jonkun sairaan vaimon luo. Kai he pian tulevat."
+
+Te katositte niin pian sielta juhlilta, yhtakkia ... en saanut teita
+kasiini, kuinka koetinkin, minulla olisi ollut teille asiaa.
+
+"Olisiko?"
+
+"Olen nyt sita varten taalla."
+
+Sina alat avata paperikaaroa.
+
+"Olettehan kansakoulun johtokunnan esimies, eiko niin?"
+
+"Olen kylla."
+
+"Teidan koulunne naisopettajan paikka on julistettu haettavaksi,
+hakemusaika paattyy tanaan."
+
+"Huomenna se vasta paattyy, taman kuun kolmantenakymmenentena ja
+ensimaisena kello kaksitoista yolla."
+
+"No, sittenhan en ole myohastynyt, saan luvan jattaa hakemuspaperini."
+
+"Haetteko te tanne opettajaksi?"
+
+"Niin on aikomukseni--luuletteko, etta saan viran?"
+
+"Se riippuu kanssahakijoista."
+
+"Niin oikein, mina tarkoitin oikeastaan sanoa: onko minulla toiveita ...
+toisin sanoen: vaarallisia kilpailijoita?"
+
+"Mina katson heti--"
+
+"Elkaa vaivautuko--ehdinhan saada sitten sen tietaa."
+
+"Kylla mina sitten heti ilmoitan, kohta kun--"
+
+"Kiitos."
+
+"Jaatteko tanne pitkaksi aikaa?"
+
+"Kuinka tarkoitatte? Se riippuu siita, saanko paikan."
+
+"Mina tarkoitan--jos saatte--tai jollette saisi," mina sammallan.
+
+"Jollen saa, matkustan heti."
+
+"Ja jos saatte viran?"
+
+"Silloin jaan tietysti pidemmaksikin aikaa."
+
+"Niin, tietysti."
+
+Olen mielestani auttamattomasti typera, mutta sina katsot nyt minuun niin
+hyvantahtoisesti, melkein hellasti, etta yhtakkia taas saan rohkeutta
+sanoa:
+
+"Mina kylla luulen, etta tulette saamaan viran, koska olette kaynyt
+jatko-opiston ja teilla myos on todistus seminaarista ... ja pannaan
+myoskin merkitysta laulunopetukseen. Olen ajatellut, etta kaikille
+suomalaisille kansakoululapsille olisi opetettava myoskin kanteleen
+soittoa."
+
+"Soitatteko kannelta?"
+
+"En mina. Enta te?"
+
+"Hiukan."
+
+"Sehan on suurenmoista--taalla on eras metsanvartijan vaimo, joka soittaa
+aivan erinomaisesti kannelta, ja sen mies osaa tehda niita--saan muuten
+sanoa terveisia eraalta tuttavaltanne--tai oikeastaan niin, etta han
+varmaan olisi lahettanyt niita, jos olisi tietanyt ... eras ihailijanne."
+
+Ja paastyani vihdoin puheen alkuun, en saa itseani keskeytetyksi ja mina
+kertoa hulautan yhteen menoon kohtauksesta Konttisedan kanssa.
+
+"Hanko, Tapioseta ... se herttainen aija ... me ristimme hanet
+Tapiosedaksi."
+
+"Han nimitti teita metsanneidoikseen ... kohta sen jalkeen, kun han oli
+teista eronnut, han loysi lampaan vuonan, jolta oli jalka poikki."
+
+"Ai."
+
+"Ei se mitaan, han sitoi sen ja kylla se kohta on terve ... han on
+semmoinen luonnonlaakari, muuten sangen intressantti mies, tietaja...."
+
+Nyt minulta loppui kaikki asiat. Mita ihmetta mina viela keksisin? Sina
+vain katselet ja nayt odottavan lisaa.
+
+Onneksi tullaan, aiti ja laamanska tulevat.
+
+"No, sepa mainiota," sanoo aiti. "Pianpa palasitkin, tulit juuri
+parhaaseen aikaan."
+
+"Laskettelin lehtipurjeessa."
+
+"No, Aini," sanoo laamanska, "saatko viran?"
+
+"Hanen taytyy saada se," sanoo aiti, "mina puhun itse ukkojen kanssa, jos
+ei muu auta,--kun kerran on tarjolla tuommoinen korea tytto, joka
+nayttaa olevan viela hyvakin, seka aanesta kuullen etta silmiin
+katsoen....
+
+"Tati!" sina riemahdat ja kavahdat hanta kaulaan, "anteeksi, mutta enko
+saa sanoa tadiksi?"
+
+"Saathan toki, lapsi kulta."
+
+Teidan on lahdettava. Mina valjastan hevosen, sina annat sille rappujen
+edessa sokeria kammeneltasi ja suutelet sen turpaa ja halaat sen kaulaa.
+Sina nouset jantevalla liikkeella tatisi viereen, tartut ohjiin, jotka
+ojennan sinulle, mina juoksen avaamaan portin--sina irroitat
+vyotaisistasi sen ruusun ja heitat sen minulle.
+
+"Siina on porttipojalle vaivoistaan!"
+
+Mina huudan hanelle, etta asia paatetaan ylihuomenna, ja sina huiskutat
+viela maantielle kaantyessanne katta hyvastiksi.
+
+Aiti sanoo:--Tehan olette jo kuulemma tutut etka maininnut siita minulle
+mitaan.
+
+En osaa muuta kuin pyorayttaa aitia hartioista ja suudella hanta--ensi
+kerran elamassani.
+
+Mita tama on? Mita on tapahtunut? Tiedan sen, etta olet tullut, etta olet
+ollut meilla--meilla, sina meilla!--mutta mita muuta on tapahtunut sen
+lisaksi? Onhan se vallan mahdotonta, ihmetta se on!
+
+Minun taytyy saada ryhtya johonkin. Riennan rantaan ja siirran veneen
+hiekalta omille teloilleen ja airot uimahuoneeseen, ja panen uimahuoneen
+lukkoon. Ja lehtipurje ei saa roikkua tuossa vedessa. Mina vien sen
+halkovajaan. Siellahan ei ole ollenkaan pilkottuja puita. Pilkon kaikki,
+mita siina on pilkkomatta. Aiti sulkee aittojaan yoksi. "Etko tule jo
+illalliselle ja nukkumaan?"--"Tulen, tulen."
+
+Mutta mina en tule. Naen viitakkeeni pistettyna tallin naulaan, sen
+tavalliseen paikkaan. Sen terassa on viela siihen tarttuneita
+apilanlehtia sinun niittosi jalelta. Nythan on viilea niittaa ja alottaa
+samassa heinanteko. Mina menen apilaspellolle ja teroitan rautaani
+kauemmin, kuin ehka olisi tarpeen, koska metsanranta helajaa. Satakieli
+alkaa soittaa viidakossa ja soittaa koko yon. Niitan apilan maahan yhteen
+menoon ja kayn levolle vasta, kun aurinko nousee.
+
+
+
+
+On semmoinen paiva, kun pohjatuuli on tyyntynyt eika etela viela ottanut
+ilmoja valtaansa. Kay vain virit milloin mistakin ja herattelevat
+henkaykset.
+
+Istun ja vuoleskelen piita haravaani ja nidoskelen viitakkeita
+halkovajassa, joka on avoin etelaan ja aurinkoon. Vahitellen alkaa kayda
+tuulonen yli peltojen ja pihamaan, valellen kuin aiti lasta lampimalla
+vedella yli koko ruumiin--enka tieda, mita enaa voisin onnentunteeseeni
+lisata. Eihan minulle oikeastaan ole viela mikaan toteutunut, mutta
+minusta on, kuin minulle kuitenkin olisi toteutunut kaikki. Kaikki, mika
+on tapahtunut, on totta, mina tiedan sen, mutta mina melkein kuin
+toivoisin, etta se ei sita olisi, vaan olisi yhakin unta voidakseni siita
+herata siihen, etta se on totta.
+
+Han on ollut taalla--han tulee jaamaan tanne--han on kayva taalla usein
+samalla tavoin kuin eilen. Ja mina, joka koetin karkoittaa hanet taalta,
+joka lahdin sita varten hanta pakoon, luovuin hanesta ja kaikesta
+omakohtaisesta onnesta--ja silloin han tuli tanne! Sen ihmeen jalkeen en
+epaile enaa mitaan. Kun se on ollut mahdollista, on kaikki muukin oleva,
+mika tahansa maailmassa. Mina tiedan ja tunnen sen. Mina uskon onneeni ja
+sen tahteen. Se on ilmoitettu minulle, vaikkei olekaan viela annettu.
+Olen rauhallinen ja varma. On tapahtunut taika, jota ei mikaan voi
+purkaa. On kuin olisi kuultu rukous ja siihen vastattu, annettu kuin
+kohtalon korkea hyvaksyminen sellaisesta, missa minut on pantu
+koetukselle, tunnustuksena, kuin palkkiona siita, etta olen ollut
+uskollinen siina vahassa, mita minulla on, hanelle, se on: ihanteelleni
+ja itselleni. Minussa on voitokas varmuus siita, etta olen siis ollut ja
+tulen myos olemaan onnen erikoisen kaitselmuksen alainen. Mina naen ja
+selitan kaikki, mita on ollut ja tapahtunut, siina mielessa, etta sinun
+taytyi tulla, etta se oli niin maaratty siita saakka, kun minut ensi
+kerran kohtasit. Lahdit juhlille, ojensit minulle laiturilla katesi, et
+mennytkaan sielta pois, niinkuin luulin, vaan tulit tanne, ja istuit
+odottamaan minua puutarhan penkilla. Autoithan minua heti, sidoit yhdessa
+kanssani sakin suun, avasit portin, painoit hatun paahani, avasit aitan
+oven, heitit minulle portilla kukan.... Jos minulle nyt juuri
+annettaisiin jotakin muuta taman lisaksi, mina tuskin jaksaisin ottaa
+sita vastaan.
+
+Sina olet jo taalla, olet taalla siksi, etta olet aina ollut. Olet ollut
+aina, elamani nakymattomana haltijana, monessa muodossa, nyt ilmestyit
+vain lopullisessa, siina, missa tulet aina olemaan, kaikkialla niinkuin
+kuultokuvana kirkon kaari-ikkunassa, jossa, taivaan ollessa harmaan ja
+tumman, siita ennen nakyi vain himmea hahmo, mutta jossa nyt, auringon
+sadehtiessa sisaan taydelta teraltaan, varit hehkuu ja aariviivat elavat.
+Tata uskoani mina siina itsekseni juhlin. Tama on ensimainen niita onnen
+hiljaisia pyhia, semmoisia, jolloin ei olla kirkossa, vaan vietetaan se
+kotona, omassa yksityishartaudessa. Niita on ollut meilla--kuinka
+paljon! Niista ei toinen tiennyt, et sinakaan aina, vaikka olitkin aina
+niissa mukana. Kun ei nyt vain kukaan tulisi--mutta ei tule kukaan, ei
+aitikaan, istuu kai omassa huoneessaan ja pitanee omien aatostensa pyhaa
+hankin....
+
+
+
+
+Tuli viela pieni takatalvi siihen kevaaseen, satoi lumen onneni
+oraaseen....
+
+Missa sina viivyt? Miksi et tulekaan, vaikka olet saanut tiedon?
+
+Saithan heti tiedon, ja mina odotin, etta tulisit samassa, odotin uuden
+kotisi avaimet valmiina. Odotin paasevani sita sinulle nayttamaan, uutta,
+vasta valmistunutta, puhdistettua, maalattua.
+
+Et tullut sina paivana, et toisena, et kolmantena, et koko viikolla.
+Katselin maantielle, kuulostelin jokaisen rattaan ritinaa. Ehka tulet
+sunnuntaina kirkkoon. Et ollut siella.
+
+Oli mentava jokivarrelle heinaan, laamannin ohi. Ajattelin: ehka naet jo
+veneen ja riennat avopain rantaan, heilutat liinaa ja huikkaat. Hovissa
+on vieraita, lienee nimipaiva, syntymapaiva, voi olla vaikka kihlajaiset,
+niista mina tiedan heidan juhlansa. Istuvat valkoisissaan verannalla ja
+olkihatuissa, ja naiset harsohameissa, toiset heittavat ayraalla renkaita
+ilmaan, huudahdellen, hypahdellen, naurahdellen; sina lennatat rengasta
+tuomarin pojalle, vartalosi notkahtaa, palmikkosi heilahtaa. Et huomaa
+venetta, vaikka on viitakkeita kokassa ja haravoita perassa.
+
+Menenko maihin? En.
+
+Olisi ollut sinulla kiireempi kaydaksesi, jos tulit tanne sen tahden,
+kuin jo kuvittelin.
+
+Satoi lumen mielen yli, kaiken taannoisen yli. On kolea olla, epailyn ja
+epavarmuuden vilu tunkee sieluun ja mieleen--silla en enaa jaksa uskoa
+mahdolliseksi mitaan siita, mita olin kuvitellut. Eiko siina ollutkaan
+mitaan taikaa, etta tulit, eiko merkinnytkaan mitaan, etta istuit ja
+odotit puutarhan penkilla, avasit portin, kiersit auki aitan lukon ja
+heitit portilla kukan ja huiskutit tien kaanteessa katta.
+
+Mita sina minusta, semmoinen kuin sina, semmoisesta kuin mina, kompelo,
+saamaton, sina hieno toisen maailman tytto, noiden suurellisten sukua.
+Olen hulluttelija, ainainen luulottelija, parantumaton haaveilija ja
+unien nakija--enka kuitenkaan jaksa paasta siita omin voimin eroon, en
+koskaan.
+
+Raadan siella viikon paivat heinakuun helteessa, lepailen yot viileassa
+ladossa, saan sen tayteen parhaita heinia, ei ole kaynyt edes aamukaste
+karhon paalla--kaikki minulle onnistuu, ei vain se ainoa, mita enin
+toivon.
+
+Kun palaan, ovat hovin ovet kiinni ja kaikki nakyvat olevan poissa. Kun
+tulen kotiin, kysyn:
+
+"Onko uusi opettajatar kaynyt?"
+
+"Ei ole nakynyt," aiti melkein arahtaa kankaansa takaa, iskien pirtaa,
+"ovat kuulemma olleet retkilla pitkin pitajaa ajelemassa vieraidensa
+kanssa.... Ja taitaa katsella sita omakseen tuomarin poika," aitinsa
+haastoi.
+
+"Lieneeko jo saanut?"
+
+"En tieda," tiuskaa aiti.
+
+Tulee vasyneen tyomiehen raukea sunnuntai. En valita enaa mistaan. Ei
+siis ole mikaan muuttunut. Riutuva paiva paistaa iltaisia pihoja pitkin,
+ilottoman sunnuntain sanomattoman ikava ehtoo, kuva eletysta ja viela
+elettavasta. Lepaan aittani ylasillalla ja luen lehtea. Varpuset
+narskuttavat katon harjalla. Aitivanha istuu kamarinsa ikkunassa,
+silmalasit nenalla ja tutkii sanaa.
+
+
+
+
+Niin silloin narahtaa portti ja sina tulet yltyleensa valkoiseen puettuna
+siita sisaan. Sina tulet arasti liukuen kuin metsalintu joskus eksyessaan
+autioon taloon, niinkuin olisi vahan kiire, niinkuin pelkaisit
+myohastyvasi, silma tahystellen joka taholle, kummastellen, eiko taalla
+ollakaan kotona, kolkutat porstuan ovelle, mutta niin arasti, ettei aiti
+kuule, katsahdat aittaankin pain, huulilla utelias hymy ja silmissa
+kyseleva, melkein hataytynyt katse, mutta et huomaa minua, silla
+ylasillan luukku on vain puoleksi auki ja mina en liikahda. Menet
+puutarhaan, tulet takaisin, kadessa heinankorsi, jota heilutat, istahdat
+keinulaudalle, suorit helmojasi--ja mina katson sinuun ja naen silmasi,
+vaikkeivat ne nae minua, naen joka piirteesi, odottavan ilmeesi--kun
+tietaisin, mita ajattelet? Sina viimein rykaiset ja mina myos, ennenkuin
+astun aitasta ulos. Sina sanot:--Ah!
+
+"Iltaa," sanon mina.
+
+Olet noussut, ilostunut, punastut, varahdat--mita?
+
+"Voi, annatteko anteeksi," sina sanot ja tarjoat minulle molemmat katesi.
+
+"Mista niin?"
+
+"Etten ole tullut ennen teita kiittamaan."
+
+"Eihan siina mita kiittamista."
+
+"Onhan--kun olette toteuttanut hartaimman toivoni."
+
+"Sehan oli helposti toteutettavissa semmoisilla todistuksilla ja
+suosituksilla."
+
+"Miten hyvansa, mutta kiitos kuitenkin."
+
+"Kaymmeko sisaan?"
+
+"Istumme tassa."
+
+"Nahkaas, saanko kuitenkin selittaa. Siella oli koko ajan vieraita ja
+retkia ja kaikenlaista muuta ... ja minun taytyi ... mutta nyt se saa
+riittaa ... mina melkein karkasin pappilasta. Olin tullessani koululla,
+mutta en paassyt sisaan."
+
+"Olette saanut maalia hihaanne."
+
+"Kiipesin ikkunaan.... Tahtoisin nyt heti paikalla paasta sinne--
+jarjestamaan ja toimimaan--milloin voin muuttaa?"
+
+"Milloin tahansa ... kaikkihan on valmiina...." arvelin teidan muuttavan
+laamannista vasta syksylla."
+
+"Ei, mina muutan sinne heti ... tulin pyytamaan avaimia."
+
+"Ehka saan tulla teita saattamaan ja nayttamaan? Valjastan heti. Kaytte
+ehka siksi aikaa aidin luo."
+
+"Emmeko mene mieluummin jalkaisin?"
+
+"Niinkuin tahdotte."
+
+Aiti tulee.
+
+"Valkoinen kuin morsian--ja jos jo lieneekin--mutta jos olisi totta, mita
+puhuvat, olisi kai sulhanenkin mukana."
+
+"Ei ole totta, tati kulta," sina sanot tyynesti hymahtaen, ja mina naen,
+etta se ei ole totta.
+
+"Suottahan mina vain, ilman aikojani," sanoo aiti ja hanen ryppynsa
+sateilevat, suupielista ja silmain kulmista yli kasvojen.
+
+Suli siihen sen takatalven lumi--eika sita sitten enaa koskaan satanut
+meidan onneemme.
+
+
+
+
+Muistatko--?... kysyn, silla nythan meita on tasta lahtien naita
+muistelemassa kaksi--muistathan sen ikimuistoisen ensimaisen
+kavelyretkemme kesaisena iltana ja yona, aina uudelleen eletyn, joka
+kerta kun yhdessa kaantelimme onnemme kuvakirjan lehtia.
+
+Silla kavelylla ja sina lampimana kesaisena iltana, joka vahitellen
+vaihtui viileaksi yoksi, ohi pappilan ja kirkon, ohi kirkonkylan talojen,
+oikopolkua peltojen lapi, vahan matkaa suuren tyynen jarven rantaa,
+sitten syrjatieta koulun lehtoiseen niemeen ja sielta takaisin maantielle
+ja viela raikasta, helahtelevaa hongikkoa siihen, missa erottiin, mutta
+ei erottukaan--silla kavelylla pantiin koko tulevan elamamme pohja,
+virisi yhteiselamamme johtosavel soimaan aina tahan paivaan asti.
+
+Et aavistanut, mika riemu taytti rintani, kun mina maantielle tultuamme
+kysyin:--Menemmeko niittyja myoten suoraan pappilan kautta vai ympari?--
+ja sina sanoit:--Menemme ympari, niin emme tapaa heita.--Ovatko ne
+siella?--Ovat--vaan en valittaisi nyt heista--tahdon olla nyt teidan
+kanssanne.
+
+Sina kayt toisella puolen tieta, mina toisella, uusi, yltyleensa valkea
+pukusi tumman vihreaa havumetsaa vasten. Sina vaikenet hetken, sitten se
+tulee purkautuen, kuin olisi se jo kauan ollut sydamellasi:
+
+"Mina tata tieta siksi, etta saisin kerrankin hairitsematta puhua
+totisista, joista taalla ei kukaan valita--silla ne totisesti eivat
+valita muusta kuin niista pienista omistaan, nama taalla niinkuin
+heikalaiset kaikkialla, ei mitaan yleista harrastusta, ei isanmaallista
+innostusta--ei laamannissa, ei pappilassa ... ne melkein saalivat minua,
+etta olen antautunut opettajaksi ... pitavat sita paahanpistona ... olisi
+muka niin paljon parempaa ja arvokkaampaa semmoiselle kuin minulle--mina
+lopulta melkein suutuin ja laksin--oikeassa oli opettajani: 'ei taman
+kansan kultuuria linnoista kasin luoda--aivan toisista keskustoista kuin
+kartanoista ja hoveista ja suurista pappiloista uuden ajan valo tulee
+sateilemaan Suomen saloille.' Ja se on totta--naina kahtena viikkona mina
+vasta oikein olen sen huomannut--mina olen siita nyt niin varma, niin
+varma--kun vain voisin ja osaisin!"--ja sina taoit nyrkilla avoimeen
+kammeneesi.
+
+"Te varmaan voitte."
+
+"Luuletteko?" sina sanoit lampimasti ja astuit askeleen keskemmalle tieta
+omalta puoleltasi, ja mina samoin omaltani, ja me kavelimme kohta
+rinnakkain, lahekkain, nopein askelin, sinun innostuksesi tahdissa, joka
+samalla oli tarttunut minuun.
+
+"Taalla ei ole, vaikka toivoin ja luulin, minulle ketaan henkiheimoa, ei
+ainoatakaan ymmartajaa...."
+
+"Ei taalla ole, ei ole ollut minullekaan."
+
+"Mutta meidan taytyy siis, ainakin meidan olla sita toisillemme. Kylla
+mina tietaisin, kuinka, kun vain saisin apua jostain. Koulutyo kylla
+menee, sen tiedan, mutta minusta pitaisi muutenkin herattaa, virittaa--
+tahdotteko auttaa minua?"
+
+Mina sanon--sydan sykkyralla--etta mina, mita suinkin voin, etta mina
+kylla--ja etta kokemukseni ovat juuri samat.
+
+"Katsokaa, se menee kylla, kun on se tahto ja se henki. Voi, voi, sita
+olisi niin sanomattoman paljon,--minun taytyy saada teidat mukaan--tehan
+olette seka talonpoika etta herra--juuri niinkuin jokaisen olisi oltava
+tassa maassa, taalla maalla.... Mina heti nahtyani teidat laivassa sain
+kuin ilmestyksen, etta siina han on, jos missaan, jota tarvitsen:
+ylioppilaslakki ja kotikutotakki.--Minne te sielta juhlasta yhtakkia
+katositte?"
+
+"Olitte siella aina niiden minulle vieraiden ymparoimana."
+
+"Niin, niin, se oli sellaista touhua.... Mutta te ihan kuin kartoitte
+minua."
+
+"Enhan tiennyt, mita olisitte ajatellut, jos olisin tunkeutunut
+tuntematonna...."
+
+"Te ette ole minulle tuntematon, sanoinhan sen jo heti laivassa!" sina
+sanoit melkein kiivaasti, ollen leikilla suuttuvinasi ja sitten sille
+naurahtaen, hiukan hamillasi.
+
+"Mita te sanoitte?"
+
+"Etteko enaa muista?"
+
+"Tahtoisin kuulla sen viela kerran."
+
+"Niin tarkistakaa sitten korvanne ja kuulkaa, etta meilla tytoilla oli
+siella kullakin 'ihanteemme' ja 'ihastuksemme', ja te olitte langenneet
+minun osalleni. Nyt sen kuulitte--viela kerran!
+
+"Saanko viela kysya: mika minussa sitten oli niin ihannoitavaa ja
+ihastuttavaa?"
+
+"Etteko katsonut siella koskaan katuikkunaan? Tuommoinen totinen, hirvean
+totinen, ehka hiukan ujo, avosilmainen, otsa aatteellisissa rypyissa, suu
+asianymmartavassa supussa, lakin reunan alla kahertynyt valkoinen tukan
+reuna--nyt se on jo hiukan kellertynyt, huomaan--olennoitunut kuva siita,
+minka olin luonut itselleni 'isanmaan toivosta', joka elaa vain aatteissa
+ja ihanteissa, niinkuin minusta pitikin.
+
+"En mina, valitettavasti kylla, siella juuri ollenkaan niissa aatteissa
+ja ihanteissa elanyt ... painvastoin mina menetin senkin vahan, mita olin
+sita ennen omistanut ... ainakin suurimmaksi osaksi."
+
+"Ette te ole mitaan menettanyt...."--Ja sitten sina taas sanoit oikein
+totisesti: "Ja sentahden taytyy meidan, kahden ja ainoan takalaisen,
+tehda liitto."
+
+"Kuinka ajattelette?"
+
+"Tyoliitto ... valistusliitto ... teidan taytyy vastata kaikkia
+toiveitani--toteuttaa se ihanteeni ... kuuletteko?"
+
+"Mutta milla tavoin olette ajatellut?"
+
+"Antakaa minulle ensin katenne ... naemme sen sitten, milla tavalla ...
+paaasia on aluksi, etten ole taalla missaan yksin. Jos ette lupaa,
+peruutan hakemukseni ja haen itselleni vaikutusalaa jostain muualta."
+
+"Eihan toki, eihan toki--kyllahan mina tietysti teen kaikki, minka vain
+voin."
+
+"Kiitos."
+
+"Mita nauratte?"
+
+"Pelastystanne--etta ehka jaisitte ilman opettajaa."
+
+"Mutta ettehan minua ollenkaan tunne, mista tiedatte, etta mina kelpaan
+teidan tarkoituksiinne?"
+
+"Jos en tieda, niin tunnen, aavistan ... kuulen aanestanne ja naen
+ilmeestanne ... sita paitse tati laamanska on kertonut teista ja
+toimistanne taalla.--Sielta niiden vaunut nyt ajavat ... painaumme tahan,
+niin ne eivat huomaa."
+
+Laamannin vaunut ajoivat pappilan puistokujaa, jonka tienhaaraan me juuri
+olimme tulossa, ja me painausimme kiireesti ruispellon suojaan, kunnes ne
+olivat ohi.
+
+Sina nauroit:
+
+"On kuin me jo olisimme liitossa ... salaliitossa heita vastaan...."
+
+Me nousemme. Sina kurkotat ruiskukan aidan yli ja kiinnitat sen rintaani.
+Et puhu mitaan, se tapahtuu kuin ohimennen. En saa edes kiitetyksi, kun
+sina samassa hyppaat takaisin maantielle.
+
+Olen kuin suunniltani, kuin huumautunut, en ymmarra viela, mita tama
+oikein on. Onko han tullut heidan luotaan kokonaan minun luokseni? Hanko
+minulle semmoista puhuu, minusta semmoista uskoo? Tietaako han,
+aavistaako han, mita han oikein on minulle? Eihan tama vain olle mikaan
+nakohairio, eihan han vain viela pyrahtane pois niinkuin lintu polulta--
+eika jaa muuta kuin oksan heilahdus?--Hanko pyytaa minua avukseen, minua
+yhteistyohon, minua liittoonsa, joka taalla kaiken ikani en ole muuta
+niin kaivannut kuin apua ja henkiheimoa ja ymmartajaa? Tuleeko han
+omakseni ... onko jo tulemassa? Olisiko se sittenkin mahdollista?
+Valittaako han minusta muutenkin kuin aate- ja tyotoverina? Mutta sama
+se, vaikkapa vain sellaisenakin ... onhan ihmeellista, uskomatonta, etta
+tama on nyt nain, sittenkuin asken oli niin kokonaan toisin. Mina kysyn
+tata kaikkea, samalla koko ajan kuullen sinun puhuvan yha edelleen, ja
+mina vastaan ja alan itsekin suunnitella ja alan innostua--josta sina yha
+lampenet ja aanesi varahtaa ja povesi nousee ja silmasi tummuu.
+
+Me ohjelmoimme yha edelleen kulkiessamme ohi kirkon ja kirkonkylan
+talojen. Se on haaveilua enemman kuin suunnittelua. Sinun suunnitelmasi
+vaihtuvat, sinulla on mielestani aate toinen toistaan onnistuneempi ja
+tarpeellisempi. (Ne olivat niita, joita kaikkia sitten koetimme
+toteuttaa.)
+
+"En missaan ole kuullut niin kauniita aania kuin taalla, tuossa kirkossa
+--minka ihanan kuoron taalla voisikaan saada aikaan! Ja se on saatava
+aikaan! On ihmeellista, kuinka sellainen kuoro yhdistaa ja kuinka sen
+kautta paasee heita lahelle, kuinka se kokoo nuoria ja vanhojakin ja
+kuinka sen ohessa sitten voi heille puhua ja heita innostuttaa ja saada
+heita mukaan muuhunkin. Me ensin laulatamme heidat hereille heidan omalla
+laulullaan."
+
+"Kansan laululla kansan."
+
+"Juuri niin, mutta kuulkaa, eihan siella koululla kuulu olevan edes
+urkuharmoniakaan. Me ryhdymme heti hankkimaan arpajaisia. Ja siihen
+ainakin taytyy saada nuo herrasvaetkin mukaan. Meilla on tehtavia
+loppumattomiin, vaikka koko elinajaksemme!"
+
+"Me--! Meilla--!--Vaikka koko elinajaksemme--!"
+
+Tahdon olla, lupaan olla mukana kaikessa--mina sinun kanssasi--me kaksi--
+me, sina ja mina.... Heraa aatteita ja alotteita, joista ei asken ollut
+aavistustakaan, loydan itsestani semmoista, jota en olisi uskonut
+olevankaan. Alkaa nyt, mika sitten jatkui kautta koko elaman, etta sina
+hedelmoitat, annat uskoa ja luottamusta. Mina aina aloin kuin kuivua, kun
+sina joskus satuit olemaan poissa.... Eihan se, mita suunnittelimme,
+ollut mitaan niin erikoisen nerokasta, ei mitaan itsessaan ihmeellista ja
+uutta, mutta siina oli minulle ihmeellista se, etta me molemmat aioimme
+samaa, ihailimme ja rakastimme samaa.
+
+Kaikki kay niin luontevasti, olemme kuin vanhat tutut--olemme jo kauan
+sitten astuneet samoin askelin ja minusta tuntuu kuin olisimme jo kauan
+sitten sointuneet yhteen, naista jo monesti puhuneet ja sopineet, ja
+voisimme kulkea kasikadessa. Mina sanon vaha valia: "Niin juuri, juuri
+sita minakin olen", ja sina sanot samoin--ja sehan se sitten on ollutkin
+elamanlaulumme ainainen kerronta. Mina sanon, etta juuri naitahan minakin
+olen kaiken ikani hautonut ja ajatellut, vaikkei minulla ole ollut
+henkiheimoa eika ymmartajaa.
+
+"Ei minullakaan ole ollut sita, johon olisin oikein sointunut," sina
+sanot--"muita kuin vanha opettajani," sina sitten hetken kuluttua lisaat.
+
+"Onhan tosin minullakin ollut Tapioseta ja metsanvartijan Johanna ja
+hanen miehensa."
+
+"Keta ne ovat?" sina kysyt ja mina kerron heista hiukan, mina kerron,
+etta Johanna oli toinen rakkauteni, kun han oli pieni tytto ja mina viela
+pienempi poika; ensimainen rakkauteni oli eras punainen tytto, joka onki
+tuolla pappilan laiturilla.
+
+"Onko teilla ollut montakin rakkautta?" sina kysyt, hymahdat.
+
+"On," sanoin mina samoin ... "oli viela eras tytto koulukaupungissa, jota
+en edes puhutellut, ja eras laulajatar, joka oli kuin taivaan enkeli, ja
+Taaton tati, isani sisar."
+
+"Eiko muita?"
+
+"Ja eras, joka oli, mutta jota ei kuitenkaan ollut. Enta teilla?"
+
+"On minullakin ollut--eras, josta en tiennyt, oliko hanta vai eiko."
+
+Mina tahtoisin puhua siita enemman, kertoa koko elamani, paasta sinua
+viela lahemma. Mina tahtoisin sanoa, mika minusta nayttaa olleen sen
+tarkoitus: se, etten joutunut taalta pois, voidakseni taalla olla apuna
+sinulle, kun kerran ehka tulet, etta taalla varta vasten valmistuisin
+kaikkeen siihen, mihin sina minua taalla tarvitset. Sinahan tarvitset
+minua, minahan kelpaan sinulle, ennen kaikkia muita, siksi etten ole
+samanlainen kuin ne muut taalla--ja jos en olisi jaanyt tanne, en olisi
+sinusta se, mika olen, vaan samanlainen kuin ne muut. Minun elamallani on
+siis ollut tarkoitus, edeltamaaratty, sinun tahtesi, sita varten, etta
+voisin olla sinulle apuna. Tahtoisin saada taman kaiken sinulle
+jotenkuten sanotuksi, jotta tietaisit, ja luottaisit....
+
+Mutta on tultu koulun portille. Se on siina pikku niemessaan vahan
+yksinaisena, autiona ja suljettuna korjauksen ja puhdistuksen jalelta.
+Porttikin on tylysti lukossa. Joistain ikkunoista puuttuu viela lasit ja
+niiden edessa on rumat laudat. Piha on nurmettunut. Mina avaan sinulle
+ovet ja me kaymme kaikki huoneet. Juhlasalissa sina laulahdat, koettaen
+sen sointua. Se on hyva, oikein hyva.... Sina huudahtelet ja ihastelet
+uusia, siisteja huoneita. Sinun huoneestasi on nakoala jarvelle ja yli
+kirkonkylan peltojen, ja sina huomaat, etta siella kauimpana nakyy meidan
+talon paaty ja sen katon yli koivut.
+
+"Ehka nakyy sielta tuletkin talvella?"
+
+"Ei nay, ikava kylla."
+
+"Mutta lippu nakyisi."
+
+"Meilla ei ole lippua."
+
+"Laittakaa se lippu, mina laitan myos."
+
+Suljemme taas ja levahdamme ulkoporstuan penkilla. On kuin innostuksesi
+yhtakkia olisi jotenkuten laimentunut, niinkuin olisit jostain
+alakuloinen, epavarma, mutta koettaisit kuitenkin koettamalla pysya
+vireessa.
+
+"Taalla on nyt tietysti hiukan autiota ja tyhjaa, mutta jahka lapset
+tulevat--miksi koulu ei ala heti? On niin pitkalti syksyyn.... Tuohon
+taytyy laittaa puutarha--jotain siihen voisi vielakin kylvaa. Mutta mista
+mina saan hevosen ja miehen--tuletteko te auraamaan sen auki?"
+
+"Mutta aiotteko todellakin heti muuttaa tahan autioon taloon--taalla on
+teille liian kolkkoa ja yksinaista."
+
+"En voi jaada laamanniin--se on nyt vain niin--enkahan tieda, minne mina
+muuannekaan."
+
+"Tulkaa meille siksi aikaa--aiti varmaan ottaisi teidat ilolla vastaan--
+ja mina myos."
+
+"Ja teko myos?"
+
+Et vastannut sen varmemmin. En saanut selville, mita ajattelit ja aioit.
+Katsoit minuun vain pitkasti ja silmaa rapayttamatta. Sitten luomesi
+varahtivat ja sina nousit ja me lahdimme. Tie kulki jarven rantaa,
+korkean hongikon viileata pylvastoa. Sina kavelit vaieten, katsahtaen
+vain kerran toiselle puolelle tien, missa mina kavelin, ja naytit olevan
+jossain kaukana.
+
+"Kai mina nyt tulen toimeen koulullakin ... mutta jos tulisin teille
+siksi aikaa, kunnes koulu alkaa, voisinko olla teille joksikin hyodyksi--
+mina tarkoitan: jollain tavalla avuksi?"
+
+"Jos valttamatta tahdotte auttaa--"
+
+"Tahdon--valttamatta."
+
+"... niin voittehan auttaa aitia kuinka paljon tahansa hanen kankaissaan
+ja puutarhassaan ja taloudessaan...."
+
+"Mina osaan lypsaa, osaan kirnuta, osaan leipoa kuinka hienoja leivoksia
+tahansa!" sina yhtakkia riemahdat.
+
+"Eihan meilla niita niin erittain hienoja."
+
+"Osaan mina laittaa kalakukonkin!--Mina tulen!--Mutta voisinko auttaa
+myoskin teita? Osaan haravoida--"
+
+"Ja niittaa--!"
+
+Sina ryopsahdat sille puolelle tieta, missa mina kayn.
+
+"Mina tulen! Kuule sina--en mina osaa enaa teititella--kuulehan, kun mina
+kesalla ensin autan sinua, niin sinako sitten talvella minua?"
+
+"Sehan sopii."
+
+Me kuljemme yhtakkia kasikadessa. Sina olet, en tieda kuinka, pistanyt
+katesi kainalooni. En uskalla painaa sita kasivarrellani, en edes sita
+liikauttaakaan--se kangistuu siihen koukkuunsa, missa se oli, kun tartuit
+siihen. Et ota sita pois, ennenkuin olemme laamannin tiehaarassa.
+
+"Nyt teidan taytyy--sinun taytyy--kaantya--kiitos, aatetoveri, tyotoveri,
+kavelykaveri!--Nakemiin!"
+
+Alat menna kiireesti--kaannyt, kuljet muutamia askelia taapain, poskesi
+hehkuvat ja silmasi sateilevat, riennat puolijuoksua--sitten viela kerran
+kaannyt.
+
+"Kuule," mina sanon. "Ela mene sinne, tule meille heti!"
+
+"Mita sanot?" sina kysyt ja pysahdyt viela kerran.
+
+"Mina sanoin: tule nyt jo meille!"
+
+"Nainko myohaan?"
+
+"Eihan nyt ole myoha--aiti kylla viela valvoo."
+
+Eparoit lyhyen hetken, sitten sanot:
+
+"Mina tulen!"--ja tulet.
+
+Ja me kavelemme takaisin saman tien, jonka asken olimme tulleet.
+
+Aiti viela valvoo, porttiaitaa vasten nojaten, valkotukka, villahuivi
+olkapailla, kaarittyna tiukalle kasivarsien ymparille.
+
+"No?" sanoo han.
+
+"Saako tama nuori neiti tulla meille yoksi?"
+
+"Tottahan toki."
+
+"Saanko jaada leipomaan ja kutomaan?--mina osaan!"
+
+"Ja niittamaan ja haravoimaan?"
+
+"Johan nyt toki--mutta aivanko totta, etta tulet meille?"
+
+"Totta...."
+
+"No, voi minun paiviani...."
+
+
+
+
+Muistatko viela--?--kun sitten jonain paivana sen jalkeen istuimme
+penkilla puutarhan lehtimajassa.
+
+Minako olin sen ensin sanonut vai sina? Mutta kun se oli sanottu, sanoit
+sina:
+
+"Tieda--etta olen rakastanut sinua siita pitaen, kuin sinut ensi kerran
+nain."
+
+"Ja mina sinua jo ennen, kuin sinut nain ... sina olet minulle koko
+entinen elamani, ja olet tama nykyinen ... ja olet oleva tulevakin ...
+minulla ei nyt nayta olleen mitaan elamaa, jossa sina et olisi ollut
+mukana, eika tule olemaan, jossa et olisi oleva mukana."
+
+Sina tartuit heltyen ja sisaisesti haltioituen molempiin kasiini ja
+sanoit totisesti, hartaasti, melkein juhlallisesti, kasvot kiinteina ja
+kalpeina:
+
+"Mina olen rakastanut sinua siita alkaen, kun kohtasin sinut siella
+vanhan kirkon puistossa, kun sina, valkolakki ja kotikutotakki, astelit
+ajatuksissasi ohitseni, ja vaikket sina silloin etka milloinkaan minua
+huomannut, niin mina sanoin itselleni: 'Siina han on' ... tai ehka:
+'Semmoinen han on oleva' ... ja han oli seka se etta semmoinen. Ja vaikka
+sina yhtakkia katosit enka tiennyt minne, etka tullut enaa minua vastaan,
+vaikka odotin--ja vaikka olin menehtya turhan odotuksen ikavaan--enka
+tiennyt edes, kuka olit, niin sina et koskaan kokonaan haipynyt
+mielestani. Enka ollut koskaan oikeastaan siita onneton, silla olin
+varma, etta hanet kerran tapaan, etta aikanaan han tulee, kuinkas ei
+tulisi--minulle soi sinusta aina savel jostain niinkuin metsasta
+nakymattoman linnun viserrys."
+
+"Rakas--sina--onko se totta?"
+
+"Minun sielussani ja sydamessani ei ole koskaan ollut ketaan muuta--eika
+siina ole soinut mitaan muuta savelta kuin sinun eika ole voinut soida,
+silla se oli viritetty sinun sointuusi heti, kun se mihinkaan
+viritettiin. Ja jos siina joskus on pyrkinyt soimaan jokin muu, niin on
+se soinut vaarin ja tunne on mennyt umpeen."
+
+Paastit kateni ja virkoit viela:
+
+"Ja mina tahdon viela sanoa sinulle sen, etta mina tulin juhlille vain
+sita varten, etta ehka tapaisin sinut siella--ja kun kohtasin sinut
+laivassa, niin mina tiesin, etta kohtaloni oli ratkaistu, mutta en
+uskaltanut sinua lahestya, koska pelkasin, ettet ehka tulisi valittamaan
+--ja kun kadotin sinut taas, mutta en voinut menna--ja vain sinua
+vartenhan mina tulin sitten tanne--ja kun odotin sinua tassa puutarhan
+penkilla enka tiennyt, tulisitko, niin en voinut kasittaa, mika minusta
+tulisi, jollei tama sinun talosi olisi oleva minunkin taloni ja sinun
+aitisi minun aitini.... Ja nyt olen sanonut mina, mita minulla oli
+sanottavana. Sano sina nyt, mita sinulla on."
+
+"Jos mina sanoisin, mita minulla on sanottavana sinusta, niin pitaisi
+minun sanella sinulle koko elamani."
+
+"Sanele."
+
+Mina sanelen ne sinulle, aina iltaisin paivan tyon paatyttya, kaikki,
+nain kuin tassa. Mina tuon sinulle kaikki, mita minulla on ollut
+siihenastista itseani ja onneani--kaikki nama kukkaset kevaiselta
+niitylta. Sina sanot:--Tuo viela, tuo viela!--Ja mina tuon, ja kun tuon,
+sina sanot:--Kuule, on ihan kuin olisin nama ennen nahnyt, kuin olisin
+ollut siina kaikessa minakin mukana!--
+
+Olitkin!
+
+Kun toin sen siita taman talon hyvasta haltijasta, jota olin hoitanut ja
+palvellut ja jolle olin uhrannut parhaani, mita osasin ja ymmarsin, jotta
+han taalla viihtyisi ja menestyisi ja minua seuraisi elamassani onni, ja
+kun sanoin, etta se haltija, jota niin olin hoitanut ja joka oli tata
+taloani ja minua vuorostaan hoitanut, sittenkin kai olit sina, niin
+sanoit:
+
+"En mina ollut se, se oli enempi ja parempi kuin mina, mutta minakin
+tahdon sita hoitaa niinkuin sina, taalla ja sinussa ja minussa, itsemme
+ja muiden onneksi--hoidamme sita yhdessa."
+
+Ja kuinka me sita hoidimme, kaiken hyvan haltijaa--omaksi onneksemme ja
+muiden ja kuinka koetimme koko taman maan ja kansankin onneksi--senhan
+sina tiedat. Mutta vaikka tiedatkin, niin mina viela kerron siita
+sinulle, silla niin kauan kuin minulla on, mita kertoa onnesta ja
+sinusta, onni ja sina taalla pysytte. Ja kun minulla ei enaa ole niista
+mitaan kerrottavana, kun kerran paattyvat nama tuhannen ja yhden
+onnenpaivan tarinat, silloin paattykoon myoskin minun tarinani, ja mina
+lahden ja tulen sinne, missa olet, missapa sitten olletkin.
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Muistatko, by Juhani Aho
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MUISTATKO ***
+
+This file should be named 7muis10.txt or 7muis10.zip
+Corrected EDITIONS of our eBooks get a new NUMBER, 7muis11.txt
+VERSIONS based on separate sources get new LETTER, 7muis10a.txt
+
+Produced by David Starner, Tapio Riikonen and Distributed Proofreaders
+
+Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
+editions, all of which are confirmed as Public Domain in the US
+unless a copyright notice is included.  Thus, we usually do not
+keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
+
+We are now trying to release all our eBooks one year in advance
+of the official release dates, leaving time for better editing.
+Please be encouraged to tell us about any error or corrections,
+even years after the official publication date.
+
+Please note neither this listing nor its contents are final til
+midnight of the last day of the month of any such announcement.
+The official release date of all Project Gutenberg eBooks is at
+Midnight, Central Time, of the last day of the stated month.  A
+preliminary version may often be posted for suggestion, comment
+and editing by those who wish to do so.
+
+Most people start at our Web sites at:
+http://gutenberg.net or
+http://promo.net/pg
+
+These Web sites include award-winning information about Project
+Gutenberg, including how to donate, how to help produce our new
+eBooks, and how to subscribe to our email newsletter (free!).
+
+
+Those of you who want to download any eBook before announcement
+can get to them as follows, and just download by date.  This is
+also a good way to get them instantly upon announcement, as the
+indexes our cataloguers produce obviously take a while after an
+announcement goes out in the Project Gutenberg Newsletter.
+
+http://www.ibiblio.org/gutenberg/etext03 or
+ftp://ftp.ibiblio.org/pub/docs/books/gutenberg/etext03
+
+Or /etext02, 01, 00, 99, 98, 97, 96, 95, 94, 93, 92, 92, 91 or 90
+
+Just search by the first five letters of the filename you want,
+as it appears in our Newsletters.
+
+
+Information about Project Gutenberg (one page)
+
+We produce about two million dollars for each hour we work.  The
+time it takes us, a rather conservative estimate, is fifty hours
+to get any eBook selected, entered, proofread, edited, copyright
+searched and analyzed, the copyright letters written, etc.   Our
+projected audience is one hundred million readers.  If the value
+per text is nominally estimated at one dollar then we produce $2
+million dollars per hour in 2002 as we release over 100 new text
+files per month:  1240 more eBooks in 2001 for a total of 4000+
+We are already on our way to trying for 2000 more eBooks in 2002
+If they reach just 1-2% of the world's population then the total
+will reach over half a trillion eBooks given away by year's end.
+
+The Goal of Project Gutenberg is to Give Away 1 Trillion eBooks!
+This is ten thousand titles each to one hundred million readers,
+which is only about 4% of the present number of computer users.
+
+Here is the briefest record of our progress (* means estimated):
+
+eBooks Year Month
+
+    1  1971 July
+   10  1991 January
+  100  1994 January
+ 1000  1997 August
+ 1500  1998 October
+ 2000  1999 December
+ 2500  2000 December
+ 3000  2001 November
+ 4000  2001 October/November
+ 6000  2002 December*
+ 9000  2003 November*
+10000  2004 January*
+
+
+The Project Gutenberg Literary Archive Foundation has been created
+to secure a future for Project Gutenberg into the next millennium.
+
+We need your donations more than ever!
+
+As of February, 2002, contributions are being solicited from people
+and organizations in: Alabama, Alaska, Arkansas, Connecticut,
+Delaware, District of Columbia, Florida, Georgia, Hawaii, Illinois,
+Indiana, Iowa, Kansas, Kentucky, Louisiana, Maine, Massachusetts,
+Michigan, Mississippi, Missouri, Montana, Nebraska, Nevada, New
+Hampshire, New Jersey, New Mexico, New York, North Carolina, Ohio,
+Oklahoma, Oregon, Pennsylvania, Rhode Island, South Carolina, South
+Dakota, Tennessee, Texas, Utah, Vermont, Virginia, Washington, West
+Virginia, Wisconsin, and Wyoming.
+
+We have filed in all 50 states now, but these are the only ones
+that have responded.
+
+As the requirements for other states are met, additions to this list
+will be made and fund raising will begin in the additional states.
+Please feel free to ask to check the status of your state.
+
+In answer to various questions we have received on this:
+
+We are constantly working on finishing the paperwork to legally
+request donations in all 50 states.  If your state is not listed and
+you would like to know if we have added it since the list you have,
+just ask.
+
+While we cannot solicit donations from people in states where we are
+not yet registered, we know of no prohibition against accepting
+donations from donors in these states who approach us with an offer to
+donate.
+
+International donations are accepted, but we don't know ANYTHING about
+how to make them tax-deductible, or even if they CAN be made
+deductible, and don't have the staff to handle it even if there are
+ways.
+
+Donations by check or money order may be sent to:
+
+Project Gutenberg Literary Archive Foundation
+PMB 113
+1739 University Ave.
+Oxford, MS 38655-4109
+
+Contact us if you want to arrange for a wire transfer or payment
+method other than by check or money order.
+
+The Project Gutenberg Literary Archive Foundation has been approved by
+the US Internal Revenue Service as a 501(c)(3) organization with EIN
+[Employee Identification Number] 64-622154.  Donations are
+tax-deductible to the maximum extent permitted by law.  As fund-raising
+requirements for other states are met, additions to this list will be
+made and fund-raising will begin in the additional states.
+
+We need your donations more than ever!
+
+You can get up to date donation information online at:
+
+http://www.gutenberg.net/donation.html
+
+
+***
+
+If you can't reach Project Gutenberg,
+you can always email directly to:
+
+Michael S. Hart <hart@pobox.com>
+
+Prof. Hart will answer or forward your message.
+
+We would prefer to send you information by email.
+
+
+**The Legal Small Print**
+
+
+(Three Pages)
+
+***START**THE SMALL PRINT!**FOR PUBLIC DOMAIN EBOOKS**START***
+Why is this "Small Print!" statement here? You know: lawyers.
+They tell us you might sue us if there is something wrong with
+your copy of this eBook, even if you got it for free from
+someone other than us, and even if what's wrong is not our
+fault. So, among other things, this "Small Print!" statement
+disclaims most of our liability to you. It also tells you how
+you may distribute copies of this eBook if you want to.
+
+*BEFORE!* YOU USE OR READ THIS EBOOK
+By using or reading any part of this PROJECT GUTENBERG-tm
+eBook, you indicate that you understand, agree to and accept
+this "Small Print!" statement. If you do not, you can receive
+a refund of the money (if any) you paid for this eBook by
+sending a request within 30 days of receiving it to the person
+you got it from. If you received this eBook on a physical
+medium (such as a disk), you must return it with your request.
+
+ABOUT PROJECT GUTENBERG-TM EBOOKS
+This PROJECT GUTENBERG-tm eBook, like most PROJECT GUTENBERG-tm eBooks,
+is a "public domain" work distributed by Professor Michael S. Hart
+through the Project Gutenberg Association (the "Project").
+Among other things, this means that no one owns a United States copyright
+on or for this work, so the Project (and you!) can copy and
+distribute it in the United States without permission and
+without paying copyright royalties. Special rules, set forth
+below, apply if you wish to copy and distribute this eBook
+under the "PROJECT GUTENBERG" trademark.
+
+Please do not use the "PROJECT GUTENBERG" trademark to market
+any commercial products without permission.
+
+To create these eBooks, the Project expends considerable
+efforts to identify, transcribe and proofread public domain
+works. Despite these efforts, the Project's eBooks and any
+medium they may be on may contain "Defects". Among other
+things, Defects may take the form of incomplete, inaccurate or
+corrupt data, transcription errors, a copyright or other
+intellectual property infringement, a defective or damaged
+disk or other eBook medium, a computer virus, or computer
+codes that damage or cannot be read by your equipment.
+
+LIMITED WARRANTY; DISCLAIMER OF DAMAGES
+But for the "Right of Replacement or Refund" described below,
+[1] Michael Hart and the Foundation (and any other party you may
+receive this eBook from as a PROJECT GUTENBERG-tm eBook) disclaims
+all liability to you for damages, costs and expenses, including
+legal fees, and [2] YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE OR
+UNDER STRICT LIABILITY, OR FOR BREACH OF WARRANTY OR CONTRACT,
+INCLUDING BUT NOT LIMITED TO INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE
+OR INCIDENTAL DAMAGES, EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE
+POSSIBILITY OF SUCH DAMAGES.
+
+If you discover a Defect in this eBook within 90 days of
+receiving it, you can receive a refund of the money (if any)
+you paid for it by sending an explanatory note within that
+time to the person you received it from. If you received it
+on a physical medium, you must return it with your note, and
+such person may choose to alternatively give you a replacement
+copy. If you received it electronically, such person may
+choose to alternatively give you a second opportunity to
+receive it electronically.
+
+THIS EBOOK IS OTHERWISE PROVIDED TO YOU "AS-IS". NO OTHER
+WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, ARE MADE TO YOU AS
+TO THE EBOOK OR ANY MEDIUM IT MAY BE ON, INCLUDING BUT NOT
+LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR A
+PARTICULAR PURPOSE.
+
+Some states do not allow disclaimers of implied warranties or
+the exclusion or limitation of consequential damages, so the
+above disclaimers and exclusions may not apply to you, and you
+may have other legal rights.
+
+INDEMNITY
+You will indemnify and hold Michael Hart, the Foundation,
+and its trustees and agents, and any volunteers associated
+with the production and distribution of Project Gutenberg-tm
+texts harmless, from all liability, cost and expense, including
+legal fees, that arise directly or indirectly from any of the
+following that you do or cause:  [1] distribution of this eBook,
+[2] alteration, modification, or addition to the eBook,
+or [3] any Defect.
+
+DISTRIBUTION UNDER "PROJECT GUTENBERG-tm"
+You may distribute copies of this eBook electronically, or by
+disk, book or any other medium if you either delete this
+"Small Print!" and all other references to Project Gutenberg,
+or:
+
+[1]  Only give exact copies of it.  Among other things, this
+     requires that you do not remove, alter or modify the
+     eBook or this "small print!" statement.  You may however,
+     if you wish, distribute this eBook in machine readable
+     binary, compressed, mark-up, or proprietary form,
+     including any form resulting from conversion by word
+     processing or hypertext software, but only so long as
+     *EITHER*:
+
+     [*]  The eBook, when displayed, is clearly readable, and
+          does *not* contain characters other than those
+          intended by the author of the work, although tilde
+          (~), asterisk (*) and underline (_) characters may
+          be used to convey punctuation intended by the
+          author, and additional characters may be used to
+          indicate hypertext links; OR
+
+     [*]  The eBook may be readily converted by the reader at
+          no expense into plain ASCII, EBCDIC or equivalent
+          form by the program that displays the eBook (as is
+          the case, for instance, with most word processors);
+          OR
+
+     [*]  You provide, or agree to also provide on request at
+          no additional cost, fee or expense, a copy of the
+          eBook in its original plain ASCII form (or in EBCDIC
+          or other equivalent proprietary form).
+
+[2]  Honor the eBook refund and replacement provisions of this
+     "Small Print!" statement.
+
+[3]  Pay a trademark license fee to the Foundation of 20% of the
+     gross profits you derive calculated using the method you
+     already use to calculate your applicable taxes.  If you
+     don't derive profits, no royalty is due.  Royalties are
+     payable to "Project Gutenberg Literary Archive Foundation"
+     the 60 days following each date you prepare (or were
+     legally required to prepare) your annual (or equivalent
+     periodic) tax return.  Please contact us beforehand to
+     let us know your plans and to work out the details.
+
+WHAT IF YOU *WANT* TO SEND MONEY EVEN IF YOU DON'T HAVE TO?
+Project Gutenberg is dedicated to increasing the number of
+public domain and licensed works that can be freely distributed
+in machine readable form.
+
+The Project gratefully accepts contributions of money, time,
+public domain materials, or royalty free copyright licenses.
+Money should be paid to the:
+"Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
+
+If you are interested in contributing scanning equipment or
+software or other items, please contact Michael Hart at:
+hart@pobox.com
+
+[Portions of this eBook's header and trailer may be reprinted only
+when distributed free of all fees.  Copyright (C) 2001, 2002 by
+Michael S. Hart.  Project Gutenberg is a TradeMark and may not be
+used in any sales of Project Gutenberg eBooks or other materials be
+they hardware or software or any other related product without
+express permission.]
+
+*END THE SMALL PRINT! FOR PUBLIC DOMAIN EBOOKS*Ver.02/11/02*END*
diff --git a/old/7muis10.zip b/old/7muis10.zip
new file mode 100644
index 0000000..65e3d84
--- /dev/null
+++ b/old/7muis10.zip
diff --git a/old/8muis10.txt b/old/8muis10.txt
new file mode 100644
index 0000000..283b289
--- /dev/null
+++ b/old/8muis10.txt
@@ -0,0 +1,5468 @@
+The Project Gutenberg EBook of Muistatko, by Juhani Aho
+#3 in our series by Juhani Aho
+
+Copyright laws are changing all over the world. Be sure to check the
+copyright laws for your country before downloading or redistributing
+this or any other Project Gutenberg eBook.
+
+This header should be the first thing seen when viewing this Project
+Gutenberg file.  Please do not remove it.  Do not change or edit the
+header without written permission.
+
+Please read the "legal small print," and other information about the
+eBook and Project Gutenberg at the bottom of this file.  Included is
+important information about your specific rights and restrictions in
+how the file may be used.  You can also find out about how to make a
+donation to Project Gutenberg, and how to get involved.
+
+
+**Welcome To The World of Free Plain Vanilla Electronic Texts**
+
+**eBooks Readable By Both Humans and By Computers, Since 1971**
+
+*****These eBooks Were Prepared By Thousands of Volunteers!*****
+
+
+Title: Muistatko
+
+Author: Juhani Aho
+
+Release Date: October, 2005 [EBook #9082]
+[Yes, we are more than one year ahead of schedule]
+[This file was first posted on September 4, 2003]
+
+Edition: 10
+
+Language: Finnish
+
+Character set encoding: ISO-8859-1
+
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MUISTATKO ***
+
+
+
+
+Produced by David Starner, Tapio Riikonen and Distributed Proofreaders
+
+
+
+
+
+
+MUISTATKO--?
+
+Kukkia keväiseltä niityltä
+
+
+Juhani Aho
+
+
+
+
+Kun hautasi umpeen luotua sen ympärille ryhmittynyt saattoväki kuin
+yhdestä suusta yhtyi viimeiseen virteen, paisuttaen sen kuin ylös
+korkeuteen kumpuilevaksi suitsutukseksi, vihlaisi rintaani katkera,
+kirvelevä tunne, että nyt olin sinut lopullisesti menettänyt. En ollut
+menettänyt sinua vielä _silloin_, kun olit hengähtänyt viimeisen
+hengähdyksesi. Pidin sinua silloin vielä kädestä ja sinä tunnuit olevan
+ainakin osaksi minun. Eikä erontunne arkkua hautaan laskettaessa ja sitä
+umpeen luotaessakaan vielä ollut täysin tietoinen. Olithan siinä, joskin
+turpeen alla, ja minusta oli kuin olisin, haudalle tullen ja sitä hoitaen
+ja kukittaen, vielä kauankin voinut olla kanssasi kosketuksissa. Ja
+olisihan, minunkin kerran kuoltuani, levätty saman turpeen alla, yhdessä
+elettyä yhdessä häviten.
+
+Mutta kun saattoväki sataäänisenä veisasi:
+
+    "Ja ruumis, se maatunut maassa,
+     nyt katoovaisuutensa muuttaa
+     ja taivaassa sielunsa kanssa
+     on alkava eloa uutta,
+     oi onnea, ihanuutta!"
+
+niin oli kuin ero olisi ollut lopullinen ja peruuttamaton. Ne kaikki,
+ystävät, tuttavat, jopa ventovieraatkin uskovaiset yhtäkkiä kuin
+tempasivat sinut minulta ja veivät miltei mielenosoituksellisesti sinut
+virtensä sävelsiivillä minulta pois. Monisatalukuisen seurakunnan ääni
+oli kuin yhden ainoan ääni, joka tulkitsi yhtä ainoata järkähtämätöntä,
+voitonvarmaa uskoa, että olet noussut sinne ja tulet siellä elämään
+niinkuin hekin vuorostaan kerran, kaikki, jotka siihen uskovat. Heidän
+uskonsa ei ollut minun, mutta minä tiesin, että se oli sinunkin. Rintani
+täytti kaipaus ja kaiho, etten voinut uskoa niinkuin sinä, vaikka olisin
+tahtonutkin. He ikäänkuin jostain voitosta riemuiten veivät sinut minulta
+sinne, mistä en koskaan sinua saavuta. Oli niinkuin he ikäänkuin
+enkelipilvessä olisivat kantaneet sinut näkyvistäni hautuumaan
+koivuholvin läpi ylös kesäiseen sineen ja auringon häikäisevään
+autereeseen, ja niinkuin sinä vastaansanomatta olisit antanut sen
+tapahtua, jättäen minut siihen avuttomine epäuskoineni, voimattani sinuun
+enää koskaan yhtyä.
+
+Tiesin, että uskoit elämään kuoleman jälkeen ja että oli taivas ja
+tapaaminen siellä. Ilmaisit sen uskosi silloin, kun ensimäinen lapsemme
+oli kuollut, sanoit, että elämäsi olisi mahdoton elää, jollet tietäisi
+tapaavasi jälleen niitä, jotka kerran kadotit. Se oli sinussa siis
+pohjimmaltaan vain rakkautta meihin, rakastamiisi, minuunkin, jotka
+tahdoit tietää kohtaavasi jossain vielä kuolemankin jälkeen. En hennonut
+edes koettaakaan sitä tunnelmaa sinulta riistää, en sinun tähtesi enkä
+itsenikään tähden, johon se myöskin kohdistui. Mutta sinä tiesit, etten
+minä sittenkään uskonut niinkuin sinä. Kai suritkin sitä salaisesti.
+
+Ja siksi oli nyt, niinkuin kaikki siteet välillämme olisivat katkenneet
+eivätkä olisi enää yhteen solmittavissa. Sinä olit mennyt ja minä olin
+jäänyt.... Juhlahymnein sinut juhlasaatossa oli minulta viety. Olimme
+eläneet ihanan elämän kaksin, nyt täytyy minun elää loppuikäni täällä
+yksin. Sinä näytit surumielisesti, mutta samalla alistuvasti siihen
+tyytyvän. Tunnuit sanovan: usko, niin tapaamme! Ja yhtäkkiä oli
+minustakin, kuin olisikin se vain _siitä_ riippunut. Niin pian kuin
+uskon, ettet ole mennyt, et ole. Kun tulemme elämään yhdessä siellä, niin
+elämme vielä täälläkin, joskin lyhyessä, satunnaisessa erossa. Olit vain
+mennyt hiukan edeltäpäin auringon maahan, minä täällä vain järjestäen
+jotain ja sitten seuraten.
+
+Olisin tahtonut, kiihkeästi tahtonut, mutta en kuitenkaan voinut. Kuinka
+tunteeni koettikin minua taivutella, järjelläni en voinut mitenkään. En
+voinut muuta kuin itseäni säälien valittaa: miksi on minulta otettu
+lapsuuteni usko?
+
+Olit kulkenut minulta avaruuden kuilun yli, olit iäksi mennyt sen
+toiselle puolelle. Uskaltaisinko minäkin, sittenkin, pyrkiä sen yli?
+Sinun vastuullasi, sinun uskoosi uskoen? Uhmata omaa epäuskoani?
+
+Tuli hetkeksi huikaiseva, vaivuttava halu siihenkin. Oli miten oli, kävi
+miten kävi--mitä minä täälläkään ilman sinua? Vaivoin jaksoimme
+yhdessäkään elää nämä viimeiset kirovuodet maailmansuruinemme,
+kansankipuinemme, omine onnettomuuksinemme. Kuinka voin jatkaa elämistä
+yksin, kun kaikki vain pahenee: olot, ihmiset, ei rehellisyyttä,
+oikeutta, vanhurskautta, totuutta--mitä minä täällä enää teen? On
+mahdotonta koettaakaan. Ei ole tarmoa työhön, valittaa en voi ...
+lähdenkö pois? Mutta jos en pääsekään yli? Jos joudun iäksi harhailemaan
+erossa sinusta. Sinä siellä, minä missä, ikuisessa erossa? En voi lähteä
+sille taipalelle. Jos eromme on oleva ikuinen, en sitä ainakaan itse
+tahdo jouduttaa.
+
+Samassa tunnen: olipa miten oli ... olitpa missä olit, elitpä tai olit
+kuollut, erottipa meidät millainen kuilu tahansa, minä _tahdon_ olla
+yhteydessä kanssasi. Ja kuta suurempi on uupumukseni astuessani
+hautuumaalta kotiin päin ja taistellessani hukkumistani vastaan, sitä
+kiihkeämmin minä turvaan tähän oljenkorteen: siihen, että sittenkin
+täytyy. Miten? Sitä en tiedä enkä käsitä enkä välitäkään tietää. Mutta
+kuilun poikki minä olen kulkeva. Hoen sitä itselleni kuin hourailija.
+
+Saavun kotiin. Talo on lehtikujan koivusta rannan pihlajaan saakka niin
+rauhallinen ja tyyni ja välinpitämätön, kuin ei täällä olisi mitään
+muutosta tapahtunut. Ja kuitenkin ne ovat nähneet, puut ja ikkunat ja
+päädyt, kaiken ja olleet mukana kaikessa. Miksi ne ennen aina elivät ja
+surivat ja iloitsivat yhdessä kanssamme? Nyt niistä on kadonnut
+myötätunnon ja osanoton henki. En sitä niistä löydä nyt niinkuin joka
+kerta ennen, kun tulin ja menin, nyt kun sitä eniten kaikesta
+tarvitseisin. Ovat korjanneet pois kuuset rappujen edestä. Pianpa
+ehtivät. Olisivat antaneet niiden siihen ruskettua niinkuin
+juhannuskoivujen, olisivathan olleet edes ne muistuttamassa siitä, että
+olit ainakin _ollut_ täällä, ollut siinä viimeisen kerran ja siitä
+lähtenyt.
+
+Minulta tullaan tiedustelemaan talon huomisia töitä: onko alotettava jo
+heinänteko vaiko mentävä ruismaata muokkaamaan? Väki on sekin, niinkuin
+ei mitään olisi tapahtunut eikä muuttunut. Minun täytyy antaa joitakin
+määräyksiä ja annankin. En jaksa paljoa ajatella, sen kuitenkin jaksan:
+Tähän taloon en voi jäädä. Kokonainen elämän malja yhteisiä iloja on
+suistunut suulleen eikä niitä ole enää, suruja ja kärsimyksiä en voi
+kenenkään kanssa jakaa. En jaksa, murrun niiden alle.
+
+Järvi oli tyven ja aurinko juuri laski. Sen muistan. Sitten vaivuin
+johonkin, johon jäin.
+
+
+
+
+Olen nukkunut yön ja päivän, ensi kerran viikkojen valvomisen jälkeen.
+Olen harhaillut autiossa talossa, jonka vähitellen taas tunnen omakseni.
+On kai juhannusilta, koska kaikki väki on poissa, järven rannoilla
+hulmuaa kokkovalkeita ja keinukalliolta kuuluu soittoa.... Sinäkin olet
+poissa, mutta kai tulet pian. Siltä varalta, että minä tulisin ennen,
+näyt--hyvä haltija--panneen esille illallisen ja peittäneen ruuat
+liinalla. En tahdo koskea niihin, ennenkuin tulet.
+
+Tiedän jo, että olet tullut pois sieltä, minne sinut veivät. Olen
+tavannut sinut kaikkialla. Puiston koivut ja rannan pihlaja tietävät jo
+tulostasi. Henkesi värähtelee joka lehvässä. Oli hyvä, että korjasivat
+pois hautauskuuset. Jään tänne enkä koskaan lähde. Nyt ei mikään paina,
+nyt kaikki tukee ja nostaa.
+
+Kuule, voin puhua sinulle milloin hyvänsä ja mistä hyvänsä!
+
+Tiedätkö, elämäni on löytänyt itselleen uuden lähteen!
+
+Muistatko, kuinka me kerran, sinä hirmuisena kesänä, kun petyimme
+kaikesta--omistamme, tästä kansasta, sen punaisista niinkuin sen
+valkoisistakin, kaikista parhaista ihanteistamme, kun työmme tulokset
+näyttivät luhistuvan raunioksi ja me sen alle ja vain sorasta nouseva
+pöly leijaili kaiken yllä--kuinka me, kun elämän surkeudella ei näyttänyt
+olevan mittaa eikä määrää, kysyimme vastausta odottamatta, miksi elämässä
+lopulta kaikki ei ainoastaan sorru raunioiksi niinkuin nykyisillä
+tappotanterilla, vaan sitten myös niinkuin siellä kuoleutuu ja kuivaa
+karuksi, ohdakkeiseksi erämaaksi, jonka hedelmöitymisestä ei ole
+toivoakaan. Ei kosteikkoa silmänkantamissa, ei taivaalla näkyvissä
+ainoatakaan pilveä, ei vesisuonta maan alla ainakaan meidän tiedossamme
+eikä saavutettavissamme. Miksi epäilys, uupumus on ainoa, joka jää? Miksi
+henkikin kuivuu ja kuihtuu yhdessä ruumiin kanssa? Onko senkin saatava
+kasvuvoimansa aineesta? Eikö sekään kestä ajan vaihteita? Jos henki on
+vapaa, riippumaton, miksi se ei pysy vireessään ruumiin sortumisesta
+huolimatta? Eikä vain meidän, vaan koko maailman henki? Eikö olekaan sen
+sisältöä ilman sen kuorta? Onko henki vain jotain semmoista kuin höyry
+kattilassaan, sähkö patteriinsa sidottuna?
+
+Nämä olivat minun viimeaikaisia vaikeroimisiani. Sinä koetit sanoa
+vastaan. "Henki virkistyy ja uudistuu omasta voimastaan. Ihanteet ja
+aatteet imevät voimaa itsestään, siitä, mitä ovat olleet ja mitä ovat
+saaneet aikaan. Vaikkei niillä enää näyttäisi olevankaan nykyisyyttä,
+eikä olevan tulevaisuudesta tietoa, on niillä ollut entisyys, joka ei voi
+hävitä, koska ei mikään häviä. Koska ei häviä meren vaahtokaan, vaan
+muuttuu tuulen kuollessa takaisin vedeksi, koska se ei ollutkaan vaahtoa
+se, joka haihtui, vaan vettä, joka iät kaiket elää, liikkuu ja läikkyy."
+
+Jotain semmoista puhuit silloin, kun vielä voit. Et kauankaan senjälkeen
+enää voinut. En ymmärtänyt sinua silloin, et saanut minua silloin
+siivilleni. Kai elämänlähde, sen alati uudistuva vesisuoni, oli johonkin
+kätkettynä, mutta minulla ei silloin ollut sitä kaivonkatsojatietäjän
+taikasauvaa, jonka avulla olisin sen löytänyt, ei sitä tuoretta oksaa,
+joka olisi taipunut sinnepäin, missä kaivo oli kätkettynä.
+
+Ja nyt minulla on se taikasauva, ja juuri nyt se taipuu uutta tähän asti
+tietämätöntä, minulle kätkössä ollutta elämänlähdettä kohti.
+
+Käyskelin täällä kuin nukkuvassa, lumotussa puutarhassa, jossa ei lintu
+liikahda, ei oksa, ei puu, eikä valvo muu kuin valoisa, viileä kesäinen
+yö, ja jossa sinä nukut jossain kuin sadun prinsessa--niin yhtäkkiä
+levähtää eteeni kuin valoisalle vaatteelle häilähtelevä sarja eletyn
+elämäni kuvia joista en tiedä, mistä ne saavat valonsa, mutta joissa näen
+liukumassa ohitseni sinut ja onnellisimmat hetkeni--enkä ainoatakaan
+onnetonta. Vaelsin eilen pimeässä, haparoiden eteenpäin, kopeloiden käsin
+ja jaloin, kiukutellen elämän kurjuutta ja pahoitellen maailman pahuutta.
+Niinkuin kerran vuoristossa, missä pimeä yllätti, sakenemistaan saeten.
+Ja yhtäkkiä alkaa siellä koko taivas salamoida, mutta ei jyristä, valot
+syttyvät ja sammuvat ja syttyvät uudelleen ja alinomaa, välähdellen
+vuorilta ja vuorten takaa, heijastaen sinisiltä jäätiköiltä ja
+lumihuipulta toiselle ja sieltä alas, niin että kuljettavani polku yli
+kaitaisten siltain ja ohi ammottavien kuilujen pysyy valkeana ja
+turvallisena kuin päivällä.... Onnemme parhaat hetket, ihanimmat
+elämyksemme, suuret ja pienet, elämämme huiput, olen nähnyt ja näen ne
+ylösnousseina, uskosi herättäminä kuolleista. Ne ovat siinä ja tuolla ja
+kaikkialla ympärilläni. Maan alla kumpuaa ja taivaalla hehkuu ja loistaa,
+tämä lumottu puutarha herää ja sinä nouset puutarhan pihlajan alta ja
+tulet vastaani niinkuin silloin--muistathan--kun siitä ensi kerran
+ojensit minulle kätesi ja kun minä ujona ja mykkänä en saanut sanaakaan
+sanotuksi tervetuliaisiksi, vaan sinä kasvojesi ilmeellä itse sanoit
+itsesi tervetulleeksi. Tappotannerten rauniot ovat tasoittuneet ja talot
+ja puutarhat ja puistot ja pellot ovat vanhoilla paikoillaan, ei mitään
+ole hävitetty, erämaa kukkii, koko maailma on ennallaan--niinkuin tämä
+talommekin, josta en ikinä lähde--sanoinhan jo: minä jään tänne enkä
+koskaan lähde.
+
+Pian, pian ne muistiin, onneni hetket! Myöskin muu maailma ehkä niitä
+tarvitsee, kaikki, jotka vaeltavat pimeydessä ja epätoivossa eivätkä
+tiedä, missä on _heidän_ elämänsä lähde ja miten se on löydettävissä.
+
+Niitä nousee minulle joka askeleella kuin kukkia keväisellä niityllä.
+Niitä on yhtä paljon elämäni varjoisilla alangoilla kuin sen päiväisillä
+rinteilläkin. Onko niitä todella voinut olla siellä niin paljon? Musta,
+kylmä maa peittyy kokonaan niiden alle, näen ne kunkin erikseen, voin
+laskea ja luetella ne, etäämpää näen niitä loppumattomasti toisen
+toisensa takana sulaneina yhteen kuin kukkasvainioksi, kuin kukkasmaaksi.
+Saan niitä, milloin tahdon, sylini täydet, sirotan ne kaikkialle
+kaduille, hävitetyille paikoille, levitän ne kuin purppuravaatteen
+kuningasten kulkea,--ei kuningasten, vaan kerjäläisten, meidän kaikkien,
+joilla ei näyttänyt enää olevan mitään onnea, ei ainakaan omaamme. On,
+on, vaikka emme sitä tiedä emmekä ymmärrä.
+
+Minä vapisen kiihkosta kuin lapsi, joka tyhjä tuohinen kädessä laahusti
+kotiinsa päin marjasta, missä ei koko päivänä ollut mitään löytänyt, ja
+yhtäkkiä yllättää mansikka-ahon tai vadelmikon raunion kupeella--tuolla,
+tuolla niitä punoittaa suuria, meheviä, kuinka paljon tahansa, enemmän
+kuin mihin astia riittää ja ehdin yksin poimia. Kun ei vain kukaan toinen
+tulisi ja veisi, minkä minä olen löytänyt--ei, tulkoot kaikki, koko
+maailma, saatte kaikki, en tahdo itselleni mitään, sillä minulla on nyt
+yllin kyllin onnea loppuiäkseni, kun ammennan uudelleen entisen elämäni
+onnet.
+
+Tunnen yhtäkkiä voivani unohtaa kaiken. Luontokin, vaikka taistelee ja
+voihkaa ja kärsii ja näyttää kuolleen valkoisen vaipan alle, pääsee
+rauhaan, iloitsee eikä näytä muistavan muuta. Ei kesäinen tyyni lampi
+lipattavine laineineen muista talvellista jääpeittoaan, ei lehto
+hiirenkorvalla ollessaan syksyn kellastuneita, putoilevia lehtiä, ei
+tyven meri myrskyä, ei kukkaniitty kuloa. Miksi minä sitten murheitani ja
+kärsimyksiäni!
+
+Sillä ethän olekaan kuollut. Jos olit, herätin sinut henkiin. Houkuttelin
+sinut takaisin ja luon sinut ehommaksi entistäsi. Sinä luot itsellesi ja
+minulle ja meille taivaan täällä, heräät hengettärenä, joka käy talosta
+taloon, majasta majaan niitä kaunistamassa. Lohdutukseksi varsinkin
+niille, jotka eivät jaksa uskoa elämään kuoleman jälkeen, mutta eivät
+myöskään kuolemaan elämän jälkeen, vaan tahtovat elää uudelleen sen, mikä
+tässä elämässä oli ihaninta ja parahinta, niinkuin se olisi tuleva elämä.
+
+Ajattele, että onnettomuutta ei ole, kun sitä ei anna olla. "Onhan sitä
+tuossa ja tuossa, onhan joka tien varressa kaatuneita, lahoneita puita,
+ja erämaassa valkenevia luita." Olkoon, mutta katso myös hongikon
+humisevaan holviin ja tähtää kauas taivaanrantaan päin, mistä kosteikon
+palmu viittoo tietä. Elkää välittäkö siitä surkeudesta, minkä näette,
+niin ette näe. Kieltäkää tosiasiat, niin niitä teille ei ole. Opetelkaa
+hymyilemään, silloin kun teillä on suurin suru. Käykää onneen niinkuin
+kukka aurinkoon päin silloinkin, kun aurinkoa ei ole, pilvisimmälläkin
+säällä, yölläkin, napaseutujenkin yössä. Kääntykää siihen päin niinkuin
+islamilainen Mekkaansa, valvokaa niinkuin neitsyet ylkää odottaen, että
+ehditte ajoissa, ajoissa niinkuin aamua aavisteleva kukka, kääntyneinä
+itään imeäksenne siitä itseenne heti ensimäisen onnen auringon säteen.
+
+Kulkekaa, ihmiset, umpisilmin onnettomuudelle, elkää muistako suota,
+johon olitte uponneet, vaan ihanaa tunnetta, kun pelastuitte ja pääsitte
+sen reunaan ja riensitte ylös vaaran laelle. Kuinka monta kertaa olikaan
+meillä juuri niin! Minä tahtoisin antaa kaikille tämän elämänviisauden
+ohjeen. Muistatko, mitä me lastemme haudalta palattuamme päätimme? Sinä
+sanoit: "Koettakaamme olla, niinkuin sitä ei olisi ollutkaan. Tasotamme
+sen, kylvämme siihen kukkia. Emme pane hautaristiä, vaan vihreän puun,
+jossa ei ole syntymä- eikä kuolinvuosia, ja joka vain vihertää ja
+tuoksuu. Unhotuksen evankeliumi olkoon meidän, niinkuin se on ollut
+ihmiskunnankin. Se on sen terveydekseen siten järjestänyt. Jos kaikki
+vääryys ja kauheus, mitä maailmassa yleensä on tapahtunut, alati eläisi
+muistossa ja mielissä, täytyisi verikostossa surmata kaikki ja lopulta
+itsensä sovitukseksi. Ei mitään sovitusta, ei mitään uhria--ei mitään
+anteeksiantoakaan, ainoastaan unhotus, niinkuin me--niinkuin sinä teit
+niille, jotka surmasivat poikamme. Jos ihmiskunta olisi kätkenyt itseensä
+kaikki onnettomuutensa, maallisia murheitaan hautoen, olisi se jo aikoja
+sitten menehtynyt, tukehtunut, kuollut oman mielensä myrtymykseen, omien
+veriensä myrkytykseen." Se oli sinun oppiasi tämä, sinä aioit elää sen
+mukaan. En tiedä, mistä olit sen saanut--ehkä oli se verissäsi perintönä
+joltain esi-isältä tai esi-äidiltä, paljon kärsineiltä ja paljon
+kestäneitä, jotka eivät koskaan nostaneet kättään kohtaloaan kirotakseen,
+vaan tyytyivät siihen sen voittaakseen. Sinussa kai virtasi niinkuin
+minussakin semmoisten veri, joissa oli vuosisatojen täytymys ja tyytymys,
+jotka olivat vieneet hallavuosilta voiton ja kestäneet vanhojenkin isojen
+vihojen kauhut: meidän on kestettävä näiden uutten, sinä sanoit,
+ennenkuin sorruit. Sinussa virtasi semmoisten vanhojen uskovaisten veri,
+sinä olit heistä tulos. Meidän vanhempamme olivat uskovaisia ja emmehän
+mekään omalla tavallamme muuta kuin uskoneet.
+
+Tunnen, että minussa alkaa soida hymni onnesta, ilolaulu onnelle. Sen
+aiheet kokoontuvat kaikkialta, missä ne ovat hajallaan kuin Lemminkäisen
+ruumiinosat, jotka rakkaus kokosi, ja lähetti mehiläisen taivaasta
+noutamaan niille hengen. Sillä sinähän menit sinne vain tullaksesi ja
+tuodaksesi. Sortui kaikki ja kaikki on rakennettava alusta. Menetin
+maani, kansani, uskoni, molemmat poikani, lopulta sinutkin. En pukeudu
+tuhkaan ja säkkeihin niinkuin Job, en kiitä siitä Herraa, niinkuin hän
+teki, vaan vaadin ja otan häneltä takaisin, mitä olen menettänyt. Liitän
+pala palalta yhteen särkyneen elämän sirpaleet ja nostan ne jalustalle.
+
+Kuljen kuin uuden elämän luomisen huumeessa. Luon sen muistoistani.
+Rakennan, mitä minulta polttivat, sovitan sillä, mitä rikkoivat, viiton
+heille kaikille sovituksen tien. En enää jaksa enkä tarvitse surra omaa
+kohtaloani, en isänmaan enkä muun maailman. Pakenen tätä inhaa ikää
+siihen ihanaan aikaan, kun tätä ei vielä ollut.
+
+En tiedä, mihin joudun, mutta yhden tiedän--: kuinka. Lähden muistojen
+taipalelle, lähdemme yhdessä; ensin yksin, sitten sinun kanssasi!
+
+
+
+
+Muistatko--ethän voi, sillä eihän sinua silloin vielä ollut, ei ainakaan
+minulle. Mutta etköhän kuitenkin ollut mukana jo silloinkin, mukana
+elämäni aikaisimmassakin onnessa.
+
+Se oli, niinkuin sanottu, keväinen metsäniitty, nuokkuen kukkia niin,
+että mikä siinä lienee ollutkin pahan mielen mustaa mutaa ja murheiden
+kiviä ja nokisia kantoja niiden alla, ne peittyivät niihin. Sanoit usein,
+että lapsuutesi oli ollut sinullekin niinkuin minulle yhtämittaista
+onnea. Ehkä sinun onnesi kukat olivat toiset, minun toiset, mutta
+molempain kuitenkin kukkia.
+
+Ja mikset olisi voinut jo silloin olla täällä, missä minäkin! Ainakin nyt
+minulla on se tunne, että jos joku silloin olisi sanonut minulle, että
+sinulla on ystävä, joka jostain sinua katsoo, vaikket häntä näekään,
+olisin uskonut sen heti, empimättä. Jos minulle olisi sanottu, ettei hän
+tosin vielä ole syntynytkään, mutta että hän syntymättömänä jo pyrähtelee
+kuin pikku lintuna tämän talon ympärillä, niin olisin uskonut senkin.
+Että vaikkemme heitä näekään, he kyllä näkevät meidät. Minulle
+sanottiinkin joskus, että lapset, jotka eivät vielä ole syntyneet,
+liikuskelevat sen talon tienoilla, johon kerran tulevat. Niin olin muka
+minäkin tehnyt. Minun oli helppo uskoa se silloin eikä minun nytkään ole
+erikoisemman vaikea uskoa, että toisilleen määrätyt henkinä seurustelevat
+toistensa kanssa jo ennen henkilöitymistään. Se on niin kaunista ja
+näyttää selittävän niin paljon siitä, mikä on salaperäistä ja muuten
+käsittämätöntä. Ja olisiko se sen ihmeellisempää kuin kaikki se, mikä on
+satunnaista? Olisiko ollut vain pelkkä sattuman oikku, että me tapasimme
+toisemme, ja kaikki, mitä siitä seurasi? Ettei se olisi ollut mitenkään
+edeltä määrätty?
+
+Varmaan sinä olit joku niistä valkorinta-pääskysistä, jotka muistan,
+ennenkuin mitään muuta muistan, istumassa ja sirittämässä aitan harjalla
+tai viilettelemässä ilmassa, kun minut on kannettu päiväpaisteeseen
+pihalle. Kukuit ehkä käkösenä, jonka kuulin, mutta jota en koskaan
+nähnyt. Saatoitpa olla se tiainen, joka talvella tuli naputtamaan
+ikkunaan ja jonka luulin pyrkivän sisään ja joka kerran tulikin avatusta
+ikkunasta eikä mitenkään tahtonut lähteä ulos. Olithan tietysti täällä,
+kuinka et olisi ollut, vaikkei sinua vielä olisi ollutkaan, koskapa olet
+nytkin, kun sinua ei enää ole, enemmän kuin oli silloinkaan. Kun olet
+täällä se ilma, jota nyt hengitän, mikset olisi ollut sitä jo silloin?
+
+Kuinkas minun muuten olisi niin sanomattoman suloista muistella
+muistojani niiltä ajoilta? Eivät ne tuomatta tule. Joku niitä sieltä
+kukkasniityltä poimituttaa ja tänne kannattaa. Ne tulevat sieltä kuin
+ilakoivan lapsilauman tuomina, jotka odottavat isoisän oven takana,
+juhlapukuisina, valmiina häntä laululla herättämään hänen
+syntymäpäivänään, jokainen koettaen kuin toisensa kilvalla kurkottaa
+niitä minulle. Niitä ojennetaan minulle pitkin päivää kaikkialla, missä
+vain liikun. En tiedä, mitkä niistä ennen toisia ottaisin vastaan, ne
+ovat minusta yhtä kauniita kaikki. Kun tulen tänne työhuoneeseeni, joka
+oli myöskin isäni työhuone, on niitä pöytä ja ikkunat ja uuninreunat
+kukkuranaan. Ei riitä maljakoita mihin niitä panna. Sinäkö panet heidät
+tuomaan niitä tänne, tähän huoneeseen, joka on niin täynnä sinua, ensin
+aavistusta sinusta, sitten kaipausta, sitten kaikkien toiveideni
+toteutumista? Täällä sinua ikävöin, tänne sinua odotin, tietämättä
+silloin vielä sinusta mitään. Tämä oli häähuoneemme, tämä työhuoneeni,
+tänne sinä tulit ensin yksin luokseni, sitten lasten kanssa, toista
+käsivarrellasi kantaen, toisen kieppuessa helmoissasi. Kuulen pienet
+askeleet eteisessä ja käden haparoivan lukkoa. Minä järjestelin joitakin
+talous- ja tilikirjojani, sinä kudoit jotain lämmintä ja pienokaiset
+kisasivat vuoteessa siihen lopulta nukkuen, milloin poikittain, milloin
+pitkin. Varhaisimpia muistojani on, että minäkin aikoinani kisasin siinä
+samassa vuoteessa. Täällä me lopuksi yhdessä itkimme poikiamme, kun
+heidät meiltä vietiin--mutta ei _siitä_ nyt sanaakaan, sillä tämä ei ole
+siitä. Ikkunastahan näkyvät koivukäytävä ja vainiot ja kirkko ja silta ja
+virta ja kirkonsalmi ja kaukana tummametsäiset vaarat: yhteisen onnemme
+elinpaikka ja olinpaikka, taulu ja sen kehys.
+
+Enhän tiedä, oliko lapsuuteni juuri se, miltä se minusta _nyt_ näyttää.
+En tiedä tarkoin, mikä on unta ja mikä totta siinä, mitä siitä muistan.
+Seison sen tällä puolella niinkuin usmaverhon edessä. Toiset elämykset
+sen takaa näkyvät vain himmeinä ja haavemaisina, mutta toiset heloittavat
+täydessä valossa. Se verho on niinkuin utuseinä, jota varhaisen
+sunnuntaiaamun aurinko ja sen virittämä hiljainen tuulenhenki ajaa rannan
+puihin sitä niissä liestytellen ja ratkoen, availlen ja taas sulkien.
+Milloin näkyy ja milloin taas katoo palanen metsäistä nientä, rantaa,
+saari, joku lato luhdalla häikäisevässä, täydessä valossa. Väliin on
+peitossa kaikki, kaikki, mikä on maassa, mutta taivas on koko ajan
+sininen ja vapaa. Kuuluu ajavien ääniä ja soutavien aironliikettä,
+kirkonkellojen soittoa sunnuntaisin. Ei näy paljoa kerrallaan, mutta se,
+mikä näkyy, näkyy voimakkaana ja valoisana. Sillä valoisa aamu,
+sunnuntaiaamumaisema on minulle lapsuus elämyksineen. En saa sieltä nyt
+pakottamallakaan esiin muuta, kuin mikä on mieluista muistella. Miksi
+muistuu vain se? Siksikö, että onnen kasvuvoima keväisessä rehevyydessään
+on niin suuri, että se tukehduttaa kaikki murheelliset rikkaruohomuistot?
+
+
+
+
+Lapsuus on lyhyitä ja nopeita elämyksiä, voimakkaita vaikutelmia, se ei
+ole kokonainen eikä yhtenäinen, mutta ei siinä myöskään ole mitään
+puolihämyistä eikä himmeää. Mutta heleimmilläänkin se on salaperäinen ja
+selittämätön. Se oli minulle täynnä näkyjä ja pikku ihmeitä, joita en
+kuitenkaan semmoisina pitänyt, vaan jotka olivat kaikki ymmärrettäviä--
+ehkä siksi, ettei tuntenut edes tarvetta niiden ymmärtämiseen. Ei mikään
+olisi voinut hämmästyttää. Uskoi kaikkeen ja teki kaikesta toden ja
+ilonaiheen. Ihastui kaikkeen, ei ihmetellyt mitään. Jos kuu ja tähdet
+olisivat alkaneet tanssia viiruina taivaalla niinkuin päreen hehkuva
+hiili sitä pimeässä pirtissä kiivaasti heiluttaessani, olisi se vain
+ollut hauskaa, olisin hypellyt varpaillani ja taputtanut käsiäni
+jumalalle, jonka pisti päähän näin huvittaa lapsiaan.
+
+Lapsi on elämänsä loitsija, oman itsensä taikuri, pikku Prospero, jolla
+aina on saapuvilla ja käskettävänään mielikuvituksensa Ariel. Hän taittaa
+lepänlatvoja siivikseen, liehuttaa niitä ja on lintu ja lentää. Hän
+tarvitsee ratsun, tempaa kepin ja keikahtaa sen selkään ja ajaa.
+Haukahtaa ja on koira, ammahtaa ja on lehmä, hirnahtaa ja on samassa
+varsa, ynähtää ja on vasikka.
+
+Ei ole mitään eroa lapsen unella ja todella, hän valvoo ja nukkuu
+tietämättä, mikä on unta ja totta. Lapsuuteni _kokonaisuudessaan_ on kuin
+joku senaikuinen tällainen _yksityinen_ yö: nukun pitkät ajat niin
+sikeästi, ettei siitä ole muuta muistoa kuin pimeys. Sitten alkaa sen
+sisästä häämöitellä suloisia unia, useinkin samoja ja ennen nähtyjä:
+uskaltaa hypätä katon harjalta, kun jo tietää, ettei loukkaa jalkaansa;
+osaa ja saa uida; saa ratsastaa _oikean_ hevosen selässä. On joskus pieni
+painajaishätä, kun iso koira ajaa, mutta se ei saa koskaan kiinni. Herää
+ja nukkuu uudelleen ja on taivaassa, jossa lapsillekin on varattu omat
+pienet kultapöytänsä ja kultajakkarat, ja tarjotaan luumuja ja kermaa
+hopealautasilta. Mutta juuri kun on ollut saamassa sen suuhunsa, herää
+pahimmoilleen. Se on suru, ei sentään suurimpia, sillä toivoo, yhä
+unessa, että toisen kerran on taivaassa parempi onni.... Jos olet siellä,
+pidä huoli, että lapset eivät herää, ennenkuin saavat syödyksi luumunsa
+kerman kera.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Aikaihmiset alkavat nouseskella, mutta minun ei vielä ole tarvis. Olen
+puolihereillä, mutta tahdon säilyttää unen silmissäni enkä avaa niitä.
+Kuuluu hiljaista liikettä ja kuiskutusta. Joku kohottaa minua olkapäistä
+ja asettaa pääni tyynylle ja vetää peitettä jalkojeni päälle. Äiti se on,
+tunnen hänen otteensa, joka on toinen kuin lastenhoitajan. Raotan hetken
+päästä silmiäni. Takassa leimuaa aamuvalkea ja äiti istuu sen ääressä ja
+parsii kintaita. Ne ovat minun, joihin eilen tuli reikä. Heti kun nousen,
+menen mäkeen. Mutta nyt ei ole vielä aika nousta, sillä ikkuna on musta.
+Äiti sanoo: "Tuti vielä." Nukun taas ja kun herään, on iso päivä ja
+ikkunasta näkyy huurteinen koivu. On satanut tuoretta lunta. Seinällä
+vastapäätä vuodetta vaeltaa lattiasta kattoon ulottuva pitkä kaitainen
+varjo nurkasta toiseen, kadoten uunin taa; hetken kuluttua liukuu sama
+varjo uunin takaa ja katoo nurkkaan; sitten tulee niitä kaksi, toinen
+toisaalta niinkuin kaksi ihmistä vastakkain, ne sulavat hetkeksi yhteen
+ja seisovat siinä keskellä seinää; sitten ne eroavat kukin haaralleen. En
+tiedä, mitä ne ovat, enkä kysy. Tuolilla vuoteen vieressä on uusi kelkka
+ja ne minun kintaani. Minä pelmahdan pystyyn ja kirkaisen riemusta. Mitä
+sinä päivänä sitten tapahtui, en muista. Mutta niinkuin semmoinen yö ja
+semmoinen aamu on minulle koko lapsuuteni.
+
+On kuin senaikuiseen onnentuntuun tullen pääsisin heti kosketukseen
+myöskin kaiken sen onnen kanssa, mitä minulla on elämässäni yleensä ollut
+sinun kanssasi. Niinkuin siellä olisi pohjallinen koko elämäni langan
+kultaisen kerän. Kultaisenko? Ei ole kaikki kultaa, joka kiiltää,
+sanovat, eikä kai ollut silloinkaan, minullekaan. Vaan vaikka se
+olkoonkin valekultaa muille, minulle ei lapsuudessani mikään ollut
+valekultaa. Lapselle kaikki kiiltää ja lapselle kaikki on kultaa,
+kuvittelunsa kultaa. Ja eikö elämä yleensä ole kuvitellen elettyä,
+silloin kun se on kauneimmin eletty, sitä kauniimmin kuta kuvitellummin?
+Taivaan valtakunta on lasten, mutta lasten valtakunta on myös taivas.
+
+
+
+
+Se valtakunta oli pieni ja rajoitettu. Siinä ei alussa ollut muuta kuin
+pihamaa huoneiden ja ulkohuoneiden keskessä, ja puutarha ja pienet pellot
+ja tie rantaan ja toinen metsänrantaan ulkoveräjälle ja siitä suureen
+ulkometsään. Kaikki, mikä tapahtui ulkopuolella, tapahtui toisessa
+maailmassa. Yhteyttä sen kanssa ylläpiti vain se, mikä sieltä näkyi ja
+mitä sieltä kuului. Jotka ajoivat maantiellä tai soutivat järvellä, eivät
+olleet meidän maailmasta, vaan siitä toisesta. Ne olivat vieraita ja minä
+niitä vierastin ja vieroin. Vieras, vihainen härkä puski veräjää, mutta
+ei päässyt. Se mylvi kerran koko kesäisen yön ja ammui vimmatusti, mutta
+minua ei pelottanut vuoteessa isän selän takana. Toisen kerran kävi
+ukkonen, jyrisi ja leimahteli, valaisten isän korkean otsan hänen
+istuessaan ja katsoessaan ikkunaan. Isä on totinen ja pelkää, koska se on
+Jumalan voima, joka käy, ja koska milloin tahansa saattaa samalla tavalla
+jyrähdellen ja leimahdellen tulla maailman loppu. Minä en pelkää, koska
+se on aidan takana ja minä olen isän selän takana. Ei meidän maailma
+lopu, vaikka muu maailma siellä loppuisikin.
+
+Tämä kotoisen turvallisuuden tunne on elämäni ensimäisiä onnen tunteita.
+
+Minulla ei ole mitään tarvetta pyrkiä pois pihamaan puitteista. Kun ensi
+kerran joudun maantielle ja kuulen kärryjen rytinää, juoksen täyttä
+karkua kotiin niinkuin ketunpoika luolaansa. Näen kyllä kaukaa
+kirkontornin ja pappilan keltaisen päädyn ja suuret ikkunat ja valkoiset
+ikkunalaudat, kuulen säännöllisesti soitettavan siellä ruokakelloa, jonka
+mukaan meilläkin tulevat töistä, kiipeänpä aidallekin nähdäkseni
+seipäästä pidellen paremmin, mutta minun ei tee sinne minnekään mieleni.
+Näen samasta paikasta toisenkin talon, vastakkaiselta taholta, Iivaaran
+rinteeltä hyvin kaukaa salojen takaa toiselta puolen järven. Se on
+vieläkin suuremman ja komeamman näköinen. Sillä on ruskea katto ja
+vihreät seinät, mutta ikkunoita ei näy. Minä tiedän, että se on
+metsänkuninkaan Tapion linna, koska Satu-Anni niin sanoi. Muut sanovat,
+että se on vain vanha aho, jonka jyrkkä rinne näyttää seinältä ja
+rusottava kaski katolta. En usko. Se _on_ sen Tapion linna. Uskon kaiken
+siksi, miksi mieleni tekee.
+
+Minulle on ja elää ja haastelee kaikki, niinkuin itse tahdon. Jokainen
+esine elää, jokaisessa on henki. Hieno virpa vingahtaa, vähän paksumpi
+vongahtaa, kun niitä huiskutan, mutta luuta suhahtaa. _Minä_ saan niistä
+ne äänet. Minä annan niiden haastaa niin kauan, etten enää jaksa.
+Keppihän kalahtaa, kun lyön sillä toista keppiä, toinen keppi toisin kuin
+toinen. Keppi suuttuu ja lyö minua peukaloon. Minäkin suutun ja lyön
+takaisin _pahaa_ keppiä. Tynnöristä vastaa toisin, kun siihen puhun, kuin
+jos siihen kuiskaan. Metsä huutaa: "Hoh!", kun minä huudan: "Hoh!"--
+"Hih!", kun minä huudan: "Hih!". Oli siitä niin hauska, olin siitä niin
+onnellinen, että sitä muistaessani yhä vieläkin on siitä hauska ja olen
+siitä onnellinen.
+
+Ei mikään ole siihen aikaan niinkuin se oikein on. Ei mikään ole minulle
+niinkuin muille. Minä aavistelen aikaihmisten puheista, että heillä on
+toisin kuin minulla, etteivät näe sitä mitä minä. He välistä hymähtävät
+minulle, vaikken ymmärrä miksi.
+
+Ilmaantuu tuon tuostakin iso musta lintu pihaan, jolla on punatupsu
+niskassa ja pitkä nokka. Se lentää pitkissä ponnahduksissa, siivet kauan
+supussa, laskeutuu ja nousee, ja sen huuto kuuluu jo kauan, ennenkuin se
+näkyy. Se lentää aitan seinään, pysyy siinä ja takoo sitä niinkuin
+päästäkseen seinästä sisään. Aitan seinästä se menee tallin seinään,
+siitä lahoon koivuun puutarhassa ja kumauttelee sitä. Sitten se lentää
+virran yli ja huutaa mennessään, ja sen huuto kuuluu vielä kauan. Se
+tulee silloin, kun pihalla ei ole muita kuin minä. Minä kuvittelen, että
+se tullessaan ja mennessään viheltelee vain minulle. Kerran käki tulee
+kukkumaan ihan pihakoivuun eikä silloinkaan ole muita kuin minä. Minä
+näen, kuinka sen kurkku pulpahtelee ja pyrstö liikahtelee joka kerta, kun
+se kukahtaa. Sanovat tietävän kuolemaa, kun käki tulee pihaan kukkumaan.
+Minulle on kuolema sitä, että lapsi pääsee taivaaseen. Minun oli
+mieluista ajatella, että se tulee ottamaan minua. Mutta ei kauankaan sen
+jälkeen syntyi minulle pikku sisar.
+
+Miksi tilttaltti niin mukavasti nostanee ja laskenee pyrstöään, kun
+pysähtyy kivelle? En väsy sitä katsomasta ja kummastelemasta ja seuraan
+sen mukana portille asti. Teen itselleni pyrstön kattopäreestä, hyppelen
+kiveltä kivelle ja nostan ja lasken.
+
+Miksi leppälintu, jolla on pesä liiterin nurkkalaudan alla, välistä
+piipittää, niinkuin sillä olisi hätä? Se kuin itkee jotain. Mitä se
+itkee? Miksi tulee sade yöllä, kun se illalla itkee?
+
+Eräänä keväänä ennen jäiden lähtöä laskee parvi suunnattoman suuria
+valkoisia pitkäkaulaisia lintuja sulaan virtaan. Ne uiskentelevat siinä
+edestakaisin ja sukeltavat päänsä ja kaulansa veteen. Minä katselen niitä
+tästä isän kamarin ikkunasta, polvillani tuossa sohvalla, minulla on yskä
+enkä saa mennä ulos. Yhtäkkiä ne kaikki ojentavat kaulansa. Joku ajaa
+sillalla. Sitten ne nousevat siivilleen ja lähtevät lentämään pohjoista
+kohti yli harmaan lumettoman jään.
+
+Sen ajan muistoja ovat kevätillat, jolloin sammakot kurnuttavat, niin
+että metsät ja niityt ja rannat helisevät, ja kuuluu myös puron kohina
+niittylahden pohjasta. Näin yhden niitä lätäkön reunalla navetan takana.
+Sillä oli suuret ulkonevat silmät kuin nälkäisillä sairailla
+kerjäläislapsilla. Sillä oli suuri vatsa ja hintelöt sääret. Minä käännän
+sen kepillä selälleen ja se potkii ja sen vatsa on keltainen. Minun on
+paha olla. Tunnen ehkä ensi kerran elämässäni tunnonvaivoja.
+
+Siihen aikaan oli jonakin vuonna nälkävuosi. Näen suuren muuripadan
+aamusta iltaan asti kiehumassa keittiön hellalla. Siinä on jonkinlaista
+ruskeaa velliä, josta saa kupillisensa jokainen tulija, joita päivät
+päästään käy ulos ja sisään. Keittiön pöydällä on rivinään puukuppeja,
+joiden ääreen pyytäjiä istuu toinen toisensa jälkeen. Syöneet sijoitetaan
+rekeen ja hoidetaan taipalelle. Kun renki palaa viemästä, odottavat häntä
+uudet saatettavat. Katselen heidän tuloaan ja menoaan ruokasalin
+ikkunasta. Pujahdan välistä keittiöönkin. Kerran seisoo sen oven suussa
+vaimo, sylissään iso tyttö, jota pidellessä laihan kantajan selkä on
+surkeasti kenossa ja vinossa. Hän ei voi laskea lastaan maahan, sillä
+sen, nälkäisen ja sairaan, jalat eivät kannata häntä. Tyttö tuijottaa
+suurilla tylsillä silmillään eteensä. Seison hellan kulmassa
+hellanraudassa kiikkuen. Äiti tulee sisään ruokahuoneesta sylissään
+sisareni, jolla on kädessään vasta saamansa voileipä. Vesi kihoo minunkin
+kielelleni, sillä minullakin on nälkä, aina nälkä, vaikka kai saan syödä
+jotakuinkin tarpeekseni. Ovensuussa äitinsä sylissä istuva tyttö ei puhu
+mitään, mutta hänen silmänsä alkavat elää ja palaa. Näen vieläkin sen
+ilmeen. Sisareni aikoo viedä voileivän suuhunsa. Silloin äiti kuiskaa
+jotain hänen korvaansa. Sisareni ojentaa kätensä ovea kohti, äitini astuu
+askeleen ovemma ja kerjäläisvaimo askeleen peremmä. Kun hänen tyttönsä
+näkee, että hänelle ojennetaan voileipää, syöksähtää hän eturuumiillaan
+niin pitkälle kuin pääsee ja on vähällä kaataa äitinsä tempauksellaan,
+tarttuu molemmin käsin voileipään ja avaa suunsa selälleen kuin
+linnunpoikanen, ja samalla katoo voileipä kielen yli kurkkuun, saaden
+aikaan raivoisan läkähtymiskohtauksen, joka päättyy surkeaan
+rykimiseen.... Mutta eihän minun pitänyt näistä tämmöisistä--miten
+lienevät johtuneet mieleeni? Sekaantuiko sinun kuvasi äitini kuvaan?
+
+
+
+
+Seison kerran kesällä laiturilla, jonka alla ja ympärillä jo silloin oli
+se hieno valkea hiekkapohja. Minun ei oikeastaan olisi lupa siihen mennä,
+kun ei ole muita rannassa. Siihen ui syvästä nousten parvi suuria kaloja,
+joilla on punaiset evät. Ne ovat niin kesyjä, että uivat ihan rannalle
+pulikoimaan. Niiden selät nousevat vedestä ja näyttää kuin ne pyrkisivät
+maihin. Ne ovat ehkä niitä Näkin ottamia lapsia. Olen kuullut, että Näkki
+ottaa lapsia, jos lapset menevät luvatta yksin rantaan ja vie ne
+linnaansa ja muuttaa kaloiksi. Yhtäkkiä ne suikaisevat jyrkkäyksen taa ja
+ovat kadonneet. Jos ne menivät viemään sanaa isälleen? Minä juoksen
+kiireesti pois laiturilta.... On ollut semmoinen Kihovauhkonen, joka on
+ihminen, mutta kun tulee järven rannalle, ei lähde kiertämään, vaan
+kulkee pohjaa myöten ja nousee toisella rannalla maihin. Sillä on räpylät
+sormien ja varpaiden välissä. Se on kaikkien kalain tuttu. Se on ollut
+Näkin kultalinnassa ja nähnyt siellä kirkkoveneen pituisen hauen. Se ajaa
+sen selässä, kun on kiire. Minä olen ja elän Kihovauhkosena pitkät
+päivät, sukellan aitan alle ja tulen toiselta puolelta ylös.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Seison yksin törmällä, avopäin ja paljain jaloin, ja katselen alas
+rantaan. On kielletty menemästä yksin, mutta minun tekisi taas kovin
+mieleni sinne, heittämään voileipiä ja munalukkoja. Törmän alla on sauna
+ja sitä vastapäätä korkea, tiuha pisteaita, josta ei pääse yli eikä läpi.
+Saunan edessä on pistekota ja musta muuripata. Kodasta tulee ulos ruskea
+elukka, melkein niin iso kuin meidän vasikka. Mutta ei se ole se, koska
+se juuri äsken oli niityssä. Eikä sillä ole häntääkään. Se kulkee töminän
+kuulumatta hiljaa hypähdellen aitaan asti ja häviää siihen. Yli sen se ei
+voinut mennä eikä myöskään läpi, se vain hävisi siihen. Ehkä se sittenkin
+oli vain vasikka. Seison siinä ja mietin sitä. Närhi rääkäisee aidan
+takana. Nyt se mahtoi nähdä sen. Se rääkäisee aina silloin, kun näkee
+jonkun.... Menisinkö kertomaan, että meidän saunasta tuli vieras hännätön
+vasikka ja meni aitaan ja hävisi siihen? Ne eivät ehkä uskoisi. Mutta
+kuta enemmän luulen muiden epäilevän, sitä varmempi olen itse. Kenenkähän
+lienee ollut vasikka ja mitähän sillä mahtoi olla tekemistä meidän
+saunassa? Ja kuinka se pääsi aidan läpi? Olipahan kenen tahansa, se pääsi
+vain. Se olisi päässyt, vaikka olisi ollut aikalehmä. Minä tiedän nyt
+jotain, jota muut eivät tiedä ja pidän sen omana tietonani. Se on
+ensimmäinen suuri salaisuuteni, jonka olen säilyttänyt tähän päivään
+asti.... En menekään sillä kertaa rantaan, vaikka piiat menevät ja
+minäkin voisin mennä. Miksi? En tiedä. Menen mieluummin yksin leikkimään
+hiekkalaatikkoon isän kamarin ikkunan alle.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hiekkalaatikossa, auringossa, lämpimän seinän kupeessa--kaivamassa,
+peittämässä, rakentamassa ja hajoittamassa ... uuneja, taloja, tarhoja,
+koko ajan hyräilemässä omatekoista säveltä ... toverina pikkusisar, joka
+ei vielä osaa muuta kuin istua ja nauraa ja kaivaa hiekkaa lapiolla miten
+sattuu; jättää sen ja tunkee hiekkaa suuhunsa ja silmiinsä ja alkaa itkeä
+... minä siivoan hänen nenäänsä, pikkuraukan, sitten äiti tulee ja ottaa
+hänet....
+
+Muistatko, kuinka me kerran avonaisesta ikkunasta ulos nojautuen
+katselimme samanlaista kohtausta samassa paikassa, ja sinä puristit
+liikutuksesta ja onnesta kättäni ja suutelit minua poskeen? Sinä elät
+täällä, sinä elät ja te kaikki. Muistoni sulavat yhteen, toisen ajan ja
+toisen.
+
+Mutta missäs nyt olinkaan?
+
+On ilta, meidät lapset on laitettu vuoteeseen, suureen yhteiseen pesään,
+niinkuin linnunpoikaset emon untuviin. Hän on pannut meidät peitteen alle
+ja vetänyt sen reunoistaan kiinteäksi kahden puolen. Me seuraamme aina
+äidin kaikkia iltatoimia hänen liikkuessaan huoneessa. Vasta sitten, kun
+hän on poistunut tai istuutunut iltaompeluksensa ääreen tai laskeutunut
+levolle ja käskenyt meidän painamaan silmämme kiinni, me teemme niin ja
+antaumme unen valtaan. Nyt hän aikoo vielä viimeksi laskea uutimen alas,
+ettei aamuaurinko noustessaan pistäisi silmään.... Silloin hän pysähtyy
+ja jää katsomaan ulos. Sitten hän katsoo meihin ja hymyilee, laskee vielä
+vähän uudinta, hitaasti ja varovasti, mutta ei laskekaan ihan alas asti.
+--"Äiti, mitä siellä on?"--"Ei ole mitään, painakaa vain silmänne kiinni."
+Mutta siellä on jotain, koska hän yhä katsoo sinne ja hymyilee meille.--
+"Äiti, sano, mitä siellä on?"--"Tulkaahan sitten katsomaan, mutta tulkaa
+hyvin hiljaa." Meitä pelmahtaa valkoinen poikue polvilleen sohvalle. En
+ensin näe muuta kuin puutarhan, porkkanapenkit ja retiisipenkit ja
+pinattilavan ja ruoholyökkipenkit ja karviaismarjapensaat ja meidän
+lasten hernepenkit ja äidin omat hernepenkit, joista ei saa ottaa
+luvatta.--"Tuossa, tuossa hernepenkin päässä", kuiskaa äiti.--"Ai!"--
+"Pitää olla hiljaa, ettei se pelästy." Siinä on minun nimikkopenkkini
+päässä pieni köyryselkä ruskea elukka, joka napertelee pienellä, hyvin
+nopeasti veputtavalla turvallaan herneen helpeitä, maistaen yhtä,
+maistaen toista. Sitten sen selkä oikiaa, ja takajalat venyvät hirveän
+pitkiksi ja se siirtyy toiseen penkkiin, syö taas ja kuukkii
+reunimmaiseen penkkiin ihan ikkunan alle.--"Äiti, onko se kissa?" kysyy
+pikku sisar.--"Hss, ei ole kuin pupu." Se ei näe meitä. Minä tahtoisin
+hetipaikalla saada sen omakseni, minä näen sen jo omanani, minä saan
+leikkiä sen kanssa niinkuin pikku kissan kanssa, minä otan sen syliini ja
+syötän sitä omasta hernepenkistäni. Aion juuri pyytää äidiltä, että
+saisin mennä ottamaan sen kiinni, kun pikku sisar kopauttaa ikkunaan. Se
+siellä kapsahtaa takajaloilleen istumaan, pitkät korvat pystyssä ja
+etujalat hassusti lerpallaan. Me rummutamme kaikki ikkunaan ja meiltä
+pääsee hillitön nauru ja riemuhuuto. Se loikkaa pitkän laukan poikki
+porkkanapenkkien ja retiisipenkkien ja pinattipenkkien ja yli
+karviaismarjapensaiden törmän alle saunaan päin. Sillä ei ollut häntää
+kuin pieni töpöhäntä.
+
+Äiti vetää uutimen alas ja komentaa heti nukkumaan ja käskee painamaan
+silmät kiinni. Minä painan ne kiinni siksi aikaa, kun äiti on huoneessa,
+mutta kun hän on mennyt, minä valvon kauan ja mietin. Minun hännätön
+vasikkani taisi ollakin tämä pupu.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Seuraavana päivänä minä odotan sitä saunapolun päässä. Se ei tule.
+Illalla, kun äiti laskee uudinta, odotan, että hän taas kutsuu katsomaan.
+Hän rämäyttää uutimen alas ja menee, kehoitettuaan meitä heti sulkemaan
+silmämme. Hiivin vuoteesta, kiipeän sohvalle ja raotan uudinta. Ei se ole
+siellä. Äiti vain kuukkii porkkanapenkissä ja kitkee. Miksi äiti menikään
+sinne, tulisi pois pian ja panisi hänkin nukkumaan, johan kaikki muutkin
+ihmiset nukkuvat! Vihdoin äiti tuleekin ja nukkuu heti. Minä nousen vielä
+kerran ja raotan taas uudinta. Ei se ole siellä nytkään. Ei se mahda
+tulla enää milloinkaan. Sataa tuhuttaa ja tuulee. On autiota ja ikävää.
+Onko se pelästynyt ja pahastunut? Luuliko se, ettemme sallineet sen olla
+siinä ja hätistimme sen siksi pois? Olisi se saanut syödä minun
+hernepenkistäni kuinka paljon tahansa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Huomenna heti herättyäni pyydän päästä etsimään pupua aidan takaa. Pienet
+veljet ja sisaret pyytävät päästä mukaan. Äiti antaa luvan, mutta tulee
+itse aidan taa pitämään silmällä. Minä alan kutsua pupua kuin kissaa ja
+kaikki muut tekevät samoin. Mutta kuinka sitä puputankin, se ei tule.
+Äiti sanoo, että pitää liikkua aivan hiljaa ja etsiä näreiden juurilta.
+Jos joku näkee sen, ei saa kirkaista, vaan pitää pysähtyä ja peräytyä ja
+tulla sanomaan toisille hiljaa. Me hiivimme sammalikossa varpaisillamme,
+hipristellen niinkuin sokkosilla, hajaannumme, tarkastamme joka pensaan.
+Luulemme näkevämme vähä väliä pupun, mutta se ei olekaan se, se on
+milloin kivi, milloin kanto, milloin ei mikään. Silloin äiti sanoo, että
+joku rupeisi pupuksi ja toiset sitä etsimään. Pikku sisko saa ruveta. Me
+vähän loittonemme ja hän saa sillaikaa mennä piiloon.--"Nyt saa tulla",
+huutaa äiti. Me etsimme taas.--"Ole hiljaa, pupu", varottaa äiti. Pikku
+sisar on vähän aikaa hiljaa. Sitten se alkaa parkua täyttä kurkkua. Se
+oli kyyristynyt ihan muurahaispesän viereen. Se ei sano, mikä sitä
+vaivaa, vaan huutaa äitiä. Minä retuutan sen äidin luo ja äiti nostaa sen
+aidalle ja alkaa tarkastaa. Sillä on muurahaisia koltin alla. Se herkeää
+parkumasta vasta, kun äiti sitä suutelee ja taputtelee sitä purtua
+paikkaa....
+
+       *       *       *       *       *
+
+Toisena päivänä menen yksin leikkimään pupua ja rupean itse itselleni
+pupuksi. Piiloudun näreen juureen ja kuukin siitä toisen näreen juureen.
+Närhi näkee minut ja rääkäisee, toinen närhi vastaa. Ne seuraavat minua
+puusta puuhun aitaan asti. Kiipeän piha-aituuseen, hiivin saunan taitse
+ja törmää ylös puutarhaan. Syön, veputtelen siellä herneenpalkoja. Äiti
+tulee.--"Saahan pupu syödä äidinkin penkistä?"--"Syököön nyt sitten."
+Minä panen toiset rummuttamaan ikkunaan, että pelästyisin. Ne tekevät
+niin ja minä loikkaan nelinkontan porkkanapenkkien ja retiisipenkkien ja
+portlaakkapenkkien yli. Äiti vaatii, että minun täytyy pysyä käytävillä.
+--"Mutta eihän oikeakaan pupu?"--"Vaikka kohta!"--Pikku sisar rummuttaa
+eräänä päivänä ruudun rikki. Se ei saa siitä vitsaa, kun on niin pieni;
+mutta pupusilla olo päättyy siihen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+On ikävä, ei tiedä, mihin ryhtyä, tuulee kylmästi ja on kylmä, vaikka
+aurinko paistaakin, ei mikään maita, voileipä putoo monta kertaa alaspäin
+hiekkaan--en ymmärrä, miksi sen aina pitää pudota alaspäin--ei ole
+toveria, ei tee mieli leikkiä yksin hiekassa, ei viitsi aina ratsastaa
+keppihevosenkaan selässä. Enkä keksi muuta kuin heittäytyä selälleni
+aitovarrelle. Taivaalla liitelee ja laatelee kaksi suurta lintua, ne
+laskee ja nousee siipeä liikauttamatta, välistä ne on niin korkealla,
+että niitä tuskin näkee. Viimein ne katoo kokonaan. Semmoisina päivinä
+ärtyy tekemään pahaa, huudattaa siskoja, tekee kaikenlaista kiusaa,
+sorkkii kepillä porsaita karsinaan ja saa nuhteita. Tulee mielihaluja,
+joita ei saa tyydytetyksi. Tahtoisin päästä suureen kuuseen, joka kasvaa
+portin pielessä, vaan en näe keinoa miten sinne kiivetä. Siellä sanotaan
+olevan oravan pesä ja rastaan pesä ja latvasta näkyy Jortaninkallio ja
+koko järvi ja kirkonsalmi ja haudankaivaja ongella Koiraniemessä. Se on
+liian paksu reisittäväksi eikähän ulotu kädet edes sen ympäri. Alimmat
+oksat ovat niin ylhäällä, etten pääse aidan päältäkään. Hypätessäni
+aidalta alas satutan ison varpaani kiveen ja täytyy panna vesikääre. Kun
+olen parkunut paruttavani ja lakkaa pakottamasta, on kyllä se pieni
+hauskuus, että varpaassa on kääre ja saa nilkuttaa kantapäällään ja että
+kaikki kysyvät: "Kah, mikä on sattunut varpaaseen?" Mutta päivä on
+kuitenkin menetetty eikä tiedä huomisestakaan. Menen maata ilottomasti ja
+yöllä potkii veli peitteen alla. Muistan täntapaisen päivän siitä, mikä
+sitä seurasi.
+
+Kun aamulla saan silmäni auki, on vuoteeni vieressä kukkapöytä. Pöytä on
+katettu valkoisella, lattiaan asti ulottuvalla liinalla. Sen etupuolelle
+on kiinnitetty kiehkuroita harakanvarpaista. Sen keskellä on maljakossa
+ruiskukkia ja maljakon ympärillä on seppele kissan käpälistä. Siinä on
+lakeritanko ja rintasokeria ja kaksi piparkakkupupua ja muitakin
+piparkakkuja.--"Voi herttanen aika!" (Meidät on opetettu sanomaan: "Voi
+herttanen", ettemme sanoisi: "Voi herranen" ja turhaanlausuisi Hänen
+nimeään). Pikku siskot seisovat malttamattomina pöydän ympärillä. Niiden
+täytyy saada maistaa ja ne saavatkin. Äiti panee kuitenkin minulle
+pussistaan yhtä monta piparkakkua sijaan. Lapset ovat yhä levottomia,
+vaikka ovat saaneet suunsa täyteen. Ne hypähtelevät ja pyörähtelevät ja
+niillä näyttää olevan jotain mielessään.--"Äiti, sano sille jo!"--"Mitä,
+mitä?"--"Panehan nyt ensin housut päällesi." Sitten hän sukii tukkani ja
+sanoo viimein:--"Jos nyt sitten menisit talliin."
+
+Lapset kirmaisevat ulos, kaataen toisiaan mennessään ja ehtivät ennen
+minua tallin ovelle, sillä varvas on vielä hellä. Sen oven alipuoli on
+kiinni, yläpuoli on auki. Siitä kurkottaen näen pilttuun nurkassa
+haavanoksia.--"Menehän lähemmä." Menen lähemmä, mutta en näe vielä
+mitään.--"Katsohan tarkemmin." Pieni pupu kyyröttää nurkassa, korvat
+supussa selän päällä. Riemuhuuto! Minä olen saanut elävän pupun
+syntymäpäivälahjaksi.--"Katsohan tarkemmin!" Riemu remahtaa kaikista
+suista, sillä siellä on toinenkin samanlainen. Minä olen saanut kaksi
+elävää pupua syntymäpäiväkseni.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Meni koko se kesä niiden hoitamiseen, haavanoksien hankkimiseen,
+karvakortteiden keräämiseen. Ne ovat ensin arkoja, kyyröttävät nurkassa
+eivätkä uskalla tulla ottamaan, ennenkuin olemme kiivenneet yläsillalle
+ja sieltä tirkistämme lattian raoista. Sitten ne vähitellen kesyttyvät ja
+uskaltavat ottaa maasta, vaikka me olemmekin sisällä vähän matkan päässä.
+Lopulta ne ottavat kädestäkin ja kun minä päiväkaudet katson, kuinka
+niiden huulet veputtavat, niin alkavat omatkin huuleni veputtaa, ja
+minulle nauretaan, että ne veputtavat yöllä nukkuessanikin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Se oli se ikimuistoinen pupukesä ja kaikki sen muut muistot ja elämykset
+häipyvät näihin.
+
+Sitten kävi niin, että toisen vei kissa ja toinen loikkasi ulos ullakon
+ikkunasta, jonne ne oli viety tallista pois hevosen tieltä. Suru ei
+päässyt tunkeumaan kovinkaan syvälle, sillä satoi ensimäisen lumen ja
+lumipallosilla olo ja lumilinnojen rakentelu antoi yllin kyllä muuta
+ajattelemista.
+
+Lapsuuteni muistot ja mielialat ja elämykset ovat kuin heilimoivia
+tähkäpäitä, joista niitä koskettaessa pölähtää pois ne helpeet, joihin
+hieno jauho on kiinnittynyt. Tahtoisin verhota lapsuuteni sen omaan
+ruumiinmukaiseen harsohuntuun. Olen kömpelösorminen maaräätäli, joka saa
+aikaan vain huonosti istuvan pitkähihaisen kotelon. Lapsuus on
+kotelostaan vapautunut perho, se pitäisi saada keijukaisena tanssimaan,
+mutta tämä minun lapseni tallustelee tässä kuin isän raskaissa, suurissa
+saappaissa. Pelkkä kosketuskin, pelkkä mainitseminen, riittää kuitenkin
+itselleni, pysyttämään itseäni sen ajan onnen tunteessa ja siksi minä
+omiksi iloikseni jatkan. Loihtikoot muut esiin omansa.
+
+Sanon tässä vielä kerran, että maailma oli minulle vain ihmeitä täynnä ja
+että kaikkein tavallisimpienkin tapahtumien takana oli jotain, jota jäin
+ihmettelemään ja kysymään ja josta olisi tahtonut tietää enemmän. Kaikki
+uusi minua jännitti, ei vain siksi, että se oli uutta, vaan että siinä
+vielä oli jotain muutakin. Sellaisena salaperäisenä on maailma minulle
+oikeastaan aina pysynyt. Silloin en tietystikään koettanutkaan sen
+ihmeellisyyksiä selittää. Lapsi aavistelee kyllä, mutta tietää tuskin sen
+tekevänsä. En ole koko elämässäni päässyt kauemma kuin lapsi, joka
+todetessaan ihailee ja ihmettelee, pyrkimättäkään sen pitemmälle ja
+syvemmälle. Olen ollut mielestäni kaikkein selvimmillä silloin, kun
+maailma on ollut minulle vain ihana, lumottu metsä, jossa aina vain
+aukee uusia ihanuuksia ja tulee vastaan yllätyksiä, kaikkein
+tavallisimmissakin. Odotan joka tien käänteessä metsänneitoa tai jotakin
+semmoista ilmestystä. Ja se tulee aina toisessa tai toisessa muodossa.
+Enkä sitä koskaan hämmästy. Sinäkin tulit minua vastaan niinkuin
+lumotussa metsässä. En ymmärtänyt sinua enemmän kuin muutakaan, en
+kyennyt mitenkään selittämään tuloasi, ainoastaan lumouduin ja
+huumauduin, ja saakoon se minulle yhä edelleenkin riittää. _Luulin_
+lopultakin saaneeni selityksen sinusta, sinä olit kaiken elämäni huippu,
+edemmäksi sinua en ole kyennyt näkemään enkä mielestäni tarvinnutkaan.
+Mutta sinussa oli niin paljon ihmettä kuin kaikessa muussa yhteensä.
+Miksi viehätit, mikä sinussa viehätti, sitä en saanut selville enkä
+koettanutkaan enkä enää koeta. Kuta enemmän sinua muistelen, sitä
+ihmeellisempi olet.
+
+Ihmeellisintä sinussa oli, että olit jo ennenkuin olitkaan. Sinulla oli
+minussa edeltäjäsi, huutavan äänet, jotka tuloasi valmistivat. Tunne
+sinuun, johonkin sinunlaiseen, oli minussa, ennenkuin itse olit. Löydän
+ne, edeltäjäsi, aikaisimmasta lapsuudestani, ainakin luulen nyt
+löytäväni. Rakastin niitä, koska niissä oli kussakin jotain, mitä sinussa
+sitten kaikin. Ne pitivät minua sylissään, niiden kanssa leikin, ne
+kertoivat minulle satuja, minä viihdyin niiden kanssa, haastoin heille
+huoliani, ikävöin heitä enkä olisi hennonut heistä koskaan erota. Ne
+muistuvat juuri mieleeni toinen toisensa jälkeen.
+
+
+
+
+Muistathan Taaton tädin?
+
+Pidit hänestä paljon ja vielä enemmän hän sinusta. Retkemme hänen
+luokseen, hänen pieneen taloonsa, jossa hän isännöi ja emännöi yksin, oli
+ensimmäinen retkemme kahden kesken. Jotta se kestäisi kauemmin, ajoimme
+käyden melkein koko matkan. Kesäinen tie kulki viileitä metsiä, pihkalle
+tuoksahtelevia petäjiköitä, tyynten lampien rantoja, ahoisia maita,
+siinsi vaaroja ja häämöitti aukeita, etäisiä ulapoita. Hevonen pysähtyy
+lepäämään ja saa levätä, kunnes itse, taakseen katsoen ja kuin
+kummastellen, taas lähtee liikkeelle. Ratas milloin helisee kovalla
+kangastiellä, milloin sihisee pehmoisessa hiekassa.
+
+Ja päivän painuessa iltaan tullaan pieneen vanhaan, valkoiseksi rapattuun
+taloon lehdon sisässä lammen rannalla, jossa valkomyssyinen vanha neiti
+sulkee meidät syliinsä, nauraen ja itkien ilosta. Hän nauroi aina,
+itkiessäänkin, pelkästä ilosta ja nautinnosta saada nauraa.
+
+Sinä muistat hänet, kun hän syleiltyään meitä löi kätensä yhteen ja
+huudahti: "Kylläpä te, lapset, olette kaunis pari! Kylläpä sinulla on
+hienon- ja hyvännäköinen morsian, mistä hänet lienetkin löytänyt!" Eihän
+sitä kenenkään olisi tarvinnut minulle sanoa, mutta minun oli kuitenkin
+mieluista sitä kuulla.--"Voi teitä herttaisia lapsia, että tulitte!
+Ettekä kirjoittaneet sanaakaan! Olkaa onnelliset, olkaa onnelliset!" Ja
+sitten hän vuoron itki, vuoron nauroi ja nimitti meitä alinomaa
+lapsikseen. Osasit olla niin kauniisti hänen kanssaan, puhella hänen
+asioistaan ja huolistaan, joita hänelläkin oli: rengit laiskottelivat,
+naapurit syöttivät lehmillään hänen niittynsä, varastivat kaloja hänen
+katiskoistaan. Tuotit niinä päivinä hänelle sanomatonta iloa, autoit
+häntä hänen vastalauseistaan huolimatta ruuan laitossa. Rakastin sinua
+siitä jos mahdollista vielä enemmän. Hän makuutti meitä untuvilla kuin
+lintuemo poikasiaan, toistamistaan toistellen: "Te olette nyt minun
+lapsiani, teidän pitää antaa minun kuvitella, että olette minun, minun
+vain nämä päivät." Kautta elämän patoutunut äidinrakkauden tarve purkihe
+hänessä silloin meihin niinkuin ennen minuun.
+
+Olin rakastanut häntä aivan pienestä, niin kauan kuin muistan. Rakastin
+häntä varsinkin siksi, että hän oli iloinen ja nauroi. Äiti ja hänen
+sisarensa eivät olleet iloluontoisia, nauroivat vain harvoin, kun
+välttämättä täytyi, kun eivät voineet sitä mitenkään pidättää. Silloin he
+purskahtivat kuin pakosta, hytkyivät, koettivat kaikin tavoin vastustaa,
+saivat kuin kouristuksen, se näytti tekevän kipeää, kunnes sen vihdoinkin
+voittivat kuin vaikean kohtauksen ja huokasivat lopuksi ja pyyhkivät
+vedet silmistään ja olivat taas hirveän totisia. Tädistä hersyi nauru
+kuin puro pulppuavasta lähteestä.
+
+Hän kävi meillä pari kertaa vuodessa ja tuli aina yllättäen. Minulla on
+hänestä tavallisin muisto, että herään pimeänä talviaamuna, kun tuli jo
+roihuaa ja räiskää takassa ja kuulen kuiskuttelevaa puhelua. Hän istuu ja
+juo kahvia isän ja äidin kanssa. Karkaan paitasillani vuoteesta,
+kirkaisen, heittäyn suin päin avautuvaan syliin ja puristaun siihen
+pehmeätä rintaa vasten ja tunnen poskessani silkkiä pehmoisesta,
+korkeasta povesta. Tempaan esille hänen kultakellonsa, joka on aivan
+erikoisen pieni ja soma, jonka naputus tuskin kuuluu, saan itse avata sen
+ja katsoa sen sisään, sen ihmeelliseen sykkivään elämään. Saan sormia sen
+kultakäätyä ja kulettaa edestakaisin sen nappulata. Hänellä on paljon
+muuta näytettävää, on medaljonki, jossa on sen mammavainajan hiuksia, on
+korvarenkaat, joita saa sormia, kunnes hän huutaa: "Koskee, koskee!"--ja
+on itkevinään, vaikkei koskisikaan. Hänen taskuistaan saa ottaa kaikki,
+mitä niissä on, ja niistä löytyy joka päivä aina uusia karamelleja ja
+mitä kaikkea. Vaikka niitä kuinka usein tyhjentäisi, on niissä vähän ajan
+päästä aina jotain uutta. Hän suutelee, jota äiti ei koskaan tee, eikä
+äidillä ole aikaa leikkiä minun kanssani, kun aina täytyy hoitaa
+pienempiä ja hommata. Hän kuuntelee tarkkaavasti kaikkea, mitä hänelle
+haastan pupuista ja Näkin kaloista ja Kihovauhkosesta ja mustista
+linnuista ja muista, joista ei osaa haastaa kenellekään muulle, ja hän
+nauraa, kun häntä kutittaa kaulaan tai kainalon alle. Hän kiikuttaa
+polvellaan ja laulaa: "Riia riia rankka, hesten heeter lankka, näär vi
+kom till hennes koor, vaar teer inken hemma, para en kammal kumma, ok
+tvoo smoo huntar unter penken vast me kulenken, somssaa, somssaa:
+hauvavauva vauvvaa--" ja silloin se on purevinaan rintaan ja härisevinään
+ja minä puren ja härisen vastaan ja me olemme molemmat menehtyä
+nauruumme.
+
+Hän lähtee yhtä salaperäisesti, kuin on tullutkin. Kun herään jonain
+aamuna, ei häntä enää ole. Hän on niin helläsydäminen, että hänen olisi
+vaikea olla, jos täytyisi kuulla lasten itkevän jälkeensä. Ja jotta ne
+eivät itkisi hänen kuulemattakaan--niinkuin eivät sitten itkekään--hän
+jättää jäähyväistuomisikseen parhaat antimensa: milloin omenia, milloin
+viikunoita, milloin marmelaateja, joita ei koskaan muuten saa.
+
+Hän oli ensimäinen rakkauteni, sillä en luule, että on suurtakaan eroa
+rakkaudella, olipa se mitä lajia tahansa, kun se kerran on sitä oikeinta,
+sitä parasta. Rakastin häntä siksi, että hän rakasti minua, ja rakastin
+sinua siksi, että sinä rakastit minua.
+
+Toinen rakkauteni oli punainen tyttö pappilan rannassa.
+
+
+
+
+Naapurin poika oli tuonut kaupaksi onkikalojaan, suuria ahvenia, särkiä
+ja säyneitäkin. Jännityksestä jäykkänä minä kysyn:--Mistä olet saanut
+nämä kalat?--Vähän mahtavoiden hän vastaa:--Koiraniemestä.--Maaltako vai
+veneestä?--Suupieltään venäyttäen hän vastaa:--Veneestä minä ongin.
+
+Minä sain onkia ainoastaan maista jaloin omasta rannasta tai enintään
+kahlata niin pitkälle, kuin pääsin polvia myöten veteen. Pyykkilaiturin
+päässä olisi ollut hyvä paikka, mutta siihen en saanut mennä, sillä siitä
+alkoi jyrkkäys, jonka takana oli kuolema ja vaani se Näkki. Veneestäkin
+olin joskus saanut onkia. Mutta sitten oli kerran sattunut se hirmuinen
+häpeä, että veneessä hypellessäni sen kokka oli irtautunut maasta ja vene
+alkanut ajautua ulos selälle ja olisi kai mennytkin sitä menoaan ja
+vienyt minut mennessään, jollei äiti, parkunan kuultuaan, olisi syössyt
+puutarhasta rantaan ja suin päin vaate päällä veteen ja saanut kokasta
+kiinni. Mistä seurasi ankara, vitsan uhalla annettu kielto olla sen
+jälkeen ollenkaan menemättä veneeseen, jollei kokka ole lujasti maissa
+kiinni ja tuuli maihin tai piiat pesemässä pyykkiä rannassa.
+
+Kielto oli olemassa jo kolmatta kesää, mutta siitä huolimatta minä olin
+oppinut sekä soutamaan että pohjasta työntelemään--matalalla vedellä
+sisäpuolella kaislikon--äidin äänettömällä suostumuksella hänen itsensä
+pitäessä salaisesti silmällä puutarhasta. Mutta väljemmille vesille,
+ulkopuolelle kaislikon en ollut mennyt enkä halunnutkaan mennä, sillä
+vaikka kielto tavallaan olikin käytännössä kumottu, oli se kuitenkin
+olemassa ja saattoi milloin tahansa astua uudelleen voimaan kaislikon
+sisäpuolellakin.
+
+Mutta nyt oli Pekka ollut Koiraniemessä asti ja saanut nuo suuret ahvenet
+ja säyneet, eikä se ollut paljoakaan suurempi poika kuin minä, pikemmin
+kooltaan pienempi, vaikka vähän vanhempi. Ja osasinhan minäkin jo kulkea
+veneellä sekä meloen ja soutaen että pohjasta työntäen.
+
+En tiedä itsekään, mitä minussa oli tapahtunut, en, kuinka olin tullut
+siihen, mistä itseni tapasin: veneestä kaukana ulkopuolella kaislikon,
+melomassa lahden poikki saarta kohti, joka oli virran niskassa, matkalla
+Koiraniemeen, joka oli virran alla. Päätös oli nähtävästi tapahtunut
+silmänräpäyksessä niinkuin koiranpenikan, joka käppyrässä maaten yhtäkkiä
+kuulee sisäisen äänen haukahtavan hänelle jotakin, kutsuvan jonnekin,
+kavahtaa pystyyn ja livistää tiehensä taakseen katsomatta, mistään
+välittämättä ja mitään kutsua kuulematta, vaikka sen kuulisikin. Kiisin
+kuin veitsellä viiltäen rantaan. En tiedä, näkikö minut kukaan, kun
+lähdin, ja huusiko kukaan jälkeeni, mutta vaikka olisivat huutaneetkin,
+en luultavasti olisi mistään välittänyt, vaan karannut käsistä. Tuli mitä
+tuli jälestäpäin, minun täytyi saada suorittaa suurteko, onkia veneestä,
+saada suuri ahven Koiraniemen kainalosta, laskea virta ja nousta se omin
+voimin, niinkuin Pekka oli tehnyt.
+
+Olin laskenut tämän virran usein ennenkin, mutta en yksinäni, vaan isän
+ollessa perässä ja minä hänen polviensa välissä: olin solahtanut sillan
+alitse, jonka arkkujen välissä vesi loklatti kummasti ja äänet kumahtivat
+kuin kellarin holvissa ja airot täytyi vetää kiireesti sisään. Tuli
+vastaan aina toinen toistaan kummempaa kummaa: Virrantalon nuottakota ja
+sen kahden puolen saman talon risupadot, joista keväällä kudun aikana
+saatiin vitsamerroista mahdottomasti särkiä, sitten vanhan sodanaikuisen
+sillan vedenalaisen arkun jäännös, jonka päälle piti varoa ajamasta
+täydellä veneellä; sitten suuri riippukoivu, jonka alta hauki otti
+uistinta, kun sattui syönnilleen, ja oli kerran ottanut haudankaivajan
+uistimeen niin mahdottoman suuri Kihovauhkosen venkale, ettei pysynyt
+veneessä; sitten poukama ja niitty ja niityllä Ryhälän lato perällään ja
+suu vinossa, ja kun kierrettiin sakeata haapaa kasvava niemenkärki, niin
+näkyi Koiraniemi ja sen suuri käyrä petäjä, johon aina kytkivät
+tukkilautan, mistä Virrantalon ahne isäntä nylki rumat rahat
+lauttamiehiltä. Niemen kainalossa oli rytö, mahdottoman suuri veteen
+juuriltaan kaatunut kuusi, jossa kellonsoittaja pyhäaamuinakin onki eikä
+ahneissaan malttanut lähteä pois, ennenkuin näki papin veneen tulevan.
+
+Vuolas virta on alkanut viedä venettäni ja topakasti meloen minä lisään
+sen vauhtia. Valkopäinen virstapatsas sillan korvassa kuin kurkottaa
+kaulaansa paremmin nähdäkseen, kuka sieltä tulee. Ja silta köyristää
+selkäänsä, ihmetellen ja ihaellen, että onpas poika uskaltanut lähteä
+yksin virran vietäväksi. Arkkujen mustat aukot ammottavat suurempina ja
+vähän kuin uhaten ja pelotellen: uskallatko tulla? Minä uskallan, minä
+väännän vettä taapäin melalla. Pikku koira vikittää siltaa pitkin ja
+pysähtyy ja pistää kuononsa kaiteiden väliin ja vikisee ja heiluttaa
+häntäänsä. Ka, meidän Penni! "Penni se! Penni se! Hyppää!" Se ulvoo ja
+pyrkii mukaan, mutta ei uskalla hypätä alas ja rientää rannalle. Virta
+kantaa veneen arkkuun, laita rusahtaa--mutta rusahtakoon! Joku ajaa
+sillan yli, kaviot kopsaa ja koko silta nytkyy, ja rapisee hiekkaa veteen
+ja veneeseen. Sillan alitse tultuani näen, että se onkin vain pikku
+poika, ei sen suurempi kuin minä. Se heiluttaa ohjasperiään ja hosaisee
+hevostaan ja huutaa minulle mennessään: hei! johon minäkin huudan: hei!
+niinkuin pitää ja räiskäytän melalla vettä korkealle ilmaan. Meitä on
+kaksi Mänttälän poikaa, toinen sillalla, toinen sillan alla, toinen
+hevosella, toinen veneellä. Veneen vauhti kiihtyy, virta vyöryy yhä
+suurenevina häränsilminä. Vanhan sotasillan kohdalla näkyy pohja ja
+seisomaan nousten minä survaisen siitä veneelle uutta vauhtia. Jään
+seisomaan perään ja vipuan melalla veneen laidasta.... Nuottakota siinä
+katsoa mollottaa ... päivää, nuottakota!... Penni laukkaa rantaa, niin
+että korkea heinikko lakoilee sen kohdalla. Nähdäkseen minut paremmin,
+missä minä menen, se pomppaa korkealle ilmaan. Penni se! Koiraniemessä
+minä otan sinut veneeseen, tule sinne! Isä saa heti huomenna ostaa
+minulle uistimen, niin minä ensi kerralla otan tuosta riippukoivun alta
+sen suuren hauvin, joka pääsi haudankaivajalta.... Rannan puut katsovat
+kummastellen, että kuka siinä menee semmoista vauhtia. Keskellä virtaa on
+suvanto ja sen poukama ja siellä on lumpeita ja loistaa hauvinkukkia.
+Lato lahden pohjassa niityllä töllöttää suu auki ja vielä enemmän
+perällään kuin ennen. Otanpa tuosta lumpeita ja hauvinkukkia pikku
+siskolle, joka niitä aina pyytää tuomaan. Ollappa se nyt itse tuossa
+kokassa ottamassa, niin olisi sillä hauska. Ei tiedä sisar, ei tiedä
+kukaan, missä tämä poika menee. Eivät tietäisi tulla ottamaan, vaikka
+meloisin maailman laitaan.
+
+Vene kelluu kaislikkorinnassa, missä akanvirta sitä pidättää. Kuuluu
+hyrskettä ja polsketta. Joku tulee jostain. Tuleeko joku minua hakemaan?
+Ajetaanko minua takaa? Niemen nenäitse pohkaisee vene vihaista vauhtia.
+Se tulee melkein kohona. Kokassa on iso koira. Mies seisoo perässä ja
+sauvoo pohjasta ja vene hypähtelee ja hyrskähtelee. Kokka vaahtoaa ja
+suuri laine lakoilee kahden puolen venettä. Se tulee ihan minua kohti.
+Aikooko se tulla ottamaan? Muistan lähteneeni luvatta. Lyykähdän
+voimatonna perätuhdolle ja mela putoo veteen. Sitä sorkkiessani on vene
+tullut ihan kohdalle. Sehän onkin Salomo, tuttu mies. Sillä on rykelmä
+verkkoja veneessä ja kokassa pyssy. Se meneekin kalaan ja vesilintuun. Ei
+se mene kotiin kantelemaan. Se on hyvä mies, kaikkien meidän lasten
+ystävä, kun on meillä töissä. Se auttaa minut aina suureen kuuseen
+olkapäiltään. Mahdottoman väkevä mies, kantaa yksin rakennushirren
+selässään ja jaksaa kiikuttaa minua kämmenellään suoralla kädellä. Se
+aina muhoilee, nytkin se sieltä muhoilee.--"Hei!" huudan minä.--"Heipä
+hei!" vastaa Salomo.--Nyt se jo menee siellä kaukana. Sen koira höristää
+korviaan Pennille toisella rannalla. Penni seisoo veden rajassa ja
+haukkuu ja lähtee sitten rantaa pitkin Salomon veneen jälkeen. Meidän
+Penni on Salomon Hallin pentuja.
+
+Kampean veneen takaisin keskivirtaan, ja siitä näkyy jo Koiraniemi ja
+kuusirytö sen kainalossa ja käyrä paksu petäjä niemen nenässä. Mutta
+matalan niemen yli siintää leveä kirkonsalmi ja sen rannalla iso pappila
+ja pappilan takana kirkko. Aina kun siihen tulin, silloin ja joka kerta
+sen jälkeen lapsena, nuorena ja vielä vanhempanakin, pidätti ihmetyksestä
+hetkeksi henkeäni, niinkuin olisin katsellut maailmaa korkealta mäeltä.
+Sinne teki mieli, mutta ei uskaltanut. Pappila on rantaan viettävällä
+rinteellä korkeiden koivujen ja haapain keskessä. Se on suuri ja komea,
+taitekattoinen ja keltaiseksi maalattu ja laudoilla vuorattu, ja
+valkoiset ikkunalaudat. En ole siellä koskaan käynyt, ainoastaan soutanut
+ohi. En huomaakaan, kun olen jo ajautunut ohi onkimapaikan. Ka, eihän
+minulla olekaan onkea mukana. Vene saa liukua sivu Koiraniemenkin, minä
+istun perässä selkäkenossa ja mela kainalossa ja uitan sikaa, antaen
+virran viedä. Salmi suurenee, virta laimenee, vene kantautuu ohi pappilan
+uimahuoneen ja pysähtyy tyynen salmen keskelle pappilan laiturin
+kohdalle.
+
+Pappilassa ovat salin ikkunat auki ja sieltä kuuluu pianonsoittoa ja
+kaunista laulua. Rouvasväkeä koreissa vaatteissa käyskentelee herrain
+kanssa käsikkäin puutarhassa. Siellä on vieraita. Niiden pikkupojat ovat
+pallosilla maantiellä aittojen edessä. Minun tekisi usein mieleni mennä
+sinne niittyjä myöten ja haan läpi katsomaan aidan raosta, sillä siellä
+on kesy kurkikin, joka koikkii pihamaalla, mutta en saa, sillä ne ovat
+suruttomia ja me olemme heränneiden ihmisten lapsia.
+
+Pihasta juoksee rantaan avopäinen, ihan punaiseen puettu tyttö. Sillä on
+toisessa kädessä ongenvapa ja toisessa matotuohinen. Se juoksee laiturin
+päähän, heittää onkensa veteen ja seisoo sitten kauan aikaa liikkumatonna
+ja tuijottaa eteensä. En ole koskaan nähnyt kokonaan punaiseen puettua
+tyttöä, ainoastaan yhden semmoiseen huiviin kirkossa. Äiti ei mennyt
+siihen penkkiin, vaan istui toiseen ja sanoi, ettei saa katsoa taakseen.
+Vaan täti meni. Kenen lienee se tyttö, pappilassa ei tietääkseni ole
+yhtään senkokoista eikä mustatukkaista tyttöä. Se kuvastuu kokonaan
+veteen, siinä on kaksi samanlaista punaista tyttöä. Nyt se riipaisee
+siimaa ja väläyttää salakan vedestä. Se juoksuttaa sen maihin ja tulee
+pian takaisin laiturin päähän, ja kumartuu ottamaan matosta tuohisesta.
+Sen tukka on vain yhdestä kohti niskasta kiinni sidottuna punaisella
+nauhalla, se putoo monta kertaa sen silmille ja se heittää sen päänsä
+heitolla olan yli. Taas se saa salakan, mutta se lentää laiturin viereen
+ja pääsee. Silloin se sanoo: ash! Voi herttanen, kuinka se on soma! Kyllä
+kai se pääsisi taivaaseen, jos kuolisi, vaikka sillä onkin punainen hame.
+Koskapa tätikin sanoi siitä kirkon punahuivisesta tytöstä, että olkoon
+lapset puetut kuinka suruttomasti tahansa, eivät ne joudu hukkaan, vaan
+niiden vanhemmat.... Nyt se taas sai salakan!
+
+Ja minä istun siinä, kuinka kauan istunenkin, ja katselen punaista
+mustatukkaista tyttöä, mela yhä kainalossa, vaikkei vene liikahdakaan. Se
+ei ole minusta tietävinäänkään, ei katso kertaakaan muuanne kuin
+onkeensa. Seisoo ihan liikkumatonna, välistä vain pyyhkäisten itikan
+otsaltaan.
+
+Pihasta tulee sen lihava mammalyllerö ja pysähtyy laiturin päähän.
+
+"Etkö jo tule pois?"
+
+"En minä vielä."
+
+"Aurinkokin laskee ja alkaa tulla kylmä."
+
+Mutta tyttö vain seisoo yhä ja onkii ja saa taas kalan.
+
+"Kuka se on tuo poika? kysyy sen mamma."
+
+"Kuka poika?"
+
+"Tuo, joka istuu tuolla veneessä lakittomin päin."
+
+Tyttö ei vastaa.
+
+"Kenenkä sinä olet poika?" kysyy sen mamma nyt suoraan minulta.
+
+Kuin pahanteosta pakoon hypähtäen minä sysään liikkeelle veneen, joka
+istuessani ja katsellessani punaista tyttöä on kääntynyt kotiin päin,
+sillä on alkanut käydä iltatuulen viri salmea pitkin. Melon yhä tiukemmin
+ja vasta Koiraniemen kohdalla katson jälelleni. Siinä se vielä onkii,
+mutta sen mamma on alkanut lylleröitellä pihaan. Nyt se ottaa matoastian
+ja kerää kalat ja juoksee jälestä. Nyt sitä ei enää näy. Pappilan
+ruokakello soittaa väkeä syömään.
+
+Penni on tullut Koiraniemeen ja vikisee siitä veneeseen. Otan sen ja
+panen pois melan ja otan airon ja alan työnnellä läheltä rantaa pohjasta,
+niinkuin Salomo. Minullakin on koira kokassa ja minunkin veneeni kokka
+kohisee ja laine lakoilee kahden puolen. Minä ajattelen koko ajan, että
+jos olisi punainen tyttö tuossa rannalla, niin näkisi. Virran nousu käy
+minusta vielä helpommin kuin lasku. On kuin olisi minulla moninkertaiset
+voimat, niinkuin olisin kohta aikamies. Saan veneen menemään suoraan,
+niinkuin tahdon, eikä se nyt hipaisekaan sillan arkun seinään, vaan
+solahtaa yhtä vauhtia sen alitse. En ajattele sitä, että sauvon,
+ajattelen vain sitä, että punainen tyttö näkee, kuinka minä sauvon. Hei
+virstapatsas, punaruumis, valkohattu! Minut on vallannut sanomaton
+mielihyvän ja hyvänolon tunne ja illan viileys hivelee ohimoita ja
+tunnen, että otsatukka leiskahtaa joka kerta, kun kumarrun eteenpäin ja
+ponnistan.
+
+Kun tulen kotiin, kysyy äiti, missä olen ollut. Sanon olleeni vain vähän
+ongella eikä äiti kysy missä.
+
+Palasin usein Koiraniemen kainaloon odottamaan punaista tyttöä. Istuin ja
+ongin rytökuusen kupeella ja sain paljon isoja ahvenia ja särkiä ja
+säyneitäkin, mutta en koskaan enää nähnyt punaista tyttöä. En saanut
+tietää, kuka hän oli ollut ja mikä hänen nimensä, enkä uskaltanut
+keneltäkään kysyä. En tiedä, enkö uskaltanut siksi, että hän oli tyttö,
+vaiko siksi, että hän oli punainen. Punainen oli meillä syntiä. Minä
+kuitenkin ajattelin häntä koko kesän, varsinkin pantuani maata ja
+luettuani iltarukouksen. En lukenut sitä enää ääneen yhdessä muiden
+lasten kanssa, vaan luin sen yksin ja hiljaa, ettei kukaan kuulisi.
+Pyysin joka ilta salaa Jeesukselta, että hän antaisi punaisen tytön tulla
+huomenna ongelle. Pyysin siihen aikaan kaikkea Jeesukselta, sitäkin, että
+hän munittaisi aapiskukolla minulle sokeripalan lehtien väliin. Mutta
+vaikka se tyttö ei tullutkaan, oli minun kuitenkin suloista kaivata häntä
+tulemaan pappilan laiturin päähän, heittämään hopeista, välkähtelevää
+salakkaa korkealle ilmaan. Unhotin hänet mielestäni vasta sitten, kun isä
+laittoi minulle jousipyssyn.
+
+
+
+
+Kai olin jo joitain vuosia vanhempi. Vuosia en muista, ainoastaan
+tapaukset.
+
+Meidän musta ruuna seisoo rappujen edessä, valjastettuna uusien Turun
+kiessien eteen. On kirkas, lämmin paiste. Sen karva kiiltää ja valjaiden
+soljet ja pislait välkkävät ja istuinten häkkien puolapuut ovat sileät ja
+lämpimät. Istun takaistuimella lähinnä nuoremman veljen kanssa. Minulla
+on uusi koltti, uudet housut ja uusi lakki, jossa on oikea nahkalippa.
+Hypistelen sitä toisella kädellä, samalla kun toisella pitelen
+etuistuimen kaiteesta, etten retkahtaisi selälleni, jos ruuna
+nyhtäiseisi, kun paarmat ja kärpäset puree. Pikkuveli puristaa kaiteesta
+kahdella kädellä. Se jo kerran pyllähti maahan, kun ruuna riipaisi. Isä
+istuu etuistuimella, suitset kädessä. Äiti vielä viipyy. Sen on ensin
+pitänyt imettää ja nukuttaa kaikkein pienin ja viedä vähän suuremmat
+puutarhaan huoneiden taa poimimaan viinimarjoja, etteivät näkisi ja
+rupeisi itkemään, kun me lähdemme. Malttakoothan mielensä, kyllä tulee
+vielä heidänkin vuoronsa. Mikä sinne koko joukolla niinkuin mikäkin
+mustalaispartti, eikähän semmoinen joukko mahtuisi kiesseihinkään, eikä
+ruuna jaksaisi vetääkään mäkisellä matkalla.
+
+"Eikö se jo ala joutua?" kiirehtii isä.
+
+Samassa äiti tuleekin, käy vielä toimittamassa jotain ja nousee sitten
+viimein isän viereen.
+
+"Minä menen avaamaan porttia!"
+
+"Et sinä pääse alas."
+
+Mutta minä pääsen alas ja saan portin auki ja kiinnikin, ja keikautan
+itseni takaisin ylös ja olen aika miestä mielestäni ja hoidan koko matkan
+pikku veljeä pitämällä kättä hänen selkänsä takana.
+
+Olemme matkalla Vänninmäkeen, Repolaan, jossa meidän lehmät ovat
+kesälaitumella. Se on siellä jossain sydänmaan kylässä, jonne on hyvin
+mäkinen maantie ja suuria soita mäkien välissä. Niiden väet ovat meidän
+parhaita ystäviä. Ne tuovat meille kirkossa käydessään keltaista paksua
+piimää ja marjoja ja ohralettuja. Niillä on myös hyvin keltaista paksua
+voita.
+
+Alkumatka on vielä tuttua. Jortanin kalliolle asti, jossa on oltu
+mustikassa. Siitä lähtee ison kiven kohdalta polku metsään. Nytkin sieltä
+tulee lapsia mustikasta, suut, posket ja sormet sinisinä. Tytöt niiaavat
+meille, minullekin, minä nyökäytän heille päätä niinkuin isä.
+
+On kauhean paljon mäkiä, jyrkkiä ja pitkiä. Isä nousee aina mäen alla
+kävelemään ja minä myöskin.--"Istuisit kärryissä, eikö sinua väsytä?"--
+"Ei väsytä". Ruuna vetää mutkitellen. Minä ihmettelen sitä siksi, että
+silloinhan sille tulee pitempi matka. Isä selittää syytä siihen, vaikka
+minä en ymmärrä, mutta tottapahan ruuna sen tietää, koska niin tekee.
+Miksi lienee tie mäen kohdalla leveämpi kuin muualla?
+
+Tie laskee Holpanlahden rantaan. Isä ajaa veteen ja antaa ruunan juoda.
+Hyvin pieniä kaloja viilettää vedessä rattaiden välissä. Kaukana siintää
+suuri järven selkä ja sen yli näkyy Iivaara, jossa nyt ei olekaan enää
+Tapion linnaa.
+
+Eräässä louhikossa tien vieressä on punaisia kiviä. Äiti sanoo, että
+niistä saa sinistä väriä. Toisessa paikassa on metsä kahden puolen tietä
+palanut mustaksi, rahtimiehet ovat sytyttäneet, ovat nekin huolettomia,
+kun jättävät tulen kuivaan sammaleen. On hirveän pitkä, suora tie
+rannattoman suon halki. Siinä tuntuu viileämmältä ja tuoksuu väkevälle.
+Äiti tahtoisi panna villahuivin meidän hartioille, mutta ei meillä ole
+ollenkaan kylmä.
+
+Se mäki, joka näkyy suon takaa, ei ole vielä Vänninmäki, vaan
+Ryhälänmäki.--"Milloin tullaan perille?"--Isä ei sano sanovansa,
+sittenpähän näet. Ruuna lorottaa joka mäen alla, vaikkei olisikaan
+lorottamista--soh!
+
+"Isä, saanko minä nyt ajaa?"
+
+Isä antaa minulle ohjasperät, mutta pitää myöskin itse ylempää kiinni. Se
+sillä aina kiusaa.
+
+"Isä ei saa pitää."
+
+Isä antaa ohjakset kokonaan minulle ja panee sillaikaa piippuun. Minä
+hoputan ja saan ruunan vähän juoksemaankin. Tulee vastaan rahtimies,
+jolla on suuri parkkikuorma. Minä saan sivuutetuksi sen omin avuin,
+vaikkei rahtimies ollenkaan käännä.--"Ne ovat semmoisia junkkareita!"--
+"So, so", sanoo äiti, "kuinka sinä niin?" Tie yhä nousee, minä saan yhä
+ajaa, koska osaan. Tulee taloja ja peltoja ja tuulimyllyjä, kokonainen
+kylä.
+
+"Isän pitää sanoa, milloin minun pitää kääntää Repolaan."
+
+"Joka tahtoo olla ohjaksissa, sen pitää itsensä myös tietää, mihin ajaa."
+
+Minä kuitenkin ajan, vaikken tiedä. Luotan siihen, että isä kuitenkin
+sanoo. Ruuna kääntyy erääseen taloon. Minä käännän sen pois. Joku ukko
+seisoo portinpielessä ja portti on auki.--"Sivuko se nuori mies aikoikin
+ajaa?" Sehän on Repolan isäntä. Isä ottaa ohjakset ja ruuna riipaisee
+juosten pihaan.
+
+Vai tämä nyt sitten on se Repola! Olen ensi kertaa näin kaukana kylässä.
+Minut valtaa hillitön uteliaisuus nähdä kaikki, mitä täällä on. Täällä ei
+ole mikään niinkuin meillä. Tämä on korkealla mäellä eikä missään ole
+järveä eikä rantaa. Kah, niillä on viisi aittaa rinnakkain rivissä,
+toinen toistaan pienempää. Kah, niiden välissä on sola, takana kasvaa
+tuomikko--siinä sitten olisi mainio olla piilosilla. Kah, tallin oven
+päälle on naulattu suuri lintu, siivet levälleen ja jalat hajalleen.
+Kurki! Isäntä on riisunut ruunan ja menee juottamaan sitä niittynotkoon.
+Minä menen perässä.
+
+Siellä on suuri, syvä lähde ja sen vesi on niin kirkasta, että näkee
+pohjaan asti. Siitä lähtee maanalainen puro, joka vie lampiin ja lampi
+laskee jokeen ja joki järveen. Siinä voisi olla kalojakin, onko siinä
+kaloja? Onhan siinä kaloja. Mitä kaloja?--"Ruutanoita."--"Minkälaisia
+kaloja ne on, saako niitä ongella?"--"Elä mene liian lähelle, sen reunat
+saattavat pettää. Solahdat maan sisään." Minä ajattelen: jos olisin
+Kihovauhkonen, hyppäisin lähteeseen ja harrisin maan alitse meidän
+järveen. Sammal sihisee ja painuu allani ja minun sydänalaani vihlaisee
+somasti, kun hyppään pois.
+
+Isäntä vie ruunan talliin ja niittää sille heiniä. Siellä on pieni varsa
+emänsä kanssa samassa karsinassa. Se pistää turpansa ulos ja minä
+uskallan silittää sen ylähuulta, joka on siloinen ja suloinen kuin Taaton
+tädin sametinsilkkinen ompelutyyny. Se imee emäänsä, ensin toista nisää
+ja sitten toista. Minkätähden se niitä muuttaa? Isäntä sanoo, että
+toisessa on syömistä, toisessa juomista.
+
+Tupatiellä juoksee pikku koiranpentu vastaan, haukkua räiskäyttää ensin
+ja tulee sitten pyörimään jaloissa. Minä tempaan sen syliini.--"Saanko
+minä sen?"--"Saahan sen."--Nyt se on minun koira. Sen nimi on Otti. Se
+potkaisekse sylistäni ja ryntää pirttiin, minä jälestä. Siellä on pankon
+alla kolpperossa vasu, jonne se juoksee. Siinä on toinenkin aivan
+samanlainen. Sen nimi on Anti. Ne ovat niin yhdennäköisiä ja
+yhdenkokoisia, etten tiedä, mikä on Otti ja mikä Anti. Pikku poika tulee
+karsinasta ja selittää, että sen tietää siitä, että Otti on urosa ja Anti
+imisä. En tiedä, kuinka sen sittenkään tietää. Poika selittää. Ahaa! Sen
+pojan nimi on Taavetti. Sillä on housuja kannattamassa nahkainen solkivyö
+niinkuin aikamiehillä ja vyöstä riippuu tuppi. Sillä ei ole milloinkaan
+ollut puupuukkoa. Saisivat ne jo antaa minullekin oikean puukon.
+
+Tupa on kauhean suuri, täällä vasta voisi tavattomasti telmiä. Hirveän
+isolle uunille vie portaat yhdestä ainoasta hirrestä, johon on koverrettu
+astuimet. Uunin kupeella on luukku, josta mennään lattian alle. Tupa on
+täynnä ihmeellisiä asioita. Vanha ukko istuu penkillä ja palmikoi
+tuohia.--"Mikä siitä tulee?"--"Konttihan tästä olisi tulevinaan, ei
+tiedä, tuleeko." Minä seison ja katson, kuinka hän näppärästi pistelee
+pitkiä tuohiliuskoja toistensa alle.--"Vieras on hyvä ja istuu", sanoo
+ukko. Minä istun ja hän alkaa puhutella minua kuin vertaistaan:--
+"Kuuluuko sitä mitä vieraalle?" Minä tiedän, että silloin pitää vastata:
+--"Ei tuota mitään kiireelle kerrottavaa, mitä vain teille."--"Ei tuota
+meillekään mitään erinäistä, on ollut vain hyvät heinäilmat."--"On
+meilläkin ollut hyvät heinäilmat."--"Tänä aamuna tuo vähän sataa ramautti
+karjankynteen."--Olin aivan erikoisesti mielissäni siitä, että hän näin
+kohteli minua kuin aikamiestä ja istuuduin hänen viereensä penkille,
+vaikka olisi tehnyt mieleni lähteä telmimään Taavetin kanssa ja kiivetä
+uunille ja mennä katsomaan koiranpenikoita. Hän keskeytti hetkeksi työnsä
+ja alkoi kaivaa piippuaan rassilla, joka riippui kukkarossa, minkä hän
+oli vetänyt esiin housunkauluksen alta. Hän tyhjensi sen kouraansa, kääri
+neulanauhan kukkaron suun ympärille ja moksautti, päätään taapäin
+keikauttaen, piipunperät poskeensa. Sitten hän, mulauttaen minulle
+silmiään, ruiskautti hampaittensa välitse pitkän mustan märän kauas
+keskelle tuvan lattiaa. Minä teen vaistomaisesti saman, mutta se päättyy
+vain sihaukseen.--"Pitää painaa kieli hampaita vastaan ja ponnauttaa
+kurkkulaellaan, niin se lentää. Ähäh, jopahan lensi paremmin!"
+
+On ilmaantunut kaksi pientä tyttöä meidän eteemme, molemmilla sormet
+suussa.--"Kah, ettekö te älyä, sydänmaan kollot, pistää kättä kirkonkylän
+nuorelle herralle." Tytöt sysäävät silloin kättä ja niiaavat minulle kuin
+aikaihmiselle.
+
+Silloin aukeaa tuvan ovi ja eteisestä tulee tyttö kahvia kantaen. Joku
+toinen on avannut hänelle oven ja hän tulee keikuttaen tarjotinta
+ylhäällä päänsä päällä. Hänellä on ristikkäinen hame ja ristikkäinen
+lyhyt nuttu ja valkoinen esiliina. Hänellä on keltainen tukka, keskeä
+jakauksella, ja pitkä palmikko. Hän tulee minua kohti, tarjotin yhä
+ylhäällä. Sitten hän laskee sen minun eteeni ja katsoo minua hymyillen
+suoraan silmiin. Hänellä on punaiset posket ja poskissa kuopat.--"Olkaa
+hyvä ja ottakaa kahvia." En ole vielä koskaan ottanut itse kahvia; aina
+kun ovat kylässä tarjonneet, on äiti pannut sokerit ja kermat sekaan ja
+lautaselle vehnäset ja asettanut kupin eteeni pöydälle. Mutta kyllä minä
+osaan yhtä hyvin itsekin, ensin sokerin ja sitten kerman ja sitten
+vehnäsen.--"Panee enemmän sokeria sekaan", sanoo tyttö. Minä panen kaksi
+palasta. "Panee vielä, kun ovat niin pieniä." Panen kolme ja otan sitten
+vehnäspalan.--"Ottakaa toistakin sorttia." Kun olen tehnyt senkin ja
+huomannut, että se käy hyvin, nostaa heiskauttaa hän taas tarjottimen
+päänsä tasalle ja menee keikutellen ulos, ja joku toinen painaa oven
+hänen jälkeensä kiinni. Minulle on tuotu kahvia erikoisesti tupaan ja
+sitä varten on avattu ovia! Tytöt ja Taavetti seisovat ja töllöttävät
+minuun. Pitäisiköhän minun antaa niille vehnäsestäni? Mutta minä olen jo
+ahtanut sitä poskeni pullolleen ja harpin kiireesti kahvia, vaikka se
+polttaa niin, että sitä läikähtää koltilleni ja tahtoo vääntää suuta
+itkuun ja vesi kihoo silmään.
+
+Taas tulee tyttö samalla tavalla tuomaan toista kuppia. Minä tiedän, että
+toinen kuppi aina ensin aiotaan ottaa ilman leipää ja että sokeri pannaan
+sekaan vasta, kun siihen kehoitetaan. Hän kehoittaakin ja istuu viereeni
+odottamaan ja antaa lapsille kullekin sokeripalasen ja piparikakun.
+
+Vasta kun hän on lähtenyt, muistan, että enhän olekaan kiittänyt, ja
+juoksen hänen jälkeensä. Minussa on herännyt vastustamaton halu saada
+olla hänen kanssaan. Hän tulee minua vastaan toisesta tuvasta, kädessä
+suuri kivikuppi ja toisessa myöskin kivikuppi. Seuraan hänen mukanaan.
+Hän menee saunakotaan. Siellä on suuri muuripata, tyhjänä tulella.--"Tule
+vain, tule vain", kehoittaa hän minua. Hän alkaa paistaa otralettuja,
+nostaa kauhalla kupista lettuvelliä ja läväyttää sen padan pohjaan, jossa
+se kärähtää ja lemahtaa hyvälle nenään. Sitten hän kääntää sen ja paistaa
+toisen puolen ja antaa sen minulle. Se on hyvää, vaikka vähän polttaa.
+Hän katsoo minuun, nauraa vähän uutta paistaessaan ja minä nauran myös.
+Minun pitää vain syödä niin paljon kuin jaksan, mutta enhän minä enää
+jaksa. Itse hän ei syö, kokoo vain näppärästi kasaa korkeammaksi, lettua
+letun päälle. Pian on toinen kuppi tyhjä ja toinen kuppi kukkuranaan. Hän
+panee tyhjän kupin kumolleen täyden päälle ja antaa minulle kapustan ja
+me viemme ne yhdessä.
+
+Minä juoksen hänen jälessään joka paikkaan. Hän menee aittaansa, siihen
+kaikkein pienimpään, se on ihan hänen omituinen omansa. Se on kuin
+leikkihuone. Hänellä on siellä hyvin pieni vuode nurkassa. Hän ei makaa
+siinä kenenkään kanssa, Taavetti vain makaa yläsillalla. Orsilla riippuu
+hänen vaatteitaan ja monet ihan uudet kengät, uudet pieksut, uudet ruojut
+ja uudet lipokkaat, ja sukkia ja sukkanauhoja, ja sen ukki on tehnyt
+sille virsut, jotka sopivat minunkin jalkaani. Äitinsä on kutonut ja
+ommellut sen vaatteet, mutta se on itse neulonut sukkansa ja kutonut
+sukkanauhat. Hän ottaa orrelta paitain välistä hajuheinäpalmikon ja
+pistää sen nenän alle ja käskee haistamaan. Se tuoksuu ihmeen hyvälle.--
+Tunsin sen tuoksun sitten aina, kun hän muistui mieleeni. Sinäkin sitten
+aina keräsit sitä samaa tuoksuheinää liinavaatteittesi väliin--ja sait
+sen mukaasi viimeiselle retkellesi.
+
+"Mikä tuo on?"
+
+"Kannel--soitanko?" Hän näppäilee sitä ja hyrähtää lauluun. Sen silmät
+katsovat silloin jonnekin kauas aitan ovesta ulos minun ohitseni. Se
+kuuluu minusta hyvin kauniilta.
+
+Meistä tulee yhä paremmat tutut. Hänen nimensä on Johanna.--"Lähdetäänkö
+marjaan?"--Me juoksemme maantien poikki tuulimyllymäen taa aholle
+hakaan. Siellä paistaa päivä niin lämpimästi, että kivet polttaa jalkaan.
+Johanna johdattaa marikosta marikkoon, kutsuu luokseen, kun löytää uuden,
+ja antaa minun aina poimia parhaat. Hän kaataa omasta tuohisestaan minun
+tuohiseeni eikä auta, vaikka panisin kuinka vastaan.--"Tokihan, tokihan!"
+Pian ovat tuohiset täynnä mansikoita ja vattuja ja on seassa muutamia
+mustikoitakin. Ne tulevat ensin pohjapeittoon, sitten melkein puolilleen,
+sitten enemmilleen kuin puolilleen, sitten piripintaan, sitten
+kukkuralleen.--"Nyt poimitaan suuhun." Minä poimin joka marjan suoraan
+suuhuni, hän kouraansa. En löydä enää.--"Tulehan tänne!... Suu auki,
+silmät kiinni!" Hän nakkaa suuni täyteen marjoja ja lähtee kirmaisemaan
+pois. Saavutan hänet vasta tuulimyllyn alla.
+
+Hän istuu siellä kivellä ja siivoaa marjojaan. "Etpä saanut minua
+kiinni."--"Nytpäs sain!"--ja läiskäytän häntä selkään.--"Etpäs saanut!"
+ja hän heiskahtaa pois, ja kiertää myllyä ja kun olen saamaisillani hänet
+kiinni, hypähtää hän rappusille ja aikoo mennä myllyyn, mutta ovi on
+lukossa ja hän pujahtaa kaiteen alitse myllyn hännälle ja istuutuu siihen
+kahareisin. Minä teen samoin. Hivuttaun eteenpäin, hän vetäytyy selkä
+edellä saman verran pois. En saisi häntä kiinni, vaikka hänet
+tavottaisinkin, hän ei pitele käsillään, puristaa vain jaloillaan, mutta
+minä en uskalla irtauttaa käsiäni. Siirrytään, siirrytään, hännän päässä
+minä hänet otan, hän ei uskalla hypätä alas. Mutta hän uskaltaa ja seisoo
+jo maassa kivellä kädet ojona minua kohti. Minä putoan hänen syliinsä, me
+kaadumme molemmat ja minulta paukahtaa otsa kiveen.--"Koskiko sinuun,
+nätti poika?"--"Ei koskenut"--vaikka koski.--"Anna, kun puhallan."--Hän
+puhaltaa otsaani, jossa on jo kuhmu ja painaa sitä esiliinallaan. En
+itke, en vaikka, vaan nauran ja käyn kiinni ja sanon: "Sainpas kiinni!",
+johon hän sanoo: "Saitpas."
+
+Ja sitten hän pyörii myllynä kantapäillään, kädet siipinä, hame kellona
+hulmuten, ja minä myös, ja me pyörimme niin kauan, että kaadumme.
+
+Ja sitten me olemme pallosilla pihamaalla ja se päivä menee kuin ryöppy,
+kunnes hänen äitinsä huutaa hänet lehmitarhaan ripsumaan. Me ripsumme
+yhdessä, toinen toisella puolen lehmän. Sitten Johanna lypsää oman
+nimikkolehmänsä ja minä ripsun.
+
+Isä ja äiti ja pikkuveli ja isäntä tulevat ristiäisistä toisesta talosta
+ja isäntä taluttaa ruunan tallista ja alkaa valjastaa. Äiti huutaa minua
+tulemaan.--"Elä mene, jää tänne", kuiskaa Johanna lehmän alta. Minä
+nakkaan ripsuni pois ja juoksen sanomaan, että tahdon jäädä tänne iäksi
+päiväksi. Kaikki nauravat ja isä nostaa minut takaistuimelle pikkuveljen
+viereen.--"Jäi se Otti ottamatta", sanoo isäntä porttia avatessaan, mutta
+ruuna riuhtaisee menemään. Minulla on niin paha mieli, etten osaa edes
+itkeä. En saanut heittää hyvästiäkään. On täysi työ pysytellessäni
+kiinni, kun ruuna karkaa täyttä vauhtia alamäessä. Kun se viimein
+hiljentää vauhtiaan vastamäessä, sanoo äiti kietoessaan harsohuivia
+ympärilleni iltakylmässä:--"Olisiko sinun kovin mielesi tehnyt sitä
+koiranpenikkaa? Tuodaan sitten toissa kertana." Sitten hän sanoo isälle:
+--"Kovin siisti ja korea tyttö se Johanna." Jos hyppäisin alas, niin
+etteivät näkisi ja karkaisin metsään ja sitten juoksisin sieltä sinne!
+Mutta isä ajaa kovasti illan viileässä. Tuulee vastaan milloin kylmää
+ilmaa notkopaikoissa, milloin lemahtaa lämpimämpää kovemmilla mailla.
+
+En muista, miten tultiin kotiin. Minulla oli vielä maata pannessani niin
+ikävä, että rintaan koski.
+
+Odotin, että Johanna tulee pian meillä käymään kirkossa käydessään ja tuo
+silloin sen koiranpenikankin. Hän tulikin, ei kuitenkaan sinä kesänä,
+vaan jonain toisena; mutta hän ujosteli minua ja minä ujostelin häntä.
+Emme osanneet täällä meillä olla eikä leikkiä sunnuntaiaamuna. Minulla ei
+ollut mitään näyttämistä hänelle. Hän meni kirkkoon ja sieltä suoraan
+kotiinsa. Mutta se ei ollut se muisto, joka hänestä minulle jäi, minulle
+jäi hänestä ainaisena miellyttävänä suloisena muistona jotain siistiä,
+reipasta, ystävällistä ja hellää, joka oli sanonut minua nätiksi pojaksi,
+joka oli puhaltanut otsaan ja kuiskannut lehmän takaa, etten menisi, vaan
+jäisin--ja olisin jäänytkin, jos ei minua olisi temmattu pois,
+ehtimättäni heittää edes hyvästiäni.
+
+
+
+
+Herään eräänä aamuna siihen suloiseen tunteeseen, että on tekeillä jotain
+erikoista, mutta en heti saa selville mitä. Missä olen? En ole
+tavallisessa vuoteessani isän selän takana. Olen huoneessa, jossa ei ole
+ikkunaa. On kuin tuikkaisi tähtiä, mutta jostain hyvin läheltä. Nenääni
+tuoksahtaa lampaan villan haju. Nyt muistan: olen aitassa nahkasten alla.
+Samassa muistan kaiken muunkin ja pöllähdän pelästyksissäni ylös. Olenko
+nukkunut liian kauan, onko myöhästytty?--"Nouskaa, nouskaa! On
+lähdettävä heti!"--Ovi aukeaa.--"Ei ole vielä mitään kiirettä, vielä te
+ehditte." On pieni pettymys, että täti sittenkin on noussut, vaikka oli
+sovittu, ettei kukaan nouse herättämään. Mutta hänellä on aitan
+rappusilla kahvit ja maidot ja voipullat. Ja jospa nyt täti nousikin,
+kunhan eivät muut. Kaikki ne nukkuvat vielä, niinkuin oli sovittu ja
+päätetty, lehmätkin tarhassaan. On vielä puolihämärä, en ole koskaan
+ollut ylhäällä ennen auringonnousua. On vähän kylmä ja raput ovat märät.
+
+On niin mukavaa, että äiti vielä nukkuu, uutimet alhaalla, vaikka lapset
+ovat ylhäällä. Olisi mukava mennä naputtamaan ikkunaan. Mutta me liikumme
+hiljaa, varpaillamme. Ei saa puhua kovaa, hss! Juomme ääneti kahvia ja
+silmät tuntuvat jotenkuten suuremmilta ja kuin pyrkisivät yhä vielä
+suuremmiksi. Siinä on seinää vasten ongenvapani ja jokaisen meidän pieni
+eväskonttimme. Ne ovat kasteesta märät, mutta hiekka niiden alla on kuiva
+ja valkea.
+
+Me olemme lähdössä koko päivän retkelle Suurelle suolle lakkaan. Se on
+maantien takana ja monen mäen takana, mutta kyllä me sinne osaamme. On
+siellä oltu ennenkin aikaihmisten kanssa. Siellä on lampi suon laidassa,
+josta saa kaloja, minulla on ongenvapa, muilla vain tuohiset, pikkulapset
+saavat poimia lakkoja, sillaikaa kuin minä ensin ongin ja sitten paistan
+nauriita, joita sieltä saa meidän halmeesta. Näin on aikoja sitten
+tarkkaan tuumittu ja päätetty.
+
+Me lähdemme hirmuisen totisina, peräkkäin, kontit selässä ja
+marjatuohiset hattuna päässä, niinkuin marjamiehillä on tapana. Tie vie
+navetan taitse haan läpi notkoon. Metsän sisus on hämärä, puista rapisee
+kastetta ja kumahtelee tuohisiin, oksain välit ovat täynnä hämähäkin
+verkkoja. Notkossa on usvaa, niin ettei näy suohauta eikä liinaliko,
+vaikka ne ovat ihan tien vieressä. Siitä puhaltaa tavi ilmaan ja lentää
+meidän ylitse ränkättäen järvelle päin. Me hätkähdämme juoksemaan ja
+juoksemme yhtä menoa rinteen ylös, jolloin leipäkannikat kolahtelevat
+konteissa. Yhtäkkiä on vastassa ulkoaidan veräjä, niin tukeva ja
+juhlallinen ja ankara--koska sen läpi ei ole ennen saatu mennä yksin--
+että tuskin uskallan pudottaa alas veräjäpuun. Samassa kuuluu kotoapäin
+rykimistä ja kolahtelemista ja minä pujahdan pian läpi, niinkuin
+ehtiäkseni jotain piiloon. Ollaan ulkometsässä, korkeassa harvassa
+hongikossa. Täällä naapurin vihainen härkä aina mylvii. Vaikka minä
+tiedän, että se ei nyt ole täällä, vaan sydänmaalla laitumella eikä sitä
+siis tarvitse pelätä, niin minä pelkään sitä kuitenkin ja tunnen sen
+pohkeissani. Tekisi mieleni juosta, mutta minä en juokse. Järvellä
+ränkättää taas se tavi. Tie nousemistaan nousee ja tullaan sille
+korkealle harjulle, josta näkyisi kirkko ja pappila ja Koiraniemi ja
+meidän talon katot ja koko maailma, jos ei olisi niin sakea usva. Suurta
+suota ei näkyisi, sillä se on vielä korkeamman harjun takana.
+
+Laskeutaan alas ja töksähdetään yhtäkkiä maantiehen. Se menee jonnekin
+hyvin kauas Kajaaniin, jossa on talvella markkinat. Kuuluu kärryjen
+kolinaa. Emme ehtisi enää maantien yli, ennenkuin se tulisi törmää
+laskien kohdalle ja näkisi ja turmelisi marjaonnen. Pysähdymme
+näreikköön. Se on isä, joka tulee pitäjältä. Se ei huomaa, ei tiedä, että
+me olemme tässä. "Papp--!"--"Hss!" Se ei kuullut, se menee! Me sitten
+kiireesti maantien yli. Pikkusisar kaatuu ojaan ja aikoo purskahtaa
+itkuun, mutta ei purskahdakaan, kun me puhdistamme sen vaatteet ja
+irvistelemme sille, niin että se viimein nauraa ja me nauramme kaikki. On
+kuin olisi oltu kauhean kauan matkalla. Koti on jossain hyvin kaukana
+missä lie.
+
+On noustava hyvin jyrkkä kivikkotörmä, sakea näreikkö ensin, sitten
+lepikko, sitten koivikko. Kun päästään harjun laelle sen suuren kiven
+luo, näkyy siitä jo vähän suurta suota häämöittäen metsän läpi. Toinenkin
+rinne on alussa niin jyrkkä, että on tartuttava vesoihin kiinni. Sitten
+se ei enää ole niin jyrkkä. Me lennämme suin päin suon reunaan ja
+nakkaamme tuohisemme eteemme maahan huutaen kaikki yhteen ääneen:
+"Kipperin kapperin marjoja täyteen! Sinun tuohisesi kumolleen, minun
+kohdalleen!"
+
+Silloin kuuluu mahdoton parahdus, ensin yksi, sitten toinen, muuttuen
+pitkäksi parkunaksi ja kirkunaksi, ja lammen päässä suolla seisoo
+kurkilauma, kaulat kurkallaan, nokat aukeillen ja siivet iskien. Samassa
+ne nousevat lentoon ja kiertävät lammen ja tulevat meidän kohdallemme
+melkein puiden tasalla lentäen, jalat roikkuen pitkinä ja siivet
+havisten, ja käännellen päitään ja koukutellen kaulojaan. Muut lapset
+huutavat niille vastaan: kurkluu! kurkluu! matkien niiden ääntä ja
+rynnäten heti lakkamättääseen, mutta minä seison kuin tyrmistyneenä enkä
+pääse liikahtamaan paikaltani. Kurjet vaakkuvat suota pitkin, kiertävät
+sitä kohoten vähän korkeammalle, yhä kirkuen ja kadoten viimein usvaan.
+Vielä kauan sen jälkeen, kun ne ovat menneet, kuuluu niiden huuto, ensin
+loittonemistaan loitoten, sitten taas niinkuin yhdestä kohti. Se kuuluu
+pitkin päivää silloin tällöin. Ne ovat yhä kuin meille vihoissaan,
+niinkuin toruisivat.  Minä tiedän, että siellä on vielä toinen suo, niin
+laaja, ettei rantaa näy ja sen keskessä on lampi, jolle ei pääse muuten
+kuin suksella, ja jossa on hirmuisen isoja haukia ja mustia ahvenia ja
+sen rannalla kauheasti lakkoja, että niitä saisi mättäistä lapiolla
+lykäten. Koetan onkia, mutta saan vain muutamia pikku ahvenia. Enkä
+viitsi poimia lakkojakaan. Kuljeskelen metsässä ja koetan päästä
+semmoiseen paikkaan, josta näkyisi kurkien suo. Se näkyy koivun haarasta,
+johon kiipeän, ja sen takaa näkyy vaara, josta nousee kasken savu, mutta
+kurkia ei näy. Nyhdän nauriita halmeesta ja teen risukokon suon reunaan,
+jonka tuhassa paistan nauriit. Kaikkien nenät ja posket nokeutuvat niitä
+syödessä ja ne nokeavat niitä vielä tahallaankin. Niillä on kauhean
+hauska ja kun kurjet kerran taas siellä kirkaisevat, niin ne matkivat
+niitä, mutta minä en voi. Tahtoisin vain päästä niitä sinne näkemään, ja
+vielä minä kerran pääsenkin. Tämä suo on kauhean pieni ja mitätön,
+tuommoisten pikkulasten suo.
+
+Kun tullaan illalla kotiin, ovat äiti ja täti maantiellä vastassa.--"Äiti
+ja täti, me on saatu hirveän paljon marjoja! Kaikki kontit täyteen!"--
+"Äiti ja täti, me paistettiin nauriita ja syötiin!"--"Sen olette
+näköisiäkin."--"Äiti ja täti, mepä nähtiin kurkiakin!"--Ne sanovat sen
+niin, kuin niiden näkeminen ei olisi ollut sen kummempaa kuin marjain
+poiminta ja naurispaistikkaiden paistanta. Minulle se oli semmoista,
+josta en olisi osannut kenellekään puhua.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Maailmanrantani oli siirtynyt loitomma. Minussa oli herännyt halu päästä
+näkemään sen taa, minun sydänalastani kuin vetää sinne, suurille soille
+ja tuntemattomiin metsiin. Alkaa tehdä mieleni sinne yksin.
+
+Minua ei mikään elämässäni ole kiehtonut niinkuin ne takalistot ja
+erämaat ja metsät ja metsäjärvet ja kosket. En tiennyt vielä silloin,
+mitä ne tulisivat minulle olemaan ja mitä kaikkea siellä oli minulle
+kätkettynä. Siellä oli salaperäiset säynevirrat ja loiskivat
+lohisuvannot. Siellä oli minulle aina uudelleen löydetty autuuteni asunto
+ja kaikkien kaipuitteni hoiva. Siellä vaeltelin ja soutelin yksin, siellä
+sinunkin kanssasi, silloinkin kanssasi, kun et vielä ollut mukana. Siellä
+oli lempiviikkomme lehtimaja. Kun sieltä kosket laskettua ja vedet
+lehtipurjeessa viileteltyä veneeni kokka karahti kotirantaan, seisoit
+sinä rannassa, ihastellen kalojani ja riistaani.... Siellä oli laulujen
+ja kanteleen maa. Siellä uusiintui minulle ruumis ja sielu.
+
+
+
+
+Minunhan on täytynyt pitää perunkirjoitus sinun jälkeesi, sinun, muka
+vainajan, niinkuin jonkun jälkeen, joka muka olisi kuollut. Täytyy kaivaa
+esiin kaikki kellarista ullakolle asti ja merkitä joka esine kirjaan ja
+panna niille raha-arvo. Sinunkin kultasi, hopeasi, sormukset, vaatteet.
+Tein sen keveällä sydämellä, sillä ethän ole kuollut. Tein sen melkein
+hauskuudekseni--kun ajattelin niitä arvoja, mitkä niillä on maailmalle
+ja mitkä minulle. Mitä vaivaisveroa tulisinkaan maksamaan, jos panisin
+niihin niiden todellisen arvon, niiden ainoan, sen, mikä niillä on
+minulle. Ja tämähän on tavallaan perunkirjoittamista tämäkin, mitä
+kirjoitan, kalleimman omaisuuteni arvioimista, ainoan, mitä minulla
+oikeastaan enää on: muistojeni.
+
+Muistatko--muistatko sen vanhan kirjan, Genovevan, joka oli kulunut minun
+käsissäni ja joka myöskin kului meidän lastemme käsissä. Sinä löysit sen
+kerran ullakolta vanhasta kirjavasusta ja luit sen yhteen menoon siinä
+polvillasi niillä sijoillasi ja osasit sen melkein ulkoa kertoessasi
+pojille uudestaan ja aina uudestaan, sillä he eivät uupuneet sitä
+kuuntelemasta, ja olivat siitä yhtä ihastuneita ja järkytettyjä kuin minä
+ja siskoni lapsuudessamme. Löysin nyt taas sen siitä samasta vasusta ja
+minulle loiskahti vastaani laine voimakkaimpia lapsuuteni muistoja.
+
+
+
+
+Olemme kaikki lapset yksin kotona talvisena sunnuntai-iltana. Vanhemmat
+ovat jossain vieraisilla. On kova pyry ulkona, lumi räiskyy ikkunoihin ja
+koivut kohisevat talon ympärillä, jäisten oksien raapiessa salin seiniä.
+Meille on niinkuin usein ennenkin haettu kotimieheksi Laukkasen Anni,
+Satu-Anni, koulumestarin kivuloinen ja kalpea tyttö, joka ei milloinkaan
+leiki eikä hymyile. Hän istuu kynttilän ääressä lukien milloin mitäkin
+mukanaan tuomaansa tai meiltä löytämäänsä kirjaa. Hän odottaa, että
+olemme leikkineet loppuun ja telmineet itsemme uuvuksiin ja pyydämme
+häntä kertomaan 'juttuja'. Kokoonnumme hänen ympärilleen puolipimeään
+saliin, jonka pöydällä tuikkii yksi ainoa räiskyvä talikynttilä. Me
+suuremmat istumme tuoleilla, kyynärpäät pöytään nojaten ja leuat käsien
+varassa, pikkusisar pyrkii Annin syliin ja kietoo käsivartensa hänen
+kaulaansa, ettei häntä pelottaisi. Jo ennenkuin Anni alkaakaan, meidät
+valtaa väristys, meitä pelottaa vähän, mutta on suloista samalla, sillä
+me tiedämme, että kaikki, mitä Anni kertoo, päättyy niin, että aina
+lopulta on hyvä olla,
+
+"Kerro juttuja, kerro juttuja!"
+
+"Mistäs minä nyt sitten kertoisin? No minä kerron vaikka tästä
+Kenoveevasta", sanoo hän ja sulkee kirjan, jota oli lukenut.
+
+"Kerro, kerro!"
+
+Me tiesimme sen, me osasimme sen ulkoa, mutta me tahdoimme kuulla sen
+vielä kerran.
+
+"No, minä sitten kerron Kenoveevasta ja hänen pojastaan Mertsistä ja
+miehestään jalosta Sikristä ja pahasta Kolosta."
+
+"Ja kesystä hirvestä!"
+
+"Kenoveeva oli yhden Rapantin herttuan ja hänen puolisonsa ainoa tytär",
+alkaa Anni. "Jo lapsena oli tytöllä hyvin tarkka ymmärrys ja jalo ja
+lempeä sydän. Kun herttuatar istui rukkinsa ääressä ja kehräsi, istuutui
+myös viisivuotinen Kenoveeva kauniille jakkarallensa ja otti kiinni
+langan päästä ja taisi pian pienillä sormillaan kehrätä kaikkein
+hienointa rihmaa. Kehrätessään hän osasi asettaa äidilleen kaikenlaisia
+painavia kysymyksiä, ja kun häneltä kysyttiin, hän vastasi erinomaisen
+selvästi ja sievästi, niin että kaikki sanoivat ihmetellen: tuosta
+lapsesta tulee varmaan jotain erinomaista. Hän jakeli köyhille lapsille
+vaatteita, joita itse oli valmistanut, ja antoi äidilleen sen rahan,
+jonka oli saanut isältään omiin tarpeihinsa ja omiksi vaatteiksensa.
+Aamulla varhain ja illalla myöhään hän kantoi sairaille virvoituksia. Ja
+kun hän kasvoi täysikasvuiseksi, oli hän yhtä viaton ja herttainen kuin
+kaunis ja häntä mainittiin kaikkien hyvien avujen esikuvana."
+
+"Entäs sitten?"
+
+"Sitten se oli niin, että Sikri, joka oli urhoollinen ritari, pelasti
+sodassa herttuan hengen. Palkaksi siitä hän pyysi Kenoveevaa
+puolisoksensa ja vanhemmat antoivat ilomielin hänelle tyttärensä
+vaimoksi. Kun se aamu valkeni, jolloin Kenoveevan täytyi aviomiehensä
+kanssa matkustaa pois, itki hän katkerasti ja hänen äitinsä sulki hänet
+vapisevalle sydämellensä ja sai itkultaan tuskin sanotuksi: 'Jää hyvästi,
+Kenoveeva, Jumala johdattakoon sinua. Elä koskaan tee mitään, mitä sinun
+Jumalan ja vanhempiesi edessä täytyisi hävetä.'--Ja piispa Hiltovi, joka
+oli pariskunnan vihkinyt, siunasi heitä ja sanoi Kenoveevalle: 'Elkää
+itkekö, nuori jalo rouva, Jumala on teille suuren onnen valmistanut--
+vaikka kokonaan toisenlaisen kuin yksikään meistä tässä läsnä olevista
+luulee. Se päivä tulee, jolloin kaikki tänne kokoontuneet Jumalaa siitä
+ilokyynelin kiittävät. Herra olkoon kanssanne!' Nämä hurskaan miehen
+sanat täyttivät kaikkien läsnäolevien mielen kummallisella aavistuksella.
+Sitten auttoi kreivi ihanan, katkerasti itkevän puolisonsa komean ratsun
+selkään ja kumpikin ratsasti pois."
+
+"Entäs sitten?--Mitenkäs sitten kävi?"
+
+"Sikri ja Kenoveeva elivät onnellisesti ja rauhallisesti Sikrin linnassa
+muutaman viikon. Eräänä iltana myöhään istuivat molemmat illallisen
+jälkeen arkihuoneessa; Kenoveeva kehräsi ja lauloi, Sikri soitti
+kanteletta ja säesti Kenoveevan laulua. Silloin kuului sotatorven
+soitto.--'Mitä kuuluu?' kysyi kreivi sotapäälliköltä.--'Sotaa kuuluu,
+saraseenit ovat hyökänneet maahan, he uhkaavat hävittää kaikki tulella ja
+miekalla. Kuningas käskee jo tänä iltana lähteä sotaan.' Päivän vaietessa
+olivatkin jo kaikki Sikrin ritarit koolla linnan suuressa salissa.
+Kenoveeva astui esiin ja ojensi puolisollensa miekan ja keihään ja
+sanoi:--'Kanna näitä aseita Jumalan ja isänmaan puolesta heikkojen ja
+turvattomien suojaksi ja hirmuksi pahantekijöille!' Näin puhuttuaan
+vaipui Kenoveeva kalpeana kuin kädessään oleva silkkinen nenäliinansa
+miehensä syliin. Surullinen aavistus tulevista kärsimyksistä täytti hänen
+sydämensä.--'Voi Sikri, jos et sinä enää palajakaan!' valitti hän.--'Ole
+turvassa, ilman Jumalan tahtomatta ei kukaan voi minua vahingoittaa.
+Lähinnä Jumalan haltuun uskon sinut ja kaikki, mitä minulla on, tämän
+uskollisen palvelijani Kolon haltuun. Ja nyt, rakas vaimoni, jää
+hyvästi.' Kreivi Sikri nousi komean ratsunsa selkään ja ratsasti,
+salatakseen kyyneleitään, kiiruusti pois. Kenoveeva kiiruhti torniin ja
+katseli sieltä rakkaan puolisonsa jälkeen, sitten hän sulkeutui
+huoneeseensa eikä koko päivänä maistanut eineen muruakaan."
+
+"Kerro jo kesystä hirvestä!"
+
+"Kreivin hoviherra, se Kolo, oli hyvin paha ja ilkeä mies. Kun ei
+Kenoveeva antanut hänen tehdä, niinkuin se tahtoi, vaan uhkasi ajaa hänet
+sentähden kokonaan pois, niin Kolo lähetti Sikrille sotaan semmoisen
+panettelukirjeen Kenoveevan päälle, että Sikri luuli pahaa rouvastaan ja
+käski ensin heittää hänet vankeuteen ja sitten viedä mestattavaksi. Mutta
+ennenkuin Kenoveeva vietiin, kirjoitti hän puolisolleen kirjeen, jossa
+vakuutti viattomuuttaan ja pyysi, ettei hän Koloa, tuota soaistua
+raukkaa, surmaisi vihassaan.--'Anna hänelle anteeksi, niinkuin minä
+hänelle anteeksi annan, sillä minä en tahdo pienintäkään kostonpyyntöä
+ottaa mukaani iankaikkisuuteen eikä minun kauttani ole yhtäkään
+veripisaraa vuodatettava.'"
+
+"Eihän sitä mestattu, eihän?"
+
+"Ei, sillä Jumala hellytti pyövelien sydämet. Kun he tulivat noutamaan
+häntä ja hänen poikaansa, joka hänelle oli syntynyt vankilassa--"
+
+"Sen nimi on Mertsi ..."
+
+"... niin Kenoveeva laskeutui polvilleen ja rukoili.--'Nouse ylös,
+Kenoveeva', sanoi jäykästi ja rumalla äänellä toinen miehistä, jonka nimi
+oli Heintsi ja jolla oli tulisoihtu kädessään. 'Ota lapsesi ja seuraa
+meitä!' Kenoveeva vastasi: 'Jumala, ole minulle armollinen, minä olen
+sinun kädessäsi', nousi ylös ja seurasi heitä. Toisella miehellä oli
+suuri miekka kädessä. He veivät Kenoveevan suureen synkkään metsään.
+Taivaalla loisti lukemattomat tähdet, kuu oli laskeutumaisillaan, tuuli
+puhalteli kylmästi ja he tulivat lakealle paikalle, jota ikivanhat puut
+ympäröivät. 'Tässä', sanoi Kuntsi, se miekkamies, 'seisahdu, Kenoveeva,
+ja rupea polvillesi.' Kenoveeva laskeutui polvillensa. 'Nyt anna minulle
+lapsesi, ja sinä, Heintsi', sanoi hän sille toiselle miehelle, 'sido
+hänen silmänsä.' Vaan Kenoveeva puristi lasta rintaansa vastaan ja
+katsahtaen ylös taivaaseen hän huusi: 'Oi, Jumala, anna minun kuolla,
+ainoastaan pelasta lapseni!'--'Elä turhia viivyttele', sanoi julma mies.
+'Minkä kerran täytyy tapahtua, se tapahtuu. Anna tänne.' Vaan Kenoveeva
+valitti ja rukoili yhä: 'Oi, katsokaa tuonne ylös taivaaseen. Näettehän
+kuun, katsokaa, se peitäkse pilven taa ikäänkuin ei voisi nähdä sitä
+tekoa, jonka aiotte tehdä. Kuulkaa, kuinka tuuli nousee, ettekö kuule,
+miten kauheasti puut heiluvat ja miten kovasti kaikki lehdet värisevät.
+Koko luonto kauhistuu viattoman murhaa. Voitteko Jumalan silmien edessä
+tehdä semmoista kauheata tekoa? Muistakaa, että on Jumala, jonka
+tuomioistuimen edessä teidän kerran täytyy tili tehdä!'--Heintsi, joka
+oli ollut ääneti, pyyhkäisi veden silmistään ja sanoi: 'Annetaan hänen
+elää. Jos sinä tahdot verta vuodattaa, niin pistä miekkasi Kolon rintaan,
+mutta tämä ei ole eläessään tehnyt muuta kuin hyvää. Ajattelehan toki,
+kuinka paljon hyvää hän sinullekin taudissasi osoitti.'--'Hänen täytyy
+kuolla', sanoi Kuntsi. 'Jos me annamme hänen elää, täytyy meidän itsemme
+kuolla eikä se auta häntä kuitenkaan.'--'Voimmehan tehdä näin: annamme
+hänen tehdä valan, että hän jää ainiaaksi metsään.' Ja kun toveri häntä
+oikein houkutteli ja hänen sydäntään hellytteli, niin sanoi Kuntsi:
+'Olkoon niin.' Ja hän vannotti Kenoveevalle valan, ettei tämä ikinä
+lähtisi pois erämaasta. Ja sitten kulettivat he Kenoveevan ja hänen
+lapsensa vielä kauemmaksi erämaahan vuorten ja laaksojen yli kaikkein
+kauheimpaan seutuun, jossa ei ihmisen jalka vielä ollut käynyt. Siellä
+Kenoveeva vaipui väsyneenä ja voimatonna tammipuun alle ja miehet
+jättivät hänet siihen ja menivät tiehensä."
+
+Oli ollut ihan hiljaista, sen kun Anni vain kertoi, koko ajan kynttilään
+katsoen, tasaisella äänellä, ja koivun oksat raapivat seinää ja uunin
+pelti välistä vongahteli.
+
+"Milloinka tulee se kesy hirvi?"
+
+"Kohta se tulee."
+
+"Kerro pian!"
+
+"Kenoveeva jäi tunnottomana makaamaan tammen alle. Viimein havahti hän ja
+käsitti olevansa yksin erämaassa. Kuu oli aikoja sitten laskenut ja
+pimeys peitti maan. Tuuli vinkui ja humisi metsässä. Etäällä ulvoi susi.
+Hän jäi lapsi sylissä istumaan puun alle ja odotti päivän nousua. Koko
+seutu oli viljelemätön, karu ja kauhea katsella. Ei missään muuta kuin
+kallioita, orjantappuroita ja sammalia. Kenoveeva värisi vilusta ja
+lapsiparka rupesi surkeasti itkemään. Hän lähti lapsi sylissä kulkemaan
+lumessa ja sateessa yhä kauemmas korpeen, tietämättä minne. Vielä kerran
+kapusi hän kallion yli ja näki nyt hirvittävien vuorten välissä laakson,
+jossa kasvoi puita ja pensaita. Hän kapusi alas ja huomasi taampana
+tammipuun oksien alla aukon. Tämä johdatti luolaan ja Kenoveeva astui
+luolaan. Siellä hän oli lapsineen suojassa sateelta ja tuulelta, mutta
+hänen oli kauheasti nälkä ja lapsi alkoi itkeä. Silloin Kenoveeva laskihe
+polvilleen, pani lapsensa viereensä, katsahti ylös taivaaseen, pani
+kätensä ristiin ja rukoili: 'Oi, sinä rakas taivaallinen Isä, ravitsethan
+sinä kaarneetkin--'"
+
+"Mitä ne on kaarneet?"
+
+"Ne on raamatunkielessä samat kuin jokapäiväisessä kielessä korpit ...
+'ravitsethan kaarneetkin, jotka tuolla lentelevät, sinä voit myöskin
+minut lapsineni elättää tässä erämaassa, jos tahdot.' Ja katso, silloin
+pilvet äkkiä hajosivat ja aurinko paistoi lämpimästi luolaan. Jotakin
+ritisi pensaassa ja samassa seisoi hirvilehmä luolan edessä."
+
+"Aih!" pääsi meiltä kuin yhdestä suusta odotuksen ja jännityksen jälkeen.
+
+"Kenoveeva pelästyi ensin, vaan tuli sitten rohkeammaksi ja silitteli
+sitä. Hirvilehmä nuoli hänen kättään ja laskeutui maahan hänen eteensä.
+Susi oli repinyt sen vasikan ja sen utaret juoksivat. Kenoveeva otti
+poikansa ja antoi sen imeä hirven utaretta ja lehmä oli siitä vain
+hyvillään, kun liika maitonsa sitä rasitti. Itselleenkin Kenoveeva lypsi
+hirven maitoa, asetti sitten lapsensa sammalvuoteelle ja laskeutui hänen
+viereensä ja nukkui.
+
+"Ja uskollinen eläin, joka sen jälkeen ei enää
+luopunut hänestä, lepäsi jaloissa ja lämmitti niitä."
+
+"Siihenkö se loppui?" haukotteli pikku sisar.
+
+"Ei se vielä loppunut, mutta eiköhän pitäisi jo mennä nukkumaan?"
+
+"Ei vielä, ei, kerro, niinkuin se sitten kävi."
+
+"Sitten kävi niin, että ne elivät siellä monta vuotta ja joivat sen
+hirven maitoa ja söivät mitä löysivät juuria ja marjoja ja pähkinöitä ja
+omenoita ja muita hedelmiä, ja Mertsi kasvoi isoksi pojaksi. Mutta
+sitten, kun niille alkoi tulla vaatteista puute, niin yhtenä päivänä
+äkkäsi Kenoveeva nuoren metsäkauriin, jonka kettu oli tappanut ja aikoi
+juuri syödä sen suuhunsa. Hän hätyytti ketun pois ja nylki kauriin ja
+teki sen nahkasta Mertsille pienen hihattoman turkin. Ja eräänä toisena
+päivänä, kun Kenoveeva oli etsimässä hedelmäpuita korkean vuoren
+rinteellä, tuli hirvittävä susi vuorta ylöspäin kantaen lammasta
+kidassaan. Se seisahtui ja katsoi vihaisin, kiiluvin silmin Kenoveevaa.
+Kenoveeva säikähti niin, että alkoi vapista, vaan pian hoksasi hän, mitä
+oli tehtävä, kaappasi seipään ja karkasi suden päälle ja antoi sille
+semmoisen kumauksen päähän, että susi jätti lampaan ja heitti
+pyörryksissään kipperon kapperoisiaan hyvän matkaa kuperkeikkaa vuorelta
+alas ja pakeni ulvoen. Sen lampaan nahkasta laittoi hän itselleen
+lämpimän turkin.
+
+"Mutta kreivi Sikri oli jo aikoja sitten palannut sodasta ja saatuaan
+tietää, että hänen puolisonsa oli syyttömästi mestattu, rupesi hän sitä
+suremaan niin, että oli tulla mielipuoleksi. Eikä häntä tahdottu saada
+millään tavalla viihtymään eikä minnekään lähtemään, hän vain istui
+puolisonsa huoneessa ja murehti häntä. Mutta eräänä päivänä hän kuitenkin
+lähti metsästämään. Hän tapasi hirven jälet ja lähti niitä seuraamaan. Ne
+veivät luolaan. Hän katsoi sisään ja näki ihmeekseen ihmisen haamun
+makaavan luolan perällä.--'Jos olet ihminen, niin astu päivän
+valkeuteen!--Kuka olet ja mitä täällä teet?' kysyi hän sitten, nähtyään
+naisihmisen tulevan ulos, jolla oli yllään lampaan nahka ja hänen
+olkapäitänsä peittivät pitkät hiukset.--'Sikri', vastasi nainen heikolla
+äänellä, sillä hän oli sairastunut ja vasta juuri taudistaan sen verran
+toipunut, että parahiksi pysyi pystyssä.--'Sikri, minä olen puolisosi
+Kenoveeva, jonka tuomitsit kuolemaan. Mutta Jumala tietää, että minä olen
+viaton.'--'Oi!' huusi hän. 'Sinä puolisoni eronnut henki, tuletko
+syyttämään minua surmastasi?'--'Sikri', sanoi Kenoveeva itkien, 'rakas
+puolisoni, en ole minä mikään henki, olen totisesti sinun Kenoveevasi,
+vaimosi.' Mutta Sikri vain tuijotti häneen, niinkuin olisi nähnyt aaveen.
+Viimein, kun vaimonsa yhä puhutteli häntä ja tarttui hänen käteensä, hän
+tointui kuin raskaasta unesta.--'Niin, totisesti, sinä olet Kenoveeva!'
+huusi hän ja lankesi polvilleen vaimonsa eteen. Silloin tuli Mertsikin
+metsästä.
+
+"Hän oli puettuna metsäkauriin nahkaansa ja tarpoi paljain jaloin paksussa
+lumessa. Kun hän näki kreivin kauniissa ritarivaatteissa ja iso
+höyhentöyhtö hatussa, säikähti hän ja seisahtui. Nähdessään kyyneleet,
+jotka runsaina valuivat pitkin hänen äitinsä poskia, hän huusi: 'Kuka
+tämä on? Tahtooko hän sinut tappaa? Elä itke, äiti! En salli sinulle
+mitään pahaa tapahtua.'--'Hän on isäsi', sanoi Kenoveeva.--'Poikani!'
+huusi Sikri, 'rakas poikani, tule syliini.' Hän suuteli poikaa, otti
+hänet syliinsä, syleili toisella kädellään Kenoveevaa ja katsahtaen
+kyynelet silmissä taivaaseen sanoi:--'Jumalani, tämä on sanomattoman
+suuri onni, lohdutus ja autuus murheelliselle sydämelleni, että saan
+yhtaikaa nähdä tässä lapseni ja rakkaan vaimoni, joka on minulle kuin
+kuolleista herätetty.' Sitten kreivi puhalsi torveen ja hänen ritarinsa
+ja palvelijansa kiiruhtivat joka taholta paikalle. Hän lähti ratsastamaan
+linnaan ja tuomaan Kenoveevalle vaatteita ja järjestämään siellä kaikki
+hänen vastaanottamistaan varten. Linnasta tuotiin vaunut, joihin he
+istuivat kaikki kolme. Heitä vastaan tuli suuri joukko ihmisiä. Mitä
+lähemmä linnaansa Kenoveeva tuli, sitä suurempi ihmispaljous seisoi
+kahden puolen tietä. Kaikki tervehtivät heitä ilohuudoilla. Kun he
+tulivat mäelle, josta linna näkyi, alkoivat siellä kaikki kellot soida.
+Kansa näki Kenoveevan pelastuksessa Jumalan erinomaisen suojelun ja
+vietti hänen tuloaan pyhänä juhlana."
+
+"Entäs hirvi? Jäikö se metsään?"
+
+"Eihän se jäänyt. Hirvi kulki koko matkan vaunujen rinnalla. Ja Sikri
+teetti sille sitten oman navetan. Siellä se sai asua öisin, mutta
+päivisin se sai vapaasti käyskennellä linnan pihalla, tulipa usein
+pyrkimään portaita myöten linnaankin, pyrkipä aina Kenoveevan huoneeseen
+asti eikä lähtenyt pois, ennenkuin se vähäksi aikaa päästettiin sisään.
+Se oli hyvin kesy, söi kädestä. Metsästyskoiratkaan pihalla eivät sitä
+hätyyttäneet eikä kukaan tehnyt sille mitään pahaa. Lapsilla oli suuri
+ilo tästä kauniista eläimestä, ne antoivat sille leipää ja silittivät
+sitä. Äidit sanoivat: 'Hyvä Isä, jos tätä eläintä ei olisi ollut, olisi
+rakkaan kreivinnan ja nuoren kreivimme täytynyt kuolla erämaassa.'--
+'Senpätähden ei pidä yhtään eläintä kiusata', sanoi sen hoitaja. 'Jos ei
+meillä olisi härkää auran eteen valjastaaksemme eikä lehmää, joka antaisi
+meille maitoa, kävisi meille yhtä kolkosti kuin kreivittärellemme olisi
+käynyt erämaassa ilman tätä hirveä'."
+
+"Siihenkö se loppui?"
+
+"Olihan sitä siinäkin taas kerrakseen."
+
+Anni oli totinen, tuijotti kynttilään, niisti sen näpillään ja sanoi
+opettavasti, niinkuin tapansa oli, että siitä tästä tosikertomuksesta
+selviää, miten kauheata on, että saattaa olla maailmassa niinkin pahoja
+ihmisiä, että syyttömät saatetaan sillä tavalla kärsimään. Mutta totuus
+ja oikeus voittaa ja paha saa palkkansa ja pelastuneille tulee vielä
+parempi olo kuin on ollut ennen.
+
+Aisakello helähti ulkona ja äiti tuli sisään, pudistellen lumia
+vaatteistaan.
+
+"Hyvät lapset, vieläkö te valvotte, menkää toki hetipaikalla nukkumaan!
+Sinun poskesihan palavat, niin että käteen polttaa."
+
+Ne polttivat omaankin käteeni.
+
+"Mitä te olette täällä tehneet?"
+
+"Me on kerrottu satuja."
+
+Minulle se ei ollut satua, vaan totta. Kesy hirvilehmä, semmoinen kesy
+hirvilehmä!--oli totta. Olisin minäkin tullut toimeen sen maidolla kuinka
+kauan tahansa. Minäpä olisin vielä onkinut kalojakin suuren Kurkisuon
+lammista ja virittänyt ansoja jäniksille ja linnuille ja etsinyt kurkien
+munia. Sillä metsä, johon Kenoveeva oli viety surmattavaksi, oli ihan
+meidän aidan takana ja erämaa, jossa hän oli elänyt, oli siellä suuren
+Kurkisuon takana, ja luola, jossa he olivat asuneet, oli siinä vuoressa,
+joka näkyi sieltä soiden takaa. Silloin kun ne olivat siellä, oli siellä
+omenapuita ja saattaapa olla vielä nytkin, koska metsässä kasvaa makeita
+herukoitakin, jotka ovat makeampia kuin äidin mustat viinimarjat.
+
+Lapset kannettiin torkkuen vuoteeseen ja nukkuivat, ennenkuin heidät
+ehdittiin riisuakaan.
+
+Minä valvoin vuoteessani vielä kauan, miettien, olinko nähnyt semmoista
+ihmistä, joka olisi ollut niinkuin Kenoveeva ensin vanhempainsa kotona ja
+sitten Sikrin linnassa ja sitten erämaassa ja jolle olisi voinut tapahtua
+niinkuin hänelle. En löytänyt häntä tuttavistamme, mutta minun oli
+kuitenkin hyvä olla, että semmoinen ihminen on ollut, niin kaunis ja
+viisas ja hyvä ja jalomielinen, että rukoili vainoojiensa puolesta ja
+antoi surmaajilleen edeltäpäin anteeksi niinkuin Kenoveeva Kololle. Minä
+lupasin itselleni, etten enää koskaan lehmiä niittyyn ajaessani lyö niitä
+kepillä selkään enkä pistele sikoja pahnaan.
+
+Minä luulen, että minulle siitä alkoi rakentua kuva ihmisestä, jossa en
+tahtoisi olevan mitään pahaa, mitä minussa ja muissa. Kai olin jo silloin
+nähnyt semmoistakin, mikä oli, niinkuin olin päätellyt, ettei pitäisi
+olla. Oli ihmeen hyvä ollakseni sadun pyhimystä ajatellessani. Eikö liene
+hän minulle ollut yksi edeltäjistäsi, sinä rakas siellä ylhäällä, missäpä
+lienetkin, sinä, joka rukoilit armoa niille, jotka surmasivat poikasi
+silmiesi edessä.
+
+
+
+
+Lienee ollut niihin aikoihin, koska sen nyt samalla muistan--kun
+Konttisetä ensi kerran tuli taloon, tuli jalkaisin ja meni jalkaisin,
+avopäin ja paljain jaloin. Ei tiedetty, mistä hän tuli ja minne meni,
+eikä kuka hän oikein oli, lempeäsilmäinen, hymyilevä hissuttelija,
+yrttien keräilijä, voiteiden keittäjä ja elukoiden parantelija. Taisi
+olla hyvinkin köyhä, koska sai äidiltä lähtiessään evästä konttiinsa ja
+isältä tupakkaa, ja kiitteli siitä liikutettuna moneen kertaan,
+ylistellen ystävällisiä ihmisiä ja anteliasta taloa.
+
+Olimme hyvät ystävät, sillä hän vuoleksi minulle kaarnaveneitä ja kävi
+kanssani ongella, minä onkien, hän enimmäkseen jutellen. Minulla oli
+häntä aina ikävä, kun hän lähti, niinkuin Taaton tätiä ja Laukkasen
+Annia,--joka kuoli sinä samana talvena, jona kertoi Kenoveevasta.
+
+Kerran istui hän konttiaan kiinni sitoen aitan rappusilla, köyttäen
+kenkiään kontin päälle, ja tarttui keppiinsä, joka oli paksu leppäinen
+roskulakeppi.
+
+"Tässä talossa on hyvä haltija," sanoi hän, "ja se tulee tässä ehkä aina
+pysymään," sanoi hän, nousten ja katsahtaen ympärilleen.
+
+"Mikä se on hyvä haltija?" minä kysyin.
+
+"Se on se, joka toimittaa talossa kaiken, mikä siinä on kaunista ja
+hyvää."
+
+"Mikä täällä on kaunista ja hyvää?"
+
+"Vaikkapa sekin, kun kaikki ovat iloisia ja onnellisia ja ystävällisiä,
+kun kaikki saavat olla terveitä ja pysyvät hyvällä tuulella, kun lapset
+ovat kilttejä, kun niiden posket punottavat niinkuin sinun ja silmät
+loistaa, ja kun on kaunis näköala tuonne järvelle ja noin täyteläinen
+ruispelto, ja on hyvä hevonen niinkuin teillä ja hyvälypsyisiä lehmiä ja
+aina, milloin vain tulee, on puhtaat huoneet ja siisti pihamaa ja makea
+saunan löyly matkavaarinkin kylpeä, ja hiekkapohjainen uimaranta, ja
+näinpähän teillä kerrankin veneen, joka ei vuoda."
+
+Minä aloin jo käsittää ja jatkoin:
+
+"Ja kun äiti antaa nisuleivän ja paljon voita sen päälle ja pyhinä meillä
+on rusinasoppaa ja lettuja kermahillon kanssa--ja kun minulle tulee hyvä
+mieli, kun on ollut paha mieli."
+
+"Jospa niinkin, jospa niinkin, näytpä tietävän."
+
+Olin juossut, reputtanut hänen vierellään maantielle saakka.
+
+"Tässä talossa on semmoinen hyvä haltija, eli toisin sanoen henki. Minä
+sanoisin, että se on pyhä henki, mutta elä sano kenellekään, että olen
+sitä siksi sanonut. Uskovaiset voisivat pahastua."
+
+"En minä sano."
+
+"Sitä ei vain saa pelottaa talosta pois."
+
+"Millä lailla ei?"
+
+"Monellakin lailla, vaikkei aina tiedä tarkoin eikä arvaa olla
+varuillaan. Mutta sen, että se on pois lähdössä, huomaa siitä, kun kaikki
+alkaa käydä päinvastoin."
+
+"Ettäkö silloin tulee sairaaksi ja pahalle tuulelle eikä lehmät
+lypsä...."
+
+"Eikä saa pyhänä rusinasoppaa eikä lettuja", hymyili setä.
+
+"Ja kiukuttelee suotta eikä tottele", säestin minä.... "Voi, jos se
+lähtee, jos kuka pelottaa sen pois."
+
+"Se usein jää, jos on jokukaan, joka ei ..."
+
+"Minä en...."
+
+"Sitten se pysyy."
+
+"Minkä näköinen se on?"
+
+"Ukon naama ja lapsen ruumis ja ripeys ... ja sen henki on esi-isäin
+henki."
+
+"Oletko sinä nähnyt sen?"
+
+"En muuta kuin unessa, mutta sen jälet näkee usein ... milloin niinkuin
+hiiren jälet hangella, tai niinkuin linnun jälet hiekassa tai oravan
+jälet vitilumella. Vieppäs sille välistä kaikkein parastasi, jota mielesi
+oikein tekisi ja jota et raatsisi mitenkään antaa pois, vie nuorta maitoa
+pikku tuokkosessa riiheen tai rusinasoppaa.
+
+"Minä vien!"
+
+"Ja pistä kauralyhde talveksi aidanseipääseen. Se hyvästyy uhrista ja
+jää."
+
+"Minne te menette?"
+
+"Menen katselemaan, miten haltijoita muissa taloissa hoidetaan, ja
+neuvomaan, jos tarvitaan. Tulen taas tännekin tarkastamaan."
+
+"Tulkaa pian taas!"
+
+"Saatanpahan taas tullakin."
+
+Minä päätin, että minä olen tässä talossa se, joka en päästä pois hyvää
+haltijaa. Eikä se tästä päässytkään. Mutta olisi kai se minulta päässyt
+montakin kertaa--ilman sinua.
+
+
+
+
+Alan nähdä hyvän haltijan joka paikassa, kaikessa, mikä minusta on hyvää
+ja hauskaa ja mieluista ja kaunista. Se juoksee edelläni ongelle rantaan
+ja metsään marjaan. Se on minulle toveri, minä haastelenkin sen kanssa.
+Palvelen sitä ja uhrailen sille. En pyydä enää Jumalalta, enkä
+Jeesukseltakaan. Niistä minulle yhä paljon puhutaan, mutta ne ovat niin
+kaukana. Minulle on puhuttu myöskin enkeleistä, mutta nekin ovat minusta
+kaukana. En pääse niitä lähelle, ne leijailevat siellä ylhäällä ja
+laulavat jossain ylistystä karitsan kunniaksi. Ja joulutonttukin
+oikeastaan pelotti, niin kauan kuin siihen uskoin. Olihan kyllä hauska,
+että se tuli, mutta ehkä vielä hauskempi, että se meni ja päästiin
+jakamaan sen lahjoja.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Maailmani on laajentunut ulospäin ja syventynyt sisäänpäin.
+Mielikuvitukseni antaa minulle joka päivä jotain, milloin ylhäältä ja
+ulkoa ja kaukaa, milloin läheltä ja sisästä. Minä teroitan silmäni
+kuumiksi lähteeseen ja kaivoon ja muurahaispesään ja se on kaikki yhtä
+ihmeellistä. On ilo näin pyrkiä pois, mutta samalla on, niinkuin leijan
+lienee turvallista tuntea, että sen nuora on kiinni kotikartanon
+tikapuussa. Se ei päässyt minulta koskaan irti, ei ollut elämässäni niin
+ankaraa myrskyä. Mutta kai se kuitenkin olisi katkennut, jollet sinä
+silloin olisi siihen tarttunut ja vetänyt minua varovasti tänne alas.
+Teit sen tietämättäsi silloin ja ehkä monta kertaa ennenkin. Kiinnität
+minut yhä edelleenkin tänne. Enkä nyt ymmärrä suurempaa onnea kuin saada
+ja voida pysyä ja elää siinä ympäristössä, missä olen syntynyt ja
+haaveillut ja nähnyt näkyjä, joita hyvä haltija on minulle täällä aina
+näyttänyt, näyttänyt keskipäivälläkin.
+
+Vähän minä olen maailmaa muualla nähnytkään. Pienin pääskynenkin,
+vähäisin västäräkkikin on nähnyt sitä enemmän. Nehän ovat nähneet sitä
+paljonkin, outoja maita ja meriä. Mutta tännepäs ne nekin tulevat,
+sukupolvi toisensa perästä. Ne saavat täältä rähjäisen räystään alta,
+kivirauniosta, jotain, joka tuo heidät tänne uudelleen ja aina uudelleen.
+Ei se ole aina emo, joka heidät tuo, se on paikka, joka vetää. Ei ole
+minulla, niinkuin heillä--sukuni loppuu minuun. Mutta ehkä on muita,
+jotka tulevat. Tyhjä pesämme ei ehkä sittenkään jää tyhjäksi. Tulipa kuka
+tuli, ne saavat näistä nekin tietää, kuinka täällä on oltu ja eletty ja
+iloittu ja voidaan elää ja pitäisi elää ja iloita. Myöskin sitä varten
+minä tätä kirjoitan enkä vain omiksi iloikseni. En ehkä olisi
+kirjoittanut mitään, jos kaikki aina olisi käynyt hyvin eikä tätä
+viimeistä tullut. Olemme ehkä juuri täten saavuttaneet elämämme
+tarkoituksen, sinä ja minä.
+
+Olisihan vielä paljonkin näitä kukkia keväiseltä niityltä. Mutta eihän
+niitä kuormittain eikä sylen täydeltä. Muistojenkin kukat ovat pantavat
+valikoiden kimppuun ja sitaistavat silkillä. Jos ne kaikki poimisin,
+olisi niitä aina yhtä paljon jälellä. Kasvaisi muistellessa aina uusi
+poimitun sijalle niinkuin sadun lumotussa puutarhassa. Niitä keräten en
+pääsisi sinua sen lähemmä. Haluan sinne, missä sinä olet kaikin mukana.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Minulla ei koskaan ole ollut muuta ystävää kuin erämaa ja sinä. Ennenkuin
+elin sinun lumoissasi, elin erämaan lumoissa. Rakastin ensin sitä ja
+sitten sinua ja sitten kumpaakin yhdessä ja vuoroon. Eikä kumpikaan
+kadehtinut toistaan eikä tunkenut toista tieltään. Te minua tenhositte
+molemmat, rannattomat, pohjattomat, hämyiset ja häipyvät ja samalla
+läheiset ja tutut ja omat, sinä ennen kaikkea sieluinesi ja sydäminesi,
+--joihin halusin eksyäkin ja joista en omin neuvoin pyrkinyt pois enkä
+edes halunnut selvyyteen, siihen, mikä minussa oli omaa. Ikäväni teihin
+takaisin oli sietämätön, jos minun joskus täytyi elää teistä erossa.
+
+Olin kierrellyt Kurkisuon ja sen takalistot ja tavannut siellä kurjet ja
+sen muut ihmeet. Olin mättäällä maaten vaivaiskoivupensaan suojassa
+tähystellyt niitä ja katsellut niitä silmästä silmään, kunnes ne tunsivat
+minut ja minä heidät, eivätkä peljänneet, vaan koikkivat ja kirkuivat
+ympärilläni vähän matkaa minusta. Eivätkä ne nekään, enemmän kuin ne
+pikkulinnut ennen, olleet minulle, mitä muille, vaan niinkuin henkiä ja
+haltijoita ja semmoisia. Olin viritellyt ansoja ja tuonut kannannaiset
+kuormat teiriä, pyitä ja metsäkanoja. Mutta ei minua viehättänyt niin
+paljon saalis kuin hurma saada hiiviskellä siellä ja kuukkia ja tuntea
+onnen tunnetta nautinnosta olla ja elää siellä yksin ja sulautua siihen
+ja joutua sen lumoihin.... Ja niinhän minä oikeastaan olen kaikkea
+muutakin elänyt ja tehnyt, aatteissa, tunteissa ja tunnelmissa, henkisiä
+harrastaessani, muokatessani maata, kyntäessäni ja kylväessäni. Ja
+silloin minun täytyi, erämaan rakkauteni ollessa tulisimmillaan, siitä
+erota. Mutta jos en olisi siitä eronnut, en olisi yhtynyt sinuun....
+
+On kirkas syyspäivä kaupungissa. Istun kylmällä, keltaiseksi maalatulla
+koulun penkillä, edessä ruma, musta taulu ja jankkaava, ikävä opettaja.
+Ikkunasta näkyy suuri tyhjä kauppatori, mutta sen takana kohoo matalain
+puutalojen yli havumetsäisiä mäkiä, seassa keltaisen heleitä koivuja.
+Siellä, niiden takana, kymmenien peninkulmien päässä, mutta kuitenkin
+siellä päin, on koti ja kodin takana Kurkisuo ja sen takaiset kellastuvat
+vaarat. Kaikki ne näen samalla kertaa. Siellä ollen minä samalla näen ja
+kuulen kaiken, mitä luokalla tapahtuu, seuratessani kuitenkin opetusta.
+Vaan vastaellessanikin minä kuulen kuhertelevat teeret, jotka arkoina
+pakenevat lähestyessä, näen pienen punaisen Anti-koirani vilahtavan
+puiden välissä häntä kippurassa. Kuuluu kohina kuin puu kaatuisi,
+kotkotusta ja kiihkeää, kimakkaa haukuntaa, metsopoikue on puussa, ahon
+laidassa--ja minä olen täällä. Minulla on ikävä ja kaipaus, niin että
+rintaa raastaa, olen ensi kerran elämässä oikein todella onneton,
+sielussani sairas sydänjuuria myöten. Olen kuin vankina vieraassa
+vihollismaassa. On kuin elämäni täällä tulisi menemään hukkaan, niinkuin
+olisin iäti kadotettu. En ole osannut tutustua täällä kehenkään, ainoa
+oikea ystäväni, Anti, istuu siellä kotona rappusilla ja odottaa minua, ja
+kun minua ei kuulu, lähtee vihdoin yksin metsiin, vastahakoisesti, vain
+aikansa kuluksi, hyvin tietäen, ettei hän sieltä yksin mitään saa.
+
+Minäkin menen suotta aikojani metsälle ilman pyssyä, joka iltapäivä,
+jokainoa sunnuntai ja lupapäivä, kaupungin ulkopuolelle, jossa
+käyskentelen, ja saanhan edes nähdä harakan, kuulla variksen, ja jos
+orava kurahtaa puuhun ja saan katsoa sen pieniin, ruskeihin silmiin ja
+sitä haastatella ja sille kirskautella niinkuin se minulle, niin on
+pitkäksi aikaa helpompi ollakseni. Se oleskelee samoilla seuduilla ja
+löydän sen sieltä toistekin--kunnes sitten en enää löydä.
+
+Lumen tultua hiihtelen yksin enkä mene toisten poikien kanssa mäkeen.
+Löydän jäniksen jälet, etsin niitä myöten sen makuuksen, joka on jäätynyt
+kovaksi, se pääsee monta kertaa menemään, mutta laskee viimein niin
+lähelle, että näen mustat korvain käret ja ruskeat silmät. En aja sitä
+ylös, hiivin ohi, jätän sen siihen ja käyn toistekin katsomassa, kunnes
+sekin sitten kerran on poissa kaikkine jälkineen.
+
+
+
+Hankiaisten aika--on juuri se aika, jolloin mentiin isän kanssa kokemaan
+haukirysiä Kurkilammin puron niskaan--enkä saa olla siellä. Sainhan
+sitten--muistatko, minä ja Lauri, minä isänä, Lauri minuna--mutta sitä
+muistelen sitten, kun tulen siihen aikaan. Mutta nyt minä ... kaupungin
+lähellä on lampi, ja kaupunkilaisten rysiä rannan poreessa ... nyt minä
+aamulla varhain ennen kouluun menoa menen sinne ja saan nähdä vaajan
+tutisevan ja joskus itsekin nostaa ja tyhjentää jonkun rysän.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Aurinkoiset, keväiset aamut kun istun ja luen avonaisen ikkunan ääressä,
+kun kiurut laulaa ja käet kukkuu ympäristössä ja soitto vallitsee koko
+kaupungin, joka ei vielä ole herännyt päivälliseen pikku kolinaansa--on
+lauantai ja huomenna on sunnuntai. Ja sunnuntaina minä makaan aholla,
+lämpimän kiven kupeessa, edessäni lintuverkko, jonka voin vetäistä
+nuoralla kiinni ja verkon keskellä lintuhäkki, jossa on hemppu, joka
+laulaa luokseen toisen hempun, vaikka on häkissä, ja toinen tulee
+rakastettunsa luo, vaikka vankilaan. Mutta kun olen vienyt ne kotiin ja
+ruokkinut niitä päivän pari ja ne lakkaavat laulamasta, päästän ne ensin
+toisen ja sitten toisen ulos ikkunasta, kourastani, jossa ne värähtelee,
+ja lentävät peltojen yli toinen toisen jälkeen.
+
+
+
+
+Sitten kohtasin _hänet_ siellä, taas yhden edeltäjistäsi. Hän tuli minua
+vastaan kuin ilmestyksenä minulle tuntemattomasta, semmoisesta, jota en
+ollut koskaan ennen nähnyt--hieno tyttö, jonka rikkaalla, ylhäisellä
+isällä oli kaupungin komein talo sen laidassa, eristetty ja ylhäinen,
+minne hän useimmittain ajoi, joskus vain käveli, soittosalkku kädessä.
+Tiesin, milloin hän tulee ja menee, hiivin häntä kohtaamaan kuin
+metsälintua ja sain hänet nähdä, mutta en koskaan tavata, en edes
+katsettaan. En tiennyt hänestä paljoakaan enemmän kuin tiesin
+punaisestakaan tytöstä, enkä mihin hän sitten joutui. Hänellä on
+kirkkopaikkansa heidän omassa penkissään ylhäällä kuorissa, minä asetun
+oven suuhun nähdäkseni hänen kulkevan ohi, ihan ohitseni, jotta hänen
+hihansa hipaisisi minun hihaani ja ehtiäkseni heti hänen jälessään
+näkemään, kun hän nousee rekeen, huulilla aina samanlainen hieno hymy.
+
+Tiedän, mikä ikkuna on hänen huoneensa ikkuna ja käyn joka ilta sanomassa
+sille hyvää yötä. Menen sen alle kuutamoiltoina, kuulemaan, kun hän
+soittaa. Käyn siellä viimeisen kerran varhaisena talviaamuna, rientäen
+toisten pukeutuessa, ennenkuin on astuttava rekeen lähteäkseni
+joululomalle. Ikkuna on pimeä, ja uudin alhaalla; edellisenä iltana se
+oli ollut valaistu, kaikki ikkunat, myöhään yöhön, hänellä oli
+tanssiaiset. Nyt tuulee raskaasti, etelästä suurilta seliltä. Minulle on
+kaikki yhtä synkkää, pimeää ja toivotonta. Tiedän, ettei hän koskaan saa
+edes tietää minun olevan olemassa, mutta sittenkin minä siinä pysyn,
+jossain haaveessa, jossain tulevaisuudessa toteutuvassa ihmeessä--_jos_
+hän sittenkin saisi tietää. Ei muuta kuin saisi tietää. Mutta vaikkei
+saisikaan, niin minä säilytän tämän tunteeni omanani. Se on minulle
+kallisarvoinen aarre, josta kenelläkään ei ole tietoa, oma kasvattini,
+häkkilintu, jota pidin kädessäni ja jonka päästin, kun se pyrki,
+sentähden, että pyrki eikä tahtonut olla minun enkä saanut sitä pitää.
+Päätän pysyä sille iäti uskollisena, sillä minä en koskaan voi löytää
+ketään toista semmoista kuin hän. Tietysti en! Nythän sille jo voisin
+hymyillä, mutta en tahdo, sillä nythän tiedän, että se oli siinä muodossa
+uskollisuutta vain omalle itselleni, tunteelleni, alkavalle, samalle,
+joka sitten pysyi ja pysyy yhä. Ihanteelle, semmoisena kuin se silloin
+ensi kerran ilmestyi. Se hetki on minulle nyt vain hauska, miellyttävä
+muisto. Silloin se oli katkera kuin ikuinen ero. Tuuli huoahteli
+raskaasti ja kosteasti pimeältä ulapalta. Tornikello löi viittä. Koko
+kaupunki oli pimeä, vain joku työmiehen ikkuna jo valaistu.--"Minne se
+nyt juoksi? Siinähän se tulee. Missä sinä?"--Hevonen odotti jo valmiina
+valjaissa. Seurasi pitkä matka nytkyttelevän, ritisevän reslan pohjassa.
+Pitkä aamupuhde, lyhyt auringoton harmaa päivä ja taas pitkä puhde ja
+pitkä yö, pitkä matka pois,--valittava, nyyhkyttävä tiuku vanhan
+takkuisen hevosen kaulassa, umpikeli,--_pois,_ vaikka kotiin, sillä ei
+sielläkään nyt tuntunut olevan mitään lohdutusta eikä viihdytystä eikä
+korvausta. Vasta sitten, kun Anti ilosta ulvoen karkaa vastaan kotijärven
+jäällä, josta se on kuullut tutun tiuvun ja hyppää rekeen ja nuolee
+nenän, huulet ja posket,--ja minä sitten hänen kanssaan kaiket päivät
+hiihtelen Kurkisuon lumiset ulapat ja saaret ja takalistot, vasta sitten
+minä pääsen hänestä rauhaan.
+
+En kuitenkaan kaipauksestani häneen. Hän oli poissa, kun tulin takaisin.
+Minulta unohtuivat hänen piirteensä, jäi vain muisto vartalosta ja
+käynnistä ja palmikosta. Jäi muutakin, jäi kaiho johonkin, jota ei saa
+eikä usko koskaan saavansa, mutta jota kuitenkin ihmeenä odottaa. Enkä
+tiedä mitään sen kauniimpaa ja suloisempaa kuin sellainen kaiho, silloin
+kun se ei kalva, ensimäinen tietoinen onnenkaipuu, selvä ja määrätty,
+vaikka hämärä, kirkas, vaikka utuinen, hyvin kaukaisen onnenmaan ikävä,
+saavuttamattoman, mutta kuitenkin saavutettavan kaipuu, vaikkei sillä
+hetkellä tiedä, milloin ja miten. Ja sama se, vaikkei mitenkään eikä
+milloinkaan. On vain ilo kaivata ja nautinto kuvitella.
+
+Vaistosin sentään jo silloinkin tulevan, tietämättömän onnen yhden ehdon:
+että on vaaroja, joita on vältettävä, epäpuhdasta, josta on peseydyttävä,
+rietasta ja rumaa, jota on paettava, rikkaruohoa, jota on kitkettävä joka
+ilta ja aamu, jotta sielu pysyisi hoidettuna kuin äidin taimilava, josta
+hän poimii pienimmänkin ohdakkeen ja vesiheinän enteen--ja minä päätin ja
+minä koetin ja minä voitin. Se oli uutta voittamista joka päivä,
+kilpasillaoloa, aina edistyvää ennätystä, mikä antoi varmuutta ja
+uskallusta ja myöskin ylpeyttä.
+
+
+
+
+Ja silloin minä myös pääsin kosketuksiin sen kanssa, mikä on kaunista,
+suurta, jaloa ja ylevää. Sinä kai nyt taas tulit _siinä_ muodossa minua
+vastaan, kiersit taas sitä tietäsi eteeni, hiiviskellen hyvänä haltijana
+ympärilläni. Minne minä liikuinkaan, haparoiden, ojennellen sokkoisia
+sormiani, aina tulin kehään, jossa kohtasin sen, minkä sitten saavutin.
+Vaikka vielä väistyitkin, niinkuin haamu, niinkuin metsänneito, jota
+kuvittelin kuulevani, jonka vilahtavan viidakossa, vaikken koskaan
+saanutkaan nähdä, et milloinkaan kaikonnut minusta ulkopuolelle sen
+kehän, jossa oli liikuntapiirini.
+
+Jos osaisin, runoileisin tähän ylistysrunon runoudesta, siitä suuresta ja
+jalosta, joka selvittää omat hämärät aavistelut, tulkitsee, mitä ei
+ymmärrä, ottaa hoitoonsa sydämen hauraat, hapuilevat aaluvat, asettaa ne
+aurinkoon ja antaa niille siinä sijan, suuntaa vaistoilevan varren
+kasvamaan sinne päin, minne sen on kasvettava ja kostuttelee sen arkoja
+juuria. Harmaakattoisen, rakoseinäisen, nokiuunisen, ikävän
+koulupoikakammion seinät hohtavat ja kuultavat läpi, se on kuin lasinen
+maja keskellä lumottua puutarhaa, missä eletään kaikki elämänilot,
+tapahtuu ja toteutuu kaiken maailman kaunis minun silmieni edessä ja minä
+elän mukana, niinkuin kaikki olisi minun. Elän ihmetellen ja iloiten
+ominani toisten ilot ja onnet, joskus myös heidän surunsa surren, mutta
+ainoastaan sen verran, etten sorru.
+
+Mistä lienen saanut luettavakseni ne kirjat--en muista--jotka lukitsivat
+ja iäksi liittivät minut sinuun ja siihen, jota minulla ei vielä ollut,
+mutta jonka täytyi tulla, ja ellei tullut _se_, olkoon mikään tulematta,
+elän elämäni erakkona itsessäni, elän sen kuvitellen, että minulla se on,
+vaikkei olisikaan--tunteitten ihanne.
+
+Enkä elä ainoastaan tässä tunteiden onnessa, saan jo silloin ja rinnan
+sen kanssa aavistusta siitä onnen hurmasta, jonka antaa aate, kun herää
+halu ajatella ylevästi, pakko toteuttaa, mitä pitää oikeana ja totena,
+niinkuin se ja se sankari, ritari, marttyyri--taistella, kaatua ja
+kuolla. Minä sanelen: "enempi kuin elo moinen kuolo."
+
+Haen ystävää innostuakseni näistä yhdessä, en löydä ketään, joka hehkuisi
+niinkuin minä. Katsovat minua kummanaan, pitävät minua joskus
+hauskuutenaan ja huvinaan, useimmiten pilkkanaan, olen heille haaveilija
+--niinkuin kai olinkin--mikä oli heistä sama kuin houhottaja, niinkuin
+kai myöskin olin.... Arkiuduin omiini. En tavannut vastakaikua mistään
+muusta kuin itsestäni, ainoastaan metsäni minulle vastasi, tämän oman
+maailmani ranta, _tämä_ erämaani, täynnä omia ihmeitäni. Siinä elin aina
+siihen asti, kuin se sittemmin oli myöskin sinun. Sillä elimmehän
+uudelleen nekin ajat yhdessä, sinä tahdoit sen, sanoit tahtovasi päästä
+toverikseni siinäkin ajassani, tutustuaksesi silloiseenkin sieluuni--
+muistatko ne talvi-illat, kun luimme yhdessä kaikki ne kirjat, nyt
+kultakirjaisiin kansiin sidottuina--tuossahan ne ovat vieläkin!
+
+
+
+
+Oli torin varrella talo, rikkaan kauppaneuvoksen, ikkunat niin alhaalla,
+että voi nähdä kadulta sisään. Iltaisin paloi siellä aina lamppu pöydällä
+sohvan edessä. Sen yläpuolella seinällä oli tauluja: metsoja soitimella,
+teiriä metsäpolulla, tyyni lahdelma, jossa kellui vesilintuja,
+keskimäisenä seinällä suuri kotka, joka nosti ilmaan valkoista jänistä
+kaatuneen hongan alta.
+
+Joulun alla on siellä kerran taidenäyttely, kaikki mitä kaupungista on
+saatu kokoon, häveliäiden köyhien hyväksi.
+
+Mies kantaa neuvoksen portista yhtä ojokäsin päänsä päällä näyttelyyn,
+minä juoksen hänen jälessään, kurkistan alle, seuraan kouluun saakka, hän
+asettaa sen hetkeksi käytävään ja minä saan katsella sitä siinä, kunnes
+hän lähtee noutamaan toista ja minä seuraan mukana ja odotan portilla,
+reputan taas miehen jälessä ja saan taas nähdä, seuraten kuin nälkäinen
+leipäpalaa. Sillä tavalla minä saan nähdä kaikki taulut, jotka mies
+kantaa siitä talosta ja muista. Lopulta ne ovat kaikki rivissä, koulun
+käytävässä. On lupapäivä, siihen keräytyy muitakin poikia, mutta tulee
+myös joku herra ja ajaa meidät pois. Vaan minä olen nähnyt tarpeeksi
+sillä kertaa.
+
+Olen saanut silmätä uusin silmin entiseen maailmaani, erämaahani ja sen
+elämään. Minulle alkaa kaikki elää tauluina, sekä se, mitä senjälkeen
+näen, että varsinkin se, mitä olen ennen nähnyt--kurjet, kun ne
+ojentelevat kaulojaan, koikkivat ja lentävät--koirani, kun se istuu
+pihamaalla minua odotellen--jänis makuullaan näreen juuressa. Minulle
+tulee palava jano nähdä tauluja yhä enemmän. En saa niitä nähdäkseni
+muualta kuin kauppaneuvoksen ikkunasta, johon ne ilmaantuvat taas, kun
+näyttely muutaman päivän jälkeen suljetaan. Sinne en päässyt, sillä
+minulla ei ollut sitä markkaa, minkä pääsylippu maksoi.
+
+Sain sen sijaan käsiini kuvakirjoja, sen verran kuin niitä sain. Mutta
+yksi niistä avasi minulle koko Suomen. Sieltä löysin meidän oman kirkon
+ja pappilan ja Koiraniemen, virran ja vesilintuja siinä kaislikon
+reunassa, ja pappilan laiturin, puuttui vain punainen tyttö sen päästä,
+mutta sen minä sijoitin siihen itse.
+
+Löydän vielä jostain kuvitetusta sadusta neidon kuvan, jonka alle on
+kirjoitettu 'totuuden jumalatar'. Sen otsarivasta loistaa tähti ja sen
+kasvot säteilevät oikeutta ja ankaruutta ja ylevyyttä.
+
+
+
+
+Oli keväinen päivä, jäät olivat juuri lähteneet ja kesälaivat tulleet.
+Puut tekivät lehteä koulun pihalla, aurinko lämmitti seinää ja
+kivijalkaa. Etelästä huokui leuto tuuli. Seisoin siinä ja odotin
+muutamien muiden poikain kanssa laulajatarta, jonka tiesimme tulevan
+välitunnilla harjoittamaan juhlasalissa, laulaakseen siellä illalla.
+Pyrähtää portista sinivalkoinen neitonen, silkkiä kahisten, helmat
+hulmuten tuulessa. Hän astuu valkoisin silkkikengin joustavasti kuin
+lintu kahisevassa vasta ajetussa hiekassa, kädessä päivävarjo, keltainen
+päältä ja punainen alta. Se rasahtaa suppuun. Hän huomaa meidät,
+hymähtää, nyökäyttää meille päätään ja ponnahtaa juoksuaskelin rappuja
+ylös.
+
+Juhlasalin ikkunat ovat auki, kaikki. Hänen askeleensa kaikuvat ulos, nyt
+hän on salissa meidän kohdallamme. Hän laulahtelee siellä kulkiessaan,
+vaikenee, helähyttää pitkän sävelen soittokoneesta, juoksutellen
+kimakimmasta karkeimpaan. Sitten hän laulahtaa ääntään koettaen,
+keskeyttää, alkaa uudestaan, visertää, visertää. Vahtimestari sulkee
+ikkunat ja sitten kaikki kuuluu heikommin.
+
+Kun hän palaa, olemme yhä siinä. Hän kysyy hymyillen, mitä varten me
+seisomme siinä. Minua rohkeampi poika sanoo:--"Me kuunneltiin teitä."--
+"Onko teillä lippuja?"--"Ei ole."--"Tässä on".--Hän pistää sormenpäänsä
+pieneen samettisalkkuun ja ottaa sieltä tukon lippuja, jotka antaa
+meille. Tuuli on paiskannut portin kiinni, me hyökkäämme sinne ja
+repäisemme auki molemmat puoliskot. Hän nauraa heleästi ja valkoiset
+hampaat välkkää.
+
+Minä pääsen laulajaisiin! Minä olen saanut häneltä _itseltään_ lipun!
+Minun täytyy kiilloittaa kenkäni, joita ei koskaan ennen ole
+kiilloitettu, lainata kaulus ja kravatti toverilta, jolla niitä on monta,
+käydä leikkauttamassa tukkani.
+
+Löydän seisomapaikan salissa uunin kulmassa, sillä lippuni on
+seisomapaikka. Kateederi on siirretty nurkkaan. Koulun kello seisoo, sen
+molemmat luodit on pantu ikkunalle, lyömäluoti ja käymäluoti, _koulun_
+vanhan kellon, joka on yhtä arvokas ja yhdenarvoinen kuin rehtori, ja
+joka ei kenestäkään välitä eikä ketään kunnioita, ei keneenkään mukaudu,
+vaan kaikki siihen, joka saa käydä rukoustenkin aikana ja lyödä
+rehtorinkin puhuessa, sen on täytynyt vaieta, sen heilurin pysähtyä, se
+tyttö on sen niin määrännyt, häntä ei saa häiritä.... Se laulahtaa lyhyen
+säveleen seinän takana rehtorin huoneessa, sen ääni hulmahtaa oven
+täydeltä sisään, kun rehtori avaa oven ja kumartelee siinä taakseen
+huoneeseen ja tulee punastuen, vanha rehtori punastuen, saliin, jossa
+kaupungin hienosto ja koko opettajisto ja niiden rouvat istuvat koulun
+penkeillä, meidän penkeillämme, kuin koulupojat, harras, kunnioittava
+ilme kasvoillaan.
+
+Lintunen liitää sisään ja astahtaa korokkeelleen, valkopukuinen,
+keltapalmikoinen, kädessä kimppu punaisia ruusuja, jotka hän asettaa
+soittokoneen kannelle. Hän tervehtii kaikkia, yli salin, katse kuin
+valoviuhka koskettaen kaikkia, minuakin.
+
+Hän on hymyillyt--sitten hän yhtäkkiä on käynyt totiseksi, melkein
+surulliseksi--sitten hän riemahtaa--sitten hän laulaa iloisen laulun,
+toisen vallattoman, veitikkamaisen,--sitten taas kaihoisan kansanlaulun--
+olen heti hänen vallassaan, hän nostaa, laskee, heittelee, viehättelee
+mihin tahtoo--minä olen kuin lehti virran vietävänä, tahdoton tyynessä
+virissä, samoin kuohujen pyörteessä, samoin kiven huopeessa kieriessäni,
+nauttien siitä, riemuiten, meninpä mihin menin, odottaen yhä uutta,
+huieten pyörtymyksestä hänen vallassaan, voimatta, tahtomatta vastustaa--
+menettäen tajuntani kaikesta muusta.
+
+Hän laulaa erikoisesti minulle, yksinomaan minulle--on tullut enkeli
+taivaasta ottamaan minua sinne. Olen kuin irtautunut jostain, luonut
+yltäni jotain, vapautunut aineesta ja maasta, minulla on uudet, kiiltävät
+vaatteet. Löydän itsestäni uusia tunteita, sanomattoman riutuvan onnen,
+itkun ja hurman--ei vain kaivattuna, vaan toteutuneena. En saa koskettaa
+häntä, en tarttua häntä käteen--voi autuutta, jos saisin!... Minusta
+täytyy tulla jotain muuta, jotain parempaa, jotain suurta ... mitä, en
+tiedä, ainoastaan tunnen.
+
+Että jotain niin ihanaa on!... Että niin voi laulaa ja olla! Että on
+sellainen ihminen! Tässä karussa koulusalissa, näiden kolkkojen
+vankilaseinien sisällä!
+
+Hänet saatettiin kotiinsa kauppaneuvoksen taloon ... ylioppilaat laulavat
+hänelle yöllä, hän tulee ikkunaan, josta olen katsellut tauluja, kiittää,
+seisoo, niin kauan kuin laulavat, kiittää taas ja katoo. Vaeltelen koko
+kesäisen yön puistossa ja rannoilla, odottaen aamua, jolloin hän lähtee.
+Hän seisoo laivan kannella, syli kukkia täynnä, hän taittaa niitä ja
+heittää laivan loitotessa sulavalla liikkeellä niitä alas jäähyväisiä
+huiskuttavalle saattoväelle. Saan yhden lennosta kiinni--ei mikään satu
+ole ollut minulle niin kaunis.
+
+Hän oli viimeinen edeltäjäsi. Hän meni sinne, mistä sinä tulit. Ei ole
+enää pitkältikään siihen, kun tulit.
+
+Aarretulet jo palavat kätköjensä yllä.
+
+
+
+
+Olen muistellut näitä pyhäisin. Arkena minulla ei ole aikaa, sillä
+minulla on tässä talossa kaksin verroin työtä nyt, kun lähdit, ja minä
+tahdon hoitaa sitä niinkuin sinunkin aikanasi, ja yhtä hyvin yksin kuin
+me ennen kaksin. Olen yhä ainaisen valvontasi alla, ja ehkä minä juuri
+siksi näissä toimissani niin viihdyn. Mutta pyhänä minä puhelen kanssasi.
+Pyhäthän olivat aina ennenkin näille pyhitetyt.
+
+Katselin, mitä tähän saakka olen saanut poimituksi näitä muistojeni
+kukkia. En ole saanut sieltä esiin muuta kuin kukkia, eikä siellä liene
+muuta ollutkaan. Vai muistanko vain ne, kukat keväiseltä niityltä.
+Tahtoisin sanoa "pyhäiseltä". Sillä kukkaniitty pyhänä poimittaessa ei
+ole sama niitty kuin arkena. Oli aivan toinen helotus heinikossa, kun
+lapsena juoksin sinne pyhäaamuna, pyhävaatteet yllä, pestyt ja valkoiset,
+ja itsekin pesty ja puhdas. Ruiskukka sinertää sunnuntaina toisin kuin
+maanantaina. Mikä sen tehnee? Oma juhlamielikö? _Juhlamieli_ sen tehnee--
+sillä samoin oli juhlapäivänä minä tahansa, olipa nimi- tai syntymäpäivä,
+häät, ristiäiset tai--hautajaiset. Kun pikkusisar oli kuollut ja pantu
+valkoiseen kirstuunsa,--hän, joka syntyi silloin, kun käki tuli pihaan,--
+ja äiti sanoi: noutakaa lapset, kieloja!--niin me pyörähdimme niitä
+noutamaan, kilvan, hypellen ja viserrellen, ja poimimme ne ja panimme sen
+pieniin, kalpeihin kätösiin, jotka lepäsivät ristissä rinnan päällä
+valkoisella kuolinliinalla--enkä ymmärtänyt, miksi vanhemmat ihmiset
+itkivät. Silloin oli kesä ja aurinko paistoi--on muuten merkillistä,
+etten näiltä ajoilta muista ainoatakaan kesäistä sunnuntaita, ettei olisi
+ollut tyventä ja kirkasta ja herttaista, tai jos tuuli, niin aina
+etelästä. Niinkuin nytkin: hellä tuuli liikuttelee uutimia, ikkunasta
+näkyy kirkko ja avatut tapulin luukut, äsken siellä soitettiin yhteen ja
+nyt kai siellä on saarnan aika, koska kellot riippuvat liikkumattomina.
+
+Kuinka monet miespolvet lienevätkään tuon tästä näin nähneet, ja kuinka
+monet tullevat näkemään! Tämä sama ikkuna etelään, sama tuuli, sama
+sunnuntaimieli--enkä saa tähän iäksi jäädä. Jos voisi nukahtaa pöytänsä
+ääreen ja parta kasvaisi kuin Barbarossalla--olisin valmis lähtemään
+vasta sitten, kuin saapuisi noutajatar nostamaan siitä unesta toiseen,
+ikuiseen, jonka ei sanota olevan unta, vaan iankaikkista valvomista ilman
+uupumusta ja levon tarvetta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tähän saakka minulla siis ei ollut arkea elämässäni.
+
+Mutta nyt leviää ympärilleni arki, niinkuin harmaa, yli koko taivaan
+rannan ulottuva pilvi, niinkuin hiljalleen kumoutuvan kattilan reuna. Ei
+kylläkään kokonaan läpikuultamaton, mutta kuitenkin päivän peittävä,
+auringon ottava, harmenemistaan harmeneva ja harmentava. Ei linnut laula,
+ei haltijat hiivi. Se laskeutuu alas, sakenee heraiseksi usvaksi, ei niin
+sakeaksi, ettei lähimpiä näkisi, mutta näköpiiri ei ulotu edemmä kuin
+portinpieleen. Ei kuulukaan mitään. Suhahtaa joskus kuin siipi--missä?
+Tulee joku lintu näkyviinkin ja menee--mutta minne? Ei istu puuhun, ei
+laskeu järvelle, ei katoa kaukaisuuteen, vaan niinkuin nuoli ammuttuna
+huopateltan seinästä sisään ja seinästä ulos, reikää jättämättä. Harrin
+kuin kala veden pohjassa, ympärillä sen ontto, ahdas, aina yhtä pieni
+näköpiiri.
+
+Aivan päinvastoin kuin se lapsuuteni sumuharso, joka liikehti auringon
+alla, repeili, aukeili ja näytteli aukeamiensa läpi niemiä ja saaria ja
+rantoja ja ulapoita. Tästä ei osaa mihinkään ulos, tässä ei tee mieli
+edes haparoida niinkuin pimeässä. Ja kuitenkin pitäisi olla matkalle
+lähdön aika, ja olisi noustava siivilleen löytääkseen elämänsä ja onnensa
+ja niiden tarkoitusten tien pään.
+
+Tämä on sitä aikaa--ensimäisen ja ainoan ylioppilasvuoden--jolloin olin
+eksyksissä sinusta, en missään kosketuksissa kanssasi, jolloin olin
+kadottanut kaipuunkin sinuun ja kaikkeen, mikä oli yhteydessä kanssasi.
+Johdot entisyyteen, erämaahankin, kaikkein rakkaimpaani ja tutuimpaani,
+ainoaan ystävään, olivat katkenneet. Sieltä ei kuulu minulle mitään.
+Minut oli määrätty siirtymään muuanne, tehtäväni ja tulevaisuuteni ovat
+muka toisaalla, lukutiellä, jollain semmoisella--mutta ei sinnekään
+ollut sielun johtolankoja. Sisääni ei tunge mitään ulkoapäin herasumuisen
+ympyrän ahtaasta piiristä.
+
+En saa sieltä mitään, missä tuntisin tarpeen uudelleen elää, voidakseni
+edelleen elää. Se oli tyhjyyden ja onton kumahtelun aikaa elämässäni,
+sillä siinä ei ollut mitään siitä, mikä siinä sitten on ollut
+tarkoitusta, mikä siinä on ollut sinua.
+
+Siinä oli sinua vain sikäli, mikäli tunsin sinua menettäväni, enkä
+läheskään aina tuntenut edes sitäkään. Olin uskoton kaikelle, mille olin,
+äsken ylös aatteiden ja ihanteiden aurinkoon kimmotessani, lupautunut
+olemaan uskollinen. Tein melkein aina sitä, mistä tiesin, ettei olisi
+pitänyt. Menetin uskot, haaveet, heitin pois aatteet, niinkuin vanhat
+vaatteet. Menetin mielestäni oikeuden häneen, johon olin vaistonnut
+tulevani yhtymään, joka kerta kuin tein jotain, jota ei olisi pitänyt.
+Mutta en siitä välittänyt. En välittänyt edes katua. Tapasin silloin
+tällöin paremman itseni, pidin sitä hetkisen uteliaana kourassani, mutta
+kun se pieni lintu sykki ja alkoi lämmittää, kouristin sen kuoliaaksi,
+päästämättä sitä lentoon. Se ei saanut tulla takaisin toiste minua
+muistuttamaan ja häiritsemään. Hymähtelin parhaita muistojani, kun ne
+sittenkin joskus tulivat yllättäen. Nauroin itselleni ja muille
+lapsellisia tunteitani, kaihoisia kuutamohaaveiluja, ihastumisia ja
+puhtauden ihanteita. Huumaavin haaveeni oli ollut olla puhdas sille, joka
+oli tuleva. Mutta mikä oikeus kenelläkään on minuun? Mitä velvollisuutta
+minulla on käydä tilille? Jos hän joskus kysyy, sen häneltä salaan.
+Saatoin silmää räpäyttämättä, kun minulle sopi ja etuni vaati, valehdella
+mitä hyvänsä, kenelle hyvänsä. Ei ole mitään sitovaa eikä velvoittavaa
+yli sen, mihin ei itse tahdo itseänsä velvoittaa. Sen verran olit vielä
+herrani ja mestarini, että näin ajatellen ja tehden tunsin sinut
+kieltäväni.
+
+Olisin voinut pettää, jollei olisi ollut pelkoa ilmitulemisesta.
+Täytyyhän maailmassa menestyä, mutta ei maailmassa menesty, ellei itse
+pidä itsestään huolta. Itsekkäisyys ja itsensäsäilyttämisvaisto on
+annettu avuksi ja aseeksi. Asuintoverini, vanha ylioppilas sanoi:
+"Viettele tuo tyttö, hullu olet, jollet sitä tee--tekee sen kuitenkin
+toinen"--kai olisin senkin tehnyt, jos olisi ollut tilaisuutta--tein
+sen ajatuksissani. Tapaan itsessäni itsekkyyden, omahyväisyyden ja
+sydämettömyyden kuiluja, joihin katselen pyörtymättä, häpeämättä,
+punastumattakaan--sillä semmoisiahan ovat muutkin.
+
+Se aika minua nyt tympäisee--alkoi muuten tympäistä jo piankin, ja siksi
+kai sitä myös niin pian pakenin. Riennän sen yli kuin vetelän suon, joka
+_on_ rämmittävä, päästäkseen toiselle rannalle.
+
+Mistä se tuli tämä? Siitä kai, että olin heikko ja henkisesti turvaton.
+Kuljin siinä sumussa, ilman johtotähteä, ilman toverillista tukea mistään
+--ei mitään henkiheimolaisuutta kenenkään kanssa siihen, jota sielu ja
+sydän tarvitsee. Kaikki oli suunnattu ulkokohtaiseen. Elettiin
+isänmaallisuuden, suomalaisuuden humussa, puoluekiihkossa, joka repäisi
+ja innostutti--mutta se oli taistelua, kansalaissotaa, veljesvihaa,
+sotatilaa--se oli kuin leirielämää, jossa ei ole aikaa sisäisen elämän
+arvoille. Juhlapuheinnostusta, kvartettilaulutunnelmaa, joukkohuumausta,
+ei mitään yksilöllistä ylentymistä. En saanut itseäni varten kiinni
+mistään erikoisesta, se oli kaikki ylimalkaista ulkonaista touhua. Ja
+kaikkein korkealentoisimmatkin juhlat päättyivät juominkeihin ja
+juomingit laitakaupungille.
+
+Ei ollut henkiä ilmassa, eivät mitkään salaperäisyyden siivet suhisseet
+ympärilläni niinkuin ennen tätä aikaa, ei näkynyt hyvän haltijan jälkiä
+millään vitilumella--vuokra-asunnot, kapakat--katupoikaelämää, oltiinpa
+sitten "talolla" tai toveripiireissä, teatterissa tai kapakassa ... oli
+tunnussanana: "Ei saa olla tuntehikas".... "Ei ole elämää kuoleman
+jälkeen".... Ja me sanelimme sitä runoa, jossa mustalainen laulaa:
+
+    Entä jälkeen kuoleman?
+    Kukapa sen tietää,
+    tuskin tutkimistakaan
+    asia tuo sietää:
+    kuihtuu kukka, kaatuu puu,
+    linnun laulu lakastuu.
+    Niin käy elävitten.
+    Mikäs tulee sitten?
+
+En löytänyt henkiheimolaisuutta. Tovereita oli, mutta ei ystäviä eikä
+yhteisymmärtäjiä. Menen mukana, panen sieluni pohjiaan myöten semmoiseen,
+joka ei ole minun, ja ihastun siihen, valheellisesti, teennäisesti, vain
+tempautuen, ja on seuraavana päivänä tekokiihkoisuuden kohmelo. Ei ole
+tämä minua, sen tunnen, se on vierasta vieroa.
+
+
+
+
+Olihan minulla tähän saakka ollut olevinaan jonkunlainen uskokin, se
+kaikkein ihmisten yhteinen, kaunis kylläkin ja turvallinen--soudetaan
+suvisena sunnuntaiaamuna tyyntä salmea, ohi pappilan, kirkon rantaan,
+noustaan sen mäelle, tervehditään juhlavaatteisia tuttavia, pistetään
+ystävällistä kättä, kysytään kuulumisia, seisotaan katsomassa pappien
+tuloa lehtikujaa myöten ja heidän vieraitaan hienoja herrasväkiä--
+kajahtaa urkujen ensi sävel--mennään kirkkoon--istumme ja veisaamme ja
+kuuntelemme pappia, tiedämme, mitä hän puhuu, vanhaa ja tuttua, mutta
+kuuntelemme kuitenkin--mieli ylenee yhteisestä virrestä, käy hartaaksi
+rukouksista ja messuista ja heltyy ripistä ja on tyytyväinen
+vapauttavasta amenesta. Sama jokapyhäinen ateria, mutta ateria kuitenkin,
+jota mieli vaatii viikokseen, ei muista nautittuaan, mutta kaipaa, jos
+olisi jäänyt ilman. Jota varten täytyy nähdä se vaiva ja näkeekin
+mielellään, että lähtee pitkienkin matkojen takaa taipaleelle, samalla
+tosin muitakin asioita ajaakseen, olemaan yhdessä henkiheimoisten kanssa,
+sanoakseen toisten kanssa kuinka koneellisesti tahansa: uskon,--yhteinen
+asia ja yhteinen usko, mikä antaa tukea ja turvallisuutta, karsina, aita,
+jonka sisässä on viihdykästäkin--oli minullekin, minkä huomaan siitä,
+ettei ollut viihdykästä, kun laumasta haihduin.
+
+Oli hyvä, miltei huoleton olla, kun tiesi ja uskoi, että vaikka et omin
+voiminesi mitään mahtaisikaan, viimeisessä tiukassa tulee apu, että on
+se, joka ei hylkää eikä heitä, ei kaikkein kurjinta ja vaivaisinta ja
+avuttominta ja ansiottomintakaan. Kaikki on sovitettu, kaikki pestään
+pois. Ei niin, ettei itseni pitäisi tehdä kaikkea voitavaani, ponnistaa
+viimeisimpänikin, vaan ettei tarvitse joutua epätoivoon, ei pelätä
+lopullisesti sortuvansa, ei jäädä oman onnensa nojaan, ei kaatua oman
+avuttomuutensa ojaan. On kuin vakuutettu sekä tapaturmaisen kaatumuksen
+varalta että jokapäiväisen lankeemuksen varalta ja iankaikkisen
+kadotuksen varalta--saaden voimiensa ja varainsa mukaan suorittaa
+vuotuinen eränsä, tietäen, että pyrkimys ja halukin merkitään muistiin
+eikä vain saavutus. Mutta kun se ei ole vain armon, vaan myös ansion
+varassa, niin se ponnistaa pyrkimykseen ja saavutuksiin. Siinä
+yhteisuskossa oli minun hyvä olla.
+
+Mutta sekin meni minulta siellä niinkuin sunnuntaipurjehtijan purje
+kaatuu kumoon yllättävässä niemen nenän salavihurissa, toverien remussa.
+Syytin purjetta ja purtta niinkuin pakana epäjumalaansa, silloin kun tämä
+ei auta, uhreista huolimatta. "Mikä sinä olet, ethän kyennytkään
+palvojaasi pelastamaan, vaan heitit oman onnensa nojaan?"--ja tapaa
+itsensä pulikoimassa emäpuun päällä. Vanhan lapsuuden uskon viimeiset
+rippeet karisti tuo toveri, asuintoverini, vanhempi minua, rappiolle
+joutunut, vippivelkainen, joka ei uskonut mitään, mutta tiesi kaikki, oli
+pilkallinen, terävä, kaiken arvostelija ja repijä, kaiken ivaaja, eniten
+itsensä. Paha henkeni--ja sittenkin hyvä.
+
+"Jumalan uskon", puhui hän kerran, "omalla tavallani tosin, teoriana,
+joka tarvitaan selvittämään yhtä ja toista, mutta olkoon menneeksi, että
+Jumala on, ylin järki, ylin johto tai jotain semmoista, mutta ei hänellä
+ole poikaa, jonka muka lähetti maailmaan kuolemaan ihmisten syntien
+edestä."
+
+Uskalsin sentään, hänen varmuudestaan huolimatta, tällä kertaa
+huomauttaa, että kun se kuitenkin on raamatussa niin, ja kun raamattu on
+jumalansanaa--?
+
+"Ja sinä uskot?"
+
+"Totta kai."
+
+"No, olkoon sitten, mutta ei raamattukaan anna tukea sille, että Jeesus
+oli Jumalan poika. Hän oli ihmisen poika, siis ihminen, niinkuin hän
+itsekin sanoo."
+
+"Sanoo hän itsestään toisinkin."
+
+"Sanoo kyllä, luuli, ei ehkä tiennyt niin itsekään, kuvitteli olevansa ja
+ehkä kuolikin siinä harhaluulossa, vaikka minä kyllä sitä suuresti
+epäilen, ettei hän sittenkin olisi tullut toisiin ajatuksiin, jos ei
+ennen, niin ristinpuulla, ylenannettuna, kahden varkaan väliin."
+
+Hän kävi sitä todistamaan, että Jeesus ei ole jumalanpoika--hän toisessa
+vuoteessa, minä toisessa, oli aamuyö, oli oltu vuosijuhlassa.
+
+"Mutta silloinhan menisi kaikki myttyyn, syntisen lunastus, pelastus?"
+
+"Vaikka menisikin, minun puolestani menköön ja on mennytkin--se nyt on
+eri asia, joka ei kuulu tähän. Mutta ei sen tarvitse mennä siihen. Jos
+sinun on välttämätöntä uskoa johonkin itseäsi parempaan, ylempään,
+valittujen avustajaan, syntisen koiran suosta nostajaan, niin usko
+Jeesukseen itseäsi parempana ihmisenä, ihanneihmisenä, täydellisimpänä,
+joka on elänyt, koeta jälitellä häntä, jos voit--ja onhan niitä muitakin:
+Sokrates, Franciscus Assisi, marttyyrit, historia on täynnä niitä
+schutsmanneja--minä en välitä. Mene yliopiston kirjastoon ja lainaa ja
+lue Bibelns lära om Kristus--Rydberg myös todistaa, en muista nyt,
+kolminaisuudestako vai Kristuksen jumaluudesta--että käsikirjoitusten
+jäljentäjät ovat lisänneet eräitä paikkoja--vississä tarkoituksessa,
+niinkuin on todistettu."
+
+"Todistettu?"
+
+"On, usko minua, _siitä_ ei ole epäilystäkään, että eräitä paikkoja on
+jälkeenpäin lisätty, ensin sulkujen sisään, sitten viety tekstiin, sitten
+jätetty sulut pois, sitten alleviivattu ja lopuksi painettu ne paikat
+lihavalla raamattuun."
+
+Hän sanoi sen niin varmasti, niinkuin se olisi ollut itsestään selvä
+vastaanväittämätön asia, tieteellinen totuus, aikoja sitten ratkaistu.
+Sitten hän haukotteli ja nukkui samassa.
+
+Eikö siis olekaan lunastusta, ei pelastusta, ei mitään apua ulkoapäin,
+ylhäältä päin, tässä kurjuudessa? Eikö ihmisellä olisi apua muusta kuin
+itsestään, eräästä esimerkistä, jota on koetettava noudattaa?
+Mahdollisuuskin, että niin voisi olla, huimasi, juuri kuin olin
+menettänyt yhden tuen, näytin saaneeni toisen.... Ryhdyn siis rakentamaan
+sille pohjalle. Alan jo huomenna, rupean pyrkimään ihanne-ihmiseksi, käyn
+toteuttamaan--semmoinen päätteleminen käy pian sillä iällä. Heräsi
+uhmakin. Kaikki voimat kokoon, kaiken heikkouden uhallakin! En ole vielä
+suossa suuta myöten. Uin maihin omin avuin, vaikkei pelastusrengasta
+ristinpuun korkeudesta minulle heitettäisikään.
+
+Minä yhtäkkiä luulin omistavani sen voiman, ihmisen oman voiman. Olin
+ainakin saanut oljenkorren. Miksei toinen ihminen voisi sitä mitä
+toinenkin? Hän on voinut kuolla, miksen minä voisi elää. Tuntui kuin
+minussa sinä yönä olisi tapahtunut suuri ihmeellinen heräys.
+
+Tahdoin sanoa sen hänelle heti aamulla, kuulla, mitä hän ajattelisi. Olin
+ollut hänen oppilaansa huonossa ja hyvässä. Hän nukkuu ja kuorsaa.
+Herättyään hän on kärtyinen, päivän hän juoksee rahaa lainaamassa
+vekseliensä uudistuksiin. Vasta illalla hän virkoo kapakassa ja on valmis
+aatteilemaan.
+
+Vaikka pelkään, että hän tavallisuutensa mukaan pilkkaa, en nyt välitä.
+Hän kuuntelee intomielistä ihastustani elämäni uuteen ohjelmaan. Hän
+yhtäkkiä ei pilkkaakaan. Katsoo minuun surumielisesti ja säälien.
+
+"Tee voitavasi, koeta parastasi, minäkin olen koettanut useampaan kertaan
+sillä pohjalla. En koeta enää--ei ole ollut siitäkään apua. Henki on
+altis, mutta liha on heikko. Se on ihana paikka raamatussa, ylen ihana ja
+tosi kuin Jumalan sana. Mutta ehkä sinä onnistut. Minä en viitsi enää,
+olen kaikessa tapauksessa mennyttä miestä. Minä kerron sinulle, missä
+määrin en onnistunut. Koetin viimeksi muutama päivä sitten--jaa, kai se
+oli pari kolme yötä sitten--milloin minä olin viimeksi koko yön poissa ja
+tulin ihan märkänä kotiin?"
+
+"Lauantaina."
+
+"Niinpä niin, sunnuntaita vasten, se sopii. Päädyin lopulta sinne,
+'Punaiseen helvettiin', Svean luo. Se on muuten ainoa helvetti, joka on
+olemassa ja jossa olen ollut ja jonne aina menen--sitä toista ei, ikävä
+kyllä, ole, siellä olisi sielun ainakin lämmin olla. Nyt ruumis kuopataan
+kuin koira ja sielu menee kankaalle ja menköön--mutta minä olisin
+ennemmin tahtonut mennä mereen, ja johan minä sitä varten meninkin sieltä
+jäälle Ursinin kallioiden kohdalta, mihin Groohaaran punainen majakkatuli
+pilkottaa. Katso, minä olin herännyt siellä--hyi!--tyhjä kukkaro, tyhjä
+ruumis, tyhjä sielu ja paha maku suussa. Oli ihan tyven vastasataneen
+lumen jälkeen ja paistoi aamuyön kuu. Sirpalesaaren ulkopuolella oli
+musta meri. Pelastus, vapautus, unhotus! Ei, vaan oma voima, viimeinen
+ponnistus, nyt minä sen teen, kuolen pois kaikesta suuresti, jalosti,
+hienosti, näytän itselleni, näytän koko maailmalle, kuolen itse omien
+syntieni sovitukseksi, kuolen niinkuin roomalainen ammeeseen--
+Suomenlahden lainehisin. Rähjä! Siitä ei tullut mitään.... Mikä epätoivo
+ja häpeä, ettei taaskaan ollut kestänyt, oli antanut jalkansa luiskahtaa,
+otteensa heltiä--ratkaisevimmalla hetkellä--ja kun se niin heltii
+ratkaisevimmalla hetkellä, heltii se aina. Tiedätkö, miksi minä olen
+tämmöinen? Siksi, ettei minulla elämässäni ole ollut ketään, joka olisi
+minua rakastanut. Jokaisella pitää olla elämässä joku, joka häntä
+rakastaa ja jota hän. Solvejg! Lue se kirja. Onko sinulla tulta?"
+
+Istuimme Esplanaadin kaiteella, jonne olimme joutuneet, kun ravintola oli
+suljettu. Hän sai tulta ja sytytti. Putoili leppoisasti lunta.
+
+"Minä tallustelin lumessa puolipolveen--saakelin raskasta
+talvipalttoossa ja kohmelossa.--Sinulla, keltanokalla ei ole
+aavistustakaan siitä, mitä on rakkaus ja kaipaus"--hän on kai noin
+kuusitoista vuotias--"kaikki, kaikki, mikä on ihaninta ja puhtainta, minä
+menen nyt kuolemaan häntä ajatellen, puhdistaun häntä ajatellen"--hän
+kulkee takaperin niinkuin siellä puutarhassa, jossa hän hyppeli
+käytävällä, kirsikkamarja suussa ja toista minulle tarjoten, houkutellen
+juoksemaan jälessään--"semmoista tyttömäistä veitikkamaisuutta, niinkuin
+ne ... voi ihanuutta, voi kauneutta, voi puhtautta sydämen ja sielun!
+Näin hänet siinä edessäni jäällä. 'Hän kanteloa soitti ja laulun lauleli,
+hän tunteheni voitti ja heltyi syömeni' ... ei hän soittanut, vaikka
+kyllä hän soittaakin ja laulaa, kuorossa, täällä, hän on tyttökoulussa.
+Minä kiiruhdan, mutta hengästyn enkä jaksa edemmä kuin Sirpalesaaren
+päähän. En voi astua askeltakaan paksussa lumessa ja talvipalttoossa ja
+kohmelossa, täytyy levätä, lysähtää märkään hankeen, en jaksa
+fyysillisesti ... ja kun olen levännyt, en jaksa psyykillisesti; kammon
+kuolemaa, vaikkei minulla ole elämästä odotettavana ei niin mitään. Minä
+sanoin silloin itselleni tekosyyksi sen, että huomenna lankee vekseli ja
+että kunnon miehen kunnia muka vaatii, että se on järjestettävä,
+ennenkuin järjestää tämän toisen--mutta se oli tietysti tekosyy. Minä en
+uskalla, minulla ei ole voimaa edes kuolla--lähdin Ursinin kalliolta ja
+päädyin Sirpalesaareen ... toivon, että sinä pääset pidemmälle, poikani
+... mene ja tee toisin ... uusi uskosi sinua auttakoon. Amen. Nyt mennään
+kotiin. Onko sinulla markka ... ei, minulla onkin. Ishvoshjik!"
+
+Seuraavana päivänä minä lähdin--pakenin. Etten joutuisi siellä vieraalla
+maalla omine voimineni hukkaan minäkin, koska ei kukaan minuakaan
+rakasta.
+
+Sinähän olit silloin siellä, mutta enhän sinusta mitään tiennyt. Sinähän
+olit se tyttö, joka oli hypellyt hänen edessään puutarhan polulla. Hän ei
+saanut sinusta voimaa kuollakseen, minä sain sinusta voiman elääkseni--
+vielä kuolemasikin jälkeen.
+
+Tulin tänne erämaahani enkä palannut sinne enää koskaan.
+
+Sääli, että meni tämä suloinen sunnuntai hukkaan näissä. Kuuluu
+kirkonkellon loppukumaus. Jumalanpalvelus on päättynyt, kirkkoväki tulee,
+toiset ajaen, toiset soutaen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Puhuimmehan näistäkin menneistäni joskus. Sinä, joka ymmärsit kaiken, et
+koskaan oikein ymmärtänyt, et päässyt perille siitä, miksi on tarpeen
+sellainen auttaja, pelastaja ja tuki. Sinä et koskaan ollut semmoista
+tarvinnut. Olit syntymästäsi sitä tekoa, että helähdit heti oman äänesi,
+niinkuin parhaasta metallista valettu kello--hopeakello. Se kello oli
+tietämättäsi soinut hänenkin, vanhan toveriparan, särkyneeseen sieluun.
+Sinulle ei ollut tuottanut mitään vaivaa olla hyvä, jalo ja puhdas, olit
+terve ja tahraton sekä ruumiillisesti että sielullisesti. Mikä ihana
+ihminen sinä siinäkin suhteessa olit! Ilman kiusausta korvessa, ilman
+taistelua, voittamisesi tarvetta tai tappion vaaraa.... Ei mennyt
+sittenkään hukkaan tämä sunnuntai, saatuani sanoa vielä tämän.
+
+
+
+
+On vielä yksi taival, ennenkuin tulen perille, sinne, missä sinun aikasi
+alkaa. Se on vuosilta ja tapahtumilta pitkäkin, mutta elämyksiltä lyhyt,
+sillä niitä ei oikeastaan ollut kuin yksi ainoa: kaipuu. On kuin ajaisin
+ja ajaisin, yksin, talotonta taivalta, vaikka ajan paljonkin ohi. Ajan
+paljon ohi, näen tieni varrella taloja ja kyliä, poikkean niihin, olen
+mukana tapahtumissa ja ihmisten touhuissa. Isä kuolee, saan haltuuni
+tämän talon ja hoidan sitä äidin kanssa. Me menestymme, otan osaa
+kunnallisiin ja kansallisiin. Uurtelen tavallaan uraakin, sillä minä
+näytän heille, että herrastakin voi tulla talonpoikana mies eikä renttu,
+vielä parempi talonpoika kuin talonpoika itse. Minähän täällä yritän,
+neuvon ja otan alotteita heidänkin hyväkseen. Pysyn pystyssä--omin
+voimin--olen täydellisesti hermojeni ja lihasteni ja jänteideni ja
+tunteitteni herra--tulen helposti toimeen ilman sitä vanhaa yhteisuskoa--
+saan itsessäni aikaan sisäisesti paljoa enemmän kuin kukaan muu--katselen
+säälien heitä, jotka hakevat turvansa lunastuksista ja pelastuksista ja
+semmoisista. Mitä lienenkin menettänyt, en ole menehtynyt. Tunkee joskus
+epäily: kannattaako? en koskaan saa palkkaani, en koskaan kohtaa häntä?
+Missä minä täällä hänet kohtaisin? Mutta vaikkei hän tulisikaan, en tee
+tätä palkan vuoksi, minä sittenkin olen uskollinen; koska en saa olla
+hänelle, jota minulla ei ole, niin saanhan itselleni, ainoalle, joka
+minulla on.
+
+Eikä kuitenkaan mikään kaikesta tästä kaiu _muistelun_ arvoisena
+mielessäni eikä ole tämän taipaleenteon oikea sisältö. Sieltä tänne
+saakka soi senaikuisen elämän ainoana johtosävelenä se, mikä yksinäiselle
+matkamiehelle: reen alati yksitoikkoinen ritinä, tiuku, kulkunen, joka
+soittaa aina vain samaa aihettaan: kaipuuta, kaipuuta, onnen ikävää,
+milloin vähän äänessä nousten, milloin vähän laskien--ylämäet, alamäet,
+metsätiet, viittatiet niemestä niemeen, varsinkin talottomat taipaleet,
+loppumattomasti. Enkä tiedä, mihin matka on päättyvä ja milloin, tuskin
+minnekään ja milloinkaan.
+
+Kaikki muu kuin kuolee, kaipuu yksin elää, vuodesta vuoteen, aina
+tyydyttämätön, aina hivuttava, välistä jäytäväkin, se ainainen
+yksinäisyys, ystävän ikävä, ja toverin ja henkiheimolaisen tarve.
+
+Sitä elättää erämaa ja autiot ulapat, niiden avaruus, suuruus, hiljaisuus
+ja yksinäisyys ja matkojen kaukaisuus. Sitä elättää kolkko viima,
+paahtaessaan pohjoisesta--tai on tyven ja revontulet palavat. Sitä
+elättää kuikan huuto yli suurten selkien--kuovi, joka valittaen kutsuu
+soiden takaa omaansa,--halli, joka ulvoo haikeuttaan peninkulmien päähän,
+vaaralta vaaralle, toverilleen, jota ei koskaan ole tavannut, vaan jota
+kuitenkin vaistoo, niinkuin viimeisessä toivottomassa kaihossa, tienneekö
+itsekään minkä, tai ulvoo sitä taivaalle kylmään kuuhunkin, mihin sillä
+ei ole mitään mahdollisuutta päästä.
+
+Sitä elättää hankia sulattava päivä ja myöhään yöhön tippuva räystäs--
+puro, joka kevätyönä soittaa--tai kun kesätuuli kulkee sihisten yli
+heilimoivan pellon--tai kun käy syysmyrsky ulapalta ja notkistaa
+vastarannan puut ja lepänlehdet nurin, valkoisen puolen päällepäin....
+Tai kun on tämmöinen ypöyksinäinen sunnuntai-ilta ja hanuri kuuluu
+sillalta ja heilläkin tuntuu olevan haikea ikävä, vaikka tanssivat.
+
+Näistä se elää ja näissä se kasvaa--ja minä odotan ihmettä lumoja
+luomaan, odotan jotain tulevaksi, vaikka tiedän, ettei tule. Sillä minun
+täytyy, koska se on ainoa, jonka kautta olen kosketuksissa kanssasi. Kun
+sen joskus kadotan, sitä kaipaan--kaipuutani. Se on kuin kytötuli lumen
+alla suossa, suitsutus tuntemattomalle haltijalle, josta en tiedä, onko
+sitä, onneni haltijaa, enää minulle olemassakaan.
+
+Vaan jos se sittenkin olisi? Jos yhtäkkiä olisit tullut, seisonut tiellä
+odottamassa ja pyytänyt pysähtymään ja noussut tähän rekeen ja sanonut:
+"Siinähän olet, löysinpäs, saanko seurata?" Sitä kuvitellessani:--että
+joku etsii minuakin, niinkuin minä häntä--kaihon kulkunen lakkaa
+soimasta, yöllinen viima puhaltamasta, tulee tyven ja sappi kuun
+ympäriltä katoaa. Näköhäiriössä joskus tapahtuukin niin, olet tulevinasi,
+tinarinta tienkäänteessä, kuutamossa, samassa haihtuaksesi kuin vitilumi
+hangella ... ja jäinen kuusi tiepuolessa taas kohisee ja tiuku ja
+kulkunen yhä itkee ja minä istun pää hupussa syrjin viimaan ja viluuni.
+
+Ja kuitenkin olit jo--tiedänkö kuinka monta kertaa--kulkenut tieni
+poikki, ohitseni siellä, mistä pakenin tänne, tietämättäni,
+aavistamattanikaan, että sinua oli olemassa. En ole voinut ikinä
+ymmärtää, etten sinua jo silloin tavannut. Kuinka ei joka hermo
+tiedoittanut, että tulit minua vastaan, kun tulit vastaani joka päivä,
+monta kertaa päivässä, kulkiessani samaa katua kuin sinäkin? Kuinka ei
+sieluni soinnahtanut sinua, kuinka en erottanut ääntäsi muiden äänistä ja
+nauruasi muiden naurusta, silmiäsi muiden silmistä, en käyntiäsi, en
+palmikkoasi, kun tyttöparvi, jossa sinäkin kuljit, hulmahti ohi?
+
+Kuinka oli henkeni niin epäherkkä, kuinka sieluni siihen määrin turto?
+
+
+
+
+Eikä henkeni sittenkään ollut epäherkkä--eikä tuntoni sittenkään
+turto....
+
+Muistatko--?
+
+Kuulen ensin äänen ja tiedän samassa, että se on sinun. Näen sitten
+notkahtavan vartalon ja tiedän, että se on sinun, ja kun samassa näen
+kasvosi ja katseesi, alhaalla laiturilla, pyörähtäessäsi päin laivaan ja
+katsahtaessasi ylös kannelle, tiedän kolmannen kerran, että se olet sinä.
+
+Seison alakannella avatun laivaportin kohdalla. Koivuilla koristettu
+juhlalaiva, joka järveä kiertäen on kulkenut sillasta siltaan, noukkien
+laulujuhlaan tulijoita, on pysähtynyt taas muutamaan, ja laivan portti
+avataan.
+
+"Vieläkö me mahdumme, herra kapteeni?" kysyy heleä äänesi neitoparven
+keskestä.
+
+Kumartaen ja tehden kädellään keikailevan liikkeen sieltä alas vanha,
+kohtelias kapteeni vastaa:
+
+"_Teille_ täytyy aina olla tilaa minun laivassani, keijukaiset.--Seis!--
+Takaisin!--Lankonki alas."
+
+Teitä on retkikunta nuoria neitoja, kaikki samanvärisissä ja -kuosisissa
+urheilupuvuissa, kukkia rinnassa, matkasauvat kädessä, selässä pienet
+reput. Teissä on jotain, joka ei ole täkäläistä. Ette malta odottaa
+porraslaudan laskemista, vaan hypähdätte, sinä ensimäisenä, sillalta
+suoraan laivaan. Tartut toisella kädelläsi kaiteeseen, toisen saan minä
+ja nostan sinut sisään.
+
+"Kiitos," sanot sinä, ehtimättä katsoa auttajaasi.... Sitten sinä katsot
+ja toistat: "Kiitos!" säestäen sitä silmäyksellä, jonka luulen sanovan,
+että olit mielelläsi antanut minun auttaa, niinkuin se olisi ollut
+sinulle iloinen yllätys. Sitten riennätte kaikki yläkannelle, josta teitä
+tervehditään ja huudetaan tulemaan.
+
+Kun toinnun, olen tajunnut: elämäni ikuinen onni--tai sen ikuinen
+onnettomuus--on kulkenut ohitseni ... kaikki on ratkaistu, en tiedä,
+miten, olipa miten tahansa, mutta ratkaistu se on ... jos hän ei ole se,
+ei häntä ole eikä tule.
+
+Tapaan sinut yläkannella laamannin väen seurassa. Ne ovat ottaneet sinut
+haltuunsa niinkuin omansa, niinkuin sukulaisensa, nuoret herrat
+sinuttelevat sinua, kyselevät teiltä jalkamatkastanne, siinä nauretaan ja
+ilakoidaan. He, nuo uusmaalaiset keikarit, ovat sulkeneet sinut
+piiriinsä, kohdellen sinua sillä teennäisellä, suojelevalla, itserakkaan
+ivallisella hienostelulla, joka minua heissä aina on tympäissyt, noissa
+minulle kuin vierasverisissä, herrasrotuisissa, kyömynenissä, piikojensa
+pitäjissä, isänsä pojissa, tuon vanhan elostelijan, aina sikariaan
+imevän, punanenäisen ja -naamaisen, valkoliivisen totisedän. Joka kerta
+kun tulevat tielleni, minä vavahdan ja väistän heitä kuin metsänelävä
+vierasta hikeä. He koettavat olla minulle tuttavallisia, kun joskus
+tavataan, mutta ovat samalla suojelevaisia, jota en voi sietää. Olet
+heidän saarroksessaan, lasket leikkiä heidän kanssaan, naurat, olet
+hilpeä, mutta samalla minä mielihyvällä totean, että olet hienompi ja
+sivistyneempi kuin he, jotenkuten eristäyt ja pidät heitä välimatkan
+päässä.
+
+Yhtäkkiä sinä siellä käännyt, niinkuin etsisit jotakin, näet minut, saat
+hämillisen ja samalla iloisen ilmeen, ja virkat jotakin laamannin
+tädille. Hän on ainoa siinä perheessä, jota siedän, hieno, vanha rouva,
+äidin ystävä, salaisesti herännyt, joka välistä tulee meille puhumaan
+huoliaan. Hän viittaa minut esiin ja esittelee meidät, laamannin herrojen
+väistyessä silmiään siristäen ja antaessa hitaasti tilaa minulle,
+kotikutotakille. Sinä astut heidän piiristään ja ojennat minulle kätesi.
+Kasvoillesi leimahtaa elävä, herkän sielun välitön välähdys, joka näyttää
+ilmaisevan herttaista hyvää sydäntä ja pohjatonta, kirkasta
+hyväntahtoisuutta ja koruttomuutta, ujoa ja samalla avonaista ja iloista
+mieltä--heijastaen sen pohjaa samalla kuin pintaa niinkuin kirkas
+läpikuultava poreileva lähde. Ethän osannut etkä tahtonut koskaan salata
+etkä peittää mitään etkä olla muuta, kuin mitä olit--tiesin aina, mitä
+ajattelit ja tunsit--joka teki olon kanssasi turvalliseksi ja suhteemme
+suoraksi.
+
+"Olemme oikeastaan vanhat tutut", sinä sanot, ja kätesi ote on luottava
+ja luja niinkuin toverin.
+
+"Missä herrasväki on tutustunut?" kysyy joku herroista.
+
+"Minulla oli ilo auttaa neitiä laivaan", minä sanon.
+
+"Olen tuntenut teidät jo kauan sitten--te ette tietysti muista ettekä
+voikaan?"
+
+Ja sinä kerrot nauraen, punastuen, mutta siitä välittämättä, luontevasti
+ja avomielisesti, kuinka olin harva se päivä tullut teidän
+koulutyttöparveanne vastaan Bulevardinkadulla. Olitte "ihastuneita"
+kotikutosarkaiseen ja naapukkalakkiseen.
+
+"Siis vanha flamma--onnittelemme!"
+
+"Te punastutte molemmat!"
+
+Ja he jatkoivat tähän tapaan, joka minulle aina on ollut sanomattoman
+vastenmielistä ja epäsivistynyttä. Sinä et näyttänyt välittävän, vaan
+sanoit hilpeästi:
+
+"Tiesimme, missä asuittekin ja kenen kanssa."
+
+Mainitsit vanhan asuntotoverini nimen--sinäkö siis olit se
+hänen kirsikkatyttönsä? Kerroit hänen olevan siellä maalla,
+kansakoulunopettajana, naimisissa erään kunnon talonpoikaistytön kanssa,
+jonka olitte hänelle toimittaneet ja joka oli tehnyt hänestä miehen.
+
+Kuulin kaiken tuon, mutta koko ajan minä vain ajattelin tätä yhtä: hän on
+nähnyt minut, vaikka minä en ole nähnyt häntä, hän tunsi minut ja hän
+tahtoi tutustua minuun uudelleen, ja sen kaiken hän sanoo noiden kuullen.
+
+Kapteeni tuli samassa, saatuaan laivansa käyntiin, pyytämään, että sinä
+olisit niin erinomaisen ystävällinen ja herttainen, että antaisit
+juhlayleisön kuulla kuorosi ihanaa laulua. Sinä suostuit koreilematta.
+Asetuitte perimmälle kannelle pyörylään hulmuavan lipun alle koivujen
+keskeen. Lauloit itse mukana. Kuorosi näytti tulkitsevan vain sitä, mikä
+sillä oli sinua. Tyttösi olivat kuin toisintoja sinusta, niinkuin
+kamarineidot prinsessastaan, kasvojen ilmekin sama kuin sinulla.
+
+Olin kai kuvitellut itselleni ulkomuotoasi ja olentoasi jonkinlaiseksi
+kaikkina näinä kaipuuni vuosina. Koettaessani nyt saada esille kuvaa,
+jonka mahdollisesti olin luonut sinusta itselleni ennen tätä tapaamista,
+en saa esille pienintäkään piirrettä, joka olisi toinen kuin se, mikä
+siinä silmänräpäyksessä, kun kuulin äänesi ja näin vartalosi ja kohtasin
+kasvojesi ilmeen, painui mieleeni olevaksi ja olleeksi.
+Sinua ympäröi siinä viileä tuuli ja päivänpaiste ja siniset laineet ja
+liehuvat liput ja juhannuskoivut kannella. Terve väri, kylmä hipiä, mutta
+silmä tumma ja lämmin ja hymy monivaihteinen, silmän ympärys herkkä--
+päävaikutus raikkaus ja pirteys ja luontevuus ja hempeys.
+
+Laulunne loputtua katettiin teille kahvipöytä kannelle, ne ottivat,
+laamannin väet ja kapteeni ja muut herrasväet, teidät haltuunsa ja
+sulkivat piiriinsä. Minä istuin syrjässä toisella puolella kannen, josta
+voin sinut nähdä. Olit mukana, mutta kuitenkin niin, kuin et olisi ollut
+oikein kotonasi, omassa heimossasi, niinkuin olisi katseesi joskus
+etsinyt jotain, kurkottautunut toiselle puolelle jonkun esteen yli,
+kuuntelit, mitä sanottiin, mutta hajamielisesti, ja kysyit uudestaan. Ja
+minulle riitti onni, niinkuin monesti ennen, nähdä ja kuulla ja koota
+itseeni kaukaa. Olit omani, niinkuin laulajatar tai näyttelijätär on,
+hänen omalla ottamallaan oikeudella, sen, joka häntä enin ihailee ja
+parhaiten ymmärtää. Vaatimatta häntä erikoiseksi omakseen hän ottaa
+kaiken, minkä se muillekin antaa, mutta hän luulee ottavansa ja
+omistavansa samalla joukon erikoisuuksia ja hienouksia, joita muut eivät
+muka huomaa. Aloin omistaa sinun kaiken kansan kauniistasi sen, mikä
+mielestäni kuului vain minulle ja minkä minä, vain minä, kykenin ottamaan
+ja olin oikeutettu saamaan: erikoisen vivahduksen äänessä, värähdyksen
+huulilla, pään ja palmikon viivan, tavan, millä veit kupin huulillesi ja
+nielit--lopulta kaiken, niin ettei sinussa sittenkään ollut mitään, mikä
+olisi voinut olla muiden. Kun vaikutit minuun niin erikoisesti, niin
+voimakkaasti, et voinut olla toisen, sinun täytyi olla vain minun ja
+minua varten. Et voinut olla tarkoitettu muille kuin minulle, ei mikään
+voinut olla olemassa sinussa ilman minua. Minä olin kuin sen olemassaolon
+ehto ja edellytys. "Et muille neito nuori, vaan minulle neito nuori!"
+Sinussa oli minulle jotain synnynnäistä, salaperäistä sukulaisuutta, omaa
+pyhittämääni ja itselleni vuosien kaipauksella vihkimääni, ansaitsemaani
+etuoikeutettua. Olit minun siksi, että minulle sovit paremmin kuin
+kenellekään. Noilla toisilla tuossa ei ollut aavistustakaan oikeasta
+sinusta. Olit heille luultavasti vain yleensä soma tyttö. Olit pian omani
+_niin,_ että _otin_ sinut tuosta, vein sinut täältä oman ottamiseni
+oikeudella, sijoitin kotiini, tulevaan elämääni, nähden sinut
+salamannopein elämyksin kulkemassa pihapolulla reippaana emäntänä,
+kantamassa lasta keveästi ja vaivattomasti tukevilla käsivarsillasi,
+vaimona, äitinä heti samalla kuin morsiamena. Ohjelmoin siinä koko
+tulevan elämämme onnen.
+
+En tiennyt vielä edes, kuka oikein olit, en edes, mikä oli etunimesi.
+Ystävällinen, herkkävaistoinen laamannin täti yhtäkkiä istui vieressäni
+ja kehoitti liittymään seuraan, hänen tuolinsa oli vapaa; mutta kun minä
+kiitin ja tein tilaa sivullani, hän jäi ja alkoi kertoa sinusta. Olet
+orpotyttö, setäsi, tuomarin tädin veljen, kasvatti, olet suorittanut
+kokeet jatko-opistossa ja myös seminaarissa, sillä aiot opettajaksi, joka
+ala sinua miellyttää, koska rakastat kansaa ja tahdot uhrata elämäsi sen
+valistamiseksi--jollet sitä ennen joudu naimisiin, niinkuin on hyvin
+luultavaa.
+
+"Aini on niitä tyttöjä, jotka ennen tai myöhemmin menevät naimisiin ja
+parasta se onkin; silläkin alalla heitä vielä tarvitaan, vaikka voihan
+olla hyvä, että he sitä ennen harrastavat muutakin. Hän on äitityyppi,
+meidän pikkutytöt olivat aivan rakastuneita häneen, niinkuin kaikki
+muutkin. Pappa ja pojat ovat miltei mustasukkaisia toisilleen. Pojat,
+jotka niin usein riitelevät, ovat olleet kuin enkeleitä keskenään."
+
+"Hän on kovin hauska ja miellyttävä tyttö, ja kovin musikaalinen", jatkoi
+hän.... Meillä oli tavattoman hauska ... ne saivat aikaan sekakuoron ja
+lauloivat saarissa ja järvellä. Meillä oli aivan juhlaviikko. Minua hän
+oikein hemmoitteli--en ole, jumala paratkoon, semmoisella juuri pilattu.
+Toivon, ettet ymmärrä minua väärin. Mutta kuinka äitisi jaksaa? No, nyt
+sieltä näkyy kaupunki.
+
+Laamannin tädin puhuessa ja sinua katellessa sinä olit koko ajan ollut
+hymyily-yhteydessä hänen kanssaan ja siitä oli kuin pirahtanut jotain
+minullekin. Lähestyttäessä kaupunkia sinä jouduit liukumaan minusta ja
+tämä kosketus hämmentyi.... En käyttänyt lyhyttä tilaisuutta päästäkseni
+puhelemaan kanssasi. Seisoit hetken yksin katsellen kaupunkia, jossa
+liehui juhlalippuja kaikilla katoilla sitä ympäröivien kukkulain tummaa
+taustaa vastaan, ja rannassa kiilsi vastamaalattuja laivoja ja parveili
+heleäpukuista juhlayleisöä, juhlamerkit rinnassa, ja nuoria ylioppilaita
+marsalkkanauhoissa. Sinulla oli kasvoillasi ihastunut, miltei
+haltioitunut ilme. Sitten katsahdit taaksesi laivaan ikäänkuin hakien
+jotakin, jolle olisit tahtonut sanoa jotain, mutta katseemme eivät
+osuneet yhteen ja samassa olivat laamannin herrat taas takanasi
+tarjoutuen kantamaan tavaroitasi. Heillä oli tuttavia rannalla vastassa
+ja he veivät sinut mukanaan. Emmehän saaneet koko juhlan aikana
+paljoakaan tavata emmekä vaihtaa montakaan sanaa. Mutta minä luulen, että
+sinä tiesit minusta niinkuin minäkin sinusta. En kadota sinua
+näkyvistäni. Asut samassa talossa puistotorin varrella, missä laulajatar
+silloin ennen, ja tulet samaan ikkunaan kiittämään serenaadista, jonka
+ylioppilaat--kai laamannin herrojen toimesta--panevat toimeen sinulle ja
+kuorollesi. Teillä on juhlassa suuri menestys. Seurailen sinua
+juhlakentälle ja laulajaisiin ja kaikkialle--kaukaa. En pääse
+kosketuksiin kanssasi enkä erikoisemmin koetakaan. On kuin tahtoisin
+vielä olla kiinni kaipuussani, pyrkimättä sen tyydyttämiseen. Välistä on,
+niinkuin en hennoisi vielä sijoittaa sitä mihinkään oleelliseen. Etsin
+kyllä tilaisuutta, mutta en sitä valmista, vaan jätän sen tavoittamisen
+sattuman varaan. Olen yhä edelleen selvillä siitä, että kohtaloni on
+ratkaistu:--joko--taikka ... kaikki--tai ei mitään ... kolmatta ei ole.--
+Mutta on kuin olisi arvan onnistumisen taikana, etten itse saa ryhtyä
+sitä vetämään enkä ratkaisua kiirehtimään. Hedelmän pitää pudota puusta
+omasta painostaan minun sitä ravistamatta. Sinunkin pitää kaivata ja
+tulla, ainakin puolitiehen, minua vastaan, sinunkin on astuttava
+askeleesi. Koska juhlakentällä ja muuallakin menet muiden luo, mikset
+tulisi minunkin luokseni, jos sinulla siihen olisi tarve? Olethan
+tietystikin huomannut, että seurailen sinua kaikkialle. Tiedät jo, mikä
+on tarpeen, voidaksesi ottaa jonkun kehoittavan askelen, vuorostasi
+sinäkin. Ja minä odotan ja toivon sitä.
+
+On kaikkien kuorojen huviretki laivalla. Varaan jo ajoissa itselleni
+paikan, istun ja odotan, täällä varmaankin olen saava paremman
+tilaisuuden tavata sinut kuin juhlakentällä, jossa aina olet mukana
+jossain ohjelmassa tai omaistesi ja ihailijoittesi ympäröimänä. Laiva on
+jo täynnä väkeä ja lähtövalmiina, mutta sinua ja kuoroasi ei näy. Odotan
+niin kauan, etten enää voi poistua. Siitä tulee ikävä retki minulle
+välinpitämättömien tuttavien seurassa, minun täytyy kuulla lakkaamatonta
+laulua, joka minua tympäisee, kun sinun kuorosi ei ole mukana, ja
+laulujen välissä iankaikkisia, isänmaallisia puheita, jotka pyrkivät
+lentoon, mutta eivät pääse, räpyttävät vimmatusti, mutta eivät osaa
+nousta. Eivät muutkaan niitä kuuntele, vaikka huutavat eläköötä ja
+taputtavat käsiään niiden loputtua kiitokseksi siitä, että vihdoinkin
+loppuivat--alkaakseen uudelleen.
+
+Kun vihdoin viimein olimme kääntyneet ja olimme lähestymässä kaupunkia,
+tuli sieltä vastaan toinen laiva, menossa etelään, täynnä juhlakansaa,
+joiden joukossa, laivan sivuuttaessa toisensa, näin kuorosi sen kannella.
+Tietysti sinäkin olet siellä. Olen näkevinäni sinut, mutta sinä et näe
+minua. Heilutat liinaa, niinkuin et oikein tietäisi kenelle, ikäänkuin
+haparoiden, toiselta rannalta, ainoastaan olemassa oloasi ilmaisten--
+kuvittelin, että heilutit minulle, vaikken uskonutkaan. Mitäpä sinä
+minusta, mitäpä minusta kukaan?
+
+Näissä juhlissa on minusta yhtäkkiä jotain teennäistä ja kieroa ja
+vaillinaista. Ne ovat olevinaan kansanvalistusjuhlia. Ketä täällä on?
+Herrasväkeä enimmäkseen, tuskin yhtään talonpoikaa, ei ainoatakaan
+työmiestä ottamassa osaa. Suomen suuret salot eivät ota niihin osaa. Ei
+näillä tällaisilla Suomen kansan pohjakerroksia valisteta ja herätetä
+eikä niiden henkeä ravita. Korpien kätköihin olisi mentävä puhumaan ja
+soittamaan, kylästä kylään, torpasta torppaan, köyhän kansan
+trubaduurina, niille, jotka eivät tiedä, että heillekin on jätetty
+kantelo jälelle. Jos minulla olisi ollut se pikkukuoro, olisin tiennyt,
+minne sen kanssa mennä, en olisi tullut tänne, en mennyt laamannin
+herrojen huviksi heidän saariinsa soittamaan.... Minä siis saan puskea
+yksin sitäkin turvettani, tästä lähtien niinkuin tähänkin asti. Tunnen
+saavani siihen uutta sisua ja uutta kiristävää voimaa. Ollappa minulla
+toveri, ollappa meitä kaksi!
+
+Minä jo päätän: tahdon saada sen selväksi hänelle, joka meni minulle
+hyvästiä heittämättä, lähden hänen jälkeensä sinne etelään tällä samalla
+laivalla, joka ilmoittaa lähtevänsä tunnin kuluttua. Menen sinne sen
+vanhan toverini luo, sieltä jollain tekosyyllä sinun luoksesi, haen sinut
+käsiini vaikka maailman ääristä.... Siirryin tietysti sittenkin omaan
+laivaan, joka sekin lähti tunnin kuluttua. Voitin itseni--muka. Sillä
+oliko se nyt sittenkään mikään voitto? Eikö olisi ollut suurempi voitto
+voittaa itsensä toisapäin, ottaa kerrankin kohtalonsa omiin käsiinsä eikä
+antaa sen aina johtaa? Koska kuitenkin olin varma, peruuttamattoman
+varma, nyt sinun mentyäsi, että olit se ainoa ja oikea.
+
+Kiduin kylmän yön kippurassa laivan kannelle, pelastusvyo pääni alla.
+Kävelin raskaan taipaleen laivarannasta kotiin.
+
+Miksi sittenkin olin ollut niin saamaton, miksen sittenkään tarttunut
+onneni ohjiin?
+
+Siksikö, ettei niin pitänytkään, koska niihin on kenenkään itsensä turha
+tarttua, turha koettaakaan temmata niitä itselleen ja pakottaa omaan
+puoleensa sitä, minkä on mentävä toisaanne? Ovat luulleet sen voivansa,
+maailman valtiaat. Ovat olleet olevinaan ohjissa. Olivatkin kohtalotarten
+ruoskan alla ja sen alla huohottivat, huohottivat ja sen alle nääntyivät.
+Ei kukaan ole oman onnensa seppä, vielä vähemmän muiden. Ainoa, jolla voi
+tehdä tyhjäksi riippuvaisuuden tehon, on: ei ohjata, ei uhmata, vaan
+kyyristyä ja kestää.
+
+Minulle yritti tulla tämä täytymykseen tyytymisen mieli, mutta minä
+työnsin sen silloin vielä ovesta takaisin.
+
+Kapinoin tietämättä mitä vastaan.... Menisinkö sittenkin sinne etelään?
+
+Mutta minä puskin pohjoista kohti, minun täytyi saada jostain itselleni
+turvaa, ja minä painoin erämaahani ja erämaani taa niinkuin ennen.
+
+Viimeinen erotaival alkaa.
+
+
+
+
+Olin pannut häntä varten, kuviteltuani ja kaivattuani varten, täällä
+uuteen kuntoon vanhat huoneet ja liittänyt vanhoihin uusia, olin
+muokannut häntä varten maat, raivannut uutispeltoa, ojittanut suota,
+kyntänyt vaot ja kylvänyt hänelle niihin. Häntä varten kalkkoi kirves
+hirsimetsässä, soljui auringossa välkkävällä talvisella tiellä
+rakennuspuu pihaan, sinkoili lastu uuden kesäaitan salvoksella maaliskuun
+auringossa kuin koskessa vesipisarain pärsky. Hän oli tulevinaan
+välipalaa tuomaan, nousevinaan telineille, piiluni iskeytyi levähtämään
+hirren päähän ja minä istuin hirrelle ja minulle ojentui höyryävä juoma
+ja vastaleivottu lämpönen, hän viipyi ja ihasteli työaloja, suunnitellen
+apuna, miten tämä ja miten tuo--hän lähti omiin askareihinsa,
+notkahdellen, hyrähdellen ja kerta vielä jälelleen katsahtaen ja häipyi--
+mutta ei kadonnut. Oli täällä, vaikkei ollut, mutta oli tuleva kerran.
+Minä häntä varten rakentelin ja laittelin, se elämäni ainoana
+tarkoituksena ja se tarkoitus ainoana ilona. Veistelin talvella
+soutuveneen, sivelin siihen ruskean tervan toukokuun paahteessa,
+lounastuulen liehtoessa kesää, tein sille telat uuden uimahuoneen
+viereen--sorvasin talvipuhteella rukin sijansa katsojaa odottamaan,
+höyläsin sukset, raudoitin kahden istuttavan reen ja kahden ajettavat
+rattaat--oli kasvatettu kotivarsasta nuorikolle nimikkovirkkukin.
+
+Oli tullut hyvät vuodet, pelto työnsi ruista kuin kaislaa, kaikki
+onnistui, hän oli se hyvä haltija, joka hoiti taloa, häntä itseään ei
+näkynyt, vaan jälet näkyi muuallakin kuin vitilumella ja rannan hiekassa,
+se sai minulta uhriksi parhaan, mitä minulla on: ainaiset ajatukseni ja
+lupaukseni, eikä muuta vaatinut, siihen tyytyi. Oli kysyvinään, oli
+käskevinään kertomaan ja sai tietää elämäni aikaisimmatkin ilot,
+hilpeimmät muistoni--kun istuin yksin ehtoisin puutarhassa koivun alla ja
+kun iltarusko riutui ja lehmisavu halaili peltoa ja iltausva niittyä ja
+ojensivat toisilleen kättä aidan nurkassa pihlajan yli. Tiesin, että hän
+tulee ja ottaa iloiten vastaan, minkä minä iloiten annan, en tiedä,
+milloin, hän voi tulla milloin hyvänsä, siksi täytyy tämän kaiken aina
+lamppuna palaa--kukkakimppu kuvan alla olkoon aina valmis ja aina tuores,
+joka aamu sama ja joka aamu uusi, jossa on kaikki kukkaset keväiseltä
+niityltä, kaikki toivot tulevasta ja kaikki muistot menneestä: hänelle
+pyhitetyt lapsen näyt, pojan haaveet, oudot linnut, ruskea elukka tuossa
+hernemaassa, valkoiset tytöt ja punaiset, Taaton Täti, Satu-Anni,
+Kenoveeva ja kesy hirvi, Johanna, kurjet ja joutsenet--ja että olen
+saanut takaisin vanhat ihanteet ja omistanut uusia, ollut itselleni
+uskollinen--ja kuinka mielestäni niiden kera kohosin ja kirkastuin,
+ylenin ansiokkaaksi ja arvokkaaksi sille, jota palvelen--nuorukaisen
+lupaukset ja saavutukset, taistelut ja voitot--kaikki nämä tapaukset ja
+ajatukset ja tunteet soiden sanoina, kerran sinulle kerrottavina.
+
+On nyt, niinkuin olisin kautta elämäni valmistellut ja pyhitellyt ne
+kaikki kuin häälahjaksi, tervetuliaisiksi uuteen kotiin: iloisimmat ja
+ihanimmat ja onnellisimmat elämykseni kaikesta, mitä minulla siihen
+saakka oli ollut.
+
+Äitivanha on aavistanut aherrusteni salaisen tarkoituksen, arvannut
+tarmoni ja työiloni syyn, sen herkkään korvaan on kai kuulunut
+jännittyneen työjousen hermon värinä, ja hän sanoo istuessamme viikon
+viimeisenä iltana uuden aitan kynnyksellä, minulla kädessä sen avain,
+jonka minä, viilattuani sen lehden ja sitä pajan jäleltä sirosteltuani,
+olin pudottanut hänen helmaansa, sanoo:--"Olisi jo aika ripustaaksesi
+aittasi avain nuorikon vyölle."--"Ei ole vielä sattunut sopivata."--
+"Pitäisi katsoaksesi, olisi jo aika tuodaksesi."--"Olettehan täällä te,
+äiti."--"Pian minusta aika jättää"--ja hän alkaa taas esitellä omia
+ajattelemiaan.--"Kun eivät minun kelvanne, etsinet itse", huokaa, kun
+vaikenen.--"Mistäpä minä heitä?"--"Menet juhlille, siellä heitä
+karkeloinee kassapäitä sinullekin."--"Jollei joskus lentäisi lintu
+räystään alle minun liikkumattanikin?"--"Ei tule sekään lintu
+liikkumatta."--"Tuleehan tiainen ja pääsky, herään päivänä kesäisenä ja
+siinä se sirittää."
+
+Mutta laittoi äiti kuitenkin eväät ja lähdin--hänelle mieliksi, lienee
+ollut aavistukset itsellänikin. Kävi, niinkuin kävi.
+
+En voi enää jäädä tänne, missä kaikki liiaksi muistuttaa sinua--joka olit
+täällä ollut, vaikket ollutkaan ollut--niinkuin muistutti tuonnoin, tänne
+haudaltasi palattuani, ennenkuin taas tulit takaisin. Tulet joka paikasta
+kummitellen vastaani, et enää toivottuna haaveena, vaan menetetyn
+aaveena. En kuule enää ääntä, vaan äänen katoavan kaiun. Ei kukaan enää
+voi asettua siihen, missä sinä olit. On autiota, sisällötöntä, on käynyt
+kulo, ei pala enää aarnituli kätketyn aarteen yllä. Käväisit pesässä,
+hylkäsit sen, pyrähdit pois eikä kukaan toinen ole ottava sitä haltuunsa.
+Ei ole täällä sijaa enää entiselle kaipuullekaan, veit senkin
+viihdytykseni mennessäsi, otit senkin, ja omasihan olikin. Ei ole
+siitäkään enää, tarkoituksettomasta, toivottomasta, itseänsä jäytävästä
+ikävästä. Minun täytyy siis täältä pois, autiosta ja tyhjästä talosta,
+itse aution ja tyhjän.
+
+Minne, en tiedä. Jonnekin toisaanne kuin mistä tulin.
+
+Anti-koirani, aina samaniminen, tyttären tyttären tytär, tietää, on ollut
+vastassa laivarannassa, on kieppunut koko päivän kintereilläni,
+mielitellyt, viekoitellut--juoksee rantaveräjälle ja kutsuu, kulettelee
+kalakonttia pitkin pihaa, retuuttaa sen rantaan, kiertää häntää
+verkkovajan ovella, vakiutuu viimein uuden veneen kokkaan ja ulvoo--ensin
+ikävästä, kun en tule enkä välitä, sitten ilosta, kun tulen ja alan
+vääntää hankavitsaa--tietää kaiken, ymmärtää kaiken, jonkun vaeltavan
+ihmishengen kätkö.
+
+Äitivanha kysyy puutarhan portilla:
+
+"Menetkö minne?"
+
+"En tiedä niin tarkoin."
+
+"Jos menet koskille kalaan, ota ruissäkki myllyyn."
+
+"Se sopii ..."
+
+... sillä miksen menisi koskille yhtä hyvin kuin minne muuannekin.
+
+"Ja elä tulekaan ilman lohia ja suuria säyneitä--ota astia ja anna
+myllärin Johannan suolata, tulee pian heinänteko ja särpimen tarve
+väelle. Kai otat verkkosi ja onkivehkeesikin?"
+
+Äiti tietää, mistä poikansa mieli aina viihtyy. Äiti on nähnyt mielen
+mustaksi ja aavistellee syynkin: jos lieneekin juhlilla jotain etsinyt,
+ei ole löytänyt. Ei tiedä muuta, mutta ei utele, ei äiti koskaan utele.
+Tahtoisi parasta ainoalleen, viimeiselleen--kuolivat nuorina toiset.
+Äidiltä ne vietiin, häneltä vietiin kaikki, minulta ei. Äiti eli heissä,
+minä aina omissani. Lienenkö muistanut lohduttaakaan silloin, kun olisi
+pitänyt. Äiti kätkee omat huolensa, kuta suuremmat sitä tarkemmin. Ei
+osaa nauraa, mutta ei myöskään itkeä, ei ainakaan muiden nähden, aina
+tasainen, aina tyyni, yöllä vain joskus kuuluu seinän takana valvovan
+hiljainen huokaus, silloin surree, minkä surree, aamulla on taas
+ensimäisenä työauransa kuressa. Ei hän muistojaan pakene eikä aaveitaan
+pelkää. Hävettää itseäni näiden omien huolieni haudonta ja pettymysteni
+paisutus ja oman onneni ikävän hemmottelu--enkä sittenkään voi olla sitä
+tekemättä.
+
+Laittoi äiti taas eväät, lähden hänelle mieliksi, lienee ollut jotkut
+aavistukset itsellänikin.
+
+"Varaja kiviä koskissa--ja sano terveisiä Johannalle--tässä on vähän
+viemisiä sen lapsille."
+
+Kaikki hän muistaa, sydän omasta tyhjä, täyttää sen toisilla, Lähdenkö?--
+mutta onhan kuitenkin mentävä myllyyn.
+
+Kun astun veneeseen, on kuin lähtisin pakoon, niinkuin pelkuri. Mutta kun
+tartun airoon, tulee taas tarve ponnistaa pois poistumisen vuoksi. Äiti
+on äiti ja minä olen minä, kumpikin hoitakoon itse huolensa, hän tehköön
+sen omalla tavallaan, minä teen omallani.
+
+Ja minä soudan suuria tyyniä selkiä, eikä kuulu muuta kuin kaakkurin
+huuto ilmassa. Tulen laajaan virran suuhun ja ylhäällä airo sipaisee
+nuokkuvia ruohoja ja kumoo kaislikoita, sakeita kuin hankia, kun soudan
+harhaan. Vetelen virtoja ja vuolaita suvantoja, joiden rannoilla nukkuu
+suuria taloja äyräillä ja kuvastuu taivasta vastaan kaivonvinttejä.
+Virran suu kapenee ja tulee ne suuret luhtaniityt ja niiden lukemattomat
+ladot aina etäiseen, matalaan metsänrantaan saakka, minkä takana ovat ne
+suuret kurkisuot, joilta kuuluu auringon noustessa silloin tällöin pitkiä
+parahduksia. Aamuaurinko vetää kylmää kultaansa soitten yli näkyvälle
+erämaan vaaralle. Sen alla on se koski, mihin pyrin.
+
+Raukaisee, haukkaan eväitä. Mitä minä oikein sinne? Ketä minä pakenen?
+Maksaako vaivan? Enkö ole raukka? Siinähän on ruissäkki, niin--sitä
+vartenhan minä.  Korven reuna lähenee, veden kulku kiihtyy, joki laajenee
+matalaksi sahiksi, jossa vesi väräjää kuin tuulen virin alla aina samassa
+paikassa, ei murru, joskus vain jossain kulahtaa kuin nielevän kurkku.
+Lähden taas. Avartuu eteen suvanto, koommin kuin pieni järvi, kalasauna
+rannan kaarteessa suuren kuusen alla. Olisi siinä erakolle maja, mutta
+kauemma kaipaa mieli. Vedet kapenevat taas ja niiden vauhti kiihtyy, vesi
+mustaa kuin Tuonelan joessa, rannoilla juuriltaan suistuneita honkia, ja
+alas ui vaahtopalloja, pöyheitä kuin kuontaloita, kosken irti tempomia ja
+sen sotkemia.
+
+Soudan ja soudan, sauvon ja sauvon.
+
+Päivä kallistuu iltaan, hyttyset hurisee, lohi silloin tällöin loiskahtaa
+ilmaan. Anti-koira istuu kaiken aikaa perätuhdolla, vainuten vesille ja
+vainuten maihin, tuon tuostakin vilkaisten minuun:--Siinähän taas hyppäsi
+lohi, mikset sinä ongi?... Tuolla ui sorsa poikineen, mikset sinä
+ammu?... Tuolla tuoksuu metsopoikue karpalomättään kupeessa--etkö näe--
+miksemme mene maihin?... Mikä sinua vaivaa? Tiedän, mutta onhan tässä
+tärkeämpiäkin. Vai olet nyt taas sillä päällä? Ja se haukkuu kiihkeästi.
+
+"En ole millään päällä. En pysähdy, en ammu, en ongi, koska minun täytyy
+toisille perille."--"Mille perille?"--"Mille perille tahansa!"
+
+Vaahtokuontaloita viilettää yhä tiheämmin alas, kuta ylemmä tulen. Rannat
+kohoaa, väylä kiristyy, koskitaival alkaa. On käytävä sauvoimeen käsiksi,
+on oteltava ase kädessä veneenalaisten erämaan vesien voimaa vastaan. On
+saatava nämä rukiit myllyyn, vähät muusta! On saatava rukiit myllyyn ja
+särvintä äitivanhan heinäväelle, vähät muusta--onhan juuri sitä varten
+lähdetty. Elä vilkuta siellä suvannon lehtosaaressa rantapuiden välissä
+enää sinä, ei ole aikaa, et ole kuitenkaan sinä, ja näkyjä en tahdo enää
+nähdä. Tämä on eroretken viimeinen taival, ole siellä, minne jäit. Ei ole
+nyt aika kuvittelujen ja kaipuun. On aika puskea hyrskystä hyrskyyn,
+sauvoimen ponnistaa pohjasta ja sysätä suoraan kokka, kun koski kampeaa
+ja virta painaa vinoon. Tämä sinun veneesihän nousee nivasta nivaan kuin
+linnunpoika räpylöin ja siivin. Nousee, kun täytyy--ja vaikkei olekaan
+muuta turvaa kuin oma itseni, niin ei ole, elköönkä tulko. Jottako
+nousisit, pursi, paremmin, jos meitä olisi kaksi, jos toinen perässä,
+toinen kokassa, toinen pidellen, kun toinen vaihtaa sauvointa ja työntää?
+Nousen yksinkin--mistä sinä tiedät, että kävisi muka paremmin kaksin?
+Yksin olen, itse ainoa omani. Sinä menit sinne, minä menen tänne.
+
+Sauvon vastedes elämäni niinkuin nyt tämän kosken. Suoriun siitä,
+niinkuin tästä. Se on siinä, miten vihaisesti sauvoin ponnistaa pohjasta,
+siinä, miten painan ja painin. Ottelemme siis, sinä elämänikin
+vastavirta, sinä kohtalonikin kinahmi. Vaikka olkoonkin joka otteessasi
+uusi yllätys--minä voitan. Nyt tiedän, mitä varten tänne tulin.--Mutta
+kenen tässä voitan? Sinutko? Sinunko kanssa nyt taistelen? Sinuunko
+kiukkuani pusken? Mitä varten?
+
+Siinähän onkin jo suvanto ja voitto ja lepo! Siinä on leppoisa, sileä
+suvanto, jota vene viiltää, niinkuin sitä nyt työntäisivät samat voimat
+ylös, jotka äsken painoivat sitä alas, viimeisellä vimmallaan. Olen
+saanut itselleni niiden voiman. Mitäkö varten taistelen kanssasi? Sinunko
+uhallasi olen tässä, sinuako uhmaten? Syytinkö äsken sinua? Mistä? Eihän
+ole linnun syy, että sattuu lentämään tien poikki, jota minä satun
+kulkemaan, eikä pysähdy, enkä minä häntä sentähden saa.
+
+Kuitenkin kaikitenkin--kosket on välillä ja virrat ja suunnattomat selät
+ja mahdottoman avarat maat, talottomat taipaleet. Ei mitään tietoa
+toisella toisesta, eikä tarvitse ollakaan. Eroko? Kaikenko ero? Ihanko
+uusi taival edessä? Ettäkö elämän onni ei ollutkaan siellä, mistä sitä
+kaiken elämäni ensin vaistosin ja sitten tietoisesti etsin? Eipä siis
+ollut. Kun ei ollut, niin ei ollut.
+
+
+
+
+Taas on tyyntä vettä, rannat nousee, aukee lampi, sitten virta, sitten
+pieniä järviä ja soilahteleva pitkä suvanto--ja siinä se nyt sitten taas
+on--kahden vaaran puristuksessa putous, jossa keltainen vaahto kaatuu
+kalliopaaden yli. Putouksen vieressä on pienoinen mylly, ratas
+pärskyttäen vettä mustaan märkään seinään. Ylempänä myllärin tupa ja
+kiviaidan ympäröimät pellot. Takana on lehtoinen vaaran rinne, ylinnä
+avopää kallio--joita kaikkia, putouksesta alhaalta vaaran laelle ylös,
+hehkuttaa ilta-auringon viimeinen ilotuli. Tulee aina mieleen, tänne
+näitä vesiä sauvoessani: Kas, mikä majatalo Tuonen tumman joen partaalla
+--sitäkö varten, että väsähtänyt sielu saisi yöpyä matkallaan ikuisuuden
+ylävesiin, alkulähteelle, missä se sitten lieneekin, ehkä sokeana hetteen
+silmänä jossain hiekkaharjujen tai honkanummien umpisuossa--tuo tuli ensi
+kerran mieleeni, tuli joka kerta ja nyt taas, verkalleen huovatessani
+perä edellä, perätuhdolla Anti, punertaen sekin, illan hohteessa, itsekin
+punainen. Anti haukahtaa. Vene viilettelee suvantoa alas, äiti perässä,
+myllärin emäntä, entinen Repolan Johanna, lapsineen, yksi tyttö kokassa
+soutaen, kaksi keskituhdolla, yksi kokkakaarella istuen. Tuntee tulijan
+ja huudahtaa:
+
+"Voi minun päiviäni--kun en ollut tunteakaan uutta venettä--oltiin
+menossa saunan lämmitessä vastaksien taittoon--ka, soutakaahan, tytöt!"
+
+Virta kantaa heidät ohi, ennenkuin ehtivät tarttua airoihin. Hän huutaa
+minulle, että soutaisin uuteen valkamaan niityn alle, missä on verkkovaja
+ja näkyy virepuut, siinä on parempi laskea maihin. Olen maissa ennen kuin
+he ja joudun kokastamaan heidän venettään, josta pipanat piipertävät
+maihin kuin vuonat karsinasta. Äiti käskee antamaan kättä ja
+notkahuttamaan, ja he notkahuttavat, kaikki samannäköisiä ja melkein
+samankokoisia, vanhin ihan niinkuin äiti ennen, kaikki valkotukkaisia ja
+heleäsilmäisiä--minua vihlaisee nuorinta, ristityttöäni, ilmaan
+keikauttaessani tunne: ollapa minullakin, mutta ei ole eikä mahda tulla.
+Äiti itse on hämillään ja hyvillään, kasvot välkehtien niinkuin aina,
+herahtaen vuoron nauruun, vuoron koettaen vakiintua totiseksi--ei tiedä
+oikein, mitä sanoisi, sitten sanoo:
+
+"Juoskaa, tytöt, myllyyn sanomaan isälle, että tuli vieras ... että tulee
+ottamaan säkin.... Tultiinpahan taas ... ja kalapönttökin mukana, kyllä
+se pian saadaan täyteen ... lohet hyppiikin kuohun alla niin että ... nyt
+siellä taas yksi ja tuossa toinen!"--Ja vasta sitten hän tuli
+tervehtimään, pyyhittyään kätensä esiliinaan:
+
+"No terve, no terve! Kyllä nyt Ville tulee iloiseksi, kun on odotettu jo
+pitkään ... tuli juuri kotiin salolta puita lukemasta metsäherran kanssa,
+maanantaina se taas lähtee.... Siinä se astuu, jankkailee, vaikka tiedän,
+että juoksisi, jos ilkiäisi--hei, astu ravakammin alamäessä! elä tuossa
+jarruttele!"
+
+Mies, jäntterä, tyyni, harvapuheinen, vaimonsa vastakohta, yhtä
+pidättyväinen kuin tämä eloisa ja puhelias, ensi näkemältä melkein tyly,
+jos ei tietäisi--ainoastaan silmät ja suun ympärys muhoilevat, ilmaisten
+mielihyvää ystävän tulosta.
+
+"Maltettiinpas lähteä ... vaan lienee ollut tärkeitäkin touhuja.... Ja
+uusi vene? Ja omaa tekoa? Eikä taida pahasti vuotaakaan."
+
+Hän tarkastelee saumoja, nostelee kokasta ja perästä.
+
+"Sopii kiittää Villen oppilaansa työtä, niin kiittää itseäänkin samalla,"
+minä sanon.
+
+"Se on Villen paras kiitos, kun ei moiti," nauraa Johanna.
+
+"Ei ole hullumpi ensi tekeleeksi."
+
+"Tekeleeksi! Se pitää sitten jo olla maailman mainio, joka ei ole
+Villestä hullummaksi."
+
+Ville vääntää missäkin selkäänsä ja me kokoamme Johannan kanssa muut
+tavarat ja nousemme pihaan. Koirat ovat löytäneet toisensa, heidän
+Ottinsa ja minun Antini, sisarukset, samaa pentuetta, Repolan peruja,
+yhdennäköiset, pystykorvat, punaiset ja kippurahännät, että tuskin voi
+toista toisesta erottaa, ja ryntäävät molemmat päälleni, ulvoen ja
+nuoleskellen--sitten puree Ottia kirppu ja sen on istuttava perälleen
+puremaan, jolloin Anti tarttuu häntään ja alkaa laahata, ja silloin taas
+alkaa kahina ja härinä.
+
+Pikkutytöt ovat turvautuneet äitinsä helmoihin.
+
+"Ka, oletteko siinä, eihän vieraan Antia tarvitse pelätä enemmän kuin
+omaa Ottiakaan. Minä sitä sitten en ole saanut noista kakaroista rauhaa,
+ensin äidin ja sitten omani...."
+
+"Katsokaa, Konttisetä viepi vuonaa karsinaan!" huudahtavat tytöt ja
+rientävät kaikki rinnettä pihaan, missä vanha äijä, pärevasua kantaen,
+tulee tuvasta ja menee nurkan taitse navettaan päin.
+
+"Mitä se ukko kantaa?"
+
+"Kun se tullessaan löysi vuonan louhusta, jalka poikki, niin sitä se
+hoitaa. Se sen sitoi ja on makuuttanut tuvassa ja nyt näkyy vievän
+karsinaan, kalun se taitaa siitä saada.--Käypi tupaan, minä menen
+laittamaan lettutaikinaa."
+
+"Ei nyt pidä turhaan sitä vaivaa nähdä."
+
+"No, ei toki milloinkaan ilman, se kuuluu meillä asiaan niinkuin ennen
+Repolassakin."
+
+Heidän talonsa on pengermällä, tupa, aitat, navettarakennus, takana
+jyrkästi nouseva jylhä, komea vaara, Kurkivaara. Pihalla on kaikkialla
+kerppuja kuivamassa, nurkissa, tikapuilla, aidalla. Tupa on kuin
+vihreällä verhottu. Tästä näkyy koski ja suvanto ja siintävät
+kaukaisuudet yli pohjoisten salojen, soiden ja erämaan järvien. Istahdan
+rapuille levähtämään. On yhä enemmän viihtyisää ollakseni. Ville kantaa
+vettä saunaan, joka on vähän alempana, Johanna askartelee aitassaan.
+
+Hän on sama kuin vuosia sitten, sama reipas, ystävällinen, huolekas ja
+iloluontoinen--sama ilme, samat liikkeet--silloin pikku tyttö, nyt emäntä
+ja äiti. Hän oli ollut meillä asuntoa rippikoulussa, joka käytiin
+yhdessä, olimme olleet hänen veljensä Taavetin häissä, hän
+morsiustyttönä, minä sulhaspoikana. Hän joutuu naimisiin nuoren
+metsänvartijan kanssa, miesten parhaan, kaikkitaitoisen, sepän,
+kirvesmiehen, metsämiehen, joka oli rakentanut itselleen torpan ja myllyn
+tänne erämaahan. He elävät hyvin, molemmat aina työssä ja hankkimassa.
+Tulen tänne tuon tuostakin kalastamaan ja metsästämään, milloin
+koskitietä soutaen ja sauvoen, milloin suksella hiihdellen yli suurien
+soiden, Kurkisuon ja sen takalistojen, ja yli Kurkivaaran--ensi kerran
+silloin, kun lähdin itseäni pakoon; silloin pois keväisiä hankia, pois
+kotoakin heti, silloin melkein niinkuin nyt. On uisteltu Villen kanssa
+lohet ja tuulastettu hauet, ammuttu teeret, metsot, jänikset, on
+haasteltu monet yöt nuotiolla, revontulten hulmutessa taivaalla, ja
+tuumailtu maailman menot ja tämän oman maan asiat halki, joita metsävahti
+ja hänen vaimonsa seurailevat kuin omiaan, lukien kaikki kirjat, joita
+saan heille hankituksi. Ollaan ystävät Johannan ja hänen miehensä kanssa,
+Johannan ehkä vielä enemmän kuin miehen. Viivyskelen täällä joskus
+viikkokaudet. Tuloni näyttää aina olevan heille iloinen, mieluinen
+yllätys, eivätkä tiedä, miten pitää minua hyvänä. Heissä on kaikkea sitä,
+mikä minulle ihmisissä aina on ollut miellyttävintä ja arvokkainta:
+ystävällisyyttä ja auttavaisuutta ja herttaisuutta ja osanottoa, tarve
+olla mieliksi ja aina antaa mitä itsellä on--haastan heille kaikki asiani
+niinkuin hekin minulle--ollaan ystäviä, minulla on vähän enemmän
+kirjatietoja, heillä enemmän elämän ja kokemuksen. Täällä minä aina
+pääsen siitä, mikä minuun muualla tarttuu epämieluisaa ja minulle
+kuulumatonta, tai kuormittuu raskasta. Täällä haihtuu haikeudet ja katoo
+kaipuut. Täällä on minulla oma kesäaittani, niinkuin erakolla maja, joka
+Villen kanssa yhdessä kalkuteltiin ja sammalsaumoille salvettiin--
+leikillä puhuen: minulle muka vanhain päivien varalle, kun äiti kuolee ja
+minä myön talon ja muutan tänne vaariksi, eläkkeelle, ja Villen ja
+Johannan lapset saavat periä sen huoneen ja mitä minulta muutakin jää.
+Johon Johanna nauraa:--Omasi kanssa siihen tulet--ja olisi jo aika
+tullaksesi ... (hän sitä samaa, mitä äitikin) ... johon minä:--Tuo Ville
+vei, ennenkuin minä ehdin. Johon Johanna:--Taisi tulla vakainen vahinko.
+Yksi tytöistä tuiskahtaa nurkan taitse:
+
+"Äiti, tulkaa katsomaan, se seisoo jo kolmella jalalla!"
+
+"Hyvä, hyvä, mutta en minä nyt jouda," sanoo Johannan ääni aitasta.
+
+Tyttö tuiskahtaa sinne takaisin. Minä seuraan. Siellä on vuona
+karsinassa, seisoen kolmella jalalla, neljäs lastoitettuna ja sidottuna.
+Emo määkii kujassa, mutta vuona ei välitä siitä, vaan tunkee turpaansa
+häkkioven läpi, jossa hoitajansa maassa istuen sitä hyväilee ja sille
+haastelee, kiintyneenä siihen niin, ettei huomaa, ennenkuin minä
+tervehdin.
+
+"Päivää, päivää,--ka, kun ne olisivat sen tappaneet, kun eivät luulleet
+kalua tulevan, vaan tulipahan ... kohta otetaan lasta pois ... menkää,
+tytöt, nyhtämään nuorta heinän helvettä pellon pientarelta ... katsohan,
+kun ei välitä yhtään emästään ... hoitajansa kättä vain imee.... Kerran
+minulla oli koira, jota vähän aikaa hoidin, niin se seuraili niin, että
+kun en saanut haihtumaan muuten, niin piti sitoa ja minun lähteä veneellä
+suuren selän yli--jaa, jokos minä sanoin päivää, terve, terve ... menkää,
+tytöt, menkää ... minä heitän sille vielä olkia vuoteeksi.... Käydään
+tuonne pihaan.... Istutaan vaikka tähän rappusille.... Mitäs sinulle
+sitten oikein kuuluu?... Olitko juhlilla? Hyödyitkö niistä mitä?
+Antoivatko laulannat lohtua sielullesi?"
+
+"Enpä tiedä."
+
+"Sitä minäkin, ei niistä meikäläisille ... olinhan tuolla minäkin kerran
+... en minäkään niistä heidän torviensa toitotuksista ja rumpujen
+pärrytyksistä ja juhlapuheista ja paukutuksista ... enkä minä sitä
+huitomista ja kuin väkisin laulattamista ja kilvan kirkumista, jotta kuka
+paremmin parahtaisi ... se on minun musiikkiani, kun tuo Johanna soittaa
+kanneltaan tuvan hämyisessä karsinassa.
+
+"Nyt saunaan!" hoikkasi Ville törmän rinteeltä.
+
+"Tullaan, tullaan!" hoikkaa Konttisetä vastaan.
+
+Joka kerta kuin tavataan, pitkienkin aikojen päästä, menee meiltä heti
+puhe näihin tämmöisiin. Hän on ystäviäni, niinkuin nämä täällä, ja
+muitapa minulla ei juuri olekaan, eikä ole ollut tarvis eikä enää tule.
+Hän on melkein sama kuin silloin, kun kävi ensi kerran meillä ja haastoi
+minulle hyvästä haltijasta ja miten sitä on hoidettava, että se
+viihtyisi, ja yhä hän siitä haastaa. Ei kukaan tiedä, kuka hän oikein on
+ja mistä kotoisin, enkä minäkään ole kysynyt. Kerran hän kuitenkin: että
+"olisi ehkä voinut tulla vaikka pappi tai vaikka lääkäri, tai vaikka
+runoniekka eli rohvessori, jos en olisi sairastunut kovaan sielun tautiin
+ja tuskaan, jossa oli vähällä henki mennä, mutta ei kuitenkaan mennyt
+henki, vaan tuli, tuli henki sanomaan näyssä, että minä olen se kaiken
+hyvän henki ja kaiken kauniin henki ja sinun on seurattava minua ja
+opetettava minua muille. Siitä ei siihen aikaan kukaan tiennyt, mutta nyt
+on jo niitä, jotka tietävät ja ymmärtävät tai ainakin aavistavat. Minä
+olen sen kuiskaava ääni erämaassa." Hän parantelee ihmisiä ja eläimiä
+luonnonlääkkeillä, hieroo, kylvettelee, lääkitsee luun ja lihan vikoja ja
+tyynnyttelee ja viihdyttelee verien vihoja. Ei ota mitään maksua
+vaivoistaan, mutta ruuan ja vaatteen ottaa, kun annetaan, ja evästä
+konttiinsa pitemmille taipalille. Ei hän viihdy kauan paikassaan, katoo
+pitkiksikin ajoiksi, mutta kun palaa, on, niinkuin olisi ollut kaiken
+aikaa talossa, elänyt yhdessä mukana, ja tietäisi, mitä on tapahtunut ja
+mitä tarvitaan. Hän on näkijä, aavistelija, ymmärtäjä, joka virittää
+ensin oman sielunsa sen vireeseen, johon yhtyy, ja siitä vähitellen hänen
+sielunsa omaansa. Olemme soittaneet monet sielun sävelet yhdessä, hän
+tulee kuin kutsuttuna silloin, kun minulla on sen soiton tarvis. Hän
+sanoo tietävänsä, kuulevansa kaukaa, milloin kuka häntä kutsuu.
+
+Istumme lauteilla, vastojen hautuessa, suloisessa lämpimässä, ennenkuin
+löyly vielä on lyöty.
+
+"Olisin minä kuitenkin tahtonut siellä juhlilla yhden laulattajan lauluja
+kuunnella," jatkoi siinä Konttisetä.--"Olisin vielä kerran tahtonut
+kuulla niiden etelän tyttöjen kuoroa."
+
+"Missä te heidät kuulitte?"
+
+"Ka, oletpa kuullut sinäkin ja nähnyt, koska sitä äänesi vieläkin
+värähtää. Ja jos olet kuullut ja nähnyt ja ymmärtänyt heidät oivaltaa,
+niin on heistä ollut siellä juhla sinullekin, niinkuin oli minullekin.
+Missäkö?--elähän, Ville, vielä lyö löylyä, annahan, kun haastellaan,
+tekisin siitä runon, jos osaisin--tuli vastaani neitoparvi niemen
+kainalossa, haltijatar impineen valkealla hiekalla--ilakoivat ja
+lauloivat, minä metsän reunassa polulla ihmeissäni istun ja kuuntelen--
+näkevät minut, eivät kirkaisten kummitusta pakoon, vaan huutaa tyttö
+eväilleen--esitteleikse, sanoo nimensä, itsensä ja sisartensa--ei kysytä,
+kuka on tämä äijä ja minne hänellä matka, niinkuin täällä aina muut yli
+olan ja nenän vartta pitkin, vaan tietä kysytään, milloin laiva lähtee,
+onko kiire jos ehkä tiedän, saavatko luvan kysyä--he matkalla juhlille--
+on tultu Savon saloja ja järviä ihantelemaan, tänne tahdottaisiin jäädä,
+täällä aina olla, ei siellä, mistä he, näiden näköalain vertoja.--Pitää
+tulla tänne olemaan, minä sanon.--Eihän tiedä. Tekisi kyllä kovin mieleni
+tulla, hän sanoo ja katsoo herttaisesti kaihoten. Minä heidät neuvon
+siitä eteenpäin, saatan oikotien päähän, josta vie laivasiltaan--siitä
+hän kiittää, ottaa omasta rinnastaan kukan ja kiinnittää minun rintaani,
+ukkorähjän, tämännäköisen kulkijan ja kerjäläisen--ja laulaen lähtevät,
+ei kuulu tirskuntaa tienkäänteen takana näiden tyttöjen, vaan vilkuttavat
+kädellä ja liehuttavat liinoja harjun rinteeltä. Sanon sinulle: en ole
+ihanampaa nähnyt--sinua aattelin: siinä sinulle nuorikko taloosi--siitä
+minullekin muistelemisen iloa koko taival tänne asti erämaan halki. Minä
+kun mitä semmoista näen ja kuulen, sitä tallettelen ja kantelen kuin
+linnunpoikaa povella. Ne olivat hekin sitä hyväin ihmisten heimoa, olipa
+olevinaan heitä ikäväkin.... Nyt saat, Ville, lisätä lämmintä."
+
+Kylvetään verkalleen--Ville haastaa asioistaan, ja sitten istutaan ulkona
+rahilla saunan seinämällä illan viileässä, polvella puhtaat paidat, jotka
+Johanna on siihen pannut, kullekin omansa.
+
+"Hohhoo," huokaa vanhus, "onpa taas hyvä ollakseni, hyväin ihmisten
+hoivissa--onhan siinä puhdas paita minullekin--se on tuo Johannakin sitä
+hyväin ihmisten henkiheimoa--sitä on Taaton mamsselikin--ei niitä ole
+monta, vaan joitakin on--sitä samaa valittua sukua ovat. Minä uskon, että
+maailmassa on kahdenlaista heimoutta, ruumiin ja hengen. Hengen heimoudet
+kulkevat kätkettyinä vuosisatain, ehkäpä tuhansienkin alitse--antiikista
+ja Egyptistä ja Intiasta ja vielä kauempaakin historian aikain kautta
+näihin päiviin asti--yksilöityvät ja uusiintuvat ohi ruumiillisten
+periytymisten henkien periytymisen tietäjä sen salaväyliä ... niistä
+ajantiedot ihmeissään kertoo, pyhistä miehistä ja naisista, mutta paljon
+on semmoisia, joista historia ei mitään tiedä eikä ihmiset tiedä, mitä
+aatelia he ovat--ei näitä kaikki ymmärrä enkä osaa selittääkään, mutta
+sinä ymmärrät, sinulla on vähän semmoiset tuntosarvet kuin minulla.--Minä
+vielä siitä tytöstä--onko mitään ihanampaa luomakunnan luomaa kuin hyvä
+ja hieno ihminen, kun on vielä nuori ja kaunis nainen! Se on ruma tarina,
+että se oli nuori nainen, joka vietteli miehen ja sai aikaan
+syntiinlankeemuksen ja ihmiskunnan kirouksen--ei ihmiskunta ole langennut
+eikä kirottu, siinä on vain hyväänsä, huonoansa. 'Uskotko, että tuo nuori
+morsiamesi olisi voinut käärmeen neuvosta sinut langettaa syntiin?'
+kysyin kerran apulaispapilta, joka oli kihlannut rovastinsa tyttären. Jäi
+siihen tuppisuuksi. 'No, jos ei se, niin kuinka sitten joku toinenkaan?'
+Miksi olisi pantu pahasta maailman perustus? Ei se ole siitä pantu, vaan
+hyvästä on pantu. Ihmisen aivoitukset ovat hamasta lapsuudesta yhtä hyvin
+hyvät kuin pahat."
+
+Johanna jo huikkasi tuvan rappusilta illalliselle.
+
+"Tullaan.... Se olisi pitänyt tehdä tämä tarina semmoinen, että maailma
+oli alkujaan riidan, sodan ja turmeluksen ja pahennuksen erämaa, mutta
+sen keskessä oli rauhan ja rakkauden keidas. Niin siinä keitaassa asuu
+luojan kaksi luomaa onnellista, ne syövät tiedon puun ja rakkauden puun
+ja kauneuden puun kaikista hedelmistä, joka puu on yksi ja sama puu, ja
+saavat siitä sen valistuksen, että menevät portille ja puhuttelevat
+ohikulkevia ja ulkona olevia ja kutsuvat sisään käymään ja katsomaan
+heidänkin taloaan, että tulkaa näkemään, mitenkä täällä meillä eletään,
+ja sitä mukaa kuin tulijoita on, niin sitä mukaa siinä paratiisi laajenee
+niinkuin uudispelto ja sen muurit siirtyy niinkuin pellon aita ja
+käsittää lopulta koko maailman, vaan joka ei osaa eikä tahdo elää,
+niinkuin paratiisissa pitää, niin se menköön takaisin maailmaan entiseen
+kurjuuteensa, kunnes tulee halu päästä uudelleen autuaitten asuntoon. Se
+olisi ollut sillä tavalla se maailman luomisen ja ihmiskunnan ylennyksen
+taru kirjoitettava ja sillä tavalla ajateltava ihmiskunnan alku. Sitä on
+herttainen sillä tavalla ajatella ja niin minä sitä ajattelen yksikseni
+talottomilla taipalilla. Mitäs Ville sanoo?"
+
+Ville vain kuunteli ja muhoili:
+
+"Osanneeko siihen semmoiseen minunlainen mitään, mutta en minä siihen
+aituukseen sentään kaikkea maailmaa tahtoisi."
+
+"Eikä ole pelkoakaan, että koko maailma siihen pyrkisikään."
+
+Verkalleen pihaan astuessamme virkkoi setä vielä:
+
+"Olihan se ihana neito--ajattelin sinua ... olisi siinä ollut taloosi
+emäntä, sillä oli niin tekevän näköiset kädetkin."
+
+
+
+
+On illastettu tuvassa, Johannan letut ja kokkelit ja vasta kirnutut
+voit. Ville on vetäytynyt aittaansa, viikon raadannasta rauennut
+mies. Johanna on pannut lapsensa levolle, askarrellut viimeiset
+lauantai-ilta-askareensa, istuutunut karsinaan, polvella kantele,
+josta juoksuttelee hauraita säveliään, hämyhetken herättämiä. Sitten
+hän soittaessaan yhtäkkiä kysyy:
+
+"Et tainnut siellä vieläkään tavata sitä mieleistäsi, sitä viimeistä
+parasta, koska tulit tänne suoraan, vai tapasitko jo?"
+
+Puhuin heille kaiken. Miksen olisi puhunut heille tätä niinkuin muutakin!
+Olin pyrkinyt ja luullut päässeeni siitä eroon, koskia puskien kotoa
+pois. Mutta olin kai siinä vielä kiinni jollain viimeisellä venyvällä
+toivon säikeellä, koska oli tarve saada toivon apua toiselta. Jos Johanna
+ehkä näkisi sen toisin, jos hän löytäisi jotain mahdollisuutta--vaikkei
+muuta kuin uskoisi, ja vaikkei uskoisi, niin kuitenkin sanoisi uskovansa.
+Vaikkei sanoisi muuta kuin: eihän milloinkaan mitään tiedä. Mieli
+herahtaa ja sulaa. Kerron kaikki viimeisestä parhaasta, ensimäisestä ja
+viimeisestä. Sanon senkin, että piti tulla tänne päästäkseni eroon.
+
+"Vaan pitääkö nyt sitten antautua sen ainoan varaan?" sanoo Johanna, ei
+kuitenkaan niinkuin olisi todella tahtonut sanoa: ei pidä.
+
+"Niin se nyt minusta vain on, että pitää."
+
+"Ja niin sen on oltavakin!" hän yhtäkkiä sanoo lämpimästi.
+
+"En osaa ajatellakaan muuta kuin: hän tai ei kukaan muu." On kuin olisi
+silmä huiennut näkemästä muuta, kuin mikä siinä on kuva siitä häikäisevän
+kirkkaasta, josta sattui siihen pisto niinkuin auringon säteestä....
+
+"Ei sitä osaa eikä ole tarvis--kun minä näin Villen ja kuulin äänensä,
+niin löi kuin sokeudella kaikkeen muuhun ja tiesin samassa, että jollet
+sinä, niin ei kukaan muukaan, vaikken tiennyt, tokko tuo tahtoneekaan.
+Oli pitkät erot, kun vanhemmat panivat vastaan tyhjälle miehelle menoa,
+eikä luullut totta tulevankaan, vaan tulipas--ja tulee sinullekin."
+
+Hän yhtäkkiä näppäili kanteleestaan iloisen sävelen, haaveillen omia
+haaveitaan, kai oman onnensa muistoja, mutta niinkuin samalla olisi
+tahtonut soittaa ne minulle, minun puolestani, minun onnekseni--ja
+minulla oli siinä lyhyt hetkinen, niinkuin hänen ystävällinen uskonsa
+olisi ollut minun.
+
+Setä on noussut ja pistäytynyt pois. Johanna ripustaa kanteleensa naulaan
+ja katsoo ikkunasta ulos:
+
+"Siellä se taas sen vuonansa kanssa, se sitten on hyvä mies tuo setä. Ei
+taida hän olla kaikkien mieleen, mutta minusta hän puhuu oikeita, kun
+ajattelen vapaasti enkä muista, mitä ennen on käsketty ajattelemaan ja
+uskomaan. Keventää niin ihmeesti mieltä, kun se tulee taloon. Saisi olla
+vaikka ikänsä. Siellä on tila aitassa, niinkuin aina ennenkin.... Minä
+vielä siitä äskeisestä: on vain elettävä toivossa."
+
+Minä elänkin siinä taas--ja miksen eläisi--se voi olla yhtä hyvin
+mahdollista kuin mahdotontakin--ja minulle on tullut sinusta yksi kuva
+lisää, joka on niinkuin oma näkemäni: ilakoiva tyttökuoro järven
+rannalla--ja kuinka sinä kiinnität kukan vanhan miehen rintaan ja
+heilutat hänelle hyvästiä, ja että olet sanonut:--Eihän tiedä, tekisi
+kovin mieli kerran vielä tulla.... Eikä kestänyt kauankaan, kun minä
+sinut sitten näin laivasillalla.
+
+Heittäyn vuoteeseeni, aitan ovi jääköön auki, en voi nukkua--kuka
+tämmöisenä yönä voisi nukkua! On se aika yöstä, kun taivaan valo on
+vaaleimmillaan illan viimeisen ruskon ja aamun ensimäisen sarastuksen
+vaiheilla. Kaikki muut linnut vaikenevat, ja vain rastas laulaa. Koski
+rantojensa kuilussa kumajaa tummaa syvää säveltään, yölintu kuusessa
+nakkelee sen yli sirautuksiaan, milloin pitkiä kuin nauhoja, punaisia,
+valkoisia, keltaisia, milloin lyhyitä kuin helmiä, lasisia, hopeisia,
+kultaisia, ja kun se visertää, silloin ei kuulu koski, mutta kun se
+hetkeksi lakkaa, silloin kuuluu taas koski--hennon kurkun värinä voittaa
+vesien kurimon tohisevan torven.
+
+
+
+
+Setä hissuttelee pihalla, ei näytä aikovankaan nukkumaan--hän muuten
+nukkuu milloin sattuu--ja kun näkee, että valvon, hän tulee, istahtaa
+aitan kynnykselle, tyhjä piippu kourassa. Ojennan hänelle kukkaroni.
+
+"Kiitos, tekihän mieli tupakkaakin piippuun, vaikken ehkä olisi ilennyt
+heti pyytää--ja jos välität, niin haastellaan vielä--vai mennäänkö
+koettamaan lohta--minä soudan?"
+
+Setähän aina tarjoutuu soutamaan, mieliksi, vaikkei ole kalamies eikä
+malta soutaa halultaan haastella.
+
+"Haastellaan tässä."
+
+"Minä siihen äskeiseen puheeseen vielä," alkoi hän heti--"että saahan
+toivoa ja pitäähän toivoa--mutta jos kävisi niin, ettei toivo toteutuisi,
+niin on osattava elää sittenkin. Se on annettava sekin uhriverona hyvälle
+haltijalle, joka meitä hoitaa, niin kyllä haltija maksaa sinulle velkansa
+takaisin. Saanko puhua--ethän pahene?"
+
+"Puhukaahan--enhän toki."
+
+"Sinä et ehkä enää tapaa häntä eikä hän ehkä tule omaksesi sillä tavalla,
+kuin toivoisit, mutta elä siitä välitä, ei hän sinua silti jätä. Hän jää
+sinulle hyväksi haltijaksi ja tulee asumaan talossasi, aina luonasi,
+vaikket häntä koskaan näkisikään. Hän tuli, oli ja meni, niinkuin lintu,
+joka istahtaa eteesi polulle eikä tiedä, että oli katsoja. Pysähdyit,
+katselit ihmeen ihania, puhtaita höyheniä ja sen jalan kevyttä nousua ja
+kaulan kaarta ja sulavia liikkeitään. Se on siinä aikansa, kääntelekse,
+katselee, ei huomaa sinua, kun olet ihan hiljaa, sitten yhtäkkiä pyrähti
+pois, et tiedä, miksi, lieneekö tiennyt itsekään, ehkä kuuli kutsun
+jostain tai ilman vain, etkä häntä sitten enää koskaan näe. Mutta siihen
+jäi hänestä sija, se paikka, jossa oli ihana ollut, ja jäi lähdön humaus
+ja lehvän liikahdus. Se meni, mutta näky ei mennyt eikä mene, sinä
+vaellat ja tulet toisen kerran ja kuinka monta kertaa tahansa siihen
+pyhään paikkaan ja luulet hänet näkeväsi siinä aina, ja sinulle on sitten
+sama, onko se siinä vai ei, sillä se on siinä kuitenkin. Katsohan:
+niinkuin ei ole autuaaksi tullakseen väliä sillä, mitä uskoo, kunhan
+uskoo, eikä edes sillä, onko olemassakaan se, johon uskoo, niin ei ole
+myöskään väliä sillä, ketä rakastaa ja miten rakastaa, kunhan vain
+rakastaa. Ei rukoileva lakkaa, vaikkei jumala rukoukseen vastaakaan,
+rukoilee vain sitä hartaammin. Ei rakkauden tarvitse siihen raueta,
+ettei saa vastarakkautta. Kun voi rakastaa omanaan sitäkin rakkautta,
+jolla muut ovat rakastaneet, niinkuin esimerkiksi Korkean veisun
+rakastajan ..."
+
+"Ja Salamin ja Sulamitin--"
+
+"-- ... niinpä niin, ja kaikkien runoilijain rakkautta, niinkuin ne ovat
+sitä kuvitelleet, vaikkeivät olekaan sitä itse semmoisena ehkä kokeneet,
+niin miksi ei voisi rakastaa omaakin kuvittelemaansa rakkautta ja olla
+siitä niin onnellinen, kuin se olisi totta, jopa vielä onnellisempikin.
+Runoile sinä hänestä itsellesi ikuinen rakkaus. Niinkuin minäkin siitä
+kukasta, minkä hän minulle antoi. Elä hylkää rakkauttasi häneen eläkä
+pyri pääsemään siitä eroon, vaikka täytyisikin ollaksesi erossa hänestä.
+Se on kyllä vaikeata vielä sinun iälläsi...."
+
+"Oletteko tekin semmoista kokenut?"
+
+"Lienenhän yhtä ja toista minäkin, vaikka olen nyt tämmöinen--en puhuisi,
+jos en tietäisi. Se on vaikeata, mutta se käy, ja ilo ihanteesta, jonka
+tuskissasi luot ja saat säilymään ja kannat sielussasi, niinkuin äiti
+lasta povellaan, on suurempi ja tyydyttävämpi kuin mistään maallisesta ja
+todellisesta. Rakkaus voi olla yhtä kaunis, vaikkei sen esinettä
+olisikaan. Ajattelehan äidin rakkautta toivottuun lapseen tai kuolleeseen
+lapseen, kyllä se on sama kuin elossa olevaan. Sen on niinkuin sen, minkä
+ihmiskunta on runoillut, runoillessaan itselleen uskon näkymättömään,
+uskon elämään kuoleman jälkeen, uskon Jumalaan ja jumalanpoikaan ja
+lunastukseen ja pelastukseen toisen avulla, kun omat voimat loppuu. En
+minä ole mikään ateisti enkä kieltäjä, vaikka sanotaan. En minä tahdo
+ristinoppia repiä, eikä sitä voikaan. Vaikkei se olisi milloinkaan
+toteutunut eikä toteutuisi, vaikka se olisi vain haave, niinkuin se kai
+onkin, niin juuri siksi sitä ei voi hävittää eikä saa. Juuri samoin pitää
+rakastaakin ja tullaan aina rakastamaan. Ja milloin on rakkaus toteutunut
+niin, että se olisi antanut, mitä on luvannut? Kysy keneltä tahansa, joka
+on sitä saanut enemmän kuin minä ja sinä? Ja katsele, mitä siitä on
+kirjoitettu. Rakkaus toteutuu vain sille, joka ei ole sitä saanut, vaan
+ainoastaan kuvitellut. En osaa tätä niin järjestyksessä kuin pitäisi--
+mutta sinä kyllä ymmärrät."
+
+"Ymmärrän, minä alan jo ymmärtää."
+
+"Oikeastaan minä vain sitä, että pidä häntä ihanteenasi."
+
+"Olin jo pitänyt, ennenkuin näinkään."
+
+"Ja pidä häntä yhä niin, että toteutat hänen silmiensä alla sitä, mitä
+sinussa itsessäsi on parasta, hoida häntä hyvänä haltijana omassa
+itsessäsi."
+
+"Olen jo koettanut."
+
+"Olet oikealla tiellä. Silloin hän on sinun eikä häntä sinulta kukaan
+riistä; vaikka haave, niin kuitenkin tosi. Sinähän loit hänet, ennenkuin
+hänet näitkään. Jollei häntä sinulla olisi ollut ennen, et olisi häntä
+tavannut silloin, vaan ehkä jonkun muun, olisit kulkenut hänen ohitsensa,
+niinkuin monen muun, ties kuinka monen, et olisi kuullut edes humausta
+hänestä, et tavannut häntä lintuna polullasi. Nyt kuulit hänet. Jos
+haaveesi olisi luonut toisen kuvan, et olisi häntä nähnyt. Ole sentähden
+yhäkin näkevinäsi, että hän sinulle elämässäsi hymyilee, niin hän sen
+tekee, että hän on joka paikassa, niin hän on. Anna hänen muuttua elämäsi
+visioniksi, niinkuin laulajalle iänikuiselle Pohjolan impi revontulten
+kaaren päällä, tai niinkuin se kuva siitä tytöstä, jonka otsalla loisti
+totuuden tähti, tai niinkuin se laulajatar, tai niinkuin sille Dantelle
+se Beatrice. Se on ihanaa semmoinen. Silloin se ei sinulle kuole eikä
+katoa, etkä pety."
+
+Hän oli haltioitumistaan haltioitunut, puhui milloin minulle aittaan,
+milloin ulos ovesta niinkuin näkymättömälle kuulijakunnalle siellä ulkona
+jossain kesäyön viileässä maailmassa. Olen jo aikoja sitten antautunut
+hänen lumoihinsa. Hän tulkitsee kaikkeni, on sieluni salatietäjä,
+ajatusteni lukija ja sanelija.
+
+"Kaipaa," sanoo hän hartaasti--"kuule, sinä et saa tukehduttaa
+kaipaustasi, et koettaakaan siitä päästä, niinkuin sanoit tahtovasi.
+Kaipaa, elä katkerasti ja kivuloisesti, vaan suloisesti, hiljaisesti,
+viihdyttävästi, hartaasti. Sinun täytyy se itsesi tähden, pelastuksesi
+tähden, et jaksa muuten elää, rupeat ehkä juomaan tai tuskissasi muuten
+pahasti elämään--tai kovenet tai tulet ahneeksi ja vaivut aineen orjaksi
+--ei pidä unohtaa sitä parastansa, minkä on saanut, eikä paatua, vaan
+tyytyä täytymykseen."
+
+"On viihtyisää kaivata olematonta ja tulematonta, ottaa vastaan kaikki,
+mikä annetaan, toivomatta itse mitään, mikä ei ole saatavissa, ja saada
+siitä palkakseen rauha, ja kirkastus. Kun pääset sille polulle,
+noudattelet sitä--otat vastaan kaiken niinkuin sateen ja poudan,--niin
+voitat sillä kuolemankin. Kun se tulee härnäilemään: nyt otan, nyt otan!
+--sinä vain sanot: sama se, ota, ota!--ja kuolema hämmästyy semmoista
+vastaantulijaa ja luikkii tiehensä häveten, häntä koipien välissä. Kuolet
+tietysti, mutta kuolemaa pelkäämättä ja pakenematta. Et ollutkaan hänen
+saaliinsa, menit mielelläsi, pyrit melkein pyrkimällä pois. Tulet sen
+luo, tapaat siellä sen, tapaat kaiken, jota et täällä tavannut. Se on
+hyvän haltijan palkka, jota palvelit."
+
+Ukon leuka värähti kerta pari, hän pudistihe liikutuksensa lumoista,
+koetti turhaan hymähtää, mutta onnistui lopulta voittaa itsensä.
+
+"No, ka, nyt on pappi taas saanut saarnansa saarnata ... olen sinua
+valvottanut, olisit ehkä nukkunut mieluummin ... mahdoit paiskata oven
+kiinni, jos et kehdannut kuunnella--mutta kaipa minä silloin olisin
+paukuttanut avaimen reiästä ja olisi vain pitänyt koreesti
+kuunnellaksesi. Painanko oven kiinni, ettei tule itikoita?"
+
+"Antaa vain olla auki ... täyttäkäähän vielä piippunne."
+
+"Täytyy taas paimenen mennä kaitsemaan karitsaansa."
+
+Ja hän tassutteli lamponavettaan päin. Ajattelin: hänen laisiaan kai
+olivat nekin, jotka ennenkin saivat luopumaan kaikesta ja seuraamaan
+häntä, saarnaveljet, jotka hoitivat väsyneitä luostarien rauhaan.
+
+Hänen laulunsa otti, minkä toisen soitto äsken oli antanut. Ja niistä
+tuli kuitenkin molemmista, ainaisesta toivosta ja ainaisesta
+kieltäymyksestä, elämäni vastainen sisältö. Minulle jäi hänestä jälelle:
+Niin se on ja niin se on menevä. Heitin sinulle siinä valkenevassa
+aitassa ikuiset hyvästit. Päivä nousee, joku varpunen tirskahtaa. Ei
+kuulu enää rastaan huilu, kumajaa vain kosken tumma torvi.
+
+On viikon mentyä poutainen pyhä ja taivaalla seisoo korkeat,
+liikkumattomat pilvet, ilmassa viileyden henki.
+
+Lähden sieltä kuin toivioretkeltä, kuin pyhältä paikalta, tullakseni pian
+taas takaisin.
+
+Palaan taas elämään ilman sinua, lasken viiletellen alas samat kosket,
+jotka äsken sauvoin ylös, soudan suvannot, laskettelen lehtipurjeessa
+suuret selät.
+
+Koska se kai on niin määrätty ja on niin pakko, niin on kai myös niin
+parempi. Oli tapahtunut sellainen heräys, annettu sellainen ilmestys.
+Olen kuin jättäytynyt kohtaloni virran vietäväksi airottomassa purressa,
+ilman mahdollisuutta enää päästä omin voimin maihin, omakohtaiseen
+onneen, niinkuin olin sitä tähän saakka kuvitellut. Ja ilman haluakaan,
+sillä kuljethan nyt kuitenkin mukana, niinkuin lippu tangossa, niinkuin
+keulakuva laivassa, aina näkyvissä, edellä ja yllä. Ethän ole kenenkään
+niinkuin minun, kenen olletkin. Et ollut määrätty minulle sitä varten,
+kuin olin toivotellut. Sinun tarkoituksesi minulle oli ollut toinen.
+Elämälläni oli ollutkin toinen määrä. Olit tullut tielleni suunnataksesi
+sen siihen. Olit tullut vain koskettaaksesi ruumiin koteloa, jotta sielu
+pääsisi perhona ylös onnensa päivään. Olit ollutkin vain herättäjä uuteen
+elämään. Sitä minä, en muuta, niin välittömästi värähdinkin äänesi ensi
+kerran kuullessani. Siinä puhuikin vain sielu sielulle, henki hedelmöitti
+hengen. Siksi kai en saanut pyrkiä enkä päästä sinua lähemmä, vaan sinä
+menit, niinkuin olit tullutkin.
+
+Ei siis eroa, vaan hengen yhtymys henkeen. Vien sinut hyväksi haltijaksi
+takaisin, saat olla ja piillä ja tulla vastaan kaikkialla, josta tahdoin
+sinut pois, sinua paeten. Korotan sinut kuvaksi, johon katson, kun uuvun,
+auttajaksi, jota kohti ojennan käteni, kun en yksin jaksa--alttarille,
+jonka ympärillä aherran ja jonka ääressä uhraan kaikki, mikä minussa on
+parasta.
+
+Näkyvät kotirannan koivut. Alotan siellä elämäni uudestaan, panen tarmoni
+työhön toisten hyväksi, kaiken hyväksi, joka minua tarvinnee, en elä
+itselleni enkä omalle onnelleni, elän äidille, annan toisten lapsille,
+kun ei minulla itselläni omia. Ei saa elämällä olla yksityisen onnen
+tarkoitusta. En tiedä silloin vielä, myötätuulen kantaessa minua
+veneessä, jonka olin sinuakin varten veistänyt, kotirantaa kohti, jonka
+hiekka jo kuumottaa ja uimahuone paistaa, en aavista silloin--vähää
+ennen--tämän kaiken lopullista tarkoitusta, en, mikä on oleva tämän
+kieltäymyksen pikainen palkka: etten menettänyt sinua, koska suoritin
+sinusta tämän ansiotyön, koska olin valmis antamaan tämän uhrin. Yhdyimme
+siksi, että näytin voivani erota.
+
+Olisiko voitu muutenkin yhtyä? En usko, sillä minä uskon, että jos et
+olisi annettu minulle palkkioksi tästä, ei elämästämme myöskään olisi
+tullut se, mikä siitä tuli ja miksi se oli tarkoitettu, eikä onnemme
+sisällöksi se, minkä se siitä sai. Sen langoista kehrättiin sielussani
+onnemme loimet ja sinä panit siihen sen onnemme kuteet, ja niin
+kudottiin, helskytettiin onnemme kangas.
+
+Ettäkö se olisi voitu kutoa onnellisen sattumankin langoista ilman sen
+yliluonnollisempia ihmeitä ja edelläkäypiä salaisia tarkoituksia? Ettäkö
+minä nyt jälkeenpäin vain näin kuvittelen? En jälkeenpäin, vaan jo heti
+silloin.... Eikähän sattumata ole. Senkin langat juoksevat kädestä, joka
+niitä edeltämääräten johtaa ja niistä tietoisesti kutoo. Sattumattaretkin
+ovat kohtalotarten käskyläisiä. Ne sen asettivat, niinkuin niille
+määrättiin. Ne ne panivat minulle onnen koetehtävän ja elämälle sen
+velvoituksen. Sain sinut ensi kerran sitä varten, että elämäni ei olisi
+vain itseäni, vaan myöskin muita varten, ja toisen kerran sain sinut nyt
+tänne, koska se oli sitä ollut. Onnemme tuli onneksi myöskin muille, ja
+minä luulen, että sitä jatkuu, niin kauan kuin jaksan.
+
+Tämä oli ensimäinen elämäni suuria sunnuntaipäiviä. Monesko lienee tämä,
+jona tätä muistelen?
+
+
+
+
+Veneen kokka karahtaa kotirannan hiekkaan, uimahuoneen viereen,
+lehtipurjeen kantamana puolitiehen maihin.
+
+Olen siis taas kotona. Minut valtaa hetken heikkous ja voimattomuus.
+Miksi tulin tänne takaisin? Enkö tullut takaisin maailmaan liian pian? On
+yhtäkkiä siinä rannalla, missä kylmän pohjatuulen laine loiskaa ja pieniä
+vaahtopalloja kiitelee ylös hiekalle, sanomattoman lohdutonta, kolkkoa ja
+arkista, niinkuin voi olla vain silloin, kun ilta-aurinko niinkuin nyt
+yli mustansinisen veden, pohjatuulen päältä pilvettömästä luoteesta, luo
+lahjomatonta kovaa valoaan niin, että näkyy jokainen lehti, jokainen
+rihva, jokainen sälö ja rako ranta-aidassa. Airo kolahtaa koleasti, vesi
+veneen tapissa korisee melkein ilkeästi, Anti-koira on koko ajan maannut
+käppyrässä kokkatuhdolla, retki on ollut hänelle pettymys, ei mitään
+riistaa, sinne jäi karkelokaverikin. Se loikkaa laiskasti maihin ja
+lähtee vetelästi edeltä pihaan saamatta häntäänsä käyräksi.
+
+Minusta on, kuin olisin tullut uutimettomaan huoneeseen, harsot ovat
+poissa, ei ole auerta ajatusten eikä tunteiden ympärillä. Elämän karu
+todellisuus viluttaa, sydän ja sielu värisee, ei mikään väräjä. Näinkö
+tuleekin olemaan? Jaksanko? En saa häntä jäämään, en silläkään tavalla
+kuin kuvittelin ollessani onnenlaulajan lumoissa. Hän on auttamattomasti
+poissa, puhallettuna kuin tähkästä heilimon helve, kuin kultapöly
+poutaperhon siiviltä.
+
+Nakkaan lehtipurjeen kauas järveen, olkoon siellä, vesi vieköön. Nostan
+jauhosäkin selkään ja lähden kumarissa sen raskaan painon alla
+nytkyttämään rantapolkua ylös veräjälle. Pudotan toisella kädellä alas
+sen puut. En viitsi sulkea niitä, tulenmahan sitten takaisin. Päätän
+mennä huvimetsikön ja puutarhan läpi rakennuksen päitse suoraan aitoille.
+Tuijotan polkuun, hatunlippa on valunut silmille, en näe eteeni, mutta
+tunnen tien ilmankin. Jahka tulen pihlajamajan pöytäkivelle, täytyy siinä
+korjatakseni säkkiä paremmin selkään ja saada parempi ote.
+
+
+
+
+Kuka siinä istuu, kuka nousee?
+
+Sinä! Sinä siinä seisot.
+
+"Hyvää päivää," sanoo äänesi.
+
+En saa vastanneeksi, sillä ojentautuessani vyörähtää säkki maahan,
+pitkäkseen, sen suun side aukeaa ja jauhoja valahtaa maahan. Minun täytyy
+nostaa se pystyyn puuta vasten ja sinä teet liikkeen kuin kumartuaksesi
+minua auttamaan. Olen siinä edessäsi ihan jauhottuneena avojaloin ja
+avopäin, sillä lakkikin putosi säkin kanssa.
+
+"Ette tunne," sinä sanot, hymyillen ystävällisesti, samalla hiukan
+hämilläsi.
+
+"Tunnenhan toki," minä sammallan hengästyksissäni.
+
+Sinä ojennat kätesi, en aio uskaltaa tarttua siihen, ennenkuin olen
+pölyttänyt omani jauhoista, mutta sinä tartut siihen siitä huolimatta ja
+pudistat sitä reippaasti.
+
+"Oletteko te täällä?" saan minä vihdoin kysytyksi.
+
+"Kai olen, koska olen," sinä naurahdat ja pyörähdät ympäri.
+
+"Tekö?"
+
+"Niin, minä" ... ja sinä pyörähdät takaisin.
+
+"Jaa, niin, niinpä tietenkin--antakaa anteeksi, että isäntä ottaa vastaan
+vieraan tässä asussa."
+
+"Ei ole vaaraa, koska en aio teitä syleillä!
+
+"Ettepä tietenkään."--Olen sen verran päässyt tajuihini, että saan
+naurahtaneeksi mukana.
+
+"Suokaa anteeksi hämmennykseni, mutta--kuinka neiti on täällä?... Ettekö
+siis mennytkään?"
+
+"Minne?"
+
+"Juhlilta pois--'Saimassa'."
+
+"Tyttöni siinä vain menivät."
+
+"Minä luulin nähneeni--"
+
+"Näitte siis väärin. Mutta minne te sieltä katositte?"
+
+"Minäkö?"
+
+Minä olen istuutunut puutarhan penkille ja sinä istut toiselle
+vastapäätä.... En saa katsotuksi sinua silmiin, näen vain jalkasi, sirot
+ja lujat, ja voimakkaan nilkan ja kaunismuotoiset kengät. Sitten näen
+sinut vyötäisiä myöten, joihin on kiinnitetty valkoinen ruusu, aivan
+varmaan äidin ruusupenkistä otettu, joita siellä oli vain yksi semmoinen
+suuri, minä tunnen sen siitä, että sen yksi lehti punertaa.
+
+En saa sitten selväksi muuta ajatusta, kuin että minun pitäisi sitoa
+säkin suu ja viedä säkki aittaan ja mennä muuttamaan vaatteita. Mutta kun
+vieras istuu, olisi varmaan epäkohteliasta jättää hänet tähän yksin.
+Kasvoihisi vilkaisten minä näen, että silmäsi hymyilevät, mutta ei
+huulet.
+
+"Tu--tulitteko hevosella vaiko--?"
+
+"Ihan laamannin oriilla, tädin kanssa."
+
+"Se on siivo ja säyseä--missä se on?"
+
+"Tallissa."
+
+"Oliko täällä ketään miehiä kotona?"
+
+"Ei ainoatakaan, kuuluvat lähteneen jonnekin takamaalle heinään."
+
+"Vai jo ne menivät--ja niin, niinhän pitikin."
+
+Sinä nähtävästi koetat pidättäytyä purskahtamasta nauruun--suusi ympärys
+värähtää ja silmissä on veitikka--sinulla on pieni, soma olkihattu,
+kiinnitettynä paksun palmikon taa--sieramet elää.
+
+"Kuka sen sitten riisui?"
+
+"Jaa, oriinko?"
+
+"Niin."
+
+"Minä."
+
+"Se on siivo ja säyseä--jaa, johan sanoin sen," ja minä kysyn kiireesti:
+
+"Onko se--tuota--saanut heiniä--kun ei ollut korttakaan vanhoja heiniä
+koko talossa, kun piti keväällä syöttää kaikki ja repiä olkikatotkin?"
+
+"Minä niitin äitinne luvalla apilasta."
+
+"No, sehän sopi erinomaisesti!" minä melkein riemahdan.
+
+"Olette ollut myllyssä," sinä sanot, kun en minä taaskaan tiedä, mitä
+sanoisin. Päässäni on sisäinen paine, mutta ei mikään pääse sieltä ulos.
+
+"Kah, säkki valuu, minun täytyy viedä se aittaan"--ja minä melkein
+ryntään sen kimppuun, sitomaan sen suuta. Sinä pyydät saada pitää suuta,
+kun minä sidon.
+
+"Elkäähän toki, te jauhotutte--kyllä minä."
+
+Mutta sinä pidät kuitenkin, kiristät oikein lujasti, niin että rystyt
+menevät valkeiksi.
+
+"Kas niin, nyt minä autan sen selkäänne."
+
+Mutta sitä minä en salli, en, vaikka mitä tapahtukoon, minun on saatava
+estetyksi sinut jauhottumasta hinnalla millä hyvänsä, ja ettet ehtisi,
+minä keikautan sen olalleni niinkuin heinäsäkin ja lähden puolijuoksua
+pihaan. Kuulen sinun seuraavan, riennät edelle, avaat minulle puutarhan
+portin ja painat siinä päähäni lakin, ja olet uuden aitan rappusilla
+samalla kuin minä. Se nyt ei ole eloaitta se, mutta olkoon menneeksi,
+panen sen siihen.
+
+"Mikä soma uusi aitta!" sinä sanot. "Äitinne sanoi, että se on
+kivijalasta kattoon isännän itsensä rakentama."
+
+"Olihan siinä minulla toki apulainenkin--täytyy noutaa avain."
+
+"Se on suulla ... saanko avata ... olkaa hyvä."
+
+Minä sitten sinun avatessa ovea keikautan säkin aittaan, satutan ulos
+tullessani otsani kamanaan, sinä sanot: Ai!--johon minä:--Ei se mitään!--
+sinä otat avaimen suulta, sanot:--Siinäpä on korea avain, ja ojennat sen
+minulle. Olen sen verran selvinnyt, että ajattelen, että nyt voisi
+merkitsevästi sanoa:--Pitäkää se, se on teitä varten tehty,--mutta minä
+otan sen ja sanon:--Neiti on hyvä ja käy sisään--minun täytyy....
+
+Mitä minun täytyy? Muuttaa vaatteet. Missä ne onkaan?
+
+Seison hetken päästä edessäsi salissa, miten kuten pukeutuneempana,
+ainakin oli minulla, mikäli muistan, kengät ja jauhoton takki. Sinä istut
+sohvapöydän ääressä, toisessa kädessä paperikäärö, toisella selailet
+valokuva-albumia. Minä katson velvollisuudekseni ryhtyä selittämään, ketä
+ne ovat ne ja ne, se on isävainaja, se hänen sisarensa, joka vielä elää,
+ne ovat pikkusisaria, jotka ovat kuolleet.
+
+"Onko isänne kauan sitten kuollut?"
+
+Minä mainitsen vuosiluvun, sinun isäsi on kuollut vuotta ennen.
+
+"Te asutte setänne luona?"
+
+"Niin."
+
+"Jaha, vai niin."
+
+"Missähän äiti ja laamanska ovat?"
+
+"Ne menivät jonnekin, jonkun sairaan vaimon luo. Kai he pian tulevat."
+
+Te katositte niin pian sieltä juhlilta, yhtäkkiä ... en saanut teitä
+käsiini, kuinka koetinkin, minulla olisi ollut teille asiaa.
+
+"Olisiko?"
+
+"Olen nyt sitä varten täällä."
+
+Sinä alat avata paperikääröä.
+
+"Olettehan kansakoulun johtokunnan esimies, eikö niin?"
+
+"Olen kyllä."
+
+"Teidän koulunne naisopettajan paikka on julistettu haettavaksi,
+hakemusaika päättyy tänään."
+
+"Huomenna se vasta päättyy, tämän kuun kolmantenakymmenentenä ja
+ensimäisenä kello kaksitoista yöllä."
+
+"No, sittenhän en ole myöhästynyt, saan luvan jättää hakemuspaperini."
+
+"Haetteko te tänne opettajaksi?"
+
+"Niin on aikomukseni--luuletteko, että saan viran?"
+
+"Se riippuu kanssahakijoista."
+
+"Niin oikein, minä tarkoitin oikeastaan sanoa: onko minulla toiveita ...
+toisin sanoen: vaarallisia kilpailijoita?"
+
+"Minä katson heti--"
+
+"Elkää vaivautuko--ehdinhän saada sitten sen tietää."
+
+"Kyllä minä sitten heti ilmoitan, kohta kun--"
+
+"Kiitos."
+
+"Jäättekö tänne pitkäksi aikaa?"
+
+"Kuinka tarkoitatte? Se riippuu siitä, saanko paikan."
+
+"Minä tarkoitan--jos saatte--tai jollette saisi," minä sammallan.
+
+"Jollen saa, matkustan heti."
+
+"Ja jos saatte viran?"
+
+"Silloin jään tietysti pidemmäksikin aikaa."
+
+"Niin, tietysti."
+
+Olen mielestäni auttamattomasti typerä, mutta sinä katsot nyt minuun niin
+hyväntahtoisesti, melkein hellästi, että yhtäkkiä taas saan rohkeutta
+sanoa:
+
+"Minä kyllä luulen, että tulette saamaan viran, koska olette käynyt
+jatko-opiston ja teillä myös on todistus seminaarista ... ja pannaan
+myöskin merkitystä laulunopetukseen. Olen ajatellut, että kaikille
+suomalaisille kansakoululapsille olisi opetettava myöskin kanteleen
+soittoa."
+
+"Soitatteko kannelta?"
+
+"En minä. Entä te?"
+
+"Hiukan."
+
+"Sehän on suurenmoista--täällä on eräs metsänvartijan vaimo, joka soittaa
+aivan erinomaisesti kannelta, ja sen mies osaa tehdä niitä--saan muuten
+sanoa terveisiä eräältä tuttavaltanne--tai oikeastaan niin, että hän
+varmaan olisi lähettänyt niitä, jos olisi tietänyt ... eräs ihailijanne."
+
+Ja päästyäni vihdoin puheen alkuun, en saa itseäni keskeytetyksi ja minä
+kertoa hulautan yhteen menoon kohtauksesta Konttisedän kanssa.
+
+"Hänkö, Tapiosetä ... se herttainen äijä ... me ristimme hänet
+Tapiosedäksi."
+
+"Hän nimitti teitä metsänneidoikseen ... kohta sen jälkeen, kun hän oli
+teistä eronnut, hän löysi lampaan vuonan, jolta oli jalka poikki."
+
+"Ai."
+
+"Ei se mitään, hän sitoi sen ja kyllä se kohta on terve ... hän on
+semmoinen luonnonlääkäri, muuten sangen intressantti mies, tietäjä...."
+
+Nyt minulta loppui kaikki asiat. Mitä ihmettä minä vielä keksisin? Sinä
+vain katselet ja näyt odottavan lisää.
+
+Onneksi tullaan, äiti ja laamanska tulevat.
+
+"No, sepä mainiota," sanoo äiti. "Pianpa palasitkin, tulit juuri
+parhaaseen aikaan."
+
+"Laskettelin lehtipurjeessa."
+
+"No, Aini," sanoo laamanska, "saatko viran?"
+
+"Hänen täytyy saada se," sanoo äiti, "minä puhun itse ukkojen kanssa, jos
+ei muu auta,--kun kerran on tarjolla tuommoinen korea tyttö, joka
+näyttää olevan vielä hyväkin, sekä äänestä kuullen että silmiin
+katsoen....
+
+"Täti!" sinä riemahdat ja kavahdat häntä kaulaan, "anteeksi, mutta enkö
+saa sanoa tädiksi?"
+
+"Saathan toki, lapsi kulta."
+
+Teidän on lähdettävä. Minä valjastan hevosen, sinä annat sille rappujen
+edessä sokeria kämmeneltäsi ja suutelet sen turpaa ja halaat sen kaulaa.
+Sinä nouset jäntevällä liikkeellä tätisi viereen, tartut ohjiin, jotka
+ojennan sinulle, minä juoksen avaamaan portin--sinä irroitat
+vyötäisistäsi sen ruusun ja heität sen minulle.
+
+"Siinä on porttipojalle vaivoistaan!"
+
+Minä huudan hänelle, että asia päätetään ylihuomenna, ja sinä huiskutat
+vielä maantielle kääntyessänne kättä hyvästiksi.
+
+Äiti sanoo:--Tehän olette jo kuulemma tutut etkä maininnut siitä minulle
+mitään.
+
+En osaa muuta kuin pyöräyttää äitiä hartioista ja suudella häntä--ensi
+kerran elämässäni.
+
+Mitä tämä on? Mitä on tapahtunut? Tiedän sen, että olet tullut, että olet
+ollut meillä--meillä, sinä meillä!--mutta mitä muuta on tapahtunut sen
+lisäksi? Onhan se vallan mahdotonta, ihmettä se on!
+
+Minun täytyy saada ryhtyä johonkin. Riennän rantaan ja siirrän veneen
+hiekalta omille teloilleen ja airot uimahuoneeseen, ja panen uimahuoneen
+lukkoon. Ja lehtipurje ei saa roikkua tuossa vedessä. Minä vien sen
+halkovajaan. Siellähän ei ole ollenkaan pilkottuja puita. Pilkon kaikki,
+mitä siinä on pilkkomatta. Äiti sulkee aittojaan yöksi. "Etkö tule jo
+illalliselle ja nukkumaan?"--"Tulen, tulen."
+
+Mutta minä en tule. Näen viitakkeeni pistettynä tallin naulaan, sen
+tavalliseen paikkaan. Sen terässä on vielä siihen tarttuneita
+apilanlehtiä sinun niittosi jäleltä. Nythän on viileä niittää ja alottaa
+samassa heinänteko. Minä menen apilaspellolle ja teroitan rautaani
+kauemmin, kuin ehkä olisi tarpeen, koska metsänranta heläjää. Satakieli
+alkaa soittaa viidakossa ja soittaa koko yön. Niitän apilan maahan yhteen
+menoon ja käyn levolle vasta, kun aurinko nousee.
+
+
+
+
+On semmoinen päivä, kun pohjatuuli on tyyntynyt eikä etelä vielä ottanut
+ilmoja valtaansa. Käy vain virit milloin mistäkin ja herättelevät
+henkäykset.
+
+Istun ja vuoleskelen piitä haravaani ja nidoskelen viitakkeita
+halkovajassa, joka on avoin etelään ja aurinkoon. Vähitellen alkaa käydä
+tuulonen yli peltojen ja pihamaan, valellen kuin äiti lasta lämpimällä
+vedellä yli koko ruumiin--enkä tiedä, mitä enää voisin onnentunteeseeni
+lisätä. Eihän minulle oikeastaan ole vielä mikään toteutunut, mutta
+minusta on, kuin minulle kuitenkin olisi toteutunut kaikki. Kaikki, mikä
+on tapahtunut, on totta, minä tiedän sen, mutta minä melkein kuin
+toivoisin, että se ei sitä olisi, vaan olisi yhäkin unta voidakseni siitä
+herätä siihen, että se on totta.
+
+Hän on ollut täällä--hän tulee jäämään tänne--hän on käyvä täällä usein
+samalla tavoin kuin eilen. Ja minä, joka koetin karkoittaa hänet täältä,
+joka lähdin sitä varten häntä pakoon, luovuin hänestä ja kaikesta
+omakohtaisesta onnesta--ja silloin hän tuli tänne! Sen ihmeen jälkeen en
+epäile enää mitään. Kun se on ollut mahdollista, on kaikki muukin oleva,
+mikä tahansa maailmassa. Minä tiedän ja tunnen sen. Minä uskon onneeni ja
+sen tähteen. Se on ilmoitettu minulle, vaikkei olekaan vielä annettu.
+Olen rauhallinen ja varma. On tapahtunut taika, jota ei mikään voi
+purkaa. On kuin olisi kuultu rukous ja siihen vastattu, annettu kuin
+kohtalon korkea hyväksyminen sellaisesta, missä minut on pantu
+koetukselle, tunnustuksena, kuin palkkiona siitä, että olen ollut
+uskollinen siinä vähässä, mitä minulla on, hänelle, se on: ihanteelleni
+ja itselleni. Minussa on voitokas varmuus siitä, että olen siis ollut ja
+tulen myös olemaan onnen erikoisen kaitselmuksen alainen. Minä näen ja
+selitän kaikki, mitä on ollut ja tapahtunut, siinä mielessä, että sinun
+täytyi tulla, että se oli niin määrätty siitä saakka, kun minut ensi
+kerran kohtasit. Lähdit juhlille, ojensit minulle laiturilla kätesi, et
+mennytkään sieltä pois, niinkuin luulin, vaan tulit tänne, ja istuit
+odottamaan minua puutarhan penkillä. Autoithan minua heti, sidoit yhdessä
+kanssani säkin suun, avasit portin, painoit hatun päähäni, avasit aitan
+oven, heitit minulle portilla kukan.... Jos minulle nyt juuri
+annettaisiin jotakin muuta tämän lisäksi, minä tuskin jaksaisin ottaa
+sitä vastaan.
+
+Sinä olet jo täällä, olet täällä siksi, että olet aina ollut. Olet ollut
+aina, elämäni näkymättömänä haltijana, monessa muodossa, nyt ilmestyit
+vain lopullisessa, siinä, missä tulet aina olemaan, kaikkialla niinkuin
+kuultokuvana kirkon kaari-ikkunassa, jossa, taivaan ollessa harmaan ja
+tumman, siitä ennen näkyi vain himmeä hahmo, mutta jossa nyt, auringon
+sädehtiessä sisään täydeltä terältään, värit hehkuu ja ääriviivat elävät.
+Tätä uskoani minä siinä itsekseni juhlin. Tämä on ensimäinen niitä onnen
+hiljaisia pyhiä, semmoisia, jolloin ei olla kirkossa, vaan vietetään se
+kotona, omassa yksityishartaudessa. Niitä on ollut meillä--kuinka
+paljon! Niistä ei toinen tiennyt, et sinäkään aina, vaikka olitkin aina
+niissä mukana. Kun ei nyt vain kukaan tulisi--mutta ei tule kukaan, ei
+äitikään, istuu kai omassa huoneessaan ja pitänee omien aatostensa pyhää
+hänkin....
+
+
+
+
+Tuli vielä pieni takatalvi siihen kevääseen, satoi lumen onneni
+oraaseen....
+
+Missä sinä viivyt? Miksi et tulekaan, vaikka olet saanut tiedon?
+
+Saithan heti tiedon, ja minä odotin, että tulisit samassa, odotin uuden
+kotisi avaimet valmiina. Odotin pääseväni sitä sinulle näyttämään, uutta,
+vasta valmistunutta, puhdistettua, maalattua.
+
+Et tullut sinä päivänä, et toisena, et kolmantena, et koko viikolla.
+Katselin maantielle, kuulostelin jokaisen rattaan ritinää. Ehkä tulet
+sunnuntaina kirkkoon. Et ollut siellä.
+
+Oli mentävä jokivarrelle heinään, laamannin ohi. Ajattelin: ehkä näet jo
+veneen ja riennät avopäin rantaan, heilutat liinaa ja huikkaat. Hovissa
+on vieraita, lienee nimipäivä, syntymäpäivä, voi olla vaikka kihlajaiset,
+niistä minä tiedän heidän juhlansa. Istuvat valkoisissaan verannalla ja
+olkihatuissa, ja naiset harsohameissa, toiset heittävät äyräällä renkaita
+ilmaan, huudahdellen, hypähdellen, naurahdellen; sinä lennätät rengasta
+tuomarin pojalle, vartalosi notkahtaa, palmikkosi heilahtaa. Et huomaa
+venettä, vaikka on viitakkeita kokassa ja haravoita perässä.
+
+Menenkö maihin? En.
+
+Olisi ollut sinulla kiireempi käydäksesi, jos tulit tänne sen tähden,
+kuin jo kuvittelin.
+
+Satoi lumen mielen yli, kaiken taannoisen yli. On kolea olla, epäilyn ja
+epävarmuuden vilu tunkee sieluun ja mieleen--sillä en enää jaksa uskoa
+mahdolliseksi mitään siitä, mitä olin kuvitellut. Eikö siinä ollutkaan
+mitään taikaa, että tulit, eikö merkinnytkään mitään, että istuit ja
+odotit puutarhan penkillä, avasit portin, kiersit auki aitan lukon ja
+heitit portilla kukan ja huiskutit tien käänteessä kättä.
+
+Mitä sinä minusta, semmoinen kuin sinä, semmoisesta kuin minä, kömpelö,
+saamaton, sinä hieno toisen maailman tyttö, noiden suurellisten sukua.
+Olen hulluttelija, ainainen luulottelija, parantumaton haaveilija ja
+unien näkijä--enkä kuitenkaan jaksa päästä siitä omin voimin eroon, en
+koskaan.
+
+Raadan siellä viikon päivät heinäkuun helteessä, lepäilen yöt viileässä
+ladossa, saan sen täyteen parhaita heiniä, ei ole käynyt edes aamukaste
+karhon päällä--kaikki minulle onnistuu, ei vain se ainoa, mitä enin
+toivon.
+
+Kun palaan, ovat hovin ovet kiinni ja kaikki näkyvät olevan poissa. Kun
+tulen kotiin, kysyn:
+
+"Onko uusi opettajatar käynyt?"
+
+"Ei ole näkynyt," äiti melkein ärähtää kankaansa takaa, iskien pirtaa,
+"ovat kuulemma olleet retkillä pitkin pitäjää ajelemassa vieraidensa
+kanssa.... Ja taitaa katsella sitä omakseen tuomarin poika," äitinsä
+haastoi.
+
+"Lieneekö jo saanut?"
+
+"En tiedä," tiuskaa äiti.
+
+Tulee väsyneen työmiehen raukea sunnuntai. En välitä enää mistään. Ei
+siis ole mikään muuttunut. Riutuva päivä paistaa iltaisia pihoja pitkin,
+ilottoman sunnuntain sanomattoman ikävä ehtoo, kuva eletystä ja vielä
+elettävästä. Lepään aittani yläsillalla ja luen lehteä. Varpuset
+narskuttavat katon harjalla. Äitivanha istuu kamarinsa ikkunassa,
+silmälasit nenällä ja tutkii sanaa.
+
+
+
+
+Niin silloin narahtaa portti ja sinä tulet yltyleensä valkoiseen puettuna
+siitä sisään. Sinä tulet arasti liukuen kuin metsälintu joskus eksyessään
+autioon taloon, niinkuin olisi vähän kiire, niinkuin pelkäisit
+myöhästyväsi, silmä tähystellen joka taholle, kummastellen, eikö täällä
+ollakaan kotona, kolkutat porstuan ovelle, mutta niin arasti, ettei äiti
+kuule, katsahdat aittaankin päin, huulilla utelias hymy ja silmissä
+kyselevä, melkein hätäytynyt katse, mutta et huomaa minua, sillä
+yläsillan luukku on vain puoleksi auki ja minä en liikahda. Menet
+puutarhaan, tulet takaisin, kädessä heinänkorsi, jota heilutat, istahdat
+keinulaudalle, suorit helmojasi--ja minä katson sinuun ja näen silmäsi,
+vaikkeivät ne näe minua, näen joka piirteesi, odottavan ilmeesi--kun
+tietäisin, mitä ajattelet? Sinä viimein rykäiset ja minä myös, ennenkuin
+astun aitasta ulos. Sinä sanot:--Ah!
+
+"Iltaa," sanon minä.
+
+Olet noussut, ilostunut, punastut, värähdät--mitä?
+
+"Voi, annatteko anteeksi," sinä sanot ja tarjoat minulle molemmat kätesi.
+
+"Mistä niin?"
+
+"Etten ole tullut ennen teitä kiittämään."
+
+"Eihän siinä mitä kiittämistä."
+
+"Onhan--kun olette toteuttanut hartaimman toivoni."
+
+"Sehän oli helposti toteutettavissa semmoisilla todistuksilla ja
+suosituksilla."
+
+"Miten hyvänsä, mutta kiitos kuitenkin."
+
+"Käymmekö sisään?"
+
+"Istumme tässä."
+
+"Nähkääs, saanko kuitenkin selittää. Siellä oli koko ajan vieraita ja
+retkiä ja kaikenlaista muuta ... ja minun täytyi ... mutta nyt se saa
+riittää ... minä melkein karkasin pappilasta. Olin tullessani koululla,
+mutta en päässyt sisään."
+
+"Olette saanut maalia hihaanne."
+
+"Kiipesin ikkunaan.... Tahtoisin nyt heti paikalla päästä sinne--
+järjestämään ja toimimaan--milloin voin muuttaa?"
+
+"Milloin tahansa ... kaikkihan on valmiina...." arvelin teidän muuttavan
+laamannista vasta syksyllä."
+
+"Ei, minä muutan sinne heti ... tulin pyytämään avaimia."
+
+"Ehkä saan tulla teitä saattamaan ja näyttämään? Valjastan heti. Käytte
+ehkä siksi aikaa äidin luo."
+
+"Emmekö mene mieluummin jalkaisin?"
+
+"Niinkuin tahdotte."
+
+Äiti tulee.
+
+"Valkoinen kuin morsian--ja jos jo lieneekin--mutta jos olisi totta, mitä
+puhuvat, olisi kai sulhanenkin mukana."
+
+"Ei ole totta, täti kulta," sinä sanot tyynesti hymähtäen, ja minä näen,
+että se ei ole totta.
+
+"Suottahan minä vain, ilman aikojani," sanoo äiti ja hänen ryppynsä
+säteilevät, suupielistä ja silmäin kulmista yli kasvojen.
+
+Suli siihen sen takatalven lumi--eikä sitä sitten enää koskaan satanut
+meidän onneemme.
+
+
+
+
+Muistatko--?... kysyn, sillä nythän meitä on tästä lähtien näitä
+muistelemassa kaksi--muistathan sen ikimuistoisen ensimäisen
+kävelyretkemme kesäisenä iltana ja yönä, aina uudelleen eletyn, joka
+kerta kun yhdessä kääntelimme onnemme kuvakirjan lehtiä.
+
+Sillä kävelyllä ja sinä lämpimänä kesäisenä iltana, joka vähitellen
+vaihtui viileäksi yöksi, ohi pappilan ja kirkon, ohi kirkonkylän talojen,
+oikopolkua peltojen läpi, vähän matkaa suuren tyynen järven rantaa,
+sitten syrjätietä koulun lehtoiseen niemeen ja sieltä takaisin maantielle
+ja vielä raikasta, helähtelevää hongikkoa siihen, missä erottiin, mutta
+ei erottukaan--sillä kävelyllä pantiin koko tulevan elämämme pohja,
+virisi yhteiselämämme johtosävel soimaan aina tähän päivään asti.
+
+Et aavistanut, mikä riemu täytti rintani, kun minä maantielle tultuamme
+kysyin:--Menemmekö niittyjä myöten suoraan pappilan kautta vai ympäri?--
+ja sinä sanoit:--Menemme ympäri, niin emme tapaa heitä.--Ovatko ne
+siellä?--Ovat--vaan en välittäisi nyt heistä--tahdon olla nyt teidän
+kanssanne.
+
+Sinä käyt toisella puolen tietä, minä toisella, uusi, yltyleensä valkea
+pukusi tumman vihreää havumetsää vasten. Sinä vaikenet hetken, sitten se
+tulee purkautuen, kuin olisi se jo kauan ollut sydämelläsi:
+
+"Minä tätä tietä siksi, että saisin kerrankin häiritsemättä puhua
+totisista, joista täällä ei kukaan välitä--sillä ne totisesti eivät
+välitä muusta kuin niistä pienistä omistaan, nämä täällä niinkuin
+heikäläiset kaikkialla, ei mitään yleistä harrastusta, ei isänmaallista
+innostusta--ei laamannissa, ei pappilassa ... ne melkein säälivät minua,
+että olen antautunut opettajaksi ... pitävät sitä päähänpistona ... olisi
+muka niin paljon parempaa ja arvokkaampaa semmoiselle kuin minulle--minä
+lopulta melkein suutuin ja läksin--oikeassa oli opettajani: 'ei tämän
+kansan kultuuria linnoista käsin luoda--aivan toisista keskustoista kuin
+kartanoista ja hoveista ja suurista pappiloista uuden ajan valo tulee
+säteilemään Suomen saloille.' Ja se on totta--näinä kahtena viikkona minä
+vasta oikein olen sen huomannut--minä olen siitä nyt niin varma, niin
+varma--kun vain voisin ja osaisin!"--ja sinä taoit nyrkillä avoimeen
+kämmeneesi.
+
+"Te varmaan voitte."
+
+"Luuletteko?" sinä sanoit lämpimästi ja astuit askeleen keskemmälle tietä
+omalta puoleltasi, ja minä samoin omaltani, ja me kävelimme kohta
+rinnakkain, lähekkäin, nopein askelin, sinun innostuksesi tahdissa, joka
+samalla oli tarttunut minuun.
+
+"Täällä ei ole, vaikka toivoin ja luulin, minulle ketään henkiheimoa, ei
+ainoatakaan ymmärtäjää...."
+
+"Ei täällä ole, ei ole ollut minullekaan."
+
+"Mutta meidän täytyy siis, ainakin meidän olla sitä toisillemme. Kyllä
+minä tietäisin, kuinka, kun vain saisin apua jostain. Koulutyö kyllä
+menee, sen tiedän, mutta minusta pitäisi muutenkin herättää, virittää--
+tahdotteko auttaa minua?"
+
+Minä sanon--sydän sykkyrällä--että minä, mitä suinkin voin, että minä
+kyllä--ja että kokemukseni ovat juuri samat.
+
+"Katsokaa, se menee kyllä, kun on se tahto ja se henki. Voi, voi, sitä
+olisi niin sanomattoman paljon,--minun täytyy saada teidät mukaan--tehän
+olette sekä talonpoika että herra--juuri niinkuin jokaisen olisi oltava
+tässä maassa, täällä maalla.... Minä heti nähtyäni teidät laivassa sain
+kuin ilmestyksen, että siinä hän on, jos missään, jota tarvitsen:
+ylioppilaslakki ja kotikutotakki.--Minne te sieltä juhlasta yhtäkkiä
+katositte?"
+
+"Olitte siellä aina niiden minulle vieraiden ympäröimänä."
+
+"Niin, niin, se oli sellaista touhua.... Mutta te ihan kuin kartoitte
+minua."
+
+"Enhän tiennyt, mitä olisitte ajatellut, jos olisin tunkeutunut
+tuntematonna...."
+
+"Te ette ole minulle tuntematon, sanoinhan sen jo heti laivassa!" sinä
+sanoit melkein kiivaasti, ollen leikillä suuttuvinasi ja sitten sille
+naurahtaen, hiukan hämilläsi.
+
+"Mitä te sanoitte?"
+
+"Ettekö enää muista?"
+
+"Tahtoisin kuulla sen vielä kerran."
+
+"Niin tarkistakaa sitten korvanne ja kuulkaa, että meillä tytöillä oli
+siellä kullakin 'ihanteemme' ja 'ihastuksemme', ja te olitte langenneet
+minun osalleni. Nyt sen kuulitte--vielä kerran!
+
+"Saanko vielä kysyä: mikä minussa sitten oli niin ihannoitavaa ja
+ihastuttavaa?"
+
+"Ettekö katsonut siellä koskaan katuikkunaan? Tuommoinen totinen, hirveän
+totinen, ehkä hiukan ujo, avosilmäinen, otsa aatteellisissa rypyissä, suu
+asianymmärtävässä supussa, lakin reunan alla kähertynyt valkoinen tukan
+reuna--nyt se on jo hiukan kellertynyt, huomaan--olennoitunut kuva siitä,
+minkä olin luonut itselleni 'isänmaan toivosta', joka elää vain aatteissa
+ja ihanteissa, niinkuin minusta pitikin.
+
+"En minä, valitettavasti kyllä, siellä juuri ollenkaan niissä aatteissa
+ja ihanteissa elänyt ... päinvastoin minä menetin senkin vähän, mitä olin
+sitä ennen omistanut ... ainakin suurimmaksi osaksi."
+
+"Ette te ole mitään menettänyt...."--Ja sitten sinä taas sanoit oikein
+totisesti: "Ja sentähden täytyy meidän, kahden ja ainoan täkäläisen,
+tehdä liitto."
+
+"Kuinka ajattelette?"
+
+"Työliitto ... valistusliitto ... teidän täytyy vastata kaikkia
+toiveitani--toteuttaa se ihanteeni ... kuuletteko?"
+
+"Mutta millä tavoin olette ajatellut?"
+
+"Antakaa minulle ensin kätenne ... näemme sen sitten, millä tavalla ...
+pääasia on aluksi, etten ole täällä missään yksin. Jos ette lupaa,
+peruutan hakemukseni ja haen itselleni vaikutusalaa jostain muualta."
+
+"Eihän toki, eihän toki--kyllähän minä tietysti teen kaikki, minkä vain
+voin."
+
+"Kiitos."
+
+"Mitä nauratte?"
+
+"Pelästystänne--että ehkä jäisitte ilman opettajaa."
+
+"Mutta ettehän minua ollenkaan tunne, mistä tiedätte, että minä kelpaan
+teidän tarkoituksiinne?"
+
+"Jos en tiedä, niin tunnen, aavistan ... kuulen äänestänne ja näen
+ilmeestänne ... sitä paitse täti laamanska on kertonut teistä ja
+toimistanne täällä.--Sieltä niiden vaunut nyt ajavat ... painaumme tähän,
+niin ne eivät huomaa."
+
+Laamannin vaunut ajoivat pappilan puistokujaa, jonka tienhaaraan me juuri
+olimme tulossa, ja me painausimme kiireesti ruispellon suojaan, kunnes ne
+olivat ohi.
+
+Sinä nauroit:
+
+"On kuin me jo olisimme liitossa ... salaliitossa heitä vastaan...."
+
+Me nousemme. Sinä kurkotat ruiskukan aidan yli ja kiinnität sen rintaani.
+Et puhu mitään, se tapahtuu kuin ohimennen. En saa edes kiitetyksi, kun
+sinä samassa hyppäät takaisin maantielle.
+
+Olen kuin suunniltani, kuin huumautunut, en ymmärrä vielä, mitä tämä
+oikein on. Onko hän tullut heidän luotaan kokonaan minun luokseni? Hänkö
+minulle semmoista puhuu, minusta semmoista uskoo? Tietääkö hän,
+aavistaako hän, mitä hän oikein on minulle? Eihän tämä vain olle mikään
+näköhäiriö, eihän hän vain vielä pyrähtäne pois niinkuin lintu polulta--
+eikä jää muuta kuin oksan heilahdus?--Hänkö pyytää minua avukseen, minua
+yhteistyöhön, minua liittoonsa, joka täällä kaiken ikäni en ole muuta
+niin kaivannut kuin apua ja henkiheimoa ja ymmärtäjää? Tuleeko hän
+omakseni ... onko jo tulemassa? Olisiko se sittenkin mahdollista?
+Välittääkö hän minusta muutenkin kuin aate- ja työtoverina? Mutta sama
+se, vaikkapa vain sellaisenakin ... onhan ihmeellistä, uskomatonta, että
+tämä on nyt näin, sittenkuin äsken oli niin kokonaan toisin. Minä kysyn
+tätä kaikkea, samalla koko ajan kuullen sinun puhuvan yhä edelleen, ja
+minä vastaan ja alan itsekin suunnitella ja alan innostua--josta sinä yhä
+lämpenet ja äänesi värähtää ja povesi nousee ja silmäsi tummuu.
+
+Me ohjelmoimme yhä edelleen kulkiessamme ohi kirkon ja kirkonkylän
+talojen. Se on haaveilua enemmän kuin suunnittelua. Sinun suunnitelmasi
+vaihtuvat, sinulla on mielestäni aate toinen toistaan onnistuneempi ja
+tarpeellisempi. (Ne olivat niitä, joita kaikkia sitten koetimme
+toteuttaa.)
+
+"En missään ole kuullut niin kauniita ääniä kuin täällä, tuossa kirkossa
+--minkä ihanan kuoron täällä voisikaan saada aikaan! Ja se on saatava
+aikaan! On ihmeellistä, kuinka sellainen kuoro yhdistää ja kuinka sen
+kautta pääsee heitä lähelle, kuinka se kokoo nuoria ja vanhojakin ja
+kuinka sen ohessa sitten voi heille puhua ja heitä innostuttaa ja saada
+heitä mukaan muuhunkin. Me ensin laulatamme heidät hereille heidän omalla
+laulullaan."
+
+"Kansan laululla kansan."
+
+"Juuri niin, mutta kuulkaa, eihän siellä koululla kuulu olevan edes
+urkuharmoniakaan. Me ryhdymme heti hankkimaan arpajaisia. Ja siihen
+ainakin täytyy saada nuo herrasväetkin mukaan. Meillä on tehtäviä
+loppumattomiin, vaikka koko elinajaksemme!"
+
+"Me--! Meillä--!--Vaikka koko elinajaksemme--!"
+
+Tahdon olla, lupaan olla mukana kaikessa--minä sinun kanssasi--me kaksi--
+me, sinä ja minä.... Herää aatteita ja alotteita, joista ei äsken ollut
+aavistustakaan, löydän itsestäni semmoista, jota en olisi uskonut
+olevankaan. Alkaa nyt, mikä sitten jatkui kautta koko elämän, että sinä
+hedelmöität, annat uskoa ja luottamusta. Minä aina aloin kuin kuivua, kun
+sinä joskus satuit olemaan poissa.... Eihän se, mitä suunnittelimme,
+ollut mitään niin erikoisen nerokasta, ei mitään itsessään ihmeellistä ja
+uutta, mutta siinä oli minulle ihmeellistä se, että me molemmat aioimme
+samaa, ihailimme ja rakastimme samaa.
+
+Kaikki käy niin luontevasti, olemme kuin vanhat tutut--olemme jo kauan
+sitten astuneet samoin askelin ja minusta tuntuu kuin olisimme jo kauan
+sitten sointuneet yhteen, näistä jo monesti puhuneet ja sopineet, ja
+voisimme kulkea käsikädessä. Minä sanon vähä väliä: "Niin juuri, juuri
+sitä minäkin olen", ja sinä sanot samoin--ja sehän se sitten on ollutkin
+elämänlaulumme ainainen kerronta. Minä sanon, että juuri näitähän minäkin
+olen kaiken ikäni hautonut ja ajatellut, vaikkei minulla ole ollut
+henkiheimoa eikä ymmärtäjää.
+
+"Ei minullakaan ole ollut sitä, johon olisin oikein sointunut," sinä
+sanot--"muita kuin vanha opettajani," sinä sitten hetken kuluttua lisäät.
+
+"Onhan tosin minullakin ollut Tapiosetä ja metsänvartijan Johanna ja
+hänen miehensä."
+
+"Ketä ne ovat?" sinä kysyt ja minä kerron heistä hiukan, minä kerron,
+että Johanna oli toinen rakkauteni, kun hän oli pieni tyttö ja minä vielä
+pienempi poika; ensimäinen rakkauteni oli eräs punainen tyttö, joka onki
+tuolla pappilan laiturilla.
+
+"Onko teillä ollut montakin rakkautta?" sinä kysyt, hymähdät.
+
+"On," sanoin minä samoin ... "oli vielä eräs tyttö koulukaupungissa, jota
+en edes puhutellut, ja eräs laulajatar, joka oli kuin taivaan enkeli, ja
+Taaton täti, isäni sisar."
+
+"Eikö muita?"
+
+"Ja eräs, joka oli, mutta jota ei kuitenkaan ollut. Entä teillä?"
+
+"On minullakin ollut--eräs, josta en tiennyt, oliko häntä vai eikö."
+
+Minä tahtoisin puhua siitä enemmän, kertoa koko elämäni, päästä sinua
+vielä lähemmä. Minä tahtoisin sanoa, mikä minusta näyttää olleen sen
+tarkoitus: se, etten joutunut täältä pois, voidakseni täällä olla apuna
+sinulle, kun kerran ehkä tulet, että täällä varta vasten valmistuisin
+kaikkeen siihen, mihin sinä minua täällä tarvitset. Sinähän tarvitset
+minua, minähän kelpaan sinulle, ennen kaikkia muita, siksi etten ole
+samanlainen kuin ne muut täällä--ja jos en olisi jäänyt tänne, en olisi
+sinusta se, mikä olen, vaan samanlainen kuin ne muut. Minun elämälläni on
+siis ollut tarkoitus, edeltämäärätty, sinun tähtesi, sitä varten, että
+voisin olla sinulle apuna. Tahtoisin saada tämän kaiken sinulle
+jotenkuten sanotuksi, jotta tietäisit, ja luottaisit....
+
+Mutta on tultu koulun portille. Se on siinä pikku niemessään vähän
+yksinäisenä, autiona ja suljettuna korjauksen ja puhdistuksen jäleltä.
+Porttikin on tylysti lukossa. Joistain ikkunoista puuttuu vielä lasit ja
+niiden edessä on rumat laudat. Piha on nurmettunut. Minä avaan sinulle
+ovet ja me käymme kaikki huoneet. Juhlasalissa sinä laulahdat, koettaen
+sen sointua. Se on hyvä, oikein hyvä.... Sinä huudahtelet ja ihastelet
+uusia, siistejä huoneita. Sinun huoneestasi on näköala järvelle ja yli
+kirkonkylän peltojen, ja sinä huomaat, että siellä kauimpana näkyy meidän
+talon pääty ja sen katon yli koivut.
+
+"Ehkä näkyy sieltä tuletkin talvella?"
+
+"Ei näy, ikävä kyllä."
+
+"Mutta lippu näkyisi."
+
+"Meillä ei ole lippua."
+
+"Laittakaa se lippu, minä laitan myös."
+
+Suljemme taas ja levähdämme ulkoporstuan penkillä. On kuin innostuksesi
+yhtäkkiä olisi jotenkuten laimentunut, niinkuin olisit jostain
+alakuloinen, epävarma, mutta koettaisit kuitenkin koettamalla pysyä
+vireessä.
+
+"Täällä on nyt tietysti hiukan autiota ja tyhjää, mutta jahka lapset
+tulevat--miksi koulu ei ala heti? On niin pitkälti syksyyn.... Tuohon
+täytyy laittaa puutarha--jotain siihen voisi vieläkin kylvää. Mutta mistä
+minä saan hevosen ja miehen--tuletteko te auraamaan sen auki?"
+
+"Mutta aiotteko todellakin heti muuttaa tähän autioon taloon--täällä on
+teille liian kolkkoa ja yksinäistä."
+
+"En voi jäädä laamanniin--se on nyt vain niin--enkähän tiedä, minne minä
+muuannekaan."
+
+"Tulkaa meille siksi aikaa--äiti varmaan ottaisi teidät ilolla vastaan--
+ja minä myös."
+
+"Ja tekö myös?"
+
+Et vastannut sen varmemmin. En saanut selville, mitä ajattelit ja aioit.
+Katsoit minuun vain pitkästi ja silmää räpäyttämättä. Sitten luomesi
+värähtivät ja sinä nousit ja me lähdimme. Tie kulki järven rantaa,
+korkean hongikon viileätä pylvästöä. Sinä kävelit vaieten, katsahtaen
+vain kerran toiselle puolelle tien, missä minä kävelin, ja näytit olevan
+jossain kaukana.
+
+"Kai minä nyt tulen toimeen koulullakin ... mutta jos tulisin teille
+siksi aikaa, kunnes koulu alkaa, voisinko olla teille joksikin hyödyksi--
+minä tarkoitan: jollain tavalla avuksi?"
+
+"Jos välttämättä tahdotte auttaa--"
+
+"Tahdon--välttämättä."
+
+"... niin voittehan auttaa äitiä kuinka paljon tahansa hänen kankaissaan
+ja puutarhassaan ja taloudessaan...."
+
+"Minä osaan lypsää, osaan kirnuta, osaan leipoa kuinka hienoja leivoksia
+tahansa!" sinä yhtäkkiä riemahdat.
+
+"Eihän meillä niitä niin erittäin hienoja."
+
+"Osaan minä laittaa kalakukonkin!--Minä tulen!--Mutta voisinko auttaa
+myöskin teitä? Osaan haravoida--"
+
+"Ja niittää--!"
+
+Sinä ryöpsähdät sille puolelle tietä, missä minä käyn.
+
+"Minä tulen! Kuule sinä--en minä osaa enää teititellä--kuulehan, kun minä
+kesällä ensin autan sinua, niin sinäkö sitten talvella minua?"
+
+"Sehän sopii."
+
+Me kuljemme yhtäkkiä käsikädessä. Sinä olet, en tiedä kuinka, pistänyt
+kätesi kainalooni. En uskalla painaa sitä käsivarrellani, en edes sitä
+liikauttaakaan--se kangistuu siihen koukkuunsa, missä se oli, kun tartuit
+siihen. Et ota sitä pois, ennenkuin olemme laamannin tiehaarassa.
+
+"Nyt teidän täytyy--sinun täytyy--kääntyä--kiitos, aatetoveri, työtoveri,
+kävelykaveri!--Näkemiin!"
+
+Alat mennä kiireesti--käännyt, kuljet muutamia askelia taapäin, poskesi
+hehkuvat ja silmäsi säteilevät, riennät puolijuoksua--sitten vielä kerran
+käännyt.
+
+"Kuule," minä sanon. "Elä mene sinne, tule meille heti!"
+
+"Mitä sanot?" sinä kysyt ja pysähdyt vielä kerran.
+
+"Minä sanoin: tule nyt jo meille!"
+
+"Näinkö myöhään?"
+
+"Eihän nyt ole myöhä--äiti kyllä vielä valvoo."
+
+Epäröit lyhyen hetken, sitten sanot:
+
+"Minä tulen!"--ja tulet.
+
+Ja me kävelemme takaisin saman tien, jonka äsken olimme tulleet.
+
+Äiti vielä valvoo, porttiaitaa vasten nojaten, valkotukka, villahuivi
+olkapäillä, käärittynä tiukalle käsivarsien ympärille.
+
+"No?" sanoo hän.
+
+"Saako tämä nuori neiti tulla meille yöksi?"
+
+"Tottahan toki."
+
+"Saanko jäädä leipomaan ja kutomaan?--minä osaan!"
+
+"Ja niittämään ja haravoimaan?"
+
+"Johan nyt toki--mutta aivanko totta, että tulet meille?"
+
+"Totta...."
+
+"No, voi minun päiviäni...."
+
+
+
+
+Muistatko vielä--?--kun sitten jonain päivänä sen jälkeen istuimme
+penkillä puutarhan lehtimajassa.
+
+Minäkö olin sen ensin sanonut vai sinä? Mutta kun se oli sanottu, sanoit
+sinä:
+
+"Tiedä--että olen rakastanut sinua siitä pitäen, kuin sinut ensi kerran
+näin."
+
+"Ja minä sinua jo ennen, kuin sinut näin ... sinä olet minulle koko
+entinen elämäni, ja olet tämä nykyinen ... ja olet oleva tulevakin ...
+minulla ei nyt näytä olleen mitään elämää, jossa sinä et olisi ollut
+mukana, eikä tule olemaan, jossa et olisi oleva mukana."
+
+Sinä tartuit heltyen ja sisäisesti haltioituen molempiin käsiini ja
+sanoit totisesti, hartaasti, melkein juhlallisesti, kasvot kiinteinä ja
+kalpeina:
+
+"Minä olen rakastanut sinua siitä alkaen, kun kohtasin sinut siellä
+vanhan kirkon puistossa, kun sinä, valkolakki ja kotikutotakki, astelit
+ajatuksissasi ohitseni, ja vaikket sinä silloin etkä milloinkaan minua
+huomannut, niin minä sanoin itselleni: 'Siinä hän on' ... tai ehkä:
+'Semmoinen hän on oleva' ... ja hän oli sekä se että semmoinen. Ja vaikka
+sinä yhtäkkiä katosit enkä tiennyt minne, etkä tullut enää minua vastaan,
+vaikka odotin--ja vaikka olin menehtyä turhan odotuksen ikävään--enkä
+tiennyt edes, kuka olit, niin sinä et koskaan kokonaan häipynyt
+mielestäni. Enkä ollut koskaan oikeastaan siitä onneton, sillä olin
+varma, että hänet kerran tapaan, että aikanaan hän tulee, kuinkas ei
+tulisi--minulle soi sinusta aina sävel jostain niinkuin metsästä
+näkymättömän linnun viserrys."
+
+"Rakas--sinä--onko se totta?"
+
+"Minun sielussani ja sydämessäni ei ole koskaan ollut ketään muuta--eikä
+siinä ole soinut mitään muuta säveltä kuin sinun eikä ole voinut soida,
+sillä se oli viritetty sinun sointuusi heti, kun se mihinkään
+viritettiin. Ja jos siinä joskus on pyrkinyt soimaan jokin muu, niin on
+se soinut väärin ja tunne on mennyt umpeen."
+
+Päästit käteni ja virkoit vielä:
+
+"Ja minä tahdon vielä sanoa sinulle sen, että minä tulin juhlille vain
+sitä varten, että ehkä tapaisin sinut siellä--ja kun kohtasin sinut
+laivassa, niin minä tiesin, että kohtaloni oli ratkaistu, mutta en
+uskaltanut sinua lähestyä, koska pelkäsin, ettet ehkä tulisi välittämään
+--ja kun kadotin sinut taas, mutta en voinut mennä--ja vain sinua
+vartenhan minä tulin sitten tänne--ja kun odotin sinua tässä puutarhan
+penkillä enkä tiennyt, tulisitko, niin en voinut käsittää, mikä minusta
+tulisi, jollei tämä sinun talosi olisi oleva minunkin taloni ja sinun
+äitisi minun äitini.... Ja nyt olen sanonut minä, mitä minulla oli
+sanottavana. Sano sinä nyt, mitä sinulla on."
+
+"Jos minä sanoisin, mitä minulla on sanottavana sinusta, niin pitäisi
+minun sanella sinulle koko elämäni."
+
+"Sanele."
+
+Minä sanelen ne sinulle, aina iltaisin päivän työn päätyttyä, kaikki,
+näin kuin tässä. Minä tuon sinulle kaikki, mitä minulla on ollut
+siihenastista itseäni ja onneani--kaikki nämä kukkaset keväiseltä
+niityltä. Sinä sanot:--Tuo vielä, tuo vielä!--Ja minä tuon, ja kun tuon,
+sinä sanot:--Kuule, on ihan kuin olisin nämä ennen nähnyt, kuin olisin
+ollut siinä kaikessa minäkin mukana!--
+
+Olitkin!
+
+Kun toin sen siitä tämän talon hyvästä haltijasta, jota olin hoitanut ja
+palvellut ja jolle olin uhrannut parhaani, mitä osasin ja ymmärsin, jotta
+hän täällä viihtyisi ja menestyisi ja minua seuraisi elämässäni onni, ja
+kun sanoin, että se haltija, jota niin olin hoitanut ja joka oli tätä
+taloani ja minua vuorostaan hoitanut, sittenkin kai olit sinä, niin
+sanoit:
+
+"En minä ollut se, se oli enempi ja parempi kuin minä, mutta minäkin
+tahdon sitä hoitaa niinkuin sinä, täällä ja sinussa ja minussa, itsemme
+ja muiden onneksi--hoidamme sitä yhdessä."
+
+Ja kuinka me sitä hoidimme, kaiken hyvän haltijaa--omaksi onneksemme ja
+muiden ja kuinka koetimme koko tämän maan ja kansankin onneksi--senhän
+sinä tiedät. Mutta vaikka tiedätkin, niin minä vielä kerron siitä
+sinulle, sillä niin kauan kuin minulla on, mitä kertoa onnesta ja
+sinusta, onni ja sinä täällä pysytte. Ja kun minulla ei enää ole niistä
+mitään kerrottavana, kun kerran päättyvät nämä tuhannen ja yhden
+onnenpäivän tarinat, silloin päättyköön myöskin minun tarinani, ja minä
+lähden ja tulen sinne, missä olet, missäpä sitten olletkin.
+
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Muistatko, by Juhani Aho
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MUISTATKO ***
+
+This file should be named 8muis10.txt or 8muis10.zip
+Corrected EDITIONS of our eBooks get a new NUMBER, 8muis11.txt
+VERSIONS based on separate sources get new LETTER, 8muis10a.txt
+
+Produced by David Starner, Tapio Riikonen and Distributed Proofreaders
+
+Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
+editions, all of which are confirmed as Public Domain in the US
+unless a copyright notice is included.  Thus, we usually do not
+keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
+
+We are now trying to release all our eBooks one year in advance
+of the official release dates, leaving time for better editing.
+Please be encouraged to tell us about any error or corrections,
+even years after the official publication date.
+
+Please note neither this listing nor its contents are final til
+midnight of the last day of the month of any such announcement.
+The official release date of all Project Gutenberg eBooks is at
+Midnight, Central Time, of the last day of the stated month.  A
+preliminary version may often be posted for suggestion, comment
+and editing by those who wish to do so.
+
+Most people start at our Web sites at:
+http://gutenberg.net or
+http://promo.net/pg
+
+These Web sites include award-winning information about Project
+Gutenberg, including how to donate, how to help produce our new
+eBooks, and how to subscribe to our email newsletter (free!).
+
+
+Those of you who want to download any eBook before announcement
+can get to them as follows, and just download by date.  This is
+also a good way to get them instantly upon announcement, as the
+indexes our cataloguers produce obviously take a while after an
+announcement goes out in the Project Gutenberg Newsletter.
+
+http://www.ibiblio.org/gutenberg/etext03 or
+ftp://ftp.ibiblio.org/pub/docs/books/gutenberg/etext03
+
+Or /etext02, 01, 00, 99, 98, 97, 96, 95, 94, 93, 92, 92, 91 or 90
+
+Just search by the first five letters of the filename you want,
+as it appears in our Newsletters.
+
+
+Information about Project Gutenberg (one page)
+
+We produce about two million dollars for each hour we work.  The
+time it takes us, a rather conservative estimate, is fifty hours
+to get any eBook selected, entered, proofread, edited, copyright
+searched and analyzed, the copyright letters written, etc.   Our
+projected audience is one hundred million readers.  If the value
+per text is nominally estimated at one dollar then we produce $2
+million dollars per hour in 2002 as we release over 100 new text
+files per month:  1240 more eBooks in 2001 for a total of 4000+
+We are already on our way to trying for 2000 more eBooks in 2002
+If they reach just 1-2% of the world's population then the total
+will reach over half a trillion eBooks given away by year's end.
+
+The Goal of Project Gutenberg is to Give Away 1 Trillion eBooks!
+This is ten thousand titles each to one hundred million readers,
+which is only about 4% of the present number of computer users.
+
+Here is the briefest record of our progress (* means estimated):
+
+eBooks Year Month
+
+    1  1971 July
+   10  1991 January
+  100  1994 January
+ 1000  1997 August
+ 1500  1998 October
+ 2000  1999 December
+ 2500  2000 December
+ 3000  2001 November
+ 4000  2001 October/November
+ 6000  2002 December*
+ 9000  2003 November*
+10000  2004 January*
+
+
+The Project Gutenberg Literary Archive Foundation has been created
+to secure a future for Project Gutenberg into the next millennium.
+
+We need your donations more than ever!
+
+As of February, 2002, contributions are being solicited from people
+and organizations in: Alabama, Alaska, Arkansas, Connecticut,
+Delaware, District of Columbia, Florida, Georgia, Hawaii, Illinois,
+Indiana, Iowa, Kansas, Kentucky, Louisiana, Maine, Massachusetts,
+Michigan, Mississippi, Missouri, Montana, Nebraska, Nevada, New
+Hampshire, New Jersey, New Mexico, New York, North Carolina, Ohio,
+Oklahoma, Oregon, Pennsylvania, Rhode Island, South Carolina, South
+Dakota, Tennessee, Texas, Utah, Vermont, Virginia, Washington, West
+Virginia, Wisconsin, and Wyoming.
+
+We have filed in all 50 states now, but these are the only ones
+that have responded.
+
+As the requirements for other states are met, additions to this list
+will be made and fund raising will begin in the additional states.
+Please feel free to ask to check the status of your state.
+
+In answer to various questions we have received on this:
+
+We are constantly working on finishing the paperwork to legally
+request donations in all 50 states.  If your state is not listed and
+you would like to know if we have added it since the list you have,
+just ask.
+
+While we cannot solicit donations from people in states where we are
+not yet registered, we know of no prohibition against accepting
+donations from donors in these states who approach us with an offer to
+donate.
+
+International donations are accepted, but we don't know ANYTHING about
+how to make them tax-deductible, or even if they CAN be made
+deductible, and don't have the staff to handle it even if there are
+ways.
+
+Donations by check or money order may be sent to:
+
+Project Gutenberg Literary Archive Foundation
+PMB 113
+1739 University Ave.
+Oxford, MS 38655-4109
+
+Contact us if you want to arrange for a wire transfer or payment
+method other than by check or money order.
+
+The Project Gutenberg Literary Archive Foundation has been approved by
+the US Internal Revenue Service as a 501(c)(3) organization with EIN
+[Employee Identification Number] 64-622154.  Donations are
+tax-deductible to the maximum extent permitted by law.  As fund-raising
+requirements for other states are met, additions to this list will be
+made and fund-raising will begin in the additional states.
+
+We need your donations more than ever!
+
+You can get up to date donation information online at:
+
+http://www.gutenberg.net/donation.html
+
+
+***
+
+If you can't reach Project Gutenberg,
+you can always email directly to:
+
+Michael S. Hart <hart@pobox.com>
+
+Prof. Hart will answer or forward your message.
+
+We would prefer to send you information by email.
+
+
+**The Legal Small Print**
+
+
+(Three Pages)
+
+***START**THE SMALL PRINT!**FOR PUBLIC DOMAIN EBOOKS**START***
+Why is this "Small Print!" statement here? You know: lawyers.
+They tell us you might sue us if there is something wrong with
+your copy of this eBook, even if you got it for free from
+someone other than us, and even if what's wrong is not our
+fault. So, among other things, this "Small Print!" statement
+disclaims most of our liability to you. It also tells you how
+you may distribute copies of this eBook if you want to.
+
+*BEFORE!* YOU USE OR READ THIS EBOOK
+By using or reading any part of this PROJECT GUTENBERG-tm
+eBook, you indicate that you understand, agree to and accept
+this "Small Print!" statement. If you do not, you can receive
+a refund of the money (if any) you paid for this eBook by
+sending a request within 30 days of receiving it to the person
+you got it from. If you received this eBook on a physical
+medium (such as a disk), you must return it with your request.
+
+ABOUT PROJECT GUTENBERG-TM EBOOKS
+This PROJECT GUTENBERG-tm eBook, like most PROJECT GUTENBERG-tm eBooks,
+is a "public domain" work distributed by Professor Michael S. Hart
+through the Project Gutenberg Association (the "Project").
+Among other things, this means that no one owns a United States copyright
+on or for this work, so the Project (and you!) can copy and
+distribute it in the United States without permission and
+without paying copyright royalties. Special rules, set forth
+below, apply if you wish to copy and distribute this eBook
+under the "PROJECT GUTENBERG" trademark.
+
+Please do not use the "PROJECT GUTENBERG" trademark to market
+any commercial products without permission.
+
+To create these eBooks, the Project expends considerable
+efforts to identify, transcribe and proofread public domain
+works. Despite these efforts, the Project's eBooks and any
+medium they may be on may contain "Defects". Among other
+things, Defects may take the form of incomplete, inaccurate or
+corrupt data, transcription errors, a copyright or other
+intellectual property infringement, a defective or damaged
+disk or other eBook medium, a computer virus, or computer
+codes that damage or cannot be read by your equipment.
+
+LIMITED WARRANTY; DISCLAIMER OF DAMAGES
+But for the "Right of Replacement or Refund" described below,
+[1] Michael Hart and the Foundation (and any other party you may
+receive this eBook from as a PROJECT GUTENBERG-tm eBook) disclaims
+all liability to you for damages, costs and expenses, including
+legal fees, and [2] YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE OR
+UNDER STRICT LIABILITY, OR FOR BREACH OF WARRANTY OR CONTRACT,
+INCLUDING BUT NOT LIMITED TO INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE
+OR INCIDENTAL DAMAGES, EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE
+POSSIBILITY OF SUCH DAMAGES.
+
+If you discover a Defect in this eBook within 90 days of
+receiving it, you can receive a refund of the money (if any)
+you paid for it by sending an explanatory note within that
+time to the person you received it from. If you received it
+on a physical medium, you must return it with your note, and
+such person may choose to alternatively give you a replacement
+copy. If you received it electronically, such person may
+choose to alternatively give you a second opportunity to
+receive it electronically.
+
+THIS EBOOK IS OTHERWISE PROVIDED TO YOU "AS-IS". NO OTHER
+WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, ARE MADE TO YOU AS
+TO THE EBOOK OR ANY MEDIUM IT MAY BE ON, INCLUDING BUT NOT
+LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR A
+PARTICULAR PURPOSE.
+
+Some states do not allow disclaimers of implied warranties or
+the exclusion or limitation of consequential damages, so the
+above disclaimers and exclusions may not apply to you, and you
+may have other legal rights.
+
+INDEMNITY
+You will indemnify and hold Michael Hart, the Foundation,
+and its trustees and agents, and any volunteers associated
+with the production and distribution of Project Gutenberg-tm
+texts harmless, from all liability, cost and expense, including
+legal fees, that arise directly or indirectly from any of the
+following that you do or cause:  [1] distribution of this eBook,
+[2] alteration, modification, or addition to the eBook,
+or [3] any Defect.
+
+DISTRIBUTION UNDER "PROJECT GUTENBERG-tm"
+You may distribute copies of this eBook electronically, or by
+disk, book or any other medium if you either delete this
+"Small Print!" and all other references to Project Gutenberg,
+or:
+
+[1]  Only give exact copies of it.  Among other things, this
+     requires that you do not remove, alter or modify the
+     eBook or this "small print!" statement.  You may however,
+     if you wish, distribute this eBook in machine readable
+     binary, compressed, mark-up, or proprietary form,
+     including any form resulting from conversion by word
+     processing or hypertext software, but only so long as
+     *EITHER*:
+
+     [*]  The eBook, when displayed, is clearly readable, and
+          does *not* contain characters other than those
+          intended by the author of the work, although tilde
+          (~), asterisk (*) and underline (_) characters may
+          be used to convey punctuation intended by the
+          author, and additional characters may be used to
+          indicate hypertext links; OR
+
+     [*]  The eBook may be readily converted by the reader at
+          no expense into plain ASCII, EBCDIC or equivalent
+          form by the program that displays the eBook (as is
+          the case, for instance, with most word processors);
+          OR
+
+     [*]  You provide, or agree to also provide on request at
+          no additional cost, fee or expense, a copy of the
+          eBook in its original plain ASCII form (or in EBCDIC
+          or other equivalent proprietary form).
+
+[2]  Honor the eBook refund and replacement provisions of this
+     "Small Print!" statement.
+
+[3]  Pay a trademark license fee to the Foundation of 20% of the
+     gross profits you derive calculated using the method you
+     already use to calculate your applicable taxes.  If you
+     don't derive profits, no royalty is due.  Royalties are
+     payable to "Project Gutenberg Literary Archive Foundation"
+     the 60 days following each date you prepare (or were
+     legally required to prepare) your annual (or equivalent
+     periodic) tax return.  Please contact us beforehand to
+     let us know your plans and to work out the details.
+
+WHAT IF YOU *WANT* TO SEND MONEY EVEN IF YOU DON'T HAVE TO?
+Project Gutenberg is dedicated to increasing the number of
+public domain and licensed works that can be freely distributed
+in machine readable form.
+
+The Project gratefully accepts contributions of money, time,
+public domain materials, or royalty free copyright licenses.
+Money should be paid to the:
+"Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
+
+If you are interested in contributing scanning equipment or
+software or other items, please contact Michael Hart at:
+hart@pobox.com
+
+[Portions of this eBook's header and trailer may be reprinted only
+when distributed free of all fees.  Copyright (C) 2001, 2002 by
+Michael S. Hart.  Project Gutenberg is a TradeMark and may not be
+used in any sales of Project Gutenberg eBooks or other materials be
+they hardware or software or any other related product without
+express permission.]
+
+*END THE SMALL PRINT! FOR PUBLIC DOMAIN EBOOKS*Ver.02/11/02*END*
+
diff --git a/old/8muis10.zip b/old/8muis10.zip
new file mode 100644
index 0000000..d9e13dc
--- /dev/null
+++ b/old/8muis10.zip