diff options
Diffstat (limited to '9082-8.txt')
| -rw-r--r-- | 9082-8.txt | 5492 |
1 files changed, 5492 insertions, 0 deletions
diff --git a/9082-8.txt b/9082-8.txt new file mode 100644 index 0000000..5e9b742 --- /dev/null +++ b/9082-8.txt @@ -0,0 +1,5492 @@ +The Project Gutenberg EBook of Muistatko, by Juhani Aho + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + + +Title: Muistatko + +Author: Juhani Aho + +Posting Date: June 13, 2013 [EBook #9082] +Release Date: October, 2005 +First Posted: September 4, 2003 + +Language: Finnish + +Character set encoding: ISO-8859-1 + +*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK MUISTATKO *** + + + + +Produced by David Starner, Tapio Riikonen and Distributed Proofreaders + + + + + + + + + + +MUISTATKO--? + +Kukkia keväiseltä niityltä + + +Juhani Aho + + + + +Kun hautasi umpeen luotua sen ympärille ryhmittynyt saattoväki kuin +yhdestä suusta yhtyi viimeiseen virteen, paisuttaen sen kuin ylös +korkeuteen kumpuilevaksi suitsutukseksi, vihlaisi rintaani katkera, +kirvelevä tunne, että nyt olin sinut lopullisesti menettänyt. En ollut +menettänyt sinua vielä _silloin_, kun olit hengähtänyt viimeisen +hengähdyksesi. Pidin sinua silloin vielä kädestä ja sinä tunnuit olevan +ainakin osaksi minun. Eikä erontunne arkkua hautaan laskettaessa ja sitä +umpeen luotaessakaan vielä ollut täysin tietoinen. Olithan siinä, joskin +turpeen alla, ja minusta oli kuin olisin, haudalle tullen ja sitä hoitaen +ja kukittaen, vielä kauankin voinut olla kanssasi kosketuksissa. Ja +olisihan, minunkin kerran kuoltuani, levätty saman turpeen alla, yhdessä +elettyä yhdessä häviten. + +Mutta kun saattoväki sataäänisenä veisasi: + + "Ja ruumis, se maatunut maassa, + nyt katoovaisuutensa muuttaa + ja taivaassa sielunsa kanssa + on alkava eloa uutta, + oi onnea, ihanuutta!" + +niin oli kuin ero olisi ollut lopullinen ja peruuttamaton. Ne kaikki, +ystävät, tuttavat, jopa ventovieraatkin uskovaiset yhtäkkiä kuin +tempasivat sinut minulta ja veivät miltei mielenosoituksellisesti sinut +virtensä sävelsiivillä minulta pois. Monisatalukuisen seurakunnan ääni +oli kuin yhden ainoan ääni, joka tulkitsi yhtä ainoata järkähtämätöntä, +voitonvarmaa uskoa, että olet noussut sinne ja tulet siellä elämään +niinkuin hekin vuorostaan kerran, kaikki, jotka siihen uskovat. Heidän +uskonsa ei ollut minun, mutta minä tiesin, että se oli sinunkin. Rintani +täytti kaipaus ja kaiho, etten voinut uskoa niinkuin sinä, vaikka olisin +tahtonutkin. He ikäänkuin jostain voitosta riemuiten veivät sinut minulta +sinne, mistä en koskaan sinua saavuta. Oli niinkuin he ikäänkuin +enkelipilvessä olisivat kantaneet sinut näkyvistäni hautuumaan +koivuholvin läpi ylös kesäiseen sineen ja auringon häikäisevään +autereeseen, ja niinkuin sinä vastaansanomatta olisit antanut sen +tapahtua, jättäen minut siihen avuttomine epäuskoineni, voimattani sinuun +enää koskaan yhtyä. + +Tiesin, että uskoit elämään kuoleman jälkeen ja että oli taivas ja +tapaaminen siellä. Ilmaisit sen uskosi silloin, kun ensimäinen lapsemme +oli kuollut, sanoit, että elämäsi olisi mahdoton elää, jollet tietäisi +tapaavasi jälleen niitä, jotka kerran kadotit. Se oli sinussa siis +pohjimmaltaan vain rakkautta meihin, rakastamiisi, minuunkin, jotka +tahdoit tietää kohtaavasi jossain vielä kuolemankin jälkeen. En hennonut +edes koettaakaan sitä tunnelmaa sinulta riistää, en sinun tähtesi enkä +itsenikään tähden, johon se myöskin kohdistui. Mutta sinä tiesit, etten +minä sittenkään uskonut niinkuin sinä. Kai suritkin sitä salaisesti. + +Ja siksi oli nyt, niinkuin kaikki siteet välillämme olisivat katkenneet +eivätkä olisi enää yhteen solmittavissa. Sinä olit mennyt ja minä olin +jäänyt.... Juhlahymnein sinut juhlasaatossa oli minulta viety. Olimme +eläneet ihanan elämän kaksin, nyt täytyy minun elää loppuikäni täällä +yksin. Sinä näytit surumielisesti, mutta samalla alistuvasti siihen +tyytyvän. Tunnuit sanovan: usko, niin tapaamme! Ja yhtäkkiä oli +minustakin, kuin olisikin se vain _siitä_ riippunut. Niin pian kuin +uskon, ettet ole mennyt, et ole. Kun tulemme elämään yhdessä siellä, niin +elämme vielä täälläkin, joskin lyhyessä, satunnaisessa erossa. Olit vain +mennyt hiukan edeltäpäin auringon maahan, minä täällä vain järjestäen +jotain ja sitten seuraten. + +Olisin tahtonut, kiihkeästi tahtonut, mutta en kuitenkaan voinut. Kuinka +tunteeni koettikin minua taivutella, järjelläni en voinut mitenkään. En +voinut muuta kuin itseäni säälien valittaa: miksi on minulta otettu +lapsuuteni usko? + +Olit kulkenut minulta avaruuden kuilun yli, olit iäksi mennyt sen +toiselle puolelle. Uskaltaisinko minäkin, sittenkin, pyrkiä sen yli? +Sinun vastuullasi, sinun uskoosi uskoen? Uhmata omaa epäuskoani? + +Tuli hetkeksi huikaiseva, vaivuttava halu siihenkin. Oli miten oli, kävi +miten kävi--mitä minä täälläkään ilman sinua? Vaivoin jaksoimme +yhdessäkään elää nämä viimeiset kirovuodet maailmansuruinemme, +kansankipuinemme, omine onnettomuuksinemme. Kuinka voin jatkaa elämistä +yksin, kun kaikki vain pahenee: olot, ihmiset, ei rehellisyyttä, +oikeutta, vanhurskautta, totuutta--mitä minä täällä enää teen? On +mahdotonta koettaakaan. Ei ole tarmoa työhön, valittaa en voi ... +lähdenkö pois? Mutta jos en pääsekään yli? Jos joudun iäksi harhailemaan +erossa sinusta. Sinä siellä, minä missä, ikuisessa erossa? En voi lähteä +sille taipalelle. Jos eromme on oleva ikuinen, en sitä ainakaan itse +tahdo jouduttaa. + +Samassa tunnen: olipa miten oli ... olitpa missä olit, elitpä tai olit +kuollut, erottipa meidät millainen kuilu tahansa, minä _tahdon_ olla +yhteydessä kanssasi. Ja kuta suurempi on uupumukseni astuessani +hautuumaalta kotiin päin ja taistellessani hukkumistani vastaan, sitä +kiihkeämmin minä turvaan tähän oljenkorteen: siihen, että sittenkin +täytyy. Miten? Sitä en tiedä enkä käsitä enkä välitäkään tietää. Mutta +kuilun poikki minä olen kulkeva. Hoen sitä itselleni kuin hourailija. + +Saavun kotiin. Talo on lehtikujan koivusta rannan pihlajaan saakka niin +rauhallinen ja tyyni ja välinpitämätön, kuin ei täällä olisi mitään +muutosta tapahtunut. Ja kuitenkin ne ovat nähneet, puut ja ikkunat ja +päädyt, kaiken ja olleet mukana kaikessa. Miksi ne ennen aina elivät ja +surivat ja iloitsivat yhdessä kanssamme? Nyt niistä on kadonnut +myötätunnon ja osanoton henki. En sitä niistä löydä nyt niinkuin joka +kerta ennen, kun tulin ja menin, nyt kun sitä eniten kaikesta +tarvitseisin. Ovat korjanneet pois kuuset rappujen edestä. Pianpa +ehtivät. Olisivat antaneet niiden siihen ruskettua niinkuin +juhannuskoivujen, olisivathan olleet edes ne muistuttamassa siitä, että +olit ainakin _ollut_ täällä, ollut siinä viimeisen kerran ja siitä +lähtenyt. + +Minulta tullaan tiedustelemaan talon huomisia töitä: onko alotettava jo +heinänteko vaiko mentävä ruismaata muokkaamaan? Väki on sekin, niinkuin +ei mitään olisi tapahtunut eikä muuttunut. Minun täytyy antaa joitakin +määräyksiä ja annankin. En jaksa paljoa ajatella, sen kuitenkin jaksan: +Tähän taloon en voi jäädä. Kokonainen elämän malja yhteisiä iloja on +suistunut suulleen eikä niitä ole enää, suruja ja kärsimyksiä en voi +kenenkään kanssa jakaa. En jaksa, murrun niiden alle. + +Järvi oli tyven ja aurinko juuri laski. Sen muistan. Sitten vaivuin +johonkin, johon jäin. + + + + +Olen nukkunut yön ja päivän, ensi kerran viikkojen valvomisen jälkeen. +Olen harhaillut autiossa talossa, jonka vähitellen taas tunnen omakseni. +On kai juhannusilta, koska kaikki väki on poissa, järven rannoilla +hulmuaa kokkovalkeita ja keinukalliolta kuuluu soittoa.... Sinäkin olet +poissa, mutta kai tulet pian. Siltä varalta, että minä tulisin ennen, +näyt--hyvä haltija--panneen esille illallisen ja peittäneen ruuat +liinalla. En tahdo koskea niihin, ennenkuin tulet. + +Tiedän jo, että olet tullut pois sieltä, minne sinut veivät. Olen +tavannut sinut kaikkialla. Puiston koivut ja rannan pihlaja tietävät jo +tulostasi. Henkesi värähtelee joka lehvässä. Oli hyvä, että korjasivat +pois hautauskuuset. Jään tänne enkä koskaan lähde. Nyt ei mikään paina, +nyt kaikki tukee ja nostaa. + +Kuule, voin puhua sinulle milloin hyvänsä ja mistä hyvänsä! + +Tiedätkö, elämäni on löytänyt itselleen uuden lähteen! + +Muistatko, kuinka me kerran, sinä hirmuisena kesänä, kun petyimme +kaikesta--omistamme, tästä kansasta, sen punaisista niinkuin sen +valkoisistakin, kaikista parhaista ihanteistamme, kun työmme tulokset +näyttivät luhistuvan raunioksi ja me sen alle ja vain sorasta nouseva +pöly leijaili kaiken yllä--kuinka me, kun elämän surkeudella ei näyttänyt +olevan mittaa eikä määrää, kysyimme vastausta odottamatta, miksi elämässä +lopulta kaikki ei ainoastaan sorru raunioiksi niinkuin nykyisillä +tappotanterilla, vaan sitten myös niinkuin siellä kuoleutuu ja kuivaa +karuksi, ohdakkeiseksi erämaaksi, jonka hedelmöitymisestä ei ole +toivoakaan. Ei kosteikkoa silmänkantamissa, ei taivaalla näkyvissä +ainoatakaan pilveä, ei vesisuonta maan alla ainakaan meidän tiedossamme +eikä saavutettavissamme. Miksi epäilys, uupumus on ainoa, joka jää? Miksi +henkikin kuivuu ja kuihtuu yhdessä ruumiin kanssa? Onko senkin saatava +kasvuvoimansa aineesta? Eikö sekään kestä ajan vaihteita? Jos henki on +vapaa, riippumaton, miksi se ei pysy vireessään ruumiin sortumisesta +huolimatta? Eikä vain meidän, vaan koko maailman henki? Eikö olekaan sen +sisältöä ilman sen kuorta? Onko henki vain jotain semmoista kuin höyry +kattilassaan, sähkö patteriinsa sidottuna? + +Nämä olivat minun viimeaikaisia vaikeroimisiani. Sinä koetit sanoa +vastaan. "Henki virkistyy ja uudistuu omasta voimastaan. Ihanteet ja +aatteet imevät voimaa itsestään, siitä, mitä ovat olleet ja mitä ovat +saaneet aikaan. Vaikkei niillä enää näyttäisi olevankaan nykyisyyttä, +eikä olevan tulevaisuudesta tietoa, on niillä ollut entisyys, joka ei voi +hävitä, koska ei mikään häviä. Koska ei häviä meren vaahtokaan, vaan +muuttuu tuulen kuollessa takaisin vedeksi, koska se ei ollutkaan vaahtoa +se, joka haihtui, vaan vettä, joka iät kaiket elää, liikkuu ja läikkyy." + +Jotain semmoista puhuit silloin, kun vielä voit. Et kauankaan senjälkeen +enää voinut. En ymmärtänyt sinua silloin, et saanut minua silloin +siivilleni. Kai elämänlähde, sen alati uudistuva vesisuoni, oli johonkin +kätkettynä, mutta minulla ei silloin ollut sitä kaivonkatsojatietäjän +taikasauvaa, jonka avulla olisin sen löytänyt, ei sitä tuoretta oksaa, +joka olisi taipunut sinnepäin, missä kaivo oli kätkettynä. + +Ja nyt minulla on se taikasauva, ja juuri nyt se taipuu uutta tähän asti +tietämätöntä, minulle kätkössä ollutta elämänlähdettä kohti. + +Käyskelin täällä kuin nukkuvassa, lumotussa puutarhassa, jossa ei lintu +liikahda, ei oksa, ei puu, eikä valvo muu kuin valoisa, viileä kesäinen +yö, ja jossa sinä nukut jossain kuin sadun prinsessa--niin yhtäkkiä +levähtää eteeni kuin valoisalle vaatteelle häilähtelevä sarja eletyn +elämäni kuvia joista en tiedä, mistä ne saavat valonsa, mutta joissa näen +liukumassa ohitseni sinut ja onnellisimmat hetkeni--enkä ainoatakaan +onnetonta. Vaelsin eilen pimeässä, haparoiden eteenpäin, kopeloiden käsin +ja jaloin, kiukutellen elämän kurjuutta ja pahoitellen maailman pahuutta. +Niinkuin kerran vuoristossa, missä pimeä yllätti, sakenemistaan saeten. +Ja yhtäkkiä alkaa siellä koko taivas salamoida, mutta ei jyristä, valot +syttyvät ja sammuvat ja syttyvät uudelleen ja alinomaa, välähdellen +vuorilta ja vuorten takaa, heijastaen sinisiltä jäätiköiltä ja +lumihuipulta toiselle ja sieltä alas, niin että kuljettavani polku yli +kaitaisten siltain ja ohi ammottavien kuilujen pysyy valkeana ja +turvallisena kuin päivällä.... Onnemme parhaat hetket, ihanimmat +elämyksemme, suuret ja pienet, elämämme huiput, olen nähnyt ja näen ne +ylösnousseina, uskosi herättäminä kuolleista. Ne ovat siinä ja tuolla ja +kaikkialla ympärilläni. Maan alla kumpuaa ja taivaalla hehkuu ja loistaa, +tämä lumottu puutarha herää ja sinä nouset puutarhan pihlajan alta ja +tulet vastaani niinkuin silloin--muistathan--kun siitä ensi kerran +ojensit minulle kätesi ja kun minä ujona ja mykkänä en saanut sanaakaan +sanotuksi tervetuliaisiksi, vaan sinä kasvojesi ilmeellä itse sanoit +itsesi tervetulleeksi. Tappotannerten rauniot ovat tasoittuneet ja talot +ja puutarhat ja puistot ja pellot ovat vanhoilla paikoillaan, ei mitään +ole hävitetty, erämaa kukkii, koko maailma on ennallaan--niinkuin tämä +talommekin, josta en ikinä lähde--sanoinhan jo: minä jään tänne enkä +koskaan lähde. + +Pian, pian ne muistiin, onneni hetket! Myöskin muu maailma ehkä niitä +tarvitsee, kaikki, jotka vaeltavat pimeydessä ja epätoivossa eivätkä +tiedä, missä on _heidän_ elämänsä lähde ja miten se on löydettävissä. + +Niitä nousee minulle joka askeleella kuin kukkia keväisellä niityllä. +Niitä on yhtä paljon elämäni varjoisilla alangoilla kuin sen päiväisillä +rinteilläkin. Onko niitä todella voinut olla siellä niin paljon? Musta, +kylmä maa peittyy kokonaan niiden alle, näen ne kunkin erikseen, voin +laskea ja luetella ne, etäämpää näen niitä loppumattomasti toisen +toisensa takana sulaneina yhteen kuin kukkasvainioksi, kuin kukkasmaaksi. +Saan niitä, milloin tahdon, sylini täydet, sirotan ne kaikkialle +kaduille, hävitetyille paikoille, levitän ne kuin purppuravaatteen +kuningasten kulkea,--ei kuningasten, vaan kerjäläisten, meidän kaikkien, +joilla ei näyttänyt enää olevan mitään onnea, ei ainakaan omaamme. On, +on, vaikka emme sitä tiedä emmekä ymmärrä. + +Minä vapisen kiihkosta kuin lapsi, joka tyhjä tuohinen kädessä laahusti +kotiinsa päin marjasta, missä ei koko päivänä ollut mitään löytänyt, ja +yhtäkkiä yllättää mansikka-ahon tai vadelmikon raunion kupeella--tuolla, +tuolla niitä punoittaa suuria, meheviä, kuinka paljon tahansa, enemmän +kuin mihin astia riittää ja ehdin yksin poimia. Kun ei vain kukaan toinen +tulisi ja veisi, minkä minä olen löytänyt--ei, tulkoot kaikki, koko +maailma, saatte kaikki, en tahdo itselleni mitään, sillä minulla on nyt +yllin kyllin onnea loppuiäkseni, kun ammennan uudelleen entisen elämäni +onnet. + +Tunnen yhtäkkiä voivani unohtaa kaiken. Luontokin, vaikka taistelee ja +voihkaa ja kärsii ja näyttää kuolleen valkoisen vaipan alle, pääsee +rauhaan, iloitsee eikä näytä muistavan muuta. Ei kesäinen tyyni lampi +lipattavine laineineen muista talvellista jääpeittoaan, ei lehto +hiirenkorvalla ollessaan syksyn kellastuneita, putoilevia lehtiä, ei +tyven meri myrskyä, ei kukkaniitty kuloa. Miksi minä sitten murheitani ja +kärsimyksiäni! + +Sillä ethän olekaan kuollut. Jos olit, herätin sinut henkiin. Houkuttelin +sinut takaisin ja luon sinut ehommaksi entistäsi. Sinä luot itsellesi ja +minulle ja meille taivaan täällä, heräät hengettärenä, joka käy talosta +taloon, majasta majaan niitä kaunistamassa. Lohdutukseksi varsinkin +niille, jotka eivät jaksa uskoa elämään kuoleman jälkeen, mutta eivät +myöskään kuolemaan elämän jälkeen, vaan tahtovat elää uudelleen sen, mikä +tässä elämässä oli ihaninta ja parahinta, niinkuin se olisi tuleva elämä. + +Ajattele, että onnettomuutta ei ole, kun sitä ei anna olla. "Onhan sitä +tuossa ja tuossa, onhan joka tien varressa kaatuneita, lahoneita puita, +ja erämaassa valkenevia luita." Olkoon, mutta katso myös hongikon +humisevaan holviin ja tähtää kauas taivaanrantaan päin, mistä kosteikon +palmu viittoo tietä. Elkää välittäkö siitä surkeudesta, minkä näette, +niin ette näe. Kieltäkää tosiasiat, niin niitä teille ei ole. Opetelkaa +hymyilemään, silloin kun teillä on suurin suru. Käykää onneen niinkuin +kukka aurinkoon päin silloinkin, kun aurinkoa ei ole, pilvisimmälläkin +säällä, yölläkin, napaseutujenkin yössä. Kääntykää siihen päin niinkuin +islamilainen Mekkaansa, valvokaa niinkuin neitsyet ylkää odottaen, että +ehditte ajoissa, ajoissa niinkuin aamua aavisteleva kukka, kääntyneinä +itään imeäksenne siitä itseenne heti ensimäisen onnen auringon säteen. + +Kulkekaa, ihmiset, umpisilmin onnettomuudelle, elkää muistako suota, +johon olitte uponneet, vaan ihanaa tunnetta, kun pelastuitte ja pääsitte +sen reunaan ja riensitte ylös vaaran laelle. Kuinka monta kertaa olikaan +meillä juuri niin! Minä tahtoisin antaa kaikille tämän elämänviisauden +ohjeen. Muistatko, mitä me lastemme haudalta palattuamme päätimme? Sinä +sanoit: "Koettakaamme olla, niinkuin sitä ei olisi ollutkaan. Tasotamme +sen, kylvämme siihen kukkia. Emme pane hautaristiä, vaan vihreän puun, +jossa ei ole syntymä- eikä kuolinvuosia, ja joka vain vihertää ja +tuoksuu. Unhotuksen evankeliumi olkoon meidän, niinkuin se on ollut +ihmiskunnankin. Se on sen terveydekseen siten järjestänyt. Jos kaikki +vääryys ja kauheus, mitä maailmassa yleensä on tapahtunut, alati eläisi +muistossa ja mielissä, täytyisi verikostossa surmata kaikki ja lopulta +itsensä sovitukseksi. Ei mitään sovitusta, ei mitään uhria--ei mitään +anteeksiantoakaan, ainoastaan unhotus, niinkuin me--niinkuin sinä teit +niille, jotka surmasivat poikamme. Jos ihmiskunta olisi kätkenyt itseensä +kaikki onnettomuutensa, maallisia murheitaan hautoen, olisi se jo aikoja +sitten menehtynyt, tukehtunut, kuollut oman mielensä myrtymykseen, omien +veriensä myrkytykseen." Se oli sinun oppiasi tämä, sinä aioit elää sen +mukaan. En tiedä, mistä olit sen saanut--ehkä oli se verissäsi perintönä +joltain esi-isältä tai esi-äidiltä, paljon kärsineiltä ja paljon +kestäneitä, jotka eivät koskaan nostaneet kättään kohtaloaan kirotakseen, +vaan tyytyivät siihen sen voittaakseen. Sinussa kai virtasi niinkuin +minussakin semmoisten veri, joissa oli vuosisatojen täytymys ja tyytymys, +jotka olivat vieneet hallavuosilta voiton ja kestäneet vanhojenkin isojen +vihojen kauhut: meidän on kestettävä näiden uutten, sinä sanoit, +ennenkuin sorruit. Sinussa virtasi semmoisten vanhojen uskovaisten veri, +sinä olit heistä tulos. Meidän vanhempamme olivat uskovaisia ja emmehän +mekään omalla tavallamme muuta kuin uskoneet. + +Tunnen, että minussa alkaa soida hymni onnesta, ilolaulu onnelle. Sen +aiheet kokoontuvat kaikkialta, missä ne ovat hajallaan kuin Lemminkäisen +ruumiinosat, jotka rakkaus kokosi, ja lähetti mehiläisen taivaasta +noutamaan niille hengen. Sillä sinähän menit sinne vain tullaksesi ja +tuodaksesi. Sortui kaikki ja kaikki on rakennettava alusta. Menetin +maani, kansani, uskoni, molemmat poikani, lopulta sinutkin. En pukeudu +tuhkaan ja säkkeihin niinkuin Job, en kiitä siitä Herraa, niinkuin hän +teki, vaan vaadin ja otan häneltä takaisin, mitä olen menettänyt. Liitän +pala palalta yhteen särkyneen elämän sirpaleet ja nostan ne jalustalle. + +Kuljen kuin uuden elämän luomisen huumeessa. Luon sen muistoistani. +Rakennan, mitä minulta polttivat, sovitan sillä, mitä rikkoivat, viiton +heille kaikille sovituksen tien. En enää jaksa enkä tarvitse surra omaa +kohtaloani, en isänmaan enkä muun maailman. Pakenen tätä inhaa ikää +siihen ihanaan aikaan, kun tätä ei vielä ollut. + +En tiedä, mihin joudun, mutta yhden tiedän--: kuinka. Lähden muistojen +taipalelle, lähdemme yhdessä; ensin yksin, sitten sinun kanssasi! + + + + +Muistatko--ethän voi, sillä eihän sinua silloin vielä ollut, ei ainakaan +minulle. Mutta etköhän kuitenkin ollut mukana jo silloinkin, mukana +elämäni aikaisimmassakin onnessa. + +Se oli, niinkuin sanottu, keväinen metsäniitty, nuokkuen kukkia niin, +että mikä siinä lienee ollutkin pahan mielen mustaa mutaa ja murheiden +kiviä ja nokisia kantoja niiden alla, ne peittyivät niihin. Sanoit usein, +että lapsuutesi oli ollut sinullekin niinkuin minulle yhtämittaista +onnea. Ehkä sinun onnesi kukat olivat toiset, minun toiset, mutta +molempain kuitenkin kukkia. + +Ja mikset olisi voinut jo silloin olla täällä, missä minäkin! Ainakin nyt +minulla on se tunne, että jos joku silloin olisi sanonut minulle, että +sinulla on ystävä, joka jostain sinua katsoo, vaikket häntä näekään, +olisin uskonut sen heti, empimättä. Jos minulle olisi sanottu, ettei hän +tosin vielä ole syntynytkään, mutta että hän syntymättömänä jo pyrähtelee +kuin pikku lintuna tämän talon ympärillä, niin olisin uskonut senkin. +Että vaikkemme heitä näekään, he kyllä näkevät meidät. Minulle +sanottiinkin joskus, että lapset, jotka eivät vielä ole syntyneet, +liikuskelevat sen talon tienoilla, johon kerran tulevat. Niin olin muka +minäkin tehnyt. Minun oli helppo uskoa se silloin eikä minun nytkään ole +erikoisemman vaikea uskoa, että toisilleen määrätyt henkinä seurustelevat +toistensa kanssa jo ennen henkilöitymistään. Se on niin kaunista ja +näyttää selittävän niin paljon siitä, mikä on salaperäistä ja muuten +käsittämätöntä. Ja olisiko se sen ihmeellisempää kuin kaikki se, mikä on +satunnaista? Olisiko ollut vain pelkkä sattuman oikku, että me tapasimme +toisemme, ja kaikki, mitä siitä seurasi? Ettei se olisi ollut mitenkään +edeltä määrätty? + +Varmaan sinä olit joku niistä valkorinta-pääskysistä, jotka muistan, +ennenkuin mitään muuta muistan, istumassa ja sirittämässä aitan harjalla +tai viilettelemässä ilmassa, kun minut on kannettu päiväpaisteeseen +pihalle. Kukuit ehkä käkösenä, jonka kuulin, mutta jota en koskaan +nähnyt. Saatoitpa olla se tiainen, joka talvella tuli naputtamaan +ikkunaan ja jonka luulin pyrkivän sisään ja joka kerran tulikin avatusta +ikkunasta eikä mitenkään tahtonut lähteä ulos. Olithan tietysti täällä, +kuinka et olisi ollut, vaikkei sinua vielä olisi ollutkaan, koskapa olet +nytkin, kun sinua ei enää ole, enemmän kuin oli silloinkaan. Kun olet +täällä se ilma, jota nyt hengitän, mikset olisi ollut sitä jo silloin? + +Kuinkas minun muuten olisi niin sanomattoman suloista muistella +muistojani niiltä ajoilta? Eivät ne tuomatta tule. Joku niitä sieltä +kukkasniityltä poimituttaa ja tänne kannattaa. Ne tulevat sieltä kuin +ilakoivan lapsilauman tuomina, jotka odottavat isoisän oven takana, +juhlapukuisina, valmiina häntä laululla herättämään hänen +syntymäpäivänään, jokainen koettaen kuin toisensa kilvalla kurkottaa +niitä minulle. Niitä ojennetaan minulle pitkin päivää kaikkialla, missä +vain liikun. En tiedä, mitkä niistä ennen toisia ottaisin vastaan, ne +ovat minusta yhtä kauniita kaikki. Kun tulen tänne työhuoneeseeni, joka +oli myöskin isäni työhuone, on niitä pöytä ja ikkunat ja uuninreunat +kukkuranaan. Ei riitä maljakoita mihin niitä panna. Sinäkö panet heidät +tuomaan niitä tänne, tähän huoneeseen, joka on niin täynnä sinua, ensin +aavistusta sinusta, sitten kaipausta, sitten kaikkien toiveideni +toteutumista? Täällä sinua ikävöin, tänne sinua odotin, tietämättä +silloin vielä sinusta mitään. Tämä oli häähuoneemme, tämä työhuoneeni, +tänne sinä tulit ensin yksin luokseni, sitten lasten kanssa, toista +käsivarrellasi kantaen, toisen kieppuessa helmoissasi. Kuulen pienet +askeleet eteisessä ja käden haparoivan lukkoa. Minä järjestelin joitakin +talous- ja tilikirjojani, sinä kudoit jotain lämmintä ja pienokaiset +kisasivat vuoteessa siihen lopulta nukkuen, milloin poikittain, milloin +pitkin. Varhaisimpia muistojani on, että minäkin aikoinani kisasin siinä +samassa vuoteessa. Täällä me lopuksi yhdessä itkimme poikiamme, kun +heidät meiltä vietiin--mutta ei _siitä_ nyt sanaakaan, sillä tämä ei ole +siitä. Ikkunastahan näkyvät koivukäytävä ja vainiot ja kirkko ja silta ja +virta ja kirkonsalmi ja kaukana tummametsäiset vaarat: yhteisen onnemme +elinpaikka ja olinpaikka, taulu ja sen kehys. + +Enhän tiedä, oliko lapsuuteni juuri se, miltä se minusta _nyt_ näyttää. +En tiedä tarkoin, mikä on unta ja mikä totta siinä, mitä siitä muistan. +Seison sen tällä puolella niinkuin usmaverhon edessä. Toiset elämykset +sen takaa näkyvät vain himmeinä ja haavemaisina, mutta toiset heloittavat +täydessä valossa. Se verho on niinkuin utuseinä, jota varhaisen +sunnuntaiaamun aurinko ja sen virittämä hiljainen tuulenhenki ajaa rannan +puihin sitä niissä liestytellen ja ratkoen, availlen ja taas sulkien. +Milloin näkyy ja milloin taas katoo palanen metsäistä nientä, rantaa, +saari, joku lato luhdalla häikäisevässä, täydessä valossa. Väliin on +peitossa kaikki, kaikki, mikä on maassa, mutta taivas on koko ajan +sininen ja vapaa. Kuuluu ajavien ääniä ja soutavien aironliikettä, +kirkonkellojen soittoa sunnuntaisin. Ei näy paljoa kerrallaan, mutta se, +mikä näkyy, näkyy voimakkaana ja valoisana. Sillä valoisa aamu, +sunnuntaiaamumaisema on minulle lapsuus elämyksineen. En saa sieltä nyt +pakottamallakaan esiin muuta, kuin mikä on mieluista muistella. Miksi +muistuu vain se? Siksikö, että onnen kasvuvoima keväisessä rehevyydessään +on niin suuri, että se tukehduttaa kaikki murheelliset rikkaruohomuistot? + + + + +Lapsuus on lyhyitä ja nopeita elämyksiä, voimakkaita vaikutelmia, se ei +ole kokonainen eikä yhtenäinen, mutta ei siinä myöskään ole mitään +puolihämyistä eikä himmeää. Mutta heleimmilläänkin se on salaperäinen ja +selittämätön. Se oli minulle täynnä näkyjä ja pikku ihmeitä, joita en +kuitenkaan semmoisina pitänyt, vaan jotka olivat kaikki ymmärrettäviä-- +ehkä siksi, ettei tuntenut edes tarvetta niiden ymmärtämiseen. Ei mikään +olisi voinut hämmästyttää. Uskoi kaikkeen ja teki kaikesta toden ja +ilonaiheen. Ihastui kaikkeen, ei ihmetellyt mitään. Jos kuu ja tähdet +olisivat alkaneet tanssia viiruina taivaalla niinkuin päreen hehkuva +hiili sitä pimeässä pirtissä kiivaasti heiluttaessani, olisi se vain +ollut hauskaa, olisin hypellyt varpaillani ja taputtanut käsiäni +jumalalle, jonka pisti päähän näin huvittaa lapsiaan. + +Lapsi on elämänsä loitsija, oman itsensä taikuri, pikku Prospero, jolla +aina on saapuvilla ja käskettävänään mielikuvituksensa Ariel. Hän taittaa +lepänlatvoja siivikseen, liehuttaa niitä ja on lintu ja lentää. Hän +tarvitsee ratsun, tempaa kepin ja keikahtaa sen selkään ja ajaa. +Haukahtaa ja on koira, ammahtaa ja on lehmä, hirnahtaa ja on samassa +varsa, ynähtää ja on vasikka. + +Ei ole mitään eroa lapsen unella ja todella, hän valvoo ja nukkuu +tietämättä, mikä on unta ja totta. Lapsuuteni _kokonaisuudessaan_ on kuin +joku senaikuinen tällainen _yksityinen_ yö: nukun pitkät ajat niin +sikeästi, ettei siitä ole muuta muistoa kuin pimeys. Sitten alkaa sen +sisästä häämöitellä suloisia unia, useinkin samoja ja ennen nähtyjä: +uskaltaa hypätä katon harjalta, kun jo tietää, ettei loukkaa jalkaansa; +osaa ja saa uida; saa ratsastaa _oikean_ hevosen selässä. On joskus pieni +painajaishätä, kun iso koira ajaa, mutta se ei saa koskaan kiinni. Herää +ja nukkuu uudelleen ja on taivaassa, jossa lapsillekin on varattu omat +pienet kultapöytänsä ja kultajakkarat, ja tarjotaan luumuja ja kermaa +hopealautasilta. Mutta juuri kun on ollut saamassa sen suuhunsa, herää +pahimmoilleen. Se on suru, ei sentään suurimpia, sillä toivoo, yhä +unessa, että toisen kerran on taivaassa parempi onni.... Jos olet siellä, +pidä huoli, että lapset eivät herää, ennenkuin saavat syödyksi luumunsa +kerman kera. + + * * * * * + +Aikaihmiset alkavat nouseskella, mutta minun ei vielä ole tarvis. Olen +puolihereillä, mutta tahdon säilyttää unen silmissäni enkä avaa niitä. +Kuuluu hiljaista liikettä ja kuiskutusta. Joku kohottaa minua olkapäistä +ja asettaa pääni tyynylle ja vetää peitettä jalkojeni päälle. Äiti se on, +tunnen hänen otteensa, joka on toinen kuin lastenhoitajan. Raotan hetken +päästä silmiäni. Takassa leimuaa aamuvalkea ja äiti istuu sen ääressä ja +parsii kintaita. Ne ovat minun, joihin eilen tuli reikä. Heti kun nousen, +menen mäkeen. Mutta nyt ei ole vielä aika nousta, sillä ikkuna on musta. +Äiti sanoo: "Tuti vielä." Nukun taas ja kun herään, on iso päivä ja +ikkunasta näkyy huurteinen koivu. On satanut tuoretta lunta. Seinällä +vastapäätä vuodetta vaeltaa lattiasta kattoon ulottuva pitkä kaitainen +varjo nurkasta toiseen, kadoten uunin taa; hetken kuluttua liukuu sama +varjo uunin takaa ja katoo nurkkaan; sitten tulee niitä kaksi, toinen +toisaalta niinkuin kaksi ihmistä vastakkain, ne sulavat hetkeksi yhteen +ja seisovat siinä keskellä seinää; sitten ne eroavat kukin haaralleen. En +tiedä, mitä ne ovat, enkä kysy. Tuolilla vuoteen vieressä on uusi kelkka +ja ne minun kintaani. Minä pelmahdan pystyyn ja kirkaisen riemusta. Mitä +sinä päivänä sitten tapahtui, en muista. Mutta niinkuin semmoinen yö ja +semmoinen aamu on minulle koko lapsuuteni. + +On kuin senaikuiseen onnentuntuun tullen pääsisin heti kosketukseen +myöskin kaiken sen onnen kanssa, mitä minulla on elämässäni yleensä ollut +sinun kanssasi. Niinkuin siellä olisi pohjallinen koko elämäni langan +kultaisen kerän. Kultaisenko? Ei ole kaikki kultaa, joka kiiltää, +sanovat, eikä kai ollut silloinkaan, minullekaan. Vaan vaikka se +olkoonkin valekultaa muille, minulle ei lapsuudessani mikään ollut +valekultaa. Lapselle kaikki kiiltää ja lapselle kaikki on kultaa, +kuvittelunsa kultaa. Ja eikö elämä yleensä ole kuvitellen elettyä, +silloin kun se on kauneimmin eletty, sitä kauniimmin kuta kuvitellummin? +Taivaan valtakunta on lasten, mutta lasten valtakunta on myös taivas. + + + + +Se valtakunta oli pieni ja rajoitettu. Siinä ei alussa ollut muuta kuin +pihamaa huoneiden ja ulkohuoneiden keskessä, ja puutarha ja pienet pellot +ja tie rantaan ja toinen metsänrantaan ulkoveräjälle ja siitä suureen +ulkometsään. Kaikki, mikä tapahtui ulkopuolella, tapahtui toisessa +maailmassa. Yhteyttä sen kanssa ylläpiti vain se, mikä sieltä näkyi ja +mitä sieltä kuului. Jotka ajoivat maantiellä tai soutivat järvellä, eivät +olleet meidän maailmasta, vaan siitä toisesta. Ne olivat vieraita ja minä +niitä vierastin ja vieroin. Vieras, vihainen härkä puski veräjää, mutta +ei päässyt. Se mylvi kerran koko kesäisen yön ja ammui vimmatusti, mutta +minua ei pelottanut vuoteessa isän selän takana. Toisen kerran kävi +ukkonen, jyrisi ja leimahteli, valaisten isän korkean otsan hänen +istuessaan ja katsoessaan ikkunaan. Isä on totinen ja pelkää, koska se on +Jumalan voima, joka käy, ja koska milloin tahansa saattaa samalla tavalla +jyrähdellen ja leimahdellen tulla maailman loppu. Minä en pelkää, koska +se on aidan takana ja minä olen isän selän takana. Ei meidän maailma +lopu, vaikka muu maailma siellä loppuisikin. + +Tämä kotoisen turvallisuuden tunne on elämäni ensimäisiä onnen tunteita. + +Minulla ei ole mitään tarvetta pyrkiä pois pihamaan puitteista. Kun ensi +kerran joudun maantielle ja kuulen kärryjen rytinää, juoksen täyttä +karkua kotiin niinkuin ketunpoika luolaansa. Näen kyllä kaukaa +kirkontornin ja pappilan keltaisen päädyn ja suuret ikkunat ja valkoiset +ikkunalaudat, kuulen säännöllisesti soitettavan siellä ruokakelloa, jonka +mukaan meilläkin tulevat töistä, kiipeänpä aidallekin nähdäkseni +seipäästä pidellen paremmin, mutta minun ei tee sinne minnekään mieleni. +Näen samasta paikasta toisenkin talon, vastakkaiselta taholta, Iivaaran +rinteeltä hyvin kaukaa salojen takaa toiselta puolen järven. Se on +vieläkin suuremman ja komeamman näköinen. Sillä on ruskea katto ja +vihreät seinät, mutta ikkunoita ei näy. Minä tiedän, että se on +metsänkuninkaan Tapion linna, koska Satu-Anni niin sanoi. Muut sanovat, +että se on vain vanha aho, jonka jyrkkä rinne näyttää seinältä ja +rusottava kaski katolta. En usko. Se _on_ sen Tapion linna. Uskon kaiken +siksi, miksi mieleni tekee. + +Minulle on ja elää ja haastelee kaikki, niinkuin itse tahdon. Jokainen +esine elää, jokaisessa on henki. Hieno virpa vingahtaa, vähän paksumpi +vongahtaa, kun niitä huiskutan, mutta luuta suhahtaa. _Minä_ saan niistä +ne äänet. Minä annan niiden haastaa niin kauan, etten enää jaksa. +Keppihän kalahtaa, kun lyön sillä toista keppiä, toinen keppi toisin kuin +toinen. Keppi suuttuu ja lyö minua peukaloon. Minäkin suutun ja lyön +takaisin _pahaa_ keppiä. Tynnöristä vastaa toisin, kun siihen puhun, kuin +jos siihen kuiskaan. Metsä huutaa: "Hoh!", kun minä huudan: "Hoh!"-- +"Hih!", kun minä huudan: "Hih!". Oli siitä niin hauska, olin siitä niin +onnellinen, että sitä muistaessani yhä vieläkin on siitä hauska ja olen +siitä onnellinen. + +Ei mikään ole siihen aikaan niinkuin se oikein on. Ei mikään ole minulle +niinkuin muille. Minä aavistelen aikaihmisten puheista, että heillä on +toisin kuin minulla, etteivät näe sitä mitä minä. He välistä hymähtävät +minulle, vaikken ymmärrä miksi. + +Ilmaantuu tuon tuostakin iso musta lintu pihaan, jolla on punatupsu +niskassa ja pitkä nokka. Se lentää pitkissä ponnahduksissa, siivet kauan +supussa, laskeutuu ja nousee, ja sen huuto kuuluu jo kauan, ennenkuin se +näkyy. Se lentää aitan seinään, pysyy siinä ja takoo sitä niinkuin +päästäkseen seinästä sisään. Aitan seinästä se menee tallin seinään, +siitä lahoon koivuun puutarhassa ja kumauttelee sitä. Sitten se lentää +virran yli ja huutaa mennessään, ja sen huuto kuuluu vielä kauan. Se +tulee silloin, kun pihalla ei ole muita kuin minä. Minä kuvittelen, että +se tullessaan ja mennessään viheltelee vain minulle. Kerran käki tulee +kukkumaan ihan pihakoivuun eikä silloinkaan ole muita kuin minä. Minä +näen, kuinka sen kurkku pulpahtelee ja pyrstö liikahtelee joka kerta, kun +se kukahtaa. Sanovat tietävän kuolemaa, kun käki tulee pihaan kukkumaan. +Minulle on kuolema sitä, että lapsi pääsee taivaaseen. Minun oli +mieluista ajatella, että se tulee ottamaan minua. Mutta ei kauankaan sen +jälkeen syntyi minulle pikku sisar. + +Miksi tilttaltti niin mukavasti nostanee ja laskenee pyrstöään, kun +pysähtyy kivelle? En väsy sitä katsomasta ja kummastelemasta ja seuraan +sen mukana portille asti. Teen itselleni pyrstön kattopäreestä, hyppelen +kiveltä kivelle ja nostan ja lasken. + +Miksi leppälintu, jolla on pesä liiterin nurkkalaudan alla, välistä +piipittää, niinkuin sillä olisi hätä? Se kuin itkee jotain. Mitä se +itkee? Miksi tulee sade yöllä, kun se illalla itkee? + +Eräänä keväänä ennen jäiden lähtöä laskee parvi suunnattoman suuria +valkoisia pitkäkaulaisia lintuja sulaan virtaan. Ne uiskentelevat siinä +edestakaisin ja sukeltavat päänsä ja kaulansa veteen. Minä katselen niitä +tästä isän kamarin ikkunasta, polvillani tuossa sohvalla, minulla on yskä +enkä saa mennä ulos. Yhtäkkiä ne kaikki ojentavat kaulansa. Joku ajaa +sillalla. Sitten ne nousevat siivilleen ja lähtevät lentämään pohjoista +kohti yli harmaan lumettoman jään. + +Sen ajan muistoja ovat kevätillat, jolloin sammakot kurnuttavat, niin +että metsät ja niityt ja rannat helisevät, ja kuuluu myös puron kohina +niittylahden pohjasta. Näin yhden niitä lätäkön reunalla navetan takana. +Sillä oli suuret ulkonevat silmät kuin nälkäisillä sairailla +kerjäläislapsilla. Sillä oli suuri vatsa ja hintelöt sääret. Minä käännän +sen kepillä selälleen ja se potkii ja sen vatsa on keltainen. Minun on +paha olla. Tunnen ehkä ensi kerran elämässäni tunnonvaivoja. + +Siihen aikaan oli jonakin vuonna nälkävuosi. Näen suuren muuripadan +aamusta iltaan asti kiehumassa keittiön hellalla. Siinä on jonkinlaista +ruskeaa velliä, josta saa kupillisensa jokainen tulija, joita päivät +päästään käy ulos ja sisään. Keittiön pöydällä on rivinään puukuppeja, +joiden ääreen pyytäjiä istuu toinen toisensa jälkeen. Syöneet sijoitetaan +rekeen ja hoidetaan taipalelle. Kun renki palaa viemästä, odottavat häntä +uudet saatettavat. Katselen heidän tuloaan ja menoaan ruokasalin +ikkunasta. Pujahdan välistä keittiöönkin. Kerran seisoo sen oven suussa +vaimo, sylissään iso tyttö, jota pidellessä laihan kantajan selkä on +surkeasti kenossa ja vinossa. Hän ei voi laskea lastaan maahan, sillä +sen, nälkäisen ja sairaan, jalat eivät kannata häntä. Tyttö tuijottaa +suurilla tylsillä silmillään eteensä. Seison hellan kulmassa +hellanraudassa kiikkuen. Äiti tulee sisään ruokahuoneesta sylissään +sisareni, jolla on kädessään vasta saamansa voileipä. Vesi kihoo minunkin +kielelleni, sillä minullakin on nälkä, aina nälkä, vaikka kai saan syödä +jotakuinkin tarpeekseni. Ovensuussa äitinsä sylissä istuva tyttö ei puhu +mitään, mutta hänen silmänsä alkavat elää ja palaa. Näen vieläkin sen +ilmeen. Sisareni aikoo viedä voileivän suuhunsa. Silloin äiti kuiskaa +jotain hänen korvaansa. Sisareni ojentaa kätensä ovea kohti, äitini astuu +askeleen ovemma ja kerjäläisvaimo askeleen peremmä. Kun hänen tyttönsä +näkee, että hänelle ojennetaan voileipää, syöksähtää hän eturuumiillaan +niin pitkälle kuin pääsee ja on vähällä kaataa äitinsä tempauksellaan, +tarttuu molemmin käsin voileipään ja avaa suunsa selälleen kuin +linnunpoikanen, ja samalla katoo voileipä kielen yli kurkkuun, saaden +aikaan raivoisan läkähtymiskohtauksen, joka päättyy surkeaan +rykimiseen.... Mutta eihän minun pitänyt näistä tämmöisistä--miten +lienevät johtuneet mieleeni? Sekaantuiko sinun kuvasi äitini kuvaan? + + + + +Seison kerran kesällä laiturilla, jonka alla ja ympärillä jo silloin oli +se hieno valkea hiekkapohja. Minun ei oikeastaan olisi lupa siihen mennä, +kun ei ole muita rannassa. Siihen ui syvästä nousten parvi suuria kaloja, +joilla on punaiset evät. Ne ovat niin kesyjä, että uivat ihan rannalle +pulikoimaan. Niiden selät nousevat vedestä ja näyttää kuin ne pyrkisivät +maihin. Ne ovat ehkä niitä Näkin ottamia lapsia. Olen kuullut, että Näkki +ottaa lapsia, jos lapset menevät luvatta yksin rantaan ja vie ne +linnaansa ja muuttaa kaloiksi. Yhtäkkiä ne suikaisevat jyrkkäyksen taa ja +ovat kadonneet. Jos ne menivät viemään sanaa isälleen? Minä juoksen +kiireesti pois laiturilta.... On ollut semmoinen Kihovauhkonen, joka on +ihminen, mutta kun tulee järven rannalle, ei lähde kiertämään, vaan +kulkee pohjaa myöten ja nousee toisella rannalla maihin. Sillä on räpylät +sormien ja varpaiden välissä. Se on kaikkien kalain tuttu. Se on ollut +Näkin kultalinnassa ja nähnyt siellä kirkkoveneen pituisen hauen. Se ajaa +sen selässä, kun on kiire. Minä olen ja elän Kihovauhkosena pitkät +päivät, sukellan aitan alle ja tulen toiselta puolelta ylös. + + * * * * * + +Seison yksin törmällä, avopäin ja paljain jaloin, ja katselen alas +rantaan. On kielletty menemästä yksin, mutta minun tekisi taas kovin +mieleni sinne, heittämään voileipiä ja munalukkoja. Törmän alla on sauna +ja sitä vastapäätä korkea, tiuha pisteaita, josta ei pääse yli eikä läpi. +Saunan edessä on pistekota ja musta muuripata. Kodasta tulee ulos ruskea +elukka, melkein niin iso kuin meidän vasikka. Mutta ei se ole se, koska +se juuri äsken oli niityssä. Eikä sillä ole häntääkään. Se kulkee töminän +kuulumatta hiljaa hypähdellen aitaan asti ja häviää siihen. Yli sen se ei +voinut mennä eikä myöskään läpi, se vain hävisi siihen. Ehkä se sittenkin +oli vain vasikka. Seison siinä ja mietin sitä. Närhi rääkäisee aidan +takana. Nyt se mahtoi nähdä sen. Se rääkäisee aina silloin, kun näkee +jonkun.... Menisinkö kertomaan, että meidän saunasta tuli vieras hännätön +vasikka ja meni aitaan ja hävisi siihen? Ne eivät ehkä uskoisi. Mutta +kuta enemmän luulen muiden epäilevän, sitä varmempi olen itse. Kenenkähän +lienee ollut vasikka ja mitähän sillä mahtoi olla tekemistä meidän +saunassa? Ja kuinka se pääsi aidan läpi? Olipahan kenen tahansa, se pääsi +vain. Se olisi päässyt, vaikka olisi ollut aikalehmä. Minä tiedän nyt +jotain, jota muut eivät tiedä ja pidän sen omana tietonani. Se on +ensimmäinen suuri salaisuuteni, jonka olen säilyttänyt tähän päivään +asti.... En menekään sillä kertaa rantaan, vaikka piiat menevät ja +minäkin voisin mennä. Miksi? En tiedä. Menen mieluummin yksin leikkimään +hiekkalaatikkoon isän kamarin ikkunan alle. + + * * * * * + +Hiekkalaatikossa, auringossa, lämpimän seinän kupeessa--kaivamassa, +peittämässä, rakentamassa ja hajoittamassa ... uuneja, taloja, tarhoja, +koko ajan hyräilemässä omatekoista säveltä ... toverina pikkusisar, joka +ei vielä osaa muuta kuin istua ja nauraa ja kaivaa hiekkaa lapiolla miten +sattuu; jättää sen ja tunkee hiekkaa suuhunsa ja silmiinsä ja alkaa itkeä +... minä siivoan hänen nenäänsä, pikkuraukan, sitten äiti tulee ja ottaa +hänet.... + +Muistatko, kuinka me kerran avonaisesta ikkunasta ulos nojautuen +katselimme samanlaista kohtausta samassa paikassa, ja sinä puristit +liikutuksesta ja onnesta kättäni ja suutelit minua poskeen? Sinä elät +täällä, sinä elät ja te kaikki. Muistoni sulavat yhteen, toisen ajan ja +toisen. + +Mutta missäs nyt olinkaan? + +On ilta, meidät lapset on laitettu vuoteeseen, suureen yhteiseen pesään, +niinkuin linnunpoikaset emon untuviin. Hän on pannut meidät peitteen alle +ja vetänyt sen reunoistaan kiinteäksi kahden puolen. Me seuraamme aina +äidin kaikkia iltatoimia hänen liikkuessaan huoneessa. Vasta sitten, kun +hän on poistunut tai istuutunut iltaompeluksensa ääreen tai laskeutunut +levolle ja käskenyt meidän painamaan silmämme kiinni, me teemme niin ja +antaumme unen valtaan. Nyt hän aikoo vielä viimeksi laskea uutimen alas, +ettei aamuaurinko noustessaan pistäisi silmään.... Silloin hän pysähtyy +ja jää katsomaan ulos. Sitten hän katsoo meihin ja hymyilee, laskee vielä +vähän uudinta, hitaasti ja varovasti, mutta ei laskekaan ihan alas asti. +--"Äiti, mitä siellä on?"--"Ei ole mitään, painakaa vain silmänne kiinni." +Mutta siellä on jotain, koska hän yhä katsoo sinne ja hymyilee meille.-- +"Äiti, sano, mitä siellä on?"--"Tulkaahan sitten katsomaan, mutta tulkaa +hyvin hiljaa." Meitä pelmahtaa valkoinen poikue polvilleen sohvalle. En +ensin näe muuta kuin puutarhan, porkkanapenkit ja retiisipenkit ja +pinattilavan ja ruoholyökkipenkit ja karviaismarjapensaat ja meidän +lasten hernepenkit ja äidin omat hernepenkit, joista ei saa ottaa +luvatta.--"Tuossa, tuossa hernepenkin päässä", kuiskaa äiti.--"Ai!"-- +"Pitää olla hiljaa, ettei se pelästy." Siinä on minun nimikkopenkkini +päässä pieni köyryselkä ruskea elukka, joka napertelee pienellä, hyvin +nopeasti veputtavalla turvallaan herneen helpeitä, maistaen yhtä, +maistaen toista. Sitten sen selkä oikiaa, ja takajalat venyvät hirveän +pitkiksi ja se siirtyy toiseen penkkiin, syö taas ja kuukkii +reunimmaiseen penkkiin ihan ikkunan alle.--"Äiti, onko se kissa?" kysyy +pikku sisar.--"Hss, ei ole kuin pupu." Se ei näe meitä. Minä tahtoisin +hetipaikalla saada sen omakseni, minä näen sen jo omanani, minä saan +leikkiä sen kanssa niinkuin pikku kissan kanssa, minä otan sen syliini ja +syötän sitä omasta hernepenkistäni. Aion juuri pyytää äidiltä, että +saisin mennä ottamaan sen kiinni, kun pikku sisar kopauttaa ikkunaan. Se +siellä kapsahtaa takajaloilleen istumaan, pitkät korvat pystyssä ja +etujalat hassusti lerpallaan. Me rummutamme kaikki ikkunaan ja meiltä +pääsee hillitön nauru ja riemuhuuto. Se loikkaa pitkän laukan poikki +porkkanapenkkien ja retiisipenkkien ja pinattipenkkien ja yli +karviaismarjapensaiden törmän alle saunaan päin. Sillä ei ollut häntää +kuin pieni töpöhäntä. + +Äiti vetää uutimen alas ja komentaa heti nukkumaan ja käskee painamaan +silmät kiinni. Minä painan ne kiinni siksi aikaa, kun äiti on huoneessa, +mutta kun hän on mennyt, minä valvon kauan ja mietin. Minun hännätön +vasikkani taisi ollakin tämä pupu. + + * * * * * + +Seuraavana päivänä minä odotan sitä saunapolun päässä. Se ei tule. +Illalla, kun äiti laskee uudinta, odotan, että hän taas kutsuu katsomaan. +Hän rämäyttää uutimen alas ja menee, kehoitettuaan meitä heti sulkemaan +silmämme. Hiivin vuoteesta, kiipeän sohvalle ja raotan uudinta. Ei se ole +siellä. Äiti vain kuukkii porkkanapenkissä ja kitkee. Miksi äiti menikään +sinne, tulisi pois pian ja panisi hänkin nukkumaan, johan kaikki muutkin +ihmiset nukkuvat! Vihdoin äiti tuleekin ja nukkuu heti. Minä nousen vielä +kerran ja raotan taas uudinta. Ei se ole siellä nytkään. Ei se mahda +tulla enää milloinkaan. Sataa tuhuttaa ja tuulee. On autiota ja ikävää. +Onko se pelästynyt ja pahastunut? Luuliko se, ettemme sallineet sen olla +siinä ja hätistimme sen siksi pois? Olisi se saanut syödä minun +hernepenkistäni kuinka paljon tahansa. + + * * * * * + +Huomenna heti herättyäni pyydän päästä etsimään pupua aidan takaa. Pienet +veljet ja sisaret pyytävät päästä mukaan. Äiti antaa luvan, mutta tulee +itse aidan taa pitämään silmällä. Minä alan kutsua pupua kuin kissaa ja +kaikki muut tekevät samoin. Mutta kuinka sitä puputankin, se ei tule. +Äiti sanoo, että pitää liikkua aivan hiljaa ja etsiä näreiden juurilta. +Jos joku näkee sen, ei saa kirkaista, vaan pitää pysähtyä ja peräytyä ja +tulla sanomaan toisille hiljaa. Me hiivimme sammalikossa varpaisillamme, +hipristellen niinkuin sokkosilla, hajaannumme, tarkastamme joka pensaan. +Luulemme näkevämme vähä väliä pupun, mutta se ei olekaan se, se on +milloin kivi, milloin kanto, milloin ei mikään. Silloin äiti sanoo, että +joku rupeisi pupuksi ja toiset sitä etsimään. Pikku sisko saa ruveta. Me +vähän loittonemme ja hän saa sillaikaa mennä piiloon.--"Nyt saa tulla", +huutaa äiti. Me etsimme taas.--"Ole hiljaa, pupu", varottaa äiti. Pikku +sisar on vähän aikaa hiljaa. Sitten se alkaa parkua täyttä kurkkua. Se +oli kyyristynyt ihan muurahaispesän viereen. Se ei sano, mikä sitä +vaivaa, vaan huutaa äitiä. Minä retuutan sen äidin luo ja äiti nostaa sen +aidalle ja alkaa tarkastaa. Sillä on muurahaisia koltin alla. Se herkeää +parkumasta vasta, kun äiti sitä suutelee ja taputtelee sitä purtua +paikkaa.... + + * * * * * + +Toisena päivänä menen yksin leikkimään pupua ja rupean itse itselleni +pupuksi. Piiloudun näreen juureen ja kuukin siitä toisen näreen juureen. +Närhi näkee minut ja rääkäisee, toinen närhi vastaa. Ne seuraavat minua +puusta puuhun aitaan asti. Kiipeän piha-aituuseen, hiivin saunan taitse +ja törmää ylös puutarhaan. Syön, veputtelen siellä herneenpalkoja. Äiti +tulee.--"Saahan pupu syödä äidinkin penkistä?"--"Syököön nyt sitten." +Minä panen toiset rummuttamaan ikkunaan, että pelästyisin. Ne tekevät +niin ja minä loikkaan nelinkontan porkkanapenkkien ja retiisipenkkien ja +portlaakkapenkkien yli. Äiti vaatii, että minun täytyy pysyä käytävillä. +--"Mutta eihän oikeakaan pupu?"--"Vaikka kohta!"--Pikku sisar rummuttaa +eräänä päivänä ruudun rikki. Se ei saa siitä vitsaa, kun on niin pieni; +mutta pupusilla olo päättyy siihen. + + * * * * * + +On ikävä, ei tiedä, mihin ryhtyä, tuulee kylmästi ja on kylmä, vaikka +aurinko paistaakin, ei mikään maita, voileipä putoo monta kertaa alaspäin +hiekkaan--en ymmärrä, miksi sen aina pitää pudota alaspäin--ei ole +toveria, ei tee mieli leikkiä yksin hiekassa, ei viitsi aina ratsastaa +keppihevosenkaan selässä. Enkä keksi muuta kuin heittäytyä selälleni +aitovarrelle. Taivaalla liitelee ja laatelee kaksi suurta lintua, ne +laskee ja nousee siipeä liikauttamatta, välistä ne on niin korkealla, +että niitä tuskin näkee. Viimein ne katoo kokonaan. Semmoisina päivinä +ärtyy tekemään pahaa, huudattaa siskoja, tekee kaikenlaista kiusaa, +sorkkii kepillä porsaita karsinaan ja saa nuhteita. Tulee mielihaluja, +joita ei saa tyydytetyksi. Tahtoisin päästä suureen kuuseen, joka kasvaa +portin pielessä, vaan en näe keinoa miten sinne kiivetä. Siellä sanotaan +olevan oravan pesä ja rastaan pesä ja latvasta näkyy Jortaninkallio ja +koko järvi ja kirkonsalmi ja haudankaivaja ongella Koiraniemessä. Se on +liian paksu reisittäväksi eikähän ulotu kädet edes sen ympäri. Alimmat +oksat ovat niin ylhäällä, etten pääse aidan päältäkään. Hypätessäni +aidalta alas satutan ison varpaani kiveen ja täytyy panna vesikääre. Kun +olen parkunut paruttavani ja lakkaa pakottamasta, on kyllä se pieni +hauskuus, että varpaassa on kääre ja saa nilkuttaa kantapäällään ja että +kaikki kysyvät: "Kah, mikä on sattunut varpaaseen?" Mutta päivä on +kuitenkin menetetty eikä tiedä huomisestakaan. Menen maata ilottomasti ja +yöllä potkii veli peitteen alla. Muistan täntapaisen päivän siitä, mikä +sitä seurasi. + +Kun aamulla saan silmäni auki, on vuoteeni vieressä kukkapöytä. Pöytä on +katettu valkoisella, lattiaan asti ulottuvalla liinalla. Sen etupuolelle +on kiinnitetty kiehkuroita harakanvarpaista. Sen keskellä on maljakossa +ruiskukkia ja maljakon ympärillä on seppele kissan käpälistä. Siinä on +lakeritanko ja rintasokeria ja kaksi piparkakkupupua ja muitakin +piparkakkuja.--"Voi herttanen aika!" (Meidät on opetettu sanomaan: "Voi +herttanen", ettemme sanoisi: "Voi herranen" ja turhaanlausuisi Hänen +nimeään). Pikku siskot seisovat malttamattomina pöydän ympärillä. Niiden +täytyy saada maistaa ja ne saavatkin. Äiti panee kuitenkin minulle +pussistaan yhtä monta piparkakkua sijaan. Lapset ovat yhä levottomia, +vaikka ovat saaneet suunsa täyteen. Ne hypähtelevät ja pyörähtelevät ja +niillä näyttää olevan jotain mielessään.--"Äiti, sano sille jo!"--"Mitä, +mitä?"--"Panehan nyt ensin housut päällesi." Sitten hän sukii tukkani ja +sanoo viimein:--"Jos nyt sitten menisit talliin." + +Lapset kirmaisevat ulos, kaataen toisiaan mennessään ja ehtivät ennen +minua tallin ovelle, sillä varvas on vielä hellä. Sen oven alipuoli on +kiinni, yläpuoli on auki. Siitä kurkottaen näen pilttuun nurkassa +haavanoksia.--"Menehän lähemmä." Menen lähemmä, mutta en näe vielä +mitään.--"Katsohan tarkemmin." Pieni pupu kyyröttää nurkassa, korvat +supussa selän päällä. Riemuhuuto! Minä olen saanut elävän pupun +syntymäpäivälahjaksi.--"Katsohan tarkemmin!" Riemu remahtaa kaikista +suista, sillä siellä on toinenkin samanlainen. Minä olen saanut kaksi +elävää pupua syntymäpäiväkseni. + + * * * * * + +Meni koko se kesä niiden hoitamiseen, haavanoksien hankkimiseen, +karvakortteiden keräämiseen. Ne ovat ensin arkoja, kyyröttävät nurkassa +eivätkä uskalla tulla ottamaan, ennenkuin olemme kiivenneet yläsillalle +ja sieltä tirkistämme lattian raoista. Sitten ne vähitellen kesyttyvät ja +uskaltavat ottaa maasta, vaikka me olemmekin sisällä vähän matkan päässä. +Lopulta ne ottavat kädestäkin ja kun minä päiväkaudet katson, kuinka +niiden huulet veputtavat, niin alkavat omatkin huuleni veputtaa, ja +minulle nauretaan, että ne veputtavat yöllä nukkuessanikin. + + * * * * * + +Se oli se ikimuistoinen pupukesä ja kaikki sen muut muistot ja elämykset +häipyvät näihin. + +Sitten kävi niin, että toisen vei kissa ja toinen loikkasi ulos ullakon +ikkunasta, jonne ne oli viety tallista pois hevosen tieltä. Suru ei +päässyt tunkeumaan kovinkaan syvälle, sillä satoi ensimäisen lumen ja +lumipallosilla olo ja lumilinnojen rakentelu antoi yllin kyllä muuta +ajattelemista. + +Lapsuuteni muistot ja mielialat ja elämykset ovat kuin heilimoivia +tähkäpäitä, joista niitä koskettaessa pölähtää pois ne helpeet, joihin +hieno jauho on kiinnittynyt. Tahtoisin verhota lapsuuteni sen omaan +ruumiinmukaiseen harsohuntuun. Olen kömpelösorminen maaräätäli, joka saa +aikaan vain huonosti istuvan pitkähihaisen kotelon. Lapsuus on +kotelostaan vapautunut perho, se pitäisi saada keijukaisena tanssimaan, +mutta tämä minun lapseni tallustelee tässä kuin isän raskaissa, suurissa +saappaissa. Pelkkä kosketuskin, pelkkä mainitseminen, riittää kuitenkin +itselleni, pysyttämään itseäni sen ajan onnen tunteessa ja siksi minä +omiksi iloikseni jatkan. Loihtikoot muut esiin omansa. + +Sanon tässä vielä kerran, että maailma oli minulle vain ihmeitä täynnä ja +että kaikkein tavallisimpienkin tapahtumien takana oli jotain, jota jäin +ihmettelemään ja kysymään ja josta olisi tahtonut tietää enemmän. Kaikki +uusi minua jännitti, ei vain siksi, että se oli uutta, vaan että siinä +vielä oli jotain muutakin. Sellaisena salaperäisenä on maailma minulle +oikeastaan aina pysynyt. Silloin en tietystikään koettanutkaan sen +ihmeellisyyksiä selittää. Lapsi aavistelee kyllä, mutta tietää tuskin sen +tekevänsä. En ole koko elämässäni päässyt kauemma kuin lapsi, joka +todetessaan ihailee ja ihmettelee, pyrkimättäkään sen pitemmälle ja +syvemmälle. Olen ollut mielestäni kaikkein selvimmillä silloin, kun +maailma on ollut minulle vain ihana, lumottu metsä, jossa aina vain +aukee uusia ihanuuksia ja tulee vastaan yllätyksiä, kaikkein +tavallisimmissakin. Odotan joka tien käänteessä metsänneitoa tai jotakin +semmoista ilmestystä. Ja se tulee aina toisessa tai toisessa muodossa. +Enkä sitä koskaan hämmästy. Sinäkin tulit minua vastaan niinkuin +lumotussa metsässä. En ymmärtänyt sinua enemmän kuin muutakaan, en +kyennyt mitenkään selittämään tuloasi, ainoastaan lumouduin ja +huumauduin, ja saakoon se minulle yhä edelleenkin riittää. _Luulin_ +lopultakin saaneeni selityksen sinusta, sinä olit kaiken elämäni huippu, +edemmäksi sinua en ole kyennyt näkemään enkä mielestäni tarvinnutkaan. +Mutta sinussa oli niin paljon ihmettä kuin kaikessa muussa yhteensä. +Miksi viehätit, mikä sinussa viehätti, sitä en saanut selville enkä +koettanutkaan enkä enää koeta. Kuta enemmän sinua muistelen, sitä +ihmeellisempi olet. + +Ihmeellisintä sinussa oli, että olit jo ennenkuin olitkaan. Sinulla oli +minussa edeltäjäsi, huutavan äänet, jotka tuloasi valmistivat. Tunne +sinuun, johonkin sinunlaiseen, oli minussa, ennenkuin itse olit. Löydän +ne, edeltäjäsi, aikaisimmasta lapsuudestani, ainakin luulen nyt +löytäväni. Rakastin niitä, koska niissä oli kussakin jotain, mitä sinussa +sitten kaikin. Ne pitivät minua sylissään, niiden kanssa leikin, ne +kertoivat minulle satuja, minä viihdyin niiden kanssa, haastoin heille +huoliani, ikävöin heitä enkä olisi hennonut heistä koskaan erota. Ne +muistuvat juuri mieleeni toinen toisensa jälkeen. + + + + +Muistathan Taaton tädin? + +Pidit hänestä paljon ja vielä enemmän hän sinusta. Retkemme hänen +luokseen, hänen pieneen taloonsa, jossa hän isännöi ja emännöi yksin, oli +ensimmäinen retkemme kahden kesken. Jotta se kestäisi kauemmin, ajoimme +käyden melkein koko matkan. Kesäinen tie kulki viileitä metsiä, pihkalle +tuoksahtelevia petäjiköitä, tyynten lampien rantoja, ahoisia maita, +siinsi vaaroja ja häämöitti aukeita, etäisiä ulapoita. Hevonen pysähtyy +lepäämään ja saa levätä, kunnes itse, taakseen katsoen ja kuin +kummastellen, taas lähtee liikkeelle. Ratas milloin helisee kovalla +kangastiellä, milloin sihisee pehmoisessa hiekassa. + +Ja päivän painuessa iltaan tullaan pieneen vanhaan, valkoiseksi rapattuun +taloon lehdon sisässä lammen rannalla, jossa valkomyssyinen vanha neiti +sulkee meidät syliinsä, nauraen ja itkien ilosta. Hän nauroi aina, +itkiessäänkin, pelkästä ilosta ja nautinnosta saada nauraa. + +Sinä muistat hänet, kun hän syleiltyään meitä löi kätensä yhteen ja +huudahti: "Kylläpä te, lapset, olette kaunis pari! Kylläpä sinulla on +hienon- ja hyvännäköinen morsian, mistä hänet lienetkin löytänyt!" Eihän +sitä kenenkään olisi tarvinnut minulle sanoa, mutta minun oli kuitenkin +mieluista sitä kuulla.--"Voi teitä herttaisia lapsia, että tulitte! +Ettekä kirjoittaneet sanaakaan! Olkaa onnelliset, olkaa onnelliset!" Ja +sitten hän vuoron itki, vuoron nauroi ja nimitti meitä alinomaa +lapsikseen. Osasit olla niin kauniisti hänen kanssaan, puhella hänen +asioistaan ja huolistaan, joita hänelläkin oli: rengit laiskottelivat, +naapurit syöttivät lehmillään hänen niittynsä, varastivat kaloja hänen +katiskoistaan. Tuotit niinä päivinä hänelle sanomatonta iloa, autoit +häntä hänen vastalauseistaan huolimatta ruuan laitossa. Rakastin sinua +siitä jos mahdollista vielä enemmän. Hän makuutti meitä untuvilla kuin +lintuemo poikasiaan, toistamistaan toistellen: "Te olette nyt minun +lapsiani, teidän pitää antaa minun kuvitella, että olette minun, minun +vain nämä päivät." Kautta elämän patoutunut äidinrakkauden tarve purkihe +hänessä silloin meihin niinkuin ennen minuun. + +Olin rakastanut häntä aivan pienestä, niin kauan kuin muistan. Rakastin +häntä varsinkin siksi, että hän oli iloinen ja nauroi. Äiti ja hänen +sisarensa eivät olleet iloluontoisia, nauroivat vain harvoin, kun +välttämättä täytyi, kun eivät voineet sitä mitenkään pidättää. Silloin he +purskahtivat kuin pakosta, hytkyivät, koettivat kaikin tavoin vastustaa, +saivat kuin kouristuksen, se näytti tekevän kipeää, kunnes sen vihdoinkin +voittivat kuin vaikean kohtauksen ja huokasivat lopuksi ja pyyhkivät +vedet silmistään ja olivat taas hirveän totisia. Tädistä hersyi nauru +kuin puro pulppuavasta lähteestä. + +Hän kävi meillä pari kertaa vuodessa ja tuli aina yllättäen. Minulla on +hänestä tavallisin muisto, että herään pimeänä talviaamuna, kun tuli jo +roihuaa ja räiskää takassa ja kuulen kuiskuttelevaa puhelua. Hän istuu ja +juo kahvia isän ja äidin kanssa. Karkaan paitasillani vuoteesta, +kirkaisen, heittäyn suin päin avautuvaan syliin ja puristaun siihen +pehmeätä rintaa vasten ja tunnen poskessani silkkiä pehmoisesta, +korkeasta povesta. Tempaan esille hänen kultakellonsa, joka on aivan +erikoisen pieni ja soma, jonka naputus tuskin kuuluu, saan itse avata sen +ja katsoa sen sisään, sen ihmeelliseen sykkivään elämään. Saan sormia sen +kultakäätyä ja kulettaa edestakaisin sen nappulata. Hänellä on paljon +muuta näytettävää, on medaljonki, jossa on sen mammavainajan hiuksia, on +korvarenkaat, joita saa sormia, kunnes hän huutaa: "Koskee, koskee!"--ja +on itkevinään, vaikkei koskisikaan. Hänen taskuistaan saa ottaa kaikki, +mitä niissä on, ja niistä löytyy joka päivä aina uusia karamelleja ja +mitä kaikkea. Vaikka niitä kuinka usein tyhjentäisi, on niissä vähän ajan +päästä aina jotain uutta. Hän suutelee, jota äiti ei koskaan tee, eikä +äidillä ole aikaa leikkiä minun kanssani, kun aina täytyy hoitaa +pienempiä ja hommata. Hän kuuntelee tarkkaavasti kaikkea, mitä hänelle +haastan pupuista ja Näkin kaloista ja Kihovauhkosesta ja mustista +linnuista ja muista, joista ei osaa haastaa kenellekään muulle, ja hän +nauraa, kun häntä kutittaa kaulaan tai kainalon alle. Hän kiikuttaa +polvellaan ja laulaa: "Riia riia rankka, hesten heeter lankka, näär vi +kom till hennes koor, vaar teer inken hemma, para en kammal kumma, ok +tvoo smoo huntar unter penken vast me kulenken, somssaa, somssaa: +hauvavauva vauvvaa--" ja silloin se on purevinaan rintaan ja härisevinään +ja minä puren ja härisen vastaan ja me olemme molemmat menehtyä +nauruumme. + +Hän lähtee yhtä salaperäisesti, kuin on tullutkin. Kun herään jonain +aamuna, ei häntä enää ole. Hän on niin helläsydäminen, että hänen olisi +vaikea olla, jos täytyisi kuulla lasten itkevän jälkeensä. Ja jotta ne +eivät itkisi hänen kuulemattakaan--niinkuin eivät sitten itkekään--hän +jättää jäähyväistuomisikseen parhaat antimensa: milloin omenia, milloin +viikunoita, milloin marmelaateja, joita ei koskaan muuten saa. + +Hän oli ensimäinen rakkauteni, sillä en luule, että on suurtakaan eroa +rakkaudella, olipa se mitä lajia tahansa, kun se kerran on sitä oikeinta, +sitä parasta. Rakastin häntä siksi, että hän rakasti minua, ja rakastin +sinua siksi, että sinä rakastit minua. + +Toinen rakkauteni oli punainen tyttö pappilan rannassa. + + + + +Naapurin poika oli tuonut kaupaksi onkikalojaan, suuria ahvenia, särkiä +ja säyneitäkin. Jännityksestä jäykkänä minä kysyn:--Mistä olet saanut +nämä kalat?--Vähän mahtavoiden hän vastaa:--Koiraniemestä.--Maaltako vai +veneestä?--Suupieltään venäyttäen hän vastaa:--Veneestä minä ongin. + +Minä sain onkia ainoastaan maista jaloin omasta rannasta tai enintään +kahlata niin pitkälle, kuin pääsin polvia myöten veteen. Pyykkilaiturin +päässä olisi ollut hyvä paikka, mutta siihen en saanut mennä, sillä siitä +alkoi jyrkkäys, jonka takana oli kuolema ja vaani se Näkki. Veneestäkin +olin joskus saanut onkia. Mutta sitten oli kerran sattunut se hirmuinen +häpeä, että veneessä hypellessäni sen kokka oli irtautunut maasta ja vene +alkanut ajautua ulos selälle ja olisi kai mennytkin sitä menoaan ja +vienyt minut mennessään, jollei äiti, parkunan kuultuaan, olisi syössyt +puutarhasta rantaan ja suin päin vaate päällä veteen ja saanut kokasta +kiinni. Mistä seurasi ankara, vitsan uhalla annettu kielto olla sen +jälkeen ollenkaan menemättä veneeseen, jollei kokka ole lujasti maissa +kiinni ja tuuli maihin tai piiat pesemässä pyykkiä rannassa. + +Kielto oli olemassa jo kolmatta kesää, mutta siitä huolimatta minä olin +oppinut sekä soutamaan että pohjasta työntelemään--matalalla vedellä +sisäpuolella kaislikon--äidin äänettömällä suostumuksella hänen itsensä +pitäessä salaisesti silmällä puutarhasta. Mutta väljemmille vesille, +ulkopuolelle kaislikon en ollut mennyt enkä halunnutkaan mennä, sillä +vaikka kielto tavallaan olikin käytännössä kumottu, oli se kuitenkin +olemassa ja saattoi milloin tahansa astua uudelleen voimaan kaislikon +sisäpuolellakin. + +Mutta nyt oli Pekka ollut Koiraniemessä asti ja saanut nuo suuret ahvenet +ja säyneet, eikä se ollut paljoakaan suurempi poika kuin minä, pikemmin +kooltaan pienempi, vaikka vähän vanhempi. Ja osasinhan minäkin jo kulkea +veneellä sekä meloen ja soutaen että pohjasta työntäen. + +En tiedä itsekään, mitä minussa oli tapahtunut, en, kuinka olin tullut +siihen, mistä itseni tapasin: veneestä kaukana ulkopuolella kaislikon, +melomassa lahden poikki saarta kohti, joka oli virran niskassa, matkalla +Koiraniemeen, joka oli virran alla. Päätös oli nähtävästi tapahtunut +silmänräpäyksessä niinkuin koiranpenikan, joka käppyrässä maaten yhtäkkiä +kuulee sisäisen äänen haukahtavan hänelle jotakin, kutsuvan jonnekin, +kavahtaa pystyyn ja livistää tiehensä taakseen katsomatta, mistään +välittämättä ja mitään kutsua kuulematta, vaikka sen kuulisikin. Kiisin +kuin veitsellä viiltäen rantaan. En tiedä, näkikö minut kukaan, kun +lähdin, ja huusiko kukaan jälkeeni, mutta vaikka olisivat huutaneetkin, +en luultavasti olisi mistään välittänyt, vaan karannut käsistä. Tuli mitä +tuli jälestäpäin, minun täytyi saada suorittaa suurteko, onkia veneestä, +saada suuri ahven Koiraniemen kainalosta, laskea virta ja nousta se omin +voimin, niinkuin Pekka oli tehnyt. + +Olin laskenut tämän virran usein ennenkin, mutta en yksinäni, vaan isän +ollessa perässä ja minä hänen polviensa välissä: olin solahtanut sillan +alitse, jonka arkkujen välissä vesi loklatti kummasti ja äänet kumahtivat +kuin kellarin holvissa ja airot täytyi vetää kiireesti sisään. Tuli +vastaan aina toinen toistaan kummempaa kummaa: Virrantalon nuottakota ja +sen kahden puolen saman talon risupadot, joista keväällä kudun aikana +saatiin vitsamerroista mahdottomasti särkiä, sitten vanhan sodanaikuisen +sillan vedenalaisen arkun jäännös, jonka päälle piti varoa ajamasta +täydellä veneellä; sitten suuri riippukoivu, jonka alta hauki otti +uistinta, kun sattui syönnilleen, ja oli kerran ottanut haudankaivajan +uistimeen niin mahdottoman suuri Kihovauhkosen venkale, ettei pysynyt +veneessä; sitten poukama ja niitty ja niityllä Ryhälän lato perällään ja +suu vinossa, ja kun kierrettiin sakeata haapaa kasvava niemenkärki, niin +näkyi Koiraniemi ja sen suuri käyrä petäjä, johon aina kytkivät +tukkilautan, mistä Virrantalon ahne isäntä nylki rumat rahat +lauttamiehiltä. Niemen kainalossa oli rytö, mahdottoman suuri veteen +juuriltaan kaatunut kuusi, jossa kellonsoittaja pyhäaamuinakin onki eikä +ahneissaan malttanut lähteä pois, ennenkuin näki papin veneen tulevan. + +Vuolas virta on alkanut viedä venettäni ja topakasti meloen minä lisään +sen vauhtia. Valkopäinen virstapatsas sillan korvassa kuin kurkottaa +kaulaansa paremmin nähdäkseen, kuka sieltä tulee. Ja silta köyristää +selkäänsä, ihmetellen ja ihaellen, että onpas poika uskaltanut lähteä +yksin virran vietäväksi. Arkkujen mustat aukot ammottavat suurempina ja +vähän kuin uhaten ja pelotellen: uskallatko tulla? Minä uskallan, minä +väännän vettä taapäin melalla. Pikku koira vikittää siltaa pitkin ja +pysähtyy ja pistää kuononsa kaiteiden väliin ja vikisee ja heiluttaa +häntäänsä. Ka, meidän Penni! "Penni se! Penni se! Hyppää!" Se ulvoo ja +pyrkii mukaan, mutta ei uskalla hypätä alas ja rientää rannalle. Virta +kantaa veneen arkkuun, laita rusahtaa--mutta rusahtakoon! Joku ajaa +sillan yli, kaviot kopsaa ja koko silta nytkyy, ja rapisee hiekkaa veteen +ja veneeseen. Sillan alitse tultuani näen, että se onkin vain pikku +poika, ei sen suurempi kuin minä. Se heiluttaa ohjasperiään ja hosaisee +hevostaan ja huutaa minulle mennessään: hei! johon minäkin huudan: hei! +niinkuin pitää ja räiskäytän melalla vettä korkealle ilmaan. Meitä on +kaksi Mänttälän poikaa, toinen sillalla, toinen sillan alla, toinen +hevosella, toinen veneellä. Veneen vauhti kiihtyy, virta vyöryy yhä +suurenevina häränsilminä. Vanhan sotasillan kohdalla näkyy pohja ja +seisomaan nousten minä survaisen siitä veneelle uutta vauhtia. Jään +seisomaan perään ja vipuan melalla veneen laidasta.... Nuottakota siinä +katsoa mollottaa ... päivää, nuottakota!... Penni laukkaa rantaa, niin +että korkea heinikko lakoilee sen kohdalla. Nähdäkseen minut paremmin, +missä minä menen, se pomppaa korkealle ilmaan. Penni se! Koiraniemessä +minä otan sinut veneeseen, tule sinne! Isä saa heti huomenna ostaa +minulle uistimen, niin minä ensi kerralla otan tuosta riippukoivun alta +sen suuren hauvin, joka pääsi haudankaivajalta.... Rannan puut katsovat +kummastellen, että kuka siinä menee semmoista vauhtia. Keskellä virtaa on +suvanto ja sen poukama ja siellä on lumpeita ja loistaa hauvinkukkia. +Lato lahden pohjassa niityllä töllöttää suu auki ja vielä enemmän +perällään kuin ennen. Otanpa tuosta lumpeita ja hauvinkukkia pikku +siskolle, joka niitä aina pyytää tuomaan. Ollappa se nyt itse tuossa +kokassa ottamassa, niin olisi sillä hauska. Ei tiedä sisar, ei tiedä +kukaan, missä tämä poika menee. Eivät tietäisi tulla ottamaan, vaikka +meloisin maailman laitaan. + +Vene kelluu kaislikkorinnassa, missä akanvirta sitä pidättää. Kuuluu +hyrskettä ja polsketta. Joku tulee jostain. Tuleeko joku minua hakemaan? +Ajetaanko minua takaa? Niemen nenäitse pohkaisee vene vihaista vauhtia. +Se tulee melkein kohona. Kokassa on iso koira. Mies seisoo perässä ja +sauvoo pohjasta ja vene hypähtelee ja hyrskähtelee. Kokka vaahtoaa ja +suuri laine lakoilee kahden puolen venettä. Se tulee ihan minua kohti. +Aikooko se tulla ottamaan? Muistan lähteneeni luvatta. Lyykähdän +voimatonna perätuhdolle ja mela putoo veteen. Sitä sorkkiessani on vene +tullut ihan kohdalle. Sehän onkin Salomo, tuttu mies. Sillä on rykelmä +verkkoja veneessä ja kokassa pyssy. Se meneekin kalaan ja vesilintuun. Ei +se mene kotiin kantelemaan. Se on hyvä mies, kaikkien meidän lasten +ystävä, kun on meillä töissä. Se auttaa minut aina suureen kuuseen +olkapäiltään. Mahdottoman väkevä mies, kantaa yksin rakennushirren +selässään ja jaksaa kiikuttaa minua kämmenellään suoralla kädellä. Se +aina muhoilee, nytkin se sieltä muhoilee.--"Hei!" huudan minä.--"Heipä +hei!" vastaa Salomo.--Nyt se jo menee siellä kaukana. Sen koira höristää +korviaan Pennille toisella rannalla. Penni seisoo veden rajassa ja +haukkuu ja lähtee sitten rantaa pitkin Salomon veneen jälkeen. Meidän +Penni on Salomon Hallin pentuja. + +Kampean veneen takaisin keskivirtaan, ja siitä näkyy jo Koiraniemi ja +kuusirytö sen kainalossa ja käyrä paksu petäjä niemen nenässä. Mutta +matalan niemen yli siintää leveä kirkonsalmi ja sen rannalla iso pappila +ja pappilan takana kirkko. Aina kun siihen tulin, silloin ja joka kerta +sen jälkeen lapsena, nuorena ja vielä vanhempanakin, pidätti ihmetyksestä +hetkeksi henkeäni, niinkuin olisin katsellut maailmaa korkealta mäeltä. +Sinne teki mieli, mutta ei uskaltanut. Pappila on rantaan viettävällä +rinteellä korkeiden koivujen ja haapain keskessä. Se on suuri ja komea, +taitekattoinen ja keltaiseksi maalattu ja laudoilla vuorattu, ja +valkoiset ikkunalaudat. En ole siellä koskaan käynyt, ainoastaan soutanut +ohi. En huomaakaan, kun olen jo ajautunut ohi onkimapaikan. Ka, eihän +minulla olekaan onkea mukana. Vene saa liukua sivu Koiraniemenkin, minä +istun perässä selkäkenossa ja mela kainalossa ja uitan sikaa, antaen +virran viedä. Salmi suurenee, virta laimenee, vene kantautuu ohi pappilan +uimahuoneen ja pysähtyy tyynen salmen keskelle pappilan laiturin +kohdalle. + +Pappilassa ovat salin ikkunat auki ja sieltä kuuluu pianonsoittoa ja +kaunista laulua. Rouvasväkeä koreissa vaatteissa käyskentelee herrain +kanssa käsikkäin puutarhassa. Siellä on vieraita. Niiden pikkupojat ovat +pallosilla maantiellä aittojen edessä. Minun tekisi usein mieleni mennä +sinne niittyjä myöten ja haan läpi katsomaan aidan raosta, sillä siellä +on kesy kurkikin, joka koikkii pihamaalla, mutta en saa, sillä ne ovat +suruttomia ja me olemme heränneiden ihmisten lapsia. + +Pihasta juoksee rantaan avopäinen, ihan punaiseen puettu tyttö. Sillä on +toisessa kädessä ongenvapa ja toisessa matotuohinen. Se juoksee laiturin +päähän, heittää onkensa veteen ja seisoo sitten kauan aikaa liikkumatonna +ja tuijottaa eteensä. En ole koskaan nähnyt kokonaan punaiseen puettua +tyttöä, ainoastaan yhden semmoiseen huiviin kirkossa. Äiti ei mennyt +siihen penkkiin, vaan istui toiseen ja sanoi, ettei saa katsoa taakseen. +Vaan täti meni. Kenen lienee se tyttö, pappilassa ei tietääkseni ole +yhtään senkokoista eikä mustatukkaista tyttöä. Se kuvastuu kokonaan +veteen, siinä on kaksi samanlaista punaista tyttöä. Nyt se riipaisee +siimaa ja väläyttää salakan vedestä. Se juoksuttaa sen maihin ja tulee +pian takaisin laiturin päähän, ja kumartuu ottamaan matosta tuohisesta. +Sen tukka on vain yhdestä kohti niskasta kiinni sidottuna punaisella +nauhalla, se putoo monta kertaa sen silmille ja se heittää sen päänsä +heitolla olan yli. Taas se saa salakan, mutta se lentää laiturin viereen +ja pääsee. Silloin se sanoo: ash! Voi herttanen, kuinka se on soma! Kyllä +kai se pääsisi taivaaseen, jos kuolisi, vaikka sillä onkin punainen hame. +Koskapa tätikin sanoi siitä kirkon punahuivisesta tytöstä, että olkoon +lapset puetut kuinka suruttomasti tahansa, eivät ne joudu hukkaan, vaan +niiden vanhemmat.... Nyt se taas sai salakan! + +Ja minä istun siinä, kuinka kauan istunenkin, ja katselen punaista +mustatukkaista tyttöä, mela yhä kainalossa, vaikkei vene liikahdakaan. Se +ei ole minusta tietävinäänkään, ei katso kertaakaan muuanne kuin +onkeensa. Seisoo ihan liikkumatonna, välistä vain pyyhkäisten itikan +otsaltaan. + +Pihasta tulee sen lihava mammalyllerö ja pysähtyy laiturin päähän. + +"Etkö jo tule pois?" + +"En minä vielä." + +"Aurinkokin laskee ja alkaa tulla kylmä." + +Mutta tyttö vain seisoo yhä ja onkii ja saa taas kalan. + +"Kuka se on tuo poika? kysyy sen mamma." + +"Kuka poika?" + +"Tuo, joka istuu tuolla veneessä lakittomin päin." + +Tyttö ei vastaa. + +"Kenenkä sinä olet poika?" kysyy sen mamma nyt suoraan minulta. + +Kuin pahanteosta pakoon hypähtäen minä sysään liikkeelle veneen, joka +istuessani ja katsellessani punaista tyttöä on kääntynyt kotiin päin, +sillä on alkanut käydä iltatuulen viri salmea pitkin. Melon yhä tiukemmin +ja vasta Koiraniemen kohdalla katson jälelleni. Siinä se vielä onkii, +mutta sen mamma on alkanut lylleröitellä pihaan. Nyt se ottaa matoastian +ja kerää kalat ja juoksee jälestä. Nyt sitä ei enää näy. Pappilan +ruokakello soittaa väkeä syömään. + +Penni on tullut Koiraniemeen ja vikisee siitä veneeseen. Otan sen ja +panen pois melan ja otan airon ja alan työnnellä läheltä rantaa pohjasta, +niinkuin Salomo. Minullakin on koira kokassa ja minunkin veneeni kokka +kohisee ja laine lakoilee kahden puolen. Minä ajattelen koko ajan, että +jos olisi punainen tyttö tuossa rannalla, niin näkisi. Virran nousu käy +minusta vielä helpommin kuin lasku. On kuin olisi minulla moninkertaiset +voimat, niinkuin olisin kohta aikamies. Saan veneen menemään suoraan, +niinkuin tahdon, eikä se nyt hipaisekaan sillan arkun seinään, vaan +solahtaa yhtä vauhtia sen alitse. En ajattele sitä, että sauvon, +ajattelen vain sitä, että punainen tyttö näkee, kuinka minä sauvon. Hei +virstapatsas, punaruumis, valkohattu! Minut on vallannut sanomaton +mielihyvän ja hyvänolon tunne ja illan viileys hivelee ohimoita ja +tunnen, että otsatukka leiskahtaa joka kerta, kun kumarrun eteenpäin ja +ponnistan. + +Kun tulen kotiin, kysyy äiti, missä olen ollut. Sanon olleeni vain vähän +ongella eikä äiti kysy missä. + +Palasin usein Koiraniemen kainaloon odottamaan punaista tyttöä. Istuin ja +ongin rytökuusen kupeella ja sain paljon isoja ahvenia ja särkiä ja +säyneitäkin, mutta en koskaan enää nähnyt punaista tyttöä. En saanut +tietää, kuka hän oli ollut ja mikä hänen nimensä, enkä uskaltanut +keneltäkään kysyä. En tiedä, enkö uskaltanut siksi, että hän oli tyttö, +vaiko siksi, että hän oli punainen. Punainen oli meillä syntiä. Minä +kuitenkin ajattelin häntä koko kesän, varsinkin pantuani maata ja +luettuani iltarukouksen. En lukenut sitä enää ääneen yhdessä muiden +lasten kanssa, vaan luin sen yksin ja hiljaa, ettei kukaan kuulisi. +Pyysin joka ilta salaa Jeesukselta, että hän antaisi punaisen tytön tulla +huomenna ongelle. Pyysin siihen aikaan kaikkea Jeesukselta, sitäkin, että +hän munittaisi aapiskukolla minulle sokeripalan lehtien väliin. Mutta +vaikka se tyttö ei tullutkaan, oli minun kuitenkin suloista kaivata häntä +tulemaan pappilan laiturin päähän, heittämään hopeista, välkähtelevää +salakkaa korkealle ilmaan. Unhotin hänet mielestäni vasta sitten, kun isä +laittoi minulle jousipyssyn. + + + + +Kai olin jo joitain vuosia vanhempi. Vuosia en muista, ainoastaan +tapaukset. + +Meidän musta ruuna seisoo rappujen edessä, valjastettuna uusien Turun +kiessien eteen. On kirkas, lämmin paiste. Sen karva kiiltää ja valjaiden +soljet ja pislait välkkävät ja istuinten häkkien puolapuut ovat sileät ja +lämpimät. Istun takaistuimella lähinnä nuoremman veljen kanssa. Minulla +on uusi koltti, uudet housut ja uusi lakki, jossa on oikea nahkalippa. +Hypistelen sitä toisella kädellä, samalla kun toisella pitelen +etuistuimen kaiteesta, etten retkahtaisi selälleni, jos ruuna +nyhtäiseisi, kun paarmat ja kärpäset puree. Pikkuveli puristaa kaiteesta +kahdella kädellä. Se jo kerran pyllähti maahan, kun ruuna riipaisi. Isä +istuu etuistuimella, suitset kädessä. Äiti vielä viipyy. Sen on ensin +pitänyt imettää ja nukuttaa kaikkein pienin ja viedä vähän suuremmat +puutarhaan huoneiden taa poimimaan viinimarjoja, etteivät näkisi ja +rupeisi itkemään, kun me lähdemme. Malttakoothan mielensä, kyllä tulee +vielä heidänkin vuoronsa. Mikä sinne koko joukolla niinkuin mikäkin +mustalaispartti, eikähän semmoinen joukko mahtuisi kiesseihinkään, eikä +ruuna jaksaisi vetääkään mäkisellä matkalla. + +"Eikö se jo ala joutua?" kiirehtii isä. + +Samassa äiti tuleekin, käy vielä toimittamassa jotain ja nousee sitten +viimein isän viereen. + +"Minä menen avaamaan porttia!" + +"Et sinä pääse alas." + +Mutta minä pääsen alas ja saan portin auki ja kiinnikin, ja keikautan +itseni takaisin ylös ja olen aika miestä mielestäni ja hoidan koko matkan +pikku veljeä pitämällä kättä hänen selkänsä takana. + +Olemme matkalla Vänninmäkeen, Repolaan, jossa meidän lehmät ovat +kesälaitumella. Se on siellä jossain sydänmaan kylässä, jonne on hyvin +mäkinen maantie ja suuria soita mäkien välissä. Niiden väet ovat meidän +parhaita ystäviä. Ne tuovat meille kirkossa käydessään keltaista paksua +piimää ja marjoja ja ohralettuja. Niillä on myös hyvin keltaista paksua +voita. + +Alkumatka on vielä tuttua. Jortanin kalliolle asti, jossa on oltu +mustikassa. Siitä lähtee ison kiven kohdalta polku metsään. Nytkin sieltä +tulee lapsia mustikasta, suut, posket ja sormet sinisinä. Tytöt niiaavat +meille, minullekin, minä nyökäytän heille päätä niinkuin isä. + +On kauhean paljon mäkiä, jyrkkiä ja pitkiä. Isä nousee aina mäen alla +kävelemään ja minä myöskin.--"Istuisit kärryissä, eikö sinua väsytä?"-- +"Ei väsytä". Ruuna vetää mutkitellen. Minä ihmettelen sitä siksi, että +silloinhan sille tulee pitempi matka. Isä selittää syytä siihen, vaikka +minä en ymmärrä, mutta tottapahan ruuna sen tietää, koska niin tekee. +Miksi lienee tie mäen kohdalla leveämpi kuin muualla? + +Tie laskee Holpanlahden rantaan. Isä ajaa veteen ja antaa ruunan juoda. +Hyvin pieniä kaloja viilettää vedessä rattaiden välissä. Kaukana siintää +suuri järven selkä ja sen yli näkyy Iivaara, jossa nyt ei olekaan enää +Tapion linnaa. + +Eräässä louhikossa tien vieressä on punaisia kiviä. Äiti sanoo, että +niistä saa sinistä väriä. Toisessa paikassa on metsä kahden puolen tietä +palanut mustaksi, rahtimiehet ovat sytyttäneet, ovat nekin huolettomia, +kun jättävät tulen kuivaan sammaleen. On hirveän pitkä, suora tie +rannattoman suon halki. Siinä tuntuu viileämmältä ja tuoksuu väkevälle. +Äiti tahtoisi panna villahuivin meidän hartioille, mutta ei meillä ole +ollenkaan kylmä. + +Se mäki, joka näkyy suon takaa, ei ole vielä Vänninmäki, vaan +Ryhälänmäki.--"Milloin tullaan perille?"--Isä ei sano sanovansa, +sittenpähän näet. Ruuna lorottaa joka mäen alla, vaikkei olisikaan +lorottamista--soh! + +"Isä, saanko minä nyt ajaa?" + +Isä antaa minulle ohjasperät, mutta pitää myöskin itse ylempää kiinni. Se +sillä aina kiusaa. + +"Isä ei saa pitää." + +Isä antaa ohjakset kokonaan minulle ja panee sillaikaa piippuun. Minä +hoputan ja saan ruunan vähän juoksemaankin. Tulee vastaan rahtimies, +jolla on suuri parkkikuorma. Minä saan sivuutetuksi sen omin avuin, +vaikkei rahtimies ollenkaan käännä.--"Ne ovat semmoisia junkkareita!"-- +"So, so", sanoo äiti, "kuinka sinä niin?" Tie yhä nousee, minä saan yhä +ajaa, koska osaan. Tulee taloja ja peltoja ja tuulimyllyjä, kokonainen +kylä. + +"Isän pitää sanoa, milloin minun pitää kääntää Repolaan." + +"Joka tahtoo olla ohjaksissa, sen pitää itsensä myös tietää, mihin ajaa." + +Minä kuitenkin ajan, vaikken tiedä. Luotan siihen, että isä kuitenkin +sanoo. Ruuna kääntyy erääseen taloon. Minä käännän sen pois. Joku ukko +seisoo portinpielessä ja portti on auki.--"Sivuko se nuori mies aikoikin +ajaa?" Sehän on Repolan isäntä. Isä ottaa ohjakset ja ruuna riipaisee +juosten pihaan. + +Vai tämä nyt sitten on se Repola! Olen ensi kertaa näin kaukana kylässä. +Minut valtaa hillitön uteliaisuus nähdä kaikki, mitä täällä on. Täällä ei +ole mikään niinkuin meillä. Tämä on korkealla mäellä eikä missään ole +järveä eikä rantaa. Kah, niillä on viisi aittaa rinnakkain rivissä, +toinen toistaan pienempää. Kah, niiden välissä on sola, takana kasvaa +tuomikko--siinä sitten olisi mainio olla piilosilla. Kah, tallin oven +päälle on naulattu suuri lintu, siivet levälleen ja jalat hajalleen. +Kurki! Isäntä on riisunut ruunan ja menee juottamaan sitä niittynotkoon. +Minä menen perässä. + +Siellä on suuri, syvä lähde ja sen vesi on niin kirkasta, että näkee +pohjaan asti. Siitä lähtee maanalainen puro, joka vie lampiin ja lampi +laskee jokeen ja joki järveen. Siinä voisi olla kalojakin, onko siinä +kaloja? Onhan siinä kaloja. Mitä kaloja?--"Ruutanoita."--"Minkälaisia +kaloja ne on, saako niitä ongella?"--"Elä mene liian lähelle, sen reunat +saattavat pettää. Solahdat maan sisään." Minä ajattelen: jos olisin +Kihovauhkonen, hyppäisin lähteeseen ja harrisin maan alitse meidän +järveen. Sammal sihisee ja painuu allani ja minun sydänalaani vihlaisee +somasti, kun hyppään pois. + +Isäntä vie ruunan talliin ja niittää sille heiniä. Siellä on pieni varsa +emänsä kanssa samassa karsinassa. Se pistää turpansa ulos ja minä +uskallan silittää sen ylähuulta, joka on siloinen ja suloinen kuin Taaton +tädin sametinsilkkinen ompelutyyny. Se imee emäänsä, ensin toista nisää +ja sitten toista. Minkätähden se niitä muuttaa? Isäntä sanoo, että +toisessa on syömistä, toisessa juomista. + +Tupatiellä juoksee pikku koiranpentu vastaan, haukkua räiskäyttää ensin +ja tulee sitten pyörimään jaloissa. Minä tempaan sen syliini.--"Saanko +minä sen?"--"Saahan sen."--Nyt se on minun koira. Sen nimi on Otti. Se +potkaisekse sylistäni ja ryntää pirttiin, minä jälestä. Siellä on pankon +alla kolpperossa vasu, jonne se juoksee. Siinä on toinenkin aivan +samanlainen. Sen nimi on Anti. Ne ovat niin yhdennäköisiä ja +yhdenkokoisia, etten tiedä, mikä on Otti ja mikä Anti. Pikku poika tulee +karsinasta ja selittää, että sen tietää siitä, että Otti on urosa ja Anti +imisä. En tiedä, kuinka sen sittenkään tietää. Poika selittää. Ahaa! Sen +pojan nimi on Taavetti. Sillä on housuja kannattamassa nahkainen solkivyö +niinkuin aikamiehillä ja vyöstä riippuu tuppi. Sillä ei ole milloinkaan +ollut puupuukkoa. Saisivat ne jo antaa minullekin oikean puukon. + +Tupa on kauhean suuri, täällä vasta voisi tavattomasti telmiä. Hirveän +isolle uunille vie portaat yhdestä ainoasta hirrestä, johon on koverrettu +astuimet. Uunin kupeella on luukku, josta mennään lattian alle. Tupa on +täynnä ihmeellisiä asioita. Vanha ukko istuu penkillä ja palmikoi +tuohia.--"Mikä siitä tulee?"--"Konttihan tästä olisi tulevinaan, ei +tiedä, tuleeko." Minä seison ja katson, kuinka hän näppärästi pistelee +pitkiä tuohiliuskoja toistensa alle.--"Vieras on hyvä ja istuu", sanoo +ukko. Minä istun ja hän alkaa puhutella minua kuin vertaistaan:-- +"Kuuluuko sitä mitä vieraalle?" Minä tiedän, että silloin pitää vastata: +--"Ei tuota mitään kiireelle kerrottavaa, mitä vain teille."--"Ei tuota +meillekään mitään erinäistä, on ollut vain hyvät heinäilmat."--"On +meilläkin ollut hyvät heinäilmat."--"Tänä aamuna tuo vähän sataa ramautti +karjankynteen."--Olin aivan erikoisesti mielissäni siitä, että hän näin +kohteli minua kuin aikamiestä ja istuuduin hänen viereensä penkille, +vaikka olisi tehnyt mieleni lähteä telmimään Taavetin kanssa ja kiivetä +uunille ja mennä katsomaan koiranpenikoita. Hän keskeytti hetkeksi työnsä +ja alkoi kaivaa piippuaan rassilla, joka riippui kukkarossa, minkä hän +oli vetänyt esiin housunkauluksen alta. Hän tyhjensi sen kouraansa, kääri +neulanauhan kukkaron suun ympärille ja moksautti, päätään taapäin +keikauttaen, piipunperät poskeensa. Sitten hän, mulauttaen minulle +silmiään, ruiskautti hampaittensa välitse pitkän mustan märän kauas +keskelle tuvan lattiaa. Minä teen vaistomaisesti saman, mutta se päättyy +vain sihaukseen.--"Pitää painaa kieli hampaita vastaan ja ponnauttaa +kurkkulaellaan, niin se lentää. Ähäh, jopahan lensi paremmin!" + +On ilmaantunut kaksi pientä tyttöä meidän eteemme, molemmilla sormet +suussa.--"Kah, ettekö te älyä, sydänmaan kollot, pistää kättä kirkonkylän +nuorelle herralle." Tytöt sysäävät silloin kättä ja niiaavat minulle kuin +aikaihmiselle. + +Silloin aukeaa tuvan ovi ja eteisestä tulee tyttö kahvia kantaen. Joku +toinen on avannut hänelle oven ja hän tulee keikuttaen tarjotinta +ylhäällä päänsä päällä. Hänellä on ristikkäinen hame ja ristikkäinen +lyhyt nuttu ja valkoinen esiliina. Hänellä on keltainen tukka, keskeä +jakauksella, ja pitkä palmikko. Hän tulee minua kohti, tarjotin yhä +ylhäällä. Sitten hän laskee sen minun eteeni ja katsoo minua hymyillen +suoraan silmiin. Hänellä on punaiset posket ja poskissa kuopat.--"Olkaa +hyvä ja ottakaa kahvia." En ole vielä koskaan ottanut itse kahvia; aina +kun ovat kylässä tarjonneet, on äiti pannut sokerit ja kermat sekaan ja +lautaselle vehnäset ja asettanut kupin eteeni pöydälle. Mutta kyllä minä +osaan yhtä hyvin itsekin, ensin sokerin ja sitten kerman ja sitten +vehnäsen.--"Panee enemmän sokeria sekaan", sanoo tyttö. Minä panen kaksi +palasta. "Panee vielä, kun ovat niin pieniä." Panen kolme ja otan sitten +vehnäspalan.--"Ottakaa toistakin sorttia." Kun olen tehnyt senkin ja +huomannut, että se käy hyvin, nostaa heiskauttaa hän taas tarjottimen +päänsä tasalle ja menee keikutellen ulos, ja joku toinen painaa oven +hänen jälkeensä kiinni. Minulle on tuotu kahvia erikoisesti tupaan ja +sitä varten on avattu ovia! Tytöt ja Taavetti seisovat ja töllöttävät +minuun. Pitäisiköhän minun antaa niille vehnäsestäni? Mutta minä olen jo +ahtanut sitä poskeni pullolleen ja harpin kiireesti kahvia, vaikka se +polttaa niin, että sitä läikähtää koltilleni ja tahtoo vääntää suuta +itkuun ja vesi kihoo silmään. + +Taas tulee tyttö samalla tavalla tuomaan toista kuppia. Minä tiedän, että +toinen kuppi aina ensin aiotaan ottaa ilman leipää ja että sokeri pannaan +sekaan vasta, kun siihen kehoitetaan. Hän kehoittaakin ja istuu viereeni +odottamaan ja antaa lapsille kullekin sokeripalasen ja piparikakun. + +Vasta kun hän on lähtenyt, muistan, että enhän olekaan kiittänyt, ja +juoksen hänen jälkeensä. Minussa on herännyt vastustamaton halu saada +olla hänen kanssaan. Hän tulee minua vastaan toisesta tuvasta, kädessä +suuri kivikuppi ja toisessa myöskin kivikuppi. Seuraan hänen mukanaan. +Hän menee saunakotaan. Siellä on suuri muuripata, tyhjänä tulella.--"Tule +vain, tule vain", kehoittaa hän minua. Hän alkaa paistaa otralettuja, +nostaa kauhalla kupista lettuvelliä ja läväyttää sen padan pohjaan, jossa +se kärähtää ja lemahtaa hyvälle nenään. Sitten hän kääntää sen ja paistaa +toisen puolen ja antaa sen minulle. Se on hyvää, vaikka vähän polttaa. +Hän katsoo minuun, nauraa vähän uutta paistaessaan ja minä nauran myös. +Minun pitää vain syödä niin paljon kuin jaksan, mutta enhän minä enää +jaksa. Itse hän ei syö, kokoo vain näppärästi kasaa korkeammaksi, lettua +letun päälle. Pian on toinen kuppi tyhjä ja toinen kuppi kukkuranaan. Hän +panee tyhjän kupin kumolleen täyden päälle ja antaa minulle kapustan ja +me viemme ne yhdessä. + +Minä juoksen hänen jälessään joka paikkaan. Hän menee aittaansa, siihen +kaikkein pienimpään, se on ihan hänen omituinen omansa. Se on kuin +leikkihuone. Hänellä on siellä hyvin pieni vuode nurkassa. Hän ei makaa +siinä kenenkään kanssa, Taavetti vain makaa yläsillalla. Orsilla riippuu +hänen vaatteitaan ja monet ihan uudet kengät, uudet pieksut, uudet ruojut +ja uudet lipokkaat, ja sukkia ja sukkanauhoja, ja sen ukki on tehnyt +sille virsut, jotka sopivat minunkin jalkaani. Äitinsä on kutonut ja +ommellut sen vaatteet, mutta se on itse neulonut sukkansa ja kutonut +sukkanauhat. Hän ottaa orrelta paitain välistä hajuheinäpalmikon ja +pistää sen nenän alle ja käskee haistamaan. Se tuoksuu ihmeen hyvälle.-- +Tunsin sen tuoksun sitten aina, kun hän muistui mieleeni. Sinäkin sitten +aina keräsit sitä samaa tuoksuheinää liinavaatteittesi väliin--ja sait +sen mukaasi viimeiselle retkellesi. + +"Mikä tuo on?" + +"Kannel--soitanko?" Hän näppäilee sitä ja hyrähtää lauluun. Sen silmät +katsovat silloin jonnekin kauas aitan ovesta ulos minun ohitseni. Se +kuuluu minusta hyvin kauniilta. + +Meistä tulee yhä paremmat tutut. Hänen nimensä on Johanna.--"Lähdetäänkö +marjaan?"--Me juoksemme maantien poikki tuulimyllymäen taa aholle +hakaan. Siellä paistaa päivä niin lämpimästi, että kivet polttaa jalkaan. +Johanna johdattaa marikosta marikkoon, kutsuu luokseen, kun löytää uuden, +ja antaa minun aina poimia parhaat. Hän kaataa omasta tuohisestaan minun +tuohiseeni eikä auta, vaikka panisin kuinka vastaan.--"Tokihan, tokihan!" +Pian ovat tuohiset täynnä mansikoita ja vattuja ja on seassa muutamia +mustikoitakin. Ne tulevat ensin pohjapeittoon, sitten melkein puolilleen, +sitten enemmilleen kuin puolilleen, sitten piripintaan, sitten +kukkuralleen.--"Nyt poimitaan suuhun." Minä poimin joka marjan suoraan +suuhuni, hän kouraansa. En löydä enää.--"Tulehan tänne!... Suu auki, +silmät kiinni!" Hän nakkaa suuni täyteen marjoja ja lähtee kirmaisemaan +pois. Saavutan hänet vasta tuulimyllyn alla. + +Hän istuu siellä kivellä ja siivoaa marjojaan. "Etpä saanut minua +kiinni."--"Nytpäs sain!"--ja läiskäytän häntä selkään.--"Etpäs saanut!" +ja hän heiskahtaa pois, ja kiertää myllyä ja kun olen saamaisillani hänet +kiinni, hypähtää hän rappusille ja aikoo mennä myllyyn, mutta ovi on +lukossa ja hän pujahtaa kaiteen alitse myllyn hännälle ja istuutuu siihen +kahareisin. Minä teen samoin. Hivuttaun eteenpäin, hän vetäytyy selkä +edellä saman verran pois. En saisi häntä kiinni, vaikka hänet +tavottaisinkin, hän ei pitele käsillään, puristaa vain jaloillaan, mutta +minä en uskalla irtauttaa käsiäni. Siirrytään, siirrytään, hännän päässä +minä hänet otan, hän ei uskalla hypätä alas. Mutta hän uskaltaa ja seisoo +jo maassa kivellä kädet ojona minua kohti. Minä putoan hänen syliinsä, me +kaadumme molemmat ja minulta paukahtaa otsa kiveen.--"Koskiko sinuun, +nätti poika?"--"Ei koskenut"--vaikka koski.--"Anna, kun puhallan."--Hän +puhaltaa otsaani, jossa on jo kuhmu ja painaa sitä esiliinallaan. En +itke, en vaikka, vaan nauran ja käyn kiinni ja sanon: "Sainpas kiinni!", +johon hän sanoo: "Saitpas." + +Ja sitten hän pyörii myllynä kantapäillään, kädet siipinä, hame kellona +hulmuten, ja minä myös, ja me pyörimme niin kauan, että kaadumme. + +Ja sitten me olemme pallosilla pihamaalla ja se päivä menee kuin ryöppy, +kunnes hänen äitinsä huutaa hänet lehmitarhaan ripsumaan. Me ripsumme +yhdessä, toinen toisella puolen lehmän. Sitten Johanna lypsää oman +nimikkolehmänsä ja minä ripsun. + +Isä ja äiti ja pikkuveli ja isäntä tulevat ristiäisistä toisesta talosta +ja isäntä taluttaa ruunan tallista ja alkaa valjastaa. Äiti huutaa minua +tulemaan.--"Elä mene, jää tänne", kuiskaa Johanna lehmän alta. Minä +nakkaan ripsuni pois ja juoksen sanomaan, että tahdon jäädä tänne iäksi +päiväksi. Kaikki nauravat ja isä nostaa minut takaistuimelle pikkuveljen +viereen.--"Jäi se Otti ottamatta", sanoo isäntä porttia avatessaan, mutta +ruuna riuhtaisee menemään. Minulla on niin paha mieli, etten osaa edes +itkeä. En saanut heittää hyvästiäkään. On täysi työ pysytellessäni +kiinni, kun ruuna karkaa täyttä vauhtia alamäessä. Kun se viimein +hiljentää vauhtiaan vastamäessä, sanoo äiti kietoessaan harsohuivia +ympärilleni iltakylmässä:--"Olisiko sinun kovin mielesi tehnyt sitä +koiranpenikkaa? Tuodaan sitten toissa kertana." Sitten hän sanoo isälle: +--"Kovin siisti ja korea tyttö se Johanna." Jos hyppäisin alas, niin +etteivät näkisi ja karkaisin metsään ja sitten juoksisin sieltä sinne! +Mutta isä ajaa kovasti illan viileässä. Tuulee vastaan milloin kylmää +ilmaa notkopaikoissa, milloin lemahtaa lämpimämpää kovemmilla mailla. + +En muista, miten tultiin kotiin. Minulla oli vielä maata pannessani niin +ikävä, että rintaan koski. + +Odotin, että Johanna tulee pian meillä käymään kirkossa käydessään ja tuo +silloin sen koiranpenikankin. Hän tulikin, ei kuitenkaan sinä kesänä, +vaan jonain toisena; mutta hän ujosteli minua ja minä ujostelin häntä. +Emme osanneet täällä meillä olla eikä leikkiä sunnuntaiaamuna. Minulla ei +ollut mitään näyttämistä hänelle. Hän meni kirkkoon ja sieltä suoraan +kotiinsa. Mutta se ei ollut se muisto, joka hänestä minulle jäi, minulle +jäi hänestä ainaisena miellyttävänä suloisena muistona jotain siistiä, +reipasta, ystävällistä ja hellää, joka oli sanonut minua nätiksi pojaksi, +joka oli puhaltanut otsaan ja kuiskannut lehmän takaa, etten menisi, vaan +jäisin--ja olisin jäänytkin, jos ei minua olisi temmattu pois, +ehtimättäni heittää edes hyvästiäni. + + + + +Herään eräänä aamuna siihen suloiseen tunteeseen, että on tekeillä jotain +erikoista, mutta en heti saa selville mitä. Missä olen? En ole +tavallisessa vuoteessani isän selän takana. Olen huoneessa, jossa ei ole +ikkunaa. On kuin tuikkaisi tähtiä, mutta jostain hyvin läheltä. Nenääni +tuoksahtaa lampaan villan haju. Nyt muistan: olen aitassa nahkasten alla. +Samassa muistan kaiken muunkin ja pöllähdän pelästyksissäni ylös. Olenko +nukkunut liian kauan, onko myöhästytty?--"Nouskaa, nouskaa! On +lähdettävä heti!"--Ovi aukeaa.--"Ei ole vielä mitään kiirettä, vielä te +ehditte." On pieni pettymys, että täti sittenkin on noussut, vaikka oli +sovittu, ettei kukaan nouse herättämään. Mutta hänellä on aitan +rappusilla kahvit ja maidot ja voipullat. Ja jospa nyt täti nousikin, +kunhan eivät muut. Kaikki ne nukkuvat vielä, niinkuin oli sovittu ja +päätetty, lehmätkin tarhassaan. On vielä puolihämärä, en ole koskaan +ollut ylhäällä ennen auringonnousua. On vähän kylmä ja raput ovat märät. + +On niin mukavaa, että äiti vielä nukkuu, uutimet alhaalla, vaikka lapset +ovat ylhäällä. Olisi mukava mennä naputtamaan ikkunaan. Mutta me liikumme +hiljaa, varpaillamme. Ei saa puhua kovaa, hss! Juomme ääneti kahvia ja +silmät tuntuvat jotenkuten suuremmilta ja kuin pyrkisivät yhä vielä +suuremmiksi. Siinä on seinää vasten ongenvapani ja jokaisen meidän pieni +eväskonttimme. Ne ovat kasteesta märät, mutta hiekka niiden alla on kuiva +ja valkea. + +Me olemme lähdössä koko päivän retkelle Suurelle suolle lakkaan. Se on +maantien takana ja monen mäen takana, mutta kyllä me sinne osaamme. On +siellä oltu ennenkin aikaihmisten kanssa. Siellä on lampi suon laidassa, +josta saa kaloja, minulla on ongenvapa, muilla vain tuohiset, pikkulapset +saavat poimia lakkoja, sillaikaa kuin minä ensin ongin ja sitten paistan +nauriita, joita sieltä saa meidän halmeesta. Näin on aikoja sitten +tarkkaan tuumittu ja päätetty. + +Me lähdemme hirmuisen totisina, peräkkäin, kontit selässä ja +marjatuohiset hattuna päässä, niinkuin marjamiehillä on tapana. Tie vie +navetan taitse haan läpi notkoon. Metsän sisus on hämärä, puista rapisee +kastetta ja kumahtelee tuohisiin, oksain välit ovat täynnä hämähäkin +verkkoja. Notkossa on usvaa, niin ettei näy suohauta eikä liinaliko, +vaikka ne ovat ihan tien vieressä. Siitä puhaltaa tavi ilmaan ja lentää +meidän ylitse ränkättäen järvelle päin. Me hätkähdämme juoksemaan ja +juoksemme yhtä menoa rinteen ylös, jolloin leipäkannikat kolahtelevat +konteissa. Yhtäkkiä on vastassa ulkoaidan veräjä, niin tukeva ja +juhlallinen ja ankara--koska sen läpi ei ole ennen saatu mennä yksin-- +että tuskin uskallan pudottaa alas veräjäpuun. Samassa kuuluu kotoapäin +rykimistä ja kolahtelemista ja minä pujahdan pian läpi, niinkuin +ehtiäkseni jotain piiloon. Ollaan ulkometsässä, korkeassa harvassa +hongikossa. Täällä naapurin vihainen härkä aina mylvii. Vaikka minä +tiedän, että se ei nyt ole täällä, vaan sydänmaalla laitumella eikä sitä +siis tarvitse pelätä, niin minä pelkään sitä kuitenkin ja tunnen sen +pohkeissani. Tekisi mieleni juosta, mutta minä en juokse. Järvellä +ränkättää taas se tavi. Tie nousemistaan nousee ja tullaan sille +korkealle harjulle, josta näkyisi kirkko ja pappila ja Koiraniemi ja +meidän talon katot ja koko maailma, jos ei olisi niin sakea usva. Suurta +suota ei näkyisi, sillä se on vielä korkeamman harjun takana. + +Laskeutaan alas ja töksähdetään yhtäkkiä maantiehen. Se menee jonnekin +hyvin kauas Kajaaniin, jossa on talvella markkinat. Kuuluu kärryjen +kolinaa. Emme ehtisi enää maantien yli, ennenkuin se tulisi törmää +laskien kohdalle ja näkisi ja turmelisi marjaonnen. Pysähdymme +näreikköön. Se on isä, joka tulee pitäjältä. Se ei huomaa, ei tiedä, että +me olemme tässä. "Papp--!"--"Hss!" Se ei kuullut, se menee! Me sitten +kiireesti maantien yli. Pikkusisar kaatuu ojaan ja aikoo purskahtaa +itkuun, mutta ei purskahdakaan, kun me puhdistamme sen vaatteet ja +irvistelemme sille, niin että se viimein nauraa ja me nauramme kaikki. On +kuin olisi oltu kauhean kauan matkalla. Koti on jossain hyvin kaukana +missä lie. + +On noustava hyvin jyrkkä kivikkotörmä, sakea näreikkö ensin, sitten +lepikko, sitten koivikko. Kun päästään harjun laelle sen suuren kiven +luo, näkyy siitä jo vähän suurta suota häämöittäen metsän läpi. Toinenkin +rinne on alussa niin jyrkkä, että on tartuttava vesoihin kiinni. Sitten +se ei enää ole niin jyrkkä. Me lennämme suin päin suon reunaan ja +nakkaamme tuohisemme eteemme maahan huutaen kaikki yhteen ääneen: +"Kipperin kapperin marjoja täyteen! Sinun tuohisesi kumolleen, minun +kohdalleen!" + +Silloin kuuluu mahdoton parahdus, ensin yksi, sitten toinen, muuttuen +pitkäksi parkunaksi ja kirkunaksi, ja lammen päässä suolla seisoo +kurkilauma, kaulat kurkallaan, nokat aukeillen ja siivet iskien. Samassa +ne nousevat lentoon ja kiertävät lammen ja tulevat meidän kohdallemme +melkein puiden tasalla lentäen, jalat roikkuen pitkinä ja siivet +havisten, ja käännellen päitään ja koukutellen kaulojaan. Muut lapset +huutavat niille vastaan: kurkluu! kurkluu! matkien niiden ääntä ja +rynnäten heti lakkamättääseen, mutta minä seison kuin tyrmistyneenä enkä +pääse liikahtamaan paikaltani. Kurjet vaakkuvat suota pitkin, kiertävät +sitä kohoten vähän korkeammalle, yhä kirkuen ja kadoten viimein usvaan. +Vielä kauan sen jälkeen, kun ne ovat menneet, kuuluu niiden huuto, ensin +loittonemistaan loitoten, sitten taas niinkuin yhdestä kohti. Se kuuluu +pitkin päivää silloin tällöin. Ne ovat yhä kuin meille vihoissaan, +niinkuin toruisivat. Minä tiedän, että siellä on vielä toinen suo, niin +laaja, ettei rantaa näy ja sen keskessä on lampi, jolle ei pääse muuten +kuin suksella, ja jossa on hirmuisen isoja haukia ja mustia ahvenia ja +sen rannalla kauheasti lakkoja, että niitä saisi mättäistä lapiolla +lykäten. Koetan onkia, mutta saan vain muutamia pikku ahvenia. Enkä +viitsi poimia lakkojakaan. Kuljeskelen metsässä ja koetan päästä +semmoiseen paikkaan, josta näkyisi kurkien suo. Se näkyy koivun haarasta, +johon kiipeän, ja sen takaa näkyy vaara, josta nousee kasken savu, mutta +kurkia ei näy. Nyhdän nauriita halmeesta ja teen risukokon suon reunaan, +jonka tuhassa paistan nauriit. Kaikkien nenät ja posket nokeutuvat niitä +syödessä ja ne nokeavat niitä vielä tahallaankin. Niillä on kauhean +hauska ja kun kurjet kerran taas siellä kirkaisevat, niin ne matkivat +niitä, mutta minä en voi. Tahtoisin vain päästä niitä sinne näkemään, ja +vielä minä kerran pääsenkin. Tämä suo on kauhean pieni ja mitätön, +tuommoisten pikkulasten suo. + +Kun tullaan illalla kotiin, ovat äiti ja täti maantiellä vastassa.--"Äiti +ja täti, me on saatu hirveän paljon marjoja! Kaikki kontit täyteen!"-- +"Äiti ja täti, me paistettiin nauriita ja syötiin!"--"Sen olette +näköisiäkin."--"Äiti ja täti, mepä nähtiin kurkiakin!"--Ne sanovat sen +niin, kuin niiden näkeminen ei olisi ollut sen kummempaa kuin marjain +poiminta ja naurispaistikkaiden paistanta. Minulle se oli semmoista, +josta en olisi osannut kenellekään puhua. + + * * * * * + +Maailmanrantani oli siirtynyt loitomma. Minussa oli herännyt halu päästä +näkemään sen taa, minun sydänalastani kuin vetää sinne, suurille soille +ja tuntemattomiin metsiin. Alkaa tehdä mieleni sinne yksin. + +Minua ei mikään elämässäni ole kiehtonut niinkuin ne takalistot ja +erämaat ja metsät ja metsäjärvet ja kosket. En tiennyt vielä silloin, +mitä ne tulisivat minulle olemaan ja mitä kaikkea siellä oli minulle +kätkettynä. Siellä oli salaperäiset säynevirrat ja loiskivat +lohisuvannot. Siellä oli minulle aina uudelleen löydetty autuuteni asunto +ja kaikkien kaipuitteni hoiva. Siellä vaeltelin ja soutelin yksin, siellä +sinunkin kanssasi, silloinkin kanssasi, kun et vielä ollut mukana. Siellä +oli lempiviikkomme lehtimaja. Kun sieltä kosket laskettua ja vedet +lehtipurjeessa viileteltyä veneeni kokka karahti kotirantaan, seisoit +sinä rannassa, ihastellen kalojani ja riistaani.... Siellä oli laulujen +ja kanteleen maa. Siellä uusiintui minulle ruumis ja sielu. + + + + +Minunhan on täytynyt pitää perunkirjoitus sinun jälkeesi, sinun, muka +vainajan, niinkuin jonkun jälkeen, joka muka olisi kuollut. Täytyy kaivaa +esiin kaikki kellarista ullakolle asti ja merkitä joka esine kirjaan ja +panna niille raha-arvo. Sinunkin kultasi, hopeasi, sormukset, vaatteet. +Tein sen keveällä sydämellä, sillä ethän ole kuollut. Tein sen melkein +hauskuudekseni--kun ajattelin niitä arvoja, mitkä niillä on maailmalle +ja mitkä minulle. Mitä vaivaisveroa tulisinkaan maksamaan, jos panisin +niihin niiden todellisen arvon, niiden ainoan, sen, mikä niillä on +minulle. Ja tämähän on tavallaan perunkirjoittamista tämäkin, mitä +kirjoitan, kalleimman omaisuuteni arvioimista, ainoan, mitä minulla +oikeastaan enää on: muistojeni. + +Muistatko--muistatko sen vanhan kirjan, Genovevan, joka oli kulunut minun +käsissäni ja joka myöskin kului meidän lastemme käsissä. Sinä löysit sen +kerran ullakolta vanhasta kirjavasusta ja luit sen yhteen menoon siinä +polvillasi niillä sijoillasi ja osasit sen melkein ulkoa kertoessasi +pojille uudestaan ja aina uudestaan, sillä he eivät uupuneet sitä +kuuntelemasta, ja olivat siitä yhtä ihastuneita ja järkytettyjä kuin minä +ja siskoni lapsuudessamme. Löysin nyt taas sen siitä samasta vasusta ja +minulle loiskahti vastaani laine voimakkaimpia lapsuuteni muistoja. + + + + +Olemme kaikki lapset yksin kotona talvisena sunnuntai-iltana. Vanhemmat +ovat jossain vieraisilla. On kova pyry ulkona, lumi räiskyy ikkunoihin ja +koivut kohisevat talon ympärillä, jäisten oksien raapiessa salin seiniä. +Meille on niinkuin usein ennenkin haettu kotimieheksi Laukkasen Anni, +Satu-Anni, koulumestarin kivuloinen ja kalpea tyttö, joka ei milloinkaan +leiki eikä hymyile. Hän istuu kynttilän ääressä lukien milloin mitäkin +mukanaan tuomaansa tai meiltä löytämäänsä kirjaa. Hän odottaa, että +olemme leikkineet loppuun ja telmineet itsemme uuvuksiin ja pyydämme +häntä kertomaan 'juttuja'. Kokoonnumme hänen ympärilleen puolipimeään +saliin, jonka pöydällä tuikkii yksi ainoa räiskyvä talikynttilä. Me +suuremmat istumme tuoleilla, kyynärpäät pöytään nojaten ja leuat käsien +varassa, pikkusisar pyrkii Annin syliin ja kietoo käsivartensa hänen +kaulaansa, ettei häntä pelottaisi. Jo ennenkuin Anni alkaakaan, meidät +valtaa väristys, meitä pelottaa vähän, mutta on suloista samalla, sillä +me tiedämme, että kaikki, mitä Anni kertoo, päättyy niin, että aina +lopulta on hyvä olla, + +"Kerro juttuja, kerro juttuja!" + +"Mistäs minä nyt sitten kertoisin? No minä kerron vaikka tästä +Kenoveevasta", sanoo hän ja sulkee kirjan, jota oli lukenut. + +"Kerro, kerro!" + +Me tiesimme sen, me osasimme sen ulkoa, mutta me tahdoimme kuulla sen +vielä kerran. + +"No, minä sitten kerron Kenoveevasta ja hänen pojastaan Mertsistä ja +miehestään jalosta Sikristä ja pahasta Kolosta." + +"Ja kesystä hirvestä!" + +"Kenoveeva oli yhden Rapantin herttuan ja hänen puolisonsa ainoa tytär", +alkaa Anni. "Jo lapsena oli tytöllä hyvin tarkka ymmärrys ja jalo ja +lempeä sydän. Kun herttuatar istui rukkinsa ääressä ja kehräsi, istuutui +myös viisivuotinen Kenoveeva kauniille jakkarallensa ja otti kiinni +langan päästä ja taisi pian pienillä sormillaan kehrätä kaikkein +hienointa rihmaa. Kehrätessään hän osasi asettaa äidilleen kaikenlaisia +painavia kysymyksiä, ja kun häneltä kysyttiin, hän vastasi erinomaisen +selvästi ja sievästi, niin että kaikki sanoivat ihmetellen: tuosta +lapsesta tulee varmaan jotain erinomaista. Hän jakeli köyhille lapsille +vaatteita, joita itse oli valmistanut, ja antoi äidilleen sen rahan, +jonka oli saanut isältään omiin tarpeihinsa ja omiksi vaatteiksensa. +Aamulla varhain ja illalla myöhään hän kantoi sairaille virvoituksia. Ja +kun hän kasvoi täysikasvuiseksi, oli hän yhtä viaton ja herttainen kuin +kaunis ja häntä mainittiin kaikkien hyvien avujen esikuvana." + +"Entäs sitten?" + +"Sitten se oli niin, että Sikri, joka oli urhoollinen ritari, pelasti +sodassa herttuan hengen. Palkaksi siitä hän pyysi Kenoveevaa +puolisoksensa ja vanhemmat antoivat ilomielin hänelle tyttärensä +vaimoksi. Kun se aamu valkeni, jolloin Kenoveevan täytyi aviomiehensä +kanssa matkustaa pois, itki hän katkerasti ja hänen äitinsä sulki hänet +vapisevalle sydämellensä ja sai itkultaan tuskin sanotuksi: 'Jää hyvästi, +Kenoveeva, Jumala johdattakoon sinua. Elä koskaan tee mitään, mitä sinun +Jumalan ja vanhempiesi edessä täytyisi hävetä.'--Ja piispa Hiltovi, joka +oli pariskunnan vihkinyt, siunasi heitä ja sanoi Kenoveevalle: 'Elkää +itkekö, nuori jalo rouva, Jumala on teille suuren onnen valmistanut-- +vaikka kokonaan toisenlaisen kuin yksikään meistä tässä läsnä olevista +luulee. Se päivä tulee, jolloin kaikki tänne kokoontuneet Jumalaa siitä +ilokyynelin kiittävät. Herra olkoon kanssanne!' Nämä hurskaan miehen +sanat täyttivät kaikkien läsnäolevien mielen kummallisella aavistuksella. +Sitten auttoi kreivi ihanan, katkerasti itkevän puolisonsa komean ratsun +selkään ja kumpikin ratsasti pois." + +"Entäs sitten?--Mitenkäs sitten kävi?" + +"Sikri ja Kenoveeva elivät onnellisesti ja rauhallisesti Sikrin linnassa +muutaman viikon. Eräänä iltana myöhään istuivat molemmat illallisen +jälkeen arkihuoneessa; Kenoveeva kehräsi ja lauloi, Sikri soitti +kanteletta ja säesti Kenoveevan laulua. Silloin kuului sotatorven +soitto.--'Mitä kuuluu?' kysyi kreivi sotapäälliköltä.--'Sotaa kuuluu, +saraseenit ovat hyökänneet maahan, he uhkaavat hävittää kaikki tulella ja +miekalla. Kuningas käskee jo tänä iltana lähteä sotaan.' Päivän vaietessa +olivatkin jo kaikki Sikrin ritarit koolla linnan suuressa salissa. +Kenoveeva astui esiin ja ojensi puolisollensa miekan ja keihään ja +sanoi:--'Kanna näitä aseita Jumalan ja isänmaan puolesta heikkojen ja +turvattomien suojaksi ja hirmuksi pahantekijöille!' Näin puhuttuaan +vaipui Kenoveeva kalpeana kuin kädessään oleva silkkinen nenäliinansa +miehensä syliin. Surullinen aavistus tulevista kärsimyksistä täytti hänen +sydämensä.--'Voi Sikri, jos et sinä enää palajakaan!' valitti hän.--'Ole +turvassa, ilman Jumalan tahtomatta ei kukaan voi minua vahingoittaa. +Lähinnä Jumalan haltuun uskon sinut ja kaikki, mitä minulla on, tämän +uskollisen palvelijani Kolon haltuun. Ja nyt, rakas vaimoni, jää +hyvästi.' Kreivi Sikri nousi komean ratsunsa selkään ja ratsasti, +salatakseen kyyneleitään, kiiruusti pois. Kenoveeva kiiruhti torniin ja +katseli sieltä rakkaan puolisonsa jälkeen, sitten hän sulkeutui +huoneeseensa eikä koko päivänä maistanut eineen muruakaan." + +"Kerro jo kesystä hirvestä!" + +"Kreivin hoviherra, se Kolo, oli hyvin paha ja ilkeä mies. Kun ei +Kenoveeva antanut hänen tehdä, niinkuin se tahtoi, vaan uhkasi ajaa hänet +sentähden kokonaan pois, niin Kolo lähetti Sikrille sotaan semmoisen +panettelukirjeen Kenoveevan päälle, että Sikri luuli pahaa rouvastaan ja +käski ensin heittää hänet vankeuteen ja sitten viedä mestattavaksi. Mutta +ennenkuin Kenoveeva vietiin, kirjoitti hän puolisolleen kirjeen, jossa +vakuutti viattomuuttaan ja pyysi, ettei hän Koloa, tuota soaistua +raukkaa, surmaisi vihassaan.--'Anna hänelle anteeksi, niinkuin minä +hänelle anteeksi annan, sillä minä en tahdo pienintäkään kostonpyyntöä +ottaa mukaani iankaikkisuuteen eikä minun kauttani ole yhtäkään +veripisaraa vuodatettava.'" + +"Eihän sitä mestattu, eihän?" + +"Ei, sillä Jumala hellytti pyövelien sydämet. Kun he tulivat noutamaan +häntä ja hänen poikaansa, joka hänelle oli syntynyt vankilassa--" + +"Sen nimi on Mertsi ..." + +"... niin Kenoveeva laskeutui polvilleen ja rukoili.--'Nouse ylös, +Kenoveeva', sanoi jäykästi ja rumalla äänellä toinen miehistä, jonka nimi +oli Heintsi ja jolla oli tulisoihtu kädessään. 'Ota lapsesi ja seuraa +meitä!' Kenoveeva vastasi: 'Jumala, ole minulle armollinen, minä olen +sinun kädessäsi', nousi ylös ja seurasi heitä. Toisella miehellä oli +suuri miekka kädessä. He veivät Kenoveevan suureen synkkään metsään. +Taivaalla loisti lukemattomat tähdet, kuu oli laskeutumaisillaan, tuuli +puhalteli kylmästi ja he tulivat lakealle paikalle, jota ikivanhat puut +ympäröivät. 'Tässä', sanoi Kuntsi, se miekkamies, 'seisahdu, Kenoveeva, +ja rupea polvillesi.' Kenoveeva laskeutui polvillensa. 'Nyt anna minulle +lapsesi, ja sinä, Heintsi', sanoi hän sille toiselle miehelle, 'sido +hänen silmänsä.' Vaan Kenoveeva puristi lasta rintaansa vastaan ja +katsahtaen ylös taivaaseen hän huusi: 'Oi, Jumala, anna minun kuolla, +ainoastaan pelasta lapseni!'--'Elä turhia viivyttele', sanoi julma mies. +'Minkä kerran täytyy tapahtua, se tapahtuu. Anna tänne.' Vaan Kenoveeva +valitti ja rukoili yhä: 'Oi, katsokaa tuonne ylös taivaaseen. Näettehän +kuun, katsokaa, se peitäkse pilven taa ikäänkuin ei voisi nähdä sitä +tekoa, jonka aiotte tehdä. Kuulkaa, kuinka tuuli nousee, ettekö kuule, +miten kauheasti puut heiluvat ja miten kovasti kaikki lehdet värisevät. +Koko luonto kauhistuu viattoman murhaa. Voitteko Jumalan silmien edessä +tehdä semmoista kauheata tekoa? Muistakaa, että on Jumala, jonka +tuomioistuimen edessä teidän kerran täytyy tili tehdä!'--Heintsi, joka +oli ollut ääneti, pyyhkäisi veden silmistään ja sanoi: 'Annetaan hänen +elää. Jos sinä tahdot verta vuodattaa, niin pistä miekkasi Kolon rintaan, +mutta tämä ei ole eläessään tehnyt muuta kuin hyvää. Ajattelehan toki, +kuinka paljon hyvää hän sinullekin taudissasi osoitti.'--'Hänen täytyy +kuolla', sanoi Kuntsi. 'Jos me annamme hänen elää, täytyy meidän itsemme +kuolla eikä se auta häntä kuitenkaan.'--'Voimmehan tehdä näin: annamme +hänen tehdä valan, että hän jää ainiaaksi metsään.' Ja kun toveri häntä +oikein houkutteli ja hänen sydäntään hellytteli, niin sanoi Kuntsi: +'Olkoon niin.' Ja hän vannotti Kenoveevalle valan, ettei tämä ikinä +lähtisi pois erämaasta. Ja sitten kulettivat he Kenoveevan ja hänen +lapsensa vielä kauemmaksi erämaahan vuorten ja laaksojen yli kaikkein +kauheimpaan seutuun, jossa ei ihmisen jalka vielä ollut käynyt. Siellä +Kenoveeva vaipui väsyneenä ja voimatonna tammipuun alle ja miehet +jättivät hänet siihen ja menivät tiehensä." + +Oli ollut ihan hiljaista, sen kun Anni vain kertoi, koko ajan kynttilään +katsoen, tasaisella äänellä, ja koivun oksat raapivat seinää ja uunin +pelti välistä vongahteli. + +"Milloinka tulee se kesy hirvi?" + +"Kohta se tulee." + +"Kerro pian!" + +"Kenoveeva jäi tunnottomana makaamaan tammen alle. Viimein havahti hän ja +käsitti olevansa yksin erämaassa. Kuu oli aikoja sitten laskenut ja +pimeys peitti maan. Tuuli vinkui ja humisi metsässä. Etäällä ulvoi susi. +Hän jäi lapsi sylissä istumaan puun alle ja odotti päivän nousua. Koko +seutu oli viljelemätön, karu ja kauhea katsella. Ei missään muuta kuin +kallioita, orjantappuroita ja sammalia. Kenoveeva värisi vilusta ja +lapsiparka rupesi surkeasti itkemään. Hän lähti lapsi sylissä kulkemaan +lumessa ja sateessa yhä kauemmas korpeen, tietämättä minne. Vielä kerran +kapusi hän kallion yli ja näki nyt hirvittävien vuorten välissä laakson, +jossa kasvoi puita ja pensaita. Hän kapusi alas ja huomasi taampana +tammipuun oksien alla aukon. Tämä johdatti luolaan ja Kenoveeva astui +luolaan. Siellä hän oli lapsineen suojassa sateelta ja tuulelta, mutta +hänen oli kauheasti nälkä ja lapsi alkoi itkeä. Silloin Kenoveeva laskihe +polvilleen, pani lapsensa viereensä, katsahti ylös taivaaseen, pani +kätensä ristiin ja rukoili: 'Oi, sinä rakas taivaallinen Isä, ravitsethan +sinä kaarneetkin--'" + +"Mitä ne on kaarneet?" + +"Ne on raamatunkielessä samat kuin jokapäiväisessä kielessä korpit ... +'ravitsethan kaarneetkin, jotka tuolla lentelevät, sinä voit myöskin +minut lapsineni elättää tässä erämaassa, jos tahdot.' Ja katso, silloin +pilvet äkkiä hajosivat ja aurinko paistoi lämpimästi luolaan. Jotakin +ritisi pensaassa ja samassa seisoi hirvilehmä luolan edessä." + +"Aih!" pääsi meiltä kuin yhdestä suusta odotuksen ja jännityksen jälkeen. + +"Kenoveeva pelästyi ensin, vaan tuli sitten rohkeammaksi ja silitteli +sitä. Hirvilehmä nuoli hänen kättään ja laskeutui maahan hänen eteensä. +Susi oli repinyt sen vasikan ja sen utaret juoksivat. Kenoveeva otti +poikansa ja antoi sen imeä hirven utaretta ja lehmä oli siitä vain +hyvillään, kun liika maitonsa sitä rasitti. Itselleenkin Kenoveeva lypsi +hirven maitoa, asetti sitten lapsensa sammalvuoteelle ja laskeutui hänen +viereensä ja nukkui. + +"Ja uskollinen eläin, joka sen jälkeen ei enää +luopunut hänestä, lepäsi jaloissa ja lämmitti niitä." + +"Siihenkö se loppui?" haukotteli pikku sisar. + +"Ei se vielä loppunut, mutta eiköhän pitäisi jo mennä nukkumaan?" + +"Ei vielä, ei, kerro, niinkuin se sitten kävi." + +"Sitten kävi niin, että ne elivät siellä monta vuotta ja joivat sen +hirven maitoa ja söivät mitä löysivät juuria ja marjoja ja pähkinöitä ja +omenoita ja muita hedelmiä, ja Mertsi kasvoi isoksi pojaksi. Mutta +sitten, kun niille alkoi tulla vaatteista puute, niin yhtenä päivänä +äkkäsi Kenoveeva nuoren metsäkauriin, jonka kettu oli tappanut ja aikoi +juuri syödä sen suuhunsa. Hän hätyytti ketun pois ja nylki kauriin ja +teki sen nahkasta Mertsille pienen hihattoman turkin. Ja eräänä toisena +päivänä, kun Kenoveeva oli etsimässä hedelmäpuita korkean vuoren +rinteellä, tuli hirvittävä susi vuorta ylöspäin kantaen lammasta +kidassaan. Se seisahtui ja katsoi vihaisin, kiiluvin silmin Kenoveevaa. +Kenoveeva säikähti niin, että alkoi vapista, vaan pian hoksasi hän, mitä +oli tehtävä, kaappasi seipään ja karkasi suden päälle ja antoi sille +semmoisen kumauksen päähän, että susi jätti lampaan ja heitti +pyörryksissään kipperon kapperoisiaan hyvän matkaa kuperkeikkaa vuorelta +alas ja pakeni ulvoen. Sen lampaan nahkasta laittoi hän itselleen +lämpimän turkin. + +"Mutta kreivi Sikri oli jo aikoja sitten palannut sodasta ja saatuaan +tietää, että hänen puolisonsa oli syyttömästi mestattu, rupesi hän sitä +suremaan niin, että oli tulla mielipuoleksi. Eikä häntä tahdottu saada +millään tavalla viihtymään eikä minnekään lähtemään, hän vain istui +puolisonsa huoneessa ja murehti häntä. Mutta eräänä päivänä hän kuitenkin +lähti metsästämään. Hän tapasi hirven jälet ja lähti niitä seuraamaan. Ne +veivät luolaan. Hän katsoi sisään ja näki ihmeekseen ihmisen haamun +makaavan luolan perällä.--'Jos olet ihminen, niin astu päivän +valkeuteen!--Kuka olet ja mitä täällä teet?' kysyi hän sitten, nähtyään +naisihmisen tulevan ulos, jolla oli yllään lampaan nahka ja hänen +olkapäitänsä peittivät pitkät hiukset.--'Sikri', vastasi nainen heikolla +äänellä, sillä hän oli sairastunut ja vasta juuri taudistaan sen verran +toipunut, että parahiksi pysyi pystyssä.--'Sikri, minä olen puolisosi +Kenoveeva, jonka tuomitsit kuolemaan. Mutta Jumala tietää, että minä olen +viaton.'--'Oi!' huusi hän. 'Sinä puolisoni eronnut henki, tuletko +syyttämään minua surmastasi?'--'Sikri', sanoi Kenoveeva itkien, 'rakas +puolisoni, en ole minä mikään henki, olen totisesti sinun Kenoveevasi, +vaimosi.' Mutta Sikri vain tuijotti häneen, niinkuin olisi nähnyt aaveen. +Viimein, kun vaimonsa yhä puhutteli häntä ja tarttui hänen käteensä, hän +tointui kuin raskaasta unesta.--'Niin, totisesti, sinä olet Kenoveeva!' +huusi hän ja lankesi polvilleen vaimonsa eteen. Silloin tuli Mertsikin +metsästä. + +"Hän oli puettuna metsäkauriin nahkaansa ja tarpoi paljain jaloin paksussa +lumessa. Kun hän näki kreivin kauniissa ritarivaatteissa ja iso +höyhentöyhtö hatussa, säikähti hän ja seisahtui. Nähdessään kyyneleet, +jotka runsaina valuivat pitkin hänen äitinsä poskia, hän huusi: 'Kuka +tämä on? Tahtooko hän sinut tappaa? Elä itke, äiti! En salli sinulle +mitään pahaa tapahtua.'--'Hän on isäsi', sanoi Kenoveeva.--'Poikani!' +huusi Sikri, 'rakas poikani, tule syliini.' Hän suuteli poikaa, otti +hänet syliinsä, syleili toisella kädellään Kenoveevaa ja katsahtaen +kyynelet silmissä taivaaseen sanoi:--'Jumalani, tämä on sanomattoman +suuri onni, lohdutus ja autuus murheelliselle sydämelleni, että saan +yhtaikaa nähdä tässä lapseni ja rakkaan vaimoni, joka on minulle kuin +kuolleista herätetty.' Sitten kreivi puhalsi torveen ja hänen ritarinsa +ja palvelijansa kiiruhtivat joka taholta paikalle. Hän lähti ratsastamaan +linnaan ja tuomaan Kenoveevalle vaatteita ja järjestämään siellä kaikki +hänen vastaanottamistaan varten. Linnasta tuotiin vaunut, joihin he +istuivat kaikki kolme. Heitä vastaan tuli suuri joukko ihmisiä. Mitä +lähemmä linnaansa Kenoveeva tuli, sitä suurempi ihmispaljous seisoi +kahden puolen tietä. Kaikki tervehtivät heitä ilohuudoilla. Kun he +tulivat mäelle, josta linna näkyi, alkoivat siellä kaikki kellot soida. +Kansa näki Kenoveevan pelastuksessa Jumalan erinomaisen suojelun ja +vietti hänen tuloaan pyhänä juhlana." + +"Entäs hirvi? Jäikö se metsään?" + +"Eihän se jäänyt. Hirvi kulki koko matkan vaunujen rinnalla. Ja Sikri +teetti sille sitten oman navetan. Siellä se sai asua öisin, mutta +päivisin se sai vapaasti käyskennellä linnan pihalla, tulipa usein +pyrkimään portaita myöten linnaankin, pyrkipä aina Kenoveevan huoneeseen +asti eikä lähtenyt pois, ennenkuin se vähäksi aikaa päästettiin sisään. +Se oli hyvin kesy, söi kädestä. Metsästyskoiratkaan pihalla eivät sitä +hätyyttäneet eikä kukaan tehnyt sille mitään pahaa. Lapsilla oli suuri +ilo tästä kauniista eläimestä, ne antoivat sille leipää ja silittivät +sitä. Äidit sanoivat: 'Hyvä Isä, jos tätä eläintä ei olisi ollut, olisi +rakkaan kreivinnan ja nuoren kreivimme täytynyt kuolla erämaassa.'-- +'Senpätähden ei pidä yhtään eläintä kiusata', sanoi sen hoitaja. 'Jos ei +meillä olisi härkää auran eteen valjastaaksemme eikä lehmää, joka antaisi +meille maitoa, kävisi meille yhtä kolkosti kuin kreivittärellemme olisi +käynyt erämaassa ilman tätä hirveä'." + +"Siihenkö se loppui?" + +"Olihan sitä siinäkin taas kerrakseen." + +Anni oli totinen, tuijotti kynttilään, niisti sen näpillään ja sanoi +opettavasti, niinkuin tapansa oli, että siitä tästä tosikertomuksesta +selviää, miten kauheata on, että saattaa olla maailmassa niinkin pahoja +ihmisiä, että syyttömät saatetaan sillä tavalla kärsimään. Mutta totuus +ja oikeus voittaa ja paha saa palkkansa ja pelastuneille tulee vielä +parempi olo kuin on ollut ennen. + +Aisakello helähti ulkona ja äiti tuli sisään, pudistellen lumia +vaatteistaan. + +"Hyvät lapset, vieläkö te valvotte, menkää toki hetipaikalla nukkumaan! +Sinun poskesihan palavat, niin että käteen polttaa." + +Ne polttivat omaankin käteeni. + +"Mitä te olette täällä tehneet?" + +"Me on kerrottu satuja." + +Minulle se ei ollut satua, vaan totta. Kesy hirvilehmä, semmoinen kesy +hirvilehmä!--oli totta. Olisin minäkin tullut toimeen sen maidolla kuinka +kauan tahansa. Minäpä olisin vielä onkinut kalojakin suuren Kurkisuon +lammista ja virittänyt ansoja jäniksille ja linnuille ja etsinyt kurkien +munia. Sillä metsä, johon Kenoveeva oli viety surmattavaksi, oli ihan +meidän aidan takana ja erämaa, jossa hän oli elänyt, oli siellä suuren +Kurkisuon takana, ja luola, jossa he olivat asuneet, oli siinä vuoressa, +joka näkyi sieltä soiden takaa. Silloin kun ne olivat siellä, oli siellä +omenapuita ja saattaapa olla vielä nytkin, koska metsässä kasvaa makeita +herukoitakin, jotka ovat makeampia kuin äidin mustat viinimarjat. + +Lapset kannettiin torkkuen vuoteeseen ja nukkuivat, ennenkuin heidät +ehdittiin riisuakaan. + +Minä valvoin vuoteessani vielä kauan, miettien, olinko nähnyt semmoista +ihmistä, joka olisi ollut niinkuin Kenoveeva ensin vanhempainsa kotona ja +sitten Sikrin linnassa ja sitten erämaassa ja jolle olisi voinut tapahtua +niinkuin hänelle. En löytänyt häntä tuttavistamme, mutta minun oli +kuitenkin hyvä olla, että semmoinen ihminen on ollut, niin kaunis ja +viisas ja hyvä ja jalomielinen, että rukoili vainoojiensa puolesta ja +antoi surmaajilleen edeltäpäin anteeksi niinkuin Kenoveeva Kololle. Minä +lupasin itselleni, etten enää koskaan lehmiä niittyyn ajaessani lyö niitä +kepillä selkään enkä pistele sikoja pahnaan. + +Minä luulen, että minulle siitä alkoi rakentua kuva ihmisestä, jossa en +tahtoisi olevan mitään pahaa, mitä minussa ja muissa. Kai olin jo silloin +nähnyt semmoistakin, mikä oli, niinkuin olin päätellyt, ettei pitäisi +olla. Oli ihmeen hyvä ollakseni sadun pyhimystä ajatellessani. Eikö liene +hän minulle ollut yksi edeltäjistäsi, sinä rakas siellä ylhäällä, missäpä +lienetkin, sinä, joka rukoilit armoa niille, jotka surmasivat poikasi +silmiesi edessä. + + + + +Lienee ollut niihin aikoihin, koska sen nyt samalla muistan--kun +Konttisetä ensi kerran tuli taloon, tuli jalkaisin ja meni jalkaisin, +avopäin ja paljain jaloin. Ei tiedetty, mistä hän tuli ja minne meni, +eikä kuka hän oikein oli, lempeäsilmäinen, hymyilevä hissuttelija, +yrttien keräilijä, voiteiden keittäjä ja elukoiden parantelija. Taisi +olla hyvinkin köyhä, koska sai äidiltä lähtiessään evästä konttiinsa ja +isältä tupakkaa, ja kiitteli siitä liikutettuna moneen kertaan, +ylistellen ystävällisiä ihmisiä ja anteliasta taloa. + +Olimme hyvät ystävät, sillä hän vuoleksi minulle kaarnaveneitä ja kävi +kanssani ongella, minä onkien, hän enimmäkseen jutellen. Minulla oli +häntä aina ikävä, kun hän lähti, niinkuin Taaton tätiä ja Laukkasen +Annia,--joka kuoli sinä samana talvena, jona kertoi Kenoveevasta. + +Kerran istui hän konttiaan kiinni sitoen aitan rappusilla, köyttäen +kenkiään kontin päälle, ja tarttui keppiinsä, joka oli paksu leppäinen +roskulakeppi. + +"Tässä talossa on hyvä haltija," sanoi hän, "ja se tulee tässä ehkä aina +pysymään," sanoi hän, nousten ja katsahtaen ympärilleen. + +"Mikä se on hyvä haltija?" minä kysyin. + +"Se on se, joka toimittaa talossa kaiken, mikä siinä on kaunista ja +hyvää." + +"Mikä täällä on kaunista ja hyvää?" + +"Vaikkapa sekin, kun kaikki ovat iloisia ja onnellisia ja ystävällisiä, +kun kaikki saavat olla terveitä ja pysyvät hyvällä tuulella, kun lapset +ovat kilttejä, kun niiden posket punottavat niinkuin sinun ja silmät +loistaa, ja kun on kaunis näköala tuonne järvelle ja noin täyteläinen +ruispelto, ja on hyvä hevonen niinkuin teillä ja hyvälypsyisiä lehmiä ja +aina, milloin vain tulee, on puhtaat huoneet ja siisti pihamaa ja makea +saunan löyly matkavaarinkin kylpeä, ja hiekkapohjainen uimaranta, ja +näinpähän teillä kerrankin veneen, joka ei vuoda." + +Minä aloin jo käsittää ja jatkoin: + +"Ja kun äiti antaa nisuleivän ja paljon voita sen päälle ja pyhinä meillä +on rusinasoppaa ja lettuja kermahillon kanssa--ja kun minulle tulee hyvä +mieli, kun on ollut paha mieli." + +"Jospa niinkin, jospa niinkin, näytpä tietävän." + +Olin juossut, reputtanut hänen vierellään maantielle saakka. + +"Tässä talossa on semmoinen hyvä haltija, eli toisin sanoen henki. Minä +sanoisin, että se on pyhä henki, mutta elä sano kenellekään, että olen +sitä siksi sanonut. Uskovaiset voisivat pahastua." + +"En minä sano." + +"Sitä ei vain saa pelottaa talosta pois." + +"Millä lailla ei?" + +"Monellakin lailla, vaikkei aina tiedä tarkoin eikä arvaa olla +varuillaan. Mutta sen, että se on pois lähdössä, huomaa siitä, kun kaikki +alkaa käydä päinvastoin." + +"Ettäkö silloin tulee sairaaksi ja pahalle tuulelle eikä lehmät +lypsä...." + +"Eikä saa pyhänä rusinasoppaa eikä lettuja", hymyili setä. + +"Ja kiukuttelee suotta eikä tottele", säestin minä.... "Voi, jos se +lähtee, jos kuka pelottaa sen pois." + +"Se usein jää, jos on jokukaan, joka ei ..." + +"Minä en...." + +"Sitten se pysyy." + +"Minkä näköinen se on?" + +"Ukon naama ja lapsen ruumis ja ripeys ... ja sen henki on esi-isäin +henki." + +"Oletko sinä nähnyt sen?" + +"En muuta kuin unessa, mutta sen jälet näkee usein ... milloin niinkuin +hiiren jälet hangella, tai niinkuin linnun jälet hiekassa tai oravan +jälet vitilumella. Vieppäs sille välistä kaikkein parastasi, jota mielesi +oikein tekisi ja jota et raatsisi mitenkään antaa pois, vie nuorta maitoa +pikku tuokkosessa riiheen tai rusinasoppaa. + +"Minä vien!" + +"Ja pistä kauralyhde talveksi aidanseipääseen. Se hyvästyy uhrista ja +jää." + +"Minne te menette?" + +"Menen katselemaan, miten haltijoita muissa taloissa hoidetaan, ja +neuvomaan, jos tarvitaan. Tulen taas tännekin tarkastamaan." + +"Tulkaa pian taas!" + +"Saatanpahan taas tullakin." + +Minä päätin, että minä olen tässä talossa se, joka en päästä pois hyvää +haltijaa. Eikä se tästä päässytkään. Mutta olisi kai se minulta päässyt +montakin kertaa--ilman sinua. + + + + +Alan nähdä hyvän haltijan joka paikassa, kaikessa, mikä minusta on hyvää +ja hauskaa ja mieluista ja kaunista. Se juoksee edelläni ongelle rantaan +ja metsään marjaan. Se on minulle toveri, minä haastelenkin sen kanssa. +Palvelen sitä ja uhrailen sille. En pyydä enää Jumalalta, enkä +Jeesukseltakaan. Niistä minulle yhä paljon puhutaan, mutta ne ovat niin +kaukana. Minulle on puhuttu myöskin enkeleistä, mutta nekin ovat minusta +kaukana. En pääse niitä lähelle, ne leijailevat siellä ylhäällä ja +laulavat jossain ylistystä karitsan kunniaksi. Ja joulutonttukin +oikeastaan pelotti, niin kauan kuin siihen uskoin. Olihan kyllä hauska, +että se tuli, mutta ehkä vielä hauskempi, että se meni ja päästiin +jakamaan sen lahjoja. + + * * * * * + +Maailmani on laajentunut ulospäin ja syventynyt sisäänpäin. +Mielikuvitukseni antaa minulle joka päivä jotain, milloin ylhäältä ja +ulkoa ja kaukaa, milloin läheltä ja sisästä. Minä teroitan silmäni +kuumiksi lähteeseen ja kaivoon ja muurahaispesään ja se on kaikki yhtä +ihmeellistä. On ilo näin pyrkiä pois, mutta samalla on, niinkuin leijan +lienee turvallista tuntea, että sen nuora on kiinni kotikartanon +tikapuussa. Se ei päässyt minulta koskaan irti, ei ollut elämässäni niin +ankaraa myrskyä. Mutta kai se kuitenkin olisi katkennut, jollet sinä +silloin olisi siihen tarttunut ja vetänyt minua varovasti tänne alas. +Teit sen tietämättäsi silloin ja ehkä monta kertaa ennenkin. Kiinnität +minut yhä edelleenkin tänne. Enkä nyt ymmärrä suurempaa onnea kuin saada +ja voida pysyä ja elää siinä ympäristössä, missä olen syntynyt ja +haaveillut ja nähnyt näkyjä, joita hyvä haltija on minulle täällä aina +näyttänyt, näyttänyt keskipäivälläkin. + +Vähän minä olen maailmaa muualla nähnytkään. Pienin pääskynenkin, +vähäisin västäräkkikin on nähnyt sitä enemmän. Nehän ovat nähneet sitä +paljonkin, outoja maita ja meriä. Mutta tännepäs ne nekin tulevat, +sukupolvi toisensa perästä. Ne saavat täältä rähjäisen räystään alta, +kivirauniosta, jotain, joka tuo heidät tänne uudelleen ja aina uudelleen. +Ei se ole aina emo, joka heidät tuo, se on paikka, joka vetää. Ei ole +minulla, niinkuin heillä--sukuni loppuu minuun. Mutta ehkä on muita, +jotka tulevat. Tyhjä pesämme ei ehkä sittenkään jää tyhjäksi. Tulipa kuka +tuli, ne saavat näistä nekin tietää, kuinka täällä on oltu ja eletty ja +iloittu ja voidaan elää ja pitäisi elää ja iloita. Myöskin sitä varten +minä tätä kirjoitan enkä vain omiksi iloikseni. En ehkä olisi +kirjoittanut mitään, jos kaikki aina olisi käynyt hyvin eikä tätä +viimeistä tullut. Olemme ehkä juuri täten saavuttaneet elämämme +tarkoituksen, sinä ja minä. + +Olisihan vielä paljonkin näitä kukkia keväiseltä niityltä. Mutta eihän +niitä kuormittain eikä sylen täydeltä. Muistojenkin kukat ovat pantavat +valikoiden kimppuun ja sitaistavat silkillä. Jos ne kaikki poimisin, +olisi niitä aina yhtä paljon jälellä. Kasvaisi muistellessa aina uusi +poimitun sijalle niinkuin sadun lumotussa puutarhassa. Niitä keräten en +pääsisi sinua sen lähemmä. Haluan sinne, missä sinä olet kaikin mukana. + + * * * * * + +Minulla ei koskaan ole ollut muuta ystävää kuin erämaa ja sinä. Ennenkuin +elin sinun lumoissasi, elin erämaan lumoissa. Rakastin ensin sitä ja +sitten sinua ja sitten kumpaakin yhdessä ja vuoroon. Eikä kumpikaan +kadehtinut toistaan eikä tunkenut toista tieltään. Te minua tenhositte +molemmat, rannattomat, pohjattomat, hämyiset ja häipyvät ja samalla +läheiset ja tutut ja omat, sinä ennen kaikkea sieluinesi ja sydäminesi, +--joihin halusin eksyäkin ja joista en omin neuvoin pyrkinyt pois enkä +edes halunnut selvyyteen, siihen, mikä minussa oli omaa. Ikäväni teihin +takaisin oli sietämätön, jos minun joskus täytyi elää teistä erossa. + +Olin kierrellyt Kurkisuon ja sen takalistot ja tavannut siellä kurjet ja +sen muut ihmeet. Olin mättäällä maaten vaivaiskoivupensaan suojassa +tähystellyt niitä ja katsellut niitä silmästä silmään, kunnes ne tunsivat +minut ja minä heidät, eivätkä peljänneet, vaan koikkivat ja kirkuivat +ympärilläni vähän matkaa minusta. Eivätkä ne nekään, enemmän kuin ne +pikkulinnut ennen, olleet minulle, mitä muille, vaan niinkuin henkiä ja +haltijoita ja semmoisia. Olin viritellyt ansoja ja tuonut kannannaiset +kuormat teiriä, pyitä ja metsäkanoja. Mutta ei minua viehättänyt niin +paljon saalis kuin hurma saada hiiviskellä siellä ja kuukkia ja tuntea +onnen tunnetta nautinnosta olla ja elää siellä yksin ja sulautua siihen +ja joutua sen lumoihin.... Ja niinhän minä oikeastaan olen kaikkea +muutakin elänyt ja tehnyt, aatteissa, tunteissa ja tunnelmissa, henkisiä +harrastaessani, muokatessani maata, kyntäessäni ja kylväessäni. Ja +silloin minun täytyi, erämaan rakkauteni ollessa tulisimmillaan, siitä +erota. Mutta jos en olisi siitä eronnut, en olisi yhtynyt sinuun.... + +On kirkas syyspäivä kaupungissa. Istun kylmällä, keltaiseksi maalatulla +koulun penkillä, edessä ruma, musta taulu ja jankkaava, ikävä opettaja. +Ikkunasta näkyy suuri tyhjä kauppatori, mutta sen takana kohoo matalain +puutalojen yli havumetsäisiä mäkiä, seassa keltaisen heleitä koivuja. +Siellä, niiden takana, kymmenien peninkulmien päässä, mutta kuitenkin +siellä päin, on koti ja kodin takana Kurkisuo ja sen takaiset kellastuvat +vaarat. Kaikki ne näen samalla kertaa. Siellä ollen minä samalla näen ja +kuulen kaiken, mitä luokalla tapahtuu, seuratessani kuitenkin opetusta. +Vaan vastaellessanikin minä kuulen kuhertelevat teeret, jotka arkoina +pakenevat lähestyessä, näen pienen punaisen Anti-koirani vilahtavan +puiden välissä häntä kippurassa. Kuuluu kohina kuin puu kaatuisi, +kotkotusta ja kiihkeää, kimakkaa haukuntaa, metsopoikue on puussa, ahon +laidassa--ja minä olen täällä. Minulla on ikävä ja kaipaus, niin että +rintaa raastaa, olen ensi kerran elämässä oikein todella onneton, +sielussani sairas sydänjuuria myöten. Olen kuin vankina vieraassa +vihollismaassa. On kuin elämäni täällä tulisi menemään hukkaan, niinkuin +olisin iäti kadotettu. En ole osannut tutustua täällä kehenkään, ainoa +oikea ystäväni, Anti, istuu siellä kotona rappusilla ja odottaa minua, ja +kun minua ei kuulu, lähtee vihdoin yksin metsiin, vastahakoisesti, vain +aikansa kuluksi, hyvin tietäen, ettei hän sieltä yksin mitään saa. + +Minäkin menen suotta aikojani metsälle ilman pyssyä, joka iltapäivä, +jokainoa sunnuntai ja lupapäivä, kaupungin ulkopuolelle, jossa +käyskentelen, ja saanhan edes nähdä harakan, kuulla variksen, ja jos +orava kurahtaa puuhun ja saan katsoa sen pieniin, ruskeihin silmiin ja +sitä haastatella ja sille kirskautella niinkuin se minulle, niin on +pitkäksi aikaa helpompi ollakseni. Se oleskelee samoilla seuduilla ja +löydän sen sieltä toistekin--kunnes sitten en enää löydä. + +Lumen tultua hiihtelen yksin enkä mene toisten poikien kanssa mäkeen. +Löydän jäniksen jälet, etsin niitä myöten sen makuuksen, joka on jäätynyt +kovaksi, se pääsee monta kertaa menemään, mutta laskee viimein niin +lähelle, että näen mustat korvain käret ja ruskeat silmät. En aja sitä +ylös, hiivin ohi, jätän sen siihen ja käyn toistekin katsomassa, kunnes +sekin sitten kerran on poissa kaikkine jälkineen. + + + +Hankiaisten aika--on juuri se aika, jolloin mentiin isän kanssa kokemaan +haukirysiä Kurkilammin puron niskaan--enkä saa olla siellä. Sainhan +sitten--muistatko, minä ja Lauri, minä isänä, Lauri minuna--mutta sitä +muistelen sitten, kun tulen siihen aikaan. Mutta nyt minä ... kaupungin +lähellä on lampi, ja kaupunkilaisten rysiä rannan poreessa ... nyt minä +aamulla varhain ennen kouluun menoa menen sinne ja saan nähdä vaajan +tutisevan ja joskus itsekin nostaa ja tyhjentää jonkun rysän. + + * * * * * + +Aurinkoiset, keväiset aamut kun istun ja luen avonaisen ikkunan ääressä, +kun kiurut laulaa ja käet kukkuu ympäristössä ja soitto vallitsee koko +kaupungin, joka ei vielä ole herännyt päivälliseen pikku kolinaansa--on +lauantai ja huomenna on sunnuntai. Ja sunnuntaina minä makaan aholla, +lämpimän kiven kupeessa, edessäni lintuverkko, jonka voin vetäistä +nuoralla kiinni ja verkon keskellä lintuhäkki, jossa on hemppu, joka +laulaa luokseen toisen hempun, vaikka on häkissä, ja toinen tulee +rakastettunsa luo, vaikka vankilaan. Mutta kun olen vienyt ne kotiin ja +ruokkinut niitä päivän pari ja ne lakkaavat laulamasta, päästän ne ensin +toisen ja sitten toisen ulos ikkunasta, kourastani, jossa ne värähtelee, +ja lentävät peltojen yli toinen toisen jälkeen. + + + + +Sitten kohtasin _hänet_ siellä, taas yhden edeltäjistäsi. Hän tuli minua +vastaan kuin ilmestyksenä minulle tuntemattomasta, semmoisesta, jota en +ollut koskaan ennen nähnyt--hieno tyttö, jonka rikkaalla, ylhäisellä +isällä oli kaupungin komein talo sen laidassa, eristetty ja ylhäinen, +minne hän useimmittain ajoi, joskus vain käveli, soittosalkku kädessä. +Tiesin, milloin hän tulee ja menee, hiivin häntä kohtaamaan kuin +metsälintua ja sain hänet nähdä, mutta en koskaan tavata, en edes +katsettaan. En tiennyt hänestä paljoakaan enemmän kuin tiesin +punaisestakaan tytöstä, enkä mihin hän sitten joutui. Hänellä on +kirkkopaikkansa heidän omassa penkissään ylhäällä kuorissa, minä asetun +oven suuhun nähdäkseni hänen kulkevan ohi, ihan ohitseni, jotta hänen +hihansa hipaisisi minun hihaani ja ehtiäkseni heti hänen jälessään +näkemään, kun hän nousee rekeen, huulilla aina samanlainen hieno hymy. + +Tiedän, mikä ikkuna on hänen huoneensa ikkuna ja käyn joka ilta sanomassa +sille hyvää yötä. Menen sen alle kuutamoiltoina, kuulemaan, kun hän +soittaa. Käyn siellä viimeisen kerran varhaisena talviaamuna, rientäen +toisten pukeutuessa, ennenkuin on astuttava rekeen lähteäkseni +joululomalle. Ikkuna on pimeä, ja uudin alhaalla; edellisenä iltana se +oli ollut valaistu, kaikki ikkunat, myöhään yöhön, hänellä oli +tanssiaiset. Nyt tuulee raskaasti, etelästä suurilta seliltä. Minulle on +kaikki yhtä synkkää, pimeää ja toivotonta. Tiedän, ettei hän koskaan saa +edes tietää minun olevan olemassa, mutta sittenkin minä siinä pysyn, +jossain haaveessa, jossain tulevaisuudessa toteutuvassa ihmeessä--_jos_ +hän sittenkin saisi tietää. Ei muuta kuin saisi tietää. Mutta vaikkei +saisikaan, niin minä säilytän tämän tunteeni omanani. Se on minulle +kallisarvoinen aarre, josta kenelläkään ei ole tietoa, oma kasvattini, +häkkilintu, jota pidin kädessäni ja jonka päästin, kun se pyrki, +sentähden, että pyrki eikä tahtonut olla minun enkä saanut sitä pitää. +Päätän pysyä sille iäti uskollisena, sillä minä en koskaan voi löytää +ketään toista semmoista kuin hän. Tietysti en! Nythän sille jo voisin +hymyillä, mutta en tahdo, sillä nythän tiedän, että se oli siinä muodossa +uskollisuutta vain omalle itselleni, tunteelleni, alkavalle, samalle, +joka sitten pysyi ja pysyy yhä. Ihanteelle, semmoisena kuin se silloin +ensi kerran ilmestyi. Se hetki on minulle nyt vain hauska, miellyttävä +muisto. Silloin se oli katkera kuin ikuinen ero. Tuuli huoahteli +raskaasti ja kosteasti pimeältä ulapalta. Tornikello löi viittä. Koko +kaupunki oli pimeä, vain joku työmiehen ikkuna jo valaistu.--"Minne se +nyt juoksi? Siinähän se tulee. Missä sinä?"--Hevonen odotti jo valmiina +valjaissa. Seurasi pitkä matka nytkyttelevän, ritisevän reslan pohjassa. +Pitkä aamupuhde, lyhyt auringoton harmaa päivä ja taas pitkä puhde ja +pitkä yö, pitkä matka pois,--valittava, nyyhkyttävä tiuku vanhan +takkuisen hevosen kaulassa, umpikeli,--_pois,_ vaikka kotiin, sillä ei +sielläkään nyt tuntunut olevan mitään lohdutusta eikä viihdytystä eikä +korvausta. Vasta sitten, kun Anti ilosta ulvoen karkaa vastaan kotijärven +jäällä, josta se on kuullut tutun tiuvun ja hyppää rekeen ja nuolee +nenän, huulet ja posket,--ja minä sitten hänen kanssaan kaiket päivät +hiihtelen Kurkisuon lumiset ulapat ja saaret ja takalistot, vasta sitten +minä pääsen hänestä rauhaan. + +En kuitenkaan kaipauksestani häneen. Hän oli poissa, kun tulin takaisin. +Minulta unohtuivat hänen piirteensä, jäi vain muisto vartalosta ja +käynnistä ja palmikosta. Jäi muutakin, jäi kaiho johonkin, jota ei saa +eikä usko koskaan saavansa, mutta jota kuitenkin ihmeenä odottaa. Enkä +tiedä mitään sen kauniimpaa ja suloisempaa kuin sellainen kaiho, silloin +kun se ei kalva, ensimäinen tietoinen onnenkaipuu, selvä ja määrätty, +vaikka hämärä, kirkas, vaikka utuinen, hyvin kaukaisen onnenmaan ikävä, +saavuttamattoman, mutta kuitenkin saavutettavan kaipuu, vaikkei sillä +hetkellä tiedä, milloin ja miten. Ja sama se, vaikkei mitenkään eikä +milloinkaan. On vain ilo kaivata ja nautinto kuvitella. + +Vaistosin sentään jo silloinkin tulevan, tietämättömän onnen yhden ehdon: +että on vaaroja, joita on vältettävä, epäpuhdasta, josta on peseydyttävä, +rietasta ja rumaa, jota on paettava, rikkaruohoa, jota on kitkettävä joka +ilta ja aamu, jotta sielu pysyisi hoidettuna kuin äidin taimilava, josta +hän poimii pienimmänkin ohdakkeen ja vesiheinän enteen--ja minä päätin ja +minä koetin ja minä voitin. Se oli uutta voittamista joka päivä, +kilpasillaoloa, aina edistyvää ennätystä, mikä antoi varmuutta ja +uskallusta ja myöskin ylpeyttä. + + + + +Ja silloin minä myös pääsin kosketuksiin sen kanssa, mikä on kaunista, +suurta, jaloa ja ylevää. Sinä kai nyt taas tulit _siinä_ muodossa minua +vastaan, kiersit taas sitä tietäsi eteeni, hiiviskellen hyvänä haltijana +ympärilläni. Minne minä liikuinkaan, haparoiden, ojennellen sokkoisia +sormiani, aina tulin kehään, jossa kohtasin sen, minkä sitten saavutin. +Vaikka vielä väistyitkin, niinkuin haamu, niinkuin metsänneito, jota +kuvittelin kuulevani, jonka vilahtavan viidakossa, vaikken koskaan +saanutkaan nähdä, et milloinkaan kaikonnut minusta ulkopuolelle sen +kehän, jossa oli liikuntapiirini. + +Jos osaisin, runoileisin tähän ylistysrunon runoudesta, siitä suuresta ja +jalosta, joka selvittää omat hämärät aavistelut, tulkitsee, mitä ei +ymmärrä, ottaa hoitoonsa sydämen hauraat, hapuilevat aaluvat, asettaa ne +aurinkoon ja antaa niille siinä sijan, suuntaa vaistoilevan varren +kasvamaan sinne päin, minne sen on kasvettava ja kostuttelee sen arkoja +juuria. Harmaakattoisen, rakoseinäisen, nokiuunisen, ikävän +koulupoikakammion seinät hohtavat ja kuultavat läpi, se on kuin lasinen +maja keskellä lumottua puutarhaa, missä eletään kaikki elämänilot, +tapahtuu ja toteutuu kaiken maailman kaunis minun silmieni edessä ja minä +elän mukana, niinkuin kaikki olisi minun. Elän ihmetellen ja iloiten +ominani toisten ilot ja onnet, joskus myös heidän surunsa surren, mutta +ainoastaan sen verran, etten sorru. + +Mistä lienen saanut luettavakseni ne kirjat--en muista--jotka lukitsivat +ja iäksi liittivät minut sinuun ja siihen, jota minulla ei vielä ollut, +mutta jonka täytyi tulla, ja ellei tullut _se_, olkoon mikään tulematta, +elän elämäni erakkona itsessäni, elän sen kuvitellen, että minulla se on, +vaikkei olisikaan--tunteitten ihanne. + +Enkä elä ainoastaan tässä tunteiden onnessa, saan jo silloin ja rinnan +sen kanssa aavistusta siitä onnen hurmasta, jonka antaa aate, kun herää +halu ajatella ylevästi, pakko toteuttaa, mitä pitää oikeana ja totena, +niinkuin se ja se sankari, ritari, marttyyri--taistella, kaatua ja +kuolla. Minä sanelen: "enempi kuin elo moinen kuolo." + +Haen ystävää innostuakseni näistä yhdessä, en löydä ketään, joka hehkuisi +niinkuin minä. Katsovat minua kummanaan, pitävät minua joskus +hauskuutenaan ja huvinaan, useimmiten pilkkanaan, olen heille haaveilija +--niinkuin kai olinkin--mikä oli heistä sama kuin houhottaja, niinkuin +kai myöskin olin.... Arkiuduin omiini. En tavannut vastakaikua mistään +muusta kuin itsestäni, ainoastaan metsäni minulle vastasi, tämän oman +maailmani ranta, _tämä_ erämaani, täynnä omia ihmeitäni. Siinä elin aina +siihen asti, kuin se sittemmin oli myöskin sinun. Sillä elimmehän +uudelleen nekin ajat yhdessä, sinä tahdoit sen, sanoit tahtovasi päästä +toverikseni siinäkin ajassani, tutustuaksesi silloiseenkin sieluuni-- +muistatko ne talvi-illat, kun luimme yhdessä kaikki ne kirjat, nyt +kultakirjaisiin kansiin sidottuina--tuossahan ne ovat vieläkin! + + + + +Oli torin varrella talo, rikkaan kauppaneuvoksen, ikkunat niin alhaalla, +että voi nähdä kadulta sisään. Iltaisin paloi siellä aina lamppu pöydällä +sohvan edessä. Sen yläpuolella seinällä oli tauluja: metsoja soitimella, +teiriä metsäpolulla, tyyni lahdelma, jossa kellui vesilintuja, +keskimäisenä seinällä suuri kotka, joka nosti ilmaan valkoista jänistä +kaatuneen hongan alta. + +Joulun alla on siellä kerran taidenäyttely, kaikki mitä kaupungista on +saatu kokoon, häveliäiden köyhien hyväksi. + +Mies kantaa neuvoksen portista yhtä ojokäsin päänsä päällä näyttelyyn, +minä juoksen hänen jälessään, kurkistan alle, seuraan kouluun saakka, hän +asettaa sen hetkeksi käytävään ja minä saan katsella sitä siinä, kunnes +hän lähtee noutamaan toista ja minä seuraan mukana ja odotan portilla, +reputan taas miehen jälessä ja saan taas nähdä, seuraten kuin nälkäinen +leipäpalaa. Sillä tavalla minä saan nähdä kaikki taulut, jotka mies +kantaa siitä talosta ja muista. Lopulta ne ovat kaikki rivissä, koulun +käytävässä. On lupapäivä, siihen keräytyy muitakin poikia, mutta tulee +myös joku herra ja ajaa meidät pois. Vaan minä olen nähnyt tarpeeksi +sillä kertaa. + +Olen saanut silmätä uusin silmin entiseen maailmaani, erämaahani ja sen +elämään. Minulle alkaa kaikki elää tauluina, sekä se, mitä senjälkeen +näen, että varsinkin se, mitä olen ennen nähnyt--kurjet, kun ne +ojentelevat kaulojaan, koikkivat ja lentävät--koirani, kun se istuu +pihamaalla minua odotellen--jänis makuullaan näreen juuressa. Minulle +tulee palava jano nähdä tauluja yhä enemmän. En saa niitä nähdäkseni +muualta kuin kauppaneuvoksen ikkunasta, johon ne ilmaantuvat taas, kun +näyttely muutaman päivän jälkeen suljetaan. Sinne en päässyt, sillä +minulla ei ollut sitä markkaa, minkä pääsylippu maksoi. + +Sain sen sijaan käsiini kuvakirjoja, sen verran kuin niitä sain. Mutta +yksi niistä avasi minulle koko Suomen. Sieltä löysin meidän oman kirkon +ja pappilan ja Koiraniemen, virran ja vesilintuja siinä kaislikon +reunassa, ja pappilan laiturin, puuttui vain punainen tyttö sen päästä, +mutta sen minä sijoitin siihen itse. + +Löydän vielä jostain kuvitetusta sadusta neidon kuvan, jonka alle on +kirjoitettu 'totuuden jumalatar'. Sen otsarivasta loistaa tähti ja sen +kasvot säteilevät oikeutta ja ankaruutta ja ylevyyttä. + + + + +Oli keväinen päivä, jäät olivat juuri lähteneet ja kesälaivat tulleet. +Puut tekivät lehteä koulun pihalla, aurinko lämmitti seinää ja +kivijalkaa. Etelästä huokui leuto tuuli. Seisoin siinä ja odotin +muutamien muiden poikain kanssa laulajatarta, jonka tiesimme tulevan +välitunnilla harjoittamaan juhlasalissa, laulaakseen siellä illalla. +Pyrähtää portista sinivalkoinen neitonen, silkkiä kahisten, helmat +hulmuten tuulessa. Hän astuu valkoisin silkkikengin joustavasti kuin +lintu kahisevassa vasta ajetussa hiekassa, kädessä päivävarjo, keltainen +päältä ja punainen alta. Se rasahtaa suppuun. Hän huomaa meidät, +hymähtää, nyökäyttää meille päätään ja ponnahtaa juoksuaskelin rappuja +ylös. + +Juhlasalin ikkunat ovat auki, kaikki. Hänen askeleensa kaikuvat ulos, nyt +hän on salissa meidän kohdallamme. Hän laulahtelee siellä kulkiessaan, +vaikenee, helähyttää pitkän sävelen soittokoneesta, juoksutellen +kimakimmasta karkeimpaan. Sitten hän laulahtaa ääntään koettaen, +keskeyttää, alkaa uudestaan, visertää, visertää. Vahtimestari sulkee +ikkunat ja sitten kaikki kuuluu heikommin. + +Kun hän palaa, olemme yhä siinä. Hän kysyy hymyillen, mitä varten me +seisomme siinä. Minua rohkeampi poika sanoo:--"Me kuunneltiin teitä."-- +"Onko teillä lippuja?"--"Ei ole."--"Tässä on".--Hän pistää sormenpäänsä +pieneen samettisalkkuun ja ottaa sieltä tukon lippuja, jotka antaa +meille. Tuuli on paiskannut portin kiinni, me hyökkäämme sinne ja +repäisemme auki molemmat puoliskot. Hän nauraa heleästi ja valkoiset +hampaat välkkää. + +Minä pääsen laulajaisiin! Minä olen saanut häneltä _itseltään_ lipun! +Minun täytyy kiilloittaa kenkäni, joita ei koskaan ennen ole +kiilloitettu, lainata kaulus ja kravatti toverilta, jolla niitä on monta, +käydä leikkauttamassa tukkani. + +Löydän seisomapaikan salissa uunin kulmassa, sillä lippuni on +seisomapaikka. Kateederi on siirretty nurkkaan. Koulun kello seisoo, sen +molemmat luodit on pantu ikkunalle, lyömäluoti ja käymäluoti, _koulun_ +vanhan kellon, joka on yhtä arvokas ja yhdenarvoinen kuin rehtori, ja +joka ei kenestäkään välitä eikä ketään kunnioita, ei keneenkään mukaudu, +vaan kaikki siihen, joka saa käydä rukoustenkin aikana ja lyödä +rehtorinkin puhuessa, sen on täytynyt vaieta, sen heilurin pysähtyä, se +tyttö on sen niin määrännyt, häntä ei saa häiritä.... Se laulahtaa lyhyen +säveleen seinän takana rehtorin huoneessa, sen ääni hulmahtaa oven +täydeltä sisään, kun rehtori avaa oven ja kumartelee siinä taakseen +huoneeseen ja tulee punastuen, vanha rehtori punastuen, saliin, jossa +kaupungin hienosto ja koko opettajisto ja niiden rouvat istuvat koulun +penkeillä, meidän penkeillämme, kuin koulupojat, harras, kunnioittava +ilme kasvoillaan. + +Lintunen liitää sisään ja astahtaa korokkeelleen, valkopukuinen, +keltapalmikoinen, kädessä kimppu punaisia ruusuja, jotka hän asettaa +soittokoneen kannelle. Hän tervehtii kaikkia, yli salin, katse kuin +valoviuhka koskettaen kaikkia, minuakin. + +Hän on hymyillyt--sitten hän yhtäkkiä on käynyt totiseksi, melkein +surulliseksi--sitten hän riemahtaa--sitten hän laulaa iloisen laulun, +toisen vallattoman, veitikkamaisen,--sitten taas kaihoisan kansanlaulun-- +olen heti hänen vallassaan, hän nostaa, laskee, heittelee, viehättelee +mihin tahtoo--minä olen kuin lehti virran vietävänä, tahdoton tyynessä +virissä, samoin kuohujen pyörteessä, samoin kiven huopeessa kieriessäni, +nauttien siitä, riemuiten, meninpä mihin menin, odottaen yhä uutta, +huieten pyörtymyksestä hänen vallassaan, voimatta, tahtomatta vastustaa-- +menettäen tajuntani kaikesta muusta. + +Hän laulaa erikoisesti minulle, yksinomaan minulle--on tullut enkeli +taivaasta ottamaan minua sinne. Olen kuin irtautunut jostain, luonut +yltäni jotain, vapautunut aineesta ja maasta, minulla on uudet, kiiltävät +vaatteet. Löydän itsestäni uusia tunteita, sanomattoman riutuvan onnen, +itkun ja hurman--ei vain kaivattuna, vaan toteutuneena. En saa koskettaa +häntä, en tarttua häntä käteen--voi autuutta, jos saisin!... Minusta +täytyy tulla jotain muuta, jotain parempaa, jotain suurta ... mitä, en +tiedä, ainoastaan tunnen. + +Että jotain niin ihanaa on!... Että niin voi laulaa ja olla! Että on +sellainen ihminen! Tässä karussa koulusalissa, näiden kolkkojen +vankilaseinien sisällä! + +Hänet saatettiin kotiinsa kauppaneuvoksen taloon ... ylioppilaat laulavat +hänelle yöllä, hän tulee ikkunaan, josta olen katsellut tauluja, kiittää, +seisoo, niin kauan kuin laulavat, kiittää taas ja katoo. Vaeltelen koko +kesäisen yön puistossa ja rannoilla, odottaen aamua, jolloin hän lähtee. +Hän seisoo laivan kannella, syli kukkia täynnä, hän taittaa niitä ja +heittää laivan loitotessa sulavalla liikkeellä niitä alas jäähyväisiä +huiskuttavalle saattoväelle. Saan yhden lennosta kiinni--ei mikään satu +ole ollut minulle niin kaunis. + +Hän oli viimeinen edeltäjäsi. Hän meni sinne, mistä sinä tulit. Ei ole +enää pitkältikään siihen, kun tulit. + +Aarretulet jo palavat kätköjensä yllä. + + + + +Olen muistellut näitä pyhäisin. Arkena minulla ei ole aikaa, sillä +minulla on tässä talossa kaksin verroin työtä nyt, kun lähdit, ja minä +tahdon hoitaa sitä niinkuin sinunkin aikanasi, ja yhtä hyvin yksin kuin +me ennen kaksin. Olen yhä ainaisen valvontasi alla, ja ehkä minä juuri +siksi näissä toimissani niin viihdyn. Mutta pyhänä minä puhelen kanssasi. +Pyhäthän olivat aina ennenkin näille pyhitetyt. + +Katselin, mitä tähän saakka olen saanut poimituksi näitä muistojeni +kukkia. En ole saanut sieltä esiin muuta kuin kukkia, eikä siellä liene +muuta ollutkaan. Vai muistanko vain ne, kukat keväiseltä niityltä. +Tahtoisin sanoa "pyhäiseltä". Sillä kukkaniitty pyhänä poimittaessa ei +ole sama niitty kuin arkena. Oli aivan toinen helotus heinikossa, kun +lapsena juoksin sinne pyhäaamuna, pyhävaatteet yllä, pestyt ja valkoiset, +ja itsekin pesty ja puhdas. Ruiskukka sinertää sunnuntaina toisin kuin +maanantaina. Mikä sen tehnee? Oma juhlamielikö? _Juhlamieli_ sen tehnee-- +sillä samoin oli juhlapäivänä minä tahansa, olipa nimi- tai syntymäpäivä, +häät, ristiäiset tai--hautajaiset. Kun pikkusisar oli kuollut ja pantu +valkoiseen kirstuunsa,--hän, joka syntyi silloin, kun käki tuli pihaan,-- +ja äiti sanoi: noutakaa lapset, kieloja!--niin me pyörähdimme niitä +noutamaan, kilvan, hypellen ja viserrellen, ja poimimme ne ja panimme sen +pieniin, kalpeihin kätösiin, jotka lepäsivät ristissä rinnan päällä +valkoisella kuolinliinalla--enkä ymmärtänyt, miksi vanhemmat ihmiset +itkivät. Silloin oli kesä ja aurinko paistoi--on muuten merkillistä, +etten näiltä ajoilta muista ainoatakaan kesäistä sunnuntaita, ettei olisi +ollut tyventä ja kirkasta ja herttaista, tai jos tuuli, niin aina +etelästä. Niinkuin nytkin: hellä tuuli liikuttelee uutimia, ikkunasta +näkyy kirkko ja avatut tapulin luukut, äsken siellä soitettiin yhteen ja +nyt kai siellä on saarnan aika, koska kellot riippuvat liikkumattomina. + +Kuinka monet miespolvet lienevätkään tuon tästä näin nähneet, ja kuinka +monet tullevat näkemään! Tämä sama ikkuna etelään, sama tuuli, sama +sunnuntaimieli--enkä saa tähän iäksi jäädä. Jos voisi nukahtaa pöytänsä +ääreen ja parta kasvaisi kuin Barbarossalla--olisin valmis lähtemään +vasta sitten, kuin saapuisi noutajatar nostamaan siitä unesta toiseen, +ikuiseen, jonka ei sanota olevan unta, vaan iankaikkista valvomista ilman +uupumusta ja levon tarvetta. + + * * * * * + +Tähän saakka minulla siis ei ollut arkea elämässäni. + +Mutta nyt leviää ympärilleni arki, niinkuin harmaa, yli koko taivaan +rannan ulottuva pilvi, niinkuin hiljalleen kumoutuvan kattilan reuna. Ei +kylläkään kokonaan läpikuultamaton, mutta kuitenkin päivän peittävä, +auringon ottava, harmenemistaan harmeneva ja harmentava. Ei linnut laula, +ei haltijat hiivi. Se laskeutuu alas, sakenee heraiseksi usvaksi, ei niin +sakeaksi, ettei lähimpiä näkisi, mutta näköpiiri ei ulotu edemmä kuin +portinpieleen. Ei kuulukaan mitään. Suhahtaa joskus kuin siipi--missä? +Tulee joku lintu näkyviinkin ja menee--mutta minne? Ei istu puuhun, ei +laskeu järvelle, ei katoa kaukaisuuteen, vaan niinkuin nuoli ammuttuna +huopateltan seinästä sisään ja seinästä ulos, reikää jättämättä. Harrin +kuin kala veden pohjassa, ympärillä sen ontto, ahdas, aina yhtä pieni +näköpiiri. + +Aivan päinvastoin kuin se lapsuuteni sumuharso, joka liikehti auringon +alla, repeili, aukeili ja näytteli aukeamiensa läpi niemiä ja saaria ja +rantoja ja ulapoita. Tästä ei osaa mihinkään ulos, tässä ei tee mieli +edes haparoida niinkuin pimeässä. Ja kuitenkin pitäisi olla matkalle +lähdön aika, ja olisi noustava siivilleen löytääkseen elämänsä ja onnensa +ja niiden tarkoitusten tien pään. + +Tämä on sitä aikaa--ensimäisen ja ainoan ylioppilasvuoden--jolloin olin +eksyksissä sinusta, en missään kosketuksissa kanssasi, jolloin olin +kadottanut kaipuunkin sinuun ja kaikkeen, mikä oli yhteydessä kanssasi. +Johdot entisyyteen, erämaahankin, kaikkein rakkaimpaani ja tutuimpaani, +ainoaan ystävään, olivat katkenneet. Sieltä ei kuulu minulle mitään. +Minut oli määrätty siirtymään muuanne, tehtäväni ja tulevaisuuteni ovat +muka toisaalla, lukutiellä, jollain semmoisella--mutta ei sinnekään +ollut sielun johtolankoja. Sisääni ei tunge mitään ulkoapäin herasumuisen +ympyrän ahtaasta piiristä. + +En saa sieltä mitään, missä tuntisin tarpeen uudelleen elää, voidakseni +edelleen elää. Se oli tyhjyyden ja onton kumahtelun aikaa elämässäni, +sillä siinä ei ollut mitään siitä, mikä siinä sitten on ollut +tarkoitusta, mikä siinä on ollut sinua. + +Siinä oli sinua vain sikäli, mikäli tunsin sinua menettäväni, enkä +läheskään aina tuntenut edes sitäkään. Olin uskoton kaikelle, mille olin, +äsken ylös aatteiden ja ihanteiden aurinkoon kimmotessani, lupautunut +olemaan uskollinen. Tein melkein aina sitä, mistä tiesin, ettei olisi +pitänyt. Menetin uskot, haaveet, heitin pois aatteet, niinkuin vanhat +vaatteet. Menetin mielestäni oikeuden häneen, johon olin vaistonnut +tulevani yhtymään, joka kerta kuin tein jotain, jota ei olisi pitänyt. +Mutta en siitä välittänyt. En välittänyt edes katua. Tapasin silloin +tällöin paremman itseni, pidin sitä hetkisen uteliaana kourassani, mutta +kun se pieni lintu sykki ja alkoi lämmittää, kouristin sen kuoliaaksi, +päästämättä sitä lentoon. Se ei saanut tulla takaisin toiste minua +muistuttamaan ja häiritsemään. Hymähtelin parhaita muistojani, kun ne +sittenkin joskus tulivat yllättäen. Nauroin itselleni ja muille +lapsellisia tunteitani, kaihoisia kuutamohaaveiluja, ihastumisia ja +puhtauden ihanteita. Huumaavin haaveeni oli ollut olla puhdas sille, joka +oli tuleva. Mutta mikä oikeus kenelläkään on minuun? Mitä velvollisuutta +minulla on käydä tilille? Jos hän joskus kysyy, sen häneltä salaan. +Saatoin silmää räpäyttämättä, kun minulle sopi ja etuni vaati, valehdella +mitä hyvänsä, kenelle hyvänsä. Ei ole mitään sitovaa eikä velvoittavaa +yli sen, mihin ei itse tahdo itseänsä velvoittaa. Sen verran olit vielä +herrani ja mestarini, että näin ajatellen ja tehden tunsin sinut +kieltäväni. + +Olisin voinut pettää, jollei olisi ollut pelkoa ilmitulemisesta. +Täytyyhän maailmassa menestyä, mutta ei maailmassa menesty, ellei itse +pidä itsestään huolta. Itsekkäisyys ja itsensäsäilyttämisvaisto on +annettu avuksi ja aseeksi. Asuintoverini, vanha ylioppilas sanoi: +"Viettele tuo tyttö, hullu olet, jollet sitä tee--tekee sen kuitenkin +toinen"--kai olisin senkin tehnyt, jos olisi ollut tilaisuutta--tein +sen ajatuksissani. Tapaan itsessäni itsekkyyden, omahyväisyyden ja +sydämettömyyden kuiluja, joihin katselen pyörtymättä, häpeämättä, +punastumattakaan--sillä semmoisiahan ovat muutkin. + +Se aika minua nyt tympäisee--alkoi muuten tympäistä jo piankin, ja siksi +kai sitä myös niin pian pakenin. Riennän sen yli kuin vetelän suon, joka +_on_ rämmittävä, päästäkseen toiselle rannalle. + +Mistä se tuli tämä? Siitä kai, että olin heikko ja henkisesti turvaton. +Kuljin siinä sumussa, ilman johtotähteä, ilman toverillista tukea mistään +--ei mitään henkiheimolaisuutta kenenkään kanssa siihen, jota sielu ja +sydän tarvitsee. Kaikki oli suunnattu ulkokohtaiseen. Elettiin +isänmaallisuuden, suomalaisuuden humussa, puoluekiihkossa, joka repäisi +ja innostutti--mutta se oli taistelua, kansalaissotaa, veljesvihaa, +sotatilaa--se oli kuin leirielämää, jossa ei ole aikaa sisäisen elämän +arvoille. Juhlapuheinnostusta, kvartettilaulutunnelmaa, joukkohuumausta, +ei mitään yksilöllistä ylentymistä. En saanut itseäni varten kiinni +mistään erikoisesta, se oli kaikki ylimalkaista ulkonaista touhua. Ja +kaikkein korkealentoisimmatkin juhlat päättyivät juominkeihin ja +juomingit laitakaupungille. + +Ei ollut henkiä ilmassa, eivät mitkään salaperäisyyden siivet suhisseet +ympärilläni niinkuin ennen tätä aikaa, ei näkynyt hyvän haltijan jälkiä +millään vitilumella--vuokra-asunnot, kapakat--katupoikaelämää, oltiinpa +sitten "talolla" tai toveripiireissä, teatterissa tai kapakassa ... oli +tunnussanana: "Ei saa olla tuntehikas".... "Ei ole elämää kuoleman +jälkeen".... Ja me sanelimme sitä runoa, jossa mustalainen laulaa: + + Entä jälkeen kuoleman? + Kukapa sen tietää, + tuskin tutkimistakaan + asia tuo sietää: + kuihtuu kukka, kaatuu puu, + linnun laulu lakastuu. + Niin käy elävitten. + Mikäs tulee sitten? + +En löytänyt henkiheimolaisuutta. Tovereita oli, mutta ei ystäviä eikä +yhteisymmärtäjiä. Menen mukana, panen sieluni pohjiaan myöten semmoiseen, +joka ei ole minun, ja ihastun siihen, valheellisesti, teennäisesti, vain +tempautuen, ja on seuraavana päivänä tekokiihkoisuuden kohmelo. Ei ole +tämä minua, sen tunnen, se on vierasta vieroa. + + + + +Olihan minulla tähän saakka ollut olevinaan jonkunlainen uskokin, se +kaikkein ihmisten yhteinen, kaunis kylläkin ja turvallinen--soudetaan +suvisena sunnuntaiaamuna tyyntä salmea, ohi pappilan, kirkon rantaan, +noustaan sen mäelle, tervehditään juhlavaatteisia tuttavia, pistetään +ystävällistä kättä, kysytään kuulumisia, seisotaan katsomassa pappien +tuloa lehtikujaa myöten ja heidän vieraitaan hienoja herrasväkiä-- +kajahtaa urkujen ensi sävel--mennään kirkkoon--istumme ja veisaamme ja +kuuntelemme pappia, tiedämme, mitä hän puhuu, vanhaa ja tuttua, mutta +kuuntelemme kuitenkin--mieli ylenee yhteisestä virrestä, käy hartaaksi +rukouksista ja messuista ja heltyy ripistä ja on tyytyväinen +vapauttavasta amenesta. Sama jokapyhäinen ateria, mutta ateria kuitenkin, +jota mieli vaatii viikokseen, ei muista nautittuaan, mutta kaipaa, jos +olisi jäänyt ilman. Jota varten täytyy nähdä se vaiva ja näkeekin +mielellään, että lähtee pitkienkin matkojen takaa taipaleelle, samalla +tosin muitakin asioita ajaakseen, olemaan yhdessä henkiheimoisten kanssa, +sanoakseen toisten kanssa kuinka koneellisesti tahansa: uskon,--yhteinen +asia ja yhteinen usko, mikä antaa tukea ja turvallisuutta, karsina, aita, +jonka sisässä on viihdykästäkin--oli minullekin, minkä huomaan siitä, +ettei ollut viihdykästä, kun laumasta haihduin. + +Oli hyvä, miltei huoleton olla, kun tiesi ja uskoi, että vaikka et omin +voiminesi mitään mahtaisikaan, viimeisessä tiukassa tulee apu, että on +se, joka ei hylkää eikä heitä, ei kaikkein kurjinta ja vaivaisinta ja +avuttominta ja ansiottomintakaan. Kaikki on sovitettu, kaikki pestään +pois. Ei niin, ettei itseni pitäisi tehdä kaikkea voitavaani, ponnistaa +viimeisimpänikin, vaan ettei tarvitse joutua epätoivoon, ei pelätä +lopullisesti sortuvansa, ei jäädä oman onnensa nojaan, ei kaatua oman +avuttomuutensa ojaan. On kuin vakuutettu sekä tapaturmaisen kaatumuksen +varalta että jokapäiväisen lankeemuksen varalta ja iankaikkisen +kadotuksen varalta--saaden voimiensa ja varainsa mukaan suorittaa +vuotuinen eränsä, tietäen, että pyrkimys ja halukin merkitään muistiin +eikä vain saavutus. Mutta kun se ei ole vain armon, vaan myös ansion +varassa, niin se ponnistaa pyrkimykseen ja saavutuksiin. Siinä +yhteisuskossa oli minun hyvä olla. + +Mutta sekin meni minulta siellä niinkuin sunnuntaipurjehtijan purje +kaatuu kumoon yllättävässä niemen nenän salavihurissa, toverien remussa. +Syytin purjetta ja purtta niinkuin pakana epäjumalaansa, silloin kun tämä +ei auta, uhreista huolimatta. "Mikä sinä olet, ethän kyennytkään +palvojaasi pelastamaan, vaan heitit oman onnensa nojaan?"--ja tapaa +itsensä pulikoimassa emäpuun päällä. Vanhan lapsuuden uskon viimeiset +rippeet karisti tuo toveri, asuintoverini, vanhempi minua, rappiolle +joutunut, vippivelkainen, joka ei uskonut mitään, mutta tiesi kaikki, oli +pilkallinen, terävä, kaiken arvostelija ja repijä, kaiken ivaaja, eniten +itsensä. Paha henkeni--ja sittenkin hyvä. + +"Jumalan uskon", puhui hän kerran, "omalla tavallani tosin, teoriana, +joka tarvitaan selvittämään yhtä ja toista, mutta olkoon menneeksi, että +Jumala on, ylin järki, ylin johto tai jotain semmoista, mutta ei hänellä +ole poikaa, jonka muka lähetti maailmaan kuolemaan ihmisten syntien +edestä." + +Uskalsin sentään, hänen varmuudestaan huolimatta, tällä kertaa +huomauttaa, että kun se kuitenkin on raamatussa niin, ja kun raamattu on +jumalansanaa--? + +"Ja sinä uskot?" + +"Totta kai." + +"No, olkoon sitten, mutta ei raamattukaan anna tukea sille, että Jeesus +oli Jumalan poika. Hän oli ihmisen poika, siis ihminen, niinkuin hän +itsekin sanoo." + +"Sanoo hän itsestään toisinkin." + +"Sanoo kyllä, luuli, ei ehkä tiennyt niin itsekään, kuvitteli olevansa ja +ehkä kuolikin siinä harhaluulossa, vaikka minä kyllä sitä suuresti +epäilen, ettei hän sittenkin olisi tullut toisiin ajatuksiin, jos ei +ennen, niin ristinpuulla, ylenannettuna, kahden varkaan väliin." + +Hän kävi sitä todistamaan, että Jeesus ei ole jumalanpoika--hän toisessa +vuoteessa, minä toisessa, oli aamuyö, oli oltu vuosijuhlassa. + +"Mutta silloinhan menisi kaikki myttyyn, syntisen lunastus, pelastus?" + +"Vaikka menisikin, minun puolestani menköön ja on mennytkin--se nyt on +eri asia, joka ei kuulu tähän. Mutta ei sen tarvitse mennä siihen. Jos +sinun on välttämätöntä uskoa johonkin itseäsi parempaan, ylempään, +valittujen avustajaan, syntisen koiran suosta nostajaan, niin usko +Jeesukseen itseäsi parempana ihmisenä, ihanneihmisenä, täydellisimpänä, +joka on elänyt, koeta jälitellä häntä, jos voit--ja onhan niitä muitakin: +Sokrates, Franciscus Assisi, marttyyrit, historia on täynnä niitä +schutsmanneja--minä en välitä. Mene yliopiston kirjastoon ja lainaa ja +lue Bibelns lära om Kristus--Rydberg myös todistaa, en muista nyt, +kolminaisuudestako vai Kristuksen jumaluudesta--että käsikirjoitusten +jäljentäjät ovat lisänneet eräitä paikkoja--vississä tarkoituksessa, +niinkuin on todistettu." + +"Todistettu?" + +"On, usko minua, _siitä_ ei ole epäilystäkään, että eräitä paikkoja on +jälkeenpäin lisätty, ensin sulkujen sisään, sitten viety tekstiin, sitten +jätetty sulut pois, sitten alleviivattu ja lopuksi painettu ne paikat +lihavalla raamattuun." + +Hän sanoi sen niin varmasti, niinkuin se olisi ollut itsestään selvä +vastaanväittämätön asia, tieteellinen totuus, aikoja sitten ratkaistu. +Sitten hän haukotteli ja nukkui samassa. + +Eikö siis olekaan lunastusta, ei pelastusta, ei mitään apua ulkoapäin, +ylhäältä päin, tässä kurjuudessa? Eikö ihmisellä olisi apua muusta kuin +itsestään, eräästä esimerkistä, jota on koetettava noudattaa? +Mahdollisuuskin, että niin voisi olla, huimasi, juuri kuin olin +menettänyt yhden tuen, näytin saaneeni toisen.... Ryhdyn siis rakentamaan +sille pohjalle. Alan jo huomenna, rupean pyrkimään ihanne-ihmiseksi, käyn +toteuttamaan--semmoinen päätteleminen käy pian sillä iällä. Heräsi +uhmakin. Kaikki voimat kokoon, kaiken heikkouden uhallakin! En ole vielä +suossa suuta myöten. Uin maihin omin avuin, vaikkei pelastusrengasta +ristinpuun korkeudesta minulle heitettäisikään. + +Minä yhtäkkiä luulin omistavani sen voiman, ihmisen oman voiman. Olin +ainakin saanut oljenkorren. Miksei toinen ihminen voisi sitä mitä +toinenkin? Hän on voinut kuolla, miksen minä voisi elää. Tuntui kuin +minussa sinä yönä olisi tapahtunut suuri ihmeellinen heräys. + +Tahdoin sanoa sen hänelle heti aamulla, kuulla, mitä hän ajattelisi. Olin +ollut hänen oppilaansa huonossa ja hyvässä. Hän nukkuu ja kuorsaa. +Herättyään hän on kärtyinen, päivän hän juoksee rahaa lainaamassa +vekseliensä uudistuksiin. Vasta illalla hän virkoo kapakassa ja on valmis +aatteilemaan. + +Vaikka pelkään, että hän tavallisuutensa mukaan pilkkaa, en nyt välitä. +Hän kuuntelee intomielistä ihastustani elämäni uuteen ohjelmaan. Hän +yhtäkkiä ei pilkkaakaan. Katsoo minuun surumielisesti ja säälien. + +"Tee voitavasi, koeta parastasi, minäkin olen koettanut useampaan kertaan +sillä pohjalla. En koeta enää--ei ole ollut siitäkään apua. Henki on +altis, mutta liha on heikko. Se on ihana paikka raamatussa, ylen ihana ja +tosi kuin Jumalan sana. Mutta ehkä sinä onnistut. Minä en viitsi enää, +olen kaikessa tapauksessa mennyttä miestä. Minä kerron sinulle, missä +määrin en onnistunut. Koetin viimeksi muutama päivä sitten--jaa, kai se +oli pari kolme yötä sitten--milloin minä olin viimeksi koko yön poissa ja +tulin ihan märkänä kotiin?" + +"Lauantaina." + +"Niinpä niin, sunnuntaita vasten, se sopii. Päädyin lopulta sinne, +'Punaiseen helvettiin', Svean luo. Se on muuten ainoa helvetti, joka on +olemassa ja jossa olen ollut ja jonne aina menen--sitä toista ei, ikävä +kyllä, ole, siellä olisi sielun ainakin lämmin olla. Nyt ruumis kuopataan +kuin koira ja sielu menee kankaalle ja menköön--mutta minä olisin +ennemmin tahtonut mennä mereen, ja johan minä sitä varten meninkin sieltä +jäälle Ursinin kallioiden kohdalta, mihin Groohaaran punainen majakkatuli +pilkottaa. Katso, minä olin herännyt siellä--hyi!--tyhjä kukkaro, tyhjä +ruumis, tyhjä sielu ja paha maku suussa. Oli ihan tyven vastasataneen +lumen jälkeen ja paistoi aamuyön kuu. Sirpalesaaren ulkopuolella oli +musta meri. Pelastus, vapautus, unhotus! Ei, vaan oma voima, viimeinen +ponnistus, nyt minä sen teen, kuolen pois kaikesta suuresti, jalosti, +hienosti, näytän itselleni, näytän koko maailmalle, kuolen itse omien +syntieni sovitukseksi, kuolen niinkuin roomalainen ammeeseen-- +Suomenlahden lainehisin. Rähjä! Siitä ei tullut mitään.... Mikä epätoivo +ja häpeä, ettei taaskaan ollut kestänyt, oli antanut jalkansa luiskahtaa, +otteensa heltiä--ratkaisevimmalla hetkellä--ja kun se niin heltii +ratkaisevimmalla hetkellä, heltii se aina. Tiedätkö, miksi minä olen +tämmöinen? Siksi, ettei minulla elämässäni ole ollut ketään, joka olisi +minua rakastanut. Jokaisella pitää olla elämässä joku, joka häntä +rakastaa ja jota hän. Solvejg! Lue se kirja. Onko sinulla tulta?" + +Istuimme Esplanaadin kaiteella, jonne olimme joutuneet, kun ravintola oli +suljettu. Hän sai tulta ja sytytti. Putoili leppoisasti lunta. + +"Minä tallustelin lumessa puolipolveen--saakelin raskasta +talvipalttoossa ja kohmelossa.--Sinulla, keltanokalla ei ole +aavistustakaan siitä, mitä on rakkaus ja kaipaus"--hän on kai noin +kuusitoista vuotias--"kaikki, kaikki, mikä on ihaninta ja puhtainta, minä +menen nyt kuolemaan häntä ajatellen, puhdistaun häntä ajatellen"--hän +kulkee takaperin niinkuin siellä puutarhassa, jossa hän hyppeli +käytävällä, kirsikkamarja suussa ja toista minulle tarjoten, houkutellen +juoksemaan jälessään--"semmoista tyttömäistä veitikkamaisuutta, niinkuin +ne ... voi ihanuutta, voi kauneutta, voi puhtautta sydämen ja sielun! +Näin hänet siinä edessäni jäällä. 'Hän kanteloa soitti ja laulun lauleli, +hän tunteheni voitti ja heltyi syömeni' ... ei hän soittanut, vaikka +kyllä hän soittaakin ja laulaa, kuorossa, täällä, hän on tyttökoulussa. +Minä kiiruhdan, mutta hengästyn enkä jaksa edemmä kuin Sirpalesaaren +päähän. En voi astua askeltakaan paksussa lumessa ja talvipalttoossa ja +kohmelossa, täytyy levätä, lysähtää märkään hankeen, en jaksa +fyysillisesti ... ja kun olen levännyt, en jaksa psyykillisesti; kammon +kuolemaa, vaikkei minulla ole elämästä odotettavana ei niin mitään. Minä +sanoin silloin itselleni tekosyyksi sen, että huomenna lankee vekseli ja +että kunnon miehen kunnia muka vaatii, että se on järjestettävä, +ennenkuin järjestää tämän toisen--mutta se oli tietysti tekosyy. Minä en +uskalla, minulla ei ole voimaa edes kuolla--lähdin Ursinin kalliolta ja +päädyin Sirpalesaareen ... toivon, että sinä pääset pidemmälle, poikani +... mene ja tee toisin ... uusi uskosi sinua auttakoon. Amen. Nyt mennään +kotiin. Onko sinulla markka ... ei, minulla onkin. Ishvoshjik!" + +Seuraavana päivänä minä lähdin--pakenin. Etten joutuisi siellä vieraalla +maalla omine voimineni hukkaan minäkin, koska ei kukaan minuakaan +rakasta. + +Sinähän olit silloin siellä, mutta enhän sinusta mitään tiennyt. Sinähän +olit se tyttö, joka oli hypellyt hänen edessään puutarhan polulla. Hän ei +saanut sinusta voimaa kuollakseen, minä sain sinusta voiman elääkseni-- +vielä kuolemasikin jälkeen. + +Tulin tänne erämaahani enkä palannut sinne enää koskaan. + +Sääli, että meni tämä suloinen sunnuntai hukkaan näissä. Kuuluu +kirkonkellon loppukumaus. Jumalanpalvelus on päättynyt, kirkkoväki tulee, +toiset ajaen, toiset soutaen. + + * * * * * + +Puhuimmehan näistäkin menneistäni joskus. Sinä, joka ymmärsit kaiken, et +koskaan oikein ymmärtänyt, et päässyt perille siitä, miksi on tarpeen +sellainen auttaja, pelastaja ja tuki. Sinä et koskaan ollut semmoista +tarvinnut. Olit syntymästäsi sitä tekoa, että helähdit heti oman äänesi, +niinkuin parhaasta metallista valettu kello--hopeakello. Se kello oli +tietämättäsi soinut hänenkin, vanhan toveriparan, särkyneeseen sieluun. +Sinulle ei ollut tuottanut mitään vaivaa olla hyvä, jalo ja puhdas, olit +terve ja tahraton sekä ruumiillisesti että sielullisesti. Mikä ihana +ihminen sinä siinäkin suhteessa olit! Ilman kiusausta korvessa, ilman +taistelua, voittamisesi tarvetta tai tappion vaaraa.... Ei mennyt +sittenkään hukkaan tämä sunnuntai, saatuani sanoa vielä tämän. + + + + +On vielä yksi taival, ennenkuin tulen perille, sinne, missä sinun aikasi +alkaa. Se on vuosilta ja tapahtumilta pitkäkin, mutta elämyksiltä lyhyt, +sillä niitä ei oikeastaan ollut kuin yksi ainoa: kaipuu. On kuin ajaisin +ja ajaisin, yksin, talotonta taivalta, vaikka ajan paljonkin ohi. Ajan +paljon ohi, näen tieni varrella taloja ja kyliä, poikkean niihin, olen +mukana tapahtumissa ja ihmisten touhuissa. Isä kuolee, saan haltuuni +tämän talon ja hoidan sitä äidin kanssa. Me menestymme, otan osaa +kunnallisiin ja kansallisiin. Uurtelen tavallaan uraakin, sillä minä +näytän heille, että herrastakin voi tulla talonpoikana mies eikä renttu, +vielä parempi talonpoika kuin talonpoika itse. Minähän täällä yritän, +neuvon ja otan alotteita heidänkin hyväkseen. Pysyn pystyssä--omin +voimin--olen täydellisesti hermojeni ja lihasteni ja jänteideni ja +tunteitteni herra--tulen helposti toimeen ilman sitä vanhaa yhteisuskoa-- +saan itsessäni aikaan sisäisesti paljoa enemmän kuin kukaan muu--katselen +säälien heitä, jotka hakevat turvansa lunastuksista ja pelastuksista ja +semmoisista. Mitä lienenkin menettänyt, en ole menehtynyt. Tunkee joskus +epäily: kannattaako? en koskaan saa palkkaani, en koskaan kohtaa häntä? +Missä minä täällä hänet kohtaisin? Mutta vaikkei hän tulisikaan, en tee +tätä palkan vuoksi, minä sittenkin olen uskollinen; koska en saa olla +hänelle, jota minulla ei ole, niin saanhan itselleni, ainoalle, joka +minulla on. + +Eikä kuitenkaan mikään kaikesta tästä kaiu _muistelun_ arvoisena +mielessäni eikä ole tämän taipaleenteon oikea sisältö. Sieltä tänne +saakka soi senaikuisen elämän ainoana johtosävelenä se, mikä yksinäiselle +matkamiehelle: reen alati yksitoikkoinen ritinä, tiuku, kulkunen, joka +soittaa aina vain samaa aihettaan: kaipuuta, kaipuuta, onnen ikävää, +milloin vähän äänessä nousten, milloin vähän laskien--ylämäet, alamäet, +metsätiet, viittatiet niemestä niemeen, varsinkin talottomat taipaleet, +loppumattomasti. Enkä tiedä, mihin matka on päättyvä ja milloin, tuskin +minnekään ja milloinkaan. + +Kaikki muu kuin kuolee, kaipuu yksin elää, vuodesta vuoteen, aina +tyydyttämätön, aina hivuttava, välistä jäytäväkin, se ainainen +yksinäisyys, ystävän ikävä, ja toverin ja henkiheimolaisen tarve. + +Sitä elättää erämaa ja autiot ulapat, niiden avaruus, suuruus, hiljaisuus +ja yksinäisyys ja matkojen kaukaisuus. Sitä elättää kolkko viima, +paahtaessaan pohjoisesta--tai on tyven ja revontulet palavat. Sitä +elättää kuikan huuto yli suurten selkien--kuovi, joka valittaen kutsuu +soiden takaa omaansa,--halli, joka ulvoo haikeuttaan peninkulmien päähän, +vaaralta vaaralle, toverilleen, jota ei koskaan ole tavannut, vaan jota +kuitenkin vaistoo, niinkuin viimeisessä toivottomassa kaihossa, tienneekö +itsekään minkä, tai ulvoo sitä taivaalle kylmään kuuhunkin, mihin sillä +ei ole mitään mahdollisuutta päästä. + +Sitä elättää hankia sulattava päivä ja myöhään yöhön tippuva räystäs-- +puro, joka kevätyönä soittaa--tai kun kesätuuli kulkee sihisten yli +heilimoivan pellon--tai kun käy syysmyrsky ulapalta ja notkistaa +vastarannan puut ja lepänlehdet nurin, valkoisen puolen päällepäin.... +Tai kun on tämmöinen ypöyksinäinen sunnuntai-ilta ja hanuri kuuluu +sillalta ja heilläkin tuntuu olevan haikea ikävä, vaikka tanssivat. + +Näistä se elää ja näissä se kasvaa--ja minä odotan ihmettä lumoja +luomaan, odotan jotain tulevaksi, vaikka tiedän, ettei tule. Sillä minun +täytyy, koska se on ainoa, jonka kautta olen kosketuksissa kanssasi. Kun +sen joskus kadotan, sitä kaipaan--kaipuutani. Se on kuin kytötuli lumen +alla suossa, suitsutus tuntemattomalle haltijalle, josta en tiedä, onko +sitä, onneni haltijaa, enää minulle olemassakaan. + +Vaan jos se sittenkin olisi? Jos yhtäkkiä olisit tullut, seisonut tiellä +odottamassa ja pyytänyt pysähtymään ja noussut tähän rekeen ja sanonut: +"Siinähän olet, löysinpäs, saanko seurata?" Sitä kuvitellessani:--että +joku etsii minuakin, niinkuin minä häntä--kaihon kulkunen lakkaa +soimasta, yöllinen viima puhaltamasta, tulee tyven ja sappi kuun +ympäriltä katoaa. Näköhäiriössä joskus tapahtuukin niin, olet tulevinasi, +tinarinta tienkäänteessä, kuutamossa, samassa haihtuaksesi kuin vitilumi +hangella ... ja jäinen kuusi tiepuolessa taas kohisee ja tiuku ja +kulkunen yhä itkee ja minä istun pää hupussa syrjin viimaan ja viluuni. + +Ja kuitenkin olit jo--tiedänkö kuinka monta kertaa--kulkenut tieni +poikki, ohitseni siellä, mistä pakenin tänne, tietämättäni, +aavistamattanikaan, että sinua oli olemassa. En ole voinut ikinä +ymmärtää, etten sinua jo silloin tavannut. Kuinka ei joka hermo +tiedoittanut, että tulit minua vastaan, kun tulit vastaani joka päivä, +monta kertaa päivässä, kulkiessani samaa katua kuin sinäkin? Kuinka ei +sieluni soinnahtanut sinua, kuinka en erottanut ääntäsi muiden äänistä ja +nauruasi muiden naurusta, silmiäsi muiden silmistä, en käyntiäsi, en +palmikkoasi, kun tyttöparvi, jossa sinäkin kuljit, hulmahti ohi? + +Kuinka oli henkeni niin epäherkkä, kuinka sieluni siihen määrin turto? + + + + +Eikä henkeni sittenkään ollut epäherkkä--eikä tuntoni sittenkään +turto.... + +Muistatko--? + +Kuulen ensin äänen ja tiedän samassa, että se on sinun. Näen sitten +notkahtavan vartalon ja tiedän, että se on sinun, ja kun samassa näen +kasvosi ja katseesi, alhaalla laiturilla, pyörähtäessäsi päin laivaan ja +katsahtaessasi ylös kannelle, tiedän kolmannen kerran, että se olet sinä. + +Seison alakannella avatun laivaportin kohdalla. Koivuilla koristettu +juhlalaiva, joka järveä kiertäen on kulkenut sillasta siltaan, noukkien +laulujuhlaan tulijoita, on pysähtynyt taas muutamaan, ja laivan portti +avataan. + +"Vieläkö me mahdumme, herra kapteeni?" kysyy heleä äänesi neitoparven +keskestä. + +Kumartaen ja tehden kädellään keikailevan liikkeen sieltä alas vanha, +kohtelias kapteeni vastaa: + +"_Teille_ täytyy aina olla tilaa minun laivassani, keijukaiset.--Seis!-- +Takaisin!--Lankonki alas." + +Teitä on retkikunta nuoria neitoja, kaikki samanvärisissä ja -kuosisissa +urheilupuvuissa, kukkia rinnassa, matkasauvat kädessä, selässä pienet +reput. Teissä on jotain, joka ei ole täkäläistä. Ette malta odottaa +porraslaudan laskemista, vaan hypähdätte, sinä ensimäisenä, sillalta +suoraan laivaan. Tartut toisella kädelläsi kaiteeseen, toisen saan minä +ja nostan sinut sisään. + +"Kiitos," sanot sinä, ehtimättä katsoa auttajaasi.... Sitten sinä katsot +ja toistat: "Kiitos!" säestäen sitä silmäyksellä, jonka luulen sanovan, +että olit mielelläsi antanut minun auttaa, niinkuin se olisi ollut +sinulle iloinen yllätys. Sitten riennätte kaikki yläkannelle, josta teitä +tervehditään ja huudetaan tulemaan. + +Kun toinnun, olen tajunnut: elämäni ikuinen onni--tai sen ikuinen +onnettomuus--on kulkenut ohitseni ... kaikki on ratkaistu, en tiedä, +miten, olipa miten tahansa, mutta ratkaistu se on ... jos hän ei ole se, +ei häntä ole eikä tule. + +Tapaan sinut yläkannella laamannin väen seurassa. Ne ovat ottaneet sinut +haltuunsa niinkuin omansa, niinkuin sukulaisensa, nuoret herrat +sinuttelevat sinua, kyselevät teiltä jalkamatkastanne, siinä nauretaan ja +ilakoidaan. He, nuo uusmaalaiset keikarit, ovat sulkeneet sinut +piiriinsä, kohdellen sinua sillä teennäisellä, suojelevalla, itserakkaan +ivallisella hienostelulla, joka minua heissä aina on tympäissyt, noissa +minulle kuin vierasverisissä, herrasrotuisissa, kyömynenissä, piikojensa +pitäjissä, isänsä pojissa, tuon vanhan elostelijan, aina sikariaan +imevän, punanenäisen ja -naamaisen, valkoliivisen totisedän. Joka kerta +kun tulevat tielleni, minä vavahdan ja väistän heitä kuin metsänelävä +vierasta hikeä. He koettavat olla minulle tuttavallisia, kun joskus +tavataan, mutta ovat samalla suojelevaisia, jota en voi sietää. Olet +heidän saarroksessaan, lasket leikkiä heidän kanssaan, naurat, olet +hilpeä, mutta samalla minä mielihyvällä totean, että olet hienompi ja +sivistyneempi kuin he, jotenkuten eristäyt ja pidät heitä välimatkan +päässä. + +Yhtäkkiä sinä siellä käännyt, niinkuin etsisit jotakin, näet minut, saat +hämillisen ja samalla iloisen ilmeen, ja virkat jotakin laamannin +tädille. Hän on ainoa siinä perheessä, jota siedän, hieno, vanha rouva, +äidin ystävä, salaisesti herännyt, joka välistä tulee meille puhumaan +huoliaan. Hän viittaa minut esiin ja esittelee meidät, laamannin herrojen +väistyessä silmiään siristäen ja antaessa hitaasti tilaa minulle, +kotikutotakille. Sinä astut heidän piiristään ja ojennat minulle kätesi. +Kasvoillesi leimahtaa elävä, herkän sielun välitön välähdys, joka näyttää +ilmaisevan herttaista hyvää sydäntä ja pohjatonta, kirkasta +hyväntahtoisuutta ja koruttomuutta, ujoa ja samalla avonaista ja iloista +mieltä--heijastaen sen pohjaa samalla kuin pintaa niinkuin kirkas +läpikuultava poreileva lähde. Ethän osannut etkä tahtonut koskaan salata +etkä peittää mitään etkä olla muuta, kuin mitä olit--tiesin aina, mitä +ajattelit ja tunsit--joka teki olon kanssasi turvalliseksi ja suhteemme +suoraksi. + +"Olemme oikeastaan vanhat tutut", sinä sanot, ja kätesi ote on luottava +ja luja niinkuin toverin. + +"Missä herrasväki on tutustunut?" kysyy joku herroista. + +"Minulla oli ilo auttaa neitiä laivaan", minä sanon. + +"Olen tuntenut teidät jo kauan sitten--te ette tietysti muista ettekä +voikaan?" + +Ja sinä kerrot nauraen, punastuen, mutta siitä välittämättä, luontevasti +ja avomielisesti, kuinka olin harva se päivä tullut teidän +koulutyttöparveanne vastaan Bulevardinkadulla. Olitte "ihastuneita" +kotikutosarkaiseen ja naapukkalakkiseen. + +"Siis vanha flamma--onnittelemme!" + +"Te punastutte molemmat!" + +Ja he jatkoivat tähän tapaan, joka minulle aina on ollut sanomattoman +vastenmielistä ja epäsivistynyttä. Sinä et näyttänyt välittävän, vaan +sanoit hilpeästi: + +"Tiesimme, missä asuittekin ja kenen kanssa." + +Mainitsit vanhan asuntotoverini nimen--sinäkö siis olit se +hänen kirsikkatyttönsä? Kerroit hänen olevan siellä maalla, +kansakoulunopettajana, naimisissa erään kunnon talonpoikaistytön kanssa, +jonka olitte hänelle toimittaneet ja joka oli tehnyt hänestä miehen. + +Kuulin kaiken tuon, mutta koko ajan minä vain ajattelin tätä yhtä: hän on +nähnyt minut, vaikka minä en ole nähnyt häntä, hän tunsi minut ja hän +tahtoi tutustua minuun uudelleen, ja sen kaiken hän sanoo noiden kuullen. + +Kapteeni tuli samassa, saatuaan laivansa käyntiin, pyytämään, että sinä +olisit niin erinomaisen ystävällinen ja herttainen, että antaisit +juhlayleisön kuulla kuorosi ihanaa laulua. Sinä suostuit koreilematta. +Asetuitte perimmälle kannelle pyörylään hulmuavan lipun alle koivujen +keskeen. Lauloit itse mukana. Kuorosi näytti tulkitsevan vain sitä, mikä +sillä oli sinua. Tyttösi olivat kuin toisintoja sinusta, niinkuin +kamarineidot prinsessastaan, kasvojen ilmekin sama kuin sinulla. + +Olin kai kuvitellut itselleni ulkomuotoasi ja olentoasi jonkinlaiseksi +kaikkina näinä kaipuuni vuosina. Koettaessani nyt saada esille kuvaa, +jonka mahdollisesti olin luonut sinusta itselleni ennen tätä tapaamista, +en saa esille pienintäkään piirrettä, joka olisi toinen kuin se, mikä +siinä silmänräpäyksessä, kun kuulin äänesi ja näin vartalosi ja kohtasin +kasvojesi ilmeen, painui mieleeni olevaksi ja olleeksi. +Sinua ympäröi siinä viileä tuuli ja päivänpaiste ja siniset laineet ja +liehuvat liput ja juhannuskoivut kannella. Terve väri, kylmä hipiä, mutta +silmä tumma ja lämmin ja hymy monivaihteinen, silmän ympärys herkkä-- +päävaikutus raikkaus ja pirteys ja luontevuus ja hempeys. + +Laulunne loputtua katettiin teille kahvipöytä kannelle, ne ottivat, +laamannin väet ja kapteeni ja muut herrasväet, teidät haltuunsa ja +sulkivat piiriinsä. Minä istuin syrjässä toisella puolella kannen, josta +voin sinut nähdä. Olit mukana, mutta kuitenkin niin, kuin et olisi ollut +oikein kotonasi, omassa heimossasi, niinkuin olisi katseesi joskus +etsinyt jotain, kurkottautunut toiselle puolelle jonkun esteen yli, +kuuntelit, mitä sanottiin, mutta hajamielisesti, ja kysyit uudestaan. Ja +minulle riitti onni, niinkuin monesti ennen, nähdä ja kuulla ja koota +itseeni kaukaa. Olit omani, niinkuin laulajatar tai näyttelijätär on, +hänen omalla ottamallaan oikeudella, sen, joka häntä enin ihailee ja +parhaiten ymmärtää. Vaatimatta häntä erikoiseksi omakseen hän ottaa +kaiken, minkä se muillekin antaa, mutta hän luulee ottavansa ja +omistavansa samalla joukon erikoisuuksia ja hienouksia, joita muut eivät +muka huomaa. Aloin omistaa sinun kaiken kansan kauniistasi sen, mikä +mielestäni kuului vain minulle ja minkä minä, vain minä, kykenin ottamaan +ja olin oikeutettu saamaan: erikoisen vivahduksen äänessä, värähdyksen +huulilla, pään ja palmikon viivan, tavan, millä veit kupin huulillesi ja +nielit--lopulta kaiken, niin ettei sinussa sittenkään ollut mitään, mikä +olisi voinut olla muiden. Kun vaikutit minuun niin erikoisesti, niin +voimakkaasti, et voinut olla toisen, sinun täytyi olla vain minun ja +minua varten. Et voinut olla tarkoitettu muille kuin minulle, ei mikään +voinut olla olemassa sinussa ilman minua. Minä olin kuin sen olemassaolon +ehto ja edellytys. "Et muille neito nuori, vaan minulle neito nuori!" +Sinussa oli minulle jotain synnynnäistä, salaperäistä sukulaisuutta, omaa +pyhittämääni ja itselleni vuosien kaipauksella vihkimääni, ansaitsemaani +etuoikeutettua. Olit minun siksi, että minulle sovit paremmin kuin +kenellekään. Noilla toisilla tuossa ei ollut aavistustakaan oikeasta +sinusta. Olit heille luultavasti vain yleensä soma tyttö. Olit pian omani +_niin,_ että _otin_ sinut tuosta, vein sinut täältä oman ottamiseni +oikeudella, sijoitin kotiini, tulevaan elämääni, nähden sinut +salamannopein elämyksin kulkemassa pihapolulla reippaana emäntänä, +kantamassa lasta keveästi ja vaivattomasti tukevilla käsivarsillasi, +vaimona, äitinä heti samalla kuin morsiamena. Ohjelmoin siinä koko +tulevan elämämme onnen. + +En tiennyt vielä edes, kuka oikein olit, en edes, mikä oli etunimesi. +Ystävällinen, herkkävaistoinen laamannin täti yhtäkkiä istui vieressäni +ja kehoitti liittymään seuraan, hänen tuolinsa oli vapaa; mutta kun minä +kiitin ja tein tilaa sivullani, hän jäi ja alkoi kertoa sinusta. Olet +orpotyttö, setäsi, tuomarin tädin veljen, kasvatti, olet suorittanut +kokeet jatko-opistossa ja myös seminaarissa, sillä aiot opettajaksi, joka +ala sinua miellyttää, koska rakastat kansaa ja tahdot uhrata elämäsi sen +valistamiseksi--jollet sitä ennen joudu naimisiin, niinkuin on hyvin +luultavaa. + +"Aini on niitä tyttöjä, jotka ennen tai myöhemmin menevät naimisiin ja +parasta se onkin; silläkin alalla heitä vielä tarvitaan, vaikka voihan +olla hyvä, että he sitä ennen harrastavat muutakin. Hän on äitityyppi, +meidän pikkutytöt olivat aivan rakastuneita häneen, niinkuin kaikki +muutkin. Pappa ja pojat ovat miltei mustasukkaisia toisilleen. Pojat, +jotka niin usein riitelevät, ovat olleet kuin enkeleitä keskenään." + +"Hän on kovin hauska ja miellyttävä tyttö, ja kovin musikaalinen", jatkoi +hän.... Meillä oli tavattoman hauska ... ne saivat aikaan sekakuoron ja +lauloivat saarissa ja järvellä. Meillä oli aivan juhlaviikko. Minua hän +oikein hemmoitteli--en ole, jumala paratkoon, semmoisella juuri pilattu. +Toivon, ettet ymmärrä minua väärin. Mutta kuinka äitisi jaksaa? No, nyt +sieltä näkyy kaupunki. + +Laamannin tädin puhuessa ja sinua katellessa sinä olit koko ajan ollut +hymyily-yhteydessä hänen kanssaan ja siitä oli kuin pirahtanut jotain +minullekin. Lähestyttäessä kaupunkia sinä jouduit liukumaan minusta ja +tämä kosketus hämmentyi.... En käyttänyt lyhyttä tilaisuutta päästäkseni +puhelemaan kanssasi. Seisoit hetken yksin katsellen kaupunkia, jossa +liehui juhlalippuja kaikilla katoilla sitä ympäröivien kukkulain tummaa +taustaa vastaan, ja rannassa kiilsi vastamaalattuja laivoja ja parveili +heleäpukuista juhlayleisöä, juhlamerkit rinnassa, ja nuoria ylioppilaita +marsalkkanauhoissa. Sinulla oli kasvoillasi ihastunut, miltei +haltioitunut ilme. Sitten katsahdit taaksesi laivaan ikäänkuin hakien +jotakin, jolle olisit tahtonut sanoa jotain, mutta katseemme eivät +osuneet yhteen ja samassa olivat laamannin herrat taas takanasi +tarjoutuen kantamaan tavaroitasi. Heillä oli tuttavia rannalla vastassa +ja he veivät sinut mukanaan. Emmehän saaneet koko juhlan aikana +paljoakaan tavata emmekä vaihtaa montakaan sanaa. Mutta minä luulen, että +sinä tiesit minusta niinkuin minäkin sinusta. En kadota sinua +näkyvistäni. Asut samassa talossa puistotorin varrella, missä laulajatar +silloin ennen, ja tulet samaan ikkunaan kiittämään serenaadista, jonka +ylioppilaat--kai laamannin herrojen toimesta--panevat toimeen sinulle ja +kuorollesi. Teillä on juhlassa suuri menestys. Seurailen sinua +juhlakentälle ja laulajaisiin ja kaikkialle--kaukaa. En pääse +kosketuksiin kanssasi enkä erikoisemmin koetakaan. On kuin tahtoisin +vielä olla kiinni kaipuussani, pyrkimättä sen tyydyttämiseen. Välistä on, +niinkuin en hennoisi vielä sijoittaa sitä mihinkään oleelliseen. Etsin +kyllä tilaisuutta, mutta en sitä valmista, vaan jätän sen tavoittamisen +sattuman varaan. Olen yhä edelleen selvillä siitä, että kohtaloni on +ratkaistu:--joko--taikka ... kaikki--tai ei mitään ... kolmatta ei ole.-- +Mutta on kuin olisi arvan onnistumisen taikana, etten itse saa ryhtyä +sitä vetämään enkä ratkaisua kiirehtimään. Hedelmän pitää pudota puusta +omasta painostaan minun sitä ravistamatta. Sinunkin pitää kaivata ja +tulla, ainakin puolitiehen, minua vastaan, sinunkin on astuttava +askeleesi. Koska juhlakentällä ja muuallakin menet muiden luo, mikset +tulisi minunkin luokseni, jos sinulla siihen olisi tarve? Olethan +tietystikin huomannut, että seurailen sinua kaikkialle. Tiedät jo, mikä +on tarpeen, voidaksesi ottaa jonkun kehoittavan askelen, vuorostasi +sinäkin. Ja minä odotan ja toivon sitä. + +On kaikkien kuorojen huviretki laivalla. Varaan jo ajoissa itselleni +paikan, istun ja odotan, täällä varmaankin olen saava paremman +tilaisuuden tavata sinut kuin juhlakentällä, jossa aina olet mukana +jossain ohjelmassa tai omaistesi ja ihailijoittesi ympäröimänä. Laiva on +jo täynnä väkeä ja lähtövalmiina, mutta sinua ja kuoroasi ei näy. Odotan +niin kauan, etten enää voi poistua. Siitä tulee ikävä retki minulle +välinpitämättömien tuttavien seurassa, minun täytyy kuulla lakkaamatonta +laulua, joka minua tympäisee, kun sinun kuorosi ei ole mukana, ja +laulujen välissä iankaikkisia, isänmaallisia puheita, jotka pyrkivät +lentoon, mutta eivät pääse, räpyttävät vimmatusti, mutta eivät osaa +nousta. Eivät muutkaan niitä kuuntele, vaikka huutavat eläköötä ja +taputtavat käsiään niiden loputtua kiitokseksi siitä, että vihdoinkin +loppuivat--alkaakseen uudelleen. + +Kun vihdoin viimein olimme kääntyneet ja olimme lähestymässä kaupunkia, +tuli sieltä vastaan toinen laiva, menossa etelään, täynnä juhlakansaa, +joiden joukossa, laivan sivuuttaessa toisensa, näin kuorosi sen kannella. +Tietysti sinäkin olet siellä. Olen näkevinäni sinut, mutta sinä et näe +minua. Heilutat liinaa, niinkuin et oikein tietäisi kenelle, ikäänkuin +haparoiden, toiselta rannalta, ainoastaan olemassa oloasi ilmaisten-- +kuvittelin, että heilutit minulle, vaikken uskonutkaan. Mitäpä sinä +minusta, mitäpä minusta kukaan? + +Näissä juhlissa on minusta yhtäkkiä jotain teennäistä ja kieroa ja +vaillinaista. Ne ovat olevinaan kansanvalistusjuhlia. Ketä täällä on? +Herrasväkeä enimmäkseen, tuskin yhtään talonpoikaa, ei ainoatakaan +työmiestä ottamassa osaa. Suomen suuret salot eivät ota niihin osaa. Ei +näillä tällaisilla Suomen kansan pohjakerroksia valisteta ja herätetä +eikä niiden henkeä ravita. Korpien kätköihin olisi mentävä puhumaan ja +soittamaan, kylästä kylään, torpasta torppaan, köyhän kansan +trubaduurina, niille, jotka eivät tiedä, että heillekin on jätetty +kantelo jälelle. Jos minulla olisi ollut se pikkukuoro, olisin tiennyt, +minne sen kanssa mennä, en olisi tullut tänne, en mennyt laamannin +herrojen huviksi heidän saariinsa soittamaan.... Minä siis saan puskea +yksin sitäkin turvettani, tästä lähtien niinkuin tähänkin asti. Tunnen +saavani siihen uutta sisua ja uutta kiristävää voimaa. Ollappa minulla +toveri, ollappa meitä kaksi! + +Minä jo päätän: tahdon saada sen selväksi hänelle, joka meni minulle +hyvästiä heittämättä, lähden hänen jälkeensä sinne etelään tällä samalla +laivalla, joka ilmoittaa lähtevänsä tunnin kuluttua. Menen sinne sen +vanhan toverini luo, sieltä jollain tekosyyllä sinun luoksesi, haen sinut +käsiini vaikka maailman ääristä.... Siirryin tietysti sittenkin omaan +laivaan, joka sekin lähti tunnin kuluttua. Voitin itseni--muka. Sillä +oliko se nyt sittenkään mikään voitto? Eikö olisi ollut suurempi voitto +voittaa itsensä toisapäin, ottaa kerrankin kohtalonsa omiin käsiinsä eikä +antaa sen aina johtaa? Koska kuitenkin olin varma, peruuttamattoman +varma, nyt sinun mentyäsi, että olit se ainoa ja oikea. + +Kiduin kylmän yön kippurassa laivan kannelle, pelastusvyo pääni alla. +Kävelin raskaan taipaleen laivarannasta kotiin. + +Miksi sittenkin olin ollut niin saamaton, miksen sittenkään tarttunut +onneni ohjiin? + +Siksikö, ettei niin pitänytkään, koska niihin on kenenkään itsensä turha +tarttua, turha koettaakaan temmata niitä itselleen ja pakottaa omaan +puoleensa sitä, minkä on mentävä toisaanne? Ovat luulleet sen voivansa, +maailman valtiaat. Ovat olleet olevinaan ohjissa. Olivatkin kohtalotarten +ruoskan alla ja sen alla huohottivat, huohottivat ja sen alle nääntyivät. +Ei kukaan ole oman onnensa seppä, vielä vähemmän muiden. Ainoa, jolla voi +tehdä tyhjäksi riippuvaisuuden tehon, on: ei ohjata, ei uhmata, vaan +kyyristyä ja kestää. + +Minulle yritti tulla tämä täytymykseen tyytymisen mieli, mutta minä +työnsin sen silloin vielä ovesta takaisin. + +Kapinoin tietämättä mitä vastaan.... Menisinkö sittenkin sinne etelään? + +Mutta minä puskin pohjoista kohti, minun täytyi saada jostain itselleni +turvaa, ja minä painoin erämaahani ja erämaani taa niinkuin ennen. + +Viimeinen erotaival alkaa. + + + + +Olin pannut häntä varten, kuviteltuani ja kaivattuani varten, täällä +uuteen kuntoon vanhat huoneet ja liittänyt vanhoihin uusia, olin +muokannut häntä varten maat, raivannut uutispeltoa, ojittanut suota, +kyntänyt vaot ja kylvänyt hänelle niihin. Häntä varten kalkkoi kirves +hirsimetsässä, soljui auringossa välkkävällä talvisella tiellä +rakennuspuu pihaan, sinkoili lastu uuden kesäaitan salvoksella maaliskuun +auringossa kuin koskessa vesipisarain pärsky. Hän oli tulevinaan +välipalaa tuomaan, nousevinaan telineille, piiluni iskeytyi levähtämään +hirren päähän ja minä istuin hirrelle ja minulle ojentui höyryävä juoma +ja vastaleivottu lämpönen, hän viipyi ja ihasteli työaloja, suunnitellen +apuna, miten tämä ja miten tuo--hän lähti omiin askareihinsa, +notkahdellen, hyrähdellen ja kerta vielä jälelleen katsahtaen ja häipyi-- +mutta ei kadonnut. Oli täällä, vaikkei ollut, mutta oli tuleva kerran. +Minä häntä varten rakentelin ja laittelin, se elämäni ainoana +tarkoituksena ja se tarkoitus ainoana ilona. Veistelin talvella +soutuveneen, sivelin siihen ruskean tervan toukokuun paahteessa, +lounastuulen liehtoessa kesää, tein sille telat uuden uimahuoneen +viereen--sorvasin talvipuhteella rukin sijansa katsojaa odottamaan, +höyläsin sukset, raudoitin kahden istuttavan reen ja kahden ajettavat +rattaat--oli kasvatettu kotivarsasta nuorikolle nimikkovirkkukin. + +Oli tullut hyvät vuodet, pelto työnsi ruista kuin kaislaa, kaikki +onnistui, hän oli se hyvä haltija, joka hoiti taloa, häntä itseään ei +näkynyt, vaan jälet näkyi muuallakin kuin vitilumella ja rannan hiekassa, +se sai minulta uhriksi parhaan, mitä minulla on: ainaiset ajatukseni ja +lupaukseni, eikä muuta vaatinut, siihen tyytyi. Oli kysyvinään, oli +käskevinään kertomaan ja sai tietää elämäni aikaisimmatkin ilot, +hilpeimmät muistoni--kun istuin yksin ehtoisin puutarhassa koivun alla ja +kun iltarusko riutui ja lehmisavu halaili peltoa ja iltausva niittyä ja +ojensivat toisilleen kättä aidan nurkassa pihlajan yli. Tiesin, että hän +tulee ja ottaa iloiten vastaan, minkä minä iloiten annan, en tiedä, +milloin, hän voi tulla milloin hyvänsä, siksi täytyy tämän kaiken aina +lamppuna palaa--kukkakimppu kuvan alla olkoon aina valmis ja aina tuores, +joka aamu sama ja joka aamu uusi, jossa on kaikki kukkaset keväiseltä +niityltä, kaikki toivot tulevasta ja kaikki muistot menneestä: hänelle +pyhitetyt lapsen näyt, pojan haaveet, oudot linnut, ruskea elukka tuossa +hernemaassa, valkoiset tytöt ja punaiset, Taaton Täti, Satu-Anni, +Kenoveeva ja kesy hirvi, Johanna, kurjet ja joutsenet--ja että olen +saanut takaisin vanhat ihanteet ja omistanut uusia, ollut itselleni +uskollinen--ja kuinka mielestäni niiden kera kohosin ja kirkastuin, +ylenin ansiokkaaksi ja arvokkaaksi sille, jota palvelen--nuorukaisen +lupaukset ja saavutukset, taistelut ja voitot--kaikki nämä tapaukset ja +ajatukset ja tunteet soiden sanoina, kerran sinulle kerrottavina. + +On nyt, niinkuin olisin kautta elämäni valmistellut ja pyhitellyt ne +kaikki kuin häälahjaksi, tervetuliaisiksi uuteen kotiin: iloisimmat ja +ihanimmat ja onnellisimmat elämykseni kaikesta, mitä minulla siihen +saakka oli ollut. + +Äitivanha on aavistanut aherrusteni salaisen tarkoituksen, arvannut +tarmoni ja työiloni syyn, sen herkkään korvaan on kai kuulunut +jännittyneen työjousen hermon värinä, ja hän sanoo istuessamme viikon +viimeisenä iltana uuden aitan kynnyksellä, minulla kädessä sen avain, +jonka minä, viilattuani sen lehden ja sitä pajan jäleltä sirosteltuani, +olin pudottanut hänen helmaansa, sanoo:--"Olisi jo aika ripustaaksesi +aittasi avain nuorikon vyölle."--"Ei ole vielä sattunut sopivata."-- +"Pitäisi katsoaksesi, olisi jo aika tuodaksesi."--"Olettehan täällä te, +äiti."--"Pian minusta aika jättää"--ja hän alkaa taas esitellä omia +ajattelemiaan.--"Kun eivät minun kelvanne, etsinet itse", huokaa, kun +vaikenen.--"Mistäpä minä heitä?"--"Menet juhlille, siellä heitä +karkeloinee kassapäitä sinullekin."--"Jollei joskus lentäisi lintu +räystään alle minun liikkumattanikin?"--"Ei tule sekään lintu +liikkumatta."--"Tuleehan tiainen ja pääsky, herään päivänä kesäisenä ja +siinä se sirittää." + +Mutta laittoi äiti kuitenkin eväät ja lähdin--hänelle mieliksi, lienee +ollut aavistukset itsellänikin. Kävi, niinkuin kävi. + +En voi enää jäädä tänne, missä kaikki liiaksi muistuttaa sinua--joka olit +täällä ollut, vaikket ollutkaan ollut--niinkuin muistutti tuonnoin, tänne +haudaltasi palattuani, ennenkuin taas tulit takaisin. Tulet joka paikasta +kummitellen vastaani, et enää toivottuna haaveena, vaan menetetyn +aaveena. En kuule enää ääntä, vaan äänen katoavan kaiun. Ei kukaan enää +voi asettua siihen, missä sinä olit. On autiota, sisällötöntä, on käynyt +kulo, ei pala enää aarnituli kätketyn aarteen yllä. Käväisit pesässä, +hylkäsit sen, pyrähdit pois eikä kukaan toinen ole ottava sitä haltuunsa. +Ei ole täällä sijaa enää entiselle kaipuullekaan, veit senkin +viihdytykseni mennessäsi, otit senkin, ja omasihan olikin. Ei ole +siitäkään enää, tarkoituksettomasta, toivottomasta, itseänsä jäytävästä +ikävästä. Minun täytyy siis täältä pois, autiosta ja tyhjästä talosta, +itse aution ja tyhjän. + +Minne, en tiedä. Jonnekin toisaanne kuin mistä tulin. + +Anti-koirani, aina samaniminen, tyttären tyttären tytär, tietää, on ollut +vastassa laivarannassa, on kieppunut koko päivän kintereilläni, +mielitellyt, viekoitellut--juoksee rantaveräjälle ja kutsuu, kulettelee +kalakonttia pitkin pihaa, retuuttaa sen rantaan, kiertää häntää +verkkovajan ovella, vakiutuu viimein uuden veneen kokkaan ja ulvoo--ensin +ikävästä, kun en tule enkä välitä, sitten ilosta, kun tulen ja alan +vääntää hankavitsaa--tietää kaiken, ymmärtää kaiken, jonkun vaeltavan +ihmishengen kätkö. + +Äitivanha kysyy puutarhan portilla: + +"Menetkö minne?" + +"En tiedä niin tarkoin." + +"Jos menet koskille kalaan, ota ruissäkki myllyyn." + +"Se sopii ..." + +... sillä miksen menisi koskille yhtä hyvin kuin minne muuannekin. + +"Ja elä tulekaan ilman lohia ja suuria säyneitä--ota astia ja anna +myllärin Johannan suolata, tulee pian heinänteko ja särpimen tarve +väelle. Kai otat verkkosi ja onkivehkeesikin?" + +Äiti tietää, mistä poikansa mieli aina viihtyy. Äiti on nähnyt mielen +mustaksi ja aavistellee syynkin: jos lieneekin juhlilla jotain etsinyt, +ei ole löytänyt. Ei tiedä muuta, mutta ei utele, ei äiti koskaan utele. +Tahtoisi parasta ainoalleen, viimeiselleen--kuolivat nuorina toiset. +Äidiltä ne vietiin, häneltä vietiin kaikki, minulta ei. Äiti eli heissä, +minä aina omissani. Lienenkö muistanut lohduttaakaan silloin, kun olisi +pitänyt. Äiti kätkee omat huolensa, kuta suuremmat sitä tarkemmin. Ei +osaa nauraa, mutta ei myöskään itkeä, ei ainakaan muiden nähden, aina +tasainen, aina tyyni, yöllä vain joskus kuuluu seinän takana valvovan +hiljainen huokaus, silloin surree, minkä surree, aamulla on taas +ensimäisenä työauransa kuressa. Ei hän muistojaan pakene eikä aaveitaan +pelkää. Hävettää itseäni näiden omien huolieni haudonta ja pettymysteni +paisutus ja oman onneni ikävän hemmottelu--enkä sittenkään voi olla sitä +tekemättä. + +Laittoi äiti taas eväät, lähden hänelle mieliksi, lienee ollut jotkut +aavistukset itsellänikin. + +"Varaja kiviä koskissa--ja sano terveisiä Johannalle--tässä on vähän +viemisiä sen lapsille." + +Kaikki hän muistaa, sydän omasta tyhjä, täyttää sen toisilla, Lähdenkö?-- +mutta onhan kuitenkin mentävä myllyyn. + +Kun astun veneeseen, on kuin lähtisin pakoon, niinkuin pelkuri. Mutta kun +tartun airoon, tulee taas tarve ponnistaa pois poistumisen vuoksi. Äiti +on äiti ja minä olen minä, kumpikin hoitakoon itse huolensa, hän tehköön +sen omalla tavallaan, minä teen omallani. + +Ja minä soudan suuria tyyniä selkiä, eikä kuulu muuta kuin kaakkurin +huuto ilmassa. Tulen laajaan virran suuhun ja ylhäällä airo sipaisee +nuokkuvia ruohoja ja kumoo kaislikoita, sakeita kuin hankia, kun soudan +harhaan. Vetelen virtoja ja vuolaita suvantoja, joiden rannoilla nukkuu +suuria taloja äyräillä ja kuvastuu taivasta vastaan kaivonvinttejä. +Virran suu kapenee ja tulee ne suuret luhtaniityt ja niiden lukemattomat +ladot aina etäiseen, matalaan metsänrantaan saakka, minkä takana ovat ne +suuret kurkisuot, joilta kuuluu auringon noustessa silloin tällöin pitkiä +parahduksia. Aamuaurinko vetää kylmää kultaansa soitten yli näkyvälle +erämaan vaaralle. Sen alla on se koski, mihin pyrin. + +Raukaisee, haukkaan eväitä. Mitä minä oikein sinne? Ketä minä pakenen? +Maksaako vaivan? Enkö ole raukka? Siinähän on ruissäkki, niin--sitä +vartenhan minä. Korven reuna lähenee, veden kulku kiihtyy, joki laajenee +matalaksi sahiksi, jossa vesi väräjää kuin tuulen virin alla aina samassa +paikassa, ei murru, joskus vain jossain kulahtaa kuin nielevän kurkku. +Lähden taas. Avartuu eteen suvanto, koommin kuin pieni järvi, kalasauna +rannan kaarteessa suuren kuusen alla. Olisi siinä erakolle maja, mutta +kauemma kaipaa mieli. Vedet kapenevat taas ja niiden vauhti kiihtyy, vesi +mustaa kuin Tuonelan joessa, rannoilla juuriltaan suistuneita honkia, ja +alas ui vaahtopalloja, pöyheitä kuin kuontaloita, kosken irti tempomia ja +sen sotkemia. + +Soudan ja soudan, sauvon ja sauvon. + +Päivä kallistuu iltaan, hyttyset hurisee, lohi silloin tällöin loiskahtaa +ilmaan. Anti-koira istuu kaiken aikaa perätuhdolla, vainuten vesille ja +vainuten maihin, tuon tuostakin vilkaisten minuun:--Siinähän taas hyppäsi +lohi, mikset sinä ongi?... Tuolla ui sorsa poikineen, mikset sinä +ammu?... Tuolla tuoksuu metsopoikue karpalomättään kupeessa--etkö näe-- +miksemme mene maihin?... Mikä sinua vaivaa? Tiedän, mutta onhan tässä +tärkeämpiäkin. Vai olet nyt taas sillä päällä? Ja se haukkuu kiihkeästi. + +"En ole millään päällä. En pysähdy, en ammu, en ongi, koska minun täytyy +toisille perille."--"Mille perille?"--"Mille perille tahansa!" + +Vaahtokuontaloita viilettää yhä tiheämmin alas, kuta ylemmä tulen. Rannat +kohoaa, väylä kiristyy, koskitaival alkaa. On käytävä sauvoimeen käsiksi, +on oteltava ase kädessä veneenalaisten erämaan vesien voimaa vastaan. On +saatava nämä rukiit myllyyn, vähät muusta! On saatava rukiit myllyyn ja +särvintä äitivanhan heinäväelle, vähät muusta--onhan juuri sitä varten +lähdetty. Elä vilkuta siellä suvannon lehtosaaressa rantapuiden välissä +enää sinä, ei ole aikaa, et ole kuitenkaan sinä, ja näkyjä en tahdo enää +nähdä. Tämä on eroretken viimeinen taival, ole siellä, minne jäit. Ei ole +nyt aika kuvittelujen ja kaipuun. On aika puskea hyrskystä hyrskyyn, +sauvoimen ponnistaa pohjasta ja sysätä suoraan kokka, kun koski kampeaa +ja virta painaa vinoon. Tämä sinun veneesihän nousee nivasta nivaan kuin +linnunpoika räpylöin ja siivin. Nousee, kun täytyy--ja vaikkei olekaan +muuta turvaa kuin oma itseni, niin ei ole, elköönkä tulko. Jottako +nousisit, pursi, paremmin, jos meitä olisi kaksi, jos toinen perässä, +toinen kokassa, toinen pidellen, kun toinen vaihtaa sauvointa ja työntää? +Nousen yksinkin--mistä sinä tiedät, että kävisi muka paremmin kaksin? +Yksin olen, itse ainoa omani. Sinä menit sinne, minä menen tänne. + +Sauvon vastedes elämäni niinkuin nyt tämän kosken. Suoriun siitä, +niinkuin tästä. Se on siinä, miten vihaisesti sauvoin ponnistaa pohjasta, +siinä, miten painan ja painin. Ottelemme siis, sinä elämänikin +vastavirta, sinä kohtalonikin kinahmi. Vaikka olkoonkin joka otteessasi +uusi yllätys--minä voitan. Nyt tiedän, mitä varten tänne tulin.--Mutta +kenen tässä voitan? Sinutko? Sinunko kanssa nyt taistelen? Sinuunko +kiukkuani pusken? Mitä varten? + +Siinähän onkin jo suvanto ja voitto ja lepo! Siinä on leppoisa, sileä +suvanto, jota vene viiltää, niinkuin sitä nyt työntäisivät samat voimat +ylös, jotka äsken painoivat sitä alas, viimeisellä vimmallaan. Olen +saanut itselleni niiden voiman. Mitäkö varten taistelen kanssasi? Sinunko +uhallasi olen tässä, sinuako uhmaten? Syytinkö äsken sinua? Mistä? Eihän +ole linnun syy, että sattuu lentämään tien poikki, jota minä satun +kulkemaan, eikä pysähdy, enkä minä häntä sentähden saa. + +Kuitenkin kaikitenkin--kosket on välillä ja virrat ja suunnattomat selät +ja mahdottoman avarat maat, talottomat taipaleet. Ei mitään tietoa +toisella toisesta, eikä tarvitse ollakaan. Eroko? Kaikenko ero? Ihanko +uusi taival edessä? Ettäkö elämän onni ei ollutkaan siellä, mistä sitä +kaiken elämäni ensin vaistosin ja sitten tietoisesti etsin? Eipä siis +ollut. Kun ei ollut, niin ei ollut. + + + + +Taas on tyyntä vettä, rannat nousee, aukee lampi, sitten virta, sitten +pieniä järviä ja soilahteleva pitkä suvanto--ja siinä se nyt sitten taas +on--kahden vaaran puristuksessa putous, jossa keltainen vaahto kaatuu +kalliopaaden yli. Putouksen vieressä on pienoinen mylly, ratas +pärskyttäen vettä mustaan märkään seinään. Ylempänä myllärin tupa ja +kiviaidan ympäröimät pellot. Takana on lehtoinen vaaran rinne, ylinnä +avopää kallio--joita kaikkia, putouksesta alhaalta vaaran laelle ylös, +hehkuttaa ilta-auringon viimeinen ilotuli. Tulee aina mieleen, tänne +näitä vesiä sauvoessani: Kas, mikä majatalo Tuonen tumman joen partaalla +--sitäkö varten, että väsähtänyt sielu saisi yöpyä matkallaan ikuisuuden +ylävesiin, alkulähteelle, missä se sitten lieneekin, ehkä sokeana hetteen +silmänä jossain hiekkaharjujen tai honkanummien umpisuossa--tuo tuli ensi +kerran mieleeni, tuli joka kerta ja nyt taas, verkalleen huovatessani +perä edellä, perätuhdolla Anti, punertaen sekin, illan hohteessa, itsekin +punainen. Anti haukahtaa. Vene viilettelee suvantoa alas, äiti perässä, +myllärin emäntä, entinen Repolan Johanna, lapsineen, yksi tyttö kokassa +soutaen, kaksi keskituhdolla, yksi kokkakaarella istuen. Tuntee tulijan +ja huudahtaa: + +"Voi minun päiviäni--kun en ollut tunteakaan uutta venettä--oltiin +menossa saunan lämmitessä vastaksien taittoon--ka, soutakaahan, tytöt!" + +Virta kantaa heidät ohi, ennenkuin ehtivät tarttua airoihin. Hän huutaa +minulle, että soutaisin uuteen valkamaan niityn alle, missä on verkkovaja +ja näkyy virepuut, siinä on parempi laskea maihin. Olen maissa ennen kuin +he ja joudun kokastamaan heidän venettään, josta pipanat piipertävät +maihin kuin vuonat karsinasta. Äiti käskee antamaan kättä ja +notkahuttamaan, ja he notkahuttavat, kaikki samannäköisiä ja melkein +samankokoisia, vanhin ihan niinkuin äiti ennen, kaikki valkotukkaisia ja +heleäsilmäisiä--minua vihlaisee nuorinta, ristityttöäni, ilmaan +keikauttaessani tunne: ollapa minullakin, mutta ei ole eikä mahda tulla. +Äiti itse on hämillään ja hyvillään, kasvot välkehtien niinkuin aina, +herahtaen vuoron nauruun, vuoron koettaen vakiintua totiseksi--ei tiedä +oikein, mitä sanoisi, sitten sanoo: + +"Juoskaa, tytöt, myllyyn sanomaan isälle, että tuli vieras ... että tulee +ottamaan säkin.... Tultiinpahan taas ... ja kalapönttökin mukana, kyllä +se pian saadaan täyteen ... lohet hyppiikin kuohun alla niin että ... nyt +siellä taas yksi ja tuossa toinen!"--Ja vasta sitten hän tuli +tervehtimään, pyyhittyään kätensä esiliinaan: + +"No terve, no terve! Kyllä nyt Ville tulee iloiseksi, kun on odotettu jo +pitkään ... tuli juuri kotiin salolta puita lukemasta metsäherran kanssa, +maanantaina se taas lähtee.... Siinä se astuu, jankkailee, vaikka tiedän, +että juoksisi, jos ilkiäisi--hei, astu ravakammin alamäessä! elä tuossa +jarruttele!" + +Mies, jäntterä, tyyni, harvapuheinen, vaimonsa vastakohta, yhtä +pidättyväinen kuin tämä eloisa ja puhelias, ensi näkemältä melkein tyly, +jos ei tietäisi--ainoastaan silmät ja suun ympärys muhoilevat, ilmaisten +mielihyvää ystävän tulosta. + +"Maltettiinpas lähteä ... vaan lienee ollut tärkeitäkin touhuja.... Ja +uusi vene? Ja omaa tekoa? Eikä taida pahasti vuotaakaan." + +Hän tarkastelee saumoja, nostelee kokasta ja perästä. + +"Sopii kiittää Villen oppilaansa työtä, niin kiittää itseäänkin samalla," +minä sanon. + +"Se on Villen paras kiitos, kun ei moiti," nauraa Johanna. + +"Ei ole hullumpi ensi tekeleeksi." + +"Tekeleeksi! Se pitää sitten jo olla maailman mainio, joka ei ole +Villestä hullummaksi." + +Ville vääntää missäkin selkäänsä ja me kokoamme Johannan kanssa muut +tavarat ja nousemme pihaan. Koirat ovat löytäneet toisensa, heidän +Ottinsa ja minun Antini, sisarukset, samaa pentuetta, Repolan peruja, +yhdennäköiset, pystykorvat, punaiset ja kippurahännät, että tuskin voi +toista toisesta erottaa, ja ryntäävät molemmat päälleni, ulvoen ja +nuoleskellen--sitten puree Ottia kirppu ja sen on istuttava perälleen +puremaan, jolloin Anti tarttuu häntään ja alkaa laahata, ja silloin taas +alkaa kahina ja härinä. + +Pikkutytöt ovat turvautuneet äitinsä helmoihin. + +"Ka, oletteko siinä, eihän vieraan Antia tarvitse pelätä enemmän kuin +omaa Ottiakaan. Minä sitä sitten en ole saanut noista kakaroista rauhaa, +ensin äidin ja sitten omani...." + +"Katsokaa, Konttisetä viepi vuonaa karsinaan!" huudahtavat tytöt ja +rientävät kaikki rinnettä pihaan, missä vanha äijä, pärevasua kantaen, +tulee tuvasta ja menee nurkan taitse navettaan päin. + +"Mitä se ukko kantaa?" + +"Kun se tullessaan löysi vuonan louhusta, jalka poikki, niin sitä se +hoitaa. Se sen sitoi ja on makuuttanut tuvassa ja nyt näkyy vievän +karsinaan, kalun se taitaa siitä saada.--Käypi tupaan, minä menen +laittamaan lettutaikinaa." + +"Ei nyt pidä turhaan sitä vaivaa nähdä." + +"No, ei toki milloinkaan ilman, se kuuluu meillä asiaan niinkuin ennen +Repolassakin." + +Heidän talonsa on pengermällä, tupa, aitat, navettarakennus, takana +jyrkästi nouseva jylhä, komea vaara, Kurkivaara. Pihalla on kaikkialla +kerppuja kuivamassa, nurkissa, tikapuilla, aidalla. Tupa on kuin +vihreällä verhottu. Tästä näkyy koski ja suvanto ja siintävät +kaukaisuudet yli pohjoisten salojen, soiden ja erämaan järvien. Istahdan +rapuille levähtämään. On yhä enemmän viihtyisää ollakseni. Ville kantaa +vettä saunaan, joka on vähän alempana, Johanna askartelee aitassaan. + +Hän on sama kuin vuosia sitten, sama reipas, ystävällinen, huolekas ja +iloluontoinen--sama ilme, samat liikkeet--silloin pikku tyttö, nyt emäntä +ja äiti. Hän oli ollut meillä asuntoa rippikoulussa, joka käytiin +yhdessä, olimme olleet hänen veljensä Taavetin häissä, hän +morsiustyttönä, minä sulhaspoikana. Hän joutuu naimisiin nuoren +metsänvartijan kanssa, miesten parhaan, kaikkitaitoisen, sepän, +kirvesmiehen, metsämiehen, joka oli rakentanut itselleen torpan ja myllyn +tänne erämaahan. He elävät hyvin, molemmat aina työssä ja hankkimassa. +Tulen tänne tuon tuostakin kalastamaan ja metsästämään, milloin +koskitietä soutaen ja sauvoen, milloin suksella hiihdellen yli suurien +soiden, Kurkisuon ja sen takalistojen, ja yli Kurkivaaran--ensi kerran +silloin, kun lähdin itseäni pakoon; silloin pois keväisiä hankia, pois +kotoakin heti, silloin melkein niinkuin nyt. On uisteltu Villen kanssa +lohet ja tuulastettu hauet, ammuttu teeret, metsot, jänikset, on +haasteltu monet yöt nuotiolla, revontulten hulmutessa taivaalla, ja +tuumailtu maailman menot ja tämän oman maan asiat halki, joita metsävahti +ja hänen vaimonsa seurailevat kuin omiaan, lukien kaikki kirjat, joita +saan heille hankituksi. Ollaan ystävät Johannan ja hänen miehensä kanssa, +Johannan ehkä vielä enemmän kuin miehen. Viivyskelen täällä joskus +viikkokaudet. Tuloni näyttää aina olevan heille iloinen, mieluinen +yllätys, eivätkä tiedä, miten pitää minua hyvänä. Heissä on kaikkea sitä, +mikä minulle ihmisissä aina on ollut miellyttävintä ja arvokkainta: +ystävällisyyttä ja auttavaisuutta ja herttaisuutta ja osanottoa, tarve +olla mieliksi ja aina antaa mitä itsellä on--haastan heille kaikki asiani +niinkuin hekin minulle--ollaan ystäviä, minulla on vähän enemmän +kirjatietoja, heillä enemmän elämän ja kokemuksen. Täällä minä aina +pääsen siitä, mikä minuun muualla tarttuu epämieluisaa ja minulle +kuulumatonta, tai kuormittuu raskasta. Täällä haihtuu haikeudet ja katoo +kaipuut. Täällä on minulla oma kesäaittani, niinkuin erakolla maja, joka +Villen kanssa yhdessä kalkuteltiin ja sammalsaumoille salvettiin-- +leikillä puhuen: minulle muka vanhain päivien varalle, kun äiti kuolee ja +minä myön talon ja muutan tänne vaariksi, eläkkeelle, ja Villen ja +Johannan lapset saavat periä sen huoneen ja mitä minulta muutakin jää. +Johon Johanna nauraa:--Omasi kanssa siihen tulet--ja olisi jo aika +tullaksesi ... (hän sitä samaa, mitä äitikin) ... johon minä:--Tuo Ville +vei, ennenkuin minä ehdin. Johon Johanna:--Taisi tulla vakainen vahinko. +Yksi tytöistä tuiskahtaa nurkan taitse: + +"Äiti, tulkaa katsomaan, se seisoo jo kolmella jalalla!" + +"Hyvä, hyvä, mutta en minä nyt jouda," sanoo Johannan ääni aitasta. + +Tyttö tuiskahtaa sinne takaisin. Minä seuraan. Siellä on vuona +karsinassa, seisoen kolmella jalalla, neljäs lastoitettuna ja sidottuna. +Emo määkii kujassa, mutta vuona ei välitä siitä, vaan tunkee turpaansa +häkkioven läpi, jossa hoitajansa maassa istuen sitä hyväilee ja sille +haastelee, kiintyneenä siihen niin, ettei huomaa, ennenkuin minä +tervehdin. + +"Päivää, päivää,--ka, kun ne olisivat sen tappaneet, kun eivät luulleet +kalua tulevan, vaan tulipahan ... kohta otetaan lasta pois ... menkää, +tytöt, nyhtämään nuorta heinän helvettä pellon pientarelta ... katsohan, +kun ei välitä yhtään emästään ... hoitajansa kättä vain imee.... Kerran +minulla oli koira, jota vähän aikaa hoidin, niin se seuraili niin, että +kun en saanut haihtumaan muuten, niin piti sitoa ja minun lähteä veneellä +suuren selän yli--jaa, jokos minä sanoin päivää, terve, terve ... menkää, +tytöt, menkää ... minä heitän sille vielä olkia vuoteeksi.... Käydään +tuonne pihaan.... Istutaan vaikka tähän rappusille.... Mitäs sinulle +sitten oikein kuuluu?... Olitko juhlilla? Hyödyitkö niistä mitä? +Antoivatko laulannat lohtua sielullesi?" + +"Enpä tiedä." + +"Sitä minäkin, ei niistä meikäläisille ... olinhan tuolla minäkin kerran +... en minäkään niistä heidän torviensa toitotuksista ja rumpujen +pärrytyksistä ja juhlapuheista ja paukutuksista ... enkä minä sitä +huitomista ja kuin väkisin laulattamista ja kilvan kirkumista, jotta kuka +paremmin parahtaisi ... se on minun musiikkiani, kun tuo Johanna soittaa +kanneltaan tuvan hämyisessä karsinassa. + +"Nyt saunaan!" hoikkasi Ville törmän rinteeltä. + +"Tullaan, tullaan!" hoikkaa Konttisetä vastaan. + +Joka kerta kuin tavataan, pitkienkin aikojen päästä, menee meiltä heti +puhe näihin tämmöisiin. Hän on ystäviäni, niinkuin nämä täällä, ja +muitapa minulla ei juuri olekaan, eikä ole ollut tarvis eikä enää tule. +Hän on melkein sama kuin silloin, kun kävi ensi kerran meillä ja haastoi +minulle hyvästä haltijasta ja miten sitä on hoidettava, että se +viihtyisi, ja yhä hän siitä haastaa. Ei kukaan tiedä, kuka hän oikein on +ja mistä kotoisin, enkä minäkään ole kysynyt. Kerran hän kuitenkin: että +"olisi ehkä voinut tulla vaikka pappi tai vaikka lääkäri, tai vaikka +runoniekka eli rohvessori, jos en olisi sairastunut kovaan sielun tautiin +ja tuskaan, jossa oli vähällä henki mennä, mutta ei kuitenkaan mennyt +henki, vaan tuli, tuli henki sanomaan näyssä, että minä olen se kaiken +hyvän henki ja kaiken kauniin henki ja sinun on seurattava minua ja +opetettava minua muille. Siitä ei siihen aikaan kukaan tiennyt, mutta nyt +on jo niitä, jotka tietävät ja ymmärtävät tai ainakin aavistavat. Minä +olen sen kuiskaava ääni erämaassa." Hän parantelee ihmisiä ja eläimiä +luonnonlääkkeillä, hieroo, kylvettelee, lääkitsee luun ja lihan vikoja ja +tyynnyttelee ja viihdyttelee verien vihoja. Ei ota mitään maksua +vaivoistaan, mutta ruuan ja vaatteen ottaa, kun annetaan, ja evästä +konttiinsa pitemmille taipalille. Ei hän viihdy kauan paikassaan, katoo +pitkiksikin ajoiksi, mutta kun palaa, on, niinkuin olisi ollut kaiken +aikaa talossa, elänyt yhdessä mukana, ja tietäisi, mitä on tapahtunut ja +mitä tarvitaan. Hän on näkijä, aavistelija, ymmärtäjä, joka virittää +ensin oman sielunsa sen vireeseen, johon yhtyy, ja siitä vähitellen hänen +sielunsa omaansa. Olemme soittaneet monet sielun sävelet yhdessä, hän +tulee kuin kutsuttuna silloin, kun minulla on sen soiton tarvis. Hän +sanoo tietävänsä, kuulevansa kaukaa, milloin kuka häntä kutsuu. + +Istumme lauteilla, vastojen hautuessa, suloisessa lämpimässä, ennenkuin +löyly vielä on lyöty. + +"Olisin minä kuitenkin tahtonut siellä juhlilla yhden laulattajan lauluja +kuunnella," jatkoi siinä Konttisetä.--"Olisin vielä kerran tahtonut +kuulla niiden etelän tyttöjen kuoroa." + +"Missä te heidät kuulitte?" + +"Ka, oletpa kuullut sinäkin ja nähnyt, koska sitä äänesi vieläkin +värähtää. Ja jos olet kuullut ja nähnyt ja ymmärtänyt heidät oivaltaa, +niin on heistä ollut siellä juhla sinullekin, niinkuin oli minullekin. +Missäkö?--elähän, Ville, vielä lyö löylyä, annahan, kun haastellaan, +tekisin siitä runon, jos osaisin--tuli vastaani neitoparvi niemen +kainalossa, haltijatar impineen valkealla hiekalla--ilakoivat ja +lauloivat, minä metsän reunassa polulla ihmeissäni istun ja kuuntelen-- +näkevät minut, eivät kirkaisten kummitusta pakoon, vaan huutaa tyttö +eväilleen--esitteleikse, sanoo nimensä, itsensä ja sisartensa--ei kysytä, +kuka on tämä äijä ja minne hänellä matka, niinkuin täällä aina muut yli +olan ja nenän vartta pitkin, vaan tietä kysytään, milloin laiva lähtee, +onko kiire jos ehkä tiedän, saavatko luvan kysyä--he matkalla juhlille-- +on tultu Savon saloja ja järviä ihantelemaan, tänne tahdottaisiin jäädä, +täällä aina olla, ei siellä, mistä he, näiden näköalain vertoja.--Pitää +tulla tänne olemaan, minä sanon.--Eihän tiedä. Tekisi kyllä kovin mieleni +tulla, hän sanoo ja katsoo herttaisesti kaihoten. Minä heidät neuvon +siitä eteenpäin, saatan oikotien päähän, josta vie laivasiltaan--siitä +hän kiittää, ottaa omasta rinnastaan kukan ja kiinnittää minun rintaani, +ukkorähjän, tämännäköisen kulkijan ja kerjäläisen--ja laulaen lähtevät, +ei kuulu tirskuntaa tienkäänteen takana näiden tyttöjen, vaan vilkuttavat +kädellä ja liehuttavat liinoja harjun rinteeltä. Sanon sinulle: en ole +ihanampaa nähnyt--sinua aattelin: siinä sinulle nuorikko taloosi--siitä +minullekin muistelemisen iloa koko taival tänne asti erämaan halki. Minä +kun mitä semmoista näen ja kuulen, sitä tallettelen ja kantelen kuin +linnunpoikaa povella. Ne olivat hekin sitä hyväin ihmisten heimoa, olipa +olevinaan heitä ikäväkin.... Nyt saat, Ville, lisätä lämmintä." + +Kylvetään verkalleen--Ville haastaa asioistaan, ja sitten istutaan ulkona +rahilla saunan seinämällä illan viileässä, polvella puhtaat paidat, jotka +Johanna on siihen pannut, kullekin omansa. + +"Hohhoo," huokaa vanhus, "onpa taas hyvä ollakseni, hyväin ihmisten +hoivissa--onhan siinä puhdas paita minullekin--se on tuo Johannakin sitä +hyväin ihmisten henkiheimoa--sitä on Taaton mamsselikin--ei niitä ole +monta, vaan joitakin on--sitä samaa valittua sukua ovat. Minä uskon, että +maailmassa on kahdenlaista heimoutta, ruumiin ja hengen. Hengen heimoudet +kulkevat kätkettyinä vuosisatain, ehkäpä tuhansienkin alitse--antiikista +ja Egyptistä ja Intiasta ja vielä kauempaakin historian aikain kautta +näihin päiviin asti--yksilöityvät ja uusiintuvat ohi ruumiillisten +periytymisten henkien periytymisen tietäjä sen salaväyliä ... niistä +ajantiedot ihmeissään kertoo, pyhistä miehistä ja naisista, mutta paljon +on semmoisia, joista historia ei mitään tiedä eikä ihmiset tiedä, mitä +aatelia he ovat--ei näitä kaikki ymmärrä enkä osaa selittääkään, mutta +sinä ymmärrät, sinulla on vähän semmoiset tuntosarvet kuin minulla.--Minä +vielä siitä tytöstä--onko mitään ihanampaa luomakunnan luomaa kuin hyvä +ja hieno ihminen, kun on vielä nuori ja kaunis nainen! Se on ruma tarina, +että se oli nuori nainen, joka vietteli miehen ja sai aikaan +syntiinlankeemuksen ja ihmiskunnan kirouksen--ei ihmiskunta ole langennut +eikä kirottu, siinä on vain hyväänsä, huonoansa. 'Uskotko, että tuo nuori +morsiamesi olisi voinut käärmeen neuvosta sinut langettaa syntiin?' +kysyin kerran apulaispapilta, joka oli kihlannut rovastinsa tyttären. Jäi +siihen tuppisuuksi. 'No, jos ei se, niin kuinka sitten joku toinenkaan?' +Miksi olisi pantu pahasta maailman perustus? Ei se ole siitä pantu, vaan +hyvästä on pantu. Ihmisen aivoitukset ovat hamasta lapsuudesta yhtä hyvin +hyvät kuin pahat." + +Johanna jo huikkasi tuvan rappusilta illalliselle. + +"Tullaan.... Se olisi pitänyt tehdä tämä tarina semmoinen, että maailma +oli alkujaan riidan, sodan ja turmeluksen ja pahennuksen erämaa, mutta +sen keskessä oli rauhan ja rakkauden keidas. Niin siinä keitaassa asuu +luojan kaksi luomaa onnellista, ne syövät tiedon puun ja rakkauden puun +ja kauneuden puun kaikista hedelmistä, joka puu on yksi ja sama puu, ja +saavat siitä sen valistuksen, että menevät portille ja puhuttelevat +ohikulkevia ja ulkona olevia ja kutsuvat sisään käymään ja katsomaan +heidänkin taloaan, että tulkaa näkemään, mitenkä täällä meillä eletään, +ja sitä mukaa kuin tulijoita on, niin sitä mukaa siinä paratiisi laajenee +niinkuin uudispelto ja sen muurit siirtyy niinkuin pellon aita ja +käsittää lopulta koko maailman, vaan joka ei osaa eikä tahdo elää, +niinkuin paratiisissa pitää, niin se menköön takaisin maailmaan entiseen +kurjuuteensa, kunnes tulee halu päästä uudelleen autuaitten asuntoon. Se +olisi ollut sillä tavalla se maailman luomisen ja ihmiskunnan ylennyksen +taru kirjoitettava ja sillä tavalla ajateltava ihmiskunnan alku. Sitä on +herttainen sillä tavalla ajatella ja niin minä sitä ajattelen yksikseni +talottomilla taipalilla. Mitäs Ville sanoo?" + +Ville vain kuunteli ja muhoili: + +"Osanneeko siihen semmoiseen minunlainen mitään, mutta en minä siihen +aituukseen sentään kaikkea maailmaa tahtoisi." + +"Eikä ole pelkoakaan, että koko maailma siihen pyrkisikään." + +Verkalleen pihaan astuessamme virkkoi setä vielä: + +"Olihan se ihana neito--ajattelin sinua ... olisi siinä ollut taloosi +emäntä, sillä oli niin tekevän näköiset kädetkin." + + + + +On illastettu tuvassa, Johannan letut ja kokkelit ja vasta kirnutut +voit. Ville on vetäytynyt aittaansa, viikon raadannasta rauennut +mies. Johanna on pannut lapsensa levolle, askarrellut viimeiset +lauantai-ilta-askareensa, istuutunut karsinaan, polvella kantele, +josta juoksuttelee hauraita säveliään, hämyhetken herättämiä. Sitten +hän soittaessaan yhtäkkiä kysyy: + +"Et tainnut siellä vieläkään tavata sitä mieleistäsi, sitä viimeistä +parasta, koska tulit tänne suoraan, vai tapasitko jo?" + +Puhuin heille kaiken. Miksen olisi puhunut heille tätä niinkuin muutakin! +Olin pyrkinyt ja luullut päässeeni siitä eroon, koskia puskien kotoa +pois. Mutta olin kai siinä vielä kiinni jollain viimeisellä venyvällä +toivon säikeellä, koska oli tarve saada toivon apua toiselta. Jos Johanna +ehkä näkisi sen toisin, jos hän löytäisi jotain mahdollisuutta--vaikkei +muuta kuin uskoisi, ja vaikkei uskoisi, niin kuitenkin sanoisi uskovansa. +Vaikkei sanoisi muuta kuin: eihän milloinkaan mitään tiedä. Mieli +herahtaa ja sulaa. Kerron kaikki viimeisestä parhaasta, ensimäisestä ja +viimeisestä. Sanon senkin, että piti tulla tänne päästäkseni eroon. + +"Vaan pitääkö nyt sitten antautua sen ainoan varaan?" sanoo Johanna, ei +kuitenkaan niinkuin olisi todella tahtonut sanoa: ei pidä. + +"Niin se nyt minusta vain on, että pitää." + +"Ja niin sen on oltavakin!" hän yhtäkkiä sanoo lämpimästi. + +"En osaa ajatellakaan muuta kuin: hän tai ei kukaan muu." On kuin olisi +silmä huiennut näkemästä muuta, kuin mikä siinä on kuva siitä häikäisevän +kirkkaasta, josta sattui siihen pisto niinkuin auringon säteestä.... + +"Ei sitä osaa eikä ole tarvis--kun minä näin Villen ja kuulin äänensä, +niin löi kuin sokeudella kaikkeen muuhun ja tiesin samassa, että jollet +sinä, niin ei kukaan muukaan, vaikken tiennyt, tokko tuo tahtoneekaan. +Oli pitkät erot, kun vanhemmat panivat vastaan tyhjälle miehelle menoa, +eikä luullut totta tulevankaan, vaan tulipas--ja tulee sinullekin." + +Hän yhtäkkiä näppäili kanteleestaan iloisen sävelen, haaveillen omia +haaveitaan, kai oman onnensa muistoja, mutta niinkuin samalla olisi +tahtonut soittaa ne minulle, minun puolestani, minun onnekseni--ja +minulla oli siinä lyhyt hetkinen, niinkuin hänen ystävällinen uskonsa +olisi ollut minun. + +Setä on noussut ja pistäytynyt pois. Johanna ripustaa kanteleensa naulaan +ja katsoo ikkunasta ulos: + +"Siellä se taas sen vuonansa kanssa, se sitten on hyvä mies tuo setä. Ei +taida hän olla kaikkien mieleen, mutta minusta hän puhuu oikeita, kun +ajattelen vapaasti enkä muista, mitä ennen on käsketty ajattelemaan ja +uskomaan. Keventää niin ihmeesti mieltä, kun se tulee taloon. Saisi olla +vaikka ikänsä. Siellä on tila aitassa, niinkuin aina ennenkin.... Minä +vielä siitä äskeisestä: on vain elettävä toivossa." + +Minä elänkin siinä taas--ja miksen eläisi--se voi olla yhtä hyvin +mahdollista kuin mahdotontakin--ja minulle on tullut sinusta yksi kuva +lisää, joka on niinkuin oma näkemäni: ilakoiva tyttökuoro järven +rannalla--ja kuinka sinä kiinnität kukan vanhan miehen rintaan ja +heilutat hänelle hyvästiä, ja että olet sanonut:--Eihän tiedä, tekisi +kovin mieli kerran vielä tulla.... Eikä kestänyt kauankaan, kun minä +sinut sitten näin laivasillalla. + +Heittäyn vuoteeseeni, aitan ovi jääköön auki, en voi nukkua--kuka +tämmöisenä yönä voisi nukkua! On se aika yöstä, kun taivaan valo on +vaaleimmillaan illan viimeisen ruskon ja aamun ensimäisen sarastuksen +vaiheilla. Kaikki muut linnut vaikenevat, ja vain rastas laulaa. Koski +rantojensa kuilussa kumajaa tummaa syvää säveltään, yölintu kuusessa +nakkelee sen yli sirautuksiaan, milloin pitkiä kuin nauhoja, punaisia, +valkoisia, keltaisia, milloin lyhyitä kuin helmiä, lasisia, hopeisia, +kultaisia, ja kun se visertää, silloin ei kuulu koski, mutta kun se +hetkeksi lakkaa, silloin kuuluu taas koski--hennon kurkun värinä voittaa +vesien kurimon tohisevan torven. + + + + +Setä hissuttelee pihalla, ei näytä aikovankaan nukkumaan--hän muuten +nukkuu milloin sattuu--ja kun näkee, että valvon, hän tulee, istahtaa +aitan kynnykselle, tyhjä piippu kourassa. Ojennan hänelle kukkaroni. + +"Kiitos, tekihän mieli tupakkaakin piippuun, vaikken ehkä olisi ilennyt +heti pyytää--ja jos välität, niin haastellaan vielä--vai mennäänkö +koettamaan lohta--minä soudan?" + +Setähän aina tarjoutuu soutamaan, mieliksi, vaikkei ole kalamies eikä +malta soutaa halultaan haastella. + +"Haastellaan tässä." + +"Minä siihen äskeiseen puheeseen vielä," alkoi hän heti--"että saahan +toivoa ja pitäähän toivoa--mutta jos kävisi niin, ettei toivo toteutuisi, +niin on osattava elää sittenkin. Se on annettava sekin uhriverona hyvälle +haltijalle, joka meitä hoitaa, niin kyllä haltija maksaa sinulle velkansa +takaisin. Saanko puhua--ethän pahene?" + +"Puhukaahan--enhän toki." + +"Sinä et ehkä enää tapaa häntä eikä hän ehkä tule omaksesi sillä tavalla, +kuin toivoisit, mutta elä siitä välitä, ei hän sinua silti jätä. Hän jää +sinulle hyväksi haltijaksi ja tulee asumaan talossasi, aina luonasi, +vaikket häntä koskaan näkisikään. Hän tuli, oli ja meni, niinkuin lintu, +joka istahtaa eteesi polulle eikä tiedä, että oli katsoja. Pysähdyit, +katselit ihmeen ihania, puhtaita höyheniä ja sen jalan kevyttä nousua ja +kaulan kaarta ja sulavia liikkeitään. Se on siinä aikansa, kääntelekse, +katselee, ei huomaa sinua, kun olet ihan hiljaa, sitten yhtäkkiä pyrähti +pois, et tiedä, miksi, lieneekö tiennyt itsekään, ehkä kuuli kutsun +jostain tai ilman vain, etkä häntä sitten enää koskaan näe. Mutta siihen +jäi hänestä sija, se paikka, jossa oli ihana ollut, ja jäi lähdön humaus +ja lehvän liikahdus. Se meni, mutta näky ei mennyt eikä mene, sinä +vaellat ja tulet toisen kerran ja kuinka monta kertaa tahansa siihen +pyhään paikkaan ja luulet hänet näkeväsi siinä aina, ja sinulle on sitten +sama, onko se siinä vai ei, sillä se on siinä kuitenkin. Katsohan: +niinkuin ei ole autuaaksi tullakseen väliä sillä, mitä uskoo, kunhan +uskoo, eikä edes sillä, onko olemassakaan se, johon uskoo, niin ei ole +myöskään väliä sillä, ketä rakastaa ja miten rakastaa, kunhan vain +rakastaa. Ei rukoileva lakkaa, vaikkei jumala rukoukseen vastaakaan, +rukoilee vain sitä hartaammin. Ei rakkauden tarvitse siihen raueta, +ettei saa vastarakkautta. Kun voi rakastaa omanaan sitäkin rakkautta, +jolla muut ovat rakastaneet, niinkuin esimerkiksi Korkean veisun +rakastajan ..." + +"Ja Salamin ja Sulamitin--" + +"-- ... niinpä niin, ja kaikkien runoilijain rakkautta, niinkuin ne ovat +sitä kuvitelleet, vaikkeivät olekaan sitä itse semmoisena ehkä kokeneet, +niin miksi ei voisi rakastaa omaakin kuvittelemaansa rakkautta ja olla +siitä niin onnellinen, kuin se olisi totta, jopa vielä onnellisempikin. +Runoile sinä hänestä itsellesi ikuinen rakkaus. Niinkuin minäkin siitä +kukasta, minkä hän minulle antoi. Elä hylkää rakkauttasi häneen eläkä +pyri pääsemään siitä eroon, vaikka täytyisikin ollaksesi erossa hänestä. +Se on kyllä vaikeata vielä sinun iälläsi...." + +"Oletteko tekin semmoista kokenut?" + +"Lienenhän yhtä ja toista minäkin, vaikka olen nyt tämmöinen--en puhuisi, +jos en tietäisi. Se on vaikeata, mutta se käy, ja ilo ihanteesta, jonka +tuskissasi luot ja saat säilymään ja kannat sielussasi, niinkuin äiti +lasta povellaan, on suurempi ja tyydyttävämpi kuin mistään maallisesta ja +todellisesta. Rakkaus voi olla yhtä kaunis, vaikkei sen esinettä +olisikaan. Ajattelehan äidin rakkautta toivottuun lapseen tai kuolleeseen +lapseen, kyllä se on sama kuin elossa olevaan. Sen on niinkuin sen, minkä +ihmiskunta on runoillut, runoillessaan itselleen uskon näkymättömään, +uskon elämään kuoleman jälkeen, uskon Jumalaan ja jumalanpoikaan ja +lunastukseen ja pelastukseen toisen avulla, kun omat voimat loppuu. En +minä ole mikään ateisti enkä kieltäjä, vaikka sanotaan. En minä tahdo +ristinoppia repiä, eikä sitä voikaan. Vaikkei se olisi milloinkaan +toteutunut eikä toteutuisi, vaikka se olisi vain haave, niinkuin se kai +onkin, niin juuri siksi sitä ei voi hävittää eikä saa. Juuri samoin pitää +rakastaakin ja tullaan aina rakastamaan. Ja milloin on rakkaus toteutunut +niin, että se olisi antanut, mitä on luvannut? Kysy keneltä tahansa, joka +on sitä saanut enemmän kuin minä ja sinä? Ja katsele, mitä siitä on +kirjoitettu. Rakkaus toteutuu vain sille, joka ei ole sitä saanut, vaan +ainoastaan kuvitellut. En osaa tätä niin järjestyksessä kuin pitäisi-- +mutta sinä kyllä ymmärrät." + +"Ymmärrän, minä alan jo ymmärtää." + +"Oikeastaan minä vain sitä, että pidä häntä ihanteenasi." + +"Olin jo pitänyt, ennenkuin näinkään." + +"Ja pidä häntä yhä niin, että toteutat hänen silmiensä alla sitä, mitä +sinussa itsessäsi on parasta, hoida häntä hyvänä haltijana omassa +itsessäsi." + +"Olen jo koettanut." + +"Olet oikealla tiellä. Silloin hän on sinun eikä häntä sinulta kukaan +riistä; vaikka haave, niin kuitenkin tosi. Sinähän loit hänet, ennenkuin +hänet näitkään. Jollei häntä sinulla olisi ollut ennen, et olisi häntä +tavannut silloin, vaan ehkä jonkun muun, olisit kulkenut hänen ohitsensa, +niinkuin monen muun, ties kuinka monen, et olisi kuullut edes humausta +hänestä, et tavannut häntä lintuna polullasi. Nyt kuulit hänet. Jos +haaveesi olisi luonut toisen kuvan, et olisi häntä nähnyt. Ole sentähden +yhäkin näkevinäsi, että hän sinulle elämässäsi hymyilee, niin hän sen +tekee, että hän on joka paikassa, niin hän on. Anna hänen muuttua elämäsi +visioniksi, niinkuin laulajalle iänikuiselle Pohjolan impi revontulten +kaaren päällä, tai niinkuin se kuva siitä tytöstä, jonka otsalla loisti +totuuden tähti, tai niinkuin se laulajatar, tai niinkuin sille Dantelle +se Beatrice. Se on ihanaa semmoinen. Silloin se ei sinulle kuole eikä +katoa, etkä pety." + +Hän oli haltioitumistaan haltioitunut, puhui milloin minulle aittaan, +milloin ulos ovesta niinkuin näkymättömälle kuulijakunnalle siellä ulkona +jossain kesäyön viileässä maailmassa. Olen jo aikoja sitten antautunut +hänen lumoihinsa. Hän tulkitsee kaikkeni, on sieluni salatietäjä, +ajatusteni lukija ja sanelija. + +"Kaipaa," sanoo hän hartaasti--"kuule, sinä et saa tukehduttaa +kaipaustasi, et koettaakaan siitä päästä, niinkuin sanoit tahtovasi. +Kaipaa, elä katkerasti ja kivuloisesti, vaan suloisesti, hiljaisesti, +viihdyttävästi, hartaasti. Sinun täytyy se itsesi tähden, pelastuksesi +tähden, et jaksa muuten elää, rupeat ehkä juomaan tai tuskissasi muuten +pahasti elämään--tai kovenet tai tulet ahneeksi ja vaivut aineen orjaksi +--ei pidä unohtaa sitä parastansa, minkä on saanut, eikä paatua, vaan +tyytyä täytymykseen." + +"On viihtyisää kaivata olematonta ja tulematonta, ottaa vastaan kaikki, +mikä annetaan, toivomatta itse mitään, mikä ei ole saatavissa, ja saada +siitä palkakseen rauha, ja kirkastus. Kun pääset sille polulle, +noudattelet sitä--otat vastaan kaiken niinkuin sateen ja poudan,--niin +voitat sillä kuolemankin. Kun se tulee härnäilemään: nyt otan, nyt otan! +--sinä vain sanot: sama se, ota, ota!--ja kuolema hämmästyy semmoista +vastaantulijaa ja luikkii tiehensä häveten, häntä koipien välissä. Kuolet +tietysti, mutta kuolemaa pelkäämättä ja pakenematta. Et ollutkaan hänen +saaliinsa, menit mielelläsi, pyrit melkein pyrkimällä pois. Tulet sen +luo, tapaat siellä sen, tapaat kaiken, jota et täällä tavannut. Se on +hyvän haltijan palkka, jota palvelit." + +Ukon leuka värähti kerta pari, hän pudistihe liikutuksensa lumoista, +koetti turhaan hymähtää, mutta onnistui lopulta voittaa itsensä. + +"No, ka, nyt on pappi taas saanut saarnansa saarnata ... olen sinua +valvottanut, olisit ehkä nukkunut mieluummin ... mahdoit paiskata oven +kiinni, jos et kehdannut kuunnella--mutta kaipa minä silloin olisin +paukuttanut avaimen reiästä ja olisi vain pitänyt koreesti +kuunnellaksesi. Painanko oven kiinni, ettei tule itikoita?" + +"Antaa vain olla auki ... täyttäkäähän vielä piippunne." + +"Täytyy taas paimenen mennä kaitsemaan karitsaansa." + +Ja hän tassutteli lamponavettaan päin. Ajattelin: hänen laisiaan kai +olivat nekin, jotka ennenkin saivat luopumaan kaikesta ja seuraamaan +häntä, saarnaveljet, jotka hoitivat väsyneitä luostarien rauhaan. + +Hänen laulunsa otti, minkä toisen soitto äsken oli antanut. Ja niistä +tuli kuitenkin molemmista, ainaisesta toivosta ja ainaisesta +kieltäymyksestä, elämäni vastainen sisältö. Minulle jäi hänestä jälelle: +Niin se on ja niin se on menevä. Heitin sinulle siinä valkenevassa +aitassa ikuiset hyvästit. Päivä nousee, joku varpunen tirskahtaa. Ei +kuulu enää rastaan huilu, kumajaa vain kosken tumma torvi. + +On viikon mentyä poutainen pyhä ja taivaalla seisoo korkeat, +liikkumattomat pilvet, ilmassa viileyden henki. + +Lähden sieltä kuin toivioretkeltä, kuin pyhältä paikalta, tullakseni pian +taas takaisin. + +Palaan taas elämään ilman sinua, lasken viiletellen alas samat kosket, +jotka äsken sauvoin ylös, soudan suvannot, laskettelen lehtipurjeessa +suuret selät. + +Koska se kai on niin määrätty ja on niin pakko, niin on kai myös niin +parempi. Oli tapahtunut sellainen heräys, annettu sellainen ilmestys. +Olen kuin jättäytynyt kohtaloni virran vietäväksi airottomassa purressa, +ilman mahdollisuutta enää päästä omin voimin maihin, omakohtaiseen +onneen, niinkuin olin sitä tähän saakka kuvitellut. Ja ilman haluakaan, +sillä kuljethan nyt kuitenkin mukana, niinkuin lippu tangossa, niinkuin +keulakuva laivassa, aina näkyvissä, edellä ja yllä. Ethän ole kenenkään +niinkuin minun, kenen olletkin. Et ollut määrätty minulle sitä varten, +kuin olin toivotellut. Sinun tarkoituksesi minulle oli ollut toinen. +Elämälläni oli ollutkin toinen määrä. Olit tullut tielleni suunnataksesi +sen siihen. Olit tullut vain koskettaaksesi ruumiin koteloa, jotta sielu +pääsisi perhona ylös onnensa päivään. Olit ollutkin vain herättäjä uuteen +elämään. Sitä minä, en muuta, niin välittömästi värähdinkin äänesi ensi +kerran kuullessani. Siinä puhuikin vain sielu sielulle, henki hedelmöitti +hengen. Siksi kai en saanut pyrkiä enkä päästä sinua lähemmä, vaan sinä +menit, niinkuin olit tullutkin. + +Ei siis eroa, vaan hengen yhtymys henkeen. Vien sinut hyväksi haltijaksi +takaisin, saat olla ja piillä ja tulla vastaan kaikkialla, josta tahdoin +sinut pois, sinua paeten. Korotan sinut kuvaksi, johon katson, kun uuvun, +auttajaksi, jota kohti ojennan käteni, kun en yksin jaksa--alttarille, +jonka ympärillä aherran ja jonka ääressä uhraan kaikki, mikä minussa on +parasta. + +Näkyvät kotirannan koivut. Alotan siellä elämäni uudestaan, panen tarmoni +työhön toisten hyväksi, kaiken hyväksi, joka minua tarvinnee, en elä +itselleni enkä omalle onnelleni, elän äidille, annan toisten lapsille, +kun ei minulla itselläni omia. Ei saa elämällä olla yksityisen onnen +tarkoitusta. En tiedä silloin vielä, myötätuulen kantaessa minua +veneessä, jonka olin sinuakin varten veistänyt, kotirantaa kohti, jonka +hiekka jo kuumottaa ja uimahuone paistaa, en aavista silloin--vähää +ennen--tämän kaiken lopullista tarkoitusta, en, mikä on oleva tämän +kieltäymyksen pikainen palkka: etten menettänyt sinua, koska suoritin +sinusta tämän ansiotyön, koska olin valmis antamaan tämän uhrin. Yhdyimme +siksi, että näytin voivani erota. + +Olisiko voitu muutenkin yhtyä? En usko, sillä minä uskon, että jos et +olisi annettu minulle palkkioksi tästä, ei elämästämme myöskään olisi +tullut se, mikä siitä tuli ja miksi se oli tarkoitettu, eikä onnemme +sisällöksi se, minkä se siitä sai. Sen langoista kehrättiin sielussani +onnemme loimet ja sinä panit siihen sen onnemme kuteet, ja niin +kudottiin, helskytettiin onnemme kangas. + +Ettäkö se olisi voitu kutoa onnellisen sattumankin langoista ilman sen +yliluonnollisempia ihmeitä ja edelläkäypiä salaisia tarkoituksia? Ettäkö +minä nyt jälkeenpäin vain näin kuvittelen? En jälkeenpäin, vaan jo heti +silloin.... Eikähän sattumata ole. Senkin langat juoksevat kädestä, joka +niitä edeltämääräten johtaa ja niistä tietoisesti kutoo. Sattumattaretkin +ovat kohtalotarten käskyläisiä. Ne sen asettivat, niinkuin niille +määrättiin. Ne ne panivat minulle onnen koetehtävän ja elämälle sen +velvoituksen. Sain sinut ensi kerran sitä varten, että elämäni ei olisi +vain itseäni, vaan myöskin muita varten, ja toisen kerran sain sinut nyt +tänne, koska se oli sitä ollut. Onnemme tuli onneksi myöskin muille, ja +minä luulen, että sitä jatkuu, niin kauan kuin jaksan. + +Tämä oli ensimäinen elämäni suuria sunnuntaipäiviä. Monesko lienee tämä, +jona tätä muistelen? + + + + +Veneen kokka karahtaa kotirannan hiekkaan, uimahuoneen viereen, +lehtipurjeen kantamana puolitiehen maihin. + +Olen siis taas kotona. Minut valtaa hetken heikkous ja voimattomuus. +Miksi tulin tänne takaisin? Enkö tullut takaisin maailmaan liian pian? On +yhtäkkiä siinä rannalla, missä kylmän pohjatuulen laine loiskaa ja pieniä +vaahtopalloja kiitelee ylös hiekalle, sanomattoman lohdutonta, kolkkoa ja +arkista, niinkuin voi olla vain silloin, kun ilta-aurinko niinkuin nyt +yli mustansinisen veden, pohjatuulen päältä pilvettömästä luoteesta, luo +lahjomatonta kovaa valoaan niin, että näkyy jokainen lehti, jokainen +rihva, jokainen sälö ja rako ranta-aidassa. Airo kolahtaa koleasti, vesi +veneen tapissa korisee melkein ilkeästi, Anti-koira on koko ajan maannut +käppyrässä kokkatuhdolla, retki on ollut hänelle pettymys, ei mitään +riistaa, sinne jäi karkelokaverikin. Se loikkaa laiskasti maihin ja +lähtee vetelästi edeltä pihaan saamatta häntäänsä käyräksi. + +Minusta on, kuin olisin tullut uutimettomaan huoneeseen, harsot ovat +poissa, ei ole auerta ajatusten eikä tunteiden ympärillä. Elämän karu +todellisuus viluttaa, sydän ja sielu värisee, ei mikään väräjä. Näinkö +tuleekin olemaan? Jaksanko? En saa häntä jäämään, en silläkään tavalla +kuin kuvittelin ollessani onnenlaulajan lumoissa. Hän on auttamattomasti +poissa, puhallettuna kuin tähkästä heilimon helve, kuin kultapöly +poutaperhon siiviltä. + +Nakkaan lehtipurjeen kauas järveen, olkoon siellä, vesi vieköön. Nostan +jauhosäkin selkään ja lähden kumarissa sen raskaan painon alla +nytkyttämään rantapolkua ylös veräjälle. Pudotan toisella kädellä alas +sen puut. En viitsi sulkea niitä, tulenmahan sitten takaisin. Päätän +mennä huvimetsikön ja puutarhan läpi rakennuksen päitse suoraan aitoille. +Tuijotan polkuun, hatunlippa on valunut silmille, en näe eteeni, mutta +tunnen tien ilmankin. Jahka tulen pihlajamajan pöytäkivelle, täytyy siinä +korjatakseni säkkiä paremmin selkään ja saada parempi ote. + + + + +Kuka siinä istuu, kuka nousee? + +Sinä! Sinä siinä seisot. + +"Hyvää päivää," sanoo äänesi. + +En saa vastanneeksi, sillä ojentautuessani vyörähtää säkki maahan, +pitkäkseen, sen suun side aukeaa ja jauhoja valahtaa maahan. Minun täytyy +nostaa se pystyyn puuta vasten ja sinä teet liikkeen kuin kumartuaksesi +minua auttamaan. Olen siinä edessäsi ihan jauhottuneena avojaloin ja +avopäin, sillä lakkikin putosi säkin kanssa. + +"Ette tunne," sinä sanot, hymyillen ystävällisesti, samalla hiukan +hämilläsi. + +"Tunnenhan toki," minä sammallan hengästyksissäni. + +Sinä ojennat kätesi, en aio uskaltaa tarttua siihen, ennenkuin olen +pölyttänyt omani jauhoista, mutta sinä tartut siihen siitä huolimatta ja +pudistat sitä reippaasti. + +"Oletteko te täällä?" saan minä vihdoin kysytyksi. + +"Kai olen, koska olen," sinä naurahdat ja pyörähdät ympäri. + +"Tekö?" + +"Niin, minä" ... ja sinä pyörähdät takaisin. + +"Jaa, niin, niinpä tietenkin--antakaa anteeksi, että isäntä ottaa vastaan +vieraan tässä asussa." + +"Ei ole vaaraa, koska en aio teitä syleillä! + +"Ettepä tietenkään."--Olen sen verran päässyt tajuihini, että saan +naurahtaneeksi mukana. + +"Suokaa anteeksi hämmennykseni, mutta--kuinka neiti on täällä?... Ettekö +siis mennytkään?" + +"Minne?" + +"Juhlilta pois--'Saimassa'." + +"Tyttöni siinä vain menivät." + +"Minä luulin nähneeni--" + +"Näitte siis väärin. Mutta minne te sieltä katositte?" + +"Minäkö?" + +Minä olen istuutunut puutarhan penkille ja sinä istut toiselle +vastapäätä.... En saa katsotuksi sinua silmiin, näen vain jalkasi, sirot +ja lujat, ja voimakkaan nilkan ja kaunismuotoiset kengät. Sitten näen +sinut vyötäisiä myöten, joihin on kiinnitetty valkoinen ruusu, aivan +varmaan äidin ruusupenkistä otettu, joita siellä oli vain yksi semmoinen +suuri, minä tunnen sen siitä, että sen yksi lehti punertaa. + +En saa sitten selväksi muuta ajatusta, kuin että minun pitäisi sitoa +säkin suu ja viedä säkki aittaan ja mennä muuttamaan vaatteita. Mutta kun +vieras istuu, olisi varmaan epäkohteliasta jättää hänet tähän yksin. +Kasvoihisi vilkaisten minä näen, että silmäsi hymyilevät, mutta ei +huulet. + +"Tu--tulitteko hevosella vaiko--?" + +"Ihan laamannin oriilla, tädin kanssa." + +"Se on siivo ja säyseä--missä se on?" + +"Tallissa." + +"Oliko täällä ketään miehiä kotona?" + +"Ei ainoatakaan, kuuluvat lähteneen jonnekin takamaalle heinään." + +"Vai jo ne menivät--ja niin, niinhän pitikin." + +Sinä nähtävästi koetat pidättäytyä purskahtamasta nauruun--suusi ympärys +värähtää ja silmissä on veitikka--sinulla on pieni, soma olkihattu, +kiinnitettynä paksun palmikon taa--sieramet elää. + +"Kuka sen sitten riisui?" + +"Jaa, oriinko?" + +"Niin." + +"Minä." + +"Se on siivo ja säyseä--jaa, johan sanoin sen," ja minä kysyn kiireesti: + +"Onko se--tuota--saanut heiniä--kun ei ollut korttakaan vanhoja heiniä +koko talossa, kun piti keväällä syöttää kaikki ja repiä olkikatotkin?" + +"Minä niitin äitinne luvalla apilasta." + +"No, sehän sopi erinomaisesti!" minä melkein riemahdan. + +"Olette ollut myllyssä," sinä sanot, kun en minä taaskaan tiedä, mitä +sanoisin. Päässäni on sisäinen paine, mutta ei mikään pääse sieltä ulos. + +"Kah, säkki valuu, minun täytyy viedä se aittaan"--ja minä melkein +ryntään sen kimppuun, sitomaan sen suuta. Sinä pyydät saada pitää suuta, +kun minä sidon. + +"Elkäähän toki, te jauhotutte--kyllä minä." + +Mutta sinä pidät kuitenkin, kiristät oikein lujasti, niin että rystyt +menevät valkeiksi. + +"Kas niin, nyt minä autan sen selkäänne." + +Mutta sitä minä en salli, en, vaikka mitä tapahtukoon, minun on saatava +estetyksi sinut jauhottumasta hinnalla millä hyvänsä, ja ettet ehtisi, +minä keikautan sen olalleni niinkuin heinäsäkin ja lähden puolijuoksua +pihaan. Kuulen sinun seuraavan, riennät edelle, avaat minulle puutarhan +portin ja painat siinä päähäni lakin, ja olet uuden aitan rappusilla +samalla kuin minä. Se nyt ei ole eloaitta se, mutta olkoon menneeksi, +panen sen siihen. + +"Mikä soma uusi aitta!" sinä sanot. "Äitinne sanoi, että se on +kivijalasta kattoon isännän itsensä rakentama." + +"Olihan siinä minulla toki apulainenkin--täytyy noutaa avain." + +"Se on suulla ... saanko avata ... olkaa hyvä." + +Minä sitten sinun avatessa ovea keikautan säkin aittaan, satutan ulos +tullessani otsani kamanaan, sinä sanot: Ai!--johon minä:--Ei se mitään!-- +sinä otat avaimen suulta, sanot:--Siinäpä on korea avain, ja ojennat sen +minulle. Olen sen verran selvinnyt, että ajattelen, että nyt voisi +merkitsevästi sanoa:--Pitäkää se, se on teitä varten tehty,--mutta minä +otan sen ja sanon:--Neiti on hyvä ja käy sisään--minun täytyy.... + +Mitä minun täytyy? Muuttaa vaatteet. Missä ne onkaan? + +Seison hetken päästä edessäsi salissa, miten kuten pukeutuneempana, +ainakin oli minulla, mikäli muistan, kengät ja jauhoton takki. Sinä istut +sohvapöydän ääressä, toisessa kädessä paperikäärö, toisella selailet +valokuva-albumia. Minä katson velvollisuudekseni ryhtyä selittämään, ketä +ne ovat ne ja ne, se on isävainaja, se hänen sisarensa, joka vielä elää, +ne ovat pikkusisaria, jotka ovat kuolleet. + +"Onko isänne kauan sitten kuollut?" + +Minä mainitsen vuosiluvun, sinun isäsi on kuollut vuotta ennen. + +"Te asutte setänne luona?" + +"Niin." + +"Jaha, vai niin." + +"Missähän äiti ja laamanska ovat?" + +"Ne menivät jonnekin, jonkun sairaan vaimon luo. Kai he pian tulevat." + +Te katositte niin pian sieltä juhlilta, yhtäkkiä ... en saanut teitä +käsiini, kuinka koetinkin, minulla olisi ollut teille asiaa. + +"Olisiko?" + +"Olen nyt sitä varten täällä." + +Sinä alat avata paperikääröä. + +"Olettehan kansakoulun johtokunnan esimies, eikö niin?" + +"Olen kyllä." + +"Teidän koulunne naisopettajan paikka on julistettu haettavaksi, +hakemusaika päättyy tänään." + +"Huomenna se vasta päättyy, tämän kuun kolmantenakymmenentenä ja +ensimäisenä kello kaksitoista yöllä." + +"No, sittenhän en ole myöhästynyt, saan luvan jättää hakemuspaperini." + +"Haetteko te tänne opettajaksi?" + +"Niin on aikomukseni--luuletteko, että saan viran?" + +"Se riippuu kanssahakijoista." + +"Niin oikein, minä tarkoitin oikeastaan sanoa: onko minulla toiveita ... +toisin sanoen: vaarallisia kilpailijoita?" + +"Minä katson heti--" + +"Elkää vaivautuko--ehdinhän saada sitten sen tietää." + +"Kyllä minä sitten heti ilmoitan, kohta kun--" + +"Kiitos." + +"Jäättekö tänne pitkäksi aikaa?" + +"Kuinka tarkoitatte? Se riippuu siitä, saanko paikan." + +"Minä tarkoitan--jos saatte--tai jollette saisi," minä sammallan. + +"Jollen saa, matkustan heti." + +"Ja jos saatte viran?" + +"Silloin jään tietysti pidemmäksikin aikaa." + +"Niin, tietysti." + +Olen mielestäni auttamattomasti typerä, mutta sinä katsot nyt minuun niin +hyväntahtoisesti, melkein hellästi, että yhtäkkiä taas saan rohkeutta +sanoa: + +"Minä kyllä luulen, että tulette saamaan viran, koska olette käynyt +jatko-opiston ja teillä myös on todistus seminaarista ... ja pannaan +myöskin merkitystä laulunopetukseen. Olen ajatellut, että kaikille +suomalaisille kansakoululapsille olisi opetettava myöskin kanteleen +soittoa." + +"Soitatteko kannelta?" + +"En minä. Entä te?" + +"Hiukan." + +"Sehän on suurenmoista--täällä on eräs metsänvartijan vaimo, joka soittaa +aivan erinomaisesti kannelta, ja sen mies osaa tehdä niitä--saan muuten +sanoa terveisiä eräältä tuttavaltanne--tai oikeastaan niin, että hän +varmaan olisi lähettänyt niitä, jos olisi tietänyt ... eräs ihailijanne." + +Ja päästyäni vihdoin puheen alkuun, en saa itseäni keskeytetyksi ja minä +kertoa hulautan yhteen menoon kohtauksesta Konttisedän kanssa. + +"Hänkö, Tapiosetä ... se herttainen äijä ... me ristimme hänet +Tapiosedäksi." + +"Hän nimitti teitä metsänneidoikseen ... kohta sen jälkeen, kun hän oli +teistä eronnut, hän löysi lampaan vuonan, jolta oli jalka poikki." + +"Ai." + +"Ei se mitään, hän sitoi sen ja kyllä se kohta on terve ... hän on +semmoinen luonnonlääkäri, muuten sangen intressantti mies, tietäjä...." + +Nyt minulta loppui kaikki asiat. Mitä ihmettä minä vielä keksisin? Sinä +vain katselet ja näyt odottavan lisää. + +Onneksi tullaan, äiti ja laamanska tulevat. + +"No, sepä mainiota," sanoo äiti. "Pianpa palasitkin, tulit juuri +parhaaseen aikaan." + +"Laskettelin lehtipurjeessa." + +"No, Aini," sanoo laamanska, "saatko viran?" + +"Hänen täytyy saada se," sanoo äiti, "minä puhun itse ukkojen kanssa, jos +ei muu auta,--kun kerran on tarjolla tuommoinen korea tyttö, joka +näyttää olevan vielä hyväkin, sekä äänestä kuullen että silmiin +katsoen.... + +"Täti!" sinä riemahdat ja kavahdat häntä kaulaan, "anteeksi, mutta enkö +saa sanoa tädiksi?" + +"Saathan toki, lapsi kulta." + +Teidän on lähdettävä. Minä valjastan hevosen, sinä annat sille rappujen +edessä sokeria kämmeneltäsi ja suutelet sen turpaa ja halaat sen kaulaa. +Sinä nouset jäntevällä liikkeellä tätisi viereen, tartut ohjiin, jotka +ojennan sinulle, minä juoksen avaamaan portin--sinä irroitat +vyötäisistäsi sen ruusun ja heität sen minulle. + +"Siinä on porttipojalle vaivoistaan!" + +Minä huudan hänelle, että asia päätetään ylihuomenna, ja sinä huiskutat +vielä maantielle kääntyessänne kättä hyvästiksi. + +Äiti sanoo:--Tehän olette jo kuulemma tutut etkä maininnut siitä minulle +mitään. + +En osaa muuta kuin pyöräyttää äitiä hartioista ja suudella häntä--ensi +kerran elämässäni. + +Mitä tämä on? Mitä on tapahtunut? Tiedän sen, että olet tullut, että olet +ollut meillä--meillä, sinä meillä!--mutta mitä muuta on tapahtunut sen +lisäksi? Onhan se vallan mahdotonta, ihmettä se on! + +Minun täytyy saada ryhtyä johonkin. Riennän rantaan ja siirrän veneen +hiekalta omille teloilleen ja airot uimahuoneeseen, ja panen uimahuoneen +lukkoon. Ja lehtipurje ei saa roikkua tuossa vedessä. Minä vien sen +halkovajaan. Siellähän ei ole ollenkaan pilkottuja puita. Pilkon kaikki, +mitä siinä on pilkkomatta. Äiti sulkee aittojaan yöksi. "Etkö tule jo +illalliselle ja nukkumaan?"--"Tulen, tulen." + +Mutta minä en tule. Näen viitakkeeni pistettynä tallin naulaan, sen +tavalliseen paikkaan. Sen terässä on vielä siihen tarttuneita +apilanlehtiä sinun niittosi jäleltä. Nythän on viileä niittää ja alottaa +samassa heinänteko. Minä menen apilaspellolle ja teroitan rautaani +kauemmin, kuin ehkä olisi tarpeen, koska metsänranta heläjää. Satakieli +alkaa soittaa viidakossa ja soittaa koko yön. Niitän apilan maahan yhteen +menoon ja käyn levolle vasta, kun aurinko nousee. + + + + +On semmoinen päivä, kun pohjatuuli on tyyntynyt eikä etelä vielä ottanut +ilmoja valtaansa. Käy vain virit milloin mistäkin ja herättelevät +henkäykset. + +Istun ja vuoleskelen piitä haravaani ja nidoskelen viitakkeita +halkovajassa, joka on avoin etelään ja aurinkoon. Vähitellen alkaa käydä +tuulonen yli peltojen ja pihamaan, valellen kuin äiti lasta lämpimällä +vedellä yli koko ruumiin--enkä tiedä, mitä enää voisin onnentunteeseeni +lisätä. Eihän minulle oikeastaan ole vielä mikään toteutunut, mutta +minusta on, kuin minulle kuitenkin olisi toteutunut kaikki. Kaikki, mikä +on tapahtunut, on totta, minä tiedän sen, mutta minä melkein kuin +toivoisin, että se ei sitä olisi, vaan olisi yhäkin unta voidakseni siitä +herätä siihen, että se on totta. + +Hän on ollut täällä--hän tulee jäämään tänne--hän on käyvä täällä usein +samalla tavoin kuin eilen. Ja minä, joka koetin karkoittaa hänet täältä, +joka lähdin sitä varten häntä pakoon, luovuin hänestä ja kaikesta +omakohtaisesta onnesta--ja silloin hän tuli tänne! Sen ihmeen jälkeen en +epäile enää mitään. Kun se on ollut mahdollista, on kaikki muukin oleva, +mikä tahansa maailmassa. Minä tiedän ja tunnen sen. Minä uskon onneeni ja +sen tähteen. Se on ilmoitettu minulle, vaikkei olekaan vielä annettu. +Olen rauhallinen ja varma. On tapahtunut taika, jota ei mikään voi +purkaa. On kuin olisi kuultu rukous ja siihen vastattu, annettu kuin +kohtalon korkea hyväksyminen sellaisesta, missä minut on pantu +koetukselle, tunnustuksena, kuin palkkiona siitä, että olen ollut +uskollinen siinä vähässä, mitä minulla on, hänelle, se on: ihanteelleni +ja itselleni. Minussa on voitokas varmuus siitä, että olen siis ollut ja +tulen myös olemaan onnen erikoisen kaitselmuksen alainen. Minä näen ja +selitän kaikki, mitä on ollut ja tapahtunut, siinä mielessä, että sinun +täytyi tulla, että se oli niin määrätty siitä saakka, kun minut ensi +kerran kohtasit. Lähdit juhlille, ojensit minulle laiturilla kätesi, et +mennytkään sieltä pois, niinkuin luulin, vaan tulit tänne, ja istuit +odottamaan minua puutarhan penkillä. Autoithan minua heti, sidoit yhdessä +kanssani säkin suun, avasit portin, painoit hatun päähäni, avasit aitan +oven, heitit minulle portilla kukan.... Jos minulle nyt juuri +annettaisiin jotakin muuta tämän lisäksi, minä tuskin jaksaisin ottaa +sitä vastaan. + +Sinä olet jo täällä, olet täällä siksi, että olet aina ollut. Olet ollut +aina, elämäni näkymättömänä haltijana, monessa muodossa, nyt ilmestyit +vain lopullisessa, siinä, missä tulet aina olemaan, kaikkialla niinkuin +kuultokuvana kirkon kaari-ikkunassa, jossa, taivaan ollessa harmaan ja +tumman, siitä ennen näkyi vain himmeä hahmo, mutta jossa nyt, auringon +sädehtiessä sisään täydeltä terältään, värit hehkuu ja ääriviivat elävät. +Tätä uskoani minä siinä itsekseni juhlin. Tämä on ensimäinen niitä onnen +hiljaisia pyhiä, semmoisia, jolloin ei olla kirkossa, vaan vietetään se +kotona, omassa yksityishartaudessa. Niitä on ollut meillä--kuinka +paljon! Niistä ei toinen tiennyt, et sinäkään aina, vaikka olitkin aina +niissä mukana. Kun ei nyt vain kukaan tulisi--mutta ei tule kukaan, ei +äitikään, istuu kai omassa huoneessaan ja pitänee omien aatostensa pyhää +hänkin.... + + + + +Tuli vielä pieni takatalvi siihen kevääseen, satoi lumen onneni +oraaseen.... + +Missä sinä viivyt? Miksi et tulekaan, vaikka olet saanut tiedon? + +Saithan heti tiedon, ja minä odotin, että tulisit samassa, odotin uuden +kotisi avaimet valmiina. Odotin pääseväni sitä sinulle näyttämään, uutta, +vasta valmistunutta, puhdistettua, maalattua. + +Et tullut sinä päivänä, et toisena, et kolmantena, et koko viikolla. +Katselin maantielle, kuulostelin jokaisen rattaan ritinää. Ehkä tulet +sunnuntaina kirkkoon. Et ollut siellä. + +Oli mentävä jokivarrelle heinään, laamannin ohi. Ajattelin: ehkä näet jo +veneen ja riennät avopäin rantaan, heilutat liinaa ja huikkaat. Hovissa +on vieraita, lienee nimipäivä, syntymäpäivä, voi olla vaikka kihlajaiset, +niistä minä tiedän heidän juhlansa. Istuvat valkoisissaan verannalla ja +olkihatuissa, ja naiset harsohameissa, toiset heittävät äyräällä renkaita +ilmaan, huudahdellen, hypähdellen, naurahdellen; sinä lennätät rengasta +tuomarin pojalle, vartalosi notkahtaa, palmikkosi heilahtaa. Et huomaa +venettä, vaikka on viitakkeita kokassa ja haravoita perässä. + +Menenkö maihin? En. + +Olisi ollut sinulla kiireempi käydäksesi, jos tulit tänne sen tähden, +kuin jo kuvittelin. + +Satoi lumen mielen yli, kaiken taannoisen yli. On kolea olla, epäilyn ja +epävarmuuden vilu tunkee sieluun ja mieleen--sillä en enää jaksa uskoa +mahdolliseksi mitään siitä, mitä olin kuvitellut. Eikö siinä ollutkaan +mitään taikaa, että tulit, eikö merkinnytkään mitään, että istuit ja +odotit puutarhan penkillä, avasit portin, kiersit auki aitan lukon ja +heitit portilla kukan ja huiskutit tien käänteessä kättä. + +Mitä sinä minusta, semmoinen kuin sinä, semmoisesta kuin minä, kömpelö, +saamaton, sinä hieno toisen maailman tyttö, noiden suurellisten sukua. +Olen hulluttelija, ainainen luulottelija, parantumaton haaveilija ja +unien näkijä--enkä kuitenkaan jaksa päästä siitä omin voimin eroon, en +koskaan. + +Raadan siellä viikon päivät heinäkuun helteessä, lepäilen yöt viileässä +ladossa, saan sen täyteen parhaita heiniä, ei ole käynyt edes aamukaste +karhon päällä--kaikki minulle onnistuu, ei vain se ainoa, mitä enin +toivon. + +Kun palaan, ovat hovin ovet kiinni ja kaikki näkyvät olevan poissa. Kun +tulen kotiin, kysyn: + +"Onko uusi opettajatar käynyt?" + +"Ei ole näkynyt," äiti melkein ärähtää kankaansa takaa, iskien pirtaa, +"ovat kuulemma olleet retkillä pitkin pitäjää ajelemassa vieraidensa +kanssa.... Ja taitaa katsella sitä omakseen tuomarin poika," äitinsä +haastoi. + +"Lieneekö jo saanut?" + +"En tiedä," tiuskaa äiti. + +Tulee väsyneen työmiehen raukea sunnuntai. En välitä enää mistään. Ei +siis ole mikään muuttunut. Riutuva päivä paistaa iltaisia pihoja pitkin, +ilottoman sunnuntain sanomattoman ikävä ehtoo, kuva eletystä ja vielä +elettävästä. Lepään aittani yläsillalla ja luen lehteä. Varpuset +narskuttavat katon harjalla. Äitivanha istuu kamarinsa ikkunassa, +silmälasit nenällä ja tutkii sanaa. + + + + +Niin silloin narahtaa portti ja sinä tulet yltyleensä valkoiseen puettuna +siitä sisään. Sinä tulet arasti liukuen kuin metsälintu joskus eksyessään +autioon taloon, niinkuin olisi vähän kiire, niinkuin pelkäisit +myöhästyväsi, silmä tähystellen joka taholle, kummastellen, eikö täällä +ollakaan kotona, kolkutat porstuan ovelle, mutta niin arasti, ettei äiti +kuule, katsahdat aittaankin päin, huulilla utelias hymy ja silmissä +kyselevä, melkein hätäytynyt katse, mutta et huomaa minua, sillä +yläsillan luukku on vain puoleksi auki ja minä en liikahda. Menet +puutarhaan, tulet takaisin, kädessä heinänkorsi, jota heilutat, istahdat +keinulaudalle, suorit helmojasi--ja minä katson sinuun ja näen silmäsi, +vaikkeivät ne näe minua, näen joka piirteesi, odottavan ilmeesi--kun +tietäisin, mitä ajattelet? Sinä viimein rykäiset ja minä myös, ennenkuin +astun aitasta ulos. Sinä sanot:--Ah! + +"Iltaa," sanon minä. + +Olet noussut, ilostunut, punastut, värähdät--mitä? + +"Voi, annatteko anteeksi," sinä sanot ja tarjoat minulle molemmat kätesi. + +"Mistä niin?" + +"Etten ole tullut ennen teitä kiittämään." + +"Eihän siinä mitä kiittämistä." + +"Onhan--kun olette toteuttanut hartaimman toivoni." + +"Sehän oli helposti toteutettavissa semmoisilla todistuksilla ja +suosituksilla." + +"Miten hyvänsä, mutta kiitos kuitenkin." + +"Käymmekö sisään?" + +"Istumme tässä." + +"Nähkääs, saanko kuitenkin selittää. Siellä oli koko ajan vieraita ja +retkiä ja kaikenlaista muuta ... ja minun täytyi ... mutta nyt se saa +riittää ... minä melkein karkasin pappilasta. Olin tullessani koululla, +mutta en päässyt sisään." + +"Olette saanut maalia hihaanne." + +"Kiipesin ikkunaan.... Tahtoisin nyt heti paikalla päästä sinne-- +järjestämään ja toimimaan--milloin voin muuttaa?" + +"Milloin tahansa ... kaikkihan on valmiina...." arvelin teidän muuttavan +laamannista vasta syksyllä." + +"Ei, minä muutan sinne heti ... tulin pyytämään avaimia." + +"Ehkä saan tulla teitä saattamaan ja näyttämään? Valjastan heti. Käytte +ehkä siksi aikaa äidin luo." + +"Emmekö mene mieluummin jalkaisin?" + +"Niinkuin tahdotte." + +Äiti tulee. + +"Valkoinen kuin morsian--ja jos jo lieneekin--mutta jos olisi totta, mitä +puhuvat, olisi kai sulhanenkin mukana." + +"Ei ole totta, täti kulta," sinä sanot tyynesti hymähtäen, ja minä näen, +että se ei ole totta. + +"Suottahan minä vain, ilman aikojani," sanoo äiti ja hänen ryppynsä +säteilevät, suupielistä ja silmäin kulmista yli kasvojen. + +Suli siihen sen takatalven lumi--eikä sitä sitten enää koskaan satanut +meidän onneemme. + + + + +Muistatko--?... kysyn, sillä nythän meitä on tästä lähtien näitä +muistelemassa kaksi--muistathan sen ikimuistoisen ensimäisen +kävelyretkemme kesäisenä iltana ja yönä, aina uudelleen eletyn, joka +kerta kun yhdessä kääntelimme onnemme kuvakirjan lehtiä. + +Sillä kävelyllä ja sinä lämpimänä kesäisenä iltana, joka vähitellen +vaihtui viileäksi yöksi, ohi pappilan ja kirkon, ohi kirkonkylän talojen, +oikopolkua peltojen läpi, vähän matkaa suuren tyynen järven rantaa, +sitten syrjätietä koulun lehtoiseen niemeen ja sieltä takaisin maantielle +ja vielä raikasta, helähtelevää hongikkoa siihen, missä erottiin, mutta +ei erottukaan--sillä kävelyllä pantiin koko tulevan elämämme pohja, +virisi yhteiselämämme johtosävel soimaan aina tähän päivään asti. + +Et aavistanut, mikä riemu täytti rintani, kun minä maantielle tultuamme +kysyin:--Menemmekö niittyjä myöten suoraan pappilan kautta vai ympäri?-- +ja sinä sanoit:--Menemme ympäri, niin emme tapaa heitä.--Ovatko ne +siellä?--Ovat--vaan en välittäisi nyt heistä--tahdon olla nyt teidän +kanssanne. + +Sinä käyt toisella puolen tietä, minä toisella, uusi, yltyleensä valkea +pukusi tumman vihreää havumetsää vasten. Sinä vaikenet hetken, sitten se +tulee purkautuen, kuin olisi se jo kauan ollut sydämelläsi: + +"Minä tätä tietä siksi, että saisin kerrankin häiritsemättä puhua +totisista, joista täällä ei kukaan välitä--sillä ne totisesti eivät +välitä muusta kuin niistä pienistä omistaan, nämä täällä niinkuin +heikäläiset kaikkialla, ei mitään yleistä harrastusta, ei isänmaallista +innostusta--ei laamannissa, ei pappilassa ... ne melkein säälivät minua, +että olen antautunut opettajaksi ... pitävät sitä päähänpistona ... olisi +muka niin paljon parempaa ja arvokkaampaa semmoiselle kuin minulle--minä +lopulta melkein suutuin ja läksin--oikeassa oli opettajani: 'ei tämän +kansan kultuuria linnoista käsin luoda--aivan toisista keskustoista kuin +kartanoista ja hoveista ja suurista pappiloista uuden ajan valo tulee +säteilemään Suomen saloille.' Ja se on totta--näinä kahtena viikkona minä +vasta oikein olen sen huomannut--minä olen siitä nyt niin varma, niin +varma--kun vain voisin ja osaisin!"--ja sinä taoit nyrkillä avoimeen +kämmeneesi. + +"Te varmaan voitte." + +"Luuletteko?" sinä sanoit lämpimästi ja astuit askeleen keskemmälle tietä +omalta puoleltasi, ja minä samoin omaltani, ja me kävelimme kohta +rinnakkain, lähekkäin, nopein askelin, sinun innostuksesi tahdissa, joka +samalla oli tarttunut minuun. + +"Täällä ei ole, vaikka toivoin ja luulin, minulle ketään henkiheimoa, ei +ainoatakaan ymmärtäjää...." + +"Ei täällä ole, ei ole ollut minullekaan." + +"Mutta meidän täytyy siis, ainakin meidän olla sitä toisillemme. Kyllä +minä tietäisin, kuinka, kun vain saisin apua jostain. Koulutyö kyllä +menee, sen tiedän, mutta minusta pitäisi muutenkin herättää, virittää-- +tahdotteko auttaa minua?" + +Minä sanon--sydän sykkyrällä--että minä, mitä suinkin voin, että minä +kyllä--ja että kokemukseni ovat juuri samat. + +"Katsokaa, se menee kyllä, kun on se tahto ja se henki. Voi, voi, sitä +olisi niin sanomattoman paljon,--minun täytyy saada teidät mukaan--tehän +olette sekä talonpoika että herra--juuri niinkuin jokaisen olisi oltava +tässä maassa, täällä maalla.... Minä heti nähtyäni teidät laivassa sain +kuin ilmestyksen, että siinä hän on, jos missään, jota tarvitsen: +ylioppilaslakki ja kotikutotakki.--Minne te sieltä juhlasta yhtäkkiä +katositte?" + +"Olitte siellä aina niiden minulle vieraiden ympäröimänä." + +"Niin, niin, se oli sellaista touhua.... Mutta te ihan kuin kartoitte +minua." + +"Enhän tiennyt, mitä olisitte ajatellut, jos olisin tunkeutunut +tuntematonna...." + +"Te ette ole minulle tuntematon, sanoinhan sen jo heti laivassa!" sinä +sanoit melkein kiivaasti, ollen leikillä suuttuvinasi ja sitten sille +naurahtaen, hiukan hämilläsi. + +"Mitä te sanoitte?" + +"Ettekö enää muista?" + +"Tahtoisin kuulla sen vielä kerran." + +"Niin tarkistakaa sitten korvanne ja kuulkaa, että meillä tytöillä oli +siellä kullakin 'ihanteemme' ja 'ihastuksemme', ja te olitte langenneet +minun osalleni. Nyt sen kuulitte--vielä kerran! + +"Saanko vielä kysyä: mikä minussa sitten oli niin ihannoitavaa ja +ihastuttavaa?" + +"Ettekö katsonut siellä koskaan katuikkunaan? Tuommoinen totinen, hirveän +totinen, ehkä hiukan ujo, avosilmäinen, otsa aatteellisissa rypyissä, suu +asianymmärtävässä supussa, lakin reunan alla kähertynyt valkoinen tukan +reuna--nyt se on jo hiukan kellertynyt, huomaan--olennoitunut kuva siitä, +minkä olin luonut itselleni 'isänmaan toivosta', joka elää vain aatteissa +ja ihanteissa, niinkuin minusta pitikin. + +"En minä, valitettavasti kyllä, siellä juuri ollenkaan niissä aatteissa +ja ihanteissa elänyt ... päinvastoin minä menetin senkin vähän, mitä olin +sitä ennen omistanut ... ainakin suurimmaksi osaksi." + +"Ette te ole mitään menettänyt...."--Ja sitten sinä taas sanoit oikein +totisesti: "Ja sentähden täytyy meidän, kahden ja ainoan täkäläisen, +tehdä liitto." + +"Kuinka ajattelette?" + +"Työliitto ... valistusliitto ... teidän täytyy vastata kaikkia +toiveitani--toteuttaa se ihanteeni ... kuuletteko?" + +"Mutta millä tavoin olette ajatellut?" + +"Antakaa minulle ensin kätenne ... näemme sen sitten, millä tavalla ... +pääasia on aluksi, etten ole täällä missään yksin. Jos ette lupaa, +peruutan hakemukseni ja haen itselleni vaikutusalaa jostain muualta." + +"Eihän toki, eihän toki--kyllähän minä tietysti teen kaikki, minkä vain +voin." + +"Kiitos." + +"Mitä nauratte?" + +"Pelästystänne--että ehkä jäisitte ilman opettajaa." + +"Mutta ettehän minua ollenkaan tunne, mistä tiedätte, että minä kelpaan +teidän tarkoituksiinne?" + +"Jos en tiedä, niin tunnen, aavistan ... kuulen äänestänne ja näen +ilmeestänne ... sitä paitse täti laamanska on kertonut teistä ja +toimistanne täällä.--Sieltä niiden vaunut nyt ajavat ... painaumme tähän, +niin ne eivät huomaa." + +Laamannin vaunut ajoivat pappilan puistokujaa, jonka tienhaaraan me juuri +olimme tulossa, ja me painausimme kiireesti ruispellon suojaan, kunnes ne +olivat ohi. + +Sinä nauroit: + +"On kuin me jo olisimme liitossa ... salaliitossa heitä vastaan...." + +Me nousemme. Sinä kurkotat ruiskukan aidan yli ja kiinnität sen rintaani. +Et puhu mitään, se tapahtuu kuin ohimennen. En saa edes kiitetyksi, kun +sinä samassa hyppäät takaisin maantielle. + +Olen kuin suunniltani, kuin huumautunut, en ymmärrä vielä, mitä tämä +oikein on. Onko hän tullut heidän luotaan kokonaan minun luokseni? Hänkö +minulle semmoista puhuu, minusta semmoista uskoo? Tietääkö hän, +aavistaako hän, mitä hän oikein on minulle? Eihän tämä vain olle mikään +näköhäiriö, eihän hän vain vielä pyrähtäne pois niinkuin lintu polulta-- +eikä jää muuta kuin oksan heilahdus?--Hänkö pyytää minua avukseen, minua +yhteistyöhön, minua liittoonsa, joka täällä kaiken ikäni en ole muuta +niin kaivannut kuin apua ja henkiheimoa ja ymmärtäjää? Tuleeko hän +omakseni ... onko jo tulemassa? Olisiko se sittenkin mahdollista? +Välittääkö hän minusta muutenkin kuin aate- ja työtoverina? Mutta sama +se, vaikkapa vain sellaisenakin ... onhan ihmeellistä, uskomatonta, että +tämä on nyt näin, sittenkuin äsken oli niin kokonaan toisin. Minä kysyn +tätä kaikkea, samalla koko ajan kuullen sinun puhuvan yhä edelleen, ja +minä vastaan ja alan itsekin suunnitella ja alan innostua--josta sinä yhä +lämpenet ja äänesi värähtää ja povesi nousee ja silmäsi tummuu. + +Me ohjelmoimme yhä edelleen kulkiessamme ohi kirkon ja kirkonkylän +talojen. Se on haaveilua enemmän kuin suunnittelua. Sinun suunnitelmasi +vaihtuvat, sinulla on mielestäni aate toinen toistaan onnistuneempi ja +tarpeellisempi. (Ne olivat niitä, joita kaikkia sitten koetimme +toteuttaa.) + +"En missään ole kuullut niin kauniita ääniä kuin täällä, tuossa kirkossa +--minkä ihanan kuoron täällä voisikaan saada aikaan! Ja se on saatava +aikaan! On ihmeellistä, kuinka sellainen kuoro yhdistää ja kuinka sen +kautta pääsee heitä lähelle, kuinka se kokoo nuoria ja vanhojakin ja +kuinka sen ohessa sitten voi heille puhua ja heitä innostuttaa ja saada +heitä mukaan muuhunkin. Me ensin laulatamme heidät hereille heidän omalla +laulullaan." + +"Kansan laululla kansan." + +"Juuri niin, mutta kuulkaa, eihän siellä koululla kuulu olevan edes +urkuharmoniakaan. Me ryhdymme heti hankkimaan arpajaisia. Ja siihen +ainakin täytyy saada nuo herrasväetkin mukaan. Meillä on tehtäviä +loppumattomiin, vaikka koko elinajaksemme!" + +"Me--! Meillä--!--Vaikka koko elinajaksemme--!" + +Tahdon olla, lupaan olla mukana kaikessa--minä sinun kanssasi--me kaksi-- +me, sinä ja minä.... Herää aatteita ja alotteita, joista ei äsken ollut +aavistustakaan, löydän itsestäni semmoista, jota en olisi uskonut +olevankaan. Alkaa nyt, mikä sitten jatkui kautta koko elämän, että sinä +hedelmöität, annat uskoa ja luottamusta. Minä aina aloin kuin kuivua, kun +sinä joskus satuit olemaan poissa.... Eihän se, mitä suunnittelimme, +ollut mitään niin erikoisen nerokasta, ei mitään itsessään ihmeellistä ja +uutta, mutta siinä oli minulle ihmeellistä se, että me molemmat aioimme +samaa, ihailimme ja rakastimme samaa. + +Kaikki käy niin luontevasti, olemme kuin vanhat tutut--olemme jo kauan +sitten astuneet samoin askelin ja minusta tuntuu kuin olisimme jo kauan +sitten sointuneet yhteen, näistä jo monesti puhuneet ja sopineet, ja +voisimme kulkea käsikädessä. Minä sanon vähä väliä: "Niin juuri, juuri +sitä minäkin olen", ja sinä sanot samoin--ja sehän se sitten on ollutkin +elämänlaulumme ainainen kerronta. Minä sanon, että juuri näitähän minäkin +olen kaiken ikäni hautonut ja ajatellut, vaikkei minulla ole ollut +henkiheimoa eikä ymmärtäjää. + +"Ei minullakaan ole ollut sitä, johon olisin oikein sointunut," sinä +sanot--"muita kuin vanha opettajani," sinä sitten hetken kuluttua lisäät. + +"Onhan tosin minullakin ollut Tapiosetä ja metsänvartijan Johanna ja +hänen miehensä." + +"Ketä ne ovat?" sinä kysyt ja minä kerron heistä hiukan, minä kerron, +että Johanna oli toinen rakkauteni, kun hän oli pieni tyttö ja minä vielä +pienempi poika; ensimäinen rakkauteni oli eräs punainen tyttö, joka onki +tuolla pappilan laiturilla. + +"Onko teillä ollut montakin rakkautta?" sinä kysyt, hymähdät. + +"On," sanoin minä samoin ... "oli vielä eräs tyttö koulukaupungissa, jota +en edes puhutellut, ja eräs laulajatar, joka oli kuin taivaan enkeli, ja +Taaton täti, isäni sisar." + +"Eikö muita?" + +"Ja eräs, joka oli, mutta jota ei kuitenkaan ollut. Entä teillä?" + +"On minullakin ollut--eräs, josta en tiennyt, oliko häntä vai eikö." + +Minä tahtoisin puhua siitä enemmän, kertoa koko elämäni, päästä sinua +vielä lähemmä. Minä tahtoisin sanoa, mikä minusta näyttää olleen sen +tarkoitus: se, etten joutunut täältä pois, voidakseni täällä olla apuna +sinulle, kun kerran ehkä tulet, että täällä varta vasten valmistuisin +kaikkeen siihen, mihin sinä minua täällä tarvitset. Sinähän tarvitset +minua, minähän kelpaan sinulle, ennen kaikkia muita, siksi etten ole +samanlainen kuin ne muut täällä--ja jos en olisi jäänyt tänne, en olisi +sinusta se, mikä olen, vaan samanlainen kuin ne muut. Minun elämälläni on +siis ollut tarkoitus, edeltämäärätty, sinun tähtesi, sitä varten, että +voisin olla sinulle apuna. Tahtoisin saada tämän kaiken sinulle +jotenkuten sanotuksi, jotta tietäisit, ja luottaisit.... + +Mutta on tultu koulun portille. Se on siinä pikku niemessään vähän +yksinäisenä, autiona ja suljettuna korjauksen ja puhdistuksen jäleltä. +Porttikin on tylysti lukossa. Joistain ikkunoista puuttuu vielä lasit ja +niiden edessä on rumat laudat. Piha on nurmettunut. Minä avaan sinulle +ovet ja me käymme kaikki huoneet. Juhlasalissa sinä laulahdat, koettaen +sen sointua. Se on hyvä, oikein hyvä.... Sinä huudahtelet ja ihastelet +uusia, siistejä huoneita. Sinun huoneestasi on näköala järvelle ja yli +kirkonkylän peltojen, ja sinä huomaat, että siellä kauimpana näkyy meidän +talon pääty ja sen katon yli koivut. + +"Ehkä näkyy sieltä tuletkin talvella?" + +"Ei näy, ikävä kyllä." + +"Mutta lippu näkyisi." + +"Meillä ei ole lippua." + +"Laittakaa se lippu, minä laitan myös." + +Suljemme taas ja levähdämme ulkoporstuan penkillä. On kuin innostuksesi +yhtäkkiä olisi jotenkuten laimentunut, niinkuin olisit jostain +alakuloinen, epävarma, mutta koettaisit kuitenkin koettamalla pysyä +vireessä. + +"Täällä on nyt tietysti hiukan autiota ja tyhjää, mutta jahka lapset +tulevat--miksi koulu ei ala heti? On niin pitkälti syksyyn.... Tuohon +täytyy laittaa puutarha--jotain siihen voisi vieläkin kylvää. Mutta mistä +minä saan hevosen ja miehen--tuletteko te auraamaan sen auki?" + +"Mutta aiotteko todellakin heti muuttaa tähän autioon taloon--täällä on +teille liian kolkkoa ja yksinäistä." + +"En voi jäädä laamanniin--se on nyt vain niin--enkähän tiedä, minne minä +muuannekaan." + +"Tulkaa meille siksi aikaa--äiti varmaan ottaisi teidät ilolla vastaan-- +ja minä myös." + +"Ja tekö myös?" + +Et vastannut sen varmemmin. En saanut selville, mitä ajattelit ja aioit. +Katsoit minuun vain pitkästi ja silmää räpäyttämättä. Sitten luomesi +värähtivät ja sinä nousit ja me lähdimme. Tie kulki järven rantaa, +korkean hongikon viileätä pylvästöä. Sinä kävelit vaieten, katsahtaen +vain kerran toiselle puolelle tien, missä minä kävelin, ja näytit olevan +jossain kaukana. + +"Kai minä nyt tulen toimeen koulullakin ... mutta jos tulisin teille +siksi aikaa, kunnes koulu alkaa, voisinko olla teille joksikin hyödyksi-- +minä tarkoitan: jollain tavalla avuksi?" + +"Jos välttämättä tahdotte auttaa--" + +"Tahdon--välttämättä." + +"... niin voittehan auttaa äitiä kuinka paljon tahansa hänen kankaissaan +ja puutarhassaan ja taloudessaan...." + +"Minä osaan lypsää, osaan kirnuta, osaan leipoa kuinka hienoja leivoksia +tahansa!" sinä yhtäkkiä riemahdat. + +"Eihän meillä niitä niin erittäin hienoja." + +"Osaan minä laittaa kalakukonkin!--Minä tulen!--Mutta voisinko auttaa +myöskin teitä? Osaan haravoida--" + +"Ja niittää--!" + +Sinä ryöpsähdät sille puolelle tietä, missä minä käyn. + +"Minä tulen! Kuule sinä--en minä osaa enää teititellä--kuulehan, kun minä +kesällä ensin autan sinua, niin sinäkö sitten talvella minua?" + +"Sehän sopii." + +Me kuljemme yhtäkkiä käsikädessä. Sinä olet, en tiedä kuinka, pistänyt +kätesi kainalooni. En uskalla painaa sitä käsivarrellani, en edes sitä +liikauttaakaan--se kangistuu siihen koukkuunsa, missä se oli, kun tartuit +siihen. Et ota sitä pois, ennenkuin olemme laamannin tiehaarassa. + +"Nyt teidän täytyy--sinun täytyy--kääntyä--kiitos, aatetoveri, työtoveri, +kävelykaveri!--Näkemiin!" + +Alat mennä kiireesti--käännyt, kuljet muutamia askelia taapäin, poskesi +hehkuvat ja silmäsi säteilevät, riennät puolijuoksua--sitten vielä kerran +käännyt. + +"Kuule," minä sanon. "Elä mene sinne, tule meille heti!" + +"Mitä sanot?" sinä kysyt ja pysähdyt vielä kerran. + +"Minä sanoin: tule nyt jo meille!" + +"Näinkö myöhään?" + +"Eihän nyt ole myöhä--äiti kyllä vielä valvoo." + +Epäröit lyhyen hetken, sitten sanot: + +"Minä tulen!"--ja tulet. + +Ja me kävelemme takaisin saman tien, jonka äsken olimme tulleet. + +Äiti vielä valvoo, porttiaitaa vasten nojaten, valkotukka, villahuivi +olkapäillä, käärittynä tiukalle käsivarsien ympärille. + +"No?" sanoo hän. + +"Saako tämä nuori neiti tulla meille yöksi?" + +"Tottahan toki." + +"Saanko jäädä leipomaan ja kutomaan?--minä osaan!" + +"Ja niittämään ja haravoimaan?" + +"Johan nyt toki--mutta aivanko totta, että tulet meille?" + +"Totta...." + +"No, voi minun päiviäni...." + + + + +Muistatko vielä--?--kun sitten jonain päivänä sen jälkeen istuimme +penkillä puutarhan lehtimajassa. + +Minäkö olin sen ensin sanonut vai sinä? Mutta kun se oli sanottu, sanoit +sinä: + +"Tiedä--että olen rakastanut sinua siitä pitäen, kuin sinut ensi kerran +näin." + +"Ja minä sinua jo ennen, kuin sinut näin ... sinä olet minulle koko +entinen elämäni, ja olet tämä nykyinen ... ja olet oleva tulevakin ... +minulla ei nyt näytä olleen mitään elämää, jossa sinä et olisi ollut +mukana, eikä tule olemaan, jossa et olisi oleva mukana." + +Sinä tartuit heltyen ja sisäisesti haltioituen molempiin käsiini ja +sanoit totisesti, hartaasti, melkein juhlallisesti, kasvot kiinteinä ja +kalpeina: + +"Minä olen rakastanut sinua siitä alkaen, kun kohtasin sinut siellä +vanhan kirkon puistossa, kun sinä, valkolakki ja kotikutotakki, astelit +ajatuksissasi ohitseni, ja vaikket sinä silloin etkä milloinkaan minua +huomannut, niin minä sanoin itselleni: 'Siinä hän on' ... tai ehkä: +'Semmoinen hän on oleva' ... ja hän oli sekä se että semmoinen. Ja vaikka +sinä yhtäkkiä katosit enkä tiennyt minne, etkä tullut enää minua vastaan, +vaikka odotin--ja vaikka olin menehtyä turhan odotuksen ikävään--enkä +tiennyt edes, kuka olit, niin sinä et koskaan kokonaan häipynyt +mielestäni. Enkä ollut koskaan oikeastaan siitä onneton, sillä olin +varma, että hänet kerran tapaan, että aikanaan hän tulee, kuinkas ei +tulisi--minulle soi sinusta aina sävel jostain niinkuin metsästä +näkymättömän linnun viserrys." + +"Rakas--sinä--onko se totta?" + +"Minun sielussani ja sydämessäni ei ole koskaan ollut ketään muuta--eikä +siinä ole soinut mitään muuta säveltä kuin sinun eikä ole voinut soida, +sillä se oli viritetty sinun sointuusi heti, kun se mihinkään +viritettiin. Ja jos siinä joskus on pyrkinyt soimaan jokin muu, niin on +se soinut väärin ja tunne on mennyt umpeen." + +Päästit käteni ja virkoit vielä: + +"Ja minä tahdon vielä sanoa sinulle sen, että minä tulin juhlille vain +sitä varten, että ehkä tapaisin sinut siellä--ja kun kohtasin sinut +laivassa, niin minä tiesin, että kohtaloni oli ratkaistu, mutta en +uskaltanut sinua lähestyä, koska pelkäsin, ettet ehkä tulisi välittämään +--ja kun kadotin sinut taas, mutta en voinut mennä--ja vain sinua +vartenhan minä tulin sitten tänne--ja kun odotin sinua tässä puutarhan +penkillä enkä tiennyt, tulisitko, niin en voinut käsittää, mikä minusta +tulisi, jollei tämä sinun talosi olisi oleva minunkin taloni ja sinun +äitisi minun äitini.... Ja nyt olen sanonut minä, mitä minulla oli +sanottavana. Sano sinä nyt, mitä sinulla on." + +"Jos minä sanoisin, mitä minulla on sanottavana sinusta, niin pitäisi +minun sanella sinulle koko elämäni." + +"Sanele." + +Minä sanelen ne sinulle, aina iltaisin päivän työn päätyttyä, kaikki, +näin kuin tässä. Minä tuon sinulle kaikki, mitä minulla on ollut +siihenastista itseäni ja onneani--kaikki nämä kukkaset keväiseltä +niityltä. Sinä sanot:--Tuo vielä, tuo vielä!--Ja minä tuon, ja kun tuon, +sinä sanot:--Kuule, on ihan kuin olisin nämä ennen nähnyt, kuin olisin +ollut siinä kaikessa minäkin mukana!-- + +Olitkin! + +Kun toin sen siitä tämän talon hyvästä haltijasta, jota olin hoitanut ja +palvellut ja jolle olin uhrannut parhaani, mitä osasin ja ymmärsin, jotta +hän täällä viihtyisi ja menestyisi ja minua seuraisi elämässäni onni, ja +kun sanoin, että se haltija, jota niin olin hoitanut ja joka oli tätä +taloani ja minua vuorostaan hoitanut, sittenkin kai olit sinä, niin +sanoit: + +"En minä ollut se, se oli enempi ja parempi kuin minä, mutta minäkin +tahdon sitä hoitaa niinkuin sinä, täällä ja sinussa ja minussa, itsemme +ja muiden onneksi--hoidamme sitä yhdessä." + +Ja kuinka me sitä hoidimme, kaiken hyvän haltijaa--omaksi onneksemme ja +muiden ja kuinka koetimme koko tämän maan ja kansankin onneksi--senhän +sinä tiedät. Mutta vaikka tiedätkin, niin minä vielä kerron siitä +sinulle, sillä niin kauan kuin minulla on, mitä kertoa onnesta ja +sinusta, onni ja sinä täällä pysytte. Ja kun minulla ei enää ole niistä +mitään kerrottavana, kun kerran päättyvät nämä tuhannen ja yhden +onnenpäivän tarinat, silloin päättyköön myöskin minun tarinani, ja minä +lähden ja tulen sinne, missä olet, missäpä sitten olletkin. + + + + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Muistatko, by Juhani Aho + +*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK MUISTATKO *** + +***** This file should be named 9082-8.txt or 9082-8.zip ***** +This and all associated files of various formats will be found in: + http://www.gutenberg.org/9/0/8/9082/ + +Produced by David Starner, Tapio Riikonen and Distributed Proofreaders + +Updated editions will replace the previous one--the old editions +will be renamed. + +Creating the works from public domain print editions means that no +one owns a United States copyright in these works, so the Foundation +(and you!) can copy and distribute it in the United States without +permission and without paying copyright royalties. Special rules, +set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to +copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to +protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project +Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you +charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you +do not charge anything for copies of this eBook, complying with the +rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose +such as creation of derivative works, reports, performances and +research. They may be modified and printed and given away--you may do +practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is +subject to the trademark license, especially commercial +redistribution. + + + +*** START: FULL LICENSE *** + +THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE +PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK + +To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free +distribution of electronic works, by using or distributing this work +(or any other work associated in any way with the phrase "Project +Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project +Gutenberg-tm License available with this file or online at + www.gutenberg.org/license. + + +Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm +electronic works + +1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm +electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to +and accept all the terms of this license and intellectual property +(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all +the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy +all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. +If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project +Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the +terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or +entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. + +1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be +used on or associated in any way with an electronic work by people who +agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few +things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works +even without complying with the full terms of this agreement. See +paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project +Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement +and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic +works. See paragraph 1.E below. + +1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" +or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project +Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the +collection are in the public domain in the United States. If an +individual work is in the public domain in the United States and you are +located in the United States, we do not claim a right to prevent you from +copying, distributing, performing, displaying or creating derivative +works based on the work as long as all references to Project Gutenberg +are removed. Of course, we hope that you will support the Project +Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by +freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of +this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with +the work. You can easily comply with the terms of this agreement by +keeping this work in the same format with its attached full Project +Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. + +1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern +what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in +a constant state of change. If you are outside the United States, check +the laws of your country in addition to the terms of this agreement +before downloading, copying, displaying, performing, distributing or +creating derivative works based on this work or any other Project +Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning +the copyright status of any work in any country outside the United +States. + +1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: + +1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate +access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently +whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the +phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project +Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, +copied or distributed: + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + +1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived +from the public domain (does not contain a notice indicating that it is +posted with permission of the copyright holder), the work can be copied +and distributed to anyone in the United States without paying any fees +or charges. If you are redistributing or providing access to a work +with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the +work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 +through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the +Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or +1.E.9. + +1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted +with the permission of the copyright holder, your use and distribution +must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional +terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked +to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the +permission of the copyright holder found at the beginning of this work. + +1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm +License terms from this work, or any files containing a part of this +work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. + +1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this +electronic work, or any part of this electronic work, without +prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with +active links or immediate access to the full terms of the Project +Gutenberg-tm License. + +1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, +compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any +word processing or hypertext form. However, if you provide access to or +distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than +"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version +posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), +you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a +copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon +request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other +form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm +License as specified in paragraph 1.E.1. + +1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, +performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works +unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. + +1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing +access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided +that + +- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from + the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method + you already use to calculate your applicable taxes. The fee is + owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he + has agreed to donate royalties under this paragraph to the + Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments + must be paid within 60 days following each date on which you + prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax + returns. Royalty payments should be clearly marked as such and + sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the + address specified in Section 4, "Information about donations to + the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." + +- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies + you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he + does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm + License. You must require such a user to return or + destroy all copies of the works possessed in a physical medium + and discontinue all use of and all access to other copies of + Project Gutenberg-tm works. + +- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any + money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the + electronic work is discovered and reported to you within 90 days + of receipt of the work. + +- You comply with all other terms of this agreement for free + distribution of Project Gutenberg-tm works. + +1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm +electronic work or group of works on different terms than are set +forth in this agreement, you must obtain permission in writing from +both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael +Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the +Foundation as set forth in Section 3 below. + +1.F. + +1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable +effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread +public domain works in creating the Project Gutenberg-tm +collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic +works, and the medium on which they may be stored, may contain +"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or +corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual +property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a +computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by +your equipment. + +1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right +of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project +Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project +Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all +liability to you for damages, costs and expenses, including legal +fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT +LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE +PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE +TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE +LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR +INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH +DAMAGE. + +1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a +defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can +receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a +written explanation to the person you received the work from. If you +received the work on a physical medium, you must return the medium with +your written explanation. The person or entity that provided you with +the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a +refund. If you received the work electronically, the person or entity +providing it to you may choose to give you a second opportunity to +receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy +is also defective, you may demand a refund in writing without further +opportunities to fix the problem. + +1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth +in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER +WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO +WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. + +1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied +warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. +If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the +law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be +interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by +the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any +provision of this agreement shall not void the remaining provisions. + +1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the +trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone +providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance +with this agreement, and any volunteers associated with the production, +promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, +harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, +that arise directly or indirectly from any of the following which you do +or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm +work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any +Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. + + +Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm + +Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of +electronic works in formats readable by the widest variety of computers +including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists +because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from +people in all walks of life. + +Volunteers and financial support to provide volunteers with the +assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's +goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will +remain freely available for generations to come. In 2001, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure +and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. +To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation +and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 +and the Foundation information page at www.gutenberg.org + + +Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive +Foundation + +The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit +501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the +state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal +Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification +number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent +permitted by U.S. federal laws and your state's laws. + +The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. +Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered +throughout numerous locations. Its business office is located at 809 +North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email +contact links and up to date contact information can be found at the +Foundation's web site and official page at www.gutenberg.org/contact + +For additional contact information: + Dr. Gregory B. Newby + Chief Executive and Director + gbnewby@pglaf.org + +Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation + +Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide +spread public support and donations to carry out its mission of +increasing the number of public domain and licensed works that can be +freely distributed in machine readable form accessible by the widest +array of equipment including outdated equipment. Many small donations +($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt +status with the IRS. + +The Foundation is committed to complying with the laws regulating +charities and charitable donations in all 50 states of the United +States. Compliance requirements are not uniform and it takes a +considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up +with these requirements. We do not solicit donations in locations +where we have not received written confirmation of compliance. To +SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any +particular state visit www.gutenberg.org/donate + +While we cannot and do not solicit contributions from states where we +have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition +against accepting unsolicited donations from donors in such states who +approach us with offers to donate. + +International donations are gratefully accepted, but we cannot make +any statements concerning tax treatment of donations received from +outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. + +Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation +methods and addresses. Donations are accepted in a number of other +ways including checks, online payments and credit card donations. +To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate + + +Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic +works. + +Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm +concept of a library of electronic works that could be freely shared +with anyone. For forty years, he produced and distributed Project +Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. + +Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed +editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. +unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily +keep eBooks in compliance with any particular paper edition. + +Most people start at our Web site which has the main PG search facility: + + www.gutenberg.org + +This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, +including how to make donations to the Project Gutenberg Literary +Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to +subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. |