path: root/79036-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79036 ***
language: Finnish




PAKOLAISET I

Romaani kahdesta maanosasta


Kirj.

SIR A. CONAN DOYLE


Suomennos.

Alkuteoksen nimi: "The Refugees" (1893)





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Oy,
1925.




SISÄLLYS:

Vanhassa maailmassa:

  1. Amerikkalainen vieras.
  2. Kuningas kotioloissaan.
  3. Oven puolustus.
  4. Kansansa isä.
  5. Belialin lapset.
  6. Taistelu talon herruudesta.
  7. Uusi ja vanha maailma rinnatusten.
  8. Nouseva aurinko.
  9. Kuningas huvittelee.
 10. Auringon pimennys Versailles'issa.
 11. Aurinko paistaa jälleen.
 12. Kuningas ottaa vastaan.
 13. Kuningas on kekseliäs.
 14. Viimeinen valtti.
 15. Yöllinen ratsastus.
 16. Kun on piru merrassa.
 17. Portillac'in vankityrmä.
 18. Yllätysten yö.
 19. Kuninkaan kabinetissa.
 20. Kaksi Françoise'ta.
 21. Mies vaunuissa.
 22. Portillac'in mestauslava.
 23. De Catinat'n kukistuminen.






VANHASSA MAAILMASSA




Ensimmäinen luku.

AMERIKKALAINEN VIERAS.


Ikkuna oli sellainen, jommoisia Pariisissa yleisesti käytettiin
kuudennentoista sataluvun lopulla. Se oli korkea ja kapea, varustettu
pihtipielillä ja leveällä poikkipienalla, jonka yläpuolella olevaan
ruutuun oli maalattu vähäinen vaakunakilpi — kolme hopeapohjalla
lepäävää punaista jalka-ansaa. Ikkunan ulkopuolella istui seinässä
kiinni jykevä rautakanki, josta riippui pienoinen kullattu villapaalin
kuva, heilahdellen ja naristen tuulen joka henkäyksestä. Vastapäätä
kadun toisella puolella oli toisia samanlaisia taloja, yhtä korkeita,
kapeita ja porvarillisen siistejä, joiden julkisivuja leikkelivät
ristikkäin käyvät kannatinpylväät ja kattoja koristivat terävät
päätykolmiot ja pienet kulmatornit. Ja alhaalta rakennusten välistä
kuului epälukuisten jalkain kopinaa St. Martin-kadun mukulakiveykseltä.

Ikkunan sisäpuolella oli ruskealla espanjannahalla päällystetty leveä
ikkunalavitsa, jolla leväten perheen jäsenet voivat akkunaverhojen
välistä katsella vilkasta katuvilinää. Kaksi heistä istui nytkin
lavitsalla, mies ja nainen, mutta selkänsä he olivat kääntäneet
ulkopuoliselle näytelmälle ja kasvonsa isoon ja komeasti sisustettuun
asuinsuojaan. Tuontuostakin he vilkaisivat toisiinsa, ja heidän
silmistään voi nähdä, ettei heidän onnensa kaivannutkaan muuta
katsottavaa.

Eikä tuo ollut ihmekään, sillä kauniimpaa paria olisi saanut kauan
etsiskellä. Nainen oli hyvin nuori, korkeintaan kaksissakymmenissä,
kasvot tosin kalpeat, mutta sellaista kalpeutta, joka loisti itsestään
ja oli niin raitis ja puhdas ja puhui sellaisesta sisäisestä
puhtaudesta ja viattomuudesta, ettei niiden neitseellinen valo
kaivannutkaan värien hurmaa lisäkukkeudekseen. Piirteet olivat hienot
ja pehmeät, ja sinimustat hiussuortuvat ja pitkät tummat silmäripset
loivat somia varjoja silmäterien uneksivalle harmaudelle ja ihon
norsunluuhohteelle. Tytön koko olennossa oli jotain levollista ja
pidätettyä, jota vaikutusta yhä koroitti sileä mustasilkkinen puku ynnä
kivihiilihelmistä tehty rintaneula ja rannerengas, jotka olivat hänen
ainoina koristeinaan. Tällainen oli Adele Catinat, kuuluisan
hugenottiuskoisen verkakauppiaan ainoa tytär.

Mutta jos hänen pukunsa oli synkän yksitotinen, niin sitä loistavampi
oli hänen istuintoverinsa asu. Tämä oli tyttöä kenties kymmentä vuotta
vanhempi; pienillä kapeilla kasvoilla oli aito soturimainen ilme, musta
huuliparta oli huolellisesti hoidettu ja tummanruskeiden silmien
säihkyvä katse näytti voivan saada yhtä helposti miehet tottelemaan
kuin naiset sulamaan. Hänen takkinsa oli taivaansininen, koristettu
poikittaisilla hopeapunoksilla ja leveillä hopeaolkaimilla. Valkeat
säämiskäliivit kurkistivat takin aukosta, ja samaa ainetta olivat
polvihousut, jotka katosivat pitkävartisiin kiiltonahkasaappaisiin,
joiden koroissa helisivät kullatut kannukset. Hopeakahvainen miekka ja
sulkaniekka hattu, jotka istuja oli laskenut vierelleen lavitsalle,
täydensivät muhkean asepuvun, jonka kantaminen laskettiin miehelleen
kunniaksi, sillä jokainen ranskalainen tunsi sen olevan Ludvig XIV:n
kuuluisan Sinisen kaartin upseerivormun. Repäisevän uljaalta soturilta
tämä nuori herra tosiaan näyttikin ylväine kiharapäineen ja huolettoman
luontevine liikkeineen. Ja sellaiseksi hän oli osoittautunut
sotakentälläkin, kunnes Amory de Catinat'n nimi oli saanut mainehikkaan
kaiun kaikkien niiden tuhansien uljaiden alhaisaatelisten joukossa,
jotka parveilivat kuninkaan pyhitetyn persoonan ympärillä.

Molemmat nuoret olivat ensimmäisen polven serkuksia, ja
kaunispiirteisistä kasvoistaan voi hyvin tuntea heidät
lähisukulaisiksi. De Catinat polveutui jalosukuisesta
hugenottiperheestä, mutta kadotettuaan jo lapsena molemmat vanhempansa
oli hän astunut armeijaan ja ponnistellut nykyiseen asemaansa ilman
kaikkia suotuisia syrjävaikutuksia pelkän mieskohtaisen kuntonsa
nojalla. Hänen isänsä nuorempi veli sen sijaan oli luopunut aatelisesta
"de"-lisäkkeestä nimensä edessä, kun oli nähnyt kerettiläiseksi
katsotun uskontonsa sulkevan häneltä kaikki jalosukuiselle miehelle
sopivat elämänurat, ja antautunut harjoittamaan kauppaa Pariisissa
sellaisella menestyksellä, että hänet nykyisin luettiin kaupungin
rikkaimpien ja vaikutusvaltaisimpien porvarien joukkoon. Hänen kattonsa
alla nuori soturi nyt istui, ja hänen ainoan tyttärensä kättä tämä
juuri piteli omassaan.

"Kerropas minulle, Adele", hän sanoi, "mikä sinut nyt panee noin
murheellisen näköiseksi?"

"Enhän minä ole murheellinen, Amory."

"Älähän — mitäs sitten tietääkään tuo pieni ryppy noiden kaarevien
kulmakarvojesi välissä? Ahaa, näethän että osaan lukea sinun tuulesi
kasvoistasi niinkuin paimen lukee säätä taivaan pilvistä."

"Eihän se ole mitään, Amory — mutta..."

"Mutta mitä?"

"Sinähän jätät minut yksin tän'iltana."

"Mutta palaanhan taas huomen-aamulla."

"Ja täytyykö sinun todella, ihan todella, lähteä pois täältä
tän'iltana?"

"Tänne jääminen tietäisi kohta virkaeroa minulle. Minunhan pitää
aikaisin huomen-aamulla olla vahtivuorossani kuninkaan makuusuojan
ovella! Aamumessun jälkeen astuu majuri de Brissac minun tilalleni ja
sitten olen jälleen vapaa mies."

"Ah, Amory, kun sinä noin puhelet kuninkaasta ja hovista ja sen
suurista vallasnaisista, niin tulen ihan ihmeisiini!"

"Mikä sinut sitten oikein panee ihmettelemään!"

"No, kun ajattelen että sinä, joka elät sellaisen loiston keskellä,
alennut tulemaan kauppiaan halpaan majaan."

"Ah, mutta minkäs aarteen tämä maja sitten kätkeekään?"

"Sehän se minua kaikkein enimmän ihmetyttääkin. Että sinä, joka elät
kaiket päivät niin kauniiden ja henkevien ihmisten parissa, luulet
minun olevan rakkautesi arvoinen — minun, joka olen vain kuin
pikkuinen hiiri, aivan yksin tässä isossa talossa, ja niin arka ja
kömpelö! Sehän se vasta ihmeellistä on!"

"Kullakin on oma makunsa", sanoi nuori mies, silittäen serkkunsa
pienoista kättä. "Naisten laita on aivan sama kuin kukkien. Mikä pitää
suurista loistavista auringonkukista tai ruusuista, joiden suuruus ja
väriloiste pakostakin paistaa jokaisen silmiin. Mutta minulle on
rakkain pieni orvokki, joka kätkeytyy sammalen turviin ja kuitenkin on
niin suloinen katsella ja levittää tuoksuaan kauas ympärilleen. —
Mutta yhä vielä on tuo juro ryppy otsallasi, armaani!"

"Tahtoisin, että isä pian palaisi kotia."

"Miksi niin? Tunnetko itsesi täällä niin yksinäiseksi?"

Tytön kalpeille kasvoille lennähti nopea hymy. "Enhän minä yksin ole
ennenkuin vasta illalla. Mutta minä olen aina niin rauhaton, kun hän on
poissa kotoa. Nykyään saa kuulla niin paljon poloisten veljiemme
vainoomisesta."

"Joutavia! Setäni kyllä kykenee varjelemaan itsensä vainolaisilta."

"Hän on lähtenyt verkakauppiaitten esimiehen luo puhumaan tuon
rakuunamajoituksen johdosta."

"Ah, siitähän et ole minulle vielä puhunutkaan."

"Tässähän on siitä ilmoitus." Hän otti pöydältä sinisen paperikääryn,
josta riippui punainen sinetti nauhassaan. Upseerin tuuheat mustat
kulmakarvat rypistyivät, kun hän silmäsi paperiin.

"Täten annetaan sinulle, Theophile Catinat, St. Martin kadun varrella
asuva verkakauppias, tiedoksi", luki hän kirjeestä, "että olet
velvollinen antamaan majaa ja muonaa kapteeni Dalbert'in johdossa
oleville 20 Languedocin sinisen rakuunarykmentin sotilaalle, kunnes
sinulle toisin ilmoitetaan. (Allekirj.) de Beaupre (kuninkaan
komissaari)."

De Catinat tunsi hyvin tämän pakkokeinon, jolla hugenotteja rasitettiin
Ranskan kaikilla kulmilla, mutta hän oli imarrellut mieltään sillä
ajatuksella, että hänen oma upseeriasemansa varjelisi hänen
sukulaistaan moisesta kohtalosta. Harmista huudahtaen hän nakkasi
kirjeen kädestään.

"Milloin niiden pitäisi tulla?"

"Isä sanoi, että tän'iltana."

"Sitten ne eivät jää tänne kauaksi. Huomen-aamulla minä tuon mukanani
käskykirjeen, joka karkoittaa ne tästä talosta. Mutta aurinkohan näkyy
jo painuneen St. Martinkirkon taa, ja minun pitäisi olla jo
paluumatkalla."

"Ei, ei — sinä et saa vielä lähteä."

"Tahtoisin ensin nähdä sinut isäsi huostassa, sillä pelkään jättää
sinua yksin noiden roikaleiden tullessa. Ja kuitenkaan ei mikään
puolustava syy auttaisi, jollen ole ajoissa Versailles'issa. Mutta
katsopas — portaiden eteen on pysähtynyt jokin ratsastaja. Hänellä ei
ole vormupukua. Kukaties hän on isäsi lähetti."

Tyttö käännähti innokkaasti ikkunaan ja kurkisti verhojen välistä ulos,
nojaten kättään serkkunsa hopeaolkaimeen.

"Ah, minähän olin aivan unohtaa!" hän huudahti. "Tuohan on se
amerikkalainen vieraamme. Isä sanoi hänen tulevan tänään."

"Amerikkalainen vieraanne!" toisti soturi ällistyneenä, ja molempien
päät painuivat katselemaan ulos ikkunasta. Ratsastaja, joka oli kookas
ja leveäharteinen nuori mies, lyhyttukkainen ja parraton, käänsi
pitkän, mustanpuhuvan ja järeäpiirteisen naamansa juuri heitä kohti,
katseensa harhaillessa talon julkisivua pitkin. Hänellä oli päässään
pehmeälierinen harmaa huopahattu Pariisissa outoa tyyliä, mutta muuten
olivat hänen tummat yksivakaiset vaatteensa ja pitkävartiset saappaansa
samanlaiset kuin millä pääkaupungin porvarilla hyvänsä. Ja sittekin oli
hänen ulkomuotonsa niin tavallisuudesta poikkeava, että kaupunkilaisia
oli kertynyt hänen ympärilleen tiheäksi rykelmäksi ällistelemään suut
auki ratsastajaa ja tämän ratsua. Monta koloa ja naarmua saanut pyssy,
jossa oli hirveän pitkä piippu, oli perästään sidottu kiinni hänen
jalustimeensa, piipunsuun heiluessa korkealla ilmassa hänen päänsä
päällä. Kummastakin pistoolikotelosta riippui iso musta nahkareppu, ja
kirjava punahetaleinen huopapeite oli kääritty mytyksi hänen satulansa
taa. Hevonen, jykeväjäseninen päistärikkö, oli kiiltävän hikinen
selästään ja räiskyneen mudan vallassa vatsan puolelta, ja se
notkistihe seistessään etupolvilleen aivan kuin ratki nääntyneenä. Kun
ratsastaja tuntui päässeen talosta selville, hypähti hän keveästi alas
satulasta, ja irroitettuaan pyssynsä, reppunsa ja peitteensä huitoi
huolettomasti itselleen tietä ällistelevän väkijoukon läpi ja alkoi
kolkuttaa kovasti ulko-ovelle.

"Kuka ihmeessä hän saattaa ollakaan?" ihmetteli de Catinat.
"Kanadalainen ehkä? Sellainenhan olen melkein itsekin. Minulla on yhtä
paljon tuttavia meren tuolla puolen kuin täälläkin. Mitämaks tunnenkin
hänet. Sielläpäin ei ole vallan paljon valkoisia kasvoja, ja niinä
kahtena vuonna, jolloin olin meren takana, oli tuskin yksiäkään
Saguenaysta Nipissingiin saakka, joita minä en olisi tullut näkemään."

"Ei, hän on Englannin siirtomaista, Amory. Mutta hän puhuu meidän
kieltämme. Hänen äitinsä oli meille sukua."

"Entä hänen nimensä?"

"Se on Amos — Amos ... ah, noita nimiä! Niin, Greenhän se oli — Amos
Green. Hänen isänsä ja minun isäni ovat tehneet paljon kauppaa
keskenään, ja nyt on hänen poikansa, joka tietääkseni on koko ikänsä
elänyt vain erämaissa, lähetetty tänne oppimaan vähän maailman tapoja.
Ah, hyvä Jumala — mitä kummaa siellä nyt onkaan tapahtunut?"

Alakerran eteisestä oli äkkiä kuulunut kirkunaa ja huutoja, kiivaan
miehenäänen luikkamista ja kiireisten askelien kopinaa. Tuossa paikassa
oli de Catinat joutunut portaiden puoliväliin ja jäänyt ällistyneenä
katselemaan eteisessä tarjoutuvaa näytelmää.

Käytävän kummallakin seinällä seisoi kaksi naispalvelijaa kirkuen minkä
saivat ääntä keuhkoistaan. Keskellä pyöri miespalvelija Pierre,
yksitotinen vanha kalvinisti, jonka ei vielä koskaan oltu nähty
kadottavan jäykkää arvokkaisuuttaan, ympäri kuin väkkärä, viuhtoen
käsivarsillaan ja parkuen niin että melun olisi voinut luulla kuuluvan
vaikka Louvre'iin saakka. Hänen laihaa kinttuaan verhoavaan harmaaseen
villasukkaan oli pureutunut kiinni tuuhea, musta ja karvainen pallo,
josta näkyi ylöspäin tirkistelevä pieni punainen silmä ja sen alla
valkoinen hammasrivi, joka piteli tarmokkaasti kiinni saaliistaan.
Huudot kuultuaan oli hevosestaan huolehtinut nuori muukalainen
syöksynyt sisään ja nähdessään vanhusparan pulan käynyt käsiksi
purijaan, antanut sille pari navakkaa iskua kuonolle ja työntänyt sen
pää edellä takaisin nahkareppuun, josta se palvelijain hirmuksi oli
putkahtanut esiin.

"Älkää joutavia hätäilkö", sanoi hän sujuvalla ranskankielellä; "sehän
on vain karhu."

"Ah, taivahan isä!" huusi Pierre, pyyhkäisten kyyneleet silmistään.
"Voi, se on tehnyt minut ainakin viittä vuotta vanhemmaksi! Minä
seisoin ovella kumartamassa monsieurille ja ennenkuin arvasinkaan, oli
se takaapäin kimpussani."

"Syy oli minun, kun olin jättänyt repunsuun auki. Elukka on vain pentu
ja syntyi vasta samana päivänä kuin lähdin New Yorkista, kuusi viikkoa
sitten. Onko minulla kunnia puhutella isäni ystävää, monsieur
Catinat'ta?"

"Ei, monsieur", puuttui kaartilainen portailta puheisiin. "Setäni on
kaupungilla, mutta minä olen kapteeni de Catinat, teidän nöyrä
palvelijanne, ja tässä on mademoiselle Catinat, tämän talon emäntä."

Vieras nousi portaita ylös ja tervehti heitä molempia yhdellä haavaa
arkaillen ja jäykästi, aivan kuin metsän villi peura, joka on päättänyt
hypätä peloittavalta näyttävän esteen yli. Hän seurasi heitä saliin —
mutta tuossa tuokiossa hän oli jälleen hävinnyt heidän näkyvistään, ja
he voivat kuulla vain hänen kumajavat askeleensa portailta. Palatessaan
hänellä oli ihanan kiiltävä turkiseläimen nahka kädessään. "Karhu on
tulijaislahja teidän isällenne, mademoiselle", sanoi hän. "Tämän toin
Amerikasta teille itsellenne. Eihän se paljonkaan arvoinen ole, mutta
voihan siitä tehdä teille nahkasäärykset tai käsipuuhkan."

Adele huudahti ihastuksesta, kun hänen hyväilevät kätensä upposivat
syvälle nahan pehmeään karvaan. Ja syytä hänellä olikin ihailla
saalistaan, sillä harvoin sai kuningaskaan sellaisen lahjan. "Ah,
kuinka ihana tämä onkaan, monsieur", hän huudahti. "Minkä eläimen nahka
se on ja mistä olette sen saanut?"

"Se on mustakettu. Ammuin sen itse viime kierroksellani Oneidajärven
irokeesikylissä."

Neito painoi kauniin taljan poskeaan vastaan, jonka marmorinvalkea
hipiä paistoi suloisesti sen mustaa pehmeyttä vastaan. "Minua
pahoittaa, ettei isä ole täällä toivottamassa teitä tervetulleeksi,
monsieur", sanoi hän; "mutta sallikaa minun tervehtiä teitä
sydämellisesti hänen sijastaan. Teille varattu huone on yläkerrassa, ja
Pierre saattaa teidät sinne, jos haluatte."

"Minulleko huone? Mitä varten."

"No, toki — nukkuaksenne, monsieur!"

"Pitääkö minun sitten nukkua sisällä huoneessa?"

De Catinat puhkesi nauramaan nähdessään vieraan hämmästyneen naaman.
"Eihän teidän ole pakko, jollette itse tahdo", sanoi hän.

Toisen kasvot kirkastuivat oitis, ja hän astahti lattian poikki huoneen
peräikkunalle, joka antoi pihalle päin. "Ah!" hän huudahti aivan kuin
riemullisen keksinnön tehdessään: "tuollahan kasvaa pyökkipuu,
mademoiselle, ja jos saan viedä makuuhuopani sen juurelle, niin nukun
ulkosalla paljon paremmin kuin missään huoneessa. Talvisaikaan se tosin
ei käy laatuun, mutta kesällä minusta tuntuisi sisällä maatessani kuin
putoisi katto alas rinnoilleni."

"Te ette siis ole kaupunkilainen?" kysyi de Catinat.

"Isäni asuu New Yorkissa — aivan Peter Stuyvesantin lähinaapurina,
josta varmastikin lienette kuullut puhuttavan. Isä on hyvin karaistunut
mies, ja häntä se ei pahoin rasita, mutta minä saan jo tarpeekseni
parista yöstä peräkanaa Albanyssa tai Schenectadyssa käydessäni. Koko
ikäni olen näet elänyt metsissä."

"Olen varma, että isäni sallii teidän nukkua missä tahdotte ja tehdä
mitä itse haluatte, kunhan vain olette tyytyväinen.

"Kiitän teitä, neiti. Lähden siis viemään kapineeni pihalle ja
ruokkimaan hevostani."

"Ei, sen tekee Pierre."

"Minäkö antaisin ratsuni vieraan haltuun! Olen tottunut huolehtimaan
siitä itse."

"Sitten lähden kanssanne", sanoi de Catinat. "Minulla on pari sanaa
sanottavana teille. Näkemiin siis, Adele, huomiseksi."

Molemmat nuoret miehet lähtivät yhdessä portaita alas, ja kaartilainen
seurasi vierasta pihalle. "Teillä on ollut tänään pitkä matka", hän
sanoi.

"Niin on — Rouenista saakka."

"Oletteko väsyksissä?"

"Ei; minua harvoin väsyttää."

"Olkaa sitten neidin parissa, kunnes hänen isänsä palasi kotiin."

"Miksi tätä pyydätte?"

"Siksi että minun täytyy lähteä, ja hän saattaa kukaties tarvita
suojelijaa."

Muukalainen ei vastannut mitään vaan nyökkäsi, ja heittäen mustan
takkinsa yltään hän rupesi voimakkaasti hankaamaan ratsunsa rapaisia ja
hiestyneitä kupeita.




Toinen luku.

KUNINGAS KOTIOLOISSAAN.


Oli edellistä päivää seurannut aamu. Versailles'in linnan iso kello oli
juuri kajahduttanut kahdeksan lyöntiä, ja hallitsijan ylösnousun aika
oli melkein käsissä. Halki linnan loppumattoman pitkiä käytäviä ja
freskomaalauksin koristettuja eteissuojia kävi tukahdutettu kohu ja
hyörinä, aivankuin liikuttaessa varpaisilla kiihkeän odotuksen hetkenä,
sillä kuninkaan ylösnousu oli tärkeä valtiotoimi, jossa sangen monilla
henkilöillä oli omat erikoistehtävänsä. Höyryävää hopeista vesimaljaa
kantava lakeija kiiruhti monsieur de St. Quentin'in, kuninkaan
hoviparturin valtapiiriin. Toisia sipsutteli vaateläjiä käsivarrellaan
kuninkaan makuuhuoneen eteissuojaan vievää käytävää pitkin.
Hopeakirjaisissa sinisissä vormuissaan upeilevat kaartilaiset
suoristautuivat kuin seipäiksi ja ojensivat peitsensä käsivarren päähän
itsestään, kun vahtivuorossa oleva nuori upseeri, joka oli ikävissään
katsellut ikkunasta hovilaisten ilonpitoa ulkoparvekkeella, käännähti
tiukasti kannoillaan ja lähti astelemaan kuninkaallisen makuuhuoneen
isoa valkokultakirjaista ovea kohti.

Tuskin oli hän päässyt vartiopaikalleen sen eteen, kun kädensijaa
kierrettiin hyvin hiljaa sisältäpäin, valtava ovenpuolikas pyörähti
äänettömästi saranoillaan ja kynnyksen yli astui varpaisillaan mies,
sulkien yhtä varovaisesti oven perästään.

"Hs!" hän kuiskutti sormi huulillaan, ja koko hänen sileäksi ajeltu
naamansa korkealle kohotettuine kulmakarvoineen ilmaisi mitä tärkeintä
varoitusta. "Kuningas nukkuu yhä vielä."

Nuo sanat kulkivat kuiskeena miehestä toiseen siinä ihmisparvessa, joka
oli kunnioittavasti kokoutunut oven ulkopuolelle. Puhuja, joka oli
kuninkaan ylikamaripalvelija monsieur Bontems, viittasi vahtiupseerille
ja vei tämän takaisin siihen ikkunakomeroon, josta tämä oli juuri
tullut.

"Hyvää huomenta, kapteeni de Catinat", tervehti hän kunnioittavan
tuttavallisuuden sävyllä.

"Hyvää huomenta, Bontems. Kuinka kuningas on nukkunut?"

"Ihmeteltävän hyvin."

"Mutta eikö hänen ole aika jo nousta?"

"Ei aivan vielä."

"Ettekö aio herättää häntä?"

"Vasta seitsemän ja puolen minuutin perästä." Kamaripalvelija kaivoi
povestaan esiin pienen munanmuotoisen kellon joka oli sen miehen
lakina, joka _itse_ oli kahdenkymmenen miljoonan ihmisen lakina.
"Kuka komentaa päävahtia?"

"Majuri de Brissac."

"Tässäkö te tulette olemaan?"

"Minulla on nelituntinen vartiovuoro kuninkaan persoonan
läheisyydessä."

"Se sattui hyvin. Kuningas antoi minulle eräitä ohjeita vietäväksi
vahtipäällikölle, kun hän illalla jäi _pikku riisunnan_ jälkeen
kahdenkesken minun kanssani. Hän pyysi minun mainitsemaan,
että monsieur de Vivonnea ei ole päästettävä mukaan _suureen
pukeutumiseen_. Teidän on ilmoitettava se hänelle itselleen."

"Sen teen."

"Sitten, jos sattuisi tulemaan kirjelippunen _häneltä_ —
ymmärrättehän, tuolta uudelta..."

"Madame de Maintenon'ilta?"

"Aivan niin. Mutta parempi on, ettei mainita nimiä. Jos tämä sattuisi
lähettämään kirjeen, niin teidän on otettava vastaan ja jätettävä se
perille aivan huomaamattomasti, kun kuningas antaa teille siihen
tilaisuuden."

"Se tapahtuu."

"Mutta jos se _toinen_ sattuisi tulemaan, niinkuin onkin
mahdollista — ymmärrättehän, se entinen..."

"Madame de Montespan?"

"Ah, tuota teidän kerkeätä soturikieltänne, kapteeni! Jos hän siis
sattuisi tulemaan, niin teidän on hienosti suljettava häneltä tie —
kohteliaassa muodossa, ymmärrättehän, mutta missään tapauksessa häntä
ei saa päästää sisään kuninkaan suojiin."

"Hyvä on, Bontems."

"Ja nyt meillä on enää vain kolme minuuttia aikaa."

Mahtava palvelija kulki yhä suuremmaksi kasvavan odottelijajoukon
halki, kasvoillaan ylvään nöyrä ilme kuten ainakin miehellä, joka
tietää olevansa tosin vain lakeija, mutta siltä ainakin lakeijain
kuningas, koska oli itsensä kuninkaan lakeija. Oven edessä seisoi rivi
alempiarvoisia lakeijoita, joiden puuteroidut palmikot, punaiset
samettitakit ja hopeaiset olkalaput kimaltelivat ikkunasta tulevan
aamuauringon säteissä.

"Onko uunin hoitaja täällä?" tiedusteli Bontems.

"On, monsieur", vastasi eräs virkalainen, joka kannatti rintansa
tasalla mäntypilkkeillä kuormitettua emaljitarjotinta.

"Entä akkunaverhojen avaaja?"

"Tässä, monsieur."

"Entä peitteen nostaja?"

"Tässä, monsieur."

"Olkaa siis valmiit sanan saatuanne." Hän käänsi uudelleen ovenripaa ja
katosi pimeään huoneeseen.

Se oli iso neliömäinen suoja, jonka kahta korkeaa ikkunaa peittivät
arvaamattoman kallishintaiset silkkikaihtimet. Niiden raoista lähetti
aamuinen aurinko sisään muutamia pienoisia sädekimppuja, jotka
suurenivat kartiomaisesti kulkiessaan huoneen läpi ja kohdatessaan
sinisinä väriläikkinä kevätesikon värisiä seinäpintoja. Iso nojatuoli
seisoi mustalle tuhalle palaneen liesiristikon vieressä, jonka yli
kohoava mahtava mustamarmorinen uuninrinta ylhäällä päättyi tuhansiksi
mutkitteleviksi koristekiekuroiksi ja vaakunakuvioiksi, kunnes suli
yhteen kauniisti maalatun kattolaudoituksen kanssa. Huoneen nurkassa
ilmaisi kapea vuode ja syrjään viskattu nahkapeite paikkaa, jossa
uskollinen Bontems oli viettänyt yönsä.

Aivan keskellä huonetta seisoi suunnaton pilarisänky, jonka
gobelinikuteiset uutimet oli painettu päänsijan pieluksen taa.
Kiilloitettu messinkikaide ympäröi vuodetta, jättäen sisäpuolelleen
viiden jalan levyisen tilan. Tässä aitauksessa nähtiin valkealla
liinalla peitetty pieni pyöreä pöytä, jolla lepäsi hopealautanen ja
emaljoitu pikari, edellisellä kolme ohutta viipaletta kananrintaa ja
jälkimmäisessä pisara Frontiac-viiniä — siltä varalta, että kuningas
yöllä sattuisi tuntemaan itsensä nälkäiseksi ja janoiseksi.

Kun Bontems kulkea hiiviskeli äänettömästi lattian poikki, jolla hänen
jalkansa painuivat syvään sammalpehmeään mattoon, voi hän kuulla
nukkujan pitkän hienoisen hengityksen ja tuntea nenässään unen
uuvuttaman sakean ilman. Hän astui kaiteen aukosta aitauksen
sisäpuolelle ja odotteli kello kädessä sen sekunnin tuloa, jolloin
rautainen hovitapa määräsi kuninkaan herätettäväksi. Hänen vierellään
pilkisti kallisarvoisen vihreäsilkkisen peitteen poimuista, puolittain
hautautuneena pieluksen ilmaviin Valenciennes-pitseihin, lyhyeksi
leikatun mustan tukan peittämä pyöreä pää sekä kyömynenän ja
esiinpistävän alahuulen koristama kasvoprofiili. Kamaripalvelija
näpähytti kellonkuoren kiinni ja kumartui nukkujan yli.

"Minulla on kunnia ilmoittaa teidän majesteetillenne, että kello on
puoli yhdeksän."

"Ah!" Kuningas avasi hitaasti isot tummanruskeat silmänsä, teki
ristinmerkin ja suuteli pientä mustaa pyhäinjäännössäiliötä, jonka hän
veti esiin nauhasta yöpaitansa alta. Sitten hän nousi istualleen
vuoteessa ja tuijotti räpyttelevin silmin ympärilleen kuin ajatuksiaan
kooten.

"Mainitsitteko käskyni vahtiupseerille, Bontems?" hän kysyi.

"Kyllä, sire."

"Kuka on vartiovuorossa?"

"Majuri de Brissac päävahdissa ja kapteeni de Catinat käytävässä."

"De Catinat! Ah, se nuori mies, joka pysähdytti hevoseni
Fontainebleaussa. Minä muistan hänet. Saatte antaa merkin, Bontems."

Kamaripalvelija astui sukkelaan ovelle ja työnsi sen auki. Sisään
syöksähtivät uunien ylihoitaja ja neljä punatakkista ja
valkoperuukkista lakeijaa, käyden itsekukin kerkeäkätisinä ja
äänettömin askelin omaan askareeseensa. Yksi sieppasi Bomtems'in
vuoteesta peiton ja patjan ja kiidätti ne kuin vilauksessa
eteishuoneeseen; toinen joudutti pois yöaterian hopeakalustoineen;
kolmas nykäisi syrjään kohokuvioin koristellusta silkkisametista tehdyt
isot akkunaverhot ja päästi leveän valovirran huoneeseen. Sittenkun
uuninkaitsija oli latonut liedenristikolle hopeatarjottimella tuomansa
mäntykalikat ja sytyttänyt ne, laski hän kaksi pyöreää halkoa ristiin
niiden päälle, sillä aamuilma oli kolakanlainen, ja poistui sitten
seuralaisineen.

Tuskin olivat nämä halpa-arvoiset aamutervehtijät ennättäneet mennä,
kun paljon ylhäisempiä vieraita saapui. Ensimmäisinä asteli niitä
rinnakkain sisään kaksi, toinen vähän päälle kaksikymmenvuotias
nuorukainen, keskikokoinen mutta lihavahko, hidasliikkeinen ja
ylpeäryhtinen, silkkisukan verhoama sääri siromuotoinen ja kasvot
kylläkin kauniit mutta elottomat kuin naamio, paitsi milloin
silmännurkista sattumoilta irvisti pahanilkinen leikillisyys. Hänellä
oli yllään rikkaasti koristeltu takki luumunvärisestä sametista ja
rinnan yli käyvässä nauhassa kimalteli P. Ludvigin ritarikunnan tähti.
Hänen toverinsa oli arviolta nelikymmenvuotias, tummahipiäinen, hyvin
arvokkaan ja juhlallisen näköinen, puettuna sileään mustasilkkiseen
pukuun, jonka kaulusta ja hihansuita koristivat kultakuteiset
pitsiröyhelöt. Kun tämä pari astui kuninkaan eteen, oli helppo huomata
kaikissa kolmessa samaa sukulaisnäköä, josta hovissa outokin olisi
voinut arvata vanhemman tervehtijän olevan Monsieurin, kuninkaan
nuoremman veljen, ja toisen jälleen tuntenut Dauphin Ludvigiksi, hänen
ainoaksi vihityssä avioliitossa syntyneeksi lapsekseen ja sen
valtaistuimen lailliseksi perilliseksi, jolle kohtalon merkillinen
suoma ei sallinut hänen eikä hänen poikansa koskaan nousta.

Mutta vaikka kaikkien noiden kolmen miehen kasvoissa ilmeni niin
tuntuva yhdennäköisyys, Bourbonien kyömynenä ja heidän äitinsä ja
isoäitinsä Anna itävaltalaisen perintönä Habsburgien paksu alahuuli,
niin voi niistä kuitenkin erottaa luonnonlaadun ja luonteen suuren
eroavaisuuden. Kuningas oli nykyään kuudennellaviidettä, ja hänen
lyhyeksi leikattu musta tukkansa oli jo hiukan kalju päälaelta ja
harmaassa ohimoilta. Sittenkin oli hän säilyttänyt paljon
nuoruudenaikaista kauneuttaan, johon vaikuttavana yhtyi vuosien antama
arvokkaisuus ja luonnollinen ylhäisyys. Hänen tummat silmänsä olivat
täynnä vilkasta ilmettä, ja hänen säännölliset kasvonpiirteensä olivat
yhä edelleen maalarin ja kuvanveistäjän ilo ja ihastus. Luja ja samalla
tunteellinen suu ynnä tuuheat, kauniisti kaartuvat kulmakarvat antoivat
kasvoille voiman ja arvovaltaisuuden leiman; kun taas hänen veljensä
tavallisesti aina umpimielinen ja itseensäsulkeutunut ilme kertoi
miehestä, jonka pitkäaikainen pakollinen harjoitus oli totuttanut
salaamaan tunteensa ja elämään syrjässä. Dauphinilla jälleen oli
kauniimmat kasvot kuin hänen isällään, mutta niistä puuttui sitä elävää
ja alati vaihtelevaa ilmettä, joka voi yhtä helposti säteillä mitä
lumoavinta leikkiä, kiihkeää närkästystä tai todella kuninkaallista
tylyyttä, ja joka sai erään älykkään aikalaisen huomauttamaan, että
jollei Ludvig XIV kukaties ollutkaan suurin hallitsija mikä koskaan on
elänyt, niin hän ainakin kykeni parhaiten esittämään sellaisen osaa.

Kuninkaan pojan ja kuninkaan veljen takana seisoi pieni ryhmä ylimyksiä
ja korkeita hoviherroja, joiden virkatoimet vaativat heidän läsnäoloaan
tässä jokapäiväisessä vastaanotossa. Heitä oli puvuston suurmestari,
kuninkaallisen makuusuojan ylimarsalkka, Mainen herttua, mustaan
samettiin puettu kalpea nuorukainen, joka ontui vasenta jalkaansa, ja
hänen pieni veljensä Toulousen kreivi, molemmat kuninkaan aviottomia
poikia lemmenliitosta madame de Montespanin kanssa. Näiden takana
jälleen olivat puvuston ylihoitaja, ensimmäinen henkilääkäri Fagon ja
ensimmäinen henkikirurgi Telier sekä kolme tulipunaiseen ja kultaan
puettua paashia, jotka kantoivat käsivarrellaan kuninkaan vaatteita.
Näille henkilöille oli suotu onni olla saapuvilla aamutervehdyksellä —
korkein kunnianosoitus, jota Ranskan hovissa voi unelmoida osakseen.

Bontems oli kaatanut kuninkaan käsille muutaman tipan väkiviinaa ja
huuhdellut niitä sitten hopeamaljassa, ja makuusuojan ylimarsalkka oli
kurottanut kuninkaalle vihkivesimaljan, jonka yli tämä teki
ristinmerkin mutisten hiljaa rukouksen pyhälle hengelle. Sitten,
nyökättyään veljelleen ja lausuttuaan tervehdyksen sanan Dauphinille ja
Mainen herttualle, hän heitti paljaat säärensä sängynlaidan yli ja
istui vuoteenreunalla pitkässä silkkisessä yöpaidassaan, heilutellen
pieniä valkeita jalkojaan lattiaa tapaamatta — arveluttavan
vaarallinen asento arvostaan aralle miehelle, jollei tämä olisi
kuninkaan tavalla ollut sydänjuuriaan myöten vakuutettu siitä, ettei
hän minkäänlaisissa olosuhteissa voinut painua naurunalaiseksi toisten
kuolevaisten silmissä. Sellaisena hän tänä kylmänkolakkana aamuhetkenä
istui, tuo Ranskan herra ja itsevaltias, alastoman orjan tavoin
alttiina jokaiselle viluttavalle puistatukselle, jolla huoneessa
vallitseva veto armottomasti ahdisteli kuninkaallista hipiätä. Monsieur
de St. Quentin, aatelinen henkiparturi, viskasi purppuraisen
puuteroimisvaipan kuninkaan hartioille ja sovitti ison pitkäkiharaisen
valtaperuukin hänen päähänsä, sillä aikaa kuin Bontems veti punaiset
silkkisukat kuninkaallisiin sääriin ja asetti koruommellut
samettitohvelit hänen jalkainsa eteen. Kuningas hypähti alas niihin,
kietaisi puuteroimisvaipan tiukemmin ympärilleen ja astui uunin luo,
missä istahti nojatuoliin ja piteli siroja käsiään lieden lämmittävässä
hohteessa — muun seurueen asettuessa puoliympyrään odottelemaan
_suuren pukeutumisen_ hetkeä, joka kohta seuraisi.

"Mitäs tämä on, hyvät herrat?" kysyi kuningas äkkiä ja katseli
paheksivasti ympärilleen. "Luulen tuntevani hajuvesien lemua.
Varmastikaan ei kukaan teistä ole rohjennut pirskoitella itseään
sellaisilla saapuessaan minun luokseni, hyvin tietäen kuinka
vastenmielisiä ne minulle ovat."

Kaikki katselivat suurin silmin toisiinsa ja vakuuttivat
viattomuuttaan. Mutta uskollinen Bontems oli kuulumattoin kissanaskelin
kiertänyt heidän taaksensa ja nuuskinut ilmi syyllisen.

"Teidän armonne Toulousen kreivi, lemu tuntuu lähtevän teistä", hän
sanoi.

Toulousen kreivi, pieni punaposkinen pojanvesa, lennähti syytöksestä
punaiseksi.

"Suvaitkaa suoda anteeksi, sire, mahdollisesti on mademoiselle de
Grammont saattanut siroitella vaatteilleni hajuvesipullostaan, kun
leikimme eilen yhdessä Marlyssa", hän soperteli hämillään. "En ole itse
tuntenut siitä hajua, mutta jos se loukkaa teidän majesteettianne..."

"Viekää hänet pois! Viekää hänet pois!" kirkui kuningas. "Huh, olen
ihan tukehtua mokomasta! Avatkaa alempi ikkunapuolisko, Bontems. No —
eipä väliä enää; hänhän on jo poistunut täältä. Monsieur de St.
Quentin, eikö tänään ole meidän parranajeluaamumme?"

"On, sire; kaikki on sitä varten valmista."

"Miksi ette sitten aloita? Kellohan on jo kolme minuuttia yli
määräajan. Käykää toimeen, monsieur; ja te, Bontems, antakaa sana
_suuren pukeutumisen_ alkamisesta."

Oli ilmeistä, ettei kuningas ollut oikein hyvällä päällä tän'aamuna.
Hänen silmänsä vilkuilivat nopeasti ja kysyväisesti hänen veljeensä ja
poikiinsa, mutta mitä valituksia ja pistelyjä lienee pyörinytkin hänen
huulillaan, ne esti de St. Quentinin ketteryys sanoiksi puhkeamasta.
Vanhan mielipalvelijan välinpitämättömyydellä hän saippuoi kuninkaan
leuan ja posket paksuun vaahtoon, askarteli niillä hetken ajan
partaveitsellään ja ruiskutti sitten väkiviinaa iholle. Tämän tärkeän
toimituksen päätyttyä veti eräs ylimyksistä lyhyet mustasamettiset
roimahousut kuninkaan sääriin, toinen järjesteli housujen poimut,
kolmas otti puuteroimisvaipan kuninkaan hartioilta ja kurotti hänelle
paitaa, jota ensin oli lämmitetty lieden edessä. Sitten auttoivat muut
hovilaiset kukin vuorostaan ylle timanttisolkiset kengät, säämiskäiset
säärystimet ja tulipunaiset iholiivit, jokainen kateellisen ylpeänä
omasta etuoikeudestaan; ja liivien yli ripustettiin sininauhainen P.
Hengen timanttiristi ja punanauhainen P. Ludvigin tähti. Vennon
vieraasta olisi tuntunut kummalta nähdä tuon pikku miehen istuvan
huolettomana ja passiivisena, tuijotellen miettiväisenä palaviin
halkoihin, sillä välin kuin hänen ympärillään pyöri ja hääri ahkerassa
touhussa vanhain historiallisten nimien kantajien sirostellen ja
viimeistellen hänen pukuaan aivan kuin lapsiparvi mielinukkeaan
koristelemassa. Musta alustakki vedettiin hänen ylleen, mahtava
pitsiröyhelö sovitettiin leuan alle, avara päällystakki seurasi
viimeisenä, kaksi kallisarvoista nenäliinaa kannettiin esiin
emaljoidulla tarjottimella ja työnnettiin vastaaviin taskuihin,
hopeasilainen mustapuu keppi pistettiin nukelle käteen — ja sitten oli
hallitsija vihdoin täysin sonnustettu aloittamaan päivän työn ja
helteen.

Koko sen puolituntisen ajan, joka oli mennyt pukeutumistouhuun, oli
ovessa käynyt katkeamaton liike ja uusien tulijain nimiä kulkenut
puoliääneen lausuttuina vahtiupseerilta oven sisäpuolella olevalle
hovivirkamiehelle ja tältä vuorostaan makuuhuoneen ylimarsalkalle.
Jokainen tulija oli kynnyksen luona kumartanut kolme kertaa syvään
majesteettia kohti ja sitten liittynyt hänelle läheisten tai tuttujen
miesten ryhmään keskustellakseen kuiskaillen viime uutisista,
sääoireista tai päivän suunnitelmista. Sillä tapaa oli huoneeseen
vähitellen kokoutunut viljalta väkeä, joukossa paljon sellaisia, jotka
kukin osaltaan olivat olleet tekemässä Ludvig XIV:n aikakaudesta
mainehikkaimman Ranskan historiassa. Kuninkaan vierellä nähtiin karkea
mutta tarmokas Louvois, josta hänen kilpailijansa Colbert'in kuoltua
oli tullut kaikkivaltias ministeri, pohtimassa jotain sotilaallista
järjestelykysymystä kahden upseerin kanssa. Näistä oli toinen iso ja
ryhdikäs soturi, toinen taas eriskummallinen kääpiö, lyhytlittainen
rujokas, jolla kumminkin oli Ranskan sotamarskin arvomerkit ja jonka
nimi herätti kauhua Alankomaitten rajoilla, sillä Luxembourg'ia
pidettiin tähän aikaan jo Conden sotamaineen perillisenä, samoin kuin
hänen komeata toveriaan Vaubania toisena Turenne'ina. Näitä lähellä
pieni valkotukkainen ja lempeännäköinen pappismies, kuninkaan rippi-isä
La Chaise, kuiskaili mielipiteitään jansenilaisuudesta muhkealle
Bossuet'lle, Meaux'n kaunopuheliaalle piispalle, ja pitkälle ja
laihalle nuorelle apotti de Fenelonille, joka kuunteli haastelua otsa
rypyssä, sillä hänen oman ajatustapansa epäiltiin jo olevan hiukan tuon
kiistanalaisen harhaopin saastuttamaa. Oman piirinsä oli muodostanut
ympärilleen taidemaalari Le Brun, joka puheli taidekysymyksistä
ammattitoveriensa Verrion ja Laguerre'in, arkkitehtien Blondelin ja Le
Nôtren, kuvanveistäjäin Girardon'in, Puget'n, Desjardins'in ja
Coysevox'n kanssa, joiden tuotteet jo kaunistivat kuninkaan uutta
palatsia. Lähellä ovea naljaili Racine, kauniit kasvot tuhansissa
ilkikurisissa rypyissä, runoilija Boileaun ja arkkitehti Mansard'in
kera, ja kaikkien kolmen nauru ja leikinlasku oli niin vapaata ja
äänekästä kuin vain näille kuninkaan mielipalvelijoille oli luvallista,
joiden yksin kaikesta hoviväestä oli sallittu nimeään ilmoittamatta ja
lupaa kysymättä kulkea tästä pyhitetystä ovesta edestakaisin.

"Mikähän häntä tän'aamuna oikein vaivaakaan?" kysyi Boileau
kuiskaamalla ja nyökäten päällään kuningasta kohti. "Pelkäänpä että uni
ei ole tällä kertaa parantanut hänen pahaa tuultaan."

"Häntä alkaa käydä yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi huvittaa", huokasi
Racine pudistaen päätään. "Minun on määrä mennä madame de Maintenonin
huoneeseen kello kolmelta koettaakseni, eikö sivu tai pari
_Phedre'stäni_ auta majesteettia paremmalle tuulelle."

"Rakas ystävä", sanoi arkkitehti, "ettekö usko, että madame itse
saattaisi olla parempi lohduttaja kuin teidän _Phedre'nne_?
Madame on kerrassaan ihmeteltävä nainen. Hänellä on aivoja, hänellä on
sydäntä, hänellä on tahdikkaisuutta ja hän on totta tosiaan
täydellinen."

"Ja kuitenkin on hänellä yhtä avua liiaksikin."

"Mitä sitten?"

"Ikää."

"Poh! Mitäpä haittaa hänellä on vuosistaan, kun hän kantaa ne yhtä
hyvin kuin olisi vasta kolmissakymmenissä? Kuinka kirkkaat silmät! Mikä
kaunoinen käsivarsi! Ja meidän kesken puhuen, ystäväni, eihän kuningas
itsekään enää ole nulikkavuosissaan."

"Ah, mutta miehen suhteen on asianlaita aivan toinen."

"Miehelle voi liika ikä olla satunnaiseksi pahaksi, naiselle se on
korjaamaton onnettomuus."

"Aivan totta. Mutta nuori mies kysyy neuvoa silmältään, vanhempi sen
sijaan korvaltaan. Neljänkymmenen yli ennätettyä perii sukkelin kieli
voiton — ennen niihin tuloa kauneimmat kasvot."

"Haa, te notkea konna! Te olette siis jo valinnut puolueenne
uskoen, että viidenviidettä vuoden tahdikkuus vie voiton
yhdeksänneljättävuotisesta kauneudesta. No, onneksi olkoon — jos
teidän valtiattarenne voittaa, niin muistaa hän epäilemättä ne, jotka
ensimmäisinä liehakoivat hänen suosiotaan."

"Mutta minusta te olette laskenut väärin, Racine."

"Saadaanpa nähdä."

"Ja jos todella olette tehneet väärän laskelman..."

"Niin, mitä sitten?"

"Silloin voi asianlaita käydä teille hiukan vakavaksi."

"Miksi niin?"

"Markiisitar de Montespanilla on hyvä muisti."

"Hänen vaikutusvaltansa on kohta sulanut olemattomiin niinkuin lumi
päivänpaisteessa."

"Älkäähän luottako siihen liiaksi, ystäväiseni. Kun mademoiselle des
Fontanges saapui tänne Provencesta, siniset silmänsä ja vaskenkarvaiset
kutrinsa ainoina eväinään, niin huuteli jok'ainut mies, että Montespan
oli jo nähnyt valtansa lopun. Mutta nyt makaa Fontanges kuusi jalkaa
kirkonpermannon alla, ja ihan viime viikolla vietti markiisitar kaksi
tuntia kahdenkesken kuninkaan kanssa. Hän se voitti taaskin ja saattaa
voittaa vieläkin kerran."

"Ah, mutta tämäpä onkin aivan toisenveroinen kilpailijatar. Hänpä ei
olekaan mikään typerä maalaistyttö, vaan Ranskan kaikkein älykkäin
nainen."

"Poh, Racine, pitäisihän teidän tuntea kelpo herramme paremmin, koska
tunnutte olleen hänen kintereillään aina Fronde'n päivistä saakka.
Luuletteko te häntä mieheksi, jota huvittaisivat parhaitenkaan
tarkoitetut saarnat, tai jota miellyttäisi viettää kaiket päivät
puolivanhan naisen jalkojen juuressa katselemalla tämän kirjailutöitä
ja leikittelemällä hänen sukkulallaan, kun kerran hänen ympärillään
kihertelevät Ranskan ihanimmat kasvot ja kirkkaimmat silmät yhtä
tiukassa kuin tulppaanit hollantilaisessa kukkatarhassa? Ehei, voiton
perii Montespan, tai jollei tämä, niin joku toinen nuorempi kaunotar."

"Parahin Boileau, minä vakuutan vieläkin kerran, että mainitsemanne
naisen aurinko tekee laskuaan. Ettekö ole vielä kuullut vereksimpiä
uutisia?"

"En kuiskaustakaan."

"Hänen veljeltään, monsieur de Vivonnelta, on kielletty pääsy kuninkaan
suojiin."

"Mahdotonta!"

"Mutta totta kuitenkin."

"Milloin se olisi tapahtunut?"

"Aivan tän'aamuna."

"Keneltä sen kuulitte?"

"Kapteeni de Catinat'lta, vahtiupseerilta. Hän on saanut määräyksen
sulkea oven suosikin veljeltä."

"Hoo! Sitten kuningas tarkoittaa täyttä totta. Siksi hänen otsansa
onkin niin pilvessä tänään. Kunniani kautta, jos markiisittarella on
sitä älyä, jota ihmiset väittävät hänellä olevan, niin tulee kuningas
huomaamaan, että kaunokainen oli helpompi valloittaa kuin karkoittaa."

"Totta kyllä; Mortemart-suvun jäsenet eivät ole helposti käsiteltävää
rotua."

"No niin, auttakoon armias taivas kuninkaamme hänen pulastansa! Mutta
kukas tuo herra onkaan? Hänen kasvonsa ovat järeämmän muotin jälkeä
kuin mitä tässä hovissa on totuttu näkemään. Hoo — nytpä sai
kuningaskin hänet näkyviinsä, ja Louvois viittailee häntä käymään
lähemmäksi. Kunniani kautta, hänpä näyttää mieheltä, joka viihtyisi
paremmin teltassa kuin kullatun katon alla."

Outo vieras, joka näin oli kiinnittänyt Racinen huomiota, oli pitkä
laiha vanha mies, jolla oli korkea kyömynenä, tuimat ja vielä tuliset
harmaat silmät ja koko olennossa niin ilmeinen vuosien painon, paljojen
vaivojen ja kovien säiden leima, että hän siloisten ja koreitten
hovilaisten keskellä näytti aivankuin lörpöttelevään papukaijaparveen
eksyneeltä vanhalta haukalta. Hänellä oli tosin yllään tummanvärinen
puku sitä vakavata kuosia, joka oli hovissa tullut käytäntöön siitä
lähtien kuin kuningas oli hyljännyt rivot tavat ja rakastajattarensa
Fontanges'in; mutta hänen kupeellaan riippuva kalpa ei ollut mikään
siro hovimiekka, vaan messinkikahvainen kelpo soturisäilä mustassa
nahkatupessaan, jonka monet naarmut kertoivat pitkästä uskollisesta
palveluksesta. Hän oli seisonut lähellä ovea, mustasulkainen
majavannahkalakkinsa kainalossaan, silmäillen puolittain halveksivasti
edessään ja ympärillään lörpöttelevää ihmisparvea; mutta huomattuaan
sotaministerin viittaavan hänelle alkoi hän raivata itselleen tietä
joukon läpi, käyttäen kyynärpäitään jokseenkin suorasukaisella tavalla.
Ludvigilla oli hyvin suuressa määrässä hyvämuistisuuden kuninkaallista
luonnonlahjaa.

"On jo vuosia vierähtänyt siitä kuin hänet viimeksi näin, mutta muistan
hänen kasvonsa vielä aivan hyvin", sanoi hän ministerilleen. "Hänhän on
kreivi de Frontenac, eikö totta?"

"Totta, sire", vastasi Louvois; "hän on todellakin Louis de Buade,
Frontenacin kreivi ja Kanadan entinen kuvernööri."

"Olemme iloiset nähdessämme teidät jälleen kerran vastaanotossamme",
lausui kuningas, kun iäkäs ylimys notkisti päänsä ja suuteli hänelle
kurotettua valkeata kättä. "Toivon, etteivät Kanadan pakkaset ole
päässeet jäähdyttämään uskollisen sydämenne tulta."

"Ainoastaan kuolema, sire, pystyy sen sammuttamaan."

"Sitten luotan siihen, että se hehkuu meidän hyväksemme vielä monet
vuodet. Me tahtoisimme niiden kuluessa osoittaa kiitollisuuttamme siitä
huolenpidosta ja vaivannäöstä, jota olette omistanut merentakaisille
maakunnillemme, ja joskin olemme kutsuneet teidät sieltä takaisin, niin
on se pääasiallisesti tapahtunut senvuoksi, että tahdomme saada teidän
omilta huuliltanne kuulla, miten kaikki asiat siellä sujuvat. Ja
kaikkein ensiksi, koska Jumalan asiat ovat Ranskan etuja tärkeämmät,
haluamme tietää, kuinka pakanain käännyttäminen menestyy?"

"Emme voi valittaakaan, sire. Nuo kelpo isät, niinhyvin jesuiitat kuin
Valitut veljet, ovat koettaneet parastansa, vaikka heillä tuntuukin
olevan enemmän halua sekautua tämän maailman asioihin kuin huolehtia
tulevaisesta."

"Mitäs te siihen sanotte, isäni?" kysyi Ludvig ja iski silmää
jesuiitteihin kuuluvalle rippi-isälleen.

"Minun mielestäni, sire, on hyvän papin velvollisuus, samoin kuin
jokaisen muun kelpo katolilaisen, johtaa tämän maailman asioita käymään
oikeaan suuntaan, koskapa ne kerta ovat valmistuksena tulevaisen
maailman elämään."

"Se on aivan totta, sire", sanoi de Frontenac, ja hänen ahavoittuneella
poskellaan näkyi harmin punoitus; "mutta niin kauan kuin teidän
majesteettinne kunnioitti minua uskomaila nuo asiat minun hoitooni, en
mielelläni sallinut kenenkään sekautuvan velvollisuuksieni
suoritukseen, kantoipa sekautuja asetakkia tai papinkaapua."

"Jo riittää, herraseni, jo riittää!" virkahti Ludvig terävästi. "Minä
olin kysynyt ainoastaan teidän ajatustanne lähetystoimesta."

"Se menestyy, sire. Rannikolla ja vuoristossa asuvat irokeesit,
Loretten huronit sekä pitkin koko virran varsia asuvat algonkiinit
Tadousacista Sault la Marie-järveen saakka, jopa Dakotan suurten
tasankojen intiaanit ovat kaikki omistaneet ristin heimomerkikseen. Isä
Marquette on kulkenut läntistä virtaa myöten saarnaamaan Illinoisin
asukkaille, ja jesuiitit ovat kuljettaneet hyvän sanoman Onondagan
soturien wigwameihin."

"Minä voinen lisätä, teidän majesteettinne", puuttui isä La Chaise
puheeseen, "että he viedessään totuuden sanan noihin kaukaisiin
maanääriin ovat usein sinetöineet sen omalla hengelläänkin."

"Se on totta, sire, varsin totta", huudahti de Frontenac
sydämellisesti. "Teidän majesteetillanne on noissa alusmaissaan paljon
kelpo käskyläisiä, mutta ei keitään, jotka urhoollisuudessa veisivät
näistä voiton. Heitä saattaa palata Richelieu-virtaa pitkin
irokeesikylistä takaisin kynnet irtirevittyinä, sormet katkottuina,
tyhjä kuoppa toisen silmän sijassa ja pihkaisia polttonauloja
ruumiissaan yhtä tiheässä kuin on liljankuvia tuossa akkunaverhossa. Ja
sittenkin he, oltuaan kuukauden päivät hyvien ursuliittinunnien
hoidossa, ovat olleet valmiit lähtemään jäljelläolevan silmänsä
johtamina jälleen intiaanien pariin, missä yksin koiratkin ovat
säikähtäneet heidän ruumiinnäköään ja silvottuja jäseniään."

"Ja tätä te olette sietänyt?" huudahti Ludvig tulisesti. "Te olette
sallinut noiden inhoittavain murhamiesten jäädä henkiin?"

"Olen pyytänyt apujoukkoja, sire."

"Ja minä olen niitä lähettänyt."

"Yhden rykmentin!"

"Carignan-Salieren rykmentin. Sen parempata joukkoa minulla ei ole
palveluksessani."

"Mutta enemmän on tarvis, sire."

"Ovathan siellä kanadalaiset itse. Eikö teillä ole miliisiväkeä? Ettekö
voi nostattaa kylläksi joukkoja rangaistaksenne noita Jumalan pappien
roistomaisia murhaajia? Minä olen aina pitänyt teitä soturina, hyvä
herra."

De Frontenacin silmät leimahtivat, ja kerkeä vastaus näkyi tuokion ajan
värisevän hänen huulillaan, mutta voimakkaalla ponnistuksella onnistui
kuumaverisen vanhuksen hillitä itsensä.

"Teidän majesteettinne saa parhaiten kuulla, olenko minä soturi vai
mikä olenkaan", hän sanoi, "kysymällä niiltä, jotka ovat nähneet minut
Seneffessä, Mühlhausissa, Salzbachissa ja kymmenkunnassa muussa
paikassa, joissa minulla oli kunnia taistella teidän majesteettinne
puolesta."

"Teidän palveluksenne eivät ole meiltä unhottuneet."

"Siksi juuri että olen sotilas ja olen nähnyt jonkun verran sodan
menoa, minä tiedän kuinka vaikeaa on tunkeutua maahan, joka on
Alankomaita suunnattoman paljon suurempi ja täynnä metsiä ja
tiheikköjä, missä joka puun takana väijyy villi, joka, vaikkapa ei
olekaan oppinut marssimaan tahdissa tai muodostamaan suoraa rintamaa,
kykenee ainakin kaatamaan juoksevan peuran kahdensadan askeleen päästä
ja kulkemaan kolme peninkulmaa sillä aikaa kuin teikäläinen yhden. Ja
sittenkun olette vihdoin tavoittaneet heidän kylänsä ja polttaneet
poroksi heidän tyhjät majansa ja pienet maissipellot, niin mitäpä
hyötyä siitä on? Saatte vain matkata takaisin omille asuma-alueillenne
takananne kokonainen pilvi näkymättöminä hiipiviä vihollisia, jotka
korjaavat päänahan jokaiselta kesken väsyneeltä mieheltänne. Te olette
itse soturi, sire. Minä kysyn teiltä, onko sellainen sodankäynti helppo
urakka kouralliselle sotureita, joilla apuna on vain joku satanen
suoraan aurankurjesta otettuja nostokkaita ja eränkävijöitä,
joiden ajatukset koko ajan pyörivät heidän pyydyksissään ja
majavannahkakimpuissaan?"

"Ei, ei; minua pahoittaa pikaisuuteni", sanoi kuningas. "Me koetamme
korjata tämän asian neuvostossamme."

"Sitten lämpiää sydämeni kuullessanne teidän majesteettinne puhuvan
täten", huudahti vanha kuvernööri. "Ja ilo tulee syttymään kaikissa
sydämissä pitkin St. Lawrence-virran vartta, sekä valkoisissa että
punaisissa, kun tiedoksi tulee, että heidän vesien takana asuva suuri
isänsä on kääntänyt ajatuksensa heitä kohti."

"Älkää kuitenkaan odottako liian paljon, sillä Kanada on tuottanut
meille suuria kustannuksia, ja meillä on Europassakin paljon tehtävää."

"Ah, sire, kuinka minä halusta tahtoisinkaan, että teidän
majesteettinne saisi nähdä tuon suuren maan! Kun olette tehneet
voittoisan sotaretken täällä, niin mitäpä siitä on hedelmää? Kunniata,
muutamia neliöpeninkulmia maata, Luksemburg, Strassburg, jokunen
kaupunki lisäksi kuningaskuntaanne; mutta siellä olisi teille, vain
kymmenellä osalla kustannuksista ja sadannella osalla sotaväestä,
kokonainen maailma avoinna. Se on niin suunnattoman avara, niin rikas,
niin kaunis! Missäpä muualla onkaan sellaisia vuoria, sellaisia metsiä
ja sellaisia virtoja! Ja kaikki on meille tarjona, kunhan vain
ojennamme kätemme. Kukapa siellä meitä vastustaisi? Jokunen hajanainen
intiaaniheimo ja kourallinen englantilaisia uudisviljelijöitä ja
kalastajia. Kääntäkää ajatuksenne sinne, sire, ja muutaman vuoden
kuluttua te pystytte istumaan turvallisesti linnassanne Quebeckissä ja
sanomaan itsellenne, että jalkainne juuressa lepää suuri valtakunta,
joka ulottuu pohjoisnavasta lämpimään etelämereen ja Atlantin aalloista
Marquette-virran takaisille suurille tasangoille, ja että tämän
valtakunnan nimi on Ranska ja sen kuningas on Ludvig ja sen lippu on
Ranskan liljalippu."

Ludvigin posket olivat ruvenneet punoittamaan hänen kuullessaan tätä
kunnianhimon unelmaa, ja hän oli kumartunut loistavin silmin etunojoon
tuolissaan; mutta hän vaipui takaisin selkänojaa vasten, kun kuvernööri
oli lopettanut innostuneen puheensa.

"Kautta kunniani, kreivi", hän sanoi, "teihin on tarttunut hiukan tuota
intiaanien kaunopuheisuuden lahjaa, josta olen kuullut puhuttavan.
Mutta palatkaamme noihin englantilaisiin. Nehän ovat hugenotteja, eikö
niin?"

"Suurimmaksi osaksi. Varsinkin pohjoisempana asuvat.

"Sittenhän olisi hyvä teko pyhälle kirkolle, jos lähettäisimme ne
tiehensä. Niillä on kuulemma siellä jokin kaupunkikin. New — New...
Miksi ne sitä nimittävätkään?"

"New Yorkiksi, sire. He valloittivat sen hollantilaisilta."

"Ahaa, New York. Ja enkö ole kuullut puhuttavan jostain toisestakin
paikasta? Bos — Bos..."

"Bostonista, sire."

"Sehän tuo nimi olikin. Niiden satamat saattavat olla meille hyödyksi.
Sanokaapas nyt, Frontenac", hän alensi ääntänsä niin, että hänen
sanansa voivat kuulua ainoastaan kreivin, Louvois'n ja kuninkaallisen
piirin korviin, "millaisen voiman te tarvitsisitte häätääksenne nuo
miekkoset heidän alueiltaan? Rykmentin, kaksi rykmenttiä ja ehkäpä
fregatin tai pari?"

Mutta entinen kuvernööri pudisti harmaata päätään. "Te ette tunne
niitä, sire", hän sanoi. "Ne ovat jäykkäniskaista ja tuimaa sukua. Me
kanadalaiset olemme, kaiken teidän armollisesti suomanne avustuksen
kera, töintuskin kyenneet pitämään puoliamme heitä vastaan. Ja vaikka
noilla miehillä ei ole ollut minkäänlaista apulähdettä, ei muuta kuin
pelkkää vastusta talven pakkasista ja kulkutaudeista ja karuista
asuma-alueistaan, ovat he sittenkin ahertaneet ja lisäytyneet niin,
että metsät ohenevat heidän edestään niinkuin lumikinokset auringossa,
ja heidän kirkkojensa kellot kajahtelevat siellä, missä vielä eilen
kuultiin vain susien ulvontaa. He ovat rauhallista kansaa ja hidasta
sotaan, mutta kun he kerran antautuvat siihen, niin ovat he vielä
hitaammat lopettamaan. Voidakseni laskea Uuden Englannin teidän
majesteettinne käsiin, vaatisin viisitoistatuhatta miestä parhaita
joukkojanne ja kaksikymmentä linjalaivaa."

Ludvig hypähti kärsimättömästi tuolistaan ja tarttui keppiinsä. "Minä
toivoisin", sanoi hän, "että te ottaisitte oppia noista niin
pelättäviksi kuvailemistanne miekkosista, jotka tuntuvat mainiosti
pystyvän itse huolehtimaan itsestään. Tämä asia levätköön siksi, kunnes
neuvostossa joudumme sitä käsittelemään. — Kunnianarvoinen isä, aika
on käsissä käydä kappeliin, ja kaikki muu saa odottaa, kunnes olemme
suorittaneet velvollisuutemme taivasta kohtaan." Ottaen palvelijan
käsistä messukirjan hän lähti astelemaan ovea kohti niin nopeasti kuin
pääsi korkeilta koroiltaan, hovilaisten muodostaessa kujanteen
molemmin puolin ja sitten liittyessä häntä seuraamaan tarkassa
arvojärjestyksessä.




Kolmas luku.

OVEN PUOLUSTUS.


Sillä aikaa kuin Ludvig myönsi hovilaisilleen suurimman ilon, mikä
hänen omain sanainsa mukaan voi ihmisen osaksi tulla — nähdä kuninkaan
kasvot —, oli ovea vartioivalla nuorella upseerilla täysi työ
myöntäessään sisäänpääsyn tähän iloon monilukuisille korkeita arvonimiä
omaaville pyrkijöille, joiden kanssa hän yleensä vaihtoi hymyn tai
tervehdyksen, sillä hänen rehelliset ja kauniit kasvonsa olivat hovissa
hyvin tutut. Nauravine silmineen ja reimoine sotilasryhtineen hän
tosiaan näytti mieheltä, jolle onnetar täysin kourin jakoi suosiotaan.
Ja olipa hänellä syytäkin olla tyytyväinen osaansa. Vielä kolmisen
vuotta sitten hän oli nimettömänä ja maineettomana upseerikokelaana
kahakoinut villien algonkiinien ja irokeesien kanssa Kanadan
aarniometsissä. Miehistöä vaihdettaessa hän oli joutunut takaisin
Ranskaan komennettuna Picardien rykmenttiin, mutta onnekas sattuma oli
antanut hänelle tilaisuuden eräänä talvipäivänä päästä Fontainebleaun
metsässä kiinni kuninkaan pillastuneen ratsun ohjaksiin, kun tämä oli
ollut vähällä syöksyä ratsastajineen syvään hiekkahautaan, ja siitä
uroteosta oli hänelle ollut enemmän hyötyä kuin kymmenestä
voitollisesta sotaretkestä. Nyt oli hänen asemansa uskottuna upseerina
kuninkaan kaartissa, nuorena, reippaana ja yleistä suosiota nauttivana,
todellakin kadehdittava. Ja kuitenkin on ihmisluonto niin ihmeellinen,
että tätä onnettaren suosikkia alkoi jo kyllästyttää kuningashovin
mahtipontinen mutta yksitoikkoinen juhlallisuus, ja hän melkein ikävöi
takaisin entiseen tosin karkeampaan mutta vapaampaan palvelukseensa.
Yksinpä nytkin, kuninkaan kaikkein pyhimmän ovea vartioidessaan, hän
antoi ajatustensa harhailla Suuren lännen jylhissä vuoristoissa ja
kuohuvain koskien partailla, ja silloin hänen silmänsä aivan
odottamatta sattuivat kasvoihin, jotka hän ennen muinoin oli monesti
nähnyt edessään noina vaarojen päivinä.

"Ah, monsieur de Frontenac!" hän huudahti unelmistaan heräten. "Te ette
ole voinut unohtaa minua."

"Mitä! De Catinat! Ah, onpa todellakin iloista nähdä täällä tutut
kasvot tuolta meren takaa! Mutta onpa pitkä harppaus Carignanin
rykmentin upseerikokelaasta kaartin kapteeniksi. Te olette kohonnut
nopeasti."

"Niin olen; mutta tuskinpa tunnen itseni siitä sen onnellisemmaksi.
Sattuu aikoja, jolloin antaisin vaikka mitä, jos saisin taas kerran
laskea tuohiveneessä alas Lachinen nivoja ja nähdä niiden
kellanpunertavat rantaäyräät syksyisessä koreudessaan."

"Ah", huokasi de Frontenac. "Te kai tiedätte, että minun onneni on
laskenut yhtä nopeasti kuin teidän on noussut. Minut on kutsuttu sieltä
pois, ja de la Barre on tilallani. Mutta siellä on nousemassa myrsky,
jota hänen laisensa mies ei pysty asettamaan. Kun irokeesit jälleen
aloittavat skalppitanssin ja Dongan on yllyttämässä niitä New Yorkista
käsin, niin totta vie minua vielä kerran siellä tarvitaan, ja minut
tavataan valmiina lähtemään kun kutsu vain tulee. Minä pyrin nyt
kuninkaan puheille ja koetan, enkö saa häntä houkutelluksi esiintymään
suurena hallitsijana sekä siellä että täällä kotona. Jos minulla olisi
valta käsissäni, niin jopa, jumal'auta, kääntäisin maailmanhistorian
toiselle tolalle!"

"Hs! Ei sanaakaan valtiopetoksellisista aikeista kaartinkapteenin
kuullen", huudahti de Catinat nauraen, kun karski vanha soturi kääntyi
lähteäkseen kuninkaan luo.

Hyvin muhkea, hopealla kirjailtuun mustaan satiinipukuun puettu
herrasmies oli tämän lyhyen juttelun aikana lähestynyt käytävää
pitkin ja aikoi oven avautuessa käydä hänkin sisään varmana kuin
sellainen mies ainakin, jonka oikeutta ei kenenkään kannata panna
kiistanalaiseksi. Mutta kapteeni de Catinat astui kuitenkin sukkelasti
väliin ja sulki ruumiillaan häneltä pääsytien.

"Mieltäni hyvin pahoittaa, monsieur de Vivonne", hän sanoi, "mutta
teiltä on pääsy kielletty."

"Minultako pääsy kielletty! Minulta! Te olette järjiltänne!" Tulija
peräytyi askeleen taapäin kasvot harmaina ja silmät tuijottavina,
vapiseva käsi kohotettuna työntämään vartijan syrjään.

"Vakuutan teille, että sellaisen käskyn olen saanut."

"Mutta tämähän on uskomatonta. Se on varmasti erehdys."

"Hyvin mahdollista."

"Te siis päästätte minut sisään?"

"Saamani käsky ei anna minulle sitä mahdollisuutta."

"Kunhan vain saisin virkkaa sanasen kuninkaalle."

"Valitettavasti, monsieur, se ei käy päinsä."

"Vain yhden ainoan sanan."

"Se ei todellakaan ole minun vallassani, monsieur."

Ärtynyt aatelismies polki jalkaansa ja tuijotti oveen, ikäänkuin aikoen
raivata itselleen pääsyn väkivaltaisesti. Sitten hän pyörähti ympäri ja
alkoi rientää käytävää poispäin pää uhmaavasti kenossa, kuten olisi
tehnyt jonkin huiman ja sukkelan päätöksen.

"Kas niin", harmitteli de Catinat itsekseen, väännellen tuuheita mustia
viiksiään; "nyt on sillä varmastikin jokin koiranjuoni mielessä. Kohta
saan hänen sisarensa kimppuuni, ja silloin on minulla edessä hauska
vaali joko rikkoa saamani määräys tai hankkia itselleni elinkautinen
mahtava vihollinen. Totta vie, ennen minä puolustaisin yksinäni Fort
Richelieutä irokeeseja vastaan kuin kuninkaan ovea kiukkuista naista
vastaan. Jumal'auta, tuollahan jo onkin nainen, aivan niinkuin
pelkäsin! Ah — kiitos taivaan, sehän onkin ystävä eikä vihollinen.
Hyvää huomenta, mademoiselle Nanon."

"Hyvää huomenta, kapteeni de Catinat."

Tulija oli iso tumma kaunotar, jonka kasvojen tuoreutta ja silmäin
kirkkautta yksinkertainen musta puku oli omiaan koroittamaan.

"Minä olen vahdissa, kuten näette. En voi antautua juttusille teidän
kanssanne."

"En muista pyytäneenikään monsieur'tä kanssani juttusille."

"Ah, mutta teidän ei ole lupa muikistella suutanne noin suloisesti,
muuten en malta olla puhelematta kanssanne", kuiskasi kohtelias
kapteeni. "Mitäs te kädessänne piiloittelette?"

"Onpahan vain kirje madame de Maintenonilta kuninkaalle. Tottahan
annatte sen hänelle tilaisuuden tullen?"

"Tottahan toki, mademoiselle. Entä kuinka jaksaa madame, teidän
valtiattarenne?"

"Ah, hänen rippi-isänsä on ollut sisällä kaiken aamua, ja puhuuhan hän
tosin niin ihmeen hyvin, mutta samalla myös niin julman lohduttomasti.
Meidän mielemme on aina hyvin masennuksissa, kun monsieur Godet on
käynyt meitä katsomassa. Mutta unhotanhan, että monsieur itse on
hugenotti eikä tiedä mitään rippi-isistä."

"Niin, mutta mitäpä minä raskauttaisinkaan mieltäni noilla
riitapykälillä. Minä annan Sorbonnen ja Geneven jumaluusoppineitten
itsensä kamppailla niistä kaikessa rauhassa. Mutta pitäähän miehen
muuten pysyä sukunsa uskossa, eikö totta, mademoiselle?"

"Ah, jospa vain monsieur voisi puhella hiukan madame Maintenonin
kanssa! Hän käännyttäisi teidät varmasti."

"Minäpä puhelisin mieluummin mademoiselle Nanon kanssa, jollei..."

"Oh!" Huudahdusta seurasi kiireinen hameiden kahina, ja kielevä
kamarineito hävisi äkkiä erääseen syrjäkäytävään. Leveätä ja nyt aivan
valoisata käytävää pitkin läheni hyvin muhkea ja kaunis vallasnainen,
kookas, ylen hienon ja erinomaisen ylpeän näköinen. Hänellä oli yllään
mitä upein kullanvärinen samettiliivi ja kulta- ja hopeapitsein
koristeltu harmaasilkkinen hame. Verrattoman kallisarvoinen
genovalainen pitsihuivi puolittain peitti, puolittain paljasti hänen
kukkean ihanan povensa, ollen edestä kiinnitetty helmisoljella, ja
tummassa, tuuheakiharaisessa tukassa kierteli helminauha, jonka
jokainen päärly vastasi porvarin vuosituloa. Kaunotar oli tosin jo
ehtinyt ensimmäisen nuoruudenkukoistuksensa ohi, mutta kuninkaallisen
vartalon muhkeat piirteet, hipiän puhtoisuus ja kasvojen jalo
säännöllisyys takasivat hänelle yhä vieläkin Ranskan hovin kauneimman
— ja teräväkielisimmän — naisen maineen. Niin voittava oli hänen
ryhtinsä, niin mahdikas pienoisen pään ylpeä asento, niin uljas hänen
liukuva käyntinsä, että ihailu voitti nuoressa upseerissa äskeisen
arkailun ja hän tunsi kohtalonsa todella kovaksi, kun hän kohottaen
kättään tervehdykseksi astui suorittamaan väkinäistä velvollisuuttaan.

"Ah kapteeni de Catinathan se on", sanoi madame de Montespan, ja hänen
hymynsä vaikutti upseeriin paljon musertavammin kuin odotettu
otsanrypistys.

"Teidän nöyrä palvelijanne, markiisitar."

"Olen onnellinen tavatessani täällä ystävän, kun tulen korjaamaan
erästä täällä tän'aamuna sattunutta naurettavaa erehdystä."

"Minua surettaa kuulla sellaisesta."

"Se koski veljeäni, monsieur de Vivonnea. Tuskin tahdon naurultani
saada sitä sanotuksi, mutta häneltä ihan todella kiellettiin pääsy
_suureen pukeutumiseen_."

"Minun kovana osanani oli kieltää häneltä pääsy, madame."

"Teidänkö, kapteeni de Catinat! Ja millä oikeudella sitten?" Ylpeä
rouva suoristi ihanan vartalonsa, ja hänen sinisissä silmissään paloi
suuttunut ihmettely.

"Kuninkaan käskystä, madame."

"Kuninkaan! Onko mahdollista, että kuningas olisi käskenyt julkisesti
solvaamaan minun sukulaistani? Keneltä sitten saitte tuon julkean
määräyksen?"

"Suoraan kuninkaalta itseltään Bontemsin kautta."

"Naurettavaa! Uskotteko te todella, että kuningas rohkenisi sulkea
ovensa Mortemart-suvun jäseneltä kamaripalvelijan välityksellä? Te
olette nähnyt unta, kapteeni."

"Pelkäänpä sen ehkä olevan mahdollista, madame."

"Mutta sellaiset unennäöt eivät aina ole onneksi näkijälle itselleen.
Menkää sanomaan kuninkaalle, että minä olen täällä ja tahtoisin lausua
sanasen hänelle."

"Mahdotonta, madame?"

"Ja minkävuoksi mahdotonta?"

"Minua on kielletty viemästä sanaa."

"Keneltä hyvänsäkö?"

"Joka tapauksessa teiltä, madame."

"Kas nyt, kapteeni, te käytte yhä paremmaksi. Tätä loukkausta
vain enää puuttuisi. Teidän on lupa kuljettaa sanomia kuninkaalle miltä
hyvänsä seikkailijattarelta — vaikkapa joltakin ikäkululta
lastenhoitajattarelta", — hän nauroi kimakasti kuvatessaan
kilpailijatartaan — "mutta ei muka Françoise de Mortemart'ilta,
Montespanin markiisittarelta?"

"Sellaisen määräyksen olen saanut, madame. Minua surettaa syvästi, että
minun on pakko noudattaa sitä."

"Voitte niellä surunne, kapteeni. Saatte kukaties vielä kokea, että
teillä on täysi syy nureksia kohtaloanne. Viimeisen kerran kysyn,
kieltäydyttekö viemästä minulta sanaa kuninkaalle?"

"Minun täytyy, madame."

"Silloin vien sen itse."

Hän hypähti ovea kohti, mutta kapteeni kävi väliin käsivarret
ojennettuina.

"Jumalan tähden, malttakaa mielenne, madame!" hän rukoili. "Toistenkin
korvat kuulevat teidän puheenne."

"Pah, roskajoukkoa!" Markiisitar vilkaisi ryhmään sveitsiläissotilaita,
jotka kersanttineen seisoivat muutaman askeleen päässä ja tuijottivat
suut ammollaan tätä outoa näytelmää. "Sanoinhan teille, että minä
_tahdon_ puhutella kuningasta."

"Ei kukaan nainen ole koskaan ollut läsnä kuninkaan
aamupukeutumisessa."

"Sitten tahdon olla ensimmäinen nainen."

"Te syöksette minut turmioon, jos menette sisään."

"Siitä minä vähät — minä menen vaan."

Juttu oli käynyt kerrassaan vakavaksi. De Catinat oli sukkelajärkinen
mies pulaan joutuessaan, mutta tällä kertaa seisoi hänenkin järkensä.
Madame de Montespanin päättäväisyys, joksi tätä ominaisuutta hänen
kuultensa nimitettiin, tai härkäpäisyys, kuten sitä hänen selkänsä
takana mainittiin, oli hovissa käynyt sananparreksi. Jos hän yritti
tunkeutua väkisin sisälle, uskaltaisiko kapteeni-parka käyttää
väkivaltaa naiseen, joka vielä eilispäivänä oli ollut hovin
yksinvaltias ja joka kauneutensa, neronsa ja tarmonsa avulla hyvinkin
voisi taas huomenna kohota samaan asemaan? Jos hän taas päästäisi hänet
kulkemaan, niin olisi hänen oma tulevaisuutensa murskana, sillä
kuningas ei suvainnut koskaan vähintäkään poikkeusta käskyistään. Ja
toiselta puolen — jos hän työntäisi tungettelijan takaisin, niin hän
tekisi itsensä syypääksi anteeksiantamattomaan tekoon, jonka
markiisitar varmastikin kuolettavasti kostaisi kerran valtaan
palattuaan. Pulma oli todella mitä epämieluisin. Mutta onnellinen
ajatus välähti hänen päähänsä juuri samassa hetkessä, jolloin madame
yritti leimuavin silmin ja kädet koholla syöksyä häntä kohti.

"Entä jos madame suvaitsisi odottaa lyhyen hetkisen", sanoi hän
lepytellen; "kuningas lähtee aivan tuossa tuokiossa tämän kautta
kappeliin."

"Eihän nyt vielä ole se aika."

"Luullakseni kello on juuri lyönyt."

"Ja miksi pitäisi minun odotella tässä kuten lakeijan?"

"Vain lyhyestä hetkisestähän olisi kysymys, madame."

"Ei, min'en jää odottamaan." Hän astui jälleen askeleen ovea kohti.

Mutta upseerin herkkä korva oli kuullut oven takaa jalkojen liikettä,
ja nyt hän tiesi vallitsevansa tilannetta. "Minä vien madamen sanoman
perille", hän ehdotti.

"Ahaa, joko viimeinkin tulitte järkiinne! Menkää ja sanokaa
kuninkaalle, että minä tahdon puhua hänen kanssaan."

De Catinat'n täytyi voittaa vielä hetkinen aikaa. "Toimitanko asian
päivystävän kamariherran kautta?"

"Ei, toimittakaa itse."

"Julkisestiko?"

"Ei, ei — vain hänen itsensä kuullen."

"Pitääkö minun selittää syy tähän tavattomaan toivomukseen?"

"Oh, te teette minut ihan hulluksi! Sanokaa, mitä olen teille käskenyt,
ja heti paikalla!"

Mutta nyt oli nuoren upseerin pula loppunut. Samassa silmänräpäyksessä
työnnettiin näet molemmat ovenpuoliskot selko selälleen ja Ludvig
ilmestyi kynnykselle, teiskaroiden eteenpäin korkeakantaisissa
kengissään, koputtaen permantoa kepillään, takin avarat helmat
liehuvina ja hovilaiset viuhkan tapaisena pyrstönä perässään. Hän
pysähtyi kohta kynnyksen yli astuttuaan ja kääntyi vahtiupseerin
puoleen.

"Teillä on jokin kirje minulle annettavana?"

"Niin on, sire."

Hallitsija työnsi sen tulipunaisen alusliivinsä taskuun ja aikoi jatkaa
kulkuaan, mutta silloin sattui hänen katseensa madame de Montespaniin,
joka hyvin suorana ja jäykkänä seisoi keskellä käytävää. Tumma
närkästyksen punoitus lehahti kuninkaan kasvoille, ja hän astui sanaa
sanomatta kaunottaren ohi; mutta tämä kääntyi nokkelasti ja alkoi astua
samassa tahdissa hänen rinnallaan käytävää pitkin.

"En ollut odottanut tätä kunniaa, madame", sanoi kuningas.

"Enkä minä ollut odottanut tätä häväistystä, sire."

"Häväistystä, madame? Te unhotatte, kenelle puhutte!"

"Enpähän — päinvastoin te olette minut unohtanut, sire."

"Te häiritsette minua."

"Tahdon kuulla tuomioni teidän omilta huuliltanne", kuiskasi nainen.
"Minä jaksan kestää itseeni sattuvat iskut, sire, yksinpä sydämeni
valtiaankin taholta tulevat. Mutta sietämätöntä on kuulla, että
veljeäni saavat lakeijat ja hugenottisoturit loukata ainoastaan
sentakia, että hänen sisarensa on rakastanut häntä liian paljon."

"Nyt ei ole aika puhua sellaisista asioista."

"Missä saan sitten tavata teidät, sire?"

"Omissa huoneissanne."

"Milloin?"

"Kello neljältä."

"Sitten en tahdo häiritä teidän majesteettianne tämän kauempaa."

Hän teki kuninkaan edessä yhden kuuluisia kumarruksiaan ja kääntyi
riemusta loistavin silmin erääseen syrjäkäytävään. Hänen kauneutensa ja
älykkäisyytensä eivät olleet jättäneet häntä nytkään pulaan; ja kun hän
nyt oli saanut kuninkaalta varman lupauksen, ei hän epäillyt
hetkeäkään, etteikö hänen vieläkin kerran onnistuisi valloittaa
takaisin tuon miehen sydän, vaikkapa kuninkaallinen omatunto
kamppailisikin vastaan.




Neljäs luku.

KANSANSA ISA.


Ludvigin mieli oli jumalanpalvelukseen mennessä kaikki muuta kuin
harras, kuten voi hyvin huomata hänen rypistyneestä otsastaan ja
tiukasti yhteenpurruista huulista. Hän tunsi liiankin hyvin entisen
lemmittynsä, tämän äkkipikaisuuden, uhkarohkeuden, hänen
hillittömyytensä kohdatessaan vähintäkin vastustusta. Madame de
Montespan pystyi panemaan kokoon häväistysjutun, käyttämään kuningasta
itseäänkin vastaan kaikella katkeruudella kieltään, joka ennen oli
monesti saanut tämän nauramaan toisille — kukaties vaikkapa saattamaan
hänet naurunalaiseksi koko Europan silmissä. Ludvigia puistatti tätä
ajatellessaan. Millä hinnalla hyvänsä oli moinen hirmukohtaus
vältettävä. Mutta millä keinoilla hän oikein kykenisikään katkaisemaan
tuon heitä niin kauan yhdistäneen siteen? Ennen hän oli kyllä
katkaissut samanlaisia siteitä; mutta lempeä la Vallière oli
säikähdyksissään etsinyt turvaa luostarista kohdattuaan ensimmäisen
katseen, joka kertoi rakkauden haihtumisesta. Se oli ollut totista
kiintymystä. Mutta tämä nainenpa tulisi taistelemaan kynsin hampain
viimeiseen hetkeen saakka, ennenkuin taipui luopumaan asemasta, joka
oli käynyt hänelle niin rakkaaksi. Hän oli puhunut vääryydestä, joka
häntä oli muka kohdannut. Mutta mitä vääryyttä hänelle sitten oli
tehty? Suunnattomassa itsekkyydessään, jota imarruksen tuoksua
täynnänsä oleva hovin ilma kasvatti kuten myrkkysientä, ei kuningas
voinut käsittää, millä tapaa nämä viisitoista yhdessä elettyä
lemmenvuotta voisivat antaa tuolle naiselle joitakin oikeuksia häneen
nähden. Hänhän oli koroittanut naisen asemaan, jota korkeammalle
alamainen ei enää voinut päästä. Nyt hän oli väsynyt lemmittyynsä, ja
tämän velvollisuus oli vetäytyä syrjään malttavaisesti — eipäs,
vaan syvästi kiitollisena kaikista hänen osakseen tulleista
suosionosoituksista. Hän saisi eläkkeen, lapsista pitäisi kuningas
huolen. Mitäpä sen enempää voi järkevä nainen vaatiakaan?

Ja olihan kuninkaalla sitäpaitsi niin ylistettävät syyt hylätessään
hänet. Hän käänteli ja pyöritteli niitä hemmoitellen mielessään koko
ajan kuin Pariisin arkkipiispa toimitti messua, ja mitä enemmän hän
niitä muisteli, sitä mainiommilta ne hänestä tuntuivat. Hän ajatteli
Jumalaa jonkinlaisena suurempana Ludvigina ja taivasta vielä
mahtavampana Versailles'ina. Jos hän vaati kuuliaisuutta
kahdeltakymmeneltä miljoonalta alamaiseltaan, niin eikö hänen tullut
vuorostaan osoittaa kuuliaisuutta sille, jonka käskynalainen hän itse
oli? Ylipäänsä jätti hänen omatuntonsa hänet tässä kuuliaisuussuhteessa
rauhaan. Mutta tähän erikoiseen asiaan nähden — suhteessaan naisiin —
hän oli ollut — liian pehmytmielinen. Aina siitä hetkestä asti,
jolloin hänen lempeä ja anteeksiantavainen espanjalainen puolisonsa oli
ensi kertaa astunut Ranskan hoviin, ei hän ollut antanut tämän koskaan
olla vailla kilpailijattaria hänen suosiostaan ja sydämestään. Ja
sitten, kun kuningatar oli kuollut, ei asia ollut käynyt sen
paremmaksi. Rakastajatar oli seurannut toistaan, ja kun de Montespanin
oli onnistunut säilyttää asemansa niin kauan, niin se pikemminkin oli
johtunut hänen itsepintaisuudestaan kuin kuninkaan kiintymyksestä.
Mutta nyt olivat isä la Chaise ja Bossuet alituisesti muistuttamassa
hänelle, että hän oli saavuttanut ikänsä käännekohdan ja oli jo
luikumassa alas sitä tietä, joka hautaan johtaa. Hänen viimeinen raju
ihastuksensa ja vihastuksensa poloiseen Fontanges'iin oli merkinnyt
hänen intohimojensa viho viimeistä leimahtamista. Nyt oli tullut kylmän
arvokkuuden ja itsehillinnän aika, ja kumpaakaan hän ei voinut toivoa
saavansa ylläpitää madame de Montespanin kanssa eläessään.

Mutta tiesipä hän paikan, missä nuo molemmat hyveet hyvin viihtyisivät.
Siitä päivästä alkaen, jolloin de Montespan oli asettanut lastensa
hoitajaksi tuon muhkean ja hiljaisen lesken, oli kuningas tämän
seurasta löytänyt koskaan tyhjentymätöntä ja alati lisäytyvää ilon ja
tyytyväisyyden tunnetta. Jo alusta pitäen hän oli halusta istunut
tuntikausia rakastajattarensa huoneissa, vaarinottaen ihmetellen,
kuinka tahdikkaasti ja leppeästi uuden hoitajattaren oli onnistunut
kesyttää aina ärtyisän Mainen herttuan ja vallattoman pienen Toulousen
kreivin luonteita. Muodollisesti oli kuningas ollut valvomassa
lastensa kasvatusta, mutta vähitellen hän oli ruvennut ihailemaan
kasvattajatarta. Ja sitten oli hän itsekin vuorostaan joutunut tuon
väkevän ja samalla suloisen naisen lumoihin, kysellyt tämän mieltä
monissa kysymyksissä ja toiminut hänen neuvojensa mukaan — ja kaikki
tämä oli käynyt helpommin ja luonnollisemmin kuin koskaan ikinä minkään
ministerin tai lemmityn neuvoa noutaessa. Jonkun aikaa hän oli
epäillyt, että tuon lesken suuri hurskaus ja alituinen puhelu korkeista
periaatteista olivat vain pettävä naamio, sillä hän oli tottunut aina
näkemään pelkkää teeskentelyä ja ulkokullaisuutta ympärillään.
Tuntuihan totta vie uskomattomalta, että nainen, joka yhä oli kaunis,
jonka kirkkaat silmät ja siro vartalo vetivät vertoja mille hyvänsä
hovin kaunottarista, olisi, elettyään koko ikänsä rivomielisissä
piireissä, sittenkin voinut säilyttää nunnan sielun. Mutta tässä
suhteessa hän piankin sai huomata pettyneensä, sillä kohta kun hänen
oma puheensa alkoi säteillä suurempaa lämpöä kuin pelkästä viileästä
ystävyydestä aiheutuvaa, kohtasi hän jäistä kylmyyttä ja
niukkasanaisuutta — ja silloin tiesi hän kerrankin tavanneensa naisen,
joka kunnioitti omaa persoonaansa enemmän kuin kuningasta. Ja ehkäpä
näin olikin parempi. Ystävyyden viileät ilot tuntuivat niin ihmeen
viihdyttäviltä kaikkien intohimon myrskyjen jälkeen. Kaikkein
onnellisimmaksi hän tästä lähtien tunsi itsensä istuessaan joka
iltapäivä madame de Maintenonin luona, saadessaan kuulla puhetta, jota
joutava imartelu ei myrryttänyt, ja mielipiteitä, jotka eivät aina
suinkaan hivelleet hänen korviaan. Ja kuinka siunatun hyvä sitten
olikaan tuon naisen vaikutusvalta häneen! Hän puheli hänen
kuninkaallisista velvollisuuksistaan, kuinka hänen piti olla esikuvana
alamaisilleen, ahkeroida alituisesti tulevaista elämää varten ja ennen
kaikkea pyrkiä katkaisemaan kaikki ne saastaiset siteet, joihin synti
ja maailma olivat hänet kietoneet. Madame oli yhtä hyvä kuin rippi-isä
— hän oli todella itse rippi-isä, jonka etuina olivat suloiset kasvot
ja pyöreä käsivarsi.

Ja nyt hän tiesi hetken tulleeksi, jolloin hänen täytyi tehdä
valintansa tuon naisen ja de Montespanin välillä. Näiden molempain
vaikutus häneen oli vallan vastakkaista laatua. Niiden oli mahdoton
sopeutua yhteen. Hän seisoi hyveen ja paheen välillä, ja hänen täytyi
valita niistä toinen. Pahekin oli tosin hyvin viehättävä, hyvin kaunis,
hyvin älykäs ja piteli häntä vankina tavan ja tottumuksen kahleilla,
joita ihmisen on niin vaikea pudistaa yltään. Oli hetkiä, jolloin hänen
miesluontonsa horjui väkevästi sille taholle, jolloin hän tunsi
kiusausta langeta takaisin vanhaan elämäänsä. Mutta Bossuet ja isä la
Chaise seisoivat alituisesti hänen vierellään kuiskailemassa ja
rohkaisemassa hänen parempaa luontoaan, ja ennen kaikkea oli madame de
Maintenon aina muistuttamassa hänelle, mitä hänen kuninkaallinen
asemansa ja hänen kuusiviidettä ikävuottansa vaativat häneltä. Nyt
häneltä täydellä todella vaadittiin viimeistä päättävää ponnistusta.
Hänen sielunsa ei ollut turvassa hetkeäkään, niin kauan kuin vanha
lemmitty vielä viipyi hovissa. Hän tunsi oman itsensä siksi hyvin, että
tiesi olevansa mennyttä miestä joka kerran, kun vanha hurmaajatar
tapasi hänet heikkona houkutuksille. De Montespan täytyi saada
poistumaan Versailles'ista, mikäli se vain kävi päinsä ilman julkista
häväistysjuttua. Hän tahtoi pysyä lujana kohdatessaan hänet
iltapäivällä ja saada hänet täydellä todella ymmärtämään, että hänen
valtansa oli kerta kaikkiaan iäksi lopussa.

Tällaisia ajatuksia askarteli kuninkaan mielessä, kun hän
messun ajan oli polvistuneena rukousjakkarataan peittävälle
punaiselle samettityynylle. Hän kuunteli aamuhartautta omassa,
alttarin oikealla puolella sijaitsevassa kuoriaitauksessaan,
henkivartiosotilaiden ja persoonallisen seurueen seistessä hänen
ympärillään ja hovin herrojen ja naisten täyttäessä muun kappelin.
Hurskaus oli nykyisin muodissa, samoin kuin tummanväriset olkavaipat ja
pitsiröyhelöt, eikä kukaan hovilainen rohjennut osoittaa ulkonaisessa
käytöksessään maailmanmielisyyttä, kun kerta kuningas oli kallistunut
uskonnollisuuteen. Mutta aika ikävä näytti kaikilla noilla sotilailla
ja aatelisherroilla olevan, kun he haukottelivat, räpyttelivät silmiään
rukouskirjojensa ylitse; ne taas, jotka näyttivät hartauteen
vajonneilta, ahmivat itseasiassa salaa Scuderyn tai Calparnedin uusinta
romaania, joka oli älykkäästi sidotettu mustiin samettikansiin. Naiset
kuitenkin olivat hartaampia eivätkä suinkaan pitäneet hurskauttaan
vakan alla, sillä jokainen kannatti toisella kädellään vähäistä
vahakynttilää rukouskirjansa yllä — kuitenkin niin, että heidän
kasvonsa näkyivät edullisessa valaistuksessa kuningasta kohti. Jokunen
harva lienee todellisuudessa rukoillut vapaaehtoisesti ja sydämensä
vaatimuksesta; mutta muuten oli Ludvigin politiikka muuttanut vanhain
aatelissukujen jäsenet liukkaiksi hovilaisiksi ja maailmanmiehet
ulkokultaisiksi silmänkääntäjiksi, kunnes koko hänen hovinsa oli
muuttunut ikäänkuin taikapeiliksi, joka sadoin särmin kuvasteli hänen
omaa tekohurskauttaan.

Kappelista palatessa oli Ludvigin tapana vastaanottaa armonanomuksia ja
kuunnella alamaistensa valituksia heitä syyttömästi kohdanneista
vääryyksistä. Paluutie kävi erään aukion poikki, jolla armonanojat
olivat tottuneet kuningasta odottamaan. Tänä aamuna siellä näkyi niitä
ainoastaan pari kolme — pariisilainen käsityöläinen, joka kanteli
ammattikuntansa esimiestä vastaan, pikkutilallinen, jolta metsästäjän
koira oli repinyt lehmän, ja arentilainen, joka oli kärsinyt tylyyttä
linnanherralta. Lyhyt kuulustelu ja pikainen käsky kuninkaalliselle
sihteerille riitti selvittämään nämä vähäpätöiset jutut; sillä vaikka
Ludvig itse olikin tyranni, oli hänellä ainakin se ansiopuoli, ettei
hän sietänyt muita tyranneja valtakunnassaan. Hän oli aikeissa jatkaa
matkaa sisään, kun hänen eteensä syöksyi arvokkaan porvarin näköinen
vanhanpuoleinen mies, jonka vakavat ja ryppyiset kasvonpiirteet
ilmaisivat yhdellä haavaa itsetuntoa ja syvää huolta. Laskeutuen
toiselle polvelleen kuninkaan eteen hän huusi: "Oikeutta, sire,
oikeutta!"

"Mitä tämä tietää?" kysyi Ludvig. "Kuka olette ja mitä tahdotte
minulta?"

"Olen Pariisin porvari, jolle on tehty julmaa vääryyttä."

"Te näytätte olevan hyvin kunnioitettava mies. Jos teille todella on
tehty vääryyttä, niin saatte varmastikin oikeutta. Mitä teillä on
valittamista?"

"Kaksikymmentä Languedocin sinistä rakuunaa on majoitettu talooni
kapteeni Dalbert'in johdolla. He ovat anastaneet ruokaani, varastaneet
omaisuuttani ja lyöneet palvelijoitani, ja kuitenkaan eivät
viranomaiset ota valitustani kuuleviin korviin."

"Kautta kunniani, näyttääpä oikeutta varsin merkillisellä tavalla
valvottavan tässä meidän pääkaupungissamme!" huudahti kuningas
vihastuneena.

"Tosiaankin häpeällinen juttu", sanoi Bossuet.

"Ja kuitenkin lienee pakkotoimilla hyvät syynsä", ehätti isä la Chaise.
"Ehdottaisin että teidän majesteettinne tiedustaisi tämän miehen nimeä
ja ammattia sekä syytä, minkävuoksi rakuunat on majoitettu hänen
taloonsa."

"Te kuulitte tämän kunnianarvoisan isän kysymyksen."

"Nimeni, sire, on Catinat, ammatiltani olen verkakauppias, ja minua
kohdellaan tällä tapaa senvuoksi, että kuulun reformeerattuun
kirkkoon."

"Sitä minä arvelinkin!" huudahti rippi-isä.

"Tämä muuttaa asian", virkkoi Bossuet.

Kuningas pudisti päätänsä ja rypisti otsaansa. "Saatte siis kaikesta
kiittää vain itseänne. Asian korjaaminen on omassa vallassanne."

"Millä tavoin sitten, sire?"

"Omistamalla ainoan oikean uskon."

"Minä olen jo sen jäsen, sire."

Kuningas polki ärtyneenä jalkaansa. "Huomaan teidät sangen
kovakorvaiseksi kerettiläiseksi", hän tuiskahti. "Ranskassa on
ainoastaan yksi kirkko, ja se on minun kirkkoni. Jos pysytte sen
ulkopuolella, niin turhaan odotatte minulta apua."

"Minulla on sama usko kuin isälläni ja häntä ennen isoisälläni, sire."

"Joskin he ovat tehneet syntiä, niin se ei oikeuta teitä jatkamaan.
Minunkin isoisäni erhettyi, ennenkuin hänen silmänsä avattiin."

"Ja jalosti hän sovitti nuoruutensa erhetykset", supisi jesuiitti
puoliääneen.

"Te ette siis tahdo auttaa minua, sire?"

"Teidän tulee ensin itse auttaa itseänne."

Vanha hugenotti teki toivottoman eleen noustessaan pystyyn; ja kun
kuningas jatkoi matkaansa, suitsuttivat molemmat papit ylistystä hänen
kumpaankin korvaansa.

"Te olette tehneet jalon teon, sire."

"Te olette totisesti kirkkomme ensimmäinen poika."

"Ja kyllin arvollinen astumaan Pyhän Ludvigin jälkiä."

Mutta kuninkaan kasvoista voi lukea, ettei hän itse ollut aivan
tyytyväinen tekoonsa.

"Te olette siis sitä mieltä, arvoisat isät, ettei noiden ihmisten
hartioille ole pantu liian suurta taakkaa?"

"Liian suurtako? Ei toki, teidän majesteettinne oma sydän vain erehtyy
liika suureen laupiuteen."

"Olen kuullut, että heitä siirtyy suurin joukoin pois valtakunnastani."

"Ja tämä on varmastikin vain eduksi, sire; sillä mitä siunausta voi
odottaakaan tulevan sellaiselle maalle, joka suvaitsee noin
kovakorvaisia uskottomia rajojensa sisällä?"

"Sellaiset alamaiset, jotka kapinoivat Jumalaa vastaan, tuskin ovat
kuninkaallekaan uskollisia", huomautti Bossuet. "Teidän majesteettinne
valta olisi todella suurempi, jollei alueillanne löytyisi ainuttakaan
kappelia, kuten he harhaoppisuutensa pesiä nimittävät."

"Isoisäni lupasi heille turvaoikeuden. Heitä suojelee, kuten hyvin
tiedätte, se uskon-edikti, jonka hän Nantes'ssa antoi."

"Mutta teidän majesteettinne vallassa on korjata siiloin tehty
erehdys."

"Millä tapaa sitten?"

"Peruuttamalla tuon ediktin."

"Ja syöksemällä ehdoin tahdoin vihollisteni syliin kaksi miljoonaa
henkeä parhaita ammattilaisiani ja urhoollisimpia palvelijoitani! Ei,
ei, isä, minä uskon osoittaneeni totista kiivautta kirkko-äitimme
hyväksi; mutta jonkin verran on perää siinä, mitä de Frontenac sanoi
tänä aamuna — ettei ole hyväksi sekoittaa tämän maailman asioita
tulevan maailman asioihin. Mitäs te tästä sanotte, Louvois?"

"Kaikella kunnioituksella kirkkoa kohtaan tahtoisin huomauttaa, sire,
että paholainen on antanut noille ihmisille niin verrattoman kätevyyden
ja älykkäisyyden, että he ovat parhaat kauppiaat ja käsityöläiset koko
valtakunnassa. Enpä todellakaan tiedä millä valtion raha-arkut
täytettäisiin, jos sellaiset veronmaksajat karkoitetaan pois
joukostamme. Monet ovat jo lähteneet maasta ja vieneet ammattinsa
mukanaan. Jos kaikkien täytyisi lähteä, niin kohtaisi meitä pahempi
tappio kuin menetetystä sotaretkestä."

"Mutta", huomautti Bossuet, "jos kerran tulisi tiedoksi, että kuningas
on ilmaissut tahtonsa, niin voi teidän majesteettinne aivan
turvallisesti luottaa siihen, että kehnoimmatkin alamaisistanne
rakastavat teitä niin palavasti, että kilvan juoksevat takaisin pyhän
kirkkomme helmaan. Niin kauan kuin uskonvapausjulistus pysyy voimassa,
saavat he siitä sen vaikutuksen, että kuningas on laimea
hurskaudessaan, ja rohkaistuvat paaduttautumaan erhetyksessään."

Kuningas pudisti päätään. "Nuo harhauskoiset ovat aina olleet
kovakorvaista väkeä", sanoi hän.

"Ehkäpä", huomautti Louvois, vilkaisten pilkallisesti Bossuet'hen,
"jos Ranskan piispat tarjoutuisivat maksamaan valtiolle veroa
kymmenyksistään, niin voisimme kukaties tulla toimeen ilman noita
hugenottejakin."

"Kaikki, mitä kirkolla on, on tarjona kuninkaan käytettäväksi", vastasi
Bossuet kuivasti.

"Valtakunta on minun ja kaikki mitä siinä on", lausui Ludvig,
heidän astuessaan valtaistuinsaliin, jonne hovi oli kokoutunut
jumalanpalveluksen päätyttyä; "mutta arvelen kestävän vielä kauan,
ennenkuin minun tulee tarvis vaatia kirkon omaisuutta haltuuni."

"Me luotamme siihen, sire", toistivat molemmat papit kuin kaikuna.

"Mutta tällaiset puheenaiheet me voimme jättää neuvostomme
käsiteltäviksi. Missä Mansard on? Minun täytyy saada nähdä hänen
piirustuksensa Marlyn linnan uutta siipirakennusta varten." Kuningas
kävi erään sivupöydän luo ja hautautui mieliaskareeseensa, tarkastellen
suuren arkkitehtinsä jättimäisiä suunnitelmia ja tiedustellen
innokkaasti työn joutumista.

"Minä arvelen", sanoi isä la Chaise, vetäen Bossuet'n vähän syrjään,
"että teidän korkea-arvoisuutenne on onnistunut jonkin verran pehmittää
kuninkaan mieltä."

"Teidän voimallisella avullanne, isä."

"Ah, luottakaa siihen, etten minä jätä käyttämättä ainuttakaan sopivaa
tilaisuutta edistääkseni hyvää työtä."

"Kun se on teidän käsissänne, on menestys varma."

"Mutta onpa eräs toinen, jolla on enemmän vaikutusvaltaa kuin minulla."

"Suosikillako — de Montespanilla?"

"Ei, ei; hänen aurinkonsa on laskenut. Ei, vaan madame de
Maintenonilla."

"Olen kuullut, että hän on hyvin hurskas."

"Totta kyllä. Mutta hän ei suosi minun veljeskuntaani. Hän kannattaa
sulpiciolaisia. Mutta meidän kaikkien täytyy vaikuttaa yhteisen
päämäärän hyväksi. Mitähän jos teidän korkea-arvoisuutenne puhelisi
hänen kanssaan?"

"Kaikesta sydämestäni sen lupaan."

"Osoittakaa hänelle, mikä siunattu hyöty olisi hugenottien
karkottamisesta."

"Sen tulen tekemään."

"Ja vihjatkaa hänelle, että me puolestamme lupaamme
myötävaikutustamme..." Hän kumartui ja kuiskasi loppusanat piispan
korvaan.

"Mitäh! Siihen ei kuningas toki suostuisi!"

"Mikäs esteenä? Kuningatarhan on kuollut."

"Niin, mutta runoilija Scarronin lesken kanssa!"

"Tämä on hyvää sukuperää. Molempain isoisät olivat parhaita ystäviä."

"Sittenkin se on mahdotonta!"

"Mutta minä tunnen kuninkaan sydämen ajatukset ja sanon sen perusteella
asian olevan mahdollisen."

"Te varmastikin tunnette kuninkaan sydämen mieliteot jos kukaan. Mutta
tuollainen ajatus ei ikinä olisi pälkähtänyt minun päähäni."

"Antakaa sen siis nyt pälkähtää ja pysyä siinä. Jos madame tahtoo ajaa
kirkon asiaa, niin tahtoo kirkko ajaa hänenkin asiaansa. Mutta kuningas
viittaa, minun täytyy mennä."

Munkin laiha musta vartalo kiiruhti hovilaistungoksen läpi, ja suuri
Meaux'n piispa jäi seisomaan leuka rinnalle painuneena ja syviin
mietteisiin vaipuneena.

Sillävälin oli koko hovipiiri keräytynyt tänne, ja koko valtava sali
heloitti iloisesti naisten silkki-, sametti- ja brokaatipuvuista,
kimaltelevista jalokivistä, helein värein maalatuista viuhkoista ja
huojuvista höyhentöyhdöistä. Herrain totisemmat harmaat, mustat ja
ruskeat takit muodostivat vakavan taustan tälle väriloisteelle, sillä
kuninkaan ollessa mustissa täytyi kaikkien kavaljeerien seurata tapaa;
ja ainoastaan henkivartion upseerien siniset ja muskettisoturien
helmenharmaat levätit muistuttivat mieleen entisiä iloisempia aikoja,
joilla herrat olivat pukujensa värikkäisyydessä kilpailleet naisten
kanssa. Ja jos pukujen kuosi oli muuttunut, niin oli käytössävy
muuttunut vielä enemmän. Vanha leikittelevä kevytmielisyys ja vanhat
intohimot uinuivat tosin epäilemättä pinnan alla, mutta yksitotinen
kasvojen ilme ja vakava puhelu oli päivän muotina. Puheenaiheena ei
enää ollut peijakkaan pelionni, Molièren viime näytelmä tai Lullyn uusi
ooppera, vaan päätä pudistettiin jansenilaisuuden hirvittäville
hairauksille, Sorbonnesta karkoitetun Arnauld'in ja mainion Pascalin
röyhkeälle kurittomuudelle tahi vertailtiin vakavissaan sellaisten
suosittujen saarnamiesten kuin Bourdalouen ja Massillonin ansioita.
Värihohtoisten kattomaalauksien, peilikirkkaan parkettilattian ja
raskaisiin kultakehyksiin ripustettujen kuolemattomien taulujen välillä
liikkui ja teiskaroi Ranskan jaloin veri, nöyristyen maan tomuksi ja
mullaksi keskellään seisovan pienoisen mustapukuisen miehen edessä,
joka ei ollut sen vertaa edes oman itsensäkään herra, että olisi
huomannut olevansa leikkikaluna kahden juonikkaan naisen käsissä, jotka
pelasivat kiukkuista peliä Ranskan tulevaisuudesta ja kuninkaansa
kohtalosta.




Viides luku.

BELIALIN LAPSET.


Vanha hugenotti oli, kuninkaan käännettyä hänelle nyreästi selkänsä,
jäänyt seisomaan aukiolle katse jäykästi maahan luotuna ja kasvoilla
epäilyksen, surun ja vihastuksen vaihtelevat tunteet. Hän oli hyvin
kookas ja laiha mies, kuihtuneissa kasvoissa korkea otsa, iso turpea
nenä ja järeä leuka. Hän ei käyttänyt peruukkia eikä puuteria, mutta
ikä oli kylvänyt luonnollisia hopeitaan hänen sakeaan tukkaansa, ja
epälukuiset hienot rypyt silmäkulmissa ja suupielissä antoivat hänen
kasvoilleen luontaisen jylhän arvokkuuden leiman, joka ei kaivannut
parturin lisäkaunisteluja. Mutta vaikka kumarainen varsi ja harmaa
tukka todistivatkin vanhuudenvuosista, osoitti vihainen päänviskaus
kuninkaan tuomitsevia sanoja kuullessa ja tuima kulmienrypistys
ohikulkevien hovilaisten pilkallisten katseiden johdosta, että
juurevassa ukossa oli nuoruuden kiukkuista tulta vielä jonkin verran
säilynyt. Hän kantoi säätynsä mukaista korutonta mutta arvokasta pukua,
hopeanappista ruskeata verkatakkia, polvihousuja samasta kankaasta ja
valkoisia villasukkia, ja jaloissa oli leveäkärkiset, terässolkiset
kengät. Toisessa kädessä hän piteli matalaa, kultareunalla koristettua
huopahattuaan ja toisessa paperikääröä, johon hän oli suurella huolella
piirrellyt valituskirjelmät kärsimästään vääryydestä ja jonka hän oli
toivonut saavansa jättää kuninkaan kirjurin käteen.

Hänen epäröintinsä lähinnä seuraavista toimenpiteistä sai hyvin
äkillisen ja jyrkän ratkaisun. Näinä päivinä hugenottia, vaikka
häntä ei vielä oltukaan lopullisesti kielletty hengittämästä Ranskan
ilmaa, kuitenkin pidettiin niiden lakien ulkopuolella olevana
hylkyoliona, jotka turvasivat hänen katolisuskoisten maanmiestensä
kansalaisoikeudet. Kaksikymmentä vuotta kestänyt sorron aika oli
lopulta johtanut siihen, ettei mitään alhaisen mielivallan eikä sokean
uskonkiihkon asetta jätetty käyttämättä häntä vastaan. Häntä häirittiin
alituisesti elinkeinonsa harjoittamisessa, työnnettiin syrjään kaikista
julkisista toimista, hänen kotinsa häväistiin väkivaltaisilla
sotilasmajoituksilla, hänen lapsiaan yllytettiin kapinoimaan häntä
vastaan, ja kaikki hänen kantelunsa ja valituksensa saivat samallaisen
lopun kuin äsken kerrottiin. Mikä roisto hyvänsä sai häntä
rankaisematta loukata, tarvitsematta pelätä lain kostoa. Mutta siitä
huolimatta nämä ihmiset kuitenkin riippuivat vielä sydämin ja sieluin
kiinni syntymämaassaan, joka oli heidät hyljännyt ja tehnyt
perinnöttömiksi; tosi-ranskalaisella kiintymyksellä he pitivät kotoista
maaperää kalliimpana kuin vieraita ja merentakaisia maita, missä vapaus
heitä tervehti. Mutta jopa oli lankeamassa heidän ylitseen niiden
päivien varjo, jolloin heillä ei enää tulisi olemaan vapaata
valintavaltaa.

Pari kuninkaan sinitakkista kaartilaista oli teiskaroinut
vahtivuorollaan tällä puolella palatsia ja saanut nähdä äskeisen
tapauksen. Siitä rohkaistuneina he marssivat aukion poikki häväistyn
miehen luo ja katkaisivat sangen kovakouraisella tavalla hänen
murheelliset mietteensä.

"Hei, vanha virsikirja", murahti toinen heistä yrmeästi, "alappa
laputtaa siitä tiskisi taa."

"Sinunlaisesi äijänkäppyrä ei ole omiaan koristamaan kuninkaan
kävelytietä", huudahti toinen töykeästi kiroten. "Mikä sinä olet oikein
miehiäsi nyrpistämään nokkasi kuninkaan uskonnolle, mokoma
rihkamasaksa!"

Vanha hugenotti silmäsi heitä vihaisesti ja ylenkatseellisesti ja
kääntyi lähtemään tiehensä, mutta toinen sotilaista iski ärtyneenä
peitsensä päällä häntä kylkiluihin.

"Pidä hyvänäsi, kirottu koira!" karjaisi hän. "Ettäs rohkenetkin
muljauttaa huuhkajansilmiäsi tuolla tapaa kuninkaan kaartilaisille."

"Te Belialin lapset", kivahti vanhus, kylkeään pidellen, "olisinpa
kahtakymmentä vuotta nuorempi mies, niin ette uskaltaisi käyttäytyä
näin röyhkeästi minua kohtaan."

"Hohoo, vieläkö siinä syljet myrkkyäsi, vanha luudanvarsi? Jo kuulimme
kylliksi, André! Hänhän uhkaili kuninkaan henkivartioita. Raahataan
ukko vahtihuoneeseen ja pidetään vähän hauskaa hänen kanssaan."

Molemmat sotilaat pudottivat peitsensä ja syöksyivät vanhuksen
kimppuun, mutta vaikka olivatkin isoja ja väkeviä miehiä, huomasivat he
saaliinsa riuskemmaksi kuin olisi voinut odottaa. Pitkillä jäntevillä
käsivarsillaan reuhtoi hän tuontuostakin itsensä irti heidän
otteestaan, ja vasta sitten kun hän oli lopen uupunut ja hengästynyt,
onnistui ahdistajain saada kiinni hänen molemmista ranteistaan ja siten
tehdä hänet puolustuskyvyttömäksi. Mutta eivätpä he vielä ennättäneet
päästä nauttimaan surkeasta voitostaan kun paljas miekka välähti heidän
silmiensä edessä ja vihasta käheä ääni komensi heidät heti paikalla
laskemaan saaliinsa irti.

Kapteeni de Catinat oli vahtivuorosta päästyään lähtenyt linnan
ulkoparvekkeelle kävelemään ja sattunut näkemään tuon törkeän
kohtauksen. Tunnettuaan väkivaltaa kärsivän vanhuksen kasvot hän oli
suinpäin hypännyt kaiteen yli ja paljastaen miekkansa syössyt niin
raivokkaasti painijoita kohti, että kaartilaisten ei ainoastaan ollut
pakko päästää irti vangistaan, vaan toinen heistä uhkaavaa säilää
kavahtaessaan horjahti selälleen maahan ja toinen lensi pallona hänen
ylitseen, ja molemmat pyörivät nyt reuhtoen maaperässä.

"Senkin roistot!" läähätti de Catinat. "Mitä tämä tietää?"

Kumpikin miesroikaleista oli jo päässyt jälleen jaloilleen ja seisoivat
hänen edessään pörröisinä ja häpeissään kuin uitetut koirat.

"Jos suvaitsette, kapteeni", sanoi toinen ja teki kunniaa, "niin tämä
hugenottipahus tässä juuri solvaisi kuninkaan henkivartioita."

"Vaikka kuningas hylkäsi hänen valituksensa, niin hän kieltäytyi
puikkimasta tiehensä", säesti toinen.

De Catinat aivan kiehui kiukusta. "Ja pitääkö Ranskan kansalaisen, joka
on tullut puhumaan maansa valtiaan kanssa, senvuoksi joutuman
teidänlaistenne sveitsiläiskoirien hampaisiin? Jumal'auta, senpä saamme
pian nähdä!"

Hän sieppasi taskustaan pienen hopeapillin, jonka kimakka vihellys
joudutti paikalle juoksujalkaa vanhan kersantin ja puolikymmentä
sotamiestä vahtihuoneesta.

"Nimenne!" kysyi kapteeni tuimasti.

"André Meunier."

"Entä sinun?"

"Nikolai Klopper."

"Kersantti, vangitkaa sekä Meunier että Klopper."

"Käskynne mukaan, kapteeni", vastasi kersantti, harmaaparta soturi
Conden ja Turennen päiviltä.

"Pitäkää huolta, että he saavat jo tänään tuomionsa."

"Mistä heitä on syytettävä, kapteeni?"

"Siitä, että he törkeästi pahoinpitelivät iäkästä ja arvossa pidettyä
porvaria, jolla oli asiaa kuninkaalle."

"Mutta hänhän tunnusti itse olevansa hugenotti!" huusivat molemmat
rikolliset yhdestä suusta.

"Hm!" Kersantti kohautti epäilevästi hartioitaan. "Esitämmekö me
tosiaankin syytöksen juuri siinä muodossa, kapteeni? Mutta miten
kapteeni vain suvaitsee." Uusi hartiainkohautus ennusti huonoa loppua
hyvälle riita-asialle.

"Ei sentään", sanoi kapteeni, jolle oli välähtänyt onnellinen ajatus.
"Minä syytän näitä miehiä siitä, että he kesken vahtivuoroaan ovat
viskanneet peitsensä maahan ja esiytyivät pölyisin ja risaisin
vormuin."

"Se kuulostaa paremmalta", vastasi kersantti vanhan veteraanin
suorasukaisuudella. "Jumal'auta, te epäkelvot olette häpäisseet
käytöksellänne kuninkaan henkivartioväen arvoa! Tunnin ratsastus
puuhevosella ja musketti köytettynä kumpaankin jalkaan tulee opettamaan
teille, että peitsen paikka on sotilaan kädessä eikä kuninkaan
nurmikolla. Käykää käsiksi heihin! Huomio! Käännös oikeaan — mars!"

Ja marssin tahdissa poistui pieni aseellisparvi, vanha kersantti
toisten perässä.

Hugenotti oli jäänyt seisomaan taemmaksi, antamatta äkillisen
onnenpotkauksen ollenkaan järkähdyttää hillityn arvokasta ryhtiään,
mutta sotilaiden poistuttua syleilivät eno ja veljenpoika lämpimästi
toisiaan.

"Amory, enpä tosiaan luullut sinua täällä näkeväni!"

"Enkä minä teitä, setä. Mikä kumman asia sai teidät tänne
Versailles'iin?"

"Kärsimäni vääryys. Jumalattomain käsi lepää raskaasti päällämme, ja
kehen voisimmekaan hädässämme turvautua, jollei kuninkaaseen?"

Nuori upseeri pudisti päätään. "Kuningas on pohjaltaan hyväsydäminen
mies", sanoi hän. "Mutta hänkin näkee asiat vain niiden silmälasien
läpi, joita toiset tyrkyttävät hänen nenälleen. Häneltä te ette voi
toivoa vähääkään apua."

"Hän käski minun poistumaan näkyvistään."

"Kysyikö hän teidän nimeänne?"

"Kysyi, ja minä sanoin sen hänelle."

Nuori kaartilainen vihelsi. "Kävelkäämme portille", sanoi hän. "Kautta
kunniani, jos sukulaiseni alkavat käydä täällä rakentamassa riitaa
kuninkaan kanssa, niin saa komppaniani pian ruveta katselemaan
itselleen uutta kapteenia."

"Kuningas ei kytkene meitä toisiimme. Mutta kummakseni käy, nepaimeni,
kuinka sinä saatat elää tässä Baalin kartanossa tarvitsematta notkistaa
niskaasi väärille jumalille."

"Minä kätken uskoni syvälle sydämeeni."

Vanhus pudisti vakavasti päätään.

"Sinä kuljet hyvin kapeata tietä", hän sanoi, "ja kiusaukset ja vaarat
väijyvät sinua joka askeleella. Vaikeata on sinun käyskennellä Herrasi
tietä, Amory, käsi kädessä Hänen kansansa vainoojitten kera."

"Kas niin, setä!" kivahti nuorukainen kärsimättömästi. "Minä olen
kuninkaan soturi ja annan mustakaapujen ja valkokasukkain itsensä
selvitellä keskinäiset välinsä. Kun saan elää kunniani säilyttäen ja
kuolla velvollisuuttani täyttäen, niin saa kaikki muu olla minulta
rauhassa."

"Elää rauhassa palatseissa ja syödä hienoilta liinavaatteilta", sanoi
vanha hugenotti katkerasti, "kun pahantekijäin kädet lepäävät raskaasti
lähiheimolaisteni hartioilla, ja astiat särjetään ja valitus ja itku
kuuluu halki koko maan!"

"Mikäs nyt sitten onkaan hätänä?" kysyi nuori soturi, jota hiukan
ällistytti se raamatullinen puheenparsi, jota Ranskan kalvinilaiset
tähän aikaan käyttivät jokapäiväisenä sanontatapanaan.

"Kaksikymmentä Moabin miestä on majoitettuna minun tyköni, ja
kapteenina on heillä muuan Dalbert, joka on jo kauan ollut Israelin
vitsauksena."

"Kapteeni Claude Dalbertko, Languedocin rakuunoista? Minulla ja hänellä
on jo vanhastaan vähän asioita selvitettävänä välillämme."

"Ah, ja perinnön lasten hajoitetuilla jäännöksillä on paljonkin
kannettavana tuota murhahurttaa ja irstasta sidonilaista vastaan."

"Mitä hän sitten on tehnytkään?"

"Hänen miehensä hävittävät taloani niinkuin koit kangaspakkaa. Ei
mikään paikka saa olla rauhassa niiltä. Itse hän istuu minun
huoneessani, piippu suussaan ja viinapullo vierellään, ja hänen
puheensa on kirousta ja kauhistusta. Hän ajoi käsivartensa voimalla
Pierre-vanhuksen pois aittojani vartioimasta."

"Haa!"

"Ja minut itseni hän lykkäsi kellariin."

"Haa!"

"Siksi että minä yritin varjella häneltä Adele-serkkuasi, jota hän
humalaisessa rakkaudenhoureissaan pyrki halailemaan!

"Oh!" Jokaisen uuden kantelun kuullessaan oli nuori soturi rypistänyt
otsaansa yhä tuimemmin, mutta tämä viimeinen sai hänen kiukkunsa maljan
kuohahtamaan yli laitojen, ja raivosta punoittavin poskin hän alkoi
sännätä eteenpäin, kiskoen vanhaa sukulaistaan kyynärpäästä mukaansa.
He kulkivat pitkin laajan puiston poimuttelevia teitä, joita korkeat
pensasaidat reunustivat, avautuen tuolloin tällöin nurmiaukealle, jolla
irstas marmorifauni tai hiukeava nymfi uinaili vihannan lehvikön
siimeksessä. Harvat vastaan sattuneet hovilaiset katselivat ihmeissään
tuota epämukaista paria. Mutta nuorella soturilla oli liiaksi omia
huolia keritäkseen kiinnittämään huomiota vastaantuleviin. Lentävin
askelin hän kiiti eteenpäin kapeata oiuspolkua, joka vei moniaiden
vettä ruiskuttavien kividelfiinien ohitse leveälle lehtokujalle, jonka
mahtavat puut näyttivät reunustaneen valtaväylää jo satoja vuosia,
vaikka ne todellisuudessa oli vasta tänä vuonna kuljetettu tänne
uskomattomalla vaivalla St. Germainin ja Fontainebleaun metsistä. Kujan
perällä johti kapea portti ulos varsinaiselta palatsialueelta, ja sen
läpi kiskoi nuori mies nyt iäkkään toverinsa, joka jo pahoin huohotti
hänelle tottumattomasta hopusta.

"Kuinka sinä tänne tulit, setä?"

"Vaunuilla."

"Missä ne nyt ovat?"

"Tuollahan ne ovat majatalon takana."

"Joutukaamme siis niihin."

"Tuletko sinä tosiaankin mukaan, Amory?"

"Jumal'avita, onpa aika tullaksenikin, päättäen siitä mitä juuri
minulle kerroitte. Teidän talossanne näytään tarvittavan miestä, jolla
on kerkeä säilä kupeellaan."

"Mutta mitä sinä voit siellä tehdä?"

"Tahdon haastaa sanasen tuon kapteeni Dalbert'in kanssa."

"Sitten olen tehnyt väärin sinua kohtaan, nepaimeni, sanoessani, ettei
sydämesi ollut kokonaan Israelin lasten puolella."

"Vähät minä tiedän Israelin lapsista!" kivahti de Catinat ärtyisesti.
"Sen vain tiedän, että vaikka Adeleni palvelisi ukkosen haltijaa
niinkuin intiaaninainen tai kohdistaisi viattomat rukouksensa Mitshe
Manitulle, niin auttakoon armias sitä miestä minun käsissäni, joka
rohkenee kiinnittää julkean katseensa häneen. Haa, tuollapa tulevat jo
vaununne! Anna hevostesi lentää, ajuri — viisi livreä saat, jos
tunnissa saatat meidät Invaliidiportin läpi."

Ei ollut vallan vähäinen maineteko saada vanhuutta kitiseviä vaunuja
kiitämään kuoppaisella tiellä eteenpäin, mutta jalosti tarjosi ajuri
ruoskan rohkaisevaa voimaa molemmille takkuisille kaakeilleen, niin
että vieterittömät ajopelit kiikkuivat milloin milläkin pyörällään
koholla maasta. Mutta vaikka puut ihan lentelivät ilmassa ja valkea
pölypilvi kohosi korkealle matkaajain perästä, rummutti kaartilainen
kärsimättömästi sormillaan polviinsa ja paiskasi tuolloin tällöin
hampaittensa välistä tuikean kysymyksen iäkkäälle vierustoverilleen.

"Milloin kaikki tämä tapahtui?"

"Eilen illalla."

"Ja missä Adele nyt on?"

"Kotona tietystikin."

"Entä tuo perhanan Dalbert?"

"Kotona myöskin."

"Mitä! Jätittekö te tytön sen saatanan valtaan siksi aikaa kuin tulitte
Versailles'iin?"

"Minä lukitsin hänet huoneeseensa."

"Ooh — mitä luulette lukkojen kestävän!" Nuori mies haravoi hurjasti
ilmaa käsillään tuntiessaan oman voimattomuutensa tällä hetkellä.

"Ja onhan siellä Pierrekin."

"Hänestäkö jotain apua olisi!"

"Ja myöskin Amos Green."

"Ah, se kuulostaa paremmalta. Hän on sentään mies, ainakin näöstä
päättäen."

"Hänen äitinsä oli syntyperältään meidän kansaamme, kotoisin Staten
Islandista läheltä Manhattan-saarta. Hän kuului niihin hajautuneihin
lampaihin, jotka jo varhain pakenivat susilauman raivoa, kun kuninkaan
käsi ensin kohtasi raskaana Israelin lapsia. Hänen poikansa puhuu
ranskaa, ja kuitenkaan ei hän ulkonäöltään eikä tavoiltaan ole
ranskalainen."

"Hänelle sattui paha hetki tänne tullakseen."

"Ehkäpä jokin jumalallinen tarkoitus johti hänet meidän luoksemme."

"Ja jätittekö siis hänet jälkeenne taloon?"

"Jätin; hän jäi istumaan Dalbert'in seuraan, polttelemaan piippua tämän
kanssa ja kertoilemaan merkillisiä juttujansa."

"Miksi vartiaksi hänestä silloin olisi? Outo muukalainen vieraassa
maassa! Pahoin teitte, setä, jättäessänne Adelen yksin tuolla tapaa."

"Hän istuu kaikkivaltiaan varjeluksessa, Amory."

"Luottakaamme siihen. Ah — minä olen tulta ja liekkiä sinne
päästäkseni!"

Hän työnsi päänsä vaunun akkunasta ulos pölypilveen ja kurotti
niskaansa katsellakseen pitkänä hopeavyönä kiemurtelevaa virtaa ja sen
takana sinisestä autereesta kohoavaa kaupunkia, jonka latteasta
ääriviivasta urkeni ilmoihin Notre Damen kaksoistorni. St. Jacques'in
korkea, neulamainen huippu ja kokonainen metsä muita kahdeksansataa
vuotta vanhan uskonnollisen hartauden muistomerkkejä. Sitä mukaa kuin
maantie painui virrankaltaalle, läheni kaupunginmuuri lähenemistään,
kunnes he viimein ajoivat eteläisen tulliportin alitse ja jyryyttivät
kivillä laskettua valtakatua pitkin, jättäen keveän Luxembourg-palatsin
puistoineen oikealle puolelleen ja Colbert'in viimeisen luoman,
Invaliidihotellin, vasemmalle. Äkkikäänne vei heidät alas
rantakaduille, ja Pont Neufin yli ajettuaan he sivuuttivat muhkean
Louvren linnan ja sukeltautuivat niiden kapeiden mutta karkeiden
liikeväylien sokkeloon, jotka jatkoivat kaupunkia pohjoiseen päin.
Nuorella upseerilla riippui pää yhä edelleen ulos vaununakkunasta,
mutta näköalan peittivät häneltä jykevät kullatut ajopelit, jotka mennä
jytyyttivät raskaasti heidän edellään. Kun katu sitten äkkiä leveni,
kääntyivät nämä hiukan sivulle päin, niin että de Catinat voi nähdä
vilauksen siitä talosta, jota kohti heidän matkansa kävi.

Sitä ympäröi joka taholta suunnaton ihmisjoukko.




Kuudes luku.

TAISTELU TALON HERRUUDESTA.


Hugenottikauppiaan talo oli korkea ja kapea rakennus, joka sijaitsi
P. Martin- ja Biron-katujen kulmassa. Se oli nelikerroksinen, jylhän ja
karun näköinen niinkuin isäntänsäkin; siinä oli korkea suippopääty,
pitkät kapeat lyijypuitteiset akkunat, valtasivuna mustunut
ristikkoseinä, jonka hirsien väliä täytti harmaa rappaus; kapealle ja
korkealle ovelle johti viisi kiviporrasta. Toinen kerros oli
varastosuojana, jossa kauppias säilytti kangaspakkojaan, mutta kolmas
ja neljäs kerros olivat asuinhuoneita ja varustetut kadun puolella
ulkoparvekkeilla, joita reunustivat jykevät puukaiteet. Kun setä ja
veljenpoika hypähtivät alas vaunuista, huomasivat he joutuneensa tuon
edestakaisin liikehtivät ihmisjoukon ulkoliepeille, joka päät niskaan
taivutettuina ja kiihkeästä mielenkiinnosta sähisten tuijotteli
jonnekin yläpuolellaan olevaan. Seuraten ällistelijäin katseita näki
nuori upseeri näyn, joka naulitsi hänetkin ällistyksestä paikalleen.

Ylemmältä parvekkeelta riippui pää alaspain mies, jonka vaaleansininen
takki ja valkoiset nahkahousut ilmaisivat hänen kuuluvan kuninkaan
rakuunarykmenttiin. Hattu ja peruukki olivat häneltä pudonneet alas, ja
tiukasti keritty pää heilui verkalleen eteen- ja taaksepäin hyvästi
viitisenkymmentä jalkaa katukivityksen yläpuolella. Kalmankelmeät
kasvot olivat suoraan alas katua kohti, ja ulospullahtaneista silmistä
kuvastui hirmuinen kuolemanpelko. Mutta äänensä hänellä sentään oli
vielä hyvästi vallassaan, koska koko katu kajahteli hänen armon- ja
avunkarjunnastaan.

Hänen yläpuolellaan parvekkeen kulmassa seisoi nuori mies, joka
kumartuneena kaiteen yli piteli ilmassa heilahtelevaa rakuunaa
molemmista nilkoista. Hänen kasvonsa eivät kuitenkaan olleet uhriin
päin, vaan käännetyt olan yli puolittain taaksepäin katselemaan
sotilasryhmää, joka osaksi uhkaillen, osaksi arkaillen yritti kavuta
avoimesta akkunasta ulos parvekkeelle. Nuorukaisen päänasento ilmaisi
päättävää uhmaa, kun taas akkunasta tungeksijat olivat ilmeisesti
kahdella päällä siitä, oliko paikoillaan pysyminen vai ryntäyksen teko
heille edullisempi.

Yht'äkkiä päästi ihmisjoukko ihastuksen ja säikähdyksen parkaisun.
Rakuunaa riiputtava nuorukainen oli hellittänyt toisen kätensä otteen,
niin että hänen uhrinsa roikkui enää vain toisesta nilkastaan,
haparoiden avuttomilla käsillään ilmaa ja seinärappausta ja päästellen
vihlovan kimakoita kauhunälähdyksiä.

"Autatkos minut ylös, sinä paholaisen sikiö, autatkos minut ylös!"
kiljui poloinen soturi. "Tahdotko sinä täydellä todella murhata minut?
Joutukaa auttamaan, hyvät ihmiset, joutukaa auttamaan minua!"

"Tekeekö teidän mielenne tänne ylös, kapteeni?" sanoi voimakkaalla ja
heleällä äänellä häntä riiputtava nuorukainen. Hän puhui puhdasta
ranskaa, mutta oudosti korostaen.

"Totta jumaliste!"

"Komentakaa sitten miehenne tiehensä."

"Matkaanne sieltä, senkin naudat ja jukurit! Tahdotteko te nähdä minun
musertuvan kuoliaaksi katuun? Pois matkoihinne, sanon minä! Ettekö
joudu siitä, helkkarin sikiöt!"

"Se kuulostaa paremmalta", sanoi nuorukainen, nähtyään sotamiesten
häviävän akkunasta. Hän heilahdutti rakuunaa säärestä niin
voimakkaasti, että tämä tavoitti kädellään kiinni parvekkeen
alareunasta. "Miltäs nyt tuntuu olonne, kapteeni?" hän kysyi.

"Pidä kiinni minusta lujasti, herran nimessä, pidä kiinni lujasti!"

"Ette te pääse putoamaan."

"Vedä sitten minut ylös viimeinkin!"

"Ei niin kiirettä, kapteeni. Te voitte puhua aivan hyvin siitäkin
asennossa."

"Auta minut ylös, sanon minä, auta minut ylös!"

"Kaikki aikanaan. Minä pelkään, että teistä tuntuu jokseenkin
arvottomalta puhella kantapäät kohti taivasta."

"Ah, sinä riivattu, aiotko murhata minut!"

"Päinvastoin, minä aion vetää teidät ylös."

"Taivas sinut palkitkoon!"

"Mutta vain eräillä ehdoilla."

"Oh, niihin suostun sanomattasikin! Aih — nyt minä putoon!"

"Teidän on poistuttava tästä talosta — teidän itsenne ja miestenne. Te
ette enää saa vaivata sitä vanhaa miestä ettekä hänen nuorta tytärtään.
Lupaatteko tämän?"

"Lupaan, herran nimessä, lupaan! Me lähdemme oitis."

"Kunniasanallanneko?"

"Ihan varmasti. Vedä nyt vain minut ylös."

"Älkäähän hätäilkö. Meidän on ehkä helpompi sopia asiat valmiiksi niin
kauan kuin olette tässä asennossa. Minä en oikein tunne täkäläisiä
lakeja. Ehkäpä tällainen tapaus ei liene vallan luvallinen. Takaatteko
minulle, ettei minulle koidu mitään ikäviä jälkikahnauksia tästä
jupakasta?"

"Ei mitään, ei yhtään mitään! Kunhan vain autatte minut ylös!"

"No, hyvä on. Kas näin!"

Hän kiskoi rakuunan säärestä kaiteen yli, niin että tämä pudota
moksahti kuin jauhosäkki parvekkeelle, maaten siunaaman aikaa siinä
aivan menehtyneenä. Sitten hän viimeinkin sai kompuroiduksi jaloilleen
ja syöksyi raivosta ulvahtaen akkunasta sisään.

Sillä aikaa kuin tätä pientä ilmanäytelmää kesti, oli nuori
kaartinupseeri kerinnyt selviytyä ensimmäisestä ällistyksestään ja
ryntäissyt niin rajusti väkijoukon halki, että hän oli iäkkään
toverinsa kanssa päässyt melkein portaille saakka. Kaartilaisen
univormu oli kaikkialla paras passi kantajalleen, ja Catinat-vanhuksen
kasvot olivat siksi tutut tässä kaupunginosassa, että ihmiset itsestään
tekivät tilaa ryntäävälle parille. Ulko-ovi lennähti auki tulijain
edessä ja kynnykselle ilmautui vanha Pierre väännellen epätoivoisesti
käsiään.

"Ah, isäntä, isäntä!" hän voivotteli. "Mikä kataluus, mikä häpeällinen
kataluus! He murhaavat hänet!"

"Kenen sitten, herran nimessä?"

"Tuon kelpo nuoren herran, joka tuli tänne Amerikasta. Oi hyvä Jumala,
kuunnelkaapa tuota elämätä!"

Hänen vielä puhuessaan oli kolina ja kiljunta, jota oli kajahdellut
ylhäältä portaiden päästä, yht'äkkiä päättynyt hirvittävään
rämähdykseen ja sitä säestivät hurjat kiroukset, jyskinä ja pauke,
jotka ihan tärisyttivät vanhaa taloa sen kaikissa liitoksissa. Nuori
soturi ja vanha hugenotti säntäsivät sukkelaan ulkoportaita ylös
pimeään eteiseen ja yrittivät jatkaa matkaa sisäportaita pitkin, joiden
yläpäästä meteli kuului tulevan, kun heitä vastaan tulla hoipperehti
iso kaappikello, pää edellä ja harpaten neljä askelmaa kerrallaan,
kunnes kolahti portaiden käänteessä seinää vastaan ja murskautui
kasaksi puunlastuja ja väriseviä metallivieterejä. Seuraavassa
tuokiossa lensi kellovainajan perästä neljä miestä yhtenä rykelmänä,
hoippuen ja kuukahdellen portaita alas, kiljahdellen kimakasti ja
ähkyen yhteen ääneen mahtavasti kuin täyteen vireeseen poljetut
palkeet. Niin tiukasti olivat kaikki takertuneet toisiinsa kiinni,
että silmä vain hädintuskin erotti keskeisimmän henkilön mustan
verkatakin, kun taas hänestä kiinni riippuvat näyttivät olevan puetut
sotilasvormuun. Mutta niin väkevä ja notkea tuntui kiinnipidelty mies
olevan, että kohta kun hän sai vähänkin jalanvaraa kivipermannosta,
kiskoi hän toisia mukanaan käytävän yhdestä päästä toiseen, aivan
niinkuin ahdistettu karhu reutoo koiraparvea, joka riippuu hampain
kiinni sen turkissa. Upseeri, joka oli rynnännyt portaita alas
painiskelijain kintereillä, koetti päästä siviilimiehen kurkkuun, mutta
veti kiroten kätensä takaisin, kun toinen sai lujilla valkoisilla
hampaillaan puraistuksi hänen peukaloaan. Vietyään haavoitetun sormen
suuhunsa kiskaisi hän julmasti noituen säilänsä huotrasta ja aikoi
työntää sen suojattoman vastustajansa ruumiin läpi, mutta silloin
syöksähti de Catinat väliin ja tarttui hänen ranteeseensa.

"Mikä roisto te olettekaan, Dalbert!" hän huudahti.

Kuninkaan henkivartioupseerin univormun äkillinen ilmestyminen
tappelupaikalle vaikutti tappelijoihin kuin taikasauvan kosketus.
Dalbert peräytyi sukkelasti taapäin, peukalo yhä vielä suussa ja
miekankärki permantoa kohti, katsella luimistellen synkeästi riidan
erottajaan. Hänen pitkä kellertävän kalpea naamansa vääristyi kiukusta,
ja pienissä mustissa silmissä paloi tyydyttämättömän kostonhimon
pirullinen liekki. Hänen käskyläisensä olivat hellittäneet irti
uhristaan ja seisoivat läähättäen rivissä kantapäät yhdessä, kun taas
parhaaseen aikaan apua saanut nuorukainen nojautui seinää vasten,
lyöden pölyä mustan takkinsa liepeistä ja antaen katseensa kulkea
auttajasta ahdistajiin.

"Minulla oli jo entisestään pieni lasku selvitettävänä teidän
kanssanne", sanoi de Catinat ja paljasti rauhallisesti miekkansa.

"Nyt olen kuninkaan asioilla", äyskäisi toinen.

"Epäilemättä. Asentoon, herraseni!"

"Minä olen virantoimituksessa, sanon minä!"

"Hyvä on. Kohottakaa miekkanne, monsieur!"

"Minulla ei ole mitään syytä tapella teidän kanssanne."

"Eikö?" De Catinat ponnahti eteenpäin ja iski toista täydellä voimalla
vasten kasvoja. "Nytpä luulisin teillä olevan", hän sanoi.

"Kuolema ja paholaiset teidän kimppuunne!" karjui rakuunakapteeni.
"Paljastakaa aseenne, miehet! Hei, te siellä ylhäällä kurkkivat
lurjukset! Hakatkaa maahan tämä riitapukari ja käykää käsiksi
vankiinne! Sukkelaan! kuninkaan nimessä!"

Hänen huutoaan totellen kiiruhti tusinan verta lisää rakuunoita alas
yläkerrasta, ja alhaalla olevat kolme lähenivät uudestaan äskeistä
vastustajaansa. Tämä solahti kuitenkin sukkelasti heidän kurotettujen
käsivarsiensa alitse ja sieppasi vanhan kauppiaan kädestä tämän tukevan
kävelykepin aseekseen.

"Nyt ollaan yhtä poikaa, monsieur", sanoi hän ja asettui kaartilaisen
rinnalle.

"Käskekää pois roikaleenne ja käykää taistelemaan aatelismiehen
tapaan!" huusi de Catinat kapteenille.

"Aatelismiehen tapaan! Kuulkaas tuota hugenottimoukkaa, jonka
sukulaiset kaupustelevat kankaita!"

"Kirottu konna! Annappa kun piirrän miekkani kärjellä valehtelijan
merkin kasvoihisi!"

Hän syöksähti eteenpäin ja suuntasi työnnön, joka olisi helposti
löytänyt tiensä suoraan Dalbert'in sydämeen, jollei erään rakuunan
raskas sapeli olisi sivulta päin langeten katkaissut hänen hennomman
aseensa terän melkein suojaristikon kohdalta. Voitonriemusta kiljaisten
karkasi uljas kapteeni aseettomaksi joutuneen vastustajansa kimppuun,
mutta nuoren muukalaisen tukeva nuija lennätti vuorostaan hänen
miekkansa rämähtäen kivilaattiaan. Eräs portailla seisovista
rakuunoista tempasi kuitenkin pistoolin vyöstään ja tähdäten sillä
suoraan kaartinupseerin päätä kohti aikoi tehdä leikistä todellisen
lopun, mutta tällöin sekautui juttuun kolmaskin, tähän asti syrjässä
pysytellyt voima. Muuan pienoinen vanha herra, joka oli rauhallisesti
noussut kadulta sisään ja oven suusta katsellut suu huvitetussa hymyssä
tapausten menoa, astahti nyt reippaasti keskelle joukkoa ja komensi
molempia riitapuolia laskemaan aseensa, kiljaisten niin käskevällä
ja arvovaltaisella äänellä, että miekkojen kärjet helähtivät
yht'aikaisesti permantoon, aivan kuin olisi eteisessä esitetty vain
jokapäiväistä miekkailuharjoitusta.

"Jopa nyt jotakin, hyvät herrat, jopa nyt jotakin!" sanoi vanha herra,
antaen tuiman katseensa kulkea miehestä mieheen. Hän oli aivan pieni,
heiveröinen äijän käpykkä, kuiva ja laiha kuin suolattu silakka.
Keltaiset, esiintyöntyvät hampaat antoivat kasvoille irvistelevän
ilmeen, ja suunnaton kiharaperuukki, joka valui laihalle kaulalle ja
kapeille hartioille, teki pään kovin isoksi. Hän oli puettu pitkään
kullalla kirjailtuun lievetakkiin hiirenkarvaisesta sametista, mutta
pitkävartiset saappaat ja pieni kultapunoksinen kolmikolkkahattu
antoivat hänelle sotilasmaisen näön. Mahdikas käytöstapa, pään ylpeän
pysty asento, mustien silmien terävä katse ja kuihtuneiden kasvojen
käskevä ilme antoivat umpi-oudonkin aavistaa, että tulija oli mies,
joka oli tottunut käyttelemään suurta valtaa. Ja totta tosiaankaan ei
Ranskassa eikä sen ulkopuolella ollut ketään, jolle ei tämän miehen
nimi olisi ollut tuttu, jonka silmissä hän ei olisi ollut ainoa, joka
maineeltaan ja merkitykseltään ylettyi kuninkaan veroiseksi — tämä
pikkuruinen vanha herra, joka nyt seisoi hugenottitalon kynnyksellä
kultainen nuuskarasia toisessa kädessä, toisessa pitsireunainen
nenäliina. Sillä kukapa silloin elävien joukosta ei olisi tuntenutkaan
viimeistä Ranskan suurista sukuruhtinaista, uljainta sen kuuluista
kenraaleista, kaikkien ihailemaa Condeta, Rocroyn voittajaa ja Fronden
sankaria? Hänen kellertävät kasvonsa nähdessään rakuunat jäykistyivät
suut auki tuijottelemaan, ja de Catinat teki miekanpätkällään kunniaa.

"He-hee!" naurahteli vanha uros häneen tirkistellen. "Taisittepa olla
kerallani Reinin varrella — mitä? Kasvonne ovat minulle tutut,
kapteeni. Mutta kaartihan seurasi Turennea."

"Kuuluin silloin Picardien rykmenttiin, teidän korkeutenne. De Catinat
on nimeni."

"Aivan niin, aivan niin! Mutta entäs te, monsieur, kuka saakeli te
sitten olette?"

"Kapteeni Dalbert, teidän korkeutenne, Languedocin sinisistä
rakuunoista."

"Vai niin. Kun ajoin tästä ohi vaunuissani, näin teidän riippuvan pää
alaspäin. Tuo nuorukainen taisi päästää teidät rauhaan eräillä
ehdoilla, mikäli voin huomata?"

"Niin juuri, hän vannoi lähtevänsä tiehensä koko talosta", huudahti
juuri mainittu nuorukainen. "Mutta kun päästin hänet menemään, niin hän
usutti miehensä minun kimppuuni, ja siinä rytäkässä tulimme koko
joukolla portaita alas."

"Kunniani kautta, pahaa jälkeäpä te näyttekin saaneen aikaan", sanoi
Conde ja hymyili katsellessaan eteisen lattialla vallitsevaa
sekasortoa. "Ja te siis rikoitte valanne, kapteeni Dalbert — häh?"

"Enhän voinut pitää hugenotille ja kuninkaan viholliselle annettua
lupausta", vastasi rakuunakapteeni ynseästi.

"Te voitte antaa hänelle lupauksen, mutta ette pitää sitä. Entä kuinkas
te, nuori mies, voitte päästää hänet menemään, vaikka olitte
voitonpuolella?"

"Luotin hänen lupaukseensa."

"Taidatte olla hyvin herkästi luottavainen luonne."

"Olen tottunut sellaiseksi intiaanien parissa eläessäni."

"He-hee — teistä lienee sitten intiaanin sana lujempi kuin kuninkaan
rakuunaupseerin."

"Niin en vielä äsken osannut ajatella."

"Hm!" Conde veti kelpo annoksen nuuskaa nenäänsä ja sipaisi
pitsiliinallaan samettiliivilleen pudonneet hituset.

"Näytätte sangen väkevältä, monsieur", sanoi hän sitten, katsellen
tarkoin nuoren muukalaisen leveitä hartioita ja kaarevaa rintaa.
"Kanadastako olette kotoisin?"

"Olen elänyt sielläkin, monsieur, mutta New York on kotiseutuni."

Conde pudisti päätään. "Onko se jokin saari?"

"Ei, monsieur, vaan kaupunki."

"Missä maakunnassa se on?"

"New Yorkin maakunnassa."

"Siis maakunnan pääkaupunki?"

"Ei — Albany on pääkaupunki."

"Kuinka sitten olette oppineet ranskaa puhumaan?"

"Äitini oli ranskalaista sukuperää."

"Kauanko olette ollut Pariisissa?"

"Tämän päivää."

"He-hee — ja nyt te jo rupeatte viskelemään äitinne sukua ulos
akkunasta!"

"Tuo mies teki väkivaltaa nuorelle neidolle, ja kun pyysin häntä
lopettamaan leikkinsä, niin hän paljasti säilänsä ja olisi kai tappanut
minut, jollen olisi päässyt häneen käsiksi, ja sitten hän huusi
renkinsä avukseen. Pysyttääkseni näitä etäämmällä uhkasin viskata hänet
alas kadulle, jos he liikahtaisivat askeltakaan. Mutta kun päästin
hänet menemään, kävi koko joukko jälleen kimppuuni, ja kuka tietää
miten olisi käynytkään, jollei tämä herra olisi joutunut avukseni."

"Hm — eipä käynyt hullummin. Nuori olette, mutta teissä tuntuu olevan
miestä pitämään puoltanne."

"Olen saanut harjoitusta vapaissa metsissä, monsieur."

"Jos siellä meren takana on enemmänkin teidänlaisia miehiä, niin
saattaapa de Fontenac-ystävälläni olla tiukka urakka, ennenkuin saa sen
uuden valtakunnan pystyyn, josta hän niin innokkaasti puhelee. Mutta
entäs te sitten, kapteeni Dalbert — mitä teillä on tähän sanottavaa?"

"Tein kuninkaan käskyä, teidän korkeutenne."

"Häh — käskikö kuningas teitä kiusaamaan nuoria neitosia? Enpä ole
vielä koskaan kuullut, että kuningas olisi erehtynyt käyttäytymään
kovakouraisesti naisenpuolta kohtaan." Kirpeä vanha herra naurahti
kuivasti ja otti uuden nuuskapanoksen.

"Meitä on käsketty, teidän korkeutenne, käyttämään kaikkia keinoja
pakottaaksemme tämän niskurikansan palaamaan oikean kirkon helmaan."

"Kautta kunniani, oivalta apostolilta ja hurskaalta uskonsankarilta te
näytättekin, totta vie!" sanoi Conde ja silmäsi ylenkatseellisesti
rakuunan röyhkeihin kasvoihin. "Mars matkoihinne, herraseni, älkääkä
rohjetko enää astua jalallanne tämän kynnyksen yli."

"Mutta entä kuninkaan käsky, teidän korkeutenne!"

"Minä kerron kuninkaalle hänet ensi kerran tavatessani, että armeijan
johdosta erotessani jätin sotureja jälkeeni ja että nyt löydän rosvoja.
Ei sanaakaan, mies! Tiehenne täältä! Viekää häpeänne mennessänne,
kunnianne te jätätte selkänne taakse." Siinä silmänräpäyksessä oli
vanhasta keikarista tullut tulisilmäinen soturi. Dalbert hätkähti hänen
leimuavasta katseestaan ja mutisi komennussanan miehilleen, jonka
jälkeen he paukkuvin askelin ja kilisevin kannuksin marssivat ulos
kadulle.

"Teidän korkeutenne", sanoi vanha hugenotti, astuen vuorostaan esiin ja
avaten erään eteiseen aukenevan oven, "te olette totisesti tänään ollut
Israelille pelastus ja pilkkaajille loukkauksenkivi. Ettekö suvaitse
levähtää minun kattoni alla ja virvoittautua pisaralla viiniä,
ennenkuin jatkatte matkaanne?"

Conde kohotti tuuheita kulmakarvojaan kuullessaan näin
vanhatestamentillista puhetapaa, mutta kumarsi sitten kohteliaasti
ja astui sisälle alasaliin, katsellen ihmetellen ja ihaillen sen
uljasta sisustusta. Tummine tammilaudoituksineen, kiiltävine
parkettipermantoineen, muhkeine marmoriuunineen ja siroine
kattokaarineen huone olisi kelvannut ruhtinaankin palatsiin.

"Vaununi odottavat kadulla", sanoi hän, "enkä jouda kauan viipymään.
Harvoin lähdenkään Chantillyn linnastani tänne Pariisiin, mutta tällä
kertaa antoi suotuisa sattuma minulle tilaisuuden auttaa kelpo miehiä.
Kun näkee talon kylttinä riippumassa rakuunaupseerin kantapäät ilmassa,
on niin vaikeata ajaa ohi utelematta lähemmin asianlaitaa. Mutta
pelkäänpä, että niin kauan kuin pysytte hugenottina, monsieur, teillä
ei ole Ranskassa rauhan päivää."

"Laki on ripustettu raskaasti meidän hartioillemme."

"Ja vielä raskaammaksi se uhkaa käydä, mikäli hovista kuulemani uutiset
pitävät paikkansa. Ihmettelen, miksi ette mieluummin pakene pois tästä
maasta."

"Ammattini ja velvollisuuteni pitelevät minua täällä."

"No niin, jokainen tietää itse parhaiten asiansa. Mutta eikö olisi
viisainta taivuttaa niskaansa myrskyn puhaltaessa, häh?"

Hugenotti teki hirmustuneen eleen.

"He hee — en tarkoittanut mitään pahaa. Mutta missä onkaan se nuori
kaunotar, joka on ollut tämän metelin alkuaiheena?"

"Missä Adele on, Pierre?" kysyi kauppias vanhalta palvelijalta, joka
oli kantanut pöytään hopeatarjottimella paksukupuisen pullon ja
kaunisvärisiä venezialaisia laseja.

"Minä lukitsin hänet omaan huoneeseeni, monsieur."

"Entä missä hän nyt on?"

"Täällä olen, isä!" Nuori tyttö juoksi eteisestä sisälle ja kietoi
käsivartensa vanhan kauppiaan kaulaan. "Ah, ethän vain kärsinyt mitään
pahaa noilta ilkeiltä miehiltä, taattokulta?"

"En, en, rakas lapsi; ei kukaan meistä ole kärsinyt vahinkoa, ja siitä
saamme kiittää tätä hänen korkeuttaan Conden herttuaa."

Adele kohotti katseensa, mutta loi sen nopeasti jälleen maahan
kohdattuaan vanhan soturin terävän tirkistyksen. "Jumala palkitkoon sen
teidän korkeudellenne!" sopersi hän hämillään, ja hehkuva puna
purppuroi hänen hienot kasvonsa. Niin ihana oli niiden suloinen
pyöreys, isojen harmaiden silmien kostea loiste, pienille
simpukkakorville ja alabasterinvalkoiselle kaulalle lankeavan ruskean
tukan pehmeä aalto, että yksin Condekin, joka kuuden vuosikymmenen
aikana oli ennättänyt nähdä kolmen kuningashovin kaikki kaunottaret,
ihmetteli silmät selällään pientä hugenottityttöstä.

"He hee —! Kunniani kautta, mademoiselle, saatattepa minut toivomaan,
että voisin vierittää neljäkymmentä ikävuotta hartioiltani." Hän
noikkasi ja huokasi siihen sävyyn, joka oli ollut muotina siihen aikaan
kun Buckingham oli käynyt liehittelemässä Anna Itävaltalaista ja
kardinaalit olivat olleet Ranskan todellisia valtiaita.

"Ranska ei voisi yhtä helposti luopua noista neljästäkymmenestä
vuodesta, teidän korkeutenne."

"Kas vain, kas vain! Niinkö sukkelakin osaatte olla? Tyttärellännehän
on aito hovikaunottaren kerkeä kieli, monsieur."

"Jumala varjelkoon häntä sellaisesta, teidän korkeutenne! Hän on puhdas
ja hyvä..."

"He hee — annattepa te kovin huonon mainesanan hovin väestä.
Varmastikin, mademoiselle, te mieluummin tahtoisitte liittyä suureen
maailmaan kuuntelemaan sen suloista musiikkia, katselemaan sen
kauneutta ja omistamaan kaiken mitä siinä on kallisarvoista, kuin
katsella alati akkunastanne St. Martin-kadulle ja istua ikänne kaiken
tässä synkässä talossa, siksi kunnes ruusut kuihtuvat poskiltanne."

"Missä isäni on, siellä tunnen itseni aina onnelliseksi hänen
vierellään", vastasi neito ja laski molemmat kätensä isän käsivarrelle.
"En pyydä enempää kuin minulle on suotu."

"Ja minusta teet paraiten, kun lähdet jälleen huoneeseesi", sanoi vanha
kauppias kuivasti, sillä korkeasta iästään huolimatta oli herttualla
pahan naissankarin maine. Tämä oli puhuessaan lähestynyt aivan tytön
rinnalle ja laskenut ryppyisen kätensä tämän säikähtävälle valkealle
käsivarrelle, Ja hänen pienet silmänsä räpyttelivät varsin viekkaasti.

"Kas, kas!" sanoi hän, kun neito kiiruhti tottelemaan isänsä käskyä.
"Ei teidän tarvitse pelätä pienen kyyhkyläisenne puolesta. Tämä haukka
ainakin jo on kuluttanut liiaksi kyntensä iskeäkseen edes näinkään
houkuttelevaan saaliiseen. Totta tosiaan, tyttärenne näyttääkin olevan
yhtä hyvä ja puhdas kuin hän on ihana, eikä enempää voi sanoa taivaan
enkelistäkään. Mutta vaununi odottavat minua, ja minä toivotan teille
kaikille, hyvät herrat, kaunista iltaa!" Hän notkisti hiukan
peruukkipäätänsä ja tepasteli ulos hullunkurisen keikarimaisin askelin.
Akkunasta katsellessaan de Catinat voi nähdä hänen nousevan samoihin
kullattuihin vaunuihin, jotka olivat ajaneet hänen edellään
Versailles'ista palatessa.

"Kautta kunniani", sanoi hän, kääntyen nuoren amerikkalaisen puoleen,
"me saamme kaikki olla kiitollisuudenvelassa prinssille, mutta minusta
näyttää, monsieur, että teille on velkamme vielä suurempi. Te panitte
henkenne alttiiksi serkkuni kunnian puolesta, ja ainoastaan teidän
sauvaanne saan kiittää siitä, ettei Dalbert voinut seivästää minua
säilällään, kun olin hänen armoissaan. Tässä on käteni, monsieur!
Tällaista velkaa ei mies koskaan unhota."

"Ah, syytä kyllä sinulla onkin kiittää häntä, Amory", puuttui puheeseen
vanha hugenotti, joka oli palannut toisten luo saatettuaan kuuluisan
vieraansa vaunuihin. "Totisesti on hän vyöttänyt kupeensa auttaakseen
sorrettuja ja pelastaakseen hädänalaisia. Ota vastaan vanhan miehen
siunaus, Amos Green, sillä ei edes oma poikanikaan, jos minulle
sellainen olisi suotu, olisi voinut tehdä sen enempää minun puolestani
kuin sinä, joka olet meille muukalainen."

Mutta heidän nuori vieraansa tuntui olevan enemmän hämillään heidän
kiittelyistään kuin koko edellä käyneestä kahakasta. Kuumat veret
valahtivat hänen ahavoituneille kasvoilleen, jotka tosin olivat sileät
kuin pojalla, mutta joiden tiukkapiirteisestä suusta ja sinisten
silmäin terävästä katseesta puhui voimakas ja itseensäluottavainen
luonne.

"Minulla on itselläni äiti ja kaksi sisarta meren takana", sanoi hän
soperrellen.

"Pidätkö sitten kaikkia naisia kunniassa heidän takiaan?"

"Meidän puolella pidetään naisia aina kunniassa. Ehkäpä sen vuoksi,
että meillä on niitä niin vähän. Täällä vanhassa maassa te ette ole
oppineet tietämään, mitä merkitsee elää ilman naisseuraa. Minä olen
sisämaan järviseuduilla metsästellessäni elänyt kuukausmääriä erämiehen
elämää intiaanien majoissa, joissa he istua kykkivät kuin mitkäkin
sammakot nuotiotuliensa ympärillä. Sitten kun olen palannut kotiani
Albanyyn ja kuullut sisarteni laulavan spinetin säestyksellä ja äitini
juttelevan meille lapsuus- ja nuoruusajastaan täällä Ranskassa ja
kaikesta siitä, mitä hän ja hänen omaisensa olivat saaneet kärsiä
oikean uskonsa takia — silloin minä vasta tulin tietämään, mitä hyvä
nainen oikein on ja kuinka hän auringonpaisteen tavalla sulattaa esiin
rinnoistamme esiin kaiken sen, mikä niissä on puhdasta ja parasta."

"Todellakin tulisi naisten tuntea kiitollisuutta teitä kohtaan,
monsieur, joka olette yhtä kaunopuheinen kuin urhoollinen", sanoi Adele
Catinat, joka hänen puhuessaan oli ilmestynyt ovelle ja kuullut puheen
loppuosan.

Nuorukainen oli hetkiseksi unhottanut luontaisen ujoutensa ja puhunut
vapaasti ja miehekkäästi. Mutta immen niin äkkiä älytessään hän
punastui jälleen hiusmartoa myöten ja loi katseensa alas.

"Suuren osan ikääni olen elänyt metsäläisten parissa", hän sanoi
hitaasti, "ja siellä on niin harvoin tilaisuutta puhella, että pian
unohtaa, kuinka sanat tulee oikein sovittaa. Tämän vuoksi isäni juuri
toimittikin minut joksikin aikaa tänne Ranskaan, sillä hän ei tahtonut
minusta pelkkää erämiestä ja turkissaksaa."

"Kuinka kauan aiotte viipyä Pariisissa?" kysyi kaartilainen.

"Siksi kunnes Efraim Savage tulee minut noutamaan."

"Mikä hän on miehiään?"

"_Kultaisen kyynärpuun_ laivuri."

"Onko se teidän laivanne?"

"Ei, kuin isäni laiva. Se on käynyt Bristolissa ja on nykyään
Rouenissa, mutta palaa sieltä jälleen Bristoliin. Kun se uudelleen
saapuu Ranskan rannikolle, tulee Efraim Pariisiin minua hakemaan, ja
silloin on minun lähdettävä täältä."

"Entä mitä te pidätte olostanne täällä?"

Nuori mies hymyili. "Ennenkuin tänne tulin, kerrottiin minulle, että
Pariisi oli hyvin touhuinen kaupunki, ja päättäen siitä vähästä, mitä
olen ennättänyt tänä aamuna nähdä täällä, tuntuu se minusta olevan
touhuisin pesä koko auringon alla."

"Jumaliste", huudahti de Catinat, "te tulittekin tuonaan aika touhua
portaita alas, neljä miestä yhdessä rymäkässä, hollantilainen
kaappikello airuenanne ja kokonainen halkopino tuolinjalkoja
saattojoukkonanne. Ette kai ole vielä ennättänyt paljonkaan katsella
kaupunkia?"

"Vain sen verran, mitä näin kulkiessani eilen illalla matkalla tähän
taloon. Onhan tämä varsin ihmeellinen paikka, vaikka minä tunsin ilman
puutteen salpaavan henkeäni sen kaduilla. Meidän New Yorkimme on
myöskin iso kaupunki. Siellä sanotaan elävän kokonaista kolmetuhatta
ihmistä yhdessä kasassa, ja niiden väitetään pystyvän panemaan
tarvittaessa jalkeille neljäsataa soturia, vaikken sitä oikein voi
uskoa. Mutta siinä kaupungissa voi joka kohdasta kuitenkin nähdä edes
vähäsen Jumalan kättentöitä — puiden ja ruohon vihannuutta ja auringon
helotusta lahdella ja virralla. Mutta täällä on silmien edessä pelkkää
kiveä ja höylättyä puuta, minne tahansa katsonetkin. Teidän täytyy
todentotta olla ihmeellisen karaistunutta kansaa, kun voitte säilyä
terveinä tällaisessa paikassa."

"Ja meistä taas te tunnutte karaistulta, joka olette viettänyt elämänne
metsissä ja järvillä", huudahti neito. "Kuinka ihmeellä te
kykenittekään löytämään tienne noissa suurissa korvissa, joissa ei
ketään ole teitä opastamassa?"

"Kas siinä jälleen toinen ihme! Minä puolestani ihmettelen, kuinka te
kykenette löytämään tienne näiden tuhansien talojen sokkelossa. Omasta
kohdastani toivoisin tänään selkeätä iltaa."

"Miksi niin?"

"Jotta näkisin tähdet."

"Mutta samanlaisiahan ne aina ovat."

"Siinäpä se. Kun vain saan nähdä tähdet, niin on minun helppo osata
kulkea ja löytää takaisin tähän taloon. Päivän aikaan saanen puukollani
leikellä rasteja ovipieliin, sillä mokomassa ihmistungoksessa olisi
muuten vaikeata keksiä omia jälkiään."

De Catinat purskahti jälleen nauramaan. "Jumal'avita", hän sanoi, "te
tulette näkemään tämän Pariisin touhuisempana kuin koskaan ennen, jos
merkitsette kulkunne täällä ovipieliin niinkuin metsän puihin. Mutta
ehkäpä on parasta, että teillä on ensi alussa joku liehtarina täällä;
jos siis teillä, setä, sattuu tallissanne olemaan kaksi levännyttä
hevosta, niin ratsastan yhdessä tämän ystävämme kanssa Versailles'iin,
jossa minulla on muutaman tunnin perästä jälleen vahtivuoro. Hän voi
viipyä moniaan päivän siellä minun seurassani, jos hän tyytyy
sotamiehen muonaan, ja saa nähdä vähän enemmän Ranskan loistosta kuin
mitä täällä St. Martin-kadun varrella nähdään. Mitä tästä
suunnitelmasta pidätte, monsieur Green?"

"Olisin hyvin iloinen saadessani lähteä kanssanne, jos voimme jättää
talonväen täällä hyvään rauhaan."

"Ah, älkää meidän puolestamme pelätkö", sanoi isäntä. "Conden prinssin
sana on oleva meidän kilpenämme ja haarniskanamme vielä monen päivän
ajan. Minä käsken Pierren satuloimaan teille hevoset."

"Ja minun pitää käyttää tämä lyhyt hetkinen parhaalla tavalla
hyväkseni", sanoi upseeri ja vetäytyi akkunakomeroon, missä Adele
odotteli häntä.




Seitsemäs luku.

UUSI JA VANHA MAAILMA RINNATUSTEN.


Nuori amerikkalainen oli oitis valmis matkaan, mutta de Catinat
viivytteli lähtöä viimeiseen saakka. Kun hän sitten lopulta sai
riuhtaistuksi itsensä irti lemmen pauloista, harjasi hän huolellisesti
loistavan pukunsa, suoristi hattunsa hulmuavan sulkatöyhdön ja
tarkasteli hyvin arvostelevin katsein uuden toverinsa varsin
yksitotista asua.

"Mistä olette nuo vaatteet saanut?" hän kysyisi.

"New Yorkista, ennen lähtöäni."

"Hm! Kankaassa ei ole mitään vikaa, ja onpa totta tosiaan tuo synkkä
värikin nykyään muodissa, mutta kuosi on outo meidän silmillemme."

"Minä taas en osaa kaivata muuta kuin ripsireunaista metsästystakkiani
ja intiaanimokkasiineja!"

"Katsotaanpas tuota hattuanne esimerkiksi. Me emme pidä hattumme lieriä
noin lerpallaan. Annappa kun koetan, eikö siitä saisi kalua." Hän otti
toverinsa päästä tämän leveäreunaisen majavannahkahatun, löi lierin
sivulta pystyyn ja kiinnitti sen hatunkupuun kultaisella soljella,
jonka otti omasta paidanrinnuksestaan. "Kas nyt te näytätte aivan
kunnon taistelukukolta, joka kelpaisi vaikka kuninkaan omaan
muskettisoturirykmenttiin", sanoi hän nauraen. "Mustat roimahousut ja
silkkisukat menevät mukiin, mutta miksi ette kanna miekkaa
kupeellanne?"

"Onhan minulla aina pyssy mukana, kun olen ratsastuksella."

"Herra armahtakoon, sellaisesta julkeudesta teidät täällä
ripustettaisiin nilkoistanne riippumaan niinkuin mikäkin maantierosvo!"

"Ja onhan minulla tää kunnon puukkonikin."

"Yhä pahempaa ja pahempaa! No niin, saamme sitten tulla toimeen ilman
miekkaa — ja ilman pyssyäkin, muistakaa se! Antakaahan kun sidon
kaulahuivinne uudestaan. Kas noin! Ja nyt, jos teillä on halua lähteä
kymmenen virstan ratsastukselle, niin minä olen puolestani valmis."

Molemmat miehet todella tarjosivatkin hyvin vaikuttavan kokonaiskuvan
antaessaan hevostensa hölkytellä ulos Pariisin ahtailta, mutkikkailta
ja vilkasliikkeisiltä laitakaduilta. Kapeine, hienopiirteisine
kasvoineen ja reippaasti ylöskieräistyine viiksineen tarjosi de
Catinat, joka oli toveriaan viittä vuotta vanhempi, sivakoine
sotilasryhtineen ja loistavassa univormussaan oivallisen kuvan siitä
mainehikkaasta kansasta, johon hän kuului.

Nuori amerikkalainen oli rotevampi ruumiiltaan, ja käännellessään
kyömynenäistä ja kylmäveristä profiiliaan puolelta toiselle ja
vaarinottaessaan kerkeästi ja tarkkaavaisesti ympärillään kuhisevaa
outoa maailmaa, hän puolestaan esitti kuvan tosin vielä puolikypsästä,
mutta paljon lupaavasta elämästä. Tiheä keltainen tukankasvu,
vedensiniset, kylmästi arvostelevat silmät ja jykevät jäsenet
todistivat pikemminkin isän kuin äidin puolelta perityn veren virtaavan
hänen suonissaan; ja vaikka hänen koruton pukunsa ja miekaton vyönsä
viehättivätkin vähemmän silmää kuin toverin uljaampi asu, niin
kertoivat ne kaunopuheliaasti jäykästä rodusta, joka oli taistellut
kuumimmat taistelunsa ja voittanut kunniakkaimmat voittonsa
taivuttaessaan äärettömät erämaat ja niiden villit asukkaat tahdollensa
kuuliaisiksi.

"Mikä tuo julman iso pytinki on lajiaan?" hän kysyi, kun heidän eteensä
aukeni avarampi torin-tapainen.

"Se on Louvre, yksi kuninkaan linnoista."

"Sielläkö hän sitten asuu?"

"Ei, hän asuu enimmäkseen Versailles'issa."

"Katsoppas mokomaa! Kumma kun ei miehelle riitä yksikin tuollainen
talo!"

"Hui hai, hänellä on niitä paljon useampiakin — St. Germain, Marly,
Fontainebleau, Clugny."

"Mutta mitä hän niillä tekee? Eihän kukaan voi asua useammassa kuin
yhdessä paikassa samalla kertaa."

"No niin — hän voi mielensä mukaan asua missä hyvänsä niistä, mitenkä
aina päähän pistää."

"Soo! Mutta onpa tuo vaan kerrassaan koko sokkelo taloksi. Olen mä
nähnyt St. Sulpicen seminaarin Montrealissa, ja minusta se tuntui
maailman suurimmalta rakennukselta, mutta mitäpä sekään on tämän
rumilaan rinnalla?"

"Vai olette te käynyt Montrealissa? Muistatte sitten kai sikäläisen
linnankin?"

"Tottahan toki, ja suuren luostarin ja kaikki ne puutalot rivissä
alhaalla joen rannalla ja itäpuolella ison myllyn tokeitten luona;
mutta kuinka te tunnette Montrealia?"

"Olen palvellut siellä sotilaana, ja Quebeckissä samoin. Ehei,
ystäväiseni, ette te maarin olekaan tällä haavaa ainoa erämies täällä
Pariisissa, sillä olen minäkin aikanani kantanut peurannahkalapikkaita
ja hirvennahkatakkia ja kotkansulkaa majavannahkalakissani kuusi
kuukautta peräkkäin, — enkä totisesti panisi vastaan, vaikka saisin
vaikka heti palata sinne takaisin."

Sininen salama tuikahti Amos Greenin silmistä, kun hän sai ilokseen
todeta, kuinka paljon uudella toverilla ja hänellä oli yhteistä, ja hän
rupesi kyselemään uutta ja vanhaa niin innokkaasti, että he aivan
huomaamattaan kerkisivät virran yli vievän sillan poikki ja kaupungin
lounaiselle tulliportille asti. Siellä näkyi pitkiä miesrivejä
hääräilevän muurien juurella ahkerassa toimessa.

"Mitä väkeä nuo ovat?" hän tiedusti uteliaasti.

"Eräs osasto kuninkaan sotaväkeä pitämässä harjoitustaan."

"Mutta minkä vuoksi niitä on niin paljon mukana? Odottavatko ne ehkä
vihollista?"

"Ei, herra paratkoon — me elämme nykyään sovussa koko maailman
kanssa."

"Sovussako? Mutta minkä vuoksi nuo miehet sitten on koottu tänne?"

"Jotta olisivat valmiit, kun tosi tulee."

Nuori mies pudisti päätään hyvin ymmällään.

"Voisivathan ne varmastikin olla yhtä valmiit kotonaankin. Meidän
maassamme pitää jokainen mies muskettinsa ladattuna uuninsopessa ja on
aina valmis ja varuillaan, vaikka ei kulutakaan aikaa joutavuuksiin
rauhan aikana."

"Meidän kuninkaamme on hyvin mahtava, ja hänellä on paljon vihollisia."

"Kuka ne viholliset on hänelle hankkinut?"

"No, kukas muu kuin kuningas itse."

"Eikö silloin olisi parempi olla ilman sellaista kuningasta?"

Kaartinupseeri loi epätoivoissaan silmänsä ylös taivaalle. "Tällaista
puhetta pitäen me joudumme tuota pikaa koristamaan Bastillen tai
Vincennes'in tyrmää", hän sanoi. "Teidän pitää tietää, että maansa
suuruutta lisätäkseen hän on koonnut ympärilleen sellaisen määrän
vihollisia. Vasta viisi vuotta on kulunut Nimwegenin rauhanteosta,
jossa hän repäisi Ranskalle kuusitoista linnoitusta Espanjan Alamaista.
Sen jälkeen tuli Strassburgin ja Luksemburgin vuoro, ja genovalaisia
hän kuritti aivan vast'ikään; niin että tästä kaikesta teidän pitäisi
ymmärtää, että monen mieli tekisi hyökätä hänen kimppuunsa, jos hän
vain osoittaisi itsensä heikoksi."

"Ja minkä vuoksi hän on tehnyt kaikkea tätä?"

"Siksi, että hän on suuri kuningas ja on tahtonut koroittaa Ranskan
mahtia."

Muukalainen pohti ja pyöritti vastaustaan jonkun aikaa ajatuksissaan,
heidän ratsastaessaan korkeiden, hoikkien poppelien välistä, jotka
loivat maantielle pitkiä mustia varjojuovia.

"Oli siellä meilläkin Schenectadyssä kerran tuollainen suuri mies",
virkkoi hän viimein. "Meikäläiset ovat kaikki yksinkertaisia ihmisiä ja
luottavat vakaasti toisiinsa. Mutta kohta kun tuo mies oli asettunut
sinne toisten joukkoon, rupesi yksi ja toinen kaipaamaan tavaroitaan —
mikä majavannahkakimppua, mikä sääryksiään tai ihokasta, kunnes viimein
vanha Peter Hendricks menetti kolmitalviaan päistärikkönsä. Siitäkös
syntyi hälinä ja hakeminen, kunnes varsa viimein löytyi tuon tulokkaan
pilttuusta. Silloin minä ja moniaat muut kävimme veitikkaan käsiksi ja
ripustimme hänet puunoksaan, yhtään sen tarkemmin ajattelematta hänen
suuruuttaan."

De Catinat muljautti närkästyneesti toveriinsa. "Vertauksenne oli
jokseenkin karkeata lajia, naapuri", hän tuiskahti. "Jos meidän on
aikomus jatkaa matkaa sovussa, niin tulee teidän paremmin varjella
kieltänne."

"En suinkaan tahtonut loukata teitä, ja ehkäpä olen väärässäkin",
vastasi nuori amerikkalainen; "mutta minä puhun siten kuin käsitän
asian, ja se on vapaan miehen oikeus."

De Catinat'n otsa silisi hänen kohdatessaan toisen totisen katseen.
"Mikäpä perisikään hovielämän, jos jokainen tekisi niin?" sanoi hän. —
"Mutta, taivahan tasakäpälä, mikä teihin nyt meni?"

Hänen toverinsa oli lipunut alas hevosensa selästä ja liukui nyt selkä
kumarassa maata pitkin, tähystellen tarkasti maantien tomua. Sitten hän
erosi tieltä, kiipesi ketterästi ruohoiselle mättäälle ja kurkisti
pensas-aidan yli palavin silmin, laajenevin sieraimin ja kasvot innosta
hehkuvina.

"Nyt siltä miekkoselta meni loppukin järjestä", murahti upseeri,
siepatessaan irtaimeksi joutuneen ratsun ohjakset käteensä. "Parisin
hälinä taisi olla miesparalle liiaksi... Kaikkien paholaisten nimessä
— mikä teitä nyt riivaa, kun tuijotatte ihankuin näkisitte aaveita
keskellä päivää?"

"Tästä on kulkenut sarvas", kuiskutti toinen ja osoitti sormellaan
nurmikkoa pitkin. "Eikä siitä ole kulunut kauaakaan, sillä jäljet ovat
ihan tuoreet, ja se on kävellyt hyvin verkalleen, koska sorkat ovat
jättäneet aivan tasaiset painannaiset. Olisinpa vain osannut ottaa
pyssyn mukaani, niin olisi vanha sukulaismies saanut kelpo reisipaistin
metsänriistaa."

"Joutukaa Herran nimessä takaisin satulaanne!" huudahti de Catinat
hermostuneena. "Totta vie, te joudutte itse pian pahempien metsästäjien
saaliiksi, ennenkuin saan teidät turvallisesti toimitetuksi takaisin
setäukon taloon!"

"Mikäs nyt taas on vinossa?" kysyi Amos Green, hypähtäen jälleen
hevosensa selkään.

"Voi hyvä mies — nämä metsäthän ovat kuninkaan rauhoitettuja
metsästysmaita, ja te puhelette yhtä levollisesti hänen sarvaittensa
tappamisesta, kuin olisitte jossakin Michiganin saloilla!"

"Rauhoitettuja metsästysmaita! Sittenhän nuo olivat kesyjä eläimiä —
hyi olkoon!" Syvä inho kuvastui vieraan kasvoilla ja hän pani ratsunsa
vilistämään sellaista laukkaa, että upseerin oli pakko huutaa häntä
hiljentämään vauhtiaan.

"Tässä maassa ei ole tapana ratsastella noin rajupäisesti maantietä
pitkin", sanoi hän läähättäen.

"Aika merkillinen maa tämä sitten onkin!" huudahti amerikkalainen
ihmeissään. "Minun olisikin ehkä helpompi pitää muistissani, mikä
täällä oikein on luvallista. Tänä aamunakin kun sieppasin pyssyn
pudottaakseni kyyhkysen, joka lensi kattojen yli, tarttui vanha Pierre
minun käsivarteeni niin säikähtyneenä, kuin olisin tähdännyt jotain
kuninkaan ministeriä. Entä sitten tuo sukulais-ukko, jonka ei sallita
edes rukoilla Jumalaansakaan!"

De Catinat nauroi. "Kyllä te opitte piankin meidän tapoihimme. Tämä on
tiheästi asuttu maa, ja jos jokainen saisi ratsastella ja ammuskella
niinkuin mieli tekee, niin olisi toisille helposti vaara tarjona. Mutta
puhutaanpa nyt mieluummin _teidän_ maastanne. Mikäli ymmärsin,
olette suuren osan ikäänne elellyt metsissä."

"Olin vasta kymmenvuotias poika, kun enoni otti minut mukaansa
Sault-la-Marie-virran rannoille tekemään kauppaa Chippeva-intiaanien ja
muiden läntisten heimojen kanssa."

"Enpä tiedä, mitä kuvernöörimme La Salle tai ukko Frontenac olisivat
siitä röyhkeydestä sanoneet. Kaupanteko niillä seuduilla kuuluu
Ranskalle!"

"Mepä jouduimmekin vangiksi, ja sillä tiellä tulin sitten näkemään sekä
Montrealin että Quebeckinkin. Loppujen lopuksi viranomaiset palauttivat
meidät niine hyvinemme takaisin kotia, kun eivät tienneet mitä meille
oikein tehdä."

"Olipa se kelpo matka alkajaisiksi."

"Ja siitä lähtien olen metsästellyt ja liikkunut kauppamatkoilla kaiken
ikäni — ensin Kennebec-virtaa pitkin Abenaqvi-intianien keskuudessa,
Mainen suurilla saloilla ja Penobscotin takana asuvain kalansyöjäin
Micmac'ien luona. Myöhemmin Irokeesien maassa aina Seneca-kansan
rajoille saakka. Saamamme turkikset me kokosimme Albanyyn ja
Schenectadyyn ja sieltä New Yorkiin, mistä isäni toimitti ne sitten
meren poikki tänne Europpaan."

"Hänen on kai vaikea tulla toimeen ilman teitä?"

"Ei se hänelle helpoksikaan käy. Mutta ukko kun on varoissaan, niin hän
arveli parhaaksi laittaa minut oppimaan tänne vähän sellaisia tapoja,
joihin meidän kotimetsissä ei hevillä harjaudu. Senvuoksi hän pani
minut matkaan, kun _Kultainen kyynäräkeppi_ lähti valtameren
poikki, ja uskoi minut Efrain Savagen huostaan."

"Onko hänkin New Yorkin miehiä?"

"Ei; hän on ensimmäinen mies, jonka tiedetään syntyneen Bostonissa."

"Vaikea on muistaa kaikkien noiden teidän kyläinne nimiä."

"Ja kuitenkin voi vielä tulla aika, jolloin ne ovat yhtä tunnetut kuin
teidän Pariisinne."

De Catinat nauroi makeasti. "Metsistänne te lienette saanut paljonkin
oppia, ystäväiseni, mutta ette ainakaan ennustamisen lahjaa. — No
niin, minunkin sydämeni ikävöi sinne valtameren taa yhtä palavasti kuin
teidän, enkä pyytäisi mitään sen parempaa kuin päästä jälleen Point
Levin hirsipaalutusten taa, vaikkapa kaikki viisi kansakuntaa
pitäisivätkin hornan elämää niiden ulkopuolella. Mutta nyt, jos
vilkaisette puiden keskeen hakattua aukeaa pitkin, niin näette
kuninkaan uuden palatsin."

[1700-luvulla liittyi viisi siihen asti keskenään kamppaillutta
intiaaniheimoa (mohawkit, senecat, cayngat, onundagat ja onayotekat)
yhteen jonkinmoiseksi valtioliitoksi. Tähän "viiden kansakunnan"
liittoon yhtyivät myöhemmin vielä huronit, tuskarorat ja wyendotit.
Kaikkia näitä heimoja kutsuttiin yhteisnimellä irokeeseiksi.]

Molemmat nuoret miehet pidättivät ratsujaan ja katselivat
haltioituneina suunnatonta rakennusryhmää, sen häikäisevän valkeita
seinämassoja, jalokivinä kimaltelevia ikkunarivejä, ihanan vehmaita
nurmikoita, jotka olivat kylvetyt täyteen marmoripatsaita ja
sateenkaaren väreissä välkkyviä suihkulähteitä, pensas-aitoja ja
puuryhmiä, jotka etäällä taivaanrannalla sulivat yhteen muinaisen
ikimetsän kanssa. De Catinat'ta huvitti huomata toverinsa kasvoilla
ihmetyksen, miltei pelkäävän kunnioituksen ja rajattoman ihailun
ilmeitä, jotka nopeasti seurasivat toinen toistaan.

"No, mitäs tästä kaikesta sanotte?" kysyi hän vihdoin.

"Sanon, että Jumalan kauneimmat kättentyöt nähdään Amerikassa ja
kauneimmat ihmistyöt täällä Europassa."

"Ah, ja koko Europassakaan ette missään tapaisi tämän vertaista
palatsia, yhtä vähän kuin vertaa sille kuninkaalle, joka siinä asuu."

"Luuletteko, että minä saan tavata hänet?"

"Kenetkä — kuninkaanko? Ehei — pelkäänpä että teikäläinen ei ole
tottunut hovissa liikkumaan."

"Ka, miksi ei? Osaisinhan minä toki osoittaa kaikkea hänelle tulevaa
kunniaa."

"No, kuinka te sitten tervehtisitte häntä?"

"Pudistaisin kunnioittavasti hänen kättään ja tiedustaisin hänen ja
hänen perheensä vointia."

"Tuhat tulimmaista, taitaisipa sellainen tervehdys paremmin
miellyttääkin kuningasta kuin notkistettu polvi ja kumara selkä; ja
kuitenkin neuvoisin teitä, nuori metsäläinen, välttämään hovin polkuja,
joilla te joutuisitte harhaan ja hukuksiin yhtä ehdottomasti kuin joku
näistä hovilaisista, joka äkkiarvaamatta tulisi siirretyksi sinne
teidän Saguenay-vuortenne rotkoihin. Mutta — halloo! Mikäs tuolta
tuleekaan meitä kohti? Ihanhan ne näyttävät hovivaunuilta."

Valkoinen pölypilvi, joka oli nopeasti vierinyt heitä kohti pitkin
valtatietä, oli nyt niin lähellä, että sen sisästä välähteli helojen
kultaus ja kuskin tulipunainen takki. Molempain ratsastajain väistäessä
ratsunsa kunnioittavasti syrjään keskitieltä, vyöryivät kahden
päistärikön vetämät raskaat umpivaunut rämisten heidän ohitseen; niiden
akkunasta he näkivät vilahduksen hyvin kauniista, mutta hyvin ylpeistä
naiskasvoista. Seuraavassa tuokiossa sai kuomun sisästä kuuluva terävä
huudahdus ajurin hillitsemään kimojaan, ja valkoinen käsi viittasi
käskevästi ratsastajat vaunujen vierelle.

"Tuo on madame de Montespan, koppavin naisenpuoli koko Ranskanmaassa",
ennätti de Catinat kuiskata toverilleen. "Hän näyttää tahtovan
puhutella meitä; käyttäytykäähän niin kuin minäkin."

Hän kosketti kannuksillaan ratsunsa kupeita ja sai sen komealla
syöksyllä vaunun akkunan luo; sitten tempasi hän töyhtöniekan hatun
päästään ja kumarsi satulannuppiin saakka. Amerikkalainen koetti matkia
hänen kohteliaisuuttaan niinkuin paraiten taisi.

"Ohoo, kapteeni", sanoi vallasnainen ja näytti sangen tuikealta;
"pianpa me jälleen tapaammekin toisemme."

"Olen kaiken ikäni ollut onnetarten suosikki, madame."

"Eipä siltä kuulunut tän'aamuna."

"Totta sanotte. Silloin ne antoivat minulle perin vastenmielisen
velvollisuuden suoritettavakseni."

"Ja te suorititte sen perin vastenmielisellä tavalla."

"Ah, madame, mitäpä muutakaan voin tehdä?"

Komea rouva nauroi ilkkuen, ja sitten hänen kasvonsa synkkenivät
ukkospilveksi.

"Te luulitte, että minun valtani kuninkaaseen oli jo ollutta ja
mennyttä. Te arvelitte minun päiväni käyneen jo iltaan. Kaiketikin te
uskoitte pääsevänne uuden vallanpitäjän suosioon osoittamalla töykeyttä
entiselle."

"Mutta, madame..."

"Voitte säästää korviani selityksiltänne. Minun tapanani on arvostella
ihmisiä heidän tekojensa eikä sanojensa perusteella. Luuletteko te
todella minun viehätysvoimani jo kokonaan sammuneen?"

"Ei toki, madame, olin vain niin sokea, etten tullut sitä
ajatelleeksikaan."

"Sokea kuin yökkö keskellä kirkasta päivää!" vahvisti Amos Green
tarmokkaasti toverinsa sanoja.

Madame de Montespan kohotti kulmakarvansa korkealle ja vilkaisi
uteliaasti uuteen ihailijaansa. "Ystävänne tuntuu ainakin puhuvan
suoraan sydämestään", hän sanoi. "No niin, kello neljältä tänään saamme
nähdä, ajattelevatko toisetkin hänen tavallaan; ja jos niin käy, niin
surkuttelen niitä, jotka erehtyivät luulemaan ohimenevää pilveä
ikuiseksi pimeydeksi." Hän katsahti vielä kerran tuikeasti nuoreen
kaartilaiseen ja seuraavassa silmänräpäyksessä vaunut jyristivät
jälleen menoaan.

"Joutukaahan — mitä te siinä ällistelette!" huudahti de Catinat
ärtyneenä, kun hänen toverinsa oli jäänyt avosuin katselemaan
pois-vierivien vaunujen jälkeen. "Ettekö ole ennen nähnyt naisia?"

"En ainakaan tuollaista."

"Ette ainakaan yhtä teräväkielistä, sen uskallan vannoa."

"En ketään, jolla olisi ollut niin kauniit kasvot. Ja kuitenkin me
jätimme hyvin kauniit kasvot jälkeemme tuonne kaupunkiin St.
Martin-kadun varrelle."

"Teissä tuntuu olevan miestä arvostelemaan naiskauneutta, vaikka olette
kasvanutkin korpien povessa."

"Niin, olen kasvanut siksi erilläni naisten seurasta, että kun joudun
jonkun sellaisen eteen, kunnioitan hänessä jotakin hellää ja suloista
ja pyhää."

"Hoo — hovissa te tulette kyllä näkemään naisia, jotka ovat sekä
helliä että suloisia, mutta saattepa etsiä kauan, ystäväiseni,
ennenkuin löydätte jonkun pyhimyksen. Tuokin äskeinen kaunotar syöksisi
kernaasti minut turmioon jos vain voisi, ja ainoastaan senvuoksi, että
minä tein velvollisuuteni häntä kohtaan. Ei, veikkoseni, hovissa on
yhtä vaikea ohjata kulkuansa kuin Lachinen koskissa siellä meren
takana, jossa kallio väijyy oikealla ja kallio vasemmalla puolella ja
edessä uusi kurimus, ja jos laskiessasi vain pyyhkäisetkin jotakin
niistä, niin missä onkaan sitten tuohikanoottisi ja sinä itse? Mutta
meidän kallioinamme ovat kauniit ja kavalat naiset, ja hatarassa
kanootissamme me kannamme koko ajallisen menestyksemme. No niin; —
onpa täällä taas eräs uusi sellainen salakallio, joka mielellään
vetäisi minut ja kanoottini omalle puolelleen, ja kukaties se saattaa
ollakin parempi puoli."

Näin puhellen ratsastajat olivat kulkeneet sisään linnanportista, ja
heidän eteensä levisi leveä valtakäytävä, jolla kuhisi vaunuja ja
ratsain-kulkijoita. Sorakäytävillä liikkui heleäpukuisia vallasnaisia
katsellen kauniita kukkapenkereitä ja läiskyviä suihkukaivoja, joiden
korkeat vesipatsaat kimaltelivat päivänvalossa kuin jalokivet. Eräs
heistä, joka oli seissyt ja katsellut valtaportille päin, tuli
kiireisesti ratsastajiamme vastaan äkättyään kaartinkapteenin sinisen
asetakin. Se oli mademoiselle Nanon, madame de Maintenonin uskottu.

"Ah, kuinka olen iloinen nähdessäni teidät, kapteeni", huusi hän jo
kaukaa; "olen jo niin kauan odotellut teitä! Madame haluaa heti kohta
puhella teidän kanssanne. Kuningas saapuu hänen luokseen kello
kolmelta, niin että meillä on vain kaksikymmentä minuuttia aikaa.
Kuulin surukseni teidän lähteneen Pariisiin ja asetuin senvuoksi
odottelemaan teitä täällä. Madamella olisi jotain hyvin tärkeätä teiltä
pyydettävänä."

"Sitten lähden oitis kanssanne. — Ah, de Brissac, tämäpä sattuikin
hyvin!"

Kookas ja rehevä upseeri, yllään samanlainen univormu kuin de
Catinat'lla, kulki ohi. Nimensä kuultuaan hän käännähti kohti ja
lähestyi hymysuin asetoveriaan.

"Ahaa, Amory, päättäen pölyisestä takistanne on orhillanne ollut
sievänlainen aamupäiväharjoitus!"

"Tulemme juuri Pariisista. Mutta minun täytyy paikalla lähteä asioita
toimittamaan. Tämä herra on ystäväni, monsieur Amos Green. Jätän hänet
teidän huostaanne, sillä hän on ensi kertaa täällä Amerikasta asti ja
tahtoisi mielellään nähdä kaikki, mitä voitte hänelle näyttää. Hän asuu
täällä minun majapaikassani. Aivan niin, uskon ratsunikin teidän
huostaanne, de Brissac. Voitte jättää sen tallirengille."

Heittäen ohjakset upseeritoverilleen ja pusertaen Amos Greenin kättä
hyppäsi de Catinat alas satulasta ja lähti aika joutua kamarineidon
perästä, joka oli jo ennättänyt hyvän matkaa edelle.




Kahdeksas luku.

NOUSEVA AURINKO.


Asunto, jossa eleli se nainen, jolla oli jo niin merkitsevä asema
Ranskan hovissa, oli yhtä vaatimaton kuin olivat hänen elämäntoiveensa
olleet siihen aikaan, jolloin se oli hänelle luovutettu; mutta hänelle
ominaisella harvinaisella tahdikkaisuudella ja itsehillinnällä oli hän
joka suhteessa säilyttänyt entiset elämäntapansa onnensa noustessakin
ja siten välttänyt herättämästä hovin juoruja ja kateutta. Eräässä
palatsin siipirakennuksessa, kaukana keskeisten valtasalien
lähettyviltä, monien portaiden ja pitkien käytävien takana, sijaitsi
pari kolme pienoista kamaria, joita kohti kuitenkin ensin hovin, sitten
Ranskan ja vihdoin koko maailman silmät olivat määrätyt suuntautumaan.
Sellainen asunto oli runoilija Scarronin varattomalle leskelle
osoitettu, kun hänet oli komennettu hoviin kuninkaan ja madame de
Montespanin lasten kasvattajattareksi, ja samassa asunnossa hän yhä
viihtyi vielä sittenkin, kun hänen oli sallittu liittää markiisitar de
Maintenonin arvonimi tyttönimensä Françoise d'Aubignyn jälkeen ja
nauttia sitä eläkettä ja valta-asemaa, minkä kuninkaan armollinen
suosio oli myöntänyt hänelle. Näissä vaatimattomissa suojissa rakasti
kuningas istua kernaasti joka päivä, löytäen henkevän ja hyveellisen
naisen seurasta suurempaa nautintoa ja hurmaa kuin hovinsa parhaiden
älyniekkain haastelusta ja tunnustettujen kaunotarten kiemailusta; ja
viisaammat hovilaisjoukosta alkoivat vähitellen ymmärtää, että täältä,
eikä enää madame de Montespanin loisteliaista salongeista, saivat
alkunsa kaikki ne hienot valtiolliset suunnanmuutokset ja seuraelämän
määräävät tuulahdukset, joita oli syytä tarkoin seurata, jos mieli
pysyä hallitsijan suosiossa. Hovin maailmankatsomus oli yhtä
yksinkertainen ja selvä kuin kirkon uskontunnustus. Jos kuningas
kääntyi hurskaalle päälle, niin kohta lensivät messukirjat ja
rukousnauhat kaikkialla näkösälle. Jos hän suvaitsi irstailla, niin
ketkäpä olivatkaan keveäkenkäisempiä kuin hänen uskolliset
seuralaisensa? Mutta voi sitä miestä tai naista, joka oli irstas, kun
hänen olisi pitänyt rukoilla ja lyödä rintoihinsa, tahi joka näytti
pitkää ja hapanta naamaa kuninkaan nauraessa! Ja siksipä pitikin
jokainen aina tarkasti silmällä kuninkaan kasvoja ja häneen vaikuttavia
voimia, jotta itsekukin ennätti kääntää purjeensa kohta ensimmäisen
merkin osoittaessa tuulen muuttumista.

Tähän saakka ei nuorella kaartinupseerilla ollut juuri koskaan
tilaisuutta vaihtaa sanaa suurivaltaisen naisen kanssa, sillä
luontaisesta taipumuksesta tämä eristäytyi kaikista syrjäisistä ja
näyttäytyi hovilaisseurassa ainoastaan hartaudenharjoituksissa. Siksipä
valtasikin hermostunut uteliaisuus de Catinat'n mielen, kun hän seurasi
tepsuttelevaa opastaan uljaita käytäviä pitkin, joiden koristeluun
Ranskan rikkautta ja taidetta oli tuhlaten käytetty. Kamarineito
pysähtyi eräälle syrjäovelle ja kääntyi seuralaistaan kohti.

"Madame haluaa puhella teidän kanssanne tämän-aamuisista tapahtumista",
hän kuiskutti. "Neuvoisin teitä olemaan mainitsematta madamelle
sanaakaan kerettiläisyydestänne, sillä ainoastaan siinä asiassa pysyy
hänen hellä sydämensä kovana." Hän heristi varoittaen sormeaan ja
koputettuaan sitten ovelle työnsi sen auki. "Olen tuonut kapteeni de
Catinat'n puheillenne, madame", ilmoitti hän kovemmalla äänellä.

"Päästäkää kapteeni sisään." Äänessä oli lujuutta, mutta samalla
musiikin suloutta.

Käskyä totellen de Catinat astui kynnyksen yli ja näki tulleensa
huoneeseen, joka ei ollut hänen omaa soturimajaansa suurempi eikä
paljon komeampikaan. Mutta yksinkertaisuudestaan huolimatta todisti
sisustuksen raikas puhtaus ja sirous, että sen haltijattarella oli
hienon naisen herkkä aisti. Kultanahkainen huonekalusto, pehmyt
lattiamatto, uskonnollisia aiheita esittävät tositaiteelliset
seinätaulut, yksinkertaiset mutta sirolaskoksiset akkuna- ja oviverhot
— kaikki ne yhdessä antoivat puolittain kirkollisen, puolittain
naisellisen, mutta läpeensä rattoisan ja kodikkaan vaikutelman. Itse
asiassa pani nurkkakomerossa seisova korkea marmorinen Madonnapatsas,
jonka puhtoiseen valkopintaan hyvänhajuisella öljyllä täytetty punainen
lamppu loi rusottavaa kajastusta, ja sen edessä oleva puinen
rukousjakkara punakantisine messukirjoineen huoneen näyttämään
pikemminkin ylimykselliseltä yksityiskappelilta kuin hovikaunottaren
salongilta.

Tyhjän tulisijan kummallakin sivulla olivat pienet vihreäpäällyksiset
nojatuolit, joissa madamen ja kuninkaan oli tapana viettää mieluisia
pakinapuhteita. Niiden välissä seisova pieni kolmijalkainen pöytä oli
kukkuroillaan emännän työkoreja ja ompelutöitä. Äärimmäisessä
ikkunanurkassa, selkä valoa vastaan, istui madame itse, kun nuori
upseeri tuli ovesta sisään. Se oli hänen mielipaikkansa, ja kuitenkin
oli harvalla hänen ikäisellään naisella yhtä vähän syytä pelätä
päivänvaloa, sillä terveet elämäntavat ja uuttera työ olivat
säilyttäneet hänen ihonsa niin puhtaana ja kukkeana, että mikä hyvänsä
hovin nuorista kaunottarista olisi sitä kadehtinut. Hänen vartalonsa
oli kuninkaallisen sorja, hänen ryhtinsä ja liikkeensä täynnä
luontaista arvokkaisuutta, ja hänen äänensä oli, kuten jo on
huomautettu, heleän soinnillinen. Hänen kasvojaan voi ennemminkin sanoa
miellyttäviksi kuin kauniiksi: otsa leveä ja valkoinen, suu luja mutta
erittäin tunteellinen, ja suurten, rauhallisten, harmaiden silmäin
katse tulkitsi koko hänen sielunsa viritysasteikkoa: se voi nopeasti
sulaa tyvenen kylmästä tarkastelusta herkkään huumoriin ja yht'äkkiä
viskata syyllisiin vanhurskaan vihastuksen musertavia salamoita. Koko
hänen ympäristönsä mielialaa kohottava tyyni rauhallisuus oli
kuitenkin näiden kasvojen tavallisena ilmeenä, toisin kuin hänen
kilpailijattarellaan, jonka kauniit piirteet eivät koskaan pysyneet
levossa, vaan milloin polttivat ja huikaisivat katsojaa kirkkaudellaan,
milloin panivat myrskyllään tämän vapisemaan kohtalostaan. Kerkeän älyn
ja kielen puolesta peri madame de Montespan tosin voiton, mutta
vanhemman naisen syvällisempi luonne ja tasainen mielehikkäisyys
osoittautuivat lopulta kuitenkin paremmiksi aseiksi. Ennättämättä
kiinnittää huomiotaan mihinkään yksityisseikkoihin voi de Catinat tänä
ensi silmänräpäyksenä vain tajuta joutuneensa hyvin miellyttävän naisen
eteen, jonka isot miettiväiset silmät tähtäsivät arvostelevina häneen ja
näyttivät pystyvän lukemaan hänen ajatuksensa paremmin, kuin hän
itsekään oli niistä tänä hetkenä selvillä.

"Muistaakseni olen jo joskus ennen tavannut teidät, monsieur, eikö
totta?"

"Kyllä, madame, minulla on jo kerran tai pari ollut kunnia oleskella
lähellä teitä, vaikka hyvä onneni ei ole vielä antanut minulle
tilaisuutta puhella teidän kanssanne."

"Elämäni on ollut niin hiljaista ja yksinäistä, että pelkään jääneeni
oudoksi paljolle, mikä hovissa on parasta ja arvoisinta. Tällaisten
paikkain kirouksena on, että pahe aina lennättää itsensä iltisti
tarkastelijan silmäin eteen, kun taas hyve pysyttelee kainosti
syrjässä, niin että joskus tulee epäilleeksi, ettei sellaista olekaan
olemassa. Tehän olette palvellut kuningasta sodassa, eikö niin?"

"Olen, madame. Alankomaissa, Reinillä ja Kanadassa."

"Kanadassa! Ah! Mitäpä jalompaa osaa nainen voisi kuvitellakaan
itselleen kuin saada liittyä siihen ylevään sisaruskuntaan, jonka
perustivat pyhä Marie d'Incarnation ja siunattu Jeanne le Ber
Montrealissa? Muistaakseni vasta eilen sain kuulla hurskaan isän Godet
des Marais'n puhuvan sen suurista aikaansaannoksista. Mikä ilo
olisikaan saada kuulua sellaiseen sisaruspiiriin, ja pakanain
käännyttämisen sijasta hoidella niiden Jumalan soturien haavoja, jotka
ovat kamppailleet itsensä saatanan kanssa!"

De Catinat'sta, joka hyvin tunsi noiden hurskasten sisarten
vaaranalaisen elämän, joita joka askeleella uhkasi kurjuus ja nälkä ja
intiaanien skalppiveitsi, tuntui oudolta kuulla moisia sanoja tämän
kaikkien kadehtiman naisen suusta, jolla oli kuninkaallinen valta
astuinlautanaan.

"He ovat hyvin kunnioitettavia naisia", tyytyi hän vastaamaan, muistaen
mademoiselle Nanonin varoituksen ja peläten astumasta vaarallisten
kysymysten iljanteiselle pinnalle.

"Ja epäilemättä teillä on ollut myöskin onni saada kuulla pyhän piispa
Lavalin saarnaavan?"

"Kyllä, madame, olen kuullut hänen puhuvan."

"Ja olenko oikeassa otaksuessani, että Pyhän Sulpicion veljeskunta yhä
kykenee pitämään puolensa jesuiittoja vastaan?"

"Olen kuullut, madame, jesuiittain olevan voiton puolella Quebeckissä
ja noiden toisten Montrealissa."

"Entä kummalta te itse näistä molemmista otatte neuvoa sielunne parasta
koskevissa asioissa, monsieur?"

De Catinat tunsi pahimman koetuksen nyt tulleen. "En kummaltakaan,
madame."

"Ah, liiankin tavallista on nykypäivinä tulla toimeen ilman
hengellisten isäin ohjausta, ja kuitenkaan en omasta kohdastani tiedä,
miten ilman heidän apuaan kykenisin ohjaamaan askeleitani minun
osakseni pannulla vaikealla tiellä. Ken sitten on rippi-isänne?"

"Minulla ei ole sellaista. Kuulun reformeerattuun kirkkokuntaan,
madame."

Hänen emäntänsä teki kauhistuneen eleen; kova ilme välähti hänen
silmiinsä ja huulensa rypistyivät tiukasti yhteen. "Mitä, tällaistako
saa kuulla itse hovissa", hän huudahti, "Kuninkaan oman pyhitetyn
persoonan lähettyvillä!"

De Catinat oli uskonasioissa ollut jokseenkin välinpitämätön ja pitänyt
uskontunnustustaan pikemminkin perhetraditsionina kuin oman lujan
vakaumuksen esineenä, mutta hänen itsekunnioitustaan loukkasi, kun hän
näki toisten katselevan sitä kuin jotakin halveksuttavaa ja epäpuhdasta
ominaisuutta. "Te voitte huomata, madame", sanoi hän jäykästi, "että
uskonveljiäni ei ainoastaan ole seissyt Ranskan valtaistuimen
vartiojoukkona, vaan jopa itsekin noussut sille istumaan."

"Jumala on kaikkiviisaassa aivoituksessaan sallinut sellaista tapahtua,
ja kukapa tietäisikään sen paremmin kuin minä, jonka isoisällä,
Theodore d'Aubignyllä oli niin suuria ansioita kruunun siirtymisessä
suuren Henrikin päähän. Mutta Henrikin silmät aukenivat, ennenkuin
hänen loppunsa tuli, ja minä rukoilen — ah, rukoilen kaikesta
sydämestäni — että teidänkin silmänne vielä avattaisiin."

Hän nousi nojatuolistaan ja heittäytyen polvilleen rukousjakkaralle
painoi kasvot käsiinsä muutamiksi minuuteiksi. Hänen hartautensa esine
seistä jurotti sill'aikaa hyvin hölmistyneenä keskellä lattiaa tuskin
tietämättä, tuliko hänen käsittää moinen osanotto loukkaukseksi vaiko
suosionosoitukseksi. Ovelta kuuluva koputus palautti hartaan uskovaisen
kuitenkin äkisti tämän maailman asioihin; hänen kiirehtivästä
käskystään ilmautui uskollinen kamarineito kynnykselle.

"Kuningas on jo Voittojen salissa, madame", tiedoitti hän. "Hän on
täällä viiden minuutin perästä."

"Hyvä. Seiso ulkopuolella ja ilmoita minulle hänen tulostaan. Ja te,
monsieur", jatkoi hän, jäätyään jälleen kahdenkesken upseerin kanssa,
"annoittehan minun kirjeeni kuninkaalle tän'aamuna?"

"Annoin, madame."

"Ja, mikäli ymmärrän, kiellettiin madame de Montespanilta tänään
sisäänpääsy _suureen pukeutumiseen_?"

"Niin tapahtui."

"Mutta hän odotteli kuningasta käytävässä?"

"Aivan niin, madame."

"Ja kiristi kuninkaalta lupauksen, että tämä ottaisi hänet puheilleen
vielä tänään?"

"Sekin on totta."

"En tahtoisi taivuttaa teitä puhumaan asioista, joiden ilmaiseminen
teistä saattaa tuntua virkavelvollisuutenne rikkomiselta. Mutta minä
taistelen nyt pelättävää vihollista vastaan ja suuren päämäärän
puolesta. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan?"

"Arvaan madamen tarkoittavan, että te taistelette kuninkaan suosiosta
sen hovinaisen kanssa, jonka nimen äsken mainitsitte."

"Taivas on todistajani, että minä en tässä asiassa ollenkaan ajattele
omaa itseäni. Minä kamppailen paholaisen kanssa kuninkaan sielusta."

"Minusta se on sama juttu, madame."

Korkea rouva hymyili. "Jos kuninkaan ruumis olisi vaarassa, niin
huutaisin hänen uskollisia kaartilaisiaan apuun, ja kuinka paljon
suurempi syy minulla onkaan siihen nyt, kun niin paljon enemmän on
kysymyksessä. Sanokaa siis, miltä kellonlyömältä kuninkaan pitikään
mennä markiisittaren huoneisiin?"

"Kello neljältä, madame."

"Minä kiitän teitä. Te olette tehnyt minulle suuren palveluksen, jota
en tule unohtamaan."

"Kuningas saapuu, madame", sanoi mademoiselle Nanon, pistäen jälleen
päänsä sisään ovesta.

"Sitten teidän täytyy lähteä, kapteeni. Menkää tuon toisen huoneen läpi
ja sitten ulompaa käytävää pitkin. Ja ottakaa mukaanne tämä. Se on
Bossuet'n kirjanen katolisesta uskosta. Se on sulattanut toistenkin
sydämiä — toivon että se sulattaa teidänkin. Nyt hyvästi!"

De Catinat lähti huoneesta toisen oven kautta, mutta katsahti
kynnykseltä taakseen. Hänen emäntänsä oli kääntynyt selin häneen, ja
hänen kätensä kurottautui uuninrintaa kohti. Samassa tuokiossa kun
utelias kapteeni silmäsi taakseen, väisti hän päätänsä hiukan sivulle,
niin että toinen voi nähdä mitä hän askaroi. Hän käänsi kamiinikellon
minuuttiviisaria taaksepäin.




Yhdeksäs luku.

KUNINGAS HUVITTELEE.


Kapteeni de Catinat oli tuskin häipynyt ovesta, kun toinen työntyi auki
ja kuningas astui huoneeseen. Rouva de Maintenon nousi miellyttävästi
hymyillen ja niiasi syvään. Mutta tulijan kasvoilla ei näkynyt
vastaavaa iloisuutta, vaan heittäytyi hän tyhjään nojatuoliin huulet
pitkällä ja otsa synkkänä.

"No sepä on epäkohtelias tervehdys", virkkoi hän iloisuudella, jonka
hän aina osasi omaksua kun oli välttämätöntä karkoittaa kuninkaan apea
mieli. "Synkkä huoneeni lienee jo vaikuttanut teihin pahasti."

"Ei, se on isä la Chaise ja Meaux'n piispa, jotka ovat juosseet koko
päivän perässäni kuin kaksi koiraa hirven jälessä, jaaritellen
velvollisuuksistani, asemastani ja synneistäni, uhaten aina
kehoitustensa ponneksi viimeisellä tuomiolla ja helvetintulella.

"Ja mitä he tahtoivat teidän majesteettianne tekemään?"

"Rikkomaan lupaukseni, jonka tein valtaistuimelle noustessani ja jonka
isoisäni teki ennen minua. He tahtovat minua peruuttamaan Nantes'in
ediktin ja karkoittamaan hugenotit maasta."

"Oo, mutta eihän teidän Majestettinne pidä vaivata mieltään
tuollaisilla asioilla."

"Te ette siis tahtoisi että tekisin sen, madame?"

"En, jos se vain tuottaisi surua teidän majesteetillenne."

"Ehkä teillä vielä on helliä tunteita nuoruutenne uskontoa kohtaan?"

"Ei, sire, en tunne muuta kuin vihaa kaikkea kerettiläisyyttä kohtaan."

"Ja kuitenkaan ette toivoisi että heidät karkoitettaisiin."

"Ottakaa huomioon, sire, että kaikkivaltias voi itse taivuttaa heidän
sydämensä parempaan, jos hänellä on sellainen tarkoitus, kuten
minullekin kävi. Eikö olisi parasta jättää asia Hänen käsiinsä."

"Tottavie", sanoi Ludvig kasvot kirkastuen. "Se sattui naulan päähän.
Saapa nähdä keksiikö isä la Chaise siihen vastausta. On kovaa tulla
uhatuksi ikuisella tulella kun ei tahdo hävittää valtakuntaansa.
Iankaikkisella piinalla! Olen nähnyt miehen, joka oli viettänyt
viisitoista vuotta Bastille'ssa. Hän oli kuin hirvittävä kirja, jonka
kullekin sivulle viiltoineen ja ryppyineen oli merkitty jokainen tunti
tuossa elävässä kuolemassa. Entä sitte iankaikkisuus!" Häntä puistatti
ja kauhu kuvastui hänen silmissään. Paremmilla vaikutteilla ei juuri
ollut sijaa hänen sielussaan ja hänen ympäristönsä oli ammoin huomannut
että viittauskin tuleviin kauhunpäiviin sai hänet vavahtamaan.

"Miksi ajattelette sellaisia asioita, sire", virkkoi rouva
täyteläisellä, lempeällä äänellään. "Mitä teillä on pelättävää, joka
olette ollut oikeauskoisen kirkon ensimäinen poika."

"Luuletteko sitte että olen turvassa?"

"Varmasti, sire."

"Mutta minä olen hairahtanut, hairahtanut syvästi. Itsekin olette sen
sanonut."

"Mutta se on jo kaikki ohi, sire. Kukapa olisi synnitön? Te olette
kääntänyt selkänne viettelykselle ja varmasti siis ansainnut
anteeksiannon."

"Toivoisin että kuningatar vielä eläisi. Hän näkisi minut nyt parempana
miehenä."

"Minäkin toivoisin hänen elävän."

"Ja hän saisi tietää että koko muutos on teidän ansiotanne. Oh
Françoise te olette varmasti suojelusenkelini ihmishahmossa. Miten
voinkaan kiittää teitä siitä mitä olette minulle tehnyt. Hän kumartui
eteenpäin ja otti hänen kätensä, mutta koskettaessaan sitä äkillinen
tuli leimahti hänen silmissään ja hän oli aikeissa kietoa toisen
kätensä hänen ympärilleen, kun rouva äkkiä nousi välttyäkseen
syleilystä.

"Sire!" sanoi hän jäykän näköisenä ja nostaen varoittavasti sormensa.

"Olette oikeassa, olette oikeassa, Françoise. Istukaa, koetan hillitä
itseni. Yhä saman kirjotyön ääressä! Gobeliinintekijäni saavat olla
varuillaan."

Hän tarttui kiiltävän käärön toiseen päähän ja istuuduttuaan luoden
kuninkaaseen kysyvän silmäyksen otti rouva toisen pään syliinsä
jatkaakseen työtään.

"Niin, sire, se esittää metsästysretkeä Fontainebleau'ssanne. Nuori
hirvi, kuten näette ja koirat täydessä ajossa ja komea joukko herroja
ja naisia. Onko teidän majesteettinne ratsastanut tänään?"

"En. Kuinka on mahdollista, Françoise, että teillä on niin jääkylmä
sydän?"

"Toivoisin että se olisi sitä. Ehkäpä olette ollut
haukkametsästyksellä?"

"En. Mutta varmaankaan ei minkään miehen rakkaus ole teitä koskaan
liikuttanut! Ja kuitenkin olette ollut puoliso."

"Sairaanhoitajana, sire, vaan en koskaan puolisona. Katsokaas tuota
naista puistossa, se on varmasti minun neitini, en tiennyt että hän jo
oli tullut Choisy'stä."

Mutta kuningasta ei voinut saada viekotelluksi aineestaan.

"Ettekö sitte rakastanut Scarron'ia" jatkoi hän itsepäisesti. "Olen
kuullut että hän oli vanha ja yhtä ontuva kuin muutamat hänen
runoistaankin."

"Älkää puhuko niin kevyesti hänestä, sire. Olin hänelle kiitollinen,
kunnioitin häntä, pidinkin hänestä."

"Mutta ette rakastanut häntä."

"Miksi koetatte lukea naisen sydämen salaisuuksia."

"Te ette rakastanut häntä, Françoise?"

"Ainakin täytin velvollisuuteni häntä kohtaan."

"Onko tätä nunnan sydäntä koskaan sitte rakkaus kalvanut?"

"Sire, älkää kyselkö minulta sellaista."

"Eikö se koskaan — — —?"

"Säästäkää minua, sire, minä pyydän teitä."

"Mutta minun täytyy kysyä, sillä minun rauhani riippuu teidän
vastauksestanne."

"Teidän sananne tuottavat tuskaa sielulleni."

"Ettekö koskaan, Françoise, ole sydämessänne tuntenut hiventäkään siitä
rakkaudesta, joka minun sydämessäni kytee?" Hän nousi, ojentaen kätensä
anovana yksinvaltiaana, mutta rouva poiskääntynein päin yhä väisti
häntä.

"Saatte olla varma, sire, että vaikka rakastaisin teitä kuten nainen
konsanaan voi miestä rakastaa, niin hyppäisin ennemmin tuosta akkunasta
kiviterassille, kuin sanalla tai viittauksellakaan tunnustaisin sen
teille."

"Ja miksi, Françoise?"

"Siksi, sire, että korkein toiveeni maan päällä on olla valittu
kohottamaan teidän mielenne kohti korkeampia päämääriä, teidän
mielenne, jonka suuruuden ja jalouden ehkä paremmin tunnen kuin kukaan
muu.

"Onko rakkauteni niin ala-arvoinen sitten?"

"Olette tuhlannut liian paljon elämästänne ja ajatuksistanne naisen
rakkaudelle. Ja nyt, sire, vuodet hiipivät eteenpäin ja piankin koittaa
päivä, jolloin teidän on astuttava tekemään tiliä toimistanne ja
sydämenne sisimmistä ajatuksista. Tahtoisin nähdä teidät, sire, jälellä
olevana aikananne kohottamassa oikeauskoista kirkkoa, näyttämässä jaloa
esimerkkiä alamaisillenne, ja korjaamassa kaikkea sitä pahaa, minkä
ehkä esimerkillänne olette aikaisemmin aiheuttanut."

Kuningas vaipui tuoliinsa takaisin syvään huoahtaen, "Aina vaan samaa",
sanoi hän. "Tehän olette vielä pahempi kuin isä la Chaise ja Bossuet."

"Ei, ei suinkaan" sanoi rouva iloisesti, nopeasti huomaten
tilanteen vaatimukset. "Olen ikävystyttänyt teitä, alentuessanne
läsnäolollanne kunnioittamaan vaatimatonta huonettani. Se on todellakin
kiittämättömyyttä ja varmasti rankaisisitte minua oikeudenmukaisesti,
jos huomenna jättäisitte minut yksinäisyyteeni ja siten riistäisitte
minulta päivän auringon. Mutta kertokaa, sire, miten työt Marly'ssa
luistavat. Olen äärettömän utelias tietämään, toimiiko uusi
suihkulaitos kunnollisesti."

"Suihkukaivo toimii moitteettomasti, mutta Mansard on siirtänyt
rakennuksen oikean siiven liiaksi taaksepäin. Olen tehnyt hänestä hyvän
arkkitehdin, mutta minun täytyy opettaa hänelle vielä paljon. Osoitin
hänelle hänen erehdyksensä tänä aamuna ja hän lupasi korjata sen.

"Ja mitä tuo muutos maksaa, sire."

"Muutaman miljoonan livreä, mutta sitte paraneekin näköala paljon
etelästä käsin. Olen sillä suunnalla ottanut lisämaata virstan verran,
sillä siellä asusti joukko ryysyläisiä ja heidän hökkelinsä olivat
kerrassaan rumia."

"Miksi ette ole ollut ratsastamassa tänään, sire?"

"Äh, se ei tuota minulle mitään huvia. Oli aika, jolloin torvien
toitotus ja kavion kopse sai vereni liikkeelle, mutta nyt ne minua
tympäisevät."

"Haukkametsästyskö myös?"

"Sekin, en käy enään haukkametsästyksellä."

"Mutta, sire, teidän täytyy huvitella."

"Mikä on sen ikävämpää kuin huvitus, joka ei enää tehoo. En tiedä miten
lienee. Kun olin poikanen ja äitini mukana kuljin paikasta toiseen,
Fronden taistellessa meitä vastaan ja Pariisin kapinoidessa, kun
valtaistuimemme ja elämämmekin oli vaarassa, silloin tuntui elämä niin
kirkkaalta, uudelta ja mielenkiintoiselta. Nyt, kun ei tunnu vaaran
varjoakaan, kun minun ääneni on ylinnä Pariisissa kuten Ranskan ääni
Euroopassa, nyt tuntuu kaikki ikävältä ja mauttomalta. Mitä hyötyä
siitä on, kun on kaikki huvitukset saatavissaan ja niitten
maistaminenkin tuntuu katkeralta."

"Todellinen huvi, sire, on sisäistä, iloisessa mielessä ja hyvässä
omassatunnossa. Ja onhan luonnollista, että vanhentuessamme mielemme
kääntyy vakavampaan. Voisimmepa moittiakin itseämme, ellei niin olisi,
sillä se osoittaisi ettemme ole elämältä mitään oppineet."

"Voihan olla niinkin, mutta sittenkin on surullista ja raskasta, kun ei
mikään huvita. Mutta kuka siellä on?"

"Seuranaiseni koputtaa. Mitä nyt neiti?"

"Herra Corneille, tulossa lukemaan kuninkaalle", sanoi nuori neiti
avaten oven.

"Ah niin, sire, tiedän kuinka naisen kieli on turhanaikainen ja sen
vuoksi olen toimittanut viisaamman teitä ihastuttamaan. Herra Racine'n
piti saapua, mutta kuulin että hän oli pudonnut ratsultaan ja hän
lähetti ystävänsä puolestaan. Saanko laskea hänet sisään?"

"Oh, kuten tahdotte, madame, kuten tahdotte", sanoi kuningas
välinpitämättömänä.

Neiti Nanon'in viittauksesta pieni äreännäköinen mies, jonka harmahtava
tukka valui hartioille asti, astui huoneeseen. Hän kumarsi syvään
kolmasti ja istuutui sitten hermostuneesti aivan tuolin reunalle, jolta
rouva oli ottanut neulomakorinsa. Rouva hymyili ja nyökkäsi päätään
runoilijalle, rohkaistakseen tätä ja kuningas painautui syvään
nojatuoliin alistuvin ilmein.

"Pitäisikö olla huvi- vaiko murhenäytelmä, vai ehkä koomillinen
maalaiskappale?"

"Ei maalaiskappaletta", sanoi kuningas päättävästi. "Sellaista voi ehkä
näytellä, vaan ei lukea, sillä ne ovat pikemminkin silmää kuin korvaa
varten."

Runoilija kumarsi myöntävästi.

"Ei myöskään murhenäytelmää, herra", virkkoi rouva de Maintenon,
vilkaisten työstään. "Kuninkaalla on tarpeeksi sitä lajia raskaina
hetkinään, jotenka luulen että on parasta käyttää kykyänne
ilahduttaaksemme häntä."

"No, niin olkoonpa komedia", sanoi kuningas, "en olekaan saanut oikein
makeasti nauraa sen koommin kun Molière kuoli.

"Ah, Teidän Majesteetillanne on todella hieno maku", virkkoi
hovirunoilija, "jos olisitte suvainnut ruveta runoilemaan, ei meillä
olisi mitään mahdollisuuksia jälellä."

Ludvig hymyili, sillä häntä miellytti karkeinkin imartelu.

"Samoin kuin olette opettanut kenraaleillemme sotataitoa
ja arkkitehdeillemme rakennustaitoa, olisi teidän pitänyt
runoilijaparoillemmekin antaa korkeampaa lentoa. Mutta sodanjumala ei
alentune jakamaan Apollon vaatimattomia laakeriseppeleitä."

"Olen joskus ajatellut, että minulla olisi taipumuksia siihen", vastasi
kuningas hyvillään, "mutta paljolta työltäni ja raskaalta
valtiotaakaltani en ole saanut aikaa tunnetta kysyviin taiteisiin."

"Mutta olette rohkaissut muita tekemään sen minkä itsekin olisitte
voinut tehdä, sire. Olette vetänyt esille runoilijoita kuten aurinko
kukkasia. Kuinka monta meillä on ollutkaan — Molière, Boileau, Racine,
— toinen toistaan suurempia. Ja muitakin, pienempiä — Scarron, niin
törkeä ja kuitenkin niin sukkela — — Oo, pyhä neitsyt, mitä olen
puhunutkaan?"

Rouva oli laskenut käsistään ompeleensa ja tuijotti voimakkain
pahaksuvin ilmein runoilijaan, joka vääntelehti tuolillaan,
huomatessaan hänen harmaitten silmiensä kylmän moitteen. "Luulen että
on parasta että ryhdytte lukemaan, herra Corneille", sanoi kuningas
kuivasti.

"Aivan varmaan, sire. Luenko näytelmäni Dariuksesta?"

"Kuka olikaan Darius?" kysyi kuningas, jonka kasvatuksen kardinaali
Mazarin'in viekas kohteliaisuus siinä määrin oli laiminlyönyt, että hän
oli tietämätön kaikesta, mikä ei suorastaan henkilökohtaisesti ollut
osunut hänen huomioonsa.

"Darius oli Persian kuningas, sire."

"Ja missä on Persia?"

"Se on eräs kuningaskunta Aasiassa."

"Onko Darius vielä kuninkaana siellä?"

"Ei, sire, hän taisteli Aleksanteri suurta vastaan."

"Ah, olen kuullut puhuttavan Aleksanterista. Hän oli kuuluisa kuningas
ja sotapäällikkö, eikö niin?"

"Aivan kuten Teidän Majesteettinne, hän hallitsi viisaasti ja taisteli
voitokkaasti."

"Ja hän oli Persian kuningas, sanoitte?"

"Ei, sire, vaan Makedonian kuningas. Darius oli Persian kuningas."
Kuningas rypisti otsaansa, sillä vähäisinkin oikaisu loukkasi häntä.

"Ette näy olevan asiastanne oikein selvillä ja tunnustanpa etten
minäkään siitä paljoa välitä. Pyydän, käykää käsiksi johonkin muuhun."

"Tässä on minun 'Vale astrologini'."

"No, lukekaa se."

Corneille alkoi lukea komediaansa. Sillä aikaa liukuivat rouva
Maintenon'in valkeat, somat sormet moniväristen silkkilankojen välissä,
joita hän kiinnitti neulomukseensa. Aika ajoin katsahti hän kelloon,
sitten kuninkaaseen, joka istui syvälle nojatuoliinsa painautuneena,
pitsinen nenäliina kasvoillaan. Kello oli nyt kahtakymmentä vailla
neljä, mutta hän tiesi, siirrettyään kelloa puolituntia taaksepäin että
todellinen aika oli kymmentä yli.

"So, so", virkahti kuningas äkkiä. "Siinä oli jotakin hullusti. Lähinnä
viimeinen säe ontuu varmasti." Kuninkaan heikkouksiin kuului myös
suurennella arvostelijana ja sukkela runoilija taipui heti hänen
korjauksiinsa, olivatpa ne kuinka mielettömiä tahansa.

"Mikä säe, sire? On todella suuri etu kun on joku, jolta saa kuulla
virheensä."

"Lukekaa uudelleen tuo säkeistö."

Corneille luki.

"Aivan niin, kolmannessa säkeessä on tavu liikaa. Ettekö huomaa sitä,
madame?"

"En, ja luulenpa että olisin kehno arvostelija."

"Teidän majesteettinne on aivan oikeassa" sanoi Corneille punastumatta.
"Panenpa merkin siihen, jotta saan sen korjatuksi."

"Niin, ajattelin että se oli väärin. Joskaan en kirjoita itse, voitte
kuitenkin huomata että minulla on tarkka korva. Väärä korko kiusaa
korvaani. Musiikissa on asianlaita sama. Vaikka tiedänkin siitä sangen
vähän, voin kuitenkin kuulla epäsoinnun siinäkin, missä itse Lullykaan
ei huomaa mitään. Olen usein huomauttanut hänelle tuollaisista
erehdyksistä hänen oopperoissaan ja olen aina saanut hänet vakuutetuksi
että olen ollut oikeassa."

"Sen uskon helposti, Teidän Majesteettinne."

Corneille otti taas esille kirjansa ja oli jatkamaisillaan lukemistaan,
kun kuului terävä naputus ovelta.

"Se on hänen korkeutensa ministeri, herra de Louvois", sanoi neiti
Nanon.

"Laskekaa hänet sisään", vastasi Ludvig. "Herra Corneille, olen
kiitollinen teille lukemastanne ja valitan että tärkeä valtiollinen
asia nyt keskeyttää komedianne. Ehkäpä minulla jonakin toisena päivänä
on ilo kuulla jatkoa siihen."

Hän hymyili miellyttävään tapaansa, joka sai kaikki, jotka joutuivat
hänen personallisen vaikutuksensa alaisiksi, unohtamaan hänen vikansa
ja muistamaan häntä ainoastaan personoituna arvokkuutena ja
kohteliaisuutena.

Runoilija hiipi kirja kainalossa ulos ja sisään astui kumartaen
kuuluisa ministeri, suuriviiksinen, kotkannenäinen ja käskevännäköinen
herra. Hänen eleensä olivat äärimmäisen kohteliaat, mutta hänen
ylpeistä kasvoistaan näki liiankin selvästi että hän halveksi tuota
vaatimatonta huonetta ja sen haltijatarta. Viimemainittukin tunsi hyvin
ministerin tunteet, mutta hänen täydellinen itsehillintänsä esti häntä
vastaamasta samalla mitalla.

"Minun asunnolleni tapahtuu tosiaan tänään suuri kunnia", sanoi hän,
nousten vastaanottamaan häntä ojennetuin käsin.

"Voitteko alentua istuutumaan tavalliseen tuoliin, koska minulla ei ole
sopivampaakaan tässä pienessä nukkeasunnossani? Mutta ehkä häiritsen,
jos teillä on kuninkaalle valtion asioita puhuttavaa. Voin helposti
vetäytyä viereiseen huoneeseen."

"Ei ensinkään, madame", sanoi kuningas. "Minun toivomukseni on että
jäätte tänne. Mikä nyt on, Louvois?"

"Sanansaattaja on saapunut Englannista tärkein viestein, teidän
majesteettinne", vastasi ministeri koettaen pitää raskasta ruhoaan
tasapainossa kolmijalkatuolillaan. "He ovat levottomia siellä ja
puhutaan kansan noususta. Lordi Sunderlandin kirjeessä tahdottiin
tietää voisiko kuningas siinä tapauksessa, että Alankomaat asettuvat
tyytymättömäin puolelle, toivoa apua Ranskalta. Luonnollisesti, tuntien
teidän Majesteettinne mielen, vastasin empimättä myöntävästi."

"Mitä te teitte?"

"Vastasin, sire, että he saisivat apua."

Kuningas Ludvig punastui suuttumuksesta ja hän sieppasi pihdit uunin
suulta ikäänkuin lyödäkseen ministeriään niillä. Rouva hypähti
nojatuolistaan ja pani kätensä tyynnyttäen hänen käsivarrelleen.
Kuningas heitti pihdit lattialle, mutta hänen silmänsä säkenöivät vielä
kun hän kääntyi Louvoisin puoleen.

"Kuinka te uskalsitte!" huusi hän.

"Mutta, sire —"

"Kuinka te uskalsitte, sanon minä! Mitä! Te rohkenette vastata
sellaiseen tiedusteluun kysymättä minulta! Kuinka usein pitää minun
teille sanoa että minä olen valtio, — minä yksin; että kaikki tulee
minulta ja että minä yksinäni vastaan kaikesta Jumalalle! Mikä te
olette? Minun välikappaleeni, minun aseeni! ja te uskallatte toimia
ilman minua!"

"Luulin arvanneeni teidän ajatuksenne, sire", sammalsi Louvois, jonka
ylpeät eleet olivat kerrassaan kadonneet ja jonka kasvot olivat yhtä
valkeat kuin hänen rintaröyhelönsä.

"Teidän tehtävänne ei ole arvailla minun toivomuksiani. Teidän
tehtävänänne on kysyä niitä minulta ja sitte totella. Miksi olenkaan
hyljännyt vanhan aatelin ja jättänyt valtakuntani asiat miehille,
joitten nimiä ei koskaan Ranskan historiassa ole mainittu, kuten
Colbert'in ja teidän? Minua on siitä moitittu. Niinpä sanoi St.
Simon'in herttua, viimeksi käydessään hovissa, että se on
porvarihallitus. Ja niin se onkin. Minä tahdoin että se niin olisi,
sillä tiesin että aatelisilla oli tapana ajatella itse ja minä en
suvaitse muita kun oman ajatukseni Ranskan hallitusasioissa. Mutta jos
te porvarillisetkin rupeatte ottamaan vastaan lähettejä ja antamaan
vastauksianne lähettiläille, silloin olen todella säälittävässä
asemassa. Olen viime aikoina huomannut, Louvois, että olette mennyt
valtuuksienne yli. Te otatte liian paljon niskoillenne. Pitäkää huoli,
ettei minulla vast'edes ole tässä suhteessa valittamisen syytä."

Nöyryytetty ministeri istui aivan murtuneena, leuka rintaa vasten
painuneena. Kuningas murjotti ja mutisi vielä muutaman hetken, mutta
sitten vähitellen hänen kasvonsa taasen kirkastuivat, sillä hänen vihan
puuskauksensa olivat tavallisesti yhtä lyhyet kuin äkilliset ja
rajutkin.

"Teidän tulee pidättää lähettiä täällä, Louvois", sanoi hän vihdoin
tyyntyneellä äänellä."

"Kyllä, sire."

"Ja huomisessa neuvottelukokouksessa tuumimme sopivan vastauksen lordi
Sunderlandille lähetettäväksi. Lienee parasta ettemme tässä asiassa
lupaile liikoja. Englantilaiset ovat aina olleet veitsenä kyljessämme.
Jos vain voisimme jättää heidät oman onnensa nojaan sellaisessa
sodassa, joka askarruttaisi heitä muutamankin vuoden, niin voisimme
rauhassa nujertaa tuon alankomaalaisen prinssin. Heidän viime
kansalaissotansa kesti kymmenen vuotta ja toivottavasti seuraava kestää
yhtä kauan. Sillä aikaa ennättäisimme me siirtää rajamme Reiniin asti,
vai mitä, Louvois?"

"Armeijamme ovat valmiina minä päivänä vain suvaitsette käskeä, sire."

"Mutta sota on kallista hommaa. En halua myydä hovin lautasia kuten
äskettäin. Miten on yleisten rahastojen laita?"

"Niissä ei ole paljoakaan, sire, mutta on olemassa eräs keino, jolla
helposti voidaan saada rahaa. Tänä aamuna oli puhetta hugenoteista ja
heidän vastaisesta jäämisestään tähän oikeauskoiseen valtakuntaan. Jos
heidät nyt karkotettaisiin ja heidän omaisuutensa otettaisiin
valtiolle, niin teidän majesteetistanne tulisi rikkain ruhtinas
kristikunnassa."

"Mutta tehän olitte aamulla sitä vastaan, Louvois?"

"En ollut kerinnyt ajatella asiaa, sire."

"Tarkoitatte kai etteivät isä La Chaise ja piispa olleet ennättäneet
muokata teitä vielä", sanoi Ludvig terävästi. "Ah, Louvois, en ole
elänyt vuosiani hovin ympäröimänä huomaamatta kuinka täällä asioita
saadaan toimeen. Sana sinne, toinen tänne, vieläpä kolmannellekin ja
sitte kuninkaalle. Kun hyvät kirkolliset isäni ovat saaneet jotakin
päähänsä, näen minä joka käänteessä heidän jälkiään, aivan niinkuin
myyrän jäljet tuntee siitä liasta jonka se on tielleen heittänyt. Mutta
en tahdo että minua taivutetaan tekemään väärin niille, jotka Jumala on
antanut minulle alamaisikseni, vaikka he olisivat erehtyneetkin."

"En toivoisi että tekisitte sitä, sire", sanoi Louvois hämmästyneenä.
Kuninkaan syytös oli ollut niin asiallinen ettei hän sillä hetkellä
edes kyennyt vastaansanomaan.

"Tiedän ainoastaan yhden henkilön", jatkoi Ludvig, vilkaisten rouva
Maintenon'iin, "jolla ei ole mitään kunnianhimoa, joka ei kaipaa
rikkautta eikä korotuksia ja jota siis ei koskaan voida lahjoa
uhraamaan minun etuani. Sen vuoksi annan hänen mielipiteelleen niin
suuren arvon." Hän hymyili rouvalle puhuessaan, samalla kun ministerin
kasvoista selvästi voi lukea sielua jäytävää kateutta.

"Velvollisuuteni oli huomauttaa teitä tästä, sire, ei vain viittauksena
vaan mahdollisuutena", sanoi hän, nousten. "Pelkään, että olen jo
liikaakin tuhlannut teidän majesteettinne aikaa, joten poistun nyt." Ja
kumartaen hieman rouvalle ja syvään kuninkaalle hän astui huoneesta.

"Louvois käy sietämättömäksi", sanoi kuningas. "En tiedä missä hänen
hävyttömyytensä raja onkaan. Ellei hän olisi niin erinomainen
palvelija, olisin jo aikoja sitte lähettänyt hänet menemään hovista.
Hänellä on kaikessa oma mielipiteensä. Toissapäivänä vast'ikään väitti
hän minun olevan väärässä, kun sanoin että Trianonin akkunoista yksi
oli kapeampi muita. Ne ovat samankokoisia, sanoi hän. Noudatin Le
Notre'n mittanauhoineen ja tietysti akkuna oli, kuten olin sanonut,
liian kapea. Mutta huomaan että kellonne on neljä. Minun täytyy mennä."

"Kelloni käy puoli tuntia jälessä, sire."

"Puoli tuntia." Kuningas näytti hetken kauhistuneelta ja rupesi sitten
nauramaan.

"No, siinä tapauksessa on parasta jäädä, sillä on jo myöhäistä mennä ja
voin puhtaalla omallatunnolla sanoa että myöhästymiseni oli kellon eikä
minun syytäni."

"Toivon ettei se ollut niin kovin tärkeää, sire", virkkoi rouva kaino
voitonriemu silmissään.

"Ei millään tavalla."

"Ei mitään valtioasioita."

"Ei, ei, se oli vain määräaika, jona olin aikonut nuhdella erästä
hävytöntä henkilöä käytöksensä johdosta. Mutta ehkäpä on parasta
niinkuin on. Poisjäämiseni on sinänsä sellainen viesti ja sellaisessa
muodossa että toivon, etten enää näe asianomaista henkilöä hovissani.
Mutta, mitä tämä merkitsee?"

Ovi oli lennähtänyt auki ja rouva de Montespan, kauniina ja raivokkaana
seisoi heidän edessään.




Kymmenes luku.

AURINGON PIMENNYS VERSAILLES'ISSA.


Rouva de Maintenon osasi erinomaisesti hillitä itsensä eikä koskaan
hämmentynyt. Hän oli heti noussut istuimeltaan sellaisin ilmein, kuin
hän olisi odottanut ikävään asti kaivattua vierasta. Hän ojensi
molemmat kätensä tervetuliaisiksi hymyillen suoraan vasten tulijaa.

"Sepä oli oikein iloista", sanoi hän. Mutta rouva de Montespan oli
hyvin vihainen, niin vihainen, että hänellä näytti olevan täysi työ
hillitä itseään ja pidättää raivon purkausta. Hänen kasvonsa olivat
hyvin kalpeat, hänen sinisilmissään oli jäykkä katse ja raivokkaan
naisellinen kylmä kiilto. Hetken katselivat he toisiaan, toinen
hymyillen, toinen rypistäen kulmakarvojaan, kaksi Ranskan kauneinta ja
kuninkaallisinta naista. Sitte de Montespan välittämättä kilpailijansa
ojennetuista käsistä, kääntyi kuninkaan puoleen, joka oli tarkannut
häntä synkkenevin katsein.

"Pelkään tunkeilevani, sire."

"Tulonne on todella hieman äkillinen."

"Jos niin on, täytyy minun pyytää anteeksi. Senjälkeen kuin tämä rouva
on ollut lapsieni kotiopettajana, on tapani ollut tulla hänen
huoneeseensa ilmottautumatta."

"Mitä minuun tulee, olette aina tervetullut sillä tavalla", virkkoi
hänen kilpailijansa täydellisellä tyyneydellä.

"Täytyy tunnustaa etten ole pitänyt edes tarpeellisena teidän
lupaannekaan, madame", vastasi toinen kylmästi.

"Sitten teidän täytyy tehdä se vastaisuudessa", sanoi kuningas
tuimasti. "Nimenomainen käskyni on, että teidän tulee kaikessa osoittaa
mahdollisimman suurta kunnioitusta tätä rouvaa kohtaan."

"Oo, tuota rouvaa kohtaan", sanoi hän tehden liikkeen kädellään.
"Teidän majesteettinne käsky on lakimme, mutta minun täytyy koettaa
muistaa että se _on_ tämä rouva, sillä toisinaan voi joutua
ymmälle sikäli ettei tiedä minkä nimen teidän majesteettinne kulloinkin
on valinnut kunnioituksensa esineeksi. Tänään on de Maintenon, eilen
oli Fontanges, huomenna — — niin, kukapa voi sanoa mikä se huomenna
on."

Hän oli suurenmoinen seistessään siinä ylpeänä ja peloittavana,
aaltoilevin rinnoin ja katsoen säihkyvin sinisilmin kuninkaallista
rakastajaansa. Vaikkakin tämä oli vihoissaan, laimeni hänen tuimuutensa
tuntuvasti kun hän silmäili hänen täyteläistä kaulaansa ja hänen somien
hartiainsa hienoja ääriviivoja.

Siinä oli jotakin, joka sopi erinomaisesti hänen intohimoiselle
olennolleen, hänen kauniin päänsä uhmaileva asento ja suurenmoinen
halveksunta, jota hän osoitti kilpailijalleen.

"Ette voita mitään julkeudellanne, madame", sanoi kuningas.

"Se ei olekaan tapani."

"Joka tapauksessa käsitän sananne siksi."

"Totuutta on aina erehdytty pitämään julkeutena Ranskan hovissa, sire."

"Tämä riittää jo, madame."

"Pieninkin muru totuutta riittää."

"Te unohdatte itsenne, madame. Pyydän teitä poistumaan täältä."

"Minun täytyy ensin muistuttaa teidän majesteettianne, että minulla
piti olla kunnia tavata teitä tänä iltana. Kello neljä teidän
lupauksenne mukaan piti tulla luokseni. En voi epäilläkään, etteikö
teidän majesteettinne aijo pitää lupaustaan huolimatta tämän huoneen
lumoista."

"Olisin tullut, madame, mutta kello, kuten huomaatte, käy puoli tuntia
jälessä, jotenka aika meni huomaamattani ohi."

"Pyydän, sire, ettette anna sen asian mieltänne pahoittaa. Palaan
asuntooni heti ja minulle on viiden aika yhtä sopiva kuin neljänkin."

"Kiitän teitä, madame, mutta en ole havainnut tätä kohtausta niin
miellyttäväksi, että haluaisin toista samanlaista."

"Teidän majesteettinne ei siis aijo tulla?"

"Olisin mieluummin tulematta."

"Lupauksestanne huolimatta?"

"Madame!"

"Rikotte siis lupauksenne?"

"Vaiti, madame, tämä on sietämätöntä."

"Se on todellakin sietämätöntä", huusi vihastunut rouva, unohtaen
kaiken säädyllisyyden. "Oh, en pelkää teitä, sire, Olen rakastanut
teitä, mutta en ole koskaan peljännyt teitä. Jätän teidät tänne, jätän
teidät ominetuntoinenne ja rippi-_äitinenne_. Mutta totuuden sana
teidän täytyy kuulla ennenkuin menen. Olette ollut uskoton
puolisollenne, olette ollut uskoton rakastajattarellenne, mutta nyt
vasta huomaan että voitte olla myöskin uskoton lupauksillenne."

Hän niiasi vihaisesti ja astui pää pystyssä huoneesta.

Kuningas ponnahti istuimeltaan kuin salaman tapaamana. Hän oli tottunut
ystävälliseen pikku puolisoonsa ja vielä ystävällisempään La
Vallière'een, jotenka tällainen puhetapa ei vielä koskaan ollut
joutunut hänen kuninkaallisten korviensa kuuluville. Se oli hänelle
kuin isku vasten kasvoja. Hän tunsi itsensä huumaantuneeksi,
nöyryytetyksi ja hämmentyneeksi sellaisesta odottamattomasta
mielenliikutuksesta. Mikä outo haju se olikaan, joka nyt ensi kerran
sekottui siihen suitsutukseen, jonka ympäröimänä hän aina oli elänyt.
Ja silloin nousi hänen sielunsa syvimmästä viha sitä naista kohtaan,
joka oli rohjennut nostaa äänensä häntä vastaan. Kateuden ja
loukkauksen toista naista kohtaan saattoi hän käsittää ja sehän oli
oikeastaan epäsuora kohteliaisuus hänelle itselleen, mutta että hän
saattoi puhutella häntä ikäänkuin he olisivat vaan mies ja nainen,
sensijaan että he olivat hallitsija ja alamainen, se oli liikaa.
Häneltä pääsi tolkuton raivon huudahdus syöstessään ovelle.

"Sire!" Rouva de Maintenon, joka tarkasti oli seurannut kuninkaan
ilmehikkäitten kasvojen vaihtuvaa väreilyä, astui nopeasti pari askelta
ja pani kätensä hänen käsivarrelleen.

"Minä lähden hänen jälkeensä."

"Mutta miksi, sire?"

"Kieltämään häntä tulemasta hoviin."

"Mutta, sire —"

"Te kuulitte mitä hän sanoi. Se oli hävytöntä. Minä menen."

"Mutta, sire, voittehan kirjoittaa hänelle!"

"Ei, ei, tahdon tavata hänet." Hän työnsi oven auki.

"Oo, sire, pysykää lujana siinä tapauksessa!"

Huolestunein ilmein näki hän kuninkaan poistuvan käytävää pitkin
kiireisin askelin ja vihaisin elein. Sitten hän palasi huoneeseensa ja
polvistuen rukousjakkaralleen taivutti päänsä rukoukseen kuninkaan,
oman itsensä ja koko Ranskan puolesta.

De Catinat oli koettanut parastaan näyttääkseen nuorelle ystävälleen
kaikkia suuren palatsin ihmeitä, joita tämä oli arvostellut ja ihaillut
arvostelukyvyllä ja synnynnäisellä maulla, jollaisen hän oli
saavuttanut eläessään vapaudessa ja luonnon jaloimpain töitten
keskellä. Vaikka mahtavat suihkulähteet ja tekoputoukset olivatkin
suurenmoisia, eivät ne kuitenkaan tehneet valtavampaa vaikutusta
mieheen, joka oli matkustanut Eriejärveltä Ontariolle ja joka oli
nähnyt Niagarajoen paiskautuvan äkkijyrkänteitä alas, eivätkä myöskään
laajat nurmikentät olleet niin suuret sille, joka oli silmäillyt
Dakotan äärettömiä lakeuksia. Itse rakennus, sen laajuus ja korkeus,
sekä sen rakennuskivien kauneus hämmästytti häntä yhtäkaikki.

"Minun täytyy saada Efraim Savage tänne", toisteli hän yhtämittaa. "Hän
ei muuten usko että saattaa löytyä yksi rakennus mailmassa, joka pystyy
vastaamaan koko Bostonia ja New Yorkia yhteensä."

De Catinat oli järjestänyt niin, että amerikkalainen jäisi hänen
ystävänsä majuri de Brissac'in seuraan, kun hänen toinen vartiovuoronsa
tulisi. Tuskin oli hän asettunut paikalleen käytävässä, kun hän
hämmästyksekseen näki kuninkaan ilman mitään seuruetta tai palvelijaa
tulevan nopeasti kohti. Hänen kauniit kasvonsa olivat vihan rumentamat
ja hänen huulensa olivat yhteenpuristuneet kuten ihmisen, joka on
tehnyt tärkeän päätöksen.

"Vartioupseeri", sanoi hän lyhyesti.

"Tässä, sire."

"Mitä, Te taas. Kapteeni de Catinat. Ettekö ole ollut vartiossa sitte
aamun."

"En sire, tämä on toinen vahtivuoroni."

"Hyvä, tarvitsen apuanne."

"Olen käskettävänänne, sire."

"Onko täällä ketään alaistanne upseeria."

"Luutnantti de la Tremovuille on sivuvartiossa."

"Hyvä, sijoittakaa hänet tähän paikallenne."

"Ymmärrän, sire."

"Ja itse te menette herra de Vivonne'n luo. Tehän tiedätte hänen
asuntonsa?"

"Kyllä, sire."

"Ellei hän ole siellä, täytyy teidän mennä etsimään häntä. Olipa hän
missä hyvänsä, täytyy teidän löytää hänet tunnin sisällä."

"Kuten käskette, sire."

"Te jätätte hänelle määräykseni. Kello kuuden aikaan tulee hänen olla
ajopelineen palatsin itäisellä portilla. Hänen sisarensa rouva de
Montespan odottaa häntä siinä ja velvoitan minä hänet viemään rouvan
Petit Bourgin linnaan. Teidän tulee sanoa hänelle että hän on minulle
vastuussa siitä että rouva tulee perille."

"Kyllä, sire." De Catinat kohotti miekkansa tervehdykseksi ja lähti
asialleen.

Kuningas jatkoi matkaansa käytävässä ja avasi sitten oven,
joka johti komeaan etuhuoneeseen. Se kimalteli kullassa ja peileissä
ja oli sisustettu ihmeellisen hienoilla hopealla silatuilla
ebenholtsihuonekaluilla ja varustettu tummanpunaisella aleppomatolla,
joka oli pehmeä ja joustava kun metsän sammal. Tässä upeassa huoneessa
oli vain yksi olento — pieni, yhtä väriä huonekaluston kanssa oleva
neekeripoika hopeakirjaillussa samettipuvussa, seisoen kuin pieni musta
kuvapatsas ovella, joka oli vastapäätä sitä josta kuningas oli tullut.

"Onko emäntäsi tuolla?"

"Hän on juuri palannut."

"Tahdon tavata häntä."

"Anteeksi, sire, mutta hän — — —"

"Pitääkö jokaisen asettua minua vastaan tänään", murahti kuningas
vihaisesti ja ottaen pientä hovipoikaa kauluksesta, lennätti hänet
toiselle puolen huonetta. Sitten hän koputtamatta avasi oven ja astui
rouvan huoneeseen. Se oli laaja ja korkea, suuresti eroava siitä, josta
hän juuri oli tullut. Yhdellä seinällä oli kolme katosta lattiaan
ulottuvaa akkunaa ja hienojen vaaleanpunaisten uutimien läpi valoi
ilta-aurinko hillityn, suloisen valonsa. Suuret haarakynttilänjalat
kimaltelivat peilien välissä seinällä ja La Brun oli tuhlannut kaiken
väririkkautensa kattoon, jossa Ludvig itse komeili Jupiterin hahmossa
nakellen salamoitaan tuskasta vääntelehtivien alankomaalaisten ja
jättiläismäisten palatsikreivien joukkoon. Seinäverhojen, mattojen ja
kaluston vallitsevana värinä oli vaaleanpunainen, jotenka koko huone
muistutti värinsä puolesta näkinkuoren sisäpintaa ja valaistuna kuten
nyt, muistutti se kuninkaantyttären huonetta, jonka sadun prinssi oli
rakennuttanut. Toisessa päässä huonetta makasi leposohvalla kasvot
pielukseen painettuina nainen, jota kuningas oli tullut luotaan
karkoittamaan.

Kuten kuihtunut kukka makasi hän siinä runsas ruskea tukka
epäjärjestyksessä; sen alta pilkoitti norsunluunvalkea kaareva kaula ja
sen yllä kauniisti taipunut, hienohipiäinen käsivarsi.

Kun hän kuuli oven sulkeutuvan, katsahti hän ylös ja huomattuaan
kuninkaan, hypähti hän pystyyn ja riensi häntä kohden kädet
ojennettuina, sinisilmät kyynelten samentamina, koko ihana olemuksensa
sulautuen naisellisuudeksi ja nöyryydeksi.

"Ah, sire", huudahti hän, pienen ilon säteen välkähtäessä kyynelten
läpi. "Olen tehnyt teille vääryyttä. Olen julmasti tehnyt vääryyttä
teille! Olette pitänyt sananne. Olette vain koetellut uskollisuuttani.
Ah, kuinka voinkaan puhua teille sellaisia sanoja — kuinka voinkaan
pahoittaa jaloa sydäntänne! Olettehan tullut luokseni sanomaan että
olette antanut anteeksi minulle!"

Kuten sievä lapsi, joka vaatii hänelle tulevaa syleilyä, hän ojensi
luottavaisesti kätensä, mutta kuningas astui nopeasti askeleen
taaksepäin ja karkoitti hänet luotaan vihaisin elein.

"Kaikki on ainaiseksi lopussa välillämme", sanoi hän karkeasti.
"Veljenne odottaa teitä itäisellä portilla kello kuusi ja minun käskyni
on, että odotatte siinä kunnes saatte lisämääräyksiä."

Hän horjui ikäänkuin olisi saanut iskun. "Pitääkö minun jättää teidät!"
hän huudahti.

"Teidän täytyy jättää hovi."

"Hovi! Mielelläni vaikka heti! Mutta Teitä! Ah sire, te pyydätte
mahdottomia."

"En pyydä, madame, minä käsken. Koska kerran olette oppinut käyttämään
väärin asemaanne, on teidän läsnäolonne sietämätön. Kaikki Europan
kuninkaat eivät yhdessäkään ole rohjenneet puhua minulle sillä tavalla
kuin te olette tänäpäivänä. Te olette loukannut minua omassa
palatsissani — minua, Ludvigia, kuningasta. Tällaista ei tapahdu
kahdesti, madame. Olette ylimielisyydessänne mennyt liian pitkälle.
Luulitte että suvaitsevaisuudessani olisin heikko. Nähtävästi arvelette
että kun yhdellä hetkellä teette minulle mieliksi, seuraavalla voitte
kohdella minua vertaisenanne, ikäänkuin tuota nukkekuningasta voisi
taivuttaa sekä puoleen että toiseen. Näette nyt että olette erehtynyt.
Kello kuusi jätätte Versailles'n ainaiseksi." Hänen silmänsä salamoivat
ja hänen olentonsa näytti kasvavan hänen vihansa rajuudesta. Rouva
peitti silmänsä toisella kädellään, ojentaen toista kuninkaaseen päin
ikäänkuin suojatakseen itseään hänen vihaiselta katseeltaan.

"Oh, olen ollut paha", vaikeroi hän "tiedän sen, minä tiedän sen."

"Olen iloinen että suvaitsette tunnustaa sen."

"Kuinka voin puhua teille sillä tavalla! Kuinka voinkaan! Kunpa joku
tuho tulisi häjylle kielelleni! Minä, joka en ole teiltä saanut muuta
kuin hyvää. Miten pitikään minun loukata teitä, joka olette kaiken
onneni antaja. Oh sire, antakaa minulle anteeksi! Antakaa, säälinkin
vuoksi, antakaa minulle anteeksi."

Ludvig oli luonnostaan helläsydäminen mies. Hän tuli liikutetuksi ja
kauniin, ylpeän rouvan masennus teki hyvää hänen kopeudelleen. Hänen
muut suosikkinsa olivat olleet rakastettavia kaikissa vaiheissa, tämä
ainoa oli ollut ylpeä ja taipumaton, kunnes tunsi hänen valtiaskätensä.
Hänen ilmeensä sulivat lempeämmiksi katsellessaan häntä, mutta hän
pudisti yhtäkaikki päätään ja hänen äänensä oli yhtä luja kuin ennen,
kun hän vastasi.

"Se on hyödytöntä, madame. Olen ajatellut asiaa jo kauemman aikaa ja
teidän tämänpäiväinen mielettömyytenne on vaan jouduttanut sitä, mikä
ennemmin tai myöhemmin olisi tapahtunut. Teidän täytyy lähteä
palatsista."

"Lähden palatsista. Sanokaa ainoastaan että olette antanut minulle
anteeksi. Oh sire, en voi kestää vihaanne. Se murtaa minut. Minulla ei
ole voimaa siihen. Te ette aja minua maanpakoon, te tuomitsette minut
kuolemaan. Ajatelkaa monia vuosia, joina olemme rakastaneet toisiamme
ja sanokaa että annatte minulle anteeksi. Olen uskaltanut kaikki teidän
vuoksenne, puolisoni, kunniani, kaikki. Ettekö tahdo uhrata vihaanne
niitä vastaan? Jumalani, hän itkee! Oh, en ole aivan hukassa, olen
pelastunut!"

"Ei, ei, madame", sanoi kuningas pyyhkäisten kädellään silmiään.
"Näette miehen heikkona, mutta tulette näkemään kuninkaan vahvana.
Tämänpäiväisen loukkauksenne annan mielelläni anteeksi, jos se tekee
teidät onnellisemmaksi vetäytyessänne hovista. Mutta minulla on myös
velvollisuuksia alamaisiani kohtaan, minun täytyy olla heille
esimerkkinä. Me olemme liian vähän ajatelleet sellaisia asioita. Mutta
nyt on tullut aika silmätä myöskin entistä elämäänne ja valmistautua
tulevaa varten."

"Ah, sire, tuotatte minulle tuskaa sanoillanne. Tehän ette vielä ole
miehuuden kukoistuksessakaan ja puhutte aivan kuin olisitte ikäloppu.
Vasta parinkymmenen vuoden kuluttua voi ihmisillä olla syytä sanoa että
ikä on muuttanut elämäntapanne."

Kuningas hätkähti. "Kuka niin sanoo?" huudahti hän vihaisesti.

"Oh, sire, se pääsi kieleltäni vahingossa. Älkää ajatelko sitä enään.
Ei kukaan puhu sellaista. Ei kukaan."

"Te salaatte minulta jotakin, kuka sellaista puhuu?"

"Oh, älkää kyselkö minulta sitä, sire."

"Te sanoitte että puhutaan minun muuttaneen elämäntapani iän vuoksi
eikä uskonnon tähden.

"Oh, sire, se oli vain tyhmää hovijuorua, joka ei ansaitse huomiotanne.
Se oli vain tuota tyhjää tavallista lorua, jolla hoviherrat paremman
puutteessa koettavat saada naisensa hymyilemään."

"Tavallista juttua." Ludvig tuli tulipunaiseksi. "Olenko sitten tullut
niin vanhaksi. Olette tuntenut minut lähes kaksikymmentä vuotta,
huomaatteko te minussa muutosta?"

"Minusta, sire, te yhä olette yhtä miellyttävä ja sorea kun silloin
kuin ensikerran voititte neiti Tonnay-Charente'n sydämen."

Kuningas hymyili katsellessaan edessään olevaa ihanaa naista.

"Toden totta, voinpa sanoa ettei neiti Tonnay-Charente'nkaan suhteen
ole suuria muutoksia havaittavissa. Mutta sittenkin Françoise, luulen,
että on parasta kun eroamme."

"Jos se vain lisää onneanne, sire, niin kärsin kaikki, vaikka se olisi
kuolemakseni."

"No nyt olemme oikealla tolalla."

"Teidän tarvitsee vain mainita paikka, sire. Petit Bourg, Chargny, tai
oma luostarini Faubourgissa St. Germainessa. Mitä väliä sillä on missä
kukka kuihtuu, kun kerran aurinko on sille ainaiseksi selkänsä
kääntänyt. Mutta eletty elämä on kuitenkin omani ja tulen elämään
niitten päivien muistoissa, joina ei kukaan ollut tullut välillemme ja
jolloin teidän suloinen rakkautenne oli kokonaan minun. Olkaa
onnellinen, eläkää onnellisena, älkääkä enää muistako, mitä tulin
maininneeksi noista joutavista jutuista. Teidän elämänne on
tulevaisuudessa, minun menneisyydessä. Hyvästi, rakas sire, hyvästi."

Hän ojensi käsiään eteenpäin, hänen silmänsä sammuivat ja hän olisi
kaatunut, ellei Ludvig olisi kiiruhtanut ottamaan hänet syliinsä.
Kaunis pää vaipui hänen olkaansa vasten, hän tunsi poskellaan lämpimän
henkäyksen ja hiusten tutun tuoksun. Hän tunsi käsivarsissaan
aaltoilevan poven, hän tunsi kätensä alla pienen sydämen, joka
räpytteli kuin lintu häkissään. Kaunis valkea kaula oli taipunut
taaksepäin, silmät miltei sulkeutuivat ja huulet olivat raollaan juuri
niin paljon että helmenvalkeat hampaat näkyivät ja ihanat kasvot olivat
melkein kiinni hänen omissaan. Silloin värähtivät silmäluomet ja suuret
siniset silmät katsoivat häneen, rakastavina, valittavina, puoleksi
rukoilevina, puoleksi uhmaavina, koko naisen sielu välähtäen ilmoille.
Liikahtiko kuningas? Vai liikahtiko hän itse? Heidän huulensa olivat
yhtyneet pitkään suuteloon, sitten toiseen, ja suunnitelmia ja
päätöksiä sateli Ludvigilta kuin syksyn lehtiä länsituulessa.

"Minun ei sitten täydy lähteä. Teillä ei voi olla sydäntä lähettää
minua pois, eihän?"

"Ei, ei, mutta te ette saa minua kiusata, Françoise."

"Kuolisin ennemmin kuin aiheuttaisin teille hetkenkään pahaamieltä,
sire. Olen nähnyt teitä niin vähän viime aikoina, sire! ja rakastan
teitä niin sanomattomasti. Se on tehnyt minut aivan mielettömäksi ja
sitten tuo kauhun nainen — —"

"Kuka sitten?"

"Oh, eihän minun tulisi puhua pahaa hänestä. Tahdon olla hänellekin,
tuolle Scarron paran leskelle, teidän vuoksenne ystävällinen."

"Niin, niin, teidän täytyy olla ystävällinen hänelle. En halua mitään
ikävyyksiä."

"Ja jäättehän nyt minun luokseni, sire?"

Hänen ovelat käsivartensa kietoutuivat kuninkaan kaulaan. Sitten hän
piti häntä hetken kättensä ulottuvilla katsellakseen häntä tarkasti ja
veti hänet taasen luokseen. "Ettehän lähde luotani, rakas sire, on niin
kauan siitä kun viimeksi olitte täällä?"

Suloiset kasvot, punertava hehku huoneessa ja illan hiljaisuus, kaikki
ikäänkuin yhtyi aikaansaamaan aistihurmauksen. Ludvig vaipui
nojatuoliin.

"Minä jään", sanoi hän.

"Entä ajoneuvot itäisellä portilla."

"Olen ollut kovin kova teille, Françoise. Antakaa minulle anteeksi.
Onko teillä paperia ja kynä, jotta voin peruuttaa määräyksen?"

"Täällä on, pöydällä, sire. Minullakin olisi kirje lähetettävä ja jos
saan jättää teidät hetkiseksi, niin kirjoitan sen etuhuoneessa."

Hän kiiruhti ulos voitonriemuisena. Taistelu oli ollut pelottava, mutta
sitä suurempi oli voitto. Hän otti esille vaaleanpunaisen paperilapun
koreasta lippaasta ja kirjoitti hätäisesti muutaman rivin. Se sisälsi:
"Jos rouva Maintenonilla on jotakin sanaa lähetettävänä hänen
majesteetilleen, niin on hän muutaman tunnin ajan tavattavissa rouva
Montespan'in luona." Tämän hän osoitti kilpailijalleen ja sen vei
yhdessä kuninkaan määräyksen kanssa pieni neekeripoika heti perille.




Yhdestoista luku.

AURINKO PAISTAA JÄLLEEN.


Lähes viikon pysyi kuningas uudessa mielialassaan. Hänen elämäntapansa
jatkuivat muuten muuttumattomina paitsi että hän iltaisin tunsi
suurempaa vetovoimaa tuon hennon kaunottaren kuin rouva de Montespan'in
huoneisiin. Yhdenmukaisesti tuon äkillisen mielenmuutoksen kanssa
vaihtoivat hänen pukunsa väriään. Mustan ja sinisen tilalle pääsivät
taasen keltainen, ruskea ja sireenin värit. Ilmaantuipa pieni
kultapunonnainen hänen hattuunsa ja taskujensa suihin ja kokonaista
kolme päivää pysyi hänen rukousjakkaransa hovikappelissa tyhjänä. Hänen
käyntinsä oli reippaampaa ja hän heilautteli keppiään nuorekkaasti
ikäänkuin uhmatakseen niitä, jotka näkivät hänen parannuksessaan
vanhuuden ensi oireita — rouva de Montespan oli hyvin tuntenut
miehensä sinkauttaessaan ovelan vihjauksensa.

Ja kun kuningas iloitsi, niin iloitsi myös koko suuri hovi.
_Salongit_ alkoivat taas saavuttaa entisen loistonsa ja iloisia
pukuja ja kiiltäviä koruompeleita, jotka vuosikausia olivat maanneet
laatikkojen kätköissä, nähtiin vielä kerran palatsin halleissa.
Kappelissa saarnasi Bourdalone turhaan tyhjille penkeille, mutta
tanssiaiset alakerrassa keräsivät koko hoviväen sinne ja herättivät
rajatonta ihastusta. Rouva Montespanin vastaanottohuone oli joka aamu
ääriään myöten täynnä odottavia miehiä ja naisia, kullakin jokin pyyntö
esitettävänä, jotavastoin hänen kilpailijansa huoneusto oli yhtä
yksinäinen ja hyljätty kuin se oli ollut ennenkuin kuningas oli luonut
suosiollisen katseensa häneen. Tuttuja kasvoja, jotka ammoin olivat
olleet karkoitettuja hovista, rupesi taas kenenkään estämättä tai
moittimatta ilmestymään hovin käytävissä ja puutarhoissa samalla kuin
jesuiittojen mustat kaavut ja piispan purppuraviitta miltei kokonaan
sieltä hävisivät.

Mutta kirkollinen puolue, vaikka olikin tekopyhyyden esitaistelija, oli
myöskin hyveen puoltaja eikä ottanut tätä taka-askelta varsin vakavalta
kannalta. Pappien ja prelaattien tarkat silmät vartioivat visusti
Ludvigia hänen edesottamisissaan samoin kuin varovainen metsämies
tarkkailee nuorta hirveä, joka kedoilla teutaroi, luullen olevansa
voittamaton ja vapaa, vaikka joka metsänaukko ja polku on ansalla
varattu ja itse asiassa on yhtä varmasti hänen saaliinsa, kuin jos se
makaisi sidottuna hänen edessään. Sillä he tiesivät että hyvinkin pian
jokin kipu, pakotus tai satunnainen sana saisi hänet muistamaan
kuolemaansa ja kietomaan hänet taas siihen taikauskoiseen pelkoon, joka
käsitti hänen uskontonsa. Senvuoksi he vain odottivat ja punoivat
hiljaisuudessa keinojaan, joilla he tuhlaajapojan palattua parhaiten
häntä käsittelisivät.

Tässä tarkoituksessa vartoivat hänen rippi-isänsä, isä la Chaise ja
Bossuet, Meaux'n kuulu piispa, rouva de Maintenon'ia tämän huoneessa.
Maapallo vierellään koetti hän opettaa maantietoa rammalle Maine'n
herttualle ja kujeilunhaluiselle pikku Toulouse'n kreiville, joilla
kummallakin perintönä isänsä vastenmielisyys opiskeluun ja äitinsä
vihamielisyys kaikkea kuria ja itsehillintää kohtaan. Hänen ihmeteltävä
tahdikkuutensa ja väsymätön kärsivällisyytensä oli kuitenkin voittanut
noitten luonnottomien pikkuprinssien rakkauden ja luottamuksen ja rouva
de Montespanin katkerimpana suruna olikin, että ei ainoastaan hänen
kuninkaallinen rakastajansa, vaan myöskin hänen omat lapsensa käänsivät
selkänsä hänen _salonkinsa_ loistolle viettääkseen aikansa hänen
kilpailijansa vaatimattomissa suojissa.

Rouva Maintenon lähetti molemmat oppilaansa pois ja otti vastaan
kirkolliset herrat kunnioituksen sekaisella sydämellisyydellä, sillä he
eivät olleet ainoastaan hänen personallisia ystäviään vaan myöskin
gallialaisen kirkon kirkkaimpia tähtiä. Hän oli antanut ministeri
Louvois'n istua tavallisella tuolilla, mutta hän tarjosi hengenmiehille
nojatuolinsa ja tahtoi ehdottomasti itse istua vaatimattomalla. Viime
päivät olivat aiheuttaneet hänen kasvoilleen kalpeuden, joka
henkevöitti ja teki hänen piirteensä vielä entistään hienommiksi, mutta
hän säilytti muuttumattomana sen suloisen rauhallisuuden, joka hänen
olennolleen oli niin ominainen.

"Huomaan, rakas tyttäreni, että olette surrut", sanoi Bossuet, katsoen
häneen ystävällisesti mutta tutkivasti.

"Olen todellakin, teidän armonne. Koko viime yön vietin rukoillen että
tämä kalkki meiltä otettaisiin pois."

"Ja kuitenkaan ei teillä ole vähääkään syytä pelkoon, sen voin
vakuuttaa. Luulkoot vain toiset että teidän vaikutusvaltanne häneen on
lopussa; me jotka tunnemme kuninkaan sydämen, me ajattelemme toisin.
Voi mennä muutama päivä, ehkäpä joku viikkokin, mutta kerran taas koko
Ranskan silmät kääntyvät ihmettelemään teidän onnenne nousua."

Rouvan otsa synkkeni ja hän katsahti prelaattiin sen näköisenä kuin ei
hänen puheensa olisi ensinkään miellyttänyt häntä. "Toivon ettei ylpeys
ainakaan ole johtava minua harhaan. Jos osaan lukea sydämeni
aivoitukset oikein, niin ei siinä surussa, joka sieluani repii, ole
ajatustakaan omasta onnestani. Mitä valta minulle merkitsee, mitäpä
tarvitsen? Pienen huoneen, vapaata aikaa hartaudenharjoituksiini,
ruokamurusen pahimpaan puutteeseeni — mitäpä muuta pyytäisin? Miksi
siis tavoittelisin valtaa. Jos sydämeni suree, niin ei se sure sitä
mitä olen ehkä menettänyt. En ajattele sitä enempää kuin jonkun langan
katkeamista ompeleessani. Kuninkaan vuoksi olen murheissani, hänen
jalon sydämensä, herkän sielunsa vuoksi, joka saattaisi kohota niin
korkealle, mutta joka on vedetty alas kuten kotka, jonka lentoa paha
paino estää korkeuksiin kohoamasta. Hänen ja koko Ranskan vuoksi vietän
päiväni itkussa ja yöni rukouksessa.

"Kaikesta tästä huolimatta olette kunnianhimoinen."

Se oli jesuiitta, joka noin puhui. Hänen äänensä oli selkeä ja kylmä ja
hänen läpitunkevat harmaat silmänsä näyttivät lukevan hänen sielunsa
syvyydet. "Ehkä olette oikeassa, isä. Jumala minua varjelkoon
itserakkaudesta. Enkä kuitenkaan luule että olen sitä. Kuningas on
hyvyydessään tarjonnut minulle arvonimiä, mutta olen kieltäytynyt
niistä; hän on tarjonnut minulle rahaa, mutta olen palauttanut ne
takaisin. Hän on alentunut kysymään minulta neuvoa valtion asioissa ja
olen siitäkin kieltäytynyt. Missä siis on kunniahimoni?"

"Sydämessänne, tyttäreni, mutta se ei ole syntistä kunnianhimoa. Se ei
ole tästä maailmasta. Tehän tahtoisitte kääntää kuninkaan mielen
hyvään, eikö niin?

"Antaisin elämäni voidakseni tehdä sen."

"Siinäpä juuri teidän kunnianhimonne. Enkö osaa hyvin tulkita jaloa
sieluanne? Tehän niin mielellänne näkisitte kirkon puhtaana ja selkeänä
hallitsevan koko tätä valtakuntaa. Tehän tahtoisitte nähdä kodittomat
hoivattuina ja puutteenalaiset autettuina, pahantekijät katuvina ja
kuninkaan johtavana sieluna kaikessa hyvässä ja jalossa. Ettekö
toivoisi sitä, tyttäreni?"

Hänen kasvonsa hehkuivat ja silmänsä loistivat hänen katsoessaan
jesuiittaan ja ajatellessaan hänen loihtimaansa mahdollisuutta. "Ah",
sanoi hän, "se olisi suuri ilo."

"Ja vielä suuremmaksi koituisi ilo, kun huoneenne hiljaisuudessa oma
sydämenne tietäisi, että te olette sen aiheuttanut, että sellainen
siunaus kuninkaalle ja koko isänmaalle on tullut teidän kauttanne."

"Kuolisin, voidakseni tehdä sen."

"Me tahdomme että tekisitte sen mikä on vielä vaikeampaa. Teidän tulee
elää tehdäksenne sen."

"Ah." Hän katsoi toisesta toiseen kysyvin ilmein.

"Tyttäreni", jatkoi Bossuet juhlallisesti ojentaen valkean kätensä,
jossa punainen pappissormus kimalteli, "on jo aika puhua selvää kieltä;
teemme sen kirkon etua silmälläpitäen. Ei kukaan kuule eikä koskaan
tule kuulemaan mitä välillämme nyt tapahtuu. Pitäkää, jos suvaitsette,
meitä kahta rippi-isinä, jotka pitävät salaisuutenne pyhänä. Sanon sitä
salaisuudeksi, vaikka se ei sitä olekaan meille, joitten tehtävänä on
lukea ihmissydämen aivoitukset. Te rakastatte kuningasta?"

"Teidän armonne!" Hän säpsähti ja lämmin puna, joka hänen kasvoillaan
hohti, levittäytyi hänen otsalleen ja kauniille kaulalleen.

"Te rakastatte kuningasta."

"Teidän armonne — isäni!" Hän kääntyi hädissään toisesta toisen
puoleen.

"Rakastamisessa ei ole mitään syntiä, tyttäreni, antautumisessa me
vasta rikomme. Toistan vieläkin, että rakastatte kuningasta."

"Ainakaan en ole koskaan sitä myöntänyt hänelle", sammalsi hän.

"Ettekö aio koskaan sanoakaan?"

"Taivas tuhotkoon kieleni ennemmin."

"Mutta miettikääpä, tyttäreni. Sellainen rakkaus kuin teidän on taivaan
lahja ja sillä on varmaan jokin korkeampi tarkoitus. Inhimillinen
rakkaus on liiankin usein vain myrkyllinen rikkaruoho, joka turmelee
maaperän, johon se pesiytyy, mutta tässä meillä on suloinen kukka, joka
tuoksuu nöyryyttä ja siveyttä."

"Valitettavasti olen sitä turhaan koettanut kitkeä sydämestäni."

"Ei, antakaa sen ennemmin juurtua yhä syvemmälle sinne. Jos kuningas
vain saisi tuta vähäistäkin hellyyttä puoleltanne, jos hän saisi
pienimmänkin merkin siitä, että sydämenne vastaa hänen tunteisiinsa,
niin on luultavaa että tunnustamanne kunnianhimo tulee tyydytetyksi ja
että Ludvig läheisessä vuorovaikutuksessa jalon luonteenne kanssa on
elävä sekä kirkon hengen että sen muotojen mukaan. Tämä kaikki voisi
olla seurauksena rakkaudestanne, jota te koetatte salata jonakin
saastaisena."

Rouva kohottautui puoleksi, silmäillen vieraitaan vuoroon ja hänen
kasvoilleen hiipi kauhistuksen ilme.

"Olenko käsittänyt teidät oikein!" kysyi hän miltei läähättäen. "Mitä
kätkette sanojenne taakse. Ettehän voine neuvoa minua —"

Jesuiitta oli noussut seisomaan ja hänen hento vartensa näytti
kasvavan, kun hän vastasi: "Tyttäreni, me emme neuvo teitä mihinkään,
joka ei olisi kyllin arvokasta tehtävällenne. Me ajamme pyhän kirkkomme
asiaa ja kirkon etu vaatii että menette naimisiin kuninkaan kanssa."

"Kuninkaan kanssa! Naimisiin kuninkaan kanssa." Pieni huone tuntui
pyörivän hänen silmissään.

"Se on tulevaisuuden suurin toive. Näemme teissä toisen Jeanne
d'Arc'in, joka tahtoo pelastaa sekä Ranskan että Ranskan kuninkaan."

Rouva istui liikkumattomana jonkun aikaa. Hänen kasvonsa olivat saaneet
entisen levollisuutensa, mutta hänen katseensa solui ilmeettömänä
pitkin käsityönsä raitoja, kun hän kuvitteli kaikkea mikä sisältyi
hänen äsken kuulemaansa vaatimukseen.

"Mutta siitähän ei voi tulla mitään", sanoi hän vihdoin. "Miksipä
suunnittelisimme sellaista, joka ei koskaan voi tapahtua."

"Ja miksi ei?"

"Mikä Ranskan kuningas on nainut alamaisensa? Te näette kuinka joka
prinsessa Euroopassa on valmis ojentamaan kätensä hänelle. Ranskan
kuningattaren tulee olla kuninkaallista sukuperää, kuten viimeinenkin
oli."

"Tuon kaiken voi aina järjestää."

"Siinä on sitäpaitsi valtiollisia seikkoja. Jos kuningas vielä nai,
tapahtuu se luonnollisesti tarkoituksella saada aikaan voimakas
liittoutuma ja vahvistaa ystävyyttä jonkun naapurivallan kanssa tai
myös saadakseen lisäksi maakunnan, joka ehkä seuraisi morsiamen
myötäjäisinä. Mutta mitä myötäjäisiä minulla on? Lesken eläke ja
työkori." Hän naurahti katkerasti, mutta katsoi kuitenkin innokkaasti
vieraisiinsa, ikäänkuin olisi tahtonut väitteitään kumotuiksi.

"Teidän myötäjäisinänne olisivat ruumiin ja hengen lahjanne, joita
taivas teille niin runsaassa mitassa on jakanut. Kuninkaalla on rahoja
ja maata tarpeeksi. Ja mitä valtioon tulee, niin voinko sitä paremmin
palvella kuin saamalla aikaan varmuuden siitä, että kuningas vast'edes
pääsee näkemästä sellaisia näytelmiä kuin tänäpäivänä palatsissa
sattui."

"Oh, jospa niin kävisi. Mutta ajatelkaa, isä, ajatelkaa hänen
ympäristöään. Dauphin'iä hänen veljeään, hänen ministereitään! Tiedätte
kuinka vähän tämä heitä miellyttäisi ja kuinka helposti he saisivat
hänet epäröimään. Ei, ei, se on vain unelma, isä, siitä ei voi tulla
mitään."

Kirkonmiehet, jotka tähän saakka olivat hymyllä tai käden liikkeellä
suoriutuneet rouvan vastalauseista, tulivat nyt vakaviksi.

"Tyttäreni", lausui jesuiitta, "se on asia joka teidän tulee jättää
kirkon tehtäväksi. Toivottavasti kirkollakin on vaikutusvaltaa
kuninkaaseen nähden ja se voi niin ollen johtaa häntä oikeata latua,
huolimatta hänen omaisistaan ja heidän toivomuksistaan. Tulevaisuus
näyttää, kummalla suurempi voima on. Mutta te! Rakkaus ja velvollisuus
kehoittaa teitä samaan päämäärään ja kirkko luottaa nyt teihin."

"Teen voitavani viimeiseen hengenvetoon saakka, isä."

"Ja te voitte luottaa kirkkoon. Se auttaa teitä, jos te nyt autatte
sitä."

"Minulla ei ole sen korkeampaa toivetta."

"Olette oleva meidän tyttäremme, meidän kuningattaremme ja meidän
esitaistelijamme ja te olette parantava kärsivän kirkon kaikki haavat."

"Ah, jospa voisin tehdä sen."

"Te voitte. Niinkauan kun maassa on kerettiläisyyttä, ei uskollisilla
kirkonlapsilla voi olla rauhasta puhettakaan. Se on se hometahra, joka
on turmeleva kaiken hedelmän, ellei sitä ajoissa vastusteta."

"Mitä te haluatte sitten, isä?"

"Hugenottien täytyy lähteä maasta. Heidät täytyy karkoittaa. Vuohet
täytyy erottaa lampaista. Kuningas on jo kahdenvaiheilla ja Louvois on
nyt puolellamme; jos te asetutte puolellemme, niin käy kaikki hyvin."

"Mutta, isä, ajatelkaa kuinka paljon heitä on!"

"Sitä suurempi syy on tarttua asiaan."

"Ja ajatelkaa heidän kärsimyksiään, jos heidät karkoitetaan."

"Sehän on heidän vapaassa valinnassaan."

"Se on totta, mutta kuitenkin asettuu sydämeni heitä puoltamaan."

Isä La Chaise ja piispa pudistivat päätään. He olivat molemmat
luonnostaan ystävällisiä ja helläsydämisiä, mutta sydän muuttuu
kiveksi, kun uskonnon siunaus muuttuu lahkolaisuuden kiroukseksi.

"Aiotteko siis heittäytyä Jumalan vihollisten ystäväksi?"

"En toki, jos he todella sitä ovat."

"Voitteko epäillä sitä? Onko mahdollista että sydämenne vielä on
kiintynyt nuoruutenne kerettiläisyyteen?"

"Ei, isä, mutta ei ole myöskään luonnollista unhottaa, että isäni ja
isoisäni — —"

"Ei, he ovat vastanneet omista synneistään. Onko mahdollista että
kirkko on voinut erehtyä teidän suhteenne? Kieltäydyttekö siis
ensimäisestä palveluksesta, minkä se pyytää teiltä? Olette valmis
ottamaan vastaan sen apua, mutta itse ette antaisi mitään sijaan."

Rouva de Maintenon nousi päättäneen näköisenä ja sanoi: "Olette
viisaampia kuin minä ja teidän huomaanne on jätetty kirkon onni. Teen
minkä parhaaksi neuvotte."

"Lupaatteko sen?"

"Lupaan."

Hänen molemmat vieraansa kohottivat yht'aikaa kätensä ja sanoivat.
"Tämä on siunattu päivä, ja vielä syntymättömät sukupolvet tulevan sitä
sellaisena arvostelemaan."

Rouva istui puoleksi huumaantuneena niistä näköaloista, joita
tulevaisuus lupasi. Kuten jesuiitta oli huomauttanut, oli hän aina
ollut kunnianhimoinen ja hänen kunnianhimonaan oli voida jättää tämä
maailma parempana kuin mitä se nyt oli. Jossain määrin oli hän jo
saanut sen tyydytystä maistaakin, sillä jonkun kerran oli hänellä ollut
tilaisuus ohjata sekä kuningasta että tämän kautta koko kuningaskuntaa.

Mutta mennä naimisiin kuninkaan kanssa — miehen, jonka puolesta hän
iloisin mielin olisi antanut henkensä ja jota hän syvimmästä
sydämestään rakasti niin puhtaasti ja jalosti kuin nainen konsanaan oli
rakastanut — se kävi jo yli hänen ylpeimpienkin toiveittensa. Hän
tunsi niin oman kuin kuninkaankin mielen. Hän oli varma siitä, että hän
kuninkaan puolisona kykenisi ohjaamaan hänet oikealle tielle ja
pitämään kaiken pahan vaikutuksen loitolla hänestä. Hän ei aikoisi olla
mikään heikko Maria Teresia, vaan pikemminkin, kuten pappi oli sanonut,
uusi Jeanne d'Arc, joka johtaisi Ranskan ja Ranskan kuninkaan
paremmille poluille. Ja joskin hänen, päästäkseen tähän päämäärään,
täytyi kovettaa sydäntään hugenotteja vastaan, ei se hänen mielestään
ollut hänen syynsä, vaan niitten, jotka hänelle sellaisia ehtoja
asettivat. Kuninkaan puolisona! Rakastavan naisen ja intomielisen
haaveilijan sydän löi sitä ajatellessa rajusti.

Suuren ilon kintereillä tuli kuitenkin epäilys ja toivottomuus. Eikö
koko tuo haave ollut vain kaunis uni? Ja kuinka voivat nuo miehet olla
niin varmoja siitä, että he niin täydellisesti hallitsivat kuningasta?
Mutta ennenkuin hän ennätti pukea ajatuksensa sanoiksi, oli jesuiitta
jo huomannut hänen pelkonsa ja sanoi:

"Kirkko pitää lupauksensa heti ja teidän täytyy myös vuorollanne olla
yhtä nopea."

"Olen jo antanut lupaukseni, isä."

"Sitten jää meidän asiaksemme ajaa tehtävänne läpi. Tehän jäätte
huoneeseenne koko illaksi? Kuningas on jo kahden vaiheilla. Puhuin
hänen kanssaan aamulla ja hänen mielialansa oli synkkä ja toivoton.

"Hänen parempi minänsä inhoo jo syntejään, ja nyt, kun katumus on
valtaamaisillaan hänet kokonaan, on hän helpoimmin muokattavissa
tarkoituksiimme. Minun täytyy saada puhutella häntä vielä kerran ja
lähden nyt suoraan hänen luokseen. Ja ellen turhaan ole tutkinut hänen
sydäntään kahdenkymmenen vuoden ajan, on hän varmasti keskustelumme
päätyttyä teidän luonanne.

"Jätämme teidät nyt, ettekä näe meitä, mutta tulette näkemään
toimintamme vaikutukset ja te olette muistava lupauksenne." He
kumarsivat yhtaikaa ja jättivät hänet mietteisiinsä.

Tunti kului ja toinenkin hänen siinä istuessaan odottaen kohtaloaan.
Käsityö oli hänen edessään, mutta kädet lepäsivät toimettomina hänen
helmassaan. Hänen elämänsä tulevaisuus oli nyt ratkeamassa eikä hänellä
ollut mahdollisuutta kääntää sitä puoleen eikä toiseen. Päivä muuttui
jo illaksi ja illanrusko tummui pimeydeksi, mutta yhä istui hän
odottaen. Toisinaan, kuullessaan käytävästä askeleita, loi hän
odottavan silmäyksen oveen ja iloinen tervetuliainen välähti jo hänen
katseessaan, sammuakseen taas pettymyksen ilmeeseen.

Vihdoin kuuli hän varmat, kiireiset askeleet, jotka tuntuivat hänestä
niin kohtalokkailta, että hän punoittavin poskin ja rajusti sykkivin
sydämin nousi seisomaan. Ovi aukeni ja ulkokäytäväin harmaassa
valaistuksessa erotti hän kuninkaan suoran ja miellyttävän vartalon.

"Sire! odottakaa hetkinen, niin kamarineitini sytyttää lampun."

"Älkää kutsuko häntä." Hän astui sisään ja sulki oven jälkeensä.

"Françoise, hämärä on minulle tervetullut, sillä se säästää minua
näkemästä sulosilmienne moitteita, joita ei lempeä kielenne näy voivan
lausua.

"Moitteita, sire! Herra varjelkoon minua niitä lausumasta."

"Kun viimeksi poistuin luotanne, Françoise, oli minulla hyvät
aikomukset mielessäni. Koetin viedä ne perille, mutta en jaksanut — en
jaksanut. Muistan että varoititte minua ja olin hullu, kun en
noudattanut neuvoanne."

"Olemme kaikki heikkoja kuolevaisia, Sire, kukapa ei olisi langennut?
Sire, sydäntäni kouristaa nähdessäni teidät tuollaisena."

Kuningas seisoi takan ääressä, kasvot käsiin painettuina ja hänen
hengityksestään huomasi helposti, että hän itki. Rouva de Maintenon
tunsi ääretöntä sääliä tuota äänetöntä, katuvaa olentoa kohtaan ja hän
ojensi osaaottavasti kätensä häntä kohti ja antoi sen hetkisen levätä
hänen käsivarrellaan. Seuraavassa tuokiossa puristi kuningas sen
omiensa väliin ja rouva salli sen tapahtua vastustamatta.

"En voi tulla toimeen ilman teitä, Françoise", sanoi hän. "Olen mailman
yksinäisin ihminen, elän kuin korkean vuoren huipulla vailla
ainoatakaan toveria. Kuka on minulle tosiystävä, keneen voin luottaa?
Yksi toimii kirkon hyväksi toinen perheensä, mutta useimmat omaksi
parhaakseen. Ja kuka heistä kaikista on rehellinen? Te olette minun
parempi minäni, minun suojelusenkelini. Hyvä isä puhuu totta ja mitä
lähempänä olen teitä, sen kauempana olen kaikesta pahasta. Sanokaa
minulle Françoise, rakastatteko minua."

"Vuosikausia olen rakastanut teitä, sire." Hänen äänensä oli matala
mutta sointuva, naisen ääni, jolle teeskentely oli kauhistus.

"Olin toivonut sitä, Françoise, ja kuitenkin minua ilo värisyttää
kuullessani sen teiltä. Tiedän ettei rikkaus ja arvonimet ole
mielestänne suurenarvoiset, tiedän myös että mielenne palaa pikemmin
luostariin kuin palatsiin, mutta kuitenkin pyydän teitä jäämään tänne
ja vallitsemaan täällä. Tahdotteko tulla vaimokseni, Françoise?"

Niin oli nyt tuo kohtalokas hetki tullut. Rouva vaikeni hetken,
ainoastaan hetkisen ennen viimeistä ratkaisevaa askelta, mutta sekin
tuntui kuninkaasta liian pitkältä.

"Ettekö tahdo, Françoise", kysyi hän pelko äänessä.

"Jumala suokoon, että tulisin sellaisen kunnian arvoiseksi. Vannon
tässä, että jos taivas suo minulle toisen puolen elämääni lisää, niin
olen joka hetken käyttävä vain tehdäkseni teidät onnellisemmaksi
ihmiseksi."

Puhuessaan oli hän laskeutunut polvilleen ja kuningas pitäen yhä hänen
kädestään polvistui hänen viereensä.

"Minä vannon myös", sanoi hän, "että jos minunkin suodaan elää vuoteni
lisää, olette te nyt ja aina oleva ainokaiseni naisten joukosta."

Niin he vannoivat molemmin puoliset valansa, jotka he todella
pitivätkin, sillä kumpikin eli vielä toisen puolen ikäänsä eikä
kumpikaan seniltaista lupaustaan rikkonut.




Kahdestoista luku.

KUNINGAS OTTAA VASTAAN.


Voi olla, että rouva de Maintenon'in uskottu, neiti Nanon oli saanut
vihiä tästä kohtauksesta, mutta yhtä mahdollista on, että isä la
Chaise, veljeskunnalleen ominaisella oveluudella oli tullut siihen
johtopäätökseen että asian julkisuuteen saattaminen paraiten pysyttäisi
kuninkaan nykyisessä mielentilassaan. Oli miten oli, joka tapauksessa
tiesi koko hovi seuraavana päivänä, että entinen suosikki oli joutunut
epäsuosioon uudelleen ja että oli kysymys kuninkaan naimisiinmenosta
lastensa opettajattaren kanssa. Siitä kuiskailtiin _pienessä
pukeutumisessa_, asia vahvistui suuressa puheillepääsyssä ja
kuninkaan palatessa kappelistaan oli se jo yleisenä puheenaiheena.
Vikkelästi katosivat nyt liehuvat silkit ja sulkatöyhtöiset hatut
entisiin komeroihinsa ja laatikoihin ja uudelleen otettiin esille
tummat takit ja yksinkertaiset, arvokkaat hameet. Scudery ja Calpernadi
hävisivät näkyvistä ja sijalle tuli messukirjat sekä Tuomas
Kempiläinen.

Bourdalone, joka viikon oli saarnannut tyhjille seinille, tapasi
kappelinsa taas täynnä gentlemanneja ja kynttiläniekkoja hovinaisia.
Puolen päivän aikaan ei hovissa ollut ainoatakaan, joka ei olisi
kuullut uutista, paitsi rouva de Montespan'ia, joka levottomana
rakastajansa viipymisestä oli jäänyt ylpeässä eristäymisessään omiin
suojiinsa, eikä näinollen voinut tietää mitä oli tapahtunut. Moni olisi
kyllä mielelläänkin vienyt hänelle tuon viestin, mutta kun kuningas
niin usein viime aikoina oli muuttanut mieltään, ei kukaan rohjennut
tehdä rouvasta itselleen ilmeistä vihollista, jonka kädessä taasen
viikon perästä saattoi olla koko hovin elämä ja onni.

Ludvig oli synnynnäisessä itsekkyydessään siinä määrin tottunut
katsomaan tapauksia ainoastaan omaan persoonaansa kohdistuvina, ettei
hänen päähänsä pälkähtänytkään, että hänen oma kauan kärsinyt
perheensä, taipumatta tällä kertaa tavanmukaiseen täydelliseen
kuuliaisuuteen, rohkenisi vastustaa hänen päätöksiään. Hän hämmästyi
senvuoksi suuresti, kun hänen veljensä pyysi yksityistä keskustelua
hänen kanssaan ja lähestyi ilman sovinnaista hymyä ja nöyriä eleitä
joita vaadittiin majesteettia lähestyttäessä.

Monsieur oli kummallinen mukaelma vanhemmasta veljestään. Hän oli
lyhyempi, mutta suunnattoman korkeat korot pitensivät hänet tavallisen
miehen mittaiseksi. Hänen olennossaan ei ollut ensinkään sitä
sulavuutta, mikä kuninkaassa erikoisesti pisti silmään, eikä hänellä
myöskään ollut sitä käden ja jalkojen soreutta, jota sen ajan
kuvanveistäjät kuninkaassa olivat ihailleet. Hän oli lihava, kävi
hieman laahustaen ja käytti suunnatonta tekotukkaa, joka lukemattomissa
kiehkuroissa valautui hänen hartioilleen.

Hänen kasvonsa olivat pitemmät ja tummemmat kuin kuninkaan ja nenänsä
oli erikoisen silmiinpistävä, mutta kummallakin veljellä oli suuret
ruskeat silmät, jotka he olivat perineet Itävallan Annalta. Häneltä
puuttui myös kuninkaan aisti pukeutua yksinkertaisesti mutta
vaikuttavasti. Sen sijaan hänen pukunsa oli ylt'yleensä liehuvien
korunauhojen peitossa, jotka kahisivat hänen liikkuessaan ja
takertuivat hänen jalkoihinsa niin että niitä tuskin eroitti. Hän oli
ylt'yleensä ristien, tähtien, jalokivien ja jos jonkinlaisten
arvomerkkien peitossa ja hänen takkinsa poikki kulki leveä, sininen
Pyhän Hengen ritarikunnan nauha, joka hänen sivullaan oli solmittu
ruusukkeeksi, miekan kantamista varten. Tällaisena vaappui hän
kuningasta kohti, kantaen majavannahkaista töyhtöhattuaan oikeassa
kädessään, muistuttaen sekä sisäiseltä että ulkonaiselta olemukseltaan
jonkunlaista pilakuvaa kuninkaasta.

"No, monsieur", virkkoi kuningas hymähtäen, "näytätte tänään vähemmän
iloiselta kuin tavallisesti. Pukunne on tosin loistava, mutta otsanne
on synkkä. Toivon että madame ja de Chartres'in herttua voivat hyvin?"

"Kyllä, sire, he voivat hyvin, mutta he, kuten minäkin ovat
murheellisia ja samasta syystä."

"Todellakin ja miksi sitten?"

"Olenko koskaan erehtynyt velvollisuuksissani nuorempana veljenänne,
sire?"

"Ette koskaan, Filip, ette koskaan", vastasi kuningas laskien
ystävällisesti kätensä toisen olkapäälle. "Olette ollut erinomaisena
esimerkkinä alamaisilleni."

"Miksi sitte loukkaatte minua?"

"Filip!"

"Niin, sire, sanon että se on loukkaus. Olemme kuninkaallista sukua ja
meidän puolisommekin ovat sitä. Te naitte espanjalaisen prinsessan,
minä nain Baijerin prinsessan. Se oli tosin hieman alentavaa, mutta
tein sen kuitenkin. Ensimäinen puolisoni oli englantilainen prinsessa.
Kuinka voimme sallia että hallitsijahuoneeseen, jolla on tällaisia
suhteita, tunkeutuu nainen, joka on kyttyräselkäisen miehen leski,
miehen joka oli häväistyskirjailija ja jonka nimikin on tullut
sananparreksi koko Europassa."

Kuningas tuijotti hämmästyneenä veljeensä, mutta pian vaihtui hämmästys
suuttumukseksi.

"No, tottavie", huudahti hän. "Tulinpa juuri sanoneeksi, että olette
ollut erinomainen veli minulle, mutta huomaan nyt sanoneeni sen
ennenaikaisesti. Te uskallatte siis asettua vastustavalle kannalle
siihen naiseen nähden, jonka minä olen valinnut puolisokseni."

"Niin teen, sire."

"Ja millä oikeudella?"

"Perheen kunnian vuoksi, sire, joka on yhtä hyvin minun kuin
teidänkin."

"Mies", karjasi kuningas raivokkaasti. "Ettekö vielä ole oppinut
tietämään, että minä itse olen kaiken kunnian alkulähde tässä
kuningaskunnassa ja että ketä hyvänsä minä tahdon kunnioittaa, hän
tulee jo tuon tahtoni kautta kunnioitettavaksi? Vaikka ottaisin minkä
lutkan hyvänsä Poisonnie-kadulta, voisin hänet omalla tahdollani
korottaa niin korkealle, että ylhäisinkin ranskalainen olisi ylpeä
saadessaan tehdä kumarruksen hänelle. Ettekö sitä tiedä?"

"En, en tiedä sitä", sanoi hänen veljensä heikon miehen
itsepäisyydellä, joka tuntee olevansa umpikujassa.

"Pidän sitä loukkauksena sekä itseäni että puolisoani kohtaan."

"Puolisoanne! Kunnioitan kaikin puolin Charlotte Elisabetia, mutta
missä suhteessa hän on ylempänä sitä, jonka isoisä oli Henrik Suuren
rakastettu ystävä ja asetoveri? Nyt on kylliksi jo. En halua alentua
väittelemään kanssanne sellaisista asioista. Menkää matkaanne, älkääkä
tulko silmieni eteen ennenkuin olette oppinut olemaan puuttumatta minun
asioihini."

"Missään tapauksessa puolisoni ei tule häntä tuntemaan", sähähti
monsieur. Mutta kun kuningas astui pari tuimaa askelta häntä kohti,
kääntyi hän ympäri ja loikkasi huoneesta niin vikkelästi kuin vain
raskaalta ruholtaan ja korkeilta koroiltaan pääsi.

Mutta kuningas ei saanut rauhaa sinä päivänä. Eilen olivat rouva
Maintenon'in ystävät liittyneet yhteen hänen puolestaan, tänään
toimivat hänen vihamiehensä. Tuskin oli monsieur poistunut, kun
huoneeseen syöksyi loistavapukuinen nuorukainen, jonka tomuisista
vaatteista heti saattoi päättää että hän oli juuri tullut
ratsastusmatkalta. Hän oli kalpeakasvoinen ja ruskeatukkainen ja ellei
hänen nenänsä jo poikasena olisi saanut rumentavaa vammaa, olisi hän
ollut hämmästyttävästi kuninkaan näköinen. Nähdessään hänet olivat
kuninkaan kasvot ensin kirkastuneet, mutta ne synkistyivät taas, kun
nuori mies riensi hänen luokseen ja heittäytyi polvilleen hänen
jalkoihinsa.

"Ah, sire," pyysi hän, "säästäkää meitä tältä surulta, tältä
nöyryytykseltä. Minä rukoilen teitä, sire, ajatelkaa ennenkuin saatatte
sekä meidät että itsenne häpeään."

Kuningas vetäytyi pois hänestä ja rupesi astumaan vihaisesti edes
takaisin huoneessa.

"Tämä on sietämätöntä", sanoi hän, "pahasti teki veljeni, mutta poikani
on tehnyt vielä pahemmin. Sinä olet salaliitossa hänen kanssaan,
Ludvig. Monsieur on pyytänyt sinua näyttelemään tätä osaa."

Perintöprinssi nousi seisaalleen ja katsoi vääjäämättä ankaraa isäänsä
silmiin.

"En ole nähnyt setääni", sanoi hän. "Olin Meudon'issa, kun kuulin
uutisesta — tämän hirvittävän uutisen — ja hyppäsin oitis satulaan,
sire, ratsastaakseni tänne pyytämään ettette vetäisi kuninkaallista
huonekuntaamme niin alas."

"Sinä olet häpeämätön, Ludvig."

"Se ei ole tarkoitukseni, sire. Mutta ajatelkaa että äitini oli
kuningatar ja että olisi todella outoa, jos äitipuolekseni saisin
— —"

Kuningas nosti käskevin elein kätensä, joka heti sai pojan vaikenemaan.

"Vaiti", ärjäsi hän, "tai tulet sanoneeksi sellaista, joka ikuisiksi
ajoiksi luo ylipääsemättömän kuilun välillemme. Pitääkö minun kärsiä,
että minua kohdellaan pahemmin kuin kurjinta alamaistani, jolla
kuitenkin on vapaus seurata omaa haluaan yksityisissä asioissaan."

"Tämä ei ole teidän yksityisasianne, sire, vaan koskee se meidän koko
perhettämme. Teidän hallituksenne mainiot teot ovat lisänneet
Burbonsuvun kunniakehän kirkkautta. Älkää antako sen sumentua, sire,
pyydän sitä teiltä polvillani."

"Puhut kuin mieletön", sanoi hänen isänsä tylysti. "Minä aion naida
kunniallisen ja viehättävän naisen, joka kuuluu Ranskan jaloimpiin
sukuihin ja sinä puhut aivan kuin olisin tekemäisilläni jotakin
alentavaa ja ennenkuulumatonta. Mitä sinulla on tätä naista vastaan?"

"Se, että hän on sellaisen miehen tytär, jonka paheet olivat yleensä
tunnetut; että hänen veljensä on kaikkein huonoimpia maineeltaan; että
hän on aina ollut seikkailijatar; että hän on raajarikon töhertäjän
leski ja että hän on alhaisessa asemassa palatsissa."

"Uskallatko sinä nimittää lasteni hoitoa alhaiseksi toimeksi?", sähähti
kuningas leimuavin silmin. "Sanon sinulle että kuningaskunnassani ei
ole sen korkeampaa asemaa kenelläkään. Lähde heti takaisin Meudon'iin,
sir, silmänräpäyksessä, äläkä ikänä rohkene avata suutasi tässä
asiassa. Mene matkoihisi! Ja kun aikanasi olet tämän maan kuningas,
niin tee mitä haluat, mutta siihen mennessä älä sekaannu sen asioihin
joka on sekä sinun isäsi että hallitsijasi."

Nuori mies kumarsi syvään ja poistui arvokkain askelin, mutta kääntyi
vielä ovella ja sanoi: "Apotti Fenelon tuli tänne kanssani,
suvaitsetteko ottaa hänet vastaan?"

"Pois, pois", huusi kuningas, silmät säihkyvinä ja vihaisena yhä astuen
edes takasin.

Perintöprinssi meni, ja samassa sukelsi esiin pitkä, laiha,
neljissäkymmenissä oleva pappi. Hän oli hämmästyttävän siro. Hänellä
oli kalpeat hienopiirteiset kasvot ja hänen käytöksestään huomasi heti,
että hänellä oli vuosikausien tottumus hovitavoissa.

Kuningas kääntyi äkkiä ja tarkasti häntä tiukasti epäluuloisin katsein.

"Hyvää päivää, apotti Fenelon", sanoi hän. "Saanen kai kysyä, mikä on
tulonne tarkoitus?"

"Olette, sire, useamman kuin yhden kerran suvainnut alentua kysymään
minulta alamaista neuvoani ja olettepa usein jälestäpäin lausunut
tyytyväisyytennekin siihen."

"Entä sitte, entä sitte", mutisi kuningas.

"Jos huhuissa on perää, sire, olette paraikaa vakavassa käännekohdassa,
jolloin puolueeton neuvo ehkä olisi suurenkin arvoinen. Tarvitseeko
minun sanoa, että — — —"

"Vaiti, vaiti, miksi tällaista sanaintuhlausta?" huudahti kuningas.
"Teidät on lähetetty tänne taivuttamaan minua rouva de Maintenon'ista."

"Sire, sen naisen puolelta olen aina kokenut pelkkää ystävällisyyttä.
Kunnioitan häntä ja pidän häntä Ranskan parhaimpana naisena."

"No, mutta apotti Fenelon, sittehän tulette varmasti oikein iloiseksi,
kun kuulette että aion mennä naimisiin hänen kanssaan. Hyvästi apotti.
Olen pahoillani ettei minulla ole aikaa pitempään keskustelemaan tästä
mieltäkiinnittävästä asiasta."

"Mutta, sire — —"

"Kun olen epätietoinen jostakin, apotti, panen neuvoillenne varsin
suuren arvon. Tässä asiassa minulla onneksi ei ole mitään epäilyksiä.
Minulla on kunnia toivoa teille hyvää päivän jatkoa."

Pahin viha oli kuninkaasta jo häipynyt, mutta se oli jättänyt tilalle
kylmän, katkeran ivan, jota hänen vastustajansa vielä enemmän
pelkäsivät.

Apottikin, joka muuten kyllä oli kerkeä kieleltään ja keinokas
mieleltään, tunsi itsensä voitetuksi ja vaikeni. Hän astui pari askelta
taaksepäin, kumarsi hovitavan mukaan kolmasti ja poistui. Mutta
kuningas ei saanut pitkää hengähdysväliä. Hänen ahdistajansa tiesivät
taivuttaneensa hänet itsepintaisuudella ennenkin ja he luottivat
nytkin tähän keinoon. Nyt astui huoneeseen Louvois, ministeri
majesteetillisine eleineen ja suurine tekotukkineen. Huolimatta
ylpeästä ryhdistään huomasi hänen hienoilla kasvoillaan hätääntymistä,
kun hän kohtasi kuninkaan tuhoaennustavan katseen. "No Louvois, mitä
nyt?" kysyi hän kärsimättömästi. "Onko sattunut joitakin tärkeitä
valtiollisia asioita?"

"Nyt on kyseessä vain yksi valtiollinen asia, sire, mutta se
syrjäyttääkin tärkeydellään kaikki muut."

"Mikä sitten?"

"Naimisiinmenonne, sire."

"Te ette hyväksy sitä?"

"Oh, sire, minkä sille voin?"

"Ulos huoneestani, sir! Aijotteko kiduttaa minut kuoliaaksi
tungettelevaisuudellanne. Mitä! Uskallatteko vielä jäädä, vaikka käsken
teitä poistumaan?" Kuningas astui tuimasti ministeriä kohti, mutta tämä
paljasti äkkiä miekkansa. Ludvig hypähti hätääntyneenä ja hämmästyneenä
taaksepäin, mutta huomasikin että hänelle tarjottiin kahvaa eikä terää.

"Lävistäkää tällä sydämeni, sire", sanoi ministeri, polvistuen ja koko
ruumis liikutuksesta värähdellen. "En tahdo elää nähdäkseni teidän
suuruutenne häviävän."

"Taivas", huudahti kuningas, paiskaten miekan lattiaan ja painaen
kätensä ohimoilleen. "Luulen että teidän salaliittonne saattaa minut
hulluksi. Onko ketään ihmistä kidutettu tässä elämässä tällä tavalla.
Siitähän tulee yksityisluontoinen avioliitto, joka ei hituistakaan
koske valtiota. Kuuletteko mies? Oletteko nyt käsittänyt? Mitä te vielä
vaaditte?"

Louvois hankkiutui jaloilleen ja pani miekkansa takasin tuppeen.

"Teidän majesteettinne pysyy siis päätöksessään?"

"Ehdottomasti."

"Siinä tapauksessa minulla ei ole muuta sanomista." Lähtiessään painoi
hän päänsä rintaansa vasten aivan murtuneen näköisenä, vaikka hän
tosiasiassa tunsi sydämensä keventyneeksi kuninkaan vakuutuksesta,
ettei hänen vihaamansa nainen ainakaan nousisi Ranskan valtaistuimelle.

Tiheästi uudistuneet hyökkäykset eivät tosin saaneet kuningasta
luopumaan päätöksestään, mutta ne olivat kuitenkin suuressa määrin
kiusanneet ja katkeroittaneet häntä. Sellainen vastustuksen myrsky oli
jotakin aivan uutta miehelle, jonka tahto oli ollut maan ainoana
lakina. Hän tunsi itsensä vaivaantuneeksi ja hämmentyneeksi ja hänet
valtasi järjetön halu saada vuodattaa kaiken harminsa niiden
niskoille, joitten neuvoa hän viimeksi oli seurannut. Kun ovenvartija
sitten laski hänen rippi-isänsä, isä la Chaise'in sisään, ei kuninkaan
ulkomuoto juuri ollut kaikkein sydämellisimpiä.

"Toivotan teille kaikkea hyvää, sire, ja onnittelen teitä sydämestäni
ottamanne tärkeän askeleen johdosta, joka varmasti on tuottava
tyydytystä niin tässä kuin tulevassakin elämässänne."

"En ole onnellinen enkä myöskään tyytyväinen", vastasi kuningas
ärtyisästi. "Minua ei elämässäni ole kiusattu näin. Koko hovi on täällä
käynyt polvistumassa saadakseen minut muuttamaan aikeitani."

Jesuiitta katsoi häneen levottomasti harmailla silmillään.

"Onneksi", virkkoi hän, "on teidän majesteettinne lujatahtoinen mies,
jota ei niin helposti käännytetä, kuin he luulevat."

"Ei, todellakaan. Tuumaakaan en perääntynyt. Mutta sittenkin, täytyy
minun myöntää että on sangen epämiellyttävää, kun on niin paljon
vastustajia. Luulenpa että useimmat ihmiset olisivat taipuneet."

"Nyt on aika pysyä lujana, sire. Saatana raivoo huomatessaan teidän
pääsevän käsistään ja hän nostattaa kaikki ystävänsä ja lähettää kaikki
lähettinsä pidättämään teitä."

Mutta kuningas oli nyt sillä tuulella, ettei häntä vähällä voinut
lohduttaa.

"No ei teillä, isä, totisesti ole paljoakaan kunnioitusta perhettäni
kohtaan. Veljeni, poikani, sekä apotti Fenelon ja sotaministeri ovat
niitä lähettejä, joihin äsken viittasitte."

"Siinä tapauksessa on kunnianne yhä suurempi. Te olette, sire, tehnyt
jalosti. Te olette ansainnut Pyhän kirkon kiitoksen ja siunauksen."

"Uskon tehneeni oikein, isä", vastasi kuningas vakavana. "Olisin
iloinen, jos saisin tavata teitä myöhemmin illalla, mutta nyt haluaisin
hetkisen yksinäisyyttä."

Isä la Chaise lähti kuninkaan luota syvästi epäillen hänen lujuuttaan.
Oli ilmeistä, että häneen kohdistetut monet pyynnöt olivat tehneet
hänet epäröiväksi, vaikkeivät olleetkaan saaneet häntä varsinaisesti
päätöksestään luopumaan. Mitä tulisikaan tapahtumaan, jos niitä
jatkuisi, ja varmasti niitä yhä oli tulossa. Nyt täytyi keksiä
sellainen keino, joka varmasti veisi asian päätökseen heti, sillä
jokaisen päivän viivytys sukeutuisi vastustajien hyödyksi. Epäröiminen
merkitsi nyt häviötä. Kaikki tuli nyt panna viimeisen kortin varaan.

Meaux'n piispa odotti etuhuoneessa ja isä la Chaise esitti hänelle
muutamin sanoin aseman vaarallisuuden ja keinot sen torjumiseksi.
Yhdessä he sitte menivät rouva de Maintenon'in huoneeseen.

Hän oli hylännyt synkän leskenpukunsa, jota hän oli käyttänyt
hoviintulostaan saakka ja oli nyt pukeutunut upeaan, joskin
yksinkertaiseen hopeasarsilla koreiltuun satiiniin, joka paremmin
soveltui hänen tulevaisuuden unelmiinsa. Yksi ainoa timanttikoriste
kimalteli hänen kauniissa tukassaan. Muutos oli tehnyt hänen kasvonsa
ja vartalonsa vuosia nuoremmaksi, vaikka hän muutoinkin oli vuosiaan
paljon nuoremman näköinen. Nähdessään hänet nyt tällaisena
säännöllisine piirteineen, täydellisenä kaunottarena, tyynenä ja
hienona, mitä suloisimpana olennoltaan, molemmat juoniniekat tulivat
siihen päätökseen että syynä heidän aikeensa epäonnistumiseen ei
ainakaan olisi oivallisen aseen puute.

Heidän tullessaan oli rouva noussut seisomaan ja hänen ilmeistään
näkyi, että hän oli huomannut sen levottomuuden, joka heidän mielissään
kyti.

"Teillä on huonoja uutisia?" kysyi hän.

"Ei, tyttäreni", virkkoi piispa. "Mutta meidän täytyy olla hyvin
varuillamme vihollisiimme nähden, jotka mielellään tahtoisivat saada
kuninkaan kääntämään selkänsä teille, jos vain voisivat."

Hänen kasvonsa loistivat, kun hänen rakastajaansa mainittiin.

"Ah, te ette tiedä kaikkea. Hän on tehnyt pyhän lupauksen ja uskon
häntä niinkuin itseäni. Tiedän, että hän pysyy uskollisena."

Mutta jesuiitan järki oli varustautunut tätä naisellista
herkkäuskoisuutta varten.

"Meidän vastustajamme ovat sekä monilukuiset että voimakkaat. Vaikka
kuningas pysyisikin lujana, tullaan häntä joka käänteessä kiusaamaan,
niin että hän loppujen lopuksi tuntee elämänsä vaivaloisemmaksi,
sensijaan että hänen tulisi tuntea se iloisemmaksi, paitsi
luonnollisesti, tyttäreni, sitä iloa, jonka te aina ehdottomasti
hänelle tuotatte. Meidän täytyy saada asia päätökseen."

"Mutta miten, isä?"

"Avioliitto täytyy solmia heti."

"Heti!"

"Niin. Tänä iltana, jos vain mahdollista.

"Oh, isä, te vaaditte liian paljon. Sellaiseen ehdotukseen kuningas ei
koskaan suostuisi."

"Hän itse ehdottaa sitä."

"Kuinka niin?"

"Aiomme pakottaa hänet siihen. Se on ainoa keino, jolla kaikki
vastustus saadaan vaikenemaan. Kun se kerran on tehty, niin hovi
hyväksyy sen. Niinkauan kuin se on tekemättä, vastustaa se sitä."

"Mitä siis tahdotte minua tekemään?"

"Luopumaan vaatimuksistanne häneen."

"Luopumaan hänestä!" hän kalpeni ja katsoi jesuiittaa tyrmistyneenä.

"Se on paras keino."

"Ah, isä, sen olisin voinut tehdä viime kuussa, viime viikolla, vieläpä
eilenaamulla, mutta nyt — nyt se särkisi sydämeni."

"Älkää peljätkö, tyttäreni. Me neuvomme teitä siihen, mikä on paras.
Menkää nyt heti kuninkaan luo, sanokaa hänelle että olette kuullut,
että hän teidän vuoksenne on saanut kärsiä paljon ikävyyttä ja sanokaa
että ette voi olla epäsovun aiheuttajana hänen perheessään ja että sen
vuoksi tahdotte vapauttaa hänet hänen valastaan ja että itse vetäydytte
hovista ainiaaksi. Menkää nyt, aivan heti."

"Niin, viivyttelemättä silmänräpäystäkään."

Hän heitti kepeän hunnun hartioilleen ja lähti.

"Seuraan neuvoanne", virkkoi hän mennessään. "Uskon että olette
viisaampia kuin minä, mutta voi, jos hän ottaa sanani todeksi."

"Hän ei tule sitä tekemään."

"Se on kuitenkin hirvittävän uskallettua."

"Sellaista tarkoitusta kuin tämä ei saavuteta uskaltamatta jotakin.
Menkää tyttäreni ja seuratkoon teitä taivaan siunaus."




Kolmastoista luku.

KUNINGAS ON KEKSELIÄS.


Kuningas oli jäänyt huoneeseensa jotenkin synkissä mietteissä,
tuumimaan keinoja, millä saavuttaisi tarkoituksensa, mutta samalla
saisi vaiennetuksi vastustuksen, josta lupasi tulla niin itsepintainen
ja yleinen. Äkkiä kuului hiljainen naputus ovella ja siinä seisoikin
hänen ajatustensa esine hämärässä hänen edessään.

Kuningas, hypähti pystyyn ja ojensi tulijalle kätensä hymyillen
tavalla, joka olisi poistanut voimakkaimmankin epäilyksen.

"Françoise, te täällä. Vihdoin saan tervetulleenkin vieraan, ja se
onkin ensimmäinen laatuaan tänään."

"Sire, pelkään että teillä on ollut huolia."

"On todellakin, Françoise."

"Mutta minulla lääke siltä varalta."

"Ja mikä se on?"

"Jätän hovin, sire, eikä teidän tarvitse sen enempää ajatella sitä,
mitä välillämme on tapahtunut. Olen aikaansaanut eripuraisuutta, kun
tarkoitukseni oli rakentaa rauhaa. Antakaa minun lähteä St Cyr'iin tai
Fontevrault'in luostariin, niin teitä ei enää mikään pakota uhrautumaan
minun vuokseni."

Kuningas meni kuolon kalpeaksi ja tarttui hänen huntuunsa vapisevin
käsin, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että hän tuossa tuokiossa panisi
päätöksensä täytäntöön. Vuosikausia oli kuningas jo tottunut turvaamaan
häneen. Tukea kaivatessaan oli hän aina kääntynyt hänen puoleensa ja
silloinkin, kun hän, kuten viime viikolla, oli hänet joksikin ajaksi
jättänyt, oli hänelle välttämätöntä tietää, että hän oli olemassa, tuo
uskollinen, aina anteeksiantava ja sovittava ystävä, joka odotti häntä
neuvoillaan ja osanotollaan. Hänen mieleensä ei koskaan ollut
välähtänytkään, että tämä ystävä jättäisi hänet, vieläpä ainaiseksi
kuten nyt. Senpävuoksi valtasikin hänet nyt tavaton levottomuus.

"Te ette voi tarkoittaa totta sillä, Françoise", huudahti hän ääni
vavisten. "Ei ole mahdollista, että olette tosissanne!"

"Sydämeni murtuu jättäessäni teidät, sire, mutta se murtuu myös
tietäessäni olevani syynä vieraantumiseenne perheestänne ja
ministereistänne."

"Vaietkaa toki. Enkö minä ole kuningas. Enkö minä voi määrätä tekojani
huolimatta heistä. Ei, ei, Françoise, ette saa minua jättää! Teidän
täytyy jäädä tänne ja tulla puolisokseni!" Hän voi tuskin puhua
kiihtymykseltään ja piti yhä kiini hänen hunnustaan ikäänkuin
pidättääkseen häntä. Tuo nainen oli ollut hänelle ennenkin kallis,
mutta nyt, kun hän huomasi voivansa menettää hänet, oli hän vielä
moninverroin kalliimpi. Rouva de Maintenon tunsi nyt asemansa vahvaksi
ja päätti käyttää sitä hyväkseen.

"Jonkun aikaa täytyy kulua ennen vihkimistämme sire. Sillä aikaa
joudutte te alttiiksi uusille mieliharmeille. Kuinka voisin olla
onnellinen tietäessäni, että olen syypää niinkin pitkäaikaiseen
tuskaan."

"Miksi sen ajan pitäisi olla pitkän, Françoise?"

"Päiväkin olisi liian pitkä, kun minä olen tuskanne aiheuttajana, sire.
Tunnen itseni onnettomaksi sitä ajatellessani. Uskokaa minua, parasta
olisi että menisin luotanne."

"Ei koskaan! Se ei tule tapahtumaan! Miksi me odottaisimme päivääkään,
Françoise? Minä olen valmis, te olette myös, miksi emme voisi mennä
naimisiin nyt?"

"Heti nyt! Oh sire!"

"Mutta me menemme. Se on tahtoni, minun käskyni. Se olkoon vastaukseni
niille, jotka tahtovat minua estää siitä. He eivät saa tietää siitä
mitään, ennenkuin se on tapahtunut ja sitte saamme nähdä kuka heistä
uskaltaa kohdella puolisoani epäkunnioittavasti. Antakaamme vihkiä
itsemme salaisesti, Françoise. Lähetän luotettavan lähetin Pariisin
arkkipiispan luo ja vannon että vaikka koko Ranska asettuisi
vastakynteen, hän on tekevä meistä miehen ja vaimon ennenkuin hän palaa
takaisin."

"Onko se teidän tahtonne, sire?"

"Se on tahtoni ja ah, voin nähdä silmistänne että se on teidänkin
toivonne! Älkäämme menettäkö hetkeäkään, Françoise. Mikä siunattu
keksintö, joka ainiaaksi vaijentaa heidän kielensä. Kun kaikki on
valmista, saakoot sen tietää. Menkää huoneeseenne nyt, te rakkain
ystävistä ja uskollisin naisista. Kun tapaamme uudelleen, yhdymme
perustamaan liiton, jota ei tämä hovi eikä tämä kuningaskunta pysty
purkamaan."

Kuningas oli tulisessa kiihkossa uudesta päätöksestään. Hänestä oli
kokonaan hävinnyt epäilys ja tyytymättömyys ja hän kulki ympäri
huoneessaan nopein askelin, hymysuin ja silmät loistavina. Sitten hän
helisti pientä kultaista kelloa, jonka kutsua noudatti hänen yksityinen
henkipalvelijansa.

"Mitä kello on, Bontems?"

"Se on kohta kuusi, sire."

"Hm", kuningas tuumi hetkisen.

"Tiedätkö missä kapteeni de Catinat on?"

"Hän oli alakerroksessa, sire, mutta kuulin, että hän aikoo ratsastaa
takaisin Pariisiin tänä iltana."

"Ratsastaako hän yksin?"

"Hänellä on eräs ystävä mukanaan, sire."

"Kuka se ystävä on, joku kaartinupseeriko?"

"Ei sire, se on eräs muukalainen, merien takaa, Amerikasta mikäli
ymmärsin. Hän on viimeaikoina oleskellut hänen seurassaan ja kapteeni
de Catinat on näytellyt hänelle teidän majesteettinne palatsin
ihmeitä."

"Muukalainen! Sen parempi. Mene, Bontems, ja tuo molemmat luokseni."

"Luulen etteivät he vielä ole lähteneet, sire. Minäpä käyn katsomassa."

Hän kiiruhti matkaan ja palasi kymmenisen minutin kuluttua.

"No, mitä kuuluu?"

"Minulle oli onni myötäinen, sire, Heidän hevosensa olivat jo tuodut
esille ja he olivat jo nousemassa satulaan kun tavotin heidät."

"Missä he ovat sitte?"

"He odottavat teidän majesteettinne käskyä, sire."

"Ohjaa heidät luokseni, Bontems, eläkä laske ketään sisään, ei
ministereitäkään, ennenkuin he ovat poistuneet."

De Catinat'lle käynti kuninkaan luona oli usein toistuva tapahtuma
hänen virkatehtävissään, mutta että kuninkaan käsky koski myös hänen
ystäväänsä, hämmästytti häntä aikalailla. Hän oli juuri kuiskaamassa
hänen korvaansa muutamia tärkeimpiä ohjeita ja varoituksia, joita tuli
ottaa huomioon kuninkaan luona, kun Bontems tuli uudelleen ja johti
heidät perille.

Amos Green, jolle New Yorkin kuvernööri Dongan tähän saakka oli ollut
inhimillisen vallan korkein ruumiillistuma, tunsi pelonsekaista
uteliaisuutta astuessaan kristikunnan mahtavimman valtiaan
yksityishuoneeseen. Odotushuoneen upeus, sen sametit, maalaukset ja
kultaukset, siellä tungeskeleva hieno virkamiesjoukko ja vahdissa
olevat komeat kaartilaiset olivat tehneet häneen suurenmoisen
vaikutuksen, jotenka hän nyt odotti näkevänsä jonkun kruunuun ja
purppuraan puetun olennon, joka sellaiseen ympäristöön sopi. Kun hän
näki edessään yksinkertaisesti puetun miehen, jolla oli kirkkaat silmät
ja vilkkaat eleet ja joka suoraryhtisenäkin oli häntä itseään puolta
päätä lyhyempi, ei hän voinut olla katsahtamatta ympärilleen ikäänkuin
todetakseen oliko se kuningas, vai oliko hän mahdollisesti
löydettävissä siitä loppumattomasta jonosta koreapukuisia virkamiehiä,
jotka siinä häärivät kuninkaan ja ulkomaailman välittäjinä. Toverinsa
kunnioittavasta tervehdyksestä huomasi hän kuitenkin, että se oli itse
majesteetti ja hänkin kumarsi suoristautuen sitte yksinkertaisen
arvokkaasti, kuten ainakin luonnon koulua käynyt mies.

"Hyvää iltaa kapteeni de Catinat", sanoi kuningas miellyttävästi
hymyillen. "Mikäli ymmärrän on ystävänne muukalainen. Toivon, sir, että
olette havainnut täällä yhtä ja toista mieltäkiinnittävää ja hauskaa."

"Olen kyllä, teidän majesteettinne. Olen nähnyt suuren kaupunkinne ja
se on kerrassaan ihmeellinen. Ystäväni on näyttänyt minulle teidän
palatsinnekin, metsineen ja nurmikenttineen. Kun palaan taas
kotimaahani, on minulla paljon juttelemista kauniista maastanne."

"Te puhutte ranskaa, ettekä kuitenkaan ole kanadalainen."

"En, sire, olen Englannin alusmaista."

Kuningas katseli mielenkiinnolla muukalaisen voimakasta vartaloa, hänen
rohkeata ilmettään ja vapaata käyttäytymistään. Hänen mielessään
välähtivät vaarat, joista de Frontenac oli ennustanut niistä alusmaista
tulevan, ja hän ajatteli, että jos tämä nuori mies on rotunsa perikuva,
niin olisi parempi olla ystävän- kuin viholliskannalla heidän kanssaan.

Hänen mieltään askarruttivat kuitenkin tällä hetkellä muut kuin
valtionasiat ja hän kiiruhti antamaan de Catinat'lle määräyksensä.

"Te ratsastatte Pariisiin yksityisessä palveluksessani. Ystävänne voi
lähteä kanssanne, kaksi on aina varmempi kuin yksi valtiollista viestiä
vietäessä. Haluan myös että lähdette vasta pimeän tultua.

"Kyllä, sire."

"Kukaan ei saa tietää asiaanne ja pitäkää huoli siitä ettei teitä
kukaan seuraa. Tehän tunnette Harley'n, Pariisin arkkipiispan talon?"

"Tunnen, sire."

"Te käskette häntä tulemaan tänne ja olemaan puolenyön aikaan
pohjoispuolen takaovella. Ja olipa ilma mikä hyvänsä, täytyy hänen olla
täällä tänä yönä. Se on äärimmäisen tärkeää."

"Hän on varmasti saava käskynne."

"Hyvä. Jääkää hyvästi, kapteeni. Hyvästi, herra. Toivon että
oleskelunne Ranskassa tulisi hauskaksi." Hän huiskutti kättään heille
ja hymyili lumoavalla tavallaan, jolla hän oli voittanut niin monta
sydäntä puolelleen.




Neljästoista luku.

VIIMEINEN VALTTI.


Rouva de Montespan pysytteli yhä huoneissaan mieli levottomana
kuninkaan poissapysymisestä, mutta ei tahtonut näyttää levottomuuttaan
hoville, menemällä toisten joukkoon tai kyselemällä mitä oli
tapahtunut. Vaikka hän täten jäikin tietämättömäksi onnentähtensä
äkillisestä ja täydellisestä sammumisesta, oli hänellä kuitenkin
toimelias ja tarmokas asiamies, jolta ei pieninkään seikka tapausten
sarjassa jäänyt huomaamatta ja joka hoiti hänen etujaan sellaisella
innolla kuin ne olisivat olleet hänen omiaan. Ja oikeastaan ne
olivatkin hänen, sillä rouvan veli monsieur de Vivonne sai kiittää
sisarensa kuuluisuutta kaikesta mitä oli saanut, rahoista, maatiloista
ja korotuksista, ja hän tiesi varsin hyvin, että sisarensa tähden
laskettua seuraisi hänen omansa pian perässä. Ollen luonteeltaan
rohkea, häikäilemätön ja kekseliäs hän ei ollut niitä miehiä, jotka
ensi hädässä antautuivat, vaan pelasi pelinsä loppuun sillä
viekkaudella ja tarmolla, joka oli hänelle ominaista. Hän otti kaikesta
vaarin, mitä ympärillään tapahtui ja kuultuaan ensi huhut kuninkaan
aikeista oleskeli hän alituiseen odotushuoneessa, tehden siellä
johtopäätöksensä huomioistaan. Hän oli heti huomannut Monsieur'in ja
perintöprinssin huolestuneen ulkonäön, isä la Chaise'n ja Bossuet'n
käynnit rouva luona ja tämän voitoniloiset kasvot kohtauksen jälkeen.
Hän oli nähnyt Bontems'in kiiruhtavan kutsumaan kapteenia ja hänen
ystäväänsä. Hän oli kuullut heidän määräävän hevoset tuotaviksi parin
tunnin kuluttua ja lopuksi oli hän erään vakoilijakseen palkkaamansa
palvelijan kautta saanut kuulla, että rouva de Maintenon'in
huoneustossa oli käynnissä tavaton touhu, että neiti Nanon oli aivan
haltioissaan innostuksesta ja että pari hovin muotikauppiasta oli
kiireisesti kutsuttu rouva de Maintenon'in huoneisiin. Mutta vasta
silloin, kun hän samaiselta palvelijalta sai kuulla että erästä
huonetta pantiin kiireesti kuntoon Pariisin piispaa varten, vasta
silloin hän käsitti kuinka uhkaava vaara todella oli.

Rouva de Montespan oli viettänyt koko iltansa pitkällään sohvallaan
äärimmäisen ärtyisässä mielentilassa, josta koko hänen ympäristönsä sai
kärsiä. Hän oli koettanut lukea, mutta heitti kirjan pois, sitten
koetti hän kirjoittaa, mutta repi paperin palasiksi. Hän oli kokonaan
pelon ja epäluulojen vallassa. Mitä kuninkaalle oli tapahtunut? Hän oli
eilen ollut jäykän ja kylmän näköinen ja ehtimiseen oli hän vilkaissut
kelloa. Ja tänään hän ei ollut saapunut ensinkään. Oliko siihen syynä
hänen leininsä? Ehkä, vai oliko mahdollista että hän taas menettäisi
hänet. Sitä se ei voinut merkitä! Hän kääntyi oven vieressä olevaan
peiliin päin. Huoneessa oli juuri kynttilät sytytetty, kokonaista
kaksikymmentäneljä niitä oli ja kun jokainen niistä valoi loisteensa
hopeaheijastimestaan, vallitsi siinä mitä kirkkain päivänvalo. Peilistä
näki hän loisteliaan huoneensa tummanpunaisen leposohvan ja siinä
huoneen ainoan olion valkoisiin ja hopeahohtoisiin harsoihin puettuna.
Hän nojasi kyynärpäihinsä ja ihaili siinä omien silmiensä syvää
tummuutta, valkeaa kauhansa ja kasvojensa täydellisiä piirteitä.
Hän tutki niitä tarkoin, mielenkiinnolla, ikäänkuin hänen
kilpailijattarensa olisi ollut siinä edessään, mutta missään ei hän
voinut huomata ajan hampaan rumia jälkiä. Yhä hän oli säilyttänyt
kauneutensa, ja jos se kerran ennenkin oli valloittanut kuninkaan, niin
miksipä se ei sitä vieläkin pystyisi tekemään? Varmasti se vielä
tehoisi! Hän jo moitti itseään pelostaan. Epäilemättä oli kuningas
sairas, tai ehkäpä hän sittenkin vielä tulee. Ahaa! tuolla kuului ovi
avautuvan ja sitte nopeita askeleita eteisessä. Oliko se hän, vai ehkä
hänen kirjeentuojansa?

Mutta ei, se olikin hänen veljensä, väsynein ilmein ja kasvot pitkinä.
Hän lukitsi oven tullessaan ja mennen huoneen poikki toiselle ovelle,
lukitsi senkin.

"Eihän meitä kukaan häirinne", läähätti hän. "Kiiruhdin luoksesi, sillä
joka sekunti on nyt kallis. Oletko kuullut kuninkaasta mitään?"

"En mitään." Hän hypähti pystyyn ja tuijotti veljeensä yhtä kalpeana
kuin tämäkin.

"Nyt on tullut toiminnan hetki, Françoise ja toiminnassahan Mortemartit
aina ovat parhaan puolensa näyttäneet. Älä nyt masennu tiedonannostani,
vaan ole luja."

"Mikä nyt on?" Hän koitti puhua luonnollisesti mutta hänen huuliltaan
tuli vain käheä kuiskaus.

"Kuningas aikoo naida rouva de Maintenon'in."

"_Kotiopettajattaren_"! Scarron'in lesken! mahdotonta!"

"Se on varma."

"Naida? Sanoitko todella niin?"

"Niin sanoin, hän aikoo naida hänet."

Nainen levitti kätensä halveksivasti ja nauroi äänekkäästi ja
katkerasti.

"Sinä näyt antavan peloittaa itsesi vähällä, veljeni", sanoi hän. "Ah,
et tunne pientä siskoasi. Ehkä arvaisit voimani suuremmiksi, ellet
olisi veljeni. Annappa päivän kulua, yhden ainoan pienoisen päivän,
niin saat nähdä, kuinka Ludvig, tuo kopea Ludvig suutelee hameeni
helmoja pyytäessään anteeksi tätä loukkaustaan. Vakuutan sinulle, ettei
hän voi katkaista niitä siteitä, jotka häntä pitävät. En tarvitse kuin
yhden päivän saadakseni hänet palaamaan."

"Mutta sitä et voi saada."

"Miksi en?"

"Vihkiäiset ovat tänä iltana."

"Sinä olet hullu, Charles."

"Asia on aivan varma. Ja muutamin katkonaisin lausein purki hän kaikki
tietonsa. Sisar kuunteli kasvot jännittyneinä ja sitä mukaa kuin
kertomus eteni, puristi hän käsiään yhä tiukemmalle. Veli oli lausunut
totuuden Mortemart'eista. He olivat tarmokasta sukua ja toiminnassa oli
heidän voimansa. Kuunnellessaan veljeään täytti hänen sydämensä
pikemmin viha kuin pahamieli ja hänen luonteensa koko tarmo nousi ja
terästyi viimeiseen iskuun.

"Lähden tapaamaan häntä", sanoi hän lähestyen ovea.

"Ei, ei, Françoise. Usko minua, tärvelet kaikki, jos teet sen. Kuningas
on antanut ankaran määräyksen, ettei ketään saa laskea hänen
puheilleen."

"Mutta minä läpäisen kaikki vartijat."

"Usko minua, sisko, se on täysin hyödytöntä. Olen puhutellut vartion
päällikköä ja käsky on ehdoton."

"Oh, kyllä minä niistä suoriudun."

"Ei, sitä et saa." Hän asettui selin ovea vasten. "Tiedän että se on
turhaa enkä tahdo, että sisareni tulee koko hovin naurunesineeksi
väkisin pyrkimällä sen miehen huoneeseen, joka hänet aikoo hyljätä."

Sisaren kasvot lehahtivat hänen sanojensa johdosta tulipunaisiksi ja
hän pysähtyi epätietoisena.

"Jos saisin vain yhdenkin päivän, Charles, niin olen varma että
palauttaisin hänet luokseni. Tässä on varmasti ollut muita vaikuttimia
toimessa. Ehkäpä tuo juonikas jesuiitta tai kerskaileva Bossuet. Yksi
päivä vain voidakseni taistella heidän juoniaan vastaan! Näenhän kuinka
he heiluttavat helvetin lieskoja hänen typerien silmiensä edessä, aivan
kuin soihtua käytetään käännyttämään vihaista sonnia! Voi, jospa voisin
pidättää heidät tämän illan! Ja tuo nainen sitte! Tuo kirottu nainen!
Tuo käärmeen sikiö, jota olen povellani elättänyt! Oh, mieluummin
näkisin Ludvigin haudassaan, kuin tuon naisen miehenä. Charles,
Charles, se ei saa tapahtua, se ei saa tapahtua, sanon minä. Annan
vaikka mitä, estääkseni sen."

"Mitä olet halukas antamaan siitä, sisko?"

Hän katsahti veljeensä hämmästyneenä.

"Mitä, pitäisikö minun ehkä ostaa sinut sitävarten", sanoi hän.

"Ei, mutta minä aion ostaa muita."

"Haa! oletko siis keksinyt jonkin keinon?"

"Olen yhden ja ainoastaan yhden, mutta aika on täpärällä. Minä
tarvitsen rahaa."

"Paljonko?"

"Mikään ei ole liikaa. Niin paljon kuin voit antaa."

Kiihkosta vapisevin käsin avasi hän seinään salatun kaapin, jonne hän
oli piilottanut kalleutensa. Häikäisevä jalokivien loiste kohtasi
veljen silmiä, kun hän sisarensa olan yli kurkisti sinne. Suuria
rubiineja, kalliita smaragdeja, tummanpunaisia beryllejä ja kiiltäviä
timantteja oli siinä valtavana sekasortoisena kimalteluna, kaikki
satoa, jonka kuninkaan anteliaisuus oli hänelle yli viidentoista vuoden
aikaan kypsyttänyt. Yhdellä puolella oli kolme laatikkoa toistensa
yläpuolella. Hän vetäsi auki alimman. Se oli ääriään myöten täynnä
kultarahoja.

"Ota niin paljon kuin tahdot", sanoi hän. "Ja mikä on suunnitelmasi.
Nopeasti!"

Veli sulloi täysin kourin kultarahoja taskuihinsa. Hänen sormiensa
välistä putoili niitä lattialle, vierien sinne tänne, mutta ei
kumpikaan niistä välittänyt.

"Suunnitelmasi?" uudisti sisko.

"Meidän täytyy saada arkkipiispa estetyksi saapumasta tänne. Siten
lykkääntyisi vihkiminen huomisiltaan ja sinulla olisi aikaa toimia."

"Mutta miten estää tuo matka?"

"Hovissa on tusinan verran hyviä miekanmittelijöitä, jotka ovat
ostettavissa vähemmälläkin kun mitä minulla on yhdessä taskussani.
Siellä on de la Touche, nuori Turberville, vanha majuri Despard,
Raymond de Carnac ja neljä Latour'ia. Kokoonnumme kaikki maantielle ja
odotamme siinä."

"Ja hyökkäätte arkkipiispan kimppuun?"

"Ei, vaan sananviejien."

"Oh, mainiota! Sinä olet sentään ensimmäinen veljien joukossa! Ellei
Pariisiin mene mitään sananviejää, niin olemme pelastuneet, mene, mene
äläkä menetä hetkeäkään, rakas Charlesini."

"Tähän asti on kaikki hyvin, mutta mitäs me teemme heille sitte kun he
ovat käsissämme. Minusta näyttää että voisimme menettää päämme siinä
jupakassa. He ovat joka tapauksessa kuninkaan sananviejiä, emmekä me
siis voi heitä miekallammekaan lävistää."

"Eikö?"

"Sitä ei tultaisi antamaan anteeksi."

"Mutta huomaa, että ennenkuin asia selviääkään, on minulla taas
vaikutusvaltani kuninkaaseen."

"Varsin hyvä, pikku siskoni, mutta kuinka pitkäaikaiseksi muodostuu
vaikutusvaltasi? Olisipa se miellyttävää elämää jos meidän joka kerta
kuninkaan suosion vaihtuessa täytyisi pötkiä maanpakoon. Ei, Françoise,
korkeintaan voimme pidättää sananviejät."

"Miten sen voisitte toimittaa?"

"Minullapa on hyvä tuuma. Viemme heidät markiisi de Montespan'in
linnaan.

"Miehenikö!"

"Juuri niin. Portillac'iin."

"Katkerimman vihamieheni linnaan. Oh Charles, ethän ole vakavissasi."

"Päinvastoin. En koskaan ole ollut enemmän vakavissani. Markiisi oli
eilen Pariisissa eikä ole vielä palannut. Missä on hänen vaakunalla
varustettu sormuksensa?"

Hänen sisarensa etsi jalokivien joukosta ja otti sieltä kultaisen
leveäkantaisen sormuksen.

"Tämä on avaimemme. Kun taloudenhoitaja Marçeau näkee sen, saamme
varmasti joka vankikopin linnassa käytettäväksemme. Tämä tai ei mitään.
Se on ainoa paikka missä turvallisesti voimme sananviejiä pitää."

"Mutta kun puolisoni palaa kotiin?"

"Niin, hän ehkä hämmästyy hieman vankejaan ja kohteliaalla Marçeau'lla
tulee ehkä olemaan tuskallinen hetki tai pari. Mutta eihän siinä mahda
viikkoakaan kulua ja sillä aikaa uskon että olet varmasti suorittanut
taistelusi loppuun. Ei siis enää sanaakaan, aika on täpärällä. Hyvästi
Françoise. Emme antaudu kamppailutta. Lähetän sanan sinulle tänä
iltana, joten saat tietää miten meitä on onni suosinut."

Hän syleili armaasti sisartaan, suuteli häntä ja kiiruhti sitte
huoneesta.

Tuntikausia veljensä lähdön jälkeen käveli rouva de Montespan
äänettömin askelin pehmoisilla matoillaan edestakasin kädet nyrkissä,
silmät leimuten ja koko sielunsa mustasukkaisuuden ja vihan vallassa.
Kello löi kymmenen — yksitoista, tuli puoliyö ja yhä hän odotteli
tuimana ja kiihkeänä, kuunnellen tarkasti joka askelta, joka
mahdollisesti toisi hänelle toivotun viestin. Viimein se tulikin. Hän
kuuli nopeita askeleita käytävässä, koputuksen eteisen oveen ja sitte
pari kuiskaavaa sanaa mustalle hovipojalle. Kärsimättömyydestä vavisten
ryntäsi hän huoneeseen ja otti itse kirjelapun tomuiselta
ratsumieheltä, joka sen oli tuonut. Ainoastaan neljä sanaa oli siinä
hötäisty likaiselle paperiliuskalle, mutta ne olivat omiaan
nostattamaan punan hänen poskilleen ja hymyn hänen huulilleen. Se oli
hänen veljensä käsialaa. Siinä seisoi: "Arkkipiispa ei tule tänä
iltana."




Viidestoista luku.

YÖLLINEN RATSASTUS.


De Catinat oli täydelleen selvillä tehtävänsä tärkeydestä. Asian
salassa pitäminen, johon kuningas häntä oli velvoittanut, hänen
ilmeinen kiihtymyksensä ja viestin sisältö, vahvistivat kaikki osaltaan
niitä kulkupuheita, jotka alkoivat kierrellä hovissa. Hän tunsi kyllin
hyvin ne juonet ja vastajuonet, joita hovi oli täynnä, tajutakseen että
varovaisuus oli välttämätön hänen voidakseen saattaa perille kuninkaan
määräyksen. Hän odotti sen vuoksi pimeän tuloa, ennenkuin antoi
sotilaspalvelijalleen määräyksen tuoda hevoset portille, joka oli
julkinen paikka. Kun hän sitte ystävineen asteli sinne, selvitti hän
tälle tilanteen hovissa muutamin sanoin sekä huomautti, että heidän
yöllinen ratsastuksensa mahdollisesti saattoi paljonkin vaikuttaa
Ranskan tulevaan historiaan.

"Minä pidän teidän kuninkaastanne", virkkoi Amos Green, "ja olen oikein
iloinen saadessani ratsastaa hänen asiallaan. Hän on tosin pieni riepu
ollakseen suuren kansan päämies, mutta hänellä on päällikön silmä. Jos
hänet tapaisi Mainen metsissä yksinkin, niin voisi sanoa, ettei hän ole
aivan tavallinen ihminen. No niin, olen hyvilläni, kun hän menee uusiin
naimisiin, vaikka niin suuressa taloudessa olisi pitelemistä mille
naiselle hyvänsä,"

De Catinat hymähti hänen tuumilleen kuningattaren velvollisuuksista.

"Oletteko aseistettu? kysyi hän. Teillä ei kai ole miekkaa tai
pistoolia?"

"Ei. Ellen voi ottaa pyssyäni mukaani, niin olen mieluummin ilman
sellaista asetta, jota en ole tottunut käyttämään. Mutta minulla on
veitseni. Kuinka niin sitte?"

"Siksi vaan, että tämä saattaa olla vaarallista."

"Missä suhteessa."

"Moni estäisi mielellään tämän naimiskaupan. Kaikki ylhäisimmät miehet
kuningaskunnassa ovat ankarasti sitä vastaan, ja jos he voisivat
pidättää meitä matkallamme, niin voisivat he myös estää sen
toimeenpanon ainakin tänä iltana."

"Mutta minä luulin, että se oli salaisuus."

"Hovissa ei ole mitään salaisuuksia. Perintöprinssi, kuninkaan veli,
tai heidän ystävänsä näkisivät mielellään että joutuisimme Seinevirtaan
ennenkuin saavuttaisimme arkkipiispan asunnon tänä iltana. Mutta kuka
tuo on?"

Pyylevä hahmo sukelsi esille hämärästä samalla tiellä, jolla hekin
kulkivat. Kun se läheni, erottautui puussa riippuvan värillisen lampun
valossa kaartinupseerin sini ja hopea. Se oli majuri de Brissac, de
Catinat'n omasta rykmentistä.

"Halloo! Minne matka?" kysyi hän.

"Pariisiin, majuri."

"Lähden itsekin sinne tunnin kuluttua. Ettekö odota minua, menemme
sitte yhdessä?"

"Valitan, mutta ratsastan sinne tärkeällä asialla, enkä voi odottaa
minuuttiakaan."

"Hyvä. Hyvää yötä sitte ja hauskaa matkaa."

"Onko ystävänne majuri luotettava mies?" kysyi Amos Green katsahtaen
taakseen.

"Hän on varma kuin teräs."

"Sittepä minä puhun hänelle pari sanaa."

Amerikkalainen kiiruhti takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin de
Catinat'n jäädessä harmistuneena odottamaan. Kokonaista viisi minuuttia
kului, ennenkuin hänen toverinsa taas yhtyi häneen, ja ranskalaisen
kuuma soturiveri kiehui jo malttamattomuutta ja kiukkua.

"Luulen että on parasta, että ratsastatte Pariisiin omin neuvoin",
tuoksahti hän. Kun olen kuninkaan asioissa, en voi viivyttää matkaani
kaikenlaisten mielijohteittenne vuoksi."

"Olen pahoillani siitä", sanoi toinen rauhalliseen tapaansa. "Minulla
oli hieman sanottavaa majurille, sillä ajattelin etten ehkä häntä enää
tapaisi."

"Tässäpä onkin hevosemme", sanoi kaartilainen työnnettyään auki
takaoven. "Oletko ruokkinut ja juottanut ne kunnollisesti, Jaakko?"

"Kyllä, kapteeni", vastasi hevosten tuoja,

"Satulaan siis, ystävä Green ja levosta ei puhettakaan ennenkuin
Pariisin tulet näkyvät."

Hevosten tuoja katseli heidän lähtöään pilkallinen ilme kasvoillaan.
"Etteköhän vain seisottele aikaisemmin. Saapa nähdä vaan. Eiköhän siitä
ole huolta pidetty. Saapa nähdä, saapa nähdä", mutisi hän itsekseen.

Pari virstaa nelistivät toverukset rinnakkain. Tuuli alkoi kiihtyä
lännestäkäsin ja tummat pilvet peittivät taivaan, aika-ajoin paljastaen
puolikuun. Tällöinkin oli niin pimeä ettei tietä, varjostavien puitten
välissä ensinkään näkynyt, puhumattakaan silloin kun kuu peittyi
kokonaan pilviin. Ainakin de Catinat'sta tuntui siltä, kun hän
kurotteli päätään hevosensa korvien tasalle tai kumartui sen harjaan
saakka voidakseen eroittaa tietä. Viimein kysäsi hän toveriltaan.

"Saatteko mitään selvää tiestä?"

"Näyttää siltä kuin siinä tänäpäivänä olisi kulkenut monta pyörää."

"Mitä. Herran nimessä! Tarkotatteko todella että näette siinä pyörän
jälkiä?"

"Varmasti. Miksipäs en?"

"Mitä hullutuksia. Minähän en näe tietä ensinkään."

Amos Green nauroi sydämensä pohjasta.

"Kun olette kulkenut metsissä öiseen aikaan yhtä usein kuin minä ja kun
valon näyttäminen silloin merkitsee päänahkanne menetystä, niin tottuu
pakostakin käyttämään silmiään."

"Sitten on parasta että ajatte edellä ja minä seuraan teitä aivan
kintereillä. No, mikä nyt on." Hän oli kuullut omituisen äänen, aivan
kuin jotakin olisi katkennut ja amerikkalainen horjahteli satulassaan
hetkisen.

"Se oli toinen jalustimen hihna, joka putosi."

"Voitteko löytää sen?"

"Voin kyllä, mutta tulen toimeen ilmankin sitä. Jatkakaamme matkaamme
vain."

"Hyvä on, nyt voin nähdäkin teidät."

Viitisen minuuttia ratsastettuaan tällätavoin aivan toistensa
kintereillä, kuului toinen samanlainen ääni kuin äskenkin ja
kaartilainen vierähti satulasta maahan. Hän oli tosin samassa hetkessä
taas jaloillaan yhä pitäen suitsista kiinni, mutta hän kiroili niinkuin
vihainen ranskalainen konsanaan voi.

"Tuhannen perhanaa", huudahti hän, "mitäs nyt sitten on tapahtunut?"

"Teidänkin jalustimenne hihna on katkennut."

"Kaksi jalustimen hihnaa viiden minuutin kuluessa. Se ei ole
mahdollista."

"Se ei ole mikään sattuma", sanoi amerikkalainen vakavasti heittäytyen
satulasta. "Mitä! Mitä tämä merkitsee. Minun toisestakin jalustimestani
on hihna leikattu niin, ettei siinä ole jälellä kuin hiuskarvan
verran."

"Niin on minunkin. Voin tuntea sen kädelläni. Onko teillä tulukset.
Ottakaamme valkeaa."

"Ei, ei, se joka on pimeässä, on paraiten turvassa. Me näemme sen, mikä
meille on tarpeellista."

"Minun ohjanikin ovat leikatut."

"Niin näkyy minunkin olevan."

"Ja satulavyönikin."

"Onpa ihme että olemme tähän saakka päässeet ehjin luin. Mutta kuka
juutas meille tällaisen jutkun on tehnyt."

"Kukapa muu kuin tuo Jaakko roisto! Hänen hoidossaan ovat hevoset
olleet. Jumaliste, kun tulen taas Versailles'iin, saa hän tuntea, miltä
hihna maistuu."

"Mutta miksi hän olisi sen tehnyt?"

"No, hänet on siihen houkuteltu. Hän on ollut niitten välikappaleena,
jotka tahtoisivat estää matkaamme."

"Hyvin mahdollista. Mutta heillä täytyy olla joku järkisyy tähän. Hehän
tietävät varsin hyvin, että hihnojen katkeaminen ei voi estää meitä
saavuttamasta päämääräämme, sillä voimmehan me ratsastaa satulattakin
ja jos siksi tulee, niin voimme juostakin loppumatkan."

"He toivoivat tietenkin, että me olisimme katkaisseet niskamme."

"Yhden niskanhan saattaisi käydä niin, mutta tuskin toisen, saatuaan
varoituksen edellisestä."

"Mitä te sitte luulette heidän tarkoittavan", huudahti de Catinat
kärsimättömästi. "Johonkin johtopäätökseenhän meidän täytyy päästä,
sillä joka minuutti on kallis."

Mutta toinen ei niinkään ollut saatavissa rauhallisesta ja
järjestelmällisestä puhe- ja ajatustavastaan.

"Heidän tarkoituksensa ei ole ollut pysäyttää meitä", jatkoi hän. "Mitä
he siis ovat ajatelleet? He ovat ainoastaan voineet koettaa viivyttää
meitä. Ja miksi sitten? Mitä se heille merkitsee, jos me tulemme
perille tuntia aikaisemmin tai myöhemmin. Ei kerrassa mitään —."

"Taivaan tähden —", keskeytti de Catinat kiivaasti.

"— Miksi he tahtoisivat viivyttää meitä sitten?" jatkoi Amos Green
jauhamistaan. "Mikäli voin nähdä, on siihen ainoastaan yksi syy ja se
on se, että muut siten ennättäisivät edellemme ja sitten pidättäisivät
meidät. Siinä se on, kapteeni. Panisinpa majavannahkalakin kaninnahkaa
vastaan, että olen oikeilla jäljillä. Tällä tiellä on tepastellut
ainakin tusina ratsumiehiä sitte kasteen laskeutumisen, ja jos me
olemme viivytelleet matkallamme, niin on heillä ollut kyllin aikaa
valmistaa suunnitelmiaan päämme menoksi."

"Tottavie, te voitte olla oikeassa", sanoi de Catinat. "Mikä on
ehdotuksenne siis?"

"Ehdotan että ratsastamme takaisin ja kuljemme jotakin kiertotietä
perille."

"Se on mahdotonta. Meidän täytyy siinä tapauksessa ratsastaa Meudon'in
tienristeykseen saakka ja siten pitentäisimmme matkaamme kymmenellä
virstalla."

"Parempi on olla perillä tuntia myöhemmin kuin olla pääsemättä sinne
ensinkään."

"Joutavia! Pelkän otaksuman perusteella meitä ei tieltä käännytetä.
Virstan päässä on St Germainen tienristeys ja kun tulemme sinne, niin
voimme kääntyä joen eteläpuoleiselle tielle ja siten muuttaa
suuntaamme."

"Mutta ellemme pääse sinne asti?"

"Jos joku rohkenee asettua tiellemme, niin me kyllä tiedämme mitä
silloin teemme."

"Te siis taistelisitte?"

"Luonnollisesti."

"Mitä. Ehkä kokonaista tusinaa vastaan?"

"Vaikka sataa vastaan, kun kerran olemme kuninkaan asialla."

Amos Green kohautti olkapäitään.

"Ette kai te pelkää?"

"Kyllä, olen aikalailla pelossani. Tappelu on varsin paikallaan, ellei
sitä voi välttää, mutta pidän hullun yrityksenä ratsastaa suoraapäätä
loukkuun, kun voi kiertääkin sen."

"Tehkää miten tahdotte", sanoi de Catinat vihaisesti. "Isäni oli
kunnian mies, hänellä oli tuhansia tynnyrinaloja maata, eikä hänen
poikansa aio väistää velvollisuuttaan kuningasta kohtaan."

"Minun isäni oli kauppamies ja hän omisti tuhansia näädännahkoja ja
hänen poikansa tuntee aina hullun ulkonäöstä."

"Te olette häpeämätön, sir", huudahti de Catinat. "Me suoritamme tämän
asian sopivammassa tilaisuudessa. Nyt jatkan minä matkaani ja varsin
mielelläni näen teidän palaavan Versailles'iin takasin, jos se teitä
huvittaa." Hän nosti erinomaisen kohteliaasti lakkiaan, hyppäsi
satulaan ja ratsasti tietä eteenpäin.

Amos Green epäröi hetkisen, mutta nousi hänkin satulaan ja oli pian
saavuttanut toverinsa. De Catinat'in viha ei niin äkkiä sulanut ja hän
ratsasti jäykin niskoin, taakseen vilkaisematta. Äkkiä hän näki jotakin
joka sai hänet taas hymyilemään. Kaukana heidän edessään, kahden
puuryhmän välissä näkyi epämääräinen luku keltaiselle vivahtavia
valoja, niin tiheässä kuin kukat puutarhassa. Ne olivat Pariisin
valoja.

"Katsokaa" huudahti hän osoittaen niihin päin, "tuolla on kaupunki ja
tässä lähellä täytyy St Germainen tienristeyksen olla. Lähdemme sitä
tietä, välttääksemme mahdollisen vaaran."

"Hyvä on, mutta teidän ei pitäisi ratsastaa niin kovasti, sillä
satulavyönne voi milloin hyvänsä katketa."

"Eikö mitä, tulkaa pois vaan, olemme aivan lähellä matkamme päämäärää.
St Germainen tie alkaa juuri tuosta käänteestä ja sitte voimme määrätä
tiemme valojen mukaan."

Hän läimäytti piiskalla hevostaan ja he nelistivät yhdessä käänteen
ohi.

Seuraavassa tuokiossa syöksyivät molemmat päistikkaa hevosineen
päivineen maahan, de Catinat osaksi hevosensa alle, kun hänen toverinsa
taasen lennähti parinkymmenen askeleen päähän jääden siihen makaamaan
liikkumattomana ja äänettömänä keskelle tietä.




Kuudestoista luku.

KUN ON PIRU MERRASSA.


Monsieur de Vivonne oli asettanut väjytyksensä taitavasti. Umpinaisessa
ajopelissä ja valittujen roistojen seurassa oli hän lähtenyt palatsista
puolisen tuntia aikaisemmin kuin kuninkaan lähetit, ja sisarensa
rahoilla oli hän toimittanut niin, ettei heidän matkansa menisi liian
joutuin. Päästyään tienhaaraan oli hän käskenyt ajajan viemään
ajopelinsä hieman eteenpäin ja oli sitonut kaikki ratsuhevoset aitaan
oman silmälläpitonsa alla. Sitte oli hän asettanut vartijan hieman
aikaisemmin tielle, jotta hän valomerkillä antaisi tiedon lähettien
tulosta. Vankka köysi pingotettiin sitte eräästä tienviereisestä puusta
kahdeksantoista tuuman korkeudelle ja merkin saatua oli köyden toinen
pää pingoitettu tien toisella puolella olevaan portinpieleen.

Tulijat eivät mitenkään saattaneet sitä huomata, varsinkin kun se oli
pingoitettu juuri tien mutkaan, jotenka siis heidän hevosensa
kompastuivat ja tulivat nurinniskoin maahan vieden ratsastajat
mennessään. Samassa syöksähti tusina roistoja, jotka olivat lymyilleet
puitten pimennossa, paljastetuin miekoin heidän kimppuunsa. Mutta
heidän uhrinsa eivät liikahtaneetkaan. De Catinat makasi raskaasti
hengittäen toinen jalka hevosen kaulan alla. Veri vuoti kapeana virtana
hänen kalpeilla kasvoillaan, tippuen pisara pisaralta hopeisille
olkalapuille, Amos Green ei tosin ollut haavoittunut, mutta kun
satulavyö oli hevosen kaatuessa katkennut oli hän lentänyt niin
hervottomasti ja sellaisella voimalla kovalle tielle, että oli
menettänyt kokonaan hengityskykynsä. Monsieur Vivonne sytytti lyhdyn ja
valaisi sillä kummankin tajuttoman miehen kasvoja.

"Tämä on paha juttu, majuri Despard", sanoi hän lähimmälle miehelleen.
"Luulen että he ovat kumpikin mennyttä miestä."

"No, no. Sieluni kautta, ei mies minun nuoruudessani niin vähästä
kuollut", vastasi toinen, kääntäen tuimat harmaantuneet kasvonsa lyhdyn
valoon. "Olen lentänyt hevosen selästä useamman kerran kuin takissani
on karvoja eikä minulle, lukuunottamatta paria luunmurtumaa, niistä
koskaan ole ollut sen enempää haittaa. Pistä miekkasi hevosten
kolmannen kylkiluun alle, de la Touche, eivät ne taida enää pystyä
käyttämään kavioitaan näillä teillä."

Kaksi syvää huokausta ja pään retkahdus maahan ilmaisi että kaksi
uljasta sotaratsua oli vapautunut vaivoistaan.

"Missä Latour on?" kysyi monsieur Vivonne. "Achille Latour on tutkinut
lääketiedettä Montpellier'ssa. Missä hän on?"

"Täällä, teidän ylhäisyytenne. Tapani ei ole kerskailla, mutta olen
yhtä nokkela veitsen kuin miekankin käytössä ja erinäisillä sairailla
oli leikki kaukana kun pääsin käsiksi heidän nahkaansa ensikerran.
Kumpaista minun pitäisi tarkastaa?"

"Tuota tuolla tiellä."

Ratsumies kumartui Amos Greenin puoleen. "Tämä ei viivy enää kauan
tässä maailmassa, voin päättää sen hänen hengityksestään."

"Ja miten hän on vioittunut?"

"Tapaus on _subluxatio epigastrii_. Tieteelliset nimitykset
tuppautuvat yhä kielelleni, mutta on sangen vaikea pukea niitä
jokapäiväisiin sanoihin. Mielestäni on parasta lävistää miekalla hänen
kaulansa, sillä hänen loppunsa on aivan lähellä."

"Ei, jos elämäsi on sinulle kallis", karjasi joukon johtaja. "Jos hän
kuolee ilman haavoja, niin meitä ei voida syyttää siitä. Tutki nyt
toista."

Mies kumartui de Catinat'n yli ja pani kätensä hänen sydämelleen. Juuri
silloin pääsi kapteenilta syvä huokaus, hän avasi silmänsä ja katseli
ympärilleen kuten ihminen, joka ei tiedä missä hän on tai miten on
tullut siihen. De Vivonne, joka oli vetäissyt lakkinsa silmilleen ja
peittänyt alaosan kasvojaan vaipallaan, otti esille pullon ja kaatoi
vähän sen sisällöstä vahingoittuneen miehen suuhun. Heti palautui puna
hänen verettömille poskilleen ja hänen muistinsa virisi uudelleen.
Hän kompuroi jaloilleen ja koetti raivokkaasti työntää luotaan
pidättäjiään. Mutta hänen päätään huimasi ja hän pysyi hädintuskin
pystyssä.

"Minun täytyy päästä Pariisiin", huohotti hän, "minun täytyy päästä
kuninkaan asialle. Joudutte perikatoon jos pidätätte minut."

"Hänellä ei ole muuta vikaa kuin pari naarmua", sanoi entinen lääkäri.

"Pitäkää kiinni häntä sitte ja viekää ensin kuoleva mies ajoneuvoihin."

Lyhty valaisi ainoastaan pienen alan, jotenka sen ollessa käännettynä
de Catinat'han päin, Amos Green joutui varjoon. Nyt he käänsivät lyhdyn
sinne päin, jossa nuori mies makasi. Mutta hänestä ei ollut
merkkiäkään. Hän oli kadonnut.

Hetkisen tuijotti roistojoukko ympärilleen ja lyhdyn valo loi keltaista
valoaan heidän töyhtölakkeihinsa, tuimiin silmiinsä ja hurjiin
kasvoihinsa. Mutta sitte heiltä pääsi karkea kirousten tulva ja de
Vivonne karahti valetohtorin kurkkuun ja olisi varmasti kuristanut
hänet siihen paikkaan, elleivät toiset olisi käyneet väliin ja
erottaneet heidät.

"Sinä sen valehteleva koira", raivosi hän. "Sellaistako sinun
taitavuutesi onkin? Mies on päässyt karkuun ja me olemme hukassa."

"Hän on tehnyt sen kuolinkamppailussaan", läähätti toinen käheästi,
nousten istuvilleen ja hieroen kaulaansa.

"Vakuutan teille, että hän oli _in extremis_ [henkitoreissaan].
Hän ei voi olla kaukana."

"Se on totta, hän ei voi olla kaukana", sanoi de Vivonne. "Hänellä ei
ole hevosta eikä aseita. Te, Despard ja de Carnac vartioikaa tätä,
ettei hän pääse tekemään meille kolttosta. Sinä Latour ja sinä
Turberville, ratsastakaa tietä eteenpäin ja odottakaa eteläisellä
portilla. Jos hän aikoo Pariisiin ensinkään, niin täytyy hänen mennä
sen kautta. Jos saatte hänet käsiinne, niin sitokaa hänet eteenne
hevosen selkään ja tuokaa hänet kohtauspaikallemme. Joka tapauksessa
asia on vähäpätöinen, sillä hän on muukalainen, tuo mies, ja aivan
sattumalta mukana. Viekää toinen nyt ajoneuvoihin ja lähdemme heti
liikkeelle, ennenkuin ennättävät tehdä hälyytyksen."

Kaksi ratsumiestä lähti etsimään pakolaista ja de Catinat, yhä
taistellen epätoivoisesti päästäkseen irti, vietiin St Germainen tietä
pitkin eteenpäin ja paiskattiin ajoneuvoihin. Kolme ratsumiestä
ratsasti edellä, ajomiestä käskettiin seuraamaan heitä ja de Vivonne,
lähetettyään yhden miehistään viemään tietoa sisarelleen, seurasi
muitten hurjimustensa kanssa vaunujen jälessä.

Onneton kaartinupseeri oli nyt tullut täysin tajuihinsa ja huomasi
olevansa ranteista ja nilkoista sidottuna vankina liikkuvassa tyrmässä,
joka heilahteli raskaasti puoleen ja toiseen huonolla tiellä. Hän oli
pudotessaan pyörtynyt ja hevosen paino oli pahasti ruhjonut hänen
säärtään, mutta haava hänen kasvoissaan oli aivan vähäpätöinen ja veri
oli jo kauan sitte tauonnut juoksemasta.

Kuitenkin oli hänen sielunsa sairaampi kuin ruumiinsa. Hän painoi
kasvonsa sidottuihin käsiinsä ja polki mielettömästi jalkojaan,
huojutellen ruumistaan edestakasin epätoivossaan. Mikä hullu hän oli
ollut! Moninkerroin hullu! Kuinka hän saattoi vanhana sotilaana, joka
oli jotakin nähnyt sodastakin, mennä silmät auki sellaiseen loukkuun.
Kuningas oli valinnut hänet, kaikkien muitten joukosta luotettavimpana,
sanansaattajakseen ja nyt hän oli pettänyt hänet — pettänyt hänet niin
häpeällisesti — miekanlyönnittä ja laukaustakaan ampumatta. Ja häntä
oli varoitettukin. Nuori mies, joka ei tiennyt mitään hovin juonista,
vaan jota johti luonnon antama järki, oli häntä varoittanut. De Catinat
heittäytyi rajusti ajoneuvojen nahkapieluksille epätoivoisissa
ajatuksissaan.

Mutta sitte voitti järki taas, kuten kunnon kelttiläiselle rodulle on
ominaista. Se mikä oli tapahtunut, oli tapahtunut, nyt oli katsottava,
eikö sitä voinut jollakin tavalla korjata. Amos Green oli päässyt
livistämään. Se oli suuresti de Catinat'n eduksi. Amos Green oli
kuullut mitä kuninkaan käsky sisälsi ja hän oli myös käsittänyt sen
tärkeyden.

Tosin hän tunsi sangen vähän Pariisia, mutta sellainen mies, joka
eksymättä löysi öisen tiensä Mainen aarniometsissä, ei varmaankaan
erehtyisi hakiessaan Pariisin arkkipiispan tunnettua taloa. Mutta sitte
hän muisti asian, joka lyijynraskaana rupesi painamaan hänen sydäntään.
Hän muisti äkkiä, että kaupungin portit suljettiin kello kahdeksalta
illalla. Nyt oli kello yhdeksän paikkeilla. Itse olisi hän helposti
päässyt sisään, sillä hänen vormunsa olisi ollut varma passi kuninkaan
asioissa. Mutta miten pääsisi Amos Green sinne, muukalaisena ja
siviilimiehenä? Se oli mahdotonta, selvästi mahdotonta. Ja sittenkin,
huolimatta kaikesta, tunsi hän epämääräistä toivoa, että tuo tarmokas
ja aina keinon keksivä mies jollakin tavalla suoriutuisi kaikista
vaikeuksista.

Ja sitte rupesi hän miettimään pakoa. Ehkäpä hän itse vielä kerkiäisi
viemään perille kuninkaan käskyn! Mitä miehiä mahtavat hänen
kiinniottajansa olla? He eivät olleet sanallakaan ilmaisseet, kenen
asioilla he liikkuivat. Monsieur ja perintöprinssi johtuivat hänen
mieleensä. Ehkä toisen heistä. Hän oli tuntenut ainoastaan yhden
roistoista, nimittäin majuri Despardin, miehen joka alituiseen oleskeli
Versailles'in huonoimmissa viinituvissa ja jonka miekka aina oli valmis
sen puolesta, jolla kulloinkin oli täysinäisempi kukkaro. Ja minne
olivat he viemässä häntä? Ehkä kuolemaan. Mutta jos he olisivat
tahtoneet päästä hänestä, miksi he siis olivat virvotelleet häntä, kun
hän jo oli tiedottomana. Ja entä ajopelit sitte? Mikä tarkoitus tällä
kaikella oli? Uteliaana kurkisti hän vaununakkunasta.

Ratsumies oli kummallakin puolella, mutta edessä oli akkuna ja
sen läpi saattoi hän hieman tarkata ympäristöään. Pilvet olivat
häipyneet ja kuu paistoi kirkkaasti valaisten laajaa seutukuntaa
himmeällä loisteellaan. Oikealle avautui laaja näköala; suuria ketoja
ja puuryhmiä siellä täällä sekä joku linnantorni, joka kohosi
metsikköjen yli. Jostakin luostarista kuului kumea kellonsoitto, joka
tuli ja meni tuulenhenkäysten mukana. Vasemmalla näkyi kimmeltelevä
Pariisi. Se jäi nopeasti taakse. Hänen matkansa ei siis käynyt
Versailles'iin eikä pääkaupunkiin. Taas rupesi hän miettimään paon
mahdollisuuksia. Miekka oli häneltä otettu ja molemmat pistoolit olivat
jääneet hänen hevosraukkansa satulalaukkuihin. Hän oli siis aseeton ja
vaikka hän voisikin irroittaa siteensä, oli hänellä tusina miehiä
vastassaan. Kolme ratsasti rinnan hänen edellään, yksi oli kummallakin
puolella ja kavion kopseesta päättäen arvioi hän jälessätulevien luvun
ainakin puoleksi tusinaksi. Liian monta vastustajaa siis aseettomalle
miehelle. Siinä tuumiskellessaan sattui hänen huomionsa ajomiehen
leveään selkään ja äkkiä huomasi hän vaunun lampun valossa jotakin,
joka sai hänet kauhistumaan.

Mies näytti ilmeisesti vaikeasti haavoitetulta. Oli merkillistä, että
hän siitä huolimatta pysyi istuimellaan ja pystyi sellaisella voimalla
piiskaamaan hevosiaan. Hänen päällystakkinsa selkämyksessä aivan
vasemman lapaluun alla ammotti pitkä viilto, joka oli vedetty jollakin
terävällä aseella ja sen ympärillä oli laaja puna, joka puhui selvää
kieltä. Mutta siinä ei ollut kaikki. Kun hän kohotti piiskansa ja kuu
valaisi hänen käsiään, huomasi de Catinat että ne olivat ylt'yleensä
tahmeina verestä. Kapteeni kurottautui nähdäkseen miehen kasvoja, mutta
hänen leveälierinen lakkinsa oli vedetty silmille ja päällystakin
kaulus oli pystyssä, joten hänen kasvonsa olivat kokonaan varjossa.
Miehen äänettömyys ja kauheat jäljet olivat jähmetyttää de Catinat'n
urhean sydämen ja hän mutisi hiljaa erään hugenottivirren, sillä hän
tuli siihen päätökseen, ettei muu kuin paholainen itse voinut ajaa
vaunuja veripunasin käsin, miekan läpi selässä.

Nyt olivat he saapuneet paikalle, jossa päätie jatkui suoraan
eteenpäin, vaan jossa eräs sivutie kääntyi jyrkkää alamäkeä suoraan
Seinevirtaa kohti. Etujoukko jatkoi matkaansa päätietä ja sivulla
ratsastavatkin seurasivat heitä kun de Catinat hämmästyksekseen
huomasi, että ajopelit äkkiä kääntyivätkin jyrkännettä alas, hevosten
lähtiessä nelistämään minkä käpälästä pääsivät ja ajomiehen ruoskiessa
niitä raivokkaasti, niin että kömpelötekoiset ajopelit pomppien
häilyivät tiepuolesta toiseen heitellen häntä istuimelta istuimelle.
Hänen takanaan kuului hämmästyneitä huudahduksia ja sitte huimaa
takaa-ajoa. Lentämällä he kaikki lensivät, puitten vilistessä ohi
tiepuolessa ja hevosten nelistäessä niin että mahat maata viistivät, ja
yhä heilautteli tuo punakätinen paholainen ruoskaansa ja kiljui
hurjistuneille hevosille. Vuoronperään heilahtelivat vaunut oikealle ja
vasemmalle, toisinaan ne kulkivat vain kahden pyörän varassa ja olivat
pyörähtämäisillään ympäri. Ja vaikka he matkasivat nopeasti, ajoivat
heidän takaa-ajajansa vielä nopeammin. Kavioitten kopina kuului aivan
selän takana ja pian näkyi jo sivuakkunasta hevosen turpa, sitten
silmät, korvat, kaula ja vihdoin koko hevonen ja sen selässä
tuimakatseinen Despard pistoolin piipun loistaessa hänen kädessään.

"Tähtää hevosia, Despard", kuului komentava ääni takaa.

Kuului pamaus ja vaunut kallistuivat arveluttavasti, kun hevonen
suonenvedontapaisesti hypähti syrjään. Mutta ajaja kiljui yhä ja
heilutti piiskaansa ja yhä vierivät vaunut eteenpäin. Nyt kääntyi tie
äkkiä ja tuolla näkyi aivan suoraan edessä Seinevirta kylmänä ja
tyynenä välkkyen kuutamossa. Molemmin puolin tietä oli maa tasaista ja
laski lakeasti suoraan vedenkalvoon asti. Ei merkkiäkään sillasta
näkynyt, ainoastaan tummana pilkkuna keskellä jokea näkyi lautta, joka
palasi viemästä myöhäisiä matkustajia joen toiselle rannalle. Ajaja
vain ei häikäillyt, vaan kiristäen ohjaksia pakotti hevoset suoraapäätä
jokeen. Tuntiessaan kylmän veden jaloissaan epäröivät ne ja juuri
silloin kaatui toinen niistä valittaen kyljelleen. Despardin kuula oli
sittenkin vaikuttanut. Salamana heittäytyi ajomies istuimeltaan jokeen,
mutta takaa-ajavat ratsut ehättivät ennen ja ympäröiden hänet joka
puolelta tarttuivat häneen, ennenkuin hän ennätti syvemmälle ja vetivät
hänet rannalle. Hänen leveälierinen lakkinsa oli temmellyksessä
pudonnut ja de Catinat näki hänen kasvonsa kuunvalossa. Taivaan
nimessä! Sehän oli Amos Green.




Seitsemästoista luku.

PORTILLAC'IN VANKITYRMÄ.


Roistot hämmästyivät yhtä paljon kuin de Catinat'kin, kun he huomasivat
tällä eriskummallisella tavalla vanginneensa uudelleen sanansaattajan,
jota he jo olivat pitäneet menneenä miehenä. Heiltä pääsi oikein
kirousten ja huudahdusten ryöppy, kun he riisuttuaan hänen suuren
päällystakkinsa näkivät nuoren amerikkalaisen tummat vaatteet.

"Tuhannen perhanaa", huudahti eräs heistä. "Tämähän on sama mies, jota
tuo pirun kakara Latour luulotteli meille kuolleeksi!"

"Kuinka hän tänne tuli?"

"Ja missä on Etienne Arnoud?"

"Hän on pistänyt Etiennen kuoliaaksi. Katsokaas tuota pitkää viiltoa
päällystakissa."

"Niin ja katsokaa hänen käsiään! Hän on tappanut Etiennen ja ottanut
hänen päällystakkinsa ja lakkinsa."

"Mitä, meidän ollessa aivan käden ulottuvilla!"

"Niin, siitä ei päästä."

"Jumaliste", jyrähti vanha Despard. "En puolestani koskaan rakastanut
erikoisesti Etienneä, mutta olen tyhjentänyt yhden ja toisen lasin
viiniä hänen kanssaan ja pidänpä huolen siitä, että hänen kuolemansa
tulee kostetuksi. Pannaanpa nämä ohjakset poikasen kaulaan ja
ripustamme hänet lähimpään puuhun."

Useampia paria käsiä oli jo riisumassa kuollutta hevosta kun de Vivonne
raivasi tiensä keskelle joukkoa ja muutamalla käskevällä sanalla esti
väkivallanteon.

"Jos henkenne on teille jonkin arvoinen, niin älkää koskeko siihen
mieheen", sanoi hän.

"Mutta hän on tappanut Etiennen."

"Siitä asiasta sovitaan myöhemmin. Tänä iltana on hän kuninkaan
sanansaattaja. Onko toinen turvassa?"

"Hän on täällä."

"Sitokaa tämä mies ja asettakaa hänet toisen viereen. Riisukaa kuollut
hevonen ja de Carnac, valjasta oma hevosesi sen paikalle. Voit hypätä
ajurinistuimelle ja ajaa, sillä meillä ei ole enää pitkä matka
määräpaikkaan."

Vaihto oli äkkiä tehty, Amos Green istutettiin de Catinat'n viereen ja
pian olivat vaunut taas työläästi nousemassa samaa jyrkännettä ylös,
jota ne äsken sellaisella vauhdilla olivat tulleet alas. Amerikkalainen
ei ollut sitte vangitsemisensa virkkanut sanaakaan; hän oli seisonut
tylsänä, kädet rinnan yli sidottuina, sill'aikaa kun hänen kohtalostaan
oli kiistelty. Nyt, kun hän taas oli kahden toverinsa kanssa, hän
rypisteli silmäkulmiaan ja mutisi itsekseen kuten ainakin mies, jota
onnetar on kohdellut kovakätisesti.

"Nuo saakelin hevoset", murisi hän. "Amerikkalainen hevonen olisi
mennyt veteen kuin sorsa vain. Monta kertaa olen uittanut Sagamore
oriini Hudsonin poikki. Jos olisimme päässeet joen yli, niin olisi
meillä ollut suora tie Pariisiin."

"Rakas ystäväni", virkkoi de Catinat pannen sidotut kätensä toverinsa
käsille, "voitteko antaa minulle anteeksi äskeiset puheeni
Versailles'sta lähdettyämme?"

"No, no, mies, en ole ajatellutkaan niitä."

"Te olitte tuhannesti oikeassa ja minä olin kuten sanoitte, hullu —
sokea, itsepäinen hullu. Kuinka jalomielisesti teittekään kun ette
jättänyt minua. Mutta miten jouduitte mukaan. En ole eläessäni
hämmästynyt niin perinpohjin kuin nähdessäni äsken teidän kasvonne."

Amos Green naurahti itsekseen.

"Ajattelin, että olisitte hämmästynyt aikalailla, jos olisitte tiennyt
kuka teidän ajajananne oli", virkkoi hän. "Kun putosin hevosen selästä,
makasin aivan hiljaa, osaksi saadakseni takaisin hengityskykyni, mutta
myös senvuoksi että katsoin terveellisemmäksi maata kuin seista, kun
huomasin korvien juuressa niin monta kalisevaa miekkaa. Kun he sitte
kaikki kokoontuivat teidän ympärillenne, vyörytin itseni ojaan ja
ryömien sitä myöten pääsin tien risteykseen puitten varjoon, ja ennen
kuin he huomasivatkaan poistumistani, olin jo vaunujen luona.
Välähdyksenä selvisi minulle silloin ainoa keino, jolla mahdollisesti
voisin auttaa teitä. Ajomies oli kääntynyt katselemaan mitä hänen
takanaan tapahtui. Silloin sivalsin veitseni, hypähdin etupyörälle ja
tukin hänen suunsa ainaiseksi."

"Ääntä päästämättäkö hän lähti?"

"En ole turhan vuoksi elänyt intiaanien parissa."

"Entäs sitten?"

"Vedin hänet ojaan ja puin päälleni hänen päällystakkinsa ja lakkinsa.
En ottanut hänen päänahkaansa kuitenkaan."

"Päänahkaansa? Taivas! Sehän kuuluu vain villeille."

"No, niin, ajattelin ettei se ehkä kuulu maan tapoihin. Olenpa
hyvilläni etten tehnyt sitä. Tuskin olin sitte saanut ohjat käsiini,
kun he toivat teidät sidottuna vaunuihin. En pelännyt, että he
tuntisivat minua, mutta olin levoton siitä etten tietäisi mitä tietä
ajaisin ja siten paljastaisin itseni. Mutta he helpottivat tehtävääni,
kun he asettivat kolme ratsua edelleni ja suoriuduin mainiosti, kunnes
näin tuon tienhaaran ja läksin vasemmalle. Olisimme päässeet heidän
käsistään, ellei tuo roisto olisi ampunut hevosta ja jos ne mielellään
olisivat menneet veteen."

Kapteeni puristi uudelleen toverinsa käsiä. "Te olette ollut yhtä
uskollinen minulle kun miekka kahvalle. Se oli rohkeasti ajateltu ja
uljaasti tehty."

"Mutta mitäs nyt?" kysyi Amos Green.

"En tiedä keitä nämä miehet ovat enkä myöskään minne meitä viedään."

"Todennäköisesti heidän kyläänsä, poltettaviksi."

De Catinat nauroi levottomuudestaan huolimatta. "Te näytte
välttämättömästi tahtovan olla Amerikassa. Ranskassa ei toimiteta näitä
asioita sillä tavalla."

"Näkyvätpä olevan Ranskassa sangen valmiita hirttämäänkin. Uskokaa
pois, tunsin itseni sangen onnettomaksi kun he äsken panivat nuo
ohjakset kaulaani."

"Otaksun, että he vievät meidät johonkin paikkaan, johon he voivat
sulkea meidät, kunnes asia haihtuu mielistä."

"Hyvä, silloin saavat olla varovaisia meidän suhteemme."

"Miten niin?"

"Muussa tapauksessa he eivät ehkä tarvittaessa löydä meitä."

"Mitä te tarkoitatte?"

Vastaukseksi nykäsi ja väänsi amerikalainen pari kertaa käsiään ja piti
niitä erillään hänen edessään.

"Siunatkoon, sehän on ensimmäinen oppi, jonka imeväinen
saa intiaanimajassa. Olen ennen päässyt irti Huronien
raakanahkasiteistäkin, miten sitte jäykkä jalustinhihna voisi minua
pidellä. Ojentakaa kätenne tänne." Muutamalla sukkelalla käänteellä
aukaisi hän de Catinat'n siteet. "Nyt jalat. He saavat oppia että meitä
on helpompi ottaa kuin pitää kiini."

Samalla alkoi kulku hiljetä ja edellä ratsastavat seisattuivat
kokonaan. Katsoessaan akkunasta näkivät vangit edessään suuren tumman
rakennuksen, joka oli niin korkea ja laaja että se sulki kaiken
näköalan. Heidän yllään oli korkea holvikäytävä ja lampun valossa näkyi
karkeatekoinen puuportti joka oli varustettu raskailla rautapienoilla
ja terävillä piikeillä. Portin yläosassa oli rautaristikko, ja sen
takaa näkyi lyhdyn tuike silloin tällöin sekä vanhat parrakkaat kasvot,
jotka tirkistelivät heitä ristikon läpi. De Vivonne seisoi
jalustimissaan ja kurotti päätään ristikkoon, niin että nuo kaksi
miestä, jotka innokkaimmin olisivat tahtoneet tietää mistä oli kysymys,
eivät voineet kuulla vähääkään keskustelusta. He näkivät ainoastaan,
että ratsumies piti kultasormusta yläällä ja että alempana olevat
kasvot, jotka alussa näyttivät tuimilta ja mahdottomilta, nyt rupesivat
nyökkäämään ja hymyilemään. Hetkeä myöhemmin katosivat kasvot kokonaan
ja portti avautui naristen vanhoilla saranoillaan. Ajoneuvot ajoivat
linnanpihalle ja jäi muu seurue paitsi de Vivonne portin ulkopuolelle.
Kun hevoset seisahtuivat, keräytyi joukko raa'an näköisiä miehiä
ajoneuvojen ääreen ja he vetivät vangit kovakouraisesti ulos. Ympärillä
liekehtivien soihtujen valossa huomasivat he nyt, että heidät oli
suljettu korkeatornisten muurien sisäpuolelle. Suuriruhoinen, parrakas
mies, sama joka oli ollut ristikon takana, seisoi aseistetun joukon
keskellä ja jakoi siinä määräyksiään.

"Ylempään koppiin, Simon", sanoi hän. "Ja pidä huoli että he saavat
kaksi kupoa olkia ja leipäkyrsän, kunnes saamme tietää isäntämme
tahdon."

"En tiedä kuka teidän isäntänne lienee, mutta tahtoisin tietää millä
valtuuksilla hän uskaltaa pidättää kaksi kuninkaan sanansaattajaa
heidän matkallaan?"

"Pyhän Dionysiuksen nimessä. Jos minun isäntäni suvaitsee tehdä
kuninkaalle pienen kepposen, niin olen minä mukana", vastasi kopea ukko
nauraen. "Mutta nyt suu poikki. Vie pois heidät, Simon, ja sinä olet
heistä vastuussa minulle."

Turhaan de Catinat raivosi ja uhkaili hirvittävillä toimenpiteillä
niitä kaikkia, jotka olivat osallisena hänen vangitsemisessaan. Kaksi
kookasta palvelijaa työnsi häntä takaa ja yksi veti häntä edestä ja
pakoittivat hänet täten menemään kapeasta ovesta kivitetylle
käytävälle, pienen kankeaan takkiin puetun miehen näyttäessä tietä.
Vankien jalat olivat kytketyt niin, että he voivat ottaa ainoastaan
hyvin lyhyitä askelia. Laahustaen täten eteenpäin kulkivat he kolmen
peräkkäisen käytävän ja kolmen oven läpi, joista jokaisen pieni mies
avaimillaan lukitsi ja telkitsi. Sitte he nousivat ylös kivisiä
kiertoportaita, jotka olivat kuluneet kuopille vuosisataisesta käytöstä
ja lopulta heidät työnnettiin nelikulmaiseen pieneen koppiin, jonne
heidän perässään heitettiin kaksi kupoa olkia. Hetkistä myöhemmin
kuului raskas avain kääntyvän lukossa ja he jäivät kahden omiin
mietteisiinsä kukin.

Mustaa mustemmat olivatkin de Catinat'n mietteet. Hyvä onni oli
auttanut hänet hoviin ja nyt oli huono onni murskannut kaikki. Hän
olisi turhaan viitannut omaan voimattomuuteensa. Hän tunsi siinä
suhteessa kuninkaallisen herransa hyvin. Hän oli antelias, kun hänen
käskyjään noudatettiin, mutta heltymätön, jos niissä erehtyi. Hän ei
tuntenut mitään puolustusta siinä suhteessa. Huono-onninen mies oli
hänestä yhtä kamala kuin tehtävänsä laiminlyöjäkin. Tärkeällä hetkellä
oli kuningas uskonut hänelle tuikitärkeän tehtävän ja hän ei ollut
pystynyt sitä suorittamaan. Mikäpä pelastaisi hänet enää epäsuosiosta
ja tuhosta? Vähät hän välitti vankityrmästä tai epävarmasta
kohtalostaan, mutta hänen sydäntään painoi tärvelty virkaura ja niitten
riemu, jotka kademielin olivat seuranneet hänen nopeaa ylenemistään.
Lisäksi olivat Pariisissa hänen omaisensa — oma suloinen Adelensa ja
hänen vanha setänsä, joka oli ollut hänelle isänä. Kukapa heitä nyt
suojelisi heidän kohtaloissaan, kun hän oli menettänyt sen voiman,
jolla hän olisi voinut heitä tukea. Kuinka kauan kestäisikään, kun he
taas saattoivat joutua Dalbertin ja hänen rakuunainsa raakuuksille
alttiiksi. Hän puri hampaitaan sitä ajatellessaan ja heittäytyi
voihkien olkivuoteelleen, himmeästi valaistussa kopissaan.

Mutta hänen tarmokas toverinsa ei ollut autautunut alakuloisuuden
valtaan. Heti kun vankilan ovi rasahti lukkoon ja hän tiesi, ettei
häntä enää häirittäisi, oli hän vapauttanut itsensä kahleistaan ja oli
tunnustellut seiniä ja permantoa saadakseen selville millainen se
paikka oikein oli, johon heidät oli teljetty. Hänen etsiskelynsä
päättyi takan löytöön eräässä nurkassa ia sinne oli heitetty kaksi
paksua pölkkyä, jotka varmaankin olivat olleet edellisten asukasten
päänalustana. Kun hän oli saanut varmuuden siitä, ettei ollut mitään
mahdollisuutta päästä piipun kautta pakenemaan, veti hän molemmat
pölkyt akkunan puoleiselle seinälle. Panemalla pölkyt päällekkäin ja
nousemalla niiden päälle varpailleen ylettyi hän akkunaa kannattavaan
poikkipuuhun saakka. Sovittaen jalkansa seinässä olevaan
kolontapaiseen, veti hän sitte itsensä niin korkealle että saattoi
nähdä linnanpihan joka juuri tyhjeni ihmisistä. Ajopelit ja de Vivonne
olivat juuri poistumassa, kun hän pääsi ylös ja hetkeä myöhemmin kuuli
hän raskaan portin narinan ja ulkopuolelle jääneitten ratsujen
kavionkopinan. Vanha hovimestari ja hänen apurinsa olivat poistuneet.
Soihdutkin olivat poissa ja paitsi parin vartiomiehen tasaista
astuntaa, joka kuului kaksikymmentä jalkaa alempaa, vallitsi
täydellinen hiljaisuus koko suuressa linnassa.

Ja suuri linna se olikin. Tukien itseään käsillään näki hän
ihmeekseen edessään mahtavan muurin torneineen, huippuineen ja
rintavarustuksineen, kaikki hiljaisina ja kylminä kuun loisteessa.
Omituisia ajatuksia valautuu ihmisen mieleen tuollaisina erikoisina
hetkinä. Hän muisti äkkiä kirkkaan kesäpäivän tuolla puolen valtamerta,
kun hän ensi kertaa oli tullut etelään Albanysta ja kuinka hänen isänsä
oli tullut häntä vastaan Hudsonjoen varrella olevalle telakalle ja
sitte vienyt hänet kanavaportin kautta näyttääkseen hänelle Peter
Stuyvesant'in taloa, muka esimerkkinä siitä kuinka suuri se kaupunki
oli, joka vast'ikään oli siirtynyt alankomaalaisilta englantilaisten
käsiin. Ja kuitenkaan ei Peter Stuyvesant'in talo ja hänen huvilansa
yhteensä ollut yhden ainoan siipirakennuksenkaan kokoinen tähän linnaan
verraten, joka taasen vuorostaan oli kuin koirankoppi Versailles'n
rinnalla. Hän toivoi, että hänen isänsä nyt olisi täällä näkemässä
kaikkea tätä suuruutta, mutta sitte hän peruuttikin toiveensa, kun hän
äkkiä muisti olevansa vanki kaukaisessa maassa ja että hänen näköalansa
rajoittui siihen mitä hän vankilansa ahtaasta akkunasta saattoi nähdä.

Akkuna oli niin suuri, että hän hyvin olisi voinut ryömiä siitä ulos,
ellei siinä olisi ollut ristikkoa. Hän pudisteli sitä ja riippui siitä,
mutta sen tangot olivat sormen vahvuisia ja ne olivat huolellisesti
liitetyt, jotenka ne eivät antaneet perään. Sitten hän, saatuaan
vakavamman jalansijan ja pidellen itseään yhdellä kädellä, koetti
veitsellään särkeä liitoskohtaa. Mutta se oli sementtiä ja niin sileää
ja kovaa kuin lasi. Hänen veitsensä vääntyi, kun hän sen siihen upotti.
Mutta ympäryskivi oli hiekkakiveä eikä siis vallan kovaa. Jos hän voisi
saada sitä koverretuksi, niin saattaisi hän ehkä vetää irti sekä tangot
että sementin. Hän hyppäsi takaisin permannolle ja rupesi tuumimaan,
miten hän edullisimmin kävisi työhön käsiksi, kun hänen huomionsa
kääntyi toverinsa valitteluihin.

"Näytätte sairaalta, ystäväni", sanoi hän.

"Sieluni on sairas", huokaili toinen. "Voi, mikä kirottu hullu olen
ollutkaan. Se vie minulta aivan järjen."

"Jokin painaa mieltänne?", sanoi Amos Green istuutuen puupölkyilleen.

Kapteeni teki kärsimättömän liikkeen.

"Kuinka voitte kysyäkään sellaista, kun yhtä hyvin kuin minäkin
tiedätte, kuinka surkeasti tehtäväni epäonnistui. Kuningashan tahtoi,
että arkkipiispa vihkisi heidät. Kuninkaan tahto on laki, siis joko
arkkipiispa tai ei kukaan. Tällä hetkellä olisi hänen pitänyt olla
palatsissa. Hyvä Jumala! Voin nähdä kuninkaan yksityishuoneen, voin
nähdä hänen siellä odottavan yhdessä rouva de Maintenon'in kanssa,
voinpa kuulla heidän keskustelevan onnettomasta de Catinat'sta — —"
Hän painoi kasvonsa käsiinsä uudelleen.

"Minäkin näen tuon kaiken," sanoi amerikkalainen melkein tylsästi,
"mutta näen jotakin muutakin."

"Mitä sitten?"

"Näen arkkipiispan vihkimässä heitä."

"Arkkipiispan? Oletteko raivohullu?"

"Mahdollisesti, mutta minä näen hänet."

"Hän ei voi olla palatsissa."

"Päinvastoin. Puolituntia sitte saapui hän palatsiin."

De Catinat hypähti pystyyn. "Palatsissa!" huudahti hän. "Kuka hänelle
siis tiedon olisi vienyt?"

"Minä sen toimitin", sanoi Amos Green.




Kahdeksastoista luku.

YLLÄTYSTEN YÖ.


Jos amerikkalainen luuli tällä lyhyellä ilmoituksellaan
hämmästyttäneensä ja ilahuttaneensa toveriaan, niin erehtyi hän
pahanpäiväisesti, sillä de Catinat lähestyi häntä myötätuntoinen ja
huolekas ilme kasvoillaan ja pani hyväillen kätensä hänen olkapäälleen.

"Rakas ystäväni", alkoi hän. "Olen ollut ajattelematon ja itsekäs. Olen
suurennellut omia pikkuhuoliani enkä ole ajatellut ensinkään niitä
vaivoja, joita te puolestani olette nähnyt. Pudotessanne hevosen
selästä olette ehkä loukannut itsenne pahemminkin kuin luulette. Pankaa
nyt maata oljille ja koettakaa hieman nukk — — —"

"Vakuutan teille että arkkipiispa on perillä", intti Amos Green
kärsimättömästi.

"Aivan niin, aivan niin. Tuolla on vettä astiassa, minäpä kastelen
siinä kaulaliinani ja sidon sen päänne — — —"

"Kuuletteko mies! Ettekö ymmärrä? Piispa on palatsissa."

"On, on", sanoi de Catinat rauhoittavasti. "Aivan varmaan hän on
siellä. Toivon ettei teillä ole tuskia?"

Amerikkalainen heristeli nyrkkejään ja huusi: "Te luulette, että olen
tullut hulluksi ja tottavie, ei puutu paljon, ettette sitä teekin
minusta. Kun kerran sanon että lähetin piispan sinne, niin tarkoitan
että todella olen pitänyt huolen siitä. Ettekö muista, että palasin
puhuttelemaan ystäväänne majuria?"

Nyt oli kapteenin vuoro tulla kärsimättömäksi.

"Kyllä, entä sitte?" kysyi hän käyden toista käsivarteen.

"No niin, kun me lähetämme metsissä vakoilijan liikkeelle, niin, jos
asia on sen arvoinen, lähetämme tunnin kuluttua toisen, jotenka toinen
niistä ainakin tulee takaisin ehjin nahoin. Se on irokeesien tapa ja
hyvä tapa onkin."

"Hyvä Jumala! Minä alan luulla, että olette pelastanut minut."

"Älkää nipistäkö käsivarttani niin jumalattomasti. Kävin siis majuria
puhuttelemassa ja pyysin häntä Pariisiin mennessään sivuuttamaan
arkkipiispan oven."

"Ja sitte, mitä sitte?"

"Näytin hänelle liitupalasta ja sanoin hänelle, että jos olemme käyneet
siellä, niin näette suuren ristin vasemmalla ovenpielestä. Ellei tuota
ristiä näy siinä, niin menkää taloon ja pyytäkää arkkipiispaa lähtemään
palatsiin, minkä kavioista lähtee. Majuri lähti tuntia myöhemmin, hän
oli siis Pariisissa puolen yhdentoista maissa. Piispa oli ehkä
ajoneuvoissaan kello yksitoista ja Versailles'hin hän joutui puolta
tuntia myöhemmin, siis puoli kaksitoista. — Jumaliste, luulenpa että
olen tehnyt hänet hulluksi!"

Ei ollut ihme, että nuori eränkävijä säikähti kertomuksensa vaikutusta.
Hitaalla ja vakavalla luonteellaan hän ei pystynyt käsittämään tulisen
ranskalaisen äkillisiä ja rajuja mielialan vaihteluja. De Catinat, joka
oli irroittanut siteensä ennenkuin heittäytyi vuoteelleen, pyöri nyt
koppinsa ympäri kuin vimmattu, heitellen käsivarsiaan ja sääriään
korkealle, kuuvalon vääristellessä hänen asentojaan seinälle yhä
hullunkurisemmiksi. Lopuksi heittäytyi hän toverinsa kaulaan ja purki
hänelle loppumattoman tulisen kiitos- ja ylistysvirren, taputellen ja
syleillen häntä ja tehden kaikenmaailman lupauksia ja valoja.

"Voi jos voisin tehdä jotakin hyväksenne", hoki hän yhtämittaa.

"Te voitte, te voitte", vakuutti toinen. "Pankaa maata oljille ja
koettakaa nukkua."

"Ja ajatelkaa, että olen ollut niin hävytön teitä kohtaan! Kyllä nyt
olette saanut suloisesti kostaa minulle."

"Herran nimessä, menkää nyt nukkumaan." Kehoituksillaan ja hieman
väkivaltaa käyttäen sai hän riemastuneen toverinsa oljille takaisin ja
peitoksi sirotteli hän olkia hänen ylleen. De Catinat oli väsynyt
päivän tapauksista ja viimeinen yllättävä ilonaihe oli kuluttanut
viimeisetkin voiman rippeet. Niinpä hänen silmänsä painuivat hiljalleen
kiinni, pään vaipuessa yhä syvemmälle olkiin, ja viimeinen näky minkä
hän vielä selvästi tajusi, oli amerikkalainen, joka jalat ristissä
istuen, kuuvalossa innokkaasti vuoleskeli pitkällä veitsellään toista
puupölkkyä.

Siinä määrin oli nuori kaartilainen väsynyt, että päivä oli
jo yli puolen ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, kun hän
vihdoin heräsi. Hetkisen katseli hän hämmentyneenä ympärilleen, sillä
häntä oudoksutti vaatteisiin takertuneet oljet ja vankikopin
karkeatekoinen ristikaareen muovailtu katto. Mutta äkkiä palautui hänen
muistiinsa eilinen päivä, viestinvienteineen, salaväijytyksineen ja
vangitsemisineen ja hän hypähti seisaalleen nopeasti. Hänen toverinsa,
joka oli torkkunut eräässä nurkassa, hyppäsi myös pystyyn kuultuaan
hänen ensi liikkeensä. Hänellä oli vielä veitsi kädessä herätessään ja
hän vilkasi heti oveen.

"Ahaa, se olittekin te", virkkoi hän. "Luulin että se oli äskeinen
mies."

"Onko täällä sitte käynyt joku?"

"On, toivat tänne nuo kaksi leipää ja tuopin vettä juuri ennen auringon
nousua, kun aioin ruveta levolle."

"Puhuiko hän mitään?"

"Ei, se oli tuo pieni, musta äijä."

"Simoniksi häntä kuuluivat kutsuneen."

"Sama mies. Hän pani leivät tuohon ja meni mennessään. Ajattelin että
hän ehkä viipynee täällä kauemminkin jos hän vielä tulee tänne."

"Kuinka niin?"

"Jos asetamme nuo jalustinhihnat hänen nilkkoihinsa, niin luulenpa
ettei hän niistä vapaudu yhtä pian kuin me."

"Entä sitten?"

"No hänhän voisi kertoa meille, missä olemme ja mitä meille aiotaan
tehdä."

"Joutavia! mitä sillä on väliä, kun asiamme kerta on toimitettu!"

"Ehkäpä ei teihin nähden — makuasioistahan ei voi riidellä. — Mutta
minuun nähden sillä on paljonkin väliä. En ole tottunut istumaan
tällaisissa pesissä, niinkuin karhu loukussa ja odottamaan mitä muut
suvaitsevat tehdä minulle. Se on minulle aivan uutta. Pariisi oli
mielestäni ahtaanlainen paikka, mutta se oli kuin heinäaro tähän
verrattuna. Minun tottumuksiini tämä ei sovellu ja minä aion lähteä
täältä pois."

"Tässä ei auta muu kuin kärsivällisyys."

"En usko sitä. Minä luulen että pari kiilaa ja rautakanki auttaa meitä
paremmin."

Samalla avasi hän takkinsa ja veti sen alta lyhyen ruostuneen raudan ja
kolme terotettua puista kiilaa.

"Mistä nuo olette saanut?"

"Ne ovat minun tämänöistä työtäni. Rautakanki oli ylinnä ristikossa, ja
siinä olikin työpaikka. Kiilat veistin pölkystä."

"Ja mihin tarkoitukseen ne sopivat?"

"No tähän: kiila numero yksi menee tuohon reikään jonka olen hakannut
kivien väliin. Toisesta pölkystä olen valmistanut kurikan ja pari
lyöntiä sillä tuon kiilan päähän saa sen niin lujaan, että voitte
riippua koko painollanne siinä. Nämä kaksi menevät samalla tavalla
noihin ylempiin reikiin. Näin! Katsokaas, nyt voitte nousta näille
seisomaan ja katsomaan akkunasta, rasittamatta liiaksi varpaittenne
jäntereitä. Koettakaapas."

De Catinat kiipesi ylös ja katseli innokkaasti ristikon läpi. "En tunne
tätä paikkaa", sanoi hän pudistaen päätään. "Se voi olla joku niistä
kolmestakymmenestä linnasta, jotka ovat Pariisin eteläpuolella kuuden,
seitsemän peninkulman etäisyydellä siitä. Mutta mikä se niistä on? Ketä
kummaa huvittaa kohdella meitä tällä tavalla? Kun näkisin jonkin
vaakunakilven, niin se ehkä auttaisi minua. Ahaa, tuolla näkyy yksi
erään akkunan keskipienassa. Mutta en saa selvää siitä matkan pituuden
vuoksi. Olen varma että sinun silmäsi, Amos, ovat paremmat kuin minun,
koetahan katsoa mitä tuossa nimikilvessä seisoo."

"Missä?"

"Tuolla kivilaatalla keskellä akkunaa."

"Ahaa, näen sen vallan selvästi. Minusta näyttää niinkuin siinä olisi
kolme hiirihaukkaa istumassa siirappitynnörin päällä."

"Kolme kotkaa torninhuipussa ehkä. Se olisi Hautevillen vaakuna. Mutta
se ei ole mahdollista, sillä heillä ei ole mitään linnaa sadan virstan
ulettuvilla." Hän oli hyppäämäisillään alas ja laski koko painonsa
ristikon poikkiraudalle.

Hänen hämmästyksekseen se seurasikin mukana.

"Katsohan, Amos, katsohan tänne", huudahti hän.

"Ahaa, huomasitkos sen. Niin, sen irroitin minä viime yönä."

"Millä aseella? Veitselläsikö?"

"Ei, en päässyt mihinkään veitselläni, mutta kun olin saanut irti tuon
sivuraudan, niin joutui työni paremmin. Panen nyt tämän takaisin
paikoilleen, jottei kukaan tuolla alhaalla huomaisi, että olen saanut
sen irti."

"Ovatko kaikki muutkin irti?"

"Ei ole vielä muuta kuin tuo yksi, mutta ensi yönä irroitamme nekin.
Sinä voit ottaa tämän ja työskennellä sillä, samalla kun minä käytän
työkaluani toisen irroittamiseksi. Katsohan, kivi on pehmeänlaista ja
hankaamalla sitä saa siihen pienen ojan, jota myöten sitten voi
irroittaa poikkiraudan. Olisipa merkillistä, ellemme huomiseksi ole
saaneet tietämme selväksi täältä."

"Niinpä kyllä, mutta, vaikka pääsisimmekin tuonne linnanpihalle,
minnekäs sitte tie veisi?"

"Yksi asia kerrallaan ystäväni, yhtä hyvin voit jättää Cennebec'iin
menon, kun et huomaa miten pääsisit Penobscotin poikki. Joka
tapauksessa on linnanpihalla enemmän ilmaa kuin täällä ja kun kerran
akkuna on meille selvä, niin pian tuumimme selväksi lopunkin."

Toverukset eivät uskaltaneet työskennellä päivällä, sillä he
pelkäsivät, että vanginvartija voisi heidät yllättää tai että heidät
alhaaltapäin huomattaisiin. Ei ketään käynyt heidän luonaan, ja he
söivät leipänsä ja joivat vetensä sellaisella ruokahalulla, että näytti
siltä kuin he usein olisivat ravinneet itseään huonommallakin
ravinnolla. Heti kun ilta tuli, seisoivat he kumpikin naulallaan ja
hieroivat kiveä ja kiskoivat ristikkorautoja. Oli sateinen yö ja nousi
ukkosilma, mutta he näkivät jokseenkin hyvin ja akkunan ulkokaari esti
heitä näkymästä. Ennen puolta yötä olivat he irroittaneet yhden raudan
ja toinen oli juuri lähtemässä, kun hiljainen liike sai heidät
kääntymään ja he näkivät vanginvartijan seisovan keskellä lattiaa, suu
ammollaan katsellen heitä.

De Catinat oli huomannut hänet ensin ja oli heti hypännyt alas
lyödäkseen häntä kangellaan, mutta nähtyään uhkaavan liikkeen oli
vanginvartija rynnännyt ovelle ja vetänyt sen kiinni perässään juuri
kun amerikkalaisen työase lentää huristi hänen korvansa juuresta
jatkaen matkaansa käytävään. Kun ovi rämähti lukkoon, jäivät toverukset
katsomaan toisiaan. Kapteeni kohotteli hartioitaan ja Amos Green
vihelsi pitkään.

"Tuskinpa maksaa vaivaa jatkaa", virkkoi de Catinat vihdoin.

"Yhtähyvin voimme tehdä tätä kuin muutakin. Mutta jos minun aseeni
olisi tullut tuumaakin alempana, niin olisi ukko ollut meidän. No niin,
ehkä hän saikin hieman tai sitten katkaisi niskansa rappusia
kiiruhtaessaan. Minulla ei ole enää millä työtäni jatkaisin, mutta pari
hakkausta sinun kangellasi saa työmme valmiiksi. Aa, olit oikeassa,
nytpä meidät ottaa piru."

Suuri kello oli alkanut soida linnassa ja kuului äänekästä
puheensorinaa ja jalkojen kopinaa. Järeitä käskyjä jaettiin
linnanpihalla ja sitte kuului avainten rasahduksia. Kun tämä kaikki
tapahtui näin yön hiljaisuudessa, näytti selvästi siltä kuin hälyytys
olisi pantu toimeen. Amos Green pisti kätensä taskuihin ja heittäytyi
selälleen oljille ja de Catinat taas nojasi synkännäköisenä seinään,
odottaen mitä tuleman piti. Kului viisi minuttia, meni toinen viisi
eikä kuulunut mitään. Hälinä linnanpihalla jatkui, mutta heidän
koppiinsa johtavassa käytävässä ei kuulunut minkäänlaista liikettä.

"Sittenkin otan tuon viimeisen raudan irti", sanoi amerikalainen
vihdoin nousten ja meni akkunaan. "Katsotaanpa kuitenkin mistä nuo
kissannaukujaiset johtuvat." Hän kiipesi orrelleen puhuessaan ja
katsahti ulos.

"Tulehan tänne", huudahti hän kiihkeänä toverilleen. Heillä näkyy
olevankin jokin toinen leikki siellä ja näyttää siltä kuin ei heillä
olisi aikaa ajatella meitä nyt.

De Catinat kiipesi hänen rinnalleen ja molemmat katsoivat
linnanpihalle. Valkea oli viritetty joka linnannurkkaukseen ja piha oli
täynnä väkeä, joista moni kantoi soihtua. Keltainen loimu leikki
somasti linnan jylhänharmailla muureilla välistä nousten niin korkealle
että korkeinkin torninhuippu hohti kullalle tummaa taivasta vastaan,
kunnes se taas tuulen painamana vaipui niin pieneksi, että se tuskin
valaisi kantajansa kasvoja. Pääportti oli auki ja vaunut, jotka
ilmeisesti juurikään olivat saapuneet, olivat pienen oven edessä aivan
heidän akkunansa kohdalla. Vaunujen pyörät ja sivut olivat paksussa
rapakossa ja hevoset seisoivat allapäin höyryävinä, kuten pitkästä ja
nopeasta ajosta ainakin.

Töyhtölakkinen, ratsupukuinen mies astui vaunusta ja kääntyen ympäri,
veti perässään toisen henkilön. Siinä syntyi pieni ottelu, kuului huuto
ja sitte molemmat katosivat ovesta sisään. Kun se oli sulkeutunut,
ajoivat vaunut pois, soihdut ja tulet sammuivat, pääportti läimähti
lukkoon taas ja kaikki oli yhtä hiljaista kuin ennen tätä äkillistä
välinäytöstäkin.

"No, ovatko he nyt saaneet toisen kuninkaan sanansaattajan käsiinsä?"
sanoi de Catinat.

"Kohta täällä onkin sijaa kahdelle taas", virkkoi Amos Green. "Jos vain
saamme olla rauhassa hetkisen, niin ei tämä koppi meitä kauan pidätä."

"Ihmettelenpä, minne vanginvartija on joutunut."

"Olkoon missä tahtoo, niin kauan kuin vain pysyy täältä poissa. Annahan
minulle kankesi taas. Tämä rupeaa jo lähtemään. Hän alkoi työskennellä
huimasti, koettaen syventää uurretta kivessä. Äkkiä hän lopetti ja
jännitti kuuloaan.

"Tuhannen tulimmaista, tuolla työskentelee joku toisella puolella."

Molemmat kuuntelivat tarkasti. Muurin toiselta puolen kuului vasaran
kalketta, sahan kahinaa ja lautojen läiskettä.

"Mitä kummia ne siellä mahtavat tehdä?"

"En ymmärrä."

"Voitko nähdä heitä?"

"He ovat liian lähellä muuria."

"Minä luulen voivani nähdä", sanoi de Catinat. "Olen hoikempi sinua."
Hän pisti päänsä; kaulansa ja toisen hartiansa aukosta poikkirautojen
välissä ja jäi siihen, kunnes hänen ystävänsä, luullen, että hän oli
tarttunut kiinni, veti häntä jalasta vapauttaakseen hänet pinteestä.
Hän väänsi itsensä kuitenkin helposti takasin ja kuiskasi.

"He rakentavat siellä jotakin."

"Rakennustako?"

"Niin, heitä on neljä miestä, lyhtyjen valossa."

"Mitä he mahtavat rakentaa."

"Luulen että se on jonkinlainen vaja. Voin nähdä neljä kuoppaa joihin
he sovittavat neljää pystyparrua."

"Hyvä, emme voi lähteä täältä niinkauan kun tuolla on neljä miestä
aivan akkunan alla."

"Mahdotonta."

"Mutta me voimme päättää työmme siitä huolimatta."

Hänen hiljainen kovertamisensa hukkui kokonaan alempana kasvavaan
meluun. Rauta irtautui toisesta päästään ja hän veti sitä hitaasti
puoleensa. Silloin, kun hän juuri oli saamassa sen kokonaan irti,
ilmaantui äkkiä pyöreä pörrötukkainen ja suippolakkinen pää hänen ja
kuuvalon väliin. Niin perinpohjin hämmästyi Amos Green tuosta
äkillisestä ilmestyksestä, että hän päästi raudan käsistään ja pudoten
ulkopuolelle se luisui akkunalaudan yli maahan.

"Sinä jumalaton hölmö", huusi ääni alhaalta, "onko sinulla
iankaikkisesti peukalo keskellä kämmentä, kun sillä tavalla pudottelet
työkalujasi! Tuhannen tulimmaista. Sinä olet särkenyt hartiani."

"Mikä siellä nyt on", huusi toinen vastaan. "Saakelin Pierre, jos sinun
sormesi olisivat yhtä kerkeät kuin kielesi, niin sinusta tulisi Ranskan
ensimmäinen kirvesmies."

"Mitäs tämä on, sinä tolkuton apina. Sinähän pudotit työkalujasi
niskaani."

"Minä! En ole pudottanut mitään."

"Hölmö! Uskotteletko minulle, että rautatankoja putoilee taivaasta.
Sinä heitit minua rautatangolla, kuulitko senkin kömpelökätinen
tolvana."

"Minä en ole sinua heittänyt", huusi toinen. "Mutta pyhän neitsyen
nimessä, ellet pian lopeta, niin tulen alas ja löylyytän sinut
perinpohjin.

"Suu kiinni, senkin tyhjännalkuttajat", sanoi kolmas ääni käskevästi.
"Ellei työ tule valmiiksi ennen päivänkoittoa, niin siitä tulee tuima
lasku eräille."

Sitten alkoi taas yhtämittainen sahaus ja vasaran pauke. Pää yhä tuli
ja meni. Sen omistaja käveli varmaankin jollakin telineellä joka oli
rakennettu heidän akkunansa alle, mutta ei katseellakaan ilmaissut
huomanneensa mustaa aukkoa aivan vieressään. Oli jo aamuaikainen ja
ensimmäiset, kylmät valonsäteet alkoivat leikkiä linnanpihalla
ennenkuin työ oli valmis ja miehet lähteneet pois. Silloin vasta
uskalsivat vangit kiivetä ylös ja katsoa, mitä siellä oli syntynyt yön
kuluessa. Ja nähdessään sen, oli heiltä henki salpautua. Se oli
mestauslava.

Siinä se oli pahaenteisenä, mustista, likaisista lankuista
kokoonkyhättynä ja näytti siltä kuin sitä ennenkin olisi usein käytetty
samaan tarkoitukseen. Se oli tuettu heidän puoleistaan muuria vastaan
ja oli noin kaksikymmentä jalkaa leveä ja tuonpuoleisella sivulla johti
sille puuportaat. Sen keskellä seisoi mestaustukki jonka pää oli
ruskeanpunaisia tahroja täynnä.

"Nyt luulen että on parasta lähteä", sanoi Amos Green.

"Työmme on ollut turha", vastasi de Catinat surullisena. "Olkoon
kohtalomme mikä hyvänsä — eikä se juuri hyvältä näytä — emme voi
muuta kuin alistua siihen miehen tavoin."

"No, no, mies. Akkuna on selvä, lähtekäämme."

"Se on turha. Näen tuollapuolen pihan rivin aseistettuja miehiä."

"Rivissä? Ja tähän vuorokauden aikaan!"

"Niin ja tuolla tulee lisää. Katso, tuolla, keskiovesta. Mutta mitä
taivaan nimessä tämä merkitsee." Hänen puhuessaan aukeni äskeinen ovi
ja merkillinen saattue marssi siitä ulos. Ensin tuli pari tusinaa
jalkamiehiä, kulkien parittain ja puettuina ruskeanpunaisiin palvelijan
pukuihin, kukin kantaen pertuskaa. Heidän perässään astui suurikokoinen
parrakas mies, ilman puseroa, karkean paidan hihat käärittyinä
yläpuolelle kyynärpään ja suuri kirves olalla, Sitten tuli rukouksia
mutiseva pappi avonaisessa messukaapussa ja hänen kanssaan mustiin
puettu nainen, kaula paljastettuna ja rintaa vasten painuvin päin,
jonka yllä riippui musta liina. Aivan naisen takana astui pitkä, laiha
ja tuimannäköinen mies, jolla oli punoittavat karkeat kasvot,
esiinpistävine, pitkine nenineen. Hänellä oli päässään litteä
samettilakki, johon timanttineulalla oli sovitettu kotkansulka. Hänen
tummat silmänsä loistivat merkillisen kirkkaina, ne ikäänkuin
säkenöivät mieletöntä iloa, johon sisältyi uhkaa ja pelkoa. Hänen
jäsenensä nytkähtelivät hänen käydessään, kasvot vääntelehtivät
omituisesti ja hän käyttäytyi kuten ihminen, joka koettaa peittää
sielussaan palavaa riemua. Tuon merkillisen saattueen jälkijoukkona
marssi vielä tusinanverran ruskeapukuisia palvelijoita.

Tullessaan lavan rappujen ääreen epäröi nainen jatkaa matkaansa, mutta
hänen takanaan tuleva mies työnsi häntä eteenpäin sellaisella voimalla
että hän kompastui alimpaan astimeen ja olisi varmasti kaatunut, ellei
olisi saanut papin käsivarresta kiini. Nähdessään sitte ylös päästyään
kammottavan mestauspölkyn, pääsi häneltä parkaisu ja hän vetäytyi
kauhistuneena takaperin. Mutta taas työnsi mies häntä ja kaksi
palvelijaa otti häntä ranteista ja raahasi häntä eteenpäin.

"Oi Maurice! Maurice", huusi hän. "En ole valmis kuolemaan. Oi, anna
anteeksi Maurice, anna anteeksi, samoinkuin itsekin toivot
anteeksiantoa." Hän pyrki lähemmä miestä, koetti ottaa häntä kädestä ja
tarttua hänen hihaansa, mutta mies seisoi käsi miekankahvassa ja kasvot
aivan vääntyneinä mielettömästä ilosta. Kun nainen näki nuo hirvittävän
pilkalliset kasvot, kuolivat rukoukset hänen kalpeilta huuliltaan. Hän
kääntyi hänestä pois ja vetäsi päätään peittäneen mustan hunnun
taaksepäin.

"Ah sire", hän huusi "sire, jos nyt voisitte nähdä minut!"

Kuullessaan huudon ja nähdessään nuo kalpeat kasvot, tuntui de
Catinat'sta kuin hän olisi saanut miekan iskun. Sillä tuossa pyövelin
pölkyn vieressä seisoi nainen, joka oli ollut voimakkain, älykkäin ja
kaunein Ranskan naisista — Françoise de Montespan, kuninkaan aivan
äskeinen lemmitty.




Yhdeksästoista luku.

KUNINKAAN KABINETISSA.


Samana yönä, kun nuo merkilliset seikkailut sattuivat kuninkaan
sanansaattajille, istui hän itse yksinään kabinetissaan. Katosta hänen
yläpuolellaan riippui kultaketjussa neljä siipiniekkaa rakkaudenjumalaa
ja niitten kannattama hyvätuoksuinen lamppu, joka valoi kirkkaan
loisteen huoneeseen, heijastuen kymmenkertaisena seinillä olevista
peileistä. Hopealla silatut eebenpuiset huonekalut, kauniit
savonnièrematot, Toursin silkit, gobelinit, kulta- ja Sivers'in
porsliinitavarat — kaikki hienoin ja paras, mitä Ranska silloin pystyi
tuottamaan, oli koottu näitten seinien sisäpuolelle. Sinne ei koskaan
ollut päässyt mitään, mikä ei olisi ollut mestarituote lajissaan. Ja
kaiken tämän häikäisevän loiston keskellä istui sen isäntä synkkänä ja
vakavana nojaten kättään poskeen, kyynärpää pöytää vasten ja silmät
tuijottaen harhailevina seinään. — Mutta vaikka hänen katseensa
olikin suunnattuna seinään, ei hän siellä mitään nähnyt, sillä ne
tarkastelivat pikemminkin hänen oman elämänsä pitkää tapaussarjaa aina
aikaisimpiin vuosiin saakka, jolloin unelmat ja todellisuus niin
mielellään sekaantuvat keskenään. Oliko se totta, vai oliko hän nähnyt
unta noista kahdesta miehestä, jotka usein kumartuivat hänen kehtonsa
yli ja joista toinen oli puettu mustaan takkiin, risti rinnalla ja jota
hän oli tottunut kutsumaan isäksi, kun taas toisella oli punainen
kauhtana ja pienet vilkuilevat silmät. Vielä nytkin, enemmän kuin
neljänkymmenen vuoden perästä, välähti hänen silmissään tuo
turmeltunut, viekas ja voimakas mies, vanha Richelieu, Ranskan
kruunaamaton kuningas. Ja sitten tuo toinen kardinaali, pitkä, laiha
olento, joka oli ottanut häneltä hänen taskurahansa ja pukenut hänet
vanhoihin vaatteisiin eikä olisi suonut hänelle hänen ravintoaankaan.
Kuinka hyvin muistikaan hän sen päivän, jona Mazarin viimeisen kerran
punasi poskensa ja kuinka hovi oli tanssinut ilosta kuultuaan hänen
poismenostaan. Entä hänen äitinsä, kuinka kaunis hän oli ja kuinka
suurenmoinen. Hyvin hän muisti kuinka rohkeasti hän käyttäytyi tuon
sodan aikana, jolloin aatelin valta nujerrettiin ja kuinka hän sitte
kuollessaan pyysi, etteivät papit tahraisi hänen myssynsä nauhoja
pyhillä öljyillään!

Sitte hän muisteli omia tekojaan, kuinka hän oli kyninyt mahtavat
alamaisensa siinä määrin että hän, sen sijaan että olisi ollut
ikäänkuin ensimmäisenä samanarvoisten joukossa, olikin jäänyt yksin,
huimaavaan korkeuteen, jonka varjo himmenti kaikki muut. Sitten tulivat
hänen sotansa, lakinsa ja sopimuksensa. Hänen huolenpitonsa alla oli
Ranska siirtänyt rajojaan sekä itään että pohjoseen, ja kuitenkin
sisällisesti sulautunut niin yhdeksi, että sillä oli vain yksi mieli ja
se mieli ilmeni hänen sanassaan. Vielä johtui hänen mieleensä kaikki se
kauneus, minkä naiset olivat hänelle suoneet.

Siinä oli Olympe de Mancini, jonka italialaiset silmät ensimäisinä
olivat opettaneet hänelle, että löytyi voima, joka pystyi kuninkaitakin
hallitsemaan, tämän sisar Maria Mancini, hänen puolisonsa tummine
auringonpolttamine kasvoineen, Henrietta, Englannista, jonka kuolema
ensi kertaa avasi hänen silmänsä näkemään elämän surullisia puolia ja
vielä La Vallière, Montespan ja Fontanges. Toiset niistä olivat
kuolleet, toiset luostarissa. Monet, jotka olivat olleet turmeltuneita
ja kauniita, olivat nyttemmin ainoastaan turmeltuneita.

Ja mikä oli tuloksena hänen huolta ja ponnistusta täynnä olevasta
elämästään? Hän oli jo keski-iän tuollapuolen, hän oli menettänyt halun
nuoruutensa huvituksiin, kihti ja huimaus muistuttivat hänelle
alituisesti sitä nuoruuden kuningaskuntaa, jota hän ei voinut kutsua
takasin. Ja kaikkina näinä vuosina hän ei ollut voittanut itselleen
ainoatakaan tosiystävää, ei omassa perheessään, ei hovissaan eikä koko
maassaan, sitä naista lukuunottamatta, jonka kanssa hän aikoi
vihityttää itsensä tänä yönä. Ja tämä nainen, kuinka kärsivällinen,
kuinka hyvä ja kuinka jalo hän olikaan! Hänen kanssaan yhdessä voi hän
toivoa pyyhkivänsä pois kuluneen elämänsä kaikki synnit ja hulluudet.
Kunpa arkkipiispa vain tulisi, jotta hän voisi tuntea, että tuo nainen
todella oli hänen omansa, ja että hän omisti hänet siteillä, jotka
kestäisivät elämän loppuun saakka!

Oveen koputettiin. Hän ponnahti kiihkeänä pystyyn, luullen kirkonmiehen
jo saapuneen. Mutta se olikin hänen henkipalvelijansa, joka ilmoitti
että Louvois pyysi luoksepääsyä. Heti hänen perässään saapuikin
ministeri, nokka pystyssä ja tärkeänä. Hänellä oli kaksi nahkalaukkua
kädessään.

"Sire", sanoi hän Bontemsin poistuttua, "toivon etten häiritse teitä."

"Ei ensinkään, Louvois. Ajatukseni rupesivat jo käymään ikäväksi
toveriksi minulle ja olen iloinen päästessäni niistä."

"Olen vakuutettu, etteivät teidän majesteettinne ajatukset voi olla
muuta kuin mieluisat", vastasi hovimies. "Mutta olen tässä tuonut
mukanani jotakin, jonka toivon vain lisäävän niitten mieluisuutta."

"Ah, mitä se on?"

"Kun niin moni aatelistostamme on matkustanut Unkariin ja Saksaan, niin
suvaitsitte te viisaudessanne haluta kuulla, millaisia tietoja he
ystävilleen täällä kotona lähettävät ja millaisia täältä heille menee."

"Niin."

"Minulla on nyt tässä kaikki mitä kuriiri on saanut kokoon ja myöskin
se mikä täältä on lähdössä, kukin erä omassa laukussaan. Vaha on
pehmitetty väkiviinalla ja kiinnikkeet irroitettu höyryllä, joten ne
nyt ovat auki. Kuningas otti kouran täyden laukusta ja katseli
osoitteita.

"Tahtoisin todella lukea noitten ihmisten ajatukset", sanoi hän. "Sillä
tavallahan ainoastaan voin päättää niitten ihmisten mielialan, jotka
edessäni kumartelevat ja hymyilevät. Otaksun ettette itse ole lukenut
näitä", lisäsi hän epäluuloisena.

"Oh, sire, kuolisin ennemmin."

"Vannotteko sen."

"Autuuteni kautta, sire."

"Hm! Siellä on yksi, joka näkyy olevan pojaltanne."

Louvois'n väri vaihtui ja hän sammalsi katsoessaan kuorta. "Teidän
majesteettinne on näkevä, että hän on yhtä uskollinen kaukana kuin
teidän lähellännekin, muutoin hän ei olisi minun poikani."

"Alkakaamme sitte sillä. Ah, siinä ei ole kuin kymmenkunta riviä.
'Rakas Achille, miten kaipaankaan sinua. Kun sinä et ole täällä, on
hovissakin ikävä kuin luostarissa. Naurettava isäukkoni astuskelee yhä
ympäri kuin kalkkunakukko, ikäänkuin kaikki hänen mitalinsa ja ristinsä
voisivat peittää sitä tosiasiaa, että hän on vain päälakeija, eikä
hänellä ole valtaa enempää kuin minullakaan. Hän houkuttelee
kuninkaalta sangen paljon hyvää, mutta en voi kuvitella mitä hän sillä
tekee, sillä minä en ainakaan ole hyötynyt mitään. Olen yhä velkaa ne
kymmenentuhatta tuolle miehelle Ortevrekadulla. Ellei minua kohta
onnista neljän nikkarin pelissä, niin on tästä lähdettävä sinun
toveriksesi!' Hm! Epäilin teitä väärin, Louvois. Huomaan nyt, että
_ette_ ole lukenut näitä kirjeitä."

Sillä aikaa kun kuningas luki kirjettä oli ministeri istunut kuin
tulisilla hiilillä kasvot punaisina kuin punajuuri ja silmät
muljottavina päässä. Suuri oli helpotus, kun lukeminen päättyi, sillä
vaikkakaan se ei sisältänyt mitään, mikä olisi saattanut hänet huonoon
valoon kuninkaan silmissä, tunsi hän kuinka joka hermo hänen
ruumiissaan jännittyi raivosta hänen ajatellessaan mitä viittauksia
hänen nuori hurjapäänsä teki isästään. "Senkin käärme", sanoi hän. "Voi
tuota häijyä käärmettä. Kyllä opetan hänet vielä kiroamaan
syntymähetkeään."

"No, no, Louvois, tehän olette nähnyt paljon mailmaa ja teidän tulee
olla filosofi. Kuumaverinen nuoriso sanoo aina pahemmin kuin
tarkoittaa. Älkää ajatelko asiaa sen enempää. Mutta mikäs meillä tässä
on? Kirje rakkaimmalta tyttäreltäni miehelleen Conti'n prinssille.
Tuntisin hänen käsialansa tuhansien joukosta. Voi, pikku kultani, ei
hän voisi aavistaakaan, että näkisin hänen viatonta lörpötystään.
Mitäpä siitä luenkaan, kun kerran tunnen hänen lapsellisen sydämensä
joka ajatuksen."

Hän aukaisi punaisen hyvänhajuisen paperin hymyillen hellästi, mutta
kun hän oli päässyt muutaman rivin, katosi hymy ja hän hypähti pystyyn
muristen vihasta, ja painaen kättään sydämelleen tuijotti yhä paperiin.
"Huitukka!" huudahti hän käheästi. "Häpeämätön, sydämetön letukka!
Louvois, te tiedätte, mitä olen tehnyt hänen hyväkseen. Te tiedätte,
että hän on ollut silmäteräni. Mitä olen häneltä koskaan kieltänyt?"

"Olette ollut itse hyvyys, sire", sanoi Louvois, jonka omia haavoja
kirveli vähemmän, kun hän näki toisenkin kärsivän.

"Kuulkaa, mitä hän sanoo minusta: Isä vaari on jotenkin ennallaan,
paitsi että polvet ovat alkaneet tutista. Sinä muistat, kuinka meillä
oli tapana nauraa hänen hienostelulleen ja siroudelleen! Sen hän on
kaiken jättänyt, ja vaikka hän kyllä vieläkin tepastelee korkeilla
koroillaan niinkuin Landes'n talonpoika puujaloillaan, on hänen
puvuistaan hävinnyt kaikki loistavuus. Tietysti koko hovi matkii häntä,
jotenka voit arvata millainen ikävyyden pesä se on. Sitten näkyy tuo
nainen yhä pysyvän hänen suosiossaan ja hänen puseronsa ovat yhtä
mauttomat kuin vaarin takitkin, mutta kun palaat, niin me lähdemme
yhdessä maaseudulle ja sinä puet itsesi punasamettiin ja minä
sinisilkkiin ja me pidämme omaa pientä värikästä hovia,
majesteetillisesta vaaristamme huolimatta."

Ludvig painoi kasvonsa käsiinsä.

"Te kuulette mitä hän puhuu minusta, Louvois."

"Se on häpeällistä, sire, häpeällistä."

"Hän antaa minulle liikanimiä — minulle, Louvois!"

"Se on kauheata, sire."

"Ja polveni! Voisi luulla, että olen vanha mies."

"Se on loukkaavaa, sire. Mutta pyydän saada sanoa, että tämä on tapaus,
jossa teidän majesteettinne filosofina ei anna mielensä tulla
järkytetyksi. Nuoriso on aina kuumaverinen ja sanoo pahemmin kuin se
oikeastaan tarkoittaa. Älkää enää ajatelko sitä."

"Tehän puhutte kuin hölmö, Louvois. Lapsi, jota olen rakastanut,
kääntyy minua vastaan ja minun ei pitäisi ajatella sitä. Oh, se on taas
uusi opetus siitä, että kuningas voi kaikkein vähimmin luottaa niihin,
joilla virtaa hänen vertaan suonissaan. Mutta kenenkäs käsialaa tämä
on? Sehän on kardinaali de Bouillon'in. Omaan sukuunsa ei näy voivan
luottaa, mutta tämä pyhä mies rakastaa minua ei ainoastaan sen vuoksi
että olen auttanut hänet sille paikalle, missä hän on, vaan koska hän
luonteensa mukaan kunnioittaa ja rakastaa niitä, jotka Jumala on
asettanut hänen yläpuolelleen."

"Luen teille hänen kirjeensä, Louvois, näyttääkseni teille että
Ranskassa vielä on jälellä sitäkin, mitä sanotaan uskollisuudeksi ja
kiitollisuudeksi. 'Rakas prinssi de la Roshe-sur-Yon, ah, se on hän,
jolle hän kirjoittaa. Lupasin teille lähtiessänne silloin tällöin
ilmoittaa miten asiat kehittyvät hovissa, kun kysyitte neuvoani siinä,
maksoiko vaivaa tuoda tytärtänne hoviin siinä toivossa että hän
mahdollisesti voittaisi kuninkaan suosion!' Mitä, mitä roistoutta tämä
on, Louvois? 'Sulttaani näkyy menevän pahasta yhä huonompaan. Fontanges
oli ainakin Ranskan sievin nainen, vaikka, meidän kesken sanoen, hänen
tukkansa oli hieman liian punertava, — erinomainen väri kyllä
kardinaalin puvussa, rakas herttua, mutta ylhäiselle naiselle sopii
korkeintaan kastanjan ruskea. Montespankin oli aikanaan hieno nainen,
mutta ajatelkaa, että hän nyt on ihastunut erääseen leskeen, joka on
häntä itseään vanhempi, naiseen joka ei edes koeta tehdä itseään
puoleensavetäväksi, vaan on aina polvillaan rukousjakkarallaan ja
neuloo kirjauksiaan aamusta iltaan. Sanotaan että syksy ja kevät
sopivat huonosti yhteen, mutta luulen että kahdesta syksystä tulee
vielä huonompi pari.' Louvois! Louvois! En voi lukea enempää. Onko
teillä yhtään vangitsemismääräystä mukananne?"

"On yksi, sire."

"Bastille'enkö?"

"Ei, kun Vincennes'iin."

"Se on yhtä hyvä. Täyttäkää se, Louvois! Pankaa tuon roiston nimi
siihen! Antakaa vangita hänet tänä yönä, ja vietäköön hän sinne omissa
vaunuissaan. Häpeämätön, kiittämätön ja pahasuinen lurjus. Oh, Louvois,
miksi toittekaan minulle näitä kirjeitä! Miksi myönnyittekään hulluun
päähänpistooni. Hyvä Jumala, eikö maailmassa enää olekaan totuutta,
kunniantuntoa eikä uskollisuutta."

Hän polki jalkaansa ja pui nyrkkiään mielettömänä vihasta ja
pettymyksestä.

"Panenko muut takaisin laukkuun?" kysyi Louvois innokkaasti.

Kuninkaan alettua lukea kirjeitä oli hän seisonut kuin neuloilla,
peljäten mitä paljastuksia hyvänsä. "Pankaa ne takaisin, mutta pitäkää
laukku."

"Molemmatko?"

"Ah, unohdin toisen. Ehkäpä minulla on joku kunniallinen alamainen
kauempana, vaikka kaikki kotoiset näkyvät olevan teeskentelijöitä.
Ottakaa sieltä yksi umpimähkään. Keneltä tämä on? Ah, sehän on
Rochefoucauldin herttualta. Hän on aina tuntunut kohtuulliselta ja
velvollisuutensa tuntevalta nuorelta mieheltä. Mitä hänellä on
sanottavaa? Danube — Belgrad — suurvisiiri — — Ooh!" Hän kiljasi
aivankuin olisi saanut miekan iskun. "Mitä ihmettä, sire?" Ministeri
oli ottanut pari askelta, sillä hän säikähti kuninkaan kasvonilmeitä.

"Viekää pois ne, Louvois! Viekää pois ne", huusi hän työntäen
paperikasan luotaan. "Toivoisin, etten koskaan olisi nähnyt niitä. En
tahdo nähdä niitä enää. Hän ivaa rohkeuttanikin, vaikka hän oli vasta
kehdossaan, kun minä jo olin juoksuhaudoissa. 'Tämä sota ei sopisi
kuninkaalle', kirjoittaa hän. 'Sillä täällä tapellaan, eikä täällä voi
tehdä sellaisia turvallisia pikku valloituksia, joista kuningas niin
kovasti pitää.' Jumaliste, hän saa päällään maksaa tämän pilansa! Niin
Louvois, siitä tulee kallis pila. Mutta viekää ne pois. Olen nähnyt
niin paljon kuin voin kestää."

Ministeri heitteli kirjeitä takaisin laukkuun, kun hänen silmiinsä
arvaamatta sattui rouva de Maintenon'in rohkea ja selvä käsiala. Jokin
pahahenki kuiskasi hänelle silloin, että tässä oli nyt joutunut ase
hänen käteensä, jolla hän voisi murskata sen, jonka nimikin täytti
hänet kateudella ja vihalla. Jos hän nyt tekisi itsensä kirjeessään
syypääksi johonkin varomattomuuteen, silloin voisi kuninkaan sydän
kääntyä hänestä vielä viimeisellä hetkellä. Hän oli ovela mies ja
tilaisuuden tarjoutuessa käytti hän sitä hyväkseen.

"Haa!" virkkoi hän, "olipa turha avata tuotakin."

"Mitä niin, Louvois, kenen se on?"

Ministeri työnsi kirjeen hänen eteensä ja Ludvig hätkähti, kun hänen
silmänsä osuivat siihen.

"Rouva de Maintenon'in käsialaa!" huudahti hän.

"Niin, se on hänen veljenpojalleen Saksassa."

Ludvig otti sen käteensä. Sitten hän, äkkinäisellä liikkeellä nakkasi
sen toisten joukkoon, mutta käsi pyrki uudelleen sen puoleen. Hänen
kasvonsa olivat harmaat ja väsähtäneen näköiset ja hikikarpaloita
ilmestyi hänen otsalleen. Jos tämäkin näyttäytyisi samanlaiseksi kuin
edelliset! Ajatuskin järkytti häntä sielua myöten. Kahdesti yritti hän
ottaa sitä laukusta, mutta pudotti sen vapisevista sormistaan. Vasta
kolmannella kerralla hän onnistui. Hän heitti sen Louvois'lle ja sanoi.
"Lukekaa se minulle."

Ministeri otti kirjeen kuoresta ja tasoitteli sitä pöydällä,
kasvoillaan pahanilkinen ilme, joka varmasti olisi maksanut hänen
asemansa, jos kuningas olisi osannut tulkita sen oikein.

"Rakas veljenpoikani", luki hän. "Se mitä viime kirjeessäsi pyysit, on
aivan mahdotonta. En ole koskaan väärinkäyttänyt kuninkaan suosiota,
pyytämällä itselleni mitään etuja ja olisin hyvin pahoillani, jos minun
pitäisi anoa ylennyksiä omaisillenikaan. Ei kukaan iloitsisi enemmän
kuin minä, jos kohoaisit majuriksi rykmentissäsi, mutta sen tulee
tapahtua vain kuntosi ja uskollisuutesi avulla, etkä saa odottaa minun
välitystäni sellaisessa asiassa. Palvella sellaista miestä kuin
kuningas on, on jo itsessään palkinto ja olen varma että palvelet häntä
yhtä suurella innolla, jos jäät kornetiksi tai kohoot majuriksi. Häntä
ympäröi, onnettomasti kyllä, moni alhainen loiseläin. Toiset niistä
ovat vain narreja kuten Lauzun, toiset taasen kuten Touqvet, konnia.
Mutta näkyy olevan sellaisiakin, jotka ovat sekä narreja että konnia,
kuten Louvois, sotaministeri." Tässä lukija oli tukehtua raivosta ja
istui yskien ja naputtaen sormiaan pöytään.

"Jatkakaa, Louvois, jatkakaa", sanoi Ludvig hymyillen kattoa kohti.

"Siinä ovat pilvet, jotka aurinkoa ympäröivät, rakas veljenpoikani,
mutta usko minua, aurinko loistaa kirkkaana niitten takana. Jo vuosia
olen tuntenut tuon jalon luonteen, paremmin kun moni muu ja voin
vakuuttaa sinulle, että hänellä on hyveitä, mutta jos hänen
kunniakehänsä joskus himmeneekin, niin on se hänen ympäristönsä syytä,
joka on osannut käyttää väärin hänen sydämensä hyvyyttä. Me toivomme
näkevämme sinut kohta Versailles'ssa, nääntyvänä voitonseppeleittesi
alla. Siihen mennessä ole vakuutettu rakkaudestani ja toivostani että
pian saat korotuksen, vaikkakaan et voi saavuttaa sitä ehdottomallasi
tavalla.

"Ah", huudahti kuningas, silmät rakkaudesta loistaen. "Kuinka voin
epäillä häntä hetkeäkään! Mutta tulin niin järkytetyksi noista muista!
Françoise on uskollinen kuin teräs. Eikö se ollut kaunis kirje,
Louvois?"

"Rouva on erittäin terävä nainen", sanoi ministeri välttelevästi.

"Ja sellainen sydänten tuntija. Eikö hän ole oikein arvostellut
luonnettani?"

"Mutta ei minun sydäntäni."

Kuului koputus oveen ja Bontems kurkisti sisään. "Arkkipiispa on
saapunut, sire."

"Hyvä on, Bontems. Pyydä rouvaa olemaan hyvä ja käymään tämän kautta,
ja käske todistajat kokoontumaan etuhuoneeseen."

Kun palvelija kiiruhti ulos, kääntyi Ludvig ministerinsä puoleen.
"Pyydän teitä olemaan yhtenä todistajana, Louvois."

"Missä asiassa, sire?"

"Vihkiäisissäni."

Ministeri hätkähti. "Mitä sire, nytkö jo?"

"Nyt Louvois, viiden minuutin kuluttua."

"Hyvä, sire."

Onneton hovimies koetti olla juhlallisen näköinen, mutta yö oli ollut
täynnä harmia hänelle ja kaiken lisäksi tuli hänen vielä olla
avustamassa tuon naisen tulemista kuninkaan puolisoksi. Se oli
katkerinta kaikesta.

"Pankaa kirjeet pois, Louvois. Viimeinen korvasi kaikki edelliset.
Mutta nuo roistot saavat maksaa hävyttömyytensä yhtä kaikki. Asiasta
toiseen, tuo nuori veljenpoika, jolle rouva kirjoitti. Gerard
d'Aubignyhän hänen nimensä, eikö niin?"

"Niin on, sire."

"Kirjoittakaa hänelle kapteenin valtakirja ja antakaa hänelle
ensimmäinen vapaaksi joutuva paikka."

"Kapteeniksiko, sire, hänhän ei ole vielä kahtakymmentä täyttänyt."

"Niin, Louvois. Pyydän saada tietää, minäkö vai te olette armeijan
ylipäällikkö? Varokaa itseänne, Louvois. Olen varoittanut teitä jo
kerran ennen. Sanonpa teille, että jos suvaitsen korottaa saapaspihtini
komppanianpäälliköksi, niin ette saa arvellakaan kirjoittaessanne
valtakirjaa. Menkää nyt etuhuoneeseen ja odottakaa siellä muitten
todistajien kanssa, kunnes teitä tarvitaan."

Sillä aikaa oli ahkera touhu ollut käynnissä siinä pienessä huoneessa,
jossa punainen lamppu paloi pyhän neitsyen kuvan edessä. Françoise de
Maintenon seisoi keskellä huonetta kiihottunut puna poskillaan ja
tavallisesta poikkeava loiste tyynissä harmaissa silmissään. Hän oli
puettu häikäisevän valkoiseen kirjokankaiseen pukuun, jonka kaulus ja
hihat olivat kallisarvoista pitsiä. Kolme naista hääräili hänen
ympärillään nousten ja kumartuen ehtimiseen, lisäten siellä, tiukentaen
täällä, muutellen ja korjaten, kunnes kaikki oli heidän makunsa mukaan.

"Kas niin", sanoi pääompelija painaen viimeisen muodon harmaalle
nauharuusulle. "Luulenpa että se sopii teidän majes—, tarkoitan
rouvalle."

Rouva hymyili hoviompelijan sukkelalle kielelle.

"Minulla ei juuri ole makua pukuasioissa", sanoi hän. "Kuitenkin
tahtoisin mielelläni olla puettu kuninkaan mielen mukaan."

"Ah, rouvaa on niin helppo pukea. Rouvalla on vartaloa. Rouvalla on
ryhtiä. Mikäpä puku ei sopisi tuolle kaulalle, tuollaisille vyötäisille
ja käsivarsille! Mutta ajatelkaa, kun meidän on tehtävä sekä vartalo
että puku. Esimerkiksi prinsessa Charlotte Elisabet. Eilen vast'ikään
leikkasimme hänelle puvun. Hän on lyhyt, mutta paksu. Uskomatonta
kuinka paksu hän on. Hänen pukuunsa meni enemmän kangasta kuin rouvan,
vaikka hän on kahta kämmenenleveyttä lyhyempi. Ah, uskon ettei hyvä
Jumala tarkoittanut ketään ihmistä niin paksuksi. Mutta se on totta,
hän on baijerilainen eikä ranskatar!"

Mutta rouva ei paljoakaan huomannut ompelijattaren lörpötystä. Hänen
katseensa oli kohdistunut madonnan kuvaan nurkassa ja huulet liikkuivat
rukouksessa, anoen voimaa tullakseen ansiokkaaksi siihen suureen
kutsumukseen, joka niin äkkiä oli tullut hänen osakseen, köyhän
kotiopettajattaren osaksi. Hän rukoili voimaa välttääkseen niitä
vaaroja, jotka ympäröivät häntä kaikkialla ja että tämän yön toimitus
tuottaisi siunausta Ranskanmaalle ja sille miehelle, jota hän rakasti.
Hiljainen koputus ovelle keskeytti rukoilevan.

"Se on Bontems, rouva", sanoi neiti Nanon. "Hän sanoo että kuningas on
valmiina."

"Sitte emme anna hänen odottaa. Tulkaa. Jumala antakoon siunauksensa
siihen mitä menemme tekemään."

Pieni seurue kokoontui kuninkaan etuhuoneeseen ja lähti sieltä
yksityiskappeliin. Etumaisena astui muhkea piispa, puettuna vihreään
messupukuun, messukirja kädessä ja sormi vihkimäkaavan kohdalla lehtien
välissä. Hänen vierellään astui hänen almunjakajansa ja kaksi
hovipoikaa punaisissa kauhtanoissa kantaen palavia soihtuja. Kuningas
ja rouva de Maintenon kulkivat rinnan, jälkimäinen rauhallisena ja
tyynenä, lempeänä ja silmät maahan luotuina, kuningas taas punottavin
poskin ja hieman levottomin elein, kuten se joka tuntee olevansa
elämänsä tärkeimmässä käännekohdassa. Heidän takanaan, juhlallisen
äänettöminä, seurasi pieni joukko valittuja todistajia, laiha ja
vaitelias isä La Chaise, Louvois, muljautellen silmiään morsiameen
päin, markiisi de Charmarante, Bontems ja neiti Nanon.

Soihdut valoivat kellertävää valoaan seurueeseen, sen kulkiessa
hitaasti käytäviä pitkin ja poikki _salonkien_, joita heidän oli
kuljettava matkallaan kappeliin ja ne valaisivat räikeästi maalattuja
seiniä ja kattoja heijastuen taas kultauksista ja peileistä, mutta
jättivät nurkkauksiin pitkiä varjoja. Kuningas vilkuili hermostuneesti
noihin tummiin nurkkiin sekä seinillä riveissä riippuviin esi-isiensä
ja omaistensa muotokuviin. Kun hän meni Maria Teresan, kuningatar
vainajan ohi, hätkähti hän ja pidätti henkeään kauhusta.

"Jumalani", kuiskasi hän, "hän rypisti silmäkulmiaan ja sylkäsi
minulle."

Rouva pani viileän kätensä hänen ranteelleen. "Ei se ollut mitään",
virkkoi hän tuskin kuuluvasti. "Se oli vain valo, joka lepatti
muotokuvalla."

Hänen sanoillaan oli tavallinen vaikutuksensa häneen. Säikähtynyt ilme
katosi hänen silmistään ja ottaen rouvaa kädestä, hän jatkoi matkaansa
päättävästi. Hetkistä myöhemmin seisoivat he alttarin edessä ja
toimitus, joka yhdistäisi heidät elinijäksi, alkoi.

Kun he taas kääntyivät lähteäkseen, ja uusi sormus kimalteli rouvan
sormessa, kuuli hänen ympäriltään onnittelujen sorinaa. Kuningas ei
kuitenkaan sanonut sanaakaan, hän katsoi vain puolisoaan eikä tämäkään
puolestaan toivonut enempää. Hän oli yhä tyyni, mutta veri jyskytti
hänen ohimoissaan. "Olet Ranskan kuningatar nyt", kuuli hän sen
hymisevän — "kuningatar, kuningatar, kuningatar!" Mutta äkkiä huomasi
hän varjon lähellään ja matala ääni kuiskasi. "Muista, tyttäreni,
lupauksesi kirkolle." Säpsähtäen kääntyi hän ja näki jesuiitan kalpeat
ja kiihkoisat kasvot.

"Kätesi on tullut kylmäksi, Françoise", sanoi Ludvig. "Menkäämme,
rakkahin, olemme viipyneet liian kauan tässä synkässä kappelissa."




Kahdeskymmenes luku.

KAKSI FRANÇOISE'TA.


Rouva de Montespan oli vetäytynyt levolle kepein mielin, saatuaan
veljensä tiedonannon. Hän tunsi Ludvigin paremmin kuin moni muu ja
tiesi kuinka tavattoman itsepäinen hän oli pikkuasioissa. Kun hän oli
sanonut tahtovansa, että arkkipiispa heidät vihkisi, niin sen piti myös
olla arkkipiispa. Tänä yönä siitä siis ei voinut tulla mitään. Huomenna
oli taas uusi päivä, ja ellei hän silloin saisi luovutetuksi kuningasta
aikeistaan, niin ei hänen kauneutensa eikä hänen taitonsa enää olleet
minkään arvoiset.

Aamulla hän pukeutui huolellisesti, siveli hieman puuteria sinne,
punamaalia tänne, muistipa varjostaa hymykuopatkin poskissaan,
verhoutui laajaan sinipunaiseen samettipukuun ja laati kaulaansa komean
helmikoristeensa, aivan kuin konsanaan sotilas, joka teroittaa aseensa
taistelua varten elämästä ja kuolemasta. Edellisen illan suuresta
tapauksesta hän ei ollut saanut mitään tietää, vaikka koko hovi siitä
lauloi, sillä hän oli ylpeytensä ja häjyn kielensä vuoksi jäänyt
ystävittä ja tiedottajitta. Hän nousikin siitä syystä mitä
paraimmalla tuulella, hautoen mielessään vain kysymystä, miten
paraiten hankkisi itselleen pääsyn kuninkaan puheille. Hän oli
vielä pukeutumishuoneessaan sovitellen pukunsa laskoksia, kun
hänen kamaripalvelijansa ilmoitti, että kuningas odotti häntä
_salongissa_. Rouva de Montespan uskoi tuskin korviaan. Koko aamun
oli hän rasittanut aivojaan keksiäkseen keinon päästä kuninkaan
puheille, ja siinä oli hän nyt odottamassa häntä. Vilkaistuaan
viimeisen kerran peiliin kiiruhti hän kuningasta vastaan.

Kuningas seisoi selin tulijaan, katsellen erästä Snyders'in maalausta,
mutta kun hän sulki oven, kääntyi hän ja astui pari askelta rouvaa
kohti. Rouva de Montespanilta oli päässyt ilonhuudahdus rientäessään
kuningasta kohti ja rakkauden loiste silmissään oli hän samalla
ojentanut valkoiset käsivartensa hänen puoleensa. Mutta kuningas nosti
kätensä tehden torjuvan eleen, ystävällisen mutta niin päättäväisen
että se pysäytti hänet kerrassaan. Kädet vaipuivat sivuille, hänen
huulensa vapisivat ja hän jäi katsomaan kuninkaaseen silmillä, joista
suru ja pelko puhuivat äänetöntä kieltään. Kuninkaan kasvoilla oli
ilme, jota hän ei vielä koskaan ennen ollut nähnyt ja hänen sielunsa
syvimmässä kuiskasi jo jokin ääni että hän tänäpäivänä oli tapaava
itseään voimakkaamman hengen.

"Olette taas minulle vihainen", sanoi hän.

Kuningas oli tullut tapaamaan häntä aikeissa suoraan ilmoittaa
naimisiinmenostaan, mutta nyt, nähdessään hänen kauneutensa ja
rakkautensa, tuntui hänestä, että olisi vähemmän raakaa lyödä hänet
maahan tuossa edessään. Sanokoon sen joku muu, ajatteli hän. Hän saa
sen kyllä muutenkin tietää. Sitäpaitsi välttäisi hän ehkä ikävän
kohtauksen, joka hänestä aina oli ollut vastenmielistä. Hänen
sanottavansa oli kyllin vaikea jo sinänsä. Niin nopeasti kuin nämä
ajatukset olivat välähtäneetkin kuninkaan mielessä, oli rouva ne
yhtäkaikki ymmärtänyt katsoessaan hänen ruskeisiin silmiinsä.

"Te olette tullut sanomaan minulle jotakin ja nyt ette kuitenkaan
rohkene sitä tehdä. Jumala siunatkoon hellää sydäntänne, joka saa
julman kielen vaikenemaan."

"Ei toki, ei toki", sanoi Ludvig. "En tahtoisi olla julma. En voi
unhottaa, että teidän älynne ja kauneutenne niin monen vuoden kuluessa
on kirkastanut päiväni ja antanut loistoa hovilleni. Mutta ajat
muuttuvat ja minulla on velvollisuuksia maailmaa kohtaan, jotka
vaativat voittamaan henkilökohtaiset mielitekoni. Useammasta syystä
luulen olevan parasta, että sovimme sillä tavalla kuin eilen puhuimme
ja että te siis vetäydytte hovista."

"Hovista, sire, ja kuinka pitkäksi ajaksi?"

"Teidän täytyy vetäytyä ainaiseksi."

Rouva jäi katsomaan häneen kädet nyrkissä ja kasvot kalveten.

"Minun ei tarvinne sanoa, että tulen tekemään vetäytymisenne niin
onnelliseksi kuin suinkin. Eläkkeenne saatte määrätä itse ja rakennutan
teille palatsin mihin osaan Ranskaa haluatte, sillä ehdolla kuitenkin,
että se on kahdenkymmenen virstan etäisyydellä Pariisista. Sitäpaitsi
maatila — —"

"Oh, sire, kuinka voitte ajatellakaan, että tuollaiset asiat voisivat
korvata teidän rakkautenne menetyksen?" Hänen sydämensä oli tullut
lyijynraskaaksi. Jos kuningas olisi puhutellut häntä kiivaasti ja
vihaisesti, olisi hän ehkä voinut toivoa käännyttävänsä hänet kuten
ennenkin, mutta hänen ystävällinen ja kuitenkin varma käytöksensä oli
jotakin aivan uutta ja hän tunsi, että kaikki hänen oveluutensa oli
turha tällä kertaa. Hänen tyyneytensä raivostutti häntä ja kuitenkin
koetti hän tukahuttaa intohimoaan ja säilyttää nöyrän ilmeensä, mikä ei
vähääkään ollut hänen ylpeän ja rajun luonteensa mukaista. Mutta pian
se kävi hänelle ylivoimaiseksi.

"Olen ajatellut perusteellisesti asiaa", jatkoi kuningas, "ja sen
täytyy käydä kuten jo sanoin, sillä muuta keinoa ei ole. Koska meidän
täytyy erota, on parasta että se tapahtuu äkkiä ja viivytyksettä.
Uskokaa minua, se ei ole hauskaa minustakaan. Olen käskenyt veljeänne
pitämään ajoneuvot valmiina takaportilla yhdeksän aikana, sillä
ajattelin, että teille olisi mieluisampaa lähteä pimeän tultua.

"Peittääkseni häpeäni ilkamoivalta hovilta. Olette erittäin
hienotunteinen, sire. Tai ehkäpä tämäkin oli jonkinlainen velvollisuus,
mehän olemme kuulleet niin paljon velvollisuuksista näinä päivinä. Ja
ettekös juuri te — — —"

"Tiedän, tiedän. Myönnän sen. Olen tehnyt teille suurta vääryyttä,
mutta uskokaa minua, tulen sovittamaan kaiken vointini mukaan. Ei, ei
älkää katsoko minuun noin vihaisesti. Kun nyt viimeisen kerran näemme
toisemme, niin antakaamme siitä jäädä edes miellyttävä muisto."

"Miellyttävä muisto!" Nyt katosi hänestä kaikki ystävällisyys ja
nöyryys ja hänen äänessään soi iva ja viha. "Miellyttävä muisto!
Teillehän se kyllä lienee hauska muisto, kun voitte ruveta rakastamaan
toista, tarvitsematta nähdä mitään kalpeita kasvoja hovinne
_salongeissa_ muistuttamassa uskottomuuttanne. Mutta minulle,
istuessani jossakin yksinäisessä maatalossa, mieheni halveksimana,
perheeni hyleksimänä, koko Ranskan pilkan ja ilveilyn esineenä, kaukana
kaikesta, mikä elämälle antaa viehätystä, kaukana siitä miehestä, jonka
rakkaudelle olen uhrannut kaikkeni — minulle siitä todella tulee
miellyttävä muisto, olkaa varma siitä!"

Kuningas oli hyvinkin huomannut rouvan silmistä leimuavan vihan, mutta
koetti kuitenkin hillitä suuttumustaan. Kun Ranskan kahden ylpeimmän
henkilön oli keskenään sovittava tällaisesta asiasta, oli toisen
välttämättömästi tingittävä jossakin. Hän tunsi, että hänen oli se
tehtävä, mutta se oli sangen vaikeaa hänen kaltaiselleen käskevälle
luonteelle.

"Käyttämällä sanoja, jotka eivät sovi teidän kielenne lausuttaviksi
eikä minun korvieni kuultaviksi, ette paranna asiaanne. Myöntäkää edes,
että siinä, missä minulla nyt olisi oikeus käskeä, minä käytän pyyntöä
ja missä minä voisin määrätä teistä alamaisenani, kehoitan teitä
ystävänäni."

"Oh, sire, te osoitatte minua kohtaan ylenpalttista hienotunteisuutta!
Meidän lähes kaksikymmentä vuotta kestänyt suhteemme tuskin riittää
selittämään sellaista suvaitsevaisuutta puoleltanne. Minun pitäisi
todella tuntea suurta kiitollisuutta siitä, että ette ole käskenyt
kaartinne jousimiehiä kunniavahdiksi minulle tai marssittanut minua
muskettisoturienne muodostamaa kunniakujaa palatsistanne."

"Sananne sointuvat katkerilta, madame."

"Sydämeni on katkera, sire."

"Ei, Françoise, olkaa järkevä, minä pyydän teitä. Olemme molemmat jo
sivuuttaneet nuoruutemme."

"Viittauksenne vuosiini kuulostaa erittäin kohteliaalta suustanne,
sire."

"Oh, te väännätte sanojani. Sitte en puhu enempää. Onko teillä mitään
kysyttävää minulta ennenkuin lähden?"

"Hyvä Jumala!" huudahti hän. "Onko tuokin mies. Onko tuollakin sydän?
Ovatko nuo samat huulet, jotka niin usein ovat vakuuttaneet
rakastavansa minua. Ovatko nuo samat silmät, jotka niin hellästi ovat
katsoneet minun silmiini. Voitteko te hyljätä naisen, jonka koko elämä
on ollut teidän, samalla tavalla kuin hylkäsitte St. Germain'in
palatsin kun toinen uhkeampi oli teillä käytettävänänne? Ja tämäkö on
kaikkien noitten lupausten, suloisten kuiskausten, kehotteluitten ja
valojen surkea loppu? Tämäkö! — —"

"Ei, ei Françoise, tämä on liian surullista meille molemmille."

"Surullista! Missä huomaa surua teidän kasvoillanne? Näen vain vihaa
niissä, koska olen uskaltanut sanoa totuuden.

"Näen niissä iloa, kun tunnette saaneenne alhaisen asianne
toimitetuksi. Mutta missä näen surua? Ah, kun olen mennyt, niin kaikki
tuntuu teistä niin helpolta — eikö niin? Te voitte palata takaisin
kotiopettajattarenne luo — — —"

"Françoise!"

"Niin, niin, ette voi minua peloittaa. Mitäpä minä välitän kaikesta,
mitä voitte tehdä minulle. Mutta minä tiedän kaikki. Älkää luulko, että
olen sokea. Tehän aioitte mennä naimisiin hänen kanssaan! Te, Ludvig
pyhän jälkeläinen ja hän, Scarron'in leski, tuo köyhä raataja, jonka
minä armeliaisuudesta otin talouteeni! Ah, miten teidän hovilaisenne
nauraisivat! Kuinka nuo pikku kynäilijät saisivat runoaiheita ja kuinka
älyniekat laskettelisivat sukkeluuksiaan! Te ette kuule niistä mitään
tietenkään, mutta teidän ystävillenne ne ovat kiduttavia."

"Kärsivällisyyteni ei kestä enempää", huudahti kuningas, "jätän teidät,
madame, ja ainaiseksi."

Mutta rouva oli raivoissaan menettänyt kaiken pelkonsa ja
varovaisuutensa. Hän asettui kuninkaan ja oven väliin, ja kasvot
hehkuvina, silmät palavina ja pää hieman eteen työnnettynä polki hän
pientä, valkoista satiinitohveliaan mattoon.

"Teillä on kiire, sire! Hän odottaa teitä varmaankin."

"Antakaa minun mennä, madame."

"Mutta pettymyshän oli suuri eilenillalla, eikö niin, sire rukkani!
Suuri taivas, mikä isku! Ei mitään arkkipiispaa! Ei mitään vihkiäisiä.
Koko pikku suunnitelma meni piloille. Eikö se ollut julmaa?" Ludvig
tuijotti hänen kauniisiin, hurjiin kasvoihinsa hieman ymmällään ja
hänen mieleensä välähti ajatus, että hän oli surusta menettänyt
järkensä. Mitä muutakaan saattoi olla puhe arkkipiispasta ja
pettymyksestä? Hän piti arvolleen sopimattomana puhua ankarasti niin
onnettomalle. Hänen täytyi lepytellä häntä ja ennenkaikkea päästä irti
hänestä.

"Teillä on ollut hallussanne joukko minun perheeni jalokiviä", sanoi
hän, "Pyydän teitä yhä pitämään ne pienenä osoituksena arvonannostani."

Hän oli toivonut tyynnyttävänsä häntä ja aiheuttavansa hänelle
mielihyvää, mutta silmänräpäyksessä oli hän aarrekaapillaan ja syyti
sieltä kaksin kourin kalleuksia lattialle kuninkaan jalkoihin. Ne
kilisivät ja ratisivat, nuo pienet keltaiset, punaiset ja vihreät
palloset, vieriessään lattialle ja sattuessaan seinävieren
tammivuoraukseen.

"Ne kelpaavat kyllä lapsenpiialle, jos arkkipiispa joskus saapuisi."

Kuningas tuli nyt entistään enemmän vakuutetuksi siitä, että hän oli
tullut mielipuoleksi. Hän päätti vedota hänen hellempiin tunteisiinsa.
Hän astui nopeasti ovelle ja kuiskasi jotakin. Nuorukainen, jolla
pitkät kultakiharat valuivat samettitakille saakka, astui huoneeseen.
Se oli rouvan nuorin poika, Toulouse'n kreivi.

"Ajattelin, että tahtoisitte sanoa hänelle jäähyväiset, madame", sanoi
Ludvig.

Rouva jäi tuijottamaan, voimatta käsittää hänen sanojensa merkitystä.
Silloin hänelle äkkiä selvisi, että häneltä aiottiin ottaa sekä lapset
että rakastaja ja että tuo toinen nainen saisi puhutella heitä ja
voittaa heidän rakkautensa, sillä aikaa kun hän olisi kaukana muualla.
Kaikki, mitä tuossa naisessa oli häjyä ja katkeraa, leimahti silloin
korkeimmilleen, niin että hän todellakin sillä hetkellä oli sitä mitä
kuningas oli pelännyt. Ellei hän saisi poikaansa, niin ei sitä saisi
kukaan muukaan. Hänen aarteittensa joukossa oli jalokivillä koristettu
tikari, aivan hänen vieressään. Hän sieppasi sen lattialta ja hyökkäsi
pakoilevan poikansa kimppuun. Ludvig kirkasi ja juoksi estämään häntä,
mutta eräs toinen käsi oli häntä nopeampi. Eräs nainen oli kiiruhtanut
avonaisesta ovesta esiin ja saanut kohotetusta ranteesta kiini. Siinä
syntyi hetken ottelu, kaksi kuninkaallista vartaloa huojui ja väänteli,
ja äkkiä putosi tikari heidän väliinsä lattialle. Pelästynyt Ludvig
otti sen lattialta ja siepaten poikaansa kädestä, kiiruhti koko
huoneustosta pois. Françoise de Montespan horjahti leposohvaa vasten ja
näki edessään toisen Françoise'n varman katseen, naisen, jonka varjo
nykyään näytti seuraavan häntä kaikkialla.

"Olen pelastanut teidät teosta, madame, jota te ensimmäisenä olisitte
katunut."

"Pelastanut minut. Tehän olette itse saattanut minut tähän tekoon."

Kukistunut suosikki nojasi sohvan korkeaan selkämystään pitäen käsiään
selän takana samettisella kaarella. Hänen puoleksi avoimet silmänsä
säkenöivät tulta ja hänen huulensa olivat juuri niin paljon raollaan,
että hohtavan valkoiset hampaat hyvin näkyivät. Tällainen oli
todellinen Françoise de Montespan, kissansukuinen eläin, valmiina
hyökkäykseen, kaukana siitä nöyrästä ja sulokielisestä Françoisesta,
joka niin usein oli voittanut kuninkaan uudelleen puolelleen suloisilla
sanoillaan. Rouva de Maintenon'in käsi oli haavoittunut taistelussa ja
hänen sormistaan tippui verta, mutta ei kummallakaan ollut aikaa
ajatella sitä. Hänen harmaat silmänsä olivat lujasti suunnatut entiseen
kilpailijaansa, kuten heikkoon ja petolliseen eläimeen, jonka voi
voimakkaammalla tahdollaan hallita.

"Niin, te se olette, joka olette minut tähän saattanut, te juuri, jonka
minä otin hoivaani silloin, kun teillä tuskin oli leivän palaa tai
viinin tilkkaa. Mitä teillä silloin oli? Ei kerrassaan mitään muuta
kuin naurunalainen nimi. Ja mitä minä annoin teille? Kaikki! Te
tiedätte, että annoin teille kaikki, rahaa, aseman, pääsyn hoviin!
Kaiken sen olette saanut minulta. Ja nyt pidätte te minua pilkkananne!"

"Madame, en pidä teitä pilkkanani, päinvastoin säälin teitä sydämeni
pohjasta."

"Säälitte! Ha, ha! Mortemart Scarron'in lesken säälimänä. Menköön
teidän säälinne samaa tietä kun kiitollisuutenne ja kurja
luonteennekin. Älkäämme siitä enää välittäkö."

"Sananne eivät minua loukkaa."

"Uskonpa todella, ettette ole erittäin arkatuntoinen."

"En, kun omatuntoni on puhdas."

"Ah, sekään siis ei ole teitä vaivannut?"

"Ei tässä asiassa, madame."

"Hyvä Jumala. Kuinka hirvittäviä ne muut asiat mahtavat ollakaan!"

"En ole koskaan hautonut mielessäni pahaa teitä kohtaan."

"Ei mitään minua kohtaan? Oh, nainen nainen!"

"Mitä olen sitte tehnyt. Kuningas tuli huoneeseeni seuraamaan lastensa
opetusta. Hän viipyi siellä. Hän puhutteli minua. Hän kysyi ajatustani
yhdessä ja toisessa asiassa. Voinko olla vastaamatta hänelle? Vai
voinko sanoa muuta kuin mitä ajattelin?"

"Te käännytitte hänet minua vastaan."

"Olisin ylpeä, jos voisin uskoa käännyttäneeni hänet hyveen puoleen."

"Sanat lipuvat somasti huuliltanne."

"Toivoisin että voisin sanoa samaa teistä."

"Siten siis, oman tunnustuksenne mukaan, ryöstitte kuninkaan rakkauden
minulta, te leskistä hyveellisin."

"Tunsin teitä kohtaan ainoastaan kiitollisuutta ja ystävällisyyttä.
Olette ollut, kuten niin monta kertaa olette huomauttanut minulle,
hyväntekijäni. Ei ollut vähintäkään tarpeen muistuttaa sitä minulle,
sillä en ollut hetkeksikään sitä unhottanut. Mutta kun kuningas kysyi
minulta, mitä ajattelin, niin en tahdo kieltää, että nimitin syntiä sen
oikealla nimellä ja sanoin, että hän olisi arvokkaampi ihmisenä, jos
hän pudistaisi päältään ne synnin kahleet, jotka häntä sitoivat."

"Tai että hän vaihtaisi ne toisiin!"

"Niin, velvollisuuden kahleisiin."

"Äh, teidän tekopyhyytenne ällöttää minua! Jos kerran olette olevinanne
nunna, miksi ette sitte ole siellä, missä nunnat ovat? Te tahtoisitte
nauttia kummankin maailman parhaista antimista, eikö niin? Kaikesta,
minkä hovi voi antaa ja samalla jäljitellä luostarielämää. Minun
kanssani teidän on turha teeskennellä! Tunnen teidät yhtä hyvin, kuin
sisin sydämenne tuntee teidät. Minä olin ainakin rehellinen, sen minkä
tein, tein koko maailman nähden. Mutta te, pappienne ja rippi-isienne
selän takana, rukousjakkaroinenne ja messukirjoinenne, älkää luulko
pettävänne minua, kuten olette pettänyt muita." Hänen vastustajansa
harmaat silmät säkenöivät ensikertaa ja hän astui pari askelta
eteenpäin nostaen toista kättään ikäänkuin moittien.

"Minulle on yhdentekevä, mitä minusta sanotte", sanoi hän. "Se ei
merkitse enempää kuin mitä tuo turhamainen papukaija tuolla viereisessä
huoneessa papattaa. Mutta älkää kosketelko asioita, jotka ovat pyhiä.
Ah, jospa tekin tahtoisitte kohottaa ajatuksenne niihin asioihin, jos
tekin tahtoisitte kohdistaa ajatuksenne sisäänpäin, niin huomaisitte,
ennenkuin on myöhäistä — kuinka huonoa ja rumaa se elämä on ollut,
jota olette elänyt. Mitä olettekaan tehnyt! Hänen sielunsa oli teidän
käsissänne, niinkuin savi valajallaan. Jos te olisitte kohottanut
häntä, jos olisitte ohjannut häntä korkeampiin ilmapiireihin ja jos
olisitte saanut esille kaiken, mikä hänessä oli jaloa ja hyvää, niin
ajatelkaa, kuinka rakastettu ja siunattu teidän nimenne olisikaan,
linnan korkeuksista, mataliin mökkipahasiin saakka! Mutta ei. Te
veditte hänet alas, te turmelitte hänen nuoruutensa, te erotitte hänet
puolisostaan ja raatelitte hänen miehuutensa. Rikos, joka tehdään niin
korkeassa asemassa, synnyttää tuhansia muita niitten keskuudessa, jotka
katsovat häneen esimerkkinään ja kaikki, kaikki tuo lepää teidän
hartioillanne. Kavahtakaa, madame, kavahtakaa, ennenkuin on myöhäistä!
Kauneudestanne huolimatta voi teillä ehkä olla vain joku vuosi
elämänaikaa, kuten minullakin — mahdollisesti. Silloin kun tuo ruskea
tukka on harmaa, kun tuo valkoinen poski on sisäänpainunut ja kun tuo
loistava silmä on himmentynyt, ah armahtakoon jumala silloin Françoise
de Montespan'in synnintahrimaa sielua!"

Hänen kilpailijansa pää oli painunut alas, juhlallisten sanojen ja
kauniiden, vakavien silmien vaikutuksesta. Hetkisen seisoi hän
äänettömänä, ensi kertaa elämässään pelotettuna, mutta sitten tuo
pilkallinen, uhmaileva mieli palasi entiselleen ja hän nosti silmänsä
ja virkkoi ivahuulin.

"Kiitän teitä, mutta minulla sattuu jo entuudestaan olemaan rippi-isä.
Oh, madame, älkää koettako lumota minua. Tunnen teidät, ja tunnen
teidät hyvin."

"Päinvastoin, te näytte tuntevan minua vähemmin kuin luulinkaan.
Pyydän, sanokaapa, jos tunnette minut niin hyvin, mikä minä olen?"

Hänen kilpailijansa koko katkeruus ja viha soi hänen vastauksessaan.

"Te olette", sanoi hän, "lasteni kotiopettaja ja kuninkaan salainen
rakastajatar."

"Te erehdytte", vastasi rouva de Maintenon rauhallisesti. "Olen teidän
lastenne kotiopettaja ja olen kuninkaan puoliso."




Yhdeskolmatta luku.

MIES VAUNUISSA.


De Montespan oli usein teeskennellyt pyörtymistä kun hän tahtoi
lieventää kuninkaan vihastumista. Hän oli sitten kietonut käsivartensa
hänen ympärilleen ja siten voittanut hänen säälinsä, joka onkin
rakkauden kaksoissirar. Mutta nyt oppi hän tietämään mitä merkitsee
pyörtyminen parin sanan johdosta. Hän ei saattanut epäillä äsken
kuulemainsa sanojen totuutta. Hänen kilpailijansa ilmeessä, hänen
vakavassa katseessaan ja rauhallisessa äänessään oli jotakin, joka
vakuutti asian todenperäisyyden. Hän seisoi hetkisen huumaantuneena,
hengittäen raskaasti ja ojennellen avuttomasti käsivarsiaan, silmien
loisteen hiipuessa vähitellen. Sitten hänen ylpeä päänsä vaipui
rinnalle ja hän kaatui kilpailijansa jalkoihin parahtaen valittavasti
kuten se, joka on taistellut tuimasti, mutta tietää ettei pysty enää
jatkamaan taisteluaan.

Rouva de Maintenon kumartui ja nosti hänet voimakkaille valkeille
käsivarsilleen. Hänen silmissään kuvastui syvä suru ja sääli, kun hän
katseli lumivalkeita kasvoja, jotka lepäsivät hänen rintaansa vasten ja
joista oli kadonnut kaikki katkeruus ja ylpeys. Ainoastaan kyynel oli
jäänyt kimmeltämään tumman silmäripsen alle ja huulien oikullinen ilme
näkyi vielä, kuten lapsen, joka on itkenyt itsensä uneen. Hän kantoi
hänet leposohvalle ja asetti silkkisen pieluksen hänen päänsä alle.
Sitte kokosi hän kaikki lattialle sirotellut jalokivet ja pani ne
takaisin aarrekaappiin. Lukittuaan sen ja asetettuaan avaimen niin että
omistaja sen helposti huomaisi, soitti hän kelloa, joka kutsui paikalle
pienen mustan hovipojan.

"Emäntäsi on pahoinvoipa", sanoi hän, "mene hakemaan hänen
palvelijoitaan." Ja sitten, näin täytettyään velvollisuutensa, lähti
hän tuosta suuresta huoneesta, jonne hän jätti sametin ja kullan
hohtoon kauniin kilpailijansa, makaamaan kuin särjetyn kukkasen
avuttomana ja toivottomana.

Todellakin avuttomana, sillä hän ei voinut mitään tehdä ja toivottomana
myöskin, sillä mitenkäpä voi onni häntä enää suosia. Heti kun hän tuli
tajuihinsa taas, lähetti hän palvelijansa pois, ja jäi kädet ristissä
miettimään surullista tulevaisuuttaan. Hänen täytyi lähteä, se oli
varma. Ei vain sen vuoksi, että se oli kuninkaan käsky, vaan myöskin
siksi, että häntä odotti vain surkuttelu ja pilkka hovin puolelta,
jossa hän tähän saakka oli ylinnä vallinnut. Tosin oli hän ennenkin
pystynyt pitämään puoliaan kuningatarta vastaan, mutta ei hänen
katkerin vihansakaan voinut estää häntä näkemästä, että hänen nykyinen
kilpailijansa oli aivan toista lajia, kuin nöyrä Maria Teresia raukka.
Ei, hänen voimansa oli lopultakin murtunut. Hänen täytyi myöntää
hävinneensä ja siis lähteä.

Hän nousi leposohvalta tuntien tulleensa kymmentä vuotta vanhemmaksi.
Hänellä oli paljon tehtävää ja aika oli lyhyt. Hän oli heittänyt
kalleutensa kuninkaan jalkoihin, kun tämä oli maininnut niistä
jonkinlaisena korvauksena rakkauden menettämisestä, mutta nyt hän
tuumi, että kun rakkaus kerran oli mennyt, niin ei ollut mitään syytä
menettää myös niitä. Ellei hän tästälähin enää olisikaan Ranskan
vaikutusvaltaisin nainen, niin olisi hän ainakin sen rikkain.
Luonnollisesti saisi hän myöskin eläkkeen ja se olisi varmasti runsas
sillä Ludvig oli aina antelias. Ja sittenhän hänellä oli vielä kaikki
tavaransa, minkä hän oli koonnut vuosien kuluessa, kullat ja hopeat,
maljakot ja taulut, ristiinnaulitunkuvat, kellot ja pikarit, yhteensä
ne tekisivät miljoonia livrejä. Omin käsin kääri hän arvokkaimmat ja
pienemmät esineet jättäen muut veljensä huolenpitoon. Koko päivän oli
hän kuumeisen tarmokkaassa puuhassa, unohtaakseen niissä häviönsä ja
kilpailijansa riemun. Illalla oli kaikki valmiina, ja hän oli
toimittanut niin, että hänen tavaransa lähetettäisiin Petit Bourg'iin
hänen perässään, sillä sinne aikoi hän vetäytyä.

Puoli tuntia ennen hänen lähtönsä määräaikaa johdatettiin hänen
huoneeseensa nuori ratsumies, jonka kasvot olivat hänelle oudot. Hän
tuli hänen veljensä lähettämänä.

"Monsieur de Vivonne on pahoillaan siitä, madame, että huhu teidän
lähdöstänne jo kiertää hovissa."

"Mitä se minulle kuuluu", tiuskasi hän vanhaan tapaansa.

"Hän sanoo, madame, että hovilaiset saattavat ehkä kokoontua läntiselle
portille, seuratakseen lähtöänne. Siellä on mahdollisesti madame de
Neuilly ja Chambord'in herttuatar sekä mademoiselle de Rohan ja — —"

Rouva lysähti miltei kokoon, ajatellessaan sellaista nöyryytystä.
Lähteä palatsista, jossa hän oli ollut enemmän kuin kuningatar, niin
monen henkilökohtaisen vihamiehen purevan ivan ja pilkan esineenä! Se
olisi todella tämänpäiväisten nöyryytysten huippu, katkeruuden maljan
viimeinenkin pisara! Hänen voimansa oli murtunut. Tätä hän ei voisi
kestää.

"Sanokaa veljelleni, monsieur, että olisin hänelle hyvin kiitollinen,
jos hän voisi järjestää niin, että voisin lähteä huomaamatta."

"Hän pyysi minua sanomaan, että hän jo on tehnyt sen, madame."

"Ah, mihin aikaan sitte?"

"Nyt, niin pian kuin mahdollista."

"Olen valmis lähtemään. Läntisellekö portille?"

"Ei, vaan itäiselle. Ajopelit odottavat siellä."

"Entä missä on veljeni?"

"Otamme hänen mukaan puiston portilla."

"Ja miksi niin?"

"Siksi, että häntä pidetään silmällä ja jos hänet huomataan ajoneuvojen
luona, tulisi asia tunnetuksi."

"Hyvä. No niin, monsieur, ehkä tahdotte ottaa päällystakkini ja tämän
laukun, niin voimme lähteä heti."

He kulkivat kiertoteitse vähemmän käytettyjä käytäviä, rouva kiiruhtaen
kuin syyllisyytensä tunteva eläin, huntu kasvoilla ja sydän säpsähtäen
joka askeleella. Mutta onni oli hänelle suosiollinen. He eivät
tavanneet ketään ja olivat pian itäisellä takaportilla. Pari tyyntä
sveitsiläistä vartiosotilasta seisoi portin kummallakin puolella,
nojaten muskettiinsa, ja lamppu portin yläpuolella valaisi odottavia
ajoneuvoja. Ovi oli avoinna ja pitkä ratsumies mustassa päällystakissa
auttoi hänet sisään. Sitten astui mieskin ajoneuvoihin ja istuutui
vastapäätä häntä, paiskasi oven kiinni ja vaunut lähtivät vierimään
päätietä.

Rouvaa ei ihmetyttänyt ensinkään että tuo pitkä mies oli käynyt hänen
seuraansa vaunujen sisään, sillä oli tapana pitää vartija siellä; hän
arveli että se oli hänen veljensä paikka, jonka hän kohta oli ottava.
Sehän oli vallan luonnollista. Mutta kun kymmenen minuuttia kului, eikä
hän puhunut eikä liikahtanut, rupesi rouvan uteliaisuus heräämään. Kun
hän oli auttanut rouvaa vaunuihin, oli tämä huomannut että hänen
pukunsa oli herrasmiehen ja että hänen kumarruksensa ja muukin
käyttäytymisensä ilmaisi tottunutta hovimiestä. Mutta hovimiehet olivat
tavallisesti ylen kohteliaita ja puheliaita ja tämä mies taas oli
vaitelias ja tyyni. Taasen hän koetti tarkastaa häntä. Hänen lakkinsa
oli vedetty silmille ja kaulus oli nostettu suun eteen, mutta
hämärässäkin hän näki kaksi silmää, jotka tuijottivat häneen samalla
tavalla kuin hänkin mieheen.

Lopulta äänettömyys saattoi hänet epämääräisen levottomaksi. Hän päätti
lopettaa sen.

"Varmasti olemme jo sivuuttaneet puiston portin, monsieur, jossa meidän
piti ottaa veljeni mukaan."

Hänen toverinsa ei vastannut eikä liikahtanut. Rouva arveli, että
vaunujen ratina ehkä oli estänyt häntä kuulemasta hänen kysymystään.

"Sanoin, monsieur", toisti hän nojautuen lähemmäksi, "että olemme ehkä
sivuuttaneet sen paikan, jossa meidän piti tavata veljeni, monsieur de
Vivonne'n."

Ei mitään vastausta.

Väristys kulki hänen jäsentensä läpi. Mikä mahtoikaan olla miehiään tuo
äänetön olio? Sitten hänelle johtui mieleen, että hän ehkä oli mykkä.

"Olette ehkä suruissanne", sanoi hän, "ettekä voi puhua. Jos se on
syynä vaiteliaisuuteenne, niin ehkä olette ystävällinen ja kohotatte
kätenne merkiksi, niin minä ymmärrän." Mutta mies istui jäykkänä ja
puhumattomana.

Silloin hänet valtasi mieletön pelko, istuessaan tuollaisen
kammottavan, äänettömän olion kanssa samoihin ajopeleihin suljettuna.
Hän kirkui pelossaan ja koetti avata akkunaa ja ovea. Mutta silloin
kävi rautainen käsi hänen ranteeseensa ja pakotti hänet jälleen
istuimelleen eikä kuulunut muuta ääntä kuin rattaitten ratina ja
laukkaavien hevosten kavionkapse. He olivat silloin jo maaseudulla,
kaukana Versailles'sta.

Oli entistä pimeämpi, pilviä kerääntyi taivaalle ja silloin tällöin
kuului ukkosen jylhä jyminä.

Rouva nojasi läähättäen vaunujen nahkapieluksiin. Hän oli rohkea
nainen, mutta kun tämä äkillinen, outo sattuma tapasi hänet hänen juuri
heikoimmillaan ollessaan, järkytti se häntä sielua myöten. Hän vetäytyi
kokoon vaunujen nurkkaan ja tuijotti kauhusta laajentunein silmin
vastapäätäistujaan. Kun hän edes sanoisi jotakin! Mikä ilmestys tai
uhka hyvänsä olisi parempi kuin tämä! Oli jo niin pimeä että hän
töintuskin erotti hänen ulkopiirteitään ja sitä mukaa kuin rajuilma
yltyi, lisääntyi pimeyskin. Tuuli puhalteli vihaisin vihurein ja yhä
läheni ukkosen jyminä. Taas tuli hiljaisuus sietämättömäksi. Taas hänen
täytyi keskeyttää mihin hintaan hyvänsä.

"Sir", sanoi hän, "tässä täytyy olla jokin erehdys. En käsitä millä
oikeudella te estätte minua aukaisemasta akkunaa ja antamasta
määräyksiäni ajomiehelle."

Ei sanaakaan kuulunut.

"Toistan, sir, että tässä on jokin erehdys tapahtunut. Nämät ovat
veljeni monsieur de Vivonnen vaunut ja hän on mies, joka ei tule
sallimaan, että hänen sisartaan kohdellaan epäkohteliaasti."

Muutamia raskaita sadepisaroita rapsahti akkunaa vasten. Pilvet
laskeutuivat yhä alemma ja tummenivat tummenemistaan. Hän ei nähnyt
toveriaan ensinkään enää ja se oli vieläkin kamalampaa. Hän huusi
taasen kauhusta, mutta se ei auttanut enempää kuin hänen sanansakaan.

"Sir", huusi hän puiden nyrkkejään ja yrittäen tavottaa häntä hihasta,
"te pelotatte minua, te kauhistutatte minua. En ole koskaan tehnyt
teille mitään pahaa. Miksi te siis tahtoisitte loukata onnetonta
naista? Oh puhukaa minulle, Jumalan tähden puhukaa jotakin!"

Yhä vain sateen rapinaa eikä muuta ääntä kuin hänen oma kiivas
hengityksensä.

"Ehkä ette tiedä kuka olen", jatkoi hän pyrkien omaksumaan
tavanmukaisen käskevän äänensä ja puhuen nyt täydelliselle ja
läpitunkemattomalle pimeydelle. "Voi käydä niin, että huomaatte liian
myöhään valinneenne väärän henkilön huvittelunne esineeksi. Olen
markiisitar de Montespan ja minun ei ole tapanani unohtaa loukkauksia.
Jos tiedätte mitään hovista, niin pitäisi teidän myös tietää että
sanani painaa siellä jotakin. Te voitte kuljettaa minua tosin
ajoneuvoissanne, mutta olen henkilö, jonka katoaminen aiheuttaa nopeaa
etsintää ja myöskin nopean koston, jos minulle on tehty vääryyttä. Jos
tahdotte — — oh Jesus! Armahda!" Kalman värinen salama oli äkkiä
välähtänyt ja valaissut koko seutukunnan niin kirkkaaksi, kuin
konsanaan päivänvalo. Miehen kasvot olivat ainoastaan kämmenenleveyden
päässä rouvasta, hänen suunsa oli ammollaan ja silmät raollaan, koko
kasvot hillittömän iloisuuden vääristäminä. Jokainen yksityiskohta
näkyi miehestä salaman valossa — hänen punainen vapiseva kielensä ja
sen alapuolella hieman vaaleampi puna, leveät valkoiset hampaat ja
ruskea parta, joka oli leikattu suipoksi ja harjasmaisesti taipui
eteenpäin. Mutta se ei ollut salaman leimaus, eikä myöskään nuo
nauravat, julmat kasvot, joka sai jääkylmät väreet kulkemaan Françoise
de Montespan'in läpi, vaan se oli itse mies, mies, jota hän enin
pelkäsi maailmassa ja jonka hän kaikkein vähimmin oli odottanut
näkevänsä.

"Maurice", huudahti hän "Maurice, sinäkö se olet!"

"Niin, pikku vaimoni, minä se olen. Olemme näet taas palanneet
toistemme syliin pitkän väliajan jälkeen."

"Oh, Maurice, kuinka oletkaan peloittanut minua. Kuinka voit olla niin
julma? Miksi et puhunut minulle mitään?"

"Sen vuoksi, että oli niin suloista istua hiljaisuudessa ja ajatella,
että olit taas niin monen vuoden perästä kokonaan minun. Oh, pikku
vaimoni, olen niin usein ikävöinyt tätä hetkeä."

"Olen menetellyt väärin sinua kohtaan, Maurice. Olen tehnyt väärin,
Maurice! Anna minulle anteeksi!"

"Meidän perheessämmehän ei anneta anteeksi, Françoise kultani. Eikö
tämä ole aivan kuin menneinä aikoina, kun yhdessä olimme ajelulla. Ja
vielä samoissa vaunuissa! Ne ovat aivan samat, jotka toivat meidät
tuomiokirkosta, jossa sinä niin somasti teit valasi. Minä istuin tässä
kuten nytkin ja sinä istuit siinä ja minä otin sinua kädestä, kuten
nytkin ja puristin sitä niin ja — — —"

"Oh, sinä julmuri, olet katkaissut käsivarteni. Sinä olet vääntänyt
ranteeni sijoiltaan!"

"Oh, en suinkaan, pikku vaimoni! Ja sittehän muistat, kun sanoit
kuinka uskollisesti rakastaisit minua, kumarruin puoleesi ja suutelin
— — —"

"Ah auttakaa! Sinä raakalainen, sinä löit minua suulle! Sinähän löit
minua sormuksellasi."

"Löin sinua! Kukapa olisi uskonut tuona keväisenä päivänä,
suunnitellessamme tulevaisuuttamme, että tämäkin oli odottamassa sinua
ja minua ja tämä, ja tämä."

Hän löi hurjasti häntä kasvoihin pimeässä. Rouva viskautui istuimelta
ja koetti kätkeä päänsä pieluksiin. Mielipuolen voimalla ja raivolla
satelivat hänen lyöntinsä rouvan yläpuolelle, eikä hän ensinkään
huomannut kuinka hänen kätensä särkyivät, sattuessaan koviin nahkoihin
ja vaunujen puuosiin.

"Olen vihdoinkin saanut sinut mykistymään", sanoi hän vihdoin. "Ja
olenhan ennenkin suuteloillani saanut sinut vaikenemaan. Mutta maailma
menee menojaan, Françoise, ja ajat muuttuvat, naiset käyvät
epärehellisiksi ja miehet ankaroiksi."

"Tapa minut jos tahdot", vaikeroi rouva.

"Minä teenkin sen", sanoi toinen tyynesti.

Yhä kiitivät ajopelit, hyppien ja huojuen epätasaisella maaseututiellä.
Myrsky oli laannut, mutta yhä kuului ukkosen jylinää ja näkyi
salamoiden leimahtelua kauempana vastakkaisella taivaalla. Kuu
näyttäytyi kirkkaine, kylmine valoineen, valaen leveät aitaamattomat ja
poppelien reunustamat aukeamat hopealoisteeseensa ja valaisten akkunan
läpi kyyristyvää naista ja hänen kammottavaa toveriaan. Mies nojautui
nyt istuimensa selkämystään, kädet ristissä rinnallaan ja ahmi
silmillään hyleksittyä naiskurjimusta, joka oli tehnyt niin julmaa
vääryyttä hänelle.

"Minne aiot viedä minut?" kysyi rouva vihdoin.

"Portillac'iin, pikku vaimoni."

"Miksi sinne? Mitä aiot tehdä minulle?"

"Aion vaientaa soman valehtelevan kielesi ainaiseksi. Se ei saa enää
pettää ihmisiä."

"Aiotko murhata minut?"

"Jos tahdot nimittää sitä sillä nimellä."

"Sinulla on kivikova sydän."

"Toisen sydämeni annoin eräälle naiselle."

"Oh, syntini saavat totisesti rangaistuksensa."

"Ole varma siitä, että ne sen saavat."

"Enkö voi millään tavalla korjata rikkomustani?"

"Tulen pitämään huolen siitä, että teet sen."

"Sinulla on miekka vyölläsi, Maurice. Miksi et sitten tapa minua, jos
olet niin katkeroittunut? Miksi et lävistä sydäntäni sillä?"

"Ole huoleti siitä, että olisin tehnyt sen, ellei minulla olisi
erinomainen syyni tehdä toisin."

"Mikä sitten?"

"Kerron sinulle. Portillac'issa on minulla valta harjoittaa sekä
korkeinta-, keski- että alioikeutta. Olen lääninherra siellä ja voin
siellä tutkia, tuomita ja panna täytäntöön. Se on minun laillinen
oikeuteni. Tuo kuningas parka ei edes tiedä, miten hän kostaisi
puolestasi, sillä minulla on etuoikeuteni ja hän ei voi vastustaa sitä,
tekemättä kaikkia Ranskan lääninherroja ikuisiksi vihamiehikseen."

Hän aukaisi taas suunsa ja nauroi omalle keksinnölleen, mutta rouva,
väristen koko ruumiissaan, kääntyi pois hänen julmista, hehkuvista
silmistään ja kätki kasvonsa käsiinsä. Kerran hän vielä rukoili Jumalaa
antamaan anteeksi syntisen elämänsä. Ja niin he kiitivät läpi yön
kahden, mies ja vaimo, puhumatta enää sanaakaan, mutta viha ja pelko
sydämissään, kunnes kirkas tervasloiste eräästä kulmatornista valaisi
heitä ja suunnaton epämääräinen varjo kohosi heidän edessään
pimeydestä. Se oli Portillac'in linna.




Kahdeskolmatta luku.

PORTILLAC'IN MESTAUSLAVA.


Täten joutuivat Amory de Catinat ja Amos Green vankilansa akkunasta
näkemään yöllisen matkueen saapumisen vankeineen. Tästä johtui myös tuo
pahaaennustava astunta ja kummallinen saattue aikaisessa aamuhämärässä.
Ja täten he vielä joutuivat näkemään, kun Françoise de Montespan'ia
vietiin teloitettavaksi ja kuulivat hänen viimeisen säälittävän
avunhuutonsa, kirvestä kantavan raakalaisen tarttuessa hänen
hartioihinsa ja pakottaessa hänet polvilleen mestauspölkyn eteen.
Kiljahtaen koetti hän peräytyä likaiselta verentahrimalta pölkyltä,
mutta pyöveli kohotti aseensa ja lääniherra astui askeleen eteenpäin
tarttuakseen kullanruskeisiin suortuviin siten vetääkseen tuon kauniin
pään alas tukille, Mutta äkkiä jäi hän hämmästyksestä liikkumattomaksi,
suu puoleksi auki ja silmät ihmetyksestä selällään.

Hämmästykseensä hänellä olikin täysi syy. Hänen edessään olevasta
nelikulmaisesta vankilan akkunasta putkahti äkkiä mies pää edellä
käsilleen maahan ja oli melkein silmänräpäyksessä taas jaloillaan.
Aivan hänen kintereillään tuli toinen pää, jonka omistaja putosi hieman
raskaammin kuin edellinen, mutta oli hänkin nopeasti pystyssä.
Ensimäinen oli puettu kuninkaallisen kaartin siniseen takkiin,
hopeisine olkalappuineen, toinen taas oli tummapukuinen sileäksi ajeltu
rauhanmies, ja molemmilla oli ruosteinen rautakanki kädessään.
Kumpainenkaan heistä ei puhunut sanaakaan, mutta sotilas astui pari
askelta eteenpäin ja löi kannellaan pyöveliä, joka oli jäänyt
lyömäasentoonsa uhriinsa päin. Kuului ilkeä särähdys, aivankuin
munankuori olisi rikottu ja kiljahtaen pelottavasti pudotti pyöveli
kirveensä, tavotti päätään molemmin käsin ja juostuaan sinne tänne
mestauslavalla putosi kuolleena alla olevalle linnanpihalle. Salaman
nopeudella oli de Catinat vaihtanut aseensa pyövelin kirveeseen ja
kääntyen de Montespan'iin päin, raskas aseensa olalla ja uhkaava ilme
kasvoillaan huudahti hän:

"No nyt!"

Lääninherra oli ollut liian hämmästynyt saadakseen sanaakaan suustaan.
Nyt hän vasta oivalsi, että nämä muukalaiset olivat tulleet hänen ja
hänen saaliinsa väliin.

"Ottakaa kiinni nuo miehet", karjasi hän kääntyen seuralaistensa
puoleen.

"Silmänräpäys ensin", huusi de Catinat sellaisella äänellä ja voimalla,
että se vaati huomiota. "Te näette puvustani, mikä mies minä olen. Olen
kuninkaan henkivartija. Ja joka koskee minuun, käy käsiksi
kuninkaaseen. Olkaa siis varovaisia. Se on vaarallista leikkiä."

"Käykää kiinni, pelkurit", raivosi lääninherra.

Mutta asemiehet epäröivät, sillä kuninkaan nimi oli peljätty koko
Ranskassa. De Catinat huomasi heidän epävarmuutensa ja käytti
tilaisuutta hyväkseen.

"Tämä nainen on kuninkaan oma suosikki ja jos loukkaatte hänen
hiuskarvaansakaan, niin vakuutan, ettei ainoakaan sielu tällä
pihamaalla pääse siitä vähemmällä, kuin kidutuskuolemalla. Hölmöt,
tahdotteko puhaltaa viimeisen henkäyksenne venytyspenkillä tai
kiemurrella palavassa öljyssä tuon mielipuolen käskystä."

"Keitä nuo miehet ovat, Marceau?" huusi lääniherra raivoissaan.

"He ovat vankeja, teidän ylhäisyytenne."

"Vankeja! Kenen vankeja?"

"Teidän, teidän ylhäisyytenne."

"Kuka sinua käski pidättämään heitä?"

"Te, heidän tuojansa näyttivät teidän sinettisormustanne."

"En ole koskaan nähnyt heitä. Tässä on nyt jotakin pirua. Mutta siitä
ei tule mitään, että he uhmaisivat minua omassa linnassani tai
sotkeutuisivat vaimoni ja minun välisiin asioihin. Ei Jumal'avita.
Siitä he eivät läpäise elävinä. Ja nyt Marceau, Etienne, Gilbert ja
Jean, kaikki, jotka olette syöneet leipääni, käykää kiinni, sanon
minä."

Hän katseli hurjin silmin ympärilleen, mutta näki vain alakuloisia ja
poispäin kääntyneitä kasvoja. Kauheasti kiroten vetäsi hän miekkansa
tupesta ja hyökkäsi vaimonsa kimppuun, joka puoleksi tiedottomana oli
lyyhistynyt mestauspölkyn viereen. De Catinat juoksi heidän väliinsä
suojellakseen rouvaa, mutta Marceau, parrakas taloudenhoitaja oli jo
käynyt herraansa vyötäisistä. Mielipuolen voimilla, hammasta purren ja
vaahdossa suin väänteli hän itseään palvelijansa lujassa syleilyssä ja
onnistuen kääntää miekkansa taaksepäin työnsi sen parran läpi suoraan
Marceaun kurkkuun.

Tämä kaatui taaksepäin, päästäen tukahtuneen äänen, veren pulputessa
suusta ja haavasta. Mutta ennenkuin murhaaja oli edes vapauttanut
miekkansa uhristaan, olivat de Catinat ja Amos Green muutamain
palvelijain avustamina, vetäneet hänet pitkälleen mestauslavalle ja
Amos Green sitoi hänet niin lujasti, ettei hän voinut liikuttaa muuta
kuin silmiään ja huuliaan ja niillä hän mulkoili ja sylki kuin
vimmattu.

Marceau oli palvelijain kesken erittäin pidetty ja heidän raivonsa oli
murhan johdosta niin suuri, että lääninherran pää olisi piankin eronnut
ruumiista valmiilla mestauspölkyllä, ellei samassa olisi kuulunut pitkä
ja selvä torventoitotus, joka nousi ja laski, tuhansin värähdyksin
kertautuen aikaisessa aamukuulakassa. De Catinat heristi korviaan kuten
koira, joka kuulee metsästäjän kutsun.

"Kuulitko, Amos?"

"Se oli torven ääntä."

"Se oli kaartin merkinantopuhallus. Te siellä, kiiruhtakaa portille!
Avatkaa portti ja laskekaa silta alas! Kiiruhtakaa, tai saatte vieläkin
kärsiä isäntänne synneistä! Kylläpä oli pelastus hiuskarvassa, Amos!"

"Sanoppa muuta, ystävä. Näin hänen ojentavan kätensä tarttuakseen
rouvan tukkaan, juuri kun sinä laskeuduit akkunasta. Hetki vielä, niin
olisi hän menettänyt päänahkansa. Mutta hän on kaunis nainen,
kauniimpaa en ole eläessäni nähnyt eikä ole mielestäni sopivaa, että
hän tuolla polvistuu noilla likaisilla lankuilla." Hän veti
lääninherran päällystakin hänen yltään ja käärittyään sen kokoon,
asetti sen tiedottomana makaavan rouvan pään alle sellaisella
hellyydellä ja hienotunteisuudella, että se tuntui mahdottomalta hänen
tapaiselleen ja kokoiselleen miehelle. Hän oli vielä kumartuneena
rouvan yli, kun kuului laskusillan narahdus ja hetkeä myöhemmin
kavioitten kapsetta. Joukko ratsumiehiä liehuvin töyhdöin ja heiluvin
harjoin oli juuri tulossa linnanpihalle. Ensimmäisenä ratsasti solakka
mies täysissä kaartilaisen varustuksissa, lakissa sulkatöyhtö,
puhvelinnahkakintaat käsissä ja miekka välähdellen auringonvalossa. Hän
nelisti mestauslavaa kohti ja hänen tarkkaan tummaan silmäänsä osui
pieninkin yksityisseikka ryhmässä, joka odotti häntä. De Catinat'n
kasvot kirkastuivat nähdessään hänet ja hän hyppäsi heti hänen
luokseen.

"De Brissac!"

"De Catinat! No miten ihmeen nimessä olet joutunut tänne?"

"Olen ollut vangittuna. Sanohan, de Brissac, veitkö sanan Pariisiin?"

"Varmasti vein."

"Ja arkkipiispa tuli?"

"Tuli varmasti."

"Entä vihkiminen?"

"Kävi niinkuin oli suunniteltu. Sen vuoksi tuon naisparan tuolla täytyi
lähteä palatsista."

"Ajattelin vähän sinnepäin."

"Toivon ettei hänelle ole tapahtunut mitään pahaa?"

"Ystäväni ja minä tulimme juuri viime hetkessä ja pelastimme hänet.
Hänen miehensä makaa tuolla. Hän on itse paholainen, de Brissac."

"Hyvin luultavaa, mutta luulen että enkelikin tulisi katkeraksi, jos
häntä sillä tavalla kohdeltaisiin."

"Olemme sitoneet hänet. Hän tappoi erään miehen ja minä tapoin toisen."

"No, hitto vie, sinäpä olet ollut toimelias!"

"Kuinka tiesit että olimme täällä?"

"Se oli minulle aivan odottamaton yllätys."

"Te ette siis tulleet meidän vuoksemme?"

"Emme. Tulimme tuon naisen vuoksi."

"Kuinka tuo junkkari sai hänet käsiinsä sitten?"

"Hänen veljensä piti ottaa hänet ajoneuvoihinsa. Hänen miehensä sai
siitä vihiä ja lähettämällä rouvalle valheellisen viestin, sai hänet
omiin vaunuihinsa, jotka olivat toisella portilla odottamassa. Kun de
Vivonne huomasi, ettei hän saapuisikaan ja että hänen huoneensa oli
tyhjä, pani hän toimeen tiedusteluja ja pääsi siten perille minne hän
oli lähtenyt. De Montespanin vaakuna oli nähty ovessa ja sen vuoksi
lähetti kuningas minut joukkoineni tänne niin nopeasti kuin
mahdollista."

"Ah, ja te olisitte tulleet liian myöhään, ellei omituinen sattuma
olisi johtanut meitä tänne. En ymmärrä kuka meidät matkalla pidätti,
sillä tämä mies ei näy tietävän asiasta mitään. Oli miten oli, kaikki
selvinnee jälestäpäin. Mutta mitä nyt teemme?"

"Minulla on omat määräykseni. Rouva on lähetettävä Petit Bourg'iin, ja
jokainen, joka on ollut osallisena hänen pahoinpitelyynsä on
pidätettävä, kunnes kuningas suvaitsee toisin määrätä. Linna on myös
otettava kuninkaan haltuun. Mutta sinä, de Catinat, sinulla ei taida
olla mitään tekemistä nyt?"

"Ei mitään muuta, kuin että mieleni tekisi ratsastaa Pariisiin
katsomaan miten setäni ja hänen tyttärensä voivat"

"Ah, tuota suloista pikku serkkuasi! Hitto vie, en ihmettele että Pyhän
Martin kadun varrella asuvat tuntevat sinut niin hyvin. Mutta minä olen
kerran vienyt perille sinun viestisi, nyt on sinun vuorosi viedä
minun."

"Erittäin mielelläni, ja minne?"

"Versailles'iin. Kuningas on kuin tulisilla hiilillä, saadakseen tietää
matkastamme. Sinulla on suurin oikeus kertoa se hänelle, koska ilman
sinua ja ystävääsi siitä olisi tullut surullinen sanoma."

"Olen siellä kahden tunnin kuluttua."

"Onko teillä hevoset?"

"Meidän hevosemme tapettiin."

"Tuolla tallissa on varmaan muutamia. Ota niistä kaksi parasta, sillä
olette menettänyt omanne kuningasta palvellessanne."

Neuvo oli liian hyvä jätettäväksi huomioonottamatta. De Catinat
viittasi Amos Greenille ja kiiruhti hänen kanssaan talliin, sillä välin
kuin de Brissac muutamalla lyhyellä käskyllä riisutti aseista
palvelijakunnan, asetti vahteja kaikkialle linnaan sekä järjesti rouvan
lähettämisen matkaan ja hänen miehensä vartioinnin. Tuntia myöhemmin
ratsastivat ystävykset Pariisia kohti nauttien sanomattomasti
raittiista ilmasta, joka tuntui heistä entistäkin suloisemmalle
vankilan kosteuden ja ummehtuneisuuden jälkeen. Kaukana heidän takanaan
kohosi puuryhmien takaa korkea torninhuippu muistuttaen heille linnaa,
jonka ne olivat jättäneet ja jota aamuauringon kultaiset säteet jo
valaisivat poistaen heidän vankilansa synkän muiston.




Kolmaskolmatta luku.

DE CATINAT'N KUKISTUMINEN.


Kaksi päivää vihkiäisten jälkeen pidettiin rouvan vaatimattomissa
suojissa neuvottelu, jonka tuloksen kohtalo oli määrännyt tuottamaan
sanomatonta kurjuutta sadoille tuhansille ihmisille, mutta samalla,
kaitselmuksen suuressa viisaudessa, myöskin olemaan välikappaleena
levittämään ranskalaista käsiteollisuutta, näppäryyttä ja eloisuutta
raskasliikkeisempien germaanilaisten kansojen sekaan, jotka sitten
tämän hapatuksen vaikutuksesta ovat tulleet vain voimakkaammiksi ja
paremmiksi. Sillä historiassa on usein suurikin kunto saanut aikaan
pahaa, kun päinvastoin rikoksellisista teoista on voinut olla mitä
siunauksellisimpia seurauksia. Nyt oli tullut kirkon aika vaatia
saamansa lupaus rouvalta ja hänen kalpeat kasvonsa ja surulliset
silmänsä todistivat selvästi, kuinka turhaan hänen hellä sydämensä oli
taistellut ympäristönsä uskonkiihkoa vastaan. Hän tunsi Ranskan
hugenotit. Kukapa voi tuntea heitä paremmin kuin hän, ottaen huomioon,
että hän oli samaa ainesta ja että hänet oli kasvatettu heidän
uskossaan? Hän tunsi heidän kärsivällisyytensä, heidän jaloutensa,
riippumattomuutensa ja lujuutensa. Mitä mahdollisuuksia oli heidän
myöntymiselleen kuninkaan tahtoon? Ehkäpä joku ylhäisöstä taipuisi,
mutta muut nauraisivat hänen vankiloilleen, kaleeriorjuudelleen ja
vieläpä hirsipuulleenkin, kun oli kysymyksessä heidän isiensä uskonto.
Ellei heidän uskontoaan enää suvaittaisi ja jos he pysyivät uskollisina
sille, oli heillä edessään joko pako isänmaastaan tai sitten elävä
kuolema airoissa tai työskentely jalkaraudoissa maantien teossa. Se oli
pelottava vaihtoehto väestölle, joka oli niin lukuisa, että se sinänsä
muodosti kansakunnan. Ja pelottavinta kaikesta oli, että hänen, joka
itse oli heidän veriheimolaisensa, piti antaa äänensä heitä vastaan.
Mutta hän oli antanut lupauksensa ja nyt oli koittanut aika, jolloin se
oli täytettävä.

Siinä olivat läsnä kaunopuheinen piispa Bossuet, Louvois, sotaministeri
sekä kuuluisa jesuiitta, isä La Chaise, kukin kooten todistuksen
todistuksen päälle kukistaakseen kuninkaan vastahakoisen mielen. Heidän
vieressään seisoi vielä eräs pappi, niin hintelä ja kalpea, kuin olisi
hän juuri noussut vaikealta tautivuoteelta, mutta jonka suurissa
silmissä paloi kiihkeä loimu ja pelottava päättäväisyys.

Rouva istui kirjailunsa ääressä ja sovitteli värikkäitä silkkilankojaan
äänettömänä. Kuningas nojasi käteensä ja kuunteli kirkonmiesten
todisteluja sen näköisenä joka tietää olevansa ahdistettu, mutta ei
jaksa potkia tutkainta vastaan. Matalalla pöydällä oli paperi ja sen
vieressä kynä ja muste. Se oli peruuttamiskäsky, josta puuttui vain
kuninkaan allekirjoitus tullakseen laiksi.

"Ja sitte, isä, olette sitä mieltä, että jos nyt tällä tavalla kukistan
kerettiläisyyden, niin ansaitsen sillä pelastuksen tulevassa elämässä?"
kysyi kuningas.

"Tulette saamaan siitä palkinnon."

"Ja te ajattelette samalla tavalla, herra piispa."

"Varmasti, sire."

"Entäs te, apotti de Chayla?"

Kuihtunut pappi puhui ensi kertaa, hänen korpinkasvoilleen ilmestyi
hieno puna ja syvällä olevat silmänsä saivat entistä synkemmän
loisteen.

"En voi vakuuttaa teille pelastusta, sillä siihen tarvittaisiin paljon
enemmän, mutta kadotus on varmasti teidät perivä, jos ette sitä tee..."

Kuningas liikahti vihaisesti ja rypisti puhujalle silmäkulmiaan.

"Teidän sananne ovat tuikeammat, kuin mihin olen tottunut", huomautti
hän.

"Sellaisessa asiassa olisi julmaa jättää teitä epätietoisuuteen. Sanon
vieläkin, että sielunne kohtalo on hiuskarvan varassa. Kerettiläisyys
on kuoleman synti. Tuhannet kerettiläiset kääntyisivät kirkon helmaan
takaisin, jos vain käskette. Senvuoksi on teidän sielunne vastuussa
noitten tuhansien synneistä. Mitä toivoa sillä siis voisi olla, ellette
heitä käännytä?"

"Isäni ja isoisäni antoivat heidän olla rauhassa."

"Niinpä palavatkin isänne ja isoisänne helvetin tulessa, ellei Jumala
aivan erikoisesti ole venyttänyt armoaan."

"Hävytöntä!" kuningas hypähti tuoliltaan.

"Sire, sanon teille totuuden, vaikka olisitte viisikymmentä kertaa
kuningas. Mitä minä huolin kenestäkään, kun puhun kuninkaitten
kuninkaan puolesta? Katsokaa ovatko nämä jäsenet sellaisen miehen, joka
pelkää julistaa totuutta?"

Äkillisellä liikkeellä vetäsi hän kauhtanansa pitkät hihat ylös ja
ojensi valkoiset lihattomat käsivartensa. Luut olivat kokonaan mutkilla
ja vääntyneet mitä eriskummallisimpaan muotoon. Louvoiskin, tuo hovissa
karaistunut mies ja molemmat kirkonmiehet kauhistuivat nähdessään nuo
pelottavat jäsenet. Hän nosti ne päänsä yläpuolelle ja käänsi silmänsä
taivasta kohti.

"Taivas on valinnut minut todistamaan uskon puolesta ennenkin", sanoi
hän. "Kun kuuiin, että tarvittiin veriuhria Siamin nuoren kirkon
eloonjäämiseksi, matkustin sinne. He viilsivät minut auki, he
ristiinnaulitsivat minut ja väänsivät ja musersivat luuni. He jättivät
minut siihen, kuolleena miehenä, mutta Jumala puhalsi minuun elävän
henkensä taas, jotta voisin olla apuna Ranskan uudestisyntymisen
suuressa työssä."

"Teidän kärsimyksenne, isä", sanoi Ludvig, istuutuen jälleen,
"oikeuttavat teitä vetoomaan sekä kirkkoon että minuun, joka olen sen
ensimäinen puoltaja ja suojelija. Mitä te siis neuvotte tekemään,
elleivät hugenotit mielihyvällä aio taipua?"

"He taipuvat", huudahti de Chayla hymyillen aavemaisesti. "Heidän
täytyy joko taipua tai murtua. Mitä se tekee, vaikka he murskautuisivat
tomuksi, kunhan vain voimme rakentaa yhtenäisen kirkon maassa?" Hänen
syvät silmänsä kiiluivat julmuutta ja hän heristi toista kuivunutta
kättään raivokkaassa vihassa.

"Kokemanne julmuudet eivät ole opettaneet teitä lempeäksi muita
kohtaan."

"Lempeäksi! Kerettiläisiä kohtaan! Ei, sire, omat kärsimykseni ovat
opettaneet minulle, että maailma ja liha eivät ole mitään ja että
todellinen laupeus toista kohtaan on siinä, että valtaan hänen sielunsa
senkin uhalla että hänen syntinen ruumiinsa tuhoutuisi. Minä tahdon
noitten hugenottien sielut omikseni, sire, vaikka minun täytyisi
muuttaa koko Ranska teurastuslaitokseksi."

Ludvigiin tekivät puhujan pelottomat sanat ja hurja totisuus selvästi
syvän vaikutuksen. Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja vaipui syviin
ajatuksiin.

"Sitäpaitsi", sanoi La Chaise leppeästi, "tuskin tarvittaisiin noita
ankarampia toimenpiteitä, joista hyvä apottimme puhuu, sillä, kuten jo
olen huomauttanut, olette, sire, niin rakastettu kuningaskunnassanne,
että paljas vakuutus siitä, että se on teidän tahtonne, riittää
varmasti palauttamaan heidät oikeaan uskoon.

"Toivoisin, että voisin ajatella niin, isä. Mutta mitä nyt?"

Se oli hänen palvelijansa, joka oli avannut oven puoleksi.

"Kapteeni de Catinat on täällä ja tahtoisi päästä puheillenne heti,
sire."

"Pyydä kapteenia tulemaan. Ah!" Onnellinen ajatus näytti pälkähtäneen
hänen päähänsä.

"Saammepa nähdä, mitä rakkaus minua kohtaan saa aikaan tällaisessa
asiassa, sillä jos sitä jossakin on tavattavissa, niin täytynee sen
ennenkaikkea elää omissa henkivartijoissani."

Kaartilainen oli juuri saapunut matkaltaan ja jätettyään Amos Greenin
hevosten luo, oli hän sellaisenaan, tomuisena ja lian tahrimana tullut
tuomaan viestinsä kuninkaalle. Hän astui sisään ja seisoi tyynenä,
tottuneena kohtaamaansa näkyyn, vieden kätensä kunnioittavaan
tervehdykseen.

"Mitä uutisia, kapteeni?"

"Majuri de Brissac käski ilmoittaa teille, sire, että hänellä on
Portillac'in linna hallussaan, että rouva on turvassa ja että hänen
miehensä on vangittuna."

Ludvig ja hänen puolisonsa vaihtoivat helpotuksen silmäyksen.

"Se on hyvä", sanoi kuningas. "Mutta asiasta toiseen. Te olette
palvellut minua viime päivinä monella tavalla ja aina menestyksellä.
Olen kuullut, Louvois, että de la Salle on kuollut isorokkoon."

"Hän kuoli eilen, sire."

"Haluan, että siirrätte vapaana olevan paikan _majuri_ de
Catinat'lle. Sallikaa minun ensimmäisenä onnitella teitä
korotuksenne johdosta, vaikkakin teidän täytyy vaihtaa sinitakkinne
muskettisoturieni harmaaseen. Me emme voi luovuttaa teitä
lähistöstämme."

De Catinat suuteli kuninkaan ojennettua kättä.

"Toivon olevani kyllin ansiokas ottamaan vastaan hyvyytenne, sire."

"Tehän tekisitte voitavanne palvellaksenne minua?"

"Elämäni on teidän kokonaan, sire."

"Hyvä. Tahdon panna uskollisuutenne pienelle koetukselle."

"Olen valmis mihin koetukseen tahansa, sire."

"Se ei olekaan niin vakavaa laatua. Näette tuon paperin tuolla
pöydällä. Se sisältää käskyn, että kaikkien hugenottien valtakunnassani
tulee hyljätä erheellisen oppinsa maanpaon tai vangitsemisen uhalla.
Nyt on minulla syytä toivoa, että ne monet alamaisistani, jotka tässä
suhteessa ovat harhateillä, vannoutuvat irti siitä, niin pian kuin
saavat kuulla että se on minun nimenomainen tahtoni. Minulle olisi
suuri ilo havaita että asia on niin, sillä minua surettaisi suuresti
ryhtyä käyttämään väkivaltaa ketään kohtaan, joka kantaa ranskalaisen
nimeä. Käsitättekö minua?"

"Kyllä, sire." Nuori mies oli käynyt kalman kalpeaksi, hän muutteli
yhtämittaa jalkojaan ja sulki ja aukoi käsiään. Hän oli katsonut
kuolemaa silmään monta kertaa ja monessa muodossa, mutta milloinkaan ei
hän ollut tuntenut rohkeutensa niin masentuvan kuin nyt.

"Olette itse hugenotti, mikäli tiedän. Haluaisin nähdä teidät
ensimäisenä hedelmänä toimenpiteestäni. Antakaa meidän omasta suustanne
kuulla, että te ainakin olette valmis seuraamaan johtoani, niin siinä
kuin muissakin asioissa."

Nuori sotilas epäröi, vaikkakaan hänen epäröintinsä ei koskenut sitä,
mitä hän vastaisi, vaan ainoastaan muotoa mihin hän vastauksensa
pukisi. Hän tunsi, että onnetar lyhyessä hetkessä oli ottanut häneltä
kaiken sen hyvän, mitä se vuosien kuluessa oli hänelle suonut.

Kuningas kohautteli silmäkulmiaan ja naputteli kärsimättömästi
sormillaan pöytään, nähdessään upseerinsa alakuloiset kasvot ja
masentuneen käytöksen.

"Miksi tuumia niin kauan?" sanoi hän. "Tehän olette mies, jonka minä
olen nostanut ja yhä tahdon korottaa. Mies, jolla on majurin valtakirja
kolmenkymmenen ikäisenä, voi olla marsalkka viiskymmenvuotiaana. Teidän
menneisyytenne on minun ja samoin on tulevaisuutenne laita. Mitä muuta
te vielä toivotte?"

"Minulla ei ole muuta toivoa, kun saada palvella teitä, sire."

"Miksi sitte vaikenette? Miksi ette anna minulle vakuutustanne, jota
pyydän?"

"En voi tehdä sitä, sire."

"Ette voi?"

"Se on mahdotonta. Minulla ei enää olisi rauhaa rinnassani eikä
itsekunnioitustani jäljellä, jos tietäisin aseman tai rikkauden
toivossa hyljänneeni isieni uskonnon."

"Mies, tehän olette mieletön! Toisella puolellahan on kaikki mitä
voitte toivoa ja toisella ei ole mitään."

"Siellä on kunniani, sire."

"Onko teistä siis häpeällistä liittyä minun uskontooni?"

"Minulle olisi häpeällistä liittyä siihen hyödyn vuoksi, uskomatta
siihen."

"No uskokaa siihen."

"Valitettavasti, sire, ihminen ei voi pakoittaa itseään uskomaan.
Uskohan on jotakin, joka lähestyy meitä emmekä me sitä."

"Tottavie isä", sanoi kuningas, hymyillen katkerasti jesuiitta
rippi-isälleen, "minun täytyy ruveta ottamaan kaartinkadettini teidän
koulustanne, koska upseereistani on tullut uskonoppineita ja
viisastelijoita. Niin, te siis kieltäydytte tottelemasta pyyntöäni."

"Oh, sire", — — de Catinat astui pari askelta ojentaen kyynel
silmässä kätensä. Mutta kuningas keskeytti hänet käden liikkeellä.

"En halua mitään vastaväitteitä. Arvostelen miestä hänen tekojensa
mukaan. Vannotteko vai ettekö?"

"En voi, sire."

"Näette nyt", sanoi Ludvig, kääntyen taas jesuiitan puolen. "Se ei käy
niin helposti kuin luulette."

"Tämä mies on uppiniskainen, se on totta, mutta moni muu on
taipuisampi."

Kuningas pudisti päätään. "Kunpa tietäisin mitä tehdä", virkkoi hän.
"Madame, tiedän, että te aina annatte minulle oikean neuvon. Olette
kuullut kaiken, mitä tässä on sanottu. Mikä on teidän mielipiteenne?"

Hän katsoi yhä työhönsä, mutta hänen äänensä oli kirkas ja luja, kun
hän vastasi.

"Olette itse sanonut olevanne kirkon vanhin poika. Jos vanhin poika
hylkää sen, niin kukapa sitte täyttää sen käskyjä. Ja totta on sekin,
mitä pyhä apotti sanoo. Voitte panna sielunne vaaralle alttiiksi, jos
annatte kerettiläisyyden synnit anteeksi. Se kasvaa ja kukoistaa, ja
ellei sitä nyt juurineen kitketä, saattaa se tukahuttaa totuuden,
niinkuin ohdakkeet vehnän."

"Ranskassa on nykyään seutuja", sanoi Bossuet, "missä kirkkoa ei näy
päivämatkan varrella ja missä kaikki kansa ylimmästä aatelista alimpaan
talonpoikaan ovat samaa kirottua uskontoa. Niin on Cevenneillä laita,
jossa kansa on yhtä tuimaa ja jylhää kuin sen vuoretkin. Taivas
varjelkoon sitä pappia, jonka osaksi joutuu heidän käännyttämisensä
takasin kirkon helmaan.

"Kenen lähettäisin niin vaaralliseen seutuun?" kysyi Ludvig.

Apotti de Chayla oli silmänräpäyksessä polvillaan kuninkaan edessä,
ojennellen kauheita käsivarsiaan. "Lähettäkää minut, sire. Minut!"
huudahti hän. "En ole koskaan pyytänyt teiltä suosionosoitusta enkä
tule vastakaan sitä tekemään. Mutta olen mies, joka voin murtaa tuon
vastahakoisen joukon. Lähettäkää minut viestiänne viemään Cevennien
väestölle!" Kuningas mutisi itsekseen, kun hän kunnioituksen ja inhon
sekaisin tuntein katseli tuota kuihtunutta ja palavasilmäistä
kiihkoilijaa.

"Hyvä, apotti", lisäsi hän ääneen, "te saatte lähteä Cevenneille."

Ehkäpä ankara munkki näki aavistuksena sen hirvittävän aamun, jolloin
viisikymmentä miekkaa lävisti hänen ruumiinsa, hänen kyyristyessään
palavan kotinsa nurkkaan. Hän painoi kasvonsa käsiinsä ja väristys
kulki hänen laihan ruumiinsa läpi. Sitte hän nousi ja pannen kätensä
ristiin rinnalle vaipui entiseen tunteettomuuteensa.

Ludvig otti kynän käteensä ja veti paperin lähemmäksi.

"Te annatte siis kaikki minulle saman neuvon, te isä, te madame, te
apotti ja te Louvois. Hyvä, jos siitä koituu pahaa, älköön sitä
luetteko minulle viaksi. Mutta mitä tämä merkitsee?"

De Catinat oli astunut askeleen eteenpäin ojentaen kätensä anovasti.
Hänen palava, kiivas luonteensa oli äkkiä unohtanut kaiken
varovaisuuden ja hän oli sillä hetkellä näkevinään lukemattoman joukon
miehiä, naisia ja lapsia, jotka olivat samaa uskoa kuin hänkin ja jotka
eivät voineet sanoa sanaakaan puolestaan, hän näki heidän kaikkien
kohdistavan katseensa häneen, puolustajanaan ja puolestapuhujanaan. Hän
oli sangen vähän tullut ajatelleeksi näitä asioita silloin, kun kaikki
oli hyvin, mutta nyt vaaran uhatessa hänen luonteensa syvempi puoli
heräsi ja hän tunsi kuinka vähäpätöinen elämä ja onni oli suuren
periaatteen ja sen noudattamisvaatimuksen rinnalla.

"Älkää allekirjoittako sitä, sire", huudahti hän. "Kerran te vielä
toivotte, että teidän kätenne ennemmin olisi kuivettunut, kuin
tarttunut tuohon kynään. Minä tiedän sen, sire, olen varma siitä.
Ajatelkaa tuota avutonta joukkoa, ajatelkaa kaikkia noita lapsukaisia,
nuoria neitosia, vanhuksia ja heikkoja. Heidän uskonsa on sama kuin he
itse. Käskekää yhtähyvin lehtiä muuttamaan oksilta, joilla ne kasvavat.
Ne eivät voi sitä tehdä, korkeintaan voitte toivoa, että he
muuttuisivat kunniallisista ihmisistä teeskentelijöiksi. Ja miksi sen
tekisitte. He kunnioittavat teitä. He rakastavat teitä. He eivät tee
kenellekään pahaa. He ovat ylpeitä saadessaan palvella teitä
armeijassa, taistella teidän puolestanne, tehdä työtä hyväksenne ja
olla rakentamassa kuningaskuntanne suuruutta. Minä rukoilen teitä,
sire, ajatelkaa vielä kerran, ennenkuin allekirjoitatte käskyn, joka on
aiheuttava kurjuutta ja häviötä niin monelle."

Hetken kuningas epäröi kuunnellessaan sotilaan lyhyitä ja katkonaisia
lauseita, joilla tämä puhui omiensa puolesta, mutta hänen piirteensä
kovenivat taas, kun hän muisti, ettei hänen henkilökohtainenkaan
pyyntönsä ollut voinut taivuttaa tuota nuorta hovikeikaria.

"Ranskan uskontona tulee olla sen kuninkaan uskonto", sanoi hän, "ja
jos minun omat henkivartijani asettuvat tässä asiassa minua
vastustamaan, niin täytyy minun hankkia muita, jotka ovat
uskollisempia. Tuo majurinvaltakirja, menee kapteeni de Belmont'ille,
Louvois."

"Hyvä on, sire."

"Ja de Catinat'n valtakirja siirtyy luutnantti Labadoyère'lle.

"Hyvä on, sire."

"Ja minä en saa palvella teitä enää?"

"Olette liian hieno minun palvelukseeni."

De Catinat'n kädet vaipuivat huomaamatta sivuille ja hänen päänsä
painui rinnalle. Sitte, tajuten että hänen elämänsä toiveet nyt olivat
kokonaan menneet raunioksi ja tuntien sen julman vääryyden, mikä häntä
oli kohdannut, hän purskahti toivottomaan itkuun ja ryntäsi huoneesta
voimattomassa vihassaan. Nyyhkyttäen ja elehtien, takki napittamatta ja
lakki väärinpäin päässä tuoksahti hän talliin, missä Amos Green
rauhallisena poltteli piippuaan ja arvostelevin silmin seurasi hevosten
harjaamista.

"Mikä helkkari nyt on hätänä?" kysyi hän pitäen piippua pesästä ja
puhallellen sinisiä haikuja nenäänsä kohti.

"Tätä miekkaa", huusi ranskalainen, "minulla ei enää ole oikeus kantaa!
Niinpä katkaisen sen!"

"Hyvä, minäpä katkaisen myös veitseni jos se rohkaisee sinua."

"Ja nämät", sanoi de Catinat, repien hopeisia olkalappujaan, "saavat
mennä saman tien."

"Oh, sinä ennätät enemmän kuin minä, sillä eihän minulla tuollaisia ole
koskaan ollut. Mutta kuulehan ystävä, annahan minun tietää mikä sinua
surettaa, jotta näkisin, eikö sitä voisi auttaa jollakin tavoin."

"Pariisiin! Pariisiin!" huusi kapteeni mielettömästi. "Jos minut onkin
tuhottu, niin voin ehkä vielä pelastaa heidät. Satulaan pian!"

Amerikkalaiselle oli selvää, että jokin äkillinen onnettomuus oli
tapahtunut ja sen vuoksi hän kiiruhti auttamaan toveriaan ja renkejä
hevosten satuloimisessa. Viisi minuuttia myöhemmin olivat he matkalla
ja tunnin kuluttua seisauttivat he höyryävät ja vaahdon peittämät
ratsunsa korkean talon kohdalla Pyhän Martin kadulla. De Catinat
hyppäsi satulasta ja juoksi rappuja ylös, Amoksen seuratessa verkalleen
perässä.

Vanha hugenotti ja hänen kaunis tyttärensä istuivat samalla puolen
kookasta tulisijaa käsikädessä ja hypähtivät molemmat pystyyn hänen
tullessaan. Tyttö heittäytyi ilosta huudahtaen sulhasensa syliin ja
vanhus tarttui veljenpoikansa ojentamaan käteen. Toisella puolen
tulisijaa istui oudonnäköinen vanha mies, pitkävartinen piippu suussa
ja viinilasi vieressään penkillä. Hän oli harmaatukkainen ja -partainen
ja hänellä oli paksu punainen nenä ja pienet harmahtavat silmät, jotka
tuikkivat tuuheitten kulmakarvojen alta. Hänen pitkät kapeat kasvonsa
olivat täynnä ristiin rastiin kulkevia ryppyjä ja olivat ne perin
liikkumattomat, ja kun ne lisäksi olivat kauttaaltaan yhdenväriset,
tummemmat kuin tummin pähkinäpuu, niin ne muistuttivat paraiten
karkeasyisestä puusta veistettyä kuvaa. Hän oli puettu siniseen
sarssipuseroon ja punaisiin housuihin, jotka olivat polvien kohdalta
paksussa tervassa. Jaloissa oli hänellä kömpelötekoiset tasakärkiset
kengät, joissa oli teräksiset soljet ja vierellään oli hänellä, paksun
tammisen kepin päässä, kauhtunut hopeanauhainen lakki. Harmaan
tukkansa oli hän takaapäin koonnut lyhyeksi kankeaksi piiskaksi ja
messinkivartinen merimieskoukku riippui hänen tervatulla nahkavyöllään.

De Catinat'lla oli liian paljon tekemistä huomatakseen tuota
eriskummallista vierasta, mutta Amos Green huudahti ilosta nähdessään
hänet ja riensi tervehtimään häntä. Toisen puisevat kasvot värähtivät
juuri sen verran, että kaksi tupakan ruskeuttamaa hammasta pääsi
näkyviin ja nousematta istuimeltaan ojensi hän punaisen, kohtalaisen
lapion kokoisen kätensä tulijalle.

"Mitä! Kapteeni Efraim", huudahti Amos englanninkielellä. "Eipä teitä
olisi luullut täällä tapaavansa. De Catinat, tässä on vanha ystäväni,
Efraim Savage, jonka suojeluksessa tulin tänne."

"Ankkuri haalattu ja luukut kiini", virkkoi muukalainen omituisella
pitkäveteisellä äänellä, jonka hän oli perinyt esi-isiltään,
englantilaisilta puritaaneilta.

"Ja milloin aiotte purjehtia?"

"Niinpian kuin jalkasi on laivankannella, jos vain kaitselmus antaa
tuulta ja nousuvettä. Mitäs kaikkea sinulle kuuluu?

"Oikein hyvää. Minulla on paljon kerrottavaa teille."

"Toivon että olet pitänyt itsesi erilläsi heidän paavillisesta
villityksestään."

"Olen, olen Efraim."

"Ja ettei sinulla ole ollut mitään tekemistä punaisen naisen kanssa."

"No, no, mutta mikä nyt?"

Harmaa tukka oli noussut pystyyn ukolla ja pienet harmaat silmät
kiiluivat suuttumuksesta. Amos, seuraten niitten suuntaa, näki de
Catinat'n istuvan käsi Adelen vyötäisillä ja tämän pää nojautuneena
sulhasensa olkaa vasten.

"Ah, jos minä vain osaisin tuota heidän sip-sip, lipilaarikieltään!
Onko tuollaista näkyä ennen nähty! Amos poikani, mitä häpeemättömiä
letuksia nuo ranskalaiset ovat!"

"Eihän toki. Varmasti tuollaisia näkyjä on nähtävissä meidänkin
puolellamme valtamerta, eikä sitä kukaan pahakseen panne."

"Ei koskaan, Amos. Ei missään Jumalan maassa."

"No, on, olen nähnyt ihmisten kuhertelevan New Yorkissakin.

"Ah, New Yorkissa! Minähän sanoinkin, ettei missään Jumalan maassa. En
voi vastata New Yorkista enkä Virginiasta. Eteläpuolella Cape Cod'ia
tai New Haven'ia en voi taata mitä ihmiset tekevät, mutta varmasti voin
sanoa, että he Bostonissa tai Salem'issa tai Plymouthissa saisivat
kuritushuonetta ja jalkapuuta tuollaisesta."

Hän puisti päätään ja muljautti silmiään rikolliseen pariin päin.

Mutta he ja heidän vanha omaisensa olivat aivan liian syventyneinä
omiin asioihinsa edes ajatellakseenkaan puritaani-merikarhua. De
Catinat oli kertonut tarinansa muutamin katkerin lausein, kärsimänsä
vääryyden, virastaerottamisensa ja sen tuhon, joka koitti Ranskan
hugenoteille. Adele naisten enkelimäiseen tapaan, ajatteli vain
sulhastaan ja hänen onnettomuuksiaan, kuunnellessaan hänen
kertomustaan, mutta vanha kauppamies kömpi jaloilleen, kun hän kuuli
Nantes'in ediktin peruuttamisesta ja seisoi vapisevin jäsenin ja
tuijotti ympärilleen hämmennyksissään.

"Mitä minä teen, mitä minä teen", valitti hän. "Olen liian vanha
alottaakseni elämän uudelleen."

"Älä pelkää, setä", sanoi de Catinat rohkaisevasti. "On niitä muitakin
maita, kuin Ranska."

"Mutta ei minulla. Ei, ei, olen liian vanha. Mutta Herra, sinun kätesi
lepää raskaana palvelijasi päällä. Nyt on vihan malja avattu. Ah, minne
mennä, minne kääntyä." Hän väänteli käsiään neuvottomuudessaan.

"Mikä häntä vaivaa, Amos?" kysyi merimies, "vaikka en ymmärrä mitään
siitä, mitä hän sanoo, näen kuitenkin että hän on nostanut hätämerkin."

"Hänen täytyy omaisineen jättää isänmaansa."

"Mutta miksi?"

"Sen vuoksi, että he ovat protestantteja ja kuningas ei salli sitä."

Efraim Savage oli silmänräpäyksessä salin toisella puolella, ja puristi
vanhan kauppamiehen hentoa kättä omissa suurissa kourissaan. Hänen
voimakkaassa otteessaan ja karkeissa ahavoituneissa kasvoissaan ilmeni
sellainen veljellinen osan-otto, että se rohkaisi vanhusta paljon
enemmän kuin mitkään sanat olisivat voineet tehdä.

"Mikä veripunainen nainen Ranskalla onkaan, Amos!" sanoi merimies.
"Sano tälle miehelle, että me viemme hänet meren yli, sano hänelle,
että meillä on siellä maa, johon hän soveltuu kuin tappi tynnöriin,
kerro hänelle että uskonto on siellä kaikille vapaa ja ettei siellä ole
paavin lähettejä Baltimore'a lähempänä eikä myöskään Penobseatin
kapusiinimunkkeja. Sano hänelle että jos hän tahtoo tulla mukaan, niin
_Kultainen kyynäräkeppi_ odottaa häntä ankkuri nostettuna ja lasti
ruumassa. Puhu hänelle mitä tahdot ja niin kauan kunnes saat hänet
lähtemään."

"Sitte meidän täytyy lähteä heti", sanoi de Catinat, kun hän kuuli
sydämellisen tiedonannon, jota juuri tulkittiin hänen sedälleen.

"Tänä iltana käsky julaistaan ja huomenna voi jo olla myöhäistä."

"Mutta minun liikkeeni!" sanoi kauppamies.

"Ottakaa arvokkain mukaanne ja jättäkää loput. Se on parempi kuin
menettää kaikki ja vielä vapauskin kaupanpäälle."

Niin lopulta päätettiinkin. Samana iltana, viittä minuttia ennen
porttien sulkemista, lähti Pariisista viisihenkinen seurue, kolme
ratsain ja kaksi umpinaisissa ajopeleissä, jonka katolla oli useita
raskaita laatikoita. He olivat ensimäisiä lehtiä jotka lähtivät lentoon
ennen rajumyrskyä, aikaisimpia niistä tuhansista, joita seuraavina
kuukausina virtasi kaikilla Ranskasta vievillä teillä, mutta
joista liiankin moni päätyi kaleeri-orjuuteen, vankiloihin ja
kidutuskammioihin. Sittenkin tulvi heitä rajojen yli riittävä määrä
muuttaakseen naapurimaiden teollisuuden ja muovaillakseen heidän
luonnettaan tuntuvasti. Samoinkuin israelilaiset ennen vanhaan, ajoi
heidätkin kodeistaan vihastunut kuningas, joka vielä heidän lähtiessään
pani heidän tielleen kaikenlaisia vaikeuksia. Ei yhdelläkään heistä
ollut toivon kipinääkään päästä luvattuun maahansa ilman tuskallista,
pitkää vaellusta, pennittöminä, ilman ystäviä ja hyljättyinä.

Kuvaamattomiksi ovat jääneet ne vaivat ja vaarat, joitten alaisiksi nuo
vaeltajat joutuivat. Paljon niistä tietäisivät Sveitsin vuoret ja
Reininmaa; Valloonien metsät, Englanti ja Irlanti ovat heidän
valituksensa kuulleet, vieläpä Berliinissä ja kaukaisella Venäjänmaalla
ovat he kyyneleitään kuivanneet. Mutta seuratkaamme tämän pienen tutun
joukon rohkeata matkaa ja heidän vaihtelevia kohtaloitaan suurella
läntisellä mantereella, joka niin kauan oli ollut hedelmätön —
siihenhän oli kylvetty vain ihmiskunnan rikkaruohoa — mutta joka nyt
vihdoin oli nouseva korkeaan kukoistukseen.




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79036 ***