summaryrefslogtreecommitdiff
path: root/78933-0.txt
diff options
context:
space:
mode:
authorwww-data <www-data@mail.pglaf.org>2026-06-23 11:14:22 -0700
committerwww-data <www-data@mail.pglaf.org>2026-06-23 11:14:22 -0700
commit2324513569375588d28e0fa9c7d675cedb88e711 (patch)
treec3be66c8cc24d59d10d1b3521c8caa0279080c2b /78933-0.txt
Initial commit of ebook 78933 filesHEADmain
Diffstat (limited to '78933-0.txt')
-rw-r--r--78933-0.txt2639
1 files changed, 2639 insertions, 0 deletions
diff --git a/78933-0.txt b/78933-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..5fdb521
--- /dev/null
+++ b/78933-0.txt
@@ -0,0 +1,2639 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78933 ***
+
+
+
+
+PÄIVÄKUMMUN PIDOT
+
+Kolminäytöksinen näytelmä
+
+
+Kirj.
+
+HENRIK IBSEN
+
+
+Suomentanut
+
+Aarni Kouta
+
+
+"Suomalaisen Kirjallisuuden Edistämisrahasto"
+
+
+
+
+
+Porvoossa,
+Werner Söderström Osakeyhtiö,
+1923.
+
+
+
+
+HENKILÖT.
+
+ BENGT GAUTINPOIKA, Päiväkummun isäntä.
+ MARGIT, hänen vaimonsa.
+ SIGNE, tämän sisar.
+ GUDMUND ALFINPOIKA, Margitin ja Signen serkku.
+ KNUT GÄSLING, kuninkaan vouti.
+ HÄGGEN EERIK, tämän ystävä.
+ RENKI.
+ TOINEN RENKI.
+ KUNINKAAN LÄHETTILÄS.
+ VANHA MIES.
+ PIIKA.
+ VIERAITA, HERROJA ja ROUVIA.
+ MIEHIÄ Knut Gäslingin saattueessa.
+ Päiväkummun miehiä ja piikoja.
+
+Tapahtuu Päiväkummun kartanossa neljännellätoista vuosisadalla.
+
+
+
+
+ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
+
+
+Upea sali. Ovi taka-alalla sekä molemmilla sivuseinillä. Etummaisena
+oikealla ulkoneva ikkuna, jossa pienet, pyöreät, lyijykehyksiset
+ruudut, ja ikkunan ääressä pöytä, jolla joukko naisen-koruja.
+Vasemmalla seinävierellä suurempi pöytä, jolla on hopeatuoppeja,
+pikareita ja juomasarvia. Taka-alan ovi johtaa avoimelle kuistille,
+jonka lävitse näkyy avara vuonomaisema.
+
+BENGT GAUTINPOIKA, MARGIT ROUVA, KNUT GÄSLING ja HÄGGEN EERIK
+istuvat juomapöydän ääressä vasemmalla, Taka-alalla KNUTIN MIEHIÄ,
+mitkä istuen, mitkä seisoen; pari oluttuoppia kiertää heidän
+keskuudessaan. Kaukaa kuuluu kirkonkellojen kumina, jotka kutsuvat
+päiväjumalanpalvelukseen.
+
+EERIK kohoaa pöydän ääressä. Ja nyt, muitta mutkitta, minkä vastauksen
+teiltä saan Knut Gäslingin puhemiehenä?
+
+BENGT rauhattomasti vaimoonsa vilkuillen. Niin, minä — minä tuumin —
+(kun Margit vaikenee). Hm, Margit, lausuhan sinä ensiksi mielipiteesi.
+
+MARGIT nousee. Herra Knut Gäsling, — olen kauan tiennyt, mitä Häggen
+Eerik äsken teistä puhui. Vallan hyvin tiedän, että polveudutte
+mainehikkaasta suvusta; teillä on suuret tilukset ja kosolta kultaa, ja
+meidän herramme kuningas on teille hyvin suosiollinen...
+
+BENGT Knutille. Hyvin suosiollinen, — samat sanat sanon minäkin.
+
+MARGIT. Eikä sisareni voisi varmastikaan valita itselleen parempaa
+puolisoa —
+
+BENGT. Parempaa ei; aivan sitä samaa mieltä olen minäkin.
+
+MARGIT. — kunhan vain muutoin saisitte hänet mieltymään itseenne.
+
+BENGT hätääntyneesti ja puoliääneen. Mutta, — mutta, rakas vaimoni —
+
+KNUT hypähtää pystyyn. Vai niin, Margit rouva! Te olette sitä mieltä,
+että sisarenne —?
+
+BENGT yrittää rauhoittaa häntä. Ei, vartokaa, Knut Gäsling! Vartokaahan
+vähäisen! Ymmärtäkää oikein meidät.
+
+MARGIT. Tokkopa minun sanani voivat loukata teitä. Minun sisarenihan
+tuntee teidät vain niiden laulujen perusteella, joita teistä on
+sepitetty, — eivätkä ne laulut kuulosta kauniilta säädyllisistä
+ihmisistä.
+
+ Talo taattoinne on koti turvaton,
+ pitovieraisiinne en luota.
+ Öin, päivin teillä juomingit on,
+ Jumal' auttakoon neitoa tuota,
+ kenet houkutatte te kihloihin
+ lupauksin tai avulla kullan; —
+ lepohon pian mielin murheisin
+ hän on kaipaava alle mullan.
+
+EERIK. No niin — totta kyllä — Knut Gäsling elää hiukan hurjasti ja
+hillittömästi. Mutta siinä suhteessa helposti tapahtuu muutos, kunhan
+hän saa emännän kartanoonsa.
+
+KNUT. Ja pankaa visusti mieleenne tämä, rouva Margit. Siitä saattaa
+olla viikon päivät, kun olin juomingeissa Häggessä Eerikin luona, joka
+tässä seisoo. Olut oli väkevää; ja kun ilta oli tulossa, tein sen
+lupauksen, että ennen kuin vuosi on lopussaan, on Signe, kaunis
+sisarenne, oleva vaimoni. Milloinkaan ei tulla sanomaan Knut
+Gäslingistä, että hän ei ole pysynyt sanassaan. Senvuoksi älyätte itse,
+että teidän täytyy valita minut sisarenne puolisoksi — tapahtuipa se
+sitten mielisuosiolla tahi ei.
+
+MARGIT.
+
+ Sitä ennen, teilt' en tätä tahdo ma peittää,
+ kemuveikkonne villityt saatte te heittää.
+ Te ette tään koommin enää saa
+ meluten läpi seudun ratsastaa;
+ varokaa, kenenkään että kasvoill' ei näy
+ kuva kauhun, kun Gäsling häihin käy.
+ Te siivolla käykää ihmisten joukkoon,
+ sotakirveenne heittäkää pois salin loukkoon; —
+ käsissänne se ei ole vaaraton
+ sekavat oluesta kun aivonne on.
+ Paras naiset on rauhaan heittää,
+ ei ryövätä muiden saa tavaraa;
+ sanomasta tään koommin myös varokaa,
+ pian että sen multa peittää,
+ ken sattumalt' teidän tiellenne saa.
+ Tällainen jos ootte, ensvuosi kun koittaa,
+ kenties sisarein käden voitte te voittaa.
+
+KNUT harmistumisensa hilliten. Te osaatte hyvin valita sananne, Margit
+rouva. Totisesti — Teidän pitäisi olla pappi eikä miehenne
+vaimo.
+
+BENGT. Oih, mitä siihen seikkaan tulee, niin osaisin minäkin —
+
+KNUT kiinnittämättä häneen huomiota. Mutta ottakaa tarkoin huomioonne,
+että jos asekuntoinen mies olisi puhunut minulle teidän laillanne,
+niin —
+
+BENGT. Ei, mutta kuulkaahan nyt, Knut Gäsling, — teidän täytyy
+ymmärtää meitä!
+
+KNUT kuten ennen. No niin, muitta mutkitta, hän totisesti olisi
+havainnut, että kirves käsissäni ei ole vaaraton, kuten äsken sanoitte.
+
+BENGT hiljaa. Siinä sitä nyt ollaan! Margit, Margit, tämä ei pääty
+milloinkaan hyvin.
+
+MARGIT Knutille. Te pyysitte rehellistä vastausta, ja sen myös saitte.
+
+KNUT. Hyvä, hyvä; kysymyksen ollessa Teistä en minäkään tahdo ottaa
+asiaa niin tiukasti, Margit rouva; Te olette viisaampi kuin me kaikki
+muut yhteensä. Tässä käteni; — kenties Teillä oli täysi syy kaikkiin
+niihin teräviin sanoihin, jotka minulle lausuitte.
+
+MARGIT. Nythän olette jo hyvällä alulla parantamaan itseänne. Ja
+kuulkaahan vielä sananen. Meillä on tänään pidot täällä Päiväkummussa.
+
+KNUT. Pidot?
+
+BENGT. Niin, herra Gäsling. Tietäkää, että on meidän hääpäivämme;
+tänään on kolme vuotta siitä, kun tulin Margit rouvan mieheksi.
+
+MARGIT kärsimättömästi, keskeyttäen. Kuten sanoin, on meillä pidot
+tänään. Sitte kun olette palannut kirkosta ja toimittanut muut asianne,
+niin ratsastatte tänne takaisin ja otatte osaa pitoihin. Silloin voitte
+tulla tuntemaan sisareni.
+
+KNUT. Hyvä, Margit rouva; minä kiitän Teitä. En kuitenkaan ratsastanut
+tänä aamuna tänne kirkossa käydäkseni. Matkani koskee Gudmund
+Alfinpoikaa, serkkuanne.
+
+MARGIT säpsähtää. Häntä? Serkkuani? Mistä aiotte häntä etsiä?
+
+KNUT. Hänen talonsahan on niemen takana vuonon toisella rannalla.
+
+MARGIT. Mutta itsehän hän taivaltaa kaukana täältä.
+
+EERIK. Älkäähän sanoko niin; hän lienee lähempänä kuin luulettekaan.
+
+KNUT kuiskaa. Ole vaiti!
+
+MARGIT. Lähempänä? Mitä tarkoitatte?
+
+KNUT. Ettekö sitten ole kuullut, että Gudmund Alfinpoika on palannut
+jälleen kotimaahan. Hän seurasi kansleria, Hoegranoesin Audunia, joka
+oli lähetetty Ranskaan noutamaan uutta kuningatartamme.
+
+MARGIT. Aivan oikein; mutta kuninkaan häät vietetään näinä päivinä
+hyvin loisteliaasti Bergenissä, ja Gudmund Alfinpoika ottaa osaa
+niihin.
+
+BENGT. Niin, ja niihin olisimme mekin voineet ottaa osaa, jos vain
+vaimoni olisi halunnut.
+
+EERIK hiljaa Knutille. Margit rouva siis ei tiedä, että —?
+
+KNUT hiljaa. Siltä näyttää; mutta älä ole huomaavinasi mitään. Ääneen.
+No niin, rouva Margit, joka tapauksessa minun nyt täytyy lähteä, menipä
+sitten syteen tai saveen; illan maissa palaan jälleen.
+
+MARGIT. Ja silloin saatte osoittaa, voitteko hillitä rajua luontoanne.
+
+BENGT. Niin, painakaa se mieleenne.
+
+MARGIT. Te ette saa kajota tapparaanne; kuuletteko, Knut Gäsling!
+
+BENGT. Ette tapparaanne ettekä veitseenne ettekä mihinkään muuhun
+aseeseen, mikä on mukananne.
+
+MARGIT. Sillä siinä tapauksessa ette milloinkaan voi toivoa
+pääsevänne langokseni.
+
+BENGT. Ette, sen olemme vahvasti päättäneet.
+
+KNUT Margitille. Olkaa huoleti.
+
+BENGT. Ja kun jotakin olemme päättäneet, niin se päätös myöskin pysyy.
+
+KNUT. Se on minun mieleeni, herra Bengt Gautinpoika. Samoin on minunkin
+laitani; ja minä olen nyt kerta kaikkiaan juonut lankoutemme maljan. Te
+tulette näkemään, että myöskin minä pysyn sanassani. — Ehtooseen
+saakka Herran huomaan!
+
+ Hän ja Eerik menevät miehineen ulos taka-alalle. BENGT
+ saattaa heitä ovelle. Kellonsoitto on sillä aikaa tauonnut.
+
+BENGT tulee takaisin. Minusta tuntuu ikäänkuin hän mennessään olisi
+uhannut meitä.
+
+MARGIT hajamielisesti. Niin, siltä tuntui.
+
+BENGT. Ei ole hyvä joutua kiistaan Knut Gäslingin kanssa. Ja kun oikein
+ajattelen, niin lausuimme hänelle aivan liian monta ankaraa sanaa. No
+niin, älkäämme sen enempää sitä asiaa ajatelko. Olkaamme tänään
+iloisia, Margit! Ja minun mielestäni on meillä molemmilla siihen täysi
+syy.
+
+MARGIT hymyilee raskaasti. Onpa tietenkin.
+
+BENGT. En ollut aivan nuori sinua kosiessani, se on kyllä totta. Mutta
+varakkain mies monen monituisen peninkulman alalla tiedän varmasti
+olleeni. Sinä olit kaunis neitonen, ja sukusi oli jalo; mutta
+myötäjäiset eivät voineet ketään kosijaa houkuttaa.
+
+MARGIT itsekseen. Ja sittenkin olin siihen aikaan niin rikas.
+
+BENGT. Mitä sanoit, vaimoni?
+
+MARGIT. Oh, en mitään, en niin mitään. (Menee oikealle.) Helmin ja
+sormuksin tahdon koristautua. Illallahan on ilojuhlani.
+
+BENGT. Sellainen puhe miellyttää minua suuresti. Pidä huoli, että
+pukeudut parhaaseen asuusi, jotta vieraamme voivat sanoa: onnellinen
+hän, joka sai Bengt Gautinpojan miehekseen. — Mutta nyt minun täytyy
+mennä ruokahuoneeseen; siellä on yllin kyllin silmällä pidettävää
+tänään.
+
+ (Menee ulos vasemmalle.)
+
+MARGIT vaipuu tuolille oikeanpuolisen pöydän ääreen.
+
+ Hyvä, että hän läks'. Hänet täällä kun nään,
+ veri suonissa pyrkivi pysähtymään;
+ on kuin sydäntäin käsi hyinen ei päästäis,
+ sitä vaanisi, surman ei iskua säästäis.
+ (Nyyhkimään ruveten.)
+ Hänen vaimonsa oon! Minun miehein hän on!
+ Ikä kauanko kestävi tääll' inehmon?
+ Vuossadasta puol', — Jumal' auttakoon lasta; —
+ oon — kolmenkolmatta-vuotias vasta!
+ (Rauhallisemmin lyhyen äänettömyyden perästä.)
+ Olo raskast' on suojassa kultaisen muurin;
+ häkiss' istua ain, suru lienee se suurin.
+ (Sormielee hajamielisesti korujaan ja alkaa
+ koristella niillä itseään.)
+ Pukevan minun itseni hän nyt sois
+ helohelmiin ja sormuksiin sekä kultaan.
+ Paras itsellein hääjuhla se ois,
+ lepohon jos pääsisin maan minä multaan.
+ (Keskeyttäen.)
+ Paras aattelematta tok' olla lie;
+ minä laulun tunnen, mi murheeni vie.
+
+Laulaa.
+
+ Pois vuoren-valtias ratsastaa;
+ — suruain minä huokaan salaa —
+ ujon immen kihlata hän haluaa.
+ — et milloinkaan sinä palaa —
+
+ Talohon tuli Håkonin ratsullaan;
+ — suruain minä huokaan salaa —
+ suki Kirsti pienoinen suortuviaan.
+ — et milloinkaan sinä palaa —
+
+ Ja vuoren-valtias kihlasi sen;
+ — suruain minä huokaan salaa —
+ tytön uumille vyötti vyön kultaisen.
+ — et milloinkaan sinä palaa —
+
+ Ujon immen vuoren-valtias nai,
+ — suruain minä huokaan salaa —
+ käsihinsä viistoista hän sormusta sai.
+ — et milloinkaan sinä palaa.
+
+ Meni kesiä kolme ja viisikin kai;
+ — suruain minä huokaan salaa
+ yhä Kirsti vain vuoressa istua sai.
+ — et milloinkaan sinä palaa — —
+
+ Meni kesiä, viis, meni kymmenen kai;
+ — suruain minä huokaan salaa —
+ pimeässä pien Kirsti vain istua sai.
+ — et milloinkaan sinä palaa —
+
+ Soi lintujen lauluista laaksojen vyö;
+ — suruain minä huokaan salaa —
+ on vuoressa kultaa ja pitkä niin yö.
+ — et milloinkaan sinä palaa —
+
+(Nousee ja käy yli lattian.)
+
+ Tään laulun Gudmund lauloi niin usein viipyissään
+ mun luonain talvi-illoin isänkoissa.
+ Ah, jotakin on siinä, — en tiedä itsekään, —
+ on jotakin, mi mielestäin ei pysy poissa;
+ mun mieleni se valtas ain tuntein voimakkain, —
+ en käsittänyt niitä, — mut niitä mietin ain.
+
+(Pysähtyy, kauhistuen.)
+
+ Puna-kultapaulat! Vyöllään vyö hopeinen —!
+ Ah, kullalla vuoren-valtias kihlas neidon sen!
+
+(Epätoivoissaan; vaipuu penkille vasemmanpuolisen pöydän
+ääreen.)
+
+ Voi päiviäni! Vaimo oon vuoren-valtiaan!
+ Ei koskaan saavu kukaan mua vapauttamaan.
+
+SIGNE, ilosta säteillen, juoksee sisään taka-alalta.
+
+SIGNE huutaa. Margit, Margit, — hän saapuu!
+
+MARGIT ponnahtaa pystyyn. Saapuu? Ken saapuu?
+
+SIGNE. Gudmund, serkkumme!
+
+MARGIT. Gudmund Alfinpoika! Täällä! Kuinka voit uskoa —?
+
+SIGNE. Voi, olen varma siitä.
+
+MARGIT käy yli lattian oikealle. Gudmund Alfinpoika on mukana
+hääjuhlissa kuninkaankartanossa; sen tiedät yhtä hyvin kuin minäkin.
+
+SIGNE. Voipa niinkin olla; mutta sittenkin olen varma siitä, että se
+oli hän.
+
+MARGIT. Oletko sitten nähnyt hänet?
+
+SIGNE. En, en. Mutta kuulehan —
+
+MARGIT. Kuulen, kuulen, pidä kiirettä, — kerro!
+
+SIGNE.
+
+ Oli varhainen, sävel kellojen soi,
+ minä kirkkohon mennä mielin;
+ pajun ritvoilla lintuset niin ilakoi,
+ visertäin sulosointuvin kielin.
+ Ilo ilmoissa, vaaranrinteillä soi;
+ ohi melkein ol' kirkko-aika;
+ minuhun joka ruusu kuin katsehen loi,
+ polun siimeisen täytti kuin taika.
+ Sisähän kävin ääneti temppeliin;
+ luki kuorissa parhaillansa
+ sanomaa pyhän Herran pappi; ja niin
+ ylen hartaana kuunteli kansa.
+ Yli veen sinervän sävel silloin soi,
+ pyhien kuvat pienoiset katsehen loi
+ sitä kohti kuin kaihoten kuullakseen, oi.
+
+MARGIT. Mikä niin? Puhu, — siskoni, ah puhu pois!
+
+SIGNE.
+
+ Oli kuin sana tuntematon, syvä ois
+ mua kirkosta käskenyt lähtemään vain
+ yli metsien, maiden ja kukkulain.
+ Olemukseni kuin unelmaks hämärtäy;
+ kävin kuunnellen koivikoissa;
+ takanain ei templissä ketään näy;
+ mukanain näet pappi ja rahvas käy,
+ on kuin lumo soinnuiss' ois noissa.
+ Niin äänetön oli kirkkotie;
+ säveleitäkö linnutkin kuunnelleet lie,
+ käen kukku taukos, ja virret rastaan,
+ soi kaiku vain tunturin kiireeltä vastaan.
+
+MARGIT. Puhu vain!
+
+SIGNE.
+
+ Jokamies teki ristinmerkin;
+ Painaen kätensä rintaa vasten,
+ jokin soi sävel täällä niin soinnuin herkin.
+ Hyvin tunsin ma laulun tuon kaunoisen,
+ monet kerrat on Gudmund laulanut sen,
+ monet illat hän sitä laulanut on,
+ hyvin muistan ma jokaisen laulelon.
+
+MARGIT. Sinä luulet, ett' ois —?
+
+SIGNE.
+
+ Minä tiedän sen varmaan!
+ Toden totta, en valhetta haasta.
+
+(Hymyillen.)
+
+ Tulevan joka laululintusen armaan
+ lopuks näämme ain vieraasta maasta.
+ Minä riemuitsen niin, — vaikken ymmärrä sitä —!
+ Minun mieleeni juohtuu —. Voitko arvata, mitä?
+ Hänen harppunsa kauan ollut on
+ salin seinällä. Sen alas lasken;
+ korut kiilloitan sen sekä naulojen vasken,
+ viritän sen valmiiksi soittohon.
+
+MARGIT hajamielisesti. Miten mielit vain —
+
+SIGNE moittivasti.
+
+ Nyt et oikein tee.
+ (Syleilee häntä.)
+ Palatessa taas Gudmundin riemuitsee
+ poves niinkuin mun lapsena ollessain ennen.
+
+MARGIT itsekseen. Kaikk' on muuttunut vuosien mennen.
+
+SIGNE.
+
+ Sisar kulta, et olla saa onneton!
+ Miten suuri on auttajais joukko?
+ Kamaris koruvaippoja täynnänsä on.
+ Helottaa hopeaa joka loukko!
+ Joka päivä voit viidoissa ratsastaa,
+ eräretkillä riistaa ajaa;
+ joka yö sinisilkkihin nukahtaa;
+ mitä vielä on onnesi vajaa!
+
+MARGIT katselee ulkonevaa ikkunaa kohti.
+
+ _Hänet_ Päiväkumpuunko vieraaksi saan!
+
+SIGNE.
+
+ Mitä virkit?
+
+MARGIT kääntyy.
+
+ En mitään. — Käy pukeutumaan.
+ Mun onnein, min vertaat sa autuuden maahan,
+ sua kohdata voi.
+
+SIGNE.
+
+ Mitä haastatkaan?
+
+MARGIT hänen tukkaansa silitellen.
+
+ Minä haastelen —; no, pian nähdä tuon saahan
+ kosijan jos sattuisit kohtaamaan —
+
+SIGNE.
+
+ Kosijan? Ketä hän kosis?
+
+MARGIT.
+
+ Sua.
+
+SIGNE.
+
+ Mua, vai?
+ Ihan väärällä tiellä hän sitten on kai.
+
+MARGIT.
+
+ Mitä vastaisit, nöyrästi jos anoen
+ hän kättäsi pyytäisi?
+
+SIGNE.
+
+ Riemuinen
+ sydän, vastaisin, aattele ei kosijaa.
+
+MARGIT.
+
+ Rikas jos hän on? Mahtava? Maat omistaa?
+
+SIGNE.
+
+ Vaikk' kuningas hän oisi, ja kullat kimaltais,
+ silosormukset vaikka mun sormeni sais,
+ kosijan minä karttaisin paulaa.
+ Ma rikas olen kyllin vain itsekseni näin,
+ kera kesän päivänpaisteen ja vetten välkkyväin
+ ja lintuin, jotka oksilla laulaa.
+ Rakas sisko, — pesän tänne ma tahdon rakentaa;
+ kosijoista ei ainutkaan kättäni saa,
+ ole siihen mull' ei aikaa; syän ilost' ailahtaa!
+
+ (Rientää laulaen vasemmalle.)
+
+MARGIT hetken vaiettuaan. Gudmund Alfinpoika saapuisi tänne? Tänne —
+Päiväkumpuun? Ei, ei, se ei voi olla mahdollista. Signe sanoi
+kuulleensa hänen laulavan. Kuullessani ennen kuusien syvän huminan
+tuolla metsässä, kuullessani kosken kohisevan ja lintusten
+houkutusäänet puiden latvoissa, silloin minusta usein tuntui kuin olisi
+Gudmundin laulut sekaantuneet noihin säveliin. Ja kuitenkin hän oli
+kaukana täältä. — Signe on erehtynyt. Gudmund ei saavu.
+
+BENGT nopeasti taka-alalta, huutaa. Odottamaton vieras, vaimoni!
+
+MARGIT. Kuka niin?
+
+BENGT. Gudmund Alfinpoika, serkkusi! (Huutaa oikeanpuoleisesta ovesta
+ulos.) Paras vierashuone on pantava kuntoon — ja heti paikalla!
+
+MARGIT. Hän on jo siis pihamaalla?
+
+BENGT katselee ulos avoimen kuistin kautta. Ei ihan vielä; mutta ei
+kauankaan kestä. (Huutaa jälleen ulos oikealle.) Lohikäärmeenpäillä
+koristettu veistetty tammivuode! (Menee Margitin luo.) Hänen
+aseenkantajansa toi viestin ja terveiset häneltä; itse tulee hän
+perästä.
+
+MARGIT. Hänen aseenkantajansa? Tuleeko hän tänne aseenkantajan kera?
+
+BENGT. No, tuleepa kait. Aseenkantaja ja kuusi aseistettua miestä on
+hänen saatossaan. No niin, Gudmund Alfinpoika on nyt aivan toinen mies
+kuin aikoinaan lähtiessään kaukomatkalle. Mutta minun täytyy mennä alas
+häntä vastaanottamaan. (Huutaa ulos.) Satuloikaa kultanahkasatulalla
+hevoseni! Älkääkä unohtako käärmeenpääpäitsiä! (Katsoo ulos
+taka-alalle.) Oih — tuolla hän on jo veräjällä! No, tuokaa sitten
+sauvani; hopeapääsauvani! Moinen herra, — Jumala paratkoon — hänet
+on otettava vastaan kunnianosoituksin, suurin kunnianosoituksin!
+
+ (Menee nopeasti taka-alalle.)
+
+MARGIT mietiskellen.
+
+ Hän lähtiessään täält' oli köyhä, poloinen.
+ Nyt saattuein hän saapuu ja aseet välkkyen.
+ Mit' tahtoo hän? Hän ehkä haluaa
+ nyt nähdä, kuinka murhe mua painostaa?
+ Haluaako hän saada tiedon vakaan
+ mitä kestän, ennenkuin maassa ma makaan?
+ Hän aikooko —? Ah, koettaa hän voi;
+ koetus ylen pienen riemun hälle soi!
+
+[Viittaa ulos oikeanpuolisesta ovesta.]
+
+KOLME TYTTÖÄ tulee tupaan.
+
+MARGIT.
+
+ Omat piikani piskuiset, kuulkaahan;
+ siniviittani silkkisen nyt haluan.
+ Heti seuraatte sitten mua kamariin,
+ samettiin minut kääritte, turkiksiin.
+ Pukea pari teistä mun purppuraan saa,
+ korut hiuksiin kolmas taas pujottaa.
+ Joko koossa kaikki mun helmeni on!
+ (Tytöt menevät korulippaita kantaen ulos vasemmalle.)
+ Näet vuoren-valtiaan puolison
+ asu myös kuninkaallinen olkohon.
+
+(Menee ulos vasemmalle.)
+
+BENGT johtaa GUDMUND ALFINPOJAN sisään avonaisen kuistin kautta
+taka-alalla.
+
+BENGT. Ja vielä kerran, — tervetulemaan alle Päiväkummun katon,
+vaimoni serkku!
+
+GUDMUND. Kiitän Teitä. Ja miten hän voi? Kaikin puolin kait hyvin,
+luulisin?
+
+BENGT. Hyvin, hyvin, sen voitte ottaa vaikka valalle. Häneltä ei puutu
+mitään. Viittä neitosta hän hallitsee ja vallitsee; satuloitu ratsu on
+valmiina, milloin häntä vain haluttaa. Sanalla sanoen hänellä on
+kaikki, mitä säädyllinen, nainen voi vaatia ollakseen tyytyväinen.
+
+GUDMUND. Ja Margit, — hän kait onkin tyytyväinen?
+
+BENGT. Jumalan ja ihmisten silmissä hänen pitäisikin olla; mutta, kumma
+kyllä —
+
+GUDMUND. Mitä tarkoitatte?
+
+BENGT. Niin, uskottepa tahi ette, niin minusta Margit oli mieleltään
+iloisempi eläessään köyhissä olonsa kuin nyt, tultuaan Päiväkummun
+emännäksi.
+
+GUDMUND itsekseen. Tiesinhän sen; niin oli käyvä.
+
+BENGT. Mitä sanotte, serkku?
+
+GUDMUND. Sanon, että minua suuresti ihmetyttää se, mitä kerrotte
+vaimostanne.
+
+BENGT. Niin, ettekö usko, että minäkin ihmettelen? En tahdo milloinkaan
+enää käydä kunniallisesta ylimyksestä, jos voin käsittää, mitä hän
+vielä halajaa. Olen päivät päästään hänen luonaan; eikä kukaan voi
+syyttää, että olisin hänelle ankara; koko talouden ja kartanonhoidon
+olen ottanut osalleni; ja sittenkin —. No, tehän olette ikänne kaiken
+ollut hilpeä velikulta; uskon kyllä, että tuotte päivänpaistetta
+mukananne. Vaiti; tuolta tulee Margit rouva! Älkää olko huomaavinanne,
+että minä —
+
+ (MARGIT tulee upeassa puvussa vasemmalta.)
+
+GUDMUND käy häntä vastaan. Margit, — rakas Margit!
+
+MARGIT pysähtyy, katsoo vieraasti häneen. Suokaa anteeksi, herra
+ritari; mutta —? (Ikäänkuin nyt vasta tuntisi hänet.) Tosiaan, Gudmund
+Alfinpoika, ellen erehdy.
+
+ (Ojentaa kätensä.)
+
+GUDMUND siihen tarttumatta. Etkö sinä heti tuntenut minua?
+
+BENGT hymyillen. Ei mutta, Margit, mitä sinä oikein ajattelet?
+Ilmoitinhan sinulle äsken, että serkkusi —
+
+MARGIT menee oikeanpuoleisen pöydän luo. Kaksitoista vuotta on pitkä
+aika, Gudmund. Raikkain yrtti voi kymmenennessä polvessa kuolla,
+jotavastoin —
+
+GUDMUND. Seitsemän vuotta sitten kohtasimme viimeksi toisemme.
+
+MARGIT. Totisesti täytyy siitä olla kauemmin.
+
+GUDMUND katsoo häneen. Melkeinpä olen taipuvainen niin uskomaan; mutta
+sittenkin asianlaita on niin, kuin sanon.
+
+MARGIT. Vallan merkillistä. Olin luullakseni lapsi siihen aikaan; ja
+lapsuudestani tuntuu kokonainen iäisyys kuluneen. (Heittäytyy erääseen
+tuoliin.) No, istukaahan, serkku! Levätkää; tänä iltana Teidän tulee
+ilahduttaa meitä laulullanne. (Pakoittautuen hymyilemään.) Tehän kait
+tiedätte, että me iloitsemme tänään tässä talossa, — meillä on pidot.
+
+GUDMUND. Niin minulle kerrottiin pihamaalle tullessani.
+
+BENGT. Niin, tästä päivästä kolme vuotta sitten minusta tuli —
+
+MARGIT keskeyttäen. Serkkuni on jo kuullut sen. Ettekö tahdo heittää
+viittaa yltänne?
+
+GUDMUND. Kiitän Teitä, rouva Margit; mutta minusta tuntuu kuin täällä
+olisi kylmä, — kylmempi kuin olin odottanut.
+
+BENGT. Ja minun taas on sekä hiki että kuuma; mutta minulla onkin
+sitten paljon puuhaa. (Margitille.) Koeta nyt huvittaa vierastamme
+sillä aikaa kun olen poissa. Voittehan puhua keskenänne menneistä
+päivistä.
+
+ (On menemäisillään.)
+
+MARGIT epäröiden. Menetkö sinä? Etkö mieluummin olisi —?
+
+BENGT hymyillen, Gudmundille, takaisin tullessaan. Näettekö;
+Päiväkummun Bengt herra on mies, joka osaa liikkua naisväen parissa. Ei
+hetkeäkään, miten lyhyt se lieneekin, voi vaimoni olla ilman minua.
+(Margitille, sipaisten tämän leukaa.) Ole huoletta, palaan pian
+takaisin luoksesi.
+
+MARGIT itsekseen. Voi, tuskaa ja häpeätä, että kaikki tämä täytyy
+kestää.
+
+ (Lyhyt äänettömyys.)
+
+GUDMUND. Kuinka voi rakas sisarenne?
+
+MARGIT. Kiitos, hyvin hyvästi.
+
+GUDMUND. Sanottiin hänen olevan Teidän luonanne.
+
+MARGIT.
+
+ Hän täällä on ollut siitä kuin ma —
+ (Äkkiä keskeyttäen.)
+ Hän kolme vuotta on ollut Päiväkummussa.
+ (Hiukan myöhemmin.)
+ Pian sisään kait saapuu hän pirttihin.
+
+GUDMUND.
+
+ Hän ol' ystävällinen muinaisin;
+ häness' ollut ei vilpin kohtaa;
+ sinisilmiänsä kun muistelen,
+ ne mieleeni enkelin johtaa.
+ Moni muuttuu tok' mennessä vuosien.
+ Sanokaa — vaeltaissani kaukomailla,
+ hän onko myös muuttunut muiden lailla?
+
+MARGIT pakoittautuu laskemaan pilaa.
+
+ Hän myöskin? Mut opin ken hoviss' sai,
+ imarrellenko noin tapa hällä on haastaa?
+ Te huomautatte, kuink' aika raastaa —
+
+GUDMUND.
+
+ Hyvin ymmärtänette mun sanani kai.
+ Molemmatkin kerran mua ikävöitte;
+ kun ratsastin pois, niin kyynelöitte;
+ oli liittomme kuin sisarusten vakaa;
+ surut päätimme niinkuin riemutkin jakaa.
+ Kuin aurinko loistitte joukossa nuorten;
+ kävi maineenne ylitse laaksojen, vuorten;
+ ihanin yhä vieläkin ootte te nainen.
+ Mut kartanon rouva, hän unohtanut on
+ sukulaisensa köyhän. Nyt tunteeton,
+ Te, muinen niin hellä ja palvelevainen.
+
+MARGIT tukehtumaisillaan kyyneliin.
+
+ Niin, muinen —!
+
+GUDMUND katselee osaa-ottavaisesti häntä, on vaiti hetken ja virkkoo
+matalalla äänellä.
+
+ Mut miehenne neuvoi meitä
+ ajan armaamman muistoja muistelemaan.
+
+MARGIT kiivaasti.
+
+ Ei, ei!
+ (Rauhallisemmin.)
+ Miks koskea vaikeimpaan;
+ en tottunut muistoihin milloinkaan.
+ Kuvatkaa vaelluksenne kaukoteitä; —
+ töit' taisitte suuria suorittaa;
+ minun niistä nyt kuulla suokaa;
+ siell' ulkona lämmintä lie, avaraa, —
+ sydän synkkä ei raskaana huokaa.
+
+GUDMUND.
+
+ Hoviss' ollut en koskaan niin riemuinen
+ kuin ennen päivinä köyhyyden.
+
+MARGIT katsomatta häneen.
+
+ Minut taas — joka säikeeni tänne liittää;
+ osastain Jumalaa minä tahdon kiittää.
+
+GUDMUND.
+
+ Hyvä on, kun voitte te niin ylistää —
+
+MARGIT kiivaasti.
+
+ Rikas, vapaa ma oon; mitä viel' enempää?
+ Minä täällä kaikkia käskeä saan!
+ Saan hallita, vallita mieleni mukaan!
+ Minun vertaisein ole täällä ei kukaan;
+ tähän pyrkinyt aina ma oon asemaan.
+ Otaksuitte kait, ett' olin onneton;
+ mut näätte, kevyt, riemuinen rintani on.
+ Iloanne siis ette voi valloille päästää;
+ paras ollut ois tänne tulonne säästää.
+
+GUDMUND.
+
+ Mitä tarkoitatte?
+
+MARGIT nousee.
+
+ Ma tiedän sen, —
+ talohoin mitä tunteita saavuitte tuomaan.
+
+GUDMUND.
+ Te tiedätte? Vieras oo mieluinen en.
+ (Tervehtää ja aikoo lähteä.)
+ No niin, jalo rouva, siis Herran huomaan!
+
+MARGIT.
+
+ Enemmän olis olluthan kunniakasta
+ edelleen lähell' olla — vain kuningasta.
+
+GUDMUND pysähtyy.
+
+ Kuningasta? Te hätääni pilkkaatte vaan!
+
+MARGIT.
+
+ Mitä hätää? No tuopa, tuo vasta on rehtiä;
+ mihin aiottekaan elämässänne ehtiä!
+ Pukeutua voitte te purppuraan,
+ kuninkaan ootte mies, teill' on maat sekä mannut
+
+GUDMUND.
+
+ Perill' ootte siis, mink' osan on elo pannut
+ mun hartioillein, tehän tiesitte juuri,
+ mitä täältä ma hain —
+
+MARGIT.
+
+ Hyvin tiedän sen!
+
+GUDMUND.
+
+ Te tiedätte siis, miten vaara on suuri; —
+ ma mies olen henkipattoinen.
+
+MARGIT kauhusta lamautuen.
+
+ Sa henkipattoko!
+
+GUDMUND.
+
+ Oon, tosiaan.
+ Toki vannon ma kautta taivaan ja maan,
+ jos tiennyt oisin ma mielenne jään,
+ paennut en ois luoksenne ensinkään.
+ Ma luulin, ett' oli mielenne hellä,
+ kuten ajalla ammoin mennehellä;
+ toki tungeksi en; salo suuri on,
+ käsivartein ja jouseni vakaa; —
+ halummin pidän pöytänäin kallion,
+ tupanain pesän, miss' sudet makaa.
+
+ (Aikoo lähteä.)
+
+MARGIT pidättää häntä.
+
+ Olet henkipatto! Ei, tänne jää!
+ asemastas nyt vasta sain selon.
+
+GUDMUND.
+
+ On henkeni vaarassa. Totta on tää;
+ menettää kuka mielisi elon.
+ Pari yötä ulkona mun oli hyytää;
+ kävin kallion kupeelle lepäämään,
+ ma louhikkopaadelle painoin pään.
+ Talost' oudosta vuodetta, patjoja pyytää,
+ epämieluisasti sen minä tein;
+ se raskast' ois nuorelle uskollein;
+ minä mietin: käy, hae Päiväkumpu,
+ siten päättyvi tää elos katkera, kurja;
+ siell' ystävä on, joka ei ole nurja. —
+ Mut hauras on toivo kuin kukkasen umpu.
+ Simasarven miehenne minulle toi;
+ veräjää ei sulkenut, ei talon usta; —
+ minust' on talo tää toki autio, oi;
+ ovat ystävät poissa, ja pirtti on musta.
+ Kotinain taas tunturi olkohon.
+
+MARGIT rukoilevasti.
+
+ Mua kuule!
+
+GUDMUND.
+
+ Mun mieleni vapaa viel' on.
+ Hyvästit elämälle voin kernaasti heittää;
+ ole mikään ei minkään nyt arvoinen.
+ Mikä rakkainta mulle, Te raastoitte sen;
+ saan toivoni kauneimman hautaan ma peittää.
+ Hyvästi, jalo rouva!
+
+MARGIT.
+
+ Et mennä saa!
+ Mua kuule —!
+
+GUDMUND.
+
+ Nauti ja naura vaan;
+ ties kunnian kukkuloille raivaa;
+ oveas tule Gudmund ei varjostamaan;
+ sua milloinkaan enää ei hän vaivaa.
+
+MARGIT.
+
+ Lopettaa sanat katkerat sun paras on,
+ katumusta ne vielä voi tuottaa.
+ Jos tiesin, ett' olit turvaton —
+ voit varmasti siihen luottaa —,
+ se päivä ain oli parhaimpain,
+ kun kolkuttamaan tulit mun oveain;
+ ei juhlaa sen suurempaa kuin tuo,
+ oma serkku suojaton kun tuli luo.
+
+GUDMUND.
+
+ Puhut —! Mut sanat kauniit uskonko nuo?
+
+MARGIT ojentaa hänelle kätensä.
+
+ Suku sulle täällä ain suojan suo.
+
+GUDMUND.
+
+ Sanat äskeiset, jotka sa —?
+
+MARGIT.
+
+ Unhoita nuo.
+ Mua kuule, ja kaikki selvenee tuo:
+ Elo mulle on kuin yö mustin se ois;
+ ei loista tähdet, ei kuudan.
+ Minä tuskissain yhä huudan;
+ iäks nuoruutein näet vaihdoin pois.
+ Sydänriemuni kerran ma kultaan möin;
+ korukahleita nyt iät saan minä kantaa.
+ Vähän vastinett', usko, voi rikkaus antaa,
+ kun muutoin ma päivät ja yöt ikävöin.
+ Miten lasna riemuitsin syämestäin.
+ Koti vaikk' oli köyhä, ja puutetta näin;
+ rikas niin oli rinta ja toivovainen.
+
+GUDMUND, joka herkeämättä on katsellut häntä.
+
+ Soristui somin sinusta sitten nainen.
+
+MARGIT.
+
+ Voi olla; mut kiitos, min kuulla sain,
+ minun onneni hautahan saattoi vain.
+ Kotimaan pian Gudmund sitten heitti;
+ sydämein syvimpään toki painuivat
+ ikipäiviksi nuoruutes laulelmat,
+ ne mietteiden pilvin mun otsani peitti.
+ Sinun laulusi viestinä riemun soi,
+ inehmon povehen joka autuuden loi;
+ ritarein sekä naisten riemuista ain
+ sinun laulusi soi. Tuli niin kosijoita,
+ idän, lännen ääriltä saapui noita;
+ talon tään isännän siten mieheksein sain.
+
+GUDMUND.
+
+ Ah, Margit!
+
+MARGIT.
+
+ Ei kestänyt kauan, oi,
+ kun itkuhun olin ma pakahtua.
+ Ilon ainoan yksin se aatos soi,
+ ett' ystävä, muistella sain minä sua.
+ Talon tään salit näyttivät tyhjiltä vain,
+ oli tyhjää niin tuvassamme!
+ Kävi herroja, rouvia vierainamme;
+ moni laulaja lauloi kunniatain;
+ mua ymmärtänyt ei ainoakaan,
+ suru kaikille outo ol' syämeni nuoren —
+ vilussain olin niinkuin kätkössä vuoren; —
+ veri kuitenkin poltti kuin kuumeessa vaan.
+
+GUDMUND.
+
+ Mut miehesi —?
+
+MARGIT.
+
+ Häntä en lempiä voi!
+ hänet vain otin kullan ma vuoksi;
+ liki jos tuli, tai sanan mulle soi,
+ veri villinä suonissain juoksi.
+ (Iskee yhteen kätensä.)
+ Kulunut täten kolme vuotta jo on!
+ Iankaikkinen tuskani on, loputon.
+ Tulos kuulin; sult' ylpeyttäin en salaa,
+ povessain joka aina uhmaten palaa;
+ minun tuskaani et olis saanut tietää;
+ vähimmin sinä, en sitä voinut ois sietää.
+
+GUDMUND liikutettuna.
+
+ Senvuoksi luotani käännyit pois —.
+
+MARGIT häneen katsomatta.
+
+ Ma luulin, ett' tekemään tulit pilkkaa.
+
+GUDMUND.
+
+ Sa uskoa saatoit —?
+
+MARGIT.
+
+ Täss' eikö ois
+ syyt' tarpeeksi, totta haastan ma silkkaa.
+ Jumalalle kiitos, se on ohi jo;
+ ole yksin en maailmassa;
+ on kuin poven täyttäisi aurinko
+ kuin kukkatarhassa lassa.
+ (Lyyhistyy kauhusta kokoon.)
+ Unohtaa miten saatoin! Ah, laupias Luoja
+ Pyhimykset kaikki mua armahtakoon!
+ Olet henkipatto —?
+
+GUDMUND hymyilee.
+
+ Tääll' löysin suojan;
+ kuninkaan väelt' täällä ma turvassa oon.
+
+MARGIT.
+
+ Sinä, noussut niin suurehen arvohon, —
+ sano, kuinka —?
+
+GUDMUND hymyilee.
+
+ Se pian sanottu on.
+ Ma maassa, näät, olin ranskalaisten,
+ kun kansleri Audun saattoineen
+ tuli Norjasta sinne noutaakseen
+ maan prinsessan kera ritarein, naisten,
+ korujen, kuninkaamme morsiameksi.
+ Oli Audun sorja ja muhkea mies;
+ sädehti yli kaiken prinsessan sulo.
+ Hänen katseensa pyysivät, kaihtoivat; —
+ sanan toisinaan salaa he vaihtoivat.
+ Mitä? Mistä? Ei helppoa ilmitulo. —
+ Oli yö, aluksemme laitahan
+ nojasin, tulet tähtien hohti;
+ kera lokkiparven valkean
+ kävi mietteeni Norjaa kohti.
+ Minä kuulin kuiskailtavan takanain; —
+ näin heidät, kun katseeni loin ma
+ taa; — mua he ei nähneet; piilossain
+ olin; heidät tok' tuntea voin ma.
+ Hän mieheen katseli murheissaan
+ ja kuiskas: jos kulkisi kulkuaan
+ etelään alus, vauhti sen kiihtyis,
+ ja meitä jos kahta vain kantaisi haaksi,
+ olon varmasti tuntisin autuaaksi,
+ minun otsani polte viihtyisi
+ Sanan Audun virkki; ja vastauksen
+ niin kuuman ja hurjan neitonen kuiski;
+ hänen silmänsä tähtinä tulta tuiski;
+ hän pyys —
+ (keskeyttäen)
+ minä kauhistuin kuultuain sen.
+
+MARGIT.
+
+ Hän pyys —?
+
+GUDMUND.
+
+ Ylös ponnahdin, pari tuo
+ hävis; yksin jäin laivan kannellen; —
+ (Ottaa esille pienen pullon.)
+ tämän löysin, miss' oli istuneet nuo.
+
+MARGIT.
+
+ Ja siinä —?
+
+GUDMUND hillityllä äänellä,
+
+ nestettä outoa lie: —
+ mi on vihamiehesi varma hauta, —
+ pisara elinvoimat hältä vie,
+ maan päällä ei mikään mahti hänt' auta.
+
+MARGIT.
+
+ Sanohan —?
+
+GUDMUND kuiskaten.
+
+ Kuninkaalle he määräsi nesteen.
+
+MARGIT.
+
+ Pyhät kaikki!
+
+GUDMUND kätkien jälleen pullon.
+
+ Sain kuitenkin aikaan esteen.
+ Satamassa kait sulkeneet oisivat tieni.
+ Pakohon toki pääsi mun joukkoni pieni;
+ ma tiesin, ett' Audun juonillaan
+ asemain hoviss' saanut ois horjumaan, —
+ mua syyttänyt ois —
+
+MARGIT.
+
+ Pahin on ohi jo;
+ pian ennallaan kaikki, ja torjutut juonet.
+
+GUDMUND.
+
+ Ei kaikki, — nyt miehes oot puoliso.
+
+MARGIT.
+
+ Mitä tarkoitat —?
+
+GUDMUND.
+
+ En mitään. Mun suonet
+ ajatukseni koota; niin riemuitsen,
+ kuin muinen, oon luonanne jällehen.
+ Mut Signe —?
+
+MARGIT viittaa hymyillen vasemmanpuoleista ovea.
+
+ Pian askelensa jo kaikaa.
+ Hänen serkkunsa vuoks toki suo pukeutua,
+ vie tällainen toimi näät aikaa.
+
+GUDMUND.
+
+ Saa nähdä, hän vieläkö tuntee mua.
+
+(Menee ulos vasemmalle.)
+
+MARGIT katselee hänen jälkeensä. Kuinka kaunis ja miehekäs hän on.
+(Huokaa.) Yhdennäköisyys ei ole suurikaan hänen ja — (Järjestelee
+hiukan juomapöytää, mutta heittää sen jälleen kesken.) Nyt miehes oot
+puoliso, hän sanoi. Niin, niin! (Lyhyt äänettömyys.) Kummallinen
+kertomus oli tuo kertomus kuninkaantyttärestä, joka —. Hän rakasti
+toista, ja sitten —. Niin, nuo vieraitten maiden naiset, — sen olen
+ennenkin kuullut, — eivät ole hentoja kuin me; he eivät pelkää panna
+aatostansa toimeen. (Tarttuu erääseen pöydällä olevaan pikariin.) Tästä
+pikarista Gudmund ja minä joimme iloisen tapaamisen maljan hänen
+lähtiessään. Se on melkein ainoa peru, minkä toin myötäni Päiväkumpuun.
+(Panee pikarin erääseen seinäkaappiin.) Kuinka leppeä tämä kesäpäivä
+on. Täällä sisällä on niin valoisaa. Niin kirkkaasti aurinko ei ole
+kolmeen vuoteen paistanut.
+
+ (SIGNE ja hänen jäljessään GUDMUND vasemmalta.)
+
+SIGNE rientää nauraen Margitin luo.
+
+ Ha-ha-haa! En ois itseni kaltainen!
+
+MARGIT hymyillen, Gudmundille.
+
+ Sinun ollessas, näet, kaukomailla,
+ _hän_ myöskin on muuttunut muiden lailla.
+
+GUDMUND.
+
+ Tietysti! Mut että hän —! Ei, ei! en,
+ sitä voinut en koskaan ois aavistaa.
+ (Tarttuu SIGNEN käsiin ja katselee häntä.)
+ Viatonta kun tarkkaan ma katsettas,
+ näen, kuin kuvastaa se sun sieluas; —
+ tää ainakin mun heti uskomaan saa!
+ Kun aattelen, niin ihan naurattaa mua,
+ millaiseksi muistan ma sun, kun sua
+ käsivarsilla kannoin. Sa laps' olit vain;
+ nyt keijukainen, mi paulot ja kiehdot.
+
+SIGNE uhkaa sormellaan.
+
+ Varo! Muutoin keijun vihaan sa liehdot,
+ varo, sua että kiehdo en paulahain!
+
+GUDMUND itsekseen.
+
+ Minust' tuntuu kuin oisin jo paulassas.
+
+SIGNE.
+
+ Vähän varro, niin näät, miten harppuas
+ sinun ollessas poissa ma vaalin ja vahdin.
+ (Mennessään ulos vasemmalle.)
+ Opettaa nyt mulle saat laulujes mahdin!
+
+GUDMUND hiljaa, katselee hänen jälkeensä.
+
+ Nyt ruusunkukka niin täysi ja uhkee,
+ vast'ikään viel' umpu, mi kerran puhkee.
+
+SIGNE tuo harpun.
+
+ Kas tässä!
+
+GUDMUND tarttuu siihen.
+
+ Mun harppuni! Kirkkaaks sen sait!
+ (Heläyttää muutamia säveleitä.)
+ Soi kielissä vanhoissa vieläkin soinnut; —
+ pois seinältä, taas elämään sinä toinnut —
+
+MARGIT katselee ulos taka-alalle.
+
+ Pitovieraamme saapuvat.
+
+SIGNE Gudmundin näppäillessä laulunsa alkusäveleitä.
+
+ Kuuntele! Vait!
+
+GUDMUND laulaa.
+
+ Ma lehdossa kuljin niin raskaalla miellä;
+ joka oksalla lintuset lauloivat siellä;
+ niin viekkaasti laulajain virsi soi:
+ se rakkauden synnystä kertoa voi!
+
+ Kuin tammen sen kasvu vuosia vaatii;
+ ravinnon surut sille ja laulut laatii.
+ Keveästi se versoo; vain hetkinen,
+ sydämen syvimmässä on juuret sen!
+
+(Käy loppusoiton aikana taka-alaa kohti, jonne asettaa harpun
+käsistään.)
+
+SIGNE ajatuksissaan, toistaa itsekseen.
+
+ Keveästi se versoo; vain hetkinen,
+ sydämen syvimmässä on juuret sen!
+
+MARGIT hajamielisesti. Sanoitko jotakin minulle? — En kuullut
+oikein —?
+
+SIGNE. Minäkö? En, en mitään. Ajattelin vain — (Vaipuu jälleen kuin
+unelmiin.)
+
+MARGIT puoliääneen; tuijottaen eteensä.
+
+ Kuin tammen sen kasvu vuosia vaatii;
+ ravinnon surut sille ja laulut laatii.
+
+SIGNE havahtuen. Sanot, että —?
+
+MARGIT pyyhkii kädellään otsaansa. Oi, en mitään. Tule; menkäämme
+ottamaan vieraitamme vastaan.
+
+(BENGT tulee mukanaan MONTA VIERASTA, MIEHIÄ ja NAISIA, sisään avoimen
+kuistin kautta.)
+
+VIERAAT laulavat:
+
+ Pitopirttihin seuraamme laulaen
+ sulosoittoa raikuvaista.
+ Hyvinvointia toivomme rouvallen,
+ alati ilonmaljoja maista.
+ Näin kirkkaasti ain, valo auringon,
+ tämän kartanon
+ yli paista!
+
+
+
+
+TOINEN NÄYTÖS.
+
+
+Koivulehto, joka ulottuu asuinrakennukseen saakka minkä nurkkaus näkyy
+vasemmalta. Taka-alalla olevalle mäentöyrylle johtava polku. Oikealla
+puolella polun edessä kuohuu virta alaspäin juosten ja katoaa
+kallionlohkareitten ja kivien lomiin. Valoisa kesäyö. Kartanon ovi on
+auki; ikkunat ovat valaistut. Sisältä kuuluu soittoa.
+
+VIERAAT laulavat pitopirtissä.
+
+ Nyt helkkyvät viulut, nyt sävel soi;
+ tämän yön me tahdomme tanssia, oi.
+ Me pyörimme palkeilla hiljaa!
+ Rusottaa veri poskilla impyen;
+ ja poika on uljas, uskollinen,
+ hän syleilee suloliljaa!
+
+(KNUT GÄSLING ja HÄGGEN EERIK tulevat ulos rakennuksesta. Soittoa,
+tanssin poljentoa ja hälinää kuuluu seuraavan aikana sisältä.)
+
+EERIK. Kunhan et vain rupeaisi katumaan, Knut.
+
+KNUT. Heitä vain minun huostaani se asia.
+
+EERIK. Niin, niin, uskallettua se on sittenkin. Olet kuninkaan vouti.
+Olet saanut kuninkaallisen käskyn vangita Gudmund Alfinpojan, missä
+ikänä hänet tapaat. Ja nyt, kun hän on ihan kynsissäsi, vakuutat
+hänelle ystävyyttäsi ja annat hänen mennä menojaan, minne häntä vain
+huvittaa.
+
+KNUT. Tiedän, mitä teen. Olen etsinyt häntä hänen omasta huoneestaan
+enkä tavannut häntä sieltä. Ja jos nyt yrittäisin ottaa hänet _täällä_
+kiinni, luuletko, että Margit rouva olisi halukas antamaan Signen
+vaimokseni?
+
+EERIK pitkäveteisesti. En, siitä kait ei tulisi mitään, mutta —
+
+KNUT. Ja väkivaltaisesti en kernaasti tahtoisi esiintyä. Gudmundhan on
+sitäpaitsi vanha ystäväni; ja hän voi hyödyttää minua. Varmasti.
+Senvuoksi menettelen, kuten sanoin. Tänä iltana ei tässä talossa kukaan
+tiedä, että hän on henkipatto; — huomenna auttakoon parhaansa mukaan
+itseään.
+
+EERIK. Niin, mutta kuninkaan määräys?
+
+KNUT. Kuninkaan määräys! Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, kuinka
+suuressa arvossa kuninkaan määräyksiä pidetään näillä mailla. Jos
+kuninkaan määräykset olisivat voimassa, niin olisi moni kelpo mies
+kovilla naisenryöstöstä ja miesmurhasta. — Tulehan mukaan. Tahtoisinpa
+tietää, missä Signe —?
+
+ (Menevät ulos oikealle.)
+
+ GUDMUND ja SIGNE tulevat polkua myöten taka-alalta.
+
+SIGNE.
+
+ Puhu, oi! Edelleen! Minun kuunnella suo;
+ kuin kantele kaunein sointuvi tuo.
+
+GUDMUND.
+
+ Oi Signe, mun liljani loistavin!
+
+SIGNE iloisesti ja hiljaa ihmetellen.
+
+ Mua — lempii hän!
+
+GUDMUND.
+
+ Ole vertaas ei näyttää.
+
+SIGNE.
+
+ Sitoa jos tahtosi saattaisin;
+ jos voisin sun sielusi, mielesi täyttää!
+ Sua uskoa voinko!
+
+GUDMUND.
+
+ Sa voit totisesti.
+ Monet vuodet uskollisuuteni kesti,
+ suvet, talvet, ain oli aatoksissain
+ kaks' kaunoisinta kukkaani vain.
+ Tajunnut toki mieltäin en, mietteitäin; —
+ pien keiju viel' olit lähtiessäin, —
+ pien keiju, mi metsissä leikkiä lyö,
+ kun nukkuvat muut, kun lankee yö.
+ Mut tänään, pirtissä Päiväkummun
+ näin selvästi, minne mun mieltäin veti —
+ näin Margitin ylväänä rouvana heti,
+ mut löysin Signeni, liljanummun.
+
+SIGNE, joka vain puolittain on kuunnellut hänen sanojaan.
+
+ Ma muistan, me katsoimme hiillokseen,
+ kuten muinoin teimme me talvi-illoin; —
+ sa pienestä immestä lauloit silloin,
+ min Ahti houkutti syvyyteen.
+ Siell' unhoitti hän isän, äitinsä harmaan;
+ hän unhoitti veikon ja siskonsa armaan;
+ hän unhoitti taivaan ja maailman,
+ oman uskonsa kristillisen, Jumalan.
+ Mut poikanen seisoi partaalla veen,
+ hän sortua mielens' ol' murheeseen;
+ hän surren kosketti harppunsa kieltä,
+ sävelet yli seudun nyt vierivät sieltä.
+ Yli tienoon ne tulvivat, vetten ja maan,
+ heräs silloin neitonen myös unestaan;
+ hänet Ahti sai päästää nyt vallasta veen;
+ lomi liljojen hän kohos vapauteen; —
+ taas tunsi hän taivaan ja maailman,
+ oman uskonsa kristillisen, Jumalan.
+
+GUDMUND.
+
+ Signe, mun kukkani kaunehin!
+
+SIGNE.
+
+ Näin
+ unelmiin kulutin minä myös elämäin.
+ Sanas oudot voimasta rakkauden
+ havahuttivat taas minut hereillen.
+ On kuin sini taivaan nyt siintävin ois,
+ maa kaunein ja laine läikkyvin lahden;
+ on kuin sävel lintujen mulle vain sois,
+ kun kanssasi lehdossa kuljen kahden.
+
+GUDMUND.
+
+ On voimakas lempi; — se rintamme avaa,
+ povess' ihmisen ilo, kaipaus havaa. —
+ Tule, menkäämme sisään siskosi luo.
+
+SIGNE kainostellen.
+
+ Kaikk' kerrotko, vai —?
+
+GUDMUND.
+
+ Sitä hält' emme salaa.
+
+SIGNE kuten äsken.
+
+ Mene yksin; — mun tänne jäädä suo,
+ ma tiedän, ett' tummina poskeni palaa.
+
+GUDMUND.
+
+ Sama tuo.
+
+SIGNE.
+
+ Sua täällä varron; en, tuolla, —
+ (Kääntyy kuunnellen oikealle.)
+ käyn virralle, jok' alapuolia
+ kohisee, siell' on Gäsling; ja nuoretkin.
+
+GUDMUND.
+
+ Siell' uotat?
+
+SIGNE.
+
+ Kunnes käyt takaisin.
+
+(Menee ulos oikealle.)
+
+(GUDMUND menee sisään rakennukseen. MARGIT tulee vasemmalta
+talon takaa.)
+
+MARGIT.
+
+ Tuvass' soi sävel soiton, ja riemu raikuu;
+ parit pyörivät, tanssin poljento kaikuu.
+ Tuli otsani kuumaks, oli ankea syön;
+ oli Gudmund mennyt kait ulos.
+ (Hengittää syvään.)
+ Oi äänettömyys, miten suuri on sulos,
+ miten vilvoittaa mua tuulonen yön.
+ (Vaipuu äänettömään mietiskelyyn.)
+ Tuo kauhea aatos —; kun ymmärtää vois —;
+ kuhun käynkin, se ei mene mielestä pois.
+ Pullo, — siin' outoa nestettä lie —?
+ Se on — vihamieheni varma hauta, —
+ pisara elinvoimat hältä vie,
+ maan päällä ei mikään mahti hänt' auta.
+ (Jälleen äänettömyys.)
+ Jos tietäisin vain —; että lempii hän mua,
+ vähät silloin —
+
+GUDMUND tulee ulos rakennuksen ovesta.
+
+GUDMUND.
+
+ Margit, oon etsinyt sua.
+ Mikä on ypö-yksin sun tänne tuonut?
+
+MARGIT.
+
+ Tupa kuuma on, vilpoisuutta ei suonut.
+ Utujen sinä näetkö valkeoiden
+ tuoll' liitävän verkalleen yli soiden?
+ Tääll' ei valo loista, ei oo pimeää;
+ on vain —
+ (Itsekseen,)
+ kuten mun povessain hämärää.
+ (Katsoo Gudmundia.)
+ Toden totta, — kun tällainen yö hämärtäy,
+ oma itsesikin sulle oudoksi käy;
+ mut tunnet, ett' elo salainen
+ joka lehden täyttää ja kukkasen!
+ (Äkkiä toiseen asiaan siirtyen.)
+ Minä toivoisin, arvaa —!
+
+GUDMUND.
+
+ Nytkö?
+
+MARGIT.
+
+ Niin juuri,
+ ett' oisin keiju, mi lehdossa laulaa.
+ Miten viekkaasti kehräisin noituuden paulaa!
+ Mua usko —!
+
+GUDMUND.
+
+ Mik' on sun? Luoja suuri!
+
+MARGIT häntä kuulematta.
+
+ Miten itkisin, laulaisin ikävääni!
+ Yöt, päivät soisi mun lauluni ääni!
+ (Kasvavalla kiihkolla.)
+ Miten vuoren valtaan ma houkuttaisin
+ läpi vehmaiden lehtojen, ah pojan urheen; —
+ siell' unhottaisin ma mieleni murheen;
+ kera ystävän siellä ma leimuta saisin!
+
+GUDMUND.
+
+ Margit!
+
+MARGIT yhä väkivaltaisemmin.
+
+ Ma nukkuisin sydänyön
+ hänen kanssansa varjossa lehvien vyön; —
+ ja kuolo jos kohtais, kun koittaa koi, —
+ miten sorja se kuolema ois; — sano, oi?
+
+GUDMUND.
+
+ Olet sairas!
+
+MARGIT purskahtaa nauruun.
+
+ Ha, haa! Minun nauraa suo!
+ Se virkistää!
+
+GUDMUND.
+
+ Todistaa vain tuo,
+ ett' oot yhä vieläkin riehaton, raisu,
+ kuten ennen —
+
+MARGIT äkkiä vakavasti,
+
+ tuo eihän liene niin kumma;
+ niin toisten oon nukkuissa, yö kun on tumma;
+ olen päivällä taas niin arka ja vaisu.
+ Täst' eihän viel' edes puhua saata?
+ Sa muistahan vain jotain vierasta maata, —
+ esimerkiksi prinsessaan mua vertaa; —
+ _hän_ hurjempi varmasti on tuhat kertaa.
+ Hän tyytynyt pelkkään ei kaipiohon;
+ hän tekoa hautoi, ja _se_ —
+
+GUDMUND.
+
+ Hyvä on,
+ mun mieleeni johdat; pois viskaan sen luota,
+ en enää tarvitse minä tuota.
+
+(Ottaa pullon esille.)
+
+MARGIT.
+
+ Sa tarkoitat pulloa —?
+
+GUDMUND.
+
+ Kätkin sen,
+ näet mulle ois suonut se vapauden,
+ kuninkaan väki jos olis tullut luo.
+ Täst' illasta arvottomaks tuli tuo;
+ käsivartein ja kalpani suojan nyt suo,
+ sotimaan suvun, ystävät henkeen ja veriin
+ nyt nostatan, ennenkuin elost' eriin.
+
+(Aikoo viskata pullon kallionlohkaretta vastaan.)
+
+MARGIT tarttuu hänen käsivarteensa.
+
+ Älä! Mulle se suo.
+ Kas niin!
+
+GUDMUND.
+
+ Sinä sen —?
+
+MARGIT.
+
+ Alas Ahdille viskaan ma sen vetehen.
+ Ilahuttanut mua hän on soitollaan,
+ mont' outoa laulanut lauluaan.
+ Tuo tänne.
+ (Ottaa pullon hänen kädestään.)
+ Täss' on!
+ (On heittävinään sen virtaan.)
+
+GUDMUND käy oikealle ja silmäilee alas syvyyteen.
+
+ Pois heitit sen?
+
+MARGIT piiloittaessaan pullon.
+
+ Sa näithän —
+ (Kuiskaa käydessään rakennusta kohti.)
+ Nyt, Luoja, oo armollinen!
+ Lujana nyt loppuun saakka ma pysyn!
+ (Kovemmin.)
+ Hoi, Gudmund!
+
+GUDMUND lähestyy.
+ Mik' on?
+
+MARGIT.
+
+ Sult' yhtä vain kysyn;
+ selitä taru vanha kirkosta tuolla,
+ min nousevan näät joen toisella puolla.
+ Jalo muinen oli rouva ja poikanen nuori,
+ vain toinen toistansa lempivät nuo.
+ Sinä päivänä, rouvan kun multaan he suori,
+ uros kelmeenä kaatui kalpansa luo.
+ Eteläss' oli rouvan kammio kaita,
+ pojan kätkivät kirkosta pohjoiseen;
+ ei viihtynyt ennen tuomi, ei raita
+ vihityssä maassa juurineen; —
+ kevät koitti, ja haudoillen ihanat
+ kukat valkeat nousi kuin lehdet lumpeen;
+ yli kirkon yhteen ne kasvoivat,
+ vihannoiden uhkeina vuodet umpeen.
+ Selittää sen voitko?
+
+GUDMUND katsoo tutkivasti häneen.
+
+ Ma varma oo en —
+
+MARGIT.
+
+ Tosin voi eri tavalla tulkita sen;
+ toki luulen, ett' tarun tarkoitus on:
+ saa kirkko ei lempivää kaht' erohon.
+
+GUDMUND hiljaa.
+
+ Pyhimykset, jos —! Moista hän ei saa luulla.
+ Hänen aika on nyt totuus kuulla.
+ (Ääneen.)
+ Parastain, sano Margit, — tahdotko?
+
+MARGIT iloisesti, liikutettuna.
+
+ Ma tahdonko!
+
+GUDMUND.
+
+ Tarkoitan, niin —
+
+MARGIT.
+
+ Sano!
+
+GUDMUND.
+
+ No.
+ Elon rikkaaksi voisit niin tehdä mulle —
+
+MARGIT hillittömästi.
+
+ Gudmund!
+
+GUDMUND.
+
+ Mua kuule; ma uskon sulle —
+
+(Keskeyttää äkkiä.)
+
+ (Ääniä ja naurua kuuluu alhaalta virran rannalta.)
+
+ (SIGNE ja muutamia nuoria tyttöjä tulee oikealta, KNUT,
+ EERIK ja useita nuoria miehiä seuraa heitä.)
+
+KNUT jonkun matkan päästä. Gudmund Alfinpoika! Varro; minun täytyy
+sanoa sinulle pari sanaa.
+
+ (Jää EERIKIN kanssa puhelemaan, muut vieraat menevät sillä aikaa
+ sisälle rakennukseen.)
+
+MARGIT itsekseen. Tekisin hänen elämänsä niin rikkaaksi —! Mitä muuta
+hän voisi tarkoittaa, kuin —! (Puoliääneen.) Signe, — rakas, rakas
+sisar!
+
+ (Tarttuu SIGNEÄ vyötäröisistä ja käy hänen kanssaan puhellen
+ taka-alaa kohti.)
+
+GUDMUND hiljaa, seuratessaan silmillään heitä. Niin, siten on parhain.
+Signen ja minun täytyy lähteä Päiväkummusta. Knut Gäslinghän on
+osoittautunut ystäväkseni; hän kyllä auttaa minua.
+
+KNUT hiljaa Eerikille. Niin, sanon minä; Gudmund on hänen serkkunsa;
+hän voi parhaiten puhua puolestani.
+
+EERIK. No niin, miten vain haluat.
+
+ (Menee sisälle rakennukseen.)
+
+KNUT tulee lähemmäksi. Kuulehan, Gudmund —
+
+GUDMUND hymyillen. Tuletko ilmoittamaan, että et uskalla antaa minun
+kauemmin enää kulkea vapaana?
+
+KNUT. Uskalla? Älä ole milläsikään; Knut Gäsling uskaltaa, mitä tahtoo.
+Ei, minulla on muuta puhuttavaa. — Sinähän tiedät, että minua näillä
+mailla pidetään huimana, hillittömänä miehenä.
+
+GUDMUND. Tiedän, ja jos huhussa on perää, niin —
+
+KNUT. Onpa, on, voipa se monessa suhteessa tottakin tietää. Mutta
+kuulehan nyt —
+
+ (Menevät puhellen taka-alalle.)
+
+SIGNE Margitille, heidän tullessaan esille rakennuksen takaa. En
+ymmärrä sinua. Sanoistasi päättäen on odottamaton onni kohdannut sinua.
+Mitä oikeastaan tarkoitat?
+
+MARGIT. Signe, — olet vielä lapsi; sinä et tiedä, miltä tuntuu aina
+pelätä, että —. (Äkkiä keskeyttäen.) Ajattelehan, Signe, että täytyisi
+kuihtua ja kuolla elämättä sitä ennen milloinkaan!
+
+SIGNE katselee ihmetellen ja päätään puistaen häntä. Ei, mutta
+Margit —?
+
+MARGIT. Niin, niin, sinä et sitä käsitä; sama se —
+
+ (Menevät jälleen puhellen taka-alalle.)
+
+ (GUDMUND ja KNUT tulevat alas vastakkaiselta puolelta.)
+
+GUDMUND. Niin, jos asianlaita on siten, — ellei tuo huima elämä enää
+miellytä sinua, niin annan sinulle parhaan neuvon, minkä ystävä voi
+antaa: ota kunniallinen impi puolisoksesi.
+
+KNUT. Kas, kas. Entäpäs jos nyt sanoisin sinulle, että juuri samaa olen
+itsekin ajatellut?
+
+GUDMUND. Onneksi olkoon sitten, Knut Gäsling! Ja tiedäpäs, että
+minäkin —
+
+KNUT. Sinä? Haudotko sinäkin sellaisia ajatuksia?
+
+GUDMUND. Haudonpa niinkin; — mutta kuninkaan viha —; olenhan
+henkipatto mies —
+
+KNUT. No, siitä vähät väliä. Täällähän ei ole ketään muuta kuin Margit
+rouva, joka tietää siitä vielä mitään; ja niin kauan kuin olen
+ystäväsi, on sinulla yksi, johon voit täysin luottaa. Kuulehan nyt —
+
+ (Jatkaa kuiskaten, heidän jälleen mennessä taka-alalle.)
+
+SIGNE hänen ja MARGITIN jälleen tullessa takaisin. Mutta sanohan toki,
+Margit —!
+
+MARGIT. Enempää en uskalla sinulle sanoa.
+
+SIGNE. Sitten tahdon minä olla rehellisempi sinua kohtaan. Mutta
+sanohan minulle ensin eräs seikka. (Kainosti viivytellen.) Eikö kukaan
+— eikö kukaan ole sanonut sinulle mitään minusta?
+
+MARGIT. Sinusta? Ei, mitä niin sitten?
+
+SIGNE kuten ennen, katsoo alaspäin eteensä. Kysyit aamusella minulta:
+kosijan jos sattuisit kohtaamaan —?
+
+MARGIT. Se on totta, (hiljaa:) Knut Gäsling —; joko hän nyt —?
+(Jännityksessä, Signelle.) No? Entäs sitten?
+
+SIGNE hiljaa, riemuiten. Kosija on saapunut! Hän on saapunut, Margit!
+Silloin en tiennyt, ketä tarkoitit; mutta nyt —!
+
+MARGIT. Ja mitä vastasit hänelle?
+
+SIGNE. Ah, sitä en tiedä. (Kietoo kätensä hänen kaulaansa.) Mutta
+maailma tuntuu minusta niin kauniilta ja rikkaalta siitä hetkestä
+saakka, kun hän sanoi rakastavansa minua.
+
+MARGIT. Mutta Signe, Signe; minä en käsitä, että sinä niin pian —!
+Sinähän tuskin olet tuntenut häntä ennen tätä päivää.
+
+SIGNE. Oi, minä niin vähän vielä käsitän rakkautta; mutta sen tiedän,
+että todet ovat laulun sanat:
+
+ keveästi se versoo, vain hetkinen,
+ sydämen syvimmässä on juuret sen.
+
+MARGIT. Olkoon niin. Ja kun asianlaita on näin, niin ei minunkaan
+tarvitse mitään sinulta salata. Oi —
+
+ (Hän pysähtyy äkkiä, nähdessään GUDMUNDIN ja KNUTIN lähestyvän.)
+
+KNUT tyytyväisenä. Kas, se minua miellyttää, Gudmund. Tässä käteni.
+
+MARGIT hiljaa. Mitä tämä on?
+
+GUDMUND Knutille. Ja tässä minun.
+
+ (Puristavat toistensa käsiä.)
+
+KNUT. Mutta mainitkaamme nyt myös molemmat, kuka —
+
+GUDMUND. Hyvä. Täältä Päiväkummusta olen kaikkien kauniiden neitojen
+joukosta löytänyt sen, joka —
+
+KNUT. Minä myöskin. Ja minä vien hänet täältä vielä tänä yönä, jos
+sikseen on.
+
+MARGIT, joka huomiota herättämättä on lähestynyt. Pyhimysten nimessä!
+
+GUDMUND nyökäyttää päätään Knutille. Samoin teen minäkin.
+
+SIGNE, joka myöskin on kuunnellut. Gudmund!
+
+(GUDMUND ja KNUT, toisilleen kuiskaillen molemmat SIGNEÄ osoittaen.)
+Hän se on.
+
+GUDMUND hätkähtäen. Niin, minun.
+
+KNUT samoin. Ei, kuin minun!
+
+MARGIT hiljaa, puoliksi hurjistuneena. Signe!
+
+GUDMUND kuten ennen, Knutille. Mitä sillä tarkoitat?
+
+KNUT. Signeähän minä aion —
+
+GUDMUND. Signeä! Signe on kihlattu morsiameni Jumalan edessä.
+
+MARGIT kirkaisten. Hän se oli! Ei, — ei!
+
+GUDMUND hiljaa, katsellen Margitia. Margit! Hän on kuullut kaikki.
+
+KNUT. Hohoh; sitenkö ovat asiat? Kuulkaahan, Margit rouva, ei ole
+tarpeen, että olette niin ihmettelevinänne: nyt olen päässyt perille
+kaikesta.
+
+MARGIT Signelle. Mutta sinähän sanoit äsken —? (Käsittää samassa
+asiain oikean laadun.) Sinä tarkoititkin Gudmundia!
+
+SIGNE ihmeissään. Tietysti, etkö sitä tiennyt! Mutta mikä sinua
+vaivaa, Margit?
+
+MARGIT melkein soinnuttomalla äänellä. Ei mikään, ei mikään.
+
+KNUT Margitille. Ja aamusella, kun annoin kunniasanani Teille siitä,
+että en saattaisi matkaan mitään rauhattomuutta illalla täällä —
+silloin Te jo tiesitte, että Gudmund Alfinpoika oli tulossa tänne. Ha,
+haa, älkää kuvitelkokaan mielessänne, että voitte pitää pilananne Knut
+Gäslingiä! Signe on käynyt minulle rakkaaksi. Aamupäivällä vielä pelkkä
+ajattelematon lupaukseni sai kosimaan häntä; mutta nyt —
+
+SIGNE Margitille. Hän! Sitäkö kosijaa sinä ajattelit?
+
+MARGIT. Vaiti, vaiti!
+
+KNUT ankarasti ja käskevästi. Rouva Margit, — Te olette hänen vanhempi
+sisarensa; minä vaadin vastausta.
+
+MARGIT tunnossaan taistellen. Signe on jo valinnut sulhasensa; — minä
+en voi mitään vastata.
+
+KNUT. Hyvä on; niinpä ei minulla ole enää mitään tekemistä
+Päiväkummussa. Mutta sydänyön jälkeen — pankaa se mieleenne, — on
+päivä päättynyt; silloin kait tulette jälleen näkemään minut, ja
+silloin ratkaiskoon onni, kumpi meistä, Gudmund vaiko minä, vie Signen
+tästä talosta.
+
+GUDMUND. Niin, yritä sinä vain; verinen päätös siitä sinulle tulee!
+
+SIGNE tuskaisesti. Gudmund! Pyhimysten nimessä —!
+
+KNUT. Sävyisästi; sävyisästi, Gudmund Alfinpoika! Ennen auringon nousua
+olet sinä käsissäni. Ja hän, — morsiamesi —. (Menee ovelle, viittoo
+ja huutaa hillitysti.) Eerik! Eerik, tule tänne! Omaistemme luo!
+(Uhaten EERIKIN näyttäytyessä ovella.) Totisesti, voi teitä kaikkia,
+kun minä jälleen palaan!
+
+ (HÄN ja EERIK poistuvat vasemmalle taka-alalle.)
+
+SIGNE hiljaa Gudmundille. Oi, mutta sano minulle, mitä kaikki tämä
+merkitsee.
+
+GUDMUND kuiskaten. Meidän molempien täytyy lähteä Päiväkummusta
+vielä tänä yönä.
+
+SIGNE. Jumala minua siunatkoon, — sinä tahdot —!
+
+GUDMUND. Älä puhu siitä! Ei sanaakaan yhdellekään ihmiselle; ei edes
+sisarellesi.
+
+MARGIT itsekseen. Hän, — hän se on! Hän, jota Gudmund tuskin on
+ajatellutkaan, ennenkuin tänä iltana. Jos olisin ollut vapaa, niin
+tiedän kyllä, kenet hän olisi valinnut. — Niin, vapaa!
+
+ (BENGT ja VIERAAT, MIEHIÄ ja NAISIA, tulee ulos rakennuksesta.)
+
+NUORET NEIDOT ja POJAT laulavat.
+
+ Tääll' ulkona, ulkona nyt pidot on,
+ kun linnut käy unen-kehtoon,
+ kuin onkaan hauska käydä karkelohon,
+ nyt koivulehtoon.
+
+ Tääll' ulkona, ulkona soikoon joka suun
+ ilovirret nyt ilmoihin ehtoon,
+ pois murhe, kun kutsuvi viulu kisailuun
+ nyt koivulehtoon.
+
+BENGT. Kas, niin pitää olla! Sellainen minua miellyttää! Olen iloinen,
+ja vaimoni myöskin; ja sen vuoksi teidän kaikkien tulee olla iloisia.
+
+MUUAN VIERAS. Niin, pankaamme nyt toimeen kilpataisto!
+
+MONET huutavat. Niin, niin, kilpataisto!
+
+TOINEN VIERAS. Ei, heittäkäämme se; se herättää vain rauhattomuutta.
+(Hillityllä äänellä.) Muistanette kait, että Knut Gäsling on talossa
+tänä iltana.
+
+USEAT keskenään kuiskaillen. Niin, niin, se on totta. Muistattehan
+viime kerralla, kun hän —. Paras on olla varuillaan.
+
+VANHA MIES. Mutta Te, Margit rouva —; tiedän, että Teidän suvussanne
+on aina osattu kertoa taruja, ja itse Te lapsena ollessanne osasitte
+kertoa monta kaunista satua.
+
+MARGIT. Oi, minä olen unohtanut ne kaikki. Mutta kysykäähän Gudmund
+Alfinpojalta, serkultani; hän taitaa tarinan, joka on hyvin hauska.
+
+GUDMUND hillitysti, rukoillen. Margit —!
+
+MARGIT. Hohoh, kylläpä sinun naamasi nyt on surkeana! Ole iloinen,
+Gudmund! Ole iloinen! Niin, niin, eipä se taida olla niin helppoa,
+luulen ma. (Hymyillen vieraille.) Hän on nähnyt keijukaisen tänä
+iltana. Se aikoi vietellä hänet; mutta Gudmund on uskollinen
+nuorukainen. (Kääntyy jälleen Gudmundin puoleen.) Niin no, tarina ei
+ole lopussa vielä. Kun viet lemmittyäsi läpi metsien ja rytöjen, älä
+käänny kertaakaan taaksesi katselemaan —; keijukainen hymyilee joka
+pensaan takaa. Etkä loppujen lopuksi — (hillityllä äänellä, astuessaan
+aivan liki häntä) — pääse kuitenkaan pitemmälle kuin hän tahtoo
+päästää. (Asettuu oikealle.)
+
+SIGNE hiljaa. Hyvä Jumala, hyvä Jumala!
+
+BENGT käy tyytyväisenä vieraiden keskuudessa. Ha, ha, ha! Margit rouva
+se vasta osaa sepittää! Kun hän vain haluaa, osaa hän paljon paremmin
+kuin minä itse.
+
+GUDMUND itsekseen. Hän uhkaa; minun täytyy riistää häneltä viimeinen
+toivo; ennen hän ei rauhoitu. (Kääntyy vieraiden puoleen.) Osaan
+pienoisen laulun. Jos teitä haluttaa kuunnella, niin —
+
+USEAT VIERAAT. Kiitos, kiitos Gudmund Alfinpoika!
+
+ (Kaikki kerääntyvät hänen ympärilleen, toiset istuutuen,
+ toiset seisten, MARGIT nojautuu erästä puuta vasten oikealla
+ etu-alalla, SIGNE seisoo vasemmalla lähellä rakennusta.)
+
+GUDMUND laulaa.
+
+ Ratsastin kerran lehtoon,
+ veen yli purjehdin;
+ kodissain kerran kauniissa
+ ma impein kihlasin.
+
+ Ol' ilkee keijukainen,
+ sen mieli kade on:
+ ei kera ylkäns' impi tuo
+ käy koskaan kirkkohon.
+
+ Mua kuule, keijukainen,
+ nuo hommas heitä pois;
+ kaks syäntä, toistaan lempivää,
+ ken eroittaa ne vois!
+
+VANHA MIES. Se oli kaunis laulu. Katsokaa, kuinka nuorukaiset
+vilkuilevat tuonnepäin. (Osoittaa tyttöjä kohti.) Niin, niin, kullakin
+on kait omansa, luulisin.
+
+BENGT tekee kasvonilmeitä Margitille. Minulla ainakin on omani, sen
+tiedän. Ha, ha, haa!
+
+MARGIT hiljaa, väristen. Voi, että täytyy kärsiä kaikki tämä iva ja
+pilkka! Ei, ei; nyt on tartuttava viimeiseen pelastuskeinoon.
+
+BENGT. Mikä sinua vaivaa? Minusta sinä olet niin kalpea.
+
+MARGIT. Se menee kohta ohi. (Kääntyy vieraitten puoleen.) Muistelen
+äsken sanoneeni, että olin unohtanut kaikki taruni. Mutta yhden
+kuitenkin luulen muistavani.
+
+BENGT. Oikein, vaimoseni! Kerropas se.
+
+NUORET TYTÖT anoen. Niin, kertokaa, kertokaa Margit rouva!
+
+MARGIT. Pelkäänpä melkein, ettei se teitä miellytä; mutta saman
+tekevää.
+
+GUDMUND hiljaa. Pyhät kaikki, hän ei kait aio —!
+
+MARGIT.
+
+ Oli neito hieno ja kaunoinen,
+ isän koissa istui hän ommellen;
+ hän silkkiä, kultaa yhteen liitti; —
+ vähän siitä riemua sentään riitti.
+ Hän istui yksin niin murheissaan;
+ asettui suru pirtin aution päätyyn;
+ oli neito ylpeä luonteeltaan,
+ halas aatelisrouvan hän säätyyn.
+ Ulos linnastaan vuoren-valtias läksi,
+ mukanaan oli kultaa ja loistava saatto;
+ kotihin tytön sitten hän vei emännäksi,
+ oli silloin kolmannen päivän aatto.
+ Kesät niin meni vuoressa hältä hukkaan;
+ oli kangaspuissansa kultainen loimi;
+ kevät koitti, ja laaksot puhkesi kukkaan;
+ uness' yksin hän kukkia poimi. —
+ Oli myöskin poikanen hilpeä, nuori;
+ osas harppua kultaista hän soittaa;
+ vapis sen säveleistä neitosen vuori,
+ joka sointu sen paatiset seinät voittaa.
+ Sydämeen polon neidon ne tunkeutui; —
+ lens' tunturin uksi auki kuin jousi;
+ rusoss' illan laakson terhenet ui,
+ ihanuutta tuot' impi katsomaan nousi.
+ Oli kuin herännyt olis elohon
+ nyt vasta hän soitosta kantelon,
+ oli kuin olis tullut nyt aarteet julki,
+ sylihinsä jotk' elo ennen sulki.
+ Se tietäkää, joka ainoa, ken
+ vain vangittu tunturivuoreen on, sen
+ vapauttaa harpunsoitolla voi!
+ Hän kuuli, kuin kahleissa vaikeroi
+ polo neito, — harppunsa pois hän viskas,
+ ylös raakapuuhun purjeensa kiskas; —
+ alus ylkää ja morsianta nyt kantaa
+ yli suolaisen veen päin vierasta rantaa.
+ (Kasvavalla intohimolla.)
+ Niin kauniisti soitit sa kultaisin kielin;
+ siks paisuu mun rintani uljain mielin.
+ Ulos tahdon ma laaksojen vehmaiden vyöhön.
+ Ma kuolen, jos vielä jään vuoren yöhön!
+ Mua pilkkaa hän vaan! Ja morsiantaan
+ yli suolaisen veen vie purrellaan!
+ (Huutaa.)
+ Minä kuolen; suljettu vuori täst' on lähtein!
+ Ei koita koi; valo sammui tähtein!
+
+(Horjuu ja vaipuu tajuttomana erästä puunrunkoa vasten.)
+
+SIGNE itkien, on rientänyt paikalle ja kietoo hänet syleilyynsä.
+
+GUDMUND rientää Margitin luo ja tukee häntä. Auttakaa, auttakaa; hän
+kuolee.
+
+BENGT ja VIERAAT kerääntyvät kauhusta huudahdellen heidän ympärilleen.
+
+
+
+
+KOLMAS NÄYTÖS.
+
+
+Sama Päiväkummun tupa kuin ennenkin, mutta nyt epäjärjestyksessä
+pitojen jälkeen. Yhä edelleenkin on yö; lempeä hämärä peittää huoneen
+ja maiseman ulkona.
+
+BENGT seisoo avoimella kuistilla kädessään oluttuoppi. JOUKKO VIERAITA
+tekee lähtöä talosta. Sisällä tuvassa ERÄS PIIKA siistimishommissa.
+
+BENGT huutaa menijöille. Herran haltuun sitten, ja tervetuloa taas
+Päiväkumpuun! Muutoin olisitte tekin voineet jäädä yöksi tänne
+lepäämään, kuten toisetkin. No niin, niin —; vartokaapas; saatan teitä
+veräjälle; minun täytyy kerran vielä juoda maljanne.
+
+VIERAAT laulavat etäällä.
+
+ Hyvästi! sekä Herran huomahan vaan,
+ väki tään talon ain' hyvin voikoon!
+ Käy polkumme poikki kivikkomaan; —
+ säveleit' ilon viulu nyt soikoon!
+
+ Sävel eespäin kun vie,
+ keveältä tuntuu työläinkin tie.
+ Siis taivaltamaan!
+
+(Laulu häipyy yhä etäämmälle.)
+
+MARGIT astuu vasemmanpuoleisesta ovesta sisään tupaan.
+
+PIIKA. Herra armahtakoon, hyvä rouva, oletteko noussut ylös?
+
+MARGIT. Olen terve ja reipas; voit mennä nukkumaan. Varrohan; ovatko
+kaikki vieraat lähteneet?
+
+PIIKA. Eivät kaikki; toiset ovat jääneet tänne yöksi; he kait ovat jo
+nukkumassa.
+
+MARGIT. Entä Gudmund Alfinpoika?
+
+PIIKA. Hän kait myöskin nukkuu. (Osoittaa ovea kohti.) Vähän aikaa
+sitten hän meni kamariinsa, tuonne käytävän yläpuolelle.
+
+MARGIT. Hyvä; saat mennä.
+
+ (PIIKA poistuu vasemmalle, MARGIT käy hitaasti yli lattian,
+ istuutuu oikeanpuoleisen pöydän ääreen ja katselee avonaista
+ ikkunaa kohti.)
+
+MARGIT.
+
+ Pois Gudmund taas lähtee kait ratsastamaan,
+ katoaa taas maailmaan avaraan;
+ ma alle jään kotipirttini orren —;
+ minun _silloin_ niinkuin kukkien käy,
+ polon yrtin, tiellä tallatun korren, —
+ ma kuihdun vain, muut' osaa ei näy.
+
+(Lyhyt äänettömyys; nojautuu taapäin tuolissa.)
+
+ Oli kerran sokea lapsonen,
+ mi leikki ja huoletta ilakoi;
+ emo silloin taikoen, loihtien
+ näön lahjan sen silmihin jälleen loi.
+ Ja lapsonen katseli riemuissaan
+ yli vuorten ja laaksojen, vetten ja maan.
+ Mut kauan ei kestänyt taikojen työ,
+ ja lapsosen ylti jälleen yö;
+ olivat ohi leikit riemuisat;
+ sen posket kaihosta kalpenivat;
+ se sairastui, öin, päivin ei maannut,
+ valitus sen koskaan ei soimasta laannut. —
+ Kesän kauneudelle oli silmäni sokeet,
+ valon armaus niiltä hukkaan meni —
+
+(Hypähtää pystyyn.)
+
+ Mutta _nyt_ —! Taas ympäri salvat ja tokeet!
+ Enemmän on arvoinen nuoruuteni.
+ Isännällein oon uhrannut kolme vuotta
+ elostain; tätä kauemmin ei voi kestää.
+ Ma ellen moista tahtoisi estää,
+ kesy öisin kuin kyyhky, ja — oisin suotta.
+ Ma pikku kiistoista täällä saan surman;
+ kokea elon valtavan tahdon hurman; —
+ Gudmundin seuraan kilpeä, jousta,
+ ilot kanssansa jaan, hänen murheensa liennän,
+ kun uhkaavi vaara, ain' auttamaan riennän;
+ kaikk' kummeksii kansa, kun rinnalle nousta
+ ritarin jalon tahdon ma puolisonaan. —
+ Hänen puolisonaan!
+
+(Lyö yhteen kätensä.)
+
+ Ah, armoaan,
+ pyhä Herra ei kiellä, näin enää en haasta.
+ Suo rauhasi, mieleni nosta maasta.
+
+(Käy hetken äänettömästi mietiskellen.)
+
+ Sisarein —? Rakas Signe, sisko kulta,
+ hänet peittäis kait ennenaikoja multa?
+ Kenties —? Toki sentään? Hän nuori niin on;
+ vuoks Gudmundin ehk' ei ois onneton!
+
+(Jälleen äänettömyys; ottaa esille pikku pullon, katselee kauan sitä ja
+lausuu hiljaa:)
+
+ Ma pullolla tällä —; ah, sillä voisi —;
+ se miehellein unen ikuisen soisi.
+
+(Kauhuissaan.)
+
+ Ei, ei, sen nielköhön virran vuo!
+
+(Aikoo heittää sen ulos ikkunasta, mutta pysähtyy.)
+
+ Toki, — tuokiossa se mulle suo —.
+
+(Kuiskaa, kasvoillaan yhtaikaa kauhua ja ihastusta.)
+
+ Mi voima kiehtova, murtumaton
+ olemukseen synnin kätketty on?
+ Minust' onnea ei ole korkeampaa
+ kuin se, min sielunsa hinnalla saa.
+
+(BENGT, kädessään tyhjä oluttuoppi, tulee sisään avonaiselta kuistilta;
+hänen kasvonsa punoittavat; askelensa ovat epävarmat.)
+
+BENGT paiskaa tuopin pöydälle vasemmalla. Kas niin; ne olivat pidot,
+joista mainitaan yli koko tienoon. (Huomaa Margitin.) No, siinäkö sinä
+olet? Olet toipunut jälleen. Siitä minä pidän.
+
+MARGIT, joka on kätkenyt pullon. Onko portti suljettu?
+
+BENGT istuutuu pöydän ääreen vasemmalle. Olen pitänyt kaikesta huolen.
+Saatoin viimeiset vieraat veräjälle saakka. Mutta minne Knut Gäsling
+joutui? — Anna minulle simaa, Margit! Minua janottaa. Täytä tuo
+pikari.
+
+(MARGIT noutaa simakannun eräästä kaapista ja kaataa pikariin, joka on
+BENGTIN edessä pöydällä.)
+
+MARGIT käy kannu kädessä oikealle. Kysyit Knut Gäslingiä.
+
+BENGT. Niin tein. Tuo kopeilija, — suurkerskuja! Muistan kyllä, että
+hän uhkasi minua eilen aamulla.
+
+MARGIT asettaa kannun pöydälle oikealla. Pahempia sanoja hän päästi
+suustaan lähtiessään yöllä.
+
+BENGT. Niinkö? Hyvä on. Minä isken hänet kuoliaaksi.
+
+MARGIT hymyilee halveksivasti. Hm —
+
+BENGT. Isken hänet kuoliaaksi, sanon minä! En pelkää käydä kymmentä
+moista miestä vastaan. Ulkona asehuoneessa on isoisäni kirves; sen
+varsi on hopealla huoliteltu, ja kun _siihen_ tartun, niin —! (Iskee
+nyrkkinsä pöytään ja juo.) Huomenna aseistaudun; käyn taistoon kaikkine
+miehineni ja lyön Knut Gäslingin kuoliaaksi.
+
+ (Juo pohjaan.)
+
+MARGIT hiljaa. Voi, että täytyy elää täällä hänen kanssaan!
+
+ (Aikoo mennä.)
+
+BENGT. Margit, tule tänne! Täytä jälleen pikarini. (Margit lähenee;
+Bengt tempaa hänet polvelleen.) Ha-ha-haa; sinä olet kaunis, Margit!
+Minä pidän sinusta,
+
+MARGIT riuhtautuu irti. Päästä minut!
+
+ (Käy pikari kädessään oikealle.)
+
+BENGT. Et ole taipuvainen tänä iltana. Ha-ha-ha; et kait tarkoittane
+niin pahaa.
+
+MARGIT hiljaa kaataessaan pikariin. Totisesti oli se viimeinen tuoppi,
+minkä sinulle täytin.
+
+ (Jättää pikarin paikoilleen ja aikoo mennä ulos vasemmalle.)
+
+BENGT. Kuulehan, Margit. Siitä saat kiittää Jumalaasi, että otin sinut
+vaimokseni, ennenkuin Gudmund Alfinpoika palasi takaisin.
+
+MARGIT pysähtyy ovelle. Miksi niin?
+
+BENGT. Siksi, että koko hänen omaisuutensa ei ole kymmenettä osaakaan
+minun varoistani. Ja minä olen varma siitä, että hän olisi kosinut
+sinua, ellet olisi ollut Päiväkummun emäntä.
+
+MARGIT lähestyy; katselee syrjäkarein pikariin. Niinkö luulet?
+
+BENGT. Menen vaikka valalle siitä, Margit. Bengt Gautinpojalla on kaksi
+terävää silmää päässään. Mutta nythän hän voi ottaa Signen.
+
+MARGIT. Ja sinä luulet hänen välittävän —?
+
+BENGT. Hänestä? Kyllä vaan, nyt kun ei voi saada sinua. Mutta jos
+olisit ollut vapaa, niin —. Ha-ha-ha, Gudmund on kaikkein muiden
+kaltainen; hän kadehtii minua siitä, että olen sinun miehesi. Senvuoksi
+pidän sinusta niin paljon, Margit. — Tänne pikari! Täytä se reunojaan
+myöten!
+
+MARGIT menee vastahakoisesti oikealle. Totisesti sen olet saava.
+
+BENGT. Knut Gäslinghän kosi myös Signeä; mutta hänet minä isken
+kuoliaaksi. Gudmund on rehellinen mies, hän saa Signen. Ajattelehan,
+Margit, kuinka hyvin me tulemme viihtymään naapureina. Ja sitten
+menemme pitoihin toistemme luo, ja istumme päivät pääksytyksin,
+kummallakin vaimonsa polvellaan, ja ryyppäämme ja puhumme niitä näitä.
+
+MARGIT yhä vain kiihtyvämmässä sielullisessa kamppailussa;
+vaistomaisesti hän on ottanut pullon esille sanoessaan: Hyvä on;
+hyvä on.
+
+BENGT. Ha-ha-ha; aluksi, arvelen, Gudmund ei katsele leppeästi minuun,
+kun syleilen sinua; mutta pian hän siihen tottuu luullakseni.
+
+MARGIT hiljaa. Moista ei ihminen enää saata sietää! (Kaataa pullon
+sisällön pikariin, käy ikkunalle, heittää pullon ulos ja lausuu
+mieheensä katsomatta): Pikarisi on täynnä.
+
+BENGT. Tuo tänne se sitten!
+
+MARGIT taistelee tuskan ja epäilyksen vallassa; lausuu vihdoin.
+Älä juo enää tänä yönä!
+
+BENGT hymyillen, nojautuessaan taapäin tuolissaan. No, varrotko ehkä
+minua? (Vilkuttaa hänelle silmää.) Mene sinä vain; minä tulen pian
+perästä.
+
+MARGIT äkkiä, käskevästi. Pikarisi on täynnä. (Osoittaa.) Siinä se on.
+
+ (Menee nopeasti ulos vasemmalle.)
+
+BENGT nousee. Minä pidän paljon hänestä. En kadu ollenkaan, että otin
+hänet vaimokseni, vaikka hän ei perinyt mitään muuta kuin tuon pikarin
+ja soljet, jotka olivat hänen morsiuspuvussaan.
+
+ (Käy ikkunan luona olevan pöydän ääreen ja tarttuu pikariin.)
+
+ (ERÄS RENKI tulee kiireesti ja kauhuissaan sisään taka-alalta.)
+
+RENKI huutaa. Herra Bengt, herra Bengt, kiiruhtakaa ulos niin nopeasti
+kuin vain pääsette! Knut Gäsling on tulossa taloa kohti mukanaan
+aseistettu miesjoukko.
+
+BENGT panee pois pikarin. Knut Gäsling? Kuka niin sanoo?
+
+RENKI. Muutamat pitovieraistanne näkivät hänet alhaalla tiellä, ja
+sitten he juoksivat kiireesti takaisin varoittamaan teitä.
+
+BENGT. Hyvä; silloin minä myöskin —! Antakaa minulle isoisäni kirves!
+
+ (HÄN ja RENKI menevät ulos taka-alalle.)
+
+ (Hiukan myöhemmin tulevat GUDMUND ja SIGNE hiljaa ja
+ varovaisesti sisään oikeanpuoleisesta ovesta.)
+
+SIGNE hillitysti.
+
+ Niin olkoon siis!
+
+GUDMUND samoin.
+
+ Hätä suurin vain pakottaa.
+
+SIGNE.
+
+ Nyt kohti vierasta maata
+ pois meidät syntymäseudultain —!
+ (Kuivaa kyyneleensä.)
+ Valittaa toki sittenkään en minä saata;
+ sinun vuokseshan täältä ma lähden pois!
+ Gudmund, kuninkaan jos rauha sull' ois,
+ sisarein luo jäisin.
+
+GUDMUND.
+
+ Ja Gäsling ois
+ pian täällä jousi ja kalpa käissään,
+ sinut ratsullaan kulettaisi pois,
+ ja puolisonaan sua tanssittais häissään.
+
+SIGNE.
+
+ Paetkaamme! Mut minne on aikomus sulla?
+
+GUDMUND.
+
+ Liki vuonoa täällä on ystävä mulla;
+ aluksen yli veen hän meille antaa.
+ Me purjehdimme päin Tanskan rantaa.
+ Asustaa siell' on ihan uhkeaa;
+ rakennat kotis sinne mielin sa hyvin;
+ kukat kauneimmat siellä puhkeaa,
+ kuss' siimes pyökkipuiden on syvin.
+
+SIGNE purskahtaa itkuun.
+
+ Sisarein, polo Margit, — nyt hyvästi jää!
+ Emon lailla mua vaalit, sain sulta ma suojan,
+ rukouksissa käännyit puolehen Luojan
+ takiain kuin ois itseäs koskenut tää. —
+ Pikarin tään juomme me pohjaan saakka
+ hänen muistokseen; sitä toivottaen,
+ pian että ois mielensä riemuinen,
+ hänen harteiltaan, Herra, kirvoita taakka.
+
+ (Ottaa pikarin.)
+
+GUDMUND.
+
+ Sen velvollisuuden me tahdomme täyttää.
+ (Hätkähtäen.)
+ Ei, varro!
+ (Ottaa pikarin häneltä.)
+ Tuo malja niin tutulta näyttää.
+
+SIGNE.
+
+ Se on Margitin.
+
+GUDMUND katsoo tarkkaan sitä.
+
+ Taivaiset, — niin tosiaan,
+ nyt muistan —. Kun läksin taivaltamaan,
+ mehu täytti sen lailla polttavan kulon;
+ hän maljat joi iloisen kotiintulon;
+ mut hälle vain suruks' oli malja tuo! —
+ Pikarista täst' älä koskaan juo
+ siman hehkua sa.
+ (Heittää sisällön ulos ikkunasta.)
+ Nyt lähdemme pois.
+
+ (Hälinää ja huutoja ulkona taka-alalla.)
+
+SIGNE.
+
+ Vait! — Gudmund, on kuin tuloss' askeleit' ois!
+
+GUDMUND kuunnellen. Knut Gäslingin ääni!
+
+SIGNE. Oi, Jumalain!
+
+GUDMUND asettuu hänen eteensä, Älä pelkää; ma suojelen morsiantain.
+
+ (MARGIT tulee rientäen vasemmalta.)
+
+MARGIT hälinää kuunnellen. Mitä on tekeillä? Onko mieheni —?
+
+GUDMUND ja SIGNE. Margit!
+
+MARGIT huomaa heidät. Gudmund! Ja Signe! Oletteko te täällä?
+
+SIGNE käy häntä vastaan. Margit, — rakas sisar!
+
+MARGIT kauhuissaan, huomatessaan pikarin, joka on jäänyt Gudmundin
+käteen. Pikari! Kuka on tyhjentänyt sen?
+
+GUDMUND hämillään. Tyhjentänyt —? Minä ja Signe, me tahdoimme —
+
+MARGIT kirkaisee. Armoa, armoa! Auttakaa! He kuolevat!
+
+GUDMUND panee pois pikarin. Margit —!
+
+SIGNE. Jumalan tähden, mikä sinua vaivaa!
+
+MARGIT taka-alaa kohti. Auttakaa, auttakaa! Eikö sitten kukaan tule
+apuun!
+
+ (ERÄS RENKI tulee kiireesti avoimelta kuistilta.)
+
+RENKI huutaa kauhuissaan. Rouva Margit! Teidän miehenne —
+
+MARGIT. Hän! Onko hänkin juonut —?
+
+GUDMUND hiljaa. Nyt minä käsitän —
+
+RENKI. Knut Gäsling on surmannut hänet!
+
+SIGNE. Surmannut!
+
+GUDMUND vetää miekkansa. Ei vielä, toivoakseni. (Kuiskaa Margitille.)
+Ole rauhassa; kukaan ei ole juonut tuosta pikarista.
+
+MARGIT. Ylistys olkoon silloin Jumalan, joka pelasti meidät kaikki!
+
+ (Vaipuu erääseen tuoliin vasemmalla. GUDMUND aikoo
+ rientää ulos taka-alalle.)
+
+TOINEN RENKI ovella, pysähdyttää hänet. Tulette myöhään. Herra Bengt
+on kuollut.
+
+GUDMUND. Siis sittenkin surmattu!
+
+RENKI. Vieraat ja teidän väkenne ovat saaneet väkivallantekijät
+lannistetuiksi. Knut Gäsling ja hänen miehensä ovat sidotut. Tuolla he
+tulevat.
+
+ (GUDMUNDIN miehet, vieraat ja rengit kuljettavat KNUT GÄSLINGIÄ,
+ HÄGGEN EERIKKIÄ ja useita KNUTIN MIEHIÄ sidottuina välissään.)
+
+KNUT kalpeana ja hiljaisena. Miesmurhaaja, Gudmund. Mitä siitä sanot?
+
+GUDMUND. Knut, Knut, mitä olet tehnyt?
+
+EERIK. Vahingossa se sattui, siitä voin mennä vaikka valalle.
+
+KNUT. Hän juoksi minua vastaan kirves koholla. Tarkoitukseni oli
+puolustaa itseäni, ja silloin iskin äkkiarvaamatta.
+
+EERIK. Täällä on monta, jotka näkivät sen.
+
+KNUT. Rouva Margit, vaatikaa mitä hyvitystä tahansa; minä olen valmis
+suorittamaan sen.
+
+MARGIT. Minä en vaadi mitään. Jumala meitä kaikkia tuomitkoon.
+Kuitenkin, — yksi vaatimus minulla on: heittäkää pahat aikeenne
+sisareni suhteen.
+
+KNUT. Milloinkaan enää en ole koettava täyttää onnetonta lupaustani.
+Uskokaa minua, olen parantava tapani. Kunhan minun ei vain tarvitse
+kärsiä kunniatonta rangaistusta teostani. (Gudmundille.) Jos sinä,
+Gudmund, kohoat jälleen arvoon ja kunniaan, niin sano hyvä sana
+puolestani kuninkaalle.
+
+GUDMUND. Minä? Vielä ennen päivän mailleen menoa minun täytyy olla maan
+rajojen ulkopuolella.
+
+ (Yleinen hämminki vieraiden joukossa; EERIK selittää heille
+ asianlaidan.)
+
+MARGIT Gudmundille. Sinä matkustat? Ja Signe tahtoo seurata sinua?
+
+SIGNE rukoilevasti. Margit!
+
+MARGIT. Tulkaa kumpikin onnellisiksi!
+
+SIGNE lankeaa hänen kaulaansa. Rakas sisar!
+
+GUDMUND. Kiitos, Margit. Ja nyt jää hyvästi. (Kuunnellen.)
+Vaiti; kuulen kavionkapsetta pihamaalla.
+
+SIGNE hätääntyneenä. Sieltä tulee vierasta väkeä.
+
+MUUAN RENKI taka-alan ovella. Kuninkaan väkeä on ulkona. Ne etsivät
+Gudmund Alfinpoikaa.
+
+SIGNE. Oi, taivaan Luoja!
+
+MARGIT hypähtäen pystyyn. Kuninkaan väkeä!
+
+GUDMUND. Nyt on kaikki lopussa! Oi, Signe, kadottaa sinut nyt, —
+raskaampaa en ole milloinkaan kokenut.
+
+KNUT. Ei, Gudmund, myö kalliista henkesi; päästäkää siteemme; olemme
+kaikki valmiit tappelemaan puolestasi.
+
+EERIK katsoo ulos. Ei hyödytä; niillä on ylivoima.
+
+SIGNE. Ne tulevat tänne sisään! Oi Gudmund, Gudmund!
+
+ (KUNINKAAN LÄHETTILÄS tulee SAATTUEINEEN sisään taka-alalta.)
+
+LÄHETTILÄS. Kuninkaan nimessä etsin minä teitä, Gudmund Alfinpoika.
+
+GUDMUND. Hyvä. Mutta minä olen syytön, sen vannon kaikkein pyhimmän ja
+kalleimman kautta.
+
+LÄHETTILÄS. Sen me kaikki tiedämme.
+
+GUDMUND. Mitenkä?
+
+ (Liikehtimistä läsnä-olijain joukossa.)
+
+LÄHETTILÄS. Minulla on määräys kutsua teidät vieraaksi kuninkaan
+kartanoon. Hän lahjoittaa teille ystävyytensä, kuten ennenkin, ja
+runsaasti läänityksiä lisäksi.
+
+GUDMUND. Signe!
+
+SIGNE. Gudmund!
+
+GUDMUND. Mutta sanokaa minulle toki —?
+
+LÄHETTILÄS. Teidän vastustajanne, kansleri Audun Hugleikinpoika on
+kukistunut.
+
+GUDMUND. Kansleri!
+
+VIERAAT puoliääneen, toisillensa. Kukistunut!
+
+LÄHETTILÄS. Kolme päivää sitten menetti hän päänsä Bergenissä.
+(Hillityllä äänellä.) Hän oli loukannut Norjan kuningatarta.
+
+MARGIT käy Gudmundin ja Signen väliin.
+
+ Alati rikos näin siis rangaistaan.
+ Ah, valvova enkeli, lempeä, hurskas,
+ tuli mua tänä yönä pelastamaan,
+ minut ennen kuin pahan valta murskas.
+ Nyt tiedän, ett' tosi eloa harvoin
+ mitata voi maallisen rikkauden arvoin.
+ Katumusta ja pelkoa kammoinhan kantaa,
+ joka alttiiksi sielunsa autuuden antaa. —
+ Menen luostariin pyhän Sunniven —.
+
+GUDMUNDIN ja SIGNEN tahtoessa puhua.
+
+ Ma päätöksestäni luovu en.
+
+(Yhdistää heidän kätensä.)
+
+ Gudmund — sun morsiames on tässä.
+ Pyhä liittonne on; käsi Herran on lässä!
+
+(Viittaa jäähyväisiksi ja poistuu vasemmalle, GUDMUND ja SIGNE aikovat
+seurata häntä, MARGIT pysähdyttää heidät torjuvalla liikkeellä, menee
+ulos ja lukitsee oven jälkeensä. Samassa hetkessä aurinko nousee ja
+valaa loistettaan tupaan.)
+
+GUDMUND.
+
+ Valoaan luo aurinko kukkivaan tarhaan;
+ se nuoren rakkautemme on koi!
+
+SIGNE.
+
+ Unelmain ihanimmat, mun muistoni parhaan
+ sävelet sinun harppusi mulle soi.
+ Jalo laulajain, — soita harppuas vain
+ niin murheen kuin ilon päivinä mullen;
+ ole varma, on kieliä rinnassain, —
+ jotk' kaikuvat niin surun kuin ilon tullen.
+
+ KUOROLAULU
+
+ miesten ja naisten.
+
+ Kaiken yllä valon silmä valvoo,
+ hurskaan askeleita valaisee,
+ lohtuansa meille säteilee; —
+ Korkeuden Herraa kaikki palvoo!
+
+
+
+
+JÄLKIKIRJOITUS.
+
+
+Nti Anna-Maria Tallgrenia ja maist. E.A. Saarimaata, jotka tämän
+suomennokseni käsikirjoitusta lukiessaan ovat tehneet pienempiä
+muutosehdotuksia käännöksen sanontaan, kiitän täten vilpittömästi.
+Runoa viimeistellessäni olen mielihyvällä ottanut varteen heidän
+huomautuksensa.
+
+Helsingissä jouluk. 3 p:nä 1923.
+
+_Aarni Kouta_.
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78933 ***