path: root/78933-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78933 ***




PÄIVÄKUMMUN PIDOT

Kolminäytöksinen näytelmä


Kirj.

HENRIK IBSEN


Suomentanut

Aarni Kouta


"Suomalaisen Kirjallisuuden Edistämisrahasto"





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1923.




HENKILÖT.

 BENGT GAUTINPOIKA, Päiväkummun isäntä.
 MARGIT, hänen vaimonsa.
 SIGNE, tämän sisar.
 GUDMUND ALFINPOIKA, Margitin ja Signen serkku.
 KNUT GÄSLING, kuninkaan vouti.
 HÄGGEN EERIK, tämän ystävä.
 RENKI.
 TOINEN RENKI.
 KUNINKAAN LÄHETTILÄS.
 VANHA MIES.
 PIIKA.
 VIERAITA, HERROJA ja ROUVIA.
 MIEHIÄ Knut Gäslingin saattueessa.
 Päiväkummun miehiä ja piikoja.

Tapahtuu Päiväkummun kartanossa neljännellätoista vuosisadalla.




ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


Upea sali. Ovi taka-alalla sekä molemmilla sivuseinillä. Etummaisena
oikealla ulkoneva ikkuna, jossa pienet, pyöreät, lyijykehyksiset
ruudut, ja ikkunan ääressä pöytä, jolla joukko naisen-koruja.
Vasemmalla seinävierellä suurempi pöytä, jolla on hopeatuoppeja,
pikareita ja juomasarvia. Taka-alan ovi johtaa avoimelle kuistille,
jonka lävitse näkyy avara vuonomaisema.

BENGT GAUTINPOIKA, MARGIT ROUVA, KNUT GÄSLING ja HÄGGEN EERIK
istuvat juomapöydän ääressä vasemmalla, Taka-alalla KNUTIN MIEHIÄ,
mitkä istuen, mitkä seisoen; pari oluttuoppia kiertää heidän
keskuudessaan. Kaukaa kuuluu kirkonkellojen kumina, jotka kutsuvat
päiväjumalanpalvelukseen.

EERIK kohoaa pöydän ääressä. Ja nyt, muitta mutkitta, minkä vastauksen
teiltä saan Knut Gäslingin puhemiehenä?

BENGT rauhattomasti vaimoonsa vilkuillen. Niin, minä — minä tuumin —
(kun Margit vaikenee). Hm, Margit, lausuhan sinä ensiksi mielipiteesi.

MARGIT nousee. Herra Knut Gäsling, — olen kauan tiennyt, mitä Häggen
Eerik äsken teistä puhui. Vallan hyvin tiedän, että polveudutte
mainehikkaasta suvusta; teillä on suuret tilukset ja kosolta kultaa, ja
meidän herramme kuningas on teille hyvin suosiollinen...

BENGT Knutille. Hyvin suosiollinen, — samat sanat sanon minäkin.

MARGIT. Eikä sisareni voisi varmastikaan valita itselleen parempaa
puolisoa —

BENGT. Parempaa ei; aivan sitä samaa mieltä olen minäkin.

MARGIT. — kunhan vain muutoin saisitte hänet mieltymään itseenne.

BENGT hätääntyneesti ja puoliääneen. Mutta, — mutta, rakas vaimoni —

KNUT hypähtää pystyyn. Vai niin, Margit rouva! Te olette sitä mieltä,
että sisarenne —?

BENGT yrittää rauhoittaa häntä. Ei, vartokaa, Knut Gäsling! Vartokaahan
vähäisen! Ymmärtäkää oikein meidät.

MARGIT. Tokkopa minun sanani voivat loukata teitä. Minun sisarenihan
tuntee teidät vain niiden laulujen perusteella, joita teistä on
sepitetty, — eivätkä ne laulut kuulosta kauniilta säädyllisistä
ihmisistä.

    Talo taattoinne on koti turvaton,
    pitovieraisiinne en luota.
    Öin, päivin teillä juomingit on,
    Jumal' auttakoon neitoa tuota,
    kenet houkutatte te kihloihin
    lupauksin tai avulla kullan; —
    lepohon pian mielin murheisin
    hän on kaipaava alle mullan.

EERIK. No niin — totta kyllä — Knut Gäsling elää hiukan hurjasti ja
hillittömästi. Mutta siinä suhteessa helposti tapahtuu muutos, kunhan
hän saa emännän kartanoonsa.

KNUT. Ja pankaa visusti mieleenne tämä, rouva Margit. Siitä saattaa
olla viikon päivät, kun olin juomingeissa Häggessä Eerikin luona, joka
tässä seisoo. Olut oli väkevää; ja kun ilta oli tulossa, tein sen
lupauksen, että ennen kuin vuosi on lopussaan, on Signe, kaunis
sisarenne, oleva vaimoni. Milloinkaan ei tulla sanomaan Knut
Gäslingistä, että hän ei ole pysynyt sanassaan. Senvuoksi älyätte itse,
että teidän täytyy valita minut sisarenne puolisoksi — tapahtuipa se
sitten mielisuosiolla tahi ei.

MARGIT.

    Sitä ennen, teilt' en tätä tahdo ma peittää,
    kemuveikkonne villityt saatte te heittää.
    Te ette tään koommin enää saa
    meluten läpi seudun ratsastaa;
    varokaa, kenenkään että kasvoill' ei näy
    kuva kauhun, kun Gäsling häihin käy.
    Te siivolla käykää ihmisten joukkoon,
    sotakirveenne heittäkää pois salin loukkoon; —
    käsissänne se ei ole vaaraton
    sekavat oluesta kun aivonne on.
    Paras naiset on rauhaan heittää,
    ei ryövätä muiden saa tavaraa;
    sanomasta tään koommin myös varokaa,
    pian että sen multa peittää,
    ken sattumalt' teidän tiellenne saa.
    Tällainen jos ootte, ensvuosi kun koittaa,
    kenties sisarein käden voitte te voittaa.

KNUT harmistumisensa hilliten. Te osaatte hyvin valita sananne, Margit
rouva. Totisesti — Teidän pitäisi olla pappi eikä miehenne
vaimo.

BENGT. Oih, mitä siihen seikkaan tulee, niin osaisin minäkin —

KNUT kiinnittämättä häneen huomiota. Mutta ottakaa tarkoin huomioonne,
että jos asekuntoinen mies olisi puhunut minulle teidän laillanne,
niin —

BENGT. Ei, mutta kuulkaahan nyt, Knut Gäsling, — teidän täytyy
ymmärtää meitä!

KNUT kuten ennen. No niin, muitta mutkitta, hän totisesti olisi
havainnut, että kirves käsissäni ei ole vaaraton, kuten äsken sanoitte.

BENGT hiljaa. Siinä sitä nyt ollaan! Margit, Margit, tämä ei pääty
milloinkaan hyvin.

MARGIT Knutille. Te pyysitte rehellistä vastausta, ja sen myös saitte.

KNUT. Hyvä, hyvä; kysymyksen ollessa Teistä en minäkään tahdo ottaa
asiaa niin tiukasti, Margit rouva; Te olette viisaampi kuin me kaikki
muut yhteensä. Tässä käteni; — kenties Teillä oli täysi syy kaikkiin
niihin teräviin sanoihin, jotka minulle lausuitte.

MARGIT. Nythän olette jo hyvällä alulla parantamaan itseänne. Ja
kuulkaahan vielä sananen. Meillä on tänään pidot täällä Päiväkummussa.

KNUT. Pidot?

BENGT. Niin, herra Gäsling. Tietäkää, että on meidän hääpäivämme;
tänään on kolme vuotta siitä, kun tulin Margit rouvan mieheksi.

MARGIT kärsimättömästi, keskeyttäen. Kuten sanoin, on meillä pidot
tänään. Sitte kun olette palannut kirkosta ja toimittanut muut asianne,
niin ratsastatte tänne takaisin ja otatte osaa pitoihin. Silloin voitte
tulla tuntemaan sisareni.

KNUT. Hyvä, Margit rouva; minä kiitän Teitä. En kuitenkaan ratsastanut
tänä aamuna tänne kirkossa käydäkseni. Matkani koskee Gudmund
Alfinpoikaa, serkkuanne.

MARGIT säpsähtää. Häntä? Serkkuani? Mistä aiotte häntä etsiä?

KNUT. Hänen talonsahan on niemen takana vuonon toisella rannalla.

MARGIT. Mutta itsehän hän taivaltaa kaukana täältä.

EERIK. Älkäähän sanoko niin; hän lienee lähempänä kuin luulettekaan.

KNUT kuiskaa. Ole vaiti!

MARGIT. Lähempänä? Mitä tarkoitatte?

KNUT. Ettekö sitten ole kuullut, että Gudmund Alfinpoika on palannut
jälleen kotimaahan. Hän seurasi kansleria, Hoegranoesin Audunia, joka
oli lähetetty Ranskaan noutamaan uutta kuningatartamme.

MARGIT. Aivan oikein; mutta kuninkaan häät vietetään näinä päivinä
hyvin loisteliaasti Bergenissä, ja Gudmund Alfinpoika ottaa osaa
niihin.

BENGT. Niin, ja niihin olisimme mekin voineet ottaa osaa, jos vain
vaimoni olisi halunnut.

EERIK hiljaa Knutille. Margit rouva siis ei tiedä, että —?

KNUT hiljaa. Siltä näyttää; mutta älä ole huomaavinasi mitään. Ääneen.
No niin, rouva Margit, joka tapauksessa minun nyt täytyy lähteä, menipä
sitten syteen tai saveen; illan maissa palaan jälleen.

MARGIT. Ja silloin saatte osoittaa, voitteko hillitä rajua luontoanne.

BENGT. Niin, painakaa se mieleenne.

MARGIT. Te ette saa kajota tapparaanne; kuuletteko, Knut Gäsling!

BENGT. Ette tapparaanne ettekä veitseenne ettekä mihinkään muuhun
aseeseen, mikä on mukananne.

MARGIT. Sillä siinä tapauksessa ette milloinkaan voi toivoa
pääsevänne langokseni.

BENGT. Ette, sen olemme vahvasti päättäneet.

KNUT Margitille. Olkaa huoleti.

BENGT. Ja kun jotakin olemme päättäneet, niin se päätös myöskin pysyy.

KNUT. Se on minun mieleeni, herra Bengt Gautinpoika. Samoin on minunkin
laitani; ja minä olen nyt kerta kaikkiaan juonut lankoutemme maljan. Te
tulette näkemään, että myöskin minä pysyn sanassani. — Ehtooseen
saakka Herran huomaan!

    Hän ja Eerik menevät miehineen ulos taka-alalle. BENGT
    saattaa heitä ovelle. Kellonsoitto on sillä aikaa tauonnut.

BENGT tulee takaisin. Minusta tuntuu ikäänkuin hän mennessään olisi
uhannut meitä.

MARGIT hajamielisesti. Niin, siltä tuntui.

BENGT. Ei ole hyvä joutua kiistaan Knut Gäslingin kanssa. Ja kun oikein
ajattelen, niin lausuimme hänelle aivan liian monta ankaraa sanaa. No
niin, älkäämme sen enempää sitä asiaa ajatelko. Olkaamme tänään
iloisia, Margit! Ja minun mielestäni on meillä molemmilla siihen täysi
syy.

MARGIT hymyilee raskaasti. Onpa tietenkin.

BENGT. En ollut aivan nuori sinua kosiessani, se on kyllä totta. Mutta
varakkain mies monen monituisen peninkulman alalla tiedän varmasti
olleeni. Sinä olit kaunis neitonen, ja sukusi oli jalo; mutta
myötäjäiset eivät voineet ketään kosijaa houkuttaa.

MARGIT itsekseen. Ja sittenkin olin siihen aikaan niin rikas.

BENGT. Mitä sanoit, vaimoni?

MARGIT. Oh, en mitään, en niin mitään. (Menee oikealle.) Helmin ja
sormuksin tahdon koristautua. Illallahan on ilojuhlani.

BENGT. Sellainen puhe miellyttää minua suuresti. Pidä huoli, että
pukeudut parhaaseen asuusi, jotta vieraamme voivat sanoa: onnellinen
hän, joka sai Bengt Gautinpojan miehekseen. — Mutta nyt minun täytyy
mennä ruokahuoneeseen; siellä on yllin kyllin silmällä pidettävää
tänään.

    (Menee ulos vasemmalle.)

MARGIT vaipuu tuolille oikeanpuolisen pöydän ääreen.

    Hyvä, että hän läks'. Hänet täällä kun nään,
    veri suonissa pyrkivi pysähtymään;
    on kuin sydäntäin käsi hyinen ei päästäis,
    sitä vaanisi, surman ei iskua säästäis.
        (Nyyhkimään ruveten.)
    Hänen vaimonsa oon! Minun miehein hän on!
    Ikä kauanko kestävi tääll' inehmon?
    Vuossadasta puol', — Jumal' auttakoon lasta; —
    oon — kolmenkolmatta-vuotias vasta!
        (Rauhallisemmin lyhyen äänettömyyden perästä.)
    Olo raskast' on suojassa kultaisen muurin;
    häkiss' istua ain, suru lienee se suurin.
        (Sormielee hajamielisesti korujaan ja alkaa
         koristella niillä itseään.)
    Pukevan minun itseni hän nyt sois
    helohelmiin ja sormuksiin sekä kultaan.
    Paras itsellein hääjuhla se ois,
    lepohon jos pääsisin maan minä multaan.
        (Keskeyttäen.)
    Paras aattelematta tok' olla lie;
    minä laulun tunnen, mi murheeni vie.

Laulaa.

    Pois vuoren-valtias ratsastaa;
    — suruain minä huokaan salaa —
    ujon immen kihlata hän haluaa.
    — et milloinkaan sinä palaa —

    Talohon tuli Håkonin ratsullaan;
    — suruain minä huokaan salaa —
    suki Kirsti pienoinen suortuviaan.
    — et milloinkaan sinä palaa —

    Ja vuoren-valtias kihlasi sen;
    — suruain minä huokaan salaa —
    tytön uumille vyötti vyön kultaisen.
    — et milloinkaan sinä palaa —

    Ujon immen vuoren-valtias nai,
    — suruain minä huokaan salaa —
    käsihinsä viistoista hän sormusta sai.
    — et milloinkaan sinä palaa.

    Meni kesiä kolme ja viisikin kai;
    — suruain minä huokaan salaa
    yhä Kirsti vain vuoressa istua sai.
    — et milloinkaan sinä palaa — —

    Meni kesiä, viis, meni kymmenen kai;
    — suruain minä huokaan salaa —
    pimeässä pien Kirsti vain istua sai.
    — et milloinkaan sinä palaa —

    Soi lintujen lauluista laaksojen vyö;
    — suruain minä huokaan salaa —
    on vuoressa kultaa ja pitkä niin yö.
    — et milloinkaan sinä palaa —

(Nousee ja käy yli lattian.)

    Tään laulun Gudmund lauloi niin usein viipyissään
    mun luonain talvi-illoin isänkoissa.
    Ah, jotakin on siinä, — en tiedä itsekään, —
    on jotakin, mi mielestäin ei pysy poissa;
    mun mieleni se valtas ain tuntein voimakkain, —
    en käsittänyt niitä, — mut niitä mietin ain.

(Pysähtyy, kauhistuen.)

    Puna-kultapaulat! Vyöllään vyö hopeinen —!
    Ah, kullalla vuoren-valtias kihlas neidon sen!

(Epätoivoissaan; vaipuu penkille vasemmanpuolisen pöydän
ääreen.)

    Voi päiviäni! Vaimo oon vuoren-valtiaan!
    Ei koskaan saavu kukaan mua vapauttamaan.

SIGNE, ilosta säteillen, juoksee sisään taka-alalta.

SIGNE huutaa. Margit, Margit, — hän saapuu!

MARGIT ponnahtaa pystyyn. Saapuu? Ken saapuu?

SIGNE. Gudmund, serkkumme!

MARGIT. Gudmund Alfinpoika! Täällä! Kuinka voit uskoa —?

SIGNE. Voi, olen varma siitä.

MARGIT käy yli lattian oikealle. Gudmund Alfinpoika on mukana
hääjuhlissa kuninkaankartanossa; sen tiedät yhtä hyvin kuin minäkin.

SIGNE. Voipa niinkin olla; mutta sittenkin olen varma siitä, että se
oli hän.

MARGIT. Oletko sitten nähnyt hänet?

SIGNE. En, en. Mutta kuulehan —

MARGIT. Kuulen, kuulen, pidä kiirettä, — kerro!

SIGNE.

    Oli varhainen, sävel kellojen soi,
    minä kirkkohon mennä mielin;
    pajun ritvoilla lintuset niin ilakoi,
    visertäin sulosointuvin kielin.
    Ilo ilmoissa, vaaranrinteillä soi;
    ohi melkein ol' kirkko-aika;
    minuhun joka ruusu kuin katsehen loi,
    polun siimeisen täytti kuin taika.
    Sisähän kävin ääneti temppeliin;
    luki kuorissa parhaillansa
    sanomaa pyhän Herran pappi; ja niin
    ylen hartaana kuunteli kansa.
    Yli veen sinervän sävel silloin soi,
    pyhien kuvat pienoiset katsehen loi
    sitä kohti kuin kaihoten kuullakseen, oi.

MARGIT. Mikä niin? Puhu, — siskoni, ah puhu pois!

SIGNE.

    Oli kuin sana tuntematon, syvä ois
    mua kirkosta käskenyt lähtemään vain
    yli metsien, maiden ja kukkulain.
    Olemukseni kuin unelmaks hämärtäy;
    kävin kuunnellen koivikoissa;
    takanain ei templissä ketään näy;
    mukanain näet pappi ja rahvas käy,
    on kuin lumo soinnuiss' ois noissa.
    Niin äänetön oli kirkkotie;
    säveleitäkö linnutkin kuunnelleet lie,
    käen kukku taukos, ja virret rastaan,
    soi kaiku vain tunturin kiireeltä vastaan.

MARGIT. Puhu vain!

SIGNE.

    Jokamies teki ristinmerkin;
    Painaen kätensä rintaa vasten,
    jokin soi sävel täällä niin soinnuin herkin.
    Hyvin tunsin ma laulun tuon kaunoisen,
    monet kerrat on Gudmund laulanut sen,
    monet illat hän sitä laulanut on,
    hyvin muistan ma jokaisen laulelon.

MARGIT. Sinä luulet, ett' ois —?

SIGNE.

    Minä tiedän sen varmaan!
    Toden totta, en valhetta haasta.

(Hymyillen.)

    Tulevan joka laululintusen armaan
    lopuks näämme ain vieraasta maasta.
    Minä riemuitsen niin, — vaikken ymmärrä sitä —!
    Minun mieleeni juohtuu —. Voitko arvata, mitä?
    Hänen harppunsa kauan ollut on
    salin seinällä. Sen alas lasken;
    korut kiilloitan sen sekä naulojen vasken,
    viritän sen valmiiksi soittohon.

MARGIT hajamielisesti. Miten mielit vain —

SIGNE moittivasti.

    Nyt et oikein tee.
        (Syleilee häntä.)
    Palatessa taas Gudmundin riemuitsee
    poves niinkuin mun lapsena ollessain ennen.

MARGIT itsekseen. Kaikk' on muuttunut vuosien mennen.

SIGNE.

    Sisar kulta, et olla saa onneton!
    Miten suuri on auttajais joukko?
    Kamaris koruvaippoja täynnänsä on.
    Helottaa hopeaa joka loukko!
    Joka päivä voit viidoissa ratsastaa,
    eräretkillä riistaa ajaa;
    joka yö sinisilkkihin nukahtaa;
    mitä vielä on onnesi vajaa!

MARGIT katselee ulkonevaa ikkunaa kohti.

     _Hänet_ Päiväkumpuunko vieraaksi saan!

SIGNE.

    Mitä virkit?

MARGIT kääntyy.

                 En mitään. — Käy pukeutumaan.
    Mun onnein, min vertaat sa autuuden maahan,
    sua kohdata voi.

SIGNE.

    Mitä haastatkaan?

MARGIT hänen tukkaansa silitellen.

    Minä haastelen —; no, pian nähdä tuon saahan
    kosijan jos sattuisit kohtaamaan —

SIGNE.

    Kosijan? Ketä hän kosis?

MARGIT.

                             Sua.

SIGNE.

                                  Mua, vai?
    Ihan väärällä tiellä hän sitten on kai.

MARGIT.

    Mitä vastaisit, nöyrästi jos anoen
    hän kättäsi pyytäisi?

SIGNE.

                          Riemuinen
    sydän, vastaisin, aattele ei kosijaa.

MARGIT.

    Rikas jos hän on? Mahtava? Maat omistaa?

SIGNE.

    Vaikk' kuningas hän oisi, ja kullat kimaltais,
    silosormukset vaikka mun sormeni sais,
    kosijan minä karttaisin paulaa.
    Ma rikas olen kyllin vain itsekseni näin,
    kera kesän päivänpaisteen ja vetten välkkyväin
    ja lintuin, jotka oksilla laulaa.
    Rakas sisko, — pesän tänne ma tahdon rakentaa;
    kosijoista ei ainutkaan kättäni saa,
    ole siihen mull' ei aikaa; syän ilost' ailahtaa!

        (Rientää laulaen vasemmalle.)

MARGIT hetken vaiettuaan. Gudmund Alfinpoika saapuisi tänne? Tänne —
Päiväkumpuun? Ei, ei, se ei voi olla mahdollista. Signe sanoi
kuulleensa hänen laulavan. Kuullessani ennen kuusien syvän huminan
tuolla metsässä, kuullessani kosken kohisevan ja lintusten
houkutusäänet puiden latvoissa, silloin minusta usein tuntui kuin olisi
Gudmundin laulut sekaantuneet noihin säveliin. Ja kuitenkin hän oli
kaukana täältä. — Signe on erehtynyt. Gudmund ei saavu.

BENGT nopeasti taka-alalta, huutaa. Odottamaton vieras, vaimoni!

MARGIT. Kuka niin?

BENGT. Gudmund Alfinpoika, serkkusi! (Huutaa oikeanpuoleisesta ovesta
ulos.) Paras vierashuone on pantava kuntoon — ja heti paikalla!

MARGIT. Hän on jo siis pihamaalla?

BENGT katselee ulos avoimen kuistin kautta. Ei ihan vielä; mutta ei
kauankaan kestä. (Huutaa jälleen ulos oikealle.) Lohikäärmeenpäillä
koristettu veistetty tammivuode! (Menee Margitin luo.) Hänen
aseenkantajansa toi viestin ja terveiset häneltä; itse tulee hän
perästä.

MARGIT. Hänen aseenkantajansa? Tuleeko hän tänne aseenkantajan kera?

BENGT. No, tuleepa kait. Aseenkantaja ja kuusi aseistettua miestä on
hänen saatossaan. No niin, Gudmund Alfinpoika on nyt aivan toinen mies
kuin aikoinaan lähtiessään kaukomatkalle. Mutta minun täytyy mennä alas
häntä vastaanottamaan. (Huutaa ulos.) Satuloikaa kultanahkasatulalla
hevoseni! Älkääkä unohtako käärmeenpääpäitsiä! (Katsoo ulos
taka-alalle.) Oih — tuolla hän on jo veräjällä! No, tuokaa sitten
sauvani; hopeapääsauvani! Moinen herra, — Jumala paratkoon — hänet
on otettava vastaan kunnianosoituksin, suurin kunnianosoituksin!

    (Menee nopeasti taka-alalle.)

MARGIT mietiskellen.

    Hän lähtiessään täält' oli köyhä, poloinen.
    Nyt saattuein hän saapuu ja aseet välkkyen.
    Mit' tahtoo hän? Hän ehkä haluaa
    nyt nähdä, kuinka murhe mua painostaa?
    Haluaako hän saada tiedon vakaan
    mitä kestän, ennenkuin maassa ma makaan?
    Hän aikooko —? Ah, koettaa hän voi;
    koetus ylen pienen riemun hälle soi!

[Viittaa ulos oikeanpuolisesta ovesta.]

KOLME TYTTÖÄ tulee tupaan.

MARGIT.

    Omat piikani piskuiset, kuulkaahan;
    siniviittani silkkisen nyt haluan.
    Heti seuraatte sitten mua kamariin,
    samettiin minut kääritte, turkiksiin.
    Pukea pari teistä mun purppuraan saa,
    korut hiuksiin kolmas taas pujottaa.
    Joko koossa kaikki mun helmeni on!
        (Tytöt menevät korulippaita kantaen ulos vasemmalle.)
    Näet vuoren-valtiaan puolison
    asu myös kuninkaallinen olkohon.

(Menee ulos vasemmalle.)

BENGT johtaa GUDMUND ALFINPOJAN sisään avonaisen kuistin kautta
taka-alalla.

BENGT. Ja vielä kerran, — tervetulemaan alle Päiväkummun katon,
vaimoni serkku!

GUDMUND. Kiitän Teitä. Ja miten hän voi? Kaikin puolin kait hyvin,
luulisin?

BENGT. Hyvin, hyvin, sen voitte ottaa vaikka valalle. Häneltä ei puutu
mitään. Viittä neitosta hän hallitsee ja vallitsee; satuloitu ratsu on
valmiina, milloin häntä vain haluttaa. Sanalla sanoen hänellä on
kaikki, mitä säädyllinen, nainen voi vaatia ollakseen tyytyväinen.

GUDMUND. Ja Margit, — hän kait onkin tyytyväinen?

BENGT. Jumalan ja ihmisten silmissä hänen pitäisikin olla; mutta, kumma
kyllä —

GUDMUND. Mitä tarkoitatte?

BENGT. Niin, uskottepa tahi ette, niin minusta Margit oli mieleltään
iloisempi eläessään köyhissä olonsa kuin nyt, tultuaan Päiväkummun
emännäksi.

GUDMUND itsekseen. Tiesinhän sen; niin oli käyvä.

BENGT. Mitä sanotte, serkku?

GUDMUND. Sanon, että minua suuresti ihmetyttää se, mitä kerrotte
vaimostanne.

BENGT. Niin, ettekö usko, että minäkin ihmettelen? En tahdo milloinkaan
enää käydä kunniallisesta ylimyksestä, jos voin käsittää, mitä hän
vielä halajaa. Olen päivät päästään hänen luonaan; eikä kukaan voi
syyttää, että olisin hänelle ankara; koko talouden ja kartanonhoidon
olen ottanut osalleni; ja sittenkin —. No, tehän olette ikänne kaiken
ollut hilpeä velikulta; uskon kyllä, että tuotte päivänpaistetta
mukananne. Vaiti; tuolta tulee Margit rouva! Älkää olko huomaavinanne,
että minä —

    (MARGIT tulee upeassa puvussa vasemmalta.)

GUDMUND käy häntä vastaan. Margit, — rakas Margit!

MARGIT pysähtyy, katsoo vieraasti häneen. Suokaa anteeksi, herra
ritari; mutta —? (Ikäänkuin nyt vasta tuntisi hänet.) Tosiaan, Gudmund
Alfinpoika, ellen erehdy.

    (Ojentaa kätensä.)

GUDMUND siihen tarttumatta. Etkö sinä heti tuntenut minua?

BENGT hymyillen. Ei mutta, Margit, mitä sinä oikein ajattelet?
Ilmoitinhan sinulle äsken, että serkkusi —

MARGIT menee oikeanpuoleisen pöydän luo. Kaksitoista vuotta on pitkä
aika, Gudmund. Raikkain yrtti voi kymmenennessä polvessa kuolla,
jotavastoin —

GUDMUND. Seitsemän vuotta sitten kohtasimme viimeksi toisemme.

MARGIT. Totisesti täytyy siitä olla kauemmin.

GUDMUND katsoo häneen. Melkeinpä olen taipuvainen niin uskomaan; mutta
sittenkin asianlaita on niin, kuin sanon.

MARGIT. Vallan merkillistä. Olin luullakseni lapsi siihen aikaan; ja
lapsuudestani tuntuu kokonainen iäisyys kuluneen. (Heittäytyy erääseen
tuoliin.) No, istukaahan, serkku! Levätkää; tänä iltana Teidän tulee
ilahduttaa meitä laulullanne. (Pakoittautuen hymyilemään.) Tehän kait
tiedätte, että me iloitsemme tänään tässä talossa, — meillä on pidot.

GUDMUND. Niin minulle kerrottiin pihamaalle tullessani.

BENGT. Niin, tästä päivästä kolme vuotta sitten minusta tuli —

MARGIT keskeyttäen. Serkkuni on jo kuullut sen. Ettekö tahdo heittää
viittaa yltänne?

GUDMUND. Kiitän Teitä, rouva Margit; mutta minusta tuntuu kuin täällä
olisi kylmä, — kylmempi kuin olin odottanut.

BENGT. Ja minun taas on sekä hiki että kuuma; mutta minulla onkin
sitten paljon puuhaa. (Margitille.) Koeta nyt huvittaa vierastamme
sillä aikaa kun olen poissa. Voittehan puhua keskenänne menneistä
päivistä.

    (On menemäisillään.)

MARGIT epäröiden. Menetkö sinä? Etkö mieluummin olisi —?

BENGT hymyillen, Gudmundille, takaisin tullessaan. Näettekö;
Päiväkummun Bengt herra on mies, joka osaa liikkua naisväen parissa. Ei
hetkeäkään, miten lyhyt se lieneekin, voi vaimoni olla ilman minua.
(Margitille, sipaisten tämän leukaa.) Ole huoletta, palaan pian
takaisin luoksesi.

MARGIT itsekseen. Voi, tuskaa ja häpeätä, että kaikki tämä täytyy
kestää.

    (Lyhyt äänettömyys.)

GUDMUND. Kuinka voi rakas sisarenne?

MARGIT. Kiitos, hyvin hyvästi.

GUDMUND. Sanottiin hänen olevan Teidän luonanne.

MARGIT.

    Hän täällä on ollut siitä kuin ma —
        (Äkkiä keskeyttäen.)
    Hän kolme vuotta on ollut Päiväkummussa.
        (Hiukan myöhemmin.)
    Pian sisään kait saapuu hän pirttihin.

GUDMUND.

    Hän ol' ystävällinen muinaisin;
    häness' ollut ei vilpin kohtaa;
    sinisilmiänsä kun muistelen,
    ne mieleeni enkelin johtaa.
    Moni muuttuu tok' mennessä vuosien.
    Sanokaa — vaeltaissani kaukomailla,
    hän onko myös muuttunut muiden lailla?

MARGIT pakoittautuu laskemaan pilaa.

    Hän myöskin? Mut opin ken hoviss' sai,
    imarrellenko noin tapa hällä on haastaa?
    Te huomautatte, kuink' aika raastaa —

GUDMUND.

    Hyvin ymmärtänette mun sanani kai.
    Molemmatkin kerran mua ikävöitte;
    kun ratsastin pois, niin kyynelöitte;
    oli liittomme kuin sisarusten vakaa;
    surut päätimme niinkuin riemutkin jakaa.
    Kuin aurinko loistitte joukossa nuorten;
    kävi maineenne ylitse laaksojen, vuorten;
    ihanin yhä vieläkin ootte te nainen.
    Mut kartanon rouva, hän unohtanut on
    sukulaisensa köyhän. Nyt tunteeton,
    Te, muinen niin hellä ja palvelevainen.

MARGIT tukehtumaisillaan kyyneliin.

    Niin, muinen —!

GUDMUND katselee osaa-ottavaisesti häntä, on vaiti hetken ja virkkoo
matalalla äänellä.

                Mut miehenne neuvoi meitä
    ajan armaamman muistoja muistelemaan.

MARGIT kiivaasti.

    Ei, ei!
        (Rauhallisemmin.)
            Miks koskea vaikeimpaan;
    en tottunut muistoihin milloinkaan.
    Kuvatkaa vaelluksenne kaukoteitä; —
    töit' taisitte suuria suorittaa;
    minun niistä nyt kuulla suokaa;
    siell' ulkona lämmintä lie, avaraa, —
    sydän synkkä ei raskaana huokaa.

GUDMUND.

    Hoviss' ollut en koskaan niin riemuinen
    kuin ennen päivinä köyhyyden.

MARGIT katsomatta häneen.

    Minut taas — joka säikeeni tänne liittää;
    osastain Jumalaa minä tahdon kiittää.

GUDMUND.

    Hyvä on, kun voitte te niin ylistää —

MARGIT kiivaasti.

    Rikas, vapaa ma oon; mitä viel' enempää?
    Minä täällä kaikkia käskeä saan!
    Saan hallita, vallita mieleni mukaan!
    Minun vertaisein ole täällä ei kukaan;
    tähän pyrkinyt aina ma oon asemaan.
    Otaksuitte kait, ett' olin onneton;
    mut näätte, kevyt, riemuinen rintani on.
    Iloanne siis ette voi valloille päästää;
    paras ollut ois tänne tulonne säästää.

GUDMUND.

    Mitä tarkoitatte?

MARGIT nousee.

                      Ma tiedän sen, —
    talohoin mitä tunteita saavuitte tuomaan.

GUDMUND.
    Te tiedätte? Vieras oo mieluinen en.
        (Tervehtää ja aikoo lähteä.)
    No niin, jalo rouva, siis Herran huomaan!

MARGIT.

    Enemmän olis olluthan kunniakasta
    edelleen lähell' olla — vain kuningasta.

GUDMUND pysähtyy.

    Kuningasta? Te hätääni pilkkaatte vaan!

MARGIT.

    Mitä hätää? No tuopa, tuo vasta on rehtiä;
    mihin aiottekaan elämässänne ehtiä!
    Pukeutua voitte te purppuraan,
    kuninkaan ootte mies, teill' on maat sekä mannut

GUDMUND.

    Perill' ootte siis, mink' osan on elo pannut
    mun hartioillein, tehän tiesitte juuri,
    mitä täältä ma hain —

MARGIT.

                        Hyvin tiedän sen!

GUDMUND.

    Te tiedätte siis, miten vaara on suuri; —
    ma mies olen henkipattoinen.

MARGIT kauhusta lamautuen.

    Sa henkipattoko!

GUDMUND.

                    Oon, tosiaan.
    Toki vannon ma kautta taivaan ja maan,
    jos tiennyt oisin ma mielenne jään,
    paennut en ois luoksenne ensinkään.
    Ma luulin, ett' oli mielenne hellä,
    kuten ajalla ammoin mennehellä;
    toki tungeksi en; salo suuri on,
    käsivartein ja jouseni vakaa; —
    halummin pidän pöytänäin kallion,
    tupanain pesän, miss' sudet makaa.

        (Aikoo lähteä.)

MARGIT pidättää häntä.

    Olet henkipatto! Ei, tänne jää!
    asemastas nyt vasta sain selon.

GUDMUND.

    On henkeni vaarassa. Totta on tää;
    menettää kuka mielisi elon.
    Pari yötä ulkona mun oli hyytää;
    kävin kallion kupeelle lepäämään,
    ma louhikkopaadelle painoin pään.
    Talost' oudosta vuodetta, patjoja pyytää,
    epämieluisasti sen minä tein;
    se raskast' ois nuorelle uskollein;
    minä mietin: käy, hae Päiväkumpu,
    siten päättyvi tää elos katkera, kurja;
    siell' ystävä on, joka ei ole nurja. —
    Mut hauras on toivo kuin kukkasen umpu.
    Simasarven miehenne minulle toi;
    veräjää ei sulkenut, ei talon usta; —
    minust' on talo tää toki autio, oi;
    ovat ystävät poissa, ja pirtti on musta.
    Kotinain taas tunturi olkohon.

MARGIT rukoilevasti.

    Mua kuule!

GUDMUND.

              Mun mieleni vapaa viel' on.
    Hyvästit elämälle voin kernaasti heittää;
    ole mikään ei minkään nyt arvoinen.
    Mikä rakkainta mulle, Te raastoitte sen;
    saan toivoni kauneimman hautaan ma peittää.
    Hyvästi, jalo rouva!

MARGIT.

                        Et mennä saa!
    Mua kuule —!

GUDMUND.

              Nauti ja naura vaan;
    ties kunnian kukkuloille raivaa;
    oveas tule Gudmund ei varjostamaan;
    sua milloinkaan enää ei hän vaivaa.

MARGIT.

    Lopettaa sanat katkerat sun paras on,
    katumusta ne vielä voi tuottaa.
    Jos tiesin, ett' olit turvaton —
    voit varmasti siihen luottaa —,
    se päivä ain oli parhaimpain,
    kun kolkuttamaan tulit mun oveain;
    ei juhlaa sen suurempaa kuin tuo,
    oma serkku suojaton kun tuli luo.

GUDMUND.

    Puhut —! Mut sanat kauniit uskonko nuo?

MARGIT ojentaa hänelle kätensä.

    Suku sulle täällä ain suojan suo.

GUDMUND.

    Sanat äskeiset, jotka sa —?

MARGIT.

                             Unhoita nuo.
    Mua kuule, ja kaikki selvenee tuo:
    Elo mulle on kuin yö mustin se ois;
    ei loista tähdet, ei kuudan.
    Minä tuskissain yhä huudan;
    iäks nuoruutein näet vaihdoin pois.
    Sydänriemuni kerran ma kultaan möin;
    korukahleita nyt iät saan minä kantaa.
    Vähän vastinett', usko, voi rikkaus antaa,
    kun muutoin ma päivät ja yöt ikävöin.
    Miten lasna riemuitsin syämestäin.
    Koti vaikk' oli köyhä, ja puutetta näin;
    rikas niin oli rinta ja toivovainen.

GUDMUND, joka herkeämättä on katsellut häntä.

    Soristui somin sinusta sitten nainen.

MARGIT.

    Voi olla; mut kiitos, min kuulla sain,
    minun onneni hautahan saattoi vain.
    Kotimaan pian Gudmund sitten heitti;
    sydämein syvimpään toki painuivat
    ikipäiviksi nuoruutes laulelmat,
    ne mietteiden pilvin mun otsani peitti.
    Sinun laulusi viestinä riemun soi,
    inehmon povehen joka autuuden loi;
    ritarein sekä naisten riemuista ain
    sinun laulusi soi. Tuli niin kosijoita,
    idän, lännen ääriltä saapui noita;
    talon tään isännän siten mieheksein sain.

GUDMUND.

    Ah, Margit!

MARGIT.

               Ei kestänyt kauan, oi,
    kun itkuhun olin ma pakahtua.
    Ilon ainoan yksin se aatos soi,
    ett' ystävä, muistella sain minä sua.
    Talon tään salit näyttivät tyhjiltä vain,
    oli tyhjää niin tuvassamme!
    Kävi herroja, rouvia vierainamme;
    moni laulaja lauloi kunniatain;
    mua ymmärtänyt ei ainoakaan,
    suru kaikille outo ol' syämeni nuoren —
    vilussain olin niinkuin kätkössä vuoren; —
    veri kuitenkin poltti kuin kuumeessa vaan.

GUDMUND.

    Mut miehesi —?

MARGIT.

                Häntä en lempiä voi!
    hänet vain otin kullan ma vuoksi;
    liki jos tuli, tai sanan mulle soi,
    veri villinä suonissain juoksi.
        (Iskee yhteen kätensä.)
    Kulunut täten kolme vuotta jo on!
    Iankaikkinen tuskani on, loputon.
    Tulos kuulin; sult' ylpeyttäin en salaa,
    povessain joka aina uhmaten palaa;
    minun tuskaani et olis saanut tietää;
    vähimmin sinä, en sitä voinut ois sietää.

GUDMUND liikutettuna.

    Senvuoksi luotani käännyit pois —.

MARGIT häneen katsomatta.

    Ma luulin, ett' tekemään tulit pilkkaa.

GUDMUND.

    Sa uskoa saatoit —?

MARGIT.

                     Täss' eikö ois
    syyt' tarpeeksi, totta haastan ma silkkaa.
    Jumalalle kiitos, se on ohi jo;
    ole yksin en maailmassa;
    on kuin poven täyttäisi aurinko
    kuin kukkatarhassa lassa.
        (Lyyhistyy kauhusta kokoon.)
    Unohtaa miten saatoin! Ah, laupias Luoja
    Pyhimykset kaikki mua armahtakoon!
    Olet henkipatto —?

GUDMUND hymyilee.

                    Tääll' löysin suojan;
    kuninkaan väelt' täällä ma turvassa oon.

MARGIT.

    Sinä, noussut niin suurehen arvohon, —
    sano, kuinka —?

GUDMUND hymyilee.

                 Se pian sanottu on.
    Ma maassa, näät, olin ranskalaisten,
    kun kansleri Audun saattoineen
    tuli Norjasta sinne noutaakseen
    maan prinsessan kera ritarein, naisten,
    korujen, kuninkaamme morsiameksi.
    Oli Audun sorja ja muhkea mies;
    sädehti yli kaiken prinsessan sulo.
    Hänen katseensa pyysivät, kaihtoivat; —
    sanan toisinaan salaa he vaihtoivat.
    Mitä? Mistä? Ei helppoa ilmitulo. —
    Oli yö, aluksemme laitahan
    nojasin, tulet tähtien hohti;
    kera lokkiparven valkean
    kävi mietteeni Norjaa kohti.
    Minä kuulin kuiskailtavan takanain; —
    näin heidät, kun katseeni loin ma
    taa; — mua he ei nähneet; piilossain
    olin; heidät tok' tuntea voin ma.
    Hän mieheen katseli murheissaan
    ja kuiskas: jos kulkisi kulkuaan
    etelään alus, vauhti sen kiihtyis,
    ja meitä jos kahta vain kantaisi haaksi,
    olon varmasti tuntisin autuaaksi,
    minun otsani polte viihtyisi
    Sanan Audun virkki; ja vastauksen
    niin kuuman ja hurjan neitonen kuiski;
    hänen silmänsä tähtinä tulta tuiski;
    hän pyys —
        (keskeyttäen)
             minä kauhistuin kuultuain sen.

MARGIT.

    Hän pyys —?

GUDMUND.

             Ylös ponnahdin, pari tuo
    hävis; yksin jäin laivan kannellen; —
        (Ottaa esille pienen pullon.)
    tämän löysin, miss' oli istuneet nuo.

MARGIT.

    Ja siinä —?

GUDMUND hillityllä äänellä,

             nestettä outoa lie: —
    mi on vihamiehesi varma hauta, —
    pisara elinvoimat hältä vie,
    maan päällä ei mikään mahti hänt' auta.

MARGIT.

    Sanohan —?

GUDMUND kuiskaten.

            Kuninkaalle he määräsi nesteen.

MARGIT.

    Pyhät kaikki!

GUDMUND kätkien jälleen pullon.

                 Sain kuitenkin aikaan esteen.
    Satamassa kait sulkeneet oisivat tieni.
    Pakohon toki pääsi mun joukkoni pieni;
    ma tiesin, ett' Audun juonillaan
    asemain hoviss' saanut ois horjumaan, —
    mua syyttänyt ois —

MARGIT.

                      Pahin on ohi jo;
    pian ennallaan kaikki, ja torjutut juonet.

GUDMUND.

    Ei kaikki, — nyt miehes oot puoliso.

MARGIT.

    Mitä tarkoitat —?

GUDMUND.

                   En mitään. Mun suonet
    ajatukseni koota; niin riemuitsen,
    kuin muinen, oon luonanne jällehen.
    Mut Signe —?

MARGIT viittaa hymyillen vasemmanpuoleista ovea.

              Pian askelensa jo kaikaa.
    Hänen serkkunsa vuoks toki suo pukeutua,
    vie tällainen toimi näät aikaa.

GUDMUND.

    Saa nähdä, hän vieläkö tuntee mua.

(Menee ulos vasemmalle.)

MARGIT katselee hänen jälkeensä. Kuinka kaunis ja miehekäs hän on.
(Huokaa.) Yhdennäköisyys ei ole suurikaan hänen ja — (Järjestelee
hiukan juomapöytää, mutta heittää sen jälleen kesken.) Nyt miehes oot
puoliso, hän sanoi. Niin, niin! (Lyhyt äänettömyys.) Kummallinen
kertomus oli tuo kertomus kuninkaantyttärestä, joka —. Hän rakasti
toista, ja sitten —. Niin, nuo vieraitten maiden naiset, — sen olen
ennenkin kuullut, — eivät ole hentoja kuin me; he eivät pelkää panna
aatostansa toimeen. (Tarttuu erääseen pöydällä olevaan pikariin.) Tästä
pikarista Gudmund ja minä joimme iloisen tapaamisen maljan hänen
lähtiessään. Se on melkein ainoa peru, minkä toin myötäni Päiväkumpuun.
(Panee pikarin erääseen seinäkaappiin.) Kuinka leppeä tämä kesäpäivä
on. Täällä sisällä on niin valoisaa. Niin kirkkaasti aurinko ei ole
kolmeen vuoteen paistanut.

    (SIGNE ja hänen jäljessään GUDMUND vasemmalta.)

SIGNE rientää nauraen Margitin luo.

    Ha-ha-haa! En ois itseni kaltainen!

MARGIT hymyillen, Gudmundille.

    Sinun ollessas, näet, kaukomailla,
    _hän_ myöskin on muuttunut muiden lailla.

GUDMUND.

    Tietysti! Mut että hän —! Ei, ei! en,
    sitä voinut en koskaan ois aavistaa.
        (Tarttuu SIGNEN käsiin ja katselee häntä.)
    Viatonta kun tarkkaan ma katsettas,
    näen, kuin kuvastaa se sun sieluas; —
    tää ainakin mun heti uskomaan saa!
    Kun aattelen, niin ihan naurattaa mua,
    millaiseksi muistan ma sun, kun sua
    käsivarsilla kannoin. Sa laps' olit vain;
    nyt keijukainen, mi paulot ja kiehdot.

SIGNE uhkaa sormellaan.

    Varo! Muutoin keijun vihaan sa liehdot,
    varo, sua että kiehdo en paulahain!

GUDMUND itsekseen.

    Minust' tuntuu kuin oisin jo paulassas.

SIGNE.

    Vähän varro, niin näät, miten harppuas
    sinun ollessas poissa ma vaalin ja vahdin.
        (Mennessään ulos vasemmalle.)
    Opettaa nyt mulle saat laulujes mahdin!

GUDMUND hiljaa, katselee hänen jälkeensä.

    Nyt ruusunkukka niin täysi ja uhkee,
    vast'ikään viel' umpu, mi kerran puhkee.

SIGNE tuo harpun.

    Kas tässä!

GUDMUND tarttuu siihen.

              Mun harppuni! Kirkkaaks sen sait!
        (Heläyttää muutamia säveleitä.)
    Soi kielissä vanhoissa vieläkin soinnut; —
    pois seinältä, taas elämään sinä toinnut —

MARGIT katselee ulos taka-alalle.

    Pitovieraamme saapuvat.

SIGNE Gudmundin näppäillessä laulunsa alkusäveleitä.

                           Kuuntele! Vait!

GUDMUND laulaa.

    Ma lehdossa kuljin niin raskaalla miellä;
    joka oksalla lintuset lauloivat siellä;
    niin viekkaasti laulajain virsi soi:
    se rakkauden synnystä kertoa voi!

    Kuin tammen sen kasvu vuosia vaatii;
    ravinnon surut sille ja laulut laatii.
    Keveästi se versoo; vain hetkinen,
    sydämen syvimmässä on juuret sen!

(Käy loppusoiton aikana taka-alaa kohti, jonne asettaa harpun
käsistään.)

SIGNE ajatuksissaan, toistaa itsekseen.

    Keveästi se versoo; vain hetkinen,
    sydämen syvimmässä on juuret sen!

MARGIT hajamielisesti. Sanoitko jotakin minulle? — En kuullut
oikein —?

SIGNE. Minäkö? En, en mitään. Ajattelin vain — (Vaipuu jälleen kuin
unelmiin.)

MARGIT puoliääneen; tuijottaen eteensä.

    Kuin tammen sen kasvu vuosia vaatii;
    ravinnon surut sille ja laulut laatii.

SIGNE havahtuen. Sanot, että —?

MARGIT pyyhkii kädellään otsaansa. Oi, en mitään. Tule; menkäämme
ottamaan vieraitamme vastaan.

(BENGT tulee mukanaan MONTA VIERASTA, MIEHIÄ ja NAISIA, sisään avoimen
kuistin kautta.)

VIERAAT laulavat:

    Pitopirttihin seuraamme laulaen
        sulosoittoa raikuvaista.
    Hyvinvointia toivomme rouvallen,
    alati ilonmaljoja maista.
    Näin kirkkaasti ain, valo auringon,
            tämän kartanon
              yli paista!




TOINEN NÄYTÖS.


Koivulehto, joka ulottuu asuinrakennukseen saakka minkä nurkkaus näkyy
vasemmalta. Taka-alalla olevalle mäentöyrylle johtava polku. Oikealla
puolella polun edessä kuohuu virta alaspäin juosten ja katoaa
kallionlohkareitten ja kivien lomiin. Valoisa kesäyö. Kartanon ovi on
auki; ikkunat ovat valaistut. Sisältä kuuluu soittoa.

VIERAAT laulavat pitopirtissä.

    Nyt helkkyvät viulut, nyt sävel soi;
    tämän yön me tahdomme tanssia, oi.
    Me pyörimme palkeilla hiljaa!
    Rusottaa veri poskilla impyen;
    ja poika on uljas, uskollinen,
    hän syleilee suloliljaa!

(KNUT GÄSLING ja HÄGGEN EERIK tulevat ulos rakennuksesta. Soittoa,
tanssin poljentoa ja hälinää kuuluu seuraavan aikana sisältä.)

EERIK. Kunhan et vain rupeaisi katumaan, Knut.

KNUT. Heitä vain minun huostaani se asia.

EERIK. Niin, niin, uskallettua se on sittenkin. Olet kuninkaan vouti.
Olet saanut kuninkaallisen käskyn vangita Gudmund Alfinpojan, missä
ikänä hänet tapaat. Ja nyt, kun hän on ihan kynsissäsi, vakuutat
hänelle ystävyyttäsi ja annat hänen mennä menojaan, minne häntä vain
huvittaa.

KNUT. Tiedän, mitä teen. Olen etsinyt häntä hänen omasta huoneestaan
enkä tavannut häntä sieltä. Ja jos nyt yrittäisin ottaa hänet _täällä_
kiinni, luuletko, että Margit rouva olisi halukas antamaan Signen
vaimokseni?

EERIK pitkäveteisesti. En, siitä kait ei tulisi mitään, mutta —

KNUT. Ja väkivaltaisesti en kernaasti tahtoisi esiintyä. Gudmundhan on
sitäpaitsi vanha ystäväni; ja hän voi hyödyttää minua. Varmasti.
Senvuoksi menettelen, kuten sanoin. Tänä iltana ei tässä talossa kukaan
tiedä, että hän on henkipatto; — huomenna auttakoon parhaansa mukaan
itseään.

EERIK. Niin, mutta kuninkaan määräys?

KNUT. Kuninkaan määräys! Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, kuinka
suuressa arvossa kuninkaan määräyksiä pidetään näillä mailla. Jos
kuninkaan määräykset olisivat voimassa, niin olisi moni kelpo mies
kovilla naisenryöstöstä ja miesmurhasta. — Tulehan mukaan. Tahtoisinpa
tietää, missä Signe —?

    (Menevät ulos oikealle.)

    GUDMUND ja SIGNE tulevat polkua myöten taka-alalta.

SIGNE.

    Puhu, oi! Edelleen! Minun kuunnella suo;
    kuin kantele kaunein sointuvi tuo.

GUDMUND.

    Oi Signe, mun liljani loistavin!

SIGNE iloisesti ja hiljaa ihmetellen.

    Mua — lempii hän!

GUDMUND.

                     Ole vertaas ei näyttää.

SIGNE.

    Sitoa jos tahtosi saattaisin;
    jos voisin sun sielusi, mielesi täyttää!
    Sua uskoa voinko!

GUDMUND.

                     Sa voit totisesti.
    Monet vuodet uskollisuuteni kesti,
    suvet, talvet, ain oli aatoksissain
    kaks' kaunoisinta kukkaani vain.
    Tajunnut toki mieltäin en, mietteitäin; —
    pien keiju viel' olit lähtiessäin, —
    pien keiju, mi metsissä leikkiä lyö,
    kun nukkuvat muut, kun lankee yö.
    Mut tänään, pirtissä Päiväkummun
    näin selvästi, minne mun mieltäin veti —
    näin Margitin ylväänä rouvana heti,
    mut löysin Signeni, liljanummun.

SIGNE, joka vain puolittain on kuunnellut hänen sanojaan.

    Ma muistan, me katsoimme hiillokseen,
    kuten muinoin teimme me talvi-illoin; —
    sa pienestä immestä lauloit silloin,
    min Ahti houkutti syvyyteen.
    Siell' unhoitti hän isän, äitinsä harmaan;
    hän unhoitti veikon ja siskonsa armaan;
    hän unhoitti taivaan ja maailman,
    oman uskonsa kristillisen, Jumalan.
    Mut poikanen seisoi partaalla veen,
    hän sortua mielens' ol' murheeseen;
    hän surren kosketti harppunsa kieltä,
    sävelet yli seudun nyt vierivät sieltä.
    Yli tienoon ne tulvivat, vetten ja maan,
    heräs silloin neitonen myös unestaan;
    hänet Ahti sai päästää nyt vallasta veen;
    lomi liljojen hän kohos vapauteen; —
    taas tunsi hän taivaan ja maailman,
    oman uskonsa kristillisen, Jumalan.

GUDMUND.

    Signe, mun kukkani kaunehin!

SIGNE.

                                Näin
    unelmiin kulutin minä myös elämäin.
    Sanas oudot voimasta rakkauden
    havahuttivat taas minut hereillen.
    On kuin sini taivaan nyt siintävin ois,
    maa kaunein ja laine läikkyvin lahden;
    on kuin sävel lintujen mulle vain sois,
    kun kanssasi lehdossa kuljen kahden.

GUDMUND.

    On voimakas lempi; — se rintamme avaa,
    povess' ihmisen ilo, kaipaus havaa. —
    Tule, menkäämme sisään siskosi luo.

SIGNE kainostellen.

    Kaikk' kerrotko, vai —?

GUDMUND.

                         Sitä hält' emme salaa.

SIGNE kuten äsken.

    Mene yksin; — mun tänne jäädä suo,
    ma tiedän, ett' tummina poskeni palaa.

GUDMUND.

    Sama tuo.

SIGNE.

             Sua täällä varron; en, tuolla, —
        (Kääntyy kuunnellen oikealle.)
    käyn virralle, jok' alapuolia
    kohisee, siell' on Gäsling; ja nuoretkin.

GUDMUND.

    Siell' uotat?

SIGNE.

                 Kunnes käyt takaisin.

(Menee ulos oikealle.)

(GUDMUND menee sisään rakennukseen. MARGIT tulee vasemmalta
talon takaa.)

MARGIT.

    Tuvass' soi sävel soiton, ja riemu raikuu;
    parit pyörivät, tanssin poljento kaikuu.
    Tuli otsani kuumaks, oli ankea syön;
    oli Gudmund mennyt kait ulos.
        (Hengittää syvään.)
    Oi äänettömyys, miten suuri on sulos,
    miten vilvoittaa mua tuulonen yön.
        (Vaipuu äänettömään mietiskelyyn.)
    Tuo kauhea aatos —; kun ymmärtää vois —;
    kuhun käynkin, se ei mene mielestä pois.
    Pullo, — siin' outoa nestettä lie —?
    Se on — vihamieheni varma hauta, —
    pisara elinvoimat hältä vie,
    maan päällä ei mikään mahti hänt' auta.
        (Jälleen äänettömyys.)
    Jos tietäisin vain —; että lempii hän mua,
    vähät silloin —

GUDMUND tulee ulos rakennuksen ovesta.

GUDMUND.

                  Margit, oon etsinyt sua.
    Mikä on ypö-yksin sun tänne tuonut?

MARGIT.

    Tupa kuuma on, vilpoisuutta ei suonut.
    Utujen sinä näetkö valkeoiden
    tuoll' liitävän verkalleen yli soiden?
    Tääll' ei valo loista, ei oo pimeää;
    on vain —
        (Itsekseen,)
            kuten mun povessain hämärää.
        (Katsoo Gudmundia.)
    Toden totta, — kun tällainen yö hämärtäy,
    oma itsesikin sulle oudoksi käy;
    mut tunnet, ett' elo salainen
    joka lehden täyttää ja kukkasen!
        (Äkkiä toiseen asiaan siirtyen.)
    Minä toivoisin, arvaa —!

GUDMUND.

                          Nytkö?

MARGIT.

                                Niin juuri,
    ett' oisin keiju, mi lehdossa laulaa.
    Miten viekkaasti kehräisin noituuden paulaa!
    Mua usko —!

GUDMUND.

             Mik' on sun? Luoja suuri!

MARGIT häntä kuulematta.

    Miten itkisin, laulaisin ikävääni!
    Yöt, päivät soisi mun lauluni ääni!
        (Kasvavalla kiihkolla.)
    Miten vuoren valtaan ma houkuttaisin
    läpi vehmaiden lehtojen, ah pojan urheen; —
    siell' unhottaisin ma mieleni murheen;
    kera ystävän siellä ma leimuta saisin!

GUDMUND.

    Margit!

MARGIT yhä väkivaltaisemmin.

           Ma nukkuisin sydänyön
    hänen kanssansa varjossa lehvien vyön; —
    ja kuolo jos kohtais, kun koittaa koi, —
    miten sorja se kuolema ois; — sano, oi?

GUDMUND.

    Olet sairas!

MARGIT purskahtaa nauruun.

                Ha, haa! Minun nauraa suo!
    Se virkistää!

GUDMUND.

                 Todistaa vain tuo,
    ett' oot yhä vieläkin riehaton, raisu,
    kuten ennen —

MARGIT äkkiä vakavasti,

                tuo eihän liene niin kumma;
    niin toisten oon nukkuissa, yö kun on tumma;
    olen päivällä taas niin arka ja vaisu.
    Täst' eihän viel' edes puhua saata?
    Sa muistahan vain jotain vierasta maata, —
    esimerkiksi prinsessaan mua vertaa; —
    _hän_ hurjempi varmasti on tuhat kertaa.
    Hän tyytynyt pelkkään ei kaipiohon;
    hän tekoa hautoi, ja _se_ —

GUDMUND.

                              Hyvä on,
    mun mieleeni johdat; pois viskaan sen luota,
    en enää tarvitse minä tuota.

(Ottaa pullon esille.)

MARGIT.

    Sa tarkoitat pulloa —?

GUDMUND.

                        Kätkin sen,
    näet mulle ois suonut se vapauden,
    kuninkaan väki jos olis tullut luo.
    Täst' illasta arvottomaks tuli tuo;
    käsivartein ja kalpani suojan nyt suo,
    sotimaan suvun, ystävät henkeen ja veriin
    nyt nostatan, ennenkuin elost' eriin.

(Aikoo viskata pullon kallionlohkaretta vastaan.)

MARGIT tarttuu hänen käsivarteensa.

    Älä! Mulle se suo.
    Kas niin!

GUDMUND.

             Sinä sen —?

MARGIT.

    Alas Ahdille viskaan ma sen vetehen.
    Ilahuttanut mua hän on soitollaan,
    mont' outoa laulanut lauluaan.
    Tuo tänne.
        (Ottaa pullon hänen kädestään.)
               Täss' on!
        (On heittävinään sen virtaan.)

GUDMUND käy oikealle ja silmäilee alas syvyyteen.

                        Pois heitit sen?

MARGIT piiloittaessaan pullon.

    Sa näithän —
        (Kuiskaa käydessään rakennusta kohti.)
               Nyt, Luoja, oo armollinen!
    Lujana nyt loppuun saakka ma pysyn!
        (Kovemmin.)
    Hoi, Gudmund!

GUDMUND lähestyy.
                 Mik' on?

MARGIT.

                         Sult' yhtä vain kysyn;
    selitä taru vanha kirkosta tuolla,
    min nousevan näät joen toisella puolla.
    Jalo muinen oli rouva ja poikanen nuori,
    vain toinen toistansa lempivät nuo.
    Sinä päivänä, rouvan kun multaan he suori,
    uros kelmeenä kaatui kalpansa luo.
    Eteläss' oli rouvan kammio kaita,
    pojan kätkivät kirkosta pohjoiseen;
    ei viihtynyt ennen tuomi, ei raita
    vihityssä maassa juurineen; —
    kevät koitti, ja haudoillen ihanat
    kukat valkeat nousi kuin lehdet lumpeen;
    yli kirkon yhteen ne kasvoivat,
    vihannoiden uhkeina vuodet umpeen.
    Selittää sen voitko?

GUDMUND katsoo tutkivasti häneen.

                         Ma varma oo en —

MARGIT.

    Tosin voi eri tavalla tulkita sen;
    toki luulen, ett' tarun tarkoitus on:
    saa kirkko ei lempivää kaht' erohon.

GUDMUND hiljaa.

    Pyhimykset, jos —! Moista hän ei saa luulla.
    Hänen aika on nyt totuus kuulla.
        (Ääneen.)
    Parastain, sano Margit, — tahdotko?

MARGIT iloisesti, liikutettuna.

    Ma tahdonko!

GUDMUND.

                 Tarkoitan, niin —

MARGIT.

                                 Sano!

GUDMUND.

                                       No.
    Elon rikkaaksi voisit niin tehdä mulle —

MARGIT hillittömästi.

    Gudmund!

GUDMUND.

    Mua kuule; ma uskon sulle —

(Keskeyttää äkkiä.)

    (Ääniä ja naurua kuuluu alhaalta virran rannalta.)

    (SIGNE ja muutamia nuoria tyttöjä tulee oikealta, KNUT,
    EERIK ja useita nuoria miehiä seuraa heitä.)

KNUT jonkun matkan päästä. Gudmund Alfinpoika! Varro; minun täytyy
sanoa sinulle pari sanaa.

    (Jää EERIKIN kanssa puhelemaan, muut vieraat menevät sillä aikaa
    sisälle rakennukseen.)

MARGIT itsekseen. Tekisin hänen elämänsä niin rikkaaksi —! Mitä muuta
hän voisi tarkoittaa, kuin —! (Puoliääneen.) Signe, — rakas, rakas
sisar!

    (Tarttuu SIGNEÄ vyötäröisistä ja käy hänen kanssaan puhellen
    taka-alaa kohti.)

GUDMUND hiljaa, seuratessaan silmillään heitä. Niin, siten on parhain.
Signen ja minun täytyy lähteä Päiväkummusta. Knut Gäslinghän on
osoittautunut ystäväkseni; hän kyllä auttaa minua.

KNUT hiljaa Eerikille. Niin, sanon minä; Gudmund on hänen serkkunsa;
hän voi parhaiten puhua puolestani.

EERIK. No niin, miten vain haluat.

    (Menee sisälle rakennukseen.)

KNUT tulee lähemmäksi. Kuulehan, Gudmund —

GUDMUND hymyillen. Tuletko ilmoittamaan, että et uskalla antaa minun
kauemmin enää kulkea vapaana?

KNUT. Uskalla? Älä ole milläsikään; Knut Gäsling uskaltaa, mitä tahtoo.
Ei, minulla on muuta puhuttavaa. — Sinähän tiedät, että minua näillä
mailla pidetään huimana, hillittömänä miehenä.

GUDMUND. Tiedän, ja jos huhussa on perää, niin —

KNUT. Onpa, on, voipa se monessa suhteessa tottakin tietää. Mutta
kuulehan nyt —

    (Menevät puhellen taka-alalle.)

SIGNE Margitille, heidän tullessaan esille rakennuksen takaa. En
ymmärrä sinua. Sanoistasi päättäen on odottamaton onni kohdannut sinua.
Mitä oikeastaan tarkoitat?

MARGIT. Signe, — olet vielä lapsi; sinä et tiedä, miltä tuntuu aina
pelätä, että —. (Äkkiä keskeyttäen.) Ajattelehan, Signe, että täytyisi
kuihtua ja kuolla elämättä sitä ennen milloinkaan!

SIGNE katselee ihmetellen ja päätään puistaen häntä. Ei, mutta
Margit —?

MARGIT. Niin, niin, sinä et sitä käsitä; sama se —

    (Menevät jälleen puhellen taka-alalle.)

    (GUDMUND ja KNUT tulevat alas vastakkaiselta puolelta.)

GUDMUND. Niin, jos asianlaita on siten, — ellei tuo huima elämä enää
miellytä sinua, niin annan sinulle parhaan neuvon, minkä ystävä voi
antaa: ota kunniallinen impi puolisoksesi.

KNUT. Kas, kas. Entäpäs jos nyt sanoisin sinulle, että juuri samaa olen
itsekin ajatellut?

GUDMUND. Onneksi olkoon sitten, Knut Gäsling! Ja tiedäpäs, että
minäkin —

KNUT. Sinä? Haudotko sinäkin sellaisia ajatuksia?

GUDMUND. Haudonpa niinkin; — mutta kuninkaan viha —; olenhan
henkipatto mies —

KNUT. No, siitä vähät väliä. Täällähän ei ole ketään muuta kuin Margit
rouva, joka tietää siitä vielä mitään; ja niin kauan kuin olen
ystäväsi, on sinulla yksi, johon voit täysin luottaa. Kuulehan nyt —

    (Jatkaa kuiskaten, heidän jälleen mennessä taka-alalle.)

SIGNE hänen ja MARGITIN jälleen tullessa takaisin. Mutta sanohan toki,
Margit —!

MARGIT. Enempää en uskalla sinulle sanoa.

SIGNE. Sitten tahdon minä olla rehellisempi sinua kohtaan. Mutta
sanohan minulle ensin eräs seikka. (Kainosti viivytellen.) Eikö kukaan
— eikö kukaan ole sanonut sinulle mitään minusta?

MARGIT. Sinusta? Ei, mitä niin sitten?

SIGNE kuten ennen, katsoo alaspäin eteensä. Kysyit aamusella minulta:
kosijan jos sattuisit kohtaamaan —?

MARGIT. Se on totta, (hiljaa:) Knut Gäsling —; joko hän nyt —?
(Jännityksessä, Signelle.) No? Entäs sitten?

SIGNE hiljaa, riemuiten. Kosija on saapunut! Hän on saapunut, Margit!
Silloin en tiennyt, ketä tarkoitit; mutta nyt —!

MARGIT. Ja mitä vastasit hänelle?

SIGNE. Ah, sitä en tiedä. (Kietoo kätensä hänen kaulaansa.) Mutta
maailma tuntuu minusta niin kauniilta ja rikkaalta siitä hetkestä
saakka, kun hän sanoi rakastavansa minua.

MARGIT. Mutta Signe, Signe; minä en käsitä, että sinä niin pian —!
Sinähän tuskin olet tuntenut häntä ennen tätä päivää.

SIGNE. Oi, minä niin vähän vielä käsitän rakkautta; mutta sen tiedän,
että todet ovat laulun sanat:

    keveästi se versoo, vain hetkinen,
    sydämen syvimmässä on juuret sen.

MARGIT. Olkoon niin. Ja kun asianlaita on näin, niin ei minunkaan
tarvitse mitään sinulta salata. Oi —

    (Hän pysähtyy äkkiä, nähdessään GUDMUNDIN ja KNUTIN lähestyvän.)

KNUT tyytyväisenä. Kas, se minua miellyttää, Gudmund. Tässä käteni.

MARGIT hiljaa. Mitä tämä on?

GUDMUND Knutille. Ja tässä minun.

    (Puristavat toistensa käsiä.)

KNUT. Mutta mainitkaamme nyt myös molemmat, kuka —

GUDMUND. Hyvä. Täältä Päiväkummusta olen kaikkien kauniiden neitojen
joukosta löytänyt sen, joka —

KNUT. Minä myöskin. Ja minä vien hänet täältä vielä tänä yönä, jos
sikseen on.

MARGIT, joka huomiota herättämättä on lähestynyt. Pyhimysten nimessä!

GUDMUND nyökäyttää päätään Knutille. Samoin teen minäkin.

SIGNE, joka myöskin on kuunnellut. Gudmund!

(GUDMUND ja KNUT, toisilleen kuiskaillen molemmat SIGNEÄ osoittaen.)
Hän se on.

GUDMUND hätkähtäen. Niin, minun.

KNUT samoin. Ei, kuin minun!

MARGIT hiljaa, puoliksi hurjistuneena. Signe!

GUDMUND kuten ennen, Knutille. Mitä sillä tarkoitat?

KNUT. Signeähän minä aion —

GUDMUND. Signeä! Signe on kihlattu morsiameni Jumalan edessä.

MARGIT kirkaisten. Hän se oli! Ei, — ei!

GUDMUND hiljaa, katsellen Margitia. Margit! Hän on kuullut kaikki.

KNUT. Hohoh; sitenkö ovat asiat? Kuulkaahan, Margit rouva, ei ole
tarpeen, että olette niin ihmettelevinänne: nyt olen päässyt perille
kaikesta.

MARGIT Signelle. Mutta sinähän sanoit äsken —? (Käsittää samassa
asiain oikean laadun.) Sinä tarkoititkin Gudmundia!

SIGNE ihmeissään. Tietysti, etkö sitä tiennyt! Mutta mikä sinua
vaivaa, Margit?

MARGIT melkein soinnuttomalla äänellä. Ei mikään, ei mikään.

KNUT Margitille. Ja aamusella, kun annoin kunniasanani Teille siitä,
että en saattaisi matkaan mitään rauhattomuutta illalla täällä —
silloin Te jo tiesitte, että Gudmund Alfinpoika oli tulossa tänne. Ha,
haa, älkää kuvitelkokaan mielessänne, että voitte pitää pilananne Knut
Gäslingiä! Signe on käynyt minulle rakkaaksi. Aamupäivällä vielä pelkkä
ajattelematon lupaukseni sai kosimaan häntä; mutta nyt —

SIGNE Margitille. Hän! Sitäkö kosijaa sinä ajattelit?

MARGIT. Vaiti, vaiti!

KNUT ankarasti ja käskevästi. Rouva Margit, — Te olette hänen vanhempi
sisarensa; minä vaadin vastausta.

MARGIT tunnossaan taistellen. Signe on jo valinnut sulhasensa; — minä
en voi mitään vastata.

KNUT. Hyvä on; niinpä ei minulla ole enää mitään tekemistä
Päiväkummussa. Mutta sydänyön jälkeen — pankaa se mieleenne, — on
päivä päättynyt; silloin kait tulette jälleen näkemään minut, ja
silloin ratkaiskoon onni, kumpi meistä, Gudmund vaiko minä, vie Signen
tästä talosta.

GUDMUND. Niin, yritä sinä vain; verinen päätös siitä sinulle tulee!

SIGNE tuskaisesti. Gudmund! Pyhimysten nimessä —!

KNUT. Sävyisästi; sävyisästi, Gudmund Alfinpoika! Ennen auringon nousua
olet sinä käsissäni. Ja hän, — morsiamesi —. (Menee ovelle, viittoo
ja huutaa hillitysti.) Eerik! Eerik, tule tänne! Omaistemme luo!
(Uhaten EERIKIN näyttäytyessä ovella.) Totisesti, voi teitä kaikkia,
kun minä jälleen palaan!

    (HÄN ja EERIK poistuvat vasemmalle taka-alalle.)

SIGNE hiljaa Gudmundille. Oi, mutta sano minulle, mitä kaikki tämä
merkitsee.

GUDMUND kuiskaten. Meidän molempien täytyy lähteä Päiväkummusta
vielä tänä yönä.

SIGNE. Jumala minua siunatkoon, — sinä tahdot —!

GUDMUND. Älä puhu siitä! Ei sanaakaan yhdellekään ihmiselle; ei edes
sisarellesi.

MARGIT itsekseen. Hän, — hän se on! Hän, jota Gudmund tuskin on
ajatellutkaan, ennenkuin tänä iltana. Jos olisin ollut vapaa, niin
tiedän kyllä, kenet hän olisi valinnut. — Niin, vapaa!

    (BENGT ja VIERAAT, MIEHIÄ ja NAISIA, tulee ulos rakennuksesta.)

NUORET NEIDOT ja POJAT laulavat.

    Tääll' ulkona, ulkona nyt pidot on,
    kun linnut käy unen-kehtoon,
    kuin onkaan hauska käydä karkelohon,
          nyt koivulehtoon.

    Tääll' ulkona, ulkona soikoon joka suun
    ilovirret nyt ilmoihin ehtoon,
    pois murhe, kun kutsuvi viulu kisailuun
          nyt koivulehtoon.

BENGT. Kas, niin pitää olla! Sellainen minua miellyttää! Olen iloinen,
ja vaimoni myöskin; ja sen vuoksi teidän kaikkien tulee olla iloisia.

MUUAN VIERAS. Niin, pankaamme nyt toimeen kilpataisto!

MONET huutavat. Niin, niin, kilpataisto!

TOINEN VIERAS. Ei, heittäkäämme se; se herättää vain rauhattomuutta.
(Hillityllä äänellä.) Muistanette kait, että Knut Gäsling on talossa
tänä iltana.

USEAT keskenään kuiskaillen. Niin, niin, se on totta. Muistattehan
viime kerralla, kun hän —. Paras on olla varuillaan.

VANHA MIES. Mutta Te, Margit rouva —; tiedän, että Teidän suvussanne
on aina osattu kertoa taruja, ja itse Te lapsena ollessanne osasitte
kertoa monta kaunista satua.

MARGIT. Oi, minä olen unohtanut ne kaikki. Mutta kysykäähän Gudmund
Alfinpojalta, serkultani; hän taitaa tarinan, joka on hyvin hauska.

GUDMUND hillitysti, rukoillen. Margit —!

MARGIT. Hohoh, kylläpä sinun naamasi nyt on surkeana! Ole iloinen,
Gudmund! Ole iloinen! Niin, niin, eipä se taida olla niin helppoa,
luulen ma. (Hymyillen vieraille.) Hän on nähnyt keijukaisen tänä
iltana. Se aikoi vietellä hänet; mutta Gudmund on uskollinen
nuorukainen. (Kääntyy jälleen Gudmundin puoleen.) Niin no, tarina ei
ole lopussa vielä. Kun viet lemmittyäsi läpi metsien ja rytöjen, älä
käänny kertaakaan taaksesi katselemaan —; keijukainen hymyilee joka
pensaan takaa. Etkä loppujen lopuksi — (hillityllä äänellä, astuessaan
aivan liki häntä) — pääse kuitenkaan pitemmälle kuin hän tahtoo
päästää. (Asettuu oikealle.)

SIGNE hiljaa. Hyvä Jumala, hyvä Jumala!

BENGT käy tyytyväisenä vieraiden keskuudessa. Ha, ha, ha! Margit rouva
se vasta osaa sepittää! Kun hän vain haluaa, osaa hän paljon paremmin
kuin minä itse.

GUDMUND itsekseen. Hän uhkaa; minun täytyy riistää häneltä viimeinen
toivo; ennen hän ei rauhoitu. (Kääntyy vieraiden puoleen.) Osaan
pienoisen laulun. Jos teitä haluttaa kuunnella, niin —

USEAT VIERAAT. Kiitos, kiitos Gudmund Alfinpoika!

    (Kaikki kerääntyvät hänen ympärilleen, toiset istuutuen,
    toiset seisten, MARGIT nojautuu erästä puuta vasten oikealla
    etu-alalla, SIGNE seisoo vasemmalla lähellä rakennusta.)

GUDMUND laulaa.

    Ratsastin kerran lehtoon,
    veen yli purjehdin;
    kodissain kerran kauniissa
    ma impein kihlasin.

    Ol' ilkee keijukainen,
    sen mieli kade on:
    ei kera ylkäns' impi tuo
    käy koskaan kirkkohon.

    Mua kuule, keijukainen,
    nuo hommas heitä pois;
    kaks syäntä, toistaan lempivää,
    ken eroittaa ne vois!

VANHA MIES. Se oli kaunis laulu. Katsokaa, kuinka nuorukaiset
vilkuilevat tuonnepäin. (Osoittaa tyttöjä kohti.) Niin, niin, kullakin
on kait omansa, luulisin.

BENGT tekee kasvonilmeitä Margitille. Minulla ainakin on omani, sen
tiedän. Ha, ha, haa!

MARGIT hiljaa, väristen. Voi, että täytyy kärsiä kaikki tämä iva ja
pilkka! Ei, ei; nyt on tartuttava viimeiseen pelastuskeinoon.

BENGT. Mikä sinua vaivaa? Minusta sinä olet niin kalpea.

MARGIT. Se menee kohta ohi. (Kääntyy vieraitten puoleen.) Muistelen
äsken sanoneeni, että olin unohtanut kaikki taruni. Mutta yhden
kuitenkin luulen muistavani.

BENGT. Oikein, vaimoseni! Kerropas se.

NUORET TYTÖT anoen. Niin, kertokaa, kertokaa Margit rouva!

MARGIT. Pelkäänpä melkein, ettei se teitä miellytä; mutta saman
tekevää.

GUDMUND hiljaa. Pyhät kaikki, hän ei kait aio —!

MARGIT.

    Oli neito hieno ja kaunoinen,
    isän koissa istui hän ommellen;
    hän silkkiä, kultaa yhteen liitti; —
    vähän siitä riemua sentään riitti.
    Hän istui yksin niin murheissaan;
    asettui suru pirtin aution päätyyn;
    oli neito ylpeä luonteeltaan,
    halas aatelisrouvan hän säätyyn.
    Ulos linnastaan vuoren-valtias läksi,
    mukanaan oli kultaa ja loistava saatto;
    kotihin tytön sitten hän vei emännäksi,
    oli silloin kolmannen päivän aatto.
    Kesät niin meni vuoressa hältä hukkaan;
    oli kangaspuissansa kultainen loimi;
    kevät koitti, ja laaksot puhkesi kukkaan;
    uness' yksin hän kukkia poimi. —
    Oli myöskin poikanen hilpeä, nuori;
    osas harppua kultaista hän soittaa;
    vapis sen säveleistä neitosen vuori,
    joka sointu sen paatiset seinät voittaa.
    Sydämeen polon neidon ne tunkeutui; —
    lens' tunturin uksi auki kuin jousi;
    rusoss' illan laakson terhenet ui,
    ihanuutta tuot' impi katsomaan nousi.
    Oli kuin herännyt olis elohon
    nyt vasta hän soitosta kantelon,
    oli kuin olis tullut nyt aarteet julki,
    sylihinsä jotk' elo ennen sulki.
    Se tietäkää, joka ainoa, ken
    vain vangittu tunturivuoreen on, sen
    vapauttaa harpunsoitolla voi!
    Hän kuuli, kuin kahleissa vaikeroi
    polo neito, — harppunsa pois hän viskas,
    ylös raakapuuhun purjeensa kiskas; —
    alus ylkää ja morsianta nyt kantaa
    yli suolaisen veen päin vierasta rantaa.
        (Kasvavalla intohimolla.)
    Niin kauniisti soitit sa kultaisin kielin;
    siks paisuu mun rintani uljain mielin.
    Ulos tahdon ma laaksojen vehmaiden vyöhön.
    Ma kuolen, jos vielä jään vuoren yöhön!
    Mua pilkkaa hän vaan! Ja morsiantaan
    yli suolaisen veen vie purrellaan!
        (Huutaa.)
    Minä kuolen; suljettu vuori täst' on lähtein!
    Ei koita koi; valo sammui tähtein!

(Horjuu ja vaipuu tajuttomana erästä puunrunkoa vasten.)

SIGNE itkien, on rientänyt paikalle ja kietoo hänet syleilyynsä.

GUDMUND rientää Margitin luo ja tukee häntä. Auttakaa, auttakaa; hän
kuolee.

BENGT ja VIERAAT kerääntyvät kauhusta huudahdellen heidän ympärilleen.




KOLMAS NÄYTÖS.


Sama Päiväkummun tupa kuin ennenkin, mutta nyt epäjärjestyksessä
pitojen jälkeen. Yhä edelleenkin on yö; lempeä hämärä peittää huoneen
ja maiseman ulkona.

BENGT seisoo avoimella kuistilla kädessään oluttuoppi. JOUKKO VIERAITA
tekee lähtöä talosta. Sisällä tuvassa ERÄS PIIKA siistimishommissa.

BENGT huutaa menijöille. Herran haltuun sitten, ja tervetuloa taas
Päiväkumpuun! Muutoin olisitte tekin voineet jäädä yöksi tänne
lepäämään, kuten toisetkin. No niin, niin —; vartokaapas; saatan teitä
veräjälle; minun täytyy kerran vielä juoda maljanne.

VIERAAT laulavat etäällä.

    Hyvästi! sekä Herran huomahan vaan,
    väki tään talon ain' hyvin voikoon!
    Käy polkumme poikki kivikkomaan; —
    säveleit' ilon viulu nyt soikoon!

        Sävel eespäin kun vie,
    keveältä tuntuu työläinkin tie.
        Siis taivaltamaan!

(Laulu häipyy yhä etäämmälle.)

MARGIT astuu vasemmanpuoleisesta ovesta sisään tupaan.

PIIKA. Herra armahtakoon, hyvä rouva, oletteko noussut ylös?

MARGIT. Olen terve ja reipas; voit mennä nukkumaan. Varrohan; ovatko
kaikki vieraat lähteneet?

PIIKA. Eivät kaikki; toiset ovat jääneet tänne yöksi; he kait ovat jo
nukkumassa.

MARGIT. Entä Gudmund Alfinpoika?

PIIKA. Hän kait myöskin nukkuu. (Osoittaa ovea kohti.) Vähän aikaa
sitten hän meni kamariinsa, tuonne käytävän yläpuolelle.

MARGIT. Hyvä; saat mennä.

    (PIIKA poistuu vasemmalle, MARGIT käy hitaasti yli lattian,
    istuutuu oikeanpuoleisen pöydän ääreen ja katselee avonaista
    ikkunaa kohti.)

MARGIT.

    Pois Gudmund taas lähtee kait ratsastamaan,
    katoaa taas maailmaan avaraan;
    ma alle jään kotipirttini orren —;
    minun _silloin_ niinkuin kukkien käy,
    polon yrtin, tiellä tallatun korren, —
    ma kuihdun vain, muut' osaa ei näy.

(Lyhyt äänettömyys; nojautuu taapäin tuolissa.)

    Oli kerran sokea lapsonen,
    mi leikki ja huoletta ilakoi;
    emo silloin taikoen, loihtien
    näön lahjan sen silmihin jälleen loi.
    Ja lapsonen katseli riemuissaan
    yli vuorten ja laaksojen, vetten ja maan.
    Mut kauan ei kestänyt taikojen työ,
    ja lapsosen ylti jälleen yö;
    olivat ohi leikit riemuisat;
    sen posket kaihosta kalpenivat;
    se sairastui, öin, päivin ei maannut,
    valitus sen koskaan ei soimasta laannut. —
    Kesän kauneudelle oli silmäni sokeet,
    valon armaus niiltä hukkaan meni —

(Hypähtää pystyyn.)

    Mutta _nyt_ —! Taas ympäri salvat ja tokeet!
    Enemmän on arvoinen nuoruuteni.
    Isännällein oon uhrannut kolme vuotta
    elostain; tätä kauemmin ei voi kestää.
    Ma ellen moista tahtoisi estää,
    kesy öisin kuin kyyhky, ja — oisin suotta.
    Ma pikku kiistoista täällä saan surman;
    kokea elon valtavan tahdon hurman; —
    Gudmundin seuraan kilpeä, jousta,
    ilot kanssansa jaan, hänen murheensa liennän,
    kun uhkaavi vaara, ain' auttamaan riennän;
    kaikk' kummeksii kansa, kun rinnalle nousta
    ritarin jalon tahdon ma puolisonaan. —
    Hänen puolisonaan!

(Lyö yhteen kätensä.)

                       Ah, armoaan,
    pyhä Herra ei kiellä, näin enää en haasta.
    Suo rauhasi, mieleni nosta maasta.

(Käy hetken äänettömästi mietiskellen.)

    Sisarein —? Rakas Signe, sisko kulta,
    hänet peittäis kait ennenaikoja multa?
    Kenties —? Toki sentään? Hän nuori niin on;
    vuoks Gudmundin ehk' ei ois onneton!

(Jälleen äänettömyys; ottaa esille pikku pullon, katselee kauan sitä ja
lausuu hiljaa:)

    Ma pullolla tällä —; ah, sillä voisi —;
    se miehellein unen ikuisen soisi.

(Kauhuissaan.)

    Ei, ei, sen nielköhön virran vuo!

(Aikoo heittää sen ulos ikkunasta, mutta pysähtyy.)

    Toki, — tuokiossa se mulle suo —.

(Kuiskaa, kasvoillaan yhtaikaa kauhua ja ihastusta.)

    Mi voima kiehtova, murtumaton
    olemukseen synnin kätketty on?
    Minust' onnea ei ole korkeampaa
    kuin se, min sielunsa hinnalla saa.

(BENGT, kädessään tyhjä oluttuoppi, tulee sisään avonaiselta kuistilta;
hänen kasvonsa punoittavat; askelensa ovat epävarmat.)

BENGT paiskaa tuopin pöydälle vasemmalla. Kas niin; ne olivat pidot,
joista mainitaan yli koko tienoon. (Huomaa Margitin.) No, siinäkö sinä
olet? Olet toipunut jälleen. Siitä minä pidän.

MARGIT, joka on kätkenyt pullon. Onko portti suljettu?

BENGT istuutuu pöydän ääreen vasemmalle. Olen pitänyt kaikesta huolen.
Saatoin viimeiset vieraat veräjälle saakka. Mutta minne Knut Gäsling
joutui? — Anna minulle simaa, Margit! Minua janottaa. Täytä tuo
pikari.

(MARGIT noutaa simakannun eräästä kaapista ja kaataa pikariin, joka on
BENGTIN edessä pöydällä.)

MARGIT käy kannu kädessä oikealle. Kysyit Knut Gäslingiä.

BENGT. Niin tein. Tuo kopeilija, — suurkerskuja! Muistan kyllä, että
hän uhkasi minua eilen aamulla.

MARGIT asettaa kannun pöydälle oikealla. Pahempia sanoja hän päästi
suustaan lähtiessään yöllä.

BENGT. Niinkö? Hyvä on. Minä isken hänet kuoliaaksi.

MARGIT hymyilee halveksivasti. Hm —

BENGT. Isken hänet kuoliaaksi, sanon minä! En pelkää käydä kymmentä
moista miestä vastaan. Ulkona asehuoneessa on isoisäni kirves; sen
varsi on hopealla huoliteltu, ja kun _siihen_ tartun, niin —! (Iskee
nyrkkinsä pöytään ja juo.) Huomenna aseistaudun; käyn taistoon kaikkine
miehineni ja lyön Knut Gäslingin kuoliaaksi.

    (Juo pohjaan.)

MARGIT hiljaa. Voi, että täytyy elää täällä hänen kanssaan!

    (Aikoo mennä.)

BENGT. Margit, tule tänne! Täytä jälleen pikarini. (Margit lähenee;
Bengt tempaa hänet polvelleen.) Ha-ha-haa; sinä olet kaunis, Margit!
Minä pidän sinusta,

MARGIT riuhtautuu irti. Päästä minut!

    (Käy pikari kädessään oikealle.)

BENGT. Et ole taipuvainen tänä iltana. Ha-ha-ha; et kait tarkoittane
niin pahaa.

MARGIT hiljaa kaataessaan pikariin. Totisesti oli se viimeinen tuoppi,
minkä sinulle täytin.

    (Jättää pikarin paikoilleen ja aikoo mennä ulos vasemmalle.)

BENGT. Kuulehan, Margit. Siitä saat kiittää Jumalaasi, että otin sinut
vaimokseni, ennenkuin Gudmund Alfinpoika palasi takaisin.

MARGIT pysähtyy ovelle. Miksi niin?

BENGT. Siksi, että koko hänen omaisuutensa ei ole kymmenettä osaakaan
minun varoistani. Ja minä olen varma siitä, että hän olisi kosinut
sinua, ellet olisi ollut Päiväkummun emäntä.

MARGIT lähestyy; katselee syrjäkarein pikariin. Niinkö luulet?

BENGT. Menen vaikka valalle siitä, Margit. Bengt Gautinpojalla on kaksi
terävää silmää päässään. Mutta nythän hän voi ottaa Signen.

MARGIT. Ja sinä luulet hänen välittävän —?

BENGT. Hänestä? Kyllä vaan, nyt kun ei voi saada sinua. Mutta jos
olisit ollut vapaa, niin —. Ha-ha-ha, Gudmund on kaikkein muiden
kaltainen; hän kadehtii minua siitä, että olen sinun miehesi. Senvuoksi
pidän sinusta niin paljon, Margit. — Tänne pikari! Täytä se reunojaan
myöten!

MARGIT menee vastahakoisesti oikealle. Totisesti sen olet saava.

BENGT. Knut Gäslinghän kosi myös Signeä; mutta hänet minä isken
kuoliaaksi. Gudmund on rehellinen mies, hän saa Signen. Ajattelehan,
Margit, kuinka hyvin me tulemme viihtymään naapureina. Ja sitten
menemme pitoihin toistemme luo, ja istumme päivät pääksytyksin,
kummallakin vaimonsa polvellaan, ja ryyppäämme ja puhumme niitä näitä.

MARGIT yhä vain kiihtyvämmässä sielullisessa kamppailussa;
vaistomaisesti hän on ottanut pullon esille sanoessaan: Hyvä on;
hyvä on.

BENGT. Ha-ha-ha; aluksi, arvelen, Gudmund ei katsele leppeästi minuun,
kun syleilen sinua; mutta pian hän siihen tottuu luullakseni.

MARGIT hiljaa. Moista ei ihminen enää saata sietää! (Kaataa pullon
sisällön pikariin, käy ikkunalle, heittää pullon ulos ja lausuu
mieheensä katsomatta): Pikarisi on täynnä.

BENGT. Tuo tänne se sitten!

MARGIT taistelee tuskan ja epäilyksen vallassa; lausuu vihdoin.
Älä juo enää tänä yönä!

BENGT hymyillen, nojautuessaan taapäin tuolissaan. No, varrotko ehkä
minua? (Vilkuttaa hänelle silmää.) Mene sinä vain; minä tulen pian
perästä.

MARGIT äkkiä, käskevästi. Pikarisi on täynnä. (Osoittaa.) Siinä se on.

    (Menee nopeasti ulos vasemmalle.)

BENGT nousee. Minä pidän paljon hänestä. En kadu ollenkaan, että otin
hänet vaimokseni, vaikka hän ei perinyt mitään muuta kuin tuon pikarin
ja soljet, jotka olivat hänen morsiuspuvussaan.

    (Käy ikkunan luona olevan pöydän ääreen ja tarttuu pikariin.)

    (ERÄS RENKI tulee kiireesti ja kauhuissaan sisään taka-alalta.)

RENKI huutaa. Herra Bengt, herra Bengt, kiiruhtakaa ulos niin nopeasti
kuin vain pääsette! Knut Gäsling on tulossa taloa kohti mukanaan
aseistettu miesjoukko.

BENGT panee pois pikarin. Knut Gäsling? Kuka niin sanoo?

RENKI. Muutamat pitovieraistanne näkivät hänet alhaalla tiellä, ja
sitten he juoksivat kiireesti takaisin varoittamaan teitä.

BENGT. Hyvä; silloin minä myöskin —! Antakaa minulle isoisäni kirves!

    (HÄN ja RENKI menevät ulos taka-alalle.)

    (Hiukan myöhemmin tulevat GUDMUND ja SIGNE hiljaa ja
    varovaisesti sisään oikeanpuoleisesta ovesta.)

SIGNE hillitysti.

    Niin olkoon siis!

GUDMUND samoin.

                     Hätä suurin vain pakottaa.

SIGNE.

    Nyt kohti vierasta maata
    pois meidät syntymäseudultain —!
       (Kuivaa kyyneleensä.)
    Valittaa toki sittenkään en minä saata;
    sinun vuokseshan täältä ma lähden pois!
    Gudmund, kuninkaan jos rauha sull' ois,
    sisarein luo jäisin.

GUDMUND.

                        Ja Gäsling ois
    pian täällä jousi ja kalpa käissään,
    sinut ratsullaan kulettaisi pois,
    ja puolisonaan sua tanssittais häissään.

SIGNE.

    Paetkaamme! Mut minne on aikomus sulla?

GUDMUND.

    Liki vuonoa täällä on ystävä mulla;
    aluksen yli veen hän meille antaa.
    Me purjehdimme päin Tanskan rantaa.
    Asustaa siell' on ihan uhkeaa;
    rakennat kotis sinne mielin sa hyvin;
    kukat kauneimmat siellä puhkeaa,
    kuss' siimes pyökkipuiden on syvin.

SIGNE purskahtaa itkuun.

    Sisarein, polo Margit, — nyt hyvästi jää!
    Emon lailla mua vaalit, sain sulta ma suojan,
    rukouksissa käännyit puolehen Luojan
    takiain kuin ois itseäs koskenut tää. —
    Pikarin tään juomme me pohjaan saakka
    hänen muistokseen; sitä toivottaen,
    pian että ois mielensä riemuinen,
    hänen harteiltaan, Herra, kirvoita taakka.

        (Ottaa pikarin.)

GUDMUND.

    Sen velvollisuuden me tahdomme täyttää.
        (Hätkähtäen.)
    Ei, varro!
        (Ottaa pikarin häneltä.)
    Tuo malja niin tutulta näyttää.

SIGNE.

    Se on Margitin.

GUDMUND katsoo tarkkaan sitä.

                   Taivaiset, — niin tosiaan,
    nyt muistan —. Kun läksin taivaltamaan,
    mehu täytti sen lailla polttavan kulon;
    hän maljat joi iloisen kotiintulon;
    mut hälle vain suruks' oli malja tuo! —
    Pikarista täst' älä koskaan juo
    siman hehkua sa.
        (Heittää sisällön ulos ikkunasta.)
    Nyt lähdemme pois.

        (Hälinää ja huutoja ulkona taka-alalla.)

SIGNE.

    Vait! — Gudmund, on kuin tuloss' askeleit' ois!

GUDMUND kuunnellen. Knut Gäslingin ääni!

SIGNE. Oi, Jumalain!

GUDMUND asettuu hänen eteensä, Älä pelkää; ma suojelen morsiantain.

    (MARGIT tulee rientäen vasemmalta.)

MARGIT hälinää kuunnellen. Mitä on tekeillä? Onko mieheni —?

GUDMUND ja SIGNE. Margit!

MARGIT huomaa heidät. Gudmund! Ja Signe! Oletteko te täällä?

SIGNE käy häntä vastaan. Margit, — rakas sisar!

MARGIT kauhuissaan, huomatessaan pikarin, joka on jäänyt Gudmundin
käteen. Pikari! Kuka on tyhjentänyt sen?

GUDMUND hämillään. Tyhjentänyt —? Minä ja Signe, me tahdoimme —

MARGIT kirkaisee. Armoa, armoa! Auttakaa! He kuolevat!

GUDMUND panee pois pikarin. Margit —!

SIGNE. Jumalan tähden, mikä sinua vaivaa!

MARGIT taka-alaa kohti. Auttakaa, auttakaa! Eikö sitten kukaan tule
apuun!

    (ERÄS RENKI tulee kiireesti avoimelta kuistilta.)

RENKI huutaa kauhuissaan. Rouva Margit! Teidän miehenne —

MARGIT. Hän! Onko hänkin juonut —?

GUDMUND hiljaa. Nyt minä käsitän —

RENKI. Knut Gäsling on surmannut hänet!

SIGNE. Surmannut!

GUDMUND vetää miekkansa. Ei vielä, toivoakseni. (Kuiskaa Margitille.)
Ole rauhassa; kukaan ei ole juonut tuosta pikarista.

MARGIT. Ylistys olkoon silloin Jumalan, joka pelasti meidät kaikki!

    (Vaipuu erääseen tuoliin vasemmalla. GUDMUND aikoo
    rientää ulos taka-alalle.)

TOINEN RENKI ovella, pysähdyttää hänet. Tulette myöhään. Herra Bengt
on kuollut.

GUDMUND. Siis sittenkin surmattu!

RENKI. Vieraat ja teidän väkenne ovat saaneet väkivallantekijät
lannistetuiksi. Knut Gäsling ja hänen miehensä ovat sidotut. Tuolla he
tulevat.

    (GUDMUNDIN miehet, vieraat ja rengit kuljettavat KNUT GÄSLINGIÄ,
    HÄGGEN EERIKKIÄ ja useita KNUTIN MIEHIÄ sidottuina välissään.)

KNUT kalpeana ja hiljaisena. Miesmurhaaja, Gudmund. Mitä siitä sanot?

GUDMUND. Knut, Knut, mitä olet tehnyt?

EERIK. Vahingossa se sattui, siitä voin mennä vaikka valalle.

KNUT. Hän juoksi minua vastaan kirves koholla. Tarkoitukseni oli
puolustaa itseäni, ja silloin iskin äkkiarvaamatta.

EERIK. Täällä on monta, jotka näkivät sen.

KNUT. Rouva Margit, vaatikaa mitä hyvitystä tahansa; minä olen valmis
suorittamaan sen.

MARGIT. Minä en vaadi mitään. Jumala meitä kaikkia tuomitkoon.
Kuitenkin, — yksi vaatimus minulla on: heittäkää pahat aikeenne
sisareni suhteen.

KNUT. Milloinkaan enää en ole koettava täyttää onnetonta lupaustani.
Uskokaa minua, olen parantava tapani. Kunhan minun ei vain tarvitse
kärsiä kunniatonta rangaistusta teostani. (Gudmundille.) Jos sinä,
Gudmund, kohoat jälleen arvoon ja kunniaan, niin sano hyvä sana
puolestani kuninkaalle.

GUDMUND. Minä? Vielä ennen päivän mailleen menoa minun täytyy olla maan
rajojen ulkopuolella.

    (Yleinen hämminki vieraiden joukossa; EERIK selittää heille
    asianlaidan.)

MARGIT Gudmundille. Sinä matkustat? Ja Signe tahtoo seurata sinua?

SIGNE rukoilevasti. Margit!

MARGIT. Tulkaa kumpikin onnellisiksi!

SIGNE lankeaa hänen kaulaansa. Rakas sisar!

GUDMUND. Kiitos, Margit. Ja nyt jää hyvästi. (Kuunnellen.)
Vaiti; kuulen kavionkapsetta pihamaalla.

SIGNE hätääntyneenä. Sieltä tulee vierasta väkeä.

MUUAN RENKI taka-alan ovella. Kuninkaan väkeä on ulkona. Ne etsivät
Gudmund Alfinpoikaa.

SIGNE. Oi, taivaan Luoja!

MARGIT hypähtäen pystyyn. Kuninkaan väkeä!

GUDMUND. Nyt on kaikki lopussa! Oi, Signe, kadottaa sinut nyt, —
raskaampaa en ole milloinkaan kokenut.

KNUT. Ei, Gudmund, myö kalliista henkesi; päästäkää siteemme; olemme
kaikki valmiit tappelemaan puolestasi.

EERIK katsoo ulos. Ei hyödytä; niillä on ylivoima.

SIGNE. Ne tulevat tänne sisään! Oi Gudmund, Gudmund!

    (KUNINKAAN LÄHETTILÄS tulee SAATTUEINEEN sisään taka-alalta.)

LÄHETTILÄS. Kuninkaan nimessä etsin minä teitä, Gudmund Alfinpoika.

GUDMUND. Hyvä. Mutta minä olen syytön, sen vannon kaikkein pyhimmän ja
kalleimman kautta.

LÄHETTILÄS. Sen me kaikki tiedämme.

GUDMUND. Mitenkä?

    (Liikehtimistä läsnä-olijain joukossa.)

LÄHETTILÄS. Minulla on määräys kutsua teidät vieraaksi kuninkaan
kartanoon. Hän lahjoittaa teille ystävyytensä, kuten ennenkin, ja
runsaasti läänityksiä lisäksi.

GUDMUND. Signe!

SIGNE. Gudmund!

GUDMUND. Mutta sanokaa minulle toki —?

LÄHETTILÄS. Teidän vastustajanne, kansleri Audun Hugleikinpoika on
kukistunut.

GUDMUND. Kansleri!

VIERAAT puoliääneen, toisillensa. Kukistunut!

LÄHETTILÄS. Kolme päivää sitten menetti hän päänsä Bergenissä.
(Hillityllä äänellä.) Hän oli loukannut Norjan kuningatarta.

MARGIT käy Gudmundin ja Signen väliin.

    Alati rikos näin siis rangaistaan.
    Ah, valvova enkeli, lempeä, hurskas,
    tuli mua tänä yönä pelastamaan,
    minut ennen kuin pahan valta murskas.
    Nyt tiedän, ett' tosi eloa harvoin
    mitata voi maallisen rikkauden arvoin.
    Katumusta ja pelkoa kammoinhan kantaa,
    joka alttiiksi sielunsa autuuden antaa. —
    Menen luostariin pyhän Sunniven —.

GUDMUNDIN ja SIGNEN tahtoessa puhua.

    Ma päätöksestäni luovu en.

(Yhdistää heidän kätensä.)

    Gudmund — sun morsiames on tässä.
    Pyhä liittonne on; käsi Herran on lässä!

(Viittaa jäähyväisiksi ja poistuu vasemmalle, GUDMUND ja SIGNE aikovat
seurata häntä, MARGIT pysähdyttää heidät torjuvalla liikkeellä, menee
ulos ja lukitsee oven jälkeensä. Samassa hetkessä aurinko nousee ja
valaa loistettaan tupaan.)

GUDMUND.

    Valoaan luo aurinko kukkivaan tarhaan;
    se nuoren rakkautemme on koi!

SIGNE.

    Unelmain ihanimmat, mun muistoni parhaan
    sävelet sinun harppusi mulle soi.
    Jalo laulajain, — soita harppuas vain
    niin murheen kuin ilon päivinä mullen;
    ole varma, on kieliä rinnassain, —
    jotk' kaikuvat niin surun kuin ilon tullen.

        KUOROLAULU

      miesten ja naisten.

    Kaiken yllä valon silmä valvoo,
    hurskaan askeleita valaisee,
    lohtuansa meille säteilee; —
    Korkeuden Herraa kaikki palvoo!




JÄLKIKIRJOITUS.


Nti Anna-Maria Tallgrenia ja maist. E.A. Saarimaata, jotka tämän
suomennokseni käsikirjoitusta lukiessaan ovat tehneet pienempiä
muutosehdotuksia käännöksen sanontaan, kiitän täten vilpittömästi.
Runoa viimeistellessäni olen mielihyvällä ottanut varteen heidän
huomautuksensa.

Helsingissä jouluk. 3 p:nä 1923.

_Aarni Kouta_.




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78933 ***