path: root/78353-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78353 ***




NAAMIOITA I-II

Kirj.

Eino Leino





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1905.




SISÄLLYS:

Väinämöisen kosinta. Karkelokuvaelma.
Hiiden miekka. 6 kuvaelmaa.
Pentti Pääkkönen. 3 näytöstä.
Lydian kuningas. Tarina Herodotoksen mukaan. Kuvaelma.
Meiram. Itämainen fantasia. 3 kuvaelmaa.
Melankolia. Vuoropuhelu.






VÄINÄMÖISEN KOSINTA

Karkelokuvaelma



HENKILÖT:

Väinämöinen.
Aino.
Koivutar.
Haavatar.
Pihlajatar.
Tuometar.

Linnunlaululehto. Pieni aho. _Sinipiikojen karkelo_.

    Sinipiikojen kesälaulu.

    Päivä paistaa, lehti loistaa,
    vaarat tanhun tahdin toistaa:
    kesä tullut on.
    Kukkii joka kummun multa,
    sykkii joka sydän kulta:
    kesä tullut on.

    Lainehtivat niitut, laihot,
    aukee aran rinnan kaihot:
    kesä tullut on.
    Metsä seisoo morsianna.
    Tuuli pyytää: suukko annas
    kesä tullut on.

    Tuoksahtavat haavat, tuomet,
    painuu päivän silmäluomet:
    kesä tullut on.
    Kelle lensi metsän muisku?
    Kulki kautta lehdon kuisku:
    kesä tullut on.

(Vierivät pois. Aino tulee allapäin.)

AINO (yksin):

    Soi ennen sorea ääni
    niinkuin lintu lehtipuussa,
    kengänkanta keikahteli
    niinkuin oksalla orava;
    on nyt tullut toinen aika,
    aika toinen ankarampi,
    ajatukseni samoovat
    aina polkuja samoja,
    niinkuin talviset jänikset,
    talven lunta tarpovaiset.

    (Istuu kivelle ja itkee. _Sinipiiat_ tulevat puiden lomasta.)

    KOIVUTAR:
    Mitä itket, impi rukka?

    HAAVATAR:
    Mitä vaivainen valitat?

    PIHLAJATAR:
    Kerro, suin sulin puhele!

    AINO:
    Oi, siskot, siniset piiat!
    Jo on tullut tuskan hetki.

    HAAVATAR:
    Kerro, kauneko katosi?

    PIHLAJATAR:
    Kaasit maahan karjan maidon!

    KOIVUTAR:
    Pistikö havuinen piikki?

    AINO:
    Pahemmin, paljoa pahemmin. —
    On ailut sydän-alassa.

    SINIPIIAT (vavahtaen):
    Ainoll' on suru sydämen.

    (Koko metsä toistaa hiljaisesti humisten saman lauseen.)

    AINO:
    Veljeni minut lupasi
    väkevälle Väinämölle. —
    Tuota itken ja valitan.

    KOIVUTAR:
    Voi sinua, siskorukka!

    HAAVATAR:
    Etkö Väinöä rakasta?

    AINO:
    Hyi, mitä puhutkin! Enhän
    tiedä ees, mitä on lempi.

    HAAVATAR:
    Sen sanon sinulle kohta:
    lempi on lehti lentäväinen.
        (Pyörähtää kantapäillään.)

    AINO:
    Taivasta tavottelevi?

    HAAVATAR (nauraen):
    Sentään maahan muksahtavi.

    KOIVUTAR:
    Älä usko Haavatarta!
    Hällä on keveä kieli.

    PIHLAJATAR:
    Jalka vieläkin keveempi, —
    liikkuu sinne, liikkuu tänne:
    niin ei lepata lempi.

    AINO:
    Sinua enemmän uskon. —
    Lausuos, mikä on lempi!

    PIHLAJATAR:
    Lempi on kukka eikä lehti.

    AINO:
    Kukkivi kesän lyhyen?

    PIHLAJATAR:
    Mutta kantaa pitkän marjan.

    (Soi simapillin ääni.)

    KOIVUTAR:
    Tellervon simainen pilli! —
    Jo kyllin loruja, siskot.

    HAAVATAR:
    Se oli kutsu karkeloihin!

    PIHLAJATAR:
    Käytkö leikkihin keralla?

    AINO:
    En tiedä. — Mitä ma mietin? —
    Luulen äsken itkeneeni. —
    Toki tanhu on parempi.

    (_Sinipiiat_ vierivät pois vieden _Ainon_ kerallaan. "Päivä paistaa,
    lehto loistaa" j.n.e. — _Väinämöinen_ tulee.)

    VÄINÄMÖINEN (yksin):
    Näillä on ahoilla ennen
    vesalempi vieritellyt,
    näiden ilmojen ilossa
    sinisotka sorjistunut!
    Usein katselin kisoissa
    neien vartta notkuvata,
    noin silloin ajattelin ma:
    kun tulisit mulle, neiti,
    mie sinua keinuttaisin
    virren helkkyvän vivulla,
    laulun laajan polven päällä.
        (Huomaa sukkanauhan maassa.)
    Ainon nauha! Armas nauha! —
    Tästä on kukka kulkenunna! —
    Kivi on tässä kirkkahampi,
    paasi kullan-paistavampi. —
    Hoi, salon siniset piiat,
    kussa astuu Aino neiti?

    ÄÄNI (metsästä):
    Täällä.

    VÄINÄMÖINEN:
            Missä?

    ÄÄNI (toisaalla):
                   Täällä!

    VÄINÄMÖINEN:
                           Missä?

    ÄÄNI (toisaalta):
    Täällä, täällä! Kah, kävele!

    VÄINÄMÖINEN:
    Kyllä, kunhan äänen kuulen.

    (Harhailee puiden lomassa. Häviää hetkeksi. — _Sinipiiat_ pelmahtavat
    esille, _Aino_ heidän kerallaan. Laulavat ja karkeloivat:)

    Leikkilaulu.

    Leikitäänkö? Leikitään.
    Kisasilla kiistellään.
    Ole sinä kissa, minä olen hiiri!
    Täss' on tanhumme piiri.

    Hupsis! Ohi hurahdit.
    Kupsis! Kohti kurahdit.
    Joko tuli hirmu, joko tuli surma?
    Ei, vaan huulien hurma.

    (Vierivät pois.)

    VÄINÄMÖINEN (tulee):
    Kummallista! Lien lumottu
    keskellä jumalan päivän. —
    Ajatukseni sekoovat
    kuin polutkin kankahalla.
    Kuljen yhtä ympyrätä.
    — Ota, metsä, urhon uhri!

    (Ottaa kultavitjoja vyöltään ja kaulastaan ja ripustelee puiden
    oksiin. — _Sinipiiat_ tulevat esiin hymyillen ja veikistellen.)

    KOIVUTAR:
    Kas, kuinka koreat käädyt!

    VÄINÄMÖINEN:
    Kaunihimmat kaulallasi.

    TUOMETAR:
    Kultavitjat!

    VÄINÄMÖINEN:
                 Tuomen kulta!

    HAAVATAR:
    Nääkö on minulle?

    VÄINÄMÖINEN:
                      Sulle!

    PIHLAJATAR:
    Nää minulle!

    VÄINÄMÖINEN:
                 Kelles muulle?

    PIHLAJATAR:
    Kiitos, kiitos, kiltti urho! —
    Mitä etsinet ereä?

    TUOMETAR:
    Pyytä, teertä, hirveäkö? —
    Pyydä vaan, mitä halajat!

    HAAVATAR (kevytmielisesti):
    Eipä sentään aivan, sisko. —
    Toki haastele halusi!

    VÄINÄMÖINEN:
    En ole pyytä pyytämässä,
    tarvasta tavottamassa. —
    Ajan nuorta Aino-neittä.

    KOIVUTAR:
    Kah, ota, tulevi tuossa! —
    Kiitos kaunis lahjastasi.

    (Vierivät pois. — _Aino_ tulee hiljakseen ja hajamielisenä.
    _Väinämöinen_
    piiloutuu lehvien lomaan.)

    AINO (itsekseen):
    Lienkö kauankin kävellyt
    polkuja salon sinisen? —
    Päivä jo läntehen lipuvi. —
    Miksi metsähän lähinkin? —
    Ah, jo muistan! Ma meninhän
    vastaksehen varvikosta.
        (Taittelee lehviä, hyräillen hiljaa:)
    Taitan vastan taatolleni,
    toisen taitan maamolleni,
    kokoelen kolmannenki
    verevälle veiolleni.
    Kenpä taittavi minulle,
    ojentaa vihannan oksan,
    jolla peipponen peseime,
    pulmonen puhasteleime,
    näissä suurissa suruissa,
    apeissa miel'aloissa?

    VÄINÄMÖINEN (kuiskaten):
    Aino!

    AINO (säpsähtäen):
          Ken puhuvi?

    VÄINÄMÖINEN (tullen esille):
                      Minä. —
    Terve mielitiettyseni!

    AINO:
    Terve tervehyttäjälle.

    VÄINÄMÖINEN:
    Oletpa kuin tytär Tapion
    sinimetsän siimeksessä. —
    Ja noin kauniissa puvussa!
    Käädyt kaulalla koreat,
    tinaristi rinnan päällä! —
    Suonet, katselen sinua.

    AINO:
    Silmä ei ottane osoa.

    (Taittelee lehviä edelleen. — Vaitiolo.)

    VÄINÄMÖINEN:
    Muistatko sitä sa vielä,
    kun sun viimeksi tapasin?
    Tulit Väinölän tupahan,
    toit minulle mansikoita —

    AINO:
    Toin ma ehdosta emoni.

    VÄINÄMÖINEN (ei kuulevinaan):
    Mie sinua siitä kiitin,
    suulle suutelin sinua,
    sull' oli juuri suussa marja,
    joka särkyi suudellessa,
    purskutti punaisen juovan
    poskilleni, parralleni.
    Sie sitä hyvinkin nauroit! —
    Muistatko sitä sa vielä?

    AINO:
    En.

    VÄINÄMÖINEN:
        Etkö? Lie sinulla
    nytkin marja suumalossa? —
    Sieltä pois se suudelkaamme!

    (Yrittää lähestyä. _Aino_ kääntyy selin.)

    AINO:
    Menneet on kesäiset marjat.

    VÄINÄMÖINEN:
    Toki toiset kypsynehet. —
        (Suoraan:)
    Ihana olet sa, Aino,
    noin kun nuorena näen sun,
    puhtaana, punastuvana,
    tinaristi rinnan päällä! —
    Tahdotko minulle tulla?

    AINO (hiljaisesti):
    Olenhan sinulle myöty.

    VÄINÄMÖINEN (ylevästi):
    En sinua väkisin viene. —
    Aino, annahan sanasi!

    AINO:
    Sanan saanet maamoltani.

    VÄINÄMÖINEN:
    Sulta yksin sen tahon ma. —
    Huolitko minusta?

    AINO:
                      Huolin
    taikka lienen huolimatta!
    Olen kaupattu kananen.

    VÄINÄMÖINEN:
    Se oli juoni Joukahaisen,
    ei paula minun panema. —
        (Lämpimästi:)
    Kuule, kun valalla vannon:
    jos et sa minusta huoli,
    menen pois kohin kotia,
    en tavanne taattoasi.
    Siis sano sana pätevä! —
    Pidätkö pikkuisen minusta?

    AINO (hätäisesti):
    Pidänhän sinusta, pidän.

    VÄINÄMÖINEN (riemastuen):
    Siis omani!

    AINO (käsiään väännellen):
                Voi, kun on vaiva! —
    Toki en sulhoksi suvainne.

    (_Väinämöinen_ on tarttunut häntä kiini vyötäisistä. _Aino_ on
    irroittanut itsensä. Nyt pitkä vaitiolo. — _Väinämöinen_ peittää
    silmänsä kädellään.)

    VÄINÄMÖINEN:
    Jää hyvästi!

    (Aikoo mennä.)

    AINO (vienosti):
                  Väinö!

    VÄINÄMÖINEN (kääntyen):
                         Aino!
    Puhuitko jotakin!

    AINO (empien):
                      Puhuin.
    Ethän suuttunut?

    VÄINÄMÖINEN (lempeästi):
                     Sinulle!
    En ikinä. Itken sua
    niinkuin mennyttä suvea,
    sadekaarta taivahalla. —
    Jää hyvästi!

    (Aikoo mennä jälleen.)

    AINO (naivisti):
                  Luulen, mulla
    nyt on marja suumalossa.

    VÄINÄMÖINEN (hurmautuen):
    Aino! Aino! Armahani!
        (Sulkee hänet syliinsä.)
    Ei, minä en sinusta luovu,
    riippunen sinusta kiini
    niinkuin matkamies Manalan
    viimeisestä viitapuusta,
    elämän rannalta eroten!

    (Syleilee ja suutelee häntä. — _Aino_ arasteleikse.)

    AINO:
    Sankari! Sinua säikyn.

    VÄINÄMÖINEN:
    Aukaisen sinulle auki
    oman rinnan riemuholvit,
    kuuletko, kuinka ne kajahtaa:
    "Astu tänne, Aino-neiti!" —
    Vien sinut taivahan laelle,
    näytän sulle kaikki kansat,
    kansat huutavat sinulle:
    "Terve, nuori Aino-neiti!"

    AINO (levottomana):
    Lupasit lähteä kotihin. —
    Sitten, sitten haastelkaamme!

    VÄINÄMÖINEN (ei kuule häntä):
    Vaan sinä et siitä huoli,
    siinä oikeinkin osannet!
        (Vetää hänet polvelleen istumaan. Haltioituen:)
    Suur' on hengen valtakunta,
    sitäkö hallita haluat?
    Tunnetko meressä, maassa,
    Luojan valtimon tykinnän?
    Tahdotko, sen auki isken,
    tahdotko, jotta ma johatan
    suuhusi punaisen suihkun
    elämätä, aurinkoa? —
    Aino, katsohan minuhun! —
    Lähdemmekö? Lennämmekö?
    Näytämmekö maailmalle
    kaksi onnen ottolasta?

    AINO (pyrkii irti):
    Päästä! Päästä! — 'Oi emoni!

    (Salamat iskevät, ukkonen jyrisee. — _Väinämöinen_ polvillaan halaten
    Ainoa.)

    VÄINÄMÖINEN:
    Tiedäthän, min' olen vanha,
    näethän hapseni hopeiset,
    ne harmeni kesäisnä yönä
    kerran Hiiden kiukahalla,
    kun tulin tuntemaan totuuden.
    Tunnetko totuuden, tyttö? —
    Se on tauti, talvi, kuolo.
    Min' olen totuus, minä! —
    Siks minä olenkin vanha! —
    Siks minä olenkin ruma! —
    Siks minä sinua lemmin! —
    Sin' olet kauneus elämän!
    Sin' olet kevät ja kukka!
    Siks sinut raiskata tahonkin! —

    AINO (irti tempautuen):
    Auttakaa julkiset jumalat!

    (Rientää pois. — Rajuilma hiljenee. Taustassa kaunis sateenkaari.)

    VÄINÄMÖINEN:
    Sinne se kana katosi! —
    Houkkapa olin, kun etsin
    elämältä haavettani,
    pyytelin pyhäistä unta
    käsin, kurja, kosketella!
    Haave ilmahan hajosi,
    utu nousi tuulen teille,
    tässä seison syli avoinna,
    hämilläni, häpilläni,
    niinkuin lapsi
    vesikaaren viettelemä.
    Jää hyvästi, kaunis kaari!
    Minä maan päälle palajan.

        Esirippu






HIIDEN MIEKKA

6 kuvaelmaa



HENKILÖT:

Äidin Kuopus.
Kultahelkka.
Äiti.
Sukkamieli.
Kirki.
Nukku-Matti.
Unikeko.
Lyhty-Ukko.
Vuoren Vanhin.
Ajan Hiisi.
Pöytä-Hiisi.
Ovi-Hiisi
Kuningas.
Hoviherra.
Trubaduuri.

Keijukaisia, Heinäsirkkoja, Päivänkukkia, Talkooväkeä, Paimentyttöjä,
Metsästäjiä, Virvatulia, Tonttuja, Hiiden impiä, Hoviväkeä, Kansaa.




ENSIMÄINEN KUVAELMA.


Pieni mökki, jonka ikkunasta tuli tuikkaa. Ikkunan ääressä näkyy _Äiti_
kehräämässä. Mökin edessä, joka on matalalla kummulla, muutamia suuria
puita. Niiden alla penkki, penkillä _Äidin Kuopus_ ja _Kultahelkka_.
Kummun alla aho, sen ympärillä sankka metsä. Kuutamo. — _Äiti_ laulaa:

    _Äidin surut_.

    Kolme yötä peräkkäin
    suurta surun unta näin,
    siitä asti murhe mulla
    mielessä on tuiretulla.

    Näin ma unta miekasta,
    verisestä hiekasta.
    Kiesus, kaitse äidin lasta
    sotateille sortumasta!

    Näin ma maljan kuohuvan
    kuivaks saakka sakkahan.
    Totta, Herra, hekkumasta
    estät emon lempilasta!

    Nyrkin vielä viimeks näin,
    kohotetun taivoon päin.
    Huudahdin ja heräsin ma,
    hereilläkin vapisin ma.

    Ethän, Luoja, milloinkaan
    hänen salli horjahtaa
    itse-uhmaan ylpeähän,
    jumalaansa kieltämähän?

    Mieli nöyrä hälle suo!
    Tai jos tahtosi on tuo,
    tapa ennen taisteloihin,
    syökse synnin nautinnoihin!

    Hurja, mitä huusinkaan?
    Ethän kuullut kauheaa?
    Tee kuin tahdot, Ristus, aina!
    Lapseni on sulta laina.

ÄIDIN KUOPUS: Sydämeni käy aina niin surulliseksi, kun äiti laulaa.

KULTAHELKKA: Suru onkin suloisempaa kuin ilo. — Minäkin olen usein
surullinen, erittäinkin näin illoin.

ÄIDIN KUOPUS: Minä olen vain silloin surullinen, kun olen tehnyt
jotakin pahaa.

KULTAHELKKA: Mitä pahaa sinä olet nyt tehnyt?

ÄIDIN KUOPUS: En tiedä. — Usein voi ihminen tehdä pahaa ihan
tietämättään. Ja se paha on pahin kaikista, sillä sitä ei voi parantaa.

KULTAHELKKA: Hyi, kuinka sinä puhut! — Kaikki voidaan parantaa.

ÄIDIN KUOPUS: Eipäs. — Jos minä lyön rikki tuon ikkunan, et sinä sitä
ikinä voi entiselleen saattaa.

KULTAHELKKA: Mutta lasimestari voi tehdä uuden.

ÄIDIN KUOPUS: Ehkä. — Mutta kuka voi laittaa minulle uuden sydämen?

KULTAHELKKA: Jumala.

ÄIDIN KUOPUS: Sinä tarkoitat sitä taivaallista lasimestaria?

KULTAHELKKA: Hyi, kuinka sinä puhut! — Nyt sinä ihan varmaan pilkkaat
jumalaa.

ÄIDIN KUOPUS: Katsos, äitini antoi minulle kerran kultaisen sydämen
kuvan. Hän sanoi, että minun piti se visusti säilyttää. — Mutta nyt se
on rikki, näetkös!

KULTAHELKKA: Voi, voi, kuinka kaunis sydän! — Miten se tapahtui?

ÄIDIN KUOPUS: Se oli pudonnut lattialle ja minä polkasin sen päälle
vahingossa. — Sitä ei kukaan voi korjata. Onko ihme, jos olen
surullinen?

KULTAHELKKA: Minunkin äitini antoi minulle kultasydämen. — Sinä saat
sen. Tässä! — Älä ole enää pahoillasi!

ÄIDIN KUOPUS: Kuinka minä voin ottaa sinulta ainoasi?

KULTAHELKKA: Sinä annat minulle myös ainoasi.

ÄIDIN KUOPUS: Mutta minun on vain muruja. Enhän minä voi näitä
kenellekään tarjota.

KULTAHELKKA: Minä säilytän murut ja koetan liittää ne yhteen. — Kas,
noin! — Sinä ripustat tämän kaulaasi, mutta varokin, ettet sitä riko!
Sillä silloin ei minulla ole enää sinulle ehyttä antaa.

ÄIDIN KUOPUS: Hyvä, rakas, Kultahelkka! — Kuinka minä voin sinua kyllin
kiittää?

(Suutelee häntä. _Keijukaisten_ hunnut heilahtelevat puiden välistä.
_Äiti_ katsoo ikkunasta päätään nyykähyttäen. _Sukkamieli_ näkyy ahon
toisella laidalla taikasauvaansa nojautuneena.)

SUKKAMIELI (saavansa kohottaen):

    Ihmislapset!
    Mitä te mietitte turhaa?
    Ei ole hyvää eikä pahaa.
    Vaakalaudat
    ei ole vapaita henkiä varten.
    Kaunis-polkuinen,
    kaino-poimuinen,
    ohut-huntuinen
    onnen on karkelo taivahan alla.
    Tulkaa! Tulkaa!
    Me odotamme.
    Kohta me tanhumme aloitamme.

ÄIDIN KUOPUS (kuiskaten): Kuulitko?

KULTAHELKKA: Mitä?

ÄIDIN KUOPUS: Kuulin kumman laulun. Se soi korvissani kuin unetarten
soitto. — Kuka lauloi?

KULTAHELKKA: Miksi niin minuun tuijotat? Omat unesi laulaneet lienevät.

ÄIDIN KUOPUS: Suojele sitten minua minun uniltani! Ne tietävät
turmiota. Kultahelkka!

KULTAHELKKA: Mitä sanot? — Mitkä unet?

ÄIDIN KUOPUS: Nuo, nuo ... etkö näe? Ne tanssivat minun edessäni. Katso!

(_Keijukaisten_ hunnut vilahtelevat puiden lomissa.)

KULTAHELKKA: Sinun silmälautasi painuvat kiini. — Uneksitko sinä?

ÄIDIN KUOPUS: Minä olen niin väsynyt.

KULTAHELKKA: Nuku! Hiljaa tahdon minä sinun hapsiasi hivellä.

ÄIDIN KUOPUS: Sinä olet hyvä, Kultahelkka. — Ethän sinä koskaan jätä
minua?

KULTAHELKKA: En, en. — Nuku, nuku!

(_Äidin Kuopus_ nukkuu, pää _Kultahelkan_ polvella. _Keijukaiset_
karkeloivat. _Sukkamieli_ kohottaa jälleen sauvansa.)

    _Keijukaisten laulu_.

    Keinuvi muodot maailman,
    notkuvi neitojen lanteet.
    Heitä, etsivä henki, oi,
    tuntosi turhat kanteet!
    Laukee kaaret taivahan,
    aukee vyöt ja vanteet.
    Sydän särkynyt tänne tuo!
    Saat sinä synnin anteet.

    Helppo syyttömän hengittää,
    koske ei jalka kukkaan.
    Kuuhut kylvävi hopeitaan
    hartioille ja tukkaan.
    Viisas mielensä kammitsoi
    kautokenkään ja sukkaan.

ÄIDIN KUOPUS (ponnahtaen): Kultahelkka! — Miksi jätit minut?

KULTAHELKKA: En ole jättänyt sinua. Istun vierelläsi.

ÄIDIN KUOPUS: Peninkulmien päässä olit. — Oi, minua!

KULTAHELKKA: Sinä olet sairas ja sinun hengityksesi polttaa kuin tuli.
— Menkäämme!

ÄIDIN KUOPUS: Minne?

KULTAHELKKA: Tupaan tietystikin. Äitikin varmaan odottaa meitä. —
Näetkö? Hän kutsuu.

(_Äiti_ viittaa ikkunasta. _Kultahelkka_ on noussut seisomaan.)

ÄIDIN KUOPUS (tarttuen häneen): Kasvinsiskoni kallis! — Kuka hän on?

KULTAHELKKA: Kasvinveljeni verevä! Onhan se äiti.

ÄIDIN KUOPUS: Taisi olla. — Hän näytti minusta vain niin oudolta. Ihan
kuin Tuonelassa käyneeltä.

KULTAHELKKA: Niin minunkin äitini näytti, kun hän lepäsi kuolleena
arkussaan. — Mutta hän oli kuitenkin minun oma äitini. (Peittää
kasvonsa esiliinallaan.)

ÄIDIN KUOPUS: Anna anteeksi, Kultahelkka! En muistanut, että äitisi oli
kuollut. — Mene tupaan, mene!

KULTAHELKKA: Entä sinä? Jäätkö sinä tänne?

ÄIDIN KUOPUS: Minä vielä illan ilmassa hetkisen henkeni polttoa
jäähdyttelen. — Mene!

KULTAHELKKA: Niinpä menenkin. Mutta älä viikkoa viivy! — Pian on aika
levolle käydä.

(Menee. _Äidin Kuopus_ katsoo hänen jälkeensä ja painaa sitten päänsä
nyyhkyttäen puun runkoon.)

ÄIDIN KUOPUS: Hän on hyvä. — Minä olen niin paha, niin paha!

SUKKAMIELI (lähestyen häntä): Hyvä, että lähetit hänet pois. — En olisi
voinut tulla, niin kauan kuin hän luonasi oli.

ÄIDIN KUOPUS: Kuka olet sinä?

SUKKAMIELI: Keijukaisten keveäjalkainen valtiatar, metsän ja kuutamon
kuningatar, ja kaikkien kastehelmien, joita maassa ja puun-oksilla
päilyy. — Nämä ovat minun hovineitojani.

(_Keijukaiset_ tulevat puiden lomista ja niijaavat koreasti.)

ÄIDIN KUOPUS: Mitä tahdot minusta?

SUKKAMIELI: Tahdon viedä sinut linnaani kirjavaisen kiven sisässä,
keskellä mesimarjaista ahoa. — Ei paista sinne päivä, ei kuu, vuodet
kuluvat kuin varjo eikä mittaa minuutteja muu kuin tuokio halusi
syntymisestä sen täyttymiseen. — Tahdotko tulla minun kerallani?

ÄIDIN KUOPUS: Sinä olet kuningatar, minä vain köyhä mökin poika. —
Kuinka voisin minä seurata sinua?

SUKKAMIELI: Ole sinä minun kuninkaani, niin olet sinä minua ylhäisempi!
— Tuletko?

ÄIDIN KUOPUS: Tulen. — Mutta ensin täytyy minun jättää hyvästit äidille
ja Kultahelkalle.

SUKKAMIELI: Turhaa huolta! Voithan palata päivänkoitossa takaisin, jos
ei linnani miellytä sinua. — Ketään en väkivallalla pidätä.

ÄIDIN KUOPUS: Mutta he odottavat minua.

SUKKAMIELI: He luulevat sinun lähteneen käyskentelemään lämpöisessä
yössä. — Tule!

(_Äidin Kuopus_ empii epätietoisena. _Äiti_ asettaa kynttilän ikkunaan.)

ÄIDIN KUOPUS: Näetkö, hän asettaa kynttilän ikkunaan!

SUKKAMIELI: Näetkö, että myöskin minun silmäni ovat kaksi kynttilää?

ÄIDIN KUOPUS: Kultahelkka kutsuu minua.

(Kuuluu selvään _Kultahelkan_ ääni: "Tule! Mihinkä jäit?")

SUKKAMIELI: Ja minä suutelen sinua. — Kumpaa tahdot sinä kuulla?
(Suutelee häntä.)

ÄIDIN KUOPUS: Sinua tahdon minä seurata, kuutamon kalpea kuningatar! —
Menkäämme!

SUKKAMIELI: Neitoni! Laulaen ja tanssien näyttäkää minulle tietä
metsien hopeaisten halki! (Kohottaa sauvansa. _Keijukaiset_ laulavat:)

    _Sukkamielen sauva_.

    Puiden takaa puiden taaksi
    metsän linnat liukuu.
    Sukkamielen sauvan pääss'
    on hopeainen tiuku.

    Kun se tiuku helisee,
    niin hämy maille lankee,
    riutuu rinta ihmisten
    ja miel' on ahdas, ankee.

    Puiden takaa puiden taaksi
    metsän linnat liukuu.
    Sukkamielen sauvan päässä
    kultainen on tiuku.

    Kun se tiuku helisee,
    niin herää hengen härmä,
    kuudan maita kulkevi
    ja säihkyy unen särmä.

    Puiden takaa puiden taaksi
    metsän linnat liukuu.
    Sukkamielen sauvan pääss'
    on timanttinen tiuku.

    Kun se tiuku helisee,
    on mieli miekan alla,
    astuu ilmi aurinko
    ja maailmass' on halla.

(Vierivät pois vieden _Sukkamielen_ ja _Äidin Kuopuksen_ kerallaan.)

Esirippu.




TOINEN KUVAELMA.


Sukkamielen linna kirjavaisessa kivessä. Kuuluu hiljaista soitantoa.
_Äidin Kuopus_ lepää kultaisella vuoteella. _Sukkamieli_ seisoo hänen
päänsä pohjissa. _Kirki_ käy ympäri ja kaatelee maljoihin.

_Keijukaisia, Heinäsirkkoja, Perhosia, Päivänkukkia_ y.m.

SUKKAMIELI: Oletko onnellinen?

ÄIDIN KUOPUS: En ole elämässäni ollut onnellisempi. — Tämä on kuin unta.

SUKKAMIELI: Unta autuaitten.

ÄIDIN KUOPUS: Kahden autuaan. — Mikä hetki päivästä lienee?

SUKKAMIELI: En tiedä. — Ei täällä ole tapana sellaisia kysellä.

ÄIDIN KUOPUS: Vai niin. Mutta minulla on niin hiivatin nälkä. — Ei
taida olla sekään tapana täällä?

SUKKAMIELI: Päivänkukat! Teidän kuninkaanne halajaa syödä! — Ruokkikaa
häntä!

(_Päivänkukat_ rientävät tarjoamaan.)

ÄIDIN KUOPUS: Mitä tämä on?

PÄIVÄNKUKKA: Se on hunajaa.

ÄIDIN KUOPUS: Hyi!

SUKKAMIELI: Etkö pidä hunajasta?

ÄIDIN KUOPUS: Minä tahdon leipää, hyvää, rukiista leipää, enkä mitään
sormenpään kokoisia mesikakkuja. — Noh, annahan tänne! Talossa talon
tavalla.

SUKKAMIELI: Etkö enää rakasta minua?

ÄIDIN KUOPUS: Kyllä, kyllä tietystikin. Mutta minä en pidä sinun
kyökistäsi. — Onko teillä jotakin juotavaa?

SUKKAMIELI: Kirki! Etkö kuule? Kuninkaasi tahtoo juoda?

KIRKI: Saaman pitää. — Pyydän nöyrimmästi. (Kaataa maljaan ja ojentaa
sen.)

ÄIDIN KUOPUS (maistaen): Mitä tämä on?

KIRKI: Se on marjamehua.. Parasta mesimarjalikööriä, mitä on saatavissa
kolmen kuninkaan valtakunnasta.

ÄIDIN KUOPUS: Hyi, saakeli!

SUKKAMIELI: Mitä tahtoisit mieluummin juoda?

ÄIDIN KUOPUS: Tahtoisin pytyn viilipiimää.

SUKKAMIELI: Sitä ei meillä ole. — Eivät kuninkaat sellaista huoli.

ÄIDIN KUOPUS: Hiisi olkoon teidän kuninkaanne! — Olkoon menneeksi
sitten kulaus marjalikööriä! — Mutta milloin täällä on tapana mennä
maata?

SUKKAMIELI: Me emme nuku milloinkaan. Me vain painamme joskus päämme
alas.

ÄIDIN KUOPUS: Ei se minulle riitä. Kyllä minun täytyy saada oikein
kuorsata. — Onko se sallittu?

SUKKAMIELI: Kyllä. — Kutsummeko tänne Nukku-Matin? Hän ymmärtää
paremmin sellaisia asioita.

ÄIDIN KUOPUS: Nukku-Matti on minun vanha tuttavani. — Kutsu vaan hänet
tänne! — Mutta jos hän vie minut Höyhensaarille?

SUKKAMIELI: Etkö tahtoisi pois täältä?

ÄIDIN KUOPUS: En, sillä itse asiassa on tämä hyvin mukava talo. —
Tuossahan Matti tulee!

NUKKU-MATTI: Hyvää iltaa!

ÄIDIN KUOPUS: Iltaa, iltaa. — Mistä kaukaa Matti tulee?

NUKKU-MATTI: Tulen yhdeksän meren takaa, eräästä pienestä töllistä,
jossa minulla oli hyvin paljon työtä.

ÄIDIN KUOPUS: Jahhah. Mitä työtä Matti tarkoittaa?

NUKKU-MATTI: Siellä asui eräs pieni tyttö, jota minun oli aivan
mahdoton saada nukkumaan. — Mikäs hänen nimensä taas olikaan...

ÄIDIN KUOPUS: Se ei mahtanut olla mikään hyvä tyttö.

NUKKU-MATTI: Kyllä, ei tytössä vikaa ollut, mutta eräs ystävä oli hänet
juuri pettänyt...

ÄIDIN KUOPUS: Pettänyt!

NUKKU-MATTI: Ja vienyt vielä hänen kultaisen sydämensä. — Kulta ...
kulta...

ÄIDIN KUOPUS: Kultahelkka. — Perhana, hänet olen minä aivan unohtanut!

NUKKU-MATTI: Niin juuri, Kultahelkka. Ja sen pojan nimi, joka oli hänet
pettänyt...

ÄIDIN KUOPUS: Oli Äidin Kuopus. — Kyllä minä tiedän sen asian paremmin
kuin sinä. — Voit mennä matkoihisi!

NUKKU-MATTI: Etkö sinäkään tahdo nukkua?

ÄIDIN KUOPUS: Kyllä. Mutta sinä tuot minulle niin ikäviä unia. — Mene,
mene!

NUKKU-MATTI: Merkillisiä nuo ihmiset ovat! He pelkäävät unia eivätkä
pelkää omia tekojaan. Kyllä mennään, hyvästi, hyvästi!

SUKKAMIELI: Paras olikin, että hän meni. Hän on niin viisas olevinaan.

ÄIDIN KUOPUS: Hän ei enää pidä minusta. Minä näin sen aivan selvästi
hänen silmistään. — Mutta eikö täällä ole ketään muuta unineuvosta?

SUKKAMIELI: Kyllä, Unikeko. — Tahdotko, että kutsumme hänet tänne?

ÄIDIN KUOPUS: Hm. Hiukan kiusallinen tuttavuus. — Mutta antaa tulla
vaan.

(_Sukkamieli_ viittaa neidolleen. _Unikeko_ tulee haukotellen.)

UNIKEKO: Päivää!

ÄIDIN KUOPUS: Päiväkö nyt onkin? Ja minä kun en vielä ole nähnyt edes
iltaakaan.

UNIKEKO (haukotellen): Illan virkku, aamun torkku, se tapa talon...

ÄIDIN KUOPUS: ... hävittää! — Niin juuri, se näkyy sinun päältäsikin! —
Mutta voitko seuloa minulle kahmalollisen unijauhoja?

UNIKEKO: Saat unta kuinka paljon vaan haluat. — Mutta sitä ennen tulee
sinun seuloa tukkasi pörröiseksi niinkuin minun ja...

ÄIDIN KUOPUS: Se on pian tehty. Näinkö?

UNIKEKO: Käy laatuun. — Sitten tulee sinun vain seurata minun
esimerkkiäni.

ÄIDIN KUOPUS: Haukotella?

UNIKEKO: Tahdin mukaan. — Yks, kaks, kolme, nyt! Yks, kaks, kolme...

ÄIDIN KUOPUS: Yks kaks kolme... Tämähän käy vallan mainiosti.

(Haukottelevat vastakkain.)

UNIKEKO: Näkyy, että sinulla on hyvät luonnonlahjat. — Yks kaks kolme...

ÄIDIN KUOPUS: En minä enää viitsi. — Eihän uni tulekaan?

UNIKEKO: Ei, ei. — Eikö tarkoituksesi ollutkin nukkua valveillasi?

ÄIDIN KUOPUS: Mene hiiteen! Sitä osaan minä kyllä ilmankin sinua. —
Minä tahdon nukkua oikein.

UNIKEKO: Mitä sitten kutsutat minua! (Menee.)

ÄIDIN KUOPUS: Ei taida tulla unesta mitään tässä talossa.

SUKKAMIELI: On meillä vielä yksi keino. — Mutta se on hiukan
vaarallinen.

ÄIDIN KUOPUS: Mikä keino se on?

SUKKAMIELI: Se on se niin kutsuttu unohduksen uni.

ÄIDIN KUOPUS: Mutta juuri sitähän minä tarvitsenkin. — Mikä vaara siinä
on?

SUKKAMIELI: Ei muu kuin että siitä on niin vaikea herääminen.

ÄIDIN KUOPUS: Olkoon miten vaikea tahansa! — Minä tahdon nukkua.

SUKKAMIELI: Hyvä. — Siispä käsken minä kaiken kansani sinulle
tanssimaan.

ÄIDIN KUOPUS: Mutta musiikkia meillä myös pitää olla.

SUKKAMIELI: Siitä pitävät heinäsirkat huolen. He ovat tämän valtakunnan
parhaat viuluniekat. — Alkakaa!

ÄIDIN KUOPUS: Istu sinä tähän vierelleni! — Minun on siten helpompi
unhoittaa.

SUKKAMIELI: Kirki! Äläpä unhoita sinä toimiasi! — Tarjoa kuninkaalle!

KIRKI: Kuten käsketään.

(_Heinäsirkat_ soittavat, _Päivänkukat_ karkeloivat, huojuen kuin heinä
tuulessa. _Kirki_ matkii heitä ilvehtien.)

    _Sydänkesätärten laulu_.

    Seisahda, aika!
    Hillitse orhisi korskuvat,
    hetki! Sankari nukkuu,
    raukea ruhtinas valkean yön.
    Täytetyt halut,
    leyhytelkää lepoa hälle,
    kukkiva sydän,
    hiljaa, häiritsemättä lyö!
    Mennehet murheet,
    nukkukaa!
    Unelmat, toivehet,
    uinukaa!
    Lämmin, läikkyvä terhen
    hiljaa sankarin huolitelkoon,
    kangastukoon elon kaikkeus, niinkuin
    seijastuu sinitaivahan ranta,
    ruskopilvinen,
    ulapan vesiin,
    helmassa heleän, valkean yön!

(_Äidin Kuopus_ nukkuu. _Kirki_ lähestyy häntä ja pitää höyheniä hänen
suunsa edessä.)

KIRKI: Hän nukkuu.

SUKKAMIELI: Olepas kutkuttelematta häntä!

KIRKI: Totisesti: hän nukkuu.

SUKKAMIELI: Totisesti on sinun saatava koivurieskaa, jos maailmassa
jotakin oikeutta ja lakia on. — (Sauvansa kohottaen.) Mutta kyllin
jo iloa, siskot! Haihtukaa! Kaaret korkeat, kukkasilla koristetut,
haihtukaa! Unelmat utuiset, perhoset elämän kevään, haihtukaa! —
Herätköön sankari yössä, yksin, keskellä korven aution, kuulkoon
huuhkajain huutoa ja nähköön surujen nousevan hallaisista rämeistä!
Niin kuuluu Maaemon laki, äitimme yhteisen, jota me kaikki tottelemme
ja palvelemme, yössä, päivässä, ilossa ja murheessa. — Ja niin on aika
haihtua minunkin, lintuna lentää, kuplana kohota, urhon unelmana teoksi
muuttua. Hyvästi, sankari sorea! Herää työhön ja taisteloon!

(Näyttämö on pimennyt; kaikki katoaa, viimeiseksi _Sukkamieli_.
Siirtyminen seuraavaan kuvaelmaan tapahtuu esiripun ylhäällä ollessa.)




KOLMAS KUVAELMA.


Autio metsä. Huuhkajat huhuilevat. _Äidin Kuopus_ nukkuu mättäällä.
Hämärä lankeaa.

ÄIDIN KUOPUS (heräten): Äiti, Kultahelkka! — Mitä? Missä olen? Kuinka
olen tänne tullut? — Kussa kultainen kotini? — Ketä tulee! — Halloo!
Ohoi!

(Joukko _talkooväkeä_ tulee, sirpit kädessään.)

    _Talkooväen laulu_.

    Viisas aitan täyden ahtaa,
    talven tyynnä elää mahtaa;
    tuhma pitää pitkän kesän,
    laiminlyöpi lieden, pesän.
    Koska talven tuulet ärjyy,
    tuhma tupateitä värjyy,
    viisas miettii vikkelämmin:
    ovi kiini, osto lämmin!

(Menevät.)

ÄIDIN KUOPUS: Hoi! Hyvät ihmiset! Tulkaa! — Olen metsään eksynyt, en
enää tietä kotiin löydä. Yö joutuu, ottakaa minut mukaanne! Minun on
nälkä ja vilu. Armahtakaa! — Ei kukaan kuule minua. Tännekö on minun
korpeen kuoleminen?

(Kuuluu karjankellojen kilinää. Tulee joukko _Paimentyttöjä_.)

    _Paimentyttöjen laulu_.

    Lieku liekki, leiska lempi,
    pala nuorten miesten mieli!
    Toki toist' on herttaisempi
    oman kullan oven pieli.
    Lieka lempi lehtipuussa,
    kesäkuussa keiku jalka!
    Ota kulta onnen kuussa:
    elon tositoimet alkaa.

ÄIDIN KUOPUS: Halloo, tytöt! — Mihin menette? Mies yksinäinen salolle
eksynyt on. Saanko seuraanne tulla? — On minullakin sydän, kirkas,
kultainen! —

Hekin menevät. — Olenko minä siis niin ruma ja rupainen, että kaikki
minua kammoavat? — Sukkamieli! Tämäkö oli sinun suudelmasi?

(_Paimentytöt_ ovat menneet. Kuuluu reippaita jahtitorven toitotuksia.
Joukko _metsämiehiä_ tulee.)

    _Metsämiesten laulu_.

    Hyv' on maata metsämiehen
    alla taivaan tähtipeiton,
    parempi päällä petran taljan
    maata luona lieden oman.
    Tulee lapset tuvan tiehen,
    vaimo vaalii, keittää keiton,
    lasket naurun, lasket naljan,
    nukut viereen sievän, soman.

(Menevät.)

ÄIDIN KUOPUS: Miehet! Miehet! Yösijaa vailla olen. — Antakaa minulle
ruokaa ja juomaa! Ottakaa minut tupanne nurkkaan nukkumaan! Teitä
pyydän ja rukoilen. —

Hekin menevät. — Jo tullut on tuhoni. Nukuin nuorella ijällä
Sukkamielen syliin, siinä onneni ja autuuteni menetin. — Kaikilla
muilla on kotinsa, ei minulla. Kaikilla kiire ja iloinen mieli...
Miten minulla? — Paras on itsensä uneen itkeä ja nukkua ijäksi. Siten
parhaiten kostan maailmalle.

(Istuu mättäälle, Painaa pään käsiinsä ja itkee. Näyttämö on yhä
enemmän hämärtynyt.)

    _Suopursujen laulu_.

    Korpi kolkko, matala manner,
    mieli melto, ajatus heikko,
    kaikki elämän kukkaniitut
    sadesäässä harmajassa.

    Rimpi pitkä, iloton ranta
    kahdenpuolen puroja mielen,
    vakaumusten vaivaiskoivut
    katseen kantamattomihin.

    Epätoivo, elämän tuska,
    inho synkän sydämen alla,
    inho olla inehmo, tuska
    päästä päivän tanhuvilta.

     — Syttyy suolla siniset lamput,
    paukkaa yössä punaiset pullot,
    kuningastuolit, kultapöydät
    heiluu hiitten kartanoilla.

    Sattuu seuraan inehmo, istuu,
    aukee sammal avara alla,
    vaipuu ijäksi vieras, virvat
    hyppii yössä ympärillä.

(Virvatulien tanssi. _Lyhty-ukko_ tulee, pysähtyy nähdessään _Äidin
Kuopuksen_, lähestyy ja valaisee hänen kasvonsa lyhdyllään.)

LYHTY-UKKO: Mikä sinä olet miehiäsi, joka suotta sammalikkoa vetistät
ja minun pikku kynttilöitäni, kiiltomatoja, sammuttelet? — Häh? Mitä
teet sinä täällä metsässä?

ÄIDIN KUOPUS: Koditon, kurja, elämästä eksynyt olen. Tiedätkö tien,
niin näytä se minulle! — Kotiin kovin halajan.

LYHTY-UKKO: Sellaisia on tuiki paljon tähän maailman aikaan. — Ole
aloillasi! (Aikoo mennä. _Äidin Kuopus_ pidättää häntä.)

ÄIDIN KUOPUS: Älä mene, älähän mene! — Vaikka mitä sinulle annan, jos
yösijan ja lämpimän neuvot. Kuuletko?

LYHTY-UKKO: Mitäpä voisit sinä antaa minulle?

ÄIDIN KUOPUS: Saat lakkini, koreatupsuisen! Kun sen sulkia päässäsi
heiluttelet, tunnet itsesi puolta nuoremmaksi. Katso!

LYHTY-UKKO: Pidä lakkisi! En tahdo sinua paljain päin korpeen jättää. —
Hyvästi!

ÄIDIN KUOPUS: Älähän mene! — On minulla puukkokin, helapää. Huolitko?

LYHTY-UKKO (päätään pudistaen): Pidä puukkosi!

ÄIDIN KUOPUS: Älä mene! — Niin, ja sitten minulla on ... sydän.

LYHTY-UKKO: Mitäh?

ÄIDIN KUOPUS: Kultainen sydän. — (Itsekseen.) Mitäpä minä enää sillä
teen, jos minun kuitenkin on korpeen kuoleminen? — (Ääneen.) Mitäs
sanot?

LYHTY-UKKO (tarkastellen sydäntä): Totta tosiaan! Poika ei valehtele.
— Oikeata kultaa! Ne ovat harvinaisia meidän päivinämme. — Minä
onnittelen sinua, miehen alku. Ole hyvässä turvassa! — Sinulle kukkuu
vielä kunnian käki.

ÄIDIN KUOPUS: Sinä lupaat siis viedä minut ihmisten ilmoille?

LYHTY-UKKO: Miksi en veisi! — jos en juuri ihmisten, niin ainakin
paikkaan, jossa sinun on sekä hyvä että lämmin. — Käy perässä!

ÄIDIN KUOPUS: Mitä paikkaa sinä tarkoitat? — Ethän vain helvettiä?

LYHTY-UKKO (hohottaen): Hohhoh! Kaikkiapa päähäsi pälkähtääkin! —
Keneksi minua luulet?

ÄIDIN KUOPUS: Tuskin tulen sinun kanssasi. — Luvalla sanoen, näytät
sinä minusta oikein suurkonnalta.

LYHTY-UKKO: Hehheh! Sinä miellytät minua. Onpa sangen kauan siitä kuin
olen viimeksi näin makeasti nauranut. — Tule!

ÄIDIN KUOPUS: Minne viet minut?

LYHTY-UKKO: Hiiteen, poikaseni, hiiteen. En siis edes helvetin
esikartanoon.

ÄIDIN KUOPUS: Hiiteenkö? — Mutta sehän on myös hyvin paha paikka.

LYHTY-UKKO: Paikka ei ole parhaita, täytyy tunnustaa, mutta ei myöskään
pahimpia. Kyllä siellä ristitty ihminen toimeen tulee.

ÄIDIN KUOPUS: Ethän sinä vaan peijaa minua?

LYHTY-UKKO: Noh, kah, minä olen asunut siellä jo kohta kolmesataa
vuotta eikä vielä koskaan sillä ajalla ole siellä särpimen apu
loppunut. — Tuletko?

ÄIDIN KUOPUS: Mutta sittenhän sinä olet itse Hiisi? — Hyi!

LYHTY-UKKO: En minä Hiisi ole, vaikka henkeni piteiksi sen talon töitä
toimittelen. — Elin ennen metsässä, kalaa pyysin, lintua ammuin, mutta
kun rupesi riista näiltä mailta loppumaan, lähdin hiidestä avun hakuun.

ÄIDIN KUOPUS: Miksi et pyytänyt apua ihmisiltä?

LYHTY-UKKO: Ihmisiltä? Pyh! — Pyysitkö sinä heiltä?

ÄIDIN KUOPUS: Pyysin.

LYHTY-UKKO: Antoivatko?

ÄIDIN KUOPUS: Eivät.

LYHTY-UKKO: Noh, kah, siinä näet. — Hyvä talo on Hiitola. Minä lupaan
sinulle oikein ystävällisen vastaanoton.

ÄIDIN KUOPUS: Mennään sitten. — Mutta mitä sinä nyt toimit, kun noin
lyhty kädessä metsiä kävelet?

LYHTY-UKKO: Minä olen Hiiden virvatulien virittäjä, Lemmon
juhlavalaistuksen päätirehtööri. — Katso vaan tuonne suolle! Siellä
näet ilotulitukseni täydessä loistossaan.

(Virvatulia puiden lomassa.)

ÄIDIN KUOPUS: Hm, hiukan epäilyttävä virka! — Enpä lähtisi sinun
kanssasi, mutta hädässä ei ole ystävää karvoihin katsomista. — Astu
edellä!

LYHTY-UKKO: Mutta ensin me nuuskataan! — Olepas hyvä! (Tarjoaa
nuuskarasiaansa.)

ÄIDIN KUOPUS: Kuuluuko sekin komentoon?

LYHTY-UKKO: Ätshi!

ÄIDIN KUOPUS: Ätshi! — Mutta mitä varten sinä äsken sanoit minua miehen
aluksi?

LYHTY-UKKO: Siksi että sinusta vähitellen alkaa tulla mies. — Matkalla
voit sinä jutella minulle, kuka olet ja mistä, mikä nimesi ja miten
metsään jouduit. (Menevät.)

Esirippu.




NELJÄS KUVAELMA.


Hiiden vuori. _Vuoren vanhin_ valtaistuimellaan. Hoviväkeä. Taustassa
Hiiden paja, jossa _tontut_ takovat aseita. He tuovat niitä Vuoren
vanhimman tarkastettavaksi, joka vuoroin hyväksyy ne päätään
nyykähyttäen, vuoroin hylkää ne pään pudistuksella.

Toisella puolen näyttämöä _Hiiden immet_, jotka kehräävät lankaa omista
hiuksistaan. Keskellä katettu pöytä.

    _Niiden impien laulu_.

    Ilta pitkä vuoren yössä.
    Hiiden immet aina työssä.

    Sysimustat, sitkat langat.
    Saamme noista paulat, sangat.

    Teemme niistä tenhoansat,
    vangitsemme kaikki kansat.

    Verkko viekas, kiiltokarva.
    Läpi tuost' on mennyt harva.

    Himon silmät suuret, sievät,
    heiltä järjen lahjan vievät.

    Kiini käy he niinkuin lampaat,
    nauraa Hiiden neitten hampaat.

VUOREN VANHIN (nousten): Tonttuni totiset! Olen teihin tyytyväinen.
Samoin teihin, maahiset, menninkäiset, ja te, jotka siellä
seinävierellä värttinätä väännätte. Olette kalkki tehneet ahkerasti
työtä ja siitä myös lepohetken ansainneet. — Mikä aika on?

AJAN-HIISI: Hiiden harmaa haukka on jo kolme kertaa vuoren huipulla
kirkaissut. — On keski-yö.

VUOREN VANHIN: Siispä on jo aika alkaa Hiitolan pitojen. Lopettakaa
työ. — Miten on meidän illallisemme laita?

PÖYTÄ-HIISI: Kaikki on valmista, armollinen hallitsija. — Siinä sääsken
koipia, parhaassa voinsulassa paistettuja, siinä sirkan reisiä,
käristettyjä ja keitettyjä.

VUOREN VANHIN: Et liene sammakon sakarivarpaita unohtanut?

PÖYTÄ-HIISI: Ne olen asettanut erityisesti sinua varten. — Myöskin on
täällä peipon peräpakaroita, aivan erinomainen valikoima, ei vähemmän...

VUOREN VANHIN: Riittää, riittää. — Mutta mitä aiot tarjota meille
jälkiruoaksi?

PÖYTÄ-HIISI: Aivan tuoreita maanmunia, kermassa ja sokerissa kelluvia.
— Ah, ne maistuu kuin koston mansikat!

VUOREN VANHIN: Hyvä, hyvä. — Jalot naiset ja herrat! Käykäämme
illastamaan! — Mutta kuka meistä lukee pöytärukouksen?

(Vuorentausta on sulkeutunut, _Hiiden immet_, samoin _tontut_
lopettaneet työnsä. Kaikki käyvät illalliselle.)

PÖYTÄ-HIISI: Ajan hiisi on meistä arvokkain.

VUOREN VANHIN: Siispä tehköön hän työtä käskettyä! — Mutta nopeasti! —
Lyhyt ja ponteva rukous on jumalalle otollisin.

AJAN-HIISI:

    Suuta korviin,
    mahaa polviin,
    Anna nyt hyvä jumala
    kaikille hyvä humala,
    Amen. —

(Koputus ovelle.)

VUOREN VANHIN: Ruokarauha herroissakin! — Kuka näin myöhään on
kulkemassa?

OVI-HIISI: Lyhty-ukko siellä vain näkyy.

VUOREN VANHIN: Hän on uskollinen palvelija, vaikka jalkansa alkavatkin
jo hiukan kömpelöiksi käydä. — Tehkää tilaa hänelle!

OVI-HIISI: Mutta hänellä näkyy olevan joku toinen seurassaan.

VUOREN VANHIN: Kuka?

OVI-HIISI: Minusta on kuin hajahtaisi ristityn veri.

VUOREN VANHIN: Ilmankos kirkon kukot ovatkin koko tämän päivää niin
minun korvissani kirkuneet! — Olkaa varuillanne pojat! Aika on levoton
eikä tiedä, mikä mustakaapu sattuu olemaan alttarin asetustaikoja
tekemässä. — Kaikki aseisiin.

(_Tontut_ tempaavat miekkansa ja keihäänsä. Kaikki ovat nousseet ylös
ja odottavat. _Lyhty-ukko_ ja _Äidin Kuopus_ tulevat.)

LYHTY-UKKO: Hyvää iltaa, kuomat, kaimat!

VUOREN VANHIN: Terve taloon, tien pitkän käynyt! — Mutta ketä tuot sinä
tuossa?

LYHTY-UKKO: Pojan metsässä tapasin, kankaalla yksin itki, — otin
mukaani.

VUOREN VANHIN: Mitä hänestä?

LYHTY-UKKO: Hänellä on sydän.

VUOREN VANHIN: Varmaankin vain joku tavallinen, ruostunut vaskisydän. —
Olen saanut niistä jo tarpeeni.

LYHTY-UKKO: Sydän puhdasta kultaa on hänellä, vannon, puhdasta kultaa.
— Näin itse omin silmin.

VUOREN VANHIN: Silmäsi vanhuuttaan jo hämärtävät. — Näytäppäs tänne!

LYHTY-UKKO: Näytä, poika, sydämesi! — Vanhin tahtoo sitä tarkastaa.

ÄIDIN KUOPUS: Lupaako hän yösijan?

LYHTY-UKKO: Sen ja vielä paljon muuta. — Mutta anna nyt sydämesi!

ÄIDIN KUOPUS: Annatkos sinä sen takaisin?

LYHTY-UKKO: Ole huoleti, ei täällä väkisin kenenkään omaa oteta! —
Tässä, armollinen herra.

(_Äidin Kuopus_ antaa sydämensä. _Lyhty-ukko_ ojentaa sen _Vuoren
vanhimmalle_, joka tarkastelee sitä toimessaan.)

VUOREN VANHIN: Tuokaapa tänne ne minun pähkinänkuoriset silmälasini. —
Ja näyttäkää tulta että paremmin erottaisin.

ÄIDIN KUOPUS (nykien Lyhty-ukkoa): Minun on nälkä.

VUOREN VANHIN: Totta tosiaan: puhdasta kultaa!

LYHTY-UKKO: Kuten sanoin. — Poika ilmoittaa, että hänellä on nälkä.

VUOREN VANHIN: Käy syömään, käy syömään, poikaseni! — Mutta en tiedä,
pidätkö meidän herkuistamme.

ÄIDIN KUOPUS: Tällä kertaa syön minä vaikka pieniä kiviä.

VUOREN VANHIN: Pieniä kiviä hänen ylhäisyydelleen, kultaisen sydämen
perintöprinssille, riehtilässä paistettuja. — Kuuletteko?

(_Hiiden immet_ juoksuttavat nopeasti pyydetyn ruokalajin.)

ÄIDIN KUOPUS: Hm. Se ei ollut juuri tarkoitukseni. — Mutta maassa maan
tavalla.

VUOREN VANHIN: Minua ilahduttaa, että näytät niin hiidellisiä
taipumuksia. — Sillä aikaa kuin syöt voivat tonttuni laulaa sinulle
Hiiden pöytälaulun. — Me puhelemme sitten lähemmin keskenämme.

(_Tontut_ ovat asettaneet syrjään miekkansa ja laulavat nyt tanssien,
tassutellen:)

      _Hiiden pöytälaulu_.

      Hyvä nyt on kelliä,
      lellipojan lelliä,
      maha täynnä velliä,
      poskipussit mälliä,
      luun luona läskiä,
      lihan liki mäskiä,
    himpula, pimpula, himpum pila pila!

(Pyörivät, hyppivät ja jäävät hullunkurisiin asentoihin.)

VUOREN VANHIN: Mistä löysit hänet?

LYHTY-UKKO: Metsästä, Sukkamielen linnan lähistöltä. — Arvelen, että
hän on ollut siellä ikäänkuin pikku visiitillä.

VUOREN VANHIN: Ei epäilemistä: sydän on puhdasta kultaa. — Luuletko
hänen luopuvan siitä?

LYHTY-UKKO: Luulen hyvästikin. Hän ei vielä ymmärrä sen arvoa, näetkös.

VUOREN VANHIN: Täyden hinnan pitää hänen saaman siitä. — Noh, poikani,
joko olet syönyt kylläksesi?

ÄIDIN KUOPUS: Ei minulla enää nälkä ole, mutta kyllä minä vieläkin
söisin.

VUOREN VANHIN: Sitä en epäile. — Mutta nyt halajaisin kanssasi
haastella hieman. — Tulehan lähemmäksi!

ÄIDIN KUOPUS: Ethän sinä vaan petä minua?

VUOREN VANHIN: Täällä ei petetä ketään: se vaiva jätetään kullekin
itselleen. — Sinulla on sydän.

ÄIDIN KUOPUS: On, kultainen sydän.

VUOREN VANHIN: Etköhän möisi sitä minulle?

ÄIDIN KUOPUS: Hm, se on oikeastaan lahjakalu. — Mutta mitä maksaisit
siitä?

VUOREN VANHIN: Saat parhaan miekan, mitä ikinä on hiisien pajassa
taottu. — Kas tässä, poikaseni!

(_Vuoren vanhin_ viittaa, _tontut_ tuovat hänelle jalokivillä
koristetun, kimaltelevan miekan.)

ÄIDIN KUOPUS: Miekkasi on korea kyllä, mutta mitäs minä oikeastaan
sillä teen? En halua ihmisiä surmata.

VUOREN VANHIN: Halu kyllä tulee miekan mukana. — Ota, poikani, ja
valloita maailma!

ÄIDIN KUOPUS: Maailmako? — Maailma on avara.

VUOREN VANHIN: Pian on se käyvä liian pieneksi sinulle. — Mutta voit
myöskin valita jotakin muuta: kultaisen juomasarven esimerkiksi taikka
meren ja maan kulkija-laivan. — Sinä näet, että minä en ole mikään
kitupiikki.

ÄIDIN KUOPUS: Luulen, että sittenkin otan mieluimmin miekan. — Mutta
enhän minä jaksa sitä edes liikuttaa.

VUOREN VANHIN: Se asia on vähällä autettu. Pieni kulaus vain Hiiden
väkivettä ja se keikkuu kädessäsi kuin perhonen. — Tarjotkaa!

(_Vuoren vanhin_ viittaa, _Hiiden impi_ tarjoaa maljan _Äidin
Kuopukselle_, joka tyhjentää sen.)

ÄIDIN KUOPUS (irvistäen): Ähhäh! — Ketunmyrkkyä, perhana!

VUOREN VANHIN: Sen pitäisi vahvistaa. — Kun tätä miekkaa kannat, ei
kukaan voi sinua vastustaa.

ÄIDIN KUOPUS: Eikö kukaan?

VUOREN VANHIN: Ei kukaan äidistä syntynyt. — Siinä on taika sellainen.

ÄIDIN KUOPUS: Näytähän tänne! — (Hujauttelee ilmassa miekkaa.) Miekkasi
miellyttää minua?

VUOREN VANHIN: Senpä uskoisin. Siis: kauppa tehty?

ÄIDIN KUOPUS: Pitääkö se oikein verellä vahvistaa?

VUOREN VANHIN (nauraen): Hahhahhah! — Luuletko olevasi pirun kanssa
tekemisissä? — Sinä pidät miekan ja minä sydämen. Sillä hyvä.

ÄIDIN KUOPUS: Kuulepas, mitä teet sinä minun sydämelläni?

VUOREN VANHIN: Se on minun salaisuuteni.

ÄIDIN KUOPUS: Hm, taidat sinä sittenkin olla vähän pirun sukua. — Minä
jään siis aivan ilman sydäntä?

VUOREN VANHIN: Sittenhän sinusta juuri mies tuleekin. — Eikö
tarkoituksesi ollut valloittaa maailma?

ÄIDIN KUOPUS: Kyllä, mutta tahtoisin kuitenkin mielelläni tietää, mitä
etua sinulla voi olla tästä kaupasta.

VUOREN VANHIN: Ei juuri mitään. Minä olen vain sellainen sydämien
kokoilija. — Jos sinä aukaiset tuon kaapin, näet sinä siellä lippaan
lippaan lomassa. Ne ovat kaikki täynnä sydämiä.

ÄIDIN KUOPUS (aukaisee kaapin): Ohhoh, onpas niitä! Ja kaikki niin
hyvin lajiteltu. — Minäkin olen koonnut postimerkkejä.

VUOREN VANHIN: Se sopii sinun ijällesi. Minulle sopii paremmin sydämien
kokoileminen. — Katsoppas, sinun sydämesi panen minä tähän lippaaseen,
joka on siinä aivan kuin sitä varten. Ja nyt väännämme me kaapin oven
lukkoon. Noin! — Tahdotko nyt jäädä meille yöksi taikka lähteä heti
maailmaa valloittamaan?

ÄIDIN KUOPUS: Luulen, että mieluummin lähden heti. — (Hujauttelee
miekkaansa ilmassa.) Sanotko, ettei kukaan äidistä syntynyt voi nyt
minua vastustaa?

VUOREN VANHIN: Ei kukaan.

ÄIDIN KUOPUS: Oletko sinä äidistä syntynyt?

VUOREN VANHIN: Äidistä kyllä, vaikka en ihmisvoimasta. Syöjätär oli
emoni. — Mutta mitä tarkoitat sinä sillä?

ÄIDIN KUOPUS: Hm, ajattelin vain heti miekkaani koetella. — (Pistää
häntä kylkeen. _Vuoren vanhin_ vaipuu maahan parahtaen.) Hyvä miekka,
kaunis miekka! Kiitos lahjastasi, Hiiden herra! (Syöksyy ulos.)

VUOREN VANHIN: Auttakaa! Hän on tappanut minut! — Ah!
(Rummunpäristystä, aseiden kalsketta. Hirmuinen meteli.)

Esirippu.




VIIDES KUVAELMA.


Juhlasali kuninkaan hovissa. _Äiti_ ja _Kultahelkka_ tulevat.

ÄITI: Älä pelkää, lapseni, ollenkaan! Sinun pitää saaman oikeutta. —
Kun kuningas kuulee, minkälainen roisto minun poikani on, ei hän ikinä
anna hänelle tytärtään.

KULTAHELKKA: Äiti, minua niin pelottaa. Täällä on niin tyhjää ja
autiota.

ÄITI: Kaikki ihmiset ovat juosseet linnan pihalle nuorta paria
katsomaan. — Mutta varsinainen vihkiminen on tapahtuva täällä. Sen
sanoi minulle serkkuni kummin kaima, jonka pojan sisarpuoli on
palveluksessa ylitallimestarin luona. — Täällä tahdon minä puhutella
kuningasta.

KULTAHELKKA: Mitä aiot sanoa hänelle?

ÄITI: Minäkö? — Että minun poikani on kunniaton maantien-ritari,
kelvoton kuleksija, liian huono lepäämään edes ryysyisen
mustalaistytön, saati sitten kuninkaan tyttären vierellä. — Onhan
sinulla hänen sydämensä tallella?

KULTAHELKKA: On, äiti. — Kannan sitä aina povellani.

ÄITI: Talleta se tarkasti! Me saamme kyllä oikeutta. — Kun ajattelen,
miten hän on meidät häpeällisesti jättänyt ja unohtanut, niin oikein
silmäni tärisevät suuttumuksesta! — Onkos kummempaa kuultu? Juosta
pois köyhän äitinsä ja uskollisen morsiamensa luota ja ilmestyä äkkiä
kuninkaan tytärtä kosimaan! — Se kunnoton! Kyllä minä hänet savustan!

KULTAHELKKA: Sanotaan hänen tehneen suuria palveluksia kuninkaalle ja
siitä nyt saavan kuninkaan tyttären ja puolen valtakuntaa palkakseen. —
Onko se totta, äiti?

ÄITI: Sen kyllä uskon. — Pahan valta on suuri maailmassa ja kun kerran
pahan kanssa liittoutuu, voi saada aivan tavattomia tekoja aikaan.
Mutta ole huoleti! On jotakin, joka on häntä voimakkaampi.

KULTAHELKKA: Mikä se on, äiti?

ÄITI: Äidin rukous. — Jos ei kuningaskaan meitä kuulisi, elää kuitenkin
Jumala taivaassa. Hän on meitä hyvästi armahtava.

KULTAHELKKA: Minä uskon, että kun poikasi vaan saa nähdä meidät ja oman
sydämensä, hän mielelläänkin tunnustaa erehdyksensä ja palajaa kotiin.
— Onhan hän pohjaltaan niin hyvä.

ÄITI: Sen mahdan minä parhaiten tietää. — Mutta tuollaisilla korkeilla
herroilla on omat käsityksensä hyvästä ja pahasta ja voi myöskin
tapahtua, että hän kohtelee meitä tylysti ja tunnottomasti. —
Tulemmehan me vaatimaan että hän luopuisi jumalattomasta loistostaan.

KULTAHELKKA: Sen hän varmaankin tekee. Sillä eihän voi elää ilman
sydäntä.

ÄITI: Älä ole niin varma siitä! — Monet ihmiset elävät siten paljon
keveämmin eivätkä he mitään pelkää niin kovasti kuin saada takaisin
sydämensä. — Nyt tulee sydän häntä itseään etsimään.

KULTAHELKKA: En tahtoisi, että hänelle tapahtuisi mitään pahaa.

ÄITI: En minäkään. Mutta oikeuden täytyy sinulle tapahtua, maksoi mitä
maksoi. — St! Joku tulee.

(Kuuluu ulkoa hurraahuutoja, torven toitahduksia ja ammuntaa. —
Huudetaan: "Morsianta!" "Morsianta!" "Sulhanen eläköön!" — _Hoviherra_
tulee.)

HOVIHERRA: Mitä väkeä te olette! Kuinka te olette tänne tulleet? — Pois!

ÄITI: Me tahdomme tavata kuningasta.

HOVIHERRA: Tänään ei kukaan saa häntä anomuskirjeillä lähestyä. —
Ettekö tiedä, että kuningas viettää tänään tyttärensä, kauniin ja
sievän Kunigundan häitä urhoollisen ja yleväsukuisen ritari Sotijalon
kanssa, jota myöskin Äidin Kuopukseksi kutsutaan? — juhlan johdosta
kestitsee maan isä koko valtakunnan rahvasta linnan pihalla, suurten
jalavien alla. Siellä on teidän paikkanne. — Mars!

KULTAHELKKA: Hyvä herra jalosukuinen! Antakaa meidän jäädä tänne! — Me
tahtoisimme niin mielellämme nähdä kuningasta.

HOVIHERRA: Mitkä silmät!... _Mon Dieu_! — ja mikä vartalo! Kauniimpaa
ei ole Espanjan kuuluisalla kuningattarella. Kuka olet?

KULTAHELKKA: Minä olen vain köyhä orpotyttö ja tuo tuossa on minun
kasvatus-äitini. — Suvaitsetteko ehkä vastaanottaa nämä mansikat,
jotka olen tuonut tervetuliaisina kuninkaalle? (Ojentaa hänelle
marjatuohisen.)

HOVIHERRA: Marjasi voit viedä kyökkiin. — Mutta joku palkinto
pitää sinun saaman kauniista silmistäsi? (Ripustaa kultakäädyt
hänen kaulaansa ja suutelee häntä poskelle. _Kultahelkka_ niijaa
ujostuksissaan.)

KULTAHELKKA: Tämä on minulle liian suuri kunnia. — Mutta saammeko me
nyt nähdä kuninkaan?

HOVIHERRA: Saatte. — Piiloutukaa vaan tuon pylvään taakse, mutta
varokaa, ettei kukaan saa nähdä teitä. — Se olisi skandaali.

KULTAHELKKA: Skandaali? Mikä se on?

HOVIHERRA: Se on hirveintä, mitä kuninkaan linnassa voi tapahtua. Sota,
rutto, kalliit ajat ja nälkävuodet eivät ole mitään sen rinnalla. —
Pois! tullaan! — Me tapaamme.

(Häämarssi. _Hovipoikia_ ja _neitosia_ kukkia sirotellen. _Hoviväkeä_
parittain. Asettuvat paikoilleen ympäri huonetta. _Sulho_ ja _morsian_.
_Kuningas_ ja _kuningatar_. Airuet ilmottavat heidän tulonsa.
_Pappeja_, _kuoripoikia_. Kun kaikki ovat päässeet paikoilleen, alkaa
häätanssi, johon hovin nuoret ottavat osaa. Sen loputtua:)

KUNINGAS: Kauniit naiset ja jalosukuiset herrat! — Me olemme teidät
kutsuneet vieraiksemme tähän linnaan, koska vietämme tyttäreni,
kuuluisan Kunigundan ja uljaan ritari Sotijalon häitä. — Te tiedätte,
mitä palveluksia hän on minulle tehnyt ja miten hän on koko kansamme
kunnioituksen ansainnut. Hän on lyönyt minun viholliseni maalla ja
merellä, hän on laajentanut minun valtakuntani rajat auringon noususta
niin sen laskuun, eikä ole enää minun vertaistani maailman valtiaiden
seassa. — Eikö siis ole oikein, että sankarityö saa palkkansa, eikö
ole oikein, että hän saa tyttäreni ja puolen valtakuntaani ikuiseksi
perinnökseen?

HOVIVÄKI (soristen): On, on.

KUNINGAS: Laula, lauluniekka, ja kerro meille kuuluisan ritari
Sotijalon kohtaloista! — Saakoon sankari maineensa, että maa ihastuisi.

TRUBADUURI (laulaa):

    Tuli linnahan köyhä sotamies —
    Kunigunda, ah, Kunigunda —
    "Hei, heitukka, kustapa kulkee ties?"
    "Minä maailman matkoja astun."

    "Ja jos olet suora sotamies —"
    Kunigunda, ah, Kunigunda —
    "niin tännekin päättyä voi sinun ties."
    "Sama mulle, mut palkan ma tahdon."

    "On oikein, palkkansa saa sotamies —"
    Kunigunda, ah, Kunigunda —
    "kuus riksiä vuodessa riittää kenties?"
    "Ei, herrani, enempi ma vaadin."

    "Mitä hulluja? Hallitse järkesi, mies —"
    Kunigunda, ah, Kunigunda —
    "mut varro, sa seitsemän saat, kukaties,
    jos miekkasi totta voi tehdä".

    "En myö minä miekkaani, hovimies —"
    Kunigunda, ah, Kunigunda —
    "riikin rikseihin, se on, jumal' ties,
    itse hiidessä kuuraeltu.

    Mut kuninkaan tyttären jos, kuka ties —"
    Kunigunda, ah Kunigunda —
    "saan palkaksein, olen kuninkaan mies."
    "Huuti, tolvana, matkaasi marssi!"

    Ja ryntäsi päälle vihamies —
    Kunigunda, ah, Kunigunda —
    löi joukkomme, uhkasi orjuuden ies.
    Kas, silloinpa sankari saapui!

    Hän tuli kuin liekkien liehtoma mies —
    Kunigunda, ah, Kunigunda —
    hän löi, joka iskunsa kuoloa ties,
    sota päättyi, maa oli vapaa.

    "Ja saanko ma palkkani nyt, kukaties —"
    Kunigunda, ah, Kunigunda —
    "olla tahtoisin kuninkaan tyttären mies".
    Verijälkiä kannukset jätti.

    "On oikein, palkkansa saa sotamies —"
    Kunigunda, ah, Kunigunda —
    näin lausui kuningas, "mut, kukaties,
    jätät sitten sa maan ja minut?

    Siis myö mulle miekkasi, sotamies —"
    Kunigunda, ah, Kunigunda —
    Ja korkeelle leimusi kuninkaan lies.
    Mut vastasi sankari suuri:

    "Ja vaikka ma vaan olen sotamies —"
    Kunigunda, ah, Kunigunda —
    "niin myö minä miekkaani en, jumal' ties,
    itse kuninkaan tyttärihinkään.

    Mun onneni olla on sotamies —"
    Kunigunda, ah, Kunigunda —
    "sama, luulenpa, tahto on miekkani myös,
    se on hiidessä kuuraeltu".

KUNINGAS: Hyvin laulettu, laulaja! Sinua ei tule kuninkaan käsi
unohtamaan. — Astu esiin, sankari Sotijalo, ja ota palkintosi! —
(Yhdistää Kunigundan ja Sotijalon kädet ja siunaa heidät.) Ja tässä
on sinulla myös valtakirja puoleen kuningaskuntaani, vahvistettu
minun ja neuvosherraini nimikirjoituksilla. Ota se, ja hallitse maita
lempeydellä niinkuin ennen olet niitä sodalla valloittanut! — Minä olen
puhunut.

ÄIDIN KUOPUS: Minä kiitän sinua lahjastasi, kuningas. Mitä tehnyt olen,
on vähäistä sen rinnalla, mitä annat minulle: annathan minulle kauniin
Kunigundan käden, jota Kuu ja Tähti turhaan ovat pojilleen kosineet.
Miekkani olen minä pyhittänyt sinulle, elämäni hänelle. — Myöskin minä
olen puhunut.

KUNINGAS: Siispä tee tehtäväsi, pappi! — Toimituksen päätyttyä kutsun
minä teitä kaikkia siniseen saliin, jossa hääpöytä on katettu, eikä
pidä kenenkään näkemän huomista eikä ylihuomista aurinkoa muuta kuin
minun linnani uutimien läpi. — Minä olen puhunut.

KULTAHELKKA (itkien): Äiti, äiti, mennään pois! Ei meillä ole täällä
enää mitään tekemistä.

(Morsian on polvistunut samettityynylle. _Pappi_ on alkamaisillaan
toimituksen.)

ÄITI (syöksyen esiin): Ei, ei, vääryys ei saa tapahtua! — Kuule meitä
kuningas!

KUNINGAS: Mitä tämä on?

HOVIHERRA (pyörtyen): Skandaali!

KUNINGAS: Kuka uskaltaa häiritä pyhää toimitusta?

ÄITI: Minä olen hänen äitinsä ja tämä tässä on hänen morsiamensa, jolle
hän jo vuosia sitten on uskollisuutta vannonut. — Kysy vaan häneltä
itseltään.

KUNINGAS: Ritari Sotijalo! Tunnetko sinä noita naisia?

ÄIDIN KUOPUS (hetken kamppailun jälkeen): En.

ÄITI: Älä usko häntä, kuningas! Uhman ja ylpeyden henki puhuu hänen
suunsa kautta. — Kulta kuopukseni! Olethan sinä minun poikani? Anna
nöyrtyä sydämesi! — Minä tahdoin säästää sinulta tämän koettelemuksen,
mutta enhän voinut sitä Kultahelkan tähden, joka tässä vierelläni
vapisee. Tottahan tunnet meidät?

ÄIDIN KUOPUS: En.

ÄITI: Ah!

KUNINGAS: Mitä tulee minun ajatella? Kumpaa on minun uskominen?

ÄIDIN KUOPUS: Minua.

KUNINGAS: Sinä et siis ole hänen poikansa?

ÄIDIN KUOPUS: En.

KUNINGAS: Eikä tuo ole sinun lemmittysi?

ÄIDIN KUOPUS: Ei. — Minä en ole heitä ikinä nähnyt.

KULTAHELKKA: Älä paaduta sydäntäsi! Olethan sinä meidän. Emmehän tahdo
sinulle mitään pahaa. — Tulin vaan tuomaan sinulle sydäntäsi.

ÄIDIN KUOPUS: Tämä miekka on minun sydämeni.

KUNINGAS: Hyvä. — Saattakaa vaimot pois! — Pappi, jatka toimitustasi!
— Jälestäpäin on ankara tutkimus pidettävä, kuinka ja kenen luvalla he
ovat meidän valtasaliimme saapuneet. — Pois!

ÄITI (polvillaan): Jumala taivaassa! Kuule minua! — Älä salli vääryyden
tapahtua, älä salli poikani paatua pahassa! Kaikkien pyhien nimessä,
kaikkien kyynelten nimessä, joita olen hänen tähtensä itkenyt: puhu! —
Kuule äidin rukous!

(Näyttämö pimenee. Salama ja ukonjyrähdys. _Kunigunda_ pyörtyy.
Hoviväki juoksee hajalleen.)

ÄITI: Jumala on puhunut. (Vaipuu maahan.)

KUNINGAS: Mitä olet sinä tehnyt, ritari Sotijalo? — Tästä päivästä asti
en minäkään enää kaipaa palvelustasi.

(Menee _Kunigundan_ kanssa. _Hoviväki_ pakenee. _Kultahelkka_ hoitelee
_Äitiä_.)

ÄIDIN KUOPUS: Siispä pyhitän minä miekkani sotaan uskottomia vastaan!
Koska jumala ei salli minun maan kuninkaita palvella, palvelen minä
häntä itseään. — Mutta miekastani minä en luovu! — Hyvästi kuningas!
Hyvästi, ritari Sotijalo! (Rientää pois.)

Esirippu.




KUUDES KUVAELMA.


Pieni mökki. _Kultahelkka_, vanhana ja harmaahapsisena, kehrää ikkunan
ääressä. Kissa pankolla. — Ulkona myrsky.

    _Kultahelkan laulu_.

    On poissa kultainen sydämein.
    Oi, joudu, joudu jo povehein!
    Siell' on niin tyhjää ja ilta lankee.
    Mun mielein onpi niin ahdas, ankee.

    Ah, kuss' on kultainen sydämein?
    On kukat kuollehet poskiein,
    mut voi en astua alle mullan
    ma ennen kuin löydän sydänkullan.

    Ah, saavu, kultainen sydämein!
    En paha liene ma pienellein.
    En soimaa, en minä moiti sua,
    kun lupaat vaan, että muistat mua.

    Miks viivyt, kultainen sydämein?
    Yö joutuu, joudu jo povehein!
    Tai makaat ehkä jo maankin alla?
    Mut myrsky ulvovi ulkoisalla.

(Koputusta ovelle.)

KULTAHELKKA (kuulostaen): Koputettiinko? Tuuli se vaan lienee ollut.
— Korvani jo vanhuuttaan valehtelevat. — Lienee jo aika illallista
ajatella.

(Siirtää rukkinsa ja asettaa pöydälle palasen leipää ja pankolta
vellikupin. — Koputetaan jälleen.)

ÄIDIN KUOPUS (ulkoa): Hoi! Avatkaa! Jumalan tähden.

KULTAHELKKA (menee ovelle): Ei se sittenkään ollut tuuli. — Kuka
onneton on jumalan ilmassa näin myöhään metsätiellä?

ÄIDIN KUOPUS (ulkoa): Avaa! — Onneton olenkin.

(_Kultahelkka_ avaa oven. _Äidin Kuopus_ hoippuu sisälle vanhana,
valkohapsisena, sauva kädessään. Vaipuu väsyneenä lavitsalle.)

KULTAHELKKA: Näen, että sinun on vilu ja nälkä. — Viritän sinulle
valkean liedelleni. Sillä aikaa voit haukata, mitä talo tarjoaa. Paljon
se ei ole.

ÄIDIN KUOPUS: Kiitos. — Nummella autiolla kuljin, kaukaa tulen
tuikkavan näin. — Sitä kohden kävin.

KULTAHELKKA: Olisit ehkä herraskartanon löytänyt, jos olisit tiet
tuntenut. Mutta voithan olla yötä tässäkin. — Kas noin! Nyt lieteni
korkealla leimuaa! Istu ja lämmittele!

ÄIDIN KUOPUS (hätäisesti): Ei, ei, minun täytyy taas matkaan! — Aina
vaeltaa, ei koskaan pysähtyä, ei yöpyä minnekään, eteenpäin, aina
eteenpäin, lakkaamatta, yöt päivät.

KULTAHELKKA: Mistä tulet?

ÄIDIN KUOPUS: Kaukaa tulen, vielä kauemmaksi menen, en saa levähtää,
ennenkuin olen löytänyt etsimäni. — Pois!

KULTAHELKKA: Tässä myrskyssä?

ÄIDIN KUOPUS: Kovemmat myrskyt olen rinnassani kokenut. — Tuuli ja
rakeet ovat hyväily minun kasvoilleni.

KULTAHELKKA: Varmaan on tärkeäkin matkasi määrä, koska et säiky säätä,
jota puutkin korvessa kavahtavat? — Mitä etsit?

ÄIDIN KUOPUS: Etsin itseäni, omaa kultaista sydäntäni. — Minulla ei ole
enää hetkeäkään kadotettavaa.

KULTAHELKKA: Minne kuljet?

ÄIDIN KUOPUS: Kuljen kukkivalle aholle, suurten puiden siimekseen,
jossa pirtti pienoinen kohoaa. Haen neittä punaposkea, jolle kerran
annoin kultaisen sydämeni.

KULTAHELKKA: Varmaan häneltä myös sydämen vastalahjaksi sait? Sitäkö
hänelle takaisin tuomaan ehätät?

ÄIDIN KUOPUS: Hänen sydämensä maailman turulle tuhlasin, ei minulla ole
mitään hänelle takaisin tuotavaa. — Omani nähdä tahtoisin ennen kuin
kuolen.

KULTAHELKKA: Kuinka? Sydämen tuhlasit neien nuoren? — Oh, minä
ymmärrän! Vaihdoit sen kultaan ja kalliisiin kiviin, joita nyt neitosi
kaulalle ripustamaan käyt?

ÄIDIN KUOPUS: Tyhjänä tulen hänen eteensä, ei muuta kädessäni kuin tämä
sauva, jonka pyhän kaupungin viidakosta taitoin. — Impeni nähdä tahdon,
nuoruuteni neien, jolle kerran sydämeni murut annoin. Hän lupasi ne
lujaksi liittää.

KULTAHELKKA: Hän sinut karkoittaa takaisin yöhön ja myrskyyn, vaivainen
vanhus, joka omien mielihaaveittesi houruna hoiput. — Kuinka voisi hän
ottaa ystävällisesti vastaan sinut, joka olet hänelle niin paljon pahaa
tehnyt?

ÄIDIN KUOPUS: Oi, sinä et tunne Kultahelkkaa! — Hän on kirkas ja
kaunis, lempeä ja hyvä. Hän on ottava minut avosylin vastaan, kun häntä
kuolevaisena lähestyn.

KULTAHELKKA: Kadutko siis?

ÄIDIN KUOPUS: En tiedä, mitä katumus on. Eihän tehtyä voi
tekemättömäksi ajatella. — Mutta minä tunnen murheen, myös tuskan minä
tunnen kourukynnen. Voisin siitä laulaa laulun sinulle, siten kiittää
ystävyydestäsi.

KULTAHELKKA: Mikä laulu se on?

ÄIDIN KUOPUS:

    _Loihtu_.

    Eessä yö, hämy takana, pilvi
    päällä pään, rutarapakko alla,
    mies mennyt muruiksi,
    jalka lyöty polvilumpioon.

    Nuorna näin, miten majakat sammui.
    Miesnä tein tulen merellä yössä,
    kun virrat vihisi, purret
    kaikki kiiti valkamiin.

    Tuska, et mua muserra.
    Tunnen syntys: on emos ikävä,
    siitti sun päivä pimeä, koska
    ystävittä yksin jäin.

    Suljen suun, puren ikenet kiini,
    teljet teen, sydänkamarit salpaan.
    Pois etkö pakene? — "Lankee
    maahan marras Luojan yön!"

    Tahko käy, suru jyrise, jyskä
    Ukko, lyö teräs jumalan! — Kirpoo
    piin kirjokipunat, syttyy
    järjen jäiset kynttilät.

KULTAHELKKA: Se ei ollut mikään kaunis laulu.

ÄIDIN KUOPUS: Se on sellainen kuin minun elämäni on ollut. — Hyvästi!

KULTAHELKKA: Varro vähän! — Sanoit neitisi nimen olevan Kultahelkka.
Kuinka sinua itseäsi kutsutaan?

ÄIDIN KUOPUS: Monet ovat nimeni niinkuin kohtaloni. — Kotona kutsuttiin
minua Äidin Kuopukseksi. Tuolla ulkona maailmassa oli nimeni kerran
ritari Sotijalo, jonka maine vieläkin maita kaiuttaa. Viimeksi ovat
minua sanoneet Pyhän Haudan pelastajaksi. — En ole mitätön mies,
kuten näytän. Sotaa käynyt olen, sotajoukkoja johdattanut, kuninkaita
palvellut, saraseeneja kukistanut. Ihastuva on impeni, ailahtava, kun
käyn hänelle kohtaloitani kertomaan.

KULTAHELKKA: Ihastuva äänestä, jota et itse tunne! Ailahtava maineesta,
jonka muut ovat sinulle antaneet! — Mitä olet sinä itse?

ÄIDIN KUOPUS: Sen juuri nähdä tahtoisin ennen kuolemaani. — En muista
sitä enää tarkoin ja se onkin suruni suurin. — Hän muistaa.

KULTAHELKKA: Kuinka hän sinua muistaisi? Olethan sinäkin niin kauan
hänet unohtanut?

ÄIDIN KUOPUS: En ole unohtanut häntä, muistan hänet, kultakiharaisen!
Kuin eilispäivän muistan hänet! — Hän tietää, kuka olen.

KULTAHELKKA: Sinäkin olet voinut muuksi muuttua. — Kuinka hän enää
tietäisi sitä?

ÄIDIN KUOPUS: Onhan hänellä minun sydämeni.

KULTAHELKKA: Mutta jos hän on sen kadottanut?

ÄIDIN KUOPUS: Silloin ei sitä tiedä kukaan ja minä olen haihtuva
jäljettömiin kuin kaste kedolla. — Mutta ei, ei! Hän muistaa minua,
hän on kyllä säilyttänyt sydämeni. Sinä vaan suotta pelottelet minua.
— Kuka olet sinä, joka minulle ensin ruoan ja lämpimän annat ja sitten
kiusaat minua sanoilla kylmemmillä kuin tuuli ja rakeet? — En tahdo
kauemmin viipyä majassasi. Pois!

(Tarttuu sauvaansa ja aikoo mennä. _Kultahelkka_ pidättää häntä.)

KULTAHELKKA: Äidin Kuopus! — Etkö tunne minua.

ÄIDIN KUOPUS (hämmästyen): Äänesi tuntuu minusta tutulta. Mutta minä
olen vanha ja silmäteräni ovat tylsyneet. — Kuka olet?

KULTAHELKKA: Sinä kutsuit ennen minua Kultahelkaksesi.

ÄIDIN KUOPUS (päätään pudistaen): Mahdotonta. Miksi pilkkaat minua? —
Hän oli punaposkinen ja nuori, sinä vanha ja ryppyinen. Kukkiva aho oli
sen töllin edessä, missä mielitiettyni kasvoi. Tämän edessä on autio,
kohiseva nummi. — Korkeintaan voisit sinä olla minun äitini, mutta
hänkin on jo ammoin kuollut ja kuopattu.

KULTAHELKKA: Mieron veräjille, niin. — Sinä et tunne minua. Ehkä tunnet
oman sydämeni.

(Menee ja ottaa hyllyltä pienen lippaan. Ojentaa sen _Äidin
Kuopukselle_.)

ÄIDIN KUOPUS: Olisiko mahdollista?

KULTAHELKKA: Niin kauan kuin nuori olin, kannoin sitä aina kaulallani.
Nyt on se sinua lippaassa kauan odottanut. — Etkö tunne rasiaa? Itse
sen lapsena kerran vuolit minulle.

ÄIDIN KUOPUS: Minä tunnen kirjokuvat. — Sinä olisit siis Kultahelkka?

KULTAHELKKA: Niin. — Minä olen nyt vanha.

ÄIDIN KUOPUS: Hirmuisen vanha. — Mutta ei se mitään. Me voimme vieläkin
tulla onnellisiksi. — Minä olen nuori, minä.

KULTAHELKKA: Luuletko? (Ottaa peilin piirongilta ja pitää sitä hänen
edessään.)

ÄIDIN KUOPUS: Hm. Se on aivan toinen mies. — Kuka olen minä?

KULTAHELKKA: Sen näet tuosta lippaasta. — Miksi et ennemmin tullut?

ÄIDIN KUOPUS: Minulla oli aina mielestäni niin paljon tärkeämpää
toimitettavaa. — Varsinkin sitten kuin olin miekkani pyhän asian
puolesta kohottanut.

KULTAHELKKA: Ja missä on nyt miekkasi?

ÄIDIN KUOPUS: Meren pohjassa, sata syltä syvässä, jonne sen kerran
eräänä tuskien yönä pudotin. — Silloin muistin sinut.

KULTAHELKKA: Minä olen muistanut sinua aina. Olen vain odottanut, että
tulisit sydäntäsi takaisin vaatimaan. — Nyt se on sinulla.

ÄIDIN KUOPUS: Mutta ... ehkä sinunkin tekisi mieli nähdä ... sydäntäsi?

KULTAHELKKA: Sanoithan hukanneesi sen. — Mitäpä minä sillä enää
tekisinkään?

ÄIDIN KUOPUS: Sinä et siis kaipaa itseäsi?

KULTAHELKKA: En. Muistan itseni parhaiten, kun muistan sinut. —
Tuskinpa minulla on muuta itseä koskaan ollutkaan.

ÄIDIN KUOPUS: Oli, oli, kultainen sydän! Minä muistan sen niin hyvin.
— Mutta omaani minä en muista. Olen välistä epäillyt, että sitä ei ole
koskaan ollutkaan.

KULTAHELKKA: Avaa siis lipas ja katso, kuka olet! — Nyt ei sinun
tarvitse epäillä enää.

(_Äidin Kuopus_ avaa hiljaa lippaan. _Kultahelkka_ näyttää tulta
hänelle. Vaitiolo. Tuuli vinkuu ja vonkuu.)

ÄIDIN KUOPUS (päätään nyykähyttäen): Se oli sittenkin puhdasta kultaa.

Esirippu.






PENTTI PÄÄKKÖNEN

3 näytöstä



HENKILÖT:

PENTTI PÄÄKKÖNEN, kunnan esimies.
LYYLI, hänen vaimonsa.
PASTORI.
KÄRSÄMÄKI..|
KESTI..... | valitsijamiehiä.
MÄKÄRÄINEN, poliisikonstaapeli.
RIETU, vapaaksi päästetty vanki.
MARI, piika.

Aika: nykyinen. Paikka: eräs sisämaan pitäjä Suomessa.




ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


Virkahuone. Ovi perältä ja oikealta. Vasemmalla ikkuna, jonka ääressä
suuri kirjoituspöytä. Oikealla etualalla nahkasohva, pöytä ja tuoleja.
Perällä puusohva. Katosta lattiaan ulottuva kaappi. Seinäkello.
Kirjahylly. Seinällä maanviljelysseurojen palkkiokirjoja ja diploomeja.
Taulu: esittävä Porvoon valtiopäiviä. Lönnrotin ja Snellmanin kipsiset
rintakuvat.

Kirjoituspöydällä paljon papereita. _Pentti_ istuu kynä kädessä
painautuneena yli tilikirjojensa.

Naputetaan ikkunaan. _Pentti_ nousee, avaa ikkunan ja tervehtii
kohteliaasti.


PENTTI: Kas vaan, herra pastori! Näin varhain liikkeellä?

PASTORI (työntäen yläruumiinsa sisälle): Hyvää huomenta! En saanut
oikein hyvin unta ja lähdin kävelemään. Niin näin minä teidät tästä
maantielle ja ... aina työssä, herra esimies?

PENTTI: Minäkään en saanut oikein hyvin unta. — Nukun ylipäänsä sangen
huonosti.

PASTORI: Ai, ai, herra esimies! Täytyy säästää itseään. — Minä tiedän:
maa ja kansa vaatii teidän palveluksianne. Mutta me emme ole nuoria
enää. Ohhoh!

PENTTI: Kenties herra pastori suvaitsee käydä huoneeseen? — Luulen,
että saamme pian aamukahvin.

PASTORI: Tuhansia kiitoksia, herra esimies! Olen vaan hiukan
jaloittelemassa. — Toden sanoakseni, odottelen postia. Utelias vanhalla
ijällä, hehheh!

PENTTI: Sanomalehdet sisältävät nykyään paljon tärkeätä. — Sikarin
saanen ainakin luvan tarjota?

PASTORI: Enpä tiedä, näin aamutuimaan. — Mutta jos teillä on joku
paperossi, — kiitoksia!

PENTTI (tarjoten tulta): Pastori on hyvä!

PASTORI: Kiitoksia. — Totta sanoitte: sanomalehdet sisältävät enemmän
nykyään kuin meidän nuoruudessamme ... mitä puhunkaan, herra esimieshän
on vielä nuori mies.

PENTTI: Täysi viisikymmentä, herra pastori.

PASTORI: Jaa, jaa, aika kuluu, me myös. — Mitä sanotte minusta sitten,
joka jo olen sivu kuudenkymmenen viiden vierähtänyt?

PENTTI: Herra pastori näyttää vielä varsin virkeältä.

PASTORI: Ei ole kehumista. Maa vetää puoleensa meitä kaikkia. — Mutta
nämä ajat, nämä ajat...

PENTTI: Ankarat ajat todellakin.

PASTORI: Minunkin, vanhan miehen, mielen ne musertavat, saati sitten
nuoren. Tuskin enää yölläkään saan silmiäni ummistetuksi.

PENTTI: Ehkä pastori on juuri sen vuoksi valvonutkin?

PASTORI: Eipä ilman. — Valtiopäivämiesvaalit ja muut. — Mitähän posti
jälleen tienneekin!

PENTTI: Se on totta. Täällähän on myöskin tänään vaalit.

PASTORI: Niin on. Vanha Hiskias tuskin enää voi tulla kysymykseen.

PENTTI: Hän on kuitenkin tottunut edusmies.

PASTORI: Onhan hän. Mutta ikä painaa, ikä painaa. — Kuulin, että hän on
lopullisesti kieltäytynyt.

PENTTI: Niinkö?

PASTORI: Niinpä niinkin. Herra esimies saa olla varoillaan, hehheheh.

PENTTI: Herra pastori suvaitsee laskea leikkiä.

PASTORI: Enpä suinkaan. Se taitaa olla jo hyvinkin varma. — Mutta en
tiedä juuri, onko siitä onniteltava. Uusia huolia, uusia murheita.

PENTTI: Minä olen kovin oppimaton mies niin korkeaan asemaan.

PASTORI: Esimies on vaatimaton mies, vaan ei suinkaan oppimaton. — Mitä
tietää tuo kirjahylly, hehheh?

PENTTI: Olenhan minä silloin tällöin viljellyt kirjojakin. Täytyy
taitaa vanhana, mitä ei nuorena ole oppinut.

PASTORI: Herra esimies on oman onnensa seppä ja siten ansainnut yleisen
kunnioituksen. Pitkällä työllä, pitkällä työllä. — Nämäkin lienevät
kunnan papereita?

PENTTI: Muutamia tilejä vaan...

PASTORI: Mitä minä olen sanonut? Työssä aamusta varhain, iltaan
myöhään. Päivät pelloilla, yöt pöydän ääressä. — Parempaa vaalia ei
tuomiokunta ikinä voisi tehdä.

PENTTI: Herra pastori on liian ystävällinen.

PASTORI: Sellaiset maanviljelijät tuottavat kunniaa kansalle ja
isänmaalle. — Kauankos herra esimies jo onkaan asunut pitäjässämme?

PENTTI: Tulee täsmälleen viisitoista vuotta.

PASTORI: Niin, niin, se on totta, samana vuonna kuin se Korpelan hirveä
kaksoismurha tapahtui. — Se oli sinä suurena poutakesänä.

PENTTI: Niin.

PASTORI: Viisitoista vuotta, niin, niin. Pitkä aika. — Ei, mutta kyllä
minun nyt täytyy lähteä. Minusta on kuin kuulisin jo postin kellon.

PENTTI: Pastori taitaa erehtyä. Konstaapeli siellä vain ajaa ratuuttaa.
— Napit kiiltää.

PASTORI: Niinpä niinkin, konstaapeli, hehheh! Ennen mainittiin häntä
siltavoudiksi. Ei saanut sekään nimi pysyä paikoillaan. — Hyvästi,
hyvästi!

PENTTI: Pastori on hyvä ja käy piakkoin paremmin talossa.

PASTORI: Kiitoksia vaan! Kyllähän minä tästä aina ohikulkiessani. Mutta
esimiestä ei ole siellä puustellilla näkynyt kotvaan.

PENTTI: On ollut vähän kiireitä tässä.

PASTORI: Niinpä niinkin. Kesällä ei kerkiä, talvella ei tarkene,
hehheh! — Hyvästi, hyvästi.

(_Pentti_ sulkee ikkunan, nousee, kävelee pari kertaa yli lattian ja
istahtaa jälleen. _Lyyli_ tulee oikealta kahvitarjotin kädessään.)

LYYLI: Yksinkö sinä oletkin? Luulin että sinulla oli vieraita.

PENTTI: Haastelin tässä hiukan pastorin kanssa läpi lasin. — Laske
siihen sohvapöydälle!

LYYLI: Varmaan olet taas valvonut koko yön?

PENTTI: Suoraan sanoen, enpä juuri ole silmääni ummistanut. — Näkyykö
se?

LYYLI: Minä kyllä näen sen. — Pentti, sinun tulee todellakin ajatella
terveyttäsi.

PENTTI: Samaahan se pastorikin tässä juuri pääsi potuuttamasta. —
Terveyttäsi! Niinkuin ei vanhan maantieroiston terveys kestäisi!

LYYLI: Pentti, kuinka saatat niin puhua? Ethän sinä ole ollut
maantieroisto.

PENTTI: No, en juuri paljon parempikaan. — Kuinka lapsi voi?

(Päättää kirjoituksen, pyyhkii kynän huolellisesti ja nousee. _Lyyli_
on istunut sohvapöydän luo.)

LYYLI: Taitaa olla huonosti asiat.

PENTTI: Anna kun katson sinuun! — Sinäkään et ole nukkunut tänä yönä.

LYYLI: Eipä sitä ole tullut nukutuksi. — Kun täytyy joka tunti nousta
rohtoja antamaan ja se on sellaisessa tuskassa...

PENTTI: Eikö Mari voisi tuota tehdä?

LYYLI: Hänellehän minä nyt tohtisin sen uskoa! Silloin se nyt ainakin
kuolisi.

PENTTI: Mitäs lääkäri sanoi? Hän kävi eilen illalla, eikö niin?

LYYLI: Mitäs se lääkäri! Määrää aina uusia rohtoja. — Nyt pitäisi juuri
tapahtua käänne.

PENTTI: Parempaan?

LYYLI: Taikka huonompaan, ei ole tietoa. — Taitaa vaan mennä tämäkin
sinne, mihin muutkin lapset.

PENTTI: En suinkaan minä ole niitä tappanut!

LYYLI: Pentti, kuinka sinä saatat niin puhua! — Enhän minä sinua
syytäkään, mutta kyllä se vaan on kovaa, kun täytyy yksi toisensa
perästä viedä kirkkomaahan. Viisi kaunista lasta!

PENTTI: Ei auta menneitä murehtia.

LYYLI: Eihän se auta enkähän minä niin ääneen murehdikaan, mutta kun
nyt on huoli tästä kuudennestakin. — Niin se on kuumeessa raukka ja
punoittaa...

PENTTI: Usko pois, hän paranee kyllä.

LYYLI: Niin sinä olet aina sanonut. — Mutta kyllä tämä on vain kuin
Herran rangaistus meidän talollemme.

PENTTI: Herran! Ole hupsimatta! — Oletko tullut uskovaiseksi?

LYYLI: Eihän sitä tiedä, mihin tässä hädässään turvautuu.

PENTTI: Minuun.

LYYLI: Se on hyvä sanoa. Sinullakin on aina nuo tilikirjasi ja talon
huolet.

PENTTI: Täytyy pitää huolta talostaan, kun on kerran talo. Eikä niitä
voi kunnan asioitakaan laiminlyödä.

LYYLI: Enhän minä laiminlyömään käskekään. Enkähän minä sinua mistään
soimaakaan. Hyvähän sinä minulle olet.

PENTTI: Sentään valitat sinä.

LYYLI: Mitäs minä valitankaan, kun vaan nuo lapset eläisi. Kun edes
tämä yksi...

PENTTI: Eihän tuo vielä ole kuollut.

LYYLI: Se kuolee kyllä, ole varma siitä. Ja kyllä se vaan on totta,
mitä...

(Purskahtaa itkuun, _Pentti_ on juonut kahvinsa, mennyt kirjoituspöydän
luo. Sytyttää sikarin.)

PENTTI: No? Mitä nyt?

LYYLI: Mitä ne sanovat pitäjällä...

PENTTI: Mitä ne sanovat? Häh?

LYYLI: Että eivät lapset menesty Pääkkölässä!

PENTTI: Kuka niin sanoo? Häh? Kuuletko sinä? Mitä ne tarkoittavat?

LYYLI: Pellot menestyvät, karja menestyy, raha ja tavara menestyy,
mutta lapset kuolevat.

PENTTI: Äh! Niin puhuvat ne, jotka meitä kadehtivat. — Pellot, karja,
tavara! Tietysti ne menestyvät, kun niitä hoidetaan. — Lapset! Keneltä
ei lapsia kuole? Hoitaisit paremmin, niin eläisivät.

LYYLI: Siinä tuo vika lienee.

PENTTI: Älä nyt jää siinä päätäsi riiputtamaan niinkuin minä olisin
sinulle minkä kuolemansynnin tehnyt. Tiedänhän minä, että sinä
olet hoitanut hyvin lapsesi. — Mutta minä en siedä tätä alituista
ruikuttamista.

LYYLI: Enhän minä aina ruikutakaan.

PENTTI: No noh! — Suuttuuhan sitä ihminen vähemmästäkin. — Lapset!
Herran rangaistus! — Äh! Ei ole mitään jumalaa.

LYYLI: Kun et sinä vielä puhuisi niin jumalattomasti!

PENTTI: Minä puhun niinkuin minä ajattelen. — Ei ole mitään jumalaa
eikä perkelettä. Ne, jotka niin sanovat, valehtelevat. Papit enemmän
kuin kukaan. — Että sinäkin viitsit...

LYYLI: Tulin nyt sanoneeksi tuon.

PENTTI: Koulunkäynyt ihminen! Sitäkö sinulle siellä tyttökoulussa
opetettiin?

LYYLI: Olisi saanut olla käymättä sekin koulu, kun olisi tiennyt, että
siitä alituisesti muistutetaan. Ensin isä kotona ja sitten sinä...

PENTTI: En suinkaan minä ole siitä liian usein muistuttanut.

LYYLI: Etpä et. — Joko minä vien kahvikalut pois?

(Nousee. _Pentti_ on kävellyt kiivaasti edes takaisin.)

PENTTI: Jo. — Enkähän minä nyt silti mikään hirviö ole, vaikka minä en
usko teidän jumalaanne.

LYYLI: Ei tuo taida olla minun jumalani enempi kuin sinunkaan. — Mutta
sinä kiivastut aina niin, Pentti.

PENTTI: Minä? Kiivastunko minä? En milloinkaan. Minä olen itseni herra
enempi kuin moni muu. Voitko sanoa? Olenko koskaan tänä viitenätoista
vuotena kohottanut kättäni sinua vastaan?

LYYLI: Sitä olisi puuttunut vielä.

PENTTI: Vielä, sanoit sinä! Sitä ei puutu monessa muussa talossa. —
Olenko kertaakaan tullut humalassa kotiin? Häh?

LYYLI: Et, et.

PENTTI: Taikka menettänyt rahojani markkinoilla? Taikka jäänyt
pelaamaan korttia yökausiksi? — En. Sinulla on hyvä mies, sanon minä.

LYYLI: Niin, niin. Samaahan minäkin sanon.

PENTTI: Yleisesti kunnioitettu mies. Nyt minä olen kunnallislautakunnan
esimies. Tänään tulee minusta valtiopäivämies, saatpa nähdä.

LYYLI: Jumala varjelkoon!

PENTTI: Mitä nyt? Olisit edes turhaan lausumatta tuon jumalan nimeä,
kun et kuitenkaan todella usko siihen. — Mitä tahdoit sanoa?

LYYLI: Nyt kuolee meidän lapsemme varmaan.

PENTTI: Nyt? Kunko minusta tulee valtiopäivämies? — Lyyli! Tahdotko
tehdä minut hulluksi?

LYYLI: Herra siunatkoon!

PENTTI: Mitä tarkoitat sinä noilla sanoillasi: "nyt kuolee meidän
lapsemme varmaan". Mitä yhteyttä on ja voi olla mielestäsi meidän
lapsillamme ja minun valtiopäivämiesvaalillani? — Kuuletko? Vastaa
minulle!

(Pudistaa häntä kyynärvarresta. _Lyyli_ on lyhistynyt istumaan.)

LYYLI: Enhän minä sillä sen enempää tarkoittanut. Se sana vain pääsi
huuliltani.

PENTTI: Sinulta pääsee suustasi sanoja, jotka voisivat viedä hirteen
toisen miehen. "Nyt kuolee meidän lapsemme varmaan!" — Onko mokomaa
kuultu? Äh!

LYYLI: Anna se anteeksi, Pentti.

PENTTI: Joku toinen vaimo iloitsisi, jos hänen miehensä nauttisi niin
suurta luottamusta, että hänet valitaan edustamaan synnyinmaataan.
Sinä sen sijaan myrkytät minulta jokaisen ilon. — Milloin ovat meidän
lapsemme ennen kuolleet siitä, että minun arvoni on ylentynyt?

LYYLI: Pentti! Kuulethan, että pyydän sinulta anteeksi!

PENTTI: Aika nyt enää, kun kerran olet kylvänyt minuun myrkky-oan. —
No niin, se on totta, Urho hukkui samana päivänä kuin minusta tuli
kunnan esimies. Ja Väinö Kalervo kaatoi päälleen palavan lampun samalla
viikolla kuin saatiin tieto, että minut oli valittu maanviljelysseuran
johtokuntaan. — Mutta väitätkö sinä, perkele, että nuo asiat ovat
toistensa yhteydessä?

LYYLI: Pentti! — Et vielä koskaan ole puhutellut minua noin.

PENTTI: Etkä sinäkään minua. Mutta sinä olet tuuminut kauan tuota.
Nyt puhkesivat hauteet esille. — Jos ne ovat yhteydessä, no niin,
silloinhan on jumala, silloinhan on helvetti, on kaikki tuo roska, ja
kolminaisuus, ja apostolit ja mikä niiden nimi on! Jos minun lapseni
ovat kuolleet sentähden, että minä olen ylentynyt yhteiskunnan jäsenenä
ja valistuneena kansalaisena, — no niin, mennään kirkkoon sitten,
mennään ripille, muijaseni! Mennään ripille, hahhah!

LYYLI: Pentti!

PENTTI: Taikka luuletko, että minä olen kentiesi tehnyt jonkun
rikoksen, jonkun pahan työn, kuten se kuuluu, josta Herra nyt muka
minua rankaisee? Kenties murhan kerrassaan? — Häh? Kenties olin se minä
mielestäsi, joka murhasin Korpelaiset?

LYYLI: Kuinka sinä saatat puhua, Pentti?

PENTTI: Jos se en ollut minä ja jos et usko, että se olin minä, niin
sano minulle, kuka se oli. Kuka?

LYYLI: Me tiedämme molemmat kyllä.

PENTTI: Kuka? Kentiesi et muista enää hänen nimeään?

LYYLI: Rietu Mäkinen.

PENTTI: Noh! Sinun entinen sulhaisesi se oli. Vähällä puuttui, ettet
joutunut murhamiehen morsiameksi. — No noh, ei siitä sen enempää. —
Kauhea teko! Murhata omat kasvinvanhempansa! — Nonoh!

LYYLI: Hän on kyllä myös saanut rangaistuksensa.

PENTTI: On, ja niin pitääkin olla. — Nahjus miehekseen muuten! —
Kenties tahdot sinä väittää, että se oli jumala, joka häntäkin rankaisi?

LYYLI: Itse lienee hän ollut sortajansa.

PENTTI: Eipäs, yhteiskunta se oli. Itse olisi hän tehnyt tekonsa
iltikseen ja kävelisi vieläkin vapaalla jalalla. Siksi on yhteiskunta
korkeinta, mitä on. Valtio ja yhteiskunta! Työ niiden hyväksi on työtä
jumalan hyväksi. — Paljon enemmän kuin virren veisuu.

LYYLI: Minusta tuntuu kuin olisi lapsi itkenyt.

PENTTI: Kenties se nyt jo kuolee minun sanoistani? — Perkele! — Eikö
tässä talossa tule milloinkaan puhdasta?

LYYLI: Kenties hän ei enää niin kauan itkekään.

PENTTI: Mene sitten! — Odota, minä tulen myös katsomaan. — Eikä sinun
sitä nyt tarvitse niin pahaksi ottaa. — Minä olen valvonut koko yön
ja minun hermoni ovat vähän ärtyneet. — Kuule? Onko sinulla kotona
konjakkia?

LYYLI: Lieneehän sitä.

PENTTI: Eikä sinun tarvitse noin katsoa minuun. Sillä tässä on mies,
joka ei milloinkaan juo itseään juovuksiin. — Se nukkuu? No, arvasinhan
minä sen.

(_Lyyli_ on mennyt edellä oikealle. _Pentti_ seuraa häntä.
Huone on hetken tyhjänä. _Kesti_ ja _Kärsämäki_ tulevat perältä.)

KÄRSÄMÄKI: Ei taidakaan olla esimies kotona.

KESTI: Missäpähän olisi? Tuossa ovat tilikirjat pöydällä levällään. Ei
se olisi niitä siihen jättänyt, jos olisi taloa tuonnemmaksi poikennut.

KÄRSÄMÄKI: On se akuraati mies tämä Pentti.

KESTI: No, on siinä miestä kerrakseen. Ja talo kuin linna! Oikein matot
lattialla.

KÄRSÄMÄKI: Hirviääkö tässä istuakaan?

KESTI: Kyllä hirviää. Valitsijamies voi istua missä tahansa.
Tiedä, että me emme olekaan enään mitään tavallisia tunkionluojia!
Ylösotettuja niin herroilta kuin talonpojilta.

KÄRSÄMÄKI: Olemme sitä paitsi kirkon kuudennusmiehiä.

KESTI: Ja isiltä perityn yhteiskunnan jäseniä. — Muistatko sinä sitä
herraa, joka ihan Helsingistä pitäen kävi meillä? Oli sillä sanat
suussa.

KÄRSÄMÄKI: Mikä lie mielessä ollut.

KESTI: Tahtoi vähän niinkuin tunnustella, hihi! — Mutta me äänestämme
tätä Penttiä. Se, joka on osannut oman talonsa tähän kuntoon saada, se
se ruunun rustingitkin ymmärtää.

KÄRSÄMÄKI: Sillä tuolla lienee tavaraa herrain päivilläkin reissuta.

KESTI: On sillä. Ja sellainen puhelahja sitten! Kun sitä kuulee joskus
kunnantuvalla, niin ei pidä papit eikä piispatkaan.

KÄRSÄMÄKI: Lait ja asetukset tunteva mies. Mutta ei se ole huono puhuja
piispakaan.

KESTI: Eipä silti ja sen vuoksi. — Mutta ei anna perään Penttikään.
— Eikä se niin paljon kuulu puhelahjan päälle tulevankaan siellä
pääkylässä. Pitää vain jaksaa juoda herrojen kanssa.

KÄRSÄMÄKI: Pentti tuo jaksanee.

KESTI: Jaksaa se, eikä tule milloinkaan humalaan. — Kuuluvathan ne
sieltä ylämaasta ajattelevan sitä Härkösen nuorta maisteria, mutta me
lähetämme Pentin.

KÄRSÄMÄKI: Pentinpä Pentin. — Mikä se tuo on?

KESTI: Kah, se Lentruutin rintakuva eli pysti. Etkö muista? Onhan niitä
pappilassa.

KÄRSÄMÄKI: Mikä se oli se Lentruutti?

KESTI: Kah, se, joka virsikirjan teki. Etkö tuota nyt tiedä?

KÄRSÄMÄKI: Tämänkö uuden?

KESTI: Lie tehnyt uudenkin. — Ja tuo tuossa on Runeperki.

KÄRSÄMÄKI: Niin vai. Virsiä hänkin teki?

KESTI: Kukapa ne kaikki! — Pentti tuo tietäisi.

KÄRSÄMÄKI: Oli se Vihta-Paavokin virsiniekka.

KESTI: No sen minä sanon, ettei sitä sen parempaa ole ollutkaan! Kun
se vaan olisi ymmärtänyt ja vähän enempi hengellisiä kuin lihallisia
ajatellut. — Kuoli viinaan.

KÄRSÄMÄKI: Viinaan kuoli. — Kah, onhan sillä nappi seinässä!

KESTI: Sitä se painaa kun tahtoo eukkonsa eli piikatyttönsä tänne. Se
on sellainen sähkönappi. — Painetaanko?

KÄRSÄMÄKI: Älä, älä! — Jos sattuu vaikka ukkosen johto olemaan.

KESTI: Kyllä minä näitä olen nähnyt. Siinä on sähkölangat niinkuin
tilifoonissakin.

KÄRSÄMÄKI: On sillä Pentillä konstit. — Soipiko se?

KESTI: Soipi tietystikin. — Nyt minä painan.

KÄRSÄMÄKI: Älä, älä! — Eihän se soi.

KESTI: Ei se täällä soikaan. — Kuuletko? Jo tullaan.

(Ukot istuvat jälleen vakavina ja odottavina puusohvalla perällä.
_Pentti_ tulee oikealta, puhuen taakseen.)

PENTTI: Ja lääkäriä on lähetettävä heti paikalla noutamaan. Sanokaa,
että minä pyysin. Tekö täällä?

KESTI: Minähän se tässä.

PENTTI: Terve taloon! — Käykääpäs tänne peremmälle!

KÄRSÄMÄKI: Kyllähän me tässäkin.

KESTI: Kah, käydään peremmälle, kun Pentti kerran tahtoo! — Hohhoh!

(Istuvat sohvaan. _Pentti_ keinutuoliin. Tarjoaa sikareita.)

PENTTI: Kuuluukos sitä kummempia?

KESTI: Eipä kummempia. — Oli kerran asioita tännepäin ja kun ei
tämä naapuri ollut käynyt talossa milloinkaan, niin ajattelimme ohi
ajaessa...

KÄRSÄMÄKI: Tämä Kestihän se tahtoi. — Ihanko tässä sikaritupakit?

PENTTI: Mitäs ne aina paperirullatkaan?

KESTI: Hihi! — Nämä ovat vähän niinkuin näkyisämpiä, meinaa Pentti.

KÄRSÄMÄKI: Taitaa olla hinta sen mukaan.

PENTTI: Onhan niillä pikkutalon hinta. — Hohoi, onko siellä joku? —
Mari saa tuoda tänne sen konjakkipullon. Ja kahvin kanssa!

KÄRSÄMÄKI: Ihanko tässä nyt herrasmalliin —?

KESTI: Kah, kun Pentti nyt kerran tahtoo. — Eikähän tässä turhan tautta
valitsijamiehiä olla.

(_Pentti_ on noussut paikaltaan ja mennyt oikealle ovelle. _Mari_ tuo
sisälle konjakkipullon ja kahvitarjottimen ja menee. _Pentti_ kaataa
laseihin.)

PENTTI: Eipähän tässä kuivin suin istumaan. — Tuikku murheesen!

KESTI: Skool, skool!

KÄRSÄMÄKI: Jokohan tuo menee päähän vanhalle miehelle?

PENTTI: Vatsaan se menee.

(Vaitiolo. _Pentti_ täyttää jälleen lasit.)

KESTI: Jaa, jaa.

PENTTI: Tuikku murheesen!

KÄRSÄMÄKI: Jokohan tässä nyt oikein viinoittelemaan?

KESTI: Kah, kun Pentti nyt niin tahtoo. — Skool, skool!

Esirippu.




TOINEN NÄYTÖS.


Sama näyttämö. _Kesti_ ja _Kärsämäki_ sohvassa. _Pentti_ keinutuolissa,
kyynärpäät vasten pöytää.

Ukot ovat naukkineet. Naamat kiiltävät vahvasti.


PENTTI: Ja sen minä sanon, että kun minä valtiopäiville tulen,
niin toinen kurssi siinä pitää alkaa. Mikä se on esim. tuo meidän
lainkäyttömme? Pienet varkaat hirtetään, suuret vapaiksi päästetään.

KESTI: Eihän se koira koiran hännälle polkaise, hihihi!

PENTTI: Se on sen vuoksi, ettei kansa valvo oikeuksiaan. — Tietäkää
se, miehet, että tämä nykyinen laki on vain pöllöjä ja typeriä ihmisiä
varten. Viisaalle on siinä aina joku silmukka auki.

KÄRSÄMÄKI: Hm. Taitaa olla niinkuin tämä Pentti sanoo.

PENTTI: Miksei olisi? — Kuka siellä kompuroi?

(Konstaapeli _Mäkäräinen_ on tullut sisälle edellisen aikana,
yskähdellyt oven suussa ja, kun se ei auta, ruvennut jalkojaan
kopistelemaan.)

MÄKÄRÄINEN: Minähän se täällä vain —

PENTTI: Kuka minä? — Jasoo, konstaapeli! Päivää! Konstaapeli painaa
puuta vaan. Tänne peremmälle. — Mari' hoi! — Konstaapeli painaa sitä
nappia!

(_Mari_ tulee oikealta.)

PENTTI: Mari tuo konstaapelille tähän lasin ja kupin. —
Virkamatkoiltako sitä?

MÄKÄRÄINEN: Onhan niitä ollut virkamatkojakin. Kaupungissa kävin
viimeksi tätä vallesmannia kyydissä. — Hönkä tyttö tämä Mari. Lihoo ja
pulskistuu.

MARI (on tullut takaisin kuppineen): Mikäs se on isossa talossa.

PENTTI: No, se oli sanottu niinkuin minun suustani! — Ei taitaisi tehdä
pahaa pieni lökäri.

MARI: Kiitti, kun annettiin. Vaikk' eihän se pieni suuren väärti ole.

PENTTI: Tästä juomalasista. — Minkäs teki?

MARI: Kun oli väärään kurkkuun mennä...

MÄKÄRÄINEN: Ei se ole ensi kertaa pappia kyydissä. — Hönkä tyttö!

PENTTI: Pönäkkä piika pönäkässä talossa. — Katkiaisi siltä ruununkin
kakku.

KESTI: Hihihi!

MÄKÄRÄINEN: Jokohan uskaltaisi? Taitaa olla monta Marillakin...

MARI: Ei ole kaunis, vaan ei ole kaupankaan.

(Menee oikealle. _Mäkäräinen_ on saanut lasinsa. Kaikki ryyppäävät.)

KÄRSÄMÄKI: Taitaa olla ylpeäluontoinen ihminen.

PENTTI: Se on vähän niinkuin minun malliani. — No, ruunun mies! Eikö
maistu?

MÄKÄRÄINEN: Maistuuhan se, miksei maistu, kaupunkikonjakkia. — Taitaa
olla esimiehen syntymäpäivä?

PENTTI: Sattui tässä kaukovieraita, niin piti vähän rintaa röyhistää. —
Ja onhan se päiväkin.

KÄRSÄMÄKI: Vaalipäivä.

KESTI: Me tässä olemme aikoneet äänestää Pentin herrainpäiville.

MÄKÄRÄINEN: Vai niin. Ne siellä ylämaassa kuuluvat tuumivan sitä
Härkösen maisteria.

PENTTI: Saakeli!

KESTI: Kyllä me se asia justeerataan. Vai miten, Kärsämäki?

KÄRSÄMÄKI: Akuraati asia.

PENTTI: Eikä siitä sen enempää. — Tyhjänäkö palasit vai oliko
kyydittäviä?

MÄKÄRÄINEN: Olihan se kyydittäväkin.

PENTTI: Hyväkin herra?

MÄKÄRÄINEN: Herrako tuo lie ollut! — Onhan se tämän puolen väkeä.

PENTTI: Minkä niminen?

MÄKÄRÄINEN: Ei tuolla taida poloisella olla paljon nimeä. — Rietu
Mäkiseksihän sitä ennen sanottiin.

PENTTI: Häh? Sekö se...

MÄKÄRÄINEN: Sepä se Korpelan murhamies.

PENTTI: Mitä? Eikö hän saanut elinkautista?

MÄKÄRÄINEN: Saipa sai, vaan kun se nyt on vapaaksi päästetty ja piti
laittaa kotipuoleensa, niin otin kärryilleni. — Eipähän se paljo
painanut.

KESTI: Taitaahan ne västingissä liiat lihat loheta.

MÄKÄRÄINEN: Kapeaksi on mies käynyt ja tuntuu minusta vähän kuin
nöyräpäiseltä. — Ei sen sanoista saa oikeata tolkkua.

PENTTI: Mihin jätit hänet?

MÄKÄRÄINEN: Tähänhän minä toin esimiehen luo.

PENTTI: Saksan saatana!

(_Pentti_ on noussut ylös ja kävelee kiivaasti edes takaisin lattialla.)

MÄKÄRÄINEN: Ajattelin, että esimies ehkä saattaisi neuvoa, mitä sille
olisi tehtävä, vaivaishoitoonko se on pantava vai mihin. Ja sitä
samaahan se sanoi vallesmannikin...

PENTTI: Minä annan pitkät perkeleet vallesmannille!

KESTI (kuiskaten): Konstaapeli ei taida tietääkään, että se on tämä
Rietu ollut ennenaikaan vähän niinkuin väleissä tämän Pentin emännän
kanssa.

MÄKÄRÄINEN: Yhyy!

PENTTI: En minä sentään rupea murhamiehiä kattoni alla holhomaan.

MÄKÄRÄINEN: Ka, viedään pois, vien mä hänet vaikka suoraan
vaivaishuoneelle.

PENTTI: Missä hän on?

MÄKÄRÄINEN: Tuolla on väen pirtissä. — Ei siitä ole pelkoa, että se
kenellekään pahaa tekee. Istuu ja itsekseen höpisee.

PENTTI: Oli, mitä oli. Piruko sinut pani hänet juuri meille tuomaan?

KESTI (kuiskaten): Siinä sen konstaapeli näkee. Ei olisi pitänyt tuoda.

MÄKÄRÄINEN (samoin): Ei olisi pitänyt. Mutta lempoko ne kaikki
viidentoista vuoden vanhat tyttöjutut muistaa?

KÄRSÄMÄKI: Se on arka arvostaan tämä Pentti.

KESTI: Ja vielä arempi eukostaan. — Se onkin koulunkäynyt ihminen.

(Vaitiolo. _Pentti_ seisoo ikkunan luona ja katselee ulos.)

KÄRSÄMÄKI: Hm.

KESTI: Niin vai, niin.

MÄKÄRÄINEN: Eiköhän ryypättäisi? (Vaitiolo.)

KÄRSÄMÄKI (nousten): Taitaa olla jo aika meillä lähteä sinne
kunnantuvalle.

KESTI: Taitaapa vaan olla.

MÄKÄRÄINEN: Jäi minultakin hevonen veräjään kiini. — Pysyneekö?

(Kaikki nousevat. _Pentti_ kääntyy.)

PENTTI: Joko nyt? Jahhah, teillä on ne vaalitoimitukset. Onnea matkaan,
terveinä takaisin!

KESTI: Ja saat sinä olla ihan varma, Pentti, että meidän äänemme sinä
ainakin saat.

KÄRSÄMÄKI: Saat muidenkin äänet.

PENTTI: Saapas näkee, saapas näkee. — Hyvästi vaan, miehet! — Mihinkä
sillä konstaapelilla on kiire?

(_Kesti_ ja _Kärsämäki_ menevät perälle.)

MÄKÄRÄINEN: Eipähän tässä mitä kiirettäkään. — Pitäisi vain joutua
sinne kotimökille, kun siellä äitikin on ruvennut potemaan.

PENTTI: Kotiinsa on moni kuollut. — Tuikku murheesen!

MÄKÄRÄINEN: Kiitoksia!

PENTTI: Tuota noin, ehkäpä minä vielä koetan tuumia sitä Rietun
asiata...

MÄKÄRÄINEN: No, kyllä se olisi kovin hyvä, jos esimies...

PENTTI: Mutta sitä ennen minun pitää saada nähdä hänet.

MÄKÄRÄINEN: Lieneekö hänessä paljon näkemistä. Kun se on semmoisissa
rääsyissäkin, että täit tippuu...

PENTTI: Mitenkäs minä muuten tiedän määrätä hänet, mihin työhön hänessä
on miestä. — Konstaapeli tuo hänet tänne.

MÄKÄRÄINEN: No, sitä samaahan se sanoi vallesmannikin, että kyllä se
esimies... Nytkö heti?

PENTTI: Nyt. — Jos on työmiestä, niin kyllä hommataan.

MÄKÄRÄINEN: Kyllä kait siitä muuten olisi työmieheksikin, kun vain
oikean ruoan ääreen pääsisi. Mutta minä pelkään, että sen päävärkki...

PENTTI: Konstaapeli tuo hänet tänne kaikissa tapauksissa.

MÄKÄRÄINEN: Kyllä, kyllähän minä.

(_Mäkäräinen_ menee perälle. _Pentti_ kävelee edes takaisin. _Lyyli_
tulee oikealta.)

PENTTI: Siinä se nyt on!

LYYLI: Mikä?

PENTTI: Perkele! — Murhamies!

LYYLI: Mitä sanot?

PENTTI: Rietu Mäkinen. — Hän on päästetty vapaaksi.

LYYLI: Herra siunatkoon!

PENTTI: Kyllähän se siunaa! — Hän istuu väentuvassa.

LYYLI: Minä en tahdo nähdä häntä.

PENTTI: Eipä olisi isosti halua minullakaan, mutta täytyy, kun ei kuulu
poloisessa olevan enää ruokansa hankkijata. — Täytyyhän sitä katsoa,
ettei mies maantielle kuole.

LYYLI: Kuinka sinä olet hyvä, Pentti!

PENTTI: Kyllähän minä olen. — Miten lapsi voi?

LYYLI: Hän nukkuu.

PENTTI: Kauanpa se nukkuu.

LYYLI: Kun ei lienekin jo viimeistä unta!

PENTTI: Joko taas? — Kävikö lääkäri?

LYYLI: Eihän se vielä miten ole ehtinyt, kun vasta lähetettiin
noutamaan.

PENTTI: Saattaisi kerran tulla itsestäänkin. — Kyllä täällä maksetaan.

LYYLI: Eivät taida rahat auttaa tässä tapauksessa.

PENTTI: Eivät pahenna, jos eivät parannakaan. — Vai uskotko sinä vielä,
että tuo niin kutsuttu jumala ottaa sinulta pois lapsen sen takia, että
minusta tulee valtiopäivämies?

LYYLI: Tuleeko sinusta?

PENTTI: Taitaapa tulla, elleivät ylimaalaiset aivan hulluiksi rupea. —
Niin että siihen katsoen sinulla on hyvin vähän toivoa lapsestasi.

LYYLI: Älä tuota enää viitsi! En minä koskaan niin ajattele.

PENTTI: Noh! — Jos minä olisin murhamies, niinkuin esim. tämä Rietu,
niin silloin voisi todellakin ajatella yhtä ja toista. Mutta nyt...

LYYLI: Älä viitsi enää mainita häntäkään. Ei se niin hauskaa ole.

PENTTI: Eipä taida olla. Ja lienetkin sinä jo aikoinasi itkusi itkenyt
sen asian vuoksi. — Tulppa suuhun siis tästä asti. Et minulta kuule
ainakaan enempää.

LYYLI: Kiitos, Pentti! — Oli ne vaikeita aikoja.

PENTTI: Vaikeimmasta ollaan nyt ohi. — Ja kun minusta tulee
valtiopäivämies, lähdet sinäkin Helsinkiin. Eikö niin?

LYYLI: Minä? Mitä minä siellä?

PENTTI: Kah, itseäsi näyttämään niinkuin minäkin! Sinä edustat minua ja
minä maata. — Kaikki hyvä.

LYYLI: Kun ei tuo lapsi vaan olisi sairas...

PENTTI: Kuolee, mikä on kuollakseen. Etehen elävän mieli! — Eikö sieltä
lääkäri jo ajakin?

LYYLI: Taitaapa ajaa. Nythän tuon kuulee sitten, minnepäin se kääntyy.

PENTTI: Mene sinä vastaan häntä! Minulle taitaa tässä tulla omat
vieraani.

(_Lyyli_ menee oikealle. _Mäkäräinen_ ja _Rietu_ tulevat perältä.)

MÄKÄRÄINEN (lykäten Rietua edellään): Käy sisälle vaan, Rietu! Ei
esimies sinulle mitään pahaa tee.

PENTTI: Tuonko se on näköinen?

MÄKÄRÄINEN: Tämänhän tämä on näköinen. — Ota lakki päästäsi, Rietu, kun
esimies puhuttelee sinua.

RIETU: Jumala siunatkoon esimiestä ja tirehtööriä ja pastoria ja
kaikkia hyviä ihmisiä.

PENTTI: Mistä tirehtööristä hän puhuu?

MÄKÄRÄINEN: Taitaa muistella vankilatirehtööriä. — Kun se on vähän
nöyräpäinen... Herra tirehtööri sanoi —

RIETU: Herra sinun jumalas on kiivas jumala, joka kostaa isäin pahat
teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen...

PENTTI: Häh? Minulleko sinä —?

RIETU: ... niille, jotka häntä rakastavat, mutta tekee laupeuden
monille tuhansille, jotka häntä vihaavat ja...

PENTTI: No, se kuuluu joltakin. — Istu!

MÄKÄRÄINEN: Kah, istu, Rietu, kun esimies käskee. Äläkä katsele
kenkiesi kärkiä ja vastaa suoraan, kun sinulta kysytään.

RIETU: Ja Herra sanoi Eevalle: "Sinun siemenestäsi pitää kaikki
sukukunnat siunatuiksi tuleman."

PENTTI: Mitäh?

RIETU: Ja sinä olet rikki polkeva käärmeen pään, mutta käärme on
pistävä sinua kantapäähän.

PENTTI: Käärme! — Hän on täysi hullu.

MÄKÄRÄINEN: Mitä minä sanoin? Ei taida olla enää henkensä elättäjää.

RIETU: Ei esivalta turhaan miekkaa kanna, vaan joka miekkaan tarttuu,
se miekkaan hukkuu.

PENTTI: Kuinka? — Hahhah!

MÄKÄRÄINEN: Hän sekoittaa sanat ja sakramentit.

PENTTI: On siinä vähän tolkkua hänen puheessaan. — Konstaapelilla taisi
olla kiire sinne kotimökilleen?

MÄKÄRÄINEN: Olihan se vähän, kun se äitikin rupesi potemaan...

PENTTI: Konstaapeli saa mennä vaan. — Tämä saa jäädä tähän tulevan yön
tienoiksi. — Sittenpähän tuumitaan.

MÄKÄRÄINEN: No, jopa se esimies nyt hyväksi rupesi. — Ka, kiitä Rietu,
kun esimies lupaa yösijan! — No niin, hyvästi vaan! — Vaivaishoitoon
kait se on pantava...?

PENTTI: Saapas näkee. Hyvästi, hyvästi.

(_Mäkäräinen_ menee. _Pentti_ on istunut kirjoituspöytänsä taakse.
Vaitiolo.)

PENTTI: Tule lähemmäksi!

RIETU tulee epävarmasti.

PENTTI: Istu!

RIETU istuu tuolin nurkalle pöydän toiselle puolen.

PENTTI: Me olemme nyt kahden kesken. Katso itse! Konstaapeli on mennyt
tiehensä.

RIETU: Niin, taitaa minunkin pitää...

PENTTI: Ei sinun silti tarvitse nousta. Ymmärrätkö? Sinä olet nyt vapaa.

RIETU istuu jälleen.

PENTTI: Tunnetko minua?

RIETU: Tu-tu-tunnenhan minä tirehtöörin.

PENTTI: En minä mikä tirehtööri ole. — Kunnan esimies. — Sama kuin
sinun isäsi ennen kalikkamarkkinoita.

RIETU: Isä on taivaassa.

PENTTI: Taitaahan tuo olla sielläkin. Uskotko sinä jumalaan?

RIETU: Minä uskon pyhän hengen päälle ja yhden pyhän kristillisen
seurakunnan ja kaikkien ihmisten yhteyden...

PENTTI: Hm. — Sitäkö sinä olet oppinut siellä vankilassa? — Taisi olla
kova kurssi?

RIETU: Vaikka teidän syntinne veriruskeat olisi...

PENTTI: Ptruu! Eikö sinulta, helvetti, saa ihmisen sanaa? — Sinäkö se
murhasit ne Korpelaiset?

RIETU: Minä.

PENTTI: Sinä? — Taivahan talikynttilät! — Oletko tunnustanut itsesi
syylliseksi?

RIETU: Minä vaivainen syntinen ihminen...

PENTTI: Vaivainen tosin, mutta et syntinen.

RIETU: ... joka synnissä siinnyt ja syntynyt olen ja syntistä elämääni
viettänyt kaikkena elinaikanani...

PENTTI: Hm. Et sinä näinä viimeisenä viitenätoista vuonna ainakaan ole
ollut tilaisuudessa monta syntiä tekemään. — Ei ole syntiä, perkele!

RIETU: Perkele, joka käy ympäri kuin kiljuva jalopeura...

PENTTI: Suu kiinni! — Kuka murhasi Korpelaiset?

RIETU: Minä.

PENTTI: Nyt on helvetti! — (Nousee ja kiertää lukkoon molemmat ovet,
avaa ne ja sulkee sitten taas. Tulee sitten Rietun eteen.) Minä sen
tein.

RIETU: Ei, ei, minä se olin.

PENTTI: Ne ovat typerryttäneet sinut siellä vankilassa! — Etkö nyt
usko, kun sanon sinulle: Minä murhasin Korpelaiset, sekä ukon että akan.

RIETU: Ei, ei, paha henki villitsi minut...

PENTTI: Tahdotko, että kuvaan sinulle koko tapauksen? — Minä tulin
mökkiin myöhään illalla. Sanottiin, että siellä oli rahoja. — Pyysin
yösijaa. — Kun kaikki olivat menneet maata, nousin minä, otin kirveen
penkin alta...

RIETU: Ei, ei, minä se otin.

PENTTI: Sinä olit käynyt mökissä vähää ennen. — He kertoivat sen
minulle. — Minä löin kirveellä ensin ukon kuoliaaksi. — Menin sitten
kamariin ja löin akan. — Ei ääntäkään. — Mursin auki kaapin oven ja
otin rahat. — Pimeä syys-yö. — Puut kohisi. — Sinä olit unohtanut sinne
nenäliinasi. — Sen ja verisen kirveen heitin minä saunan taa.

RIETU: Ei, ei, minä se...

PENTTI: Suu poikki! — Sinä kosiskelit silloin tätä Iso-Mattilan
tyttöä. — Sinulla ei ollut rahoja. — Tiedettiin, että olit käynyt
Korpelassa lainaamassa. — Et ollut saanut. — Niin vangittiin sinut. —
Ja tuomittiin syyttömänä, kuuletko, syyttömänä elinkautiseen.

RIETU katsoo häneen silmät selällään.

PENTTI: Minusta tuli rikas mies. — Ja minä nain sen tytön. — Hän on
nyt emäntänä tässä talossa. — Minä tarvitsin kumpiakin: rahaa ja
kunniaa. Iso-Mattila oli suuri suku. — Siksi otin minä kummatkin. —
Yöt päivät olen minä tehnyt työtä. — Nyt olen minä pitäjän rikkain
mies. — Perustanut kansakouluja, auttanut kansanopistoja, tilannut
sanomalehtiä. — Nyt tulee minusta valtiopäivämies. — Jos tahdot, voin
minä nyt tehdä jotakin sinun hyväksesi.

RIETU purskahtaa itkemään.

PENTTI: En minä sinua tahtonut vankilaan. Mutta se sattui. — Lieneekö
sitten ollut se sinun jumalasi, joka satutti? — Älä luule, että minä
kadun tekoani! — Ei ole syntiä. — Minä olen paljon parempi mies kuin
sinä. — Sinä olet huono mies, melto rauta! — Mutta et sinä silti mikään
paha mies ole. — Et sinä ikinä mitään murhaa ole tehnyt.

RIETU: Minä sen tein.

PENTTI: Ole ulvomatta! — Korpelaiset olivat vanhoja kitsureita, niin
ukko kuin akka. — Minä olin nuori mies, parhaissa voimissani. — Mutta
minulla ei ollut rahoja. — Siksi minä tapoin heidät. — Lyyli oli kaunis
tyttö, suurta sukua sitäpaitsi. — Siksi minä otin hänet. — Sinä teit
työtä vankilassa, minä kotona. Se oli kaikki niinkuin olla pitikin.

RIETU (nyyhkyttää): Noo, noo, ei saa.

PENTTI: Sillä sinä olit luotu vankilaan. — Sinä olit liian heikko,
tullaksesi toimeen omin voimin, tehdäksesi työtä vapaudessa. — Niitä
varten ovat vankilat olemassa. — Mutta se ei ollut oikein, että sinut
päästettiin vapaaksi. — Nyt näet sen itse: ilman vaivaishoitoa kuolet
sinä nälkään.

RIETU: Nälkä, niin.

PENTTI: Sinun on nytkin nälkä? — Sinun oli hyvä olla vankilassa.
Sinulta ei puuttunut mitään. — Minä kuulustelin sitä kaupungissa
käydessäni. — Aluksi surit sinä vähän, mutta pian totuit sinä. —
Lopuksi pidit sinä oikein Herran siunauksena, että olit joutunut niin
hyvään paikkaan ja että hän oli herättänyt sinun omantuntosi.

RIETU (itkeä kallottaen): Herra armahti minua vaivaista, syntistä
ihmistä.

PENTTI (raivostuen): Mene helvettiin! Ulos! Hetipaikalla! — Porukello!
— Pirtissä saat ruokaa! — Äh! — Nuijalla kolkattava.

(_Rietu_ menee nopeasti perälle. _Pentti_ kävelee kuohuksissaan edes
takaisin. _Lyyli_ tulee itkien oikealta.)

LYYLI: Pentti!

PENTTI: Noh? Mikä hätänä? — Ulvooko koko maailma tänään? — Mitä?

LYYLI: Lapsi kuolee.

PENTTI: Häh?

LYYLI: Lääkäri on siellä ja sanoo —

PENTTI: Lapsi ei saa kuolla. — Mitä varten hän sitten on täällä? —
Lakkaa tuossa tuhertamasta. — Aikainen ihminen.

LYYLI: Eikö sinulla ole sydäntä, Pentti?

PENTTI: On, mutta se on miehen sydän. — Hyvä sydän! — Kirkas kuin
rauta! — Hyvin tahkottu. — Etkö usko? — Koeta! — Sillä voi tehdä vaikka
miesmurhia.

LYYLI: Miksi nyt vielä puhut niin hirveästi? Kun on ilmankin huolta...

PENTTI: Ilmankos minulla on murhamies talossani. — Tuolla väen
puolella, tarkoitan minä. — Hullu mies. — Tässä tulee viisaskin
mielenvikaan. Menikö tohtori?

LYYLI: Ei, hän on vielä siellä lapsen luona.

PENTTI: Ja hän saa jäädä sinne siksi kuin lapsi paranee! — Minä maksan.
— Mutta jos lapsi kuolee, minä hirtän hänet. — Sitäkös varten tässä on
sikiöitä maailmaan toimitettu!

LYYLI: Mitä varten lie toimitettu! — Mutta eivät ne vain elä.

PENTTI: Lapset eivät menesty Pääkkölässä, mitäh? — Pelto menestyy,
karja menestyy ... saatana! — Minusta tulee valtiopäivämies. — Se lapsi
haudataan kirkon lattian alle.

LYYLI: Eikö tuolla liene sijaa muiden vieressä?

PENTTI: Alttarin alle, saarnastuolin juureen, sanon minä. — Koska se
kerran on jumalan tahto. — Niin rikkaat rehkivät! — Ja minä olen rikas!
— Ja minä olen ylpeä! — Pentti Pääkkönen. — Ei ole tämä mies vielä
ketään kumartanut.

LYYLI: Pentti!

PENTTI: Eikä kumarra. — Tulkoon, vaikka itse isä jumala taivaasta
kaikkine enkeleineen! — Lakkipäässä! — Perkele, en kumarra! — Ota
lapsi, kun sen vaivainen lienet! — Ota vaimo, ota minut, ota kaikki! —
Ota tuo Rietu vielä tuolta pirtistä! — Enempi sinä olet murhannut kuin
minä.

LYYLI: Pentti, Pentti.

PENTTI: Mene sinäkin sinne väentupaan! — Itkekää yhdessä! — Minä en
itke. — Jos minua lyödään, lyön minä takaisin. — Ei ole jumalaa, ei ole
syntiä! — Lapsi kuolee. — Helvetti!

(Iskee nyrkkinsä pöytään. _Lyyli_ on paennut oikealle.)

Esirippu.




KOLMAS NÄYTÖS.


Sama näyttämö. _Pentti_ seisoo yksin keskellä lattiaa, lakki päässä,
kädet housuntaskuissa.


PENTTI (yksin): Jumala kaikkivaltias! Jos sinä olet olemassa, niin
näytä nyt itsesi minulle! Jos minun lapseni pitää kuolla sentähden,
että minusta tulee valtiopäivämies, niin annan minä palttua
valtiopäiville. Jos se taas kuolee tuon murhan takia, minkä tein
viisitoista vuotta sitten, niin ota pois kaikki, mitä sain sen kautta,
talo, koti, kontu, vaimo ja yhteiskunnallinen kunnia! Minä voin vielä
kerran alkaa alusta! Eikä sinun myöskään tarvitse sen enempi auttaa
minua; koetetaan tulla toimeen omin voimin.

Jumala, jota hyväksi sanotaan. Anna nyt joku merkki minulle! Sillä
minä en voi uskoa muuta kuin mitä näen ja mitä itse olen omassa
sydämessäni kokenut. Katso, minä en voi katua niinkuin muut. Minä en
voi käydä allapäin, en itkeä, en rukouksia hymistä. Tämä on ainoa kerta
elämässäni, kun puhun sinulle, enkä nytkään tiedä, kenen kanssa puhun.
Mutta minä voin tehdä työtä, yöt päivät, aamusta iltaan, lakkaamatta,
levähtämättä. Ellei se riitä sinulle, niin ota sitten kaikki ja heitä
helvettiin!

Älä tee minua sairaaksi! Älä koeta minun kanssani samoja konsteja kuin
kuulut muiden kanssa käyttävän! Sillä silloin minä hirtän itseni.
Taikka kovennan itseni niin kovaksi ja kirkkaaksi, että sinun salamasi
kilpistyvät minusta niinkuin rauta teräksestä.

Tehdään suora kontrahti! Sano, mitä ehtoja asetat! Minä olen
ilmoittanut omani. Mutta jos sinä vaadit liikoja minulta, niin teen
minä kontrahdin sen toisen kanssa, jonka hyvin tiedät, jos kerran
olet olemassa, ja joka on olemassa, jos sinäkin olet. (Ottaa lakin
päästään.) Tee nyt, mitä tahdot minulle! Nyt tiedät, kuka minä olen,
ja siksi voin minä myös pääni sinulle paljastaa. Minä en tee sitä
sokeasta kunnioituksesta sinua, tuntematonta, kohtaan, vaan siksi että
kunnioitan omaa itseäni enkä tahdo palvella jumalaa, joka olisi minua
alhaisempi. Ja ellei sinua ole olemassa, niin teen minä sinut nyt, oman
kuvani mukaan, raa'an, kovakouraisen, säälimättömän, mutta lapsiaan
rakastavan jumalan, juuri sellaisen, jota Pentti Pääkkönen tällä
hetkellä tarvitsee.

Anna nyt merkki siitä, että elät! — Amen.

LYYLI (juoksee oikealta): Pentti! Pentti!

PENTTI: Mitä?

LYYLI: Kuume laskeutuu.

PENTTI: Ohoh! — Käykö se niin nopeasti?

LYYLI: Käänne on tapahtunut. Lääkäri sanoo, että vaara on nyt ohitse.

PENTTI: Missä hän on?

LYYLI: Hän ennätti jo lähteä. — Pentti, hän on pelastettu.

PENTTI: Hm. Oletko nyt aivan varma siitä, ettet erehdy?

LYYLI: Olen, olen. — Jumalalle olkoon kiitos.

PENTTI: Merkillinen juttu. — Mutta eihän ole mitään jumalaa.

LYYLI: Älä nyt suutu, hyvä Pentti! — En minä sillä mitään pahaa
tarkoittanut.

PENTTI: En minä suutukaan. — Lääkäri oli siis jo tuominnut lapsen
kuolemaan?

LYYLI: Oli. — Et usko kuinka hirveältä se tuntui.

PENTTI: Minä uskon. — Mutta mene nyt jälleen lapsen luo!

LYYLI: Minä menen. — Pentti, etkö sinäkin tahdo tulla häntä katsomaan?

PENTTI: Minä tulen.

LYYLI: Herra jumala, kuinka minä nyt olen iloinen!

(Menee oikealle. _Pentti_ seisoo hetken aikaa mietteissään.)

PENTTI (yksin): Hm. — Siis olet sinä olemassa. Sinä pelastat
lapsen, kun pyydän sitä sinulta. — Nyt en minä varmaan pääse
valtiopäivämieheksi. — Olkoon! Se oli välikirja, ei valittamista. —
Merkillinen jumala sinä olet. Minä tein sinut sekunti sitten ja nyt
toimit sinä jo niinkuin olisit ikäsi näitä asioita hoitanut. — Kunnon
jumala! Niin olisin minäkin tehnyt sinun sijassasi. — Siis saan minä
nyt sanoa hyvästit herrainpäiville. — Oli menneeksi!

(_Kesti_ ja _Kärsämäki_ tulevat perältä.)

KESTI: Pentti.

KÄRSÄMÄKI: Kävihän se.

PENTTI: Mitenkäs kävi?

KESTI: Me voitimme.

KÄRSÄMÄKI: Kyllä se nuori Härkönen nyt saa nuolla näppiään.

PENTTI: Mitäh?

KESTI: Yksimielisesti.

KÄRSÄMÄKI: Olihan siinä aluksi vähän riitaa, vaan kun tämä Kesti
sydäntyi puhumaan...

KESTI: Ei siinä olisi auttanut, vaikka olisi taivaan vallat vastaköyttä
vetäneet. — Me voitimme!

PENTTI: Älkää valehdelko!

KÄRSÄMÄKI: Kah, kun ei usko.

KESTI: Ala nyt vain laittautua herrainpäiville! — Vai katumoiksiko
käypi?

KÄRSÄMÄKI: Myöhäistä sitä nyt on katua. — Se paukahti!

PENTTI: Perkele!

KESTI: Nyt sinusta tuli valtiopäivämies.

KÄRSÄMÄKI: Ei siinä ole katumistakaan. — Hyvä palkka.

KESTI: Ei meillä eikä sinulla. — Mutta näyttääpä siltä kuin Pentti
todenperään meinaisi jänistää?

KÄRSÄMÄKI: Antaapa se ajattelemista.

PENTTI: Minusta siis tuli edusmies?

KESTI: Tuli, tuli.

PENTTI: Nyt juuri?

KÄRSÄMÄKI: Kah, kussa ikää kunnan tuvalta kerkesimme. — Ei ollut aikaa
jäädä edes pastoria puhuttelemaan, vaikka näkyi sekin siitä sivu
astelevan.

PENTTI: Nyt tulee kummat!

KESTI: Ei se usko vieläkään.

KÄRSÄMÄKI: Kun ei usko, niin puskekoon! — Tottapahan saa tietää
aikanaan.

KESTI: Eiköhän edes ryyppyä tarjoa?

KÄRSÄMÄKI: Mitä tehnee! — Taisi ruveta housut lotajamaan.

PENTTI: Nyt en minä ymmärrä.

KÄRSÄMÄKI: Kah, ei tässä päiväksi seisomaan. — Mitä meinannee koko
Pentti!

KESTI: Ei tässä pidot parane.

PENTTI: Älkäähän menkö miehet! — Käykäähän saliin, tänne oikealle. —
Eihän teillä mitä kiirettä.

KESTI: Eihän meillä kiirettäkään.

PENTTI: Käykäähän sisälle miehet! Pitäähän meidän muistaa tätä päivää.
— Se on nyt parannut se meidän lapsi.

KÄRSÄMÄKI: Vai parani? — Poikako sinulla on vai tyttö?

PENTTI: Niin, niin, enhän minä ole tainnut kertoakaan. — Poika,
perkele, isänsä poika, josta tehdään herra! — Käykää sisälle miehet!
— Eukko hoi, tuleppas ottamaan vieraita vastaan! (Lykkää _Kestin_
ja _Kärsämäen_ oikealle. Palajaa takaisin ja pysähtyy jälleen
keskilattialle.) Ne valehtelevat, saatanat! — Taikka ei sinua
sittenkään ole olemassa.

PASTORI (tulee perältä): Herra valtiopäivämies!

PENTTI: Herra pastori! — Sepä hauskaa.

PASTORI: Kuulin juuri kunnantuvalla ... en malttanut olla pistäytymättä
onnittelemaan.

PENTTI: Pastori on hyvä ja painaa puuta. — Lieneekö tuossa
onnittelemista?

PASTORI: Ohhoh! — Kävelinpä tavallista kiireemmin. — Niin, niin, minä
ymmärrän edusmiehen epäilykset. — Talo jää nyt vähäksi aikaa.

PENTTI: Ei sillä ja sen vuoksi. — Kyllä tämä talo aina vähän aikaa
ilman isäntääkin kestää.

PASTORI: Pitäis kestää, hehheh, pitäis kestää. — Ei siis muuta kuin
kättä päälle! — Onneksi olkoon, isänmaa ennen kaikkea.

PENTTI: Amen.

PASTORI: Toisesta toiseen: onko herra edusmies lukenut viime
sanomalehdet?

PENTTI: Enpä ole tässä vielä ehtinyt. — Seisooko siinä jotakin?

PASTORI: Pistin tässä taskuuni yhden numeron, näytin sitä ukoille
tuolla maantielläkin. — Edusmies on hyvä ja katsoo tätä paikkaa.

PENTTI: Vai niin.

PASTORI: Näyttää siltä kuin rupeisi valkenemaan.

PENTTI: Siltä näyttää. — Lieneekö tuohon nyt luottamista?

PASTORI: Alku on hyvä.

PENTTI: Lopussa kiitos seisoo. — Niin, niin.

PASTORI: Mutta merkit ovat hyvät.

PENTTI: Jokohan tästä alkaisi uusi elämä?

PASTORI: Suomi on surrut jumalan mielen mukaan. — Nyt Herra ottaa pois
koettelemuksensa.

PENTTI: Niinkö pastori ajattelee?

PASTORI: Niin tulee uskovaisen ajatella. — Kansat tekevät syntiä
ja saavat rangaistuksensa. Mutta jos kansa ei paadu pahassa, vaan
nöyristää sydämensä ja mielensä kaikkivaltiaan istuimen edessä, antaa
Herra jälleen laupeutensa loistaa —

PENTTI: Niin pahoille kuin vanhurskaille?

PASTORI: Hm, tuota niin, se loistaa kaikille, kun se loistaa. — Mutta
mitä herra edusmies sillä tarkoittaa?

PENTTI: Ilman minä vaan.

PASTORI: Jaa, jaa. Tutkimattomat ovat Herran tiet.

(Vaitiolo.)

PENTTI: Kuulkaas, herra pastori!

PASTORI: No niin?

PENTTI: Uskotteko te jumalaan?

PASTORI: Sepä kysymys!

PENTTI: Älkää pahastuko! Tiedänhän minä sen tosin, mutta minun tekisi
mieleni kuulla se nyt teidän omasta suustanne. Uskotteko te?

PASTORI: Uskon.

PENTTI: Kaikesta sydämestänne?

PASTORI: Kaikesta sielustani ja mielestäni.

PENTTI: Perkele! — Anteeksi, herra pastori, minä näen, että vasikat
ovat jälleen päässeet ryytimaahan.

PASTORI: Ai, ai. — Näkyypä siellä jo olevan ajajakin. — Lanttujako
herra edusmies on kylvänyt tuohon vai...

PENTTI: Lanttuja. — Tuota noin: minä olisin vielä kysynyt siitä samasta.

PASTORI: Mistä?

PENTTI: Jumalasta. — Ellei herra pastori pahastune...

PASTORI: En millään muotoa. — Herra edusmies tekee oikein astuessaan
maan ja kansan luottamustoimeen niin vakavilla ajatuksilla.

PENTTI: Taitaa ehkä tuntua lapselliselta. — Mutta minä olen todellakin
ajatellut näitä asioita hiukan viime aikoina.

PASTORI: Jaa, jaa, nämä ajat panevat monen miehen arvelemaan.

PENTTI: Uskooko herra pastori, että joku kansa, taikka ihminen, voi
saada syntinsä anteeksi noin vaan, ilman muuta?

PASTORI: Ilman katumusta?

PENTTI: Niin.

PASTORI: Ei milloinkaan. — Jaa, tietysti, ei jumalalle mikään ole
mahdotonta. Hän voi kaikkihyvyydessään tehdä ihmeitäkin. Mutta ei se
ainakaan ole tavallista, mikäli minä ymmärrän.

PENTTI: Vai niin. — Ei siitä tule hullua hurskaammaksi.

PASTORI: Sanoiko herra edusmies jotakin?

PENTTI: Ilman vaan itsekseni. — Omituinen juttu!

PASTORI: Mikä?

PENTTI: Voinhan minä sen sanoakin: minulle tapahtui tänään jotakin
kummallista. — Minun lapseni sairasti ja...

PASTORI: Niin, minä olen kuullut. Eihän liene suru tapahtunut?

PENTTI: Hän paranee. — Mutta tulin tässä äsken ikäänkuin muistaneeksi
jumalaa ... rukoilleeksi, miksi häntä sanoisin ... vaikka ei se tainnut
minun rukoukseni niin mallin mukaan olla...

PASTORI: Jumala katsoo sydämeen.

PENTTI: Tulin ikäänkuin asettaneeksi toistensa yhteyteen nämä kaksi
asiaa: lapsen ja tuon edusmiesvaalin. — Hahhah, sellaista voi mieleen
juolahtaa! — Pyysin, että lapsi paranisi, vaikkakin sillä ehdolla, että
minusta ei tulisi edusmiestä.

PASTORI: Hm.

PENTTI: Nyt sain minä molemmat: sekä lapsen että edusmies-arvon. — Mitä
herra pastori siitä arvelee?

PASTORI: Arvelen, että Herra on kaikkiviisaudessaan tahtonut
erityisellä tavalla palkita —

PENTTI: Palkita?

PASTORI: Palkita herra esimiestä. Jostakin hyvästä työstä esimerkiksi.

PENTTI: Perkele! — Tuota noin...

PASTORI: Vasikatko ne taas —?

PENTTI: Vasikat. — Mutta eikö Herra joskus voisi koota tulisia hiiliä
jonkun pään päälle? Mitä?

PASTORI: Hiiliä? Hehheh, ne eivät taida kuulua juuri hänen
valtakuntaansa.

PENTTI: Herra pastori siis arvelee, että se toinen —?

PASTORI: Kaikki on jumalan kädessä. — Usein on onni ihmiselle juuri
korkein koettelemus. — Jaa, jaa.

(_Pastori_ istuu keinutuolissa. _Pentti_ ikkunan ääressä katselee ulos.
Vaitiolo.)

LYYLI (oikealta): Pitääkö niille antaa ruokaa? — Kah, herra pastori!
Terve tulemaan.

PASTORI: Hyvää päivää. — Kuulin tässä juuri, että Herra on valmistanut
teille suuren ilon. — Lapsi paranee.

LYYLI: Taitaahan se nyt parata tällä kertaa.

PASTORI: Raskasta se on ollut nähdä syrjäisestäkin, mitä sitten äidin
sydämelle. — Jaa, jaa. — Herra koettelee meitä kaikkia.

LYYLI: Onhan sitä ollut suruakin.

PASTORI: Nyt saan minä sentään onnitella teitä edusmiehen puolisoksi. —
Varmaan te matkustatte mukana pääkaupunkiin?

LYYLI: Mitä Pentti arvellee? — Onhan siitä ollut vähän leikkipuhetta.

PASTORI: Toisakseen tulette te nyt olemaan enemmän erossa miehestänne
kuin ennen: maa ja kansa vaatii omansa.

LYYLI: Niin se lienee.

(Vaitiolo.)

PENTTI: Kuuleppas Lyyli!

LYYLI: Mitä?

PENTTI: Minä arvelin tässä sitä Rietu Mäkisen asiata. — Pastori tietää,
sen Korpelaisten murhaajan, joka nyt on päästetty vapaaksi.

PASTORI: Minä kuulin siitä.

PENTTI: Niin, mitä sinä sanoisit, Lyyli, jos me sen nyt ottaisimme
meille —?

LYYLI: Meille?

PENTTI: Älä säikähdä! — Kun se poloinen ei taida enää juuri muutenkaan
voida leipäänsä ansaita. — Ainahan sille joku nurkka löytyisi. — Mitä
pastori ajattelee?

PASTORI: Epäilemättä olisi se jumalalle otollinen työ.

PENTTI: Siinä kuulet, Lyyli. — Älä nyt ymmärrä väärin minua! — Se vain
juolahti minun mieleeni tässä.

LYYLI: Pentti, kuinka sinä olet hyvä.

PENTTI: Perk —! — Tuota noin, siis päätetty: hän jää meille. — Oliko
sinulla jotakin muuta asiaa?

LYYLI: Tulin vaan kysymään, tarjotaanko niille ruokaa, niille vieraille.

PENTTI: Tietysti. — Ehkäpä herra pastorikin tekee meille sen kunnian...

PASTORI: Jaa, ei taida sopia. — Odottavat sielläkin kotona.

PENTTI: Mitäs tyhjää! Kyllähän ne nyt tämän yhden kerran.

LYYLI: Pastori jää nyt vaan.

PENTTI: Eikähän sitä nyt aina tulla valtiopäivämieheksikään. Onhan tämä
niinkuin juhlapäivä.

PASTORI: Onpa niinkin, hehheh. Ehkäpä minä nyt sitten jään.

MARI (juoksee ulkoa): Herra siunaa!

PENTTI: Mikä on?

LYYLI: Mitenkä sillä lailla juokset?

MARI: Herra pastori ei nyt tykkää pahaa. — Mutta kyllä se on niin
kauheata!

LYYLI: Mikä?

PENTTI: Etkö sinä saa sanaa suustasi? Noh!

PASTORI: Onko jotakin tapahtunut?

MARI: Kun minä menin kanoja katsomaan ... voi, voi, voi, siunatkoon
sitä...

PENTTI: Kananpää! — Olisit siunannut itsesi ulkona. — Mikä hätänä?

MARI: Pastori ei nyt vain pahaa tykkää. — Mutta kun se hullu mies...

PENTTI: Rietu?

MARI: ... on hirttänyt itsensä! — Voi, voi, voi.

LYYLI: Hyvä jumala?

PENTTI: Hirttänyt?

MARI: Mitä minä jo sanoin konstaapelille, että älkää jättäkö tuota
mielenvikaista irralleen. Se kun kuuluu olleen vielä murhamies! — Voi,
voi, voi! — Ja nyt tällä lailla itsensä lopetti.

PENTTI: Helvetti! — Anteeksi, herra pastori.

MARI: No, kyllä se nyt ihan vissiin sinne joutuu. — Minä huusin
renki-Jussille, että "tuletko Jussi katsomaan!" — Niin vihlaisi pahasti
sydänalaa. — Ruumis oli jo ihan tönkkö. — Ja henki pois! Voi, voi, voi!

LYYLI: Ei taida olla toivoa enää virkoamisestakaan?

MARI: Eihän siitä miten, kuolleesta raadosta. — No, tämä oli tapaus!

PENTTI: Mene nyt!

MARI: Eipä sitä olisi vielä eilen uskonut. — Vaan se koira ulvahtelikin
viime yönä niin kummasti...

PENTTI: Mars, matkaan!

MARI: Mennään, mennään. — Onpa tässä nyt ihmettä! — Sekö se oli se
Mäkisen Rietu?

PENTTI: Se. — Ja nyt: tuossa on viisi hirttä poikki.

MARI: Ka, ka, kyllähän minä tässä vähemmälläkin kiireellä kerkiän. —
Voi, voi! Kun on ruumis talossa. (Menee oikealle. Vaitiolo.)

PASTORI: Kauhea tapaus!

LYYLI: On se hirveätä. — Murhata ensin muut ja sitten itsensä!

PASTORI: On täytynyt olla kova sydän sillä ihmisellä. — Jaa, jaa.

LYYLI: Ettei edes vankilassa heltynyt, vaikka sai istua viisitoista
vuotta. — Hyi, oikein puistattaa!

PASTORI: Viisitoista pitkää vuotta. — Ei ole aina apua niistä
vankiloistakaan. — Ja nyt juuri, kun hän olisi saanut teillä ikuisen
leivän...

LYYLI: Hän lienee, raukka, ollut mielenhämmingissä. — Sinä puhuttelit
häntä, Pentti?

PENTTI: Minäkö?

LYYLI: Niin. — Miltä hän tuntui sinusta? Oliko hän katunut?

PENTTI: Oli.

PASTORI: Siis hän oli mielen häiriössä.

LYYLI: Taisi olla onni onnettomalle.

PASTORI: Herra on laupias ja aivan hyvä. — Mutta tutkimattomat ovat
hänen tiensä.

PENTTI: Amen.

LYYLI: Kenties herra pastori nyt tahtoo käydä tänne toiselle puolen? —
Meillä olisi siellä ruoka valmis...

PASTORI: Kiitoksia. Käydäänpä vaan, heh, heh, valtiopäivämiesaterialle.

(_Lyyli_ ja _Pastori_ menevät oikealle. _Pentti_ jää ikkunasta ulos
tuijottamaan.)

PENTTI: Hm. Maailma käy päivä päivältä yhä merkillisemmäksi.

Esirippu.






LYDIAN KUNINGAS

Tarina Herodotoksen mukaanKuvaelma



HENKILÖT:

KANDAULES, Lydian kuningas.
GYGES, hänen sotapäällikkönsä.
ILIALI, hänen puolisonsa.

Paikka: Kuninkaan puutarha.


ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

_Kandaules. Gyges_.

KANDAULES: Tiedätkö, Gyges, mik' on lempi?

GYGES: Hiukan.

KANDAULES: Sanoa voit siis lemmen olemuksen?

GYGES: Niin tarkkaan tuot' en ole aatellut, mut eiköhän sen olemus lie
onni.

KANDAULES: Oikein. Mut onnea on monenlaista: miks lempiessäs olet
onnellinen?

GYGES: Siks että omaan, mitä halajan.

KANDAULES: Ja muuta etkö onneltasi vaadi?

GYGES: En, kuningas.

KANDAULES: Jos suli' on kallis koru, ja kenkään tietäis ei sen
kalleutta, oisitko onnellinen?

GYGES: Oisin kai, jos vain se oisi oikein kallis.

KANDAULES: Pah! — Puhetta vaihtakaamme! — Sull' on vaimo?

GYGES: On, herra.

KANDAULES: Kaunis?

GYGES: Kyllin kaunis mulle.

KANDAULES: Mun vaimoni on kauniimpi.

GYGES: Sen uskon.

KANDAULES: Hän nainen kaunehin on päällä maan. Uskotko sen?

GYGES: Sen uskon mielelläni.

KANDAULES: Mua etkö kadehdi?

GYGES: Siit' taivas mua vakaasti varjelkoon!

KANDAULES: Siis tiedä tämä: ma olen onnellisin ihmisistä.

GYGES: Jumalat siunatkoon sun onneasi!

KANDAULES: Ei, Gyges, väärin sanoin. Onnesta minulta paljon puuttuu.

GYGES: Ihmisen on sydän sellainen: mit' enempi sill' on, sit' enempää
se ikävöi.

KANDAULES: Erehdyt. Ikävöi en enempää.

GYGES: Siis olet onnellinen.

KANDAULES: Enpäs, siinä on juuri juttu, jot' et ymmärrä. Mitä ma
halaisin? On mulla kyllin mainetta, valtaa, maita, kansoja ja
rahaholvit kultaa kukkuralla. Mun sotajoukkoni on voimallinen merellä,
maalla. Siitä sinä, Gyges, oot huolta pitänyt.

GYGES Sen tietävät kuningasnaapurit ja kadehtivat, kun kuulevat
Kandauleen nimen vaan.

KANDAULES: Mut se, mut se, mik' ompi onneni syvin ja suurin, kirkkain,
ihanaisin, mun Ilialini, mun illan kuuni, aamuni aurinko ja elämäni
täys päivä, hänestä ei tiedä kenkään. Se mua murhettaa.

GYGES: Yks olkoon pyhä paeta paikka jokaisella, että maailman melskeet
unhoittais hän.

KANDAULES: Gyges! Sun täytyy oppia mua kadehtimaan.

GYGES: Sa sanan vaarallisen lausuit, herra.

KANDAULES: Sun tulee nähdä vaimoni.

GYGES: Kandaules! Sua riivaa henget turmion.

KANDAULES: Nyt heti. Sen täytyy tapahtua. Kuuletko? — Ma vaadin sen.

GYGES: Sun vaatimukses on herjausta jumalten: ei maassa tässä voi
nainen itseänsä paljastaa kuin yksin miehelleen.

KANDAULES: Mua totteletko?

GYGES: Mun henkeni on käsissäsi, herra. — Mut vielä kerran sua pyydän:
älä tee sitä!

KANDAULES: Vait! Hän tänne saapuu. Häntä juur' odotan. — Käy
peittoon pensaiden ja nähdä saat sa ihanimman näyn, mit' olet nähnyt
elinpäivinäsi tai uniss' ajatella uskaltanut. — Kiireesti! Pois! Hän
tulee.

(_Gyges_ kätkeytyy. Kuuluu Ilialin laulu.)


TOINEN KOHTAUS.

_Kandaules. Iliali. Gyges_, piiloutunut.

ILIALI (laulaa):

Kell' onni on, se onnen kätkeköön! Kell' aarre on, se aarteen
peittäköön. Ja olkoon onnellinen onnestaan ja rikas riemustansa yksin
vaan.

Ei onni kärsi katseit' ihmisten. Kell' onni on, se käyköön korpehen, ja
eläköhön hiljaa, hiljaa vaan ja hiljaa iloitkohon onnestaan!

(Tulee näyttämölle.)

KANDAULES: Mun sydän-kuutamoni!

ILIALI: Lienemmehän tääll' yksin?

KANDAULES: Muut ei meitä kuule, nää, kuin lehdon puut ja yrtit
yksinäiset.

ILIALI: Siis kasvoni ma paljastan.

GYGES (itsekseen): O, taivas!

KANDAULES: Mun korallini!

ILIALI: Ei, sun simpukkasi mi kuorens' yksin sulle aukaisee.

KANDAULES: Raatsinko poimia sun helmeäsi?

ILIALI: Sen sulle tarjoan.

KANDAULES: Mut kivulla?

ILIALI: Mun lempeni on iloa ja tuskaa, ihanat kumpikin.

KANDAULES: Kas, tähän istu! — (Itsekseen:) Nähneekö Gyges vain nyt
tarkalleen?

ILIALI: Miks olet levoton, o armas? Lausu! — Pelkäätkö jotakin?

KANDAULES: En mitään. — Varmaan sua tämä vaippa vaivannee?

ILIALI: Jos sua se vaivaa, mua myös se vaivaa. — Ota!

(_Kandaules_ riisuu häneltä vaipan. _Iliali_ esiintyy keveässä
harsopuvussa. _Gyges_ näkyy pensaiden takaa.)

GYGES (itsekseen): Sa kiusaat jumaloita, o Kandaules!

KANDAULES: Minulle lausu, kuinka lemmit mua!

ILIALI: Sua lemmin niinkuin illan kaste kukkaa, vienosti viihdytellen
helteen jälkeen! Sua lemmin niinkuin laiva lempii merta ja meri
myrskyä, mi myllertääpi sen olemuksen lähteet pohjaan saakka. Sua
lemmin...

(Huomaa _Gygeen_, joka on yhä enemmän kurottautunut pensaikosta;
pysähtyy ja jatkaa heti jälleen):

... lemmin niinkuin miekka verta.

KANDAULES: Sun lempesi on ääretön kuin kuolo. — (Itsekseen:) Kuulleeko
Gyges vain nyt tarkalleen!

ILIALI: Minulle kuolemasta muistuu mieleen: on kukka mulla kammiossani,
punainen, suuri, jonka tuoksu on huumaava, hulluttava aistimille. Sen
nimi kuolon kukka on. Mun tekis nyt mieli tuoksua sen hengittää.

KANDAULES: Sen sulle noudan. — Tänne jää! — Ma myös nyt halaan
hurmausta hullun juoda.

(Menee.)


KOLMAS KOHTAUS.

_Iliali. Gyges_.

ILIALI (itsekseen): Saat juoda niin, ett'et sa koskaan janoo. —
(Ääneen:) Käy esiin piilostasi, varas! — Gyges, sun pitää kuolemalla
kuoleman.

GYGES (tulee esiin): Suo anteeksi, oi kuningatar! Sen tein tahdosta ma
herrani Kandauleen.

ILIALI: Valitse: tahdotko sa itse kuolla, kun nähnyt oot, mit' ei
sun nähdä pidä, tai tappaa herrasi ja kuninkaasi, mi käskenyt on
sopimattomia. Kummanko valitset?

GYGES: O, armoa! Sun ehtosi on julmat.

ILIALI: Kostamatta kuningatarten kauneutt' ei nähdä. — Jos hänet
surmaat, perit valtakunnan ja minut. Valitse!

GYGES: Siis kuolen itse.

ILIALI: Olenko mielestäsi siis niin ruma?

GYGES: Sa olet kaunein nainen päällä maan. Sun tähtes satuloida
sotaorhin ja valloittaa maan piirit voisin. — Tätä vain ällös pyydä!

ILIALI: Mitä mietit äsken, kun minut näit?

GYGES: Ma vapisin kuin lehti.

ILIALI: Siis vapise nyt vielä enemmän, kun minut saat. — (Suutelee
häntä.) Hän tulee. Kiireesti! Tää ota tikari ja syökse se kuninkaan
selkähän, kun suutelee kukkaista kuolon hän. Pois!

GYGES: Tottelen unissa kävijänä.

(Piiloittuu jälleen pensaikkoon,)


NELJÄS KOHTAUS.

_Iliali. Kandaules_. Sitten _Gyges_.

KANDAULES: Täss' on kukka.

ILIALI: Se eikö ole punainen ja suuri?

KANDAULES: En nähnyt ole kukkaa kaunihimpaa.

ILIALI: Tiedätkö, mitä siitä kerrotahan: jos kaksi lempiväistä suutelee
sen terälehtiä yht'aikaa, heistä se kuolee, jok' on toisen pettänyt.

KANDAULES: Ja toinen?

ILIALI: Eloon jää. — Sa tahtoisitko mun kanssain suudella näin kuolon
kukkaa?

KANDAULES: Tarina kumma tuo mua miellyttää.

ILIALI: Mua myöskin. Suudelkaamme!

KANDAULES: Suudelkaamme! Mun tuntoni on puhdas sekä tyyni.

(Suutelevat kukkaa. _Gyges_ syöksee tikarin kuninkaan selkään.)

ILIALI: Niin minunkin.

GYGES: Ah, mitä tein!

KANDAULES: O, armas! En koskaan, koskaan sua pettänyt.

ILIALI: Sa petit mun.

KANDAULES: Ma petin itseni.

(Kuolee.)


VIIDES KOHTAUS

_Iliali. Gyges_.

ILIALI: Sa kuolit, siis sa olit petturi. — Näin käyköön jokaiselle,
joka ei iloita itse osaa onnestansa, vaan paljastaa sen kaiken kansan
nähden. — Sua kuninkaaksi tervehdin, o Gyges!

GYGES: Mut kansa, kansa? Mitä sanoo kansa?

ILIALI: Se tottelee, kun käskee kuningas. Sa olet kuningas, siis käske!
— Linnaan!

Esirippu.






MEIRAM

Itämainen fantasia 3 kuvaelmaa



HENKILÖT:

KUNINGAS.
MEIRAM, orpotyttö.
PUUTARHURI, edellisen kasvatus-isä.
MIRJAM  |  hänen lapsiaan.
ATYS    |
YLIMMÄINEN PAPPI.
YLIMMÄINEN HUONEENHALTIA.
SADANPÄÄMIES.

Temppelin pappeja, papittaria, sotilaita ja kansaa.



ENSIMMÄINEN KUVAELMA.


Puutarha. Lehtimaja. _Meiram_ ja _Mirjam_ sitovat seppeleitä. Kuutamo.

    _Mirjamin laulu_.
          N:o 1.

    Kukka liittyvi kukkahan,
    tukka liittyvi rukkahan.
    Mihinkä liityn mä, Mirjam rukka?
    Missä on Mirjamin kukka?

    Päivä painui jo vuorten taa,
    kuun on helmissä metsä, maa,
    helyjä välkkyvi heinät, oljet.
    Missä on Mirjamin soljet?

    Missä viivyt sa, sulhoni,
    kussa valkea orhisi?
    Joudu jo luokseni angervoisen!
    Vaiko jo löysit toisen?

MEIRAM (heittäen seppeleen):
En viitsi enää, Mirjam. Siinä kukkasi!

MIRJAM.
Ei, Meiram, tiedäthän, ett' aamuks täytyvi
tään valmis olla kukkavyön, kun haudataan
nuor' kuningatar.

MEIRAM:
                  Haudatkoot! Se liikuta
ei mua ensinkään. En häntä nähnyt
ees ma elämässä.

MIRJAM:
                 Kuninkaan on käsky niin.

MEIRAM:
Pyh, kuninkaan! — En tunne häntäkään.
Miks hälle kukkasia siis ma sitoisin?
Mä kukkani vain sille kuninkaalle suon,
ken minut saapuu kullaksensa kruunaamaan.

MIRJAM:
Ei kysy orjan onni orjan tahtoa,
se orjantappuroilla otsas seppelöi
ja käskee muille kukkasia kylvämään.
Jo lapsest' asti oon ma, tyttö tarhurin,
näin kuninkaille kukkavöitä solminut
hääjuhliin, uhripäiviin, voiton viettoihin,
vaikk' itse iloa en tuota nähnyt ees.
En sure sentään. Usein olen solminut
myös hautakukkiakin, surun kiehkuraa,
ja kuullut, kuinka linna täyttyi murehin
ja huokas maa. Mut surutonna silloin ma
kävelin puiston teitä, kuulin lintujain
ja puiden suurten alla orjan onnea
ylistin pientä. — Meiram kulta, samoin tee,
ja sido seppeltäs.

MEIRAM (ryhtyy huokaisten työhönsä):
                   Mut laula jotakin!
Kuu kaunis kuuntelee; työ laulain lyhenee.

MIRJAM:
Ma mistä laulaisin? On lyhyet lauluni.

MEIRAM:
Oi, kerro kohtalosta kuningattaren
juur' kuollehen!

MIRJAM:
                 En tiedä, muistanko. —
Mut luulen, laaksoissa näin siitä laulu käy.
                                     (Laulaa:)

    _Irma-impi_.
    (Mirjamin laulu N:o 2.)

    Jo kansa kaikki rauhassa makas majoissaan,
    mut murhe oli rinnassa kuninkahan.
    Ja suuri on kuninkaiden murhe.

    "Mun orhini valkeat te valjastakaa kuus!"
    Näin kuningas se kesk'yöllä orjillensa huus.
    Se yö oli kaunis ja kalpee.

    Ja kuningas se kulkevi vaunuissaan.
    Mut murhe istui vierellä kuninkahan
    ja suuri on kuninkaiden murhe.

    Kas, kaviot ne kapsaa ja liikkuvi maa!
    Mut Irma-impi rauhassa makas majassaan,
    se yö oli kaunis ja kalpee.

    "Oi, äiti, kuule, kuinka jyrisevi tie!
    Oi, äiti, äiti, heräjä, se ukkonen lie!"
    Niin suuri on kuninkaiden murhe.

    "Voi, nuku, nuku rauhassa, lapsi levoton!
    Jos ukkonen se onpi, se kohta ohi on."
    Se yö oli kaunis ja kalpee.

    "Oi, äiti, äiti, katso, kuinka välkkyvi tie!
    Oi, äiti, äiti, heräjä, se sotajoukko lie!"
    Niin suuri on kuninkaiden murhe.

    "Voi, nuku, nuku rauhassa, lapseni mun!
    Jos sotajoukko on se, ei nousta sovi sun."
    Se yö oli kaunis ja kalpee.

    "Oi, äiti, äiti, nouse jo ikkunahan!
    Se valkea valjakko on kuninkahan."
    Niin suuri on kuninkaiden murhe.

    "Voi, peitä, peitä kasvosi, lapseni mun!
    Jos kuningas se onpi, niin tuli turma sun."
    Se yö oli kaunis ja kalpee.

    Mut kansa kun aamulla kävi katsomaan,
    niin tyhjä oli tölli ja äiti suruissaan.
    Oi, suuri on kuninkaiden murhe!

MEIRAM (päättävästi):
Ma tahdon nähdä kuninkaan.

MIRJAM:
                           Sa, kuninkaan!
Ja kuinka? Hänt' ei nää kuin valtaherrat vain.

MEIRAM:
Kas, Mirjam, mietin näin: kun linnahan
viet kukkaset, sun kansas käyn ja pylväikköön
ma piilen, varron, liityn juhlajoukkohon.

MIRJAM:
Sa, juhlahan? Ei sulla juhlahelmiä,
ei kultia.

MEIRAM:
           Niin olkohot, kun milloinkaan
et mulle mieliks tee!

    (Heittää kukat ja istuu nurmikolle.)

MIRJAM:
                       En silloin, siskoni,
kun mieles hourehissa hullun askaroi.

MEIRAM:
Kas, kastehelmeä!

    (Ottaa nurmelta kukan ja katselee sitä kädessään.)

MIRJAM:
                  Pois nouse, Meiram, yön
on kaste langennut: ei hyvä impyen
nyt nurmill' ole nukkua.

MEIRAM
                         Ja miksi ei?

MIRJAM:
Ne helmet kuun on helmiä, niiss' salainen
on tenho.

MEIRAM:
          Tenho? Kuinka? Sano, kummoinen!

MIRJAM:
En tiedä, mut niin kertoi kerran äiti: Ken
yön päärlyn yhden juo, sen mieli taiottu
ol' ijäkseen, sen sydämessä helmet heläjää
ja sielussaan on hohto punasimpukkain.

MEIRAM:
Oi, ihanaa!

MIRJAM:
            Ei, kauhistusta, kuolemaa!
Oi, Meiram, nouse, nouse! Virvaa, valhetta,
kuun viekoitust' on helmet vaan ja purppurat
ja kullat kimmellystä kiiltomatojen.
Pois, heitä kukka, pois!

MEIRAM:
                         Ei, Mirjam, vaan sen juon.

MIRJAM:
Sa onneton!

MEIRAM:
            Juon kaksi, kolme, neljä, viis,
siks kunnes sielussain on ikikuutamo.

    (Riipii kukkia ympärillään ja vie ne huulilleen.)

MIRJAM:
Auttakaa, oi, auttakaa!

    (Vääntelee käsiään. _Atys_ tulee kiireesti.)

ATYS:
                        Ken huutavi?

MIRJAM:
Hän juonut onneton on kastehesta yön.

MEIRAM (nousten):
Ja miks en joisi! Vaikka orpo oon,
ma tahdon kerran kuulla kullan helkkyvän
ja käydä purppuralla! — Olkoon valhetta,
kun vaan se kaunist' on!

ATYS:
                         Oi, Meiram-sisko, oi,
sa poisko mielit luota mun ja Mirjamin
ja jättää taaton hyvän?

MEIRAM:
                        Kaikki ollehet
olette hyvät mulle, mut en yksinäin
ma lähdekään: kas, teidät kanssani
vien kultaan, kunniaan.

MIRJAM:
                        Jo tenho vaikuttaa!
hän hourii, hourii!

MEIRAM:
                    Kussa Meiram kulkevi,
päät kumartaa ja kansat kaikk' on polvillaan;
mun tahtoni on laki maan, mun valtani
on niinkuin auringon: se maita valaisee
ja merta kyntää.

ATYS:
                 Sisko kurja, kuullos, oi! —
Ei kuule hän.

MEIRAM (tempaa kukkavyön):
              Ma kaunis oon. Mun jalkani
on keveä, mun poskeni on punainen,
poveni nuori, täys on. Minun kiitostain
puut huojuu, metsä laulaa, virrat kohisee,
maa, nurmi vihannoipi. — Mun on maailma!

    (Syöksyy pois köynnöstään heilauttaen.)

MIRJAM:
Oi, Meiram, oi.

ATYS:
                Hän kuule ei!

MIRJAM:
                              Hän poissa on!
Ja kukat, seppeleet! — Ah, voi!

PUUTARHURI (tulee):
                               No, tyttöset,
kuin kukkien on laita? Turhaan vartonut
ma teitä oon. Yö puoless' on ja kuninkaan
jo juhla alkavi.

MIRJAM:
                 Ah, isä! Meiram...

PUUTARHURI:
                                    Heh?
Niin, miss' on Meiram?

MIRJAM:
                       Voi, kuun helmiä hän joi —

ATYS:
Hän tuli tenhotuksi —

MIRJAM:
                     Karkas metsähän,
vei köynnökset —

PUUTARHURI:
                Vei köynnökset? No, lempo soi! —
Ma teidän tenhoistanne viis! Nyt aikako
on kuuta ajatella, päivää, tähtiä,
kun kukkia on tarvis? — Kaikki jälkehen!

Esirippu.



TOINEN KUVAELMA.


Temppeli. Hautakammio. Hautasaatto. Templin _pappeja_ ja _papittaria.
Kuningas. Sotilaita. Kansaa. Hoviväkeä_, joiden joukossa _Ylimmäinen
huoneenhaltia_.

_Ylimmäinen pappi_ johtaa juhlamenoja. — Yö. Savuavia tuohuksia. Kuu
paistaa avoimesta taustasta.

    _Templin pappien laulu_.

    Vuorten kun leijona
    laaksohon astuu,
    karjojen hurmeesta
    laitumet kastuu,
    sääli ei vanhaa,
    nuorta ei säästä,
    köyhän, ei rikkahan
    karitsaa päästä,
    iskevi karjahan
    kuninkahankin,
    iskevi laumasta
    ihanimmankin;
    suuri on vuorten
    leijonan valta,
    maasta se mylvii
    ja maankin alta.

(Kaikki järjestyvät paikoilleen.)

KUNINGAS:
Kun myrsky tulee, painuu hongan pää,
niin miehenkin, kun korkeet jumalat
suruilla häntä lyövät. Murhe kohdannut
on meitä kaikkia, mua enimmän.
Pois mennyt meilt' on armas äiti kansan, maan.
Siks tänne saapunehet saatoss' olemme
jumalten tahtoa nyt kunnioittamaan.
Kuningas käyköön eellä kansansa
suvussa niinkuin riemussa. Maan äiti, oi!
Kuin seppel kaartelit sa otsaa kuninkaan
elämän teillä ennen, kauas karkottain
murehet majesteetin. Siksi seppeleen
tään lasken arkullesi, huolimalle kuun.

    (Ojentaa kätensä ottaakseen seppeleen. Hämmästystä.)

1:NEN PAPPI:
Miss' seppel?

2:NEN PAPPI:
              Seppel!

KUNINGAS:
                      Noh?

YLIMMÄINEN PAPPI:
                           Suur' kuningas!
Ei löydy seppeltä.

KUNINGAS:
Mit' tää on?

YLIMMÄINEN HUONEENHALTIA:
             Seppele
poiss' on ... puutarhuri...

KUNINGAS:
                            Hän tänne tuotakoon!

SADANPÄÄMIES:
Sun tahtos tapahtuu.

    (Viittaa parille sotilaalle, jotka lähtevät.)

KUNINGAS:
                     Ma toivon niin. —
    (Huoneenhaltialle:)
Sa vapaa olet virastas! —
    (Kansalle:)
                         Mut että ei
tään tähden rikkuis tapa maan, tuo ikuinen,
mi suurta turmaa tuoda vois ja kansassa
lain juuret järkyttää, tään otan sormuksen,
lempemme muiston, annan arkkuun vainajan.
Soi torvi, pauhaa pasuuna, kun äiti maan
maan povehen nyt lauluin, hypyin lasketaan.

    (Torvet torahtavat. Arkku lasketaan hautaan.
    _Kuningas_ vaipuu itkien maahan.)

YLIMMÄINEN PAPPI:
Nyt hautahyppy pyhä hiljaa alkakoon!

(Temppelin _papittaret_ alkavat hiljaisen tanssin, jota seuraava
laulu säestää:)

    _Hautalaulu_.

    Levoton on virta ja vierivä laine,
    meri yksin suuri ja meri ihanainen.
    Nuku virta helmassa meren!

    Tuuli se kulkee ja lentävi lehti.
    Onnellinen on se, ken laaksohon ehti.
    Nuku lehti helmassa laakson!

    Päivä kun nousee, niin sammuvi tähti.
    Ei se ijäks sammu, ken elämästä lähti.
    Nuku tähti helmassa päivän!

(Eräs _sotilas_ tulee laulun kestäessä ja kuiskuttelee
_Sadanpäämiehen_ kanssa.)

SOTILAS:
Luo majesteetin tyttö muuan pyrkivi.

SADANPÄÄMIES:
Pois tyttö!

SOTILAS:
            Kaksi, kolme kertaa ajaneet
pois hänet olemme: hän palaa jällehen.

SADANPÄÄMIES:
Ma sanon: pois!

SOTILAS:
                Hän kaunis on.

SADANPÄÄMIES (hetken mietittyään):
                               Hän tulkohon!

(_Sadanpäämies_ viittaa sotilaalle. Sotilas pois. — Hetken perästä tulee
_Meiram_ sisälle tanssien kukkaköynnös kädessään.)

KUNINGAS:
Ken hän on?

YLIMMÄINEN HUONEENHALTIA:
            Outo lie.

(_Meiram_ tanssii ensin hitaammin, mutta sitten yhä kiihtyen. Kaikki
muut ovat tanssinsa lopettaneet. _Kuninkaan_ katseet seuraavat häntä
herkeämättä.)

YLIMMÄINEN PAPPI (hädissään):
                      Tää hautahyppy ei.

    (Aikoo estää. _Meiram_ syöksee polvilleen kuninkaan eteen.)

KUNINGAS:
Ken olet, keijunen?

MEIRAM:
                    En tiedä. Orja oon.
Ken orjan synnyn ties? Yö, päivä, tähti, kuu.

KUNINGAS:
Nimesi?

MEIRAM:
        Meiramiks mua lasna kutsuttiin.

KUNINGAS:
Pää nosta, neitonen! Se, jolle antaneet
on armoluojat lahjan kalleimman,
kauneuden jumal'lahjan, ei oo orjatar,
vaan vapaa synnyltään, on verta kuninkaan.
Sun kaiken kansan nähden vapaaks julistan.

MEIRAM:
Herrani, kuninkaani!

(_Kuninkaan_ viittauksesta tuodaan huntu, samallainen kuin
hovineidoillakin, joka ripustetaan Meiramin ylle. _Meiram_ suutelee
kuninkaan vaatteen lievettä.)

KUNINGAS:
                     Kuningattareni!
Sun olen orjas iki. —
    (Suutelee häntä. Kansalle:)
                     Kuule, kansani!
Näin taru käyköön kauas kauko-aikoihin:
kuningas murheess' oli; häntä lohduttaa
ei voineet kukkaset, ei uhrit, rukoukset,
ei neuvot tietäjäin. Niin tuli tyttönen, —
ken? mistä? tietty ei: yks joukost' tuhanten,
ja mit' ei voinut kansa kaikki, sen hän voi
kukilla poskien, liikkeiden laulullaan
ja sopusoinnulla äänensä helkkyvän. —
Tää eikö ihmettä?

KANSA:
                  Ihmettä, kuningas!

KUNINGAS:
Ma enkö ihmeeseen siis vastais ihmeellä?
Maan äiti kuollut on. Uus eloon nouskohon!
Nimensä ikikuulu, Meiram, kaikukoon!
Kuningatartasi, oi kansa, tervehdi!

KANSA:
Hän, Meiram kaunis, kauan, kauan eläköön!

YLIMMÄINEN PAPPI:
Ei niin, oi kuningas! Sun valta valita
uus kuningatar itselles on vasta kuin
on kukat kuihtunehet haudall' entisen.

KUNINGAS:
Haa, pappi röyhkeä! — Sa tiedätkö, mit' on
maan tapa? Kukkaköynnös, luotu kiertämään
kuninkaan puuta, suruja sen suistamaan,
iloja korottamaan, maljaa kaartamaan
ja kunnioittamaan sen kunniaa. Mut jos
maan tapa meitä, kuningasta, kahlitsee,
sen rikki revimme kuin tämän kukkavyön
ja maahan poljemme. Ken tääll' on kuningas?

(Repäisee köynnöksen, jonka _Ylimmäinen pappi_ on yrittänyt ottaa
_Meiramin_ kädestä ja asettaa haudalle. — Kaikki _kansa_ polvillaan. —
_Sotilaat_ tuovat sisälle _Puutarhurin_. Hänen jäljessään _Mirjam_ ja
_Atys_.)

SADANPÄÄMIES:
Kas, tässä tarhuri!

PUUTARHURI:
                    O, armoa!

MEIRAM:
                              Hän on
mun kasvattajani.

KUNINGAS:
                  Hän? Vapaaks päästäkää!

PUUTARHURI (polvistuen):
Oi, kiitos, jalo neiti! — Suuri kuningas!

MIRJAM (nykien isäänsä):
Kas, isä, oi, se Meiram on.

ATYS:
                            On, totta vie!

MEIRAM:
Ma olen kuningatar nyt.
    (_Mirjam_ ja _Atys_ polvistuvat.)
                        Ei niin, ei niin, —
ah, kuningas!

KUNINGAS:
              Hän siskos onko?

MEIRAM:
On, ja hän on veljeni, niin hyvät kumpikin
ja lempeät.

KUNINGAS (häntä suudellen):
            Sen uskon, koska sinut nään. —
Sua siskos linnaan seuratkoon. Mut veljesi
täst' asti olkoon ylin huoneenhaltiain.
Isäsi jääköön toimehen, min muuten hän
ois varmaan kadottanut sekä henkensä.
Se sua tyydyttääkö, unikukkani?

MEIRAM:
Jos sua ma tyydytän, niin onnellinen oon
halk' elon, ikuisuuden.

KUNINGAS:
                        Aika rientää, kuu
on kauas ehtinyt. Jo ennen huomenta
ma kanssa Meiram-yrtin, yössä kukkivan,
häävuotehelle käyn. — Mua seuratkaa!

    _Kansan kuoro_.

    Soikohon riemu
    kansan ja maan!
    Kirkas on otsa
    kuninkahan.
    Kuuhut se hautoja
    umpehen huolii;
    kansalta kaunis
    kuningatar kuoli.

    Hää-ilon humuun
    huolet ne hukkuu,
    kuningas kultansa
    vierellä nukkuu.
    Soikohon riemu
    kansan ja maan!
    Mennyt on murhe
    ruhtinaan.

(Kaikki pois, paitsi _Ylimm. pappi_ ja _Ylimm. huoneenhaltia_, jotka
jäävät etualalle. — Vaitiolo.)

YLIMMÄINEN PAPPI:
Noh, teiltä virka vietiin?

YLIMMÄINEN HUONEENHALTIA:
                           Teiltä enemmän,
kun viran arvo myös.

YLIMMÄINEN PAPPI:
                     Ei järky taivas, jos
maa järkkyykin. Mut tahdommehan katsastaa
me hyppyjä tään pienen pantterin.

Esirippu.



KOLMAS KUVAELMA.


Naiskammio. _Meiram_ lepää ruhtinaallisessa puvussa.
_Mirjam_ istuu hänen jalkojensa juuressa.

    _Mirjamin laulu_.
         N:o 3.

    En itke huomenen huoliain,
    vaan itken entistä onneain,
    ma muistan raitojen rakkautta
    ja sinikellojen siskoutta,
    ja moni kyynel silmästäni vierii.

    Ma muistan muinoista aikoain,
    kun orjan lapsi ma olin vain,
    kun paioin karkehin, avokauloin
    ma taaton tarhassa leikin, lauloin,
    ja moni kyynel silmästäni vierii.

    Mun tunsi siellä puu jokainen,
    ma tunsin riemut ja surut sen,
    ma yössä ymmärsin tähtein mielen
    ja päivin pääskyn ja kiurun kielen,
    ja moni kyynel silmästäni vierii.

    Nyt enää ymmärrä niitä en,
    ma linnan korkean lapsonen,
    nyt siniverka on siskojani
    ja kullat, helmet mun heimoani,
    ja moni kyynel silmästäni vierii.

MEIRAM (nyyhkyttäen):
Oi, Mirjam!

MIRJAM (häntä kaulaten):
            Anteeks anna, suurta surua
jos sulle tuotin. — Kuningas!

    (_Kuningas_ on tullut edellisen aikana.)

KUNINGAS:
                             Miks murheinen
mun punatulkkuni? Miks mieli rauhaton
mun rauhan öljypuuni? — Eikö linnassa
sun käskys enää käy kuin minun käskyni?
Ken loukkaaja?

    (_Mirjam_ menee hänen viittauksestaan.)

MEIRAM:
               Ei kenkään, enhän surekaan.

KUNINGAS:
Ja sentään kyyneleissä silmäs kimmeltää. —
Mua epäiletkö? Enkö rakasta
sua niinkuin ennen? Enkö hyvä olekaan? —
Jotakin halajat?

MEIRAM:
                 En mitään. Hyv' on kuningas.
Ei halu sielussani ykskään herännyt,
jot' ei jo toivoissani täällä täytetty. —
Miks mulle hyvä niin on kuningas?

KUNINGAS:
                                  Ja miks
sa kuninkaallesi niin paha, että voit
näin ihmetellä hänen hyvyyttänsä? — Miks?
Oi, Meiram kulta, kuinka paljosta
sua sentään kiittää saan!

MEIRAM:
                          Se vasta ihmettä! —
En tuota ymmärrä, ma tyttö tarhurin.

KUNINGAS:
Niin, maassa, taivahassa, veessä, vuorissa
on paljon kaunista, jot' emme ymmärrä.

MEIRAM:
Mun vähän aikaa vasta tuntenut
kuningas on.

KUNINGAS:
             Kautt' taivaan, kerran vaan
unessa ees jos sinut nähnyt oisin ma,
yöt päivät pääksytellen, halki elämäin
sit' unta lauluin, huiluin oisin kiittänyt. —
Mit' olin ennen kuin sun näin? Maan orja, niin.
Mit' olen nyt? Maan herra, taivahan
perijä, metsän prinssi, linnunlaulun mies.
Siunattu, ylistetty!

    (Suutelee häntä. _Atys_ tulee.)

ATYS:
                     Suuri kuningas!
Sua templin ylimmäinen pappi tervehtää
ja luokses tulla anoo.

KUNINGAS:
                       Pappi hornahan!

ATYS:
Hän sanoo, ett' on hällä viesti jumalan.

KUNINGAS (käsi Meiramin ympärillä):
Tääll' on mun templini, tääll' on mun jumalain,
ihana, ijäinen, ei kultaa, kiveä
kuin hänen kuolleet kuvansa, vaan elävä,
lihaa ja luuta, lämmin! Yks on ijäistä:
mun Meiramini suukko, kahden hämärän
välillä vieno.

    (Suutelee. — _Ylimmäinen pappi_ on tullut edellisen aikana
    muiden huomaamatta sisälle.)

YLIMMÄINEN PAPPI:
               Jatka, jatka, kuningas!
Lyö maahan templit, murskaa jumal'-alttarit,
mut vartioitse valtakuntas, maas!

KUNINGAS:
Ken uskaltaa? — Haa, kapinaa? Miss' sotilaat?
— Hoi, ohoi!

    (_Sadanpäämies_ ja joukko _sotilaita_ tulee.)

YLIMMÄINEN PAPPI:
Ei täällä kapina, mut tuoll'
on turma!

SADANPÄÄMIES:
          Kuningas!

KUNINGAS:
                    Lyö maahan pappi!

SADANPÄÄMIES:
                                       Mun
sa salli ilmoittaa...

KUNINGAS:
                      Kuin? Miekkas hurmeinen,
tomussa itse, kasvos kauhun iskemät?
Mit' tapahtuu? Noh? Puhu! Haasta!

SADANPÄÄMIES:
                                  Kuningas!
On soihtu sytytetty, surmaa, kuolemaa
se levittää: maakunnat luopuu, kansa hillitön
kuin ukkospilvi vyöryy linnan kartanoon.
Sun valtakuntas horjuu, kuningas!

KUNINGAS:
                                  Mik' on
tään kansan, äsken rauhallisen? Nyt se miks
on tuleen syttynyt? Mit' tahtoo multa maa?

SADANPÄÄMIES:
En tiedä. Huhutaan, tää syy on kapinan:
Kuningas rikkonut on käskyt jumalain
ja templin lait, kun otti puolison
hän uuden, ennenkuin ol' kukat kuihtuneet
haudalla entisen...

KUNINGAS:
                    Haa, pappi kavala!
Tää sun on työtäs.

YLIMMÄINEN PAPPI:
                   Ei, vaan työtä jumalan,
sun pilkkaamasi!

SADANPÄÄMIES:
                 Kansa uhriks vaativi
nyt puolisosi.

MEIRAM (parkaisten):
               Ah!

KUNINGAS (vetäen miekkansa):
                   Sen sanan hengelläs
sa maksat, koira!

    (Ulkoa kuuluu melua ja aseiden kalsketta.)

KANSA (ulkoa):
                  Surma Meiramille! Pois
pyhyyden häväisijä!

SADANPÄÄMIES:
                    Kieltä totuuden
vain olen haastanut. Jos tuo on rikosta,
ma varmaan suurin rangaistava lien.

    (_Kuningas_ aikoo jälleen syöksyä hänen kimppuunsa. _Mirjam_
    juoksee sisälle hengästyksissään.)

MIRJAM:
Oi, Meiram siskoni! Kaikk' kansa raivoten
sun huutaa nimeäs. Ne tulee tännepäin,
ne täällä on: — Käy eellä huoneenhaltia
viralta pantu. Pois!

    (Ovi reväistään auki. _Kansa_ syöksee sisään, miekat, keihäät
    käsissä. Heitä johdattaa _Ylimmäinen huoneenhaltia_, joka myös
    lausuu kansan repliikit. _Kansa_ säestää häntä.)

KANSA:
                      Miss' on hän? — Kuningas!

    (_Kansa_ perääntyy epäröiden.)

KUNINGAS:
Takaisin, kautta taivaan, kansa julkea!

SADANPÄÄMIES:
Kuningas! Varoitan: on vaara suuri. Sun
ei enää henkes taattu. Voimaton
on vartio ja sotajoukko uskoton. —
Sa heitä kuuntele!

YLIMMÄINEN PAPPI:
                   Se myös mun neuvoni!

KUNINGAS (vihan vimmoissaan):
Ken kuninkaallisehen morsiuskammioon
aseissa astuu? Enkö kuningas
ma ole enää? Mitä multa tahtovi
tää kansa?

KANSA:
           Päätä Meiramin!

KUNINGAS:
                           Ei milloinkaan!
Tomuksi ennen menkööt valtakunnat, maat!

KANSA:
Sun päätäs myös, jos sit' et anna meille.

KUNINGAS:
                                          En! —
Kautt' taivaan, ennen sata päätä poikki lyön.

    (_Kansa_ aikoo rynnätä. _Kuningas_ seisoo _Meiramin_ turvana,
    miekka kädessään. _Sadanpäämies_ ynnä pari _sotilasta_, on
    asettunut hänen sivulleen. _Ylimmäinen pappi_ vartoo tyynnä
    syrjässä, käsivarret ristissä rinnan yli.)

MEIRAM:
Ei, kuningas. Ei valtakuntas vaipua
saa turmaan minun tähteni, et sinäkään,
mun kuninkaani. Ennen käydä kuolohon
ma tahdon. — Katso, kansa, tässä uhrisi!

    (Astuu esiin. _Ylimm. huoneenhaltia_ viittaa. _Meiram_ sidotaan.)

KUNINGAS:
Kuin? Kuolla tahdotko?

MEIRAM:
                       Niin, kuolla ennemmin
kun elää veripurppurassa. — Lähtekää!
Sanani kuulette, sen kuulee pappi myös,
tuo synkkä-otsa. Hänpä varmaan taata voi
ett' ei jää täyttämättä kuolon tuomio.

YLIMMÄINEN PAPPI:
Ma takaan, että Meiram hautaan kannetaan
maan tavan mukaan, että tahto jumalain
näin täytetään ja rauha jälleen rakentuu.

KUNINGAS:
Mun tahtoani eikö kukaan kysy?

YLIMMÄINEN PAPPI:
                               Ei.

    (Viittaa. _Kansa_ poistuu vähitellen. Temppelin _papittaret_
    tulevat vienon soiton helistessä. Heittävät _Meiramin_ ylle
    valkean hunnun, sulkevat hänet piiriinsä ja vievät pois laulaen:
    "Levoton on virta ja vierivä laine". — _Kuningas_ on peittänyt
    kasvonsa vaipallaan. _Miriam_ ja _Atys_ itkevät.)

Esirippu.






MELANKOLIA

Vuoropuhelu



HENKILÖT:

Mies.
Nainen.
Ystävä.

Paikka: huvila meren rannalla. Aika: nykyinen.

Näyttämö esittää kapeata parveketta, joka jatkuu kummallekin taholle
kulisseihin. Näkyy ainoastaan takaseinän kyynäränkorkuinen hirsikerta,
josta ylöspäin vankoista hongista veistetyt pylväät. Takaseinän
keskikohdalla suora kaiteen muotoinen pieni ulkoparveke, porrasta
ylempänä alanäyttämöä. Puiset lavitsat kiertävät koko takaseinää ja
ulkoparveketta. Taustana meri.



_Mies_ istuu ulkoparvekkeella, pää kyynärpään varassa ja katsoo
vierelle. _Ystävä_ seisoo hiukan taenapana oikealla. Meri heleä ja
kirkas. Iltapäivä-valaistus.

YSTÄVÄ: Kaunis kahden muistella mennehiä.

MIES: Ihanin sen, joka elää itsekseen.

YSTÄVÄ: Monet kohtalot on antanut elämä meille.

MIES: Olemme yhdessä monta kovaa kokeneet.

YSTÄVÄ: Mutta myöskin monta hetkeä hilpeää.

MIES: Niitä ihminen mieluimmin muisteleekin.

    (Vaitiolo.)

YSTÄVÄ: Menneet ovat iloiset poika-ajat.

MIES: Myös miehiltä hapset ohimoilla harmenneet.

YSTÄVÄ: Astuu ankarana eteemme elämän vakavuus.

MIES: Kiveä kovempana myös tuonen totisuus.

    (Vaitiolo. _Mies_ nousee ja ojentaa kätensä ääneti ystävälleen.
    Etenee sitten alanäyttämön portaan kohdalle. _Ystävä_ seuraa
    häntä, jääden taemmaksi.)

YSTÄVÄ: Vuorta viettävää polku alaspäin poimuttelee.

MIES: Polun päässä tupa harmaja haamoittaa.

YSTÄVÄ: Päivä painuu tuvan tuolle puolen.

MIES: Lankee ilta ijäinen ikkunalle.

YSTÄVÄ: Alla akkunan kuusi kohisee.

MIES: Mies yksinäinen kuusta kuuntelee.

YSTÄVÄ: Painaa polviin kyynärpäänsä.

MIES: Käsin kaksin kulmaluita puristaa.

YSTÄVÄ: Tuntee autioksi elämänsä.

MIES: Työnsä, toimintansa turhaakin turhemmaksi.

YSTÄVÄ: Turhan tautta hän on pyrkinyt, tavoitellut.

MIES: Turhan tautta rientänyt rikoksiin.

YSTÄVÄ: Nyt syyt sydäntä kiertelevät.

MIES: Ahdistuksesta povi paatunut pakahtuu.

YSTÄVÄ: Eikä lakkaa kuusi korkea kohisemasta.

MIES: Eikä ole hänellä yhtään ystävää.

    (Vaitiolo.)

YSTÄVÄ: Se oli kuolon kuorolaulu.

MIES: Elämän valkamasta virsi viritetty.

    (Molemmat jäävät totisina eteensä tuijottamaan.
    _Nainen_ tulee vasemmalta, vitkaan ja väsyneesti.
    Vaitiolo.)

NAINEN: Mitä haastelitte keskenänne?

MIES: Sanoja haihtuvia.

NAINEN: Miksi nyt vaikenitte?

YSTÄVÄ: Muinaisia muistelimme.

NAINEN: Kerran kasvoitte kaunihisti?

MIES: Toisin silloin punersi pilvi.

NAINEN: Ennen ylenitte ystävinä?

YSTÄVÄ: Toisin silloin sinersi meri.

NAINEN: Elämä erotti teidät?

MIES: Kohotti kuohut korkeat välillemme.

NAINEN: Nyt olette kuitenkin yhtyneet?

YSTÄVÄ: Hetki kiitävä, kultahinen!

NAINEN: Käyvät tiet kahtahanne?

MIES: Kahtahanne myös työt ja ajatukset.

NAINEN: Ei ymmärrä ystävä ystäväänsä?

YSTÄVÄ: Tuskin enää tunnemme toisiamme.

NAINEN: Niin käy kaikkien kuolevaisten.

MIES: Niin vaatii vaskinen välttämättömyys.

    (_Mies_ ylänäyttämöllä kääntyy jälleen merta katsomaan. _Ystävä_
    tulee alanäyttämölle oikealle. Molemmat ovat syvästi liikutettuja.
    _Nainen_ on istunut vasemmalle. Pitkä vaitiolo.)

YSTÄVÄ (ottaen askeleen eteenpäin): Pelkään, että aika kiiruhtaa.

NAINEN: Oletko kytketty ajan akseliin?

YSTÄVÄ: Kuulen korskuvan ajan hevosien.

NAINEN: Aiotko kilpaella ajan orhien kanssa?

YSTÄVÄ: Aion istua ajan valjakkoon.

NAINEN: Etkö vieri siinä, kussa kulkenetkin?

YSTÄVÄ: Tunnen istuvani tien ohessa.

NAINEN: Etkö tunne kukkasia kaitsevasi?

YSTÄVÄ: Valtamaantiellä vaunut jyrisevät.

NAINEN: Anna niiden ajaa ohitsesi!

YSTÄVÄ: Hetket hiekkana päälle helisevät.

NAINEN: Tieltä poikkea, löydät metsäpolun.

YSTÄVÄ: Minne piilen mieleni levottomuutta.

NAINEN: Suotta syytät siis ajan rientämistä.

    (Vaitiolo.)

YSTÄVÄ: Myönnän: on syy kiireen itsessäni.

NAINEN: Mikä murhe mieltäsi kiiruhtaa?

YSTÄVÄ: Entä noutaisi ilo nopsajalka?

NAINEN: Harvoin kuolevaista riemu riennättää.

    (_Nainen_ on noussut. _Mies_ tuijottaa yhä edelleen merelle.
    Lyhyt vaitiolo.)

MIES (kääntymättä): Ilojansa ihmislapsi ajaa.

NAINEN: Siksi huolet häntä heittelevät.

YSTÄVÄ: Murtaa, sortaa kaikki kahleet tieltään.

NAINEN: Siksi häntä raastavat raivottaret.

MIES: Tavoittaa hän taivaan vempeleitä.

NAINEN: Korpilouhikkoihin kompastuu.

YSTÄVÄ: Nousee, rientää, joutuu, juoksee, ähkyy.

NAINEN: Putoo maahan niinkuin mykkä kivi.

MIES (kääntyen): Tuo on elon arpa.

NAINEN: Niin on säännyt sallima ihmis-osan.

    (Vaitiolo. _Mies_ tulee alanäyttämölle ja pysähtyy sen
    keskikohdalle. _Ystävä_ astuu askeleen eteenpäin ja ojentaa
    kätensä hänelle.)

YSTÄVÄ: Kuitenkin on minun nyt lähdettävä.

MIES: Etkö ole täällä onnellinen?

YSTÄVÄ: Halajan hurmausta suurimpaa.

MIES: Käyt kohti korkeampaa kärsimystä.

YSTÄVÄ: Ilo on surulla ostettava.

MIES: Mitä aiot uhrata onnellesi?

YSTÄVÄ: Kaikki uhraan.

    (Vaitiolo.)

MIES (terävästi): Et vähää anna.

YSTÄVÄ: Ei riitä vähempi.

MIES: Onko niin rikas riemusi?

YSTÄVÄ: On niin suuri surunikin.

MIES (päätään nyykähyttäen): Silloin on se kuolema.

YSTÄVÄ: On tie tuonen tietä ankarampi.

MIES. Koston kova polku siis?

YSTÄVÄ: Aion elää edestä suuren ajatuksen.

    (Katsovat toisiinsa. _Mies_ kääntyy ja menee hitaasti vasemmalle.
    _Nainen_ on kohonnut ulkoparvekkeelle ja seuraa jännitettynä
    keskustelua.)

NAINEN: Tahdot taistella järkkymättä?

YSTÄVÄ: Tahdon kaikki tieltäni musertaa.

NAINEN: Entä itse kaadut kalpeana?

YSTÄVÄ: Seisoo vakaumukseni vaskipatsas.

    (Vaitiolo.)

NAINEN (helähtävällä äänellä): On korkea kunniasi.

YSTÄVÄ: Mutta on se myös muiden murheella ostettava.

NAINEN: Muutko uhraat iloksi itsellesi?

YSTÄVÄ: Koska on kunniani kunnia tuhansien.

NAINEN: Entä eivät hullut huoli siitä?

YSTÄVÄ: Silloin saavat he sen vasten tahtoaan.

NAINEN: Mitä aiot antaa heille?

YSTÄVÄ: Kuvan miehestä, joka ei tinkinyt milloinkaan.

    (Vaitiolo. _Ystävä_ seisoo oikealla etualalla, käsivarret ristissä
    rinnan yli, suu ylpeässä hymyssä. _Nainen_ tulee hänen eteensä ja
    katsoo häntä rukoilevasti silmiin.)

NAINEN: Eikö isää sinulla harmajaa?

YSTÄVÄ: Manan maantietä taatto hoippukoon!

NAINEN: Eikö äitiä sinulla itkevää?

YSTÄVÄ: Kuolon lankoja äiti kehrätköön!

NAINEN: Eikö veljeä sinulla verevää?

YSTÄVÄ: Surman veräjille veikko vieriköön!

NAINEN: Eikö siskoa sinulla siveää?

YSTÄVÄ: Kalman sulhoja sisko kaulatkoon!

NAINEN: Entä, onko sinulla vaimo valio?

YSTÄVÄ (tuskallisesti): Lie lempeälle tupa tuonelassa.

    (Vaitiolo. _Nainen_ katsoo häneen, horjahtaa taapäin ja päästää
    huudon, pitkän ja terävän kuin väkipuukko. _Mies_ rientää esiin
    vasemmalta.)

MIES: Miksi kirkaiset kamalasti?

NAINEN: Siinä syypää! (Osoittaa _ystävää_ sormellaan.)

MIES: Miksi ystävääni sanot syylliseksi?

YSTÄVÄ: Lienee hän säikähtänyt sanojani.

NAINEN: Hän on ansainnut kuolemanrangaistuksen!

MIES: Mitä on tapahtunut?

NAINEN: Katso, pattoinen kalpenee!

MIES: En tiedä, mistä syytät häntä.

YSTÄVÄ: Sallitko, että selitän sinulle asian?

NAINEN: Tuo mies ei koskaan voi olla sinun ystäväsi.

MIES: Kuitenkin on hän niistä parhain.

NAINEN: Hän kaikki surmaa!

MIES: Mitä hän surmaa?

YSTÄVÄ: Kohta tehdään minut murhamieheksi.

    (Poistuu kumartaen oikealle. _Nainen_ vaipuu väsyneenä
    lavitsalle. _Mies_ tukee häntä. Pitkä vaitiolo.)

NAINEN: Minä _näin_ hänen sydämeensä.

MIES: Siellä ei ole muuta kuin hyvää.

NAINEN: Siellä on tyhjää ja autiota: ei mikään lintu laula siellä.

MIES: Siellä laulavat suuret ajatukset.

NAINEN: Hän on yö ääretön ja kolkko: ei mikään tähti tuiki siellä.

MIES: Siellä siintävät ikuiset ihanteet.

NAINEN: Hukka ulvoo hänen huuliltaan: jääkentät kimmeltävät hänen
sanoistansa.

MIES: Niin kimmeltävät sydämet sankarien.

NAINEN: Hän on haamu tuonelasta: hän ei voi itkeä eikä hymyillä.

MIES: Hän on tilinsä tehnyt.

NAINEN (väristen): Olen nähnyt kuoleman majesteetin.

MIES: Varmaan olet nähnyt suuren suvereenin.

NAINEN: Lienee hän ruhtinas rautakauden.

MIES: Hän on kruunupää elämän erämaassa.

    (Vaitiolo. _Nainen_ on noussut ja tullut mietteissään vasemmalle
    etualalle. _Mies_ taempana keskinäyttämöllä.)

NAINEN (äkkiä ja päättävästi): Hän ei ole ihminen.

MIES: Hänessä ei ole mitään heikkoa.

    (Lyhyt vaitiolo. _Nainen_ kääntyy ja katsoo uhaten mieheensä.)

NAINEN: Sanotko _sitä_ inhimilliseksi?

MIES: Se lienee sitä.

NAINEN: Mikä sitten on meissä jumalallista?

MIES: Hyve lienee sitä.

    (_Nainen_ purskahtaa helisevään nauruun. _Mies_ tyynenä ja
    hiljaisena paikallaan. Vaitiolo.)

NAINEN: Mitä sanot _sinä_ hyveeksi?

MIES: Velvollisuutensa täyttämistä.

    (Katsoo naista lujasti silmiin. _Nainen_ ei kestä hänen katsettaan.
    Lyhyt vaitiolo.)

NAINEN (vältellen): On paljon hyveitä.

MIES: On myös monta velvollisuutta.

NAINEN: Ken kaikki täyttää?

MIES: Ei kukaan enempää kuin yhden kerrallaan.

NAINEN: Entä jos kaksi kutsuu?

MIES: On korkeampi valittava.

NAINEN: Jos kolme? Neljä? Viisi?

MIES: On valittava kaikista korkein.

    (Lyhyt vaitiolo.)

NAINEN: Mistä tunnet korkeimman?

MIES: Siitä, mikä on vaikein.

NAINEN: Teetkö sen aina?

MIES: _Hän_ tekee.

NAINEN: Omalta osaltaan?

MIES: Niin.

NAINEN: Kuka tekee sen sinun osaltasi?

MIES: Minä. Joskus.

NAINEN: Mutta usein?

MIES: Ei kukaan.

NAINEN: Mitä silloin tapahtuu?

MIES: Silloin se jää useasti tekemättä.

    (_Nainen_ on mennyt oikealle, nojaa pylvääsen merelle tuijottaen.
    _Mies_ vasemmalla katsoo suoraan eteensä. Vaitiolo.)

NAINEN (päätään nyykähyttäen): Se on inhimillistä.

MIES: Se on heikkoa.

    (Lyhyt vaitiolo.)

NAINEN: Nuo ovat ystäväsi ajatuksia.

MIES: Ne ovat kaikkien ihmisten ajatuksia.

NAINEN: Kuitenkaan et ole aina noin puhunut.

MIES: Ei ole aina ollut suuri ajatus talossani.

NAINEN. Eikö totta? Hän ahdistaa sinunkin sydäntäsi?

MIES: Hän vaatii aina vaikeimman.

NAINEN: Myös omalta itseltään?

MIES: Hän täyttää.

    (Nousee hitaasti ulkoparvekkeelle. _Nainen_ tulee mietteissään
    vasemmalle ja kääntyy. Vaitiolo.)

NAINEN (äkisti): Mikä on korkein?

MIES (merelle tuijottaen): Mikä milloinkin.

NAINEN: Mutta tavallisesti?

MIES: Eiköhän kuolema.

NAINEN: Miksi niin päätät?

MIES: Koska se vaatii vaikeimman uhrauksen.

    (Vaitiolo.)

NAINEN: Mitä tulee sitten?

MIES: En tiedä.

    (Vaitiolo.)

NAINEN: Onko jumalia?

MIES: Niin sanotaan.

    (Vaitiolo.)

NAINEN: Mitä tekevät jumalat?

MIES: En tiedä.

    (Vaitiolo.)

NAINEN: _Mitä_ tiedät siis?

MIES: En mitään.

    (Vaitiolo. Päivä laskee. Ulkoparvekkeen pylväät kimmeltävät sen
    säteissä. Alanäyttämö jää hämärämmäksi.)

NAINEN: Kaikki kaatuu, sortuu, särkyy, murtuu.

MIES (kääntyen): Pelkäätkö päivän laskemista?

NAINEN: Kehä hirmuinen pääsi ympärillä!

MIES: Se on kaikkien kuolevaisten sädekehä.

NAINEN: Nyt se sammui.

MIES: Niin sammuvat soihdut tietämisen.

NAINEN: Täytyy kaiketi sytyttää tulet?

MIES (harvakseen): Taikka täytyy tulla toimeen pimeässä.

    (Vaitiolo. _Nainen_ kohoaa ulkoparvekkeelle. _Mies_ kietoo hiljaa
    käsivartensa hänen ympärilleen.)

NAINEN: Näetkö?

MIES: Hänen purjeensa ulapalla pullistuvat.

YSTÄVÄN ÄÄNI (näyttämön takana): Hyvästi!

    (Vaitiolo. _Mies_ viittaa jäähyväisiksi. _Nainen_ ottaa
    nenäliinansa ja heiluttaa sitä. Molemmat näkyvät syrjäkuvina
    vasten hämärtyvää merta.)

NAINEN: Hämärä lankeaa.

MIES: Pois menee merehen päivä.

Esirippu.




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78353 ***