diff options
Diffstat (limited to '78353-0.txt')
| -rw-r--r-- | 78353-0.txt | 5676 |
1 files changed, 5676 insertions, 0 deletions
diff --git a/78353-0.txt b/78353-0.txt new file mode 100644 index 0000000..96cc2e5 --- /dev/null +++ b/78353-0.txt @@ -0,0 +1,5676 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78353 *** + + + + +NAAMIOITA I-II + +Kirj. + +Eino Leino + + + + + +Helsingissä, +Kustannusosakeyhtiö Otava, +1905. + + + + +SISÄLLYS: + +Väinämöisen kosinta. Karkelokuvaelma. +Hiiden miekka. 6 kuvaelmaa. +Pentti Pääkkönen. 3 näytöstä. +Lydian kuningas. Tarina Herodotoksen mukaan. Kuvaelma. +Meiram. Itämainen fantasia. 3 kuvaelmaa. +Melankolia. Vuoropuhelu. + + + + + + +VÄINÄMÖISEN KOSINTA + +Karkelokuvaelma + + + +HENKILÖT: + +Väinämöinen. +Aino. +Koivutar. +Haavatar. +Pihlajatar. +Tuometar. + +Linnunlaululehto. Pieni aho. _Sinipiikojen karkelo_. + + Sinipiikojen kesälaulu. + + Päivä paistaa, lehti loistaa, + vaarat tanhun tahdin toistaa: + kesä tullut on. + Kukkii joka kummun multa, + sykkii joka sydän kulta: + kesä tullut on. + + Lainehtivat niitut, laihot, + aukee aran rinnan kaihot: + kesä tullut on. + Metsä seisoo morsianna. + Tuuli pyytää: suukko annas + kesä tullut on. + + Tuoksahtavat haavat, tuomet, + painuu päivän silmäluomet: + kesä tullut on. + Kelle lensi metsän muisku? + Kulki kautta lehdon kuisku: + kesä tullut on. + +(Vierivät pois. Aino tulee allapäin.) + +AINO (yksin): + + Soi ennen sorea ääni + niinkuin lintu lehtipuussa, + kengänkanta keikahteli + niinkuin oksalla orava; + on nyt tullut toinen aika, + aika toinen ankarampi, + ajatukseni samoovat + aina polkuja samoja, + niinkuin talviset jänikset, + talven lunta tarpovaiset. + + (Istuu kivelle ja itkee. _Sinipiiat_ tulevat puiden lomasta.) + + KOIVUTAR: + Mitä itket, impi rukka? + + HAAVATAR: + Mitä vaivainen valitat? + + PIHLAJATAR: + Kerro, suin sulin puhele! + + AINO: + Oi, siskot, siniset piiat! + Jo on tullut tuskan hetki. + + HAAVATAR: + Kerro, kauneko katosi? + + PIHLAJATAR: + Kaasit maahan karjan maidon! + + KOIVUTAR: + Pistikö havuinen piikki? + + AINO: + Pahemmin, paljoa pahemmin. — + On ailut sydän-alassa. + + SINIPIIAT (vavahtaen): + Ainoll' on suru sydämen. + + (Koko metsä toistaa hiljaisesti humisten saman lauseen.) + + AINO: + Veljeni minut lupasi + väkevälle Väinämölle. — + Tuota itken ja valitan. + + KOIVUTAR: + Voi sinua, siskorukka! + + HAAVATAR: + Etkö Väinöä rakasta? + + AINO: + Hyi, mitä puhutkin! Enhän + tiedä ees, mitä on lempi. + + HAAVATAR: + Sen sanon sinulle kohta: + lempi on lehti lentäväinen. + (Pyörähtää kantapäillään.) + + AINO: + Taivasta tavottelevi? + + HAAVATAR (nauraen): + Sentään maahan muksahtavi. + + KOIVUTAR: + Älä usko Haavatarta! + Hällä on keveä kieli. + + PIHLAJATAR: + Jalka vieläkin keveempi, — + liikkuu sinne, liikkuu tänne: + niin ei lepata lempi. + + AINO: + Sinua enemmän uskon. — + Lausuos, mikä on lempi! + + PIHLAJATAR: + Lempi on kukka eikä lehti. + + AINO: + Kukkivi kesän lyhyen? + + PIHLAJATAR: + Mutta kantaa pitkän marjan. + + (Soi simapillin ääni.) + + KOIVUTAR: + Tellervon simainen pilli! — + Jo kyllin loruja, siskot. + + HAAVATAR: + Se oli kutsu karkeloihin! + + PIHLAJATAR: + Käytkö leikkihin keralla? + + AINO: + En tiedä. — Mitä ma mietin? — + Luulen äsken itkeneeni. — + Toki tanhu on parempi. + + (_Sinipiiat_ vierivät pois vieden _Ainon_ kerallaan. "Päivä paistaa, + lehto loistaa" j.n.e. — _Väinämöinen_ tulee.) + + VÄINÄMÖINEN (yksin): + Näillä on ahoilla ennen + vesalempi vieritellyt, + näiden ilmojen ilossa + sinisotka sorjistunut! + Usein katselin kisoissa + neien vartta notkuvata, + noin silloin ajattelin ma: + kun tulisit mulle, neiti, + mie sinua keinuttaisin + virren helkkyvän vivulla, + laulun laajan polven päällä. + (Huomaa sukkanauhan maassa.) + Ainon nauha! Armas nauha! — + Tästä on kukka kulkenunna! — + Kivi on tässä kirkkahampi, + paasi kullan-paistavampi. — + Hoi, salon siniset piiat, + kussa astuu Aino neiti? + + ÄÄNI (metsästä): + Täällä. + + VÄINÄMÖINEN: + Missä? + + ÄÄNI (toisaalla): + Täällä! + + VÄINÄMÖINEN: + Missä? + + ÄÄNI (toisaalta): + Täällä, täällä! Kah, kävele! + + VÄINÄMÖINEN: + Kyllä, kunhan äänen kuulen. + + (Harhailee puiden lomassa. Häviää hetkeksi. — _Sinipiiat_ pelmahtavat + esille, _Aino_ heidän kerallaan. Laulavat ja karkeloivat:) + + Leikkilaulu. + + Leikitäänkö? Leikitään. + Kisasilla kiistellään. + Ole sinä kissa, minä olen hiiri! + Täss' on tanhumme piiri. + + Hupsis! Ohi hurahdit. + Kupsis! Kohti kurahdit. + Joko tuli hirmu, joko tuli surma? + Ei, vaan huulien hurma. + + (Vierivät pois.) + + VÄINÄMÖINEN (tulee): + Kummallista! Lien lumottu + keskellä jumalan päivän. — + Ajatukseni sekoovat + kuin polutkin kankahalla. + Kuljen yhtä ympyrätä. + — Ota, metsä, urhon uhri! + + (Ottaa kultavitjoja vyöltään ja kaulastaan ja ripustelee puiden + oksiin. — _Sinipiiat_ tulevat esiin hymyillen ja veikistellen.) + + KOIVUTAR: + Kas, kuinka koreat käädyt! + + VÄINÄMÖINEN: + Kaunihimmat kaulallasi. + + TUOMETAR: + Kultavitjat! + + VÄINÄMÖINEN: + Tuomen kulta! + + HAAVATAR: + Nääkö on minulle? + + VÄINÄMÖINEN: + Sulle! + + PIHLAJATAR: + Nää minulle! + + VÄINÄMÖINEN: + Kelles muulle? + + PIHLAJATAR: + Kiitos, kiitos, kiltti urho! — + Mitä etsinet ereä? + + TUOMETAR: + Pyytä, teertä, hirveäkö? — + Pyydä vaan, mitä halajat! + + HAAVATAR (kevytmielisesti): + Eipä sentään aivan, sisko. — + Toki haastele halusi! + + VÄINÄMÖINEN: + En ole pyytä pyytämässä, + tarvasta tavottamassa. — + Ajan nuorta Aino-neittä. + + KOIVUTAR: + Kah, ota, tulevi tuossa! — + Kiitos kaunis lahjastasi. + + (Vierivät pois. — _Aino_ tulee hiljakseen ja hajamielisenä. + _Väinämöinen_ + piiloutuu lehvien lomaan.) + + AINO (itsekseen): + Lienkö kauankin kävellyt + polkuja salon sinisen? — + Päivä jo läntehen lipuvi. — + Miksi metsähän lähinkin? — + Ah, jo muistan! Ma meninhän + vastaksehen varvikosta. + (Taittelee lehviä, hyräillen hiljaa:) + Taitan vastan taatolleni, + toisen taitan maamolleni, + kokoelen kolmannenki + verevälle veiolleni. + Kenpä taittavi minulle, + ojentaa vihannan oksan, + jolla peipponen peseime, + pulmonen puhasteleime, + näissä suurissa suruissa, + apeissa miel'aloissa? + + VÄINÄMÖINEN (kuiskaten): + Aino! + + AINO (säpsähtäen): + Ken puhuvi? + + VÄINÄMÖINEN (tullen esille): + Minä. — + Terve mielitiettyseni! + + AINO: + Terve tervehyttäjälle. + + VÄINÄMÖINEN: + Oletpa kuin tytär Tapion + sinimetsän siimeksessä. — + Ja noin kauniissa puvussa! + Käädyt kaulalla koreat, + tinaristi rinnan päällä! — + Suonet, katselen sinua. + + AINO: + Silmä ei ottane osoa. + + (Taittelee lehviä edelleen. — Vaitiolo.) + + VÄINÄMÖINEN: + Muistatko sitä sa vielä, + kun sun viimeksi tapasin? + Tulit Väinölän tupahan, + toit minulle mansikoita — + + AINO: + Toin ma ehdosta emoni. + + VÄINÄMÖINEN (ei kuulevinaan): + Mie sinua siitä kiitin, + suulle suutelin sinua, + sull' oli juuri suussa marja, + joka särkyi suudellessa, + purskutti punaisen juovan + poskilleni, parralleni. + Sie sitä hyvinkin nauroit! — + Muistatko sitä sa vielä? + + AINO: + En. + + VÄINÄMÖINEN: + Etkö? Lie sinulla + nytkin marja suumalossa? — + Sieltä pois se suudelkaamme! + + (Yrittää lähestyä. _Aino_ kääntyy selin.) + + AINO: + Menneet on kesäiset marjat. + + VÄINÄMÖINEN: + Toki toiset kypsynehet. — + (Suoraan:) + Ihana olet sa, Aino, + noin kun nuorena näen sun, + puhtaana, punastuvana, + tinaristi rinnan päällä! — + Tahdotko minulle tulla? + + AINO (hiljaisesti): + Olenhan sinulle myöty. + + VÄINÄMÖINEN (ylevästi): + En sinua väkisin viene. — + Aino, annahan sanasi! + + AINO: + Sanan saanet maamoltani. + + VÄINÄMÖINEN: + Sulta yksin sen tahon ma. — + Huolitko minusta? + + AINO: + Huolin + taikka lienen huolimatta! + Olen kaupattu kananen. + + VÄINÄMÖINEN: + Se oli juoni Joukahaisen, + ei paula minun panema. — + (Lämpimästi:) + Kuule, kun valalla vannon: + jos et sa minusta huoli, + menen pois kohin kotia, + en tavanne taattoasi. + Siis sano sana pätevä! — + Pidätkö pikkuisen minusta? + + AINO (hätäisesti): + Pidänhän sinusta, pidän. + + VÄINÄMÖINEN (riemastuen): + Siis omani! + + AINO (käsiään väännellen): + Voi, kun on vaiva! — + Toki en sulhoksi suvainne. + + (_Väinämöinen_ on tarttunut häntä kiini vyötäisistä. _Aino_ on + irroittanut itsensä. Nyt pitkä vaitiolo. — _Väinämöinen_ peittää + silmänsä kädellään.) + + VÄINÄMÖINEN: + Jää hyvästi! + + (Aikoo mennä.) + + AINO (vienosti): + Väinö! + + VÄINÄMÖINEN (kääntyen): + Aino! + Puhuitko jotakin! + + AINO (empien): + Puhuin. + Ethän suuttunut? + + VÄINÄMÖINEN (lempeästi): + Sinulle! + En ikinä. Itken sua + niinkuin mennyttä suvea, + sadekaarta taivahalla. — + Jää hyvästi! + + (Aikoo mennä jälleen.) + + AINO (naivisti): + Luulen, mulla + nyt on marja suumalossa. + + VÄINÄMÖINEN (hurmautuen): + Aino! Aino! Armahani! + (Sulkee hänet syliinsä.) + Ei, minä en sinusta luovu, + riippunen sinusta kiini + niinkuin matkamies Manalan + viimeisestä viitapuusta, + elämän rannalta eroten! + + (Syleilee ja suutelee häntä. — _Aino_ arasteleikse.) + + AINO: + Sankari! Sinua säikyn. + + VÄINÄMÖINEN: + Aukaisen sinulle auki + oman rinnan riemuholvit, + kuuletko, kuinka ne kajahtaa: + "Astu tänne, Aino-neiti!" — + Vien sinut taivahan laelle, + näytän sulle kaikki kansat, + kansat huutavat sinulle: + "Terve, nuori Aino-neiti!" + + AINO (levottomana): + Lupasit lähteä kotihin. — + Sitten, sitten haastelkaamme! + + VÄINÄMÖINEN (ei kuule häntä): + Vaan sinä et siitä huoli, + siinä oikeinkin osannet! + (Vetää hänet polvelleen istumaan. Haltioituen:) + Suur' on hengen valtakunta, + sitäkö hallita haluat? + Tunnetko meressä, maassa, + Luojan valtimon tykinnän? + Tahdotko, sen auki isken, + tahdotko, jotta ma johatan + suuhusi punaisen suihkun + elämätä, aurinkoa? — + Aino, katsohan minuhun! — + Lähdemmekö? Lennämmekö? + Näytämmekö maailmalle + kaksi onnen ottolasta? + + AINO (pyrkii irti): + Päästä! Päästä! — 'Oi emoni! + + (Salamat iskevät, ukkonen jyrisee. — _Väinämöinen_ polvillaan halaten + Ainoa.) + + VÄINÄMÖINEN: + Tiedäthän, min' olen vanha, + näethän hapseni hopeiset, + ne harmeni kesäisnä yönä + kerran Hiiden kiukahalla, + kun tulin tuntemaan totuuden. + Tunnetko totuuden, tyttö? — + Se on tauti, talvi, kuolo. + Min' olen totuus, minä! — + Siks minä olenkin vanha! — + Siks minä olenkin ruma! — + Siks minä sinua lemmin! — + Sin' olet kauneus elämän! + Sin' olet kevät ja kukka! + Siks sinut raiskata tahonkin! — + + AINO (irti tempautuen): + Auttakaa julkiset jumalat! + + (Rientää pois. — Rajuilma hiljenee. Taustassa kaunis sateenkaari.) + + VÄINÄMÖINEN: + Sinne se kana katosi! — + Houkkapa olin, kun etsin + elämältä haavettani, + pyytelin pyhäistä unta + käsin, kurja, kosketella! + Haave ilmahan hajosi, + utu nousi tuulen teille, + tässä seison syli avoinna, + hämilläni, häpilläni, + niinkuin lapsi + vesikaaren viettelemä. + Jää hyvästi, kaunis kaari! + Minä maan päälle palajan. + + Esirippu + + + + + + +HIIDEN MIEKKA + +6 kuvaelmaa + + + +HENKILÖT: + +Äidin Kuopus. +Kultahelkka. +Äiti. +Sukkamieli. +Kirki. +Nukku-Matti. +Unikeko. +Lyhty-Ukko. +Vuoren Vanhin. +Ajan Hiisi. +Pöytä-Hiisi. +Ovi-Hiisi +Kuningas. +Hoviherra. +Trubaduuri. + +Keijukaisia, Heinäsirkkoja, Päivänkukkia, Talkooväkeä, Paimentyttöjä, +Metsästäjiä, Virvatulia, Tonttuja, Hiiden impiä, Hoviväkeä, Kansaa. + + + + +ENSIMÄINEN KUVAELMA. + + +Pieni mökki, jonka ikkunasta tuli tuikkaa. Ikkunan ääressä näkyy _Äiti_ +kehräämässä. Mökin edessä, joka on matalalla kummulla, muutamia suuria +puita. Niiden alla penkki, penkillä _Äidin Kuopus_ ja _Kultahelkka_. +Kummun alla aho, sen ympärillä sankka metsä. Kuutamo. — _Äiti_ laulaa: + + _Äidin surut_. + + Kolme yötä peräkkäin + suurta surun unta näin, + siitä asti murhe mulla + mielessä on tuiretulla. + + Näin ma unta miekasta, + verisestä hiekasta. + Kiesus, kaitse äidin lasta + sotateille sortumasta! + + Näin ma maljan kuohuvan + kuivaks saakka sakkahan. + Totta, Herra, hekkumasta + estät emon lempilasta! + + Nyrkin vielä viimeks näin, + kohotetun taivoon päin. + Huudahdin ja heräsin ma, + hereilläkin vapisin ma. + + Ethän, Luoja, milloinkaan + hänen salli horjahtaa + itse-uhmaan ylpeähän, + jumalaansa kieltämähän? + + Mieli nöyrä hälle suo! + Tai jos tahtosi on tuo, + tapa ennen taisteloihin, + syökse synnin nautinnoihin! + + Hurja, mitä huusinkaan? + Ethän kuullut kauheaa? + Tee kuin tahdot, Ristus, aina! + Lapseni on sulta laina. + +ÄIDIN KUOPUS: Sydämeni käy aina niin surulliseksi, kun äiti laulaa. + +KULTAHELKKA: Suru onkin suloisempaa kuin ilo. — Minäkin olen usein +surullinen, erittäinkin näin illoin. + +ÄIDIN KUOPUS: Minä olen vain silloin surullinen, kun olen tehnyt +jotakin pahaa. + +KULTAHELKKA: Mitä pahaa sinä olet nyt tehnyt? + +ÄIDIN KUOPUS: En tiedä. — Usein voi ihminen tehdä pahaa ihan +tietämättään. Ja se paha on pahin kaikista, sillä sitä ei voi parantaa. + +KULTAHELKKA: Hyi, kuinka sinä puhut! — Kaikki voidaan parantaa. + +ÄIDIN KUOPUS: Eipäs. — Jos minä lyön rikki tuon ikkunan, et sinä sitä +ikinä voi entiselleen saattaa. + +KULTAHELKKA: Mutta lasimestari voi tehdä uuden. + +ÄIDIN KUOPUS: Ehkä. — Mutta kuka voi laittaa minulle uuden sydämen? + +KULTAHELKKA: Jumala. + +ÄIDIN KUOPUS: Sinä tarkoitat sitä taivaallista lasimestaria? + +KULTAHELKKA: Hyi, kuinka sinä puhut! — Nyt sinä ihan varmaan pilkkaat +jumalaa. + +ÄIDIN KUOPUS: Katsos, äitini antoi minulle kerran kultaisen sydämen +kuvan. Hän sanoi, että minun piti se visusti säilyttää. — Mutta nyt se +on rikki, näetkös! + +KULTAHELKKA: Voi, voi, kuinka kaunis sydän! — Miten se tapahtui? + +ÄIDIN KUOPUS: Se oli pudonnut lattialle ja minä polkasin sen päälle +vahingossa. — Sitä ei kukaan voi korjata. Onko ihme, jos olen +surullinen? + +KULTAHELKKA: Minunkin äitini antoi minulle kultasydämen. — Sinä saat +sen. Tässä! — Älä ole enää pahoillasi! + +ÄIDIN KUOPUS: Kuinka minä voin ottaa sinulta ainoasi? + +KULTAHELKKA: Sinä annat minulle myös ainoasi. + +ÄIDIN KUOPUS: Mutta minun on vain muruja. Enhän minä voi näitä +kenellekään tarjota. + +KULTAHELKKA: Minä säilytän murut ja koetan liittää ne yhteen. — Kas, +noin! — Sinä ripustat tämän kaulaasi, mutta varokin, ettet sitä riko! +Sillä silloin ei minulla ole enää sinulle ehyttä antaa. + +ÄIDIN KUOPUS: Hyvä, rakas, Kultahelkka! — Kuinka minä voin sinua kyllin +kiittää? + +(Suutelee häntä. _Keijukaisten_ hunnut heilahtelevat puiden välistä. +_Äiti_ katsoo ikkunasta päätään nyykähyttäen. _Sukkamieli_ näkyy ahon +toisella laidalla taikasauvaansa nojautuneena.) + +SUKKAMIELI (saavansa kohottaen): + + Ihmislapset! + Mitä te mietitte turhaa? + Ei ole hyvää eikä pahaa. + Vaakalaudat + ei ole vapaita henkiä varten. + Kaunis-polkuinen, + kaino-poimuinen, + ohut-huntuinen + onnen on karkelo taivahan alla. + Tulkaa! Tulkaa! + Me odotamme. + Kohta me tanhumme aloitamme. + +ÄIDIN KUOPUS (kuiskaten): Kuulitko? + +KULTAHELKKA: Mitä? + +ÄIDIN KUOPUS: Kuulin kumman laulun. Se soi korvissani kuin unetarten +soitto. — Kuka lauloi? + +KULTAHELKKA: Miksi niin minuun tuijotat? Omat unesi laulaneet lienevät. + +ÄIDIN KUOPUS: Suojele sitten minua minun uniltani! Ne tietävät +turmiota. Kultahelkka! + +KULTAHELKKA: Mitä sanot? — Mitkä unet? + +ÄIDIN KUOPUS: Nuo, nuo ... etkö näe? Ne tanssivat minun edessäni. Katso! + +(_Keijukaisten_ hunnut vilahtelevat puiden lomissa.) + +KULTAHELKKA: Sinun silmälautasi painuvat kiini. — Uneksitko sinä? + +ÄIDIN KUOPUS: Minä olen niin väsynyt. + +KULTAHELKKA: Nuku! Hiljaa tahdon minä sinun hapsiasi hivellä. + +ÄIDIN KUOPUS: Sinä olet hyvä, Kultahelkka. — Ethän sinä koskaan jätä +minua? + +KULTAHELKKA: En, en. — Nuku, nuku! + +(_Äidin Kuopus_ nukkuu, pää _Kultahelkan_ polvella. _Keijukaiset_ +karkeloivat. _Sukkamieli_ kohottaa jälleen sauvansa.) + + _Keijukaisten laulu_. + + Keinuvi muodot maailman, + notkuvi neitojen lanteet. + Heitä, etsivä henki, oi, + tuntosi turhat kanteet! + Laukee kaaret taivahan, + aukee vyöt ja vanteet. + Sydän särkynyt tänne tuo! + Saat sinä synnin anteet. + + Helppo syyttömän hengittää, + koske ei jalka kukkaan. + Kuuhut kylvävi hopeitaan + hartioille ja tukkaan. + Viisas mielensä kammitsoi + kautokenkään ja sukkaan. + +ÄIDIN KUOPUS (ponnahtaen): Kultahelkka! — Miksi jätit minut? + +KULTAHELKKA: En ole jättänyt sinua. Istun vierelläsi. + +ÄIDIN KUOPUS: Peninkulmien päässä olit. — Oi, minua! + +KULTAHELKKA: Sinä olet sairas ja sinun hengityksesi polttaa kuin tuli. +— Menkäämme! + +ÄIDIN KUOPUS: Minne? + +KULTAHELKKA: Tupaan tietystikin. Äitikin varmaan odottaa meitä. — +Näetkö? Hän kutsuu. + +(_Äiti_ viittaa ikkunasta. _Kultahelkka_ on noussut seisomaan.) + +ÄIDIN KUOPUS (tarttuen häneen): Kasvinsiskoni kallis! — Kuka hän on? + +KULTAHELKKA: Kasvinveljeni verevä! Onhan se äiti. + +ÄIDIN KUOPUS: Taisi olla. — Hän näytti minusta vain niin oudolta. Ihan +kuin Tuonelassa käyneeltä. + +KULTAHELKKA: Niin minunkin äitini näytti, kun hän lepäsi kuolleena +arkussaan. — Mutta hän oli kuitenkin minun oma äitini. (Peittää +kasvonsa esiliinallaan.) + +ÄIDIN KUOPUS: Anna anteeksi, Kultahelkka! En muistanut, että äitisi oli +kuollut. — Mene tupaan, mene! + +KULTAHELKKA: Entä sinä? Jäätkö sinä tänne? + +ÄIDIN KUOPUS: Minä vielä illan ilmassa hetkisen henkeni polttoa +jäähdyttelen. — Mene! + +KULTAHELKKA: Niinpä menenkin. Mutta älä viikkoa viivy! — Pian on aika +levolle käydä. + +(Menee. _Äidin Kuopus_ katsoo hänen jälkeensä ja painaa sitten päänsä +nyyhkyttäen puun runkoon.) + +ÄIDIN KUOPUS: Hän on hyvä. — Minä olen niin paha, niin paha! + +SUKKAMIELI (lähestyen häntä): Hyvä, että lähetit hänet pois. — En olisi +voinut tulla, niin kauan kuin hän luonasi oli. + +ÄIDIN KUOPUS: Kuka olet sinä? + +SUKKAMIELI: Keijukaisten keveäjalkainen valtiatar, metsän ja kuutamon +kuningatar, ja kaikkien kastehelmien, joita maassa ja puun-oksilla +päilyy. — Nämä ovat minun hovineitojani. + +(_Keijukaiset_ tulevat puiden lomista ja niijaavat koreasti.) + +ÄIDIN KUOPUS: Mitä tahdot minusta? + +SUKKAMIELI: Tahdon viedä sinut linnaani kirjavaisen kiven sisässä, +keskellä mesimarjaista ahoa. — Ei paista sinne päivä, ei kuu, vuodet +kuluvat kuin varjo eikä mittaa minuutteja muu kuin tuokio halusi +syntymisestä sen täyttymiseen. — Tahdotko tulla minun kerallani? + +ÄIDIN KUOPUS: Sinä olet kuningatar, minä vain köyhä mökin poika. — +Kuinka voisin minä seurata sinua? + +SUKKAMIELI: Ole sinä minun kuninkaani, niin olet sinä minua ylhäisempi! +— Tuletko? + +ÄIDIN KUOPUS: Tulen. — Mutta ensin täytyy minun jättää hyvästit äidille +ja Kultahelkalle. + +SUKKAMIELI: Turhaa huolta! Voithan palata päivänkoitossa takaisin, jos +ei linnani miellytä sinua. — Ketään en väkivallalla pidätä. + +ÄIDIN KUOPUS: Mutta he odottavat minua. + +SUKKAMIELI: He luulevat sinun lähteneen käyskentelemään lämpöisessä +yössä. — Tule! + +(_Äidin Kuopus_ empii epätietoisena. _Äiti_ asettaa kynttilän ikkunaan.) + +ÄIDIN KUOPUS: Näetkö, hän asettaa kynttilän ikkunaan! + +SUKKAMIELI: Näetkö, että myöskin minun silmäni ovat kaksi kynttilää? + +ÄIDIN KUOPUS: Kultahelkka kutsuu minua. + +(Kuuluu selvään _Kultahelkan_ ääni: "Tule! Mihinkä jäit?") + +SUKKAMIELI: Ja minä suutelen sinua. — Kumpaa tahdot sinä kuulla? +(Suutelee häntä.) + +ÄIDIN KUOPUS: Sinua tahdon minä seurata, kuutamon kalpea kuningatar! — +Menkäämme! + +SUKKAMIELI: Neitoni! Laulaen ja tanssien näyttäkää minulle tietä +metsien hopeaisten halki! (Kohottaa sauvansa. _Keijukaiset_ laulavat:) + + _Sukkamielen sauva_. + + Puiden takaa puiden taaksi + metsän linnat liukuu. + Sukkamielen sauvan pääss' + on hopeainen tiuku. + + Kun se tiuku helisee, + niin hämy maille lankee, + riutuu rinta ihmisten + ja miel' on ahdas, ankee. + + Puiden takaa puiden taaksi + metsän linnat liukuu. + Sukkamielen sauvan päässä + kultainen on tiuku. + + Kun se tiuku helisee, + niin herää hengen härmä, + kuudan maita kulkevi + ja säihkyy unen särmä. + + Puiden takaa puiden taaksi + metsän linnat liukuu. + Sukkamielen sauvan pääss' + on timanttinen tiuku. + + Kun se tiuku helisee, + on mieli miekan alla, + astuu ilmi aurinko + ja maailmass' on halla. + +(Vierivät pois vieden _Sukkamielen_ ja _Äidin Kuopuksen_ kerallaan.) + +Esirippu. + + + + +TOINEN KUVAELMA. + + +Sukkamielen linna kirjavaisessa kivessä. Kuuluu hiljaista soitantoa. +_Äidin Kuopus_ lepää kultaisella vuoteella. _Sukkamieli_ seisoo hänen +päänsä pohjissa. _Kirki_ käy ympäri ja kaatelee maljoihin. + +_Keijukaisia, Heinäsirkkoja, Perhosia, Päivänkukkia_ y.m. + +SUKKAMIELI: Oletko onnellinen? + +ÄIDIN KUOPUS: En ole elämässäni ollut onnellisempi. — Tämä on kuin unta. + +SUKKAMIELI: Unta autuaitten. + +ÄIDIN KUOPUS: Kahden autuaan. — Mikä hetki päivästä lienee? + +SUKKAMIELI: En tiedä. — Ei täällä ole tapana sellaisia kysellä. + +ÄIDIN KUOPUS: Vai niin. Mutta minulla on niin hiivatin nälkä. — Ei +taida olla sekään tapana täällä? + +SUKKAMIELI: Päivänkukat! Teidän kuninkaanne halajaa syödä! — Ruokkikaa +häntä! + +(_Päivänkukat_ rientävät tarjoamaan.) + +ÄIDIN KUOPUS: Mitä tämä on? + +PÄIVÄNKUKKA: Se on hunajaa. + +ÄIDIN KUOPUS: Hyi! + +SUKKAMIELI: Etkö pidä hunajasta? + +ÄIDIN KUOPUS: Minä tahdon leipää, hyvää, rukiista leipää, enkä mitään +sormenpään kokoisia mesikakkuja. — Noh, annahan tänne! Talossa talon +tavalla. + +SUKKAMIELI: Etkö enää rakasta minua? + +ÄIDIN KUOPUS: Kyllä, kyllä tietystikin. Mutta minä en pidä sinun +kyökistäsi. — Onko teillä jotakin juotavaa? + +SUKKAMIELI: Kirki! Etkö kuule? Kuninkaasi tahtoo juoda? + +KIRKI: Saaman pitää. — Pyydän nöyrimmästi. (Kaataa maljaan ja ojentaa +sen.) + +ÄIDIN KUOPUS (maistaen): Mitä tämä on? + +KIRKI: Se on marjamehua.. Parasta mesimarjalikööriä, mitä on saatavissa +kolmen kuninkaan valtakunnasta. + +ÄIDIN KUOPUS: Hyi, saakeli! + +SUKKAMIELI: Mitä tahtoisit mieluummin juoda? + +ÄIDIN KUOPUS: Tahtoisin pytyn viilipiimää. + +SUKKAMIELI: Sitä ei meillä ole. — Eivät kuninkaat sellaista huoli. + +ÄIDIN KUOPUS: Hiisi olkoon teidän kuninkaanne! — Olkoon menneeksi +sitten kulaus marjalikööriä! — Mutta milloin täällä on tapana mennä +maata? + +SUKKAMIELI: Me emme nuku milloinkaan. Me vain painamme joskus päämme +alas. + +ÄIDIN KUOPUS: Ei se minulle riitä. Kyllä minun täytyy saada oikein +kuorsata. — Onko se sallittu? + +SUKKAMIELI: Kyllä. — Kutsummeko tänne Nukku-Matin? Hän ymmärtää +paremmin sellaisia asioita. + +ÄIDIN KUOPUS: Nukku-Matti on minun vanha tuttavani. — Kutsu vaan hänet +tänne! — Mutta jos hän vie minut Höyhensaarille? + +SUKKAMIELI: Etkö tahtoisi pois täältä? + +ÄIDIN KUOPUS: En, sillä itse asiassa on tämä hyvin mukava talo. — +Tuossahan Matti tulee! + +NUKKU-MATTI: Hyvää iltaa! + +ÄIDIN KUOPUS: Iltaa, iltaa. — Mistä kaukaa Matti tulee? + +NUKKU-MATTI: Tulen yhdeksän meren takaa, eräästä pienestä töllistä, +jossa minulla oli hyvin paljon työtä. + +ÄIDIN KUOPUS: Jahhah. Mitä työtä Matti tarkoittaa? + +NUKKU-MATTI: Siellä asui eräs pieni tyttö, jota minun oli aivan +mahdoton saada nukkumaan. — Mikäs hänen nimensä taas olikaan... + +ÄIDIN KUOPUS: Se ei mahtanut olla mikään hyvä tyttö. + +NUKKU-MATTI: Kyllä, ei tytössä vikaa ollut, mutta eräs ystävä oli hänet +juuri pettänyt... + +ÄIDIN KUOPUS: Pettänyt! + +NUKKU-MATTI: Ja vienyt vielä hänen kultaisen sydämensä. — Kulta ... +kulta... + +ÄIDIN KUOPUS: Kultahelkka. — Perhana, hänet olen minä aivan unohtanut! + +NUKKU-MATTI: Niin juuri, Kultahelkka. Ja sen pojan nimi, joka oli hänet +pettänyt... + +ÄIDIN KUOPUS: Oli Äidin Kuopus. — Kyllä minä tiedän sen asian paremmin +kuin sinä. — Voit mennä matkoihisi! + +NUKKU-MATTI: Etkö sinäkään tahdo nukkua? + +ÄIDIN KUOPUS: Kyllä. Mutta sinä tuot minulle niin ikäviä unia. — Mene, +mene! + +NUKKU-MATTI: Merkillisiä nuo ihmiset ovat! He pelkäävät unia eivätkä +pelkää omia tekojaan. Kyllä mennään, hyvästi, hyvästi! + +SUKKAMIELI: Paras olikin, että hän meni. Hän on niin viisas olevinaan. + +ÄIDIN KUOPUS: Hän ei enää pidä minusta. Minä näin sen aivan selvästi +hänen silmistään. — Mutta eikö täällä ole ketään muuta unineuvosta? + +SUKKAMIELI: Kyllä, Unikeko. — Tahdotko, että kutsumme hänet tänne? + +ÄIDIN KUOPUS: Hm. Hiukan kiusallinen tuttavuus. — Mutta antaa tulla +vaan. + +(_Sukkamieli_ viittaa neidolleen. _Unikeko_ tulee haukotellen.) + +UNIKEKO: Päivää! + +ÄIDIN KUOPUS: Päiväkö nyt onkin? Ja minä kun en vielä ole nähnyt edes +iltaakaan. + +UNIKEKO (haukotellen): Illan virkku, aamun torkku, se tapa talon... + +ÄIDIN KUOPUS: ... hävittää! — Niin juuri, se näkyy sinun päältäsikin! — +Mutta voitko seuloa minulle kahmalollisen unijauhoja? + +UNIKEKO: Saat unta kuinka paljon vaan haluat. — Mutta sitä ennen tulee +sinun seuloa tukkasi pörröiseksi niinkuin minun ja... + +ÄIDIN KUOPUS: Se on pian tehty. Näinkö? + +UNIKEKO: Käy laatuun. — Sitten tulee sinun vain seurata minun +esimerkkiäni. + +ÄIDIN KUOPUS: Haukotella? + +UNIKEKO: Tahdin mukaan. — Yks, kaks, kolme, nyt! Yks, kaks, kolme... + +ÄIDIN KUOPUS: Yks kaks kolme... Tämähän käy vallan mainiosti. + +(Haukottelevat vastakkain.) + +UNIKEKO: Näkyy, että sinulla on hyvät luonnonlahjat. — Yks kaks kolme... + +ÄIDIN KUOPUS: En minä enää viitsi. — Eihän uni tulekaan? + +UNIKEKO: Ei, ei. — Eikö tarkoituksesi ollutkin nukkua valveillasi? + +ÄIDIN KUOPUS: Mene hiiteen! Sitä osaan minä kyllä ilmankin sinua. — +Minä tahdon nukkua oikein. + +UNIKEKO: Mitä sitten kutsutat minua! (Menee.) + +ÄIDIN KUOPUS: Ei taida tulla unesta mitään tässä talossa. + +SUKKAMIELI: On meillä vielä yksi keino. — Mutta se on hiukan +vaarallinen. + +ÄIDIN KUOPUS: Mikä keino se on? + +SUKKAMIELI: Se on se niin kutsuttu unohduksen uni. + +ÄIDIN KUOPUS: Mutta juuri sitähän minä tarvitsenkin. — Mikä vaara siinä +on? + +SUKKAMIELI: Ei muu kuin että siitä on niin vaikea herääminen. + +ÄIDIN KUOPUS: Olkoon miten vaikea tahansa! — Minä tahdon nukkua. + +SUKKAMIELI: Hyvä. — Siispä käsken minä kaiken kansani sinulle +tanssimaan. + +ÄIDIN KUOPUS: Mutta musiikkia meillä myös pitää olla. + +SUKKAMIELI: Siitä pitävät heinäsirkat huolen. He ovat tämän valtakunnan +parhaat viuluniekat. — Alkakaa! + +ÄIDIN KUOPUS: Istu sinä tähän vierelleni! — Minun on siten helpompi +unhoittaa. + +SUKKAMIELI: Kirki! Äläpä unhoita sinä toimiasi! — Tarjoa kuninkaalle! + +KIRKI: Kuten käsketään. + +(_Heinäsirkat_ soittavat, _Päivänkukat_ karkeloivat, huojuen kuin heinä +tuulessa. _Kirki_ matkii heitä ilvehtien.) + + _Sydänkesätärten laulu_. + + Seisahda, aika! + Hillitse orhisi korskuvat, + hetki! Sankari nukkuu, + raukea ruhtinas valkean yön. + Täytetyt halut, + leyhytelkää lepoa hälle, + kukkiva sydän, + hiljaa, häiritsemättä lyö! + Mennehet murheet, + nukkukaa! + Unelmat, toivehet, + uinukaa! + Lämmin, läikkyvä terhen + hiljaa sankarin huolitelkoon, + kangastukoon elon kaikkeus, niinkuin + seijastuu sinitaivahan ranta, + ruskopilvinen, + ulapan vesiin, + helmassa heleän, valkean yön! + +(_Äidin Kuopus_ nukkuu. _Kirki_ lähestyy häntä ja pitää höyheniä hänen +suunsa edessä.) + +KIRKI: Hän nukkuu. + +SUKKAMIELI: Olepas kutkuttelematta häntä! + +KIRKI: Totisesti: hän nukkuu. + +SUKKAMIELI: Totisesti on sinun saatava koivurieskaa, jos maailmassa +jotakin oikeutta ja lakia on. — (Sauvansa kohottaen.) Mutta kyllin +jo iloa, siskot! Haihtukaa! Kaaret korkeat, kukkasilla koristetut, +haihtukaa! Unelmat utuiset, perhoset elämän kevään, haihtukaa! — +Herätköön sankari yössä, yksin, keskellä korven aution, kuulkoon +huuhkajain huutoa ja nähköön surujen nousevan hallaisista rämeistä! +Niin kuuluu Maaemon laki, äitimme yhteisen, jota me kaikki tottelemme +ja palvelemme, yössä, päivässä, ilossa ja murheessa. — Ja niin on aika +haihtua minunkin, lintuna lentää, kuplana kohota, urhon unelmana teoksi +muuttua. Hyvästi, sankari sorea! Herää työhön ja taisteloon! + +(Näyttämö on pimennyt; kaikki katoaa, viimeiseksi _Sukkamieli_. +Siirtyminen seuraavaan kuvaelmaan tapahtuu esiripun ylhäällä ollessa.) + + + + +KOLMAS KUVAELMA. + + +Autio metsä. Huuhkajat huhuilevat. _Äidin Kuopus_ nukkuu mättäällä. +Hämärä lankeaa. + +ÄIDIN KUOPUS (heräten): Äiti, Kultahelkka! — Mitä? Missä olen? Kuinka +olen tänne tullut? — Kussa kultainen kotini? — Ketä tulee! — Halloo! +Ohoi! + +(Joukko _talkooväkeä_ tulee, sirpit kädessään.) + + _Talkooväen laulu_. + + Viisas aitan täyden ahtaa, + talven tyynnä elää mahtaa; + tuhma pitää pitkän kesän, + laiminlyöpi lieden, pesän. + Koska talven tuulet ärjyy, + tuhma tupateitä värjyy, + viisas miettii vikkelämmin: + ovi kiini, osto lämmin! + +(Menevät.) + +ÄIDIN KUOPUS: Hoi! Hyvät ihmiset! Tulkaa! — Olen metsään eksynyt, en +enää tietä kotiin löydä. Yö joutuu, ottakaa minut mukaanne! Minun on +nälkä ja vilu. Armahtakaa! — Ei kukaan kuule minua. Tännekö on minun +korpeen kuoleminen? + +(Kuuluu karjankellojen kilinää. Tulee joukko _Paimentyttöjä_.) + + _Paimentyttöjen laulu_. + + Lieku liekki, leiska lempi, + pala nuorten miesten mieli! + Toki toist' on herttaisempi + oman kullan oven pieli. + Lieka lempi lehtipuussa, + kesäkuussa keiku jalka! + Ota kulta onnen kuussa: + elon tositoimet alkaa. + +ÄIDIN KUOPUS: Halloo, tytöt! — Mihin menette? Mies yksinäinen salolle +eksynyt on. Saanko seuraanne tulla? — On minullakin sydän, kirkas, +kultainen! — + +Hekin menevät. — Olenko minä siis niin ruma ja rupainen, että kaikki +minua kammoavat? — Sukkamieli! Tämäkö oli sinun suudelmasi? + +(_Paimentytöt_ ovat menneet. Kuuluu reippaita jahtitorven toitotuksia. +Joukko _metsämiehiä_ tulee.) + + _Metsämiesten laulu_. + + Hyv' on maata metsämiehen + alla taivaan tähtipeiton, + parempi päällä petran taljan + maata luona lieden oman. + Tulee lapset tuvan tiehen, + vaimo vaalii, keittää keiton, + lasket naurun, lasket naljan, + nukut viereen sievän, soman. + +(Menevät.) + +ÄIDIN KUOPUS: Miehet! Miehet! Yösijaa vailla olen. — Antakaa minulle +ruokaa ja juomaa! Ottakaa minut tupanne nurkkaan nukkumaan! Teitä +pyydän ja rukoilen. — + +Hekin menevät. — Jo tullut on tuhoni. Nukuin nuorella ijällä +Sukkamielen syliin, siinä onneni ja autuuteni menetin. — Kaikilla +muilla on kotinsa, ei minulla. Kaikilla kiire ja iloinen mieli... +Miten minulla? — Paras on itsensä uneen itkeä ja nukkua ijäksi. Siten +parhaiten kostan maailmalle. + +(Istuu mättäälle, Painaa pään käsiinsä ja itkee. Näyttämö on yhä +enemmän hämärtynyt.) + + _Suopursujen laulu_. + + Korpi kolkko, matala manner, + mieli melto, ajatus heikko, + kaikki elämän kukkaniitut + sadesäässä harmajassa. + + Rimpi pitkä, iloton ranta + kahdenpuolen puroja mielen, + vakaumusten vaivaiskoivut + katseen kantamattomihin. + + Epätoivo, elämän tuska, + inho synkän sydämen alla, + inho olla inehmo, tuska + päästä päivän tanhuvilta. + + — Syttyy suolla siniset lamput, + paukkaa yössä punaiset pullot, + kuningastuolit, kultapöydät + heiluu hiitten kartanoilla. + + Sattuu seuraan inehmo, istuu, + aukee sammal avara alla, + vaipuu ijäksi vieras, virvat + hyppii yössä ympärillä. + +(Virvatulien tanssi. _Lyhty-ukko_ tulee, pysähtyy nähdessään _Äidin +Kuopuksen_, lähestyy ja valaisee hänen kasvonsa lyhdyllään.) + +LYHTY-UKKO: Mikä sinä olet miehiäsi, joka suotta sammalikkoa vetistät +ja minun pikku kynttilöitäni, kiiltomatoja, sammuttelet? — Häh? Mitä +teet sinä täällä metsässä? + +ÄIDIN KUOPUS: Koditon, kurja, elämästä eksynyt olen. Tiedätkö tien, +niin näytä se minulle! — Kotiin kovin halajan. + +LYHTY-UKKO: Sellaisia on tuiki paljon tähän maailman aikaan. — Ole +aloillasi! (Aikoo mennä. _Äidin Kuopus_ pidättää häntä.) + +ÄIDIN KUOPUS: Älä mene, älähän mene! — Vaikka mitä sinulle annan, jos +yösijan ja lämpimän neuvot. Kuuletko? + +LYHTY-UKKO: Mitäpä voisit sinä antaa minulle? + +ÄIDIN KUOPUS: Saat lakkini, koreatupsuisen! Kun sen sulkia päässäsi +heiluttelet, tunnet itsesi puolta nuoremmaksi. Katso! + +LYHTY-UKKO: Pidä lakkisi! En tahdo sinua paljain päin korpeen jättää. — +Hyvästi! + +ÄIDIN KUOPUS: Älähän mene! — On minulla puukkokin, helapää. Huolitko? + +LYHTY-UKKO (päätään pudistaen): Pidä puukkosi! + +ÄIDIN KUOPUS: Älä mene! — Niin, ja sitten minulla on ... sydän. + +LYHTY-UKKO: Mitäh? + +ÄIDIN KUOPUS: Kultainen sydän. — (Itsekseen.) Mitäpä minä enää sillä +teen, jos minun kuitenkin on korpeen kuoleminen? — (Ääneen.) Mitäs +sanot? + +LYHTY-UKKO (tarkastellen sydäntä): Totta tosiaan! Poika ei valehtele. +— Oikeata kultaa! Ne ovat harvinaisia meidän päivinämme. — Minä +onnittelen sinua, miehen alku. Ole hyvässä turvassa! — Sinulle kukkuu +vielä kunnian käki. + +ÄIDIN KUOPUS: Sinä lupaat siis viedä minut ihmisten ilmoille? + +LYHTY-UKKO: Miksi en veisi! — jos en juuri ihmisten, niin ainakin +paikkaan, jossa sinun on sekä hyvä että lämmin. — Käy perässä! + +ÄIDIN KUOPUS: Mitä paikkaa sinä tarkoitat? — Ethän vain helvettiä? + +LYHTY-UKKO (hohottaen): Hohhoh! Kaikkiapa päähäsi pälkähtääkin! — +Keneksi minua luulet? + +ÄIDIN KUOPUS: Tuskin tulen sinun kanssasi. — Luvalla sanoen, näytät +sinä minusta oikein suurkonnalta. + +LYHTY-UKKO: Hehheh! Sinä miellytät minua. Onpa sangen kauan siitä kuin +olen viimeksi näin makeasti nauranut. — Tule! + +ÄIDIN KUOPUS: Minne viet minut? + +LYHTY-UKKO: Hiiteen, poikaseni, hiiteen. En siis edes helvetin +esikartanoon. + +ÄIDIN KUOPUS: Hiiteenkö? — Mutta sehän on myös hyvin paha paikka. + +LYHTY-UKKO: Paikka ei ole parhaita, täytyy tunnustaa, mutta ei myöskään +pahimpia. Kyllä siellä ristitty ihminen toimeen tulee. + +ÄIDIN KUOPUS: Ethän sinä vaan peijaa minua? + +LYHTY-UKKO: Noh, kah, minä olen asunut siellä jo kohta kolmesataa +vuotta eikä vielä koskaan sillä ajalla ole siellä särpimen apu +loppunut. — Tuletko? + +ÄIDIN KUOPUS: Mutta sittenhän sinä olet itse Hiisi? — Hyi! + +LYHTY-UKKO: En minä Hiisi ole, vaikka henkeni piteiksi sen talon töitä +toimittelen. — Elin ennen metsässä, kalaa pyysin, lintua ammuin, mutta +kun rupesi riista näiltä mailta loppumaan, lähdin hiidestä avun hakuun. + +ÄIDIN KUOPUS: Miksi et pyytänyt apua ihmisiltä? + +LYHTY-UKKO: Ihmisiltä? Pyh! — Pyysitkö sinä heiltä? + +ÄIDIN KUOPUS: Pyysin. + +LYHTY-UKKO: Antoivatko? + +ÄIDIN KUOPUS: Eivät. + +LYHTY-UKKO: Noh, kah, siinä näet. — Hyvä talo on Hiitola. Minä lupaan +sinulle oikein ystävällisen vastaanoton. + +ÄIDIN KUOPUS: Mennään sitten. — Mutta mitä sinä nyt toimit, kun noin +lyhty kädessä metsiä kävelet? + +LYHTY-UKKO: Minä olen Hiiden virvatulien virittäjä, Lemmon +juhlavalaistuksen päätirehtööri. — Katso vaan tuonne suolle! Siellä +näet ilotulitukseni täydessä loistossaan. + +(Virvatulia puiden lomassa.) + +ÄIDIN KUOPUS: Hm, hiukan epäilyttävä virka! — Enpä lähtisi sinun +kanssasi, mutta hädässä ei ole ystävää karvoihin katsomista. — Astu +edellä! + +LYHTY-UKKO: Mutta ensin me nuuskataan! — Olepas hyvä! (Tarjoaa +nuuskarasiaansa.) + +ÄIDIN KUOPUS: Kuuluuko sekin komentoon? + +LYHTY-UKKO: Ätshi! + +ÄIDIN KUOPUS: Ätshi! — Mutta mitä varten sinä äsken sanoit minua miehen +aluksi? + +LYHTY-UKKO: Siksi että sinusta vähitellen alkaa tulla mies. — Matkalla +voit sinä jutella minulle, kuka olet ja mistä, mikä nimesi ja miten +metsään jouduit. (Menevät.) + +Esirippu. + + + + +NELJÄS KUVAELMA. + + +Hiiden vuori. _Vuoren vanhin_ valtaistuimellaan. Hoviväkeä. Taustassa +Hiiden paja, jossa _tontut_ takovat aseita. He tuovat niitä Vuoren +vanhimman tarkastettavaksi, joka vuoroin hyväksyy ne päätään +nyykähyttäen, vuoroin hylkää ne pään pudistuksella. + +Toisella puolen näyttämöä _Hiiden immet_, jotka kehräävät lankaa omista +hiuksistaan. Keskellä katettu pöytä. + + _Niiden impien laulu_. + + Ilta pitkä vuoren yössä. + Hiiden immet aina työssä. + + Sysimustat, sitkat langat. + Saamme noista paulat, sangat. + + Teemme niistä tenhoansat, + vangitsemme kaikki kansat. + + Verkko viekas, kiiltokarva. + Läpi tuost' on mennyt harva. + + Himon silmät suuret, sievät, + heiltä järjen lahjan vievät. + + Kiini käy he niinkuin lampaat, + nauraa Hiiden neitten hampaat. + +VUOREN VANHIN (nousten): Tonttuni totiset! Olen teihin tyytyväinen. +Samoin teihin, maahiset, menninkäiset, ja te, jotka siellä +seinävierellä värttinätä väännätte. Olette kalkki tehneet ahkerasti +työtä ja siitä myös lepohetken ansainneet. — Mikä aika on? + +AJAN-HIISI: Hiiden harmaa haukka on jo kolme kertaa vuoren huipulla +kirkaissut. — On keski-yö. + +VUOREN VANHIN: Siispä on jo aika alkaa Hiitolan pitojen. Lopettakaa +työ. — Miten on meidän illallisemme laita? + +PÖYTÄ-HIISI: Kaikki on valmista, armollinen hallitsija. — Siinä sääsken +koipia, parhaassa voinsulassa paistettuja, siinä sirkan reisiä, +käristettyjä ja keitettyjä. + +VUOREN VANHIN: Et liene sammakon sakarivarpaita unohtanut? + +PÖYTÄ-HIISI: Ne olen asettanut erityisesti sinua varten. — Myöskin on +täällä peipon peräpakaroita, aivan erinomainen valikoima, ei vähemmän... + +VUOREN VANHIN: Riittää, riittää. — Mutta mitä aiot tarjota meille +jälkiruoaksi? + +PÖYTÄ-HIISI: Aivan tuoreita maanmunia, kermassa ja sokerissa kelluvia. +— Ah, ne maistuu kuin koston mansikat! + +VUOREN VANHIN: Hyvä, hyvä. — Jalot naiset ja herrat! Käykäämme +illastamaan! — Mutta kuka meistä lukee pöytärukouksen? + +(Vuorentausta on sulkeutunut, _Hiiden immet_, samoin _tontut_ +lopettaneet työnsä. Kaikki käyvät illalliselle.) + +PÖYTÄ-HIISI: Ajan hiisi on meistä arvokkain. + +VUOREN VANHIN: Siispä tehköön hän työtä käskettyä! — Mutta nopeasti! — +Lyhyt ja ponteva rukous on jumalalle otollisin. + +AJAN-HIISI: + + Suuta korviin, + mahaa polviin, + Anna nyt hyvä jumala + kaikille hyvä humala, + Amen. — + +(Koputus ovelle.) + +VUOREN VANHIN: Ruokarauha herroissakin! — Kuka näin myöhään on +kulkemassa? + +OVI-HIISI: Lyhty-ukko siellä vain näkyy. + +VUOREN VANHIN: Hän on uskollinen palvelija, vaikka jalkansa alkavatkin +jo hiukan kömpelöiksi käydä. — Tehkää tilaa hänelle! + +OVI-HIISI: Mutta hänellä näkyy olevan joku toinen seurassaan. + +VUOREN VANHIN: Kuka? + +OVI-HIISI: Minusta on kuin hajahtaisi ristityn veri. + +VUOREN VANHIN: Ilmankos kirkon kukot ovatkin koko tämän päivää niin +minun korvissani kirkuneet! — Olkaa varuillanne pojat! Aika on levoton +eikä tiedä, mikä mustakaapu sattuu olemaan alttarin asetustaikoja +tekemässä. — Kaikki aseisiin. + +(_Tontut_ tempaavat miekkansa ja keihäänsä. Kaikki ovat nousseet ylös +ja odottavat. _Lyhty-ukko_ ja _Äidin Kuopus_ tulevat.) + +LYHTY-UKKO: Hyvää iltaa, kuomat, kaimat! + +VUOREN VANHIN: Terve taloon, tien pitkän käynyt! — Mutta ketä tuot sinä +tuossa? + +LYHTY-UKKO: Pojan metsässä tapasin, kankaalla yksin itki, — otin +mukaani. + +VUOREN VANHIN: Mitä hänestä? + +LYHTY-UKKO: Hänellä on sydän. + +VUOREN VANHIN: Varmaankin vain joku tavallinen, ruostunut vaskisydän. — +Olen saanut niistä jo tarpeeni. + +LYHTY-UKKO: Sydän puhdasta kultaa on hänellä, vannon, puhdasta kultaa. +— Näin itse omin silmin. + +VUOREN VANHIN: Silmäsi vanhuuttaan jo hämärtävät. — Näytäppäs tänne! + +LYHTY-UKKO: Näytä, poika, sydämesi! — Vanhin tahtoo sitä tarkastaa. + +ÄIDIN KUOPUS: Lupaako hän yösijan? + +LYHTY-UKKO: Sen ja vielä paljon muuta. — Mutta anna nyt sydämesi! + +ÄIDIN KUOPUS: Annatkos sinä sen takaisin? + +LYHTY-UKKO: Ole huoleti, ei täällä väkisin kenenkään omaa oteta! — +Tässä, armollinen herra. + +(_Äidin Kuopus_ antaa sydämensä. _Lyhty-ukko_ ojentaa sen _Vuoren +vanhimmalle_, joka tarkastelee sitä toimessaan.) + +VUOREN VANHIN: Tuokaapa tänne ne minun pähkinänkuoriset silmälasini. — +Ja näyttäkää tulta että paremmin erottaisin. + +ÄIDIN KUOPUS (nykien Lyhty-ukkoa): Minun on nälkä. + +VUOREN VANHIN: Totta tosiaan: puhdasta kultaa! + +LYHTY-UKKO: Kuten sanoin. — Poika ilmoittaa, että hänellä on nälkä. + +VUOREN VANHIN: Käy syömään, käy syömään, poikaseni! — Mutta en tiedä, +pidätkö meidän herkuistamme. + +ÄIDIN KUOPUS: Tällä kertaa syön minä vaikka pieniä kiviä. + +VUOREN VANHIN: Pieniä kiviä hänen ylhäisyydelleen, kultaisen sydämen +perintöprinssille, riehtilässä paistettuja. — Kuuletteko? + +(_Hiiden immet_ juoksuttavat nopeasti pyydetyn ruokalajin.) + +ÄIDIN KUOPUS: Hm. Se ei ollut juuri tarkoitukseni. — Mutta maassa maan +tavalla. + +VUOREN VANHIN: Minua ilahduttaa, että näytät niin hiidellisiä +taipumuksia. — Sillä aikaa kuin syöt voivat tonttuni laulaa sinulle +Hiiden pöytälaulun. — Me puhelemme sitten lähemmin keskenämme. + +(_Tontut_ ovat asettaneet syrjään miekkansa ja laulavat nyt tanssien, +tassutellen:) + + _Hiiden pöytälaulu_. + + Hyvä nyt on kelliä, + lellipojan lelliä, + maha täynnä velliä, + poskipussit mälliä, + luun luona läskiä, + lihan liki mäskiä, + himpula, pimpula, himpum pila pila! + +(Pyörivät, hyppivät ja jäävät hullunkurisiin asentoihin.) + +VUOREN VANHIN: Mistä löysit hänet? + +LYHTY-UKKO: Metsästä, Sukkamielen linnan lähistöltä. — Arvelen, että +hän on ollut siellä ikäänkuin pikku visiitillä. + +VUOREN VANHIN: Ei epäilemistä: sydän on puhdasta kultaa. — Luuletko +hänen luopuvan siitä? + +LYHTY-UKKO: Luulen hyvästikin. Hän ei vielä ymmärrä sen arvoa, näetkös. + +VUOREN VANHIN: Täyden hinnan pitää hänen saaman siitä. — Noh, poikani, +joko olet syönyt kylläksesi? + +ÄIDIN KUOPUS: Ei minulla enää nälkä ole, mutta kyllä minä vieläkin +söisin. + +VUOREN VANHIN: Sitä en epäile. — Mutta nyt halajaisin kanssasi +haastella hieman. — Tulehan lähemmäksi! + +ÄIDIN KUOPUS: Ethän sinä vaan petä minua? + +VUOREN VANHIN: Täällä ei petetä ketään: se vaiva jätetään kullekin +itselleen. — Sinulla on sydän. + +ÄIDIN KUOPUS: On, kultainen sydän. + +VUOREN VANHIN: Etköhän möisi sitä minulle? + +ÄIDIN KUOPUS: Hm, se on oikeastaan lahjakalu. — Mutta mitä maksaisit +siitä? + +VUOREN VANHIN: Saat parhaan miekan, mitä ikinä on hiisien pajassa +taottu. — Kas tässä, poikaseni! + +(_Vuoren vanhin_ viittaa, _tontut_ tuovat hänelle jalokivillä +koristetun, kimaltelevan miekan.) + +ÄIDIN KUOPUS: Miekkasi on korea kyllä, mutta mitäs minä oikeastaan +sillä teen? En halua ihmisiä surmata. + +VUOREN VANHIN: Halu kyllä tulee miekan mukana. — Ota, poikani, ja +valloita maailma! + +ÄIDIN KUOPUS: Maailmako? — Maailma on avara. + +VUOREN VANHIN: Pian on se käyvä liian pieneksi sinulle. — Mutta voit +myöskin valita jotakin muuta: kultaisen juomasarven esimerkiksi taikka +meren ja maan kulkija-laivan. — Sinä näet, että minä en ole mikään +kitupiikki. + +ÄIDIN KUOPUS: Luulen, että sittenkin otan mieluimmin miekan. — Mutta +enhän minä jaksa sitä edes liikuttaa. + +VUOREN VANHIN: Se asia on vähällä autettu. Pieni kulaus vain Hiiden +väkivettä ja se keikkuu kädessäsi kuin perhonen. — Tarjotkaa! + +(_Vuoren vanhin_ viittaa, _Hiiden impi_ tarjoaa maljan _Äidin +Kuopukselle_, joka tyhjentää sen.) + +ÄIDIN KUOPUS (irvistäen): Ähhäh! — Ketunmyrkkyä, perhana! + +VUOREN VANHIN: Sen pitäisi vahvistaa. — Kun tätä miekkaa kannat, ei +kukaan voi sinua vastustaa. + +ÄIDIN KUOPUS: Eikö kukaan? + +VUOREN VANHIN: Ei kukaan äidistä syntynyt. — Siinä on taika sellainen. + +ÄIDIN KUOPUS: Näytähän tänne! — (Hujauttelee ilmassa miekkaa.) Miekkasi +miellyttää minua? + +VUOREN VANHIN: Senpä uskoisin. Siis: kauppa tehty? + +ÄIDIN KUOPUS: Pitääkö se oikein verellä vahvistaa? + +VUOREN VANHIN (nauraen): Hahhahhah! — Luuletko olevasi pirun kanssa +tekemisissä? — Sinä pidät miekan ja minä sydämen. Sillä hyvä. + +ÄIDIN KUOPUS: Kuulepas, mitä teet sinä minun sydämelläni? + +VUOREN VANHIN: Se on minun salaisuuteni. + +ÄIDIN KUOPUS: Hm, taidat sinä sittenkin olla vähän pirun sukua. — Minä +jään siis aivan ilman sydäntä? + +VUOREN VANHIN: Sittenhän sinusta juuri mies tuleekin. — Eikö +tarkoituksesi ollut valloittaa maailma? + +ÄIDIN KUOPUS: Kyllä, mutta tahtoisin kuitenkin mielelläni tietää, mitä +etua sinulla voi olla tästä kaupasta. + +VUOREN VANHIN: Ei juuri mitään. Minä olen vain sellainen sydämien +kokoilija. — Jos sinä aukaiset tuon kaapin, näet sinä siellä lippaan +lippaan lomassa. Ne ovat kaikki täynnä sydämiä. + +ÄIDIN KUOPUS (aukaisee kaapin): Ohhoh, onpas niitä! Ja kaikki niin +hyvin lajiteltu. — Minäkin olen koonnut postimerkkejä. + +VUOREN VANHIN: Se sopii sinun ijällesi. Minulle sopii paremmin sydämien +kokoileminen. — Katsoppas, sinun sydämesi panen minä tähän lippaaseen, +joka on siinä aivan kuin sitä varten. Ja nyt väännämme me kaapin oven +lukkoon. Noin! — Tahdotko nyt jäädä meille yöksi taikka lähteä heti +maailmaa valloittamaan? + +ÄIDIN KUOPUS: Luulen, että mieluummin lähden heti. — (Hujauttelee +miekkaansa ilmassa.) Sanotko, ettei kukaan äidistä syntynyt voi nyt +minua vastustaa? + +VUOREN VANHIN: Ei kukaan. + +ÄIDIN KUOPUS: Oletko sinä äidistä syntynyt? + +VUOREN VANHIN: Äidistä kyllä, vaikka en ihmisvoimasta. Syöjätär oli +emoni. — Mutta mitä tarkoitat sinä sillä? + +ÄIDIN KUOPUS: Hm, ajattelin vain heti miekkaani koetella. — (Pistää +häntä kylkeen. _Vuoren vanhin_ vaipuu maahan parahtaen.) Hyvä miekka, +kaunis miekka! Kiitos lahjastasi, Hiiden herra! (Syöksyy ulos.) + +VUOREN VANHIN: Auttakaa! Hän on tappanut minut! — Ah! +(Rummunpäristystä, aseiden kalsketta. Hirmuinen meteli.) + +Esirippu. + + + + +VIIDES KUVAELMA. + + +Juhlasali kuninkaan hovissa. _Äiti_ ja _Kultahelkka_ tulevat. + +ÄITI: Älä pelkää, lapseni, ollenkaan! Sinun pitää saaman oikeutta. — +Kun kuningas kuulee, minkälainen roisto minun poikani on, ei hän ikinä +anna hänelle tytärtään. + +KULTAHELKKA: Äiti, minua niin pelottaa. Täällä on niin tyhjää ja +autiota. + +ÄITI: Kaikki ihmiset ovat juosseet linnan pihalle nuorta paria +katsomaan. — Mutta varsinainen vihkiminen on tapahtuva täällä. Sen +sanoi minulle serkkuni kummin kaima, jonka pojan sisarpuoli on +palveluksessa ylitallimestarin luona. — Täällä tahdon minä puhutella +kuningasta. + +KULTAHELKKA: Mitä aiot sanoa hänelle? + +ÄITI: Minäkö? — Että minun poikani on kunniaton maantien-ritari, +kelvoton kuleksija, liian huono lepäämään edes ryysyisen +mustalaistytön, saati sitten kuninkaan tyttären vierellä. — Onhan +sinulla hänen sydämensä tallella? + +KULTAHELKKA: On, äiti. — Kannan sitä aina povellani. + +ÄITI: Talleta se tarkasti! Me saamme kyllä oikeutta. — Kun ajattelen, +miten hän on meidät häpeällisesti jättänyt ja unohtanut, niin oikein +silmäni tärisevät suuttumuksesta! — Onkos kummempaa kuultu? Juosta +pois köyhän äitinsä ja uskollisen morsiamensa luota ja ilmestyä äkkiä +kuninkaan tytärtä kosimaan! — Se kunnoton! Kyllä minä hänet savustan! + +KULTAHELKKA: Sanotaan hänen tehneen suuria palveluksia kuninkaalle ja +siitä nyt saavan kuninkaan tyttären ja puolen valtakuntaa palkakseen. — +Onko se totta, äiti? + +ÄITI: Sen kyllä uskon. — Pahan valta on suuri maailmassa ja kun kerran +pahan kanssa liittoutuu, voi saada aivan tavattomia tekoja aikaan. +Mutta ole huoleti! On jotakin, joka on häntä voimakkaampi. + +KULTAHELKKA: Mikä se on, äiti? + +ÄITI: Äidin rukous. — Jos ei kuningaskaan meitä kuulisi, elää kuitenkin +Jumala taivaassa. Hän on meitä hyvästi armahtava. + +KULTAHELKKA: Minä uskon, että kun poikasi vaan saa nähdä meidät ja oman +sydämensä, hän mielelläänkin tunnustaa erehdyksensä ja palajaa kotiin. +— Onhan hän pohjaltaan niin hyvä. + +ÄITI: Sen mahdan minä parhaiten tietää. — Mutta tuollaisilla korkeilla +herroilla on omat käsityksensä hyvästä ja pahasta ja voi myöskin +tapahtua, että hän kohtelee meitä tylysti ja tunnottomasti. — +Tulemmehan me vaatimaan että hän luopuisi jumalattomasta loistostaan. + +KULTAHELKKA: Sen hän varmaankin tekee. Sillä eihän voi elää ilman +sydäntä. + +ÄITI: Älä ole niin varma siitä! — Monet ihmiset elävät siten paljon +keveämmin eivätkä he mitään pelkää niin kovasti kuin saada takaisin +sydämensä. — Nyt tulee sydän häntä itseään etsimään. + +KULTAHELKKA: En tahtoisi, että hänelle tapahtuisi mitään pahaa. + +ÄITI: En minäkään. Mutta oikeuden täytyy sinulle tapahtua, maksoi mitä +maksoi. — St! Joku tulee. + +(Kuuluu ulkoa hurraahuutoja, torven toitahduksia ja ammuntaa. — +Huudetaan: "Morsianta!" "Morsianta!" "Sulhanen eläköön!" — _Hoviherra_ +tulee.) + +HOVIHERRA: Mitä väkeä te olette! Kuinka te olette tänne tulleet? — Pois! + +ÄITI: Me tahdomme tavata kuningasta. + +HOVIHERRA: Tänään ei kukaan saa häntä anomuskirjeillä lähestyä. — +Ettekö tiedä, että kuningas viettää tänään tyttärensä, kauniin ja +sievän Kunigundan häitä urhoollisen ja yleväsukuisen ritari Sotijalon +kanssa, jota myöskin Äidin Kuopukseksi kutsutaan? — juhlan johdosta +kestitsee maan isä koko valtakunnan rahvasta linnan pihalla, suurten +jalavien alla. Siellä on teidän paikkanne. — Mars! + +KULTAHELKKA: Hyvä herra jalosukuinen! Antakaa meidän jäädä tänne! — Me +tahtoisimme niin mielellämme nähdä kuningasta. + +HOVIHERRA: Mitkä silmät!... _Mon Dieu_! — ja mikä vartalo! Kauniimpaa +ei ole Espanjan kuuluisalla kuningattarella. Kuka olet? + +KULTAHELKKA: Minä olen vain köyhä orpotyttö ja tuo tuossa on minun +kasvatus-äitini. — Suvaitsetteko ehkä vastaanottaa nämä mansikat, +jotka olen tuonut tervetuliaisina kuninkaalle? (Ojentaa hänelle +marjatuohisen.) + +HOVIHERRA: Marjasi voit viedä kyökkiin. — Mutta joku palkinto +pitää sinun saaman kauniista silmistäsi? (Ripustaa kultakäädyt +hänen kaulaansa ja suutelee häntä poskelle. _Kultahelkka_ niijaa +ujostuksissaan.) + +KULTAHELKKA: Tämä on minulle liian suuri kunnia. — Mutta saammeko me +nyt nähdä kuninkaan? + +HOVIHERRA: Saatte. — Piiloutukaa vaan tuon pylvään taakse, mutta +varokaa, ettei kukaan saa nähdä teitä. — Se olisi skandaali. + +KULTAHELKKA: Skandaali? Mikä se on? + +HOVIHERRA: Se on hirveintä, mitä kuninkaan linnassa voi tapahtua. Sota, +rutto, kalliit ajat ja nälkävuodet eivät ole mitään sen rinnalla. — +Pois! tullaan! — Me tapaamme. + +(Häämarssi. _Hovipoikia_ ja _neitosia_ kukkia sirotellen. _Hoviväkeä_ +parittain. Asettuvat paikoilleen ympäri huonetta. _Sulho_ ja _morsian_. +_Kuningas_ ja _kuningatar_. Airuet ilmottavat heidän tulonsa. +_Pappeja_, _kuoripoikia_. Kun kaikki ovat päässeet paikoilleen, alkaa +häätanssi, johon hovin nuoret ottavat osaa. Sen loputtua:) + +KUNINGAS: Kauniit naiset ja jalosukuiset herrat! — Me olemme teidät +kutsuneet vieraiksemme tähän linnaan, koska vietämme tyttäreni, +kuuluisan Kunigundan ja uljaan ritari Sotijalon häitä. — Te tiedätte, +mitä palveluksia hän on minulle tehnyt ja miten hän on koko kansamme +kunnioituksen ansainnut. Hän on lyönyt minun viholliseni maalla ja +merellä, hän on laajentanut minun valtakuntani rajat auringon noususta +niin sen laskuun, eikä ole enää minun vertaistani maailman valtiaiden +seassa. — Eikö siis ole oikein, että sankarityö saa palkkansa, eikö +ole oikein, että hän saa tyttäreni ja puolen valtakuntaani ikuiseksi +perinnökseen? + +HOVIVÄKI (soristen): On, on. + +KUNINGAS: Laula, lauluniekka, ja kerro meille kuuluisan ritari +Sotijalon kohtaloista! — Saakoon sankari maineensa, että maa ihastuisi. + +TRUBADUURI (laulaa): + + Tuli linnahan köyhä sotamies — + Kunigunda, ah, Kunigunda — + "Hei, heitukka, kustapa kulkee ties?" + "Minä maailman matkoja astun." + + "Ja jos olet suora sotamies —" + Kunigunda, ah, Kunigunda — + "niin tännekin päättyä voi sinun ties." + "Sama mulle, mut palkan ma tahdon." + + "On oikein, palkkansa saa sotamies —" + Kunigunda, ah, Kunigunda — + "kuus riksiä vuodessa riittää kenties?" + "Ei, herrani, enempi ma vaadin." + + "Mitä hulluja? Hallitse järkesi, mies —" + Kunigunda, ah, Kunigunda — + "mut varro, sa seitsemän saat, kukaties, + jos miekkasi totta voi tehdä". + + "En myö minä miekkaani, hovimies —" + Kunigunda, ah, Kunigunda — + "riikin rikseihin, se on, jumal' ties, + itse hiidessä kuuraeltu. + + Mut kuninkaan tyttären jos, kuka ties —" + Kunigunda, ah Kunigunda — + "saan palkaksein, olen kuninkaan mies." + "Huuti, tolvana, matkaasi marssi!" + + Ja ryntäsi päälle vihamies — + Kunigunda, ah, Kunigunda — + löi joukkomme, uhkasi orjuuden ies. + Kas, silloinpa sankari saapui! + + Hän tuli kuin liekkien liehtoma mies — + Kunigunda, ah, Kunigunda — + hän löi, joka iskunsa kuoloa ties, + sota päättyi, maa oli vapaa. + + "Ja saanko ma palkkani nyt, kukaties —" + Kunigunda, ah, Kunigunda — + "olla tahtoisin kuninkaan tyttären mies". + Verijälkiä kannukset jätti. + + "On oikein, palkkansa saa sotamies —" + Kunigunda, ah, Kunigunda — + näin lausui kuningas, "mut, kukaties, + jätät sitten sa maan ja minut? + + Siis myö mulle miekkasi, sotamies —" + Kunigunda, ah, Kunigunda — + Ja korkeelle leimusi kuninkaan lies. + Mut vastasi sankari suuri: + + "Ja vaikka ma vaan olen sotamies —" + Kunigunda, ah, Kunigunda — + "niin myö minä miekkaani en, jumal' ties, + itse kuninkaan tyttärihinkään. + + Mun onneni olla on sotamies —" + Kunigunda, ah, Kunigunda — + "sama, luulenpa, tahto on miekkani myös, + se on hiidessä kuuraeltu". + +KUNINGAS: Hyvin laulettu, laulaja! Sinua ei tule kuninkaan käsi +unohtamaan. — Astu esiin, sankari Sotijalo, ja ota palkintosi! — +(Yhdistää Kunigundan ja Sotijalon kädet ja siunaa heidät.) Ja tässä +on sinulla myös valtakirja puoleen kuningaskuntaani, vahvistettu +minun ja neuvosherraini nimikirjoituksilla. Ota se, ja hallitse maita +lempeydellä niinkuin ennen olet niitä sodalla valloittanut! — Minä olen +puhunut. + +ÄIDIN KUOPUS: Minä kiitän sinua lahjastasi, kuningas. Mitä tehnyt olen, +on vähäistä sen rinnalla, mitä annat minulle: annathan minulle kauniin +Kunigundan käden, jota Kuu ja Tähti turhaan ovat pojilleen kosineet. +Miekkani olen minä pyhittänyt sinulle, elämäni hänelle. — Myöskin minä +olen puhunut. + +KUNINGAS: Siispä tee tehtäväsi, pappi! — Toimituksen päätyttyä kutsun +minä teitä kaikkia siniseen saliin, jossa hääpöytä on katettu, eikä +pidä kenenkään näkemän huomista eikä ylihuomista aurinkoa muuta kuin +minun linnani uutimien läpi. — Minä olen puhunut. + +KULTAHELKKA (itkien): Äiti, äiti, mennään pois! Ei meillä ole täällä +enää mitään tekemistä. + +(Morsian on polvistunut samettityynylle. _Pappi_ on alkamaisillaan +toimituksen.) + +ÄITI (syöksyen esiin): Ei, ei, vääryys ei saa tapahtua! — Kuule meitä +kuningas! + +KUNINGAS: Mitä tämä on? + +HOVIHERRA (pyörtyen): Skandaali! + +KUNINGAS: Kuka uskaltaa häiritä pyhää toimitusta? + +ÄITI: Minä olen hänen äitinsä ja tämä tässä on hänen morsiamensa, jolle +hän jo vuosia sitten on uskollisuutta vannonut. — Kysy vaan häneltä +itseltään. + +KUNINGAS: Ritari Sotijalo! Tunnetko sinä noita naisia? + +ÄIDIN KUOPUS (hetken kamppailun jälkeen): En. + +ÄITI: Älä usko häntä, kuningas! Uhman ja ylpeyden henki puhuu hänen +suunsa kautta. — Kulta kuopukseni! Olethan sinä minun poikani? Anna +nöyrtyä sydämesi! — Minä tahdoin säästää sinulta tämän koettelemuksen, +mutta enhän voinut sitä Kultahelkan tähden, joka tässä vierelläni +vapisee. Tottahan tunnet meidät? + +ÄIDIN KUOPUS: En. + +ÄITI: Ah! + +KUNINGAS: Mitä tulee minun ajatella? Kumpaa on minun uskominen? + +ÄIDIN KUOPUS: Minua. + +KUNINGAS: Sinä et siis ole hänen poikansa? + +ÄIDIN KUOPUS: En. + +KUNINGAS: Eikä tuo ole sinun lemmittysi? + +ÄIDIN KUOPUS: Ei. — Minä en ole heitä ikinä nähnyt. + +KULTAHELKKA: Älä paaduta sydäntäsi! Olethan sinä meidän. Emmehän tahdo +sinulle mitään pahaa. — Tulin vaan tuomaan sinulle sydäntäsi. + +ÄIDIN KUOPUS: Tämä miekka on minun sydämeni. + +KUNINGAS: Hyvä. — Saattakaa vaimot pois! — Pappi, jatka toimitustasi! +— Jälestäpäin on ankara tutkimus pidettävä, kuinka ja kenen luvalla he +ovat meidän valtasaliimme saapuneet. — Pois! + +ÄITI (polvillaan): Jumala taivaassa! Kuule minua! — Älä salli vääryyden +tapahtua, älä salli poikani paatua pahassa! Kaikkien pyhien nimessä, +kaikkien kyynelten nimessä, joita olen hänen tähtensä itkenyt: puhu! — +Kuule äidin rukous! + +(Näyttämö pimenee. Salama ja ukonjyrähdys. _Kunigunda_ pyörtyy. +Hoviväki juoksee hajalleen.) + +ÄITI: Jumala on puhunut. (Vaipuu maahan.) + +KUNINGAS: Mitä olet sinä tehnyt, ritari Sotijalo? — Tästä päivästä asti +en minäkään enää kaipaa palvelustasi. + +(Menee _Kunigundan_ kanssa. _Hoviväki_ pakenee. _Kultahelkka_ hoitelee +_Äitiä_.) + +ÄIDIN KUOPUS: Siispä pyhitän minä miekkani sotaan uskottomia vastaan! +Koska jumala ei salli minun maan kuninkaita palvella, palvelen minä +häntä itseään. — Mutta miekastani minä en luovu! — Hyvästi kuningas! +Hyvästi, ritari Sotijalo! (Rientää pois.) + +Esirippu. + + + + +KUUDES KUVAELMA. + + +Pieni mökki. _Kultahelkka_, vanhana ja harmaahapsisena, kehrää ikkunan +ääressä. Kissa pankolla. — Ulkona myrsky. + + _Kultahelkan laulu_. + + On poissa kultainen sydämein. + Oi, joudu, joudu jo povehein! + Siell' on niin tyhjää ja ilta lankee. + Mun mielein onpi niin ahdas, ankee. + + Ah, kuss' on kultainen sydämein? + On kukat kuollehet poskiein, + mut voi en astua alle mullan + ma ennen kuin löydän sydänkullan. + + Ah, saavu, kultainen sydämein! + En paha liene ma pienellein. + En soimaa, en minä moiti sua, + kun lupaat vaan, että muistat mua. + + Miks viivyt, kultainen sydämein? + Yö joutuu, joudu jo povehein! + Tai makaat ehkä jo maankin alla? + Mut myrsky ulvovi ulkoisalla. + +(Koputusta ovelle.) + +KULTAHELKKA (kuulostaen): Koputettiinko? Tuuli se vaan lienee ollut. +— Korvani jo vanhuuttaan valehtelevat. — Lienee jo aika illallista +ajatella. + +(Siirtää rukkinsa ja asettaa pöydälle palasen leipää ja pankolta +vellikupin. — Koputetaan jälleen.) + +ÄIDIN KUOPUS (ulkoa): Hoi! Avatkaa! Jumalan tähden. + +KULTAHELKKA (menee ovelle): Ei se sittenkään ollut tuuli. — Kuka +onneton on jumalan ilmassa näin myöhään metsätiellä? + +ÄIDIN KUOPUS (ulkoa): Avaa! — Onneton olenkin. + +(_Kultahelkka_ avaa oven. _Äidin Kuopus_ hoippuu sisälle vanhana, +valkohapsisena, sauva kädessään. Vaipuu väsyneenä lavitsalle.) + +KULTAHELKKA: Näen, että sinun on vilu ja nälkä. — Viritän sinulle +valkean liedelleni. Sillä aikaa voit haukata, mitä talo tarjoaa. Paljon +se ei ole. + +ÄIDIN KUOPUS: Kiitos. — Nummella autiolla kuljin, kaukaa tulen +tuikkavan näin. — Sitä kohden kävin. + +KULTAHELKKA: Olisit ehkä herraskartanon löytänyt, jos olisit tiet +tuntenut. Mutta voithan olla yötä tässäkin. — Kas noin! Nyt lieteni +korkealla leimuaa! Istu ja lämmittele! + +ÄIDIN KUOPUS (hätäisesti): Ei, ei, minun täytyy taas matkaan! — Aina +vaeltaa, ei koskaan pysähtyä, ei yöpyä minnekään, eteenpäin, aina +eteenpäin, lakkaamatta, yöt päivät. + +KULTAHELKKA: Mistä tulet? + +ÄIDIN KUOPUS: Kaukaa tulen, vielä kauemmaksi menen, en saa levähtää, +ennenkuin olen löytänyt etsimäni. — Pois! + +KULTAHELKKA: Tässä myrskyssä? + +ÄIDIN KUOPUS: Kovemmat myrskyt olen rinnassani kokenut. — Tuuli ja +rakeet ovat hyväily minun kasvoilleni. + +KULTAHELKKA: Varmaan on tärkeäkin matkasi määrä, koska et säiky säätä, +jota puutkin korvessa kavahtavat? — Mitä etsit? + +ÄIDIN KUOPUS: Etsin itseäni, omaa kultaista sydäntäni. — Minulla ei ole +enää hetkeäkään kadotettavaa. + +KULTAHELKKA: Minne kuljet? + +ÄIDIN KUOPUS: Kuljen kukkivalle aholle, suurten puiden siimekseen, +jossa pirtti pienoinen kohoaa. Haen neittä punaposkea, jolle kerran +annoin kultaisen sydämeni. + +KULTAHELKKA: Varmaan häneltä myös sydämen vastalahjaksi sait? Sitäkö +hänelle takaisin tuomaan ehätät? + +ÄIDIN KUOPUS: Hänen sydämensä maailman turulle tuhlasin, ei minulla ole +mitään hänelle takaisin tuotavaa. — Omani nähdä tahtoisin ennen kuin +kuolen. + +KULTAHELKKA: Kuinka? Sydämen tuhlasit neien nuoren? — Oh, minä +ymmärrän! Vaihdoit sen kultaan ja kalliisiin kiviin, joita nyt neitosi +kaulalle ripustamaan käyt? + +ÄIDIN KUOPUS: Tyhjänä tulen hänen eteensä, ei muuta kädessäni kuin tämä +sauva, jonka pyhän kaupungin viidakosta taitoin. — Impeni nähdä tahdon, +nuoruuteni neien, jolle kerran sydämeni murut annoin. Hän lupasi ne +lujaksi liittää. + +KULTAHELKKA: Hän sinut karkoittaa takaisin yöhön ja myrskyyn, vaivainen +vanhus, joka omien mielihaaveittesi houruna hoiput. — Kuinka voisi hän +ottaa ystävällisesti vastaan sinut, joka olet hänelle niin paljon pahaa +tehnyt? + +ÄIDIN KUOPUS: Oi, sinä et tunne Kultahelkkaa! — Hän on kirkas ja +kaunis, lempeä ja hyvä. Hän on ottava minut avosylin vastaan, kun häntä +kuolevaisena lähestyn. + +KULTAHELKKA: Kadutko siis? + +ÄIDIN KUOPUS: En tiedä, mitä katumus on. Eihän tehtyä voi +tekemättömäksi ajatella. — Mutta minä tunnen murheen, myös tuskan minä +tunnen kourukynnen. Voisin siitä laulaa laulun sinulle, siten kiittää +ystävyydestäsi. + +KULTAHELKKA: Mikä laulu se on? + +ÄIDIN KUOPUS: + + _Loihtu_. + + Eessä yö, hämy takana, pilvi + päällä pään, rutarapakko alla, + mies mennyt muruiksi, + jalka lyöty polvilumpioon. + + Nuorna näin, miten majakat sammui. + Miesnä tein tulen merellä yössä, + kun virrat vihisi, purret + kaikki kiiti valkamiin. + + Tuska, et mua muserra. + Tunnen syntys: on emos ikävä, + siitti sun päivä pimeä, koska + ystävittä yksin jäin. + + Suljen suun, puren ikenet kiini, + teljet teen, sydänkamarit salpaan. + Pois etkö pakene? — "Lankee + maahan marras Luojan yön!" + + Tahko käy, suru jyrise, jyskä + Ukko, lyö teräs jumalan! — Kirpoo + piin kirjokipunat, syttyy + järjen jäiset kynttilät. + +KULTAHELKKA: Se ei ollut mikään kaunis laulu. + +ÄIDIN KUOPUS: Se on sellainen kuin minun elämäni on ollut. — Hyvästi! + +KULTAHELKKA: Varro vähän! — Sanoit neitisi nimen olevan Kultahelkka. +Kuinka sinua itseäsi kutsutaan? + +ÄIDIN KUOPUS: Monet ovat nimeni niinkuin kohtaloni. — Kotona kutsuttiin +minua Äidin Kuopukseksi. Tuolla ulkona maailmassa oli nimeni kerran +ritari Sotijalo, jonka maine vieläkin maita kaiuttaa. Viimeksi ovat +minua sanoneet Pyhän Haudan pelastajaksi. — En ole mitätön mies, +kuten näytän. Sotaa käynyt olen, sotajoukkoja johdattanut, kuninkaita +palvellut, saraseeneja kukistanut. Ihastuva on impeni, ailahtava, kun +käyn hänelle kohtaloitani kertomaan. + +KULTAHELKKA: Ihastuva äänestä, jota et itse tunne! Ailahtava maineesta, +jonka muut ovat sinulle antaneet! — Mitä olet sinä itse? + +ÄIDIN KUOPUS: Sen juuri nähdä tahtoisin ennen kuolemaani. — En muista +sitä enää tarkoin ja se onkin suruni suurin. — Hän muistaa. + +KULTAHELKKA: Kuinka hän sinua muistaisi? Olethan sinäkin niin kauan +hänet unohtanut? + +ÄIDIN KUOPUS: En ole unohtanut häntä, muistan hänet, kultakiharaisen! +Kuin eilispäivän muistan hänet! — Hän tietää, kuka olen. + +KULTAHELKKA: Sinäkin olet voinut muuksi muuttua. — Kuinka hän enää +tietäisi sitä? + +ÄIDIN KUOPUS: Onhan hänellä minun sydämeni. + +KULTAHELKKA: Mutta jos hän on sen kadottanut? + +ÄIDIN KUOPUS: Silloin ei sitä tiedä kukaan ja minä olen haihtuva +jäljettömiin kuin kaste kedolla. — Mutta ei, ei! Hän muistaa minua, +hän on kyllä säilyttänyt sydämeni. Sinä vaan suotta pelottelet minua. +— Kuka olet sinä, joka minulle ensin ruoan ja lämpimän annat ja sitten +kiusaat minua sanoilla kylmemmillä kuin tuuli ja rakeet? — En tahdo +kauemmin viipyä majassasi. Pois! + +(Tarttuu sauvaansa ja aikoo mennä. _Kultahelkka_ pidättää häntä.) + +KULTAHELKKA: Äidin Kuopus! — Etkö tunne minua. + +ÄIDIN KUOPUS (hämmästyen): Äänesi tuntuu minusta tutulta. Mutta minä +olen vanha ja silmäteräni ovat tylsyneet. — Kuka olet? + +KULTAHELKKA: Sinä kutsuit ennen minua Kultahelkaksesi. + +ÄIDIN KUOPUS (päätään pudistaen): Mahdotonta. Miksi pilkkaat minua? — +Hän oli punaposkinen ja nuori, sinä vanha ja ryppyinen. Kukkiva aho oli +sen töllin edessä, missä mielitiettyni kasvoi. Tämän edessä on autio, +kohiseva nummi. — Korkeintaan voisit sinä olla minun äitini, mutta +hänkin on jo ammoin kuollut ja kuopattu. + +KULTAHELKKA: Mieron veräjille, niin. — Sinä et tunne minua. Ehkä tunnet +oman sydämeni. + +(Menee ja ottaa hyllyltä pienen lippaan. Ojentaa sen _Äidin +Kuopukselle_.) + +ÄIDIN KUOPUS: Olisiko mahdollista? + +KULTAHELKKA: Niin kauan kuin nuori olin, kannoin sitä aina kaulallani. +Nyt on se sinua lippaassa kauan odottanut. — Etkö tunne rasiaa? Itse +sen lapsena kerran vuolit minulle. + +ÄIDIN KUOPUS: Minä tunnen kirjokuvat. — Sinä olisit siis Kultahelkka? + +KULTAHELKKA: Niin. — Minä olen nyt vanha. + +ÄIDIN KUOPUS: Hirmuisen vanha. — Mutta ei se mitään. Me voimme vieläkin +tulla onnellisiksi. — Minä olen nuori, minä. + +KULTAHELKKA: Luuletko? (Ottaa peilin piirongilta ja pitää sitä hänen +edessään.) + +ÄIDIN KUOPUS: Hm. Se on aivan toinen mies. — Kuka olen minä? + +KULTAHELKKA: Sen näet tuosta lippaasta. — Miksi et ennemmin tullut? + +ÄIDIN KUOPUS: Minulla oli aina mielestäni niin paljon tärkeämpää +toimitettavaa. — Varsinkin sitten kuin olin miekkani pyhän asian +puolesta kohottanut. + +KULTAHELKKA: Ja missä on nyt miekkasi? + +ÄIDIN KUOPUS: Meren pohjassa, sata syltä syvässä, jonne sen kerran +eräänä tuskien yönä pudotin. — Silloin muistin sinut. + +KULTAHELKKA: Minä olen muistanut sinua aina. Olen vain odottanut, että +tulisit sydäntäsi takaisin vaatimaan. — Nyt se on sinulla. + +ÄIDIN KUOPUS: Mutta ... ehkä sinunkin tekisi mieli nähdä ... sydäntäsi? + +KULTAHELKKA: Sanoithan hukanneesi sen. — Mitäpä minä sillä enää +tekisinkään? + +ÄIDIN KUOPUS: Sinä et siis kaipaa itseäsi? + +KULTAHELKKA: En. Muistan itseni parhaiten, kun muistan sinut. — +Tuskinpa minulla on muuta itseä koskaan ollutkaan. + +ÄIDIN KUOPUS: Oli, oli, kultainen sydän! Minä muistan sen niin hyvin. +— Mutta omaani minä en muista. Olen välistä epäillyt, että sitä ei ole +koskaan ollutkaan. + +KULTAHELKKA: Avaa siis lipas ja katso, kuka olet! — Nyt ei sinun +tarvitse epäillä enää. + +(_Äidin Kuopus_ avaa hiljaa lippaan. _Kultahelkka_ näyttää tulta +hänelle. Vaitiolo. Tuuli vinkuu ja vonkuu.) + +ÄIDIN KUOPUS (päätään nyykähyttäen): Se oli sittenkin puhdasta kultaa. + +Esirippu. + + + + + + +PENTTI PÄÄKKÖNEN + +3 näytöstä + + + +HENKILÖT: + +PENTTI PÄÄKKÖNEN, kunnan esimies. +LYYLI, hänen vaimonsa. +PASTORI. +KÄRSÄMÄKI..| +KESTI..... | valitsijamiehiä. +MÄKÄRÄINEN, poliisikonstaapeli. +RIETU, vapaaksi päästetty vanki. +MARI, piika. + +Aika: nykyinen. Paikka: eräs sisämaan pitäjä Suomessa. + + + + +ENSIMMÄINEN NÄYTÖS. + + +Virkahuone. Ovi perältä ja oikealta. Vasemmalla ikkuna, jonka ääressä +suuri kirjoituspöytä. Oikealla etualalla nahkasohva, pöytä ja tuoleja. +Perällä puusohva. Katosta lattiaan ulottuva kaappi. Seinäkello. +Kirjahylly. Seinällä maanviljelysseurojen palkkiokirjoja ja diploomeja. +Taulu: esittävä Porvoon valtiopäiviä. Lönnrotin ja Snellmanin kipsiset +rintakuvat. + +Kirjoituspöydällä paljon papereita. _Pentti_ istuu kynä kädessä +painautuneena yli tilikirjojensa. + +Naputetaan ikkunaan. _Pentti_ nousee, avaa ikkunan ja tervehtii +kohteliaasti. + + +PENTTI: Kas vaan, herra pastori! Näin varhain liikkeellä? + +PASTORI (työntäen yläruumiinsa sisälle): Hyvää huomenta! En saanut +oikein hyvin unta ja lähdin kävelemään. Niin näin minä teidät tästä +maantielle ja ... aina työssä, herra esimies? + +PENTTI: Minäkään en saanut oikein hyvin unta. — Nukun ylipäänsä sangen +huonosti. + +PASTORI: Ai, ai, herra esimies! Täytyy säästää itseään. — Minä tiedän: +maa ja kansa vaatii teidän palveluksianne. Mutta me emme ole nuoria +enää. Ohhoh! + +PENTTI: Kenties herra pastori suvaitsee käydä huoneeseen? — Luulen, +että saamme pian aamukahvin. + +PASTORI: Tuhansia kiitoksia, herra esimies! Olen vaan hiukan +jaloittelemassa. — Toden sanoakseni, odottelen postia. Utelias vanhalla +ijällä, hehheh! + +PENTTI: Sanomalehdet sisältävät nykyään paljon tärkeätä. — Sikarin +saanen ainakin luvan tarjota? + +PASTORI: Enpä tiedä, näin aamutuimaan. — Mutta jos teillä on joku +paperossi, — kiitoksia! + +PENTTI (tarjoten tulta): Pastori on hyvä! + +PASTORI: Kiitoksia. — Totta sanoitte: sanomalehdet sisältävät enemmän +nykyään kuin meidän nuoruudessamme ... mitä puhunkaan, herra esimieshän +on vielä nuori mies. + +PENTTI: Täysi viisikymmentä, herra pastori. + +PASTORI: Jaa, jaa, aika kuluu, me myös. — Mitä sanotte minusta sitten, +joka jo olen sivu kuudenkymmenen viiden vierähtänyt? + +PENTTI: Herra pastori näyttää vielä varsin virkeältä. + +PASTORI: Ei ole kehumista. Maa vetää puoleensa meitä kaikkia. — Mutta +nämä ajat, nämä ajat... + +PENTTI: Ankarat ajat todellakin. + +PASTORI: Minunkin, vanhan miehen, mielen ne musertavat, saati sitten +nuoren. Tuskin enää yölläkään saan silmiäni ummistetuksi. + +PENTTI: Ehkä pastori on juuri sen vuoksi valvonutkin? + +PASTORI: Eipä ilman. — Valtiopäivämiesvaalit ja muut. — Mitähän posti +jälleen tienneekin! + +PENTTI: Se on totta. Täällähän on myöskin tänään vaalit. + +PASTORI: Niin on. Vanha Hiskias tuskin enää voi tulla kysymykseen. + +PENTTI: Hän on kuitenkin tottunut edusmies. + +PASTORI: Onhan hän. Mutta ikä painaa, ikä painaa. — Kuulin, että hän on +lopullisesti kieltäytynyt. + +PENTTI: Niinkö? + +PASTORI: Niinpä niinkin. Herra esimies saa olla varoillaan, hehheheh. + +PENTTI: Herra pastori suvaitsee laskea leikkiä. + +PASTORI: Enpä suinkaan. Se taitaa olla jo hyvinkin varma. — Mutta en +tiedä juuri, onko siitä onniteltava. Uusia huolia, uusia murheita. + +PENTTI: Minä olen kovin oppimaton mies niin korkeaan asemaan. + +PASTORI: Esimies on vaatimaton mies, vaan ei suinkaan oppimaton. — Mitä +tietää tuo kirjahylly, hehheh? + +PENTTI: Olenhan minä silloin tällöin viljellyt kirjojakin. Täytyy +taitaa vanhana, mitä ei nuorena ole oppinut. + +PASTORI: Herra esimies on oman onnensa seppä ja siten ansainnut yleisen +kunnioituksen. Pitkällä työllä, pitkällä työllä. — Nämäkin lienevät +kunnan papereita? + +PENTTI: Muutamia tilejä vaan... + +PASTORI: Mitä minä olen sanonut? Työssä aamusta varhain, iltaan +myöhään. Päivät pelloilla, yöt pöydän ääressä. — Parempaa vaalia ei +tuomiokunta ikinä voisi tehdä. + +PENTTI: Herra pastori on liian ystävällinen. + +PASTORI: Sellaiset maanviljelijät tuottavat kunniaa kansalle ja +isänmaalle. — Kauankos herra esimies jo onkaan asunut pitäjässämme? + +PENTTI: Tulee täsmälleen viisitoista vuotta. + +PASTORI: Niin, niin, se on totta, samana vuonna kuin se Korpelan hirveä +kaksoismurha tapahtui. — Se oli sinä suurena poutakesänä. + +PENTTI: Niin. + +PASTORI: Viisitoista vuotta, niin, niin. Pitkä aika. — Ei, mutta kyllä +minun nyt täytyy lähteä. Minusta on kuin kuulisin jo postin kellon. + +PENTTI: Pastori taitaa erehtyä. Konstaapeli siellä vain ajaa ratuuttaa. +— Napit kiiltää. + +PASTORI: Niinpä niinkin, konstaapeli, hehheh! Ennen mainittiin häntä +siltavoudiksi. Ei saanut sekään nimi pysyä paikoillaan. — Hyvästi, +hyvästi! + +PENTTI: Pastori on hyvä ja käy piakkoin paremmin talossa. + +PASTORI: Kiitoksia vaan! Kyllähän minä tästä aina ohikulkiessani. Mutta +esimiestä ei ole siellä puustellilla näkynyt kotvaan. + +PENTTI: On ollut vähän kiireitä tässä. + +PASTORI: Niinpä niinkin. Kesällä ei kerkiä, talvella ei tarkene, +hehheh! — Hyvästi, hyvästi. + +(_Pentti_ sulkee ikkunan, nousee, kävelee pari kertaa yli lattian ja +istahtaa jälleen. _Lyyli_ tulee oikealta kahvitarjotin kädessään.) + +LYYLI: Yksinkö sinä oletkin? Luulin että sinulla oli vieraita. + +PENTTI: Haastelin tässä hiukan pastorin kanssa läpi lasin. — Laske +siihen sohvapöydälle! + +LYYLI: Varmaan olet taas valvonut koko yön? + +PENTTI: Suoraan sanoen, enpä juuri ole silmääni ummistanut. — Näkyykö +se? + +LYYLI: Minä kyllä näen sen. — Pentti, sinun tulee todellakin ajatella +terveyttäsi. + +PENTTI: Samaahan se pastorikin tässä juuri pääsi potuuttamasta. — +Terveyttäsi! Niinkuin ei vanhan maantieroiston terveys kestäisi! + +LYYLI: Pentti, kuinka saatat niin puhua? Ethän sinä ole ollut +maantieroisto. + +PENTTI: No, en juuri paljon parempikaan. — Kuinka lapsi voi? + +(Päättää kirjoituksen, pyyhkii kynän huolellisesti ja nousee. _Lyyli_ +on istunut sohvapöydän luo.) + +LYYLI: Taitaa olla huonosti asiat. + +PENTTI: Anna kun katson sinuun! — Sinäkään et ole nukkunut tänä yönä. + +LYYLI: Eipä sitä ole tullut nukutuksi. — Kun täytyy joka tunti nousta +rohtoja antamaan ja se on sellaisessa tuskassa... + +PENTTI: Eikö Mari voisi tuota tehdä? + +LYYLI: Hänellehän minä nyt tohtisin sen uskoa! Silloin se nyt ainakin +kuolisi. + +PENTTI: Mitäs lääkäri sanoi? Hän kävi eilen illalla, eikö niin? + +LYYLI: Mitäs se lääkäri! Määrää aina uusia rohtoja. — Nyt pitäisi juuri +tapahtua käänne. + +PENTTI: Parempaan? + +LYYLI: Taikka huonompaan, ei ole tietoa. — Taitaa vaan mennä tämäkin +sinne, mihin muutkin lapset. + +PENTTI: En suinkaan minä ole niitä tappanut! + +LYYLI: Pentti, kuinka sinä saatat niin puhua! — Enhän minä sinua +syytäkään, mutta kyllä se vaan on kovaa, kun täytyy yksi toisensa +perästä viedä kirkkomaahan. Viisi kaunista lasta! + +PENTTI: Ei auta menneitä murehtia. + +LYYLI: Eihän se auta enkähän minä niin ääneen murehdikaan, mutta kun +nyt on huoli tästä kuudennestakin. — Niin se on kuumeessa raukka ja +punoittaa... + +PENTTI: Usko pois, hän paranee kyllä. + +LYYLI: Niin sinä olet aina sanonut. — Mutta kyllä tämä on vain kuin +Herran rangaistus meidän talollemme. + +PENTTI: Herran! Ole hupsimatta! — Oletko tullut uskovaiseksi? + +LYYLI: Eihän sitä tiedä, mihin tässä hädässään turvautuu. + +PENTTI: Minuun. + +LYYLI: Se on hyvä sanoa. Sinullakin on aina nuo tilikirjasi ja talon +huolet. + +PENTTI: Täytyy pitää huolta talostaan, kun on kerran talo. Eikä niitä +voi kunnan asioitakaan laiminlyödä. + +LYYLI: Enhän minä laiminlyömään käskekään. Enkähän minä sinua mistään +soimaakaan. Hyvähän sinä minulle olet. + +PENTTI: Sentään valitat sinä. + +LYYLI: Mitäs minä valitankaan, kun vaan nuo lapset eläisi. Kun edes +tämä yksi... + +PENTTI: Eihän tuo vielä ole kuollut. + +LYYLI: Se kuolee kyllä, ole varma siitä. Ja kyllä se vaan on totta, +mitä... + +(Purskahtaa itkuun, _Pentti_ on juonut kahvinsa, mennyt kirjoituspöydän +luo. Sytyttää sikarin.) + +PENTTI: No? Mitä nyt? + +LYYLI: Mitä ne sanovat pitäjällä... + +PENTTI: Mitä ne sanovat? Häh? + +LYYLI: Että eivät lapset menesty Pääkkölässä! + +PENTTI: Kuka niin sanoo? Häh? Kuuletko sinä? Mitä ne tarkoittavat? + +LYYLI: Pellot menestyvät, karja menestyy, raha ja tavara menestyy, +mutta lapset kuolevat. + +PENTTI: Äh! Niin puhuvat ne, jotka meitä kadehtivat. — Pellot, karja, +tavara! Tietysti ne menestyvät, kun niitä hoidetaan. — Lapset! Keneltä +ei lapsia kuole? Hoitaisit paremmin, niin eläisivät. + +LYYLI: Siinä tuo vika lienee. + +PENTTI: Älä nyt jää siinä päätäsi riiputtamaan niinkuin minä olisin +sinulle minkä kuolemansynnin tehnyt. Tiedänhän minä, että sinä +olet hoitanut hyvin lapsesi. — Mutta minä en siedä tätä alituista +ruikuttamista. + +LYYLI: Enhän minä aina ruikutakaan. + +PENTTI: No noh! — Suuttuuhan sitä ihminen vähemmästäkin. — Lapset! +Herran rangaistus! — Äh! Ei ole mitään jumalaa. + +LYYLI: Kun et sinä vielä puhuisi niin jumalattomasti! + +PENTTI: Minä puhun niinkuin minä ajattelen. — Ei ole mitään jumalaa +eikä perkelettä. Ne, jotka niin sanovat, valehtelevat. Papit enemmän +kuin kukaan. — Että sinäkin viitsit... + +LYYLI: Tulin nyt sanoneeksi tuon. + +PENTTI: Koulunkäynyt ihminen! Sitäkö sinulle siellä tyttökoulussa +opetettiin? + +LYYLI: Olisi saanut olla käymättä sekin koulu, kun olisi tiennyt, että +siitä alituisesti muistutetaan. Ensin isä kotona ja sitten sinä... + +PENTTI: En suinkaan minä ole siitä liian usein muistuttanut. + +LYYLI: Etpä et. — Joko minä vien kahvikalut pois? + +(Nousee. _Pentti_ on kävellyt kiivaasti edes takaisin.) + +PENTTI: Jo. — Enkähän minä nyt silti mikään hirviö ole, vaikka minä en +usko teidän jumalaanne. + +LYYLI: Ei tuo taida olla minun jumalani enempi kuin sinunkaan. — Mutta +sinä kiivastut aina niin, Pentti. + +PENTTI: Minä? Kiivastunko minä? En milloinkaan. Minä olen itseni herra +enempi kuin moni muu. Voitko sanoa? Olenko koskaan tänä viitenätoista +vuotena kohottanut kättäni sinua vastaan? + +LYYLI: Sitä olisi puuttunut vielä. + +PENTTI: Vielä, sanoit sinä! Sitä ei puutu monessa muussa talossa. — +Olenko kertaakaan tullut humalassa kotiin? Häh? + +LYYLI: Et, et. + +PENTTI: Taikka menettänyt rahojani markkinoilla? Taikka jäänyt +pelaamaan korttia yökausiksi? — En. Sinulla on hyvä mies, sanon minä. + +LYYLI: Niin, niin. Samaahan minäkin sanon. + +PENTTI: Yleisesti kunnioitettu mies. Nyt minä olen kunnallislautakunnan +esimies. Tänään tulee minusta valtiopäivämies, saatpa nähdä. + +LYYLI: Jumala varjelkoon! + +PENTTI: Mitä nyt? Olisit edes turhaan lausumatta tuon jumalan nimeä, +kun et kuitenkaan todella usko siihen. — Mitä tahdoit sanoa? + +LYYLI: Nyt kuolee meidän lapsemme varmaan. + +PENTTI: Nyt? Kunko minusta tulee valtiopäivämies? — Lyyli! Tahdotko +tehdä minut hulluksi? + +LYYLI: Herra siunatkoon! + +PENTTI: Mitä tarkoitat sinä noilla sanoillasi: "nyt kuolee meidän +lapsemme varmaan". Mitä yhteyttä on ja voi olla mielestäsi meidän +lapsillamme ja minun valtiopäivämiesvaalillani? — Kuuletko? Vastaa +minulle! + +(Pudistaa häntä kyynärvarresta. _Lyyli_ on lyhistynyt istumaan.) + +LYYLI: Enhän minä sillä sen enempää tarkoittanut. Se sana vain pääsi +huuliltani. + +PENTTI: Sinulta pääsee suustasi sanoja, jotka voisivat viedä hirteen +toisen miehen. "Nyt kuolee meidän lapsemme varmaan!" — Onko mokomaa +kuultu? Äh! + +LYYLI: Anna se anteeksi, Pentti. + +PENTTI: Joku toinen vaimo iloitsisi, jos hänen miehensä nauttisi niin +suurta luottamusta, että hänet valitaan edustamaan synnyinmaataan. +Sinä sen sijaan myrkytät minulta jokaisen ilon. — Milloin ovat meidän +lapsemme ennen kuolleet siitä, että minun arvoni on ylentynyt? + +LYYLI: Pentti! Kuulethan, että pyydän sinulta anteeksi! + +PENTTI: Aika nyt enää, kun kerran olet kylvänyt minuun myrkky-oan. — +No niin, se on totta, Urho hukkui samana päivänä kuin minusta tuli +kunnan esimies. Ja Väinö Kalervo kaatoi päälleen palavan lampun samalla +viikolla kuin saatiin tieto, että minut oli valittu maanviljelysseuran +johtokuntaan. — Mutta väitätkö sinä, perkele, että nuo asiat ovat +toistensa yhteydessä? + +LYYLI: Pentti! — Et vielä koskaan ole puhutellut minua noin. + +PENTTI: Etkä sinäkään minua. Mutta sinä olet tuuminut kauan tuota. +Nyt puhkesivat hauteet esille. — Jos ne ovat yhteydessä, no niin, +silloinhan on jumala, silloinhan on helvetti, on kaikki tuo roska, ja +kolminaisuus, ja apostolit ja mikä niiden nimi on! Jos minun lapseni +ovat kuolleet sentähden, että minä olen ylentynyt yhteiskunnan jäsenenä +ja valistuneena kansalaisena, — no niin, mennään kirkkoon sitten, +mennään ripille, muijaseni! Mennään ripille, hahhah! + +LYYLI: Pentti! + +PENTTI: Taikka luuletko, että minä olen kentiesi tehnyt jonkun +rikoksen, jonkun pahan työn, kuten se kuuluu, josta Herra nyt muka +minua rankaisee? Kenties murhan kerrassaan? — Häh? Kenties olin se minä +mielestäsi, joka murhasin Korpelaiset? + +LYYLI: Kuinka sinä saatat puhua, Pentti? + +PENTTI: Jos se en ollut minä ja jos et usko, että se olin minä, niin +sano minulle, kuka se oli. Kuka? + +LYYLI: Me tiedämme molemmat kyllä. + +PENTTI: Kuka? Kentiesi et muista enää hänen nimeään? + +LYYLI: Rietu Mäkinen. + +PENTTI: Noh! Sinun entinen sulhaisesi se oli. Vähällä puuttui, ettet +joutunut murhamiehen morsiameksi. — No noh, ei siitä sen enempää. — +Kauhea teko! Murhata omat kasvinvanhempansa! — Nonoh! + +LYYLI: Hän on kyllä myös saanut rangaistuksensa. + +PENTTI: On, ja niin pitääkin olla. — Nahjus miehekseen muuten! — +Kenties tahdot sinä väittää, että se oli jumala, joka häntäkin rankaisi? + +LYYLI: Itse lienee hän ollut sortajansa. + +PENTTI: Eipäs, yhteiskunta se oli. Itse olisi hän tehnyt tekonsa +iltikseen ja kävelisi vieläkin vapaalla jalalla. Siksi on yhteiskunta +korkeinta, mitä on. Valtio ja yhteiskunta! Työ niiden hyväksi on työtä +jumalan hyväksi. — Paljon enemmän kuin virren veisuu. + +LYYLI: Minusta tuntuu kuin olisi lapsi itkenyt. + +PENTTI: Kenties se nyt jo kuolee minun sanoistani? — Perkele! — Eikö +tässä talossa tule milloinkaan puhdasta? + +LYYLI: Kenties hän ei enää niin kauan itkekään. + +PENTTI: Mene sitten! — Odota, minä tulen myös katsomaan. — Eikä sinun +sitä nyt tarvitse niin pahaksi ottaa. — Minä olen valvonut koko yön +ja minun hermoni ovat vähän ärtyneet. — Kuule? Onko sinulla kotona +konjakkia? + +LYYLI: Lieneehän sitä. + +PENTTI: Eikä sinun tarvitse noin katsoa minuun. Sillä tässä on mies, +joka ei milloinkaan juo itseään juovuksiin. — Se nukkuu? No, arvasinhan +minä sen. + +(_Lyyli_ on mennyt edellä oikealle. _Pentti_ seuraa häntä. +Huone on hetken tyhjänä. _Kesti_ ja _Kärsämäki_ tulevat perältä.) + +KÄRSÄMÄKI: Ei taidakaan olla esimies kotona. + +KESTI: Missäpähän olisi? Tuossa ovat tilikirjat pöydällä levällään. Ei +se olisi niitä siihen jättänyt, jos olisi taloa tuonnemmaksi poikennut. + +KÄRSÄMÄKI: On se akuraati mies tämä Pentti. + +KESTI: No, on siinä miestä kerrakseen. Ja talo kuin linna! Oikein matot +lattialla. + +KÄRSÄMÄKI: Hirviääkö tässä istuakaan? + +KESTI: Kyllä hirviää. Valitsijamies voi istua missä tahansa. +Tiedä, että me emme olekaan enään mitään tavallisia tunkionluojia! +Ylösotettuja niin herroilta kuin talonpojilta. + +KÄRSÄMÄKI: Olemme sitä paitsi kirkon kuudennusmiehiä. + +KESTI: Ja isiltä perityn yhteiskunnan jäseniä. — Muistatko sinä sitä +herraa, joka ihan Helsingistä pitäen kävi meillä? Oli sillä sanat +suussa. + +KÄRSÄMÄKI: Mikä lie mielessä ollut. + +KESTI: Tahtoi vähän niinkuin tunnustella, hihi! — Mutta me äänestämme +tätä Penttiä. Se, joka on osannut oman talonsa tähän kuntoon saada, se +se ruunun rustingitkin ymmärtää. + +KÄRSÄMÄKI: Sillä tuolla lienee tavaraa herrain päivilläkin reissuta. + +KESTI: On sillä. Ja sellainen puhelahja sitten! Kun sitä kuulee joskus +kunnantuvalla, niin ei pidä papit eikä piispatkaan. + +KÄRSÄMÄKI: Lait ja asetukset tunteva mies. Mutta ei se ole huono puhuja +piispakaan. + +KESTI: Eipä silti ja sen vuoksi. — Mutta ei anna perään Penttikään. +— Eikä se niin paljon kuulu puhelahjan päälle tulevankaan siellä +pääkylässä. Pitää vain jaksaa juoda herrojen kanssa. + +KÄRSÄMÄKI: Pentti tuo jaksanee. + +KESTI: Jaksaa se, eikä tule milloinkaan humalaan. — Kuuluvathan ne +sieltä ylämaasta ajattelevan sitä Härkösen nuorta maisteria, mutta me +lähetämme Pentin. + +KÄRSÄMÄKI: Pentinpä Pentin. — Mikä se tuo on? + +KESTI: Kah, se Lentruutin rintakuva eli pysti. Etkö muista? Onhan niitä +pappilassa. + +KÄRSÄMÄKI: Mikä se oli se Lentruutti? + +KESTI: Kah, se, joka virsikirjan teki. Etkö tuota nyt tiedä? + +KÄRSÄMÄKI: Tämänkö uuden? + +KESTI: Lie tehnyt uudenkin. — Ja tuo tuossa on Runeperki. + +KÄRSÄMÄKI: Niin vai. Virsiä hänkin teki? + +KESTI: Kukapa ne kaikki! — Pentti tuo tietäisi. + +KÄRSÄMÄKI: Oli se Vihta-Paavokin virsiniekka. + +KESTI: No sen minä sanon, ettei sitä sen parempaa ole ollutkaan! Kun +se vaan olisi ymmärtänyt ja vähän enempi hengellisiä kuin lihallisia +ajatellut. — Kuoli viinaan. + +KÄRSÄMÄKI: Viinaan kuoli. — Kah, onhan sillä nappi seinässä! + +KESTI: Sitä se painaa kun tahtoo eukkonsa eli piikatyttönsä tänne. Se +on sellainen sähkönappi. — Painetaanko? + +KÄRSÄMÄKI: Älä, älä! — Jos sattuu vaikka ukkosen johto olemaan. + +KESTI: Kyllä minä näitä olen nähnyt. Siinä on sähkölangat niinkuin +tilifoonissakin. + +KÄRSÄMÄKI: On sillä Pentillä konstit. — Soipiko se? + +KESTI: Soipi tietystikin. — Nyt minä painan. + +KÄRSÄMÄKI: Älä, älä! — Eihän se soi. + +KESTI: Ei se täällä soikaan. — Kuuletko? Jo tullaan. + +(Ukot istuvat jälleen vakavina ja odottavina puusohvalla perällä. +_Pentti_ tulee oikealta, puhuen taakseen.) + +PENTTI: Ja lääkäriä on lähetettävä heti paikalla noutamaan. Sanokaa, +että minä pyysin. Tekö täällä? + +KESTI: Minähän se tässä. + +PENTTI: Terve taloon! — Käykääpäs tänne peremmälle! + +KÄRSÄMÄKI: Kyllähän me tässäkin. + +KESTI: Kah, käydään peremmälle, kun Pentti kerran tahtoo! — Hohhoh! + +(Istuvat sohvaan. _Pentti_ keinutuoliin. Tarjoaa sikareita.) + +PENTTI: Kuuluukos sitä kummempia? + +KESTI: Eipä kummempia. — Oli kerran asioita tännepäin ja kun ei +tämä naapuri ollut käynyt talossa milloinkaan, niin ajattelimme ohi +ajaessa... + +KÄRSÄMÄKI: Tämä Kestihän se tahtoi. — Ihanko tässä sikaritupakit? + +PENTTI: Mitäs ne aina paperirullatkaan? + +KESTI: Hihi! — Nämä ovat vähän niinkuin näkyisämpiä, meinaa Pentti. + +KÄRSÄMÄKI: Taitaa olla hinta sen mukaan. + +PENTTI: Onhan niillä pikkutalon hinta. — Hohoi, onko siellä joku? — +Mari saa tuoda tänne sen konjakkipullon. Ja kahvin kanssa! + +KÄRSÄMÄKI: Ihanko tässä nyt herrasmalliin —? + +KESTI: Kah, kun Pentti nyt kerran tahtoo. — Eikähän tässä turhan tautta +valitsijamiehiä olla. + +(_Pentti_ on noussut paikaltaan ja mennyt oikealle ovelle. _Mari_ tuo +sisälle konjakkipullon ja kahvitarjottimen ja menee. _Pentti_ kaataa +laseihin.) + +PENTTI: Eipähän tässä kuivin suin istumaan. — Tuikku murheesen! + +KESTI: Skool, skool! + +KÄRSÄMÄKI: Jokohan tuo menee päähän vanhalle miehelle? + +PENTTI: Vatsaan se menee. + +(Vaitiolo. _Pentti_ täyttää jälleen lasit.) + +KESTI: Jaa, jaa. + +PENTTI: Tuikku murheesen! + +KÄRSÄMÄKI: Jokohan tässä nyt oikein viinoittelemaan? + +KESTI: Kah, kun Pentti nyt niin tahtoo. — Skool, skool! + +Esirippu. + + + + +TOINEN NÄYTÖS. + + +Sama näyttämö. _Kesti_ ja _Kärsämäki_ sohvassa. _Pentti_ keinutuolissa, +kyynärpäät vasten pöytää. + +Ukot ovat naukkineet. Naamat kiiltävät vahvasti. + + +PENTTI: Ja sen minä sanon, että kun minä valtiopäiville tulen, +niin toinen kurssi siinä pitää alkaa. Mikä se on esim. tuo meidän +lainkäyttömme? Pienet varkaat hirtetään, suuret vapaiksi päästetään. + +KESTI: Eihän se koira koiran hännälle polkaise, hihihi! + +PENTTI: Se on sen vuoksi, ettei kansa valvo oikeuksiaan. — Tietäkää +se, miehet, että tämä nykyinen laki on vain pöllöjä ja typeriä ihmisiä +varten. Viisaalle on siinä aina joku silmukka auki. + +KÄRSÄMÄKI: Hm. Taitaa olla niinkuin tämä Pentti sanoo. + +PENTTI: Miksei olisi? — Kuka siellä kompuroi? + +(Konstaapeli _Mäkäräinen_ on tullut sisälle edellisen aikana, +yskähdellyt oven suussa ja, kun se ei auta, ruvennut jalkojaan +kopistelemaan.) + +MÄKÄRÄINEN: Minähän se täällä vain — + +PENTTI: Kuka minä? — Jasoo, konstaapeli! Päivää! Konstaapeli painaa +puuta vaan. Tänne peremmälle. — Mari' hoi! — Konstaapeli painaa sitä +nappia! + +(_Mari_ tulee oikealta.) + +PENTTI: Mari tuo konstaapelille tähän lasin ja kupin. — +Virkamatkoiltako sitä? + +MÄKÄRÄINEN: Onhan niitä ollut virkamatkojakin. Kaupungissa kävin +viimeksi tätä vallesmannia kyydissä. — Hönkä tyttö tämä Mari. Lihoo ja +pulskistuu. + +MARI (on tullut takaisin kuppineen): Mikäs se on isossa talossa. + +PENTTI: No, se oli sanottu niinkuin minun suustani! — Ei taitaisi tehdä +pahaa pieni lökäri. + +MARI: Kiitti, kun annettiin. Vaikk' eihän se pieni suuren väärti ole. + +PENTTI: Tästä juomalasista. — Minkäs teki? + +MARI: Kun oli väärään kurkkuun mennä... + +MÄKÄRÄINEN: Ei se ole ensi kertaa pappia kyydissä. — Hönkä tyttö! + +PENTTI: Pönäkkä piika pönäkässä talossa. — Katkiaisi siltä ruununkin +kakku. + +KESTI: Hihihi! + +MÄKÄRÄINEN: Jokohan uskaltaisi? Taitaa olla monta Marillakin... + +MARI: Ei ole kaunis, vaan ei ole kaupankaan. + +(Menee oikealle. _Mäkäräinen_ on saanut lasinsa. Kaikki ryyppäävät.) + +KÄRSÄMÄKI: Taitaa olla ylpeäluontoinen ihminen. + +PENTTI: Se on vähän niinkuin minun malliani. — No, ruunun mies! Eikö +maistu? + +MÄKÄRÄINEN: Maistuuhan se, miksei maistu, kaupunkikonjakkia. — Taitaa +olla esimiehen syntymäpäivä? + +PENTTI: Sattui tässä kaukovieraita, niin piti vähän rintaa röyhistää. — +Ja onhan se päiväkin. + +KÄRSÄMÄKI: Vaalipäivä. + +KESTI: Me tässä olemme aikoneet äänestää Pentin herrainpäiville. + +MÄKÄRÄINEN: Vai niin. Ne siellä ylämaassa kuuluvat tuumivan sitä +Härkösen maisteria. + +PENTTI: Saakeli! + +KESTI: Kyllä me se asia justeerataan. Vai miten, Kärsämäki? + +KÄRSÄMÄKI: Akuraati asia. + +PENTTI: Eikä siitä sen enempää. — Tyhjänäkö palasit vai oliko +kyydittäviä? + +MÄKÄRÄINEN: Olihan se kyydittäväkin. + +PENTTI: Hyväkin herra? + +MÄKÄRÄINEN: Herrako tuo lie ollut! — Onhan se tämän puolen väkeä. + +PENTTI: Minkä niminen? + +MÄKÄRÄINEN: Ei tuolla taida poloisella olla paljon nimeä. — Rietu +Mäkiseksihän sitä ennen sanottiin. + +PENTTI: Häh? Sekö se... + +MÄKÄRÄINEN: Sepä se Korpelan murhamies. + +PENTTI: Mitä? Eikö hän saanut elinkautista? + +MÄKÄRÄINEN: Saipa sai, vaan kun se nyt on vapaaksi päästetty ja piti +laittaa kotipuoleensa, niin otin kärryilleni. — Eipähän se paljo +painanut. + +KESTI: Taitaahan ne västingissä liiat lihat loheta. + +MÄKÄRÄINEN: Kapeaksi on mies käynyt ja tuntuu minusta vähän kuin +nöyräpäiseltä. — Ei sen sanoista saa oikeata tolkkua. + +PENTTI: Mihin jätit hänet? + +MÄKÄRÄINEN: Tähänhän minä toin esimiehen luo. + +PENTTI: Saksan saatana! + +(_Pentti_ on noussut ylös ja kävelee kiivaasti edes takaisin lattialla.) + +MÄKÄRÄINEN: Ajattelin, että esimies ehkä saattaisi neuvoa, mitä sille +olisi tehtävä, vaivaishoitoonko se on pantava vai mihin. Ja sitä +samaahan se sanoi vallesmannikin... + +PENTTI: Minä annan pitkät perkeleet vallesmannille! + +KESTI (kuiskaten): Konstaapeli ei taida tietääkään, että se on tämä +Rietu ollut ennenaikaan vähän niinkuin väleissä tämän Pentin emännän +kanssa. + +MÄKÄRÄINEN: Yhyy! + +PENTTI: En minä sentään rupea murhamiehiä kattoni alla holhomaan. + +MÄKÄRÄINEN: Ka, viedään pois, vien mä hänet vaikka suoraan +vaivaishuoneelle. + +PENTTI: Missä hän on? + +MÄKÄRÄINEN: Tuolla on väen pirtissä. — Ei siitä ole pelkoa, että se +kenellekään pahaa tekee. Istuu ja itsekseen höpisee. + +PENTTI: Oli, mitä oli. Piruko sinut pani hänet juuri meille tuomaan? + +KESTI (kuiskaten): Siinä sen konstaapeli näkee. Ei olisi pitänyt tuoda. + +MÄKÄRÄINEN (samoin): Ei olisi pitänyt. Mutta lempoko ne kaikki +viidentoista vuoden vanhat tyttöjutut muistaa? + +KÄRSÄMÄKI: Se on arka arvostaan tämä Pentti. + +KESTI: Ja vielä arempi eukostaan. — Se onkin koulunkäynyt ihminen. + +(Vaitiolo. _Pentti_ seisoo ikkunan luona ja katselee ulos.) + +KÄRSÄMÄKI: Hm. + +KESTI: Niin vai, niin. + +MÄKÄRÄINEN: Eiköhän ryypättäisi? (Vaitiolo.) + +KÄRSÄMÄKI (nousten): Taitaa olla jo aika meillä lähteä sinne +kunnantuvalle. + +KESTI: Taitaapa vaan olla. + +MÄKÄRÄINEN: Jäi minultakin hevonen veräjään kiini. — Pysyneekö? + +(Kaikki nousevat. _Pentti_ kääntyy.) + +PENTTI: Joko nyt? Jahhah, teillä on ne vaalitoimitukset. Onnea matkaan, +terveinä takaisin! + +KESTI: Ja saat sinä olla ihan varma, Pentti, että meidän äänemme sinä +ainakin saat. + +KÄRSÄMÄKI: Saat muidenkin äänet. + +PENTTI: Saapas näkee, saapas näkee. — Hyvästi vaan, miehet! — Mihinkä +sillä konstaapelilla on kiire? + +(_Kesti_ ja _Kärsämäki_ menevät perälle.) + +MÄKÄRÄINEN: Eipähän tässä mitä kiirettäkään. — Pitäisi vain joutua +sinne kotimökille, kun siellä äitikin on ruvennut potemaan. + +PENTTI: Kotiinsa on moni kuollut. — Tuikku murheesen! + +MÄKÄRÄINEN: Kiitoksia! + +PENTTI: Tuota noin, ehkäpä minä vielä koetan tuumia sitä Rietun +asiata... + +MÄKÄRÄINEN: No, kyllä se olisi kovin hyvä, jos esimies... + +PENTTI: Mutta sitä ennen minun pitää saada nähdä hänet. + +MÄKÄRÄINEN: Lieneekö hänessä paljon näkemistä. Kun se on semmoisissa +rääsyissäkin, että täit tippuu... + +PENTTI: Mitenkäs minä muuten tiedän määrätä hänet, mihin työhön hänessä +on miestä. — Konstaapeli tuo hänet tänne. + +MÄKÄRÄINEN: No, sitä samaahan se sanoi vallesmannikin, että kyllä se +esimies... Nytkö heti? + +PENTTI: Nyt. — Jos on työmiestä, niin kyllä hommataan. + +MÄKÄRÄINEN: Kyllä kait siitä muuten olisi työmieheksikin, kun vain +oikean ruoan ääreen pääsisi. Mutta minä pelkään, että sen päävärkki... + +PENTTI: Konstaapeli tuo hänet tänne kaikissa tapauksissa. + +MÄKÄRÄINEN: Kyllä, kyllähän minä. + +(_Mäkäräinen_ menee perälle. _Pentti_ kävelee edes takaisin. _Lyyli_ +tulee oikealta.) + +PENTTI: Siinä se nyt on! + +LYYLI: Mikä? + +PENTTI: Perkele! — Murhamies! + +LYYLI: Mitä sanot? + +PENTTI: Rietu Mäkinen. — Hän on päästetty vapaaksi. + +LYYLI: Herra siunatkoon! + +PENTTI: Kyllähän se siunaa! — Hän istuu väentuvassa. + +LYYLI: Minä en tahdo nähdä häntä. + +PENTTI: Eipä olisi isosti halua minullakaan, mutta täytyy, kun ei kuulu +poloisessa olevan enää ruokansa hankkijata. — Täytyyhän sitä katsoa, +ettei mies maantielle kuole. + +LYYLI: Kuinka sinä olet hyvä, Pentti! + +PENTTI: Kyllähän minä olen. — Miten lapsi voi? + +LYYLI: Hän nukkuu. + +PENTTI: Kauanpa se nukkuu. + +LYYLI: Kun ei lienekin jo viimeistä unta! + +PENTTI: Joko taas? — Kävikö lääkäri? + +LYYLI: Eihän se vielä miten ole ehtinyt, kun vasta lähetettiin +noutamaan. + +PENTTI: Saattaisi kerran tulla itsestäänkin. — Kyllä täällä maksetaan. + +LYYLI: Eivät taida rahat auttaa tässä tapauksessa. + +PENTTI: Eivät pahenna, jos eivät parannakaan. — Vai uskotko sinä vielä, +että tuo niin kutsuttu jumala ottaa sinulta pois lapsen sen takia, että +minusta tulee valtiopäivämies? + +LYYLI: Tuleeko sinusta? + +PENTTI: Taitaapa tulla, elleivät ylimaalaiset aivan hulluiksi rupea. — +Niin että siihen katsoen sinulla on hyvin vähän toivoa lapsestasi. + +LYYLI: Älä tuota enää viitsi! En minä koskaan niin ajattele. + +PENTTI: Noh! — Jos minä olisin murhamies, niinkuin esim. tämä Rietu, +niin silloin voisi todellakin ajatella yhtä ja toista. Mutta nyt... + +LYYLI: Älä viitsi enää mainita häntäkään. Ei se niin hauskaa ole. + +PENTTI: Eipä taida olla. Ja lienetkin sinä jo aikoinasi itkusi itkenyt +sen asian vuoksi. — Tulppa suuhun siis tästä asti. Et minulta kuule +ainakaan enempää. + +LYYLI: Kiitos, Pentti! — Oli ne vaikeita aikoja. + +PENTTI: Vaikeimmasta ollaan nyt ohi. — Ja kun minusta tulee +valtiopäivämies, lähdet sinäkin Helsinkiin. Eikö niin? + +LYYLI: Minä? Mitä minä siellä? + +PENTTI: Kah, itseäsi näyttämään niinkuin minäkin! Sinä edustat minua ja +minä maata. — Kaikki hyvä. + +LYYLI: Kun ei tuo lapsi vaan olisi sairas... + +PENTTI: Kuolee, mikä on kuollakseen. Etehen elävän mieli! — Eikö sieltä +lääkäri jo ajakin? + +LYYLI: Taitaapa ajaa. Nythän tuon kuulee sitten, minnepäin se kääntyy. + +PENTTI: Mene sinä vastaan häntä! Minulle taitaa tässä tulla omat +vieraani. + +(_Lyyli_ menee oikealle. _Mäkäräinen_ ja _Rietu_ tulevat perältä.) + +MÄKÄRÄINEN (lykäten Rietua edellään): Käy sisälle vaan, Rietu! Ei +esimies sinulle mitään pahaa tee. + +PENTTI: Tuonko se on näköinen? + +MÄKÄRÄINEN: Tämänhän tämä on näköinen. — Ota lakki päästäsi, Rietu, kun +esimies puhuttelee sinua. + +RIETU: Jumala siunatkoon esimiestä ja tirehtööriä ja pastoria ja +kaikkia hyviä ihmisiä. + +PENTTI: Mistä tirehtööristä hän puhuu? + +MÄKÄRÄINEN: Taitaa muistella vankilatirehtööriä. — Kun se on vähän +nöyräpäinen... Herra tirehtööri sanoi — + +RIETU: Herra sinun jumalas on kiivas jumala, joka kostaa isäin pahat +teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen... + +PENTTI: Häh? Minulleko sinä —? + +RIETU: ... niille, jotka häntä rakastavat, mutta tekee laupeuden +monille tuhansille, jotka häntä vihaavat ja... + +PENTTI: No, se kuuluu joltakin. — Istu! + +MÄKÄRÄINEN: Kah, istu, Rietu, kun esimies käskee. Äläkä katsele +kenkiesi kärkiä ja vastaa suoraan, kun sinulta kysytään. + +RIETU: Ja Herra sanoi Eevalle: "Sinun siemenestäsi pitää kaikki +sukukunnat siunatuiksi tuleman." + +PENTTI: Mitäh? + +RIETU: Ja sinä olet rikki polkeva käärmeen pään, mutta käärme on +pistävä sinua kantapäähän. + +PENTTI: Käärme! — Hän on täysi hullu. + +MÄKÄRÄINEN: Mitä minä sanoin? Ei taida olla enää henkensä elättäjää. + +RIETU: Ei esivalta turhaan miekkaa kanna, vaan joka miekkaan tarttuu, +se miekkaan hukkuu. + +PENTTI: Kuinka? — Hahhah! + +MÄKÄRÄINEN: Hän sekoittaa sanat ja sakramentit. + +PENTTI: On siinä vähän tolkkua hänen puheessaan. — Konstaapelilla taisi +olla kiire sinne kotimökilleen? + +MÄKÄRÄINEN: Olihan se vähän, kun se äitikin rupesi potemaan... + +PENTTI: Konstaapeli saa mennä vaan. — Tämä saa jäädä tähän tulevan yön +tienoiksi. — Sittenpähän tuumitaan. + +MÄKÄRÄINEN: No, jopa se esimies nyt hyväksi rupesi. — Ka, kiitä Rietu, +kun esimies lupaa yösijan! — No niin, hyvästi vaan! — Vaivaishoitoon +kait se on pantava...? + +PENTTI: Saapas näkee. Hyvästi, hyvästi. + +(_Mäkäräinen_ menee. _Pentti_ on istunut kirjoituspöytänsä taakse. +Vaitiolo.) + +PENTTI: Tule lähemmäksi! + +RIETU tulee epävarmasti. + +PENTTI: Istu! + +RIETU istuu tuolin nurkalle pöydän toiselle puolen. + +PENTTI: Me olemme nyt kahden kesken. Katso itse! Konstaapeli on mennyt +tiehensä. + +RIETU: Niin, taitaa minunkin pitää... + +PENTTI: Ei sinun silti tarvitse nousta. Ymmärrätkö? Sinä olet nyt vapaa. + +RIETU istuu jälleen. + +PENTTI: Tunnetko minua? + +RIETU: Tu-tu-tunnenhan minä tirehtöörin. + +PENTTI: En minä mikä tirehtööri ole. — Kunnan esimies. — Sama kuin +sinun isäsi ennen kalikkamarkkinoita. + +RIETU: Isä on taivaassa. + +PENTTI: Taitaahan tuo olla sielläkin. Uskotko sinä jumalaan? + +RIETU: Minä uskon pyhän hengen päälle ja yhden pyhän kristillisen +seurakunnan ja kaikkien ihmisten yhteyden... + +PENTTI: Hm. — Sitäkö sinä olet oppinut siellä vankilassa? — Taisi olla +kova kurssi? + +RIETU: Vaikka teidän syntinne veriruskeat olisi... + +PENTTI: Ptruu! Eikö sinulta, helvetti, saa ihmisen sanaa? — Sinäkö se +murhasit ne Korpelaiset? + +RIETU: Minä. + +PENTTI: Sinä? — Taivahan talikynttilät! — Oletko tunnustanut itsesi +syylliseksi? + +RIETU: Minä vaivainen syntinen ihminen... + +PENTTI: Vaivainen tosin, mutta et syntinen. + +RIETU: ... joka synnissä siinnyt ja syntynyt olen ja syntistä elämääni +viettänyt kaikkena elinaikanani... + +PENTTI: Hm. Et sinä näinä viimeisenä viitenätoista vuonna ainakaan ole +ollut tilaisuudessa monta syntiä tekemään. — Ei ole syntiä, perkele! + +RIETU: Perkele, joka käy ympäri kuin kiljuva jalopeura... + +PENTTI: Suu kiinni! — Kuka murhasi Korpelaiset? + +RIETU: Minä. + +PENTTI: Nyt on helvetti! — (Nousee ja kiertää lukkoon molemmat ovet, +avaa ne ja sulkee sitten taas. Tulee sitten Rietun eteen.) Minä sen +tein. + +RIETU: Ei, ei, minä se olin. + +PENTTI: Ne ovat typerryttäneet sinut siellä vankilassa! — Etkö nyt +usko, kun sanon sinulle: Minä murhasin Korpelaiset, sekä ukon että akan. + +RIETU: Ei, ei, paha henki villitsi minut... + +PENTTI: Tahdotko, että kuvaan sinulle koko tapauksen? — Minä tulin +mökkiin myöhään illalla. Sanottiin, että siellä oli rahoja. — Pyysin +yösijaa. — Kun kaikki olivat menneet maata, nousin minä, otin kirveen +penkin alta... + +RIETU: Ei, ei, minä se otin. + +PENTTI: Sinä olit käynyt mökissä vähää ennen. — He kertoivat sen +minulle. — Minä löin kirveellä ensin ukon kuoliaaksi. — Menin sitten +kamariin ja löin akan. — Ei ääntäkään. — Mursin auki kaapin oven ja +otin rahat. — Pimeä syys-yö. — Puut kohisi. — Sinä olit unohtanut sinne +nenäliinasi. — Sen ja verisen kirveen heitin minä saunan taa. + +RIETU: Ei, ei, minä se... + +PENTTI: Suu poikki! — Sinä kosiskelit silloin tätä Iso-Mattilan +tyttöä. — Sinulla ei ollut rahoja. — Tiedettiin, että olit käynyt +Korpelassa lainaamassa. — Et ollut saanut. — Niin vangittiin sinut. — +Ja tuomittiin syyttömänä, kuuletko, syyttömänä elinkautiseen. + +RIETU katsoo häneen silmät selällään. + +PENTTI: Minusta tuli rikas mies. — Ja minä nain sen tytön. — Hän on +nyt emäntänä tässä talossa. — Minä tarvitsin kumpiakin: rahaa ja +kunniaa. Iso-Mattila oli suuri suku. — Siksi otin minä kummatkin. — +Yöt päivät olen minä tehnyt työtä. — Nyt olen minä pitäjän rikkain +mies. — Perustanut kansakouluja, auttanut kansanopistoja, tilannut +sanomalehtiä. — Nyt tulee minusta valtiopäivämies. — Jos tahdot, voin +minä nyt tehdä jotakin sinun hyväksesi. + +RIETU purskahtaa itkemään. + +PENTTI: En minä sinua tahtonut vankilaan. Mutta se sattui. — Lieneekö +sitten ollut se sinun jumalasi, joka satutti? — Älä luule, että minä +kadun tekoani! — Ei ole syntiä. — Minä olen paljon parempi mies kuin +sinä. — Sinä olet huono mies, melto rauta! — Mutta et sinä silti mikään +paha mies ole. — Et sinä ikinä mitään murhaa ole tehnyt. + +RIETU: Minä sen tein. + +PENTTI: Ole ulvomatta! — Korpelaiset olivat vanhoja kitsureita, niin +ukko kuin akka. — Minä olin nuori mies, parhaissa voimissani. — Mutta +minulla ei ollut rahoja. — Siksi minä tapoin heidät. — Lyyli oli kaunis +tyttö, suurta sukua sitäpaitsi. — Siksi minä otin hänet. — Sinä teit +työtä vankilassa, minä kotona. Se oli kaikki niinkuin olla pitikin. + +RIETU (nyyhkyttää): Noo, noo, ei saa. + +PENTTI: Sillä sinä olit luotu vankilaan. — Sinä olit liian heikko, +tullaksesi toimeen omin voimin, tehdäksesi työtä vapaudessa. — Niitä +varten ovat vankilat olemassa. — Mutta se ei ollut oikein, että sinut +päästettiin vapaaksi. — Nyt näet sen itse: ilman vaivaishoitoa kuolet +sinä nälkään. + +RIETU: Nälkä, niin. + +PENTTI: Sinun on nytkin nälkä? — Sinun oli hyvä olla vankilassa. +Sinulta ei puuttunut mitään. — Minä kuulustelin sitä kaupungissa +käydessäni. — Aluksi surit sinä vähän, mutta pian totuit sinä. — +Lopuksi pidit sinä oikein Herran siunauksena, että olit joutunut niin +hyvään paikkaan ja että hän oli herättänyt sinun omantuntosi. + +RIETU (itkeä kallottaen): Herra armahti minua vaivaista, syntistä +ihmistä. + +PENTTI (raivostuen): Mene helvettiin! Ulos! Hetipaikalla! — Porukello! +— Pirtissä saat ruokaa! — Äh! — Nuijalla kolkattava. + +(_Rietu_ menee nopeasti perälle. _Pentti_ kävelee kuohuksissaan edes +takaisin. _Lyyli_ tulee itkien oikealta.) + +LYYLI: Pentti! + +PENTTI: Noh? Mikä hätänä? — Ulvooko koko maailma tänään? — Mitä? + +LYYLI: Lapsi kuolee. + +PENTTI: Häh? + +LYYLI: Lääkäri on siellä ja sanoo — + +PENTTI: Lapsi ei saa kuolla. — Mitä varten hän sitten on täällä? — +Lakkaa tuossa tuhertamasta. — Aikainen ihminen. + +LYYLI: Eikö sinulla ole sydäntä, Pentti? + +PENTTI: On, mutta se on miehen sydän. — Hyvä sydän! — Kirkas kuin +rauta! — Hyvin tahkottu. — Etkö usko? — Koeta! — Sillä voi tehdä vaikka +miesmurhia. + +LYYLI: Miksi nyt vielä puhut niin hirveästi? Kun on ilmankin huolta... + +PENTTI: Ilmankos minulla on murhamies talossani. — Tuolla väen +puolella, tarkoitan minä. — Hullu mies. — Tässä tulee viisaskin +mielenvikaan. Menikö tohtori? + +LYYLI: Ei, hän on vielä siellä lapsen luona. + +PENTTI: Ja hän saa jäädä sinne siksi kuin lapsi paranee! — Minä maksan. +— Mutta jos lapsi kuolee, minä hirtän hänet. — Sitäkös varten tässä on +sikiöitä maailmaan toimitettu! + +LYYLI: Mitä varten lie toimitettu! — Mutta eivät ne vain elä. + +PENTTI: Lapset eivät menesty Pääkkölässä, mitäh? — Pelto menestyy, +karja menestyy ... saatana! — Minusta tulee valtiopäivämies. — Se lapsi +haudataan kirkon lattian alle. + +LYYLI: Eikö tuolla liene sijaa muiden vieressä? + +PENTTI: Alttarin alle, saarnastuolin juureen, sanon minä. — Koska se +kerran on jumalan tahto. — Niin rikkaat rehkivät! — Ja minä olen rikas! +— Ja minä olen ylpeä! — Pentti Pääkkönen. — Ei ole tämä mies vielä +ketään kumartanut. + +LYYLI: Pentti! + +PENTTI: Eikä kumarra. — Tulkoon, vaikka itse isä jumala taivaasta +kaikkine enkeleineen! — Lakkipäässä! — Perkele, en kumarra! — Ota +lapsi, kun sen vaivainen lienet! — Ota vaimo, ota minut, ota kaikki! — +Ota tuo Rietu vielä tuolta pirtistä! — Enempi sinä olet murhannut kuin +minä. + +LYYLI: Pentti, Pentti. + +PENTTI: Mene sinäkin sinne väentupaan! — Itkekää yhdessä! — Minä en +itke. — Jos minua lyödään, lyön minä takaisin. — Ei ole jumalaa, ei ole +syntiä! — Lapsi kuolee. — Helvetti! + +(Iskee nyrkkinsä pöytään. _Lyyli_ on paennut oikealle.) + +Esirippu. + + + + +KOLMAS NÄYTÖS. + + +Sama näyttämö. _Pentti_ seisoo yksin keskellä lattiaa, lakki päässä, +kädet housuntaskuissa. + + +PENTTI (yksin): Jumala kaikkivaltias! Jos sinä olet olemassa, niin +näytä nyt itsesi minulle! Jos minun lapseni pitää kuolla sentähden, +että minusta tulee valtiopäivämies, niin annan minä palttua +valtiopäiville. Jos se taas kuolee tuon murhan takia, minkä tein +viisitoista vuotta sitten, niin ota pois kaikki, mitä sain sen kautta, +talo, koti, kontu, vaimo ja yhteiskunnallinen kunnia! Minä voin vielä +kerran alkaa alusta! Eikä sinun myöskään tarvitse sen enempi auttaa +minua; koetetaan tulla toimeen omin voimin. + +Jumala, jota hyväksi sanotaan. Anna nyt joku merkki minulle! Sillä +minä en voi uskoa muuta kuin mitä näen ja mitä itse olen omassa +sydämessäni kokenut. Katso, minä en voi katua niinkuin muut. Minä en +voi käydä allapäin, en itkeä, en rukouksia hymistä. Tämä on ainoa kerta +elämässäni, kun puhun sinulle, enkä nytkään tiedä, kenen kanssa puhun. +Mutta minä voin tehdä työtä, yöt päivät, aamusta iltaan, lakkaamatta, +levähtämättä. Ellei se riitä sinulle, niin ota sitten kaikki ja heitä +helvettiin! + +Älä tee minua sairaaksi! Älä koeta minun kanssani samoja konsteja kuin +kuulut muiden kanssa käyttävän! Sillä silloin minä hirtän itseni. +Taikka kovennan itseni niin kovaksi ja kirkkaaksi, että sinun salamasi +kilpistyvät minusta niinkuin rauta teräksestä. + +Tehdään suora kontrahti! Sano, mitä ehtoja asetat! Minä olen +ilmoittanut omani. Mutta jos sinä vaadit liikoja minulta, niin teen +minä kontrahdin sen toisen kanssa, jonka hyvin tiedät, jos kerran +olet olemassa, ja joka on olemassa, jos sinäkin olet. (Ottaa lakin +päästään.) Tee nyt, mitä tahdot minulle! Nyt tiedät, kuka minä olen, +ja siksi voin minä myös pääni sinulle paljastaa. Minä en tee sitä +sokeasta kunnioituksesta sinua, tuntematonta, kohtaan, vaan siksi että +kunnioitan omaa itseäni enkä tahdo palvella jumalaa, joka olisi minua +alhaisempi. Ja ellei sinua ole olemassa, niin teen minä sinut nyt, oman +kuvani mukaan, raa'an, kovakouraisen, säälimättömän, mutta lapsiaan +rakastavan jumalan, juuri sellaisen, jota Pentti Pääkkönen tällä +hetkellä tarvitsee. + +Anna nyt merkki siitä, että elät! — Amen. + +LYYLI (juoksee oikealta): Pentti! Pentti! + +PENTTI: Mitä? + +LYYLI: Kuume laskeutuu. + +PENTTI: Ohoh! — Käykö se niin nopeasti? + +LYYLI: Käänne on tapahtunut. Lääkäri sanoo, että vaara on nyt ohitse. + +PENTTI: Missä hän on? + +LYYLI: Hän ennätti jo lähteä. — Pentti, hän on pelastettu. + +PENTTI: Hm. Oletko nyt aivan varma siitä, ettet erehdy? + +LYYLI: Olen, olen. — Jumalalle olkoon kiitos. + +PENTTI: Merkillinen juttu. — Mutta eihän ole mitään jumalaa. + +LYYLI: Älä nyt suutu, hyvä Pentti! — En minä sillä mitään pahaa +tarkoittanut. + +PENTTI: En minä suutukaan. — Lääkäri oli siis jo tuominnut lapsen +kuolemaan? + +LYYLI: Oli. — Et usko kuinka hirveältä se tuntui. + +PENTTI: Minä uskon. — Mutta mene nyt jälleen lapsen luo! + +LYYLI: Minä menen. — Pentti, etkö sinäkin tahdo tulla häntä katsomaan? + +PENTTI: Minä tulen. + +LYYLI: Herra jumala, kuinka minä nyt olen iloinen! + +(Menee oikealle. _Pentti_ seisoo hetken aikaa mietteissään.) + +PENTTI (yksin): Hm. — Siis olet sinä olemassa. Sinä pelastat +lapsen, kun pyydän sitä sinulta. — Nyt en minä varmaan pääse +valtiopäivämieheksi. — Olkoon! Se oli välikirja, ei valittamista. — +Merkillinen jumala sinä olet. Minä tein sinut sekunti sitten ja nyt +toimit sinä jo niinkuin olisit ikäsi näitä asioita hoitanut. — Kunnon +jumala! Niin olisin minäkin tehnyt sinun sijassasi. — Siis saan minä +nyt sanoa hyvästit herrainpäiville. — Oli menneeksi! + +(_Kesti_ ja _Kärsämäki_ tulevat perältä.) + +KESTI: Pentti. + +KÄRSÄMÄKI: Kävihän se. + +PENTTI: Mitenkäs kävi? + +KESTI: Me voitimme. + +KÄRSÄMÄKI: Kyllä se nuori Härkönen nyt saa nuolla näppiään. + +PENTTI: Mitäh? + +KESTI: Yksimielisesti. + +KÄRSÄMÄKI: Olihan siinä aluksi vähän riitaa, vaan kun tämä Kesti +sydäntyi puhumaan... + +KESTI: Ei siinä olisi auttanut, vaikka olisi taivaan vallat vastaköyttä +vetäneet. — Me voitimme! + +PENTTI: Älkää valehdelko! + +KÄRSÄMÄKI: Kah, kun ei usko. + +KESTI: Ala nyt vain laittautua herrainpäiville! — Vai katumoiksiko +käypi? + +KÄRSÄMÄKI: Myöhäistä sitä nyt on katua. — Se paukahti! + +PENTTI: Perkele! + +KESTI: Nyt sinusta tuli valtiopäivämies. + +KÄRSÄMÄKI: Ei siinä ole katumistakaan. — Hyvä palkka. + +KESTI: Ei meillä eikä sinulla. — Mutta näyttääpä siltä kuin Pentti +todenperään meinaisi jänistää? + +KÄRSÄMÄKI: Antaapa se ajattelemista. + +PENTTI: Minusta siis tuli edusmies? + +KESTI: Tuli, tuli. + +PENTTI: Nyt juuri? + +KÄRSÄMÄKI: Kah, kussa ikää kunnan tuvalta kerkesimme. — Ei ollut aikaa +jäädä edes pastoria puhuttelemaan, vaikka näkyi sekin siitä sivu +astelevan. + +PENTTI: Nyt tulee kummat! + +KESTI: Ei se usko vieläkään. + +KÄRSÄMÄKI: Kun ei usko, niin puskekoon! — Tottapahan saa tietää +aikanaan. + +KESTI: Eiköhän edes ryyppyä tarjoa? + +KÄRSÄMÄKI: Mitä tehnee! — Taisi ruveta housut lotajamaan. + +PENTTI: Nyt en minä ymmärrä. + +KÄRSÄMÄKI: Kah, ei tässä päiväksi seisomaan. — Mitä meinannee koko +Pentti! + +KESTI: Ei tässä pidot parane. + +PENTTI: Älkäähän menkö miehet! — Käykäähän saliin, tänne oikealle. — +Eihän teillä mitä kiirettä. + +KESTI: Eihän meillä kiirettäkään. + +PENTTI: Käykäähän sisälle miehet! Pitäähän meidän muistaa tätä päivää. +— Se on nyt parannut se meidän lapsi. + +KÄRSÄMÄKI: Vai parani? — Poikako sinulla on vai tyttö? + +PENTTI: Niin, niin, enhän minä ole tainnut kertoakaan. — Poika, +perkele, isänsä poika, josta tehdään herra! — Käykää sisälle miehet! +— Eukko hoi, tuleppas ottamaan vieraita vastaan! (Lykkää _Kestin_ +ja _Kärsämäen_ oikealle. Palajaa takaisin ja pysähtyy jälleen +keskilattialle.) Ne valehtelevat, saatanat! — Taikka ei sinua +sittenkään ole olemassa. + +PASTORI (tulee perältä): Herra valtiopäivämies! + +PENTTI: Herra pastori! — Sepä hauskaa. + +PASTORI: Kuulin juuri kunnantuvalla ... en malttanut olla pistäytymättä +onnittelemaan. + +PENTTI: Pastori on hyvä ja painaa puuta. — Lieneekö tuossa +onnittelemista? + +PASTORI: Ohhoh! — Kävelinpä tavallista kiireemmin. — Niin, niin, minä +ymmärrän edusmiehen epäilykset. — Talo jää nyt vähäksi aikaa. + +PENTTI: Ei sillä ja sen vuoksi. — Kyllä tämä talo aina vähän aikaa +ilman isäntääkin kestää. + +PASTORI: Pitäis kestää, hehheh, pitäis kestää. — Ei siis muuta kuin +kättä päälle! — Onneksi olkoon, isänmaa ennen kaikkea. + +PENTTI: Amen. + +PASTORI: Toisesta toiseen: onko herra edusmies lukenut viime +sanomalehdet? + +PENTTI: Enpä ole tässä vielä ehtinyt. — Seisooko siinä jotakin? + +PASTORI: Pistin tässä taskuuni yhden numeron, näytin sitä ukoille +tuolla maantielläkin. — Edusmies on hyvä ja katsoo tätä paikkaa. + +PENTTI: Vai niin. + +PASTORI: Näyttää siltä kuin rupeisi valkenemaan. + +PENTTI: Siltä näyttää. — Lieneekö tuohon nyt luottamista? + +PASTORI: Alku on hyvä. + +PENTTI: Lopussa kiitos seisoo. — Niin, niin. + +PASTORI: Mutta merkit ovat hyvät. + +PENTTI: Jokohan tästä alkaisi uusi elämä? + +PASTORI: Suomi on surrut jumalan mielen mukaan. — Nyt Herra ottaa pois +koettelemuksensa. + +PENTTI: Niinkö pastori ajattelee? + +PASTORI: Niin tulee uskovaisen ajatella. — Kansat tekevät syntiä +ja saavat rangaistuksensa. Mutta jos kansa ei paadu pahassa, vaan +nöyristää sydämensä ja mielensä kaikkivaltiaan istuimen edessä, antaa +Herra jälleen laupeutensa loistaa — + +PENTTI: Niin pahoille kuin vanhurskaille? + +PASTORI: Hm, tuota niin, se loistaa kaikille, kun se loistaa. — Mutta +mitä herra edusmies sillä tarkoittaa? + +PENTTI: Ilman minä vaan. + +PASTORI: Jaa, jaa. Tutkimattomat ovat Herran tiet. + +(Vaitiolo.) + +PENTTI: Kuulkaas, herra pastori! + +PASTORI: No niin? + +PENTTI: Uskotteko te jumalaan? + +PASTORI: Sepä kysymys! + +PENTTI: Älkää pahastuko! Tiedänhän minä sen tosin, mutta minun tekisi +mieleni kuulla se nyt teidän omasta suustanne. Uskotteko te? + +PASTORI: Uskon. + +PENTTI: Kaikesta sydämestänne? + +PASTORI: Kaikesta sielustani ja mielestäni. + +PENTTI: Perkele! — Anteeksi, herra pastori, minä näen, että vasikat +ovat jälleen päässeet ryytimaahan. + +PASTORI: Ai, ai. — Näkyypä siellä jo olevan ajajakin. — Lanttujako +herra edusmies on kylvänyt tuohon vai... + +PENTTI: Lanttuja. — Tuota noin: minä olisin vielä kysynyt siitä samasta. + +PASTORI: Mistä? + +PENTTI: Jumalasta. — Ellei herra pastori pahastune... + +PASTORI: En millään muotoa. — Herra edusmies tekee oikein astuessaan +maan ja kansan luottamustoimeen niin vakavilla ajatuksilla. + +PENTTI: Taitaa ehkä tuntua lapselliselta. — Mutta minä olen todellakin +ajatellut näitä asioita hiukan viime aikoina. + +PASTORI: Jaa, jaa, nämä ajat panevat monen miehen arvelemaan. + +PENTTI: Uskooko herra pastori, että joku kansa, taikka ihminen, voi +saada syntinsä anteeksi noin vaan, ilman muuta? + +PASTORI: Ilman katumusta? + +PENTTI: Niin. + +PASTORI: Ei milloinkaan. — Jaa, tietysti, ei jumalalle mikään ole +mahdotonta. Hän voi kaikkihyvyydessään tehdä ihmeitäkin. Mutta ei se +ainakaan ole tavallista, mikäli minä ymmärrän. + +PENTTI: Vai niin. — Ei siitä tule hullua hurskaammaksi. + +PASTORI: Sanoiko herra edusmies jotakin? + +PENTTI: Ilman vaan itsekseni. — Omituinen juttu! + +PASTORI: Mikä? + +PENTTI: Voinhan minä sen sanoakin: minulle tapahtui tänään jotakin +kummallista. — Minun lapseni sairasti ja... + +PASTORI: Niin, minä olen kuullut. Eihän liene suru tapahtunut? + +PENTTI: Hän paranee. — Mutta tulin tässä äsken ikäänkuin muistaneeksi +jumalaa ... rukoilleeksi, miksi häntä sanoisin ... vaikka ei se tainnut +minun rukoukseni niin mallin mukaan olla... + +PASTORI: Jumala katsoo sydämeen. + +PENTTI: Tulin ikäänkuin asettaneeksi toistensa yhteyteen nämä kaksi +asiaa: lapsen ja tuon edusmiesvaalin. — Hahhah, sellaista voi mieleen +juolahtaa! — Pyysin, että lapsi paranisi, vaikkakin sillä ehdolla, että +minusta ei tulisi edusmiestä. + +PASTORI: Hm. + +PENTTI: Nyt sain minä molemmat: sekä lapsen että edusmies-arvon. — Mitä +herra pastori siitä arvelee? + +PASTORI: Arvelen, että Herra on kaikkiviisaudessaan tahtonut +erityisellä tavalla palkita — + +PENTTI: Palkita? + +PASTORI: Palkita herra esimiestä. Jostakin hyvästä työstä esimerkiksi. + +PENTTI: Perkele! — Tuota noin... + +PASTORI: Vasikatko ne taas —? + +PENTTI: Vasikat. — Mutta eikö Herra joskus voisi koota tulisia hiiliä +jonkun pään päälle? Mitä? + +PASTORI: Hiiliä? Hehheh, ne eivät taida kuulua juuri hänen +valtakuntaansa. + +PENTTI: Herra pastori siis arvelee, että se toinen —? + +PASTORI: Kaikki on jumalan kädessä. — Usein on onni ihmiselle juuri +korkein koettelemus. — Jaa, jaa. + +(_Pastori_ istuu keinutuolissa. _Pentti_ ikkunan ääressä katselee ulos. +Vaitiolo.) + +LYYLI (oikealta): Pitääkö niille antaa ruokaa? — Kah, herra pastori! +Terve tulemaan. + +PASTORI: Hyvää päivää. — Kuulin tässä juuri, että Herra on valmistanut +teille suuren ilon. — Lapsi paranee. + +LYYLI: Taitaahan se nyt parata tällä kertaa. + +PASTORI: Raskasta se on ollut nähdä syrjäisestäkin, mitä sitten äidin +sydämelle. — Jaa, jaa. — Herra koettelee meitä kaikkia. + +LYYLI: Onhan sitä ollut suruakin. + +PASTORI: Nyt saan minä sentään onnitella teitä edusmiehen puolisoksi. — +Varmaan te matkustatte mukana pääkaupunkiin? + +LYYLI: Mitä Pentti arvellee? — Onhan siitä ollut vähän leikkipuhetta. + +PASTORI: Toisakseen tulette te nyt olemaan enemmän erossa miehestänne +kuin ennen: maa ja kansa vaatii omansa. + +LYYLI: Niin se lienee. + +(Vaitiolo.) + +PENTTI: Kuuleppas Lyyli! + +LYYLI: Mitä? + +PENTTI: Minä arvelin tässä sitä Rietu Mäkisen asiata. — Pastori tietää, +sen Korpelaisten murhaajan, joka nyt on päästetty vapaaksi. + +PASTORI: Minä kuulin siitä. + +PENTTI: Niin, mitä sinä sanoisit, Lyyli, jos me sen nyt ottaisimme +meille —? + +LYYLI: Meille? + +PENTTI: Älä säikähdä! — Kun se poloinen ei taida enää juuri muutenkaan +voida leipäänsä ansaita. — Ainahan sille joku nurkka löytyisi. — Mitä +pastori ajattelee? + +PASTORI: Epäilemättä olisi se jumalalle otollinen työ. + +PENTTI: Siinä kuulet, Lyyli. — Älä nyt ymmärrä väärin minua! — Se vain +juolahti minun mieleeni tässä. + +LYYLI: Pentti, kuinka sinä olet hyvä. + +PENTTI: Perk —! — Tuota noin, siis päätetty: hän jää meille. — Oliko +sinulla jotakin muuta asiaa? + +LYYLI: Tulin vaan kysymään, tarjotaanko niille ruokaa, niille vieraille. + +PENTTI: Tietysti. — Ehkäpä herra pastorikin tekee meille sen kunnian... + +PASTORI: Jaa, ei taida sopia. — Odottavat sielläkin kotona. + +PENTTI: Mitäs tyhjää! Kyllähän ne nyt tämän yhden kerran. + +LYYLI: Pastori jää nyt vaan. + +PENTTI: Eikähän sitä nyt aina tulla valtiopäivämieheksikään. Onhan tämä +niinkuin juhlapäivä. + +PASTORI: Onpa niinkin, hehheh. Ehkäpä minä nyt sitten jään. + +MARI (juoksee ulkoa): Herra siunaa! + +PENTTI: Mikä on? + +LYYLI: Mitenkä sillä lailla juokset? + +MARI: Herra pastori ei nyt tykkää pahaa. — Mutta kyllä se on niin +kauheata! + +LYYLI: Mikä? + +PENTTI: Etkö sinä saa sanaa suustasi? Noh! + +PASTORI: Onko jotakin tapahtunut? + +MARI: Kun minä menin kanoja katsomaan ... voi, voi, voi, siunatkoon +sitä... + +PENTTI: Kananpää! — Olisit siunannut itsesi ulkona. — Mikä hätänä? + +MARI: Pastori ei nyt vain pahaa tykkää. — Mutta kun se hullu mies... + +PENTTI: Rietu? + +MARI: ... on hirttänyt itsensä! — Voi, voi, voi. + +LYYLI: Hyvä jumala? + +PENTTI: Hirttänyt? + +MARI: Mitä minä jo sanoin konstaapelille, että älkää jättäkö tuota +mielenvikaista irralleen. Se kun kuuluu olleen vielä murhamies! — Voi, +voi, voi! — Ja nyt tällä lailla itsensä lopetti. + +PENTTI: Helvetti! — Anteeksi, herra pastori. + +MARI: No, kyllä se nyt ihan vissiin sinne joutuu. — Minä huusin +renki-Jussille, että "tuletko Jussi katsomaan!" — Niin vihlaisi pahasti +sydänalaa. — Ruumis oli jo ihan tönkkö. — Ja henki pois! Voi, voi, voi! + +LYYLI: Ei taida olla toivoa enää virkoamisestakaan? + +MARI: Eihän siitä miten, kuolleesta raadosta. — No, tämä oli tapaus! + +PENTTI: Mene nyt! + +MARI: Eipä sitä olisi vielä eilen uskonut. — Vaan se koira ulvahtelikin +viime yönä niin kummasti... + +PENTTI: Mars, matkaan! + +MARI: Mennään, mennään. — Onpa tässä nyt ihmettä! — Sekö se oli se +Mäkisen Rietu? + +PENTTI: Se. — Ja nyt: tuossa on viisi hirttä poikki. + +MARI: Ka, ka, kyllähän minä tässä vähemmälläkin kiireellä kerkiän. — +Voi, voi! Kun on ruumis talossa. (Menee oikealle. Vaitiolo.) + +PASTORI: Kauhea tapaus! + +LYYLI: On se hirveätä. — Murhata ensin muut ja sitten itsensä! + +PASTORI: On täytynyt olla kova sydän sillä ihmisellä. — Jaa, jaa. + +LYYLI: Ettei edes vankilassa heltynyt, vaikka sai istua viisitoista +vuotta. — Hyi, oikein puistattaa! + +PASTORI: Viisitoista pitkää vuotta. — Ei ole aina apua niistä +vankiloistakaan. — Ja nyt juuri, kun hän olisi saanut teillä ikuisen +leivän... + +LYYLI: Hän lienee, raukka, ollut mielenhämmingissä. — Sinä puhuttelit +häntä, Pentti? + +PENTTI: Minäkö? + +LYYLI: Niin. — Miltä hän tuntui sinusta? Oliko hän katunut? + +PENTTI: Oli. + +PASTORI: Siis hän oli mielen häiriössä. + +LYYLI: Taisi olla onni onnettomalle. + +PASTORI: Herra on laupias ja aivan hyvä. — Mutta tutkimattomat ovat +hänen tiensä. + +PENTTI: Amen. + +LYYLI: Kenties herra pastori nyt tahtoo käydä tänne toiselle puolen? — +Meillä olisi siellä ruoka valmis... + +PASTORI: Kiitoksia. Käydäänpä vaan, heh, heh, valtiopäivämiesaterialle. + +(_Lyyli_ ja _Pastori_ menevät oikealle. _Pentti_ jää ikkunasta ulos +tuijottamaan.) + +PENTTI: Hm. Maailma käy päivä päivältä yhä merkillisemmäksi. + +Esirippu. + + + + + + +LYDIAN KUNINGAS + +Tarina Herodotoksen mukaanKuvaelma + + + +HENKILÖT: + +KANDAULES, Lydian kuningas. +GYGES, hänen sotapäällikkönsä. +ILIALI, hänen puolisonsa. + +Paikka: Kuninkaan puutarha. + + +ENSIMMÄINEN KOHTAUS. + +_Kandaules. Gyges_. + +KANDAULES: Tiedätkö, Gyges, mik' on lempi? + +GYGES: Hiukan. + +KANDAULES: Sanoa voit siis lemmen olemuksen? + +GYGES: Niin tarkkaan tuot' en ole aatellut, mut eiköhän sen olemus lie +onni. + +KANDAULES: Oikein. Mut onnea on monenlaista: miks lempiessäs olet +onnellinen? + +GYGES: Siks että omaan, mitä halajan. + +KANDAULES: Ja muuta etkö onneltasi vaadi? + +GYGES: En, kuningas. + +KANDAULES: Jos suli' on kallis koru, ja kenkään tietäis ei sen +kalleutta, oisitko onnellinen? + +GYGES: Oisin kai, jos vain se oisi oikein kallis. + +KANDAULES: Pah! — Puhetta vaihtakaamme! — Sull' on vaimo? + +GYGES: On, herra. + +KANDAULES: Kaunis? + +GYGES: Kyllin kaunis mulle. + +KANDAULES: Mun vaimoni on kauniimpi. + +GYGES: Sen uskon. + +KANDAULES: Hän nainen kaunehin on päällä maan. Uskotko sen? + +GYGES: Sen uskon mielelläni. + +KANDAULES: Mua etkö kadehdi? + +GYGES: Siit' taivas mua vakaasti varjelkoon! + +KANDAULES: Siis tiedä tämä: ma olen onnellisin ihmisistä. + +GYGES: Jumalat siunatkoon sun onneasi! + +KANDAULES: Ei, Gyges, väärin sanoin. Onnesta minulta paljon puuttuu. + +GYGES: Ihmisen on sydän sellainen: mit' enempi sill' on, sit' enempää +se ikävöi. + +KANDAULES: Erehdyt. Ikävöi en enempää. + +GYGES: Siis olet onnellinen. + +KANDAULES: Enpäs, siinä on juuri juttu, jot' et ymmärrä. Mitä ma +halaisin? On mulla kyllin mainetta, valtaa, maita, kansoja ja +rahaholvit kultaa kukkuralla. Mun sotajoukkoni on voimallinen merellä, +maalla. Siitä sinä, Gyges, oot huolta pitänyt. + +GYGES Sen tietävät kuningasnaapurit ja kadehtivat, kun kuulevat +Kandauleen nimen vaan. + +KANDAULES: Mut se, mut se, mik' ompi onneni syvin ja suurin, kirkkain, +ihanaisin, mun Ilialini, mun illan kuuni, aamuni aurinko ja elämäni +täys päivä, hänestä ei tiedä kenkään. Se mua murhettaa. + +GYGES: Yks olkoon pyhä paeta paikka jokaisella, että maailman melskeet +unhoittais hän. + +KANDAULES: Gyges! Sun täytyy oppia mua kadehtimaan. + +GYGES: Sa sanan vaarallisen lausuit, herra. + +KANDAULES: Sun tulee nähdä vaimoni. + +GYGES: Kandaules! Sua riivaa henget turmion. + +KANDAULES: Nyt heti. Sen täytyy tapahtua. Kuuletko? — Ma vaadin sen. + +GYGES: Sun vaatimukses on herjausta jumalten: ei maassa tässä voi +nainen itseänsä paljastaa kuin yksin miehelleen. + +KANDAULES: Mua totteletko? + +GYGES: Mun henkeni on käsissäsi, herra. — Mut vielä kerran sua pyydän: +älä tee sitä! + +KANDAULES: Vait! Hän tänne saapuu. Häntä juur' odotan. — Käy +peittoon pensaiden ja nähdä saat sa ihanimman näyn, mit' olet nähnyt +elinpäivinäsi tai uniss' ajatella uskaltanut. — Kiireesti! Pois! Hän +tulee. + +(_Gyges_ kätkeytyy. Kuuluu Ilialin laulu.) + + +TOINEN KOHTAUS. + +_Kandaules. Iliali. Gyges_, piiloutunut. + +ILIALI (laulaa): + +Kell' onni on, se onnen kätkeköön! Kell' aarre on, se aarteen +peittäköön. Ja olkoon onnellinen onnestaan ja rikas riemustansa yksin +vaan. + +Ei onni kärsi katseit' ihmisten. Kell' onni on, se käyköön korpehen, ja +eläköhön hiljaa, hiljaa vaan ja hiljaa iloitkohon onnestaan! + +(Tulee näyttämölle.) + +KANDAULES: Mun sydän-kuutamoni! + +ILIALI: Lienemmehän tääll' yksin? + +KANDAULES: Muut ei meitä kuule, nää, kuin lehdon puut ja yrtit +yksinäiset. + +ILIALI: Siis kasvoni ma paljastan. + +GYGES (itsekseen): O, taivas! + +KANDAULES: Mun korallini! + +ILIALI: Ei, sun simpukkasi mi kuorens' yksin sulle aukaisee. + +KANDAULES: Raatsinko poimia sun helmeäsi? + +ILIALI: Sen sulle tarjoan. + +KANDAULES: Mut kivulla? + +ILIALI: Mun lempeni on iloa ja tuskaa, ihanat kumpikin. + +KANDAULES: Kas, tähän istu! — (Itsekseen:) Nähneekö Gyges vain nyt +tarkalleen? + +ILIALI: Miks olet levoton, o armas? Lausu! — Pelkäätkö jotakin? + +KANDAULES: En mitään. — Varmaan sua tämä vaippa vaivannee? + +ILIALI: Jos sua se vaivaa, mua myös se vaivaa. — Ota! + +(_Kandaules_ riisuu häneltä vaipan. _Iliali_ esiintyy keveässä +harsopuvussa. _Gyges_ näkyy pensaiden takaa.) + +GYGES (itsekseen): Sa kiusaat jumaloita, o Kandaules! + +KANDAULES: Minulle lausu, kuinka lemmit mua! + +ILIALI: Sua lemmin niinkuin illan kaste kukkaa, vienosti viihdytellen +helteen jälkeen! Sua lemmin niinkuin laiva lempii merta ja meri +myrskyä, mi myllertääpi sen olemuksen lähteet pohjaan saakka. Sua +lemmin... + +(Huomaa _Gygeen_, joka on yhä enemmän kurottautunut pensaikosta; +pysähtyy ja jatkaa heti jälleen): + +... lemmin niinkuin miekka verta. + +KANDAULES: Sun lempesi on ääretön kuin kuolo. — (Itsekseen:) Kuulleeko +Gyges vain nyt tarkalleen! + +ILIALI: Minulle kuolemasta muistuu mieleen: on kukka mulla kammiossani, +punainen, suuri, jonka tuoksu on huumaava, hulluttava aistimille. Sen +nimi kuolon kukka on. Mun tekis nyt mieli tuoksua sen hengittää. + +KANDAULES: Sen sulle noudan. — Tänne jää! — Ma myös nyt halaan +hurmausta hullun juoda. + +(Menee.) + + +KOLMAS KOHTAUS. + +_Iliali. Gyges_. + +ILIALI (itsekseen): Saat juoda niin, ett'et sa koskaan janoo. — +(Ääneen:) Käy esiin piilostasi, varas! — Gyges, sun pitää kuolemalla +kuoleman. + +GYGES (tulee esiin): Suo anteeksi, oi kuningatar! Sen tein tahdosta ma +herrani Kandauleen. + +ILIALI: Valitse: tahdotko sa itse kuolla, kun nähnyt oot, mit' ei +sun nähdä pidä, tai tappaa herrasi ja kuninkaasi, mi käskenyt on +sopimattomia. Kummanko valitset? + +GYGES: O, armoa! Sun ehtosi on julmat. + +ILIALI: Kostamatta kuningatarten kauneutt' ei nähdä. — Jos hänet +surmaat, perit valtakunnan ja minut. Valitse! + +GYGES: Siis kuolen itse. + +ILIALI: Olenko mielestäsi siis niin ruma? + +GYGES: Sa olet kaunein nainen päällä maan. Sun tähtes satuloida +sotaorhin ja valloittaa maan piirit voisin. — Tätä vain ällös pyydä! + +ILIALI: Mitä mietit äsken, kun minut näit? + +GYGES: Ma vapisin kuin lehti. + +ILIALI: Siis vapise nyt vielä enemmän, kun minut saat. — (Suutelee +häntä.) Hän tulee. Kiireesti! Tää ota tikari ja syökse se kuninkaan +selkähän, kun suutelee kukkaista kuolon hän. Pois! + +GYGES: Tottelen unissa kävijänä. + +(Piiloittuu jälleen pensaikkoon,) + + +NELJÄS KOHTAUS. + +_Iliali. Kandaules_. Sitten _Gyges_. + +KANDAULES: Täss' on kukka. + +ILIALI: Se eikö ole punainen ja suuri? + +KANDAULES: En nähnyt ole kukkaa kaunihimpaa. + +ILIALI: Tiedätkö, mitä siitä kerrotahan: jos kaksi lempiväistä suutelee +sen terälehtiä yht'aikaa, heistä se kuolee, jok' on toisen pettänyt. + +KANDAULES: Ja toinen? + +ILIALI: Eloon jää. — Sa tahtoisitko mun kanssain suudella näin kuolon +kukkaa? + +KANDAULES: Tarina kumma tuo mua miellyttää. + +ILIALI: Mua myöskin. Suudelkaamme! + +KANDAULES: Suudelkaamme! Mun tuntoni on puhdas sekä tyyni. + +(Suutelevat kukkaa. _Gyges_ syöksee tikarin kuninkaan selkään.) + +ILIALI: Niin minunkin. + +GYGES: Ah, mitä tein! + +KANDAULES: O, armas! En koskaan, koskaan sua pettänyt. + +ILIALI: Sa petit mun. + +KANDAULES: Ma petin itseni. + +(Kuolee.) + + +VIIDES KOHTAUS + +_Iliali. Gyges_. + +ILIALI: Sa kuolit, siis sa olit petturi. — Näin käyköön jokaiselle, +joka ei iloita itse osaa onnestansa, vaan paljastaa sen kaiken kansan +nähden. — Sua kuninkaaksi tervehdin, o Gyges! + +GYGES: Mut kansa, kansa? Mitä sanoo kansa? + +ILIALI: Se tottelee, kun käskee kuningas. Sa olet kuningas, siis käske! +— Linnaan! + +Esirippu. + + + + + + +MEIRAM + +Itämainen fantasia 3 kuvaelmaa + + + +HENKILÖT: + +KUNINGAS. +MEIRAM, orpotyttö. +PUUTARHURI, edellisen kasvatus-isä. +MIRJAM | hänen lapsiaan. +ATYS | +YLIMMÄINEN PAPPI. +YLIMMÄINEN HUONEENHALTIA. +SADANPÄÄMIES. + +Temppelin pappeja, papittaria, sotilaita ja kansaa. + + + +ENSIMMÄINEN KUVAELMA. + + +Puutarha. Lehtimaja. _Meiram_ ja _Mirjam_ sitovat seppeleitä. Kuutamo. + + _Mirjamin laulu_. + N:o 1. + + Kukka liittyvi kukkahan, + tukka liittyvi rukkahan. + Mihinkä liityn mä, Mirjam rukka? + Missä on Mirjamin kukka? + + Päivä painui jo vuorten taa, + kuun on helmissä metsä, maa, + helyjä välkkyvi heinät, oljet. + Missä on Mirjamin soljet? + + Missä viivyt sa, sulhoni, + kussa valkea orhisi? + Joudu jo luokseni angervoisen! + Vaiko jo löysit toisen? + +MEIRAM (heittäen seppeleen): +En viitsi enää, Mirjam. Siinä kukkasi! + +MIRJAM. +Ei, Meiram, tiedäthän, ett' aamuks täytyvi +tään valmis olla kukkavyön, kun haudataan +nuor' kuningatar. + +MEIRAM: + Haudatkoot! Se liikuta +ei mua ensinkään. En häntä nähnyt +ees ma elämässä. + +MIRJAM: + Kuninkaan on käsky niin. + +MEIRAM: +Pyh, kuninkaan! — En tunne häntäkään. +Miks hälle kukkasia siis ma sitoisin? +Mä kukkani vain sille kuninkaalle suon, +ken minut saapuu kullaksensa kruunaamaan. + +MIRJAM: +Ei kysy orjan onni orjan tahtoa, +se orjantappuroilla otsas seppelöi +ja käskee muille kukkasia kylvämään. +Jo lapsest' asti oon ma, tyttö tarhurin, +näin kuninkaille kukkavöitä solminut +hääjuhliin, uhripäiviin, voiton viettoihin, +vaikk' itse iloa en tuota nähnyt ees. +En sure sentään. Usein olen solminut +myös hautakukkiakin, surun kiehkuraa, +ja kuullut, kuinka linna täyttyi murehin +ja huokas maa. Mut surutonna silloin ma +kävelin puiston teitä, kuulin lintujain +ja puiden suurten alla orjan onnea +ylistin pientä. — Meiram kulta, samoin tee, +ja sido seppeltäs. + +MEIRAM (ryhtyy huokaisten työhönsä): + Mut laula jotakin! +Kuu kaunis kuuntelee; työ laulain lyhenee. + +MIRJAM: +Ma mistä laulaisin? On lyhyet lauluni. + +MEIRAM: +Oi, kerro kohtalosta kuningattaren +juur' kuollehen! + +MIRJAM: + En tiedä, muistanko. — +Mut luulen, laaksoissa näin siitä laulu käy. + (Laulaa:) + + _Irma-impi_. + (Mirjamin laulu N:o 2.) + + Jo kansa kaikki rauhassa makas majoissaan, + mut murhe oli rinnassa kuninkahan. + Ja suuri on kuninkaiden murhe. + + "Mun orhini valkeat te valjastakaa kuus!" + Näin kuningas se kesk'yöllä orjillensa huus. + Se yö oli kaunis ja kalpee. + + Ja kuningas se kulkevi vaunuissaan. + Mut murhe istui vierellä kuninkahan + ja suuri on kuninkaiden murhe. + + Kas, kaviot ne kapsaa ja liikkuvi maa! + Mut Irma-impi rauhassa makas majassaan, + se yö oli kaunis ja kalpee. + + "Oi, äiti, kuule, kuinka jyrisevi tie! + Oi, äiti, äiti, heräjä, se ukkonen lie!" + Niin suuri on kuninkaiden murhe. + + "Voi, nuku, nuku rauhassa, lapsi levoton! + Jos ukkonen se onpi, se kohta ohi on." + Se yö oli kaunis ja kalpee. + + "Oi, äiti, äiti, katso, kuinka välkkyvi tie! + Oi, äiti, äiti, heräjä, se sotajoukko lie!" + Niin suuri on kuninkaiden murhe. + + "Voi, nuku, nuku rauhassa, lapseni mun! + Jos sotajoukko on se, ei nousta sovi sun." + Se yö oli kaunis ja kalpee. + + "Oi, äiti, äiti, nouse jo ikkunahan! + Se valkea valjakko on kuninkahan." + Niin suuri on kuninkaiden murhe. + + "Voi, peitä, peitä kasvosi, lapseni mun! + Jos kuningas se onpi, niin tuli turma sun." + Se yö oli kaunis ja kalpee. + + Mut kansa kun aamulla kävi katsomaan, + niin tyhjä oli tölli ja äiti suruissaan. + Oi, suuri on kuninkaiden murhe! + +MEIRAM (päättävästi): +Ma tahdon nähdä kuninkaan. + +MIRJAM: + Sa, kuninkaan! +Ja kuinka? Hänt' ei nää kuin valtaherrat vain. + +MEIRAM: +Kas, Mirjam, mietin näin: kun linnahan +viet kukkaset, sun kansas käyn ja pylväikköön +ma piilen, varron, liityn juhlajoukkohon. + +MIRJAM: +Sa, juhlahan? Ei sulla juhlahelmiä, +ei kultia. + +MEIRAM: + Niin olkohot, kun milloinkaan +et mulle mieliks tee! + + (Heittää kukat ja istuu nurmikolle.) + +MIRJAM: + En silloin, siskoni, +kun mieles hourehissa hullun askaroi. + +MEIRAM: +Kas, kastehelmeä! + + (Ottaa nurmelta kukan ja katselee sitä kädessään.) + +MIRJAM: + Pois nouse, Meiram, yön +on kaste langennut: ei hyvä impyen +nyt nurmill' ole nukkua. + +MEIRAM + Ja miksi ei? + +MIRJAM: +Ne helmet kuun on helmiä, niiss' salainen +on tenho. + +MEIRAM: + Tenho? Kuinka? Sano, kummoinen! + +MIRJAM: +En tiedä, mut niin kertoi kerran äiti: Ken +yön päärlyn yhden juo, sen mieli taiottu +ol' ijäkseen, sen sydämessä helmet heläjää +ja sielussaan on hohto punasimpukkain. + +MEIRAM: +Oi, ihanaa! + +MIRJAM: + Ei, kauhistusta, kuolemaa! +Oi, Meiram, nouse, nouse! Virvaa, valhetta, +kuun viekoitust' on helmet vaan ja purppurat +ja kullat kimmellystä kiiltomatojen. +Pois, heitä kukka, pois! + +MEIRAM: + Ei, Mirjam, vaan sen juon. + +MIRJAM: +Sa onneton! + +MEIRAM: + Juon kaksi, kolme, neljä, viis, +siks kunnes sielussain on ikikuutamo. + + (Riipii kukkia ympärillään ja vie ne huulilleen.) + +MIRJAM: +Auttakaa, oi, auttakaa! + + (Vääntelee käsiään. _Atys_ tulee kiireesti.) + +ATYS: + Ken huutavi? + +MIRJAM: +Hän juonut onneton on kastehesta yön. + +MEIRAM (nousten): +Ja miks en joisi! Vaikka orpo oon, +ma tahdon kerran kuulla kullan helkkyvän +ja käydä purppuralla! — Olkoon valhetta, +kun vaan se kaunist' on! + +ATYS: + Oi, Meiram-sisko, oi, +sa poisko mielit luota mun ja Mirjamin +ja jättää taaton hyvän? + +MEIRAM: + Kaikki ollehet +olette hyvät mulle, mut en yksinäin +ma lähdekään: kas, teidät kanssani +vien kultaan, kunniaan. + +MIRJAM: + Jo tenho vaikuttaa! +hän hourii, hourii! + +MEIRAM: + Kussa Meiram kulkevi, +päät kumartaa ja kansat kaikk' on polvillaan; +mun tahtoni on laki maan, mun valtani +on niinkuin auringon: se maita valaisee +ja merta kyntää. + +ATYS: + Sisko kurja, kuullos, oi! — +Ei kuule hän. + +MEIRAM (tempaa kukkavyön): + Ma kaunis oon. Mun jalkani +on keveä, mun poskeni on punainen, +poveni nuori, täys on. Minun kiitostain +puut huojuu, metsä laulaa, virrat kohisee, +maa, nurmi vihannoipi. — Mun on maailma! + + (Syöksyy pois köynnöstään heilauttaen.) + +MIRJAM: +Oi, Meiram, oi. + +ATYS: + Hän kuule ei! + +MIRJAM: + Hän poissa on! +Ja kukat, seppeleet! — Ah, voi! + +PUUTARHURI (tulee): + No, tyttöset, +kuin kukkien on laita? Turhaan vartonut +ma teitä oon. Yö puoless' on ja kuninkaan +jo juhla alkavi. + +MIRJAM: + Ah, isä! Meiram... + +PUUTARHURI: + Heh? +Niin, miss' on Meiram? + +MIRJAM: + Voi, kuun helmiä hän joi — + +ATYS: +Hän tuli tenhotuksi — + +MIRJAM: + Karkas metsähän, +vei köynnökset — + +PUUTARHURI: + Vei köynnökset? No, lempo soi! — +Ma teidän tenhoistanne viis! Nyt aikako +on kuuta ajatella, päivää, tähtiä, +kun kukkia on tarvis? — Kaikki jälkehen! + +Esirippu. + + + +TOINEN KUVAELMA. + + +Temppeli. Hautakammio. Hautasaatto. Templin _pappeja_ ja _papittaria. +Kuningas. Sotilaita. Kansaa. Hoviväkeä_, joiden joukossa _Ylimmäinen +huoneenhaltia_. + +_Ylimmäinen pappi_ johtaa juhlamenoja. — Yö. Savuavia tuohuksia. Kuu +paistaa avoimesta taustasta. + + _Templin pappien laulu_. + + Vuorten kun leijona + laaksohon astuu, + karjojen hurmeesta + laitumet kastuu, + sääli ei vanhaa, + nuorta ei säästä, + köyhän, ei rikkahan + karitsaa päästä, + iskevi karjahan + kuninkahankin, + iskevi laumasta + ihanimmankin; + suuri on vuorten + leijonan valta, + maasta se mylvii + ja maankin alta. + +(Kaikki järjestyvät paikoilleen.) + +KUNINGAS: +Kun myrsky tulee, painuu hongan pää, +niin miehenkin, kun korkeet jumalat +suruilla häntä lyövät. Murhe kohdannut +on meitä kaikkia, mua enimmän. +Pois mennyt meilt' on armas äiti kansan, maan. +Siks tänne saapunehet saatoss' olemme +jumalten tahtoa nyt kunnioittamaan. +Kuningas käyköön eellä kansansa +suvussa niinkuin riemussa. Maan äiti, oi! +Kuin seppel kaartelit sa otsaa kuninkaan +elämän teillä ennen, kauas karkottain +murehet majesteetin. Siksi seppeleen +tään lasken arkullesi, huolimalle kuun. + + (Ojentaa kätensä ottaakseen seppeleen. Hämmästystä.) + +1:NEN PAPPI: +Miss' seppel? + +2:NEN PAPPI: + Seppel! + +KUNINGAS: + Noh? + +YLIMMÄINEN PAPPI: + Suur' kuningas! +Ei löydy seppeltä. + +KUNINGAS: +Mit' tää on? + +YLIMMÄINEN HUONEENHALTIA: + Seppele +poiss' on ... puutarhuri... + +KUNINGAS: + Hän tänne tuotakoon! + +SADANPÄÄMIES: +Sun tahtos tapahtuu. + + (Viittaa parille sotilaalle, jotka lähtevät.) + +KUNINGAS: + Ma toivon niin. — + (Huoneenhaltialle:) +Sa vapaa olet virastas! — + (Kansalle:) + Mut että ei +tään tähden rikkuis tapa maan, tuo ikuinen, +mi suurta turmaa tuoda vois ja kansassa +lain juuret järkyttää, tään otan sormuksen, +lempemme muiston, annan arkkuun vainajan. +Soi torvi, pauhaa pasuuna, kun äiti maan +maan povehen nyt lauluin, hypyin lasketaan. + + (Torvet torahtavat. Arkku lasketaan hautaan. + _Kuningas_ vaipuu itkien maahan.) + +YLIMMÄINEN PAPPI: +Nyt hautahyppy pyhä hiljaa alkakoon! + +(Temppelin _papittaret_ alkavat hiljaisen tanssin, jota seuraava +laulu säestää:) + + _Hautalaulu_. + + Levoton on virta ja vierivä laine, + meri yksin suuri ja meri ihanainen. + Nuku virta helmassa meren! + + Tuuli se kulkee ja lentävi lehti. + Onnellinen on se, ken laaksohon ehti. + Nuku lehti helmassa laakson! + + Päivä kun nousee, niin sammuvi tähti. + Ei se ijäks sammu, ken elämästä lähti. + Nuku tähti helmassa päivän! + +(Eräs _sotilas_ tulee laulun kestäessä ja kuiskuttelee +_Sadanpäämiehen_ kanssa.) + +SOTILAS: +Luo majesteetin tyttö muuan pyrkivi. + +SADANPÄÄMIES: +Pois tyttö! + +SOTILAS: + Kaksi, kolme kertaa ajaneet +pois hänet olemme: hän palaa jällehen. + +SADANPÄÄMIES: +Ma sanon: pois! + +SOTILAS: + Hän kaunis on. + +SADANPÄÄMIES (hetken mietittyään): + Hän tulkohon! + +(_Sadanpäämies_ viittaa sotilaalle. Sotilas pois. — Hetken perästä tulee +_Meiram_ sisälle tanssien kukkaköynnös kädessään.) + +KUNINGAS: +Ken hän on? + +YLIMMÄINEN HUONEENHALTIA: + Outo lie. + +(_Meiram_ tanssii ensin hitaammin, mutta sitten yhä kiihtyen. Kaikki +muut ovat tanssinsa lopettaneet. _Kuninkaan_ katseet seuraavat häntä +herkeämättä.) + +YLIMMÄINEN PAPPI (hädissään): + Tää hautahyppy ei. + + (Aikoo estää. _Meiram_ syöksee polvilleen kuninkaan eteen.) + +KUNINGAS: +Ken olet, keijunen? + +MEIRAM: + En tiedä. Orja oon. +Ken orjan synnyn ties? Yö, päivä, tähti, kuu. + +KUNINGAS: +Nimesi? + +MEIRAM: + Meiramiks mua lasna kutsuttiin. + +KUNINGAS: +Pää nosta, neitonen! Se, jolle antaneet +on armoluojat lahjan kalleimman, +kauneuden jumal'lahjan, ei oo orjatar, +vaan vapaa synnyltään, on verta kuninkaan. +Sun kaiken kansan nähden vapaaks julistan. + +MEIRAM: +Herrani, kuninkaani! + +(_Kuninkaan_ viittauksesta tuodaan huntu, samallainen kuin +hovineidoillakin, joka ripustetaan Meiramin ylle. _Meiram_ suutelee +kuninkaan vaatteen lievettä.) + +KUNINGAS: + Kuningattareni! +Sun olen orjas iki. — + (Suutelee häntä. Kansalle:) + Kuule, kansani! +Näin taru käyköön kauas kauko-aikoihin: +kuningas murheess' oli; häntä lohduttaa +ei voineet kukkaset, ei uhrit, rukoukset, +ei neuvot tietäjäin. Niin tuli tyttönen, — +ken? mistä? tietty ei: yks joukost' tuhanten, +ja mit' ei voinut kansa kaikki, sen hän voi +kukilla poskien, liikkeiden laulullaan +ja sopusoinnulla äänensä helkkyvän. — +Tää eikö ihmettä? + +KANSA: + Ihmettä, kuningas! + +KUNINGAS: +Ma enkö ihmeeseen siis vastais ihmeellä? +Maan äiti kuollut on. Uus eloon nouskohon! +Nimensä ikikuulu, Meiram, kaikukoon! +Kuningatartasi, oi kansa, tervehdi! + +KANSA: +Hän, Meiram kaunis, kauan, kauan eläköön! + +YLIMMÄINEN PAPPI: +Ei niin, oi kuningas! Sun valta valita +uus kuningatar itselles on vasta kuin +on kukat kuihtunehet haudall' entisen. + +KUNINGAS: +Haa, pappi röyhkeä! — Sa tiedätkö, mit' on +maan tapa? Kukkaköynnös, luotu kiertämään +kuninkaan puuta, suruja sen suistamaan, +iloja korottamaan, maljaa kaartamaan +ja kunnioittamaan sen kunniaa. Mut jos +maan tapa meitä, kuningasta, kahlitsee, +sen rikki revimme kuin tämän kukkavyön +ja maahan poljemme. Ken tääll' on kuningas? + +(Repäisee köynnöksen, jonka _Ylimmäinen pappi_ on yrittänyt ottaa +_Meiramin_ kädestä ja asettaa haudalle. — Kaikki _kansa_ polvillaan. — +_Sotilaat_ tuovat sisälle _Puutarhurin_. Hänen jäljessään _Mirjam_ ja +_Atys_.) + +SADANPÄÄMIES: +Kas, tässä tarhuri! + +PUUTARHURI: + O, armoa! + +MEIRAM: + Hän on +mun kasvattajani. + +KUNINGAS: + Hän? Vapaaks päästäkää! + +PUUTARHURI (polvistuen): +Oi, kiitos, jalo neiti! — Suuri kuningas! + +MIRJAM (nykien isäänsä): +Kas, isä, oi, se Meiram on. + +ATYS: + On, totta vie! + +MEIRAM: +Ma olen kuningatar nyt. + (_Mirjam_ ja _Atys_ polvistuvat.) + Ei niin, ei niin, — +ah, kuningas! + +KUNINGAS: + Hän siskos onko? + +MEIRAM: +On, ja hän on veljeni, niin hyvät kumpikin +ja lempeät. + +KUNINGAS (häntä suudellen): + Sen uskon, koska sinut nään. — +Sua siskos linnaan seuratkoon. Mut veljesi +täst' asti olkoon ylin huoneenhaltiain. +Isäsi jääköön toimehen, min muuten hän +ois varmaan kadottanut sekä henkensä. +Se sua tyydyttääkö, unikukkani? + +MEIRAM: +Jos sua ma tyydytän, niin onnellinen oon +halk' elon, ikuisuuden. + +KUNINGAS: + Aika rientää, kuu +on kauas ehtinyt. Jo ennen huomenta +ma kanssa Meiram-yrtin, yössä kukkivan, +häävuotehelle käyn. — Mua seuratkaa! + + _Kansan kuoro_. + + Soikohon riemu + kansan ja maan! + Kirkas on otsa + kuninkahan. + Kuuhut se hautoja + umpehen huolii; + kansalta kaunis + kuningatar kuoli. + + Hää-ilon humuun + huolet ne hukkuu, + kuningas kultansa + vierellä nukkuu. + Soikohon riemu + kansan ja maan! + Mennyt on murhe + ruhtinaan. + +(Kaikki pois, paitsi _Ylimm. pappi_ ja _Ylimm. huoneenhaltia_, jotka +jäävät etualalle. — Vaitiolo.) + +YLIMMÄINEN PAPPI: +Noh, teiltä virka vietiin? + +YLIMMÄINEN HUONEENHALTIA: + Teiltä enemmän, +kun viran arvo myös. + +YLIMMÄINEN PAPPI: + Ei järky taivas, jos +maa järkkyykin. Mut tahdommehan katsastaa +me hyppyjä tään pienen pantterin. + +Esirippu. + + + +KOLMAS KUVAELMA. + + +Naiskammio. _Meiram_ lepää ruhtinaallisessa puvussa. +_Mirjam_ istuu hänen jalkojensa juuressa. + + _Mirjamin laulu_. + N:o 3. + + En itke huomenen huoliain, + vaan itken entistä onneain, + ma muistan raitojen rakkautta + ja sinikellojen siskoutta, + ja moni kyynel silmästäni vierii. + + Ma muistan muinoista aikoain, + kun orjan lapsi ma olin vain, + kun paioin karkehin, avokauloin + ma taaton tarhassa leikin, lauloin, + ja moni kyynel silmästäni vierii. + + Mun tunsi siellä puu jokainen, + ma tunsin riemut ja surut sen, + ma yössä ymmärsin tähtein mielen + ja päivin pääskyn ja kiurun kielen, + ja moni kyynel silmästäni vierii. + + Nyt enää ymmärrä niitä en, + ma linnan korkean lapsonen, + nyt siniverka on siskojani + ja kullat, helmet mun heimoani, + ja moni kyynel silmästäni vierii. + +MEIRAM (nyyhkyttäen): +Oi, Mirjam! + +MIRJAM (häntä kaulaten): + Anteeks anna, suurta surua +jos sulle tuotin. — Kuningas! + + (_Kuningas_ on tullut edellisen aikana.) + +KUNINGAS: + Miks murheinen +mun punatulkkuni? Miks mieli rauhaton +mun rauhan öljypuuni? — Eikö linnassa +sun käskys enää käy kuin minun käskyni? +Ken loukkaaja? + + (_Mirjam_ menee hänen viittauksestaan.) + +MEIRAM: + Ei kenkään, enhän surekaan. + +KUNINGAS: +Ja sentään kyyneleissä silmäs kimmeltää. — +Mua epäiletkö? Enkö rakasta +sua niinkuin ennen? Enkö hyvä olekaan? — +Jotakin halajat? + +MEIRAM: + En mitään. Hyv' on kuningas. +Ei halu sielussani ykskään herännyt, +jot' ei jo toivoissani täällä täytetty. — +Miks mulle hyvä niin on kuningas? + +KUNINGAS: + Ja miks +sa kuninkaallesi niin paha, että voit +näin ihmetellä hänen hyvyyttänsä? — Miks? +Oi, Meiram kulta, kuinka paljosta +sua sentään kiittää saan! + +MEIRAM: + Se vasta ihmettä! — +En tuota ymmärrä, ma tyttö tarhurin. + +KUNINGAS: +Niin, maassa, taivahassa, veessä, vuorissa +on paljon kaunista, jot' emme ymmärrä. + +MEIRAM: +Mun vähän aikaa vasta tuntenut +kuningas on. + +KUNINGAS: + Kautt' taivaan, kerran vaan +unessa ees jos sinut nähnyt oisin ma, +yöt päivät pääksytellen, halki elämäin +sit' unta lauluin, huiluin oisin kiittänyt. — +Mit' olin ennen kuin sun näin? Maan orja, niin. +Mit' olen nyt? Maan herra, taivahan +perijä, metsän prinssi, linnunlaulun mies. +Siunattu, ylistetty! + + (Suutelee häntä. _Atys_ tulee.) + +ATYS: + Suuri kuningas! +Sua templin ylimmäinen pappi tervehtää +ja luokses tulla anoo. + +KUNINGAS: + Pappi hornahan! + +ATYS: +Hän sanoo, ett' on hällä viesti jumalan. + +KUNINGAS (käsi Meiramin ympärillä): +Tääll' on mun templini, tääll' on mun jumalain, +ihana, ijäinen, ei kultaa, kiveä +kuin hänen kuolleet kuvansa, vaan elävä, +lihaa ja luuta, lämmin! Yks on ijäistä: +mun Meiramini suukko, kahden hämärän +välillä vieno. + + (Suutelee. — _Ylimmäinen pappi_ on tullut edellisen aikana + muiden huomaamatta sisälle.) + +YLIMMÄINEN PAPPI: + Jatka, jatka, kuningas! +Lyö maahan templit, murskaa jumal'-alttarit, +mut vartioitse valtakuntas, maas! + +KUNINGAS: +Ken uskaltaa? — Haa, kapinaa? Miss' sotilaat? +— Hoi, ohoi! + + (_Sadanpäämies_ ja joukko _sotilaita_ tulee.) + +YLIMMÄINEN PAPPI: +Ei täällä kapina, mut tuoll' +on turma! + +SADANPÄÄMIES: + Kuningas! + +KUNINGAS: + Lyö maahan pappi! + +SADANPÄÄMIES: + Mun +sa salli ilmoittaa... + +KUNINGAS: + Kuin? Miekkas hurmeinen, +tomussa itse, kasvos kauhun iskemät? +Mit' tapahtuu? Noh? Puhu! Haasta! + +SADANPÄÄMIES: + Kuningas! +On soihtu sytytetty, surmaa, kuolemaa +se levittää: maakunnat luopuu, kansa hillitön +kuin ukkospilvi vyöryy linnan kartanoon. +Sun valtakuntas horjuu, kuningas! + +KUNINGAS: + Mik' on +tään kansan, äsken rauhallisen? Nyt se miks +on tuleen syttynyt? Mit' tahtoo multa maa? + +SADANPÄÄMIES: +En tiedä. Huhutaan, tää syy on kapinan: +Kuningas rikkonut on käskyt jumalain +ja templin lait, kun otti puolison +hän uuden, ennenkuin ol' kukat kuihtuneet +haudalla entisen... + +KUNINGAS: + Haa, pappi kavala! +Tää sun on työtäs. + +YLIMMÄINEN PAPPI: + Ei, vaan työtä jumalan, +sun pilkkaamasi! + +SADANPÄÄMIES: + Kansa uhriks vaativi +nyt puolisosi. + +MEIRAM (parkaisten): + Ah! + +KUNINGAS (vetäen miekkansa): + Sen sanan hengelläs +sa maksat, koira! + + (Ulkoa kuuluu melua ja aseiden kalsketta.) + +KANSA (ulkoa): + Surma Meiramille! Pois +pyhyyden häväisijä! + +SADANPÄÄMIES: + Kieltä totuuden +vain olen haastanut. Jos tuo on rikosta, +ma varmaan suurin rangaistava lien. + + (_Kuningas_ aikoo jälleen syöksyä hänen kimppuunsa. _Mirjam_ + juoksee sisälle hengästyksissään.) + +MIRJAM: +Oi, Meiram siskoni! Kaikk' kansa raivoten +sun huutaa nimeäs. Ne tulee tännepäin, +ne täällä on: — Käy eellä huoneenhaltia +viralta pantu. Pois! + + (Ovi reväistään auki. _Kansa_ syöksee sisään, miekat, keihäät + käsissä. Heitä johdattaa _Ylimmäinen huoneenhaltia_, joka myös + lausuu kansan repliikit. _Kansa_ säestää häntä.) + +KANSA: + Miss' on hän? — Kuningas! + + (_Kansa_ perääntyy epäröiden.) + +KUNINGAS: +Takaisin, kautta taivaan, kansa julkea! + +SADANPÄÄMIES: +Kuningas! Varoitan: on vaara suuri. Sun +ei enää henkes taattu. Voimaton +on vartio ja sotajoukko uskoton. — +Sa heitä kuuntele! + +YLIMMÄINEN PAPPI: + Se myös mun neuvoni! + +KUNINGAS (vihan vimmoissaan): +Ken kuninkaallisehen morsiuskammioon +aseissa astuu? Enkö kuningas +ma ole enää? Mitä multa tahtovi +tää kansa? + +KANSA: + Päätä Meiramin! + +KUNINGAS: + Ei milloinkaan! +Tomuksi ennen menkööt valtakunnat, maat! + +KANSA: +Sun päätäs myös, jos sit' et anna meille. + +KUNINGAS: + En! — +Kautt' taivaan, ennen sata päätä poikki lyön. + + (_Kansa_ aikoo rynnätä. _Kuningas_ seisoo _Meiramin_ turvana, + miekka kädessään. _Sadanpäämies_ ynnä pari _sotilasta_, on + asettunut hänen sivulleen. _Ylimmäinen pappi_ vartoo tyynnä + syrjässä, käsivarret ristissä rinnan yli.) + +MEIRAM: +Ei, kuningas. Ei valtakuntas vaipua +saa turmaan minun tähteni, et sinäkään, +mun kuninkaani. Ennen käydä kuolohon +ma tahdon. — Katso, kansa, tässä uhrisi! + + (Astuu esiin. _Ylimm. huoneenhaltia_ viittaa. _Meiram_ sidotaan.) + +KUNINGAS: +Kuin? Kuolla tahdotko? + +MEIRAM: + Niin, kuolla ennemmin +kun elää veripurppurassa. — Lähtekää! +Sanani kuulette, sen kuulee pappi myös, +tuo synkkä-otsa. Hänpä varmaan taata voi +ett' ei jää täyttämättä kuolon tuomio. + +YLIMMÄINEN PAPPI: +Ma takaan, että Meiram hautaan kannetaan +maan tavan mukaan, että tahto jumalain +näin täytetään ja rauha jälleen rakentuu. + +KUNINGAS: +Mun tahtoani eikö kukaan kysy? + +YLIMMÄINEN PAPPI: + Ei. + + (Viittaa. _Kansa_ poistuu vähitellen. Temppelin _papittaret_ + tulevat vienon soiton helistessä. Heittävät _Meiramin_ ylle + valkean hunnun, sulkevat hänet piiriinsä ja vievät pois laulaen: + "Levoton on virta ja vierivä laine". — _Kuningas_ on peittänyt + kasvonsa vaipallaan. _Miriam_ ja _Atys_ itkevät.) + +Esirippu. + + + + + + +MELANKOLIA + +Vuoropuhelu + + + +HENKILÖT: + +Mies. +Nainen. +Ystävä. + +Paikka: huvila meren rannalla. Aika: nykyinen. + +Näyttämö esittää kapeata parveketta, joka jatkuu kummallekin taholle +kulisseihin. Näkyy ainoastaan takaseinän kyynäränkorkuinen hirsikerta, +josta ylöspäin vankoista hongista veistetyt pylväät. Takaseinän +keskikohdalla suora kaiteen muotoinen pieni ulkoparveke, porrasta +ylempänä alanäyttämöä. Puiset lavitsat kiertävät koko takaseinää ja +ulkoparveketta. Taustana meri. + + + +_Mies_ istuu ulkoparvekkeella, pää kyynärpään varassa ja katsoo +vierelle. _Ystävä_ seisoo hiukan taenapana oikealla. Meri heleä ja +kirkas. Iltapäivä-valaistus. + +YSTÄVÄ: Kaunis kahden muistella mennehiä. + +MIES: Ihanin sen, joka elää itsekseen. + +YSTÄVÄ: Monet kohtalot on antanut elämä meille. + +MIES: Olemme yhdessä monta kovaa kokeneet. + +YSTÄVÄ: Mutta myöskin monta hetkeä hilpeää. + +MIES: Niitä ihminen mieluimmin muisteleekin. + + (Vaitiolo.) + +YSTÄVÄ: Menneet ovat iloiset poika-ajat. + +MIES: Myös miehiltä hapset ohimoilla harmenneet. + +YSTÄVÄ: Astuu ankarana eteemme elämän vakavuus. + +MIES: Kiveä kovempana myös tuonen totisuus. + + (Vaitiolo. _Mies_ nousee ja ojentaa kätensä ääneti ystävälleen. + Etenee sitten alanäyttämön portaan kohdalle. _Ystävä_ seuraa + häntä, jääden taemmaksi.) + +YSTÄVÄ: Vuorta viettävää polku alaspäin poimuttelee. + +MIES: Polun päässä tupa harmaja haamoittaa. + +YSTÄVÄ: Päivä painuu tuvan tuolle puolen. + +MIES: Lankee ilta ijäinen ikkunalle. + +YSTÄVÄ: Alla akkunan kuusi kohisee. + +MIES: Mies yksinäinen kuusta kuuntelee. + +YSTÄVÄ: Painaa polviin kyynärpäänsä. + +MIES: Käsin kaksin kulmaluita puristaa. + +YSTÄVÄ: Tuntee autioksi elämänsä. + +MIES: Työnsä, toimintansa turhaakin turhemmaksi. + +YSTÄVÄ: Turhan tautta hän on pyrkinyt, tavoitellut. + +MIES: Turhan tautta rientänyt rikoksiin. + +YSTÄVÄ: Nyt syyt sydäntä kiertelevät. + +MIES: Ahdistuksesta povi paatunut pakahtuu. + +YSTÄVÄ: Eikä lakkaa kuusi korkea kohisemasta. + +MIES: Eikä ole hänellä yhtään ystävää. + + (Vaitiolo.) + +YSTÄVÄ: Se oli kuolon kuorolaulu. + +MIES: Elämän valkamasta virsi viritetty. + + (Molemmat jäävät totisina eteensä tuijottamaan. + _Nainen_ tulee vasemmalta, vitkaan ja väsyneesti. + Vaitiolo.) + +NAINEN: Mitä haastelitte keskenänne? + +MIES: Sanoja haihtuvia. + +NAINEN: Miksi nyt vaikenitte? + +YSTÄVÄ: Muinaisia muistelimme. + +NAINEN: Kerran kasvoitte kaunihisti? + +MIES: Toisin silloin punersi pilvi. + +NAINEN: Ennen ylenitte ystävinä? + +YSTÄVÄ: Toisin silloin sinersi meri. + +NAINEN: Elämä erotti teidät? + +MIES: Kohotti kuohut korkeat välillemme. + +NAINEN: Nyt olette kuitenkin yhtyneet? + +YSTÄVÄ: Hetki kiitävä, kultahinen! + +NAINEN: Käyvät tiet kahtahanne? + +MIES: Kahtahanne myös työt ja ajatukset. + +NAINEN: Ei ymmärrä ystävä ystäväänsä? + +YSTÄVÄ: Tuskin enää tunnemme toisiamme. + +NAINEN: Niin käy kaikkien kuolevaisten. + +MIES: Niin vaatii vaskinen välttämättömyys. + + (_Mies_ ylänäyttämöllä kääntyy jälleen merta katsomaan. _Ystävä_ + tulee alanäyttämölle oikealle. Molemmat ovat syvästi liikutettuja. + _Nainen_ on istunut vasemmalle. Pitkä vaitiolo.) + +YSTÄVÄ (ottaen askeleen eteenpäin): Pelkään, että aika kiiruhtaa. + +NAINEN: Oletko kytketty ajan akseliin? + +YSTÄVÄ: Kuulen korskuvan ajan hevosien. + +NAINEN: Aiotko kilpaella ajan orhien kanssa? + +YSTÄVÄ: Aion istua ajan valjakkoon. + +NAINEN: Etkö vieri siinä, kussa kulkenetkin? + +YSTÄVÄ: Tunnen istuvani tien ohessa. + +NAINEN: Etkö tunne kukkasia kaitsevasi? + +YSTÄVÄ: Valtamaantiellä vaunut jyrisevät. + +NAINEN: Anna niiden ajaa ohitsesi! + +YSTÄVÄ: Hetket hiekkana päälle helisevät. + +NAINEN: Tieltä poikkea, löydät metsäpolun. + +YSTÄVÄ: Minne piilen mieleni levottomuutta. + +NAINEN: Suotta syytät siis ajan rientämistä. + + (Vaitiolo.) + +YSTÄVÄ: Myönnän: on syy kiireen itsessäni. + +NAINEN: Mikä murhe mieltäsi kiiruhtaa? + +YSTÄVÄ: Entä noutaisi ilo nopsajalka? + +NAINEN: Harvoin kuolevaista riemu riennättää. + + (_Nainen_ on noussut. _Mies_ tuijottaa yhä edelleen merelle. + Lyhyt vaitiolo.) + +MIES (kääntymättä): Ilojansa ihmislapsi ajaa. + +NAINEN: Siksi huolet häntä heittelevät. + +YSTÄVÄ: Murtaa, sortaa kaikki kahleet tieltään. + +NAINEN: Siksi häntä raastavat raivottaret. + +MIES: Tavoittaa hän taivaan vempeleitä. + +NAINEN: Korpilouhikkoihin kompastuu. + +YSTÄVÄ: Nousee, rientää, joutuu, juoksee, ähkyy. + +NAINEN: Putoo maahan niinkuin mykkä kivi. + +MIES (kääntyen): Tuo on elon arpa. + +NAINEN: Niin on säännyt sallima ihmis-osan. + + (Vaitiolo. _Mies_ tulee alanäyttämölle ja pysähtyy sen + keskikohdalle. _Ystävä_ astuu askeleen eteenpäin ja ojentaa + kätensä hänelle.) + +YSTÄVÄ: Kuitenkin on minun nyt lähdettävä. + +MIES: Etkö ole täällä onnellinen? + +YSTÄVÄ: Halajan hurmausta suurimpaa. + +MIES: Käyt kohti korkeampaa kärsimystä. + +YSTÄVÄ: Ilo on surulla ostettava. + +MIES: Mitä aiot uhrata onnellesi? + +YSTÄVÄ: Kaikki uhraan. + + (Vaitiolo.) + +MIES (terävästi): Et vähää anna. + +YSTÄVÄ: Ei riitä vähempi. + +MIES: Onko niin rikas riemusi? + +YSTÄVÄ: On niin suuri surunikin. + +MIES (päätään nyykähyttäen): Silloin on se kuolema. + +YSTÄVÄ: On tie tuonen tietä ankarampi. + +MIES. Koston kova polku siis? + +YSTÄVÄ: Aion elää edestä suuren ajatuksen. + + (Katsovat toisiinsa. _Mies_ kääntyy ja menee hitaasti vasemmalle. + _Nainen_ on kohonnut ulkoparvekkeelle ja seuraa jännitettynä + keskustelua.) + +NAINEN: Tahdot taistella järkkymättä? + +YSTÄVÄ: Tahdon kaikki tieltäni musertaa. + +NAINEN: Entä itse kaadut kalpeana? + +YSTÄVÄ: Seisoo vakaumukseni vaskipatsas. + + (Vaitiolo.) + +NAINEN (helähtävällä äänellä): On korkea kunniasi. + +YSTÄVÄ: Mutta on se myös muiden murheella ostettava. + +NAINEN: Muutko uhraat iloksi itsellesi? + +YSTÄVÄ: Koska on kunniani kunnia tuhansien. + +NAINEN: Entä eivät hullut huoli siitä? + +YSTÄVÄ: Silloin saavat he sen vasten tahtoaan. + +NAINEN: Mitä aiot antaa heille? + +YSTÄVÄ: Kuvan miehestä, joka ei tinkinyt milloinkaan. + + (Vaitiolo. _Ystävä_ seisoo oikealla etualalla, käsivarret ristissä + rinnan yli, suu ylpeässä hymyssä. _Nainen_ tulee hänen eteensä ja + katsoo häntä rukoilevasti silmiin.) + +NAINEN: Eikö isää sinulla harmajaa? + +YSTÄVÄ: Manan maantietä taatto hoippukoon! + +NAINEN: Eikö äitiä sinulla itkevää? + +YSTÄVÄ: Kuolon lankoja äiti kehrätköön! + +NAINEN: Eikö veljeä sinulla verevää? + +YSTÄVÄ: Surman veräjille veikko vieriköön! + +NAINEN: Eikö siskoa sinulla siveää? + +YSTÄVÄ: Kalman sulhoja sisko kaulatkoon! + +NAINEN: Entä, onko sinulla vaimo valio? + +YSTÄVÄ (tuskallisesti): Lie lempeälle tupa tuonelassa. + + (Vaitiolo. _Nainen_ katsoo häneen, horjahtaa taapäin ja päästää + huudon, pitkän ja terävän kuin väkipuukko. _Mies_ rientää esiin + vasemmalta.) + +MIES: Miksi kirkaiset kamalasti? + +NAINEN: Siinä syypää! (Osoittaa _ystävää_ sormellaan.) + +MIES: Miksi ystävääni sanot syylliseksi? + +YSTÄVÄ: Lienee hän säikähtänyt sanojani. + +NAINEN: Hän on ansainnut kuolemanrangaistuksen! + +MIES: Mitä on tapahtunut? + +NAINEN: Katso, pattoinen kalpenee! + +MIES: En tiedä, mistä syytät häntä. + +YSTÄVÄ: Sallitko, että selitän sinulle asian? + +NAINEN: Tuo mies ei koskaan voi olla sinun ystäväsi. + +MIES: Kuitenkin on hän niistä parhain. + +NAINEN: Hän kaikki surmaa! + +MIES: Mitä hän surmaa? + +YSTÄVÄ: Kohta tehdään minut murhamieheksi. + + (Poistuu kumartaen oikealle. _Nainen_ vaipuu väsyneenä + lavitsalle. _Mies_ tukee häntä. Pitkä vaitiolo.) + +NAINEN: Minä _näin_ hänen sydämeensä. + +MIES: Siellä ei ole muuta kuin hyvää. + +NAINEN: Siellä on tyhjää ja autiota: ei mikään lintu laula siellä. + +MIES: Siellä laulavat suuret ajatukset. + +NAINEN: Hän on yö ääretön ja kolkko: ei mikään tähti tuiki siellä. + +MIES: Siellä siintävät ikuiset ihanteet. + +NAINEN: Hukka ulvoo hänen huuliltaan: jääkentät kimmeltävät hänen +sanoistansa. + +MIES: Niin kimmeltävät sydämet sankarien. + +NAINEN: Hän on haamu tuonelasta: hän ei voi itkeä eikä hymyillä. + +MIES: Hän on tilinsä tehnyt. + +NAINEN (väristen): Olen nähnyt kuoleman majesteetin. + +MIES: Varmaan olet nähnyt suuren suvereenin. + +NAINEN: Lienee hän ruhtinas rautakauden. + +MIES: Hän on kruunupää elämän erämaassa. + + (Vaitiolo. _Nainen_ on noussut ja tullut mietteissään vasemmalle + etualalle. _Mies_ taempana keskinäyttämöllä.) + +NAINEN (äkkiä ja päättävästi): Hän ei ole ihminen. + +MIES: Hänessä ei ole mitään heikkoa. + + (Lyhyt vaitiolo. _Nainen_ kääntyy ja katsoo uhaten mieheensä.) + +NAINEN: Sanotko _sitä_ inhimilliseksi? + +MIES: Se lienee sitä. + +NAINEN: Mikä sitten on meissä jumalallista? + +MIES: Hyve lienee sitä. + + (_Nainen_ purskahtaa helisevään nauruun. _Mies_ tyynenä ja + hiljaisena paikallaan. Vaitiolo.) + +NAINEN: Mitä sanot _sinä_ hyveeksi? + +MIES: Velvollisuutensa täyttämistä. + + (Katsoo naista lujasti silmiin. _Nainen_ ei kestä hänen katsettaan. + Lyhyt vaitiolo.) + +NAINEN (vältellen): On paljon hyveitä. + +MIES: On myös monta velvollisuutta. + +NAINEN: Ken kaikki täyttää? + +MIES: Ei kukaan enempää kuin yhden kerrallaan. + +NAINEN: Entä jos kaksi kutsuu? + +MIES: On korkeampi valittava. + +NAINEN: Jos kolme? Neljä? Viisi? + +MIES: On valittava kaikista korkein. + + (Lyhyt vaitiolo.) + +NAINEN: Mistä tunnet korkeimman? + +MIES: Siitä, mikä on vaikein. + +NAINEN: Teetkö sen aina? + +MIES: _Hän_ tekee. + +NAINEN: Omalta osaltaan? + +MIES: Niin. + +NAINEN: Kuka tekee sen sinun osaltasi? + +MIES: Minä. Joskus. + +NAINEN: Mutta usein? + +MIES: Ei kukaan. + +NAINEN: Mitä silloin tapahtuu? + +MIES: Silloin se jää useasti tekemättä. + + (_Nainen_ on mennyt oikealle, nojaa pylvääsen merelle tuijottaen. + _Mies_ vasemmalla katsoo suoraan eteensä. Vaitiolo.) + +NAINEN (päätään nyykähyttäen): Se on inhimillistä. + +MIES: Se on heikkoa. + + (Lyhyt vaitiolo.) + +NAINEN: Nuo ovat ystäväsi ajatuksia. + +MIES: Ne ovat kaikkien ihmisten ajatuksia. + +NAINEN: Kuitenkaan et ole aina noin puhunut. + +MIES: Ei ole aina ollut suuri ajatus talossani. + +NAINEN. Eikö totta? Hän ahdistaa sinunkin sydäntäsi? + +MIES: Hän vaatii aina vaikeimman. + +NAINEN: Myös omalta itseltään? + +MIES: Hän täyttää. + + (Nousee hitaasti ulkoparvekkeelle. _Nainen_ tulee mietteissään + vasemmalle ja kääntyy. Vaitiolo.) + +NAINEN (äkisti): Mikä on korkein? + +MIES (merelle tuijottaen): Mikä milloinkin. + +NAINEN: Mutta tavallisesti? + +MIES: Eiköhän kuolema. + +NAINEN: Miksi niin päätät? + +MIES: Koska se vaatii vaikeimman uhrauksen. + + (Vaitiolo.) + +NAINEN: Mitä tulee sitten? + +MIES: En tiedä. + + (Vaitiolo.) + +NAINEN: Onko jumalia? + +MIES: Niin sanotaan. + + (Vaitiolo.) + +NAINEN: Mitä tekevät jumalat? + +MIES: En tiedä. + + (Vaitiolo.) + +NAINEN: _Mitä_ tiedät siis? + +MIES: En mitään. + + (Vaitiolo. Päivä laskee. Ulkoparvekkeen pylväät kimmeltävät sen + säteissä. Alanäyttämö jää hämärämmäksi.) + +NAINEN: Kaikki kaatuu, sortuu, särkyy, murtuu. + +MIES (kääntyen): Pelkäätkö päivän laskemista? + +NAINEN: Kehä hirmuinen pääsi ympärillä! + +MIES: Se on kaikkien kuolevaisten sädekehä. + +NAINEN: Nyt se sammui. + +MIES: Niin sammuvat soihdut tietämisen. + +NAINEN: Täytyy kaiketi sytyttää tulet? + +MIES (harvakseen): Taikka täytyy tulla toimeen pimeässä. + + (Vaitiolo. _Nainen_ kohoaa ulkoparvekkeelle. _Mies_ kietoo hiljaa + käsivartensa hänen ympärilleen.) + +NAINEN: Näetkö? + +MIES: Hänen purjeensa ulapalla pullistuvat. + +YSTÄVÄN ÄÄNI (näyttämön takana): Hyvästi! + + (Vaitiolo. _Mies_ viittaa jäähyväisiksi. _Nainen_ ottaa + nenäliinansa ja heiluttaa sitä. Molemmat näkyvät syrjäkuvina + vasten hämärtyvää merta.) + +NAINEN: Hämärä lankeaa. + +MIES: Pois menee merehen päivä. + +Esirippu. + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78353 *** |