Initial commit of ebook 78353 filesHEADmain

1 files changed, 5676 insertions, 0 deletions

diff --git a/78353-0.txt b/78353-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..96cc2e5
--- /dev/null
+++ b/78353-0.txt
@@ -0,0 +1,5676 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78353 ***
+
+
+
+
+NAAMIOITA I-II
+
+Kirj.
+
+Eino Leino
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Kustannusosakeyhtiö Otava,
+1905.
+
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+Väinämöisen kosinta. Karkelokuvaelma.
+Hiiden miekka. 6 kuvaelmaa.
+Pentti Pääkkönen. 3 näytöstä.
+Lydian kuningas. Tarina Herodotoksen mukaan. Kuvaelma.
+Meiram. Itämainen fantasia. 3 kuvaelmaa.
+Melankolia. Vuoropuhelu.
+
+
+
+
+
+
+VÄINÄMÖISEN KOSINTA
+
+Karkelokuvaelma
+
+
+
+HENKILÖT:
+
+Väinämöinen.
+Aino.
+Koivutar.
+Haavatar.
+Pihlajatar.
+Tuometar.
+
+Linnunlaululehto. Pieni aho. _Sinipiikojen karkelo_.
+
+    Sinipiikojen kesälaulu.
+
+    Päivä paistaa, lehti loistaa,
+    vaarat tanhun tahdin toistaa:
+    kesä tullut on.
+    Kukkii joka kummun multa,
+    sykkii joka sydän kulta:
+    kesä tullut on.
+
+    Lainehtivat niitut, laihot,
+    aukee aran rinnan kaihot:
+    kesä tullut on.
+    Metsä seisoo morsianna.
+    Tuuli pyytää: suukko annas
+    kesä tullut on.
+
+    Tuoksahtavat haavat, tuomet,
+    painuu päivän silmäluomet:
+    kesä tullut on.
+    Kelle lensi metsän muisku?
+    Kulki kautta lehdon kuisku:
+    kesä tullut on.
+
+(Vierivät pois. Aino tulee allapäin.)
+
+AINO (yksin):
+
+    Soi ennen sorea ääni
+    niinkuin lintu lehtipuussa,
+    kengänkanta keikahteli
+    niinkuin oksalla orava;
+    on nyt tullut toinen aika,
+    aika toinen ankarampi,
+    ajatukseni samoovat
+    aina polkuja samoja,
+    niinkuin talviset jänikset,
+    talven lunta tarpovaiset.
+
+    (Istuu kivelle ja itkee. _Sinipiiat_ tulevat puiden lomasta.)
+
+    KOIVUTAR:
+    Mitä itket, impi rukka?
+
+    HAAVATAR:
+    Mitä vaivainen valitat?
+
+    PIHLAJATAR:
+    Kerro, suin sulin puhele!
+
+    AINO:
+    Oi, siskot, siniset piiat!
+    Jo on tullut tuskan hetki.
+
+    HAAVATAR:
+    Kerro, kauneko katosi?
+
+    PIHLAJATAR:
+    Kaasit maahan karjan maidon!
+
+    KOIVUTAR:
+    Pistikö havuinen piikki?
+
+    AINO:
+    Pahemmin, paljoa pahemmin. —
+    On ailut sydän-alassa.
+
+    SINIPIIAT (vavahtaen):
+    Ainoll' on suru sydämen.
+
+    (Koko metsä toistaa hiljaisesti humisten saman lauseen.)
+
+    AINO:
+    Veljeni minut lupasi
+    väkevälle Väinämölle. —
+    Tuota itken ja valitan.
+
+    KOIVUTAR:
+    Voi sinua, siskorukka!
+
+    HAAVATAR:
+    Etkö Väinöä rakasta?
+
+    AINO:
+    Hyi, mitä puhutkin! Enhän
+    tiedä ees, mitä on lempi.
+
+    HAAVATAR:
+    Sen sanon sinulle kohta:
+    lempi on lehti lentäväinen.
+        (Pyörähtää kantapäillään.)
+
+    AINO:
+    Taivasta tavottelevi?
+
+    HAAVATAR (nauraen):
+    Sentään maahan muksahtavi.
+
+    KOIVUTAR:
+    Älä usko Haavatarta!
+    Hällä on keveä kieli.
+
+    PIHLAJATAR:
+    Jalka vieläkin keveempi, —
+    liikkuu sinne, liikkuu tänne:
+    niin ei lepata lempi.
+
+    AINO:
+    Sinua enemmän uskon. —
+    Lausuos, mikä on lempi!
+
+    PIHLAJATAR:
+    Lempi on kukka eikä lehti.
+
+    AINO:
+    Kukkivi kesän lyhyen?
+
+    PIHLAJATAR:
+    Mutta kantaa pitkän marjan.
+
+    (Soi simapillin ääni.)
+
+    KOIVUTAR:
+    Tellervon simainen pilli! —
+    Jo kyllin loruja, siskot.
+
+    HAAVATAR:
+    Se oli kutsu karkeloihin!
+
+    PIHLAJATAR:
+    Käytkö leikkihin keralla?
+
+    AINO:
+    En tiedä. — Mitä ma mietin? —
+    Luulen äsken itkeneeni. —
+    Toki tanhu on parempi.
+
+    (_Sinipiiat_ vierivät pois vieden _Ainon_ kerallaan. "Päivä paistaa,
+    lehto loistaa" j.n.e. — _Väinämöinen_ tulee.)
+
+    VÄINÄMÖINEN (yksin):
+    Näillä on ahoilla ennen
+    vesalempi vieritellyt,
+    näiden ilmojen ilossa
+    sinisotka sorjistunut!
+    Usein katselin kisoissa
+    neien vartta notkuvata,
+    noin silloin ajattelin ma:
+    kun tulisit mulle, neiti,
+    mie sinua keinuttaisin
+    virren helkkyvän vivulla,
+    laulun laajan polven päällä.
+        (Huomaa sukkanauhan maassa.)
+    Ainon nauha! Armas nauha! —
+    Tästä on kukka kulkenunna! —
+    Kivi on tässä kirkkahampi,
+    paasi kullan-paistavampi. —
+    Hoi, salon siniset piiat,
+    kussa astuu Aino neiti?
+
+    ÄÄNI (metsästä):
+    Täällä.
+
+    VÄINÄMÖINEN:
+            Missä?
+
+    ÄÄNI (toisaalla):
+                   Täällä!
+
+    VÄINÄMÖINEN:
+                           Missä?
+
+    ÄÄNI (toisaalta):
+    Täällä, täällä! Kah, kävele!
+
+    VÄINÄMÖINEN:
+    Kyllä, kunhan äänen kuulen.
+
+    (Harhailee puiden lomassa. Häviää hetkeksi. — _Sinipiiat_ pelmahtavat
+    esille, _Aino_ heidän kerallaan. Laulavat ja karkeloivat:)
+
+    Leikkilaulu.
+
+    Leikitäänkö? Leikitään.
+    Kisasilla kiistellään.
+    Ole sinä kissa, minä olen hiiri!
+    Täss' on tanhumme piiri.
+
+    Hupsis! Ohi hurahdit.
+    Kupsis! Kohti kurahdit.
+    Joko tuli hirmu, joko tuli surma?
+    Ei, vaan huulien hurma.
+
+    (Vierivät pois.)
+
+    VÄINÄMÖINEN (tulee):
+    Kummallista! Lien lumottu
+    keskellä jumalan päivän. —
+    Ajatukseni sekoovat
+    kuin polutkin kankahalla.
+    Kuljen yhtä ympyrätä.
+    — Ota, metsä, urhon uhri!
+
+    (Ottaa kultavitjoja vyöltään ja kaulastaan ja ripustelee puiden
+    oksiin. — _Sinipiiat_ tulevat esiin hymyillen ja veikistellen.)
+
+    KOIVUTAR:
+    Kas, kuinka koreat käädyt!
+
+    VÄINÄMÖINEN:
+    Kaunihimmat kaulallasi.
+
+    TUOMETAR:
+    Kultavitjat!
+
+    VÄINÄMÖINEN:
+                 Tuomen kulta!
+
+    HAAVATAR:
+    Nääkö on minulle?
+
+    VÄINÄMÖINEN:
+                      Sulle!
+
+    PIHLAJATAR:
+    Nää minulle!
+
+    VÄINÄMÖINEN:
+                 Kelles muulle?
+
+    PIHLAJATAR:
+    Kiitos, kiitos, kiltti urho! —
+    Mitä etsinet ereä?
+
+    TUOMETAR:
+    Pyytä, teertä, hirveäkö? —
+    Pyydä vaan, mitä halajat!
+
+    HAAVATAR (kevytmielisesti):
+    Eipä sentään aivan, sisko. —
+    Toki haastele halusi!
+
+    VÄINÄMÖINEN:
+    En ole pyytä pyytämässä,
+    tarvasta tavottamassa. —
+    Ajan nuorta Aino-neittä.
+
+    KOIVUTAR:
+    Kah, ota, tulevi tuossa! —
+    Kiitos kaunis lahjastasi.
+
+    (Vierivät pois. — _Aino_ tulee hiljakseen ja hajamielisenä.
+    _Väinämöinen_
+    piiloutuu lehvien lomaan.)
+
+    AINO (itsekseen):
+    Lienkö kauankin kävellyt
+    polkuja salon sinisen? —
+    Päivä jo läntehen lipuvi. —
+    Miksi metsähän lähinkin? —
+    Ah, jo muistan! Ma meninhän
+    vastaksehen varvikosta.
+        (Taittelee lehviä, hyräillen hiljaa:)
+    Taitan vastan taatolleni,
+    toisen taitan maamolleni,
+    kokoelen kolmannenki
+    verevälle veiolleni.
+    Kenpä taittavi minulle,
+    ojentaa vihannan oksan,
+    jolla peipponen peseime,
+    pulmonen puhasteleime,
+    näissä suurissa suruissa,
+    apeissa miel'aloissa?
+
+    VÄINÄMÖINEN (kuiskaten):
+    Aino!
+
+    AINO (säpsähtäen):
+          Ken puhuvi?
+
+    VÄINÄMÖINEN (tullen esille):
+                      Minä. —
+    Terve mielitiettyseni!
+
+    AINO:
+    Terve tervehyttäjälle.
+
+    VÄINÄMÖINEN:
+    Oletpa kuin tytär Tapion
+    sinimetsän siimeksessä. —
+    Ja noin kauniissa puvussa!
+    Käädyt kaulalla koreat,
+    tinaristi rinnan päällä! —
+    Suonet, katselen sinua.
+
+    AINO:
+    Silmä ei ottane osoa.
+
+    (Taittelee lehviä edelleen. — Vaitiolo.)
+
+    VÄINÄMÖINEN:
+    Muistatko sitä sa vielä,
+    kun sun viimeksi tapasin?
+    Tulit Väinölän tupahan,
+    toit minulle mansikoita —
+
+    AINO:
+    Toin ma ehdosta emoni.
+
+    VÄINÄMÖINEN (ei kuulevinaan):
+    Mie sinua siitä kiitin,
+    suulle suutelin sinua,
+    sull' oli juuri suussa marja,
+    joka särkyi suudellessa,
+    purskutti punaisen juovan
+    poskilleni, parralleni.
+    Sie sitä hyvinkin nauroit! —
+    Muistatko sitä sa vielä?
+
+    AINO:
+    En.
+
+    VÄINÄMÖINEN:
+        Etkö? Lie sinulla
+    nytkin marja suumalossa? —
+    Sieltä pois se suudelkaamme!
+
+    (Yrittää lähestyä. _Aino_ kääntyy selin.)
+
+    AINO:
+    Menneet on kesäiset marjat.
+
+    VÄINÄMÖINEN:
+    Toki toiset kypsynehet. —
+        (Suoraan:)
+    Ihana olet sa, Aino,
+    noin kun nuorena näen sun,
+    puhtaana, punastuvana,
+    tinaristi rinnan päällä! —
+    Tahdotko minulle tulla?
+
+    AINO (hiljaisesti):
+    Olenhan sinulle myöty.
+
+    VÄINÄMÖINEN (ylevästi):
+    En sinua väkisin viene. —
+    Aino, annahan sanasi!
+
+    AINO:
+    Sanan saanet maamoltani.
+
+    VÄINÄMÖINEN:
+    Sulta yksin sen tahon ma. —
+    Huolitko minusta?
+
+    AINO:
+                      Huolin
+    taikka lienen huolimatta!
+    Olen kaupattu kananen.
+
+    VÄINÄMÖINEN:
+    Se oli juoni Joukahaisen,
+    ei paula minun panema. —
+        (Lämpimästi:)
+    Kuule, kun valalla vannon:
+    jos et sa minusta huoli,
+    menen pois kohin kotia,
+    en tavanne taattoasi.
+    Siis sano sana pätevä! —
+    Pidätkö pikkuisen minusta?
+
+    AINO (hätäisesti):
+    Pidänhän sinusta, pidän.
+
+    VÄINÄMÖINEN (riemastuen):
+    Siis omani!
+
+    AINO (käsiään väännellen):
+                Voi, kun on vaiva! —
+    Toki en sulhoksi suvainne.
+
+    (_Väinämöinen_ on tarttunut häntä kiini vyötäisistä. _Aino_ on
+    irroittanut itsensä. Nyt pitkä vaitiolo. — _Väinämöinen_ peittää
+    silmänsä kädellään.)
+
+    VÄINÄMÖINEN:
+    Jää hyvästi!
+
+    (Aikoo mennä.)
+
+    AINO (vienosti):
+                  Väinö!
+
+    VÄINÄMÖINEN (kääntyen):
+                         Aino!
+    Puhuitko jotakin!
+
+    AINO (empien):
+                      Puhuin.
+    Ethän suuttunut?
+
+    VÄINÄMÖINEN (lempeästi):
+                     Sinulle!
+    En ikinä. Itken sua
+    niinkuin mennyttä suvea,
+    sadekaarta taivahalla. —
+    Jää hyvästi!
+
+    (Aikoo mennä jälleen.)
+
+    AINO (naivisti):
+                  Luulen, mulla
+    nyt on marja suumalossa.
+
+    VÄINÄMÖINEN (hurmautuen):
+    Aino! Aino! Armahani!
+        (Sulkee hänet syliinsä.)
+    Ei, minä en sinusta luovu,
+    riippunen sinusta kiini
+    niinkuin matkamies Manalan
+    viimeisestä viitapuusta,
+    elämän rannalta eroten!
+
+    (Syleilee ja suutelee häntä. — _Aino_ arasteleikse.)
+
+    AINO:
+    Sankari! Sinua säikyn.
+
+    VÄINÄMÖINEN:
+    Aukaisen sinulle auki
+    oman rinnan riemuholvit,
+    kuuletko, kuinka ne kajahtaa:
+    "Astu tänne, Aino-neiti!" —
+    Vien sinut taivahan laelle,
+    näytän sulle kaikki kansat,
+    kansat huutavat sinulle:
+    "Terve, nuori Aino-neiti!"
+
+    AINO (levottomana):
+    Lupasit lähteä kotihin. —
+    Sitten, sitten haastelkaamme!
+
+    VÄINÄMÖINEN (ei kuule häntä):
+    Vaan sinä et siitä huoli,
+    siinä oikeinkin osannet!
+        (Vetää hänet polvelleen istumaan. Haltioituen:)
+    Suur' on hengen valtakunta,
+    sitäkö hallita haluat?
+    Tunnetko meressä, maassa,
+    Luojan valtimon tykinnän?
+    Tahdotko, sen auki isken,
+    tahdotko, jotta ma johatan
+    suuhusi punaisen suihkun
+    elämätä, aurinkoa? —
+    Aino, katsohan minuhun! —
+    Lähdemmekö? Lennämmekö?
+    Näytämmekö maailmalle
+    kaksi onnen ottolasta?
+
+    AINO (pyrkii irti):
+    Päästä! Päästä! — 'Oi emoni!
+
+    (Salamat iskevät, ukkonen jyrisee. — _Väinämöinen_ polvillaan halaten
+    Ainoa.)
+
+    VÄINÄMÖINEN:
+    Tiedäthän, min' olen vanha,
+    näethän hapseni hopeiset,
+    ne harmeni kesäisnä yönä
+    kerran Hiiden kiukahalla,
+    kun tulin tuntemaan totuuden.
+    Tunnetko totuuden, tyttö? —
+    Se on tauti, talvi, kuolo.
+    Min' olen totuus, minä! —
+    Siks minä olenkin vanha! —
+    Siks minä olenkin ruma! —
+    Siks minä sinua lemmin! —
+    Sin' olet kauneus elämän!
+    Sin' olet kevät ja kukka!
+    Siks sinut raiskata tahonkin! —
+
+    AINO (irti tempautuen):
+    Auttakaa julkiset jumalat!
+
+    (Rientää pois. — Rajuilma hiljenee. Taustassa kaunis sateenkaari.)
+
+    VÄINÄMÖINEN:
+    Sinne se kana katosi! —
+    Houkkapa olin, kun etsin
+    elämältä haavettani,
+    pyytelin pyhäistä unta
+    käsin, kurja, kosketella!
+    Haave ilmahan hajosi,
+    utu nousi tuulen teille,
+    tässä seison syli avoinna,
+    hämilläni, häpilläni,
+    niinkuin lapsi
+    vesikaaren viettelemä.
+    Jää hyvästi, kaunis kaari!
+    Minä maan päälle palajan.
+
+        Esirippu
+
+
+
+
+
+
+HIIDEN MIEKKA
+
+6 kuvaelmaa
+
+
+
+HENKILÖT:
+
+Äidin Kuopus.
+Kultahelkka.
+Äiti.
+Sukkamieli.
+Kirki.
+Nukku-Matti.
+Unikeko.
+Lyhty-Ukko.
+Vuoren Vanhin.
+Ajan Hiisi.
+Pöytä-Hiisi.
+Ovi-Hiisi
+Kuningas.
+Hoviherra.
+Trubaduuri.
+
+Keijukaisia, Heinäsirkkoja, Päivänkukkia, Talkooväkeä, Paimentyttöjä,
+Metsästäjiä, Virvatulia, Tonttuja, Hiiden impiä, Hoviväkeä, Kansaa.
+
+
+
+
+ENSIMÄINEN KUVAELMA.
+
+
+Pieni mökki, jonka ikkunasta tuli tuikkaa. Ikkunan ääressä näkyy _Äiti_
+kehräämässä. Mökin edessä, joka on matalalla kummulla, muutamia suuria
+puita. Niiden alla penkki, penkillä _Äidin Kuopus_ ja _Kultahelkka_.
+Kummun alla aho, sen ympärillä sankka metsä. Kuutamo. — _Äiti_ laulaa:
+
+    _Äidin surut_.
+
+    Kolme yötä peräkkäin
+    suurta surun unta näin,
+    siitä asti murhe mulla
+    mielessä on tuiretulla.
+
+    Näin ma unta miekasta,
+    verisestä hiekasta.
+    Kiesus, kaitse äidin lasta
+    sotateille sortumasta!
+
+    Näin ma maljan kuohuvan
+    kuivaks saakka sakkahan.
+    Totta, Herra, hekkumasta
+    estät emon lempilasta!
+
+    Nyrkin vielä viimeks näin,
+    kohotetun taivoon päin.
+    Huudahdin ja heräsin ma,
+    hereilläkin vapisin ma.
+
+    Ethän, Luoja, milloinkaan
+    hänen salli horjahtaa
+    itse-uhmaan ylpeähän,
+    jumalaansa kieltämähän?
+
+    Mieli nöyrä hälle suo!
+    Tai jos tahtosi on tuo,
+    tapa ennen taisteloihin,
+    syökse synnin nautinnoihin!
+
+    Hurja, mitä huusinkaan?
+    Ethän kuullut kauheaa?
+    Tee kuin tahdot, Ristus, aina!
+    Lapseni on sulta laina.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Sydämeni käy aina niin surulliseksi, kun äiti laulaa.
+
+KULTAHELKKA: Suru onkin suloisempaa kuin ilo. — Minäkin olen usein
+surullinen, erittäinkin näin illoin.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Minä olen vain silloin surullinen, kun olen tehnyt
+jotakin pahaa.
+
+KULTAHELKKA: Mitä pahaa sinä olet nyt tehnyt?
+
+ÄIDIN KUOPUS: En tiedä. — Usein voi ihminen tehdä pahaa ihan
+tietämättään. Ja se paha on pahin kaikista, sillä sitä ei voi parantaa.
+
+KULTAHELKKA: Hyi, kuinka sinä puhut! — Kaikki voidaan parantaa.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Eipäs. — Jos minä lyön rikki tuon ikkunan, et sinä sitä
+ikinä voi entiselleen saattaa.
+
+KULTAHELKKA: Mutta lasimestari voi tehdä uuden.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Ehkä. — Mutta kuka voi laittaa minulle uuden sydämen?
+
+KULTAHELKKA: Jumala.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Sinä tarkoitat sitä taivaallista lasimestaria?
+
+KULTAHELKKA: Hyi, kuinka sinä puhut! — Nyt sinä ihan varmaan pilkkaat
+jumalaa.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Katsos, äitini antoi minulle kerran kultaisen sydämen
+kuvan. Hän sanoi, että minun piti se visusti säilyttää. — Mutta nyt se
+on rikki, näetkös!
+
+KULTAHELKKA: Voi, voi, kuinka kaunis sydän! — Miten se tapahtui?
+
+ÄIDIN KUOPUS: Se oli pudonnut lattialle ja minä polkasin sen päälle
+vahingossa. — Sitä ei kukaan voi korjata. Onko ihme, jos olen
+surullinen?
+
+KULTAHELKKA: Minunkin äitini antoi minulle kultasydämen. — Sinä saat
+sen. Tässä! — Älä ole enää pahoillasi!
+
+ÄIDIN KUOPUS: Kuinka minä voin ottaa sinulta ainoasi?
+
+KULTAHELKKA: Sinä annat minulle myös ainoasi.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Mutta minun on vain muruja. Enhän minä voi näitä
+kenellekään tarjota.
+
+KULTAHELKKA: Minä säilytän murut ja koetan liittää ne yhteen. — Kas,
+noin! — Sinä ripustat tämän kaulaasi, mutta varokin, ettet sitä riko!
+Sillä silloin ei minulla ole enää sinulle ehyttä antaa.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Hyvä, rakas, Kultahelkka! — Kuinka minä voin sinua kyllin
+kiittää?
+
+(Suutelee häntä. _Keijukaisten_ hunnut heilahtelevat puiden välistä.
+_Äiti_ katsoo ikkunasta päätään nyykähyttäen. _Sukkamieli_ näkyy ahon
+toisella laidalla taikasauvaansa nojautuneena.)
+
+SUKKAMIELI (saavansa kohottaen):
+
+    Ihmislapset!
+    Mitä te mietitte turhaa?
+    Ei ole hyvää eikä pahaa.
+    Vaakalaudat
+    ei ole vapaita henkiä varten.
+    Kaunis-polkuinen,
+    kaino-poimuinen,
+    ohut-huntuinen
+    onnen on karkelo taivahan alla.
+    Tulkaa! Tulkaa!
+    Me odotamme.
+    Kohta me tanhumme aloitamme.
+
+ÄIDIN KUOPUS (kuiskaten): Kuulitko?
+
+KULTAHELKKA: Mitä?
+
+ÄIDIN KUOPUS: Kuulin kumman laulun. Se soi korvissani kuin unetarten
+soitto. — Kuka lauloi?
+
+KULTAHELKKA: Miksi niin minuun tuijotat? Omat unesi laulaneet lienevät.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Suojele sitten minua minun uniltani! Ne tietävät
+turmiota. Kultahelkka!
+
+KULTAHELKKA: Mitä sanot? — Mitkä unet?
+
+ÄIDIN KUOPUS: Nuo, nuo ... etkö näe? Ne tanssivat minun edessäni. Katso!
+
+(_Keijukaisten_ hunnut vilahtelevat puiden lomissa.)
+
+KULTAHELKKA: Sinun silmälautasi painuvat kiini. — Uneksitko sinä?
+
+ÄIDIN KUOPUS: Minä olen niin väsynyt.
+
+KULTAHELKKA: Nuku! Hiljaa tahdon minä sinun hapsiasi hivellä.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Sinä olet hyvä, Kultahelkka. — Ethän sinä koskaan jätä
+minua?
+
+KULTAHELKKA: En, en. — Nuku, nuku!
+
+(_Äidin Kuopus_ nukkuu, pää _Kultahelkan_ polvella. _Keijukaiset_
+karkeloivat. _Sukkamieli_ kohottaa jälleen sauvansa.)
+
+    _Keijukaisten laulu_.
+
+    Keinuvi muodot maailman,
+    notkuvi neitojen lanteet.
+    Heitä, etsivä henki, oi,
+    tuntosi turhat kanteet!
+    Laukee kaaret taivahan,
+    aukee vyöt ja vanteet.
+    Sydän särkynyt tänne tuo!
+    Saat sinä synnin anteet.
+
+    Helppo syyttömän hengittää,
+    koske ei jalka kukkaan.
+    Kuuhut kylvävi hopeitaan
+    hartioille ja tukkaan.
+    Viisas mielensä kammitsoi
+    kautokenkään ja sukkaan.
+
+ÄIDIN KUOPUS (ponnahtaen): Kultahelkka! — Miksi jätit minut?
+
+KULTAHELKKA: En ole jättänyt sinua. Istun vierelläsi.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Peninkulmien päässä olit. — Oi, minua!
+
+KULTAHELKKA: Sinä olet sairas ja sinun hengityksesi polttaa kuin tuli.
+— Menkäämme!
+
+ÄIDIN KUOPUS: Minne?
+
+KULTAHELKKA: Tupaan tietystikin. Äitikin varmaan odottaa meitä. —
+Näetkö? Hän kutsuu.
+
+(_Äiti_ viittaa ikkunasta. _Kultahelkka_ on noussut seisomaan.)
+
+ÄIDIN KUOPUS (tarttuen häneen): Kasvinsiskoni kallis! — Kuka hän on?
+
+KULTAHELKKA: Kasvinveljeni verevä! Onhan se äiti.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Taisi olla. — Hän näytti minusta vain niin oudolta. Ihan
+kuin Tuonelassa käyneeltä.
+
+KULTAHELKKA: Niin minunkin äitini näytti, kun hän lepäsi kuolleena
+arkussaan. — Mutta hän oli kuitenkin minun oma äitini. (Peittää
+kasvonsa esiliinallaan.)
+
+ÄIDIN KUOPUS: Anna anteeksi, Kultahelkka! En muistanut, että äitisi oli
+kuollut. — Mene tupaan, mene!
+
+KULTAHELKKA: Entä sinä? Jäätkö sinä tänne?
+
+ÄIDIN KUOPUS: Minä vielä illan ilmassa hetkisen henkeni polttoa
+jäähdyttelen. — Mene!
+
+KULTAHELKKA: Niinpä menenkin. Mutta älä viikkoa viivy! — Pian on aika
+levolle käydä.
+
+(Menee. _Äidin Kuopus_ katsoo hänen jälkeensä ja painaa sitten päänsä
+nyyhkyttäen puun runkoon.)
+
+ÄIDIN KUOPUS: Hän on hyvä. — Minä olen niin paha, niin paha!
+
+SUKKAMIELI (lähestyen häntä): Hyvä, että lähetit hänet pois. — En olisi
+voinut tulla, niin kauan kuin hän luonasi oli.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Kuka olet sinä?
+
+SUKKAMIELI: Keijukaisten keveäjalkainen valtiatar, metsän ja kuutamon
+kuningatar, ja kaikkien kastehelmien, joita maassa ja puun-oksilla
+päilyy. — Nämä ovat minun hovineitojani.
+
+(_Keijukaiset_ tulevat puiden lomista ja niijaavat koreasti.)
+
+ÄIDIN KUOPUS: Mitä tahdot minusta?
+
+SUKKAMIELI: Tahdon viedä sinut linnaani kirjavaisen kiven sisässä,
+keskellä mesimarjaista ahoa. — Ei paista sinne päivä, ei kuu, vuodet
+kuluvat kuin varjo eikä mittaa minuutteja muu kuin tuokio halusi
+syntymisestä sen täyttymiseen. — Tahdotko tulla minun kerallani?
+
+ÄIDIN KUOPUS: Sinä olet kuningatar, minä vain köyhä mökin poika. —
+Kuinka voisin minä seurata sinua?
+
+SUKKAMIELI: Ole sinä minun kuninkaani, niin olet sinä minua ylhäisempi!
+— Tuletko?
+
+ÄIDIN KUOPUS: Tulen. — Mutta ensin täytyy minun jättää hyvästit äidille
+ja Kultahelkalle.
+
+SUKKAMIELI: Turhaa huolta! Voithan palata päivänkoitossa takaisin, jos
+ei linnani miellytä sinua. — Ketään en väkivallalla pidätä.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Mutta he odottavat minua.
+
+SUKKAMIELI: He luulevat sinun lähteneen käyskentelemään lämpöisessä
+yössä. — Tule!
+
+(_Äidin Kuopus_ empii epätietoisena. _Äiti_ asettaa kynttilän ikkunaan.)
+
+ÄIDIN KUOPUS: Näetkö, hän asettaa kynttilän ikkunaan!
+
+SUKKAMIELI: Näetkö, että myöskin minun silmäni ovat kaksi kynttilää?
+
+ÄIDIN KUOPUS: Kultahelkka kutsuu minua.
+
+(Kuuluu selvään _Kultahelkan_ ääni: "Tule! Mihinkä jäit?")
+
+SUKKAMIELI: Ja minä suutelen sinua. — Kumpaa tahdot sinä kuulla?
+(Suutelee häntä.)
+
+ÄIDIN KUOPUS: Sinua tahdon minä seurata, kuutamon kalpea kuningatar! —
+Menkäämme!
+
+SUKKAMIELI: Neitoni! Laulaen ja tanssien näyttäkää minulle tietä
+metsien hopeaisten halki! (Kohottaa sauvansa. _Keijukaiset_ laulavat:)
+
+    _Sukkamielen sauva_.
+
+    Puiden takaa puiden taaksi
+    metsän linnat liukuu.
+    Sukkamielen sauvan pääss'
+    on hopeainen tiuku.
+
+    Kun se tiuku helisee,
+    niin hämy maille lankee,
+    riutuu rinta ihmisten
+    ja miel' on ahdas, ankee.
+
+    Puiden takaa puiden taaksi
+    metsän linnat liukuu.
+    Sukkamielen sauvan päässä
+    kultainen on tiuku.
+
+    Kun se tiuku helisee,
+    niin herää hengen härmä,
+    kuudan maita kulkevi
+    ja säihkyy unen särmä.
+
+    Puiden takaa puiden taaksi
+    metsän linnat liukuu.
+    Sukkamielen sauvan pääss'
+    on timanttinen tiuku.
+
+    Kun se tiuku helisee,
+    on mieli miekan alla,
+    astuu ilmi aurinko
+    ja maailmass' on halla.
+
+(Vierivät pois vieden _Sukkamielen_ ja _Äidin Kuopuksen_ kerallaan.)
+
+Esirippu.
+
+
+
+
+TOINEN KUVAELMA.
+
+
+Sukkamielen linna kirjavaisessa kivessä. Kuuluu hiljaista soitantoa.
+_Äidin Kuopus_ lepää kultaisella vuoteella. _Sukkamieli_ seisoo hänen
+päänsä pohjissa. _Kirki_ käy ympäri ja kaatelee maljoihin.
+
+_Keijukaisia, Heinäsirkkoja, Perhosia, Päivänkukkia_ y.m.
+
+SUKKAMIELI: Oletko onnellinen?
+
+ÄIDIN KUOPUS: En ole elämässäni ollut onnellisempi. — Tämä on kuin unta.
+
+SUKKAMIELI: Unta autuaitten.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Kahden autuaan. — Mikä hetki päivästä lienee?
+
+SUKKAMIELI: En tiedä. — Ei täällä ole tapana sellaisia kysellä.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Vai niin. Mutta minulla on niin hiivatin nälkä. — Ei
+taida olla sekään tapana täällä?
+
+SUKKAMIELI: Päivänkukat! Teidän kuninkaanne halajaa syödä! — Ruokkikaa
+häntä!
+
+(_Päivänkukat_ rientävät tarjoamaan.)
+
+ÄIDIN KUOPUS: Mitä tämä on?
+
+PÄIVÄNKUKKA: Se on hunajaa.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Hyi!
+
+SUKKAMIELI: Etkö pidä hunajasta?
+
+ÄIDIN KUOPUS: Minä tahdon leipää, hyvää, rukiista leipää, enkä mitään
+sormenpään kokoisia mesikakkuja. — Noh, annahan tänne! Talossa talon
+tavalla.
+
+SUKKAMIELI: Etkö enää rakasta minua?
+
+ÄIDIN KUOPUS: Kyllä, kyllä tietystikin. Mutta minä en pidä sinun
+kyökistäsi. — Onko teillä jotakin juotavaa?
+
+SUKKAMIELI: Kirki! Etkö kuule? Kuninkaasi tahtoo juoda?
+
+KIRKI: Saaman pitää. — Pyydän nöyrimmästi. (Kaataa maljaan ja ojentaa
+sen.)
+
+ÄIDIN KUOPUS (maistaen): Mitä tämä on?
+
+KIRKI: Se on marjamehua.. Parasta mesimarjalikööriä, mitä on saatavissa
+kolmen kuninkaan valtakunnasta.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Hyi, saakeli!
+
+SUKKAMIELI: Mitä tahtoisit mieluummin juoda?
+
+ÄIDIN KUOPUS: Tahtoisin pytyn viilipiimää.
+
+SUKKAMIELI: Sitä ei meillä ole. — Eivät kuninkaat sellaista huoli.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Hiisi olkoon teidän kuninkaanne! — Olkoon menneeksi
+sitten kulaus marjalikööriä! — Mutta milloin täällä on tapana mennä
+maata?
+
+SUKKAMIELI: Me emme nuku milloinkaan. Me vain painamme joskus päämme
+alas.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Ei se minulle riitä. Kyllä minun täytyy saada oikein
+kuorsata. — Onko se sallittu?
+
+SUKKAMIELI: Kyllä. — Kutsummeko tänne Nukku-Matin? Hän ymmärtää
+paremmin sellaisia asioita.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Nukku-Matti on minun vanha tuttavani. — Kutsu vaan hänet
+tänne! — Mutta jos hän vie minut Höyhensaarille?
+
+SUKKAMIELI: Etkö tahtoisi pois täältä?
+
+ÄIDIN KUOPUS: En, sillä itse asiassa on tämä hyvin mukava talo. —
+Tuossahan Matti tulee!
+
+NUKKU-MATTI: Hyvää iltaa!
+
+ÄIDIN KUOPUS: Iltaa, iltaa. — Mistä kaukaa Matti tulee?
+
+NUKKU-MATTI: Tulen yhdeksän meren takaa, eräästä pienestä töllistä,
+jossa minulla oli hyvin paljon työtä.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Jahhah. Mitä työtä Matti tarkoittaa?
+
+NUKKU-MATTI: Siellä asui eräs pieni tyttö, jota minun oli aivan
+mahdoton saada nukkumaan. — Mikäs hänen nimensä taas olikaan...
+
+ÄIDIN KUOPUS: Se ei mahtanut olla mikään hyvä tyttö.
+
+NUKKU-MATTI: Kyllä, ei tytössä vikaa ollut, mutta eräs ystävä oli hänet
+juuri pettänyt...
+
+ÄIDIN KUOPUS: Pettänyt!
+
+NUKKU-MATTI: Ja vienyt vielä hänen kultaisen sydämensä. — Kulta ...
+kulta...
+
+ÄIDIN KUOPUS: Kultahelkka. — Perhana, hänet olen minä aivan unohtanut!
+
+NUKKU-MATTI: Niin juuri, Kultahelkka. Ja sen pojan nimi, joka oli hänet
+pettänyt...
+
+ÄIDIN KUOPUS: Oli Äidin Kuopus. — Kyllä minä tiedän sen asian paremmin
+kuin sinä. — Voit mennä matkoihisi!
+
+NUKKU-MATTI: Etkö sinäkään tahdo nukkua?
+
+ÄIDIN KUOPUS: Kyllä. Mutta sinä tuot minulle niin ikäviä unia. — Mene,
+mene!
+
+NUKKU-MATTI: Merkillisiä nuo ihmiset ovat! He pelkäävät unia eivätkä
+pelkää omia tekojaan. Kyllä mennään, hyvästi, hyvästi!
+
+SUKKAMIELI: Paras olikin, että hän meni. Hän on niin viisas olevinaan.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Hän ei enää pidä minusta. Minä näin sen aivan selvästi
+hänen silmistään. — Mutta eikö täällä ole ketään muuta unineuvosta?
+
+SUKKAMIELI: Kyllä, Unikeko. — Tahdotko, että kutsumme hänet tänne?
+
+ÄIDIN KUOPUS: Hm. Hiukan kiusallinen tuttavuus. — Mutta antaa tulla
+vaan.
+
+(_Sukkamieli_ viittaa neidolleen. _Unikeko_ tulee haukotellen.)
+
+UNIKEKO: Päivää!
+
+ÄIDIN KUOPUS: Päiväkö nyt onkin? Ja minä kun en vielä ole nähnyt edes
+iltaakaan.
+
+UNIKEKO (haukotellen): Illan virkku, aamun torkku, se tapa talon...
+
+ÄIDIN KUOPUS: ... hävittää! — Niin juuri, se näkyy sinun päältäsikin! —
+Mutta voitko seuloa minulle kahmalollisen unijauhoja?
+
+UNIKEKO: Saat unta kuinka paljon vaan haluat. — Mutta sitä ennen tulee
+sinun seuloa tukkasi pörröiseksi niinkuin minun ja...
+
+ÄIDIN KUOPUS: Se on pian tehty. Näinkö?
+
+UNIKEKO: Käy laatuun. — Sitten tulee sinun vain seurata minun
+esimerkkiäni.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Haukotella?
+
+UNIKEKO: Tahdin mukaan. — Yks, kaks, kolme, nyt! Yks, kaks, kolme...
+
+ÄIDIN KUOPUS: Yks kaks kolme... Tämähän käy vallan mainiosti.
+
+(Haukottelevat vastakkain.)
+
+UNIKEKO: Näkyy, että sinulla on hyvät luonnonlahjat. — Yks kaks kolme...
+
+ÄIDIN KUOPUS: En minä enää viitsi. — Eihän uni tulekaan?
+
+UNIKEKO: Ei, ei. — Eikö tarkoituksesi ollutkin nukkua valveillasi?
+
+ÄIDIN KUOPUS: Mene hiiteen! Sitä osaan minä kyllä ilmankin sinua. —
+Minä tahdon nukkua oikein.
+
+UNIKEKO: Mitä sitten kutsutat minua! (Menee.)
+
+ÄIDIN KUOPUS: Ei taida tulla unesta mitään tässä talossa.
+
+SUKKAMIELI: On meillä vielä yksi keino. — Mutta se on hiukan
+vaarallinen.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Mikä keino se on?
+
+SUKKAMIELI: Se on se niin kutsuttu unohduksen uni.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Mutta juuri sitähän minä tarvitsenkin. — Mikä vaara siinä
+on?
+
+SUKKAMIELI: Ei muu kuin että siitä on niin vaikea herääminen.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Olkoon miten vaikea tahansa! — Minä tahdon nukkua.
+
+SUKKAMIELI: Hyvä. — Siispä käsken minä kaiken kansani sinulle
+tanssimaan.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Mutta musiikkia meillä myös pitää olla.
+
+SUKKAMIELI: Siitä pitävät heinäsirkat huolen. He ovat tämän valtakunnan
+parhaat viuluniekat. — Alkakaa!
+
+ÄIDIN KUOPUS: Istu sinä tähän vierelleni! — Minun on siten helpompi
+unhoittaa.
+
+SUKKAMIELI: Kirki! Äläpä unhoita sinä toimiasi! — Tarjoa kuninkaalle!
+
+KIRKI: Kuten käsketään.
+
+(_Heinäsirkat_ soittavat, _Päivänkukat_ karkeloivat, huojuen kuin heinä
+tuulessa. _Kirki_ matkii heitä ilvehtien.)
+
+    _Sydänkesätärten laulu_.
+
+    Seisahda, aika!
+    Hillitse orhisi korskuvat,
+    hetki! Sankari nukkuu,
+    raukea ruhtinas valkean yön.
+    Täytetyt halut,
+    leyhytelkää lepoa hälle,
+    kukkiva sydän,
+    hiljaa, häiritsemättä lyö!
+    Mennehet murheet,
+    nukkukaa!
+    Unelmat, toivehet,
+    uinukaa!
+    Lämmin, läikkyvä terhen
+    hiljaa sankarin huolitelkoon,
+    kangastukoon elon kaikkeus, niinkuin
+    seijastuu sinitaivahan ranta,
+    ruskopilvinen,
+    ulapan vesiin,
+    helmassa heleän, valkean yön!
+
+(_Äidin Kuopus_ nukkuu. _Kirki_ lähestyy häntä ja pitää höyheniä hänen
+suunsa edessä.)
+
+KIRKI: Hän nukkuu.
+
+SUKKAMIELI: Olepas kutkuttelematta häntä!
+
+KIRKI: Totisesti: hän nukkuu.
+
+SUKKAMIELI: Totisesti on sinun saatava koivurieskaa, jos maailmassa
+jotakin oikeutta ja lakia on. — (Sauvansa kohottaen.) Mutta kyllin
+jo iloa, siskot! Haihtukaa! Kaaret korkeat, kukkasilla koristetut,
+haihtukaa! Unelmat utuiset, perhoset elämän kevään, haihtukaa! —
+Herätköön sankari yössä, yksin, keskellä korven aution, kuulkoon
+huuhkajain huutoa ja nähköön surujen nousevan hallaisista rämeistä!
+Niin kuuluu Maaemon laki, äitimme yhteisen, jota me kaikki tottelemme
+ja palvelemme, yössä, päivässä, ilossa ja murheessa. — Ja niin on aika
+haihtua minunkin, lintuna lentää, kuplana kohota, urhon unelmana teoksi
+muuttua. Hyvästi, sankari sorea! Herää työhön ja taisteloon!
+
+(Näyttämö on pimennyt; kaikki katoaa, viimeiseksi _Sukkamieli_.
+Siirtyminen seuraavaan kuvaelmaan tapahtuu esiripun ylhäällä ollessa.)
+
+
+
+
+KOLMAS KUVAELMA.
+
+
+Autio metsä. Huuhkajat huhuilevat. _Äidin Kuopus_ nukkuu mättäällä.
+Hämärä lankeaa.
+
+ÄIDIN KUOPUS (heräten): Äiti, Kultahelkka! — Mitä? Missä olen? Kuinka
+olen tänne tullut? — Kussa kultainen kotini? — Ketä tulee! — Halloo!
+Ohoi!
+
+(Joukko _talkooväkeä_ tulee, sirpit kädessään.)
+
+    _Talkooväen laulu_.
+
+    Viisas aitan täyden ahtaa,
+    talven tyynnä elää mahtaa;
+    tuhma pitää pitkän kesän,
+    laiminlyöpi lieden, pesän.
+    Koska talven tuulet ärjyy,
+    tuhma tupateitä värjyy,
+    viisas miettii vikkelämmin:
+    ovi kiini, osto lämmin!
+
+(Menevät.)
+
+ÄIDIN KUOPUS: Hoi! Hyvät ihmiset! Tulkaa! — Olen metsään eksynyt, en
+enää tietä kotiin löydä. Yö joutuu, ottakaa minut mukaanne! Minun on
+nälkä ja vilu. Armahtakaa! — Ei kukaan kuule minua. Tännekö on minun
+korpeen kuoleminen?
+
+(Kuuluu karjankellojen kilinää. Tulee joukko _Paimentyttöjä_.)
+
+    _Paimentyttöjen laulu_.
+
+    Lieku liekki, leiska lempi,
+    pala nuorten miesten mieli!
+    Toki toist' on herttaisempi
+    oman kullan oven pieli.
+    Lieka lempi lehtipuussa,
+    kesäkuussa keiku jalka!
+    Ota kulta onnen kuussa:
+    elon tositoimet alkaa.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Halloo, tytöt! — Mihin menette? Mies yksinäinen salolle
+eksynyt on. Saanko seuraanne tulla? — On minullakin sydän, kirkas,
+kultainen! —
+
+Hekin menevät. — Olenko minä siis niin ruma ja rupainen, että kaikki
+minua kammoavat? — Sukkamieli! Tämäkö oli sinun suudelmasi?
+
+(_Paimentytöt_ ovat menneet. Kuuluu reippaita jahtitorven toitotuksia.
+Joukko _metsämiehiä_ tulee.)
+
+    _Metsämiesten laulu_.
+
+    Hyv' on maata metsämiehen
+    alla taivaan tähtipeiton,
+    parempi päällä petran taljan
+    maata luona lieden oman.
+    Tulee lapset tuvan tiehen,
+    vaimo vaalii, keittää keiton,
+    lasket naurun, lasket naljan,
+    nukut viereen sievän, soman.
+
+(Menevät.)
+
+ÄIDIN KUOPUS: Miehet! Miehet! Yösijaa vailla olen. — Antakaa minulle
+ruokaa ja juomaa! Ottakaa minut tupanne nurkkaan nukkumaan! Teitä
+pyydän ja rukoilen. —
+
+Hekin menevät. — Jo tullut on tuhoni. Nukuin nuorella ijällä
+Sukkamielen syliin, siinä onneni ja autuuteni menetin. — Kaikilla
+muilla on kotinsa, ei minulla. Kaikilla kiire ja iloinen mieli...
+Miten minulla? — Paras on itsensä uneen itkeä ja nukkua ijäksi. Siten
+parhaiten kostan maailmalle.
+
+(Istuu mättäälle, Painaa pään käsiinsä ja itkee. Näyttämö on yhä
+enemmän hämärtynyt.)
+
+    _Suopursujen laulu_.
+
+    Korpi kolkko, matala manner,
+    mieli melto, ajatus heikko,
+    kaikki elämän kukkaniitut
+    sadesäässä harmajassa.
+
+    Rimpi pitkä, iloton ranta
+    kahdenpuolen puroja mielen,
+    vakaumusten vaivaiskoivut
+    katseen kantamattomihin.
+
+    Epätoivo, elämän tuska,
+    inho synkän sydämen alla,
+    inho olla inehmo, tuska
+    päästä päivän tanhuvilta.
+
+     — Syttyy suolla siniset lamput,
+    paukkaa yössä punaiset pullot,
+    kuningastuolit, kultapöydät
+    heiluu hiitten kartanoilla.
+
+    Sattuu seuraan inehmo, istuu,
+    aukee sammal avara alla,
+    vaipuu ijäksi vieras, virvat
+    hyppii yössä ympärillä.
+
+(Virvatulien tanssi. _Lyhty-ukko_ tulee, pysähtyy nähdessään _Äidin
+Kuopuksen_, lähestyy ja valaisee hänen kasvonsa lyhdyllään.)
+
+LYHTY-UKKO: Mikä sinä olet miehiäsi, joka suotta sammalikkoa vetistät
+ja minun pikku kynttilöitäni, kiiltomatoja, sammuttelet? — Häh? Mitä
+teet sinä täällä metsässä?
+
+ÄIDIN KUOPUS: Koditon, kurja, elämästä eksynyt olen. Tiedätkö tien,
+niin näytä se minulle! — Kotiin kovin halajan.
+
+LYHTY-UKKO: Sellaisia on tuiki paljon tähän maailman aikaan. — Ole
+aloillasi! (Aikoo mennä. _Äidin Kuopus_ pidättää häntä.)
+
+ÄIDIN KUOPUS: Älä mene, älähän mene! — Vaikka mitä sinulle annan, jos
+yösijan ja lämpimän neuvot. Kuuletko?
+
+LYHTY-UKKO: Mitäpä voisit sinä antaa minulle?
+
+ÄIDIN KUOPUS: Saat lakkini, koreatupsuisen! Kun sen sulkia päässäsi
+heiluttelet, tunnet itsesi puolta nuoremmaksi. Katso!
+
+LYHTY-UKKO: Pidä lakkisi! En tahdo sinua paljain päin korpeen jättää. —
+Hyvästi!
+
+ÄIDIN KUOPUS: Älähän mene! — On minulla puukkokin, helapää. Huolitko?
+
+LYHTY-UKKO (päätään pudistaen): Pidä puukkosi!
+
+ÄIDIN KUOPUS: Älä mene! — Niin, ja sitten minulla on ... sydän.
+
+LYHTY-UKKO: Mitäh?
+
+ÄIDIN KUOPUS: Kultainen sydän. — (Itsekseen.) Mitäpä minä enää sillä
+teen, jos minun kuitenkin on korpeen kuoleminen? — (Ääneen.) Mitäs
+sanot?
+
+LYHTY-UKKO (tarkastellen sydäntä): Totta tosiaan! Poika ei valehtele.
+— Oikeata kultaa! Ne ovat harvinaisia meidän päivinämme. — Minä
+onnittelen sinua, miehen alku. Ole hyvässä turvassa! — Sinulle kukkuu
+vielä kunnian käki.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Sinä lupaat siis viedä minut ihmisten ilmoille?
+
+LYHTY-UKKO: Miksi en veisi! — jos en juuri ihmisten, niin ainakin
+paikkaan, jossa sinun on sekä hyvä että lämmin. — Käy perässä!
+
+ÄIDIN KUOPUS: Mitä paikkaa sinä tarkoitat? — Ethän vain helvettiä?
+
+LYHTY-UKKO (hohottaen): Hohhoh! Kaikkiapa päähäsi pälkähtääkin! —
+Keneksi minua luulet?
+
+ÄIDIN KUOPUS: Tuskin tulen sinun kanssasi. — Luvalla sanoen, näytät
+sinä minusta oikein suurkonnalta.
+
+LYHTY-UKKO: Hehheh! Sinä miellytät minua. Onpa sangen kauan siitä kuin
+olen viimeksi näin makeasti nauranut. — Tule!
+
+ÄIDIN KUOPUS: Minne viet minut?
+
+LYHTY-UKKO: Hiiteen, poikaseni, hiiteen. En siis edes helvetin
+esikartanoon.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Hiiteenkö? — Mutta sehän on myös hyvin paha paikka.
+
+LYHTY-UKKO: Paikka ei ole parhaita, täytyy tunnustaa, mutta ei myöskään
+pahimpia. Kyllä siellä ristitty ihminen toimeen tulee.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Ethän sinä vaan peijaa minua?
+
+LYHTY-UKKO: Noh, kah, minä olen asunut siellä jo kohta kolmesataa
+vuotta eikä vielä koskaan sillä ajalla ole siellä särpimen apu
+loppunut. — Tuletko?
+
+ÄIDIN KUOPUS: Mutta sittenhän sinä olet itse Hiisi? — Hyi!
+
+LYHTY-UKKO: En minä Hiisi ole, vaikka henkeni piteiksi sen talon töitä
+toimittelen. — Elin ennen metsässä, kalaa pyysin, lintua ammuin, mutta
+kun rupesi riista näiltä mailta loppumaan, lähdin hiidestä avun hakuun.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Miksi et pyytänyt apua ihmisiltä?
+
+LYHTY-UKKO: Ihmisiltä? Pyh! — Pyysitkö sinä heiltä?
+
+ÄIDIN KUOPUS: Pyysin.
+
+LYHTY-UKKO: Antoivatko?
+
+ÄIDIN KUOPUS: Eivät.
+
+LYHTY-UKKO: Noh, kah, siinä näet. — Hyvä talo on Hiitola. Minä lupaan
+sinulle oikein ystävällisen vastaanoton.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Mennään sitten. — Mutta mitä sinä nyt toimit, kun noin
+lyhty kädessä metsiä kävelet?
+
+LYHTY-UKKO: Minä olen Hiiden virvatulien virittäjä, Lemmon
+juhlavalaistuksen päätirehtööri. — Katso vaan tuonne suolle! Siellä
+näet ilotulitukseni täydessä loistossaan.
+
+(Virvatulia puiden lomassa.)
+
+ÄIDIN KUOPUS: Hm, hiukan epäilyttävä virka! — Enpä lähtisi sinun
+kanssasi, mutta hädässä ei ole ystävää karvoihin katsomista. — Astu
+edellä!
+
+LYHTY-UKKO: Mutta ensin me nuuskataan! — Olepas hyvä! (Tarjoaa
+nuuskarasiaansa.)
+
+ÄIDIN KUOPUS: Kuuluuko sekin komentoon?
+
+LYHTY-UKKO: Ätshi!
+
+ÄIDIN KUOPUS: Ätshi! — Mutta mitä varten sinä äsken sanoit minua miehen
+aluksi?
+
+LYHTY-UKKO: Siksi että sinusta vähitellen alkaa tulla mies. — Matkalla
+voit sinä jutella minulle, kuka olet ja mistä, mikä nimesi ja miten
+metsään jouduit. (Menevät.)
+
+Esirippu.
+
+
+
+
+NELJÄS KUVAELMA.
+
+
+Hiiden vuori. _Vuoren vanhin_ valtaistuimellaan. Hoviväkeä. Taustassa
+Hiiden paja, jossa _tontut_ takovat aseita. He tuovat niitä Vuoren
+vanhimman tarkastettavaksi, joka vuoroin hyväksyy ne päätään
+nyykähyttäen, vuoroin hylkää ne pään pudistuksella.
+
+Toisella puolen näyttämöä _Hiiden immet_, jotka kehräävät lankaa omista
+hiuksistaan. Keskellä katettu pöytä.
+
+    _Niiden impien laulu_.
+
+    Ilta pitkä vuoren yössä.
+    Hiiden immet aina työssä.
+
+    Sysimustat, sitkat langat.
+    Saamme noista paulat, sangat.
+
+    Teemme niistä tenhoansat,
+    vangitsemme kaikki kansat.
+
+    Verkko viekas, kiiltokarva.
+    Läpi tuost' on mennyt harva.
+
+    Himon silmät suuret, sievät,
+    heiltä järjen lahjan vievät.
+
+    Kiini käy he niinkuin lampaat,
+    nauraa Hiiden neitten hampaat.
+
+VUOREN VANHIN (nousten): Tonttuni totiset! Olen teihin tyytyväinen.
+Samoin teihin, maahiset, menninkäiset, ja te, jotka siellä
+seinävierellä värttinätä väännätte. Olette kalkki tehneet ahkerasti
+työtä ja siitä myös lepohetken ansainneet. — Mikä aika on?
+
+AJAN-HIISI: Hiiden harmaa haukka on jo kolme kertaa vuoren huipulla
+kirkaissut. — On keski-yö.
+
+VUOREN VANHIN: Siispä on jo aika alkaa Hiitolan pitojen. Lopettakaa
+työ. — Miten on meidän illallisemme laita?
+
+PÖYTÄ-HIISI: Kaikki on valmista, armollinen hallitsija. — Siinä sääsken
+koipia, parhaassa voinsulassa paistettuja, siinä sirkan reisiä,
+käristettyjä ja keitettyjä.
+
+VUOREN VANHIN: Et liene sammakon sakarivarpaita unohtanut?
+
+PÖYTÄ-HIISI: Ne olen asettanut erityisesti sinua varten. — Myöskin on
+täällä peipon peräpakaroita, aivan erinomainen valikoima, ei vähemmän...
+
+VUOREN VANHIN: Riittää, riittää. — Mutta mitä aiot tarjota meille
+jälkiruoaksi?
+
+PÖYTÄ-HIISI: Aivan tuoreita maanmunia, kermassa ja sokerissa kelluvia.
+— Ah, ne maistuu kuin koston mansikat!
+
+VUOREN VANHIN: Hyvä, hyvä. — Jalot naiset ja herrat! Käykäämme
+illastamaan! — Mutta kuka meistä lukee pöytärukouksen?
+
+(Vuorentausta on sulkeutunut, _Hiiden immet_, samoin _tontut_
+lopettaneet työnsä. Kaikki käyvät illalliselle.)
+
+PÖYTÄ-HIISI: Ajan hiisi on meistä arvokkain.
+
+VUOREN VANHIN: Siispä tehköön hän työtä käskettyä! — Mutta nopeasti! —
+Lyhyt ja ponteva rukous on jumalalle otollisin.
+
+AJAN-HIISI:
+
+    Suuta korviin,
+    mahaa polviin,
+    Anna nyt hyvä jumala
+    kaikille hyvä humala,
+    Amen. —
+
+(Koputus ovelle.)
+
+VUOREN VANHIN: Ruokarauha herroissakin! — Kuka näin myöhään on
+kulkemassa?
+
+OVI-HIISI: Lyhty-ukko siellä vain näkyy.
+
+VUOREN VANHIN: Hän on uskollinen palvelija, vaikka jalkansa alkavatkin
+jo hiukan kömpelöiksi käydä. — Tehkää tilaa hänelle!
+
+OVI-HIISI: Mutta hänellä näkyy olevan joku toinen seurassaan.
+
+VUOREN VANHIN: Kuka?
+
+OVI-HIISI: Minusta on kuin hajahtaisi ristityn veri.
+
+VUOREN VANHIN: Ilmankos kirkon kukot ovatkin koko tämän päivää niin
+minun korvissani kirkuneet! — Olkaa varuillanne pojat! Aika on levoton
+eikä tiedä, mikä mustakaapu sattuu olemaan alttarin asetustaikoja
+tekemässä. — Kaikki aseisiin.
+
+(_Tontut_ tempaavat miekkansa ja keihäänsä. Kaikki ovat nousseet ylös
+ja odottavat. _Lyhty-ukko_ ja _Äidin Kuopus_ tulevat.)
+
+LYHTY-UKKO: Hyvää iltaa, kuomat, kaimat!
+
+VUOREN VANHIN: Terve taloon, tien pitkän käynyt! — Mutta ketä tuot sinä
+tuossa?
+
+LYHTY-UKKO: Pojan metsässä tapasin, kankaalla yksin itki, — otin
+mukaani.
+
+VUOREN VANHIN: Mitä hänestä?
+
+LYHTY-UKKO: Hänellä on sydän.
+
+VUOREN VANHIN: Varmaankin vain joku tavallinen, ruostunut vaskisydän. —
+Olen saanut niistä jo tarpeeni.
+
+LYHTY-UKKO: Sydän puhdasta kultaa on hänellä, vannon, puhdasta kultaa.
+— Näin itse omin silmin.
+
+VUOREN VANHIN: Silmäsi vanhuuttaan jo hämärtävät. — Näytäppäs tänne!
+
+LYHTY-UKKO: Näytä, poika, sydämesi! — Vanhin tahtoo sitä tarkastaa.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Lupaako hän yösijan?
+
+LYHTY-UKKO: Sen ja vielä paljon muuta. — Mutta anna nyt sydämesi!
+
+ÄIDIN KUOPUS: Annatkos sinä sen takaisin?
+
+LYHTY-UKKO: Ole huoleti, ei täällä väkisin kenenkään omaa oteta! —
+Tässä, armollinen herra.
+
+(_Äidin Kuopus_ antaa sydämensä. _Lyhty-ukko_ ojentaa sen _Vuoren
+vanhimmalle_, joka tarkastelee sitä toimessaan.)
+
+VUOREN VANHIN: Tuokaapa tänne ne minun pähkinänkuoriset silmälasini. —
+Ja näyttäkää tulta että paremmin erottaisin.
+
+ÄIDIN KUOPUS (nykien Lyhty-ukkoa): Minun on nälkä.
+
+VUOREN VANHIN: Totta tosiaan: puhdasta kultaa!
+
+LYHTY-UKKO: Kuten sanoin. — Poika ilmoittaa, että hänellä on nälkä.
+
+VUOREN VANHIN: Käy syömään, käy syömään, poikaseni! — Mutta en tiedä,
+pidätkö meidän herkuistamme.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Tällä kertaa syön minä vaikka pieniä kiviä.
+
+VUOREN VANHIN: Pieniä kiviä hänen ylhäisyydelleen, kultaisen sydämen
+perintöprinssille, riehtilässä paistettuja. — Kuuletteko?
+
+(_Hiiden immet_ juoksuttavat nopeasti pyydetyn ruokalajin.)
+
+ÄIDIN KUOPUS: Hm. Se ei ollut juuri tarkoitukseni. — Mutta maassa maan
+tavalla.
+
+VUOREN VANHIN: Minua ilahduttaa, että näytät niin hiidellisiä
+taipumuksia. — Sillä aikaa kuin syöt voivat tonttuni laulaa sinulle
+Hiiden pöytälaulun. — Me puhelemme sitten lähemmin keskenämme.
+
+(_Tontut_ ovat asettaneet syrjään miekkansa ja laulavat nyt tanssien,
+tassutellen:)
+
+      _Hiiden pöytälaulu_.
+
+      Hyvä nyt on kelliä,
+      lellipojan lelliä,
+      maha täynnä velliä,
+      poskipussit mälliä,
+      luun luona läskiä,
+      lihan liki mäskiä,
+    himpula, pimpula, himpum pila pila!
+
+(Pyörivät, hyppivät ja jäävät hullunkurisiin asentoihin.)
+
+VUOREN VANHIN: Mistä löysit hänet?
+
+LYHTY-UKKO: Metsästä, Sukkamielen linnan lähistöltä. — Arvelen, että
+hän on ollut siellä ikäänkuin pikku visiitillä.
+
+VUOREN VANHIN: Ei epäilemistä: sydän on puhdasta kultaa. — Luuletko
+hänen luopuvan siitä?
+
+LYHTY-UKKO: Luulen hyvästikin. Hän ei vielä ymmärrä sen arvoa, näetkös.
+
+VUOREN VANHIN: Täyden hinnan pitää hänen saaman siitä. — Noh, poikani,
+joko olet syönyt kylläksesi?
+
+ÄIDIN KUOPUS: Ei minulla enää nälkä ole, mutta kyllä minä vieläkin
+söisin.
+
+VUOREN VANHIN: Sitä en epäile. — Mutta nyt halajaisin kanssasi
+haastella hieman. — Tulehan lähemmäksi!
+
+ÄIDIN KUOPUS: Ethän sinä vaan petä minua?
+
+VUOREN VANHIN: Täällä ei petetä ketään: se vaiva jätetään kullekin
+itselleen. — Sinulla on sydän.
+
+ÄIDIN KUOPUS: On, kultainen sydän.
+
+VUOREN VANHIN: Etköhän möisi sitä minulle?
+
+ÄIDIN KUOPUS: Hm, se on oikeastaan lahjakalu. — Mutta mitä maksaisit
+siitä?
+
+VUOREN VANHIN: Saat parhaan miekan, mitä ikinä on hiisien pajassa
+taottu. — Kas tässä, poikaseni!
+
+(_Vuoren vanhin_ viittaa, _tontut_ tuovat hänelle jalokivillä
+koristetun, kimaltelevan miekan.)
+
+ÄIDIN KUOPUS: Miekkasi on korea kyllä, mutta mitäs minä oikeastaan
+sillä teen? En halua ihmisiä surmata.
+
+VUOREN VANHIN: Halu kyllä tulee miekan mukana. — Ota, poikani, ja
+valloita maailma!
+
+ÄIDIN KUOPUS: Maailmako? — Maailma on avara.
+
+VUOREN VANHIN: Pian on se käyvä liian pieneksi sinulle. — Mutta voit
+myöskin valita jotakin muuta: kultaisen juomasarven esimerkiksi taikka
+meren ja maan kulkija-laivan. — Sinä näet, että minä en ole mikään
+kitupiikki.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Luulen, että sittenkin otan mieluimmin miekan. — Mutta
+enhän minä jaksa sitä edes liikuttaa.
+
+VUOREN VANHIN: Se asia on vähällä autettu. Pieni kulaus vain Hiiden
+väkivettä ja se keikkuu kädessäsi kuin perhonen. — Tarjotkaa!
+
+(_Vuoren vanhin_ viittaa, _Hiiden impi_ tarjoaa maljan _Äidin
+Kuopukselle_, joka tyhjentää sen.)
+
+ÄIDIN KUOPUS (irvistäen): Ähhäh! — Ketunmyrkkyä, perhana!
+
+VUOREN VANHIN: Sen pitäisi vahvistaa. — Kun tätä miekkaa kannat, ei
+kukaan voi sinua vastustaa.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Eikö kukaan?
+
+VUOREN VANHIN: Ei kukaan äidistä syntynyt. — Siinä on taika sellainen.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Näytähän tänne! — (Hujauttelee ilmassa miekkaa.) Miekkasi
+miellyttää minua?
+
+VUOREN VANHIN: Senpä uskoisin. Siis: kauppa tehty?
+
+ÄIDIN KUOPUS: Pitääkö se oikein verellä vahvistaa?
+
+VUOREN VANHIN (nauraen): Hahhahhah! — Luuletko olevasi pirun kanssa
+tekemisissä? — Sinä pidät miekan ja minä sydämen. Sillä hyvä.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Kuulepas, mitä teet sinä minun sydämelläni?
+
+VUOREN VANHIN: Se on minun salaisuuteni.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Hm, taidat sinä sittenkin olla vähän pirun sukua. — Minä
+jään siis aivan ilman sydäntä?
+
+VUOREN VANHIN: Sittenhän sinusta juuri mies tuleekin. — Eikö
+tarkoituksesi ollut valloittaa maailma?
+
+ÄIDIN KUOPUS: Kyllä, mutta tahtoisin kuitenkin mielelläni tietää, mitä
+etua sinulla voi olla tästä kaupasta.
+
+VUOREN VANHIN: Ei juuri mitään. Minä olen vain sellainen sydämien
+kokoilija. — Jos sinä aukaiset tuon kaapin, näet sinä siellä lippaan
+lippaan lomassa. Ne ovat kaikki täynnä sydämiä.
+
+ÄIDIN KUOPUS (aukaisee kaapin): Ohhoh, onpas niitä! Ja kaikki niin
+hyvin lajiteltu. — Minäkin olen koonnut postimerkkejä.
+
+VUOREN VANHIN: Se sopii sinun ijällesi. Minulle sopii paremmin sydämien
+kokoileminen. — Katsoppas, sinun sydämesi panen minä tähän lippaaseen,
+joka on siinä aivan kuin sitä varten. Ja nyt väännämme me kaapin oven
+lukkoon. Noin! — Tahdotko nyt jäädä meille yöksi taikka lähteä heti
+maailmaa valloittamaan?
+
+ÄIDIN KUOPUS: Luulen, että mieluummin lähden heti. — (Hujauttelee
+miekkaansa ilmassa.) Sanotko, ettei kukaan äidistä syntynyt voi nyt
+minua vastustaa?
+
+VUOREN VANHIN: Ei kukaan.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Oletko sinä äidistä syntynyt?
+
+VUOREN VANHIN: Äidistä kyllä, vaikka en ihmisvoimasta. Syöjätär oli
+emoni. — Mutta mitä tarkoitat sinä sillä?
+
+ÄIDIN KUOPUS: Hm, ajattelin vain heti miekkaani koetella. — (Pistää
+häntä kylkeen. _Vuoren vanhin_ vaipuu maahan parahtaen.) Hyvä miekka,
+kaunis miekka! Kiitos lahjastasi, Hiiden herra! (Syöksyy ulos.)
+
+VUOREN VANHIN: Auttakaa! Hän on tappanut minut! — Ah!
+(Rummunpäristystä, aseiden kalsketta. Hirmuinen meteli.)
+
+Esirippu.
+
+
+
+
+VIIDES KUVAELMA.
+
+
+Juhlasali kuninkaan hovissa. _Äiti_ ja _Kultahelkka_ tulevat.
+
+ÄITI: Älä pelkää, lapseni, ollenkaan! Sinun pitää saaman oikeutta. —
+Kun kuningas kuulee, minkälainen roisto minun poikani on, ei hän ikinä
+anna hänelle tytärtään.
+
+KULTAHELKKA: Äiti, minua niin pelottaa. Täällä on niin tyhjää ja
+autiota.
+
+ÄITI: Kaikki ihmiset ovat juosseet linnan pihalle nuorta paria
+katsomaan. — Mutta varsinainen vihkiminen on tapahtuva täällä. Sen
+sanoi minulle serkkuni kummin kaima, jonka pojan sisarpuoli on
+palveluksessa ylitallimestarin luona. — Täällä tahdon minä puhutella
+kuningasta.
+
+KULTAHELKKA: Mitä aiot sanoa hänelle?
+
+ÄITI: Minäkö? — Että minun poikani on kunniaton maantien-ritari,
+kelvoton kuleksija, liian huono lepäämään edes ryysyisen
+mustalaistytön, saati sitten kuninkaan tyttären vierellä. — Onhan
+sinulla hänen sydämensä tallella?
+
+KULTAHELKKA: On, äiti. — Kannan sitä aina povellani.
+
+ÄITI: Talleta se tarkasti! Me saamme kyllä oikeutta. — Kun ajattelen,
+miten hän on meidät häpeällisesti jättänyt ja unohtanut, niin oikein
+silmäni tärisevät suuttumuksesta! — Onkos kummempaa kuultu? Juosta
+pois köyhän äitinsä ja uskollisen morsiamensa luota ja ilmestyä äkkiä
+kuninkaan tytärtä kosimaan! — Se kunnoton! Kyllä minä hänet savustan!
+
+KULTAHELKKA: Sanotaan hänen tehneen suuria palveluksia kuninkaalle ja
+siitä nyt saavan kuninkaan tyttären ja puolen valtakuntaa palkakseen. —
+Onko se totta, äiti?
+
+ÄITI: Sen kyllä uskon. — Pahan valta on suuri maailmassa ja kun kerran
+pahan kanssa liittoutuu, voi saada aivan tavattomia tekoja aikaan.
+Mutta ole huoleti! On jotakin, joka on häntä voimakkaampi.
+
+KULTAHELKKA: Mikä se on, äiti?
+
+ÄITI: Äidin rukous. — Jos ei kuningaskaan meitä kuulisi, elää kuitenkin
+Jumala taivaassa. Hän on meitä hyvästi armahtava.
+
+KULTAHELKKA: Minä uskon, että kun poikasi vaan saa nähdä meidät ja oman
+sydämensä, hän mielelläänkin tunnustaa erehdyksensä ja palajaa kotiin.
+— Onhan hän pohjaltaan niin hyvä.
+
+ÄITI: Sen mahdan minä parhaiten tietää. — Mutta tuollaisilla korkeilla
+herroilla on omat käsityksensä hyvästä ja pahasta ja voi myöskin
+tapahtua, että hän kohtelee meitä tylysti ja tunnottomasti. —
+Tulemmehan me vaatimaan että hän luopuisi jumalattomasta loistostaan.
+
+KULTAHELKKA: Sen hän varmaankin tekee. Sillä eihän voi elää ilman
+sydäntä.
+
+ÄITI: Älä ole niin varma siitä! — Monet ihmiset elävät siten paljon
+keveämmin eivätkä he mitään pelkää niin kovasti kuin saada takaisin
+sydämensä. — Nyt tulee sydän häntä itseään etsimään.
+
+KULTAHELKKA: En tahtoisi, että hänelle tapahtuisi mitään pahaa.
+
+ÄITI: En minäkään. Mutta oikeuden täytyy sinulle tapahtua, maksoi mitä
+maksoi. — St! Joku tulee.
+
+(Kuuluu ulkoa hurraahuutoja, torven toitahduksia ja ammuntaa. —
+Huudetaan: "Morsianta!" "Morsianta!" "Sulhanen eläköön!" — _Hoviherra_
+tulee.)
+
+HOVIHERRA: Mitä väkeä te olette! Kuinka te olette tänne tulleet? — Pois!
+
+ÄITI: Me tahdomme tavata kuningasta.
+
+HOVIHERRA: Tänään ei kukaan saa häntä anomuskirjeillä lähestyä. —
+Ettekö tiedä, että kuningas viettää tänään tyttärensä, kauniin ja
+sievän Kunigundan häitä urhoollisen ja yleväsukuisen ritari Sotijalon
+kanssa, jota myöskin Äidin Kuopukseksi kutsutaan? — juhlan johdosta
+kestitsee maan isä koko valtakunnan rahvasta linnan pihalla, suurten
+jalavien alla. Siellä on teidän paikkanne. — Mars!
+
+KULTAHELKKA: Hyvä herra jalosukuinen! Antakaa meidän jäädä tänne! — Me
+tahtoisimme niin mielellämme nähdä kuningasta.
+
+HOVIHERRA: Mitkä silmät!... _Mon Dieu_! — ja mikä vartalo! Kauniimpaa
+ei ole Espanjan kuuluisalla kuningattarella. Kuka olet?
+
+KULTAHELKKA: Minä olen vain köyhä orpotyttö ja tuo tuossa on minun
+kasvatus-äitini. — Suvaitsetteko ehkä vastaanottaa nämä mansikat,
+jotka olen tuonut tervetuliaisina kuninkaalle? (Ojentaa hänelle
+marjatuohisen.)
+
+HOVIHERRA: Marjasi voit viedä kyökkiin. — Mutta joku palkinto
+pitää sinun saaman kauniista silmistäsi? (Ripustaa kultakäädyt
+hänen kaulaansa ja suutelee häntä poskelle. _Kultahelkka_ niijaa
+ujostuksissaan.)
+
+KULTAHELKKA: Tämä on minulle liian suuri kunnia. — Mutta saammeko me
+nyt nähdä kuninkaan?
+
+HOVIHERRA: Saatte. — Piiloutukaa vaan tuon pylvään taakse, mutta
+varokaa, ettei kukaan saa nähdä teitä. — Se olisi skandaali.
+
+KULTAHELKKA: Skandaali? Mikä se on?
+
+HOVIHERRA: Se on hirveintä, mitä kuninkaan linnassa voi tapahtua. Sota,
+rutto, kalliit ajat ja nälkävuodet eivät ole mitään sen rinnalla. —
+Pois! tullaan! — Me tapaamme.
+
+(Häämarssi. _Hovipoikia_ ja _neitosia_ kukkia sirotellen. _Hoviväkeä_
+parittain. Asettuvat paikoilleen ympäri huonetta. _Sulho_ ja _morsian_.
+_Kuningas_ ja _kuningatar_. Airuet ilmottavat heidän tulonsa.
+_Pappeja_, _kuoripoikia_. Kun kaikki ovat päässeet paikoilleen, alkaa
+häätanssi, johon hovin nuoret ottavat osaa. Sen loputtua:)
+
+KUNINGAS: Kauniit naiset ja jalosukuiset herrat! — Me olemme teidät
+kutsuneet vieraiksemme tähän linnaan, koska vietämme tyttäreni,
+kuuluisan Kunigundan ja uljaan ritari Sotijalon häitä. — Te tiedätte,
+mitä palveluksia hän on minulle tehnyt ja miten hän on koko kansamme
+kunnioituksen ansainnut. Hän on lyönyt minun viholliseni maalla ja
+merellä, hän on laajentanut minun valtakuntani rajat auringon noususta
+niin sen laskuun, eikä ole enää minun vertaistani maailman valtiaiden
+seassa. — Eikö siis ole oikein, että sankarityö saa palkkansa, eikö
+ole oikein, että hän saa tyttäreni ja puolen valtakuntaani ikuiseksi
+perinnökseen?
+
+HOVIVÄKI (soristen): On, on.
+
+KUNINGAS: Laula, lauluniekka, ja kerro meille kuuluisan ritari
+Sotijalon kohtaloista! — Saakoon sankari maineensa, että maa ihastuisi.
+
+TRUBADUURI (laulaa):
+
+    Tuli linnahan köyhä sotamies —
+    Kunigunda, ah, Kunigunda —
+    "Hei, heitukka, kustapa kulkee ties?"
+    "Minä maailman matkoja astun."
+
+    "Ja jos olet suora sotamies —"
+    Kunigunda, ah, Kunigunda —
+    "niin tännekin päättyä voi sinun ties."
+    "Sama mulle, mut palkan ma tahdon."
+
+    "On oikein, palkkansa saa sotamies —"
+    Kunigunda, ah, Kunigunda —
+    "kuus riksiä vuodessa riittää kenties?"
+    "Ei, herrani, enempi ma vaadin."
+
+    "Mitä hulluja? Hallitse järkesi, mies —"
+    Kunigunda, ah, Kunigunda —
+    "mut varro, sa seitsemän saat, kukaties,
+    jos miekkasi totta voi tehdä".
+
+    "En myö minä miekkaani, hovimies —"
+    Kunigunda, ah, Kunigunda —
+    "riikin rikseihin, se on, jumal' ties,
+    itse hiidessä kuuraeltu.
+
+    Mut kuninkaan tyttären jos, kuka ties —"
+    Kunigunda, ah Kunigunda —
+    "saan palkaksein, olen kuninkaan mies."
+    "Huuti, tolvana, matkaasi marssi!"
+
+    Ja ryntäsi päälle vihamies —
+    Kunigunda, ah, Kunigunda —
+    löi joukkomme, uhkasi orjuuden ies.
+    Kas, silloinpa sankari saapui!
+
+    Hän tuli kuin liekkien liehtoma mies —
+    Kunigunda, ah, Kunigunda —
+    hän löi, joka iskunsa kuoloa ties,
+    sota päättyi, maa oli vapaa.
+
+    "Ja saanko ma palkkani nyt, kukaties —"
+    Kunigunda, ah, Kunigunda —
+    "olla tahtoisin kuninkaan tyttären mies".
+    Verijälkiä kannukset jätti.
+
+    "On oikein, palkkansa saa sotamies —"
+    Kunigunda, ah, Kunigunda —
+    näin lausui kuningas, "mut, kukaties,
+    jätät sitten sa maan ja minut?
+
+    Siis myö mulle miekkasi, sotamies —"
+    Kunigunda, ah, Kunigunda —
+    Ja korkeelle leimusi kuninkaan lies.
+    Mut vastasi sankari suuri:
+
+    "Ja vaikka ma vaan olen sotamies —"
+    Kunigunda, ah, Kunigunda —
+    "niin myö minä miekkaani en, jumal' ties,
+    itse kuninkaan tyttärihinkään.
+
+    Mun onneni olla on sotamies —"
+    Kunigunda, ah, Kunigunda —
+    "sama, luulenpa, tahto on miekkani myös,
+    se on hiidessä kuuraeltu".
+
+KUNINGAS: Hyvin laulettu, laulaja! Sinua ei tule kuninkaan käsi
+unohtamaan. — Astu esiin, sankari Sotijalo, ja ota palkintosi! —
+(Yhdistää Kunigundan ja Sotijalon kädet ja siunaa heidät.) Ja tässä
+on sinulla myös valtakirja puoleen kuningaskuntaani, vahvistettu
+minun ja neuvosherraini nimikirjoituksilla. Ota se, ja hallitse maita
+lempeydellä niinkuin ennen olet niitä sodalla valloittanut! — Minä olen
+puhunut.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Minä kiitän sinua lahjastasi, kuningas. Mitä tehnyt olen,
+on vähäistä sen rinnalla, mitä annat minulle: annathan minulle kauniin
+Kunigundan käden, jota Kuu ja Tähti turhaan ovat pojilleen kosineet.
+Miekkani olen minä pyhittänyt sinulle, elämäni hänelle. — Myöskin minä
+olen puhunut.
+
+KUNINGAS: Siispä tee tehtäväsi, pappi! — Toimituksen päätyttyä kutsun
+minä teitä kaikkia siniseen saliin, jossa hääpöytä on katettu, eikä
+pidä kenenkään näkemän huomista eikä ylihuomista aurinkoa muuta kuin
+minun linnani uutimien läpi. — Minä olen puhunut.
+
+KULTAHELKKA (itkien): Äiti, äiti, mennään pois! Ei meillä ole täällä
+enää mitään tekemistä.
+
+(Morsian on polvistunut samettityynylle. _Pappi_ on alkamaisillaan
+toimituksen.)
+
+ÄITI (syöksyen esiin): Ei, ei, vääryys ei saa tapahtua! — Kuule meitä
+kuningas!
+
+KUNINGAS: Mitä tämä on?
+
+HOVIHERRA (pyörtyen): Skandaali!
+
+KUNINGAS: Kuka uskaltaa häiritä pyhää toimitusta?
+
+ÄITI: Minä olen hänen äitinsä ja tämä tässä on hänen morsiamensa, jolle
+hän jo vuosia sitten on uskollisuutta vannonut. — Kysy vaan häneltä
+itseltään.
+
+KUNINGAS: Ritari Sotijalo! Tunnetko sinä noita naisia?
+
+ÄIDIN KUOPUS (hetken kamppailun jälkeen): En.
+
+ÄITI: Älä usko häntä, kuningas! Uhman ja ylpeyden henki puhuu hänen
+suunsa kautta. — Kulta kuopukseni! Olethan sinä minun poikani? Anna
+nöyrtyä sydämesi! — Minä tahdoin säästää sinulta tämän koettelemuksen,
+mutta enhän voinut sitä Kultahelkan tähden, joka tässä vierelläni
+vapisee. Tottahan tunnet meidät?
+
+ÄIDIN KUOPUS: En.
+
+ÄITI: Ah!
+
+KUNINGAS: Mitä tulee minun ajatella? Kumpaa on minun uskominen?
+
+ÄIDIN KUOPUS: Minua.
+
+KUNINGAS: Sinä et siis ole hänen poikansa?
+
+ÄIDIN KUOPUS: En.
+
+KUNINGAS: Eikä tuo ole sinun lemmittysi?
+
+ÄIDIN KUOPUS: Ei. — Minä en ole heitä ikinä nähnyt.
+
+KULTAHELKKA: Älä paaduta sydäntäsi! Olethan sinä meidän. Emmehän tahdo
+sinulle mitään pahaa. — Tulin vaan tuomaan sinulle sydäntäsi.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Tämä miekka on minun sydämeni.
+
+KUNINGAS: Hyvä. — Saattakaa vaimot pois! — Pappi, jatka toimitustasi!
+— Jälestäpäin on ankara tutkimus pidettävä, kuinka ja kenen luvalla he
+ovat meidän valtasaliimme saapuneet. — Pois!
+
+ÄITI (polvillaan): Jumala taivaassa! Kuule minua! — Älä salli vääryyden
+tapahtua, älä salli poikani paatua pahassa! Kaikkien pyhien nimessä,
+kaikkien kyynelten nimessä, joita olen hänen tähtensä itkenyt: puhu! —
+Kuule äidin rukous!
+
+(Näyttämö pimenee. Salama ja ukonjyrähdys. _Kunigunda_ pyörtyy.
+Hoviväki juoksee hajalleen.)
+
+ÄITI: Jumala on puhunut. (Vaipuu maahan.)
+
+KUNINGAS: Mitä olet sinä tehnyt, ritari Sotijalo? — Tästä päivästä asti
+en minäkään enää kaipaa palvelustasi.
+
+(Menee _Kunigundan_ kanssa. _Hoviväki_ pakenee. _Kultahelkka_ hoitelee
+_Äitiä_.)
+
+ÄIDIN KUOPUS: Siispä pyhitän minä miekkani sotaan uskottomia vastaan!
+Koska jumala ei salli minun maan kuninkaita palvella, palvelen minä
+häntä itseään. — Mutta miekastani minä en luovu! — Hyvästi kuningas!
+Hyvästi, ritari Sotijalo! (Rientää pois.)
+
+Esirippu.
+
+
+
+
+KUUDES KUVAELMA.
+
+
+Pieni mökki. _Kultahelkka_, vanhana ja harmaahapsisena, kehrää ikkunan
+ääressä. Kissa pankolla. — Ulkona myrsky.
+
+    _Kultahelkan laulu_.
+
+    On poissa kultainen sydämein.
+    Oi, joudu, joudu jo povehein!
+    Siell' on niin tyhjää ja ilta lankee.
+    Mun mielein onpi niin ahdas, ankee.
+
+    Ah, kuss' on kultainen sydämein?
+    On kukat kuollehet poskiein,
+    mut voi en astua alle mullan
+    ma ennen kuin löydän sydänkullan.
+
+    Ah, saavu, kultainen sydämein!
+    En paha liene ma pienellein.
+    En soimaa, en minä moiti sua,
+    kun lupaat vaan, että muistat mua.
+
+    Miks viivyt, kultainen sydämein?
+    Yö joutuu, joudu jo povehein!
+    Tai makaat ehkä jo maankin alla?
+    Mut myrsky ulvovi ulkoisalla.
+
+(Koputusta ovelle.)
+
+KULTAHELKKA (kuulostaen): Koputettiinko? Tuuli se vaan lienee ollut.
+— Korvani jo vanhuuttaan valehtelevat. — Lienee jo aika illallista
+ajatella.
+
+(Siirtää rukkinsa ja asettaa pöydälle palasen leipää ja pankolta
+vellikupin. — Koputetaan jälleen.)
+
+ÄIDIN KUOPUS (ulkoa): Hoi! Avatkaa! Jumalan tähden.
+
+KULTAHELKKA (menee ovelle): Ei se sittenkään ollut tuuli. — Kuka
+onneton on jumalan ilmassa näin myöhään metsätiellä?
+
+ÄIDIN KUOPUS (ulkoa): Avaa! — Onneton olenkin.
+
+(_Kultahelkka_ avaa oven. _Äidin Kuopus_ hoippuu sisälle vanhana,
+valkohapsisena, sauva kädessään. Vaipuu väsyneenä lavitsalle.)
+
+KULTAHELKKA: Näen, että sinun on vilu ja nälkä. — Viritän sinulle
+valkean liedelleni. Sillä aikaa voit haukata, mitä talo tarjoaa. Paljon
+se ei ole.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Kiitos. — Nummella autiolla kuljin, kaukaa tulen
+tuikkavan näin. — Sitä kohden kävin.
+
+KULTAHELKKA: Olisit ehkä herraskartanon löytänyt, jos olisit tiet
+tuntenut. Mutta voithan olla yötä tässäkin. — Kas noin! Nyt lieteni
+korkealla leimuaa! Istu ja lämmittele!
+
+ÄIDIN KUOPUS (hätäisesti): Ei, ei, minun täytyy taas matkaan! — Aina
+vaeltaa, ei koskaan pysähtyä, ei yöpyä minnekään, eteenpäin, aina
+eteenpäin, lakkaamatta, yöt päivät.
+
+KULTAHELKKA: Mistä tulet?
+
+ÄIDIN KUOPUS: Kaukaa tulen, vielä kauemmaksi menen, en saa levähtää,
+ennenkuin olen löytänyt etsimäni. — Pois!
+
+KULTAHELKKA: Tässä myrskyssä?
+
+ÄIDIN KUOPUS: Kovemmat myrskyt olen rinnassani kokenut. — Tuuli ja
+rakeet ovat hyväily minun kasvoilleni.
+
+KULTAHELKKA: Varmaan on tärkeäkin matkasi määrä, koska et säiky säätä,
+jota puutkin korvessa kavahtavat? — Mitä etsit?
+
+ÄIDIN KUOPUS: Etsin itseäni, omaa kultaista sydäntäni. — Minulla ei ole
+enää hetkeäkään kadotettavaa.
+
+KULTAHELKKA: Minne kuljet?
+
+ÄIDIN KUOPUS: Kuljen kukkivalle aholle, suurten puiden siimekseen,
+jossa pirtti pienoinen kohoaa. Haen neittä punaposkea, jolle kerran
+annoin kultaisen sydämeni.
+
+KULTAHELKKA: Varmaan häneltä myös sydämen vastalahjaksi sait? Sitäkö
+hänelle takaisin tuomaan ehätät?
+
+ÄIDIN KUOPUS: Hänen sydämensä maailman turulle tuhlasin, ei minulla ole
+mitään hänelle takaisin tuotavaa. — Omani nähdä tahtoisin ennen kuin
+kuolen.
+
+KULTAHELKKA: Kuinka? Sydämen tuhlasit neien nuoren? — Oh, minä
+ymmärrän! Vaihdoit sen kultaan ja kalliisiin kiviin, joita nyt neitosi
+kaulalle ripustamaan käyt?
+
+ÄIDIN KUOPUS: Tyhjänä tulen hänen eteensä, ei muuta kädessäni kuin tämä
+sauva, jonka pyhän kaupungin viidakosta taitoin. — Impeni nähdä tahdon,
+nuoruuteni neien, jolle kerran sydämeni murut annoin. Hän lupasi ne
+lujaksi liittää.
+
+KULTAHELKKA: Hän sinut karkoittaa takaisin yöhön ja myrskyyn, vaivainen
+vanhus, joka omien mielihaaveittesi houruna hoiput. — Kuinka voisi hän
+ottaa ystävällisesti vastaan sinut, joka olet hänelle niin paljon pahaa
+tehnyt?
+
+ÄIDIN KUOPUS: Oi, sinä et tunne Kultahelkkaa! — Hän on kirkas ja
+kaunis, lempeä ja hyvä. Hän on ottava minut avosylin vastaan, kun häntä
+kuolevaisena lähestyn.
+
+KULTAHELKKA: Kadutko siis?
+
+ÄIDIN KUOPUS: En tiedä, mitä katumus on. Eihän tehtyä voi
+tekemättömäksi ajatella. — Mutta minä tunnen murheen, myös tuskan minä
+tunnen kourukynnen. Voisin siitä laulaa laulun sinulle, siten kiittää
+ystävyydestäsi.
+
+KULTAHELKKA: Mikä laulu se on?
+
+ÄIDIN KUOPUS:
+
+    _Loihtu_.
+
+    Eessä yö, hämy takana, pilvi
+    päällä pään, rutarapakko alla,
+    mies mennyt muruiksi,
+    jalka lyöty polvilumpioon.
+
+    Nuorna näin, miten majakat sammui.
+    Miesnä tein tulen merellä yössä,
+    kun virrat vihisi, purret
+    kaikki kiiti valkamiin.
+
+    Tuska, et mua muserra.
+    Tunnen syntys: on emos ikävä,
+    siitti sun päivä pimeä, koska
+    ystävittä yksin jäin.
+
+    Suljen suun, puren ikenet kiini,
+    teljet teen, sydänkamarit salpaan.
+    Pois etkö pakene? — "Lankee
+    maahan marras Luojan yön!"
+
+    Tahko käy, suru jyrise, jyskä
+    Ukko, lyö teräs jumalan! — Kirpoo
+    piin kirjokipunat, syttyy
+    järjen jäiset kynttilät.
+
+KULTAHELKKA: Se ei ollut mikään kaunis laulu.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Se on sellainen kuin minun elämäni on ollut. — Hyvästi!
+
+KULTAHELKKA: Varro vähän! — Sanoit neitisi nimen olevan Kultahelkka.
+Kuinka sinua itseäsi kutsutaan?
+
+ÄIDIN KUOPUS: Monet ovat nimeni niinkuin kohtaloni. — Kotona kutsuttiin
+minua Äidin Kuopukseksi. Tuolla ulkona maailmassa oli nimeni kerran
+ritari Sotijalo, jonka maine vieläkin maita kaiuttaa. Viimeksi ovat
+minua sanoneet Pyhän Haudan pelastajaksi. — En ole mitätön mies,
+kuten näytän. Sotaa käynyt olen, sotajoukkoja johdattanut, kuninkaita
+palvellut, saraseeneja kukistanut. Ihastuva on impeni, ailahtava, kun
+käyn hänelle kohtaloitani kertomaan.
+
+KULTAHELKKA: Ihastuva äänestä, jota et itse tunne! Ailahtava maineesta,
+jonka muut ovat sinulle antaneet! — Mitä olet sinä itse?
+
+ÄIDIN KUOPUS: Sen juuri nähdä tahtoisin ennen kuolemaani. — En muista
+sitä enää tarkoin ja se onkin suruni suurin. — Hän muistaa.
+
+KULTAHELKKA: Kuinka hän sinua muistaisi? Olethan sinäkin niin kauan
+hänet unohtanut?
+
+ÄIDIN KUOPUS: En ole unohtanut häntä, muistan hänet, kultakiharaisen!
+Kuin eilispäivän muistan hänet! — Hän tietää, kuka olen.
+
+KULTAHELKKA: Sinäkin olet voinut muuksi muuttua. — Kuinka hän enää
+tietäisi sitä?
+
+ÄIDIN KUOPUS: Onhan hänellä minun sydämeni.
+
+KULTAHELKKA: Mutta jos hän on sen kadottanut?
+
+ÄIDIN KUOPUS: Silloin ei sitä tiedä kukaan ja minä olen haihtuva
+jäljettömiin kuin kaste kedolla. — Mutta ei, ei! Hän muistaa minua,
+hän on kyllä säilyttänyt sydämeni. Sinä vaan suotta pelottelet minua.
+— Kuka olet sinä, joka minulle ensin ruoan ja lämpimän annat ja sitten
+kiusaat minua sanoilla kylmemmillä kuin tuuli ja rakeet? — En tahdo
+kauemmin viipyä majassasi. Pois!
+
+(Tarttuu sauvaansa ja aikoo mennä. _Kultahelkka_ pidättää häntä.)
+
+KULTAHELKKA: Äidin Kuopus! — Etkö tunne minua.
+
+ÄIDIN KUOPUS (hämmästyen): Äänesi tuntuu minusta tutulta. Mutta minä
+olen vanha ja silmäteräni ovat tylsyneet. — Kuka olet?
+
+KULTAHELKKA: Sinä kutsuit ennen minua Kultahelkaksesi.
+
+ÄIDIN KUOPUS (päätään pudistaen): Mahdotonta. Miksi pilkkaat minua? —
+Hän oli punaposkinen ja nuori, sinä vanha ja ryppyinen. Kukkiva aho oli
+sen töllin edessä, missä mielitiettyni kasvoi. Tämän edessä on autio,
+kohiseva nummi. — Korkeintaan voisit sinä olla minun äitini, mutta
+hänkin on jo ammoin kuollut ja kuopattu.
+
+KULTAHELKKA: Mieron veräjille, niin. — Sinä et tunne minua. Ehkä tunnet
+oman sydämeni.
+
+(Menee ja ottaa hyllyltä pienen lippaan. Ojentaa sen _Äidin
+Kuopukselle_.)
+
+ÄIDIN KUOPUS: Olisiko mahdollista?
+
+KULTAHELKKA: Niin kauan kuin nuori olin, kannoin sitä aina kaulallani.
+Nyt on se sinua lippaassa kauan odottanut. — Etkö tunne rasiaa? Itse
+sen lapsena kerran vuolit minulle.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Minä tunnen kirjokuvat. — Sinä olisit siis Kultahelkka?
+
+KULTAHELKKA: Niin. — Minä olen nyt vanha.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Hirmuisen vanha. — Mutta ei se mitään. Me voimme vieläkin
+tulla onnellisiksi. — Minä olen nuori, minä.
+
+KULTAHELKKA: Luuletko? (Ottaa peilin piirongilta ja pitää sitä hänen
+edessään.)
+
+ÄIDIN KUOPUS: Hm. Se on aivan toinen mies. — Kuka olen minä?
+
+KULTAHELKKA: Sen näet tuosta lippaasta. — Miksi et ennemmin tullut?
+
+ÄIDIN KUOPUS: Minulla oli aina mielestäni niin paljon tärkeämpää
+toimitettavaa. — Varsinkin sitten kuin olin miekkani pyhän asian
+puolesta kohottanut.
+
+KULTAHELKKA: Ja missä on nyt miekkasi?
+
+ÄIDIN KUOPUS: Meren pohjassa, sata syltä syvässä, jonne sen kerran
+eräänä tuskien yönä pudotin. — Silloin muistin sinut.
+
+KULTAHELKKA: Minä olen muistanut sinua aina. Olen vain odottanut, että
+tulisit sydäntäsi takaisin vaatimaan. — Nyt se on sinulla.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Mutta ... ehkä sinunkin tekisi mieli nähdä ... sydäntäsi?
+
+KULTAHELKKA: Sanoithan hukanneesi sen. — Mitäpä minä sillä enää
+tekisinkään?
+
+ÄIDIN KUOPUS: Sinä et siis kaipaa itseäsi?
+
+KULTAHELKKA: En. Muistan itseni parhaiten, kun muistan sinut. —
+Tuskinpa minulla on muuta itseä koskaan ollutkaan.
+
+ÄIDIN KUOPUS: Oli, oli, kultainen sydän! Minä muistan sen niin hyvin.
+— Mutta omaani minä en muista. Olen välistä epäillyt, että sitä ei ole
+koskaan ollutkaan.
+
+KULTAHELKKA: Avaa siis lipas ja katso, kuka olet! — Nyt ei sinun
+tarvitse epäillä enää.
+
+(_Äidin Kuopus_ avaa hiljaa lippaan. _Kultahelkka_ näyttää tulta
+hänelle. Vaitiolo. Tuuli vinkuu ja vonkuu.)
+
+ÄIDIN KUOPUS (päätään nyykähyttäen): Se oli sittenkin puhdasta kultaa.
+
+Esirippu.
+
+
+
+
+
+
+PENTTI PÄÄKKÖNEN
+
+3 näytöstä
+
+
+
+HENKILÖT:
+
+PENTTI PÄÄKKÖNEN, kunnan esimies.
+LYYLI, hänen vaimonsa.
+PASTORI.
+KÄRSÄMÄKI..|
+KESTI..... | valitsijamiehiä.
+MÄKÄRÄINEN, poliisikonstaapeli.
+RIETU, vapaaksi päästetty vanki.
+MARI, piika.
+
+Aika: nykyinen. Paikka: eräs sisämaan pitäjä Suomessa.
+
+
+
+
+ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
+
+
+Virkahuone. Ovi perältä ja oikealta. Vasemmalla ikkuna, jonka ääressä
+suuri kirjoituspöytä. Oikealla etualalla nahkasohva, pöytä ja tuoleja.
+Perällä puusohva. Katosta lattiaan ulottuva kaappi. Seinäkello.
+Kirjahylly. Seinällä maanviljelysseurojen palkkiokirjoja ja diploomeja.
+Taulu: esittävä Porvoon valtiopäiviä. Lönnrotin ja Snellmanin kipsiset
+rintakuvat.
+
+Kirjoituspöydällä paljon papereita. _Pentti_ istuu kynä kädessä
+painautuneena yli tilikirjojensa.
+
+Naputetaan ikkunaan. _Pentti_ nousee, avaa ikkunan ja tervehtii
+kohteliaasti.
+
+
+PENTTI: Kas vaan, herra pastori! Näin varhain liikkeellä?
+
+PASTORI (työntäen yläruumiinsa sisälle): Hyvää huomenta! En saanut
+oikein hyvin unta ja lähdin kävelemään. Niin näin minä teidät tästä
+maantielle ja ... aina työssä, herra esimies?
+
+PENTTI: Minäkään en saanut oikein hyvin unta. — Nukun ylipäänsä sangen
+huonosti.
+
+PASTORI: Ai, ai, herra esimies! Täytyy säästää itseään. — Minä tiedän:
+maa ja kansa vaatii teidän palveluksianne. Mutta me emme ole nuoria
+enää. Ohhoh!
+
+PENTTI: Kenties herra pastori suvaitsee käydä huoneeseen? — Luulen,
+että saamme pian aamukahvin.
+
+PASTORI: Tuhansia kiitoksia, herra esimies! Olen vaan hiukan
+jaloittelemassa. — Toden sanoakseni, odottelen postia. Utelias vanhalla
+ijällä, hehheh!
+
+PENTTI: Sanomalehdet sisältävät nykyään paljon tärkeätä. — Sikarin
+saanen ainakin luvan tarjota?
+
+PASTORI: Enpä tiedä, näin aamutuimaan. — Mutta jos teillä on joku
+paperossi, — kiitoksia!
+
+PENTTI (tarjoten tulta): Pastori on hyvä!
+
+PASTORI: Kiitoksia. — Totta sanoitte: sanomalehdet sisältävät enemmän
+nykyään kuin meidän nuoruudessamme ... mitä puhunkaan, herra esimieshän
+on vielä nuori mies.
+
+PENTTI: Täysi viisikymmentä, herra pastori.
+
+PASTORI: Jaa, jaa, aika kuluu, me myös. — Mitä sanotte minusta sitten,
+joka jo olen sivu kuudenkymmenen viiden vierähtänyt?
+
+PENTTI: Herra pastori näyttää vielä varsin virkeältä.
+
+PASTORI: Ei ole kehumista. Maa vetää puoleensa meitä kaikkia. — Mutta
+nämä ajat, nämä ajat...
+
+PENTTI: Ankarat ajat todellakin.
+
+PASTORI: Minunkin, vanhan miehen, mielen ne musertavat, saati sitten
+nuoren. Tuskin enää yölläkään saan silmiäni ummistetuksi.
+
+PENTTI: Ehkä pastori on juuri sen vuoksi valvonutkin?
+
+PASTORI: Eipä ilman. — Valtiopäivämiesvaalit ja muut. — Mitähän posti
+jälleen tienneekin!
+
+PENTTI: Se on totta. Täällähän on myöskin tänään vaalit.
+
+PASTORI: Niin on. Vanha Hiskias tuskin enää voi tulla kysymykseen.
+
+PENTTI: Hän on kuitenkin tottunut edusmies.
+
+PASTORI: Onhan hän. Mutta ikä painaa, ikä painaa. — Kuulin, että hän on
+lopullisesti kieltäytynyt.
+
+PENTTI: Niinkö?
+
+PASTORI: Niinpä niinkin. Herra esimies saa olla varoillaan, hehheheh.
+
+PENTTI: Herra pastori suvaitsee laskea leikkiä.
+
+PASTORI: Enpä suinkaan. Se taitaa olla jo hyvinkin varma. — Mutta en
+tiedä juuri, onko siitä onniteltava. Uusia huolia, uusia murheita.
+
+PENTTI: Minä olen kovin oppimaton mies niin korkeaan asemaan.
+
+PASTORI: Esimies on vaatimaton mies, vaan ei suinkaan oppimaton. — Mitä
+tietää tuo kirjahylly, hehheh?
+
+PENTTI: Olenhan minä silloin tällöin viljellyt kirjojakin. Täytyy
+taitaa vanhana, mitä ei nuorena ole oppinut.
+
+PASTORI: Herra esimies on oman onnensa seppä ja siten ansainnut yleisen
+kunnioituksen. Pitkällä työllä, pitkällä työllä. — Nämäkin lienevät
+kunnan papereita?
+
+PENTTI: Muutamia tilejä vaan...
+
+PASTORI: Mitä minä olen sanonut? Työssä aamusta varhain, iltaan
+myöhään. Päivät pelloilla, yöt pöydän ääressä. — Parempaa vaalia ei
+tuomiokunta ikinä voisi tehdä.
+
+PENTTI: Herra pastori on liian ystävällinen.
+
+PASTORI: Sellaiset maanviljelijät tuottavat kunniaa kansalle ja
+isänmaalle. — Kauankos herra esimies jo onkaan asunut pitäjässämme?
+
+PENTTI: Tulee täsmälleen viisitoista vuotta.
+
+PASTORI: Niin, niin, se on totta, samana vuonna kuin se Korpelan hirveä
+kaksoismurha tapahtui. — Se oli sinä suurena poutakesänä.
+
+PENTTI: Niin.
+
+PASTORI: Viisitoista vuotta, niin, niin. Pitkä aika. — Ei, mutta kyllä
+minun nyt täytyy lähteä. Minusta on kuin kuulisin jo postin kellon.
+
+PENTTI: Pastori taitaa erehtyä. Konstaapeli siellä vain ajaa ratuuttaa.
+— Napit kiiltää.
+
+PASTORI: Niinpä niinkin, konstaapeli, hehheh! Ennen mainittiin häntä
+siltavoudiksi. Ei saanut sekään nimi pysyä paikoillaan. — Hyvästi,
+hyvästi!
+
+PENTTI: Pastori on hyvä ja käy piakkoin paremmin talossa.
+
+PASTORI: Kiitoksia vaan! Kyllähän minä tästä aina ohikulkiessani. Mutta
+esimiestä ei ole siellä puustellilla näkynyt kotvaan.
+
+PENTTI: On ollut vähän kiireitä tässä.
+
+PASTORI: Niinpä niinkin. Kesällä ei kerkiä, talvella ei tarkene,
+hehheh! — Hyvästi, hyvästi.
+
+(_Pentti_ sulkee ikkunan, nousee, kävelee pari kertaa yli lattian ja
+istahtaa jälleen. _Lyyli_ tulee oikealta kahvitarjotin kädessään.)
+
+LYYLI: Yksinkö sinä oletkin? Luulin että sinulla oli vieraita.
+
+PENTTI: Haastelin tässä hiukan pastorin kanssa läpi lasin. — Laske
+siihen sohvapöydälle!
+
+LYYLI: Varmaan olet taas valvonut koko yön?
+
+PENTTI: Suoraan sanoen, enpä juuri ole silmääni ummistanut. — Näkyykö
+se?
+
+LYYLI: Minä kyllä näen sen. — Pentti, sinun tulee todellakin ajatella
+terveyttäsi.
+
+PENTTI: Samaahan se pastorikin tässä juuri pääsi potuuttamasta. —
+Terveyttäsi! Niinkuin ei vanhan maantieroiston terveys kestäisi!
+
+LYYLI: Pentti, kuinka saatat niin puhua? Ethän sinä ole ollut
+maantieroisto.
+
+PENTTI: No, en juuri paljon parempikaan. — Kuinka lapsi voi?
+
+(Päättää kirjoituksen, pyyhkii kynän huolellisesti ja nousee. _Lyyli_
+on istunut sohvapöydän luo.)
+
+LYYLI: Taitaa olla huonosti asiat.
+
+PENTTI: Anna kun katson sinuun! — Sinäkään et ole nukkunut tänä yönä.
+
+LYYLI: Eipä sitä ole tullut nukutuksi. — Kun täytyy joka tunti nousta
+rohtoja antamaan ja se on sellaisessa tuskassa...
+
+PENTTI: Eikö Mari voisi tuota tehdä?
+
+LYYLI: Hänellehän minä nyt tohtisin sen uskoa! Silloin se nyt ainakin
+kuolisi.
+
+PENTTI: Mitäs lääkäri sanoi? Hän kävi eilen illalla, eikö niin?
+
+LYYLI: Mitäs se lääkäri! Määrää aina uusia rohtoja. — Nyt pitäisi juuri
+tapahtua käänne.
+
+PENTTI: Parempaan?
+
+LYYLI: Taikka huonompaan, ei ole tietoa. — Taitaa vaan mennä tämäkin
+sinne, mihin muutkin lapset.
+
+PENTTI: En suinkaan minä ole niitä tappanut!
+
+LYYLI: Pentti, kuinka sinä saatat niin puhua! — Enhän minä sinua
+syytäkään, mutta kyllä se vaan on kovaa, kun täytyy yksi toisensa
+perästä viedä kirkkomaahan. Viisi kaunista lasta!
+
+PENTTI: Ei auta menneitä murehtia.
+
+LYYLI: Eihän se auta enkähän minä niin ääneen murehdikaan, mutta kun
+nyt on huoli tästä kuudennestakin. — Niin se on kuumeessa raukka ja
+punoittaa...
+
+PENTTI: Usko pois, hän paranee kyllä.
+
+LYYLI: Niin sinä olet aina sanonut. — Mutta kyllä tämä on vain kuin
+Herran rangaistus meidän talollemme.
+
+PENTTI: Herran! Ole hupsimatta! — Oletko tullut uskovaiseksi?
+
+LYYLI: Eihän sitä tiedä, mihin tässä hädässään turvautuu.
+
+PENTTI: Minuun.
+
+LYYLI: Se on hyvä sanoa. Sinullakin on aina nuo tilikirjasi ja talon
+huolet.
+
+PENTTI: Täytyy pitää huolta talostaan, kun on kerran talo. Eikä niitä
+voi kunnan asioitakaan laiminlyödä.
+
+LYYLI: Enhän minä laiminlyömään käskekään. Enkähän minä sinua mistään
+soimaakaan. Hyvähän sinä minulle olet.
+
+PENTTI: Sentään valitat sinä.
+
+LYYLI: Mitäs minä valitankaan, kun vaan nuo lapset eläisi. Kun edes
+tämä yksi...
+
+PENTTI: Eihän tuo vielä ole kuollut.
+
+LYYLI: Se kuolee kyllä, ole varma siitä. Ja kyllä se vaan on totta,
+mitä...
+
+(Purskahtaa itkuun, _Pentti_ on juonut kahvinsa, mennyt kirjoituspöydän
+luo. Sytyttää sikarin.)
+
+PENTTI: No? Mitä nyt?
+
+LYYLI: Mitä ne sanovat pitäjällä...
+
+PENTTI: Mitä ne sanovat? Häh?
+
+LYYLI: Että eivät lapset menesty Pääkkölässä!
+
+PENTTI: Kuka niin sanoo? Häh? Kuuletko sinä? Mitä ne tarkoittavat?
+
+LYYLI: Pellot menestyvät, karja menestyy, raha ja tavara menestyy,
+mutta lapset kuolevat.
+
+PENTTI: Äh! Niin puhuvat ne, jotka meitä kadehtivat. — Pellot, karja,
+tavara! Tietysti ne menestyvät, kun niitä hoidetaan. — Lapset! Keneltä
+ei lapsia kuole? Hoitaisit paremmin, niin eläisivät.
+
+LYYLI: Siinä tuo vika lienee.
+
+PENTTI: Älä nyt jää siinä päätäsi riiputtamaan niinkuin minä olisin
+sinulle minkä kuolemansynnin tehnyt. Tiedänhän minä, että sinä
+olet hoitanut hyvin lapsesi. — Mutta minä en siedä tätä alituista
+ruikuttamista.
+
+LYYLI: Enhän minä aina ruikutakaan.
+
+PENTTI: No noh! — Suuttuuhan sitä ihminen vähemmästäkin. — Lapset!
+Herran rangaistus! — Äh! Ei ole mitään jumalaa.
+
+LYYLI: Kun et sinä vielä puhuisi niin jumalattomasti!
+
+PENTTI: Minä puhun niinkuin minä ajattelen. — Ei ole mitään jumalaa
+eikä perkelettä. Ne, jotka niin sanovat, valehtelevat. Papit enemmän
+kuin kukaan. — Että sinäkin viitsit...
+
+LYYLI: Tulin nyt sanoneeksi tuon.
+
+PENTTI: Koulunkäynyt ihminen! Sitäkö sinulle siellä tyttökoulussa
+opetettiin?
+
+LYYLI: Olisi saanut olla käymättä sekin koulu, kun olisi tiennyt, että
+siitä alituisesti muistutetaan. Ensin isä kotona ja sitten sinä...
+
+PENTTI: En suinkaan minä ole siitä liian usein muistuttanut.
+
+LYYLI: Etpä et. — Joko minä vien kahvikalut pois?
+
+(Nousee. _Pentti_ on kävellyt kiivaasti edes takaisin.)
+
+PENTTI: Jo. — Enkähän minä nyt silti mikään hirviö ole, vaikka minä en
+usko teidän jumalaanne.
+
+LYYLI: Ei tuo taida olla minun jumalani enempi kuin sinunkaan. — Mutta
+sinä kiivastut aina niin, Pentti.
+
+PENTTI: Minä? Kiivastunko minä? En milloinkaan. Minä olen itseni herra
+enempi kuin moni muu. Voitko sanoa? Olenko koskaan tänä viitenätoista
+vuotena kohottanut kättäni sinua vastaan?
+
+LYYLI: Sitä olisi puuttunut vielä.
+
+PENTTI: Vielä, sanoit sinä! Sitä ei puutu monessa muussa talossa. —
+Olenko kertaakaan tullut humalassa kotiin? Häh?
+
+LYYLI: Et, et.
+
+PENTTI: Taikka menettänyt rahojani markkinoilla? Taikka jäänyt
+pelaamaan korttia yökausiksi? — En. Sinulla on hyvä mies, sanon minä.
+
+LYYLI: Niin, niin. Samaahan minäkin sanon.
+
+PENTTI: Yleisesti kunnioitettu mies. Nyt minä olen kunnallislautakunnan
+esimies. Tänään tulee minusta valtiopäivämies, saatpa nähdä.
+
+LYYLI: Jumala varjelkoon!
+
+PENTTI: Mitä nyt? Olisit edes turhaan lausumatta tuon jumalan nimeä,
+kun et kuitenkaan todella usko siihen. — Mitä tahdoit sanoa?
+
+LYYLI: Nyt kuolee meidän lapsemme varmaan.
+
+PENTTI: Nyt? Kunko minusta tulee valtiopäivämies? — Lyyli! Tahdotko
+tehdä minut hulluksi?
+
+LYYLI: Herra siunatkoon!
+
+PENTTI: Mitä tarkoitat sinä noilla sanoillasi: "nyt kuolee meidän
+lapsemme varmaan". Mitä yhteyttä on ja voi olla mielestäsi meidän
+lapsillamme ja minun valtiopäivämiesvaalillani? — Kuuletko? Vastaa
+minulle!
+
+(Pudistaa häntä kyynärvarresta. _Lyyli_ on lyhistynyt istumaan.)
+
+LYYLI: Enhän minä sillä sen enempää tarkoittanut. Se sana vain pääsi
+huuliltani.
+
+PENTTI: Sinulta pääsee suustasi sanoja, jotka voisivat viedä hirteen
+toisen miehen. "Nyt kuolee meidän lapsemme varmaan!" — Onko mokomaa
+kuultu? Äh!
+
+LYYLI: Anna se anteeksi, Pentti.
+
+PENTTI: Joku toinen vaimo iloitsisi, jos hänen miehensä nauttisi niin
+suurta luottamusta, että hänet valitaan edustamaan synnyinmaataan.
+Sinä sen sijaan myrkytät minulta jokaisen ilon. — Milloin ovat meidän
+lapsemme ennen kuolleet siitä, että minun arvoni on ylentynyt?
+
+LYYLI: Pentti! Kuulethan, että pyydän sinulta anteeksi!
+
+PENTTI: Aika nyt enää, kun kerran olet kylvänyt minuun myrkky-oan. —
+No niin, se on totta, Urho hukkui samana päivänä kuin minusta tuli
+kunnan esimies. Ja Väinö Kalervo kaatoi päälleen palavan lampun samalla
+viikolla kuin saatiin tieto, että minut oli valittu maanviljelysseuran
+johtokuntaan. — Mutta väitätkö sinä, perkele, että nuo asiat ovat
+toistensa yhteydessä?
+
+LYYLI: Pentti! — Et vielä koskaan ole puhutellut minua noin.
+
+PENTTI: Etkä sinäkään minua. Mutta sinä olet tuuminut kauan tuota.
+Nyt puhkesivat hauteet esille. — Jos ne ovat yhteydessä, no niin,
+silloinhan on jumala, silloinhan on helvetti, on kaikki tuo roska, ja
+kolminaisuus, ja apostolit ja mikä niiden nimi on! Jos minun lapseni
+ovat kuolleet sentähden, että minä olen ylentynyt yhteiskunnan jäsenenä
+ja valistuneena kansalaisena, — no niin, mennään kirkkoon sitten,
+mennään ripille, muijaseni! Mennään ripille, hahhah!
+
+LYYLI: Pentti!
+
+PENTTI: Taikka luuletko, että minä olen kentiesi tehnyt jonkun
+rikoksen, jonkun pahan työn, kuten se kuuluu, josta Herra nyt muka
+minua rankaisee? Kenties murhan kerrassaan? — Häh? Kenties olin se minä
+mielestäsi, joka murhasin Korpelaiset?
+
+LYYLI: Kuinka sinä saatat puhua, Pentti?
+
+PENTTI: Jos se en ollut minä ja jos et usko, että se olin minä, niin
+sano minulle, kuka se oli. Kuka?
+
+LYYLI: Me tiedämme molemmat kyllä.
+
+PENTTI: Kuka? Kentiesi et muista enää hänen nimeään?
+
+LYYLI: Rietu Mäkinen.
+
+PENTTI: Noh! Sinun entinen sulhaisesi se oli. Vähällä puuttui, ettet
+joutunut murhamiehen morsiameksi. — No noh, ei siitä sen enempää. —
+Kauhea teko! Murhata omat kasvinvanhempansa! — Nonoh!
+
+LYYLI: Hän on kyllä myös saanut rangaistuksensa.
+
+PENTTI: On, ja niin pitääkin olla. — Nahjus miehekseen muuten! —
+Kenties tahdot sinä väittää, että se oli jumala, joka häntäkin rankaisi?
+
+LYYLI: Itse lienee hän ollut sortajansa.
+
+PENTTI: Eipäs, yhteiskunta se oli. Itse olisi hän tehnyt tekonsa
+iltikseen ja kävelisi vieläkin vapaalla jalalla. Siksi on yhteiskunta
+korkeinta, mitä on. Valtio ja yhteiskunta! Työ niiden hyväksi on työtä
+jumalan hyväksi. — Paljon enemmän kuin virren veisuu.
+
+LYYLI: Minusta tuntuu kuin olisi lapsi itkenyt.
+
+PENTTI: Kenties se nyt jo kuolee minun sanoistani? — Perkele! — Eikö
+tässä talossa tule milloinkaan puhdasta?
+
+LYYLI: Kenties hän ei enää niin kauan itkekään.
+
+PENTTI: Mene sitten! — Odota, minä tulen myös katsomaan. — Eikä sinun
+sitä nyt tarvitse niin pahaksi ottaa. — Minä olen valvonut koko yön
+ja minun hermoni ovat vähän ärtyneet. — Kuule? Onko sinulla kotona
+konjakkia?
+
+LYYLI: Lieneehän sitä.
+
+PENTTI: Eikä sinun tarvitse noin katsoa minuun. Sillä tässä on mies,
+joka ei milloinkaan juo itseään juovuksiin. — Se nukkuu? No, arvasinhan
+minä sen.
+
+(_Lyyli_ on mennyt edellä oikealle. _Pentti_ seuraa häntä.
+Huone on hetken tyhjänä. _Kesti_ ja _Kärsämäki_ tulevat perältä.)
+
+KÄRSÄMÄKI: Ei taidakaan olla esimies kotona.
+
+KESTI: Missäpähän olisi? Tuossa ovat tilikirjat pöydällä levällään. Ei
+se olisi niitä siihen jättänyt, jos olisi taloa tuonnemmaksi poikennut.
+
+KÄRSÄMÄKI: On se akuraati mies tämä Pentti.
+
+KESTI: No, on siinä miestä kerrakseen. Ja talo kuin linna! Oikein matot
+lattialla.
+
+KÄRSÄMÄKI: Hirviääkö tässä istuakaan?
+
+KESTI: Kyllä hirviää. Valitsijamies voi istua missä tahansa.
+Tiedä, että me emme olekaan enään mitään tavallisia tunkionluojia!
+Ylösotettuja niin herroilta kuin talonpojilta.
+
+KÄRSÄMÄKI: Olemme sitä paitsi kirkon kuudennusmiehiä.
+
+KESTI: Ja isiltä perityn yhteiskunnan jäseniä. — Muistatko sinä sitä
+herraa, joka ihan Helsingistä pitäen kävi meillä? Oli sillä sanat
+suussa.
+
+KÄRSÄMÄKI: Mikä lie mielessä ollut.
+
+KESTI: Tahtoi vähän niinkuin tunnustella, hihi! — Mutta me äänestämme
+tätä Penttiä. Se, joka on osannut oman talonsa tähän kuntoon saada, se
+se ruunun rustingitkin ymmärtää.
+
+KÄRSÄMÄKI: Sillä tuolla lienee tavaraa herrain päivilläkin reissuta.
+
+KESTI: On sillä. Ja sellainen puhelahja sitten! Kun sitä kuulee joskus
+kunnantuvalla, niin ei pidä papit eikä piispatkaan.
+
+KÄRSÄMÄKI: Lait ja asetukset tunteva mies. Mutta ei se ole huono puhuja
+piispakaan.
+
+KESTI: Eipä silti ja sen vuoksi. — Mutta ei anna perään Penttikään.
+— Eikä se niin paljon kuulu puhelahjan päälle tulevankaan siellä
+pääkylässä. Pitää vain jaksaa juoda herrojen kanssa.
+
+KÄRSÄMÄKI: Pentti tuo jaksanee.
+
+KESTI: Jaksaa se, eikä tule milloinkaan humalaan. — Kuuluvathan ne
+sieltä ylämaasta ajattelevan sitä Härkösen nuorta maisteria, mutta me
+lähetämme Pentin.
+
+KÄRSÄMÄKI: Pentinpä Pentin. — Mikä se tuo on?
+
+KESTI: Kah, se Lentruutin rintakuva eli pysti. Etkö muista? Onhan niitä
+pappilassa.
+
+KÄRSÄMÄKI: Mikä se oli se Lentruutti?
+
+KESTI: Kah, se, joka virsikirjan teki. Etkö tuota nyt tiedä?
+
+KÄRSÄMÄKI: Tämänkö uuden?
+
+KESTI: Lie tehnyt uudenkin. — Ja tuo tuossa on Runeperki.
+
+KÄRSÄMÄKI: Niin vai. Virsiä hänkin teki?
+
+KESTI: Kukapa ne kaikki! — Pentti tuo tietäisi.
+
+KÄRSÄMÄKI: Oli se Vihta-Paavokin virsiniekka.
+
+KESTI: No sen minä sanon, ettei sitä sen parempaa ole ollutkaan! Kun
+se vaan olisi ymmärtänyt ja vähän enempi hengellisiä kuin lihallisia
+ajatellut. — Kuoli viinaan.
+
+KÄRSÄMÄKI: Viinaan kuoli. — Kah, onhan sillä nappi seinässä!
+
+KESTI: Sitä se painaa kun tahtoo eukkonsa eli piikatyttönsä tänne. Se
+on sellainen sähkönappi. — Painetaanko?
+
+KÄRSÄMÄKI: Älä, älä! — Jos sattuu vaikka ukkosen johto olemaan.
+
+KESTI: Kyllä minä näitä olen nähnyt. Siinä on sähkölangat niinkuin
+tilifoonissakin.
+
+KÄRSÄMÄKI: On sillä Pentillä konstit. — Soipiko se?
+
+KESTI: Soipi tietystikin. — Nyt minä painan.
+
+KÄRSÄMÄKI: Älä, älä! — Eihän se soi.
+
+KESTI: Ei se täällä soikaan. — Kuuletko? Jo tullaan.
+
+(Ukot istuvat jälleen vakavina ja odottavina puusohvalla perällä.
+_Pentti_ tulee oikealta, puhuen taakseen.)
+
+PENTTI: Ja lääkäriä on lähetettävä heti paikalla noutamaan. Sanokaa,
+että minä pyysin. Tekö täällä?
+
+KESTI: Minähän se tässä.
+
+PENTTI: Terve taloon! — Käykääpäs tänne peremmälle!
+
+KÄRSÄMÄKI: Kyllähän me tässäkin.
+
+KESTI: Kah, käydään peremmälle, kun Pentti kerran tahtoo! — Hohhoh!
+
+(Istuvat sohvaan. _Pentti_ keinutuoliin. Tarjoaa sikareita.)
+
+PENTTI: Kuuluukos sitä kummempia?
+
+KESTI: Eipä kummempia. — Oli kerran asioita tännepäin ja kun ei
+tämä naapuri ollut käynyt talossa milloinkaan, niin ajattelimme ohi
+ajaessa...
+
+KÄRSÄMÄKI: Tämä Kestihän se tahtoi. — Ihanko tässä sikaritupakit?
+
+PENTTI: Mitäs ne aina paperirullatkaan?
+
+KESTI: Hihi! — Nämä ovat vähän niinkuin näkyisämpiä, meinaa Pentti.
+
+KÄRSÄMÄKI: Taitaa olla hinta sen mukaan.
+
+PENTTI: Onhan niillä pikkutalon hinta. — Hohoi, onko siellä joku? —
+Mari saa tuoda tänne sen konjakkipullon. Ja kahvin kanssa!
+
+KÄRSÄMÄKI: Ihanko tässä nyt herrasmalliin —?
+
+KESTI: Kah, kun Pentti nyt kerran tahtoo. — Eikähän tässä turhan tautta
+valitsijamiehiä olla.
+
+(_Pentti_ on noussut paikaltaan ja mennyt oikealle ovelle. _Mari_ tuo
+sisälle konjakkipullon ja kahvitarjottimen ja menee. _Pentti_ kaataa
+laseihin.)
+
+PENTTI: Eipähän tässä kuivin suin istumaan. — Tuikku murheesen!
+
+KESTI: Skool, skool!
+
+KÄRSÄMÄKI: Jokohan tuo menee päähän vanhalle miehelle?
+
+PENTTI: Vatsaan se menee.
+
+(Vaitiolo. _Pentti_ täyttää jälleen lasit.)
+
+KESTI: Jaa, jaa.
+
+PENTTI: Tuikku murheesen!
+
+KÄRSÄMÄKI: Jokohan tässä nyt oikein viinoittelemaan?
+
+KESTI: Kah, kun Pentti nyt niin tahtoo. — Skool, skool!
+
+Esirippu.
+
+
+
+
+TOINEN NÄYTÖS.
+
+
+Sama näyttämö. _Kesti_ ja _Kärsämäki_ sohvassa. _Pentti_ keinutuolissa,
+kyynärpäät vasten pöytää.
+
+Ukot ovat naukkineet. Naamat kiiltävät vahvasti.
+
+
+PENTTI: Ja sen minä sanon, että kun minä valtiopäiville tulen,
+niin toinen kurssi siinä pitää alkaa. Mikä se on esim. tuo meidän
+lainkäyttömme? Pienet varkaat hirtetään, suuret vapaiksi päästetään.
+
+KESTI: Eihän se koira koiran hännälle polkaise, hihihi!
+
+PENTTI: Se on sen vuoksi, ettei kansa valvo oikeuksiaan. — Tietäkää
+se, miehet, että tämä nykyinen laki on vain pöllöjä ja typeriä ihmisiä
+varten. Viisaalle on siinä aina joku silmukka auki.
+
+KÄRSÄMÄKI: Hm. Taitaa olla niinkuin tämä Pentti sanoo.
+
+PENTTI: Miksei olisi? — Kuka siellä kompuroi?
+
+(Konstaapeli _Mäkäräinen_ on tullut sisälle edellisen aikana,
+yskähdellyt oven suussa ja, kun se ei auta, ruvennut jalkojaan
+kopistelemaan.)
+
+MÄKÄRÄINEN: Minähän se täällä vain —
+
+PENTTI: Kuka minä? — Jasoo, konstaapeli! Päivää! Konstaapeli painaa
+puuta vaan. Tänne peremmälle. — Mari' hoi! — Konstaapeli painaa sitä
+nappia!
+
+(_Mari_ tulee oikealta.)
+
+PENTTI: Mari tuo konstaapelille tähän lasin ja kupin. —
+Virkamatkoiltako sitä?
+
+MÄKÄRÄINEN: Onhan niitä ollut virkamatkojakin. Kaupungissa kävin
+viimeksi tätä vallesmannia kyydissä. — Hönkä tyttö tämä Mari. Lihoo ja
+pulskistuu.
+
+MARI (on tullut takaisin kuppineen): Mikäs se on isossa talossa.
+
+PENTTI: No, se oli sanottu niinkuin minun suustani! — Ei taitaisi tehdä
+pahaa pieni lökäri.
+
+MARI: Kiitti, kun annettiin. Vaikk' eihän se pieni suuren väärti ole.
+
+PENTTI: Tästä juomalasista. — Minkäs teki?
+
+MARI: Kun oli väärään kurkkuun mennä...
+
+MÄKÄRÄINEN: Ei se ole ensi kertaa pappia kyydissä. — Hönkä tyttö!
+
+PENTTI: Pönäkkä piika pönäkässä talossa. — Katkiaisi siltä ruununkin
+kakku.
+
+KESTI: Hihihi!
+
+MÄKÄRÄINEN: Jokohan uskaltaisi? Taitaa olla monta Marillakin...
+
+MARI: Ei ole kaunis, vaan ei ole kaupankaan.
+
+(Menee oikealle. _Mäkäräinen_ on saanut lasinsa. Kaikki ryyppäävät.)
+
+KÄRSÄMÄKI: Taitaa olla ylpeäluontoinen ihminen.
+
+PENTTI: Se on vähän niinkuin minun malliani. — No, ruunun mies! Eikö
+maistu?
+
+MÄKÄRÄINEN: Maistuuhan se, miksei maistu, kaupunkikonjakkia. — Taitaa
+olla esimiehen syntymäpäivä?
+
+PENTTI: Sattui tässä kaukovieraita, niin piti vähän rintaa röyhistää. —
+Ja onhan se päiväkin.
+
+KÄRSÄMÄKI: Vaalipäivä.
+
+KESTI: Me tässä olemme aikoneet äänestää Pentin herrainpäiville.
+
+MÄKÄRÄINEN: Vai niin. Ne siellä ylämaassa kuuluvat tuumivan sitä
+Härkösen maisteria.
+
+PENTTI: Saakeli!
+
+KESTI: Kyllä me se asia justeerataan. Vai miten, Kärsämäki?
+
+KÄRSÄMÄKI: Akuraati asia.
+
+PENTTI: Eikä siitä sen enempää. — Tyhjänäkö palasit vai oliko
+kyydittäviä?
+
+MÄKÄRÄINEN: Olihan se kyydittäväkin.
+
+PENTTI: Hyväkin herra?
+
+MÄKÄRÄINEN: Herrako tuo lie ollut! — Onhan se tämän puolen väkeä.
+
+PENTTI: Minkä niminen?
+
+MÄKÄRÄINEN: Ei tuolla taida poloisella olla paljon nimeä. — Rietu
+Mäkiseksihän sitä ennen sanottiin.
+
+PENTTI: Häh? Sekö se...
+
+MÄKÄRÄINEN: Sepä se Korpelan murhamies.
+
+PENTTI: Mitä? Eikö hän saanut elinkautista?
+
+MÄKÄRÄINEN: Saipa sai, vaan kun se nyt on vapaaksi päästetty ja piti
+laittaa kotipuoleensa, niin otin kärryilleni. — Eipähän se paljo
+painanut.
+
+KESTI: Taitaahan ne västingissä liiat lihat loheta.
+
+MÄKÄRÄINEN: Kapeaksi on mies käynyt ja tuntuu minusta vähän kuin
+nöyräpäiseltä. — Ei sen sanoista saa oikeata tolkkua.
+
+PENTTI: Mihin jätit hänet?
+
+MÄKÄRÄINEN: Tähänhän minä toin esimiehen luo.
+
+PENTTI: Saksan saatana!
+
+(_Pentti_ on noussut ylös ja kävelee kiivaasti edes takaisin lattialla.)
+
+MÄKÄRÄINEN: Ajattelin, että esimies ehkä saattaisi neuvoa, mitä sille
+olisi tehtävä, vaivaishoitoonko se on pantava vai mihin. Ja sitä
+samaahan se sanoi vallesmannikin...
+
+PENTTI: Minä annan pitkät perkeleet vallesmannille!
+
+KESTI (kuiskaten): Konstaapeli ei taida tietääkään, että se on tämä
+Rietu ollut ennenaikaan vähän niinkuin väleissä tämän Pentin emännän
+kanssa.
+
+MÄKÄRÄINEN: Yhyy!
+
+PENTTI: En minä sentään rupea murhamiehiä kattoni alla holhomaan.
+
+MÄKÄRÄINEN: Ka, viedään pois, vien mä hänet vaikka suoraan
+vaivaishuoneelle.
+
+PENTTI: Missä hän on?
+
+MÄKÄRÄINEN: Tuolla on väen pirtissä. — Ei siitä ole pelkoa, että se
+kenellekään pahaa tekee. Istuu ja itsekseen höpisee.
+
+PENTTI: Oli, mitä oli. Piruko sinut pani hänet juuri meille tuomaan?
+
+KESTI (kuiskaten): Siinä sen konstaapeli näkee. Ei olisi pitänyt tuoda.
+
+MÄKÄRÄINEN (samoin): Ei olisi pitänyt. Mutta lempoko ne kaikki
+viidentoista vuoden vanhat tyttöjutut muistaa?
+
+KÄRSÄMÄKI: Se on arka arvostaan tämä Pentti.
+
+KESTI: Ja vielä arempi eukostaan. — Se onkin koulunkäynyt ihminen.
+
+(Vaitiolo. _Pentti_ seisoo ikkunan luona ja katselee ulos.)
+
+KÄRSÄMÄKI: Hm.
+
+KESTI: Niin vai, niin.
+
+MÄKÄRÄINEN: Eiköhän ryypättäisi? (Vaitiolo.)
+
+KÄRSÄMÄKI (nousten): Taitaa olla jo aika meillä lähteä sinne
+kunnantuvalle.
+
+KESTI: Taitaapa vaan olla.
+
+MÄKÄRÄINEN: Jäi minultakin hevonen veräjään kiini. — Pysyneekö?
+
+(Kaikki nousevat. _Pentti_ kääntyy.)
+
+PENTTI: Joko nyt? Jahhah, teillä on ne vaalitoimitukset. Onnea matkaan,
+terveinä takaisin!
+
+KESTI: Ja saat sinä olla ihan varma, Pentti, että meidän äänemme sinä
+ainakin saat.
+
+KÄRSÄMÄKI: Saat muidenkin äänet.
+
+PENTTI: Saapas näkee, saapas näkee. — Hyvästi vaan, miehet! — Mihinkä
+sillä konstaapelilla on kiire?
+
+(_Kesti_ ja _Kärsämäki_ menevät perälle.)
+
+MÄKÄRÄINEN: Eipähän tässä mitä kiirettäkään. — Pitäisi vain joutua
+sinne kotimökille, kun siellä äitikin on ruvennut potemaan.
+
+PENTTI: Kotiinsa on moni kuollut. — Tuikku murheesen!
+
+MÄKÄRÄINEN: Kiitoksia!
+
+PENTTI: Tuota noin, ehkäpä minä vielä koetan tuumia sitä Rietun
+asiata...
+
+MÄKÄRÄINEN: No, kyllä se olisi kovin hyvä, jos esimies...
+
+PENTTI: Mutta sitä ennen minun pitää saada nähdä hänet.
+
+MÄKÄRÄINEN: Lieneekö hänessä paljon näkemistä. Kun se on semmoisissa
+rääsyissäkin, että täit tippuu...
+
+PENTTI: Mitenkäs minä muuten tiedän määrätä hänet, mihin työhön hänessä
+on miestä. — Konstaapeli tuo hänet tänne.
+
+MÄKÄRÄINEN: No, sitä samaahan se sanoi vallesmannikin, että kyllä se
+esimies... Nytkö heti?
+
+PENTTI: Nyt. — Jos on työmiestä, niin kyllä hommataan.
+
+MÄKÄRÄINEN: Kyllä kait siitä muuten olisi työmieheksikin, kun vain
+oikean ruoan ääreen pääsisi. Mutta minä pelkään, että sen päävärkki...
+
+PENTTI: Konstaapeli tuo hänet tänne kaikissa tapauksissa.
+
+MÄKÄRÄINEN: Kyllä, kyllähän minä.
+
+(_Mäkäräinen_ menee perälle. _Pentti_ kävelee edes takaisin. _Lyyli_
+tulee oikealta.)
+
+PENTTI: Siinä se nyt on!
+
+LYYLI: Mikä?
+
+PENTTI: Perkele! — Murhamies!
+
+LYYLI: Mitä sanot?
+
+PENTTI: Rietu Mäkinen. — Hän on päästetty vapaaksi.
+
+LYYLI: Herra siunatkoon!
+
+PENTTI: Kyllähän se siunaa! — Hän istuu väentuvassa.
+
+LYYLI: Minä en tahdo nähdä häntä.
+
+PENTTI: Eipä olisi isosti halua minullakaan, mutta täytyy, kun ei kuulu
+poloisessa olevan enää ruokansa hankkijata. — Täytyyhän sitä katsoa,
+ettei mies maantielle kuole.
+
+LYYLI: Kuinka sinä olet hyvä, Pentti!
+
+PENTTI: Kyllähän minä olen. — Miten lapsi voi?
+
+LYYLI: Hän nukkuu.
+
+PENTTI: Kauanpa se nukkuu.
+
+LYYLI: Kun ei lienekin jo viimeistä unta!
+
+PENTTI: Joko taas? — Kävikö lääkäri?
+
+LYYLI: Eihän se vielä miten ole ehtinyt, kun vasta lähetettiin
+noutamaan.
+
+PENTTI: Saattaisi kerran tulla itsestäänkin. — Kyllä täällä maksetaan.
+
+LYYLI: Eivät taida rahat auttaa tässä tapauksessa.
+
+PENTTI: Eivät pahenna, jos eivät parannakaan. — Vai uskotko sinä vielä,
+että tuo niin kutsuttu jumala ottaa sinulta pois lapsen sen takia, että
+minusta tulee valtiopäivämies?
+
+LYYLI: Tuleeko sinusta?
+
+PENTTI: Taitaapa tulla, elleivät ylimaalaiset aivan hulluiksi rupea. —
+Niin että siihen katsoen sinulla on hyvin vähän toivoa lapsestasi.
+
+LYYLI: Älä tuota enää viitsi! En minä koskaan niin ajattele.
+
+PENTTI: Noh! — Jos minä olisin murhamies, niinkuin esim. tämä Rietu,
+niin silloin voisi todellakin ajatella yhtä ja toista. Mutta nyt...
+
+LYYLI: Älä viitsi enää mainita häntäkään. Ei se niin hauskaa ole.
+
+PENTTI: Eipä taida olla. Ja lienetkin sinä jo aikoinasi itkusi itkenyt
+sen asian vuoksi. — Tulppa suuhun siis tästä asti. Et minulta kuule
+ainakaan enempää.
+
+LYYLI: Kiitos, Pentti! — Oli ne vaikeita aikoja.
+
+PENTTI: Vaikeimmasta ollaan nyt ohi. — Ja kun minusta tulee
+valtiopäivämies, lähdet sinäkin Helsinkiin. Eikö niin?
+
+LYYLI: Minä? Mitä minä siellä?
+
+PENTTI: Kah, itseäsi näyttämään niinkuin minäkin! Sinä edustat minua ja
+minä maata. — Kaikki hyvä.
+
+LYYLI: Kun ei tuo lapsi vaan olisi sairas...
+
+PENTTI: Kuolee, mikä on kuollakseen. Etehen elävän mieli! — Eikö sieltä
+lääkäri jo ajakin?
+
+LYYLI: Taitaapa ajaa. Nythän tuon kuulee sitten, minnepäin se kääntyy.
+
+PENTTI: Mene sinä vastaan häntä! Minulle taitaa tässä tulla omat
+vieraani.
+
+(_Lyyli_ menee oikealle. _Mäkäräinen_ ja _Rietu_ tulevat perältä.)
+
+MÄKÄRÄINEN (lykäten Rietua edellään): Käy sisälle vaan, Rietu! Ei
+esimies sinulle mitään pahaa tee.
+
+PENTTI: Tuonko se on näköinen?
+
+MÄKÄRÄINEN: Tämänhän tämä on näköinen. — Ota lakki päästäsi, Rietu, kun
+esimies puhuttelee sinua.
+
+RIETU: Jumala siunatkoon esimiestä ja tirehtööriä ja pastoria ja
+kaikkia hyviä ihmisiä.
+
+PENTTI: Mistä tirehtööristä hän puhuu?
+
+MÄKÄRÄINEN: Taitaa muistella vankilatirehtööriä. — Kun se on vähän
+nöyräpäinen... Herra tirehtööri sanoi —
+
+RIETU: Herra sinun jumalas on kiivas jumala, joka kostaa isäin pahat
+teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen...
+
+PENTTI: Häh? Minulleko sinä —?
+
+RIETU: ... niille, jotka häntä rakastavat, mutta tekee laupeuden
+monille tuhansille, jotka häntä vihaavat ja...
+
+PENTTI: No, se kuuluu joltakin. — Istu!
+
+MÄKÄRÄINEN: Kah, istu, Rietu, kun esimies käskee. Äläkä katsele
+kenkiesi kärkiä ja vastaa suoraan, kun sinulta kysytään.
+
+RIETU: Ja Herra sanoi Eevalle: "Sinun siemenestäsi pitää kaikki
+sukukunnat siunatuiksi tuleman."
+
+PENTTI: Mitäh?
+
+RIETU: Ja sinä olet rikki polkeva käärmeen pään, mutta käärme on
+pistävä sinua kantapäähän.
+
+PENTTI: Käärme! — Hän on täysi hullu.
+
+MÄKÄRÄINEN: Mitä minä sanoin? Ei taida olla enää henkensä elättäjää.
+
+RIETU: Ei esivalta turhaan miekkaa kanna, vaan joka miekkaan tarttuu,
+se miekkaan hukkuu.
+
+PENTTI: Kuinka? — Hahhah!
+
+MÄKÄRÄINEN: Hän sekoittaa sanat ja sakramentit.
+
+PENTTI: On siinä vähän tolkkua hänen puheessaan. — Konstaapelilla taisi
+olla kiire sinne kotimökilleen?
+
+MÄKÄRÄINEN: Olihan se vähän, kun se äitikin rupesi potemaan...
+
+PENTTI: Konstaapeli saa mennä vaan. — Tämä saa jäädä tähän tulevan yön
+tienoiksi. — Sittenpähän tuumitaan.
+
+MÄKÄRÄINEN: No, jopa se esimies nyt hyväksi rupesi. — Ka, kiitä Rietu,
+kun esimies lupaa yösijan! — No niin, hyvästi vaan! — Vaivaishoitoon
+kait se on pantava...?
+
+PENTTI: Saapas näkee. Hyvästi, hyvästi.
+
+(_Mäkäräinen_ menee. _Pentti_ on istunut kirjoituspöytänsä taakse.
+Vaitiolo.)
+
+PENTTI: Tule lähemmäksi!
+
+RIETU tulee epävarmasti.
+
+PENTTI: Istu!
+
+RIETU istuu tuolin nurkalle pöydän toiselle puolen.
+
+PENTTI: Me olemme nyt kahden kesken. Katso itse! Konstaapeli on mennyt
+tiehensä.
+
+RIETU: Niin, taitaa minunkin pitää...
+
+PENTTI: Ei sinun silti tarvitse nousta. Ymmärrätkö? Sinä olet nyt vapaa.
+
+RIETU istuu jälleen.
+
+PENTTI: Tunnetko minua?
+
+RIETU: Tu-tu-tunnenhan minä tirehtöörin.
+
+PENTTI: En minä mikä tirehtööri ole. — Kunnan esimies. — Sama kuin
+sinun isäsi ennen kalikkamarkkinoita.
+
+RIETU: Isä on taivaassa.
+
+PENTTI: Taitaahan tuo olla sielläkin. Uskotko sinä jumalaan?
+
+RIETU: Minä uskon pyhän hengen päälle ja yhden pyhän kristillisen
+seurakunnan ja kaikkien ihmisten yhteyden...
+
+PENTTI: Hm. — Sitäkö sinä olet oppinut siellä vankilassa? — Taisi olla
+kova kurssi?
+
+RIETU: Vaikka teidän syntinne veriruskeat olisi...
+
+PENTTI: Ptruu! Eikö sinulta, helvetti, saa ihmisen sanaa? — Sinäkö se
+murhasit ne Korpelaiset?
+
+RIETU: Minä.
+
+PENTTI: Sinä? — Taivahan talikynttilät! — Oletko tunnustanut itsesi
+syylliseksi?
+
+RIETU: Minä vaivainen syntinen ihminen...
+
+PENTTI: Vaivainen tosin, mutta et syntinen.
+
+RIETU: ... joka synnissä siinnyt ja syntynyt olen ja syntistä elämääni
+viettänyt kaikkena elinaikanani...
+
+PENTTI: Hm. Et sinä näinä viimeisenä viitenätoista vuonna ainakaan ole
+ollut tilaisuudessa monta syntiä tekemään. — Ei ole syntiä, perkele!
+
+RIETU: Perkele, joka käy ympäri kuin kiljuva jalopeura...
+
+PENTTI: Suu kiinni! — Kuka murhasi Korpelaiset?
+
+RIETU: Minä.
+
+PENTTI: Nyt on helvetti! — (Nousee ja kiertää lukkoon molemmat ovet,
+avaa ne ja sulkee sitten taas. Tulee sitten Rietun eteen.) Minä sen
+tein.
+
+RIETU: Ei, ei, minä se olin.
+
+PENTTI: Ne ovat typerryttäneet sinut siellä vankilassa! — Etkö nyt
+usko, kun sanon sinulle: Minä murhasin Korpelaiset, sekä ukon että akan.
+
+RIETU: Ei, ei, paha henki villitsi minut...
+
+PENTTI: Tahdotko, että kuvaan sinulle koko tapauksen? — Minä tulin
+mökkiin myöhään illalla. Sanottiin, että siellä oli rahoja. — Pyysin
+yösijaa. — Kun kaikki olivat menneet maata, nousin minä, otin kirveen
+penkin alta...
+
+RIETU: Ei, ei, minä se otin.
+
+PENTTI: Sinä olit käynyt mökissä vähää ennen. — He kertoivat sen
+minulle. — Minä löin kirveellä ensin ukon kuoliaaksi. — Menin sitten
+kamariin ja löin akan. — Ei ääntäkään. — Mursin auki kaapin oven ja
+otin rahat. — Pimeä syys-yö. — Puut kohisi. — Sinä olit unohtanut sinne
+nenäliinasi. — Sen ja verisen kirveen heitin minä saunan taa.
+
+RIETU: Ei, ei, minä se...
+
+PENTTI: Suu poikki! — Sinä kosiskelit silloin tätä Iso-Mattilan
+tyttöä. — Sinulla ei ollut rahoja. — Tiedettiin, että olit käynyt
+Korpelassa lainaamassa. — Et ollut saanut. — Niin vangittiin sinut. —
+Ja tuomittiin syyttömänä, kuuletko, syyttömänä elinkautiseen.
+
+RIETU katsoo häneen silmät selällään.
+
+PENTTI: Minusta tuli rikas mies. — Ja minä nain sen tytön. — Hän on
+nyt emäntänä tässä talossa. — Minä tarvitsin kumpiakin: rahaa ja
+kunniaa. Iso-Mattila oli suuri suku. — Siksi otin minä kummatkin. —
+Yöt päivät olen minä tehnyt työtä. — Nyt olen minä pitäjän rikkain
+mies. — Perustanut kansakouluja, auttanut kansanopistoja, tilannut
+sanomalehtiä. — Nyt tulee minusta valtiopäivämies. — Jos tahdot, voin
+minä nyt tehdä jotakin sinun hyväksesi.
+
+RIETU purskahtaa itkemään.
+
+PENTTI: En minä sinua tahtonut vankilaan. Mutta se sattui. — Lieneekö
+sitten ollut se sinun jumalasi, joka satutti? — Älä luule, että minä
+kadun tekoani! — Ei ole syntiä. — Minä olen paljon parempi mies kuin
+sinä. — Sinä olet huono mies, melto rauta! — Mutta et sinä silti mikään
+paha mies ole. — Et sinä ikinä mitään murhaa ole tehnyt.
+
+RIETU: Minä sen tein.
+
+PENTTI: Ole ulvomatta! — Korpelaiset olivat vanhoja kitsureita, niin
+ukko kuin akka. — Minä olin nuori mies, parhaissa voimissani. — Mutta
+minulla ei ollut rahoja. — Siksi minä tapoin heidät. — Lyyli oli kaunis
+tyttö, suurta sukua sitäpaitsi. — Siksi minä otin hänet. — Sinä teit
+työtä vankilassa, minä kotona. Se oli kaikki niinkuin olla pitikin.
+
+RIETU (nyyhkyttää): Noo, noo, ei saa.
+
+PENTTI: Sillä sinä olit luotu vankilaan. — Sinä olit liian heikko,
+tullaksesi toimeen omin voimin, tehdäksesi työtä vapaudessa. — Niitä
+varten ovat vankilat olemassa. — Mutta se ei ollut oikein, että sinut
+päästettiin vapaaksi. — Nyt näet sen itse: ilman vaivaishoitoa kuolet
+sinä nälkään.
+
+RIETU: Nälkä, niin.
+
+PENTTI: Sinun on nytkin nälkä? — Sinun oli hyvä olla vankilassa.
+Sinulta ei puuttunut mitään. — Minä kuulustelin sitä kaupungissa
+käydessäni. — Aluksi surit sinä vähän, mutta pian totuit sinä. —
+Lopuksi pidit sinä oikein Herran siunauksena, että olit joutunut niin
+hyvään paikkaan ja että hän oli herättänyt sinun omantuntosi.
+
+RIETU (itkeä kallottaen): Herra armahti minua vaivaista, syntistä
+ihmistä.
+
+PENTTI (raivostuen): Mene helvettiin! Ulos! Hetipaikalla! — Porukello!
+— Pirtissä saat ruokaa! — Äh! — Nuijalla kolkattava.
+
+(_Rietu_ menee nopeasti perälle. _Pentti_ kävelee kuohuksissaan edes
+takaisin. _Lyyli_ tulee itkien oikealta.)
+
+LYYLI: Pentti!
+
+PENTTI: Noh? Mikä hätänä? — Ulvooko koko maailma tänään? — Mitä?
+
+LYYLI: Lapsi kuolee.
+
+PENTTI: Häh?
+
+LYYLI: Lääkäri on siellä ja sanoo —
+
+PENTTI: Lapsi ei saa kuolla. — Mitä varten hän sitten on täällä? —
+Lakkaa tuossa tuhertamasta. — Aikainen ihminen.
+
+LYYLI: Eikö sinulla ole sydäntä, Pentti?
+
+PENTTI: On, mutta se on miehen sydän. — Hyvä sydän! — Kirkas kuin
+rauta! — Hyvin tahkottu. — Etkö usko? — Koeta! — Sillä voi tehdä vaikka
+miesmurhia.
+
+LYYLI: Miksi nyt vielä puhut niin hirveästi? Kun on ilmankin huolta...
+
+PENTTI: Ilmankos minulla on murhamies talossani. — Tuolla väen
+puolella, tarkoitan minä. — Hullu mies. — Tässä tulee viisaskin
+mielenvikaan. Menikö tohtori?
+
+LYYLI: Ei, hän on vielä siellä lapsen luona.
+
+PENTTI: Ja hän saa jäädä sinne siksi kuin lapsi paranee! — Minä maksan.
+— Mutta jos lapsi kuolee, minä hirtän hänet. — Sitäkös varten tässä on
+sikiöitä maailmaan toimitettu!
+
+LYYLI: Mitä varten lie toimitettu! — Mutta eivät ne vain elä.
+
+PENTTI: Lapset eivät menesty Pääkkölässä, mitäh? — Pelto menestyy,
+karja menestyy ... saatana! — Minusta tulee valtiopäivämies. — Se lapsi
+haudataan kirkon lattian alle.
+
+LYYLI: Eikö tuolla liene sijaa muiden vieressä?
+
+PENTTI: Alttarin alle, saarnastuolin juureen, sanon minä. — Koska se
+kerran on jumalan tahto. — Niin rikkaat rehkivät! — Ja minä olen rikas!
+— Ja minä olen ylpeä! — Pentti Pääkkönen. — Ei ole tämä mies vielä
+ketään kumartanut.
+
+LYYLI: Pentti!
+
+PENTTI: Eikä kumarra. — Tulkoon, vaikka itse isä jumala taivaasta
+kaikkine enkeleineen! — Lakkipäässä! — Perkele, en kumarra! — Ota
+lapsi, kun sen vaivainen lienet! — Ota vaimo, ota minut, ota kaikki! —
+Ota tuo Rietu vielä tuolta pirtistä! — Enempi sinä olet murhannut kuin
+minä.
+
+LYYLI: Pentti, Pentti.
+
+PENTTI: Mene sinäkin sinne väentupaan! — Itkekää yhdessä! — Minä en
+itke. — Jos minua lyödään, lyön minä takaisin. — Ei ole jumalaa, ei ole
+syntiä! — Lapsi kuolee. — Helvetti!
+
+(Iskee nyrkkinsä pöytään. _Lyyli_ on paennut oikealle.)
+
+Esirippu.
+
+
+
+
+KOLMAS NÄYTÖS.
+
+
+Sama näyttämö. _Pentti_ seisoo yksin keskellä lattiaa, lakki päässä,
+kädet housuntaskuissa.
+
+
+PENTTI (yksin): Jumala kaikkivaltias! Jos sinä olet olemassa, niin
+näytä nyt itsesi minulle! Jos minun lapseni pitää kuolla sentähden,
+että minusta tulee valtiopäivämies, niin annan minä palttua
+valtiopäiville. Jos se taas kuolee tuon murhan takia, minkä tein
+viisitoista vuotta sitten, niin ota pois kaikki, mitä sain sen kautta,
+talo, koti, kontu, vaimo ja yhteiskunnallinen kunnia! Minä voin vielä
+kerran alkaa alusta! Eikä sinun myöskään tarvitse sen enempi auttaa
+minua; koetetaan tulla toimeen omin voimin.
+
+Jumala, jota hyväksi sanotaan. Anna nyt joku merkki minulle! Sillä
+minä en voi uskoa muuta kuin mitä näen ja mitä itse olen omassa
+sydämessäni kokenut. Katso, minä en voi katua niinkuin muut. Minä en
+voi käydä allapäin, en itkeä, en rukouksia hymistä. Tämä on ainoa kerta
+elämässäni, kun puhun sinulle, enkä nytkään tiedä, kenen kanssa puhun.
+Mutta minä voin tehdä työtä, yöt päivät, aamusta iltaan, lakkaamatta,
+levähtämättä. Ellei se riitä sinulle, niin ota sitten kaikki ja heitä
+helvettiin!
+
+Älä tee minua sairaaksi! Älä koeta minun kanssani samoja konsteja kuin
+kuulut muiden kanssa käyttävän! Sillä silloin minä hirtän itseni.
+Taikka kovennan itseni niin kovaksi ja kirkkaaksi, että sinun salamasi
+kilpistyvät minusta niinkuin rauta teräksestä.
+
+Tehdään suora kontrahti! Sano, mitä ehtoja asetat! Minä olen
+ilmoittanut omani. Mutta jos sinä vaadit liikoja minulta, niin teen
+minä kontrahdin sen toisen kanssa, jonka hyvin tiedät, jos kerran
+olet olemassa, ja joka on olemassa, jos sinäkin olet. (Ottaa lakin
+päästään.) Tee nyt, mitä tahdot minulle! Nyt tiedät, kuka minä olen,
+ja siksi voin minä myös pääni sinulle paljastaa. Minä en tee sitä
+sokeasta kunnioituksesta sinua, tuntematonta, kohtaan, vaan siksi että
+kunnioitan omaa itseäni enkä tahdo palvella jumalaa, joka olisi minua
+alhaisempi. Ja ellei sinua ole olemassa, niin teen minä sinut nyt, oman
+kuvani mukaan, raa'an, kovakouraisen, säälimättömän, mutta lapsiaan
+rakastavan jumalan, juuri sellaisen, jota Pentti Pääkkönen tällä
+hetkellä tarvitsee.
+
+Anna nyt merkki siitä, että elät! — Amen.
+
+LYYLI (juoksee oikealta): Pentti! Pentti!
+
+PENTTI: Mitä?
+
+LYYLI: Kuume laskeutuu.
+
+PENTTI: Ohoh! — Käykö se niin nopeasti?
+
+LYYLI: Käänne on tapahtunut. Lääkäri sanoo, että vaara on nyt ohitse.
+
+PENTTI: Missä hän on?
+
+LYYLI: Hän ennätti jo lähteä. — Pentti, hän on pelastettu.
+
+PENTTI: Hm. Oletko nyt aivan varma siitä, ettet erehdy?
+
+LYYLI: Olen, olen. — Jumalalle olkoon kiitos.
+
+PENTTI: Merkillinen juttu. — Mutta eihän ole mitään jumalaa.
+
+LYYLI: Älä nyt suutu, hyvä Pentti! — En minä sillä mitään pahaa
+tarkoittanut.
+
+PENTTI: En minä suutukaan. — Lääkäri oli siis jo tuominnut lapsen
+kuolemaan?
+
+LYYLI: Oli. — Et usko kuinka hirveältä se tuntui.
+
+PENTTI: Minä uskon. — Mutta mene nyt jälleen lapsen luo!
+
+LYYLI: Minä menen. — Pentti, etkö sinäkin tahdo tulla häntä katsomaan?
+
+PENTTI: Minä tulen.
+
+LYYLI: Herra jumala, kuinka minä nyt olen iloinen!
+
+(Menee oikealle. _Pentti_ seisoo hetken aikaa mietteissään.)
+
+PENTTI (yksin): Hm. — Siis olet sinä olemassa. Sinä pelastat
+lapsen, kun pyydän sitä sinulta. — Nyt en minä varmaan pääse
+valtiopäivämieheksi. — Olkoon! Se oli välikirja, ei valittamista. —
+Merkillinen jumala sinä olet. Minä tein sinut sekunti sitten ja nyt
+toimit sinä jo niinkuin olisit ikäsi näitä asioita hoitanut. — Kunnon
+jumala! Niin olisin minäkin tehnyt sinun sijassasi. — Siis saan minä
+nyt sanoa hyvästit herrainpäiville. — Oli menneeksi!
+
+(_Kesti_ ja _Kärsämäki_ tulevat perältä.)
+
+KESTI: Pentti.
+
+KÄRSÄMÄKI: Kävihän se.
+
+PENTTI: Mitenkäs kävi?
+
+KESTI: Me voitimme.
+
+KÄRSÄMÄKI: Kyllä se nuori Härkönen nyt saa nuolla näppiään.
+
+PENTTI: Mitäh?
+
+KESTI: Yksimielisesti.
+
+KÄRSÄMÄKI: Olihan siinä aluksi vähän riitaa, vaan kun tämä Kesti
+sydäntyi puhumaan...
+
+KESTI: Ei siinä olisi auttanut, vaikka olisi taivaan vallat vastaköyttä
+vetäneet. — Me voitimme!
+
+PENTTI: Älkää valehdelko!
+
+KÄRSÄMÄKI: Kah, kun ei usko.
+
+KESTI: Ala nyt vain laittautua herrainpäiville! — Vai katumoiksiko
+käypi?
+
+KÄRSÄMÄKI: Myöhäistä sitä nyt on katua. — Se paukahti!
+
+PENTTI: Perkele!
+
+KESTI: Nyt sinusta tuli valtiopäivämies.
+
+KÄRSÄMÄKI: Ei siinä ole katumistakaan. — Hyvä palkka.
+
+KESTI: Ei meillä eikä sinulla. — Mutta näyttääpä siltä kuin Pentti
+todenperään meinaisi jänistää?
+
+KÄRSÄMÄKI: Antaapa se ajattelemista.
+
+PENTTI: Minusta siis tuli edusmies?
+
+KESTI: Tuli, tuli.
+
+PENTTI: Nyt juuri?
+
+KÄRSÄMÄKI: Kah, kussa ikää kunnan tuvalta kerkesimme. — Ei ollut aikaa
+jäädä edes pastoria puhuttelemaan, vaikka näkyi sekin siitä sivu
+astelevan.
+
+PENTTI: Nyt tulee kummat!
+
+KESTI: Ei se usko vieläkään.
+
+KÄRSÄMÄKI: Kun ei usko, niin puskekoon! — Tottapahan saa tietää
+aikanaan.
+
+KESTI: Eiköhän edes ryyppyä tarjoa?
+
+KÄRSÄMÄKI: Mitä tehnee! — Taisi ruveta housut lotajamaan.
+
+PENTTI: Nyt en minä ymmärrä.
+
+KÄRSÄMÄKI: Kah, ei tässä päiväksi seisomaan. — Mitä meinannee koko
+Pentti!
+
+KESTI: Ei tässä pidot parane.
+
+PENTTI: Älkäähän menkö miehet! — Käykäähän saliin, tänne oikealle. —
+Eihän teillä mitä kiirettä.
+
+KESTI: Eihän meillä kiirettäkään.
+
+PENTTI: Käykäähän sisälle miehet! Pitäähän meidän muistaa tätä päivää.
+— Se on nyt parannut se meidän lapsi.
+
+KÄRSÄMÄKI: Vai parani? — Poikako sinulla on vai tyttö?
+
+PENTTI: Niin, niin, enhän minä ole tainnut kertoakaan. — Poika,
+perkele, isänsä poika, josta tehdään herra! — Käykää sisälle miehet!
+— Eukko hoi, tuleppas ottamaan vieraita vastaan! (Lykkää _Kestin_
+ja _Kärsämäen_ oikealle. Palajaa takaisin ja pysähtyy jälleen
+keskilattialle.) Ne valehtelevat, saatanat! — Taikka ei sinua
+sittenkään ole olemassa.
+
+PASTORI (tulee perältä): Herra valtiopäivämies!
+
+PENTTI: Herra pastori! — Sepä hauskaa.
+
+PASTORI: Kuulin juuri kunnantuvalla ... en malttanut olla pistäytymättä
+onnittelemaan.
+
+PENTTI: Pastori on hyvä ja painaa puuta. — Lieneekö tuossa
+onnittelemista?
+
+PASTORI: Ohhoh! — Kävelinpä tavallista kiireemmin. — Niin, niin, minä
+ymmärrän edusmiehen epäilykset. — Talo jää nyt vähäksi aikaa.
+
+PENTTI: Ei sillä ja sen vuoksi. — Kyllä tämä talo aina vähän aikaa
+ilman isäntääkin kestää.
+
+PASTORI: Pitäis kestää, hehheh, pitäis kestää. — Ei siis muuta kuin
+kättä päälle! — Onneksi olkoon, isänmaa ennen kaikkea.
+
+PENTTI: Amen.
+
+PASTORI: Toisesta toiseen: onko herra edusmies lukenut viime
+sanomalehdet?
+
+PENTTI: Enpä ole tässä vielä ehtinyt. — Seisooko siinä jotakin?
+
+PASTORI: Pistin tässä taskuuni yhden numeron, näytin sitä ukoille
+tuolla maantielläkin. — Edusmies on hyvä ja katsoo tätä paikkaa.
+
+PENTTI: Vai niin.
+
+PASTORI: Näyttää siltä kuin rupeisi valkenemaan.
+
+PENTTI: Siltä näyttää. — Lieneekö tuohon nyt luottamista?
+
+PASTORI: Alku on hyvä.
+
+PENTTI: Lopussa kiitos seisoo. — Niin, niin.
+
+PASTORI: Mutta merkit ovat hyvät.
+
+PENTTI: Jokohan tästä alkaisi uusi elämä?
+
+PASTORI: Suomi on surrut jumalan mielen mukaan. — Nyt Herra ottaa pois
+koettelemuksensa.
+
+PENTTI: Niinkö pastori ajattelee?
+
+PASTORI: Niin tulee uskovaisen ajatella. — Kansat tekevät syntiä
+ja saavat rangaistuksensa. Mutta jos kansa ei paadu pahassa, vaan
+nöyristää sydämensä ja mielensä kaikkivaltiaan istuimen edessä, antaa
+Herra jälleen laupeutensa loistaa —
+
+PENTTI: Niin pahoille kuin vanhurskaille?
+
+PASTORI: Hm, tuota niin, se loistaa kaikille, kun se loistaa. — Mutta
+mitä herra edusmies sillä tarkoittaa?
+
+PENTTI: Ilman minä vaan.
+
+PASTORI: Jaa, jaa. Tutkimattomat ovat Herran tiet.
+
+(Vaitiolo.)
+
+PENTTI: Kuulkaas, herra pastori!
+
+PASTORI: No niin?
+
+PENTTI: Uskotteko te jumalaan?
+
+PASTORI: Sepä kysymys!
+
+PENTTI: Älkää pahastuko! Tiedänhän minä sen tosin, mutta minun tekisi
+mieleni kuulla se nyt teidän omasta suustanne. Uskotteko te?
+
+PASTORI: Uskon.
+
+PENTTI: Kaikesta sydämestänne?
+
+PASTORI: Kaikesta sielustani ja mielestäni.
+
+PENTTI: Perkele! — Anteeksi, herra pastori, minä näen, että vasikat
+ovat jälleen päässeet ryytimaahan.
+
+PASTORI: Ai, ai. — Näkyypä siellä jo olevan ajajakin. — Lanttujako
+herra edusmies on kylvänyt tuohon vai...
+
+PENTTI: Lanttuja. — Tuota noin: minä olisin vielä kysynyt siitä samasta.
+
+PASTORI: Mistä?
+
+PENTTI: Jumalasta. — Ellei herra pastori pahastune...
+
+PASTORI: En millään muotoa. — Herra edusmies tekee oikein astuessaan
+maan ja kansan luottamustoimeen niin vakavilla ajatuksilla.
+
+PENTTI: Taitaa ehkä tuntua lapselliselta. — Mutta minä olen todellakin
+ajatellut näitä asioita hiukan viime aikoina.
+
+PASTORI: Jaa, jaa, nämä ajat panevat monen miehen arvelemaan.
+
+PENTTI: Uskooko herra pastori, että joku kansa, taikka ihminen, voi
+saada syntinsä anteeksi noin vaan, ilman muuta?
+
+PASTORI: Ilman katumusta?
+
+PENTTI: Niin.
+
+PASTORI: Ei milloinkaan. — Jaa, tietysti, ei jumalalle mikään ole
+mahdotonta. Hän voi kaikkihyvyydessään tehdä ihmeitäkin. Mutta ei se
+ainakaan ole tavallista, mikäli minä ymmärrän.
+
+PENTTI: Vai niin. — Ei siitä tule hullua hurskaammaksi.
+
+PASTORI: Sanoiko herra edusmies jotakin?
+
+PENTTI: Ilman vaan itsekseni. — Omituinen juttu!
+
+PASTORI: Mikä?
+
+PENTTI: Voinhan minä sen sanoakin: minulle tapahtui tänään jotakin
+kummallista. — Minun lapseni sairasti ja...
+
+PASTORI: Niin, minä olen kuullut. Eihän liene suru tapahtunut?
+
+PENTTI: Hän paranee. — Mutta tulin tässä äsken ikäänkuin muistaneeksi
+jumalaa ... rukoilleeksi, miksi häntä sanoisin ... vaikka ei se tainnut
+minun rukoukseni niin mallin mukaan olla...
+
+PASTORI: Jumala katsoo sydämeen.
+
+PENTTI: Tulin ikäänkuin asettaneeksi toistensa yhteyteen nämä kaksi
+asiaa: lapsen ja tuon edusmiesvaalin. — Hahhah, sellaista voi mieleen
+juolahtaa! — Pyysin, että lapsi paranisi, vaikkakin sillä ehdolla, että
+minusta ei tulisi edusmiestä.
+
+PASTORI: Hm.
+
+PENTTI: Nyt sain minä molemmat: sekä lapsen että edusmies-arvon. — Mitä
+herra pastori siitä arvelee?
+
+PASTORI: Arvelen, että Herra on kaikkiviisaudessaan tahtonut
+erityisellä tavalla palkita —
+
+PENTTI: Palkita?
+
+PASTORI: Palkita herra esimiestä. Jostakin hyvästä työstä esimerkiksi.
+
+PENTTI: Perkele! — Tuota noin...
+
+PASTORI: Vasikatko ne taas —?
+
+PENTTI: Vasikat. — Mutta eikö Herra joskus voisi koota tulisia hiiliä
+jonkun pään päälle? Mitä?
+
+PASTORI: Hiiliä? Hehheh, ne eivät taida kuulua juuri hänen
+valtakuntaansa.
+
+PENTTI: Herra pastori siis arvelee, että se toinen —?
+
+PASTORI: Kaikki on jumalan kädessä. — Usein on onni ihmiselle juuri
+korkein koettelemus. — Jaa, jaa.
+
+(_Pastori_ istuu keinutuolissa. _Pentti_ ikkunan ääressä katselee ulos.
+Vaitiolo.)
+
+LYYLI (oikealta): Pitääkö niille antaa ruokaa? — Kah, herra pastori!
+Terve tulemaan.
+
+PASTORI: Hyvää päivää. — Kuulin tässä juuri, että Herra on valmistanut
+teille suuren ilon. — Lapsi paranee.
+
+LYYLI: Taitaahan se nyt parata tällä kertaa.
+
+PASTORI: Raskasta se on ollut nähdä syrjäisestäkin, mitä sitten äidin
+sydämelle. — Jaa, jaa. — Herra koettelee meitä kaikkia.
+
+LYYLI: Onhan sitä ollut suruakin.
+
+PASTORI: Nyt saan minä sentään onnitella teitä edusmiehen puolisoksi. —
+Varmaan te matkustatte mukana pääkaupunkiin?
+
+LYYLI: Mitä Pentti arvellee? — Onhan siitä ollut vähän leikkipuhetta.
+
+PASTORI: Toisakseen tulette te nyt olemaan enemmän erossa miehestänne
+kuin ennen: maa ja kansa vaatii omansa.
+
+LYYLI: Niin se lienee.
+
+(Vaitiolo.)
+
+PENTTI: Kuuleppas Lyyli!
+
+LYYLI: Mitä?
+
+PENTTI: Minä arvelin tässä sitä Rietu Mäkisen asiata. — Pastori tietää,
+sen Korpelaisten murhaajan, joka nyt on päästetty vapaaksi.
+
+PASTORI: Minä kuulin siitä.
+
+PENTTI: Niin, mitä sinä sanoisit, Lyyli, jos me sen nyt ottaisimme
+meille —?
+
+LYYLI: Meille?
+
+PENTTI: Älä säikähdä! — Kun se poloinen ei taida enää juuri muutenkaan
+voida leipäänsä ansaita. — Ainahan sille joku nurkka löytyisi. — Mitä
+pastori ajattelee?
+
+PASTORI: Epäilemättä olisi se jumalalle otollinen työ.
+
+PENTTI: Siinä kuulet, Lyyli. — Älä nyt ymmärrä väärin minua! — Se vain
+juolahti minun mieleeni tässä.
+
+LYYLI: Pentti, kuinka sinä olet hyvä.
+
+PENTTI: Perk —! — Tuota noin, siis päätetty: hän jää meille. — Oliko
+sinulla jotakin muuta asiaa?
+
+LYYLI: Tulin vaan kysymään, tarjotaanko niille ruokaa, niille vieraille.
+
+PENTTI: Tietysti. — Ehkäpä herra pastorikin tekee meille sen kunnian...
+
+PASTORI: Jaa, ei taida sopia. — Odottavat sielläkin kotona.
+
+PENTTI: Mitäs tyhjää! Kyllähän ne nyt tämän yhden kerran.
+
+LYYLI: Pastori jää nyt vaan.
+
+PENTTI: Eikähän sitä nyt aina tulla valtiopäivämieheksikään. Onhan tämä
+niinkuin juhlapäivä.
+
+PASTORI: Onpa niinkin, hehheh. Ehkäpä minä nyt sitten jään.
+
+MARI (juoksee ulkoa): Herra siunaa!
+
+PENTTI: Mikä on?
+
+LYYLI: Mitenkä sillä lailla juokset?
+
+MARI: Herra pastori ei nyt tykkää pahaa. — Mutta kyllä se on niin
+kauheata!
+
+LYYLI: Mikä?
+
+PENTTI: Etkö sinä saa sanaa suustasi? Noh!
+
+PASTORI: Onko jotakin tapahtunut?
+
+MARI: Kun minä menin kanoja katsomaan ... voi, voi, voi, siunatkoon
+sitä...
+
+PENTTI: Kananpää! — Olisit siunannut itsesi ulkona. — Mikä hätänä?
+
+MARI: Pastori ei nyt vain pahaa tykkää. — Mutta kun se hullu mies...
+
+PENTTI: Rietu?
+
+MARI: ... on hirttänyt itsensä! — Voi, voi, voi.
+
+LYYLI: Hyvä jumala?
+
+PENTTI: Hirttänyt?
+
+MARI: Mitä minä jo sanoin konstaapelille, että älkää jättäkö tuota
+mielenvikaista irralleen. Se kun kuuluu olleen vielä murhamies! — Voi,
+voi, voi! — Ja nyt tällä lailla itsensä lopetti.
+
+PENTTI: Helvetti! — Anteeksi, herra pastori.
+
+MARI: No, kyllä se nyt ihan vissiin sinne joutuu. — Minä huusin
+renki-Jussille, että "tuletko Jussi katsomaan!" — Niin vihlaisi pahasti
+sydänalaa. — Ruumis oli jo ihan tönkkö. — Ja henki pois! Voi, voi, voi!
+
+LYYLI: Ei taida olla toivoa enää virkoamisestakaan?
+
+MARI: Eihän siitä miten, kuolleesta raadosta. — No, tämä oli tapaus!
+
+PENTTI: Mene nyt!
+
+MARI: Eipä sitä olisi vielä eilen uskonut. — Vaan se koira ulvahtelikin
+viime yönä niin kummasti...
+
+PENTTI: Mars, matkaan!
+
+MARI: Mennään, mennään. — Onpa tässä nyt ihmettä! — Sekö se oli se
+Mäkisen Rietu?
+
+PENTTI: Se. — Ja nyt: tuossa on viisi hirttä poikki.
+
+MARI: Ka, ka, kyllähän minä tässä vähemmälläkin kiireellä kerkiän. —
+Voi, voi! Kun on ruumis talossa. (Menee oikealle. Vaitiolo.)
+
+PASTORI: Kauhea tapaus!
+
+LYYLI: On se hirveätä. — Murhata ensin muut ja sitten itsensä!
+
+PASTORI: On täytynyt olla kova sydän sillä ihmisellä. — Jaa, jaa.
+
+LYYLI: Ettei edes vankilassa heltynyt, vaikka sai istua viisitoista
+vuotta. — Hyi, oikein puistattaa!
+
+PASTORI: Viisitoista pitkää vuotta. — Ei ole aina apua niistä
+vankiloistakaan. — Ja nyt juuri, kun hän olisi saanut teillä ikuisen
+leivän...
+
+LYYLI: Hän lienee, raukka, ollut mielenhämmingissä. — Sinä puhuttelit
+häntä, Pentti?
+
+PENTTI: Minäkö?
+
+LYYLI: Niin. — Miltä hän tuntui sinusta? Oliko hän katunut?
+
+PENTTI: Oli.
+
+PASTORI: Siis hän oli mielen häiriössä.
+
+LYYLI: Taisi olla onni onnettomalle.
+
+PASTORI: Herra on laupias ja aivan hyvä. — Mutta tutkimattomat ovat
+hänen tiensä.
+
+PENTTI: Amen.
+
+LYYLI: Kenties herra pastori nyt tahtoo käydä tänne toiselle puolen? —
+Meillä olisi siellä ruoka valmis...
+
+PASTORI: Kiitoksia. Käydäänpä vaan, heh, heh, valtiopäivämiesaterialle.
+
+(_Lyyli_ ja _Pastori_ menevät oikealle. _Pentti_ jää ikkunasta ulos
+tuijottamaan.)
+
+PENTTI: Hm. Maailma käy päivä päivältä yhä merkillisemmäksi.
+
+Esirippu.
+
+
+
+
+
+
+LYDIAN KUNINGAS
+
+Tarina Herodotoksen mukaanKuvaelma
+
+
+
+HENKILÖT:
+
+KANDAULES, Lydian kuningas.
+GYGES, hänen sotapäällikkönsä.
+ILIALI, hänen puolisonsa.
+
+Paikka: Kuninkaan puutarha.
+
+
+ENSIMMÄINEN KOHTAUS.
+
+_Kandaules. Gyges_.
+
+KANDAULES: Tiedätkö, Gyges, mik' on lempi?
+
+GYGES: Hiukan.
+
+KANDAULES: Sanoa voit siis lemmen olemuksen?
+
+GYGES: Niin tarkkaan tuot' en ole aatellut, mut eiköhän sen olemus lie
+onni.
+
+KANDAULES: Oikein. Mut onnea on monenlaista: miks lempiessäs olet
+onnellinen?
+
+GYGES: Siks että omaan, mitä halajan.
+
+KANDAULES: Ja muuta etkö onneltasi vaadi?
+
+GYGES: En, kuningas.
+
+KANDAULES: Jos suli' on kallis koru, ja kenkään tietäis ei sen
+kalleutta, oisitko onnellinen?
+
+GYGES: Oisin kai, jos vain se oisi oikein kallis.
+
+KANDAULES: Pah! — Puhetta vaihtakaamme! — Sull' on vaimo?
+
+GYGES: On, herra.
+
+KANDAULES: Kaunis?
+
+GYGES: Kyllin kaunis mulle.
+
+KANDAULES: Mun vaimoni on kauniimpi.
+
+GYGES: Sen uskon.
+
+KANDAULES: Hän nainen kaunehin on päällä maan. Uskotko sen?
+
+GYGES: Sen uskon mielelläni.
+
+KANDAULES: Mua etkö kadehdi?
+
+GYGES: Siit' taivas mua vakaasti varjelkoon!
+
+KANDAULES: Siis tiedä tämä: ma olen onnellisin ihmisistä.
+
+GYGES: Jumalat siunatkoon sun onneasi!
+
+KANDAULES: Ei, Gyges, väärin sanoin. Onnesta minulta paljon puuttuu.
+
+GYGES: Ihmisen on sydän sellainen: mit' enempi sill' on, sit' enempää
+se ikävöi.
+
+KANDAULES: Erehdyt. Ikävöi en enempää.
+
+GYGES: Siis olet onnellinen.
+
+KANDAULES: Enpäs, siinä on juuri juttu, jot' et ymmärrä. Mitä ma
+halaisin? On mulla kyllin mainetta, valtaa, maita, kansoja ja
+rahaholvit kultaa kukkuralla. Mun sotajoukkoni on voimallinen merellä,
+maalla. Siitä sinä, Gyges, oot huolta pitänyt.
+
+GYGES Sen tietävät kuningasnaapurit ja kadehtivat, kun kuulevat
+Kandauleen nimen vaan.
+
+KANDAULES: Mut se, mut se, mik' ompi onneni syvin ja suurin, kirkkain,
+ihanaisin, mun Ilialini, mun illan kuuni, aamuni aurinko ja elämäni
+täys päivä, hänestä ei tiedä kenkään. Se mua murhettaa.
+
+GYGES: Yks olkoon pyhä paeta paikka jokaisella, että maailman melskeet
+unhoittais hän.
+
+KANDAULES: Gyges! Sun täytyy oppia mua kadehtimaan.
+
+GYGES: Sa sanan vaarallisen lausuit, herra.
+
+KANDAULES: Sun tulee nähdä vaimoni.
+
+GYGES: Kandaules! Sua riivaa henget turmion.
+
+KANDAULES: Nyt heti. Sen täytyy tapahtua. Kuuletko? — Ma vaadin sen.
+
+GYGES: Sun vaatimukses on herjausta jumalten: ei maassa tässä voi
+nainen itseänsä paljastaa kuin yksin miehelleen.
+
+KANDAULES: Mua totteletko?
+
+GYGES: Mun henkeni on käsissäsi, herra. — Mut vielä kerran sua pyydän:
+älä tee sitä!
+
+KANDAULES: Vait! Hän tänne saapuu. Häntä juur' odotan. — Käy
+peittoon pensaiden ja nähdä saat sa ihanimman näyn, mit' olet nähnyt
+elinpäivinäsi tai uniss' ajatella uskaltanut. — Kiireesti! Pois! Hän
+tulee.
+
+(_Gyges_ kätkeytyy. Kuuluu Ilialin laulu.)
+
+
+TOINEN KOHTAUS.
+
+_Kandaules. Iliali. Gyges_, piiloutunut.
+
+ILIALI (laulaa):
+
+Kell' onni on, se onnen kätkeköön! Kell' aarre on, se aarteen
+peittäköön. Ja olkoon onnellinen onnestaan ja rikas riemustansa yksin
+vaan.
+
+Ei onni kärsi katseit' ihmisten. Kell' onni on, se käyköön korpehen, ja
+eläköhön hiljaa, hiljaa vaan ja hiljaa iloitkohon onnestaan!
+
+(Tulee näyttämölle.)
+
+KANDAULES: Mun sydän-kuutamoni!
+
+ILIALI: Lienemmehän tääll' yksin?
+
+KANDAULES: Muut ei meitä kuule, nää, kuin lehdon puut ja yrtit
+yksinäiset.
+
+ILIALI: Siis kasvoni ma paljastan.
+
+GYGES (itsekseen): O, taivas!
+
+KANDAULES: Mun korallini!
+
+ILIALI: Ei, sun simpukkasi mi kuorens' yksin sulle aukaisee.
+
+KANDAULES: Raatsinko poimia sun helmeäsi?
+
+ILIALI: Sen sulle tarjoan.
+
+KANDAULES: Mut kivulla?
+
+ILIALI: Mun lempeni on iloa ja tuskaa, ihanat kumpikin.
+
+KANDAULES: Kas, tähän istu! — (Itsekseen:) Nähneekö Gyges vain nyt
+tarkalleen?
+
+ILIALI: Miks olet levoton, o armas? Lausu! — Pelkäätkö jotakin?
+
+KANDAULES: En mitään. — Varmaan sua tämä vaippa vaivannee?
+
+ILIALI: Jos sua se vaivaa, mua myös se vaivaa. — Ota!
+
+(_Kandaules_ riisuu häneltä vaipan. _Iliali_ esiintyy keveässä
+harsopuvussa. _Gyges_ näkyy pensaiden takaa.)
+
+GYGES (itsekseen): Sa kiusaat jumaloita, o Kandaules!
+
+KANDAULES: Minulle lausu, kuinka lemmit mua!
+
+ILIALI: Sua lemmin niinkuin illan kaste kukkaa, vienosti viihdytellen
+helteen jälkeen! Sua lemmin niinkuin laiva lempii merta ja meri
+myrskyä, mi myllertääpi sen olemuksen lähteet pohjaan saakka. Sua
+lemmin...
+
+(Huomaa _Gygeen_, joka on yhä enemmän kurottautunut pensaikosta;
+pysähtyy ja jatkaa heti jälleen):
+
+... lemmin niinkuin miekka verta.
+
+KANDAULES: Sun lempesi on ääretön kuin kuolo. — (Itsekseen:) Kuulleeko
+Gyges vain nyt tarkalleen!
+
+ILIALI: Minulle kuolemasta muistuu mieleen: on kukka mulla kammiossani,
+punainen, suuri, jonka tuoksu on huumaava, hulluttava aistimille. Sen
+nimi kuolon kukka on. Mun tekis nyt mieli tuoksua sen hengittää.
+
+KANDAULES: Sen sulle noudan. — Tänne jää! — Ma myös nyt halaan
+hurmausta hullun juoda.
+
+(Menee.)
+
+
+KOLMAS KOHTAUS.
+
+_Iliali. Gyges_.
+
+ILIALI (itsekseen): Saat juoda niin, ett'et sa koskaan janoo. —
+(Ääneen:) Käy esiin piilostasi, varas! — Gyges, sun pitää kuolemalla
+kuoleman.
+
+GYGES (tulee esiin): Suo anteeksi, oi kuningatar! Sen tein tahdosta ma
+herrani Kandauleen.
+
+ILIALI: Valitse: tahdotko sa itse kuolla, kun nähnyt oot, mit' ei
+sun nähdä pidä, tai tappaa herrasi ja kuninkaasi, mi käskenyt on
+sopimattomia. Kummanko valitset?
+
+GYGES: O, armoa! Sun ehtosi on julmat.
+
+ILIALI: Kostamatta kuningatarten kauneutt' ei nähdä. — Jos hänet
+surmaat, perit valtakunnan ja minut. Valitse!
+
+GYGES: Siis kuolen itse.
+
+ILIALI: Olenko mielestäsi siis niin ruma?
+
+GYGES: Sa olet kaunein nainen päällä maan. Sun tähtes satuloida
+sotaorhin ja valloittaa maan piirit voisin. — Tätä vain ällös pyydä!
+
+ILIALI: Mitä mietit äsken, kun minut näit?
+
+GYGES: Ma vapisin kuin lehti.
+
+ILIALI: Siis vapise nyt vielä enemmän, kun minut saat. — (Suutelee
+häntä.) Hän tulee. Kiireesti! Tää ota tikari ja syökse se kuninkaan
+selkähän, kun suutelee kukkaista kuolon hän. Pois!
+
+GYGES: Tottelen unissa kävijänä.
+
+(Piiloittuu jälleen pensaikkoon,)
+
+
+NELJÄS KOHTAUS.
+
+_Iliali. Kandaules_. Sitten _Gyges_.
+
+KANDAULES: Täss' on kukka.
+
+ILIALI: Se eikö ole punainen ja suuri?
+
+KANDAULES: En nähnyt ole kukkaa kaunihimpaa.
+
+ILIALI: Tiedätkö, mitä siitä kerrotahan: jos kaksi lempiväistä suutelee
+sen terälehtiä yht'aikaa, heistä se kuolee, jok' on toisen pettänyt.
+
+KANDAULES: Ja toinen?
+
+ILIALI: Eloon jää. — Sa tahtoisitko mun kanssain suudella näin kuolon
+kukkaa?
+
+KANDAULES: Tarina kumma tuo mua miellyttää.
+
+ILIALI: Mua myöskin. Suudelkaamme!
+
+KANDAULES: Suudelkaamme! Mun tuntoni on puhdas sekä tyyni.
+
+(Suutelevat kukkaa. _Gyges_ syöksee tikarin kuninkaan selkään.)
+
+ILIALI: Niin minunkin.
+
+GYGES: Ah, mitä tein!
+
+KANDAULES: O, armas! En koskaan, koskaan sua pettänyt.
+
+ILIALI: Sa petit mun.
+
+KANDAULES: Ma petin itseni.
+
+(Kuolee.)
+
+
+VIIDES KOHTAUS
+
+_Iliali. Gyges_.
+
+ILIALI: Sa kuolit, siis sa olit petturi. — Näin käyköön jokaiselle,
+joka ei iloita itse osaa onnestansa, vaan paljastaa sen kaiken kansan
+nähden. — Sua kuninkaaksi tervehdin, o Gyges!
+
+GYGES: Mut kansa, kansa? Mitä sanoo kansa?
+
+ILIALI: Se tottelee, kun käskee kuningas. Sa olet kuningas, siis käske!
+— Linnaan!
+
+Esirippu.
+
+
+
+
+
+
+MEIRAM
+
+Itämainen fantasia 3 kuvaelmaa
+
+
+
+HENKILÖT:
+
+KUNINGAS.
+MEIRAM, orpotyttö.
+PUUTARHURI, edellisen kasvatus-isä.
+MIRJAM  |  hänen lapsiaan.
+ATYS    |
+YLIMMÄINEN PAPPI.
+YLIMMÄINEN HUONEENHALTIA.
+SADANPÄÄMIES.
+
+Temppelin pappeja, papittaria, sotilaita ja kansaa.
+
+
+
+ENSIMMÄINEN KUVAELMA.
+
+
+Puutarha. Lehtimaja. _Meiram_ ja _Mirjam_ sitovat seppeleitä. Kuutamo.
+
+    _Mirjamin laulu_.
+          N:o 1.
+
+    Kukka liittyvi kukkahan,
+    tukka liittyvi rukkahan.
+    Mihinkä liityn mä, Mirjam rukka?
+    Missä on Mirjamin kukka?
+
+    Päivä painui jo vuorten taa,
+    kuun on helmissä metsä, maa,
+    helyjä välkkyvi heinät, oljet.
+    Missä on Mirjamin soljet?
+
+    Missä viivyt sa, sulhoni,
+    kussa valkea orhisi?
+    Joudu jo luokseni angervoisen!
+    Vaiko jo löysit toisen?
+
+MEIRAM (heittäen seppeleen):
+En viitsi enää, Mirjam. Siinä kukkasi!
+
+MIRJAM.
+Ei, Meiram, tiedäthän, ett' aamuks täytyvi
+tään valmis olla kukkavyön, kun haudataan
+nuor' kuningatar.
+
+MEIRAM:
+                  Haudatkoot! Se liikuta
+ei mua ensinkään. En häntä nähnyt
+ees ma elämässä.
+
+MIRJAM:
+                 Kuninkaan on käsky niin.
+
+MEIRAM:
+Pyh, kuninkaan! — En tunne häntäkään.
+Miks hälle kukkasia siis ma sitoisin?
+Mä kukkani vain sille kuninkaalle suon,
+ken minut saapuu kullaksensa kruunaamaan.
+
+MIRJAM:
+Ei kysy orjan onni orjan tahtoa,
+se orjantappuroilla otsas seppelöi
+ja käskee muille kukkasia kylvämään.
+Jo lapsest' asti oon ma, tyttö tarhurin,
+näin kuninkaille kukkavöitä solminut
+hääjuhliin, uhripäiviin, voiton viettoihin,
+vaikk' itse iloa en tuota nähnyt ees.
+En sure sentään. Usein olen solminut
+myös hautakukkiakin, surun kiehkuraa,
+ja kuullut, kuinka linna täyttyi murehin
+ja huokas maa. Mut surutonna silloin ma
+kävelin puiston teitä, kuulin lintujain
+ja puiden suurten alla orjan onnea
+ylistin pientä. — Meiram kulta, samoin tee,
+ja sido seppeltäs.
+
+MEIRAM (ryhtyy huokaisten työhönsä):
+                   Mut laula jotakin!
+Kuu kaunis kuuntelee; työ laulain lyhenee.
+
+MIRJAM:
+Ma mistä laulaisin? On lyhyet lauluni.
+
+MEIRAM:
+Oi, kerro kohtalosta kuningattaren
+juur' kuollehen!
+
+MIRJAM:
+                 En tiedä, muistanko. —
+Mut luulen, laaksoissa näin siitä laulu käy.
+                                     (Laulaa:)
+
+    _Irma-impi_.
+    (Mirjamin laulu N:o 2.)
+
+    Jo kansa kaikki rauhassa makas majoissaan,
+    mut murhe oli rinnassa kuninkahan.
+    Ja suuri on kuninkaiden murhe.
+
+    "Mun orhini valkeat te valjastakaa kuus!"
+    Näin kuningas se kesk'yöllä orjillensa huus.
+    Se yö oli kaunis ja kalpee.
+
+    Ja kuningas se kulkevi vaunuissaan.
+    Mut murhe istui vierellä kuninkahan
+    ja suuri on kuninkaiden murhe.
+
+    Kas, kaviot ne kapsaa ja liikkuvi maa!
+    Mut Irma-impi rauhassa makas majassaan,
+    se yö oli kaunis ja kalpee.
+
+    "Oi, äiti, kuule, kuinka jyrisevi tie!
+    Oi, äiti, äiti, heräjä, se ukkonen lie!"
+    Niin suuri on kuninkaiden murhe.
+
+    "Voi, nuku, nuku rauhassa, lapsi levoton!
+    Jos ukkonen se onpi, se kohta ohi on."
+    Se yö oli kaunis ja kalpee.
+
+    "Oi, äiti, äiti, katso, kuinka välkkyvi tie!
+    Oi, äiti, äiti, heräjä, se sotajoukko lie!"
+    Niin suuri on kuninkaiden murhe.
+
+    "Voi, nuku, nuku rauhassa, lapseni mun!
+    Jos sotajoukko on se, ei nousta sovi sun."
+    Se yö oli kaunis ja kalpee.
+
+    "Oi, äiti, äiti, nouse jo ikkunahan!
+    Se valkea valjakko on kuninkahan."
+    Niin suuri on kuninkaiden murhe.
+
+    "Voi, peitä, peitä kasvosi, lapseni mun!
+    Jos kuningas se onpi, niin tuli turma sun."
+    Se yö oli kaunis ja kalpee.
+
+    Mut kansa kun aamulla kävi katsomaan,
+    niin tyhjä oli tölli ja äiti suruissaan.
+    Oi, suuri on kuninkaiden murhe!
+
+MEIRAM (päättävästi):
+Ma tahdon nähdä kuninkaan.
+
+MIRJAM:
+                           Sa, kuninkaan!
+Ja kuinka? Hänt' ei nää kuin valtaherrat vain.
+
+MEIRAM:
+Kas, Mirjam, mietin näin: kun linnahan
+viet kukkaset, sun kansas käyn ja pylväikköön
+ma piilen, varron, liityn juhlajoukkohon.
+
+MIRJAM:
+Sa, juhlahan? Ei sulla juhlahelmiä,
+ei kultia.
+
+MEIRAM:
+           Niin olkohot, kun milloinkaan
+et mulle mieliks tee!
+
+    (Heittää kukat ja istuu nurmikolle.)
+
+MIRJAM:
+                       En silloin, siskoni,
+kun mieles hourehissa hullun askaroi.
+
+MEIRAM:
+Kas, kastehelmeä!
+
+    (Ottaa nurmelta kukan ja katselee sitä kädessään.)
+
+MIRJAM:
+                  Pois nouse, Meiram, yön
+on kaste langennut: ei hyvä impyen
+nyt nurmill' ole nukkua.
+
+MEIRAM
+                         Ja miksi ei?
+
+MIRJAM:
+Ne helmet kuun on helmiä, niiss' salainen
+on tenho.
+
+MEIRAM:
+          Tenho? Kuinka? Sano, kummoinen!
+
+MIRJAM:
+En tiedä, mut niin kertoi kerran äiti: Ken
+yön päärlyn yhden juo, sen mieli taiottu
+ol' ijäkseen, sen sydämessä helmet heläjää
+ja sielussaan on hohto punasimpukkain.
+
+MEIRAM:
+Oi, ihanaa!
+
+MIRJAM:
+            Ei, kauhistusta, kuolemaa!
+Oi, Meiram, nouse, nouse! Virvaa, valhetta,
+kuun viekoitust' on helmet vaan ja purppurat
+ja kullat kimmellystä kiiltomatojen.
+Pois, heitä kukka, pois!
+
+MEIRAM:
+                         Ei, Mirjam, vaan sen juon.
+
+MIRJAM:
+Sa onneton!
+
+MEIRAM:
+            Juon kaksi, kolme, neljä, viis,
+siks kunnes sielussain on ikikuutamo.
+
+    (Riipii kukkia ympärillään ja vie ne huulilleen.)
+
+MIRJAM:
+Auttakaa, oi, auttakaa!
+
+    (Vääntelee käsiään. _Atys_ tulee kiireesti.)
+
+ATYS:
+                        Ken huutavi?
+
+MIRJAM:
+Hän juonut onneton on kastehesta yön.
+
+MEIRAM (nousten):
+Ja miks en joisi! Vaikka orpo oon,
+ma tahdon kerran kuulla kullan helkkyvän
+ja käydä purppuralla! — Olkoon valhetta,
+kun vaan se kaunist' on!
+
+ATYS:
+                         Oi, Meiram-sisko, oi,
+sa poisko mielit luota mun ja Mirjamin
+ja jättää taaton hyvän?
+
+MEIRAM:
+                        Kaikki ollehet
+olette hyvät mulle, mut en yksinäin
+ma lähdekään: kas, teidät kanssani
+vien kultaan, kunniaan.
+
+MIRJAM:
+                        Jo tenho vaikuttaa!
+hän hourii, hourii!
+
+MEIRAM:
+                    Kussa Meiram kulkevi,
+päät kumartaa ja kansat kaikk' on polvillaan;
+mun tahtoni on laki maan, mun valtani
+on niinkuin auringon: se maita valaisee
+ja merta kyntää.
+
+ATYS:
+                 Sisko kurja, kuullos, oi! —
+Ei kuule hän.
+
+MEIRAM (tempaa kukkavyön):
+              Ma kaunis oon. Mun jalkani
+on keveä, mun poskeni on punainen,
+poveni nuori, täys on. Minun kiitostain
+puut huojuu, metsä laulaa, virrat kohisee,
+maa, nurmi vihannoipi. — Mun on maailma!
+
+    (Syöksyy pois köynnöstään heilauttaen.)
+
+MIRJAM:
+Oi, Meiram, oi.
+
+ATYS:
+                Hän kuule ei!
+
+MIRJAM:
+                              Hän poissa on!
+Ja kukat, seppeleet! — Ah, voi!
+
+PUUTARHURI (tulee):
+                               No, tyttöset,
+kuin kukkien on laita? Turhaan vartonut
+ma teitä oon. Yö puoless' on ja kuninkaan
+jo juhla alkavi.
+
+MIRJAM:
+                 Ah, isä! Meiram...
+
+PUUTARHURI:
+                                    Heh?
+Niin, miss' on Meiram?
+
+MIRJAM:
+                       Voi, kuun helmiä hän joi —
+
+ATYS:
+Hän tuli tenhotuksi —
+
+MIRJAM:
+                     Karkas metsähän,
+vei köynnökset —
+
+PUUTARHURI:
+                Vei köynnökset? No, lempo soi! —
+Ma teidän tenhoistanne viis! Nyt aikako
+on kuuta ajatella, päivää, tähtiä,
+kun kukkia on tarvis? — Kaikki jälkehen!
+
+Esirippu.
+
+
+
+TOINEN KUVAELMA.
+
+
+Temppeli. Hautakammio. Hautasaatto. Templin _pappeja_ ja _papittaria.
+Kuningas. Sotilaita. Kansaa. Hoviväkeä_, joiden joukossa _Ylimmäinen
+huoneenhaltia_.
+
+_Ylimmäinen pappi_ johtaa juhlamenoja. — Yö. Savuavia tuohuksia. Kuu
+paistaa avoimesta taustasta.
+
+    _Templin pappien laulu_.
+
+    Vuorten kun leijona
+    laaksohon astuu,
+    karjojen hurmeesta
+    laitumet kastuu,
+    sääli ei vanhaa,
+    nuorta ei säästä,
+    köyhän, ei rikkahan
+    karitsaa päästä,
+    iskevi karjahan
+    kuninkahankin,
+    iskevi laumasta
+    ihanimmankin;
+    suuri on vuorten
+    leijonan valta,
+    maasta se mylvii
+    ja maankin alta.
+
+(Kaikki järjestyvät paikoilleen.)
+
+KUNINGAS:
+Kun myrsky tulee, painuu hongan pää,
+niin miehenkin, kun korkeet jumalat
+suruilla häntä lyövät. Murhe kohdannut
+on meitä kaikkia, mua enimmän.
+Pois mennyt meilt' on armas äiti kansan, maan.
+Siks tänne saapunehet saatoss' olemme
+jumalten tahtoa nyt kunnioittamaan.
+Kuningas käyköön eellä kansansa
+suvussa niinkuin riemussa. Maan äiti, oi!
+Kuin seppel kaartelit sa otsaa kuninkaan
+elämän teillä ennen, kauas karkottain
+murehet majesteetin. Siksi seppeleen
+tään lasken arkullesi, huolimalle kuun.
+
+    (Ojentaa kätensä ottaakseen seppeleen. Hämmästystä.)
+
+1:NEN PAPPI:
+Miss' seppel?
+
+2:NEN PAPPI:
+              Seppel!
+
+KUNINGAS:
+                      Noh?
+
+YLIMMÄINEN PAPPI:
+                           Suur' kuningas!
+Ei löydy seppeltä.
+
+KUNINGAS:
+Mit' tää on?
+
+YLIMMÄINEN HUONEENHALTIA:
+             Seppele
+poiss' on ... puutarhuri...
+
+KUNINGAS:
+                            Hän tänne tuotakoon!
+
+SADANPÄÄMIES:
+Sun tahtos tapahtuu.
+
+    (Viittaa parille sotilaalle, jotka lähtevät.)
+
+KUNINGAS:
+                     Ma toivon niin. —
+    (Huoneenhaltialle:)
+Sa vapaa olet virastas! —
+    (Kansalle:)
+                         Mut että ei
+tään tähden rikkuis tapa maan, tuo ikuinen,
+mi suurta turmaa tuoda vois ja kansassa
+lain juuret järkyttää, tään otan sormuksen,
+lempemme muiston, annan arkkuun vainajan.
+Soi torvi, pauhaa pasuuna, kun äiti maan
+maan povehen nyt lauluin, hypyin lasketaan.
+
+    (Torvet torahtavat. Arkku lasketaan hautaan.
+    _Kuningas_ vaipuu itkien maahan.)
+
+YLIMMÄINEN PAPPI:
+Nyt hautahyppy pyhä hiljaa alkakoon!
+
+(Temppelin _papittaret_ alkavat hiljaisen tanssin, jota seuraava
+laulu säestää:)
+
+    _Hautalaulu_.
+
+    Levoton on virta ja vierivä laine,
+    meri yksin suuri ja meri ihanainen.
+    Nuku virta helmassa meren!
+
+    Tuuli se kulkee ja lentävi lehti.
+    Onnellinen on se, ken laaksohon ehti.
+    Nuku lehti helmassa laakson!
+
+    Päivä kun nousee, niin sammuvi tähti.
+    Ei se ijäks sammu, ken elämästä lähti.
+    Nuku tähti helmassa päivän!
+
+(Eräs _sotilas_ tulee laulun kestäessä ja kuiskuttelee
+_Sadanpäämiehen_ kanssa.)
+
+SOTILAS:
+Luo majesteetin tyttö muuan pyrkivi.
+
+SADANPÄÄMIES:
+Pois tyttö!
+
+SOTILAS:
+            Kaksi, kolme kertaa ajaneet
+pois hänet olemme: hän palaa jällehen.
+
+SADANPÄÄMIES:
+Ma sanon: pois!
+
+SOTILAS:
+                Hän kaunis on.
+
+SADANPÄÄMIES (hetken mietittyään):
+                               Hän tulkohon!
+
+(_Sadanpäämies_ viittaa sotilaalle. Sotilas pois. — Hetken perästä tulee
+_Meiram_ sisälle tanssien kukkaköynnös kädessään.)
+
+KUNINGAS:
+Ken hän on?
+
+YLIMMÄINEN HUONEENHALTIA:
+            Outo lie.
+
+(_Meiram_ tanssii ensin hitaammin, mutta sitten yhä kiihtyen. Kaikki
+muut ovat tanssinsa lopettaneet. _Kuninkaan_ katseet seuraavat häntä
+herkeämättä.)
+
+YLIMMÄINEN PAPPI (hädissään):
+                      Tää hautahyppy ei.
+
+    (Aikoo estää. _Meiram_ syöksee polvilleen kuninkaan eteen.)
+
+KUNINGAS:
+Ken olet, keijunen?
+
+MEIRAM:
+                    En tiedä. Orja oon.
+Ken orjan synnyn ties? Yö, päivä, tähti, kuu.
+
+KUNINGAS:
+Nimesi?
+
+MEIRAM:
+        Meiramiks mua lasna kutsuttiin.
+
+KUNINGAS:
+Pää nosta, neitonen! Se, jolle antaneet
+on armoluojat lahjan kalleimman,
+kauneuden jumal'lahjan, ei oo orjatar,
+vaan vapaa synnyltään, on verta kuninkaan.
+Sun kaiken kansan nähden vapaaks julistan.
+
+MEIRAM:
+Herrani, kuninkaani!
+
+(_Kuninkaan_ viittauksesta tuodaan huntu, samallainen kuin
+hovineidoillakin, joka ripustetaan Meiramin ylle. _Meiram_ suutelee
+kuninkaan vaatteen lievettä.)
+
+KUNINGAS:
+                     Kuningattareni!
+Sun olen orjas iki. —
+    (Suutelee häntä. Kansalle:)
+                     Kuule, kansani!
+Näin taru käyköön kauas kauko-aikoihin:
+kuningas murheess' oli; häntä lohduttaa
+ei voineet kukkaset, ei uhrit, rukoukset,
+ei neuvot tietäjäin. Niin tuli tyttönen, —
+ken? mistä? tietty ei: yks joukost' tuhanten,
+ja mit' ei voinut kansa kaikki, sen hän voi
+kukilla poskien, liikkeiden laulullaan
+ja sopusoinnulla äänensä helkkyvän. —
+Tää eikö ihmettä?
+
+KANSA:
+                  Ihmettä, kuningas!
+
+KUNINGAS:
+Ma enkö ihmeeseen siis vastais ihmeellä?
+Maan äiti kuollut on. Uus eloon nouskohon!
+Nimensä ikikuulu, Meiram, kaikukoon!
+Kuningatartasi, oi kansa, tervehdi!
+
+KANSA:
+Hän, Meiram kaunis, kauan, kauan eläköön!
+
+YLIMMÄINEN PAPPI:
+Ei niin, oi kuningas! Sun valta valita
+uus kuningatar itselles on vasta kuin
+on kukat kuihtunehet haudall' entisen.
+
+KUNINGAS:
+Haa, pappi röyhkeä! — Sa tiedätkö, mit' on
+maan tapa? Kukkaköynnös, luotu kiertämään
+kuninkaan puuta, suruja sen suistamaan,
+iloja korottamaan, maljaa kaartamaan
+ja kunnioittamaan sen kunniaa. Mut jos
+maan tapa meitä, kuningasta, kahlitsee,
+sen rikki revimme kuin tämän kukkavyön
+ja maahan poljemme. Ken tääll' on kuningas?
+
+(Repäisee köynnöksen, jonka _Ylimmäinen pappi_ on yrittänyt ottaa
+_Meiramin_ kädestä ja asettaa haudalle. — Kaikki _kansa_ polvillaan. —
+_Sotilaat_ tuovat sisälle _Puutarhurin_. Hänen jäljessään _Mirjam_ ja
+_Atys_.)
+
+SADANPÄÄMIES:
+Kas, tässä tarhuri!
+
+PUUTARHURI:
+                    O, armoa!
+
+MEIRAM:
+                              Hän on
+mun kasvattajani.
+
+KUNINGAS:
+                  Hän? Vapaaks päästäkää!
+
+PUUTARHURI (polvistuen):
+Oi, kiitos, jalo neiti! — Suuri kuningas!
+
+MIRJAM (nykien isäänsä):
+Kas, isä, oi, se Meiram on.
+
+ATYS:
+                            On, totta vie!
+
+MEIRAM:
+Ma olen kuningatar nyt.
+    (_Mirjam_ ja _Atys_ polvistuvat.)
+                        Ei niin, ei niin, —
+ah, kuningas!
+
+KUNINGAS:
+              Hän siskos onko?
+
+MEIRAM:
+On, ja hän on veljeni, niin hyvät kumpikin
+ja lempeät.
+
+KUNINGAS (häntä suudellen):
+            Sen uskon, koska sinut nään. —
+Sua siskos linnaan seuratkoon. Mut veljesi
+täst' asti olkoon ylin huoneenhaltiain.
+Isäsi jääköön toimehen, min muuten hän
+ois varmaan kadottanut sekä henkensä.
+Se sua tyydyttääkö, unikukkani?
+
+MEIRAM:
+Jos sua ma tyydytän, niin onnellinen oon
+halk' elon, ikuisuuden.
+
+KUNINGAS:
+                        Aika rientää, kuu
+on kauas ehtinyt. Jo ennen huomenta
+ma kanssa Meiram-yrtin, yössä kukkivan,
+häävuotehelle käyn. — Mua seuratkaa!
+
+    _Kansan kuoro_.
+
+    Soikohon riemu
+    kansan ja maan!
+    Kirkas on otsa
+    kuninkahan.
+    Kuuhut se hautoja
+    umpehen huolii;
+    kansalta kaunis
+    kuningatar kuoli.
+
+    Hää-ilon humuun
+    huolet ne hukkuu,
+    kuningas kultansa
+    vierellä nukkuu.
+    Soikohon riemu
+    kansan ja maan!
+    Mennyt on murhe
+    ruhtinaan.
+
+(Kaikki pois, paitsi _Ylimm. pappi_ ja _Ylimm. huoneenhaltia_, jotka
+jäävät etualalle. — Vaitiolo.)
+
+YLIMMÄINEN PAPPI:
+Noh, teiltä virka vietiin?
+
+YLIMMÄINEN HUONEENHALTIA:
+                           Teiltä enemmän,
+kun viran arvo myös.
+
+YLIMMÄINEN PAPPI:
+                     Ei järky taivas, jos
+maa järkkyykin. Mut tahdommehan katsastaa
+me hyppyjä tään pienen pantterin.
+
+Esirippu.
+
+
+
+KOLMAS KUVAELMA.
+
+
+Naiskammio. _Meiram_ lepää ruhtinaallisessa puvussa.
+_Mirjam_ istuu hänen jalkojensa juuressa.
+
+    _Mirjamin laulu_.
+         N:o 3.
+
+    En itke huomenen huoliain,
+    vaan itken entistä onneain,
+    ma muistan raitojen rakkautta
+    ja sinikellojen siskoutta,
+    ja moni kyynel silmästäni vierii.
+
+    Ma muistan muinoista aikoain,
+    kun orjan lapsi ma olin vain,
+    kun paioin karkehin, avokauloin
+    ma taaton tarhassa leikin, lauloin,
+    ja moni kyynel silmästäni vierii.
+
+    Mun tunsi siellä puu jokainen,
+    ma tunsin riemut ja surut sen,
+    ma yössä ymmärsin tähtein mielen
+    ja päivin pääskyn ja kiurun kielen,
+    ja moni kyynel silmästäni vierii.
+
+    Nyt enää ymmärrä niitä en,
+    ma linnan korkean lapsonen,
+    nyt siniverka on siskojani
+    ja kullat, helmet mun heimoani,
+    ja moni kyynel silmästäni vierii.
+
+MEIRAM (nyyhkyttäen):
+Oi, Mirjam!
+
+MIRJAM (häntä kaulaten):
+            Anteeks anna, suurta surua
+jos sulle tuotin. — Kuningas!
+
+    (_Kuningas_ on tullut edellisen aikana.)
+
+KUNINGAS:
+                             Miks murheinen
+mun punatulkkuni? Miks mieli rauhaton
+mun rauhan öljypuuni? — Eikö linnassa
+sun käskys enää käy kuin minun käskyni?
+Ken loukkaaja?
+
+    (_Mirjam_ menee hänen viittauksestaan.)
+
+MEIRAM:
+               Ei kenkään, enhän surekaan.
+
+KUNINGAS:
+Ja sentään kyyneleissä silmäs kimmeltää. —
+Mua epäiletkö? Enkö rakasta
+sua niinkuin ennen? Enkö hyvä olekaan? —
+Jotakin halajat?
+
+MEIRAM:
+                 En mitään. Hyv' on kuningas.
+Ei halu sielussani ykskään herännyt,
+jot' ei jo toivoissani täällä täytetty. —
+Miks mulle hyvä niin on kuningas?
+
+KUNINGAS:
+                                  Ja miks
+sa kuninkaallesi niin paha, että voit
+näin ihmetellä hänen hyvyyttänsä? — Miks?
+Oi, Meiram kulta, kuinka paljosta
+sua sentään kiittää saan!
+
+MEIRAM:
+                          Se vasta ihmettä! —
+En tuota ymmärrä, ma tyttö tarhurin.
+
+KUNINGAS:
+Niin, maassa, taivahassa, veessä, vuorissa
+on paljon kaunista, jot' emme ymmärrä.
+
+MEIRAM:
+Mun vähän aikaa vasta tuntenut
+kuningas on.
+
+KUNINGAS:
+             Kautt' taivaan, kerran vaan
+unessa ees jos sinut nähnyt oisin ma,
+yöt päivät pääksytellen, halki elämäin
+sit' unta lauluin, huiluin oisin kiittänyt. —
+Mit' olin ennen kuin sun näin? Maan orja, niin.
+Mit' olen nyt? Maan herra, taivahan
+perijä, metsän prinssi, linnunlaulun mies.
+Siunattu, ylistetty!
+
+    (Suutelee häntä. _Atys_ tulee.)
+
+ATYS:
+                     Suuri kuningas!
+Sua templin ylimmäinen pappi tervehtää
+ja luokses tulla anoo.
+
+KUNINGAS:
+                       Pappi hornahan!
+
+ATYS:
+Hän sanoo, ett' on hällä viesti jumalan.
+
+KUNINGAS (käsi Meiramin ympärillä):
+Tääll' on mun templini, tääll' on mun jumalain,
+ihana, ijäinen, ei kultaa, kiveä
+kuin hänen kuolleet kuvansa, vaan elävä,
+lihaa ja luuta, lämmin! Yks on ijäistä:
+mun Meiramini suukko, kahden hämärän
+välillä vieno.
+
+    (Suutelee. — _Ylimmäinen pappi_ on tullut edellisen aikana
+    muiden huomaamatta sisälle.)
+
+YLIMMÄINEN PAPPI:
+               Jatka, jatka, kuningas!
+Lyö maahan templit, murskaa jumal'-alttarit,
+mut vartioitse valtakuntas, maas!
+
+KUNINGAS:
+Ken uskaltaa? — Haa, kapinaa? Miss' sotilaat?
+— Hoi, ohoi!
+
+    (_Sadanpäämies_ ja joukko _sotilaita_ tulee.)
+
+YLIMMÄINEN PAPPI:
+Ei täällä kapina, mut tuoll'
+on turma!
+
+SADANPÄÄMIES:
+          Kuningas!
+
+KUNINGAS:
+                    Lyö maahan pappi!
+
+SADANPÄÄMIES:
+                                       Mun
+sa salli ilmoittaa...
+
+KUNINGAS:
+                      Kuin? Miekkas hurmeinen,
+tomussa itse, kasvos kauhun iskemät?
+Mit' tapahtuu? Noh? Puhu! Haasta!
+
+SADANPÄÄMIES:
+                                  Kuningas!
+On soihtu sytytetty, surmaa, kuolemaa
+se levittää: maakunnat luopuu, kansa hillitön
+kuin ukkospilvi vyöryy linnan kartanoon.
+Sun valtakuntas horjuu, kuningas!
+
+KUNINGAS:
+                                  Mik' on
+tään kansan, äsken rauhallisen? Nyt se miks
+on tuleen syttynyt? Mit' tahtoo multa maa?
+
+SADANPÄÄMIES:
+En tiedä. Huhutaan, tää syy on kapinan:
+Kuningas rikkonut on käskyt jumalain
+ja templin lait, kun otti puolison
+hän uuden, ennenkuin ol' kukat kuihtuneet
+haudalla entisen...
+
+KUNINGAS:
+                    Haa, pappi kavala!
+Tää sun on työtäs.
+
+YLIMMÄINEN PAPPI:
+                   Ei, vaan työtä jumalan,
+sun pilkkaamasi!
+
+SADANPÄÄMIES:
+                 Kansa uhriks vaativi
+nyt puolisosi.
+
+MEIRAM (parkaisten):
+               Ah!
+
+KUNINGAS (vetäen miekkansa):
+                   Sen sanan hengelläs
+sa maksat, koira!
+
+    (Ulkoa kuuluu melua ja aseiden kalsketta.)
+
+KANSA (ulkoa):
+                  Surma Meiramille! Pois
+pyhyyden häväisijä!
+
+SADANPÄÄMIES:
+                    Kieltä totuuden
+vain olen haastanut. Jos tuo on rikosta,
+ma varmaan suurin rangaistava lien.
+
+    (_Kuningas_ aikoo jälleen syöksyä hänen kimppuunsa. _Mirjam_
+    juoksee sisälle hengästyksissään.)
+
+MIRJAM:
+Oi, Meiram siskoni! Kaikk' kansa raivoten
+sun huutaa nimeäs. Ne tulee tännepäin,
+ne täällä on: — Käy eellä huoneenhaltia
+viralta pantu. Pois!
+
+    (Ovi reväistään auki. _Kansa_ syöksee sisään, miekat, keihäät
+    käsissä. Heitä johdattaa _Ylimmäinen huoneenhaltia_, joka myös
+    lausuu kansan repliikit. _Kansa_ säestää häntä.)
+
+KANSA:
+                      Miss' on hän? — Kuningas!
+
+    (_Kansa_ perääntyy epäröiden.)
+
+KUNINGAS:
+Takaisin, kautta taivaan, kansa julkea!
+
+SADANPÄÄMIES:
+Kuningas! Varoitan: on vaara suuri. Sun
+ei enää henkes taattu. Voimaton
+on vartio ja sotajoukko uskoton. —
+Sa heitä kuuntele!
+
+YLIMMÄINEN PAPPI:
+                   Se myös mun neuvoni!
+
+KUNINGAS (vihan vimmoissaan):
+Ken kuninkaallisehen morsiuskammioon
+aseissa astuu? Enkö kuningas
+ma ole enää? Mitä multa tahtovi
+tää kansa?
+
+KANSA:
+           Päätä Meiramin!
+
+KUNINGAS:
+                           Ei milloinkaan!
+Tomuksi ennen menkööt valtakunnat, maat!
+
+KANSA:
+Sun päätäs myös, jos sit' et anna meille.
+
+KUNINGAS:
+                                          En! —
+Kautt' taivaan, ennen sata päätä poikki lyön.
+
+    (_Kansa_ aikoo rynnätä. _Kuningas_ seisoo _Meiramin_ turvana,
+    miekka kädessään. _Sadanpäämies_ ynnä pari _sotilasta_, on
+    asettunut hänen sivulleen. _Ylimmäinen pappi_ vartoo tyynnä
+    syrjässä, käsivarret ristissä rinnan yli.)
+
+MEIRAM:
+Ei, kuningas. Ei valtakuntas vaipua
+saa turmaan minun tähteni, et sinäkään,
+mun kuninkaani. Ennen käydä kuolohon
+ma tahdon. — Katso, kansa, tässä uhrisi!
+
+    (Astuu esiin. _Ylimm. huoneenhaltia_ viittaa. _Meiram_ sidotaan.)
+
+KUNINGAS:
+Kuin? Kuolla tahdotko?
+
+MEIRAM:
+                       Niin, kuolla ennemmin
+kun elää veripurppurassa. — Lähtekää!
+Sanani kuulette, sen kuulee pappi myös,
+tuo synkkä-otsa. Hänpä varmaan taata voi
+ett' ei jää täyttämättä kuolon tuomio.
+
+YLIMMÄINEN PAPPI:
+Ma takaan, että Meiram hautaan kannetaan
+maan tavan mukaan, että tahto jumalain
+näin täytetään ja rauha jälleen rakentuu.
+
+KUNINGAS:
+Mun tahtoani eikö kukaan kysy?
+
+YLIMMÄINEN PAPPI:
+                               Ei.
+
+    (Viittaa. _Kansa_ poistuu vähitellen. Temppelin _papittaret_
+    tulevat vienon soiton helistessä. Heittävät _Meiramin_ ylle
+    valkean hunnun, sulkevat hänet piiriinsä ja vievät pois laulaen:
+    "Levoton on virta ja vierivä laine". — _Kuningas_ on peittänyt
+    kasvonsa vaipallaan. _Miriam_ ja _Atys_ itkevät.)
+
+Esirippu.
+
+
+
+
+
+
+MELANKOLIA
+
+Vuoropuhelu
+
+
+
+HENKILÖT:
+
+Mies.
+Nainen.
+Ystävä.
+
+Paikka: huvila meren rannalla. Aika: nykyinen.
+
+Näyttämö esittää kapeata parveketta, joka jatkuu kummallekin taholle
+kulisseihin. Näkyy ainoastaan takaseinän kyynäränkorkuinen hirsikerta,
+josta ylöspäin vankoista hongista veistetyt pylväät. Takaseinän
+keskikohdalla suora kaiteen muotoinen pieni ulkoparveke, porrasta
+ylempänä alanäyttämöä. Puiset lavitsat kiertävät koko takaseinää ja
+ulkoparveketta. Taustana meri.
+
+
+
+_Mies_ istuu ulkoparvekkeella, pää kyynärpään varassa ja katsoo
+vierelle. _Ystävä_ seisoo hiukan taenapana oikealla. Meri heleä ja
+kirkas. Iltapäivä-valaistus.
+
+YSTÄVÄ: Kaunis kahden muistella mennehiä.
+
+MIES: Ihanin sen, joka elää itsekseen.
+
+YSTÄVÄ: Monet kohtalot on antanut elämä meille.
+
+MIES: Olemme yhdessä monta kovaa kokeneet.
+
+YSTÄVÄ: Mutta myöskin monta hetkeä hilpeää.
+
+MIES: Niitä ihminen mieluimmin muisteleekin.
+
+    (Vaitiolo.)
+
+YSTÄVÄ: Menneet ovat iloiset poika-ajat.
+
+MIES: Myös miehiltä hapset ohimoilla harmenneet.
+
+YSTÄVÄ: Astuu ankarana eteemme elämän vakavuus.
+
+MIES: Kiveä kovempana myös tuonen totisuus.
+
+    (Vaitiolo. _Mies_ nousee ja ojentaa kätensä ääneti ystävälleen.
+    Etenee sitten alanäyttämön portaan kohdalle. _Ystävä_ seuraa
+    häntä, jääden taemmaksi.)
+
+YSTÄVÄ: Vuorta viettävää polku alaspäin poimuttelee.
+
+MIES: Polun päässä tupa harmaja haamoittaa.
+
+YSTÄVÄ: Päivä painuu tuvan tuolle puolen.
+
+MIES: Lankee ilta ijäinen ikkunalle.
+
+YSTÄVÄ: Alla akkunan kuusi kohisee.
+
+MIES: Mies yksinäinen kuusta kuuntelee.
+
+YSTÄVÄ: Painaa polviin kyynärpäänsä.
+
+MIES: Käsin kaksin kulmaluita puristaa.
+
+YSTÄVÄ: Tuntee autioksi elämänsä.
+
+MIES: Työnsä, toimintansa turhaakin turhemmaksi.
+
+YSTÄVÄ: Turhan tautta hän on pyrkinyt, tavoitellut.
+
+MIES: Turhan tautta rientänyt rikoksiin.
+
+YSTÄVÄ: Nyt syyt sydäntä kiertelevät.
+
+MIES: Ahdistuksesta povi paatunut pakahtuu.
+
+YSTÄVÄ: Eikä lakkaa kuusi korkea kohisemasta.
+
+MIES: Eikä ole hänellä yhtään ystävää.
+
+    (Vaitiolo.)
+
+YSTÄVÄ: Se oli kuolon kuorolaulu.
+
+MIES: Elämän valkamasta virsi viritetty.
+
+    (Molemmat jäävät totisina eteensä tuijottamaan.
+    _Nainen_ tulee vasemmalta, vitkaan ja väsyneesti.
+    Vaitiolo.)
+
+NAINEN: Mitä haastelitte keskenänne?
+
+MIES: Sanoja haihtuvia.
+
+NAINEN: Miksi nyt vaikenitte?
+
+YSTÄVÄ: Muinaisia muistelimme.
+
+NAINEN: Kerran kasvoitte kaunihisti?
+
+MIES: Toisin silloin punersi pilvi.
+
+NAINEN: Ennen ylenitte ystävinä?
+
+YSTÄVÄ: Toisin silloin sinersi meri.
+
+NAINEN: Elämä erotti teidät?
+
+MIES: Kohotti kuohut korkeat välillemme.
+
+NAINEN: Nyt olette kuitenkin yhtyneet?
+
+YSTÄVÄ: Hetki kiitävä, kultahinen!
+
+NAINEN: Käyvät tiet kahtahanne?
+
+MIES: Kahtahanne myös työt ja ajatukset.
+
+NAINEN: Ei ymmärrä ystävä ystäväänsä?
+
+YSTÄVÄ: Tuskin enää tunnemme toisiamme.
+
+NAINEN: Niin käy kaikkien kuolevaisten.
+
+MIES: Niin vaatii vaskinen välttämättömyys.
+
+    (_Mies_ ylänäyttämöllä kääntyy jälleen merta katsomaan. _Ystävä_
+    tulee alanäyttämölle oikealle. Molemmat ovat syvästi liikutettuja.
+    _Nainen_ on istunut vasemmalle. Pitkä vaitiolo.)
+
+YSTÄVÄ (ottaen askeleen eteenpäin): Pelkään, että aika kiiruhtaa.
+
+NAINEN: Oletko kytketty ajan akseliin?
+
+YSTÄVÄ: Kuulen korskuvan ajan hevosien.
+
+NAINEN: Aiotko kilpaella ajan orhien kanssa?
+
+YSTÄVÄ: Aion istua ajan valjakkoon.
+
+NAINEN: Etkö vieri siinä, kussa kulkenetkin?
+
+YSTÄVÄ: Tunnen istuvani tien ohessa.
+
+NAINEN: Etkö tunne kukkasia kaitsevasi?
+
+YSTÄVÄ: Valtamaantiellä vaunut jyrisevät.
+
+NAINEN: Anna niiden ajaa ohitsesi!
+
+YSTÄVÄ: Hetket hiekkana päälle helisevät.
+
+NAINEN: Tieltä poikkea, löydät metsäpolun.
+
+YSTÄVÄ: Minne piilen mieleni levottomuutta.
+
+NAINEN: Suotta syytät siis ajan rientämistä.
+
+    (Vaitiolo.)
+
+YSTÄVÄ: Myönnän: on syy kiireen itsessäni.
+
+NAINEN: Mikä murhe mieltäsi kiiruhtaa?
+
+YSTÄVÄ: Entä noutaisi ilo nopsajalka?
+
+NAINEN: Harvoin kuolevaista riemu riennättää.
+
+    (_Nainen_ on noussut. _Mies_ tuijottaa yhä edelleen merelle.
+    Lyhyt vaitiolo.)
+
+MIES (kääntymättä): Ilojansa ihmislapsi ajaa.
+
+NAINEN: Siksi huolet häntä heittelevät.
+
+YSTÄVÄ: Murtaa, sortaa kaikki kahleet tieltään.
+
+NAINEN: Siksi häntä raastavat raivottaret.
+
+MIES: Tavoittaa hän taivaan vempeleitä.
+
+NAINEN: Korpilouhikkoihin kompastuu.
+
+YSTÄVÄ: Nousee, rientää, joutuu, juoksee, ähkyy.
+
+NAINEN: Putoo maahan niinkuin mykkä kivi.
+
+MIES (kääntyen): Tuo on elon arpa.
+
+NAINEN: Niin on säännyt sallima ihmis-osan.
+
+    (Vaitiolo. _Mies_ tulee alanäyttämölle ja pysähtyy sen
+    keskikohdalle. _Ystävä_ astuu askeleen eteenpäin ja ojentaa
+    kätensä hänelle.)
+
+YSTÄVÄ: Kuitenkin on minun nyt lähdettävä.
+
+MIES: Etkö ole täällä onnellinen?
+
+YSTÄVÄ: Halajan hurmausta suurimpaa.
+
+MIES: Käyt kohti korkeampaa kärsimystä.
+
+YSTÄVÄ: Ilo on surulla ostettava.
+
+MIES: Mitä aiot uhrata onnellesi?
+
+YSTÄVÄ: Kaikki uhraan.
+
+    (Vaitiolo.)
+
+MIES (terävästi): Et vähää anna.
+
+YSTÄVÄ: Ei riitä vähempi.
+
+MIES: Onko niin rikas riemusi?
+
+YSTÄVÄ: On niin suuri surunikin.
+
+MIES (päätään nyykähyttäen): Silloin on se kuolema.
+
+YSTÄVÄ: On tie tuonen tietä ankarampi.
+
+MIES. Koston kova polku siis?
+
+YSTÄVÄ: Aion elää edestä suuren ajatuksen.
+
+    (Katsovat toisiinsa. _Mies_ kääntyy ja menee hitaasti vasemmalle.
+    _Nainen_ on kohonnut ulkoparvekkeelle ja seuraa jännitettynä
+    keskustelua.)
+
+NAINEN: Tahdot taistella järkkymättä?
+
+YSTÄVÄ: Tahdon kaikki tieltäni musertaa.
+
+NAINEN: Entä itse kaadut kalpeana?
+
+YSTÄVÄ: Seisoo vakaumukseni vaskipatsas.
+
+    (Vaitiolo.)
+
+NAINEN (helähtävällä äänellä): On korkea kunniasi.
+
+YSTÄVÄ: Mutta on se myös muiden murheella ostettava.
+
+NAINEN: Muutko uhraat iloksi itsellesi?
+
+YSTÄVÄ: Koska on kunniani kunnia tuhansien.
+
+NAINEN: Entä eivät hullut huoli siitä?
+
+YSTÄVÄ: Silloin saavat he sen vasten tahtoaan.
+
+NAINEN: Mitä aiot antaa heille?
+
+YSTÄVÄ: Kuvan miehestä, joka ei tinkinyt milloinkaan.
+
+    (Vaitiolo. _Ystävä_ seisoo oikealla etualalla, käsivarret ristissä
+    rinnan yli, suu ylpeässä hymyssä. _Nainen_ tulee hänen eteensä ja
+    katsoo häntä rukoilevasti silmiin.)
+
+NAINEN: Eikö isää sinulla harmajaa?
+
+YSTÄVÄ: Manan maantietä taatto hoippukoon!
+
+NAINEN: Eikö äitiä sinulla itkevää?
+
+YSTÄVÄ: Kuolon lankoja äiti kehrätköön!
+
+NAINEN: Eikö veljeä sinulla verevää?
+
+YSTÄVÄ: Surman veräjille veikko vieriköön!
+
+NAINEN: Eikö siskoa sinulla siveää?
+
+YSTÄVÄ: Kalman sulhoja sisko kaulatkoon!
+
+NAINEN: Entä, onko sinulla vaimo valio?
+
+YSTÄVÄ (tuskallisesti): Lie lempeälle tupa tuonelassa.
+
+    (Vaitiolo. _Nainen_ katsoo häneen, horjahtaa taapäin ja päästää
+    huudon, pitkän ja terävän kuin väkipuukko. _Mies_ rientää esiin
+    vasemmalta.)
+
+MIES: Miksi kirkaiset kamalasti?
+
+NAINEN: Siinä syypää! (Osoittaa _ystävää_ sormellaan.)
+
+MIES: Miksi ystävääni sanot syylliseksi?
+
+YSTÄVÄ: Lienee hän säikähtänyt sanojani.
+
+NAINEN: Hän on ansainnut kuolemanrangaistuksen!
+
+MIES: Mitä on tapahtunut?
+
+NAINEN: Katso, pattoinen kalpenee!
+
+MIES: En tiedä, mistä syytät häntä.
+
+YSTÄVÄ: Sallitko, että selitän sinulle asian?
+
+NAINEN: Tuo mies ei koskaan voi olla sinun ystäväsi.
+
+MIES: Kuitenkin on hän niistä parhain.
+
+NAINEN: Hän kaikki surmaa!
+
+MIES: Mitä hän surmaa?
+
+YSTÄVÄ: Kohta tehdään minut murhamieheksi.
+
+    (Poistuu kumartaen oikealle. _Nainen_ vaipuu väsyneenä
+    lavitsalle. _Mies_ tukee häntä. Pitkä vaitiolo.)
+
+NAINEN: Minä _näin_ hänen sydämeensä.
+
+MIES: Siellä ei ole muuta kuin hyvää.
+
+NAINEN: Siellä on tyhjää ja autiota: ei mikään lintu laula siellä.
+
+MIES: Siellä laulavat suuret ajatukset.
+
+NAINEN: Hän on yö ääretön ja kolkko: ei mikään tähti tuiki siellä.
+
+MIES: Siellä siintävät ikuiset ihanteet.
+
+NAINEN: Hukka ulvoo hänen huuliltaan: jääkentät kimmeltävät hänen
+sanoistansa.
+
+MIES: Niin kimmeltävät sydämet sankarien.
+
+NAINEN: Hän on haamu tuonelasta: hän ei voi itkeä eikä hymyillä.
+
+MIES: Hän on tilinsä tehnyt.
+
+NAINEN (väristen): Olen nähnyt kuoleman majesteetin.
+
+MIES: Varmaan olet nähnyt suuren suvereenin.
+
+NAINEN: Lienee hän ruhtinas rautakauden.
+
+MIES: Hän on kruunupää elämän erämaassa.
+
+    (Vaitiolo. _Nainen_ on noussut ja tullut mietteissään vasemmalle
+    etualalle. _Mies_ taempana keskinäyttämöllä.)
+
+NAINEN (äkkiä ja päättävästi): Hän ei ole ihminen.
+
+MIES: Hänessä ei ole mitään heikkoa.
+
+    (Lyhyt vaitiolo. _Nainen_ kääntyy ja katsoo uhaten mieheensä.)
+
+NAINEN: Sanotko _sitä_ inhimilliseksi?
+
+MIES: Se lienee sitä.
+
+NAINEN: Mikä sitten on meissä jumalallista?
+
+MIES: Hyve lienee sitä.
+
+    (_Nainen_ purskahtaa helisevään nauruun. _Mies_ tyynenä ja
+    hiljaisena paikallaan. Vaitiolo.)
+
+NAINEN: Mitä sanot _sinä_ hyveeksi?
+
+MIES: Velvollisuutensa täyttämistä.
+
+    (Katsoo naista lujasti silmiin. _Nainen_ ei kestä hänen katsettaan.
+    Lyhyt vaitiolo.)
+
+NAINEN (vältellen): On paljon hyveitä.
+
+MIES: On myös monta velvollisuutta.
+
+NAINEN: Ken kaikki täyttää?
+
+MIES: Ei kukaan enempää kuin yhden kerrallaan.
+
+NAINEN: Entä jos kaksi kutsuu?
+
+MIES: On korkeampi valittava.
+
+NAINEN: Jos kolme? Neljä? Viisi?
+
+MIES: On valittava kaikista korkein.
+
+    (Lyhyt vaitiolo.)
+
+NAINEN: Mistä tunnet korkeimman?
+
+MIES: Siitä, mikä on vaikein.
+
+NAINEN: Teetkö sen aina?
+
+MIES: _Hän_ tekee.
+
+NAINEN: Omalta osaltaan?
+
+MIES: Niin.
+
+NAINEN: Kuka tekee sen sinun osaltasi?
+
+MIES: Minä. Joskus.
+
+NAINEN: Mutta usein?
+
+MIES: Ei kukaan.
+
+NAINEN: Mitä silloin tapahtuu?
+
+MIES: Silloin se jää useasti tekemättä.
+
+    (_Nainen_ on mennyt oikealle, nojaa pylvääsen merelle tuijottaen.
+    _Mies_ vasemmalla katsoo suoraan eteensä. Vaitiolo.)
+
+NAINEN (päätään nyykähyttäen): Se on inhimillistä.
+
+MIES: Se on heikkoa.
+
+    (Lyhyt vaitiolo.)
+
+NAINEN: Nuo ovat ystäväsi ajatuksia.
+
+MIES: Ne ovat kaikkien ihmisten ajatuksia.
+
+NAINEN: Kuitenkaan et ole aina noin puhunut.
+
+MIES: Ei ole aina ollut suuri ajatus talossani.
+
+NAINEN. Eikö totta? Hän ahdistaa sinunkin sydäntäsi?
+
+MIES: Hän vaatii aina vaikeimman.
+
+NAINEN: Myös omalta itseltään?
+
+MIES: Hän täyttää.
+
+    (Nousee hitaasti ulkoparvekkeelle. _Nainen_ tulee mietteissään
+    vasemmalle ja kääntyy. Vaitiolo.)
+
+NAINEN (äkisti): Mikä on korkein?
+
+MIES (merelle tuijottaen): Mikä milloinkin.
+
+NAINEN: Mutta tavallisesti?
+
+MIES: Eiköhän kuolema.
+
+NAINEN: Miksi niin päätät?
+
+MIES: Koska se vaatii vaikeimman uhrauksen.
+
+    (Vaitiolo.)
+
+NAINEN: Mitä tulee sitten?
+
+MIES: En tiedä.
+
+    (Vaitiolo.)
+
+NAINEN: Onko jumalia?
+
+MIES: Niin sanotaan.
+
+    (Vaitiolo.)
+
+NAINEN: Mitä tekevät jumalat?
+
+MIES: En tiedä.
+
+    (Vaitiolo.)
+
+NAINEN: _Mitä_ tiedät siis?
+
+MIES: En mitään.
+
+    (Vaitiolo. Päivä laskee. Ulkoparvekkeen pylväät kimmeltävät sen
+    säteissä. Alanäyttämö jää hämärämmäksi.)
+
+NAINEN: Kaikki kaatuu, sortuu, särkyy, murtuu.
+
+MIES (kääntyen): Pelkäätkö päivän laskemista?
+
+NAINEN: Kehä hirmuinen pääsi ympärillä!
+
+MIES: Se on kaikkien kuolevaisten sädekehä.
+
+NAINEN: Nyt se sammui.
+
+MIES: Niin sammuvat soihdut tietämisen.
+
+NAINEN: Täytyy kaiketi sytyttää tulet?
+
+MIES (harvakseen): Taikka täytyy tulla toimeen pimeässä.
+
+    (Vaitiolo. _Nainen_ kohoaa ulkoparvekkeelle. _Mies_ kietoo hiljaa
+    käsivartensa hänen ympärilleen.)
+
+NAINEN: Näetkö?
+
+MIES: Hänen purjeensa ulapalla pullistuvat.
+
+YSTÄVÄN ÄÄNI (näyttämön takana): Hyvästi!
+
+    (Vaitiolo. _Mies_ viittaa jäähyväisiksi. _Nainen_ ottaa
+    nenäliinansa ja heiluttaa sitä. Molemmat näkyvät syrjäkuvina
+    vasten hämärtyvää merta.)
+
+NAINEN: Hämärä lankeaa.
+
+MIES: Pois menee merehen päivä.
+
+Esirippu.
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78353 ***