diff options
Diffstat (limited to '58327-0.txt')
| -rw-r--r-- | 58327-0.txt | 2996 |
1 files changed, 2996 insertions, 0 deletions
diff --git a/58327-0.txt b/58327-0.txt new file mode 100644 index 0000000..bf19fea --- /dev/null +++ b/58327-0.txt @@ -0,0 +1,2996 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 58327 *** + + + + + + + + + + + +RAUTATIE JA HAUTUUMAA YNNÄ MUITA KERTOMUKSIA + +Kirj. + +Björnstjerne Björnson + + +Suomennos. + + + + + +Helsingissä, +Kustannusosakeyhtiö Otava. +1904. + +Kotkassa 1904, +Kirjapaino "Kotka", Reino Drockilla. + + + + +SISÄLLYS: + +Rautatie ja hautuumaa +Voikko +Thrond +Isä +Kotkanpesä +Uskollisuus +Elämän-arvoitus +Karhuntappaja +Vaarallinen kosintaretki + + + + +RAUTATIE JA HAUTUUMAA + +Ensimmäinen luku. + +Knut Aakre oli seudun vanhaa sukua ja aina ollut hyvässä maineessa +valistuksensa ja kunnallisten harrastustensa tähden. Hänen isoisänsä +oli pyrkinyt ylöspäin ja päässyt papiksi, mutta kuoli nuorena, ja +kun leski oli talonpoikaista syntyperää, kasvatettiin lapsetkin +talonpojiksi. Knut oli siis saanut vain niin paljon opetusta kuin oli +saatavana kansakoulussa, mutta isän kirjasto oli jo aikaisin herättänyt +häneen opinhalua. Sitä harrastusta ylläpiti ja edisti hänen hyvä +ystävänsä Henrik Vergeland, joka usein kävi hänen luonaan, lähetti +hänelle kirjoja, ja kaikenmoisia kasvien siemeniä ja muutenkin oli +hänen neuvonantajansa. Hänen neuvostansa perusti Knut aikaisin seuran, +jolla alussa oli sangen sekalainen tarkoitus, esimerkiksi "harjoittaa +jäseniänsä esiintymään puhujina sekä tutkimaan perustuslakeja", mutta +joka myöhemmin muuttui maanviljelys- ja talousseuraksi koko sitä lääniä +varten. Vergelandin neuvosta hän perusti pitäjään lainakirjastonkin +ja isän kirjat olivat ensimäinen lahja sen kartuttamiseksi. Samaisen +miehen neuvosta hän rupesi pitämään pyhäkouluakin omassa talossansa +niitä varten, jotka halusivat oppia kirjoittamista, laskentoa +ja historiaa. Kaikki tuo herätti huomiota, niin että hän joutui +kunnallishallitukseen, jossa pian valittiin puheenjohtajaksi. Siinä hän +yhä enemmän rupesi toimimaan koulujen hyväksi ja saikin paikkakunnan +kansakoulut erinomaiseen kuntoon. + +Knut Aakre oli pienehkö, ripeä mies, jonka pienenlaiset vilkkaat silmät +pilkistivät esiin sangen tuuhean tukan alta. Hänellä oli suuri suu +ja paksut huulet, jotka aina liikkuivat, ja mainiot hampaat, jotka +myöskin näyttivät liikkuvan, sillä ne välähtelivät, kun hän lyhyesti ja +katkonaisesti loimuavasta valkeasta sinkoilevien kipunan tavoin lausui +sanottavansa. + +Niiden monien joukossa, joita hän oli auttanut sivistyspyrinnöissään, +joille hän oli hankkinut tietoja, oli hänen naapurinsa Lars Högstad +etevin. Lars ei ollut Knutia paljon nuorempi, mutta paljon hitaammin ja +myöhemmin kehittynyt. Kun Knut mielellään tahtoi puhua siitä mitä oli +lukenut ja mitä mietti, niin hän tuosta hiljaisesta vakavanluontoisesta +Larsista sai tarkan kuuntelijan ja aikaa myöten ymmärtäväisen +arvostelijan. Heidän välinsä muodostui vähitellen semmoiseksi, ettei +Knut mielellään ryhtynyt mihinkään asiaan, ellei ensin neuvotellut Lars +Högstadin kanssa; yhdessä niiden käytännöllisiä puolia moneen kertaan +pohdittiin. Knut toimitti sentähden naapurinsa kunnallishallituksen +jäseneksi ja aikaa myöten kaikkeen, missä itsekin oli. He ajoivat +aina yhdessä kokouksiin, Lars tosin ei siellä milloinkaan esiintynyt +puhujana; mutta sekä meno- että tulomatkalla sai Knut kuulla hänen +mielipiteensä. Heitä pidettiin erottamattomina. + + * * * * * + +Eräänä kauniina syyspäivänä oli kunnallishallitus koossa, muun +muassa keskustellaksensa eräästä pitäjänvoudin ehdotuksesta pitäjän +lainajyvästön myönnistä, jolla hinnalla sitten perustettaisiin +säästöpankki. Knut Aakre, puheenjohtaja, olisi kyllä puoltanut asiaa, +jos vain olisi ollut puolueeton siinä jutussa. Mutta osaksi oli ehdotus +pitäjänvoudin, jota Vergeland ei kärsinyt, siis ei Knutkaan, osaksi oli +lainajyvästö ja makasiinirakennus Knutin mahtavan isoisän perustama ja +rakentama sekä lahja paikkakunnalle. Eipä paljoa puuttunut, että hän +näki siinä ehdotuksessa mieskohtaisen loukkauksen; sentähden hän ei +puhunut kenenkään kanssa asiasta, ei edes Larsin, joka puolestansa ei +milloinkaan lausunut mielipiteitään asiasta, jota ei joku toinen ensin +ollut ottanut keskusteluaineeksi. + +Puheenjohtajana luki Knut Aakre julki ehdotuksen lisäämättä siihen +omaa mielipidettään. Mutta tapansa mukaan hän katsoi Larsiin, joka +tavallisesti seisoi tahi istui syrjemmällä, oljenkorsi hampaiden +välissä: semmoisen hän aina hankki itselleen, milloin joutui +keskusteluun toisen kanssa. Hän käytti sitä hammastikkuna tahi antoi +sen veltosti riippua toisesta suupielestä, pyöritteli sitä milloin +sukkelammin, milloin hitaammin, riippuen siitä, millä tuulella oli. +Kummastellen Knut huomasi korren pyörivän sangen sukkelaan. Hän kysyi +äkkiä: + +"Luuletteko meidän voivan suostua siihen?" + +Lars vastasi yksitoikkoisesti "Luulen". + +Kaikki kokouksen jäsenet, jotka tiesivät Knutin olevan päinvastaista +mieltä, ällistyivät ja katsoivat Larsiin, mutta tämä ei lausunut +sen enempää, eikä siitä sen enempää kysytty. Knut otti toisen asian +puheeksi, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Vasta kokouksen +lopussa hän otti asian uudestaan keskusteltavaksi ja kysyi hyvin +välinpitämättömästi, eikö ehdotus olisi palautettava voudille uudestaan +harkittavaksi, kun se varmaankaan ei ollut seudun mielipiteiden +mukainen, sillä lainajyvästö oli seudulle rakas laitos. Ei kukaan +vastannut. Knut kysyi, saako kirjoittaa pöytäkirjaan: Asiaa ei pidetä +tarpeenmukaisena. + +"Yhden äänen vastalauseella", lisäsi Lars. + +"Toisen äänen", kuului heti toinen ääni. + +"Kolmannen äänen", lausui kolmas, ja ennenkuin puheenjohtaja +aavistikaan, oli enemmistö ehdotuksen puolella. Hän hämmästyi niin, +että unohti vastustaa, kirjoitti pöytäkirjaan ja luki julki matalalla +äänellä: + +"Asiaan suostumista ehdotetaan". + +Hän oli tulipunainen noustessaan ja pannessaan asiakirjat kokoon, mutta +ajatteli itsekseen, että kyllä hän vielä saa asian oikealle tolalle +kuntakokouksessa! Ulkona pihalla hän valjasti hevosensa ja Lars tuli +istumaan kärryihin. He juttelivat kaikenlaista kotimatkalla, mutta ei +sanaakaan lausuttu siitä asiasta. + +Seuraavana päivänä meni Knutin vaimo Larsin vaimon luo tiedustelemaan, +oliko miesten keskinäinen väli rikkoutunut, sillä Knut oli ollut niin +kummallinen palatessaan kotiin. Talon takana tuli Larsin vaimo häntä +vastaan samalle asialle, sillä Larskin oli ollut niin kummallinen. +Hänen vaimonsa oli hiljainen, vaatimaton olento, hiukan hätäilevä, ei +tylyjen puheiden vaikutuksesta, vaan pelosta, sillä Lars ei milloinkaan +puhunut hänen kanssansa, paitsi milloin hän oli tehnyt jotakin hullua +tahi milloin pelkäsi hänen tekevän semmoista. Knut Aakren vaimo sitä +vastoin puhui enemmän miehensä kanssa, etenkin kunnallishallituksen +asioista, siitä syystä, että ne viime aikoina olivat täyttäneet +miehen kaikki ajatukset, vieneet hänen työnsä ja rakkautensa sekä +siten vieroittaneet hänet vaimostansa ja lapsistansa. Vaimo oli +niille yhtä mustasukkainen kuin jollekin naiselle, hän itki öisin +kunnallishallituksen tähden ja riiteli päivällä miehensä kanssa siitä. +Mutta juuri sentähden hän ei sinä päivänä voinut sanoa mitään, kun Knut +kerrankin palasi sieltä onnettomana; sillä heti hän tunsi itsensä vielä +onnettomammaksi kuin hän, ja hänen täytyi välttämättömästi saada tietää +syy siihen. Kun siis Larsin vaimo ei sitä tietänyt, täytyi hänen mennä +muiden naapurien luokse tiedustelemaan. Hän saikin kuulla sen ja oli +heti samaa mieltä miehensä kanssa ja sanoi Larsia käsittämättömäksi, +jopa häijyksi. Mutta sanoessaan samaa miehellensä hän huomasi, ettei +tämän ja Larsin väli vielä ollut lainkaan rikkoutunut; päinvastoin piti +Knut hänestä vielä yhtä paljon kuin ennenkin. + +Kunnallishallitus kokoontui. Lars Högstad ajoi aamulla Aakren +pihaan, Knut tuli ulos ja istahti rattaille. He tervehtivät niinkuin +tavallisesti, puhelivat tavallista vähemmän menomatkalla eikä sanaakaan +siitä asiasta. Kokous oli täysilukuinen, muutamat olivat sitäpaitsi +saapuneet kuuntelemaan, ja siitä Knut ei pitänyt; mielet olivat +siis kuohuksissa paikkakunnalla. Lars oli löytänyt oljenkortensa ja +seisoi uunin luona lämmittelemässä, sillä syksy oli tullut koleaksi. +Puheenjohtaja luki julki ehdotuksen hiljanlaisesti ja varovasti, hän +lisäsi sen olevan voudin tekemän jonka toimenpiteet eivät tavallisesti +tuottaneet onnea. Olihan jyvästörakennus lahja, eikä ollut tapana +luopua lahjoista, varsinkaan kun ei ollut pakkoa siihen. + +Lars, joka ei milloinkaan ollut puhunut kokouksissa, pyysi kaikkien +kummastukseksi puheenvuoroa. Hänen äänensä värisi; oliko se +arkaluontoisuudesta Knut Aakrea kohtaan, vai tappiolle joutumisen +pelosta, jääköön sanomatta. Mutta hänen perusteensa olivat selvät, +esitys johdonmukainen ja varma, jommoista tuskin niissä kokouksissa +ennen oli kuultu. Ja kun kaikki syyt olivat mainitut, niin hän lisäsi: + +"Mitä siihen tulee, että ehdotus on voudin, niin se ei vaikuta asiaan, +yhtä vähän kuin se, ken on rakennuksen rakennuttanut tahi millä tavalla +se on joutunut kunnan omaksi." + +Knut Aakre oli punainen (hän punastui helposti) ja väänteleihen +tuolillaan, niinkuin hänen tapansa oli, milloin oli kärsimätön; mutta +kuitenkin hän vastasi levollisesti ja matalanlaisesti. Hän arveli +maassa olevan kylliksi säästöpankkeja, jopa varsin lähelläkin, voisipa +melkein sanoa _liiankin_ lähellä. Mutta jos semmoinen kuitenkin oli +perustettava, niin oli kai muitakin keinoja tuuman perille pääsemiseen +kuin koskemalla vainajien lahjoihin ja elossa olevien rakkauteen. Hänen +äänensä värisi hieman hänen sitä lausuessaan, mutta tasaantui jälleen +ruvetessaan puhumaan lainajyvästöstä semmoisenaan ja selittäessään sen +hyötyä. -- Lars vastasi seikkaperäisesti puheen viimeisiin sanoihin ja +lisäsi sen jälkeen: + +"Onpa olemassa lopuksi yhtä ja toista, joka saattaa minut kahden +vaiheille siitä, onko tämä seutu olemassa elossa olevien vai vainajien +tähden. Lisäksi vielä yksityisen perheen rakkaus tai vihako se täällä +on vallalla vai seudun hyötykö se tässä on määrääjänä." + +Kiireesti vastasi Knut: "En tiedä, onko puhuja tässä niitä, joka on +vähemmin saanut kokea hyvyyttä siltä perheeltä, -- siltä, joka nyt on +kuollut ja siltä, joka vielä on elossa." + +Lauseensa alkuosalla hän tarkoitti Knutin mahtavaa isoisää, joka +aikoinaan oli pelastanut talon Larsin isoisälle, kun tämä jostakin +rikoksesta oli vähäksi aikaa kuritushuoneessa. + +Oljenkorsi, joka kauan aikaa oli kierinyt sangen sukkelaan, liikkui nyt +hyvin hitaasti. + +"Minulla ei ole tapana kaikkialla laverrella itsestäni ja perheestäni", +hän lausui ja seitti asian tyynesti, ylevän järkevästi, tavalla, joka +varmasti vei tarkoitetulle perille. + +Knut myönsi itsekseen, ettei ollut milloinkaan käsittänyt asiaa niin +lavealti eikä kuullut semmoisia perusteluja; hänen täytyi ehdottomasti +katsoa ylös häneen. Lars seisoi ylevänä, mahtavana, voimakas otsa ja +syvät silmät kirkkaina. Huulet olivat suljettuina, oljenkorsi riippui +vielä heiluen toisessa suupielessä; mutta piirteet ilmaisivat mahtavaa +voimaa. Hänellä oli kädet selän takana ja hän seisoi aivan suorana; +äänellä oli semmoinen kumea kaiku kuin olisi se noussut syvyydestä +ja hän itse kohonnut suoraan maasta. Knut näki hänen semmoisena ensi +kerran elämässänsä ja tunsi tuskaa sydämmensä sisimmässä; sillä tuo +mies oli siis aina ollut häntä etevämpi! Hän oli omistanut kaikki, mitä +Knut itse tiesi ja oli hänelle kertonut, mutta oli seulonut saamansa +opetuksen, heittänyt pois, mitä arvotonta oli, ja säilyttänyt sen, mikä +antoi hänelle tuon salaisen, voimakkaan ponnen! + +Häntä oli Knut kasvattanut ja rakastanut; hänestä oli tullut +jättiläinen, vaan semmoinen, joka nyt vihasi Knutia syvästi, +hirvittävästi; hän ei osannut selittää miksi, mutta hän tunsi sen +vaistomaisesti katsellessaan häntä, ja siinä Knut unohti kaiken muun ja +huudahti: + +"Mutta Lars, Lars, Herran tähden, mikä sinun on?" Liikutus valtasi +hänet, -- "sinun, jota minä -- -- sinua joka olit --" hän ei saanut +sahaakaan sanotuksi, hän istahti, mutta voittaakseen liikutustaan, +jota näkemään, hänen mielestänsä Lars oli liian halpa, hän hillitsi +mieltänsä, löi kädellään pöytään silmien säihkyessä tuuhean tukan +alta, joka aina riippui hänen silmillänsä. Lars seisoi ikäänkuin häntä +ei olisi keskeytetty, käänsi päätänsä muihin kysyen, pidettiinkö +asiaa päätettynä; sillä siinä tapauksessahan oli suotta siitä enää +keskustella. + +Tuota tyyneyttä ei Knut voinut kestää. + +"Mitä on tunkeutunut meidän väliimme?" hän huudahti. "Me, jotka +tähän päivään asti olemme neuvotelleet ainoastaan rakkaudessa ja +innostunein mielin, me seisomme tässä vastakkain ikäänkuin pahan hengen +yllyttäminä!" ja hän katsoi säihkyvin silmin Larsia. + +"Sinä kyllä itse olet toimittanut tuon hengen siihen, Knut; sillä +minä en ole sanallakaan puhunut muusta kuin itse asiasta. Mutta se on +sinusta vain oman mielesi mukaista; nyt täytyy meidän kerran koetella +kestävätkö rakkaus ja into, kun asia muuttuu semmoiseksi kuin me +tahdomme." + +"Olenko minä sitten huonosti hoitanut paikkakunnan yhteisiä asioita?" + +Siihen ei kukaan vastannut. Se koski Knutiin kipeästi ja hän lisäsi: + +"En todellakaan ole tietänyt muuta, kuin että olen saanut yhtä ja +toista aikaan, -- yhtä ja toista, joka on ollut paikkakunnalle +hyödyksi; ---- mutta ehkä olen erehtynyt." + +Liikutus valtasi hänet uudestaan; sillä hän oli vilkas ja tulinen +luonteeltaan, sekä joutui usein tunteidensa valtaan, ja Larsin ja hänen +keskinäisen välin rikkoutuminen kävi hänen sydämmelleen, niin että hän +tuskin osasi hillitä itseään. + +Lars vastasi: "Niin, minä tiedän, että sinä omistat itsellesi kunnian +kaikesta, mitä täällä on tehty, ja siitä päättäen ken täällä on eniten +puhunut kokouksissamme, niin varmaa onkin että sinä olet toimittanut +enimmän osan." + +"Siinäkö se nyt pääsi ilmi!" huudahti toinen terävästi katsellen +Larsia; "_sinullako_ siis muka on kunnia siitä?" + +"Koska meidän tässä välttämättömästi pitää puhua itsestämme", lausui +Lars, "niin kyllä jokainen asia oli tarkkaan tuumittu, ennenkun se ehti +tänne asti." + +Tässä sai pieni Knut Aakre takaisin vilkkaan puhelahjansa: + +"Ota sinä Herran nimeen kunnian, minä kyllä osaan elää sitä ilmankin; +-- on olemassa toinen asia, jonka kadottaminen on suurempi vahinko." + +Lars vältti ehdottomasti hänen katsettansa, mutta vastasi oljenkorren +pyöriessä hyvin sukkelaan: + +"Jos _minä_ saan lausua ilmi mielipiteeni; niin ei ole tässä +niinkään paljoa, mistä sopii kunniata niittää; -- papeilla ja +kansakouluopettajilla kyllä voipi olla tyytyväisyyden syytä siitä, +mitä täällä on saatu aikaan, mutta kuntalaiset varmaankin sanovat +paikkakunnan tähän päivään asti vain saaneen yhä lisättyjä veroja." + +Siinä syntyi yleisössä mutinaa ja kaikki liikkuivat levottomasti. Lars +jatkoi: + +"Meillä on vihdoinkin käsiteltävänä asia, joka voisi jossakin määrin +korvata kunnallemme sen menoja; ehkä se juuri sentähden saavuttaa niin +suurta vastusta. Tämä on kunta-asia kaikkien hyödyksi, tottapa voimme +erottaa sitä perheasiasta." + +Kansa katsoi toisiinsa, puhui jo puoliääneen, silloin nousi yksi +mennäksensä eväsvakallensa, mutta viskasi ohimennessään sanan, että +tämä oli järkevin ja suurin totuus, minkä oli moneen vuoteen kuullut +niissä kokouksissa. Nyt nousivat kaikki, keskustelu muuttui yleiseksi +ja Knut Aakre tunsi siinä istuessaan, että asia oli menetetty, +kauheasti menetetty, eikä hän edes koettanutkaan enää pelastaa +sitä. Sillä hänessä oli osaksi sitä luonnetta, jota sanotaan olevan +ranskalaisissa: hän oli mainio ahdistamaan -- niin ensimäisen, toisen +kuin kolmannenkin kerran; mutta heikko puolustautumaan, sillä hänen +tunteensa veivät vallan hänen aatteiltansa. + +Hän ei käsittänyt sitä, hän ei voinut kauemmin jäädä siihen istumaan, +hän jätti paikan varapuheenjohtajalle ja meni; -- eipä ollut ilman +etteivät toiset vähäisen naurahtaneet. + +Hän oli saapunut kokoukseen yhdessä Larsin kanssa, mutta meni yksin +kotiin, vaikka matka oli pitkä. Oli kolea syyspäivä, kolkkona ja +lehdetönnä kohosi metsä, maa oli harmaankeltainen, kuuraa näkyi +siellä täällä maantien varsilla. Loukattu ylpeys on kauhistuttava +matkakumppani; Knut tunsi itsensä niin mitättömäksi ja hyljätyksi +siinä astuessansa eteenpäin, mutta Lars oli kaikkialla hänen edessänsä +kookkaana, iltahämärässä urhon tapaisena. Häntä harmitti, että hän +oli syypää siihen, että tästä oli tullut ratkaiseva taistelu; sillä +hän oli uskaltanut liian paljon yhteen ainoaan vähäpätöiseen asiaan. +Mutta kummastus, tuska, viha oli voittanut hänet, -- hänessä poltti, +ja raivosi viha, hänen korvissaan suhisi ja hän vieläpä itki tuskasta. +Hän kuuli pyörien ratinaa takanaan; Lars siinä tuli vinhaa vauhtia +mainiolla hevosellaan ajaen hänen ohitsensa, niin että jäätynyt maa +jyrisi. Hän katseli taaksensa yksinäistä jalkamiestä istuessansa siinä +hartiakkaana kärryissään ja hevonen kiiti eteenpäin koti-ikävästä, +Larsin tarvitsematta tehdä muuta kuin veltosti pitää ohjaksista. +Hän istui siinä voimiensa ilmikuvana; tuo mies oikein ajamalla +kulki päämääräänsä kohti! Knut tunsi itsensä heitetyksi alas hänen +rattailtansa, astua tallustaessaan eteenpäin syysilman kolkkoudessa. +Kotona Aakressa odotti vaimo Knutia kotiin. Hän tiesi ratkaisevan +ottelun tapahtuvan, hän ei ollut milloinkaan luottanut Larsiin ja +pelkäsi häntä nyt. Häntä ei ollut rauhoittanut se, että he olivat +yhdessä ajaneet kotoa, eipä sekään olisi rauhoittanut, vaikka olisivat +palanneetkin yhdessä. Mutta jo pimeni ilta eivätkä he tulleet. Hän +seisoi ovessa: sillä tie kulki aivan ohitse, hän meni sinne, vaan +kärryjä ei vain kuulunut. Vihdoin hän kuulee niiden ratinaa routaisella +tiellä, sydän sykkii yhtä nopeasti kuin kärryjen pyörät pyörivät, hän +pitelee kiinni ovenpielestä ja katselee tielle; kärryt lähestyvät, +ainoastaan yksi henkilö istuu niissä; hän tuntee Larsin, joka hänkin +näkee ja tuntee hänet, mutta ajaa ohitse seisahtumatta: nyt hän kovasti +pelästyi! Jalat eivät olleet häntä kannattaa, hän astui horjuen +sisään ja vaipui alas ikkunan edessä olevalle istuimelle. Lapset +säikähtivät ja tulivat hänen luoksensa, pienin kyseli isää: sillä +äiti ei milloinkaan puhunut heille muusta kuin isästä! Knut oli niin +hellä sydämmeltään, sentähden vaimo häntä rakasti, mutta nyt oli tuo +rakastettu poissa kotoa heidän luotaan, ulkona kaikenmoisissa toimissa, +joka saattoi hänet itsensä ja kaikki omaisensakin onnettomiksi. +Kunhan ei vaan mitään pahaa olisi tapahtunut; sillä Knut oli niin +kiivasluontoinen, -- minkätähden palasi Lars yksinään? Minkätähden hän +ei seisahtunut? -- Pitikö hänen, Knutin vaimon, juosta hänen jälkeensä? +Tahi miestään vastaan? Häntä tuskastutti ja lapset kokoontuivat +hänen ympärillensä kysellen, mitä oli tapahtunut. Mutta heille hän +ei tahtonut sitä kertoa, jonka tähden hän nousi, käski heidän yksin +syödä illallisensa, asetti ruoan pöytään ja auttoi heitä. Vähä väliä +hän katseli tielle. Knut ei tullut. Hän riisui lapset ja pani heidät +levolle, ja pienin luki iltarukouksensa äidin seisoessa kumartuneena +hänen ylitsensä. Äiti rukoili itse innokkaasti mukana, mitä pienokainen +niin luottavasti saneli edeltä, ettei huomannut ulkoa läheneviä +askeleita. Knut seisoi ovessa ja näki omaisensa rukoukseen vaipuneina. +Äiti nousi, kaikki lapset huudahtivat: "isä" -- mutta Knut istahti heti +ja sanoi hiljaa: + +"Anna hänen rukoilla se vielä kerran." Äiti palasi vuoteen luokse, +ettei Knut vielä näkisi hänen kasvojaan; sillä se olisi ollut melkein +samaa kuin sekaantua hänen suruunsa, ennenkuin hänellä itsellään oli +halua siitä puhua. Pienokainen pani kätensä ristiin rinnan yli ja +toiset samoin ja rukoili. + + Vielä oon mä pieni vainen, + Heikko, hento lapsukainen, + Mutta suureks' kerran kartun, + Iloks' isän äidin vartun, + Kun vain muistan käskyt Luojan, + Sillä niis' on turva, suoja. + Ja -- nyt kaikki käydä saa + Herran huomaan nukkumaan. + +Mimmoinen rauha siitä syntyi! Ei kestänyt minuuttiakaan ennenkuin +kaikki lapset nukkuivat siihen kuin Jumalan helmaan, mutta äiti meni +ääneti asettamaan ruokaa isälle, joka ei kuitenkaan voinut nauttia +mitään. Mutta mentyään levolle Knut sanoi: + +"Vastedes tahdon olla kotona." + +Ja vaimo vapisi ilosta maatessaan, vaikkei tahtonut näyttää sitä, +sekä kiitti Jumalaa kaikesta, mitä oli tapahtunut; sillä olkoon, mitä +olikaan, niin se oli kuitenkin kääntynyt hyväksi. + + +Toinen luku. + +Ennenkuin vuosi oli kulunut, oli Lars kunnallislautakunnan +puheenjohtaja, säästöpankin johtokunnan jäsen, ensimäinen +sovinto-oikeudenkomisarius, lyhyesti sanoen kaikki, miksi vain oli +mahdollista tulla valituksi. Lääninkeräjissä hän oli vaiti ensimäisenä +vuonna ja saavutti seuraavana, jolloin esiintyi puhujana samaa +menestystä kuin pitäjän asiain käsittelyssäkin. Sillä sielläkin hän +nousi niitä vastaan, jotka siihen asti olivat olleet vallassa, voitti +heidät kaikki ja tuli sitten yksinvaltiaaksi. Sieltä hän tuli valituksi +suurkeräjiin, jonne hänen maineensa jo oli ennättänyt ja jossa häneltä +ei suinkaan puuttunut ärsyttämistilaisuuksia. Mutta siellä hän, vaikka +olikin varma vakaumukseltaan ja pöyhkeänlainen, aina pysyi vaiteliaana. +Hän ei tahtonut valtaa etemmäksi kuin siellä, missä oli tunnettuna, +eikä menettää päällikön eli johtajan mainettansa mahdollisella +tappiolla kotipuolensa ulkopuolella. + +Sillä kotipitäjässään hänen oli hyvä olla. Kun hän seisoi sunnuntaisin +kirkkomuurin vieressä ja kansa verkkaan astui ohitse tervehtien ja +katsoen häneen ja toinen toisensa perästä seisahtui vaihtamaan muutamia +sanoja hänen kanssansa, silloin voipi todellakin sanoa hänen siinä +seisoessaan hallitsevan koko seurakuntaa oljenkorrellaan; sillä se +tietysti, niinkuin aina riippui suupielessä. + +Hän ansaitsikin arvonsa. Kirkkotie oli rakennettu hänen toimestaan, +uuden kirkon, jonka ääressä he seisoivat, oli hän rakennuttanut; se +ja paljon muutakin oli sen säästöpankin vaikutuksen hedelmänä, jonka +hän oli perustanut ja jonka johtajana hän itse oli. Sillä sen tuottama +voitto tuli laajemmissa piireissä hedelmälliseksi, niin että moni +mainitsi pitäjää hyvän itsehallinnon ja järjestyksen esikuvana. + +Knut Aakre oli kokonaan vetäytynyt syrjään. Alussa hän muutamia +kertoja kävi kokouksissa, tultuaan ensin selville siitä, että +hänen velvollisuutensa oli tarjoutua kunnan palvelukseen, vaikka +se hänen mielestänsä, ylpeä kuin oli, ei ollut varsin mieleistä. +Hänen ensimäisen ehdotuksensa Lars jo teki niin sekavaksi, hän kun +tahtoi pohtia ja hämmentää kaikki sen seuraukset, että Knut Aakre +ylpeänlaisesti lausui: + +"Löydettyään Amerikan ei Kolumbus heti jakanut sitä pitäjiin ja +kirkkoherrakuntiin, -- semmoisia syntyi aikaa myöten perästä päin." + +Vastatessaan siihen Lars vertaili Amerikan löytöä Knutin ehdotukseen, +-- joka muuten koski karjanhoidon kohottamista --, ja sen jälkeen +Knutia ei milloinkaan sanottu muuksi kuin "Amerikan löytäjäksi". +Silloin arveli Knut, että kun ei enää voinut hyödyttää mitään, niin +ei ollut siellä mitään tekemistäkään eikä sen perästä enää suostunut +ottamaan vastaan luottamusvirkoja. + +Mutta toimelias hän silti oli, ja saadakseen jotakin tekemistä hän +laajensi pyhäkouluaan ja saattoi sen oppilaidensa pienten antimien +kautta lähetystoimen yhteyteen ja tuli siten pian paikkakunnalla ja +lähiseudulla sen keskukseksi ja johtajaksi. Lars Högstad huomautti +siihen, että kun Kuut Aakre kerran tahtoi koota rahoja johonkin +tarkoitukseen, niin oli jo ennestään tiettyä, että tuo tarkoitus oli +tuhansien peninkulmien päässä. + +He eivät kuitenkaan olleet vihamiehiä keskenään. Tosin heillä ei ollut +kanssakäymistä, mutta he sekä tervehtivät että juttelivat keskenään. +Knutin sydämmeen koski aina hänen muistellessaan Larsia, mutta hän +voitti sen ja sanoi itselleen käyneen juuri niinkuin pitikin. Eräissä +suurissa häissä, joissa molemmat olivat läsnä ja vähäisen iloisella +tuulella, hän nousi tuolille ja esitti maljaa kunnan puheenjohtajalle +ja läänin ensimäiselle suurkäräjämiehelle! Hän puhui, kunnes tuli +liikutetuksi ja silloin niinkuin tavallista erinomaisen kauniisti. +Se oli kaikkien mielestä erinomaisen kelpo teko ja Lars tuli hänen +luoksensa silmät kosteina ja liikutetuin mielin sekä sanoi, että +hänen oli Knutia paljon kiittäminen siitä, mitä oli ja mitä tiesi. +Seuraavassa vaalissa tuli Knut jälleen valituksi kunnallislautakunnan +jäseneksi! + +Mutta jos Larsilla olisi ollut aavistustakaan siitä, mitä nyt seurasi, +niin kyllä hän ei olisi tehnyt häntä siksi. Kaikki aikanansa, sanoo +sananlasku ja juuri samaan aikaan kuin Knut Aakre jälleen joutui +kunnallishallitukseen, uhkasi kauan jo raivonneen keinottelukuumeen +tuottamat tappiot kukistaa kunnan parhaat miehet vaatien heidän +joukostaan uhrejaan. Sanottiin Lars Högstadia syypääksi siihen suureen +onnettomuuteen; sillä hän oli totuttanut kuntalaisensa kauppojen +kautta keinottelemaan itselleen voittoja. Kunnallishallituksesta oli +voitonpyynti levinnyt kuntaan; sillä kunnallishallitus oli seudun +suurin voitonpyytäjä. Kaikki, kaksikymmenvuotiseen päivätyöläiseen +asti tahtoivat nyt kaupassa saada yhtä markkaa kasvamaan kymmeneksi; +tavatonta ahneutta ja kokoomishalua alussa seurasi ylenmäärinen +tuhlaaminen lopuksi. Ja kun kaikkien mielet olivat kiintyneet +ainoastaan rahoihin, oli samalla kehittynyt luulevaisuus, +suvaitsemattomuus, omanvoitonpyyntö, joka päättyi käräjäjuttuihin, +vihaan ja vainoon. Siinähän kävi kunnallishallitus muiden edellä, +sanottiin; sillä Larsin aivan ensimäisiä toimia oli manata vanha, +kunnianarvoinen pappi käräjiin etujen tähden, joiden oikeudellisuus +muka oli epätietoista. Pappi oli menettänyt asian, mutta myöskin heti +hakenut muualle. Muutamat olivat silloin hyväksyneet ja kiittäneet +sitä juttua, toiset moittineet; huono esimerkki siitä kuitenkin oli +tullut. Nyt tuli Larsin hallinnon seuraukset näkyviin suurina tappioina +kunnan jokaiselle mahtimiehelle, ja silloin tuli toinen ääni kelloon. +Vastustajatkin saivat johtajansa; sillä Knut Aakre oli jälleen joutunut +hallituksen jäseneksi, -- Larsin itsensä sinne toimittamana! + +Taistelu alkoi heti. Kaikki ne nuorukaiset, joita Knut aikoinaan +oli opettanut, olivat nyt miehiä ja kunnan valistuneimpia, hyvin +perehtyneitä kaikkiin toimiin, ja tuntien yleisiä oloja; -- heidän +rinnallaan hän nyt taisteli, he kun jo nuoruudesta asti kantoivat +vihan kaunaa Larsille. Kun Lars sitten iltasin, tuommoisen kiivaan +ottelukokouksen jälkeen seisoi talonsa rappusilla katsellen kylälle +päin, nousi ikäänkuin etäinen uhkaava rajuilma noista vararikon +uhkaamista suurista taloista. Hän tiesi, että sinä päivänä, jolloin ne +tekevät kuperkeikan, kaatua romahtaa säästöpankki, jopa hän itsekin +ja että silloin hänen pitkä elämäntyönsä kääntyisi hänelle itselleen +kiroukseksi! + +Niinä epätoivoisen taistelun päivinä saapui rautatielinjan +tutkijalautakunta, jonka oli määrä paaluttaa uuden rautatien suuntaa, +eräänä iltana Högstadiin, ensimäiseen taloon kylään tullessa. +Keskustellessaan heidän kanssaan illalla kuuli Lars tarkoituksena +olevan saada tie kulkemaan joko siitä tahi toisen laakson kautta, joka +oli aivan saman suuntainen. + +Salaman nopeudella selvisi hänelle, että jos hänen onnistuisi saada +tie kulkemaan sieltä kautta niin nousisivat kaikkien talojen hinnat +melkoisesti ja hän itse pelastuisi, jopa olisi hänen arvonsa kohonnut +ja juurtunut moneksi miespolveksi eteenpäin! Hän ei saanut unta sinä +yönä, hänen silmissään loistivat ja vilkkuivat junien tulet, jopa hän +väliin jo luuli kuulevansa veturien vihellyksetkin! Seuraavana päivänä +hän oli mukana seutua tarkastamassa; hänen hevosensa kuljetti heitä, ja +hänen taloonsa he palasivat jälleen. Seuraavana päivänä herrat läksivät +naapurilaaksoon, hän yhä mukana, ja hän toi heidät jälleen takaisin. +Koko Högstad oli valaistuna heidän tullessaan kotiin; kylän etevimmät +miehet olivat pyydetyt ottamaan osaa komeihin pitoihin tarkastajien +kunniaksi, ja ne kestivät aamuun asti. Mutta ei mikään auttanut; sillä +mitä enemmän he lähenivät varsinaista päätöstä, sitä selvemmin näkyi, +ettei rautatie ilman suuria uhrauksia voinut kulkea sieltä kautta. +Pääsy laaksoon oli ahdas, nimittäin vuorisolan kautta, ja samassa +kuin kierrettiin kylään, teki leveä jokikin polven, niin että joko +täytyi rautatien mutkistua yhtä jyrkästi vuoririnteen mukaan niinkuin +nykyinen tiekin, ja sen kautta kulkea melkoisen korkealla ja kahdesti +joen poikki -- tahi kulkea suoraan eteenpäin ja silloin entistä nyt jo +käyttämätöntä hautuumaata! Mutta ei ollut varsin monta vuotta siitä +kuin kirkko muutettiin ja viimeiset ruumiit haudattiin hautuumaahan. + +Ellei ollut muuta esteenä kuin palanen vanhaa hautuumaata, ajatteli +Lars, saadakseen tuota suurta siunausta paikkakunnalle, niin täytyy +kuin täytyykin hänen panna nimensä alle ja kaikki työvoimansa +liikkeelle, jotta saataisiin tie sitä suuntaa! Hän matkusti heti +kappalaisen ja rovastin luokse, sieltä lääninhallitukseen ja +hallituksen talousosaston puheille: hän neuvotteli ja hieroi sopimusta, +hän oli muka hankkinut kaikenlaisia tietoja tavattomista eduista +toiselta puolen, seudun mielipiteistä toiselta ja hänen onnistui +todellakin saada kaikki asianomaiset puolellensa. Hänelle luvattiin, +että muuttamalla muutamia ruumiita uudelle hautuumalle esteet +poistuisivat ja kuninkaallinen lupaus saataisiin käyttää hautuumaata +rautatieksi. Hänelle sanottiin, että hänen tarvitsi vain ottaa asia +puheeksi kunnallishallituksessa. + +Kunta oli yhtä innostunut kuin hänkin; sillä kaupanhenki, joka jo +monta vuotta oli vallinnut pitäjässä, rupesi oikein villinä riehumaan +jokaisessa. Ei puhuttu eikä ajateltu muuta kuin Larsin matkaa ja sen +mahdollista päättymistä. Kun hän tuli kotiin tuoden mitä parhaimmat +toiveet, toimitettiin hänelle suuremmoiset kunnianosoitukset, lauluja +sepitettiin ja laulettiin hänen kunniaksensa; niin, vaikkapa joku +suurimmista taloista niinä päivinä olisi lyönyt rukkaset lautaan, niin +ei kukaan olisi pannut siihen sen enempää huomiota. Rautatiekuume oli +voittanut keinottelukuumeen ja astunut sen sijaan! + +Kunnallishallitus kokoontui; ehdotettiin alamainen anomus, että +vanhasta hautuumaasta saataisiin ottaa tarvittava osa rautatietä +varten. Se ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti, niin, nostettiinpa +kysymys siitä, että toimitettaisiin Larsille julkinen kiitos ynnä sitä +seuraavana lahjana, veturinmuotoinen kahvikannu. Kuitenkin arveltiin +olevan parasta odottaa, kunnes kaikki oli valmista. Asia palautettiin +lääninhallituksesta, joka tahtoi luettelon jokaisesta muutettavasta +ruumiista. Pappi antoi vaatimuksesta semmoisen luettelon, mutta sen +sijaan, että olisi lähettänyt sen suoraan, oli hänellä syynsä lähettää +se kunnallishallituksen kautta. Eräs sen jäsenistä toi sen mukanaan +seuraavaan kokoukseen. Siellä avasi Lars sen puheenjohtajana ja rupesi +lukemaan sitä julki. + +Nyt sattui niin, että ensimäinen muutettava ruumis olikin Larsin +oma isänisä! Läsnäolleita hieman värisytti; Lars itsekin säpsähti, +mutta luki kuitenkin edelleen. Sattui sitten, että toinen ruumis +oli Knut Aakren isoisä; sillä nuo molemmat olivat kuolleet jotenkin +samaan aikaan. Knut Aakre hypähti pystyyn istualtaan, Lars keskeytti +lukemisensa, kaikki katsahtivat ylös kauhuissaan; sillä vanha Knut +Aakre oli ollut paikkakunnan hyväntekijä ja sen enimmin rakastettu +mies ammoisista ajoin. Syntyi hiljaisuus, joka kesti monta minuuttia. +Viimein yskähti Lars ja luki edelleen. Mutta yhä pahempaa tuli, mitä +etemmäksi luettiin; sillä mitä lähemmäksi päästiin omaa aikaa, sitä +rakkaammiksi tulivat vainajat. Larsin lopetettua kysyi Knut Aakre +puoliääneen, eikö heidän mielestään niinkuin hänenkin, aaveita ollut +heidän parissaan. Oli juuri tullut puolihämärä huoneeseen, ja vaikka +olivatkin aika miehiä, niin eipä paljoa puuttunutkaan, että heitä +peloitti. Lars otti tulitikkulaatikon taskustaan ja sytytti kynttilät, +kuivasti huomauttaen, etteihän siinä ollut enempää kuin mitä jo +ennakolta tiesivät. + +"Kyllä", sanoi Knut mittaillen lattiata; "tämä on enempi kuin minä +ennestään tiesin. Nyt alan uskoa, että rautatietkin voivat maksaa liian +kalliin hinnan." + +Kaikki siitä ikäänkuin säpsähtivät ja Knut ehdotti, että asia oli +otettava uudestaan keskusteltavaksi. + +"Tänä kiihtyneenä aikana, joka täällä on ollut", hän lausui, "on +rautatien hyötykin arvioitu liian suureksi; sillä jos rautatie ei +tule kulkemaan paikkakuntamme kautta, rakennettakoon asemia pitäjämme +kumpaankin päähän; tosin on hiukkasen epämukavampaa matkustaa niille, +kuin jos asema olisi sen keskellä; mutta niin kauhean paljon pahempaa +se ei kuitenkaan liene, että sentähden olisi pakko häiritä vainajien +leposijaa". + +Knut oli niitä, jotka saatuaan ajatuksena lentoon, keksi mainioita +syitä ikäänkuin itsestään, hänellä ei hetki sitten ollut +aavistustakaan, mitä aikoi sanoa, mutta nyt hän lausui ilmi kaikkien +salaiset ajatukset. Lars oivalsi aseman vaarallisuuden ja arveli olevan +parasta olla varovainen ja suostua näön vuoksi Knutia ehdotukseen; +sillä tuommoiset tunteet ovat aina valtavimmat alussa; pitää malttaa +mielensä ja odottaa kuohujen asettumista. + +Mutta siinä hän oli iskenyt kirveensä kiveen, sillä yhä suurempina +tunteiden kuohuina kohosi pitäjässä pelko koskea omaistensa vainajien +ruumeihin; se, mitä ei kenkään ollut ajatellut niin kauan kuin asia +oli yleistä laatua, muuttui nyt sydämmen asiaksi, kun he tiesivät +asian koskevan heitä itseään. Etenkin vaimoväki tuli kiihkoisaksi +ja kuntatuvan edustalla vilisi väkeä seuraavassa kokouksessa. Oli +helteinen kesäpäivä, ikkunat olivat avatut ja oli yhtä paljon väkeä +ulkopuolella kuin sisälläkin. Kaikki tunsivat, että nyt syntyy kiihkeä +ottelu. + +Lars tuli ajaen kauniilla hevosellaan ja kaikki häntä tervehtivät; +hän katseli tyynesti ympärillensä varmana asiastansa, eikä se, mitä +hän näki, näyttänyt ensinkään häntä kummastuttavan. Hän istahti aivan +ikkunan viereen, löysi oljenkorrenkin, eikä paljon puuttunut, että hymy +olisi levinnyt hänen älykkäille kasvoilleen nähdessään Knutin nousevan +puhumaan kaikkien Högstadin hautuumaalla lepäävien vainajien puolesta. + +Mutta Knut Aakre ei alkanutkaan puhumalla hautuumaasta. Hän alkoi +ryhtymällä perinpohjaiseen selontekoon siitä, että rautatien tuottamat +edut sen kulkiessa pitäjän kautta, olivat arvioidut kerrassaan liian +suuriksi. Hän näytti väitteensä todeksi, sillä hän oli laskenut +kaikkien talojen etäisyyden lähimmältä asemalta ja sitten hän kysyi: + +"Minkätähden on nostettu niin suurta melua tästä rautatiestä, +kun siitä ei ole paikkakunnalle vastaavaa hyötyä?" Niin, sen hän +kyllä osasi sanoa. "On olemassa niitä, jotka ovat saaneet aikaan +semmoisen sekasorron, että pitää saada toimeen vielä suurempi, jotta +edellinen joutuisi unohduksiin. Oli vielä niitä, jotka ensimäisessä +mieltenkiihtymyksessä tahtoivat saada maansa ja mantunsa suuresta +hinnasta myödyiksi vieraille, jotka ehkä olivat kyllin typeriä +suostumaan kauppaan; oli häpeällinen keinottelu, jota ei yksistään +elossa olevien, vaan vainajienkin piti kannattaa!" + +Hänen esiintymisensä vaikutus oli sangen valtava. Mutta Lars oli kerran +päättänyt säilyttää malttinsa, tulkoon mitä tulleekin. Hän vastasi +sentähden hymyillen, ettei ainakaan hän puolestansa ole tietänyt +muuta, kuin että Knut Aakrekin oli innokkaasti puolustanut rautatietä +eikä varmaankaan ollut ketään, joka syyttäisi _tämän_ ymmärtävän +keinottelua. (Hymyiltiin salavihkaa). Knutilla ei ollut mitään +sanottavaa siihen, että tavallisten ihmisten ruumiit olivat muutettavat +rautatien tähden; mutta kun hänen oma isoisänsä oli siirrettävä, +muuttui kysymys äkkiä onnenasiaksi koko pitäjälle! + +Enempää hän ei lausunut, vaan katsoi hymyillen Knutiin, ja niin teki +moni muukin. Knut Aakre kummastutti kuitenkin niin häntä kuin muitakin +vastaamalla: + +"Minä kyllä myönnän sen: minä en käsittänyt asiaa, ennenkuin se +koski perherakkauteeni, mahdollisesti se on häpeä, mutta silloin on +todellakin häpeä vielä suurempi, jos ei sitä käsitä -- niinkuin on +Larsin laita! Ei milloinkaan", hän lisäsi, "ole tämän iva ja pilkka +sattunut sopimattomampaan kohtaan; sillä ihmisille, joilla on vain +tavallistakin hienotunteisuutta, on asia todellakin inhottava." + +"Tuo hienotunteisuus on herännyt kauhean äkkiä", vastasi Lars, "niin +että se toivottavasti yhtä äkkiä häviääkin. Ehkä auttaa vähäisen +jos mietimme, mitä pastori, rovasti, lääninhallitus, insinöörit ja +hallitus, nuo kaikki sanoisivat, kun me, ensin yksimielisesti saatuamme +asian vireille, äkkiä tulisimme anomaan asian peräyttämistä? -- Kun +ensin riemuitsemme ja laulamme voittolauluja ja sitten itkemme ja +pidämme muistopuheita vainajille. -- Elleivät silloin suorastaan sano +meidän tulleen hulluiksi, niin ainakin sanovat meidän tulleen hyvin +kummallisiksi viime aikoina." + +"Niin, sen tietää Jumala, että heillä on syytä sanoa", vastasi Knut; +"me olemme todellakin saaneet päämme pyörälle, ja sentähden onkin aika +joutua järjillemme jälleen. On todellakin mennyt pitkälle, kun meidän +pitää kaivaa, sinun oma isoisäsi ja minun omani ylös haudoistansa, +jotta voisimme hankkia rautatien, -- kun meidän pitää mylleröidä ja +häväistä vainajien viimeiset lepopaikat saadaksemme kuormamme helpommin +kuljetetuiksi. Eikö se ole samaa kuin kyntäisimme omaa hautuumaatamme +saadaksemme sen antamaan meille syötävää? Mitä siihen on kätketty +Jesuksen nimeen, sen kaivamme ylös jälleen rahan, Molokin nimessä -- se +ei ole paljoakaan parempaa kuin nakerrella esi-isiensä luita." + +Lars vastasi kuivasti: + +"Niin on luonnon laki." + +"Niin, kasvien ja eläimien." + +"Emmekö me sitten ole eläimiä?" + +"Kyllä, mutta myöskin elävän Jumalan lapsia, jotka olemme haudanneet +vainajamme uskossa Häneen; Hän se on, joka on heidät herättävä emmekä +me." + +"Äh, loruja! Eikö meidän kuitenkin tule kaivaa heitä ylös, kun heidän +vuoronsa kerran tulee? Mitä pahaa siinä on vaikka se tapahtuisi +muutamia vuosia aikaisemmin?" + +"Sen minä sanon sinulle! Se, joka on heistä syntynyt, elää vielä, +mitä he ovat rakentaneet, seisoo vielä pystyssä, se, jota he ovat +rakastaneet, ne, joita he ovat opettaneet ja joiden tähden ovat vaivaa +nähneet ja kärsineet, se kaikki elää ympärillämme ja itsessämme, ja +sitten me emme antaisi heidän levätä rauhassa?" + +"Minä huomaan, että sinä nyt muistelet isoisääsi", vastasi Lars, "sillä +sinä niin kiivastut. Mutta nyt tahdon minä sanoa, että onpa tullut +aika, että pitäjä kerrankin pääsee _hänestä_ rauhaan. Sillä hän anasti +kylliksi suuren sijan eläessänsä; sentähden on parasta, että hän ei +makaa siinä tiellä nyt kuolleena. Jos hänen ruumiinsa pitää riistää +kunnalta semmoinen siunaus, joka vaikuttaa satoja miespolvia eteenpäin, +niin on todellakin syytä sanoa, että kaikista, jotka täällä ovat +syntyneet, on _hän_ ollut pitäjällemme suurimmaksi vahingoksi." + +Knut Aakre sysäsi tuuhean tukkansa otsaltaan, hänen silmänsä +säihkyivät, mies kokonaisuudessaan oli jännitetyn teräsjousen kaltainen. + +"Mimmoista laatua on tuo siunaus, josta niin kerskailet, olen +jo näyttänyt. Se on samaa lajia kuin kaikki muukin, jolla olet +onnistuttanut paikkakuntamme, nimittäin sangen arveluttavaa lajia. +Sillä tosin olet hankkinut meille uuden kirkon, mutta myöskin uuden +hengen, millä sitä täyttää, -- eikä se suinkaan ole rakkauden henki. +Tosin olet hankkinut meille uusia teitä, -- mutta myöskin turmion +teitä, jonka voinet selvästi huomata monen onnettomuudesta ja +vararikosta. Tosin olet vähentänyt meidän yleisiä veronmaksujamme, +mutta olet sen sijaan lisännyt yksityisiä menojamme; keräjänkäyntejä, +vekseleitä ja vararikkoja, siinä ei ole hyviä hedelmiä kantava lahja +millekään kunnalle. Ja _sinä_ rohkenet häväistä haudassaan sitä miestä, +jota koko kunta siunaa? Sinä rohkenet sanoa hänen makaavan haudassaan +meidän tiellämme -- niin, sinun tielläsi hän kyllä on, se on nyt +huomattavissa; sillä sille haudalle sinä kompastut ja kaadut! Se henki, +joka on vallinnut sinua ja tähän päivään asti hallinnut meitäkin, ei +ole syntynyt hallitsemaan, vaan muiden orjaksi. Hautuumaa kyllä saapi +jäädä rauhaan, -- tänään se saapi uuden haudan lisäksi, nimittäin sinun +arvosi, joka nyt kuopataan siihen." + +Lars Högstad nousi seisomaan kalman kalpeana; hän avasi suunsa +osaamatta lausua sanaakaan, oljenkorsikin putosi. Kolme, neljä kertaa +turhaan yritettyään etsiä sitä, ja tapailtuaan sanoja, puhkesi hänen +vihansa ilmi tulivuoren purkauksen tavoin: + +"Tämäkö siis on kaiken ahertamiseni ja raatamiseni palkka! Tuommoinenko +hamesaarnaaja tässä siis tuppautuu määrääjäksi, -- niin, olkoon sitten, +olkoonpa piru itse puheenjohtajanne, jos minä kerrankaan enää astun +tänne jalkaanikaan! Minähän olen tähän päivään asti pitänyt koossa +kaiken teidän roskanne, ja minun jälkeeni se kaikki hajoaa tuhansiin +muruihin, mutta hajotkoon vain, -- tässä ovat pöytäkirjat!" Hän heitti +ne pitkin pöytää. -- "Hyi, semmoista ämmäin ja penikkain kokousta!" Hän +löi nyrkkinsä pöytään. "Kirottu olkoon koko kunta, kun sallii miestä +palkittavan niinkuin nyt minua!" + +Hän löi vieläkin kerran nyrkkiänsä pöytään niin, että suuri keräjäpöytä +tärisi ja mustetölkki sisällyksineen kieri lattialle osoittamaan +tuleville miespolville sitä paikkaa, jossa Lars Högstad kaatui kaikkine +viisauksineen, mahtineen ja kärsivällisyyksineen! + +Hän riensi ovelle ja oli jo hetken päästä poissa pihasta. Koko yleisö +seisoi vielä sangen hiljaa; sillä hänen äänensä ja vihansa voima oli +peloittanut heitä, -- kunnes Knut Aakre muistellen niitä sanoja, joita +_itse_ oli saanut kukistuessansa, iloisen näköisenä ja matkien Larsin +ääntä lausui: + +"Pidetäänkö asia päätettynä!" + +Silloin kaikki läsnäolevat puhkesivat tavattomaan riemuun! Koko +kokous muutti kerrassaan luonnetta, kuului naurua, iloista puhetta +ja riemua, sillä vain harvat läksivät pois, jääneet hankkivat +juomatavaroita ruokansa lisäksi ja viettivät upeita pitoja raskaan +päivän päättäjäiseksi. He tunsivat itsensä onnellisiksi ja itsenäisiksi +niinkuin entisinä aikoina, ennenkuin Larsin hallitsijatarmo oli +peloittanut miehet hiljaisen kuuliaisiksi. He tyhjensivät maljoja +vapautensa jälleensaavuttamisen kunniaksi, he lauloivat, niin, ja +lopuksi he tanssivat, Knut Aakre ensiksi varapuheenjohtajan kanssa +ja kaikki hallituksen jäsenet perästä, ynnä pojat ja tytöt, -- ja +lapsivekarat huusivat ulkopuolella: Eläköön! sillä semmoista elämää he +eivät olleet milloinkaan ennen nähneet. + + +Kolmas luku. + +Lars kulki Högstadin väljissä huoneissa puhumatta kenellekään +sanaakaan. Vainio, joka rakasti häntä, vaikka aina pelokkaasti ja +vavisten, ei tohtinut edes näyttäytyä. Talon hoidon sai käydä miten +tahansa, sitä vastoin karttui tavaton määrä kirjeitä, jotka kulkivat +Högstadin ja pitäjän, Högstadin ja postin välillä; sillä hänellä oli +saatavia kunnallishallitukselta; niitä ei tunnustettu, joten hän +nosti niistä kanteen, saatavia säästöpankilta, joka ei sekään niitä +tunnustanut, ja jälleen hän nosti kanteen niin kunnallishallitusta kuin +säästöpankin johtokuntaa kohtaan. Samaan aikaan oli sanomalehdissä +kauheita kirjoituksia, jotka huhun mukaan olivat lähteneet hänen +kynästänsä, ja saivat aikaan paikkakunnalla suurta eripuraisuutta +ja yllyttivät naapureita toinen toistaan vastaan. Välistä hän oli +viikkokausia poissa kenenkään tietämättä missä, ja tultuaan kotiin hän +eli erikseen niinkuin ennenkin. Kirkossa häntä ei ollut nähty tuon +kiivaan ottelun jäljestä kunnallishallituksessa. + +Silloin toi pappi eräänä lauantai-iltana uutisen, että +rautatie kuitenkin tuli kulkemaan paikkakunnan kautta ja vanhan +hautuumaan ylitse. Salamana se uutinen iski kaikkiin taloihin. +Kunnallishallituksen yksimielinen vastustus oli ollut turha, Lars +Högstadin vaikutusvalta oli ollut suurempi. Siinä siis hänen taajojen +matkojen selvitys, sen hän siis oli saanut aikaan. Ehdottomasti +semmoisen miehen sitkeä kestävyys ja hänen herättämänsä kunnioitus +tukehutti tappion tuottaman tyytymättömyyden. Ja mitä enempi siitä +keskusteltiin, sitä enemmän siihen mukauduttiin; sillä olihan silläkin +etunsa, kun oli pakko siihen tyytyä, eikä enää voitu asiaa muuttaa. + +Kokoonnuttiin kirkolle seuraavana päivänä, ja kaikkien täytyi +ehdottomasti naurahtaa asian menolle nähdessään toisensa. Ja juuri +kaikkien, nuorten ja vanhain, miesten ja naisten sekä lasten puhuessa +Lars Högstadista hänen voimastansa, lujasta tahdostansa ja suuresta +vaikutusvallastaan -- hän tuli itse koko perhekuntineen neljässä +kärryissä ajaen kirkolle! Oli kulunut kaksi vuotta siitä kuin hän +viimein oli ollut siellä! Hän astui alas ja kävi kansan keskitse +kirkolle, ja kaikki väki ehdottomasti ja poikkeuksetta tervehtivät +häntä, mutta hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle eikä vastannut +ainoaankaan. Hänen pieni vaimonsa astui kalmankalpeana hänen +jäljessänsä. Kirkossa oli kummastus niin suuri, että kaikki, jotka +hänet näkivät, lakkasivat veisaamasta ja jäivät häntä katselemaan. +Knut Aakre, joka istui määräpaikallansa Larsin paikan edessä, huomasi +jotakin tavatonta tapahtuneen ja kääntyi katsomaan taaksensa. Silloin +hän huomasi Larsin, joka istui kumartuneena virsikirjansa ylitse etsien +oikeata virrenvärssyä. + +Knut ei ollut nähnyt häntä tuon kokousillan jälkeen, eikä ollut +milloinkaan voinut kuvaillakaan semmoista muutosta. Sillä sen näköinen +ei ollut kukaan voittaja! Ohut, hieno tukka oli kovasti lähtenyt, +kasvot olivat laihtuneet ja painuneet, silmät kuopallaan ja palavat, +voimakas kaula kutistunut suoniseksi ja ryppyiseksi. Hän tajusi +silmänräpäyksessä mitä tuo mies oli kärsinyt ja hänet valtasi äkkiä +kova säälin tunne, jopa entinen rakkauskin nousi hänen sydämmeensä. +Hän rukoili Jumalaa hänen puolestansa ja päätti puhutella häntä +jumalanpalveluksen loputtua; mutta Lars oli lähtenyt sitä ennen. Knut +tahtoi vielä samana iltana käydä hänen luonansa. Vaimo kuitenkin kielsi +häntä menemästä; Lars on yksi niitä, hän sanoi, joka tuskin voipi +tuntea kiitollisuutta: pysy erilläsi hänestä, kunnes hän ikäänkuin +omasta alotteesta tekee sinulle hyväntyön ja silloin ehkä itsekin tulee. + +Mutta Lars ei tullut. Häntä kyllä välistä nähtiin kirkolla, vaan ei +missään muualla, eikä hän käynyt kenenkään luona. Sitävastoin hän nyt +ryhtyi maittensa viljelykseen ja talonsa hoitoon yleensä semmoisella +innolla, kun tahtoisi hän yhdessä vuodessa korvata monen vuoden +laiminlyömiset; olikin niitä, jotka sanoivat sen olevan tarpeessa. + +Rautatietyöt alkoivat laaksossa hyvin pian. Kun tien piti kulkea +aivan talon ohitse, niin Lars revitti osan päärakennuksesta, joka oli +radalle päin, rakentaaksensa siihen kauniin pylväskatoksen; sillä +pitihän talon näyttää kauniilta. Työ oli juuri päättymäisillään, kun +kiskoja väliaikaisesti laskettiin soran ja ratapölkkyjen kuljettamista +varten, ja pieni veturi tuli ajaa puhkuen. Oli kaunis syysilta, +kun ensimäiset soravaunut olivat kuljetettavat ohitse. Lars seisoi +kuistillaan kuulemassa ensimäistä vihellystä ja näkemässä ensimäistä +savupatsasta; kaikki talon väki seisoi hänen ympärillänsä. Hän katsoi +ympärillensä laaksoon, joka levisi hänen edessänsä laskevan auringon +valossa, ja hän tunsi, että kyllä häntä muistettaisiin niin kauan kuin +juna vastaisuudessa kiitää hedelmällisen laakson läpi. Sovinnollisuuden +tunnekin hiipi hänen sieluunsa. Hän katsahti hautuumaata, josta osa +vielä oli säilynyt risteineen, vaikka nekin puolikaatuneina, toisen +osan oli rautatie anastanut; hän aikoi juuri selvitellä tunteitaan, kun +kuului ensimäinen vihellys ja hetken perästä tuli juna verkkaan pyrkien +eteenpäin, savu tuprusi ilmaan kipunain koristamana, sillä lämmitettiin +kuusipuilla. Tuuli puhalsi taloa kohti, niin että se pian oli sakean +savun peitossa; mutta mikäli se haihtui, näki Lars junan pyrkivän +eteenpäin alas laaksoon lujan tahdon tapaisena. + +Hän oli tyytyväinen ja meni sisään ikäänkuin pitkän päivätyön +päätyttyä. Hänen isoisänsä kuva oli hänen mielessänsä sinä hetkenä. +Isoisä oli nostanut suvun kurjuudesta varallisuuteen; hänen +yhteiskunnallisen kunniansa oli kyllä siinä osaksi mennyt, se on tosi, +mutta eteenpäin hän oli päässyt! Hänen vikansa oli hänen aikansakin +vika; he elivät aikansa siveellisten käsitteiden epävarmoilla rajoilla, +jokaisella ajalla on omat epävarmat rajapyykkinsä ja uhrinsakin, +saadakseen ne luotettaviksi. + +Kunnia hänelle haudassansa, sillä hän oli kärsinyt ja tehnyt työtä! +Rauha hänelle, mahtaa tuntua hyvältä saada lopulta levähtää! Mutta +eihän hän saanut levätä rauhassa pojanpojan äärettömän kunnianhimon +vuoksi; olihan hänet kaivettu esiin kivien ja soran mukana -- lorua! +hän varmaankin tyytyväisyydestä hymyili sitä, että poikansa pojan työn +hedelmät vierivät eteenpäin juuri hänen päänsä päällitse! + +Niissä ajatuksissa hän oli riisuutunut ja mennyt vuoteellensa. +Isoisän kuva astui uudestaan hänen eteensä. Sillä kertaa se näytti +ankarammalta. Väsymys vähentää lujuutemme ja Lars tunsi omantunnon +vaivoja. Mutta hän puolusti itseään myöskin. Mitä hänen isoisänsä +oikeastaan tahtoi? Tottapa hänen nyt piti olla tyytyväinen, sillä +suvun kunnia kohisten vieri hänen hautansa ylitse; kellä muulla on +semmoinen hautapatsas? -- -- Mutta mitä tuo on? Nuo kaksi hirvittävää +tulisilmää ja tuo rätinä ja tuo kohina, eihän se enää ole junasta, +sillä se poikkeaa radalta syrjään. Se tulee hautuumaalta suoraan hänen +taloaan kohti loppumattoman pitkänä jonona. Tulisilmät olivat isoisän, +ja hänen takanaan kulkevan pitkän saaton muodostavat kaikki vainajat. +Se lähestyy taloa lähestymistään, jyskyen, ratisten ja loistaen. +Ikkuna jo palaa vainajien tulisilmien sytyttämänä. ---- Hän koetti +väkisin tointua ja rauhoittaa, sillä olihan se unta vain, tietysti +vain unta, odota toki kunnes herään! ---- Kas niin: nyt olen hereillä, +tulkaa nyt, te raukat! Ja katso, he tulivat todellakin, hautuumaalta, +heittäen radan, kiskot, veturin ja junan, niin että ne kauhealla +jyryllä vaipuivat maan sisään ja siihen muodostui ruohikkoa, hautoja +ja patsaita niinkuin ennenkin. Sankarien tapaisina he tulivat ja +virsi: "Kuolleet rauhan saakohot"! kuului heidän edessänsä, hän tunsi +sen, sillä se oli kaikkina näinä vuosina kaikunut hänen sielussansa, +nyt se tuli hänen kuolonvirreksensä; sillä tämä oli kuolema ja +kuolonnäkyjä. Tuskanhiki valui virtanaan pitkin hänen ruumistaan; sillä +yhä lähemmäksi -- ja katso, siinä ne jo olivat ikkunassa ja hän kuuli +nimeään huudettavan. Kauhistus valtasi hänet, hän koetti huutaa, sillä +hän oli tukehtua; kylmä, kalman käsi jo koski hänen kurkkuunsa, kun hän +sai voimia huutamaan; "Auta minua"! -- ja heräsi. Ikkuna oli särjetty +ulkoapäin, niin että sirpaleet lensivät hänen vuoteeseensa asti ja +rikkonaisessa ikkunassa seisoi joku tulen ja savun ympäröimänä: + +"Talo on tulessa, Lars! Nyt autamme sinut ulos!" + +Knut Aakre se siinä seisoi. + +Jälleen tointuessaan makasi Lars ulkona kovassa tuulessa, joka aivan +jäädytti hänen jäseniään. Ei ainoatakaan ihmistä ollut hänen luonaan; +hän näki talon vasemmalla puolellansa olevan ilmi tulessa, hänen +ympärillään oli hänen, karjansa, mikä syöden ruohoa, mikä ammuen, +lampaat pysyttelivät pelästyneinä koossa tiheässä joukoin, tavaraa oli +hujan hajan kaikkialla, ja tarkemmin katsoessansa ympärilleen hän näki +inhimillisen olennon itkien istuvan mättäällä hänen vieressään. Hänen +vaimonsa se oli. Hän huusi häntä nimeltä ja tämä säpsähti: + +"Herran Jesuksen olkoon kiitos, että elät!" + +Vaimo tuli hänen luoksensa ja istahti eli oikeammin vaipui maahan hänen +viereensä. + +"Oi Jumala, oi Jumala! nyt olemme saaneet kylliksemme rautatiestä." + +"Rautatiestäkö?" uteli Lars; mutta tuskin hän oli lausunut niitä +sanoja, ennenkuin kamala aavistus häntä värisytti; sillä veturin +singahuttamat kipunat ne tietysti olivat sytyttäneet tuleen uuden +seinän edustalla olevat höylänlastukasat. Hän jäi istumaan sanatonna +ja ajatuksiinsa vaipuneena, eikä vaimokaan tohtinut häntä puhutella, +vaan koetti löytää vaatteita peittääkseen häntä, sillä ne olivat +luisuneet sivulle. Lars otti ääneti vastaan hänen apunsa, mutta +vaimon siinä ollessa polvilla hänen edessänsä peittääksensä uudestaan +hänen jalkojansa hän laski kätensä hänen päällensä. Heti vaimo painoi +kasvonsa hänen rintaansa vasten ja itki ääneen. Olihan mies kerran +huomannut hänetkin! Mutta Lars tajusi hänet ja sanoi: + +"Sinä olet ainoa ystävä, mikä minulla on." + +Vaikkapa oli maksanut talon saada kuulla semmoista puhetta, niin vaimo +ei siitä välittänyt; hän tuli niin iloiseksi, että rohkaisi mielensä ja +sanoi noustessaan ja nöyrästi katsellen miestään: + +"Sentähden, ettei ole ketään, joka ymmärtää sinua paitsi minä." + +Silloin suli jäykkä sydän; kyyneleet valuivat Larsin poskia myöten +hänen pitäessään vaimoaan kädestä. + +Nyt hän puhui hänen kanssansa niinkuin omalle sielulleen. Silloin +Lars sai kuulla vaimonsakin mielipiteet. He puhuivat vielä, miten tuo +kaikki oli tapahtunut, tahi oikeammin, vaimo puhui ja Lars kuunteli. +Knut Aakre oli ollut ensimäinen, joka oli huomannut palon, oli herättänyt +väkensä, lähettänyt palvelustyttönsä pitkin kylää apua hakemaan ja +oli itse renkineen ja hevosineen rientänyt palopaikalle, jossa kaikki +nukkuivat. Hän oli sitten johtanut sammutustyötä ja pelastusta; +Larsin itsensä hän oli vetänyt ulos palavasta tuvasta ja vienyt tänne +vasemmalle tuulen päälle, -- tänne ulos hautuumaalle. + +Ja heidän siinä puhuessansa tuli joku rivakasti ajaen tietä pitkin ja +poikkesi hautuumaalle päin, jossa astui alas rattailta. Knut se oli, +joka oli käynyt kotona kirkkokärryjään noutamassa, samoja kärryjä, +joissa niin monesti oli ajanut kunnallishallitukseen. Nyt piti Larsin +nousta niihin ja ajaa hänen kanssansa kotiin. He ojensivat toisilleen +kätensä, toinen istuen, toinen seisoen. + +"Nyt täytyy sinun tulla mukaan", lausui Knut. Mitään vastaamatta nousi +toinen ja he astuivat rinnakkain kärryjen luo. Lars autettiin ylös +niihin, Knut istahti hänen viereensä. Mitä he puhuivat matkalla ja +sitten Aakressa pienessä huoneessa, jossa istuivat koko yön, seuraavan +päivän aamuun asti, ei milloinkaan joutunut muiden tietoon. Mutta siitä +päivästä alkaen he olivat erottamattomat niinkuin entiseen aikaan. + +Kun onnettomuus kohtaa miestä, silloin kaikki oivaltavat hänen arvonsa +ja ansionsa. Sentähden sitoutuikin kunta uudestaan rakennuttamaan Lars +Högstadin talon, suuremmaksi ja komeammaksi muita laakson taloja. +Hän tuli jälleen puheenjohtajaksi, mutta Knut Aakre rinnallaan; +Knutin mielipidettä ei milloinkaan ylenkatsottu eikä jätetty huomioon +ottamatta -- ja siitä päivästä alkaen heidän välinsä ei milloinkaan +rikkoontunut. + + + + +VOIKKO + +(1868) + + +Björgan oli ennen Dovrevuoristossa olevan Kviknen pitäjän pappilana. +Talo on korkealla vuoren kyljessä aivan yksiksensä; pienenä poikana oli +tapani seisoa arkihuoneen pöydällä ikävöiden katsellen alaspäin niitä, +jotka talvella luistellen kiitivät eteenpäin pitkin jokea tahi kesällä +leikkivät sen rantatörmällä: Björgan oli niin korkealla, että siellä +ei mikään vilja tuleentunut, jonka vuoksi se sittemmin myötiin eräälle +sveitsiläiselle meijerinhoitajalle ja ostettiin pappilaksi toinen talo +laaksosta, alemmalta paikalta. Talven tulo Björganiin oli surkean +aikainen. Eräs peltotilkku, jonka isä lämpöisenä, aikaisena keväänä oli +koetteeksi kylvänyt, oli eräänä aamuna lumen peitossa; niitetty heinä +sai yhtä usein lumiryöpyn kuin sadekuuron niskaansa. Entäs kun talvi +oli tehnyt tulonsa! Pakkanen oli niin pureva, etten tohtinut koskea +ulko-oven ripaan, sillä sormia kirveli kosketellessani sen rautaa. +Isänikin, joka oli syntynyt Randsvuonon seuduilla ja oli siis melkoisen +karaistunut pakkasta vastaan, täytyi usein naamus kasvojen suojana +matkustaa pitäjänsä laitakyliin. Lumi narisi jalkojen alla, ja milloin +oli monta jalkamiestä, muodostui narina korvia särkeväksi kitinäksi. +Lunta oli usein suuren rakennuksen toiseen kertaan asti, pienet +ulkohuoneet olivat aivan sen peitossa, mäenkukkulat, pensaat ja aidat +tasaisen valkovaipan alla; lakea lumikenttä levisi laajalle järven +tapaisena ja siinä suurten koivujen latvat ikäänkuin uiskennellen +huojuivat milloin korkeita kinoksia muodostavan, milloin niitä +jälleen tasoittavan myrskyn jälkeen. Seisoin pöydällä katselemassa +hiihtomiesten lähtöä luotamme laaksoon, näin lappalaisten poroineen +suhisten laskevan Röraasmetsästä tunturin kylkeä myöten alas laaksoon +ja sieltä ylös jälleen meidän luoksemme. Ahkio vieri sinne tänne, +eikä milloinkaan häviä mielestäni, kun pitkä jono vihdoin pysähtyi +pihalle ja jokaisesta ahkiosta kömpi pyöreähkö turkkimytty; tarkemmin +katsellessa olikin se pienenlainen, tyytyväisen näköinen ihminen, joka +oli saapunut poronlihaa kaupittelemaan. + +Kviknelaaksolaiset ovat viime aikoina muuttuneet valistuneeksi, +reippaaksi seurakunnaksi; mutta siihen aikaan oli Kvikne tunnettu +pahamaineisimmaksi pitäjäksi koko maassa. Ei ole niinkään pitkä aika +kulunut siitä kuin papin täytyi kuljettaa pistoleja mukanansa kirkkoon, +ja toinen huomasi palatessaan kirkosta kaikki talouskapineensa +särjetyiksi. Sen oli noella mustiksi maalatut miehet tehneet ja samalla +puolikuolleeksi säikähyttäneet papin yksinään kotona olevan rouvan. +Edellinen pappi oli paennut sieltä ja jyrkästi kieltäytynyt palaamasta +takaisin. Seurakunta oli monta vuotta ollut ilman pappia, kun isäni +-- ehkä juuri siitä syystä -- sai paikan; sillä hänen luultiin jopa +myrskyssäkin voivan äkkipysäyttää veneen. + +Muistuu vieläkin selvästi mieleeni, miten eräänä lauvantaiaamuna +nelinkontin ryömin isäni virkahuoneen rappusia ylös, sillä ne olivat +pesemisen jälkeen jäätyneet; en ollut ehtinyt varsin monta porrasta +ylöspäin, kun kauhea meteli ja jyske ylhäältä kauhistuneena ajoi minut +jälleen alas. Sillä ylhäällä oli paikkakunnan suurin tappelupukari +ottanut opettaakseen niskoittelevalle papilleen kansan tapoja, mutta +huomasikin ällistyksekseen papin ensin tahtovan opettaa hänelle omiaan. +Siten mies semmoista kyytiä joutui ulos ovesta, että nurinniskoin +kieri rappusia alas, niin sanoakseni kokoili siellä jäsenensä ja +tavoitti neljällä harppauksella portin. Kvikneläiset eivät tietäneet +muuta, kuin että heidän pappinsa tahtoi tyrkyttää heille suurkeräjien +laatimia lakeja. He tahtoivat siis kieltää häntä saattamasta koululakia +voimaan; he olivat röyhkeät isääni kohtaan, kokoontuivat mieslukuisasti +koulutoimikunnan kokoukseen, väkivallalla hajoittaaksensa toimituksen. +Huolimatta äidin hartaista rukouksista isä oli matkustanut sinne, ja +kun ei kukaan uskaltanut auttaa häntä koulupiirien jaossa y.m., niin +hän jakoi ne yksin parhaan ymmärryksensä mukaan, välittämättä kansan +uhkaavasta nurinasta; mutta hänen, pöytäkirjat kainalossa, mennessään +kotiin, väistyvät kaikki ainoankaan heistä koskematta häneen. Voipa +kuvailla äidin riemua, kun näki hänen ajavan kotia kohti, tyynenä ja +levollisena niinkuin aina. + +Niissä oloissa ja semmoisella paikkakunnalla syntyi Voikko! Sen emä +oli suuri punaisenruskea Gudbrandin laaksosta kotoisin oleva tamma, +kaikkien ilo ja suosikki; isänsä oli hurja, musta vuonohepo, joka +vieraalla alalla, jossa tamma huolettomasti astui ohitse, jyskyen ja +hirnuen syöksi metsästä yli ojien ja aitojen, ja lemmen oikeudella +tuli ottamaan omaansa. Voikosta ennustettiin jo aikaisin: Siitä +kasvaa voimakkain hevonen, mikä miesmuistiin on niillä tienoin +nähty, ja vaikka pääni oli täpösen täyteen ahdettu sankari- ja +taistelukertomuksia, katselin, tuota pientä varsaa kuin älykästä +kumppania ainakin. Se ei aina ollut minulle suopea; minulla on vieläkin +oikean silmän yläpuolella arpi sen kavion muistomerkkinä; mutta siitä +huolimatta seurasin yhtä uskollisesti tammaa varsoineen, nukuin heidän +kanssaan metsässä ja kieriskelin tamman jalkojen välissä sen ollessa +laitumella. Mutta eräänä päivänä olin seurannut niitä liian kauas. +Päivä oli ollut paahtavan kuuma ja minä olin nukkunut avonaiseen +latoon, jonne kaikki kolme olimme menneet auringon siimekseen; tamma +ja varsa olivat sitten astuneet eteenpäin, mutta minä olin jäänyt +sinne unen helmoihin. Oli jo myöhä kun ne, jotka turhaan olivat minua +huutaen etsineet, palasivat kotiin ilmoittamaan, ettei minua ollut +tavattu. Kuvailla sopii, miten vanhempani säikähtyivät, -- kaikki väki +ulos etsimään, mäet ja metsät etsittiin, purot, äkkijyrkät syvänteet +tutkittiin, kunnes viimein joku kuulee ladosta lapsen itkua ja he +löytävät minut istumasta heinissä. Olin niin pelästynyt, etten pitkään +aikaan voinut virkkaa sanaakaan; sillä suuri eläin oli katsellut minua +tulisilmillä. Ei ole helppo sanoa, olinko nähnyt unta vai todellakin +nähnyt jotakin, -- varma vain on, että vielä muutama vuosi sitten +heräsin siitä, että tuo hirviö muka seisoi kumartuneena ylitseni. + +Voikko ja minä saimme pian kumppaneja: ensiksi koiran, joka opetti +minua varastamaan sokuria, sitten kissan, joka eräänä päivänä +äkkiarvaamatta ilmestyi keittiöön. En ollut milloinkaan ennen nähnyt +kissaa; kalman kalpeana syöksin sisään huutaen suuren hiiren tulevan +kellarista! Seuraavana keväänä oli meitä useampia; sillä silloin saimme +pienen porsaan, -- ja joka kerta, kuin Voikko seurasi emäänsä työhön, +pysyttelimme me, koira, kissa ja naski yhdessä. Aikaamme kulutimme +jotakuinkin hyvin, enimmäkseen nukkumalla yhdessä. Noille kumppaneille +annoin kaikki, mistä itse paljon pidin; niinpä vein hopealusikan +naskille, jotta se oppisi syömään siivommin; se koettikin, se on, se +yritti syömään lusikan. Kun minun oli määrä seurata vanhempiani alas +laaksoon vieraisille, seurasivat koira kissa ja naski mukana. Molemmat +ensinmainitut tulivat mukaan lautalle, millä meidän oli määrä mennä +joen yli, naski röhki ensin vähäisen ja tuli sitten uiden perässä. +Meitä kestittiin kutakin asianhaarojen mukaan ja illalla palasimme +kotiin samanlaisena juhlakulkueena. + +Mutta pian tuli minun jättää nämä kumppanini ja pitää ainoastaan +Voikko; sillä isäni pääsi Näässen seurakuntaan Romslaaksoon. Oli +kummallinen päivä tuo meidän muuttopäivämme, me lapset ynnä lastentyttö +ajaen pienessä talontapaisessa, asetettuna työreelle, niin ettei tuuli +eikä lumi meihin pystynyt, isä ja äiti edellä leveässä reessä ja +nuo taajat ihmisjoukot, jotka yhä uudestaan tahtoivat jättää meidät +hyvästi. En voi sanoa juuri tunteneeni erittäin ikävää; sillä minä olin +vain kuusivuotias ja tiesin, että minulle oli Trondhjemista ostettu +hattu, nuttu ja housut, jotka kaikki saisin ylleni päästyämme perille! +Ja siellä, uudessa kodissamme saisin ensi kerran nähdä järven! Ja +olihan Voikko mukana! + +Täällä Näässen pappilassa, joka on yksi maan kauniimpia taloja, täällä, +missä se sijaitsee muhkeana kahden vuonon välissä, vehreä tunturi +yllänsä, koskia ja taloja vastaisella rannalla, lainehtivia peltoja +ynnä vilkasta liikettä laakson pohjalla, ja pitkin vuonoa tunturia ynnä +ulos veteen tunkeutuvia niemiä toinen toisensa vieressä, suuri talo +jokaisen kärjessä -- täällä Näässen pappilassa, jossa voin iltaisin +seisoa ulkona katselemassa auringonsäteiden karkeloa vuorenrinteillä +ja vuonon pinnalla, kunnes purskahdin itkuun ikäänkuin minut olisi +saatu kiinni pahanteosta -- ja jossa suksillani jossakin notkossa +voin pysähtyä ikäänkuin kauneuden ja ikävän lumoamana, vaikken voinut +tunteitani selittää, mutta jotka kuitenkin olivat niin valtavat, että +suurimman ilon jälkeen tunsin mitä katkerinta surua ja yksinäisyyttä -- +täällä Näässen pappilassa painuivat ja kasvoivat käsitteeni mieleeni. +Vilkkain niistä oli Voikon muisto; sillä täällä kasvoi sekin, koitui +sankariksi ja toimitti sankarin töitä. + +Sen korkeus ei sanottavasti kohonnut keskimäärää korkeammalle, +mutta se oli verraten pitkäruumiinen ja niin leveä, että melkein +nauratti. Väriltään se oli haljakko, ennemmin keltainen kuin valkea, +harja musta, tavattoman tuuhea; se oli kömpelö, sävyisä eläin, -- +arkioloissa aina vähäisen alas painuneena. Sen, mihin oli tottunut, +se toimitti rauhallisena ja tyynenä kuin härkä ja perinpohjaisesti. +Paitsi sitä että se teki enemmän kuin puolet kaikesta maanviljelykseen +ja halkojen hankkimiseen tarvitsevasta hevostyöstä, vaikka maa oli +vaikeata viljellä, veti se saman verran hirsiä uuteen päärakennukseen, +jonka isäni paljon muun lisäksi rakennutti, huolimatta siitä, että ne +olivat vedettävät etäiseltä hankalalta takamaalta. Missä kaksi muuta +hevosta ei tullut toimeen, siinä käytettiin Voikkoa, ja jos vain +ajokalut kestivät, niin kylläpä kuorma saatiin kotiin. Mielellään se +katsoi taaksensa renkiä heidän laittaessaan kaksin-, kolminkertaista +kuormaa; se ei siihen juuri näyttänyt mielenosoitusta, mutta pari, +kolme, jopa neljäkin kertaa täytyi kehoittaa lähtöön, ennenkuin se +läksi liikkeelle, ja silloinkin se ensiksi ikäänkuin koetteeksi +vetäisi parisen kertaa -- ja sitten vasta ryhtyi toden teolla työhön. +Verkalleen, askel askeleelta se kulki eteenpäin. Tuli kerran uusi +renki, joka tahtoi totuttaa sitä joutuisampaan menoon, mutta aina +päättyi leikki siten, että pojan täytyi tottua hevosen tapoihin. +Ruoskaa ei milloinkaan käytetty; sillä pianpa tuo mahtava työjuhta +tuli kaikille niin rakkaaksi, että kaikki kävi mairittelemalla. Mikäli +Voikko tuli paikkakunnalla kuuluksi, sikäli oli kunnia saada sitä +ajaakin. + +Sillä Voikosta tuli piankin ehdottomasti pappilan suurin ihme. Se sai +alkunsa niinkuin kaikkialla, missä joku mainio esiintyy, kauhealla +vihalla ja metelillä, se alkoi nimittäin siten, että Voikko, joka kävi +paikkakunnan muiden hevosten kanssa laitumella takamailla ja tunturien +rinteillä, tahtoi pitää kaikki tammat itseänsä varten. Hän siis puri ja +potki niitä kilpakosijoita, jotka luulivat jotakin olevansa, niin että +talonpojat kiroillen toivat ne pappilaan vaatien vahingonkorvausta. +Vähitellen he kuitenkin malttoivat mielensä, kun huomasivat +voittaneensa; sillä Voikon jälkeläiset kunnostivat itseänsä ja isäänsä! +Mutta kuitenkin oli heille kauan silmätikkuna, että sen etevyys oli +niin tavaton ja epäämätön! Naapurimme, luutnantti, ei sotilaana voinut +alistua semmoiseen; hän hankki kaksi gudbrandilaista oritta, komeita +hevosia, -- ja niiden oli määrä opettaa Voikkoa pysymään aisoissa. +Lyötiin vetoa toisen ja toisen hyväksi; kiihkeästi odotettiin tietoa, +miten oli ensimäinen ottelu päättynyt tunturilaitumella! En sen vuoksi +milloinkaan unohda tuota ihanaa helluntai-aattoa, kun seisoin ulkona +kuunnellen teiren soidinta tunturinkyljessä, kun muuan tyttö tuli +juosten ilmoittamaan luutnantin molempien hevosten aivan vierekkäin +seisovan tuolla tahkokivien luona. Kaikki riensivät sinne -- ja katso: +siinä seisoivat molemmat komeat eläimet vapisten ja verta vuotaen monen +monituisesta haavasta, ne olivat olleet Voikon kauheiden hampaiden +ja kavioiden alla! Pelko oli antanut heille voimia hypätä pappilan +korkeiden aitojen ylitse, eivätkä ne tohtineet seisahtua, ennenkuin +olivat ennättäneet ihmisasuntojen luokse. Seuraavana päivänä kaikui +Voikon koitos kirkkomuurin luona ja sieltä se levisi yli maiden +mantereiden. + +Voikolle sattui suru nähdä erään pojistansa, vilkkaan, raudikon hevosen +muutaman vuoden kuluttua tahtovan jakaa valtaa sen kanssa. Mutta isä +otti kurittaaksensa sitä sen ensimäisessä kapinanyrityksessä, ja kun +rohkea poika ei ottanut paetaksensa, vaan hirnahti uhkaavasti, niin +nousi tottunut taistelijakin, ne lähestyivät toisiansa takajaloilla, +kiersivät etujalat toinen toisensa kaulaan ja rupesivat taistelemaan. +(Oriit taistelevat aina sillä tavoin). Pianpa oli nuori hurjastelija +suorana kuin viulunjousi; kohta sen perästä se oli maassa kaatuneena ja +sen täytyi vastaan ottaa isällinen kuritus. Sitä olin minä katselemassa. + +Melkein joka kesä kävi niillä seuduin karhu kaatamassa lehmiä ja +lampaita meiltä ja muiltakin. Vähä väliä kuulimme paimenpojan huutavan +ja koiran haukkuvan; silloin soitettiin kelloja, työväki tuli rientäen +ylös metsään varustettuina pyssyillä, kirveillä ja rautakangeilla, +mutta säännöllisesti he tulivat liian myöhään: joko oli koira jo +häätänyt karhun karkuun tahi oli elukka revitty, ennenkuin apua +ehti saapua. Hevoset osasivat paremmin puolustautua; mutta tapahtui +kyllä silloin tällöin, että otso tappoi hevosenkin, joko siten että +houkutteli sen suohon, jonne hevonen vajosi ja sillä tavoin joutui +helpoksi saaliiksi, tahi ajamalla sitä takaa, kunnes se syöksi alas +joltakin kalliontörmältä. Eräänä kesänä oli erittäinkin vaikeata, +tuskin kului viikkoakaan, ettei karhu ahdistellut karjaa; äkkiä +tulivat hevoset aivan tallin luokse vapisten pelosta; sillä joka kerta +ajoi heitä karhu takaa. Mutta Voikko ynnä se tamma varsoineen, jota +se vahvalla rautakenkäisellä kaviollaan puolusti, eivät milloinkaan +tulleet. Viimein emme tietäneet, miten niiden oli käynyt; paimenet +eivät olleet moneen päivään kuulleet tamman kellon kilinää. Kun oli +ollut pitkällisiä sade- ja myrsky päiviä, jolloin hevosten yleensä +oli tapana tulla kotitienoille, jopa usein asettua aivan tallille +vievän veräjän eteen, eikä niitä kuitenkaan oltu nähty, lähetettiin +rengit miehissä metsään niitä hakemaan. He etsivät enimmäkseen +suoperäisiltä mailta, arvellen mesikämmenen ehkä houkutelleen sinne +tappelunhaluisen hevosen, siellä voittaneen sen ja sitten tappaneen +sekä varsan että tamman, joka tietysti koetti puolustaa omaansa. He +etsivät etsimistään, huomaamatta mitään epäiltävää; otson jälkiä +näkyi kaikkialla, mutta ei mitään merkkiä taistelusta hevosen kanssa. +Renkien siinä siitä keskustellessa ja heidän lähestyessään metsän +parasta laidunkohtaa huomaa yksi heistä suon reunalta tamman ja varsan +jälkiä, mutta myöskin, että ne lakkaamatta olivat kulkeneet ympäri +samalla paikalla, siis, kovassa pelossa, ja tuo oli tapahtunut aivan +äskettäin, varmaankin vielä samana päivänä. Lähemmin tutkiessansa suota +he todellakin huomasivat pinnan irtipotkituksi kiivaassa taistelussa. +Renkien rupesi tulemaan paha olla, mutta he tahtoivat ottaa tarkemmin +selvää asiasta. Aivan suon reunalla he huomasivat jälkiä niin hevosen +kuin karhunkin takajaloista; siinä olivat siis molemmat heti nousseet +takajaloilleen, karhu oli takaperin vetäytynyt suohon houkutellaksensa +hepoa ja hevonen perässä; sillä karhun leveitä kämmeniä ja koipia voipi +suomaa varsin hyvin kannattaa; sitä paitsi se ei ole yhtä painava +kuin hevonen, joka vajoo liejuun ja tarttuu siihen. Mutta sillä +kertaa karhu oli erehtynyt; sillä Voikko tosin oli vajonnut, mutta +lanteidensa jättiläisvoimalla se oli kiskaissut ylös jalkansa liejusta, +vahvoilla kengillä varustetuilla etujaloillaan polkenut vastustajaa ja +terävillä hampaillaan sitä purrut -- ja kohta olivat jo mesikämmenen +takajalkojen jäljet näkymättömissä, ja sen sijaan oli nähtävänä tarkka +jäljennös sen turkista, tuossa uusi ja vielä uusi pitkin suomaan +pituutta; se oli keikahtanut kumoon eikä päässyt enää pystyyn, vaan +kieriskellen väistynyt, siten suojellaksensa itseään raivoisan hevosen +potkuilta ja puremilta, ja sitä oli jatkunut, kunnes olivat jälleen +päässeet kiinteälle maaperälle. Taistelutantereen elävän kertomuksen +elähyttäminä teroittivat rengit silmänsä ja korvansa, että voivat, ilma +kun sateen jälkeen oli läpikuultavan kirkas ja väräjävä, kuulla tamman +kellon kilinää vuorenrinteessä olevasta lehtimetsästä. He riensivät +sinne -- mutta Voikko tuli heille vastaan, vihasta tulta säihkyvillä +silmillään kieltäen heitä sen enempää lähestymästä. Sitä tuskin voi +tuntea. Pää pystyssä, harja liehuen tuulessa se juoksi tamman ja varsan +ympärillä suuressa piirissä ja vasta pitkän houkuttelemisen perästä ja +suolan avulla sille muistui mieleen, että tuttuapa väkeä siinä tulikin. + +Mutta tämä Voikon suurtyö, kuulumaton laatuansa, saattoi sen nimelle +semmoista kunniaa, että sen nimi "Pappilan Voikko" muutettiin, +korotettiin "Karhu-Voikoksi". Vähä väliä, monta vuotta peräkkäin +se oli ottelussa karhun kanssa ja joka kerta sitä pitkät ajat sen +perästä oli vaikea hallita. Kerran se tuli kotiin karhun kynsien +haavoittamana; vanha otus se olikin ollut;, joka oli iskenyt kyntensä +hevosen silmien alta ja repinyt kauhean haavan alaspäin, kun hevonen +oli survaissut päänsä irti. Oli muuten vaarallista pitää niin vanhaa +oritta hyvästi kengitettynä takamailla; mutta muut oriit tunsivat +sen tavat ja pakenivat, ja vaikka jokunen niistä vielä olikin kyllin +tuhma jäädäksensä ottamaan vastaan selkäsaunan, niin katsottiin Voikon +suhteen sormien lomitse sen kuuluisuuden takia. Pitihän hevosen, joka +keikahutti karhun nurin ja voitti sen, saada tehdä mitä hyvänsä. + +Miten sitä ihailtiin, näkyi parhaiten, kun meidän, mikä tosin harvoin +tapahtui, täytyi käyttää sitä kirkkohevosena. Milloin koko perhe talon +mamselin ja kotiopettajan seurassa läksi ajamaan, täytyi Voikon vetää +meitä kolme, neljä kappaletta vanhoissa kieseissä, jossa ei juuri +istuttu "huvin vuoksi". Kun ei mitkään tavallisista koru-ajokaluista +olleet kyllin suuret sille, täytyi sen juosta lönkyttää työkaluissaan, +ja kun vielä tuo tuuhea, uppiniskainen otsaharja aina oli sillä +silmillä, niin se ei suinkaan näyttänyt kirkkohevosen näköiseltä. +Täytyi aina panna se jäljestä kulkemaan; sillä joko se ei tahtonut +juosta, vaan ainoastaan astua niinkuin työkärryjä vetäessä, tahi +tahtoi se viedä kirkkoväen kaikkia samoja metsäteitä, joita oli +tottunut työssä ollen käymään. Mutta jos se vain kulki taempana, niin +se seurasi mukana omalla tavallaan; kun toiset hevoset juoksivat, +lönkytti Voikkokin ja niin saapuivat kieseissä istujat hölkyttäen tahi +niinkuin aaltojen heittäminä, jopa kerran aivan merikipeinä perille. +Kirkolla sitä vastoin kaikki muuttui. Siellä oli nimittäin suuri +joukko muita hevosia; Voikko nosti heti päänsä pystyyn ja hirnahti +taistelunhimoisesti. Siihen vastattiin heti ylt'ympäri ja hepo heti +tahtoi kiesineen päivineen heittäytyä taisteluun, mutta pidätettiin, +riisuttiin ja pantiin liekään. Sillä oli oma liekaköytensä mukana ja +sidottiin aivan tunturin lähelle, jotta olisi niin kaukana muista +hevosista kuin mahdollista. Mutta sitä halutti päästä toisten luokse, +se kiskasi liekaansa, nousi takajaloilleen, pudisti harjaansa ja hirnui +alas! Oli enemmän väkeä sen ympärillä kuin kirkossa; sen ollessa +hiljaa sitä taputeltiin ja hyväiltiin, sen rinnan leveyttä, kaulaa ja +kylkiä mittailtiin, jopa muutamat avasivat sen suutakin katsellaksensa +hampaita, mutta heti kun joku muista oriista hirnahti, niin se +kiskaisi itsensä irti katsojista, nousi takajaloilleen ja kiljahti +vastaukseksi -- se oli kaikista komeinta, mitä ikinä olivat nähneet. +Minä puolestani en milloinkaan ole myöhemmin niin paljon ylpeillyt +mistään kuin silloin Voikosta, seisoessani siinä talonpoikain keskellä +ja kuullessani noita ihailevia kiitos-sanoja. + +Ja tässä sen kunnian kukkuloilla jätän sen omin hoteihinsa. Jouduin +ulos maailmaan ja sain muita ihailuni esineitä ja muita sankaria +seurattavakseni. + + + + +THROND + +(1856) + + +Alf oli miehen nimi, josta pitäjäläisillä oli suuria toiveita, sillä +hän oli muita etevämpi niin töissä kuin toimissa. Mutta ehdittyään +kolmenkymmenen vuotiaaksi hän erosi muista ja raivasi itselleen +asuinpaikan kahden peninkulman päähän muista ihmisasunnoista. Moni +kummasteli sitä, että hän tyytyi tuohon oman itsensä naapuruuteen, +mutta vielä suurempaa kummastusta herätti se, että parin vuoden +kuluttua nuori neitonen laaksosta tahtoi ottaa osaa siihen, vieläpä +juuri sama, joka kaikissa seuroissa ja tansseissa oli ollut +tyttöjoukosta iloisin. + +Heitä ruvettiin sanomaan "metsäläisiksi" ja mies oli tunnettu "metsän +Alfin" nimeltä. Väki katseli kauan hänen jälkeensä, milloin hän +kävi kirkossa tahi työssä; sillä he eivät käsittäneet häntä eikä +hän välittänyt selittää heille olojaan. Vaimo oli ainoastaan pari +kertaa käynyt kylässä, toinen kerta niistäkin toimittaakseen lapsensa +kastetuksi. + +Tuo lapsi oli poika, joka sai nimekseen Thrond. Mikäli poika kasvoi, +sikäli he useammin puhuivat siitä, että tarvitsivat apulaisen, ja kun +heillä mielestänsä ei ollut varoja hankkia täysikasvuista niin he +ottivat semmoisen, jota sanoivat "puoli-ihmiseksi", neljätoistavuotiaan +tytön, joka hoiti poikaa, vanhempien ollessa ulkotyössä. + +Eipä ilmankaan, että tyttö oli hieman typeränlainen, ja poika huomasi +pian äidin puhetta olevan helppo ymmärtää, kun sitä vastoin oli vaikea +käsittää, mitä Ragnhild lausui. Isän kanssa hän ei paljoa puhunut, +oikeinpa hän vähän pelkäsi häntä; sillä täytyi aina olla niin hiljaa +hänen ollessaan sisällä. + +Niin eräänä joulunaattona -- pöydällä paloi kaksi kynttilää ja isä joi +jotakin valkoisesta pullosta -- otti isä pojan polvellensa, katsoi +häneen terävästi ja huudahti: + +"Katsoppas ylös, poika!" Sitten hän lisäsi lempeämmin: "Et näy varsin +kovasti pelkäävän; jaksatko kuulla sadun?" + +Poika ei vastannut mitään, mutta katseli suurin silmin isäänsä. + +Silloin kertoi tämä pojalle Vaagesta kotoisin olevasta miehestä, +nimeltä Blessommen. Tuo mies oli käymässä Köpenhaminassa saadaksensa +kuninkaan päätöksen eräässä oikeusjutussa ja aika kului niin, että +tuli joulunaatto; mutta se ei ollut Blessommenille oikeen mieleen, ja +mittaillessaan siinä katuja matkalla asuntoonsa hän näki valkoiseen +mekkoon puetun suuren, hartiakkaan miehen astuvan edellänsä. + +"Sinäpä astut sukkelaan, sinä", sanoi Blessommen. + +"Minulla on pitkä matka edessäni tänä iltana vielä", vastasi mies. + +"Minne sitten menet?" + +"Vaageen", vastasi mies astuskellen eteenpäin. + +"Sepä mainiota", lausui Blessominen, "sillä sinnepä minunkin pitää." + +"Silloin voit seisoa rekeni kannoilla", vastasi mies poiketen +poikkikadulle, jossa hänellä oli hevonen. Hän istahti rekeen ja kääntyi +katsomaan Blessommenia, kun tämä asettui seisomaan kannoille -- "nyt +täytyy pitää lujasti kiinni", hän lisäsi. Blessommen teki niin ja se +olikin tarpeen; siliä matka ei tapahtunut aivan maanpinnalla. + +"Luulenpa sinun ajavan vettä myöten", arveli Blessommen. + +"Niin teen", vastasi mies laskien semmoista vauhtia, että vesi kuohui +heidän ympärillänsä. Mutta ehdittyään vähäisen etemmäksi matka ei enää +Blessommenin mielestä käynyt vettä myöten. + +"Luulenpa nyt viiltävämme ilman Halki", arveli Blessommen. + +"Niin teemme", vastasi mies. + +Mutta heidän kuljettuaan vähän etemmäksi luuli Blessommen tuntevansa +tuttuja seutuja -- "luulenpa jo olevamme Vaagessa", hän sanoi. + +"Niin, nyt olemme perillä", vastasi mies, ja Blessommenin mielestä +matka oli sujunut tavattoman sukkelaan. + +"Nyt sinun pitää saada suuret kiitokset hyvästä kyydistä", hän sanoi. +Kiitos itsellesi vastasi mies vielä lisäten: "Nyt sinun ei pidä katsoa +taaksesi minuun!" + +"En en", ajatteli Blessommen ruveten taivaltamaan kotia päin mäkistä +tietä. Mutta samassa syntyi semmoinen melu ja jyske hänen takanaan kuin +kaatuisi vuori hänen ylitsensä ja maa rupesi liekehtimään; hän kääntyi +katsomaan ja näki silloin valkomekkoisen miehen sähisevien liekkien +lävitse ajavan sisään avattuun vuoreen, joka porttiholvin tapaisena +seisoi auenneena hänen edessänsä. Blessommenpa ällistyi moisesta +matkakumppanista ja tahtoi kääntää päänsä jälleen oikeaan päin, mutta +niinkuin se oli kääntyneenä, siihen asentoon se jäi, eikä Blessommen +milloinkaan enää saanut päätään oikein. + +Sen vertaista juttua ei poika ikipäivinä ollut ennen kuullut. Hän ei +enää tohtinut kysyä isältä, mutta varhain seuraavana aamuna hän kysyi +äidiltä, osasiko tämäkin kertoa satuja. Kyllä, kyllä hän semmoisia +osasi, mutta enimmäkseen prinsessoista, jotka olivat seitsemän vuotta +vankina, kunnes oikea prinssi tuli. Poika luuli kaiken, minkä luki ja +kuuli elävän hänen ympärillänsä. + +Hän oli kahdeksan vuoden vanha, kun vieras ensi kerran eräänä +talvi-iltana, astui sisään heidän ovestaan. Hänellä oli musta tukka, +jommoista Thrond ei milloinkaan ennen ollut nähnyt. Hän tervehti +lyhyeen: "Hyvää iltaa" ja astui etemmäksi. Throndia hieman peloitti +ja hän istahti jakkaralle uunin viereen. Äiti pyysi miestä istumaan; +tämä teki niin ja silloin sai äitikin tilaisuutta lähemmin tarkastaa +vierastansa. + +"Hyväinen aika! Viulu-Knuthan se on?" hän kysyvästi huudahti. + +"Niinpä niin! On jo pitkä aika kulunut siitä, kun soitin häissäsi." + +"Onpa niin, onhan siitä jo vuodet vierineet. Tuletko kaukaa?" + +"Olen joulun aikana soittanut tuolla tunturin toisella puolella. +Mutta matkan keskivälissä saavutti minut kipu; täytyi tulla tänne +levähtämään." + +Äiti tarjosi hänelle ruokaa; vieras istahti pöytään, mutta ei +siunannut: "Jeesuksen nimeen", niinkuin poika aina oli kuullut. +Syötyään vieras nousi. + +"Nyt on minun jälleen hyvä olla", hän sanoi; "anna minun vain levätä +hiukkasen." Ja hän pääsi lepäämään Throndin vuoteeseen. + +Throndille laitettiin tila lattialle. Hänen siinä maatessaan vilusti +sitä kylkeä, joka oli takasta poispäin; se oli vasenta kylkeä. Hänestä +tuntui se johtuvan siitä syystä, että se oli paljaana yökylmässä; sillä +makasihan hän muka keskellä metsää. Miten hän oli joutunut metsään? +Hän nousi ja katseli ympärilleen sekä näki kaukana tulta ja että +hän todellakin oli yksin metsässä; hän tahtoi kotiin tulen luokse, +mutta ei päässyt paikaltaan. Silloin hänet valtasi suuri pelko; sillä +voisihan siellä olla petoja, voisihan tulla aaveita ja menninkäisiä; +kotiin tulen luokse hänen täytyi, mutta hän ei voinut liikahtaakaan +paikaltaan. Silloin hänen pelkonsa eneni, hän ponnisti kaikki voimansa, +sai huudetuksi: "Äiti!" -- ja heräsi. + +"Lapsikulta, sinähän näet pahoja unia", lausui äiti nostaen hänet ylös. + +Häntä värisytti ja pelokkaasti hän katseli ympärilleen. Vieras mies oli +poissa, eikä hän tohtinut häntä kysyä. + +Äiti tuli sisään puettuna mustaan hameeseen ja meni kohta alas kylään. +Kotiin palatessaan hänellä oli kaksi miestä mukanaan, vieraita nekin +ja mustatukkaisia, matalalakkisia. Eivät hekään sanoneet "Jeesuksen +nimeen", istahtaessaan syömään ja he puhuivat kuiskaten isän kanssa. +Sitten he kaikki kolme menivät luuvaan ja palasivat kohta kantaen +suurta kirstua. Sen he asettivat kelkalle ja jättivät hyvästi. Silloin +sanoi äiti: + +"Odottakaa vähäisen ja ottakaa mukaanne tuo pieni lipas, joka hänellä +oli mukanansa tänne tullessaan." Ja hän meni sisään tuomaan sen. Mutta +toinen miehistä lausui: + +"Pitäköön _tuo_ sen", ja hän näytti sormellaan Throndia. Osoittaen +suurta kirstua, lisäsi toinen: + +"Käytä sinä sitä yhtä hyvin kuin hän, joka nyt makaa _tässä_." Silloin +hymyilivät molemmat ja läksivät matkaan. Thrond katseli saamaansa +lipasta. + +"Mitä siinä on?" hän kysyi. + +"Vie sisään ja katso", vastasi äiti. Hän teki niin ja äiti auttoi häntä +lippaan avaamisessa. Pojan silmät aivan säihkyivät ilosta nähdessään +siinä olevan jotakin niin erinomaisen hienoa ja kevyttä. + +"Ota se", kehoitti äiti. Thrond kosketti sitä yhdellä sormella vain, +mutta vetäsi kovasti peloissaan kätensä takaisin. + +"Se itkee!" hän sanoi. + +"Rohkaise mielesi", lausui äiti kehoittaen. + +Thrond tarttui siihen koko kourin ja otti sen siitä pois. Hän sitä +käänteli ja väänteli, nauroi ja kosketteli. + +"Äiti kulta, mikä tämä on? Sehän on niin kevyt kuin leikkiä vain!" + +"Viulu se on!" + +Ja sillä tavoin sai Thrond Alfin poika ensimäisen viulunsa. + +Isä osasi hiukkasen soittaa ja opetti pojalle ensimäiset alkeet; äiti +osasi rallattaa marsseja ja muita tansseja niiltä ajoilta, jolloin +itse oli mukana pyörimässä, ja ne kaikki poika oppi soittamaan, +joiden lisäksi pian sepitti uusia. Hän soitteli aina milloin ei +ollut lukemassa, hän soitteli niin, että isä kerran väitti hänen +aivan kuihtuvan heidän käsissänsä; kaikki, minkä poika siihen asti +oli lukenut ja kuullut ikäänkuin kasvoi viuluun. Vieno, hieno kieli +oli äiti; sen viereinen oli Ragnhild. Paksunlainen kieli, jota +harvemmin kosketteli, oli isä. Mutta viimeinen, vakava kieli, sitä +hän puoleksi pelkäsi eikä antanut sille mitään nimeä. Kun hän soitti +väärin kvintillä, niin tuli siitä kissa; mutta jos sattui isän +kieleen, niin tuli siitä härkä. Jousi oli Blessommen, joka pääsi +ajamaan Kööpenhaminasta Vaageen yhtenä yönä. Joka sävelkin oli eri +asia. Tuo pitkä ja vakavaääninen oli mustiin puettu äiti. Tuo, joka +nytkähteli ja hyppi, oli Mooses, iskiessään sauvallaan kallioon. Tuo +hiljainen soitto, milloin jousi kevyesti kosketteli kieliä, oli huldra, +metsänkeijukainen, joka kokoili karjan sumussa, jolloin ei kukaan +voinut sitä nähdä. + +Mutta soitto johdatti ajatukset tunturien toiselle puolelle ja ikävä +sai vallan. Kun isä eräänä päivänä kertoi pienen pojan soittaneen +markkinoilla ja siten ansainneen paljon rahaa, odotti Thrond äitiä +keittiössä ja kysyi hiljaa, eikö hänkin pääsisi markkinoille soittamaan +väkijoukolle. + +"Kuinka voit semmoista kuvaillakaan?" vastasi äiti, mutta kertoi sen +heti isälle. + +"Ennättäähän hän myöhemminkin kyllin aikaisin maailmaan", sanoi isä ja +lausui sen semmoisella tavalla, että äiti ei enää virkkanut siihen sen +enempää. + +Jonkun ajan kuluttua juttelivat isä ja äiti atrioidessaan eräistä +uudisasukkaista, jotka tuonoin olivat muuttaneet tunturin kylkeen ja +joiden oli määrä viettää häitä. + +"Heillä ei ole soittoniekkaa häihinsä", lausui isä. + +"Enköhän minä pääsisi soittamaan?" kysyi poika kuiskaten äidiltään +keittiössä. + +"Sinäkö, joka vielä olet niin pieni?" vastasi äiti; mutta meni heti +riihelle isän luokse kertomaan sitä hänelle. + +"Eihän hän ole milloinkaan vielä käynyt kylässä", hän lisäsi, "hän ei +ole vielä milloinkaan nähnyt kirkkoa". + +"En käsitä, miten voit pyytää minulta semmoista", vastasi Alf; mutta +hän ei myöskään lisännyt sen enempää, ja silloin luuli äiti hänen +myöntäneen. Sentähden hän meni uutis-asukkaiden luokse ja tarjosi +poikaansa soittajaksi. + +"Niin, kuin hän soittaa, ei ole milloinkaan pikkupoikanen soittanut +ennen", ja -- pojan piti siis päästä mukaan! + +Kotonapa vasta syntyi ilo! Aamusta iltaan poika soitteli harjoittaen +uusia tansseja, yöllä hän näki niistä unta; ne kantoivat hänet yli +vuorien, kauas vieraaseen maahan, ikäänkuin hän purjehtisi tuulen +lennättämillä pilvillä. Äiti ompeli hänelle uudet vaatteet, mutta isä +ei tahtonut olla edes sisälläkään. + +Hääpäivän edellisenä yönä hän ei saanut unta silmiinsä, vaan sommitteli +uuden marssin, ja sen aiheena oli kirkko, jommoista hän ei vielä +milloinkaan ollut nähnyt. Aikaisin aamulla hän jo oli liikkeellä, +samoin äiti, toimittaaksensa hänelle syötävää, mutta hän ei voinut +ensinkään nauttia mitään. Hän pukeutui uusiin vaatteihin ja otti +viulun käteensä, ja silloin ikäänkuin häikäisi hänen silmiänsä. Äiti +saattoi häntä ulos pihalle ja jäi häntä katselemaan hänen astuessansa +vuorenrinnettä ylös; ensi kerran hän meni pois kotoa. + +Isä nousi hiljaa tilaltaan ja astui ikkunan luo; siellä hän seisoi +katsellen poikaa, kunnes äiti liikahti pihalla; silloin hän palasi +vuoteeseensa ja makasi siinä vaimonsa palatessa. + +Vaimo liikkui edestakaisin huoneessa, ikäänkuin hänellä olisi jotakin +sanottavaa. Ja viimein hän ei enää voinut sitä pidättää: + +"Minusta tuntuu, että minun pitäisi mennä alas kirkolle katsomaan, +miten käy". Mies ei vastannut siihen mitään, niin että vaimo käsitti +sen suostumukseksi, pukeutui ja läksi. + +Oli ihana päivänpaisteinen päivä, kun poika meni tunturin toiselle +puolelle; hän kuunteli lintusten liverrystä ja näki auringon kimeltävän +puiden lehtilöissä hänen, viulu kainalossa, joutuisasti astuskellessaan +eteenpäin. Ja saapuessaan häätaloon hän ei vielä huomannut muuta kuin +mitä ennenkin tunsi -- ei morsiamen komeutta eikä morsiusaattoa; hän +vain kysyi, pianko tulee lähtö, ja kohta se tulikin. Hän astui edellä +viuluineen, puki säveliin kaikki aamun tunnelmansa ja soitti niin, että +kaikui puiden välissä. + +"Näkyykö kirkko pian?" hän kysyi takanaan astuvilta; kauan hän sai +kysymykseensä kieltävän vastauksen, mutta viimoin vastasi eräs: + +"Kunhan pääsemme tuon vuorensyrjän ohi, niin se on näkyvissä". + +Hän otti soittaaksensa uusinta marssiansa, jousi liikkui aivan +hyppimällä ja poikanen katseli suoraan eteenpäin. Siinä levisi kylä +aivan hänen eteensä! + +Ihan ensiksi hän näki keveän sumun harsontapaisesti nousevan vastaista +tunturin kylkeä kohti. Sitten silmää ihastutti vehreät niityt ja +talot, joiden ikkunat kimelsivät auringonpaisteessa; valo melkeinpä +säkenöi aivan kuin tunturijäätiköllä kirkkaana talvipäivänä. Talot yhä +suurenivat ja ikkunoita näkyi yhä tiheämmässä, ja tuolla, toisella +puolella oli tavattoman suuria, punaiseksi maalatuita taloja; niiden +alapuolella oli hevosia sidottuna, pienet, juhlapukuiset lapset +leikkivät mäen rinteessä ja niitä katseli joukko koiria. Mutta +kaikkialla kuului ikäänkuin pitkän täyteläisen sävelen humiseva ääni, +niin että häntä värisytti siihen määrin, että kaikki, mitä hän näki +muka liikkui sen äänen osoittaman tahdin mukaan. Silloin hän äkkiä +huomasi suuren, komean talon, jonka korkea kimeltävä torni kohosi kohti +taivasta. Ja alempana säkenöivät sadat ikkunat auringonpaisteessa, niin +että talo aivan näytti olevan ilmitulessa. Tuo mahtaa varmaankin olla +kirkko arveli poika, ja sieltähän tuo äänikin kuuluu! Yltympäri seisoi +suunnaton ihmisjoukko kaikki toinen toisensa näköiset! Hän sovitti +heidät kirkon yhteyteen, josta syystä hänet jokaisen pienimmänkin +lapsen suhteen valtasi suuri pelonsekainen kunnioitus. + +"Nyt täytyy minun soittaa", arveli Thrond ja ryhtyi toimeen. + +Mutta mitä tämä on? Eihän lähde viulusta ääntäkään enää! -- Mahtaa olla +kielissä vika; hän tutki ne, mutta ei löytänyt vikaa. + +"Varmaankin syynä on se, etten paina kyllin voimakkaasti", ja hän +painoi tarmonsa takaa, mutta viulu oli kuin särkynyt. Hän yritti +vaihtaa sitä säveltä, joka muka kuvaili kirkkoa toiseen, mutta +kävi yhtä hullusti; ei ainoatakaan säveltä, ainoastaan vikinää ja +ruikutusta. Hän tunsi, miten kylmä hiki nousi kasvoihinsa, hän muisteli +kaikkia noita viisaita ihmisiä, jotka seisoivat hänen ympärillään ja +ehkä ilkkuivat hänelle, hänelle, joka kuitenkin kotona osasi soittaa +niin kauniisti, vaikka täällä ei voinut kiskoa ääntäkään viulustansa. + +"Jumalan kiitos, että äiti ei ole täällä näkemässä häpeätäni", hän +sanoi itseksensä siinä soittaen kansanjoukon keskellä, -- mutta katso, +tuossa hän seisoi mustassa hameessansa peräytyen yhä kauemmaksi. +Silloin hän samassa näki tuon mustatukkaisen miehen, joka oli antanut +hänelle viulun, istuvan korkealla tornin huipussa. + +"Anna tänne se takaisin!" huusi mies nauraen ja ojentaen hänelle +kätensä, ja tornin huippu huojui alaspäin ja jälleen ylös ja uudestaan +edestakaisin; mutta poika pani viulun kainaloonsa. + +"Et sitä saa!" hän huusi, kääntyi taaksepäin ja juoksi pois +väkijoukosta, talojen välitse, yli ketojen ja niittyjen, kunnes ei enää +jaksanut, vaan kompastui. + +Siinä hän makasi kauan suullaan ja viimein kääntyessään hän näki +ainoastaan Jumalan äärettömän taivaan, joka levisi hänen yllään +iankaikkisine suhinoineen. Tuo oli hänestä niin kauheata, että +hänen täytyi kääntyä uudestaan, kasvot maata kohti. Sitten jälleen +kohottaessaan päätään hän huomasi viulun, joka oli siinä itseksensä. + +"Sinun on kaikki syy!" huudahti poika nostaen sen maasta särkeäksensä +sen, mutta malttoi mielensä ja rupesi sitä katselemaan. + +"Me kaksi olemme viettäneet monta hauskaa hetkeä yhdessä", hän lausui +itsekseen ja vaikeni sen jälkeen. Mutta vähän ajan kuluttua hän sanoi. + +"Kielet pitää hävittää; sillä ne eivät kelpaa mihinkään". + +Ja hän tarttui veitseen sekä leikkasi. "Au!" kuului kvinttikieli +lyhyesti ja surkeasti. Poika leikkasi. "Au!" sanoi seuraava; mutta +poika leikkasi yhä. "Au!" kuului kolmas kolkosti, -- ja suuri suru +valtasi hänet; neljättä kieltä, tuota, jolle hän ei ollut rohjennut +antaa nimeä, sitä hän ei katkaissut. Nyt ikäänkuin tuntui hänestä, +etteivät kielet olleetkaan syypäät siihen, ettei hän osannut soittaa. +Silloin lähestyi äiti, verkkaan astuskellen häntä kohti saattaaksensa +hänet kotiin. Mutta vielä suurempi pelko valtasi hänet, hän piti +lujasti kiinni kielipuoli viulustansa, nousi seisoalleen ja huusi alas +hänelle: + +"Ei, äiti! kotiin en tahdo takaisin, ennenkuin osaan soittaa sitä, mitä +olen tänään nähnyt." + + + + +ISÄ + +(1858) + + +Se mies, josta tässä kerrotaan, oli seurakuntansa mahtavin +suurtilallinen; hänen nimensä oli Thord Överaas. Hän seisoi eräänä +päivänä pappilan virkahuoneessa, suorana ja vakavana. + +"Minulle on syntynyt poika", hän lausui, "ja tahtoisin saada sen +kastetuksi." + +"Mikä pannaan hänelle nimeksi?" + +"Finn, isäni mukaan." + +"Ja ketkä tulevat kummeiksi?" + +Ne lueteltiin, ja olivat he seurakunnan paraita miehiä ja naisia isän +suvusta. + +"Onko mitään muuta vielä?" kysyi pappi katsahtaen ylös. + +Thord viipyi hetkisen, "tahtoisin mielelläni saada hänet kastetuksi +eriksensä", hän sanoi. + +"Siis jonakin arkipäivänäkö?" + +"Ensi lauantaina kello kaksitoista." + +"Onko vielä muutakin?" kysyi pappi. + +"Ei ole mitään muuta". Thord pyöritteli lakkiaan ikäänkuin aikoen +lähteä. + +Silloin nousi pappi: "on kuitenkin yksi asia", hän lausui, meni Thordin +luokse, tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä suoraan silmiin, +"suokoon Jumala lapsen tulevan sinulle siunaukseksi!" + +Kuusitoista vuotta sen perästä seisoi Thord jälleen papin +virkahuoneessa. + +"Sinä olet hyvin säilynyt entisesi näköisenä, Thord", lausui pappi, kun +ei huomannut hänessä mitään muutosta. + +"Eihän minulla olekaan minkäänlaisia huolia", vastasi Thord. + +Pappi ei virkkanut siihen mitään, kysyi vain hetkisen kuluttua: + +"Mitä sinulla on tällä kerralla asiana?" + +"Tulin puhumaan pojastani, joka huomenna ensi kerran pääsee Herran +ehtoolliselle." + +"Niin, hän on reipas poika." + +"En tahtonut maksaa teille, ennenkuin saan tietää, minkä sijan hän +saapi kirkossa." + +"Hän pääsee ensimäisenä." + +"Niin olen kuullut sanottavan, ja tässä on kymmenen taaleria papille." + +"Onko vielä muutakin asiaa?" tiedusteli pappi katsellen Thordia. + +"Ei ole mitään muuta;" ja Thord läksi. + +Taasen kului kahdeksan vuotta, silloin kuului eräänä päivänä kopinaa +papin virkahuoneen eteisestä; sillä useita miehiä tuli, ja niiden +joukossa Thord ensimäisenä. Pappi katsahti ylös ja tunsi hänet: + +"Tänään tuletkin oikein joukolla." + +"Pyytäisin saada poikani kuulutuksille Gudmund Storlidenin tyttären +Kaarenin kanssa, isähän on tässä." + +"Hänhän on seudun rikkahin tyttö." + +"Niinhän sanotaan", vastasi Thord ja työnsi toisella kädellään tukan +otsaltaan. Pappi istui hetkisen ikäänkuin ajatuksissaan, hän ei sanonut +mitään, kirjoitti vain nimet kirjoihinsa, ja miehet kirjoittivat alle. +Thord pani kolme taaleria pöydälle. + +"Ei minulle tule kuin yksi vain", huomautti pappi. + +"Tiedän kyllä; mutta hän on ainoa lapseni, -- sentähden tahtoisin +maksaa kunnollisesti." + +Pappi otti rahat vastaan. "Onhan nyt kolmas kerta, kun olet täällä +poikasi tähden, Thord." + +"Mutta nyt olenkin valmis hänen suhteensa", lausui Thord ja pani kiinni +lompakkonsa, jätti hyvästi ja meni, -- miehet verkkaan hänen perässänsä. + +Kaksi viikkoa myöhemmin siitä päivästä soutivat isä ja poika tyynellä +säällä lahden poikki Storlideniin keskustelemaan häistä. + +"Teljo ei ole oikein allani", lausui poika nousten asettaaksensa sitä +paremmin paikoilleen. Samassa lauta, jolla hän seisoi, luiskahti pois +alta; hän levittää kätensä, kirkaisee ja suistuu veteen. + +"Tartu airoon!" huudahti isä, nousi ja ojensi sen hänelle. + +Mutta yritettyään sitä pari kertaa poika jäykistyy. + +"Odota hiukkasen!" huusi isä ja souti hänen luoksensa. Silloin poika +kääntyy selälleen, luo hyvin pitkän silmäyksen isäänsä -- ja upposi. + +Thord ei ottanut sitä oikein uskoaksensa, hän pidätti veneen +paikoillaan ja katsoa tuijotti siihen kohtaan, mistä poika oli vajonnut +veden alle, ikäänkuin odottaen hänen kohoavan jälleen ylös. Siinä +pulppusi vain pinnalle muutamia ilmarakkuloita, uudestaan muutamia, +sitten vain yksi suuri, joka särkyi -- ja peilikirkkaana oli vesi +jälleen. + +Kolmena päivänä ja yönä näkivät ihmiset isän soutelevan samalla +paikalla syömättä ja nukkumatta; hän naaraamalla etsi poikaansa. +Kolmannen päivän aamuna hän löysi hänet ja vei kantaen mäkien yli +kotiinsa. + +Noin vuosi lienee kulunut siitä päivästä. Silloin kuulee pappi +myöhäisenä syysiltana jonkun liikkuvan eteisessä oven takana ja +haparoiden etsivän lukkoa. Hän avasi oven, ja sisään astui pitkä, +kyyryselkäinen, laiha, harmaahapsinen mies. Pappi katseli häntä kauan +aikaa, ennenkuin tunsi hänet. Se oli Thord. + +"Tuletko näin myöhään?" kysyi pappi seisoen hiljaa hänen edessänsä. + +"Myöhäänpä tulen", vastasi Thord ja istuutui. + +Pappikin istahti ikäänkuin odottaen selitystä; kauan olivat molemmat +ääneti. Vihdoin sanoi Thord: + +"Minulla on vähän mukanani, jonka mielelläni antaisin köyhille; +siitä pitäisi tulla pysyväinen rahasto, ja poikani nimelle se olisi +asetettava;" hän nousi, pani rahaa pöydälle ja istuutui jälleen. + +Pappi luki rahat. + +"Siinä on paljon rahaa", hän sanoi. + +"Siinä on puolet taloni hinnasta, minä möin sen eilen." + +Pappi istui pitkän ajan vaiti, viimein hän kysyi lempeästi: + +"Mitäpä nyt vastedes aiot, Thord?" + +"Jotakin parempaa." + +He istuivat vielä hetkisen, Thord katsoen maahan, pappi katsellen +Thordia. Silloin lausui pappi hiljaa ja painavasti: + +"Nyt, luulemma, on poikasi vihdoin tullut sinulle siunaukseksi." + +"Niin, niin minäkin nyt arvelen", vastasi Thord katsahtaen ylös. +Raskaina karpaloina vieri kaksi kyyneltä alas hänen poskiansa myöten. + + + + +KOTKANPESÄ + +(1859) + + +Endre-taloiksi sanottiin pienenlaista kylää, joka oli aivan erikseen +korkeiden tunturien ympäröimänä. Se oli tasaista ja hedelmällistä +maata, vaan leveä, tuntureilta tuleva joki jakoi sen kahtia. Tämä joki +laski vuonoon, joka ulettui kylän läheisyyteen asti ja näkyi sinne +pitkänä, siintävänä selkänä. + +Pitkin Endre-vuonoa oli se mies tullut soutaen, joka ensin oli ruvennut +laaksoa viljelemään; hänen nimensä oli Endre, ja hänen jälkeläisiänsä +ne olivat kylän asukkaat. Muutamat sanoivat hänen paenneen sinne erään +murhan vuoksi, sentähden hänen sukunsa muka oli niin mustaa; toiset +sanoivat sen johtuvan tuntureista, jotka jo keskikesälläkin peittivät +auringon kello viideltä illalla. + +Tämän kylän yllä oli kotkanpesä. Se oli kallion kielekkeellä korkealla +tunturin kyljessä; kaikki voivat nähdä naaraskotkan lentävän pesäänsä, +mutta ei kukaan voinut päästä sinne. Uros liidellen lenteli kylän yllä, +iski milloin karitsaan, milloin sieppasi pienen kilin, jopa kerran +lapsenkin ja vei kaikki pesäänsä; sentähden oli kylässä elämä kovin +rauhatonta, niin kauan kuin kotkat saivat hätyyttämättä pesiä tuolla +korkealla kallionkielekkeellä. Tarinana kerrottiin, että ennen muinoin +oli kaksi veljestä, joiden oli onnistunut kiivetä sinne ylös ja repiä +pesä; mutta nykyään ei kenessäkään ollut miestä pääsemään sinne. + +Milloin vain kaksi henkilöä Endre-taloista kohtasi toistansa, +johtui puhe kotkanpesään, ja silloin he katsoivat sinne ylös. He +tiesivät milloin kotkat olivat sinä vuonna saapuneet, mistä olivat +iskeneet itselleen saaliin ja mitä vieneet miltäkin ja ken viimeksi +oli koettanut voimiaan yrittämällä kiivetä sinne ylös. Nuoret +harjoittelivat pikku poikanaskaleista asti puihin ja kallioille +kiipeämistä, tavallista painimista ja sylipainia, voidaksensa kerran +päästä sinne ylös hajoittamaan pesän, niinkuin nuo muinaiset veljekset. + +Siihen aikaan, josta tässä kerrotaan, oli Endre-talojen reippain poika +Leif, mutta hän ei kuulunut kylän omaan sukuun. Hänellä oli kihara +tukka ja pienet silmät; kaikenlaisissa leikeissä hän oli ensimäinen, +ja naisten suosikki. Jo aikaisin hän sanoi kerran vielä nousevansa +kotkanpesälle; mutta vanhat ihmiset arvelivat, että hänen ei pitäisi +sitä niin julki lausua. + +Tuo vain yllytti häntä, ja ennenkuin vielä oli ennättänyt aikamieheksi +hän läksi sinne kiipeämään. Oli kirkas sunnuntai-aamupäivä alkukesällä; +arveltiin kotkanpoikasten juuri puhkaisseen munankuoren. Väkeä oli +kokoontunut suuret joukot tunturin juurelle katsomaan, vanhat kielsivät +menemästä, nuoret sitä vastoin kehoittivat. Mutta Leif kuunteli vain +omaa haluansa, odotti, sen vuoksi kunnes naaras läksi pesästänsä, +hypähti sitten ja tarttui puunoksaan muutama kyynärä maasta. Tämä puu +kasvoi kallion halkeamassa, ja sitä halkeamaa myöten hän alkoi kiivetä +ylöspäin. Pikku kiviä irtaantui hänen jalkojensa alta, soraa ja multaa +vieri alas niiden mukana, muuten oli kaikki aivan ääneti; joelta vain +kuului taempaa hiljaista, alinomaista kohinaa. Tunturi kohta kävi +jyrkemmäksi, niin että Leif kauan riippui toisen kätensä varassa, +etsien jalalleen tukea, sitä löytämättä; moni etenkin naisista, kääntyi +poispäin, arvellen, ettei hän tuohon olisi ryhtynyt, jos hänellä +vielä olisi ollut vanhemmat elossa. Kuitenkin hän taas löysi tukea, +etsi uutta milloin kädellä, milloin jalalla, välistä aina luiskahtaen +ja luisuen alaspäin, mutta -- aina saaden jostakin särmästä pohjaa. +Alhaalla seisovat voivat kuulla toistensa hengityksen. Silloin nousi +pitkänlainen, nuori tyttö kiveltä, jossa oli istunut erillään muista; +hänen kerrottiin jo lapsena lupautuneen Leifille, vaikka tämä ei +ollutkaan hänen omaa sukuaan. Hän ojensi kätensä ylöspäin ja huusi: + +"Leif, Leif, miksi menet sinne?" + +Kaikki kääntyivät tyttöön päin, isä seisoi aivan vieressä ja katsoi +häneen ankarasti, mutta tyttö ei häntä huomannut. + +"Leif, tule alas jälleen, Leif!" hän huusi, "minä rakastan sinua, eikä +sinulla ole sieltä ylhäältä mitään voitettavaa!" + +Leif näkyi hetkisen miettivän, silmänräpäyksen vain, tahi pari, mutta +sitten hän pyrki yhä ylemmäksi. Hän oli varma ja vakava sekä kädeltä +että jalalta, jonka vuoksi hän kauan aikaa pääsikin hyvästi eteenpäin; +mutta vähitellen häntä näytti rupeavan väsyttämään, sillä hän näkyi +usein levähtävän. Pieni kivi ikäänkuin enteenä vieri alas, ja kaikki, +jotka seisoivat alhaalla, ehdottomasti seurasivat sitä katseillaan alas +asti. Muutamat eivät jaksaneet kestää sitä näkyä, vaan läksivät pois. +Tyttö vain seisoi yksinään kivellä, väänteli käsiään katsellen ylös. +Leif tarttui uudestaan kädellään kallion särmään, se irtaantui, tyttö +näki sen selvään; Leif tarttui toisella, sekin petti. + +"Leif!" kirkaisi tyttö, että kajahti tunturilta, ja kaikki muutkin +yhtyivät huutoon. + +"Hän luisuu!" he huusivat estävästi ojentaen kätensä ylöspäin niin +miehet kuin naiset. Leif luisuikin, vieritti mukanaan soraa, kiviä +ja multaa, luisui lakkaamatta ja yhä sukkelammin. Väkijoukko kääntyi +pois, ja sitten he kuulivat takanansa rapinaa ja ryskettä ja sen +perästä raskaan putoamisen niinkuin kappaleen märkää multaa. Heidän +jälleen rohjetessaan katsoa sinnepäin makasi Leif siinä tuntemattomaksi +musertuneena ja ruhjottuneena. Tyttö makasi tunnotonna kivellä ja isä +kantoi hänet siitä pois. + +Nuoret, jotka enimmin olivat yllyttäneet Leifiä kiipeämiseen, eivät nyt +rohjenneet edes auttaa häntä pois kantaessa; muutamat eivät voineet +katsoakaan häneen. Niin täytyi siis vanhojen ottaa se tehdäksensä. +Vanhin heistä tarttui Leifiin ja sanoi: + +"Onnettomasti tämä kävi"; mutta, hän lisäsi katsoen ylöspäin, "hyvä +on kuitenkin, että on jotakin niin korkealla, etteivät kaikki siihen +yletä." + + + + +USKOLLISUUS + +(1868) + + +Laakson pohjalla kotiseudussani asui aviopari kuuden poikansa kanssa; +he tekivät uskollisesti ja uutterasti työtä, viljellen hyvin suurta +vaikka rappeutunutta tilaa, kunnes tapaturmainen kirveenisku lopetti +isän elämän ja vaimo jäi yksin kuuden lapsensa kanssa hoitamaan +vaivalloista maanviljelystä. Hän ei kuitenkaan menettänyt rohkeuttansa, +vaan talutti molemmat vanhimmat poikansa isän arkun luokse ja otti +heiltä isän ruumiin ääressä lupauksen pitää huolta pikku veljistänsä ja +olla äidillekin avuksi, mikäli Jumala antoi heille siihen voimia. Sen +pojat lupasivat, ja he pitivätkin lupauksensa niin kauan, kunnes nuorin +pojista oli lopettanut rippikoulunsa. Silloin he katsoivat olevansa +vapaat, vanhin nai erään talollisen lesken ja toinen jonkun ajan +myöhemmin tämän varakkaanlaisen sisaren. + +Neljän muun veljen tuli nyt ryhtyä talon hallintoon oltuaan itse +tähän asti toisten hallittavina. Heillä ei näyttänyt olevan siihen +kylliksi uskallusta; he olivat lapsuudesta asti tottuneet olemaan +yhdessä milloin kaksittain milloin kaikki neljä, ja pysyivät nyt +yhdessä entistäkin enemmän, kun heidän oli pakko turvautua toinen +toisensa apuun. Ei kukaan lausunut ilmi mielipiteitänsä, ennenkuin +luuli tarkasti tietävänsä toisten, niin, oikeastaan he eivät olleet +selvillä omistaankaan, ennenkuin olivat lukeneet sen toisten +kasvoista. Varsinaisetta sopimuksetta syntyi heidän kesken yhteinen, +salainen päätös, ettei heidän pitänyt erota äidin eläessä. Tämä +kuitenkin itse tahtoi toisin ja sai kaksi heistä taivutetuksi omalle +puolelleen. Talo oli hyvin viljelty ja kaipasi suurempaa työvoimaa, +jonka tähden äiti ehdotti, että maksettaisiin molemmille vanhemmille +osansa ja jaettaisiin talo neljän kesken niin, että kaksi poikaa +saisi puolet siitä yhteiseksi osaksensa. Uudet asuinhuoneet oli +rakennettava vanhojen viereen; toinen pari muuttaisi sinne, toinen +jäisi hänen luoksensa. Mutta siitä veljesparista, joka muutti pois +kotileivästä, piti toisen naida; sillä pitihän heilläkin olla talouden +ja karjanhoitaja, -- jopa äiti mainitsi tytönkin, jonka tahtoi saada +miniäksensä. + +Ei kukaan tuumaa vastustanut; kysymys oli vain: ketkä kaksi +muuttaisivat ja kumpiko heistä naisi? Vanhin poika kyllä suostui +muuttamaan, vaan ei tahtonut millään ehdolla naida, ja kaikki toisetkin +kieltäytyivät kiven kovaan sitä tekemästä. + +Silloin he sopivat äidin kanssa siten, että tyttö itse ratkaiskoon +asian. Ja eräänä iltana tunturilla paimenmajalla kysyi äiti tytöltä, +tahtoiko tämä muuttaa vaimoksi Laaksolaan, ja tyttö kyllä mielellään +tahtoi. + +"Niin, kenenkä pojista tahdot, sillä voit ottaa, kenen vain tahdot." + +Sitä hän ei ollut ajatellut. Mutta nyt hänen täytyi se tehdä, sillä +asia riippui hänestä. + +"No, voisinhan sitten ottaa vanhimmankin;" mutta häntä hän ei voinut +saada, vanhin kun ei tahtonut naida. Tyttö mainitsi silloin nuorimman. +Mutta äiti arveli sitä sopimattomaksi, sillä: "olihan hän nuorin". + +"No, sitten nuorimman edellinen." + +"Miksikäs ei vanhimman jälkeinen?" + +"Niin, saattaahan vanhimman jälkeinenkin sopia!" lausui tyttö; sillä +häntä hän koko ajan oli ajatellutkin ja sen vuoksi jättänyt hänet +mainitsematta. Mutta äiti aavisti siitä hetkestä asti, kun vanhin +kieltäytyi naimasta, tämän puolestansa huomanneen vanhimman jälkeisen +ja tytön pitävän toisistansa. + +Vanhimman jälkeinen siis tytön nai, ja vanhin veli muutti heidän +luoksensa. Ei kukaan syrjäinen saanut milloinkaan tietää, miten talo +jaettiin, sillä he tekivät yhdessä työtä niinkuin ennenkin, kantoivat +vain sadon vuorotellen milloin toisen, milloin toisen latoon. + +Jonkun ajan kuluttua tuli äiti kivulloiseksi; hän tarvitsi lepoa +ja siis apulaisen. Pojat päättivät palkata tytön, joka muutenkin +kävi heillä työssä. Nuorimmalle annettiin toimeksi sopiminen siitä +seuraavana päivänä heidän ollessaan kerppoja tekemässä, sillä hän tunsi +hänet paraiten. Mutta tämäpä lienee jo kauan salaisesti rakastanut +tyttöä, sillä kysyessänsä, tahtoiko hän ruveta heille piiaksi, +sattuivatkin hänen sanansa niin sekavasti, että tyttö luuli hänen +kosivan, ja vastasi myöntyväisesti. Poika pelästyi, meni heti veljiensä +luokse kertomaan, miten hullusti oli käynyt. Kaikki neljä tulivat +hyvin vakaviksi, eikä kukaan heistä tahtonut lausua ensimäistä sanaa. +Mutta nuorimman edellinen huomasi nuorimman silmistä tämän todellakin +rakastavan tyttöä ja juuri sentähden niin pelästyneen. Siinä samassa +hän aavisti oman kohtalonsakin, vanhaksipojaksi jäämisen; sillä jos +nuorin naisi, niin hän ei voinut sitä tehdä. Kovalta se tuntui, +sillä hänelläkin oli sydämmessä mielitietty; mutta asiaa ei käynyt +muuttaminen. _Hän_ siis lausui ensimäisen sanan, nimittäin, että +varmimmat he olivat sen tytön suhteen, jos hän pääsee miniäksi taloon. +Heti yhden puhuttua olivat toiset samaa mieltä ja menivät puhumaan +asiasta äidille. Mutta heidän palatessaan kotiin oli äiti käynyt +entistään sairaammaksi; heidän täytyi odottaa, kunnes hän parani, +ja kun hän ei ottanut parantuakseen, neuvottelivat he uudestaan. +Nuorin silloin sai aikaan päätöksen, että niin kauan kuin äiti oli +vuoteen-omana ei pitänyt tehdä muutosta; sillä tytön ei pitänyt saada +muita hoidettavia. Asia siis jäi silleen. + +Kuusitoista vuotta kitui äiti. Kuusitoista vuotta hoiteli häntä tuleva +miniä hiljaa ja kärsivällisesti. Kuusitoista vuotta kokoontuivat pojat +joka ilta hänen vuoteensa viereen pitämään kotihartautta, ja pyhinä +yhtyivät heihin molemmat vanhimmatkin veljet. Äiti silloin usein noina +hiljaisina hetkinä pyysi heitä muistamaan sitä, joka koko ajan oli +häntä hoidellut; pojat käsittivät hänen tarkoituksensa ja lupasivat +sen. Hän siunasi koko tuon pitkän ajan tautiansa, joka oli sallinut +hänen nauttia äidin iloa aivan viimeiseen asti; hän kiitti heitä joka +kerran heidän yhdessä ollessaan, ja viimein tuli viimeinen kerta. + +Kun äiti oli kuollut, kokoontuivat kaikki kuusi poikaa kantamaan +häntä hautaan. Paikkakunnalla oli naistenkin tapana saattaa vainajata +hautaan, ja sillä kerralla yhtyi koko pitäjä saattoon, miehet ja +naiset, kaikki, jotka vain kykenivät liikkeelle, lapsetkin, -- ensin +lukkari veisaajana, sitten nuo kuusi poikaa kantaen arkkua, ja heidän +perässänsä koko saattojoukko, kaikki veisaten, niin että se kuului +neljännes peninkulman päähän. Ja kun ruumis oli laskettu hautaan ja nuo +kuusi olivat luoneet haudan umpeen, meni koko saattojoukko kirkkoon, +sillä siellä oli samalla nuorin vihittävä. Veljekset tahtoivat niin, +nämä molemmat toimitukset kun oikeastaan kuuluivat heidän mielestänsä +yhteen. + +Kirkossa puhui pappi, minun isävainajani, uskollisuudesta, ja puhui +siitä semmoisella tavalla, että se minun mielestäni, minä kun +sattumalta olin kirkossa, erittäin hyvin soveltui tuntureiden ja järven +ja koko luonnon suurenmoisuuteen. + + + + +ELÄMÄN-ARVOITUS + +(1869) + + +"Miksi meidän pitää istahtaa tähän?" + +"Siksi, että tämä paikka on korkealla ja valoisa." + +"Mutta tässä on niin äkkijyrkkä; ja aurinko minua huimaa, kajastaa +liian kirkkaasti veteen." + +"Ei, ei etemmäksi." + +"Mennään sitten takaisin tuohon vihreään lehtimajaan; siellä oli niin +kaunista." + +"Ei, ei, ei sinnekään;" nuori mies heittäytyi hervottomasti maahan, +ikäänkuin hän ei voisi eikä tahtoisi enää pysyä pystyssä. + +Vaimo jäi seisomaan lakkaamatta häntä katsellen. Silloin mies lausui: + +"Asta, nyt täytyy sinun selittää, minkätähden niin pelästyit, kun +vieras laivuri astui sisään hämärän tultua." + +"Enkö sitä arvannut", sanoi vaimo kuiskaten ja tahtoen juosta pois. + +"Sinun täytyy se ilmoittaa, ennen kuin menet; sillä muuten en tule +jäljestä!" + +"Botolf!" huudahti vaimo kääntyen, mutta jääden seisomaan paikoilleen. + +Mies sanoi: "olen tosin luvannut olla kysymättä. Voinhan pitää +lupauksenikin, jos niin tahdot; mutta silloin on välimmekin tästä +hetkestä rikki." + +Nyt purskahti vaimo itkemään ja lähestyi häntä. Hän oli hieno ja hento, +hänellä oli pienet kädet, vaalea kiiltävä tukka, josta huivi oli +luisunut alas hartioille, ja sitten hänen suunsa ja silmänsä, ne oikein +säkenöivät auringon häikäisevässä valossa. Mies hypähti ylös: + +"Niin, sen kyllä tiedät: kun katselet minua noin, niin minä peräydyn. +Mutta nyt tiedän minäkin, että silloin on perästäpäin vain pahempi. +Etkö voi käsittää sitä, että vaikka satakin kertaa lupaisin olla +tiedustelematta entisyyttäsi, niin en saa rauhaa, en voi pitää +lupaustani!" Hänen kasvoistaan näkyikin, miten kiihtynyt hän oli, ja +että se kiihtymys ei ollut eilisenpäiväistä. + +"Botolf, sinä itsehän juuri lupasit minulle, kun et milloinkaan +jättänyt minua rauhaan, lupasithan antaa olla sen haudattuna, sen, jota +en milloinkaan -- en milloinkaan voi ilmaista sinulle. Sinä lupasit +sen minulle juhlallisesti, sanoit sen olevan sinulle yhdentekevää, +minua sinä vain tahdoit! Botolf!" ja hän makasi polvillaan hänen +edessään kanervikossa, hän itki kuin hengenhädässä, katsoi häneen, +kyynelkarpalon toisensa perästä puhuessa omaa kieltään, ja hän oli +kauneinta ja onnettominta, mitä mies eläessänsä oli nähnyt. + +"Jumala varjelkoon minua!" sanoi mies, nousi seisoalleen, mutta istahti +heti jälleen; "jospa rakastaisit minua niin paljon, että luottaisit +minuun, -- miten onnellisia me kaksi silloin olisimme!" + +"Jospa sinäkin voisit vähäisen luottaa minuun!" rukoili vaimo lähestyen +miestä polvillaan ja lisäsi sitten: + +"Rakastaako sinua? Kun tulin kannelle sinä yönä. jolloin laivamme oli +törmännyt sinun laivaasi, ja sinä seisoit touveissa jaellen käskyjä -- +en ollut milloinkaan nähnyt mitään niin voimakasta, ja miellyin sinuun +heti! Ja kun kannoit minut veneeseen laivojen upotessa, -- tunsin +uudestaan elämänhalua, vaikka luulin, etten sitä enää milloinkaan +saisi!" Hän vaikeni itkien, mutta sitten hän laski kätensä miehen +polville. + +"Botolf!" hän rukoili, "ole suuri! ole suuri niinkuin silläkin +kerralla, jolloin otit minut sinänsä, välittämättä mistään muusta -- +otit ainoastaan minut! -- Botolf!" + +Miltei tylysti mies vastasi: + +"Minkätähden johdatat minua kiusaukseen? Tiedäthän, etten voi! +Sieluinesi minä sinut tahdon enkä vain tätä -- ensi päivinä se vielä +voi käydä päinsä, vaan ei sitten enää." + +Vaimo peräytyi ja lausui toivottomasti: + +"Niin, niin, elämä ei enää milloinkaan tule eheäksi; oi Jumala!" -- ja +uudestaan hänen kyyneleensä virtasivat aivan tulvillaan. + +"Anna minulle itsesi kokonaan, koko elämäsi eikä vain palanen siitä, +niin tulee minussa kaikki eheäksi jälleen!" Mies puhui varmasti ja +vakavasti ikäänkuin kehoittaen, vaimo ei vastannut, mutta hän näki +hänen sisällisen taistelunsa. Sentähden hän jatkoi: + +"Voita itsesi, rohkaise mielesi. Pahemmaksi kuin nyt on, ei olomme voi +tulla!" + +"Sinä aivan sysäät minut toivottomuuteen!" rukoili vaimo. + +Mies käsitti hänet väärin ja jatkoi: + +"Vaikka se olisi mitä suurin rikos, niin koetan sitä kantaa, mutta tätä +en voi kestää!" + +"Niin, en minäkään!" huudahti vaimo nousten. + +"Minä autan sinua!" mieskin nousi, "joka päivä minä autan sinua, kun +vain tunnen salaisuutesi. Mutta minä olen liian ylpeä vartioidakseni +jotakin tuntematonta -- ja joka ehkä on toisen oma!" + +Siinä vaimo sävähti tulipunaiseksi. + +"Hävetä sinun pitäisi! Meistä molemmista olen minä ylpeämpi, minä en +tarjoa toisen omaa. -- Nyt voit jo lopettaa!" + +"Jos olet ylpeä, niin poista ensin epäilykseni!" + +"Jeesus Kristus, tätä en kestä kauemmin!" + +"Ei, minä olen vannonut, että tästä pitää _tänään_ tulla loppu!" + +"Eikö se ole julmaa", vaimo huusi, "kiduttaa ja kiusata naista, joka on +antautunut sinulle ja on niin innokkaasti rukoillut puolestansa kuin +minä", ja hän oli jälleen vähällä itkeä, mutta äkkiä muuttaen mieltään +sanoi: + +"Minä kyllä tunnen sinut: tahdot tuskani oikein puhkeamaan kirkunaan, +jotta saisit jotakin tietää!" Hän katsoi loukattuna mieheen ja kääntyi +pois. Silloin hän kuuli verkkaan lausuttavan: + +"Tahdotko vai etkö'?" + +Vaimo ojensi kätensä: "En vaikka tarjoaisit minulle kaikki, mitä voimme +tästä paikasta nähdä." + +Hän astui hänen luotaan, rinta kohoili, katse vilkkui edestakaisin, +mutta enimmäkseen mieheen, milloin tylynä, milloin suruisena ja jälleen +tylynä. Hän nojautui puuhun ja itki, sitten hän ei enää itkenyt, vaan +astui etemmäksi. + +"Tiesinhän, ettet välittänyt minusta", hän kuuli miehen sanovan, ja +samassa hän muuttui mitä nöyrimmäksi ja katuvaisimmaksi; pari kertaa +hän tahtoi vastata, mutta heittäytyi sen sijaan kanervikkoon ja +peitti kasvonsa käsillään. Mies meni hänen luokseen ja kumartui hänen +ylitsensä. Vaimo tunsi hänen seisovan siinä sekä peitti silmänsä ja +odotti hänen rupeavan puhumaan; mutta kun ei mitään kuulunut, niin hän +pelkäsi ja katsahti arasti ylös. Mutta samassa hän hypähti pystyyn, +sillä miehen päivettyneet, pitkulaiset kasvot olivat muuttuneet +aivan ontelon näköisiksi, kuopalleen painuneet silmät suurina, +kokoon puristuneet huulet, koko mahtava olento painui semmoisella +erinomaisella voimalla hänen ylitsensä, että hän äkkiä luuli jälleen +näkevänsä hänet ylhäällä touveissa, niinkuin tuona haaksirikon +yönä; hän oli muuttunut suureksi niinkuin silloinkin ja voimaltansa +rajattomaksi, mutta nyt se nousi häntä itseään vastaan. + +"Sinä olet valehdellut minulle Asta." + +Vaimo peräytyi ja mies astui hänen jälkeensä; "olet saanut minutkin +valehtelemaan; _ei ainoakaan päivä, jonka olemme eläneet yhdessä, ole +ollut täyttä totta_!" + +Hän seisoi niin lähellä vaimoa, että tämä voi tuntea hänen lämpimän +hengityksensä, ja hän katseli häntä suoraan silmiin. Peloissaan vaimo +ei tietänyt, mitä hän seuraavana hetkenä aikoi tehdä tahi sanoa, +vaan ummisti silmänsä. Hän seisoi siinä ollen vähällä kaatua ja oli +epätietoinen paetako vai jäädä -- ratkaiseva hetki oli tullut. Syvä +hiljaisuus oli sen edelläkävijänä, niin syvä, että mieskin sitä +säikähti; vielä kerran tapahtui hänessä mielenmuutos: + +"Todista syyttömyytesi! Heitä pois kaikki juonet -- tee se nyt tässä!" + +"Kyllä!" vastasi vaimo tietämättä, mitä vastasi. + +"Tee se nyt tässä, sanon minä!" + +Hän parahti; sillä vaimo lensi hänen ohitsensa rantaa kohti, hän näki +hänen kullankarvaisen tukkansa liehuvan, hänen kohotetut kätensä, +huivin, joka irtautui hartioilta ja hulmuten lensi hänen perästänsä +liidellen kauemmaksi. Mies ei kuullut huutoa, ei loiskettakaan, sillä +vesi oli kovin syvällä. Hän ei voinutkaan kuulla, sillä hän oli +kaatunut takaperin maahan. + +Mereltä Asta oli tullut hänen luoksensa tuona yönä, veteen hän jälleen +hävisi, ja samalla hänen elämänsä tarina. Sysimustaan syvyyteen +oli kaikki se hautaantunut, joka oli saanut koko hänen sielunsa -- +eikö hänen pitänyt mennä tytön jälkeen? Hän oli tullut paikalle, +järkähtämätön tahto mielessä saada tuskistansa loppu; -- tämä ei ollut +loppu; nyt sitä ei milloinkaan tule, nyt ne tuskat vasta alkavatkin. +Huusihan vaimon viimeinen teko hänelle, että hän oli erehtynyt ja +surmannut hänet! Vaikka tuska eneni kymmenkertaiseksi, täytyi hänen +elää surren ja miettien, miten tuo oli tapahtunut. Asta, joka oli +melkein ainoa pelastunut tuosta kauhun yöstä, hänen piti siis pelastua +hänen surmattavaksensa, hänen, joka oli hänet pelastanut. Hän itse, +joka oli purjehtinut ja käynyt kauppaa ikäänkuin koko maailma olisi +merta ja kauppaa, hän oli äkkiä joutunut semmoisen rakkauden uhriksi, +joka surmasi sekä hänet itsensä että hänen rakastamansa. Oliko +hän häijy? Sitä hän ei milloinkaan ollut kuullut sanottavan eikä +milloinkaan tuntenut sitä. Mutta mitä se sitten oli? Hän nousi -- ei +heittäytyäksensä aaltojen syvyyteen hänkin, vaan astuaksensa alaspäin +jälleen; ei kukaan tee itsemurhaa samassa, kun on saanut arvoituksen +selvitettäväksensä. + +Mutta eihän se ollut milloinkaan selvitettävissä. Astahan oli asunut +Amerikassa siitä asti kun oli tullut täysikasvuiseksi, sieltä hän juuri +oli tulemassa silloin, kun laivat törmäsivät yhteen. Mistä hänen, +Botolfin, piti Amerikassa aloittaa? Hänellä ei ollut varmoja tietoja +siitä, miltä tienoilta Asta Norjasta oli kotoisin, eipä ollut edes +varma siitäkään, oliko hänen ilmoittamansa sukunimi sama kuin se, joka +perheellä Norjassa oli. Tuo vieras laivuri? Niin, missä hän oli? Ja +tunsiko hän hänet, vai Astako vain hänet tunsi? Tämä oli kuin kysyä +mereltä, ja tiedusteleminen oli kuin syöksyäminen sen helmaan. + +Hän, mies, oli erehtynyt! Katuvainen rikoksentekijä olisi etsinyt +omalletunnollensa helpoitusta tunnustamalla kaikki aviomiehellensä, +katumaton olisi tehnyt jos jonkinmoisia verukkeita. Mutta Asta ei +tunnustanut mitään eikä etsinyt verukkeitakaan, hän valitsi kuoleman, +kun mies häntä ahdisti. Semmoiseen ei ole syyllisellä uskallusta. +Kyllä sentään, miksi ei? Ennemmin kuolo kuin tunnustaminen, +sillä jälkimäiseen tarvitaan vielä suurempaa uskallusta. Mutta +tunnustamisrohkeutta häneltä ei suinkaan puuttunut; sillä olihan hän +aloittanut myöntämällä olevan jotakin olemassa, jota hän ei voinut +ilmaista. Rikos itse se siinä teki tunnustuksen mahdottomaksi. Mutta +mahdotonta oli, että hän olisi voinut salata suurta rikosta; sillä +hän oli usein iloinen, jopa vallaton, oli kiivas, mutta samalla +hienotunteinen ja herttaisen hyvänluontoinen. Toisen se oli rikoksessa +syy. Mutta miksi hän ei milloinkaan tunnustanut sitä toisen rikokseksi? +-- sillä silloinhan olisi kaikki ollut selvillä. Mutta jos se ei ollut +hänen eikä kenenkään toisen, mitä se sitten oli? Olihan hän itse +sanonut siinä _olevan_ jotakin -- ja vieras laivuri, jota hän niin +oli säikähtänyt? Mitä se oli, mitä kaikkivaltiaan Jumalan nimessä se +oli? -- Jos Asta olisi vielä elänyt, niin hän olisi vastedeskin häntä +kiusannut -- siitä hän tuli selville ja oivalsi oman suuren kurjuutensa. + +Mutta sitten alkoivat epäilykset jälleen. Ehkei Asta ollutkaan +niin syyllinen kuin itse luuli, tahi ehkei niin syyllinen kuin +kentiesi näytti toisten silmissä; kuinka usein piilee viattomuus +syyllisyytemme takana, yksinkertaisuus synninhelmassa, vaikka niin +harva sitä käsittää, -- ja _hänen,_ Botolfin, hän ei luullut voivan +sitä käsittää, hänen, joka oli paljasta epäluuloa. Yhdestä ainoasta +soivasta vastauksesta hän olisi kehittänyt tuhansia epäluuloisia +kysymyksiä, sentähden Asta ennemmin antautui kuoleman omaksi kuin pysyi +hänen omanaan! Minkätähden hän ei milloinkaan jättänyt häntä rauhaan? +_Hänen_, Botolfin, luo hän oli paennut entisyyttään, hänessä hän oli +etsinyt turvaa sitä vastaan, ja sitten hän juuri houkutteli sen esiin +ja alinomaa usutti sitä hänen kimppuunsa! Olihan Asta hellä ja ihana +hänen luonaan, -- mitä sitten hänen entisyytensä häneen koski? Ja _jos_ +se koskikin, minkä vuoksi se ei heti sitä tehnyt? Ei, mikäli Astan +hellyys kohosi, sikäli kasvoi miehen levottomuuskin; kun Asta yksistään +ihailusta ja kiitollisuudesta suostui tulemaan hänen omaksensa, silloin +hän tahtoi tietää, oliko hän jo ennen ollut toisen omana, ja mimmoiset +olivat hänen elämänsä vaiheet. Ja mitä enemmän se Astaan koski, mitä +hartaammin hän rukoili puolestansa, sitä enemmän miehen täytyi häntä +kiusata, sillä silloinhan siinä jotakin piili! + +Ensi kertaa hänelle, Botolfille, johtui mieleen, oliko _hän_ +puolestansa itse ilmaissut _hänelle_ kaikki? Kävikö todellakin päinsä +uskoa toisillensa kaikki? Käsitettäisiinkö kaikki aina semmoisena kuin +asia todellakin oli? Ei tosiaankaan. + +Hän kuuli kahden lapsen leikkivän ja kääntyi heidän puoleensa. Hän +istui vihreässä lehtimajassa, jota Asta vähän ennen oli maininnut, +mutta hän ei ollut sitä huomannut ennen. Viisi tuntia oli kulunut; hän +luuli sen muutamiksi minuteiksi vain. Lapset olivat jo ehkä kauankin +leikkineet siinä, nyt vasta hän kuuli heidän äänensä. Ah, eikö se +ollut Agnes, papin kuusi- tahi kahdeksanvuotias tytär, jota Asta +oli äärettömiin asti rakastanut ja joka oli niin hänen näköisensä, +-- taivaan Jumala, miten hänen näköisensä! Hän oli juuri saanut +autetuksi kivelle pikku veljensä, jonka muka piti olla koulussa ja hän +koulunopettajattarena. + +"Sano nyt, niinkuin minä sanon", hän kehoitti: "Isä meidän!" + +"Itä me!" + +"Joka olet taivaassa!" + +"O tavaa!" + +"Pyhitetty olkoon nimesi!" + +"Py-mim!" + +"Lähestyköön valtakuntasi!" + +"Ei!" + +"Tapahtukoon tahtosi!" + +"Ei, ei tahto!" + +Botolf oli takaperin hiipinyt ulos, rukous häneen ei koskenut, hän +ei edes huomannut sitä rukoukseksi; mutta hänen katsellessaan ja +kuunnellessaan noita molempia lapsia, hän omissa silmissään muuttui +saastaiseksi, Jumalan ja ihmisten yhteydestä karkoitetuksi pedoksi. +Hän peräytyi pensaiden taakse piiloon, etteivät lapset häntä näkisi; +hän pelkäsi heitä enemmän kuin milloinkaan eläessään oli pelännyt +ketään. Hän hiipi metsään, loitolle ihmisasunnoista. Minne hän aikoi? +Siihen tyhjään, autioon taloonko, jonka oli ostanut ja sisustanut Astaa +varten? -- Vai vieläkö etemmäksi? -- Se oli yhdentekevää, sillä minne +aikoi, seisoi Asta aina hänen edessänsä. Sanotaan kuolevista, että +heille on viimeinen näkemänsä painautunut silmiin ja että he siinä +vievät sen mukanaan; ken herää tehtyään rikoksen, hänen silmiinsä +kiintyy ensimäinen näky eikä hän pääse siitä ikinä vapaaksi. Hän ei +enää nähnyt Astaa, semmoisena kuin tämä seisoi tunturin törmällä; +pienoinen viaton tyttönen se oli -- Agnes. Syvyyteen vajoavan kuva +muuttui pieniä kätösiään ojentavaksi lapseksi. Muisto siitä, miten +sanomattomasti Asta oli rakastanut lasta, sekoitti salaperäisesti +heidän kuvansa hänen sielussansa, tuo suuri yhdennäköisyys hiipi jo +kuukausia vanhaan epäilykseen siitä, oliko hän viaton vai syyllinen. +Oliko Asta kantanut semmoista lasta sydämmensä alla? Kyllä! hän oli +nähnyt sen, eli oikeammin hän huomasi nyt vasta nähneensä sen. Ennen +hän vain oli miettinyt, oliko sekin viattomuutta ja olisiko Asta voinut +samalla tavoin hymyillä muillekin, tahi mikä se oli, joka oli peittänyt +hänen silmänsä, niin että hän ei ollut tuntenut sitä Astan lapseksi, se +kun tuli ilmi vain tuommoisina autuaallisina hetkinä. Astan luonteen +alinomainen vaihtelu, levottomuus ja alituinen haaveksivaisuus, joka +johdatti muitakin liioitteluun, oli vetänyt hänet, Botolfin, puoleensa, +jälleen sysätäksensä hänet luotansa; nyt, hänen surkean kuolemansa +jälkeen kohdistuivat kaikki muistot viattomaan, rukoilevaan lapseen. + +Minne vain ajatukset tuskaantuneina kääntyivät, ikävöiden selvyyttä, +niin lapsi johtui hänen mieleensä, sulkien häneltä kaikki tiedustelun +tiet. Heidän yhdyselämänsä jokainen tapahtuma, tuosta haaksirikon +yöstä tuohon pyhä-aamuun asti vuorentörmällä -- kun hän tahtoi +tiedustella niitä, niin kohosivat lapsen kasvot hänen eteensä, ja tuo +eriskummallinen sekaannus uuvutti hänet siihen määrin ruumiin ja sielun +puolesta, että hän muutaman päivän kuluttua tuskin voi nauttia mitään +ravintoa eikä jonkun ajan kuluttua enää voinut nousta vuoteestansa. + +Jokaiselle oli selvää, että hän oli kuoleman oma. Kellä on sydämmessään +arvoitus, muuttuu itsekin niin salaperäiseksi, että tulee muillekin +arvoitukseksi. Siitä päivästä alkaen, jolloin muuttivat paikkakuntaan, +oli _hänen_ synkkä harvapuheisuutensa ja _Astan_ kauneus sekä kummankin +erakkoelämä saaneet seudun juorukielet liikkeelle; kun vaimo sitten +äkkiä katosi, kasvoi jännitys niin, että uskomattomimpiakin juttuja +uskottiin. Ei kukaan voinut selvittää asiaa, sentähden, ettei kukaan +kaikista niistä, jotka asuivat tahi liikkuivat rantamilla, ollut +sattunut sinä sunnuntai-aamuna katsomaan tuonne kalliontörmälle juuri +silloin, kuin Asta heittäytyi mereen. Ei ruumiskaan noussut eikä +ajautunut maihin. Siitä syystä syntyi miehestä kummallisia huhuja hänen +vielä eläessäänkin. Kamalalta hän näyttikin, maatessansa siinä silmät +kuopallaan, ja kasvot laihoina, punainen parta ja takkuinen punatukka +tuuheana niitä ympäröiden. Suuret silmät tuijottivat niiden keskeltä +kuin metsän ympäröimästä suolammesta. Kun näytti siltä, että hän ei +voinut elää eikä kuollakaan, sanoivat ihmiset Jumalan ja perkeleen +taistelevan hänen sielustansa. Jotkut olivat nähneet paholaisen itsensä +tuliliekkien ympäröimänä pyrkivän sisään hänen huoneensa ikkunasta +ja huutavan häntä. He olivat myöskin nähneet sen, milloin nuuskivan +rakennusten ympärillä mustan koiran muodossa, milloin ponnahtavana +keränä kieriskelevän heidän edessänsä. Ohitse ajavat olivat nähneet +koko talon olevan ilmitulessa, toiset kuulleet pitkän paholaisjoukkueen +meluten, haukkuen ja kiljuen verkkaan astuvan taloa kohti, menevän +sisään suljettujen ovien kautta, temmeltäen kulkevan kaikkien huoneiden +läpi ja sen perästä samalla tavalla kiljuen, haukkuen ja vikuroiden +palaavan rantaan, jossa jälleen hävisi veteen. Potilaan palvelijat +niin miehet kuin naiset pakenivat muitta mutkitta ja kertoivat kaikkea +tuota. Ei kukaan rohjennut enää lähestyä taloa. Elleivät muutamat +torpparivanhukset, joita hän aikaisemmin oli auttanut, olisi ottaneet +vaaliaksensa häntä, niin hän olisi saanut jäädä avutta. Vanha vaimo, +joka häntä hoiteli, eli itse suuressa pelossa; hän poltti olkia hänen +vuoteensa alla paholaisen karkoittamiseksi; mutta vaikka sairas oli +vähällä joutua poltetuksi, niin ei siitä pelastusta lähtenyt. Hänellä +vain oli kauheat tuskat. Vanha vaimo arveli vihdoin hänen varmaankin +odottavan jotakuta. Hän siis kysyi, pitikö hakea pappi. Sairas pudisti +päätään. Eikö ollut muutakaan, jota hän tahtoi nähdä? Siihen ei sairas +vastannut. Mutta seuraavana päivänä hän aivan selvästi lausui nimen +"Agnes!" + +Varmaankaan se ei ollut vastauksena vaimon eiliseen kysymykseen, mutta +vanhus käsitti sen kuitenkin niin; iloisena hän nousi paikaltaan, +riensi ulos miehensä luokse ja käski kiireesti valjastamaan ja +lähtemään pappilaan Agnesta tuomaan. Pappilassa he kyllä luulivat +miehen kuulleen väärin ja että pappia itseänsä haettiin sairaan +luo, mutta mies vain jyrkästi väitti hakevansa Agnesta. Tyttö oli +itse sisällä ja säikähti kovasti, sillä sinnekin oli huhu levinnyt +paholaisesta ja järvestä tulevasta joukosta, mutta hän oli myöskin +kuullut, että sairas odotti jotakuta voidaksensa sitten kuolla, eikä +häntä ensinkään kummastuttanut, että Botolf tarkoitti häntä, jonka +Asta niin monasti oli tuonut sinne. Kuolemaisillaan olevan tahto on +täytettävä, sanottiin hänelle, ja kun hän vain hartaasti rukoili +Jumalaa, niin ei mikään paha pystynyt häneen. Ja siihen luottaen hän +pukeutui. Oli kylmä, kirkas ilta pitkine varjoineen, kulkusten kilinä +kaikui metsässä, kammottipa hieman, mutta hän istui reessä rukoillen, +kädet ristissä puuhkassansa. Hän ei nähnyt ainoatakaan paholaista eikä +metsän peikkojoukkoa tulevan järvestä, kun ajoi sen rantaa pitkin; +mutta hän näki tähdet ja tulenvalon ikkunoista mäeltä. Pihassa oli +tuskallisen hiljaista, mutta torpan eukkovanhus tuli heti ulos ja +kantoi hänet sisälle, riisui päällysvaatteet ja antoi hänen lämmitellä +takan luona. Ja sillä aikaa kehoitti vanhus häntä olemaan rohkealla +mielellä, astumaan luottavaisesti sairaan luokse ja rukoilemaan +Isä meitänsä hänen ylitsensä. Lämmiteltyään Agnes meni vanhuksen +taluttamana sairaan kamariin. Siellä sairas makasi pitkäpartaisena ja +silmät kuopallaan ja katseli häntä vakavasti. Hän ei tytön mielestä +näyttänyt kammottavalta eikä hän ensinkään häntä pelännyt. + +"Annatko minulle anteeksi!" kuiskasi sairas. + +Tytöstä tuntui, että tähän piti antaa myöntävä vastaus, ja sentähden +hän vastasi: + +"Kyllä." + +Silloin hymyili sairas ja koetti kohota, mutta jäi voimattomana +makaamaan vuoteelleen. Tyttö heti alkoi Isä meitänsä, mutta sairas +kieltävästi liikutti kättään ja osoitti rintaansa, ja nyt tyttö laski +siihen molemmat kätösensä, sillä hän käsitti sen niin. Sairas heti +laski laihan, kylmän, luisevan kätensä hänen pienille lämpöisille +sormillensa ja ummisti silmänsä. Kun hän ei virkkanut mitään tytön +luettua Isä meidän, niin tyttö ei tohtinut vetää käsiänsä pois, vaan +aloitti uudestaan. Hänen lukiossansa kolmannen kerran tuli vaimovanhus +sisälle, katsahti sinne päin ja sanoi: + +"Nyt voit lopettaa, lapseni, sillä nyt hän on pelastettu." + + + + +KARHUNTAPPAJA + +(1857) + + +Suurempaa valehtelijaa kuin papin poika tuskin oli koko seudulla; ei +häneltä lukutaitoakaan puuttunut, sillä lukeminen häneltä sujui mainion +hyvästi, ja sitä, mitä hän luki, tahtoivat talonpojat mielellään +kuulla. Kun sitten oli jotakin, joka heitä erittäin miellytti, niin +hän lisäsi siihen omiansa samaa lajia niin paljon kuin luuli heihin +menevän; lempiaineena oli väkevät miehet ja rakkaus ynnä siitä johtuvat +murhat. + +Milloin huomasi pappi riihen puimisen tapahtuvan yhä +epäsäännöllisemmin; hän meni katsomaan, ja silloin seisoi Thorvald +siellä kertomassa juttuja. Milloin saatiin kummastuttavan vähän halkoja +ajetuksi kotiin takamailta; hän sinne katsomaan syytä, ja siellä seisoi +Thorvald jälleen kertomassa. Tästä pitää tulla loppu, arveli pappi; hän +pani pojan kansakouluun. + +Siellä tosin kävi ainoastaan talonpoikaisia lapsia, mutta papista oli +liian kallista pitää kotiopettajaa tuon ainoan pojan tähden vain. +Mutta Thorvald ei ollut käynyt siellä viikkoakaan heidän kanssaan, +ennenkuin eräs kumppani kalman kalpeana tuli sisään kertoen paholaisen +tulleen vastaan maantiellä -- toinen vielä kalpeampana kertoi nähneensä +päättömän miehen ihkasen elävänä rannalla veneiden kanssa askaroineen +venelaiturin luona, -- ja mikä oli pahinta: pikkuinen Knut Pladsen ja +hänen vielä pienempi siskonsa tulivat eräänä iltana, kun heidän piti +mennä kotiin, miltei mielettöminä pelosta juosten takaisin, ja sanoivat +itkien kuulleensa karhun ylhäällä pappilan metsässä, niin, olipa pikku +Marit nähnyt sen harmaiden silmien säihkyvänkin. + +Silloin koulumestari raivostui, löi viivottimella pöytään ja kysyi: +"mikä hitto -- Jumala antakoon pahan syntini anteeksi -- lapsi +vekaroita vaivasi?" + +"Täällä joutuu toinen toistansa pahemmin päästään pyörälle", hän +sanoi; "jokaisessa pensaassa muka asustaa metsänneitonen, jokainoan +veneen alla istuu vedenpeikko nyökäyttäen päätään, -- uskotteko +karhun keskitalvella olevan liikkeellä? Ettekö enää usko Jumalaan ja +kristinoppiinne", hän torui, "vai uskotteko kaikellaisia pirun juonia +ja pimeyden valtaa, kun luulette karhunkin kuljeskelevan keskitalvella?" + +Mutta sitten hän lauhtui, kun oli kotvasen kulunut, ja kysyi pikku +Maritilta, eikö hän todellakaan tohtinut mennä kotiin. Pikku vesa +nyyhki ja itki sekä arveli sen aivan mahdottomaksi; koulumestari +silloin käski Thorvaldin, joka oli suurin koululle jääneiden joukosta, +mennä saattamaan häntä metsän lävitse. + +"Ei, hänhän on itsekin nähnyt karhun" sanoi Marit nyyhkien; "hän se +juuri siitä kertoi." + +Thorvald ikäänkuin hupeni siinä istuessansa, etenkin kun koulumestari +katsahti häneen ja hyväillen vetäisi viivotinta vasemman kätensä läpi. + +"Oletko nähnyt karhun?" hän kysyi tyynesti. + +"On aivan totta, että lautamiehen renki oli löytänyt karhunpesän +ylhäällä pappilan metsässä sinä päivänä kuin oli siellä peltokanoja +ampumassa", sanoi Thorvald. + +"Oletko sinä nähnyt karhun?" + +"Siellä ei ollut yksi vain, siellä oli kaksi suurta, ja ehkä siellä oli +kaksi pienempääkin, sillä emäkarhuilla on pesässään sekä viime- että +tämänvuotiset pennut." + +"Oletko sitten nähnyt ne?" kysyi koulumestari vielä leppeämmin, yhä +vain vetäisten viivotinta kädessänsä. Thorvald oli hetkisen ääneti. + +"Olenhan nähnyt sen karhun, jonka Lars metsästäjä viime vuonna ampui, +tiedänmä." + +Nyt astui koulumestari askeleen lähemmäksi ja kysyi lempeästi, että +poika nytkähti: + +"Minä kysyn, oletko nähnyt nuo karhut pappilan metsässä?" + +Nyt ei Thorvald voinut mitään vastata. + +"Ehkä muistit ikäänkuin vähäisen väärin sillä kertaa?" kysäisi +koulumestari, tarttui pojan nutunkaulukseen ja taputteli itseänsä +reidelle viivottimella. Thorvald ei hiiskunut sanaakaan eivätkä toiset +tohtineet edes vilaistakaan sinnepäin. Silloin lausui koulumestari +vakavasti: + +"On rumaa, kun papinpoika valehtelee; on vielä rumempaa opettaa +talonpoikien lapsia tekemään samoin." Ja niin pääsi poika _sillä_ siksi +kertaa. + +Mutta koulussa seuraavana päivänä (opettaja oli käsketty papin puheille +ja lapset olivat jätetyt omiin hoteihinsa) oli Marit ensimäinen +pyytämään Thorvaldia jälleen kertomaan jotakin karhusta. + +"Sinua rupeaa pelottamaan", sanoi poika. + +"Joutavia, saanhan oppia sitä kestämään", lausui tyttö siirtyen +lähemmäksi veljeään. + +"Niin, uskokaa pois, kyllä se nyt ammutaan!" vakuutti Thorvald +nyökäyttäen päätään; "tänne on tullut muuan mies, joka osaa ampua +sen! Tuskinpa oli Lars metsästäjä kuullut puhuttavan pappilan metsän +karhunpesästä, ennenkuin tuli rientäen seitsemän pitäjän läpi, mukanaan +pyssy, niin painava kuin ylimäinen myllynkivi ja niin pitkä kuin täältä +Hans Voldeniin tuossa!" + +"Jestas!" huusivat kaikki lapset. + +"Niin pitkä", jatkoi Thorvald, "niin, aivan varmasti niin pitkä kuin +täältä tuon tuolin luokse." + +"Oletko nähnyt sen?" kysyi Ole Böen. + +"Olen nähnyt sen? Olen ollut mukana sitä puhdistamassa, minä; sillä, +tiedä se, siihen toimeen hän ei ota ketä hyvänsä. Niin, tietysti, +_minä_ en jaksanut sitä nostaakaan; mutta se olikin vähäpätöistä, +-- minä puhdistin ainoastaan sen lukkoa, ja, usko pois, se ei ole +helpointa työtä." + +"Sanotaan, että se ei osu enää yhtä hyvin kuin ennen", lausui Hans +Volden nojautuen taapäin, molemmat jalat pulpetilla. + +"Ei, sen jälkeen kuin Lars kerran tuolla ylhäällä Osmarkissa ampui +nukkuvaa karhua, niin se pettää kaksi kertaa ja ampuu kolmannen kerran +ohi." + +"Niin, kun hän ampui nukkuvaa karhua", todistivat tytöt. + +"Houkkio!" lisäsivät pojat. + +"On olemassa ainoastaan _yksi_ keino, millä _sitä_ voi auttaa", +ilmoitti Ole Böen, "nimittäin panemalla elävän käärmeen sen piippuun." + +"Niin, sen tiedämme kaikki", sanoivat tytöt; he tahtoivat kuulla +jotakin uutta. + +"Nyt on talvi, käärmettä ei voi saada ja sentähden Lars ei kokonaan +luota pyssyynsä", arveli Hans Volden miettiväisesti. + +"Hänhän tahtoo Niels Böenin mukaansa?" kysyi Thorvald. + +"Niin", vastasi böeniläinen poika, joka tietysti parhaiten tunsi +sen asian; "mutta ei Nielsin äiti eikä sisar laske häntä. Isä kuoli +varmasti siitä ottelusta, jossa oli karhun kanssa viime vuonna +kesälaitumella, eikä heillä enää ole muuta turvaa kuin Niels." + +"Onko se sitten niin vaarallista?" kysäsi muuan pikkuinen poika. + +"Vaarallistako?" toisti Thorvald; "karhulla on kymmenen miehen järki ja +kahdentoista miehen voima." + +"Niin, sen tiedämme", sanoivat tytöt uudestaan; he tahtoivat +välttämättömästi kuulla jotakin uutta. + +"Mutta Niels on isäänsä; hän kyllä lähtee mukaan." + +"Niin, tietysti hän menee mukaan", sanoi Ole Böen, "tänään varhain, +ennenkuin kukaan siellä oli liikkeellä, näin Niels Böenin, Lars +metsästäjän ja vielä kolmannen menevän metsään päin, kullakin pyssy +mukana; luulen aivan varmaan heidän menneen pappilan metsään." + +"Oliko se aikaisin?" kysyivät lapset yhteen suuhun. + +"Tavattoman aikaiseen! Olin ylhäällä jo ennenkuin isä ja äiti +sytyttivät tulta." + +"Oliko Larsilla pitkä pyssynsä?" kysäsi Hans. + +"Niin, sitä en tiedä sanoa; mutta se, joka hänellä oli, oli niin pitkä +kuin täältä tuolille asti." + +"Ei, miten sinä valehtelet!" sanoi Thorvald. + +"Sanoithan sen itse!" arveli poika. + +"Niin, tuota pitkää pyssyä, jonka minä näin, sitä hän tuskin enää +käyttää." + +"Niin, mutta tämä oli kuitenkin niin pitkä, niin pitkä, kuin -- tästä +melkein tuolin luokse." + +"Vai niin; ehkä se kuitenkin oli hänellä." + +"Ajatelkaa", sanoi Marit, "nyt he ovat siellä ylhäällä karhujen luona." + +"Ehkäpä nyt juuri ottelevat karhun kanssa!" sanoi Thorvald. Syntyi syvä +hiljaisuus; oli miltei juhlallista. + +"Luulenpa meneväni", sanoi Thorvald tarttuen lakkiinsa. + +"Niin, niin, silloin saat kuulla jotakin!" huusivat kaikki vilkastuen +jälleen. + +"Mutta koulumestari!" hän sanoi seisahtuen. + +"Joutavia, olethan sinä papin poika", sanoi Ole Böen. + +"Niin, jos hän tohtii lyödä, niin -- ", sanoi Thorvald kammottavan +hiljaisuuden vallitessa nyökäyttäen päätään. + +"Lyötkö takaisin?" kysyivät toiset kiihkoissaan. + +"Ken tietää", hän sanoi, nyökäytti päätään ja läksi. + +He luulivat olevan parasta lukea sillä aikaa, kuin hän oli poissa; +mutta ei kukaan malttanut, heidän täytyi puhua karhusta. + +He arvailivat sinne tänne, miten siellä oli käynyt; Hans löi Olen +kanssa vetoa siitä, että Larsin pyssy ei ollut lauennut ja että karhu +oli suoraan hyökännyt hänen kimppuunsa. Pikku Knut Pladsen arveli +kaiken käyneen hullusti ja tytöt kääntyivät hänen puolelleen. Mutta +silloin palasi Thorvald. + +"Mennään kaikki sinne!" hän sanoi kiivaasti avaten oven, tuskin osaten +sanoa sen enempää. + +"Mutta koulumestari?" kysäisivät muutamat. + +"Menköön koulumestari hiiteen! Karhu, karhu!" Enempää hän ei saanut +sanotuksi. + +"Onko se ammuttu?" kysyi joku aivan hiljaa toisten tohtimatta +hengittääkään. Thorvald istui läähättäen, nousi viimein, kiipesi +seisomaan penkille, heilutti lakkiaan: + +"Mennään sinne! sanon minä; minä otan kaiken syyn niskoilleni!" + +"Mutta minne meidän pitää mennä?" kysyi Hans. + +"Suurin karhu on kannettu alas, toiset makaavat siellä vielä. Niels +Böen on pahasti haavoittunut, sillä Larsin pyssy ei lauennut, ja karhu +suoraan heitä ahdistamaan. Poika, joka heillä oli mukana, pelastui +heittäytymällä maahan ja tekeytymällä kuolleeksi, niin että karhu +ei koskenut häneen. Heti kun Lars ja Niels olivat voittaneet oman +karhunsa, he ampuivat hänen ahdistajaansa." + +"Eläköön! Eläköön!" huusivat kaikki pojat ja tytöt, ja alas +paikoiltaan, ulos ovesta ja eteenpäin läpi peltojen ja metsän Böeniin, +ikäänkuin ei olisi koulumestaria olemassakaan. + +Tytöt valittivat pian, etteivät voineet seurata mukana, mutta pojat +ottivat heidät väliinsä, ja eteenpäin sitä juostiin. + +"Varokaa koskemasta siihen!" sanoi Thorvald; "tapahtuu välistä, että +karhu virkoo uudestaan eloon." + +"Onko se totta?" kysyi Marit. + +"On, silloin se nousee toisen elävän muodossa, varokaa siis!" Ja he +riensivät eteenpäin. + +"Lars oli ampunut suurimpaan kymmenen laukausta ennenkuin se kaatui", +hän kertoi jälleen. "Ajatelkaa kymmenen kertaa!" ja yhä vain he +juoksivat. + +"Ja Niels oli iskenyt siihen puukollaan kahdeksantoista kertaa, +ennenkuin se kaatui." + +"Jestas, mimmoinen karhu!" + +Ja vesat juoksivat niin, että hiki tippui. + +Ja sitten he pääsivät perille. Ole Böen kiskaisi oven auki ja pääsi +ensiksi sisään. + +"Varo itseäsi!" huusi Hans hänen jälkeensä. + +Marit ja eräs pieni tytöntylleröinen, jotka olivat olleet Thorvaldin ja +Hansin välillä, olivat toisina heidän perässänsä, sitten Thorvald, joka +ei astunut aivan eteen, vaan jäi seisomaan taakse, voidakseen nähdä +kaikkia ja kaikkea, mitä tapahtui. + +"Katsoppas tuota verta!" hän sanoi Hansille. Toiset olivat kahden +vaiheilla, tohtiako ensinkään mennä sisään. + +"Näetkö sen?" kysäsi muuan tyttönen pojalta, joka seisoi hänen +vieressään ovessa. + +"Näen, se on niin suuri kuin tuo suuri hevonen kapteenin talossa", tämä +vastasi ja jatkoi kertomustaan. "Se oli kahlehdittu rautavitjoilla", +hän jatkoi, "ja kuitenkin se oli katkaissut ne, jotka olivat +etujaloissa: selvästi näkyi, että se vielä oli hengissä, ja verta se +vuoti aivan virtanaan.!" + +Valhetta se kyllä oli; mutta sen he unohtivat nähdessään karhun, pyssyn +ja Nielsin, joka istui siinä, ottelussa kontion kanssa saamansa haavat +sidottuina, ja kuullessansa vanhan Lars metsästäjän kertovan, miten +kaikki oli tapahtunut. He kuuntelivat ja katselivat niin kiihkoisan +innokkaasti, etteivät huomanneet, miten joku astui sisään heidän +takaansa, joka myöskin rupesi kertomaan, ja seuraavalla tavalla: + +"Kyllä minä teidät opetan luvatta karkaamaan koulusta, minä! --" + +Kauhistuksen huuto kaikui vekarajoukosta, kaikki ulos ovesta, +eteisestä, pihalle ja matkaan! -- kohta he näkyivät pienten kerien +muotoisina kieriskelevän eteenpäin pitkin lumivalkeata tietä toinen +toisensa perästä, ja kun koulumestari vihdoin vanhoilla jaloillaan ehti +perille koululle, niin hän jo kaukaa kuuli heidän lukevan, että kaikui +nurkissa. + +Niin, se oli juhlapäivä se päivä, jolloin karhuntappaja palasi kotiin. +Se koitti päivänpaisteella ja päättyi sateella; -- mutta semmoiset +päiväthän tavallisesti ovat enimmin hedelmää tuottavat. + + + + +VAARALLINEN KOSINTARETKI + +(1856) + + +Siihen aikaan, jolloin Aslaug tuli täysikasvuiseksi immeksi, ei ollut +varsin rauhallista Husebyssä; sillä siellä sekä tappelivat että repivät +toisiansa seudun paraat pojat joka yö. Pahinta oli pyhää vasten, +mutta silloin ei myöskään vanha Knut Huseby milloinkaan riisunut +nahkahousujaan mennessään nukkumaan eikä unohtanut asettaa koivuista +keppiä vuoteensa viereen. + +"Kun kerran olen saanut tyttären, niin tottapa osaan häntä +suojellakin", lausui Husebyn ukko. + +Thore Nässet oli ainoastaan torpanpoika; mutta sittenkin oli niitä, +jotka väittivät häntä siksi, joka useimmin kävi Husebyn kassapään +luona. Vanha Knut ei siitä pitänyt, väitti myöskin sitä valheeksi, +sillä hän "ei ollut milloinkaan nähnyt häntä siellä". Mutta väki +naurahti siitä puhuessaan ja arveli, että jos ukko olisi tarkkaan +etsinyt nurkista eikä kiistellyt kaikkien niiden kanssa, jotka +melusivat ja elämöivät pihalla ja tuvassa, niin hän kyllä olisi +löytänyt Thorenkin. + +Tuli kesä ja Aslaug läksi elukoiden kanssa paimenmajalle. Kun päivä +helteisesti paistoi laaksossa, vuorien rinne vilpoisana kohosi auteren +ylitse, kulkusten kilinää kuului kesälaitumelta, paimenkoira haukkui ja +Aslaugin laulu ja torven ääni kaikui korkealla tunturin rinteillä -- +silloinpa kävi poikien sydämmelle heidän työskennellessään niityillä ja +pelloilla. Ja ensimäisenä lauantai-iltana he juosta viilettivät sinne, +toinen toistansa nopeammin. Mutta kahta sukkelammin he sieltä riensivät +käpälämäkeen; sillä ylhäällä paimentuvalla seisoi oven takana poika, +jolla oli heille tervetuliaisiksi aimo selkäsauna, ja joka pöllytti +heitä niin, että heille ainiaaksi jäi muistiin sanat, jotka he saivat +ikäänkuin kaupanpäällisiksi: + +"Tuleppas toinenkin kerta, niin saat lisää!" Mikäli he tiesivät, oli +siinä pitäjässä ainoastaan yksi ainoa, jolla oli niin vahvat nyrkit, ja +se oli Thore Nässet. Ja kaikkien noiden rikasten talollisten poikien +mielestä oli kerrassaan päin mäntyyn, että tuommoinen torpparipässi sai +muita mahtavammin puskeskella tuolla Husebyn paimenmajalla. + +Samaa mieltä oli vanha Knutkin, saadessaan kuulla siitä, ja arveli, +että jollei ollut ketään muuta torpanpojan kytkijää, niin tottapa +sitten pitää hänen itsensä poikineen koettaa. Knut tosin jo oli alkanut +vanheta, mutta vaikka jo lähenikin kuudettakymmennettä, hän siltä usein +huvin vuoksi törmäsi yhteen kerran tahi pari vanhemman poikansa kanssa, +milloin hilpeässä seurassa mieliala uhkasi muuttua muka liian vakavaksi. + +Husebyn paimenmajalle kulki vain yksi ainoa tie ja sekin aivan pihan +kautta. Seuraavana lauantai-iltana, kun Thore oli kevein askelin +menossa majalle ja hiipi pihan lävitse, iski häneen mies rinnasta +kiinni hänen juuri saavuttuaan riihen luokse. + +"Mitä minulta tahdot?" kysyi Thore ja sysäsi hänet kumoon, että +kellahti. + +"Sen saat minulta tietää", vastasi toinen hänen takanaan, tarttuen +häneen niskasta, ja se oli veli. + +"Tässä tulee kolmas", sanoi Knut vanhus suoraan hyökäten hänen +kimppuunsa. + +Thoren voimat paisuivat vaarassa; hän oli notkea kuin pajun oksa ja +iski niin, että kirveli; hän puikkelehti ja väisti iskut; kun häneen +tähdättiin, niin häntä ei enää ollutkaan; milloin vastustajat vähimmin +odottivat, he saivat osansa runsaalla mitalla. Selkäänsä hän kuitenkin +lopuksi sai, jopa miehen lailla; mutta Knut vanhus sanoi sen jälkeen +usein, että tanakamman miehen kanssa hän tuskin ennen oli ollut +käsikahakassa. Tappelua kesti, kunnes verta vuoti, mutta silloin sanoi +Husebyn ukko. "Seis!" ja lisäsi vielä: "Jos ensi lauantai-iltana pääset +Husebyn karhun ja hänen pentujensa ohitse, niin olkoon tyttö sinun!" + +Thore korjautui kotiin mitenkuten ja paneutui maata päästyään sisälle. +Laajalle levisi tieto Husebyn tappelusta, ja yleisesti sanottiin: +"Mitä hänen oli siellä tekemistä?" Yksi kuitenkin oli, joka ei sanonut +niin, ja se oli Aslaug. Hän oli niin hartaasti odottanut Thorea sinä +lauantai-iltana, ja saadessaan nyt kuulla, mille kannalle asiat isän +kanssa olivat kääntyneet, hän istahti kivelle katkerasti itkemään sekä +sanoi itsekseen: + +"Ellen saa Thorea, niin ei minulla enää ole iloista päivää tässä +maailmassa." + +Thore oli vuoteen-omana koko sunnuntain, maanantainakin hän vielä +tunsi itsensä kykenemättömäksi nousemaan. Tuli tiistai, ja päivä +oli niin kaunis. Yöllä oli satanut, tunturin rinteet olivat märät +ja vihannat, ikkuna oli auki, lehtien tuoksua virtasi siitä sisään, +karjankellojen kilinää kuului ylhäältä tunturilta ja joku lauleli +siellä ylhäällä; ellei äiti olisi istunut sisällä, niin hän olisi +itkenyt kärsimättömyydestä. + +Tuli keskiviikko ja yhä vielä Thore makasi; mutta torstaina hän arveli, +eikö hän kuitenkin mahtane parantua lauantaiksi, ja perjantaina +hän jo oli liikkeellä. Hän muisti tarkkaan isän sanat: "Jos ensi +lauantai-iltana voit päästä Husebyn karhun ja hänen pentujensa ohitse, +niin olkoon tyttö sinun"! Hän kerta toisensa perästä katsahti Husebyhyn. + +"Eihän kuitenkaan voi sen pahempaa tulla kuin selkäsauna", arveli Thore. + +Husebyn paimenmajalle ei vienyt muuta kuin yksi tie, niinkuin jo on +sanottu; mutta tottahan ripeän miehen onnistunee päästä sinne, vaikkei +menisikään suorinta tietä. Jos hän soutaisi niemen ympäri ja tunturin +toiselle puolelle, niin tottapa hän sieltä jollakin tavalla pääsisi +kiipeämällä ylös, vaikka olikin niin jyrkkää, että vuohikin töin tuskin +pääsi eteenpäin, eikä se suinkaan ole pelkuri eikä arkaile semmoisilla +retkillä. + +Tuli lauantai, ja Thore oli liikkeellä koko päivän; aurinko paistoi +niin polttavan kuumasti, että rätisi pensaissa, ja vähä väliä kuului +tuntureilta laulua. Hän istui vielä illansuussa oven edustalla, ja +hienoa sumua nousi maasta ja kohosi kuin nuoleskellen tunturin rinteitä +korkeammalle. Hän katsahti sinne ylös, ja siellä oli niin hiljaista, +hän katsahti Husebyhyn päin -- ja silloin hän meni rantaan, lykkäsi +veneen vesille ja souti niemen ympäri. + +Paimenmajalla istui Aslaug lopetettuaan päivän askareet. Hän ajatteli, +että Thore ei voinut tulla sinä iltana, vaan hänen sijastansa sitä +useampia muita; silloin hän laski irti paimenkoiran eikä sanonut +kenellekään, minne meni. Hän istahti niin, että voi nähdä alas +laaksoon, mutta sieltä nousi sumua, eikä hän muutenkaan voinut katsella +sinne, sillä kaikki herätti ikäviä muistoja. Hän siis muutti paikkaa +ja, itsekään ajattelematta, minne meni, sattui menemään vastaiselle +puolelle, jonne sitten istui katselemaan vuonolle. Tuo avara näköala +yli laajan järven tuotti hänelle niin suloista rauhaa! + +Silloin hänen teki mieli laulaa; hän valitsi surunvoittoisen laulun, ja +sävelet etenivät kauas yön hiljaisuuteen. Laulu häntä miellytti niin, +että hän lauloi siitä toisenkin värssyn. Mutta silloin hänestä tuntui +kuin kuuluisi syvältä siihen vastaus. + +"Hyväinen aika, mikä se on?" arveli Aslaug, meni jyrkänteen reunalle, +kiersi kätensä hennon, reunalla kasvavan ja puoleksi jyrkänteen päällä +riippuvan koivun ympäri. Hän katseli alas, mutta ei nähnyt mitään. +Vuono oli tyyni ja kirkas, ei ainoata lintuakaan halkaissut sen +pintaa. Aslaug istahti jälleen ja rupesi uudestaan laulamaan, silloin +vastattiin todellakin alhaalta hänen lauluunsa aivan samalla sävelellä, +mutta lähempää kuin ensi kerralla. + +"On siellä sittenkin joku!" Ja silloin hän huomasi alhaalla kallion +rinteellä veneen, joka oli kiinnitetty sinne, mutta niin syvällä, että +se näytti pieneltä simpukan kuorelta vain. Hän katsahti korkeammalle +ja äkkäsi punaisen lakin ja sen alta pojan, joka kiipesi ylös melkein +äkkijyrkkää, sileätä vuorenseinää. + +"Herranen aika! ken mahtaa hän olla?" kysäisi Aslaug itseltään, laski +irti koivun ja hypähti taapäin. Hän ei uskaltanut vastata, sillä hän +tiesi aivan hyvin, ken se oli. Hän heittäytyi alas ruohokkoon, tarttui +molemmin käsin kiinni ruohoon, juuri kuin olisikin ollut _hän_, joka +oli kiipeämässä, mutta juuret irtaantuivat, hän huusi ääneen ja rukoili +kaikkivaltiasta Jumalaa auttamaan. Mutta silloin hänelle juolahti +mieleen, että tämä Thoren teko oli Jumalan kiusaamista ja että hänellä +sentähden ei ollut apua odotettavissa. + +"Tämä ainoa kerta vain!" hän rukoili, ja sitten hän tarttui koiraan, +ikäänkuin se olisi ollut Thore, jota hänen tuli pitää kiinni, hän kieri +sen kanssa ruohokossa, ja aika hänen mielestänsä ei ottanut kuluaksensa. + +Mutta silloin riuhtaisi koira itsensä irti. "Vou, vou!" se haukkui +alaspäin, heiluttaen häntäänsä! "Vou, vou!" se haukkui Aslaugille +pannen etukäpälänsä hänen syliinsä; "vou, vou!" taasen jyrkänteelle +päin, -- ja sieltä näkyi punainen lakki vuoren kupeesta -- ja Thore oli +hänen sylissänsä. + +Siihen hän jäi pitkäksi hetkeksi, voimatta lausua sanaakaan, ja siinä, +mitä sen perästä sai sanotuksi, ei ollut pontta eikä perää. + +Mutta vanha Knut Huseby sanoi, kuultuaan tämän, järkevän sanan: + +"Tuo poika on vävyn arvoinen; tyttö pitää antaa hänelle!" + + + + + + + + +End of Project Gutenberg's Rautatie ja hautuumaa, by Björnstjerne Björnson + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 58327 *** |