Sentinels relocatedHEADmain

1 files changed, 2996 insertions, 0 deletions

diff --git a/58327-0.txt b/58327-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..bf19fea
--- /dev/null
+++ b/58327-0.txt
@@ -0,0 +1,2996 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 58327 ***
+
+
+
+
+
+
+
+
+
+
+
+RAUTATIE JA HAUTUUMAA YNNÄ MUITA KERTOMUKSIA
+
+Kirj.
+
+Björnstjerne Björnson
+
+
+Suomennos.
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Kustannusosakeyhtiö Otava.
+1904.
+
+Kotkassa 1904,
+Kirjapaino "Kotka", Reino Drockilla.
+
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+Rautatie ja hautuumaa
+Voikko
+Thrond
+Isä
+Kotkanpesä
+Uskollisuus
+Elämän-arvoitus
+Karhuntappaja
+Vaarallinen kosintaretki
+
+
+
+
+RAUTATIE JA HAUTUUMAA
+
+Ensimmäinen luku.
+
+Knut Aakre oli seudun vanhaa sukua ja aina ollut hyvässä maineessa
+valistuksensa ja kunnallisten harrastustensa tähden. Hänen isoisänsä
+oli pyrkinyt ylöspäin ja päässyt papiksi, mutta kuoli nuorena, ja
+kun leski oli talonpoikaista syntyperää, kasvatettiin lapsetkin
+talonpojiksi. Knut oli siis saanut vain niin paljon opetusta kuin oli
+saatavana kansakoulussa, mutta isän kirjasto oli jo aikaisin herättänyt
+häneen opinhalua. Sitä harrastusta ylläpiti ja edisti hänen hyvä
+ystävänsä Henrik Vergeland, joka usein kävi hänen luonaan, lähetti
+hänelle kirjoja, ja kaikenmoisia kasvien siemeniä ja muutenkin oli
+hänen neuvonantajansa. Hänen neuvostansa perusti Knut aikaisin seuran,
+jolla alussa oli sangen sekalainen tarkoitus, esimerkiksi "harjoittaa
+jäseniänsä esiintymään puhujina sekä tutkimaan perustuslakeja", mutta
+joka myöhemmin muuttui maanviljelys- ja talousseuraksi koko sitä lääniä
+varten. Vergelandin neuvosta hän perusti pitäjään lainakirjastonkin
+ja isän kirjat olivat ensimäinen lahja sen kartuttamiseksi. Samaisen
+miehen neuvosta hän rupesi pitämään pyhäkouluakin omassa talossansa
+niitä varten, jotka halusivat oppia kirjoittamista, laskentoa
+ja historiaa. Kaikki tuo herätti huomiota, niin että hän joutui
+kunnallishallitukseen, jossa pian valittiin puheenjohtajaksi. Siinä hän
+yhä enemmän rupesi toimimaan koulujen hyväksi ja saikin paikkakunnan
+kansakoulut erinomaiseen kuntoon.
+
+Knut Aakre oli pienehkö, ripeä mies, jonka pienenlaiset vilkkaat silmät
+pilkistivät esiin sangen tuuhean tukan alta. Hänellä oli suuri suu
+ja paksut huulet, jotka aina liikkuivat, ja mainiot hampaat, jotka
+myöskin näyttivät liikkuvan, sillä ne välähtelivät, kun hän lyhyesti ja
+katkonaisesti loimuavasta valkeasta sinkoilevien kipunan tavoin lausui
+sanottavansa.
+
+Niiden monien joukossa, joita hän oli auttanut sivistyspyrinnöissään,
+joille hän oli hankkinut tietoja, oli hänen naapurinsa Lars Högstad
+etevin. Lars ei ollut Knutia paljon nuorempi, mutta paljon hitaammin ja
+myöhemmin kehittynyt. Kun Knut mielellään tahtoi puhua siitä mitä oli
+lukenut ja mitä mietti, niin hän tuosta hiljaisesta vakavanluontoisesta
+Larsista sai tarkan kuuntelijan ja aikaa myöten ymmärtäväisen
+arvostelijan. Heidän välinsä muodostui vähitellen semmoiseksi, ettei
+Knut mielellään ryhtynyt mihinkään asiaan, ellei ensin neuvotellut Lars
+Högstadin kanssa; yhdessä niiden käytännöllisiä puolia moneen kertaan
+pohdittiin. Knut toimitti sentähden naapurinsa kunnallishallituksen
+jäseneksi ja aikaa myöten kaikkeen, missä itsekin oli. He ajoivat
+aina yhdessä kokouksiin, Lars tosin ei siellä milloinkaan esiintynyt
+puhujana; mutta sekä meno- että tulomatkalla sai Knut kuulla hänen
+mielipiteensä. Heitä pidettiin erottamattomina.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eräänä kauniina syyspäivänä oli kunnallishallitus koossa, muun
+muassa keskustellaksensa eräästä pitäjänvoudin ehdotuksesta pitäjän
+lainajyvästön myönnistä, jolla hinnalla sitten perustettaisiin
+säästöpankki. Knut Aakre, puheenjohtaja, olisi kyllä puoltanut asiaa,
+jos vain olisi ollut puolueeton siinä jutussa. Mutta osaksi oli ehdotus
+pitäjänvoudin, jota Vergeland ei kärsinyt, siis ei Knutkaan, osaksi oli
+lainajyvästö ja makasiinirakennus Knutin mahtavan isoisän perustama ja
+rakentama sekä lahja paikkakunnalle. Eipä paljoa puuttunut, että hän
+näki siinä ehdotuksessa mieskohtaisen loukkauksen; sentähden hän ei
+puhunut kenenkään kanssa asiasta, ei edes Larsin, joka puolestansa ei
+milloinkaan lausunut mielipiteitään asiasta, jota ei joku toinen ensin
+ollut ottanut keskusteluaineeksi.
+
+Puheenjohtajana luki Knut Aakre julki ehdotuksen lisäämättä siihen
+omaa mielipidettään. Mutta tapansa mukaan hän katsoi Larsiin, joka
+tavallisesti seisoi tahi istui syrjemmällä, oljenkorsi hampaiden
+välissä: semmoisen hän aina hankki itselleen, milloin joutui
+keskusteluun toisen kanssa. Hän käytti sitä hammastikkuna tahi antoi
+sen veltosti riippua toisesta suupielestä, pyöritteli sitä milloin
+sukkelammin, milloin hitaammin, riippuen siitä, millä tuulella oli.
+Kummastellen Knut huomasi korren pyörivän sangen sukkelaan. Hän kysyi
+äkkiä:
+
+"Luuletteko meidän voivan suostua siihen?"
+
+Lars vastasi yksitoikkoisesti "Luulen".
+
+Kaikki kokouksen jäsenet, jotka tiesivät Knutin olevan päinvastaista
+mieltä, ällistyivät ja katsoivat Larsiin, mutta tämä ei lausunut
+sen enempää, eikä siitä sen enempää kysytty. Knut otti toisen asian
+puheeksi, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Vasta kokouksen
+lopussa hän otti asian uudestaan keskusteltavaksi ja kysyi hyvin
+välinpitämättömästi, eikö ehdotus olisi palautettava voudille uudestaan
+harkittavaksi, kun se varmaankaan ei ollut seudun mielipiteiden
+mukainen, sillä lainajyvästö oli seudulle rakas laitos. Ei kukaan
+vastannut. Knut kysyi, saako kirjoittaa pöytäkirjaan: Asiaa ei pidetä
+tarpeenmukaisena.
+
+"Yhden äänen vastalauseella", lisäsi Lars.
+
+"Toisen äänen", kuului heti toinen ääni.
+
+"Kolmannen äänen", lausui kolmas, ja ennenkuin puheenjohtaja
+aavistikaan, oli enemmistö ehdotuksen puolella. Hän hämmästyi niin,
+että unohti vastustaa, kirjoitti pöytäkirjaan ja luki julki matalalla
+äänellä:
+
+"Asiaan suostumista ehdotetaan".
+
+Hän oli tulipunainen noustessaan ja pannessaan asiakirjat kokoon, mutta
+ajatteli itsekseen, että kyllä hän vielä saa asian oikealle tolalle
+kuntakokouksessa! Ulkona pihalla hän valjasti hevosensa ja Lars tuli
+istumaan kärryihin. He juttelivat kaikenlaista kotimatkalla, mutta ei
+sanaakaan lausuttu siitä asiasta.
+
+Seuraavana päivänä meni Knutin vaimo Larsin vaimon luo tiedustelemaan,
+oliko miesten keskinäinen väli rikkoutunut, sillä Knut oli ollut niin
+kummallinen palatessaan kotiin. Talon takana tuli Larsin vaimo häntä
+vastaan samalle asialle, sillä Larskin oli ollut niin kummallinen.
+Hänen vaimonsa oli hiljainen, vaatimaton olento, hiukan hätäilevä, ei
+tylyjen puheiden vaikutuksesta, vaan pelosta, sillä Lars ei milloinkaan
+puhunut hänen kanssansa, paitsi milloin hän oli tehnyt jotakin hullua
+tahi milloin pelkäsi hänen tekevän semmoista. Knut Aakren vaimo sitä
+vastoin puhui enemmän miehensä kanssa, etenkin kunnallishallituksen
+asioista, siitä syystä, että ne viime aikoina olivat täyttäneet
+miehen kaikki ajatukset, vieneet hänen työnsä ja rakkautensa sekä
+siten vieroittaneet hänet vaimostansa ja lapsistansa. Vaimo oli
+niille yhtä mustasukkainen kuin jollekin naiselle, hän itki öisin
+kunnallishallituksen tähden ja riiteli päivällä miehensä kanssa siitä.
+Mutta juuri sentähden hän ei sinä päivänä voinut sanoa mitään, kun Knut
+kerrankin palasi sieltä onnettomana; sillä heti hän tunsi itsensä vielä
+onnettomammaksi kuin hän, ja hänen täytyi välttämättömästi saada tietää
+syy siihen. Kun siis Larsin vaimo ei sitä tietänyt, täytyi hänen mennä
+muiden naapurien luokse tiedustelemaan. Hän saikin kuulla sen ja oli
+heti samaa mieltä miehensä kanssa ja sanoi Larsia käsittämättömäksi,
+jopa häijyksi. Mutta sanoessaan samaa miehellensä hän huomasi, ettei
+tämän ja Larsin väli vielä ollut lainkaan rikkoutunut; päinvastoin piti
+Knut hänestä vielä yhtä paljon kuin ennenkin.
+
+Kunnallishallitus kokoontui. Lars Högstad ajoi aamulla Aakren
+pihaan, Knut tuli ulos ja istahti rattaille. He tervehtivät niinkuin
+tavallisesti, puhelivat tavallista vähemmän menomatkalla eikä sanaakaan
+siitä asiasta. Kokous oli täysilukuinen, muutamat olivat sitäpaitsi
+saapuneet kuuntelemaan, ja siitä Knut ei pitänyt; mielet olivat
+siis kuohuksissa paikkakunnalla. Lars oli löytänyt oljenkortensa ja
+seisoi uunin luona lämmittelemässä, sillä syksy oli tullut koleaksi.
+Puheenjohtaja luki julki ehdotuksen hiljanlaisesti ja varovasti, hän
+lisäsi sen olevan voudin tekemän jonka toimenpiteet eivät tavallisesti
+tuottaneet onnea. Olihan jyvästörakennus lahja, eikä ollut tapana
+luopua lahjoista, varsinkaan kun ei ollut pakkoa siihen.
+
+Lars, joka ei milloinkaan ollut puhunut kokouksissa, pyysi kaikkien
+kummastukseksi puheenvuoroa. Hänen äänensä värisi; oliko se
+arkaluontoisuudesta Knut Aakrea kohtaan, vai tappiolle joutumisen
+pelosta, jääköön sanomatta. Mutta hänen perusteensa olivat selvät,
+esitys johdonmukainen ja varma, jommoista tuskin niissä kokouksissa
+ennen oli kuultu. Ja kun kaikki syyt olivat mainitut, niin hän lisäsi:
+
+"Mitä siihen tulee, että ehdotus on voudin, niin se ei vaikuta asiaan,
+yhtä vähän kuin se, ken on rakennuksen rakennuttanut tahi millä tavalla
+se on joutunut kunnan omaksi."
+
+Knut Aakre oli punainen (hän punastui helposti) ja väänteleihen
+tuolillaan, niinkuin hänen tapansa oli, milloin oli kärsimätön; mutta
+kuitenkin hän vastasi levollisesti ja matalanlaisesti. Hän arveli
+maassa olevan kylliksi säästöpankkeja, jopa varsin lähelläkin, voisipa
+melkein sanoa _liiankin_ lähellä. Mutta jos semmoinen kuitenkin oli
+perustettava, niin oli kai muitakin keinoja tuuman perille pääsemiseen
+kuin koskemalla vainajien lahjoihin ja elossa olevien rakkauteen. Hänen
+äänensä värisi hieman hänen sitä lausuessaan, mutta tasaantui jälleen
+ruvetessaan puhumaan lainajyvästöstä semmoisenaan ja selittäessään sen
+hyötyä. -- Lars vastasi seikkaperäisesti puheen viimeisiin sanoihin ja
+lisäsi sen jälkeen:
+
+"Onpa olemassa lopuksi yhtä ja toista, joka saattaa minut kahden
+vaiheille siitä, onko tämä seutu olemassa elossa olevien vai vainajien
+tähden. Lisäksi vielä yksityisen perheen rakkaus tai vihako se täällä
+on vallalla vai seudun hyötykö se tässä on määrääjänä."
+
+Kiireesti vastasi Knut: "En tiedä, onko puhuja tässä niitä, joka on
+vähemmin saanut kokea hyvyyttä siltä perheeltä, -- siltä, joka nyt on
+kuollut ja siltä, joka vielä on elossa."
+
+Lauseensa alkuosalla hän tarkoitti Knutin mahtavaa isoisää, joka
+aikoinaan oli pelastanut talon Larsin isoisälle, kun tämä jostakin
+rikoksesta oli vähäksi aikaa kuritushuoneessa.
+
+Oljenkorsi, joka kauan aikaa oli kierinyt sangen sukkelaan, liikkui nyt
+hyvin hitaasti.
+
+"Minulla ei ole tapana kaikkialla laverrella itsestäni ja perheestäni",
+hän lausui ja seitti asian tyynesti, ylevän järkevästi, tavalla, joka
+varmasti vei tarkoitetulle perille.
+
+Knut myönsi itsekseen, ettei ollut milloinkaan käsittänyt asiaa niin
+lavealti eikä kuullut semmoisia perusteluja; hänen täytyi ehdottomasti
+katsoa ylös häneen. Lars seisoi ylevänä, mahtavana, voimakas otsa ja
+syvät silmät kirkkaina. Huulet olivat suljettuina, oljenkorsi riippui
+vielä heiluen toisessa suupielessä; mutta piirteet ilmaisivat mahtavaa
+voimaa. Hänellä oli kädet selän takana ja hän seisoi aivan suorana;
+äänellä oli semmoinen kumea kaiku kuin olisi se noussut syvyydestä
+ja hän itse kohonnut suoraan maasta. Knut näki hänen semmoisena ensi
+kerran elämässänsä ja tunsi tuskaa sydämmensä sisimmässä; sillä tuo
+mies oli siis aina ollut häntä etevämpi! Hän oli omistanut kaikki, mitä
+Knut itse tiesi ja oli hänelle kertonut, mutta oli seulonut saamansa
+opetuksen, heittänyt pois, mitä arvotonta oli, ja säilyttänyt sen, mikä
+antoi hänelle tuon salaisen, voimakkaan ponnen!
+
+Häntä oli Knut kasvattanut ja rakastanut; hänestä oli tullut
+jättiläinen, vaan semmoinen, joka nyt vihasi Knutia syvästi,
+hirvittävästi; hän ei osannut selittää miksi, mutta hän tunsi sen
+vaistomaisesti katsellessaan häntä, ja siinä Knut unohti kaiken muun ja
+huudahti:
+
+"Mutta Lars, Lars, Herran tähden, mikä sinun on?" Liikutus valtasi
+hänet, -- "sinun, jota minä -- -- sinua joka olit --" hän ei saanut
+sahaakaan sanotuksi, hän istahti, mutta voittaakseen liikutustaan,
+jota näkemään, hänen mielestänsä Lars oli liian halpa, hän hillitsi
+mieltänsä, löi kädellään pöytään silmien säihkyessä tuuhean tukan
+alta, joka aina riippui hänen silmillänsä. Lars seisoi ikäänkuin häntä
+ei olisi keskeytetty, käänsi päätänsä muihin kysyen, pidettiinkö
+asiaa päätettynä; sillä siinä tapauksessahan oli suotta siitä enää
+keskustella.
+
+Tuota tyyneyttä ei Knut voinut kestää.
+
+"Mitä on tunkeutunut meidän väliimme?" hän huudahti. "Me, jotka
+tähän päivään asti olemme neuvotelleet ainoastaan rakkaudessa ja
+innostunein mielin, me seisomme tässä vastakkain ikäänkuin pahan hengen
+yllyttäminä!" ja hän katsoi säihkyvin silmin Larsia.
+
+"Sinä kyllä itse olet toimittanut tuon hengen siihen, Knut; sillä
+minä en ole sanallakaan puhunut muusta kuin itse asiasta. Mutta se on
+sinusta vain oman mielesi mukaista; nyt täytyy meidän kerran koetella
+kestävätkö rakkaus ja into, kun asia muuttuu semmoiseksi kuin me
+tahdomme."
+
+"Olenko minä sitten huonosti hoitanut paikkakunnan yhteisiä asioita?"
+
+Siihen ei kukaan vastannut. Se koski Knutiin kipeästi ja hän lisäsi:
+
+"En todellakaan ole tietänyt muuta, kuin että olen saanut yhtä ja
+toista aikaan, -- yhtä ja toista, joka on ollut paikkakunnalle
+hyödyksi; ---- mutta ehkä olen erehtynyt."
+
+Liikutus valtasi hänet uudestaan; sillä hän oli vilkas ja tulinen
+luonteeltaan, sekä joutui usein tunteidensa valtaan, ja Larsin ja hänen
+keskinäisen välin rikkoutuminen kävi hänen sydämmelleen, niin että hän
+tuskin osasi hillitä itseään.
+
+Lars vastasi: "Niin, minä tiedän, että sinä omistat itsellesi kunnian
+kaikesta, mitä täällä on tehty, ja siitä päättäen ken täällä on eniten
+puhunut kokouksissamme, niin varmaa onkin että sinä olet toimittanut
+enimmän osan."
+
+"Siinäkö se nyt pääsi ilmi!" huudahti toinen terävästi katsellen
+Larsia; "_sinullako_ siis muka on kunnia siitä?"
+
+"Koska meidän tässä välttämättömästi pitää puhua itsestämme", lausui
+Lars, "niin kyllä jokainen asia oli tarkkaan tuumittu, ennenkun se ehti
+tänne asti."
+
+Tässä sai pieni Knut Aakre takaisin vilkkaan puhelahjansa:
+
+"Ota sinä Herran nimeen kunnian, minä kyllä osaan elää sitä ilmankin;
+-- on olemassa toinen asia, jonka kadottaminen on suurempi vahinko."
+
+Lars vältti ehdottomasti hänen katsettansa, mutta vastasi oljenkorren
+pyöriessä hyvin sukkelaan:
+
+"Jos _minä_ saan lausua ilmi mielipiteeni; niin ei ole tässä
+niinkään paljoa, mistä sopii kunniata niittää; -- papeilla ja
+kansakouluopettajilla kyllä voipi olla tyytyväisyyden syytä siitä,
+mitä täällä on saatu aikaan, mutta kuntalaiset varmaankin sanovat
+paikkakunnan tähän päivään asti vain saaneen yhä lisättyjä veroja."
+
+Siinä syntyi yleisössä mutinaa ja kaikki liikkuivat levottomasti. Lars
+jatkoi:
+
+"Meillä on vihdoinkin käsiteltävänä asia, joka voisi jossakin määrin
+korvata kunnallemme sen menoja; ehkä se juuri sentähden saavuttaa niin
+suurta vastusta. Tämä on kunta-asia kaikkien hyödyksi, tottapa voimme
+erottaa sitä perheasiasta."
+
+Kansa katsoi toisiinsa, puhui jo puoliääneen, silloin nousi yksi
+mennäksensä eväsvakallensa, mutta viskasi ohimennessään sanan, että
+tämä oli järkevin ja suurin totuus, minkä oli moneen vuoteen kuullut
+niissä kokouksissa. Nyt nousivat kaikki, keskustelu muuttui yleiseksi
+ja Knut Aakre tunsi siinä istuessaan, että asia oli menetetty,
+kauheasti menetetty, eikä hän edes koettanutkaan enää pelastaa
+sitä. Sillä hänessä oli osaksi sitä luonnetta, jota sanotaan olevan
+ranskalaisissa: hän oli mainio ahdistamaan -- niin ensimäisen, toisen
+kuin kolmannenkin kerran; mutta heikko puolustautumaan, sillä hänen
+tunteensa veivät vallan hänen aatteiltansa.
+
+Hän ei käsittänyt sitä, hän ei voinut kauemmin jäädä siihen istumaan,
+hän jätti paikan varapuheenjohtajalle ja meni; -- eipä ollut ilman
+etteivät toiset vähäisen naurahtaneet.
+
+Hän oli saapunut kokoukseen yhdessä Larsin kanssa, mutta meni yksin
+kotiin, vaikka matka oli pitkä. Oli kolea syyspäivä, kolkkona ja
+lehdetönnä kohosi metsä, maa oli harmaankeltainen, kuuraa näkyi
+siellä täällä maantien varsilla. Loukattu ylpeys on kauhistuttava
+matkakumppani; Knut tunsi itsensä niin mitättömäksi ja hyljätyksi
+siinä astuessansa eteenpäin, mutta Lars oli kaikkialla hänen edessänsä
+kookkaana, iltahämärässä urhon tapaisena. Häntä harmitti, että hän
+oli syypää siihen, että tästä oli tullut ratkaiseva taistelu; sillä
+hän oli uskaltanut liian paljon yhteen ainoaan vähäpätöiseen asiaan.
+Mutta kummastus, tuska, viha oli voittanut hänet, -- hänessä poltti,
+ja raivosi viha, hänen korvissaan suhisi ja hän vieläpä itki tuskasta.
+Hän kuuli pyörien ratinaa takanaan; Lars siinä tuli vinhaa vauhtia
+mainiolla hevosellaan ajaen hänen ohitsensa, niin että jäätynyt maa
+jyrisi. Hän katseli taaksensa yksinäistä jalkamiestä istuessansa siinä
+hartiakkaana kärryissään ja hevonen kiiti eteenpäin koti-ikävästä,
+Larsin tarvitsematta tehdä muuta kuin veltosti pitää ohjaksista.
+Hän istui siinä voimiensa ilmikuvana; tuo mies oikein ajamalla
+kulki päämääräänsä kohti! Knut tunsi itsensä heitetyksi alas hänen
+rattailtansa, astua tallustaessaan eteenpäin syysilman kolkkoudessa.
+Kotona Aakressa odotti vaimo Knutia kotiin. Hän tiesi ratkaisevan
+ottelun tapahtuvan, hän ei ollut milloinkaan luottanut Larsiin ja
+pelkäsi häntä nyt. Häntä ei ollut rauhoittanut se, että he olivat
+yhdessä ajaneet kotoa, eipä sekään olisi rauhoittanut, vaikka olisivat
+palanneetkin yhdessä. Mutta jo pimeni ilta eivätkä he tulleet. Hän
+seisoi ovessa: sillä tie kulki aivan ohitse, hän meni sinne, vaan
+kärryjä ei vain kuulunut. Vihdoin hän kuulee niiden ratinaa routaisella
+tiellä, sydän sykkii yhtä nopeasti kuin kärryjen pyörät pyörivät, hän
+pitelee kiinni ovenpielestä ja katselee tielle; kärryt lähestyvät,
+ainoastaan yksi henkilö istuu niissä; hän tuntee Larsin, joka hänkin
+näkee ja tuntee hänet, mutta ajaa ohitse seisahtumatta: nyt hän kovasti
+pelästyi! Jalat eivät olleet häntä kannattaa, hän astui horjuen
+sisään ja vaipui alas ikkunan edessä olevalle istuimelle. Lapset
+säikähtivät ja tulivat hänen luoksensa, pienin kyseli isää: sillä
+äiti ei milloinkaan puhunut heille muusta kuin isästä! Knut oli niin
+hellä sydämmeltään, sentähden vaimo häntä rakasti, mutta nyt oli tuo
+rakastettu poissa kotoa heidän luotaan, ulkona kaikenmoisissa toimissa,
+joka saattoi hänet itsensä ja kaikki omaisensakin onnettomiksi.
+Kunhan ei vaan mitään pahaa olisi tapahtunut; sillä Knut oli niin
+kiivasluontoinen, -- minkätähden palasi Lars yksinään? Minkätähden hän
+ei seisahtunut? -- Pitikö hänen, Knutin vaimon, juosta hänen jälkeensä?
+Tahi miestään vastaan? Häntä tuskastutti ja lapset kokoontuivat
+hänen ympärillensä kysellen, mitä oli tapahtunut. Mutta heille hän
+ei tahtonut sitä kertoa, jonka tähden hän nousi, käski heidän yksin
+syödä illallisensa, asetti ruoan pöytään ja auttoi heitä. Vähä väliä
+hän katseli tielle. Knut ei tullut. Hän riisui lapset ja pani heidät
+levolle, ja pienin luki iltarukouksensa äidin seisoessa kumartuneena
+hänen ylitsensä. Äiti rukoili itse innokkaasti mukana, mitä pienokainen
+niin luottavasti saneli edeltä, ettei huomannut ulkoa läheneviä
+askeleita. Knut seisoi ovessa ja näki omaisensa rukoukseen vaipuneina.
+Äiti nousi, kaikki lapset huudahtivat: "isä" -- mutta Knut istahti heti
+ja sanoi hiljaa:
+
+"Anna hänen rukoilla se vielä kerran." Äiti palasi vuoteen luokse,
+ettei Knut vielä näkisi hänen kasvojaan; sillä se olisi ollut melkein
+samaa kuin sekaantua hänen suruunsa, ennenkuin hänellä itsellään oli
+halua siitä puhua. Pienokainen pani kätensä ristiin rinnan yli ja
+toiset samoin ja rukoili.
+
+    Vielä oon mä pieni vainen,
+    Heikko, hento lapsukainen,
+    Mutta suureks' kerran kartun,
+    Iloks' isän äidin vartun,
+    Kun vain muistan käskyt Luojan,
+    Sillä niis' on turva, suoja.
+    Ja -- nyt kaikki käydä saa
+    Herran huomaan nukkumaan.
+
+Mimmoinen rauha siitä syntyi! Ei kestänyt minuuttiakaan ennenkuin
+kaikki lapset nukkuivat siihen kuin Jumalan helmaan, mutta äiti meni
+ääneti asettamaan ruokaa isälle, joka ei kuitenkaan voinut nauttia
+mitään. Mutta mentyään levolle Knut sanoi:
+
+"Vastedes tahdon olla kotona."
+
+Ja vaimo vapisi ilosta maatessaan, vaikkei tahtonut näyttää sitä,
+sekä kiitti Jumalaa kaikesta, mitä oli tapahtunut; sillä olkoon, mitä
+olikaan, niin se oli kuitenkin kääntynyt hyväksi.
+
+
+Toinen luku.
+
+Ennenkuin vuosi oli kulunut, oli Lars kunnallislautakunnan
+puheenjohtaja, säästöpankin johtokunnan jäsen, ensimäinen
+sovinto-oikeudenkomisarius, lyhyesti sanoen kaikki, miksi vain oli
+mahdollista tulla valituksi. Lääninkeräjissä hän oli vaiti ensimäisenä
+vuonna ja saavutti seuraavana, jolloin esiintyi puhujana samaa
+menestystä kuin pitäjän asiain käsittelyssäkin. Sillä sielläkin hän
+nousi niitä vastaan, jotka siihen asti olivat olleet vallassa, voitti
+heidät kaikki ja tuli sitten yksinvaltiaaksi. Sieltä hän tuli valituksi
+suurkeräjiin, jonne hänen maineensa jo oli ennättänyt ja jossa häneltä
+ei suinkaan puuttunut ärsyttämistilaisuuksia. Mutta siellä hän, vaikka
+olikin varma vakaumukseltaan ja pöyhkeänlainen, aina pysyi vaiteliaana.
+Hän ei tahtonut valtaa etemmäksi kuin siellä, missä oli tunnettuna,
+eikä menettää päällikön eli johtajan mainettansa mahdollisella
+tappiolla kotipuolensa ulkopuolella.
+
+Sillä kotipitäjässään hänen oli hyvä olla. Kun hän seisoi sunnuntaisin
+kirkkomuurin vieressä ja kansa verkkaan astui ohitse tervehtien ja
+katsoen häneen ja toinen toisensa perästä seisahtui vaihtamaan muutamia
+sanoja hänen kanssansa, silloin voipi todellakin sanoa hänen siinä
+seisoessaan hallitsevan koko seurakuntaa oljenkorrellaan; sillä se
+tietysti, niinkuin aina riippui suupielessä.
+
+Hän ansaitsikin arvonsa. Kirkkotie oli rakennettu hänen toimestaan,
+uuden kirkon, jonka ääressä he seisoivat, oli hän rakennuttanut; se
+ja paljon muutakin oli sen säästöpankin vaikutuksen hedelmänä, jonka
+hän oli perustanut ja jonka johtajana hän itse oli. Sillä sen tuottama
+voitto tuli laajemmissa piireissä hedelmälliseksi, niin että moni
+mainitsi pitäjää hyvän itsehallinnon ja järjestyksen esikuvana.
+
+Knut Aakre oli kokonaan vetäytynyt syrjään. Alussa hän muutamia
+kertoja kävi kokouksissa, tultuaan ensin selville siitä, että
+hänen velvollisuutensa oli tarjoutua kunnan palvelukseen, vaikka
+se hänen mielestänsä, ylpeä kuin oli, ei ollut varsin mieleistä.
+Hänen ensimäisen ehdotuksensa Lars jo teki niin sekavaksi, hän kun
+tahtoi pohtia ja hämmentää kaikki sen seuraukset, että Knut Aakre
+ylpeänlaisesti lausui:
+
+"Löydettyään Amerikan ei Kolumbus heti jakanut sitä pitäjiin ja
+kirkkoherrakuntiin, -- semmoisia syntyi aikaa myöten perästä päin."
+
+Vastatessaan siihen Lars vertaili Amerikan löytöä Knutin ehdotukseen,
+-- joka muuten koski karjanhoidon kohottamista --, ja sen jälkeen
+Knutia ei milloinkaan sanottu muuksi kuin "Amerikan löytäjäksi".
+Silloin arveli Knut, että kun ei enää voinut hyödyttää mitään, niin
+ei ollut siellä mitään tekemistäkään eikä sen perästä enää suostunut
+ottamaan vastaan luottamusvirkoja.
+
+Mutta toimelias hän silti oli, ja saadakseen jotakin tekemistä hän
+laajensi pyhäkouluaan ja saattoi sen oppilaidensa pienten antimien
+kautta lähetystoimen yhteyteen ja tuli siten pian paikkakunnalla ja
+lähiseudulla sen keskukseksi ja johtajaksi. Lars Högstad huomautti
+siihen, että kun Kuut Aakre kerran tahtoi koota rahoja johonkin
+tarkoitukseen, niin oli jo ennestään tiettyä, että tuo tarkoitus oli
+tuhansien peninkulmien päässä.
+
+He eivät kuitenkaan olleet vihamiehiä keskenään. Tosin heillä ei ollut
+kanssakäymistä, mutta he sekä tervehtivät että juttelivat keskenään.
+Knutin sydämmeen koski aina hänen muistellessaan Larsia, mutta hän
+voitti sen ja sanoi itselleen käyneen juuri niinkuin pitikin. Eräissä
+suurissa häissä, joissa molemmat olivat läsnä ja vähäisen iloisella
+tuulella, hän nousi tuolille ja esitti maljaa kunnan puheenjohtajalle
+ja läänin ensimäiselle suurkäräjämiehelle! Hän puhui, kunnes tuli
+liikutetuksi ja silloin niinkuin tavallista erinomaisen kauniisti.
+Se oli kaikkien mielestä erinomaisen kelpo teko ja Lars tuli hänen
+luoksensa silmät kosteina ja liikutetuin mielin sekä sanoi, että
+hänen oli Knutia paljon kiittäminen siitä, mitä oli ja mitä tiesi.
+Seuraavassa vaalissa tuli Knut jälleen valituksi kunnallislautakunnan
+jäseneksi!
+
+Mutta jos Larsilla olisi ollut aavistustakaan siitä, mitä nyt seurasi,
+niin kyllä hän ei olisi tehnyt häntä siksi. Kaikki aikanansa, sanoo
+sananlasku ja juuri samaan aikaan kuin Knut Aakre jälleen joutui
+kunnallishallitukseen, uhkasi kauan jo raivonneen keinottelukuumeen
+tuottamat tappiot kukistaa kunnan parhaat miehet vaatien heidän
+joukostaan uhrejaan. Sanottiin Lars Högstadia syypääksi siihen suureen
+onnettomuuteen; sillä hän oli totuttanut kuntalaisensa kauppojen
+kautta keinottelemaan itselleen voittoja. Kunnallishallituksesta oli
+voitonpyynti levinnyt kuntaan; sillä kunnallishallitus oli seudun
+suurin voitonpyytäjä. Kaikki, kaksikymmenvuotiseen päivätyöläiseen
+asti tahtoivat nyt kaupassa saada yhtä markkaa kasvamaan kymmeneksi;
+tavatonta ahneutta ja kokoomishalua alussa seurasi ylenmäärinen
+tuhlaaminen lopuksi. Ja kun kaikkien mielet olivat kiintyneet
+ainoastaan rahoihin, oli samalla kehittynyt luulevaisuus,
+suvaitsemattomuus, omanvoitonpyyntö, joka päättyi käräjäjuttuihin,
+vihaan ja vainoon. Siinähän kävi kunnallishallitus muiden edellä,
+sanottiin; sillä Larsin aivan ensimäisiä toimia oli manata vanha,
+kunnianarvoinen pappi käräjiin etujen tähden, joiden oikeudellisuus
+muka oli epätietoista. Pappi oli menettänyt asian, mutta myöskin heti
+hakenut muualle. Muutamat olivat silloin hyväksyneet ja kiittäneet
+sitä juttua, toiset moittineet; huono esimerkki siitä kuitenkin oli
+tullut. Nyt tuli Larsin hallinnon seuraukset näkyviin suurina tappioina
+kunnan jokaiselle mahtimiehelle, ja silloin tuli toinen ääni kelloon.
+Vastustajatkin saivat johtajansa; sillä Knut Aakre oli jälleen joutunut
+hallituksen jäseneksi, -- Larsin itsensä sinne toimittamana!
+
+Taistelu alkoi heti. Kaikki ne nuorukaiset, joita Knut aikoinaan
+oli opettanut, olivat nyt miehiä ja kunnan valistuneimpia, hyvin
+perehtyneitä kaikkiin toimiin, ja tuntien yleisiä oloja; -- heidän
+rinnallaan hän nyt taisteli, he kun jo nuoruudesta asti kantoivat
+vihan kaunaa Larsille. Kun Lars sitten iltasin, tuommoisen kiivaan
+ottelukokouksen jälkeen seisoi talonsa rappusilla katsellen kylälle
+päin, nousi ikäänkuin etäinen uhkaava rajuilma noista vararikon
+uhkaamista suurista taloista. Hän tiesi, että sinä päivänä, jolloin ne
+tekevät kuperkeikan, kaatua romahtaa säästöpankki, jopa hän itsekin
+ja että silloin hänen pitkä elämäntyönsä kääntyisi hänelle itselleen
+kiroukseksi!
+
+Niinä epätoivoisen taistelun päivinä saapui rautatielinjan
+tutkijalautakunta, jonka oli määrä paaluttaa uuden rautatien suuntaa,
+eräänä iltana Högstadiin, ensimäiseen taloon kylään tullessa.
+Keskustellessaan heidän kanssaan illalla kuuli Lars tarkoituksena
+olevan saada tie kulkemaan joko siitä tahi toisen laakson kautta, joka
+oli aivan saman suuntainen.
+
+Salaman nopeudella selvisi hänelle, että jos hänen onnistuisi saada
+tie kulkemaan sieltä kautta niin nousisivat kaikkien talojen hinnat
+melkoisesti ja hän itse pelastuisi, jopa olisi hänen arvonsa kohonnut
+ja juurtunut moneksi miespolveksi eteenpäin! Hän ei saanut unta sinä
+yönä, hänen silmissään loistivat ja vilkkuivat junien tulet, jopa hän
+väliin jo luuli kuulevansa veturien vihellyksetkin! Seuraavana päivänä
+hän oli mukana seutua tarkastamassa; hänen hevosensa kuljetti heitä, ja
+hänen taloonsa he palasivat jälleen. Seuraavana päivänä herrat läksivät
+naapurilaaksoon, hän yhä mukana, ja hän toi heidät jälleen takaisin.
+Koko Högstad oli valaistuna heidän tullessaan kotiin; kylän etevimmät
+miehet olivat pyydetyt ottamaan osaa komeihin pitoihin tarkastajien
+kunniaksi, ja ne kestivät aamuun asti. Mutta ei mikään auttanut; sillä
+mitä enemmän he lähenivät varsinaista päätöstä, sitä selvemmin näkyi,
+ettei rautatie ilman suuria uhrauksia voinut kulkea sieltä kautta.
+Pääsy laaksoon oli ahdas, nimittäin vuorisolan kautta, ja samassa
+kuin kierrettiin kylään, teki leveä jokikin polven, niin että joko
+täytyi rautatien mutkistua yhtä jyrkästi vuoririnteen mukaan niinkuin
+nykyinen tiekin, ja sen kautta kulkea melkoisen korkealla ja kahdesti
+joen poikki -- tahi kulkea suoraan eteenpäin ja silloin entistä nyt jo
+käyttämätöntä hautuumaata! Mutta ei ollut varsin monta vuotta siitä
+kuin kirkko muutettiin ja viimeiset ruumiit haudattiin hautuumaahan.
+
+Ellei ollut muuta esteenä kuin palanen vanhaa hautuumaata, ajatteli
+Lars, saadakseen tuota suurta siunausta paikkakunnalle, niin täytyy
+kuin täytyykin hänen panna nimensä alle ja kaikki työvoimansa
+liikkeelle, jotta saataisiin tie sitä suuntaa! Hän matkusti heti
+kappalaisen ja rovastin luokse, sieltä lääninhallitukseen ja
+hallituksen talousosaston puheille: hän neuvotteli ja hieroi sopimusta,
+hän oli muka hankkinut kaikenlaisia tietoja tavattomista eduista
+toiselta puolen, seudun mielipiteistä toiselta ja hänen onnistui
+todellakin saada kaikki asianomaiset puolellensa. Hänelle luvattiin,
+että muuttamalla muutamia ruumiita uudelle hautuumalle esteet
+poistuisivat ja kuninkaallinen lupaus saataisiin käyttää hautuumaata
+rautatieksi. Hänelle sanottiin, että hänen tarvitsi vain ottaa asia
+puheeksi kunnallishallituksessa.
+
+Kunta oli yhtä innostunut kuin hänkin; sillä kaupanhenki, joka jo
+monta vuotta oli vallinnut pitäjässä, rupesi oikein villinä riehumaan
+jokaisessa. Ei puhuttu eikä ajateltu muuta kuin Larsin matkaa ja sen
+mahdollista päättymistä. Kun hän tuli kotiin tuoden mitä parhaimmat
+toiveet, toimitettiin hänelle suuremmoiset kunnianosoitukset, lauluja
+sepitettiin ja laulettiin hänen kunniaksensa; niin, vaikkapa joku
+suurimmista taloista niinä päivinä olisi lyönyt rukkaset lautaan, niin
+ei kukaan olisi pannut siihen sen enempää huomiota. Rautatiekuume oli
+voittanut keinottelukuumeen ja astunut sen sijaan!
+
+Kunnallishallitus kokoontui; ehdotettiin alamainen anomus, että
+vanhasta hautuumaasta saataisiin ottaa tarvittava osa rautatietä
+varten. Se ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti, niin, nostettiinpa
+kysymys siitä, että toimitettaisiin Larsille julkinen kiitos ynnä sitä
+seuraavana lahjana, veturinmuotoinen kahvikannu. Kuitenkin arveltiin
+olevan parasta odottaa, kunnes kaikki oli valmista. Asia palautettiin
+lääninhallituksesta, joka tahtoi luettelon jokaisesta muutettavasta
+ruumiista. Pappi antoi vaatimuksesta semmoisen luettelon, mutta sen
+sijaan, että olisi lähettänyt sen suoraan, oli hänellä syynsä lähettää
+se kunnallishallituksen kautta. Eräs sen jäsenistä toi sen mukanaan
+seuraavaan kokoukseen. Siellä avasi Lars sen puheenjohtajana ja rupesi
+lukemaan sitä julki.
+
+Nyt sattui niin, että ensimäinen muutettava ruumis olikin Larsin
+oma isänisä! Läsnäolleita hieman värisytti; Lars itsekin säpsähti,
+mutta luki kuitenkin edelleen. Sattui sitten, että toinen ruumis
+oli Knut Aakren isoisä; sillä nuo molemmat olivat kuolleet jotenkin
+samaan aikaan. Knut Aakre hypähti pystyyn istualtaan, Lars keskeytti
+lukemisensa, kaikki katsahtivat ylös kauhuissaan; sillä vanha Knut
+Aakre oli ollut paikkakunnan hyväntekijä ja sen enimmin rakastettu
+mies ammoisista ajoin. Syntyi hiljaisuus, joka kesti monta minuuttia.
+Viimein yskähti Lars ja luki edelleen. Mutta yhä pahempaa tuli, mitä
+etemmäksi luettiin; sillä mitä lähemmäksi päästiin omaa aikaa, sitä
+rakkaammiksi tulivat vainajat. Larsin lopetettua kysyi Knut Aakre
+puoliääneen, eikö heidän mielestään niinkuin hänenkin, aaveita ollut
+heidän parissaan. Oli juuri tullut puolihämärä huoneeseen, ja vaikka
+olivatkin aika miehiä, niin eipä paljoa puuttunutkaan, että heitä
+peloitti. Lars otti tulitikkulaatikon taskustaan ja sytytti kynttilät,
+kuivasti huomauttaen, etteihän siinä ollut enempää kuin mitä jo
+ennakolta tiesivät.
+
+"Kyllä", sanoi Knut mittaillen lattiata; "tämä on enempi kuin minä
+ennestään tiesin. Nyt alan uskoa, että rautatietkin voivat maksaa liian
+kalliin hinnan."
+
+Kaikki siitä ikäänkuin säpsähtivät ja Knut ehdotti, että asia oli
+otettava uudestaan keskusteltavaksi.
+
+"Tänä kiihtyneenä aikana, joka täällä on ollut", hän lausui, "on
+rautatien hyötykin arvioitu liian suureksi; sillä jos rautatie ei
+tule kulkemaan paikkakuntamme kautta, rakennettakoon asemia pitäjämme
+kumpaankin päähän; tosin on hiukkasen epämukavampaa matkustaa niille,
+kuin jos asema olisi sen keskellä; mutta niin kauhean paljon pahempaa
+se ei kuitenkaan liene, että sentähden olisi pakko häiritä vainajien
+leposijaa".
+
+Knut oli niitä, jotka saatuaan ajatuksena lentoon, keksi mainioita
+syitä ikäänkuin itsestään, hänellä ei hetki sitten ollut
+aavistustakaan, mitä aikoi sanoa, mutta nyt hän lausui ilmi kaikkien
+salaiset ajatukset. Lars oivalsi aseman vaarallisuuden ja arveli olevan
+parasta olla varovainen ja suostua näön vuoksi Knutia ehdotukseen;
+sillä tuommoiset tunteet ovat aina valtavimmat alussa; pitää malttaa
+mielensä ja odottaa kuohujen asettumista.
+
+Mutta siinä hän oli iskenyt kirveensä kiveen, sillä yhä suurempina
+tunteiden kuohuina kohosi pitäjässä pelko koskea omaistensa vainajien
+ruumeihin; se, mitä ei kenkään ollut ajatellut niin kauan kuin asia
+oli yleistä laatua, muuttui nyt sydämmen asiaksi, kun he tiesivät
+asian koskevan heitä itseään. Etenkin vaimoväki tuli kiihkoisaksi
+ja kuntatuvan edustalla vilisi väkeä seuraavassa kokouksessa. Oli
+helteinen kesäpäivä, ikkunat olivat avatut ja oli yhtä paljon väkeä
+ulkopuolella kuin sisälläkin. Kaikki tunsivat, että nyt syntyy kiihkeä
+ottelu.
+
+Lars tuli ajaen kauniilla hevosellaan ja kaikki häntä tervehtivät;
+hän katseli tyynesti ympärillensä varmana asiastansa, eikä se, mitä
+hän näki, näyttänyt ensinkään häntä kummastuttavan. Hän istahti aivan
+ikkunan viereen, löysi oljenkorrenkin, eikä paljon puuttunut, että hymy
+olisi levinnyt hänen älykkäille kasvoilleen nähdessään Knutin nousevan
+puhumaan kaikkien Högstadin hautuumaalla lepäävien vainajien puolesta.
+
+Mutta Knut Aakre ei alkanutkaan puhumalla hautuumaasta. Hän alkoi
+ryhtymällä perinpohjaiseen selontekoon siitä, että rautatien tuottamat
+edut sen kulkiessa pitäjän kautta, olivat arvioidut kerrassaan liian
+suuriksi. Hän näytti väitteensä todeksi, sillä hän oli laskenut
+kaikkien talojen etäisyyden lähimmältä asemalta ja sitten hän kysyi:
+
+"Minkätähden on nostettu niin suurta melua tästä rautatiestä,
+kun siitä ei ole paikkakunnalle vastaavaa hyötyä?" Niin, sen hän
+kyllä osasi sanoa. "On olemassa niitä, jotka ovat saaneet aikaan
+semmoisen sekasorron, että pitää saada toimeen vielä suurempi, jotta
+edellinen joutuisi unohduksiin. Oli vielä niitä, jotka ensimäisessä
+mieltenkiihtymyksessä tahtoivat saada maansa ja mantunsa suuresta
+hinnasta myödyiksi vieraille, jotka ehkä olivat kyllin typeriä
+suostumaan kauppaan; oli häpeällinen keinottelu, jota ei yksistään
+elossa olevien, vaan vainajienkin piti kannattaa!"
+
+Hänen esiintymisensä vaikutus oli sangen valtava. Mutta Lars oli kerran
+päättänyt säilyttää malttinsa, tulkoon mitä tulleekin. Hän vastasi
+sentähden hymyillen, ettei ainakaan hän puolestansa ole tietänyt
+muuta, kuin että Knut Aakrekin oli innokkaasti puolustanut rautatietä
+eikä varmaankaan ollut ketään, joka syyttäisi _tämän_ ymmärtävän
+keinottelua. (Hymyiltiin salavihkaa). Knutilla ei ollut mitään
+sanottavaa siihen, että tavallisten ihmisten ruumiit olivat muutettavat
+rautatien tähden; mutta kun hänen oma isoisänsä oli siirrettävä,
+muuttui kysymys äkkiä onnenasiaksi koko pitäjälle!
+
+Enempää hän ei lausunut, vaan katsoi hymyillen Knutiin, ja niin teki
+moni muukin. Knut Aakre kummastutti kuitenkin niin häntä kuin muitakin
+vastaamalla:
+
+"Minä kyllä myönnän sen: minä en käsittänyt asiaa, ennenkuin se
+koski perherakkauteeni, mahdollisesti se on häpeä, mutta silloin on
+todellakin häpeä vielä suurempi, jos ei sitä käsitä -- niinkuin on
+Larsin laita! Ei milloinkaan", hän lisäsi, "ole tämän iva ja pilkka
+sattunut sopimattomampaan kohtaan; sillä ihmisille, joilla on vain
+tavallistakin hienotunteisuutta, on asia todellakin inhottava."
+
+"Tuo hienotunteisuus on herännyt kauhean äkkiä", vastasi Lars, "niin
+että se toivottavasti yhtä äkkiä häviääkin. Ehkä auttaa vähäisen
+jos mietimme, mitä pastori, rovasti, lääninhallitus, insinöörit ja
+hallitus, nuo kaikki sanoisivat, kun me, ensin yksimielisesti saatuamme
+asian vireille, äkkiä tulisimme anomaan asian peräyttämistä? -- Kun
+ensin riemuitsemme ja laulamme voittolauluja ja sitten itkemme ja
+pidämme muistopuheita vainajille. -- Elleivät silloin suorastaan sano
+meidän tulleen hulluiksi, niin ainakin sanovat meidän tulleen hyvin
+kummallisiksi viime aikoina."
+
+"Niin, sen tietää Jumala, että heillä on syytä sanoa", vastasi Knut;
+"me olemme todellakin saaneet päämme pyörälle, ja sentähden onkin aika
+joutua järjillemme jälleen. On todellakin mennyt pitkälle, kun meidän
+pitää kaivaa, sinun oma isoisäsi ja minun omani ylös haudoistansa,
+jotta voisimme hankkia rautatien, -- kun meidän pitää mylleröidä ja
+häväistä vainajien viimeiset lepopaikat saadaksemme kuormamme helpommin
+kuljetetuiksi. Eikö se ole samaa kuin kyntäisimme omaa hautuumaatamme
+saadaksemme sen antamaan meille syötävää? Mitä siihen on kätketty
+Jesuksen nimeen, sen kaivamme ylös jälleen rahan, Molokin nimessä -- se
+ei ole paljoakaan parempaa kuin nakerrella esi-isiensä luita."
+
+Lars vastasi kuivasti:
+
+"Niin on luonnon laki."
+
+"Niin, kasvien ja eläimien."
+
+"Emmekö me sitten ole eläimiä?"
+
+"Kyllä, mutta myöskin elävän Jumalan lapsia, jotka olemme haudanneet
+vainajamme uskossa Häneen; Hän se on, joka on heidät herättävä emmekä
+me."
+
+"Äh, loruja! Eikö meidän kuitenkin tule kaivaa heitä ylös, kun heidän
+vuoronsa kerran tulee? Mitä pahaa siinä on vaikka se tapahtuisi
+muutamia vuosia aikaisemmin?"
+
+"Sen minä sanon sinulle! Se, joka on heistä syntynyt, elää vielä,
+mitä he ovat rakentaneet, seisoo vielä pystyssä, se, jota he ovat
+rakastaneet, ne, joita he ovat opettaneet ja joiden tähden ovat vaivaa
+nähneet ja kärsineet, se kaikki elää ympärillämme ja itsessämme, ja
+sitten me emme antaisi heidän levätä rauhassa?"
+
+"Minä huomaan, että sinä nyt muistelet isoisääsi", vastasi Lars, "sillä
+sinä niin kiivastut. Mutta nyt tahdon minä sanoa, että onpa tullut
+aika, että pitäjä kerrankin pääsee _hänestä_ rauhaan. Sillä hän anasti
+kylliksi suuren sijan eläessänsä; sentähden on parasta, että hän ei
+makaa siinä tiellä nyt kuolleena. Jos hänen ruumiinsa pitää riistää
+kunnalta semmoinen siunaus, joka vaikuttaa satoja miespolvia eteenpäin,
+niin on todellakin syytä sanoa, että kaikista, jotka täällä ovat
+syntyneet, on _hän_ ollut pitäjällemme suurimmaksi vahingoksi."
+
+Knut Aakre sysäsi tuuhean tukkansa otsaltaan, hänen silmänsä
+säihkyivät, mies kokonaisuudessaan oli jännitetyn teräsjousen kaltainen.
+
+"Mimmoista laatua on tuo siunaus, josta niin kerskailet, olen
+jo näyttänyt. Se on samaa lajia kuin kaikki muukin, jolla olet
+onnistuttanut paikkakuntamme, nimittäin sangen arveluttavaa lajia.
+Sillä tosin olet hankkinut meille uuden kirkon, mutta myöskin uuden
+hengen, millä sitä täyttää, -- eikä se suinkaan ole rakkauden henki.
+Tosin olet hankkinut meille uusia teitä, -- mutta myöskin turmion
+teitä, jonka voinet selvästi huomata monen onnettomuudesta ja
+vararikosta. Tosin olet vähentänyt meidän yleisiä veronmaksujamme,
+mutta olet sen sijaan lisännyt yksityisiä menojamme; keräjänkäyntejä,
+vekseleitä ja vararikkoja, siinä ei ole hyviä hedelmiä kantava lahja
+millekään kunnalle. Ja _sinä_ rohkenet häväistä haudassaan sitä miestä,
+jota koko kunta siunaa? Sinä rohkenet sanoa hänen makaavan haudassaan
+meidän tiellämme -- niin, sinun tielläsi hän kyllä on, se on nyt
+huomattavissa; sillä sille haudalle sinä kompastut ja kaadut! Se henki,
+joka on vallinnut sinua ja tähän päivään asti hallinnut meitäkin, ei
+ole syntynyt hallitsemaan, vaan muiden orjaksi. Hautuumaa kyllä saapi
+jäädä rauhaan, -- tänään se saapi uuden haudan lisäksi, nimittäin sinun
+arvosi, joka nyt kuopataan siihen."
+
+Lars Högstad nousi seisomaan kalman kalpeana; hän avasi suunsa
+osaamatta lausua sanaakaan, oljenkorsikin putosi. Kolme, neljä kertaa
+turhaan yritettyään etsiä sitä, ja tapailtuaan sanoja, puhkesi hänen
+vihansa ilmi tulivuoren purkauksen tavoin:
+
+"Tämäkö siis on kaiken ahertamiseni ja raatamiseni palkka! Tuommoinenko
+hamesaarnaaja tässä siis tuppautuu määrääjäksi, -- niin, olkoon sitten,
+olkoonpa piru itse puheenjohtajanne, jos minä kerrankaan enää astun
+tänne jalkaanikaan! Minähän olen tähän päivään asti pitänyt koossa
+kaiken teidän roskanne, ja minun jälkeeni se kaikki hajoaa tuhansiin
+muruihin, mutta hajotkoon vain, -- tässä ovat pöytäkirjat!" Hän heitti
+ne pitkin pöytää. -- "Hyi, semmoista ämmäin ja penikkain kokousta!" Hän
+löi nyrkkinsä pöytään. "Kirottu olkoon koko kunta, kun sallii miestä
+palkittavan niinkuin nyt minua!"
+
+Hän löi vieläkin kerran nyrkkiänsä pöytään niin, että suuri keräjäpöytä
+tärisi ja mustetölkki sisällyksineen kieri lattialle osoittamaan
+tuleville miespolville sitä paikkaa, jossa Lars Högstad kaatui kaikkine
+viisauksineen, mahtineen ja kärsivällisyyksineen!
+
+Hän riensi ovelle ja oli jo hetken päästä poissa pihasta. Koko yleisö
+seisoi vielä sangen hiljaa; sillä hänen äänensä ja vihansa voima oli
+peloittanut heitä, -- kunnes Knut Aakre muistellen niitä sanoja, joita
+_itse_ oli saanut kukistuessansa, iloisen näköisenä ja matkien Larsin
+ääntä lausui:
+
+"Pidetäänkö asia päätettynä!"
+
+Silloin kaikki läsnäolevat puhkesivat tavattomaan riemuun! Koko
+kokous muutti kerrassaan luonnetta, kuului naurua, iloista puhetta
+ja riemua, sillä vain harvat läksivät pois, jääneet hankkivat
+juomatavaroita ruokansa lisäksi ja viettivät upeita pitoja raskaan
+päivän päättäjäiseksi. He tunsivat itsensä onnellisiksi ja itsenäisiksi
+niinkuin entisinä aikoina, ennenkuin Larsin hallitsijatarmo oli
+peloittanut miehet hiljaisen kuuliaisiksi. He tyhjensivät maljoja
+vapautensa jälleensaavuttamisen kunniaksi, he lauloivat, niin, ja
+lopuksi he tanssivat, Knut Aakre ensiksi varapuheenjohtajan kanssa
+ja kaikki hallituksen jäsenet perästä, ynnä pojat ja tytöt, -- ja
+lapsivekarat huusivat ulkopuolella: Eläköön! sillä semmoista elämää he
+eivät olleet milloinkaan ennen nähneet.
+
+
+Kolmas luku.
+
+Lars kulki Högstadin väljissä huoneissa puhumatta kenellekään
+sanaakaan. Vainio, joka rakasti häntä, vaikka aina pelokkaasti ja
+vavisten, ei tohtinut edes näyttäytyä. Talon hoidon sai käydä miten
+tahansa, sitä vastoin karttui tavaton määrä kirjeitä, jotka kulkivat
+Högstadin ja pitäjän, Högstadin ja postin välillä; sillä hänellä oli
+saatavia kunnallishallitukselta; niitä ei tunnustettu, joten hän
+nosti niistä kanteen, saatavia säästöpankilta, joka ei sekään niitä
+tunnustanut, ja jälleen hän nosti kanteen niin kunnallishallitusta kuin
+säästöpankin johtokuntaa kohtaan. Samaan aikaan oli sanomalehdissä
+kauheita kirjoituksia, jotka huhun mukaan olivat lähteneet hänen
+kynästänsä, ja saivat aikaan paikkakunnalla suurta eripuraisuutta
+ja yllyttivät naapureita toinen toistaan vastaan. Välistä hän oli
+viikkokausia poissa kenenkään tietämättä missä, ja tultuaan kotiin hän
+eli erikseen niinkuin ennenkin. Kirkossa häntä ei ollut nähty tuon
+kiivaan ottelun jäljestä kunnallishallituksessa.
+
+Silloin toi pappi eräänä lauantai-iltana uutisen, että
+rautatie kuitenkin tuli kulkemaan paikkakunnan kautta ja vanhan
+hautuumaan ylitse. Salamana se uutinen iski kaikkiin taloihin.
+Kunnallishallituksen yksimielinen vastustus oli ollut turha, Lars
+Högstadin vaikutusvalta oli ollut suurempi. Siinä siis hänen taajojen
+matkojen selvitys, sen hän siis oli saanut aikaan. Ehdottomasti
+semmoisen miehen sitkeä kestävyys ja hänen herättämänsä kunnioitus
+tukehutti tappion tuottaman tyytymättömyyden. Ja mitä enempi siitä
+keskusteltiin, sitä enemmän siihen mukauduttiin; sillä olihan silläkin
+etunsa, kun oli pakko siihen tyytyä, eikä enää voitu asiaa muuttaa.
+
+Kokoonnuttiin kirkolle seuraavana päivänä, ja kaikkien täytyi
+ehdottomasti naurahtaa asian menolle nähdessään toisensa. Ja juuri
+kaikkien, nuorten ja vanhain, miesten ja naisten sekä lasten puhuessa
+Lars Högstadista hänen voimastansa, lujasta tahdostansa ja suuresta
+vaikutusvallastaan -- hän tuli itse koko perhekuntineen neljässä
+kärryissä ajaen kirkolle! Oli kulunut kaksi vuotta siitä kuin hän
+viimein oli ollut siellä! Hän astui alas ja kävi kansan keskitse
+kirkolle, ja kaikki väki ehdottomasti ja poikkeuksetta tervehtivät
+häntä, mutta hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle eikä vastannut
+ainoaankaan. Hänen pieni vaimonsa astui kalmankalpeana hänen
+jäljessänsä. Kirkossa oli kummastus niin suuri, että kaikki, jotka
+hänet näkivät, lakkasivat veisaamasta ja jäivät häntä katselemaan.
+Knut Aakre, joka istui määräpaikallansa Larsin paikan edessä, huomasi
+jotakin tavatonta tapahtuneen ja kääntyi katsomaan taaksensa. Silloin
+hän huomasi Larsin, joka istui kumartuneena virsikirjansa ylitse etsien
+oikeata virrenvärssyä.
+
+Knut ei ollut nähnyt häntä tuon kokousillan jälkeen, eikä ollut
+milloinkaan voinut kuvaillakaan semmoista muutosta. Sillä sen näköinen
+ei ollut kukaan voittaja! Ohut, hieno tukka oli kovasti lähtenyt,
+kasvot olivat laihtuneet ja painuneet, silmät kuopallaan ja palavat,
+voimakas kaula kutistunut suoniseksi ja ryppyiseksi. Hän tajusi
+silmänräpäyksessä mitä tuo mies oli kärsinyt ja hänet valtasi äkkiä
+kova säälin tunne, jopa entinen rakkauskin nousi hänen sydämmeensä.
+Hän rukoili Jumalaa hänen puolestansa ja päätti puhutella häntä
+jumalanpalveluksen loputtua; mutta Lars oli lähtenyt sitä ennen. Knut
+tahtoi vielä samana iltana käydä hänen luonansa. Vaimo kuitenkin kielsi
+häntä menemästä; Lars on yksi niitä, hän sanoi, joka tuskin voipi
+tuntea kiitollisuutta: pysy erilläsi hänestä, kunnes hän ikäänkuin
+omasta alotteesta tekee sinulle hyväntyön ja silloin ehkä itsekin tulee.
+
+Mutta Lars ei tullut. Häntä kyllä välistä nähtiin kirkolla, vaan ei
+missään muualla, eikä hän käynyt kenenkään luona. Sitävastoin hän nyt
+ryhtyi maittensa viljelykseen ja talonsa hoitoon yleensä semmoisella
+innolla, kun tahtoisi hän yhdessä vuodessa korvata monen vuoden
+laiminlyömiset; olikin niitä, jotka sanoivat sen olevan tarpeessa.
+
+Rautatietyöt alkoivat laaksossa hyvin pian. Kun tien piti kulkea
+aivan talon ohitse, niin Lars revitti osan päärakennuksesta, joka oli
+radalle päin, rakentaaksensa siihen kauniin pylväskatoksen; sillä
+pitihän talon näyttää kauniilta. Työ oli juuri päättymäisillään, kun
+kiskoja väliaikaisesti laskettiin soran ja ratapölkkyjen kuljettamista
+varten, ja pieni veturi tuli ajaa puhkuen. Oli kaunis syysilta,
+kun ensimäiset soravaunut olivat kuljetettavat ohitse. Lars seisoi
+kuistillaan kuulemassa ensimäistä vihellystä ja näkemässä ensimäistä
+savupatsasta; kaikki talon väki seisoi hänen ympärillänsä. Hän katsoi
+ympärillensä laaksoon, joka levisi hänen edessänsä laskevan auringon
+valossa, ja hän tunsi, että kyllä häntä muistettaisiin niin kauan kuin
+juna vastaisuudessa kiitää hedelmällisen laakson läpi. Sovinnollisuuden
+tunnekin hiipi hänen sieluunsa. Hän katsahti hautuumaata, josta osa
+vielä oli säilynyt risteineen, vaikka nekin puolikaatuneina, toisen
+osan oli rautatie anastanut; hän aikoi juuri selvitellä tunteitaan, kun
+kuului ensimäinen vihellys ja hetken perästä tuli juna verkkaan pyrkien
+eteenpäin, savu tuprusi ilmaan kipunain koristamana, sillä lämmitettiin
+kuusipuilla. Tuuli puhalsi taloa kohti, niin että se pian oli sakean
+savun peitossa; mutta mikäli se haihtui, näki Lars junan pyrkivän
+eteenpäin alas laaksoon lujan tahdon tapaisena.
+
+Hän oli tyytyväinen ja meni sisään ikäänkuin pitkän päivätyön
+päätyttyä. Hänen isoisänsä kuva oli hänen mielessänsä sinä hetkenä.
+Isoisä oli nostanut suvun kurjuudesta varallisuuteen; hänen
+yhteiskunnallisen kunniansa oli kyllä siinä osaksi mennyt, se on tosi,
+mutta eteenpäin hän oli päässyt! Hänen vikansa oli hänen aikansakin
+vika; he elivät aikansa siveellisten käsitteiden epävarmoilla rajoilla,
+jokaisella ajalla on omat epävarmat rajapyykkinsä ja uhrinsakin,
+saadakseen ne luotettaviksi.
+
+Kunnia hänelle haudassansa, sillä hän oli kärsinyt ja tehnyt työtä!
+Rauha hänelle, mahtaa tuntua hyvältä saada lopulta levähtää! Mutta
+eihän hän saanut levätä rauhassa pojanpojan äärettömän kunnianhimon
+vuoksi; olihan hänet kaivettu esiin kivien ja soran mukana -- lorua!
+hän varmaankin tyytyväisyydestä hymyili sitä, että poikansa pojan työn
+hedelmät vierivät eteenpäin juuri hänen päänsä päällitse!
+
+Niissä ajatuksissa hän oli riisuutunut ja mennyt vuoteellensa.
+Isoisän kuva astui uudestaan hänen eteensä. Sillä kertaa se näytti
+ankarammalta. Väsymys vähentää lujuutemme ja Lars tunsi omantunnon
+vaivoja. Mutta hän puolusti itseään myöskin. Mitä hänen isoisänsä
+oikeastaan tahtoi? Tottapa hänen nyt piti olla tyytyväinen, sillä
+suvun kunnia kohisten vieri hänen hautansa ylitse; kellä muulla on
+semmoinen hautapatsas? -- -- Mutta mitä tuo on? Nuo kaksi hirvittävää
+tulisilmää ja tuo rätinä ja tuo kohina, eihän se enää ole junasta,
+sillä se poikkeaa radalta syrjään. Se tulee hautuumaalta suoraan hänen
+taloaan kohti loppumattoman pitkänä jonona. Tulisilmät olivat isoisän,
+ja hänen takanaan kulkevan pitkän saaton muodostavat kaikki vainajat.
+Se lähestyy taloa lähestymistään, jyskyen, ratisten ja loistaen.
+Ikkuna jo palaa vainajien tulisilmien sytyttämänä. ---- Hän koetti
+väkisin tointua ja rauhoittaa, sillä olihan se unta vain, tietysti
+vain unta, odota toki kunnes herään! ---- Kas niin: nyt olen hereillä,
+tulkaa nyt, te raukat! Ja katso, he tulivat todellakin, hautuumaalta,
+heittäen radan, kiskot, veturin ja junan, niin että ne kauhealla
+jyryllä vaipuivat maan sisään ja siihen muodostui ruohikkoa, hautoja
+ja patsaita niinkuin ennenkin. Sankarien tapaisina he tulivat ja
+virsi: "Kuolleet rauhan saakohot"! kuului heidän edessänsä, hän tunsi
+sen, sillä se oli kaikkina näinä vuosina kaikunut hänen sielussansa,
+nyt se tuli hänen kuolonvirreksensä; sillä tämä oli kuolema ja
+kuolonnäkyjä. Tuskanhiki valui virtanaan pitkin hänen ruumistaan; sillä
+yhä lähemmäksi -- ja katso, siinä ne jo olivat ikkunassa ja hän kuuli
+nimeään huudettavan. Kauhistus valtasi hänet, hän koetti huutaa, sillä
+hän oli tukehtua; kylmä, kalman käsi jo koski hänen kurkkuunsa, kun hän
+sai voimia huutamaan; "Auta minua"! -- ja heräsi. Ikkuna oli särjetty
+ulkoapäin, niin että sirpaleet lensivät hänen vuoteeseensa asti ja
+rikkonaisessa ikkunassa seisoi joku tulen ja savun ympäröimänä:
+
+"Talo on tulessa, Lars! Nyt autamme sinut ulos!"
+
+Knut Aakre se siinä seisoi.
+
+Jälleen tointuessaan makasi Lars ulkona kovassa tuulessa, joka aivan
+jäädytti hänen jäseniään. Ei ainoatakaan ihmistä ollut hänen luonaan;
+hän näki talon vasemmalla puolellansa olevan ilmi tulessa, hänen
+ympärillään oli hänen, karjansa, mikä syöden ruohoa, mikä ammuen,
+lampaat pysyttelivät pelästyneinä koossa tiheässä joukoin, tavaraa oli
+hujan hajan kaikkialla, ja tarkemmin katsoessansa ympärilleen hän näki
+inhimillisen olennon itkien istuvan mättäällä hänen vieressään. Hänen
+vaimonsa se oli. Hän huusi häntä nimeltä ja tämä säpsähti:
+
+"Herran Jesuksen olkoon kiitos, että elät!"
+
+Vaimo tuli hänen luoksensa ja istahti eli oikeammin vaipui maahan hänen
+viereensä.
+
+"Oi Jumala, oi Jumala! nyt olemme saaneet kylliksemme rautatiestä."
+
+"Rautatiestäkö?" uteli Lars; mutta tuskin hän oli lausunut niitä
+sanoja, ennenkuin kamala aavistus häntä värisytti; sillä veturin
+singahuttamat kipunat ne tietysti olivat sytyttäneet tuleen uuden
+seinän edustalla olevat höylänlastukasat. Hän jäi istumaan sanatonna
+ja ajatuksiinsa vaipuneena, eikä vaimokaan tohtinut häntä puhutella,
+vaan koetti löytää vaatteita peittääkseen häntä, sillä ne olivat
+luisuneet sivulle. Lars otti ääneti vastaan hänen apunsa, mutta
+vaimon siinä ollessa polvilla hänen edessänsä peittääksensä uudestaan
+hänen jalkojansa hän laski kätensä hänen päällensä. Heti vaimo painoi
+kasvonsa hänen rintaansa vasten ja itki ääneen. Olihan mies kerran
+huomannut hänetkin! Mutta Lars tajusi hänet ja sanoi:
+
+"Sinä olet ainoa ystävä, mikä minulla on."
+
+Vaikkapa oli maksanut talon saada kuulla semmoista puhetta, niin vaimo
+ei siitä välittänyt; hän tuli niin iloiseksi, että rohkaisi mielensä ja
+sanoi noustessaan ja nöyrästi katsellen miestään:
+
+"Sentähden, ettei ole ketään, joka ymmärtää sinua paitsi minä."
+
+Silloin suli jäykkä sydän; kyyneleet valuivat Larsin poskia myöten
+hänen pitäessään vaimoaan kädestä.
+
+Nyt hän puhui hänen kanssansa niinkuin omalle sielulleen. Silloin
+Lars sai kuulla vaimonsakin mielipiteet. He puhuivat vielä, miten tuo
+kaikki oli tapahtunut, tahi oikeammin, vaimo puhui ja Lars kuunteli.
+Knut Aakre oli ollut ensimäinen, joka oli huomannut palon, oli herättänyt
+väkensä, lähettänyt palvelustyttönsä pitkin kylää apua hakemaan ja
+oli itse renkineen ja hevosineen rientänyt palopaikalle, jossa kaikki
+nukkuivat. Hän oli sitten johtanut sammutustyötä ja pelastusta;
+Larsin itsensä hän oli vetänyt ulos palavasta tuvasta ja vienyt tänne
+vasemmalle tuulen päälle, -- tänne ulos hautuumaalle.
+
+Ja heidän siinä puhuessansa tuli joku rivakasti ajaen tietä pitkin ja
+poikkesi hautuumaalle päin, jossa astui alas rattailta. Knut se oli,
+joka oli käynyt kotona kirkkokärryjään noutamassa, samoja kärryjä,
+joissa niin monesti oli ajanut kunnallishallitukseen. Nyt piti Larsin
+nousta niihin ja ajaa hänen kanssansa kotiin. He ojensivat toisilleen
+kätensä, toinen istuen, toinen seisoen.
+
+"Nyt täytyy sinun tulla mukaan", lausui Knut. Mitään vastaamatta nousi
+toinen ja he astuivat rinnakkain kärryjen luo. Lars autettiin ylös
+niihin, Knut istahti hänen viereensä. Mitä he puhuivat matkalla ja
+sitten Aakressa pienessä huoneessa, jossa istuivat koko yön, seuraavan
+päivän aamuun asti, ei milloinkaan joutunut muiden tietoon. Mutta siitä
+päivästä alkaen he olivat erottamattomat niinkuin entiseen aikaan.
+
+Kun onnettomuus kohtaa miestä, silloin kaikki oivaltavat hänen arvonsa
+ja ansionsa. Sentähden sitoutuikin kunta uudestaan rakennuttamaan Lars
+Högstadin talon, suuremmaksi ja komeammaksi muita laakson taloja.
+Hän tuli jälleen puheenjohtajaksi, mutta Knut Aakre rinnallaan;
+Knutin mielipidettä ei milloinkaan ylenkatsottu eikä jätetty huomioon
+ottamatta -- ja siitä päivästä alkaen heidän välinsä ei milloinkaan
+rikkoontunut.
+
+
+
+
+VOIKKO
+
+(1868)
+
+
+Björgan oli ennen Dovrevuoristossa olevan Kviknen pitäjän pappilana.
+Talo on korkealla vuoren kyljessä aivan yksiksensä; pienenä poikana oli
+tapani seisoa arkihuoneen pöydällä ikävöiden katsellen alaspäin niitä,
+jotka talvella luistellen kiitivät eteenpäin pitkin jokea tahi kesällä
+leikkivät sen rantatörmällä: Björgan oli niin korkealla, että siellä
+ei mikään vilja tuleentunut, jonka vuoksi se sittemmin myötiin eräälle
+sveitsiläiselle meijerinhoitajalle ja ostettiin pappilaksi toinen talo
+laaksosta, alemmalta paikalta. Talven tulo Björganiin oli surkean
+aikainen. Eräs peltotilkku, jonka isä lämpöisenä, aikaisena keväänä oli
+koetteeksi kylvänyt, oli eräänä aamuna lumen peitossa; niitetty heinä
+sai yhtä usein lumiryöpyn kuin sadekuuron niskaansa. Entäs kun talvi
+oli tehnyt tulonsa! Pakkanen oli niin pureva, etten tohtinut koskea
+ulko-oven ripaan, sillä sormia kirveli kosketellessani sen rautaa.
+Isänikin, joka oli syntynyt Randsvuonon seuduilla ja oli siis melkoisen
+karaistunut pakkasta vastaan, täytyi usein naamus kasvojen suojana
+matkustaa pitäjänsä laitakyliin. Lumi narisi jalkojen alla, ja milloin
+oli monta jalkamiestä, muodostui narina korvia särkeväksi kitinäksi.
+Lunta oli usein suuren rakennuksen toiseen kertaan asti, pienet
+ulkohuoneet olivat aivan sen peitossa, mäenkukkulat, pensaat ja aidat
+tasaisen valkovaipan alla; lakea lumikenttä levisi laajalle järven
+tapaisena ja siinä suurten koivujen latvat ikäänkuin uiskennellen
+huojuivat milloin korkeita kinoksia muodostavan, milloin niitä
+jälleen tasoittavan myrskyn jälkeen. Seisoin pöydällä katselemassa
+hiihtomiesten lähtöä luotamme laaksoon, näin lappalaisten poroineen
+suhisten laskevan Röraasmetsästä tunturin kylkeä myöten alas laaksoon
+ja sieltä ylös jälleen meidän luoksemme. Ahkio vieri sinne tänne,
+eikä milloinkaan häviä mielestäni, kun pitkä jono vihdoin pysähtyi
+pihalle ja jokaisesta ahkiosta kömpi pyöreähkö turkkimytty; tarkemmin
+katsellessa olikin se pienenlainen, tyytyväisen näköinen ihminen, joka
+oli saapunut poronlihaa kaupittelemaan.
+
+Kviknelaaksolaiset ovat viime aikoina muuttuneet valistuneeksi,
+reippaaksi seurakunnaksi; mutta siihen aikaan oli Kvikne tunnettu
+pahamaineisimmaksi pitäjäksi koko maassa. Ei ole niinkään pitkä aika
+kulunut siitä kuin papin täytyi kuljettaa pistoleja mukanansa kirkkoon,
+ja toinen huomasi palatessaan kirkosta kaikki talouskapineensa
+särjetyiksi. Sen oli noella mustiksi maalatut miehet tehneet ja samalla
+puolikuolleeksi säikähyttäneet papin yksinään kotona olevan rouvan.
+Edellinen pappi oli paennut sieltä ja jyrkästi kieltäytynyt palaamasta
+takaisin. Seurakunta oli monta vuotta ollut ilman pappia, kun isäni
+-- ehkä juuri siitä syystä -- sai paikan; sillä hänen luultiin jopa
+myrskyssäkin voivan äkkipysäyttää veneen.
+
+Muistuu vieläkin selvästi mieleeni, miten eräänä lauvantaiaamuna
+nelinkontin ryömin isäni virkahuoneen rappusia ylös, sillä ne olivat
+pesemisen jälkeen jäätyneet; en ollut ehtinyt varsin monta porrasta
+ylöspäin, kun kauhea meteli ja jyske ylhäältä kauhistuneena ajoi minut
+jälleen alas. Sillä ylhäällä oli paikkakunnan suurin tappelupukari
+ottanut opettaakseen niskoittelevalle papilleen kansan tapoja, mutta
+huomasikin ällistyksekseen papin ensin tahtovan opettaa hänelle omiaan.
+Siten mies semmoista kyytiä joutui ulos ovesta, että nurinniskoin
+kieri rappusia alas, niin sanoakseni kokoili siellä jäsenensä ja
+tavoitti neljällä harppauksella portin. Kvikneläiset eivät tietäneet
+muuta, kuin että heidän pappinsa tahtoi tyrkyttää heille suurkeräjien
+laatimia lakeja. He tahtoivat siis kieltää häntä saattamasta koululakia
+voimaan; he olivat röyhkeät isääni kohtaan, kokoontuivat mieslukuisasti
+koulutoimikunnan kokoukseen, väkivallalla hajoittaaksensa toimituksen.
+Huolimatta äidin hartaista rukouksista isä oli matkustanut sinne, ja
+kun ei kukaan uskaltanut auttaa häntä koulupiirien jaossa y.m., niin
+hän jakoi ne yksin parhaan ymmärryksensä mukaan, välittämättä kansan
+uhkaavasta nurinasta; mutta hänen, pöytäkirjat kainalossa, mennessään
+kotiin, väistyvät kaikki ainoankaan heistä koskematta häneen. Voipa
+kuvailla äidin riemua, kun näki hänen ajavan kotia kohti, tyynenä ja
+levollisena niinkuin aina.
+
+Niissä oloissa ja semmoisella paikkakunnalla syntyi Voikko! Sen emä
+oli suuri punaisenruskea Gudbrandin laaksosta kotoisin oleva tamma,
+kaikkien ilo ja suosikki; isänsä oli hurja, musta vuonohepo, joka
+vieraalla alalla, jossa tamma huolettomasti astui ohitse, jyskyen ja
+hirnuen syöksi metsästä yli ojien ja aitojen, ja lemmen oikeudella
+tuli ottamaan omaansa. Voikosta ennustettiin jo aikaisin: Siitä
+kasvaa voimakkain hevonen, mikä miesmuistiin on niillä tienoin
+nähty, ja vaikka pääni oli täpösen täyteen ahdettu sankari- ja
+taistelukertomuksia, katselin, tuota pientä varsaa kuin älykästä
+kumppania ainakin. Se ei aina ollut minulle suopea; minulla on vieläkin
+oikean silmän yläpuolella arpi sen kavion muistomerkkinä; mutta siitä
+huolimatta seurasin yhtä uskollisesti tammaa varsoineen, nukuin heidän
+kanssaan metsässä ja kieriskelin tamman jalkojen välissä sen ollessa
+laitumella. Mutta eräänä päivänä olin seurannut niitä liian kauas.
+Päivä oli ollut paahtavan kuuma ja minä olin nukkunut avonaiseen
+latoon, jonne kaikki kolme olimme menneet auringon siimekseen; tamma
+ja varsa olivat sitten astuneet eteenpäin, mutta minä olin jäänyt
+sinne unen helmoihin. Oli jo myöhä kun ne, jotka turhaan olivat minua
+huutaen etsineet, palasivat kotiin ilmoittamaan, ettei minua ollut
+tavattu. Kuvailla sopii, miten vanhempani säikähtyivät, -- kaikki väki
+ulos etsimään, mäet ja metsät etsittiin, purot, äkkijyrkät syvänteet
+tutkittiin, kunnes viimein joku kuulee ladosta lapsen itkua ja he
+löytävät minut istumasta heinissä. Olin niin pelästynyt, etten pitkään
+aikaan voinut virkkaa sanaakaan; sillä suuri eläin oli katsellut minua
+tulisilmillä. Ei ole helppo sanoa, olinko nähnyt unta vai todellakin
+nähnyt jotakin, -- varma vain on, että vielä muutama vuosi sitten
+heräsin siitä, että tuo hirviö muka seisoi kumartuneena ylitseni.
+
+Voikko ja minä saimme pian kumppaneja: ensiksi koiran, joka opetti
+minua varastamaan sokuria, sitten kissan, joka eräänä päivänä
+äkkiarvaamatta ilmestyi keittiöön. En ollut milloinkaan ennen nähnyt
+kissaa; kalman kalpeana syöksin sisään huutaen suuren hiiren tulevan
+kellarista! Seuraavana keväänä oli meitä useampia; sillä silloin saimme
+pienen porsaan, -- ja joka kerta, kuin Voikko seurasi emäänsä työhön,
+pysyttelimme me, koira, kissa ja naski yhdessä. Aikaamme kulutimme
+jotakuinkin hyvin, enimmäkseen nukkumalla yhdessä. Noille kumppaneille
+annoin kaikki, mistä itse paljon pidin; niinpä vein hopealusikan
+naskille, jotta se oppisi syömään siivommin; se koettikin, se on, se
+yritti syömään lusikan. Kun minun oli määrä seurata vanhempiani alas
+laaksoon vieraisille, seurasivat koira kissa ja naski mukana. Molemmat
+ensinmainitut tulivat mukaan lautalle, millä meidän oli määrä mennä
+joen yli, naski röhki ensin vähäisen ja tuli sitten uiden perässä.
+Meitä kestittiin kutakin asianhaarojen mukaan ja illalla palasimme
+kotiin samanlaisena juhlakulkueena.
+
+Mutta pian tuli minun jättää nämä kumppanini ja pitää ainoastaan
+Voikko; sillä isäni pääsi Näässen seurakuntaan Romslaaksoon. Oli
+kummallinen päivä tuo meidän muuttopäivämme, me lapset ynnä lastentyttö
+ajaen pienessä talontapaisessa, asetettuna työreelle, niin ettei tuuli
+eikä lumi meihin pystynyt, isä ja äiti edellä leveässä reessä ja
+nuo taajat ihmisjoukot, jotka yhä uudestaan tahtoivat jättää meidät
+hyvästi. En voi sanoa juuri tunteneeni erittäin ikävää; sillä minä olin
+vain kuusivuotias ja tiesin, että minulle oli Trondhjemista ostettu
+hattu, nuttu ja housut, jotka kaikki saisin ylleni päästyämme perille!
+Ja siellä, uudessa kodissamme saisin ensi kerran nähdä järven! Ja
+olihan Voikko mukana!
+
+Täällä Näässen pappilassa, joka on yksi maan kauniimpia taloja, täällä,
+missä se sijaitsee muhkeana kahden vuonon välissä, vehreä tunturi
+yllänsä, koskia ja taloja vastaisella rannalla, lainehtivia peltoja
+ynnä vilkasta liikettä laakson pohjalla, ja pitkin vuonoa tunturia ynnä
+ulos veteen tunkeutuvia niemiä toinen toisensa vieressä, suuri talo
+jokaisen kärjessä -- täällä Näässen pappilassa, jossa voin iltaisin
+seisoa ulkona katselemassa auringonsäteiden karkeloa vuorenrinteillä
+ja vuonon pinnalla, kunnes purskahdin itkuun ikäänkuin minut olisi
+saatu kiinni pahanteosta -- ja jossa suksillani jossakin notkossa
+voin pysähtyä ikäänkuin kauneuden ja ikävän lumoamana, vaikken voinut
+tunteitani selittää, mutta jotka kuitenkin olivat niin valtavat, että
+suurimman ilon jälkeen tunsin mitä katkerinta surua ja yksinäisyyttä --
+täällä Näässen pappilassa painuivat ja kasvoivat käsitteeni mieleeni.
+Vilkkain niistä oli Voikon muisto; sillä täällä kasvoi sekin, koitui
+sankariksi ja toimitti sankarin töitä.
+
+Sen korkeus ei sanottavasti kohonnut keskimäärää korkeammalle,
+mutta se oli verraten pitkäruumiinen ja niin leveä, että melkein
+nauratti. Väriltään se oli haljakko, ennemmin keltainen kuin valkea,
+harja musta, tavattoman tuuhea; se oli kömpelö, sävyisä eläin, --
+arkioloissa aina vähäisen alas painuneena. Sen, mihin oli tottunut,
+se toimitti rauhallisena ja tyynenä kuin härkä ja perinpohjaisesti.
+Paitsi sitä että se teki enemmän kuin puolet kaikesta maanviljelykseen
+ja halkojen hankkimiseen tarvitsevasta hevostyöstä, vaikka maa oli
+vaikeata viljellä, veti se saman verran hirsiä uuteen päärakennukseen,
+jonka isäni paljon muun lisäksi rakennutti, huolimatta siitä, että ne
+olivat vedettävät etäiseltä hankalalta takamaalta. Missä kaksi muuta
+hevosta ei tullut toimeen, siinä käytettiin Voikkoa, ja jos vain
+ajokalut kestivät, niin kylläpä kuorma saatiin kotiin. Mielellään se
+katsoi taaksensa renkiä heidän laittaessaan kaksin-, kolminkertaista
+kuormaa; se ei siihen juuri näyttänyt mielenosoitusta, mutta pari,
+kolme, jopa neljäkin kertaa täytyi kehoittaa lähtöön, ennenkuin se
+läksi liikkeelle, ja silloinkin se ensiksi ikäänkuin koetteeksi
+vetäisi parisen kertaa -- ja sitten vasta ryhtyi toden teolla työhön.
+Verkalleen, askel askeleelta se kulki eteenpäin. Tuli kerran uusi
+renki, joka tahtoi totuttaa sitä joutuisampaan menoon, mutta aina
+päättyi leikki siten, että pojan täytyi tottua hevosen tapoihin.
+Ruoskaa ei milloinkaan käytetty; sillä pianpa tuo mahtava työjuhta
+tuli kaikille niin rakkaaksi, että kaikki kävi mairittelemalla. Mikäli
+Voikko tuli paikkakunnalla kuuluksi, sikäli oli kunnia saada sitä
+ajaakin.
+
+Sillä Voikosta tuli piankin ehdottomasti pappilan suurin ihme. Se sai
+alkunsa niinkuin kaikkialla, missä joku mainio esiintyy, kauhealla
+vihalla ja metelillä, se alkoi nimittäin siten, että Voikko, joka kävi
+paikkakunnan muiden hevosten kanssa laitumella takamailla ja tunturien
+rinteillä, tahtoi pitää kaikki tammat itseänsä varten. Hän siis puri ja
+potki niitä kilpakosijoita, jotka luulivat jotakin olevansa, niin että
+talonpojat kiroillen toivat ne pappilaan vaatien vahingonkorvausta.
+Vähitellen he kuitenkin malttoivat mielensä, kun huomasivat
+voittaneensa; sillä Voikon jälkeläiset kunnostivat itseänsä ja isäänsä!
+Mutta kuitenkin oli heille kauan silmätikkuna, että sen etevyys oli
+niin tavaton ja epäämätön! Naapurimme, luutnantti, ei sotilaana voinut
+alistua semmoiseen; hän hankki kaksi gudbrandilaista oritta, komeita
+hevosia, -- ja niiden oli määrä opettaa Voikkoa pysymään aisoissa.
+Lyötiin vetoa toisen ja toisen hyväksi; kiihkeästi odotettiin tietoa,
+miten oli ensimäinen ottelu päättynyt tunturilaitumella! En sen vuoksi
+milloinkaan unohda tuota ihanaa helluntai-aattoa, kun seisoin ulkona
+kuunnellen teiren soidinta tunturinkyljessä, kun muuan tyttö tuli
+juosten ilmoittamaan luutnantin molempien hevosten aivan vierekkäin
+seisovan tuolla tahkokivien luona. Kaikki riensivät sinne -- ja katso:
+siinä seisoivat molemmat komeat eläimet vapisten ja verta vuotaen monen
+monituisesta haavasta, ne olivat olleet Voikon kauheiden hampaiden
+ja kavioiden alla! Pelko oli antanut heille voimia hypätä pappilan
+korkeiden aitojen ylitse, eivätkä ne tohtineet seisahtua, ennenkuin
+olivat ennättäneet ihmisasuntojen luokse. Seuraavana päivänä kaikui
+Voikon koitos kirkkomuurin luona ja sieltä se levisi yli maiden
+mantereiden.
+
+Voikolle sattui suru nähdä erään pojistansa, vilkkaan, raudikon hevosen
+muutaman vuoden kuluttua tahtovan jakaa valtaa sen kanssa. Mutta isä
+otti kurittaaksensa sitä sen ensimäisessä kapinanyrityksessä, ja kun
+rohkea poika ei ottanut paetaksensa, vaan hirnahti uhkaavasti, niin
+nousi tottunut taistelijakin, ne lähestyivät toisiansa takajaloilla,
+kiersivät etujalat toinen toisensa kaulaan ja rupesivat taistelemaan.
+(Oriit taistelevat aina sillä tavoin). Pianpa oli nuori hurjastelija
+suorana kuin viulunjousi; kohta sen perästä se oli maassa kaatuneena ja
+sen täytyi vastaan ottaa isällinen kuritus. Sitä olin minä katselemassa.
+
+Melkein joka kesä kävi niillä seuduin karhu kaatamassa lehmiä ja
+lampaita meiltä ja muiltakin. Vähä väliä kuulimme paimenpojan huutavan
+ja koiran haukkuvan; silloin soitettiin kelloja, työväki tuli rientäen
+ylös metsään varustettuina pyssyillä, kirveillä ja rautakangeilla,
+mutta säännöllisesti he tulivat liian myöhään: joko oli koira jo
+häätänyt karhun karkuun tahi oli elukka revitty, ennenkuin apua
+ehti saapua. Hevoset osasivat paremmin puolustautua; mutta tapahtui
+kyllä silloin tällöin, että otso tappoi hevosenkin, joko siten että
+houkutteli sen suohon, jonne hevonen vajosi ja sillä tavoin joutui
+helpoksi saaliiksi, tahi ajamalla sitä takaa, kunnes se syöksi alas
+joltakin kalliontörmältä. Eräänä kesänä oli erittäinkin vaikeata,
+tuskin kului viikkoakaan, ettei karhu ahdistellut karjaa; äkkiä
+tulivat hevoset aivan tallin luokse vapisten pelosta; sillä joka kerta
+ajoi heitä karhu takaa. Mutta Voikko ynnä se tamma varsoineen, jota
+se vahvalla rautakenkäisellä kaviollaan puolusti, eivät milloinkaan
+tulleet. Viimein emme tietäneet, miten niiden oli käynyt; paimenet
+eivät olleet moneen päivään kuulleet tamman kellon kilinää. Kun oli
+ollut pitkällisiä sade- ja myrsky päiviä, jolloin hevosten yleensä
+oli tapana tulla kotitienoille, jopa usein asettua aivan tallille
+vievän veräjän eteen, eikä niitä kuitenkaan oltu nähty, lähetettiin
+rengit miehissä metsään niitä hakemaan. He etsivät enimmäkseen
+suoperäisiltä mailta, arvellen mesikämmenen ehkä houkutelleen sinne
+tappelunhaluisen hevosen, siellä voittaneen sen ja sitten tappaneen
+sekä varsan että tamman, joka tietysti koetti puolustaa omaansa. He
+etsivät etsimistään, huomaamatta mitään epäiltävää; otson jälkiä
+näkyi kaikkialla, mutta ei mitään merkkiä taistelusta hevosen kanssa.
+Renkien siinä siitä keskustellessa ja heidän lähestyessään metsän
+parasta laidunkohtaa huomaa yksi heistä suon reunalta tamman ja varsan
+jälkiä, mutta myöskin, että ne lakkaamatta olivat kulkeneet ympäri
+samalla paikalla, siis, kovassa pelossa, ja tuo oli tapahtunut aivan
+äskettäin, varmaankin vielä samana päivänä. Lähemmin tutkiessansa suota
+he todellakin huomasivat pinnan irtipotkituksi kiivaassa taistelussa.
+Renkien rupesi tulemaan paha olla, mutta he tahtoivat ottaa tarkemmin
+selvää asiasta. Aivan suon reunalla he huomasivat jälkiä niin hevosen
+kuin karhunkin takajaloista; siinä olivat siis molemmat heti nousseet
+takajaloilleen, karhu oli takaperin vetäytynyt suohon houkutellaksensa
+hepoa ja hevonen perässä; sillä karhun leveitä kämmeniä ja koipia voipi
+suomaa varsin hyvin kannattaa; sitä paitsi se ei ole yhtä painava
+kuin hevonen, joka vajoo liejuun ja tarttuu siihen. Mutta sillä
+kertaa karhu oli erehtynyt; sillä Voikko tosin oli vajonnut, mutta
+lanteidensa jättiläisvoimalla se oli kiskaissut ylös jalkansa liejusta,
+vahvoilla kengillä varustetuilla etujaloillaan polkenut vastustajaa ja
+terävillä hampaillaan sitä purrut -- ja kohta olivat jo mesikämmenen
+takajalkojen jäljet näkymättömissä, ja sen sijaan oli nähtävänä tarkka
+jäljennös sen turkista, tuossa uusi ja vielä uusi pitkin suomaan
+pituutta; se oli keikahtanut kumoon eikä päässyt enää pystyyn, vaan
+kieriskellen väistynyt, siten suojellaksensa itseään raivoisan hevosen
+potkuilta ja puremilta, ja sitä oli jatkunut, kunnes olivat jälleen
+päässeet kiinteälle maaperälle. Taistelutantereen elävän kertomuksen
+elähyttäminä teroittivat rengit silmänsä ja korvansa, että voivat, ilma
+kun sateen jälkeen oli läpikuultavan kirkas ja väräjävä, kuulla tamman
+kellon kilinää vuorenrinteessä olevasta lehtimetsästä. He riensivät
+sinne -- mutta Voikko tuli heille vastaan, vihasta tulta säihkyvillä
+silmillään kieltäen heitä sen enempää lähestymästä. Sitä tuskin voi
+tuntea. Pää pystyssä, harja liehuen tuulessa se juoksi tamman ja varsan
+ympärillä suuressa piirissä ja vasta pitkän houkuttelemisen perästä ja
+suolan avulla sille muistui mieleen, että tuttuapa väkeä siinä tulikin.
+
+Mutta tämä Voikon suurtyö, kuulumaton laatuansa, saattoi sen nimelle
+semmoista kunniaa, että sen nimi "Pappilan Voikko" muutettiin,
+korotettiin "Karhu-Voikoksi". Vähä väliä, monta vuotta peräkkäin
+se oli ottelussa karhun kanssa ja joka kerta sitä pitkät ajat sen
+perästä oli vaikea hallita. Kerran se tuli kotiin karhun kynsien
+haavoittamana; vanha otus se olikin ollut;, joka oli iskenyt kyntensä
+hevosen silmien alta ja repinyt kauhean haavan alaspäin, kun hevonen
+oli survaissut päänsä irti. Oli muuten vaarallista pitää niin vanhaa
+oritta hyvästi kengitettynä takamailla; mutta muut oriit tunsivat
+sen tavat ja pakenivat, ja vaikka jokunen niistä vielä olikin kyllin
+tuhma jäädäksensä ottamaan vastaan selkäsaunan, niin katsottiin Voikon
+suhteen sormien lomitse sen kuuluisuuden takia. Pitihän hevosen, joka
+keikahutti karhun nurin ja voitti sen, saada tehdä mitä hyvänsä.
+
+Miten sitä ihailtiin, näkyi parhaiten, kun meidän, mikä tosin harvoin
+tapahtui, täytyi käyttää sitä kirkkohevosena. Milloin koko perhe talon
+mamselin ja kotiopettajan seurassa läksi ajamaan, täytyi Voikon vetää
+meitä kolme, neljä kappaletta vanhoissa kieseissä, jossa ei juuri
+istuttu "huvin vuoksi". Kun ei mitkään tavallisista koru-ajokaluista
+olleet kyllin suuret sille, täytyi sen juosta lönkyttää työkaluissaan,
+ja kun vielä tuo tuuhea, uppiniskainen otsaharja aina oli sillä
+silmillä, niin se ei suinkaan näyttänyt kirkkohevosen näköiseltä.
+Täytyi aina panna se jäljestä kulkemaan; sillä joko se ei tahtonut
+juosta, vaan ainoastaan astua niinkuin työkärryjä vetäessä, tahi
+tahtoi se viedä kirkkoväen kaikkia samoja metsäteitä, joita oli
+tottunut työssä ollen käymään. Mutta jos se vain kulki taempana, niin
+se seurasi mukana omalla tavallaan; kun toiset hevoset juoksivat,
+lönkytti Voikkokin ja niin saapuivat kieseissä istujat hölkyttäen tahi
+niinkuin aaltojen heittäminä, jopa kerran aivan merikipeinä perille.
+Kirkolla sitä vastoin kaikki muuttui. Siellä oli nimittäin suuri
+joukko muita hevosia; Voikko nosti heti päänsä pystyyn ja hirnahti
+taistelunhimoisesti. Siihen vastattiin heti ylt'ympäri ja hepo heti
+tahtoi kiesineen päivineen heittäytyä taisteluun, mutta pidätettiin,
+riisuttiin ja pantiin liekään. Sillä oli oma liekaköytensä mukana ja
+sidottiin aivan tunturin lähelle, jotta olisi niin kaukana muista
+hevosista kuin mahdollista. Mutta sitä halutti päästä toisten luokse,
+se kiskasi liekaansa, nousi takajaloilleen, pudisti harjaansa ja hirnui
+alas! Oli enemmän väkeä sen ympärillä kuin kirkossa; sen ollessa
+hiljaa sitä taputeltiin ja hyväiltiin, sen rinnan leveyttä, kaulaa ja
+kylkiä mittailtiin, jopa muutamat avasivat sen suutakin katsellaksensa
+hampaita, mutta heti kun joku muista oriista hirnahti, niin se
+kiskaisi itsensä irti katsojista, nousi takajaloilleen ja kiljahti
+vastaukseksi -- se oli kaikista komeinta, mitä ikinä olivat nähneet.
+Minä puolestani en milloinkaan ole myöhemmin niin paljon ylpeillyt
+mistään kuin silloin Voikosta, seisoessani siinä talonpoikain keskellä
+ja kuullessani noita ihailevia kiitos-sanoja.
+
+Ja tässä sen kunnian kukkuloilla jätän sen omin hoteihinsa. Jouduin
+ulos maailmaan ja sain muita ihailuni esineitä ja muita sankaria
+seurattavakseni.
+
+
+
+
+THROND
+
+(1856)
+
+
+Alf oli miehen nimi, josta pitäjäläisillä oli suuria toiveita, sillä
+hän oli muita etevämpi niin töissä kuin toimissa. Mutta ehdittyään
+kolmenkymmenen vuotiaaksi hän erosi muista ja raivasi itselleen
+asuinpaikan kahden peninkulman päähän muista ihmisasunnoista. Moni
+kummasteli sitä, että hän tyytyi tuohon oman itsensä naapuruuteen,
+mutta vielä suurempaa kummastusta herätti se, että parin vuoden
+kuluttua nuori neitonen laaksosta tahtoi ottaa osaa siihen, vieläpä
+juuri sama, joka kaikissa seuroissa ja tansseissa oli ollut
+tyttöjoukosta iloisin.
+
+Heitä ruvettiin sanomaan "metsäläisiksi" ja mies oli tunnettu "metsän
+Alfin" nimeltä. Väki katseli kauan hänen jälkeensä, milloin hän
+kävi kirkossa tahi työssä; sillä he eivät käsittäneet häntä eikä
+hän välittänyt selittää heille olojaan. Vaimo oli ainoastaan pari
+kertaa käynyt kylässä, toinen kerta niistäkin toimittaakseen lapsensa
+kastetuksi.
+
+Tuo lapsi oli poika, joka sai nimekseen Thrond. Mikäli poika kasvoi,
+sikäli he useammin puhuivat siitä, että tarvitsivat apulaisen, ja kun
+heillä mielestänsä ei ollut varoja hankkia täysikasvuista niin he
+ottivat semmoisen, jota sanoivat "puoli-ihmiseksi", neljätoistavuotiaan
+tytön, joka hoiti poikaa, vanhempien ollessa ulkotyössä.
+
+Eipä ilmankaan, että tyttö oli hieman typeränlainen, ja poika huomasi
+pian äidin puhetta olevan helppo ymmärtää, kun sitä vastoin oli vaikea
+käsittää, mitä Ragnhild lausui. Isän kanssa hän ei paljoa puhunut,
+oikeinpa hän vähän pelkäsi häntä; sillä täytyi aina olla niin hiljaa
+hänen ollessaan sisällä.
+
+Niin eräänä joulunaattona -- pöydällä paloi kaksi kynttilää ja isä joi
+jotakin valkoisesta pullosta -- otti isä pojan polvellensa, katsoi
+häneen terävästi ja huudahti:
+
+"Katsoppas ylös, poika!" Sitten hän lisäsi lempeämmin: "Et näy varsin
+kovasti pelkäävän; jaksatko kuulla sadun?"
+
+Poika ei vastannut mitään, mutta katseli suurin silmin isäänsä.
+
+Silloin kertoi tämä pojalle Vaagesta kotoisin olevasta miehestä,
+nimeltä Blessommen. Tuo mies oli käymässä Köpenhaminassa saadaksensa
+kuninkaan päätöksen eräässä oikeusjutussa ja aika kului niin, että
+tuli joulunaatto; mutta se ei ollut Blessommenille oikeen mieleen, ja
+mittaillessaan siinä katuja matkalla asuntoonsa hän näki valkoiseen
+mekkoon puetun suuren, hartiakkaan miehen astuvan edellänsä.
+
+"Sinäpä astut sukkelaan, sinä", sanoi Blessommen.
+
+"Minulla on pitkä matka edessäni tänä iltana vielä", vastasi mies.
+
+"Minne sitten menet?"
+
+"Vaageen", vastasi mies astuskellen eteenpäin.
+
+"Sepä mainiota", lausui Blessominen, "sillä sinnepä minunkin pitää."
+
+"Silloin voit seisoa rekeni kannoilla", vastasi mies poiketen
+poikkikadulle, jossa hänellä oli hevonen. Hän istahti rekeen ja kääntyi
+katsomaan Blessommenia, kun tämä asettui seisomaan kannoille -- "nyt
+täytyy pitää lujasti kiinni", hän lisäsi. Blessommen teki niin ja se
+olikin tarpeen; siliä matka ei tapahtunut aivan maanpinnalla.
+
+"Luulenpa sinun ajavan vettä myöten", arveli Blessommen.
+
+"Niin teen", vastasi mies laskien semmoista vauhtia, että vesi kuohui
+heidän ympärillänsä. Mutta ehdittyään vähäisen etemmäksi matka ei enää
+Blessommenin mielestä käynyt vettä myöten.
+
+"Luulenpa nyt viiltävämme ilman Halki", arveli Blessommen.
+
+"Niin teemme", vastasi mies.
+
+Mutta heidän kuljettuaan vähän etemmäksi luuli Blessommen tuntevansa
+tuttuja seutuja -- "luulenpa jo olevamme Vaagessa", hän sanoi.
+
+"Niin, nyt olemme perillä", vastasi mies, ja Blessommenin mielestä
+matka oli sujunut tavattoman sukkelaan.
+
+"Nyt sinun pitää saada suuret kiitokset hyvästä kyydistä", hän sanoi.
+Kiitos itsellesi vastasi mies vielä lisäten: "Nyt sinun ei pidä katsoa
+taaksesi minuun!"
+
+"En en", ajatteli Blessommen ruveten taivaltamaan kotia päin mäkistä
+tietä. Mutta samassa syntyi semmoinen melu ja jyske hänen takanaan kuin
+kaatuisi vuori hänen ylitsensä ja maa rupesi liekehtimään; hän kääntyi
+katsomaan ja näki silloin valkomekkoisen miehen sähisevien liekkien
+lävitse ajavan sisään avattuun vuoreen, joka porttiholvin tapaisena
+seisoi auenneena hänen edessänsä. Blessommenpa ällistyi moisesta
+matkakumppanista ja tahtoi kääntää päänsä jälleen oikeaan päin, mutta
+niinkuin se oli kääntyneenä, siihen asentoon se jäi, eikä Blessommen
+milloinkaan enää saanut päätään oikein.
+
+Sen vertaista juttua ei poika ikipäivinä ollut ennen kuullut. Hän ei
+enää tohtinut kysyä isältä, mutta varhain seuraavana aamuna hän kysyi
+äidiltä, osasiko tämäkin kertoa satuja. Kyllä, kyllä hän semmoisia
+osasi, mutta enimmäkseen prinsessoista, jotka olivat seitsemän vuotta
+vankina, kunnes oikea prinssi tuli. Poika luuli kaiken, minkä luki ja
+kuuli elävän hänen ympärillänsä.
+
+Hän oli kahdeksan vuoden vanha, kun vieras ensi kerran eräänä
+talvi-iltana, astui sisään heidän ovestaan. Hänellä oli musta tukka,
+jommoista Thrond ei milloinkaan ennen ollut nähnyt. Hän tervehti
+lyhyeen: "Hyvää iltaa" ja astui etemmäksi. Throndia hieman peloitti
+ja hän istahti jakkaralle uunin viereen. Äiti pyysi miestä istumaan;
+tämä teki niin ja silloin sai äitikin tilaisuutta lähemmin tarkastaa
+vierastansa.
+
+"Hyväinen aika! Viulu-Knuthan se on?" hän kysyvästi huudahti.
+
+"Niinpä niin! On jo pitkä aika kulunut siitä, kun soitin häissäsi."
+
+"Onpa niin, onhan siitä jo vuodet vierineet. Tuletko kaukaa?"
+
+"Olen joulun aikana soittanut tuolla tunturin toisella puolella.
+Mutta matkan keskivälissä saavutti minut kipu; täytyi tulla tänne
+levähtämään."
+
+Äiti tarjosi hänelle ruokaa; vieras istahti pöytään, mutta ei
+siunannut: "Jeesuksen nimeen", niinkuin poika aina oli kuullut.
+Syötyään vieras nousi.
+
+"Nyt on minun jälleen hyvä olla", hän sanoi; "anna minun vain levätä
+hiukkasen." Ja hän pääsi lepäämään Throndin vuoteeseen.
+
+Throndille laitettiin tila lattialle. Hänen siinä maatessaan vilusti
+sitä kylkeä, joka oli takasta poispäin; se oli vasenta kylkeä. Hänestä
+tuntui se johtuvan siitä syystä, että se oli paljaana yökylmässä; sillä
+makasihan hän muka keskellä metsää. Miten hän oli joutunut metsään?
+Hän nousi ja katseli ympärilleen sekä näki kaukana tulta ja että
+hän todellakin oli yksin metsässä; hän tahtoi kotiin tulen luokse,
+mutta ei päässyt paikaltaan. Silloin hänet valtasi suuri pelko; sillä
+voisihan siellä olla petoja, voisihan tulla aaveita ja menninkäisiä;
+kotiin tulen luokse hänen täytyi, mutta hän ei voinut liikahtaakaan
+paikaltaan. Silloin hänen pelkonsa eneni, hän ponnisti kaikki voimansa,
+sai huudetuksi: "Äiti!" -- ja heräsi.
+
+"Lapsikulta, sinähän näet pahoja unia", lausui äiti nostaen hänet ylös.
+
+Häntä värisytti ja pelokkaasti hän katseli ympärilleen. Vieras mies oli
+poissa, eikä hän tohtinut häntä kysyä.
+
+Äiti tuli sisään puettuna mustaan hameeseen ja meni kohta alas kylään.
+Kotiin palatessaan hänellä oli kaksi miestä mukanaan, vieraita nekin
+ja mustatukkaisia, matalalakkisia. Eivät hekään sanoneet "Jeesuksen
+nimeen", istahtaessaan syömään ja he puhuivat kuiskaten isän kanssa.
+Sitten he kaikki kolme menivät luuvaan ja palasivat kohta kantaen
+suurta kirstua. Sen he asettivat kelkalle ja jättivät hyvästi. Silloin
+sanoi äiti:
+
+"Odottakaa vähäisen ja ottakaa mukaanne tuo pieni lipas, joka hänellä
+oli mukanansa tänne tullessaan." Ja hän meni sisään tuomaan sen. Mutta
+toinen miehistä lausui:
+
+"Pitäköön _tuo_ sen", ja hän näytti sormellaan Throndia. Osoittaen
+suurta kirstua, lisäsi toinen:
+
+"Käytä sinä sitä yhtä hyvin kuin hän, joka nyt makaa _tässä_." Silloin
+hymyilivät molemmat ja läksivät matkaan. Thrond katseli saamaansa
+lipasta.
+
+"Mitä siinä on?" hän kysyi.
+
+"Vie sisään ja katso", vastasi äiti. Hän teki niin ja äiti auttoi häntä
+lippaan avaamisessa. Pojan silmät aivan säihkyivät ilosta nähdessään
+siinä olevan jotakin niin erinomaisen hienoa ja kevyttä.
+
+"Ota se", kehoitti äiti. Thrond kosketti sitä yhdellä sormella vain,
+mutta vetäsi kovasti peloissaan kätensä takaisin.
+
+"Se itkee!" hän sanoi.
+
+"Rohkaise mielesi", lausui äiti kehoittaen.
+
+Thrond tarttui siihen koko kourin ja otti sen siitä pois. Hän sitä
+käänteli ja väänteli, nauroi ja kosketteli.
+
+"Äiti kulta, mikä tämä on? Sehän on niin kevyt kuin leikkiä vain!"
+
+"Viulu se on!"
+
+Ja sillä tavoin sai Thrond Alfin poika ensimäisen viulunsa.
+
+Isä osasi hiukkasen soittaa ja opetti pojalle ensimäiset alkeet; äiti
+osasi rallattaa marsseja ja muita tansseja niiltä ajoilta, jolloin
+itse oli mukana pyörimässä, ja ne kaikki poika oppi soittamaan,
+joiden lisäksi pian sepitti uusia. Hän soitteli aina milloin ei
+ollut lukemassa, hän soitteli niin, että isä kerran väitti hänen
+aivan kuihtuvan heidän käsissänsä; kaikki, minkä poika siihen asti
+oli lukenut ja kuullut ikäänkuin kasvoi viuluun. Vieno, hieno kieli
+oli äiti; sen viereinen oli Ragnhild. Paksunlainen kieli, jota
+harvemmin kosketteli, oli isä. Mutta viimeinen, vakava kieli, sitä
+hän puoleksi pelkäsi eikä antanut sille mitään nimeä. Kun hän soitti
+väärin kvintillä, niin tuli siitä kissa; mutta jos sattui isän
+kieleen, niin tuli siitä härkä. Jousi oli Blessommen, joka pääsi
+ajamaan Kööpenhaminasta Vaageen yhtenä yönä. Joka sävelkin oli eri
+asia. Tuo pitkä ja vakavaääninen oli mustiin puettu äiti. Tuo, joka
+nytkähteli ja hyppi, oli Mooses, iskiessään sauvallaan kallioon. Tuo
+hiljainen soitto, milloin jousi kevyesti kosketteli kieliä, oli huldra,
+metsänkeijukainen, joka kokoili karjan sumussa, jolloin ei kukaan
+voinut sitä nähdä.
+
+Mutta soitto johdatti ajatukset tunturien toiselle puolelle ja ikävä
+sai vallan. Kun isä eräänä päivänä kertoi pienen pojan soittaneen
+markkinoilla ja siten ansainneen paljon rahaa, odotti Thrond äitiä
+keittiössä ja kysyi hiljaa, eikö hänkin pääsisi markkinoille soittamaan
+väkijoukolle.
+
+"Kuinka voit semmoista kuvaillakaan?" vastasi äiti, mutta kertoi sen
+heti isälle.
+
+"Ennättäähän hän myöhemminkin kyllin aikaisin maailmaan", sanoi isä ja
+lausui sen semmoisella tavalla, että äiti ei enää virkkanut siihen sen
+enempää.
+
+Jonkun ajan kuluttua juttelivat isä ja äiti atrioidessaan eräistä
+uudisasukkaista, jotka tuonoin olivat muuttaneet tunturin kylkeen ja
+joiden oli määrä viettää häitä.
+
+"Heillä ei ole soittoniekkaa häihinsä", lausui isä.
+
+"Enköhän minä pääsisi soittamaan?" kysyi poika kuiskaten äidiltään
+keittiössä.
+
+"Sinäkö, joka vielä olet niin pieni?" vastasi äiti; mutta meni heti
+riihelle isän luokse kertomaan sitä hänelle.
+
+"Eihän hän ole milloinkaan vielä käynyt kylässä", hän lisäsi, "hän ei
+ole vielä milloinkaan nähnyt kirkkoa".
+
+"En käsitä, miten voit pyytää minulta semmoista", vastasi Alf; mutta
+hän ei myöskään lisännyt sen enempää, ja silloin luuli äiti hänen
+myöntäneen. Sentähden hän meni uutis-asukkaiden luokse ja tarjosi
+poikaansa soittajaksi.
+
+"Niin, kuin hän soittaa, ei ole milloinkaan pikkupoikanen soittanut
+ennen", ja -- pojan piti siis päästä mukaan!
+
+Kotonapa vasta syntyi ilo! Aamusta iltaan poika soitteli harjoittaen
+uusia tansseja, yöllä hän näki niistä unta; ne kantoivat hänet yli
+vuorien, kauas vieraaseen maahan, ikäänkuin hän purjehtisi tuulen
+lennättämillä pilvillä. Äiti ompeli hänelle uudet vaatteet, mutta isä
+ei tahtonut olla edes sisälläkään.
+
+Hääpäivän edellisenä yönä hän ei saanut unta silmiinsä, vaan sommitteli
+uuden marssin, ja sen aiheena oli kirkko, jommoista hän ei vielä
+milloinkaan ollut nähnyt. Aikaisin aamulla hän jo oli liikkeellä,
+samoin äiti, toimittaaksensa hänelle syötävää, mutta hän ei voinut
+ensinkään nauttia mitään. Hän pukeutui uusiin vaatteihin ja otti
+viulun käteensä, ja silloin ikäänkuin häikäisi hänen silmiänsä. Äiti
+saattoi häntä ulos pihalle ja jäi häntä katselemaan hänen astuessansa
+vuorenrinnettä ylös; ensi kerran hän meni pois kotoa.
+
+Isä nousi hiljaa tilaltaan ja astui ikkunan luo; siellä hän seisoi
+katsellen poikaa, kunnes äiti liikahti pihalla; silloin hän palasi
+vuoteeseensa ja makasi siinä vaimonsa palatessa.
+
+Vaimo liikkui edestakaisin huoneessa, ikäänkuin hänellä olisi jotakin
+sanottavaa. Ja viimein hän ei enää voinut sitä pidättää:
+
+"Minusta tuntuu, että minun pitäisi mennä alas kirkolle katsomaan,
+miten käy". Mies ei vastannut siihen mitään, niin että vaimo käsitti
+sen suostumukseksi, pukeutui ja läksi.
+
+Oli ihana päivänpaisteinen päivä, kun poika meni tunturin toiselle
+puolelle; hän kuunteli lintusten liverrystä ja näki auringon kimeltävän
+puiden lehtilöissä hänen, viulu kainalossa, joutuisasti astuskellessaan
+eteenpäin. Ja saapuessaan häätaloon hän ei vielä huomannut muuta kuin
+mitä ennenkin tunsi -- ei morsiamen komeutta eikä morsiusaattoa; hän
+vain kysyi, pianko tulee lähtö, ja kohta se tulikin. Hän astui edellä
+viuluineen, puki säveliin kaikki aamun tunnelmansa ja soitti niin, että
+kaikui puiden välissä.
+
+"Näkyykö kirkko pian?" hän kysyi takanaan astuvilta; kauan hän sai
+kysymykseensä kieltävän vastauksen, mutta viimoin vastasi eräs:
+
+"Kunhan pääsemme tuon vuorensyrjän ohi, niin se on näkyvissä".
+
+Hän otti soittaaksensa uusinta marssiansa, jousi liikkui aivan
+hyppimällä ja poikanen katseli suoraan eteenpäin. Siinä levisi kylä
+aivan hänen eteensä!
+
+Ihan ensiksi hän näki keveän sumun harsontapaisesti nousevan vastaista
+tunturin kylkeä kohti. Sitten silmää ihastutti vehreät niityt ja
+talot, joiden ikkunat kimelsivät auringonpaisteessa; valo melkeinpä
+säkenöi aivan kuin tunturijäätiköllä kirkkaana talvipäivänä. Talot yhä
+suurenivat ja ikkunoita näkyi yhä tiheämmässä, ja tuolla, toisella
+puolella oli tavattoman suuria, punaiseksi maalatuita taloja; niiden
+alapuolella oli hevosia sidottuna, pienet, juhlapukuiset lapset
+leikkivät mäen rinteessä ja niitä katseli joukko koiria. Mutta
+kaikkialla kuului ikäänkuin pitkän täyteläisen sävelen humiseva ääni,
+niin että häntä värisytti siihen määrin, että kaikki, mitä hän näki
+muka liikkui sen äänen osoittaman tahdin mukaan. Silloin hän äkkiä
+huomasi suuren, komean talon, jonka korkea kimeltävä torni kohosi kohti
+taivasta. Ja alempana säkenöivät sadat ikkunat auringonpaisteessa, niin
+että talo aivan näytti olevan ilmitulessa. Tuo mahtaa varmaankin olla
+kirkko arveli poika, ja sieltähän tuo äänikin kuuluu! Yltympäri seisoi
+suunnaton ihmisjoukko kaikki toinen toisensa näköiset! Hän sovitti
+heidät kirkon yhteyteen, josta syystä hänet jokaisen pienimmänkin
+lapsen suhteen valtasi suuri pelonsekainen kunnioitus.
+
+"Nyt täytyy minun soittaa", arveli Thrond ja ryhtyi toimeen.
+
+Mutta mitä tämä on? Eihän lähde viulusta ääntäkään enää! -- Mahtaa olla
+kielissä vika; hän tutki ne, mutta ei löytänyt vikaa.
+
+"Varmaankin syynä on se, etten paina kyllin voimakkaasti", ja hän
+painoi tarmonsa takaa, mutta viulu oli kuin särkynyt. Hän yritti
+vaihtaa sitä säveltä, joka muka kuvaili kirkkoa toiseen, mutta
+kävi yhtä hullusti; ei ainoatakaan säveltä, ainoastaan vikinää ja
+ruikutusta. Hän tunsi, miten kylmä hiki nousi kasvoihinsa, hän muisteli
+kaikkia noita viisaita ihmisiä, jotka seisoivat hänen ympärillään ja
+ehkä ilkkuivat hänelle, hänelle, joka kuitenkin kotona osasi soittaa
+niin kauniisti, vaikka täällä ei voinut kiskoa ääntäkään viulustansa.
+
+"Jumalan kiitos, että äiti ei ole täällä näkemässä häpeätäni", hän
+sanoi itseksensä siinä soittaen kansanjoukon keskellä, -- mutta katso,
+tuossa hän seisoi mustassa hameessansa peräytyen yhä kauemmaksi.
+Silloin hän samassa näki tuon mustatukkaisen miehen, joka oli antanut
+hänelle viulun, istuvan korkealla tornin huipussa.
+
+"Anna tänne se takaisin!" huusi mies nauraen ja ojentaen hänelle
+kätensä, ja tornin huippu huojui alaspäin ja jälleen ylös ja uudestaan
+edestakaisin; mutta poika pani viulun kainaloonsa.
+
+"Et sitä saa!" hän huusi, kääntyi taaksepäin ja juoksi pois
+väkijoukosta, talojen välitse, yli ketojen ja niittyjen, kunnes ei enää
+jaksanut, vaan kompastui.
+
+Siinä hän makasi kauan suullaan ja viimein kääntyessään hän näki
+ainoastaan Jumalan äärettömän taivaan, joka levisi hänen yllään
+iankaikkisine suhinoineen. Tuo oli hänestä niin kauheata, että
+hänen täytyi kääntyä uudestaan, kasvot maata kohti. Sitten jälleen
+kohottaessaan päätään hän huomasi viulun, joka oli siinä itseksensä.
+
+"Sinun on kaikki syy!" huudahti poika nostaen sen maasta särkeäksensä
+sen, mutta malttoi mielensä ja rupesi sitä katselemaan.
+
+"Me kaksi olemme viettäneet monta hauskaa hetkeä yhdessä", hän lausui
+itsekseen ja vaikeni sen jälkeen. Mutta vähän ajan kuluttua hän sanoi.
+
+"Kielet pitää hävittää; sillä ne eivät kelpaa mihinkään".
+
+Ja hän tarttui veitseen sekä leikkasi. "Au!" kuului kvinttikieli
+lyhyesti ja surkeasti. Poika leikkasi. "Au!" sanoi seuraava; mutta
+poika leikkasi yhä. "Au!" kuului kolmas kolkosti, -- ja suuri suru
+valtasi hänet; neljättä kieltä, tuota, jolle hän ei ollut rohjennut
+antaa nimeä, sitä hän ei katkaissut. Nyt ikäänkuin tuntui hänestä,
+etteivät kielet olleetkaan syypäät siihen, ettei hän osannut soittaa.
+Silloin lähestyi äiti, verkkaan astuskellen häntä kohti saattaaksensa
+hänet kotiin. Mutta vielä suurempi pelko valtasi hänet, hän piti
+lujasti kiinni kielipuoli viulustansa, nousi seisoalleen ja huusi alas
+hänelle:
+
+"Ei, äiti! kotiin en tahdo takaisin, ennenkuin osaan soittaa sitä, mitä
+olen tänään nähnyt."
+
+
+
+
+ISÄ
+
+(1858)
+
+
+Se mies, josta tässä kerrotaan, oli seurakuntansa mahtavin
+suurtilallinen; hänen nimensä oli Thord Överaas. Hän seisoi eräänä
+päivänä pappilan virkahuoneessa, suorana ja vakavana.
+
+"Minulle on syntynyt poika", hän lausui, "ja tahtoisin saada sen
+kastetuksi."
+
+"Mikä pannaan hänelle nimeksi?"
+
+"Finn, isäni mukaan."
+
+"Ja ketkä tulevat kummeiksi?"
+
+Ne lueteltiin, ja olivat he seurakunnan paraita miehiä ja naisia isän
+suvusta.
+
+"Onko mitään muuta vielä?" kysyi pappi katsahtaen ylös.
+
+Thord viipyi hetkisen, "tahtoisin mielelläni saada hänet kastetuksi
+eriksensä", hän sanoi.
+
+"Siis jonakin arkipäivänäkö?"
+
+"Ensi lauantaina kello kaksitoista."
+
+"Onko vielä muutakin?" kysyi pappi.
+
+"Ei ole mitään muuta". Thord pyöritteli lakkiaan ikäänkuin aikoen
+lähteä.
+
+Silloin nousi pappi: "on kuitenkin yksi asia", hän lausui, meni Thordin
+luokse, tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä suoraan silmiin,
+"suokoon Jumala lapsen tulevan sinulle siunaukseksi!"
+
+Kuusitoista vuotta sen perästä seisoi Thord jälleen papin
+virkahuoneessa.
+
+"Sinä olet hyvin säilynyt entisesi näköisenä, Thord", lausui pappi, kun
+ei huomannut hänessä mitään muutosta.
+
+"Eihän minulla olekaan minkäänlaisia huolia", vastasi Thord.
+
+Pappi ei virkkanut siihen mitään, kysyi vain hetkisen kuluttua:
+
+"Mitä sinulla on tällä kerralla asiana?"
+
+"Tulin puhumaan pojastani, joka huomenna ensi kerran pääsee Herran
+ehtoolliselle."
+
+"Niin, hän on reipas poika."
+
+"En tahtonut maksaa teille, ennenkuin saan tietää, minkä sijan hän
+saapi kirkossa."
+
+"Hän pääsee ensimäisenä."
+
+"Niin olen kuullut sanottavan, ja tässä on kymmenen taaleria papille."
+
+"Onko vielä muutakin asiaa?" tiedusteli pappi katsellen Thordia.
+
+"Ei ole mitään muuta;" ja Thord läksi.
+
+Taasen kului kahdeksan vuotta, silloin kuului eräänä päivänä kopinaa
+papin virkahuoneen eteisestä; sillä useita miehiä tuli, ja niiden
+joukossa Thord ensimäisenä. Pappi katsahti ylös ja tunsi hänet:
+
+"Tänään tuletkin oikein joukolla."
+
+"Pyytäisin saada poikani kuulutuksille Gudmund Storlidenin tyttären
+Kaarenin kanssa, isähän on tässä."
+
+"Hänhän on seudun rikkahin tyttö."
+
+"Niinhän sanotaan", vastasi Thord ja työnsi toisella kädellään tukan
+otsaltaan. Pappi istui hetkisen ikäänkuin ajatuksissaan, hän ei sanonut
+mitään, kirjoitti vain nimet kirjoihinsa, ja miehet kirjoittivat alle.
+Thord pani kolme taaleria pöydälle.
+
+"Ei minulle tule kuin yksi vain", huomautti pappi.
+
+"Tiedän kyllä; mutta hän on ainoa lapseni, -- sentähden tahtoisin
+maksaa kunnollisesti."
+
+Pappi otti rahat vastaan. "Onhan nyt kolmas kerta, kun olet täällä
+poikasi tähden, Thord."
+
+"Mutta nyt olenkin valmis hänen suhteensa", lausui Thord ja pani kiinni
+lompakkonsa, jätti hyvästi ja meni, -- miehet verkkaan hänen perässänsä.
+
+Kaksi viikkoa myöhemmin siitä päivästä soutivat isä ja poika tyynellä
+säällä lahden poikki Storlideniin keskustelemaan häistä.
+
+"Teljo ei ole oikein allani", lausui poika nousten asettaaksensa sitä
+paremmin paikoilleen. Samassa lauta, jolla hän seisoi, luiskahti pois
+alta; hän levittää kätensä, kirkaisee ja suistuu veteen.
+
+"Tartu airoon!" huudahti isä, nousi ja ojensi sen hänelle.
+
+Mutta yritettyään sitä pari kertaa poika jäykistyy.
+
+"Odota hiukkasen!" huusi isä ja souti hänen luoksensa. Silloin poika
+kääntyy selälleen, luo hyvin pitkän silmäyksen isäänsä -- ja upposi.
+
+Thord ei ottanut sitä oikein uskoaksensa, hän pidätti veneen
+paikoillaan ja katsoa tuijotti siihen kohtaan, mistä poika oli vajonnut
+veden alle, ikäänkuin odottaen hänen kohoavan jälleen ylös. Siinä
+pulppusi vain pinnalle muutamia ilmarakkuloita, uudestaan muutamia,
+sitten vain yksi suuri, joka särkyi -- ja peilikirkkaana oli vesi
+jälleen.
+
+Kolmena päivänä ja yönä näkivät ihmiset isän soutelevan samalla
+paikalla syömättä ja nukkumatta; hän naaraamalla etsi poikaansa.
+Kolmannen päivän aamuna hän löysi hänet ja vei kantaen mäkien yli
+kotiinsa.
+
+Noin vuosi lienee kulunut siitä päivästä. Silloin kuulee pappi
+myöhäisenä syysiltana jonkun liikkuvan eteisessä oven takana ja
+haparoiden etsivän lukkoa. Hän avasi oven, ja sisään astui pitkä,
+kyyryselkäinen, laiha, harmaahapsinen mies. Pappi katseli häntä kauan
+aikaa, ennenkuin tunsi hänet. Se oli Thord.
+
+"Tuletko näin myöhään?" kysyi pappi seisoen hiljaa hänen edessänsä.
+
+"Myöhäänpä tulen", vastasi Thord ja istuutui.
+
+Pappikin istahti ikäänkuin odottaen selitystä; kauan olivat molemmat
+ääneti. Vihdoin sanoi Thord:
+
+"Minulla on vähän mukanani, jonka mielelläni antaisin köyhille;
+siitä pitäisi tulla pysyväinen rahasto, ja poikani nimelle se olisi
+asetettava;" hän nousi, pani rahaa pöydälle ja istuutui jälleen.
+
+Pappi luki rahat.
+
+"Siinä on paljon rahaa", hän sanoi.
+
+"Siinä on puolet taloni hinnasta, minä möin sen eilen."
+
+Pappi istui pitkän ajan vaiti, viimein hän kysyi lempeästi:
+
+"Mitäpä nyt vastedes aiot, Thord?"
+
+"Jotakin parempaa."
+
+He istuivat vielä hetkisen, Thord katsoen maahan, pappi katsellen
+Thordia. Silloin lausui pappi hiljaa ja painavasti:
+
+"Nyt, luulemma, on poikasi vihdoin tullut sinulle siunaukseksi."
+
+"Niin, niin minäkin nyt arvelen", vastasi Thord katsahtaen ylös.
+Raskaina karpaloina vieri kaksi kyyneltä alas hänen poskiansa myöten.
+
+
+
+
+KOTKANPESÄ
+
+(1859)
+
+
+Endre-taloiksi sanottiin pienenlaista kylää, joka oli aivan erikseen
+korkeiden tunturien ympäröimänä. Se oli tasaista ja hedelmällistä
+maata, vaan leveä, tuntureilta tuleva joki jakoi sen kahtia. Tämä joki
+laski vuonoon, joka ulettui kylän läheisyyteen asti ja näkyi sinne
+pitkänä, siintävänä selkänä.
+
+Pitkin Endre-vuonoa oli se mies tullut soutaen, joka ensin oli ruvennut
+laaksoa viljelemään; hänen nimensä oli Endre, ja hänen jälkeläisiänsä
+ne olivat kylän asukkaat. Muutamat sanoivat hänen paenneen sinne erään
+murhan vuoksi, sentähden hänen sukunsa muka oli niin mustaa; toiset
+sanoivat sen johtuvan tuntureista, jotka jo keskikesälläkin peittivät
+auringon kello viideltä illalla.
+
+Tämän kylän yllä oli kotkanpesä. Se oli kallion kielekkeellä korkealla
+tunturin kyljessä; kaikki voivat nähdä naaraskotkan lentävän pesäänsä,
+mutta ei kukaan voinut päästä sinne. Uros liidellen lenteli kylän yllä,
+iski milloin karitsaan, milloin sieppasi pienen kilin, jopa kerran
+lapsenkin ja vei kaikki pesäänsä; sentähden oli kylässä elämä kovin
+rauhatonta, niin kauan kuin kotkat saivat hätyyttämättä pesiä tuolla
+korkealla kallionkielekkeellä. Tarinana kerrottiin, että ennen muinoin
+oli kaksi veljestä, joiden oli onnistunut kiivetä sinne ylös ja repiä
+pesä; mutta nykyään ei kenessäkään ollut miestä pääsemään sinne.
+
+Milloin vain kaksi henkilöä Endre-taloista kohtasi toistansa,
+johtui puhe kotkanpesään, ja silloin he katsoivat sinne ylös. He
+tiesivät milloin kotkat olivat sinä vuonna saapuneet, mistä olivat
+iskeneet itselleen saaliin ja mitä vieneet miltäkin ja ken viimeksi
+oli koettanut voimiaan yrittämällä kiivetä sinne ylös. Nuoret
+harjoittelivat pikku poikanaskaleista asti puihin ja kallioille
+kiipeämistä, tavallista painimista ja sylipainia, voidaksensa kerran
+päästä sinne ylös hajoittamaan pesän, niinkuin nuo muinaiset veljekset.
+
+Siihen aikaan, josta tässä kerrotaan, oli Endre-talojen reippain poika
+Leif, mutta hän ei kuulunut kylän omaan sukuun. Hänellä oli kihara
+tukka ja pienet silmät; kaikenlaisissa leikeissä hän oli ensimäinen,
+ja naisten suosikki. Jo aikaisin hän sanoi kerran vielä nousevansa
+kotkanpesälle; mutta vanhat ihmiset arvelivat, että hänen ei pitäisi
+sitä niin julki lausua.
+
+Tuo vain yllytti häntä, ja ennenkuin vielä oli ennättänyt aikamieheksi
+hän läksi sinne kiipeämään. Oli kirkas sunnuntai-aamupäivä alkukesällä;
+arveltiin kotkanpoikasten juuri puhkaisseen munankuoren. Väkeä oli
+kokoontunut suuret joukot tunturin juurelle katsomaan, vanhat kielsivät
+menemästä, nuoret sitä vastoin kehoittivat. Mutta Leif kuunteli vain
+omaa haluansa, odotti, sen vuoksi kunnes naaras läksi pesästänsä,
+hypähti sitten ja tarttui puunoksaan muutama kyynärä maasta. Tämä puu
+kasvoi kallion halkeamassa, ja sitä halkeamaa myöten hän alkoi kiivetä
+ylöspäin. Pikku kiviä irtaantui hänen jalkojensa alta, soraa ja multaa
+vieri alas niiden mukana, muuten oli kaikki aivan ääneti; joelta vain
+kuului taempaa hiljaista, alinomaista kohinaa. Tunturi kohta kävi
+jyrkemmäksi, niin että Leif kauan riippui toisen kätensä varassa,
+etsien jalalleen tukea, sitä löytämättä; moni etenkin naisista, kääntyi
+poispäin, arvellen, ettei hän tuohon olisi ryhtynyt, jos hänellä
+vielä olisi ollut vanhemmat elossa. Kuitenkin hän taas löysi tukea,
+etsi uutta milloin kädellä, milloin jalalla, välistä aina luiskahtaen
+ja luisuen alaspäin, mutta -- aina saaden jostakin särmästä pohjaa.
+Alhaalla seisovat voivat kuulla toistensa hengityksen. Silloin nousi
+pitkänlainen, nuori tyttö kiveltä, jossa oli istunut erillään muista;
+hänen kerrottiin jo lapsena lupautuneen Leifille, vaikka tämä ei
+ollutkaan hänen omaa sukuaan. Hän ojensi kätensä ylöspäin ja huusi:
+
+"Leif, Leif, miksi menet sinne?"
+
+Kaikki kääntyivät tyttöön päin, isä seisoi aivan vieressä ja katsoi
+häneen ankarasti, mutta tyttö ei häntä huomannut.
+
+"Leif, tule alas jälleen, Leif!" hän huusi, "minä rakastan sinua, eikä
+sinulla ole sieltä ylhäältä mitään voitettavaa!"
+
+Leif näkyi hetkisen miettivän, silmänräpäyksen vain, tahi pari, mutta
+sitten hän pyrki yhä ylemmäksi. Hän oli varma ja vakava sekä kädeltä
+että jalalta, jonka vuoksi hän kauan aikaa pääsikin hyvästi eteenpäin;
+mutta vähitellen häntä näytti rupeavan väsyttämään, sillä hän näkyi
+usein levähtävän. Pieni kivi ikäänkuin enteenä vieri alas, ja kaikki,
+jotka seisoivat alhaalla, ehdottomasti seurasivat sitä katseillaan alas
+asti. Muutamat eivät jaksaneet kestää sitä näkyä, vaan läksivät pois.
+Tyttö vain seisoi yksinään kivellä, väänteli käsiään katsellen ylös.
+Leif tarttui uudestaan kädellään kallion särmään, se irtaantui, tyttö
+näki sen selvään; Leif tarttui toisella, sekin petti.
+
+"Leif!" kirkaisi tyttö, että kajahti tunturilta, ja kaikki muutkin
+yhtyivät huutoon.
+
+"Hän luisuu!" he huusivat estävästi ojentaen kätensä ylöspäin niin
+miehet kuin naiset. Leif luisuikin, vieritti mukanaan soraa, kiviä
+ja multaa, luisui lakkaamatta ja yhä sukkelammin. Väkijoukko kääntyi
+pois, ja sitten he kuulivat takanansa rapinaa ja ryskettä ja sen
+perästä raskaan putoamisen niinkuin kappaleen märkää multaa. Heidän
+jälleen rohjetessaan katsoa sinnepäin makasi Leif siinä tuntemattomaksi
+musertuneena ja ruhjottuneena. Tyttö makasi tunnotonna kivellä ja isä
+kantoi hänet siitä pois.
+
+Nuoret, jotka enimmin olivat yllyttäneet Leifiä kiipeämiseen, eivät nyt
+rohjenneet edes auttaa häntä pois kantaessa; muutamat eivät voineet
+katsoakaan häneen. Niin täytyi siis vanhojen ottaa se tehdäksensä.
+Vanhin heistä tarttui Leifiin ja sanoi:
+
+"Onnettomasti tämä kävi"; mutta, hän lisäsi katsoen ylöspäin, "hyvä
+on kuitenkin, että on jotakin niin korkealla, etteivät kaikki siihen
+yletä."
+
+
+
+
+USKOLLISUUS
+
+(1868)
+
+
+Laakson pohjalla kotiseudussani asui aviopari kuuden poikansa kanssa;
+he tekivät uskollisesti ja uutterasti työtä, viljellen hyvin suurta
+vaikka rappeutunutta tilaa, kunnes tapaturmainen kirveenisku lopetti
+isän elämän ja vaimo jäi yksin kuuden lapsensa kanssa hoitamaan
+vaivalloista maanviljelystä. Hän ei kuitenkaan menettänyt rohkeuttansa,
+vaan talutti molemmat vanhimmat poikansa isän arkun luokse ja otti
+heiltä isän ruumiin ääressä lupauksen pitää huolta pikku veljistänsä ja
+olla äidillekin avuksi, mikäli Jumala antoi heille siihen voimia. Sen
+pojat lupasivat, ja he pitivätkin lupauksensa niin kauan, kunnes nuorin
+pojista oli lopettanut rippikoulunsa. Silloin he katsoivat olevansa
+vapaat, vanhin nai erään talollisen lesken ja toinen jonkun ajan
+myöhemmin tämän varakkaanlaisen sisaren.
+
+Neljän muun veljen tuli nyt ryhtyä talon hallintoon oltuaan itse
+tähän asti toisten hallittavina. Heillä ei näyttänyt olevan siihen
+kylliksi uskallusta; he olivat lapsuudesta asti tottuneet olemaan
+yhdessä milloin kaksittain milloin kaikki neljä, ja pysyivät nyt
+yhdessä entistäkin enemmän, kun heidän oli pakko turvautua toinen
+toisensa apuun. Ei kukaan lausunut ilmi mielipiteitänsä, ennenkuin
+luuli tarkasti tietävänsä toisten, niin, oikeastaan he eivät olleet
+selvillä omistaankaan, ennenkuin olivat lukeneet sen toisten
+kasvoista. Varsinaisetta sopimuksetta syntyi heidän kesken yhteinen,
+salainen päätös, ettei heidän pitänyt erota äidin eläessä. Tämä
+kuitenkin itse tahtoi toisin ja sai kaksi heistä taivutetuksi omalle
+puolelleen. Talo oli hyvin viljelty ja kaipasi suurempaa työvoimaa,
+jonka tähden äiti ehdotti, että maksettaisiin molemmille vanhemmille
+osansa ja jaettaisiin talo neljän kesken niin, että kaksi poikaa
+saisi puolet siitä yhteiseksi osaksensa. Uudet asuinhuoneet oli
+rakennettava vanhojen viereen; toinen pari muuttaisi sinne, toinen
+jäisi hänen luoksensa. Mutta siitä veljesparista, joka muutti pois
+kotileivästä, piti toisen naida; sillä pitihän heilläkin olla talouden
+ja karjanhoitaja, -- jopa äiti mainitsi tytönkin, jonka tahtoi saada
+miniäksensä.
+
+Ei kukaan tuumaa vastustanut; kysymys oli vain: ketkä kaksi
+muuttaisivat ja kumpiko heistä naisi? Vanhin poika kyllä suostui
+muuttamaan, vaan ei tahtonut millään ehdolla naida, ja kaikki toisetkin
+kieltäytyivät kiven kovaan sitä tekemästä.
+
+Silloin he sopivat äidin kanssa siten, että tyttö itse ratkaiskoon
+asian. Ja eräänä iltana tunturilla paimenmajalla kysyi äiti tytöltä,
+tahtoiko tämä muuttaa vaimoksi Laaksolaan, ja tyttö kyllä mielellään
+tahtoi.
+
+"Niin, kenenkä pojista tahdot, sillä voit ottaa, kenen vain tahdot."
+
+Sitä hän ei ollut ajatellut. Mutta nyt hänen täytyi se tehdä, sillä
+asia riippui hänestä.
+
+"No, voisinhan sitten ottaa vanhimmankin;" mutta häntä hän ei voinut
+saada, vanhin kun ei tahtonut naida. Tyttö mainitsi silloin nuorimman.
+Mutta äiti arveli sitä sopimattomaksi, sillä: "olihan hän nuorin".
+
+"No, sitten nuorimman edellinen."
+
+"Miksikäs ei vanhimman jälkeinen?"
+
+"Niin, saattaahan vanhimman jälkeinenkin sopia!" lausui tyttö; sillä
+häntä hän koko ajan oli ajatellutkin ja sen vuoksi jättänyt hänet
+mainitsematta. Mutta äiti aavisti siitä hetkestä asti, kun vanhin
+kieltäytyi naimasta, tämän puolestansa huomanneen vanhimman jälkeisen
+ja tytön pitävän toisistansa.
+
+Vanhimman jälkeinen siis tytön nai, ja vanhin veli muutti heidän
+luoksensa. Ei kukaan syrjäinen saanut milloinkaan tietää, miten talo
+jaettiin, sillä he tekivät yhdessä työtä niinkuin ennenkin, kantoivat
+vain sadon vuorotellen milloin toisen, milloin toisen latoon.
+
+Jonkun ajan kuluttua tuli äiti kivulloiseksi; hän tarvitsi lepoa
+ja siis apulaisen. Pojat päättivät palkata tytön, joka muutenkin
+kävi heillä työssä. Nuorimmalle annettiin toimeksi sopiminen siitä
+seuraavana päivänä heidän ollessaan kerppoja tekemässä, sillä hän tunsi
+hänet paraiten. Mutta tämäpä lienee jo kauan salaisesti rakastanut
+tyttöä, sillä kysyessänsä, tahtoiko hän ruveta heille piiaksi,
+sattuivatkin hänen sanansa niin sekavasti, että tyttö luuli hänen
+kosivan, ja vastasi myöntyväisesti. Poika pelästyi, meni heti veljiensä
+luokse kertomaan, miten hullusti oli käynyt. Kaikki neljä tulivat
+hyvin vakaviksi, eikä kukaan heistä tahtonut lausua ensimäistä sanaa.
+Mutta nuorimman edellinen huomasi nuorimman silmistä tämän todellakin
+rakastavan tyttöä ja juuri sentähden niin pelästyneen. Siinä samassa
+hän aavisti oman kohtalonsakin, vanhaksipojaksi jäämisen; sillä jos
+nuorin naisi, niin hän ei voinut sitä tehdä. Kovalta se tuntui,
+sillä hänelläkin oli sydämmessä mielitietty; mutta asiaa ei käynyt
+muuttaminen. _Hän_ siis lausui ensimäisen sanan, nimittäin, että
+varmimmat he olivat sen tytön suhteen, jos hän pääsee miniäksi taloon.
+Heti yhden puhuttua olivat toiset samaa mieltä ja menivät puhumaan
+asiasta äidille. Mutta heidän palatessaan kotiin oli äiti käynyt
+entistään sairaammaksi; heidän täytyi odottaa, kunnes hän parani,
+ja kun hän ei ottanut parantuakseen, neuvottelivat he uudestaan.
+Nuorin silloin sai aikaan päätöksen, että niin kauan kuin äiti oli
+vuoteen-omana ei pitänyt tehdä muutosta; sillä tytön ei pitänyt saada
+muita hoidettavia. Asia siis jäi silleen.
+
+Kuusitoista vuotta kitui äiti. Kuusitoista vuotta hoiteli häntä tuleva
+miniä hiljaa ja kärsivällisesti. Kuusitoista vuotta kokoontuivat pojat
+joka ilta hänen vuoteensa viereen pitämään kotihartautta, ja pyhinä
+yhtyivät heihin molemmat vanhimmatkin veljet. Äiti silloin usein noina
+hiljaisina hetkinä pyysi heitä muistamaan sitä, joka koko ajan oli
+häntä hoidellut; pojat käsittivät hänen tarkoituksensa ja lupasivat
+sen. Hän siunasi koko tuon pitkän ajan tautiansa, joka oli sallinut
+hänen nauttia äidin iloa aivan viimeiseen asti; hän kiitti heitä joka
+kerran heidän yhdessä ollessaan, ja viimein tuli viimeinen kerta.
+
+Kun äiti oli kuollut, kokoontuivat kaikki kuusi poikaa kantamaan
+häntä hautaan. Paikkakunnalla oli naistenkin tapana saattaa vainajata
+hautaan, ja sillä kerralla yhtyi koko pitäjä saattoon, miehet ja
+naiset, kaikki, jotka vain kykenivät liikkeelle, lapsetkin, -- ensin
+lukkari veisaajana, sitten nuo kuusi poikaa kantaen arkkua, ja heidän
+perässänsä koko saattojoukko, kaikki veisaten, niin että se kuului
+neljännes peninkulman päähän. Ja kun ruumis oli laskettu hautaan ja nuo
+kuusi olivat luoneet haudan umpeen, meni koko saattojoukko kirkkoon,
+sillä siellä oli samalla nuorin vihittävä. Veljekset tahtoivat niin,
+nämä molemmat toimitukset kun oikeastaan kuuluivat heidän mielestänsä
+yhteen.
+
+Kirkossa puhui pappi, minun isävainajani, uskollisuudesta, ja puhui
+siitä semmoisella tavalla, että se minun mielestäni, minä kun
+sattumalta olin kirkossa, erittäin hyvin soveltui tuntureiden ja järven
+ja koko luonnon suurenmoisuuteen.
+
+
+
+
+ELÄMÄN-ARVOITUS
+
+(1869)
+
+
+"Miksi meidän pitää istahtaa tähän?"
+
+"Siksi, että tämä paikka on korkealla ja valoisa."
+
+"Mutta tässä on niin äkkijyrkkä; ja aurinko minua huimaa, kajastaa
+liian kirkkaasti veteen."
+
+"Ei, ei etemmäksi."
+
+"Mennään sitten takaisin tuohon vihreään lehtimajaan; siellä oli niin
+kaunista."
+
+"Ei, ei, ei sinnekään;" nuori mies heittäytyi hervottomasti maahan,
+ikäänkuin hän ei voisi eikä tahtoisi enää pysyä pystyssä.
+
+Vaimo jäi seisomaan lakkaamatta häntä katsellen. Silloin mies lausui:
+
+"Asta, nyt täytyy sinun selittää, minkätähden niin pelästyit, kun
+vieras laivuri astui sisään hämärän tultua."
+
+"Enkö sitä arvannut", sanoi vaimo kuiskaten ja tahtoen juosta pois.
+
+"Sinun täytyy se ilmoittaa, ennen kuin menet; sillä muuten en tule
+jäljestä!"
+
+"Botolf!" huudahti vaimo kääntyen, mutta jääden seisomaan paikoilleen.
+
+Mies sanoi: "olen tosin luvannut olla kysymättä. Voinhan pitää
+lupauksenikin, jos niin tahdot; mutta silloin on välimmekin tästä
+hetkestä rikki."
+
+Nyt purskahti vaimo itkemään ja lähestyi häntä. Hän oli hieno ja hento,
+hänellä oli pienet kädet, vaalea kiiltävä tukka, josta huivi oli
+luisunut alas hartioille, ja sitten hänen suunsa ja silmänsä, ne oikein
+säkenöivät auringon häikäisevässä valossa. Mies hypähti ylös:
+
+"Niin, sen kyllä tiedät: kun katselet minua noin, niin minä peräydyn.
+Mutta nyt tiedän minäkin, että silloin on perästäpäin vain pahempi.
+Etkö voi käsittää sitä, että vaikka satakin kertaa lupaisin olla
+tiedustelematta entisyyttäsi, niin en saa rauhaa, en voi pitää
+lupaustani!" Hänen kasvoistaan näkyikin, miten kiihtynyt hän oli, ja
+että se kiihtymys ei ollut eilisenpäiväistä.
+
+"Botolf, sinä itsehän juuri lupasit minulle, kun et milloinkaan
+jättänyt minua rauhaan, lupasithan antaa olla sen haudattuna, sen, jota
+en milloinkaan -- en milloinkaan voi ilmaista sinulle. Sinä lupasit
+sen minulle juhlallisesti, sanoit sen olevan sinulle yhdentekevää,
+minua sinä vain tahdoit! Botolf!" ja hän makasi polvillaan hänen
+edessään kanervikossa, hän itki kuin hengenhädässä, katsoi häneen,
+kyynelkarpalon toisensa perästä puhuessa omaa kieltään, ja hän oli
+kauneinta ja onnettominta, mitä mies eläessänsä oli nähnyt.
+
+"Jumala varjelkoon minua!" sanoi mies, nousi seisoalleen, mutta istahti
+heti jälleen; "jospa rakastaisit minua niin paljon, että luottaisit
+minuun, -- miten onnellisia me kaksi silloin olisimme!"
+
+"Jospa sinäkin voisit vähäisen luottaa minuun!" rukoili vaimo lähestyen
+miestä polvillaan ja lisäsi sitten:
+
+"Rakastaako sinua? Kun tulin kannelle sinä yönä. jolloin laivamme oli
+törmännyt sinun laivaasi, ja sinä seisoit touveissa jaellen käskyjä --
+en ollut milloinkaan nähnyt mitään niin voimakasta, ja miellyin sinuun
+heti! Ja kun kannoit minut veneeseen laivojen upotessa, -- tunsin
+uudestaan elämänhalua, vaikka luulin, etten sitä enää milloinkaan
+saisi!" Hän vaikeni itkien, mutta sitten hän laski kätensä miehen
+polville.
+
+"Botolf!" hän rukoili, "ole suuri! ole suuri niinkuin silläkin
+kerralla, jolloin otit minut sinänsä, välittämättä mistään muusta --
+otit ainoastaan minut! -- Botolf!"
+
+Miltei tylysti mies vastasi:
+
+"Minkätähden johdatat minua kiusaukseen? Tiedäthän, etten voi!
+Sieluinesi minä sinut tahdon enkä vain tätä -- ensi päivinä se vielä
+voi käydä päinsä, vaan ei sitten enää."
+
+Vaimo peräytyi ja lausui toivottomasti:
+
+"Niin, niin, elämä ei enää milloinkaan tule eheäksi; oi Jumala!" -- ja
+uudestaan hänen kyyneleensä virtasivat aivan tulvillaan.
+
+"Anna minulle itsesi kokonaan, koko elämäsi eikä vain palanen siitä,
+niin tulee minussa kaikki eheäksi jälleen!" Mies puhui varmasti ja
+vakavasti ikäänkuin kehoittaen, vaimo ei vastannut, mutta hän näki
+hänen sisällisen taistelunsa. Sentähden hän jatkoi:
+
+"Voita itsesi, rohkaise mielesi. Pahemmaksi kuin nyt on, ei olomme voi
+tulla!"
+
+"Sinä aivan sysäät minut toivottomuuteen!" rukoili vaimo.
+
+Mies käsitti hänet väärin ja jatkoi:
+
+"Vaikka se olisi mitä suurin rikos, niin koetan sitä kantaa, mutta tätä
+en voi kestää!"
+
+"Niin, en minäkään!" huudahti vaimo nousten.
+
+"Minä autan sinua!" mieskin nousi, "joka päivä minä autan sinua, kun
+vain tunnen salaisuutesi. Mutta minä olen liian ylpeä vartioidakseni
+jotakin tuntematonta -- ja joka ehkä on toisen oma!"
+
+Siinä vaimo sävähti tulipunaiseksi.
+
+"Hävetä sinun pitäisi! Meistä molemmista olen minä ylpeämpi, minä en
+tarjoa toisen omaa. -- Nyt voit jo lopettaa!"
+
+"Jos olet ylpeä, niin poista ensin epäilykseni!"
+
+"Jeesus Kristus, tätä en kestä kauemmin!"
+
+"Ei, minä olen vannonut, että tästä pitää _tänään_ tulla loppu!"
+
+"Eikö se ole julmaa", vaimo huusi, "kiduttaa ja kiusata naista, joka on
+antautunut sinulle ja on niin innokkaasti rukoillut puolestansa kuin
+minä", ja hän oli jälleen vähällä itkeä, mutta äkkiä muuttaen mieltään
+sanoi:
+
+"Minä kyllä tunnen sinut: tahdot tuskani oikein puhkeamaan kirkunaan,
+jotta saisit jotakin tietää!" Hän katsoi loukattuna mieheen ja kääntyi
+pois. Silloin hän kuuli verkkaan lausuttavan:
+
+"Tahdotko vai etkö'?"
+
+Vaimo ojensi kätensä: "En vaikka tarjoaisit minulle kaikki, mitä voimme
+tästä paikasta nähdä."
+
+Hän astui hänen luotaan, rinta kohoili, katse vilkkui edestakaisin,
+mutta enimmäkseen mieheen, milloin tylynä, milloin suruisena ja jälleen
+tylynä. Hän nojautui puuhun ja itki, sitten hän ei enää itkenyt, vaan
+astui etemmäksi.
+
+"Tiesinhän, ettet välittänyt minusta", hän kuuli miehen sanovan, ja
+samassa hän muuttui mitä nöyrimmäksi ja katuvaisimmaksi; pari kertaa
+hän tahtoi vastata, mutta heittäytyi sen sijaan kanervikkoon ja
+peitti kasvonsa käsillään. Mies meni hänen luokseen ja kumartui hänen
+ylitsensä. Vaimo tunsi hänen seisovan siinä sekä peitti silmänsä ja
+odotti hänen rupeavan puhumaan; mutta kun ei mitään kuulunut, niin hän
+pelkäsi ja katsahti arasti ylös. Mutta samassa hän hypähti pystyyn,
+sillä miehen päivettyneet, pitkulaiset kasvot olivat muuttuneet
+aivan ontelon näköisiksi, kuopalleen painuneet silmät suurina,
+kokoon puristuneet huulet, koko mahtava olento painui semmoisella
+erinomaisella voimalla hänen ylitsensä, että hän äkkiä luuli jälleen
+näkevänsä hänet ylhäällä touveissa, niinkuin tuona haaksirikon
+yönä; hän oli muuttunut suureksi niinkuin silloinkin ja voimaltansa
+rajattomaksi, mutta nyt se nousi häntä itseään vastaan.
+
+"Sinä olet valehdellut minulle Asta."
+
+Vaimo peräytyi ja mies astui hänen jälkeensä; "olet saanut minutkin
+valehtelemaan; _ei ainoakaan päivä, jonka olemme eläneet yhdessä, ole
+ollut täyttä totta_!"
+
+Hän seisoi niin lähellä vaimoa, että tämä voi tuntea hänen lämpimän
+hengityksensä, ja hän katseli häntä suoraan silmiin. Peloissaan vaimo
+ei tietänyt, mitä hän seuraavana hetkenä aikoi tehdä tahi sanoa,
+vaan ummisti silmänsä. Hän seisoi siinä ollen vähällä kaatua ja oli
+epätietoinen paetako vai jäädä -- ratkaiseva hetki oli tullut. Syvä
+hiljaisuus oli sen edelläkävijänä, niin syvä, että mieskin sitä
+säikähti; vielä kerran tapahtui hänessä mielenmuutos:
+
+"Todista syyttömyytesi! Heitä pois kaikki juonet -- tee se nyt tässä!"
+
+"Kyllä!" vastasi vaimo tietämättä, mitä vastasi.
+
+"Tee se nyt tässä, sanon minä!"
+
+Hän parahti; sillä vaimo lensi hänen ohitsensa rantaa kohti, hän näki
+hänen kullankarvaisen tukkansa liehuvan, hänen kohotetut kätensä,
+huivin, joka irtautui hartioilta ja hulmuten lensi hänen perästänsä
+liidellen kauemmaksi. Mies ei kuullut huutoa, ei loiskettakaan, sillä
+vesi oli kovin syvällä. Hän ei voinutkaan kuulla, sillä hän oli
+kaatunut takaperin maahan.
+
+Mereltä Asta oli tullut hänen luoksensa tuona yönä, veteen hän jälleen
+hävisi, ja samalla hänen elämänsä tarina. Sysimustaan syvyyteen
+oli kaikki se hautaantunut, joka oli saanut koko hänen sielunsa --
+eikö hänen pitänyt mennä tytön jälkeen? Hän oli tullut paikalle,
+järkähtämätön tahto mielessä saada tuskistansa loppu; -- tämä ei ollut
+loppu; nyt sitä ei milloinkaan tule, nyt ne tuskat vasta alkavatkin.
+Huusihan vaimon viimeinen teko hänelle, että hän oli erehtynyt ja
+surmannut hänet! Vaikka tuska eneni kymmenkertaiseksi, täytyi hänen
+elää surren ja miettien, miten tuo oli tapahtunut. Asta, joka oli
+melkein ainoa pelastunut tuosta kauhun yöstä, hänen piti siis pelastua
+hänen surmattavaksensa, hänen, joka oli hänet pelastanut. Hän itse,
+joka oli purjehtinut ja käynyt kauppaa ikäänkuin koko maailma olisi
+merta ja kauppaa, hän oli äkkiä joutunut semmoisen rakkauden uhriksi,
+joka surmasi sekä hänet itsensä että hänen rakastamansa. Oliko
+hän häijy? Sitä hän ei milloinkaan ollut kuullut sanottavan eikä
+milloinkaan tuntenut sitä. Mutta mitä se sitten oli? Hän nousi -- ei
+heittäytyäksensä aaltojen syvyyteen hänkin, vaan astuaksensa alaspäin
+jälleen; ei kukaan tee itsemurhaa samassa, kun on saanut arvoituksen
+selvitettäväksensä.
+
+Mutta eihän se ollut milloinkaan selvitettävissä. Astahan oli asunut
+Amerikassa siitä asti kun oli tullut täysikasvuiseksi, sieltä hän juuri
+oli tulemassa silloin, kun laivat törmäsivät yhteen. Mistä hänen,
+Botolfin, piti Amerikassa aloittaa? Hänellä ei ollut varmoja tietoja
+siitä, miltä tienoilta Asta Norjasta oli kotoisin, eipä ollut edes
+varma siitäkään, oliko hänen ilmoittamansa sukunimi sama kuin se, joka
+perheellä Norjassa oli. Tuo vieras laivuri? Niin, missä hän oli? Ja
+tunsiko hän hänet, vai Astako vain hänet tunsi? Tämä oli kuin kysyä
+mereltä, ja tiedusteleminen oli kuin syöksyäminen sen helmaan.
+
+Hän, mies, oli erehtynyt! Katuvainen rikoksentekijä olisi etsinyt
+omalletunnollensa helpoitusta tunnustamalla kaikki aviomiehellensä,
+katumaton olisi tehnyt jos jonkinmoisia verukkeita. Mutta Asta ei
+tunnustanut mitään eikä etsinyt verukkeitakaan, hän valitsi kuoleman,
+kun mies häntä ahdisti. Semmoiseen ei ole syyllisellä uskallusta.
+Kyllä sentään, miksi ei? Ennemmin kuolo kuin tunnustaminen,
+sillä jälkimäiseen tarvitaan vielä suurempaa uskallusta. Mutta
+tunnustamisrohkeutta häneltä ei suinkaan puuttunut; sillä olihan hän
+aloittanut myöntämällä olevan jotakin olemassa, jota hän ei voinut
+ilmaista. Rikos itse se siinä teki tunnustuksen mahdottomaksi. Mutta
+mahdotonta oli, että hän olisi voinut salata suurta rikosta; sillä
+hän oli usein iloinen, jopa vallaton, oli kiivas, mutta samalla
+hienotunteinen ja herttaisen hyvänluontoinen. Toisen se oli rikoksessa
+syy. Mutta miksi hän ei milloinkaan tunnustanut sitä toisen rikokseksi?
+-- sillä silloinhan olisi kaikki ollut selvillä. Mutta jos se ei ollut
+hänen eikä kenenkään toisen, mitä se sitten oli? Olihan hän itse
+sanonut siinä _olevan_ jotakin -- ja vieras laivuri, jota hän niin
+oli säikähtänyt? Mitä se oli, mitä kaikkivaltiaan Jumalan nimessä se
+oli? -- Jos Asta olisi vielä elänyt, niin hän olisi vastedeskin häntä
+kiusannut -- siitä hän tuli selville ja oivalsi oman suuren kurjuutensa.
+
+Mutta sitten alkoivat epäilykset jälleen. Ehkei Asta ollutkaan
+niin syyllinen kuin itse luuli, tahi ehkei niin syyllinen kuin
+kentiesi näytti toisten silmissä; kuinka usein piilee viattomuus
+syyllisyytemme takana, yksinkertaisuus synninhelmassa, vaikka niin
+harva sitä käsittää, -- ja _hänen,_ Botolfin, hän ei luullut voivan
+sitä käsittää, hänen, joka oli paljasta epäluuloa. Yhdestä ainoasta
+soivasta vastauksesta hän olisi kehittänyt tuhansia epäluuloisia
+kysymyksiä, sentähden Asta ennemmin antautui kuoleman omaksi kuin pysyi
+hänen omanaan! Minkätähden hän ei milloinkaan jättänyt häntä rauhaan?
+_Hänen_, Botolfin, luo hän oli paennut entisyyttään, hänessä hän oli
+etsinyt turvaa sitä vastaan, ja sitten hän juuri houkutteli sen esiin
+ja alinomaa usutti sitä hänen kimppuunsa! Olihan Asta hellä ja ihana
+hänen luonaan, -- mitä sitten hänen entisyytensä häneen koski? Ja _jos_
+se koskikin, minkä vuoksi se ei heti sitä tehnyt? Ei, mikäli Astan
+hellyys kohosi, sikäli kasvoi miehen levottomuuskin; kun Asta yksistään
+ihailusta ja kiitollisuudesta suostui tulemaan hänen omaksensa, silloin
+hän tahtoi tietää, oliko hän jo ennen ollut toisen omana, ja mimmoiset
+olivat hänen elämänsä vaiheet. Ja mitä enemmän se Astaan koski, mitä
+hartaammin hän rukoili puolestansa, sitä enemmän miehen täytyi häntä
+kiusata, sillä silloinhan siinä jotakin piili!
+
+Ensi kertaa hänelle, Botolfille, johtui mieleen, oliko _hän_
+puolestansa itse ilmaissut _hänelle_ kaikki? Kävikö todellakin päinsä
+uskoa toisillensa kaikki? Käsitettäisiinkö kaikki aina semmoisena kuin
+asia todellakin oli? Ei tosiaankaan.
+
+Hän kuuli kahden lapsen leikkivän ja kääntyi heidän puoleensa. Hän
+istui vihreässä lehtimajassa, jota Asta vähän ennen oli maininnut,
+mutta hän ei ollut sitä huomannut ennen. Viisi tuntia oli kulunut; hän
+luuli sen muutamiksi minuteiksi vain. Lapset olivat jo ehkä kauankin
+leikkineet siinä, nyt vasta hän kuuli heidän äänensä. Ah, eikö se
+ollut Agnes, papin kuusi- tahi kahdeksanvuotias tytär, jota Asta
+oli äärettömiin asti rakastanut ja joka oli niin hänen näköisensä,
+-- taivaan Jumala, miten hänen näköisensä! Hän oli juuri saanut
+autetuksi kivelle pikku veljensä, jonka muka piti olla koulussa ja hän
+koulunopettajattarena.
+
+"Sano nyt, niinkuin minä sanon", hän kehoitti: "Isä meidän!"
+
+"Itä me!"
+
+"Joka olet taivaassa!"
+
+"O tavaa!"
+
+"Pyhitetty olkoon nimesi!"
+
+"Py-mim!"
+
+"Lähestyköön valtakuntasi!"
+
+"Ei!"
+
+"Tapahtukoon tahtosi!"
+
+"Ei, ei tahto!"
+
+Botolf oli takaperin hiipinyt ulos, rukous häneen ei koskenut, hän
+ei edes huomannut sitä rukoukseksi; mutta hänen katsellessaan ja
+kuunnellessaan noita molempia lapsia, hän omissa silmissään muuttui
+saastaiseksi, Jumalan ja ihmisten yhteydestä karkoitetuksi pedoksi.
+Hän peräytyi pensaiden taakse piiloon, etteivät lapset häntä näkisi;
+hän pelkäsi heitä enemmän kuin milloinkaan eläessään oli pelännyt
+ketään. Hän hiipi metsään, loitolle ihmisasunnoista. Minne hän aikoi?
+Siihen tyhjään, autioon taloonko, jonka oli ostanut ja sisustanut Astaa
+varten? -- Vai vieläkö etemmäksi? -- Se oli yhdentekevää, sillä minne
+aikoi, seisoi Asta aina hänen edessänsä. Sanotaan kuolevista, että
+heille on viimeinen näkemänsä painautunut silmiin ja että he siinä
+vievät sen mukanaan; ken herää tehtyään rikoksen, hänen silmiinsä
+kiintyy ensimäinen näky eikä hän pääse siitä ikinä vapaaksi. Hän ei
+enää nähnyt Astaa, semmoisena kuin tämä seisoi tunturin törmällä;
+pienoinen viaton tyttönen se oli -- Agnes. Syvyyteen vajoavan kuva
+muuttui pieniä kätösiään ojentavaksi lapseksi. Muisto siitä, miten
+sanomattomasti Asta oli rakastanut lasta, sekoitti salaperäisesti
+heidän kuvansa hänen sielussansa, tuo suuri yhdennäköisyys hiipi jo
+kuukausia vanhaan epäilykseen siitä, oliko hän viaton vai syyllinen.
+Oliko Asta kantanut semmoista lasta sydämmensä alla? Kyllä! hän oli
+nähnyt sen, eli oikeammin hän huomasi nyt vasta nähneensä sen. Ennen
+hän vain oli miettinyt, oliko sekin viattomuutta ja olisiko Asta voinut
+samalla tavoin hymyillä muillekin, tahi mikä se oli, joka oli peittänyt
+hänen silmänsä, niin että hän ei ollut tuntenut sitä Astan lapseksi, se
+kun tuli ilmi vain tuommoisina autuaallisina hetkinä. Astan luonteen
+alinomainen vaihtelu, levottomuus ja alituinen haaveksivaisuus, joka
+johdatti muitakin liioitteluun, oli vetänyt hänet, Botolfin, puoleensa,
+jälleen sysätäksensä hänet luotansa; nyt, hänen surkean kuolemansa
+jälkeen kohdistuivat kaikki muistot viattomaan, rukoilevaan lapseen.
+
+Minne vain ajatukset tuskaantuneina kääntyivät, ikävöiden selvyyttä,
+niin lapsi johtui hänen mieleensä, sulkien häneltä kaikki tiedustelun
+tiet. Heidän yhdyselämänsä jokainen tapahtuma, tuosta haaksirikon
+yöstä tuohon pyhä-aamuun asti vuorentörmällä -- kun hän tahtoi
+tiedustella niitä, niin kohosivat lapsen kasvot hänen eteensä, ja tuo
+eriskummallinen sekaannus uuvutti hänet siihen määrin ruumiin ja sielun
+puolesta, että hän muutaman päivän kuluttua tuskin voi nauttia mitään
+ravintoa eikä jonkun ajan kuluttua enää voinut nousta vuoteestansa.
+
+Jokaiselle oli selvää, että hän oli kuoleman oma. Kellä on sydämmessään
+arvoitus, muuttuu itsekin niin salaperäiseksi, että tulee muillekin
+arvoitukseksi. Siitä päivästä alkaen, jolloin muuttivat paikkakuntaan,
+oli _hänen_ synkkä harvapuheisuutensa ja _Astan_ kauneus sekä kummankin
+erakkoelämä saaneet seudun juorukielet liikkeelle; kun vaimo sitten
+äkkiä katosi, kasvoi jännitys niin, että uskomattomimpiakin juttuja
+uskottiin. Ei kukaan voinut selvittää asiaa, sentähden, ettei kukaan
+kaikista niistä, jotka asuivat tahi liikkuivat rantamilla, ollut
+sattunut sinä sunnuntai-aamuna katsomaan tuonne kalliontörmälle juuri
+silloin, kuin Asta heittäytyi mereen. Ei ruumiskaan noussut eikä
+ajautunut maihin. Siitä syystä syntyi miehestä kummallisia huhuja hänen
+vielä eläessäänkin. Kamalalta hän näyttikin, maatessansa siinä silmät
+kuopallaan, ja kasvot laihoina, punainen parta ja takkuinen punatukka
+tuuheana niitä ympäröiden. Suuret silmät tuijottivat niiden keskeltä
+kuin metsän ympäröimästä suolammesta. Kun näytti siltä, että hän ei
+voinut elää eikä kuollakaan, sanoivat ihmiset Jumalan ja perkeleen
+taistelevan hänen sielustansa. Jotkut olivat nähneet paholaisen itsensä
+tuliliekkien ympäröimänä pyrkivän sisään hänen huoneensa ikkunasta
+ja huutavan häntä. He olivat myöskin nähneet sen, milloin nuuskivan
+rakennusten ympärillä mustan koiran muodossa, milloin ponnahtavana
+keränä kieriskelevän heidän edessänsä. Ohitse ajavat olivat nähneet
+koko talon olevan ilmitulessa, toiset kuulleet pitkän paholaisjoukkueen
+meluten, haukkuen ja kiljuen verkkaan astuvan taloa kohti, menevän
+sisään suljettujen ovien kautta, temmeltäen kulkevan kaikkien huoneiden
+läpi ja sen perästä samalla tavalla kiljuen, haukkuen ja vikuroiden
+palaavan rantaan, jossa jälleen hävisi veteen. Potilaan palvelijat
+niin miehet kuin naiset pakenivat muitta mutkitta ja kertoivat kaikkea
+tuota. Ei kukaan rohjennut enää lähestyä taloa. Elleivät muutamat
+torpparivanhukset, joita hän aikaisemmin oli auttanut, olisi ottaneet
+vaaliaksensa häntä, niin hän olisi saanut jäädä avutta. Vanha vaimo,
+joka häntä hoiteli, eli itse suuressa pelossa; hän poltti olkia hänen
+vuoteensa alla paholaisen karkoittamiseksi; mutta vaikka sairas oli
+vähällä joutua poltetuksi, niin ei siitä pelastusta lähtenyt. Hänellä
+vain oli kauheat tuskat. Vanha vaimo arveli vihdoin hänen varmaankin
+odottavan jotakuta. Hän siis kysyi, pitikö hakea pappi. Sairas pudisti
+päätään. Eikö ollut muutakaan, jota hän tahtoi nähdä? Siihen ei sairas
+vastannut. Mutta seuraavana päivänä hän aivan selvästi lausui nimen
+"Agnes!"
+
+Varmaankaan se ei ollut vastauksena vaimon eiliseen kysymykseen, mutta
+vanhus käsitti sen kuitenkin niin; iloisena hän nousi paikaltaan,
+riensi ulos miehensä luokse ja käski kiireesti valjastamaan ja
+lähtemään pappilaan Agnesta tuomaan. Pappilassa he kyllä luulivat
+miehen kuulleen väärin ja että pappia itseänsä haettiin sairaan
+luo, mutta mies vain jyrkästi väitti hakevansa Agnesta. Tyttö oli
+itse sisällä ja säikähti kovasti, sillä sinnekin oli huhu levinnyt
+paholaisesta ja järvestä tulevasta joukosta, mutta hän oli myöskin
+kuullut, että sairas odotti jotakuta voidaksensa sitten kuolla, eikä
+häntä ensinkään kummastuttanut, että Botolf tarkoitti häntä, jonka
+Asta niin monasti oli tuonut sinne. Kuolemaisillaan olevan tahto on
+täytettävä, sanottiin hänelle, ja kun hän vain hartaasti rukoili
+Jumalaa, niin ei mikään paha pystynyt häneen. Ja siihen luottaen hän
+pukeutui. Oli kylmä, kirkas ilta pitkine varjoineen, kulkusten kilinä
+kaikui metsässä, kammottipa hieman, mutta hän istui reessä rukoillen,
+kädet ristissä puuhkassansa. Hän ei nähnyt ainoatakaan paholaista eikä
+metsän peikkojoukkoa tulevan järvestä, kun ajoi sen rantaa pitkin;
+mutta hän näki tähdet ja tulenvalon ikkunoista mäeltä. Pihassa oli
+tuskallisen hiljaista, mutta torpan eukkovanhus tuli heti ulos ja
+kantoi hänet sisälle, riisui päällysvaatteet ja antoi hänen lämmitellä
+takan luona. Ja sillä aikaa kehoitti vanhus häntä olemaan rohkealla
+mielellä, astumaan luottavaisesti sairaan luokse ja rukoilemaan
+Isä meitänsä hänen ylitsensä. Lämmiteltyään Agnes meni vanhuksen
+taluttamana sairaan kamariin. Siellä sairas makasi pitkäpartaisena ja
+silmät kuopallaan ja katseli häntä vakavasti. Hän ei tytön mielestä
+näyttänyt kammottavalta eikä hän ensinkään häntä pelännyt.
+
+"Annatko minulle anteeksi!" kuiskasi sairas.
+
+Tytöstä tuntui, että tähän piti antaa myöntävä vastaus, ja sentähden
+hän vastasi:
+
+"Kyllä."
+
+Silloin hymyili sairas ja koetti kohota, mutta jäi voimattomana
+makaamaan vuoteelleen. Tyttö heti alkoi Isä meitänsä, mutta sairas
+kieltävästi liikutti kättään ja osoitti rintaansa, ja nyt tyttö laski
+siihen molemmat kätösensä, sillä hän käsitti sen niin. Sairas heti
+laski laihan, kylmän, luisevan kätensä hänen pienille lämpöisille
+sormillensa ja ummisti silmänsä. Kun hän ei virkkanut mitään tytön
+luettua Isä meidän, niin tyttö ei tohtinut vetää käsiänsä pois, vaan
+aloitti uudestaan. Hänen lukiossansa kolmannen kerran tuli vaimovanhus
+sisälle, katsahti sinne päin ja sanoi:
+
+"Nyt voit lopettaa, lapseni, sillä nyt hän on pelastettu."
+
+
+
+
+KARHUNTAPPAJA
+
+(1857)
+
+
+Suurempaa valehtelijaa kuin papin poika tuskin oli koko seudulla; ei
+häneltä lukutaitoakaan puuttunut, sillä lukeminen häneltä sujui mainion
+hyvästi, ja sitä, mitä hän luki, tahtoivat talonpojat mielellään
+kuulla. Kun sitten oli jotakin, joka heitä erittäin miellytti, niin
+hän lisäsi siihen omiansa samaa lajia niin paljon kuin luuli heihin
+menevän; lempiaineena oli väkevät miehet ja rakkaus ynnä siitä johtuvat
+murhat.
+
+Milloin huomasi pappi riihen puimisen tapahtuvan yhä
+epäsäännöllisemmin; hän meni katsomaan, ja silloin seisoi Thorvald
+siellä kertomassa juttuja. Milloin saatiin kummastuttavan vähän halkoja
+ajetuksi kotiin takamailta; hän sinne katsomaan syytä, ja siellä seisoi
+Thorvald jälleen kertomassa. Tästä pitää tulla loppu, arveli pappi; hän
+pani pojan kansakouluun.
+
+Siellä tosin kävi ainoastaan talonpoikaisia lapsia, mutta papista oli
+liian kallista pitää kotiopettajaa tuon ainoan pojan tähden vain.
+Mutta Thorvald ei ollut käynyt siellä viikkoakaan heidän kanssaan,
+ennenkuin eräs kumppani kalman kalpeana tuli sisään kertoen paholaisen
+tulleen vastaan maantiellä -- toinen vielä kalpeampana kertoi nähneensä
+päättömän miehen ihkasen elävänä rannalla veneiden kanssa askaroineen
+venelaiturin luona, -- ja mikä oli pahinta: pikkuinen Knut Pladsen ja
+hänen vielä pienempi siskonsa tulivat eräänä iltana, kun heidän piti
+mennä kotiin, miltei mielettöminä pelosta juosten takaisin, ja sanoivat
+itkien kuulleensa karhun ylhäällä pappilan metsässä, niin, olipa pikku
+Marit nähnyt sen harmaiden silmien säihkyvänkin.
+
+Silloin koulumestari raivostui, löi viivottimella pöytään ja kysyi:
+"mikä hitto -- Jumala antakoon pahan syntini anteeksi -- lapsi
+vekaroita vaivasi?"
+
+"Täällä joutuu toinen toistansa pahemmin päästään pyörälle", hän
+sanoi; "jokaisessa pensaassa muka asustaa metsänneitonen, jokainoan
+veneen alla istuu vedenpeikko nyökäyttäen päätään, -- uskotteko
+karhun keskitalvella olevan liikkeellä? Ettekö enää usko Jumalaan ja
+kristinoppiinne", hän torui, "vai uskotteko kaikellaisia pirun juonia
+ja pimeyden valtaa, kun luulette karhunkin kuljeskelevan keskitalvella?"
+
+Mutta sitten hän lauhtui, kun oli kotvasen kulunut, ja kysyi pikku
+Maritilta, eikö hän todellakaan tohtinut mennä kotiin. Pikku vesa
+nyyhki ja itki sekä arveli sen aivan mahdottomaksi; koulumestari
+silloin käski Thorvaldin, joka oli suurin koululle jääneiden joukosta,
+mennä saattamaan häntä metsän lävitse.
+
+"Ei, hänhän on itsekin nähnyt karhun" sanoi Marit nyyhkien; "hän se
+juuri siitä kertoi."
+
+Thorvald ikäänkuin hupeni siinä istuessansa, etenkin kun koulumestari
+katsahti häneen ja hyväillen vetäisi viivotinta vasemman kätensä läpi.
+
+"Oletko nähnyt karhun?" hän kysyi tyynesti.
+
+"On aivan totta, että lautamiehen renki oli löytänyt karhunpesän
+ylhäällä pappilan metsässä sinä päivänä kuin oli siellä peltokanoja
+ampumassa", sanoi Thorvald.
+
+"Oletko sinä nähnyt karhun?"
+
+"Siellä ei ollut yksi vain, siellä oli kaksi suurta, ja ehkä siellä oli
+kaksi pienempääkin, sillä emäkarhuilla on pesässään sekä viime- että
+tämänvuotiset pennut."
+
+"Oletko sitten nähnyt ne?" kysyi koulumestari vielä leppeämmin, yhä
+vain vetäisten viivotinta kädessänsä. Thorvald oli hetkisen ääneti.
+
+"Olenhan nähnyt sen karhun, jonka Lars metsästäjä viime vuonna ampui,
+tiedänmä."
+
+Nyt astui koulumestari askeleen lähemmäksi ja kysyi lempeästi, että
+poika nytkähti:
+
+"Minä kysyn, oletko nähnyt nuo karhut pappilan metsässä?"
+
+Nyt ei Thorvald voinut mitään vastata.
+
+"Ehkä muistit ikäänkuin vähäisen väärin sillä kertaa?" kysäisi
+koulumestari, tarttui pojan nutunkaulukseen ja taputteli itseänsä
+reidelle viivottimella. Thorvald ei hiiskunut sanaakaan eivätkä toiset
+tohtineet edes vilaistakaan sinnepäin. Silloin lausui koulumestari
+vakavasti:
+
+"On rumaa, kun papinpoika valehtelee; on vielä rumempaa opettaa
+talonpoikien lapsia tekemään samoin." Ja niin pääsi poika _sillä_ siksi
+kertaa.
+
+Mutta koulussa seuraavana päivänä (opettaja oli käsketty papin puheille
+ja lapset olivat jätetyt omiin hoteihinsa) oli Marit ensimäinen
+pyytämään Thorvaldia jälleen kertomaan jotakin karhusta.
+
+"Sinua rupeaa pelottamaan", sanoi poika.
+
+"Joutavia, saanhan oppia sitä kestämään", lausui tyttö siirtyen
+lähemmäksi veljeään.
+
+"Niin, uskokaa pois, kyllä se nyt ammutaan!" vakuutti Thorvald
+nyökäyttäen päätään; "tänne on tullut muuan mies, joka osaa ampua
+sen! Tuskinpa oli Lars metsästäjä kuullut puhuttavan pappilan metsän
+karhunpesästä, ennenkuin tuli rientäen seitsemän pitäjän läpi, mukanaan
+pyssy, niin painava kuin ylimäinen myllynkivi ja niin pitkä kuin täältä
+Hans Voldeniin tuossa!"
+
+"Jestas!" huusivat kaikki lapset.
+
+"Niin pitkä", jatkoi Thorvald, "niin, aivan varmasti niin pitkä kuin
+täältä tuon tuolin luokse."
+
+"Oletko nähnyt sen?" kysyi Ole Böen.
+
+"Olen nähnyt sen? Olen ollut mukana sitä puhdistamassa, minä; sillä,
+tiedä se, siihen toimeen hän ei ota ketä hyvänsä. Niin, tietysti,
+_minä_ en jaksanut sitä nostaakaan; mutta se olikin vähäpätöistä,
+-- minä puhdistin ainoastaan sen lukkoa, ja, usko pois, se ei ole
+helpointa työtä."
+
+"Sanotaan, että se ei osu enää yhtä hyvin kuin ennen", lausui Hans
+Volden nojautuen taapäin, molemmat jalat pulpetilla.
+
+"Ei, sen jälkeen kuin Lars kerran tuolla ylhäällä Osmarkissa ampui
+nukkuvaa karhua, niin se pettää kaksi kertaa ja ampuu kolmannen kerran
+ohi."
+
+"Niin, kun hän ampui nukkuvaa karhua", todistivat tytöt.
+
+"Houkkio!" lisäsivät pojat.
+
+"On olemassa ainoastaan _yksi_ keino, millä _sitä_ voi auttaa",
+ilmoitti Ole Böen, "nimittäin panemalla elävän käärmeen sen piippuun."
+
+"Niin, sen tiedämme kaikki", sanoivat tytöt; he tahtoivat kuulla
+jotakin uutta.
+
+"Nyt on talvi, käärmettä ei voi saada ja sentähden Lars ei kokonaan
+luota pyssyynsä", arveli Hans Volden miettiväisesti.
+
+"Hänhän tahtoo Niels Böenin mukaansa?" kysyi Thorvald.
+
+"Niin", vastasi böeniläinen poika, joka tietysti parhaiten tunsi
+sen asian; "mutta ei Nielsin äiti eikä sisar laske häntä. Isä kuoli
+varmasti siitä ottelusta, jossa oli karhun kanssa viime vuonna
+kesälaitumella, eikä heillä enää ole muuta turvaa kuin Niels."
+
+"Onko se sitten niin vaarallista?" kysäsi muuan pikkuinen poika.
+
+"Vaarallistako?" toisti Thorvald; "karhulla on kymmenen miehen järki ja
+kahdentoista miehen voima."
+
+"Niin, sen tiedämme", sanoivat tytöt uudestaan; he tahtoivat
+välttämättömästi kuulla jotakin uutta.
+
+"Mutta Niels on isäänsä; hän kyllä lähtee mukaan."
+
+"Niin, tietysti hän menee mukaan", sanoi Ole Böen, "tänään varhain,
+ennenkuin kukaan siellä oli liikkeellä, näin Niels Böenin, Lars
+metsästäjän ja vielä kolmannen menevän metsään päin, kullakin pyssy
+mukana; luulen aivan varmaan heidän menneen pappilan metsään."
+
+"Oliko se aikaisin?" kysyivät lapset yhteen suuhun.
+
+"Tavattoman aikaiseen! Olin ylhäällä jo ennenkuin isä ja äiti
+sytyttivät tulta."
+
+"Oliko Larsilla pitkä pyssynsä?" kysäsi Hans.
+
+"Niin, sitä en tiedä sanoa; mutta se, joka hänellä oli, oli niin pitkä
+kuin täältä tuolille asti."
+
+"Ei, miten sinä valehtelet!" sanoi Thorvald.
+
+"Sanoithan sen itse!" arveli poika.
+
+"Niin, tuota pitkää pyssyä, jonka minä näin, sitä hän tuskin enää
+käyttää."
+
+"Niin, mutta tämä oli kuitenkin niin pitkä, niin pitkä, kuin -- tästä
+melkein tuolin luokse."
+
+"Vai niin; ehkä se kuitenkin oli hänellä."
+
+"Ajatelkaa", sanoi Marit, "nyt he ovat siellä ylhäällä karhujen luona."
+
+"Ehkäpä nyt juuri ottelevat karhun kanssa!" sanoi Thorvald. Syntyi syvä
+hiljaisuus; oli miltei juhlallista.
+
+"Luulenpa meneväni", sanoi Thorvald tarttuen lakkiinsa.
+
+"Niin, niin, silloin saat kuulla jotakin!" huusivat kaikki vilkastuen
+jälleen.
+
+"Mutta koulumestari!" hän sanoi seisahtuen.
+
+"Joutavia, olethan sinä papin poika", sanoi Ole Böen.
+
+"Niin, jos hän tohtii lyödä, niin -- ", sanoi Thorvald kammottavan
+hiljaisuuden vallitessa nyökäyttäen päätään.
+
+"Lyötkö takaisin?" kysyivät toiset kiihkoissaan.
+
+"Ken tietää", hän sanoi, nyökäytti päätään ja läksi.
+
+He luulivat olevan parasta lukea sillä aikaa, kuin hän oli poissa;
+mutta ei kukaan malttanut, heidän täytyi puhua karhusta.
+
+He arvailivat sinne tänne, miten siellä oli käynyt; Hans löi Olen
+kanssa vetoa siitä, että Larsin pyssy ei ollut lauennut ja että karhu
+oli suoraan hyökännyt hänen kimppuunsa. Pikku Knut Pladsen arveli
+kaiken käyneen hullusti ja tytöt kääntyivät hänen puolelleen. Mutta
+silloin palasi Thorvald.
+
+"Mennään kaikki sinne!" hän sanoi kiivaasti avaten oven, tuskin osaten
+sanoa sen enempää.
+
+"Mutta koulumestari?" kysäisivät muutamat.
+
+"Menköön koulumestari hiiteen! Karhu, karhu!" Enempää hän ei saanut
+sanotuksi.
+
+"Onko se ammuttu?" kysyi joku aivan hiljaa toisten tohtimatta
+hengittääkään. Thorvald istui läähättäen, nousi viimein, kiipesi
+seisomaan penkille, heilutti lakkiaan:
+
+"Mennään sinne! sanon minä; minä otan kaiken syyn niskoilleni!"
+
+"Mutta minne meidän pitää mennä?" kysyi Hans.
+
+"Suurin karhu on kannettu alas, toiset makaavat siellä vielä. Niels
+Böen on pahasti haavoittunut, sillä Larsin pyssy ei lauennut, ja karhu
+suoraan heitä ahdistamaan. Poika, joka heillä oli mukana, pelastui
+heittäytymällä maahan ja tekeytymällä kuolleeksi, niin että karhu
+ei koskenut häneen. Heti kun Lars ja Niels olivat voittaneet oman
+karhunsa, he ampuivat hänen ahdistajaansa."
+
+"Eläköön! Eläköön!" huusivat kaikki pojat ja tytöt, ja alas
+paikoiltaan, ulos ovesta ja eteenpäin läpi peltojen ja metsän Böeniin,
+ikäänkuin ei olisi koulumestaria olemassakaan.
+
+Tytöt valittivat pian, etteivät voineet seurata mukana, mutta pojat
+ottivat heidät väliinsä, ja eteenpäin sitä juostiin.
+
+"Varokaa koskemasta siihen!" sanoi Thorvald; "tapahtuu välistä, että
+karhu virkoo uudestaan eloon."
+
+"Onko se totta?" kysyi Marit.
+
+"On, silloin se nousee toisen elävän muodossa, varokaa siis!" Ja he
+riensivät eteenpäin.
+
+"Lars oli ampunut suurimpaan kymmenen laukausta ennenkuin se kaatui",
+hän kertoi jälleen. "Ajatelkaa kymmenen kertaa!" ja yhä vain he
+juoksivat.
+
+"Ja Niels oli iskenyt siihen puukollaan kahdeksantoista kertaa,
+ennenkuin se kaatui."
+
+"Jestas, mimmoinen karhu!"
+
+Ja vesat juoksivat niin, että hiki tippui.
+
+Ja sitten he pääsivät perille. Ole Böen kiskaisi oven auki ja pääsi
+ensiksi sisään.
+
+"Varo itseäsi!" huusi Hans hänen jälkeensä.
+
+Marit ja eräs pieni tytöntylleröinen, jotka olivat olleet Thorvaldin ja
+Hansin välillä, olivat toisina heidän perässänsä, sitten Thorvald, joka
+ei astunut aivan eteen, vaan jäi seisomaan taakse, voidakseen nähdä
+kaikkia ja kaikkea, mitä tapahtui.
+
+"Katsoppas tuota verta!" hän sanoi Hansille. Toiset olivat kahden
+vaiheilla, tohtiako ensinkään mennä sisään.
+
+"Näetkö sen?" kysäsi muuan tyttönen pojalta, joka seisoi hänen
+vieressään ovessa.
+
+"Näen, se on niin suuri kuin tuo suuri hevonen kapteenin talossa", tämä
+vastasi ja jatkoi kertomustaan. "Se oli kahlehdittu rautavitjoilla",
+hän jatkoi, "ja kuitenkin se oli katkaissut ne, jotka olivat
+etujaloissa: selvästi näkyi, että se vielä oli hengissä, ja verta se
+vuoti aivan virtanaan.!"
+
+Valhetta se kyllä oli; mutta sen he unohtivat nähdessään karhun, pyssyn
+ja Nielsin, joka istui siinä, ottelussa kontion kanssa saamansa haavat
+sidottuina, ja kuullessansa vanhan Lars metsästäjän kertovan, miten
+kaikki oli tapahtunut. He kuuntelivat ja katselivat niin kiihkoisan
+innokkaasti, etteivät huomanneet, miten joku astui sisään heidän
+takaansa, joka myöskin rupesi kertomaan, ja seuraavalla tavalla:
+
+"Kyllä minä teidät opetan luvatta karkaamaan koulusta, minä! --"
+
+Kauhistuksen huuto kaikui vekarajoukosta, kaikki ulos ovesta,
+eteisestä, pihalle ja matkaan! -- kohta he näkyivät pienten kerien
+muotoisina kieriskelevän eteenpäin pitkin lumivalkeata tietä toinen
+toisensa perästä, ja kun koulumestari vihdoin vanhoilla jaloillaan ehti
+perille koululle, niin hän jo kaukaa kuuli heidän lukevan, että kaikui
+nurkissa.
+
+Niin, se oli juhlapäivä se päivä, jolloin karhuntappaja palasi kotiin.
+Se koitti päivänpaisteella ja päättyi sateella; -- mutta semmoiset
+päiväthän tavallisesti ovat enimmin hedelmää tuottavat.
+
+
+
+
+VAARALLINEN KOSINTARETKI
+
+(1856)
+
+
+Siihen aikaan, jolloin Aslaug tuli täysikasvuiseksi immeksi, ei ollut
+varsin rauhallista Husebyssä; sillä siellä sekä tappelivat että repivät
+toisiansa seudun paraat pojat joka yö. Pahinta oli pyhää vasten,
+mutta silloin ei myöskään vanha Knut Huseby milloinkaan riisunut
+nahkahousujaan mennessään nukkumaan eikä unohtanut asettaa koivuista
+keppiä vuoteensa viereen.
+
+"Kun kerran olen saanut tyttären, niin tottapa osaan häntä
+suojellakin", lausui Husebyn ukko.
+
+Thore Nässet oli ainoastaan torpanpoika; mutta sittenkin oli niitä,
+jotka väittivät häntä siksi, joka useimmin kävi Husebyn kassapään
+luona. Vanha Knut ei siitä pitänyt, väitti myöskin sitä valheeksi,
+sillä hän "ei ollut milloinkaan nähnyt häntä siellä". Mutta väki
+naurahti siitä puhuessaan ja arveli, että jos ukko olisi tarkkaan
+etsinyt nurkista eikä kiistellyt kaikkien niiden kanssa, jotka
+melusivat ja elämöivät pihalla ja tuvassa, niin hän kyllä olisi
+löytänyt Thorenkin.
+
+Tuli kesä ja Aslaug läksi elukoiden kanssa paimenmajalle. Kun päivä
+helteisesti paistoi laaksossa, vuorien rinne vilpoisana kohosi auteren
+ylitse, kulkusten kilinää kuului kesälaitumelta, paimenkoira haukkui ja
+Aslaugin laulu ja torven ääni kaikui korkealla tunturin rinteillä --
+silloinpa kävi poikien sydämmelle heidän työskennellessään niityillä ja
+pelloilla. Ja ensimäisenä lauantai-iltana he juosta viilettivät sinne,
+toinen toistansa nopeammin. Mutta kahta sukkelammin he sieltä riensivät
+käpälämäkeen; sillä ylhäällä paimentuvalla seisoi oven takana poika,
+jolla oli heille tervetuliaisiksi aimo selkäsauna, ja joka pöllytti
+heitä niin, että heille ainiaaksi jäi muistiin sanat, jotka he saivat
+ikäänkuin kaupanpäällisiksi:
+
+"Tuleppas toinenkin kerta, niin saat lisää!" Mikäli he tiesivät, oli
+siinä pitäjässä ainoastaan yksi ainoa, jolla oli niin vahvat nyrkit, ja
+se oli Thore Nässet. Ja kaikkien noiden rikasten talollisten poikien
+mielestä oli kerrassaan päin mäntyyn, että tuommoinen torpparipässi sai
+muita mahtavammin puskeskella tuolla Husebyn paimenmajalla.
+
+Samaa mieltä oli vanha Knutkin, saadessaan kuulla siitä, ja arveli,
+että jollei ollut ketään muuta torpanpojan kytkijää, niin tottapa
+sitten pitää hänen itsensä poikineen koettaa. Knut tosin jo oli alkanut
+vanheta, mutta vaikka jo lähenikin kuudettakymmennettä, hän siltä usein
+huvin vuoksi törmäsi yhteen kerran tahi pari vanhemman poikansa kanssa,
+milloin hilpeässä seurassa mieliala uhkasi muuttua muka liian vakavaksi.
+
+Husebyn paimenmajalle kulki vain yksi ainoa tie ja sekin aivan pihan
+kautta. Seuraavana lauantai-iltana, kun Thore oli kevein askelin
+menossa majalle ja hiipi pihan lävitse, iski häneen mies rinnasta
+kiinni hänen juuri saavuttuaan riihen luokse.
+
+"Mitä minulta tahdot?" kysyi Thore ja sysäsi hänet kumoon, että
+kellahti.
+
+"Sen saat minulta tietää", vastasi toinen hänen takanaan, tarttuen
+häneen niskasta, ja se oli veli.
+
+"Tässä tulee kolmas", sanoi Knut vanhus suoraan hyökäten hänen
+kimppuunsa.
+
+Thoren voimat paisuivat vaarassa; hän oli notkea kuin pajun oksa ja
+iski niin, että kirveli; hän puikkelehti ja väisti iskut; kun häneen
+tähdättiin, niin häntä ei enää ollutkaan; milloin vastustajat vähimmin
+odottivat, he saivat osansa runsaalla mitalla. Selkäänsä hän kuitenkin
+lopuksi sai, jopa miehen lailla; mutta Knut vanhus sanoi sen jälkeen
+usein, että tanakamman miehen kanssa hän tuskin ennen oli ollut
+käsikahakassa. Tappelua kesti, kunnes verta vuoti, mutta silloin sanoi
+Husebyn ukko. "Seis!" ja lisäsi vielä: "Jos ensi lauantai-iltana pääset
+Husebyn karhun ja hänen pentujensa ohitse, niin olkoon tyttö sinun!"
+
+Thore korjautui kotiin mitenkuten ja paneutui maata päästyään sisälle.
+Laajalle levisi tieto Husebyn tappelusta, ja yleisesti sanottiin:
+"Mitä hänen oli siellä tekemistä?" Yksi kuitenkin oli, joka ei sanonut
+niin, ja se oli Aslaug. Hän oli niin hartaasti odottanut Thorea sinä
+lauantai-iltana, ja saadessaan nyt kuulla, mille kannalle asiat isän
+kanssa olivat kääntyneet, hän istahti kivelle katkerasti itkemään sekä
+sanoi itsekseen:
+
+"Ellen saa Thorea, niin ei minulla enää ole iloista päivää tässä
+maailmassa."
+
+Thore oli vuoteen-omana koko sunnuntain, maanantainakin hän vielä
+tunsi itsensä kykenemättömäksi nousemaan. Tuli tiistai, ja päivä
+oli niin kaunis. Yöllä oli satanut, tunturin rinteet olivat märät
+ja vihannat, ikkuna oli auki, lehtien tuoksua virtasi siitä sisään,
+karjankellojen kilinää kuului ylhäältä tunturilta ja joku lauleli
+siellä ylhäällä; ellei äiti olisi istunut sisällä, niin hän olisi
+itkenyt kärsimättömyydestä.
+
+Tuli keskiviikko ja yhä vielä Thore makasi; mutta torstaina hän arveli,
+eikö hän kuitenkin mahtane parantua lauantaiksi, ja perjantaina
+hän jo oli liikkeellä. Hän muisti tarkkaan isän sanat: "Jos ensi
+lauantai-iltana voit päästä Husebyn karhun ja hänen pentujensa ohitse,
+niin olkoon tyttö sinun"! Hän kerta toisensa perästä katsahti Husebyhyn.
+
+"Eihän kuitenkaan voi sen pahempaa tulla kuin selkäsauna", arveli Thore.
+
+Husebyn paimenmajalle ei vienyt muuta kuin yksi tie, niinkuin jo on
+sanottu; mutta tottahan ripeän miehen onnistunee päästä sinne, vaikkei
+menisikään suorinta tietä. Jos hän soutaisi niemen ympäri ja tunturin
+toiselle puolelle, niin tottapa hän sieltä jollakin tavalla pääsisi
+kiipeämällä ylös, vaikka olikin niin jyrkkää, että vuohikin töin tuskin
+pääsi eteenpäin, eikä se suinkaan ole pelkuri eikä arkaile semmoisilla
+retkillä.
+
+Tuli lauantai, ja Thore oli liikkeellä koko päivän; aurinko paistoi
+niin polttavan kuumasti, että rätisi pensaissa, ja vähä väliä kuului
+tuntureilta laulua. Hän istui vielä illansuussa oven edustalla, ja
+hienoa sumua nousi maasta ja kohosi kuin nuoleskellen tunturin rinteitä
+korkeammalle. Hän katsahti sinne ylös, ja siellä oli niin hiljaista,
+hän katsahti Husebyhyn päin -- ja silloin hän meni rantaan, lykkäsi
+veneen vesille ja souti niemen ympäri.
+
+Paimenmajalla istui Aslaug lopetettuaan päivän askareet. Hän ajatteli,
+että Thore ei voinut tulla sinä iltana, vaan hänen sijastansa sitä
+useampia muita; silloin hän laski irti paimenkoiran eikä sanonut
+kenellekään, minne meni. Hän istahti niin, että voi nähdä alas
+laaksoon, mutta sieltä nousi sumua, eikä hän muutenkaan voinut katsella
+sinne, sillä kaikki herätti ikäviä muistoja. Hän siis muutti paikkaa
+ja, itsekään ajattelematta, minne meni, sattui menemään vastaiselle
+puolelle, jonne sitten istui katselemaan vuonolle. Tuo avara näköala
+yli laajan järven tuotti hänelle niin suloista rauhaa!
+
+Silloin hänen teki mieli laulaa; hän valitsi surunvoittoisen laulun, ja
+sävelet etenivät kauas yön hiljaisuuteen. Laulu häntä miellytti niin,
+että hän lauloi siitä toisenkin värssyn. Mutta silloin hänestä tuntui
+kuin kuuluisi syvältä siihen vastaus.
+
+"Hyväinen aika, mikä se on?" arveli Aslaug, meni jyrkänteen reunalle,
+kiersi kätensä hennon, reunalla kasvavan ja puoleksi jyrkänteen päällä
+riippuvan koivun ympäri. Hän katseli alas, mutta ei nähnyt mitään.
+Vuono oli tyyni ja kirkas, ei ainoata lintuakaan halkaissut sen
+pintaa. Aslaug istahti jälleen ja rupesi uudestaan laulamaan, silloin
+vastattiin todellakin alhaalta hänen lauluunsa aivan samalla sävelellä,
+mutta lähempää kuin ensi kerralla.
+
+"On siellä sittenkin joku!" Ja silloin hän huomasi alhaalla kallion
+rinteellä veneen, joka oli kiinnitetty sinne, mutta niin syvällä, että
+se näytti pieneltä simpukan kuorelta vain. Hän katsahti korkeammalle
+ja äkkäsi punaisen lakin ja sen alta pojan, joka kiipesi ylös melkein
+äkkijyrkkää, sileätä vuorenseinää.
+
+"Herranen aika! ken mahtaa hän olla?" kysäisi Aslaug itseltään, laski
+irti koivun ja hypähti taapäin. Hän ei uskaltanut vastata, sillä hän
+tiesi aivan hyvin, ken se oli. Hän heittäytyi alas ruohokkoon, tarttui
+molemmin käsin kiinni ruohoon, juuri kuin olisikin ollut _hän_, joka
+oli kiipeämässä, mutta juuret irtaantuivat, hän huusi ääneen ja rukoili
+kaikkivaltiasta Jumalaa auttamaan. Mutta silloin hänelle juolahti
+mieleen, että tämä Thoren teko oli Jumalan kiusaamista ja että hänellä
+sentähden ei ollut apua odotettavissa.
+
+"Tämä ainoa kerta vain!" hän rukoili, ja sitten hän tarttui koiraan,
+ikäänkuin se olisi ollut Thore, jota hänen tuli pitää kiinni, hän kieri
+sen kanssa ruohokossa, ja aika hänen mielestänsä ei ottanut kuluaksensa.
+
+Mutta silloin riuhtaisi koira itsensä irti. "Vou, vou!" se haukkui
+alaspäin, heiluttaen häntäänsä! "Vou, vou!" se haukkui Aslaugille
+pannen etukäpälänsä hänen syliinsä; "vou, vou!" taasen jyrkänteelle
+päin, -- ja sieltä näkyi punainen lakki vuoren kupeesta -- ja Thore oli
+hänen sylissänsä.
+
+Siihen hän jäi pitkäksi hetkeksi, voimatta lausua sanaakaan, ja siinä,
+mitä sen perästä sai sanotuksi, ei ollut pontta eikä perää.
+
+Mutta vanha Knut Huseby sanoi, kuultuaan tämän, järkevän sanan:
+
+"Tuo poika on vävyn arvoinen; tyttö pitää antaa hänelle!"
+
+
+
+
+
+
+
+
+End of Project Gutenberg's Rautatie ja hautuumaa, by Björnstjerne Björnson
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 58327 ***