Sentinels relocatedHEADmain

2 files changed, 5444 insertions, 5829 deletions

diff --git a/57657-0.txt b/57657-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..083b5fc
--- /dev/null
+++ b/57657-0.txt
@@ -0,0 +1,5444 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 57657 ***
+
+
+
+E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen
+
+
+
+ONTREIN TARINOITA
+
+Kirj.
+
+OSMO IISALO [Eino Railo]
+
+
+
+
+
+
+Porvoossa,
+Werner Söderström Osakeyhtiö,
+1920.
+
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+Ontrei ja hänen hurskaat opetuksensa.
+Ontrein tarina.
+Unelma Seesjärven rantanuotiolla.
+Onto ja Tuonen lintu.
+Runolaulaja.
+Solovetsi ja Karjala.
+Murhisaari.
+
+
+
+
+ONTREI JA HÄNEN HURSKAAT OPETUKSENSA.
+
+
+      Lennin maille vierahille,
+    Tulin tuntemattomille,
+      Sinisen salon sisähän.
+
+Hän oli matkalla Karjalan pyhillä mailla omin silmin nähdäkseen sitä,
+joka oli lapsuudesta saakka hänen mielikuvitustansa kiehtonut. Salon
+kapeata polkua hän astuu ja kun hän silmää taakseen, siellä perässä
+pyrkivää toveriaan, kuvastuu kasvoille malttamaton ilme, joka kuitenkin
+pian vaihtuu hymyksi ja leikiksi; häntä nähtävästi huvittaa toverinsa
+näkeminen.
+
+Ontrei -- hänen satunnainen matkatoverinsa pienestä salokylästä --
+oli hänen reippautensa suoranainen vastakohta. Toinen jalka oli
+muodostunut kömpelöksi kämpäjalaksi, jonka hän vaivoin aina sai toisen
+edelle sijoitetuksi; oikea käsi oli kuivanut koukkuun ja koko ruumis
+oli käynyt hiukan vinoksi. Tukka oli pellavaista, niskasta tasaiseksi
+leikattua, leuassa tutisi liuhuparta. Silmät olivat siniset, ja loisti
+niistä avoimesti lempeys ja hyvyys sekä lapsen mieli. Ja kuitenkin
+saattoi hänen kasvoilleen joskus välähtää voiman, toiminnan ja tarmon
+ilme, joka ikäänkuin hetkeksi muutti koko miehen. Vaivaloisesti
+kävi häneltä kulku ja raskaasti nojasi hän sauvaansa, mutta matkan
+kuluessa osoitti hän tavatonta sitkeyttä, joka pani terveenkin kovalle
+koetukselle.
+
+He vaelsivat synkässä erämaassa ja oli heidät yllättänyt sade ja myrsky
+sekä niiden mukana hämärä, joka kuusikkometsässä tuntui kaamealta. Oli
+kuin olisivat nuo savenkarvaiset pilvet olleet tuossa puiden latvoissa,
+joita vihainen tuuli pudisteli. Tieaukon päältä vilahti vielä pilven
+lomasta iltatähti kuin hukkuvan avunhuuto, kunnes sekin katosi. Arkuus
+ja vilun tunne, turvattomuuden ja hämärän salaperäinen orpous valtasi
+mielen, joka halasi pois tästä epäystävällisestä säästä.
+
+-- Ylen -- alotti Ontrei päästyään odottelevan toverinsa kuuluville
+-- ylen on nyt, veliseni, ilma paha joutuin matkata. Sinähän kyllä
+nuorilla ja notkeilla jaloillasi menet saman tyynellä kuin tuulellakin,
+mutta minun vaivaisen on vaikeampi. Mutta saattaapa sinunkin vauhtisi
+hiljentyä, ennenkuin ollaan perillä...
+
+Hän hymähti leikillisesti ja vilkaisi salavihkaa nuoreen toveriinsa.
+
+-- Sinä olet, Ontrei, -- vastasi tämä -- hidas, mutta sitkeä. Pitäisi
+joutua kylään levähtämään. Nälkäkin on. Onko vielä matkaa pitkästi?
+
+-- Viisi virstaa ainakin. Mutta astutaanhan hartaasti. Harvan matkanhan
+perille niin nopeasti päästään kuin mieli tekisi. Ja kuitenkin, --
+kun ollaan kuoleman kanssa vastatusten, niin jopa onkin mieleistämme
+silloin liian joutuin maallinen vaelluksemme suoritettu...
+
+Ontrei huokasi, teki ristinmerkin ja jatkoi:
+
+-- Ei vapahtajakaan kiireesti kulkenut apostolein kera vaeltaissaan
+ajallisessa haahmossaan. Ja kuinka sattuikaan pyhälle Sosimalle, kun
+hän hengen herättämänä läksi Äänisen rannalta astumaan halki erämaan
+pohjoista kohti...
+
+Tällä kohdalla tukahdutti Ontrein tavallista äkeämpi tuulen puuska,
+joka sai hänet peräti hengästymään. Edessä oli suon salmeke, jonka
+toisella rannalla metsä mustana ja uhkaavana odotti kulkijoita.
+Nuoremman tottumattomia veriä hiukan värähdytti ja hän pysähdytti
+Ontrein.
+
+Mikä se?
+
+Edestä metsästä kuului valittavaa kitinää ja tuulen outoa kohinaa.
+Rusahteli ja rasahteli, pelkäävä korva kuvaili ja kuvitteli, silmä näki
+näkyjä. Suuri risti kohosi tiepuolessa ja joukko valkoisia riepuja
+liehui tuulessa. Kaikki lapsuuden muistot kalmasta ja murhapaikoista
+lennähtivät mieleen.
+
+-- Mikä se on tuo risti tuossa?
+
+-- Risti? Vain muistutus matkamiehelle, että anoisi siunausta
+retkelleen. Hurskas ja hyvä kristitty uhraa palasen liinaisestaan sivu
+mennessään, saaden niin Jumalan siunauksen matkalleen. Ka, sittenpä ei
+haltian ja pahan valta häneen pysty.
+
+Ja hartaasti risti nyt Ontrei silmänsä, kumarteli ja anoi siunausta.
+
+-- Ano sinäkin, veliseni, etteivät rosvot meitä yllätä, kehoitti hän
+toveriaankin, taas päästen jatkamaan:
+
+-- Niin, kuinkapa sattuikaan hurskaalle Sosimalle, kun hän Jumalan
+käskystä läksi matkalleen. Ylen olisi tietenkin ollut pyhälle miehelle
+mieluinen autuas ja pikainen kuolema, että olisi hän päässyt siihen
+elämään, jota niin palavasti halasi, mutta eipä suvainnut Jumala
+hänen siinä asiassa kiirettä pitää. Pitkän elämän hän soi hänelle,
+esimerkiksi kaikille Karjalan pakanoille, ja lopuksi sijan pyhimystensä
+joukossa. Niin kun hän nyt nuorena munkkina matkasi halki Karjalan
+Vienan rannalle, läpi synkeän pakanamaan, tapasi hän kerran tieltänsä
+sairaan miehen. Auta minua, pyysi mies, kylään vie, sillä kovin olen
+minä sairas ja äijälti on vielä matkaa. Minulla on kiire, vastaa
+Sosima, Jumala kutsuu minua, en vielä tiedä, mihin; hoidan sinua
+tässä, kunnes paranet, mutta kylään en voi palata. Ka, jos Jumalaa
+kunnioitat, niin vie kylään, rukoili vieläkin mies; ei sinun kiireesi
+niin suuri ole, ettet hyvää työtä ehtisi tekemään; kun teet, niin
+saat sitä suuremman palkinnon. Sosima totteli miehen pyyntöä, hoiti
+hänet terveeksi ja saattoi ihmisten ilmoille petojen kynsistä, jälleen
+lähtien iloiten matkallensa. Konsa hän sitten havumajassansa Solovetsin
+saarella, myrskyssä ja kylmyydessä, julmain pakanain uhkaamana, talven
+ja pakkasen keskellä nälkään nääntymässä palavasti Herraa rukoili, niin
+ilmestyi mies, joka toi ruokaa ja virvoitti pyhimystä ruumiillisella ja
+hengellisellä lohdutuksella. Ja miehen tunsi Sosima samaksi, jonka oli
+metsästä pelastanut. Se oli itse Spoassu... Vapahtaja näet...
+
+Selittämättömän outo tunne valtasi nuoren miehen. Siinä yön hämyssä
+hänelle melkein vieraan, mutta lapsellisessa, taikauskon sekaisessa
+hurskaudessaan sittenkin niin tutun ramman rinnalla vaeltaessaan oli
+hän mielestään kuin salaperäisessä keskiajan maassa. Tie milloin
+vaipui synkälle suolle sumuun ja väijyvien rimpien keskeen, jossa
+jalka peläten haparoi tukea ja jossa pieninkin taakka selässä tuntui
+syntikuormaa raskaammalta, milloin kohosi kumisevalle harjulle,
+jossa myrskyn ääni soi kuin ylevän soiton humina. Silloin taas nousi
+jalka keveämmin ja mieli reipastui, kuta korkeammalle tultiin. Niin
+vaellettiin yössä ja hämärässä, vuoroin vaipuen, vuoroin nousten, mieli
+askarrellen oudoissa ja omituisissa ajatuksissa. Kaukaa lapsuuden
+muistoista se haki esiin erikoisia, ammoin unohduksissa olleita
+mielikuvia kristityn kolkosta vaelluksesta kuoleman varjon laaksossa,
+jossa saatiin kestää kamalat taistelut väijyvää kiusaajaa vastaan.
+Ja tuosta siirtyi aatos laajemmalle upoten alakuloiseen näkyyn alati
+vaeltavasta ihmisjoukosta, joka levottomana rientää aina eteenpäin,
+itsekään tietämättä, minne...
+
+Hän katseli taas salaa Ontreita, kun tämä siinä kompuroi liukasta
+polkua, nähtävästi syviin mietteisiin vaipuneena. Hänen täytyi
+suorastaan ihmetellä sitä tarmoa ja voimaa, jota ukko osoitti.
+Toista kertaa oli hän nyt matkalla Karjalan kuuluun luostariin,
+ponnistellen kymmeniä peninkulmia läpi erämaiden. Ja kaiken tämän teki
+hän päästäkseen mielestään edes hiukan lähemmäksi sitä ihmeellistä
+päämäärää, joka hänen hengelleen kangasteli saadakseen edes jotakin
+toivovaa varmuutta siitä, mitä hän sanoi sielunsa autuudeksi. Hartaasti
+ukon aatokset yleensä viipyivät pyhissä asioissa ja alati sai hän
+aiheita lapselliseen tapaansa ottaa esimerkkejä sanasta, jota hän
+vaikeasti selvitti Uudesta Testamentista. Siinä rinnalla sekoitteli
+hän uskomuksiinsa paljon vanhaa perittyä taikauskoaan ja loitsuhenkeä,
+joka oli hänellä verissä erottamattomana osana. Ja kaikessa tässä
+uskossaan ja varmuudessaan hänellä oli ehtymätön toivorikkauden, ilon
+ja elämänhalun lähde, niin että häntä saattoi väliin pitää aivan
+kadehdittavana henkilönä...
+
+Nuorelle kulkijalle oli tässä ollut paljon uutta ja mielenkiintoista,
+jotain kehittymättömyydessään viehättävää luonnontilaa, joka oli
+tenhonnut hänet. Ääneti oli hän matkan varrella kuunnellut Ontrein
+hartaita jaarituksia pään nyökäyksellä hyväksyen hänen hurskaat
+arvelunsa siitä, mikä on ihmiselle tarpeellista taivaan valtakuntaan
+pääsemiseksi. Visusti oli hän varonut puolella sanallakaan heittämästä
+mitään varjoa tähän kirkkaasti pulppuavaan uskon, rauhan ja onnen
+lähteeseen...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mietteistään havahtuen huomasi hän äkkiä astuvansa leveämpää ja
+raivatumpaa tietä. Ontrei laahusti väsyneenä hänen rinnallaan
+ilmoittaen kohta kylään päästävän, minkä kaukaa silloin tällöin
+kuuluva koirain haukunta todeksi vahvistikin. Lähestyttiin tiheämmin
+asuttuja seutuja, suurempia kyliä, joiden lävitse itää kohti vievä tie
+laajeni laajenemistaan, kunnes yhtyi Äänisen rannalta Vienan rannalle
+menevään valtamaantiehen. Sinne oli heidänkin mieli päästä, liittyä
+siihen pyhiinvaeltajain virtaan, joka sitä myöten joka vuosi näihin
+aikoihin vaelsi Valkean meren rannalle Sumaan, Solovetsin kuuluun ja
+pyhään luostariin sieltä päästäkseen. Ontrei oli sen niin tahtonut,
+sillä monet hurskaat miehet olivat silloin luostariin kulussa Venäjän
+kaikilta ääriltä, ja kalliita opetuksia kuuluivat he matkan varrella
+yksinkertaiselle kansalle jakavan.
+
+Laantumatta ulvoi tuuli yhä, mutta sade oli lakannut ja pilvet olivat
+hajautumassa taivaalta. Kun metsä loppui ja kylän aukeama avautui
+eteen, vilahti taas taivaalta tuo äsken sinne hukkunut kesän kalpea
+tähti. Sen yläpuolelle kirkastui sininen, kuulakka öinen taivas, mutta
+alapuolella olivat synkkänä muurina vielä äskeiset myrskypilvet.
+Unen helmoissa uinuva aunukselainen kylä otti vaieten vastaan
+vieraat, ahtaen ainoastaan velvollisuudentuntoisen koiraparin kujalla
+ärhennellä. Mutta vaikenivat nekin, ja tyynesti avasi Ontrei parhaan
+talon pirtin oven ja painui sisään, nuoremman toverin seuratessa
+perässä. Oven suussa teki Ontrei hartaasti ristinmerkit, kumaisi
+nöyrästi ja anoi yösijaa matkamiehelle. Ja kun hän kysyttäessä ilmoitti
+"Solokoihin" mentävän, riennettiin vaeltajia palvelemaan ja yösijaa
+laittamaan.
+
+Syötyään yksinkertaisen illallisen makasi hän kauan valveilla
+vuoteellaan Ontrein vierellä, miettien ja kuunnellen. Ontrei-parka
+luki iltarukouksiaan. Nöyrästi polvistuen sopotti hän puoliääneen
+ulkoa oppimiaan lukuja, tiheään ja yksitoikkoisesti, silmät raukeasti
+puoliummessa. Koko hänen sielunsa tuntui olevan mukana näissä sanoissa,
+joista hän tuskin kaikkia ymmärsi. Mutta hän tiesi, että ne oli tehty
+ja kirjoitettu Jumalan kiitokseksi ja varjeluksen anomiseksi, ja
+se riitti hänelle. Ja kun ulkoa opitut rukoukset olivat loppuneet,
+puhui hän vielä kauan itsekseen, hiljaa liikutellen huuliaan. Silloin
+tällöin kuuluvasta sanasta saattoi ymmärtää hänen nyt rukoilevan kotiin
+jääneiden, nuoren toverinsa ja kaikkien lähimmäisten puolesta...
+
+Kuta lähemmäksi siinä uni hiipi nuorukaisen mielikuvitusta, sitä
+enemmän nautti hän olotilastaan. Kulttuurin veltostuttamat jäsenet
+olivat jo saaneet perinpohjaisen kohennuksen, väsymys ja lämmin
+raukaisi niitä suloisesti, ja levon tunne tuntui ihanalta. Olipa kuin
+olisi hän ollut muumio pyramiidissa, jonne maailman myrsky ei kuulu...
+
+Hän vaipui uneen, mutta mielikuvitus jatkoi leikkivää työtänsä.
+
+Hän oli olevinaan kaukana poissa, ei oikein tiennyt, missä, mutta
+ihanassa etelän maassa hän oli. Ontrein kanssa he nytkin vaelsivat,
+mutta Ontreilla oli nyt turbani päässä, ja yllään vain jonkunmoinen
+liinainen kauhtana. Jalat hänellä olivat paljaat, ja kädessä kuppi,
+johon armeliaat ihmiset antoivat almujansa. Niin he vaelsivat pitkin
+suoraa ja leveää tietä, joka vei yli upean tasangon, kaukana häipyen
+sinervään vuoristoon. Paljon kansaa kulki tätä tietä heidän mukanansa,
+ja he olivat Ontrein kanssa heidän vertaisiaan. He keskustelivat
+pyhistä asioista ja pohtivat autuuden oppia, väitellen siitä, mitä
+ihmisen olisi parasta ajallisen vaelluksensa aikana tehdä, ja väliin
+kiivaillenkin oikean tien puolesta. Ja kun hän juuri leikillä
+kuvaili Ontreille rauhan ja levon ihanuutta, kiivastui Ontrei kovin,
+huutaen jyrähtävällä äänellä: oikea lepo on Jumalassa! Ja samalla
+kosketti Ontrei, joka oli kasvanut oudon suureksi ja korkeaksi, häntä
+sauvallansa. Hän tunsi äkkiä keventyvänsä ja kutistuvansa, kunnes
+rupesi vaipumaan alaspäin. Hän vaipui, vaipui, tunsi äärettömän
+tyhjyyden ympärillään, tunsi olemattomuuden ihanan ja ijankaikkisen
+rauhan, saattaen kuitenkin sanomattomaksi vastakohtanautinnokseen
+verrata sitä olemisen kuvaamattomaan tuskaan. Tämä on varmaankin
+Buddhan "nirvana", aikoi hän juuri ihastuen lausua, kun hänen
+ajatuksensakin jo seisahtuivat ja hän vaipui todella raskaaseen,
+pitkällisen rasituksen ja miettimisen aiheuttamaan uneen.
+
+Uneen oli jo vaipunut Ontreikin; liuhuparta vain silloin tällöin
+liikahti unimatin hänenkin mieleensä ennenkuvailemattomia autuuden
+iloja esitellessä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Keskellä hartauden harjoituksia, keskellä taistelun tuoksinaa, keskellä
+elämän kiihkeintä kamppailua, kuuluu äkkiä salaperäinen kiusaus
+sydämestä, vastustamaton vaatimus, käsky: tule! Ja käsi seisahtuu,
+kaiho valtaa mielen. Ritari vaipuu mietteisiinsä, lähtee vaeltamaan
+ja harhailee pian lumotussa metsässä loihtu-kaikujen leikkikaluna.
+Mitä hakea, mitä etsiä? Virvatultako, joka levottomana kuolleitten
+ritarien haudoilla väräjää, onneako, jota metsän utuiset hengettäret
+ilakoiden uskottelevat? Ei voi sanoin päämäärää nimittää, ei selittää,
+hakea ja etsiä on vain käsky, kulkea ijäti kysymys huulilla. Ihanana
+viittaa tuolta tuulentupa, uljaana kohoaa sieltä linna ja avosylin
+odottaa siellä sadun Paribanu, haltijattarista kiehtovin. Mutta lähelle
+tullen kuva vaihtuu, näky katoaa, ja ilkeä arki irvistää puun oksalta
+vastaan...
+
+-- Ontrei, sano minulle, oletko koskaan rakastanut?
+
+He kulkivat hiottavassa helteessä leveätä maantietä pohjoiseen päin.
+Pehmeähiekkaiseen tiehen vaipui jalka nilkkoja myöten, joten astunta
+tuntui raskaalta; paarmapilvi seurasi heitä uskollisesti, koettaen
+saada väkisinkin tilaisuutta kiduttajan työhön hikisellä kaulalla.
+Kangas valkoisine jäkäläpeitteineen ja siinä kasvava hongikko tuntuivat
+aivan hehkuvan kuumuudesta.
+
+Kysymys tuli Ontreille odottamatta. Hän pysähtyi, pyyhki hikeä
+otsaltaan ja kysyi vuorostaan puoleksi hymyilevä, puoleksi epäilevä,
+mutta samalla kuitenkin hiukan surumielinen ilme silmissään:
+
+-- Että mielitietyn taioissako?
+
+-- Niin.
+
+-- Olen.
+
+Nyt oli ensimmäisen kysyjän vuoro ällistyä. Hän oli odottanut
+kansanmiehen tapaista kiertelevää vastausta, leikiksi lyöntiä tai muuta
+sellaista, eikä ollut arvannut varautua tällaista vakaata suoruutta
+vastaan ottamaan. Hän oli vaiti, keskustelua jatkamatta.
+
+Heidän edellään kulki kaksi naista. Toinen oli vanha mummo, jonka hän
+oli nähnyt äsken venäläisessä majalassa, mutta toista hän ei ollut
+siellä huomannut. Päättäen askeleista oli hän kuitenkin nuorempi,
+sillä kulku kävi keveämmin ja vartalo notkahti myöskin silloin
+tällöin nuorteasti. Vähitellen heidän välimatkansa lyheni, kunnes
+he pian kulkivat peräkkäin maantien reunaa. Häveliäästi hän sentään
+jättäysi naisista hiukan jälemmäksi, huomaten kuitenkin kuuntelevansa
+jännityksellä, minkä sointuisella äänellä nuorempi vanhemman kiivaaseen
+sopotukseen vastaisi. Mutta vastaus oli niin hiljainen, ettei ääntä
+juuri kuulunut, ja pettyneenä huomasi hän jälleen jäävänsä naista
+tarkastelemaan. Takaa kuuluvat jonkun venäläisen ajajan yksitoikkoiset
+huudot saivat naisen sitten vilkaisemaan taakseen, ja silloin
+vilahtivat kasvot hetkiseksi näkyviin. Samalla kosketti Ontrei
+toverinsa käsivarteen.
+
+-- Veliseni, sanoi hän nöyrästi, menemme naisten edelle ja jätämme
+heidät.
+
+Hän ymmärsi kyllä Ontrein tarkoituksen, mutta ei ollut tietävinäänkään.
+
+-- Miksi niin? kysyi hän huolettomasti.
+
+-- Älä katso tätä kaunokaista neitoa, veliseni, lähde edelle ja
+unohdamme heidät. Ei sovi sinun nyt pyhällä matkalla, eikä sovi
+muutenkaan tämän nuoren naisen suosiota hakea.
+
+Omituista oli, että hänen täytyi tunnustaa ukon ymmärtäneen hänet
+puolittain oikein. Heti nähtyään naisen nuoreksi, ja, kuten nyt
+tiesi, myös harvinaisen kauniiksi, oli aivan vaistomaisesti melkein
+itsetiedoton rakastumisen ja omaksi saamisen heräävä tunne hänet
+vallannut. Se ei ollut ajattelua eikä suunnittelua hänen puoleltaan,
+se oli vain salaista luontoa, veren ihanaa runoutta, joka kuuluu kuin
+hieno kuiske lumotusta metsästä. Mutta ukon herätyksestä hän huomasi
+mahdollisuuden tuon tunteen syntymiseen, pelkäsi sitä itsekin ja sanoi
+alistuen:
+
+-- Sinä olet, Ontrei, taaskin oikeassa. Lähdemme, menemme edelle.
+
+Sivu mennessään ei hän kuitenkaan voinut olla naiseen katsomatta.
+Silmien eteen vedetyn huivin alta vilahti kaksi tähteä ja tumman ihon
+kauneutta lisäsi vielä läpikuultava punerrus, joka hitaasti levisi
+yli kasvojen. Otsa oli matala, kasvot kapeat, kulmakarvat korkeat
+ja kaarevat, nenä omituisen kauniisti ja sopusuhtaisesti kyömyllä,
+suu lämmin ja leuka sievästi pyöristynyt. Vaatemyttyä kantava käsi
+oli sangen kapea ja valkoinen, ollakseen, kuten hän otaksui, vain
+tavallisen työläisnaisen käsi...
+
+-- Kuule Ontrei... yritti hän leikillä...
+
+-- Menemme, menemme, hoputti tämä.
+
+Vaieten olivat naiset väistyneet tien toiselle puolelle ja vaieten
+menivät toiset sivu. Vasta hetken päästä loihe Ontrei puhumaan. Hän
+lausuilihe sanojaan kuin säälillä ja lohdutellen, kuin ymmärtäen, että
+mahdollisesti pienenpieni katkeruuden pisara oli saattanut toisen
+sydämeen jäädä.
+
+-- Suunnattomat olivat kiusaukset -- puhui hän taas hurskaasti --
+pyhällä Sosimalla yksinäisyydessään Solovetsin autiolla saarella. Lähti
+näet sieltä ensi talvena pyhä Hermanni mantereelle ruoan ja muiden
+tarpeitten hakuun jättäen Sosiman yksinäisyyteen. Ja alkoi pyhimykselle
+niin ankara kiusauksen aika, että ellei Jumala olisi häntä alituisesti
+vahvistanut, hän olisi kaiketi, ellei toisin ollut jo alusta määrätty,
+langennut johonkuhun noista moninaisista viettelyksistä. Niinpä saatana
+tässäkin erikoisesti käytti kauniin naisen haamua kiusauksen aseena.
+Yön pimeydessä, kun pyhä mies syntinsä tunnossa havumajassaan kovalla
+vuoteellaan vaikeroi, valkenee äkkiä maja ja hänen eteensä ilmestyy
+nainen ihanasti hymyillen ja käsiään ojennellen. Lähde pois saarelta
+tästä kurjuudesta, mene kauas etelän maille, siellä odottaa sinua suuri
+valta ja vaikutus sekä ihana elämän hekuma! Mitä täällä saarella teet
+paleltumassa, kelle on siitä hyötyä? Eihän voi olla Jumalan tahto,
+että hautaat itsesi tänne erämaahan! Ja kun meri jäätyy, tulevat
+karjalaiset eräretkelle ja tappavat sinut. Lähde pois, etelän mailla
+tulen luoksesi. Näin puhui kiusaaja, vietellen ojennellen käsiään ja
+koettaen herättää pyhimyksessä synnin himoa. Mutta hän taisteli kovasti
+vastaan, rukoillen voimaa Jumalalta, joka häntä auttoikin, vapauttaen
+hänet saatanan loihtunäyistä. Vältä kiusausta, vältä, se on paras, se
+paras, se se-e-e...
+
+Mutta kertoipa sitten kerran Ontrei omankin tarinansa...
+
+
+
+
+ONTREIN TARINA.
+
+
+    Vieri aikoa vähäisen,
+    päivä paistoi, pälvet nousi,
+    hanget suuretkin sulivat;
+    ei sula sydänten routa
+    pimeässä veljespirtin.
+
+Ontrein koti oli pienen erämaan järven rannalla, yhtenä muutamista
+muista karjalaisista talopahasista. Kirkonkylästä vei sinne
+mutkitteleva polku, ja Venäjän rajalle oli siitä vain kolme
+peninkulmaa. Salot suuret ja laidattomat alkoivat tuosta aidan takaa,
+niin läheltä, ettei paljoa rakennuksen ja metsän väliin pellon
+sijaa jäänyt. Tuolla mäenharjulla oli tuuheakuusinen hautuumaa, tuo
+karjalaisten kylien surumielinen puistikko, "kuusikko", jossa tummassa
+varjossa lahoi mullaksi monta kyynelillä sinne saatettua. Se oli pyhä
+paikka, eikä sinne menty muutoin kuin vainajia viemään ja itkemään.
+Mihin lehvä putosi, siihen se sai myös jäädä, mihin ruoho kasvoi, siinä
+sai se myös elinikänsä tuulessa ikävöiden suhista. Aikain kuluessa
+kaivautui esiin vainajain luita ja arkkujen lautoja, ja lehdet ja
+neulaset kerrostuivat vuosien pitkään paksuiksi penkereiksi, puut
+tihensivät oksiaan kaivaen juurensa syvään maan mehuisiin uumeniin,
+sammal paisui upottavaksi matoksi. Hyvä oli siellä, kuten itkussa
+sanottiin, noitten rakkahien, kultaisien vainajien uinua, kesäisien
+tuulosien tuutimina, kultaisien kukkasien alla, auvon ja ylähäisien
+aamuisien toivossa...
+
+Kylä oli mäen rinteellä, katsellen järvelle päin pienistä
+moniruutuisista akkunoistaan, joissa ilta-auringon valossa loistivat
+ruostuneen lasin kaikki sateenkaaren värit. Teräväharjaiset talot
+olivat kyyssähtäneet siihen kuin pystykorvat koirat kontalleen tarkoin
+järvelle päin silmiään teroitellen. Paljoa ei sieltä näkynyt, kapea
+veden selkä ja sen takaa sininen salo, koivumetsäinen, jossa näkyi
+kesäinen tuulen puuska tai pilven varjo järven pinnalla, kuin aaltona
+eteenpäin ajautuen.
+
+Ontrei oli kahdesta veljeksestä vanhempi, ja hänestä olisi pitänyt
+tulla talon isäntä, mutta elelikin hän nyt setämiehenä nuoremman
+veljensä hoteissa. Ramman käden sijaisena olivat hänellä hampaat, jalan
+sijaisena sitkeys ja kovan kohtalon lievittäjänä alati tyytyväinen
+ja hurskas mieli. Saattoi huomata Ontrein kotona, että sekä veli ja
+tämän vaimo, lapset ja koko väki kohtelivat häntä mitä suurimmalla
+kunnioituksella ja rakkaudella. Olipa kuin olisivat he olleet nöyriä
+hänen edessään, ikäänkuin alituisessa ja koskaan umpeen menemättömässä
+kiitollisuuden velassa.
+
+Oli ollut aika, jolloin kaikki oli vielä toisin ja aiottu toiseksi.
+Isä, valkopartainen karjalais-vanhus, jonka mielessä yhä asui vanha
+Väinö ja hänen hyvänsuovat haltiansa lauluinensa ja loihtuinensa, oli
+eräänä päivänä oikaissut itsensä kuolinlaudalle ja siunannut poikansa
+kuollessaan kuin sadun vanhat kuninkaat. Sopua oli hän veljeksille
+toivottanut, keskinäistä rakkautta ja siunausta. Sitten oli hänet
+kuoltuaan viety sinne varjoisaan surupuistikkoon, ja veljekset olivat
+ruvenneet elämään talossa yhdessä vanhan äitinsä kanssa.
+
+Eletään, eletään siitä taas kotvan aikaa, niin jo ottaa ja kuolee
+vanha mummo, ja hänetkin itketään hautaan. Nyt ei voi enää talo olla
+emännättä, vaan täytyy Ontrein lähteä naimaan, mennä toteuttamaan
+toivomusta, jota hän vuosia on sydämessään salassa pitänyt, mutta josta
+ei ole äitinsä eläessä sanallakaan, ei tytölle eikä muille, tahtonut
+totta tehdä.
+
+Ontrei on parhaassa ijässään, terve jäseniltään ja mieleltään.
+Hän aivan riemastuu tuosta ajatuksesta, ruveten siitä veljelleen
+haastelemaan. Tämä kuuntelee vaieten, hajamielisesti, kunnes vavahtaen
+kuulee veljen ikäänkuin häneen vedoten lausuvan ylistäen:
+
+-- Ylen onkin se naapurin Outi ihana neito!
+
+-- Ylen...
+
+Niin hän vastaa, kerraten kehumasanan hiljaa ja epävarmasti, mutta
+ei uskalla katsoa veljeään silmiin, vaan huoaten poistuu töihinsä.
+Mutta Ontrei valmistautuu kosioille pukeutuen parhaisiinsa, viemään
+kosiorahaa naapurin pöydälle.
+
+Nuorempi veli ei puhu mitään eikä mieti paljon mitään. Hän on kerta
+kaikkiaan ymmärtänyt, että jos Ontrei, talon perillinen, menee Outia
+kosimaan, niin silloin ei hänen kannata yrittääkään, sillä Outin isä ei
+ottaisi asiaa edes puheeksikaan. Kun Ontrei oli tämän tytön maininnut,
+niin oli häntä haluttanut vaatia tyttöä omakseen, mutta silloin oli
+kuin olisi salpa noussut kurkkuun. Ei hän voinutkaan mitään sanoa,
+ei voinut alentua rukoilemaan, että Ontrei antaisi hänelle sen, jota
+rakasti!
+
+Eihän hän ollut Outillekaan oikeastaan koskaan mitään sanonut, eikä
+Outikaan hänelle. Rakastiko Outi häntä?
+
+Varmasti. Hän oli nähnyt sen Outin silmistä, kun hän oli uskaltanut
+tyttöön salaa katsoa. Jo tuosta katseesta hän oli sen ymmärtänyt ja
+ollut siitä onnellinen. Hän oli pitänyt itseään niin nuorena, ettei hän
+ollut vielä tullut sanoneeksi Outille mitään. Kisakentällä leikissä oli
+hän vain hiukan lujemmin puristanut hänen kättään kuin muiden tyttöjen,
+ja Outi oli vastannut arasti ja vaisusti. Varmasti Outi häntä rakasti
+ja surisi nyt kovasti, jos isänsä pakottaisi hänet muille menemään.
+
+Mutta jos Outi ei tietäisikään, ei olisi arvannutkaan, että hän rakasti
+häntä, ja nyt nöyrästi alistuisi vanhempain tahtoon!
+
+Se oli tuskan ajatus ja sai hänet lyömään kuokkaa entistä syvemmälle.
+Hän kohotti sen korkealle ilmaan ja upotti sitten tuohon sitkeään
+mättäikköön, niin että ihan silmää myöten se siihen uuttui. Siitä kun
+sitten rupesi palaa hartiavoimin irti kiskomaan, niin että juuret
+nauskahtelivat ja oli selälleen lentää mättään irti päästessä, niin
+tuntui kuin olisi helpottanut. Kun olisi sanoa tuolle Ontreille, että
+älä veli-rakas vie toisen morsianta ja omaa katsomaani, vaan ota tuosta
+toinen! Se kummastuisi ja sanoisi, että olisit aikaisemmin ilmoittanut,
+niin en olisi mennyt... nyt jo kävin kosioilla eikä tyttökään vastaan
+pannut...
+
+-- Mitähän Outi mahtanee sanoa?
+
+Hän seisahtui kuokoksellaan ja katsoi kylään. Yhä siellä Ontrei viipyy.
+Eipähän mieluista kosiomiestä niin äkkiä lähtemään päästetä, eihän
+toki. Sultsinat ja piirakat siinä pian leivotaan.
+
+Ovi tuolla aukenee ja Outi ilmestyy portaille. Hiljaa astuu pihalle,
+katsoo kauan tänne kuokokselle, varjostaen kädellään silmiään, ja
+poistuu sitten allapäin rakennuksen taakse.
+
+Taas ovi aukenee ja Ontrei tulee ulos, vielä portailla kääntyen
+sintsiin päin hyvästelemään. Eihän naapuri, jota aina nähdään, pitkiä
+hyvästelemisiä kaipaa. Nyt on Ontrei kotiin tulossa. Reippaasti
+hän astuu ja tänne kuokokselle tuolta hattua heilauttaa ja viittaa
+luokseen. Koneellisesti iskee hän silloin kuokan turpeeseen ja lähtee
+kotiin kuulemaan kosiomatkan päättymisestä. Sydämessä on tuskaa ja
+katkeruutta, ja mieli hakee uhmailun ja uhkan keinoa. Saapuu sisään
+ja panee vaiti ollen hattunsa seinälle naulaan, kysyen oudon kylmällä
+äänellä:
+
+-- Asia on selvä, vai?
+
+Ontrei, joka loistavin silmin kävelee tuvan lattialla, katsahtaa häneen
+kummastuen ja pysähtyy.
+
+-- On, sanoo hän; eikö ole hauskaa mielestäsi?
+
+-- Mitä sanoi Outi?
+
+Äänessä värähti jo sointu, jota ei voinut väärin ymmärtää. Ontrei
+pysähtyi taaskin oudostuneena ja katsoi häneen pitkään. Vasta hetken
+vaitiolon jälkeen vastasi hän:
+
+-- Outi, hänkö, niin, ei hän sanonut juuri mitään, -- tietenkin myöntyi
+tulemaan...
+
+Ja silloin Ontrei ymmärsi, mitä oli tapahtunut, ja istahti masentuneena
+penkille.
+
+-- Miksi et sanonut ennen?
+
+Syksyinen päivä vaipui pimeään ja hiipi lohduttomana pieneen pirttiin.
+Sanattomina olivat yhä tuvassa veljekset. Heille oli molemmille
+selvinnyt ikäänkuin näkynä salaman valossa, että nyt oli heidän
+veljesrakkauteensa isketty eripuraisuuden aihe, vihan siemen, joka
+outoudellaan oli saanut heidät säikähtämään. He ikäänkuin olivat
+näkevinään isävainajansa edessään varoittamassa jostain kauheasta
+vaarasta, joka heitä oli uhkaamassa, mutta tunsivat samalla mielessään
+kiehuvaa katkeruutta toisiaan vastaan. Ontrei oli nyt päässyt sydämensä
+kallista toivoa toteuttamaan, eikä mielinyt luovuttaa sitä, mikä oli
+hänelle jo luvattu ja annettu, mutta Jyrki taas ajatteli vihalla
+ja kateudella tätä veljensä onnellista osaa, joka hänen mielestään
+kuului ikäänkuin jonkun pyhemmän oikeuden perustuksella hänelle.
+Kaikki tuntui hänestä nyt niin vastenmieliseltä, ettei hän olisi enää
+tahtonut vanhassa kodissaan korttakaan ristiin panna. Hurjana kuvaili
+mielikuvitus kaikkia katkeran kohtalon lievikkeitä, ja koston henki
+saneli salaa sielussa myrkyllisen suloisia sanojansa. Hän puristi
+nyrkkejänsä ja tunnusteli lyhyen vartalonsa ja leveiden hartiainsa
+voimaa. Mahtaisiko hän sittenkään tuolle Ontreille riittää, sillä se on
+peto väkevä kuin karhu, -- tämän kylän väkevin? Ontrei istui pää käsien
+varassa kauan, mutta nousi sitten.
+
+-- Aamulla menemme yhdessä sinne kuokokselle, sanoi hän sitten
+tyynesti, ruveten panemaan tulta samovaariin.
+
+Hän oli ulkoa nähden rauhallinen, vaikkakin kulmilla asui synkeä
+ikävä. Kuinka ihanasti oli hänen päivänsä alkanut ja kuinka harmaaseen
+mielialaan olikaan se päättynyt!
+
+Ontrei väitteli sen jälkeen morsiantaan, eikä ryhtynyt tekemään
+ratkaisevasti totta naima-aikeestaan. Jyrki tuli päivä päivältä
+synkemmäksi ja surullisemmaksi, mutta samalla ikäänkuin voitostaan ja
+asiastaan varmemmaksi. Outikin rupesi puolestaan Ontreita kaihtamaan.
+Tästä ymmärsi Ontrei heidän puhuneen keskinäiset asiansa selväksi, ja
+nuoremman veljensä koettavan houkutella Outia puolelleen. Katkeruus ja
+viha leikkasi sydäntä. Veljekset kulkivat päivät päästään kuin unessa
+ja aivot hakkasivat vain tuota yhtä kysymystä: miten selvitä?
+
+Pian tiedettiin koko kylässä veljesten välinen asia. Suruissaan Jyrki
+erehtyi juomaan ja vietti päiviä hoilaten ja kiroten tai itkien, väliin
+uhkaillen veljeään, mutta väliin puhuen hänestä suurella rakkaudella.
+Ontrei hautasi asian sydämeensä eikä sallinut kenenkään siitä kanssansa
+keskustella. Odotettiin hänen jo luopuvan puuhastaan, kun tiedettiin
+tytön suosivan enemmän nuorempaa, mutta sitäkään hän ei tehnyt. Tyttö
+oli hänen, eikä hänen tarvinnut luovuttaa morsiantaan kenellekään. Hän
+ei edes huolinut ruveta asiaansa sitenkään selvittämään, että olisi
+häitä kiirehtinyt, kulki vain umpimielisenä tietänsä.
+
+Talvi tuli. Pimeää ja lumista kujaa myöten hoippuroi Jyrki kotiin,
+mieli synkeänä viinasta ja ikävästä elämästä. Veljenrakkaus oli
+ruvennut hänestä tyysten sammumaan, ja hän piti Ontreita nyt vain
+onnensa ryövääjänä. Hän vihasi veljeään, ja tunsi tuon vihan tänä
+iltana elävämmin kuin koskaan ennen. Ei, tyttöä hän ei ikinä
+luovuttaisi, ei vaikka siinä autuus menköön.
+
+Hän seisahtui kotinsa portaille, johon sataneeseen lumeen jalka painui
+narahtamatta, ja kuunteli. Oli myöhäistä eikä pirtistä enää kuulunut
+mitään. Ontrei oli kylällä tai oli pannut maata.
+
+Hiljaa avasi hän pirtin oven ja hiipi sisään. Tuolta häämötti Ontrein
+haahmo penkiltä tilaltaan Jumalankuvan alta. Tasainen huounta osoitti,
+että hän nukkui.
+
+Kamala ajatus lennähti Jyrkin päähän, niin hirveä, mutta samalla
+ihanasti koston ja vihan himoa hivelevä, että hengitys tahtoi
+salpautua. Hän hiipi varpaisillaan lähemmäksi Ontreita katsomaan.
+
+Hän makasi selällään, kädet nostettuina pään yläpuolelle. Kasvolihakset
+nytkähtelivät rauhattomasti ja silmäluomet värähtelivät; hengitys
+purkautui väliin ulos huokauksena.
+
+Jyrki kumartui hiljaa hänen ylitseen.
+
+Silloin avasi Ontrei silmänsä ja katsoi veljeänsä.
+
+Hän ei muuttanut asentoaan, ei säpsähtänyt eikä säikähtänytkään, katsoi
+vain veljeään sinisillä silmillään, vakavasti ja surumielisesti.
+
+Ja veli tunsi, että kiusaajan salainen ansa hänen sydämessään
+oli Ontreille selvä kuin avoin kirja. Polttava puna kohosi hänen
+poskilleen, hän suoristihe, hätääntyi, humalan viimeinenkin jäte
+katosi, ja silmät maahan luotuina seisoi hän siinä ikäänkuin tuomarinsa
+edessä. Mutta Ontrei ei sanonut mitään vieläkään, vaan tuijotti häneen
+yhä. Tuo vakava katse tunkeutui veljen sydämeen kuin puukon terä,
+pistävänä ja verta vuodattavana, leppymättömänä, paljastaen kuukausien
+salaiset aikeet ja vihan sanelemat suunnitelmat. Vaikka olisi luonut
+silmät maahan ja koettanut tuota katsetta välttää, niin tuntuivat ne
+silti polttavan ja näkyivät tuolta kaukaa kuin tuliset nastat, syöpyen
+sydämeen syvälle ja vastustamattomasti.
+
+Jyrki vapisi koko ruumiiltaan. Tämä muutaman minuutin kokemus oli hänen
+raskaalle ja rasittuneelle mielelleen liian järkyttävä. Hän lysähti
+huoaten lattialle veljensä vuoteen ääreen. Mutta Ontrei ei sanonut
+mitään, vaan kääntyi seinää vastaan, antaen kuitenkin kätensä ikäänkuin
+rauhoituksen tarkoituksella viivähtää veljensä hartioilla, jotka
+tärisivät liikutuksen ja epätoivon sisällisestä puuskasta...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Raskaat talvipäivät kuluivat hiljalleen ja rupesi keväämpi henki
+ilmassa tuntumaan. Entistä suuremmalla voimalla ailahti silloin Jyrkin
+rinnassa rakkauden kaipuu ja intohimo, ja unohdetut olivat pian ne
+kokemukset, joita talvellinen yöllinen kohtaus oli hänelle tuottanut.
+Uudelleen rupesi hän katsomaan karsaasti veljeänsä.
+
+He eivät olleet sanallakaan toisilleen tuota kohtausta selvittäneet,
+ei Ontrei kysynyt eikä Jyrki liioin selitystä tarjonnut. Se oli
+jäänyt heidän kahdenkeskiseksi salaisuudekseen, josta ei äänettömän
+sovinnon perusteella puhuttu mitään. Eivätkä he yleensäkään puhuneet
+toisilleen mitään, Ontrei ei liioin muillekaan. Apeana ja synkkänä
+teki hän töitänsä, vältellen ihmisten seuraa. Mutta hänen ja Outin
+häät vietettäisiin vappuna -- sen oli hän nyt aivan kuin uhmaten Outin
+isän kanssa päättänyt, ja tytön tahtoa ei siinä kuunneltu. Miten
+mennä naimisiin pojan sellaisen kanssa kuin Jyrki oli, talottoman
+ja rahattoman? Sehän ei ollut mahdollista, ja suorastaan järjetöntä
+silloin, kun oli talon isäntä tarjolla. Outi sai tyytyä, ja itkeä
+hereät itkunsa.
+
+Veljekset hiihtelivät kevättöille salolle, parhaan hankiaisen aikana.
+Latu kohosi mutkitellen pitkin vaaran sivua, kiiveten aina yhä
+korkeammalle, kunnes harjalle päästyään päätyi suoraan yli menemään.
+Ontrei meni edellä, Jyrki hiihteli perässä, pyssy selässä hihnassaan.
+Vaaran tässä kohden louhikkoiselta selältä aukeni ihana näky. Metsä oli
+jo puhdistanut lumen turkistaan ja oli tuossa edessä vihantana, tummana
+ulappana, välillä päästäen lumen vielä saarekkeina sieltä täältä
+kimaltelemaan. Tuuli puhalsi kostealla raskaudella ja ilmassa oli kuin
+kevään tuoksua. Vaaran laki oli jo melkein lumeton, hiukan paikoin
+iljanteella. Miehet huoahtivat siinä rinnakkain, nojaten sauvoihinsa.
+
+Ontrei ei katsonut veljeensä, mutta tiesi tarkalleen minkä näköinen
+tämä oli tuossa seistessään. Epävarmuus, katkeruus, säikähdys, viha,
+kaikki myrskyisen sydämen tunteet olivat Jyrkin kasvoilla näkyvissä.
+Hiihtäessään oli Ontrei tämän kaiken tuntenut ja sydämessään nähnyt,
+oli varsin hyvin ymmärtänyt senkin, missä kauheassa kiusauksessa
+hänen veli-poloisensa oli ollut tuossa hänen jäljessään pyssyineen
+hiihtäessään, oli sen ymmärtänyt ja veljeään säälinyt. Mutta hän ei
+ollut huolinut pelätä, sillä hän oli kerta kaikkiaan siinä kohden
+antautunut ikäänkuin kohtalon johdettavaksi; hän ei voinut ikinä uskoa
+sitä mahdolliseksi, että heidän, muinoin niin rakkaitten veljesten
+suhde päättyisi veljenmurhaan. Ja kuitenkin, tuo talvellinen ilta oli
+kentiesi siltikin todistanut toista...
+
+Miksi hän ei sittenkin luopunut Outista ja talosta sekä antanut niitä
+molempia Jyrkille? Siksi, että hän ei voinut. Hänellä ei ollut voimia
+niin yli-inhimilliseen uhraukseen, hän ei tahtonut tulla veljensä
+rinnalla syrjään sysätyksi, hänkin rakasti Outia ja voimallisemmalla
+rakkaudella kuin kentiesi tuo nuorempi, vielä monessa kohden poikanen.
+Miksi oli juuri silloin, kun onni näytti auenneen ihanimpana ja elämä
+rikkaimpana, hänelle pantu kestettäväksi sellainen koettelemus? Outi
+ei häntä rakastanut. Rakastaisi varmaankin, kunhan oppisi oikein
+tuntemaan, rakastaisi, kun saattoi Jyrkiäkin rakastaa. Voimallaan ja
+tulisella lemmellään opettaisi hän tytön häntä rakastamaan. Ei, hän
+ei saattanut luopua tästä hänelle kalliista aikeesta, sillä eihän
+hän voinut luopua elämästään. Ja ennenkuin Jyrki voisi saada Outin,
+täytyisi hänen antaa hänelle talokin, kaikki. Se oli liian paljon
+vaadittu, hän ei jaksanut sellaiseen uhraukseen alistua, sillä hän oli
+nuori ja ylpeä ihminen hänkin...
+
+Tätä asiaa oli hän pohtinut öin ja päivin, mutta ei ollut jaksanut
+päästä siinä päätökseen. Ja kun hän oli nähnyt, mitkä kiusaukset Jyrkiä
+ahdistivat, oli hänen oman tuskansa lisäksi tullut pelko siitä, että
+veli lankee kiusaukseen. Tuona talvisena yönä hän oli nähnyt, mikä
+kaikki saattoi olla mahdollista. Ja tuskan musertamana oli hän jo monta
+kertaa koettanut suostutella itseään heittämään kaikki ja luopumaan
+leikistä, kun entinen ylpeys oli taas hänen tahtonsa terästänyt ja
+hyleksityn rakastajan nolo asema uudelleen valanut sydämeen vihan
+katkeruutta ja voimaa. Hän oli ihminen hän, Ontrei, ei pyhimys.
+
+Hän katsoi nyt salavihkaa veljeään, kun tämä tuossa otti pyssyä
+selästään, ja arvosteli hänen voimaansa ja pystyväisyyttään. Äkkiä
+juolahti hänen mieleensä kumma ajatus:
+
+-- Jos Jyrki voittaa minut, niin hän saakoon tytön ja talon, mutta jos
+minä voitan, niin pidän ne itse.
+
+Kuinka olikaan, niin toi tämä omituinen ajatus hymyn hänen huulilleen.
+Oli kuin olisi hän siinä nähnyt salliman neuvon ratkaisuun pääsemiseksi
+ja siitä toivosta jo edeltäpäin ilahtunut. Hän kääntyi veljeensä, joka
+kummastuneena oli huomannut hänen hymynsä.
+
+-- Mikä naurattaa? ehätti hän tylysti kysymään.
+
+Mutta Ontrei ei tuosta pahastunut, vaan kävi asiaansa esittämään:
+
+-- Kun sinä, veliseni, halajat morsiantani, niin ratkaistaan tässä
+asia. Käydään voimain koitteluun: jos voitat, niin olkoon sinun sekä
+tyttö että talo, mutta jos minä voitan, niin lähde muille seuduille,
+että lakkaa riita. Aika haavat parantaa.
+
+Kiireesti heitti Jyrki pyssynsä, puukkonsa, lakkinsa ja mekkonsa, ja
+äkeästi kävivät veljekset siinä ilmavan vaaran laella painimaan.
+
+Kalliimpaa palkintoa ei liene monelle kilpasille käyvälle ollut tarjona
+kuin tässä äänettömässä ja sitkeässä ottelussa, jota vain erämaan
+säikähtyneenä pakeneva otus oli todistamassa. Siinä oli saavutettavissa
+se, mitä ihanaa ihminen voi kuvitella rakkautensa esineen omaksi
+saamisesta, ja siinä oli myös tämä kaikki kadotettavissa. Siinä oli
+kysymyksessä veljenrakkaus ja pako kotikylästä kauas outoon maailmaan,
+oli ratkaistavana, astuitko ijäiseen yöhön tai onnen päiväpaisteeseen.
+Ja ottelu ei ollutkaan leikkiä, vaan pantiin siinä liikkeelle kaikki
+voimat, mitä suinkin kahdesta nuoresta ja sitkeästä ruumiista saatiin
+puristetuksi. Kauan kesti taistelua, kunnes viimein Ontrei kalpeana
+kysyi:
+
+-- Tunnustatko paremmaksi?
+
+-- Tunnustan.
+
+-- Heitätkö tytön rauhassa minulle?
+
+-- Heitän.
+
+-- Lähdetkö kylästämme?
+
+-- Lähden.
+
+Ontrei nousi huohottaen, mutta Jyrki jäi itkuun purskahtaen, kalpeana
+ja väsyneenä paikalleen makaamaan. Häntä ei oltu koskaan vielä niin
+perinpohjin masennettu, ei niin rautaisessa ja tukahduttavassa
+syleilyssä rusennettu kuin nyt; hän ei ollut koskaan aavistanut, että
+Ontreissa piilivät niin suuret ja niin valtavan sisun hallitsemat
+voimat. Ontrei oli etevämpi häntä kaikin puolin, sekä ruumiillisesti
+että henkisesti, ja ansaitsi tytön jos kukaan. Mutta silti ja juuri
+sen tähden oli hänen surunsa ja tuskansa yhä suurempi ja polttavampi,
+vaikka hän kohtaloonsa alistuen tunsikin, ettei hän enää koskaan voisi
+surunsa lisäksi yltyä siihen sammumattomaan vihaan, jolla hän oli viime
+ajat sieluansa virkistänyt. Sen oli Ontrei taittanut samalla kuin äsken
+hänen selkänsä tuossa käsivarsiensa välissä, johon Jyrki oli luullut
+kuolevansa, kunnes antoi selkänsä ja mielensä murtua. Hän oli väsynyt
+ja onneton, ihminen, jolta on hänen onnensa riistetty ja joka ei löydä
+mitään muuta mahdollisuutta elämänsä jatkamiseksi kuin täydellisen
+kohtaloonsa tyytymisen. Raukeana ja sanatonna makasi hän paikoillaan,
+viileän tuulen hyväillen silitellessä hänen hiostunutta ruumistaan.
+
+Ontrei puki mekkonsa ylleen ja nousi tyynenä suksilleen. Hän tunsi
+kyllä tyydytystä niinkuin ainakin voiton jälkeen, mutta samalla täytyi
+hänen sittenkin ikäänkuin salaisimpana pohjatunteenaan itselleen sanoa,
+ettei hän kuitenkaan ollut tyytyväinen. Olipa niinkuin olisi kaukaa
+hänen sielustaan epäselvänä, ja kuitenkin selvänä, tunnustettuna, mutta
+taasenkin kiellettynä, soinut sana, että parempi olisi ollut, jos Jyrki
+olisi voittanut.
+
+Se tunnelma hillitsi häntä. Siis mitään ratkaisua ei tulisikaan
+siitä, että hän naisi tytön ja Jyrki poistuisi kauas pois? Olisiko
+ainoa ratkaisu vain siinä, että Jyrki saisi tytön? Mutta eikö hänen
+rakkaudelleen silloin tehty samaa vääryyttä kuin nyt Jyrkin? Miten on
+meneteltävä? Kuinka oli saatava onni kaikkien osaksi? Oi Jumala, tätä
+tuskaa!
+
+Oli aivan kuin olisivat hänen sielunsa silmät auenneet näkemään
+inhimillisen kohtalon raskautta yleensä, kun hän katsoi tuohon maahan
+masentuneeseen veljeensä. Hän alkoi ymmärtää, ettei ruumiillisilla
+voitoilla ole mitään merkitystä tällaisten asiain ratkaisussa, vaan
+että jos ne ovat ratkaistavissa, se tapahtuu sydämessä. Ja tuntui
+sielusta sitä ajatellessa kuuluvan lohdutuksen ääntä, joka kehoitti
+uskomaan sellaisen lopputuloksen mahdollisuuteen.
+
+Jyrki ei ollut huomannut Ontreista muuta kuin että hän kauan seisoi
+siinä vaiti, suksisauvoihinsa nojaten. Sitten potalsi hän sivakkansa
+liikkeelle lähtien laskemaan vinoon alas vaaran kuvetta, jarrutellen
+sauvoillaan. Silloin Jyrkikin nousi, valmistautuen lähtemään jälkeen.
+
+Vaaran juurella oli tiheäkuusinen korpi, jossa vielä oli lumi vahvoina
+nietoksina. Siellä täällä pisti esiin sammaleinen ja imarteita kasvava
+kalliolohkare. Saavuttuaan vaaran alle, kääntyi Ontrei katsomaan,
+eikö Jyrkiä jo ruvennut kuulumaan. Kun ei kuulunut, jäi hän siihen
+hetkeksi odottamaan ajatuksissaan pistellen keihäskärkisellä sauvallaan
+lumikinokseen ja vaistomaisesti ikäänkuin kammoksuen korven synkkää
+tiheyttä ja korkeata juhlallisuutta. Nuo äskeiset raskaat ajatukset yhä
+lisäsivät sitä ikävän ja uhkaavan onnettomuuden tunnetta, joka hänen
+mieltään painoi.
+
+Ei koskaan tiedä ihminen kohtaloansa, ei mitä edessä on!
+
+Äkkiä tuntui siltä kuin olisi maa hänen jalkainsa alla ruvennut
+liikkumaan. Kerkeämättä ajatella mitään tunsi hän kohoavansa ilmaan
+ja sitten kaatuvansa taaksepäin. Jalkoihin kiinnitetyt sukset estivät
+häntä äkkiä pääsemästä ylös, ja ennenkuin hän oli kerennyt niistä
+selviytyä, oli jo musta, hallava karhu kuin heinäruko hänen päällään.
+Hätä purkautui kipeänä parkaisuna ilmoille, yhtyen karhun kumeaan ja
+kiukkuiseen mörinään.
+
+Sittemmin hän muisti senkin, että karhu oli ensin, korjultaan
+kohottuaan, ikäänkuin unisena noussut kahdelle jalalle ja katsonut
+ympärilleen, muljauttaen ruskahtavia silmämuniaan. Sitten se oli
+mörähtänyt kumeasti ja nähnyt hänet; hän muisti katsoneensa karhua
+suoraan silmiin ja tunteneensa, että se oli ilkeällä mielellä. Se oli
+kääntynyt häneen päin, puraissut häntä ensin jalkaan ja sitten aivan
+heittäytynyt hänen päälleen.
+
+Hän ei ollut koskaan osannut arvata, että ruumiillinen runteleminen
+tuottaisi niin kauheita tuskia. Nyt, kun karhu upotti pitkät ja
+keltaiset kulmahampaansa saappaan läpi hänen jalkapöytäänsä, tiesi hän
+sen. Hän aivan kuuli luitten rusahduksen ja tunsi suunnatonta, pistävää
+tuskaa, joka oli kuin olisi kuolema hänen jalkaansa tarttunut.
+
+Hän koetteli tapailla puukkoa käteensä, mutta ei ehtinyt saada, sillä
+hänen selälleen kaatuessaan oli tuppi jäänyt hänen allensa. Ja siinä
+tuokiossa oli kontio jo hänen päällään. Hän ummisti silmänsä ettei
+hänen tarvitsisi nähdä pedon ruskealihaista kitaa ja ilettävän ohutta
+kieltä sekä keltaisia, mutta kärestä teräviä kulmahampaita. Hän tunsi
+vain, että jotenkin oli hänen suojeltava itseään, ja muistaen vanhan
+neuvon pisti hän kätensä pedon kitaan niin syvälle kuin voi. Hän muisti
+jälkeenpäin, kuinka häntä oli tuo niljakka kita ilettänyt, mutta kuinka
+peto oli samalla ruvennut vetämään päätään taaksepäin ja tapailemaan
+hänen kättään hampaittensa väliin, ilman puutteessa yhä enemmän
+raivostuen. Painaen häntä maahan käpälillään saikin se äkkiä päätään
+taaksepäin nykäisemällä kädestä hyvän otteen, puraisten niin että luut
+nauskivat ja veri vuoti virtana hampaitten lomitse. Sitten tuntui äkkiä
+olkapäässäkin ankaraa tuskaa, hän parkaisi taas vihlovasti ja heitti
+päätään sivulle päin.
+
+Ennen pyörtymistään muisti hän nähneensä, vaikka ei sitä silloin
+tajunnut, Jyrkin tulevan aivan lähellä pyssy kädessä. Veljesten katse
+oli sattunut yhteen. Ontrei ei ollut huutanut, oli vain taaskin
+tuijottanut veljeensä niin kuin silloin yöllä, mutta nyt älyttömästi,
+silmissä hurja ja houraava ilme...
+
+Kun Jyrki vielä vaaran laella viipyessään oli kuullut alhaalta korvesta
+Ontrein parkaisun ja karhun mörähdyksen, oli hän käynyt vuoroin
+kylmäksi, vuoroin kuumaksi. Sitten oli hän kaksin käsin tarttunut
+päähänsä ja aivankuin ahdistuksen vallassa huutanut: pois, pois...!
+Kiireesti oli hän temmannut pyssynsä ja syöksynyt suksilleen Ontrein
+ladulle.
+
+Salamana vilahtelivat aatokset hänen aivoissaan ja saatana pani kaikki
+voimansa liikkeelle näinä muutamina sekunteina, jotka olivat koko
+aikana kysymyksessä. Tuossa on Ontrei karhun alla edessäsi, älä mene
+avuksi. Karhu lopettaa hänet varmasti, ja silloin on sekä tyttö että
+talo sinun. Sinä olet viaton. Et ehdi apuun. Katso, karhu jo puree
+hänen kättään ja raapii olkapäätä. Hetkinen vielä ja silloin on kaikki
+ohi, odota, malta, älä mene...
+
+Jyrki ei kuitenkaan viivytellyt, vaan kiiruhti veljensä avuksi,
+vaikkakin vavisten koko ruumiiltaan. Hänestä tuntui kuin olisi tuo
+hänen äsken kärsimänsä nöyryytys ja ikuinen onnen menetys häntä
+ikäänkuin kohottanut ja tehnyt hänet kykenevämmäksi kuin ennen hyviin
+töihin. Kumma kyllä ei hän nyt ajatellut veljeänsä katkeruudella, vaan
+rakkaudella, ollenkaan lainaamatta korvaansa kiusaajalle, jonka äänen
+hän sydämensä salaisesta sopukasta selvästi kuuli. Hänen järkensä --
+niin muisti hän jälkeenpäin -- askarteli enimmäkseen siinä, osaisiko
+hän kiihtyneessä mielentilassaan ja hengästyneenä ampua niin tarkoin
+kuin tässä piti...
+
+Mutta kun hän näki Ontrein katseen ja luki niiden sammuvasta ilmeestä
+kuolemaa, epäluottamusta ja epäilystä häneen, veljeensä, sai hän
+äkkiä aivan ihmeellisen hermorauhan. Hän tunsi aavistaen, että nyt
+jos koskaan oli vasta hänen elämänsä käännekohta, nyt oli hänellekin
+annettu tilaisuus osoittaa, että hän todella ansaitsi Outin ja hänen
+rakkautensa... Hän lähestyi koettaen valita parempaa puolta, josta
+voisi ensi kerralla saada sattumaan hengenviepään paikkaan, mieluiten
+tuohon etujalan taakse.
+
+Kaikki tämä oli tapahtunut sangen lyhyessä ajassa. Säikähtyneenä ja
+uteliaana Jyrkin huudoista kohotti karhu päätänsä katsellen kiiluvin
+silmin tulijaa. Kylmäverisesti tämä lähestyi lähestymistään, kunnes
+karhu vihastuneena ärjäisten kohosi istumaan, hurmeen valuessa kuolana
+sen ikenistä. Silloin lensi myös pyssy -- pieni talonpoikainen "suusta
+ruokittava" -- Jyrkin poskelle. Muutaman sekunnin näkyi sen suu hiukan
+täräjävän ja ampuja veti henkeä ikäänkuin lääpästyneenä, kunnes pyssy
+äkkiä vakaantui aivankuin ruuvipenkkiin. Nyt oli jyvä kolossaan ja
+sydäntä kohti...
+
+Tuima paukaus herätti kiiriskelevän kaiun vaaran kylestä ja Jyrki
+ryhtyi ihmeellisen nopeasti ja kätevästi asettaan uudelleen lataamaan.
+Ikäänkuin väristys kulki karhun ruumiin läpi ja jonkunmoinen sanomaton
+tuskallisen ja hätäisen kummastuksen ilme oli sen villissä katseessa
+vilahtavinaan, ja jo ennen kuin Jyrkillä oli pyssy uudelleen poskella,
+vaipui peto kuolemantuskaisella ynähdyksellä läjään Ontrein päälle,
+pehmeästi kuin heinäsäkki. Tainnoksissa hänen allaan oli Ontrei ja
+sieluntuskiensa ja vaaran jännityksen murtamana vaipui hangelle myös
+Jyrki.
+
+Suksien kahina hangen pinnalla herätti hänet. Se oli Outi. Kauhun ilme
+kasvoillaan kiiruhti tyttö Ontrein luo ja ryhtyi reippaasti, nähtyään
+karhun kuolleeksi, sitä hänen päältään pois vääntämään. Nyt meni
+Jyrki avuksi. Outin silmissä välähti pelkäävä ja kysyvä katse, mutta
+Jyrki vastasi siihen rauhoittaen viitaten haavaan karhun kylessä ja
+pyssyynsä. Ilon välke vilahti silloin tytön silmissä, mutta nähtyään
+sitten Ontrein rikkipurrun käden, revityn olkapään ja jalan, josta
+veri norona tippui, kävi kaikki hänelle liian raskaaksi ja hän vaipui
+Ontrein rinnalle nyyhkyttäen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kauan sairasti Ontrei elämän ja kuoleman rajalla.
+
+Hänellä oli kestettävänä sekä ruumiilliset että sielulliset tuskat ja
+parannettavana syvät haavat. Haavakuumeessa houraillessaan puhui hän
+laajasti ja sekavasti rakkaudestaan, Outista ja veljestään, valittaen
+kohtaloaan ja rukoillen oikeata ja onnellista ratkaisua Jumalalta.
+Punehtuen kuunteli sitä häntä uskollisesti ja uupumatta hoiteleva Outi,
+kuunteli Jyrki, allapäin ja suruisena.
+
+Hän oli ollut veljelleen tämän onnettomuudesta alkaen veli. Kaukaa,
+monen päivän matkan päästä, oli hän käynyt kysymässä lääkäriltä
+neuvoja, oli hankkinut lääkkeet ja opettanut Outia hoitamaan Ontreita
+aivan samalla tavalla kuin se ystävällinen nuori lääkäri oli hänelle
+kädestäpitäen ja osanotolla näyttänyt. Hän oli kertonut tuolle
+lääkärille avomielisesti kaikki ja kysynyt häneltä neuvoa itselleenkin,
+surulleen ja sitä, mitä hänen pitäisi tekemän. Siihen ei ollut lääkäri
+osannut sanoa muuta kuin että Ontrei oli ensin hoidettava terveeksi.
+Ehkä asia siitä sitten itsestään selviäisi.
+
+Kyllä oli Outi tuossa vuoteen vierellä liikkuessaan miellyttävä.
+Tummahko tukka, ruskeat silmät ja verevät posket. Ontrein silmät
+seurasivat häntä kaikkialle. Kuta paremmaksi Ontrei tuli, sitä vähemmän
+oleskeli Jyrki tuvassa.
+
+Mistä oli Outi arvannut lähteä salolle veljesten jälkeen ja tulla apuun
+juuri sopivimmalla hetkellä?
+
+Hän oli askarrellut kotonaan kuten ennenkin, eikä ollut vielä aamulla
+tiennytkään veljesten lähteneen salolle. Vasta tuossa puolenpäivän
+rinnassa oli hänelle äkkiä tullut halu tavata Jyrkiä ja hän oli
+salavihkaa juossut naapuriin. Mutta siellä olikin ollut Jehkosen akka
+kotimiehenä, ja häneltä oli Outi kuullut veljesten matkasta.
+
+Hänen sydäntään oli silloin oudosti hiipaissut ja silmissä oli
+väikkynyt sinistä usvaa. Allapäin ja miettien oli hän palannut kotiinsa.
+
+Outi tiesi tarkkaan, missä kiusauksessa Jyrki oli, sillä tämä oli
+sellaista peläten siitä joskus hänellekin kautta rantain maininnut. Hän
+pelkäsi ja aavisti pahaa.
+
+Silloin -- mahdotonta selittää miten -- kuuli hän äkkiä, juuri
+leivinlapiolla leipää uuniin kantaessaan, aivan selvästi hätäisen
+huudon: Outi!
+
+Ääni oli kirkas ja niin selvä, ettei siitä voinut erehtyä. Se kuului
+ikäänkuin hyvin korkealta tai rupesi sitten korva itsestään niin
+soimaan, mutta kuului se vain. Hän seisahtui keskelle lattiaa ja oli
+pudottaa leivän lapioltaan. Saatuaan sen kuitenkin pahojen aavistusten
+valtaamana uuniin viedyksi, oli hän aivan kuin hengästyneenä painanut
+sydänalaansa ja sitten seisahtunut ikäänkuin kuuntelemaan. Hän ummisti
+silmänsä ja odotti.
+
+-- Outi! kajahti se uudelleen ihmeellisen kirkkaana, joskin kaukaisena
+ja ohuena, aivan kuin ääni olisi uduksi hajautunut. Mutta siinä oli
+samalla jotakin pyytävää, jopa käskevääkin, joka teki tytön tuskaiseksi
+ja levottomaksi.
+
+Hän koetti tehdä turhaksi koko asian ja ryhtyi taas töihinsä, kun
+samalla huuto kajahti kolmannen kerran:
+
+-- Outi!
+
+Nyt siinä jo kuvastui hätä ja kiihkeä vaatimus, ja aivan kuin salaman
+iskuna valkeni tytölle koko asia. Levottomuus ja säikähdys sai vallan
+ja jonkun tuntemattoman onnettomuuden enne tuntui raskaana mielessä.
+Hänen täytyi päästä näkemään Jyrkiä... Herra Jumala... kunhan ei vain
+mikään onnettomuus...
+
+Siinä samassa oli päätös kypsynyt. Siepaten sukset jalkaansa läksi Outi
+hiihtämään veljesten latua heidän peräänsä, toivoen, että hänellä olisi
+ollut siivet, joilla matkaa lyhentää.
+
+Saapuessaan vaaran laelle ja nähdessään veljesten temmellyspaikan,
+valtasi heikkous hänet ja hän oli vaipua maahan. Mutta kuultuaan hetken
+perästä vaaran alta pyssyn paukauksen, pääsi kipeä tuskan huuto hänen
+huuliltaan ja hän lasketti valtoinaan rinnettä alas...
+
+Päästyään jonkun verran toipumaan ei Ontrei voinut kyllin usein kuulla
+kertomusta tästä Outin avuksi saapumisesta. Yhä uudelleen kyseli hän
+ihmetellen, minkä värinen tuo ääni oli, miten se kuului, oliko niinkuin
+olisi järven toiselta puolelta venettä huutanut? Ja Outi koki selittää,
+mutta ei voinut antaa mitään kuvausta, joka olisi auttanut asiaa oikein
+ymmärtämään. Hänen kertomuksensa loppui aina siihen, että se oli Jyrkin
+suojelija, joka tahtoi saada hänet paikalle isäntänsä, suojeltavansa
+avuksi. Ja Ontrei vaipui aina näiden keskustelujen jälkeen syviin
+mietteisiin.
+
+Veljesten väli oli tämän kohtauksen jälkeen käynyt vapaammaksi
+ja sydämellisemmäksi. Olipa kuin he olisivat tunteneet olevansa
+onnettomuustovereita, jotka olivat vallan viattomat siihen, mitä oli
+tapahtunut, ja jotka odottivat nyt asiansa ratkaisua ikäänkuin jostain
+korkeammasta asteesta. Ontrein haavat paranivat hyvin hitaasti ja
+hän ymmärsi jo, että hänestä joka tapauksessa tulisi rampa. Jalka
+kutistui eikä tahtonut saada kantovoimaansa takaisin, käsi ei ruvennut
+liikkumaan olkapäästä ja tuntui olevan kokonaan voimaton. Huoaten ja
+salaisella tuskalla Ontrei tämän kaiken huomasi.
+
+Tapahtuipa sellaistakin, että hän joutui väliin Outin ja Jyrkin
+välisten keskustelujen todistajaksi silloin kun nämä luulivat hänen
+nukkuvan. Heidän äänestään tuntui tällöin puhuvan surumielisyys ja
+epätoivo, ei mikään uhma tai uhittelu. Erehtyivätpä he väliin pieneen
+hyväilyynkin, josta sitten säikähtäen erosivat kuin pienet lapset
+pahanteosta kiinni joutuneina. Silloin makasi Ontrei kuin painajaisen
+vallassa, sydän sykkien haletakseen; silmissä pimeni ja veri tuntui
+seisahtuvan suonissa. Sellaisten kohtausten jälkeen oli hän puhumatonna
+päiväkausia ja Jyrki sekä Outi elivät siinä raskaassa epäilyksessä,
+että hän sittenkin oli jotakin nähnyt tai kuullut. Tämä katkeroitti
+elämää uudelleen.
+
+Pitkällinen kituminen sai Ontrein antautumaan syviin mietteisiin
+kaiken sen johdosta mitä oli tapahtunut. Erittäinkin kiinnitti hänen
+mieltään väkevästi se, mitä Outi oli kertonut tuosta huutavasta
+äänestä, ja kooten vähäiset ja alkuperäisen naivit uskonnolliset
+tietonsa ja tunteensa murut rupesi hän niiden avulla asioita itselleen
+selittelemään. Kituessaan vuoteellaan muodosti hän näin oman erikoisen
+käsityksensä tapahtumista, asettaen käytöksensä ja osansa niissä tähän
+uuteen valaistukseen. Ja silloin tuli hän taas muistaneeksi tuota
+siellä vaaran laella painin jälkeen kuulunutta ääntä rinnassaan, ettei
+näitä asioita painimalla ratkaista, tuota tunnetta, että parempi olisi
+ollut, jos Jyrki olisi voittanut. Ja hän muisti senkin, että Jyrki oli
+pelastanut hänen henkensä. Ja kun hän tunsi, ettei hänestä enää koskaan
+tulisi miesten töihin täysin pystyvää, kun hän katsoi arpeutuvaa
+surkeata jalkaansa ja kuivettuvaa kättänsä, kohosivat hänen silmiinsä
+katkerat kyyneleet.
+
+Millä oli hän kaiken tämän onnettomuuden ansainnut? Siihen kysymykseen
+rupesi hänen mielensä nyt hakemaan vastausta. Ja siinä hänelle rupesi
+valkenemaan, mikä se oli tuo talvellinen ratkaisun aavistus ollut.
+Hänen tuli väistyä ja löytää onnensa toisella tavalla, sisäisen
+elämän sopusoinnulla ja rauhalla. Hän jo melkein uskoi siihen, että
+Jumala oli sallinut hänelle nämä koettelemukset siksi, että hän oli
+jyrkästi tehnyt mahdottomaksi kahden nuoren liiton, asettunut rakkautta
+vastustamaan. Se oli ollut synti, siksi hän sen nyt jo tuomitsi.
+Kokemuksestaan hän tiesi, että rakkaus on ihana, taivaallinen asia,
+eikä sen tielle, missä se osoittautuu todelliseksi, sovi asettua. Siksi
+oli Jumala häntä koetellut, että hän pääsisi tämän totuuden perille.
+
+Se vakaumus oli Ontrein elämän käännekohta.
+
+Kun kesä oli kukkeimmallaan, haalautui hän kerran vaivaloisesti
+pihalle istumaan. Luonto oli ihanimmillaan, järvi kimalteli ja tuuli
+ajeli pitkin kesäistä lehtoa. Tuolta paikaltaan saattoi Ontrei
+nähdä vainiolle, jossa Jyrki niitti. Viereisellä kedolla oli Outi
+haravoimassa. Punaiset paidat ja vilkkuvat liinat loistivat kauniisti
+viheriää taustaa vastaan, naurua ja ilonpitoa kuului, karjalaisten
+vilkasta, avomielistä, hiukan korkea-äänistä puhetta. Niittäessään
+joutui Jyrki yhä lähemmäksi naapurin sarkaa, jossa Outin haravan
+ala myöskin kuin sattumalta häntä kohden suuntautui. Jo olivat he
+vierekkäin, Jyrki seisahtui, rupesi liippaamaan viikatettaan, Outi
+rupesi haravan kärjellä hajamielisesti heinäläjää kääntelemään. Jo
+siirtyivät he puhelemaan lähemmäksi, vilkasivat pihalle päin, näkisikö
+Ontrei, ja kun eivät häntä huomanneet, istuivat sarka-ojan reunalle.
+Väliin Outi naurahti ja siirrältihe hiukan syrjemmäksi, vaistomaisesti
+tuntien, että Jyrkillä oli voimakas halu kietaista käsi tuohon
+solakoille vyötäisille ja siitä hellästi puristaa ja vetää luokseen.
+
+Tuota katsoi pihalta salaa Ontrei. Ensin kulmat rypistyivät ja silmistä
+kirposi entinen ylpeä salama, mutta sitten hänen muotonsa rauhoittui.
+Kiinteästi rupesi hän tuota edessään olevaa näkyä tarkastelemaan, aivan
+kuin haluten totuttaa siihen itseään ja kestää sen värähtämättä. Ja
+vähitellen palasi hänen kasvoilleen rauhallinen ilme, silmät saivat
+entisen sinensä, ja hengitys kulki huolettomasti. Hän nousi ja meni
+tuohon pihan äyräälle.
+
+-- Jyrki ja Outi! huusi hän. Hän oli aikonut huutaa kovasti, mutta
+huomasikin nyt hämmästyksekseen, ettei hänen äänessään ollutkaan
+entistä syvää kaikua, vaan oli se ohutta ja vähän käheääkin.
+
+Huudon kuullessaan kavahtivat molemmat kutsutut pystyyn, käyden vähän
+hämilleen ja tähystellen Ontreihin päin. Mutta tämä huusi uudelleen:
+
+-- Jyrki ja Outi, tulkaa tänne!
+
+He tulivat epäröiden ja epävarmoina, kysyvästi katsoen Ontreihin ja
+istuutuen häneen syrjinkarein. Ontrei tarkasteli heitä kauan, tyynesti
+ja vaiti ollen. He melkein vapisivat hänen silmäystensä alla. Vihdoin
+sanoi Ontrei:
+
+-- Jyrki, minä annan sinulle talon, koska en enää voi sitä hoitaa. Ja
+Outinhan sinä jo olet itse ottanut.
+
+Sen sanottuaan tunsi hän yhtäkkiä saavuttaneensa sen oikean ratkaisun,
+jota hän oli koko ajan hakenut ja halunnut, ja virkkoi ilostuneena ja
+virkistyneenä:
+
+-- Kyllä minäkin kotiin jään... teitä auttamaan, kunhan tästä ensin
+pääsen oikein terveeksi.
+
+
+
+
+UNELMA SEESJÄRVEN RANTANUOTIOLLA.
+
+
+      Kuuna paistoi kuusen oksat,
+    Päivänä petäjän latvat,
+    Metsä haiskahti me'elle,
+    Simalle salo sininen,
+      Ahovieret viertehelle.
+
+He laskivat maihin Sekehenjoen niskaan pohjoispuolelle, juuri siihen
+paikkaan, jossa on pieni ruohoinen poukama ja rauhan satama. Rannan
+tiheä kortteikko ja kaislikko sekä tuuhea tervalepikkö muodostavat
+siinä todellakin mitä mieluisimman pienen sataman, jonne mukavasti
+sopii ulapan tuulilta suojaan käännältää. Poukaman pohjukkaan laskee
+pieni puro, joka vaatimattomasti leviää rannan hiekalla tuskin
+näkyväksi veden vireeksi. Tuskin sitä huomaisikaan, ellei jalka
+sattuisi veteen ja painuisi hiekkaan, jolloin varsinkin avojalka
+väristen veden kylmyyttä kummeksuu. Se saapuukin tämä pieni lähde
+tuolta korpimaiden uumenista, ja on sillä taikavoima, sillä se
+kätkee itseensä luonnon salaisuuden ihmeellistä säteily-ilmestystä.
+Se huuhtelee laineillaan rentukkaa ja laihaa sarakkoa, kastelee
+pienen kärpässiepon limaisia juurilehtiä ja elättelee ystävällisesti
+suvantopaikoissaan kiiltävänmustia vesilukkejaan ja kortematojaan.
+Sarakossa särähtää sudenkorennon siipi, kun se äkkikäänteellä
+koettaa saada hyönteistä kynsiinsä, ja väliin leikkii sen yllä ihana
+sinikorento. Kuin neito se huolettomasti istahtaa kaislan korrelle
+keveästi ihaillakseen päivän kimallusta sinisiivellään, kunnes lehahtaa
+taas lentoon jonkun mielijohteen ajamana.
+
+Poukaman perästä puron vartta yletessä saavutaan niitylle, jossa vanha
+ja haalistunut lato osoittaa ihmisjälkiä. Ladon ympäristöllä kasvaa
+tiuhassa putkea ja angervoa, jonka väkevä tuoksu täyttää ilman. Ladon
+ovelle saapuessasi huomaatkin, että paikka on ammoin hylätty. Kun
+jalkasi kolahtaa kynnykseen, puikahtaa lattiarangan aukosta esiin
+kärppä kuin noidannuoli, vielä nopeammasti hävitäkseen. Ja kun tuota
+säpsähtäen asian oivallat ja kolahdutat uudelleen, pistäytyy utelias
+pieni pää vielä kerran esiin kohta kokonaan hävitäkseen. Seinät ovat
+lahoneet ja luhistumassa, ja nurkat ovat maatumassa. Sammal kasvaa
+hirsien päässä ja sammalessa pitkää ja hentoa airaa, jossa tuuli
+valittaen suhajaa. Autiota on, luonnon yksinäistä ja surumielistä
+autiutta, jota säestävät vain erämaan yksitoikkoiset äänet. Ellei
+sinulla olisi seuraa, pelkäisit tyhjyyttä ympärilläsi, etkä mistään
+hinnasta tahtoisi kaikua herättää.
+
+Mutta kun mennään yhä enemmän salolle päin, jää ensin puro tuonne
+oikealle mustaan korpeensa luikertelemaan, ja eteen avautuu lakea
+kangas harmaine honkineen. Kangas kohoaa korkeammaksi, muuttuen vihdoin
+harjuksi, joka katoaa yhä yleten tuonne eteesi salon sineen. Maassa on
+mahimassa jättiläispuita, jotka kaatuessaan ovat reväisseet maapalan
+ilmaan juuriensa syleilyssä. Tuossa on jo sammalpeitto kasvanut koko
+rungon yli ja jalka vaipuukin syvälle siihen, missä vielä luulet runkoa
+olevan, mutta tuossa on vielä puu kovaa. Juurakon kuoppaan ovat metsän
+monet kanalinnut kiiruhtaneet peherrykselle, hiekkamullan avulla
+väiveitänsä vähentämään. Ylt'ympäri kohoaa samallaisia jättiläisiä,
+ikäänkuin vaieten katsoen outoa kulkijaa, joka on tänne erämaan
+rauhaan uskaltanut. Niiden oksat ovat vääntyneet eriskummallisille
+kiemuroille, jotka kuin pirunkalan käsivarsina kohoutuvat taivasta
+kohti ikäänkuin jotakin rukoillakseen. Ne ovat taistelleet tuskaiset
+hetkensä, kunnes ovat tuohon epätoivoonsa ainiaaksi jäykistyneet. Ja
+juuri sinne latvoihin tirkistellessäsi sinua säikähdyttää kova ropina.
+Metso, joka on aikoja sitten sinut nähnyt, hongan latvasta rungon takaa
+sinua epäluuloisesti ja kaula pitkällä vartioinut, punninnut asemaansa
+ja aikeitasi, on vihdoinkin tehnyt päätöksensä ja lähtenyt raskaaseen
+lentoonsa turvallisempaan paikkaan. Kun se heittäytyy pienille
+siivilleen ruveten lyömään niitä vinhasti ja aluksi satuttaen ne oksiin
+ja lehviin, syntyy siitä erämaan hiljaisuudessa ääni kuin olisi koko
+metsä kumoutumassa.
+
+Kun kävelemme kangasta eteenpäin ja tulemme sinne, missä muinaisen
+metsävalkean jäleltä kasvaa tiheätä haavantynkää, ryöpsähtää sieltä
+eteesi muniensa puolesta hätäilevä ja karkealla äänellä kiroileva
+metsäkana. Tuossa se mennä heveltää pyrstö leveänä aivan edessäsi, niin
+että lapsellisessa innossa viehätyt sitä siinä kiinni tavottamaan.
+Mutta juuri kun kumarrut, väistyykin se syrjään äkäisesti kirahtaen
+ja kiinteästi sinua pienillä silmillään tähystellen. Taas kumarrut ja
+taas, kunnes huomaatkin joutuneesi kanan jälessä kauas alkuperäiseltä
+paikaltasi. Ja ikäänkuin ilkkuen kiroaa lintu vielä kerran, kunnes
+äkkiä nouseekin siivilleen ja lentää nopeasti sinne, missä hänellä on
+se, jota hän ei tahtonut sinulle näyttää.
+
+Kuljetaan yhä edelleen. Harjun juurella kangas muuttuukin ahomaaksi,
+hiekka sinertäväksi savimullaksi ja hongikko lehtimetsäksi. Vanhoja
+tutisevia pökkelöitä, joiden kylestä voi saada lihavan jäniksenkäävän,
+on vielä kulon jäleltä siellä täällä, mutta tuossa jo kohoaa metsä
+tuuheana ja pitkänä koivikkona. Runkoa on siinä työnnetty aivan
+ihmeellisen pitkästi ja hoikasti, ollenkaan muistamatta, että lehviä
+onkaan olemassa. Kun niitäkin vihdoin ajateltiin, olivatkin voimat
+lopussa, ja niin saatiin vain latvaan mitättömän pieni kruunu tuulessa
+hiljaa keinumaan. Mutta tuossa on kulon haavoilta aikoinaan pelastunut
+raavaskoivu, seutunsa lehtikuningas ja harjullansa ylevä nähdä. Aluksi
+se on rakentanut itselleen tyvituen viidestä valtaisesta pääjuuresta,
+jotka ovat yhtyneet voimakkaaksi ja paksuksi rungoksi. Sen varassa on
+se kohonnut kolmisen metriä, mutta on sitten, ikäänkuin rikkaudellansa
+ja voimallansa ylpeillen, jakautunut kolmeen haaraan. Ne se on ampunut
+kohti taivasta sileinä, suorina ja valkotuohisina kuin isä uljaat
+poikansa, niiden terveydestä nauttien ja iloiten. Sen lehvät riippuvat
+kuin hieno tukka pitkinä suortuvina ja sen helmasta kuuluu alati syvä
+ja aatteellinen kohina, kun se suvituulen kanssa hartaasti haastelee.
+
+Mutta kulkija käy yhä edelleen, painaen sydämeensä tämän erämaan suuren
+runouden. Hän saapuu yhä syvemmälle ahon lehvikköön, kunnes se maan
+aletessa kosteaksi notkoksi tihenee melkein läpipääsemättömäksi. Haapa
+ja pihlaja sekautuvat leikkiin ja maan pinnan peittää tiheä puolukan
+ja mustikan varsikko. Hän väistää tiheikön ja saapuu taas aukeammalle,
+jossa katajakin näkyy laiskana pitkiä käsivarsiaan pitkin maata
+venyttelevän. Hän kulkee kulkemistaan, menee korpirämeikön poikki,
+jossa lihavat pyyt pyrähtävät hänen tieltään kuusikkoon vihellellen ja
+siristen, ja saapuu vihdoin harjulle, josta aukenee hänen eteensä aava
+näkö-ala.
+
+Suuri suo siinä on. Pitkin sen laitoja hiipii kehyksenä tumma
+korpikuusikko, joka suon rinnassa muuttuu harvaksi rämemänniköksi.
+Nuo käkkärämännyt ovat tuossa kuin kääpiökansaa, joiden naavaparrat
+todistavat huimaavan korkeaa ikää. Ne eivät jaksa ulottaa juuriansa
+rahkasammalen läpi, vaan koettavat siitä imeä ravintoa, kituen
+laihuuttansa. Keskempänä jo nekin katoavat ja suo muuttuu upottavaksi
+rimmeksi, joka himokkaasti imaisee sisäänsä kaiken syliinsä lankeavan.
+Ilmassa tuntuu väkevä suokanervan ja maatuvien kasviaineiden haju ja
+näyttää siltä kuin ei raikas kesäpäivän tuuli saisikaan ilmakerrosta
+suon päällä muutetuksi. Laidoilla tuuli kohisee lehtevissä puissa,
+mutta tuolla keskempänä se ei saakaan kääpiöiden partaa liikkeelle,
+vaan seisoivat nämä siellä värähtämättä, aavemaisina ilmiöinä.
+Äkkiä kohahtaa tuosta siivilleen vikla, jonka valittava huuto pian
+kirkuvana kuuluu, kutsuen sadetta. Tuonne mättäälle se istahtaa, mutta
+jo taas lehahtaa lentoon, kaiuttaen pitkäveteistä ja yhä nousevaa
+sadevirttänsä. Alakuloiseksi vie se suon lakeudella ponnistelevan
+matkamiehen mielen. On kuin se kääntyisi tutkimaan yhä kiinteämmin
+suon lohdutonta lakeutta, mietteissään ja harmaassa tunnelmassaan
+ikäänkuin etsien jotakin kiinnepistettä, johon pysähtyä kuin todella
+vajoava. Mielikuvitus kääntyy outojen ja hurjain kuvitelmain uralle
+ja sielussa välähtelee näkyjä. Eipä olisi kumma, jos tuosta liejuisen
+lätäkkönotkelman reunasta äkkiä kohoaisi siivilleen muinaisuuden
+niljakas lentolisko, joka jännittäisi lepakkomaiset nahkasiipensä ja
+peittäisi lennossaan auringon kuin unessa nähty kuvitelmain paholainen.
+Sadun pelottavana vaakalintuna se nousisi yhä ylemmäksi, kunnes
+se näkyisi tuolta pilvien rajalta kuin jättiläis-lentokone, jonka
+saavutettavissa on kaikki näköpiirin alla...
+
+Mahtavalla tavalla koskematon erämaa valtasi kulkijansa. Luonto
+ikäänkuin paljasti oman synnynnäisen ylevyytensä, jonka rinnalla moni
+inhimillinen seikka menetti suuruuttansa. Karjalan vedet olivat häntä
+kuohuissaan kannatelleet, sen metsät nyt häntä suhinallaan tuudittivat,
+lauloivat omakseen ja ainaiseksi ihailijakseen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Nähtyään Ontrein rupeavan tyynesti ruoanlaittopuuhiin, painui hän
+hietikolle pitkäkseen, pää hajuheinämättääseen. Auringon lämmittämän
+ilman leyhkä tuntui suloisesti tänne varjoon ja väsynyt ruumis vaipui
+hiljalleen levon valtaan. Hän vaipui raskaaseen uneen ja uneksi
+masentavan näyn.
+
+Helteisenä päivänä seisoi hän Ontrein kanssa pyhässä lehdossa.
+Ikivanhat kuuset ja riippakoivut ojentuivat tummassa ja vaaleassa
+veljeydessä kohti taivaan lakea kuin jättiläistammi, niin korkealle,
+että joka hetki saattoi pelätä ihanien poutapilvien niiden latvoihin
+haaksirikkoutuvan. Heidän ympärillään seisoi taajana joukkona
+kalevaista kansaa, vakavana ja ääneti. Kaikkien silmät vartioitsivat
+tuota lehdon korkeinta paikkaa, sitä, jossa oli se pyhin puu ja
+karsikon kallein, sillä siellä seisoi kirves kädessä Pyhä Ilja,
+valmiina kaatamaan esi-isäin valtapuuta.
+
+Hänen sydäntään värisyttää viha ja hän puristaa nuorella kädellään
+miekan kahvaa. Se sopeutuu hänen kouraansa niin hyvin, sillä sen on
+kylän kuulu seppä hänen erikoisten ohjeittensa mukaan takonut ja sitten
+karaissut salaisissa ja kauheissa kähyissään. Kauniille harakansulalle
+olikin teräs lennähtänyt, kun sen tulta oli kähyvesissä käyttää
+surauteltu. Miekkaa hän puristaa ja kuiskaa Ontreille:
+
+-- Emmekö mene ja lyö maahan tuota outoa miestä, joka kaataa meidän
+isäimme puun?
+
+Ja Ontrei vapisee tuskassaan, sillä hänenkin sydäntään kirvelee
+tekeillä oleva. Mutta hän on kuin taikavoiman maahan naulitsema eikä
+saa sanaa suustaan. Ja uudelleen hän yhä kiihkeämmin kysyy:
+
+-- Menenkö ja isken maahan muukalaisen papin?
+
+Kukaan ei vastaa, vaan kaikki seisovat hiljaa kuin lumoissa,
+liikkumatta. Pyhä Ilja siellä puhuu jotakin oudolla kielellään, jota
+luopio vepsäläinen kokee tulkita livvin kielelle. Jo kohottaa munkki
+kirveensä, jo jännittyy käsi lyömään... Auringon säde sattuu kiiltävään
+kirveen terään, kun se on tuossa korkeimmalleen kohonneena. Se on kuin
+salama... Ukko avita...
+
+Nauskahtaen uppoo munkin kirves kesäiseen, pehmeään puuhun ja kansan
+joukosta kuuluu voihkaisu kuin olisi ase isketty sen omaan sydämeen.
+Hänen jalkansa herpautuvat ja jäätävä kylmyys hiipii pitkin hänen
+suoniaan. Silmissä sumenee ja hän tuntee, että elinhermo nyt lyötiin
+poikki. Mutta munkin apurit tarttuvat kirveisiinsä ja rupeavat voimalla
+hakkaamaan poikki valtavan paksua puuta. He lyövät niin, että lastuja
+sinkoilee satamalla. Ne vilkkuvat hänen silmissään outoina lintuina,
+niin tiheässä, että hän ei tahdo erottaa taivasta. Sen hän kuitenkin
+huomaa, että valtapuun oksat ja lehvät tärisevät kuin puistaisi luojan
+puiston kuningas päätänsä, kuin kummastelisi se sitä tekoa, joka hänet,
+merkin ja vertauskuvan, tahtoo pois juurittaa. Sen liikutus kasvaa
+silminnähtävästi, ikäänkuin vapisuttaisi sisäinen itku sen mahtavia
+hartioita, sen voimat vähenevät ja se lähtee kaatumaan sen maan
+syliin, josta se oli vuosisatoja elon voimaa imenyt. Sitä tahtoo se
+jäähyväisiksi hienoimmilla ritvoillaan silitellä, pehmeillä lehvillään
+lepyttää. Suunnattomalla kohauksella, kuin olisi iskenyt siihen
+tuulispää, se masentuu maahan. Mutta sen sydän ei voinut ääneti kuolla,
+vaan pitäen joka säikeellään ja joka solullaan kiinni kannastaan
+päästää se kallistuessaan sydäntä vihlaisevan parkaisun. Ytimiin se
+huuto tunki...
+
+Silloin kuuluu outoa ääntä ja melskettä. Tuolta kansanjoukon takaa se
+saapuu ja kohta ryntää sieltä esiin kalpea ja laiha mies. Hurjistuneena
+ryntää mies paikalle, mutta peräytyy tyrmistyneenä nähdessään isien
+puun kaadetuksi. Hän ei tahdo saada henkeä vedetyksi, vaan näyttää
+tukehtuvan, hän tuijottaa verestävillä silmillään vuoroin kansaan,
+vuoroin pappeihin, hän viittaa ja huitoo. Mutta äkkiä tarttuu hän
+molemmilla käsillään rintaansa, ja kun hän kääntyy päin, nähdään
+ilmitulen palavan hänen rintansa sisässä. Liekki syö hänen sydäntänsä,
+hän vääntelehtii tuskasta ja puhkeaa vihdoin kauheaan huutoon. Se huuto
+on kamalampi, tuskallisempi, vihlaisevampi kuin konsanaan Laokoonin,
+kun hän huusi tuskasta jumalien käärmeitten kiemuroissa. Se paisui
+paisumistaan, se tuntui täyttävän koko taivaan kuvun, kunnes se äkkiä
+lakkasi kuin korahdukseen. Ja tuo kalpea mies raukeni siihen maahan.
+Hän riensi ääreen ja polvistui siihen, mutta tuo kalpea mies kuiskasi:
+se oli Karjalan heimon kuolinhuuto...
+
+Hänelle tuli äärettömän tuskallinen olo, niin että hän luuli kuolevansa
+vaikeaan tilaansa. Silloin kuuli hän viereltään lempeän äänen ja
+tunsi leppoisan käden. Hän avasi silmänsä ja näki Ontrein, joka oli
+kumartunut hänen puoleensa.
+
+-- Poikani, sanoi ukko rauhallisesti, Jumala näkyi rankaisseen sinua
+raskaalla unella. Olet nukkunut kauan.
+
+-- Ontrei, kiitos, että herätit, sanoi hän. Luulin kuolevani. Mihin
+olemme tulleet? Pilvessä. Tuulee. Ilta?
+
+-- Käy syömään, että jaksat soutaa. Ilta on ja meidän pitää
+ehtiä kylään. Ikävää, jos tuuli kiihtyy enemmän. Toki on vene
+varavanpuoleinen.
+
+Hän kävi pienen tulen ääreen, jonka Ontrei oli tehnyt kallion varjoon,
+ruveten nauttimaan hiilipaistikas-kalaa, jota sama ukko oli, tiesi
+millä keinolla, osannut hankkia.
+
+Aallon hölkkä vyöryi yhä voimakkaampana kapeassa salmessa. Saattoi
+aavistaa, että suuri Seesjärvi oli ulapoilla, niillä merellisillä,
+vihaiseen ärjyyn yltymässä. -- -- --
+
+Mutta sen suuren koivun kannosta kohoaa vielä valtava vesakko ja
+vihanta koivikko! Niin uhmaili nuori mies äskeistä näkyänsä.
+
+
+
+
+ONTO JA TUONEN LINTU.
+
+
+      Astua lykyttelevi,
+    Käyä kälkähyttelevi,
+    Tuonne Tuonelan joelle,
+    Pyhän virran pyörtehelle,
+    Jalo jousi olkapäällä.
+    Viini nuolia selässä.
+
+Ontojärvi on suuri, pitkänsoikea, idästä länteen ulottuva vesi, jossa
+on useita saaria ja joka mataluutensa vuoksi on melko vaarallinen.
+Rannat ovat yleensä hyvin loivia, joten Ontojärven kylän -- järven
+länsipäässä -- asukkailla on kauan tehnyt mieli saada veden pintaa
+hiukan lasketuksi, jolloin heille jäisi runsaat määrät oivallista
+niittymaata. Tämä ajatus on sitäkin luonnollisempi, kun Onnanjoki,
+lähtiessään järven itäpäästä mereen, tekee heti niskassaan hyvin
+äkkinäisen mutkan länteen, muodostaen samalla pari pientä koskea.
+Omituisinta on, että rannat juuri tässä niskassa ja kosken
+länsipuolella ovat hyvin matalat, jopa juuri joen mutkan sisässä suoraa
+suota, niin että laskemistyö ei voisi tulla paljoakaan maksamaan eikä
+suuria vaivoja vaatimaan. Paikalla kävijä saattoi aikoinaan huomata,
+että karjalaiset talonpojat ovat itse koettaneet kaivaa ojaa suohon ja
+siten ratkaista asiaa, mutta onnistumatta. Kiittäkööt he onneansa, että
+paikka on sitkeätä rahkaa, joka ei lähde veden mukaan niin helposti
+kuin hiekka, sillä siinä tapauksessa olisi tuosta heidän ojastaan pian
+voinut tulla heidän mielestään vähän liiankin suuri. Onnistumatta
+omissa puuhissaan ovat he esittäneet asiaa Aunuksen semstvollekin ja
+on semstvon palveluksessa oleva agronoomi aikoinaan käynyt laskemassa
+veden putouskorkeuden ja muuten paikan tarkastamassa, mutta millä
+myöhemmällä tuloksella, on tietymätöntä.
+
+Ontojärven kylän edustalla on saari, jossa ikimuistoisista ajoista
+kerrotaan pesineen joutsenparin. Joutsenta pidetään siellä pyhänä
+ja on juuri tämä järvi niitä vesiä, joilla saattaa tavata erämaiden
+kuningattaren vapaana ja arkiutumattomana, melko suurina parvinakin.
+
+Ontojärvessä on vielä eräs suuri saari, jossa yleisesti tiedetään
+karhun asuskelleen. Sitä ei ole kiirehditty hävittämään, sillä
+kesäisinä aikoina ei se sieltä viitsi uida karjan kimppuun.
+
+Ontojärvi on Vienan Karjalan suuria erämaanjärviä.
+
+Siihen aikaan, jolloin kulkijamme väsyneinä ja osaksi eksyksissäkin
+harhailtuaan saapuivat Onnanjoen niskaan, oli tämä paikka vielä
+kokonaan häiritsemättömässä rauhassaan. Ensimäinen näky, joka silloin
+rannalle astujaa kohtasi, oli järven laaja ja tyyni ulappa, johon
+laskeva aurinko valoi kultaansa. Ja tuossa ihanassa valaistuksessa
+sattui heti silmään tuosta ulapalta, ei aivan kaukaa, joukko valkoisia,
+ikäänkuin utuisia vaahtopalloja. Tottumaton silmä ei tahtonut uskoa
+mahdolliseksi tuota ihanaa näkyä, sillä siinä ui parvi joutsenia,
+todellakin "kesäisen illan kullassa". Ne eivät outoja olioita rannalla
+nähdessään osoittaneet juuri erikoisempaa levottomuutta eivätkä
+kadottaneet vähääkään majesteetillisesta tyyneydestään, vaan meloivat
+rauhallisesti toiselle rannalle. Ja silloin tapahtui, että Ontreissa
+pääsi valtaan hänen heimonsa vanha metsätieto ja hän illan kuluessa
+selitteli joutsen-sanojansa ja erätaikojansa.
+
+Sadun lintuhan onkin tämä valkorinta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+-- Näin astui tämän järven rannalle muinoin Onto, jalo metsämies, sanoi
+Ontrei nuotion vierellä venyessään. Tänne hän saapui tienraivaajana ja
+tänne hän lopuksi aatteensa ja kaipuunsa uhrina tuhoutui. Tuossa, jossa
+virta mustana ja sileänä ryntää korkeata kalliota kohti, on se paikka,
+josta hän lopullisen tuhonsa löysi. Ontojärveläinen ukko minulle kerran
+tarinoi ja haastoi, kun yhdessä jouduimme Solovetsin matkalla sateen
+pitoon. Ehkä haastan vuorostani?
+
+Kerran -- siitä on jo niin kauan, että taju tylsyy sitä ajatellessa --
+kahahti erämaan järven rannalla lehto ja ulapan äärelle astui mies.
+Hän oli muinaisten esi-isiemme puvussa, hänellä oli kirves ja miekka
+vyöllä, keihäs keppinä ja varsijousi selässä. Ikäänkuin hämmästellen
+jäi hän järven suuruutta katselemaan, varjostaen kädellään silmiään
+ja tähystäen terävästi ympärilleen. Tukka oli hänellä pitkä, silmät
+ruskeat, kasvot kauniit ja varsi solakka. Ja olipa kuin olisi erämaan
+järvi siinä hänen katseensa alla punastellut, ujostellut kuin äkkiä
+uimasta tavattu neito, joka ei ehdi saada suojaa verhoutuakseen piiloon
+ihailevalta.
+
+Kauan katseli mies varoen ja vaanien ympärilleen, vasta rauhoituttuaan
+vapaasti rantahiekalle astuen. Keväinen pehmeä tuuli koetti touhuisena
+saada nostetuksi ulapalle lainetta, joka ikäänkuin sille mieliksi muka
+siellä täällä kuohahtelikin; se noudatti hiirenkorvaisten koivujen
+esimerkkiä, sillä nämä olivat sitä mieltä, että kevät-tuulelle saattoi
+kyllä tehdä mieliksi, sen pohjatarkoitus kun kuitenkin oli herttainen
+ja ystävällinen. Niinpä ne kohisuttivatkin nuorteita lehviänsä vallan
+valtaisella tavalla, vaikka tottunut silmä saattoi heti huomata, ettei
+tässä ollut sitä totuuden leimaa, joka syksyn kohinasta heti kuuluu.
+Kuusikkokin tuossa huojui, mutta aivan selvästi vain omaksi huvikseen
+ja lapselle mieliksi, -- kuin silmää iskien ja veitikkamaisesti kutsuen
+kaikkia samaan liittoon...?
+
+Mutta mies astui taas syvemmälle metsään ja tarkasti seutua kuin
+harkiten sen sopivaisuutta asunnoksi. Ja vihdoin näytti hän tyytyvän
+siihen paikkaan, jossa kasvaa ruohoisella äyräällä suuri riippakoivu,
+hyvän haltian asunto, koskapahan heitti konttinsa ja ryhtyi rakentamaan
+itselleen tulta ja yöpaikkaa.
+
+Sen jälkeen saivat järven kalat ja metsän viljat pian tuntea, että oli
+seudulle ilmestynyt voimallinen pyytömies. Hän oli silminnähtävästi
+Tapion suosikki, sillä tämä aivan suorastaan ajoi karjansa tuon miehen
+ritoihin. Eivät säilyneet majavat ja saukot, eivät metsot eivätkä
+villipeurat, vaan tarpeen mukaan hän surmasi, minkä tahtoi. Hän oli
+seudulla, johon ei oltu ennen koskettu, tulevan kansan etumiehiä,
+joka vaistonsa ajamana samosi edellä kuin vakooja. Ja hän ei koskaan
+unohtanut uhrejansa, vaan muisti omantunnon tarkkaan sekä maahisten
+että vetehisten saamiset.
+
+Vastapäätä sitä paikkaa, jossa oli hänen metsäsaunansa, oli parin
+kivenheiton päässä rannasta pieni lehtevä saari, joka siinä tuntui
+keinuvan aalloilla kuin kevein vaahtokupla. Lehvät kasvoivat niin
+tiheinä rannoilla, ettei voinut nähdä saaren sisään, jos siinä mitään
+näkemistä olikaan. Miten hyvänsä, aina kun mies pyynniltä palattuaan
+istui saunansa ovella, katseli hän tuota saarta ja vaivasi itseään
+arvailemalla, minkälainen mahtoi olla sen sisus. Oli kuin olisivat
+ajatukset levähtäessään ikäänkuin itsestään sinne kääntyneet, kuin
+olisi niitä johtanut joku erikoisempi vetovoima. Aina hän silloin
+päätti, että heti kun hän saa ruuhensa valmiiksi, hän pistäytyy
+sielläkin katsomassa, kun on kerta tuossa lähellä. Voihan sieltä löytää
+vaikka vesilinnun pesiä, jos ei muuta, jopa varata sinne itselleen
+muonaakin, jos sattuisi tulemaan turvapaikan tarve.
+
+Ja niin sai hän sitten ruuhensa tehdyksi ja lähti sitä koettelemaan.
+Silloin oli kesän pisin päivä mennyt ja lyhyin yö edessä. Voimakkaalla
+airon vedolla kiidätti hän ruuhensa yli salmen ja saapui saarulaisen
+rantaan. Siihen kahahti kokka hauskasti hietikkoon. Hän nousi maihin.
+
+Tietysti ei saarella ollut mitään merkillistä, vaan oli se samallainen
+suloinen rauhan paikka kuin tuhannet muut Karjalan sinisissä järvissä.
+Hän istahti rannan ruohoiselle äyräälle ja unohtui katselemaan
+ulapalle. Se oli nyt aivan tyyni ja loisti kullalle matalalle menneen
+auringon valossa. Omituinen raukeus valtasi hänen jäsenensä ja hän
+tunsi vaipuvansa ikäänkuin johonkin loihtutilaan ja lumojen valtaan.
+Hänestä tuntui, ettei hän näekään tuota ulappaa tuossa edessään, vaikka
+järki sanoi, että hän sen näkee. Hänellä olivat silmät auki, mutta
+hän mietiskeli jotakin niin hartaasti, että hänen katsomisensa oli
+tarkoituksetonta tuijotusta.
+
+Kun sitten keski-yön aurinko oli hetkeksi kadonnut tuonne vaaran
+peittoon ja ilmassa täräji terheninen valaistus, oli hän äkkiä
+huomaavinaan, että ylhäällä taivaalla, jonne auringon säteet koko ajan
+vapaasti pääsivät, vilahti aivan kuin jotakin valkoista. Se oli joku
+lintu, mutta liian iso tiiraksi, sopiva vain joutseneksi. Hän ei siitä
+hämmästynyt, sillä tunsihan hän linnun, -- odotti vain tyynesti ja
+aivankuin huvitettuna, minne valkokaula lentäisi.
+
+Hänen ei tarvinnut kauan sitä odottaa, sillä melkein heti sen jälkeen,
+kun lehvät peittivät lentäjän hänen näkyvistään, kuului saaren toiselta
+puolen kohaus: sinne oli valkoinen lentäjä veteen laskeutunut.
+Huvitettuna lähti hän hiipimään saaren poikki saadakseen kyllältä sitä
+nähdä.
+
+Siellä oli pieni poukama, jonka syvän rinnassa huojuva kaislikko
+suojasi aina tyyneksi. Siinä kaislikon ja maan välissä oli joutsen,
+mutta ihanampi kun mitä hän oli ikänä nähnyt. Varovasti hiipi hän
+pajupensaan suojassa lähemmäksi ja katsoi hämmästyneenä.
+
+Se oli melkein isompi kuin tavallinen Karjalan joutsen, mutta siitä
+huolimatta näytti se olevan keveä kuin yksi ainoa höyhenensä, kelluen
+pinnalla kuin kupla. Tai oikeastaan hänestä näytti siltä kuin ei
+lintu olisi painanut mitään, koskapa se liikahtaessaan ei tuntunut
+jättävän mitään veden viriä, tai oliko asia niin, ettei se siinä
+paljoa liikahdellutkaan, tai niin, ettei vesi matalalla hiljaisesta
+liikunnosta mitään viriä teekään. Kuinka tahansa, ihmeellisen keveältä
+se siinä utuisessa kauneudessaan näytti, eikä mies muistanut koskaan
+nähneensä sen vertaista.
+
+Ja mikä oli vielä ihmeellisempää, -- sen päässä näytti kauemmin sitä
+tarkastaessa olevan jonkunmoinen koriste, kuin kruunun tapainen ikään.
+Kuta enemmän sitä katsoi, sitä selvemmältä se siinä yön hämyssä näytti,
+kunnes silmät menivät jännitetystä tuijottamisesta vesikiehteeseen
+ja kruunukin hävisi silmistä. Mutta kun niitä kuivasi hiukan ja taas
+katsahti, niin todellakin näytti sillä olevan pieni kultainen kruunu
+päässä.
+
+Ihmeellistä. Tuo merkillinen lintu tuntui aavistavan, että sitä
+tarkastettiin, sillä se liikahteli nyt levottomasti. Ja silloin
+lennähti kamala kiusaus pensaan takana vaanivan miehen sydämeen.
+
+Hänen teki mielensä ampua se.
+
+Yleensä hän ei halunnut joutsenia ahdistaa. Niiden ihmeellinen puhtaus
+ja jalot muodot olivat niin pyhäntuntoisia jo luonnostaan, ettei
+niitä hirvitty vereen tahria; pidettiinpä niitä jumalien lintuinakin,
+sillä niiden ylimaallinen näkö oli omiaan johtamaan ajatusta siihen
+suuntaan. Sanottiin niitä myöskin Tuonelan linnuiksi, jotka Manan
+mustalla virralla keinuvat haaveellisina kuvina. Mutta nyt tämän uuden
+ilmestyksen nähdessään valtasi hänet surmaamisen halu niin voimakkaasti
+kuin ikänä kiusauksen viehätys voi ihmissydäntä vallata. Kuka tietää,
+mikä ihmeellinen taikakalu tuo kruunu voi ollakaan, puhumattakaan
+siitä, että se tietysti on äärettömän kallisarvoinen. Kiihkeä halu
+saada se omakseen pääsi voitolle ja hän jännitti hiljaa jämeän jousensa.
+
+Lintu lienee kuullut jotakin, koskapa se käännähti ulapalle päin ja
+seisahtui kuin kuuntelemaan, tarkkaavaisesti kurottaen kaulaansa.
+Silloin hän laski nuolensa viuhahtaen menemään.
+
+Hän oli aivan kuulevinaan, kuinka se iski lintuun siihen kaulan
+ja hartioiden rajaan, ja tämän näkevinäänkin, vaikka ei linnun
+silmänräpäyksessä lentoon kohotessa ehtinytkään päästä aivan varmaksi,
+miten sattui ja mihin nuoli meni. Omituiselta hänestä tuntui, että
+se lähti lentoon niin vapaasti, vaikka hän aivan varmaan luuli ja
+uskoi siihen sittenkin osanneensa. Jousi kädessä hän jäi sen lentoa
+seuraamaan.
+
+Omituista. Hän oli ennenkin nähnyt, että siipeen haavoitettu
+lintu, joka ei enää kyennyt lentimiänsä täysin hallitsemaan,
+kuolemantuskassaan umpimähkään lyöden saattoi joskus kohota suoraan
+ylöspäin, kunnes kuolema tapasi ja pudotti alas lähtöpaikkaan, mutta
+tällaista kohoajaa hän ei silti ollut koskaan nähnyt eikä mahdolliseksi
+aavistanut. Joutsen nousi nousemistaan kohtisuoraan yhä korkeammalle,
+kunnes siitä ei enää näkynyt muuta kuin pieni valkoinen pilkku. Ja
+siellä korkealla viileällä taivaalla sattuivat siihen auringon säteet
+vaaran takaa, kullaten sen ihmeellisen kirkkaaksi pisteeksi. Kuta
+kauemmin hän hämmästyksissään sen kulkua seurasi, katsoi niin, että
+silmät sumenivat, sitä kirkkaammalta se näytti loistavan; lopulta se
+oli kuin kiintonainen tulipilkku tuolla taivaalla. Niin, ellei olisi
+ollut niin valoisa, olisi hän ollut valmis uskomaan, että tuo autereen
+sinestä loistava nasta olikin kesän kaunis tähti, joka rauhallisessa
+yössä loisteli allensa inehmojen maailmaan.
+
+Mutta tähti se ei tietenkään ollut, vaan se oli se joutsen, joka
+keski-yön auringossa kuvasteli silmään niin omituisesti. Ihmeellinen
+tapaus tämä olikin. Hän meni rantaan katsomaan nuoltansa, jonka
+oikisuunnassa, jos se ei lintuun sattunut, piti olla veden pohjaan
+kiinni tarttuneena, sillä niin matala siinä paikassa oli. Mutta ei
+siellä mitään ollut, ei vaikka kuinka olisi hakenut, ei edes höyhentä
+veden pinnalla kellumassa. Omituinen oli tämä tapaus, aivan erikoinen,
+ja hänestä tuntui kuin olisi hän sittenkin ollut kuin lumoissa.
+
+Hän palasi katsomaan saarta tarkemmin. Ei siellä ollut mitään nähtävää,
+ellei ota lukuun sileätä ruohokenttää sen keskellä, riippakoivut
+ympärillä kauniina aitauksena. Ruoholla kasvoi päivänkukkaa ja
+kissankelloa, ja koivujen alta tuntui kielon vieno tuoksu.
+
+Kotiin hän läksi saaresta, mieli omituisesti vangittuna. Mitä lintua
+oli hän ampunut? Oliko jumalien lintuun nuolensa lähettänyt? Tai Tuonen?
+
+Häntä värisytti. Miksi ammuinkin?
+
+       *       *       *       *       *
+
+Niinkuin olisi äkillinen tuho kaiken elollisen näiltä seuduilta
+hävittänyt tästä salaperäisestä tapauksesta alkaen, niin olivat tyhjät
+sen jälkeen pyytömiehen ansat, satimet ja katiskat. Vaikka hän olisi
+pannut liikkeelle kaikki taitonsa ja virittänyt ritansa kaikkien
+sääntöjen mukaan, niin aina lensi lintu ohi ja saalis sivusi. Jos hän
+milloin lähetti nuolensa, niin vei sen syrjään joku pahansuopa oksa
+tai oli hän tullut ampuneeksi metsän naavapartaista pökkelöä. Ja mikä
+ihmeellisintä, hänen nuolensa katosivat aina, melkein joka ammunnalta,
+niin että olisi melkein luullut kademielen ne talteensa hänelle
+kiusaksi noukkivan. Hänen täytyi vuolla yhä uusia ja hänen kärkensä
+rupesivat loppumaan. Pian hän ei uskaltanutkaan enää rautakärkisillä
+ampua, peläten kadottavansa ne kaikki, vaan koetti puukärkisillä
+itselleen ravintoa kolkata.
+
+Ja sama oli asia vesillä. Vaikka hän olisi kuinka hyvältä näyttävään
+paikkaan katiskansa tehnyt, niin eipä kalan nimeä ansaitsevaa niihin
+juuri osunut; koko järvi näytti äkkiä käyneen kalattomaksi. Ja hänestä
+tuntui, että joka kerta kun hän yritti järvelle nousi selällä niin
+oudostuttavan äkeä vihuri, että se usein oli heittää hänen vähäisen
+purtensa kumoon. Ja siellä missä aikaisemmin oli alati näkynyt
+narisevia ja juttelevia sorsia ja telkkiä, sieltä olivat nekin kuin
+pakoon lähtien kokonaan kadonneet. Sen kaiken oli hän huomaavinaan.
+
+Ja muutenkin tuntui hänestä kuin olisi nykyisin aina ollut päivä
+pilvessä ja aurinko loistanut murheellisen valjusti, milloin se pääsi
+vähänkään näkyviin. Alakuloista hänestä kaikki oli ja hän olisikin
+muuttanut pois koko seudulta, sillä hän huomasi, ettei hän siellä
+voinut kauempaa olla, eipä edes elääkään, -- ellei outo uteliaisuus,
+suorastaan himo päästä tuosta linnusta selville, olisi häntä siellä
+pidättänyt.
+
+Alussa oli hänestä tuntunut tällä seudulla kaikki niin lupaavalta,
+eikä hän voinut ymmärtää, mistä äkkiä tällainen muutos oli aiheutunut.
+Mutta sitten hän kerran nälissään ja väsyneenä kotikoivunsa juurella
+levätessään ja järvelle tuijottaessaan tuli taas ajatelleeksi tuota
+kesällistä joutsenen ampumistaan ja silloin lennähti aavistus hänen
+mieleensä: ehkä kaikki johtuikin siitä? Ehkä hän teollaan oli
+saavuttanut kaikkien tämän seudun jumalien vihan, ehkä häntä vainosi
+haltiain leppymätön kostonhalu. Paljon oli sellaista tapahtunut
+hänenkin kuultensa, ja siksi juuri olikin niin tärkeätä uhreilla ja
+lepytyksillä hankkia itselleen kunkin paikan haltian suosio.
+
+Hän mietti asiaa ja tunsi arkuutta ja pelkoa mielessään. Hänen olisi
+pitänyt runsailla uhreilla saada takaisin vihastuneen haltian suosio,
+katua ja kaikin tavoin heille mieliksi elää, luopua tutkimasta tuota
+salaisuutta, jättää outo uteliaisuutensa, ja heittää "kolmen puuttuvan
+sanan haku". Mutta samalla kuuli hän rinnastaan toisen äänen kehottavan
+uhmaan ja uppiniskaisuuteen:
+
+-- Älä alistu, vaan hae arvoituksen ratkaisu. Tuhoa se joutsen, sillä
+sen on tämä kaikki alkua. Se olikin Tuonelan lintu kesä-yön retkellään,
+ja on nyt liitossa kaiken haltiaväen kanssa sinut tuhotakseen. Älä
+anna jälkeen, vaan pidä puolesi. Hae vastaus sielusi aavistukselle,
+joka povessasi on syttynyt, niin pääset selville elämän arvoituksesta.
+Sinä voit sen tehdä, sillä olethan jo nähnyt Tuonelan joutsenen, jonka
+käsittäminen on kaikkien ongelmain ratkaisu.
+
+Mies katsahti varoen ympärilleen, ikäänkuin peläten jonkun kuulevan
+nämä salaiset kehotukset. Ääni hänen sydämessään jatkoi houkutteluaan.
+Ja hän tunsi äkkiä omituista riemua, uhman ja epätoivoisen päätöksen
+tuottamaa tyydytystä. Veneeseensä kantoi hän kaikki kapineensa ja
+vähät ruokavaransa, hijoi viimeiset nuolensa teräviksi, tarkasti
+jänteensä ja läksi vesille pienellä purrellaan. Hän tahtoi löytää
+tuon salaperäisen linnun, tuon tuntemattoman kademielen, joka oli
+riistänyt häneltä eräonnen. Kostaa hän tahtoi ja päästä selville, mikä
+oli tuo ihmeellinen ilmestys ollut. Hän käänsi kokkansa kohti virran
+suuntaa, sinne, jossa arvasi tällä suurella vedellä olevan laskutiensä
+ja jossa hän ei vielä ollut käynyt; ehkä se asuikin siellä jossain
+tuntemattomien vesien ja virtain vieremillä.
+
+Ja hän tunsi samalla, kuinka outo tunne, kuin ikuisen yön hämäryys,
+olisi peittänyt hänen sielunsa. Soittona sieltä kaikui vain: Tuonelan
+joutsen!
+
+Tämä olikin jo syksyisempää aikaa, jolloin illat nopeasti pitenivät
+ja järven aalto nousi synkeällä ja ärjähtävällä ilmeellä. Metsän
+suhinassa ei ollut enää kevään hilpeää sointua, vaan kumeaa kuoleman
+pelkoa. Raskaasti huokui se tuulen alla, väsyneenä syvään sen vihaisten
+puuskien edessä taipuen, ja sade lankesi kuin synnin rangaistuksena,
+vaan ei kevään virvoittavana kasteena. Alakuloista oli, yksinäistä
+suunnattomassa erämaassa, joka oli vielä vain ihmisten takamaina.
+Kun katsoi kauas pimenevälle ulapalle, jossa näytti käyvän vimmattu
+taistelu elämästä ja kuolemasta, karsi vilu ja turvattomuus ruumista.
+
+Mutta tuo yksinäinen järvellä soutaja ei näyttänyt huomaavan syksyn
+tuloa, vaan matkasi alati pitkin ulapoita. Ei ollut enää sitä lahtea,
+sitä niemen kainaloa ja salaista poukamaa, jota hän ei ollut tutkinut
+ja mieleensä painanut. Hän kalasti ja metsästi vain niukimmaksi
+toimeentulokseen, sillä tuon ihmeellisen arvoituksen selville saaminen
+oli hänellä nyt pää-asiana. Hän oli laihtunut ja kalvistunut, hänen
+sorea muotonsa oli riutunut ja hänen silmiinsä oli tullut outo kiilto.
+Hän oli ryhtynyt taisteluun suunnattoman mahtavia voimia vastaan,
+omia jumaliaan hän oli ryhtynyt uhmaamaan, ja oli syventynyt siihen
+taisteluun kokonaan. Ei hän enää vanhoja uhrejaankaan toimittanut, vaan
+alati vain himosi nähdä kesällisen näkynsä ihmeellistä lintua. Sitä
+hän alati ajatteli ja sen hakemiseen veti häntä sisäinen, salainen ja
+voittamaton halu. Usein hän näki unta linnusta, miten se kultaisena
+kavahti siivilleen ja lähti nousemaan; yhä ylemmäksi se taas kohosi,
+sinne ihanaan kirkkauteen, jossa auringon säteet siihen sattuivat;
+tuolla se jo oli kiiltävänä pisteenä ja sydän itki sen menoa, kunnes
+se näyttikin sinne paikalleen asettuvan. Ja kun sitä kauemmin katsoi,
+niin olikin se tuosta alakuloisesti suhisevan männyn oksien välistä
+tuikkiva öinen tähti, joka viittoi sieltä ijankaikkisuudesta tänne
+katoavaisuuteen. Täytyi nousta väristen havuvuoteelta taas ja lähteä
+kulkemaan, mennä jälleen vahtimaan, eikö vielä kerran ilmestyisi
+todella ihana näky.
+
+Kerranpa oli hänen verensä jo jäähtyä ja hän luuli jo ratkaisun hetken
+tulleen. Se oli synkkänä iltana, jolloin taivas pimeni kuin jumalien
+vihasta. Kun hän siinä synkeydessä huopaili hiljaa pitkin hänelle outoa
+salmea, näytti hänen vaaniviin silmiinsä äkkiä kuvastuvan tuosta edestä
+pimeän rajasta jotakin valkoista. Vihdoinkin. Hän huopaa lähemmäksi,
+varaa jousen saataville ja herkeämättä vartioitsee outoa näkyä. Se on
+joutsen. Se on tavattoman suuri joutsen, se on outo kerrassaan, ja
+vihaisesti tuntuvat sen silmät pimeästä vastaan välkähtävän. Hän tuntee
+verensä kihelmöivän suonissa, tuntee sydämessään outoa kouristusta,
+mutta ei pelkää. Jouseensa hän tarttuu ja varaa terävimmän nuolensa
+valmiiksi lähettääkseen sen oudon linnun niskaan.
+
+Tuossa se tuleekin yhä lähemmäksi ja hän jo jännittää asettansa. Mutta
+silloin hän ikäänkuin kauhusta jäykistyy, sillä hän on huomaavinaan
+linnussa jotakin outoa: eikö näykin sen selästä ikäänkuin nuolen varsia
+Se on hänen nuolensa, joka yhäkin siinä törröttää. Hänen lihaksensa
+herpoutuvat hetkeksi eikä hän saa joustaan nostetuksi. Silmissä
+pimenee, vene heilahtaa oudosti ja kun hän jälleen pääsee tasapainoon,
+on lintu kadonnut. Oliko se lentänyt pois, vai oliko uinut johonkin
+varjoon, sitä hän ei voinut sanoa. Aivan kiihkon vallassa palasi hän
+leiripaikalleen.
+
+Tuli sitten se aika, jolloin linnut muuttavat pois etelän maille.
+Pitkin jokia ne alkavat hiljalleen laskeutua alas merta kohti, jossa
+sitten salaisissa parvipaikoissaan pitävät syyskäräjänsä ja lähtevät
+pitkälle matkalleen. Lintujen mukana lähti hänkin purrellaan alas
+virtaa solumaan. Ja silloin tapahtui taas se ihme, että hän näki tuon
+satulintunsa.
+
+Se ilmestyi hänen eteensä siinä paikassa, jossa joki tekee äkillisen
+mutkan ja samalla kivan kosken. Vesi syöksyy hurjalla vauhdilla kohti
+kallioseinää, joka pystysuorana kohoaa mutkan perukasta sen eteen,
+kimpoaa siitä valtavana kuohuna takaisin ja jatkaa matkaansa kiukusta
+ärjyen. Juuri kun Onto saapui kosken niskalle, pilkisti kuu esiin
+pilven takaa valaisten koko erämaan oudolla ja kaamealla valollaan.
+Kun katsoi kosken niskasta alas, saattoi nähdä alhaalla aaltojen
+hypähtelevän kuin keijukaisten ja valkean vaahdon silloin tällöin
+kimallellen pärskähtävän ilmaan. Virta suoltui eteenpäin sileänä,
+mustana ja kiiltävänä kuin käärme, heijastaen pinnastaan ihanasti öisen
+valaistuksen. Rannoilla vartioitsi korpi kolkkona ja valittavat äänet
+keskustelivat öisellä hetkellä. Ei Onto tuntenut koskea eikä mutkaa
+siellä alempana, vaan viiletti purrellaan huolettomana. Ja juuri siinä,
+missä veden sileys ensi kertaa murtui putouksen vaahdoksi, ilmestyikin
+hänen eteensä kuutamoon se samainen ihmelintu. Se keinui siinä keveänä
+kuin vaahtokupla ja selvästi saattoi nähdä nuolen varren sen selässä;
+surullisina loistivat sen silmät ja oli kuin olisi jonkunmoinen
+lahopuun hehku sitä ympäröinyt.
+
+Outo kiihko silloin taas valtasi hänen mielensä. Vapisten otti hän
+jousensa esille ja lähti viilettämään purttaan tuota lintua kohti.
+Väkevintä valtavettä se pitelikin, luistaen keveästi alas kosken
+jyrkännettä. Kuta vikevämpään vauhtiin Onto huopasi venostaan, sitä
+nopeammin kiiti eteenpäin myös lintu. Ja nyt huomasi Ontokin virran
+vauhdin ja suunnan, sekä ankaran, kalliosta toisaalle kimpoutuvan
+vuolteen. Mutta vielä hän ei siitä välittänyt, sillä hänen oli ensin
+ratkaistava taistelunsa.
+
+Kuin ilkkuen keinui se tuossa hänen edellään. Väliin se oli jo niin
+lähellä, että hän osoitteli jousellaan, mutta silloin sen peitti joku
+hypähtävä aalto tai rannan varjo, ettei hän saanut mielestään kohti
+osumisen tuntoa käteensä ja hermoihinsa. Ja suoraan kalliota kohti
+mentiin aivan vähäisellä vauhdilla, mentiin niin voimakkaasti, että
+hänen täytyi ruveta kääntämään enemmän huomiota purtensa ohjaamiseen.
+
+Mutta se oli myöhäistä. Vaikka hän olisi kuinka huovannut, ei hän enää
+saanut venettä valtoihinsa, vaan vei sitä virta kallioon. Ja valkoinen
+olento tuossa välkehti keinuen hänen edessään. Nähdessään kaikki
+ponnistuksensa turhiksi jäi hän toimettomana sen leikkiä seuraamaan,
+kun se kuutamon loihtuvälkkeessä siinä aallolta aallolle hurmaavasti
+liukui. Muutaman sekunnin kuluttua, samalla kuin lintu katosi hänen
+silmistään, rysähti vene kallioon pirstaleiksi.
+
+Tahdottomana painui hän veteen ja tunsi, kuinka voimakas virran vuolle
+lähti häntä viemään alaspäin. Pehmeät ja suloiset kädet kannattelivat
+häntä, hän näki ihmeellisiä näkyjä, joissa ihanat vedenneidot
+vallitsivat ja hän vaipui mieluiseen uneen. Kaukaa rupesi kuulumaan
+kaunista soittoa, joka tuntui lievittävän hänen surunsa ja tuskansa
+ijankaikkisesti ja tuovan hänelle sen rauhan, jota hän oli halunnut...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kauhea vilu puistatti hänen ruumistaan, kun hän heräsi tainnoksistaan
+suvannon rannalla kosken alapuolella. Virran väkevyys ei ollut
+sallinut hänen upota, vaan oli vilauksessa vienyt hänet kosken alle,
+jossa voimakas kostevirta oli heittänyt hänet rannalle matalikolle.
+Ihmeissään pelastuksestaan uskoi hän nyt, ettei tuo outo olento hänen
+lopullista tuhoaan tahtonutkaan; oli vain halunnut häntä rangaista
+hänen ajattelemattomasta teostaan ja kehotti häntä alistumaan
+kohtaloonsa salattuja hakematta; se oli nähtävästi pyhä olento, tämän
+maan haltia, joka saattoi ottaa minkä kuvahisen hyvänsä. Tai saattoipa
+olla Aallotar itse, Vellamo, tai joku pieni veden neito. Hänen
+sydämensä valtasi rajaton kiitollisuus ja halu saada kiitollisuutensa
+esille tuoduksi. Elämänhalu palasi ja hän nousi varaamaan itselleen
+toimeentulon mahdollisuutta kaikilla niillä keinoilla, jotka taitavalle
+erämiehelle huonoimmassakin tilassa ovat tarjona. Elää hän tahtoi,
+vartioida tässä suvannon rannalla, sattuisiko hänelle vielä kerta se
+armo, että saisi kiittää ja palvoa tuntematonta haltiaa, joka näytti
+korvaavan pahan hyvällä. Jos tahdottiin, niin hän alistui, mutta ehkä
+armosta hänelle annettaisiin vastaus sielun etsivään tunnelmaan...
+
+Metsämajan hän siihen itselleen rakensi ja rupesi viettämään pitkää
+talvea. Ja ihmeellistä: taas oli viljaa hänen polullaan, riistaa jaloa
+ylen äijä, ja helposti juoksi se hänen pyydyksiinsä. Hän huomasi
+metsänkin väen itselleen leppyneen ja oli siitä onnellinen, sillä
+anteeksi-saannin varmuus tuottaa aavistamattoman rauhan taistelleeseen
+sydämeen. Lepo sielun ja ruumiin jännityksen jälkeen teki hänelle
+hyvää ja hän tunsi taas palautuvansa entiselleen. Kuitenkin ainoastaan
+ruumiiltaan, sillä hänen sielunsa oli kokonaan toinen. Hän ei elänyt
+enää itselleen, vaan tuolle oudolle haaveelleen, jota hän piti
+toivonaan, päämääränään ja jumalanaan. Se täytti hänen mielensä
+kokonaan.
+
+Ja sattui sitte kerta, että suuri Suvannon sulho matkasi pitkin jokea
+mahtavan seurueen kanssa sotaretkelle meren rannalle. Nähdessään
+metsäsaunan rannalla käski hän tarkastaa, mikä on asukas näillä
+inhoilla mailla. Ja hänen eteensä tuotiin Onto, taas solakkana ja
+voimakkaana, muoto sorja, silmissä ihmeellinen loiste.
+
+-- Mi olet sinä miehiäsi?
+
+Ja Onto kertoi kohtalostaan, siitä, miten hän oli tuosta kesä-yöstä
+alkaen, jolloin hänellä oli ollut ihmeellinen näkynsä, taistellut
+tuon ainoan ajatuksen ja haaveen kanssa yötä päivää, miten hän oli
+koko elämänsä suunnannut ja uhrannut tuon arvoituksen ratkaisemiseen.
+Hän kuvasi, kuinka se joka hetki valtasi hänen sydämensä sanoin
+kuvaamattomalla tenholla ja ikävällä ja kuinka hänen koko elämänsä
+oli siitä riippuva. Hän olisi tahtonut saada tuon haaveensa silmin
+nähtäväksi, ikäänkuin ruumiillistutetuksi, sellaiseksi, että se ei
+enää olisi hänelle arvoitus, vaan ijäisen rauhan, onnen, kauneuden ja
+nautinnon lähde. Mutta hän ei ollut siinä ainakaan vielä onnistunut, ja
+luoja tiesi, onnistuisiko koskaan...
+
+Oudostuen oli häntä kuunnellut ja katsonut mahtava tietäjä. Kaikki
+kuultuaan loihe hän lausumaan:
+
+-- Sinä olet Tuonelan joutsenen ampunut; kostoksi siitä on se pannut
+sydämeesi tämän omituisen kaihon, joka kalvaa sinua kuolemaan saakka.
+Sinä haet elämän ja kuoleman sanoja, mutta et niitä löydä. Kerran
+löysin ne Vipusen vatsasta... Ne on ne kolme sanaa...
+
+Ja Suvannon sulho läksi joukkoineen eteenpäin; koko luonto iloitsi, kun
+hän laski laulellen vesiä, soiton raikuessa hänen lumokanteleestaan.
+Kauaksi jäi sitä Onto kuuntelemaan.
+
+Salaperäisiltä tuntuivat hänestä mahtavan tietäjän sanat: "Sinä haet
+elämän ja kuoleman sanoja." Mitä ne olivat? Niitäkö hänen sydämensä
+etsi? Mistä löytäisi hän nämä sanat, joitta hän tiesi perikatoon
+joutuvansa? Mitä hänen piti tekemän? Hän muisti sankari Lemminkäisen
+kuolleen sen johdosta, ettei tiennyt umpiputken sanoja. Oliko hänenkin
+nyt kuoltava siksi, ettei löytänyt näitä elämän ja kuoleman sanoja?
+
+Hän tuli kovin murheelliseksi ja kaatui sammalvuoteelleen sairaana,
+sieluntuskiensa runtelemana.
+
+Loveen langenneen tavoin näki hän ihmeellisiä näkyjä horrostilassaan.
+Hän oli onnellinen ja kaikesta selvillä, ikäänkuin olisi hän nuo
+salaperäiset sanat löytänyt. Hän olikin niin kuin olisi hän ne tiennyt,
+vaikka ei saattanut sanoa, mitä ne olivat. Mutta kaukaa oli hän
+kuulevinaan äänen, joka häntä rohkaisten lohdutti ja kehotti. Luokseen
+se häntä kutsui.
+
+Toivorikkaana astui hän majastaan taas taivasalle, kuulosti siinä ja
+läksi kulkemaan suvannon vartta koskelle päin, sen kallion laelle, jota
+vastaan hänen veneensä oli pirstoutunut.
+
+Kevättä oli aika. Uupumattomana kaikui lintujen laulu taas kaikkialla,
+touhuisena puuhaili tuuli nuoren metsän kimpussa, joka jälleen leikillä
+antoi vetreätä tukkaansa hulmuuttaa. Ilmassa oli tuo virkistävä ja
+nuori tuntu, joka tekee kevään niin ihmeelliseksi. Suurin parvin
+matkasivat vesilinnut vanhoille pesimämailleen.
+
+Hän kulkee, katse kiinnitettynä avaruuteen. Mitä hän siellä näkee?
+Se nostaa hymyn hänen huulilleen ja antaa loisteen hänen silmilleen.
+Hänen huulensa avautuvat kuin jotakin ihastellen puhutellakseen, kuin
+anoakseen tai kiittääkseen, ja hän kohottaa kätensä ikäänkuin kurottaen
+ottamaan jotakin. Se väistyy hänen edestään alati, hän ei saavuta
+sitä, vaikka kuinka huutaisi hän sitä odottamaan. Yhäti hän kulkee
+sen jälessä aina kalliolle saakka, eikä huomaa muuta. Tuolla väikkyy
+se taas hänen edessään tuo ihana näky, tuo arvoituksen ratkaisu, joka
+valtaa sydämen voimakkaalla intohimolla. Hänen täytyy saada se kiinni,
+täytyy päästä tietämään elämän ja kuoleman sanat, ja hän astuu edelleen
+haaveensa jälessä, katse omituisella ilmeellä kiinnitettynä avaruuteen.
+Huulet avautuvat taas kuin rukoukseen, silmissä loistaa kyynelöivän
+pyytävä katse, hän nostaa kätensä kohti korkeutta ja putoaa kohisevan
+kosken helmaan...
+
+Ja nyt otti Aallotar Tuonen linnun hänelle lupaaman sulhasen, joka
+oli häntä vastaan niin paljon rikkonut, mutta joka oli sen kaiken
+sovittanut. Sillä järkähtämättömän uskollisesti oli hän koettanut
+etsiä selitystä sille oudolle kaipuulle, joka teon johdosta oli hänen
+sydämessään herätetty, tullen niin elämänsä pyhimmän aatteen uhriksi.
+Ja jumalat olivatkin hänelle suosiollisia, hänelle kuten kaikille hänen
+kaltaisilleen etsijöille: ne antoivat hänen lopulta löytää nuo salaiset
+sanat, vaikkakin vasta kuolemassa. Sillä selvään näki, kun Tuonen virta
+hetken kuluttua antoi ylös kuolleensa, vainajan onnellisesta ilmeestä,
+ettei hänelle enää ollut mitään salattua, vaan oli hän saavuttanut
+täydellisen vastauksen kysymyksiinsä, saanut ihanat sanat salasta ilmi.
+Ja monta etsivää oli tuleva hänen jälkeensä, niinkuin oli ollut häntä
+aikaisemminkin, sieluja, joiden kohtalona on alati pyytää ratkaisua
+ristiriitaisuuksilleen ja ongelmilleen. Mikäli he ovat itselleen ja
+päämäärälleen uskollisia, sikäli he onnistuvat ja saavat rauhan, ellei
+ennen, niin ainakin kuolemassa.
+
+Mutta kerrotaan, ettei Kalevan kansa ikinä joutsenta ammu, sillä se on
+pyhän virran aavelintu, taivaisten unelmien vertauskuva.
+
+
+
+
+RUNOLAULAJA.
+
+
+      Ohoh kullaista kyläistä,
+    Maan parasta paikaistani;
+    Nurmet alla, pellot päällä,
+    Keskellä kylä välillä,
+    Kylän alla armas ranta
+      Rannassa rakas vetonen.
+
+He olivat jättäneet lännen puolelle Rukajärven suuren kylän, jossa
+sanottiin olevan sata taloa ja josta parhaat miehet ovat Piiterissä
+"torgovoimassa", Hiisjärven pienen kylän vanhauskolaisine asukkaineen,
+ja vielä Kompakan kokoliaan paikkakunnan. Lukemattomien vaivain ja
+vastusten läpi, joista pienin ei ollut pilvenä poutaisilla kankailla
+pörräävä paarmain ja soilla inisevä sääskien ynnä muun "tshakan"
+tuottama kiusa, olivat he niin vihdoin saapuneet Koivuniemen sievään
+kylään samannimisen hymyilevän järven länsirannalla. Ja oli heidän
+aikomuksensa nyt viettää kylässä muutama lepopäivä ankaran matkan
+jälkeen. Vainiolla kylän laidassa työskentelevä vaimo neuvoi heidät
+Titoffin taloon, jossa otettaisiin hyvin vastaan.
+
+-- Jos vielä "kodavävyksi" ottanee, kun sinä noin kaunis briha olet...
+
+Näin tuo verevä nainen siinä jo leikkiäkin laski. Nuorukainen hymähti
+ja läksi käymään Titoffin talossa. Hämärässä sintsissä tuli vastaan
+erinomaisen terveen ja reippaan näköinen, täyteläinen ja varrelta sorja
+neito, joka lapsen tavoin heti iloisella hämmästyksellä ehätti kysymään:
+
+-- A mistä sie, velli, olet, a kuhun sie menet?
+
+Ja samalla hän ikäänkuin varaten tarttui pirtin oven rivasta kiinni,
+että pian pääsisi puikahtamaan sisään, jos tuo vieras ja tumma
+nuorukainen aikoisi leikillä kiinni kaapata. Mutta kun tämä ei ruvennut
+vallattomaksi, vaikka tunsikin siihen aivan kiusallisen hyvää halua,
+vaan vakavana tiedusti asuntoa ja ruokaa, helähti tyttö nauramaan ja
+vastaamaan:
+
+-- A ei ole niin ketä koissa. Mie varajan ja taaton haen.
+
+Hänen ruskeista silmistään loisti suloinen hyvyys ja iloisuus, ja hänen
+pukimistaan näki, että hän oli ainoa ja lemmikki. Keveästi ja sirosti,
+suloudella, jota harvoin näki samassa asemassa olevissa suomalaisissa
+maalaistytöissä, hypähti hän ulos. Nuorukainen meni perässä ja näki
+tytön vuonan vilkkaudella hilpaisevan pellolle, jossa tietenkin
+taatto ja maammo olivat työssä. Ja pian seisoikin jo pihalla pitkä ja
+mustapartainen mies, vaatimaton vaimo vähän taampana. Mutta sintsin
+ovelta katsoi hymyillen ja iloisena tuo äskeinen rakastettava tyttö,
+Houdi nimeltään joka olikin.
+
+Hän oli jo kertonut asian ja kun tultiin lähemmäksi, levitti Titoff
+kätensä leveään, sydämelliseen, isälliseen tervetuloon. Hän veti
+päätänsä hiukan taaksepäin, hymy levisi hänen kasvoilleen, tumman
+parran välistä rupesivat loistamaan valkeat hampaat ja hän oli siinä
+hurstipaidassaan ja virsuissaan kuin miehuus ja hyväntahtoisuus.
+
+-- Terve, veli, sanoi hän. Terve, uudisti hän nöyrälle Ontreille.
+Sisään hän vaati käymään, levähtämään ja tshaijua juomaan. Sanallakaan
+hän ei kysynyt, kuka ja mistä sekä millä asialla, sillä hän tiesi siitä
+kyllä tiedon saavansa sitten kun suu ensin on avattu ja kädet pesty.
+
+Vaitiollen ja hiljaisena käy Titoffin puoliso vieraitten jälkeen
+pirttiin, jonka ovi pian heidän jälkeensä sulkeutuu.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kylä on, kuten sanottu, järvensä länsirannalla, melko aukealla, entisen
+hiekkaperäisen kangasmaan loivalla rantarinteellä, joka aikain kuluessa
+on ruvennut hiukan ruohottumaan. Talot ovat kaikki yhdessä rivissä,
+päädyt järvelle päin, joiden editse kulkee tie. Sen toisella puolella
+rannassa ovat pienet saunat ja verkko- sekä nuottatalaat. Ja siitä
+aukeaa sitten laaja hietikko sekä aava ulappa. Se kimaltaa tuossa
+rasvatyynenä, paikoin kultana, paikoin harakansulkaan vivahtavana
+punasinervänä. Ja saunain ovesta pullahtelee rauhallisesti taivaalle
+makean löylyn hajuista savua, siellä täällä askartelee avokaulainen
+nainen ja pikkupoikain mekastusta kuuluu illan kirkkaassa ilmassa.
+Kaukaa kantautuu kisakentältä käsiharmonikan ääni. Onhan lauantai-ilta
+ja sen suloista tunnelmaa ja odotusta, lepoa ja rauhaa kaikki täysi.
+
+Titoffin talo oli maan tavan mukaan rakennettu koiran kaulalle
+pyöreäksi kolotuista hirsistä. Ikkunat olivat pienet ja
+korkealla rivissä pitkin päätyseinää. Vuorilaudat oli koristettu
+lohenpyrstömallilla ja muuten hyvin huolitellusti rakenneltu,
+antaen edullisen käsityksen tekijänsä itsenäisesti ajattelevasta
+kauneus-aistista. Katto oli tavallinen malkokatto ja seinät päivän
+ruskeaksi paahtamat. Vasemmalla puolella päädystä katsoen on pieni
+ruohoinen piha, josta hauskoilla kapeilla pylväillä olevan katoksen
+alta noustaan pimeään sintsiin eli etehiseen. Siitä vei Titoffin
+talossa ovi oikealle pirttiin, vasemmalle pieneen kamariin ja toinen
+rehu- ja tarvevajaan. Sen alla, saman rakennuksen alakerrassa, on
+navetta, joten karjalaisella on koko elämisensä saman katon alla.
+Pirtin alustassa on säilytyshuoneita ja kellareita. Siitä myös johtuu,
+että päädyn ikkunarivi on niin oudostuttavan korkealla.
+
+Kylä ei ole suuri, käsittäen vain muutaman kymmenkunnan taloa.
+Maanviljelys on kokonaan sivuasia ja enimmäkseen naisten hoidossa,
+vaikka miehet kesäisin kotona ollessaan heitä kyllä auttelevat. Miesten
+pääelinkeino on kauppa, mutta ei sanottavasti silti varsinainen
+repunkanto, joka kuuluu toisille paikkakunnille. He tekevät laajoja
+matkoja ostellen etupäässä nahkoja, joita he kulettavat joko Sunkuun
+tai Kuopion ja Joensuun markkinoille. Saapuvatpa taas jotkut niille
+sieltäkin nahkoja ostaakseen ja viedäkseen ne sitten yhä paremmille
+markkinoille. Marraskuusta helmikuulle harjoitetaan Valkealla
+merellä seitin kalastusta ja paljon miehiä matkustaa täältä sinnekin
+"purlakoitsemaan". Kesäksi kuitenkin ainakin lähimatkalaiset koettavat
+saapua kotiin.
+
+Levoinen eli Titoff on myöskin kauppiaita, joka käy kauppamatkoillaan
+enimmäkseen Suomessa. Siellä hän on saavuttanut arvokkaita tuttavia,
+tiedemiehiä ja muita, joille hän tekee pieniä palveluksia. Niinpä
+hän kesäisin kokoilee eräälle kasveja, joita hän on oppinut kaikkien
+sääntöjen mukaan kuivaamaan ja säilyttämään. Joutessaan hän niitä
+haeskelee laajalti ja kehuu löytäneensä sellaisiakin, jotka sitten
+on mieluusti vastaanotettu. Hän tuntee paljon Suomen oloja ja
+pitää niitä arvossa, mutta rakastaa yli kaiken Karjalaansa. Ja
+hänen synnynnäisesti aatelinen luonteensa ei ole tuolla maailmalla
+kulkiessa vähääkään menettänyt yksinkertaisesta avomielisyydestään
+ja jalosta miehuudestaan, vaan on hän sama Levoinen, miksi hänet
+alusta parhaimmalla hetkellä on aiottu. Liikuttavalla tavalla tulee
+hänen luonteensa kauneus ilmi hänen suhteestaan vaimoonsa ja ainoaan
+tyttäreensä, joita hän kohtelee mitä hellimmällä rakkaudella.
+
+Oikeaan taloon siis se nainen siinä pellolla kulkijamme neuvoikin.
+
+Jo tuolla taloloissa kiiruhtaa väkeä saunaan, joista rupeaa aina
+oven auetessa kuulumaan pehmoista vastan roisketta, naurua ja iloa.
+Löyly pöllähtää ilmoille ja punainen olento ilmestyy sieltä täältä
+taivas-alle hikoilemaan. Poikasetkin muka käyvät saunassa, ovat siellä
+hetkisen vastalla ropsivinaan, kunnes vähän lämpiävät, niin että on
+kylliksi syytä päästä järveen vilvottelemaan. Kauas räiskyy vesi ja
+kuuluu ääni tästä heidän teostansa. Ja kylä on tuossa tyytyväinen
+lämpimässä kesäillassa kuin pehmeään vaippaan kääritty.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta käymme mekin sisään.
+
+Ovesta tullessamme on tuossa ikkunarivi edessämme ja heti huomaamme,
+että tupa on hyvin lämmin; se johtuu siitä, että siellä kesälläkin
+leivotaan ainakin kerta viikossa. Ovenpielessä vasemmalla puolella
+on pesu-astia ja pyyhinliina. Tuvan vasemmassa ovinurkassa on uuni,
+jonka edusta muodostaa jonkunmoisen keitto-astioiden pitopaikan.
+Huomiotamme herättävät erikoisesti monenkokoiset saviruukut; niitä
+käytetään maitoastioina ja on niiden nostelemista varten olemassa aivan
+erikoinen hanko. Näemme näitä maitoruukkuja hyllyillä oikealla seinällä
+ja kattoonkin kannattimien varaan asetetuilla laudoilla. Seinät on
+höylätty hyvin sileiksi ja nurkat taitavasti pyöristetty. Pitkin seiniä
+ovat lavitsat, näkyypä muutama tuolikin. Pöytä on ikkunain edessä, ei
+kovin suuri, ja sen molemmilla puolilla rahit. Oikeassa peränurkassa
+on jumalankuva ja sen alla pienellä hyllyllä pari ehtoollisleipää.
+Kaikkialla on kodikkuuden tunnelmaa ja erinomaisen siistiä. Lattia
+on niin puhtaan valkoinen kuin miksi se ainoastaan kuumalla vedellä
+ja hiekalla saadaan, penkit ovat puhtaat. Kukaan ei syleksi ja
+tupakanpolttoa pidetään koko kylässä häpeänä; ainoastaan yksi Suomen
+puolessa "purlakoitsemassa" ollut mies on tähän paheeseen langennut ja
+harjoittaa sitä ulkoilmassa muita kaihtaen, mutta hänetpä mainitaankin
+heti muukalaiselle poikkeuksena tavallisuudesta.
+
+Mutta ukko Titoff istuu jo tuolla samovaarinsa takana ja pitää puhetta
+vireillä käytellen sekä livviä että venättä. Nuorukaisen avulla hän
+vilkkaasti selvittelee kylänsä elämää ja laskee aina yhä uutta teetä
+lasiin. Siihen kehottaa hän kaatamaan makeata, uunissa räydytettyä
+kermamaitoa, joka antaa juomalle entistäkin hienomman maun. Pitkin
+pöydän reunaa on pantu karkea, mutta puhdas liina käsien pyyhkimistä
+varten. Mutta nuorukainen on kääntynyt Houdiin, joka siinä ketteränä
+on lennähdellyt pöydän ja pankon väliä, ja rupeaa valoisin mielin
+hänen kanssaan keskusteluun. Tämän rakastettavan lapsen kanssa eksyy
+hän pian mitä herttaisimpaan leikinlaskuun, johon maammo ja taattokin
+toisaalta yhtyvät. Ja Houdi punastelee ja naureskelee, hypiskelee
+"peredniekkansa" helmaa ja taas päätään hiukan heittäen viskaa
+vastaan leikkisän vastauksen, mutta ei kertaakaan hämmenny, ei menetä
+hetkeksikään luonnollisuuttaan, vaan avoimesti ilmaisee joka eleellä
+ihastuksensa vieraisiin ja koko illan asioihin.
+
+-- Kylyyn käymme, kehottaa silloin pian taatto ja miesväki noudattaa
+käskyä.
+
+Nuorukainen ja Ontrei ihastuvat ikihyväksi tästä tarjouksesta, joka
+oli heille pitkän korpimatkan jälkeen sangen tarpeellinen. Taatto käy
+edellä arvokkaana ja pystöpäisenä ohjaten vieraansa saunalleen, joka
+oli kuin mikäkin pöksä siinä rannan hietikolla. Se oli vanhuuttaan jo
+painumassa maan sisään, mutta vielä pitivät kuitenkin sen vakaiset
+seinähirret, joista se aikoinaan oli rakennettu. Ovi oli niin pieni,
+että piti kovasti kumartua, jos mieli päästä sisään, ja oven pielessä
+melkoinen röykkiö muruksi särkyneitä vesikiviä todisti sekin puolestaan
+tämän kansallisen puhdistuslaitoksen ikää.
+
+Heitettiin vaatteet ruohikolle ja käytiin sisään. Ensin siellä ei
+nähnyt mitään, sillä ainoaan valon lähteeseen, jona oli reikä seinässä,
+oli pistetty vasta. Mutta kun silmät tottuivat pimeään, näkikin
+sentään oven raoista ja luukun nurkista tulevassa vähäisessä valossa
+melko hyvin ympärilleen. Vasemmassa ovinurkassa oli musta kiuas,
+josta säteili kaikkialle valtainen lämpö. Koko sauna oli sisältä
+aivan kiiltävän musta, jollaiseksi karsta tulee, kun sitä kastellaan.
+Lauteille oli pantu koivun lehviä, vastat hautuivat vesisaavissa ja
+kiulu oli valmiina löylyn lyöntiä varten.
+
+-- Kylyyn käykää, hoputteli taatto edelleen, varotellen samalla
+koskemasta seiniin ja yleensä muihin paikkoihin kuin niihin, joissa
+oli lehviä peittona. Itse hän istahti kiukaan puolelle ja rupesi
+heittelemään varoen vettä kihiseville kiville. Pahaa sähinää ja kohinaa
+rupesi kuulumaan, kuuma höyry kohosi kattoon; tuli yhä kuumempi ja
+niin kylpivät miehet vahvasti heimonsa koko intohimolla ja vanhalla
+vauhdilla. Erittäinkin Ontrei käyttelee vastaa kauan ja perinpohjin;
+hän ähkii, hikoilee ja huohottaa, hankaa milloin sieltä milloin täältä,
+puhkaa taas ja levähtää välillä, yhä uudistaakseen saman tempun. Kauan
+hän niin kylpee, väliin hymyillen ja jotakin nöyrästi huomauttaen.
+Vihdoin on leikki lopussa ja astutaan ulos, jolloin nuorukainen menee
+suoraapäätä järveen sen vilpoisissa vesissä tulehtunutta ruumistaan
+raitistuttaakseen. Vakaina taas astutaan tupaan takaisin.
+
+Sinne onkin kylyssä ollessamme kertynyt paljon saunapuhtaita ukkoja,
+jotka ovat tulleet katsomaan kaukamatkalaisia ja pyhään luostariin
+pyrkijöitä. Ja siitä kertyy vilkas, kova-ääninen ja hauska keskustelu.
+
+Toimeentulosta ja ahtaista ajoista puhutaan, haastellaan sodasta ja
+poikain kohtalosta.
+
+Vaimot istuvat vaitiollen. Juodaan teetä kovasti. Lasillinen
+toisensa jälkeen menee ihmeen nopeasti ja vallan mitättömän pienellä
+sokeripalalla. Tuossa jo eräs eukko juo kuudetta ja hiki helmeilee
+hänen nenänvarrellaan. Miesten puhetta on suomalaisen helppo ymmärtää,
+jos hän tuntee edes jonkun verran venäläisiä sanoja, mutta naisten
+puhe jää vilkkautensa vuoksi epäselvemmäksi. Usein puhuvat kaikki
+samalla kertaa ja koko tuvan täyttää ystävällinen porina. Taatto Titoff
+kokeneena miehenä selvittää ja haastaa korkealla ja vakuuttavalla
+äänellä.
+
+Tiedustellaan kaikenlaista. Vaikka he ovatkin köyhiä, rakastavat he
+kotikyläänsä. Kaukaisilta kauppamatkoiltaan he aina halajavat tänne
+takaisin.
+
+-- Ka, ylen on meillä tässä tuvat kaunihit asua ja eleä...
+
+Taaskin voi tehdä sen huomion, että karjalainen heimo täällä, jossa se
+lienee säilynyt sangen puhtaana, on ulkomuodoltaan erittäin komeata.
+Miehet ovat pitkiä ja solakoita, soikea-kasvoisia ja avosilmäisiä,
+naiset rintavia ja kaunismuotoisia. Heidän vilkkaudestaan ja heidän
+luonnollista älyä osoittavasta keskustelustaan tulee ajatelleeksi, että
+Suomen heimon etevin osa lienee sittenkin jäänyt tänne niemen tyvelle...
+
+Ilta yhä hämärtyy ja ulkona vallitsee jo yön omituinen kuulas
+valaistus. Siellä on jo kaikki hiljentynyt. Yöhön on vaipumassa
+pieni karjalaiskylä erämaan suuren järven rannalla. Tuvassa vain yhä
+istutaan, sillä mahtavasti on vaikuttanut heidän uteliaisuuteensa
+vieraiden läsnä olo.
+
+Puhutaan jo runoista. Nuorukainen se siihen hiljalleen on koettanut
+keskustelua kääntää. Ei niitä enää paljo muisteta, mutta isien kehutaan
+muistaneen ja taitaneen, vaikka aamut ja illat olisivat istuneet.
+Nuorukainen tiedustelee viisikielistä, ja hymyillen taatto Titoff
+silloin muistaa sellaisen hänelläkin olleen:
+
+-- Lieneekö ylisillä vai missä lienee?
+
+Ja samalla hän jo ilmoittaakin, ikkunasta katsahdettuaan:
+
+-- Mutta sokea Miihkali tuo vieläkin runoja taitanee. Tuolla hän näkyy
+tulevankin.
+
+Sintsistä kuului hapuilevia ja varovaisia askeleita. Kepillä siellä
+joku tuntui koettelevan oven edustaa, kunnes käsi rupesi hamuillen
+hakemaan ripaa. Jännitettyinä kaikki kääntyivät tulijaa katsomaan ja
+keskustelu vaikeni kokonaan. Tuntui salaperäiseltä siinä odottaessa
+tätä oven aukenemista, ikäänkuin olisi sen avauksesta voinut astua itse
+menneisyys sisään silmin nähtäväksi ja korvin kuultavaksi...
+
+Raitis henkäys tuntui auenneesta ovesta vanhuksen astuessa sisään.
+Ensin tuli näkyviin keppi ja käsi. Se oli ruskea ja ryppyinen, ja
+jokainen sen suoni oli kohona korkealla sinisenä juovana. Jo näkyi
+hamppupaita, aukosta ruskealta vilahtava rinta, jo harmaa, tuuhea,
+rinnoille valuva parta, hopeinen tukka. Kumarassa tuli vanhus matalasta
+ovesta sisään, mutta kynnyksen yli päästyään ja ristinmerkin tehtyään
+hän vähitellen ja hitaasti oikaisihe...
+
+Tuntui kuin olisi hän siinä hämärässä tuvassa suoristautuessaan
+kasvanut aivan jättiläiseksi. Hänen vartensa venyi kunnioitettavaan
+korkeuteen, hänen tukkansa ja partansa muodostuivat homerosmaiseksi
+kehykseksi hänen korkealle ja kuperalle otsalleen. Ja hänen
+suuret silmänsä, joita molempia peitti valkoinen jää, tuijottivat
+ilmeettöminä, aavemaisina suoraan kohti avaruutta. Vaiti seisoi hän
+siinä kuunnellen herkästi...
+
+Nuorukaista värisytti ja uteliaana hän kumartui eteenpäin oikein
+tarkemmin tulijaa näkemään. Ontrei osoitti hämmästyksen ilmettä ja
+katsoi toveriinsa oudostuneen näköisenä. Tuo korkeavartinen ukko tuossa
+oli ilmestys muinaisajoilta, jonka koko olemus tuntui olevan, hänen
+tuossa seisoessaan, kuin sanatonta ihmishengen kääntymistä korkeuden
+puoleen, kuin ihmisyyden avunhuutoa maan tomusta Ukon ylijumalan ja
+sanan salaisten voimien puoleen.
+
+Mutta taatto Titoff tervehti sokeaa ystävällisesti ja vei hänet perille
+istumaan. Ja ukko tiedusteli vieraista ja sai kuulla heidän runojakin
+kyselleen. Vaiti painoi hän harmajan päänsä käsiinsä tuijottaen
+ilmeettömästi eteensä.
+
+-- Kerran kävi täällä mies, ruotsi, jolle talvisen päivän ja illan
+runoja lauloin. Siitä on jo kauan, hyvin kauan. Hiihtäen hän tuli,
+mistä, en tiedä, mutta heti tunsin minä hänet veljekseni. Kuollut jo
+lienee. Kovin hän halasi runoja kirjaan panna. Äijän lauloin, äijän
+muistin, enempi olisi isäni muistanut. Nykyinen kansa ei niin mitänä
+muista...
+
+Hän puhui katkonaisesti, ikäänkuin omissa aatteissaan, panematta enää
+huomiota ympäristöönsä. Titoff kuiskasi:
+
+-- Vanha on, horajaa jo...
+
+Mutta runolaulaja jatkoi itsekseen:
+
+-- Eivät enää taattojen tavoin haastakaan. Eivät soita kantelehia.
+Räähkiä lauluja laulavat. Rumalla soitolla illat pilaavat. Pahoin myös
+puhuvat. Kuolla minunkin pitävi...
+
+Tuntui kolkolta kuulla näitä vanhuksen valittavia syytöksiä. Vaiettiin.
+Katsottiin permantoon. Odotettiin.
+
+Vanhuksen puhe kävi jo epäselväksi, niin ettei tahtonut voida kuulla
+hänen sanojaan. Mutta pian saattoi hämmästyksekseen ymmärtää, että hän
+siinä oli mumisten ruvennut hyräilemään jotakin runoa. Kuta pitemmälle
+hän pääsi, sitä kuuluvammaksi ja selvemmäksi tuli hänen äänensä, ja jo
+saattoi erottaa sanatkin.
+
+Turhaan koetti nuorukainen odottaa siinä jotakin tuttua mytoloogista
+nimeä päästäkseen edes läheltä arvailemaan, mitä jaksoa ukko hyräili.
+Pian hän päinvastoin pääsi selville, ettei tässä ollut kysymyksessä
+mikään Kalevalan toisinto, vaan joku aiheeltaan aivan toiselle alalle
+kuuluva laulu, joka oli vanhuksen runollisen luomisvoiman viimeinen
+ilmaus. Uteliaana ja henkeään pidättäen kumartui hän yhä lähempää
+hyräilyä kuuntelemaan.
+
+Mutta selvästi se jo kuuluikin. Kuta pitemmälle ukko laulussaan
+pääsi ja kuta syvemmälle hän unehtui omaan runolliseen maailmaansa,
+haltioituen yhä enemmän, sitä korkeammaksi kohosi hänen äänensä ja sitä
+suoremmaksi oikaisi hän taas kumaraan vaipuneen vartensa. Ääni, josta
+kuului vanhuuden värittömyys ja vapiseminen, tuntui kuitenkin kumpuavan
+jostain syvältä ja sisäinen innostus antoi sille salaperäisesti ja
+profeetallisesi vaikuttavaa hehkua. Kuka ja mikä oli tuo ukko? Mistä
+oli hänellä tämä runon kyky? Oliko hän joku Vipunen, joka oli säilynyt
+muinaisilta ajoilta todistukseksi keskellemme salaisista voimista ja
+kyvyistä?
+
+Jännittyneenä olivat kaikki ruvenneet kuuntelemaan. Miihkali-ukko
+oli jo pitkät aikaa ollut omituinen ja puhellut asioita, joita ei
+ymmärretty. Mutta näin julkisesti ja mahtavasti ei hän vielä ollut
+esiintynyt ja siksi häntä nyt aivan erikoisella uteliaisuudella
+kuunneltiin. Mahdollista oli, että vieraiden tulo ja heidän
+tiedustelujensa johdosta heränneet vanhat muistot olivat vaikuttaneet
+mullistavasti ukon mielikuvitukseen ja saaneet hänet tänä hämärän
+hetkenä ikäänkuin loveen langeten haltioitumaan.
+
+Vanhalla runon mitalla ja sävelellä hän kuvaili oman pienen
+kyläheimonsa elämää ja taistelua. Vaivaloista se oli aina ollut,
+alituista kamppailua nälän häätämiseksi. Mutta niin kauan kuin sitä oli
+tehty vanhan tiedon varassa, ahkeruudella ja jaloja tapoja noudattaen,
+oli sillä aina ollut luojan suosio keralla. Mutta ajat muuttuvat ja
+vieraat tavat sekä ymmärrykset tunkevat salollekin, työntäen tieltään
+syrjään esi-isäin menot ja uskomukset. Entisyys unohtuu ja joudutaan
+uralle, joka ei ole luontaisesti Kalevan kansalle aiottu, ja niin
+muututaan muuksi kansaksi itseään enää tuntematta. Niin kuolee henki
+ja sanan voima, joka on aina ennen ollut hädässä ja elämässä apuna.
+Kuusikkoon painuvat vanhat eivätkä nuoret heidän muistoansa kunnioita
+ja heidän opetuksiansa ota enää varteen.
+
+Aivan haltioituen ja profeetallisella silmällä ukko siinä karussa
+yksinkertaisuudessa ikäänkuin laulaa heimonsa kuolinvirttä. Näkee
+selvään, ettei kuulijakunta häntä ymmärrä, ei osaa asettua sille
+muinaisen itsetunnon kannalle, joka vielä elää sokeassa laulajassa.
+Ja pian ukko vaipuu surumieliseen runolliseen haasteluun vanhan
+haltiamaailman kanssa, puhellen, kuusikon rauhasta ja kotoisten
+asuinsijainsa kauneudesta. Jo siirtyy hän yhä utuisemmille maille,
+kulkien pitkin sinistä siltaa kohti Kiesuksen kartanoita, jossa itse
+vakainen luoja hänet vastaan ottaa, tervetulleeksi toivottaen. Siellä
+on hänellä rauha ja kaikkien syntyjen syvien selvitys, palkinto ja
+ijankaikkinen autuus.
+
+Huomaa selvästi, että ukko on kristillisen hengen läpitunkema,
+vaikkakin monessa kohden runollisten luonnon-uskomuksien vallassa.
+Vaietaan ja kuunnellaan. Hämärä houkuttelee tunteita liikkeelle.
+Vihdoin on kaikki hiljaa. Ukko on lopettanut ja syvään on painunut pää
+hänen rinnalleen. Odotetaan vielä hetkinen, kunnes vihdoin yksitellen,
+äänessä pieni lämmin värähdys, lausutaan hyvästit ja mennään huoaten
+kotiin. Tupa tyhjentyy, kunnes on jälellä vain talon väki ja yhä
+paikallaan istuva ukko. Hänkin vihdoin vaieten havahtuu ja kiitellen
+lähtee kompuroimaan ovea kohti. Nuorukainen käy häntä kotiin saattamaan.
+
+Yö on kylän yllä, taivas pohjaton salaperäisessä valossaan, järven
+selkä kuin rajaton kuvastin, jonka pinnalla leikkivät sumun harsokuvat.
+Kaukaa kuuluu melkein räikeänä ja kirkkaana ratshoin toimelias puhelu
+ja kesannolta kilahtaa silloin tällöin verkkaan päätään kääntävän
+ja märehtivän lehmän kello. Ukko astuu varoen ja vaivaloisesti, ja
+nuorukainen kulkee sanatonna hänen rinnallaan. Kotipihallaan ukko
+sitten seisahtuu ja vaistomaisesti kääntää päänsä sinne, missä heikosti
+läpi yönkin välkehtii päivän kirkkaus. Kauan hän tuijottaa sinne
+elottomilla suurilla silmillään, kunnes taas havahtuu ja nöyrästi
+kiittelee toveriansa tällaista vanhaa raukkaa saattamasta. Ja kun
+sintsin ovi on hänen peräänsä sulkeutunut, oli tuosta saattajasta kuin
+olisi kadonnut hänen näkyvistään todellakin kappale Karjalan muinaista
+suuruutta ja hengen voimaa.
+
+Titoffin tuvassa uinui jo Ontrei olkivuoteellaan onnellisen näköisenä
+kuin lapsi, ja mieli tyvenenä vaipui hänen nuori toverinsa hänen
+vierelleen. Eikä ollut taistelua eikä onnettomuutta, vaan rauhan suuri
+aavistus sydämessä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kaukaa kuuli hän aivan selvästi kirkonkellojen juhlallisen äänen
+ja ilma oli niin kaunis kuin se voi olla vain sunnuntai-aamuna.
+Vähitellen rupesi soitto kuulumaan yhäkin lähempää, kunnes hän äkkiä
+heräten huomasi sen tulevan kylän pienestä rukoushuoneesta. Se ei enää
+ollutkaan mitään suurten kellojen juhlallista pauhua, vaan pikemmin
+pienen kellon ystävällistä kilinää, joka tuntui somalta siinä aamun
+ihanuudessa. Valtainen kirkkaus näkyi ulkoa, järvi kisaili virkeänä
+aallokkona ja ruohon vihreys tuntui silmälle mieluiselta.
+
+Hän oli yksin tuvassa. Nopeasti nousi hän kiiruhtaen ulos rantaan
+peseytymään. Pihalla istuikin Houdi, valmiina häntä kiusoittelemaan:
+
+-- Sinä pitkään makaat!
+
+Hänellä oli hyvin koreat vaatteet: vaaleansininen hame, valkea
+avorintainen pusero, ja keltainen, punakukkainen huivi, joka oli
+somasti valahtanut niskaan. Hänen nauraessaan muodostui poskeen kuoppa
+ja hän pyörähteli keveästi, nähtävästi mielihyvissään vaatteistaan.
+
+Nuorukainen katseli tyttöä mielihyvällä, uhaten sitte:
+
+-- Odotahan...
+
+Mutta tyttö suikasi keveästi syrjään ja hän menikin rantaan enempää
+kiinni tavottamatta.
+
+Vesi syveni tasaisesti ja pohja oli mitä puhtainta hiekkaa. Hän kahlasi
+hitaasti syvemmälle nauttien voimiensa tunnosta ja hyvää tekevästä
+pienestä vilun väreestä. Raitis tuuli hiveli hänen ruumistaan. Nyt
+tuli tuossa syvän rinta eteen ja hän heittäytyi uimasilleen lähtien
+soutelemaan.
+
+Rannalle oli tullut ukkoja katsomaan tätä heille outoa asiaa;
+karjalainen ei nimittäin enempää kuin suomalainenkaan ui muuta kuin
+lapsena. Uida hän ei tavallisesti osaakkaan, vaan on vesihädässä
+useimmiten aivan avuton. Ihmeissään he nyt katsoivat uijan menoa,
+ystävällisesti huudellen hänelle varottavia sanoja. Mitään vaaraahan
+tässä ei ollut, sillä hän oli lapsuudessa opitun tapansa mukaan veteen
+mennessään juhlallisesti heittänyt kädellään vettä rannalle ja sanonut:
+
+-- Näkki maalle ja minä veteen.
+
+Se riittää. Vetehinen silloin menee maalle siksi aikaa, kun uija on
+vedessä, eikä siis vedä häntä sinne aaltojen alle asuntoonsa.
+
+Hän kääntyi selälleen ja antoi aaltojen ajaa itseään hiljaa rantaa
+kohti. Tuntui niin erinomaisen viileälle ja intohimottomalle siinä
+raittiissa vedessä keinua. Vilahduksena taas kuluneet viikot
+kuvastuivat hänen mieleensä outona, merkillisenä ajanjaksona...
+
+Hän oli tullut rantaan ja kiiruhti ylös pukeutumaan. Kellonsoitto oli
+lakannut ja hän tunsi nyt äkkiä harvinaisen voimakasta nälkää. Nopeasti
+kiirehti hän tupaan, tavaten tiellä rukoushuoneelta palaavan isännän ja
+Ontrein, jotka häntä iloisesti tervehtivät.
+
+-- Eihän meillä ole täällä ei pappia eikä diakonia, vaan itse me
+laulamme ja luemme sen minkä osaamme. Kyllä se siitä yhtä suureksi
+Jumalan kunniaksi rodiutuu.
+
+Taatto Titoff näin selitteli päivän jumalanpalveluksen suoritusta ja
+Ontrei hymyili ystävällisesti joukkoon. Mentiin tupaan, jossa Houdi jo
+malttamattomasti odotti. Pöydällä oli kalakukkoa, monellaisia piiraita,
+voita ja tuoretta maitoa sekä suolakalaa. Mielihyvin kävi isäntä
+vieraineen maukasta ateriaa nauttimaan.
+
+Ja niin vietettiin kaunista sunnuntaita leikkien, iloiten ja
+levähdellen, ystävällisen ja vieraanvaraisen kylänväen keskuudessa.
+Valoisena muistona säilyvät ne hetket kautta elämän, ja aina, kun
+mieleen palaa kuva nauravasta karjalais-neidosta, rukoilee sydän
+hänelle onnea ja menestystä. Miten lienee elämäsi nyt, kaunis Houdi?
+Onnellinenko olet vai oliko kohtalolla raskas taival osallesi
+varattuna? Jää hyvästi ijäksi, ihana neito, kotisi, ja kaunis
+kotikyläsi syvällä Karjalan sydämessä!
+
+
+
+
+SOLOVETSI JA KARJALA.
+
+
+      Minkä kerroin keskiyöllä,
+    Senpä unelta kuulin,
+    Minkä kuulin kuutamolla,
+    Senpä haastoin haavehia.
+
+"Että Jumala kaikkivoipa rankaisisi kuolemani ja kaiken vääryyden ja
+väkivallan... rakas... Jumalan armolliseen suojaan ja varjelukseen..."
+
+Nimen kuullessaan ja saatuaan tietää kirjoituksen sisällön nyykäytti
+munkki-vanhus tietävästi päätään:
+
+-- Se on sitten onnettoman ritarin Johan Grijpin kirjoitusta, sanoi
+hän. Tuo ritari kuoli luostarissa vuonna 1612. Mahdollista on, että
+kirje antaa hiukan valaistusta hänen kohtalostaan. Varmaa on, että hän
+viattomasti sortui sen ajan ristiriitaisuuksiin, ja Jumala olkoon hänen
+sielulleen armollinen...
+
+Nuorukainen kävi uteliaaksi.
+
+-- Siis Antonii Doblestniin aikana? kysyi hän viitaten Solovetsin
+pieneen historiaan.
+
+-- Niin, juuri mahtavan arkkimandriitti Antoniin aikana, miehen, joka
+voimalla, tarmolla ja valtioviisaudella hoiti valtakunnan etuja täällä
+pohjoisessa Boris Godunowin kuoltua vuonna 1605.
+
+Nuorukainen ymmärsi. Luostarin historiassa kerrottiin, että kun Boris
+Godunovvin kuoltua valtakunta joutui hajaannuksen tilaan ja yhä
+uudelleen esiintyvät kruunun tavoittelijat täyttivät maan melskeellä
+ja sisäisillä sodilla, tuli Solovetsin luostari täällä pohjoisessa
+vallan vartiaksi ja valtiotaidon johtajaksi, erittäinkin kun se laski
+koko Karjalan jonkunmoiseksi alusmaakseen, josta se sai tuloja ja
+josta sen oli vastattava. Kun nyt vuonna 1609 Kaarle IX teki Vasili
+Shuiskin kanssa liiton sillä ehdolla, että hän antamansa aseellisen
+avun korvaukseksi saisi koko Karjalan läänin, lähetti Pohjanmaan
+sotapäällikkö Isak Behm sanansaattajan kirjeellisesti tiedustelemaan
+luostarilta, miten se suhtautuu tähän sopimukseen: pitääkö
+Shuiskin puolta ja luovuttaa puolestaan Karjalan, vai kannattaako
+Vale-Dmitriitä, eikä anna Karjalaa hyvällä. Shuiskiahan luostari
+tietenkin kannatti, mutta ei millään ehdolla halunnut luovuttaa
+Karjalaa; kuitenkin oli kieltäytyminen tavallaan tsaarin käskyn
+hylkäämistä; mitä tehdä tässä pulmallisessa tapauksessa?
+
+-- Niinkö oli asia?
+
+-- Niin, nyykäytti vanhus vastaukseksi, ja jatkoi itse:
+
+-- Mutta arkkimandriitti Antonii oli mies, joka ei mielinyt ratkaista
+pulmaa luostarilleen epäedullisesti. Viisitoista vuotta aikaisemmin
+olivat valmistuneet luostarin lujat muurit ja sen kahdeksan korkeata
+linnatornia. Ne olivat sen ajan varustuksiksi siksi kunnioitettavat,
+että Antonii saattoi huoletta heittäytyä niiden turviin, olipa
+vihollisena sitten joko Ruotsi tai itse Shuiski. Ja meri tuossa
+ulkopuolella suojeli myöskin pyhää hoidokkiaan. Ja Karjalan kansan
+uskonnollinen mieliala sekä molemmin puolin tehdyt ryöstöretket
+olivat kiihoittaneet suomalaisten ja karjalaisten keskinäiset välit
+niin verisiksi, että luostarilla oli varmaankin koko alusmaittensa
+asujamisto puolellaan. Harkintaa siis sieti tämä asia, eikä luostari
+vastaustaan kiirehtinytkään...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ulkona oli kaikki hiljennyt. Ylösnousemisen kirkon sinistä
+jättiläiskupoolia ja kuulakasta taivasta vastaan vilahtelivat
+valkoisina välähdyksinä uupumattomien lokkien siivet. Kultaiset
+ristit kajastelivat pronssin värisinä yön ilmassa ja vinoon painunut
+kolmas poikkipuu kertoi väsymättömästi surumielistä taruansa maailman
+vapahtajasta, jonka ihmiskunnan koko syntitaakan raskauttaman askeleen
+alla se masennuksissaan vinoon vaipui. Ryhmyiset muurit olivat siinä
+kuin uneen uupunut mahtava peto, silmät puoli-ummessa odottaen
+hetkeänsä. Ne olivat paljon nähneet ja tiesivät paljon kertoa.
+
+-- Katso, poikani, tuota pientä kolon tapaista tuon korkeimman tornin
+länsipuolella, sanoi vanhus hänelle viitaten akkunasta. Ulkopuolelta
+ei kukaan voisi aavistaa, että se on erään pienen ja ahtaan kammion
+ainoa valoreikä. Se on muurattu itsensä tornin paksuun seinään ja siinä
+kopissa on...
+
+Hän keskeytti puheensa ja mietti hetken, mutta jatkoi sitten hiukan
+lausettansa muuttaen:
+
+-- Siinä kopissa on aikoinaan asunut onneton ritari... Sanotaan, että
+Itämaisen sodan aikana Kasaniin viedyt luostarin salaiset asiakirjat
+ovat myöskin tienneet laajasti kertoa tähän tapahtumaan liittyvistä
+seikoista. Jumala meitä armossaan varjelkoon ja selittäköön tekomme
+parhain päin.
+
+Hän teki hartaasti ristinmerkin ja vaipui ajatuksiinsa. Nähtävästi
+hän tunsi tämän asian tarkoinkin, vaikka oli haluton siitä kertomaan,
+sen kun saattoi katsoa jotenkin luostarin maineelle epäedulliseksi.
+Mutta kenties hän sitten muisti välille jo jääneen kolme vuosisataa,
+joiden aikana on kerennyt pahakin viillos turpeentua, kenties tuo
+kaukainen ja hänelle rakkaaseen laitokseen niin läheisesti liittyvä
+ihmiskohtalo häntä liikutti ja kehoitti siitä puhumaan, miten hyvänsä,
+tänä yön hetkenä valkopartainen vanhus haasteli nuorelle suomalaiselle
+eriskummallisia, puoleksi historiallisia, puoleksi tarunomaisia ja
+keskiaikaisen mystiikan värittämiä tarinoitansa. Tuntui aivan selvään
+hänen melko nopeasta ja sujuvasta esityksestään, jossa usein saattoi
+kuulla vanhan kirkkoslavonian värittämiä sanakäänteitä, että hänen
+kuvauksensa oli kotoisin jostain luostarikronikasta, jota ei oltu
+koskaan saatettu julkisuuteen sen vuoksi, että sen tiedot saattoivat
+antaa aihetta luostarin johtajien toiminnan arvosteluun. Kirjoittaja
+lienee ollut joku asian salaisimmatkin vaiheet tarkoin tunteva munkki,
+joka omasta halustaan ja ikäänkuin jonkunmoista syyllisyyden tunnetta
+lievittääkseen oli tapahtumat jälkimaailman tietoon saattanut. Se oli
+inhimillisyyttä, Jumalan pelkoa ja naivia katolisuutta täynnä...
+
+Jumalan tahdosta saapui autuaan arkkimandriitin Antonii Doblestniin
+neljäntenä hallitusvuotena keväällä, vielä lujan jään aikana,
+monasteriin nämtsien lähetystö tiedustelemaan, tahtoiko monasteri
+ryhtyä kannattamaan Vasili Shuiskin, sen oikeauskoisen tsaarin asiaa,
+sekä luovuttaa puolestaan Ruotsille Karjalan läänin, niinkuin sovittu
+oli, vai liittyä Dmitriihin, siihen väärään vallan anastajaan, ja
+kieltää vastoin tsaarin sanaa Ruotsilta Karjalan. Ja oli tässä
+lähetystössä, paitsi Pohjanmaan sotapäällikön Behmin miestä, nuori
+ritari Johan Grijp, sekä heidän palveluskuntansa, jotka kaikki
+olivat saapuneet Pohjanmaan puolelta yli oikeauskoisen maan, Kemin
+ja pyhän meren. Ja kun he olivat tulleet suuren portin edustalle,
+jota monasterin palkkaama streltsien joukko ajan levottomuuden ja
+epävarmuuden vuoksi yötä päivää vartioi, ja vartiat olivat heiltä,
+vaikka heidän asiansa jo tunnettiinkin, tiedustelleet tulon syytä ja
+tulivatko ystävinä vai vihollisina, niin kun he olivat ilmoittaneet
+ystävinä tulevansa ja lähetystön suojaa vaativansa, sanoma heidän
+tulostaan heti saatettiin itsellensä arkkimandriitille. Ja sillä
+välillä vieraat ihmetellen katselivat äsken rakennettuja valtavia
+muureja, puhellen keskenään oudolla kielellä ja katsellen koko
+laitostamme nähtävästi suurella kunnioituksella. Ja oli varsinkin nuori
+ritari Grijp puettu synnillisen koreasti turkkeihin ja kauniisiin
+säämiskäsaappaisiin sekä nahkaisiin kyltereihin, pitkä miekka
+sivullansa. Nauraen osoitteli hän seurallensa isiemme vaatetusta, eikä
+kukaan lähetystön jäsenistä osoittanut pyhän neitsyen kuvalle portin
+yläpuolella ristinmerkillä kunnioitusta, kuten Jumalan kunnia olisi
+vaatinut. Ja paljon saapui isiä työn ja rukouksen keskeltä katsomaan
+nämtsien lähetystöä ja miettimään, mikä suuri asia oli saattanut
+vieras-uskoiset liikkeelle tänne jäiden ja myrskyn valtakuntaan.
+Mutta oli se Jumalan tahto ja koettelemus, että saataisiin nähdä,
+oliko monasteri sopiva kantamaan sitä suuruutta ja valtaa, minkä hän
+armossaan sille näillä kolkoilla perukoilla ja ammoin pakanuudesta
+luopuneen kansan keskuudessa oli määrännyt.
+
+Jumalalle ainoalle ylistys, kiitos ja kunnia. Kun suuri isämme Antonii
+oli saanut kuulla nämtsien lähetystöstä, oli hänen sydämensä vallannut
+ankara ahdistus ja epätoivo, niin että hän oli käsiään väännellen
+heittäytynyt ristinkuvan eteen ja rukoillut palavasti Jumalalta ja
+monasterin suojeluspyhimyksiltä tietoa siitä, mitä hänen piti tässä
+näin pulmallisessa kysymyksessä tehdä, kun hänen järkensä ja monasterin
+tulevaisuus sekä näiden perukkain oikeauskoisen kansan kohtalo ja
+mielipide neuvoi tekemään toisin kuin mikä oli julistettu tsaarin
+tahdoksi ja tarkoitukseksi liittokumppaninsa kanssa. Ja oli hän
+käskenyt isien kokoontua ylösnousemisen kirkkoon yhteiseen rukoukseen
+ja viedä vieraat monasterin vierashuoneeseen sekä kohdella heitä hyvin
+ja säätynsä sekä lähettiläs-arvonsa mukaan.
+
+Mutta kun marttyyri Filipin rakentamilla isoilla Marian taivaaseen
+nousun ja Kristuksen kirkastamisen kirkkojen kelloilla äkkiä ruvettiin
+täydellä voimalla soittamaan, hämmästyi lähetystö kovin juhlallisen
+äänen suuruutta ja sitä rikkautta, jota oli tarvittu sellaisten
+suunnattoman suurien kellojen valamiseen. Mutta he eivät olisi asiaa
+ihmetelleet, jos he olisivat todella tunteneet monasterin suuret
+rikkaudet ja sen mahtavan vaikutusvallan, joka sillä jo kauan oli
+ollut äiti-Venäjän asioihin, tunteneet luostarin toisen perustajan,
+Pyhän Filipin uupumattoman tarmon, valtioviisauden ja uskon, hänet,
+joka on rakentanut suurimman osan monasterin rakennuksista, perustanut
+hospitaalin, myllyn ja paljon teitä sekä Jänissaaren kuuluisan
+erakkolan, hänet, jonka tsaari viimein totuuden puhumisen tähden
+surkeasti ja tuskallisesti kauheassa vankilassa tapatti. Niin jos
+vieraat olisivat kaikki nämä seikat tunteneet, he eivät olisi niin
+suuresti kaikkia näkemiänsä ihmetelleet.
+
+Mutta kun monasterin palvelijaveljet tulivat ilmoittamaan
+arkkimandriitin tahtoa vieraille, eivät nämä ensin mielineet antaa
+pois aseitaan, koskapa näkivät muurin reunalta streltsien piikit ja
+rengaspaidat, mutta taipuivat sittemmin ja antoivat suosiollisesti pois
+miekkansa, jotka olivat hyvin siroa tekoa ja joista toinen vieläkin
+on tallella asehuoneessamme. Ja huolettomana ja hymyillen sekä edes
+päänsä paljastaen astui sitten muiden mukana nuori ritari Grijp
+portistamme sisään, ja oli hänellä kaunis muoto sekä ruskea, munkkiemme
+tapaan hartioille valuva tukka, niinkuin kuului olleen siihen aikaan
+nämtsien maallikoilla tapana maailmallisesti itseänsä koristella. Mutta
+huomattuaan muuriemme ylettömän vahvuuden ja korkeuden, hyvät aseemme
+ja asestetut vartiamme tulivat he jälleen rauhattoman näköisiksi,
+mikä ei ollutkaan ihme, sillä olivathan he oudossa paikassa ja
+vihollismaassa, joskin Jumalansa ja lähettilästurvansa varjeluksessa.
+Sillä epäilemättä oli heidänkin varjelijansa sama armollinen Jumala,
+jolle alttarimme ääreltä yötä päivää kaikuu ylistys- ja kiitoslaulu.
+
+Streltsit laskivat aseensa heitä tervehtiäkseen ja katselivat nämtsit
+varsinkin vartiaimme päällikköä, joka oli harvinaisen voimakas ja
+komea nuori mies, suurella uteliaisuudella. Heidät kuljetettiin nyt
+heidän asuntoonsa, joksi tuli kullekin ritarille oma huoneensa,
+mutta asemiehille yhteinen, ja olivat ritarit tähän järjestelyyn
+tyytymättömiä, tahtoen päästä asumaan yhteen miestensä kanssa, mutta
+rauhoittuivat he, kun heille selitettiin, ettei muita huoneita
+tällä kerralla ollut käytettävänä. Muut huoneet tarvittiinkin
+tarkoin, kun muistetaan se, mikä jälkeenpäin saatiin tietää, että
+aivan heti tämän jälkeen monasteriin saapui Shuiskin pajarien
+lähetystö, joka yön pimeydessä salaa tuli hautausmaan puoleista
+salakäytävää myöten, saavuttuaan saarelle Suman linnasta; eivätkä
+heitä kutkaan luostariveljistä nähneet eivätkä tulleet näkemään,
+sillä se oli arkkimandriitin Antoniin nimenomainen tahto. Mutta oli
+eräs munkeistamme sen kuitenkin päässyt tietämään, sillä hän toimi
+arkkimandriitin sihteerinä, ja ajatteli hän silloin nämtsienkin
+monasteriin tullessa, että Jumala ainoastaan tietää, mitä tästä
+kaikesta lopuksi tulijoille kohtaloksi koituu, kuten olikin asia, ja
+tämän kaiken on hän itkien ja rukoillen yön synkkinä hetkinä salassa
+ylös kirjoittanut, että tiedettäisiin viattomalla verellä olleen
+pyhässä monasterissa puolustusmiehiä.
+
+Se huone, joka nyt joutui ritari Grijpin asunnoksi, oli pieni, muurin
+sisään rakennettu isossa läntisessä tornissa, jonka akkunana oli
+epäpyöreä ampumareikä. Juuri kun aurinko iltaisin hukkui lännessä
+mereen, sattuivat sen säteet sopivasti tästä aukosta sisään siellä
+asuvan virkistykseksi ja mielen ylennykseksi. Ja pienuudestaan
+huolimatta oli huone siisti, jopa parempi kuin munkkien kopit. Sinne
+vievän käytävän reunaan on muinoin laitettu pyhien hautoja, joista
+toisia on myöhemmin avattu, ja on käytävä muutenkin pimeyden takia
+kolkko, niin että iloisen ritarin mieli näkyi väkisinkin masentuvan
+alakuloiseksi. Sanotaan Jumalan sallivan, että edessä olevan kolkon
+kohtalon aavistus pääsee tunkemaan mieleen, että sydän kääntyisi
+ijäisyyden puoleen, ajoissa huolehtimaan pelastuksesta.
+
+Mutta kun vieraat näkivät rauhallisen ja ystävällisen käytöksemme ja
+saivat käskyn tulla aterioimaan monasterin yhteiseen ruokasaliin,
+näytti heidän mielensä virkistyvän ja mielellään nauttivat he Jumalan
+antimia vakaina kuunnellen esilukijan esitystä pyhien elämästä, jota he
+kuitenkaan eivät tainneet paljoa ymmärtää. Ja kun ateria oli nautittu
+ja siunattu leipä syöty, ilmaisi lähettiläs taaskin pyyntönsä saada
+tavata arkkimandriitta, mihin suostuttiinkin. Mutta sitä ei sallittu,
+että hän olisi ottanut mukaansa ritari Grijpin, sillä lähettiläs
+oli hän yksin vain. Ja saatettiin hänet sitten monasterin esimiehen
+huoneeseen, joka oli paksuun ympärysmuuriin liittyvä yläkerran laaja
+asumus. Jumala olkoon tämän kertojalle armollinen siitä, että hän
+puhuu näistä salaisista asioista, mutta se tapahtuu ainoastaan siinä
+vakaumuksessa, ettei tässä sattunut mitään, joka ei olisi ollut Jumalan
+niin sallimaa, ja tuhatkertaa olkoon annettu anteeksi sekin, että
+synnillinen uteliaisuus houkutteli sen, joka on näistä asioista tiennyt
+näin tarkoin kertoa, muurin sisäkäytävää arkkimandriitin salaovelle
+kuuntelemaan mitä tapahtuman piti.
+
+Arkkimandriitti Antonii istui pöytänsä ääressä, jolla paloi kaksi
+tuohusta, ja jäivät hänen raudanlujat kasvonsa, joista mustat silmät
+tuikkivat, muun huoneen kanssa kokonaan varjoon. Kun vieras teki
+kunnioittavan, mutta ylpeän tervehdyksen, nousi monasterin esimies
+seisomaan ojentaen hänelle kätensä. Ja tunnustaa täytyy, että hän oli
+todella komea ja ihailtava mies, sopiva näinä melskeisinä aikoina
+valvomaan valtakunnan etuja näillä mailla, jotka olivat aina olleet
+riidan esineinä, mutta jotka hänen viisautensa tänä ajankohtana,
+jolloin tsaari oli ne jo pois luvannut, pelasti monasterille ja
+oikeauskoiselle kirkolle. Hän oli pitkä ja laiha mies, parta harmaa,
+rinnalle aaltoileva, päässä hiusten puutteen ja kylmän tähden kalotti,
+milloin hän ei pitänyt munkkien tavallista korkeaa mustaa päähinettä.
+Kun nyt lähettiläs ojensi hänelle sinetillä suljetun kirjeen, teki hän
+sen jo paljoa nöyremmin kuin mitä olisi hänen ryhdistään äsken sisään
+astuessaan voinut odottaa. Luettuaan kirjeen hitaasti viittasi Antoni
+lähettilästä, hänelle sanaakaan sanomatta, poistumaan, mitä käskyä tämä
+ollenkaan hidastelematta totteli.
+
+Tämä kirje sisälsi nyt sen, mitä tämän kirjoituksen alussa on
+mainittu, ja oli siinä siis tarkoituksena saada selko, luovuttaisiko
+monasteri esteettä Ruotsille sen, mistä oli sovittu, nimittäin
+Karjalan Solotsiin eli siis Valkeaan mereen saakka, mikä on ollutkin
+Ruotsin vanha pyrkimys ja luonnollinen asia kaiken muun paitsi uskon
+puolesta, Karjalan kansa kun on heidän kanssa samaa heimoa. Mutta kun
+se oli ammoin monasterin ja oikeauskoisen kirkon toimesta käännytetty
+oikeaan uskoon ja mielellään pysyi monasterin alamaisuudessa, pitäen
+rajantakaisia Kajaanin nämtsejä vihollisinaan, ei monasteri tietenkään
+voinut katsoa oikeaksi sen luovuttamista Ruotsille, sillä olisihan
+sillä teolla ehkä ainaiseksi lopetettu Venäjän valta näillä perukoilla.
+Ja ainoastaan pakosta oli Vasili Shuiskikin tällaisen valtakunnalle
+vahingollisen sopimuksen tehnyt, mistä saattoi olla todistuksena sekin
+lähetystö, joka -- hänenkö vai muiden kaukonäköisten miesten toimesta
+-- juuri näissä asioissa monasteriin saapui. Sillä salata ei voine sitä
+asiaa, että valtioviisaat miehet, jotka asettivat isänmaan edun yli
+kaiken, olivat heti, kuultuaan että Ruotsin kuninkaan kanssa oli tehty
+sopimus Karjalan läänin luovuttamisesta avun palkaksi, lähettäneet
+tämän lähetystön Solovetsiin valvomaan, että sen lupauksen toimeenpano
+saataisiin jos mahdollista raukenemaan. Siinä tarkoituksessa piti
+sen antaa asianomaisten ymmärtää, ettei tottelemattomuus tsaarin
+käskyä vastaan ollut tässä tapauksessa mikään synti, vaan päinvastoin
+erittäin ansiokas teko, joka vastaisuudessa kyllä palkittaisiin. Ja
+kun monasterin etu myöskin tässä tapauksessa puhui samaan suuntaan, ei
+saattanut epäillä, mikä oli oleva Antoniin lopullinen päämäärä tässä
+asiassa.
+
+Heti kun tämä lähetystö yön hiljaisuudessa oli saapunut, herätettiin
+Antonii. Heidän kesken alkoi nyt kiihkeä neuvottelu, jonka sisällystä
+ei voinut kuulla, mutta joka, kuten sittemmin tapaukset osoittivat,
+kävi siihen suuntaan, että monasteri vastasi myöhemmin kirjeellisesti,
+antamatta tälle lähettiläälle mitään suullista tietoa kannastaan.
+Ja parempi olisi, että monasteriin jäisi sitä varten joku nämtsien
+seurueesta, sillä hän, varustettuna luostarin suojeluskirjalla,
+parhaiten sitten voisi viedä vastauksen takaisin. Siten voitettaisiin
+ainakin aikaa ja saataisiin nähdä, miksi asiat kehittyisivät etelässä,
+jossa nämtsit nyt taistelivat tsaarin puolesta. Kaikesta tästä näki,
+että monasterilla oli suuri merkitys näiden maiden asioissa, jopa
+valtakuntien välisissä neuvotteluissa.
+
+Mutta sillä välin kuin varsinainen lähettiläs oli virallisissa
+puuhissaan, pitivät streltsit huolta Grijp ritarin huvittamisesta. He
+näyttivät vieraalleen kaikki kirkot, aarreaitan ja asekammion, minne
+oli koottu sadottain pertuskoja, keihäitä, miekkoja, kypäreitä, nuijia
+ja rautapaitoja; he näyttivät hirvittävät maalaukset, joissa kuvattiin
+saatanan viettelyksiä ja helvetin tuskia, veivät katsomaan Sosiman
+ja Sauvvatan muumioita sekä paikkoja, joissa oli ihmeitä tapahtunut,
+aarteita ja kalliita esineitä, joista monasterin rikkaus ja maallinen
+mahtavuus kävi ilmi.
+
+Ja kerrotaan, että streltsien päällikkö, tuo suuri ja voimakas sotilas,
+oli utelias näkemään, mihin nämtsit voisivat käyttää sellaista kapeata
+ja pitkä miekkaa, joka oli oikeastaan vain kärjestä terävä ja jollainen
+oli Grijp-herrankin ase, hän itse kun oli tottunut luottamaan pitkään
+ja raskaaseen lyömäaseeseensa. Kun silloin ritari Grijp oli tulkin
+avulla selittänyt miekkailutaitoa ja streltsi epäillen pudistanut
+päätänsä, oli ritari iloisesti tarjoutunut hänelle käytännössä
+osoittamaan sellaisen aseen etevämmyyttä. Hän oli saanut aseensa, oli
+menty monasterin ulkopuolelle metsikköön ja siellä käyty miekkasille.
+Ihmeellistä oli ollut nähdä, kuinka hän silloin notkeudellaan ja
+nopeudellaan sekä äkkiarvaamattomilla pistoillaan oli saattanut
+jättiläismäisen vastustajansa kokonaan ymmälle, lopuksi lyöden
+liian raskaan aseen tämän kädestä. Päivittäisin oli silloin ruvettu
+miekkailemaan ja ritarin uutta taitoa opettelemaan, ja oli hänestä sekä
+streltsien päälliköstä pian tullut ystävät.
+
+Mutta monasterin väki koetti nyt Antoniin käskystä saada lähetystön
+aikaa kulumaan, sillä mihinkään tarkempiin neuvotteluihin ei tahdottu
+ryhtyä. Mutta ruotsalainen lähettiläs kävi pian malttamattomaksi ja
+vaati vastausta päästäkseen lähtemään kotiseuduilleen, jonne hän
+tahtoi saapua ennen täydellistä kelirikkoa. Silloin selitettiin,
+että vastaus lähetettäisiin kirjallisesti, kunhan ensin saataisiin
+tarkempi tieto tsaarilta, mikä oli hänen tahtonsa. Jos esimerkiksi
+ritari Grijp tahtoisi jäädä sitä odottamaan, voisi lähettiläs siis
+lähteä milloin hyvänsä. Niin sovittiinkin ja eräänä aamuna näki
+Grijp-herra tornihuoneestaan toveriensa purjehtivan matkoihinsa, ollen
+hän sen jälkeen useita päiviä alakuloinen ja synkkämielinen, suruksi
+seuralaisilleen ja streltsille, jotka olivat oppineet hänen iloisesta
+olemuksestaan paljon pitämään. Eikä ollut monasteriin jääminen hänelle
+ollut mieluista, mutta oli hän sen tehnyt lähettilään erikoisesta
+pyynnöstä ja kun hänelle oli taattu täysin turvallinen paluumatka.
+Ja kuta pitemmälle kevät ehti, sitä kaihomielisemmäksi kävi iloinen
+ritari, laulaen ulkona saarella kulkiessaan maailmallisia laulujaan,
+joissa kuitenkin tuntui sydämen kääntyminen Jumalan puoleen, tai yhtyen
+kirkossa pyhään messuun.
+
+Pian hänkin kuitenkin rupesi kiirehtimään vastausta päästäkseen
+kotimatkalle ja olisikin arkkimandriitti ollut pakotettu edes
+jonkunlaisen antamaan, vaikka vaikeneminen olisi ollut hänelle tässä
+mieluisinta, ellei olisi tapahtunut jotakin, joka kerrassaan tuhosi
+ritarin kotiin pääsyn toiveet, samalla muodostuen parhaimmaksi
+keinoksi, minkä pohjalla, ellei tahdottu kokonaan luopua tehdyistä
+suunnitelmista, voitaisiin jättää vastaus lähettämättä. Kävellessään
+eräänä päivänä monasterin käytävissä sattuikin hän kohtaamaan Shuiskin
+lähettilään. Ei tiedetä, mitä heidän välillään tapahtui, mutta pilkaten
+lopuksi moskovalainen pajari kiivastuksissaan paljasti koko asian.
+Ruotseja kyllä käytettiin etelässä apuna, mutta turhaa uskoivat he
+näitä maita saavansa, sillä ei ollut aikomustakaan niitä antaa.
+
+Äkkiä valkeneekin nuorelle ritarille se, että todellakaan ei
+monasterilla ole aikomustakaan mitään vastausta antaa, saati vielä
+tsaarin ja kuninkaan sopimuksen mukaista, ja kiivastuneena sekä
+ollenkaan tekoaan ja omaa kohtaansa harkitsematta pyrkii hän heti
+Antoniin puheille ja vaatii häneltä selvitystä asiaan, syyttäen häntä
+petoksesta ja tahallisesta, harkitusta viivytyksestä, sekä uhaten heti
+lähteä ilmoittamaan asiasta Pohjanmaan päällikölle.
+
+Jumala armossaan suokoon hänelle anteeksi nämä syytökset, joihin
+arkkimandriitilla ei voinut olla mitään vastattavaa, sekä sen
+ajattelemattomuuden, jota hän nuoren luontonsa mukaisesti tässä
+osoitti. Kun hän nyt vielä näin julkisesti ilmoitti matkustavansa
+kotimaahansa viemään tietoa, ettei monasterilla ollut mitään aikomusta
+tsaarin lupausta pitää ja että muka itse tsaarikin oli takana päin
+asian niin tahtonut, tuli hänen pois pääsynsä aivan mahdottomaksi,
+sillä hänhän olisi voinut pian särkeä sen liiton, josta pahimmassa
+tapauksessa saattoi riippua koko Vasili Shuiskin valta. Kiivaudessaan
+oli siis nuorukainen syössyt itsensä turmioon ja samalla antanut
+monasterille hyvän tilaisuuden jättää kaikki vastaukset sikseen.
+Pyhän paikan turvallisuus jo vaati, ettei tätä nuorta hurjapäätä nyt
+päästettäisi minnekään.
+
+Kuullessaan ritarin puhetta oli Antonii aivankuin horjahtanut, sillä
+äkkiä hänelle valkeni tämä asia ja ritarin pois pääsyn vaarallisuus.
+Hänellä oli nyt ratkaistavana vain se, minkä arvon hän tahtoi antaa
+omalle turvallisuuden lupaukselleen, sillä siinä suhteessa oli
+hänellä nyt kiusaus suuri. Ja Jumala tietää, että hän ratkaisi sen
+asian kristityn ja kunnian miehen tavoin, sillä hän vastasi ritarille
+ainoastaan: "Lähde, olenhan luvannut sinulle turvallisuutta". Ja hän
+oli horjahtanut taaksepäin kuullessaan samalla viereltään tutun äänen
+sanovan: "Niin sinä, mutta en minä". Shuiskin pajari se oli, joka nyt
+puuttui asiaan. Nyt älysi ritari Grijp tyhmyytensä, nyt kirosi hän
+kiivauttansa ymmärtäen koko asian, ja masentuneena vaipui hän suopean
+streltsin käsiin, joka oli ovelle ilmestynyt häntä takaisin kammioonsa
+saattamaan.
+
+Salaisella näkijällä ja kuulijalla vuosi sydän verta, kun hänkin
+ymmärsi, minkä mahtavain pyrkimysten uhriksi oli joutunut tämä kaikkeen
+viaton lähettiläs, liian heikko ajan outoja vehkeilyjä ymmärtämään.
+Mutta kun hänet oli viety pois, kääntyi Antonii pajariin katsoen
+häneen kauan, ja sen katseen alla jäähtyi jäähtymistään vieraan hymy,
+kunnes ylpeä ryppy ilmestyi hänen otsalleen. Hitaasti kääntyi hän pois,
+ja meni ulos kylmästi olkapäitään kohauttaen. Masentuneena vaipui
+Antonii pöytänsä ääreen rukoukseen.
+
+Tutkimattomat ovat hänen tiensä ja ihmissydän ryhtyy usein kapinoimaan,
+kun sen täytyy itkeä verta oikeutta odottaessaan. Miksi kärsii viaton,
+miksi haavoitetaan karitsaa, kun syyllinen ja susi usein vapaana
+käyskelee? Syntiemme tähden, Herra, veriruskeitten, jotka sinä
+ainoastaan tuskalla ja rangaistuksella voit pestä pois...
+
+Oliko pajari jostain ritariin suuttunut ja tahtonut valmistaa itselleen
+täten koston tilaisuutta? Miksi ei Antonii hänestä huolimatta laskenut
+ritaria menemään, vaan salli pajarin pitää päänsä? Epäilemättä yhdisti
+heitä tässä valtakunnan ja luostarin etu toimimaan siten kuin etempänä
+nähdään.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Huoneessa oli hämärä. Vanhan munkin kertomuksen katkaisi
+äkkiä juhlallinen kellojen soitto: pyhiä isiä kutsuttiin taas
+jumalanpalvelukseen.
+
+Sielun pelastus oli heidän elämänsä päämääränä, ei aineellisten
+etujen saavuttaminen eikä taistelu ulkonaisten vihollisten kanssa.
+Sielun salaisessa asunnossa tapahtui heillä se kamala taistelu,
+jonka onnistuminen riippui oikeasta Jumalan armon ja voiman
+käsittämisestä. Hänpä tietääkin voitot tällä kilpakentällä. Niin
+kuluu heidän elämänsä hautaa kohti, rukouksen ja alituisen työn
+vaihdellessa. Tuskin on uni ehtinyt virvoittaa väsynyttä ruumista,
+kun jo yön hiljaisuudessa kumahtavat kellot ja munkki herää unestansa
+rukoukseen. Hän on uneksinut synnistä ja kadotuksesta, saatana on häntä
+houkutellut hänen tahtonsa ollessa nukkuessa herpautuneena, ja katuen,
+haikeasti rukoillen ja kaivaten sielun rauhaa saapuu hän yölliseen
+jumalanpalvelukseen.
+
+Majesteetillisina kohoutuvat synkät muurit hämyn keskellä ja
+yksinäisenä tähtenä tuikkii tuolta korkealta muurin kupeelta, pyhän
+neitsyen kuvan alta, ijäinen valo yön synkkään yksinäisyyteen. Paljon
+saapuu pyhiinvaeltajiakin, sillä pelko siitä, että poissaolo tekisi
+heidät jossain suhteessa saavutettavana olevasta ansiollisuudesta
+osattomaksi, tekee useimmat valppaiksi. Suuret joukot silti nukkuvat
+kuin opetuslapset yrttitarhassa, sillä heidän silmänsä ovat maailman
+unesta raskaat, eivätkä he jaksa valvoa. Vasta myöhemmin, kun heille
+tarjotaan maallista virvoitusta luostarin suuressa ruokasalissa,
+saapuvat he sinne ja saavat silloin kuulla sulopuheisen Jefrem Sirinin
+liikuttavia varotuksia.
+
+Mutta se, joka on valpas, joka ensimäisenä odottaa aamun viileydessä
+luostarin suuren portin avaamista, on uskollinen, jumalinen ja viisas
+Ontrei. Suopeasti hän tuolta jo kiiruhtaa hymyilemään paikalle
+hitaasti saapuvalle nuorelle toverilleen, hymyilee hyväksyvästi ja
+kehoittavasti, aivan ylpeänä tämän kalliin ja pyhän laitoksen puolesta.
+Ilostuneena he siinä tervehtivät toisiaan ja kyselevät huolestuneena
+toistensa vointia ja toimeentuloa.
+
+Mutta portti avataan ja kansa pääsee sisään. Kirkkoon menemättä
+hän kuitenkin lähtee vaeltamaan luostarin pimeitä ja salaperäisiä
+käytäviä. Käänteissä on aina siellä täällä pyhäin kuvia ja tuohukset
+palavat niiden edessä. Kirkon edustalla tuolla on tuohusten myyjä ja
+hänelle juolahtaa mieleen omituinen ajatus: hän menee ja ostaa suuren
+tuohuksen, niin kalliin, että munkki katsahtaa häneen hämmästyneenä.
+Sitten hän kunnioittavasti lähestyy pyhän neitsyen kuvaa ja sytyttäen
+kynttilänsä kiinnittää sen palamaan muitten joukkoon. Hänelle, sille
+eräälle, hän tämän tuohuksensa pyhittää, hänen onnelleen virittää sen
+palamaan siihen Jumalan äidin suopeaan suojaan ja varjelukseen. Hauska
+tunne mielessään lähtee hän taas kulkemaan pitkin hämyisiä käytäviä.
+
+Hän ei myönnä itselleen, että hän ikäänkuin salaisesti toivoo jollain
+merkillisellä tavalla saapuvansa sinne torniin, jossa muka olisi se
+kammio, jossa... Hän ei ajattele ajatusta loppuun, vaan kulkee edelleen
+peläten kumisevia askeleitaan ja uteliaasti kurkistaen jokaiseen
+haarakäytävään. Väliin sieltä ovi aukeneekin ja askelia kuuluu; hän
+säpsähtää ja jää seisomaan, mutta tulija onkin munkki, joka katsahtaa
+häneen uteliaasti ja menee tiehensä hänestä sen enempää välittämättä.
+Hän ihmettelee keski-aikaisia maalauksia käytävän seinissä, sitä
+naivia käsitystä, mikä niistä ilmenee erittäinkin mitä tulee saatanan
+puuhiin ja vimmaan kristityssä maailmassa. Hän katseli hämmästyksellä
+suunnattomia kivilohkareita, joista muuri oli rakennettu ja mietiskeli
+sitä uskonvoimaa, joka oli tehnyt aikoinaan tämän merkillisen paikan
+synnyn mahdolliseksi...
+
+Messu, joka äsken vielä oli kohissut valtavana käytävissä, oli nyt
+vaimennut jonkin käänteen taa, jonka sivu ääniaallot eivät enää
+päässeet. Hän aikoi jo kääntyä takaisin, sillä holvissa ei enää ollut
+niin valoisaa kuin äsken, koska tuohuksia ei ollut täällä päin niin
+tiheässä. Mentyään vielä pari askelta eteenpäin näki hän käytävän
+hiukan laajenevan ja sen toisesta päästä hämärästä alkavan ahtaan
+portaan. Sitä siinä katsoessaan kuuli hän askeleita. Se oli isä Agafon,
+hänen äskeinen kertojansa. Messussa oltuaan oli hän lähtenyt etsimään
+vierastaan.
+
+-- Nuo portaat eivät vie mihinkään salaperäiseen huoneeseen, sanoi hän
+hymyillen, arvaten vieraansa ajatukset ja niistä näin hiukan pilaa
+tehden.
+
+Hän pyysi munkilta jatkoa tämän kertomukseen, mutta turhaan.
+
+-- Nyt on teidän levättävä ja minunkin, sen verran kuin Jumala suo.
+Ehkä pian alkavan päivän iltana taas...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Siinä, missä luostarin käytävästä ahtaat portaat vievät ylös
+tornikammioon, pyysi streltsien päällikkö ritarilta pois miekkaa, jonka
+tämä aikaisemmin oli taas haltuunsa saanut, suopeasti ja surullisesti
+hänelle puhuen ja allapäin hänen edessään seisoen. Mutta ennenkuin
+vaikeneva ritari ehti antaa hänelle aseensa, kuului käytävästä heidän
+takaansa ankaraa melua ja huutoa sekä outoa puhetta, jota ei voitu
+ymmärtää. Kaikki kääntyivät kummastuneena sinne katsomaan, kun jo
+samalla näkivätkin asian. Ritarin palvelija, lyhyt, mutta harteikas
+ja väkevä asemies, joka oli jäänyt isäntänsä kanssa luostariin, oli
+nähnyt ritaria vietävän ja aavistaen pahaa pyrkinyt hänen jälkeensä.
+Mutta streltsit olivat silloin rientäneet häntäkin kiinni ottamaan,
+jolloin käytävässä oli syntynyt ankara kilpajuoksu. Sadatellen
+kielellä, jota karjalainen rahvas ammoin on kutsunut lapiksi ja joka
+on Ruotsin tshuhnain kieltä, tämä asemies kiukkuisesti poisteli
+kimpustaan hääriviä streltsejä, väläytellen lyhyttä tikariaan, joka oli
+terävä vain laidasta ja jota streltsit näyttivät kovin pelkäävän. Näin
+saapuivat he ritarin luo, joka toinen jalka portailla oli kääntynyt
+menoa katsomaan. Vihdoin puhui hän miehelleen jotakin, joka näytti
+tekevän hänet murheelliseksi, sillä hän luopui nyt vastarinnasta ja
+antoi pois aseensa. Sitten ritari pyysi saada asemiehensä mukaansa
+vankilaansa, johon päällikkö hiukan epäröityään suostuikin. Hitaasti
+nousivat he portaita ylös, asemies uudelleen puhjeten ankaroihin
+kirouksiin ja pudistaen nyrkkiä taakseen.
+
+Hetken kuluttua palasi streltsien päällikkö takaisin kädessään suuri ja
+raskas avain, jolla hän oli sulkenut vankinsa kammioon, ja kun hän oli
+laskeutunut jälleen luostarin käytävään, seisoivat siinä hänen edessään
+Antonii ja hymyilevä Moskovan pajari; muut miehet olivat poistuneet
+kokonaan, ja käytävän mutkan takaa kuuntelevaa ja kurkistelevaa ei
+nähty. Päällikkö silloin, kun pajari ehätti ahnaasti ottamaan häneltä
+avainta, teki synkästi kieltävän eleen, antaen avaimen Antoniille, joka
+vaieten otti sen vastaan. Ja sitten seisoivat he siinä kolmin, Antonii
+miettiväisenä, päällikkö alakuloisena, mutta pajari hiljaa itsekseen
+vihellellen ja levottomasti vilkuillen. Ja enempää puhumatta he sitten
+kaikin kolmin lähtivät hitaasti tiehensä.
+
+Mutta näihin aikoihin aukeni meri kokonaan, yöt ja illat valkenivat
+ihmeellisesti ja aurinko alkoi viipyä yhä kauemmin taivaalla, kunnes
+se ei enää sanottavasti taivaan rannan alla käynytkään. Vesilintujen
+parvet palasivat, meri alkoi elää ja kalat leikkivät pyytömiehen veneen
+keulan edessä. Lehti tuli puihin, ruoho autioille saarillemmekin ja
+kaikkien rinnat täytti ihmeellinen kaiho ja auvo, ikäänkuin Jumalan
+tulemisen ja armon aavistus. Talvinen työ vaihtui kesäisiin, mieli
+suunnitteli kaunista tulevaisuutta ja tuntui kuin olisi erikoinen
+armon ja valvomisen kirkkaus vuotanut pyhän monasterimme yli. Näihin
+aikoihin levisi vihdoin tieto monasterissa, että Shuiskin lähetti
+oli matkustanut seurueineen tiehensä, milloin ja miksi salaa, sitä
+ei tiedetty. Synkkänä ja vaitiollen käveli sen jälkeen Antonii
+huoneessansa, rukoillen alinomaa ja vartoen ratkaisua monasterin
+kohtalolle. Parempi olisi ollut, että Moskovan pajari olisi saanut
+viedä ritarin mukanaan. Mutta sitäpä ei voitu sallia, sillä siellä
+etelässä olivat Shuiski ja Ruotsi edelleen liittolaisina. Antonii
+tahtoi yhäkin jättää ruotsalaiset epätietoisiksi vastauksestaan ja
+siten viivyttää Karjalan luovuttamista siksi, kunnes liittolaiset
+riitautuisivat. Siihen saakka ei kukaan elävä sielu saanut aavistaa
+Shuiskin salaisesta lähetystöstä ja siksi täytyi ritarin olla
+kadonneena.
+
+Ja tämä aika oli kovin omituista ja vaati pyhän monasterimme johtajalta
+tavatonta viisautta ja kaukonäköisyyttä. Sillä kun ruotsit eivät
+saaneet meiltä selvää vastausta esitykseensä Karjalan luovuttamisesta,
+niin he, vaikka etelässä olivatkin tsaarimme liittolaisia, täällä
+pohjoisessa tulivat suurin joukoin rajan yli ottamaan maata haltuunsa,
+kansan paetessa edestä kaikkialta. Ja vastaukseksi tähän karjalainen
+rahvas vastoin tsaarimme liittoa ja Antoniin tahtoa teki sotaretken
+Ruotsin puolelle rajaa, siten selvästi osoittaen, ettei se halunnut
+siihen liittyä eikä sen alamaiseksi tulla. Ja tapahtui tämä kaikki
+siihen aikaan, jolloin etelässä ruotsalaiset tsaarimme auttajina ja
+pelastajina marssivat Moskovaan, eli vuonna 1610.
+
+Koskaan ei ole ollut Karjalan kansalla sellaista tilaisuutta yhtyä
+Ruotsiin kuin näinä vuosina, liittyä omaan heimoonsa ja jälleen saada
+haltuunsa Pohjanlahdesta Valkeaan mereen, Ääniseen, Laatokkaan ja
+Suomenlahteen saakka ulottuva heimonsa yhtenäinen alue. Myöntää täytyy,
+että tämä olisi ollut heille maalliselta ja ihmisjärjen kannalta
+luonnollista ja toivottavaa, sillä olisivathan he siten päässeet
+muodostamaan yhtenäisen ja voimakkaan, kansallisesti eheän alueen,
+josta mahdollisesti olisi voinut koitua pohjan perille voimakas valtio,
+ainoa, minkä tshuhnat siten olisivat tulleet muodostaneeksi. Sillä
+vaikka he ovat muinoin olleet voimakas kansa, joka on asuttanut laajat
+alueet koko pyhää Venäjän maata, niin eivät he silti ole jaksaneet
+mitään pysyväistä rakentaa, vaan ovat synkkinä, eripuraisina, kiivaina
+ja pitkävihaisina, koskaan yhteis-etua ymmärtämättä sulautuneet muihin
+kansoihin ja tulleet heidän orjikseen. Niinpä ei nytkään, kun heillä
+taas olisi ollut tilaisuus heimoonsa yhtyen voimakkaasti käydä luomaan
+omaa alueellisesti yhtenäistä valtakuntaa, tästä mitään tullut, sillä
+Jumala ei sitä sallinut, kun he eivät olleet sitä ansainneet. Eivät,
+vaan sokeasti tekivät he silloinkin ryöstöretkiä toistensa alueille,
+veljiensä vainioille, vaikka heidän hallituksensa aivoituksen mukaan
+olisi tullut olla liittolaisia.
+
+Ja Jumalan tahdon ja tarkoituksen näki siitäkin, että Ruotsilla
+ei ollut ainoatakaan viisasta ja kaukonäköistä miestä täällä
+peräpohjolassa valvomassa valtakuntansa etuja, ei ainoatakaan todella
+tarmokasta henkilöä, joka olisi ymmärtänyt maansa hallitukselle
+valaista, mistä oli kysymys ja voimalla panna aikomuksiaan toimeen.
+Ei, vaan juuri oikeauskoisen kirkon ja pyhän Venäjän asiaa valvomaan
+täällä oli Jumala asettanut viisaita ja kaukonäköisiä henkilöitä, jotka
+tarkoin ymmärsivät, mikä merkitys kaikilla näillä asioilla saattoi
+olla ja jotka voimainsa mukaan ja itsenäisesti, kysymättä valtakunnan
+päämiesten lupaa tai kieltoa, ajoivat asian niinkuin sen luoja heille
+osoitti, mistä kaikesta monasterille tulee ikuinen ansio Jumalan yhä
+suuremmaksi kunniaksi.
+
+Niin jatkui tällaista epävarmuuden aikaa, kunnes etelässä liittolaiset
+riitautuivat ja monasterimme silloin, tarvitsematta enää pelätä
+tekevänsä vastoin tsaarin tahtoa, selvästi ilmoitti kantansa, hyläten
+kaikki vihollisten vaatimukset. Ja tekivät ruotsalaiset vuonna 1611
+suuren sotaretken monasteriamme vastaan, saapuen Kusovoin saarelle
+saakka ja vaatien monasterilta paljon. Mutta Antonii hylkäsi heidän
+vaatimuksensa luottaen muurien lujuuteen ja miestensä uskollisuuteen,
+ja täytyikin vihollisten mennä tyhjin toimin tiehensä. Vihdoin hän
+ajoi asiansa hyvään loppuun siten, että valtakunnasta välittämättä ja
+käyttäen kaikkia edullisia tilaisuuksia hyväkseen, teki Kajaanin ja
+Oulun käskynhaltian Haren kanssa erikoisrauhan, jossa raja jätettiin
+entiselleen ja monasterille tunnustettiin oikeus Karjalaan kuten
+ennenkin. Hyvin oli siis Jumala auttanut ja monasterimme selvinnyt ajan
+myrskyistä, joihin vahvemmatkin olisivat voineet hukkua.
+
+Mutta kaksi pitkää vuotta oli ritari Grijp asemiehensä kanssa
+jo virunut vankilassaan, ja tarjosi hänen kohtalonsa kuvan mitä
+suurimmasta inhimillisestä kurjuudesta. Alkuaikoina saattoi hän
+yltyä raivoamaan ja takomaan muurien kiviä nyrkeillänsä, niin että
+veri vuosi hänen käsistänsä, sitten äkkiä raueten viikkoja kestävään
+sanattomaan, syvään, lohduttomaan epätoivoon, jota hänen koruton ja
+uskollinen palvelijansa turhaan koetti lievittää. Väliin hän taas
+vaipui hempeämielisyyteen, muistellen nähtävästi kotimaataan ja
+hellästi suudellen jotakin kaulavitjoissaan kantamaansa esinettä.
+Väliin mainitsi hän surulla ja epätoivolla erään naisen nimeä,
+haaveillen puhellen hänestä harvasanaisen asemiehensä kanssa.
+Mutta oli kaikki tämä hänen käytöksensä sellaista, joka on hyvälle
+sydämelle ja inhimilliselle luonnolle kunniaksi, ei pelkuruudesta
+eikä raukkamaisuudesta johtuvaa. Ja oli meille monasterin muutamille
+veljille, joille heidän vartioimisensa oli uskottu, omituista nähdä,
+kuinka kuukausien kuluessa jonkun naisen muisto, maallinen rakkaus
+ja lemmityn olennon kaipuu niin täytti miehen koko olemuksen, että
+sen todistajana oleminen olisi saattanut koitua kiusaukseksi niille,
+joille se on kiellettyä. Sillä kaikesta näki, että suurimmassakin
+epätoivossa ja tuskassa tuo tunne sittenkin oli hänelle suloinen ja
+virkistävä, niin että ihmetellen saattoi kysyä tämän asian -- rakkauden
+-- salaisuutta, kun se näytti tuottavan miltei Jumalan armon kaltaista
+lohdutusta.
+
+Mutta pian saattoi huomata, että hyvästä ravinnosta huolimatta vankila
+rupesi pahoin vaikuttamaan ritarin terveyteen, jolloin Antonii salli
+hänen päästä yhä sopivampaan asuntoon. Mutta kuta pitemmälle aika
+kului, sitä selvemmäksi kävi, että ritarin terveys oli kokonaan
+murtunut, niin että kun Antonii vihdoin ilmoitti hänelle, että hän
+oli vapaa lähtemään monasterista milloin tahtoi, koska ei ollut väliä
+sillä, mitä hän saattoi tai tahtoi kertoa, ei hänestä ollutkaan enää
+lähtijäksi, vaan häätyi hän sairasvuoteelle.
+
+Ja alkoi nyt murheellinen aika hänelle ja hänen hoitajilleen. Jumala
+tietää, että vaikka hänen kohtalonsa olikin surullisin mitä ihminen
+ajatella saattaa, ja vaikka ei voisikaan hyväksyä sitä menettelyä,
+minkä uhriksi hän joutui, niin silti ei voi kukaan sanoa, ettei
+olisi osoitettu hänelle kristillistä rakkautta hänen sairautensa ja
+viime hetkiensä aikana. Ei mennyt aamua eikä iltaa, ettei Antonii
+olisi murheella hänen voinnistaan tiedustellut ja häntä rukouksiinsa
+sulkenut, ja mitä Antoniin sihteeriin tulee, niin hän sekä streltsien
+päällikkö, joka oli hurja ja raaka sotilas, olivat vieraaseen
+harvinaisella ja oudolla rakkaudella sekä säälillä kiintyneet.
+Mutta hänen oma asemiehensä, tuo juro ja harvasanainen tsuhna,
+oli kuin koirista uskollisin isäntänsä vuoteen ääressä. Ei häntä
+saatu sanottavasti siitä väistymään eikä hän lauhtunut ystäväksi
+kenellekään, vaan kyräsi jokaiselle rajattomassa epäluulossaan. Ja kun
+ritarille koetettiin antaa lääkettä hänen tuskainsa lievikkeeksi, hän
+nähtävästi kielsi isäntäänsä sitä nauttimasta, epäillen myrkytystä. Yön
+keskellä saattoi kuulla tämän raa'an sotilaan haastelevan sairaalle
+ritarille kuin lapselleen ja puhkeavan väliin sokeisiin sadatuksiin
+ja hampaittensa kiristykseen. Varma voi olla, että kostoa hautoi tuo
+mies erotuksetta meille kaikille, huolimatta siitä miten olimme hänen
+isäntäänsä kohdelleet, kostoa sitä kauheampaa, kuta voimattomammaksi
+hän tunsi itsensä täällä keskellämme yksinänsä. Ei pidä kostaa, on
+Jumalan laki, mutta ei voi tätä miestä tuomita, sillä hänen tunteensa
+oli luonnollinen, aikeensa ja tahtonsa mahdottomuuteensa nähden
+liikuttava.
+
+Näitä aikoja ajatellessa ja muistellessa tulkoon mainituksi sekin,
+mikä aina on salaisuutena ollut, mutta jonka tulee olla nyt tiettyä
+siksi, että ymmärrettäisiin Jumalan kaikkivoivan rangaistuksen ja
+oikeamielisyyden vanhurskaus, nimittäin että tuo streltsipäällikkö,
+joka niin omituisesti oli ritariin kiintynyt ja uhrautui hänen
+hoitajakseen, oli itse Antoniin poika. Antonii ei ollut aina ollut
+hengen mies, vaan sotilas ja ritari, vaikkakin hänen elämänsä
+tapahtumat olivat saaneet hänet rautapaitansa hylkäämään. Mitä ne
+tapahtumat olivat olleet, sitä ei kukaan tiedä, sillä itse hän ei
+koskaan puhu, aina vain vaieten, mutta poikaansa hän edelleen rakastaa
+ja käyttää häntä salaisimmissa toimissaan; tätä hän ei ollut voinut
+salata nuorelta sihteeriltään, joka oli monesta seikasta päässyt asian
+perille. Tämä olkoon mainittu siksi, että paremmin ymmärrettäisiin se,
+mitä nyt aion kertoa...
+
+Se oli synkeimmän syksyn aikaa se, jolloin nuori ritari Grijp vuosien
+perästä erosi tästä elämästä. Meri oli jo jäätynyt ja raivosi mitä
+kauhein lumimyrsky, joka kietoi monasterin vinkuvaan valkovaippaansa.
+Koleat henkäykset tuntuivat pitkin kylmiä käytäviä ja väristen
+syventyivät isät rukouksiinsa. Kaukaa meren ulapalta saattoi kuulla
+kumeata ryskettä, kun siellä myrsky armotta kasaili jäitä päästäkseen
+kannettomien syvyyksien päälle riehumaan. Ritarin vuoteen pääpuolessa
+lekutti kaksi tuohusta levottomasti aivan kuin odottaen hengen
+vapautumista, jalkapäässä istui asemies pää käsiin vaipuneena,
+kauempana varjossa, oven suussa, oli streltsi-päällikkö miekan kahva
+kuin ristinä edessään ja uunin ääressä istui vielä eräs nuori munkki.
+Ritari huohotti hiljaa, hänen silmänsä loistivat ja hän tuntui
+haaveilevan itsekseen outoja asioita. Tuon tuostakin leyhähti huoneessa
+kylmä viima ja ulkoa kuului myrskyn rytinä, kun se kiihtyi jotakin
+repimään ja monasterin pihalla kasvavia hentoja puita nöyryyttämään.
+Ah, luoja oli antanut tänä iltana luonnossa pahalle vallan.
+
+Mutta silloin, keskellä hiljaisuutta, kuului oven narahdus ja kaikki
+aivan säpsähtivät nähdessään Antoniin keskellä huonetta. Ketään
+katsomatta seisoi hän siinä vuoteeseen kääntyneenä, kädet ristissä
+rinnoilla, syviin mietteisiin vaipuneena. Kukaan muu ei liikahtanut
+kuin asemies, joka Antoniin nähdessään tuntui varustautuvan kuin
+kissa saaliinsa niskaan hyökkäämään. Koskaan ei saata ihmissilmissä
+selvemmin kuvastua viha, inho, katkeruus, koston halu ja tuska kuin
+hänen silmissään, kun hän siinä ikäänkuin ruumiinsa joka säijettä
+jännittäen tuijotti arkkimandriittiin, jota piti kaiken onnettomuuden
+alkuna. Oven suussa streltsien päällikkö sen myös huomasi ja aivan
+hiljaa varustausi jonkun äkillisen liikkeen varalle. Huomasi tämän
+vihan katseen Antoniikin, katsahti mieheen kylmästi, mutta siirsi
+sitten katseensa jälleen sairaaseen. Ja taas oli huoneessa hiljaista,
+niin hiljaista ja tuskallista, että sydän kutistui kokoon ja henkeä
+tuntui ahdistavan. Silloin rupesivat Antoniin huulet liikkumaan ja hän
+meni vaieten vuoteen ääreen, tarttuen ritarin käteen. Ja ihmeissään
+tämä toipui tajuihinsa katsoen kummastellen häneen ja ympärilleen. Ja
+silloin Antonii puhui hänelle:
+
+-- Anna minulle anteeksi, nuori mies -- niin puhui vanha pappi --
+menetetty elämäsi ja kuolemasi. Koetin sinua pelastaa ja murhaajalta
+pelastinkin sinut, mutta sen sijaan vei sinut tauti. Minulla on ollut
+suuria velvollisuuksia täytettävänä ja luulin parhaiten tekeväni. En
+tiedä. Sydämeni halajaa anteeksi-antoasi.
+
+Tähän hän vaikeni, sillä hän huomasi, ettei ritari häntä oikein
+ymmärtänyt. Hän meni ovelle ja saattoi sisään veljen, joka valmistautui
+antamaan kuolevalle pyhää ehtoollista. Vaikka hän kuului väärä-oppiseen
+kirkkoon, oli hän osoittanut niin vilpitöntä sydäntä ja Jumalan
+pelkoa, että Antonii oli käskenyt suoda hänelle ehtoollisen. Ja ritari
+selveni ymmärtämään kaikki, ymmärsi Antoniin tarkoituksen, hänen
+anteeksi-pyyntönsä ja koetti surumielisesti hymyillen ojentaa hänelle
+kättänsä, jolloin Antonii siunasi hänet. Eikä ollut huoneessa ketään,
+jota ei liikutus vallannut. Mutta kun pyhä toimitus oli tehty, vaipui
+ritari taas hourailuun. Oudolla kielellä hän puheli hiljaa ja asemies
+hänen vierellään kuunteli tarkoin. Vihdoin hänen äänensä rupesi
+heikkenemään, kunnes hän taas vaikeni. Kauan aikaa kuului hänen vaikea
+ja huohottava hengityksensä, kunnes hän äkkiä sanoi selvällä äänellä
+sen naisen nimen, josta hän niin paljon vankeutensa aikana oli puhunut.
+Se oli kuin viime huokaus, sillä sitten hän kuoli asemiehen syliin...
+
+Jumala tietää, että veljemme antoivat hänelle saman hautauksen
+kuin uskollisimmalle omistamme, kolmella lyönnillä suureen kelloon
+ilmoittaen kanssaveljen kuoleman. Hänen jäännöksensä kannettiin
+ylösnousemuksen kirkkoon, jossa hänelle pidettiin sielumessu, ja hänet
+haudattiin siunattuun maahan kaikkien kirkonkellojen soidessa ja isien
+rukoillessa rauhaa pois menneen sielulle. Mutta kun hautajaiset oli
+pidetty, kutsui Antonii asemiehen luokseen, antoi hänelle turvakirjan
+ja saattoi hänen tietoonsa, että hän oli vapaa lähtemään kotimaahansa.
+Streltsien päällikkö, jonka hän lähetti samalla viemään viestiä
+Kemiin, opastaisi hänet yli meren sinne ja sieltä hän kyllä löytäisi
+turvakirjansa avulla tien omalle maalleen.
+
+Oli harmaa talvinen päivä, kun he lähtivät. Meri oli tyytynyt
+kohtaloonsa ja uinui hiljaa valkean peitteensä alla. Päivä muuttui pian
+hämäräksi ja pimeäksi, jota vain kylmät tähdet valaisivat. Taakseen
+katsomatta hiihti synkeässä vihassaan ja surussaan asemies streltsin
+perässä ja pian häipyivät he ulapan hämyyn, josta vain suden ulvonta
+silloin tällöin kaukaisena ja kammottavana kuului.
+
+Kului päiviä, eikä ruvennutkaan kuulumaan streltsiä takaisin.
+Levottomana lähetti Antonii miehiä menneiden jälkiä seuraamaan ja kauas
+ei tarvinnutkaan ulapalle mennä, ennenkuin täydelleen selvisi, miksi ei
+lähetti palannut: hänet löydettiin jäältä, osaksi sutten raatelemana,
+mutta suuri yksiteräinen tikari kahvaa myöten sydämeen lyötynä. Se oli
+ollut kuoleman syy ja asemiehen leppymätön käsi oli sitä kulettanut,
+sillä ase tunnettiin hänen omakseen. Sammumaton kostonjano oli vaatinut
+hänet jotakin tekemään. Ja jos hän Antoniille kostaa tahtoi, niin ei
+hän kipeämmin sitä olisi voinut tehdä.
+
+Selvästi saattoi nähdä, miten kaikki oli tapahtunut. Heti kun oli
+päästy monasterin ulottuvilta ja kuuluvilta, oli asemies takaa
+hyökännyt streltsin kimppuun ja iskenyt häntä puukollaan. Isku
+oli tosin luiskahtanut pois sotilaan olkavarustuksesta, mutta
+äkkiarvaamattomuudellaan kuitenkin aiheuttanut sen, että hän oli
+kaatunut selälleen. Ja silloin oli mies käyttänyt tilaisuutta hyväkseen
+ja iskenyt pitkän ja kamalan aseensa ihan kahvaa myöten toisen
+sydämeen, niin että tämä oli varmasti siitä heti kuollut. Kiireesti oli
+hän sitten lähtenyt hiihtämään eikä hänestä ole koskaan sen jälkeen
+mitään kuultu. Hienoimman tuoksun hänen kostostaan kielsi Jumala
+häneltä siten, ettei antanut tietää, että streltsi oli Antoniin poika.
+
+Se oli kauhea hetki, jolloin sana tapahtumasta saatettiin monasteriin.
+Kuin jäykistyneenä ja jähmettyneenä kuunteli sitä Antonii, käyden
+entistäkin kalpeammaksi, mutta muuta näkyväistä surua hän ei
+osoittanut, sillä hän oli tottunut luottamaan siihen, että kaikella
+on Jumalan kädessä merkityksensä ja tarkoituksensa. Hän muuttui aivan
+äänettömäksi, vain entistä enemmän syventyen rukouksiinsa. Väliin
+saattoi huomata hänen taistelevan ankaria sisällisiä taisteluja ja
+katkonaisista huudahduksista voi otaksua sitäkin, että hänessä oli
+herännyt epäilys, oliko hän menetellyt oikein ja oliko monasteri
+sekautumalla maalliseen vallanhimoon toiminut kutsumuksensa ja oikean
+tehtävänsä mukaisesti. Oliko Luoja käyttänyt tätä ankaraa keinoa hänen
+herättämisekseen ja mahdollisesti tuon seikan valaisemiseksi, että
+Karjalan heimon etsikko-aikaa ei olisi pitänyt sittenkään mahdottomaksi
+tehdä. Kuinka hyvänsä, hänen sihteerinsä, joka alamaisesta ja
+kuuliaisesta mielestään huolimatta ei koskaan voinut unohtaa
+tshuudilaista syntyperäänsä ja joka Antoniin oppilaana oli oppinut
+ymmärtämään heimonsa asioita ja tulevaisuutta toisin kuin he itse, tuli
+usein hiljaisessa mielessään asiaa tältä kannalta ajatelleeksi.
+
+Salainen suru ja tuska rupesi tämän jälkeen Antoniita jäytämään, kunnes
+hän pian kuoli, vuonna 1612. Kohta koittivat sitten monasterille
+onnettomuuden ajat, kun starovertsien riidat pääsivät sielläkin
+raivoamaan. Tammikuulla monasteri valloitettiin ja kaikki, jotka
+siellä tavattiin ase kädessä, surmattiin. Kauhea oli silloin tila
+pyhässä paikassa. Monasterin maallinen mahtavuus silloin myös suureksi
+osaksi hävitettiin, mutta sitä enemmän se loisti hengellisellä
+kirkkaudellaan...
+
+Mutta silloin, kun streltsi surmattiin, oli suru luostarissa vilpitön.
+Pyhät isämme osoittivat kunnioitusta hänen ja väärä-uskoisen
+harvinaiselle ystävyydelle sillä, että hautasivat heidät vierekkäin.
+Olivathan he molemmat saman aatteen uhreja, joten senkin vuoksi sopivat
+vierekkäin lepäämään. Ja Antoniin käskystä pystytettiin haudalle suuri
+risti, kuin monakoille ikään, joihin hän monakkojen tapaan käski
+kirjoittaa sen, että siinä lepäävät olivat syntymisestä loppuunsa
+saakka olleet nuhteettomia ritareja ja risteinsä kantajia, jotka olivat
+siirtyneet toiseen elämään Vapahtajansa ansiotekoihin turvaten.
+
+Ja tämän kaiken on tahtonut jälkimaailman tietoon säilyttää se,
+joka salaisesti on kaikkien tapahtumien todellisesta syystä päässyt
+selville, sekä haluaa, että tekojen vaikuttimet oikein tulkittaisiin.
+Suokoon Jumala meidän aina oikein tehdä ja hänen tahtonsa todellinen
+tarkoitus toteuttaa. Amen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+-- Mistä tiedät, isäseni, tämän kaiken, sillä monasterin kronikassa
+siitä ei kerrota muuta kuin mitä on todella historiallista, se, mitä
+nyt olet Antoniin ja monasterin politiikasta yleensä kertonut?
+
+Vanhus hymyili omituisesti.
+
+-- Vanhat muurit kerran juttelivat, sanoi hän. Luostari on satoja
+vuosia vanha, sen painettu kronikka vähäpätöinen. Kuka tuntee kaiken
+sen, mitä täällä on tapahtunut? Eivät teidän historioitsijanne, joille
+vanhat paperimme antaisivat paljon uusia tietoja ja valaistusta. Mutta
+ne on viety pois.
+
+Ilta oli taaskin, mutta nyt kolea ja sateinen. Vesi valui pitkin
+ruutuja, meri oli vaahtopäänä ja monasterin muureista tiukkui kosteus.
+Munkit vaelsivat allapäin ja pyhiinvaeltajat olivat alakuloisia. Mielen
+valtasi tyhjyys ja alakuloisuus.
+
+-- Sano, isäseni, kuinka jaksatte ja voitte täällä elämänne viettää?
+Ettekö masennu ijankaikkisesti ja halaja kuolemaa?
+
+Vanhus nousi ja teki ristinmerkin.
+
+Tuntui sitten kuin olisi hän aikonut vastata jotakin, mutta ei
+sanonutkaan mitään, vaan lähti vaieten huoneesta.
+
+
+
+
+MURHISAARI.
+
+
+      Oi Ukko, ylinen herra,
+    Taivahallinen Jumala,
+    Tuo kerta rajalle rauha...
+
+
+I.
+
+SAVU SUITSUVI VAARAN LAELTA...
+
+Siinä missä mäen rinne aukeni puuttomaksi, ikäänkuin katsoakseen
+etelään päin, ja missä se aivan kuin huvikseen oli ottanut ruohoa,
+jopa kukkasenkin sinne tänne houkutellut, siihen oli Vaaralan Antti
+heittäytynyt kyljelleen puolipäivän helteeseen. Siitä oli sopiva tuohon
+mäen alle aholle vartioida ja kuulostaa, siitä huuto kaikuvana lennähti
+kellokkaan kuuluville, jos se milloin läksi ulottuvilta kaikkoamaan,
+ja siinäpä aurinko hauskimmin lämmitti ja tuulen henki itikat kauas
+karkoitti. Ruohon korsi suupielessä, kairalakki hiukan otsalla,
+hikihelmet nenän varrella siinä Antti virkaansa valvoi. Alhaalla neljä
+lehmää ahnaasti haukkasi mehevää ruohoa ahon viileässä varjossa.
+Ilmassa oli kauniin kesäpäivän tuntu ja helle, ja autere verhosi
+etäiset siintävät vaarat verhoonsa.
+
+Antti oli Vaaralan nuori isäntä, ja oli nyt paimenena, koska kontio oli
+edellisenä päivänä jättänyt kynsiensä merkit parin peninkuorman päässä
+olevan Rasin talon hiehon selkään. Siksi oli hänet pantu paimeneen,
+karjan turvaksi, annettu jousi ja keihäs mukaan, sekä varoitettu
+kovin tarkoin pitämään huolta karjasta. Ja itsestä eniten, oli nuori
+Helena-emäntä huolestuneena aamulla sanonut, kun oli noussut lämpimältä
+taljalta ja miestään kujalle saatellut. Kun hän vielä metsän reunassa
+oli kääntynyt takaisin katsomaan, niin oli Helena yhä seisonut kujalla
+ja silmiään varjostaen katsonut hänen jälkeensä. Hän oli hymähtänyt
+Helenan huolille ja puristanut keihään vartta niin että sormet olivat
+punoittaneet; voimaa oli vaikka muillekin antaa.
+
+Antti oikaisihe siinä loikoessaan aivan pitkin pituuttaan. Jäntevä
+vartalo pinnistyi hetkiseksi kuin jousi retkahtaen sitten veltoksi,
+jolloin veri lähti kuin uutena elämänä virtaamaan pitkin hienointakin
+tiehyettä. Kohosi sitten pystöön ja antoi katseen harhailla kauas
+etäisyyteen. Tuolla siinti kaukana kotivaara autereen verhossa; suuri
+koivu kohosi upeana pirtin perästä ja terävä silmä saattoi kuvitella
+näkevänsä kaivon vintinkin. Harmaaksi haalistuneet, neliöön nurkitusten
+rakennetut, pyöreähirsiset asuinrakennukset ja aitat melkein häipyivät
+näkymättömiin, autereen väräjöintiin upoten ja värillään yhtyen. Tuosta
+kotivaaran ja Meriläisvaaran välistä siinti vilahdus Haukiperää, joka
+kaareutui tänne aivan lähelle, vaikka metsä täällä esti näkemästä.
+Vain kalattoman kuikan, sydänmaan lampien ja järvien ylpeän asukkaan
+valittava huuto ilmoitti veden olevan lähellä. Kun oli tyynenpuoleinen,
+yltyivät ne usein kimakkaan yhteisvalitukseen, joka oli kuin hornan
+henkien huutoa, kamalaa ihmisäänen kaltaisuudessaan.
+
+Nytkin ne huusivat, mutta heittivät äkkiä, ja raskas siipien kohina,
+kun linnut vaivaloisesti pyrkivät lentoon tyynestä vedestä, ilmoitti
+niiden haluavan ja yrittävän siivilleen.
+
+Antti höristi korviaan. Mikä niitä nyt lentoon ajaa, kalan varkaita?
+
+Kysyä saikin, sillä harvinainen oli kulkija näillä mailla. Taisipa
+ollakin Vaaralan yksinäistalo viimeisiä vartioita Pohjois-Suomen
+tällä kulmalla, Venäjän rajalle vain sydänmaan rapeat peninkulmat.
+Rajan takana aukesivat samat synkeät sydänmaat, jatkuen pohjattomina
+soina ja koskemattomina metsinä Vienaan saakka. Jos joskus kulkijoita
+sieltä ilmestyi, niin verisesti silloin näinä alituisina ryöstöjen
+ja rajariitojen aikoina naapureita tervehdittiin. Ja levottomalla
+mielellä yhdisti Antti tuon kuikkain kalastuksen häiriön johonkin
+epämieluiseen...
+
+Hän kuunteli tarkoin. Ei epäilystäkään. Aivan selvään saattoi erottaa
+Haukiperältä airojen kolketta, mutta nehän tulivatkin Suomen puolelta.
+Olisivatko tänne saakka matkansa ulottaneita emäjoen erämiehiä?
+
+Niitä tietenkin olivatkin.
+
+Antti rauhoittui, mutta mielen täytti viha. Ainaisessa pelossa ja
+tuskassa oli heidän elettävä, niin heidän kuin isän ja isänisän, joka
+ensiksi oli tänne kirottuun korpeen muuttanut. Miksi, sitä ei Antti
+ollut koskaan voinut ymmärtää. Äiti oli joskus puolella sanalla arasti
+maininnut, että lakia pakoon oli täytynyt lähteä, kun oli oikeus otettu
+omaan käteen, itse tuomittu ja itse tuomio pantu täytäntöön. Mutta
+se oli Antin mielestä aivan oikea teko, sillä hänkin oli sen siksi
+harkinnut, että jos mieli oikeudestaan kiinni pitää, oli sitä itse
+hankittava, lainlukijoita odottamatta. Hän tiesi sen täällä erämaassa
+ainoaksi tehokkaaksi menettelytavaksi, sillä keihään kärjessä oli
+oikeus. Mutta siitäpä se olikin sitten pelko ja vastus, että täytyi
+katsella hiukan arasti sekä itään että länteen...
+
+Antti katsoi oikeata kättään. Kämmenessä, sormiluiden välissä oli
+nuolen arpi, suoraan läpi kämmenen isketty. Kerran hänen rauhassa
+erämaan lammella kalastellessaan oli tullut näreiköstä vainolaisen
+nuoli ja käden naulinnut petäjän kylkeen. Lujaan olikin naulinnut ja
+läpi olisi mennyt, jos olisi sattunut siihen, mihin oli aiottu, mutta
+eipäs sattunut. Ja siitä oli alkanut ajo, jota muistellessa Antille
+tuli vaikea olo. Viha sydämessä oli hän samonnut sala-ampujan jälkeen,
+samonnut nuoruudesta huolimatta kuin nälkäinen susi, ja oli vihdoin
+saaliinsa saavuttanut. Ei ollut todistajia siihen mitä tapahtui, eikä
+tarvinnut ollakaan; ruoja surkoon sala-ampujan kuolemaa. Pieneen
+saareen kaukana järven seljällä oli hän vihdoin miehen soutanut ja
+sinne haudannut. Sinne se olikin sopiva haudattavaksi.
+
+Vaikka Antti oli oikeastaan rauhallinen ja varsinkin koti-oloissaan
+säveä mies, tunsi hän aina, kun noita rajantakaisia ajatteli,
+sydämessään synkeätä vihaa. Hän antoi heidän olla siellä rauhassa; --
+mitä isänisä ja isä olivat tehneet, se ei kuulunut tähän, mutta hän
+otti leipänsä muualta kuin vainokeihään kärjestä. Siitä huolimatta
+oli viha yhä yllä. Ei ollut varmuutta milloin oli suoranainen sota
+ovella, yksi mies yhdeksää vastassa. Verissä kai lienee tuo viha
+ollut, syntymässä saatua ja maidossa imetty. Ja niin se tuntui
+luonnolliseltakin, ettei sääli tullut koskaan; joka erämaassa rupeaa
+sitä viljelemään, niin sen on paras jo ajoissa siirtyä muille
+kalavesille tai ottaa heti armon-isku, sillä ennemmin tai myöhemmin se
+kuitenkin tulee hänen osakseen. Armotta oli Antti senkin käteen-ampujan
+iskenyt kuin suden keihäällään, ja kylmästi katsonut, kun se siinä oli
+keppuroinut henkitoreissaan...
+
+Omista ajatuksistaan kiihtyneenä kaiveli Antti keihään tyvellä
+sammalikkoa, iskien sen siihen pystöön kuin pisteeksi ajatusjuoksulleen.
+
+Rauhallisempana rupesi hän kotvan kuluttua taas tarkkaamaan
+ympärilleen. Kotivaaralta nousi hienoinen savupatsas. Suurella
+tulellapa se Helena nyt kodassaan... mietti Antti. Äkkiä hän
+säpsähti... Mitä tämä? Missä lehmät? Kellokkaan kello oli lakannut
+kuulumasta... ei, nyt se kilahti... taas lakkasi kuulumasta...
+
+Yhdellä loikkauksella oli Antti aholla ja hengähti helpotuksesta.
+Tuossa olivat lehmät, mutta päät yhdessä, kuunnellen ja korviaan
+liipoitellen. Ja kun huomasivat Antin tulevan, painausivat ne hänen
+turviinsa, oudosti katsellen ja ikäänkuin häntäkin epäillen. Metsä
+lumoo, ajatteli Antti, ja tarkkasi varoen ympärilleen.
+
+Häntä ei petetty, sillä hyvin tunsi hän metsän merkit. Vaikka metsä
+olisi sammaltassulla ääneti sipsutellut -- niinkuin osasi, jos tahtoi,
+niin olisi Antille metsäläisen vainu hänet ilmoittanut. Viisas oli
+mörkö -- karhuksi ei Antti ajatuksissaankaan huolinut häntä sanoa, --
+mutta viisaaksi oppi hänen koulussaan mieskin. Ja vaikka vain hiukan
+nytkin tuolla taampana risunen risahti, hiukan verran vain, niin
+heti kylmä väre Antin selässä ilmoitti, että varmasti oli siellä nyt
+liikkeellä se suuri ja hallava, vanha tuttu Meriläiskorvesta. Mutta ei
+se nyt tule vakavissaan, sillä hilloja on nyt kovin runsaasti soilla.
+Varoiksi Antti kuitenkin hihkasi...
+
+Kaiku kimpoili vaaran kyljestä toiseen, muuttuen ja särkyen, lopuksi
+humisten outona parkaisuna, joka tuntui lähtevän aivan kuin korven
+särkyneestä sydämestä. Anttia puistatti. Metsän taikoja. Ja niitä
+ajatellessa valtasi hänet taas viha ja katkeruus. Tuolta rajan takaa
+tulevat nekin. Kaikki paha, mitä tällä puolella tapahtuu, tulee
+sieltä. Sen maan kamarakin on jo aivan pahansuopaisuudella ladattu.
+Sinne mörkökin menee talveksi rauhaansa, herää keväällä ja vaeltaa
+Vienan rantaan syömään kuollutta kalaa, kunnes myöhemmällä lähtee
+vaeltamaan Suomea kohti, saapuu tänne ja vaihtaa täällä marjan maun
+elukan lihaan... Talveksikin jää joskus, mutta useimmiten menee rajan
+taakse rauhaan... Taas Antti huomasi kiihtyvänsä ja kummaili jo itsekin
+outoa mielentilaansa. Hän tiesi kyllä, että metsä lumoo yksinäisen,
+houkutellen hänet valtaansa. Jos sattuu olemaan heikko pää ja veltto
+järki, niin pian metsä tuhookin miehensä, sillä se on sen aikomus ja
+halu. Siksi Antinkin kotivaaran laki oli tyhjäksi raivattu, paitsi käen
+kukuntapuuta, ettei turma pääsisi metsän suojissa taloa lähenemään.
+Mutta pitäisihän hänen olla jo mokomasta varma, ja varmemmaksi pääsisi,
+kun siirtyisi ajoissa pois metsän lumojen piiristä.
+
+Ei ollutkaan Antilla enempää syytä metsässä viipyä, sillä ei pitänyt
+mörköä ärsyttää. Kun se kerran, kuningas, ei tullut tervehtimään, niin
+antoi se sillä ymmärtää, että mene rauhassa, mutta mene heti...
+
+Kotiin ajoi Antti lehmiään, ja ajamista niissä olikin, sillä ihmeen
+vauhkoiksi olivat ne tulleet. Lienevätkö itikkain käsissä rietautuneet,
+vai metsäkö heitä suupalakseen ajatellee? Kellokaskin, ikäänkuin
+ei olisi kotitietä oppinut tuntemaan, ryntäili kankaan reunalta
+helteiselle suolle, sinne kellonsakin sotkien. Mutta tiellä täytyi
+ajettavan pysyä. Kuljettiin ahoja, reunustettiin vaaran rinteitä,
+painuttiin lepikkoon, missä lehvät hauskasti hipoivat elukoiden selkää,
+jossa hyönteisiä pilvenään pörräsi. Lopuksi lähdettiin kotivaaraa
+nousemaan...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kotonaan näki Antti, kun pääsi pohjoiseen katsomaan, savun suitsevan
+kaukaa vaaran laelta. Oliko tuo metsävalkea, erämiesten liikkeelle
+päästämä vai mikä oli? Levottomana hän tivasi vanhalta isältään,
+tiedusteli Helenalta, oliko näkynyt Haukiperällä soutajia?
+
+Ei ollut näkynyt.
+
+Mutta hän oli varmaan kuullut airon kolkkeen.
+
+Mikä lie metsä kolissut.
+
+Rauhallinen oli Helena, ei osannut tuota savuakaan miksikään pelätä.
+Isä vain tuijotti sinne sanattomana. Itse oli Antti levoton, ei oikein
+ymmärtänyt, miksi. Loppuneethan toki olivat jo karjalaisten retket?...
+Mutta minne olivat soutajat kadonneet, sillä aivan selvästi oli hän
+airon kolkkeen kuullut? Epäillen pälyi hänen katseensa metsän rantaan,
+ja harvakseen vastaili hän vaimonsa kysymyksiin ja pienen poikansa
+jokelluksiin...
+
+Aurinko laski ja varjot pitenivät. Jo tummenivat Haukiperän korpiset
+rannat, niin että veden ja rannan jama painui melkein pimeään. Vaaralla
+vielä hiukan rusotti, mutta notkoissa oli jo syyskesän syvä hämy.
+Hämärään painui jo metsänkin reuna tuossa aidan takana, eikä Antin
+vaaniva silmä pystynyt sinne enää tunkemaan.
+
+Hän otti likaisen ja tummanharmaan kaskipaidan päälleen ja jalkaansa
+pehmeät paulakengät virsujen sijaan. Puukkoa tuppeen lujitettuaan sanoi
+hän isälleen:
+
+-- Lähden rannassa käymään. Pane ovi sisästä salpaan, äläkä päästä
+ketään ulos.
+
+Ja vaimolleen sanoi hän:
+
+-- Osaathan isän kanssa keihäällä pistää ja nuolella ampua, jos
+sattuisi mörkö luukusta tai räppänästä sisään yrittämään... Pian minä
+takaisinkin tulen...
+
+
+II.
+
+PITKIN PIMEÄTÄ RANTAA...
+
+Antti painoi oven kiinni niin äänettömästi, ettei narahdustakaan
+kuulunut. Viimeksi näki hän tuvasta vaimonsa säikähtyneet silmät ja
+tuon niistä aina näkyvän rakkaan ja hellän huolen. Portailla hän
+jo kyyristyen meni kumarassa pitkin pirtin kylkeä metsän puolelle,
+niin että pirtti jäi hänen ja rannan väliin. Mutta vielä metsään
+päin mennessään hiipi hän kyyryssä pensaitten suojassa, mataen
+harmaana juovana maassa varovaisemmin kuin koskaan metsoa soitimella
+lähestyessään. Vasta kun hän noin viitan välin päässä tuvasta oli
+päässyt pieneen notkelmaan, jossa kasvoi tiheätä viidakkoa, oikaisihe
+hän ja lähti kuulumattomin askelin painaltamaan metsään päin. Sinne
+päästyään seisahtui hän kuuntelemaan.
+
+Ei kuulunut mitään. Erämaan rauha oli nyt niin täydellinen, ettei
+juuri korvalla erotettavan äänen saattanut sanoa sitä häiritsevän. Oli
+aivan tyyni, niin tyyni, että kuulo, ikäänkuin työttömäksi jääneenä,
+suorastaan anoi ääntä. Mutta ei mitään! Kyllä! Nyt kuului järveltä
+telkän änkkääminen. Kuuluu aivan selvään, miten se yhä hätäisemmin
+ääntelee kiirehtien pitkin kaislikon rintaa uidessaan, kunnes äkäisellä
+kaksois-äännähdyksellä pyrähtää lentoon...
+
+Sitäpä Antti juuri oudoksuen kuunteli, sillä kukaan ei ole ennen tähän
+aikaan telkkiä Haukiperällä häirinnyt. Se on se sama, joka päivällä
+kuikkia ajoi lentoon...
+
+Veri kohahti hänen ohimoihinsa. Painautuen syvemmälle metsään
+lähti hän kaartaen pyrkimään rantaan päin. Taas hän seisahtui ja
+kuunteli henkeään pidätellen, taas hiipi eteenpäin. Metsän helmassa
+oli melkein kokonaan pimeä, mutta Antti oli tottunut silloinkin
+metsässä liikkumaan. Hän laski jalan maahan varoen ja tunnustellen
+kuin tuntosarvilla, kunnes oli varma, että jalka painuisi pehmeästi
+sammaleen. Ja rantaan päästyään siirsi hän varoen syrjään lepän lehviä,
+ennenkuin uskalsi astua rannan aukeamalle.
+
+Mitään ei näkynyt, ei kuulunut. Rauhassa lepäsi siinä öisessä
+levossaan järven selkä. Kauempana oli vielä veden kalvossa ikäänkuin
+valon häivähdystä, mutta rannoilla oli jo pimeys. Kaislain latvoilla
+leijaili jo sumua. Korpi seisoi vahtina rannalla syvänä ja synkeänä,
+leppymättömänä, ikäänkuin alati odottaen sitä, jonka varalle se
+ainaiseksi oli pukeutunut lohduttomiin väreihinsä. Antin jalan
+pelästyttämänä pyrähti lentoon yökiveltään veden rajasta rantasipi,
+puhjeten pitkään valittavaan piiskutukseen, joka syyttäen kaikui korven
+ilottomassa yössä. Kauempana selällä teki lintu pitkin veden pintaa
+lentäessään pehmeän kaaren, kääntyi jälleen lepokiveänsä kohti, saapui
+lähemmäksi lyöden yhä harvempaan suipoilla siivillään, kunnes puikahti
+paikalleen istumaan. Mutta Antti tiesi, että sillä on joka hermo
+jännityksessä, että se on valmis minä hetkenä hyvänsä taas lentoon
+pyrähtämään, että se on aina vaaran saavuttamattomissa...
+
+Varovasti työnsi hän vesille pienen kaksilaitansa, kietoi airot
+hangoista riepuun ja lähti soutamaan pitkin pimeätä rantaa äänettömästi
+kuin aave. Syvään painoi hän airot veteen, veti tasaisesti vettä
+poruuttamatta, nosti aironsa hitaasti ja veti taas. Ja venonen oli
+herkkä kuin omatunto, totellen soutajansa pienintäkin viittausta.
+Juuri tuosta kaislikon ja avoveden rajasta suuntasi se kulkunsa, ei
+niin läheltä, että airot olisivat kaisloja kahauttaneet, mutta ei niin
+kaukaakaan, että rannalla seisoja olisi selällä heti väreet nähnyt...
+
+Antti souteli sinne päin, mistä oli päivällä kuullut airon kolketta.
+Ei hän tosissaan itsekään jaksanut mitään vaaraa uskoa, mutta hän oli
+oppinut olemaan varovainen. Hän oli kuullut airon kolketta, ja jos
+soutaja oli mennyt Vaaralan sivu, niin olisi hänen täytynyt taloonkin
+näkyä. Mutta ei ollut näkynyt. Oli siis soutanut niin likeltä rantaa
+ja ääneti, ettei oltu voitu talosta huomata. Mutta miksi? Mitä syytä
+oli Suomen puolelta kulkijalla näin kulkuansa salata? Tai jos ei ollut
+soutanut talon sivu, niin oli vielä tällä puolella, piilossako? Mitä
+varten? Et minulta venettäsi piilota. Tarkkaan tunnen joka poukaman ja
+kaislikon keskeisen putaan. Kohtahan nähdään...
+
+Kuin varjo liiteli Antin venhe pitkin rantaa, varovaisesti pistäytyen
+joka poukamassa ja kaarteessa, mutta turhaa näytti etsiminen olevan.
+Mitään ei löytynyt, ei jälkeäkään kulkijoista. Kauas ulotti Antti
+retkensä, mutta samalla tuloksella. Jo käänsi hän kokkansa kotiin,
+hiukan lepuuttaen airojansa eräässä kaarteessa, jota hänen hakemaan
+kyllästynyt silmänsä ei ollut huolinut ensi näkemällä tarkemmin tutkia.
+Nyt teroitti hän katsettaan tarkemmin poukaman perällä olevan kaislikon
+kätköön.
+
+Ruumis sävahti ensin kuumaksi ja sitten kylmäksi. Silmätkö
+valehtelivat? Näkyjäkö näkyi? Ei kumpaakaan. Veneen kokka näkyi sieltä
+rannalta kaislikon läpi.
+
+Antti oli aluksi herpautua, mutta tointui ja lipui kuulumattomasti
+niemekkeen taa. Hän oli mennyt aivan etsittävänsä kitaan. Mutta miksi
+ei kuulunut mitään ääntä? Missä olivat kulkijat? Tulta ei näyttänyt
+olevan myöskään, koska ei kajastusta näkynyt. Hiljaa souti hän veneensä
+syrjemmälle kaislikkoon, kätki sen sinne ja hiipi maalle. Hengitystään
+pidättäen lähti hän korven sysimustassa pimeydessä osoittelemaan kohti
+tuota poukamaa, jossa veneet olivat... Antti ymmärsi, ettei ollut oikea
+merkki tuo, että oltiin tuletta eikä käyty taloon yöksi, vaikka oltiin
+näin lähellä. Synkkänä jo mieli aavisteli. Silmä koetti kuin väkisellä
+tunkea pimeyden läpi, tutkiakseen sen aikomukset...
+
+Hän painautui aluksi syvemmälle metsään, teki siellä kaarroksen
+ja alkoi lähestyä kaarteen perukkaa. Metsän loputtua aukesi ranta
+vetiseksi luhdaksi, joka syvemmän veden rajassa päättyi tiheään
+kaislikkoon. Maan puolelle kaislikkoa oli vedetty sarakkoon kaksi isoa
+kolmilaitaa.
+
+Sen näki Antti pajupensaan suojasta metsän rajasta, mutta eniten
+oudostutti häntä se, ettei näkynyt merkkiäkään ihmisistä, ei tulta,
+ei ääntä. Lähemmäs vasta hiivittyään huomasi Antti sarakossa jälkien
+maalle johtavan...
+
+Antti kuunteli tarkkaavaisesti mantereelle päin. Ei ääntäkään. Silloin
+ryömi hän matalana katsomaan venheitä. Yhdellä silmäyksellä näki hän,
+mitä erämiehiä olivat nämä kulkijat. Mutta ei ollut kalamatka mielessä,
+vaan tuottavampi toimi, tavaran tasaus väkevämmän voimalla. Ja
+airojen merkeistä tunsi Antti, että kulkija oli Soukelon Arhippainen,
+soutamassa kotiinsa veristä saalistaan. Nyt ymmärsi Antti päivällisen
+savunkin... Arhippaisen nuotio sekin...
+
+Nuolena painalti hän metsään. Sydän löi haljetakseen ja jalka ei enää
+joutanut risun katkeamista varomaan, vaan hän samosi pimeätä korpea
+niin että metsä rytisi. Juosten kohosi hän korvesta kunnaan laitaan, ja
+näki siinä maakuopassa riutuvan nuotion. Hyvin osasi Arhippa tulensa
+salata, mietti hän arvostellen mennessään, hyvin, hyvin, jyskytti veri
+ohimoissa, pahoin, pahoin, moitti itseä mieli.
+
+Kotiin juostessaan ja pahinta pelätessään moitti Antti katkerasti
+tyhmyyttään, että oli jättänyt talonsa niin ajattelemattomasti
+saamattoman vanhuksen ja vaimon haltuun. Ja kun hän jo oli
+puolimatkassa, säväytti uusi itsesyytös sydäntä niin, että karmea
+kirous purkausi huulilta: hän oli aseeton, eikä ollut hoksannut
+puhkaista reikiä vainolaisen veneisiin. Se oli myöhäistä nyt, sillä
+kotiin täytyi päästä.
+
+Vihdoin pääsi hän rantapolulle ja sitä myöten paikkaan, josta
+päiväiseen aikaan tiesi kotinsa näkyvän. Ei ainakaan tulta ja tulipaloa
+näkynyt. Hiukan sai Antin mieli edes siitä tyydytystä. Toivo virisi
+mielessä ja reuhtoen astui hän kotiaan kohden.
+
+Hän saapui koti-aidan taakse. Kaikki näytti olevan hiljaa ja
+rauhallista kuin satoja kertoja ennen yöllä eräretkeltä kotiutuessa.
+Hän asteli jo varmemmin, mutta ihmetteli hiukan itsekseen Halli-koiran
+vaiteliaisuutta. Mutta pyörähtäessään tuvan nurkan ympäri solasta
+pihaan mennäkseen, ei hän enää tuota ihmetellyt, sillä koira makasi
+siinä solalla karvat pystyssä, mutta nuoli kylkiluiden välissä. Se oli
+kuollut siihen käppyrään aivan kuin olisi makuusijalle kolkattu, eikä
+ollut luultavasti suurta ääntä päästänyt. Olisihan Anttikin sen silloin
+tyynessä yössä kuullut...
+
+
+III.
+
+SUTENA SUKUNSA PUOLESTA...
+
+Kun Antti oli painanut oven jälkeensä kiinni ja Helena sen salvannut,
+jäi hän hetkiseksi huolestuneena käsi salvan päälle seisomaan. Oikeinko
+se Antti todellakin vaaraa varoi...
+
+Helenaa värisytti ja aivan vaistomaisesti kävi hän nurkassa taljalla
+uinuvaa pojuaan kohentamassa.
+
+Vaari painoi luukun kiinni, pani senkin salpaan ja sytytti liedestä
+päreen, joka pihdissään alkoi ritisten palaa, savupillikkeitä
+pihkapaikoista puhallellen. Päresoiton epäselvässä valossa tuntuivat
+tuvan seinäin yläosat ja pikimusta katto kohoavan korkeiksi ja
+kiiltävässä mustuudessaan kammottavan juhlallisiksi holveiksi.
+Tupa tuntui kuin vuoren sisukselta, jonne ei kuu kuulunut eikä
+päivä päässyt. Vaari meni pöydän päähän istumaan, Helena askarteli
+karsinanpuolella.
+
+Vaari oli Helenasta aina ollut hiukan kolkko mies, vähäpuheinen
+ja karu. Vielä vanhoillaankin oli hänen vartalonsa melko suora ja
+voimakas, mutta hartiat olivat jo kumarassa. Tukka oli tuuhea ja
+valkoinen, mutta kulmakarvat olivat vielä säilyttäneet tummuuttaan.
+Silmät olivat kuten aina olivat olleet, mustat ja katse terävä.
+Mustaverinen oli vaari, ja niin oli Anttikin, kuten useimmat muutkin
+tämän kulmakunnan kansasta, mitä Helena oli niitä nähnyt. Hänestä,
+joka oli lännempää vaaleamman kansan tyttäriä, se oli outoa. Mistä
+lienevätkin nämä tänne kulkeutuneet?
+
+Nuorena oli vaari mahtanut olla komea mies, kuten oli Anttikin.
+Kun Helena vilkaisi vaariin pöydän päässä ja näki hänen jäntevät
+käsivartensa, uskoi hän todeksi sen, mitä hänestä oli kerrottu,
+ihailevat kertomukset hänen voimansa näytteistä. Oli kerrottu muutakin,
+oli mainittu, miten vaari oli nuorempana aina tarttunut mieluummin
+keihääseen kuin kuokkaan, saanut miehiä mukaansa retkille, joilta eivät
+kaikki palanneet, ja väliaikoina halusta retkeillyt pyyntimatkoilla,
+tai pajassa mäen rinteessä, polttanut Haukiperän malmia raudaksi ja
+siitä ilolla teräaseita takonut. Mutta lapion teki seppä huonon, kuokan
+vielä huonomman, kirveen jo paremman, keihään ja nuolen kärjen aivan
+erinomaisen.
+
+Arasti vilkaisi vaimo seinälle pöydän yläpuolelle, jossa Antin tappara
+ja muut aseet olivat kahvissa. Ja sitä tehdessään hän säpsähti...
+
+Ukkokin oli kohottautunut puoleksi pöydän varaan ja katsoi hänkin
+seinälle. Mutta hän ei näyttänyt katsovan poikansa eikä omaa asettaan,
+vaan tuijotti tuonne yhä ylemmäksi, aivan katon rajaan, jossa nokinen
+ja ruostunut kirves vietti virattomia päiviään. Helena tiesi, että se
+oli isoisän, sen ensiksi tänne tulleen kirves. Ja aivan kuin pojan
+kutsua totellen, kirposi seinästä vanha puunaula ja päästi varastaan
+kirveen kolahtaen lattialle...
+
+Sydänalaan koski kipeästi säikähdys, koski Helenaan, koski vaariinkin.
+Ukko hyppäsi seisomaan, otti kirveen käteensä, ja jäi kalpeana sen
+terää koettelemaan. Sitten lysähti hän väsyneenä taas istumaan, pannen
+kirveen pöydälle ja painaen pään käsiinsä...
+
+-- Vainajatko lienevät liikkeellä? kuului hän itsekseen jupisevan.
+
+Ukko oli ollut koko päivän omituinen. Kun Antti oli äsken lähtiessään
+hänelle jotakin sanonut, ei hän ollut vastannut, vaan katsonut Antin
+sivu kuin johonkin kaukaiseen, silmissä uneksiva ilme. Nytkin kohotti
+hän päätään tuijotellen päreen lekuttavaan valoon ja liikutellen hiljaa
+huuliaan.
+
+Lehmisavulta kuului kellon kalahdus. Halli murahteli pihalla, mutta
+vaikeni taas. Hienosta hiekan pirinästä ymmärsi Helena sen siirtyvän
+pihalta solalle, tavalliseen makuupaikkaansa... Kumma kun ei Antti
+ollut ottanut sitä mukaansa? Oliko pelännyt tarpeetonta haukkumista ja
+siksi mieluiten mennyt yksin? Kauan se nyt siellä viipyykin, vaikka ei
+ole rantaan kovin pitkästi...
+
+-- Helena, lausui ukko oudolla äänellä, etkö kuule askeleita?
+
+-- En kuule mitään, isä.
+
+-- Minä kuulen. Tuolta ne tulevat järveltä päin. Ne koettavat hiipiä,
+mutta korvani erottaa ne kuitenkin. Älä sinä kuitenkaan mitään pelkää,
+älä itsesi, poikasi, äläkä Antin puolesta. Ei teille mitään tapahdu.
+Minä tiedän sen. Isä-vainaja on liikkeellä, ja minun on maksettava
+eräs häneltä maksamatta jäänyt velka... Mitäpä se muuten olisi minulle
+kirvestä käteen lähettänyt...
+
+Aivan jäykistyneenä kauhusta kuunteli Helena vanhuksen puhetta.
+
+-- Kiesus avita, ukko, mitä te puhutte? sanoi hän kalpeana. Älkää
+pelottako... Anttikin kun on poissa...
+
+-- Isä-vainaja hänet pois lähetti, sillä siinä oli pelastus. Jos olisi
+jäänyt tänne, olisi tuho tullut, mutta niin ei ollut sallittu. Ei, vaan
+hänestä nousee uusi suku, jonka veristä on jo koston himo lieventynyt.
+Meillä se palaa hautaan saakka... Saa se häneltä lieventyä, sillä
+hänhän onkin vainolaisen naisen lapsi.
+
+Helena ei ollut koskaan nähnyt anoppiaan, eikä hänestä paljon
+kuullutkaan, sillä hän oli kuollut Antin syntyessä. Sen hän tiesi,
+että hän oli ollut rajantakaisia. Kauhulla kuuli hän ukon jatkavan
+muistelmiaan:
+
+-- Soukelon Arhippaisen, sen rosvon sisar, kaunokainen. Ei tullut
+mieluusti, mutta tuleminen oli. Ja rakkaaksi suostui lopulta, taivutti
+ylpeän niskansa. Ja sovintoa olisi hän tahtonut, mutta ei saanut
+aikaan. Yhä suuremmaksi paisui riita, kun raukkani kuoli... Ja niin
+kauan kuin hammas pystyy, hijoo vanha Arhippainen kostoa, eikä lepy,
+ennenkuin luut valkenevat. Tuoresta sillä onkin taas koston syytä,
+sillä hänenhän se taisi olla poikia se Antin käteen ampuja...
+
+Koira ulkona kohotti päätään ja puhkesi ulvomaan matalalla ja
+valittavalla äänellä. Sitten se taas vaipui hiljaisuuteen, silloin
+tällöin vain murahdellen.
+
+Äkkiä se kiljahti, mutta vaikeni taas heti, solan hietikossa hiukan
+peherrellen.
+
+-- Se on varmaankin Antti, ilahtui Helena sanomaan, kun kuuli ulkoa
+askeleita. Hän kiiruhti avaamaan ovea. Raivoisena karkasi silloin ukko
+pystyyn:
+
+-- Älä avaa! kiljaisi hän.
+
+Mutta se oli jo myöhäistä. Salpa oli poissa ja voimakas käsi tempasi
+ulkoa oven auki. Samassa syöksyi sisään pitkä, hamppupaitaan puettu
+mies, harmaa parta hulmuten. Suoninen käsi puristi kirvestä. Kirkaisten
+kaatui Helena pyörtyneenä maahan, pieni poika yltyi nurkassa pelon
+parkunaan. Ovesta näkyi miesjoukko, jolle harmaaparta käskevästi huusi:
+
+-- Pian tavarat aitasta. Ainoastaan paras otetaan, jos sitä mitä tässä
+hiirenpesässä onkaan. Minä kyllä nämä hoidan, ja onhan minulla tämän
+vanhan Vaaralan kanssa tilikin tehtävä...
+
+Kiireesti poistuivat miehet.
+
+-- Surmillesi tulit vihdoinkin, sanoi silloin vasta Vaaralan ukko.
+Hänen äänessään oli kaamean pilkallinen sointu ja suu vetäytyi
+ikäänkuin nauruun.
+
+-- Jo sinua odotinkin, lisäsi hän; isä-vainaja äsken pudotti tuolta
+seinältä käteeni vanhan sotakirveensä, ja joka kerta kun se liikahtaa
+itsestään, menee joku sukuni vihollisista manalle.
+
+Arhippa tuijotti vihamieheensä ikäänkuin ahmien hänen näköänsä.
+Kuullessaan hänen hyytävät sanansa, liikahti hän levottomasti ovelle
+päin.
+
+-- Joko pelottaa! kysyi heti Vaarala pilkallisesti. Ja ikäänkuin
+jotakin suunnitelmaa toteuttaakseen syöksähti hän samalla vastustajansa
+kimppuun.
+
+Mutta tämä vielä voimiltaan paljon häntä notkeampana väisti helposti,
+joutuen kuitenkin tällä liikkeellään peräpuolelle tupaa, Vaaralan
+päästessä oven suuhun.
+
+-- Risti silmäsi, Arhippa, pilkkasi tämä taas; ellet taivu apua
+huutamaan, niin olet mennyttä miestä. Ruma on tosin lankoansa tappaa,
+mutta täytyy, sillä muuten ei tule ikänä rauhaa tälle salolle. Ja nyt
+se on itse kantakettu nitistettävä. Oikein on kuin karhun tappoon olisi
+tässä joutunut.
+
+Arhippa seisoi kalpeana, kuunnellen ylpeätä puhetta. Häntä aivan
+herpaisi sen luonnoton rohkeus, sillä olihan ukko ja vaimo pienen
+lapsen kanssa aivan heidän vallassaan. Vilahtipa mielessä lamauttava
+ajatus tuon miehen suvun ainaisesta etevämmyydestä...
+
+Oli kuin olisi Vaarala osannut lukea hänen ajatuksensa.
+
+-- Yksikään sinun miehistäsi ei tältä retkeltä palaa, ja sille ei voi
+mitään. Tuossa on sinulle läksijäiset...
+
+Vaarala heitti äkkiä kirveensä kohti vastustajansa päätä, niin
+äkkiarvaamatta, ettei Arhippa ehtinyt väistää. Kirves sattui otsaan,
+mutta vain hamara, ja huumautuneena vaipui mies alas. Mutta sammumaton
+viha piti voimia yllä ja hän ehti vastata samalla teolla. Ammottavan
+haavan iski kirveen terä Vaaralan rintaan...
+
+Tuo tumma, aavemainen ukko horjahti, oli kaatua, mutta vimma ei
+sallinut hänenkään murtua. Hän syöksyi käsiksi vastustajaansa,
+kirousten puristuessa hänen huuliltaan. Ja äskeisestä iskusta vielä
+huumautuneen Arhipan painoi hän alleen, puristi vasemmalla kädellä
+kurkusta, hapuili sivultaan puukkoaan, sai sen, kohotti ja iski
+alkuihmisen koko ihanalla koston nautinnolla sen vihamiehensä rintaan...
+
+Arhipan kuolinhuuto kuului tuvasta pihalle ja aitoissa ryösteleväin
+miesten korviin... Pahaa aavistaen riensivät he paikalle. He saapuivat
+ovelle parahiksi kuulemaan kuolevan Vaaralan vahingoniloista sanaa:
+
+-- Ja Antti tappaa loput...
+
+Turhaa oli häntä enää iskeä, sillä hän oli kuollut. Mutta kuoleva
+Arhippa virkosi viime voimillaan varottamaan:
+
+-- Heti paetkaa, älkääkä polttako enää. Antti on poissa ja näkee, jos
+tulen teette. Tuho tulee. Menkää rantaan, viekää vene, ettei pääse
+takaa ajamaan... me emme kestä heidän edessään... älkää naista ja lasta
+tappako...
+
+Karjalaisen raakaan, mutta herkkään mieleen vaikutti suvun vanhimman
+äkillinen kuolema herpaisevasti. Kiireesti rupesivat he saalistaan
+kokoamaan. Potkaisten Helenaa kylkeen kysyi eräs:
+
+-- Missä miehesi?
+
+-- Rasilla, vastasi aivan älyttömäksi tyrmistynyt Helena, joka
+kuitenkin ymmärsi salata sen, että Antti oli mennyt rantaan.
+
+-- Koska saapuu?
+
+-- Huomenissa lupasi.
+
+-- Nouse!
+
+Helena totteli, rientäen suojaamaan lastaan, joka oli kyyristynyt
+nurkkaansa pelosta halvautuneena.
+
+-- Joudu matkaan, ja ota lapsesi.
+
+-- Armahtakaa!
+
+Mies heristi keihästään.
+
+-- Ei armahdeta tämän enempää, ja harvinaista on näillä retkillä
+tämäkin. Mutta kun ukko tuossa kielsi tappamasta, niin henki jääköön,
+mutta matkaan lähdet...
+
+-- Koetetaan perillä, lähteekö ruotsin naisesta yhtä pulska poika kuin
+täti-vainajastamme, joka oli Anttisi äiti...
+
+Keihään tyvellä tuuppien pakoitettiin Helena lapsi sylissä kulkemaan
+edellä. Rantaan mentiin.
+
+-- Montako teillä on venettä? tivattiin taas Helenalta.
+
+-- Tämä ainoa vain, vastasi Helena, rannalla olevaa kolmilaitaa
+osoittaen.
+
+-- Valehtelet, miten nuottaa vedätte?
+
+-- Kaksi oli, mutta toisen poltti ukko äsken naulat saadakseen, että
+uuden olisi tehnyt.
+
+-- Totta taitaa puhua, vahvisti nyt eräs karjalainen; kuopan luona oli
+vene veistoksella...
+
+Vene lykättiin vesille, siihen istutettiin Helena ja lapsi, ja siihen
+mahtuivat myös karjalaiset, joita nyt oli enää vain viisi. Kiireesti
+lähtivät he soutamaan veneilleen. Epätoivo sydämessä ajatteli Helena
+vain yhtä ainoaa kysymystä: miten pelastua?, aina siihen epätoivoisena
+vastatakseen: ei mitenkään.
+
+Yö oli nyt kohta puolessa. Karjalaiset, jotka tekonsa tehtyään ja,
+kuten luulivat, Antin ainoan veneen vietyään, tunsivat itsensä melko
+varmoiksi, eivät nyt suurin välittäneet kulkuaan salatakaan, vaan
+pyrkivät pitkin vedoin kohti vene-kaarrettaan. Vaitiollen kuitenkin
+soudettiin, kunnes perämies sanoi:
+
+-- Sinne jäi Arhippainen verivihollisensa viereen.
+
+-- Sinne jäi. Mielellään kai Antti hänet isänsä viereen hautaa. Onhan
+siinä edes hiukan lohdutusta.
+
+-- Ne olivat kiinteitä miehiä, nuo kaksi. Eivät unohtaneet. Mutta
+surmakseen kai se isä sinne niin himoitsikin. Olisi rauhassa sivu
+soudettu, kuten ensin aiottiin, niin eheinä oltaisiin. Kun tulikin
+tuohon kaarteeseen mennyksi. Siinähän se isä taas kostoon yltyi, sillä
+sanotaan hänen ja vanhan Vaaralan siinä nuorena kerran tavanneen... On
+hyvä, että Antti ei ole aivan kintereillä.
+
+
+IV.
+
+VAINOLAISTA ETSIMÄSSÄ...
+
+Nähtyään koiransa kuolleena ymmärsi Antti heti mitä oli tapahtunut.
+Ensin vaati koston himo ryntäämään suoraan, mutta sitten heti
+metsäihmisen vaisto sai oman hengen rakkauden elpymään. Välähdyksenä
+selveni hänelle, kuinka järjetöntä olisi ollut hänen aseetonna
+syöstä vainolaisten keskelle. Kuoleman hän sieltä olisi saanut ja
+siten riistänyt perheeltään sen ainoankin tuen, mikä sillä oli vielä
+jäljellä jos se oli enää elävien joukossa. Ja tuossa samassa tajun ja
+ajattelun välähdyksessä kerkesi hän huomata senkin, kuinka edullista
+oikeastaan oli hänen asemassaan, ettei hän ollut joutunut tuonne tupaan
+piiritetyksi, sillä mistään tehokkaasta puolustuksesta ei tietenkään
+olisi voinut olla puhetta. Parempi oli hänen toimia saartolinjan
+ulkopuolella.
+
+Kärppänä painui hän siis takaisin tuparakennuksen varjoon, kuunnellen
+henkeään pidätellen. Jo heti oli hän mielessään paikan äänettömyyttä
+ihmetellyt, eikä nyt, kun sitä yhä jatkui, voinut pidättää itseään,
+vaan läksi matalana hiipimään solasta pihalle. Kun sielläkään ei
+näkynyt mitään, siirtyi hän varovasti pitkin matalaa kivijalkaa tuvan
+ovea kohti. Hän ei huomannut muuta väkivallan merkkiä kuin aitan oven
+auki; tuli portaille, siitä pimeään etehiseen; siitä pimeään tupaan,
+sillä päre oli aikoja sitten palanut. Astuttuaan tupaan kompastui hän
+johonkin pehmeään, kosketti sitä kädellään, satutti kätensä johonkin
+niljakkaan, ja ymmärsi kaikki.
+
+Hän ei huutanut eikä valittanut, mutta hänen kurkkuaan kuivasi ja hänen
+täytyi nieleskellä alinomaa, ikäänkuin jotakin ahdasta ja raskasta alas
+painaakseen. Horjuen, tuntien omituista heikkoutta jaloissaan meni
+hän liedelle, ja puhalsi sen hehkuvista hiilistä päretikkuun valkean.
+Silloin hän jo näki kaikki.
+
+Hän meni isänsä ruumiin ääreen ja kumartui ukkoa katsomaan. Olisi
+luullut vihan vimmassa kuolleen kasvoilla näkyneen joitakin juuri
+kuoleman edellä tapahtuneitten ankarain sielullisten liikutusten
+jälkiä, mutta ei; ukko oli rauhallinen, jopa tyytyväisen näköinen.
+Käsi puristi vielä lujasti puukon vartta, eikä hellittänyt siitä
+vielä silloinkaan, kun Antti, kiskaisten puukon haavasta, nosti hänet
+penkille. Sitten kääntyi hän katsomaan ympärilleen, silmissä suorastaan
+avuton kauhu.
+
+-- Missä Helena ja lapsi?
+
+Kauhistuttavana jysähti nyt tämä kysymys hänen mieleensä. Ruumiitten
+löytö oli äsken lyönyt hänet niin turraksi, että kaikki henkinen
+toiminta oli ikäänkuin pysähtynyt, mutta päreen valossa ympärilleen
+katsottuaan oli hänelle heidän poissa olonsa äkkiä todellisuutena
+esiintynyt. Hän tuijotti hurjasti ympärilleen ja juoksi etehiseen, hän
+ei enää vaaraa varonut, vaan juoksenteli ympäri pihaa, käheällä äänellä
+rakkaitaan huudellen. Mutta huuto kaikui tyhjään yöhön, raskaassa
+ilmassa ei kaikukaan vastannut, ja merkkiäkään ei ilmennyt onnettoman
+hätää huojentamaan.
+
+Äkkiä seisahtui Antti taas, mietti hetkisen ja juoksi sitten tupaan.
+Hän oli kuin peto, jonka penikat oli ryöstetty ja joka nyt vainuaa
+ryöstäjän jälkiä. Uudelleen tulen viritettyään näki hän, miten kaikki
+oli tapahtunut, huomasi perheensä joutuneen yllätyksen uhriksi. Sitä
+vain hän ei ymmärtänyt, miksi ei oltu taloa poltettu ja elikoita
+surmattu, kuten aina oli tapana ollut voitolle päässeen. Hänen
+huudoistaan säikähtyneinä tormailivat elikot tuolla pitkin tanhuata.
+Senkin ymmärsi hän nyt, että Helena ja lapsi olivat ryöstäjän hallussa.
+Vaikka hänen sitä ajatellessaan posket paloivatkin kuumasti ja uuden
+onnettomuuden näky avautui mieleen, tunsi hän kuitenkin jonkunmoista
+mielihyvää siitä, että kaiken todennäköisyyden mukaan edes hengissä
+olivat. Ja siitä samasta ajatuksesta, ettei kenties vielä kaikkia oltu
+menetetty, sai hän myös voimia ruveta asemaansa järjellisesti pohtimaan.
+
+Hän älysi, että hänen oli pienintäkin seikkaa myöten käytettävä
+hyväkseen ne mahdollisuudet, jotka tarjoutuivat hänen käytettävikseen
+perheensä pelastamiseksi. Yksin ollen ja voimatta toivoakaan apua
+muualta täytyi hänen koettaa voittaa viekkaudella vihollisensa, niin
+kauan kuin se on hänen saavutettavissaan; jos se pääsisi painumaan
+kovin syvälle rajan toiselle puolelle, saattaisi Helenakin olla ijäksi
+mennyttä.
+
+Ja erämaan asukkaan metsästäjä-vaistot virkosivat kokonaan ja hän
+ryhtyi valmistautumaan retkelleen kaikella sillä viekkaudella, minkä
+turvaton ja vaaran-alainen elämä oli jo syntymästä hänen veriinsä
+istuttanut. Hän ei syöksynyt valitellen salolle onnettomuuttaan
+ilmoille huutamaan, vaan hän rupesi lujittamaan jalkineittensa pauloja,
+otti seinältä nuolet ja joutsen, tarkasti jänteen, koetteli terää,
+pisti pienen kirveen vyöhönsä, haki konttiinsa evästä, otti tulukset
+taskuun, ja meni päästämään karjansa pihanurmikkoon. Sinne lukitsi
+hän sen tukkien sola-aukot joka puolelta. Palattuaan tupaan nosti hän
+Arhippaisen toiselle penkille isänsä viereen, lukitsi oven ulkoa ja
+ottaen keihäänsä sauvakseen läksi kiiruhtamaan rantaan. Veneellä oli
+vainolaista ajettava ja tie pesälle löydettävä...
+
+Rantaan mennessään ei Antti unohtanut varovaisuuttaan, ja katui
+ankarasti äskeistä huutoaan. Parempi oli, ettei vainolainen tiennyt
+vainottu olevansa, vaan luuli elävänsä turvassa kaikilta vaaroilta.
+Silloin oli hyvä sopivalla hetkellä iskeä niin että asia ratkeaisi.
+Ja sen täytyi ratketa. Antti tiesi olevansa sitkeämpi, väkevämpi ja
+viekkaampi kuin yksikään noista; niin oli isäkin ollut ja niin oli
+hänkin. Aina oli voitettu ja totuttu voittamaan, sillä ainoastaan
+voittoon sisältyi elämisen mahdollisuus näillä perukoilla, olipa
+sitten kysymys eläimistä, ihmisistä tai luonnosta. Jos tuli yksikään
+todellinen tappio, niin oli hukka edessä. Olemassa olosta riiteli
+täällä jokainen elävä olento...
+
+Aamu alkoi hiukan kajastaa, kun Antti saapui rantaan, mutta kajastusta
+oli jo himmentämässä uhkaava pilven lonka, joka oli nousemassa idän
+taivaalle. Oli kuin olisi tämä hiottava ja raskas onnettomuuden päivä
+tahtonut tehdä täydellisen puhdistuksen ja salaman tulella kuluttaa
+pois ne veren merkit, joita se oli nähnyt ihmisten jälleen toisiinsa
+iskevän. Salaman isku oli Antille myöskin se huomio, että hänen
+veneensä oli viety.
+
+Hän rupesi ymmärtämään vihollisen varovaisuutta, mutta huomasi siitä,
+että se tuskin tiesi hänellä olevasta pikku veneestä.
+
+Suoraan oikaisi hän metsään ja läksi juoksemaan tuonne ennen mainittuun
+kaarteeseen.
+
+Sinne saavuttuaan näki hän sen tyhjäksi. Lintu oli jo lennossa hyvässä
+matkassa. Sarakossa vain näkyi kaksi vakoa veneitten jäljiltä. Antti
+meni lähemmäksi katsomaan ja huudahti ilosta: vedessä sarojen välissä
+keinui jo puoleksi uppoamassa Helenan päänauha.
+
+Tuossa tuokiossa oli hän omalla veneellään ja sijoittautui
+keskiteljoille soutamaan. Airon lujuus ei ollut suunniteltu hänen
+intonsa vertaiseksi, vaan taipui luokkana hänen soutamaan lähtiessään.
+
+Mutta kaukana jo souteli vihollinen.
+
+Kun se äsken vielä oli ollut Vaaralan kohdalla ja vaimentaen sountiaan
+kuin pahan omantunnon käskemänä, vaikka luulikin vihollisen olevan
+kaukana, koetti siltä siltikin piilotella, kajahti äkkiä yössä Antin
+käheä huuto:
+
+-- Hele-e-ena-a-a!
+
+Kuin puukon pistämänä syöksyi Helena teljoiltaan, jossa hän istui
+soutamassa, mutta samalla tunsi hän myös kylmää terästä kurkullaan.
+Avunhuuto tukahtui kurkkuun, jääden sinne pakottavaksi tuskaksi. Mutta
+sen täytyi jäädä, sillä tuossa oli puukko valmiina myös pikkupojan
+varalta ja katse uhkaavana ikäänkuin sanomassa: jos äänen päästät, niin
+henki... Nöyränä kumartui Helena soutamaan ja suuret kyyneleet valuivat
+hiljaa pitkin hänen poskiaan. Vaitiollen katsoivat julmat miehet hänen
+itkuaan, mutta eivät paljoa säälineet. Tämä oli heille ja tälle ajalle
+tavallista...
+
+Kun oli päästy loittonemaan, niin jo naurahti Helenan veneen perämies:
+
+-- Susi kaipasi naarastaan ja pentuaan.
+
+-- Ja huuteli, mutta turhaan huusi; otettu se nyt on täti-vainajan
+sijainen...
+
+Jo kurotti eräs kätensäkin Helenaan, mutta toinen, sorea ja vaitiollen
+souteleva karjalainen esti. Kiire oli kuljettava, sillä kauas piti
+ehtiä, ennenkuin uskalsi ensimäistä levähdystä pitää. Kun oli ollut
+kuusi miestä ja vain kaksi venettä, oli kulku käynytkin nopeasti, mutta
+nyt kun oli kolmaskin vene kuljetettavana, oli se hitaampaa. Saaliilla
+raskaasti lastatut veneet kulkivat sitäpaitsi melko syvällä, joten
+ei auttanut kaikkialla suorimpia paikkoja valita, vaan täytyi hiukan
+mutkitellen kierrätellä.
+
+
+V.
+
+KOHTAUS PEURAKOSKELLA...
+
+Yön ja päivän matkan päässä Vaaralasta reittiä ylöspäin kapenivat
+vedet joeksi, joka koskina kuohahteli paikoitellen hyvinkin jyrkkien
+kallioiden välissä. Se oli kuitenkin siksi syvä, eikä liian vuolas,
+että köyden avulla saattoi vetää veneet virran niskaan. Siitä aukeni
+taas eteen aava ja autio Parvaselkä, jonka keskelle luoja aivankuin
+huvikseen oli heittänyt pienen, korkeakallioisen saaren.
+
+Tuossa äsken mainitussa joessa oli koski, jota sanottiin Peurakoskeksi.
+Sen alla suvannossa kohosivat rantakalliot korkeiksi ja jyrkiksi, niin
+että veden rantaan ei ollut siellä yrittämistäkään. Vasta juuri kosken
+alla madaltui ranta niin, että jalka sai sijaa. Tuolla kuilussaan
+virtasi joki synkkänä kuin manalan virta, puhjeten tuontuostakin
+suurille, tummille "häränsilmille". Kallion koloon sinne tänne eksynyt
+tuomi tai koivu ponnisteli urhokkaasti kohti yläilman valtaista valoa,
+vihreydellään somasti paikkaa pukien.
+
+Usein ei paikan yksinäisyyttä häiritty, vaan rauhassa sai kuikka,
+koskelo ja pilkkasiipi-telkkä tässä tummassa suvannossa kalastusta
+harjoittaa. Hurjan temmellyksen paikaksi joutui se keväisin, kun
+Parvaselän jääjoukot vinhan kevättulvan tuomina johtautuivat
+Peurakosken nielusta kuin ahtaasta solasta, josta ei olisi mahtunut,
+mutta täytyi. Kun suvanto oli lyhyt ja sen alapäässä heti alkavan
+kosken niskassa saari ja hyvin ahdas väylä, sulloutuivat jäät,
+kaatuneet puut ja muu niiden mukana kulkeutunut pärtö suvannossa
+jyskäväksi, paukkuvaksi, kirahtelevaksi ryhmäksi, joka oli kuin luonnon
+antama kamala esimerkki todellisen ahdistuksen vaikeudesta. Ainoastaan
+paksuin sydänjää, lujin hongan runko sai siinä säilytetyksi edes
+jotakin haamua entisyydestään, mutta kaikki heikko ja vähäpätöinen
+jauhautui olemattomiin. Mutta luonto tiesi pääsyn. Sinne armotta
+ahtamaansa ja vaivaamaansa joukkoa nosti se tuuma tuumalta yhä
+ylemmäksi, kunnes päällimmäisinä olevat hennoimmat ainekset jo kallion
+reunoja luulivat hiipovansa. Ja niin koetti vihdoin vapautuksen hetki;
+huumaavalla jyrinällä ja paukkeella lähti jääjoukko vyörymään yli
+saaren ja alempana madaltuvien rantojen, nyt vuorostaan mahtavana
+kaikki alleen lannistaen...
+
+Tämä joen kohdalta jokseenkin leveä, vesistöjä erottava maakannas oheni
+kauempana mantereen rannassa kapeaksi harjanteeksi, joka oli kuin
+kämmenen reuna kahden valtavan veden välillä. Mutta harjanne oli niin
+korkea, ettei isompaa venettä voitu miesjoukotta siitä yli haalata,
+saatikka sitten lastissa olevaa, ja niin jäi luonnon oma väylä, vaikka
+olikin koskinen, yleisimmäksi kulkutieksi. Ja jos olisi joku asettunut
+vahtiin Peurasuvannon kallioille, kun siitä kulkue raskaasti ponnisteli
+ylös vastavirtaa, niin olisi hän voinut lähettää nuolen tuolta kallion
+reunalta, kituvan katajan takaa, melkeinpä kohtisuoraan kulkijan
+päälakeen... Menneinä aikoina se teko oli varmaan usein tehtykin, ellei
+suvannolla soutaja huomannut lähettää muuatta joukosta maitsekin...
+
+Peurasuvannon suunta oli suoraan idästä länteen. Ihmeellinen oli näky,
+kun auringon laskun aikana saapui koskea alas. Oli kuin olisi laskenut
+sulavaa kultaa myöten itse ijankaikkisen valon ahjoon, joka tuolta
+suvannon alta vastaan loisti joen uoman täyteisenä ovena. Kimallellen
+hyppelivät tuossa valossa hyrskyt, vene keinui kuin pehmeillä
+patjoilla, ja kovissa kohdissa tunsi kulkeva sitä pyhää hätää, joka
+lienee tunnettava kuoleman edessä senkin, joka uskoo autuaasti
+kuolevansa. Ja kun kalliot suvannolle saavuttaessa yhä kohosivat,
+muodostuen alempana siksi portiksi, josta aurinko loisti ijäisyyden
+ihanana valona, saattoi mustalla virralla sitä kohti keinuessaan
+uneksua, että oli löytänyt unholan virran joka päättyi autuuden
+valtamereen...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hyvin tunsi Antti nämä seudut, tunsi kalliot, kosken, Parvaselän, tunsi
+saarenkin kaukana selällä. Ja sitä muistaessaan tunsi hän kipeätä
+pistosta ja mielenliikutuksen karvasta ailahtamista sydämessään
+ja samalla heikkoutta; mutta luonnollisena vastavaikutuksena
+tuosta terästyi taas mieli entistä voimakkaammaksi ja kostonhimo
+kiihkeämmäksi...
+
+Ruvetessaan soutamaan oli hänellä suunnitelmansa ainakin osaksi
+selvillä. Hän ei halunnut ilmoittaa viholliselleen ajavansa sitä takaa
+ennenkuin Peurakosken suvannolla, mutta sinne oli hänen jouduttava
+ennen kuin sen. Ja se olikin hyvin mahdollista, sillä hän voisi
+keveällä kaksilaidallaan päästä oijustamaan poikki kannasten ja kapean
+Peuraharjun, sekä olla jo sopivassa paikassa Parvajärvellä vahdissa,
+jos Peurakoskella ei hyvin kävisi. Hän otaksui karjalaisten kulkevan
+yhtämittaa koko tämän yön ja vuoroin levähtäen seuraavan päivänkin,
+aikoen kunnolleen yöpyä vasta vanhassa yöpaikassa Peurakosken niskassa,
+ellei mikään häiritsisi. Ja juuri tuon rauhassa yöpymisen tahtoi Antti
+estää, sillä palava pelko ja raivo sai hänet kuvittelemaan jatkuvaa
+onnettomuutta kohdalleen. Mutta vaaraa tunteva hermo ei laukea
+himokkaaksi ja veri ei pääse luvattomille teille sillä, jonka täytyy
+pelätä henkeänsä. Mutta ennen Peurakosken yöpaikkaa ei tarvinnut pelätä.
+
+Ja piilossa pysyäkseen poikkesi Antti soutamaan omia ruohoisia
+oijusväyliään. Yhä kirkkaampana kuvastelihe veneen virissä nouseva
+päivä. Ukkonen, joka vielä äsken oli uhkaavana hymissyt päivän nousun
+taivaalla, oli hetkeksi rauennut taivaan rannan taa, odottamaan
+sopivampaa ryntäyksen hetkeä. Ja tuosta innostuneena oli päivä ruvennut
+ikäänkuin entistä kirkkaammaksi, muutamassa hetkessä karkoittaen yön
+merkit. Lahtien pohjukoissa viipyvät sumuhunnut kukisti se yhdellä
+ainoalla valtijakatseellaan, aamun viileätä neitosta koetti se saada
+lämpenemään intohimoisilla syleilyillä, yhä uudelleen yrittäen kuin
+väsymätön rakastaja, joka ei heitä, ennenkuin neito autuuden hurman
+valtaamana hänelle antautuu. Mutta antaumuksen hetkellä, kun se muuttuu
+aamusta päiväksi, aavistuksesta todeksi, neidosta naiseksi, se sulaa
+kyyneliin, itkien tyyntä ja koskematonta menneisyyttään, ja kyyneleet
+jäävät helmiksi maan päälle...
+
+Mutta aamun kauneutta ei ymmärrä mies, jonka sydän on musta ja
+synkkä kuin yö; yksi ainoa ajatus on hänen sielunsa herra: vaimon ja
+lapsen pelastaminen ja kosto. Hänen alkuperäinen luontonsa nauttii
+suunnattomasti tästä ajatuksesta, ehken enemmän vielä sen jälkimäisestä
+osasta. Olihan luonnollista, että hän pelastaa Helenan, ja hänen
+onnensa ei ole sen johdosta taas tunteva rajoja, mutta sen jälkeen
+seuraava kosto on, niin hän tunsi, kuin huumaava juoma, jonka tuottama
+humala on autuaallinen. Kun hän äsken tuvassa oli tuntenut veren hajun
+ja satuttanut kätensä isänsä veriseen ruumiiseen, oli hän syttynyt
+sammumattoman vihan paloon. Mikään eläväksi tullut kristillinen rakkaus
+ei ollut päässyt häneltä tätä tunnetta hillitsemään, vaan paloi se
+kiihkeänä ja voimakkaana, joka uudesta tilaisuudesta virikettä imien.
+Ja hän sisällytti tähän tunteeseen sen rikoksen mahdollisuudenkin,
+jonka alaisena hänen vaimonsa ja lapsensa oli, suunnitellen
+rangaistuksensa määrän sen mukaan kuin se jo olisi tapahtunut.
+Tuon rangaistuksen määrää ei muuten voinut paljon suunnitteluilla
+määritellä, sillä erämaan rangaistus oli yleensä kuolema; Antin isän
+kuolema, vaikka hänen surmaajansakin oli jo henkensä menettänyt, oli
+perustana sille vaatimukselle, joka on aina ja kaikkialla ollut erämaan
+laki: silmä silmästä ja hammas hampaasta.
+
+Mikä ihana näky: saarisena avautuu aamun kirkkaudessa eteen siintävä
+selkä, tuskin huomattavasti tuulen virissä karehtien. Lehväiset saaret,
+jotka näyttävät kohoavan veden kalvosta kuin unelmat, tuntuvat keinuvan
+onnessaan. Kaarteissa avautuvat valkoiset hietikot, jotka aallon
+helkkä kirjailee uusiin hienoisiin uriin joka päivä, ja edustalla
+valmistautuu kaislikko taas aallon käskystä keinumaan. Katse siirtyy
+rauhoittuneella nautinnolla viheriöivästä levähdyspaikasta toiseen,
+yhä kauemmaksi, kunnes se vihdoin uppoutuu kaukana siintävien vaarojen
+sineen. Mutta tuossa vasemmalla kohoutuu harjanne jo rannasta jyrkkänä,
+pukeutuen juureltaan tiheään lehtimetsään, mutta harjaltaan muuttuen
+komeaksi kelohongikoksi. Metsävalkean tuli on aikoinaan keskeyttänyt
+elämännesteen juoksun petäjän tiehyeissä ja muuttanut sen juurikuivaksi
+hongaksi; sade ja tuulet ovat siitä kaarnan lahottaneet ja pudottaneet,
+ja oksat ovat käpertyneet ryhmyisiksi käsivarsiksi, jotka vakaina
+ja ikäänkuin aatteellisina aina osoittavat taholleen. Ne oksat ovat
+kotkan ja kalasääsken mieluisimpia istumapaikkoja, niillä ylpeinä ja
+luoksepääsemättöminä istuen hautovat ne uusia rikoksia erämaan rauhaa
+vastaan.
+
+Erämaan rauha -- se on näennäistä: kaikkialla on sotaa ja taistelua.
+Tuossa pakenee veneitä vimmatulla vauhdilla, tuossa niitä synkeällä
+ilmeellä ajetaan takaa. Tuossa uipi ylhäinen kuikka, ilmeelläkään
+suunnatonta ahneuttaan ilmoittamatta; tuolla istuu kelohongan latvalla
+kalasääski, keltasilmäinen, vaalea, merkillinen lintu, joka taukoamatta
+tuijottaa järvelle veden kalvoon. Ja kun saaliiksi kelpaava kala
+ilmestyy veden pintaan, kohoaa se pitkille siivilleen, jännittää
+keltaisia pyöreitä kynsiään ja pudottautuu kohahtaen kalan niskaan,
+raskailla siiven iskuilla kohottautuen jälleen ilmoille. Mutta väristen
+kyyristäytyy silloin rannan ruohokossa korteikkoon piiloon sorsa,
+jonka elämä on vaappumista pelon ja toivon vaiheilla... Ja jos poistuu
+järveltä metsään, on vain toinen taistelu edessä. Pedot suurimmasta
+pienimpään elävät alituisessa veren janossa, siihen syntyen ja kuollen;
+ja ikäänkuin tämän veren janon ikuisuuden todistukseksi, näyttääkseen,
+että niinkauan kuin imettäväisten sukua on ollut maan päällä, on luonto
+säilyttänyt pohjolassa pedon, ahman, joka veren janossaan on hirviö.
+Kehityksen takia ei ole olemassa tälle pedolle, vaan on se palloamme
+polkenut samallaisena kuin tänään jo silloin, kun muu nisäkästen lauma
+oli vielä näöltään toinen. Se on kuin hirmuinen muinais-ilmestys, joka
+puussa varroten syöksee saaliin niskaan, hakee hampaisiinsa kaulasuonet
+ja puree.
+
+Antti souti kuin hurja, tuntemalta väsymystä. Hänen katseensa oli
+tunteeton luonnon kauneudelle, sillä hänhän kuului siihen itsekin
+olennaisena osana. Hän ei itse tiennyt, että hän oli vielä siksi
+peto, että veren jano saattoi vääryydestä herätä; ei tiennyt olevansa
+muuta kuin mies, jolle oli tehty veristä vääryyttä. Kaihoten ja
+malttamattomana katsoi hän taakseen, milloin avautuisi hänelle se
+salmensuu, josta hän pääsisi oikaisemaan kohti Peuraharjun tyveä...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ontrei-perämies piti venekuntaa lujilla. Tuon tuostakin käänsi hän
+ruskeatukkaista päätänsä katsoakseen taakseen. Joku epämääräinen pelko
+vaivasi häntä, monessa kahakassa mukana ollutta voimakasta miestä,
+ei itsekään oikein tiennyt, mikä. Hän oli oikeastaan vastustanut
+koko Vaaralan ryöstöä, sillä naapurirauha oli hänestä tärkeä, ja
+ryöstettäviä oli kauempanakin, mutta menihän mukaan sentään, kun
+Arhippainen kiukkuisesti vaati. Siinä hän nyt sitten sai sen, mitä
+haki, mietti Ontrei katkerana. Vaaralan vanha Juha oli aina ollut
+kamala ja salaperäinen, onnettomuutta tuottava mies, ei olisi pitänyt
+mennä enää häntä häiritsemään... Poika kuului olevan yhtä sisukas, ja
+varmaan tämän teon kostaa kipeästi...
+
+-- Ontrei, laske maihin, pyyteli Helenan vieressä soutava nuori
+kiharatukka karjalainen. Hiki helmeili hänen otsallaan. Pikku poika
+Helenan jaloissa itki katkerasti.
+
+-- En laske, Kuisma-veljeni, kielsi Ontrei, vasta Peuran niskassa
+levätään; siinä jo voimme olla rauhassa. Mutta jos lienee soutaaksesi
+raskas, niin upota tuo Vaaralan vene, sillä ei Antti ainakaan sillä
+enää pysty takaa ajamaan. Eipä ole paljo saaliistakaan taikaa...
+
+Paras tavara nostettiin toisiin veneisiin ja parilla kirveen iskulla
+tehdystä reijästä alkoi vesi pulputa sisään. Sinne se jäi jälkeen
+painuen yhä syvemmälle kunnes aivankuin levottomaksi tullen rupesi
+hitaasti pyörimään ja upposi. Helenasta tuntui kuin olisi viimeinenkin
+yhdysside kotiin päin katkennut. Vaikea oli hänen taas estää ainoata
+huojennustaan ja turvaansa, itkua, tulemasta...
+
+-- Älä itke, marjaseni, rupesi kaunis nuori karjalainen lohduttamaan.
+Hyvin me sinua perillä pidetään.
+
+Hän katsoi Helenaan pitkään, hymy leikkien punertavilla huulilla.
+Helena tunsi häpeävänsä, puna peitti hänen poskensa, ja hän painoi
+päänsä alas siirtäen huivia silmilleen. Mutta karjalainen hymyillen
+nosti huivia toisella kädellään ja koetti katsoa silmiin. Silloin
+Helenan inho, johon sekautui arka aavistus jostain pelottavasta,
+pukeutui tarmokkaaksi torjunnaksi...
+
+-- Kas kas, sanoi karjalainen, jonka nuortea ruumis naisen läsnä olosta
+tunsi vastustamatonta kiihoitusta.
+
+Pieni poika katsoi kummastuneena äitiinsä ja karjalaiseen. Jälkimäisen
+iloinen ystävyys oli vähitellen saanut hänet unohtamaan pelkonsa ja
+mukautumaan uusiin oloihin. Mutta nähdessään äitinsä vihaisen ja
+loukkautuneen liikkeen meni hän jälleen oman kansansa puolelle ruveten
+tarmokkaasti miehen jalkaa nyrkillään takomaan.
+
+-- Älä pelkää, lohdutteli mies; en minä pahaa tee. Ja muuttuen
+vakavammaksi rupesi hän taas soutamaan, silmissä uneksiva ilme.
+Hänen herkkään mieleensä ei voinut olla vaikuttamatta se surullinen
+kohtalo, johon oli joutunut tuo hänen rinnallaan soutava nuori, vielä
+viehkeä nainen, erittäinkin juuri siksi, että hän oli nainen, minkä
+joka liikekin Kuismalle hänen pitkän erossa-olonsa jälkeen toisesta
+sukupuolesta ihastuttavasti ilmoitti. Hän oli vielä liian nuori
+ollakseen raaka ja liian hehkuva ollakseen kylmä. Helena tai joku
+muu, kunhan vain oli kaunis nainen, olisi kentiesi nyt herättänyt
+hänessä eloon kaiken sen hellyyden, jota hänen sydämensä pystyi
+tuntemaan. Ja se pystyi. Hänen kansansa oli ollut ammoisista ajoista
+tunteitten kansaa, helposti riehahtava sekä hellyyteen että julmuuteen,
+innostuva sotaan ja retkeilyyn, lauluun ja soittoon, helposti heltyvä
+kyyneleihin. Mutta siltä puuttui tuo juro, sitkeä ja arkipäiväinen
+voima, joka suunnittelee väsymättä tekoansa vuosikausia, omistaen
+kaiken henkisen tarmonsa tulevaisuuden silmälläpitoon. Hetken lapsi,
+oli se vaikka kuinka etevä, ei kestänyt kesää kauemmin, vaan lannistui.
+Sen tunsi vaistomaisesti hänen sukunsa ja tiesi, että tuo hiljainen
+heimolainen rajan takana oli etevämpi juuri tässä olemassa ololle
+tärkeässä ominaisuudessa ja kerran oli oleva hänen henkistenkin
+saavutustensa perillinen...
+
+Kuisman herkkä mieli ailahti surulliseksi. Mitä muisti mies, äsken
+kuollutta vanhustako, vai jotakin neitoa nuorta tuolla rajan takana,
+jonne oltiin pyrkimässä?
+
+    Kus kuldaine kulgenov,
+    Valgei-tukku voappunov?
+
+Peurajoen suuta ei näkynyt ulapalle, sillä juuri ennen järveen laskuaan
+joki teki mutkan purkaen vetensä viistoon, niin että toinen ranta
+jäi kapeaksi niemekkeeksi. Paljoa huokaamatta lähti matkue nousemaan
+jokea, virrat sauvoen ja kosket nousten vetämällä. Helposti noustiinkin
+Peurasuvannolle saakka, mutta sitä ylös mentäessä, ennenkuin itse
+koskea lähdettiin nousemaan, teki mieli jo lepuuttaa. Mutta niskassahan
+jo odotti yöpaikka, joten monen minuutin aikaa ei airoja vedestä poissa
+pidetty...
+
+Oli jo tullutkin ilta, mutta paljoa iloa se ei tarjonnut. Koko päivän
+uhannut ukkosilma näytti vihdoinkin tekevän tuloaan. Taivas oli mennyt
+pilveen, oli tyyni aivankuin myrskyn edellä ja Peurasuvannon musta vesi
+juoksi sileänä ja salaperäisenä kuin Tuonelan virta. Ontreista tuntui
+kaamealta ohjata venettä tuohon onkaloon, mutta sinnehän oli mentävä,
+sillä muuten ei päässyt...
+
+-- Soutakaa kovemmin, sanoi hän äreästi.
+
+Kalliot kohosivat yhä korkeammiksi ja alhaalla kävi yhä hämärämmäksi.
+
+Vaiti olivat kaikki...
+
+Silloin kuului tuolta ylhäältä tuttu särähdys ja nuoli lensi suoraan
+Ontrein päähän. Mies ähkäsi ja kaatui taaksepäin virtaan... Sanaton
+kauhistus valtasi kulkueen, joka hetkiseksi aivan herpoutui...
+
+Mutta vain hetkiseksi. Tuossa tuokiossa karkasi Kuisma pystöön, tempasi
+Helenan pojan ja uhaten heilautti sitä kuin virtaan heittääkseen.
+Helenan sydäntä vihlasi ja kiljaisten koetti hän saada poikaansa
+takaisin, mutta onnistumatta, sillä voimakas käsi sieppasi hänet
+taaksepäin. Ei Kuisma kuitenkaan heittänyt parkuvaa pienokaista
+virtaan, vaan oli tahtonut teollaan osoittaa, että jos toinen nuoli
+vielä tulisi, niin... Ja siitä, että toista ei tullut, hän älysi, kuka
+oli ollut tuo kallion laelta ampuja...
+
+Kaikki äskeinen hellyys oli hävinnyt.
+
+-- Ei tainnutkaan olla miehesi Rasilla, koska niin pian on peräämme
+joutunut, että jo edellekin pääsi? sanoi hän katsellen Helenaan
+synkästi.
+
+Helena älysi, että varmin keino pelastua oli pysyä valheessaan.
+
+-- Varmasti Rasille meni, koetti hän vakuuttaa. Kuka sanoi, että Antti
+oli ampuja?
+
+Kuisma ei vastannut, vaan silmäili ylös kallion laelle. Sieltä ei
+kuulunut mitään, ei näkynyt mitään, vaan oli kuin olisi aave tuon
+surmannuolen lähettänyt. Ei ollut apua palaamisesta, paras oli mennä
+eteenpäin. Ja vauhdilla nyt mentiinkin, sillä äskeinen epäämätön
+todistus vaaran läheisyydestä oli karkoittanut kaiken velttouden.
+Heti kun Kuisma pääsi maalle hyppäämään, kiiruhti hän ranta-äyräälle
+seutua tarkastamaan, mutta mitään ei näkynyt. Kaikki oli kuin haudassa,
+ainoastaan jo alkava jumalanilman kohina kuului kaukaa.
+
+-- Koskelle, komensi hän.
+
+Vimmatulla vauhdilla noustiin jyrkkää ja vikevää Peurakoskea, mutta
+aikansa otti se kuitenkin kaikesta nopeudesta huolimatta. Kohisten
+pauhasi jo tuuli metsässä, ukkonen jyrisi taukoamatta ja salamat
+valaisivat silloin tällöin vaahtoharjaista järven pintaa. Salaman
+valossa vilahteli kaukaa selältä harmaakallioinen ja kituvahaapainen
+saari.
+
+Kukaan ei ajatellutkaan nyt Peuran niskaan yöksi pysähtyä, vaan suoraan
+järven poikki, ohitse saaren, suori Kuisma miehensä soutamaan. Kuka
+uskaltaisi jäädä tänne, metsässä hiipivän vihollisen syötiksi? Kun
+järven poikki päästäisiin, niin vaikea olisi jo seurata, sillä heti
+ei uskaltaisi jälkeen lähteä, vaikka olisi venekin, yksin kun näytti
+olevan...
+
+Kalpeina soutivat miehet ja ristinmerkkiin moni jo turvautui. Oli kuin
+olisi luonto tahtonut panna raivoisan vastalauseensa taas tapahtunutta
+surmaa vastaan ja siinä itse joutunut hillittömään tilaan, siveelliseen
+suuttumukseen, joka ei enää tuntenut rajoja. Perintakainen myrskytuuli
+kiidätti veneitä vauhdilla järven aavalle selälle, jossa aaltoilun
+tilaa saanut vesi kuohahteli lakkapäinä. Raskaasti lastatut veneet
+eivät jaksaneet nousta keveästi aallon harjalle, vaan pääsi se
+pujahtamaan tuontuostakin reunan ylitse. Miehille selvisi pian, että
+oli vakava vaara edessä ja auskari joutui pian yhtä tärkeäksi aseeksi
+kuin airo, mutta siitä huolimatta ei vesilastia keretty ahtaa ulos niin
+paljo kuin sitä tunki sisään. Nopeasti tehden päätöksensä käännälti
+Kuisma veneensä saaren suojapuolelle, viilettäen rantahiekalle.
+
+-- Tässä lieneekin hyvä yösija, sanoi hän; vaikea lienee tänne Antilla
+pääsy ja jos tulee, niin järveltäpä tuo tälle kalliolle näkynee.
+
+-- Mutta puun saanti on tällä saarella huonoa, valitti toinen; ei muuta
+kuin hentoa haavikkoa. Joku ajopuu sentään löytynee... Kun iskee tulta
+valkeanaan... Pannaan edes noita veneitä kiinni... Jos menevät, niin
+silloin...
+
+
+VI.
+
+MURHISAARI...
+
+Ammuttuaan nuolensa ja nähtyään sen sattuneen valtasi Antin hurja ilo,
+jonka Kuisman uhkaus kuitenkin pian laimensi. Hän huomasi, että toista
+nuolta hänen oli mahdoton tuohon joukkoon lähettää, ellei tahtonut
+ottaa hengiltä juuri niitä, joita oli tullut pelastamaan. Raivoissaan
+ja tyhmistyneenä läksi hän juoksemaan veneelleen, hyppäsi siihen
+ja keikkui jo kaukana selällä, kun karjalaiset vielä ponnistelivat
+koskella. Se vain oli hänelle vielä selvää, että vihollistaan hän ei
+saanut päästää näkyvistään; vaikka hengen uhalla oli hänen estettävä
+lopullinen tuho.
+
+Riemu valtasi hänen mielensä muistaessaan äskeistä tekoaan. Se oli
+musta Ontrei, karjalaisista niitä kaikkein pelättävimpiä viekkautensa
+tähden. Eipä auttanut nyt kettua keinonsa, vaan virtaanpa kellahti...
+Kun olisi voinut viisi nuolta yhdestä jousesta lähettää, niin sinne
+olisivat menneet kaikki, mutta ei voinut. Ja kyllä ne nyt ovat
+varoillaan.
+
+Vaikka kuinka olisi ajatellut, niin ei voinut Antti löytää vaimonsa
+pelastamiseksi muuta keinoa kuin sopivassa tilaisuudessa panna kaikki
+arpaan hyökkäämällä heidän päälleen. Mutta heitä oli neljä eivätkä he
+olleet mitään lapsukaisia ainoakaan; jokaisessa miehen vastus.
+
+Ukonilma kiihtyi ja rupesi armottomasti heittelemään Antin
+kaarnapalasta. Pian huomasi hän, ettei hän voisi ilmaa kestää, ja
+poikkesi saareen, tosin pienellä vastenmielisyyden tunteella. Sieltäpä
+olikin hänen hyvä kalliolta taas nähdä, mihin vihollinen suuntaisi
+kulkunsa. Hän käännälti veneensä suojapuolelle, mutta ei vienytkään
+sitä hiekkaan, vaan kätki sen tarkkaan syrjemmäksi kaislikkoon. Sitten
+kiiruhti hän kallion laelle ja rupesi sinne piiloutuen vahtimaan
+karjalaisten tuloa...
+
+Saari, jota kansa joskus sanoo Murhisaareksi, oli luojan oikku.
+Järvestä kohosi hiekkainen pengermä, joka madaltuessaan oli ottanut
+kaislaa ja ruohoa sekä rannaksi muuttuessaan säilynyt valkoisena
+hiekkana. Vähän ylempänä kasvoi haapa-, leppä- ja paatsamaviidakkoa, ja
+vihdoin kohosi keskeltä kallio, paikoittain sangen jyrkkärinteisenä, ja
+laeltaan aivan paljaana. Mutta aivan kuin työtään vähäksyen ja haluten
+sen hävittää oli luoja äkkiä halkaissut koko saaren, reväissyt kallion
+halki ylhäältä alas saakka, muodostaen kuilun, jonka pohjaa myöten yksi
+henki kerralla sopi kulkemaan ja joka oli mitä kauniimmin hiekoitettu.
+Rotkon rosoiseen reunaan oli iskeytynyt kiinni pieni mänty, joka
+epätoivoisena taisteli henkensä puolesta nälkää ja tuivertavia tuulia
+vastaan ja jonka kakkaraksi muodostunut havuhattu rupesi ennenaikojaan
+harmaantumaan. Mikä nukuttava tuulien soitto männyn latvassa, mikä
+ijankaikkinen haavan lehtien lepatus! Ilmassa sinkoili valittaen
+vinkuva tiira, keveänä leijaillen tuulen varassa; vapisevalla sydämellä
+katsoi se hiekalla paljaina olevia muniaan tuntien aina vaarassa olevan
+vanhemman tuskia. Nukuttava yksinäisyys, toimettomuuden raukaiseva
+alakuloisuus valtaa mielen, joka tuntee outoja aavistuksia ja
+omantunnon syyllisyyttä. Ja kun jumalanilma pauhaa ja aallot vyöryvät
+sammumattomalla innolla ylös rannan hiekkaa, tuuli ulvoo ja rankkasade
+pieksää kallioita, tuntuu siltä kuin olisi juuri tämä paikka täällä
+järven aavalla selällä jumalan vihan ainoa tarkoitus, kuin tähtäisi
+se juuri siihen kaikki vihansa salamat. Ja rotkosta huutaa veren ääni
+syyttävänä vaikeroiden kostoa ja vapahdusta...
+
+Yhä terävämmin tuijottivat Antin silmät nähdessään myrskyssä
+taistelevien karjalaisten veneiden lähestyvän saarta ja yhä
+matalammaksi ja vaanivammaksi painautui hän kalliota vastaan. Hänen
+sydämensä oli vallannut pelko heidän kohtalostaan, ei heidän, mutta
+vaimonsa ja lapsensa kohtalosta, joka tuossa veneessä myrskyn käsissä
+oli sama kuin vihollisenkin; hänen teki mielensä rynnätä pystöön ja
+huutaa neuvova sana hätääntyneille, mutta hän hillitsi itsensä, --
+rajuilma kuitenkin lakkaisi pian ja hän olisi perheineen hukassa.
+Mutta kuin ilves, joka ilkeästi marahtaen näkee koiraparin saapuvan
+sen puun juurelle, johon hän, metsän iso kissa, on suojaa etsien
+paennut, sähähti Anttikin hämmästyneestä pelosta, nähdessään Kuisman
+kaartavankin saaren suojaan ja nousevan maihin...
+
+Vene! oli hänen ensimäinen pelkonsa. Hän hiipi sille kallion reunalle,
+jonne sen kätköpaikan olisi pitänyt näkyä, ja rauhoittui huomatessaan,
+ettei hänkään voinut sitä näin korkeallekaan erottaa tiheästä
+rantakaislikosta. Sitten matoi hän hiljaa kallion vastapäistä puolta
+alas, ja kätkeytyi haapa- ja leppäryteikköön, ymmällä siitä, mitä
+hänen oli tehtävä. Mutta siinä joutui hän kokonaan pois vainolaisen
+kuuluvilta ja rupesi hiipimään pitkin kallion juurta rantahiekkaa
+lähemmäksi. Päästyään halkeaman kohdalle pujahti hän sinne lähtien
+suoraan saaren poikki. Käytävän keskikohdalla huomasi hän kallion
+seinässä pienen syvennyksen, ja meni sinne piiloon. Siitä häntä ei
+voinut löytää, ellei tullut käytävää myöten aivan kohdalle...
+
+Kuin kuulotorven päähän kuuli hän halkeamaan, mitä rannassa tapahtui.
+Helena ja lapsi komennettiin maalle puita kokoamaan, miehet vetivät
+veneet keulanojaan hiekalle ja ottivat niistä eväskonttinsa, lähtien
+sopivaa yöpaikkaa etsimään. Puheesta ja risujen katkeamisesta
+kuuli Antti heidän nousevan korkeammalle, tiheikön takana olevalle
+pengermälle, joka avautui kallion juurella kuin suojattu alue.
+Vanhastaan tunsi Antti tuon paikan, sillä hänkin oli siinä kerran
+käynyt, mutta ei ollut tahtonut silloin tulta pitää eikä yöksi jäädä...
+
+Siinä oli erämiesten vanha nuotiopaikka ja siihen asettuivat
+karjalaisetkin. Väsyneenä haalasi Helena risuja paikalle, tuli
+viritettiin ja läpimärkiä vaatteita ruvettiin kuivailemaan. Kylmästä
+kohmettunut pienokainen pääsi sekin jälleen sulamaan ja rupesi syötyään
+tulen hauteessa haukottelemaan.
+
+Jumalanilma lakkasi vähitellen. Ilmassa tuntui pian sanomattoman raikas
+tuoksu. Tuuli tyyntyi. Järvi rauhoittui rasvatyyneksi. Vesikaari
+ilmestyi idän taivaalle ja tiira sinkoili jälleen ilmassa huoletonta
+kulkuaan. Pilvet olivat vielä taivaan rannalla uhkaavana muurina,
+mutta voimatta enää mitään, ja salama oli herpautunut niiden helmaan.
+Äsken oli kaikki tuskaa, intohimoa, raivoisata vihaa, nyt viileätä
+ja kyllästytettyä rauhaa. Intohimo oli tyydytetty ja näytti siltä
+kuin olisi luonto nyt vakaana äskeisen raivonsa perusteita pohtinut,
+miettinyt, mikä oli ponnistuksen tulos...
+
+Mietteissään istui Kuisma tulen äärellä, sanatonna seuraten toisten
+puuhia yön varalle. Väliin silmäsi hän salavihkaa syrjemmäksi, jonne
+Helena oli lapsensa kanssa kyyrähtänyt, ja taas oli hänen silmiinsä
+ilmestynyt tuo hellä ja sääliväinen katse. Vaaran hetki oli tuolla
+koskella herättänyt hänen nukahtaneen tarmonsa ja pannut hänet
+toimimaan nopeudella, neuvokkuudella ja voimalla, mutta nyt, kun hän
+arveli olevansa Antin saavuttamattomissa, vaipui hän jälleen unelmiensa
+valtaan. Erämaa on unelmien herättäjä. Utuisimmat laulunsa ja sävelensä
+antaa se soida sen sielussa, joka osaa sen tunnelmalle avata sydämensä,
+ja mieli raukenee outoon kaihoon, joka tekee sielun ikävästä sairaaksi.
+Kaikki, mitä hurjan karjalaisen sydämessä oli hellyyttä ja villiä
+rakkautta naista kohtaan, riehahti palamaan hänen katsoessaan tuota
+nuorta ja uhkeaa, joskin surun valtaan vajonnutta naista...
+
+-- Tulen ääreen käy, kehoitti hän Helenaa, samalla liikahtaen
+syrjemmäksi aivan kuin vierellään tilaa tehden.
+
+-- Älä käske, pyysi Helena tukahtuneella ja aralla äänellä, vetäen
+lastaan lähemmäksi.
+
+Mutta Kuisma ei enää näyttänyt kehoitustaan muistavankaan.
+Levottomuuden ilme välähti hänen kasvoillaan ja hän nousi seisomaan
+katsellen ympärilleen.
+
+-- Kunpa tietäisin, missä on miehesi, sanoi hän synkeällä äänellä,
+Helenaan katsoen. Tietäisin, mitä hänelle tekisin... suolet lappaisin
+tuon puun oksille, tinan kurkkuun valaisin. Kun ei vain ympärillämme
+jossain taas liene vaanimassa...
+
+Hän lähti kulkemaan. Kiersi pitkin rannan reunaa, pitkin kalliota,
+poistellen tieltään syrjään paatsamapensaikkoa ja karkoittaen lentoon
+parven valittavia ja kirkuvia rantasipiä ja tiiroja. Hitaasti kulki hän
+pälyen epäillen ympärilleen ja tutkien kaikki mielestään piilopaikaksi
+sopivat kohdat. Niin kiersi hän luodon toiselle puolelle tullen rotkon
+suulle, joka siellä aukeni synkeänä ja mustana. Hän näki jälkiä, jotka
+johtivat pitkin hietikkoa kuiluun, ja seisahtui niitä tarkastamaan.
+Mutta äskeinen ankara ukkossade oli ehtinyt hävittää niistä niiden
+tuoreuden, eikä Kuisma siksi osannut niitä ansion mukaan epäillä. Hän
+meni rotkon suulle ja koetti jännittää katsettaan erottamaan, mitä
+halkeaman pimeys kätki keskelleen, mutta ei erottanut. Siksi läksi hän
+sinnekin katsomaan.
+
+Sateen jälkeinen kosteus tuntui halkeamassa kylmänä usvana ja
+pitkin kallioseiniä valui vettä. Kuta syvemmälle Kuisma pääsi, sitä
+synkeämmäksi rotko muuttui, niin että keskellä oli jo melko hämärä.
+Kuismasta tuntui oudolta ja kaamealta. Hän teki ristinmerkin ja
+kiiruhti askeleitaan, sillä hänestä tuntui kuin olisi kuoleman henkäys
+ja kalma häntä hiipaissut; helpotuksen huokauksella astui hän rotkon
+toisesta päästä ulos vapaaseen ilmaan.
+
+Mitään ei ollut näkynyt ja Kuisma vahvistui siinä uskossa, että
+turvallisin yöpaikka oli juuri tämä saari. Yöpaikalle olivat jo
+miehetkin leiriytyneet aukoen eväskonttejaan ja viskellen aralle
+Helenalle huomautuksiaan ja ehdotuksiaan.
+
+-- Käy syömään Kuisma, kehoittivat he; älä ole allapäin, sillä mikä
+on tapahtunut, sitä ei voi auttaa... Syö, vaimo, sinäkin... Tuossa on
+pojallesikin. Käy tulen ääreen, kaunokainen. Älä sure enempää, kaunihit
+ovat miehet Vienassa, ylen rakkahat ruotsin naiselle. Tässä me tulen
+hauteessa yö yhtenä vietetään, ka aamulla taas matkaa jatketaan. Tule
+vierelle tänne istumaan, tänne...
+
+Istuu Kuisma, mutta vaitiollen kuuntelee miesten puhetta. Lopuksi
+puhkee sanomaan:
+
+-- Vahtia lienee pidettävä ja paras on viedä kaikki valmiiksi
+veneeseen, jos tulisi äkkilähtö...?
+
+-- Vahtiako? kummastelevat toiset. Mitä tässä nyt vahdittaisiin
+väsyneinä? Kuka tänne järven selälle? Viedään vain veneeseen. Mutta
+nukutaan kuitenkin kaikin, eikä turhia väsytetä; raskaat ovat veneet
+soutaa. Ota siemaise ruotsin oluvia.
+
+Ruoka ja lämpö rupeaa raukaisemaan väsynyttä ruumista, miehet
+heittäytyvät pitkälleen tulen hauteeseen. Mutta Kuisma komentaa
+synkkänä Helenaa:
+
+-- Mene rantaan veneeseen lapsinesi.
+
+Arkana nousee Helena ja tottelee, mutta näkee kauhukseen Kuisman
+seuraavan perässä.
+
+-- Nouse veneeseen, komentaa tämä.
+
+Helena tottelee.
+
+-- Tänne kätesi!
+
+Ja Kuisma sitoo lujasti Helenan kädet nahkaviilekkeellä, pakottaa hänet
+pitkälleen veneeseen, tuo itkevän pienokaisen hänen viereensä, heittää
+jotakin peitettä verhoksi ja lähtee mutisten itsekseen:
+
+-- Saareen pian meidät heittäisit, jos irti olisit...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Rajuilman jälkeinen tyyneys rupeaa jo myöhemmällä luonnosta katoamaan;
+sähköjännitys minkä se hetkeksi oli menettänyt, virkoaa uudelleen, ja
+uuden toimintansa merkiksi kohottaa luonto taas pilviä taivaalle ja
+antaa yötuulen ruveta tasaisesti puhaltamaan. Järven selkä ottaa viriä,
+yltyy laineiksikin, jotka kohahtaen uupuvat hiekkaan. Mutta tuuli käy
+toisaalta, jättäen valkaman tyyneksi, ja ainoastaan laineen maininki,
+joka lahdelmaan kiertää, saa hiekalle höllästi vedetyt veneet hiukan
+nytkähtämään. Kuta pitemmälle yö kuluu, sitä voimakkaammaksi kiihtyy
+tuuli, vihdoin puhallellen täysin palkein. Korkealla kallion laella
+kasvavissa vaivaispuissa se taas vinkuu lohduttomasti, valittaen,
+aivankuin itseään raivoon kiihoittaen. Vaahtopäinä ärjyy avara selkä,
+yhä uudelleen karjahdellen esiin vihaista väitettään. Kallion huipun
+yli viskautuu silloin tällöin vihainen vihuri, pelmuuttaen kaislikkoa
+ja rannan tyyntä vettä. Kaislikosta löytää se veneen, iskeytyy kiinni
+laitaan ja rupeaa sitkeästi sylkyttelemään sitä järvelle päin. Tuuma
+tuumalta saa se sen siirtymään, kaislat aukaisevat airot hangoistaan,
+ne liukuvat hiljaa veteen, yhä harvenee kaislikko, yhä helpommin
+liukuu vene, kunnes se illan pimeydessä tuulen valtaan jouduttuaan
+katoo kuin aave vaahtoiselle järven selälle. Kukaan ei sen lähtöä ole
+todistamassa, vaan meni se yksin tuulen heiteltäväksi...
+
+Yön ja kuluneen päivän tapahtumien murtamana makasi Helena veneessä.
+Häntä kohdannut onnettomuus oli ollut niin äkkiarvaamaton ja niin
+suuri, että hän tunsi käyneensä aivankuin turraksi; olipa melkein kuin
+hän ei olisi surua tuntenutkaan, vaan olisi joka hetki ollut aivankuin
+mahtavan virran vietävänä, jossa vain oli silmät suljettuina ja
+toivottomana odotettava kuolemaa. Hän sulki silmänsä kuin armoniskua
+odotellen ja toivoi vain unohdusta ja tuskain loppua.
+
+Unetonna valvoo nuotiolla Kuisma. Tuon tuostakin hän kuuntelee
+tarkkaavaisena ja teroittaa katsettaan kauas selälle, nousten
+kalliollekin tuulen päälle katsomaan. Mutta myrskyisenä ja pimeänä
+kuohuu hänen katseensa edessä järven selkä, mitään ei näy. Kerran,
+tuulen alle taas katsahtaessaan on hän näkevinään valon ja pimeän
+rajalla selällä jotakin keikkuvan, joka oli kuin veneen kuvahinen.
+Mutta vaikka kuinka näköhermoja jännittäisi, niin ei saa parempaa
+selkoa, vaan pian on pimeys kätkenyt helmaansa aalloilla keikkuvan
+esineen. Oliko vene? Oliko tukki? Mikähän oli? Näin kyselee mies
+itsekseen levotonna ja yhä uudelleen palaa ajatus asiaan... Olisikohan
+pitänyt työnnältää vene vesille ja käydä tutkaisemassa? Mutta vierellä
+puun oksissa vinkuva tuuli kieltää menemästä, väsymys maanittelee
+valppautta lepoon ja voittaakin vihdoin. Uneen vaipuu yksinäinen saari
+autiolla selällä.
+
+
+VII.
+
+PIMEÄSSÄ YÖSSÄ...
+
+Antti oli piilossaan paljaana korvana. Veri humisi hänen päässään,
+eikä hän ollenkaan ollut selvillä siitä, mitä hänen oli tehtävä. Aivan
+vaistomaisesti kurkottelihe hän kuulemaan, mitä karjalaiset nuotiollaan
+puuhasivat. Kun hän sitten kuuli rotkossa askeleita, jotka lähestyivät
+hänen piilopaikkaansa, oli sydän melkein lakata lyömästä ja käsi
+puristui puukon varteen. Hän kyyristäysi kuin kissa ja odotti henkeä
+pidättäen...
+
+Mitä hänen oli tehtävä?
+
+Iskeäkö puukolla heti ja niin varmasti, ettei ääntä päästäisi, vai
+koettaako pysyä piilossa, ja iskeä vasta sitten kun ei enää muu
+auttaisi? Mutta jos suoraan iskisi, niin joku jysähdys kuuluisi sentään
+ja kun olisi kateissa, niin pian tulisivat toiset hakemaan. Mitä
+tehdä? Järki vaati aivoilta toiminnan ohjetta ja kun se ei sitä voinut
+saada, hätäytyi se lyöden ihon tuskan hikeen. Koko tämä ajatussarja
+ei vaatinut enempää aikaa kuin ne muutamat sekunnit, jotka viipyivät
+siinä, kun askeleet saapuivat halkeaman suulta Antin kohdalle.
+
+Silloin Antin hermot taas pääsivät tasapainoon ja hän tunsi tuota
+samaa varmuutta, jonka tiesi turvakseen vaaran hetkellä. Hän oli
+oppinut huomaamaan, että pelko oli hänelle kuten luultavasti kaikille
+aivan luonnollinen ominaisuus, ja että rohkeus oli vain järjen ja
+hermojen yhteistyötä vaaran hetkellä. Kun Kuisma hänen lähelleen
+tullessaan kiiruhti askeleitaan, ymmärsi Antti heti, että häntä tuskin
+huomattaisiin. Hän painautui koloonsa aivan hiljaa ja näki helpotuksen
+tunteella Kuisman onnellisesti menevän sivu.
+
+Sitten kuuli Antti miesten puheet nuotion ääressä ja hänen korviaan
+kuumotti. Hänen joka hermonsa oli vireessä ja kun hän vihdoin kuuli
+Kuisman komentavan Helenaa veneelle, musteni maailma hänen silmissään.
+Hän kuuli heidän menevän rantaan, mutta ei sitten kuullut enempää;
+pieni poika vain itki katkerasti.
+
+Hän ei jaksanut enää pidättäytyä, vaan syöksyi halkeaman suulle. Mutta
+siinä järki sentään sai hänet pidätetyksi. Jos Helenalle jotakin
+tapahtuisi, niin varmaan hän huutaisi niin, että tänne kuuluisi. Hän
+kuunteli. Kuisma kuuluikin jo tulevan rannasta. Taas helpotti ja
+ruumiin valtasi väsymys, raukeus, kuin suuren ponnistuksen jälkeen.
+
+Painautuen kyyryyn halkeaman suulle kallion kylkeen kuuli hän nyt yhä
+selvemmin nuotiolla lepäävien menon. Yö uuvutti miehet lepoon, vain
+Kuisma tuntui valvovan, koskapa vielä kävi veneillä, kaipa tavaroita
+takaisin tuomassa. Illan pimetessä alkoi nuotion loimu leikkiä yhä
+selvemmin rannan tummassa veden kalvossa, karjalaisten vielä äsken niin
+vilkas ja äänekäs puheen sorina harveni jo yksikantaisemmaksi, ja vain
+silloin tällöin sanottu sana tai venähtävä haukotus tuntui häiritsevän
+hiljaisuutta. Vihdoin oli kaikki hiljaa. Antti kurotti päätänsä kallion
+reunan ohi: tuossa oli nuotio ja tuossa miehet nukkumassa. Vain Kuisma
+istualtaan vielä kaiveli kepillä nuotion tuhkaa. Jo nousi ja katseli
+tarkkaan ympärilleen, lähti liikkeelle, kiipesi kallion päälle ja sinne
+seisahtui.
+
+-- Epäluuloinen tuntuu olevan, arvosteli Antti itsekseen.
+
+-- Olisiko hiipiä perässä ja sinne kalliolle keperryttää?
+
+Mutta eloon jäisi vielä neljä ja ennenkuin ne olisivat hengiltä, voisi
+Helena joutua heidän kostonsa uhriksi. Antti ei ymmärtänyt, mitä tehdä.
+
+Kuisma tuntui palaavan kallion laelta, koskapa kivestä irtautuva
+somero kuului uudelleen ruvenneen alas vyörymään. Tuossa hän tuli
+alas, istuutui paikalleen tulen ääreen, jossa Antti näki hänen vihdoin
+makuulleen painautuvan.
+
+Nyt oli hänen aika toimia.
+
+Mutta miten? Pois oli hänen tältä saarelta päästävä, sillä olo siellä
+sitoi kokonaan hänen kätensä ja saattoi heittää hänet milloin hyvänsä
+ylivoiman valtaan. Hänen oli siis hiivittävä veneelleen, ja se ehkä
+saattoikin käydä päinsä yhä pimenevässä yössä. Kerran taas veneeseen
+päästyään saattoi hän koettaa Helenaa pelastaa...
+
+Notkeasti ja aivan hiljaa lähti hän matamaan piilostaan kohti rantaa.
+Ruohokko ja tuulen kohina suojelivat hänen kulkuaan, vaikkakin Kuisma,
+joka tuntui kuulevan nukkuessaankin, heti hänen liikkeelle lähdettyään
+rupesi liikahtelemaan levottomasti ja huokasi raskaasti. Antti vaipui
+maahan liikkumattomaksi kuin kuollut, ja läksi liikkeelle vasta kun
+kuuli Kuisman jälleen rauhoittuneen. Tuuma tuumalta eteni matka;
+lähempänä rantaa uskalsi hän jo ottaa askeleenkin, potaltaa nopeasti
+ja äänettömästi kuin kissa eteenpäin ja niin päästä rantahietikkoon.
+Se peittyikin rannan ruohoisemman äyrään taakse, ja siinä sopi taas
+levähdyksen ja ajatuksen tilaa pitää.
+
+Päästäkseen veneelleen täytyi hänen mennä ohi karjalaisten nuotion
+ja veneiden, ja sitä kielsi järki tekemästä. Vaikka kuinka keveästi
+hiipisi, niin vaistomaisesta vaaran lähelle tulosta heräisivät aina
+varoillaan olemaan tottuneet miehet. Saarta ei taas olisi malttanut
+lähteä kiertämään...
+
+Antti luikasi mustaan veteen kuin ankerias. Kylmä vesi oli puristaa
+parahduksen hänen kurkustaan, mutta jaksoi hän silti hillitä itsensä
+ja kaahlasi nopeasti kaislikon rintaan, sen selkäpuolelle. Siellä hän
+olikin jo pimeän ja myrskyn peitossa, ja läksi kiireesti, puoleksi
+kaahlaten puoleksi uiden, kulkemaan venettänsä kohti.
+
+Tuuli ulvoi ikävästi ja sade rupesi pieksämään rauhatonta veden
+pintaa. Anttia värisytti ja hänestä tuntui kuin olisi hän jo eläessään
+joutunut manalan mustalle virralle; lietepohjaan painui jalka ilkeän
+pehmeästi ja savi iskeytyi nilkkaan kuin kuoleman pihdit. Kun ei
+vain Vetehinen olisi saaliin tarpeessa, kun tietää Maahisenkin niitä
+kohta saavan? Laineen läikkä pyrki horjuttamaan rintojaan myöten
+kaislikossa tarpovaa miestä, niin että kouran täysi täytyi aina kerätä
+kaisloja tueksi; ja kun aalto saapui niemen takaa kiertäen, lähetessään
+yhä kasvaen ja nousten, täytyi aivan kohottautuen ponnistautua sitä
+vastaan ottamaan, ettei olisi aivan rankana mukaansa pyyhkäissyt. Mutta
+taistelu antoi taas Antille voimia ja sitkeästi pyrki hän venettänsä
+kohti. Tuossa olivat jo takahangassa karjalaisten veneet, ja kohta
+keikkuisi hän omassansa ulapalla pimeän turvissa...
+
+Antti ei voinut ymmärtää, mihin hänen veneensä oli joutunut, sillä
+sillä paikalla, jonne hän sen illalla oli jättänyt, ei sitä enää
+näkynyt. Hän oli jo melkein niemen kärjessä, tuuli kohisi vapaana hänen
+päänsä päällä, aalto löi väsymättömällä raivolla, mutta veneitä ei
+näkynyt. Vihdoin löysi hän pimeässä sen tiheän kaislikkopehkon, johon
+hän veneensä oli kätkenyt, ja ymmärsi että tuuli oli sen vienyt. Hätä
+ukonilman ja pelko ilmitulon tähden oli saanut hänet kätkemään sen
+liian keveästi.
+
+Antti tyrmistyi kokonaan. Hän ymmärsi nyt, että hänen tuli ratkaista
+asiansa panemalla kaikki kerralla alttiiksi. Vene olisi suonut hänen
+valita tilaisuuksia, seurata vihollista kauan, kentiesi vähitellen
+päästä voitolle, mutta ilman sitä täytyi hänen ratkaista asia nyt heti,
+sillä saarelle hän ei voinut jäädä.
+
+Vilu ja nälän tuottama heikkous puistattivat hänen ruumistaan. Hän
+käännälti katsomaan karjalaisten nuotiota ja karkea kirous puristautui
+hänen huuliltaan. Hänet valtasi villi halu mennä vain kylmästi tuonne
+nuotion ääreen lämmittelemään ja puukko kädessä anastamaan itselleen
+se, mitä ei mielisuosiolla annettaisi. Hampaat kalisivat hänen suussaan.
+
+Äkkiä hän kyyristäysi. Kuisma siellä näkyi vavahtavan hereille,
+kohoavan seisomaan ja katsovan rantaan päin. Siellä se kuunteli
+tarkkaavaisena ja katseli ympärilleen, kunnes mitään epäilyttävää
+huomaamatta painautui jälleen makuulle. Mutta salamana lennähti hänen
+katseensa suunnasta Antin mieleen kolkko ajatus:
+
+-- Tuollahan on kaksi venettä rannassa, vielä Helena ja lapsi veneessä!
+
+Siinä oli tilaisuus, johon hänen kannatti panna kaikki kerralla
+alttiiksi.
+
+Koko suunnitelma välähti hänen mieleensä selvänä kuin salama pimeydessä
+ja hän kummasteli, ettei hän ollut sitä ennen huomannut. Hänen
+puolellaan oli myrskykin veneen viedessään, sillä nythän se olisi
+ollut hänelle vain vastuksena. Rohkeus virisi hänen mielessään ja
+päättäväisesti ja uusin voimin lähti hän kahlaamaan kohti valkamaa.
+
+Hän tiesi, ettei maalle ollut yrittämistäkään, vaan että hänen oli
+koetettava vedestä käsin saada veneet vesille. Sieltä päin niihin
+pääsikin paremmin käsiksi. Kaahlattuaan jälleen kaislikon rintaa
+niiden kohdalle luikui hän uimasillaan veneen perään käsiksi ja koetti
+liikauttaa sitä.
+
+Sanomattomaksi riemukseen tunsi hän sen nutjuvan melkoisesti ja
+ymmärsi, että muutaman minuutin voimakas työskentely edestakaisin
+saisi sen vihdoin irtautumaan. Hän kävi katsomassa toista venettä.
+Varovaisesti laidan yli kurkistaessaan näki hän vaimonsa makaavan
+siinä kalpeana ja pienen poikansa vilusta sinisenä rinnalla. Voimakas
+tunne tulvahti rintaan, mutta hän hillitsi itsensä ja painautui veteen
+ruveten venettä nytkyttämään irti.
+
+Pelastumisen tunne antaa intoa. Antti ei malttanut, vaan kiskaisi
+niin lujasti, minkä saattoi epämukavasta asennostaan. Vene heilahti.
+Poika parahti itkemään. Antti painautui melkein sukkeloon veneen perän
+suojaan. Ja syytä olikin.
+
+Nuotion äärellä heräsi Kuisma itkuun ja saapui kiireesti rantaan
+katsomaan, mikä oli hätänä. Hän koetteli venettä kokasta, tunsi sen
+olevan vielä lujassa ja säälien jätti nuttunsa värisevän pienokaisen
+peitteeksi. Oudosti hetken tuijotettuaan Helenaa ja uudelleen venettä
+maahan lujitettuaan meni hän pois. Antti näki hänen jälleen paneutuvan
+pitkälleen ja oli iloinen, kun huomasi hänen päänsä nyt joutuvan
+pajupensaan peittoon. Odoteltuaan hetken Kuisman nukkumista, hetken,
+joka oli pitkä kuin ijankaikkisuus, ryhtyi hän uudelleen työhön,
+ponnistaen kaikki voimansa. Hän solahutti jalkansa veneen alle molemmin
+puolin pohjaa, löysi sieltä niille tuen pohjakivestä ja rupesi
+pinnistämään raskasta venettä irti. Hiljainen sohina hienossa hiekassa
+pohjan alla ilmoitti hänelle veneen lähteneen liikkeelle. Äkkiä solahti
+se kiireempään vauhtiin, niin että hänen asemansa veneen alla kävi
+epämukavaksi, mutta annettuaan pohjasta sille vielä vauhdin solahdutti
+hän itsensä kaislikkoon päästyään syrjään, työntäen veneen voimakkaalla
+liikkeellä ulapalle. Tuossa tarttui jo tuuli sen laitaan ja lähti
+varmasti ja kiiruusti sitä viemään. Helena ja lapsi nukkuivat, koska
+eivät ääntä päästäneet...
+
+Antti katsoi maalle. Eräs karjalaisista kieriskeli unissaan väliin
+surkeasti äännähtäen aivan kuin armoa anoen... Antti kiiruhti toiselle
+veneelle... Maltti ei enää tahtonut riittää. Ne muutamat hetket, jotka
+kuluivat sen irti saamiseen, tuntuivat aivan sietämättömän pitkiltä.
+Vihdoinkin irtausi... Rentonaan Antti luikui veneen mukana jaloillaan
+sille vauhtia antaen. Hän ei pitänyt kiirettä siihen noustakseen,
+antoipahan mennä halki kaislikon ulos pimeään ja myrskyyn, jonne
+kadotessaan kuuli vielä karjalaisen surkean voihkinan ja valituksen.
+Silloin rupesi hän nousemaan veneeseen haalautuen hitaasti kokan yli
+tuuma tuumalta. Päästyään vihdoin laidan yli horjahti hän kuolemaan
+saakka väsyneenä veneen pohjalle, vaipuen siihen tainnoksiin. Aalto
+keikutti venettä armottomasti varastautuen silloin tällöin laidan yli,
+ja vene ajelehti turvattomana ulapalle toverinsa jälkeen...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun Helenan vene oli päässyt kauemmaksi ulapalle ja saaren murtama
+aallokko taas saanut entisen vauhtinsa, herätti hänet laidan yli
+pärskähtänyt kuohu. Veneen keikunnasta huomasi hän olevansa tuuliajolla
+ja puhkesi epätoivoissaan huutamaan. Sidottuna ollen ei hän voinut
+veneelle mitään, vaan oli tuomittu jakamaan sen kohtalon. Kaikin
+voimin koetti hän saada nahkaviilekkeitä heltiämään, mutta turhaan,
+ja hervahti ponnistuksistaan menehtyneenä takaisin veneen pohjalle.
+Poikittain laitatuuleen ajautuva vene keikkui kuin kaatuakseen,
+huuto ei kuulunut vastatuuleen, ellostuttava pyörtymyksen ja tuskan
+tunne valtasi hänet taas ja huokaisten vaipui hän tylsään tainnoksen
+kaltaiseen tilaan. Kuisman nuttu ei voinut pojua lämmittää, vaan
+sinisenä kylmästä kaikerteli pienokainen äitinsä vierellä...
+
+Kun Antti jonkun aikaa horroksissa maattuaan heräsi, hän suorastaan
+ryntäsi airoille ja alkoi voimakkain ja jo varmuudeksi päässeen
+pelastuksen tiedon rohkaisemin vedoin kiiruhtaa edellä ajelehtivaa
+venettä etsimään. Pimeys oli sen jo peittänyt helmaansa, mutta pian
+ilmaisi aalloille kuvastuva tumma varjo sen tuolla keikkuvan. Antti
+kiinnitti sen kiiruusti veneensä jälkeen ja alkoi soutaa jälleen kuin
+henkensä edestä. Hän oli läpimärkä, nälkäinen, monen epätoivon ja
+intohimon loppuun polttama, mutta silti yhä voimakas kuin penikoitaan
+turvaan kantava susi, jonka rakkaus on järjestä vapaata luonnon
+puhdasta viettiä. Hänen silmänsä tuijottivat saarelle päin terävinä
+kuin naskalit, ja kun saari jo oli yöhön vaipunut, teroitti hän
+korviaan kuin vainukoira, halaten kuulla ja olla todistajana siinä
+kauheassa heräämisen hetkessä, joka saarella päivän ensi kajastuksen
+aikana tapahtuisi...
+
+Tuuli ja malttamattoman ponnistuksella soutava käsi lyhensivät
+matkan pian. Samalla kuin päivän kajastus rupesi pilvisenkin taivaan
+takaa heittämään välkettään aallokkoon, pujahti Antti veneineen
+Lappalaisniemen terävän kärjen ympäri suojaan niemen tyvelle,
+kätkeytyen visusti lahdelman perukkaan. Ja kun hän tempauksella
+nostalti venettään maalle, heräsi Helena, oudosti katsellen
+ympärilleen. Yhdellä sivalluksella riipaisi Antti nahkaiset poikki
+kumartuen riemullisella ilmeellä Helenan yli. Sanomatta ymmärsi tämä
+kaikki. Huudahtaen tempasi hän kohmettuneen lapsensa syliinsä ja lausui
+Antille vain:
+
+-- Tulta!
+
+
+VIII.
+
+SE OLKOON TÄYTETTY...
+
+Antti kiiruhti maalle ja haki tuuheitten puitten juurelta, jonne
+sadevesikään ei ollut päässyt, kuivia risuja ja lehtiä. Kuusen
+juurella tuulen suojassa alkoi hän sitten heiluttaa tulusterästään,
+mutta aluksi turhaan, sillä kipinä ei tahtonut tarttua kastuneeseen
+taulaan. Koivun kannosta löysi hän vihdoin palasen kuivaa taulakääpää,
+leikkasi siitä viipaleen veitsellään ja takoi sen pehmeäksi puun runkoa
+vasten. Jopahan tarttui kipinä, joka oli aluksi pieni kuin kiiltomadon
+loiste, mutta laajeni pian hellällä hoidolla suuremmaksi. Jo rupesi hän
+ruokkimaan sitä naavalla, kuivilla lehdillä ja risuillakin, kunnes se
+leimahti voimakkaasti palamaan. Silloin Antti laittoi mäen rinteeseen
+tuulen suojaan aluksi roihuvalkean, toi Helenan ja lapsen sen ääreen
+lämmittelemään ja poistui sitten kirves kädessä parempia varustuksia
+puuhaamaan.
+
+Tuolta niemen tyvestä valitsi hän juurikuivan hongan ruveten sitä
+kirveellään kaatamaan. Nopeasti ja voimakkaasti putoilevien iskujen
+alla syveni kolo hongan kyljessä syvenemistään, säännöllisinä riveinä
+tipahti pois irti lohjennut lastuus, kunnes kannan ohetessa hongan
+sammaloituneet oksat rupesivat heikkoudesta tutisemaan. Arvioituaan
+kannan kyllin ohueksi rupesi Antti työntämään honkaa kumoon. Sitkeästi
+koetti se seisoa juurillaan, mutta kallistui silti kallistumistaan,
+kunnes se parahtaen kaatui maahan kauas viskoen katkenneita oksiaan.
+Sen paperihileellä olevasta rungosta katkaisi Antti kaksi tasapitkää
+pölkkyä kantaen ne olallaan nuotiopaikalle. Siellä rakensi hän niistä,
+asettaen ne päällekkäin, rakovalkean, jonka tiesi palavan tasaisesti
+ja lämmittävän hyvin kohentamatta. Molemmin puolin tätä laittoi hän
+havuista kotuksen, ja sen valmiiksi saatuaan vasta heittäytyi huoaten
+lepäämään. Helena olikin käyttänyt hyvin nämä hetket, oli saanut
+lapsensa kuiviin ja nukkumaan sekä kantanut maalle karjalaisten
+monilajiset eväät, piirakat, teokset, kolatsut ja muut sultsinat...
+
+-- Miten sait veneet irti ja miten tulit saarelle? kysyi Helena hiljaa.
+
+Antti rupesi kertomaan. He eivät olleet vielä vaihtaneet monta sanaa,
+olivat vain toimineet ja tehneet sen, mitä tehdä tuli. Nyt rauhaan
+päästyään tunsivat he taas ikäänkuin sulavansa ja sydäntä kevensi
+puhella eletyistä suruista ja kokemuksista. Harvakseen Antti haasteli
+takaa-ajonsa ja kostonsa vaiheet, synkkänä kuuli hän nyt Helenalta,
+miten hänen isänsä oikeastaan oli henkensä heittänyt. Hän oli ylpeä
+isästään ja iloinen siitä, että hän oli onnistunut nujertamaan vielä
+vanhoillaan Arhippaisen, sen sukuvihollisen. Ja hän tunsi suurta
+nautintoa siitä tiedosta, että karjalaiset olivat vankeina saaressa...
+
+-- Jäiköhän niille asetta? tiedusteli hän.
+
+Ei ollut sanottavia jäänyt, mitä puukkoja jäi, siinä kaikki. Kaikki
+olivat kantaneet veneeseen takaisin, eväänsäkin, onnettomat.
+
+Ja saarella ei ollut mitään lauttapuuksi kelpaavaa. Sen tiesi Antti
+vanhastaan, ja siksi hän syötyään rupesi levollisesti nukkumaan tulen
+hauteeseen. Jo uneen vaipumassa ollessaan kuuli hän Helenan aran
+kysymyksen:
+
+-- Ethän sinne menettää aio?
+
+Antti oli liian väsynyt vastatakseen, vaikka häntä halutti vastata, kun
+oli hänestä Helenan kysymys niin lapsellinen. Vai ei aikonut menettää
+heitä sinne! Tietenkin aikoi, kun oli kerran saanut satimeen koko
+susilauman...
+
+Antti nukkui pian kuin kuollut; hän oli kovista ponnistuksistaan niin
+väsynyt, että kasvot olivat aivan kalpeat, verettömät, kuin kuolleella,
+ja hengitys oli niin helppoa ja tasaista, että tuskin saattoi huomata
+rinnan kohoavan. Helena makasi hetken valveillaan katsoen Anttia ja
+pelonsekainen ilme oli hänen kasvoillaan. Sitten hiipi hän hiljaa
+niemelle päin harjun päälle Murhisaarelle katsoakseen, mutta mitään ei
+näkynyt, ei tulen välkettäkään, sillä kaukana oli täältä saari. Helena
+palasi nuotiolle ja vaipui huoaten havuvuoteelleen.
+
+Aamun lähestyessä tyyntyi tuuli. Järven pinta rauhoittui vähitellen
+aivan tyyneksi ja välähteleväksi pinnaksi. Sadepisarat kimaltelivat
+aamun hopeaisessa kajastuksessa, hiljaa tipahdellen puiden oksilta.
+Telkät ja sorsat nousivat ruohikoista aamulennolleen, jutellen
+uteliaasti toisilleen kuluneen yön mielenkiintoisia, joskin näin
+syksypuoleen jo viileitä kokemuksiaan. Kosteuden täyttämässä ilmassa ei
+savu jaksanut kohota puiden latvoja ylemmäksi, vaan painui leijailemaan
+maata myöten kuin Kainin uhrisavu, joka ei ollut Herralle otollinen.
+
+Helenakin jo nukkui, mutta levottomuus ja hätä kuvastui hänen
+kasvoillaan. Hän oli kuulevinansa kaukaa Antin hätähuutoja ja tahtoi
+mennä avuksi, mutta ei päässyt, sillä rautainen käsi piti häntä
+kiinni. Hän huusi apua, koetti huutaa veljilleenkin sinne leppeämpään
+rantamaahan saakka, mutta kukaan ei kuullut. Ja hänestä tuntui silloin
+kuin olisi sydän tahtonut haleta surusta ja katkeruudesta, kuin
+olisi koko maailma hänen ympärillään pimennyt ikäänkuin häveten omaa
+julmuuttaan ja kovuuttaan. Hän rukoili palavasti tuota kiinni pitäjää
+päästämään irti, sillä hän kuuli Antin äänen jo raukenevan ja voimain
+vähenevän, mutta aivan turhaan. Vihdoin viimein tunsi hän sen otteen
+heikkenevän, hän riuhtaisihe irti ja lähti kaikin voimin juoksemaan
+Antin avuksi. Juuri kun hän saapui onnettomuuspaikalle pimeään korpeen,
+jonne Antti oli mutaan vajonnut, oli Antti menehtymäisillään. Ennenkuin
+hän katosi kokonaan mustaan hetteeseen, lähetti hän Helenaan katseen,
+joka oli niin surullinen, niin moittiva, niin sanomattoman katkera
+ja väsynyt, kuin olisi siihen ollut koottuna koko ihmiskunnan tuska
+ja kärsimys yhteensä. Ja Helena tunsi aivan musertuvansa sen katseen
+edessä, se karkoitti elämän hänen sielustansa ja kyyneleet hänen
+silmistänsä, ja hän ymmärsi, että hän oli tuomittu koko elämäksensä
+surun uhriksi. Jokainen hänen sielunsa liike muodostui yhdeksi ainoaksi
+suureksi ja avuttomaksi kysymykseksi: miksi?
+
+Äkkiä vavahti Helena hereille ja nousi istumaan: unissaankin hän oli
+kuullut oikein, kaukaa kajahti vaisuna pitkä ja venyttelevä huuto, joka
+yhä uudistui, kunnes vähitellen raukeni ja kuoli, jättäen vain heikon
+kaiun väräjämään ilmassa. Ja huudon tauottua huomasi Helena jääneensä
+toivoen odottamaan jostain avautuvaa avun lähdettä...
+
+Antti nukkui raskaasti. Uni oli jo häntä virkistänyt, sillä poskille
+oli palannut väriä ja hengitys oli käynyt syväksi ja rauhalliseksi.
+Suonikkaat ja ruskeat kädet olivat suorana sivuilla, ja juuri nyt
+puristautui toinen niistä nyrkkiin. Helena ymmärsi Antin ja ymmärsi
+ne kauheat tuskat, joita hän oli viime vuorokauden kuluessa saanut
+kokea. Mutta siksipä hän myöskin ymmärsi sen tunteettoman ja kylmän
+johdonmukaisuuden, jolla Antti menetteli, ja huoaten älysi, että Antti
+ei päästäisi nyt saamaansa koston ja tuhon tilaisuutta käyttämättä. Hän
+oli juuri sellainen luonne, jota tarvittiin tämän erämaan asuttamiseksi
+vastoin vainolaisen ja luonnon vimmattua vastarintaa, ja hän tunsi
+olonsa hänen rinnallaan turvalliseksi. Oikeastaan hän ei ollut pelännyt
+mitään ollessaan karjalaisten vallassa, sillä hän oli luottanut niin
+perinpohjin Anttiin, että oli suorastaan tiennyt pelastuvansa; milloin
+pelastuisi, sitä ei ollut tiennyt, mutta ei ollut siitä välittänytkään!
+Oli vain antanut ajan mennä, alistuen kohtaloonsa. Ja Antti oli
+tullut, iskenyt varmasti kuin salama ja tuhonnut. Helenaa värisytti
+ajatellessaan sitä kohtaloa, joka karjalaisille oli eteen koitunut, ja
+hän toivoi, että he pääsisivät pian pois näiltä mailta niiden murhetta
+näkemästä ja todistamasta...
+
+Aamu kului. Savu pullahteli koveroksi palaneiden pölkkyjen raosta
+keveinä sinisinä pilvinä. Antti avasi silmänsä, katseli ympärilleen,
+kuin älyämättä missä oli, näki sitten Helenan ja muisti samalla kaikki.
+Hän venyttelihe tyytyväisenä ja nousi ylös.
+
+Samalla kuului taas kaukaa huuto, pitkäveteinen ja vähitellen alas
+painuva. Antti kuunteli sitä tyynesti ja sanoi sitten:
+
+-- Ei ole kulkijoita näillä mailla, turhaan huutavat.
+
+Hän nousi ja meni saaren puolelle nientä katsomaan sadintansa.
+
+Niemen harjulle päästyään paneutui hän siihen puitten suojaan
+pitkälleen ruveten tyynesti tarkastamaan selältä siintävää Murhisaarta.
+
+Savupatsas nousi saarelta, joka tänne katsoen näytti ryhmyiseltä
+kiveltä selän keskellä. Karjalaiset olivat nähtävästi virittäneet
+kallion laelle merkkitulen, toivoen sen herättävän mahdollisten
+kulkijain huomiota. Kallion laella näkyi myös jotakin liikkuvan, mutta
+huutoa ei kuulunut.
+
+-- Ovat jo älynneet huudon turhaksi, päätteli Antti, ikäänkuin
+mielessään hyväksyen tämän heidän päätöksensä.
+
+Vaistomaisesti tuli hän asettautuneeksi karjalaisten asemaan. Mitä hän
+heidän sijassaan tekisi? Hän punnitsi kaikki mahdollisuudet, mitä
+suinkin saattoi löytyä saarelta pois pääsemiseksi, mutta hän huomasi
+ne kaikki riittämättömiksi. Hän tiesi, että vaikka karjalaiset kuten
+suomalaisetkin, ikänsä asuvat vesien vierellä, he eivät aikuisina
+ui juuri koskaan, eivätkä pääse uimasillaan juuri kymmentä syltä
+pitempiä matkoja, jos pääsevät hätäytymättä sitäkään. Lauttapuuta ei
+ole minkäänlaista, ei ruokaa, ei mitään apuneuvoja. Mahdotonta oli
+muitten avutta karjalaisten päästä saarelta, ja jo päivän syömättä olo
+heikontaisi heidät niin, ettei enää mitään suuria pelastusyrityksiä
+ollut odottaminenkaan...
+
+Helenan tulo keskeytti Antin mietteet. Taluttaen pientä poikaansa,
+joka nyt tyytyväisenä jokelteli, tuli Helena hitaasti, silmät maahan
+luotuina, ja istui Antin viereen.
+
+-- Armahda karjalaisia, pyysi hän yksinkertaisesti, ja kyyneleet
+ilmestyivät hänen silmiinsä.
+
+Antti silitti hellästi hänen hiuksiaan. Hän ymmärsi
+vaimonsa täydellisesti, sillä hänen sydämensä oli äskeisestä
+pelastusmahdollisuuksien mietinnästä tuntenut myös niiden tuskien
+aavistusta, joita saarella jo nyt luultavasti alettiin kärsiä. Ja hän
+piti siitä, että hänen vaimonsa ei salannut naisellista hellyyttään
+ja hyvyyttään minkään julmuuden verhoon, vaan pyysi vihollistenkin
+puolesta. Ja hän tunsi, että hän kernaasti olisi suostunut hänen
+pyyntöönsä, jos suinkin vain olisi voinut. Mutta hän ei voinut.
+
+-- Miksi et voi? tiedusteli ihmeissään Helena, sillä hänestä olisi asia
+ollut mitä yksinkertaisin.
+
+Tyynesti ja hiljaisesti selitti Antti. Hän huomautti, että jos
+ainoakaan noista miehistä pääsee Soukeloon ja Uhtuaan kertomaan, miten
+oli käynyt aivan rajan ääressä Arhippaisen ja miten oli ollut heidän
+itsensä käydä ja miten oli ammuttu musta Ontrei, niin ovat luetut
+heidän päivänsä. Kostamatta eivät he jätä milloinkaan, jos siihen
+suinkin kykenevät. Mutta jos nyt saadaan tapetuksi koko matkue, niin
+ettei jää mitään jälkeä ollenkaan, ja vielä pidetyksi salassa heidän
+kohtalonsa, niin ei Soukelossa ainakaan ole pitkään aikaan ketään
+tällaisille retkille lähtijää. Kyllästymään ne ovat sielläkin jo
+vainoretkiin ruvenneet; vain vanhat, tuo Arhippaisen suku etenkin,
+samoin kuin Antin isä, olivat niille aina kärkkäät ja jättivät rauhan
+työt mieluiten naisille. Kun nyt oli tilaisuus saada hengiltä koko
+se pesuus, niin olisi aivan väärin omaa turvallisuuttaan ja yhteistä
+rauhan asiaa silmällä pitäen jättää se käyttämättä. Karjalaisten
+täytyi hävitä jäljettömiin, siinä ei auttanut, niin julma kuin heidän
+kohtalonsa tuli olemaankin...
+
+Antin mielestä oli se, että karjalaiset olivat joutuneet hänen käsiinsä
+kokonaan näin avuttomina, suorastaan jumalan viittaus. Olisivatko
+he armahtaneet hänen sukuansa ja häntä, jos olisivat näin valtaansa
+saaneet? Eivät olisi. Ei saanut vihamiestä armahtaa, sillä siten niitä
+vain oli yhä enempi. Viha hävitti ja kulutti, kunnes ei ollut enää
+ketään, joka olisi vihannut. Toinen tai toinen. Antti oli voimakkaamman
+ja sitkeämmän heimon lapsi. Hän ei voinut antaa perään, ei voinut
+joutua tappiolle, sillä hänellä oli tukenaan suunnaton voiman tunto,
+viekkaus ja sitkeys, sekä järjen valta tunteen yli. Vaikka kuinka
+surkealta tuntui, niin ei auttanut, asia oli näin sallittu. Erämaa
+oli tehnyt hänestä jonkunmoisen sallimukseen uskojan, joka toimi
+aivan omituisella itseluottamuksella, sillä hän tiesi kokemuksesta
+sallimuksen nähtävästi aikovan hänelle hyvää.
+
+-- Eivätpä sinua armahtaneet, vaan mukaansa veivät pideltäväkseen.
+Orjan, jonka olisi täytynyt alistua kurjimmankin kierokauron
+mielitekoihin, olisivat tehneet sinusta, samoinkuin me olemme monesta
+heidän naisestaan tehneet...
+
+Allapäin kuunteli Helena. Hän ei voinut väittää Antin perusteluja
+missään kohdassa vääriksi, vaan oli päinvastoin pakotettu tunnustamaan
+ne oikeiksi. Heidän oma turvallisuutensa vaati karjalaisten kuolemaa,
+se oli totta, mutta hänen lempeä sydämensä kauhistui sitä järjen
+kylmyyttä, joka tyynesti pani miehen näin menettelemään. Hän katsoi
+Anttiin. Vakaana tämä tuijotti selälle, saarelle, jossa tiesi vuoroin
+vihan, vuoroin epätoivon ja kirousten, vuoroin mitä mustimman
+masennuksen olevan vallalla. Hänen jalkansa juurella leikki lapsi,
+vihaisesti pieksäen risunkappaleella jäkälikköä ja purkaen lapsekasta
+vihaansa olemattomiin kierokauro-karjalaisiin...
+
+Helena muisti Kuismaa, tämän osoittamaa puolinaista hyvyyttäkin, joka
+oli herättänyt turvallisuuden tunteen. Ei se olisi sallinut ainakaan
+muiden pahaa tehdä, eikäpä olisi tainnut itsekään kehdata yrittää!
+Helena oli sen nähnyt naisellisella vaistollaan Kuisman silmistä.
+Ja kun hän nyt muisti hänenkin olevan saarella, pisti sydämeen
+taas kipeästi. Mutta hän ei puhunut enää Antille mitään, sillä
+varsinkin Kuisman nimeä kielsi jonkunmoinen käsittämätön arkuus häntä
+mainitsemasta. Oli antanut pikkupojallekin peitettä...
+
+-- Vaiti ollen istuivat he siinä, ja heidän mielensä oli kolkko.
+Helenan säälistä oli Antti johtunut miettimään kaikkia niitä
+kertomuksia rajavainoista, joita oli lapsuudestaan saakka kuullut
+ja joissa sittemmin oli itsekin ollut muutamissa todistajana ja
+osallisena. Ja vaikka hän hyvin myönsi, että hänen oma heimonsa oli
+usein ollut syypää mitä kauheimpaan ja tarpeettomimpaan julmuuteen,
+niin täytyi hänen toiselta puolen heidän puolustuksekseen sanoa,
+että se oli tapahtunut vasta silloin, kun heidät oli määrättömällä
+kiusalla ja huippuunsa asti nostetulla epävarmuuden tunteella saatettu
+hurjistumisen tilaan. Ja silloin eivät heitä pidättäneet mitkään
+voimat. Mutta karjalainen oli Antin mielestä pakana, jonka julmuus oli
+tullut kansanlauluksi ja jonka irstaus ei tuntenut mitään pidätystä.
+Ei ollut heillä pappeja edes kehoittamassa parempaan, eikä Solokoin
+saarelta kuulunut tänne saakka kellon ääni. Karjalainen oli hänestä
+viekas ja vilkkaudessaan lapsellinen, jota hän oli lapsuudesta saakka
+oppinut halveksimaan. Ruumiin voimat olivat kyllä suuret, jos oli
+kysymys vain hetken ponnistuksesta, mutta sitkeyttä ei ollut ollenkaan.
+Jos olisi pantu karjalainen päiväksi närekarhilla kaskea äestämään,
+niin Suomen nainen olisi illalla ollut reippaampi samaa työtä päivän
+tehtyään kuin hän. Mutta kuitenkin tunsi Antti aina jonkunmoista
+kateutta heitä ajatellessaan; heissä oli sittenkin jotakin uljasta ja
+jotakin puoleensa vetävää, tuollaista miellyttävää huolettomuutta, joka
+todistaa rikasta mielikuvitusta. Siinä missä Antti heimolaisineen teki
+työtänsä raskain aatoksin ja otsa aina huolten rypyissä, siinä kulki
+tämä Iivana lauleskellen...
+
+Antti nousi.
+
+-- Lähden kaksilaitaani hakemaan, sanoi hän, ja pyysi Helenaa mukanaan
+murkinalle.
+
+Antti muisteli yöllisen tuulen suuntaa ja läksi soutamaan hiljalleen
+pitkin rantaa. Kun hän kääntyi niemen kärjestä Murhisaaren näkyviin,
+tunsi hän selässään pientä väristystä. Hän oli vain katselevinaan
+kaksilaitaansa, mutta odottikin vain joka hermollaan milloin hänet
+saarelta huomattaisiin.
+
+Hän arvasi, etteivät karjalaiset voisi aavistaa saarelle jäämistään
+hänen teokseen, vaan luulevat tietenkin myrskyn veneet vieneen. Ja
+jos hän olisi joutunut kotinsa puolelle saarta maihin, olisi hän
+antanut heidän ijankaikkiseksi jäädä siihen uskoon, mutta kun tuuli
+vei toisaalle, niin että kotiin mennessä täytyisi soutaa saaren sivu,
+niin ei auttanut juuri läsnäoloaan salata. Yöllä ei Antti halunnut
+lähteä kulkemaan, kun oli koskesta laskettava. Hänen täytyi siis
+tuottaa vihollisilleen sekin katkeruus, että saisivat tietää, kenen
+valtaan olivat joutuneet. Eikä hän sitä juuri surrutkaan, vaan tunsipa
+yhäkin koston nautintoa ja jonkunmoista hurjaa iloa. Hän oli nyt paikan
+valtias, hänen vallassaan oli joko armahtaa tai silleen heittää...
+
+Hän souteli tyynesti pitkin kaislikon rintaa katsellen venettään. Kauan
+ei tarvinnut hakeakaan, kun jo löytyi. Hän sitoi sen veneensä perään,
+ja rupesi kääntymään takaisin leiripaikalleen. Silloin kuului saarelta
+huuto, nyt toivorikkaana ja virkeänä... Antti lepuutti airojaan ja
+kuunteli sekä mietti.
+
+Mennäkö näyttämään, vai soutaako pois? Jos menisi ja näkisivät, kuka
+on, niin kauhealta mahtaisi tuntua... Mutta samalta taitaa tuntua, jos
+tyynesti poiskin soutelisi...
+
+Hän oli kahden vaiheella. Huuto kuului uudelleen, kutsuvana, käskevänä,
+kärsimättömänä... Hän käänsi veneensä saarta kohti ja lähti hitaasti
+soutelemaan.
+
+Silloin vaikeni saarellakin huuto, ja koko sen puolen ilma tuntui
+olevan täynnä jännittynyttä ja kiihkeää odotusta, malttamattomalta
+toivoa mitä ihminen ajatella saattaa. Saarella olijoista tuntuivat
+tulijan aironvedot hitaudessaan ijankaikkisuuden pituisilta...
+
+Mutta vene lähenee varmasti, vaikka hitaasti. Se ei ole mikään
+näköhäiriö, valhekuva, vaan todellakin lähestyvä vene, ja siis pelastus
+varman kuoleman kidasta. Voiko ihanampaa tunnetta ajatella, kuin se,
+mikä kuolemaan tuomitun valtaa, kun hän kuulee armahduksen sanoman...?
+
+
+IX.
+
+SILMÄSTÄ SILMÄÄN...
+
+Karjalaiset olivat saapuneet rannalle venettä odottamaan, ja iloinen
+jännitys kuvastui heidän kasvoistaan. Mutta kun Antti saapui niin
+lähelle, että venettä rupesi selvemmin näkemään, muuttui heidän
+iloisuutensa yhä suuremmaksi hämmästykseksi. He tunsivat veneen, mutta
+kuka oli soutaja?
+
+Ja kun soutaja pysähtyi juuri nuolen kantaman ulkopuolelle saaresta,
+käänsi veneensä ja näytti kasvonsa, pääsi pettymyksen ja kauhun huuto
+karjalaisten huulilta. He olivat tunteneet Antin ja arvasivat kaikki
+hänen työkseen. Kuisma kääntyi sanaakaan sanomatta rannasta pois ja
+käveli hitaasti kallion laelle. Hän tiesi, nähtyään Antin, rukoukset
+turhiksi, eikä tahtonut vihollisensa edessä nöyrtyä, eikä liioin
+hänelle hätäänsä näyttää. Raivo oli niin suuri, epätoivo niin pohjaton,
+että hän alistui ylpeästi kohtaloonsa...
+
+Mutta toiset eivät olleet ylpeitä, vaan pyysivät armoa, rukoilivat
+käyttäen kaikkia niitä suloisia sanoja, joita heidän notkeassa
+kielessään oli. He lupasivat Antille kaiken sen maallisen hyvyyden,
+mikä heidän tiedossaan vain oli ja mitä he vain voivat kuvitella, ja
+kun se ei auttanut, ryhtyivät he voimattomina uhkailemaan. He sanoivat
+kiduttavansa Anttia kaikilla niillä kidutuskeinoilla, mitkä heistä vain
+nyt tehokkaimmilta tuntuivat, kiristivät hampaitaan, puivat nyrkkiään,
+kunnes lopuksi vaikenivat. Sanattomina kummastuksesta tuijottivat he
+Anttiin, joka ei koko aikana ollut sanonut mitään, vain katsonut heihin
+herkeämättä. Ei ilmekään ollut värähtänyt hänen kasvoissaan heidän
+houkutuksistaan, ei pieninkään hymyn väre niille ilmestynyt heidän
+uhkauksistaan, ja kun karjalaiset voimattomassa vihassaan kaahlasivat
+veteen hänen venettään kohti, siirtyi hän varovaisesti muutamilla
+aironvedoilla kauemmaksi. Ja kun hän hetkisen perästä lähti soutamaan
+pois yhtä tyynesti kuin oli tullutkin, heittäytyivät karjalaiset
+masentuneina rannan hiekalle kohtaloaan valittamaan. Kuisma ainoastaan
+vaikeni synkeästi eteensä tuijotellen...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Helena rukoili palavasti Anttia taipumaan ja pelastamaan karjalaiset.
+Kun ei heillä ollut aseita, niin helpostihan sai heille viedyksi
+tyhjän veneen. Varmaan menisivät, eivätkä enää koskaan uskaltaisi
+tulla takaisin... Mutta Antti ei taipunut. Yhä uudelleen selitti hän
+vaimolleen, miksi se oli mahdotonta; koko hänen sukunsa olemassa
+olo vaati karjalaisten kuolemaa. Niin kuluivat heidän päivänsä
+keskinäisessä kamppailussa vihollistensa hengestä.
+
+Sillä Antti ei voinut lähteä pois paikalta, ennenkuin oli päässyt
+varmuuteen. Hän tunsi, että jos hän nyt lähtisi, kun viholliset vielä
+olisivat hengissä, täytyisi hänen palata takaisin katsomaan, miten oli
+käynyt. Helena oli jo epätoivossaan vaatinutkin Anttia lähtemään pois,
+kun ei kerran taipunut, mutta ei Antti voinut. Ja Helena oli silloin
+syyttänyt häntä julmuriksi ja vavisten silmännyt saarelle päin...
+
+Kolmantena vuorokautena oli saarelta vielä kuulunut huutoa, mutta
+sitten oli kaikki ollut hiljaa. Viidentenä oli jo tulikin sammunut, kun
+oli satanut, ja sen jälkeen ei enää savua näkynyt. Ei ollut elonmerkkiä
+näkyvissä.
+
+Kauhistuksella ajatteli jo Anttikin vihollistensa kohtaloa. Nyt
+kun heitä ei enää mikään voinut pelastaa, kun koston malja oli
+nähtävästi jo sakkaan saakka tyhjennetty, tuntui hänestä tekonsa aivan
+masentavalta ja hän rupesi kiireesti varustautumaan matkaan kotia
+kohti. Sivumennen saattoi hän nyt varmistautua vihollistensa kohtalosta.
+
+-- Pelasta edes Kuisma, rukoili nyt Helena, jos hyvinkin olisi vielä
+hengissä. Muista, että hän kentiesi pelasti poikasi, kun antoi hänelle
+mekkonsa. Kiireesti menkäämme, ehkä vielä voimme tehdä osan tehdystä
+tekemättömäksi.
+
+Kuumeentapaisella kiireellä varustautui Helena soutamaan, eikä Antti
+häntä enää vastustanut. Helenan rukoukset ja moitteet olivat ikäänkuin
+kasvattaneet hänen käsitystapaansa, ja hän oli ruvennut itsekin
+epäilemään tekonsa todellista tarpeellisuutta, toisin vuoroin taas
+itseään tästä heikkoudesta moittien. Mutta toisekseen arveli hän
+itsekseen, että Kuisman pelastamisesta saattaisi olla hyötyäkin, ja
+siksi hänkin saarelle kiirehti.
+
+Lastatut veneet olivat raskaat soudettavat, mutta pian silti matka
+joutui. Kun lähestyttiin Murhisaarta, heitti Helena soudun ja kääntyi
+katsomaan: ei ääntä, ei elon merkkiä.
+
+Helena ratkesi lohduttomaan itkuun, Antti tuijotti synkästi saarelle.
+Hän laski varovaisesti veneensä samaan hiekkaan, josta oli ne
+myrsky-yönä ryöstänyt, sekä nousi nuotiopaikalle.
+
+Siinä oli kolme karjalaista kuolleena, ja kuolintaudin kauhea laatu
+näkyi selvästi heidän kuihtuneesta muodostaan. Mutta Kuismaa ei näkynyt.
+
+Hakien kiersivät Antti ja Helena saaren, mutta ei missään. Vihdoin
+nousivat he kalliolle. Siellä makasi Kuisma hätäisesti tehdyllä
+lehtivuoteella. Kun he lähestyivät, näkivät he hänen koettavan kääntää
+päätään heihin päin. Hän oli vielä hengissä.
+
+Kun he saapuivat ääreen, ja Kuisma näki oudosti ja kauhistuneesti
+katselevan Antin, koetti hän nostaa kättään ikäänkuin iskua
+varjellakseen, kuitenkaan jaksamatta. Itkien heittäytyi Helena
+polvilleen hänen viereensä.
+
+-- Antti, kanna kiireesti veneeseen, hätäili hän; ehkä hän vielä
+virkoaa.
+
+Ja Antti nosti vihollisensa syliinsä voimakkaasti ja vaivatta sekä
+kantoi hänet veneeseensä. Ja Kuisma kiinnitti häneen elottoman ja
+tuijottavan katseensa, johon Antin täytyi katseellaan vastata, sillä
+hän tunsi olevansa aivankuin vankina. Ja se katse poltti kuin tuli ja
+syöpyi hänen mieleensä ainaiseksi karkoittaen rauhan...
+
+Helena koetti antaa Kuismalle syötävää pienissä erissä, mutta kuoleman
+kouristamasta kurkusta ei enää tahtonut mennä mitään alas. Päivä kului
+häntä hoidellessa, mutta minkään muun ei voinut sanoa Kuismassa elävän
+kuin katseen. Se seurasi Helenan ja Antin toimia milloin vain he olivat
+näkyvillä, ja Helenasta tuntui aivan kuin hän unessaan olisi nähnyt
+tuon katseen. Se oli niin surullinen, niin moittiva, niin sanomattoman
+katkera ja väsynyt, kuin olisi siihen ollut koottuna yhteen koko
+ihmiskunnan tuska ja kärsimys. Ei mikään maailmassa näyttänyt voivan
+sen tuskaa lieventää.
+
+Saapui murheellinen yö. Antti kaivoi kuolleille haudan siihen paikkaan,
+jonka vanhastaan tunsi ja hautasi heidät sinne. Entiselle paikalle
+laittoi hän myös yö-nuotion, teki sen ääreen Kuismalle vuoteen ja
+kantoi hänet sinne. Ja oli kuin olisi Kuisman kelmeillä kasvoilla
+vilahtanut hymyn kajastus. Kun pimeä saapui ja aalto kahautteli
+kaislikkoa salaperäisesti, liikahti Kuisma äkkiä. Kun Helena kumartui
+hänen ylitsensä ja Anttikin saapui ääreen, kokosi hän viimeisetkin
+voimansa, katsoi ruskeilla silmillään Helenaan, katsoi Anttiinkin,
+koetti lausua jotakin, ojensi vaivaloisesti molemmille kätensä ja oli
+kuollut...
+
+Eivätkä Antti ja Helena sanoneet mitään, sillä itku ja suru salpasi
+heidän äänensä. -- -- --
+
+Mutta kun Helena nuotion ääressä valvoessaan mietti Kuisman kuolemaa,
+tuntui hänestä kuin olisi Kuisma antanut anteeksi, ikäänkuin kuoleman
+edessä ymmärtänyt Antin teon, hänet, koko maailman tuskan ja vaivan.
+Kentiesi hän oli siksi hymyillyt, kun Antti kantoi, ymmärtänyt hänen
+menettelynsä perusteet, tuominnut omansa ja katsonut heidät kaikki
+näihin tekoihin tavallaan syyttömiksi. Helenasta tuntui kuin olisi
+Kuisma kuolemallaan ja käden ojennuksellaan vetänyt verhon menneisyyden
+eteen ja tehnyt onnen ja rauhan taas mahdolliseksi. Hänessä oli
+vihan ja koston henki saanut niin uljaan ja jalon uhrin, että se oli
+tyydytetty ja rauhan sekä onnen mahdollisuus taas rakennettu.
+
+Mutta Antti oli nyt vuorostaan synkkä. Vaikka hän nyt tahtonsa
+perille päästyään entistä selvemmin huomasi, kuinka edullista hänelle
+lopultakin oli kaikkien karjalaisten tuho, oli Kuisman kuoleman
+näkeminen, tuo käden ojennus, joka oli hänelle käsittämätön, häntä
+ankarasti järkyttänyt. Ainoastaan Helenan sovittava usko sai hänet
+rauhoittumaan ja paljasti hänen alkuperäiselle sielulleen tunnelmia,
+jotka olivat liikuttavaisuudessaan hänelle outoja ja ihmeellisiä...
+Aatoksissaan makasi hän mielessään käyden läpi äskeiset tapahtumat.
+Ja hän ei niitä sittenkään katunut, sillä elämä oli sen kaiken niin
+vaatinut. Vika ei ollut hänen.
+
+Kun päivä valkeni, hautasi hän Kuisman toisten karjalaisten viereen,
+ja vieritti haudalle viisi isoa kiveä. Ja kun Helena ihmetellen kysyi,
+miksi hän viisi kiveä vieritti, kun kuolleita oli vain neljä, ei hän
+antanut mitään selitystä... Viisi ristiä hakkasi hän kivellä kallion
+seinään...
+
+Hiljaisina soutivat he koskelle. Siinä päästi Antti toisen veneen
+irti, jättäen sen kosken niskaan odottamaan. Toisen laski hän heti
+kosken alle. Ja siinä jäntevällä kädellä venettään kuohujen läpi
+ohjatessaan tunsi hän taas voimansa palaavan ja rohkeutensa virkoavan
+viime päivien sielullisten kidutusten jälkeen. Hymyillen vilkaisi hän
+Helenaan ja lapseensa sekä tunsi luottamusta ja rohkeutta tulevaisuutta
+ajatellessaan. Uneksien lepuutti Helena suvannolle saavuttua airojaan.
+Oli taas niin mieluista antaa virran viedä, aallon tuuditella ja
+uneksia onnen ja rauhan unelmia. Ainoastaan se, joka kokee myrskyn ja
+onnettomuuden, ymmärtää rauhan arvon ja siitä täysin nauttii. -- -- --
+
+Isänsä ja Arhippaisen hautasi Antti vierekkäin kotimäen rinteeseen
+suuren koivun alle, piirtäen koivuun kaksi ristiä. Jo hiukan leikillä
+sanoi hän Helenalle, että eivät taida siitä vanhukset tosin olla varsin
+mielissään, mutta että olkoonpahan kuitenkin näin sovinnon merkiksi.
+Karjalaisten veneestä löytämänsä tavarat saattoi hän hiljaisuudessa,
+mitään selityksiä antamatta, takaisin omistajilleen, sikäli kuin ne
+olivat hänen ulottuvissaan; loput piti hän hyvällä omallatunnolla
+omanaan...
+
+Siitä pitäen alkoi Vaaralan talon varallisuus.
+
+Kadonneita karjalaisia ei koskaan kysytty. Mitä Vaaralan vakava
+isäntä ja hänen surumielinen emäntänsä tiesivät, sitä eivät he
+koskaan kertoneet. Heidän sukunsa levisi seudussa laajalle, asuttaen
+viljelyskelpoiset paikat sitkeillä ja voimakkailla miehillä.
+
+Heidän sukuaan on sekin väki, joka asuu Murhelassa, Parvaselän
+rannalla. Miksi taloa sillä nimellä sanotaan, sitä eivät kaikki tiedä,
+mutta perintötaruna kulkee Murhelan väellä kertomus Murhisaaren
+viidestä kuolleesta.
+
+Kun kesä-iltana apaja vedetään saaren rantaan ja mennään sinne syömään
+rantakalaa, kertoo isäntä nuotiolla perintötarun. Hän kertoo sen
+ylpeänä suvustaan. Ja hänen kertomustaan uskotaan, sillä lukemattomat
+paikat seudulla kantavat muinaisten ryöstöretkien muiston nimessään. Ja
+yhä vieläkin on rajaseutulaisilla vihamielinen ja halveksiva käsitys
+karjalaisista.
+
+Jos olet oikein Murhelan isännän suosiossa, niin kertoo hän sinullekin
+pirtin eteiskamarissaan tarun Kuisman kuolemasta. Ja kertomuksensa
+vahvistukseksi kaataa hän kalliina aarteena sinulle lopuksi ryypyn
+koko pitäjässä kuuluun "karjalaisen kuppiin". Se on perinnöksi jäänyt
+Kuisman sotasaaliista, ryöstetty kaukaa rantamailta, sirosti koristeltu
+hopeakuppi, joka on alkujaan aiottu komeampaa käytäntöä varten.
+Väkevästi syöpyy mieleen tämän maljan ääressä taru uljaan ja jalon
+karjalaisen kuolemasta ja sovituksesta... -- -- --
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 57657 ***
diff --git a/57657-8.txt b/57657-8.txt
deleted file mode 100644
index d803f67..0000000
--- a/57657-8.txt
+++ /dev/null
@@ -1,5829 +0,0 @@
-The Project Gutenberg eBook, Ontrein tarinoita, by Eino Railo
-
-
-This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
-other parts of the world at no cost and with almost no restrictions 
-whatsoever.  You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
-the Project Gutenberg License included with this eBook or online at 
-www.gutenberg.org.  If you are not located in the United States, you'll have
-to check the laws of the country where you are located before using this ebook.
-
-
-
-
-Title: Ontrein tarinoita
-
-
-Author: Eino Railo
-
-
-
-Release Date: August 8, 2018  [eBook #57657]
-
-Language: Finnish
-
-Character set encoding: ISO-8859-1
-
-
-***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ONTREIN TARINOITA***
-
-
-E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen
-
-
-
-ONTREIN TARINOITA
-
-Kirj.
-
-OSMO IISALO [Eino Railo]
-
-
-
-
-
-
-Porvoossa,
-Werner Söderström Osakeyhtiö,
-1920.
-
-
-
-
-SISÄLLYS:
-
-Ontrei ja hänen hurskaat opetuksensa.
-Ontrein tarina.
-Unelma Seesjärven rantanuotiolla.
-Onto ja Tuonen lintu.
-Runolaulaja.
-Solovetsi ja Karjala.
-Murhisaari.
-
-
-
-
-ONTREI JA HÄNEN HURSKAAT OPETUKSENSA.
-
-
-      Lennin maille vierahille,
-    Tulin tuntemattomille,
-      Sinisen salon sisähän.
-
-Hän oli matkalla Karjalan pyhillä mailla omin silmin nähdäkseen sitä,
-joka oli lapsuudesta saakka hänen mielikuvitustansa kiehtonut. Salon
-kapeata polkua hän astuu ja kun hän silmää taakseen, siellä perässä
-pyrkivää toveriaan, kuvastuu kasvoille malttamaton ilme, joka kuitenkin
-pian vaihtuu hymyksi ja leikiksi; häntä nähtävästi huvittaa toverinsa
-näkeminen.
-
-Ontrei -- hänen satunnainen matkatoverinsa pienestä salokylästä --
-oli hänen reippautensa suoranainen vastakohta. Toinen jalka oli
-muodostunut kömpelöksi kämpäjalaksi, jonka hän vaivoin aina sai toisen
-edelle sijoitetuksi; oikea käsi oli kuivanut koukkuun ja koko ruumis
-oli käynyt hiukan vinoksi. Tukka oli pellavaista, niskasta tasaiseksi
-leikattua, leuassa tutisi liuhuparta. Silmät olivat siniset, ja loisti
-niistä avoimesti lempeys ja hyvyys sekä lapsen mieli. Ja kuitenkin
-saattoi hänen kasvoilleen joskus välähtää voiman, toiminnan ja tarmon
-ilme, joka ikäänkuin hetkeksi muutti koko miehen. Vaivaloisesti
-kävi häneltä kulku ja raskaasti nojasi hän sauvaansa, mutta matkan
-kuluessa osoitti hän tavatonta sitkeyttä, joka pani terveenkin kovalle
-koetukselle.
-
-He vaelsivat synkässä erämaassa ja oli heidät yllättänyt sade ja myrsky
-sekä niiden mukana hämärä, joka kuusikkometsässä tuntui kaamealta. Oli
-kuin olisivat nuo savenkarvaiset pilvet olleet tuossa puiden latvoissa,
-joita vihainen tuuli pudisteli. Tieaukon päältä vilahti vielä pilven
-lomasta iltatähti kuin hukkuvan avunhuuto, kunnes sekin katosi. Arkuus
-ja vilun tunne, turvattomuuden ja hämärän salaperäinen orpous valtasi
-mielen, joka halasi pois tästä epäystävällisestä säästä.
-
--- Ylen -- alotti Ontrei päästyään odottelevan toverinsa kuuluville
--- ylen on nyt, veliseni, ilma paha joutuin matkata. Sinähän kyllä
-nuorilla ja notkeilla jaloillasi menet saman tyynellä kuin tuulellakin,
-mutta minun vaivaisen on vaikeampi. Mutta saattaapa sinunkin vauhtisi
-hiljentyä, ennenkuin ollaan perillä...
-
-Hän hymähti leikillisesti ja vilkaisi salavihkaa nuoreen toveriinsa.
-
--- Sinä olet, Ontrei, -- vastasi tämä -- hidas, mutta sitkeä. Pitäisi
-joutua kylään levähtämään. Nälkäkin on. Onko vielä matkaa pitkästi?
-
--- Viisi virstaa ainakin. Mutta astutaanhan hartaasti. Harvan matkanhan
-perille niin nopeasti päästään kuin mieli tekisi. Ja kuitenkin, --
-kun ollaan kuoleman kanssa vastatusten, niin jopa onkin mieleistämme
-silloin liian joutuin maallinen vaelluksemme suoritettu...
-
-Ontrei huokasi, teki ristinmerkin ja jatkoi:
-
--- Ei vapahtajakaan kiireesti kulkenut apostolein kera vaeltaissaan
-ajallisessa haahmossaan. Ja kuinka sattuikaan pyhälle Sosimalle, kun
-hän hengen herättämänä läksi Äänisen rannalta astumaan halki erämaan
-pohjoista kohti...
-
-Tällä kohdalla tukahdutti Ontrein tavallista äkeämpi tuulen puuska,
-joka sai hänet peräti hengästymään. Edessä oli suon salmeke, jonka
-toisella rannalla metsä mustana ja uhkaavana odotti kulkijoita.
-Nuoremman tottumattomia veriä hiukan värähdytti ja hän pysähdytti
-Ontrein.
-
-Mikä se?
-
-Edestä metsästä kuului valittavaa kitinää ja tuulen outoa kohinaa.
-Rusahteli ja rasahteli, pelkäävä korva kuvaili ja kuvitteli, silmä näki
-näkyjä. Suuri risti kohosi tiepuolessa ja joukko valkoisia riepuja
-liehui tuulessa. Kaikki lapsuuden muistot kalmasta ja murhapaikoista
-lennähtivät mieleen.
-
--- Mikä se on tuo risti tuossa?
-
--- Risti? Vain muistutus matkamiehelle, että anoisi siunausta
-retkelleen. Hurskas ja hyvä kristitty uhraa palasen liinaisestaan sivu
-mennessään, saaden niin Jumalan siunauksen matkalleen. Ka, sittenpä ei
-haltian ja pahan valta häneen pysty.
-
-Ja hartaasti risti nyt Ontrei silmänsä, kumarteli ja anoi siunausta.
-
--- Ano sinäkin, veliseni, etteivät rosvot meitä yllätä, kehoitti hän
-toveriaankin, taas päästen jatkamaan:
-
--- Niin, kuinkapa sattuikaan hurskaalle Sosimalle, kun hän Jumalan
-käskystä läksi matkalleen. Ylen olisi tietenkin ollut pyhälle miehelle
-mieluinen autuas ja pikainen kuolema, että olisi hän päässyt siihen
-elämään, jota niin palavasti halasi, mutta eipä suvainnut Jumala
-hänen siinä asiassa kiirettä pitää. Pitkän elämän hän soi hänelle,
-esimerkiksi kaikille Karjalan pakanoille, ja lopuksi sijan pyhimystensä
-joukossa. Niin kun hän nyt nuorena munkkina matkasi halki Karjalan
-Vienan rannalle, läpi synkeän pakanamaan, tapasi hän kerran tieltänsä
-sairaan miehen. Auta minua, pyysi mies, kylään vie, sillä kovin olen
-minä sairas ja äijälti on vielä matkaa. Minulla on kiire, vastaa
-Sosima, Jumala kutsuu minua, en vielä tiedä, mihin; hoidan sinua
-tässä, kunnes paranet, mutta kylään en voi palata. Ka, jos Jumalaa
-kunnioitat, niin vie kylään, rukoili vieläkin mies; ei sinun kiireesi
-niin suuri ole, ettet hyvää työtä ehtisi tekemään; kun teet, niin
-saat sitä suuremman palkinnon. Sosima totteli miehen pyyntöä, hoiti
-hänet terveeksi ja saattoi ihmisten ilmoille petojen kynsistä, jälleen
-lähtien iloiten matkallensa. Konsa hän sitten havumajassansa Solovetsin
-saarella, myrskyssä ja kylmyydessä, julmain pakanain uhkaamana, talven
-ja pakkasen keskellä nälkään nääntymässä palavasti Herraa rukoili, niin
-ilmestyi mies, joka toi ruokaa ja virvoitti pyhimystä ruumiillisella ja
-hengellisellä lohdutuksella. Ja miehen tunsi Sosima samaksi, jonka oli
-metsästä pelastanut. Se oli itse Spoassu... Vapahtaja näet...
-
-Selittämättömän outo tunne valtasi nuoren miehen. Siinä yön hämyssä
-hänelle melkein vieraan, mutta lapsellisessa, taikauskon sekaisessa
-hurskaudessaan sittenkin niin tutun ramman rinnalla vaeltaessaan oli
-hän mielestään kuin salaperäisessä keskiajan maassa. Tie milloin
-vaipui synkälle suolle sumuun ja väijyvien rimpien keskeen, jossa
-jalka peläten haparoi tukea ja jossa pieninkin taakka selässä tuntui
-syntikuormaa raskaammalta, milloin kohosi kumisevalle harjulle,
-jossa myrskyn ääni soi kuin ylevän soiton humina. Silloin taas nousi
-jalka keveämmin ja mieli reipastui, kuta korkeammalle tultiin. Niin
-vaellettiin yössä ja hämärässä, vuoroin vaipuen, vuoroin nousten, mieli
-askarrellen oudoissa ja omituisissa ajatuksissa. Kaukaa lapsuuden
-muistoista se haki esiin erikoisia, ammoin unohduksissa olleita
-mielikuvia kristityn kolkosta vaelluksesta kuoleman varjon laaksossa,
-jossa saatiin kestää kamalat taistelut väijyvää kiusaajaa vastaan.
-Ja tuosta siirtyi aatos laajemmalle upoten alakuloiseen näkyyn alati
-vaeltavasta ihmisjoukosta, joka levottomana rientää aina eteenpäin,
-itsekään tietämättä, minne...
-
-Hän katseli taas salaa Ontreita, kun tämä siinä kompuroi liukasta
-polkua, nähtävästi syviin mietteisiin vaipuneena. Hänen täytyi
-suorastaan ihmetellä sitä tarmoa ja voimaa, jota ukko osoitti.
-Toista kertaa oli hän nyt matkalla Karjalan kuuluun luostariin,
-ponnistellen kymmeniä peninkulmia läpi erämaiden. Ja kaiken tämän teki
-hän päästäkseen mielestään edes hiukan lähemmäksi sitä ihmeellistä
-päämäärää, joka hänen hengelleen kangasteli saadakseen edes jotakin
-toivovaa varmuutta siitä, mitä hän sanoi sielunsa autuudeksi. Hartaasti
-ukon aatokset yleensä viipyivät pyhissä asioissa ja alati sai hän
-aiheita lapselliseen tapaansa ottaa esimerkkejä sanasta, jota hän
-vaikeasti selvitti Uudesta Testamentista. Siinä rinnalla sekoitteli
-hän uskomuksiinsa paljon vanhaa perittyä taikauskoaan ja loitsuhenkeä,
-joka oli hänellä verissä erottamattomana osana. Ja kaikessa tässä
-uskossaan ja varmuudessaan hänellä oli ehtymätön toivorikkauden, ilon
-ja elämänhalun lähde, niin että häntä saattoi väliin pitää aivan
-kadehdittavana henkilönä...
-
-Nuorelle kulkijalle oli tässä ollut paljon uutta ja mielenkiintoista,
-jotain kehittymättömyydessään viehättävää luonnontilaa, joka oli
-tenhonnut hänet. Ääneti oli hän matkan varrella kuunnellut Ontrein
-hartaita jaarituksia pään nyökäyksellä hyväksyen hänen hurskaat
-arvelunsa siitä, mikä on ihmiselle tarpeellista taivaan valtakuntaan
-pääsemiseksi. Visusti oli hän varonut puolella sanallakaan heittämästä
-mitään varjoa tähän kirkkaasti pulppuavaan uskon, rauhan ja onnen
-lähteeseen...
-
-       *       *       *       *       *
-
-Mietteistään havahtuen huomasi hän äkkiä astuvansa leveämpää ja
-raivatumpaa tietä. Ontrei laahusti väsyneenä hänen rinnallaan
-ilmoittaen kohta kylään päästävän, minkä kaukaa silloin tällöin
-kuuluva koirain haukunta todeksi vahvistikin. Lähestyttiin tiheämmin
-asuttuja seutuja, suurempia kyliä, joiden lävitse itää kohti vievä tie
-laajeni laajenemistaan, kunnes yhtyi Äänisen rannalta Vienan rannalle
-menevään valtamaantiehen. Sinne oli heidänkin mieli päästä, liittyä
-siihen pyhiinvaeltajain virtaan, joka sitä myöten joka vuosi näihin
-aikoihin vaelsi Valkean meren rannalle Sumaan, Solovetsin kuuluun ja
-pyhään luostariin sieltä päästäkseen. Ontrei oli sen niin tahtonut,
-sillä monet hurskaat miehet olivat silloin luostariin kulussa Venäjän
-kaikilta ääriltä, ja kalliita opetuksia kuuluivat he matkan varrella
-yksinkertaiselle kansalle jakavan.
-
-Laantumatta ulvoi tuuli yhä, mutta sade oli lakannut ja pilvet olivat
-hajautumassa taivaalta. Kun metsä loppui ja kylän aukeama avautui
-eteen, vilahti taas taivaalta tuo äsken sinne hukkunut kesän kalpea
-tähti. Sen yläpuolelle kirkastui sininen, kuulakka öinen taivas, mutta
-alapuolella olivat synkkänä muurina vielä äskeiset myrskypilvet.
-Unen helmoissa uinuva aunukselainen kylä otti vaieten vastaan
-vieraat, ahtaen ainoastaan velvollisuudentuntoisen koiraparin kujalla
-ärhennellä. Mutta vaikenivat nekin, ja tyynesti avasi Ontrei parhaan
-talon pirtin oven ja painui sisään, nuoremman toverin seuratessa
-perässä. Oven suussa teki Ontrei hartaasti ristinmerkit, kumaisi
-nöyrästi ja anoi yösijaa matkamiehelle. Ja kun hän kysyttäessä ilmoitti
-"Solokoihin" mentävän, riennettiin vaeltajia palvelemaan ja yösijaa
-laittamaan.
-
-Syötyään yksinkertaisen illallisen makasi hän kauan valveilla
-vuoteellaan Ontrein vierellä, miettien ja kuunnellen. Ontrei-parka
-luki iltarukouksiaan. Nöyrästi polvistuen sopotti hän puoliääneen
-ulkoa oppimiaan lukuja, tiheään ja yksitoikkoisesti, silmät raukeasti
-puoliummessa. Koko hänen sielunsa tuntui olevan mukana näissä sanoissa,
-joista hän tuskin kaikkia ymmärsi. Mutta hän tiesi, että ne oli tehty
-ja kirjoitettu Jumalan kiitokseksi ja varjeluksen anomiseksi, ja
-se riitti hänelle. Ja kun ulkoa opitut rukoukset olivat loppuneet,
-puhui hän vielä kauan itsekseen, hiljaa liikutellen huuliaan. Silloin
-tällöin kuuluvasta sanasta saattoi ymmärtää hänen nyt rukoilevan kotiin
-jääneiden, nuoren toverinsa ja kaikkien lähimmäisten puolesta...
-
-Kuta lähemmäksi siinä uni hiipi nuorukaisen mielikuvitusta, sitä
-enemmän nautti hän olotilastaan. Kulttuurin veltostuttamat jäsenet
-olivat jo saaneet perinpohjaisen kohennuksen, väsymys ja lämmin
-raukaisi niitä suloisesti, ja levon tunne tuntui ihanalta. Olipa kuin
-olisi hän ollut muumio pyramiidissa, jonne maailman myrsky ei kuulu...
-
-Hän vaipui uneen, mutta mielikuvitus jatkoi leikkivää työtänsä.
-
-Hän oli olevinaan kaukana poissa, ei oikein tiennyt, missä, mutta
-ihanassa etelän maassa hän oli. Ontrein kanssa he nytkin vaelsivat,
-mutta Ontreilla oli nyt turbani päässä, ja yllään vain jonkunmoinen
-liinainen kauhtana. Jalat hänellä olivat paljaat, ja kädessä kuppi,
-johon armeliaat ihmiset antoivat almujansa. Niin he vaelsivat pitkin
-suoraa ja leveää tietä, joka vei yli upean tasangon, kaukana häipyen
-sinervään vuoristoon. Paljon kansaa kulki tätä tietä heidän mukanansa,
-ja he olivat Ontrein kanssa heidän vertaisiaan. He keskustelivat
-pyhistä asioista ja pohtivat autuuden oppia, väitellen siitä, mitä
-ihmisen olisi parasta ajallisen vaelluksensa aikana tehdä, ja väliin
-kiivaillenkin oikean tien puolesta. Ja kun hän juuri leikillä
-kuvaili Ontreille rauhan ja levon ihanuutta, kiivastui Ontrei kovin,
-huutaen jyrähtävällä äänellä: oikea lepo on Jumalassa! Ja samalla
-kosketti Ontrei, joka oli kasvanut oudon suureksi ja korkeaksi, häntä
-sauvallansa. Hän tunsi äkkiä keventyvänsä ja kutistuvansa, kunnes
-rupesi vaipumaan alaspäin. Hän vaipui, vaipui, tunsi äärettömän
-tyhjyyden ympärillään, tunsi olemattomuuden ihanan ja ijankaikkisen
-rauhan, saattaen kuitenkin sanomattomaksi vastakohtanautinnokseen
-verrata sitä olemisen kuvaamattomaan tuskaan. Tämä on varmaankin
-Buddhan "nirvana", aikoi hän juuri ihastuen lausua, kun hänen
-ajatuksensakin jo seisahtuivat ja hän vaipui todella raskaaseen,
-pitkällisen rasituksen ja miettimisen aiheuttamaan uneen.
-
-Uneen oli jo vaipunut Ontreikin; liuhuparta vain silloin tällöin
-liikahti unimatin hänenkin mieleensä ennenkuvailemattomia autuuden
-iloja esitellessä.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Keskellä hartauden harjoituksia, keskellä taistelun tuoksinaa, keskellä
-elämän kiihkeintä kamppailua, kuuluu äkkiä salaperäinen kiusaus
-sydämestä, vastustamaton vaatimus, käsky: tule! Ja käsi seisahtuu,
-kaiho valtaa mielen. Ritari vaipuu mietteisiinsä, lähtee vaeltamaan
-ja harhailee pian lumotussa metsässä loihtu-kaikujen leikkikaluna.
-Mitä hakea, mitä etsiä? Virvatultako, joka levottomana kuolleitten
-ritarien haudoilla väräjää, onneako, jota metsän utuiset hengettäret
-ilakoiden uskottelevat? Ei voi sanoin päämäärää nimittää, ei selittää,
-hakea ja etsiä on vain käsky, kulkea ijäti kysymys huulilla. Ihanana
-viittaa tuolta tuulentupa, uljaana kohoaa sieltä linna ja avosylin
-odottaa siellä sadun Paribanu, haltijattarista kiehtovin. Mutta lähelle
-tullen kuva vaihtuu, näky katoaa, ja ilkeä arki irvistää puun oksalta
-vastaan...
-
--- Ontrei, sano minulle, oletko koskaan rakastanut?
-
-He kulkivat hiottavassa helteessä leveätä maantietä pohjoiseen päin.
-Pehmeähiekkaiseen tiehen vaipui jalka nilkkoja myöten, joten astunta
-tuntui raskaalta; paarmapilvi seurasi heitä uskollisesti, koettaen
-saada väkisinkin tilaisuutta kiduttajan työhön hikisellä kaulalla.
-Kangas valkoisine jäkäläpeitteineen ja siinä kasvava hongikko tuntuivat
-aivan hehkuvan kuumuudesta.
-
-Kysymys tuli Ontreille odottamatta. Hän pysähtyi, pyyhki hikeä
-otsaltaan ja kysyi vuorostaan puoleksi hymyilevä, puoleksi epäilevä,
-mutta samalla kuitenkin hiukan surumielinen ilme silmissään:
-
--- Että mielitietyn taioissako?
-
--- Niin.
-
--- Olen.
-
-Nyt oli ensimmäisen kysyjän vuoro ällistyä. Hän oli odottanut
-kansanmiehen tapaista kiertelevää vastausta, leikiksi lyöntiä tai muuta
-sellaista, eikä ollut arvannut varautua tällaista vakaata suoruutta
-vastaan ottamaan. Hän oli vaiti, keskustelua jatkamatta.
-
-Heidän edellään kulki kaksi naista. Toinen oli vanha mummo, jonka hän
-oli nähnyt äsken venäläisessä majalassa, mutta toista hän ei ollut
-siellä huomannut. Päättäen askeleista oli hän kuitenkin nuorempi,
-sillä kulku kävi keveämmin ja vartalo notkahti myöskin silloin
-tällöin nuorteasti. Vähitellen heidän välimatkansa lyheni, kunnes
-he pian kulkivat peräkkäin maantien reunaa. Häveliäästi hän sentään
-jättäysi naisista hiukan jälemmäksi, huomaten kuitenkin kuuntelevansa
-jännityksellä, minkä sointuisella äänellä nuorempi vanhemman kiivaaseen
-sopotukseen vastaisi. Mutta vastaus oli niin hiljainen, ettei ääntä
-juuri kuulunut, ja pettyneenä huomasi hän jälleen jäävänsä naista
-tarkastelemaan. Takaa kuuluvat jonkun venäläisen ajajan yksitoikkoiset
-huudot saivat naisen sitten vilkaisemaan taakseen, ja silloin
-vilahtivat kasvot hetkiseksi näkyviin. Samalla kosketti Ontrei
-toverinsa käsivarteen.
-
--- Veliseni, sanoi hän nöyrästi, menemme naisten edelle ja jätämme
-heidät.
-
-Hän ymmärsi kyllä Ontrein tarkoituksen, mutta ei ollut tietävinäänkään.
-
--- Miksi niin? kysyi hän huolettomasti.
-
--- Älä katso tätä kaunokaista neitoa, veliseni, lähde edelle ja
-unohdamme heidät. Ei sovi sinun nyt pyhällä matkalla, eikä sovi
-muutenkaan tämän nuoren naisen suosiota hakea.
-
-Omituista oli, että hänen täytyi tunnustaa ukon ymmärtäneen hänet
-puolittain oikein. Heti nähtyään naisen nuoreksi, ja, kuten nyt
-tiesi, myös harvinaisen kauniiksi, oli aivan vaistomaisesti melkein
-itsetiedoton rakastumisen ja omaksi saamisen heräävä tunne hänet
-vallannut. Se ei ollut ajattelua eikä suunnittelua hänen puoleltaan,
-se oli vain salaista luontoa, veren ihanaa runoutta, joka kuuluu kuin
-hieno kuiske lumotusta metsästä. Mutta ukon herätyksestä hän huomasi
-mahdollisuuden tuon tunteen syntymiseen, pelkäsi sitä itsekin ja sanoi
-alistuen:
-
--- Sinä olet, Ontrei, taaskin oikeassa. Lähdemme, menemme edelle.
-
-Sivu mennessään ei hän kuitenkaan voinut olla naiseen katsomatta.
-Silmien eteen vedetyn huivin alta vilahti kaksi tähteä ja tumman ihon
-kauneutta lisäsi vielä läpikuultava punerrus, joka hitaasti levisi
-yli kasvojen. Otsa oli matala, kasvot kapeat, kulmakarvat korkeat
-ja kaarevat, nenä omituisen kauniisti ja sopusuhtaisesti kyömyllä,
-suu lämmin ja leuka sievästi pyöristynyt. Vaatemyttyä kantava käsi
-oli sangen kapea ja valkoinen, ollakseen, kuten hän otaksui, vain
-tavallisen työläisnaisen käsi...
-
--- Kuule Ontrei... yritti hän leikillä...
-
--- Menemme, menemme, hoputti tämä.
-
-Vaieten olivat naiset väistyneet tien toiselle puolelle ja vaieten
-menivät toiset sivu. Vasta hetken päästä loihe Ontrei puhumaan. Hän
-lausuilihe sanojaan kuin säälillä ja lohdutellen, kuin ymmärtäen, että
-mahdollisesti pienenpieni katkeruuden pisara oli saattanut toisen
-sydämeen jäädä.
-
--- Suunnattomat olivat kiusaukset -- puhui hän taas hurskaasti --
-pyhällä Sosimalla yksinäisyydessään Solovetsin autiolla saarella. Lähti
-näet sieltä ensi talvena pyhä Hermanni mantereelle ruoan ja muiden
-tarpeitten hakuun jättäen Sosiman yksinäisyyteen. Ja alkoi pyhimykselle
-niin ankara kiusauksen aika, että ellei Jumala olisi häntä alituisesti
-vahvistanut, hän olisi kaiketi, ellei toisin ollut jo alusta määrätty,
-langennut johonkuhun noista moninaisista viettelyksistä. Niinpä saatana
-tässäkin erikoisesti käytti kauniin naisen haamua kiusauksen aseena.
-Yön pimeydessä, kun pyhä mies syntinsä tunnossa havumajassaan kovalla
-vuoteellaan vaikeroi, valkenee äkkiä maja ja hänen eteensä ilmestyy
-nainen ihanasti hymyillen ja käsiään ojennellen. Lähde pois saarelta
-tästä kurjuudesta, mene kauas etelän maille, siellä odottaa sinua suuri
-valta ja vaikutus sekä ihana elämän hekuma! Mitä täällä saarella teet
-paleltumassa, kelle on siitä hyötyä? Eihän voi olla Jumalan tahto,
-että hautaat itsesi tänne erämaahan! Ja kun meri jäätyy, tulevat
-karjalaiset eräretkelle ja tappavat sinut. Lähde pois, etelän mailla
-tulen luoksesi. Näin puhui kiusaaja, vietellen ojennellen käsiään ja
-koettaen herättää pyhimyksessä synnin himoa. Mutta hän taisteli kovasti
-vastaan, rukoillen voimaa Jumalalta, joka häntä auttoikin, vapauttaen
-hänet saatanan loihtunäyistä. Vältä kiusausta, vältä, se on paras, se
-paras, se se-e-e...
-
-Mutta kertoipa sitten kerran Ontrei omankin tarinansa...
-
-
-
-
-ONTREIN TARINA.
-
-
-    Vieri aikoa vähäisen,
-    päivä paistoi, pälvet nousi,
-    hanget suuretkin sulivat;
-    ei sula sydänten routa
-    pimeässä veljespirtin.
-
-Ontrein koti oli pienen erämaan järven rannalla, yhtenä muutamista
-muista karjalaisista talopahasista. Kirkonkylästä vei sinne
-mutkitteleva polku, ja Venäjän rajalle oli siitä vain kolme
-peninkulmaa. Salot suuret ja laidattomat alkoivat tuosta aidan takaa,
-niin läheltä, ettei paljoa rakennuksen ja metsän väliin pellon
-sijaa jäänyt. Tuolla mäenharjulla oli tuuheakuusinen hautuumaa, tuo
-karjalaisten kylien surumielinen puistikko, "kuusikko", jossa tummassa
-varjossa lahoi mullaksi monta kyynelillä sinne saatettua. Se oli pyhä
-paikka, eikä sinne menty muutoin kuin vainajia viemään ja itkemään.
-Mihin lehvä putosi, siihen se sai myös jäädä, mihin ruoho kasvoi, siinä
-sai se myös elinikänsä tuulessa ikävöiden suhista. Aikain kuluessa
-kaivautui esiin vainajain luita ja arkkujen lautoja, ja lehdet ja
-neulaset kerrostuivat vuosien pitkään paksuiksi penkereiksi, puut
-tihensivät oksiaan kaivaen juurensa syvään maan mehuisiin uumeniin,
-sammal paisui upottavaksi matoksi. Hyvä oli siellä, kuten itkussa
-sanottiin, noitten rakkahien, kultaisien vainajien uinua, kesäisien
-tuulosien tuutimina, kultaisien kukkasien alla, auvon ja ylähäisien
-aamuisien toivossa...
-
-Kylä oli mäen rinteellä, katsellen järvelle päin pienistä
-moniruutuisista akkunoistaan, joissa ilta-auringon valossa loistivat
-ruostuneen lasin kaikki sateenkaaren värit. Teräväharjaiset talot
-olivat kyyssähtäneet siihen kuin pystykorvat koirat kontalleen tarkoin
-järvelle päin silmiään teroitellen. Paljoa ei sieltä näkynyt, kapea
-veden selkä ja sen takaa sininen salo, koivumetsäinen, jossa näkyi
-kesäinen tuulen puuska tai pilven varjo järven pinnalla, kuin aaltona
-eteenpäin ajautuen.
-
-Ontrei oli kahdesta veljeksestä vanhempi, ja hänestä olisi pitänyt
-tulla talon isäntä, mutta elelikin hän nyt setämiehenä nuoremman
-veljensä hoteissa. Ramman käden sijaisena olivat hänellä hampaat, jalan
-sijaisena sitkeys ja kovan kohtalon lievittäjänä alati tyytyväinen
-ja hurskas mieli. Saattoi huomata Ontrein kotona, että sekä veli ja
-tämän vaimo, lapset ja koko väki kohtelivat häntä mitä suurimmalla
-kunnioituksella ja rakkaudella. Olipa kuin olisivat he olleet nöyriä
-hänen edessään, ikäänkuin alituisessa ja koskaan umpeen menemättömässä
-kiitollisuuden velassa.
-
-Oli ollut aika, jolloin kaikki oli vielä toisin ja aiottu toiseksi.
-Isä, valkopartainen karjalais-vanhus, jonka mielessä yhä asui vanha
-Väinö ja hänen hyvänsuovat haltiansa lauluinensa ja loihtuinensa, oli
-eräänä päivänä oikaissut itsensä kuolinlaudalle ja siunannut poikansa
-kuollessaan kuin sadun vanhat kuninkaat. Sopua oli hän veljeksille
-toivottanut, keskinäistä rakkautta ja siunausta. Sitten oli hänet
-kuoltuaan viety sinne varjoisaan surupuistikkoon, ja veljekset olivat
-ruvenneet elämään talossa yhdessä vanhan äitinsä kanssa.
-
-Eletään, eletään siitä taas kotvan aikaa, niin jo ottaa ja kuolee
-vanha mummo, ja hänetkin itketään hautaan. Nyt ei voi enää talo olla
-emännättä, vaan täytyy Ontrein lähteä naimaan, mennä toteuttamaan
-toivomusta, jota hän vuosia on sydämessään salassa pitänyt, mutta josta
-ei ole äitinsä eläessä sanallakaan, ei tytölle eikä muille, tahtonut
-totta tehdä.
-
-Ontrei on parhaassa ijässään, terve jäseniltään ja mieleltään.
-Hän aivan riemastuu tuosta ajatuksesta, ruveten siitä veljelleen
-haastelemaan. Tämä kuuntelee vaieten, hajamielisesti, kunnes vavahtaen
-kuulee veljen ikäänkuin häneen vedoten lausuvan ylistäen:
-
--- Ylen onkin se naapurin Outi ihana neito!
-
--- Ylen...
-
-Niin hän vastaa, kerraten kehumasanan hiljaa ja epävarmasti, mutta
-ei uskalla katsoa veljeään silmiin, vaan huoaten poistuu töihinsä.
-Mutta Ontrei valmistautuu kosioille pukeutuen parhaisiinsa, viemään
-kosiorahaa naapurin pöydälle.
-
-Nuorempi veli ei puhu mitään eikä mieti paljon mitään. Hän on kerta
-kaikkiaan ymmärtänyt, että jos Ontrei, talon perillinen, menee Outia
-kosimaan, niin silloin ei hänen kannata yrittääkään, sillä Outin isä ei
-ottaisi asiaa edes puheeksikaan. Kun Ontrei oli tämän tytön maininnut,
-niin oli häntä haluttanut vaatia tyttöä omakseen, mutta silloin oli
-kuin olisi salpa noussut kurkkuun. Ei hän voinutkaan mitään sanoa,
-ei voinut alentua rukoilemaan, että Ontrei antaisi hänelle sen, jota
-rakasti!
-
-Eihän hän ollut Outillekaan oikeastaan koskaan mitään sanonut, eikä
-Outikaan hänelle. Rakastiko Outi häntä?
-
-Varmasti. Hän oli nähnyt sen Outin silmistä, kun hän oli uskaltanut
-tyttöön salaa katsoa. Jo tuosta katseesta hän oli sen ymmärtänyt ja
-ollut siitä onnellinen. Hän oli pitänyt itseään niin nuorena, ettei hän
-ollut vielä tullut sanoneeksi Outille mitään. Kisakentällä leikissä oli
-hän vain hiukan lujemmin puristanut hänen kättään kuin muiden tyttöjen,
-ja Outi oli vastannut arasti ja vaisusti. Varmasti Outi häntä rakasti
-ja surisi nyt kovasti, jos isänsä pakottaisi hänet muille menemään.
-
-Mutta jos Outi ei tietäisikään, ei olisi arvannutkaan, että hän rakasti
-häntä, ja nyt nöyrästi alistuisi vanhempain tahtoon!
-
-Se oli tuskan ajatus ja sai hänet lyömään kuokkaa entistä syvemmälle.
-Hän kohotti sen korkealle ilmaan ja upotti sitten tuohon sitkeään
-mättäikköön, niin että ihan silmää myöten se siihen uuttui. Siitä kun
-sitten rupesi palaa hartiavoimin irti kiskomaan, niin että juuret
-nauskahtelivat ja oli selälleen lentää mättään irti päästessä, niin
-tuntui kuin olisi helpottanut. Kun olisi sanoa tuolle Ontreille, että
-älä veli-rakas vie toisen morsianta ja omaa katsomaani, vaan ota tuosta
-toinen! Se kummastuisi ja sanoisi, että olisit aikaisemmin ilmoittanut,
-niin en olisi mennyt... nyt jo kävin kosioilla eikä tyttökään vastaan
-pannut...
-
--- Mitähän Outi mahtanee sanoa?
-
-Hän seisahtui kuokoksellaan ja katsoi kylään. Yhä siellä Ontrei viipyy.
-Eipähän mieluista kosiomiestä niin äkkiä lähtemään päästetä, eihän
-toki. Sultsinat ja piirakat siinä pian leivotaan.
-
-Ovi tuolla aukenee ja Outi ilmestyy portaille. Hiljaa astuu pihalle,
-katsoo kauan tänne kuokokselle, varjostaen kädellään silmiään, ja
-poistuu sitten allapäin rakennuksen taakse.
-
-Taas ovi aukenee ja Ontrei tulee ulos, vielä portailla kääntyen
-sintsiin päin hyvästelemään. Eihän naapuri, jota aina nähdään, pitkiä
-hyvästelemisiä kaipaa. Nyt on Ontrei kotiin tulossa. Reippaasti
-hän astuu ja tänne kuokokselle tuolta hattua heilauttaa ja viittaa
-luokseen. Koneellisesti iskee hän silloin kuokan turpeeseen ja lähtee
-kotiin kuulemaan kosiomatkan päättymisestä. Sydämessä on tuskaa ja
-katkeruutta, ja mieli hakee uhmailun ja uhkan keinoa. Saapuu sisään
-ja panee vaiti ollen hattunsa seinälle naulaan, kysyen oudon kylmällä
-äänellä:
-
--- Asia on selvä, vai?
-
-Ontrei, joka loistavin silmin kävelee tuvan lattialla, katsahtaa häneen
-kummastuen ja pysähtyy.
-
--- On, sanoo hän; eikö ole hauskaa mielestäsi?
-
--- Mitä sanoi Outi?
-
-Äänessä värähti jo sointu, jota ei voinut väärin ymmärtää. Ontrei
-pysähtyi taaskin oudostuneena ja katsoi häneen pitkään. Vasta hetken
-vaitiolon jälkeen vastasi hän:
-
--- Outi, hänkö, niin, ei hän sanonut juuri mitään, -- tietenkin myöntyi
-tulemaan...
-
-Ja silloin Ontrei ymmärsi, mitä oli tapahtunut, ja istahti masentuneena
-penkille.
-
--- Miksi et sanonut ennen?
-
-Syksyinen päivä vaipui pimeään ja hiipi lohduttomana pieneen pirttiin.
-Sanattomina olivat yhä tuvassa veljekset. Heille oli molemmille
-selvinnyt ikäänkuin näkynä salaman valossa, että nyt oli heidän
-veljesrakkauteensa isketty eripuraisuuden aihe, vihan siemen, joka
-outoudellaan oli saanut heidät säikähtämään. He ikäänkuin olivat
-näkevinään isävainajansa edessään varoittamassa jostain kauheasta
-vaarasta, joka heitä oli uhkaamassa, mutta tunsivat samalla mielessään
-kiehuvaa katkeruutta toisiaan vastaan. Ontrei oli nyt päässyt sydämensä
-kallista toivoa toteuttamaan, eikä mielinyt luovuttaa sitä, mikä oli
-hänelle jo luvattu ja annettu, mutta Jyrki taas ajatteli vihalla
-ja kateudella tätä veljensä onnellista osaa, joka hänen mielestään
-kuului ikäänkuin jonkun pyhemmän oikeuden perustuksella hänelle.
-Kaikki tuntui hänestä nyt niin vastenmieliseltä, ettei hän olisi enää
-tahtonut vanhassa kodissaan korttakaan ristiin panna. Hurjana kuvaili
-mielikuvitus kaikkia katkeran kohtalon lievikkeitä, ja koston henki
-saneli salaa sielussa myrkyllisen suloisia sanojansa. Hän puristi
-nyrkkejänsä ja tunnusteli lyhyen vartalonsa ja leveiden hartiainsa
-voimaa. Mahtaisiko hän sittenkään tuolle Ontreille riittää, sillä se on
-peto väkevä kuin karhu, -- tämän kylän väkevin? Ontrei istui pää käsien
-varassa kauan, mutta nousi sitten.
-
--- Aamulla menemme yhdessä sinne kuokokselle, sanoi hän sitten
-tyynesti, ruveten panemaan tulta samovaariin.
-
-Hän oli ulkoa nähden rauhallinen, vaikkakin kulmilla asui synkeä
-ikävä. Kuinka ihanasti oli hänen päivänsä alkanut ja kuinka harmaaseen
-mielialaan olikaan se päättynyt!
-
-Ontrei väitteli sen jälkeen morsiantaan, eikä ryhtynyt tekemään
-ratkaisevasti totta naima-aikeestaan. Jyrki tuli päivä päivältä
-synkemmäksi ja surullisemmaksi, mutta samalla ikäänkuin voitostaan ja
-asiastaan varmemmaksi. Outikin rupesi puolestaan Ontreita kaihtamaan.
-Tästä ymmärsi Ontrei heidän puhuneen keskinäiset asiansa selväksi, ja
-nuoremman veljensä koettavan houkutella Outia puolelleen. Katkeruus ja
-viha leikkasi sydäntä. Veljekset kulkivat päivät päästään kuin unessa
-ja aivot hakkasivat vain tuota yhtä kysymystä: miten selvitä?
-
-Pian tiedettiin koko kylässä veljesten välinen asia. Suruissaan Jyrki
-erehtyi juomaan ja vietti päiviä hoilaten ja kiroten tai itkien, väliin
-uhkaillen veljeään, mutta väliin puhuen hänestä suurella rakkaudella.
-Ontrei hautasi asian sydämeensä eikä sallinut kenenkään siitä kanssansa
-keskustella. Odotettiin hänen jo luopuvan puuhastaan, kun tiedettiin
-tytön suosivan enemmän nuorempaa, mutta sitäkään hän ei tehnyt. Tyttö
-oli hänen, eikä hänen tarvinnut luovuttaa morsiantaan kenellekään. Hän
-ei edes huolinut ruveta asiaansa sitenkään selvittämään, että olisi
-häitä kiirehtinyt, kulki vain umpimielisenä tietänsä.
-
-Talvi tuli. Pimeää ja lumista kujaa myöten hoippuroi Jyrki kotiin,
-mieli synkeänä viinasta ja ikävästä elämästä. Veljenrakkaus oli
-ruvennut hänestä tyysten sammumaan, ja hän piti Ontreita nyt vain
-onnensa ryövääjänä. Hän vihasi veljeään, ja tunsi tuon vihan tänä
-iltana elävämmin kuin koskaan ennen. Ei, tyttöä hän ei ikinä
-luovuttaisi, ei vaikka siinä autuus menköön.
-
-Hän seisahtui kotinsa portaille, johon sataneeseen lumeen jalka painui
-narahtamatta, ja kuunteli. Oli myöhäistä eikä pirtistä enää kuulunut
-mitään. Ontrei oli kylällä tai oli pannut maata.
-
-Hiljaa avasi hän pirtin oven ja hiipi sisään. Tuolta häämötti Ontrein
-haahmo penkiltä tilaltaan Jumalankuvan alta. Tasainen huounta osoitti,
-että hän nukkui.
-
-Kamala ajatus lennähti Jyrkin päähän, niin hirveä, mutta samalla
-ihanasti koston ja vihan himoa hivelevä, että hengitys tahtoi
-salpautua. Hän hiipi varpaisillaan lähemmäksi Ontreita katsomaan.
-
-Hän makasi selällään, kädet nostettuina pään yläpuolelle. Kasvolihakset
-nytkähtelivät rauhattomasti ja silmäluomet värähtelivät; hengitys
-purkautui väliin ulos huokauksena.
-
-Jyrki kumartui hiljaa hänen ylitseen.
-
-Silloin avasi Ontrei silmänsä ja katsoi veljeänsä.
-
-Hän ei muuttanut asentoaan, ei säpsähtänyt eikä säikähtänytkään, katsoi
-vain veljeään sinisillä silmillään, vakavasti ja surumielisesti.
-
-Ja veli tunsi, että kiusaajan salainen ansa hänen sydämessään
-oli Ontreille selvä kuin avoin kirja. Polttava puna kohosi hänen
-poskilleen, hän suoristihe, hätääntyi, humalan viimeinenkin jäte
-katosi, ja silmät maahan luotuina seisoi hän siinä ikäänkuin tuomarinsa
-edessä. Mutta Ontrei ei sanonut mitään vieläkään, vaan tuijotti häneen
-yhä. Tuo vakava katse tunkeutui veljen sydämeen kuin puukon terä,
-pistävänä ja verta vuodattavana, leppymättömänä, paljastaen kuukausien
-salaiset aikeet ja vihan sanelemat suunnitelmat. Vaikka olisi luonut
-silmät maahan ja koettanut tuota katsetta välttää, niin tuntuivat ne
-silti polttavan ja näkyivät tuolta kaukaa kuin tuliset nastat, syöpyen
-sydämeen syvälle ja vastustamattomasti.
-
-Jyrki vapisi koko ruumiiltaan. Tämä muutaman minuutin kokemus oli hänen
-raskaalle ja rasittuneelle mielelleen liian järkyttävä. Hän lysähti
-huoaten lattialle veljensä vuoteen ääreen. Mutta Ontrei ei sanonut
-mitään, vaan kääntyi seinää vastaan, antaen kuitenkin kätensä ikäänkuin
-rauhoituksen tarkoituksella viivähtää veljensä hartioilla, jotka
-tärisivät liikutuksen ja epätoivon sisällisestä puuskasta...
-
-       *       *       *       *       *
-
-Raskaat talvipäivät kuluivat hiljalleen ja rupesi keväämpi henki
-ilmassa tuntumaan. Entistä suuremmalla voimalla ailahti silloin Jyrkin
-rinnassa rakkauden kaipuu ja intohimo, ja unohdetut olivat pian ne
-kokemukset, joita talvellinen yöllinen kohtaus oli hänelle tuottanut.
-Uudelleen rupesi hän katsomaan karsaasti veljeänsä.
-
-He eivät olleet sanallakaan toisilleen tuota kohtausta selvittäneet,
-ei Ontrei kysynyt eikä Jyrki liioin selitystä tarjonnut. Se oli
-jäänyt heidän kahdenkeskiseksi salaisuudekseen, josta ei äänettömän
-sovinnon perusteella puhuttu mitään. Eivätkä he yleensäkään puhuneet
-toisilleen mitään, Ontrei ei liioin muillekaan. Apeana ja synkkänä
-teki hän töitänsä, vältellen ihmisten seuraa. Mutta hänen ja Outin
-häät vietettäisiin vappuna -- sen oli hän nyt aivan kuin uhmaten Outin
-isän kanssa päättänyt, ja tytön tahtoa ei siinä kuunneltu. Miten
-mennä naimisiin pojan sellaisen kanssa kuin Jyrki oli, talottoman
-ja rahattoman? Sehän ei ollut mahdollista, ja suorastaan järjetöntä
-silloin, kun oli talon isäntä tarjolla. Outi sai tyytyä, ja itkeä
-hereät itkunsa.
-
-Veljekset hiihtelivät kevättöille salolle, parhaan hankiaisen aikana.
-Latu kohosi mutkitellen pitkin vaaran sivua, kiiveten aina yhä
-korkeammalle, kunnes harjalle päästyään päätyi suoraan yli menemään.
-Ontrei meni edellä, Jyrki hiihteli perässä, pyssy selässä hihnassaan.
-Vaaran tässä kohden louhikkoiselta selältä aukeni ihana näky. Metsä oli
-jo puhdistanut lumen turkistaan ja oli tuossa edessä vihantana, tummana
-ulappana, välillä päästäen lumen vielä saarekkeina sieltä täältä
-kimaltelemaan. Tuuli puhalsi kostealla raskaudella ja ilmassa oli kuin
-kevään tuoksua. Vaaran laki oli jo melkein lumeton, hiukan paikoin
-iljanteella. Miehet huoahtivat siinä rinnakkain, nojaten sauvoihinsa.
-
-Ontrei ei katsonut veljeensä, mutta tiesi tarkalleen minkä näköinen
-tämä oli tuossa seistessään. Epävarmuus, katkeruus, säikähdys, viha,
-kaikki myrskyisen sydämen tunteet olivat Jyrkin kasvoilla näkyvissä.
-Hiihtäessään oli Ontrei tämän kaiken tuntenut ja sydämessään nähnyt,
-oli varsin hyvin ymmärtänyt senkin, missä kauheassa kiusauksessa
-hänen veli-poloisensa oli ollut tuossa hänen jäljessään pyssyineen
-hiihtäessään, oli sen ymmärtänyt ja veljeään säälinyt. Mutta hän ei
-ollut huolinut pelätä, sillä hän oli kerta kaikkiaan siinä kohden
-antautunut ikäänkuin kohtalon johdettavaksi; hän ei voinut ikinä uskoa
-sitä mahdolliseksi, että heidän, muinoin niin rakkaitten veljesten
-suhde päättyisi veljenmurhaan. Ja kuitenkin, tuo talvellinen ilta oli
-kentiesi siltikin todistanut toista...
-
-Miksi hän ei sittenkin luopunut Outista ja talosta sekä antanut niitä
-molempia Jyrkille? Siksi, että hän ei voinut. Hänellä ei ollut voimia
-niin yli-inhimilliseen uhraukseen, hän ei tahtonut tulla veljensä
-rinnalla syrjään sysätyksi, hänkin rakasti Outia ja voimallisemmalla
-rakkaudella kuin kentiesi tuo nuorempi, vielä monessa kohden poikanen.
-Miksi oli juuri silloin, kun onni näytti auenneen ihanimpana ja elämä
-rikkaimpana, hänelle pantu kestettäväksi sellainen koettelemus? Outi
-ei häntä rakastanut. Rakastaisi varmaankin, kunhan oppisi oikein
-tuntemaan, rakastaisi, kun saattoi Jyrkiäkin rakastaa. Voimallaan ja
-tulisella lemmellään opettaisi hän tytön häntä rakastamaan. Ei, hän
-ei saattanut luopua tästä hänelle kalliista aikeesta, sillä eihän
-hän voinut luopua elämästään. Ja ennenkuin Jyrki voisi saada Outin,
-täytyisi hänen antaa hänelle talokin, kaikki. Se oli liian paljon
-vaadittu, hän ei jaksanut sellaiseen uhraukseen alistua, sillä hän oli
-nuori ja ylpeä ihminen hänkin...
-
-Tätä asiaa oli hän pohtinut öin ja päivin, mutta ei ollut jaksanut
-päästä siinä päätökseen. Ja kun hän oli nähnyt, mitkä kiusaukset Jyrkiä
-ahdistivat, oli hänen oman tuskansa lisäksi tullut pelko siitä, että
-veli lankee kiusaukseen. Tuona talvisena yönä hän oli nähnyt, mikä
-kaikki saattoi olla mahdollista. Ja tuskan musertamana oli hän jo monta
-kertaa koettanut suostutella itseään heittämään kaikki ja luopumaan
-leikistä, kun entinen ylpeys oli taas hänen tahtonsa terästänyt ja
-hyleksityn rakastajan nolo asema uudelleen valanut sydämeen vihan
-katkeruutta ja voimaa. Hän oli ihminen hän, Ontrei, ei pyhimys.
-
-Hän katsoi nyt salavihkaa veljeään, kun tämä tuossa otti pyssyä
-selästään, ja arvosteli hänen voimaansa ja pystyväisyyttään. Äkkiä
-juolahti hänen mieleensä kumma ajatus:
-
--- Jos Jyrki voittaa minut, niin hän saakoon tytön ja talon, mutta jos
-minä voitan, niin pidän ne itse.
-
-Kuinka olikaan, niin toi tämä omituinen ajatus hymyn hänen huulilleen.
-Oli kuin olisi hän siinä nähnyt salliman neuvon ratkaisuun pääsemiseksi
-ja siitä toivosta jo edeltäpäin ilahtunut. Hän kääntyi veljeensä, joka
-kummastuneena oli huomannut hänen hymynsä.
-
--- Mikä naurattaa? ehätti hän tylysti kysymään.
-
-Mutta Ontrei ei tuosta pahastunut, vaan kävi asiaansa esittämään:
-
--- Kun sinä, veliseni, halajat morsiantani, niin ratkaistaan tässä
-asia. Käydään voimain koitteluun: jos voitat, niin olkoon sinun sekä
-tyttö että talo, mutta jos minä voitan, niin lähde muille seuduille,
-että lakkaa riita. Aika haavat parantaa.
-
-Kiireesti heitti Jyrki pyssynsä, puukkonsa, lakkinsa ja mekkonsa, ja
-äkeästi kävivät veljekset siinä ilmavan vaaran laella painimaan.
-
-Kalliimpaa palkintoa ei liene monelle kilpasille käyvälle ollut tarjona
-kuin tässä äänettömässä ja sitkeässä ottelussa, jota vain erämaan
-säikähtyneenä pakeneva otus oli todistamassa. Siinä oli saavutettavissa
-se, mitä ihanaa ihminen voi kuvitella rakkautensa esineen omaksi
-saamisesta, ja siinä oli myös tämä kaikki kadotettavissa. Siinä oli
-kysymyksessä veljenrakkaus ja pako kotikylästä kauas outoon maailmaan,
-oli ratkaistavana, astuitko ijäiseen yöhön tai onnen päiväpaisteeseen.
-Ja ottelu ei ollutkaan leikkiä, vaan pantiin siinä liikkeelle kaikki
-voimat, mitä suinkin kahdesta nuoresta ja sitkeästä ruumiista saatiin
-puristetuksi. Kauan kesti taistelua, kunnes viimein Ontrei kalpeana
-kysyi:
-
--- Tunnustatko paremmaksi?
-
--- Tunnustan.
-
--- Heitätkö tytön rauhassa minulle?
-
--- Heitän.
-
--- Lähdetkö kylästämme?
-
--- Lähden.
-
-Ontrei nousi huohottaen, mutta Jyrki jäi itkuun purskahtaen, kalpeana
-ja väsyneenä paikalleen makaamaan. Häntä ei oltu koskaan vielä niin
-perinpohjin masennettu, ei niin rautaisessa ja tukahduttavassa
-syleilyssä rusennettu kuin nyt; hän ei ollut koskaan aavistanut, että
-Ontreissa piilivät niin suuret ja niin valtavan sisun hallitsemat
-voimat. Ontrei oli etevämpi häntä kaikin puolin, sekä ruumiillisesti
-että henkisesti, ja ansaitsi tytön jos kukaan. Mutta silti ja juuri
-sen tähden oli hänen surunsa ja tuskansa yhä suurempi ja polttavampi,
-vaikka hän kohtaloonsa alistuen tunsikin, ettei hän enää koskaan voisi
-surunsa lisäksi yltyä siihen sammumattomaan vihaan, jolla hän oli viime
-ajat sieluansa virkistänyt. Sen oli Ontrei taittanut samalla kuin äsken
-hänen selkänsä tuossa käsivarsiensa välissä, johon Jyrki oli luullut
-kuolevansa, kunnes antoi selkänsä ja mielensä murtua. Hän oli väsynyt
-ja onneton, ihminen, jolta on hänen onnensa riistetty ja joka ei löydä
-mitään muuta mahdollisuutta elämänsä jatkamiseksi kuin täydellisen
-kohtaloonsa tyytymisen. Raukeana ja sanatonna makasi hän paikoillaan,
-viileän tuulen hyväillen silitellessä hänen hiostunutta ruumistaan.
-
-Ontrei puki mekkonsa ylleen ja nousi tyynenä suksilleen. Hän tunsi
-kyllä tyydytystä niinkuin ainakin voiton jälkeen, mutta samalla täytyi
-hänen sittenkin ikäänkuin salaisimpana pohjatunteenaan itselleen sanoa,
-ettei hän kuitenkaan ollut tyytyväinen. Olipa niinkuin olisi kaukaa
-hänen sielustaan epäselvänä, ja kuitenkin selvänä, tunnustettuna, mutta
-taasenkin kiellettynä, soinut sana, että parempi olisi ollut, jos Jyrki
-olisi voittanut.
-
-Se tunnelma hillitsi häntä. Siis mitään ratkaisua ei tulisikaan
-siitä, että hän naisi tytön ja Jyrki poistuisi kauas pois? Olisiko
-ainoa ratkaisu vain siinä, että Jyrki saisi tytön? Mutta eikö hänen
-rakkaudelleen silloin tehty samaa vääryyttä kuin nyt Jyrkin? Miten on
-meneteltävä? Kuinka oli saatava onni kaikkien osaksi? Oi Jumala, tätä
-tuskaa!
-
-Oli aivan kuin olisivat hänen sielunsa silmät auenneet näkemään
-inhimillisen kohtalon raskautta yleensä, kun hän katsoi tuohon maahan
-masentuneeseen veljeensä. Hän alkoi ymmärtää, ettei ruumiillisilla
-voitoilla ole mitään merkitystä tällaisten asiain ratkaisussa, vaan
-että jos ne ovat ratkaistavissa, se tapahtuu sydämessä. Ja tuntui
-sielusta sitä ajatellessa kuuluvan lohdutuksen ääntä, joka kehoitti
-uskomaan sellaisen lopputuloksen mahdollisuuteen.
-
-Jyrki ei ollut huomannut Ontreista muuta kuin että hän kauan seisoi
-siinä vaiti, suksisauvoihinsa nojaten. Sitten potalsi hän sivakkansa
-liikkeelle lähtien laskemaan vinoon alas vaaran kuvetta, jarrutellen
-sauvoillaan. Silloin Jyrkikin nousi, valmistautuen lähtemään jälkeen.
-
-Vaaran juurella oli tiheäkuusinen korpi, jossa vielä oli lumi vahvoina
-nietoksina. Siellä täällä pisti esiin sammaleinen ja imarteita kasvava
-kalliolohkare. Saavuttuaan vaaran alle, kääntyi Ontrei katsomaan,
-eikö Jyrkiä jo ruvennut kuulumaan. Kun ei kuulunut, jäi hän siihen
-hetkeksi odottamaan ajatuksissaan pistellen keihäskärkisellä sauvallaan
-lumikinokseen ja vaistomaisesti ikäänkuin kammoksuen korven synkkää
-tiheyttä ja korkeata juhlallisuutta. Nuo äskeiset raskaat ajatukset yhä
-lisäsivät sitä ikävän ja uhkaavan onnettomuuden tunnetta, joka hänen
-mieltään painoi.
-
-Ei koskaan tiedä ihminen kohtaloansa, ei mitä edessä on!
-
-Äkkiä tuntui siltä kuin olisi maa hänen jalkainsa alla ruvennut
-liikkumaan. Kerkeämättä ajatella mitään tunsi hän kohoavansa ilmaan
-ja sitten kaatuvansa taaksepäin. Jalkoihin kiinnitetyt sukset estivät
-häntä äkkiä pääsemästä ylös, ja ennenkuin hän oli kerennyt niistä
-selviytyä, oli jo musta, hallava karhu kuin heinäruko hänen päällään.
-Hätä purkautui kipeänä parkaisuna ilmoille, yhtyen karhun kumeaan ja
-kiukkuiseen mörinään.
-
-Sittemmin hän muisti senkin, että karhu oli ensin, korjultaan
-kohottuaan, ikäänkuin unisena noussut kahdelle jalalle ja katsonut
-ympärilleen, muljauttaen ruskahtavia silmämuniaan. Sitten se oli
-mörähtänyt kumeasti ja nähnyt hänet; hän muisti katsoneensa karhua
-suoraan silmiin ja tunteneensa, että se oli ilkeällä mielellä. Se oli
-kääntynyt häneen päin, puraissut häntä ensin jalkaan ja sitten aivan
-heittäytynyt hänen päälleen.
-
-Hän ei ollut koskaan osannut arvata, että ruumiillinen runteleminen
-tuottaisi niin kauheita tuskia. Nyt, kun karhu upotti pitkät ja
-keltaiset kulmahampaansa saappaan läpi hänen jalkapöytäänsä, tiesi hän
-sen. Hän aivan kuuli luitten rusahduksen ja tunsi suunnatonta, pistävää
-tuskaa, joka oli kuin olisi kuolema hänen jalkaansa tarttunut.
-
-Hän koetteli tapailla puukkoa käteensä, mutta ei ehtinyt saada, sillä
-hänen selälleen kaatuessaan oli tuppi jäänyt hänen allensa. Ja siinä
-tuokiossa oli kontio jo hänen päällään. Hän ummisti silmänsä ettei
-hänen tarvitsisi nähdä pedon ruskealihaista kitaa ja ilettävän ohutta
-kieltä sekä keltaisia, mutta kärestä teräviä kulmahampaita. Hän tunsi
-vain, että jotenkin oli hänen suojeltava itseään, ja muistaen vanhan
-neuvon pisti hän kätensä pedon kitaan niin syvälle kuin voi. Hän muisti
-jälkeenpäin, kuinka häntä oli tuo niljakka kita ilettänyt, mutta kuinka
-peto oli samalla ruvennut vetämään päätään taaksepäin ja tapailemaan
-hänen kättään hampaittensa väliin, ilman puutteessa yhä enemmän
-raivostuen. Painaen häntä maahan käpälillään saikin se äkkiä päätään
-taaksepäin nykäisemällä kädestä hyvän otteen, puraisten niin että luut
-nauskivat ja veri vuoti virtana hampaitten lomitse. Sitten tuntui äkkiä
-olkapäässäkin ankaraa tuskaa, hän parkaisi taas vihlovasti ja heitti
-päätään sivulle päin.
-
-Ennen pyörtymistään muisti hän nähneensä, vaikka ei sitä silloin
-tajunnut, Jyrkin tulevan aivan lähellä pyssy kädessä. Veljesten katse
-oli sattunut yhteen. Ontrei ei ollut huutanut, oli vain taaskin
-tuijottanut veljeensä niin kuin silloin yöllä, mutta nyt älyttömästi,
-silmissä hurja ja houraava ilme...
-
-Kun Jyrki vielä vaaran laella viipyessään oli kuullut alhaalta korvesta
-Ontrein parkaisun ja karhun mörähdyksen, oli hän käynyt vuoroin
-kylmäksi, vuoroin kuumaksi. Sitten oli hän kaksin käsin tarttunut
-päähänsä ja aivankuin ahdistuksen vallassa huutanut: pois, pois...!
-Kiireesti oli hän temmannut pyssynsä ja syöksynyt suksilleen Ontrein
-ladulle.
-
-Salamana vilahtelivat aatokset hänen aivoissaan ja saatana pani kaikki
-voimansa liikkeelle näinä muutamina sekunteina, jotka olivat koko
-aikana kysymyksessä. Tuossa on Ontrei karhun alla edessäsi, älä mene
-avuksi. Karhu lopettaa hänet varmasti, ja silloin on sekä tyttö että
-talo sinun. Sinä olet viaton. Et ehdi apuun. Katso, karhu jo puree
-hänen kättään ja raapii olkapäätä. Hetkinen vielä ja silloin on kaikki
-ohi, odota, malta, älä mene...
-
-Jyrki ei kuitenkaan viivytellyt, vaan kiiruhti veljensä avuksi,
-vaikkakin vavisten koko ruumiiltaan. Hänestä tuntui kuin olisi tuo
-hänen äsken kärsimänsä nöyryytys ja ikuinen onnen menetys häntä
-ikäänkuin kohottanut ja tehnyt hänet kykenevämmäksi kuin ennen hyviin
-töihin. Kumma kyllä ei hän nyt ajatellut veljeänsä katkeruudella, vaan
-rakkaudella, ollenkaan lainaamatta korvaansa kiusaajalle, jonka äänen
-hän sydämensä salaisesta sopukasta selvästi kuuli. Hänen järkensä --
-niin muisti hän jälkeenpäin -- askarteli enimmäkseen siinä, osaisiko
-hän kiihtyneessä mielentilassaan ja hengästyneenä ampua niin tarkoin
-kuin tässä piti...
-
-Mutta kun hän näki Ontrein katseen ja luki niiden sammuvasta ilmeestä
-kuolemaa, epäluottamusta ja epäilystä häneen, veljeensä, sai hän
-äkkiä aivan ihmeellisen hermorauhan. Hän tunsi aavistaen, että nyt
-jos koskaan oli vasta hänen elämänsä käännekohta, nyt oli hänellekin
-annettu tilaisuus osoittaa, että hän todella ansaitsi Outin ja hänen
-rakkautensa... Hän lähestyi koettaen valita parempaa puolta, josta
-voisi ensi kerralla saada sattumaan hengenviepään paikkaan, mieluiten
-tuohon etujalan taakse.
-
-Kaikki tämä oli tapahtunut sangen lyhyessä ajassa. Säikähtyneenä ja
-uteliaana Jyrkin huudoista kohotti karhu päätänsä katsellen kiiluvin
-silmin tulijaa. Kylmäverisesti tämä lähestyi lähestymistään, kunnes
-karhu vihastuneena ärjäisten kohosi istumaan, hurmeen valuessa kuolana
-sen ikenistä. Silloin lensi myös pyssy -- pieni talonpoikainen "suusta
-ruokittava" -- Jyrkin poskelle. Muutaman sekunnin näkyi sen suu hiukan
-täräjävän ja ampuja veti henkeä ikäänkuin lääpästyneenä, kunnes pyssy
-äkkiä vakaantui aivankuin ruuvipenkkiin. Nyt oli jyvä kolossaan ja
-sydäntä kohti...
-
-Tuima paukaus herätti kiiriskelevän kaiun vaaran kylestä ja Jyrki
-ryhtyi ihmeellisen nopeasti ja kätevästi asettaan uudelleen lataamaan.
-Ikäänkuin väristys kulki karhun ruumiin läpi ja jonkunmoinen sanomaton
-tuskallisen ja hätäisen kummastuksen ilme oli sen villissä katseessa
-vilahtavinaan, ja jo ennen kuin Jyrkillä oli pyssy uudelleen poskella,
-vaipui peto kuolemantuskaisella ynähdyksellä läjään Ontrein päälle,
-pehmeästi kuin heinäsäkki. Tainnoksissa hänen allaan oli Ontrei ja
-sieluntuskiensa ja vaaran jännityksen murtamana vaipui hangelle myös
-Jyrki.
-
-Suksien kahina hangen pinnalla herätti hänet. Se oli Outi. Kauhun ilme
-kasvoillaan kiiruhti tyttö Ontrein luo ja ryhtyi reippaasti, nähtyään
-karhun kuolleeksi, sitä hänen päältään pois vääntämään. Nyt meni
-Jyrki avuksi. Outin silmissä välähti pelkäävä ja kysyvä katse, mutta
-Jyrki vastasi siihen rauhoittaen viitaten haavaan karhun kylessä ja
-pyssyynsä. Ilon välke vilahti silloin tytön silmissä, mutta nähtyään
-sitten Ontrein rikkipurrun käden, revityn olkapään ja jalan, josta
-veri norona tippui, kävi kaikki hänelle liian raskaaksi ja hän vaipui
-Ontrein rinnalle nyyhkyttäen.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Kauan sairasti Ontrei elämän ja kuoleman rajalla.
-
-Hänellä oli kestettävänä sekä ruumiilliset että sielulliset tuskat ja
-parannettavana syvät haavat. Haavakuumeessa houraillessaan puhui hän
-laajasti ja sekavasti rakkaudestaan, Outista ja veljestään, valittaen
-kohtaloaan ja rukoillen oikeata ja onnellista ratkaisua Jumalalta.
-Punehtuen kuunteli sitä häntä uskollisesti ja uupumatta hoiteleva Outi,
-kuunteli Jyrki, allapäin ja suruisena.
-
-Hän oli ollut veljelleen tämän onnettomuudesta alkaen veli. Kaukaa,
-monen päivän matkan päästä, oli hän käynyt kysymässä lääkäriltä
-neuvoja, oli hankkinut lääkkeet ja opettanut Outia hoitamaan Ontreita
-aivan samalla tavalla kuin se ystävällinen nuori lääkäri oli hänelle
-kädestäpitäen ja osanotolla näyttänyt. Hän oli kertonut tuolle
-lääkärille avomielisesti kaikki ja kysynyt häneltä neuvoa itselleenkin,
-surulleen ja sitä, mitä hänen pitäisi tekemän. Siihen ei ollut lääkäri
-osannut sanoa muuta kuin että Ontrei oli ensin hoidettava terveeksi.
-Ehkä asia siitä sitten itsestään selviäisi.
-
-Kyllä oli Outi tuossa vuoteen vierellä liikkuessaan miellyttävä.
-Tummahko tukka, ruskeat silmät ja verevät posket. Ontrein silmät
-seurasivat häntä kaikkialle. Kuta paremmaksi Ontrei tuli, sitä vähemmän
-oleskeli Jyrki tuvassa.
-
-Mistä oli Outi arvannut lähteä salolle veljesten jälkeen ja tulla apuun
-juuri sopivimmalla hetkellä?
-
-Hän oli askarrellut kotonaan kuten ennenkin, eikä ollut vielä aamulla
-tiennytkään veljesten lähteneen salolle. Vasta tuossa puolenpäivän
-rinnassa oli hänelle äkkiä tullut halu tavata Jyrkiä ja hän oli
-salavihkaa juossut naapuriin. Mutta siellä olikin ollut Jehkosen akka
-kotimiehenä, ja häneltä oli Outi kuullut veljesten matkasta.
-
-Hänen sydäntään oli silloin oudosti hiipaissut ja silmissä oli
-väikkynyt sinistä usvaa. Allapäin ja miettien oli hän palannut kotiinsa.
-
-Outi tiesi tarkkaan, missä kiusauksessa Jyrki oli, sillä tämä oli
-sellaista peläten siitä joskus hänellekin kautta rantain maininnut. Hän
-pelkäsi ja aavisti pahaa.
-
-Silloin -- mahdotonta selittää miten -- kuuli hän äkkiä, juuri
-leivinlapiolla leipää uuniin kantaessaan, aivan selvästi hätäisen
-huudon: Outi!
-
-Ääni oli kirkas ja niin selvä, ettei siitä voinut erehtyä. Se kuului
-ikäänkuin hyvin korkealta tai rupesi sitten korva itsestään niin
-soimaan, mutta kuului se vain. Hän seisahtui keskelle lattiaa ja oli
-pudottaa leivän lapioltaan. Saatuaan sen kuitenkin pahojen aavistusten
-valtaamana uuniin viedyksi, oli hän aivan kuin hengästyneenä painanut
-sydänalaansa ja sitten seisahtunut ikäänkuin kuuntelemaan. Hän ummisti
-silmänsä ja odotti.
-
--- Outi! kajahti se uudelleen ihmeellisen kirkkaana, joskin kaukaisena
-ja ohuena, aivan kuin ääni olisi uduksi hajautunut. Mutta siinä oli
-samalla jotakin pyytävää, jopa käskevääkin, joka teki tytön tuskaiseksi
-ja levottomaksi.
-
-Hän koetti tehdä turhaksi koko asian ja ryhtyi taas töihinsä, kun
-samalla huuto kajahti kolmannen kerran:
-
--- Outi!
-
-Nyt siinä jo kuvastui hätä ja kiihkeä vaatimus, ja aivan kuin salaman
-iskuna valkeni tytölle koko asia. Levottomuus ja säikähdys sai vallan
-ja jonkun tuntemattoman onnettomuuden enne tuntui raskaana mielessä.
-Hänen täytyi päästä näkemään Jyrkiä... Herra Jumala... kunhan ei vain
-mikään onnettomuus...
-
-Siinä samassa oli päätös kypsynyt. Siepaten sukset jalkaansa läksi Outi
-hiihtämään veljesten latua heidän peräänsä, toivoen, että hänellä olisi
-ollut siivet, joilla matkaa lyhentää.
-
-Saapuessaan vaaran laelle ja nähdessään veljesten temmellyspaikan,
-valtasi heikkous hänet ja hän oli vaipua maahan. Mutta kuultuaan hetken
-perästä vaaran alta pyssyn paukauksen, pääsi kipeä tuskan huuto hänen
-huuliltaan ja hän lasketti valtoinaan rinnettä alas...
-
-Päästyään jonkun verran toipumaan ei Ontrei voinut kyllin usein kuulla
-kertomusta tästä Outin avuksi saapumisesta. Yhä uudelleen kyseli hän
-ihmetellen, minkä värinen tuo ääni oli, miten se kuului, oliko niinkuin
-olisi järven toiselta puolelta venettä huutanut? Ja Outi koki selittää,
-mutta ei voinut antaa mitään kuvausta, joka olisi auttanut asiaa oikein
-ymmärtämään. Hänen kertomuksensa loppui aina siihen, että se oli Jyrkin
-suojelija, joka tahtoi saada hänet paikalle isäntänsä, suojeltavansa
-avuksi. Ja Ontrei vaipui aina näiden keskustelujen jälkeen syviin
-mietteisiin.
-
-Veljesten väli oli tämän kohtauksen jälkeen käynyt vapaammaksi
-ja sydämellisemmäksi. Olipa kuin he olisivat tunteneet olevansa
-onnettomuustovereita, jotka olivat vallan viattomat siihen, mitä oli
-tapahtunut, ja jotka odottivat nyt asiansa ratkaisua ikäänkuin jostain
-korkeammasta asteesta. Ontrein haavat paranivat hyvin hitaasti ja
-hän ymmärsi jo, että hänestä joka tapauksessa tulisi rampa. Jalka
-kutistui eikä tahtonut saada kantovoimaansa takaisin, käsi ei ruvennut
-liikkumaan olkapäästä ja tuntui olevan kokonaan voimaton. Huoaten ja
-salaisella tuskalla Ontrei tämän kaiken huomasi.
-
-Tapahtuipa sellaistakin, että hän joutui väliin Outin ja Jyrkin
-välisten keskustelujen todistajaksi silloin kun nämä luulivat hänen
-nukkuvan. Heidän äänestään tuntui tällöin puhuvan surumielisyys ja
-epätoivo, ei mikään uhma tai uhittelu. Erehtyivätpä he väliin pieneen
-hyväilyynkin, josta sitten säikähtäen erosivat kuin pienet lapset
-pahanteosta kiinni joutuneina. Silloin makasi Ontrei kuin painajaisen
-vallassa, sydän sykkien haletakseen; silmissä pimeni ja veri tuntui
-seisahtuvan suonissa. Sellaisten kohtausten jälkeen oli hän puhumatonna
-päiväkausia ja Jyrki sekä Outi elivät siinä raskaassa epäilyksessä,
-että hän sittenkin oli jotakin nähnyt tai kuullut. Tämä katkeroitti
-elämää uudelleen.
-
-Pitkällinen kituminen sai Ontrein antautumaan syviin mietteisiin
-kaiken sen johdosta mitä oli tapahtunut. Erittäinkin kiinnitti hänen
-mieltään väkevästi se, mitä Outi oli kertonut tuosta huutavasta
-äänestä, ja kooten vähäiset ja alkuperäisen naivit uskonnolliset
-tietonsa ja tunteensa murut rupesi hän niiden avulla asioita itselleen
-selittelemään. Kituessaan vuoteellaan muodosti hän näin oman erikoisen
-käsityksensä tapahtumista, asettaen käytöksensä ja osansa niissä tähän
-uuteen valaistukseen. Ja silloin tuli hän taas muistaneeksi tuota
-siellä vaaran laella painin jälkeen kuulunutta ääntä rinnassaan, ettei
-näitä asioita painimalla ratkaista, tuota tunnetta, että parempi olisi
-ollut, jos Jyrki olisi voittanut. Ja hän muisti senkin, että Jyrki oli
-pelastanut hänen henkensä. Ja kun hän tunsi, ettei hänestä enää koskaan
-tulisi miesten töihin täysin pystyvää, kun hän katsoi arpeutuvaa
-surkeata jalkaansa ja kuivettuvaa kättänsä, kohosivat hänen silmiinsä
-katkerat kyyneleet.
-
-Millä oli hän kaiken tämän onnettomuuden ansainnut? Siihen kysymykseen
-rupesi hänen mielensä nyt hakemaan vastausta. Ja siinä hänelle rupesi
-valkenemaan, mikä se oli tuo talvellinen ratkaisun aavistus ollut.
-Hänen tuli väistyä ja löytää onnensa toisella tavalla, sisäisen
-elämän sopusoinnulla ja rauhalla. Hän jo melkein uskoi siihen, että
-Jumala oli sallinut hänelle nämä koettelemukset siksi, että hän oli
-jyrkästi tehnyt mahdottomaksi kahden nuoren liiton, asettunut rakkautta
-vastustamaan. Se oli ollut synti, siksi hän sen nyt jo tuomitsi.
-Kokemuksestaan hän tiesi, että rakkaus on ihana, taivaallinen asia,
-eikä sen tielle, missä se osoittautuu todelliseksi, sovi asettua. Siksi
-oli Jumala häntä koetellut, että hän pääsisi tämän totuuden perille.
-
-Se vakaumus oli Ontrein elämän käännekohta.
-
-Kun kesä oli kukkeimmallaan, haalautui hän kerran vaivaloisesti
-pihalle istumaan. Luonto oli ihanimmillaan, järvi kimalteli ja tuuli
-ajeli pitkin kesäistä lehtoa. Tuolta paikaltaan saattoi Ontrei
-nähdä vainiolle, jossa Jyrki niitti. Viereisellä kedolla oli Outi
-haravoimassa. Punaiset paidat ja vilkkuvat liinat loistivat kauniisti
-viheriää taustaa vastaan, naurua ja ilonpitoa kuului, karjalaisten
-vilkasta, avomielistä, hiukan korkea-äänistä puhetta. Niittäessään
-joutui Jyrki yhä lähemmäksi naapurin sarkaa, jossa Outin haravan
-ala myöskin kuin sattumalta häntä kohden suuntautui. Jo olivat he
-vierekkäin, Jyrki seisahtui, rupesi liippaamaan viikatettaan, Outi
-rupesi haravan kärjellä hajamielisesti heinäläjää kääntelemään. Jo
-siirtyivät he puhelemaan lähemmäksi, vilkasivat pihalle päin, näkisikö
-Ontrei, ja kun eivät häntä huomanneet, istuivat sarka-ojan reunalle.
-Väliin Outi naurahti ja siirrältihe hiukan syrjemmäksi, vaistomaisesti
-tuntien, että Jyrkillä oli voimakas halu kietaista käsi tuohon
-solakoille vyötäisille ja siitä hellästi puristaa ja vetää luokseen.
-
-Tuota katsoi pihalta salaa Ontrei. Ensin kulmat rypistyivät ja silmistä
-kirposi entinen ylpeä salama, mutta sitten hänen muotonsa rauhoittui.
-Kiinteästi rupesi hän tuota edessään olevaa näkyä tarkastelemaan, aivan
-kuin haluten totuttaa siihen itseään ja kestää sen värähtämättä. Ja
-vähitellen palasi hänen kasvoilleen rauhallinen ilme, silmät saivat
-entisen sinensä, ja hengitys kulki huolettomasti. Hän nousi ja meni
-tuohon pihan äyräälle.
-
--- Jyrki ja Outi! huusi hän. Hän oli aikonut huutaa kovasti, mutta
-huomasikin nyt hämmästyksekseen, ettei hänen äänessään ollutkaan
-entistä syvää kaikua, vaan oli se ohutta ja vähän käheääkin.
-
-Huudon kuullessaan kavahtivat molemmat kutsutut pystyyn, käyden vähän
-hämilleen ja tähystellen Ontreihin päin. Mutta tämä huusi uudelleen:
-
--- Jyrki ja Outi, tulkaa tänne!
-
-He tulivat epäröiden ja epävarmoina, kysyvästi katsoen Ontreihin ja
-istuutuen häneen syrjinkarein. Ontrei tarkasteli heitä kauan, tyynesti
-ja vaiti ollen. He melkein vapisivat hänen silmäystensä alla. Vihdoin
-sanoi Ontrei:
-
--- Jyrki, minä annan sinulle talon, koska en enää voi sitä hoitaa. Ja
-Outinhan sinä jo olet itse ottanut.
-
-Sen sanottuaan tunsi hän yhtäkkiä saavuttaneensa sen oikean ratkaisun,
-jota hän oli koko ajan hakenut ja halunnut, ja virkkoi ilostuneena ja
-virkistyneenä:
-
--- Kyllä minäkin kotiin jään... teitä auttamaan, kunhan tästä ensin
-pääsen oikein terveeksi.
-
-
-
-
-UNELMA SEESJÄRVEN RANTANUOTIOLLA.
-
-
-      Kuuna paistoi kuusen oksat,
-    Päivänä petäjän latvat,
-    Metsä haiskahti me'elle,
-    Simalle salo sininen,
-      Ahovieret viertehelle.
-
-He laskivat maihin Sekehenjoen niskaan pohjoispuolelle, juuri siihen
-paikkaan, jossa on pieni ruohoinen poukama ja rauhan satama. Rannan
-tiheä kortteikko ja kaislikko sekä tuuhea tervalepikkö muodostavat
-siinä todellakin mitä mieluisimman pienen sataman, jonne mukavasti
-sopii ulapan tuulilta suojaan käännältää. Poukaman pohjukkaan laskee
-pieni puro, joka vaatimattomasti leviää rannan hiekalla tuskin
-näkyväksi veden vireeksi. Tuskin sitä huomaisikaan, ellei jalka
-sattuisi veteen ja painuisi hiekkaan, jolloin varsinkin avojalka
-väristen veden kylmyyttä kummeksuu. Se saapuukin tämä pieni lähde
-tuolta korpimaiden uumenista, ja on sillä taikavoima, sillä se
-kätkee itseensä luonnon salaisuuden ihmeellistä säteily-ilmestystä.
-Se huuhtelee laineillaan rentukkaa ja laihaa sarakkoa, kastelee
-pienen kärpässiepon limaisia juurilehtiä ja elättelee ystävällisesti
-suvantopaikoissaan kiiltävänmustia vesilukkejaan ja kortematojaan.
-Sarakossa särähtää sudenkorennon siipi, kun se äkkikäänteellä
-koettaa saada hyönteistä kynsiinsä, ja väliin leikkii sen yllä ihana
-sinikorento. Kuin neito se huolettomasti istahtaa kaislan korrelle
-keveästi ihaillakseen päivän kimallusta sinisiivellään, kunnes lehahtaa
-taas lentoon jonkun mielijohteen ajamana.
-
-Poukaman perästä puron vartta yletessä saavutaan niitylle, jossa vanha
-ja haalistunut lato osoittaa ihmisjälkiä. Ladon ympäristöllä kasvaa
-tiuhassa putkea ja angervoa, jonka väkevä tuoksu täyttää ilman. Ladon
-ovelle saapuessasi huomaatkin, että paikka on ammoin hylätty. Kun
-jalkasi kolahtaa kynnykseen, puikahtaa lattiarangan aukosta esiin
-kärppä kuin noidannuoli, vielä nopeammasti hävitäkseen. Ja kun tuota
-säpsähtäen asian oivallat ja kolahdutat uudelleen, pistäytyy utelias
-pieni pää vielä kerran esiin kohta kokonaan hävitäkseen. Seinät ovat
-lahoneet ja luhistumassa, ja nurkat ovat maatumassa. Sammal kasvaa
-hirsien päässä ja sammalessa pitkää ja hentoa airaa, jossa tuuli
-valittaen suhajaa. Autiota on, luonnon yksinäistä ja surumielistä
-autiutta, jota säestävät vain erämaan yksitoikkoiset äänet. Ellei
-sinulla olisi seuraa, pelkäisit tyhjyyttä ympärilläsi, etkä mistään
-hinnasta tahtoisi kaikua herättää.
-
-Mutta kun mennään yhä enemmän salolle päin, jää ensin puro tuonne
-oikealle mustaan korpeensa luikertelemaan, ja eteen avautuu lakea
-kangas harmaine honkineen. Kangas kohoaa korkeammaksi, muuttuen vihdoin
-harjuksi, joka katoaa yhä yleten tuonne eteesi salon sineen. Maassa on
-mahimassa jättiläispuita, jotka kaatuessaan ovat reväisseet maapalan
-ilmaan juuriensa syleilyssä. Tuossa on jo sammalpeitto kasvanut koko
-rungon yli ja jalka vaipuukin syvälle siihen, missä vielä luulet runkoa
-olevan, mutta tuossa on vielä puu kovaa. Juurakon kuoppaan ovat metsän
-monet kanalinnut kiiruhtaneet peherrykselle, hiekkamullan avulla
-väiveitänsä vähentämään. Ylt'ympäri kohoaa samallaisia jättiläisiä,
-ikäänkuin vaieten katsoen outoa kulkijaa, joka on tänne erämaan
-rauhaan uskaltanut. Niiden oksat ovat vääntyneet eriskummallisille
-kiemuroille, jotka kuin pirunkalan käsivarsina kohoutuvat taivasta
-kohti ikäänkuin jotakin rukoillakseen. Ne ovat taistelleet tuskaiset
-hetkensä, kunnes ovat tuohon epätoivoonsa ainiaaksi jäykistyneet. Ja
-juuri sinne latvoihin tirkistellessäsi sinua säikähdyttää kova ropina.
-Metso, joka on aikoja sitten sinut nähnyt, hongan latvasta rungon takaa
-sinua epäluuloisesti ja kaula pitkällä vartioinut, punninnut asemaansa
-ja aikeitasi, on vihdoinkin tehnyt päätöksensä ja lähtenyt raskaaseen
-lentoonsa turvallisempaan paikkaan. Kun se heittäytyy pienille
-siivilleen ruveten lyömään niitä vinhasti ja aluksi satuttaen ne oksiin
-ja lehviin, syntyy siitä erämaan hiljaisuudessa ääni kuin olisi koko
-metsä kumoutumassa.
-
-Kun kävelemme kangasta eteenpäin ja tulemme sinne, missä muinaisen
-metsävalkean jäleltä kasvaa tiheätä haavantynkää, ryöpsähtää sieltä
-eteesi muniensa puolesta hätäilevä ja karkealla äänellä kiroileva
-metsäkana. Tuossa se mennä heveltää pyrstö leveänä aivan edessäsi, niin
-että lapsellisessa innossa viehätyt sitä siinä kiinni tavottamaan.
-Mutta juuri kun kumarrut, väistyykin se syrjään äkäisesti kirahtaen
-ja kiinteästi sinua pienillä silmillään tähystellen. Taas kumarrut ja
-taas, kunnes huomaatkin joutuneesi kanan jälessä kauas alkuperäiseltä
-paikaltasi. Ja ikäänkuin ilkkuen kiroaa lintu vielä kerran, kunnes
-äkkiä nouseekin siivilleen ja lentää nopeasti sinne, missä hänellä on
-se, jota hän ei tahtonut sinulle näyttää.
-
-Kuljetaan yhä edelleen. Harjun juurella kangas muuttuukin ahomaaksi,
-hiekka sinertäväksi savimullaksi ja hongikko lehtimetsäksi. Vanhoja
-tutisevia pökkelöitä, joiden kylestä voi saada lihavan jäniksenkäävän,
-on vielä kulon jäleltä siellä täällä, mutta tuossa jo kohoaa metsä
-tuuheana ja pitkänä koivikkona. Runkoa on siinä työnnetty aivan
-ihmeellisen pitkästi ja hoikasti, ollenkaan muistamatta, että lehviä
-onkaan olemassa. Kun niitäkin vihdoin ajateltiin, olivatkin voimat
-lopussa, ja niin saatiin vain latvaan mitättömän pieni kruunu tuulessa
-hiljaa keinumaan. Mutta tuossa on kulon haavoilta aikoinaan pelastunut
-raavaskoivu, seutunsa lehtikuningas ja harjullansa ylevä nähdä. Aluksi
-se on rakentanut itselleen tyvituen viidestä valtaisesta pääjuuresta,
-jotka ovat yhtyneet voimakkaaksi ja paksuksi rungoksi. Sen varassa on
-se kohonnut kolmisen metriä, mutta on sitten, ikäänkuin rikkaudellansa
-ja voimallansa ylpeillen, jakautunut kolmeen haaraan. Ne se on ampunut
-kohti taivasta sileinä, suorina ja valkotuohisina kuin isä uljaat
-poikansa, niiden terveydestä nauttien ja iloiten. Sen lehvät riippuvat
-kuin hieno tukka pitkinä suortuvina ja sen helmasta kuuluu alati syvä
-ja aatteellinen kohina, kun se suvituulen kanssa hartaasti haastelee.
-
-Mutta kulkija käy yhä edelleen, painaen sydämeensä tämän erämaan suuren
-runouden. Hän saapuu yhä syvemmälle ahon lehvikköön, kunnes se maan
-aletessa kosteaksi notkoksi tihenee melkein läpipääsemättömäksi. Haapa
-ja pihlaja sekautuvat leikkiin ja maan pinnan peittää tiheä puolukan
-ja mustikan varsikko. Hän väistää tiheikön ja saapuu taas aukeammalle,
-jossa katajakin näkyy laiskana pitkiä käsivarsiaan pitkin maata
-venyttelevän. Hän kulkee kulkemistaan, menee korpirämeikön poikki,
-jossa lihavat pyyt pyrähtävät hänen tieltään kuusikkoon vihellellen ja
-siristen, ja saapuu vihdoin harjulle, josta aukenee hänen eteensä aava
-näkö-ala.
-
-Suuri suo siinä on. Pitkin sen laitoja hiipii kehyksenä tumma
-korpikuusikko, joka suon rinnassa muuttuu harvaksi rämemänniköksi.
-Nuo käkkärämännyt ovat tuossa kuin kääpiökansaa, joiden naavaparrat
-todistavat huimaavan korkeaa ikää. Ne eivät jaksa ulottaa juuriansa
-rahkasammalen läpi, vaan koettavat siitä imeä ravintoa, kituen
-laihuuttansa. Keskempänä jo nekin katoavat ja suo muuttuu upottavaksi
-rimmeksi, joka himokkaasti imaisee sisäänsä kaiken syliinsä lankeavan.
-Ilmassa tuntuu väkevä suokanervan ja maatuvien kasviaineiden haju ja
-näyttää siltä kuin ei raikas kesäpäivän tuuli saisikaan ilmakerrosta
-suon päällä muutetuksi. Laidoilla tuuli kohisee lehtevissä puissa,
-mutta tuolla keskempänä se ei saakaan kääpiöiden partaa liikkeelle,
-vaan seisoivat nämä siellä värähtämättä, aavemaisina ilmiöinä.
-Äkkiä kohahtaa tuosta siivilleen vikla, jonka valittava huuto pian
-kirkuvana kuuluu, kutsuen sadetta. Tuonne mättäälle se istahtaa, mutta
-jo taas lehahtaa lentoon, kaiuttaen pitkäveteistä ja yhä nousevaa
-sadevirttänsä. Alakuloiseksi vie se suon lakeudella ponnistelevan
-matkamiehen mielen. On kuin se kääntyisi tutkimaan yhä kiinteämmin
-suon lohdutonta lakeutta, mietteissään ja harmaassa tunnelmassaan
-ikäänkuin etsien jotakin kiinnepistettä, johon pysähtyä kuin todella
-vajoava. Mielikuvitus kääntyy outojen ja hurjain kuvitelmain uralle
-ja sielussa välähtelee näkyjä. Eipä olisi kumma, jos tuosta liejuisen
-lätäkkönotkelman reunasta äkkiä kohoaisi siivilleen muinaisuuden
-niljakas lentolisko, joka jännittäisi lepakkomaiset nahkasiipensä ja
-peittäisi lennossaan auringon kuin unessa nähty kuvitelmain paholainen.
-Sadun pelottavana vaakalintuna se nousisi yhä ylemmäksi, kunnes
-se näkyisi tuolta pilvien rajalta kuin jättiläis-lentokone, jonka
-saavutettavissa on kaikki näköpiirin alla...
-
-Mahtavalla tavalla koskematon erämaa valtasi kulkijansa. Luonto
-ikäänkuin paljasti oman synnynnäisen ylevyytensä, jonka rinnalla moni
-inhimillinen seikka menetti suuruuttansa. Karjalan vedet olivat häntä
-kuohuissaan kannatelleet, sen metsät nyt häntä suhinallaan tuudittivat,
-lauloivat omakseen ja ainaiseksi ihailijakseen.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Nähtyään Ontrein rupeavan tyynesti ruoanlaittopuuhiin, painui hän
-hietikolle pitkäkseen, pää hajuheinämättääseen. Auringon lämmittämän
-ilman leyhkä tuntui suloisesti tänne varjoon ja väsynyt ruumis vaipui
-hiljalleen levon valtaan. Hän vaipui raskaaseen uneen ja uneksi
-masentavan näyn.
-
-Helteisenä päivänä seisoi hän Ontrein kanssa pyhässä lehdossa.
-Ikivanhat kuuset ja riippakoivut ojentuivat tummassa ja vaaleassa
-veljeydessä kohti taivaan lakea kuin jättiläistammi, niin korkealle,
-että joka hetki saattoi pelätä ihanien poutapilvien niiden latvoihin
-haaksirikkoutuvan. Heidän ympärillään seisoi taajana joukkona
-kalevaista kansaa, vakavana ja ääneti. Kaikkien silmät vartioitsivat
-tuota lehdon korkeinta paikkaa, sitä, jossa oli se pyhin puu ja
-karsikon kallein, sillä siellä seisoi kirves kädessä Pyhä Ilja,
-valmiina kaatamaan esi-isäin valtapuuta.
-
-Hänen sydäntään värisyttää viha ja hän puristaa nuorella kädellään
-miekan kahvaa. Se sopeutuu hänen kouraansa niin hyvin, sillä sen on
-kylän kuulu seppä hänen erikoisten ohjeittensa mukaan takonut ja sitten
-karaissut salaisissa ja kauheissa kähyissään. Kauniille harakansulalle
-olikin teräs lennähtänyt, kun sen tulta oli kähyvesissä käyttää
-surauteltu. Miekkaa hän puristaa ja kuiskaa Ontreille:
-
--- Emmekö mene ja lyö maahan tuota outoa miestä, joka kaataa meidän
-isäimme puun?
-
-Ja Ontrei vapisee tuskassaan, sillä hänenkin sydäntään kirvelee
-tekeillä oleva. Mutta hän on kuin taikavoiman maahan naulitsema eikä
-saa sanaa suustaan. Ja uudelleen hän yhä kiihkeämmin kysyy:
-
--- Menenkö ja isken maahan muukalaisen papin?
-
-Kukaan ei vastaa, vaan kaikki seisovat hiljaa kuin lumoissa,
-liikkumatta. Pyhä Ilja siellä puhuu jotakin oudolla kielellään, jota
-luopio vepsäläinen kokee tulkita livvin kielelle. Jo kohottaa munkki
-kirveensä, jo jännittyy käsi lyömään... Auringon säde sattuu kiiltävään
-kirveen terään, kun se on tuossa korkeimmalleen kohonneena. Se on kuin
-salama... Ukko avita...
-
-Nauskahtaen uppoo munkin kirves kesäiseen, pehmeään puuhun ja kansan
-joukosta kuuluu voihkaisu kuin olisi ase isketty sen omaan sydämeen.
-Hänen jalkansa herpautuvat ja jäätävä kylmyys hiipii pitkin hänen
-suoniaan. Silmissä sumenee ja hän tuntee, että elinhermo nyt lyötiin
-poikki. Mutta munkin apurit tarttuvat kirveisiinsä ja rupeavat voimalla
-hakkaamaan poikki valtavan paksua puuta. He lyövät niin, että lastuja
-sinkoilee satamalla. Ne vilkkuvat hänen silmissään outoina lintuina,
-niin tiheässä, että hän ei tahdo erottaa taivasta. Sen hän kuitenkin
-huomaa, että valtapuun oksat ja lehvät tärisevät kuin puistaisi luojan
-puiston kuningas päätänsä, kuin kummastelisi se sitä tekoa, joka hänet,
-merkin ja vertauskuvan, tahtoo pois juurittaa. Sen liikutus kasvaa
-silminnähtävästi, ikäänkuin vapisuttaisi sisäinen itku sen mahtavia
-hartioita, sen voimat vähenevät ja se lähtee kaatumaan sen maan
-syliin, josta se oli vuosisatoja elon voimaa imenyt. Sitä tahtoo se
-jäähyväisiksi hienoimmilla ritvoillaan silitellä, pehmeillä lehvillään
-lepyttää. Suunnattomalla kohauksella, kuin olisi iskenyt siihen
-tuulispää, se masentuu maahan. Mutta sen sydän ei voinut ääneti kuolla,
-vaan pitäen joka säikeellään ja joka solullaan kiinni kannastaan
-päästää se kallistuessaan sydäntä vihlaisevan parkaisun. Ytimiin se
-huuto tunki...
-
-Silloin kuuluu outoa ääntä ja melskettä. Tuolta kansanjoukon takaa se
-saapuu ja kohta ryntää sieltä esiin kalpea ja laiha mies. Hurjistuneena
-ryntää mies paikalle, mutta peräytyy tyrmistyneenä nähdessään isien
-puun kaadetuksi. Hän ei tahdo saada henkeä vedetyksi, vaan näyttää
-tukehtuvan, hän tuijottaa verestävillä silmillään vuoroin kansaan,
-vuoroin pappeihin, hän viittaa ja huitoo. Mutta äkkiä tarttuu hän
-molemmilla käsillään rintaansa, ja kun hän kääntyy päin, nähdään
-ilmitulen palavan hänen rintansa sisässä. Liekki syö hänen sydäntänsä,
-hän vääntelehtii tuskasta ja puhkeaa vihdoin kauheaan huutoon. Se huuto
-on kamalampi, tuskallisempi, vihlaisevampi kuin konsanaan Laokoonin,
-kun hän huusi tuskasta jumalien käärmeitten kiemuroissa. Se paisui
-paisumistaan, se tuntui täyttävän koko taivaan kuvun, kunnes se äkkiä
-lakkasi kuin korahdukseen. Ja tuo kalpea mies raukeni siihen maahan.
-Hän riensi ääreen ja polvistui siihen, mutta tuo kalpea mies kuiskasi:
-se oli Karjalan heimon kuolinhuuto...
-
-Hänelle tuli äärettömän tuskallinen olo, niin että hän luuli kuolevansa
-vaikeaan tilaansa. Silloin kuuli hän viereltään lempeän äänen ja
-tunsi leppoisan käden. Hän avasi silmänsä ja näki Ontrein, joka oli
-kumartunut hänen puoleensa.
-
--- Poikani, sanoi ukko rauhallisesti, Jumala näkyi rankaisseen sinua
-raskaalla unella. Olet nukkunut kauan.
-
--- Ontrei, kiitos, että herätit, sanoi hän. Luulin kuolevani. Mihin
-olemme tulleet? Pilvessä. Tuulee. Ilta?
-
--- Käy syömään, että jaksat soutaa. Ilta on ja meidän pitää
-ehtiä kylään. Ikävää, jos tuuli kiihtyy enemmän. Toki on vene
-varavanpuoleinen.
-
-Hän kävi pienen tulen ääreen, jonka Ontrei oli tehnyt kallion varjoon,
-ruveten nauttimaan hiilipaistikas-kalaa, jota sama ukko oli, tiesi
-millä keinolla, osannut hankkia.
-
-Aallon hölkkä vyöryi yhä voimakkaampana kapeassa salmessa. Saattoi
-aavistaa, että suuri Seesjärvi oli ulapoilla, niillä merellisillä,
-vihaiseen ärjyyn yltymässä. -- -- --
-
-Mutta sen suuren koivun kannosta kohoaa vielä valtava vesakko ja
-vihanta koivikko! Niin uhmaili nuori mies äskeistä näkyänsä.
-
-
-
-
-ONTO JA TUONEN LINTU.
-
-
-      Astua lykyttelevi,
-    Käyä kälkähyttelevi,
-    Tuonne Tuonelan joelle,
-    Pyhän virran pyörtehelle,
-    Jalo jousi olkapäällä.
-    Viini nuolia selässä.
-
-Ontojärvi on suuri, pitkänsoikea, idästä länteen ulottuva vesi, jossa
-on useita saaria ja joka mataluutensa vuoksi on melko vaarallinen.
-Rannat ovat yleensä hyvin loivia, joten Ontojärven kylän -- järven
-länsipäässä -- asukkailla on kauan tehnyt mieli saada veden pintaa
-hiukan lasketuksi, jolloin heille jäisi runsaat määrät oivallista
-niittymaata. Tämä ajatus on sitäkin luonnollisempi, kun Onnanjoki,
-lähtiessään järven itäpäästä mereen, tekee heti niskassaan hyvin
-äkkinäisen mutkan länteen, muodostaen samalla pari pientä koskea.
-Omituisinta on, että rannat juuri tässä niskassa ja kosken
-länsipuolella ovat hyvin matalat, jopa juuri joen mutkan sisässä suoraa
-suota, niin että laskemistyö ei voisi tulla paljoakaan maksamaan eikä
-suuria vaivoja vaatimaan. Paikalla kävijä saattoi aikoinaan huomata,
-että karjalaiset talonpojat ovat itse koettaneet kaivaa ojaa suohon ja
-siten ratkaista asiaa, mutta onnistumatta. Kiittäkööt he onneansa, että
-paikka on sitkeätä rahkaa, joka ei lähde veden mukaan niin helposti
-kuin hiekka, sillä siinä tapauksessa olisi tuosta heidän ojastaan pian
-voinut tulla heidän mielestään vähän liiankin suuri. Onnistumatta
-omissa puuhissaan ovat he esittäneet asiaa Aunuksen semstvollekin ja
-on semstvon palveluksessa oleva agronoomi aikoinaan käynyt laskemassa
-veden putouskorkeuden ja muuten paikan tarkastamassa, mutta millä
-myöhemmällä tuloksella, on tietymätöntä.
-
-Ontojärven kylän edustalla on saari, jossa ikimuistoisista ajoista
-kerrotaan pesineen joutsenparin. Joutsenta pidetään siellä pyhänä
-ja on juuri tämä järvi niitä vesiä, joilla saattaa tavata erämaiden
-kuningattaren vapaana ja arkiutumattomana, melko suurina parvinakin.
-
-Ontojärvessä on vielä eräs suuri saari, jossa yleisesti tiedetään
-karhun asuskelleen. Sitä ei ole kiirehditty hävittämään, sillä
-kesäisinä aikoina ei se sieltä viitsi uida karjan kimppuun.
-
-Ontojärvi on Vienan Karjalan suuria erämaanjärviä.
-
-Siihen aikaan, jolloin kulkijamme väsyneinä ja osaksi eksyksissäkin
-harhailtuaan saapuivat Onnanjoen niskaan, oli tämä paikka vielä
-kokonaan häiritsemättömässä rauhassaan. Ensimäinen näky, joka silloin
-rannalle astujaa kohtasi, oli järven laaja ja tyyni ulappa, johon
-laskeva aurinko valoi kultaansa. Ja tuossa ihanassa valaistuksessa
-sattui heti silmään tuosta ulapalta, ei aivan kaukaa, joukko valkoisia,
-ikäänkuin utuisia vaahtopalloja. Tottumaton silmä ei tahtonut uskoa
-mahdolliseksi tuota ihanaa näkyä, sillä siinä ui parvi joutsenia,
-todellakin "kesäisen illan kullassa". Ne eivät outoja olioita rannalla
-nähdessään osoittaneet juuri erikoisempaa levottomuutta eivätkä
-kadottaneet vähääkään majesteetillisesta tyyneydestään, vaan meloivat
-rauhallisesti toiselle rannalle. Ja silloin tapahtui, että Ontreissa
-pääsi valtaan hänen heimonsa vanha metsätieto ja hän illan kuluessa
-selitteli joutsen-sanojansa ja erätaikojansa.
-
-Sadun lintuhan onkin tämä valkorinta.
-
-       *       *       *       *       *
-
--- Näin astui tämän järven rannalle muinoin Onto, jalo metsämies, sanoi
-Ontrei nuotion vierellä venyessään. Tänne hän saapui tienraivaajana ja
-tänne hän lopuksi aatteensa ja kaipuunsa uhrina tuhoutui. Tuossa, jossa
-virta mustana ja sileänä ryntää korkeata kalliota kohti, on se paikka,
-josta hän lopullisen tuhonsa löysi. Ontojärveläinen ukko minulle kerran
-tarinoi ja haastoi, kun yhdessä jouduimme Solovetsin matkalla sateen
-pitoon. Ehkä haastan vuorostani?
-
-Kerran -- siitä on jo niin kauan, että taju tylsyy sitä ajatellessa --
-kahahti erämaan järven rannalla lehto ja ulapan äärelle astui mies.
-Hän oli muinaisten esi-isiemme puvussa, hänellä oli kirves ja miekka
-vyöllä, keihäs keppinä ja varsijousi selässä. Ikäänkuin hämmästellen
-jäi hän järven suuruutta katselemaan, varjostaen kädellään silmiään
-ja tähystäen terävästi ympärilleen. Tukka oli hänellä pitkä, silmät
-ruskeat, kasvot kauniit ja varsi solakka. Ja olipa kuin olisi erämaan
-järvi siinä hänen katseensa alla punastellut, ujostellut kuin äkkiä
-uimasta tavattu neito, joka ei ehdi saada suojaa verhoutuakseen piiloon
-ihailevalta.
-
-Kauan katseli mies varoen ja vaanien ympärilleen, vasta rauhoituttuaan
-vapaasti rantahiekalle astuen. Keväinen pehmeä tuuli koetti touhuisena
-saada nostetuksi ulapalle lainetta, joka ikäänkuin sille mieliksi muka
-siellä täällä kuohahtelikin; se noudatti hiirenkorvaisten koivujen
-esimerkkiä, sillä nämä olivat sitä mieltä, että kevät-tuulelle saattoi
-kyllä tehdä mieliksi, sen pohjatarkoitus kun kuitenkin oli herttainen
-ja ystävällinen. Niinpä ne kohisuttivatkin nuorteita lehviänsä vallan
-valtaisella tavalla, vaikka tottunut silmä saattoi heti huomata, ettei
-tässä ollut sitä totuuden leimaa, joka syksyn kohinasta heti kuuluu.
-Kuusikkokin tuossa huojui, mutta aivan selvästi vain omaksi huvikseen
-ja lapselle mieliksi, -- kuin silmää iskien ja veitikkamaisesti kutsuen
-kaikkia samaan liittoon...?
-
-Mutta mies astui taas syvemmälle metsään ja tarkasti seutua kuin
-harkiten sen sopivaisuutta asunnoksi. Ja vihdoin näytti hän tyytyvän
-siihen paikkaan, jossa kasvaa ruohoisella äyräällä suuri riippakoivu,
-hyvän haltian asunto, koskapahan heitti konttinsa ja ryhtyi rakentamaan
-itselleen tulta ja yöpaikkaa.
-
-Sen jälkeen saivat järven kalat ja metsän viljat pian tuntea, että oli
-seudulle ilmestynyt voimallinen pyytömies. Hän oli silminnähtävästi
-Tapion suosikki, sillä tämä aivan suorastaan ajoi karjansa tuon miehen
-ritoihin. Eivät säilyneet majavat ja saukot, eivät metsot eivätkä
-villipeurat, vaan tarpeen mukaan hän surmasi, minkä tahtoi. Hän oli
-seudulla, johon ei oltu ennen koskettu, tulevan kansan etumiehiä,
-joka vaistonsa ajamana samosi edellä kuin vakooja. Ja hän ei koskaan
-unohtanut uhrejansa, vaan muisti omantunnon tarkkaan sekä maahisten
-että vetehisten saamiset.
-
-Vastapäätä sitä paikkaa, jossa oli hänen metsäsaunansa, oli parin
-kivenheiton päässä rannasta pieni lehtevä saari, joka siinä tuntui
-keinuvan aalloilla kuin kevein vaahtokupla. Lehvät kasvoivat niin
-tiheinä rannoilla, ettei voinut nähdä saaren sisään, jos siinä mitään
-näkemistä olikaan. Miten hyvänsä, aina kun mies pyynniltä palattuaan
-istui saunansa ovella, katseli hän tuota saarta ja vaivasi itseään
-arvailemalla, minkälainen mahtoi olla sen sisus. Oli kuin olisivat
-ajatukset levähtäessään ikäänkuin itsestään sinne kääntyneet, kuin
-olisi niitä johtanut joku erikoisempi vetovoima. Aina hän silloin
-päätti, että heti kun hän saa ruuhensa valmiiksi, hän pistäytyy
-sielläkin katsomassa, kun on kerta tuossa lähellä. Voihan sieltä löytää
-vaikka vesilinnun pesiä, jos ei muuta, jopa varata sinne itselleen
-muonaakin, jos sattuisi tulemaan turvapaikan tarve.
-
-Ja niin sai hän sitten ruuhensa tehdyksi ja lähti sitä koettelemaan.
-Silloin oli kesän pisin päivä mennyt ja lyhyin yö edessä. Voimakkaalla
-airon vedolla kiidätti hän ruuhensa yli salmen ja saapui saarulaisen
-rantaan. Siihen kahahti kokka hauskasti hietikkoon. Hän nousi maihin.
-
-Tietysti ei saarella ollut mitään merkillistä, vaan oli se samallainen
-suloinen rauhan paikka kuin tuhannet muut Karjalan sinisissä järvissä.
-Hän istahti rannan ruohoiselle äyräälle ja unohtui katselemaan
-ulapalle. Se oli nyt aivan tyyni ja loisti kullalle matalalle menneen
-auringon valossa. Omituinen raukeus valtasi hänen jäsenensä ja hän
-tunsi vaipuvansa ikäänkuin johonkin loihtutilaan ja lumojen valtaan.
-Hänestä tuntui, ettei hän näekään tuota ulappaa tuossa edessään, vaikka
-järki sanoi, että hän sen näkee. Hänellä olivat silmät auki, mutta
-hän mietiskeli jotakin niin hartaasti, että hänen katsomisensa oli
-tarkoituksetonta tuijotusta.
-
-Kun sitten keski-yön aurinko oli hetkeksi kadonnut tuonne vaaran
-peittoon ja ilmassa täräji terheninen valaistus, oli hän äkkiä
-huomaavinaan, että ylhäällä taivaalla, jonne auringon säteet koko ajan
-vapaasti pääsivät, vilahti aivan kuin jotakin valkoista. Se oli joku
-lintu, mutta liian iso tiiraksi, sopiva vain joutseneksi. Hän ei siitä
-hämmästynyt, sillä tunsihan hän linnun, -- odotti vain tyynesti ja
-aivankuin huvitettuna, minne valkokaula lentäisi.
-
-Hänen ei tarvinnut kauan sitä odottaa, sillä melkein heti sen jälkeen,
-kun lehvät peittivät lentäjän hänen näkyvistään, kuului saaren toiselta
-puolen kohaus: sinne oli valkoinen lentäjä veteen laskeutunut.
-Huvitettuna lähti hän hiipimään saaren poikki saadakseen kyllältä sitä
-nähdä.
-
-Siellä oli pieni poukama, jonka syvän rinnassa huojuva kaislikko
-suojasi aina tyyneksi. Siinä kaislikon ja maan välissä oli joutsen,
-mutta ihanampi kun mitä hän oli ikänä nähnyt. Varovasti hiipi hän
-pajupensaan suojassa lähemmäksi ja katsoi hämmästyneenä.
-
-Se oli melkein isompi kuin tavallinen Karjalan joutsen, mutta siitä
-huolimatta näytti se olevan keveä kuin yksi ainoa höyhenensä, kelluen
-pinnalla kuin kupla. Tai oikeastaan hänestä näytti siltä kuin ei
-lintu olisi painanut mitään, koskapa se liikahtaessaan ei tuntunut
-jättävän mitään veden viriä, tai oliko asia niin, ettei se siinä
-paljoa liikahdellutkaan, tai niin, ettei vesi matalalla hiljaisesta
-liikunnosta mitään viriä teekään. Kuinka tahansa, ihmeellisen keveältä
-se siinä utuisessa kauneudessaan näytti, eikä mies muistanut koskaan
-nähneensä sen vertaista.
-
-Ja mikä oli vielä ihmeellisempää, -- sen päässä näytti kauemmin sitä
-tarkastaessa olevan jonkunmoinen koriste, kuin kruunun tapainen ikään.
-Kuta enemmän sitä katsoi, sitä selvemmältä se siinä yön hämyssä näytti,
-kunnes silmät menivät jännitetystä tuijottamisesta vesikiehteeseen
-ja kruunukin hävisi silmistä. Mutta kun niitä kuivasi hiukan ja taas
-katsahti, niin todellakin näytti sillä olevan pieni kultainen kruunu
-päässä.
-
-Ihmeellistä. Tuo merkillinen lintu tuntui aavistavan, että sitä
-tarkastettiin, sillä se liikahteli nyt levottomasti. Ja silloin
-lennähti kamala kiusaus pensaan takana vaanivan miehen sydämeen.
-
-Hänen teki mielensä ampua se.
-
-Yleensä hän ei halunnut joutsenia ahdistaa. Niiden ihmeellinen puhtaus
-ja jalot muodot olivat niin pyhäntuntoisia jo luonnostaan, ettei
-niitä hirvitty vereen tahria; pidettiinpä niitä jumalien lintuinakin,
-sillä niiden ylimaallinen näkö oli omiaan johtamaan ajatusta siihen
-suuntaan. Sanottiin niitä myöskin Tuonelan linnuiksi, jotka Manan
-mustalla virralla keinuvat haaveellisina kuvina. Mutta nyt tämän uuden
-ilmestyksen nähdessään valtasi hänet surmaamisen halu niin voimakkaasti
-kuin ikänä kiusauksen viehätys voi ihmissydäntä vallata. Kuka tietää,
-mikä ihmeellinen taikakalu tuo kruunu voi ollakaan, puhumattakaan
-siitä, että se tietysti on äärettömän kallisarvoinen. Kiihkeä halu
-saada se omakseen pääsi voitolle ja hän jännitti hiljaa jämeän jousensa.
-
-Lintu lienee kuullut jotakin, koskapa se käännähti ulapalle päin ja
-seisahtui kuin kuuntelemaan, tarkkaavaisesti kurottaen kaulaansa.
-Silloin hän laski nuolensa viuhahtaen menemään.
-
-Hän oli aivan kuulevinaan, kuinka se iski lintuun siihen kaulan
-ja hartioiden rajaan, ja tämän näkevinäänkin, vaikka ei linnun
-silmänräpäyksessä lentoon kohotessa ehtinytkään päästä aivan varmaksi,
-miten sattui ja mihin nuoli meni. Omituiselta hänestä tuntui, että
-se lähti lentoon niin vapaasti, vaikka hän aivan varmaan luuli ja
-uskoi siihen sittenkin osanneensa. Jousi kädessä hän jäi sen lentoa
-seuraamaan.
-
-Omituista. Hän oli ennenkin nähnyt, että siipeen haavoitettu
-lintu, joka ei enää kyennyt lentimiänsä täysin hallitsemaan,
-kuolemantuskassaan umpimähkään lyöden saattoi joskus kohota suoraan
-ylöspäin, kunnes kuolema tapasi ja pudotti alas lähtöpaikkaan, mutta
-tällaista kohoajaa hän ei silti ollut koskaan nähnyt eikä mahdolliseksi
-aavistanut. Joutsen nousi nousemistaan kohtisuoraan yhä korkeammalle,
-kunnes siitä ei enää näkynyt muuta kuin pieni valkoinen pilkku. Ja
-siellä korkealla viileällä taivaalla sattuivat siihen auringon säteet
-vaaran takaa, kullaten sen ihmeellisen kirkkaaksi pisteeksi. Kuta
-kauemmin hän hämmästyksissään sen kulkua seurasi, katsoi niin, että
-silmät sumenivat, sitä kirkkaammalta se näytti loistavan; lopulta se
-oli kuin kiintonainen tulipilkku tuolla taivaalla. Niin, ellei olisi
-ollut niin valoisa, olisi hän ollut valmis uskomaan, että tuo autereen
-sinestä loistava nasta olikin kesän kaunis tähti, joka rauhallisessa
-yössä loisteli allensa inehmojen maailmaan.
-
-Mutta tähti se ei tietenkään ollut, vaan se oli se joutsen, joka
-keski-yön auringossa kuvasteli silmään niin omituisesti. Ihmeellinen
-tapaus tämä olikin. Hän meni rantaan katsomaan nuoltansa, jonka
-oikisuunnassa, jos se ei lintuun sattunut, piti olla veden pohjaan
-kiinni tarttuneena, sillä niin matala siinä paikassa oli. Mutta ei
-siellä mitään ollut, ei vaikka kuinka olisi hakenut, ei edes höyhentä
-veden pinnalla kellumassa. Omituinen oli tämä tapaus, aivan erikoinen,
-ja hänestä tuntui kuin olisi hän sittenkin ollut kuin lumoissa.
-
-Hän palasi katsomaan saarta tarkemmin. Ei siellä ollut mitään nähtävää,
-ellei ota lukuun sileätä ruohokenttää sen keskellä, riippakoivut
-ympärillä kauniina aitauksena. Ruoholla kasvoi päivänkukkaa ja
-kissankelloa, ja koivujen alta tuntui kielon vieno tuoksu.
-
-Kotiin hän läksi saaresta, mieli omituisesti vangittuna. Mitä lintua
-oli hän ampunut? Oliko jumalien lintuun nuolensa lähettänyt? Tai Tuonen?
-
-Häntä värisytti. Miksi ammuinkin?
-
-       *       *       *       *       *
-
-Niinkuin olisi äkillinen tuho kaiken elollisen näiltä seuduilta
-hävittänyt tästä salaperäisestä tapauksesta alkaen, niin olivat tyhjät
-sen jälkeen pyytömiehen ansat, satimet ja katiskat. Vaikka hän olisi
-pannut liikkeelle kaikki taitonsa ja virittänyt ritansa kaikkien
-sääntöjen mukaan, niin aina lensi lintu ohi ja saalis sivusi. Jos hän
-milloin lähetti nuolensa, niin vei sen syrjään joku pahansuopa oksa
-tai oli hän tullut ampuneeksi metsän naavapartaista pökkelöä. Ja mikä
-ihmeellisintä, hänen nuolensa katosivat aina, melkein joka ammunnalta,
-niin että olisi melkein luullut kademielen ne talteensa hänelle
-kiusaksi noukkivan. Hänen täytyi vuolla yhä uusia ja hänen kärkensä
-rupesivat loppumaan. Pian hän ei uskaltanutkaan enää rautakärkisillä
-ampua, peläten kadottavansa ne kaikki, vaan koetti puukärkisillä
-itselleen ravintoa kolkata.
-
-Ja sama oli asia vesillä. Vaikka hän olisi kuinka hyvältä näyttävään
-paikkaan katiskansa tehnyt, niin eipä kalan nimeä ansaitsevaa niihin
-juuri osunut; koko järvi näytti äkkiä käyneen kalattomaksi. Ja hänestä
-tuntui, että joka kerta kun hän yritti järvelle nousi selällä niin
-oudostuttavan äkeä vihuri, että se usein oli heittää hänen vähäisen
-purtensa kumoon. Ja siellä missä aikaisemmin oli alati näkynyt
-narisevia ja juttelevia sorsia ja telkkiä, sieltä olivat nekin kuin
-pakoon lähtien kokonaan kadonneet. Sen kaiken oli hän huomaavinaan.
-
-Ja muutenkin tuntui hänestä kuin olisi nykyisin aina ollut päivä
-pilvessä ja aurinko loistanut murheellisen valjusti, milloin se pääsi
-vähänkään näkyviin. Alakuloista hänestä kaikki oli ja hän olisikin
-muuttanut pois koko seudulta, sillä hän huomasi, ettei hän siellä
-voinut kauempaa olla, eipä edes elääkään, -- ellei outo uteliaisuus,
-suorastaan himo päästä tuosta linnusta selville, olisi häntä siellä
-pidättänyt.
-
-Alussa oli hänestä tuntunut tällä seudulla kaikki niin lupaavalta,
-eikä hän voinut ymmärtää, mistä äkkiä tällainen muutos oli aiheutunut.
-Mutta sitten hän kerran nälissään ja väsyneenä kotikoivunsa juurella
-levätessään ja järvelle tuijottaessaan tuli taas ajatelleeksi tuota
-kesällistä joutsenen ampumistaan ja silloin lennähti aavistus hänen
-mieleensä: ehkä kaikki johtuikin siitä? Ehkä hän teollaan oli
-saavuttanut kaikkien tämän seudun jumalien vihan, ehkä häntä vainosi
-haltiain leppymätön kostonhalu. Paljon oli sellaista tapahtunut
-hänenkin kuultensa, ja siksi juuri olikin niin tärkeätä uhreilla ja
-lepytyksillä hankkia itselleen kunkin paikan haltian suosio.
-
-Hän mietti asiaa ja tunsi arkuutta ja pelkoa mielessään. Hänen olisi
-pitänyt runsailla uhreilla saada takaisin vihastuneen haltian suosio,
-katua ja kaikin tavoin heille mieliksi elää, luopua tutkimasta tuota
-salaisuutta, jättää outo uteliaisuutensa, ja heittää "kolmen puuttuvan
-sanan haku". Mutta samalla kuuli hän rinnastaan toisen äänen kehottavan
-uhmaan ja uppiniskaisuuteen:
-
--- Älä alistu, vaan hae arvoituksen ratkaisu. Tuhoa se joutsen, sillä
-sen on tämä kaikki alkua. Se olikin Tuonelan lintu kesä-yön retkellään,
-ja on nyt liitossa kaiken haltiaväen kanssa sinut tuhotakseen. Älä
-anna jälkeen, vaan pidä puolesi. Hae vastaus sielusi aavistukselle,
-joka povessasi on syttynyt, niin pääset selville elämän arvoituksesta.
-Sinä voit sen tehdä, sillä olethan jo nähnyt Tuonelan joutsenen, jonka
-käsittäminen on kaikkien ongelmain ratkaisu.
-
-Mies katsahti varoen ympärilleen, ikäänkuin peläten jonkun kuulevan
-nämä salaiset kehotukset. Ääni hänen sydämessään jatkoi houkutteluaan.
-Ja hän tunsi äkkiä omituista riemua, uhman ja epätoivoisen päätöksen
-tuottamaa tyydytystä. Veneeseensä kantoi hän kaikki kapineensa ja
-vähät ruokavaransa, hijoi viimeiset nuolensa teräviksi, tarkasti
-jänteensä ja läksi vesille pienellä purrellaan. Hän tahtoi löytää
-tuon salaperäisen linnun, tuon tuntemattoman kademielen, joka oli
-riistänyt häneltä eräonnen. Kostaa hän tahtoi ja päästä selville, mikä
-oli tuo ihmeellinen ilmestys ollut. Hän käänsi kokkansa kohti virran
-suuntaa, sinne, jossa arvasi tällä suurella vedellä olevan laskutiensä
-ja jossa hän ei vielä ollut käynyt; ehkä se asuikin siellä jossain
-tuntemattomien vesien ja virtain vieremillä.
-
-Ja hän tunsi samalla, kuinka outo tunne, kuin ikuisen yön hämäryys,
-olisi peittänyt hänen sielunsa. Soittona sieltä kaikui vain: Tuonelan
-joutsen!
-
-Tämä olikin jo syksyisempää aikaa, jolloin illat nopeasti pitenivät
-ja järven aalto nousi synkeällä ja ärjähtävällä ilmeellä. Metsän
-suhinassa ei ollut enää kevään hilpeää sointua, vaan kumeaa kuoleman
-pelkoa. Raskaasti huokui se tuulen alla, väsyneenä syvään sen vihaisten
-puuskien edessä taipuen, ja sade lankesi kuin synnin rangaistuksena,
-vaan ei kevään virvoittavana kasteena. Alakuloista oli, yksinäistä
-suunnattomassa erämaassa, joka oli vielä vain ihmisten takamaina.
-Kun katsoi kauas pimenevälle ulapalle, jossa näytti käyvän vimmattu
-taistelu elämästä ja kuolemasta, karsi vilu ja turvattomuus ruumista.
-
-Mutta tuo yksinäinen järvellä soutaja ei näyttänyt huomaavan syksyn
-tuloa, vaan matkasi alati pitkin ulapoita. Ei ollut enää sitä lahtea,
-sitä niemen kainaloa ja salaista poukamaa, jota hän ei ollut tutkinut
-ja mieleensä painanut. Hän kalasti ja metsästi vain niukimmaksi
-toimeentulokseen, sillä tuon ihmeellisen arvoituksen selville saaminen
-oli hänellä nyt pää-asiana. Hän oli laihtunut ja kalvistunut, hänen
-sorea muotonsa oli riutunut ja hänen silmiinsä oli tullut outo kiilto.
-Hän oli ryhtynyt taisteluun suunnattoman mahtavia voimia vastaan,
-omia jumaliaan hän oli ryhtynyt uhmaamaan, ja oli syventynyt siihen
-taisteluun kokonaan. Ei hän enää vanhoja uhrejaankaan toimittanut, vaan
-alati vain himosi nähdä kesällisen näkynsä ihmeellistä lintua. Sitä
-hän alati ajatteli ja sen hakemiseen veti häntä sisäinen, salainen ja
-voittamaton halu. Usein hän näki unta linnusta, miten se kultaisena
-kavahti siivilleen ja lähti nousemaan; yhä ylemmäksi se taas kohosi,
-sinne ihanaan kirkkauteen, jossa auringon säteet siihen sattuivat;
-tuolla se jo oli kiiltävänä pisteenä ja sydän itki sen menoa, kunnes
-se näyttikin sinne paikalleen asettuvan. Ja kun sitä kauemmin katsoi,
-niin olikin se tuosta alakuloisesti suhisevan männyn oksien välistä
-tuikkiva öinen tähti, joka viittoi sieltä ijankaikkisuudesta tänne
-katoavaisuuteen. Täytyi nousta väristen havuvuoteelta taas ja lähteä
-kulkemaan, mennä jälleen vahtimaan, eikö vielä kerran ilmestyisi
-todella ihana näky.
-
-Kerranpa oli hänen verensä jo jäähtyä ja hän luuli jo ratkaisun hetken
-tulleen. Se oli synkkänä iltana, jolloin taivas pimeni kuin jumalien
-vihasta. Kun hän siinä synkeydessä huopaili hiljaa pitkin hänelle outoa
-salmea, näytti hänen vaaniviin silmiinsä äkkiä kuvastuvan tuosta edestä
-pimeän rajasta jotakin valkoista. Vihdoinkin. Hän huopaa lähemmäksi,
-varaa jousen saataville ja herkeämättä vartioitsee outoa näkyä. Se on
-joutsen. Se on tavattoman suuri joutsen, se on outo kerrassaan, ja
-vihaisesti tuntuvat sen silmät pimeästä vastaan välkähtävän. Hän tuntee
-verensä kihelmöivän suonissa, tuntee sydämessään outoa kouristusta,
-mutta ei pelkää. Jouseensa hän tarttuu ja varaa terävimmän nuolensa
-valmiiksi lähettääkseen sen oudon linnun niskaan.
-
-Tuossa se tuleekin yhä lähemmäksi ja hän jo jännittää asettansa. Mutta
-silloin hän ikäänkuin kauhusta jäykistyy, sillä hän on huomaavinaan
-linnussa jotakin outoa: eikö näykin sen selästä ikäänkuin nuolen varsia
-Se on hänen nuolensa, joka yhäkin siinä törröttää. Hänen lihaksensa
-herpoutuvat hetkeksi eikä hän saa joustaan nostetuksi. Silmissä
-pimenee, vene heilahtaa oudosti ja kun hän jälleen pääsee tasapainoon,
-on lintu kadonnut. Oliko se lentänyt pois, vai oliko uinut johonkin
-varjoon, sitä hän ei voinut sanoa. Aivan kiihkon vallassa palasi hän
-leiripaikalleen.
-
-Tuli sitten se aika, jolloin linnut muuttavat pois etelän maille.
-Pitkin jokia ne alkavat hiljalleen laskeutua alas merta kohti, jossa
-sitten salaisissa parvipaikoissaan pitävät syyskäräjänsä ja lähtevät
-pitkälle matkalleen. Lintujen mukana lähti hänkin purrellaan alas
-virtaa solumaan. Ja silloin tapahtui taas se ihme, että hän näki tuon
-satulintunsa.
-
-Se ilmestyi hänen eteensä siinä paikassa, jossa joki tekee äkillisen
-mutkan ja samalla kivan kosken. Vesi syöksyy hurjalla vauhdilla kohti
-kallioseinää, joka pystysuorana kohoaa mutkan perukasta sen eteen,
-kimpoaa siitä valtavana kuohuna takaisin ja jatkaa matkaansa kiukusta
-ärjyen. Juuri kun Onto saapui kosken niskalle, pilkisti kuu esiin
-pilven takaa valaisten koko erämaan oudolla ja kaamealla valollaan.
-Kun katsoi kosken niskasta alas, saattoi nähdä alhaalla aaltojen
-hypähtelevän kuin keijukaisten ja valkean vaahdon silloin tällöin
-kimallellen pärskähtävän ilmaan. Virta suoltui eteenpäin sileänä,
-mustana ja kiiltävänä kuin käärme, heijastaen pinnastaan ihanasti öisen
-valaistuksen. Rannoilla vartioitsi korpi kolkkona ja valittavat äänet
-keskustelivat öisellä hetkellä. Ei Onto tuntenut koskea eikä mutkaa
-siellä alempana, vaan viiletti purrellaan huolettomana. Ja juuri siinä,
-missä veden sileys ensi kertaa murtui putouksen vaahdoksi, ilmestyikin
-hänen eteensä kuutamoon se samainen ihmelintu. Se keinui siinä keveänä
-kuin vaahtokupla ja selvästi saattoi nähdä nuolen varren sen selässä;
-surullisina loistivat sen silmät ja oli kuin olisi jonkunmoinen
-lahopuun hehku sitä ympäröinyt.
-
-Outo kiihko silloin taas valtasi hänen mielensä. Vapisten otti hän
-jousensa esille ja lähti viilettämään purttaan tuota lintua kohti.
-Väkevintä valtavettä se pitelikin, luistaen keveästi alas kosken
-jyrkännettä. Kuta vikevämpään vauhtiin Onto huopasi venostaan, sitä
-nopeammin kiiti eteenpäin myös lintu. Ja nyt huomasi Ontokin virran
-vauhdin ja suunnan, sekä ankaran, kalliosta toisaalle kimpoutuvan
-vuolteen. Mutta vielä hän ei siitä välittänyt, sillä hänen oli ensin
-ratkaistava taistelunsa.
-
-Kuin ilkkuen keinui se tuossa hänen edellään. Väliin se oli jo niin
-lähellä, että hän osoitteli jousellaan, mutta silloin sen peitti joku
-hypähtävä aalto tai rannan varjo, ettei hän saanut mielestään kohti
-osumisen tuntoa käteensä ja hermoihinsa. Ja suoraan kalliota kohti
-mentiin aivan vähäisellä vauhdilla, mentiin niin voimakkaasti, että
-hänen täytyi ruveta kääntämään enemmän huomiota purtensa ohjaamiseen.
-
-Mutta se oli myöhäistä. Vaikka hän olisi kuinka huovannut, ei hän enää
-saanut venettä valtoihinsa, vaan vei sitä virta kallioon. Ja valkoinen
-olento tuossa välkehti keinuen hänen edessään. Nähdessään kaikki
-ponnistuksensa turhiksi jäi hän toimettomana sen leikkiä seuraamaan,
-kun se kuutamon loihtuvälkkeessä siinä aallolta aallolle hurmaavasti
-liukui. Muutaman sekunnin kuluttua, samalla kuin lintu katosi hänen
-silmistään, rysähti vene kallioon pirstaleiksi.
-
-Tahdottomana painui hän veteen ja tunsi, kuinka voimakas virran vuolle
-lähti häntä viemään alaspäin. Pehmeät ja suloiset kädet kannattelivat
-häntä, hän näki ihmeellisiä näkyjä, joissa ihanat vedenneidot
-vallitsivat ja hän vaipui mieluiseen uneen. Kaukaa rupesi kuulumaan
-kaunista soittoa, joka tuntui lievittävän hänen surunsa ja tuskansa
-ijankaikkisesti ja tuovan hänelle sen rauhan, jota hän oli halunnut...
-
-       *       *       *       *       *
-
-Kauhea vilu puistatti hänen ruumistaan, kun hän heräsi tainnoksistaan
-suvannon rannalla kosken alapuolella. Virran väkevyys ei ollut
-sallinut hänen upota, vaan oli vilauksessa vienyt hänet kosken alle,
-jossa voimakas kostevirta oli heittänyt hänet rannalle matalikolle.
-Ihmeissään pelastuksestaan uskoi hän nyt, ettei tuo outo olento hänen
-lopullista tuhoaan tahtonutkaan; oli vain halunnut häntä rangaista
-hänen ajattelemattomasta teostaan ja kehotti häntä alistumaan
-kohtaloonsa salattuja hakematta; se oli nähtävästi pyhä olento, tämän
-maan haltia, joka saattoi ottaa minkä kuvahisen hyvänsä. Tai saattoipa
-olla Aallotar itse, Vellamo, tai joku pieni veden neito. Hänen
-sydämensä valtasi rajaton kiitollisuus ja halu saada kiitollisuutensa
-esille tuoduksi. Elämänhalu palasi ja hän nousi varaamaan itselleen
-toimeentulon mahdollisuutta kaikilla niillä keinoilla, jotka taitavalle
-erämiehelle huonoimmassakin tilassa ovat tarjona. Elää hän tahtoi,
-vartioida tässä suvannon rannalla, sattuisiko hänelle vielä kerta se
-armo, että saisi kiittää ja palvoa tuntematonta haltiaa, joka näytti
-korvaavan pahan hyvällä. Jos tahdottiin, niin hän alistui, mutta ehkä
-armosta hänelle annettaisiin vastaus sielun etsivään tunnelmaan...
-
-Metsämajan hän siihen itselleen rakensi ja rupesi viettämään pitkää
-talvea. Ja ihmeellistä: taas oli viljaa hänen polullaan, riistaa jaloa
-ylen äijä, ja helposti juoksi se hänen pyydyksiinsä. Hän huomasi
-metsänkin väen itselleen leppyneen ja oli siitä onnellinen, sillä
-anteeksi-saannin varmuus tuottaa aavistamattoman rauhan taistelleeseen
-sydämeen. Lepo sielun ja ruumiin jännityksen jälkeen teki hänelle
-hyvää ja hän tunsi taas palautuvansa entiselleen. Kuitenkin ainoastaan
-ruumiiltaan, sillä hänen sielunsa oli kokonaan toinen. Hän ei elänyt
-enää itselleen, vaan tuolle oudolle haaveelleen, jota hän piti
-toivonaan, päämääränään ja jumalanaan. Se täytti hänen mielensä
-kokonaan.
-
-Ja sattui sitte kerta, että suuri Suvannon sulho matkasi pitkin jokea
-mahtavan seurueen kanssa sotaretkelle meren rannalle. Nähdessään
-metsäsaunan rannalla käski hän tarkastaa, mikä on asukas näillä
-inhoilla mailla. Ja hänen eteensä tuotiin Onto, taas solakkana ja
-voimakkaana, muoto sorja, silmissä ihmeellinen loiste.
-
--- Mi olet sinä miehiäsi?
-
-Ja Onto kertoi kohtalostaan, siitä, miten hän oli tuosta kesä-yöstä
-alkaen, jolloin hänellä oli ollut ihmeellinen näkynsä, taistellut
-tuon ainoan ajatuksen ja haaveen kanssa yötä päivää, miten hän oli
-koko elämänsä suunnannut ja uhrannut tuon arvoituksen ratkaisemiseen.
-Hän kuvasi, kuinka se joka hetki valtasi hänen sydämensä sanoin
-kuvaamattomalla tenholla ja ikävällä ja kuinka hänen koko elämänsä
-oli siitä riippuva. Hän olisi tahtonut saada tuon haaveensa silmin
-nähtäväksi, ikäänkuin ruumiillistutetuksi, sellaiseksi, että se ei
-enää olisi hänelle arvoitus, vaan ijäisen rauhan, onnen, kauneuden ja
-nautinnon lähde. Mutta hän ei ollut siinä ainakaan vielä onnistunut, ja
-luoja tiesi, onnistuisiko koskaan...
-
-Oudostuen oli häntä kuunnellut ja katsonut mahtava tietäjä. Kaikki
-kuultuaan loihe hän lausumaan:
-
--- Sinä olet Tuonelan joutsenen ampunut; kostoksi siitä on se pannut
-sydämeesi tämän omituisen kaihon, joka kalvaa sinua kuolemaan saakka.
-Sinä haet elämän ja kuoleman sanoja, mutta et niitä löydä. Kerran
-löysin ne Vipusen vatsasta... Ne on ne kolme sanaa...
-
-Ja Suvannon sulho läksi joukkoineen eteenpäin; koko luonto iloitsi, kun
-hän laski laulellen vesiä, soiton raikuessa hänen lumokanteleestaan.
-Kauaksi jäi sitä Onto kuuntelemaan.
-
-Salaperäisiltä tuntuivat hänestä mahtavan tietäjän sanat: "Sinä haet
-elämän ja kuoleman sanoja." Mitä ne olivat? Niitäkö hänen sydämensä
-etsi? Mistä löytäisi hän nämä sanat, joitta hän tiesi perikatoon
-joutuvansa? Mitä hänen piti tekemän? Hän muisti sankari Lemminkäisen
-kuolleen sen johdosta, ettei tiennyt umpiputken sanoja. Oliko hänenkin
-nyt kuoltava siksi, ettei löytänyt näitä elämän ja kuoleman sanoja?
-
-Hän tuli kovin murheelliseksi ja kaatui sammalvuoteelleen sairaana,
-sieluntuskiensa runtelemana.
-
-Loveen langenneen tavoin näki hän ihmeellisiä näkyjä horrostilassaan.
-Hän oli onnellinen ja kaikesta selvillä, ikäänkuin olisi hän nuo
-salaperäiset sanat löytänyt. Hän olikin niin kuin olisi hän ne tiennyt,
-vaikka ei saattanut sanoa, mitä ne olivat. Mutta kaukaa oli hän
-kuulevinaan äänen, joka häntä rohkaisten lohdutti ja kehotti. Luokseen
-se häntä kutsui.
-
-Toivorikkaana astui hän majastaan taas taivasalle, kuulosti siinä ja
-läksi kulkemaan suvannon vartta koskelle päin, sen kallion laelle, jota
-vastaan hänen veneensä oli pirstoutunut.
-
-Kevättä oli aika. Uupumattomana kaikui lintujen laulu taas kaikkialla,
-touhuisena puuhaili tuuli nuoren metsän kimpussa, joka jälleen leikillä
-antoi vetreätä tukkaansa hulmuuttaa. Ilmassa oli tuo virkistävä ja
-nuori tuntu, joka tekee kevään niin ihmeelliseksi. Suurin parvin
-matkasivat vesilinnut vanhoille pesimämailleen.
-
-Hän kulkee, katse kiinnitettynä avaruuteen. Mitä hän siellä näkee?
-Se nostaa hymyn hänen huulilleen ja antaa loisteen hänen silmilleen.
-Hänen huulensa avautuvat kuin jotakin ihastellen puhutellakseen, kuin
-anoakseen tai kiittääkseen, ja hän kohottaa kätensä ikäänkuin kurottaen
-ottamaan jotakin. Se väistyy hänen edestään alati, hän ei saavuta
-sitä, vaikka kuinka huutaisi hän sitä odottamaan. Yhäti hän kulkee
-sen jälessä aina kalliolle saakka, eikä huomaa muuta. Tuolla väikkyy
-se taas hänen edessään tuo ihana näky, tuo arvoituksen ratkaisu, joka
-valtaa sydämen voimakkaalla intohimolla. Hänen täytyy saada se kiinni,
-täytyy päästä tietämään elämän ja kuoleman sanat, ja hän astuu edelleen
-haaveensa jälessä, katse omituisella ilmeellä kiinnitettynä avaruuteen.
-Huulet avautuvat taas kuin rukoukseen, silmissä loistaa kyynelöivän
-pyytävä katse, hän nostaa kätensä kohti korkeutta ja putoaa kohisevan
-kosken helmaan...
-
-Ja nyt otti Aallotar Tuonen linnun hänelle lupaaman sulhasen, joka
-oli häntä vastaan niin paljon rikkonut, mutta joka oli sen kaiken
-sovittanut. Sillä järkähtämättömän uskollisesti oli hän koettanut
-etsiä selitystä sille oudolle kaipuulle, joka teon johdosta oli hänen
-sydämessään herätetty, tullen niin elämänsä pyhimmän aatteen uhriksi.
-Ja jumalat olivatkin hänelle suosiollisia, hänelle kuten kaikille hänen
-kaltaisilleen etsijöille: ne antoivat hänen lopulta löytää nuo salaiset
-sanat, vaikkakin vasta kuolemassa. Sillä selvään näki, kun Tuonen virta
-hetken kuluttua antoi ylös kuolleensa, vainajan onnellisesta ilmeestä,
-ettei hänelle enää ollut mitään salattua, vaan oli hän saavuttanut
-täydellisen vastauksen kysymyksiinsä, saanut ihanat sanat salasta ilmi.
-Ja monta etsivää oli tuleva hänen jälkeensä, niinkuin oli ollut häntä
-aikaisemminkin, sieluja, joiden kohtalona on alati pyytää ratkaisua
-ristiriitaisuuksilleen ja ongelmilleen. Mikäli he ovat itselleen ja
-päämäärälleen uskollisia, sikäli he onnistuvat ja saavat rauhan, ellei
-ennen, niin ainakin kuolemassa.
-
-Mutta kerrotaan, ettei Kalevan kansa ikinä joutsenta ammu, sillä se on
-pyhän virran aavelintu, taivaisten unelmien vertauskuva.
-
-
-
-
-RUNOLAULAJA.
-
-
-      Ohoh kullaista kyläistä,
-    Maan parasta paikaistani;
-    Nurmet alla, pellot päällä,
-    Keskellä kylä välillä,
-    Kylän alla armas ranta
-      Rannassa rakas vetonen.
-
-He olivat jättäneet lännen puolelle Rukajärven suuren kylän, jossa
-sanottiin olevan sata taloa ja josta parhaat miehet ovat Piiterissä
-"torgovoimassa", Hiisjärven pienen kylän vanhauskolaisine asukkaineen,
-ja vielä Kompakan kokoliaan paikkakunnan. Lukemattomien vaivain ja
-vastusten läpi, joista pienin ei ollut pilvenä poutaisilla kankailla
-pörräävä paarmain ja soilla inisevä sääskien ynnä muun "tshakan"
-tuottama kiusa, olivat he niin vihdoin saapuneet Koivuniemen sievään
-kylään samannimisen hymyilevän järven länsirannalla. Ja oli heidän
-aikomuksensa nyt viettää kylässä muutama lepopäivä ankaran matkan
-jälkeen. Vainiolla kylän laidassa työskentelevä vaimo neuvoi heidät
-Titoffin taloon, jossa otettaisiin hyvin vastaan.
-
--- Jos vielä "kodavävyksi" ottanee, kun sinä noin kaunis briha olet...
-
-Näin tuo verevä nainen siinä jo leikkiäkin laski. Nuorukainen hymähti
-ja läksi käymään Titoffin talossa. Hämärässä sintsissä tuli vastaan
-erinomaisen terveen ja reippaan näköinen, täyteläinen ja varrelta sorja
-neito, joka lapsen tavoin heti iloisella hämmästyksellä ehätti kysymään:
-
--- A mistä sie, velli, olet, a kuhun sie menet?
-
-Ja samalla hän ikäänkuin varaten tarttui pirtin oven rivasta kiinni,
-että pian pääsisi puikahtamaan sisään, jos tuo vieras ja tumma
-nuorukainen aikoisi leikillä kiinni kaapata. Mutta kun tämä ei ruvennut
-vallattomaksi, vaikka tunsikin siihen aivan kiusallisen hyvää halua,
-vaan vakavana tiedusti asuntoa ja ruokaa, helähti tyttö nauramaan ja
-vastaamaan:
-
--- A ei ole niin ketä koissa. Mie varajan ja taaton haen.
-
-Hänen ruskeista silmistään loisti suloinen hyvyys ja iloisuus, ja hänen
-pukimistaan näki, että hän oli ainoa ja lemmikki. Keveästi ja sirosti,
-suloudella, jota harvoin näki samassa asemassa olevissa suomalaisissa
-maalaistytöissä, hypähti hän ulos. Nuorukainen meni perässä ja näki
-tytön vuonan vilkkaudella hilpaisevan pellolle, jossa tietenkin
-taatto ja maammo olivat työssä. Ja pian seisoikin jo pihalla pitkä ja
-mustapartainen mies, vaatimaton vaimo vähän taampana. Mutta sintsin
-ovelta katsoi hymyillen ja iloisena tuo äskeinen rakastettava tyttö,
-Houdi nimeltään joka olikin.
-
-Hän oli jo kertonut asian ja kun tultiin lähemmäksi, levitti Titoff
-kätensä leveään, sydämelliseen, isälliseen tervetuloon. Hän veti
-päätänsä hiukan taaksepäin, hymy levisi hänen kasvoilleen, tumman
-parran välistä rupesivat loistamaan valkeat hampaat ja hän oli siinä
-hurstipaidassaan ja virsuissaan kuin miehuus ja hyväntahtoisuus.
-
--- Terve, veli, sanoi hän. Terve, uudisti hän nöyrälle Ontreille.
-Sisään hän vaati käymään, levähtämään ja tshaijua juomaan. Sanallakaan
-hän ei kysynyt, kuka ja mistä sekä millä asialla, sillä hän tiesi siitä
-kyllä tiedon saavansa sitten kun suu ensin on avattu ja kädet pesty.
-
-Vaitiollen ja hiljaisena käy Titoffin puoliso vieraitten jälkeen
-pirttiin, jonka ovi pian heidän jälkeensä sulkeutuu.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Kylä on, kuten sanottu, järvensä länsirannalla, melko aukealla, entisen
-hiekkaperäisen kangasmaan loivalla rantarinteellä, joka aikain kuluessa
-on ruvennut hiukan ruohottumaan. Talot ovat kaikki yhdessä rivissä,
-päädyt järvelle päin, joiden editse kulkee tie. Sen toisella puolella
-rannassa ovat pienet saunat ja verkko- sekä nuottatalaat. Ja siitä
-aukeaa sitten laaja hietikko sekä aava ulappa. Se kimaltaa tuossa
-rasvatyynenä, paikoin kultana, paikoin harakansulkaan vivahtavana
-punasinervänä. Ja saunain ovesta pullahtelee rauhallisesti taivaalle
-makean löylyn hajuista savua, siellä täällä askartelee avokaulainen
-nainen ja pikkupoikain mekastusta kuuluu illan kirkkaassa ilmassa.
-Kaukaa kantautuu kisakentältä käsiharmonikan ääni. Onhan lauantai-ilta
-ja sen suloista tunnelmaa ja odotusta, lepoa ja rauhaa kaikki täysi.
-
-Titoffin talo oli maan tavan mukaan rakennettu koiran kaulalle
-pyöreäksi kolotuista hirsistä. Ikkunat olivat pienet ja
-korkealla rivissä pitkin päätyseinää. Vuorilaudat oli koristettu
-lohenpyrstömallilla ja muuten hyvin huolitellusti rakenneltu,
-antaen edullisen käsityksen tekijänsä itsenäisesti ajattelevasta
-kauneus-aistista. Katto oli tavallinen malkokatto ja seinät päivän
-ruskeaksi paahtamat. Vasemmalla puolella päädystä katsoen on pieni
-ruohoinen piha, josta hauskoilla kapeilla pylväillä olevan katoksen
-alta noustaan pimeään sintsiin eli etehiseen. Siitä vei Titoffin
-talossa ovi oikealle pirttiin, vasemmalle pieneen kamariin ja toinen
-rehu- ja tarvevajaan. Sen alla, saman rakennuksen alakerrassa, on
-navetta, joten karjalaisella on koko elämisensä saman katon alla.
-Pirtin alustassa on säilytyshuoneita ja kellareita. Siitä myös johtuu,
-että päädyn ikkunarivi on niin oudostuttavan korkealla.
-
-Kylä ei ole suuri, käsittäen vain muutaman kymmenkunnan taloa.
-Maanviljelys on kokonaan sivuasia ja enimmäkseen naisten hoidossa,
-vaikka miehet kesäisin kotona ollessaan heitä kyllä auttelevat. Miesten
-pääelinkeino on kauppa, mutta ei sanottavasti silti varsinainen
-repunkanto, joka kuuluu toisille paikkakunnille. He tekevät laajoja
-matkoja ostellen etupäässä nahkoja, joita he kulettavat joko Sunkuun
-tai Kuopion ja Joensuun markkinoille. Saapuvatpa taas jotkut niille
-sieltäkin nahkoja ostaakseen ja viedäkseen ne sitten yhä paremmille
-markkinoille. Marraskuusta helmikuulle harjoitetaan Valkealla
-merellä seitin kalastusta ja paljon miehiä matkustaa täältä sinnekin
-"purlakoitsemaan". Kesäksi kuitenkin ainakin lähimatkalaiset koettavat
-saapua kotiin.
-
-Levoinen eli Titoff on myöskin kauppiaita, joka käy kauppamatkoillaan
-enimmäkseen Suomessa. Siellä hän on saavuttanut arvokkaita tuttavia,
-tiedemiehiä ja muita, joille hän tekee pieniä palveluksia. Niinpä
-hän kesäisin kokoilee eräälle kasveja, joita hän on oppinut kaikkien
-sääntöjen mukaan kuivaamaan ja säilyttämään. Joutessaan hän niitä
-haeskelee laajalti ja kehuu löytäneensä sellaisiakin, jotka sitten
-on mieluusti vastaanotettu. Hän tuntee paljon Suomen oloja ja
-pitää niitä arvossa, mutta rakastaa yli kaiken Karjalaansa. Ja
-hänen synnynnäisesti aatelinen luonteensa ei ole tuolla maailmalla
-kulkiessa vähääkään menettänyt yksinkertaisesta avomielisyydestään
-ja jalosta miehuudestaan, vaan on hän sama Levoinen, miksi hänet
-alusta parhaimmalla hetkellä on aiottu. Liikuttavalla tavalla tulee
-hänen luonteensa kauneus ilmi hänen suhteestaan vaimoonsa ja ainoaan
-tyttäreensä, joita hän kohtelee mitä hellimmällä rakkaudella.
-
-Oikeaan taloon siis se nainen siinä pellolla kulkijamme neuvoikin.
-
-Jo tuolla taloloissa kiiruhtaa väkeä saunaan, joista rupeaa aina
-oven auetessa kuulumaan pehmoista vastan roisketta, naurua ja iloa.
-Löyly pöllähtää ilmoille ja punainen olento ilmestyy sieltä täältä
-taivas-alle hikoilemaan. Poikasetkin muka käyvät saunassa, ovat siellä
-hetkisen vastalla ropsivinaan, kunnes vähän lämpiävät, niin että on
-kylliksi syytä päästä järveen vilvottelemaan. Kauas räiskyy vesi ja
-kuuluu ääni tästä heidän teostansa. Ja kylä on tuossa tyytyväinen
-lämpimässä kesäillassa kuin pehmeään vaippaan kääritty.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Mutta käymme mekin sisään.
-
-Ovesta tullessamme on tuossa ikkunarivi edessämme ja heti huomaamme,
-että tupa on hyvin lämmin; se johtuu siitä, että siellä kesälläkin
-leivotaan ainakin kerta viikossa. Ovenpielessä vasemmalla puolella
-on pesu-astia ja pyyhinliina. Tuvan vasemmassa ovinurkassa on uuni,
-jonka edusta muodostaa jonkunmoisen keitto-astioiden pitopaikan.
-Huomiotamme herättävät erikoisesti monenkokoiset saviruukut; niitä
-käytetään maitoastioina ja on niiden nostelemista varten olemassa aivan
-erikoinen hanko. Näemme näitä maitoruukkuja hyllyillä oikealla seinällä
-ja kattoonkin kannattimien varaan asetetuilla laudoilla. Seinät on
-höylätty hyvin sileiksi ja nurkat taitavasti pyöristetty. Pitkin seiniä
-ovat lavitsat, näkyypä muutama tuolikin. Pöytä on ikkunain edessä, ei
-kovin suuri, ja sen molemmilla puolilla rahit. Oikeassa peränurkassa
-on jumalankuva ja sen alla pienellä hyllyllä pari ehtoollisleipää.
-Kaikkialla on kodikkuuden tunnelmaa ja erinomaisen siistiä. Lattia
-on niin puhtaan valkoinen kuin miksi se ainoastaan kuumalla vedellä
-ja hiekalla saadaan, penkit ovat puhtaat. Kukaan ei syleksi ja
-tupakanpolttoa pidetään koko kylässä häpeänä; ainoastaan yksi Suomen
-puolessa "purlakoitsemassa" ollut mies on tähän paheeseen langennut ja
-harjoittaa sitä ulkoilmassa muita kaihtaen, mutta hänetpä mainitaankin
-heti muukalaiselle poikkeuksena tavallisuudesta.
-
-Mutta ukko Titoff istuu jo tuolla samovaarinsa takana ja pitää puhetta
-vireillä käytellen sekä livviä että venättä. Nuorukaisen avulla hän
-vilkkaasti selvittelee kylänsä elämää ja laskee aina yhä uutta teetä
-lasiin. Siihen kehottaa hän kaatamaan makeata, uunissa räydytettyä
-kermamaitoa, joka antaa juomalle entistäkin hienomman maun. Pitkin
-pöydän reunaa on pantu karkea, mutta puhdas liina käsien pyyhkimistä
-varten. Mutta nuorukainen on kääntynyt Houdiin, joka siinä ketteränä
-on lennähdellyt pöydän ja pankon väliä, ja rupeaa valoisin mielin
-hänen kanssaan keskusteluun. Tämän rakastettavan lapsen kanssa eksyy
-hän pian mitä herttaisimpaan leikinlaskuun, johon maammo ja taattokin
-toisaalta yhtyvät. Ja Houdi punastelee ja naureskelee, hypiskelee
-"peredniekkansa" helmaa ja taas päätään hiukan heittäen viskaa
-vastaan leikkisän vastauksen, mutta ei kertaakaan hämmenny, ei menetä
-hetkeksikään luonnollisuuttaan, vaan avoimesti ilmaisee joka eleellä
-ihastuksensa vieraisiin ja koko illan asioihin.
-
--- Kylyyn käymme, kehottaa silloin pian taatto ja miesväki noudattaa
-käskyä.
-
-Nuorukainen ja Ontrei ihastuvat ikihyväksi tästä tarjouksesta, joka
-oli heille pitkän korpimatkan jälkeen sangen tarpeellinen. Taatto käy
-edellä arvokkaana ja pystöpäisenä ohjaten vieraansa saunalleen, joka
-oli kuin mikäkin pöksä siinä rannan hietikolla. Se oli vanhuuttaan jo
-painumassa maan sisään, mutta vielä pitivät kuitenkin sen vakaiset
-seinähirret, joista se aikoinaan oli rakennettu. Ovi oli niin pieni,
-että piti kovasti kumartua, jos mieli päästä sisään, ja oven pielessä
-melkoinen röykkiö muruksi särkyneitä vesikiviä todisti sekin puolestaan
-tämän kansallisen puhdistuslaitoksen ikää.
-
-Heitettiin vaatteet ruohikolle ja käytiin sisään. Ensin siellä ei
-nähnyt mitään, sillä ainoaan valon lähteeseen, jona oli reikä seinässä,
-oli pistetty vasta. Mutta kun silmät tottuivat pimeään, näkikin
-sentään oven raoista ja luukun nurkista tulevassa vähäisessä valossa
-melko hyvin ympärilleen. Vasemmassa ovinurkassa oli musta kiuas,
-josta säteili kaikkialle valtainen lämpö. Koko sauna oli sisältä
-aivan kiiltävän musta, jollaiseksi karsta tulee, kun sitä kastellaan.
-Lauteille oli pantu koivun lehviä, vastat hautuivat vesisaavissa ja
-kiulu oli valmiina löylyn lyöntiä varten.
-
--- Kylyyn käykää, hoputteli taatto edelleen, varotellen samalla
-koskemasta seiniin ja yleensä muihin paikkoihin kuin niihin, joissa
-oli lehviä peittona. Itse hän istahti kiukaan puolelle ja rupesi
-heittelemään varoen vettä kihiseville kiville. Pahaa sähinää ja kohinaa
-rupesi kuulumaan, kuuma höyry kohosi kattoon; tuli yhä kuumempi ja
-niin kylpivät miehet vahvasti heimonsa koko intohimolla ja vanhalla
-vauhdilla. Erittäinkin Ontrei käyttelee vastaa kauan ja perinpohjin;
-hän ähkii, hikoilee ja huohottaa, hankaa milloin sieltä milloin täältä,
-puhkaa taas ja levähtää välillä, yhä uudistaakseen saman tempun. Kauan
-hän niin kylpee, väliin hymyillen ja jotakin nöyrästi huomauttaen.
-Vihdoin on leikki lopussa ja astutaan ulos, jolloin nuorukainen menee
-suoraapäätä järveen sen vilpoisissa vesissä tulehtunutta ruumistaan
-raitistuttaakseen. Vakaina taas astutaan tupaan takaisin.
-
-Sinne onkin kylyssä ollessamme kertynyt paljon saunapuhtaita ukkoja,
-jotka ovat tulleet katsomaan kaukamatkalaisia ja pyhään luostariin
-pyrkijöitä. Ja siitä kertyy vilkas, kova-ääninen ja hauska keskustelu.
-
-Toimeentulosta ja ahtaista ajoista puhutaan, haastellaan sodasta ja
-poikain kohtalosta.
-
-Vaimot istuvat vaitiollen. Juodaan teetä kovasti. Lasillinen
-toisensa jälkeen menee ihmeen nopeasti ja vallan mitättömän pienellä
-sokeripalalla. Tuossa jo eräs eukko juo kuudetta ja hiki helmeilee
-hänen nenänvarrellaan. Miesten puhetta on suomalaisen helppo ymmärtää,
-jos hän tuntee edes jonkun verran venäläisiä sanoja, mutta naisten
-puhe jää vilkkautensa vuoksi epäselvemmäksi. Usein puhuvat kaikki
-samalla kertaa ja koko tuvan täyttää ystävällinen porina. Taatto Titoff
-kokeneena miehenä selvittää ja haastaa korkealla ja vakuuttavalla
-äänellä.
-
-Tiedustellaan kaikenlaista. Vaikka he ovatkin köyhiä, rakastavat he
-kotikyläänsä. Kaukaisilta kauppamatkoiltaan he aina halajavat tänne
-takaisin.
-
--- Ka, ylen on meillä tässä tuvat kaunihit asua ja eleä...
-
-Taaskin voi tehdä sen huomion, että karjalainen heimo täällä, jossa se
-lienee säilynyt sangen puhtaana, on ulkomuodoltaan erittäin komeata.
-Miehet ovat pitkiä ja solakoita, soikea-kasvoisia ja avosilmäisiä,
-naiset rintavia ja kaunismuotoisia. Heidän vilkkaudestaan ja heidän
-luonnollista älyä osoittavasta keskustelustaan tulee ajatelleeksi, että
-Suomen heimon etevin osa lienee sittenkin jäänyt tänne niemen tyvelle...
-
-Ilta yhä hämärtyy ja ulkona vallitsee jo yön omituinen kuulas
-valaistus. Siellä on jo kaikki hiljentynyt. Yöhön on vaipumassa
-pieni karjalaiskylä erämaan suuren järven rannalla. Tuvassa vain yhä
-istutaan, sillä mahtavasti on vaikuttanut heidän uteliaisuuteensa
-vieraiden läsnä olo.
-
-Puhutaan jo runoista. Nuorukainen se siihen hiljalleen on koettanut
-keskustelua kääntää. Ei niitä enää paljo muisteta, mutta isien kehutaan
-muistaneen ja taitaneen, vaikka aamut ja illat olisivat istuneet.
-Nuorukainen tiedustelee viisikielistä, ja hymyillen taatto Titoff
-silloin muistaa sellaisen hänelläkin olleen:
-
--- Lieneekö ylisillä vai missä lienee?
-
-Ja samalla hän jo ilmoittaakin, ikkunasta katsahdettuaan:
-
--- Mutta sokea Miihkali tuo vieläkin runoja taitanee. Tuolla hän näkyy
-tulevankin.
-
-Sintsistä kuului hapuilevia ja varovaisia askeleita. Kepillä siellä
-joku tuntui koettelevan oven edustaa, kunnes käsi rupesi hamuillen
-hakemaan ripaa. Jännitettyinä kaikki kääntyivät tulijaa katsomaan ja
-keskustelu vaikeni kokonaan. Tuntui salaperäiseltä siinä odottaessa
-tätä oven aukenemista, ikäänkuin olisi sen avauksesta voinut astua itse
-menneisyys sisään silmin nähtäväksi ja korvin kuultavaksi...
-
-Raitis henkäys tuntui auenneesta ovesta vanhuksen astuessa sisään.
-Ensin tuli näkyviin keppi ja käsi. Se oli ruskea ja ryppyinen, ja
-jokainen sen suoni oli kohona korkealla sinisenä juovana. Jo näkyi
-hamppupaita, aukosta ruskealta vilahtava rinta, jo harmaa, tuuhea,
-rinnoille valuva parta, hopeinen tukka. Kumarassa tuli vanhus matalasta
-ovesta sisään, mutta kynnyksen yli päästyään ja ristinmerkin tehtyään
-hän vähitellen ja hitaasti oikaisihe...
-
-Tuntui kuin olisi hän siinä hämärässä tuvassa suoristautuessaan
-kasvanut aivan jättiläiseksi. Hänen vartensa venyi kunnioitettavaan
-korkeuteen, hänen tukkansa ja partansa muodostuivat homerosmaiseksi
-kehykseksi hänen korkealle ja kuperalle otsalleen. Ja hänen
-suuret silmänsä, joita molempia peitti valkoinen jää, tuijottivat
-ilmeettöminä, aavemaisina suoraan kohti avaruutta. Vaiti seisoi hän
-siinä kuunnellen herkästi...
-
-Nuorukaista värisytti ja uteliaana hän kumartui eteenpäin oikein
-tarkemmin tulijaa näkemään. Ontrei osoitti hämmästyksen ilmettä ja
-katsoi toveriinsa oudostuneen näköisenä. Tuo korkeavartinen ukko tuossa
-oli ilmestys muinaisajoilta, jonka koko olemus tuntui olevan, hänen
-tuossa seisoessaan, kuin sanatonta ihmishengen kääntymistä korkeuden
-puoleen, kuin ihmisyyden avunhuutoa maan tomusta Ukon ylijumalan ja
-sanan salaisten voimien puoleen.
-
-Mutta taatto Titoff tervehti sokeaa ystävällisesti ja vei hänet perille
-istumaan. Ja ukko tiedusteli vieraista ja sai kuulla heidän runojakin
-kyselleen. Vaiti painoi hän harmajan päänsä käsiinsä tuijottaen
-ilmeettömästi eteensä.
-
--- Kerran kävi täällä mies, ruotsi, jolle talvisen päivän ja illan
-runoja lauloin. Siitä on jo kauan, hyvin kauan. Hiihtäen hän tuli,
-mistä, en tiedä, mutta heti tunsin minä hänet veljekseni. Kuollut jo
-lienee. Kovin hän halasi runoja kirjaan panna. Äijän lauloin, äijän
-muistin, enempi olisi isäni muistanut. Nykyinen kansa ei niin mitänä
-muista...
-
-Hän puhui katkonaisesti, ikäänkuin omissa aatteissaan, panematta enää
-huomiota ympäristöönsä. Titoff kuiskasi:
-
--- Vanha on, horajaa jo...
-
-Mutta runolaulaja jatkoi itsekseen:
-
--- Eivät enää taattojen tavoin haastakaan. Eivät soita kantelehia.
-Räähkiä lauluja laulavat. Rumalla soitolla illat pilaavat. Pahoin myös
-puhuvat. Kuolla minunkin pitävi...
-
-Tuntui kolkolta kuulla näitä vanhuksen valittavia syytöksiä. Vaiettiin.
-Katsottiin permantoon. Odotettiin.
-
-Vanhuksen puhe kävi jo epäselväksi, niin ettei tahtonut voida kuulla
-hänen sanojaan. Mutta pian saattoi hämmästyksekseen ymmärtää, että hän
-siinä oli mumisten ruvennut hyräilemään jotakin runoa. Kuta pitemmälle
-hän pääsi, sitä kuuluvammaksi ja selvemmäksi tuli hänen äänensä, ja jo
-saattoi erottaa sanatkin.
-
-Turhaan koetti nuorukainen odottaa siinä jotakin tuttua mytoloogista
-nimeä päästäkseen edes läheltä arvailemaan, mitä jaksoa ukko hyräili.
-Pian hän päinvastoin pääsi selville, ettei tässä ollut kysymyksessä
-mikään Kalevalan toisinto, vaan joku aiheeltaan aivan toiselle alalle
-kuuluva laulu, joka oli vanhuksen runollisen luomisvoiman viimeinen
-ilmaus. Uteliaana ja henkeään pidättäen kumartui hän yhä lähempää
-hyräilyä kuuntelemaan.
-
-Mutta selvästi se jo kuuluikin. Kuta pitemmälle ukko laulussaan
-pääsi ja kuta syvemmälle hän unehtui omaan runolliseen maailmaansa,
-haltioituen yhä enemmän, sitä korkeammaksi kohosi hänen äänensä ja sitä
-suoremmaksi oikaisi hän taas kumaraan vaipuneen vartensa. Ääni, josta
-kuului vanhuuden värittömyys ja vapiseminen, tuntui kuitenkin kumpuavan
-jostain syvältä ja sisäinen innostus antoi sille salaperäisesti ja
-profeetallisesi vaikuttavaa hehkua. Kuka ja mikä oli tuo ukko? Mistä
-oli hänellä tämä runon kyky? Oliko hän joku Vipunen, joka oli säilynyt
-muinaisilta ajoilta todistukseksi keskellemme salaisista voimista ja
-kyvyistä?
-
-Jännittyneenä olivat kaikki ruvenneet kuuntelemaan. Miihkali-ukko
-oli jo pitkät aikaa ollut omituinen ja puhellut asioita, joita ei
-ymmärretty. Mutta näin julkisesti ja mahtavasti ei hän vielä ollut
-esiintynyt ja siksi häntä nyt aivan erikoisella uteliaisuudella
-kuunneltiin. Mahdollista oli, että vieraiden tulo ja heidän
-tiedustelujensa johdosta heränneet vanhat muistot olivat vaikuttaneet
-mullistavasti ukon mielikuvitukseen ja saaneet hänet tänä hämärän
-hetkenä ikäänkuin loveen langeten haltioitumaan.
-
-Vanhalla runon mitalla ja sävelellä hän kuvaili oman pienen
-kyläheimonsa elämää ja taistelua. Vaivaloista se oli aina ollut,
-alituista kamppailua nälän häätämiseksi. Mutta niin kauan kuin sitä oli
-tehty vanhan tiedon varassa, ahkeruudella ja jaloja tapoja noudattaen,
-oli sillä aina ollut luojan suosio keralla. Mutta ajat muuttuvat ja
-vieraat tavat sekä ymmärrykset tunkevat salollekin, työntäen tieltään
-syrjään esi-isäin menot ja uskomukset. Entisyys unohtuu ja joudutaan
-uralle, joka ei ole luontaisesti Kalevan kansalle aiottu, ja niin
-muututaan muuksi kansaksi itseään enää tuntematta. Niin kuolee henki
-ja sanan voima, joka on aina ennen ollut hädässä ja elämässä apuna.
-Kuusikkoon painuvat vanhat eivätkä nuoret heidän muistoansa kunnioita
-ja heidän opetuksiansa ota enää varteen.
-
-Aivan haltioituen ja profeetallisella silmällä ukko siinä karussa
-yksinkertaisuudessa ikäänkuin laulaa heimonsa kuolinvirttä. Näkee
-selvään, ettei kuulijakunta häntä ymmärrä, ei osaa asettua sille
-muinaisen itsetunnon kannalle, joka vielä elää sokeassa laulajassa.
-Ja pian ukko vaipuu surumieliseen runolliseen haasteluun vanhan
-haltiamaailman kanssa, puhellen, kuusikon rauhasta ja kotoisten
-asuinsijainsa kauneudesta. Jo siirtyy hän yhä utuisemmille maille,
-kulkien pitkin sinistä siltaa kohti Kiesuksen kartanoita, jossa itse
-vakainen luoja hänet vastaan ottaa, tervetulleeksi toivottaen. Siellä
-on hänellä rauha ja kaikkien syntyjen syvien selvitys, palkinto ja
-ijankaikkinen autuus.
-
-Huomaa selvästi, että ukko on kristillisen hengen läpitunkema,
-vaikkakin monessa kohden runollisten luonnon-uskomuksien vallassa.
-Vaietaan ja kuunnellaan. Hämärä houkuttelee tunteita liikkeelle.
-Vihdoin on kaikki hiljaa. Ukko on lopettanut ja syvään on painunut pää
-hänen rinnalleen. Odotetaan vielä hetkinen, kunnes vihdoin yksitellen,
-äänessä pieni lämmin värähdys, lausutaan hyvästit ja mennään huoaten
-kotiin. Tupa tyhjentyy, kunnes on jälellä vain talon väki ja yhä
-paikallaan istuva ukko. Hänkin vihdoin vaieten havahtuu ja kiitellen
-lähtee kompuroimaan ovea kohti. Nuorukainen käy häntä kotiin saattamaan.
-
-Yö on kylän yllä, taivas pohjaton salaperäisessä valossaan, järven
-selkä kuin rajaton kuvastin, jonka pinnalla leikkivät sumun harsokuvat.
-Kaukaa kuuluu melkein räikeänä ja kirkkaana ratshoin toimelias puhelu
-ja kesannolta kilahtaa silloin tällöin verkkaan päätään kääntävän
-ja märehtivän lehmän kello. Ukko astuu varoen ja vaivaloisesti, ja
-nuorukainen kulkee sanatonna hänen rinnallaan. Kotipihallaan ukko
-sitten seisahtuu ja vaistomaisesti kääntää päänsä sinne, missä heikosti
-läpi yönkin välkehtii päivän kirkkaus. Kauan hän tuijottaa sinne
-elottomilla suurilla silmillään, kunnes taas havahtuu ja nöyrästi
-kiittelee toveriansa tällaista vanhaa raukkaa saattamasta. Ja kun
-sintsin ovi on hänen peräänsä sulkeutunut, oli tuosta saattajasta kuin
-olisi kadonnut hänen näkyvistään todellakin kappale Karjalan muinaista
-suuruutta ja hengen voimaa.
-
-Titoffin tuvassa uinui jo Ontrei olkivuoteellaan onnellisen näköisenä
-kuin lapsi, ja mieli tyvenenä vaipui hänen nuori toverinsa hänen
-vierelleen. Eikä ollut taistelua eikä onnettomuutta, vaan rauhan suuri
-aavistus sydämessä.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Kaukaa kuuli hän aivan selvästi kirkonkellojen juhlallisen äänen
-ja ilma oli niin kaunis kuin se voi olla vain sunnuntai-aamuna.
-Vähitellen rupesi soitto kuulumaan yhäkin lähempää, kunnes hän äkkiä
-heräten huomasi sen tulevan kylän pienestä rukoushuoneesta. Se ei enää
-ollutkaan mitään suurten kellojen juhlallista pauhua, vaan pikemmin
-pienen kellon ystävällistä kilinää, joka tuntui somalta siinä aamun
-ihanuudessa. Valtainen kirkkaus näkyi ulkoa, järvi kisaili virkeänä
-aallokkona ja ruohon vihreys tuntui silmälle mieluiselta.
-
-Hän oli yksin tuvassa. Nopeasti nousi hän kiiruhtaen ulos rantaan
-peseytymään. Pihalla istuikin Houdi, valmiina häntä kiusoittelemaan:
-
--- Sinä pitkään makaat!
-
-Hänellä oli hyvin koreat vaatteet: vaaleansininen hame, valkea
-avorintainen pusero, ja keltainen, punakukkainen huivi, joka oli
-somasti valahtanut niskaan. Hänen nauraessaan muodostui poskeen kuoppa
-ja hän pyörähteli keveästi, nähtävästi mielihyvissään vaatteistaan.
-
-Nuorukainen katseli tyttöä mielihyvällä, uhaten sitte:
-
--- Odotahan...
-
-Mutta tyttö suikasi keveästi syrjään ja hän menikin rantaan enempää
-kiinni tavottamatta.
-
-Vesi syveni tasaisesti ja pohja oli mitä puhtainta hiekkaa. Hän kahlasi
-hitaasti syvemmälle nauttien voimiensa tunnosta ja hyvää tekevästä
-pienestä vilun väreestä. Raitis tuuli hiveli hänen ruumistaan. Nyt
-tuli tuossa syvän rinta eteen ja hän heittäytyi uimasilleen lähtien
-soutelemaan.
-
-Rannalle oli tullut ukkoja katsomaan tätä heille outoa asiaa;
-karjalainen ei nimittäin enempää kuin suomalainenkaan ui muuta kuin
-lapsena. Uida hän ei tavallisesti osaakkaan, vaan on vesihädässä
-useimmiten aivan avuton. Ihmeissään he nyt katsoivat uijan menoa,
-ystävällisesti huudellen hänelle varottavia sanoja. Mitään vaaraahan
-tässä ei ollut, sillä hän oli lapsuudessa opitun tapansa mukaan veteen
-mennessään juhlallisesti heittänyt kädellään vettä rannalle ja sanonut:
-
--- Näkki maalle ja minä veteen.
-
-Se riittää. Vetehinen silloin menee maalle siksi aikaa, kun uija on
-vedessä, eikä siis vedä häntä sinne aaltojen alle asuntoonsa.
-
-Hän kääntyi selälleen ja antoi aaltojen ajaa itseään hiljaa rantaa
-kohti. Tuntui niin erinomaisen viileälle ja intohimottomalle siinä
-raittiissa vedessä keinua. Vilahduksena taas kuluneet viikot
-kuvastuivat hänen mieleensä outona, merkillisenä ajanjaksona...
-
-Hän oli tullut rantaan ja kiiruhti ylös pukeutumaan. Kellonsoitto oli
-lakannut ja hän tunsi nyt äkkiä harvinaisen voimakasta nälkää. Nopeasti
-kiirehti hän tupaan, tavaten tiellä rukoushuoneelta palaavan isännän ja
-Ontrein, jotka häntä iloisesti tervehtivät.
-
--- Eihän meillä ole täällä ei pappia eikä diakonia, vaan itse me
-laulamme ja luemme sen minkä osaamme. Kyllä se siitä yhtä suureksi
-Jumalan kunniaksi rodiutuu.
-
-Taatto Titoff näin selitteli päivän jumalanpalveluksen suoritusta ja
-Ontrei hymyili ystävällisesti joukkoon. Mentiin tupaan, jossa Houdi jo
-malttamattomasti odotti. Pöydällä oli kalakukkoa, monellaisia piiraita,
-voita ja tuoretta maitoa sekä suolakalaa. Mielihyvin kävi isäntä
-vieraineen maukasta ateriaa nauttimaan.
-
-Ja niin vietettiin kaunista sunnuntaita leikkien, iloiten ja
-levähdellen, ystävällisen ja vieraanvaraisen kylänväen keskuudessa.
-Valoisena muistona säilyvät ne hetket kautta elämän, ja aina, kun
-mieleen palaa kuva nauravasta karjalais-neidosta, rukoilee sydän
-hänelle onnea ja menestystä. Miten lienee elämäsi nyt, kaunis Houdi?
-Onnellinenko olet vai oliko kohtalolla raskas taival osallesi
-varattuna? Jää hyvästi ijäksi, ihana neito, kotisi, ja kaunis
-kotikyläsi syvällä Karjalan sydämessä!
-
-
-
-
-SOLOVETSI JA KARJALA.
-
-
-      Minkä kerroin keskiyöllä,
-    Senpä unelta kuulin,
-    Minkä kuulin kuutamolla,
-    Senpä haastoin haavehia.
-
-"Että Jumala kaikkivoipa rankaisisi kuolemani ja kaiken vääryyden ja
-väkivallan... rakas... Jumalan armolliseen suojaan ja varjelukseen..."
-
-Nimen kuullessaan ja saatuaan tietää kirjoituksen sisällön nyykäytti
-munkki-vanhus tietävästi päätään:
-
--- Se on sitten onnettoman ritarin Johan Grijpin kirjoitusta, sanoi
-hän. Tuo ritari kuoli luostarissa vuonna 1612. Mahdollista on, että
-kirje antaa hiukan valaistusta hänen kohtalostaan. Varmaa on, että hän
-viattomasti sortui sen ajan ristiriitaisuuksiin, ja Jumala olkoon hänen
-sielulleen armollinen...
-
-Nuorukainen kävi uteliaaksi.
-
--- Siis Antonii Doblestniin aikana? kysyi hän viitaten Solovetsin
-pieneen historiaan.
-
--- Niin, juuri mahtavan arkkimandriitti Antoniin aikana, miehen, joka
-voimalla, tarmolla ja valtioviisaudella hoiti valtakunnan etuja täällä
-pohjoisessa Boris Godunowin kuoltua vuonna 1605.
-
-Nuorukainen ymmärsi. Luostarin historiassa kerrottiin, että kun Boris
-Godunovvin kuoltua valtakunta joutui hajaannuksen tilaan ja yhä
-uudelleen esiintyvät kruunun tavoittelijat täyttivät maan melskeellä
-ja sisäisillä sodilla, tuli Solovetsin luostari täällä pohjoisessa
-vallan vartiaksi ja valtiotaidon johtajaksi, erittäinkin kun se laski
-koko Karjalan jonkunmoiseksi alusmaakseen, josta se sai tuloja ja
-josta sen oli vastattava. Kun nyt vuonna 1609 Kaarle IX teki Vasili
-Shuiskin kanssa liiton sillä ehdolla, että hän antamansa aseellisen
-avun korvaukseksi saisi koko Karjalan läänin, lähetti Pohjanmaan
-sotapäällikkö Isak Behm sanansaattajan kirjeellisesti tiedustelemaan
-luostarilta, miten se suhtautuu tähän sopimukseen: pitääkö
-Shuiskin puolta ja luovuttaa puolestaan Karjalan, vai kannattaako
-Vale-Dmitriitä, eikä anna Karjalaa hyvällä. Shuiskiahan luostari
-tietenkin kannatti, mutta ei millään ehdolla halunnut luovuttaa
-Karjalaa; kuitenkin oli kieltäytyminen tavallaan tsaarin käskyn
-hylkäämistä; mitä tehdä tässä pulmallisessa tapauksessa?
-
--- Niinkö oli asia?
-
--- Niin, nyykäytti vanhus vastaukseksi, ja jatkoi itse:
-
--- Mutta arkkimandriitti Antonii oli mies, joka ei mielinyt ratkaista
-pulmaa luostarilleen epäedullisesti. Viisitoista vuotta aikaisemmin
-olivat valmistuneet luostarin lujat muurit ja sen kahdeksan korkeata
-linnatornia. Ne olivat sen ajan varustuksiksi siksi kunnioitettavat,
-että Antonii saattoi huoletta heittäytyä niiden turviin, olipa
-vihollisena sitten joko Ruotsi tai itse Shuiski. Ja meri tuossa
-ulkopuolella suojeli myöskin pyhää hoidokkiaan. Ja Karjalan kansan
-uskonnollinen mieliala sekä molemmin puolin tehdyt ryöstöretket
-olivat kiihoittaneet suomalaisten ja karjalaisten keskinäiset välit
-niin verisiksi, että luostarilla oli varmaankin koko alusmaittensa
-asujamisto puolellaan. Harkintaa siis sieti tämä asia, eikä luostari
-vastaustaan kiirehtinytkään...
-
-       *       *       *       *       *
-
-Ulkona oli kaikki hiljennyt. Ylösnousemisen kirkon sinistä
-jättiläiskupoolia ja kuulakasta taivasta vastaan vilahtelivat
-valkoisina välähdyksinä uupumattomien lokkien siivet. Kultaiset
-ristit kajastelivat pronssin värisinä yön ilmassa ja vinoon painunut
-kolmas poikkipuu kertoi väsymättömästi surumielistä taruansa maailman
-vapahtajasta, jonka ihmiskunnan koko syntitaakan raskauttaman askeleen
-alla se masennuksissaan vinoon vaipui. Ryhmyiset muurit olivat siinä
-kuin uneen uupunut mahtava peto, silmät puoli-ummessa odottaen
-hetkeänsä. Ne olivat paljon nähneet ja tiesivät paljon kertoa.
-
--- Katso, poikani, tuota pientä kolon tapaista tuon korkeimman tornin
-länsipuolella, sanoi vanhus hänelle viitaten akkunasta. Ulkopuolelta
-ei kukaan voisi aavistaa, että se on erään pienen ja ahtaan kammion
-ainoa valoreikä. Se on muurattu itsensä tornin paksuun seinään ja siinä
-kopissa on...
-
-Hän keskeytti puheensa ja mietti hetken, mutta jatkoi sitten hiukan
-lausettansa muuttaen:
-
--- Siinä kopissa on aikoinaan asunut onneton ritari... Sanotaan, että
-Itämaisen sodan aikana Kasaniin viedyt luostarin salaiset asiakirjat
-ovat myöskin tienneet laajasti kertoa tähän tapahtumaan liittyvistä
-seikoista. Jumala meitä armossaan varjelkoon ja selittäköön tekomme
-parhain päin.
-
-Hän teki hartaasti ristinmerkin ja vaipui ajatuksiinsa. Nähtävästi
-hän tunsi tämän asian tarkoinkin, vaikka oli haluton siitä kertomaan,
-sen kun saattoi katsoa jotenkin luostarin maineelle epäedulliseksi.
-Mutta kenties hän sitten muisti välille jo jääneen kolme vuosisataa,
-joiden aikana on kerennyt pahakin viillos turpeentua, kenties tuo
-kaukainen ja hänelle rakkaaseen laitokseen niin läheisesti liittyvä
-ihmiskohtalo häntä liikutti ja kehoitti siitä puhumaan, miten hyvänsä,
-tänä yön hetkenä valkopartainen vanhus haasteli nuorelle suomalaiselle
-eriskummallisia, puoleksi historiallisia, puoleksi tarunomaisia ja
-keskiaikaisen mystiikan värittämiä tarinoitansa. Tuntui aivan selvään
-hänen melko nopeasta ja sujuvasta esityksestään, jossa usein saattoi
-kuulla vanhan kirkkoslavonian värittämiä sanakäänteitä, että hänen
-kuvauksensa oli kotoisin jostain luostarikronikasta, jota ei oltu
-koskaan saatettu julkisuuteen sen vuoksi, että sen tiedot saattoivat
-antaa aihetta luostarin johtajien toiminnan arvosteluun. Kirjoittaja
-lienee ollut joku asian salaisimmatkin vaiheet tarkoin tunteva munkki,
-joka omasta halustaan ja ikäänkuin jonkunmoista syyllisyyden tunnetta
-lievittääkseen oli tapahtumat jälkimaailman tietoon saattanut. Se oli
-inhimillisyyttä, Jumalan pelkoa ja naivia katolisuutta täynnä...
-
-Jumalan tahdosta saapui autuaan arkkimandriitin Antonii Doblestniin
-neljäntenä hallitusvuotena keväällä, vielä lujan jään aikana,
-monasteriin nämtsien lähetystö tiedustelemaan, tahtoiko monasteri
-ryhtyä kannattamaan Vasili Shuiskin, sen oikeauskoisen tsaarin asiaa,
-sekä luovuttaa puolestaan Ruotsille Karjalan läänin, niinkuin sovittu
-oli, vai liittyä Dmitriihin, siihen väärään vallan anastajaan, ja
-kieltää vastoin tsaarin sanaa Ruotsilta Karjalan. Ja oli tässä
-lähetystössä, paitsi Pohjanmaan sotapäällikön Behmin miestä, nuori
-ritari Johan Grijp, sekä heidän palveluskuntansa, jotka kaikki
-olivat saapuneet Pohjanmaan puolelta yli oikeauskoisen maan, Kemin
-ja pyhän meren. Ja kun he olivat tulleet suuren portin edustalle,
-jota monasterin palkkaama streltsien joukko ajan levottomuuden ja
-epävarmuuden vuoksi yötä päivää vartioi, ja vartiat olivat heiltä,
-vaikka heidän asiansa jo tunnettiinkin, tiedustelleet tulon syytä ja
-tulivatko ystävinä vai vihollisina, niin kun he olivat ilmoittaneet
-ystävinä tulevansa ja lähetystön suojaa vaativansa, sanoma heidän
-tulostaan heti saatettiin itsellensä arkkimandriitille. Ja sillä
-välillä vieraat ihmetellen katselivat äsken rakennettuja valtavia
-muureja, puhellen keskenään oudolla kielellä ja katsellen koko
-laitostamme nähtävästi suurella kunnioituksella. Ja oli varsinkin nuori
-ritari Grijp puettu synnillisen koreasti turkkeihin ja kauniisiin
-säämiskäsaappaisiin sekä nahkaisiin kyltereihin, pitkä miekka
-sivullansa. Nauraen osoitteli hän seurallensa isiemme vaatetusta, eikä
-kukaan lähetystön jäsenistä osoittanut pyhän neitsyen kuvalle portin
-yläpuolella ristinmerkillä kunnioitusta, kuten Jumalan kunnia olisi
-vaatinut. Ja paljon saapui isiä työn ja rukouksen keskeltä katsomaan
-nämtsien lähetystöä ja miettimään, mikä suuri asia oli saattanut
-vieras-uskoiset liikkeelle tänne jäiden ja myrskyn valtakuntaan.
-Mutta oli se Jumalan tahto ja koettelemus, että saataisiin nähdä,
-oliko monasteri sopiva kantamaan sitä suuruutta ja valtaa, minkä hän
-armossaan sille näillä kolkoilla perukoilla ja ammoin pakanuudesta
-luopuneen kansan keskuudessa oli määrännyt.
-
-Jumalalle ainoalle ylistys, kiitos ja kunnia. Kun suuri isämme Antonii
-oli saanut kuulla nämtsien lähetystöstä, oli hänen sydämensä vallannut
-ankara ahdistus ja epätoivo, niin että hän oli käsiään väännellen
-heittäytynyt ristinkuvan eteen ja rukoillut palavasti Jumalalta ja
-monasterin suojeluspyhimyksiltä tietoa siitä, mitä hänen piti tässä
-näin pulmallisessa kysymyksessä tehdä, kun hänen järkensä ja monasterin
-tulevaisuus sekä näiden perukkain oikeauskoisen kansan kohtalo ja
-mielipide neuvoi tekemään toisin kuin mikä oli julistettu tsaarin
-tahdoksi ja tarkoitukseksi liittokumppaninsa kanssa. Ja oli hän
-käskenyt isien kokoontua ylösnousemisen kirkkoon yhteiseen rukoukseen
-ja viedä vieraat monasterin vierashuoneeseen sekä kohdella heitä hyvin
-ja säätynsä sekä lähettiläs-arvonsa mukaan.
-
-Mutta kun marttyyri Filipin rakentamilla isoilla Marian taivaaseen
-nousun ja Kristuksen kirkastamisen kirkkojen kelloilla äkkiä ruvettiin
-täydellä voimalla soittamaan, hämmästyi lähetystö kovin juhlallisen
-äänen suuruutta ja sitä rikkautta, jota oli tarvittu sellaisten
-suunnattoman suurien kellojen valamiseen. Mutta he eivät olisi asiaa
-ihmetelleet, jos he olisivat todella tunteneet monasterin suuret
-rikkaudet ja sen mahtavan vaikutusvallan, joka sillä jo kauan oli
-ollut äiti-Venäjän asioihin, tunteneet luostarin toisen perustajan,
-Pyhän Filipin uupumattoman tarmon, valtioviisauden ja uskon, hänet,
-joka on rakentanut suurimman osan monasterin rakennuksista, perustanut
-hospitaalin, myllyn ja paljon teitä sekä Jänissaaren kuuluisan
-erakkolan, hänet, jonka tsaari viimein totuuden puhumisen tähden
-surkeasti ja tuskallisesti kauheassa vankilassa tapatti. Niin jos
-vieraat olisivat kaikki nämä seikat tunteneet, he eivät olisi niin
-suuresti kaikkia näkemiänsä ihmetelleet.
-
-Mutta kun monasterin palvelijaveljet tulivat ilmoittamaan
-arkkimandriitin tahtoa vieraille, eivät nämä ensin mielineet antaa
-pois aseitaan, koskapa näkivät muurin reunalta streltsien piikit ja
-rengaspaidat, mutta taipuivat sittemmin ja antoivat suosiollisesti pois
-miekkansa, jotka olivat hyvin siroa tekoa ja joista toinen vieläkin
-on tallella asehuoneessamme. Ja huolettomana ja hymyillen sekä edes
-päänsä paljastaen astui sitten muiden mukana nuori ritari Grijp
-portistamme sisään, ja oli hänellä kaunis muoto sekä ruskea, munkkiemme
-tapaan hartioille valuva tukka, niinkuin kuului olleen siihen aikaan
-nämtsien maallikoilla tapana maailmallisesti itseänsä koristella. Mutta
-huomattuaan muuriemme ylettömän vahvuuden ja korkeuden, hyvät aseemme
-ja asestetut vartiamme tulivat he jälleen rauhattoman näköisiksi,
-mikä ei ollutkaan ihme, sillä olivathan he oudossa paikassa ja
-vihollismaassa, joskin Jumalansa ja lähettilästurvansa varjeluksessa.
-Sillä epäilemättä oli heidänkin varjelijansa sama armollinen Jumala,
-jolle alttarimme ääreltä yötä päivää kaikuu ylistys- ja kiitoslaulu.
-
-Streltsit laskivat aseensa heitä tervehtiäkseen ja katselivat nämtsit
-varsinkin vartiaimme päällikköä, joka oli harvinaisen voimakas ja
-komea nuori mies, suurella uteliaisuudella. Heidät kuljetettiin nyt
-heidän asuntoonsa, joksi tuli kullekin ritarille oma huoneensa,
-mutta asemiehille yhteinen, ja olivat ritarit tähän järjestelyyn
-tyytymättömiä, tahtoen päästä asumaan yhteen miestensä kanssa, mutta
-rauhoittuivat he, kun heille selitettiin, ettei muita huoneita
-tällä kerralla ollut käytettävänä. Muut huoneet tarvittiinkin
-tarkoin, kun muistetaan se, mikä jälkeenpäin saatiin tietää, että
-aivan heti tämän jälkeen monasteriin saapui Shuiskin pajarien
-lähetystö, joka yön pimeydessä salaa tuli hautausmaan puoleista
-salakäytävää myöten, saavuttuaan saarelle Suman linnasta; eivätkä
-heitä kutkaan luostariveljistä nähneet eivätkä tulleet näkemään,
-sillä se oli arkkimandriitin Antoniin nimenomainen tahto. Mutta oli
-eräs munkeistamme sen kuitenkin päässyt tietämään, sillä hän toimi
-arkkimandriitin sihteerinä, ja ajatteli hän silloin nämtsienkin
-monasteriin tullessa, että Jumala ainoastaan tietää, mitä tästä
-kaikesta lopuksi tulijoille kohtaloksi koituu, kuten olikin asia, ja
-tämän kaiken on hän itkien ja rukoillen yön synkkinä hetkinä salassa
-ylös kirjoittanut, että tiedettäisiin viattomalla verellä olleen
-pyhässä monasterissa puolustusmiehiä.
-
-Se huone, joka nyt joutui ritari Grijpin asunnoksi, oli pieni, muurin
-sisään rakennettu isossa läntisessä tornissa, jonka akkunana oli
-epäpyöreä ampumareikä. Juuri kun aurinko iltaisin hukkui lännessä
-mereen, sattuivat sen säteet sopivasti tästä aukosta sisään siellä
-asuvan virkistykseksi ja mielen ylennykseksi. Ja pienuudestaan
-huolimatta oli huone siisti, jopa parempi kuin munkkien kopit. Sinne
-vievän käytävän reunaan on muinoin laitettu pyhien hautoja, joista
-toisia on myöhemmin avattu, ja on käytävä muutenkin pimeyden takia
-kolkko, niin että iloisen ritarin mieli näkyi väkisinkin masentuvan
-alakuloiseksi. Sanotaan Jumalan sallivan, että edessä olevan kolkon
-kohtalon aavistus pääsee tunkemaan mieleen, että sydän kääntyisi
-ijäisyyden puoleen, ajoissa huolehtimaan pelastuksesta.
-
-Mutta kun vieraat näkivät rauhallisen ja ystävällisen käytöksemme ja
-saivat käskyn tulla aterioimaan monasterin yhteiseen ruokasaliin,
-näytti heidän mielensä virkistyvän ja mielellään nauttivat he Jumalan
-antimia vakaina kuunnellen esilukijan esitystä pyhien elämästä, jota he
-kuitenkaan eivät tainneet paljoa ymmärtää. Ja kun ateria oli nautittu
-ja siunattu leipä syöty, ilmaisi lähettiläs taaskin pyyntönsä saada
-tavata arkkimandriitta, mihin suostuttiinkin. Mutta sitä ei sallittu,
-että hän olisi ottanut mukaansa ritari Grijpin, sillä lähettiläs
-oli hän yksin vain. Ja saatettiin hänet sitten monasterin esimiehen
-huoneeseen, joka oli paksuun ympärysmuuriin liittyvä yläkerran laaja
-asumus. Jumala olkoon tämän kertojalle armollinen siitä, että hän
-puhuu näistä salaisista asioista, mutta se tapahtuu ainoastaan siinä
-vakaumuksessa, ettei tässä sattunut mitään, joka ei olisi ollut Jumalan
-niin sallimaa, ja tuhatkertaa olkoon annettu anteeksi sekin, että
-synnillinen uteliaisuus houkutteli sen, joka on näistä asioista tiennyt
-näin tarkoin kertoa, muurin sisäkäytävää arkkimandriitin salaovelle
-kuuntelemaan mitä tapahtuman piti.
-
-Arkkimandriitti Antonii istui pöytänsä ääressä, jolla paloi kaksi
-tuohusta, ja jäivät hänen raudanlujat kasvonsa, joista mustat silmät
-tuikkivat, muun huoneen kanssa kokonaan varjoon. Kun vieras teki
-kunnioittavan, mutta ylpeän tervehdyksen, nousi monasterin esimies
-seisomaan ojentaen hänelle kätensä. Ja tunnustaa täytyy, että hän oli
-todella komea ja ihailtava mies, sopiva näinä melskeisinä aikoina
-valvomaan valtakunnan etuja näillä mailla, jotka olivat aina olleet
-riidan esineinä, mutta jotka hänen viisautensa tänä ajankohtana,
-jolloin tsaari oli ne jo pois luvannut, pelasti monasterille ja
-oikeauskoiselle kirkolle. Hän oli pitkä ja laiha mies, parta harmaa,
-rinnalle aaltoileva, päässä hiusten puutteen ja kylmän tähden kalotti,
-milloin hän ei pitänyt munkkien tavallista korkeaa mustaa päähinettä.
-Kun nyt lähettiläs ojensi hänelle sinetillä suljetun kirjeen, teki hän
-sen jo paljoa nöyremmin kuin mitä olisi hänen ryhdistään äsken sisään
-astuessaan voinut odottaa. Luettuaan kirjeen hitaasti viittasi Antoni
-lähettilästä, hänelle sanaakaan sanomatta, poistumaan, mitä käskyä tämä
-ollenkaan hidastelematta totteli.
-
-Tämä kirje sisälsi nyt sen, mitä tämän kirjoituksen alussa on
-mainittu, ja oli siinä siis tarkoituksena saada selko, luovuttaisiko
-monasteri esteettä Ruotsille sen, mistä oli sovittu, nimittäin
-Karjalan Solotsiin eli siis Valkeaan mereen saakka, mikä on ollutkin
-Ruotsin vanha pyrkimys ja luonnollinen asia kaiken muun paitsi uskon
-puolesta, Karjalan kansa kun on heidän kanssa samaa heimoa. Mutta kun
-se oli ammoin monasterin ja oikeauskoisen kirkon toimesta käännytetty
-oikeaan uskoon ja mielellään pysyi monasterin alamaisuudessa, pitäen
-rajantakaisia Kajaanin nämtsejä vihollisinaan, ei monasteri tietenkään
-voinut katsoa oikeaksi sen luovuttamista Ruotsille, sillä olisihan
-sillä teolla ehkä ainaiseksi lopetettu Venäjän valta näillä perukoilla.
-Ja ainoastaan pakosta oli Vasili Shuiskikin tällaisen valtakunnalle
-vahingollisen sopimuksen tehnyt, mistä saattoi olla todistuksena sekin
-lähetystö, joka -- hänenkö vai muiden kaukonäköisten miesten toimesta
--- juuri näissä asioissa monasteriin saapui. Sillä salata ei voine sitä
-asiaa, että valtioviisaat miehet, jotka asettivat isänmaan edun yli
-kaiken, olivat heti, kuultuaan että Ruotsin kuninkaan kanssa oli tehty
-sopimus Karjalan läänin luovuttamisesta avun palkaksi, lähettäneet
-tämän lähetystön Solovetsiin valvomaan, että sen lupauksen toimeenpano
-saataisiin jos mahdollista raukenemaan. Siinä tarkoituksessa piti
-sen antaa asianomaisten ymmärtää, ettei tottelemattomuus tsaarin
-käskyä vastaan ollut tässä tapauksessa mikään synti, vaan päinvastoin
-erittäin ansiokas teko, joka vastaisuudessa kyllä palkittaisiin. Ja
-kun monasterin etu myöskin tässä tapauksessa puhui samaan suuntaan, ei
-saattanut epäillä, mikä oli oleva Antoniin lopullinen päämäärä tässä
-asiassa.
-
-Heti kun tämä lähetystö yön hiljaisuudessa oli saapunut, herätettiin
-Antonii. Heidän kesken alkoi nyt kiihkeä neuvottelu, jonka sisällystä
-ei voinut kuulla, mutta joka, kuten sittemmin tapaukset osoittivat,
-kävi siihen suuntaan, että monasteri vastasi myöhemmin kirjeellisesti,
-antamatta tälle lähettiläälle mitään suullista tietoa kannastaan.
-Ja parempi olisi, että monasteriin jäisi sitä varten joku nämtsien
-seurueesta, sillä hän, varustettuna luostarin suojeluskirjalla,
-parhaiten sitten voisi viedä vastauksen takaisin. Siten voitettaisiin
-ainakin aikaa ja saataisiin nähdä, miksi asiat kehittyisivät etelässä,
-jossa nämtsit nyt taistelivat tsaarin puolesta. Kaikesta tästä näki,
-että monasterilla oli suuri merkitys näiden maiden asioissa, jopa
-valtakuntien välisissä neuvotteluissa.
-
-Mutta sillä välin kuin varsinainen lähettiläs oli virallisissa
-puuhissaan, pitivät streltsit huolta Grijp ritarin huvittamisesta. He
-näyttivät vieraalleen kaikki kirkot, aarreaitan ja asekammion, minne
-oli koottu sadottain pertuskoja, keihäitä, miekkoja, kypäreitä, nuijia
-ja rautapaitoja; he näyttivät hirvittävät maalaukset, joissa kuvattiin
-saatanan viettelyksiä ja helvetin tuskia, veivät katsomaan Sosiman
-ja Sauvvatan muumioita sekä paikkoja, joissa oli ihmeitä tapahtunut,
-aarteita ja kalliita esineitä, joista monasterin rikkaus ja maallinen
-mahtavuus kävi ilmi.
-
-Ja kerrotaan, että streltsien päällikkö, tuo suuri ja voimakas sotilas,
-oli utelias näkemään, mihin nämtsit voisivat käyttää sellaista kapeata
-ja pitkä miekkaa, joka oli oikeastaan vain kärjestä terävä ja jollainen
-oli Grijp-herrankin ase, hän itse kun oli tottunut luottamaan pitkään
-ja raskaaseen lyömäaseeseensa. Kun silloin ritari Grijp oli tulkin
-avulla selittänyt miekkailutaitoa ja streltsi epäillen pudistanut
-päätänsä, oli ritari iloisesti tarjoutunut hänelle käytännössä
-osoittamaan sellaisen aseen etevämmyyttä. Hän oli saanut aseensa, oli
-menty monasterin ulkopuolelle metsikköön ja siellä käyty miekkasille.
-Ihmeellistä oli ollut nähdä, kuinka hän silloin notkeudellaan ja
-nopeudellaan sekä äkkiarvaamattomilla pistoillaan oli saattanut
-jättiläismäisen vastustajansa kokonaan ymmälle, lopuksi lyöden
-liian raskaan aseen tämän kädestä. Päivittäisin oli silloin ruvettu
-miekkailemaan ja ritarin uutta taitoa opettelemaan, ja oli hänestä sekä
-streltsien päälliköstä pian tullut ystävät.
-
-Mutta monasterin väki koetti nyt Antoniin käskystä saada lähetystön
-aikaa kulumaan, sillä mihinkään tarkempiin neuvotteluihin ei tahdottu
-ryhtyä. Mutta ruotsalainen lähettiläs kävi pian malttamattomaksi ja
-vaati vastausta päästäkseen lähtemään kotiseuduilleen, jonne hän
-tahtoi saapua ennen täydellistä kelirikkoa. Silloin selitettiin,
-että vastaus lähetettäisiin kirjallisesti, kunhan ensin saataisiin
-tarkempi tieto tsaarilta, mikä oli hänen tahtonsa. Jos esimerkiksi
-ritari Grijp tahtoisi jäädä sitä odottamaan, voisi lähettiläs siis
-lähteä milloin hyvänsä. Niin sovittiinkin ja eräänä aamuna näki
-Grijp-herra tornihuoneestaan toveriensa purjehtivan matkoihinsa, ollen
-hän sen jälkeen useita päiviä alakuloinen ja synkkämielinen, suruksi
-seuralaisilleen ja streltsille, jotka olivat oppineet hänen iloisesta
-olemuksestaan paljon pitämään. Eikä ollut monasteriin jääminen hänelle
-ollut mieluista, mutta oli hän sen tehnyt lähettilään erikoisesta
-pyynnöstä ja kun hänelle oli taattu täysin turvallinen paluumatka.
-Ja kuta pitemmälle kevät ehti, sitä kaihomielisemmäksi kävi iloinen
-ritari, laulaen ulkona saarella kulkiessaan maailmallisia laulujaan,
-joissa kuitenkin tuntui sydämen kääntyminen Jumalan puoleen, tai yhtyen
-kirkossa pyhään messuun.
-
-Pian hänkin kuitenkin rupesi kiirehtimään vastausta päästäkseen
-kotimatkalle ja olisikin arkkimandriitti ollut pakotettu edes
-jonkunlaisen antamaan, vaikka vaikeneminen olisi ollut hänelle tässä
-mieluisinta, ellei olisi tapahtunut jotakin, joka kerrassaan tuhosi
-ritarin kotiin pääsyn toiveet, samalla muodostuen parhaimmaksi
-keinoksi, minkä pohjalla, ellei tahdottu kokonaan luopua tehdyistä
-suunnitelmista, voitaisiin jättää vastaus lähettämättä. Kävellessään
-eräänä päivänä monasterin käytävissä sattuikin hän kohtaamaan Shuiskin
-lähettilään. Ei tiedetä, mitä heidän välillään tapahtui, mutta pilkaten
-lopuksi moskovalainen pajari kiivastuksissaan paljasti koko asian.
-Ruotseja kyllä käytettiin etelässä apuna, mutta turhaa uskoivat he
-näitä maita saavansa, sillä ei ollut aikomustakaan niitä antaa.
-
-Äkkiä valkeneekin nuorelle ritarille se, että todellakaan ei
-monasterilla ole aikomustakaan mitään vastausta antaa, saati vielä
-tsaarin ja kuninkaan sopimuksen mukaista, ja kiivastuneena sekä
-ollenkaan tekoaan ja omaa kohtaansa harkitsematta pyrkii hän heti
-Antoniin puheille ja vaatii häneltä selvitystä asiaan, syyttäen häntä
-petoksesta ja tahallisesta, harkitusta viivytyksestä, sekä uhaten heti
-lähteä ilmoittamaan asiasta Pohjanmaan päällikölle.
-
-Jumala armossaan suokoon hänelle anteeksi nämä syytökset, joihin
-arkkimandriitilla ei voinut olla mitään vastattavaa, sekä sen
-ajattelemattomuuden, jota hän nuoren luontonsa mukaisesti tässä
-osoitti. Kun hän nyt vielä näin julkisesti ilmoitti matkustavansa
-kotimaahansa viemään tietoa, ettei monasterilla ollut mitään aikomusta
-tsaarin lupausta pitää ja että muka itse tsaarikin oli takana päin
-asian niin tahtonut, tuli hänen pois pääsynsä aivan mahdottomaksi,
-sillä hänhän olisi voinut pian särkeä sen liiton, josta pahimmassa
-tapauksessa saattoi riippua koko Vasili Shuiskin valta. Kiivaudessaan
-oli siis nuorukainen syössyt itsensä turmioon ja samalla antanut
-monasterille hyvän tilaisuuden jättää kaikki vastaukset sikseen.
-Pyhän paikan turvallisuus jo vaati, ettei tätä nuorta hurjapäätä nyt
-päästettäisi minnekään.
-
-Kuullessaan ritarin puhetta oli Antonii aivankuin horjahtanut, sillä
-äkkiä hänelle valkeni tämä asia ja ritarin pois pääsyn vaarallisuus.
-Hänellä oli nyt ratkaistavana vain se, minkä arvon hän tahtoi antaa
-omalle turvallisuuden lupaukselleen, sillä siinä suhteessa oli
-hänellä nyt kiusaus suuri. Ja Jumala tietää, että hän ratkaisi sen
-asian kristityn ja kunnian miehen tavoin, sillä hän vastasi ritarille
-ainoastaan: "Lähde, olenhan luvannut sinulle turvallisuutta". Ja hän
-oli horjahtanut taaksepäin kuullessaan samalla viereltään tutun äänen
-sanovan: "Niin sinä, mutta en minä". Shuiskin pajari se oli, joka nyt
-puuttui asiaan. Nyt älysi ritari Grijp tyhmyytensä, nyt kirosi hän
-kiivauttansa ymmärtäen koko asian, ja masentuneena vaipui hän suopean
-streltsin käsiin, joka oli ovelle ilmestynyt häntä takaisin kammioonsa
-saattamaan.
-
-Salaisella näkijällä ja kuulijalla vuosi sydän verta, kun hänkin
-ymmärsi, minkä mahtavain pyrkimysten uhriksi oli joutunut tämä kaikkeen
-viaton lähettiläs, liian heikko ajan outoja vehkeilyjä ymmärtämään.
-Mutta kun hänet oli viety pois, kääntyi Antonii pajariin katsoen
-häneen kauan, ja sen katseen alla jäähtyi jäähtymistään vieraan hymy,
-kunnes ylpeä ryppy ilmestyi hänen otsalleen. Hitaasti kääntyi hän pois,
-ja meni ulos kylmästi olkapäitään kohauttaen. Masentuneena vaipui
-Antonii pöytänsä ääreen rukoukseen.
-
-Tutkimattomat ovat hänen tiensä ja ihmissydän ryhtyy usein kapinoimaan,
-kun sen täytyy itkeä verta oikeutta odottaessaan. Miksi kärsii viaton,
-miksi haavoitetaan karitsaa, kun syyllinen ja susi usein vapaana
-käyskelee? Syntiemme tähden, Herra, veriruskeitten, jotka sinä
-ainoastaan tuskalla ja rangaistuksella voit pestä pois...
-
-Oliko pajari jostain ritariin suuttunut ja tahtonut valmistaa itselleen
-täten koston tilaisuutta? Miksi ei Antonii hänestä huolimatta laskenut
-ritaria menemään, vaan salli pajarin pitää päänsä? Epäilemättä yhdisti
-heitä tässä valtakunnan ja luostarin etu toimimaan siten kuin etempänä
-nähdään.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Huoneessa oli hämärä. Vanhan munkin kertomuksen katkaisi
-äkkiä juhlallinen kellojen soitto: pyhiä isiä kutsuttiin taas
-jumalanpalvelukseen.
-
-Sielun pelastus oli heidän elämänsä päämääränä, ei aineellisten
-etujen saavuttaminen eikä taistelu ulkonaisten vihollisten kanssa.
-Sielun salaisessa asunnossa tapahtui heillä se kamala taistelu,
-jonka onnistuminen riippui oikeasta Jumalan armon ja voiman
-käsittämisestä. Hänpä tietääkin voitot tällä kilpakentällä. Niin
-kuluu heidän elämänsä hautaa kohti, rukouksen ja alituisen työn
-vaihdellessa. Tuskin on uni ehtinyt virvoittaa väsynyttä ruumista,
-kun jo yön hiljaisuudessa kumahtavat kellot ja munkki herää unestansa
-rukoukseen. Hän on uneksinut synnistä ja kadotuksesta, saatana on häntä
-houkutellut hänen tahtonsa ollessa nukkuessa herpautuneena, ja katuen,
-haikeasti rukoillen ja kaivaten sielun rauhaa saapuu hän yölliseen
-jumalanpalvelukseen.
-
-Majesteetillisina kohoutuvat synkät muurit hämyn keskellä ja
-yksinäisenä tähtenä tuikkii tuolta korkealta muurin kupeelta, pyhän
-neitsyen kuvan alta, ijäinen valo yön synkkään yksinäisyyteen. Paljon
-saapuu pyhiinvaeltajiakin, sillä pelko siitä, että poissaolo tekisi
-heidät jossain suhteessa saavutettavana olevasta ansiollisuudesta
-osattomaksi, tekee useimmat valppaiksi. Suuret joukot silti nukkuvat
-kuin opetuslapset yrttitarhassa, sillä heidän silmänsä ovat maailman
-unesta raskaat, eivätkä he jaksa valvoa. Vasta myöhemmin, kun heille
-tarjotaan maallista virvoitusta luostarin suuressa ruokasalissa,
-saapuvat he sinne ja saavat silloin kuulla sulopuheisen Jefrem Sirinin
-liikuttavia varotuksia.
-
-Mutta se, joka on valpas, joka ensimäisenä odottaa aamun viileydessä
-luostarin suuren portin avaamista, on uskollinen, jumalinen ja viisas
-Ontrei. Suopeasti hän tuolta jo kiiruhtaa hymyilemään paikalle
-hitaasti saapuvalle nuorelle toverilleen, hymyilee hyväksyvästi ja
-kehoittavasti, aivan ylpeänä tämän kalliin ja pyhän laitoksen puolesta.
-Ilostuneena he siinä tervehtivät toisiaan ja kyselevät huolestuneena
-toistensa vointia ja toimeentuloa.
-
-Mutta portti avataan ja kansa pääsee sisään. Kirkkoon menemättä
-hän kuitenkin lähtee vaeltamaan luostarin pimeitä ja salaperäisiä
-käytäviä. Käänteissä on aina siellä täällä pyhäin kuvia ja tuohukset
-palavat niiden edessä. Kirkon edustalla tuolla on tuohusten myyjä ja
-hänelle juolahtaa mieleen omituinen ajatus: hän menee ja ostaa suuren
-tuohuksen, niin kalliin, että munkki katsahtaa häneen hämmästyneenä.
-Sitten hän kunnioittavasti lähestyy pyhän neitsyen kuvaa ja sytyttäen
-kynttilänsä kiinnittää sen palamaan muitten joukkoon. Hänelle, sille
-eräälle, hän tämän tuohuksensa pyhittää, hänen onnelleen virittää sen
-palamaan siihen Jumalan äidin suopeaan suojaan ja varjelukseen. Hauska
-tunne mielessään lähtee hän taas kulkemaan pitkin hämyisiä käytäviä.
-
-Hän ei myönnä itselleen, että hän ikäänkuin salaisesti toivoo jollain
-merkillisellä tavalla saapuvansa sinne torniin, jossa muka olisi se
-kammio, jossa... Hän ei ajattele ajatusta loppuun, vaan kulkee edelleen
-peläten kumisevia askeleitaan ja uteliaasti kurkistaen jokaiseen
-haarakäytävään. Väliin sieltä ovi aukeneekin ja askelia kuuluu; hän
-säpsähtää ja jää seisomaan, mutta tulija onkin munkki, joka katsahtaa
-häneen uteliaasti ja menee tiehensä hänestä sen enempää välittämättä.
-Hän ihmettelee keski-aikaisia maalauksia käytävän seinissä, sitä
-naivia käsitystä, mikä niistä ilmenee erittäinkin mitä tulee saatanan
-puuhiin ja vimmaan kristityssä maailmassa. Hän katseli hämmästyksellä
-suunnattomia kivilohkareita, joista muuri oli rakennettu ja mietiskeli
-sitä uskonvoimaa, joka oli tehnyt aikoinaan tämän merkillisen paikan
-synnyn mahdolliseksi...
-
-Messu, joka äsken vielä oli kohissut valtavana käytävissä, oli nyt
-vaimennut jonkin käänteen taa, jonka sivu ääniaallot eivät enää
-päässeet. Hän aikoi jo kääntyä takaisin, sillä holvissa ei enää ollut
-niin valoisaa kuin äsken, koska tuohuksia ei ollut täällä päin niin
-tiheässä. Mentyään vielä pari askelta eteenpäin näki hän käytävän
-hiukan laajenevan ja sen toisesta päästä hämärästä alkavan ahtaan
-portaan. Sitä siinä katsoessaan kuuli hän askeleita. Se oli isä Agafon,
-hänen äskeinen kertojansa. Messussa oltuaan oli hän lähtenyt etsimään
-vierastaan.
-
--- Nuo portaat eivät vie mihinkään salaperäiseen huoneeseen, sanoi hän
-hymyillen, arvaten vieraansa ajatukset ja niistä näin hiukan pilaa
-tehden.
-
-Hän pyysi munkilta jatkoa tämän kertomukseen, mutta turhaan.
-
--- Nyt on teidän levättävä ja minunkin, sen verran kuin Jumala suo.
-Ehkä pian alkavan päivän iltana taas...
-
-       *       *       *       *       *
-
-Siinä, missä luostarin käytävästä ahtaat portaat vievät ylös
-tornikammioon, pyysi streltsien päällikkö ritarilta pois miekkaa, jonka
-tämä aikaisemmin oli taas haltuunsa saanut, suopeasti ja surullisesti
-hänelle puhuen ja allapäin hänen edessään seisoen. Mutta ennenkuin
-vaikeneva ritari ehti antaa hänelle aseensa, kuului käytävästä heidän
-takaansa ankaraa melua ja huutoa sekä outoa puhetta, jota ei voitu
-ymmärtää. Kaikki kääntyivät kummastuneena sinne katsomaan, kun jo
-samalla näkivätkin asian. Ritarin palvelija, lyhyt, mutta harteikas
-ja väkevä asemies, joka oli jäänyt isäntänsä kanssa luostariin, oli
-nähnyt ritaria vietävän ja aavistaen pahaa pyrkinyt hänen jälkeensä.
-Mutta streltsit olivat silloin rientäneet häntäkin kiinni ottamaan,
-jolloin käytävässä oli syntynyt ankara kilpajuoksu. Sadatellen
-kielellä, jota karjalainen rahvas ammoin on kutsunut lapiksi ja joka
-on Ruotsin tshuhnain kieltä, tämä asemies kiukkuisesti poisteli
-kimpustaan hääriviä streltsejä, väläytellen lyhyttä tikariaan, joka oli
-terävä vain laidasta ja jota streltsit näyttivät kovin pelkäävän. Näin
-saapuivat he ritarin luo, joka toinen jalka portailla oli kääntynyt
-menoa katsomaan. Vihdoin puhui hän miehelleen jotakin, joka näytti
-tekevän hänet murheelliseksi, sillä hän luopui nyt vastarinnasta ja
-antoi pois aseensa. Sitten ritari pyysi saada asemiehensä mukaansa
-vankilaansa, johon päällikkö hiukan epäröityään suostuikin. Hitaasti
-nousivat he portaita ylös, asemies uudelleen puhjeten ankaroihin
-kirouksiin ja pudistaen nyrkkiä taakseen.
-
-Hetken kuluttua palasi streltsien päällikkö takaisin kädessään suuri ja
-raskas avain, jolla hän oli sulkenut vankinsa kammioon, ja kun hän oli
-laskeutunut jälleen luostarin käytävään, seisoivat siinä hänen edessään
-Antonii ja hymyilevä Moskovan pajari; muut miehet olivat poistuneet
-kokonaan, ja käytävän mutkan takaa kuuntelevaa ja kurkistelevaa ei
-nähty. Päällikkö silloin, kun pajari ehätti ahnaasti ottamaan häneltä
-avainta, teki synkästi kieltävän eleen, antaen avaimen Antoniille, joka
-vaieten otti sen vastaan. Ja sitten seisoivat he siinä kolmin, Antonii
-miettiväisenä, päällikkö alakuloisena, mutta pajari hiljaa itsekseen
-vihellellen ja levottomasti vilkuillen. Ja enempää puhumatta he sitten
-kaikin kolmin lähtivät hitaasti tiehensä.
-
-Mutta näihin aikoihin aukeni meri kokonaan, yöt ja illat valkenivat
-ihmeellisesti ja aurinko alkoi viipyä yhä kauemmin taivaalla, kunnes
-se ei enää sanottavasti taivaan rannan alla käynytkään. Vesilintujen
-parvet palasivat, meri alkoi elää ja kalat leikkivät pyytömiehen veneen
-keulan edessä. Lehti tuli puihin, ruoho autioille saarillemmekin ja
-kaikkien rinnat täytti ihmeellinen kaiho ja auvo, ikäänkuin Jumalan
-tulemisen ja armon aavistus. Talvinen työ vaihtui kesäisiin, mieli
-suunnitteli kaunista tulevaisuutta ja tuntui kuin olisi erikoinen
-armon ja valvomisen kirkkaus vuotanut pyhän monasterimme yli. Näihin
-aikoihin levisi vihdoin tieto monasterissa, että Shuiskin lähetti
-oli matkustanut seurueineen tiehensä, milloin ja miksi salaa, sitä
-ei tiedetty. Synkkänä ja vaitiollen käveli sen jälkeen Antonii
-huoneessansa, rukoillen alinomaa ja vartoen ratkaisua monasterin
-kohtalolle. Parempi olisi ollut, että Moskovan pajari olisi saanut
-viedä ritarin mukanaan. Mutta sitäpä ei voitu sallia, sillä siellä
-etelässä olivat Shuiski ja Ruotsi edelleen liittolaisina. Antonii
-tahtoi yhäkin jättää ruotsalaiset epätietoisiksi vastauksestaan ja
-siten viivyttää Karjalan luovuttamista siksi, kunnes liittolaiset
-riitautuisivat. Siihen saakka ei kukaan elävä sielu saanut aavistaa
-Shuiskin salaisesta lähetystöstä ja siksi täytyi ritarin olla
-kadonneena.
-
-Ja tämä aika oli kovin omituista ja vaati pyhän monasterimme johtajalta
-tavatonta viisautta ja kaukonäköisyyttä. Sillä kun ruotsit eivät
-saaneet meiltä selvää vastausta esitykseensä Karjalan luovuttamisesta,
-niin he, vaikka etelässä olivatkin tsaarimme liittolaisia, täällä
-pohjoisessa tulivat suurin joukoin rajan yli ottamaan maata haltuunsa,
-kansan paetessa edestä kaikkialta. Ja vastaukseksi tähän karjalainen
-rahvas vastoin tsaarimme liittoa ja Antoniin tahtoa teki sotaretken
-Ruotsin puolelle rajaa, siten selvästi osoittaen, ettei se halunnut
-siihen liittyä eikä sen alamaiseksi tulla. Ja tapahtui tämä kaikki
-siihen aikaan, jolloin etelässä ruotsalaiset tsaarimme auttajina ja
-pelastajina marssivat Moskovaan, eli vuonna 1610.
-
-Koskaan ei ole ollut Karjalan kansalla sellaista tilaisuutta yhtyä
-Ruotsiin kuin näinä vuosina, liittyä omaan heimoonsa ja jälleen saada
-haltuunsa Pohjanlahdesta Valkeaan mereen, Ääniseen, Laatokkaan ja
-Suomenlahteen saakka ulottuva heimonsa yhtenäinen alue. Myöntää täytyy,
-että tämä olisi ollut heille maalliselta ja ihmisjärjen kannalta
-luonnollista ja toivottavaa, sillä olisivathan he siten päässeet
-muodostamaan yhtenäisen ja voimakkaan, kansallisesti eheän alueen,
-josta mahdollisesti olisi voinut koitua pohjan perille voimakas valtio,
-ainoa, minkä tshuhnat siten olisivat tulleet muodostaneeksi. Sillä
-vaikka he ovat muinoin olleet voimakas kansa, joka on asuttanut laajat
-alueet koko pyhää Venäjän maata, niin eivät he silti ole jaksaneet
-mitään pysyväistä rakentaa, vaan ovat synkkinä, eripuraisina, kiivaina
-ja pitkävihaisina, koskaan yhteis-etua ymmärtämättä sulautuneet muihin
-kansoihin ja tulleet heidän orjikseen. Niinpä ei nytkään, kun heillä
-taas olisi ollut tilaisuus heimoonsa yhtyen voimakkaasti käydä luomaan
-omaa alueellisesti yhtenäistä valtakuntaa, tästä mitään tullut, sillä
-Jumala ei sitä sallinut, kun he eivät olleet sitä ansainneet. Eivät,
-vaan sokeasti tekivät he silloinkin ryöstöretkiä toistensa alueille,
-veljiensä vainioille, vaikka heidän hallituksensa aivoituksen mukaan
-olisi tullut olla liittolaisia.
-
-Ja Jumalan tahdon ja tarkoituksen näki siitäkin, että Ruotsilla
-ei ollut ainoatakaan viisasta ja kaukonäköistä miestä täällä
-peräpohjolassa valvomassa valtakuntansa etuja, ei ainoatakaan todella
-tarmokasta henkilöä, joka olisi ymmärtänyt maansa hallitukselle
-valaista, mistä oli kysymys ja voimalla panna aikomuksiaan toimeen.
-Ei, vaan juuri oikeauskoisen kirkon ja pyhän Venäjän asiaa valvomaan
-täällä oli Jumala asettanut viisaita ja kaukonäköisiä henkilöitä, jotka
-tarkoin ymmärsivät, mikä merkitys kaikilla näillä asioilla saattoi
-olla ja jotka voimainsa mukaan ja itsenäisesti, kysymättä valtakunnan
-päämiesten lupaa tai kieltoa, ajoivat asian niinkuin sen luoja heille
-osoitti, mistä kaikesta monasterille tulee ikuinen ansio Jumalan yhä
-suuremmaksi kunniaksi.
-
-Niin jatkui tällaista epävarmuuden aikaa, kunnes etelässä liittolaiset
-riitautuivat ja monasterimme silloin, tarvitsematta enää pelätä
-tekevänsä vastoin tsaarin tahtoa, selvästi ilmoitti kantansa, hyläten
-kaikki vihollisten vaatimukset. Ja tekivät ruotsalaiset vuonna 1611
-suuren sotaretken monasteriamme vastaan, saapuen Kusovoin saarelle
-saakka ja vaatien monasterilta paljon. Mutta Antonii hylkäsi heidän
-vaatimuksensa luottaen muurien lujuuteen ja miestensä uskollisuuteen,
-ja täytyikin vihollisten mennä tyhjin toimin tiehensä. Vihdoin hän
-ajoi asiansa hyvään loppuun siten, että valtakunnasta välittämättä ja
-käyttäen kaikkia edullisia tilaisuuksia hyväkseen, teki Kajaanin ja
-Oulun käskynhaltian Haren kanssa erikoisrauhan, jossa raja jätettiin
-entiselleen ja monasterille tunnustettiin oikeus Karjalaan kuten
-ennenkin. Hyvin oli siis Jumala auttanut ja monasterimme selvinnyt ajan
-myrskyistä, joihin vahvemmatkin olisivat voineet hukkua.
-
-Mutta kaksi pitkää vuotta oli ritari Grijp asemiehensä kanssa
-jo virunut vankilassaan, ja tarjosi hänen kohtalonsa kuvan mitä
-suurimmasta inhimillisestä kurjuudesta. Alkuaikoina saattoi hän
-yltyä raivoamaan ja takomaan muurien kiviä nyrkeillänsä, niin että
-veri vuosi hänen käsistänsä, sitten äkkiä raueten viikkoja kestävään
-sanattomaan, syvään, lohduttomaan epätoivoon, jota hänen koruton ja
-uskollinen palvelijansa turhaan koetti lievittää. Väliin hän taas
-vaipui hempeämielisyyteen, muistellen nähtävästi kotimaataan ja
-hellästi suudellen jotakin kaulavitjoissaan kantamaansa esinettä.
-Väliin mainitsi hän surulla ja epätoivolla erään naisen nimeä,
-haaveillen puhellen hänestä harvasanaisen asemiehensä kanssa.
-Mutta oli kaikki tämä hänen käytöksensä sellaista, joka on hyvälle
-sydämelle ja inhimilliselle luonnolle kunniaksi, ei pelkuruudesta
-eikä raukkamaisuudesta johtuvaa. Ja oli meille monasterin muutamille
-veljille, joille heidän vartioimisensa oli uskottu, omituista nähdä,
-kuinka kuukausien kuluessa jonkun naisen muisto, maallinen rakkaus
-ja lemmityn olennon kaipuu niin täytti miehen koko olemuksen, että
-sen todistajana oleminen olisi saattanut koitua kiusaukseksi niille,
-joille se on kiellettyä. Sillä kaikesta näki, että suurimmassakin
-epätoivossa ja tuskassa tuo tunne sittenkin oli hänelle suloinen ja
-virkistävä, niin että ihmetellen saattoi kysyä tämän asian -- rakkauden
--- salaisuutta, kun se näytti tuottavan miltei Jumalan armon kaltaista
-lohdutusta.
-
-Mutta pian saattoi huomata, että hyvästä ravinnosta huolimatta vankila
-rupesi pahoin vaikuttamaan ritarin terveyteen, jolloin Antonii salli
-hänen päästä yhä sopivampaan asuntoon. Mutta kuta pitemmälle aika
-kului, sitä selvemmäksi kävi, että ritarin terveys oli kokonaan
-murtunut, niin että kun Antonii vihdoin ilmoitti hänelle, että hän
-oli vapaa lähtemään monasterista milloin tahtoi, koska ei ollut väliä
-sillä, mitä hän saattoi tai tahtoi kertoa, ei hänestä ollutkaan enää
-lähtijäksi, vaan häätyi hän sairasvuoteelle.
-
-Ja alkoi nyt murheellinen aika hänelle ja hänen hoitajilleen. Jumala
-tietää, että vaikka hänen kohtalonsa olikin surullisin mitä ihminen
-ajatella saattaa, ja vaikka ei voisikaan hyväksyä sitä menettelyä,
-minkä uhriksi hän joutui, niin silti ei voi kukaan sanoa, ettei
-olisi osoitettu hänelle kristillistä rakkautta hänen sairautensa ja
-viime hetkiensä aikana. Ei mennyt aamua eikä iltaa, ettei Antonii
-olisi murheella hänen voinnistaan tiedustellut ja häntä rukouksiinsa
-sulkenut, ja mitä Antoniin sihteeriin tulee, niin hän sekä streltsien
-päällikkö, joka oli hurja ja raaka sotilas, olivat vieraaseen
-harvinaisella ja oudolla rakkaudella sekä säälillä kiintyneet.
-Mutta hänen oma asemiehensä, tuo juro ja harvasanainen tsuhna,
-oli kuin koirista uskollisin isäntänsä vuoteen ääressä. Ei häntä
-saatu sanottavasti siitä väistymään eikä hän lauhtunut ystäväksi
-kenellekään, vaan kyräsi jokaiselle rajattomassa epäluulossaan. Ja kun
-ritarille koetettiin antaa lääkettä hänen tuskainsa lievikkeeksi, hän
-nähtävästi kielsi isäntäänsä sitä nauttimasta, epäillen myrkytystä. Yön
-keskellä saattoi kuulla tämän raa'an sotilaan haastelevan sairaalle
-ritarille kuin lapselleen ja puhkeavan väliin sokeisiin sadatuksiin
-ja hampaittensa kiristykseen. Varma voi olla, että kostoa hautoi tuo
-mies erotuksetta meille kaikille, huolimatta siitä miten olimme hänen
-isäntäänsä kohdelleet, kostoa sitä kauheampaa, kuta voimattomammaksi
-hän tunsi itsensä täällä keskellämme yksinänsä. Ei pidä kostaa, on
-Jumalan laki, mutta ei voi tätä miestä tuomita, sillä hänen tunteensa
-oli luonnollinen, aikeensa ja tahtonsa mahdottomuuteensa nähden
-liikuttava.
-
-Näitä aikoja ajatellessa ja muistellessa tulkoon mainituksi sekin,
-mikä aina on salaisuutena ollut, mutta jonka tulee olla nyt tiettyä
-siksi, että ymmärrettäisiin Jumalan kaikkivoivan rangaistuksen ja
-oikeamielisyyden vanhurskaus, nimittäin että tuo streltsipäällikkö,
-joka niin omituisesti oli ritariin kiintynyt ja uhrautui hänen
-hoitajakseen, oli itse Antoniin poika. Antonii ei ollut aina ollut
-hengen mies, vaan sotilas ja ritari, vaikkakin hänen elämänsä
-tapahtumat olivat saaneet hänet rautapaitansa hylkäämään. Mitä ne
-tapahtumat olivat olleet, sitä ei kukaan tiedä, sillä itse hän ei
-koskaan puhu, aina vain vaieten, mutta poikaansa hän edelleen rakastaa
-ja käyttää häntä salaisimmissa toimissaan; tätä hän ei ollut voinut
-salata nuorelta sihteeriltään, joka oli monesta seikasta päässyt asian
-perille. Tämä olkoon mainittu siksi, että paremmin ymmärrettäisiin se,
-mitä nyt aion kertoa...
-
-Se oli synkeimmän syksyn aikaa se, jolloin nuori ritari Grijp vuosien
-perästä erosi tästä elämästä. Meri oli jo jäätynyt ja raivosi mitä
-kauhein lumimyrsky, joka kietoi monasterin vinkuvaan valkovaippaansa.
-Koleat henkäykset tuntuivat pitkin kylmiä käytäviä ja väristen
-syventyivät isät rukouksiinsa. Kaukaa meren ulapalta saattoi kuulla
-kumeata ryskettä, kun siellä myrsky armotta kasaili jäitä päästäkseen
-kannettomien syvyyksien päälle riehumaan. Ritarin vuoteen pääpuolessa
-lekutti kaksi tuohusta levottomasti aivan kuin odottaen hengen
-vapautumista, jalkapäässä istui asemies pää käsiin vaipuneena,
-kauempana varjossa, oven suussa, oli streltsi-päällikkö miekan kahva
-kuin ristinä edessään ja uunin ääressä istui vielä eräs nuori munkki.
-Ritari huohotti hiljaa, hänen silmänsä loistivat ja hän tuntui
-haaveilevan itsekseen outoja asioita. Tuon tuostakin leyhähti huoneessa
-kylmä viima ja ulkoa kuului myrskyn rytinä, kun se kiihtyi jotakin
-repimään ja monasterin pihalla kasvavia hentoja puita nöyryyttämään.
-Ah, luoja oli antanut tänä iltana luonnossa pahalle vallan.
-
-Mutta silloin, keskellä hiljaisuutta, kuului oven narahdus ja kaikki
-aivan säpsähtivät nähdessään Antoniin keskellä huonetta. Ketään
-katsomatta seisoi hän siinä vuoteeseen kääntyneenä, kädet ristissä
-rinnoilla, syviin mietteisiin vaipuneena. Kukaan muu ei liikahtanut
-kuin asemies, joka Antoniin nähdessään tuntui varustautuvan kuin
-kissa saaliinsa niskaan hyökkäämään. Koskaan ei saata ihmissilmissä
-selvemmin kuvastua viha, inho, katkeruus, koston halu ja tuska kuin
-hänen silmissään, kun hän siinä ikäänkuin ruumiinsa joka säijettä
-jännittäen tuijotti arkkimandriittiin, jota piti kaiken onnettomuuden
-alkuna. Oven suussa streltsien päällikkö sen myös huomasi ja aivan
-hiljaa varustausi jonkun äkillisen liikkeen varalle. Huomasi tämän
-vihan katseen Antoniikin, katsahti mieheen kylmästi, mutta siirsi
-sitten katseensa jälleen sairaaseen. Ja taas oli huoneessa hiljaista,
-niin hiljaista ja tuskallista, että sydän kutistui kokoon ja henkeä
-tuntui ahdistavan. Silloin rupesivat Antoniin huulet liikkumaan ja hän
-meni vaieten vuoteen ääreen, tarttuen ritarin käteen. Ja ihmeissään
-tämä toipui tajuihinsa katsoen kummastellen häneen ja ympärilleen. Ja
-silloin Antonii puhui hänelle:
-
--- Anna minulle anteeksi, nuori mies -- niin puhui vanha pappi --
-menetetty elämäsi ja kuolemasi. Koetin sinua pelastaa ja murhaajalta
-pelastinkin sinut, mutta sen sijaan vei sinut tauti. Minulla on ollut
-suuria velvollisuuksia täytettävänä ja luulin parhaiten tekeväni. En
-tiedä. Sydämeni halajaa anteeksi-antoasi.
-
-Tähän hän vaikeni, sillä hän huomasi, ettei ritari häntä oikein
-ymmärtänyt. Hän meni ovelle ja saattoi sisään veljen, joka valmistautui
-antamaan kuolevalle pyhää ehtoollista. Vaikka hän kuului väärä-oppiseen
-kirkkoon, oli hän osoittanut niin vilpitöntä sydäntä ja Jumalan
-pelkoa, että Antonii oli käskenyt suoda hänelle ehtoollisen. Ja ritari
-selveni ymmärtämään kaikki, ymmärsi Antoniin tarkoituksen, hänen
-anteeksi-pyyntönsä ja koetti surumielisesti hymyillen ojentaa hänelle
-kättänsä, jolloin Antonii siunasi hänet. Eikä ollut huoneessa ketään,
-jota ei liikutus vallannut. Mutta kun pyhä toimitus oli tehty, vaipui
-ritari taas hourailuun. Oudolla kielellä hän puheli hiljaa ja asemies
-hänen vierellään kuunteli tarkoin. Vihdoin hänen äänensä rupesi
-heikkenemään, kunnes hän taas vaikeni. Kauan aikaa kuului hänen vaikea
-ja huohottava hengityksensä, kunnes hän äkkiä sanoi selvällä äänellä
-sen naisen nimen, josta hän niin paljon vankeutensa aikana oli puhunut.
-Se oli kuin viime huokaus, sillä sitten hän kuoli asemiehen syliin...
-
-Jumala tietää, että veljemme antoivat hänelle saman hautauksen
-kuin uskollisimmalle omistamme, kolmella lyönnillä suureen kelloon
-ilmoittaen kanssaveljen kuoleman. Hänen jäännöksensä kannettiin
-ylösnousemuksen kirkkoon, jossa hänelle pidettiin sielumessu, ja hänet
-haudattiin siunattuun maahan kaikkien kirkonkellojen soidessa ja isien
-rukoillessa rauhaa pois menneen sielulle. Mutta kun hautajaiset oli
-pidetty, kutsui Antonii asemiehen luokseen, antoi hänelle turvakirjan
-ja saattoi hänen tietoonsa, että hän oli vapaa lähtemään kotimaahansa.
-Streltsien päällikkö, jonka hän lähetti samalla viemään viestiä
-Kemiin, opastaisi hänet yli meren sinne ja sieltä hän kyllä löytäisi
-turvakirjansa avulla tien omalle maalleen.
-
-Oli harmaa talvinen päivä, kun he lähtivät. Meri oli tyytynyt
-kohtaloonsa ja uinui hiljaa valkean peitteensä alla. Päivä muuttui pian
-hämäräksi ja pimeäksi, jota vain kylmät tähdet valaisivat. Taakseen
-katsomatta hiihti synkeässä vihassaan ja surussaan asemies streltsin
-perässä ja pian häipyivät he ulapan hämyyn, josta vain suden ulvonta
-silloin tällöin kaukaisena ja kammottavana kuului.
-
-Kului päiviä, eikä ruvennutkaan kuulumaan streltsiä takaisin.
-Levottomana lähetti Antonii miehiä menneiden jälkiä seuraamaan ja kauas
-ei tarvinnutkaan ulapalle mennä, ennenkuin täydelleen selvisi, miksi ei
-lähetti palannut: hänet löydettiin jäältä, osaksi sutten raatelemana,
-mutta suuri yksiteräinen tikari kahvaa myöten sydämeen lyötynä. Se oli
-ollut kuoleman syy ja asemiehen leppymätön käsi oli sitä kulettanut,
-sillä ase tunnettiin hänen omakseen. Sammumaton kostonjano oli vaatinut
-hänet jotakin tekemään. Ja jos hän Antoniille kostaa tahtoi, niin ei
-hän kipeämmin sitä olisi voinut tehdä.
-
-Selvästi saattoi nähdä, miten kaikki oli tapahtunut. Heti kun oli
-päästy monasterin ulottuvilta ja kuuluvilta, oli asemies takaa
-hyökännyt streltsin kimppuun ja iskenyt häntä puukollaan. Isku
-oli tosin luiskahtanut pois sotilaan olkavarustuksesta, mutta
-äkkiarvaamattomuudellaan kuitenkin aiheuttanut sen, että hän oli
-kaatunut selälleen. Ja silloin oli mies käyttänyt tilaisuutta hyväkseen
-ja iskenyt pitkän ja kamalan aseensa ihan kahvaa myöten toisen
-sydämeen, niin että tämä oli varmasti siitä heti kuollut. Kiireesti oli
-hän sitten lähtenyt hiihtämään eikä hänestä ole koskaan sen jälkeen
-mitään kuultu. Hienoimman tuoksun hänen kostostaan kielsi Jumala
-häneltä siten, ettei antanut tietää, että streltsi oli Antoniin poika.
-
-Se oli kauhea hetki, jolloin sana tapahtumasta saatettiin monasteriin.
-Kuin jäykistyneenä ja jähmettyneenä kuunteli sitä Antonii, käyden
-entistäkin kalpeammaksi, mutta muuta näkyväistä surua hän ei
-osoittanut, sillä hän oli tottunut luottamaan siihen, että kaikella
-on Jumalan kädessä merkityksensä ja tarkoituksensa. Hän muuttui aivan
-äänettömäksi, vain entistä enemmän syventyen rukouksiinsa. Väliin
-saattoi huomata hänen taistelevan ankaria sisällisiä taisteluja ja
-katkonaisista huudahduksista voi otaksua sitäkin, että hänessä oli
-herännyt epäilys, oliko hän menetellyt oikein ja oliko monasteri
-sekautumalla maalliseen vallanhimoon toiminut kutsumuksensa ja oikean
-tehtävänsä mukaisesti. Oliko Luoja käyttänyt tätä ankaraa keinoa hänen
-herättämisekseen ja mahdollisesti tuon seikan valaisemiseksi, että
-Karjalan heimon etsikko-aikaa ei olisi pitänyt sittenkään mahdottomaksi
-tehdä. Kuinka hyvänsä, hänen sihteerinsä, joka alamaisesta ja
-kuuliaisesta mielestään huolimatta ei koskaan voinut unohtaa
-tshuudilaista syntyperäänsä ja joka Antoniin oppilaana oli oppinut
-ymmärtämään heimonsa asioita ja tulevaisuutta toisin kuin he itse, tuli
-usein hiljaisessa mielessään asiaa tältä kannalta ajatelleeksi.
-
-Salainen suru ja tuska rupesi tämän jälkeen Antoniita jäytämään, kunnes
-hän pian kuoli, vuonna 1612. Kohta koittivat sitten monasterille
-onnettomuuden ajat, kun starovertsien riidat pääsivät sielläkin
-raivoamaan. Tammikuulla monasteri valloitettiin ja kaikki, jotka
-siellä tavattiin ase kädessä, surmattiin. Kauhea oli silloin tila
-pyhässä paikassa. Monasterin maallinen mahtavuus silloin myös suureksi
-osaksi hävitettiin, mutta sitä enemmän se loisti hengellisellä
-kirkkaudellaan...
-
-Mutta silloin, kun streltsi surmattiin, oli suru luostarissa vilpitön.
-Pyhät isämme osoittivat kunnioitusta hänen ja väärä-uskoisen
-harvinaiselle ystävyydelle sillä, että hautasivat heidät vierekkäin.
-Olivathan he molemmat saman aatteen uhreja, joten senkin vuoksi sopivat
-vierekkäin lepäämään. Ja Antoniin käskystä pystytettiin haudalle suuri
-risti, kuin monakoille ikään, joihin hän monakkojen tapaan käski
-kirjoittaa sen, että siinä lepäävät olivat syntymisestä loppuunsa
-saakka olleet nuhteettomia ritareja ja risteinsä kantajia, jotka olivat
-siirtyneet toiseen elämään Vapahtajansa ansiotekoihin turvaten.
-
-Ja tämän kaiken on tahtonut jälkimaailman tietoon säilyttää se,
-joka salaisesti on kaikkien tapahtumien todellisesta syystä päässyt
-selville, sekä haluaa, että tekojen vaikuttimet oikein tulkittaisiin.
-Suokoon Jumala meidän aina oikein tehdä ja hänen tahtonsa todellinen
-tarkoitus toteuttaa. Amen.
-
-       *       *       *       *       *
-
--- Mistä tiedät, isäseni, tämän kaiken, sillä monasterin kronikassa
-siitä ei kerrota muuta kuin mitä on todella historiallista, se, mitä
-nyt olet Antoniin ja monasterin politiikasta yleensä kertonut?
-
-Vanhus hymyili omituisesti.
-
--- Vanhat muurit kerran juttelivat, sanoi hän. Luostari on satoja
-vuosia vanha, sen painettu kronikka vähäpätöinen. Kuka tuntee kaiken
-sen, mitä täällä on tapahtunut? Eivät teidän historioitsijanne, joille
-vanhat paperimme antaisivat paljon uusia tietoja ja valaistusta. Mutta
-ne on viety pois.
-
-Ilta oli taaskin, mutta nyt kolea ja sateinen. Vesi valui pitkin
-ruutuja, meri oli vaahtopäänä ja monasterin muureista tiukkui kosteus.
-Munkit vaelsivat allapäin ja pyhiinvaeltajat olivat alakuloisia. Mielen
-valtasi tyhjyys ja alakuloisuus.
-
--- Sano, isäseni, kuinka jaksatte ja voitte täällä elämänne viettää?
-Ettekö masennu ijankaikkisesti ja halaja kuolemaa?
-
-Vanhus nousi ja teki ristinmerkin.
-
-Tuntui sitten kuin olisi hän aikonut vastata jotakin, mutta ei
-sanonutkaan mitään, vaan lähti vaieten huoneesta.
-
-
-
-
-MURHISAARI.
-
-
-      Oi Ukko, ylinen herra,
-    Taivahallinen Jumala,
-    Tuo kerta rajalle rauha...
-
-
-I.
-
-SAVU SUITSUVI VAARAN LAELTA...
-
-Siinä missä mäen rinne aukeni puuttomaksi, ikäänkuin katsoakseen
-etelään päin, ja missä se aivan kuin huvikseen oli ottanut ruohoa,
-jopa kukkasenkin sinne tänne houkutellut, siihen oli Vaaralan Antti
-heittäytynyt kyljelleen puolipäivän helteeseen. Siitä oli sopiva tuohon
-mäen alle aholle vartioida ja kuulostaa, siitä huuto kaikuvana lennähti
-kellokkaan kuuluville, jos se milloin läksi ulottuvilta kaikkoamaan,
-ja siinäpä aurinko hauskimmin lämmitti ja tuulen henki itikat kauas
-karkoitti. Ruohon korsi suupielessä, kairalakki hiukan otsalla,
-hikihelmet nenän varrella siinä Antti virkaansa valvoi. Alhaalla neljä
-lehmää ahnaasti haukkasi mehevää ruohoa ahon viileässä varjossa.
-Ilmassa oli kauniin kesäpäivän tuntu ja helle, ja autere verhosi
-etäiset siintävät vaarat verhoonsa.
-
-Antti oli Vaaralan nuori isäntä, ja oli nyt paimenena, koska kontio oli
-edellisenä päivänä jättänyt kynsiensä merkit parin peninkuorman päässä
-olevan Rasin talon hiehon selkään. Siksi oli hänet pantu paimeneen,
-karjan turvaksi, annettu jousi ja keihäs mukaan, sekä varoitettu
-kovin tarkoin pitämään huolta karjasta. Ja itsestä eniten, oli nuori
-Helena-emäntä huolestuneena aamulla sanonut, kun oli noussut lämpimältä
-taljalta ja miestään kujalle saatellut. Kun hän vielä metsän reunassa
-oli kääntynyt takaisin katsomaan, niin oli Helena yhä seisonut kujalla
-ja silmiään varjostaen katsonut hänen jälkeensä. Hän oli hymähtänyt
-Helenan huolille ja puristanut keihään vartta niin että sormet olivat
-punoittaneet; voimaa oli vaikka muillekin antaa.
-
-Antti oikaisihe siinä loikoessaan aivan pitkin pituuttaan. Jäntevä
-vartalo pinnistyi hetkiseksi kuin jousi retkahtaen sitten veltoksi,
-jolloin veri lähti kuin uutena elämänä virtaamaan pitkin hienointakin
-tiehyettä. Kohosi sitten pystöön ja antoi katseen harhailla kauas
-etäisyyteen. Tuolla siinti kaukana kotivaara autereen verhossa; suuri
-koivu kohosi upeana pirtin perästä ja terävä silmä saattoi kuvitella
-näkevänsä kaivon vintinkin. Harmaaksi haalistuneet, neliöön nurkitusten
-rakennetut, pyöreähirsiset asuinrakennukset ja aitat melkein häipyivät
-näkymättömiin, autereen väräjöintiin upoten ja värillään yhtyen. Tuosta
-kotivaaran ja Meriläisvaaran välistä siinti vilahdus Haukiperää, joka
-kaareutui tänne aivan lähelle, vaikka metsä täällä esti näkemästä.
-Vain kalattoman kuikan, sydänmaan lampien ja järvien ylpeän asukkaan
-valittava huuto ilmoitti veden olevan lähellä. Kun oli tyynenpuoleinen,
-yltyivät ne usein kimakkaan yhteisvalitukseen, joka oli kuin hornan
-henkien huutoa, kamalaa ihmisäänen kaltaisuudessaan.
-
-Nytkin ne huusivat, mutta heittivät äkkiä, ja raskas siipien kohina,
-kun linnut vaivaloisesti pyrkivät lentoon tyynestä vedestä, ilmoitti
-niiden haluavan ja yrittävän siivilleen.
-
-Antti höristi korviaan. Mikä niitä nyt lentoon ajaa, kalan varkaita?
-
-Kysyä saikin, sillä harvinainen oli kulkija näillä mailla. Taisipa
-ollakin Vaaralan yksinäistalo viimeisiä vartioita Pohjois-Suomen
-tällä kulmalla, Venäjän rajalle vain sydänmaan rapeat peninkulmat.
-Rajan takana aukesivat samat synkeät sydänmaat, jatkuen pohjattomina
-soina ja koskemattomina metsinä Vienaan saakka. Jos joskus kulkijoita
-sieltä ilmestyi, niin verisesti silloin näinä alituisina ryöstöjen
-ja rajariitojen aikoina naapureita tervehdittiin. Ja levottomalla
-mielellä yhdisti Antti tuon kuikkain kalastuksen häiriön johonkin
-epämieluiseen...
-
-Hän kuunteli tarkoin. Ei epäilystäkään. Aivan selvään saattoi erottaa
-Haukiperältä airojen kolketta, mutta nehän tulivatkin Suomen puolelta.
-Olisivatko tänne saakka matkansa ulottaneita emäjoen erämiehiä?
-
-Niitä tietenkin olivatkin.
-
-Antti rauhoittui, mutta mielen täytti viha. Ainaisessa pelossa ja
-tuskassa oli heidän elettävä, niin heidän kuin isän ja isänisän, joka
-ensiksi oli tänne kirottuun korpeen muuttanut. Miksi, sitä ei Antti
-ollut koskaan voinut ymmärtää. Äiti oli joskus puolella sanalla arasti
-maininnut, että lakia pakoon oli täytynyt lähteä, kun oli oikeus otettu
-omaan käteen, itse tuomittu ja itse tuomio pantu täytäntöön. Mutta
-se oli Antin mielestä aivan oikea teko, sillä hänkin oli sen siksi
-harkinnut, että jos mieli oikeudestaan kiinni pitää, oli sitä itse
-hankittava, lainlukijoita odottamatta. Hän tiesi sen täällä erämaassa
-ainoaksi tehokkaaksi menettelytavaksi, sillä keihään kärjessä oli
-oikeus. Mutta siitäpä se olikin sitten pelko ja vastus, että täytyi
-katsella hiukan arasti sekä itään että länteen...
-
-Antti katsoi oikeata kättään. Kämmenessä, sormiluiden välissä oli
-nuolen arpi, suoraan läpi kämmenen isketty. Kerran hänen rauhassa
-erämaan lammella kalastellessaan oli tullut näreiköstä vainolaisen
-nuoli ja käden naulinnut petäjän kylkeen. Lujaan olikin naulinnut ja
-läpi olisi mennyt, jos olisi sattunut siihen, mihin oli aiottu, mutta
-eipäs sattunut. Ja siitä oli alkanut ajo, jota muistellessa Antille
-tuli vaikea olo. Viha sydämessä oli hän samonnut sala-ampujan jälkeen,
-samonnut nuoruudesta huolimatta kuin nälkäinen susi, ja oli vihdoin
-saaliinsa saavuttanut. Ei ollut todistajia siihen mitä tapahtui, eikä
-tarvinnut ollakaan; ruoja surkoon sala-ampujan kuolemaa. Pieneen
-saareen kaukana järven seljällä oli hän vihdoin miehen soutanut ja
-sinne haudannut. Sinne se olikin sopiva haudattavaksi.
-
-Vaikka Antti oli oikeastaan rauhallinen ja varsinkin koti-oloissaan
-säveä mies, tunsi hän aina, kun noita rajantakaisia ajatteli,
-sydämessään synkeätä vihaa. Hän antoi heidän olla siellä rauhassa; --
-mitä isänisä ja isä olivat tehneet, se ei kuulunut tähän, mutta hän
-otti leipänsä muualta kuin vainokeihään kärjestä. Siitä huolimatta
-oli viha yhä yllä. Ei ollut varmuutta milloin oli suoranainen sota
-ovella, yksi mies yhdeksää vastassa. Verissä kai lienee tuo viha
-ollut, syntymässä saatua ja maidossa imetty. Ja niin se tuntui
-luonnolliseltakin, ettei sääli tullut koskaan; joka erämaassa rupeaa
-sitä viljelemään, niin sen on paras jo ajoissa siirtyä muille
-kalavesille tai ottaa heti armon-isku, sillä ennemmin tai myöhemmin se
-kuitenkin tulee hänen osakseen. Armotta oli Antti senkin käteen-ampujan
-iskenyt kuin suden keihäällään, ja kylmästi katsonut, kun se siinä oli
-keppuroinut henkitoreissaan...
-
-Omista ajatuksistaan kiihtyneenä kaiveli Antti keihään tyvellä
-sammalikkoa, iskien sen siihen pystöön kuin pisteeksi ajatusjuoksulleen.
-
-Rauhallisempana rupesi hän kotvan kuluttua taas tarkkaamaan
-ympärilleen. Kotivaaralta nousi hienoinen savupatsas. Suurella
-tulellapa se Helena nyt kodassaan... mietti Antti. Äkkiä hän
-säpsähti... Mitä tämä? Missä lehmät? Kellokkaan kello oli lakannut
-kuulumasta... ei, nyt se kilahti... taas lakkasi kuulumasta...
-
-Yhdellä loikkauksella oli Antti aholla ja hengähti helpotuksesta.
-Tuossa olivat lehmät, mutta päät yhdessä, kuunnellen ja korviaan
-liipoitellen. Ja kun huomasivat Antin tulevan, painausivat ne hänen
-turviinsa, oudosti katsellen ja ikäänkuin häntäkin epäillen. Metsä
-lumoo, ajatteli Antti, ja tarkkasi varoen ympärilleen.
-
-Häntä ei petetty, sillä hyvin tunsi hän metsän merkit. Vaikka metsä
-olisi sammaltassulla ääneti sipsutellut -- niinkuin osasi, jos tahtoi,
-niin olisi Antille metsäläisen vainu hänet ilmoittanut. Viisas oli
-mörkö -- karhuksi ei Antti ajatuksissaankaan huolinut häntä sanoa, --
-mutta viisaaksi oppi hänen koulussaan mieskin. Ja vaikka vain hiukan
-nytkin tuolla taampana risunen risahti, hiukan verran vain, niin
-heti kylmä väre Antin selässä ilmoitti, että varmasti oli siellä nyt
-liikkeellä se suuri ja hallava, vanha tuttu Meriläiskorvesta. Mutta ei
-se nyt tule vakavissaan, sillä hilloja on nyt kovin runsaasti soilla.
-Varoiksi Antti kuitenkin hihkasi...
-
-Kaiku kimpoili vaaran kyljestä toiseen, muuttuen ja särkyen, lopuksi
-humisten outona parkaisuna, joka tuntui lähtevän aivan kuin korven
-särkyneestä sydämestä. Anttia puistatti. Metsän taikoja. Ja niitä
-ajatellessa valtasi hänet taas viha ja katkeruus. Tuolta rajan takaa
-tulevat nekin. Kaikki paha, mitä tällä puolella tapahtuu, tulee
-sieltä. Sen maan kamarakin on jo aivan pahansuopaisuudella ladattu.
-Sinne mörkökin menee talveksi rauhaansa, herää keväällä ja vaeltaa
-Vienan rantaan syömään kuollutta kalaa, kunnes myöhemmällä lähtee
-vaeltamaan Suomea kohti, saapuu tänne ja vaihtaa täällä marjan maun
-elukan lihaan... Talveksikin jää joskus, mutta useimmiten menee rajan
-taakse rauhaan... Taas Antti huomasi kiihtyvänsä ja kummaili jo itsekin
-outoa mielentilaansa. Hän tiesi kyllä, että metsä lumoo yksinäisen,
-houkutellen hänet valtaansa. Jos sattuu olemaan heikko pää ja veltto
-järki, niin pian metsä tuhookin miehensä, sillä se on sen aikomus ja
-halu. Siksi Antinkin kotivaaran laki oli tyhjäksi raivattu, paitsi käen
-kukuntapuuta, ettei turma pääsisi metsän suojissa taloa lähenemään.
-Mutta pitäisihän hänen olla jo mokomasta varma, ja varmemmaksi pääsisi,
-kun siirtyisi ajoissa pois metsän lumojen piiristä.
-
-Ei ollutkaan Antilla enempää syytä metsässä viipyä, sillä ei pitänyt
-mörköä ärsyttää. Kun se kerran, kuningas, ei tullut tervehtimään, niin
-antoi se sillä ymmärtää, että mene rauhassa, mutta mene heti...
-
-Kotiin ajoi Antti lehmiään, ja ajamista niissä olikin, sillä ihmeen
-vauhkoiksi olivat ne tulleet. Lienevätkö itikkain käsissä rietautuneet,
-vai metsäkö heitä suupalakseen ajatellee? Kellokaskin, ikäänkuin
-ei olisi kotitietä oppinut tuntemaan, ryntäili kankaan reunalta
-helteiselle suolle, sinne kellonsakin sotkien. Mutta tiellä täytyi
-ajettavan pysyä. Kuljettiin ahoja, reunustettiin vaaran rinteitä,
-painuttiin lepikkoon, missä lehvät hauskasti hipoivat elukoiden selkää,
-jossa hyönteisiä pilvenään pörräsi. Lopuksi lähdettiin kotivaaraa
-nousemaan...
-
-       *       *       *       *       *
-
-Kotonaan näki Antti, kun pääsi pohjoiseen katsomaan, savun suitsevan
-kaukaa vaaran laelta. Oliko tuo metsävalkea, erämiesten liikkeelle
-päästämä vai mikä oli? Levottomana hän tivasi vanhalta isältään,
-tiedusteli Helenalta, oliko näkynyt Haukiperällä soutajia?
-
-Ei ollut näkynyt.
-
-Mutta hän oli varmaan kuullut airon kolkkeen.
-
-Mikä lie metsä kolissut.
-
-Rauhallinen oli Helena, ei osannut tuota savuakaan miksikään pelätä.
-Isä vain tuijotti sinne sanattomana. Itse oli Antti levoton, ei oikein
-ymmärtänyt, miksi. Loppuneethan toki olivat jo karjalaisten retket?...
-Mutta minne olivat soutajat kadonneet, sillä aivan selvästi oli hän
-airon kolkkeen kuullut? Epäillen pälyi hänen katseensa metsän rantaan,
-ja harvakseen vastaili hän vaimonsa kysymyksiin ja pienen poikansa
-jokelluksiin...
-
-Aurinko laski ja varjot pitenivät. Jo tummenivat Haukiperän korpiset
-rannat, niin että veden ja rannan jama painui melkein pimeään. Vaaralla
-vielä hiukan rusotti, mutta notkoissa oli jo syyskesän syvä hämy.
-Hämärään painui jo metsänkin reuna tuossa aidan takana, eikä Antin
-vaaniva silmä pystynyt sinne enää tunkemaan.
-
-Hän otti likaisen ja tummanharmaan kaskipaidan päälleen ja jalkaansa
-pehmeät paulakengät virsujen sijaan. Puukkoa tuppeen lujitettuaan sanoi
-hän isälleen:
-
--- Lähden rannassa käymään. Pane ovi sisästä salpaan, äläkä päästä
-ketään ulos.
-
-Ja vaimolleen sanoi hän:
-
--- Osaathan isän kanssa keihäällä pistää ja nuolella ampua, jos
-sattuisi mörkö luukusta tai räppänästä sisään yrittämään... Pian minä
-takaisinkin tulen...
-
-
-II.
-
-PITKIN PIMEÄTÄ RANTAA...
-
-Antti painoi oven kiinni niin äänettömästi, ettei narahdustakaan
-kuulunut. Viimeksi näki hän tuvasta vaimonsa säikähtyneet silmät ja
-tuon niistä aina näkyvän rakkaan ja hellän huolen. Portailla hän
-jo kyyristyen meni kumarassa pitkin pirtin kylkeä metsän puolelle,
-niin että pirtti jäi hänen ja rannan väliin. Mutta vielä metsään
-päin mennessään hiipi hän kyyryssä pensaitten suojassa, mataen
-harmaana juovana maassa varovaisemmin kuin koskaan metsoa soitimella
-lähestyessään. Vasta kun hän noin viitan välin päässä tuvasta oli
-päässyt pieneen notkelmaan, jossa kasvoi tiheätä viidakkoa, oikaisihe
-hän ja lähti kuulumattomin askelin painaltamaan metsään päin. Sinne
-päästyään seisahtui hän kuuntelemaan.
-
-Ei kuulunut mitään. Erämaan rauha oli nyt niin täydellinen, ettei
-juuri korvalla erotettavan äänen saattanut sanoa sitä häiritsevän. Oli
-aivan tyyni, niin tyyni, että kuulo, ikäänkuin työttömäksi jääneenä,
-suorastaan anoi ääntä. Mutta ei mitään! Kyllä! Nyt kuului järveltä
-telkän änkkääminen. Kuuluu aivan selvään, miten se yhä hätäisemmin
-ääntelee kiirehtien pitkin kaislikon rintaa uidessaan, kunnes äkäisellä
-kaksois-äännähdyksellä pyrähtää lentoon...
-
-Sitäpä Antti juuri oudoksuen kuunteli, sillä kukaan ei ole ennen tähän
-aikaan telkkiä Haukiperällä häirinnyt. Se on se sama, joka päivällä
-kuikkia ajoi lentoon...
-
-Veri kohahti hänen ohimoihinsa. Painautuen syvemmälle metsään
-lähti hän kaartaen pyrkimään rantaan päin. Taas hän seisahtui ja
-kuunteli henkeään pidätellen, taas hiipi eteenpäin. Metsän helmassa
-oli melkein kokonaan pimeä, mutta Antti oli tottunut silloinkin
-metsässä liikkumaan. Hän laski jalan maahan varoen ja tunnustellen
-kuin tuntosarvilla, kunnes oli varma, että jalka painuisi pehmeästi
-sammaleen. Ja rantaan päästyään siirsi hän varoen syrjään lepän lehviä,
-ennenkuin uskalsi astua rannan aukeamalle.
-
-Mitään ei näkynyt, ei kuulunut. Rauhassa lepäsi siinä öisessä
-levossaan järven selkä. Kauempana oli vielä veden kalvossa ikäänkuin
-valon häivähdystä, mutta rannoilla oli jo pimeys. Kaislain latvoilla
-leijaili jo sumua. Korpi seisoi vahtina rannalla syvänä ja synkeänä,
-leppymättömänä, ikäänkuin alati odottaen sitä, jonka varalle se
-ainaiseksi oli pukeutunut lohduttomiin väreihinsä. Antin jalan
-pelästyttämänä pyrähti lentoon yökiveltään veden rajasta rantasipi,
-puhjeten pitkään valittavaan piiskutukseen, joka syyttäen kaikui korven
-ilottomassa yössä. Kauempana selällä teki lintu pitkin veden pintaa
-lentäessään pehmeän kaaren, kääntyi jälleen lepokiveänsä kohti, saapui
-lähemmäksi lyöden yhä harvempaan suipoilla siivillään, kunnes puikahti
-paikalleen istumaan. Mutta Antti tiesi, että sillä on joka hermo
-jännityksessä, että se on valmis minä hetkenä hyvänsä taas lentoon
-pyrähtämään, että se on aina vaaran saavuttamattomissa...
-
-Varovasti työnsi hän vesille pienen kaksilaitansa, kietoi airot
-hangoista riepuun ja lähti soutamaan pitkin pimeätä rantaa äänettömästi
-kuin aave. Syvään painoi hän airot veteen, veti tasaisesti vettä
-poruuttamatta, nosti aironsa hitaasti ja veti taas. Ja venonen oli
-herkkä kuin omatunto, totellen soutajansa pienintäkin viittausta.
-Juuri tuosta kaislikon ja avoveden rajasta suuntasi se kulkunsa, ei
-niin läheltä, että airot olisivat kaisloja kahauttaneet, mutta ei niin
-kaukaakaan, että rannalla seisoja olisi selällä heti väreet nähnyt...
-
-Antti souteli sinne päin, mistä oli päivällä kuullut airon kolketta.
-Ei hän tosissaan itsekään jaksanut mitään vaaraa uskoa, mutta hän oli
-oppinut olemaan varovainen. Hän oli kuullut airon kolketta, ja jos
-soutaja oli mennyt Vaaralan sivu, niin olisi hänen täytynyt taloonkin
-näkyä. Mutta ei ollut näkynyt. Oli siis soutanut niin likeltä rantaa
-ja ääneti, ettei oltu voitu talosta huomata. Mutta miksi? Mitä syytä
-oli Suomen puolelta kulkijalla näin kulkuansa salata? Tai jos ei ollut
-soutanut talon sivu, niin oli vielä tällä puolella, piilossako? Mitä
-varten? Et minulta venettäsi piilota. Tarkkaan tunnen joka poukaman ja
-kaislikon keskeisen putaan. Kohtahan nähdään...
-
-Kuin varjo liiteli Antin venhe pitkin rantaa, varovaisesti pistäytyen
-joka poukamassa ja kaarteessa, mutta turhaa näytti etsiminen olevan.
-Mitään ei löytynyt, ei jälkeäkään kulkijoista. Kauas ulotti Antti
-retkensä, mutta samalla tuloksella. Jo käänsi hän kokkansa kotiin,
-hiukan lepuuttaen airojansa eräässä kaarteessa, jota hänen hakemaan
-kyllästynyt silmänsä ei ollut huolinut ensi näkemällä tarkemmin tutkia.
-Nyt teroitti hän katsettaan tarkemmin poukaman perällä olevan kaislikon
-kätköön.
-
-Ruumis sävahti ensin kuumaksi ja sitten kylmäksi. Silmätkö
-valehtelivat? Näkyjäkö näkyi? Ei kumpaakaan. Veneen kokka näkyi sieltä
-rannalta kaislikon läpi.
-
-Antti oli aluksi herpautua, mutta tointui ja lipui kuulumattomasti
-niemekkeen taa. Hän oli mennyt aivan etsittävänsä kitaan. Mutta miksi
-ei kuulunut mitään ääntä? Missä olivat kulkijat? Tulta ei näyttänyt
-olevan myöskään, koska ei kajastusta näkynyt. Hiljaa souti hän veneensä
-syrjemmälle kaislikkoon, kätki sen sinne ja hiipi maalle. Hengitystään
-pidättäen lähti hän korven sysimustassa pimeydessä osoittelemaan kohti
-tuota poukamaa, jossa veneet olivat... Antti ymmärsi, ettei ollut oikea
-merkki tuo, että oltiin tuletta eikä käyty taloon yöksi, vaikka oltiin
-näin lähellä. Synkkänä jo mieli aavisteli. Silmä koetti kuin väkisellä
-tunkea pimeyden läpi, tutkiakseen sen aikomukset...
-
-Hän painautui aluksi syvemmälle metsään, teki siellä kaarroksen
-ja alkoi lähestyä kaarteen perukkaa. Metsän loputtua aukesi ranta
-vetiseksi luhdaksi, joka syvemmän veden rajassa päättyi tiheään
-kaislikkoon. Maan puolelle kaislikkoa oli vedetty sarakkoon kaksi isoa
-kolmilaitaa.
-
-Sen näki Antti pajupensaan suojasta metsän rajasta, mutta eniten
-oudostutti häntä se, ettei näkynyt merkkiäkään ihmisistä, ei tulta,
-ei ääntä. Lähemmäs vasta hiivittyään huomasi Antti sarakossa jälkien
-maalle johtavan...
-
-Antti kuunteli tarkkaavaisesti mantereelle päin. Ei ääntäkään. Silloin
-ryömi hän matalana katsomaan venheitä. Yhdellä silmäyksellä näki hän,
-mitä erämiehiä olivat nämä kulkijat. Mutta ei ollut kalamatka mielessä,
-vaan tuottavampi toimi, tavaran tasaus väkevämmän voimalla. Ja
-airojen merkeistä tunsi Antti, että kulkija oli Soukelon Arhippainen,
-soutamassa kotiinsa veristä saalistaan. Nyt ymmärsi Antti päivällisen
-savunkin... Arhippaisen nuotio sekin...
-
-Nuolena painalti hän metsään. Sydän löi haljetakseen ja jalka ei enää
-joutanut risun katkeamista varomaan, vaan hän samosi pimeätä korpea
-niin että metsä rytisi. Juosten kohosi hän korvesta kunnaan laitaan, ja
-näki siinä maakuopassa riutuvan nuotion. Hyvin osasi Arhippa tulensa
-salata, mietti hän arvostellen mennessään, hyvin, hyvin, jyskytti veri
-ohimoissa, pahoin, pahoin, moitti itseä mieli.
-
-Kotiin juostessaan ja pahinta pelätessään moitti Antti katkerasti
-tyhmyyttään, että oli jättänyt talonsa niin ajattelemattomasti
-saamattoman vanhuksen ja vaimon haltuun. Ja kun hän jo oli
-puolimatkassa, säväytti uusi itsesyytös sydäntä niin, että karmea
-kirous purkausi huulilta: hän oli aseeton, eikä ollut hoksannut
-puhkaista reikiä vainolaisen veneisiin. Se oli myöhäistä nyt, sillä
-kotiin täytyi päästä.
-
-Vihdoin pääsi hän rantapolulle ja sitä myöten paikkaan, josta
-päiväiseen aikaan tiesi kotinsa näkyvän. Ei ainakaan tulta ja tulipaloa
-näkynyt. Hiukan sai Antin mieli edes siitä tyydytystä. Toivo virisi
-mielessä ja reuhtoen astui hän kotiaan kohden.
-
-Hän saapui koti-aidan taakse. Kaikki näytti olevan hiljaa ja
-rauhallista kuin satoja kertoja ennen yöllä eräretkeltä kotiutuessa.
-Hän asteli jo varmemmin, mutta ihmetteli hiukan itsekseen Halli-koiran
-vaiteliaisuutta. Mutta pyörähtäessään tuvan nurkan ympäri solasta
-pihaan mennäkseen, ei hän enää tuota ihmetellyt, sillä koira makasi
-siinä solalla karvat pystyssä, mutta nuoli kylkiluiden välissä. Se oli
-kuollut siihen käppyrään aivan kuin olisi makuusijalle kolkattu, eikä
-ollut luultavasti suurta ääntä päästänyt. Olisihan Anttikin sen silloin
-tyynessä yössä kuullut...
-
-
-III.
-
-SUTENA SUKUNSA PUOLESTA...
-
-Kun Antti oli painanut oven jälkeensä kiinni ja Helena sen salvannut,
-jäi hän hetkiseksi huolestuneena käsi salvan päälle seisomaan. Oikeinko
-se Antti todellakin vaaraa varoi...
-
-Helenaa värisytti ja aivan vaistomaisesti kävi hän nurkassa taljalla
-uinuvaa pojuaan kohentamassa.
-
-Vaari painoi luukun kiinni, pani senkin salpaan ja sytytti liedestä
-päreen, joka pihdissään alkoi ritisten palaa, savupillikkeitä
-pihkapaikoista puhallellen. Päresoiton epäselvässä valossa tuntuivat
-tuvan seinäin yläosat ja pikimusta katto kohoavan korkeiksi ja
-kiiltävässä mustuudessaan kammottavan juhlallisiksi holveiksi.
-Tupa tuntui kuin vuoren sisukselta, jonne ei kuu kuulunut eikä
-päivä päässyt. Vaari meni pöydän päähän istumaan, Helena askarteli
-karsinanpuolella.
-
-Vaari oli Helenasta aina ollut hiukan kolkko mies, vähäpuheinen
-ja karu. Vielä vanhoillaankin oli hänen vartalonsa melko suora ja
-voimakas, mutta hartiat olivat jo kumarassa. Tukka oli tuuhea ja
-valkoinen, mutta kulmakarvat olivat vielä säilyttäneet tummuuttaan.
-Silmät olivat kuten aina olivat olleet, mustat ja katse terävä.
-Mustaverinen oli vaari, ja niin oli Anttikin, kuten useimmat muutkin
-tämän kulmakunnan kansasta, mitä Helena oli niitä nähnyt. Hänestä,
-joka oli lännempää vaaleamman kansan tyttäriä, se oli outoa. Mistä
-lienevätkin nämä tänne kulkeutuneet?
-
-Nuorena oli vaari mahtanut olla komea mies, kuten oli Anttikin.
-Kun Helena vilkaisi vaariin pöydän päässä ja näki hänen jäntevät
-käsivartensa, uskoi hän todeksi sen, mitä hänestä oli kerrottu,
-ihailevat kertomukset hänen voimansa näytteistä. Oli kerrottu muutakin,
-oli mainittu, miten vaari oli nuorempana aina tarttunut mieluummin
-keihääseen kuin kuokkaan, saanut miehiä mukaansa retkille, joilta eivät
-kaikki palanneet, ja väliaikoina halusta retkeillyt pyyntimatkoilla,
-tai pajassa mäen rinteessä, polttanut Haukiperän malmia raudaksi ja
-siitä ilolla teräaseita takonut. Mutta lapion teki seppä huonon, kuokan
-vielä huonomman, kirveen jo paremman, keihään ja nuolen kärjen aivan
-erinomaisen.
-
-Arasti vilkaisi vaimo seinälle pöydän yläpuolelle, jossa Antin tappara
-ja muut aseet olivat kahvissa. Ja sitä tehdessään hän säpsähti...
-
-Ukkokin oli kohottautunut puoleksi pöydän varaan ja katsoi hänkin
-seinälle. Mutta hän ei näyttänyt katsovan poikansa eikä omaa asettaan,
-vaan tuijotti tuonne yhä ylemmäksi, aivan katon rajaan, jossa nokinen
-ja ruostunut kirves vietti virattomia päiviään. Helena tiesi, että se
-oli isoisän, sen ensiksi tänne tulleen kirves. Ja aivan kuin pojan
-kutsua totellen, kirposi seinästä vanha puunaula ja päästi varastaan
-kirveen kolahtaen lattialle...
-
-Sydänalaan koski kipeästi säikähdys, koski Helenaan, koski vaariinkin.
-Ukko hyppäsi seisomaan, otti kirveen käteensä, ja jäi kalpeana sen
-terää koettelemaan. Sitten lysähti hän väsyneenä taas istumaan, pannen
-kirveen pöydälle ja painaen pään käsiinsä...
-
--- Vainajatko lienevät liikkeellä? kuului hän itsekseen jupisevan.
-
-Ukko oli ollut koko päivän omituinen. Kun Antti oli äsken lähtiessään
-hänelle jotakin sanonut, ei hän ollut vastannut, vaan katsonut Antin
-sivu kuin johonkin kaukaiseen, silmissä uneksiva ilme. Nytkin kohotti
-hän päätään tuijotellen päreen lekuttavaan valoon ja liikutellen hiljaa
-huuliaan.
-
-Lehmisavulta kuului kellon kalahdus. Halli murahteli pihalla, mutta
-vaikeni taas. Hienosta hiekan pirinästä ymmärsi Helena sen siirtyvän
-pihalta solalle, tavalliseen makuupaikkaansa... Kumma kun ei Antti
-ollut ottanut sitä mukaansa? Oliko pelännyt tarpeetonta haukkumista ja
-siksi mieluiten mennyt yksin? Kauan se nyt siellä viipyykin, vaikka ei
-ole rantaan kovin pitkästi...
-
--- Helena, lausui ukko oudolla äänellä, etkö kuule askeleita?
-
--- En kuule mitään, isä.
-
--- Minä kuulen. Tuolta ne tulevat järveltä päin. Ne koettavat hiipiä,
-mutta korvani erottaa ne kuitenkin. Älä sinä kuitenkaan mitään pelkää,
-älä itsesi, poikasi, äläkä Antin puolesta. Ei teille mitään tapahdu.
-Minä tiedän sen. Isä-vainaja on liikkeellä, ja minun on maksettava
-eräs häneltä maksamatta jäänyt velka... Mitäpä se muuten olisi minulle
-kirvestä käteen lähettänyt...
-
-Aivan jäykistyneenä kauhusta kuunteli Helena vanhuksen puhetta.
-
--- Kiesus avita, ukko, mitä te puhutte? sanoi hän kalpeana. Älkää
-pelottako... Anttikin kun on poissa...
-
--- Isä-vainaja hänet pois lähetti, sillä siinä oli pelastus. Jos olisi
-jäänyt tänne, olisi tuho tullut, mutta niin ei ollut sallittu. Ei, vaan
-hänestä nousee uusi suku, jonka veristä on jo koston himo lieventynyt.
-Meillä se palaa hautaan saakka... Saa se häneltä lieventyä, sillä
-hänhän onkin vainolaisen naisen lapsi.
-
-Helena ei ollut koskaan nähnyt anoppiaan, eikä hänestä paljon
-kuullutkaan, sillä hän oli kuollut Antin syntyessä. Sen hän tiesi,
-että hän oli ollut rajantakaisia. Kauhulla kuuli hän ukon jatkavan
-muistelmiaan:
-
--- Soukelon Arhippaisen, sen rosvon sisar, kaunokainen. Ei tullut
-mieluusti, mutta tuleminen oli. Ja rakkaaksi suostui lopulta, taivutti
-ylpeän niskansa. Ja sovintoa olisi hän tahtonut, mutta ei saanut
-aikaan. Yhä suuremmaksi paisui riita, kun raukkani kuoli... Ja niin
-kauan kuin hammas pystyy, hijoo vanha Arhippainen kostoa, eikä lepy,
-ennenkuin luut valkenevat. Tuoresta sillä onkin taas koston syytä,
-sillä hänenhän se taisi olla poikia se Antin käteen ampuja...
-
-Koira ulkona kohotti päätään ja puhkesi ulvomaan matalalla ja
-valittavalla äänellä. Sitten se taas vaipui hiljaisuuteen, silloin
-tällöin vain murahdellen.
-
-Äkkiä se kiljahti, mutta vaikeni taas heti, solan hietikossa hiukan
-peherrellen.
-
--- Se on varmaankin Antti, ilahtui Helena sanomaan, kun kuuli ulkoa
-askeleita. Hän kiiruhti avaamaan ovea. Raivoisena karkasi silloin ukko
-pystyyn:
-
--- Älä avaa! kiljaisi hän.
-
-Mutta se oli jo myöhäistä. Salpa oli poissa ja voimakas käsi tempasi
-ulkoa oven auki. Samassa syöksyi sisään pitkä, hamppupaitaan puettu
-mies, harmaa parta hulmuten. Suoninen käsi puristi kirvestä. Kirkaisten
-kaatui Helena pyörtyneenä maahan, pieni poika yltyi nurkassa pelon
-parkunaan. Ovesta näkyi miesjoukko, jolle harmaaparta käskevästi huusi:
-
--- Pian tavarat aitasta. Ainoastaan paras otetaan, jos sitä mitä tässä
-hiirenpesässä onkaan. Minä kyllä nämä hoidan, ja onhan minulla tämän
-vanhan Vaaralan kanssa tilikin tehtävä...
-
-Kiireesti poistuivat miehet.
-
--- Surmillesi tulit vihdoinkin, sanoi silloin vasta Vaaralan ukko.
-Hänen äänessään oli kaamean pilkallinen sointu ja suu vetäytyi
-ikäänkuin nauruun.
-
--- Jo sinua odotinkin, lisäsi hän; isä-vainaja äsken pudotti tuolta
-seinältä käteeni vanhan sotakirveensä, ja joka kerta kun se liikahtaa
-itsestään, menee joku sukuni vihollisista manalle.
-
-Arhippa tuijotti vihamieheensä ikäänkuin ahmien hänen näköänsä.
-Kuullessaan hänen hyytävät sanansa, liikahti hän levottomasti ovelle
-päin.
-
--- Joko pelottaa! kysyi heti Vaarala pilkallisesti. Ja ikäänkuin
-jotakin suunnitelmaa toteuttaakseen syöksähti hän samalla vastustajansa
-kimppuun.
-
-Mutta tämä vielä voimiltaan paljon häntä notkeampana väisti helposti,
-joutuen kuitenkin tällä liikkeellään peräpuolelle tupaa, Vaaralan
-päästessä oven suuhun.
-
--- Risti silmäsi, Arhippa, pilkkasi tämä taas; ellet taivu apua
-huutamaan, niin olet mennyttä miestä. Ruma on tosin lankoansa tappaa,
-mutta täytyy, sillä muuten ei tule ikänä rauhaa tälle salolle. Ja nyt
-se on itse kantakettu nitistettävä. Oikein on kuin karhun tappoon olisi
-tässä joutunut.
-
-Arhippa seisoi kalpeana, kuunnellen ylpeätä puhetta. Häntä aivan
-herpaisi sen luonnoton rohkeus, sillä olihan ukko ja vaimo pienen
-lapsen kanssa aivan heidän vallassaan. Vilahtipa mielessä lamauttava
-ajatus tuon miehen suvun ainaisesta etevämmyydestä...
-
-Oli kuin olisi Vaarala osannut lukea hänen ajatuksensa.
-
--- Yksikään sinun miehistäsi ei tältä retkeltä palaa, ja sille ei voi
-mitään. Tuossa on sinulle läksijäiset...
-
-Vaarala heitti äkkiä kirveensä kohti vastustajansa päätä, niin
-äkkiarvaamatta, ettei Arhippa ehtinyt väistää. Kirves sattui otsaan,
-mutta vain hamara, ja huumautuneena vaipui mies alas. Mutta sammumaton
-viha piti voimia yllä ja hän ehti vastata samalla teolla. Ammottavan
-haavan iski kirveen terä Vaaralan rintaan...
-
-Tuo tumma, aavemainen ukko horjahti, oli kaatua, mutta vimma ei
-sallinut hänenkään murtua. Hän syöksyi käsiksi vastustajaansa,
-kirousten puristuessa hänen huuliltaan. Ja äskeisestä iskusta vielä
-huumautuneen Arhipan painoi hän alleen, puristi vasemmalla kädellä
-kurkusta, hapuili sivultaan puukkoaan, sai sen, kohotti ja iski
-alkuihmisen koko ihanalla koston nautinnolla sen vihamiehensä rintaan...
-
-Arhipan kuolinhuuto kuului tuvasta pihalle ja aitoissa ryösteleväin
-miesten korviin... Pahaa aavistaen riensivät he paikalle. He saapuivat
-ovelle parahiksi kuulemaan kuolevan Vaaralan vahingoniloista sanaa:
-
--- Ja Antti tappaa loput...
-
-Turhaa oli häntä enää iskeä, sillä hän oli kuollut. Mutta kuoleva
-Arhippa virkosi viime voimillaan varottamaan:
-
--- Heti paetkaa, älkääkä polttako enää. Antti on poissa ja näkee, jos
-tulen teette. Tuho tulee. Menkää rantaan, viekää vene, ettei pääse
-takaa ajamaan... me emme kestä heidän edessään... älkää naista ja lasta
-tappako...
-
-Karjalaisen raakaan, mutta herkkään mieleen vaikutti suvun vanhimman
-äkillinen kuolema herpaisevasti. Kiireesti rupesivat he saalistaan
-kokoamaan. Potkaisten Helenaa kylkeen kysyi eräs:
-
--- Missä miehesi?
-
--- Rasilla, vastasi aivan älyttömäksi tyrmistynyt Helena, joka
-kuitenkin ymmärsi salata sen, että Antti oli mennyt rantaan.
-
--- Koska saapuu?
-
--- Huomenissa lupasi.
-
--- Nouse!
-
-Helena totteli, rientäen suojaamaan lastaan, joka oli kyyristynyt
-nurkkaansa pelosta halvautuneena.
-
--- Joudu matkaan, ja ota lapsesi.
-
--- Armahtakaa!
-
-Mies heristi keihästään.
-
--- Ei armahdeta tämän enempää, ja harvinaista on näillä retkillä
-tämäkin. Mutta kun ukko tuossa kielsi tappamasta, niin henki jääköön,
-mutta matkaan lähdet...
-
--- Koetetaan perillä, lähteekö ruotsin naisesta yhtä pulska poika kuin
-täti-vainajastamme, joka oli Anttisi äiti...
-
-Keihään tyvellä tuuppien pakoitettiin Helena lapsi sylissä kulkemaan
-edellä. Rantaan mentiin.
-
--- Montako teillä on venettä? tivattiin taas Helenalta.
-
--- Tämä ainoa vain, vastasi Helena, rannalla olevaa kolmilaitaa
-osoittaen.
-
--- Valehtelet, miten nuottaa vedätte?
-
--- Kaksi oli, mutta toisen poltti ukko äsken naulat saadakseen, että
-uuden olisi tehnyt.
-
--- Totta taitaa puhua, vahvisti nyt eräs karjalainen; kuopan luona oli
-vene veistoksella...
-
-Vene lykättiin vesille, siihen istutettiin Helena ja lapsi, ja siihen
-mahtuivat myös karjalaiset, joita nyt oli enää vain viisi. Kiireesti
-lähtivät he soutamaan veneilleen. Epätoivo sydämessä ajatteli Helena
-vain yhtä ainoaa kysymystä: miten pelastua?, aina siihen epätoivoisena
-vastatakseen: ei mitenkään.
-
-Yö oli nyt kohta puolessa. Karjalaiset, jotka tekonsa tehtyään ja,
-kuten luulivat, Antin ainoan veneen vietyään, tunsivat itsensä melko
-varmoiksi, eivät nyt suurin välittäneet kulkuaan salatakaan, vaan
-pyrkivät pitkin vedoin kohti vene-kaarrettaan. Vaitiollen kuitenkin
-soudettiin, kunnes perämies sanoi:
-
--- Sinne jäi Arhippainen verivihollisensa viereen.
-
--- Sinne jäi. Mielellään kai Antti hänet isänsä viereen hautaa. Onhan
-siinä edes hiukan lohdutusta.
-
--- Ne olivat kiinteitä miehiä, nuo kaksi. Eivät unohtaneet. Mutta
-surmakseen kai se isä sinne niin himoitsikin. Olisi rauhassa sivu
-soudettu, kuten ensin aiottiin, niin eheinä oltaisiin. Kun tulikin
-tuohon kaarteeseen mennyksi. Siinähän se isä taas kostoon yltyi, sillä
-sanotaan hänen ja vanhan Vaaralan siinä nuorena kerran tavanneen... On
-hyvä, että Antti ei ole aivan kintereillä.
-
-
-IV.
-
-VAINOLAISTA ETSIMÄSSÄ...
-
-Nähtyään koiransa kuolleena ymmärsi Antti heti mitä oli tapahtunut.
-Ensin vaati koston himo ryntäämään suoraan, mutta sitten heti
-metsäihmisen vaisto sai oman hengen rakkauden elpymään. Välähdyksenä
-selveni hänelle, kuinka järjetöntä olisi ollut hänen aseetonna
-syöstä vainolaisten keskelle. Kuoleman hän sieltä olisi saanut ja
-siten riistänyt perheeltään sen ainoankin tuen, mikä sillä oli vielä
-jäljellä jos se oli enää elävien joukossa. Ja tuossa samassa tajun ja
-ajattelun välähdyksessä kerkesi hän huomata senkin, kuinka edullista
-oikeastaan oli hänen asemassaan, ettei hän ollut joutunut tuonne tupaan
-piiritetyksi, sillä mistään tehokkaasta puolustuksesta ei tietenkään
-olisi voinut olla puhetta. Parempi oli hänen toimia saartolinjan
-ulkopuolella.
-
-Kärppänä painui hän siis takaisin tuparakennuksen varjoon, kuunnellen
-henkeään pidätellen. Jo heti oli hän mielessään paikan äänettömyyttä
-ihmetellyt, eikä nyt, kun sitä yhä jatkui, voinut pidättää itseään,
-vaan läksi matalana hiipimään solasta pihalle. Kun sielläkään ei
-näkynyt mitään, siirtyi hän varovasti pitkin matalaa kivijalkaa tuvan
-ovea kohti. Hän ei huomannut muuta väkivallan merkkiä kuin aitan oven
-auki; tuli portaille, siitä pimeään etehiseen; siitä pimeään tupaan,
-sillä päre oli aikoja sitten palanut. Astuttuaan tupaan kompastui hän
-johonkin pehmeään, kosketti sitä kädellään, satutti kätensä johonkin
-niljakkaan, ja ymmärsi kaikki.
-
-Hän ei huutanut eikä valittanut, mutta hänen kurkkuaan kuivasi ja hänen
-täytyi nieleskellä alinomaa, ikäänkuin jotakin ahdasta ja raskasta alas
-painaakseen. Horjuen, tuntien omituista heikkoutta jaloissaan meni
-hän liedelle, ja puhalsi sen hehkuvista hiilistä päretikkuun valkean.
-Silloin hän jo näki kaikki.
-
-Hän meni isänsä ruumiin ääreen ja kumartui ukkoa katsomaan. Olisi
-luullut vihan vimmassa kuolleen kasvoilla näkyneen joitakin juuri
-kuoleman edellä tapahtuneitten ankarain sielullisten liikutusten
-jälkiä, mutta ei; ukko oli rauhallinen, jopa tyytyväisen näköinen.
-Käsi puristi vielä lujasti puukon vartta, eikä hellittänyt siitä
-vielä silloinkaan, kun Antti, kiskaisten puukon haavasta, nosti hänet
-penkille. Sitten kääntyi hän katsomaan ympärilleen, silmissä suorastaan
-avuton kauhu.
-
--- Missä Helena ja lapsi?
-
-Kauhistuttavana jysähti nyt tämä kysymys hänen mieleensä. Ruumiitten
-löytö oli äsken lyönyt hänet niin turraksi, että kaikki henkinen
-toiminta oli ikäänkuin pysähtynyt, mutta päreen valossa ympärilleen
-katsottuaan oli hänelle heidän poissa olonsa äkkiä todellisuutena
-esiintynyt. Hän tuijotti hurjasti ympärilleen ja juoksi etehiseen, hän
-ei enää vaaraa varonut, vaan juoksenteli ympäri pihaa, käheällä äänellä
-rakkaitaan huudellen. Mutta huuto kaikui tyhjään yöhön, raskaassa
-ilmassa ei kaikukaan vastannut, ja merkkiäkään ei ilmennyt onnettoman
-hätää huojentamaan.
-
-Äkkiä seisahtui Antti taas, mietti hetkisen ja juoksi sitten tupaan.
-Hän oli kuin peto, jonka penikat oli ryöstetty ja joka nyt vainuaa
-ryöstäjän jälkiä. Uudelleen tulen viritettyään näki hän, miten kaikki
-oli tapahtunut, huomasi perheensä joutuneen yllätyksen uhriksi. Sitä
-vain hän ei ymmärtänyt, miksi ei oltu taloa poltettu ja elikoita
-surmattu, kuten aina oli tapana ollut voitolle päässeen. Hänen
-huudoistaan säikähtyneinä tormailivat elikot tuolla pitkin tanhuata.
-Senkin ymmärsi hän nyt, että Helena ja lapsi olivat ryöstäjän hallussa.
-Vaikka hänen sitä ajatellessaan posket paloivatkin kuumasti ja uuden
-onnettomuuden näky avautui mieleen, tunsi hän kuitenkin jonkunmoista
-mielihyvää siitä, että kaiken todennäköisyyden mukaan edes hengissä
-olivat. Ja siitä samasta ajatuksesta, ettei kenties vielä kaikkia oltu
-menetetty, sai hän myös voimia ruveta asemaansa järjellisesti pohtimaan.
-
-Hän älysi, että hänen oli pienintäkin seikkaa myöten käytettävä
-hyväkseen ne mahdollisuudet, jotka tarjoutuivat hänen käytettävikseen
-perheensä pelastamiseksi. Yksin ollen ja voimatta toivoakaan apua
-muualta täytyi hänen koettaa voittaa viekkaudella vihollisensa, niin
-kauan kuin se on hänen saavutettavissaan; jos se pääsisi painumaan
-kovin syvälle rajan toiselle puolelle, saattaisi Helenakin olla ijäksi
-mennyttä.
-
-Ja erämaan asukkaan metsästäjä-vaistot virkosivat kokonaan ja hän
-ryhtyi valmistautumaan retkelleen kaikella sillä viekkaudella, minkä
-turvaton ja vaaran-alainen elämä oli jo syntymästä hänen veriinsä
-istuttanut. Hän ei syöksynyt valitellen salolle onnettomuuttaan
-ilmoille huutamaan, vaan hän rupesi lujittamaan jalkineittensa pauloja,
-otti seinältä nuolet ja joutsen, tarkasti jänteen, koetteli terää,
-pisti pienen kirveen vyöhönsä, haki konttiinsa evästä, otti tulukset
-taskuun, ja meni päästämään karjansa pihanurmikkoon. Sinne lukitsi
-hän sen tukkien sola-aukot joka puolelta. Palattuaan tupaan nosti hän
-Arhippaisen toiselle penkille isänsä viereen, lukitsi oven ulkoa ja
-ottaen keihäänsä sauvakseen läksi kiiruhtamaan rantaan. Veneellä oli
-vainolaista ajettava ja tie pesälle löydettävä...
-
-Rantaan mennessään ei Antti unohtanut varovaisuuttaan, ja katui
-ankarasti äskeistä huutoaan. Parempi oli, ettei vainolainen tiennyt
-vainottu olevansa, vaan luuli elävänsä turvassa kaikilta vaaroilta.
-Silloin oli hyvä sopivalla hetkellä iskeä niin että asia ratkeaisi.
-Ja sen täytyi ratketa. Antti tiesi olevansa sitkeämpi, väkevämpi ja
-viekkaampi kuin yksikään noista; niin oli isäkin ollut ja niin oli
-hänkin. Aina oli voitettu ja totuttu voittamaan, sillä ainoastaan
-voittoon sisältyi elämisen mahdollisuus näillä perukoilla, olipa
-sitten kysymys eläimistä, ihmisistä tai luonnosta. Jos tuli yksikään
-todellinen tappio, niin oli hukka edessä. Olemassa olosta riiteli
-täällä jokainen elävä olento...
-
-Aamu alkoi hiukan kajastaa, kun Antti saapui rantaan, mutta kajastusta
-oli jo himmentämässä uhkaava pilven lonka, joka oli nousemassa idän
-taivaalle. Oli kuin olisi tämä hiottava ja raskas onnettomuuden päivä
-tahtonut tehdä täydellisen puhdistuksen ja salaman tulella kuluttaa
-pois ne veren merkit, joita se oli nähnyt ihmisten jälleen toisiinsa
-iskevän. Salaman isku oli Antille myöskin se huomio, että hänen
-veneensä oli viety.
-
-Hän rupesi ymmärtämään vihollisen varovaisuutta, mutta huomasi siitä,
-että se tuskin tiesi hänellä olevasta pikku veneestä.
-
-Suoraan oikaisi hän metsään ja läksi juoksemaan tuonne ennen mainittuun
-kaarteeseen.
-
-Sinne saavuttuaan näki hän sen tyhjäksi. Lintu oli jo lennossa hyvässä
-matkassa. Sarakossa vain näkyi kaksi vakoa veneitten jäljiltä. Antti
-meni lähemmäksi katsomaan ja huudahti ilosta: vedessä sarojen välissä
-keinui jo puoleksi uppoamassa Helenan päänauha.
-
-Tuossa tuokiossa oli hän omalla veneellään ja sijoittautui
-keskiteljoille soutamaan. Airon lujuus ei ollut suunniteltu hänen
-intonsa vertaiseksi, vaan taipui luokkana hänen soutamaan lähtiessään.
-
-Mutta kaukana jo souteli vihollinen.
-
-Kun se äsken vielä oli ollut Vaaralan kohdalla ja vaimentaen sountiaan
-kuin pahan omantunnon käskemänä, vaikka luulikin vihollisen olevan
-kaukana, koetti siltä siltikin piilotella, kajahti äkkiä yössä Antin
-käheä huuto:
-
--- Hele-e-ena-a-a!
-
-Kuin puukon pistämänä syöksyi Helena teljoiltaan, jossa hän istui
-soutamassa, mutta samalla tunsi hän myös kylmää terästä kurkullaan.
-Avunhuuto tukahtui kurkkuun, jääden sinne pakottavaksi tuskaksi. Mutta
-sen täytyi jäädä, sillä tuossa oli puukko valmiina myös pikkupojan
-varalta ja katse uhkaavana ikäänkuin sanomassa: jos äänen päästät, niin
-henki... Nöyränä kumartui Helena soutamaan ja suuret kyyneleet valuivat
-hiljaa pitkin hänen poskiaan. Vaitiollen katsoivat julmat miehet hänen
-itkuaan, mutta eivät paljoa säälineet. Tämä oli heille ja tälle ajalle
-tavallista...
-
-Kun oli päästy loittonemaan, niin jo naurahti Helenan veneen perämies:
-
--- Susi kaipasi naarastaan ja pentuaan.
-
--- Ja huuteli, mutta turhaan huusi; otettu se nyt on täti-vainajan
-sijainen...
-
-Jo kurotti eräs kätensäkin Helenaan, mutta toinen, sorea ja vaitiollen
-souteleva karjalainen esti. Kiire oli kuljettava, sillä kauas piti
-ehtiä, ennenkuin uskalsi ensimäistä levähdystä pitää. Kun oli ollut
-kuusi miestä ja vain kaksi venettä, oli kulku käynytkin nopeasti, mutta
-nyt kun oli kolmaskin vene kuljetettavana, oli se hitaampaa. Saaliilla
-raskaasti lastatut veneet kulkivat sitäpaitsi melko syvällä, joten
-ei auttanut kaikkialla suorimpia paikkoja valita, vaan täytyi hiukan
-mutkitellen kierrätellä.
-
-
-V.
-
-KOHTAUS PEURAKOSKELLA...
-
-Yön ja päivän matkan päässä Vaaralasta reittiä ylöspäin kapenivat
-vedet joeksi, joka koskina kuohahteli paikoitellen hyvinkin jyrkkien
-kallioiden välissä. Se oli kuitenkin siksi syvä, eikä liian vuolas,
-että köyden avulla saattoi vetää veneet virran niskaan. Siitä aukeni
-taas eteen aava ja autio Parvaselkä, jonka keskelle luoja aivankuin
-huvikseen oli heittänyt pienen, korkeakallioisen saaren.
-
-Tuossa äsken mainitussa joessa oli koski, jota sanottiin Peurakoskeksi.
-Sen alla suvannossa kohosivat rantakalliot korkeiksi ja jyrkiksi, niin
-että veden rantaan ei ollut siellä yrittämistäkään. Vasta juuri kosken
-alla madaltui ranta niin, että jalka sai sijaa. Tuolla kuilussaan
-virtasi joki synkkänä kuin manalan virta, puhjeten tuontuostakin
-suurille, tummille "häränsilmille". Kallion koloon sinne tänne eksynyt
-tuomi tai koivu ponnisteli urhokkaasti kohti yläilman valtaista valoa,
-vihreydellään somasti paikkaa pukien.
-
-Usein ei paikan yksinäisyyttä häiritty, vaan rauhassa sai kuikka,
-koskelo ja pilkkasiipi-telkkä tässä tummassa suvannossa kalastusta
-harjoittaa. Hurjan temmellyksen paikaksi joutui se keväisin, kun
-Parvaselän jääjoukot vinhan kevättulvan tuomina johtautuivat
-Peurakosken nielusta kuin ahtaasta solasta, josta ei olisi mahtunut,
-mutta täytyi. Kun suvanto oli lyhyt ja sen alapäässä heti alkavan
-kosken niskassa saari ja hyvin ahdas väylä, sulloutuivat jäät,
-kaatuneet puut ja muu niiden mukana kulkeutunut pärtö suvannossa
-jyskäväksi, paukkuvaksi, kirahtelevaksi ryhmäksi, joka oli kuin luonnon
-antama kamala esimerkki todellisen ahdistuksen vaikeudesta. Ainoastaan
-paksuin sydänjää, lujin hongan runko sai siinä säilytetyksi edes
-jotakin haamua entisyydestään, mutta kaikki heikko ja vähäpätöinen
-jauhautui olemattomiin. Mutta luonto tiesi pääsyn. Sinne armotta
-ahtamaansa ja vaivaamaansa joukkoa nosti se tuuma tuumalta yhä
-ylemmäksi, kunnes päällimmäisinä olevat hennoimmat ainekset jo kallion
-reunoja luulivat hiipovansa. Ja niin koetti vihdoin vapautuksen hetki;
-huumaavalla jyrinällä ja paukkeella lähti jääjoukko vyörymään yli
-saaren ja alempana madaltuvien rantojen, nyt vuorostaan mahtavana
-kaikki alleen lannistaen...
-
-Tämä joen kohdalta jokseenkin leveä, vesistöjä erottava maakannas oheni
-kauempana mantereen rannassa kapeaksi harjanteeksi, joka oli kuin
-kämmenen reuna kahden valtavan veden välillä. Mutta harjanne oli niin
-korkea, ettei isompaa venettä voitu miesjoukotta siitä yli haalata,
-saatikka sitten lastissa olevaa, ja niin jäi luonnon oma väylä, vaikka
-olikin koskinen, yleisimmäksi kulkutieksi. Ja jos olisi joku asettunut
-vahtiin Peurasuvannon kallioille, kun siitä kulkue raskaasti ponnisteli
-ylös vastavirtaa, niin olisi hän voinut lähettää nuolen tuolta kallion
-reunalta, kituvan katajan takaa, melkeinpä kohtisuoraan kulkijan
-päälakeen... Menneinä aikoina se teko oli varmaan usein tehtykin, ellei
-suvannolla soutaja huomannut lähettää muuatta joukosta maitsekin...
-
-Peurasuvannon suunta oli suoraan idästä länteen. Ihmeellinen oli näky,
-kun auringon laskun aikana saapui koskea alas. Oli kuin olisi laskenut
-sulavaa kultaa myöten itse ijankaikkisen valon ahjoon, joka tuolta
-suvannon alta vastaan loisti joen uoman täyteisenä ovena. Kimallellen
-hyppelivät tuossa valossa hyrskyt, vene keinui kuin pehmeillä
-patjoilla, ja kovissa kohdissa tunsi kulkeva sitä pyhää hätää, joka
-lienee tunnettava kuoleman edessä senkin, joka uskoo autuaasti
-kuolevansa. Ja kun kalliot suvannolle saavuttaessa yhä kohosivat,
-muodostuen alempana siksi portiksi, josta aurinko loisti ijäisyyden
-ihanana valona, saattoi mustalla virralla sitä kohti keinuessaan
-uneksua, että oli löytänyt unholan virran joka päättyi autuuden
-valtamereen...
-
-       *       *       *       *       *
-
-Hyvin tunsi Antti nämä seudut, tunsi kalliot, kosken, Parvaselän, tunsi
-saarenkin kaukana selällä. Ja sitä muistaessaan tunsi hän kipeätä
-pistosta ja mielenliikutuksen karvasta ailahtamista sydämessään
-ja samalla heikkoutta; mutta luonnollisena vastavaikutuksena
-tuosta terästyi taas mieli entistä voimakkaammaksi ja kostonhimo
-kiihkeämmäksi...
-
-Ruvetessaan soutamaan oli hänellä suunnitelmansa ainakin osaksi
-selvillä. Hän ei halunnut ilmoittaa viholliselleen ajavansa sitä takaa
-ennenkuin Peurakosken suvannolla, mutta sinne oli hänen jouduttava
-ennen kuin sen. Ja se olikin hyvin mahdollista, sillä hän voisi
-keveällä kaksilaidallaan päästä oijustamaan poikki kannasten ja kapean
-Peuraharjun, sekä olla jo sopivassa paikassa Parvajärvellä vahdissa,
-jos Peurakoskella ei hyvin kävisi. Hän otaksui karjalaisten kulkevan
-yhtämittaa koko tämän yön ja vuoroin levähtäen seuraavan päivänkin,
-aikoen kunnolleen yöpyä vasta vanhassa yöpaikassa Peurakosken niskassa,
-ellei mikään häiritsisi. Ja juuri tuon rauhassa yöpymisen tahtoi Antti
-estää, sillä palava pelko ja raivo sai hänet kuvittelemaan jatkuvaa
-onnettomuutta kohdalleen. Mutta vaaraa tunteva hermo ei laukea
-himokkaaksi ja veri ei pääse luvattomille teille sillä, jonka täytyy
-pelätä henkeänsä. Mutta ennen Peurakosken yöpaikkaa ei tarvinnut pelätä.
-
-Ja piilossa pysyäkseen poikkesi Antti soutamaan omia ruohoisia
-oijusväyliään. Yhä kirkkaampana kuvastelihe veneen virissä nouseva
-päivä. Ukkonen, joka vielä äsken oli uhkaavana hymissyt päivän nousun
-taivaalla, oli hetkeksi rauennut taivaan rannan taa, odottamaan
-sopivampaa ryntäyksen hetkeä. Ja tuosta innostuneena oli päivä ruvennut
-ikäänkuin entistä kirkkaammaksi, muutamassa hetkessä karkoittaen yön
-merkit. Lahtien pohjukoissa viipyvät sumuhunnut kukisti se yhdellä
-ainoalla valtijakatseellaan, aamun viileätä neitosta koetti se saada
-lämpenemään intohimoisilla syleilyillä, yhä uudelleen yrittäen kuin
-väsymätön rakastaja, joka ei heitä, ennenkuin neito autuuden hurman
-valtaamana hänelle antautuu. Mutta antaumuksen hetkellä, kun se muuttuu
-aamusta päiväksi, aavistuksesta todeksi, neidosta naiseksi, se sulaa
-kyyneliin, itkien tyyntä ja koskematonta menneisyyttään, ja kyyneleet
-jäävät helmiksi maan päälle...
-
-Mutta aamun kauneutta ei ymmärrä mies, jonka sydän on musta ja
-synkkä kuin yö; yksi ainoa ajatus on hänen sielunsa herra: vaimon ja
-lapsen pelastaminen ja kosto. Hänen alkuperäinen luontonsa nauttii
-suunnattomasti tästä ajatuksesta, ehken enemmän vielä sen jälkimäisestä
-osasta. Olihan luonnollista, että hän pelastaa Helenan, ja hänen
-onnensa ei ole sen johdosta taas tunteva rajoja, mutta sen jälkeen
-seuraava kosto on, niin hän tunsi, kuin huumaava juoma, jonka tuottama
-humala on autuaallinen. Kun hän äsken tuvassa oli tuntenut veren hajun
-ja satuttanut kätensä isänsä veriseen ruumiiseen, oli hän syttynyt
-sammumattoman vihan paloon. Mikään eläväksi tullut kristillinen rakkaus
-ei ollut päässyt häneltä tätä tunnetta hillitsemään, vaan paloi se
-kiihkeänä ja voimakkaana, joka uudesta tilaisuudesta virikettä imien.
-Ja hän sisällytti tähän tunteeseen sen rikoksen mahdollisuudenkin,
-jonka alaisena hänen vaimonsa ja lapsensa oli, suunnitellen
-rangaistuksensa määrän sen mukaan kuin se jo olisi tapahtunut.
-Tuon rangaistuksen määrää ei muuten voinut paljon suunnitteluilla
-määritellä, sillä erämaan rangaistus oli yleensä kuolema; Antin isän
-kuolema, vaikka hänen surmaajansakin oli jo henkensä menettänyt, oli
-perustana sille vaatimukselle, joka on aina ja kaikkialla ollut erämaan
-laki: silmä silmästä ja hammas hampaasta.
-
-Mikä ihana näky: saarisena avautuu aamun kirkkaudessa eteen siintävä
-selkä, tuskin huomattavasti tuulen virissä karehtien. Lehväiset saaret,
-jotka näyttävät kohoavan veden kalvosta kuin unelmat, tuntuvat keinuvan
-onnessaan. Kaarteissa avautuvat valkoiset hietikot, jotka aallon
-helkkä kirjailee uusiin hienoisiin uriin joka päivä, ja edustalla
-valmistautuu kaislikko taas aallon käskystä keinumaan. Katse siirtyy
-rauhoittuneella nautinnolla viheriöivästä levähdyspaikasta toiseen,
-yhä kauemmaksi, kunnes se vihdoin uppoutuu kaukana siintävien vaarojen
-sineen. Mutta tuossa vasemmalla kohoutuu harjanne jo rannasta jyrkkänä,
-pukeutuen juureltaan tiheään lehtimetsään, mutta harjaltaan muuttuen
-komeaksi kelohongikoksi. Metsävalkean tuli on aikoinaan keskeyttänyt
-elämännesteen juoksun petäjän tiehyeissä ja muuttanut sen juurikuivaksi
-hongaksi; sade ja tuulet ovat siitä kaarnan lahottaneet ja pudottaneet,
-ja oksat ovat käpertyneet ryhmyisiksi käsivarsiksi, jotka vakaina
-ja ikäänkuin aatteellisina aina osoittavat taholleen. Ne oksat ovat
-kotkan ja kalasääsken mieluisimpia istumapaikkoja, niillä ylpeinä ja
-luoksepääsemättöminä istuen hautovat ne uusia rikoksia erämaan rauhaa
-vastaan.
-
-Erämaan rauha -- se on näennäistä: kaikkialla on sotaa ja taistelua.
-Tuossa pakenee veneitä vimmatulla vauhdilla, tuossa niitä synkeällä
-ilmeellä ajetaan takaa. Tuossa uipi ylhäinen kuikka, ilmeelläkään
-suunnatonta ahneuttaan ilmoittamatta; tuolla istuu kelohongan latvalla
-kalasääski, keltasilmäinen, vaalea, merkillinen lintu, joka taukoamatta
-tuijottaa järvelle veden kalvoon. Ja kun saaliiksi kelpaava kala
-ilmestyy veden pintaan, kohoaa se pitkille siivilleen, jännittää
-keltaisia pyöreitä kynsiään ja pudottautuu kohahtaen kalan niskaan,
-raskailla siiven iskuilla kohottautuen jälleen ilmoille. Mutta väristen
-kyyristäytyy silloin rannan ruohokossa korteikkoon piiloon sorsa,
-jonka elämä on vaappumista pelon ja toivon vaiheilla... Ja jos poistuu
-järveltä metsään, on vain toinen taistelu edessä. Pedot suurimmasta
-pienimpään elävät alituisessa veren janossa, siihen syntyen ja kuollen;
-ja ikäänkuin tämän veren janon ikuisuuden todistukseksi, näyttääkseen,
-että niinkauan kuin imettäväisten sukua on ollut maan päällä, on luonto
-säilyttänyt pohjolassa pedon, ahman, joka veren janossaan on hirviö.
-Kehityksen takia ei ole olemassa tälle pedolle, vaan on se palloamme
-polkenut samallaisena kuin tänään jo silloin, kun muu nisäkästen lauma
-oli vielä näöltään toinen. Se on kuin hirmuinen muinais-ilmestys, joka
-puussa varroten syöksee saaliin niskaan, hakee hampaisiinsa kaulasuonet
-ja puree.
-
-Antti souti kuin hurja, tuntemalta väsymystä. Hänen katseensa oli
-tunteeton luonnon kauneudelle, sillä hänhän kuului siihen itsekin
-olennaisena osana. Hän ei itse tiennyt, että hän oli vielä siksi
-peto, että veren jano saattoi vääryydestä herätä; ei tiennyt olevansa
-muuta kuin mies, jolle oli tehty veristä vääryyttä. Kaihoten ja
-malttamattomana katsoi hän taakseen, milloin avautuisi hänelle se
-salmensuu, josta hän pääsisi oikaisemaan kohti Peuraharjun tyveä...
-
-       *       *       *       *       *
-
-Ontrei-perämies piti venekuntaa lujilla. Tuon tuostakin käänsi hän
-ruskeatukkaista päätänsä katsoakseen taakseen. Joku epämääräinen pelko
-vaivasi häntä, monessa kahakassa mukana ollutta voimakasta miestä,
-ei itsekään oikein tiennyt, mikä. Hän oli oikeastaan vastustanut
-koko Vaaralan ryöstöä, sillä naapurirauha oli hänestä tärkeä, ja
-ryöstettäviä oli kauempanakin, mutta menihän mukaan sentään, kun
-Arhippainen kiukkuisesti vaati. Siinä hän nyt sitten sai sen, mitä
-haki, mietti Ontrei katkerana. Vaaralan vanha Juha oli aina ollut
-kamala ja salaperäinen, onnettomuutta tuottava mies, ei olisi pitänyt
-mennä enää häntä häiritsemään... Poika kuului olevan yhtä sisukas, ja
-varmaan tämän teon kostaa kipeästi...
-
--- Ontrei, laske maihin, pyyteli Helenan vieressä soutava nuori
-kiharatukka karjalainen. Hiki helmeili hänen otsallaan. Pikku poika
-Helenan jaloissa itki katkerasti.
-
--- En laske, Kuisma-veljeni, kielsi Ontrei, vasta Peuran niskassa
-levätään; siinä jo voimme olla rauhassa. Mutta jos lienee soutaaksesi
-raskas, niin upota tuo Vaaralan vene, sillä ei Antti ainakaan sillä
-enää pysty takaa ajamaan. Eipä ole paljo saaliistakaan taikaa...
-
-Paras tavara nostettiin toisiin veneisiin ja parilla kirveen iskulla
-tehdystä reijästä alkoi vesi pulputa sisään. Sinne se jäi jälkeen
-painuen yhä syvemmälle kunnes aivankuin levottomaksi tullen rupesi
-hitaasti pyörimään ja upposi. Helenasta tuntui kuin olisi viimeinenkin
-yhdysside kotiin päin katkennut. Vaikea oli hänen taas estää ainoata
-huojennustaan ja turvaansa, itkua, tulemasta...
-
--- Älä itke, marjaseni, rupesi kaunis nuori karjalainen lohduttamaan.
-Hyvin me sinua perillä pidetään.
-
-Hän katsoi Helenaan pitkään, hymy leikkien punertavilla huulilla.
-Helena tunsi häpeävänsä, puna peitti hänen poskensa, ja hän painoi
-päänsä alas siirtäen huivia silmilleen. Mutta karjalainen hymyillen
-nosti huivia toisella kädellään ja koetti katsoa silmiin. Silloin
-Helenan inho, johon sekautui arka aavistus jostain pelottavasta,
-pukeutui tarmokkaaksi torjunnaksi...
-
--- Kas kas, sanoi karjalainen, jonka nuortea ruumis naisen läsnä olosta
-tunsi vastustamatonta kiihoitusta.
-
-Pieni poika katsoi kummastuneena äitiinsä ja karjalaiseen. Jälkimäisen
-iloinen ystävyys oli vähitellen saanut hänet unohtamaan pelkonsa ja
-mukautumaan uusiin oloihin. Mutta nähdessään äitinsä vihaisen ja
-loukkautuneen liikkeen meni hän jälleen oman kansansa puolelle ruveten
-tarmokkaasti miehen jalkaa nyrkillään takomaan.
-
--- Älä pelkää, lohdutteli mies; en minä pahaa tee. Ja muuttuen
-vakavammaksi rupesi hän taas soutamaan, silmissä uneksiva ilme.
-Hänen herkkään mieleensä ei voinut olla vaikuttamatta se surullinen
-kohtalo, johon oli joutunut tuo hänen rinnallaan soutava nuori, vielä
-viehkeä nainen, erittäinkin juuri siksi, että hän oli nainen, minkä
-joka liikekin Kuismalle hänen pitkän erossa-olonsa jälkeen toisesta
-sukupuolesta ihastuttavasti ilmoitti. Hän oli vielä liian nuori
-ollakseen raaka ja liian hehkuva ollakseen kylmä. Helena tai joku
-muu, kunhan vain oli kaunis nainen, olisi kentiesi nyt herättänyt
-hänessä eloon kaiken sen hellyyden, jota hänen sydämensä pystyi
-tuntemaan. Ja se pystyi. Hänen kansansa oli ollut ammoisista ajoista
-tunteitten kansaa, helposti riehahtava sekä hellyyteen että julmuuteen,
-innostuva sotaan ja retkeilyyn, lauluun ja soittoon, helposti heltyvä
-kyyneleihin. Mutta siltä puuttui tuo juro, sitkeä ja arkipäiväinen
-voima, joka suunnittelee väsymättä tekoansa vuosikausia, omistaen
-kaiken henkisen tarmonsa tulevaisuuden silmälläpitoon. Hetken lapsi,
-oli se vaikka kuinka etevä, ei kestänyt kesää kauemmin, vaan lannistui.
-Sen tunsi vaistomaisesti hänen sukunsa ja tiesi, että tuo hiljainen
-heimolainen rajan takana oli etevämpi juuri tässä olemassa ololle
-tärkeässä ominaisuudessa ja kerran oli oleva hänen henkistenkin
-saavutustensa perillinen...
-
-Kuisman herkkä mieli ailahti surulliseksi. Mitä muisti mies, äsken
-kuollutta vanhustako, vai jotakin neitoa nuorta tuolla rajan takana,
-jonne oltiin pyrkimässä?
-
-    Kus kuldaine kulgenov,
-    Valgei-tukku voappunov?
-
-Peurajoen suuta ei näkynyt ulapalle, sillä juuri ennen järveen laskuaan
-joki teki mutkan purkaen vetensä viistoon, niin että toinen ranta
-jäi kapeaksi niemekkeeksi. Paljoa huokaamatta lähti matkue nousemaan
-jokea, virrat sauvoen ja kosket nousten vetämällä. Helposti noustiinkin
-Peurasuvannolle saakka, mutta sitä ylös mentäessä, ennenkuin itse
-koskea lähdettiin nousemaan, teki mieli jo lepuuttaa. Mutta niskassahan
-jo odotti yöpaikka, joten monen minuutin aikaa ei airoja vedestä poissa
-pidetty...
-
-Oli jo tullutkin ilta, mutta paljoa iloa se ei tarjonnut. Koko päivän
-uhannut ukkosilma näytti vihdoinkin tekevän tuloaan. Taivas oli mennyt
-pilveen, oli tyyni aivankuin myrskyn edellä ja Peurasuvannon musta vesi
-juoksi sileänä ja salaperäisenä kuin Tuonelan virta. Ontreista tuntui
-kaamealta ohjata venettä tuohon onkaloon, mutta sinnehän oli mentävä,
-sillä muuten ei päässyt...
-
--- Soutakaa kovemmin, sanoi hän äreästi.
-
-Kalliot kohosivat yhä korkeammiksi ja alhaalla kävi yhä hämärämmäksi.
-
-Vaiti olivat kaikki...
-
-Silloin kuului tuolta ylhäältä tuttu särähdys ja nuoli lensi suoraan
-Ontrein päähän. Mies ähkäsi ja kaatui taaksepäin virtaan... Sanaton
-kauhistus valtasi kulkueen, joka hetkiseksi aivan herpoutui...
-
-Mutta vain hetkiseksi. Tuossa tuokiossa karkasi Kuisma pystöön, tempasi
-Helenan pojan ja uhaten heilautti sitä kuin virtaan heittääkseen.
-Helenan sydäntä vihlasi ja kiljaisten koetti hän saada poikaansa
-takaisin, mutta onnistumatta, sillä voimakas käsi sieppasi hänet
-taaksepäin. Ei Kuisma kuitenkaan heittänyt parkuvaa pienokaista
-virtaan, vaan oli tahtonut teollaan osoittaa, että jos toinen nuoli
-vielä tulisi, niin... Ja siitä, että toista ei tullut, hän älysi, kuka
-oli ollut tuo kallion laelta ampuja...
-
-Kaikki äskeinen hellyys oli hävinnyt.
-
--- Ei tainnutkaan olla miehesi Rasilla, koska niin pian on peräämme
-joutunut, että jo edellekin pääsi? sanoi hän katsellen Helenaan
-synkästi.
-
-Helena älysi, että varmin keino pelastua oli pysyä valheessaan.
-
--- Varmasti Rasille meni, koetti hän vakuuttaa. Kuka sanoi, että Antti
-oli ampuja?
-
-Kuisma ei vastannut, vaan silmäili ylös kallion laelle. Sieltä ei
-kuulunut mitään, ei näkynyt mitään, vaan oli kuin olisi aave tuon
-surmannuolen lähettänyt. Ei ollut apua palaamisesta, paras oli mennä
-eteenpäin. Ja vauhdilla nyt mentiinkin, sillä äskeinen epäämätön
-todistus vaaran läheisyydestä oli karkoittanut kaiken velttouden.
-Heti kun Kuisma pääsi maalle hyppäämään, kiiruhti hän ranta-äyräälle
-seutua tarkastamaan, mutta mitään ei näkynyt. Kaikki oli kuin haudassa,
-ainoastaan jo alkava jumalanilman kohina kuului kaukaa.
-
--- Koskelle, komensi hän.
-
-Vimmatulla vauhdilla noustiin jyrkkää ja vikevää Peurakoskea, mutta
-aikansa otti se kuitenkin kaikesta nopeudesta huolimatta. Kohisten
-pauhasi jo tuuli metsässä, ukkonen jyrisi taukoamatta ja salamat
-valaisivat silloin tällöin vaahtoharjaista järven pintaa. Salaman
-valossa vilahteli kaukaa selältä harmaakallioinen ja kituvahaapainen
-saari.
-
-Kukaan ei ajatellutkaan nyt Peuran niskaan yöksi pysähtyä, vaan suoraan
-järven poikki, ohitse saaren, suori Kuisma miehensä soutamaan. Kuka
-uskaltaisi jäädä tänne, metsässä hiipivän vihollisen syötiksi? Kun
-järven poikki päästäisiin, niin vaikea olisi jo seurata, sillä heti
-ei uskaltaisi jälkeen lähteä, vaikka olisi venekin, yksin kun näytti
-olevan...
-
-Kalpeina soutivat miehet ja ristinmerkkiin moni jo turvautui. Oli kuin
-olisi luonto tahtonut panna raivoisan vastalauseensa taas tapahtunutta
-surmaa vastaan ja siinä itse joutunut hillittömään tilaan, siveelliseen
-suuttumukseen, joka ei enää tuntenut rajoja. Perintakainen myrskytuuli
-kiidätti veneitä vauhdilla järven aavalle selälle, jossa aaltoilun
-tilaa saanut vesi kuohahteli lakkapäinä. Raskaasti lastatut veneet
-eivät jaksaneet nousta keveästi aallon harjalle, vaan pääsi se
-pujahtamaan tuontuostakin reunan ylitse. Miehille selvisi pian, että
-oli vakava vaara edessä ja auskari joutui pian yhtä tärkeäksi aseeksi
-kuin airo, mutta siitä huolimatta ei vesilastia keretty ahtaa ulos niin
-paljo kuin sitä tunki sisään. Nopeasti tehden päätöksensä käännälti
-Kuisma veneensä saaren suojapuolelle, viilettäen rantahiekalle.
-
--- Tässä lieneekin hyvä yösija, sanoi hän; vaikea lienee tänne Antilla
-pääsy ja jos tulee, niin järveltäpä tuo tälle kalliolle näkynee.
-
--- Mutta puun saanti on tällä saarella huonoa, valitti toinen; ei muuta
-kuin hentoa haavikkoa. Joku ajopuu sentään löytynee... Kun iskee tulta
-valkeanaan... Pannaan edes noita veneitä kiinni... Jos menevät, niin
-silloin...
-
-
-VI.
-
-MURHISAARI...
-
-Ammuttuaan nuolensa ja nähtyään sen sattuneen valtasi Antin hurja ilo,
-jonka Kuisman uhkaus kuitenkin pian laimensi. Hän huomasi, että toista
-nuolta hänen oli mahdoton tuohon joukkoon lähettää, ellei tahtonut
-ottaa hengiltä juuri niitä, joita oli tullut pelastamaan. Raivoissaan
-ja tyhmistyneenä läksi hän juoksemaan veneelleen, hyppäsi siihen
-ja keikkui jo kaukana selällä, kun karjalaiset vielä ponnistelivat
-koskella. Se vain oli hänelle vielä selvää, että vihollistaan hän ei
-saanut päästää näkyvistään; vaikka hengen uhalla oli hänen estettävä
-lopullinen tuho.
-
-Riemu valtasi hänen mielensä muistaessaan äskeistä tekoaan. Se oli
-musta Ontrei, karjalaisista niitä kaikkein pelättävimpiä viekkautensa
-tähden. Eipä auttanut nyt kettua keinonsa, vaan virtaanpa kellahti...
-Kun olisi voinut viisi nuolta yhdestä jousesta lähettää, niin sinne
-olisivat menneet kaikki, mutta ei voinut. Ja kyllä ne nyt ovat
-varoillaan.
-
-Vaikka kuinka olisi ajatellut, niin ei voinut Antti löytää vaimonsa
-pelastamiseksi muuta keinoa kuin sopivassa tilaisuudessa panna kaikki
-arpaan hyökkäämällä heidän päälleen. Mutta heitä oli neljä eivätkä he
-olleet mitään lapsukaisia ainoakaan; jokaisessa miehen vastus.
-
-Ukonilma kiihtyi ja rupesi armottomasti heittelemään Antin
-kaarnapalasta. Pian huomasi hän, ettei hän voisi ilmaa kestää, ja
-poikkesi saareen, tosin pienellä vastenmielisyyden tunteella. Sieltäpä
-olikin hänen hyvä kalliolta taas nähdä, mihin vihollinen suuntaisi
-kulkunsa. Hän käännälti veneensä suojapuolelle, mutta ei vienytkään
-sitä hiekkaan, vaan kätki sen tarkkaan syrjemmäksi kaislikkoon. Sitten
-kiiruhti hän kallion laelle ja rupesi sinne piiloutuen vahtimaan
-karjalaisten tuloa...
-
-Saari, jota kansa joskus sanoo Murhisaareksi, oli luojan oikku.
-Järvestä kohosi hiekkainen pengermä, joka madaltuessaan oli ottanut
-kaislaa ja ruohoa sekä rannaksi muuttuessaan säilynyt valkoisena
-hiekkana. Vähän ylempänä kasvoi haapa-, leppä- ja paatsamaviidakkoa, ja
-vihdoin kohosi keskeltä kallio, paikoittain sangen jyrkkärinteisenä, ja
-laeltaan aivan paljaana. Mutta aivan kuin työtään vähäksyen ja haluten
-sen hävittää oli luoja äkkiä halkaissut koko saaren, reväissyt kallion
-halki ylhäältä alas saakka, muodostaen kuilun, jonka pohjaa myöten yksi
-henki kerralla sopi kulkemaan ja joka oli mitä kauniimmin hiekoitettu.
-Rotkon rosoiseen reunaan oli iskeytynyt kiinni pieni mänty, joka
-epätoivoisena taisteli henkensä puolesta nälkää ja tuivertavia tuulia
-vastaan ja jonka kakkaraksi muodostunut havuhattu rupesi ennenaikojaan
-harmaantumaan. Mikä nukuttava tuulien soitto männyn latvassa, mikä
-ijankaikkinen haavan lehtien lepatus! Ilmassa sinkoili valittaen
-vinkuva tiira, keveänä leijaillen tuulen varassa; vapisevalla sydämellä
-katsoi se hiekalla paljaina olevia muniaan tuntien aina vaarassa olevan
-vanhemman tuskia. Nukuttava yksinäisyys, toimettomuuden raukaiseva
-alakuloisuus valtaa mielen, joka tuntee outoja aavistuksia ja
-omantunnon syyllisyyttä. Ja kun jumalanilma pauhaa ja aallot vyöryvät
-sammumattomalla innolla ylös rannan hiekkaa, tuuli ulvoo ja rankkasade
-pieksää kallioita, tuntuu siltä kuin olisi juuri tämä paikka täällä
-järven aavalla selällä jumalan vihan ainoa tarkoitus, kuin tähtäisi
-se juuri siihen kaikki vihansa salamat. Ja rotkosta huutaa veren ääni
-syyttävänä vaikeroiden kostoa ja vapahdusta...
-
-Yhä terävämmin tuijottivat Antin silmät nähdessään myrskyssä
-taistelevien karjalaisten veneiden lähestyvän saarta ja yhä
-matalammaksi ja vaanivammaksi painautui hän kalliota vastaan. Hänen
-sydämensä oli vallannut pelko heidän kohtalostaan, ei heidän, mutta
-vaimonsa ja lapsensa kohtalosta, joka tuossa veneessä myrskyn käsissä
-oli sama kuin vihollisenkin; hänen teki mielensä rynnätä pystöön ja
-huutaa neuvova sana hätääntyneille, mutta hän hillitsi itsensä, --
-rajuilma kuitenkin lakkaisi pian ja hän olisi perheineen hukassa.
-Mutta kuin ilves, joka ilkeästi marahtaen näkee koiraparin saapuvan
-sen puun juurelle, johon hän, metsän iso kissa, on suojaa etsien
-paennut, sähähti Anttikin hämmästyneestä pelosta, nähdessään Kuisman
-kaartavankin saaren suojaan ja nousevan maihin...
-
-Vene! oli hänen ensimäinen pelkonsa. Hän hiipi sille kallion reunalle,
-jonne sen kätköpaikan olisi pitänyt näkyä, ja rauhoittui huomatessaan,
-ettei hänkään voinut sitä näin korkeallekaan erottaa tiheästä
-rantakaislikosta. Sitten matoi hän hiljaa kallion vastapäistä puolta
-alas, ja kätkeytyi haapa- ja leppäryteikköön, ymmällä siitä, mitä
-hänen oli tehtävä. Mutta siinä joutui hän kokonaan pois vainolaisen
-kuuluvilta ja rupesi hiipimään pitkin kallion juurta rantahiekkaa
-lähemmäksi. Päästyään halkeaman kohdalle pujahti hän sinne lähtien
-suoraan saaren poikki. Käytävän keskikohdalla huomasi hän kallion
-seinässä pienen syvennyksen, ja meni sinne piiloon. Siitä häntä ei
-voinut löytää, ellei tullut käytävää myöten aivan kohdalle...
-
-Kuin kuulotorven päähän kuuli hän halkeamaan, mitä rannassa tapahtui.
-Helena ja lapsi komennettiin maalle puita kokoamaan, miehet vetivät
-veneet keulanojaan hiekalle ja ottivat niistä eväskonttinsa, lähtien
-sopivaa yöpaikkaa etsimään. Puheesta ja risujen katkeamisesta
-kuuli Antti heidän nousevan korkeammalle, tiheikön takana olevalle
-pengermälle, joka avautui kallion juurella kuin suojattu alue.
-Vanhastaan tunsi Antti tuon paikan, sillä hänkin oli siinä kerran
-käynyt, mutta ei ollut tahtonut silloin tulta pitää eikä yöksi jäädä...
-
-Siinä oli erämiesten vanha nuotiopaikka ja siihen asettuivat
-karjalaisetkin. Väsyneenä haalasi Helena risuja paikalle, tuli
-viritettiin ja läpimärkiä vaatteita ruvettiin kuivailemaan. Kylmästä
-kohmettunut pienokainen pääsi sekin jälleen sulamaan ja rupesi syötyään
-tulen hauteessa haukottelemaan.
-
-Jumalanilma lakkasi vähitellen. Ilmassa tuntui pian sanomattoman raikas
-tuoksu. Tuuli tyyntyi. Järvi rauhoittui rasvatyyneksi. Vesikaari
-ilmestyi idän taivaalle ja tiira sinkoili jälleen ilmassa huoletonta
-kulkuaan. Pilvet olivat vielä taivaan rannalla uhkaavana muurina,
-mutta voimatta enää mitään, ja salama oli herpautunut niiden helmaan.
-Äsken oli kaikki tuskaa, intohimoa, raivoisata vihaa, nyt viileätä
-ja kyllästytettyä rauhaa. Intohimo oli tyydytetty ja näytti siltä
-kuin olisi luonto nyt vakaana äskeisen raivonsa perusteita pohtinut,
-miettinyt, mikä oli ponnistuksen tulos...
-
-Mietteissään istui Kuisma tulen äärellä, sanatonna seuraten toisten
-puuhia yön varalle. Väliin silmäsi hän salavihkaa syrjemmäksi, jonne
-Helena oli lapsensa kanssa kyyrähtänyt, ja taas oli hänen silmiinsä
-ilmestynyt tuo hellä ja sääliväinen katse. Vaaran hetki oli tuolla
-koskella herättänyt hänen nukahtaneen tarmonsa ja pannut hänet
-toimimaan nopeudella, neuvokkuudella ja voimalla, mutta nyt, kun hän
-arveli olevansa Antin saavuttamattomissa, vaipui hän jälleen unelmiensa
-valtaan. Erämaa on unelmien herättäjä. Utuisimmat laulunsa ja sävelensä
-antaa se soida sen sielussa, joka osaa sen tunnelmalle avata sydämensä,
-ja mieli raukenee outoon kaihoon, joka tekee sielun ikävästä sairaaksi.
-Kaikki, mitä hurjan karjalaisen sydämessä oli hellyyttä ja villiä
-rakkautta naista kohtaan, riehahti palamaan hänen katsoessaan tuota
-nuorta ja uhkeaa, joskin surun valtaan vajonnutta naista...
-
--- Tulen ääreen käy, kehoitti hän Helenaa, samalla liikahtaen
-syrjemmäksi aivan kuin vierellään tilaa tehden.
-
--- Älä käske, pyysi Helena tukahtuneella ja aralla äänellä, vetäen
-lastaan lähemmäksi.
-
-Mutta Kuisma ei enää näyttänyt kehoitustaan muistavankaan.
-Levottomuuden ilme välähti hänen kasvoillaan ja hän nousi seisomaan
-katsellen ympärilleen.
-
--- Kunpa tietäisin, missä on miehesi, sanoi hän synkeällä äänellä,
-Helenaan katsoen. Tietäisin, mitä hänelle tekisin... suolet lappaisin
-tuon puun oksille, tinan kurkkuun valaisin. Kun ei vain ympärillämme
-jossain taas liene vaanimassa...
-
-Hän lähti kulkemaan. Kiersi pitkin rannan reunaa, pitkin kalliota,
-poistellen tieltään syrjään paatsamapensaikkoa ja karkoittaen lentoon
-parven valittavia ja kirkuvia rantasipiä ja tiiroja. Hitaasti kulki hän
-pälyen epäillen ympärilleen ja tutkien kaikki mielestään piilopaikaksi
-sopivat kohdat. Niin kiersi hän luodon toiselle puolelle tullen rotkon
-suulle, joka siellä aukeni synkeänä ja mustana. Hän näki jälkiä, jotka
-johtivat pitkin hietikkoa kuiluun, ja seisahtui niitä tarkastamaan.
-Mutta äskeinen ankara ukkossade oli ehtinyt hävittää niistä niiden
-tuoreuden, eikä Kuisma siksi osannut niitä ansion mukaan epäillä. Hän
-meni rotkon suulle ja koetti jännittää katsettaan erottamaan, mitä
-halkeaman pimeys kätki keskelleen, mutta ei erottanut. Siksi läksi hän
-sinnekin katsomaan.
-
-Sateen jälkeinen kosteus tuntui halkeamassa kylmänä usvana ja
-pitkin kallioseiniä valui vettä. Kuta syvemmälle Kuisma pääsi, sitä
-synkeämmäksi rotko muuttui, niin että keskellä oli jo melko hämärä.
-Kuismasta tuntui oudolta ja kaamealta. Hän teki ristinmerkin ja
-kiiruhti askeleitaan, sillä hänestä tuntui kuin olisi kuoleman henkäys
-ja kalma häntä hiipaissut; helpotuksen huokauksella astui hän rotkon
-toisesta päästä ulos vapaaseen ilmaan.
-
-Mitään ei ollut näkynyt ja Kuisma vahvistui siinä uskossa, että
-turvallisin yöpaikka oli juuri tämä saari. Yöpaikalle olivat jo
-miehetkin leiriytyneet aukoen eväskonttejaan ja viskellen aralle
-Helenalle huomautuksiaan ja ehdotuksiaan.
-
--- Käy syömään Kuisma, kehoittivat he; älä ole allapäin, sillä mikä
-on tapahtunut, sitä ei voi auttaa... Syö, vaimo, sinäkin... Tuossa on
-pojallesikin. Käy tulen ääreen, kaunokainen. Älä sure enempää, kaunihit
-ovat miehet Vienassa, ylen rakkahat ruotsin naiselle. Tässä me tulen
-hauteessa yö yhtenä vietetään, ka aamulla taas matkaa jatketaan. Tule
-vierelle tänne istumaan, tänne...
-
-Istuu Kuisma, mutta vaitiollen kuuntelee miesten puhetta. Lopuksi
-puhkee sanomaan:
-
--- Vahtia lienee pidettävä ja paras on viedä kaikki valmiiksi
-veneeseen, jos tulisi äkkilähtö...?
-
--- Vahtiako? kummastelevat toiset. Mitä tässä nyt vahdittaisiin
-väsyneinä? Kuka tänne järven selälle? Viedään vain veneeseen. Mutta
-nukutaan kuitenkin kaikin, eikä turhia väsytetä; raskaat ovat veneet
-soutaa. Ota siemaise ruotsin oluvia.
-
-Ruoka ja lämpö rupeaa raukaisemaan väsynyttä ruumista, miehet
-heittäytyvät pitkälleen tulen hauteeseen. Mutta Kuisma komentaa
-synkkänä Helenaa:
-
--- Mene rantaan veneeseen lapsinesi.
-
-Arkana nousee Helena ja tottelee, mutta näkee kauhukseen Kuisman
-seuraavan perässä.
-
--- Nouse veneeseen, komentaa tämä.
-
-Helena tottelee.
-
--- Tänne kätesi!
-
-Ja Kuisma sitoo lujasti Helenan kädet nahkaviilekkeellä, pakottaa hänet
-pitkälleen veneeseen, tuo itkevän pienokaisen hänen viereensä, heittää
-jotakin peitettä verhoksi ja lähtee mutisten itsekseen:
-
--- Saareen pian meidät heittäisit, jos irti olisit...
-
-       *       *       *       *       *
-
-Rajuilman jälkeinen tyyneys rupeaa jo myöhemmällä luonnosta katoamaan;
-sähköjännitys minkä se hetkeksi oli menettänyt, virkoaa uudelleen, ja
-uuden toimintansa merkiksi kohottaa luonto taas pilviä taivaalle ja
-antaa yötuulen ruveta tasaisesti puhaltamaan. Järven selkä ottaa viriä,
-yltyy laineiksikin, jotka kohahtaen uupuvat hiekkaan. Mutta tuuli käy
-toisaalta, jättäen valkaman tyyneksi, ja ainoastaan laineen maininki,
-joka lahdelmaan kiertää, saa hiekalle höllästi vedetyt veneet hiukan
-nytkähtämään. Kuta pitemmälle yö kuluu, sitä voimakkaammaksi kiihtyy
-tuuli, vihdoin puhallellen täysin palkein. Korkealla kallion laella
-kasvavissa vaivaispuissa se taas vinkuu lohduttomasti, valittaen,
-aivankuin itseään raivoon kiihoittaen. Vaahtopäinä ärjyy avara selkä,
-yhä uudelleen karjahdellen esiin vihaista väitettään. Kallion huipun
-yli viskautuu silloin tällöin vihainen vihuri, pelmuuttaen kaislikkoa
-ja rannan tyyntä vettä. Kaislikosta löytää se veneen, iskeytyy kiinni
-laitaan ja rupeaa sitkeästi sylkyttelemään sitä järvelle päin. Tuuma
-tuumalta saa se sen siirtymään, kaislat aukaisevat airot hangoistaan,
-ne liukuvat hiljaa veteen, yhä harvenee kaislikko, yhä helpommin
-liukuu vene, kunnes se illan pimeydessä tuulen valtaan jouduttuaan
-katoo kuin aave vaahtoiselle järven selälle. Kukaan ei sen lähtöä ole
-todistamassa, vaan meni se yksin tuulen heiteltäväksi...
-
-Yön ja kuluneen päivän tapahtumien murtamana makasi Helena veneessä.
-Häntä kohdannut onnettomuus oli ollut niin äkkiarvaamaton ja niin
-suuri, että hän tunsi käyneensä aivankuin turraksi; olipa melkein kuin
-hän ei olisi surua tuntenutkaan, vaan olisi joka hetki ollut aivankuin
-mahtavan virran vietävänä, jossa vain oli silmät suljettuina ja
-toivottomana odotettava kuolemaa. Hän sulki silmänsä kuin armoniskua
-odotellen ja toivoi vain unohdusta ja tuskain loppua.
-
-Unetonna valvoo nuotiolla Kuisma. Tuon tuostakin hän kuuntelee
-tarkkaavaisena ja teroittaa katsettaan kauas selälle, nousten
-kalliollekin tuulen päälle katsomaan. Mutta myrskyisenä ja pimeänä
-kuohuu hänen katseensa edessä järven selkä, mitään ei näy. Kerran,
-tuulen alle taas katsahtaessaan on hän näkevinään valon ja pimeän
-rajalla selällä jotakin keikkuvan, joka oli kuin veneen kuvahinen.
-Mutta vaikka kuinka näköhermoja jännittäisi, niin ei saa parempaa
-selkoa, vaan pian on pimeys kätkenyt helmaansa aalloilla keikkuvan
-esineen. Oliko vene? Oliko tukki? Mikähän oli? Näin kyselee mies
-itsekseen levotonna ja yhä uudelleen palaa ajatus asiaan... Olisikohan
-pitänyt työnnältää vene vesille ja käydä tutkaisemassa? Mutta vierellä
-puun oksissa vinkuva tuuli kieltää menemästä, väsymys maanittelee
-valppautta lepoon ja voittaakin vihdoin. Uneen vaipuu yksinäinen saari
-autiolla selällä.
-
-
-VII.
-
-PIMEÄSSÄ YÖSSÄ...
-
-Antti oli piilossaan paljaana korvana. Veri humisi hänen päässään,
-eikä hän ollenkaan ollut selvillä siitä, mitä hänen oli tehtävä. Aivan
-vaistomaisesti kurkottelihe hän kuulemaan, mitä karjalaiset nuotiollaan
-puuhasivat. Kun hän sitten kuuli rotkossa askeleita, jotka lähestyivät
-hänen piilopaikkaansa, oli sydän melkein lakata lyömästä ja käsi
-puristui puukon varteen. Hän kyyristäysi kuin kissa ja odotti henkeä
-pidättäen...
-
-Mitä hänen oli tehtävä?
-
-Iskeäkö puukolla heti ja niin varmasti, ettei ääntä päästäisi, vai
-koettaako pysyä piilossa, ja iskeä vasta sitten kun ei enää muu
-auttaisi? Mutta jos suoraan iskisi, niin joku jysähdys kuuluisi sentään
-ja kun olisi kateissa, niin pian tulisivat toiset hakemaan. Mitä
-tehdä? Järki vaati aivoilta toiminnan ohjetta ja kun se ei sitä voinut
-saada, hätäytyi se lyöden ihon tuskan hikeen. Koko tämä ajatussarja
-ei vaatinut enempää aikaa kuin ne muutamat sekunnit, jotka viipyivät
-siinä, kun askeleet saapuivat halkeaman suulta Antin kohdalle.
-
-Silloin Antin hermot taas pääsivät tasapainoon ja hän tunsi tuota
-samaa varmuutta, jonka tiesi turvakseen vaaran hetkellä. Hän oli
-oppinut huomaamaan, että pelko oli hänelle kuten luultavasti kaikille
-aivan luonnollinen ominaisuus, ja että rohkeus oli vain järjen ja
-hermojen yhteistyötä vaaran hetkellä. Kun Kuisma hänen lähelleen
-tullessaan kiiruhti askeleitaan, ymmärsi Antti heti, että häntä tuskin
-huomattaisiin. Hän painautui koloonsa aivan hiljaa ja näki helpotuksen
-tunteella Kuisman onnellisesti menevän sivu.
-
-Sitten kuuli Antti miesten puheet nuotion ääressä ja hänen korviaan
-kuumotti. Hänen joka hermonsa oli vireessä ja kun hän vihdoin kuuli
-Kuisman komentavan Helenaa veneelle, musteni maailma hänen silmissään.
-Hän kuuli heidän menevän rantaan, mutta ei sitten kuullut enempää;
-pieni poika vain itki katkerasti.
-
-Hän ei jaksanut enää pidättäytyä, vaan syöksyi halkeaman suulle. Mutta
-siinä järki sentään sai hänet pidätetyksi. Jos Helenalle jotakin
-tapahtuisi, niin varmaan hän huutaisi niin, että tänne kuuluisi. Hän
-kuunteli. Kuisma kuuluikin jo tulevan rannasta. Taas helpotti ja
-ruumiin valtasi väsymys, raukeus, kuin suuren ponnistuksen jälkeen.
-
-Painautuen kyyryyn halkeaman suulle kallion kylkeen kuuli hän nyt yhä
-selvemmin nuotiolla lepäävien menon. Yö uuvutti miehet lepoon, vain
-Kuisma tuntui valvovan, koskapa vielä kävi veneillä, kaipa tavaroita
-takaisin tuomassa. Illan pimetessä alkoi nuotion loimu leikkiä yhä
-selvemmin rannan tummassa veden kalvossa, karjalaisten vielä äsken niin
-vilkas ja äänekäs puheen sorina harveni jo yksikantaisemmaksi, ja vain
-silloin tällöin sanottu sana tai venähtävä haukotus tuntui häiritsevän
-hiljaisuutta. Vihdoin oli kaikki hiljaa. Antti kurotti päätänsä kallion
-reunan ohi: tuossa oli nuotio ja tuossa miehet nukkumassa. Vain Kuisma
-istualtaan vielä kaiveli kepillä nuotion tuhkaa. Jo nousi ja katseli
-tarkkaan ympärilleen, lähti liikkeelle, kiipesi kallion päälle ja sinne
-seisahtui.
-
--- Epäluuloinen tuntuu olevan, arvosteli Antti itsekseen.
-
--- Olisiko hiipiä perässä ja sinne kalliolle keperryttää?
-
-Mutta eloon jäisi vielä neljä ja ennenkuin ne olisivat hengiltä, voisi
-Helena joutua heidän kostonsa uhriksi. Antti ei ymmärtänyt, mitä tehdä.
-
-Kuisma tuntui palaavan kallion laelta, koskapa kivestä irtautuva
-somero kuului uudelleen ruvenneen alas vyörymään. Tuossa hän tuli
-alas, istuutui paikalleen tulen ääreen, jossa Antti näki hänen vihdoin
-makuulleen painautuvan.
-
-Nyt oli hänen aika toimia.
-
-Mutta miten? Pois oli hänen tältä saarelta päästävä, sillä olo siellä
-sitoi kokonaan hänen kätensä ja saattoi heittää hänet milloin hyvänsä
-ylivoiman valtaan. Hänen oli siis hiivittävä veneelleen, ja se ehkä
-saattoikin käydä päinsä yhä pimenevässä yössä. Kerran taas veneeseen
-päästyään saattoi hän koettaa Helenaa pelastaa...
-
-Notkeasti ja aivan hiljaa lähti hän matamaan piilostaan kohti rantaa.
-Ruohokko ja tuulen kohina suojelivat hänen kulkuaan, vaikkakin Kuisma,
-joka tuntui kuulevan nukkuessaankin, heti hänen liikkeelle lähdettyään
-rupesi liikahtelemaan levottomasti ja huokasi raskaasti. Antti vaipui
-maahan liikkumattomaksi kuin kuollut, ja läksi liikkeelle vasta kun
-kuuli Kuisman jälleen rauhoittuneen. Tuuma tuumalta eteni matka;
-lähempänä rantaa uskalsi hän jo ottaa askeleenkin, potaltaa nopeasti
-ja äänettömästi kuin kissa eteenpäin ja niin päästä rantahietikkoon.
-Se peittyikin rannan ruohoisemman äyrään taakse, ja siinä sopi taas
-levähdyksen ja ajatuksen tilaa pitää.
-
-Päästäkseen veneelleen täytyi hänen mennä ohi karjalaisten nuotion
-ja veneiden, ja sitä kielsi järki tekemästä. Vaikka kuinka keveästi
-hiipisi, niin vaistomaisesta vaaran lähelle tulosta heräisivät aina
-varoillaan olemaan tottuneet miehet. Saarta ei taas olisi malttanut
-lähteä kiertämään...
-
-Antti luikasi mustaan veteen kuin ankerias. Kylmä vesi oli puristaa
-parahduksen hänen kurkustaan, mutta jaksoi hän silti hillitä itsensä
-ja kaahlasi nopeasti kaislikon rintaan, sen selkäpuolelle. Siellä hän
-olikin jo pimeän ja myrskyn peitossa, ja läksi kiireesti, puoleksi
-kaahlaten puoleksi uiden, kulkemaan venettänsä kohti.
-
-Tuuli ulvoi ikävästi ja sade rupesi pieksämään rauhatonta veden
-pintaa. Anttia värisytti ja hänestä tuntui kuin olisi hän jo eläessään
-joutunut manalan mustalle virralle; lietepohjaan painui jalka ilkeän
-pehmeästi ja savi iskeytyi nilkkaan kuin kuoleman pihdit. Kun ei
-vain Vetehinen olisi saaliin tarpeessa, kun tietää Maahisenkin niitä
-kohta saavan? Laineen läikkä pyrki horjuttamaan rintojaan myöten
-kaislikossa tarpovaa miestä, niin että kouran täysi täytyi aina kerätä
-kaisloja tueksi; ja kun aalto saapui niemen takaa kiertäen, lähetessään
-yhä kasvaen ja nousten, täytyi aivan kohottautuen ponnistautua sitä
-vastaan ottamaan, ettei olisi aivan rankana mukaansa pyyhkäissyt. Mutta
-taistelu antoi taas Antille voimia ja sitkeästi pyrki hän venettänsä
-kohti. Tuossa olivat jo takahangassa karjalaisten veneet, ja kohta
-keikkuisi hän omassansa ulapalla pimeän turvissa...
-
-Antti ei voinut ymmärtää, mihin hänen veneensä oli joutunut, sillä
-sillä paikalla, jonne hän sen illalla oli jättänyt, ei sitä enää
-näkynyt. Hän oli jo melkein niemen kärjessä, tuuli kohisi vapaana hänen
-päänsä päällä, aalto löi väsymättömällä raivolla, mutta veneitä ei
-näkynyt. Vihdoin löysi hän pimeässä sen tiheän kaislikkopehkon, johon
-hän veneensä oli kätkenyt, ja ymmärsi että tuuli oli sen vienyt. Hätä
-ukonilman ja pelko ilmitulon tähden oli saanut hänet kätkemään sen
-liian keveästi.
-
-Antti tyrmistyi kokonaan. Hän ymmärsi nyt, että hänen tuli ratkaista
-asiansa panemalla kaikki kerralla alttiiksi. Vene olisi suonut hänen
-valita tilaisuuksia, seurata vihollista kauan, kentiesi vähitellen
-päästä voitolle, mutta ilman sitä täytyi hänen ratkaista asia nyt heti,
-sillä saarelle hän ei voinut jäädä.
-
-Vilu ja nälän tuottama heikkous puistattivat hänen ruumistaan. Hän
-käännälti katsomaan karjalaisten nuotiota ja karkea kirous puristautui
-hänen huuliltaan. Hänet valtasi villi halu mennä vain kylmästi tuonne
-nuotion ääreen lämmittelemään ja puukko kädessä anastamaan itselleen
-se, mitä ei mielisuosiolla annettaisi. Hampaat kalisivat hänen suussaan.
-
-Äkkiä hän kyyristäysi. Kuisma siellä näkyi vavahtavan hereille,
-kohoavan seisomaan ja katsovan rantaan päin. Siellä se kuunteli
-tarkkaavaisena ja katseli ympärilleen, kunnes mitään epäilyttävää
-huomaamatta painautui jälleen makuulle. Mutta salamana lennähti hänen
-katseensa suunnasta Antin mieleen kolkko ajatus:
-
--- Tuollahan on kaksi venettä rannassa, vielä Helena ja lapsi veneessä!
-
-Siinä oli tilaisuus, johon hänen kannatti panna kaikki kerralla
-alttiiksi.
-
-Koko suunnitelma välähti hänen mieleensä selvänä kuin salama pimeydessä
-ja hän kummasteli, ettei hän ollut sitä ennen huomannut. Hänen
-puolellaan oli myrskykin veneen viedessään, sillä nythän se olisi
-ollut hänelle vain vastuksena. Rohkeus virisi hänen mielessään ja
-päättäväisesti ja uusin voimin lähti hän kahlaamaan kohti valkamaa.
-
-Hän tiesi, ettei maalle ollut yrittämistäkään, vaan että hänen oli
-koetettava vedestä käsin saada veneet vesille. Sieltä päin niihin
-pääsikin paremmin käsiksi. Kaahlattuaan jälleen kaislikon rintaa
-niiden kohdalle luikui hän uimasillaan veneen perään käsiksi ja koetti
-liikauttaa sitä.
-
-Sanomattomaksi riemukseen tunsi hän sen nutjuvan melkoisesti ja
-ymmärsi, että muutaman minuutin voimakas työskentely edestakaisin
-saisi sen vihdoin irtautumaan. Hän kävi katsomassa toista venettä.
-Varovaisesti laidan yli kurkistaessaan näki hän vaimonsa makaavan
-siinä kalpeana ja pienen poikansa vilusta sinisenä rinnalla. Voimakas
-tunne tulvahti rintaan, mutta hän hillitsi itsensä ja painautui veteen
-ruveten venettä nytkyttämään irti.
-
-Pelastumisen tunne antaa intoa. Antti ei malttanut, vaan kiskaisi
-niin lujasti, minkä saattoi epämukavasta asennostaan. Vene heilahti.
-Poika parahti itkemään. Antti painautui melkein sukkeloon veneen perän
-suojaan. Ja syytä olikin.
-
-Nuotion äärellä heräsi Kuisma itkuun ja saapui kiireesti rantaan
-katsomaan, mikä oli hätänä. Hän koetteli venettä kokasta, tunsi sen
-olevan vielä lujassa ja säälien jätti nuttunsa värisevän pienokaisen
-peitteeksi. Oudosti hetken tuijotettuaan Helenaa ja uudelleen venettä
-maahan lujitettuaan meni hän pois. Antti näki hänen jälleen paneutuvan
-pitkälleen ja oli iloinen, kun huomasi hänen päänsä nyt joutuvan
-pajupensaan peittoon. Odoteltuaan hetken Kuisman nukkumista, hetken,
-joka oli pitkä kuin ijankaikkisuus, ryhtyi hän uudelleen työhön,
-ponnistaen kaikki voimansa. Hän solahutti jalkansa veneen alle molemmin
-puolin pohjaa, löysi sieltä niille tuen pohjakivestä ja rupesi
-pinnistämään raskasta venettä irti. Hiljainen sohina hienossa hiekassa
-pohjan alla ilmoitti hänelle veneen lähteneen liikkeelle. Äkkiä solahti
-se kiireempään vauhtiin, niin että hänen asemansa veneen alla kävi
-epämukavaksi, mutta annettuaan pohjasta sille vielä vauhdin solahdutti
-hän itsensä kaislikkoon päästyään syrjään, työntäen veneen voimakkaalla
-liikkeellä ulapalle. Tuossa tarttui jo tuuli sen laitaan ja lähti
-varmasti ja kiiruusti sitä viemään. Helena ja lapsi nukkuivat, koska
-eivät ääntä päästäneet...
-
-Antti katsoi maalle. Eräs karjalaisista kieriskeli unissaan väliin
-surkeasti äännähtäen aivan kuin armoa anoen... Antti kiiruhti toiselle
-veneelle... Maltti ei enää tahtonut riittää. Ne muutamat hetket, jotka
-kuluivat sen irti saamiseen, tuntuivat aivan sietämättömän pitkiltä.
-Vihdoinkin irtausi... Rentonaan Antti luikui veneen mukana jaloillaan
-sille vauhtia antaen. Hän ei pitänyt kiirettä siihen noustakseen,
-antoipahan mennä halki kaislikon ulos pimeään ja myrskyyn, jonne
-kadotessaan kuuli vielä karjalaisen surkean voihkinan ja valituksen.
-Silloin rupesi hän nousemaan veneeseen haalautuen hitaasti kokan yli
-tuuma tuumalta. Päästyään vihdoin laidan yli horjahti hän kuolemaan
-saakka väsyneenä veneen pohjalle, vaipuen siihen tainnoksiin. Aalto
-keikutti venettä armottomasti varastautuen silloin tällöin laidan yli,
-ja vene ajelehti turvattomana ulapalle toverinsa jälkeen...
-
-       *       *       *       *       *
-
-Kun Helenan vene oli päässyt kauemmaksi ulapalle ja saaren murtama
-aallokko taas saanut entisen vauhtinsa, herätti hänet laidan yli
-pärskähtänyt kuohu. Veneen keikunnasta huomasi hän olevansa tuuliajolla
-ja puhkesi epätoivoissaan huutamaan. Sidottuna ollen ei hän voinut
-veneelle mitään, vaan oli tuomittu jakamaan sen kohtalon. Kaikin
-voimin koetti hän saada nahkaviilekkeitä heltiämään, mutta turhaan,
-ja hervahti ponnistuksistaan menehtyneenä takaisin veneen pohjalle.
-Poikittain laitatuuleen ajautuva vene keikkui kuin kaatuakseen,
-huuto ei kuulunut vastatuuleen, ellostuttava pyörtymyksen ja tuskan
-tunne valtasi hänet taas ja huokaisten vaipui hän tylsään tainnoksen
-kaltaiseen tilaan. Kuisman nuttu ei voinut pojua lämmittää, vaan
-sinisenä kylmästä kaikerteli pienokainen äitinsä vierellä...
-
-Kun Antti jonkun aikaa horroksissa maattuaan heräsi, hän suorastaan
-ryntäsi airoille ja alkoi voimakkain ja jo varmuudeksi päässeen
-pelastuksen tiedon rohkaisemin vedoin kiiruhtaa edellä ajelehtivaa
-venettä etsimään. Pimeys oli sen jo peittänyt helmaansa, mutta pian
-ilmaisi aalloille kuvastuva tumma varjo sen tuolla keikkuvan. Antti
-kiinnitti sen kiiruusti veneensä jälkeen ja alkoi soutaa jälleen kuin
-henkensä edestä. Hän oli läpimärkä, nälkäinen, monen epätoivon ja
-intohimon loppuun polttama, mutta silti yhä voimakas kuin penikoitaan
-turvaan kantava susi, jonka rakkaus on järjestä vapaata luonnon
-puhdasta viettiä. Hänen silmänsä tuijottivat saarelle päin terävinä
-kuin naskalit, ja kun saari jo oli yöhön vaipunut, teroitti hän
-korviaan kuin vainukoira, halaten kuulla ja olla todistajana siinä
-kauheassa heräämisen hetkessä, joka saarella päivän ensi kajastuksen
-aikana tapahtuisi...
-
-Tuuli ja malttamattoman ponnistuksella soutava käsi lyhensivät
-matkan pian. Samalla kuin päivän kajastus rupesi pilvisenkin taivaan
-takaa heittämään välkettään aallokkoon, pujahti Antti veneineen
-Lappalaisniemen terävän kärjen ympäri suojaan niemen tyvelle,
-kätkeytyen visusti lahdelman perukkaan. Ja kun hän tempauksella
-nostalti venettään maalle, heräsi Helena, oudosti katsellen
-ympärilleen. Yhdellä sivalluksella riipaisi Antti nahkaiset poikki
-kumartuen riemullisella ilmeellä Helenan yli. Sanomatta ymmärsi tämä
-kaikki. Huudahtaen tempasi hän kohmettuneen lapsensa syliinsä ja lausui
-Antille vain:
-
--- Tulta!
-
-
-VIII.
-
-SE OLKOON TÄYTETTY...
-
-Antti kiiruhti maalle ja haki tuuheitten puitten juurelta, jonne
-sadevesikään ei ollut päässyt, kuivia risuja ja lehtiä. Kuusen
-juurella tuulen suojassa alkoi hän sitten heiluttaa tulusterästään,
-mutta aluksi turhaan, sillä kipinä ei tahtonut tarttua kastuneeseen
-taulaan. Koivun kannosta löysi hän vihdoin palasen kuivaa taulakääpää,
-leikkasi siitä viipaleen veitsellään ja takoi sen pehmeäksi puun runkoa
-vasten. Jopahan tarttui kipinä, joka oli aluksi pieni kuin kiiltomadon
-loiste, mutta laajeni pian hellällä hoidolla suuremmaksi. Jo rupesi hän
-ruokkimaan sitä naavalla, kuivilla lehdillä ja risuillakin, kunnes se
-leimahti voimakkaasti palamaan. Silloin Antti laittoi mäen rinteeseen
-tuulen suojaan aluksi roihuvalkean, toi Helenan ja lapsen sen ääreen
-lämmittelemään ja poistui sitten kirves kädessä parempia varustuksia
-puuhaamaan.
-
-Tuolta niemen tyvestä valitsi hän juurikuivan hongan ruveten sitä
-kirveellään kaatamaan. Nopeasti ja voimakkaasti putoilevien iskujen
-alla syveni kolo hongan kyljessä syvenemistään, säännöllisinä riveinä
-tipahti pois irti lohjennut lastuus, kunnes kannan ohetessa hongan
-sammaloituneet oksat rupesivat heikkoudesta tutisemaan. Arvioituaan
-kannan kyllin ohueksi rupesi Antti työntämään honkaa kumoon. Sitkeästi
-koetti se seisoa juurillaan, mutta kallistui silti kallistumistaan,
-kunnes se parahtaen kaatui maahan kauas viskoen katkenneita oksiaan.
-Sen paperihileellä olevasta rungosta katkaisi Antti kaksi tasapitkää
-pölkkyä kantaen ne olallaan nuotiopaikalle. Siellä rakensi hän niistä,
-asettaen ne päällekkäin, rakovalkean, jonka tiesi palavan tasaisesti
-ja lämmittävän hyvin kohentamatta. Molemmin puolin tätä laittoi hän
-havuista kotuksen, ja sen valmiiksi saatuaan vasta heittäytyi huoaten
-lepäämään. Helena olikin käyttänyt hyvin nämä hetket, oli saanut
-lapsensa kuiviin ja nukkumaan sekä kantanut maalle karjalaisten
-monilajiset eväät, piirakat, teokset, kolatsut ja muut sultsinat...
-
--- Miten sait veneet irti ja miten tulit saarelle? kysyi Helena hiljaa.
-
-Antti rupesi kertomaan. He eivät olleet vielä vaihtaneet monta sanaa,
-olivat vain toimineet ja tehneet sen, mitä tehdä tuli. Nyt rauhaan
-päästyään tunsivat he taas ikäänkuin sulavansa ja sydäntä kevensi
-puhella eletyistä suruista ja kokemuksista. Harvakseen Antti haasteli
-takaa-ajonsa ja kostonsa vaiheet, synkkänä kuuli hän nyt Helenalta,
-miten hänen isänsä oikeastaan oli henkensä heittänyt. Hän oli ylpeä
-isästään ja iloinen siitä, että hän oli onnistunut nujertamaan vielä
-vanhoillaan Arhippaisen, sen sukuvihollisen. Ja hän tunsi suurta
-nautintoa siitä tiedosta, että karjalaiset olivat vankeina saaressa...
-
--- Jäiköhän niille asetta? tiedusteli hän.
-
-Ei ollut sanottavia jäänyt, mitä puukkoja jäi, siinä kaikki. Kaikki
-olivat kantaneet veneeseen takaisin, eväänsäkin, onnettomat.
-
-Ja saarella ei ollut mitään lauttapuuksi kelpaavaa. Sen tiesi Antti
-vanhastaan, ja siksi hän syötyään rupesi levollisesti nukkumaan tulen
-hauteeseen. Jo uneen vaipumassa ollessaan kuuli hän Helenan aran
-kysymyksen:
-
--- Ethän sinne menettää aio?
-
-Antti oli liian väsynyt vastatakseen, vaikka häntä halutti vastata, kun
-oli hänestä Helenan kysymys niin lapsellinen. Vai ei aikonut menettää
-heitä sinne! Tietenkin aikoi, kun oli kerran saanut satimeen koko
-susilauman...
-
-Antti nukkui pian kuin kuollut; hän oli kovista ponnistuksistaan niin
-väsynyt, että kasvot olivat aivan kalpeat, verettömät, kuin kuolleella,
-ja hengitys oli niin helppoa ja tasaista, että tuskin saattoi huomata
-rinnan kohoavan. Helena makasi hetken valveillaan katsoen Anttia ja
-pelonsekainen ilme oli hänen kasvoillaan. Sitten hiipi hän hiljaa
-niemelle päin harjun päälle Murhisaarelle katsoakseen, mutta mitään ei
-näkynyt, ei tulen välkettäkään, sillä kaukana oli täältä saari. Helena
-palasi nuotiolle ja vaipui huoaten havuvuoteelleen.
-
-Aamun lähestyessä tyyntyi tuuli. Järven pinta rauhoittui vähitellen
-aivan tyyneksi ja välähteleväksi pinnaksi. Sadepisarat kimaltelivat
-aamun hopeaisessa kajastuksessa, hiljaa tipahdellen puiden oksilta.
-Telkät ja sorsat nousivat ruohikoista aamulennolleen, jutellen
-uteliaasti toisilleen kuluneen yön mielenkiintoisia, joskin näin
-syksypuoleen jo viileitä kokemuksiaan. Kosteuden täyttämässä ilmassa ei
-savu jaksanut kohota puiden latvoja ylemmäksi, vaan painui leijailemaan
-maata myöten kuin Kainin uhrisavu, joka ei ollut Herralle otollinen.
-
-Helenakin jo nukkui, mutta levottomuus ja hätä kuvastui hänen
-kasvoillaan. Hän oli kuulevinansa kaukaa Antin hätähuutoja ja tahtoi
-mennä avuksi, mutta ei päässyt, sillä rautainen käsi piti häntä
-kiinni. Hän huusi apua, koetti huutaa veljilleenkin sinne leppeämpään
-rantamaahan saakka, mutta kukaan ei kuullut. Ja hänestä tuntui silloin
-kuin olisi sydän tahtonut haleta surusta ja katkeruudesta, kuin
-olisi koko maailma hänen ympärillään pimennyt ikäänkuin häveten omaa
-julmuuttaan ja kovuuttaan. Hän rukoili palavasti tuota kiinni pitäjää
-päästämään irti, sillä hän kuuli Antin äänen jo raukenevan ja voimain
-vähenevän, mutta aivan turhaan. Vihdoin viimein tunsi hän sen otteen
-heikkenevän, hän riuhtaisihe irti ja lähti kaikin voimin juoksemaan
-Antin avuksi. Juuri kun hän saapui onnettomuuspaikalle pimeään korpeen,
-jonne Antti oli mutaan vajonnut, oli Antti menehtymäisillään. Ennenkuin
-hän katosi kokonaan mustaan hetteeseen, lähetti hän Helenaan katseen,
-joka oli niin surullinen, niin moittiva, niin sanomattoman katkera
-ja väsynyt, kuin olisi siihen ollut koottuna koko ihmiskunnan tuska
-ja kärsimys yhteensä. Ja Helena tunsi aivan musertuvansa sen katseen
-edessä, se karkoitti elämän hänen sielustansa ja kyyneleet hänen
-silmistänsä, ja hän ymmärsi, että hän oli tuomittu koko elämäksensä
-surun uhriksi. Jokainen hänen sielunsa liike muodostui yhdeksi ainoaksi
-suureksi ja avuttomaksi kysymykseksi: miksi?
-
-Äkkiä vavahti Helena hereille ja nousi istumaan: unissaankin hän oli
-kuullut oikein, kaukaa kajahti vaisuna pitkä ja venyttelevä huuto, joka
-yhä uudistui, kunnes vähitellen raukeni ja kuoli, jättäen vain heikon
-kaiun väräjämään ilmassa. Ja huudon tauottua huomasi Helena jääneensä
-toivoen odottamaan jostain avautuvaa avun lähdettä...
-
-Antti nukkui raskaasti. Uni oli jo häntä virkistänyt, sillä poskille
-oli palannut väriä ja hengitys oli käynyt syväksi ja rauhalliseksi.
-Suonikkaat ja ruskeat kädet olivat suorana sivuilla, ja juuri nyt
-puristautui toinen niistä nyrkkiin. Helena ymmärsi Antin ja ymmärsi
-ne kauheat tuskat, joita hän oli viime vuorokauden kuluessa saanut
-kokea. Mutta siksipä hän myöskin ymmärsi sen tunteettoman ja kylmän
-johdonmukaisuuden, jolla Antti menetteli, ja huoaten älysi, että Antti
-ei päästäisi nyt saamaansa koston ja tuhon tilaisuutta käyttämättä. Hän
-oli juuri sellainen luonne, jota tarvittiin tämän erämaan asuttamiseksi
-vastoin vainolaisen ja luonnon vimmattua vastarintaa, ja hän tunsi
-olonsa hänen rinnallaan turvalliseksi. Oikeastaan hän ei ollut pelännyt
-mitään ollessaan karjalaisten vallassa, sillä hän oli luottanut niin
-perinpohjin Anttiin, että oli suorastaan tiennyt pelastuvansa; milloin
-pelastuisi, sitä ei ollut tiennyt, mutta ei ollut siitä välittänytkään!
-Oli vain antanut ajan mennä, alistuen kohtaloonsa. Ja Antti oli
-tullut, iskenyt varmasti kuin salama ja tuhonnut. Helenaa värisytti
-ajatellessaan sitä kohtaloa, joka karjalaisille oli eteen koitunut, ja
-hän toivoi, että he pääsisivät pian pois näiltä mailta niiden murhetta
-näkemästä ja todistamasta...
-
-Aamu kului. Savu pullahteli koveroksi palaneiden pölkkyjen raosta
-keveinä sinisinä pilvinä. Antti avasi silmänsä, katseli ympärilleen,
-kuin älyämättä missä oli, näki sitten Helenan ja muisti samalla kaikki.
-Hän venyttelihe tyytyväisenä ja nousi ylös.
-
-Samalla kuului taas kaukaa huuto, pitkäveteinen ja vähitellen alas
-painuva. Antti kuunteli sitä tyynesti ja sanoi sitten:
-
--- Ei ole kulkijoita näillä mailla, turhaan huutavat.
-
-Hän nousi ja meni saaren puolelle nientä katsomaan sadintansa.
-
-Niemen harjulle päästyään paneutui hän siihen puitten suojaan
-pitkälleen ruveten tyynesti tarkastamaan selältä siintävää Murhisaarta.
-
-Savupatsas nousi saarelta, joka tänne katsoen näytti ryhmyiseltä
-kiveltä selän keskellä. Karjalaiset olivat nähtävästi virittäneet
-kallion laelle merkkitulen, toivoen sen herättävän mahdollisten
-kulkijain huomiota. Kallion laella näkyi myös jotakin liikkuvan, mutta
-huutoa ei kuulunut.
-
--- Ovat jo älynneet huudon turhaksi, päätteli Antti, ikäänkuin
-mielessään hyväksyen tämän heidän päätöksensä.
-
-Vaistomaisesti tuli hän asettautuneeksi karjalaisten asemaan. Mitä hän
-heidän sijassaan tekisi? Hän punnitsi kaikki mahdollisuudet, mitä
-suinkin saattoi löytyä saarelta pois pääsemiseksi, mutta hän huomasi
-ne kaikki riittämättömiksi. Hän tiesi, että vaikka karjalaiset kuten
-suomalaisetkin, ikänsä asuvat vesien vierellä, he eivät aikuisina
-ui juuri koskaan, eivätkä pääse uimasillaan juuri kymmentä syltä
-pitempiä matkoja, jos pääsevät hätäytymättä sitäkään. Lauttapuuta ei
-ole minkäänlaista, ei ruokaa, ei mitään apuneuvoja. Mahdotonta oli
-muitten avutta karjalaisten päästä saarelta, ja jo päivän syömättä olo
-heikontaisi heidät niin, ettei enää mitään suuria pelastusyrityksiä
-ollut odottaminenkaan...
-
-Helenan tulo keskeytti Antin mietteet. Taluttaen pientä poikaansa,
-joka nyt tyytyväisenä jokelteli, tuli Helena hitaasti, silmät maahan
-luotuina, ja istui Antin viereen.
-
--- Armahda karjalaisia, pyysi hän yksinkertaisesti, ja kyyneleet
-ilmestyivät hänen silmiinsä.
-
-Antti silitti hellästi hänen hiuksiaan. Hän ymmärsi
-vaimonsa täydellisesti, sillä hänen sydämensä oli äskeisestä
-pelastusmahdollisuuksien mietinnästä tuntenut myös niiden tuskien
-aavistusta, joita saarella jo nyt luultavasti alettiin kärsiä. Ja hän
-piti siitä, että hänen vaimonsa ei salannut naisellista hellyyttään
-ja hyvyyttään minkään julmuuden verhoon, vaan pyysi vihollistenkin
-puolesta. Ja hän tunsi, että hän kernaasti olisi suostunut hänen
-pyyntöönsä, jos suinkin vain olisi voinut. Mutta hän ei voinut.
-
--- Miksi et voi? tiedusteli ihmeissään Helena, sillä hänestä olisi asia
-ollut mitä yksinkertaisin.
-
-Tyynesti ja hiljaisesti selitti Antti. Hän huomautti, että jos
-ainoakaan noista miehistä pääsee Soukeloon ja Uhtuaan kertomaan, miten
-oli käynyt aivan rajan ääressä Arhippaisen ja miten oli ollut heidän
-itsensä käydä ja miten oli ammuttu musta Ontrei, niin ovat luetut
-heidän päivänsä. Kostamatta eivät he jätä milloinkaan, jos siihen
-suinkin kykenevät. Mutta jos nyt saadaan tapetuksi koko matkue, niin
-ettei jää mitään jälkeä ollenkaan, ja vielä pidetyksi salassa heidän
-kohtalonsa, niin ei Soukelossa ainakaan ole pitkään aikaan ketään
-tällaisille retkille lähtijää. Kyllästymään ne ovat sielläkin jo
-vainoretkiin ruvenneet; vain vanhat, tuo Arhippaisen suku etenkin,
-samoin kuin Antin isä, olivat niille aina kärkkäät ja jättivät rauhan
-työt mieluiten naisille. Kun nyt oli tilaisuus saada hengiltä koko
-se pesuus, niin olisi aivan väärin omaa turvallisuuttaan ja yhteistä
-rauhan asiaa silmällä pitäen jättää se käyttämättä. Karjalaisten
-täytyi hävitä jäljettömiin, siinä ei auttanut, niin julma kuin heidän
-kohtalonsa tuli olemaankin...
-
-Antin mielestä oli se, että karjalaiset olivat joutuneet hänen käsiinsä
-kokonaan näin avuttomina, suorastaan jumalan viittaus. Olisivatko
-he armahtaneet hänen sukuansa ja häntä, jos olisivat näin valtaansa
-saaneet? Eivät olisi. Ei saanut vihamiestä armahtaa, sillä siten niitä
-vain oli yhä enempi. Viha hävitti ja kulutti, kunnes ei ollut enää
-ketään, joka olisi vihannut. Toinen tai toinen. Antti oli voimakkaamman
-ja sitkeämmän heimon lapsi. Hän ei voinut antaa perään, ei voinut
-joutua tappiolle, sillä hänellä oli tukenaan suunnaton voiman tunto,
-viekkaus ja sitkeys, sekä järjen valta tunteen yli. Vaikka kuinka
-surkealta tuntui, niin ei auttanut, asia oli näin sallittu. Erämaa
-oli tehnyt hänestä jonkunmoisen sallimukseen uskojan, joka toimi
-aivan omituisella itseluottamuksella, sillä hän tiesi kokemuksesta
-sallimuksen nähtävästi aikovan hänelle hyvää.
-
--- Eivätpä sinua armahtaneet, vaan mukaansa veivät pideltäväkseen.
-Orjan, jonka olisi täytynyt alistua kurjimmankin kierokauron
-mielitekoihin, olisivat tehneet sinusta, samoinkuin me olemme monesta
-heidän naisestaan tehneet...
-
-Allapäin kuunteli Helena. Hän ei voinut väittää Antin perusteluja
-missään kohdassa vääriksi, vaan oli päinvastoin pakotettu tunnustamaan
-ne oikeiksi. Heidän oma turvallisuutensa vaati karjalaisten kuolemaa,
-se oli totta, mutta hänen lempeä sydämensä kauhistui sitä järjen
-kylmyyttä, joka tyynesti pani miehen näin menettelemään. Hän katsoi
-Anttiin. Vakaana tämä tuijotti selälle, saarelle, jossa tiesi vuoroin
-vihan, vuoroin epätoivon ja kirousten, vuoroin mitä mustimman
-masennuksen olevan vallalla. Hänen jalkansa juurella leikki lapsi,
-vihaisesti pieksäen risunkappaleella jäkälikköä ja purkaen lapsekasta
-vihaansa olemattomiin kierokauro-karjalaisiin...
-
-Helena muisti Kuismaa, tämän osoittamaa puolinaista hyvyyttäkin, joka
-oli herättänyt turvallisuuden tunteen. Ei se olisi sallinut ainakaan
-muiden pahaa tehdä, eikäpä olisi tainnut itsekään kehdata yrittää!
-Helena oli sen nähnyt naisellisella vaistollaan Kuisman silmistä.
-Ja kun hän nyt muisti hänenkin olevan saarella, pisti sydämeen
-taas kipeästi. Mutta hän ei puhunut enää Antille mitään, sillä
-varsinkin Kuisman nimeä kielsi jonkunmoinen käsittämätön arkuus häntä
-mainitsemasta. Oli antanut pikkupojallekin peitettä...
-
--- Vaiti ollen istuivat he siinä, ja heidän mielensä oli kolkko.
-Helenan säälistä oli Antti johtunut miettimään kaikkia niitä
-kertomuksia rajavainoista, joita oli lapsuudestaan saakka kuullut
-ja joissa sittemmin oli itsekin ollut muutamissa todistajana ja
-osallisena. Ja vaikka hän hyvin myönsi, että hänen oma heimonsa oli
-usein ollut syypää mitä kauheimpaan ja tarpeettomimpaan julmuuteen,
-niin täytyi hänen toiselta puolen heidän puolustuksekseen sanoa,
-että se oli tapahtunut vasta silloin, kun heidät oli määrättömällä
-kiusalla ja huippuunsa asti nostetulla epävarmuuden tunteella saatettu
-hurjistumisen tilaan. Ja silloin eivät heitä pidättäneet mitkään
-voimat. Mutta karjalainen oli Antin mielestä pakana, jonka julmuus oli
-tullut kansanlauluksi ja jonka irstaus ei tuntenut mitään pidätystä.
-Ei ollut heillä pappeja edes kehoittamassa parempaan, eikä Solokoin
-saarelta kuulunut tänne saakka kellon ääni. Karjalainen oli hänestä
-viekas ja vilkkaudessaan lapsellinen, jota hän oli lapsuudesta saakka
-oppinut halveksimaan. Ruumiin voimat olivat kyllä suuret, jos oli
-kysymys vain hetken ponnistuksesta, mutta sitkeyttä ei ollut ollenkaan.
-Jos olisi pantu karjalainen päiväksi närekarhilla kaskea äestämään,
-niin Suomen nainen olisi illalla ollut reippaampi samaa työtä päivän
-tehtyään kuin hän. Mutta kuitenkin tunsi Antti aina jonkunmoista
-kateutta heitä ajatellessaan; heissä oli sittenkin jotakin uljasta ja
-jotakin puoleensa vetävää, tuollaista miellyttävää huolettomuutta, joka
-todistaa rikasta mielikuvitusta. Siinä missä Antti heimolaisineen teki
-työtänsä raskain aatoksin ja otsa aina huolten rypyissä, siinä kulki
-tämä Iivana lauleskellen...
-
-Antti nousi.
-
--- Lähden kaksilaitaani hakemaan, sanoi hän, ja pyysi Helenaa mukanaan
-murkinalle.
-
-Antti muisteli yöllisen tuulen suuntaa ja läksi soutamaan hiljalleen
-pitkin rantaa. Kun hän kääntyi niemen kärjestä Murhisaaren näkyviin,
-tunsi hän selässään pientä väristystä. Hän oli vain katselevinaan
-kaksilaitaansa, mutta odottikin vain joka hermollaan milloin hänet
-saarelta huomattaisiin.
-
-Hän arvasi, etteivät karjalaiset voisi aavistaa saarelle jäämistään
-hänen teokseen, vaan luulevat tietenkin myrskyn veneet vieneen. Ja
-jos hän olisi joutunut kotinsa puolelle saarta maihin, olisi hän
-antanut heidän ijankaikkiseksi jäädä siihen uskoon, mutta kun tuuli
-vei toisaalle, niin että kotiin mennessä täytyisi soutaa saaren sivu,
-niin ei auttanut juuri läsnäoloaan salata. Yöllä ei Antti halunnut
-lähteä kulkemaan, kun oli koskesta laskettava. Hänen täytyi siis
-tuottaa vihollisilleen sekin katkeruus, että saisivat tietää, kenen
-valtaan olivat joutuneet. Eikä hän sitä juuri surrutkaan, vaan tunsipa
-yhäkin koston nautintoa ja jonkunmoista hurjaa iloa. Hän oli nyt paikan
-valtias, hänen vallassaan oli joko armahtaa tai silleen heittää...
-
-Hän souteli tyynesti pitkin kaislikon rintaa katsellen venettään. Kauan
-ei tarvinnut hakeakaan, kun jo löytyi. Hän sitoi sen veneensä perään,
-ja rupesi kääntymään takaisin leiripaikalleen. Silloin kuului saarelta
-huuto, nyt toivorikkaana ja virkeänä... Antti lepuutti airojaan ja
-kuunteli sekä mietti.
-
-Mennäkö näyttämään, vai soutaako pois? Jos menisi ja näkisivät, kuka
-on, niin kauhealta mahtaisi tuntua... Mutta samalta taitaa tuntua, jos
-tyynesti poiskin soutelisi...
-
-Hän oli kahden vaiheella. Huuto kuului uudelleen, kutsuvana, käskevänä,
-kärsimättömänä... Hän käänsi veneensä saarta kohti ja lähti hitaasti
-soutelemaan.
-
-Silloin vaikeni saarellakin huuto, ja koko sen puolen ilma tuntui
-olevan täynnä jännittynyttä ja kiihkeää odotusta, malttamattomalta
-toivoa mitä ihminen ajatella saattaa. Saarella olijoista tuntuivat
-tulijan aironvedot hitaudessaan ijankaikkisuuden pituisilta...
-
-Mutta vene lähenee varmasti, vaikka hitaasti. Se ei ole mikään
-näköhäiriö, valhekuva, vaan todellakin lähestyvä vene, ja siis pelastus
-varman kuoleman kidasta. Voiko ihanampaa tunnetta ajatella, kuin se,
-mikä kuolemaan tuomitun valtaa, kun hän kuulee armahduksen sanoman...?
-
-
-IX.
-
-SILMÄSTÄ SILMÄÄN...
-
-Karjalaiset olivat saapuneet rannalle venettä odottamaan, ja iloinen
-jännitys kuvastui heidän kasvoistaan. Mutta kun Antti saapui niin
-lähelle, että venettä rupesi selvemmin näkemään, muuttui heidän
-iloisuutensa yhä suuremmaksi hämmästykseksi. He tunsivat veneen, mutta
-kuka oli soutaja?
-
-Ja kun soutaja pysähtyi juuri nuolen kantaman ulkopuolelle saaresta,
-käänsi veneensä ja näytti kasvonsa, pääsi pettymyksen ja kauhun huuto
-karjalaisten huulilta. He olivat tunteneet Antin ja arvasivat kaikki
-hänen työkseen. Kuisma kääntyi sanaakaan sanomatta rannasta pois ja
-käveli hitaasti kallion laelle. Hän tiesi, nähtyään Antin, rukoukset
-turhiksi, eikä tahtonut vihollisensa edessä nöyrtyä, eikä liioin
-hänelle hätäänsä näyttää. Raivo oli niin suuri, epätoivo niin pohjaton,
-että hän alistui ylpeästi kohtaloonsa...
-
-Mutta toiset eivät olleet ylpeitä, vaan pyysivät armoa, rukoilivat
-käyttäen kaikkia niitä suloisia sanoja, joita heidän notkeassa
-kielessään oli. He lupasivat Antille kaiken sen maallisen hyvyyden,
-mikä heidän tiedossaan vain oli ja mitä he vain voivat kuvitella, ja
-kun se ei auttanut, ryhtyivät he voimattomina uhkailemaan. He sanoivat
-kiduttavansa Anttia kaikilla niillä kidutuskeinoilla, mitkä heistä vain
-nyt tehokkaimmilta tuntuivat, kiristivät hampaitaan, puivat nyrkkiään,
-kunnes lopuksi vaikenivat. Sanattomina kummastuksesta tuijottivat he
-Anttiin, joka ei koko aikana ollut sanonut mitään, vain katsonut heihin
-herkeämättä. Ei ilmekään ollut värähtänyt hänen kasvoissaan heidän
-houkutuksistaan, ei pieninkään hymyn väre niille ilmestynyt heidän
-uhkauksistaan, ja kun karjalaiset voimattomassa vihassaan kaahlasivat
-veteen hänen venettään kohti, siirtyi hän varovaisesti muutamilla
-aironvedoilla kauemmaksi. Ja kun hän hetkisen perästä lähti soutamaan
-pois yhtä tyynesti kuin oli tullutkin, heittäytyivät karjalaiset
-masentuneina rannan hiekalle kohtaloaan valittamaan. Kuisma ainoastaan
-vaikeni synkeästi eteensä tuijotellen...
-
-       *       *       *       *       *
-
-Helena rukoili palavasti Anttia taipumaan ja pelastamaan karjalaiset.
-Kun ei heillä ollut aseita, niin helpostihan sai heille viedyksi
-tyhjän veneen. Varmaan menisivät, eivätkä enää koskaan uskaltaisi
-tulla takaisin... Mutta Antti ei taipunut. Yhä uudelleen selitti hän
-vaimolleen, miksi se oli mahdotonta; koko hänen sukunsa olemassa
-olo vaati karjalaisten kuolemaa. Niin kuluivat heidän päivänsä
-keskinäisessä kamppailussa vihollistensa hengestä.
-
-Sillä Antti ei voinut lähteä pois paikalta, ennenkuin oli päässyt
-varmuuteen. Hän tunsi, että jos hän nyt lähtisi, kun viholliset vielä
-olisivat hengissä, täytyisi hänen palata takaisin katsomaan, miten oli
-käynyt. Helena oli jo epätoivossaan vaatinutkin Anttia lähtemään pois,
-kun ei kerran taipunut, mutta ei Antti voinut. Ja Helena oli silloin
-syyttänyt häntä julmuriksi ja vavisten silmännyt saarelle päin...
-
-Kolmantena vuorokautena oli saarelta vielä kuulunut huutoa, mutta
-sitten oli kaikki ollut hiljaa. Viidentenä oli jo tulikin sammunut, kun
-oli satanut, ja sen jälkeen ei enää savua näkynyt. Ei ollut elonmerkkiä
-näkyvissä.
-
-Kauhistuksella ajatteli jo Anttikin vihollistensa kohtaloa. Nyt
-kun heitä ei enää mikään voinut pelastaa, kun koston malja oli
-nähtävästi jo sakkaan saakka tyhjennetty, tuntui hänestä tekonsa aivan
-masentavalta ja hän rupesi kiireesti varustautumaan matkaan kotia
-kohti. Sivumennen saattoi hän nyt varmistautua vihollistensa kohtalosta.
-
--- Pelasta edes Kuisma, rukoili nyt Helena, jos hyvinkin olisi vielä
-hengissä. Muista, että hän kentiesi pelasti poikasi, kun antoi hänelle
-mekkonsa. Kiireesti menkäämme, ehkä vielä voimme tehdä osan tehdystä
-tekemättömäksi.
-
-Kuumeentapaisella kiireellä varustautui Helena soutamaan, eikä Antti
-häntä enää vastustanut. Helenan rukoukset ja moitteet olivat ikäänkuin
-kasvattaneet hänen käsitystapaansa, ja hän oli ruvennut itsekin
-epäilemään tekonsa todellista tarpeellisuutta, toisin vuoroin taas
-itseään tästä heikkoudesta moittien. Mutta toisekseen arveli hän
-itsekseen, että Kuisman pelastamisesta saattaisi olla hyötyäkin, ja
-siksi hänkin saarelle kiirehti.
-
-Lastatut veneet olivat raskaat soudettavat, mutta pian silti matka
-joutui. Kun lähestyttiin Murhisaarta, heitti Helena soudun ja kääntyi
-katsomaan: ei ääntä, ei elon merkkiä.
-
-Helena ratkesi lohduttomaan itkuun, Antti tuijotti synkästi saarelle.
-Hän laski varovaisesti veneensä samaan hiekkaan, josta oli ne
-myrsky-yönä ryöstänyt, sekä nousi nuotiopaikalle.
-
-Siinä oli kolme karjalaista kuolleena, ja kuolintaudin kauhea laatu
-näkyi selvästi heidän kuihtuneesta muodostaan. Mutta Kuismaa ei näkynyt.
-
-Hakien kiersivät Antti ja Helena saaren, mutta ei missään. Vihdoin
-nousivat he kalliolle. Siellä makasi Kuisma hätäisesti tehdyllä
-lehtivuoteella. Kun he lähestyivät, näkivät he hänen koettavan kääntää
-päätään heihin päin. Hän oli vielä hengissä.
-
-Kun he saapuivat ääreen, ja Kuisma näki oudosti ja kauhistuneesti
-katselevan Antin, koetti hän nostaa kättään ikäänkuin iskua
-varjellakseen, kuitenkaan jaksamatta. Itkien heittäytyi Helena
-polvilleen hänen viereensä.
-
--- Antti, kanna kiireesti veneeseen, hätäili hän; ehkä hän vielä
-virkoaa.
-
-Ja Antti nosti vihollisensa syliinsä voimakkaasti ja vaivatta sekä
-kantoi hänet veneeseensä. Ja Kuisma kiinnitti häneen elottoman ja
-tuijottavan katseensa, johon Antin täytyi katseellaan vastata, sillä
-hän tunsi olevansa aivankuin vankina. Ja se katse poltti kuin tuli ja
-syöpyi hänen mieleensä ainaiseksi karkoittaen rauhan...
-
-Helena koetti antaa Kuismalle syötävää pienissä erissä, mutta kuoleman
-kouristamasta kurkusta ei enää tahtonut mennä mitään alas. Päivä kului
-häntä hoidellessa, mutta minkään muun ei voinut sanoa Kuismassa elävän
-kuin katseen. Se seurasi Helenan ja Antin toimia milloin vain he olivat
-näkyvillä, ja Helenasta tuntui aivan kuin hän unessaan olisi nähnyt
-tuon katseen. Se oli niin surullinen, niin moittiva, niin sanomattoman
-katkera ja väsynyt, kuin olisi siihen ollut koottuna yhteen koko
-ihmiskunnan tuska ja kärsimys. Ei mikään maailmassa näyttänyt voivan
-sen tuskaa lieventää.
-
-Saapui murheellinen yö. Antti kaivoi kuolleille haudan siihen paikkaan,
-jonka vanhastaan tunsi ja hautasi heidät sinne. Entiselle paikalle
-laittoi hän myös yö-nuotion, teki sen ääreen Kuismalle vuoteen ja
-kantoi hänet sinne. Ja oli kuin olisi Kuisman kelmeillä kasvoilla
-vilahtanut hymyn kajastus. Kun pimeä saapui ja aalto kahautteli
-kaislikkoa salaperäisesti, liikahti Kuisma äkkiä. Kun Helena kumartui
-hänen ylitsensä ja Anttikin saapui ääreen, kokosi hän viimeisetkin
-voimansa, katsoi ruskeilla silmillään Helenaan, katsoi Anttiinkin,
-koetti lausua jotakin, ojensi vaivaloisesti molemmille kätensä ja oli
-kuollut...
-
-Eivätkä Antti ja Helena sanoneet mitään, sillä itku ja suru salpasi
-heidän äänensä. -- -- --
-
-Mutta kun Helena nuotion ääressä valvoessaan mietti Kuisman kuolemaa,
-tuntui hänestä kuin olisi Kuisma antanut anteeksi, ikäänkuin kuoleman
-edessä ymmärtänyt Antin teon, hänet, koko maailman tuskan ja vaivan.
-Kentiesi hän oli siksi hymyillyt, kun Antti kantoi, ymmärtänyt hänen
-menettelynsä perusteet, tuominnut omansa ja katsonut heidät kaikki
-näihin tekoihin tavallaan syyttömiksi. Helenasta tuntui kuin olisi
-Kuisma kuolemallaan ja käden ojennuksellaan vetänyt verhon menneisyyden
-eteen ja tehnyt onnen ja rauhan taas mahdolliseksi. Hänessä oli
-vihan ja koston henki saanut niin uljaan ja jalon uhrin, että se oli
-tyydytetty ja rauhan sekä onnen mahdollisuus taas rakennettu.
-
-Mutta Antti oli nyt vuorostaan synkkä. Vaikka hän nyt tahtonsa
-perille päästyään entistä selvemmin huomasi, kuinka edullista hänelle
-lopultakin oli kaikkien karjalaisten tuho, oli Kuisman kuoleman
-näkeminen, tuo käden ojennus, joka oli hänelle käsittämätön, häntä
-ankarasti järkyttänyt. Ainoastaan Helenan sovittava usko sai hänet
-rauhoittumaan ja paljasti hänen alkuperäiselle sielulleen tunnelmia,
-jotka olivat liikuttavaisuudessaan hänelle outoja ja ihmeellisiä...
-Aatoksissaan makasi hän mielessään käyden läpi äskeiset tapahtumat.
-Ja hän ei niitä sittenkään katunut, sillä elämä oli sen kaiken niin
-vaatinut. Vika ei ollut hänen.
-
-Kun päivä valkeni, hautasi hän Kuisman toisten karjalaisten viereen,
-ja vieritti haudalle viisi isoa kiveä. Ja kun Helena ihmetellen kysyi,
-miksi hän viisi kiveä vieritti, kun kuolleita oli vain neljä, ei hän
-antanut mitään selitystä... Viisi ristiä hakkasi hän kivellä kallion
-seinään...
-
-Hiljaisina soutivat he koskelle. Siinä päästi Antti toisen veneen
-irti, jättäen sen kosken niskaan odottamaan. Toisen laski hän heti
-kosken alle. Ja siinä jäntevällä kädellä venettään kuohujen läpi
-ohjatessaan tunsi hän taas voimansa palaavan ja rohkeutensa virkoavan
-viime päivien sielullisten kidutusten jälkeen. Hymyillen vilkaisi hän
-Helenaan ja lapseensa sekä tunsi luottamusta ja rohkeutta tulevaisuutta
-ajatellessaan. Uneksien lepuutti Helena suvannolle saavuttua airojaan.
-Oli taas niin mieluista antaa virran viedä, aallon tuuditella ja
-uneksia onnen ja rauhan unelmia. Ainoastaan se, joka kokee myrskyn ja
-onnettomuuden, ymmärtää rauhan arvon ja siitä täysin nauttii. -- -- --
-
-Isänsä ja Arhippaisen hautasi Antti vierekkäin kotimäen rinteeseen
-suuren koivun alle, piirtäen koivuun kaksi ristiä. Jo hiukan leikillä
-sanoi hän Helenalle, että eivät taida siitä vanhukset tosin olla varsin
-mielissään, mutta että olkoonpahan kuitenkin näin sovinnon merkiksi.
-Karjalaisten veneestä löytämänsä tavarat saattoi hän hiljaisuudessa,
-mitään selityksiä antamatta, takaisin omistajilleen, sikäli kuin ne
-olivat hänen ulottuvissaan; loput piti hän hyvällä omallatunnolla
-omanaan...
-
-Siitä pitäen alkoi Vaaralan talon varallisuus.
-
-Kadonneita karjalaisia ei koskaan kysytty. Mitä Vaaralan vakava
-isäntä ja hänen surumielinen emäntänsä tiesivät, sitä eivät he
-koskaan kertoneet. Heidän sukunsa levisi seudussa laajalle, asuttaen
-viljelyskelpoiset paikat sitkeillä ja voimakkailla miehillä.
-
-Heidän sukuaan on sekin väki, joka asuu Murhelassa, Parvaselän
-rannalla. Miksi taloa sillä nimellä sanotaan, sitä eivät kaikki tiedä,
-mutta perintötaruna kulkee Murhelan väellä kertomus Murhisaaren
-viidestä kuolleesta.
-
-Kun kesä-iltana apaja vedetään saaren rantaan ja mennään sinne syömään
-rantakalaa, kertoo isäntä nuotiolla perintötarun. Hän kertoo sen
-ylpeänä suvustaan. Ja hänen kertomustaan uskotaan, sillä lukemattomat
-paikat seudulla kantavat muinaisten ryöstöretkien muiston nimessään. Ja
-yhä vieläkin on rajaseutulaisilla vihamielinen ja halveksiva käsitys
-karjalaisista.
-
-Jos olet oikein Murhelan isännän suosiossa, niin kertoo hän sinullekin
-pirtin eteiskamarissaan tarun Kuisman kuolemasta. Ja kertomuksensa
-vahvistukseksi kaataa hän kalliina aarteena sinulle lopuksi ryypyn
-koko pitäjässä kuuluun "karjalaisen kuppiin". Se on perinnöksi jäänyt
-Kuisman sotasaaliista, ryöstetty kaukaa rantamailta, sirosti koristeltu
-hopeakuppi, joka on alkujaan aiottu komeampaa käytäntöä varten.
-Väkevästi syöpyy mieleen tämän maljan ääressä taru uljaan ja jalon
-karjalaisen kuolemasta ja sovituksesta... -- -- --
-
-
-
-***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ONTREIN TARINOITA***
-
-
-******* This file should be named 57657-8.txt or 57657-8.zip *******
-
-
-This and all associated files of various formats will be found in:
-http://www.gutenberg.org/dirs/5/7/6/5/57657
-
-
-Updated editions will replace the previous one--the old editions will
-be renamed.
-
-Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
-law means that no one owns a United States copyright in these works,
-so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
-States without permission and without paying copyright
-royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
-of this license, apply to copying and distributing Project
-Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
-concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
-and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
-specific permission. If you do not charge anything for copies of this
-eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
-for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
-performances and research. They may be modified and printed and given
-away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
-not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
-trademark license, especially commercial redistribution.
-
-START: FULL LICENSE
-
-THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
-PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
-
-To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
-distribution of electronic works, by using or distributing this work
-(or any other work associated in any way with the phrase "Project
-Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
-Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
-www.gutenberg.org/license.
-
-Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
-Gutenberg-tm electronic works
-
-1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
-electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
-and accept all the terms of this license and intellectual property
-(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
-the terms of this agreement, you must cease using and return or
-destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
-possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
-Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
-by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
-person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
-1.E.8.
-
-1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
-used on or associated in any way with an electronic work by people who
-agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
-things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
-even without complying with the full terms of this agreement. See
-paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
-Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
-agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
-electronic works. See paragraph 1.E below.
-
-1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
-Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
-of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
-works in the collection are in the public domain in the United
-States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
-United States and you are located in the United States, we do not
-claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
-displaying or creating derivative works based on the work as long as
-all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
-that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
-free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
-works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
-Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
-comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
-same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
-you share it without charge with others.
-
-1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
-what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
-in a constant state of change. If you are outside the United States,
-check the laws of your country in addition to the terms of this
-agreement before downloading, copying, displaying, performing,
-distributing or creating derivative works based on this work or any
-other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
-representations concerning the copyright status of any work in any
-country outside the United States.
-
-1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
-
-1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
-immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
-prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
-on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
-phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
-performed, viewed, copied or distributed:
-
-  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
-  most other parts of the world at no cost and with almost no
-  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
-  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
-  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
-  United States, you'll have to check the laws of the country where you
-  are located before using this ebook.
-
-1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
-derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
-contain a notice indicating that it is posted with permission of the
-copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
-the United States without paying any fees or charges. If you are
-redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
-Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
-either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
-obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
-trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
-
-1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
-with the permission of the copyright holder, your use and distribution
-must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
-additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
-will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
-posted with the permission of the copyright holder found at the
-beginning of this work.
-
-1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
-License terms from this work, or any files containing a part of this
-work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
-
-1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
-electronic work, or any part of this electronic work, without
-prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
-active links or immediate access to the full terms of the Project
-Gutenberg-tm License.
-
-1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
-compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
-any word processing or hypertext form. However, if you provide access
-to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
-other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
-version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
-(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
-to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
-of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
-Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
-full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.
-
-1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
-performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
-unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
-
-1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
-access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
-provided that
-
-* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
-  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
-  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
-  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
-  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
-  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
-  within 60 days following each date on which you prepare (or are
-  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
-  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
-  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
-  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
-  Literary Archive Foundation."
-
-* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
-  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
-  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
-  License. You must require such a user to return or destroy all
-  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
-  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
-  works.
-
-* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
-  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
-  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
-  receipt of the work.
-
-* You comply with all other terms of this agreement for free
-  distribution of Project Gutenberg-tm works.
-
-1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
-Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
-are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
-from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
-Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
-trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.
-
-1.F.
-
-1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
-effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
-works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
-Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
-electronic works, and the medium on which they may be stored, may
-contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
-or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
-intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
-other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
-cannot be read by your equipment.
-
-1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
-of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
-Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
-Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
-Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
-liability to you for damages, costs and expenses, including legal
-fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
-LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
-PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
-TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
-LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
-INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
-DAMAGE.
-
-1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
-defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
-receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
-written explanation to the person you received the work from. If you
-received the work on a physical medium, you must return the medium
-with your written explanation. The person or entity that provided you
-with the defective work may elect to provide a replacement copy in
-lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
-or entity providing it to you may choose to give you a second
-opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
-the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
-without further opportunities to fix the problem.
-
-1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
-in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
-OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
-LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
-
-1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
-warranties or the exclusion or limitation of certain types of
-damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
-violates the law of the state applicable to this agreement, the
-agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
-limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
-unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
-remaining provisions.
-
-1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
-trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
-providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
-accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
-production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
-electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
-including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
-the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
-or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
-additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
-Defect you cause.
-
-Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
-
-Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
-electronic works in formats readable by the widest variety of
-computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
-exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
-from people in all walks of life.
-
-Volunteers and financial support to provide volunteers with the
-assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
-goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
-remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
-Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
-and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
-generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
-Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
-www.gutenberg.org 
-
-Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary 
-Archive Foundation
-
-The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
-501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
-state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
-Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
-number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
-U.S. federal laws and your state's laws.
-
-The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
-mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
-volunteers and employees are scattered throughout numerous
-locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
-Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
-date contact information can be found at the Foundation's web site and
-official page at www.gutenberg.org/contact
-
-For additional contact information:
-
-    Dr. Gregory B. Newby
-    Chief Executive and Director
-    gbnewby@pglaf.org
-
-Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
-Literary Archive Foundation
-
-Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
-spread public support and donations to carry out its mission of
-increasing the number of public domain and licensed works that can be
-freely distributed in machine readable form accessible by the widest
-array of equipment including outdated equipment. Many small donations
-($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
-status with the IRS.
-
-The Foundation is committed to complying with the laws regulating
-charities and charitable donations in all 50 states of the United
-States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
-considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
-with these requirements. We do not solicit donations in locations
-where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
-DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
-state visit www.gutenberg.org/donate
-
-While we cannot and do not solicit contributions from states where we
-have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
-against accepting unsolicited donations from donors in such states who
-approach us with offers to donate.
-
-International donations are gratefully accepted, but we cannot make
-any statements concerning tax treatment of donations received from
-outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
-
-Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
-methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
-ways including checks, online payments and credit card donations. To
-donate, please visit: www.gutenberg.org/donate
-
-Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.
-
-Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
-Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
-freely shared with anyone. For forty years, he produced and
-distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
-volunteer support.
-
-Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
-editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
-the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
-necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
-edition.
-
-Most people start at our Web site which has the main PG search
-facility: www.gutenberg.org
-
-This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
-including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
-subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
-