diff options
Diffstat (limited to '57657-0.txt')
| -rw-r--r-- | 57657-0.txt | 5444 |
1 files changed, 5444 insertions, 0 deletions
diff --git a/57657-0.txt b/57657-0.txt new file mode 100644 index 0000000..083b5fc --- /dev/null +++ b/57657-0.txt @@ -0,0 +1,5444 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 57657 *** + + + +E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen + + + +ONTREIN TARINOITA + +Kirj. + +OSMO IISALO [Eino Railo] + + + + + + +Porvoossa, +Werner Söderström Osakeyhtiö, +1920. + + + + +SISÄLLYS: + +Ontrei ja hänen hurskaat opetuksensa. +Ontrein tarina. +Unelma Seesjärven rantanuotiolla. +Onto ja Tuonen lintu. +Runolaulaja. +Solovetsi ja Karjala. +Murhisaari. + + + + +ONTREI JA HÄNEN HURSKAAT OPETUKSENSA. + + + Lennin maille vierahille, + Tulin tuntemattomille, + Sinisen salon sisähän. + +Hän oli matkalla Karjalan pyhillä mailla omin silmin nähdäkseen sitä, +joka oli lapsuudesta saakka hänen mielikuvitustansa kiehtonut. Salon +kapeata polkua hän astuu ja kun hän silmää taakseen, siellä perässä +pyrkivää toveriaan, kuvastuu kasvoille malttamaton ilme, joka kuitenkin +pian vaihtuu hymyksi ja leikiksi; häntä nähtävästi huvittaa toverinsa +näkeminen. + +Ontrei -- hänen satunnainen matkatoverinsa pienestä salokylästä -- +oli hänen reippautensa suoranainen vastakohta. Toinen jalka oli +muodostunut kömpelöksi kämpäjalaksi, jonka hän vaivoin aina sai toisen +edelle sijoitetuksi; oikea käsi oli kuivanut koukkuun ja koko ruumis +oli käynyt hiukan vinoksi. Tukka oli pellavaista, niskasta tasaiseksi +leikattua, leuassa tutisi liuhuparta. Silmät olivat siniset, ja loisti +niistä avoimesti lempeys ja hyvyys sekä lapsen mieli. Ja kuitenkin +saattoi hänen kasvoilleen joskus välähtää voiman, toiminnan ja tarmon +ilme, joka ikäänkuin hetkeksi muutti koko miehen. Vaivaloisesti +kävi häneltä kulku ja raskaasti nojasi hän sauvaansa, mutta matkan +kuluessa osoitti hän tavatonta sitkeyttä, joka pani terveenkin kovalle +koetukselle. + +He vaelsivat synkässä erämaassa ja oli heidät yllättänyt sade ja myrsky +sekä niiden mukana hämärä, joka kuusikkometsässä tuntui kaamealta. Oli +kuin olisivat nuo savenkarvaiset pilvet olleet tuossa puiden latvoissa, +joita vihainen tuuli pudisteli. Tieaukon päältä vilahti vielä pilven +lomasta iltatähti kuin hukkuvan avunhuuto, kunnes sekin katosi. Arkuus +ja vilun tunne, turvattomuuden ja hämärän salaperäinen orpous valtasi +mielen, joka halasi pois tästä epäystävällisestä säästä. + +-- Ylen -- alotti Ontrei päästyään odottelevan toverinsa kuuluville +-- ylen on nyt, veliseni, ilma paha joutuin matkata. Sinähän kyllä +nuorilla ja notkeilla jaloillasi menet saman tyynellä kuin tuulellakin, +mutta minun vaivaisen on vaikeampi. Mutta saattaapa sinunkin vauhtisi +hiljentyä, ennenkuin ollaan perillä... + +Hän hymähti leikillisesti ja vilkaisi salavihkaa nuoreen toveriinsa. + +-- Sinä olet, Ontrei, -- vastasi tämä -- hidas, mutta sitkeä. Pitäisi +joutua kylään levähtämään. Nälkäkin on. Onko vielä matkaa pitkästi? + +-- Viisi virstaa ainakin. Mutta astutaanhan hartaasti. Harvan matkanhan +perille niin nopeasti päästään kuin mieli tekisi. Ja kuitenkin, -- +kun ollaan kuoleman kanssa vastatusten, niin jopa onkin mieleistämme +silloin liian joutuin maallinen vaelluksemme suoritettu... + +Ontrei huokasi, teki ristinmerkin ja jatkoi: + +-- Ei vapahtajakaan kiireesti kulkenut apostolein kera vaeltaissaan +ajallisessa haahmossaan. Ja kuinka sattuikaan pyhälle Sosimalle, kun +hän hengen herättämänä läksi Äänisen rannalta astumaan halki erämaan +pohjoista kohti... + +Tällä kohdalla tukahdutti Ontrein tavallista äkeämpi tuulen puuska, +joka sai hänet peräti hengästymään. Edessä oli suon salmeke, jonka +toisella rannalla metsä mustana ja uhkaavana odotti kulkijoita. +Nuoremman tottumattomia veriä hiukan värähdytti ja hän pysähdytti +Ontrein. + +Mikä se? + +Edestä metsästä kuului valittavaa kitinää ja tuulen outoa kohinaa. +Rusahteli ja rasahteli, pelkäävä korva kuvaili ja kuvitteli, silmä näki +näkyjä. Suuri risti kohosi tiepuolessa ja joukko valkoisia riepuja +liehui tuulessa. Kaikki lapsuuden muistot kalmasta ja murhapaikoista +lennähtivät mieleen. + +-- Mikä se on tuo risti tuossa? + +-- Risti? Vain muistutus matkamiehelle, että anoisi siunausta +retkelleen. Hurskas ja hyvä kristitty uhraa palasen liinaisestaan sivu +mennessään, saaden niin Jumalan siunauksen matkalleen. Ka, sittenpä ei +haltian ja pahan valta häneen pysty. + +Ja hartaasti risti nyt Ontrei silmänsä, kumarteli ja anoi siunausta. + +-- Ano sinäkin, veliseni, etteivät rosvot meitä yllätä, kehoitti hän +toveriaankin, taas päästen jatkamaan: + +-- Niin, kuinkapa sattuikaan hurskaalle Sosimalle, kun hän Jumalan +käskystä läksi matkalleen. Ylen olisi tietenkin ollut pyhälle miehelle +mieluinen autuas ja pikainen kuolema, että olisi hän päässyt siihen +elämään, jota niin palavasti halasi, mutta eipä suvainnut Jumala +hänen siinä asiassa kiirettä pitää. Pitkän elämän hän soi hänelle, +esimerkiksi kaikille Karjalan pakanoille, ja lopuksi sijan pyhimystensä +joukossa. Niin kun hän nyt nuorena munkkina matkasi halki Karjalan +Vienan rannalle, läpi synkeän pakanamaan, tapasi hän kerran tieltänsä +sairaan miehen. Auta minua, pyysi mies, kylään vie, sillä kovin olen +minä sairas ja äijälti on vielä matkaa. Minulla on kiire, vastaa +Sosima, Jumala kutsuu minua, en vielä tiedä, mihin; hoidan sinua +tässä, kunnes paranet, mutta kylään en voi palata. Ka, jos Jumalaa +kunnioitat, niin vie kylään, rukoili vieläkin mies; ei sinun kiireesi +niin suuri ole, ettet hyvää työtä ehtisi tekemään; kun teet, niin +saat sitä suuremman palkinnon. Sosima totteli miehen pyyntöä, hoiti +hänet terveeksi ja saattoi ihmisten ilmoille petojen kynsistä, jälleen +lähtien iloiten matkallensa. Konsa hän sitten havumajassansa Solovetsin +saarella, myrskyssä ja kylmyydessä, julmain pakanain uhkaamana, talven +ja pakkasen keskellä nälkään nääntymässä palavasti Herraa rukoili, niin +ilmestyi mies, joka toi ruokaa ja virvoitti pyhimystä ruumiillisella ja +hengellisellä lohdutuksella. Ja miehen tunsi Sosima samaksi, jonka oli +metsästä pelastanut. Se oli itse Spoassu... Vapahtaja näet... + +Selittämättömän outo tunne valtasi nuoren miehen. Siinä yön hämyssä +hänelle melkein vieraan, mutta lapsellisessa, taikauskon sekaisessa +hurskaudessaan sittenkin niin tutun ramman rinnalla vaeltaessaan oli +hän mielestään kuin salaperäisessä keskiajan maassa. Tie milloin +vaipui synkälle suolle sumuun ja väijyvien rimpien keskeen, jossa +jalka peläten haparoi tukea ja jossa pieninkin taakka selässä tuntui +syntikuormaa raskaammalta, milloin kohosi kumisevalle harjulle, +jossa myrskyn ääni soi kuin ylevän soiton humina. Silloin taas nousi +jalka keveämmin ja mieli reipastui, kuta korkeammalle tultiin. Niin +vaellettiin yössä ja hämärässä, vuoroin vaipuen, vuoroin nousten, mieli +askarrellen oudoissa ja omituisissa ajatuksissa. Kaukaa lapsuuden +muistoista se haki esiin erikoisia, ammoin unohduksissa olleita +mielikuvia kristityn kolkosta vaelluksesta kuoleman varjon laaksossa, +jossa saatiin kestää kamalat taistelut väijyvää kiusaajaa vastaan. +Ja tuosta siirtyi aatos laajemmalle upoten alakuloiseen näkyyn alati +vaeltavasta ihmisjoukosta, joka levottomana rientää aina eteenpäin, +itsekään tietämättä, minne... + +Hän katseli taas salaa Ontreita, kun tämä siinä kompuroi liukasta +polkua, nähtävästi syviin mietteisiin vaipuneena. Hänen täytyi +suorastaan ihmetellä sitä tarmoa ja voimaa, jota ukko osoitti. +Toista kertaa oli hän nyt matkalla Karjalan kuuluun luostariin, +ponnistellen kymmeniä peninkulmia läpi erämaiden. Ja kaiken tämän teki +hän päästäkseen mielestään edes hiukan lähemmäksi sitä ihmeellistä +päämäärää, joka hänen hengelleen kangasteli saadakseen edes jotakin +toivovaa varmuutta siitä, mitä hän sanoi sielunsa autuudeksi. Hartaasti +ukon aatokset yleensä viipyivät pyhissä asioissa ja alati sai hän +aiheita lapselliseen tapaansa ottaa esimerkkejä sanasta, jota hän +vaikeasti selvitti Uudesta Testamentista. Siinä rinnalla sekoitteli +hän uskomuksiinsa paljon vanhaa perittyä taikauskoaan ja loitsuhenkeä, +joka oli hänellä verissä erottamattomana osana. Ja kaikessa tässä +uskossaan ja varmuudessaan hänellä oli ehtymätön toivorikkauden, ilon +ja elämänhalun lähde, niin että häntä saattoi väliin pitää aivan +kadehdittavana henkilönä... + +Nuorelle kulkijalle oli tässä ollut paljon uutta ja mielenkiintoista, +jotain kehittymättömyydessään viehättävää luonnontilaa, joka oli +tenhonnut hänet. Ääneti oli hän matkan varrella kuunnellut Ontrein +hartaita jaarituksia pään nyökäyksellä hyväksyen hänen hurskaat +arvelunsa siitä, mikä on ihmiselle tarpeellista taivaan valtakuntaan +pääsemiseksi. Visusti oli hän varonut puolella sanallakaan heittämästä +mitään varjoa tähän kirkkaasti pulppuavaan uskon, rauhan ja onnen +lähteeseen... + + * * * * * + +Mietteistään havahtuen huomasi hän äkkiä astuvansa leveämpää ja +raivatumpaa tietä. Ontrei laahusti väsyneenä hänen rinnallaan +ilmoittaen kohta kylään päästävän, minkä kaukaa silloin tällöin +kuuluva koirain haukunta todeksi vahvistikin. Lähestyttiin tiheämmin +asuttuja seutuja, suurempia kyliä, joiden lävitse itää kohti vievä tie +laajeni laajenemistaan, kunnes yhtyi Äänisen rannalta Vienan rannalle +menevään valtamaantiehen. Sinne oli heidänkin mieli päästä, liittyä +siihen pyhiinvaeltajain virtaan, joka sitä myöten joka vuosi näihin +aikoihin vaelsi Valkean meren rannalle Sumaan, Solovetsin kuuluun ja +pyhään luostariin sieltä päästäkseen. Ontrei oli sen niin tahtonut, +sillä monet hurskaat miehet olivat silloin luostariin kulussa Venäjän +kaikilta ääriltä, ja kalliita opetuksia kuuluivat he matkan varrella +yksinkertaiselle kansalle jakavan. + +Laantumatta ulvoi tuuli yhä, mutta sade oli lakannut ja pilvet olivat +hajautumassa taivaalta. Kun metsä loppui ja kylän aukeama avautui +eteen, vilahti taas taivaalta tuo äsken sinne hukkunut kesän kalpea +tähti. Sen yläpuolelle kirkastui sininen, kuulakka öinen taivas, mutta +alapuolella olivat synkkänä muurina vielä äskeiset myrskypilvet. +Unen helmoissa uinuva aunukselainen kylä otti vaieten vastaan +vieraat, ahtaen ainoastaan velvollisuudentuntoisen koiraparin kujalla +ärhennellä. Mutta vaikenivat nekin, ja tyynesti avasi Ontrei parhaan +talon pirtin oven ja painui sisään, nuoremman toverin seuratessa +perässä. Oven suussa teki Ontrei hartaasti ristinmerkit, kumaisi +nöyrästi ja anoi yösijaa matkamiehelle. Ja kun hän kysyttäessä ilmoitti +"Solokoihin" mentävän, riennettiin vaeltajia palvelemaan ja yösijaa +laittamaan. + +Syötyään yksinkertaisen illallisen makasi hän kauan valveilla +vuoteellaan Ontrein vierellä, miettien ja kuunnellen. Ontrei-parka +luki iltarukouksiaan. Nöyrästi polvistuen sopotti hän puoliääneen +ulkoa oppimiaan lukuja, tiheään ja yksitoikkoisesti, silmät raukeasti +puoliummessa. Koko hänen sielunsa tuntui olevan mukana näissä sanoissa, +joista hän tuskin kaikkia ymmärsi. Mutta hän tiesi, että ne oli tehty +ja kirjoitettu Jumalan kiitokseksi ja varjeluksen anomiseksi, ja +se riitti hänelle. Ja kun ulkoa opitut rukoukset olivat loppuneet, +puhui hän vielä kauan itsekseen, hiljaa liikutellen huuliaan. Silloin +tällöin kuuluvasta sanasta saattoi ymmärtää hänen nyt rukoilevan kotiin +jääneiden, nuoren toverinsa ja kaikkien lähimmäisten puolesta... + +Kuta lähemmäksi siinä uni hiipi nuorukaisen mielikuvitusta, sitä +enemmän nautti hän olotilastaan. Kulttuurin veltostuttamat jäsenet +olivat jo saaneet perinpohjaisen kohennuksen, väsymys ja lämmin +raukaisi niitä suloisesti, ja levon tunne tuntui ihanalta. Olipa kuin +olisi hän ollut muumio pyramiidissa, jonne maailman myrsky ei kuulu... + +Hän vaipui uneen, mutta mielikuvitus jatkoi leikkivää työtänsä. + +Hän oli olevinaan kaukana poissa, ei oikein tiennyt, missä, mutta +ihanassa etelän maassa hän oli. Ontrein kanssa he nytkin vaelsivat, +mutta Ontreilla oli nyt turbani päässä, ja yllään vain jonkunmoinen +liinainen kauhtana. Jalat hänellä olivat paljaat, ja kädessä kuppi, +johon armeliaat ihmiset antoivat almujansa. Niin he vaelsivat pitkin +suoraa ja leveää tietä, joka vei yli upean tasangon, kaukana häipyen +sinervään vuoristoon. Paljon kansaa kulki tätä tietä heidän mukanansa, +ja he olivat Ontrein kanssa heidän vertaisiaan. He keskustelivat +pyhistä asioista ja pohtivat autuuden oppia, väitellen siitä, mitä +ihmisen olisi parasta ajallisen vaelluksensa aikana tehdä, ja väliin +kiivaillenkin oikean tien puolesta. Ja kun hän juuri leikillä +kuvaili Ontreille rauhan ja levon ihanuutta, kiivastui Ontrei kovin, +huutaen jyrähtävällä äänellä: oikea lepo on Jumalassa! Ja samalla +kosketti Ontrei, joka oli kasvanut oudon suureksi ja korkeaksi, häntä +sauvallansa. Hän tunsi äkkiä keventyvänsä ja kutistuvansa, kunnes +rupesi vaipumaan alaspäin. Hän vaipui, vaipui, tunsi äärettömän +tyhjyyden ympärillään, tunsi olemattomuuden ihanan ja ijankaikkisen +rauhan, saattaen kuitenkin sanomattomaksi vastakohtanautinnokseen +verrata sitä olemisen kuvaamattomaan tuskaan. Tämä on varmaankin +Buddhan "nirvana", aikoi hän juuri ihastuen lausua, kun hänen +ajatuksensakin jo seisahtuivat ja hän vaipui todella raskaaseen, +pitkällisen rasituksen ja miettimisen aiheuttamaan uneen. + +Uneen oli jo vaipunut Ontreikin; liuhuparta vain silloin tällöin +liikahti unimatin hänenkin mieleensä ennenkuvailemattomia autuuden +iloja esitellessä. + + * * * * * + +Keskellä hartauden harjoituksia, keskellä taistelun tuoksinaa, keskellä +elämän kiihkeintä kamppailua, kuuluu äkkiä salaperäinen kiusaus +sydämestä, vastustamaton vaatimus, käsky: tule! Ja käsi seisahtuu, +kaiho valtaa mielen. Ritari vaipuu mietteisiinsä, lähtee vaeltamaan +ja harhailee pian lumotussa metsässä loihtu-kaikujen leikkikaluna. +Mitä hakea, mitä etsiä? Virvatultako, joka levottomana kuolleitten +ritarien haudoilla väräjää, onneako, jota metsän utuiset hengettäret +ilakoiden uskottelevat? Ei voi sanoin päämäärää nimittää, ei selittää, +hakea ja etsiä on vain käsky, kulkea ijäti kysymys huulilla. Ihanana +viittaa tuolta tuulentupa, uljaana kohoaa sieltä linna ja avosylin +odottaa siellä sadun Paribanu, haltijattarista kiehtovin. Mutta lähelle +tullen kuva vaihtuu, näky katoaa, ja ilkeä arki irvistää puun oksalta +vastaan... + +-- Ontrei, sano minulle, oletko koskaan rakastanut? + +He kulkivat hiottavassa helteessä leveätä maantietä pohjoiseen päin. +Pehmeähiekkaiseen tiehen vaipui jalka nilkkoja myöten, joten astunta +tuntui raskaalta; paarmapilvi seurasi heitä uskollisesti, koettaen +saada väkisinkin tilaisuutta kiduttajan työhön hikisellä kaulalla. +Kangas valkoisine jäkäläpeitteineen ja siinä kasvava hongikko tuntuivat +aivan hehkuvan kuumuudesta. + +Kysymys tuli Ontreille odottamatta. Hän pysähtyi, pyyhki hikeä +otsaltaan ja kysyi vuorostaan puoleksi hymyilevä, puoleksi epäilevä, +mutta samalla kuitenkin hiukan surumielinen ilme silmissään: + +-- Että mielitietyn taioissako? + +-- Niin. + +-- Olen. + +Nyt oli ensimmäisen kysyjän vuoro ällistyä. Hän oli odottanut +kansanmiehen tapaista kiertelevää vastausta, leikiksi lyöntiä tai muuta +sellaista, eikä ollut arvannut varautua tällaista vakaata suoruutta +vastaan ottamaan. Hän oli vaiti, keskustelua jatkamatta. + +Heidän edellään kulki kaksi naista. Toinen oli vanha mummo, jonka hän +oli nähnyt äsken venäläisessä majalassa, mutta toista hän ei ollut +siellä huomannut. Päättäen askeleista oli hän kuitenkin nuorempi, +sillä kulku kävi keveämmin ja vartalo notkahti myöskin silloin +tällöin nuorteasti. Vähitellen heidän välimatkansa lyheni, kunnes +he pian kulkivat peräkkäin maantien reunaa. Häveliäästi hän sentään +jättäysi naisista hiukan jälemmäksi, huomaten kuitenkin kuuntelevansa +jännityksellä, minkä sointuisella äänellä nuorempi vanhemman kiivaaseen +sopotukseen vastaisi. Mutta vastaus oli niin hiljainen, ettei ääntä +juuri kuulunut, ja pettyneenä huomasi hän jälleen jäävänsä naista +tarkastelemaan. Takaa kuuluvat jonkun venäläisen ajajan yksitoikkoiset +huudot saivat naisen sitten vilkaisemaan taakseen, ja silloin +vilahtivat kasvot hetkiseksi näkyviin. Samalla kosketti Ontrei +toverinsa käsivarteen. + +-- Veliseni, sanoi hän nöyrästi, menemme naisten edelle ja jätämme +heidät. + +Hän ymmärsi kyllä Ontrein tarkoituksen, mutta ei ollut tietävinäänkään. + +-- Miksi niin? kysyi hän huolettomasti. + +-- Älä katso tätä kaunokaista neitoa, veliseni, lähde edelle ja +unohdamme heidät. Ei sovi sinun nyt pyhällä matkalla, eikä sovi +muutenkaan tämän nuoren naisen suosiota hakea. + +Omituista oli, että hänen täytyi tunnustaa ukon ymmärtäneen hänet +puolittain oikein. Heti nähtyään naisen nuoreksi, ja, kuten nyt +tiesi, myös harvinaisen kauniiksi, oli aivan vaistomaisesti melkein +itsetiedoton rakastumisen ja omaksi saamisen heräävä tunne hänet +vallannut. Se ei ollut ajattelua eikä suunnittelua hänen puoleltaan, +se oli vain salaista luontoa, veren ihanaa runoutta, joka kuuluu kuin +hieno kuiske lumotusta metsästä. Mutta ukon herätyksestä hän huomasi +mahdollisuuden tuon tunteen syntymiseen, pelkäsi sitä itsekin ja sanoi +alistuen: + +-- Sinä olet, Ontrei, taaskin oikeassa. Lähdemme, menemme edelle. + +Sivu mennessään ei hän kuitenkaan voinut olla naiseen katsomatta. +Silmien eteen vedetyn huivin alta vilahti kaksi tähteä ja tumman ihon +kauneutta lisäsi vielä läpikuultava punerrus, joka hitaasti levisi +yli kasvojen. Otsa oli matala, kasvot kapeat, kulmakarvat korkeat +ja kaarevat, nenä omituisen kauniisti ja sopusuhtaisesti kyömyllä, +suu lämmin ja leuka sievästi pyöristynyt. Vaatemyttyä kantava käsi +oli sangen kapea ja valkoinen, ollakseen, kuten hän otaksui, vain +tavallisen työläisnaisen käsi... + +-- Kuule Ontrei... yritti hän leikillä... + +-- Menemme, menemme, hoputti tämä. + +Vaieten olivat naiset väistyneet tien toiselle puolelle ja vaieten +menivät toiset sivu. Vasta hetken päästä loihe Ontrei puhumaan. Hän +lausuilihe sanojaan kuin säälillä ja lohdutellen, kuin ymmärtäen, että +mahdollisesti pienenpieni katkeruuden pisara oli saattanut toisen +sydämeen jäädä. + +-- Suunnattomat olivat kiusaukset -- puhui hän taas hurskaasti -- +pyhällä Sosimalla yksinäisyydessään Solovetsin autiolla saarella. Lähti +näet sieltä ensi talvena pyhä Hermanni mantereelle ruoan ja muiden +tarpeitten hakuun jättäen Sosiman yksinäisyyteen. Ja alkoi pyhimykselle +niin ankara kiusauksen aika, että ellei Jumala olisi häntä alituisesti +vahvistanut, hän olisi kaiketi, ellei toisin ollut jo alusta määrätty, +langennut johonkuhun noista moninaisista viettelyksistä. Niinpä saatana +tässäkin erikoisesti käytti kauniin naisen haamua kiusauksen aseena. +Yön pimeydessä, kun pyhä mies syntinsä tunnossa havumajassaan kovalla +vuoteellaan vaikeroi, valkenee äkkiä maja ja hänen eteensä ilmestyy +nainen ihanasti hymyillen ja käsiään ojennellen. Lähde pois saarelta +tästä kurjuudesta, mene kauas etelän maille, siellä odottaa sinua suuri +valta ja vaikutus sekä ihana elämän hekuma! Mitä täällä saarella teet +paleltumassa, kelle on siitä hyötyä? Eihän voi olla Jumalan tahto, +että hautaat itsesi tänne erämaahan! Ja kun meri jäätyy, tulevat +karjalaiset eräretkelle ja tappavat sinut. Lähde pois, etelän mailla +tulen luoksesi. Näin puhui kiusaaja, vietellen ojennellen käsiään ja +koettaen herättää pyhimyksessä synnin himoa. Mutta hän taisteli kovasti +vastaan, rukoillen voimaa Jumalalta, joka häntä auttoikin, vapauttaen +hänet saatanan loihtunäyistä. Vältä kiusausta, vältä, se on paras, se +paras, se se-e-e... + +Mutta kertoipa sitten kerran Ontrei omankin tarinansa... + + + + +ONTREIN TARINA. + + + Vieri aikoa vähäisen, + päivä paistoi, pälvet nousi, + hanget suuretkin sulivat; + ei sula sydänten routa + pimeässä veljespirtin. + +Ontrein koti oli pienen erämaan järven rannalla, yhtenä muutamista +muista karjalaisista talopahasista. Kirkonkylästä vei sinne +mutkitteleva polku, ja Venäjän rajalle oli siitä vain kolme +peninkulmaa. Salot suuret ja laidattomat alkoivat tuosta aidan takaa, +niin läheltä, ettei paljoa rakennuksen ja metsän väliin pellon +sijaa jäänyt. Tuolla mäenharjulla oli tuuheakuusinen hautuumaa, tuo +karjalaisten kylien surumielinen puistikko, "kuusikko", jossa tummassa +varjossa lahoi mullaksi monta kyynelillä sinne saatettua. Se oli pyhä +paikka, eikä sinne menty muutoin kuin vainajia viemään ja itkemään. +Mihin lehvä putosi, siihen se sai myös jäädä, mihin ruoho kasvoi, siinä +sai se myös elinikänsä tuulessa ikävöiden suhista. Aikain kuluessa +kaivautui esiin vainajain luita ja arkkujen lautoja, ja lehdet ja +neulaset kerrostuivat vuosien pitkään paksuiksi penkereiksi, puut +tihensivät oksiaan kaivaen juurensa syvään maan mehuisiin uumeniin, +sammal paisui upottavaksi matoksi. Hyvä oli siellä, kuten itkussa +sanottiin, noitten rakkahien, kultaisien vainajien uinua, kesäisien +tuulosien tuutimina, kultaisien kukkasien alla, auvon ja ylähäisien +aamuisien toivossa... + +Kylä oli mäen rinteellä, katsellen järvelle päin pienistä +moniruutuisista akkunoistaan, joissa ilta-auringon valossa loistivat +ruostuneen lasin kaikki sateenkaaren värit. Teräväharjaiset talot +olivat kyyssähtäneet siihen kuin pystykorvat koirat kontalleen tarkoin +järvelle päin silmiään teroitellen. Paljoa ei sieltä näkynyt, kapea +veden selkä ja sen takaa sininen salo, koivumetsäinen, jossa näkyi +kesäinen tuulen puuska tai pilven varjo järven pinnalla, kuin aaltona +eteenpäin ajautuen. + +Ontrei oli kahdesta veljeksestä vanhempi, ja hänestä olisi pitänyt +tulla talon isäntä, mutta elelikin hän nyt setämiehenä nuoremman +veljensä hoteissa. Ramman käden sijaisena olivat hänellä hampaat, jalan +sijaisena sitkeys ja kovan kohtalon lievittäjänä alati tyytyväinen +ja hurskas mieli. Saattoi huomata Ontrein kotona, että sekä veli ja +tämän vaimo, lapset ja koko väki kohtelivat häntä mitä suurimmalla +kunnioituksella ja rakkaudella. Olipa kuin olisivat he olleet nöyriä +hänen edessään, ikäänkuin alituisessa ja koskaan umpeen menemättömässä +kiitollisuuden velassa. + +Oli ollut aika, jolloin kaikki oli vielä toisin ja aiottu toiseksi. +Isä, valkopartainen karjalais-vanhus, jonka mielessä yhä asui vanha +Väinö ja hänen hyvänsuovat haltiansa lauluinensa ja loihtuinensa, oli +eräänä päivänä oikaissut itsensä kuolinlaudalle ja siunannut poikansa +kuollessaan kuin sadun vanhat kuninkaat. Sopua oli hän veljeksille +toivottanut, keskinäistä rakkautta ja siunausta. Sitten oli hänet +kuoltuaan viety sinne varjoisaan surupuistikkoon, ja veljekset olivat +ruvenneet elämään talossa yhdessä vanhan äitinsä kanssa. + +Eletään, eletään siitä taas kotvan aikaa, niin jo ottaa ja kuolee +vanha mummo, ja hänetkin itketään hautaan. Nyt ei voi enää talo olla +emännättä, vaan täytyy Ontrein lähteä naimaan, mennä toteuttamaan +toivomusta, jota hän vuosia on sydämessään salassa pitänyt, mutta josta +ei ole äitinsä eläessä sanallakaan, ei tytölle eikä muille, tahtonut +totta tehdä. + +Ontrei on parhaassa ijässään, terve jäseniltään ja mieleltään. +Hän aivan riemastuu tuosta ajatuksesta, ruveten siitä veljelleen +haastelemaan. Tämä kuuntelee vaieten, hajamielisesti, kunnes vavahtaen +kuulee veljen ikäänkuin häneen vedoten lausuvan ylistäen: + +-- Ylen onkin se naapurin Outi ihana neito! + +-- Ylen... + +Niin hän vastaa, kerraten kehumasanan hiljaa ja epävarmasti, mutta +ei uskalla katsoa veljeään silmiin, vaan huoaten poistuu töihinsä. +Mutta Ontrei valmistautuu kosioille pukeutuen parhaisiinsa, viemään +kosiorahaa naapurin pöydälle. + +Nuorempi veli ei puhu mitään eikä mieti paljon mitään. Hän on kerta +kaikkiaan ymmärtänyt, että jos Ontrei, talon perillinen, menee Outia +kosimaan, niin silloin ei hänen kannata yrittääkään, sillä Outin isä ei +ottaisi asiaa edes puheeksikaan. Kun Ontrei oli tämän tytön maininnut, +niin oli häntä haluttanut vaatia tyttöä omakseen, mutta silloin oli +kuin olisi salpa noussut kurkkuun. Ei hän voinutkaan mitään sanoa, +ei voinut alentua rukoilemaan, että Ontrei antaisi hänelle sen, jota +rakasti! + +Eihän hän ollut Outillekaan oikeastaan koskaan mitään sanonut, eikä +Outikaan hänelle. Rakastiko Outi häntä? + +Varmasti. Hän oli nähnyt sen Outin silmistä, kun hän oli uskaltanut +tyttöön salaa katsoa. Jo tuosta katseesta hän oli sen ymmärtänyt ja +ollut siitä onnellinen. Hän oli pitänyt itseään niin nuorena, ettei hän +ollut vielä tullut sanoneeksi Outille mitään. Kisakentällä leikissä oli +hän vain hiukan lujemmin puristanut hänen kättään kuin muiden tyttöjen, +ja Outi oli vastannut arasti ja vaisusti. Varmasti Outi häntä rakasti +ja surisi nyt kovasti, jos isänsä pakottaisi hänet muille menemään. + +Mutta jos Outi ei tietäisikään, ei olisi arvannutkaan, että hän rakasti +häntä, ja nyt nöyrästi alistuisi vanhempain tahtoon! + +Se oli tuskan ajatus ja sai hänet lyömään kuokkaa entistä syvemmälle. +Hän kohotti sen korkealle ilmaan ja upotti sitten tuohon sitkeään +mättäikköön, niin että ihan silmää myöten se siihen uuttui. Siitä kun +sitten rupesi palaa hartiavoimin irti kiskomaan, niin että juuret +nauskahtelivat ja oli selälleen lentää mättään irti päästessä, niin +tuntui kuin olisi helpottanut. Kun olisi sanoa tuolle Ontreille, että +älä veli-rakas vie toisen morsianta ja omaa katsomaani, vaan ota tuosta +toinen! Se kummastuisi ja sanoisi, että olisit aikaisemmin ilmoittanut, +niin en olisi mennyt... nyt jo kävin kosioilla eikä tyttökään vastaan +pannut... + +-- Mitähän Outi mahtanee sanoa? + +Hän seisahtui kuokoksellaan ja katsoi kylään. Yhä siellä Ontrei viipyy. +Eipähän mieluista kosiomiestä niin äkkiä lähtemään päästetä, eihän +toki. Sultsinat ja piirakat siinä pian leivotaan. + +Ovi tuolla aukenee ja Outi ilmestyy portaille. Hiljaa astuu pihalle, +katsoo kauan tänne kuokokselle, varjostaen kädellään silmiään, ja +poistuu sitten allapäin rakennuksen taakse. + +Taas ovi aukenee ja Ontrei tulee ulos, vielä portailla kääntyen +sintsiin päin hyvästelemään. Eihän naapuri, jota aina nähdään, pitkiä +hyvästelemisiä kaipaa. Nyt on Ontrei kotiin tulossa. Reippaasti +hän astuu ja tänne kuokokselle tuolta hattua heilauttaa ja viittaa +luokseen. Koneellisesti iskee hän silloin kuokan turpeeseen ja lähtee +kotiin kuulemaan kosiomatkan päättymisestä. Sydämessä on tuskaa ja +katkeruutta, ja mieli hakee uhmailun ja uhkan keinoa. Saapuu sisään +ja panee vaiti ollen hattunsa seinälle naulaan, kysyen oudon kylmällä +äänellä: + +-- Asia on selvä, vai? + +Ontrei, joka loistavin silmin kävelee tuvan lattialla, katsahtaa häneen +kummastuen ja pysähtyy. + +-- On, sanoo hän; eikö ole hauskaa mielestäsi? + +-- Mitä sanoi Outi? + +Äänessä värähti jo sointu, jota ei voinut väärin ymmärtää. Ontrei +pysähtyi taaskin oudostuneena ja katsoi häneen pitkään. Vasta hetken +vaitiolon jälkeen vastasi hän: + +-- Outi, hänkö, niin, ei hän sanonut juuri mitään, -- tietenkin myöntyi +tulemaan... + +Ja silloin Ontrei ymmärsi, mitä oli tapahtunut, ja istahti masentuneena +penkille. + +-- Miksi et sanonut ennen? + +Syksyinen päivä vaipui pimeään ja hiipi lohduttomana pieneen pirttiin. +Sanattomina olivat yhä tuvassa veljekset. Heille oli molemmille +selvinnyt ikäänkuin näkynä salaman valossa, että nyt oli heidän +veljesrakkauteensa isketty eripuraisuuden aihe, vihan siemen, joka +outoudellaan oli saanut heidät säikähtämään. He ikäänkuin olivat +näkevinään isävainajansa edessään varoittamassa jostain kauheasta +vaarasta, joka heitä oli uhkaamassa, mutta tunsivat samalla mielessään +kiehuvaa katkeruutta toisiaan vastaan. Ontrei oli nyt päässyt sydämensä +kallista toivoa toteuttamaan, eikä mielinyt luovuttaa sitä, mikä oli +hänelle jo luvattu ja annettu, mutta Jyrki taas ajatteli vihalla +ja kateudella tätä veljensä onnellista osaa, joka hänen mielestään +kuului ikäänkuin jonkun pyhemmän oikeuden perustuksella hänelle. +Kaikki tuntui hänestä nyt niin vastenmieliseltä, ettei hän olisi enää +tahtonut vanhassa kodissaan korttakaan ristiin panna. Hurjana kuvaili +mielikuvitus kaikkia katkeran kohtalon lievikkeitä, ja koston henki +saneli salaa sielussa myrkyllisen suloisia sanojansa. Hän puristi +nyrkkejänsä ja tunnusteli lyhyen vartalonsa ja leveiden hartiainsa +voimaa. Mahtaisiko hän sittenkään tuolle Ontreille riittää, sillä se on +peto väkevä kuin karhu, -- tämän kylän väkevin? Ontrei istui pää käsien +varassa kauan, mutta nousi sitten. + +-- Aamulla menemme yhdessä sinne kuokokselle, sanoi hän sitten +tyynesti, ruveten panemaan tulta samovaariin. + +Hän oli ulkoa nähden rauhallinen, vaikkakin kulmilla asui synkeä +ikävä. Kuinka ihanasti oli hänen päivänsä alkanut ja kuinka harmaaseen +mielialaan olikaan se päättynyt! + +Ontrei väitteli sen jälkeen morsiantaan, eikä ryhtynyt tekemään +ratkaisevasti totta naima-aikeestaan. Jyrki tuli päivä päivältä +synkemmäksi ja surullisemmaksi, mutta samalla ikäänkuin voitostaan ja +asiastaan varmemmaksi. Outikin rupesi puolestaan Ontreita kaihtamaan. +Tästä ymmärsi Ontrei heidän puhuneen keskinäiset asiansa selväksi, ja +nuoremman veljensä koettavan houkutella Outia puolelleen. Katkeruus ja +viha leikkasi sydäntä. Veljekset kulkivat päivät päästään kuin unessa +ja aivot hakkasivat vain tuota yhtä kysymystä: miten selvitä? + +Pian tiedettiin koko kylässä veljesten välinen asia. Suruissaan Jyrki +erehtyi juomaan ja vietti päiviä hoilaten ja kiroten tai itkien, väliin +uhkaillen veljeään, mutta väliin puhuen hänestä suurella rakkaudella. +Ontrei hautasi asian sydämeensä eikä sallinut kenenkään siitä kanssansa +keskustella. Odotettiin hänen jo luopuvan puuhastaan, kun tiedettiin +tytön suosivan enemmän nuorempaa, mutta sitäkään hän ei tehnyt. Tyttö +oli hänen, eikä hänen tarvinnut luovuttaa morsiantaan kenellekään. Hän +ei edes huolinut ruveta asiaansa sitenkään selvittämään, että olisi +häitä kiirehtinyt, kulki vain umpimielisenä tietänsä. + +Talvi tuli. Pimeää ja lumista kujaa myöten hoippuroi Jyrki kotiin, +mieli synkeänä viinasta ja ikävästä elämästä. Veljenrakkaus oli +ruvennut hänestä tyysten sammumaan, ja hän piti Ontreita nyt vain +onnensa ryövääjänä. Hän vihasi veljeään, ja tunsi tuon vihan tänä +iltana elävämmin kuin koskaan ennen. Ei, tyttöä hän ei ikinä +luovuttaisi, ei vaikka siinä autuus menköön. + +Hän seisahtui kotinsa portaille, johon sataneeseen lumeen jalka painui +narahtamatta, ja kuunteli. Oli myöhäistä eikä pirtistä enää kuulunut +mitään. Ontrei oli kylällä tai oli pannut maata. + +Hiljaa avasi hän pirtin oven ja hiipi sisään. Tuolta häämötti Ontrein +haahmo penkiltä tilaltaan Jumalankuvan alta. Tasainen huounta osoitti, +että hän nukkui. + +Kamala ajatus lennähti Jyrkin päähän, niin hirveä, mutta samalla +ihanasti koston ja vihan himoa hivelevä, että hengitys tahtoi +salpautua. Hän hiipi varpaisillaan lähemmäksi Ontreita katsomaan. + +Hän makasi selällään, kädet nostettuina pään yläpuolelle. Kasvolihakset +nytkähtelivät rauhattomasti ja silmäluomet värähtelivät; hengitys +purkautui väliin ulos huokauksena. + +Jyrki kumartui hiljaa hänen ylitseen. + +Silloin avasi Ontrei silmänsä ja katsoi veljeänsä. + +Hän ei muuttanut asentoaan, ei säpsähtänyt eikä säikähtänytkään, katsoi +vain veljeään sinisillä silmillään, vakavasti ja surumielisesti. + +Ja veli tunsi, että kiusaajan salainen ansa hänen sydämessään +oli Ontreille selvä kuin avoin kirja. Polttava puna kohosi hänen +poskilleen, hän suoristihe, hätääntyi, humalan viimeinenkin jäte +katosi, ja silmät maahan luotuina seisoi hän siinä ikäänkuin tuomarinsa +edessä. Mutta Ontrei ei sanonut mitään vieläkään, vaan tuijotti häneen +yhä. Tuo vakava katse tunkeutui veljen sydämeen kuin puukon terä, +pistävänä ja verta vuodattavana, leppymättömänä, paljastaen kuukausien +salaiset aikeet ja vihan sanelemat suunnitelmat. Vaikka olisi luonut +silmät maahan ja koettanut tuota katsetta välttää, niin tuntuivat ne +silti polttavan ja näkyivät tuolta kaukaa kuin tuliset nastat, syöpyen +sydämeen syvälle ja vastustamattomasti. + +Jyrki vapisi koko ruumiiltaan. Tämä muutaman minuutin kokemus oli hänen +raskaalle ja rasittuneelle mielelleen liian järkyttävä. Hän lysähti +huoaten lattialle veljensä vuoteen ääreen. Mutta Ontrei ei sanonut +mitään, vaan kääntyi seinää vastaan, antaen kuitenkin kätensä ikäänkuin +rauhoituksen tarkoituksella viivähtää veljensä hartioilla, jotka +tärisivät liikutuksen ja epätoivon sisällisestä puuskasta... + + * * * * * + +Raskaat talvipäivät kuluivat hiljalleen ja rupesi keväämpi henki +ilmassa tuntumaan. Entistä suuremmalla voimalla ailahti silloin Jyrkin +rinnassa rakkauden kaipuu ja intohimo, ja unohdetut olivat pian ne +kokemukset, joita talvellinen yöllinen kohtaus oli hänelle tuottanut. +Uudelleen rupesi hän katsomaan karsaasti veljeänsä. + +He eivät olleet sanallakaan toisilleen tuota kohtausta selvittäneet, +ei Ontrei kysynyt eikä Jyrki liioin selitystä tarjonnut. Se oli +jäänyt heidän kahdenkeskiseksi salaisuudekseen, josta ei äänettömän +sovinnon perusteella puhuttu mitään. Eivätkä he yleensäkään puhuneet +toisilleen mitään, Ontrei ei liioin muillekaan. Apeana ja synkkänä +teki hän töitänsä, vältellen ihmisten seuraa. Mutta hänen ja Outin +häät vietettäisiin vappuna -- sen oli hän nyt aivan kuin uhmaten Outin +isän kanssa päättänyt, ja tytön tahtoa ei siinä kuunneltu. Miten +mennä naimisiin pojan sellaisen kanssa kuin Jyrki oli, talottoman +ja rahattoman? Sehän ei ollut mahdollista, ja suorastaan järjetöntä +silloin, kun oli talon isäntä tarjolla. Outi sai tyytyä, ja itkeä +hereät itkunsa. + +Veljekset hiihtelivät kevättöille salolle, parhaan hankiaisen aikana. +Latu kohosi mutkitellen pitkin vaaran sivua, kiiveten aina yhä +korkeammalle, kunnes harjalle päästyään päätyi suoraan yli menemään. +Ontrei meni edellä, Jyrki hiihteli perässä, pyssy selässä hihnassaan. +Vaaran tässä kohden louhikkoiselta selältä aukeni ihana näky. Metsä oli +jo puhdistanut lumen turkistaan ja oli tuossa edessä vihantana, tummana +ulappana, välillä päästäen lumen vielä saarekkeina sieltä täältä +kimaltelemaan. Tuuli puhalsi kostealla raskaudella ja ilmassa oli kuin +kevään tuoksua. Vaaran laki oli jo melkein lumeton, hiukan paikoin +iljanteella. Miehet huoahtivat siinä rinnakkain, nojaten sauvoihinsa. + +Ontrei ei katsonut veljeensä, mutta tiesi tarkalleen minkä näköinen +tämä oli tuossa seistessään. Epävarmuus, katkeruus, säikähdys, viha, +kaikki myrskyisen sydämen tunteet olivat Jyrkin kasvoilla näkyvissä. +Hiihtäessään oli Ontrei tämän kaiken tuntenut ja sydämessään nähnyt, +oli varsin hyvin ymmärtänyt senkin, missä kauheassa kiusauksessa +hänen veli-poloisensa oli ollut tuossa hänen jäljessään pyssyineen +hiihtäessään, oli sen ymmärtänyt ja veljeään säälinyt. Mutta hän ei +ollut huolinut pelätä, sillä hän oli kerta kaikkiaan siinä kohden +antautunut ikäänkuin kohtalon johdettavaksi; hän ei voinut ikinä uskoa +sitä mahdolliseksi, että heidän, muinoin niin rakkaitten veljesten +suhde päättyisi veljenmurhaan. Ja kuitenkin, tuo talvellinen ilta oli +kentiesi siltikin todistanut toista... + +Miksi hän ei sittenkin luopunut Outista ja talosta sekä antanut niitä +molempia Jyrkille? Siksi, että hän ei voinut. Hänellä ei ollut voimia +niin yli-inhimilliseen uhraukseen, hän ei tahtonut tulla veljensä +rinnalla syrjään sysätyksi, hänkin rakasti Outia ja voimallisemmalla +rakkaudella kuin kentiesi tuo nuorempi, vielä monessa kohden poikanen. +Miksi oli juuri silloin, kun onni näytti auenneen ihanimpana ja elämä +rikkaimpana, hänelle pantu kestettäväksi sellainen koettelemus? Outi +ei häntä rakastanut. Rakastaisi varmaankin, kunhan oppisi oikein +tuntemaan, rakastaisi, kun saattoi Jyrkiäkin rakastaa. Voimallaan ja +tulisella lemmellään opettaisi hän tytön häntä rakastamaan. Ei, hän +ei saattanut luopua tästä hänelle kalliista aikeesta, sillä eihän +hän voinut luopua elämästään. Ja ennenkuin Jyrki voisi saada Outin, +täytyisi hänen antaa hänelle talokin, kaikki. Se oli liian paljon +vaadittu, hän ei jaksanut sellaiseen uhraukseen alistua, sillä hän oli +nuori ja ylpeä ihminen hänkin... + +Tätä asiaa oli hän pohtinut öin ja päivin, mutta ei ollut jaksanut +päästä siinä päätökseen. Ja kun hän oli nähnyt, mitkä kiusaukset Jyrkiä +ahdistivat, oli hänen oman tuskansa lisäksi tullut pelko siitä, että +veli lankee kiusaukseen. Tuona talvisena yönä hän oli nähnyt, mikä +kaikki saattoi olla mahdollista. Ja tuskan musertamana oli hän jo monta +kertaa koettanut suostutella itseään heittämään kaikki ja luopumaan +leikistä, kun entinen ylpeys oli taas hänen tahtonsa terästänyt ja +hyleksityn rakastajan nolo asema uudelleen valanut sydämeen vihan +katkeruutta ja voimaa. Hän oli ihminen hän, Ontrei, ei pyhimys. + +Hän katsoi nyt salavihkaa veljeään, kun tämä tuossa otti pyssyä +selästään, ja arvosteli hänen voimaansa ja pystyväisyyttään. Äkkiä +juolahti hänen mieleensä kumma ajatus: + +-- Jos Jyrki voittaa minut, niin hän saakoon tytön ja talon, mutta jos +minä voitan, niin pidän ne itse. + +Kuinka olikaan, niin toi tämä omituinen ajatus hymyn hänen huulilleen. +Oli kuin olisi hän siinä nähnyt salliman neuvon ratkaisuun pääsemiseksi +ja siitä toivosta jo edeltäpäin ilahtunut. Hän kääntyi veljeensä, joka +kummastuneena oli huomannut hänen hymynsä. + +-- Mikä naurattaa? ehätti hän tylysti kysymään. + +Mutta Ontrei ei tuosta pahastunut, vaan kävi asiaansa esittämään: + +-- Kun sinä, veliseni, halajat morsiantani, niin ratkaistaan tässä +asia. Käydään voimain koitteluun: jos voitat, niin olkoon sinun sekä +tyttö että talo, mutta jos minä voitan, niin lähde muille seuduille, +että lakkaa riita. Aika haavat parantaa. + +Kiireesti heitti Jyrki pyssynsä, puukkonsa, lakkinsa ja mekkonsa, ja +äkeästi kävivät veljekset siinä ilmavan vaaran laella painimaan. + +Kalliimpaa palkintoa ei liene monelle kilpasille käyvälle ollut tarjona +kuin tässä äänettömässä ja sitkeässä ottelussa, jota vain erämaan +säikähtyneenä pakeneva otus oli todistamassa. Siinä oli saavutettavissa +se, mitä ihanaa ihminen voi kuvitella rakkautensa esineen omaksi +saamisesta, ja siinä oli myös tämä kaikki kadotettavissa. Siinä oli +kysymyksessä veljenrakkaus ja pako kotikylästä kauas outoon maailmaan, +oli ratkaistavana, astuitko ijäiseen yöhön tai onnen päiväpaisteeseen. +Ja ottelu ei ollutkaan leikkiä, vaan pantiin siinä liikkeelle kaikki +voimat, mitä suinkin kahdesta nuoresta ja sitkeästä ruumiista saatiin +puristetuksi. Kauan kesti taistelua, kunnes viimein Ontrei kalpeana +kysyi: + +-- Tunnustatko paremmaksi? + +-- Tunnustan. + +-- Heitätkö tytön rauhassa minulle? + +-- Heitän. + +-- Lähdetkö kylästämme? + +-- Lähden. + +Ontrei nousi huohottaen, mutta Jyrki jäi itkuun purskahtaen, kalpeana +ja väsyneenä paikalleen makaamaan. Häntä ei oltu koskaan vielä niin +perinpohjin masennettu, ei niin rautaisessa ja tukahduttavassa +syleilyssä rusennettu kuin nyt; hän ei ollut koskaan aavistanut, että +Ontreissa piilivät niin suuret ja niin valtavan sisun hallitsemat +voimat. Ontrei oli etevämpi häntä kaikin puolin, sekä ruumiillisesti +että henkisesti, ja ansaitsi tytön jos kukaan. Mutta silti ja juuri +sen tähden oli hänen surunsa ja tuskansa yhä suurempi ja polttavampi, +vaikka hän kohtaloonsa alistuen tunsikin, ettei hän enää koskaan voisi +surunsa lisäksi yltyä siihen sammumattomaan vihaan, jolla hän oli viime +ajat sieluansa virkistänyt. Sen oli Ontrei taittanut samalla kuin äsken +hänen selkänsä tuossa käsivarsiensa välissä, johon Jyrki oli luullut +kuolevansa, kunnes antoi selkänsä ja mielensä murtua. Hän oli väsynyt +ja onneton, ihminen, jolta on hänen onnensa riistetty ja joka ei löydä +mitään muuta mahdollisuutta elämänsä jatkamiseksi kuin täydellisen +kohtaloonsa tyytymisen. Raukeana ja sanatonna makasi hän paikoillaan, +viileän tuulen hyväillen silitellessä hänen hiostunutta ruumistaan. + +Ontrei puki mekkonsa ylleen ja nousi tyynenä suksilleen. Hän tunsi +kyllä tyydytystä niinkuin ainakin voiton jälkeen, mutta samalla täytyi +hänen sittenkin ikäänkuin salaisimpana pohjatunteenaan itselleen sanoa, +ettei hän kuitenkaan ollut tyytyväinen. Olipa niinkuin olisi kaukaa +hänen sielustaan epäselvänä, ja kuitenkin selvänä, tunnustettuna, mutta +taasenkin kiellettynä, soinut sana, että parempi olisi ollut, jos Jyrki +olisi voittanut. + +Se tunnelma hillitsi häntä. Siis mitään ratkaisua ei tulisikaan +siitä, että hän naisi tytön ja Jyrki poistuisi kauas pois? Olisiko +ainoa ratkaisu vain siinä, että Jyrki saisi tytön? Mutta eikö hänen +rakkaudelleen silloin tehty samaa vääryyttä kuin nyt Jyrkin? Miten on +meneteltävä? Kuinka oli saatava onni kaikkien osaksi? Oi Jumala, tätä +tuskaa! + +Oli aivan kuin olisivat hänen sielunsa silmät auenneet näkemään +inhimillisen kohtalon raskautta yleensä, kun hän katsoi tuohon maahan +masentuneeseen veljeensä. Hän alkoi ymmärtää, ettei ruumiillisilla +voitoilla ole mitään merkitystä tällaisten asiain ratkaisussa, vaan +että jos ne ovat ratkaistavissa, se tapahtuu sydämessä. Ja tuntui +sielusta sitä ajatellessa kuuluvan lohdutuksen ääntä, joka kehoitti +uskomaan sellaisen lopputuloksen mahdollisuuteen. + +Jyrki ei ollut huomannut Ontreista muuta kuin että hän kauan seisoi +siinä vaiti, suksisauvoihinsa nojaten. Sitten potalsi hän sivakkansa +liikkeelle lähtien laskemaan vinoon alas vaaran kuvetta, jarrutellen +sauvoillaan. Silloin Jyrkikin nousi, valmistautuen lähtemään jälkeen. + +Vaaran juurella oli tiheäkuusinen korpi, jossa vielä oli lumi vahvoina +nietoksina. Siellä täällä pisti esiin sammaleinen ja imarteita kasvava +kalliolohkare. Saavuttuaan vaaran alle, kääntyi Ontrei katsomaan, +eikö Jyrkiä jo ruvennut kuulumaan. Kun ei kuulunut, jäi hän siihen +hetkeksi odottamaan ajatuksissaan pistellen keihäskärkisellä sauvallaan +lumikinokseen ja vaistomaisesti ikäänkuin kammoksuen korven synkkää +tiheyttä ja korkeata juhlallisuutta. Nuo äskeiset raskaat ajatukset yhä +lisäsivät sitä ikävän ja uhkaavan onnettomuuden tunnetta, joka hänen +mieltään painoi. + +Ei koskaan tiedä ihminen kohtaloansa, ei mitä edessä on! + +Äkkiä tuntui siltä kuin olisi maa hänen jalkainsa alla ruvennut +liikkumaan. Kerkeämättä ajatella mitään tunsi hän kohoavansa ilmaan +ja sitten kaatuvansa taaksepäin. Jalkoihin kiinnitetyt sukset estivät +häntä äkkiä pääsemästä ylös, ja ennenkuin hän oli kerennyt niistä +selviytyä, oli jo musta, hallava karhu kuin heinäruko hänen päällään. +Hätä purkautui kipeänä parkaisuna ilmoille, yhtyen karhun kumeaan ja +kiukkuiseen mörinään. + +Sittemmin hän muisti senkin, että karhu oli ensin, korjultaan +kohottuaan, ikäänkuin unisena noussut kahdelle jalalle ja katsonut +ympärilleen, muljauttaen ruskahtavia silmämuniaan. Sitten se oli +mörähtänyt kumeasti ja nähnyt hänet; hän muisti katsoneensa karhua +suoraan silmiin ja tunteneensa, että se oli ilkeällä mielellä. Se oli +kääntynyt häneen päin, puraissut häntä ensin jalkaan ja sitten aivan +heittäytynyt hänen päälleen. + +Hän ei ollut koskaan osannut arvata, että ruumiillinen runteleminen +tuottaisi niin kauheita tuskia. Nyt, kun karhu upotti pitkät ja +keltaiset kulmahampaansa saappaan läpi hänen jalkapöytäänsä, tiesi hän +sen. Hän aivan kuuli luitten rusahduksen ja tunsi suunnatonta, pistävää +tuskaa, joka oli kuin olisi kuolema hänen jalkaansa tarttunut. + +Hän koetteli tapailla puukkoa käteensä, mutta ei ehtinyt saada, sillä +hänen selälleen kaatuessaan oli tuppi jäänyt hänen allensa. Ja siinä +tuokiossa oli kontio jo hänen päällään. Hän ummisti silmänsä ettei +hänen tarvitsisi nähdä pedon ruskealihaista kitaa ja ilettävän ohutta +kieltä sekä keltaisia, mutta kärestä teräviä kulmahampaita. Hän tunsi +vain, että jotenkin oli hänen suojeltava itseään, ja muistaen vanhan +neuvon pisti hän kätensä pedon kitaan niin syvälle kuin voi. Hän muisti +jälkeenpäin, kuinka häntä oli tuo niljakka kita ilettänyt, mutta kuinka +peto oli samalla ruvennut vetämään päätään taaksepäin ja tapailemaan +hänen kättään hampaittensa väliin, ilman puutteessa yhä enemmän +raivostuen. Painaen häntä maahan käpälillään saikin se äkkiä päätään +taaksepäin nykäisemällä kädestä hyvän otteen, puraisten niin että luut +nauskivat ja veri vuoti virtana hampaitten lomitse. Sitten tuntui äkkiä +olkapäässäkin ankaraa tuskaa, hän parkaisi taas vihlovasti ja heitti +päätään sivulle päin. + +Ennen pyörtymistään muisti hän nähneensä, vaikka ei sitä silloin +tajunnut, Jyrkin tulevan aivan lähellä pyssy kädessä. Veljesten katse +oli sattunut yhteen. Ontrei ei ollut huutanut, oli vain taaskin +tuijottanut veljeensä niin kuin silloin yöllä, mutta nyt älyttömästi, +silmissä hurja ja houraava ilme... + +Kun Jyrki vielä vaaran laella viipyessään oli kuullut alhaalta korvesta +Ontrein parkaisun ja karhun mörähdyksen, oli hän käynyt vuoroin +kylmäksi, vuoroin kuumaksi. Sitten oli hän kaksin käsin tarttunut +päähänsä ja aivankuin ahdistuksen vallassa huutanut: pois, pois...! +Kiireesti oli hän temmannut pyssynsä ja syöksynyt suksilleen Ontrein +ladulle. + +Salamana vilahtelivat aatokset hänen aivoissaan ja saatana pani kaikki +voimansa liikkeelle näinä muutamina sekunteina, jotka olivat koko +aikana kysymyksessä. Tuossa on Ontrei karhun alla edessäsi, älä mene +avuksi. Karhu lopettaa hänet varmasti, ja silloin on sekä tyttö että +talo sinun. Sinä olet viaton. Et ehdi apuun. Katso, karhu jo puree +hänen kättään ja raapii olkapäätä. Hetkinen vielä ja silloin on kaikki +ohi, odota, malta, älä mene... + +Jyrki ei kuitenkaan viivytellyt, vaan kiiruhti veljensä avuksi, +vaikkakin vavisten koko ruumiiltaan. Hänestä tuntui kuin olisi tuo +hänen äsken kärsimänsä nöyryytys ja ikuinen onnen menetys häntä +ikäänkuin kohottanut ja tehnyt hänet kykenevämmäksi kuin ennen hyviin +töihin. Kumma kyllä ei hän nyt ajatellut veljeänsä katkeruudella, vaan +rakkaudella, ollenkaan lainaamatta korvaansa kiusaajalle, jonka äänen +hän sydämensä salaisesta sopukasta selvästi kuuli. Hänen järkensä -- +niin muisti hän jälkeenpäin -- askarteli enimmäkseen siinä, osaisiko +hän kiihtyneessä mielentilassaan ja hengästyneenä ampua niin tarkoin +kuin tässä piti... + +Mutta kun hän näki Ontrein katseen ja luki niiden sammuvasta ilmeestä +kuolemaa, epäluottamusta ja epäilystä häneen, veljeensä, sai hän +äkkiä aivan ihmeellisen hermorauhan. Hän tunsi aavistaen, että nyt +jos koskaan oli vasta hänen elämänsä käännekohta, nyt oli hänellekin +annettu tilaisuus osoittaa, että hän todella ansaitsi Outin ja hänen +rakkautensa... Hän lähestyi koettaen valita parempaa puolta, josta +voisi ensi kerralla saada sattumaan hengenviepään paikkaan, mieluiten +tuohon etujalan taakse. + +Kaikki tämä oli tapahtunut sangen lyhyessä ajassa. Säikähtyneenä ja +uteliaana Jyrkin huudoista kohotti karhu päätänsä katsellen kiiluvin +silmin tulijaa. Kylmäverisesti tämä lähestyi lähestymistään, kunnes +karhu vihastuneena ärjäisten kohosi istumaan, hurmeen valuessa kuolana +sen ikenistä. Silloin lensi myös pyssy -- pieni talonpoikainen "suusta +ruokittava" -- Jyrkin poskelle. Muutaman sekunnin näkyi sen suu hiukan +täräjävän ja ampuja veti henkeä ikäänkuin lääpästyneenä, kunnes pyssy +äkkiä vakaantui aivankuin ruuvipenkkiin. Nyt oli jyvä kolossaan ja +sydäntä kohti... + +Tuima paukaus herätti kiiriskelevän kaiun vaaran kylestä ja Jyrki +ryhtyi ihmeellisen nopeasti ja kätevästi asettaan uudelleen lataamaan. +Ikäänkuin väristys kulki karhun ruumiin läpi ja jonkunmoinen sanomaton +tuskallisen ja hätäisen kummastuksen ilme oli sen villissä katseessa +vilahtavinaan, ja jo ennen kuin Jyrkillä oli pyssy uudelleen poskella, +vaipui peto kuolemantuskaisella ynähdyksellä läjään Ontrein päälle, +pehmeästi kuin heinäsäkki. Tainnoksissa hänen allaan oli Ontrei ja +sieluntuskiensa ja vaaran jännityksen murtamana vaipui hangelle myös +Jyrki. + +Suksien kahina hangen pinnalla herätti hänet. Se oli Outi. Kauhun ilme +kasvoillaan kiiruhti tyttö Ontrein luo ja ryhtyi reippaasti, nähtyään +karhun kuolleeksi, sitä hänen päältään pois vääntämään. Nyt meni +Jyrki avuksi. Outin silmissä välähti pelkäävä ja kysyvä katse, mutta +Jyrki vastasi siihen rauhoittaen viitaten haavaan karhun kylessä ja +pyssyynsä. Ilon välke vilahti silloin tytön silmissä, mutta nähtyään +sitten Ontrein rikkipurrun käden, revityn olkapään ja jalan, josta +veri norona tippui, kävi kaikki hänelle liian raskaaksi ja hän vaipui +Ontrein rinnalle nyyhkyttäen. + + * * * * * + +Kauan sairasti Ontrei elämän ja kuoleman rajalla. + +Hänellä oli kestettävänä sekä ruumiilliset että sielulliset tuskat ja +parannettavana syvät haavat. Haavakuumeessa houraillessaan puhui hän +laajasti ja sekavasti rakkaudestaan, Outista ja veljestään, valittaen +kohtaloaan ja rukoillen oikeata ja onnellista ratkaisua Jumalalta. +Punehtuen kuunteli sitä häntä uskollisesti ja uupumatta hoiteleva Outi, +kuunteli Jyrki, allapäin ja suruisena. + +Hän oli ollut veljelleen tämän onnettomuudesta alkaen veli. Kaukaa, +monen päivän matkan päästä, oli hän käynyt kysymässä lääkäriltä +neuvoja, oli hankkinut lääkkeet ja opettanut Outia hoitamaan Ontreita +aivan samalla tavalla kuin se ystävällinen nuori lääkäri oli hänelle +kädestäpitäen ja osanotolla näyttänyt. Hän oli kertonut tuolle +lääkärille avomielisesti kaikki ja kysynyt häneltä neuvoa itselleenkin, +surulleen ja sitä, mitä hänen pitäisi tekemän. Siihen ei ollut lääkäri +osannut sanoa muuta kuin että Ontrei oli ensin hoidettava terveeksi. +Ehkä asia siitä sitten itsestään selviäisi. + +Kyllä oli Outi tuossa vuoteen vierellä liikkuessaan miellyttävä. +Tummahko tukka, ruskeat silmät ja verevät posket. Ontrein silmät +seurasivat häntä kaikkialle. Kuta paremmaksi Ontrei tuli, sitä vähemmän +oleskeli Jyrki tuvassa. + +Mistä oli Outi arvannut lähteä salolle veljesten jälkeen ja tulla apuun +juuri sopivimmalla hetkellä? + +Hän oli askarrellut kotonaan kuten ennenkin, eikä ollut vielä aamulla +tiennytkään veljesten lähteneen salolle. Vasta tuossa puolenpäivän +rinnassa oli hänelle äkkiä tullut halu tavata Jyrkiä ja hän oli +salavihkaa juossut naapuriin. Mutta siellä olikin ollut Jehkosen akka +kotimiehenä, ja häneltä oli Outi kuullut veljesten matkasta. + +Hänen sydäntään oli silloin oudosti hiipaissut ja silmissä oli +väikkynyt sinistä usvaa. Allapäin ja miettien oli hän palannut kotiinsa. + +Outi tiesi tarkkaan, missä kiusauksessa Jyrki oli, sillä tämä oli +sellaista peläten siitä joskus hänellekin kautta rantain maininnut. Hän +pelkäsi ja aavisti pahaa. + +Silloin -- mahdotonta selittää miten -- kuuli hän äkkiä, juuri +leivinlapiolla leipää uuniin kantaessaan, aivan selvästi hätäisen +huudon: Outi! + +Ääni oli kirkas ja niin selvä, ettei siitä voinut erehtyä. Se kuului +ikäänkuin hyvin korkealta tai rupesi sitten korva itsestään niin +soimaan, mutta kuului se vain. Hän seisahtui keskelle lattiaa ja oli +pudottaa leivän lapioltaan. Saatuaan sen kuitenkin pahojen aavistusten +valtaamana uuniin viedyksi, oli hän aivan kuin hengästyneenä painanut +sydänalaansa ja sitten seisahtunut ikäänkuin kuuntelemaan. Hän ummisti +silmänsä ja odotti. + +-- Outi! kajahti se uudelleen ihmeellisen kirkkaana, joskin kaukaisena +ja ohuena, aivan kuin ääni olisi uduksi hajautunut. Mutta siinä oli +samalla jotakin pyytävää, jopa käskevääkin, joka teki tytön tuskaiseksi +ja levottomaksi. + +Hän koetti tehdä turhaksi koko asian ja ryhtyi taas töihinsä, kun +samalla huuto kajahti kolmannen kerran: + +-- Outi! + +Nyt siinä jo kuvastui hätä ja kiihkeä vaatimus, ja aivan kuin salaman +iskuna valkeni tytölle koko asia. Levottomuus ja säikähdys sai vallan +ja jonkun tuntemattoman onnettomuuden enne tuntui raskaana mielessä. +Hänen täytyi päästä näkemään Jyrkiä... Herra Jumala... kunhan ei vain +mikään onnettomuus... + +Siinä samassa oli päätös kypsynyt. Siepaten sukset jalkaansa läksi Outi +hiihtämään veljesten latua heidän peräänsä, toivoen, että hänellä olisi +ollut siivet, joilla matkaa lyhentää. + +Saapuessaan vaaran laelle ja nähdessään veljesten temmellyspaikan, +valtasi heikkous hänet ja hän oli vaipua maahan. Mutta kuultuaan hetken +perästä vaaran alta pyssyn paukauksen, pääsi kipeä tuskan huuto hänen +huuliltaan ja hän lasketti valtoinaan rinnettä alas... + +Päästyään jonkun verran toipumaan ei Ontrei voinut kyllin usein kuulla +kertomusta tästä Outin avuksi saapumisesta. Yhä uudelleen kyseli hän +ihmetellen, minkä värinen tuo ääni oli, miten se kuului, oliko niinkuin +olisi järven toiselta puolelta venettä huutanut? Ja Outi koki selittää, +mutta ei voinut antaa mitään kuvausta, joka olisi auttanut asiaa oikein +ymmärtämään. Hänen kertomuksensa loppui aina siihen, että se oli Jyrkin +suojelija, joka tahtoi saada hänet paikalle isäntänsä, suojeltavansa +avuksi. Ja Ontrei vaipui aina näiden keskustelujen jälkeen syviin +mietteisiin. + +Veljesten väli oli tämän kohtauksen jälkeen käynyt vapaammaksi +ja sydämellisemmäksi. Olipa kuin he olisivat tunteneet olevansa +onnettomuustovereita, jotka olivat vallan viattomat siihen, mitä oli +tapahtunut, ja jotka odottivat nyt asiansa ratkaisua ikäänkuin jostain +korkeammasta asteesta. Ontrein haavat paranivat hyvin hitaasti ja +hän ymmärsi jo, että hänestä joka tapauksessa tulisi rampa. Jalka +kutistui eikä tahtonut saada kantovoimaansa takaisin, käsi ei ruvennut +liikkumaan olkapäästä ja tuntui olevan kokonaan voimaton. Huoaten ja +salaisella tuskalla Ontrei tämän kaiken huomasi. + +Tapahtuipa sellaistakin, että hän joutui väliin Outin ja Jyrkin +välisten keskustelujen todistajaksi silloin kun nämä luulivat hänen +nukkuvan. Heidän äänestään tuntui tällöin puhuvan surumielisyys ja +epätoivo, ei mikään uhma tai uhittelu. Erehtyivätpä he väliin pieneen +hyväilyynkin, josta sitten säikähtäen erosivat kuin pienet lapset +pahanteosta kiinni joutuneina. Silloin makasi Ontrei kuin painajaisen +vallassa, sydän sykkien haletakseen; silmissä pimeni ja veri tuntui +seisahtuvan suonissa. Sellaisten kohtausten jälkeen oli hän puhumatonna +päiväkausia ja Jyrki sekä Outi elivät siinä raskaassa epäilyksessä, +että hän sittenkin oli jotakin nähnyt tai kuullut. Tämä katkeroitti +elämää uudelleen. + +Pitkällinen kituminen sai Ontrein antautumaan syviin mietteisiin +kaiken sen johdosta mitä oli tapahtunut. Erittäinkin kiinnitti hänen +mieltään väkevästi se, mitä Outi oli kertonut tuosta huutavasta +äänestä, ja kooten vähäiset ja alkuperäisen naivit uskonnolliset +tietonsa ja tunteensa murut rupesi hän niiden avulla asioita itselleen +selittelemään. Kituessaan vuoteellaan muodosti hän näin oman erikoisen +käsityksensä tapahtumista, asettaen käytöksensä ja osansa niissä tähän +uuteen valaistukseen. Ja silloin tuli hän taas muistaneeksi tuota +siellä vaaran laella painin jälkeen kuulunutta ääntä rinnassaan, ettei +näitä asioita painimalla ratkaista, tuota tunnetta, että parempi olisi +ollut, jos Jyrki olisi voittanut. Ja hän muisti senkin, että Jyrki oli +pelastanut hänen henkensä. Ja kun hän tunsi, ettei hänestä enää koskaan +tulisi miesten töihin täysin pystyvää, kun hän katsoi arpeutuvaa +surkeata jalkaansa ja kuivettuvaa kättänsä, kohosivat hänen silmiinsä +katkerat kyyneleet. + +Millä oli hän kaiken tämän onnettomuuden ansainnut? Siihen kysymykseen +rupesi hänen mielensä nyt hakemaan vastausta. Ja siinä hänelle rupesi +valkenemaan, mikä se oli tuo talvellinen ratkaisun aavistus ollut. +Hänen tuli väistyä ja löytää onnensa toisella tavalla, sisäisen +elämän sopusoinnulla ja rauhalla. Hän jo melkein uskoi siihen, että +Jumala oli sallinut hänelle nämä koettelemukset siksi, että hän oli +jyrkästi tehnyt mahdottomaksi kahden nuoren liiton, asettunut rakkautta +vastustamaan. Se oli ollut synti, siksi hän sen nyt jo tuomitsi. +Kokemuksestaan hän tiesi, että rakkaus on ihana, taivaallinen asia, +eikä sen tielle, missä se osoittautuu todelliseksi, sovi asettua. Siksi +oli Jumala häntä koetellut, että hän pääsisi tämän totuuden perille. + +Se vakaumus oli Ontrein elämän käännekohta. + +Kun kesä oli kukkeimmallaan, haalautui hän kerran vaivaloisesti +pihalle istumaan. Luonto oli ihanimmillaan, järvi kimalteli ja tuuli +ajeli pitkin kesäistä lehtoa. Tuolta paikaltaan saattoi Ontrei +nähdä vainiolle, jossa Jyrki niitti. Viereisellä kedolla oli Outi +haravoimassa. Punaiset paidat ja vilkkuvat liinat loistivat kauniisti +viheriää taustaa vastaan, naurua ja ilonpitoa kuului, karjalaisten +vilkasta, avomielistä, hiukan korkea-äänistä puhetta. Niittäessään +joutui Jyrki yhä lähemmäksi naapurin sarkaa, jossa Outin haravan +ala myöskin kuin sattumalta häntä kohden suuntautui. Jo olivat he +vierekkäin, Jyrki seisahtui, rupesi liippaamaan viikatettaan, Outi +rupesi haravan kärjellä hajamielisesti heinäläjää kääntelemään. Jo +siirtyivät he puhelemaan lähemmäksi, vilkasivat pihalle päin, näkisikö +Ontrei, ja kun eivät häntä huomanneet, istuivat sarka-ojan reunalle. +Väliin Outi naurahti ja siirrältihe hiukan syrjemmäksi, vaistomaisesti +tuntien, että Jyrkillä oli voimakas halu kietaista käsi tuohon +solakoille vyötäisille ja siitä hellästi puristaa ja vetää luokseen. + +Tuota katsoi pihalta salaa Ontrei. Ensin kulmat rypistyivät ja silmistä +kirposi entinen ylpeä salama, mutta sitten hänen muotonsa rauhoittui. +Kiinteästi rupesi hän tuota edessään olevaa näkyä tarkastelemaan, aivan +kuin haluten totuttaa siihen itseään ja kestää sen värähtämättä. Ja +vähitellen palasi hänen kasvoilleen rauhallinen ilme, silmät saivat +entisen sinensä, ja hengitys kulki huolettomasti. Hän nousi ja meni +tuohon pihan äyräälle. + +-- Jyrki ja Outi! huusi hän. Hän oli aikonut huutaa kovasti, mutta +huomasikin nyt hämmästyksekseen, ettei hänen äänessään ollutkaan +entistä syvää kaikua, vaan oli se ohutta ja vähän käheääkin. + +Huudon kuullessaan kavahtivat molemmat kutsutut pystyyn, käyden vähän +hämilleen ja tähystellen Ontreihin päin. Mutta tämä huusi uudelleen: + +-- Jyrki ja Outi, tulkaa tänne! + +He tulivat epäröiden ja epävarmoina, kysyvästi katsoen Ontreihin ja +istuutuen häneen syrjinkarein. Ontrei tarkasteli heitä kauan, tyynesti +ja vaiti ollen. He melkein vapisivat hänen silmäystensä alla. Vihdoin +sanoi Ontrei: + +-- Jyrki, minä annan sinulle talon, koska en enää voi sitä hoitaa. Ja +Outinhan sinä jo olet itse ottanut. + +Sen sanottuaan tunsi hän yhtäkkiä saavuttaneensa sen oikean ratkaisun, +jota hän oli koko ajan hakenut ja halunnut, ja virkkoi ilostuneena ja +virkistyneenä: + +-- Kyllä minäkin kotiin jään... teitä auttamaan, kunhan tästä ensin +pääsen oikein terveeksi. + + + + +UNELMA SEESJÄRVEN RANTANUOTIOLLA. + + + Kuuna paistoi kuusen oksat, + Päivänä petäjän latvat, + Metsä haiskahti me'elle, + Simalle salo sininen, + Ahovieret viertehelle. + +He laskivat maihin Sekehenjoen niskaan pohjoispuolelle, juuri siihen +paikkaan, jossa on pieni ruohoinen poukama ja rauhan satama. Rannan +tiheä kortteikko ja kaislikko sekä tuuhea tervalepikkö muodostavat +siinä todellakin mitä mieluisimman pienen sataman, jonne mukavasti +sopii ulapan tuulilta suojaan käännältää. Poukaman pohjukkaan laskee +pieni puro, joka vaatimattomasti leviää rannan hiekalla tuskin +näkyväksi veden vireeksi. Tuskin sitä huomaisikaan, ellei jalka +sattuisi veteen ja painuisi hiekkaan, jolloin varsinkin avojalka +väristen veden kylmyyttä kummeksuu. Se saapuukin tämä pieni lähde +tuolta korpimaiden uumenista, ja on sillä taikavoima, sillä se +kätkee itseensä luonnon salaisuuden ihmeellistä säteily-ilmestystä. +Se huuhtelee laineillaan rentukkaa ja laihaa sarakkoa, kastelee +pienen kärpässiepon limaisia juurilehtiä ja elättelee ystävällisesti +suvantopaikoissaan kiiltävänmustia vesilukkejaan ja kortematojaan. +Sarakossa särähtää sudenkorennon siipi, kun se äkkikäänteellä +koettaa saada hyönteistä kynsiinsä, ja väliin leikkii sen yllä ihana +sinikorento. Kuin neito se huolettomasti istahtaa kaislan korrelle +keveästi ihaillakseen päivän kimallusta sinisiivellään, kunnes lehahtaa +taas lentoon jonkun mielijohteen ajamana. + +Poukaman perästä puron vartta yletessä saavutaan niitylle, jossa vanha +ja haalistunut lato osoittaa ihmisjälkiä. Ladon ympäristöllä kasvaa +tiuhassa putkea ja angervoa, jonka väkevä tuoksu täyttää ilman. Ladon +ovelle saapuessasi huomaatkin, että paikka on ammoin hylätty. Kun +jalkasi kolahtaa kynnykseen, puikahtaa lattiarangan aukosta esiin +kärppä kuin noidannuoli, vielä nopeammasti hävitäkseen. Ja kun tuota +säpsähtäen asian oivallat ja kolahdutat uudelleen, pistäytyy utelias +pieni pää vielä kerran esiin kohta kokonaan hävitäkseen. Seinät ovat +lahoneet ja luhistumassa, ja nurkat ovat maatumassa. Sammal kasvaa +hirsien päässä ja sammalessa pitkää ja hentoa airaa, jossa tuuli +valittaen suhajaa. Autiota on, luonnon yksinäistä ja surumielistä +autiutta, jota säestävät vain erämaan yksitoikkoiset äänet. Ellei +sinulla olisi seuraa, pelkäisit tyhjyyttä ympärilläsi, etkä mistään +hinnasta tahtoisi kaikua herättää. + +Mutta kun mennään yhä enemmän salolle päin, jää ensin puro tuonne +oikealle mustaan korpeensa luikertelemaan, ja eteen avautuu lakea +kangas harmaine honkineen. Kangas kohoaa korkeammaksi, muuttuen vihdoin +harjuksi, joka katoaa yhä yleten tuonne eteesi salon sineen. Maassa on +mahimassa jättiläispuita, jotka kaatuessaan ovat reväisseet maapalan +ilmaan juuriensa syleilyssä. Tuossa on jo sammalpeitto kasvanut koko +rungon yli ja jalka vaipuukin syvälle siihen, missä vielä luulet runkoa +olevan, mutta tuossa on vielä puu kovaa. Juurakon kuoppaan ovat metsän +monet kanalinnut kiiruhtaneet peherrykselle, hiekkamullan avulla +väiveitänsä vähentämään. Ylt'ympäri kohoaa samallaisia jättiläisiä, +ikäänkuin vaieten katsoen outoa kulkijaa, joka on tänne erämaan +rauhaan uskaltanut. Niiden oksat ovat vääntyneet eriskummallisille +kiemuroille, jotka kuin pirunkalan käsivarsina kohoutuvat taivasta +kohti ikäänkuin jotakin rukoillakseen. Ne ovat taistelleet tuskaiset +hetkensä, kunnes ovat tuohon epätoivoonsa ainiaaksi jäykistyneet. Ja +juuri sinne latvoihin tirkistellessäsi sinua säikähdyttää kova ropina. +Metso, joka on aikoja sitten sinut nähnyt, hongan latvasta rungon takaa +sinua epäluuloisesti ja kaula pitkällä vartioinut, punninnut asemaansa +ja aikeitasi, on vihdoinkin tehnyt päätöksensä ja lähtenyt raskaaseen +lentoonsa turvallisempaan paikkaan. Kun se heittäytyy pienille +siivilleen ruveten lyömään niitä vinhasti ja aluksi satuttaen ne oksiin +ja lehviin, syntyy siitä erämaan hiljaisuudessa ääni kuin olisi koko +metsä kumoutumassa. + +Kun kävelemme kangasta eteenpäin ja tulemme sinne, missä muinaisen +metsävalkean jäleltä kasvaa tiheätä haavantynkää, ryöpsähtää sieltä +eteesi muniensa puolesta hätäilevä ja karkealla äänellä kiroileva +metsäkana. Tuossa se mennä heveltää pyrstö leveänä aivan edessäsi, niin +että lapsellisessa innossa viehätyt sitä siinä kiinni tavottamaan. +Mutta juuri kun kumarrut, väistyykin se syrjään äkäisesti kirahtaen +ja kiinteästi sinua pienillä silmillään tähystellen. Taas kumarrut ja +taas, kunnes huomaatkin joutuneesi kanan jälessä kauas alkuperäiseltä +paikaltasi. Ja ikäänkuin ilkkuen kiroaa lintu vielä kerran, kunnes +äkkiä nouseekin siivilleen ja lentää nopeasti sinne, missä hänellä on +se, jota hän ei tahtonut sinulle näyttää. + +Kuljetaan yhä edelleen. Harjun juurella kangas muuttuukin ahomaaksi, +hiekka sinertäväksi savimullaksi ja hongikko lehtimetsäksi. Vanhoja +tutisevia pökkelöitä, joiden kylestä voi saada lihavan jäniksenkäävän, +on vielä kulon jäleltä siellä täällä, mutta tuossa jo kohoaa metsä +tuuheana ja pitkänä koivikkona. Runkoa on siinä työnnetty aivan +ihmeellisen pitkästi ja hoikasti, ollenkaan muistamatta, että lehviä +onkaan olemassa. Kun niitäkin vihdoin ajateltiin, olivatkin voimat +lopussa, ja niin saatiin vain latvaan mitättömän pieni kruunu tuulessa +hiljaa keinumaan. Mutta tuossa on kulon haavoilta aikoinaan pelastunut +raavaskoivu, seutunsa lehtikuningas ja harjullansa ylevä nähdä. Aluksi +se on rakentanut itselleen tyvituen viidestä valtaisesta pääjuuresta, +jotka ovat yhtyneet voimakkaaksi ja paksuksi rungoksi. Sen varassa on +se kohonnut kolmisen metriä, mutta on sitten, ikäänkuin rikkaudellansa +ja voimallansa ylpeillen, jakautunut kolmeen haaraan. Ne se on ampunut +kohti taivasta sileinä, suorina ja valkotuohisina kuin isä uljaat +poikansa, niiden terveydestä nauttien ja iloiten. Sen lehvät riippuvat +kuin hieno tukka pitkinä suortuvina ja sen helmasta kuuluu alati syvä +ja aatteellinen kohina, kun se suvituulen kanssa hartaasti haastelee. + +Mutta kulkija käy yhä edelleen, painaen sydämeensä tämän erämaan suuren +runouden. Hän saapuu yhä syvemmälle ahon lehvikköön, kunnes se maan +aletessa kosteaksi notkoksi tihenee melkein läpipääsemättömäksi. Haapa +ja pihlaja sekautuvat leikkiin ja maan pinnan peittää tiheä puolukan +ja mustikan varsikko. Hän väistää tiheikön ja saapuu taas aukeammalle, +jossa katajakin näkyy laiskana pitkiä käsivarsiaan pitkin maata +venyttelevän. Hän kulkee kulkemistaan, menee korpirämeikön poikki, +jossa lihavat pyyt pyrähtävät hänen tieltään kuusikkoon vihellellen ja +siristen, ja saapuu vihdoin harjulle, josta aukenee hänen eteensä aava +näkö-ala. + +Suuri suo siinä on. Pitkin sen laitoja hiipii kehyksenä tumma +korpikuusikko, joka suon rinnassa muuttuu harvaksi rämemänniköksi. +Nuo käkkärämännyt ovat tuossa kuin kääpiökansaa, joiden naavaparrat +todistavat huimaavan korkeaa ikää. Ne eivät jaksa ulottaa juuriansa +rahkasammalen läpi, vaan koettavat siitä imeä ravintoa, kituen +laihuuttansa. Keskempänä jo nekin katoavat ja suo muuttuu upottavaksi +rimmeksi, joka himokkaasti imaisee sisäänsä kaiken syliinsä lankeavan. +Ilmassa tuntuu väkevä suokanervan ja maatuvien kasviaineiden haju ja +näyttää siltä kuin ei raikas kesäpäivän tuuli saisikaan ilmakerrosta +suon päällä muutetuksi. Laidoilla tuuli kohisee lehtevissä puissa, +mutta tuolla keskempänä se ei saakaan kääpiöiden partaa liikkeelle, +vaan seisoivat nämä siellä värähtämättä, aavemaisina ilmiöinä. +Äkkiä kohahtaa tuosta siivilleen vikla, jonka valittava huuto pian +kirkuvana kuuluu, kutsuen sadetta. Tuonne mättäälle se istahtaa, mutta +jo taas lehahtaa lentoon, kaiuttaen pitkäveteistä ja yhä nousevaa +sadevirttänsä. Alakuloiseksi vie se suon lakeudella ponnistelevan +matkamiehen mielen. On kuin se kääntyisi tutkimaan yhä kiinteämmin +suon lohdutonta lakeutta, mietteissään ja harmaassa tunnelmassaan +ikäänkuin etsien jotakin kiinnepistettä, johon pysähtyä kuin todella +vajoava. Mielikuvitus kääntyy outojen ja hurjain kuvitelmain uralle +ja sielussa välähtelee näkyjä. Eipä olisi kumma, jos tuosta liejuisen +lätäkkönotkelman reunasta äkkiä kohoaisi siivilleen muinaisuuden +niljakas lentolisko, joka jännittäisi lepakkomaiset nahkasiipensä ja +peittäisi lennossaan auringon kuin unessa nähty kuvitelmain paholainen. +Sadun pelottavana vaakalintuna se nousisi yhä ylemmäksi, kunnes +se näkyisi tuolta pilvien rajalta kuin jättiläis-lentokone, jonka +saavutettavissa on kaikki näköpiirin alla... + +Mahtavalla tavalla koskematon erämaa valtasi kulkijansa. Luonto +ikäänkuin paljasti oman synnynnäisen ylevyytensä, jonka rinnalla moni +inhimillinen seikka menetti suuruuttansa. Karjalan vedet olivat häntä +kuohuissaan kannatelleet, sen metsät nyt häntä suhinallaan tuudittivat, +lauloivat omakseen ja ainaiseksi ihailijakseen. + + * * * * * + +Nähtyään Ontrein rupeavan tyynesti ruoanlaittopuuhiin, painui hän +hietikolle pitkäkseen, pää hajuheinämättääseen. Auringon lämmittämän +ilman leyhkä tuntui suloisesti tänne varjoon ja väsynyt ruumis vaipui +hiljalleen levon valtaan. Hän vaipui raskaaseen uneen ja uneksi +masentavan näyn. + +Helteisenä päivänä seisoi hän Ontrein kanssa pyhässä lehdossa. +Ikivanhat kuuset ja riippakoivut ojentuivat tummassa ja vaaleassa +veljeydessä kohti taivaan lakea kuin jättiläistammi, niin korkealle, +että joka hetki saattoi pelätä ihanien poutapilvien niiden latvoihin +haaksirikkoutuvan. Heidän ympärillään seisoi taajana joukkona +kalevaista kansaa, vakavana ja ääneti. Kaikkien silmät vartioitsivat +tuota lehdon korkeinta paikkaa, sitä, jossa oli se pyhin puu ja +karsikon kallein, sillä siellä seisoi kirves kädessä Pyhä Ilja, +valmiina kaatamaan esi-isäin valtapuuta. + +Hänen sydäntään värisyttää viha ja hän puristaa nuorella kädellään +miekan kahvaa. Se sopeutuu hänen kouraansa niin hyvin, sillä sen on +kylän kuulu seppä hänen erikoisten ohjeittensa mukaan takonut ja sitten +karaissut salaisissa ja kauheissa kähyissään. Kauniille harakansulalle +olikin teräs lennähtänyt, kun sen tulta oli kähyvesissä käyttää +surauteltu. Miekkaa hän puristaa ja kuiskaa Ontreille: + +-- Emmekö mene ja lyö maahan tuota outoa miestä, joka kaataa meidän +isäimme puun? + +Ja Ontrei vapisee tuskassaan, sillä hänenkin sydäntään kirvelee +tekeillä oleva. Mutta hän on kuin taikavoiman maahan naulitsema eikä +saa sanaa suustaan. Ja uudelleen hän yhä kiihkeämmin kysyy: + +-- Menenkö ja isken maahan muukalaisen papin? + +Kukaan ei vastaa, vaan kaikki seisovat hiljaa kuin lumoissa, +liikkumatta. Pyhä Ilja siellä puhuu jotakin oudolla kielellään, jota +luopio vepsäläinen kokee tulkita livvin kielelle. Jo kohottaa munkki +kirveensä, jo jännittyy käsi lyömään... Auringon säde sattuu kiiltävään +kirveen terään, kun se on tuossa korkeimmalleen kohonneena. Se on kuin +salama... Ukko avita... + +Nauskahtaen uppoo munkin kirves kesäiseen, pehmeään puuhun ja kansan +joukosta kuuluu voihkaisu kuin olisi ase isketty sen omaan sydämeen. +Hänen jalkansa herpautuvat ja jäätävä kylmyys hiipii pitkin hänen +suoniaan. Silmissä sumenee ja hän tuntee, että elinhermo nyt lyötiin +poikki. Mutta munkin apurit tarttuvat kirveisiinsä ja rupeavat voimalla +hakkaamaan poikki valtavan paksua puuta. He lyövät niin, että lastuja +sinkoilee satamalla. Ne vilkkuvat hänen silmissään outoina lintuina, +niin tiheässä, että hän ei tahdo erottaa taivasta. Sen hän kuitenkin +huomaa, että valtapuun oksat ja lehvät tärisevät kuin puistaisi luojan +puiston kuningas päätänsä, kuin kummastelisi se sitä tekoa, joka hänet, +merkin ja vertauskuvan, tahtoo pois juurittaa. Sen liikutus kasvaa +silminnähtävästi, ikäänkuin vapisuttaisi sisäinen itku sen mahtavia +hartioita, sen voimat vähenevät ja se lähtee kaatumaan sen maan +syliin, josta se oli vuosisatoja elon voimaa imenyt. Sitä tahtoo se +jäähyväisiksi hienoimmilla ritvoillaan silitellä, pehmeillä lehvillään +lepyttää. Suunnattomalla kohauksella, kuin olisi iskenyt siihen +tuulispää, se masentuu maahan. Mutta sen sydän ei voinut ääneti kuolla, +vaan pitäen joka säikeellään ja joka solullaan kiinni kannastaan +päästää se kallistuessaan sydäntä vihlaisevan parkaisun. Ytimiin se +huuto tunki... + +Silloin kuuluu outoa ääntä ja melskettä. Tuolta kansanjoukon takaa se +saapuu ja kohta ryntää sieltä esiin kalpea ja laiha mies. Hurjistuneena +ryntää mies paikalle, mutta peräytyy tyrmistyneenä nähdessään isien +puun kaadetuksi. Hän ei tahdo saada henkeä vedetyksi, vaan näyttää +tukehtuvan, hän tuijottaa verestävillä silmillään vuoroin kansaan, +vuoroin pappeihin, hän viittaa ja huitoo. Mutta äkkiä tarttuu hän +molemmilla käsillään rintaansa, ja kun hän kääntyy päin, nähdään +ilmitulen palavan hänen rintansa sisässä. Liekki syö hänen sydäntänsä, +hän vääntelehtii tuskasta ja puhkeaa vihdoin kauheaan huutoon. Se huuto +on kamalampi, tuskallisempi, vihlaisevampi kuin konsanaan Laokoonin, +kun hän huusi tuskasta jumalien käärmeitten kiemuroissa. Se paisui +paisumistaan, se tuntui täyttävän koko taivaan kuvun, kunnes se äkkiä +lakkasi kuin korahdukseen. Ja tuo kalpea mies raukeni siihen maahan. +Hän riensi ääreen ja polvistui siihen, mutta tuo kalpea mies kuiskasi: +se oli Karjalan heimon kuolinhuuto... + +Hänelle tuli äärettömän tuskallinen olo, niin että hän luuli kuolevansa +vaikeaan tilaansa. Silloin kuuli hän viereltään lempeän äänen ja +tunsi leppoisan käden. Hän avasi silmänsä ja näki Ontrein, joka oli +kumartunut hänen puoleensa. + +-- Poikani, sanoi ukko rauhallisesti, Jumala näkyi rankaisseen sinua +raskaalla unella. Olet nukkunut kauan. + +-- Ontrei, kiitos, että herätit, sanoi hän. Luulin kuolevani. Mihin +olemme tulleet? Pilvessä. Tuulee. Ilta? + +-- Käy syömään, että jaksat soutaa. Ilta on ja meidän pitää +ehtiä kylään. Ikävää, jos tuuli kiihtyy enemmän. Toki on vene +varavanpuoleinen. + +Hän kävi pienen tulen ääreen, jonka Ontrei oli tehnyt kallion varjoon, +ruveten nauttimaan hiilipaistikas-kalaa, jota sama ukko oli, tiesi +millä keinolla, osannut hankkia. + +Aallon hölkkä vyöryi yhä voimakkaampana kapeassa salmessa. Saattoi +aavistaa, että suuri Seesjärvi oli ulapoilla, niillä merellisillä, +vihaiseen ärjyyn yltymässä. -- -- -- + +Mutta sen suuren koivun kannosta kohoaa vielä valtava vesakko ja +vihanta koivikko! Niin uhmaili nuori mies äskeistä näkyänsä. + + + + +ONTO JA TUONEN LINTU. + + + Astua lykyttelevi, + Käyä kälkähyttelevi, + Tuonne Tuonelan joelle, + Pyhän virran pyörtehelle, + Jalo jousi olkapäällä. + Viini nuolia selässä. + +Ontojärvi on suuri, pitkänsoikea, idästä länteen ulottuva vesi, jossa +on useita saaria ja joka mataluutensa vuoksi on melko vaarallinen. +Rannat ovat yleensä hyvin loivia, joten Ontojärven kylän -- järven +länsipäässä -- asukkailla on kauan tehnyt mieli saada veden pintaa +hiukan lasketuksi, jolloin heille jäisi runsaat määrät oivallista +niittymaata. Tämä ajatus on sitäkin luonnollisempi, kun Onnanjoki, +lähtiessään järven itäpäästä mereen, tekee heti niskassaan hyvin +äkkinäisen mutkan länteen, muodostaen samalla pari pientä koskea. +Omituisinta on, että rannat juuri tässä niskassa ja kosken +länsipuolella ovat hyvin matalat, jopa juuri joen mutkan sisässä suoraa +suota, niin että laskemistyö ei voisi tulla paljoakaan maksamaan eikä +suuria vaivoja vaatimaan. Paikalla kävijä saattoi aikoinaan huomata, +että karjalaiset talonpojat ovat itse koettaneet kaivaa ojaa suohon ja +siten ratkaista asiaa, mutta onnistumatta. Kiittäkööt he onneansa, että +paikka on sitkeätä rahkaa, joka ei lähde veden mukaan niin helposti +kuin hiekka, sillä siinä tapauksessa olisi tuosta heidän ojastaan pian +voinut tulla heidän mielestään vähän liiankin suuri. Onnistumatta +omissa puuhissaan ovat he esittäneet asiaa Aunuksen semstvollekin ja +on semstvon palveluksessa oleva agronoomi aikoinaan käynyt laskemassa +veden putouskorkeuden ja muuten paikan tarkastamassa, mutta millä +myöhemmällä tuloksella, on tietymätöntä. + +Ontojärven kylän edustalla on saari, jossa ikimuistoisista ajoista +kerrotaan pesineen joutsenparin. Joutsenta pidetään siellä pyhänä +ja on juuri tämä järvi niitä vesiä, joilla saattaa tavata erämaiden +kuningattaren vapaana ja arkiutumattomana, melko suurina parvinakin. + +Ontojärvessä on vielä eräs suuri saari, jossa yleisesti tiedetään +karhun asuskelleen. Sitä ei ole kiirehditty hävittämään, sillä +kesäisinä aikoina ei se sieltä viitsi uida karjan kimppuun. + +Ontojärvi on Vienan Karjalan suuria erämaanjärviä. + +Siihen aikaan, jolloin kulkijamme väsyneinä ja osaksi eksyksissäkin +harhailtuaan saapuivat Onnanjoen niskaan, oli tämä paikka vielä +kokonaan häiritsemättömässä rauhassaan. Ensimäinen näky, joka silloin +rannalle astujaa kohtasi, oli järven laaja ja tyyni ulappa, johon +laskeva aurinko valoi kultaansa. Ja tuossa ihanassa valaistuksessa +sattui heti silmään tuosta ulapalta, ei aivan kaukaa, joukko valkoisia, +ikäänkuin utuisia vaahtopalloja. Tottumaton silmä ei tahtonut uskoa +mahdolliseksi tuota ihanaa näkyä, sillä siinä ui parvi joutsenia, +todellakin "kesäisen illan kullassa". Ne eivät outoja olioita rannalla +nähdessään osoittaneet juuri erikoisempaa levottomuutta eivätkä +kadottaneet vähääkään majesteetillisesta tyyneydestään, vaan meloivat +rauhallisesti toiselle rannalle. Ja silloin tapahtui, että Ontreissa +pääsi valtaan hänen heimonsa vanha metsätieto ja hän illan kuluessa +selitteli joutsen-sanojansa ja erätaikojansa. + +Sadun lintuhan onkin tämä valkorinta. + + * * * * * + +-- Näin astui tämän järven rannalle muinoin Onto, jalo metsämies, sanoi +Ontrei nuotion vierellä venyessään. Tänne hän saapui tienraivaajana ja +tänne hän lopuksi aatteensa ja kaipuunsa uhrina tuhoutui. Tuossa, jossa +virta mustana ja sileänä ryntää korkeata kalliota kohti, on se paikka, +josta hän lopullisen tuhonsa löysi. Ontojärveläinen ukko minulle kerran +tarinoi ja haastoi, kun yhdessä jouduimme Solovetsin matkalla sateen +pitoon. Ehkä haastan vuorostani? + +Kerran -- siitä on jo niin kauan, että taju tylsyy sitä ajatellessa -- +kahahti erämaan järven rannalla lehto ja ulapan äärelle astui mies. +Hän oli muinaisten esi-isiemme puvussa, hänellä oli kirves ja miekka +vyöllä, keihäs keppinä ja varsijousi selässä. Ikäänkuin hämmästellen +jäi hän järven suuruutta katselemaan, varjostaen kädellään silmiään +ja tähystäen terävästi ympärilleen. Tukka oli hänellä pitkä, silmät +ruskeat, kasvot kauniit ja varsi solakka. Ja olipa kuin olisi erämaan +järvi siinä hänen katseensa alla punastellut, ujostellut kuin äkkiä +uimasta tavattu neito, joka ei ehdi saada suojaa verhoutuakseen piiloon +ihailevalta. + +Kauan katseli mies varoen ja vaanien ympärilleen, vasta rauhoituttuaan +vapaasti rantahiekalle astuen. Keväinen pehmeä tuuli koetti touhuisena +saada nostetuksi ulapalle lainetta, joka ikäänkuin sille mieliksi muka +siellä täällä kuohahtelikin; se noudatti hiirenkorvaisten koivujen +esimerkkiä, sillä nämä olivat sitä mieltä, että kevät-tuulelle saattoi +kyllä tehdä mieliksi, sen pohjatarkoitus kun kuitenkin oli herttainen +ja ystävällinen. Niinpä ne kohisuttivatkin nuorteita lehviänsä vallan +valtaisella tavalla, vaikka tottunut silmä saattoi heti huomata, ettei +tässä ollut sitä totuuden leimaa, joka syksyn kohinasta heti kuuluu. +Kuusikkokin tuossa huojui, mutta aivan selvästi vain omaksi huvikseen +ja lapselle mieliksi, -- kuin silmää iskien ja veitikkamaisesti kutsuen +kaikkia samaan liittoon...? + +Mutta mies astui taas syvemmälle metsään ja tarkasti seutua kuin +harkiten sen sopivaisuutta asunnoksi. Ja vihdoin näytti hän tyytyvän +siihen paikkaan, jossa kasvaa ruohoisella äyräällä suuri riippakoivu, +hyvän haltian asunto, koskapahan heitti konttinsa ja ryhtyi rakentamaan +itselleen tulta ja yöpaikkaa. + +Sen jälkeen saivat järven kalat ja metsän viljat pian tuntea, että oli +seudulle ilmestynyt voimallinen pyytömies. Hän oli silminnähtävästi +Tapion suosikki, sillä tämä aivan suorastaan ajoi karjansa tuon miehen +ritoihin. Eivät säilyneet majavat ja saukot, eivät metsot eivätkä +villipeurat, vaan tarpeen mukaan hän surmasi, minkä tahtoi. Hän oli +seudulla, johon ei oltu ennen koskettu, tulevan kansan etumiehiä, +joka vaistonsa ajamana samosi edellä kuin vakooja. Ja hän ei koskaan +unohtanut uhrejansa, vaan muisti omantunnon tarkkaan sekä maahisten +että vetehisten saamiset. + +Vastapäätä sitä paikkaa, jossa oli hänen metsäsaunansa, oli parin +kivenheiton päässä rannasta pieni lehtevä saari, joka siinä tuntui +keinuvan aalloilla kuin kevein vaahtokupla. Lehvät kasvoivat niin +tiheinä rannoilla, ettei voinut nähdä saaren sisään, jos siinä mitään +näkemistä olikaan. Miten hyvänsä, aina kun mies pyynniltä palattuaan +istui saunansa ovella, katseli hän tuota saarta ja vaivasi itseään +arvailemalla, minkälainen mahtoi olla sen sisus. Oli kuin olisivat +ajatukset levähtäessään ikäänkuin itsestään sinne kääntyneet, kuin +olisi niitä johtanut joku erikoisempi vetovoima. Aina hän silloin +päätti, että heti kun hän saa ruuhensa valmiiksi, hän pistäytyy +sielläkin katsomassa, kun on kerta tuossa lähellä. Voihan sieltä löytää +vaikka vesilinnun pesiä, jos ei muuta, jopa varata sinne itselleen +muonaakin, jos sattuisi tulemaan turvapaikan tarve. + +Ja niin sai hän sitten ruuhensa tehdyksi ja lähti sitä koettelemaan. +Silloin oli kesän pisin päivä mennyt ja lyhyin yö edessä. Voimakkaalla +airon vedolla kiidätti hän ruuhensa yli salmen ja saapui saarulaisen +rantaan. Siihen kahahti kokka hauskasti hietikkoon. Hän nousi maihin. + +Tietysti ei saarella ollut mitään merkillistä, vaan oli se samallainen +suloinen rauhan paikka kuin tuhannet muut Karjalan sinisissä järvissä. +Hän istahti rannan ruohoiselle äyräälle ja unohtui katselemaan +ulapalle. Se oli nyt aivan tyyni ja loisti kullalle matalalle menneen +auringon valossa. Omituinen raukeus valtasi hänen jäsenensä ja hän +tunsi vaipuvansa ikäänkuin johonkin loihtutilaan ja lumojen valtaan. +Hänestä tuntui, ettei hän näekään tuota ulappaa tuossa edessään, vaikka +järki sanoi, että hän sen näkee. Hänellä olivat silmät auki, mutta +hän mietiskeli jotakin niin hartaasti, että hänen katsomisensa oli +tarkoituksetonta tuijotusta. + +Kun sitten keski-yön aurinko oli hetkeksi kadonnut tuonne vaaran +peittoon ja ilmassa täräji terheninen valaistus, oli hän äkkiä +huomaavinaan, että ylhäällä taivaalla, jonne auringon säteet koko ajan +vapaasti pääsivät, vilahti aivan kuin jotakin valkoista. Se oli joku +lintu, mutta liian iso tiiraksi, sopiva vain joutseneksi. Hän ei siitä +hämmästynyt, sillä tunsihan hän linnun, -- odotti vain tyynesti ja +aivankuin huvitettuna, minne valkokaula lentäisi. + +Hänen ei tarvinnut kauan sitä odottaa, sillä melkein heti sen jälkeen, +kun lehvät peittivät lentäjän hänen näkyvistään, kuului saaren toiselta +puolen kohaus: sinne oli valkoinen lentäjä veteen laskeutunut. +Huvitettuna lähti hän hiipimään saaren poikki saadakseen kyllältä sitä +nähdä. + +Siellä oli pieni poukama, jonka syvän rinnassa huojuva kaislikko +suojasi aina tyyneksi. Siinä kaislikon ja maan välissä oli joutsen, +mutta ihanampi kun mitä hän oli ikänä nähnyt. Varovasti hiipi hän +pajupensaan suojassa lähemmäksi ja katsoi hämmästyneenä. + +Se oli melkein isompi kuin tavallinen Karjalan joutsen, mutta siitä +huolimatta näytti se olevan keveä kuin yksi ainoa höyhenensä, kelluen +pinnalla kuin kupla. Tai oikeastaan hänestä näytti siltä kuin ei +lintu olisi painanut mitään, koskapa se liikahtaessaan ei tuntunut +jättävän mitään veden viriä, tai oliko asia niin, ettei se siinä +paljoa liikahdellutkaan, tai niin, ettei vesi matalalla hiljaisesta +liikunnosta mitään viriä teekään. Kuinka tahansa, ihmeellisen keveältä +se siinä utuisessa kauneudessaan näytti, eikä mies muistanut koskaan +nähneensä sen vertaista. + +Ja mikä oli vielä ihmeellisempää, -- sen päässä näytti kauemmin sitä +tarkastaessa olevan jonkunmoinen koriste, kuin kruunun tapainen ikään. +Kuta enemmän sitä katsoi, sitä selvemmältä se siinä yön hämyssä näytti, +kunnes silmät menivät jännitetystä tuijottamisesta vesikiehteeseen +ja kruunukin hävisi silmistä. Mutta kun niitä kuivasi hiukan ja taas +katsahti, niin todellakin näytti sillä olevan pieni kultainen kruunu +päässä. + +Ihmeellistä. Tuo merkillinen lintu tuntui aavistavan, että sitä +tarkastettiin, sillä se liikahteli nyt levottomasti. Ja silloin +lennähti kamala kiusaus pensaan takana vaanivan miehen sydämeen. + +Hänen teki mielensä ampua se. + +Yleensä hän ei halunnut joutsenia ahdistaa. Niiden ihmeellinen puhtaus +ja jalot muodot olivat niin pyhäntuntoisia jo luonnostaan, ettei +niitä hirvitty vereen tahria; pidettiinpä niitä jumalien lintuinakin, +sillä niiden ylimaallinen näkö oli omiaan johtamaan ajatusta siihen +suuntaan. Sanottiin niitä myöskin Tuonelan linnuiksi, jotka Manan +mustalla virralla keinuvat haaveellisina kuvina. Mutta nyt tämän uuden +ilmestyksen nähdessään valtasi hänet surmaamisen halu niin voimakkaasti +kuin ikänä kiusauksen viehätys voi ihmissydäntä vallata. Kuka tietää, +mikä ihmeellinen taikakalu tuo kruunu voi ollakaan, puhumattakaan +siitä, että se tietysti on äärettömän kallisarvoinen. Kiihkeä halu +saada se omakseen pääsi voitolle ja hän jännitti hiljaa jämeän jousensa. + +Lintu lienee kuullut jotakin, koskapa se käännähti ulapalle päin ja +seisahtui kuin kuuntelemaan, tarkkaavaisesti kurottaen kaulaansa. +Silloin hän laski nuolensa viuhahtaen menemään. + +Hän oli aivan kuulevinaan, kuinka se iski lintuun siihen kaulan +ja hartioiden rajaan, ja tämän näkevinäänkin, vaikka ei linnun +silmänräpäyksessä lentoon kohotessa ehtinytkään päästä aivan varmaksi, +miten sattui ja mihin nuoli meni. Omituiselta hänestä tuntui, että +se lähti lentoon niin vapaasti, vaikka hän aivan varmaan luuli ja +uskoi siihen sittenkin osanneensa. Jousi kädessä hän jäi sen lentoa +seuraamaan. + +Omituista. Hän oli ennenkin nähnyt, että siipeen haavoitettu +lintu, joka ei enää kyennyt lentimiänsä täysin hallitsemaan, +kuolemantuskassaan umpimähkään lyöden saattoi joskus kohota suoraan +ylöspäin, kunnes kuolema tapasi ja pudotti alas lähtöpaikkaan, mutta +tällaista kohoajaa hän ei silti ollut koskaan nähnyt eikä mahdolliseksi +aavistanut. Joutsen nousi nousemistaan kohtisuoraan yhä korkeammalle, +kunnes siitä ei enää näkynyt muuta kuin pieni valkoinen pilkku. Ja +siellä korkealla viileällä taivaalla sattuivat siihen auringon säteet +vaaran takaa, kullaten sen ihmeellisen kirkkaaksi pisteeksi. Kuta +kauemmin hän hämmästyksissään sen kulkua seurasi, katsoi niin, että +silmät sumenivat, sitä kirkkaammalta se näytti loistavan; lopulta se +oli kuin kiintonainen tulipilkku tuolla taivaalla. Niin, ellei olisi +ollut niin valoisa, olisi hän ollut valmis uskomaan, että tuo autereen +sinestä loistava nasta olikin kesän kaunis tähti, joka rauhallisessa +yössä loisteli allensa inehmojen maailmaan. + +Mutta tähti se ei tietenkään ollut, vaan se oli se joutsen, joka +keski-yön auringossa kuvasteli silmään niin omituisesti. Ihmeellinen +tapaus tämä olikin. Hän meni rantaan katsomaan nuoltansa, jonka +oikisuunnassa, jos se ei lintuun sattunut, piti olla veden pohjaan +kiinni tarttuneena, sillä niin matala siinä paikassa oli. Mutta ei +siellä mitään ollut, ei vaikka kuinka olisi hakenut, ei edes höyhentä +veden pinnalla kellumassa. Omituinen oli tämä tapaus, aivan erikoinen, +ja hänestä tuntui kuin olisi hän sittenkin ollut kuin lumoissa. + +Hän palasi katsomaan saarta tarkemmin. Ei siellä ollut mitään nähtävää, +ellei ota lukuun sileätä ruohokenttää sen keskellä, riippakoivut +ympärillä kauniina aitauksena. Ruoholla kasvoi päivänkukkaa ja +kissankelloa, ja koivujen alta tuntui kielon vieno tuoksu. + +Kotiin hän läksi saaresta, mieli omituisesti vangittuna. Mitä lintua +oli hän ampunut? Oliko jumalien lintuun nuolensa lähettänyt? Tai Tuonen? + +Häntä värisytti. Miksi ammuinkin? + + * * * * * + +Niinkuin olisi äkillinen tuho kaiken elollisen näiltä seuduilta +hävittänyt tästä salaperäisestä tapauksesta alkaen, niin olivat tyhjät +sen jälkeen pyytömiehen ansat, satimet ja katiskat. Vaikka hän olisi +pannut liikkeelle kaikki taitonsa ja virittänyt ritansa kaikkien +sääntöjen mukaan, niin aina lensi lintu ohi ja saalis sivusi. Jos hän +milloin lähetti nuolensa, niin vei sen syrjään joku pahansuopa oksa +tai oli hän tullut ampuneeksi metsän naavapartaista pökkelöä. Ja mikä +ihmeellisintä, hänen nuolensa katosivat aina, melkein joka ammunnalta, +niin että olisi melkein luullut kademielen ne talteensa hänelle +kiusaksi noukkivan. Hänen täytyi vuolla yhä uusia ja hänen kärkensä +rupesivat loppumaan. Pian hän ei uskaltanutkaan enää rautakärkisillä +ampua, peläten kadottavansa ne kaikki, vaan koetti puukärkisillä +itselleen ravintoa kolkata. + +Ja sama oli asia vesillä. Vaikka hän olisi kuinka hyvältä näyttävään +paikkaan katiskansa tehnyt, niin eipä kalan nimeä ansaitsevaa niihin +juuri osunut; koko järvi näytti äkkiä käyneen kalattomaksi. Ja hänestä +tuntui, että joka kerta kun hän yritti järvelle nousi selällä niin +oudostuttavan äkeä vihuri, että se usein oli heittää hänen vähäisen +purtensa kumoon. Ja siellä missä aikaisemmin oli alati näkynyt +narisevia ja juttelevia sorsia ja telkkiä, sieltä olivat nekin kuin +pakoon lähtien kokonaan kadonneet. Sen kaiken oli hän huomaavinaan. + +Ja muutenkin tuntui hänestä kuin olisi nykyisin aina ollut päivä +pilvessä ja aurinko loistanut murheellisen valjusti, milloin se pääsi +vähänkään näkyviin. Alakuloista hänestä kaikki oli ja hän olisikin +muuttanut pois koko seudulta, sillä hän huomasi, ettei hän siellä +voinut kauempaa olla, eipä edes elääkään, -- ellei outo uteliaisuus, +suorastaan himo päästä tuosta linnusta selville, olisi häntä siellä +pidättänyt. + +Alussa oli hänestä tuntunut tällä seudulla kaikki niin lupaavalta, +eikä hän voinut ymmärtää, mistä äkkiä tällainen muutos oli aiheutunut. +Mutta sitten hän kerran nälissään ja väsyneenä kotikoivunsa juurella +levätessään ja järvelle tuijottaessaan tuli taas ajatelleeksi tuota +kesällistä joutsenen ampumistaan ja silloin lennähti aavistus hänen +mieleensä: ehkä kaikki johtuikin siitä? Ehkä hän teollaan oli +saavuttanut kaikkien tämän seudun jumalien vihan, ehkä häntä vainosi +haltiain leppymätön kostonhalu. Paljon oli sellaista tapahtunut +hänenkin kuultensa, ja siksi juuri olikin niin tärkeätä uhreilla ja +lepytyksillä hankkia itselleen kunkin paikan haltian suosio. + +Hän mietti asiaa ja tunsi arkuutta ja pelkoa mielessään. Hänen olisi +pitänyt runsailla uhreilla saada takaisin vihastuneen haltian suosio, +katua ja kaikin tavoin heille mieliksi elää, luopua tutkimasta tuota +salaisuutta, jättää outo uteliaisuutensa, ja heittää "kolmen puuttuvan +sanan haku". Mutta samalla kuuli hän rinnastaan toisen äänen kehottavan +uhmaan ja uppiniskaisuuteen: + +-- Älä alistu, vaan hae arvoituksen ratkaisu. Tuhoa se joutsen, sillä +sen on tämä kaikki alkua. Se olikin Tuonelan lintu kesä-yön retkellään, +ja on nyt liitossa kaiken haltiaväen kanssa sinut tuhotakseen. Älä +anna jälkeen, vaan pidä puolesi. Hae vastaus sielusi aavistukselle, +joka povessasi on syttynyt, niin pääset selville elämän arvoituksesta. +Sinä voit sen tehdä, sillä olethan jo nähnyt Tuonelan joutsenen, jonka +käsittäminen on kaikkien ongelmain ratkaisu. + +Mies katsahti varoen ympärilleen, ikäänkuin peläten jonkun kuulevan +nämä salaiset kehotukset. Ääni hänen sydämessään jatkoi houkutteluaan. +Ja hän tunsi äkkiä omituista riemua, uhman ja epätoivoisen päätöksen +tuottamaa tyydytystä. Veneeseensä kantoi hän kaikki kapineensa ja +vähät ruokavaransa, hijoi viimeiset nuolensa teräviksi, tarkasti +jänteensä ja läksi vesille pienellä purrellaan. Hän tahtoi löytää +tuon salaperäisen linnun, tuon tuntemattoman kademielen, joka oli +riistänyt häneltä eräonnen. Kostaa hän tahtoi ja päästä selville, mikä +oli tuo ihmeellinen ilmestys ollut. Hän käänsi kokkansa kohti virran +suuntaa, sinne, jossa arvasi tällä suurella vedellä olevan laskutiensä +ja jossa hän ei vielä ollut käynyt; ehkä se asuikin siellä jossain +tuntemattomien vesien ja virtain vieremillä. + +Ja hän tunsi samalla, kuinka outo tunne, kuin ikuisen yön hämäryys, +olisi peittänyt hänen sielunsa. Soittona sieltä kaikui vain: Tuonelan +joutsen! + +Tämä olikin jo syksyisempää aikaa, jolloin illat nopeasti pitenivät +ja järven aalto nousi synkeällä ja ärjähtävällä ilmeellä. Metsän +suhinassa ei ollut enää kevään hilpeää sointua, vaan kumeaa kuoleman +pelkoa. Raskaasti huokui se tuulen alla, väsyneenä syvään sen vihaisten +puuskien edessä taipuen, ja sade lankesi kuin synnin rangaistuksena, +vaan ei kevään virvoittavana kasteena. Alakuloista oli, yksinäistä +suunnattomassa erämaassa, joka oli vielä vain ihmisten takamaina. +Kun katsoi kauas pimenevälle ulapalle, jossa näytti käyvän vimmattu +taistelu elämästä ja kuolemasta, karsi vilu ja turvattomuus ruumista. + +Mutta tuo yksinäinen järvellä soutaja ei näyttänyt huomaavan syksyn +tuloa, vaan matkasi alati pitkin ulapoita. Ei ollut enää sitä lahtea, +sitä niemen kainaloa ja salaista poukamaa, jota hän ei ollut tutkinut +ja mieleensä painanut. Hän kalasti ja metsästi vain niukimmaksi +toimeentulokseen, sillä tuon ihmeellisen arvoituksen selville saaminen +oli hänellä nyt pää-asiana. Hän oli laihtunut ja kalvistunut, hänen +sorea muotonsa oli riutunut ja hänen silmiinsä oli tullut outo kiilto. +Hän oli ryhtynyt taisteluun suunnattoman mahtavia voimia vastaan, +omia jumaliaan hän oli ryhtynyt uhmaamaan, ja oli syventynyt siihen +taisteluun kokonaan. Ei hän enää vanhoja uhrejaankaan toimittanut, vaan +alati vain himosi nähdä kesällisen näkynsä ihmeellistä lintua. Sitä +hän alati ajatteli ja sen hakemiseen veti häntä sisäinen, salainen ja +voittamaton halu. Usein hän näki unta linnusta, miten se kultaisena +kavahti siivilleen ja lähti nousemaan; yhä ylemmäksi se taas kohosi, +sinne ihanaan kirkkauteen, jossa auringon säteet siihen sattuivat; +tuolla se jo oli kiiltävänä pisteenä ja sydän itki sen menoa, kunnes +se näyttikin sinne paikalleen asettuvan. Ja kun sitä kauemmin katsoi, +niin olikin se tuosta alakuloisesti suhisevan männyn oksien välistä +tuikkiva öinen tähti, joka viittoi sieltä ijankaikkisuudesta tänne +katoavaisuuteen. Täytyi nousta väristen havuvuoteelta taas ja lähteä +kulkemaan, mennä jälleen vahtimaan, eikö vielä kerran ilmestyisi +todella ihana näky. + +Kerranpa oli hänen verensä jo jäähtyä ja hän luuli jo ratkaisun hetken +tulleen. Se oli synkkänä iltana, jolloin taivas pimeni kuin jumalien +vihasta. Kun hän siinä synkeydessä huopaili hiljaa pitkin hänelle outoa +salmea, näytti hänen vaaniviin silmiinsä äkkiä kuvastuvan tuosta edestä +pimeän rajasta jotakin valkoista. Vihdoinkin. Hän huopaa lähemmäksi, +varaa jousen saataville ja herkeämättä vartioitsee outoa näkyä. Se on +joutsen. Se on tavattoman suuri joutsen, se on outo kerrassaan, ja +vihaisesti tuntuvat sen silmät pimeästä vastaan välkähtävän. Hän tuntee +verensä kihelmöivän suonissa, tuntee sydämessään outoa kouristusta, +mutta ei pelkää. Jouseensa hän tarttuu ja varaa terävimmän nuolensa +valmiiksi lähettääkseen sen oudon linnun niskaan. + +Tuossa se tuleekin yhä lähemmäksi ja hän jo jännittää asettansa. Mutta +silloin hän ikäänkuin kauhusta jäykistyy, sillä hän on huomaavinaan +linnussa jotakin outoa: eikö näykin sen selästä ikäänkuin nuolen varsia +Se on hänen nuolensa, joka yhäkin siinä törröttää. Hänen lihaksensa +herpoutuvat hetkeksi eikä hän saa joustaan nostetuksi. Silmissä +pimenee, vene heilahtaa oudosti ja kun hän jälleen pääsee tasapainoon, +on lintu kadonnut. Oliko se lentänyt pois, vai oliko uinut johonkin +varjoon, sitä hän ei voinut sanoa. Aivan kiihkon vallassa palasi hän +leiripaikalleen. + +Tuli sitten se aika, jolloin linnut muuttavat pois etelän maille. +Pitkin jokia ne alkavat hiljalleen laskeutua alas merta kohti, jossa +sitten salaisissa parvipaikoissaan pitävät syyskäräjänsä ja lähtevät +pitkälle matkalleen. Lintujen mukana lähti hänkin purrellaan alas +virtaa solumaan. Ja silloin tapahtui taas se ihme, että hän näki tuon +satulintunsa. + +Se ilmestyi hänen eteensä siinä paikassa, jossa joki tekee äkillisen +mutkan ja samalla kivan kosken. Vesi syöksyy hurjalla vauhdilla kohti +kallioseinää, joka pystysuorana kohoaa mutkan perukasta sen eteen, +kimpoaa siitä valtavana kuohuna takaisin ja jatkaa matkaansa kiukusta +ärjyen. Juuri kun Onto saapui kosken niskalle, pilkisti kuu esiin +pilven takaa valaisten koko erämaan oudolla ja kaamealla valollaan. +Kun katsoi kosken niskasta alas, saattoi nähdä alhaalla aaltojen +hypähtelevän kuin keijukaisten ja valkean vaahdon silloin tällöin +kimallellen pärskähtävän ilmaan. Virta suoltui eteenpäin sileänä, +mustana ja kiiltävänä kuin käärme, heijastaen pinnastaan ihanasti öisen +valaistuksen. Rannoilla vartioitsi korpi kolkkona ja valittavat äänet +keskustelivat öisellä hetkellä. Ei Onto tuntenut koskea eikä mutkaa +siellä alempana, vaan viiletti purrellaan huolettomana. Ja juuri siinä, +missä veden sileys ensi kertaa murtui putouksen vaahdoksi, ilmestyikin +hänen eteensä kuutamoon se samainen ihmelintu. Se keinui siinä keveänä +kuin vaahtokupla ja selvästi saattoi nähdä nuolen varren sen selässä; +surullisina loistivat sen silmät ja oli kuin olisi jonkunmoinen +lahopuun hehku sitä ympäröinyt. + +Outo kiihko silloin taas valtasi hänen mielensä. Vapisten otti hän +jousensa esille ja lähti viilettämään purttaan tuota lintua kohti. +Väkevintä valtavettä se pitelikin, luistaen keveästi alas kosken +jyrkännettä. Kuta vikevämpään vauhtiin Onto huopasi venostaan, sitä +nopeammin kiiti eteenpäin myös lintu. Ja nyt huomasi Ontokin virran +vauhdin ja suunnan, sekä ankaran, kalliosta toisaalle kimpoutuvan +vuolteen. Mutta vielä hän ei siitä välittänyt, sillä hänen oli ensin +ratkaistava taistelunsa. + +Kuin ilkkuen keinui se tuossa hänen edellään. Väliin se oli jo niin +lähellä, että hän osoitteli jousellaan, mutta silloin sen peitti joku +hypähtävä aalto tai rannan varjo, ettei hän saanut mielestään kohti +osumisen tuntoa käteensä ja hermoihinsa. Ja suoraan kalliota kohti +mentiin aivan vähäisellä vauhdilla, mentiin niin voimakkaasti, että +hänen täytyi ruveta kääntämään enemmän huomiota purtensa ohjaamiseen. + +Mutta se oli myöhäistä. Vaikka hän olisi kuinka huovannut, ei hän enää +saanut venettä valtoihinsa, vaan vei sitä virta kallioon. Ja valkoinen +olento tuossa välkehti keinuen hänen edessään. Nähdessään kaikki +ponnistuksensa turhiksi jäi hän toimettomana sen leikkiä seuraamaan, +kun se kuutamon loihtuvälkkeessä siinä aallolta aallolle hurmaavasti +liukui. Muutaman sekunnin kuluttua, samalla kuin lintu katosi hänen +silmistään, rysähti vene kallioon pirstaleiksi. + +Tahdottomana painui hän veteen ja tunsi, kuinka voimakas virran vuolle +lähti häntä viemään alaspäin. Pehmeät ja suloiset kädet kannattelivat +häntä, hän näki ihmeellisiä näkyjä, joissa ihanat vedenneidot +vallitsivat ja hän vaipui mieluiseen uneen. Kaukaa rupesi kuulumaan +kaunista soittoa, joka tuntui lievittävän hänen surunsa ja tuskansa +ijankaikkisesti ja tuovan hänelle sen rauhan, jota hän oli halunnut... + + * * * * * + +Kauhea vilu puistatti hänen ruumistaan, kun hän heräsi tainnoksistaan +suvannon rannalla kosken alapuolella. Virran väkevyys ei ollut +sallinut hänen upota, vaan oli vilauksessa vienyt hänet kosken alle, +jossa voimakas kostevirta oli heittänyt hänet rannalle matalikolle. +Ihmeissään pelastuksestaan uskoi hän nyt, ettei tuo outo olento hänen +lopullista tuhoaan tahtonutkaan; oli vain halunnut häntä rangaista +hänen ajattelemattomasta teostaan ja kehotti häntä alistumaan +kohtaloonsa salattuja hakematta; se oli nähtävästi pyhä olento, tämän +maan haltia, joka saattoi ottaa minkä kuvahisen hyvänsä. Tai saattoipa +olla Aallotar itse, Vellamo, tai joku pieni veden neito. Hänen +sydämensä valtasi rajaton kiitollisuus ja halu saada kiitollisuutensa +esille tuoduksi. Elämänhalu palasi ja hän nousi varaamaan itselleen +toimeentulon mahdollisuutta kaikilla niillä keinoilla, jotka taitavalle +erämiehelle huonoimmassakin tilassa ovat tarjona. Elää hän tahtoi, +vartioida tässä suvannon rannalla, sattuisiko hänelle vielä kerta se +armo, että saisi kiittää ja palvoa tuntematonta haltiaa, joka näytti +korvaavan pahan hyvällä. Jos tahdottiin, niin hän alistui, mutta ehkä +armosta hänelle annettaisiin vastaus sielun etsivään tunnelmaan... + +Metsämajan hän siihen itselleen rakensi ja rupesi viettämään pitkää +talvea. Ja ihmeellistä: taas oli viljaa hänen polullaan, riistaa jaloa +ylen äijä, ja helposti juoksi se hänen pyydyksiinsä. Hän huomasi +metsänkin väen itselleen leppyneen ja oli siitä onnellinen, sillä +anteeksi-saannin varmuus tuottaa aavistamattoman rauhan taistelleeseen +sydämeen. Lepo sielun ja ruumiin jännityksen jälkeen teki hänelle +hyvää ja hän tunsi taas palautuvansa entiselleen. Kuitenkin ainoastaan +ruumiiltaan, sillä hänen sielunsa oli kokonaan toinen. Hän ei elänyt +enää itselleen, vaan tuolle oudolle haaveelleen, jota hän piti +toivonaan, päämääränään ja jumalanaan. Se täytti hänen mielensä +kokonaan. + +Ja sattui sitte kerta, että suuri Suvannon sulho matkasi pitkin jokea +mahtavan seurueen kanssa sotaretkelle meren rannalle. Nähdessään +metsäsaunan rannalla käski hän tarkastaa, mikä on asukas näillä +inhoilla mailla. Ja hänen eteensä tuotiin Onto, taas solakkana ja +voimakkaana, muoto sorja, silmissä ihmeellinen loiste. + +-- Mi olet sinä miehiäsi? + +Ja Onto kertoi kohtalostaan, siitä, miten hän oli tuosta kesä-yöstä +alkaen, jolloin hänellä oli ollut ihmeellinen näkynsä, taistellut +tuon ainoan ajatuksen ja haaveen kanssa yötä päivää, miten hän oli +koko elämänsä suunnannut ja uhrannut tuon arvoituksen ratkaisemiseen. +Hän kuvasi, kuinka se joka hetki valtasi hänen sydämensä sanoin +kuvaamattomalla tenholla ja ikävällä ja kuinka hänen koko elämänsä +oli siitä riippuva. Hän olisi tahtonut saada tuon haaveensa silmin +nähtäväksi, ikäänkuin ruumiillistutetuksi, sellaiseksi, että se ei +enää olisi hänelle arvoitus, vaan ijäisen rauhan, onnen, kauneuden ja +nautinnon lähde. Mutta hän ei ollut siinä ainakaan vielä onnistunut, ja +luoja tiesi, onnistuisiko koskaan... + +Oudostuen oli häntä kuunnellut ja katsonut mahtava tietäjä. Kaikki +kuultuaan loihe hän lausumaan: + +-- Sinä olet Tuonelan joutsenen ampunut; kostoksi siitä on se pannut +sydämeesi tämän omituisen kaihon, joka kalvaa sinua kuolemaan saakka. +Sinä haet elämän ja kuoleman sanoja, mutta et niitä löydä. Kerran +löysin ne Vipusen vatsasta... Ne on ne kolme sanaa... + +Ja Suvannon sulho läksi joukkoineen eteenpäin; koko luonto iloitsi, kun +hän laski laulellen vesiä, soiton raikuessa hänen lumokanteleestaan. +Kauaksi jäi sitä Onto kuuntelemaan. + +Salaperäisiltä tuntuivat hänestä mahtavan tietäjän sanat: "Sinä haet +elämän ja kuoleman sanoja." Mitä ne olivat? Niitäkö hänen sydämensä +etsi? Mistä löytäisi hän nämä sanat, joitta hän tiesi perikatoon +joutuvansa? Mitä hänen piti tekemän? Hän muisti sankari Lemminkäisen +kuolleen sen johdosta, ettei tiennyt umpiputken sanoja. Oliko hänenkin +nyt kuoltava siksi, ettei löytänyt näitä elämän ja kuoleman sanoja? + +Hän tuli kovin murheelliseksi ja kaatui sammalvuoteelleen sairaana, +sieluntuskiensa runtelemana. + +Loveen langenneen tavoin näki hän ihmeellisiä näkyjä horrostilassaan. +Hän oli onnellinen ja kaikesta selvillä, ikäänkuin olisi hän nuo +salaperäiset sanat löytänyt. Hän olikin niin kuin olisi hän ne tiennyt, +vaikka ei saattanut sanoa, mitä ne olivat. Mutta kaukaa oli hän +kuulevinaan äänen, joka häntä rohkaisten lohdutti ja kehotti. Luokseen +se häntä kutsui. + +Toivorikkaana astui hän majastaan taas taivasalle, kuulosti siinä ja +läksi kulkemaan suvannon vartta koskelle päin, sen kallion laelle, jota +vastaan hänen veneensä oli pirstoutunut. + +Kevättä oli aika. Uupumattomana kaikui lintujen laulu taas kaikkialla, +touhuisena puuhaili tuuli nuoren metsän kimpussa, joka jälleen leikillä +antoi vetreätä tukkaansa hulmuuttaa. Ilmassa oli tuo virkistävä ja +nuori tuntu, joka tekee kevään niin ihmeelliseksi. Suurin parvin +matkasivat vesilinnut vanhoille pesimämailleen. + +Hän kulkee, katse kiinnitettynä avaruuteen. Mitä hän siellä näkee? +Se nostaa hymyn hänen huulilleen ja antaa loisteen hänen silmilleen. +Hänen huulensa avautuvat kuin jotakin ihastellen puhutellakseen, kuin +anoakseen tai kiittääkseen, ja hän kohottaa kätensä ikäänkuin kurottaen +ottamaan jotakin. Se väistyy hänen edestään alati, hän ei saavuta +sitä, vaikka kuinka huutaisi hän sitä odottamaan. Yhäti hän kulkee +sen jälessä aina kalliolle saakka, eikä huomaa muuta. Tuolla väikkyy +se taas hänen edessään tuo ihana näky, tuo arvoituksen ratkaisu, joka +valtaa sydämen voimakkaalla intohimolla. Hänen täytyy saada se kiinni, +täytyy päästä tietämään elämän ja kuoleman sanat, ja hän astuu edelleen +haaveensa jälessä, katse omituisella ilmeellä kiinnitettynä avaruuteen. +Huulet avautuvat taas kuin rukoukseen, silmissä loistaa kyynelöivän +pyytävä katse, hän nostaa kätensä kohti korkeutta ja putoaa kohisevan +kosken helmaan... + +Ja nyt otti Aallotar Tuonen linnun hänelle lupaaman sulhasen, joka +oli häntä vastaan niin paljon rikkonut, mutta joka oli sen kaiken +sovittanut. Sillä järkähtämättömän uskollisesti oli hän koettanut +etsiä selitystä sille oudolle kaipuulle, joka teon johdosta oli hänen +sydämessään herätetty, tullen niin elämänsä pyhimmän aatteen uhriksi. +Ja jumalat olivatkin hänelle suosiollisia, hänelle kuten kaikille hänen +kaltaisilleen etsijöille: ne antoivat hänen lopulta löytää nuo salaiset +sanat, vaikkakin vasta kuolemassa. Sillä selvään näki, kun Tuonen virta +hetken kuluttua antoi ylös kuolleensa, vainajan onnellisesta ilmeestä, +ettei hänelle enää ollut mitään salattua, vaan oli hän saavuttanut +täydellisen vastauksen kysymyksiinsä, saanut ihanat sanat salasta ilmi. +Ja monta etsivää oli tuleva hänen jälkeensä, niinkuin oli ollut häntä +aikaisemminkin, sieluja, joiden kohtalona on alati pyytää ratkaisua +ristiriitaisuuksilleen ja ongelmilleen. Mikäli he ovat itselleen ja +päämäärälleen uskollisia, sikäli he onnistuvat ja saavat rauhan, ellei +ennen, niin ainakin kuolemassa. + +Mutta kerrotaan, ettei Kalevan kansa ikinä joutsenta ammu, sillä se on +pyhän virran aavelintu, taivaisten unelmien vertauskuva. + + + + +RUNOLAULAJA. + + + Ohoh kullaista kyläistä, + Maan parasta paikaistani; + Nurmet alla, pellot päällä, + Keskellä kylä välillä, + Kylän alla armas ranta + Rannassa rakas vetonen. + +He olivat jättäneet lännen puolelle Rukajärven suuren kylän, jossa +sanottiin olevan sata taloa ja josta parhaat miehet ovat Piiterissä +"torgovoimassa", Hiisjärven pienen kylän vanhauskolaisine asukkaineen, +ja vielä Kompakan kokoliaan paikkakunnan. Lukemattomien vaivain ja +vastusten läpi, joista pienin ei ollut pilvenä poutaisilla kankailla +pörräävä paarmain ja soilla inisevä sääskien ynnä muun "tshakan" +tuottama kiusa, olivat he niin vihdoin saapuneet Koivuniemen sievään +kylään samannimisen hymyilevän järven länsirannalla. Ja oli heidän +aikomuksensa nyt viettää kylässä muutama lepopäivä ankaran matkan +jälkeen. Vainiolla kylän laidassa työskentelevä vaimo neuvoi heidät +Titoffin taloon, jossa otettaisiin hyvin vastaan. + +-- Jos vielä "kodavävyksi" ottanee, kun sinä noin kaunis briha olet... + +Näin tuo verevä nainen siinä jo leikkiäkin laski. Nuorukainen hymähti +ja läksi käymään Titoffin talossa. Hämärässä sintsissä tuli vastaan +erinomaisen terveen ja reippaan näköinen, täyteläinen ja varrelta sorja +neito, joka lapsen tavoin heti iloisella hämmästyksellä ehätti kysymään: + +-- A mistä sie, velli, olet, a kuhun sie menet? + +Ja samalla hän ikäänkuin varaten tarttui pirtin oven rivasta kiinni, +että pian pääsisi puikahtamaan sisään, jos tuo vieras ja tumma +nuorukainen aikoisi leikillä kiinni kaapata. Mutta kun tämä ei ruvennut +vallattomaksi, vaikka tunsikin siihen aivan kiusallisen hyvää halua, +vaan vakavana tiedusti asuntoa ja ruokaa, helähti tyttö nauramaan ja +vastaamaan: + +-- A ei ole niin ketä koissa. Mie varajan ja taaton haen. + +Hänen ruskeista silmistään loisti suloinen hyvyys ja iloisuus, ja hänen +pukimistaan näki, että hän oli ainoa ja lemmikki. Keveästi ja sirosti, +suloudella, jota harvoin näki samassa asemassa olevissa suomalaisissa +maalaistytöissä, hypähti hän ulos. Nuorukainen meni perässä ja näki +tytön vuonan vilkkaudella hilpaisevan pellolle, jossa tietenkin +taatto ja maammo olivat työssä. Ja pian seisoikin jo pihalla pitkä ja +mustapartainen mies, vaatimaton vaimo vähän taampana. Mutta sintsin +ovelta katsoi hymyillen ja iloisena tuo äskeinen rakastettava tyttö, +Houdi nimeltään joka olikin. + +Hän oli jo kertonut asian ja kun tultiin lähemmäksi, levitti Titoff +kätensä leveään, sydämelliseen, isälliseen tervetuloon. Hän veti +päätänsä hiukan taaksepäin, hymy levisi hänen kasvoilleen, tumman +parran välistä rupesivat loistamaan valkeat hampaat ja hän oli siinä +hurstipaidassaan ja virsuissaan kuin miehuus ja hyväntahtoisuus. + +-- Terve, veli, sanoi hän. Terve, uudisti hän nöyrälle Ontreille. +Sisään hän vaati käymään, levähtämään ja tshaijua juomaan. Sanallakaan +hän ei kysynyt, kuka ja mistä sekä millä asialla, sillä hän tiesi siitä +kyllä tiedon saavansa sitten kun suu ensin on avattu ja kädet pesty. + +Vaitiollen ja hiljaisena käy Titoffin puoliso vieraitten jälkeen +pirttiin, jonka ovi pian heidän jälkeensä sulkeutuu. + + * * * * * + +Kylä on, kuten sanottu, järvensä länsirannalla, melko aukealla, entisen +hiekkaperäisen kangasmaan loivalla rantarinteellä, joka aikain kuluessa +on ruvennut hiukan ruohottumaan. Talot ovat kaikki yhdessä rivissä, +päädyt järvelle päin, joiden editse kulkee tie. Sen toisella puolella +rannassa ovat pienet saunat ja verkko- sekä nuottatalaat. Ja siitä +aukeaa sitten laaja hietikko sekä aava ulappa. Se kimaltaa tuossa +rasvatyynenä, paikoin kultana, paikoin harakansulkaan vivahtavana +punasinervänä. Ja saunain ovesta pullahtelee rauhallisesti taivaalle +makean löylyn hajuista savua, siellä täällä askartelee avokaulainen +nainen ja pikkupoikain mekastusta kuuluu illan kirkkaassa ilmassa. +Kaukaa kantautuu kisakentältä käsiharmonikan ääni. Onhan lauantai-ilta +ja sen suloista tunnelmaa ja odotusta, lepoa ja rauhaa kaikki täysi. + +Titoffin talo oli maan tavan mukaan rakennettu koiran kaulalle +pyöreäksi kolotuista hirsistä. Ikkunat olivat pienet ja +korkealla rivissä pitkin päätyseinää. Vuorilaudat oli koristettu +lohenpyrstömallilla ja muuten hyvin huolitellusti rakenneltu, +antaen edullisen käsityksen tekijänsä itsenäisesti ajattelevasta +kauneus-aistista. Katto oli tavallinen malkokatto ja seinät päivän +ruskeaksi paahtamat. Vasemmalla puolella päädystä katsoen on pieni +ruohoinen piha, josta hauskoilla kapeilla pylväillä olevan katoksen +alta noustaan pimeään sintsiin eli etehiseen. Siitä vei Titoffin +talossa ovi oikealle pirttiin, vasemmalle pieneen kamariin ja toinen +rehu- ja tarvevajaan. Sen alla, saman rakennuksen alakerrassa, on +navetta, joten karjalaisella on koko elämisensä saman katon alla. +Pirtin alustassa on säilytyshuoneita ja kellareita. Siitä myös johtuu, +että päädyn ikkunarivi on niin oudostuttavan korkealla. + +Kylä ei ole suuri, käsittäen vain muutaman kymmenkunnan taloa. +Maanviljelys on kokonaan sivuasia ja enimmäkseen naisten hoidossa, +vaikka miehet kesäisin kotona ollessaan heitä kyllä auttelevat. Miesten +pääelinkeino on kauppa, mutta ei sanottavasti silti varsinainen +repunkanto, joka kuuluu toisille paikkakunnille. He tekevät laajoja +matkoja ostellen etupäässä nahkoja, joita he kulettavat joko Sunkuun +tai Kuopion ja Joensuun markkinoille. Saapuvatpa taas jotkut niille +sieltäkin nahkoja ostaakseen ja viedäkseen ne sitten yhä paremmille +markkinoille. Marraskuusta helmikuulle harjoitetaan Valkealla +merellä seitin kalastusta ja paljon miehiä matkustaa täältä sinnekin +"purlakoitsemaan". Kesäksi kuitenkin ainakin lähimatkalaiset koettavat +saapua kotiin. + +Levoinen eli Titoff on myöskin kauppiaita, joka käy kauppamatkoillaan +enimmäkseen Suomessa. Siellä hän on saavuttanut arvokkaita tuttavia, +tiedemiehiä ja muita, joille hän tekee pieniä palveluksia. Niinpä +hän kesäisin kokoilee eräälle kasveja, joita hän on oppinut kaikkien +sääntöjen mukaan kuivaamaan ja säilyttämään. Joutessaan hän niitä +haeskelee laajalti ja kehuu löytäneensä sellaisiakin, jotka sitten +on mieluusti vastaanotettu. Hän tuntee paljon Suomen oloja ja +pitää niitä arvossa, mutta rakastaa yli kaiken Karjalaansa. Ja +hänen synnynnäisesti aatelinen luonteensa ei ole tuolla maailmalla +kulkiessa vähääkään menettänyt yksinkertaisesta avomielisyydestään +ja jalosta miehuudestaan, vaan on hän sama Levoinen, miksi hänet +alusta parhaimmalla hetkellä on aiottu. Liikuttavalla tavalla tulee +hänen luonteensa kauneus ilmi hänen suhteestaan vaimoonsa ja ainoaan +tyttäreensä, joita hän kohtelee mitä hellimmällä rakkaudella. + +Oikeaan taloon siis se nainen siinä pellolla kulkijamme neuvoikin. + +Jo tuolla taloloissa kiiruhtaa väkeä saunaan, joista rupeaa aina +oven auetessa kuulumaan pehmoista vastan roisketta, naurua ja iloa. +Löyly pöllähtää ilmoille ja punainen olento ilmestyy sieltä täältä +taivas-alle hikoilemaan. Poikasetkin muka käyvät saunassa, ovat siellä +hetkisen vastalla ropsivinaan, kunnes vähän lämpiävät, niin että on +kylliksi syytä päästä järveen vilvottelemaan. Kauas räiskyy vesi ja +kuuluu ääni tästä heidän teostansa. Ja kylä on tuossa tyytyväinen +lämpimässä kesäillassa kuin pehmeään vaippaan kääritty. + + * * * * * + +Mutta käymme mekin sisään. + +Ovesta tullessamme on tuossa ikkunarivi edessämme ja heti huomaamme, +että tupa on hyvin lämmin; se johtuu siitä, että siellä kesälläkin +leivotaan ainakin kerta viikossa. Ovenpielessä vasemmalla puolella +on pesu-astia ja pyyhinliina. Tuvan vasemmassa ovinurkassa on uuni, +jonka edusta muodostaa jonkunmoisen keitto-astioiden pitopaikan. +Huomiotamme herättävät erikoisesti monenkokoiset saviruukut; niitä +käytetään maitoastioina ja on niiden nostelemista varten olemassa aivan +erikoinen hanko. Näemme näitä maitoruukkuja hyllyillä oikealla seinällä +ja kattoonkin kannattimien varaan asetetuilla laudoilla. Seinät on +höylätty hyvin sileiksi ja nurkat taitavasti pyöristetty. Pitkin seiniä +ovat lavitsat, näkyypä muutama tuolikin. Pöytä on ikkunain edessä, ei +kovin suuri, ja sen molemmilla puolilla rahit. Oikeassa peränurkassa +on jumalankuva ja sen alla pienellä hyllyllä pari ehtoollisleipää. +Kaikkialla on kodikkuuden tunnelmaa ja erinomaisen siistiä. Lattia +on niin puhtaan valkoinen kuin miksi se ainoastaan kuumalla vedellä +ja hiekalla saadaan, penkit ovat puhtaat. Kukaan ei syleksi ja +tupakanpolttoa pidetään koko kylässä häpeänä; ainoastaan yksi Suomen +puolessa "purlakoitsemassa" ollut mies on tähän paheeseen langennut ja +harjoittaa sitä ulkoilmassa muita kaihtaen, mutta hänetpä mainitaankin +heti muukalaiselle poikkeuksena tavallisuudesta. + +Mutta ukko Titoff istuu jo tuolla samovaarinsa takana ja pitää puhetta +vireillä käytellen sekä livviä että venättä. Nuorukaisen avulla hän +vilkkaasti selvittelee kylänsä elämää ja laskee aina yhä uutta teetä +lasiin. Siihen kehottaa hän kaatamaan makeata, uunissa räydytettyä +kermamaitoa, joka antaa juomalle entistäkin hienomman maun. Pitkin +pöydän reunaa on pantu karkea, mutta puhdas liina käsien pyyhkimistä +varten. Mutta nuorukainen on kääntynyt Houdiin, joka siinä ketteränä +on lennähdellyt pöydän ja pankon väliä, ja rupeaa valoisin mielin +hänen kanssaan keskusteluun. Tämän rakastettavan lapsen kanssa eksyy +hän pian mitä herttaisimpaan leikinlaskuun, johon maammo ja taattokin +toisaalta yhtyvät. Ja Houdi punastelee ja naureskelee, hypiskelee +"peredniekkansa" helmaa ja taas päätään hiukan heittäen viskaa +vastaan leikkisän vastauksen, mutta ei kertaakaan hämmenny, ei menetä +hetkeksikään luonnollisuuttaan, vaan avoimesti ilmaisee joka eleellä +ihastuksensa vieraisiin ja koko illan asioihin. + +-- Kylyyn käymme, kehottaa silloin pian taatto ja miesväki noudattaa +käskyä. + +Nuorukainen ja Ontrei ihastuvat ikihyväksi tästä tarjouksesta, joka +oli heille pitkän korpimatkan jälkeen sangen tarpeellinen. Taatto käy +edellä arvokkaana ja pystöpäisenä ohjaten vieraansa saunalleen, joka +oli kuin mikäkin pöksä siinä rannan hietikolla. Se oli vanhuuttaan jo +painumassa maan sisään, mutta vielä pitivät kuitenkin sen vakaiset +seinähirret, joista se aikoinaan oli rakennettu. Ovi oli niin pieni, +että piti kovasti kumartua, jos mieli päästä sisään, ja oven pielessä +melkoinen röykkiö muruksi särkyneitä vesikiviä todisti sekin puolestaan +tämän kansallisen puhdistuslaitoksen ikää. + +Heitettiin vaatteet ruohikolle ja käytiin sisään. Ensin siellä ei +nähnyt mitään, sillä ainoaan valon lähteeseen, jona oli reikä seinässä, +oli pistetty vasta. Mutta kun silmät tottuivat pimeään, näkikin +sentään oven raoista ja luukun nurkista tulevassa vähäisessä valossa +melko hyvin ympärilleen. Vasemmassa ovinurkassa oli musta kiuas, +josta säteili kaikkialle valtainen lämpö. Koko sauna oli sisältä +aivan kiiltävän musta, jollaiseksi karsta tulee, kun sitä kastellaan. +Lauteille oli pantu koivun lehviä, vastat hautuivat vesisaavissa ja +kiulu oli valmiina löylyn lyöntiä varten. + +-- Kylyyn käykää, hoputteli taatto edelleen, varotellen samalla +koskemasta seiniin ja yleensä muihin paikkoihin kuin niihin, joissa +oli lehviä peittona. Itse hän istahti kiukaan puolelle ja rupesi +heittelemään varoen vettä kihiseville kiville. Pahaa sähinää ja kohinaa +rupesi kuulumaan, kuuma höyry kohosi kattoon; tuli yhä kuumempi ja +niin kylpivät miehet vahvasti heimonsa koko intohimolla ja vanhalla +vauhdilla. Erittäinkin Ontrei käyttelee vastaa kauan ja perinpohjin; +hän ähkii, hikoilee ja huohottaa, hankaa milloin sieltä milloin täältä, +puhkaa taas ja levähtää välillä, yhä uudistaakseen saman tempun. Kauan +hän niin kylpee, väliin hymyillen ja jotakin nöyrästi huomauttaen. +Vihdoin on leikki lopussa ja astutaan ulos, jolloin nuorukainen menee +suoraapäätä järveen sen vilpoisissa vesissä tulehtunutta ruumistaan +raitistuttaakseen. Vakaina taas astutaan tupaan takaisin. + +Sinne onkin kylyssä ollessamme kertynyt paljon saunapuhtaita ukkoja, +jotka ovat tulleet katsomaan kaukamatkalaisia ja pyhään luostariin +pyrkijöitä. Ja siitä kertyy vilkas, kova-ääninen ja hauska keskustelu. + +Toimeentulosta ja ahtaista ajoista puhutaan, haastellaan sodasta ja +poikain kohtalosta. + +Vaimot istuvat vaitiollen. Juodaan teetä kovasti. Lasillinen +toisensa jälkeen menee ihmeen nopeasti ja vallan mitättömän pienellä +sokeripalalla. Tuossa jo eräs eukko juo kuudetta ja hiki helmeilee +hänen nenänvarrellaan. Miesten puhetta on suomalaisen helppo ymmärtää, +jos hän tuntee edes jonkun verran venäläisiä sanoja, mutta naisten +puhe jää vilkkautensa vuoksi epäselvemmäksi. Usein puhuvat kaikki +samalla kertaa ja koko tuvan täyttää ystävällinen porina. Taatto Titoff +kokeneena miehenä selvittää ja haastaa korkealla ja vakuuttavalla +äänellä. + +Tiedustellaan kaikenlaista. Vaikka he ovatkin köyhiä, rakastavat he +kotikyläänsä. Kaukaisilta kauppamatkoiltaan he aina halajavat tänne +takaisin. + +-- Ka, ylen on meillä tässä tuvat kaunihit asua ja eleä... + +Taaskin voi tehdä sen huomion, että karjalainen heimo täällä, jossa se +lienee säilynyt sangen puhtaana, on ulkomuodoltaan erittäin komeata. +Miehet ovat pitkiä ja solakoita, soikea-kasvoisia ja avosilmäisiä, +naiset rintavia ja kaunismuotoisia. Heidän vilkkaudestaan ja heidän +luonnollista älyä osoittavasta keskustelustaan tulee ajatelleeksi, että +Suomen heimon etevin osa lienee sittenkin jäänyt tänne niemen tyvelle... + +Ilta yhä hämärtyy ja ulkona vallitsee jo yön omituinen kuulas +valaistus. Siellä on jo kaikki hiljentynyt. Yöhön on vaipumassa +pieni karjalaiskylä erämaan suuren järven rannalla. Tuvassa vain yhä +istutaan, sillä mahtavasti on vaikuttanut heidän uteliaisuuteensa +vieraiden läsnä olo. + +Puhutaan jo runoista. Nuorukainen se siihen hiljalleen on koettanut +keskustelua kääntää. Ei niitä enää paljo muisteta, mutta isien kehutaan +muistaneen ja taitaneen, vaikka aamut ja illat olisivat istuneet. +Nuorukainen tiedustelee viisikielistä, ja hymyillen taatto Titoff +silloin muistaa sellaisen hänelläkin olleen: + +-- Lieneekö ylisillä vai missä lienee? + +Ja samalla hän jo ilmoittaakin, ikkunasta katsahdettuaan: + +-- Mutta sokea Miihkali tuo vieläkin runoja taitanee. Tuolla hän näkyy +tulevankin. + +Sintsistä kuului hapuilevia ja varovaisia askeleita. Kepillä siellä +joku tuntui koettelevan oven edustaa, kunnes käsi rupesi hamuillen +hakemaan ripaa. Jännitettyinä kaikki kääntyivät tulijaa katsomaan ja +keskustelu vaikeni kokonaan. Tuntui salaperäiseltä siinä odottaessa +tätä oven aukenemista, ikäänkuin olisi sen avauksesta voinut astua itse +menneisyys sisään silmin nähtäväksi ja korvin kuultavaksi... + +Raitis henkäys tuntui auenneesta ovesta vanhuksen astuessa sisään. +Ensin tuli näkyviin keppi ja käsi. Se oli ruskea ja ryppyinen, ja +jokainen sen suoni oli kohona korkealla sinisenä juovana. Jo näkyi +hamppupaita, aukosta ruskealta vilahtava rinta, jo harmaa, tuuhea, +rinnoille valuva parta, hopeinen tukka. Kumarassa tuli vanhus matalasta +ovesta sisään, mutta kynnyksen yli päästyään ja ristinmerkin tehtyään +hän vähitellen ja hitaasti oikaisihe... + +Tuntui kuin olisi hän siinä hämärässä tuvassa suoristautuessaan +kasvanut aivan jättiläiseksi. Hänen vartensa venyi kunnioitettavaan +korkeuteen, hänen tukkansa ja partansa muodostuivat homerosmaiseksi +kehykseksi hänen korkealle ja kuperalle otsalleen. Ja hänen +suuret silmänsä, joita molempia peitti valkoinen jää, tuijottivat +ilmeettöminä, aavemaisina suoraan kohti avaruutta. Vaiti seisoi hän +siinä kuunnellen herkästi... + +Nuorukaista värisytti ja uteliaana hän kumartui eteenpäin oikein +tarkemmin tulijaa näkemään. Ontrei osoitti hämmästyksen ilmettä ja +katsoi toveriinsa oudostuneen näköisenä. Tuo korkeavartinen ukko tuossa +oli ilmestys muinaisajoilta, jonka koko olemus tuntui olevan, hänen +tuossa seisoessaan, kuin sanatonta ihmishengen kääntymistä korkeuden +puoleen, kuin ihmisyyden avunhuutoa maan tomusta Ukon ylijumalan ja +sanan salaisten voimien puoleen. + +Mutta taatto Titoff tervehti sokeaa ystävällisesti ja vei hänet perille +istumaan. Ja ukko tiedusteli vieraista ja sai kuulla heidän runojakin +kyselleen. Vaiti painoi hän harmajan päänsä käsiinsä tuijottaen +ilmeettömästi eteensä. + +-- Kerran kävi täällä mies, ruotsi, jolle talvisen päivän ja illan +runoja lauloin. Siitä on jo kauan, hyvin kauan. Hiihtäen hän tuli, +mistä, en tiedä, mutta heti tunsin minä hänet veljekseni. Kuollut jo +lienee. Kovin hän halasi runoja kirjaan panna. Äijän lauloin, äijän +muistin, enempi olisi isäni muistanut. Nykyinen kansa ei niin mitänä +muista... + +Hän puhui katkonaisesti, ikäänkuin omissa aatteissaan, panematta enää +huomiota ympäristöönsä. Titoff kuiskasi: + +-- Vanha on, horajaa jo... + +Mutta runolaulaja jatkoi itsekseen: + +-- Eivät enää taattojen tavoin haastakaan. Eivät soita kantelehia. +Räähkiä lauluja laulavat. Rumalla soitolla illat pilaavat. Pahoin myös +puhuvat. Kuolla minunkin pitävi... + +Tuntui kolkolta kuulla näitä vanhuksen valittavia syytöksiä. Vaiettiin. +Katsottiin permantoon. Odotettiin. + +Vanhuksen puhe kävi jo epäselväksi, niin ettei tahtonut voida kuulla +hänen sanojaan. Mutta pian saattoi hämmästyksekseen ymmärtää, että hän +siinä oli mumisten ruvennut hyräilemään jotakin runoa. Kuta pitemmälle +hän pääsi, sitä kuuluvammaksi ja selvemmäksi tuli hänen äänensä, ja jo +saattoi erottaa sanatkin. + +Turhaan koetti nuorukainen odottaa siinä jotakin tuttua mytoloogista +nimeä päästäkseen edes läheltä arvailemaan, mitä jaksoa ukko hyräili. +Pian hän päinvastoin pääsi selville, ettei tässä ollut kysymyksessä +mikään Kalevalan toisinto, vaan joku aiheeltaan aivan toiselle alalle +kuuluva laulu, joka oli vanhuksen runollisen luomisvoiman viimeinen +ilmaus. Uteliaana ja henkeään pidättäen kumartui hän yhä lähempää +hyräilyä kuuntelemaan. + +Mutta selvästi se jo kuuluikin. Kuta pitemmälle ukko laulussaan +pääsi ja kuta syvemmälle hän unehtui omaan runolliseen maailmaansa, +haltioituen yhä enemmän, sitä korkeammaksi kohosi hänen äänensä ja sitä +suoremmaksi oikaisi hän taas kumaraan vaipuneen vartensa. Ääni, josta +kuului vanhuuden värittömyys ja vapiseminen, tuntui kuitenkin kumpuavan +jostain syvältä ja sisäinen innostus antoi sille salaperäisesti ja +profeetallisesi vaikuttavaa hehkua. Kuka ja mikä oli tuo ukko? Mistä +oli hänellä tämä runon kyky? Oliko hän joku Vipunen, joka oli säilynyt +muinaisilta ajoilta todistukseksi keskellemme salaisista voimista ja +kyvyistä? + +Jännittyneenä olivat kaikki ruvenneet kuuntelemaan. Miihkali-ukko +oli jo pitkät aikaa ollut omituinen ja puhellut asioita, joita ei +ymmärretty. Mutta näin julkisesti ja mahtavasti ei hän vielä ollut +esiintynyt ja siksi häntä nyt aivan erikoisella uteliaisuudella +kuunneltiin. Mahdollista oli, että vieraiden tulo ja heidän +tiedustelujensa johdosta heränneet vanhat muistot olivat vaikuttaneet +mullistavasti ukon mielikuvitukseen ja saaneet hänet tänä hämärän +hetkenä ikäänkuin loveen langeten haltioitumaan. + +Vanhalla runon mitalla ja sävelellä hän kuvaili oman pienen +kyläheimonsa elämää ja taistelua. Vaivaloista se oli aina ollut, +alituista kamppailua nälän häätämiseksi. Mutta niin kauan kuin sitä oli +tehty vanhan tiedon varassa, ahkeruudella ja jaloja tapoja noudattaen, +oli sillä aina ollut luojan suosio keralla. Mutta ajat muuttuvat ja +vieraat tavat sekä ymmärrykset tunkevat salollekin, työntäen tieltään +syrjään esi-isäin menot ja uskomukset. Entisyys unohtuu ja joudutaan +uralle, joka ei ole luontaisesti Kalevan kansalle aiottu, ja niin +muututaan muuksi kansaksi itseään enää tuntematta. Niin kuolee henki +ja sanan voima, joka on aina ennen ollut hädässä ja elämässä apuna. +Kuusikkoon painuvat vanhat eivätkä nuoret heidän muistoansa kunnioita +ja heidän opetuksiansa ota enää varteen. + +Aivan haltioituen ja profeetallisella silmällä ukko siinä karussa +yksinkertaisuudessa ikäänkuin laulaa heimonsa kuolinvirttä. Näkee +selvään, ettei kuulijakunta häntä ymmärrä, ei osaa asettua sille +muinaisen itsetunnon kannalle, joka vielä elää sokeassa laulajassa. +Ja pian ukko vaipuu surumieliseen runolliseen haasteluun vanhan +haltiamaailman kanssa, puhellen, kuusikon rauhasta ja kotoisten +asuinsijainsa kauneudesta. Jo siirtyy hän yhä utuisemmille maille, +kulkien pitkin sinistä siltaa kohti Kiesuksen kartanoita, jossa itse +vakainen luoja hänet vastaan ottaa, tervetulleeksi toivottaen. Siellä +on hänellä rauha ja kaikkien syntyjen syvien selvitys, palkinto ja +ijankaikkinen autuus. + +Huomaa selvästi, että ukko on kristillisen hengen läpitunkema, +vaikkakin monessa kohden runollisten luonnon-uskomuksien vallassa. +Vaietaan ja kuunnellaan. Hämärä houkuttelee tunteita liikkeelle. +Vihdoin on kaikki hiljaa. Ukko on lopettanut ja syvään on painunut pää +hänen rinnalleen. Odotetaan vielä hetkinen, kunnes vihdoin yksitellen, +äänessä pieni lämmin värähdys, lausutaan hyvästit ja mennään huoaten +kotiin. Tupa tyhjentyy, kunnes on jälellä vain talon väki ja yhä +paikallaan istuva ukko. Hänkin vihdoin vaieten havahtuu ja kiitellen +lähtee kompuroimaan ovea kohti. Nuorukainen käy häntä kotiin saattamaan. + +Yö on kylän yllä, taivas pohjaton salaperäisessä valossaan, järven +selkä kuin rajaton kuvastin, jonka pinnalla leikkivät sumun harsokuvat. +Kaukaa kuuluu melkein räikeänä ja kirkkaana ratshoin toimelias puhelu +ja kesannolta kilahtaa silloin tällöin verkkaan päätään kääntävän +ja märehtivän lehmän kello. Ukko astuu varoen ja vaivaloisesti, ja +nuorukainen kulkee sanatonna hänen rinnallaan. Kotipihallaan ukko +sitten seisahtuu ja vaistomaisesti kääntää päänsä sinne, missä heikosti +läpi yönkin välkehtii päivän kirkkaus. Kauan hän tuijottaa sinne +elottomilla suurilla silmillään, kunnes taas havahtuu ja nöyrästi +kiittelee toveriansa tällaista vanhaa raukkaa saattamasta. Ja kun +sintsin ovi on hänen peräänsä sulkeutunut, oli tuosta saattajasta kuin +olisi kadonnut hänen näkyvistään todellakin kappale Karjalan muinaista +suuruutta ja hengen voimaa. + +Titoffin tuvassa uinui jo Ontrei olkivuoteellaan onnellisen näköisenä +kuin lapsi, ja mieli tyvenenä vaipui hänen nuori toverinsa hänen +vierelleen. Eikä ollut taistelua eikä onnettomuutta, vaan rauhan suuri +aavistus sydämessä. + + * * * * * + +Kaukaa kuuli hän aivan selvästi kirkonkellojen juhlallisen äänen +ja ilma oli niin kaunis kuin se voi olla vain sunnuntai-aamuna. +Vähitellen rupesi soitto kuulumaan yhäkin lähempää, kunnes hän äkkiä +heräten huomasi sen tulevan kylän pienestä rukoushuoneesta. Se ei enää +ollutkaan mitään suurten kellojen juhlallista pauhua, vaan pikemmin +pienen kellon ystävällistä kilinää, joka tuntui somalta siinä aamun +ihanuudessa. Valtainen kirkkaus näkyi ulkoa, järvi kisaili virkeänä +aallokkona ja ruohon vihreys tuntui silmälle mieluiselta. + +Hän oli yksin tuvassa. Nopeasti nousi hän kiiruhtaen ulos rantaan +peseytymään. Pihalla istuikin Houdi, valmiina häntä kiusoittelemaan: + +-- Sinä pitkään makaat! + +Hänellä oli hyvin koreat vaatteet: vaaleansininen hame, valkea +avorintainen pusero, ja keltainen, punakukkainen huivi, joka oli +somasti valahtanut niskaan. Hänen nauraessaan muodostui poskeen kuoppa +ja hän pyörähteli keveästi, nähtävästi mielihyvissään vaatteistaan. + +Nuorukainen katseli tyttöä mielihyvällä, uhaten sitte: + +-- Odotahan... + +Mutta tyttö suikasi keveästi syrjään ja hän menikin rantaan enempää +kiinni tavottamatta. + +Vesi syveni tasaisesti ja pohja oli mitä puhtainta hiekkaa. Hän kahlasi +hitaasti syvemmälle nauttien voimiensa tunnosta ja hyvää tekevästä +pienestä vilun väreestä. Raitis tuuli hiveli hänen ruumistaan. Nyt +tuli tuossa syvän rinta eteen ja hän heittäytyi uimasilleen lähtien +soutelemaan. + +Rannalle oli tullut ukkoja katsomaan tätä heille outoa asiaa; +karjalainen ei nimittäin enempää kuin suomalainenkaan ui muuta kuin +lapsena. Uida hän ei tavallisesti osaakkaan, vaan on vesihädässä +useimmiten aivan avuton. Ihmeissään he nyt katsoivat uijan menoa, +ystävällisesti huudellen hänelle varottavia sanoja. Mitään vaaraahan +tässä ei ollut, sillä hän oli lapsuudessa opitun tapansa mukaan veteen +mennessään juhlallisesti heittänyt kädellään vettä rannalle ja sanonut: + +-- Näkki maalle ja minä veteen. + +Se riittää. Vetehinen silloin menee maalle siksi aikaa, kun uija on +vedessä, eikä siis vedä häntä sinne aaltojen alle asuntoonsa. + +Hän kääntyi selälleen ja antoi aaltojen ajaa itseään hiljaa rantaa +kohti. Tuntui niin erinomaisen viileälle ja intohimottomalle siinä +raittiissa vedessä keinua. Vilahduksena taas kuluneet viikot +kuvastuivat hänen mieleensä outona, merkillisenä ajanjaksona... + +Hän oli tullut rantaan ja kiiruhti ylös pukeutumaan. Kellonsoitto oli +lakannut ja hän tunsi nyt äkkiä harvinaisen voimakasta nälkää. Nopeasti +kiirehti hän tupaan, tavaten tiellä rukoushuoneelta palaavan isännän ja +Ontrein, jotka häntä iloisesti tervehtivät. + +-- Eihän meillä ole täällä ei pappia eikä diakonia, vaan itse me +laulamme ja luemme sen minkä osaamme. Kyllä se siitä yhtä suureksi +Jumalan kunniaksi rodiutuu. + +Taatto Titoff näin selitteli päivän jumalanpalveluksen suoritusta ja +Ontrei hymyili ystävällisesti joukkoon. Mentiin tupaan, jossa Houdi jo +malttamattomasti odotti. Pöydällä oli kalakukkoa, monellaisia piiraita, +voita ja tuoretta maitoa sekä suolakalaa. Mielihyvin kävi isäntä +vieraineen maukasta ateriaa nauttimaan. + +Ja niin vietettiin kaunista sunnuntaita leikkien, iloiten ja +levähdellen, ystävällisen ja vieraanvaraisen kylänväen keskuudessa. +Valoisena muistona säilyvät ne hetket kautta elämän, ja aina, kun +mieleen palaa kuva nauravasta karjalais-neidosta, rukoilee sydän +hänelle onnea ja menestystä. Miten lienee elämäsi nyt, kaunis Houdi? +Onnellinenko olet vai oliko kohtalolla raskas taival osallesi +varattuna? Jää hyvästi ijäksi, ihana neito, kotisi, ja kaunis +kotikyläsi syvällä Karjalan sydämessä! + + + + +SOLOVETSI JA KARJALA. + + + Minkä kerroin keskiyöllä, + Senpä unelta kuulin, + Minkä kuulin kuutamolla, + Senpä haastoin haavehia. + +"Että Jumala kaikkivoipa rankaisisi kuolemani ja kaiken vääryyden ja +väkivallan... rakas... Jumalan armolliseen suojaan ja varjelukseen..." + +Nimen kuullessaan ja saatuaan tietää kirjoituksen sisällön nyykäytti +munkki-vanhus tietävästi päätään: + +-- Se on sitten onnettoman ritarin Johan Grijpin kirjoitusta, sanoi +hän. Tuo ritari kuoli luostarissa vuonna 1612. Mahdollista on, että +kirje antaa hiukan valaistusta hänen kohtalostaan. Varmaa on, että hän +viattomasti sortui sen ajan ristiriitaisuuksiin, ja Jumala olkoon hänen +sielulleen armollinen... + +Nuorukainen kävi uteliaaksi. + +-- Siis Antonii Doblestniin aikana? kysyi hän viitaten Solovetsin +pieneen historiaan. + +-- Niin, juuri mahtavan arkkimandriitti Antoniin aikana, miehen, joka +voimalla, tarmolla ja valtioviisaudella hoiti valtakunnan etuja täällä +pohjoisessa Boris Godunowin kuoltua vuonna 1605. + +Nuorukainen ymmärsi. Luostarin historiassa kerrottiin, että kun Boris +Godunovvin kuoltua valtakunta joutui hajaannuksen tilaan ja yhä +uudelleen esiintyvät kruunun tavoittelijat täyttivät maan melskeellä +ja sisäisillä sodilla, tuli Solovetsin luostari täällä pohjoisessa +vallan vartiaksi ja valtiotaidon johtajaksi, erittäinkin kun se laski +koko Karjalan jonkunmoiseksi alusmaakseen, josta se sai tuloja ja +josta sen oli vastattava. Kun nyt vuonna 1609 Kaarle IX teki Vasili +Shuiskin kanssa liiton sillä ehdolla, että hän antamansa aseellisen +avun korvaukseksi saisi koko Karjalan läänin, lähetti Pohjanmaan +sotapäällikkö Isak Behm sanansaattajan kirjeellisesti tiedustelemaan +luostarilta, miten se suhtautuu tähän sopimukseen: pitääkö +Shuiskin puolta ja luovuttaa puolestaan Karjalan, vai kannattaako +Vale-Dmitriitä, eikä anna Karjalaa hyvällä. Shuiskiahan luostari +tietenkin kannatti, mutta ei millään ehdolla halunnut luovuttaa +Karjalaa; kuitenkin oli kieltäytyminen tavallaan tsaarin käskyn +hylkäämistä; mitä tehdä tässä pulmallisessa tapauksessa? + +-- Niinkö oli asia? + +-- Niin, nyykäytti vanhus vastaukseksi, ja jatkoi itse: + +-- Mutta arkkimandriitti Antonii oli mies, joka ei mielinyt ratkaista +pulmaa luostarilleen epäedullisesti. Viisitoista vuotta aikaisemmin +olivat valmistuneet luostarin lujat muurit ja sen kahdeksan korkeata +linnatornia. Ne olivat sen ajan varustuksiksi siksi kunnioitettavat, +että Antonii saattoi huoletta heittäytyä niiden turviin, olipa +vihollisena sitten joko Ruotsi tai itse Shuiski. Ja meri tuossa +ulkopuolella suojeli myöskin pyhää hoidokkiaan. Ja Karjalan kansan +uskonnollinen mieliala sekä molemmin puolin tehdyt ryöstöretket +olivat kiihoittaneet suomalaisten ja karjalaisten keskinäiset välit +niin verisiksi, että luostarilla oli varmaankin koko alusmaittensa +asujamisto puolellaan. Harkintaa siis sieti tämä asia, eikä luostari +vastaustaan kiirehtinytkään... + + * * * * * + +Ulkona oli kaikki hiljennyt. Ylösnousemisen kirkon sinistä +jättiläiskupoolia ja kuulakasta taivasta vastaan vilahtelivat +valkoisina välähdyksinä uupumattomien lokkien siivet. Kultaiset +ristit kajastelivat pronssin värisinä yön ilmassa ja vinoon painunut +kolmas poikkipuu kertoi väsymättömästi surumielistä taruansa maailman +vapahtajasta, jonka ihmiskunnan koko syntitaakan raskauttaman askeleen +alla se masennuksissaan vinoon vaipui. Ryhmyiset muurit olivat siinä +kuin uneen uupunut mahtava peto, silmät puoli-ummessa odottaen +hetkeänsä. Ne olivat paljon nähneet ja tiesivät paljon kertoa. + +-- Katso, poikani, tuota pientä kolon tapaista tuon korkeimman tornin +länsipuolella, sanoi vanhus hänelle viitaten akkunasta. Ulkopuolelta +ei kukaan voisi aavistaa, että se on erään pienen ja ahtaan kammion +ainoa valoreikä. Se on muurattu itsensä tornin paksuun seinään ja siinä +kopissa on... + +Hän keskeytti puheensa ja mietti hetken, mutta jatkoi sitten hiukan +lausettansa muuttaen: + +-- Siinä kopissa on aikoinaan asunut onneton ritari... Sanotaan, että +Itämaisen sodan aikana Kasaniin viedyt luostarin salaiset asiakirjat +ovat myöskin tienneet laajasti kertoa tähän tapahtumaan liittyvistä +seikoista. Jumala meitä armossaan varjelkoon ja selittäköön tekomme +parhain päin. + +Hän teki hartaasti ristinmerkin ja vaipui ajatuksiinsa. Nähtävästi +hän tunsi tämän asian tarkoinkin, vaikka oli haluton siitä kertomaan, +sen kun saattoi katsoa jotenkin luostarin maineelle epäedulliseksi. +Mutta kenties hän sitten muisti välille jo jääneen kolme vuosisataa, +joiden aikana on kerennyt pahakin viillos turpeentua, kenties tuo +kaukainen ja hänelle rakkaaseen laitokseen niin läheisesti liittyvä +ihmiskohtalo häntä liikutti ja kehoitti siitä puhumaan, miten hyvänsä, +tänä yön hetkenä valkopartainen vanhus haasteli nuorelle suomalaiselle +eriskummallisia, puoleksi historiallisia, puoleksi tarunomaisia ja +keskiaikaisen mystiikan värittämiä tarinoitansa. Tuntui aivan selvään +hänen melko nopeasta ja sujuvasta esityksestään, jossa usein saattoi +kuulla vanhan kirkkoslavonian värittämiä sanakäänteitä, että hänen +kuvauksensa oli kotoisin jostain luostarikronikasta, jota ei oltu +koskaan saatettu julkisuuteen sen vuoksi, että sen tiedot saattoivat +antaa aihetta luostarin johtajien toiminnan arvosteluun. Kirjoittaja +lienee ollut joku asian salaisimmatkin vaiheet tarkoin tunteva munkki, +joka omasta halustaan ja ikäänkuin jonkunmoista syyllisyyden tunnetta +lievittääkseen oli tapahtumat jälkimaailman tietoon saattanut. Se oli +inhimillisyyttä, Jumalan pelkoa ja naivia katolisuutta täynnä... + +Jumalan tahdosta saapui autuaan arkkimandriitin Antonii Doblestniin +neljäntenä hallitusvuotena keväällä, vielä lujan jään aikana, +monasteriin nämtsien lähetystö tiedustelemaan, tahtoiko monasteri +ryhtyä kannattamaan Vasili Shuiskin, sen oikeauskoisen tsaarin asiaa, +sekä luovuttaa puolestaan Ruotsille Karjalan läänin, niinkuin sovittu +oli, vai liittyä Dmitriihin, siihen väärään vallan anastajaan, ja +kieltää vastoin tsaarin sanaa Ruotsilta Karjalan. Ja oli tässä +lähetystössä, paitsi Pohjanmaan sotapäällikön Behmin miestä, nuori +ritari Johan Grijp, sekä heidän palveluskuntansa, jotka kaikki +olivat saapuneet Pohjanmaan puolelta yli oikeauskoisen maan, Kemin +ja pyhän meren. Ja kun he olivat tulleet suuren portin edustalle, +jota monasterin palkkaama streltsien joukko ajan levottomuuden ja +epävarmuuden vuoksi yötä päivää vartioi, ja vartiat olivat heiltä, +vaikka heidän asiansa jo tunnettiinkin, tiedustelleet tulon syytä ja +tulivatko ystävinä vai vihollisina, niin kun he olivat ilmoittaneet +ystävinä tulevansa ja lähetystön suojaa vaativansa, sanoma heidän +tulostaan heti saatettiin itsellensä arkkimandriitille. Ja sillä +välillä vieraat ihmetellen katselivat äsken rakennettuja valtavia +muureja, puhellen keskenään oudolla kielellä ja katsellen koko +laitostamme nähtävästi suurella kunnioituksella. Ja oli varsinkin nuori +ritari Grijp puettu synnillisen koreasti turkkeihin ja kauniisiin +säämiskäsaappaisiin sekä nahkaisiin kyltereihin, pitkä miekka +sivullansa. Nauraen osoitteli hän seurallensa isiemme vaatetusta, eikä +kukaan lähetystön jäsenistä osoittanut pyhän neitsyen kuvalle portin +yläpuolella ristinmerkillä kunnioitusta, kuten Jumalan kunnia olisi +vaatinut. Ja paljon saapui isiä työn ja rukouksen keskeltä katsomaan +nämtsien lähetystöä ja miettimään, mikä suuri asia oli saattanut +vieras-uskoiset liikkeelle tänne jäiden ja myrskyn valtakuntaan. +Mutta oli se Jumalan tahto ja koettelemus, että saataisiin nähdä, +oliko monasteri sopiva kantamaan sitä suuruutta ja valtaa, minkä hän +armossaan sille näillä kolkoilla perukoilla ja ammoin pakanuudesta +luopuneen kansan keskuudessa oli määrännyt. + +Jumalalle ainoalle ylistys, kiitos ja kunnia. Kun suuri isämme Antonii +oli saanut kuulla nämtsien lähetystöstä, oli hänen sydämensä vallannut +ankara ahdistus ja epätoivo, niin että hän oli käsiään väännellen +heittäytynyt ristinkuvan eteen ja rukoillut palavasti Jumalalta ja +monasterin suojeluspyhimyksiltä tietoa siitä, mitä hänen piti tässä +näin pulmallisessa kysymyksessä tehdä, kun hänen järkensä ja monasterin +tulevaisuus sekä näiden perukkain oikeauskoisen kansan kohtalo ja +mielipide neuvoi tekemään toisin kuin mikä oli julistettu tsaarin +tahdoksi ja tarkoitukseksi liittokumppaninsa kanssa. Ja oli hän +käskenyt isien kokoontua ylösnousemisen kirkkoon yhteiseen rukoukseen +ja viedä vieraat monasterin vierashuoneeseen sekä kohdella heitä hyvin +ja säätynsä sekä lähettiläs-arvonsa mukaan. + +Mutta kun marttyyri Filipin rakentamilla isoilla Marian taivaaseen +nousun ja Kristuksen kirkastamisen kirkkojen kelloilla äkkiä ruvettiin +täydellä voimalla soittamaan, hämmästyi lähetystö kovin juhlallisen +äänen suuruutta ja sitä rikkautta, jota oli tarvittu sellaisten +suunnattoman suurien kellojen valamiseen. Mutta he eivät olisi asiaa +ihmetelleet, jos he olisivat todella tunteneet monasterin suuret +rikkaudet ja sen mahtavan vaikutusvallan, joka sillä jo kauan oli +ollut äiti-Venäjän asioihin, tunteneet luostarin toisen perustajan, +Pyhän Filipin uupumattoman tarmon, valtioviisauden ja uskon, hänet, +joka on rakentanut suurimman osan monasterin rakennuksista, perustanut +hospitaalin, myllyn ja paljon teitä sekä Jänissaaren kuuluisan +erakkolan, hänet, jonka tsaari viimein totuuden puhumisen tähden +surkeasti ja tuskallisesti kauheassa vankilassa tapatti. Niin jos +vieraat olisivat kaikki nämä seikat tunteneet, he eivät olisi niin +suuresti kaikkia näkemiänsä ihmetelleet. + +Mutta kun monasterin palvelijaveljet tulivat ilmoittamaan +arkkimandriitin tahtoa vieraille, eivät nämä ensin mielineet antaa +pois aseitaan, koskapa näkivät muurin reunalta streltsien piikit ja +rengaspaidat, mutta taipuivat sittemmin ja antoivat suosiollisesti pois +miekkansa, jotka olivat hyvin siroa tekoa ja joista toinen vieläkin +on tallella asehuoneessamme. Ja huolettomana ja hymyillen sekä edes +päänsä paljastaen astui sitten muiden mukana nuori ritari Grijp +portistamme sisään, ja oli hänellä kaunis muoto sekä ruskea, munkkiemme +tapaan hartioille valuva tukka, niinkuin kuului olleen siihen aikaan +nämtsien maallikoilla tapana maailmallisesti itseänsä koristella. Mutta +huomattuaan muuriemme ylettömän vahvuuden ja korkeuden, hyvät aseemme +ja asestetut vartiamme tulivat he jälleen rauhattoman näköisiksi, +mikä ei ollutkaan ihme, sillä olivathan he oudossa paikassa ja +vihollismaassa, joskin Jumalansa ja lähettilästurvansa varjeluksessa. +Sillä epäilemättä oli heidänkin varjelijansa sama armollinen Jumala, +jolle alttarimme ääreltä yötä päivää kaikuu ylistys- ja kiitoslaulu. + +Streltsit laskivat aseensa heitä tervehtiäkseen ja katselivat nämtsit +varsinkin vartiaimme päällikköä, joka oli harvinaisen voimakas ja +komea nuori mies, suurella uteliaisuudella. Heidät kuljetettiin nyt +heidän asuntoonsa, joksi tuli kullekin ritarille oma huoneensa, +mutta asemiehille yhteinen, ja olivat ritarit tähän järjestelyyn +tyytymättömiä, tahtoen päästä asumaan yhteen miestensä kanssa, mutta +rauhoittuivat he, kun heille selitettiin, ettei muita huoneita +tällä kerralla ollut käytettävänä. Muut huoneet tarvittiinkin +tarkoin, kun muistetaan se, mikä jälkeenpäin saatiin tietää, että +aivan heti tämän jälkeen monasteriin saapui Shuiskin pajarien +lähetystö, joka yön pimeydessä salaa tuli hautausmaan puoleista +salakäytävää myöten, saavuttuaan saarelle Suman linnasta; eivätkä +heitä kutkaan luostariveljistä nähneet eivätkä tulleet näkemään, +sillä se oli arkkimandriitin Antoniin nimenomainen tahto. Mutta oli +eräs munkeistamme sen kuitenkin päässyt tietämään, sillä hän toimi +arkkimandriitin sihteerinä, ja ajatteli hän silloin nämtsienkin +monasteriin tullessa, että Jumala ainoastaan tietää, mitä tästä +kaikesta lopuksi tulijoille kohtaloksi koituu, kuten olikin asia, ja +tämän kaiken on hän itkien ja rukoillen yön synkkinä hetkinä salassa +ylös kirjoittanut, että tiedettäisiin viattomalla verellä olleen +pyhässä monasterissa puolustusmiehiä. + +Se huone, joka nyt joutui ritari Grijpin asunnoksi, oli pieni, muurin +sisään rakennettu isossa läntisessä tornissa, jonka akkunana oli +epäpyöreä ampumareikä. Juuri kun aurinko iltaisin hukkui lännessä +mereen, sattuivat sen säteet sopivasti tästä aukosta sisään siellä +asuvan virkistykseksi ja mielen ylennykseksi. Ja pienuudestaan +huolimatta oli huone siisti, jopa parempi kuin munkkien kopit. Sinne +vievän käytävän reunaan on muinoin laitettu pyhien hautoja, joista +toisia on myöhemmin avattu, ja on käytävä muutenkin pimeyden takia +kolkko, niin että iloisen ritarin mieli näkyi väkisinkin masentuvan +alakuloiseksi. Sanotaan Jumalan sallivan, että edessä olevan kolkon +kohtalon aavistus pääsee tunkemaan mieleen, että sydän kääntyisi +ijäisyyden puoleen, ajoissa huolehtimaan pelastuksesta. + +Mutta kun vieraat näkivät rauhallisen ja ystävällisen käytöksemme ja +saivat käskyn tulla aterioimaan monasterin yhteiseen ruokasaliin, +näytti heidän mielensä virkistyvän ja mielellään nauttivat he Jumalan +antimia vakaina kuunnellen esilukijan esitystä pyhien elämästä, jota he +kuitenkaan eivät tainneet paljoa ymmärtää. Ja kun ateria oli nautittu +ja siunattu leipä syöty, ilmaisi lähettiläs taaskin pyyntönsä saada +tavata arkkimandriitta, mihin suostuttiinkin. Mutta sitä ei sallittu, +että hän olisi ottanut mukaansa ritari Grijpin, sillä lähettiläs +oli hän yksin vain. Ja saatettiin hänet sitten monasterin esimiehen +huoneeseen, joka oli paksuun ympärysmuuriin liittyvä yläkerran laaja +asumus. Jumala olkoon tämän kertojalle armollinen siitä, että hän +puhuu näistä salaisista asioista, mutta se tapahtuu ainoastaan siinä +vakaumuksessa, ettei tässä sattunut mitään, joka ei olisi ollut Jumalan +niin sallimaa, ja tuhatkertaa olkoon annettu anteeksi sekin, että +synnillinen uteliaisuus houkutteli sen, joka on näistä asioista tiennyt +näin tarkoin kertoa, muurin sisäkäytävää arkkimandriitin salaovelle +kuuntelemaan mitä tapahtuman piti. + +Arkkimandriitti Antonii istui pöytänsä ääressä, jolla paloi kaksi +tuohusta, ja jäivät hänen raudanlujat kasvonsa, joista mustat silmät +tuikkivat, muun huoneen kanssa kokonaan varjoon. Kun vieras teki +kunnioittavan, mutta ylpeän tervehdyksen, nousi monasterin esimies +seisomaan ojentaen hänelle kätensä. Ja tunnustaa täytyy, että hän oli +todella komea ja ihailtava mies, sopiva näinä melskeisinä aikoina +valvomaan valtakunnan etuja näillä mailla, jotka olivat aina olleet +riidan esineinä, mutta jotka hänen viisautensa tänä ajankohtana, +jolloin tsaari oli ne jo pois luvannut, pelasti monasterille ja +oikeauskoiselle kirkolle. Hän oli pitkä ja laiha mies, parta harmaa, +rinnalle aaltoileva, päässä hiusten puutteen ja kylmän tähden kalotti, +milloin hän ei pitänyt munkkien tavallista korkeaa mustaa päähinettä. +Kun nyt lähettiläs ojensi hänelle sinetillä suljetun kirjeen, teki hän +sen jo paljoa nöyremmin kuin mitä olisi hänen ryhdistään äsken sisään +astuessaan voinut odottaa. Luettuaan kirjeen hitaasti viittasi Antoni +lähettilästä, hänelle sanaakaan sanomatta, poistumaan, mitä käskyä tämä +ollenkaan hidastelematta totteli. + +Tämä kirje sisälsi nyt sen, mitä tämän kirjoituksen alussa on +mainittu, ja oli siinä siis tarkoituksena saada selko, luovuttaisiko +monasteri esteettä Ruotsille sen, mistä oli sovittu, nimittäin +Karjalan Solotsiin eli siis Valkeaan mereen saakka, mikä on ollutkin +Ruotsin vanha pyrkimys ja luonnollinen asia kaiken muun paitsi uskon +puolesta, Karjalan kansa kun on heidän kanssa samaa heimoa. Mutta kun +se oli ammoin monasterin ja oikeauskoisen kirkon toimesta käännytetty +oikeaan uskoon ja mielellään pysyi monasterin alamaisuudessa, pitäen +rajantakaisia Kajaanin nämtsejä vihollisinaan, ei monasteri tietenkään +voinut katsoa oikeaksi sen luovuttamista Ruotsille, sillä olisihan +sillä teolla ehkä ainaiseksi lopetettu Venäjän valta näillä perukoilla. +Ja ainoastaan pakosta oli Vasili Shuiskikin tällaisen valtakunnalle +vahingollisen sopimuksen tehnyt, mistä saattoi olla todistuksena sekin +lähetystö, joka -- hänenkö vai muiden kaukonäköisten miesten toimesta +-- juuri näissä asioissa monasteriin saapui. Sillä salata ei voine sitä +asiaa, että valtioviisaat miehet, jotka asettivat isänmaan edun yli +kaiken, olivat heti, kuultuaan että Ruotsin kuninkaan kanssa oli tehty +sopimus Karjalan läänin luovuttamisesta avun palkaksi, lähettäneet +tämän lähetystön Solovetsiin valvomaan, että sen lupauksen toimeenpano +saataisiin jos mahdollista raukenemaan. Siinä tarkoituksessa piti +sen antaa asianomaisten ymmärtää, ettei tottelemattomuus tsaarin +käskyä vastaan ollut tässä tapauksessa mikään synti, vaan päinvastoin +erittäin ansiokas teko, joka vastaisuudessa kyllä palkittaisiin. Ja +kun monasterin etu myöskin tässä tapauksessa puhui samaan suuntaan, ei +saattanut epäillä, mikä oli oleva Antoniin lopullinen päämäärä tässä +asiassa. + +Heti kun tämä lähetystö yön hiljaisuudessa oli saapunut, herätettiin +Antonii. Heidän kesken alkoi nyt kiihkeä neuvottelu, jonka sisällystä +ei voinut kuulla, mutta joka, kuten sittemmin tapaukset osoittivat, +kävi siihen suuntaan, että monasteri vastasi myöhemmin kirjeellisesti, +antamatta tälle lähettiläälle mitään suullista tietoa kannastaan. +Ja parempi olisi, että monasteriin jäisi sitä varten joku nämtsien +seurueesta, sillä hän, varustettuna luostarin suojeluskirjalla, +parhaiten sitten voisi viedä vastauksen takaisin. Siten voitettaisiin +ainakin aikaa ja saataisiin nähdä, miksi asiat kehittyisivät etelässä, +jossa nämtsit nyt taistelivat tsaarin puolesta. Kaikesta tästä näki, +että monasterilla oli suuri merkitys näiden maiden asioissa, jopa +valtakuntien välisissä neuvotteluissa. + +Mutta sillä välin kuin varsinainen lähettiläs oli virallisissa +puuhissaan, pitivät streltsit huolta Grijp ritarin huvittamisesta. He +näyttivät vieraalleen kaikki kirkot, aarreaitan ja asekammion, minne +oli koottu sadottain pertuskoja, keihäitä, miekkoja, kypäreitä, nuijia +ja rautapaitoja; he näyttivät hirvittävät maalaukset, joissa kuvattiin +saatanan viettelyksiä ja helvetin tuskia, veivät katsomaan Sosiman +ja Sauvvatan muumioita sekä paikkoja, joissa oli ihmeitä tapahtunut, +aarteita ja kalliita esineitä, joista monasterin rikkaus ja maallinen +mahtavuus kävi ilmi. + +Ja kerrotaan, että streltsien päällikkö, tuo suuri ja voimakas sotilas, +oli utelias näkemään, mihin nämtsit voisivat käyttää sellaista kapeata +ja pitkä miekkaa, joka oli oikeastaan vain kärjestä terävä ja jollainen +oli Grijp-herrankin ase, hän itse kun oli tottunut luottamaan pitkään +ja raskaaseen lyömäaseeseensa. Kun silloin ritari Grijp oli tulkin +avulla selittänyt miekkailutaitoa ja streltsi epäillen pudistanut +päätänsä, oli ritari iloisesti tarjoutunut hänelle käytännössä +osoittamaan sellaisen aseen etevämmyyttä. Hän oli saanut aseensa, oli +menty monasterin ulkopuolelle metsikköön ja siellä käyty miekkasille. +Ihmeellistä oli ollut nähdä, kuinka hän silloin notkeudellaan ja +nopeudellaan sekä äkkiarvaamattomilla pistoillaan oli saattanut +jättiläismäisen vastustajansa kokonaan ymmälle, lopuksi lyöden +liian raskaan aseen tämän kädestä. Päivittäisin oli silloin ruvettu +miekkailemaan ja ritarin uutta taitoa opettelemaan, ja oli hänestä sekä +streltsien päälliköstä pian tullut ystävät. + +Mutta monasterin väki koetti nyt Antoniin käskystä saada lähetystön +aikaa kulumaan, sillä mihinkään tarkempiin neuvotteluihin ei tahdottu +ryhtyä. Mutta ruotsalainen lähettiläs kävi pian malttamattomaksi ja +vaati vastausta päästäkseen lähtemään kotiseuduilleen, jonne hän +tahtoi saapua ennen täydellistä kelirikkoa. Silloin selitettiin, +että vastaus lähetettäisiin kirjallisesti, kunhan ensin saataisiin +tarkempi tieto tsaarilta, mikä oli hänen tahtonsa. Jos esimerkiksi +ritari Grijp tahtoisi jäädä sitä odottamaan, voisi lähettiläs siis +lähteä milloin hyvänsä. Niin sovittiinkin ja eräänä aamuna näki +Grijp-herra tornihuoneestaan toveriensa purjehtivan matkoihinsa, ollen +hän sen jälkeen useita päiviä alakuloinen ja synkkämielinen, suruksi +seuralaisilleen ja streltsille, jotka olivat oppineet hänen iloisesta +olemuksestaan paljon pitämään. Eikä ollut monasteriin jääminen hänelle +ollut mieluista, mutta oli hän sen tehnyt lähettilään erikoisesta +pyynnöstä ja kun hänelle oli taattu täysin turvallinen paluumatka. +Ja kuta pitemmälle kevät ehti, sitä kaihomielisemmäksi kävi iloinen +ritari, laulaen ulkona saarella kulkiessaan maailmallisia laulujaan, +joissa kuitenkin tuntui sydämen kääntyminen Jumalan puoleen, tai yhtyen +kirkossa pyhään messuun. + +Pian hänkin kuitenkin rupesi kiirehtimään vastausta päästäkseen +kotimatkalle ja olisikin arkkimandriitti ollut pakotettu edes +jonkunlaisen antamaan, vaikka vaikeneminen olisi ollut hänelle tässä +mieluisinta, ellei olisi tapahtunut jotakin, joka kerrassaan tuhosi +ritarin kotiin pääsyn toiveet, samalla muodostuen parhaimmaksi +keinoksi, minkä pohjalla, ellei tahdottu kokonaan luopua tehdyistä +suunnitelmista, voitaisiin jättää vastaus lähettämättä. Kävellessään +eräänä päivänä monasterin käytävissä sattuikin hän kohtaamaan Shuiskin +lähettilään. Ei tiedetä, mitä heidän välillään tapahtui, mutta pilkaten +lopuksi moskovalainen pajari kiivastuksissaan paljasti koko asian. +Ruotseja kyllä käytettiin etelässä apuna, mutta turhaa uskoivat he +näitä maita saavansa, sillä ei ollut aikomustakaan niitä antaa. + +Äkkiä valkeneekin nuorelle ritarille se, että todellakaan ei +monasterilla ole aikomustakaan mitään vastausta antaa, saati vielä +tsaarin ja kuninkaan sopimuksen mukaista, ja kiivastuneena sekä +ollenkaan tekoaan ja omaa kohtaansa harkitsematta pyrkii hän heti +Antoniin puheille ja vaatii häneltä selvitystä asiaan, syyttäen häntä +petoksesta ja tahallisesta, harkitusta viivytyksestä, sekä uhaten heti +lähteä ilmoittamaan asiasta Pohjanmaan päällikölle. + +Jumala armossaan suokoon hänelle anteeksi nämä syytökset, joihin +arkkimandriitilla ei voinut olla mitään vastattavaa, sekä sen +ajattelemattomuuden, jota hän nuoren luontonsa mukaisesti tässä +osoitti. Kun hän nyt vielä näin julkisesti ilmoitti matkustavansa +kotimaahansa viemään tietoa, ettei monasterilla ollut mitään aikomusta +tsaarin lupausta pitää ja että muka itse tsaarikin oli takana päin +asian niin tahtonut, tuli hänen pois pääsynsä aivan mahdottomaksi, +sillä hänhän olisi voinut pian särkeä sen liiton, josta pahimmassa +tapauksessa saattoi riippua koko Vasili Shuiskin valta. Kiivaudessaan +oli siis nuorukainen syössyt itsensä turmioon ja samalla antanut +monasterille hyvän tilaisuuden jättää kaikki vastaukset sikseen. +Pyhän paikan turvallisuus jo vaati, ettei tätä nuorta hurjapäätä nyt +päästettäisi minnekään. + +Kuullessaan ritarin puhetta oli Antonii aivankuin horjahtanut, sillä +äkkiä hänelle valkeni tämä asia ja ritarin pois pääsyn vaarallisuus. +Hänellä oli nyt ratkaistavana vain se, minkä arvon hän tahtoi antaa +omalle turvallisuuden lupaukselleen, sillä siinä suhteessa oli +hänellä nyt kiusaus suuri. Ja Jumala tietää, että hän ratkaisi sen +asian kristityn ja kunnian miehen tavoin, sillä hän vastasi ritarille +ainoastaan: "Lähde, olenhan luvannut sinulle turvallisuutta". Ja hän +oli horjahtanut taaksepäin kuullessaan samalla viereltään tutun äänen +sanovan: "Niin sinä, mutta en minä". Shuiskin pajari se oli, joka nyt +puuttui asiaan. Nyt älysi ritari Grijp tyhmyytensä, nyt kirosi hän +kiivauttansa ymmärtäen koko asian, ja masentuneena vaipui hän suopean +streltsin käsiin, joka oli ovelle ilmestynyt häntä takaisin kammioonsa +saattamaan. + +Salaisella näkijällä ja kuulijalla vuosi sydän verta, kun hänkin +ymmärsi, minkä mahtavain pyrkimysten uhriksi oli joutunut tämä kaikkeen +viaton lähettiläs, liian heikko ajan outoja vehkeilyjä ymmärtämään. +Mutta kun hänet oli viety pois, kääntyi Antonii pajariin katsoen +häneen kauan, ja sen katseen alla jäähtyi jäähtymistään vieraan hymy, +kunnes ylpeä ryppy ilmestyi hänen otsalleen. Hitaasti kääntyi hän pois, +ja meni ulos kylmästi olkapäitään kohauttaen. Masentuneena vaipui +Antonii pöytänsä ääreen rukoukseen. + +Tutkimattomat ovat hänen tiensä ja ihmissydän ryhtyy usein kapinoimaan, +kun sen täytyy itkeä verta oikeutta odottaessaan. Miksi kärsii viaton, +miksi haavoitetaan karitsaa, kun syyllinen ja susi usein vapaana +käyskelee? Syntiemme tähden, Herra, veriruskeitten, jotka sinä +ainoastaan tuskalla ja rangaistuksella voit pestä pois... + +Oliko pajari jostain ritariin suuttunut ja tahtonut valmistaa itselleen +täten koston tilaisuutta? Miksi ei Antonii hänestä huolimatta laskenut +ritaria menemään, vaan salli pajarin pitää päänsä? Epäilemättä yhdisti +heitä tässä valtakunnan ja luostarin etu toimimaan siten kuin etempänä +nähdään. + + * * * * * + +Huoneessa oli hämärä. Vanhan munkin kertomuksen katkaisi +äkkiä juhlallinen kellojen soitto: pyhiä isiä kutsuttiin taas +jumalanpalvelukseen. + +Sielun pelastus oli heidän elämänsä päämääränä, ei aineellisten +etujen saavuttaminen eikä taistelu ulkonaisten vihollisten kanssa. +Sielun salaisessa asunnossa tapahtui heillä se kamala taistelu, +jonka onnistuminen riippui oikeasta Jumalan armon ja voiman +käsittämisestä. Hänpä tietääkin voitot tällä kilpakentällä. Niin +kuluu heidän elämänsä hautaa kohti, rukouksen ja alituisen työn +vaihdellessa. Tuskin on uni ehtinyt virvoittaa väsynyttä ruumista, +kun jo yön hiljaisuudessa kumahtavat kellot ja munkki herää unestansa +rukoukseen. Hän on uneksinut synnistä ja kadotuksesta, saatana on häntä +houkutellut hänen tahtonsa ollessa nukkuessa herpautuneena, ja katuen, +haikeasti rukoillen ja kaivaten sielun rauhaa saapuu hän yölliseen +jumalanpalvelukseen. + +Majesteetillisina kohoutuvat synkät muurit hämyn keskellä ja +yksinäisenä tähtenä tuikkii tuolta korkealta muurin kupeelta, pyhän +neitsyen kuvan alta, ijäinen valo yön synkkään yksinäisyyteen. Paljon +saapuu pyhiinvaeltajiakin, sillä pelko siitä, että poissaolo tekisi +heidät jossain suhteessa saavutettavana olevasta ansiollisuudesta +osattomaksi, tekee useimmat valppaiksi. Suuret joukot silti nukkuvat +kuin opetuslapset yrttitarhassa, sillä heidän silmänsä ovat maailman +unesta raskaat, eivätkä he jaksa valvoa. Vasta myöhemmin, kun heille +tarjotaan maallista virvoitusta luostarin suuressa ruokasalissa, +saapuvat he sinne ja saavat silloin kuulla sulopuheisen Jefrem Sirinin +liikuttavia varotuksia. + +Mutta se, joka on valpas, joka ensimäisenä odottaa aamun viileydessä +luostarin suuren portin avaamista, on uskollinen, jumalinen ja viisas +Ontrei. Suopeasti hän tuolta jo kiiruhtaa hymyilemään paikalle +hitaasti saapuvalle nuorelle toverilleen, hymyilee hyväksyvästi ja +kehoittavasti, aivan ylpeänä tämän kalliin ja pyhän laitoksen puolesta. +Ilostuneena he siinä tervehtivät toisiaan ja kyselevät huolestuneena +toistensa vointia ja toimeentuloa. + +Mutta portti avataan ja kansa pääsee sisään. Kirkkoon menemättä +hän kuitenkin lähtee vaeltamaan luostarin pimeitä ja salaperäisiä +käytäviä. Käänteissä on aina siellä täällä pyhäin kuvia ja tuohukset +palavat niiden edessä. Kirkon edustalla tuolla on tuohusten myyjä ja +hänelle juolahtaa mieleen omituinen ajatus: hän menee ja ostaa suuren +tuohuksen, niin kalliin, että munkki katsahtaa häneen hämmästyneenä. +Sitten hän kunnioittavasti lähestyy pyhän neitsyen kuvaa ja sytyttäen +kynttilänsä kiinnittää sen palamaan muitten joukkoon. Hänelle, sille +eräälle, hän tämän tuohuksensa pyhittää, hänen onnelleen virittää sen +palamaan siihen Jumalan äidin suopeaan suojaan ja varjelukseen. Hauska +tunne mielessään lähtee hän taas kulkemaan pitkin hämyisiä käytäviä. + +Hän ei myönnä itselleen, että hän ikäänkuin salaisesti toivoo jollain +merkillisellä tavalla saapuvansa sinne torniin, jossa muka olisi se +kammio, jossa... Hän ei ajattele ajatusta loppuun, vaan kulkee edelleen +peläten kumisevia askeleitaan ja uteliaasti kurkistaen jokaiseen +haarakäytävään. Väliin sieltä ovi aukeneekin ja askelia kuuluu; hän +säpsähtää ja jää seisomaan, mutta tulija onkin munkki, joka katsahtaa +häneen uteliaasti ja menee tiehensä hänestä sen enempää välittämättä. +Hän ihmettelee keski-aikaisia maalauksia käytävän seinissä, sitä +naivia käsitystä, mikä niistä ilmenee erittäinkin mitä tulee saatanan +puuhiin ja vimmaan kristityssä maailmassa. Hän katseli hämmästyksellä +suunnattomia kivilohkareita, joista muuri oli rakennettu ja mietiskeli +sitä uskonvoimaa, joka oli tehnyt aikoinaan tämän merkillisen paikan +synnyn mahdolliseksi... + +Messu, joka äsken vielä oli kohissut valtavana käytävissä, oli nyt +vaimennut jonkin käänteen taa, jonka sivu ääniaallot eivät enää +päässeet. Hän aikoi jo kääntyä takaisin, sillä holvissa ei enää ollut +niin valoisaa kuin äsken, koska tuohuksia ei ollut täällä päin niin +tiheässä. Mentyään vielä pari askelta eteenpäin näki hän käytävän +hiukan laajenevan ja sen toisesta päästä hämärästä alkavan ahtaan +portaan. Sitä siinä katsoessaan kuuli hän askeleita. Se oli isä Agafon, +hänen äskeinen kertojansa. Messussa oltuaan oli hän lähtenyt etsimään +vierastaan. + +-- Nuo portaat eivät vie mihinkään salaperäiseen huoneeseen, sanoi hän +hymyillen, arvaten vieraansa ajatukset ja niistä näin hiukan pilaa +tehden. + +Hän pyysi munkilta jatkoa tämän kertomukseen, mutta turhaan. + +-- Nyt on teidän levättävä ja minunkin, sen verran kuin Jumala suo. +Ehkä pian alkavan päivän iltana taas... + + * * * * * + +Siinä, missä luostarin käytävästä ahtaat portaat vievät ylös +tornikammioon, pyysi streltsien päällikkö ritarilta pois miekkaa, jonka +tämä aikaisemmin oli taas haltuunsa saanut, suopeasti ja surullisesti +hänelle puhuen ja allapäin hänen edessään seisoen. Mutta ennenkuin +vaikeneva ritari ehti antaa hänelle aseensa, kuului käytävästä heidän +takaansa ankaraa melua ja huutoa sekä outoa puhetta, jota ei voitu +ymmärtää. Kaikki kääntyivät kummastuneena sinne katsomaan, kun jo +samalla näkivätkin asian. Ritarin palvelija, lyhyt, mutta harteikas +ja väkevä asemies, joka oli jäänyt isäntänsä kanssa luostariin, oli +nähnyt ritaria vietävän ja aavistaen pahaa pyrkinyt hänen jälkeensä. +Mutta streltsit olivat silloin rientäneet häntäkin kiinni ottamaan, +jolloin käytävässä oli syntynyt ankara kilpajuoksu. Sadatellen +kielellä, jota karjalainen rahvas ammoin on kutsunut lapiksi ja joka +on Ruotsin tshuhnain kieltä, tämä asemies kiukkuisesti poisteli +kimpustaan hääriviä streltsejä, väläytellen lyhyttä tikariaan, joka oli +terävä vain laidasta ja jota streltsit näyttivät kovin pelkäävän. Näin +saapuivat he ritarin luo, joka toinen jalka portailla oli kääntynyt +menoa katsomaan. Vihdoin puhui hän miehelleen jotakin, joka näytti +tekevän hänet murheelliseksi, sillä hän luopui nyt vastarinnasta ja +antoi pois aseensa. Sitten ritari pyysi saada asemiehensä mukaansa +vankilaansa, johon päällikkö hiukan epäröityään suostuikin. Hitaasti +nousivat he portaita ylös, asemies uudelleen puhjeten ankaroihin +kirouksiin ja pudistaen nyrkkiä taakseen. + +Hetken kuluttua palasi streltsien päällikkö takaisin kädessään suuri ja +raskas avain, jolla hän oli sulkenut vankinsa kammioon, ja kun hän oli +laskeutunut jälleen luostarin käytävään, seisoivat siinä hänen edessään +Antonii ja hymyilevä Moskovan pajari; muut miehet olivat poistuneet +kokonaan, ja käytävän mutkan takaa kuuntelevaa ja kurkistelevaa ei +nähty. Päällikkö silloin, kun pajari ehätti ahnaasti ottamaan häneltä +avainta, teki synkästi kieltävän eleen, antaen avaimen Antoniille, joka +vaieten otti sen vastaan. Ja sitten seisoivat he siinä kolmin, Antonii +miettiväisenä, päällikkö alakuloisena, mutta pajari hiljaa itsekseen +vihellellen ja levottomasti vilkuillen. Ja enempää puhumatta he sitten +kaikin kolmin lähtivät hitaasti tiehensä. + +Mutta näihin aikoihin aukeni meri kokonaan, yöt ja illat valkenivat +ihmeellisesti ja aurinko alkoi viipyä yhä kauemmin taivaalla, kunnes +se ei enää sanottavasti taivaan rannan alla käynytkään. Vesilintujen +parvet palasivat, meri alkoi elää ja kalat leikkivät pyytömiehen veneen +keulan edessä. Lehti tuli puihin, ruoho autioille saarillemmekin ja +kaikkien rinnat täytti ihmeellinen kaiho ja auvo, ikäänkuin Jumalan +tulemisen ja armon aavistus. Talvinen työ vaihtui kesäisiin, mieli +suunnitteli kaunista tulevaisuutta ja tuntui kuin olisi erikoinen +armon ja valvomisen kirkkaus vuotanut pyhän monasterimme yli. Näihin +aikoihin levisi vihdoin tieto monasterissa, että Shuiskin lähetti +oli matkustanut seurueineen tiehensä, milloin ja miksi salaa, sitä +ei tiedetty. Synkkänä ja vaitiollen käveli sen jälkeen Antonii +huoneessansa, rukoillen alinomaa ja vartoen ratkaisua monasterin +kohtalolle. Parempi olisi ollut, että Moskovan pajari olisi saanut +viedä ritarin mukanaan. Mutta sitäpä ei voitu sallia, sillä siellä +etelässä olivat Shuiski ja Ruotsi edelleen liittolaisina. Antonii +tahtoi yhäkin jättää ruotsalaiset epätietoisiksi vastauksestaan ja +siten viivyttää Karjalan luovuttamista siksi, kunnes liittolaiset +riitautuisivat. Siihen saakka ei kukaan elävä sielu saanut aavistaa +Shuiskin salaisesta lähetystöstä ja siksi täytyi ritarin olla +kadonneena. + +Ja tämä aika oli kovin omituista ja vaati pyhän monasterimme johtajalta +tavatonta viisautta ja kaukonäköisyyttä. Sillä kun ruotsit eivät +saaneet meiltä selvää vastausta esitykseensä Karjalan luovuttamisesta, +niin he, vaikka etelässä olivatkin tsaarimme liittolaisia, täällä +pohjoisessa tulivat suurin joukoin rajan yli ottamaan maata haltuunsa, +kansan paetessa edestä kaikkialta. Ja vastaukseksi tähän karjalainen +rahvas vastoin tsaarimme liittoa ja Antoniin tahtoa teki sotaretken +Ruotsin puolelle rajaa, siten selvästi osoittaen, ettei se halunnut +siihen liittyä eikä sen alamaiseksi tulla. Ja tapahtui tämä kaikki +siihen aikaan, jolloin etelässä ruotsalaiset tsaarimme auttajina ja +pelastajina marssivat Moskovaan, eli vuonna 1610. + +Koskaan ei ole ollut Karjalan kansalla sellaista tilaisuutta yhtyä +Ruotsiin kuin näinä vuosina, liittyä omaan heimoonsa ja jälleen saada +haltuunsa Pohjanlahdesta Valkeaan mereen, Ääniseen, Laatokkaan ja +Suomenlahteen saakka ulottuva heimonsa yhtenäinen alue. Myöntää täytyy, +että tämä olisi ollut heille maalliselta ja ihmisjärjen kannalta +luonnollista ja toivottavaa, sillä olisivathan he siten päässeet +muodostamaan yhtenäisen ja voimakkaan, kansallisesti eheän alueen, +josta mahdollisesti olisi voinut koitua pohjan perille voimakas valtio, +ainoa, minkä tshuhnat siten olisivat tulleet muodostaneeksi. Sillä +vaikka he ovat muinoin olleet voimakas kansa, joka on asuttanut laajat +alueet koko pyhää Venäjän maata, niin eivät he silti ole jaksaneet +mitään pysyväistä rakentaa, vaan ovat synkkinä, eripuraisina, kiivaina +ja pitkävihaisina, koskaan yhteis-etua ymmärtämättä sulautuneet muihin +kansoihin ja tulleet heidän orjikseen. Niinpä ei nytkään, kun heillä +taas olisi ollut tilaisuus heimoonsa yhtyen voimakkaasti käydä luomaan +omaa alueellisesti yhtenäistä valtakuntaa, tästä mitään tullut, sillä +Jumala ei sitä sallinut, kun he eivät olleet sitä ansainneet. Eivät, +vaan sokeasti tekivät he silloinkin ryöstöretkiä toistensa alueille, +veljiensä vainioille, vaikka heidän hallituksensa aivoituksen mukaan +olisi tullut olla liittolaisia. + +Ja Jumalan tahdon ja tarkoituksen näki siitäkin, että Ruotsilla +ei ollut ainoatakaan viisasta ja kaukonäköistä miestä täällä +peräpohjolassa valvomassa valtakuntansa etuja, ei ainoatakaan todella +tarmokasta henkilöä, joka olisi ymmärtänyt maansa hallitukselle +valaista, mistä oli kysymys ja voimalla panna aikomuksiaan toimeen. +Ei, vaan juuri oikeauskoisen kirkon ja pyhän Venäjän asiaa valvomaan +täällä oli Jumala asettanut viisaita ja kaukonäköisiä henkilöitä, jotka +tarkoin ymmärsivät, mikä merkitys kaikilla näillä asioilla saattoi +olla ja jotka voimainsa mukaan ja itsenäisesti, kysymättä valtakunnan +päämiesten lupaa tai kieltoa, ajoivat asian niinkuin sen luoja heille +osoitti, mistä kaikesta monasterille tulee ikuinen ansio Jumalan yhä +suuremmaksi kunniaksi. + +Niin jatkui tällaista epävarmuuden aikaa, kunnes etelässä liittolaiset +riitautuivat ja monasterimme silloin, tarvitsematta enää pelätä +tekevänsä vastoin tsaarin tahtoa, selvästi ilmoitti kantansa, hyläten +kaikki vihollisten vaatimukset. Ja tekivät ruotsalaiset vuonna 1611 +suuren sotaretken monasteriamme vastaan, saapuen Kusovoin saarelle +saakka ja vaatien monasterilta paljon. Mutta Antonii hylkäsi heidän +vaatimuksensa luottaen muurien lujuuteen ja miestensä uskollisuuteen, +ja täytyikin vihollisten mennä tyhjin toimin tiehensä. Vihdoin hän +ajoi asiansa hyvään loppuun siten, että valtakunnasta välittämättä ja +käyttäen kaikkia edullisia tilaisuuksia hyväkseen, teki Kajaanin ja +Oulun käskynhaltian Haren kanssa erikoisrauhan, jossa raja jätettiin +entiselleen ja monasterille tunnustettiin oikeus Karjalaan kuten +ennenkin. Hyvin oli siis Jumala auttanut ja monasterimme selvinnyt ajan +myrskyistä, joihin vahvemmatkin olisivat voineet hukkua. + +Mutta kaksi pitkää vuotta oli ritari Grijp asemiehensä kanssa +jo virunut vankilassaan, ja tarjosi hänen kohtalonsa kuvan mitä +suurimmasta inhimillisestä kurjuudesta. Alkuaikoina saattoi hän +yltyä raivoamaan ja takomaan muurien kiviä nyrkeillänsä, niin että +veri vuosi hänen käsistänsä, sitten äkkiä raueten viikkoja kestävään +sanattomaan, syvään, lohduttomaan epätoivoon, jota hänen koruton ja +uskollinen palvelijansa turhaan koetti lievittää. Väliin hän taas +vaipui hempeämielisyyteen, muistellen nähtävästi kotimaataan ja +hellästi suudellen jotakin kaulavitjoissaan kantamaansa esinettä. +Väliin mainitsi hän surulla ja epätoivolla erään naisen nimeä, +haaveillen puhellen hänestä harvasanaisen asemiehensä kanssa. +Mutta oli kaikki tämä hänen käytöksensä sellaista, joka on hyvälle +sydämelle ja inhimilliselle luonnolle kunniaksi, ei pelkuruudesta +eikä raukkamaisuudesta johtuvaa. Ja oli meille monasterin muutamille +veljille, joille heidän vartioimisensa oli uskottu, omituista nähdä, +kuinka kuukausien kuluessa jonkun naisen muisto, maallinen rakkaus +ja lemmityn olennon kaipuu niin täytti miehen koko olemuksen, että +sen todistajana oleminen olisi saattanut koitua kiusaukseksi niille, +joille se on kiellettyä. Sillä kaikesta näki, että suurimmassakin +epätoivossa ja tuskassa tuo tunne sittenkin oli hänelle suloinen ja +virkistävä, niin että ihmetellen saattoi kysyä tämän asian -- rakkauden +-- salaisuutta, kun se näytti tuottavan miltei Jumalan armon kaltaista +lohdutusta. + +Mutta pian saattoi huomata, että hyvästä ravinnosta huolimatta vankila +rupesi pahoin vaikuttamaan ritarin terveyteen, jolloin Antonii salli +hänen päästä yhä sopivampaan asuntoon. Mutta kuta pitemmälle aika +kului, sitä selvemmäksi kävi, että ritarin terveys oli kokonaan +murtunut, niin että kun Antonii vihdoin ilmoitti hänelle, että hän +oli vapaa lähtemään monasterista milloin tahtoi, koska ei ollut väliä +sillä, mitä hän saattoi tai tahtoi kertoa, ei hänestä ollutkaan enää +lähtijäksi, vaan häätyi hän sairasvuoteelle. + +Ja alkoi nyt murheellinen aika hänelle ja hänen hoitajilleen. Jumala +tietää, että vaikka hänen kohtalonsa olikin surullisin mitä ihminen +ajatella saattaa, ja vaikka ei voisikaan hyväksyä sitä menettelyä, +minkä uhriksi hän joutui, niin silti ei voi kukaan sanoa, ettei +olisi osoitettu hänelle kristillistä rakkautta hänen sairautensa ja +viime hetkiensä aikana. Ei mennyt aamua eikä iltaa, ettei Antonii +olisi murheella hänen voinnistaan tiedustellut ja häntä rukouksiinsa +sulkenut, ja mitä Antoniin sihteeriin tulee, niin hän sekä streltsien +päällikkö, joka oli hurja ja raaka sotilas, olivat vieraaseen +harvinaisella ja oudolla rakkaudella sekä säälillä kiintyneet. +Mutta hänen oma asemiehensä, tuo juro ja harvasanainen tsuhna, +oli kuin koirista uskollisin isäntänsä vuoteen ääressä. Ei häntä +saatu sanottavasti siitä väistymään eikä hän lauhtunut ystäväksi +kenellekään, vaan kyräsi jokaiselle rajattomassa epäluulossaan. Ja kun +ritarille koetettiin antaa lääkettä hänen tuskainsa lievikkeeksi, hän +nähtävästi kielsi isäntäänsä sitä nauttimasta, epäillen myrkytystä. Yön +keskellä saattoi kuulla tämän raa'an sotilaan haastelevan sairaalle +ritarille kuin lapselleen ja puhkeavan väliin sokeisiin sadatuksiin +ja hampaittensa kiristykseen. Varma voi olla, että kostoa hautoi tuo +mies erotuksetta meille kaikille, huolimatta siitä miten olimme hänen +isäntäänsä kohdelleet, kostoa sitä kauheampaa, kuta voimattomammaksi +hän tunsi itsensä täällä keskellämme yksinänsä. Ei pidä kostaa, on +Jumalan laki, mutta ei voi tätä miestä tuomita, sillä hänen tunteensa +oli luonnollinen, aikeensa ja tahtonsa mahdottomuuteensa nähden +liikuttava. + +Näitä aikoja ajatellessa ja muistellessa tulkoon mainituksi sekin, +mikä aina on salaisuutena ollut, mutta jonka tulee olla nyt tiettyä +siksi, että ymmärrettäisiin Jumalan kaikkivoivan rangaistuksen ja +oikeamielisyyden vanhurskaus, nimittäin että tuo streltsipäällikkö, +joka niin omituisesti oli ritariin kiintynyt ja uhrautui hänen +hoitajakseen, oli itse Antoniin poika. Antonii ei ollut aina ollut +hengen mies, vaan sotilas ja ritari, vaikkakin hänen elämänsä +tapahtumat olivat saaneet hänet rautapaitansa hylkäämään. Mitä ne +tapahtumat olivat olleet, sitä ei kukaan tiedä, sillä itse hän ei +koskaan puhu, aina vain vaieten, mutta poikaansa hän edelleen rakastaa +ja käyttää häntä salaisimmissa toimissaan; tätä hän ei ollut voinut +salata nuorelta sihteeriltään, joka oli monesta seikasta päässyt asian +perille. Tämä olkoon mainittu siksi, että paremmin ymmärrettäisiin se, +mitä nyt aion kertoa... + +Se oli synkeimmän syksyn aikaa se, jolloin nuori ritari Grijp vuosien +perästä erosi tästä elämästä. Meri oli jo jäätynyt ja raivosi mitä +kauhein lumimyrsky, joka kietoi monasterin vinkuvaan valkovaippaansa. +Koleat henkäykset tuntuivat pitkin kylmiä käytäviä ja väristen +syventyivät isät rukouksiinsa. Kaukaa meren ulapalta saattoi kuulla +kumeata ryskettä, kun siellä myrsky armotta kasaili jäitä päästäkseen +kannettomien syvyyksien päälle riehumaan. Ritarin vuoteen pääpuolessa +lekutti kaksi tuohusta levottomasti aivan kuin odottaen hengen +vapautumista, jalkapäässä istui asemies pää käsiin vaipuneena, +kauempana varjossa, oven suussa, oli streltsi-päällikkö miekan kahva +kuin ristinä edessään ja uunin ääressä istui vielä eräs nuori munkki. +Ritari huohotti hiljaa, hänen silmänsä loistivat ja hän tuntui +haaveilevan itsekseen outoja asioita. Tuon tuostakin leyhähti huoneessa +kylmä viima ja ulkoa kuului myrskyn rytinä, kun se kiihtyi jotakin +repimään ja monasterin pihalla kasvavia hentoja puita nöyryyttämään. +Ah, luoja oli antanut tänä iltana luonnossa pahalle vallan. + +Mutta silloin, keskellä hiljaisuutta, kuului oven narahdus ja kaikki +aivan säpsähtivät nähdessään Antoniin keskellä huonetta. Ketään +katsomatta seisoi hän siinä vuoteeseen kääntyneenä, kädet ristissä +rinnoilla, syviin mietteisiin vaipuneena. Kukaan muu ei liikahtanut +kuin asemies, joka Antoniin nähdessään tuntui varustautuvan kuin +kissa saaliinsa niskaan hyökkäämään. Koskaan ei saata ihmissilmissä +selvemmin kuvastua viha, inho, katkeruus, koston halu ja tuska kuin +hänen silmissään, kun hän siinä ikäänkuin ruumiinsa joka säijettä +jännittäen tuijotti arkkimandriittiin, jota piti kaiken onnettomuuden +alkuna. Oven suussa streltsien päällikkö sen myös huomasi ja aivan +hiljaa varustausi jonkun äkillisen liikkeen varalle. Huomasi tämän +vihan katseen Antoniikin, katsahti mieheen kylmästi, mutta siirsi +sitten katseensa jälleen sairaaseen. Ja taas oli huoneessa hiljaista, +niin hiljaista ja tuskallista, että sydän kutistui kokoon ja henkeä +tuntui ahdistavan. Silloin rupesivat Antoniin huulet liikkumaan ja hän +meni vaieten vuoteen ääreen, tarttuen ritarin käteen. Ja ihmeissään +tämä toipui tajuihinsa katsoen kummastellen häneen ja ympärilleen. Ja +silloin Antonii puhui hänelle: + +-- Anna minulle anteeksi, nuori mies -- niin puhui vanha pappi -- +menetetty elämäsi ja kuolemasi. Koetin sinua pelastaa ja murhaajalta +pelastinkin sinut, mutta sen sijaan vei sinut tauti. Minulla on ollut +suuria velvollisuuksia täytettävänä ja luulin parhaiten tekeväni. En +tiedä. Sydämeni halajaa anteeksi-antoasi. + +Tähän hän vaikeni, sillä hän huomasi, ettei ritari häntä oikein +ymmärtänyt. Hän meni ovelle ja saattoi sisään veljen, joka valmistautui +antamaan kuolevalle pyhää ehtoollista. Vaikka hän kuului väärä-oppiseen +kirkkoon, oli hän osoittanut niin vilpitöntä sydäntä ja Jumalan +pelkoa, että Antonii oli käskenyt suoda hänelle ehtoollisen. Ja ritari +selveni ymmärtämään kaikki, ymmärsi Antoniin tarkoituksen, hänen +anteeksi-pyyntönsä ja koetti surumielisesti hymyillen ojentaa hänelle +kättänsä, jolloin Antonii siunasi hänet. Eikä ollut huoneessa ketään, +jota ei liikutus vallannut. Mutta kun pyhä toimitus oli tehty, vaipui +ritari taas hourailuun. Oudolla kielellä hän puheli hiljaa ja asemies +hänen vierellään kuunteli tarkoin. Vihdoin hänen äänensä rupesi +heikkenemään, kunnes hän taas vaikeni. Kauan aikaa kuului hänen vaikea +ja huohottava hengityksensä, kunnes hän äkkiä sanoi selvällä äänellä +sen naisen nimen, josta hän niin paljon vankeutensa aikana oli puhunut. +Se oli kuin viime huokaus, sillä sitten hän kuoli asemiehen syliin... + +Jumala tietää, että veljemme antoivat hänelle saman hautauksen +kuin uskollisimmalle omistamme, kolmella lyönnillä suureen kelloon +ilmoittaen kanssaveljen kuoleman. Hänen jäännöksensä kannettiin +ylösnousemuksen kirkkoon, jossa hänelle pidettiin sielumessu, ja hänet +haudattiin siunattuun maahan kaikkien kirkonkellojen soidessa ja isien +rukoillessa rauhaa pois menneen sielulle. Mutta kun hautajaiset oli +pidetty, kutsui Antonii asemiehen luokseen, antoi hänelle turvakirjan +ja saattoi hänen tietoonsa, että hän oli vapaa lähtemään kotimaahansa. +Streltsien päällikkö, jonka hän lähetti samalla viemään viestiä +Kemiin, opastaisi hänet yli meren sinne ja sieltä hän kyllä löytäisi +turvakirjansa avulla tien omalle maalleen. + +Oli harmaa talvinen päivä, kun he lähtivät. Meri oli tyytynyt +kohtaloonsa ja uinui hiljaa valkean peitteensä alla. Päivä muuttui pian +hämäräksi ja pimeäksi, jota vain kylmät tähdet valaisivat. Taakseen +katsomatta hiihti synkeässä vihassaan ja surussaan asemies streltsin +perässä ja pian häipyivät he ulapan hämyyn, josta vain suden ulvonta +silloin tällöin kaukaisena ja kammottavana kuului. + +Kului päiviä, eikä ruvennutkaan kuulumaan streltsiä takaisin. +Levottomana lähetti Antonii miehiä menneiden jälkiä seuraamaan ja kauas +ei tarvinnutkaan ulapalle mennä, ennenkuin täydelleen selvisi, miksi ei +lähetti palannut: hänet löydettiin jäältä, osaksi sutten raatelemana, +mutta suuri yksiteräinen tikari kahvaa myöten sydämeen lyötynä. Se oli +ollut kuoleman syy ja asemiehen leppymätön käsi oli sitä kulettanut, +sillä ase tunnettiin hänen omakseen. Sammumaton kostonjano oli vaatinut +hänet jotakin tekemään. Ja jos hän Antoniille kostaa tahtoi, niin ei +hän kipeämmin sitä olisi voinut tehdä. + +Selvästi saattoi nähdä, miten kaikki oli tapahtunut. Heti kun oli +päästy monasterin ulottuvilta ja kuuluvilta, oli asemies takaa +hyökännyt streltsin kimppuun ja iskenyt häntä puukollaan. Isku +oli tosin luiskahtanut pois sotilaan olkavarustuksesta, mutta +äkkiarvaamattomuudellaan kuitenkin aiheuttanut sen, että hän oli +kaatunut selälleen. Ja silloin oli mies käyttänyt tilaisuutta hyväkseen +ja iskenyt pitkän ja kamalan aseensa ihan kahvaa myöten toisen +sydämeen, niin että tämä oli varmasti siitä heti kuollut. Kiireesti oli +hän sitten lähtenyt hiihtämään eikä hänestä ole koskaan sen jälkeen +mitään kuultu. Hienoimman tuoksun hänen kostostaan kielsi Jumala +häneltä siten, ettei antanut tietää, että streltsi oli Antoniin poika. + +Se oli kauhea hetki, jolloin sana tapahtumasta saatettiin monasteriin. +Kuin jäykistyneenä ja jähmettyneenä kuunteli sitä Antonii, käyden +entistäkin kalpeammaksi, mutta muuta näkyväistä surua hän ei +osoittanut, sillä hän oli tottunut luottamaan siihen, että kaikella +on Jumalan kädessä merkityksensä ja tarkoituksensa. Hän muuttui aivan +äänettömäksi, vain entistä enemmän syventyen rukouksiinsa. Väliin +saattoi huomata hänen taistelevan ankaria sisällisiä taisteluja ja +katkonaisista huudahduksista voi otaksua sitäkin, että hänessä oli +herännyt epäilys, oliko hän menetellyt oikein ja oliko monasteri +sekautumalla maalliseen vallanhimoon toiminut kutsumuksensa ja oikean +tehtävänsä mukaisesti. Oliko Luoja käyttänyt tätä ankaraa keinoa hänen +herättämisekseen ja mahdollisesti tuon seikan valaisemiseksi, että +Karjalan heimon etsikko-aikaa ei olisi pitänyt sittenkään mahdottomaksi +tehdä. Kuinka hyvänsä, hänen sihteerinsä, joka alamaisesta ja +kuuliaisesta mielestään huolimatta ei koskaan voinut unohtaa +tshuudilaista syntyperäänsä ja joka Antoniin oppilaana oli oppinut +ymmärtämään heimonsa asioita ja tulevaisuutta toisin kuin he itse, tuli +usein hiljaisessa mielessään asiaa tältä kannalta ajatelleeksi. + +Salainen suru ja tuska rupesi tämän jälkeen Antoniita jäytämään, kunnes +hän pian kuoli, vuonna 1612. Kohta koittivat sitten monasterille +onnettomuuden ajat, kun starovertsien riidat pääsivät sielläkin +raivoamaan. Tammikuulla monasteri valloitettiin ja kaikki, jotka +siellä tavattiin ase kädessä, surmattiin. Kauhea oli silloin tila +pyhässä paikassa. Monasterin maallinen mahtavuus silloin myös suureksi +osaksi hävitettiin, mutta sitä enemmän se loisti hengellisellä +kirkkaudellaan... + +Mutta silloin, kun streltsi surmattiin, oli suru luostarissa vilpitön. +Pyhät isämme osoittivat kunnioitusta hänen ja väärä-uskoisen +harvinaiselle ystävyydelle sillä, että hautasivat heidät vierekkäin. +Olivathan he molemmat saman aatteen uhreja, joten senkin vuoksi sopivat +vierekkäin lepäämään. Ja Antoniin käskystä pystytettiin haudalle suuri +risti, kuin monakoille ikään, joihin hän monakkojen tapaan käski +kirjoittaa sen, että siinä lepäävät olivat syntymisestä loppuunsa +saakka olleet nuhteettomia ritareja ja risteinsä kantajia, jotka olivat +siirtyneet toiseen elämään Vapahtajansa ansiotekoihin turvaten. + +Ja tämän kaiken on tahtonut jälkimaailman tietoon säilyttää se, +joka salaisesti on kaikkien tapahtumien todellisesta syystä päässyt +selville, sekä haluaa, että tekojen vaikuttimet oikein tulkittaisiin. +Suokoon Jumala meidän aina oikein tehdä ja hänen tahtonsa todellinen +tarkoitus toteuttaa. Amen. + + * * * * * + +-- Mistä tiedät, isäseni, tämän kaiken, sillä monasterin kronikassa +siitä ei kerrota muuta kuin mitä on todella historiallista, se, mitä +nyt olet Antoniin ja monasterin politiikasta yleensä kertonut? + +Vanhus hymyili omituisesti. + +-- Vanhat muurit kerran juttelivat, sanoi hän. Luostari on satoja +vuosia vanha, sen painettu kronikka vähäpätöinen. Kuka tuntee kaiken +sen, mitä täällä on tapahtunut? Eivät teidän historioitsijanne, joille +vanhat paperimme antaisivat paljon uusia tietoja ja valaistusta. Mutta +ne on viety pois. + +Ilta oli taaskin, mutta nyt kolea ja sateinen. Vesi valui pitkin +ruutuja, meri oli vaahtopäänä ja monasterin muureista tiukkui kosteus. +Munkit vaelsivat allapäin ja pyhiinvaeltajat olivat alakuloisia. Mielen +valtasi tyhjyys ja alakuloisuus. + +-- Sano, isäseni, kuinka jaksatte ja voitte täällä elämänne viettää? +Ettekö masennu ijankaikkisesti ja halaja kuolemaa? + +Vanhus nousi ja teki ristinmerkin. + +Tuntui sitten kuin olisi hän aikonut vastata jotakin, mutta ei +sanonutkaan mitään, vaan lähti vaieten huoneesta. + + + + +MURHISAARI. + + + Oi Ukko, ylinen herra, + Taivahallinen Jumala, + Tuo kerta rajalle rauha... + + +I. + +SAVU SUITSUVI VAARAN LAELTA... + +Siinä missä mäen rinne aukeni puuttomaksi, ikäänkuin katsoakseen +etelään päin, ja missä se aivan kuin huvikseen oli ottanut ruohoa, +jopa kukkasenkin sinne tänne houkutellut, siihen oli Vaaralan Antti +heittäytynyt kyljelleen puolipäivän helteeseen. Siitä oli sopiva tuohon +mäen alle aholle vartioida ja kuulostaa, siitä huuto kaikuvana lennähti +kellokkaan kuuluville, jos se milloin läksi ulottuvilta kaikkoamaan, +ja siinäpä aurinko hauskimmin lämmitti ja tuulen henki itikat kauas +karkoitti. Ruohon korsi suupielessä, kairalakki hiukan otsalla, +hikihelmet nenän varrella siinä Antti virkaansa valvoi. Alhaalla neljä +lehmää ahnaasti haukkasi mehevää ruohoa ahon viileässä varjossa. +Ilmassa oli kauniin kesäpäivän tuntu ja helle, ja autere verhosi +etäiset siintävät vaarat verhoonsa. + +Antti oli Vaaralan nuori isäntä, ja oli nyt paimenena, koska kontio oli +edellisenä päivänä jättänyt kynsiensä merkit parin peninkuorman päässä +olevan Rasin talon hiehon selkään. Siksi oli hänet pantu paimeneen, +karjan turvaksi, annettu jousi ja keihäs mukaan, sekä varoitettu +kovin tarkoin pitämään huolta karjasta. Ja itsestä eniten, oli nuori +Helena-emäntä huolestuneena aamulla sanonut, kun oli noussut lämpimältä +taljalta ja miestään kujalle saatellut. Kun hän vielä metsän reunassa +oli kääntynyt takaisin katsomaan, niin oli Helena yhä seisonut kujalla +ja silmiään varjostaen katsonut hänen jälkeensä. Hän oli hymähtänyt +Helenan huolille ja puristanut keihään vartta niin että sormet olivat +punoittaneet; voimaa oli vaikka muillekin antaa. + +Antti oikaisihe siinä loikoessaan aivan pitkin pituuttaan. Jäntevä +vartalo pinnistyi hetkiseksi kuin jousi retkahtaen sitten veltoksi, +jolloin veri lähti kuin uutena elämänä virtaamaan pitkin hienointakin +tiehyettä. Kohosi sitten pystöön ja antoi katseen harhailla kauas +etäisyyteen. Tuolla siinti kaukana kotivaara autereen verhossa; suuri +koivu kohosi upeana pirtin perästä ja terävä silmä saattoi kuvitella +näkevänsä kaivon vintinkin. Harmaaksi haalistuneet, neliöön nurkitusten +rakennetut, pyöreähirsiset asuinrakennukset ja aitat melkein häipyivät +näkymättömiin, autereen väräjöintiin upoten ja värillään yhtyen. Tuosta +kotivaaran ja Meriläisvaaran välistä siinti vilahdus Haukiperää, joka +kaareutui tänne aivan lähelle, vaikka metsä täällä esti näkemästä. +Vain kalattoman kuikan, sydänmaan lampien ja järvien ylpeän asukkaan +valittava huuto ilmoitti veden olevan lähellä. Kun oli tyynenpuoleinen, +yltyivät ne usein kimakkaan yhteisvalitukseen, joka oli kuin hornan +henkien huutoa, kamalaa ihmisäänen kaltaisuudessaan. + +Nytkin ne huusivat, mutta heittivät äkkiä, ja raskas siipien kohina, +kun linnut vaivaloisesti pyrkivät lentoon tyynestä vedestä, ilmoitti +niiden haluavan ja yrittävän siivilleen. + +Antti höristi korviaan. Mikä niitä nyt lentoon ajaa, kalan varkaita? + +Kysyä saikin, sillä harvinainen oli kulkija näillä mailla. Taisipa +ollakin Vaaralan yksinäistalo viimeisiä vartioita Pohjois-Suomen +tällä kulmalla, Venäjän rajalle vain sydänmaan rapeat peninkulmat. +Rajan takana aukesivat samat synkeät sydänmaat, jatkuen pohjattomina +soina ja koskemattomina metsinä Vienaan saakka. Jos joskus kulkijoita +sieltä ilmestyi, niin verisesti silloin näinä alituisina ryöstöjen +ja rajariitojen aikoina naapureita tervehdittiin. Ja levottomalla +mielellä yhdisti Antti tuon kuikkain kalastuksen häiriön johonkin +epämieluiseen... + +Hän kuunteli tarkoin. Ei epäilystäkään. Aivan selvään saattoi erottaa +Haukiperältä airojen kolketta, mutta nehän tulivatkin Suomen puolelta. +Olisivatko tänne saakka matkansa ulottaneita emäjoen erämiehiä? + +Niitä tietenkin olivatkin. + +Antti rauhoittui, mutta mielen täytti viha. Ainaisessa pelossa ja +tuskassa oli heidän elettävä, niin heidän kuin isän ja isänisän, joka +ensiksi oli tänne kirottuun korpeen muuttanut. Miksi, sitä ei Antti +ollut koskaan voinut ymmärtää. Äiti oli joskus puolella sanalla arasti +maininnut, että lakia pakoon oli täytynyt lähteä, kun oli oikeus otettu +omaan käteen, itse tuomittu ja itse tuomio pantu täytäntöön. Mutta +se oli Antin mielestä aivan oikea teko, sillä hänkin oli sen siksi +harkinnut, että jos mieli oikeudestaan kiinni pitää, oli sitä itse +hankittava, lainlukijoita odottamatta. Hän tiesi sen täällä erämaassa +ainoaksi tehokkaaksi menettelytavaksi, sillä keihään kärjessä oli +oikeus. Mutta siitäpä se olikin sitten pelko ja vastus, että täytyi +katsella hiukan arasti sekä itään että länteen... + +Antti katsoi oikeata kättään. Kämmenessä, sormiluiden välissä oli +nuolen arpi, suoraan läpi kämmenen isketty. Kerran hänen rauhassa +erämaan lammella kalastellessaan oli tullut näreiköstä vainolaisen +nuoli ja käden naulinnut petäjän kylkeen. Lujaan olikin naulinnut ja +läpi olisi mennyt, jos olisi sattunut siihen, mihin oli aiottu, mutta +eipäs sattunut. Ja siitä oli alkanut ajo, jota muistellessa Antille +tuli vaikea olo. Viha sydämessä oli hän samonnut sala-ampujan jälkeen, +samonnut nuoruudesta huolimatta kuin nälkäinen susi, ja oli vihdoin +saaliinsa saavuttanut. Ei ollut todistajia siihen mitä tapahtui, eikä +tarvinnut ollakaan; ruoja surkoon sala-ampujan kuolemaa. Pieneen +saareen kaukana järven seljällä oli hän vihdoin miehen soutanut ja +sinne haudannut. Sinne se olikin sopiva haudattavaksi. + +Vaikka Antti oli oikeastaan rauhallinen ja varsinkin koti-oloissaan +säveä mies, tunsi hän aina, kun noita rajantakaisia ajatteli, +sydämessään synkeätä vihaa. Hän antoi heidän olla siellä rauhassa; -- +mitä isänisä ja isä olivat tehneet, se ei kuulunut tähän, mutta hän +otti leipänsä muualta kuin vainokeihään kärjestä. Siitä huolimatta +oli viha yhä yllä. Ei ollut varmuutta milloin oli suoranainen sota +ovella, yksi mies yhdeksää vastassa. Verissä kai lienee tuo viha +ollut, syntymässä saatua ja maidossa imetty. Ja niin se tuntui +luonnolliseltakin, ettei sääli tullut koskaan; joka erämaassa rupeaa +sitä viljelemään, niin sen on paras jo ajoissa siirtyä muille +kalavesille tai ottaa heti armon-isku, sillä ennemmin tai myöhemmin se +kuitenkin tulee hänen osakseen. Armotta oli Antti senkin käteen-ampujan +iskenyt kuin suden keihäällään, ja kylmästi katsonut, kun se siinä oli +keppuroinut henkitoreissaan... + +Omista ajatuksistaan kiihtyneenä kaiveli Antti keihään tyvellä +sammalikkoa, iskien sen siihen pystöön kuin pisteeksi ajatusjuoksulleen. + +Rauhallisempana rupesi hän kotvan kuluttua taas tarkkaamaan +ympärilleen. Kotivaaralta nousi hienoinen savupatsas. Suurella +tulellapa se Helena nyt kodassaan... mietti Antti. Äkkiä hän +säpsähti... Mitä tämä? Missä lehmät? Kellokkaan kello oli lakannut +kuulumasta... ei, nyt se kilahti... taas lakkasi kuulumasta... + +Yhdellä loikkauksella oli Antti aholla ja hengähti helpotuksesta. +Tuossa olivat lehmät, mutta päät yhdessä, kuunnellen ja korviaan +liipoitellen. Ja kun huomasivat Antin tulevan, painausivat ne hänen +turviinsa, oudosti katsellen ja ikäänkuin häntäkin epäillen. Metsä +lumoo, ajatteli Antti, ja tarkkasi varoen ympärilleen. + +Häntä ei petetty, sillä hyvin tunsi hän metsän merkit. Vaikka metsä +olisi sammaltassulla ääneti sipsutellut -- niinkuin osasi, jos tahtoi, +niin olisi Antille metsäläisen vainu hänet ilmoittanut. Viisas oli +mörkö -- karhuksi ei Antti ajatuksissaankaan huolinut häntä sanoa, -- +mutta viisaaksi oppi hänen koulussaan mieskin. Ja vaikka vain hiukan +nytkin tuolla taampana risunen risahti, hiukan verran vain, niin +heti kylmä väre Antin selässä ilmoitti, että varmasti oli siellä nyt +liikkeellä se suuri ja hallava, vanha tuttu Meriläiskorvesta. Mutta ei +se nyt tule vakavissaan, sillä hilloja on nyt kovin runsaasti soilla. +Varoiksi Antti kuitenkin hihkasi... + +Kaiku kimpoili vaaran kyljestä toiseen, muuttuen ja särkyen, lopuksi +humisten outona parkaisuna, joka tuntui lähtevän aivan kuin korven +särkyneestä sydämestä. Anttia puistatti. Metsän taikoja. Ja niitä +ajatellessa valtasi hänet taas viha ja katkeruus. Tuolta rajan takaa +tulevat nekin. Kaikki paha, mitä tällä puolella tapahtuu, tulee +sieltä. Sen maan kamarakin on jo aivan pahansuopaisuudella ladattu. +Sinne mörkökin menee talveksi rauhaansa, herää keväällä ja vaeltaa +Vienan rantaan syömään kuollutta kalaa, kunnes myöhemmällä lähtee +vaeltamaan Suomea kohti, saapuu tänne ja vaihtaa täällä marjan maun +elukan lihaan... Talveksikin jää joskus, mutta useimmiten menee rajan +taakse rauhaan... Taas Antti huomasi kiihtyvänsä ja kummaili jo itsekin +outoa mielentilaansa. Hän tiesi kyllä, että metsä lumoo yksinäisen, +houkutellen hänet valtaansa. Jos sattuu olemaan heikko pää ja veltto +järki, niin pian metsä tuhookin miehensä, sillä se on sen aikomus ja +halu. Siksi Antinkin kotivaaran laki oli tyhjäksi raivattu, paitsi käen +kukuntapuuta, ettei turma pääsisi metsän suojissa taloa lähenemään. +Mutta pitäisihän hänen olla jo mokomasta varma, ja varmemmaksi pääsisi, +kun siirtyisi ajoissa pois metsän lumojen piiristä. + +Ei ollutkaan Antilla enempää syytä metsässä viipyä, sillä ei pitänyt +mörköä ärsyttää. Kun se kerran, kuningas, ei tullut tervehtimään, niin +antoi se sillä ymmärtää, että mene rauhassa, mutta mene heti... + +Kotiin ajoi Antti lehmiään, ja ajamista niissä olikin, sillä ihmeen +vauhkoiksi olivat ne tulleet. Lienevätkö itikkain käsissä rietautuneet, +vai metsäkö heitä suupalakseen ajatellee? Kellokaskin, ikäänkuin +ei olisi kotitietä oppinut tuntemaan, ryntäili kankaan reunalta +helteiselle suolle, sinne kellonsakin sotkien. Mutta tiellä täytyi +ajettavan pysyä. Kuljettiin ahoja, reunustettiin vaaran rinteitä, +painuttiin lepikkoon, missä lehvät hauskasti hipoivat elukoiden selkää, +jossa hyönteisiä pilvenään pörräsi. Lopuksi lähdettiin kotivaaraa +nousemaan... + + * * * * * + +Kotonaan näki Antti, kun pääsi pohjoiseen katsomaan, savun suitsevan +kaukaa vaaran laelta. Oliko tuo metsävalkea, erämiesten liikkeelle +päästämä vai mikä oli? Levottomana hän tivasi vanhalta isältään, +tiedusteli Helenalta, oliko näkynyt Haukiperällä soutajia? + +Ei ollut näkynyt. + +Mutta hän oli varmaan kuullut airon kolkkeen. + +Mikä lie metsä kolissut. + +Rauhallinen oli Helena, ei osannut tuota savuakaan miksikään pelätä. +Isä vain tuijotti sinne sanattomana. Itse oli Antti levoton, ei oikein +ymmärtänyt, miksi. Loppuneethan toki olivat jo karjalaisten retket?... +Mutta minne olivat soutajat kadonneet, sillä aivan selvästi oli hän +airon kolkkeen kuullut? Epäillen pälyi hänen katseensa metsän rantaan, +ja harvakseen vastaili hän vaimonsa kysymyksiin ja pienen poikansa +jokelluksiin... + +Aurinko laski ja varjot pitenivät. Jo tummenivat Haukiperän korpiset +rannat, niin että veden ja rannan jama painui melkein pimeään. Vaaralla +vielä hiukan rusotti, mutta notkoissa oli jo syyskesän syvä hämy. +Hämärään painui jo metsänkin reuna tuossa aidan takana, eikä Antin +vaaniva silmä pystynyt sinne enää tunkemaan. + +Hän otti likaisen ja tummanharmaan kaskipaidan päälleen ja jalkaansa +pehmeät paulakengät virsujen sijaan. Puukkoa tuppeen lujitettuaan sanoi +hän isälleen: + +-- Lähden rannassa käymään. Pane ovi sisästä salpaan, äläkä päästä +ketään ulos. + +Ja vaimolleen sanoi hän: + +-- Osaathan isän kanssa keihäällä pistää ja nuolella ampua, jos +sattuisi mörkö luukusta tai räppänästä sisään yrittämään... Pian minä +takaisinkin tulen... + + +II. + +PITKIN PIMEÄTÄ RANTAA... + +Antti painoi oven kiinni niin äänettömästi, ettei narahdustakaan +kuulunut. Viimeksi näki hän tuvasta vaimonsa säikähtyneet silmät ja +tuon niistä aina näkyvän rakkaan ja hellän huolen. Portailla hän +jo kyyristyen meni kumarassa pitkin pirtin kylkeä metsän puolelle, +niin että pirtti jäi hänen ja rannan väliin. Mutta vielä metsään +päin mennessään hiipi hän kyyryssä pensaitten suojassa, mataen +harmaana juovana maassa varovaisemmin kuin koskaan metsoa soitimella +lähestyessään. Vasta kun hän noin viitan välin päässä tuvasta oli +päässyt pieneen notkelmaan, jossa kasvoi tiheätä viidakkoa, oikaisihe +hän ja lähti kuulumattomin askelin painaltamaan metsään päin. Sinne +päästyään seisahtui hän kuuntelemaan. + +Ei kuulunut mitään. Erämaan rauha oli nyt niin täydellinen, ettei +juuri korvalla erotettavan äänen saattanut sanoa sitä häiritsevän. Oli +aivan tyyni, niin tyyni, että kuulo, ikäänkuin työttömäksi jääneenä, +suorastaan anoi ääntä. Mutta ei mitään! Kyllä! Nyt kuului järveltä +telkän änkkääminen. Kuuluu aivan selvään, miten se yhä hätäisemmin +ääntelee kiirehtien pitkin kaislikon rintaa uidessaan, kunnes äkäisellä +kaksois-äännähdyksellä pyrähtää lentoon... + +Sitäpä Antti juuri oudoksuen kuunteli, sillä kukaan ei ole ennen tähän +aikaan telkkiä Haukiperällä häirinnyt. Se on se sama, joka päivällä +kuikkia ajoi lentoon... + +Veri kohahti hänen ohimoihinsa. Painautuen syvemmälle metsään +lähti hän kaartaen pyrkimään rantaan päin. Taas hän seisahtui ja +kuunteli henkeään pidätellen, taas hiipi eteenpäin. Metsän helmassa +oli melkein kokonaan pimeä, mutta Antti oli tottunut silloinkin +metsässä liikkumaan. Hän laski jalan maahan varoen ja tunnustellen +kuin tuntosarvilla, kunnes oli varma, että jalka painuisi pehmeästi +sammaleen. Ja rantaan päästyään siirsi hän varoen syrjään lepän lehviä, +ennenkuin uskalsi astua rannan aukeamalle. + +Mitään ei näkynyt, ei kuulunut. Rauhassa lepäsi siinä öisessä +levossaan järven selkä. Kauempana oli vielä veden kalvossa ikäänkuin +valon häivähdystä, mutta rannoilla oli jo pimeys. Kaislain latvoilla +leijaili jo sumua. Korpi seisoi vahtina rannalla syvänä ja synkeänä, +leppymättömänä, ikäänkuin alati odottaen sitä, jonka varalle se +ainaiseksi oli pukeutunut lohduttomiin väreihinsä. Antin jalan +pelästyttämänä pyrähti lentoon yökiveltään veden rajasta rantasipi, +puhjeten pitkään valittavaan piiskutukseen, joka syyttäen kaikui korven +ilottomassa yössä. Kauempana selällä teki lintu pitkin veden pintaa +lentäessään pehmeän kaaren, kääntyi jälleen lepokiveänsä kohti, saapui +lähemmäksi lyöden yhä harvempaan suipoilla siivillään, kunnes puikahti +paikalleen istumaan. Mutta Antti tiesi, että sillä on joka hermo +jännityksessä, että se on valmis minä hetkenä hyvänsä taas lentoon +pyrähtämään, että se on aina vaaran saavuttamattomissa... + +Varovasti työnsi hän vesille pienen kaksilaitansa, kietoi airot +hangoista riepuun ja lähti soutamaan pitkin pimeätä rantaa äänettömästi +kuin aave. Syvään painoi hän airot veteen, veti tasaisesti vettä +poruuttamatta, nosti aironsa hitaasti ja veti taas. Ja venonen oli +herkkä kuin omatunto, totellen soutajansa pienintäkin viittausta. +Juuri tuosta kaislikon ja avoveden rajasta suuntasi se kulkunsa, ei +niin läheltä, että airot olisivat kaisloja kahauttaneet, mutta ei niin +kaukaakaan, että rannalla seisoja olisi selällä heti väreet nähnyt... + +Antti souteli sinne päin, mistä oli päivällä kuullut airon kolketta. +Ei hän tosissaan itsekään jaksanut mitään vaaraa uskoa, mutta hän oli +oppinut olemaan varovainen. Hän oli kuullut airon kolketta, ja jos +soutaja oli mennyt Vaaralan sivu, niin olisi hänen täytynyt taloonkin +näkyä. Mutta ei ollut näkynyt. Oli siis soutanut niin likeltä rantaa +ja ääneti, ettei oltu voitu talosta huomata. Mutta miksi? Mitä syytä +oli Suomen puolelta kulkijalla näin kulkuansa salata? Tai jos ei ollut +soutanut talon sivu, niin oli vielä tällä puolella, piilossako? Mitä +varten? Et minulta venettäsi piilota. Tarkkaan tunnen joka poukaman ja +kaislikon keskeisen putaan. Kohtahan nähdään... + +Kuin varjo liiteli Antin venhe pitkin rantaa, varovaisesti pistäytyen +joka poukamassa ja kaarteessa, mutta turhaa näytti etsiminen olevan. +Mitään ei löytynyt, ei jälkeäkään kulkijoista. Kauas ulotti Antti +retkensä, mutta samalla tuloksella. Jo käänsi hän kokkansa kotiin, +hiukan lepuuttaen airojansa eräässä kaarteessa, jota hänen hakemaan +kyllästynyt silmänsä ei ollut huolinut ensi näkemällä tarkemmin tutkia. +Nyt teroitti hän katsettaan tarkemmin poukaman perällä olevan kaislikon +kätköön. + +Ruumis sävahti ensin kuumaksi ja sitten kylmäksi. Silmätkö +valehtelivat? Näkyjäkö näkyi? Ei kumpaakaan. Veneen kokka näkyi sieltä +rannalta kaislikon läpi. + +Antti oli aluksi herpautua, mutta tointui ja lipui kuulumattomasti +niemekkeen taa. Hän oli mennyt aivan etsittävänsä kitaan. Mutta miksi +ei kuulunut mitään ääntä? Missä olivat kulkijat? Tulta ei näyttänyt +olevan myöskään, koska ei kajastusta näkynyt. Hiljaa souti hän veneensä +syrjemmälle kaislikkoon, kätki sen sinne ja hiipi maalle. Hengitystään +pidättäen lähti hän korven sysimustassa pimeydessä osoittelemaan kohti +tuota poukamaa, jossa veneet olivat... Antti ymmärsi, ettei ollut oikea +merkki tuo, että oltiin tuletta eikä käyty taloon yöksi, vaikka oltiin +näin lähellä. Synkkänä jo mieli aavisteli. Silmä koetti kuin väkisellä +tunkea pimeyden läpi, tutkiakseen sen aikomukset... + +Hän painautui aluksi syvemmälle metsään, teki siellä kaarroksen +ja alkoi lähestyä kaarteen perukkaa. Metsän loputtua aukesi ranta +vetiseksi luhdaksi, joka syvemmän veden rajassa päättyi tiheään +kaislikkoon. Maan puolelle kaislikkoa oli vedetty sarakkoon kaksi isoa +kolmilaitaa. + +Sen näki Antti pajupensaan suojasta metsän rajasta, mutta eniten +oudostutti häntä se, ettei näkynyt merkkiäkään ihmisistä, ei tulta, +ei ääntä. Lähemmäs vasta hiivittyään huomasi Antti sarakossa jälkien +maalle johtavan... + +Antti kuunteli tarkkaavaisesti mantereelle päin. Ei ääntäkään. Silloin +ryömi hän matalana katsomaan venheitä. Yhdellä silmäyksellä näki hän, +mitä erämiehiä olivat nämä kulkijat. Mutta ei ollut kalamatka mielessä, +vaan tuottavampi toimi, tavaran tasaus väkevämmän voimalla. Ja +airojen merkeistä tunsi Antti, että kulkija oli Soukelon Arhippainen, +soutamassa kotiinsa veristä saalistaan. Nyt ymmärsi Antti päivällisen +savunkin... Arhippaisen nuotio sekin... + +Nuolena painalti hän metsään. Sydän löi haljetakseen ja jalka ei enää +joutanut risun katkeamista varomaan, vaan hän samosi pimeätä korpea +niin että metsä rytisi. Juosten kohosi hän korvesta kunnaan laitaan, ja +näki siinä maakuopassa riutuvan nuotion. Hyvin osasi Arhippa tulensa +salata, mietti hän arvostellen mennessään, hyvin, hyvin, jyskytti veri +ohimoissa, pahoin, pahoin, moitti itseä mieli. + +Kotiin juostessaan ja pahinta pelätessään moitti Antti katkerasti +tyhmyyttään, että oli jättänyt talonsa niin ajattelemattomasti +saamattoman vanhuksen ja vaimon haltuun. Ja kun hän jo oli +puolimatkassa, säväytti uusi itsesyytös sydäntä niin, että karmea +kirous purkausi huulilta: hän oli aseeton, eikä ollut hoksannut +puhkaista reikiä vainolaisen veneisiin. Se oli myöhäistä nyt, sillä +kotiin täytyi päästä. + +Vihdoin pääsi hän rantapolulle ja sitä myöten paikkaan, josta +päiväiseen aikaan tiesi kotinsa näkyvän. Ei ainakaan tulta ja tulipaloa +näkynyt. Hiukan sai Antin mieli edes siitä tyydytystä. Toivo virisi +mielessä ja reuhtoen astui hän kotiaan kohden. + +Hän saapui koti-aidan taakse. Kaikki näytti olevan hiljaa ja +rauhallista kuin satoja kertoja ennen yöllä eräretkeltä kotiutuessa. +Hän asteli jo varmemmin, mutta ihmetteli hiukan itsekseen Halli-koiran +vaiteliaisuutta. Mutta pyörähtäessään tuvan nurkan ympäri solasta +pihaan mennäkseen, ei hän enää tuota ihmetellyt, sillä koira makasi +siinä solalla karvat pystyssä, mutta nuoli kylkiluiden välissä. Se oli +kuollut siihen käppyrään aivan kuin olisi makuusijalle kolkattu, eikä +ollut luultavasti suurta ääntä päästänyt. Olisihan Anttikin sen silloin +tyynessä yössä kuullut... + + +III. + +SUTENA SUKUNSA PUOLESTA... + +Kun Antti oli painanut oven jälkeensä kiinni ja Helena sen salvannut, +jäi hän hetkiseksi huolestuneena käsi salvan päälle seisomaan. Oikeinko +se Antti todellakin vaaraa varoi... + +Helenaa värisytti ja aivan vaistomaisesti kävi hän nurkassa taljalla +uinuvaa pojuaan kohentamassa. + +Vaari painoi luukun kiinni, pani senkin salpaan ja sytytti liedestä +päreen, joka pihdissään alkoi ritisten palaa, savupillikkeitä +pihkapaikoista puhallellen. Päresoiton epäselvässä valossa tuntuivat +tuvan seinäin yläosat ja pikimusta katto kohoavan korkeiksi ja +kiiltävässä mustuudessaan kammottavan juhlallisiksi holveiksi. +Tupa tuntui kuin vuoren sisukselta, jonne ei kuu kuulunut eikä +päivä päässyt. Vaari meni pöydän päähän istumaan, Helena askarteli +karsinanpuolella. + +Vaari oli Helenasta aina ollut hiukan kolkko mies, vähäpuheinen +ja karu. Vielä vanhoillaankin oli hänen vartalonsa melko suora ja +voimakas, mutta hartiat olivat jo kumarassa. Tukka oli tuuhea ja +valkoinen, mutta kulmakarvat olivat vielä säilyttäneet tummuuttaan. +Silmät olivat kuten aina olivat olleet, mustat ja katse terävä. +Mustaverinen oli vaari, ja niin oli Anttikin, kuten useimmat muutkin +tämän kulmakunnan kansasta, mitä Helena oli niitä nähnyt. Hänestä, +joka oli lännempää vaaleamman kansan tyttäriä, se oli outoa. Mistä +lienevätkin nämä tänne kulkeutuneet? + +Nuorena oli vaari mahtanut olla komea mies, kuten oli Anttikin. +Kun Helena vilkaisi vaariin pöydän päässä ja näki hänen jäntevät +käsivartensa, uskoi hän todeksi sen, mitä hänestä oli kerrottu, +ihailevat kertomukset hänen voimansa näytteistä. Oli kerrottu muutakin, +oli mainittu, miten vaari oli nuorempana aina tarttunut mieluummin +keihääseen kuin kuokkaan, saanut miehiä mukaansa retkille, joilta eivät +kaikki palanneet, ja väliaikoina halusta retkeillyt pyyntimatkoilla, +tai pajassa mäen rinteessä, polttanut Haukiperän malmia raudaksi ja +siitä ilolla teräaseita takonut. Mutta lapion teki seppä huonon, kuokan +vielä huonomman, kirveen jo paremman, keihään ja nuolen kärjen aivan +erinomaisen. + +Arasti vilkaisi vaimo seinälle pöydän yläpuolelle, jossa Antin tappara +ja muut aseet olivat kahvissa. Ja sitä tehdessään hän säpsähti... + +Ukkokin oli kohottautunut puoleksi pöydän varaan ja katsoi hänkin +seinälle. Mutta hän ei näyttänyt katsovan poikansa eikä omaa asettaan, +vaan tuijotti tuonne yhä ylemmäksi, aivan katon rajaan, jossa nokinen +ja ruostunut kirves vietti virattomia päiviään. Helena tiesi, että se +oli isoisän, sen ensiksi tänne tulleen kirves. Ja aivan kuin pojan +kutsua totellen, kirposi seinästä vanha puunaula ja päästi varastaan +kirveen kolahtaen lattialle... + +Sydänalaan koski kipeästi säikähdys, koski Helenaan, koski vaariinkin. +Ukko hyppäsi seisomaan, otti kirveen käteensä, ja jäi kalpeana sen +terää koettelemaan. Sitten lysähti hän väsyneenä taas istumaan, pannen +kirveen pöydälle ja painaen pään käsiinsä... + +-- Vainajatko lienevät liikkeellä? kuului hän itsekseen jupisevan. + +Ukko oli ollut koko päivän omituinen. Kun Antti oli äsken lähtiessään +hänelle jotakin sanonut, ei hän ollut vastannut, vaan katsonut Antin +sivu kuin johonkin kaukaiseen, silmissä uneksiva ilme. Nytkin kohotti +hän päätään tuijotellen päreen lekuttavaan valoon ja liikutellen hiljaa +huuliaan. + +Lehmisavulta kuului kellon kalahdus. Halli murahteli pihalla, mutta +vaikeni taas. Hienosta hiekan pirinästä ymmärsi Helena sen siirtyvän +pihalta solalle, tavalliseen makuupaikkaansa... Kumma kun ei Antti +ollut ottanut sitä mukaansa? Oliko pelännyt tarpeetonta haukkumista ja +siksi mieluiten mennyt yksin? Kauan se nyt siellä viipyykin, vaikka ei +ole rantaan kovin pitkästi... + +-- Helena, lausui ukko oudolla äänellä, etkö kuule askeleita? + +-- En kuule mitään, isä. + +-- Minä kuulen. Tuolta ne tulevat järveltä päin. Ne koettavat hiipiä, +mutta korvani erottaa ne kuitenkin. Älä sinä kuitenkaan mitään pelkää, +älä itsesi, poikasi, äläkä Antin puolesta. Ei teille mitään tapahdu. +Minä tiedän sen. Isä-vainaja on liikkeellä, ja minun on maksettava +eräs häneltä maksamatta jäänyt velka... Mitäpä se muuten olisi minulle +kirvestä käteen lähettänyt... + +Aivan jäykistyneenä kauhusta kuunteli Helena vanhuksen puhetta. + +-- Kiesus avita, ukko, mitä te puhutte? sanoi hän kalpeana. Älkää +pelottako... Anttikin kun on poissa... + +-- Isä-vainaja hänet pois lähetti, sillä siinä oli pelastus. Jos olisi +jäänyt tänne, olisi tuho tullut, mutta niin ei ollut sallittu. Ei, vaan +hänestä nousee uusi suku, jonka veristä on jo koston himo lieventynyt. +Meillä se palaa hautaan saakka... Saa se häneltä lieventyä, sillä +hänhän onkin vainolaisen naisen lapsi. + +Helena ei ollut koskaan nähnyt anoppiaan, eikä hänestä paljon +kuullutkaan, sillä hän oli kuollut Antin syntyessä. Sen hän tiesi, +että hän oli ollut rajantakaisia. Kauhulla kuuli hän ukon jatkavan +muistelmiaan: + +-- Soukelon Arhippaisen, sen rosvon sisar, kaunokainen. Ei tullut +mieluusti, mutta tuleminen oli. Ja rakkaaksi suostui lopulta, taivutti +ylpeän niskansa. Ja sovintoa olisi hän tahtonut, mutta ei saanut +aikaan. Yhä suuremmaksi paisui riita, kun raukkani kuoli... Ja niin +kauan kuin hammas pystyy, hijoo vanha Arhippainen kostoa, eikä lepy, +ennenkuin luut valkenevat. Tuoresta sillä onkin taas koston syytä, +sillä hänenhän se taisi olla poikia se Antin käteen ampuja... + +Koira ulkona kohotti päätään ja puhkesi ulvomaan matalalla ja +valittavalla äänellä. Sitten se taas vaipui hiljaisuuteen, silloin +tällöin vain murahdellen. + +Äkkiä se kiljahti, mutta vaikeni taas heti, solan hietikossa hiukan +peherrellen. + +-- Se on varmaankin Antti, ilahtui Helena sanomaan, kun kuuli ulkoa +askeleita. Hän kiiruhti avaamaan ovea. Raivoisena karkasi silloin ukko +pystyyn: + +-- Älä avaa! kiljaisi hän. + +Mutta se oli jo myöhäistä. Salpa oli poissa ja voimakas käsi tempasi +ulkoa oven auki. Samassa syöksyi sisään pitkä, hamppupaitaan puettu +mies, harmaa parta hulmuten. Suoninen käsi puristi kirvestä. Kirkaisten +kaatui Helena pyörtyneenä maahan, pieni poika yltyi nurkassa pelon +parkunaan. Ovesta näkyi miesjoukko, jolle harmaaparta käskevästi huusi: + +-- Pian tavarat aitasta. Ainoastaan paras otetaan, jos sitä mitä tässä +hiirenpesässä onkaan. Minä kyllä nämä hoidan, ja onhan minulla tämän +vanhan Vaaralan kanssa tilikin tehtävä... + +Kiireesti poistuivat miehet. + +-- Surmillesi tulit vihdoinkin, sanoi silloin vasta Vaaralan ukko. +Hänen äänessään oli kaamean pilkallinen sointu ja suu vetäytyi +ikäänkuin nauruun. + +-- Jo sinua odotinkin, lisäsi hän; isä-vainaja äsken pudotti tuolta +seinältä käteeni vanhan sotakirveensä, ja joka kerta kun se liikahtaa +itsestään, menee joku sukuni vihollisista manalle. + +Arhippa tuijotti vihamieheensä ikäänkuin ahmien hänen näköänsä. +Kuullessaan hänen hyytävät sanansa, liikahti hän levottomasti ovelle +päin. + +-- Joko pelottaa! kysyi heti Vaarala pilkallisesti. Ja ikäänkuin +jotakin suunnitelmaa toteuttaakseen syöksähti hän samalla vastustajansa +kimppuun. + +Mutta tämä vielä voimiltaan paljon häntä notkeampana väisti helposti, +joutuen kuitenkin tällä liikkeellään peräpuolelle tupaa, Vaaralan +päästessä oven suuhun. + +-- Risti silmäsi, Arhippa, pilkkasi tämä taas; ellet taivu apua +huutamaan, niin olet mennyttä miestä. Ruma on tosin lankoansa tappaa, +mutta täytyy, sillä muuten ei tule ikänä rauhaa tälle salolle. Ja nyt +se on itse kantakettu nitistettävä. Oikein on kuin karhun tappoon olisi +tässä joutunut. + +Arhippa seisoi kalpeana, kuunnellen ylpeätä puhetta. Häntä aivan +herpaisi sen luonnoton rohkeus, sillä olihan ukko ja vaimo pienen +lapsen kanssa aivan heidän vallassaan. Vilahtipa mielessä lamauttava +ajatus tuon miehen suvun ainaisesta etevämmyydestä... + +Oli kuin olisi Vaarala osannut lukea hänen ajatuksensa. + +-- Yksikään sinun miehistäsi ei tältä retkeltä palaa, ja sille ei voi +mitään. Tuossa on sinulle läksijäiset... + +Vaarala heitti äkkiä kirveensä kohti vastustajansa päätä, niin +äkkiarvaamatta, ettei Arhippa ehtinyt väistää. Kirves sattui otsaan, +mutta vain hamara, ja huumautuneena vaipui mies alas. Mutta sammumaton +viha piti voimia yllä ja hän ehti vastata samalla teolla. Ammottavan +haavan iski kirveen terä Vaaralan rintaan... + +Tuo tumma, aavemainen ukko horjahti, oli kaatua, mutta vimma ei +sallinut hänenkään murtua. Hän syöksyi käsiksi vastustajaansa, +kirousten puristuessa hänen huuliltaan. Ja äskeisestä iskusta vielä +huumautuneen Arhipan painoi hän alleen, puristi vasemmalla kädellä +kurkusta, hapuili sivultaan puukkoaan, sai sen, kohotti ja iski +alkuihmisen koko ihanalla koston nautinnolla sen vihamiehensä rintaan... + +Arhipan kuolinhuuto kuului tuvasta pihalle ja aitoissa ryösteleväin +miesten korviin... Pahaa aavistaen riensivät he paikalle. He saapuivat +ovelle parahiksi kuulemaan kuolevan Vaaralan vahingoniloista sanaa: + +-- Ja Antti tappaa loput... + +Turhaa oli häntä enää iskeä, sillä hän oli kuollut. Mutta kuoleva +Arhippa virkosi viime voimillaan varottamaan: + +-- Heti paetkaa, älkääkä polttako enää. Antti on poissa ja näkee, jos +tulen teette. Tuho tulee. Menkää rantaan, viekää vene, ettei pääse +takaa ajamaan... me emme kestä heidän edessään... älkää naista ja lasta +tappako... + +Karjalaisen raakaan, mutta herkkään mieleen vaikutti suvun vanhimman +äkillinen kuolema herpaisevasti. Kiireesti rupesivat he saalistaan +kokoamaan. Potkaisten Helenaa kylkeen kysyi eräs: + +-- Missä miehesi? + +-- Rasilla, vastasi aivan älyttömäksi tyrmistynyt Helena, joka +kuitenkin ymmärsi salata sen, että Antti oli mennyt rantaan. + +-- Koska saapuu? + +-- Huomenissa lupasi. + +-- Nouse! + +Helena totteli, rientäen suojaamaan lastaan, joka oli kyyristynyt +nurkkaansa pelosta halvautuneena. + +-- Joudu matkaan, ja ota lapsesi. + +-- Armahtakaa! + +Mies heristi keihästään. + +-- Ei armahdeta tämän enempää, ja harvinaista on näillä retkillä +tämäkin. Mutta kun ukko tuossa kielsi tappamasta, niin henki jääköön, +mutta matkaan lähdet... + +-- Koetetaan perillä, lähteekö ruotsin naisesta yhtä pulska poika kuin +täti-vainajastamme, joka oli Anttisi äiti... + +Keihään tyvellä tuuppien pakoitettiin Helena lapsi sylissä kulkemaan +edellä. Rantaan mentiin. + +-- Montako teillä on venettä? tivattiin taas Helenalta. + +-- Tämä ainoa vain, vastasi Helena, rannalla olevaa kolmilaitaa +osoittaen. + +-- Valehtelet, miten nuottaa vedätte? + +-- Kaksi oli, mutta toisen poltti ukko äsken naulat saadakseen, että +uuden olisi tehnyt. + +-- Totta taitaa puhua, vahvisti nyt eräs karjalainen; kuopan luona oli +vene veistoksella... + +Vene lykättiin vesille, siihen istutettiin Helena ja lapsi, ja siihen +mahtuivat myös karjalaiset, joita nyt oli enää vain viisi. Kiireesti +lähtivät he soutamaan veneilleen. Epätoivo sydämessä ajatteli Helena +vain yhtä ainoaa kysymystä: miten pelastua?, aina siihen epätoivoisena +vastatakseen: ei mitenkään. + +Yö oli nyt kohta puolessa. Karjalaiset, jotka tekonsa tehtyään ja, +kuten luulivat, Antin ainoan veneen vietyään, tunsivat itsensä melko +varmoiksi, eivät nyt suurin välittäneet kulkuaan salatakaan, vaan +pyrkivät pitkin vedoin kohti vene-kaarrettaan. Vaitiollen kuitenkin +soudettiin, kunnes perämies sanoi: + +-- Sinne jäi Arhippainen verivihollisensa viereen. + +-- Sinne jäi. Mielellään kai Antti hänet isänsä viereen hautaa. Onhan +siinä edes hiukan lohdutusta. + +-- Ne olivat kiinteitä miehiä, nuo kaksi. Eivät unohtaneet. Mutta +surmakseen kai se isä sinne niin himoitsikin. Olisi rauhassa sivu +soudettu, kuten ensin aiottiin, niin eheinä oltaisiin. Kun tulikin +tuohon kaarteeseen mennyksi. Siinähän se isä taas kostoon yltyi, sillä +sanotaan hänen ja vanhan Vaaralan siinä nuorena kerran tavanneen... On +hyvä, että Antti ei ole aivan kintereillä. + + +IV. + +VAINOLAISTA ETSIMÄSSÄ... + +Nähtyään koiransa kuolleena ymmärsi Antti heti mitä oli tapahtunut. +Ensin vaati koston himo ryntäämään suoraan, mutta sitten heti +metsäihmisen vaisto sai oman hengen rakkauden elpymään. Välähdyksenä +selveni hänelle, kuinka järjetöntä olisi ollut hänen aseetonna +syöstä vainolaisten keskelle. Kuoleman hän sieltä olisi saanut ja +siten riistänyt perheeltään sen ainoankin tuen, mikä sillä oli vielä +jäljellä jos se oli enää elävien joukossa. Ja tuossa samassa tajun ja +ajattelun välähdyksessä kerkesi hän huomata senkin, kuinka edullista +oikeastaan oli hänen asemassaan, ettei hän ollut joutunut tuonne tupaan +piiritetyksi, sillä mistään tehokkaasta puolustuksesta ei tietenkään +olisi voinut olla puhetta. Parempi oli hänen toimia saartolinjan +ulkopuolella. + +Kärppänä painui hän siis takaisin tuparakennuksen varjoon, kuunnellen +henkeään pidätellen. Jo heti oli hän mielessään paikan äänettömyyttä +ihmetellyt, eikä nyt, kun sitä yhä jatkui, voinut pidättää itseään, +vaan läksi matalana hiipimään solasta pihalle. Kun sielläkään ei +näkynyt mitään, siirtyi hän varovasti pitkin matalaa kivijalkaa tuvan +ovea kohti. Hän ei huomannut muuta väkivallan merkkiä kuin aitan oven +auki; tuli portaille, siitä pimeään etehiseen; siitä pimeään tupaan, +sillä päre oli aikoja sitten palanut. Astuttuaan tupaan kompastui hän +johonkin pehmeään, kosketti sitä kädellään, satutti kätensä johonkin +niljakkaan, ja ymmärsi kaikki. + +Hän ei huutanut eikä valittanut, mutta hänen kurkkuaan kuivasi ja hänen +täytyi nieleskellä alinomaa, ikäänkuin jotakin ahdasta ja raskasta alas +painaakseen. Horjuen, tuntien omituista heikkoutta jaloissaan meni +hän liedelle, ja puhalsi sen hehkuvista hiilistä päretikkuun valkean. +Silloin hän jo näki kaikki. + +Hän meni isänsä ruumiin ääreen ja kumartui ukkoa katsomaan. Olisi +luullut vihan vimmassa kuolleen kasvoilla näkyneen joitakin juuri +kuoleman edellä tapahtuneitten ankarain sielullisten liikutusten +jälkiä, mutta ei; ukko oli rauhallinen, jopa tyytyväisen näköinen. +Käsi puristi vielä lujasti puukon vartta, eikä hellittänyt siitä +vielä silloinkaan, kun Antti, kiskaisten puukon haavasta, nosti hänet +penkille. Sitten kääntyi hän katsomaan ympärilleen, silmissä suorastaan +avuton kauhu. + +-- Missä Helena ja lapsi? + +Kauhistuttavana jysähti nyt tämä kysymys hänen mieleensä. Ruumiitten +löytö oli äsken lyönyt hänet niin turraksi, että kaikki henkinen +toiminta oli ikäänkuin pysähtynyt, mutta päreen valossa ympärilleen +katsottuaan oli hänelle heidän poissa olonsa äkkiä todellisuutena +esiintynyt. Hän tuijotti hurjasti ympärilleen ja juoksi etehiseen, hän +ei enää vaaraa varonut, vaan juoksenteli ympäri pihaa, käheällä äänellä +rakkaitaan huudellen. Mutta huuto kaikui tyhjään yöhön, raskaassa +ilmassa ei kaikukaan vastannut, ja merkkiäkään ei ilmennyt onnettoman +hätää huojentamaan. + +Äkkiä seisahtui Antti taas, mietti hetkisen ja juoksi sitten tupaan. +Hän oli kuin peto, jonka penikat oli ryöstetty ja joka nyt vainuaa +ryöstäjän jälkiä. Uudelleen tulen viritettyään näki hän, miten kaikki +oli tapahtunut, huomasi perheensä joutuneen yllätyksen uhriksi. Sitä +vain hän ei ymmärtänyt, miksi ei oltu taloa poltettu ja elikoita +surmattu, kuten aina oli tapana ollut voitolle päässeen. Hänen +huudoistaan säikähtyneinä tormailivat elikot tuolla pitkin tanhuata. +Senkin ymmärsi hän nyt, että Helena ja lapsi olivat ryöstäjän hallussa. +Vaikka hänen sitä ajatellessaan posket paloivatkin kuumasti ja uuden +onnettomuuden näky avautui mieleen, tunsi hän kuitenkin jonkunmoista +mielihyvää siitä, että kaiken todennäköisyyden mukaan edes hengissä +olivat. Ja siitä samasta ajatuksesta, ettei kenties vielä kaikkia oltu +menetetty, sai hän myös voimia ruveta asemaansa järjellisesti pohtimaan. + +Hän älysi, että hänen oli pienintäkin seikkaa myöten käytettävä +hyväkseen ne mahdollisuudet, jotka tarjoutuivat hänen käytettävikseen +perheensä pelastamiseksi. Yksin ollen ja voimatta toivoakaan apua +muualta täytyi hänen koettaa voittaa viekkaudella vihollisensa, niin +kauan kuin se on hänen saavutettavissaan; jos se pääsisi painumaan +kovin syvälle rajan toiselle puolelle, saattaisi Helenakin olla ijäksi +mennyttä. + +Ja erämaan asukkaan metsästäjä-vaistot virkosivat kokonaan ja hän +ryhtyi valmistautumaan retkelleen kaikella sillä viekkaudella, minkä +turvaton ja vaaran-alainen elämä oli jo syntymästä hänen veriinsä +istuttanut. Hän ei syöksynyt valitellen salolle onnettomuuttaan +ilmoille huutamaan, vaan hän rupesi lujittamaan jalkineittensa pauloja, +otti seinältä nuolet ja joutsen, tarkasti jänteen, koetteli terää, +pisti pienen kirveen vyöhönsä, haki konttiinsa evästä, otti tulukset +taskuun, ja meni päästämään karjansa pihanurmikkoon. Sinne lukitsi +hän sen tukkien sola-aukot joka puolelta. Palattuaan tupaan nosti hän +Arhippaisen toiselle penkille isänsä viereen, lukitsi oven ulkoa ja +ottaen keihäänsä sauvakseen läksi kiiruhtamaan rantaan. Veneellä oli +vainolaista ajettava ja tie pesälle löydettävä... + +Rantaan mennessään ei Antti unohtanut varovaisuuttaan, ja katui +ankarasti äskeistä huutoaan. Parempi oli, ettei vainolainen tiennyt +vainottu olevansa, vaan luuli elävänsä turvassa kaikilta vaaroilta. +Silloin oli hyvä sopivalla hetkellä iskeä niin että asia ratkeaisi. +Ja sen täytyi ratketa. Antti tiesi olevansa sitkeämpi, väkevämpi ja +viekkaampi kuin yksikään noista; niin oli isäkin ollut ja niin oli +hänkin. Aina oli voitettu ja totuttu voittamaan, sillä ainoastaan +voittoon sisältyi elämisen mahdollisuus näillä perukoilla, olipa +sitten kysymys eläimistä, ihmisistä tai luonnosta. Jos tuli yksikään +todellinen tappio, niin oli hukka edessä. Olemassa olosta riiteli +täällä jokainen elävä olento... + +Aamu alkoi hiukan kajastaa, kun Antti saapui rantaan, mutta kajastusta +oli jo himmentämässä uhkaava pilven lonka, joka oli nousemassa idän +taivaalle. Oli kuin olisi tämä hiottava ja raskas onnettomuuden päivä +tahtonut tehdä täydellisen puhdistuksen ja salaman tulella kuluttaa +pois ne veren merkit, joita se oli nähnyt ihmisten jälleen toisiinsa +iskevän. Salaman isku oli Antille myöskin se huomio, että hänen +veneensä oli viety. + +Hän rupesi ymmärtämään vihollisen varovaisuutta, mutta huomasi siitä, +että se tuskin tiesi hänellä olevasta pikku veneestä. + +Suoraan oikaisi hän metsään ja läksi juoksemaan tuonne ennen mainittuun +kaarteeseen. + +Sinne saavuttuaan näki hän sen tyhjäksi. Lintu oli jo lennossa hyvässä +matkassa. Sarakossa vain näkyi kaksi vakoa veneitten jäljiltä. Antti +meni lähemmäksi katsomaan ja huudahti ilosta: vedessä sarojen välissä +keinui jo puoleksi uppoamassa Helenan päänauha. + +Tuossa tuokiossa oli hän omalla veneellään ja sijoittautui +keskiteljoille soutamaan. Airon lujuus ei ollut suunniteltu hänen +intonsa vertaiseksi, vaan taipui luokkana hänen soutamaan lähtiessään. + +Mutta kaukana jo souteli vihollinen. + +Kun se äsken vielä oli ollut Vaaralan kohdalla ja vaimentaen sountiaan +kuin pahan omantunnon käskemänä, vaikka luulikin vihollisen olevan +kaukana, koetti siltä siltikin piilotella, kajahti äkkiä yössä Antin +käheä huuto: + +-- Hele-e-ena-a-a! + +Kuin puukon pistämänä syöksyi Helena teljoiltaan, jossa hän istui +soutamassa, mutta samalla tunsi hän myös kylmää terästä kurkullaan. +Avunhuuto tukahtui kurkkuun, jääden sinne pakottavaksi tuskaksi. Mutta +sen täytyi jäädä, sillä tuossa oli puukko valmiina myös pikkupojan +varalta ja katse uhkaavana ikäänkuin sanomassa: jos äänen päästät, niin +henki... Nöyränä kumartui Helena soutamaan ja suuret kyyneleet valuivat +hiljaa pitkin hänen poskiaan. Vaitiollen katsoivat julmat miehet hänen +itkuaan, mutta eivät paljoa säälineet. Tämä oli heille ja tälle ajalle +tavallista... + +Kun oli päästy loittonemaan, niin jo naurahti Helenan veneen perämies: + +-- Susi kaipasi naarastaan ja pentuaan. + +-- Ja huuteli, mutta turhaan huusi; otettu se nyt on täti-vainajan +sijainen... + +Jo kurotti eräs kätensäkin Helenaan, mutta toinen, sorea ja vaitiollen +souteleva karjalainen esti. Kiire oli kuljettava, sillä kauas piti +ehtiä, ennenkuin uskalsi ensimäistä levähdystä pitää. Kun oli ollut +kuusi miestä ja vain kaksi venettä, oli kulku käynytkin nopeasti, mutta +nyt kun oli kolmaskin vene kuljetettavana, oli se hitaampaa. Saaliilla +raskaasti lastatut veneet kulkivat sitäpaitsi melko syvällä, joten +ei auttanut kaikkialla suorimpia paikkoja valita, vaan täytyi hiukan +mutkitellen kierrätellä. + + +V. + +KOHTAUS PEURAKOSKELLA... + +Yön ja päivän matkan päässä Vaaralasta reittiä ylöspäin kapenivat +vedet joeksi, joka koskina kuohahteli paikoitellen hyvinkin jyrkkien +kallioiden välissä. Se oli kuitenkin siksi syvä, eikä liian vuolas, +että köyden avulla saattoi vetää veneet virran niskaan. Siitä aukeni +taas eteen aava ja autio Parvaselkä, jonka keskelle luoja aivankuin +huvikseen oli heittänyt pienen, korkeakallioisen saaren. + +Tuossa äsken mainitussa joessa oli koski, jota sanottiin Peurakoskeksi. +Sen alla suvannossa kohosivat rantakalliot korkeiksi ja jyrkiksi, niin +että veden rantaan ei ollut siellä yrittämistäkään. Vasta juuri kosken +alla madaltui ranta niin, että jalka sai sijaa. Tuolla kuilussaan +virtasi joki synkkänä kuin manalan virta, puhjeten tuontuostakin +suurille, tummille "häränsilmille". Kallion koloon sinne tänne eksynyt +tuomi tai koivu ponnisteli urhokkaasti kohti yläilman valtaista valoa, +vihreydellään somasti paikkaa pukien. + +Usein ei paikan yksinäisyyttä häiritty, vaan rauhassa sai kuikka, +koskelo ja pilkkasiipi-telkkä tässä tummassa suvannossa kalastusta +harjoittaa. Hurjan temmellyksen paikaksi joutui se keväisin, kun +Parvaselän jääjoukot vinhan kevättulvan tuomina johtautuivat +Peurakosken nielusta kuin ahtaasta solasta, josta ei olisi mahtunut, +mutta täytyi. Kun suvanto oli lyhyt ja sen alapäässä heti alkavan +kosken niskassa saari ja hyvin ahdas väylä, sulloutuivat jäät, +kaatuneet puut ja muu niiden mukana kulkeutunut pärtö suvannossa +jyskäväksi, paukkuvaksi, kirahtelevaksi ryhmäksi, joka oli kuin luonnon +antama kamala esimerkki todellisen ahdistuksen vaikeudesta. Ainoastaan +paksuin sydänjää, lujin hongan runko sai siinä säilytetyksi edes +jotakin haamua entisyydestään, mutta kaikki heikko ja vähäpätöinen +jauhautui olemattomiin. Mutta luonto tiesi pääsyn. Sinne armotta +ahtamaansa ja vaivaamaansa joukkoa nosti se tuuma tuumalta yhä +ylemmäksi, kunnes päällimmäisinä olevat hennoimmat ainekset jo kallion +reunoja luulivat hiipovansa. Ja niin koetti vihdoin vapautuksen hetki; +huumaavalla jyrinällä ja paukkeella lähti jääjoukko vyörymään yli +saaren ja alempana madaltuvien rantojen, nyt vuorostaan mahtavana +kaikki alleen lannistaen... + +Tämä joen kohdalta jokseenkin leveä, vesistöjä erottava maakannas oheni +kauempana mantereen rannassa kapeaksi harjanteeksi, joka oli kuin +kämmenen reuna kahden valtavan veden välillä. Mutta harjanne oli niin +korkea, ettei isompaa venettä voitu miesjoukotta siitä yli haalata, +saatikka sitten lastissa olevaa, ja niin jäi luonnon oma väylä, vaikka +olikin koskinen, yleisimmäksi kulkutieksi. Ja jos olisi joku asettunut +vahtiin Peurasuvannon kallioille, kun siitä kulkue raskaasti ponnisteli +ylös vastavirtaa, niin olisi hän voinut lähettää nuolen tuolta kallion +reunalta, kituvan katajan takaa, melkeinpä kohtisuoraan kulkijan +päälakeen... Menneinä aikoina se teko oli varmaan usein tehtykin, ellei +suvannolla soutaja huomannut lähettää muuatta joukosta maitsekin... + +Peurasuvannon suunta oli suoraan idästä länteen. Ihmeellinen oli näky, +kun auringon laskun aikana saapui koskea alas. Oli kuin olisi laskenut +sulavaa kultaa myöten itse ijankaikkisen valon ahjoon, joka tuolta +suvannon alta vastaan loisti joen uoman täyteisenä ovena. Kimallellen +hyppelivät tuossa valossa hyrskyt, vene keinui kuin pehmeillä +patjoilla, ja kovissa kohdissa tunsi kulkeva sitä pyhää hätää, joka +lienee tunnettava kuoleman edessä senkin, joka uskoo autuaasti +kuolevansa. Ja kun kalliot suvannolle saavuttaessa yhä kohosivat, +muodostuen alempana siksi portiksi, josta aurinko loisti ijäisyyden +ihanana valona, saattoi mustalla virralla sitä kohti keinuessaan +uneksua, että oli löytänyt unholan virran joka päättyi autuuden +valtamereen... + + * * * * * + +Hyvin tunsi Antti nämä seudut, tunsi kalliot, kosken, Parvaselän, tunsi +saarenkin kaukana selällä. Ja sitä muistaessaan tunsi hän kipeätä +pistosta ja mielenliikutuksen karvasta ailahtamista sydämessään +ja samalla heikkoutta; mutta luonnollisena vastavaikutuksena +tuosta terästyi taas mieli entistä voimakkaammaksi ja kostonhimo +kiihkeämmäksi... + +Ruvetessaan soutamaan oli hänellä suunnitelmansa ainakin osaksi +selvillä. Hän ei halunnut ilmoittaa viholliselleen ajavansa sitä takaa +ennenkuin Peurakosken suvannolla, mutta sinne oli hänen jouduttava +ennen kuin sen. Ja se olikin hyvin mahdollista, sillä hän voisi +keveällä kaksilaidallaan päästä oijustamaan poikki kannasten ja kapean +Peuraharjun, sekä olla jo sopivassa paikassa Parvajärvellä vahdissa, +jos Peurakoskella ei hyvin kävisi. Hän otaksui karjalaisten kulkevan +yhtämittaa koko tämän yön ja vuoroin levähtäen seuraavan päivänkin, +aikoen kunnolleen yöpyä vasta vanhassa yöpaikassa Peurakosken niskassa, +ellei mikään häiritsisi. Ja juuri tuon rauhassa yöpymisen tahtoi Antti +estää, sillä palava pelko ja raivo sai hänet kuvittelemaan jatkuvaa +onnettomuutta kohdalleen. Mutta vaaraa tunteva hermo ei laukea +himokkaaksi ja veri ei pääse luvattomille teille sillä, jonka täytyy +pelätä henkeänsä. Mutta ennen Peurakosken yöpaikkaa ei tarvinnut pelätä. + +Ja piilossa pysyäkseen poikkesi Antti soutamaan omia ruohoisia +oijusväyliään. Yhä kirkkaampana kuvastelihe veneen virissä nouseva +päivä. Ukkonen, joka vielä äsken oli uhkaavana hymissyt päivän nousun +taivaalla, oli hetkeksi rauennut taivaan rannan taa, odottamaan +sopivampaa ryntäyksen hetkeä. Ja tuosta innostuneena oli päivä ruvennut +ikäänkuin entistä kirkkaammaksi, muutamassa hetkessä karkoittaen yön +merkit. Lahtien pohjukoissa viipyvät sumuhunnut kukisti se yhdellä +ainoalla valtijakatseellaan, aamun viileätä neitosta koetti se saada +lämpenemään intohimoisilla syleilyillä, yhä uudelleen yrittäen kuin +väsymätön rakastaja, joka ei heitä, ennenkuin neito autuuden hurman +valtaamana hänelle antautuu. Mutta antaumuksen hetkellä, kun se muuttuu +aamusta päiväksi, aavistuksesta todeksi, neidosta naiseksi, se sulaa +kyyneliin, itkien tyyntä ja koskematonta menneisyyttään, ja kyyneleet +jäävät helmiksi maan päälle... + +Mutta aamun kauneutta ei ymmärrä mies, jonka sydän on musta ja +synkkä kuin yö; yksi ainoa ajatus on hänen sielunsa herra: vaimon ja +lapsen pelastaminen ja kosto. Hänen alkuperäinen luontonsa nauttii +suunnattomasti tästä ajatuksesta, ehken enemmän vielä sen jälkimäisestä +osasta. Olihan luonnollista, että hän pelastaa Helenan, ja hänen +onnensa ei ole sen johdosta taas tunteva rajoja, mutta sen jälkeen +seuraava kosto on, niin hän tunsi, kuin huumaava juoma, jonka tuottama +humala on autuaallinen. Kun hän äsken tuvassa oli tuntenut veren hajun +ja satuttanut kätensä isänsä veriseen ruumiiseen, oli hän syttynyt +sammumattoman vihan paloon. Mikään eläväksi tullut kristillinen rakkaus +ei ollut päässyt häneltä tätä tunnetta hillitsemään, vaan paloi se +kiihkeänä ja voimakkaana, joka uudesta tilaisuudesta virikettä imien. +Ja hän sisällytti tähän tunteeseen sen rikoksen mahdollisuudenkin, +jonka alaisena hänen vaimonsa ja lapsensa oli, suunnitellen +rangaistuksensa määrän sen mukaan kuin se jo olisi tapahtunut. +Tuon rangaistuksen määrää ei muuten voinut paljon suunnitteluilla +määritellä, sillä erämaan rangaistus oli yleensä kuolema; Antin isän +kuolema, vaikka hänen surmaajansakin oli jo henkensä menettänyt, oli +perustana sille vaatimukselle, joka on aina ja kaikkialla ollut erämaan +laki: silmä silmästä ja hammas hampaasta. + +Mikä ihana näky: saarisena avautuu aamun kirkkaudessa eteen siintävä +selkä, tuskin huomattavasti tuulen virissä karehtien. Lehväiset saaret, +jotka näyttävät kohoavan veden kalvosta kuin unelmat, tuntuvat keinuvan +onnessaan. Kaarteissa avautuvat valkoiset hietikot, jotka aallon +helkkä kirjailee uusiin hienoisiin uriin joka päivä, ja edustalla +valmistautuu kaislikko taas aallon käskystä keinumaan. Katse siirtyy +rauhoittuneella nautinnolla viheriöivästä levähdyspaikasta toiseen, +yhä kauemmaksi, kunnes se vihdoin uppoutuu kaukana siintävien vaarojen +sineen. Mutta tuossa vasemmalla kohoutuu harjanne jo rannasta jyrkkänä, +pukeutuen juureltaan tiheään lehtimetsään, mutta harjaltaan muuttuen +komeaksi kelohongikoksi. Metsävalkean tuli on aikoinaan keskeyttänyt +elämännesteen juoksun petäjän tiehyeissä ja muuttanut sen juurikuivaksi +hongaksi; sade ja tuulet ovat siitä kaarnan lahottaneet ja pudottaneet, +ja oksat ovat käpertyneet ryhmyisiksi käsivarsiksi, jotka vakaina +ja ikäänkuin aatteellisina aina osoittavat taholleen. Ne oksat ovat +kotkan ja kalasääsken mieluisimpia istumapaikkoja, niillä ylpeinä ja +luoksepääsemättöminä istuen hautovat ne uusia rikoksia erämaan rauhaa +vastaan. + +Erämaan rauha -- se on näennäistä: kaikkialla on sotaa ja taistelua. +Tuossa pakenee veneitä vimmatulla vauhdilla, tuossa niitä synkeällä +ilmeellä ajetaan takaa. Tuossa uipi ylhäinen kuikka, ilmeelläkään +suunnatonta ahneuttaan ilmoittamatta; tuolla istuu kelohongan latvalla +kalasääski, keltasilmäinen, vaalea, merkillinen lintu, joka taukoamatta +tuijottaa järvelle veden kalvoon. Ja kun saaliiksi kelpaava kala +ilmestyy veden pintaan, kohoaa se pitkille siivilleen, jännittää +keltaisia pyöreitä kynsiään ja pudottautuu kohahtaen kalan niskaan, +raskailla siiven iskuilla kohottautuen jälleen ilmoille. Mutta väristen +kyyristäytyy silloin rannan ruohokossa korteikkoon piiloon sorsa, +jonka elämä on vaappumista pelon ja toivon vaiheilla... Ja jos poistuu +järveltä metsään, on vain toinen taistelu edessä. Pedot suurimmasta +pienimpään elävät alituisessa veren janossa, siihen syntyen ja kuollen; +ja ikäänkuin tämän veren janon ikuisuuden todistukseksi, näyttääkseen, +että niinkauan kuin imettäväisten sukua on ollut maan päällä, on luonto +säilyttänyt pohjolassa pedon, ahman, joka veren janossaan on hirviö. +Kehityksen takia ei ole olemassa tälle pedolle, vaan on se palloamme +polkenut samallaisena kuin tänään jo silloin, kun muu nisäkästen lauma +oli vielä näöltään toinen. Se on kuin hirmuinen muinais-ilmestys, joka +puussa varroten syöksee saaliin niskaan, hakee hampaisiinsa kaulasuonet +ja puree. + +Antti souti kuin hurja, tuntemalta väsymystä. Hänen katseensa oli +tunteeton luonnon kauneudelle, sillä hänhän kuului siihen itsekin +olennaisena osana. Hän ei itse tiennyt, että hän oli vielä siksi +peto, että veren jano saattoi vääryydestä herätä; ei tiennyt olevansa +muuta kuin mies, jolle oli tehty veristä vääryyttä. Kaihoten ja +malttamattomana katsoi hän taakseen, milloin avautuisi hänelle se +salmensuu, josta hän pääsisi oikaisemaan kohti Peuraharjun tyveä... + + * * * * * + +Ontrei-perämies piti venekuntaa lujilla. Tuon tuostakin käänsi hän +ruskeatukkaista päätänsä katsoakseen taakseen. Joku epämääräinen pelko +vaivasi häntä, monessa kahakassa mukana ollutta voimakasta miestä, +ei itsekään oikein tiennyt, mikä. Hän oli oikeastaan vastustanut +koko Vaaralan ryöstöä, sillä naapurirauha oli hänestä tärkeä, ja +ryöstettäviä oli kauempanakin, mutta menihän mukaan sentään, kun +Arhippainen kiukkuisesti vaati. Siinä hän nyt sitten sai sen, mitä +haki, mietti Ontrei katkerana. Vaaralan vanha Juha oli aina ollut +kamala ja salaperäinen, onnettomuutta tuottava mies, ei olisi pitänyt +mennä enää häntä häiritsemään... Poika kuului olevan yhtä sisukas, ja +varmaan tämän teon kostaa kipeästi... + +-- Ontrei, laske maihin, pyyteli Helenan vieressä soutava nuori +kiharatukka karjalainen. Hiki helmeili hänen otsallaan. Pikku poika +Helenan jaloissa itki katkerasti. + +-- En laske, Kuisma-veljeni, kielsi Ontrei, vasta Peuran niskassa +levätään; siinä jo voimme olla rauhassa. Mutta jos lienee soutaaksesi +raskas, niin upota tuo Vaaralan vene, sillä ei Antti ainakaan sillä +enää pysty takaa ajamaan. Eipä ole paljo saaliistakaan taikaa... + +Paras tavara nostettiin toisiin veneisiin ja parilla kirveen iskulla +tehdystä reijästä alkoi vesi pulputa sisään. Sinne se jäi jälkeen +painuen yhä syvemmälle kunnes aivankuin levottomaksi tullen rupesi +hitaasti pyörimään ja upposi. Helenasta tuntui kuin olisi viimeinenkin +yhdysside kotiin päin katkennut. Vaikea oli hänen taas estää ainoata +huojennustaan ja turvaansa, itkua, tulemasta... + +-- Älä itke, marjaseni, rupesi kaunis nuori karjalainen lohduttamaan. +Hyvin me sinua perillä pidetään. + +Hän katsoi Helenaan pitkään, hymy leikkien punertavilla huulilla. +Helena tunsi häpeävänsä, puna peitti hänen poskensa, ja hän painoi +päänsä alas siirtäen huivia silmilleen. Mutta karjalainen hymyillen +nosti huivia toisella kädellään ja koetti katsoa silmiin. Silloin +Helenan inho, johon sekautui arka aavistus jostain pelottavasta, +pukeutui tarmokkaaksi torjunnaksi... + +-- Kas kas, sanoi karjalainen, jonka nuortea ruumis naisen läsnä olosta +tunsi vastustamatonta kiihoitusta. + +Pieni poika katsoi kummastuneena äitiinsä ja karjalaiseen. Jälkimäisen +iloinen ystävyys oli vähitellen saanut hänet unohtamaan pelkonsa ja +mukautumaan uusiin oloihin. Mutta nähdessään äitinsä vihaisen ja +loukkautuneen liikkeen meni hän jälleen oman kansansa puolelle ruveten +tarmokkaasti miehen jalkaa nyrkillään takomaan. + +-- Älä pelkää, lohdutteli mies; en minä pahaa tee. Ja muuttuen +vakavammaksi rupesi hän taas soutamaan, silmissä uneksiva ilme. +Hänen herkkään mieleensä ei voinut olla vaikuttamatta se surullinen +kohtalo, johon oli joutunut tuo hänen rinnallaan soutava nuori, vielä +viehkeä nainen, erittäinkin juuri siksi, että hän oli nainen, minkä +joka liikekin Kuismalle hänen pitkän erossa-olonsa jälkeen toisesta +sukupuolesta ihastuttavasti ilmoitti. Hän oli vielä liian nuori +ollakseen raaka ja liian hehkuva ollakseen kylmä. Helena tai joku +muu, kunhan vain oli kaunis nainen, olisi kentiesi nyt herättänyt +hänessä eloon kaiken sen hellyyden, jota hänen sydämensä pystyi +tuntemaan. Ja se pystyi. Hänen kansansa oli ollut ammoisista ajoista +tunteitten kansaa, helposti riehahtava sekä hellyyteen että julmuuteen, +innostuva sotaan ja retkeilyyn, lauluun ja soittoon, helposti heltyvä +kyyneleihin. Mutta siltä puuttui tuo juro, sitkeä ja arkipäiväinen +voima, joka suunnittelee väsymättä tekoansa vuosikausia, omistaen +kaiken henkisen tarmonsa tulevaisuuden silmälläpitoon. Hetken lapsi, +oli se vaikka kuinka etevä, ei kestänyt kesää kauemmin, vaan lannistui. +Sen tunsi vaistomaisesti hänen sukunsa ja tiesi, että tuo hiljainen +heimolainen rajan takana oli etevämpi juuri tässä olemassa ololle +tärkeässä ominaisuudessa ja kerran oli oleva hänen henkistenkin +saavutustensa perillinen... + +Kuisman herkkä mieli ailahti surulliseksi. Mitä muisti mies, äsken +kuollutta vanhustako, vai jotakin neitoa nuorta tuolla rajan takana, +jonne oltiin pyrkimässä? + + Kus kuldaine kulgenov, + Valgei-tukku voappunov? + +Peurajoen suuta ei näkynyt ulapalle, sillä juuri ennen järveen laskuaan +joki teki mutkan purkaen vetensä viistoon, niin että toinen ranta +jäi kapeaksi niemekkeeksi. Paljoa huokaamatta lähti matkue nousemaan +jokea, virrat sauvoen ja kosket nousten vetämällä. Helposti noustiinkin +Peurasuvannolle saakka, mutta sitä ylös mentäessä, ennenkuin itse +koskea lähdettiin nousemaan, teki mieli jo lepuuttaa. Mutta niskassahan +jo odotti yöpaikka, joten monen minuutin aikaa ei airoja vedestä poissa +pidetty... + +Oli jo tullutkin ilta, mutta paljoa iloa se ei tarjonnut. Koko päivän +uhannut ukkosilma näytti vihdoinkin tekevän tuloaan. Taivas oli mennyt +pilveen, oli tyyni aivankuin myrskyn edellä ja Peurasuvannon musta vesi +juoksi sileänä ja salaperäisenä kuin Tuonelan virta. Ontreista tuntui +kaamealta ohjata venettä tuohon onkaloon, mutta sinnehän oli mentävä, +sillä muuten ei päässyt... + +-- Soutakaa kovemmin, sanoi hän äreästi. + +Kalliot kohosivat yhä korkeammiksi ja alhaalla kävi yhä hämärämmäksi. + +Vaiti olivat kaikki... + +Silloin kuului tuolta ylhäältä tuttu särähdys ja nuoli lensi suoraan +Ontrein päähän. Mies ähkäsi ja kaatui taaksepäin virtaan... Sanaton +kauhistus valtasi kulkueen, joka hetkiseksi aivan herpoutui... + +Mutta vain hetkiseksi. Tuossa tuokiossa karkasi Kuisma pystöön, tempasi +Helenan pojan ja uhaten heilautti sitä kuin virtaan heittääkseen. +Helenan sydäntä vihlasi ja kiljaisten koetti hän saada poikaansa +takaisin, mutta onnistumatta, sillä voimakas käsi sieppasi hänet +taaksepäin. Ei Kuisma kuitenkaan heittänyt parkuvaa pienokaista +virtaan, vaan oli tahtonut teollaan osoittaa, että jos toinen nuoli +vielä tulisi, niin... Ja siitä, että toista ei tullut, hän älysi, kuka +oli ollut tuo kallion laelta ampuja... + +Kaikki äskeinen hellyys oli hävinnyt. + +-- Ei tainnutkaan olla miehesi Rasilla, koska niin pian on peräämme +joutunut, että jo edellekin pääsi? sanoi hän katsellen Helenaan +synkästi. + +Helena älysi, että varmin keino pelastua oli pysyä valheessaan. + +-- Varmasti Rasille meni, koetti hän vakuuttaa. Kuka sanoi, että Antti +oli ampuja? + +Kuisma ei vastannut, vaan silmäili ylös kallion laelle. Sieltä ei +kuulunut mitään, ei näkynyt mitään, vaan oli kuin olisi aave tuon +surmannuolen lähettänyt. Ei ollut apua palaamisesta, paras oli mennä +eteenpäin. Ja vauhdilla nyt mentiinkin, sillä äskeinen epäämätön +todistus vaaran läheisyydestä oli karkoittanut kaiken velttouden. +Heti kun Kuisma pääsi maalle hyppäämään, kiiruhti hän ranta-äyräälle +seutua tarkastamaan, mutta mitään ei näkynyt. Kaikki oli kuin haudassa, +ainoastaan jo alkava jumalanilman kohina kuului kaukaa. + +-- Koskelle, komensi hän. + +Vimmatulla vauhdilla noustiin jyrkkää ja vikevää Peurakoskea, mutta +aikansa otti se kuitenkin kaikesta nopeudesta huolimatta. Kohisten +pauhasi jo tuuli metsässä, ukkonen jyrisi taukoamatta ja salamat +valaisivat silloin tällöin vaahtoharjaista järven pintaa. Salaman +valossa vilahteli kaukaa selältä harmaakallioinen ja kituvahaapainen +saari. + +Kukaan ei ajatellutkaan nyt Peuran niskaan yöksi pysähtyä, vaan suoraan +järven poikki, ohitse saaren, suori Kuisma miehensä soutamaan. Kuka +uskaltaisi jäädä tänne, metsässä hiipivän vihollisen syötiksi? Kun +järven poikki päästäisiin, niin vaikea olisi jo seurata, sillä heti +ei uskaltaisi jälkeen lähteä, vaikka olisi venekin, yksin kun näytti +olevan... + +Kalpeina soutivat miehet ja ristinmerkkiin moni jo turvautui. Oli kuin +olisi luonto tahtonut panna raivoisan vastalauseensa taas tapahtunutta +surmaa vastaan ja siinä itse joutunut hillittömään tilaan, siveelliseen +suuttumukseen, joka ei enää tuntenut rajoja. Perintakainen myrskytuuli +kiidätti veneitä vauhdilla järven aavalle selälle, jossa aaltoilun +tilaa saanut vesi kuohahteli lakkapäinä. Raskaasti lastatut veneet +eivät jaksaneet nousta keveästi aallon harjalle, vaan pääsi se +pujahtamaan tuontuostakin reunan ylitse. Miehille selvisi pian, että +oli vakava vaara edessä ja auskari joutui pian yhtä tärkeäksi aseeksi +kuin airo, mutta siitä huolimatta ei vesilastia keretty ahtaa ulos niin +paljo kuin sitä tunki sisään. Nopeasti tehden päätöksensä käännälti +Kuisma veneensä saaren suojapuolelle, viilettäen rantahiekalle. + +-- Tässä lieneekin hyvä yösija, sanoi hän; vaikea lienee tänne Antilla +pääsy ja jos tulee, niin järveltäpä tuo tälle kalliolle näkynee. + +-- Mutta puun saanti on tällä saarella huonoa, valitti toinen; ei muuta +kuin hentoa haavikkoa. Joku ajopuu sentään löytynee... Kun iskee tulta +valkeanaan... Pannaan edes noita veneitä kiinni... Jos menevät, niin +silloin... + + +VI. + +MURHISAARI... + +Ammuttuaan nuolensa ja nähtyään sen sattuneen valtasi Antin hurja ilo, +jonka Kuisman uhkaus kuitenkin pian laimensi. Hän huomasi, että toista +nuolta hänen oli mahdoton tuohon joukkoon lähettää, ellei tahtonut +ottaa hengiltä juuri niitä, joita oli tullut pelastamaan. Raivoissaan +ja tyhmistyneenä läksi hän juoksemaan veneelleen, hyppäsi siihen +ja keikkui jo kaukana selällä, kun karjalaiset vielä ponnistelivat +koskella. Se vain oli hänelle vielä selvää, että vihollistaan hän ei +saanut päästää näkyvistään; vaikka hengen uhalla oli hänen estettävä +lopullinen tuho. + +Riemu valtasi hänen mielensä muistaessaan äskeistä tekoaan. Se oli +musta Ontrei, karjalaisista niitä kaikkein pelättävimpiä viekkautensa +tähden. Eipä auttanut nyt kettua keinonsa, vaan virtaanpa kellahti... +Kun olisi voinut viisi nuolta yhdestä jousesta lähettää, niin sinne +olisivat menneet kaikki, mutta ei voinut. Ja kyllä ne nyt ovat +varoillaan. + +Vaikka kuinka olisi ajatellut, niin ei voinut Antti löytää vaimonsa +pelastamiseksi muuta keinoa kuin sopivassa tilaisuudessa panna kaikki +arpaan hyökkäämällä heidän päälleen. Mutta heitä oli neljä eivätkä he +olleet mitään lapsukaisia ainoakaan; jokaisessa miehen vastus. + +Ukonilma kiihtyi ja rupesi armottomasti heittelemään Antin +kaarnapalasta. Pian huomasi hän, ettei hän voisi ilmaa kestää, ja +poikkesi saareen, tosin pienellä vastenmielisyyden tunteella. Sieltäpä +olikin hänen hyvä kalliolta taas nähdä, mihin vihollinen suuntaisi +kulkunsa. Hän käännälti veneensä suojapuolelle, mutta ei vienytkään +sitä hiekkaan, vaan kätki sen tarkkaan syrjemmäksi kaislikkoon. Sitten +kiiruhti hän kallion laelle ja rupesi sinne piiloutuen vahtimaan +karjalaisten tuloa... + +Saari, jota kansa joskus sanoo Murhisaareksi, oli luojan oikku. +Järvestä kohosi hiekkainen pengermä, joka madaltuessaan oli ottanut +kaislaa ja ruohoa sekä rannaksi muuttuessaan säilynyt valkoisena +hiekkana. Vähän ylempänä kasvoi haapa-, leppä- ja paatsamaviidakkoa, ja +vihdoin kohosi keskeltä kallio, paikoittain sangen jyrkkärinteisenä, ja +laeltaan aivan paljaana. Mutta aivan kuin työtään vähäksyen ja haluten +sen hävittää oli luoja äkkiä halkaissut koko saaren, reväissyt kallion +halki ylhäältä alas saakka, muodostaen kuilun, jonka pohjaa myöten yksi +henki kerralla sopi kulkemaan ja joka oli mitä kauniimmin hiekoitettu. +Rotkon rosoiseen reunaan oli iskeytynyt kiinni pieni mänty, joka +epätoivoisena taisteli henkensä puolesta nälkää ja tuivertavia tuulia +vastaan ja jonka kakkaraksi muodostunut havuhattu rupesi ennenaikojaan +harmaantumaan. Mikä nukuttava tuulien soitto männyn latvassa, mikä +ijankaikkinen haavan lehtien lepatus! Ilmassa sinkoili valittaen +vinkuva tiira, keveänä leijaillen tuulen varassa; vapisevalla sydämellä +katsoi se hiekalla paljaina olevia muniaan tuntien aina vaarassa olevan +vanhemman tuskia. Nukuttava yksinäisyys, toimettomuuden raukaiseva +alakuloisuus valtaa mielen, joka tuntee outoja aavistuksia ja +omantunnon syyllisyyttä. Ja kun jumalanilma pauhaa ja aallot vyöryvät +sammumattomalla innolla ylös rannan hiekkaa, tuuli ulvoo ja rankkasade +pieksää kallioita, tuntuu siltä kuin olisi juuri tämä paikka täällä +järven aavalla selällä jumalan vihan ainoa tarkoitus, kuin tähtäisi +se juuri siihen kaikki vihansa salamat. Ja rotkosta huutaa veren ääni +syyttävänä vaikeroiden kostoa ja vapahdusta... + +Yhä terävämmin tuijottivat Antin silmät nähdessään myrskyssä +taistelevien karjalaisten veneiden lähestyvän saarta ja yhä +matalammaksi ja vaanivammaksi painautui hän kalliota vastaan. Hänen +sydämensä oli vallannut pelko heidän kohtalostaan, ei heidän, mutta +vaimonsa ja lapsensa kohtalosta, joka tuossa veneessä myrskyn käsissä +oli sama kuin vihollisenkin; hänen teki mielensä rynnätä pystöön ja +huutaa neuvova sana hätääntyneille, mutta hän hillitsi itsensä, -- +rajuilma kuitenkin lakkaisi pian ja hän olisi perheineen hukassa. +Mutta kuin ilves, joka ilkeästi marahtaen näkee koiraparin saapuvan +sen puun juurelle, johon hän, metsän iso kissa, on suojaa etsien +paennut, sähähti Anttikin hämmästyneestä pelosta, nähdessään Kuisman +kaartavankin saaren suojaan ja nousevan maihin... + +Vene! oli hänen ensimäinen pelkonsa. Hän hiipi sille kallion reunalle, +jonne sen kätköpaikan olisi pitänyt näkyä, ja rauhoittui huomatessaan, +ettei hänkään voinut sitä näin korkeallekaan erottaa tiheästä +rantakaislikosta. Sitten matoi hän hiljaa kallion vastapäistä puolta +alas, ja kätkeytyi haapa- ja leppäryteikköön, ymmällä siitä, mitä +hänen oli tehtävä. Mutta siinä joutui hän kokonaan pois vainolaisen +kuuluvilta ja rupesi hiipimään pitkin kallion juurta rantahiekkaa +lähemmäksi. Päästyään halkeaman kohdalle pujahti hän sinne lähtien +suoraan saaren poikki. Käytävän keskikohdalla huomasi hän kallion +seinässä pienen syvennyksen, ja meni sinne piiloon. Siitä häntä ei +voinut löytää, ellei tullut käytävää myöten aivan kohdalle... + +Kuin kuulotorven päähän kuuli hän halkeamaan, mitä rannassa tapahtui. +Helena ja lapsi komennettiin maalle puita kokoamaan, miehet vetivät +veneet keulanojaan hiekalle ja ottivat niistä eväskonttinsa, lähtien +sopivaa yöpaikkaa etsimään. Puheesta ja risujen katkeamisesta +kuuli Antti heidän nousevan korkeammalle, tiheikön takana olevalle +pengermälle, joka avautui kallion juurella kuin suojattu alue. +Vanhastaan tunsi Antti tuon paikan, sillä hänkin oli siinä kerran +käynyt, mutta ei ollut tahtonut silloin tulta pitää eikä yöksi jäädä... + +Siinä oli erämiesten vanha nuotiopaikka ja siihen asettuivat +karjalaisetkin. Väsyneenä haalasi Helena risuja paikalle, tuli +viritettiin ja läpimärkiä vaatteita ruvettiin kuivailemaan. Kylmästä +kohmettunut pienokainen pääsi sekin jälleen sulamaan ja rupesi syötyään +tulen hauteessa haukottelemaan. + +Jumalanilma lakkasi vähitellen. Ilmassa tuntui pian sanomattoman raikas +tuoksu. Tuuli tyyntyi. Järvi rauhoittui rasvatyyneksi. Vesikaari +ilmestyi idän taivaalle ja tiira sinkoili jälleen ilmassa huoletonta +kulkuaan. Pilvet olivat vielä taivaan rannalla uhkaavana muurina, +mutta voimatta enää mitään, ja salama oli herpautunut niiden helmaan. +Äsken oli kaikki tuskaa, intohimoa, raivoisata vihaa, nyt viileätä +ja kyllästytettyä rauhaa. Intohimo oli tyydytetty ja näytti siltä +kuin olisi luonto nyt vakaana äskeisen raivonsa perusteita pohtinut, +miettinyt, mikä oli ponnistuksen tulos... + +Mietteissään istui Kuisma tulen äärellä, sanatonna seuraten toisten +puuhia yön varalle. Väliin silmäsi hän salavihkaa syrjemmäksi, jonne +Helena oli lapsensa kanssa kyyrähtänyt, ja taas oli hänen silmiinsä +ilmestynyt tuo hellä ja sääliväinen katse. Vaaran hetki oli tuolla +koskella herättänyt hänen nukahtaneen tarmonsa ja pannut hänet +toimimaan nopeudella, neuvokkuudella ja voimalla, mutta nyt, kun hän +arveli olevansa Antin saavuttamattomissa, vaipui hän jälleen unelmiensa +valtaan. Erämaa on unelmien herättäjä. Utuisimmat laulunsa ja sävelensä +antaa se soida sen sielussa, joka osaa sen tunnelmalle avata sydämensä, +ja mieli raukenee outoon kaihoon, joka tekee sielun ikävästä sairaaksi. +Kaikki, mitä hurjan karjalaisen sydämessä oli hellyyttä ja villiä +rakkautta naista kohtaan, riehahti palamaan hänen katsoessaan tuota +nuorta ja uhkeaa, joskin surun valtaan vajonnutta naista... + +-- Tulen ääreen käy, kehoitti hän Helenaa, samalla liikahtaen +syrjemmäksi aivan kuin vierellään tilaa tehden. + +-- Älä käske, pyysi Helena tukahtuneella ja aralla äänellä, vetäen +lastaan lähemmäksi. + +Mutta Kuisma ei enää näyttänyt kehoitustaan muistavankaan. +Levottomuuden ilme välähti hänen kasvoillaan ja hän nousi seisomaan +katsellen ympärilleen. + +-- Kunpa tietäisin, missä on miehesi, sanoi hän synkeällä äänellä, +Helenaan katsoen. Tietäisin, mitä hänelle tekisin... suolet lappaisin +tuon puun oksille, tinan kurkkuun valaisin. Kun ei vain ympärillämme +jossain taas liene vaanimassa... + +Hän lähti kulkemaan. Kiersi pitkin rannan reunaa, pitkin kalliota, +poistellen tieltään syrjään paatsamapensaikkoa ja karkoittaen lentoon +parven valittavia ja kirkuvia rantasipiä ja tiiroja. Hitaasti kulki hän +pälyen epäillen ympärilleen ja tutkien kaikki mielestään piilopaikaksi +sopivat kohdat. Niin kiersi hän luodon toiselle puolelle tullen rotkon +suulle, joka siellä aukeni synkeänä ja mustana. Hän näki jälkiä, jotka +johtivat pitkin hietikkoa kuiluun, ja seisahtui niitä tarkastamaan. +Mutta äskeinen ankara ukkossade oli ehtinyt hävittää niistä niiden +tuoreuden, eikä Kuisma siksi osannut niitä ansion mukaan epäillä. Hän +meni rotkon suulle ja koetti jännittää katsettaan erottamaan, mitä +halkeaman pimeys kätki keskelleen, mutta ei erottanut. Siksi läksi hän +sinnekin katsomaan. + +Sateen jälkeinen kosteus tuntui halkeamassa kylmänä usvana ja +pitkin kallioseiniä valui vettä. Kuta syvemmälle Kuisma pääsi, sitä +synkeämmäksi rotko muuttui, niin että keskellä oli jo melko hämärä. +Kuismasta tuntui oudolta ja kaamealta. Hän teki ristinmerkin ja +kiiruhti askeleitaan, sillä hänestä tuntui kuin olisi kuoleman henkäys +ja kalma häntä hiipaissut; helpotuksen huokauksella astui hän rotkon +toisesta päästä ulos vapaaseen ilmaan. + +Mitään ei ollut näkynyt ja Kuisma vahvistui siinä uskossa, että +turvallisin yöpaikka oli juuri tämä saari. Yöpaikalle olivat jo +miehetkin leiriytyneet aukoen eväskonttejaan ja viskellen aralle +Helenalle huomautuksiaan ja ehdotuksiaan. + +-- Käy syömään Kuisma, kehoittivat he; älä ole allapäin, sillä mikä +on tapahtunut, sitä ei voi auttaa... Syö, vaimo, sinäkin... Tuossa on +pojallesikin. Käy tulen ääreen, kaunokainen. Älä sure enempää, kaunihit +ovat miehet Vienassa, ylen rakkahat ruotsin naiselle. Tässä me tulen +hauteessa yö yhtenä vietetään, ka aamulla taas matkaa jatketaan. Tule +vierelle tänne istumaan, tänne... + +Istuu Kuisma, mutta vaitiollen kuuntelee miesten puhetta. Lopuksi +puhkee sanomaan: + +-- Vahtia lienee pidettävä ja paras on viedä kaikki valmiiksi +veneeseen, jos tulisi äkkilähtö...? + +-- Vahtiako? kummastelevat toiset. Mitä tässä nyt vahdittaisiin +väsyneinä? Kuka tänne järven selälle? Viedään vain veneeseen. Mutta +nukutaan kuitenkin kaikin, eikä turhia väsytetä; raskaat ovat veneet +soutaa. Ota siemaise ruotsin oluvia. + +Ruoka ja lämpö rupeaa raukaisemaan väsynyttä ruumista, miehet +heittäytyvät pitkälleen tulen hauteeseen. Mutta Kuisma komentaa +synkkänä Helenaa: + +-- Mene rantaan veneeseen lapsinesi. + +Arkana nousee Helena ja tottelee, mutta näkee kauhukseen Kuisman +seuraavan perässä. + +-- Nouse veneeseen, komentaa tämä. + +Helena tottelee. + +-- Tänne kätesi! + +Ja Kuisma sitoo lujasti Helenan kädet nahkaviilekkeellä, pakottaa hänet +pitkälleen veneeseen, tuo itkevän pienokaisen hänen viereensä, heittää +jotakin peitettä verhoksi ja lähtee mutisten itsekseen: + +-- Saareen pian meidät heittäisit, jos irti olisit... + + * * * * * + +Rajuilman jälkeinen tyyneys rupeaa jo myöhemmällä luonnosta katoamaan; +sähköjännitys minkä se hetkeksi oli menettänyt, virkoaa uudelleen, ja +uuden toimintansa merkiksi kohottaa luonto taas pilviä taivaalle ja +antaa yötuulen ruveta tasaisesti puhaltamaan. Järven selkä ottaa viriä, +yltyy laineiksikin, jotka kohahtaen uupuvat hiekkaan. Mutta tuuli käy +toisaalta, jättäen valkaman tyyneksi, ja ainoastaan laineen maininki, +joka lahdelmaan kiertää, saa hiekalle höllästi vedetyt veneet hiukan +nytkähtämään. Kuta pitemmälle yö kuluu, sitä voimakkaammaksi kiihtyy +tuuli, vihdoin puhallellen täysin palkein. Korkealla kallion laella +kasvavissa vaivaispuissa se taas vinkuu lohduttomasti, valittaen, +aivankuin itseään raivoon kiihoittaen. Vaahtopäinä ärjyy avara selkä, +yhä uudelleen karjahdellen esiin vihaista väitettään. Kallion huipun +yli viskautuu silloin tällöin vihainen vihuri, pelmuuttaen kaislikkoa +ja rannan tyyntä vettä. Kaislikosta löytää se veneen, iskeytyy kiinni +laitaan ja rupeaa sitkeästi sylkyttelemään sitä järvelle päin. Tuuma +tuumalta saa se sen siirtymään, kaislat aukaisevat airot hangoistaan, +ne liukuvat hiljaa veteen, yhä harvenee kaislikko, yhä helpommin +liukuu vene, kunnes se illan pimeydessä tuulen valtaan jouduttuaan +katoo kuin aave vaahtoiselle järven selälle. Kukaan ei sen lähtöä ole +todistamassa, vaan meni se yksin tuulen heiteltäväksi... + +Yön ja kuluneen päivän tapahtumien murtamana makasi Helena veneessä. +Häntä kohdannut onnettomuus oli ollut niin äkkiarvaamaton ja niin +suuri, että hän tunsi käyneensä aivankuin turraksi; olipa melkein kuin +hän ei olisi surua tuntenutkaan, vaan olisi joka hetki ollut aivankuin +mahtavan virran vietävänä, jossa vain oli silmät suljettuina ja +toivottomana odotettava kuolemaa. Hän sulki silmänsä kuin armoniskua +odotellen ja toivoi vain unohdusta ja tuskain loppua. + +Unetonna valvoo nuotiolla Kuisma. Tuon tuostakin hän kuuntelee +tarkkaavaisena ja teroittaa katsettaan kauas selälle, nousten +kalliollekin tuulen päälle katsomaan. Mutta myrskyisenä ja pimeänä +kuohuu hänen katseensa edessä järven selkä, mitään ei näy. Kerran, +tuulen alle taas katsahtaessaan on hän näkevinään valon ja pimeän +rajalla selällä jotakin keikkuvan, joka oli kuin veneen kuvahinen. +Mutta vaikka kuinka näköhermoja jännittäisi, niin ei saa parempaa +selkoa, vaan pian on pimeys kätkenyt helmaansa aalloilla keikkuvan +esineen. Oliko vene? Oliko tukki? Mikähän oli? Näin kyselee mies +itsekseen levotonna ja yhä uudelleen palaa ajatus asiaan... Olisikohan +pitänyt työnnältää vene vesille ja käydä tutkaisemassa? Mutta vierellä +puun oksissa vinkuva tuuli kieltää menemästä, väsymys maanittelee +valppautta lepoon ja voittaakin vihdoin. Uneen vaipuu yksinäinen saari +autiolla selällä. + + +VII. + +PIMEÄSSÄ YÖSSÄ... + +Antti oli piilossaan paljaana korvana. Veri humisi hänen päässään, +eikä hän ollenkaan ollut selvillä siitä, mitä hänen oli tehtävä. Aivan +vaistomaisesti kurkottelihe hän kuulemaan, mitä karjalaiset nuotiollaan +puuhasivat. Kun hän sitten kuuli rotkossa askeleita, jotka lähestyivät +hänen piilopaikkaansa, oli sydän melkein lakata lyömästä ja käsi +puristui puukon varteen. Hän kyyristäysi kuin kissa ja odotti henkeä +pidättäen... + +Mitä hänen oli tehtävä? + +Iskeäkö puukolla heti ja niin varmasti, ettei ääntä päästäisi, vai +koettaako pysyä piilossa, ja iskeä vasta sitten kun ei enää muu +auttaisi? Mutta jos suoraan iskisi, niin joku jysähdys kuuluisi sentään +ja kun olisi kateissa, niin pian tulisivat toiset hakemaan. Mitä +tehdä? Järki vaati aivoilta toiminnan ohjetta ja kun se ei sitä voinut +saada, hätäytyi se lyöden ihon tuskan hikeen. Koko tämä ajatussarja +ei vaatinut enempää aikaa kuin ne muutamat sekunnit, jotka viipyivät +siinä, kun askeleet saapuivat halkeaman suulta Antin kohdalle. + +Silloin Antin hermot taas pääsivät tasapainoon ja hän tunsi tuota +samaa varmuutta, jonka tiesi turvakseen vaaran hetkellä. Hän oli +oppinut huomaamaan, että pelko oli hänelle kuten luultavasti kaikille +aivan luonnollinen ominaisuus, ja että rohkeus oli vain järjen ja +hermojen yhteistyötä vaaran hetkellä. Kun Kuisma hänen lähelleen +tullessaan kiiruhti askeleitaan, ymmärsi Antti heti, että häntä tuskin +huomattaisiin. Hän painautui koloonsa aivan hiljaa ja näki helpotuksen +tunteella Kuisman onnellisesti menevän sivu. + +Sitten kuuli Antti miesten puheet nuotion ääressä ja hänen korviaan +kuumotti. Hänen joka hermonsa oli vireessä ja kun hän vihdoin kuuli +Kuisman komentavan Helenaa veneelle, musteni maailma hänen silmissään. +Hän kuuli heidän menevän rantaan, mutta ei sitten kuullut enempää; +pieni poika vain itki katkerasti. + +Hän ei jaksanut enää pidättäytyä, vaan syöksyi halkeaman suulle. Mutta +siinä järki sentään sai hänet pidätetyksi. Jos Helenalle jotakin +tapahtuisi, niin varmaan hän huutaisi niin, että tänne kuuluisi. Hän +kuunteli. Kuisma kuuluikin jo tulevan rannasta. Taas helpotti ja +ruumiin valtasi väsymys, raukeus, kuin suuren ponnistuksen jälkeen. + +Painautuen kyyryyn halkeaman suulle kallion kylkeen kuuli hän nyt yhä +selvemmin nuotiolla lepäävien menon. Yö uuvutti miehet lepoon, vain +Kuisma tuntui valvovan, koskapa vielä kävi veneillä, kaipa tavaroita +takaisin tuomassa. Illan pimetessä alkoi nuotion loimu leikkiä yhä +selvemmin rannan tummassa veden kalvossa, karjalaisten vielä äsken niin +vilkas ja äänekäs puheen sorina harveni jo yksikantaisemmaksi, ja vain +silloin tällöin sanottu sana tai venähtävä haukotus tuntui häiritsevän +hiljaisuutta. Vihdoin oli kaikki hiljaa. Antti kurotti päätänsä kallion +reunan ohi: tuossa oli nuotio ja tuossa miehet nukkumassa. Vain Kuisma +istualtaan vielä kaiveli kepillä nuotion tuhkaa. Jo nousi ja katseli +tarkkaan ympärilleen, lähti liikkeelle, kiipesi kallion päälle ja sinne +seisahtui. + +-- Epäluuloinen tuntuu olevan, arvosteli Antti itsekseen. + +-- Olisiko hiipiä perässä ja sinne kalliolle keperryttää? + +Mutta eloon jäisi vielä neljä ja ennenkuin ne olisivat hengiltä, voisi +Helena joutua heidän kostonsa uhriksi. Antti ei ymmärtänyt, mitä tehdä. + +Kuisma tuntui palaavan kallion laelta, koskapa kivestä irtautuva +somero kuului uudelleen ruvenneen alas vyörymään. Tuossa hän tuli +alas, istuutui paikalleen tulen ääreen, jossa Antti näki hänen vihdoin +makuulleen painautuvan. + +Nyt oli hänen aika toimia. + +Mutta miten? Pois oli hänen tältä saarelta päästävä, sillä olo siellä +sitoi kokonaan hänen kätensä ja saattoi heittää hänet milloin hyvänsä +ylivoiman valtaan. Hänen oli siis hiivittävä veneelleen, ja se ehkä +saattoikin käydä päinsä yhä pimenevässä yössä. Kerran taas veneeseen +päästyään saattoi hän koettaa Helenaa pelastaa... + +Notkeasti ja aivan hiljaa lähti hän matamaan piilostaan kohti rantaa. +Ruohokko ja tuulen kohina suojelivat hänen kulkuaan, vaikkakin Kuisma, +joka tuntui kuulevan nukkuessaankin, heti hänen liikkeelle lähdettyään +rupesi liikahtelemaan levottomasti ja huokasi raskaasti. Antti vaipui +maahan liikkumattomaksi kuin kuollut, ja läksi liikkeelle vasta kun +kuuli Kuisman jälleen rauhoittuneen. Tuuma tuumalta eteni matka; +lähempänä rantaa uskalsi hän jo ottaa askeleenkin, potaltaa nopeasti +ja äänettömästi kuin kissa eteenpäin ja niin päästä rantahietikkoon. +Se peittyikin rannan ruohoisemman äyrään taakse, ja siinä sopi taas +levähdyksen ja ajatuksen tilaa pitää. + +Päästäkseen veneelleen täytyi hänen mennä ohi karjalaisten nuotion +ja veneiden, ja sitä kielsi järki tekemästä. Vaikka kuinka keveästi +hiipisi, niin vaistomaisesta vaaran lähelle tulosta heräisivät aina +varoillaan olemaan tottuneet miehet. Saarta ei taas olisi malttanut +lähteä kiertämään... + +Antti luikasi mustaan veteen kuin ankerias. Kylmä vesi oli puristaa +parahduksen hänen kurkustaan, mutta jaksoi hän silti hillitä itsensä +ja kaahlasi nopeasti kaislikon rintaan, sen selkäpuolelle. Siellä hän +olikin jo pimeän ja myrskyn peitossa, ja läksi kiireesti, puoleksi +kaahlaten puoleksi uiden, kulkemaan venettänsä kohti. + +Tuuli ulvoi ikävästi ja sade rupesi pieksämään rauhatonta veden +pintaa. Anttia värisytti ja hänestä tuntui kuin olisi hän jo eläessään +joutunut manalan mustalle virralle; lietepohjaan painui jalka ilkeän +pehmeästi ja savi iskeytyi nilkkaan kuin kuoleman pihdit. Kun ei +vain Vetehinen olisi saaliin tarpeessa, kun tietää Maahisenkin niitä +kohta saavan? Laineen läikkä pyrki horjuttamaan rintojaan myöten +kaislikossa tarpovaa miestä, niin että kouran täysi täytyi aina kerätä +kaisloja tueksi; ja kun aalto saapui niemen takaa kiertäen, lähetessään +yhä kasvaen ja nousten, täytyi aivan kohottautuen ponnistautua sitä +vastaan ottamaan, ettei olisi aivan rankana mukaansa pyyhkäissyt. Mutta +taistelu antoi taas Antille voimia ja sitkeästi pyrki hän venettänsä +kohti. Tuossa olivat jo takahangassa karjalaisten veneet, ja kohta +keikkuisi hän omassansa ulapalla pimeän turvissa... + +Antti ei voinut ymmärtää, mihin hänen veneensä oli joutunut, sillä +sillä paikalla, jonne hän sen illalla oli jättänyt, ei sitä enää +näkynyt. Hän oli jo melkein niemen kärjessä, tuuli kohisi vapaana hänen +päänsä päällä, aalto löi väsymättömällä raivolla, mutta veneitä ei +näkynyt. Vihdoin löysi hän pimeässä sen tiheän kaislikkopehkon, johon +hän veneensä oli kätkenyt, ja ymmärsi että tuuli oli sen vienyt. Hätä +ukonilman ja pelko ilmitulon tähden oli saanut hänet kätkemään sen +liian keveästi. + +Antti tyrmistyi kokonaan. Hän ymmärsi nyt, että hänen tuli ratkaista +asiansa panemalla kaikki kerralla alttiiksi. Vene olisi suonut hänen +valita tilaisuuksia, seurata vihollista kauan, kentiesi vähitellen +päästä voitolle, mutta ilman sitä täytyi hänen ratkaista asia nyt heti, +sillä saarelle hän ei voinut jäädä. + +Vilu ja nälän tuottama heikkous puistattivat hänen ruumistaan. Hän +käännälti katsomaan karjalaisten nuotiota ja karkea kirous puristautui +hänen huuliltaan. Hänet valtasi villi halu mennä vain kylmästi tuonne +nuotion ääreen lämmittelemään ja puukko kädessä anastamaan itselleen +se, mitä ei mielisuosiolla annettaisi. Hampaat kalisivat hänen suussaan. + +Äkkiä hän kyyristäysi. Kuisma siellä näkyi vavahtavan hereille, +kohoavan seisomaan ja katsovan rantaan päin. Siellä se kuunteli +tarkkaavaisena ja katseli ympärilleen, kunnes mitään epäilyttävää +huomaamatta painautui jälleen makuulle. Mutta salamana lennähti hänen +katseensa suunnasta Antin mieleen kolkko ajatus: + +-- Tuollahan on kaksi venettä rannassa, vielä Helena ja lapsi veneessä! + +Siinä oli tilaisuus, johon hänen kannatti panna kaikki kerralla +alttiiksi. + +Koko suunnitelma välähti hänen mieleensä selvänä kuin salama pimeydessä +ja hän kummasteli, ettei hän ollut sitä ennen huomannut. Hänen +puolellaan oli myrskykin veneen viedessään, sillä nythän se olisi +ollut hänelle vain vastuksena. Rohkeus virisi hänen mielessään ja +päättäväisesti ja uusin voimin lähti hän kahlaamaan kohti valkamaa. + +Hän tiesi, ettei maalle ollut yrittämistäkään, vaan että hänen oli +koetettava vedestä käsin saada veneet vesille. Sieltä päin niihin +pääsikin paremmin käsiksi. Kaahlattuaan jälleen kaislikon rintaa +niiden kohdalle luikui hän uimasillaan veneen perään käsiksi ja koetti +liikauttaa sitä. + +Sanomattomaksi riemukseen tunsi hän sen nutjuvan melkoisesti ja +ymmärsi, että muutaman minuutin voimakas työskentely edestakaisin +saisi sen vihdoin irtautumaan. Hän kävi katsomassa toista venettä. +Varovaisesti laidan yli kurkistaessaan näki hän vaimonsa makaavan +siinä kalpeana ja pienen poikansa vilusta sinisenä rinnalla. Voimakas +tunne tulvahti rintaan, mutta hän hillitsi itsensä ja painautui veteen +ruveten venettä nytkyttämään irti. + +Pelastumisen tunne antaa intoa. Antti ei malttanut, vaan kiskaisi +niin lujasti, minkä saattoi epämukavasta asennostaan. Vene heilahti. +Poika parahti itkemään. Antti painautui melkein sukkeloon veneen perän +suojaan. Ja syytä olikin. + +Nuotion äärellä heräsi Kuisma itkuun ja saapui kiireesti rantaan +katsomaan, mikä oli hätänä. Hän koetteli venettä kokasta, tunsi sen +olevan vielä lujassa ja säälien jätti nuttunsa värisevän pienokaisen +peitteeksi. Oudosti hetken tuijotettuaan Helenaa ja uudelleen venettä +maahan lujitettuaan meni hän pois. Antti näki hänen jälleen paneutuvan +pitkälleen ja oli iloinen, kun huomasi hänen päänsä nyt joutuvan +pajupensaan peittoon. Odoteltuaan hetken Kuisman nukkumista, hetken, +joka oli pitkä kuin ijankaikkisuus, ryhtyi hän uudelleen työhön, +ponnistaen kaikki voimansa. Hän solahutti jalkansa veneen alle molemmin +puolin pohjaa, löysi sieltä niille tuen pohjakivestä ja rupesi +pinnistämään raskasta venettä irti. Hiljainen sohina hienossa hiekassa +pohjan alla ilmoitti hänelle veneen lähteneen liikkeelle. Äkkiä solahti +se kiireempään vauhtiin, niin että hänen asemansa veneen alla kävi +epämukavaksi, mutta annettuaan pohjasta sille vielä vauhdin solahdutti +hän itsensä kaislikkoon päästyään syrjään, työntäen veneen voimakkaalla +liikkeellä ulapalle. Tuossa tarttui jo tuuli sen laitaan ja lähti +varmasti ja kiiruusti sitä viemään. Helena ja lapsi nukkuivat, koska +eivät ääntä päästäneet... + +Antti katsoi maalle. Eräs karjalaisista kieriskeli unissaan väliin +surkeasti äännähtäen aivan kuin armoa anoen... Antti kiiruhti toiselle +veneelle... Maltti ei enää tahtonut riittää. Ne muutamat hetket, jotka +kuluivat sen irti saamiseen, tuntuivat aivan sietämättömän pitkiltä. +Vihdoinkin irtausi... Rentonaan Antti luikui veneen mukana jaloillaan +sille vauhtia antaen. Hän ei pitänyt kiirettä siihen noustakseen, +antoipahan mennä halki kaislikon ulos pimeään ja myrskyyn, jonne +kadotessaan kuuli vielä karjalaisen surkean voihkinan ja valituksen. +Silloin rupesi hän nousemaan veneeseen haalautuen hitaasti kokan yli +tuuma tuumalta. Päästyään vihdoin laidan yli horjahti hän kuolemaan +saakka väsyneenä veneen pohjalle, vaipuen siihen tainnoksiin. Aalto +keikutti venettä armottomasti varastautuen silloin tällöin laidan yli, +ja vene ajelehti turvattomana ulapalle toverinsa jälkeen... + + * * * * * + +Kun Helenan vene oli päässyt kauemmaksi ulapalle ja saaren murtama +aallokko taas saanut entisen vauhtinsa, herätti hänet laidan yli +pärskähtänyt kuohu. Veneen keikunnasta huomasi hän olevansa tuuliajolla +ja puhkesi epätoivoissaan huutamaan. Sidottuna ollen ei hän voinut +veneelle mitään, vaan oli tuomittu jakamaan sen kohtalon. Kaikin +voimin koetti hän saada nahkaviilekkeitä heltiämään, mutta turhaan, +ja hervahti ponnistuksistaan menehtyneenä takaisin veneen pohjalle. +Poikittain laitatuuleen ajautuva vene keikkui kuin kaatuakseen, +huuto ei kuulunut vastatuuleen, ellostuttava pyörtymyksen ja tuskan +tunne valtasi hänet taas ja huokaisten vaipui hän tylsään tainnoksen +kaltaiseen tilaan. Kuisman nuttu ei voinut pojua lämmittää, vaan +sinisenä kylmästä kaikerteli pienokainen äitinsä vierellä... + +Kun Antti jonkun aikaa horroksissa maattuaan heräsi, hän suorastaan +ryntäsi airoille ja alkoi voimakkain ja jo varmuudeksi päässeen +pelastuksen tiedon rohkaisemin vedoin kiiruhtaa edellä ajelehtivaa +venettä etsimään. Pimeys oli sen jo peittänyt helmaansa, mutta pian +ilmaisi aalloille kuvastuva tumma varjo sen tuolla keikkuvan. Antti +kiinnitti sen kiiruusti veneensä jälkeen ja alkoi soutaa jälleen kuin +henkensä edestä. Hän oli läpimärkä, nälkäinen, monen epätoivon ja +intohimon loppuun polttama, mutta silti yhä voimakas kuin penikoitaan +turvaan kantava susi, jonka rakkaus on järjestä vapaata luonnon +puhdasta viettiä. Hänen silmänsä tuijottivat saarelle päin terävinä +kuin naskalit, ja kun saari jo oli yöhön vaipunut, teroitti hän +korviaan kuin vainukoira, halaten kuulla ja olla todistajana siinä +kauheassa heräämisen hetkessä, joka saarella päivän ensi kajastuksen +aikana tapahtuisi... + +Tuuli ja malttamattoman ponnistuksella soutava käsi lyhensivät +matkan pian. Samalla kuin päivän kajastus rupesi pilvisenkin taivaan +takaa heittämään välkettään aallokkoon, pujahti Antti veneineen +Lappalaisniemen terävän kärjen ympäri suojaan niemen tyvelle, +kätkeytyen visusti lahdelman perukkaan. Ja kun hän tempauksella +nostalti venettään maalle, heräsi Helena, oudosti katsellen +ympärilleen. Yhdellä sivalluksella riipaisi Antti nahkaiset poikki +kumartuen riemullisella ilmeellä Helenan yli. Sanomatta ymmärsi tämä +kaikki. Huudahtaen tempasi hän kohmettuneen lapsensa syliinsä ja lausui +Antille vain: + +-- Tulta! + + +VIII. + +SE OLKOON TÄYTETTY... + +Antti kiiruhti maalle ja haki tuuheitten puitten juurelta, jonne +sadevesikään ei ollut päässyt, kuivia risuja ja lehtiä. Kuusen +juurella tuulen suojassa alkoi hän sitten heiluttaa tulusterästään, +mutta aluksi turhaan, sillä kipinä ei tahtonut tarttua kastuneeseen +taulaan. Koivun kannosta löysi hän vihdoin palasen kuivaa taulakääpää, +leikkasi siitä viipaleen veitsellään ja takoi sen pehmeäksi puun runkoa +vasten. Jopahan tarttui kipinä, joka oli aluksi pieni kuin kiiltomadon +loiste, mutta laajeni pian hellällä hoidolla suuremmaksi. Jo rupesi hän +ruokkimaan sitä naavalla, kuivilla lehdillä ja risuillakin, kunnes se +leimahti voimakkaasti palamaan. Silloin Antti laittoi mäen rinteeseen +tuulen suojaan aluksi roihuvalkean, toi Helenan ja lapsen sen ääreen +lämmittelemään ja poistui sitten kirves kädessä parempia varustuksia +puuhaamaan. + +Tuolta niemen tyvestä valitsi hän juurikuivan hongan ruveten sitä +kirveellään kaatamaan. Nopeasti ja voimakkaasti putoilevien iskujen +alla syveni kolo hongan kyljessä syvenemistään, säännöllisinä riveinä +tipahti pois irti lohjennut lastuus, kunnes kannan ohetessa hongan +sammaloituneet oksat rupesivat heikkoudesta tutisemaan. Arvioituaan +kannan kyllin ohueksi rupesi Antti työntämään honkaa kumoon. Sitkeästi +koetti se seisoa juurillaan, mutta kallistui silti kallistumistaan, +kunnes se parahtaen kaatui maahan kauas viskoen katkenneita oksiaan. +Sen paperihileellä olevasta rungosta katkaisi Antti kaksi tasapitkää +pölkkyä kantaen ne olallaan nuotiopaikalle. Siellä rakensi hän niistä, +asettaen ne päällekkäin, rakovalkean, jonka tiesi palavan tasaisesti +ja lämmittävän hyvin kohentamatta. Molemmin puolin tätä laittoi hän +havuista kotuksen, ja sen valmiiksi saatuaan vasta heittäytyi huoaten +lepäämään. Helena olikin käyttänyt hyvin nämä hetket, oli saanut +lapsensa kuiviin ja nukkumaan sekä kantanut maalle karjalaisten +monilajiset eväät, piirakat, teokset, kolatsut ja muut sultsinat... + +-- Miten sait veneet irti ja miten tulit saarelle? kysyi Helena hiljaa. + +Antti rupesi kertomaan. He eivät olleet vielä vaihtaneet monta sanaa, +olivat vain toimineet ja tehneet sen, mitä tehdä tuli. Nyt rauhaan +päästyään tunsivat he taas ikäänkuin sulavansa ja sydäntä kevensi +puhella eletyistä suruista ja kokemuksista. Harvakseen Antti haasteli +takaa-ajonsa ja kostonsa vaiheet, synkkänä kuuli hän nyt Helenalta, +miten hänen isänsä oikeastaan oli henkensä heittänyt. Hän oli ylpeä +isästään ja iloinen siitä, että hän oli onnistunut nujertamaan vielä +vanhoillaan Arhippaisen, sen sukuvihollisen. Ja hän tunsi suurta +nautintoa siitä tiedosta, että karjalaiset olivat vankeina saaressa... + +-- Jäiköhän niille asetta? tiedusteli hän. + +Ei ollut sanottavia jäänyt, mitä puukkoja jäi, siinä kaikki. Kaikki +olivat kantaneet veneeseen takaisin, eväänsäkin, onnettomat. + +Ja saarella ei ollut mitään lauttapuuksi kelpaavaa. Sen tiesi Antti +vanhastaan, ja siksi hän syötyään rupesi levollisesti nukkumaan tulen +hauteeseen. Jo uneen vaipumassa ollessaan kuuli hän Helenan aran +kysymyksen: + +-- Ethän sinne menettää aio? + +Antti oli liian väsynyt vastatakseen, vaikka häntä halutti vastata, kun +oli hänestä Helenan kysymys niin lapsellinen. Vai ei aikonut menettää +heitä sinne! Tietenkin aikoi, kun oli kerran saanut satimeen koko +susilauman... + +Antti nukkui pian kuin kuollut; hän oli kovista ponnistuksistaan niin +väsynyt, että kasvot olivat aivan kalpeat, verettömät, kuin kuolleella, +ja hengitys oli niin helppoa ja tasaista, että tuskin saattoi huomata +rinnan kohoavan. Helena makasi hetken valveillaan katsoen Anttia ja +pelonsekainen ilme oli hänen kasvoillaan. Sitten hiipi hän hiljaa +niemelle päin harjun päälle Murhisaarelle katsoakseen, mutta mitään ei +näkynyt, ei tulen välkettäkään, sillä kaukana oli täältä saari. Helena +palasi nuotiolle ja vaipui huoaten havuvuoteelleen. + +Aamun lähestyessä tyyntyi tuuli. Järven pinta rauhoittui vähitellen +aivan tyyneksi ja välähteleväksi pinnaksi. Sadepisarat kimaltelivat +aamun hopeaisessa kajastuksessa, hiljaa tipahdellen puiden oksilta. +Telkät ja sorsat nousivat ruohikoista aamulennolleen, jutellen +uteliaasti toisilleen kuluneen yön mielenkiintoisia, joskin näin +syksypuoleen jo viileitä kokemuksiaan. Kosteuden täyttämässä ilmassa ei +savu jaksanut kohota puiden latvoja ylemmäksi, vaan painui leijailemaan +maata myöten kuin Kainin uhrisavu, joka ei ollut Herralle otollinen. + +Helenakin jo nukkui, mutta levottomuus ja hätä kuvastui hänen +kasvoillaan. Hän oli kuulevinansa kaukaa Antin hätähuutoja ja tahtoi +mennä avuksi, mutta ei päässyt, sillä rautainen käsi piti häntä +kiinni. Hän huusi apua, koetti huutaa veljilleenkin sinne leppeämpään +rantamaahan saakka, mutta kukaan ei kuullut. Ja hänestä tuntui silloin +kuin olisi sydän tahtonut haleta surusta ja katkeruudesta, kuin +olisi koko maailma hänen ympärillään pimennyt ikäänkuin häveten omaa +julmuuttaan ja kovuuttaan. Hän rukoili palavasti tuota kiinni pitäjää +päästämään irti, sillä hän kuuli Antin äänen jo raukenevan ja voimain +vähenevän, mutta aivan turhaan. Vihdoin viimein tunsi hän sen otteen +heikkenevän, hän riuhtaisihe irti ja lähti kaikin voimin juoksemaan +Antin avuksi. Juuri kun hän saapui onnettomuuspaikalle pimeään korpeen, +jonne Antti oli mutaan vajonnut, oli Antti menehtymäisillään. Ennenkuin +hän katosi kokonaan mustaan hetteeseen, lähetti hän Helenaan katseen, +joka oli niin surullinen, niin moittiva, niin sanomattoman katkera +ja väsynyt, kuin olisi siihen ollut koottuna koko ihmiskunnan tuska +ja kärsimys yhteensä. Ja Helena tunsi aivan musertuvansa sen katseen +edessä, se karkoitti elämän hänen sielustansa ja kyyneleet hänen +silmistänsä, ja hän ymmärsi, että hän oli tuomittu koko elämäksensä +surun uhriksi. Jokainen hänen sielunsa liike muodostui yhdeksi ainoaksi +suureksi ja avuttomaksi kysymykseksi: miksi? + +Äkkiä vavahti Helena hereille ja nousi istumaan: unissaankin hän oli +kuullut oikein, kaukaa kajahti vaisuna pitkä ja venyttelevä huuto, joka +yhä uudistui, kunnes vähitellen raukeni ja kuoli, jättäen vain heikon +kaiun väräjämään ilmassa. Ja huudon tauottua huomasi Helena jääneensä +toivoen odottamaan jostain avautuvaa avun lähdettä... + +Antti nukkui raskaasti. Uni oli jo häntä virkistänyt, sillä poskille +oli palannut väriä ja hengitys oli käynyt syväksi ja rauhalliseksi. +Suonikkaat ja ruskeat kädet olivat suorana sivuilla, ja juuri nyt +puristautui toinen niistä nyrkkiin. Helena ymmärsi Antin ja ymmärsi +ne kauheat tuskat, joita hän oli viime vuorokauden kuluessa saanut +kokea. Mutta siksipä hän myöskin ymmärsi sen tunteettoman ja kylmän +johdonmukaisuuden, jolla Antti menetteli, ja huoaten älysi, että Antti +ei päästäisi nyt saamaansa koston ja tuhon tilaisuutta käyttämättä. Hän +oli juuri sellainen luonne, jota tarvittiin tämän erämaan asuttamiseksi +vastoin vainolaisen ja luonnon vimmattua vastarintaa, ja hän tunsi +olonsa hänen rinnallaan turvalliseksi. Oikeastaan hän ei ollut pelännyt +mitään ollessaan karjalaisten vallassa, sillä hän oli luottanut niin +perinpohjin Anttiin, että oli suorastaan tiennyt pelastuvansa; milloin +pelastuisi, sitä ei ollut tiennyt, mutta ei ollut siitä välittänytkään! +Oli vain antanut ajan mennä, alistuen kohtaloonsa. Ja Antti oli +tullut, iskenyt varmasti kuin salama ja tuhonnut. Helenaa värisytti +ajatellessaan sitä kohtaloa, joka karjalaisille oli eteen koitunut, ja +hän toivoi, että he pääsisivät pian pois näiltä mailta niiden murhetta +näkemästä ja todistamasta... + +Aamu kului. Savu pullahteli koveroksi palaneiden pölkkyjen raosta +keveinä sinisinä pilvinä. Antti avasi silmänsä, katseli ympärilleen, +kuin älyämättä missä oli, näki sitten Helenan ja muisti samalla kaikki. +Hän venyttelihe tyytyväisenä ja nousi ylös. + +Samalla kuului taas kaukaa huuto, pitkäveteinen ja vähitellen alas +painuva. Antti kuunteli sitä tyynesti ja sanoi sitten: + +-- Ei ole kulkijoita näillä mailla, turhaan huutavat. + +Hän nousi ja meni saaren puolelle nientä katsomaan sadintansa. + +Niemen harjulle päästyään paneutui hän siihen puitten suojaan +pitkälleen ruveten tyynesti tarkastamaan selältä siintävää Murhisaarta. + +Savupatsas nousi saarelta, joka tänne katsoen näytti ryhmyiseltä +kiveltä selän keskellä. Karjalaiset olivat nähtävästi virittäneet +kallion laelle merkkitulen, toivoen sen herättävän mahdollisten +kulkijain huomiota. Kallion laella näkyi myös jotakin liikkuvan, mutta +huutoa ei kuulunut. + +-- Ovat jo älynneet huudon turhaksi, päätteli Antti, ikäänkuin +mielessään hyväksyen tämän heidän päätöksensä. + +Vaistomaisesti tuli hän asettautuneeksi karjalaisten asemaan. Mitä hän +heidän sijassaan tekisi? Hän punnitsi kaikki mahdollisuudet, mitä +suinkin saattoi löytyä saarelta pois pääsemiseksi, mutta hän huomasi +ne kaikki riittämättömiksi. Hän tiesi, että vaikka karjalaiset kuten +suomalaisetkin, ikänsä asuvat vesien vierellä, he eivät aikuisina +ui juuri koskaan, eivätkä pääse uimasillaan juuri kymmentä syltä +pitempiä matkoja, jos pääsevät hätäytymättä sitäkään. Lauttapuuta ei +ole minkäänlaista, ei ruokaa, ei mitään apuneuvoja. Mahdotonta oli +muitten avutta karjalaisten päästä saarelta, ja jo päivän syömättä olo +heikontaisi heidät niin, ettei enää mitään suuria pelastusyrityksiä +ollut odottaminenkaan... + +Helenan tulo keskeytti Antin mietteet. Taluttaen pientä poikaansa, +joka nyt tyytyväisenä jokelteli, tuli Helena hitaasti, silmät maahan +luotuina, ja istui Antin viereen. + +-- Armahda karjalaisia, pyysi hän yksinkertaisesti, ja kyyneleet +ilmestyivät hänen silmiinsä. + +Antti silitti hellästi hänen hiuksiaan. Hän ymmärsi +vaimonsa täydellisesti, sillä hänen sydämensä oli äskeisestä +pelastusmahdollisuuksien mietinnästä tuntenut myös niiden tuskien +aavistusta, joita saarella jo nyt luultavasti alettiin kärsiä. Ja hän +piti siitä, että hänen vaimonsa ei salannut naisellista hellyyttään +ja hyvyyttään minkään julmuuden verhoon, vaan pyysi vihollistenkin +puolesta. Ja hän tunsi, että hän kernaasti olisi suostunut hänen +pyyntöönsä, jos suinkin vain olisi voinut. Mutta hän ei voinut. + +-- Miksi et voi? tiedusteli ihmeissään Helena, sillä hänestä olisi asia +ollut mitä yksinkertaisin. + +Tyynesti ja hiljaisesti selitti Antti. Hän huomautti, että jos +ainoakaan noista miehistä pääsee Soukeloon ja Uhtuaan kertomaan, miten +oli käynyt aivan rajan ääressä Arhippaisen ja miten oli ollut heidän +itsensä käydä ja miten oli ammuttu musta Ontrei, niin ovat luetut +heidän päivänsä. Kostamatta eivät he jätä milloinkaan, jos siihen +suinkin kykenevät. Mutta jos nyt saadaan tapetuksi koko matkue, niin +ettei jää mitään jälkeä ollenkaan, ja vielä pidetyksi salassa heidän +kohtalonsa, niin ei Soukelossa ainakaan ole pitkään aikaan ketään +tällaisille retkille lähtijää. Kyllästymään ne ovat sielläkin jo +vainoretkiin ruvenneet; vain vanhat, tuo Arhippaisen suku etenkin, +samoin kuin Antin isä, olivat niille aina kärkkäät ja jättivät rauhan +työt mieluiten naisille. Kun nyt oli tilaisuus saada hengiltä koko +se pesuus, niin olisi aivan väärin omaa turvallisuuttaan ja yhteistä +rauhan asiaa silmällä pitäen jättää se käyttämättä. Karjalaisten +täytyi hävitä jäljettömiin, siinä ei auttanut, niin julma kuin heidän +kohtalonsa tuli olemaankin... + +Antin mielestä oli se, että karjalaiset olivat joutuneet hänen käsiinsä +kokonaan näin avuttomina, suorastaan jumalan viittaus. Olisivatko +he armahtaneet hänen sukuansa ja häntä, jos olisivat näin valtaansa +saaneet? Eivät olisi. Ei saanut vihamiestä armahtaa, sillä siten niitä +vain oli yhä enempi. Viha hävitti ja kulutti, kunnes ei ollut enää +ketään, joka olisi vihannut. Toinen tai toinen. Antti oli voimakkaamman +ja sitkeämmän heimon lapsi. Hän ei voinut antaa perään, ei voinut +joutua tappiolle, sillä hänellä oli tukenaan suunnaton voiman tunto, +viekkaus ja sitkeys, sekä järjen valta tunteen yli. Vaikka kuinka +surkealta tuntui, niin ei auttanut, asia oli näin sallittu. Erämaa +oli tehnyt hänestä jonkunmoisen sallimukseen uskojan, joka toimi +aivan omituisella itseluottamuksella, sillä hän tiesi kokemuksesta +sallimuksen nähtävästi aikovan hänelle hyvää. + +-- Eivätpä sinua armahtaneet, vaan mukaansa veivät pideltäväkseen. +Orjan, jonka olisi täytynyt alistua kurjimmankin kierokauron +mielitekoihin, olisivat tehneet sinusta, samoinkuin me olemme monesta +heidän naisestaan tehneet... + +Allapäin kuunteli Helena. Hän ei voinut väittää Antin perusteluja +missään kohdassa vääriksi, vaan oli päinvastoin pakotettu tunnustamaan +ne oikeiksi. Heidän oma turvallisuutensa vaati karjalaisten kuolemaa, +se oli totta, mutta hänen lempeä sydämensä kauhistui sitä järjen +kylmyyttä, joka tyynesti pani miehen näin menettelemään. Hän katsoi +Anttiin. Vakaana tämä tuijotti selälle, saarelle, jossa tiesi vuoroin +vihan, vuoroin epätoivon ja kirousten, vuoroin mitä mustimman +masennuksen olevan vallalla. Hänen jalkansa juurella leikki lapsi, +vihaisesti pieksäen risunkappaleella jäkälikköä ja purkaen lapsekasta +vihaansa olemattomiin kierokauro-karjalaisiin... + +Helena muisti Kuismaa, tämän osoittamaa puolinaista hyvyyttäkin, joka +oli herättänyt turvallisuuden tunteen. Ei se olisi sallinut ainakaan +muiden pahaa tehdä, eikäpä olisi tainnut itsekään kehdata yrittää! +Helena oli sen nähnyt naisellisella vaistollaan Kuisman silmistä. +Ja kun hän nyt muisti hänenkin olevan saarella, pisti sydämeen +taas kipeästi. Mutta hän ei puhunut enää Antille mitään, sillä +varsinkin Kuisman nimeä kielsi jonkunmoinen käsittämätön arkuus häntä +mainitsemasta. Oli antanut pikkupojallekin peitettä... + +-- Vaiti ollen istuivat he siinä, ja heidän mielensä oli kolkko. +Helenan säälistä oli Antti johtunut miettimään kaikkia niitä +kertomuksia rajavainoista, joita oli lapsuudestaan saakka kuullut +ja joissa sittemmin oli itsekin ollut muutamissa todistajana ja +osallisena. Ja vaikka hän hyvin myönsi, että hänen oma heimonsa oli +usein ollut syypää mitä kauheimpaan ja tarpeettomimpaan julmuuteen, +niin täytyi hänen toiselta puolen heidän puolustuksekseen sanoa, +että se oli tapahtunut vasta silloin, kun heidät oli määrättömällä +kiusalla ja huippuunsa asti nostetulla epävarmuuden tunteella saatettu +hurjistumisen tilaan. Ja silloin eivät heitä pidättäneet mitkään +voimat. Mutta karjalainen oli Antin mielestä pakana, jonka julmuus oli +tullut kansanlauluksi ja jonka irstaus ei tuntenut mitään pidätystä. +Ei ollut heillä pappeja edes kehoittamassa parempaan, eikä Solokoin +saarelta kuulunut tänne saakka kellon ääni. Karjalainen oli hänestä +viekas ja vilkkaudessaan lapsellinen, jota hän oli lapsuudesta saakka +oppinut halveksimaan. Ruumiin voimat olivat kyllä suuret, jos oli +kysymys vain hetken ponnistuksesta, mutta sitkeyttä ei ollut ollenkaan. +Jos olisi pantu karjalainen päiväksi närekarhilla kaskea äestämään, +niin Suomen nainen olisi illalla ollut reippaampi samaa työtä päivän +tehtyään kuin hän. Mutta kuitenkin tunsi Antti aina jonkunmoista +kateutta heitä ajatellessaan; heissä oli sittenkin jotakin uljasta ja +jotakin puoleensa vetävää, tuollaista miellyttävää huolettomuutta, joka +todistaa rikasta mielikuvitusta. Siinä missä Antti heimolaisineen teki +työtänsä raskain aatoksin ja otsa aina huolten rypyissä, siinä kulki +tämä Iivana lauleskellen... + +Antti nousi. + +-- Lähden kaksilaitaani hakemaan, sanoi hän, ja pyysi Helenaa mukanaan +murkinalle. + +Antti muisteli yöllisen tuulen suuntaa ja läksi soutamaan hiljalleen +pitkin rantaa. Kun hän kääntyi niemen kärjestä Murhisaaren näkyviin, +tunsi hän selässään pientä väristystä. Hän oli vain katselevinaan +kaksilaitaansa, mutta odottikin vain joka hermollaan milloin hänet +saarelta huomattaisiin. + +Hän arvasi, etteivät karjalaiset voisi aavistaa saarelle jäämistään +hänen teokseen, vaan luulevat tietenkin myrskyn veneet vieneen. Ja +jos hän olisi joutunut kotinsa puolelle saarta maihin, olisi hän +antanut heidän ijankaikkiseksi jäädä siihen uskoon, mutta kun tuuli +vei toisaalle, niin että kotiin mennessä täytyisi soutaa saaren sivu, +niin ei auttanut juuri läsnäoloaan salata. Yöllä ei Antti halunnut +lähteä kulkemaan, kun oli koskesta laskettava. Hänen täytyi siis +tuottaa vihollisilleen sekin katkeruus, että saisivat tietää, kenen +valtaan olivat joutuneet. Eikä hän sitä juuri surrutkaan, vaan tunsipa +yhäkin koston nautintoa ja jonkunmoista hurjaa iloa. Hän oli nyt paikan +valtias, hänen vallassaan oli joko armahtaa tai silleen heittää... + +Hän souteli tyynesti pitkin kaislikon rintaa katsellen venettään. Kauan +ei tarvinnut hakeakaan, kun jo löytyi. Hän sitoi sen veneensä perään, +ja rupesi kääntymään takaisin leiripaikalleen. Silloin kuului saarelta +huuto, nyt toivorikkaana ja virkeänä... Antti lepuutti airojaan ja +kuunteli sekä mietti. + +Mennäkö näyttämään, vai soutaako pois? Jos menisi ja näkisivät, kuka +on, niin kauhealta mahtaisi tuntua... Mutta samalta taitaa tuntua, jos +tyynesti poiskin soutelisi... + +Hän oli kahden vaiheella. Huuto kuului uudelleen, kutsuvana, käskevänä, +kärsimättömänä... Hän käänsi veneensä saarta kohti ja lähti hitaasti +soutelemaan. + +Silloin vaikeni saarellakin huuto, ja koko sen puolen ilma tuntui +olevan täynnä jännittynyttä ja kiihkeää odotusta, malttamattomalta +toivoa mitä ihminen ajatella saattaa. Saarella olijoista tuntuivat +tulijan aironvedot hitaudessaan ijankaikkisuuden pituisilta... + +Mutta vene lähenee varmasti, vaikka hitaasti. Se ei ole mikään +näköhäiriö, valhekuva, vaan todellakin lähestyvä vene, ja siis pelastus +varman kuoleman kidasta. Voiko ihanampaa tunnetta ajatella, kuin se, +mikä kuolemaan tuomitun valtaa, kun hän kuulee armahduksen sanoman...? + + +IX. + +SILMÄSTÄ SILMÄÄN... + +Karjalaiset olivat saapuneet rannalle venettä odottamaan, ja iloinen +jännitys kuvastui heidän kasvoistaan. Mutta kun Antti saapui niin +lähelle, että venettä rupesi selvemmin näkemään, muuttui heidän +iloisuutensa yhä suuremmaksi hämmästykseksi. He tunsivat veneen, mutta +kuka oli soutaja? + +Ja kun soutaja pysähtyi juuri nuolen kantaman ulkopuolelle saaresta, +käänsi veneensä ja näytti kasvonsa, pääsi pettymyksen ja kauhun huuto +karjalaisten huulilta. He olivat tunteneet Antin ja arvasivat kaikki +hänen työkseen. Kuisma kääntyi sanaakaan sanomatta rannasta pois ja +käveli hitaasti kallion laelle. Hän tiesi, nähtyään Antin, rukoukset +turhiksi, eikä tahtonut vihollisensa edessä nöyrtyä, eikä liioin +hänelle hätäänsä näyttää. Raivo oli niin suuri, epätoivo niin pohjaton, +että hän alistui ylpeästi kohtaloonsa... + +Mutta toiset eivät olleet ylpeitä, vaan pyysivät armoa, rukoilivat +käyttäen kaikkia niitä suloisia sanoja, joita heidän notkeassa +kielessään oli. He lupasivat Antille kaiken sen maallisen hyvyyden, +mikä heidän tiedossaan vain oli ja mitä he vain voivat kuvitella, ja +kun se ei auttanut, ryhtyivät he voimattomina uhkailemaan. He sanoivat +kiduttavansa Anttia kaikilla niillä kidutuskeinoilla, mitkä heistä vain +nyt tehokkaimmilta tuntuivat, kiristivät hampaitaan, puivat nyrkkiään, +kunnes lopuksi vaikenivat. Sanattomina kummastuksesta tuijottivat he +Anttiin, joka ei koko aikana ollut sanonut mitään, vain katsonut heihin +herkeämättä. Ei ilmekään ollut värähtänyt hänen kasvoissaan heidän +houkutuksistaan, ei pieninkään hymyn väre niille ilmestynyt heidän +uhkauksistaan, ja kun karjalaiset voimattomassa vihassaan kaahlasivat +veteen hänen venettään kohti, siirtyi hän varovaisesti muutamilla +aironvedoilla kauemmaksi. Ja kun hän hetkisen perästä lähti soutamaan +pois yhtä tyynesti kuin oli tullutkin, heittäytyivät karjalaiset +masentuneina rannan hiekalle kohtaloaan valittamaan. Kuisma ainoastaan +vaikeni synkeästi eteensä tuijotellen... + + * * * * * + +Helena rukoili palavasti Anttia taipumaan ja pelastamaan karjalaiset. +Kun ei heillä ollut aseita, niin helpostihan sai heille viedyksi +tyhjän veneen. Varmaan menisivät, eivätkä enää koskaan uskaltaisi +tulla takaisin... Mutta Antti ei taipunut. Yhä uudelleen selitti hän +vaimolleen, miksi se oli mahdotonta; koko hänen sukunsa olemassa +olo vaati karjalaisten kuolemaa. Niin kuluivat heidän päivänsä +keskinäisessä kamppailussa vihollistensa hengestä. + +Sillä Antti ei voinut lähteä pois paikalta, ennenkuin oli päässyt +varmuuteen. Hän tunsi, että jos hän nyt lähtisi, kun viholliset vielä +olisivat hengissä, täytyisi hänen palata takaisin katsomaan, miten oli +käynyt. Helena oli jo epätoivossaan vaatinutkin Anttia lähtemään pois, +kun ei kerran taipunut, mutta ei Antti voinut. Ja Helena oli silloin +syyttänyt häntä julmuriksi ja vavisten silmännyt saarelle päin... + +Kolmantena vuorokautena oli saarelta vielä kuulunut huutoa, mutta +sitten oli kaikki ollut hiljaa. Viidentenä oli jo tulikin sammunut, kun +oli satanut, ja sen jälkeen ei enää savua näkynyt. Ei ollut elonmerkkiä +näkyvissä. + +Kauhistuksella ajatteli jo Anttikin vihollistensa kohtaloa. Nyt +kun heitä ei enää mikään voinut pelastaa, kun koston malja oli +nähtävästi jo sakkaan saakka tyhjennetty, tuntui hänestä tekonsa aivan +masentavalta ja hän rupesi kiireesti varustautumaan matkaan kotia +kohti. Sivumennen saattoi hän nyt varmistautua vihollistensa kohtalosta. + +-- Pelasta edes Kuisma, rukoili nyt Helena, jos hyvinkin olisi vielä +hengissä. Muista, että hän kentiesi pelasti poikasi, kun antoi hänelle +mekkonsa. Kiireesti menkäämme, ehkä vielä voimme tehdä osan tehdystä +tekemättömäksi. + +Kuumeentapaisella kiireellä varustautui Helena soutamaan, eikä Antti +häntä enää vastustanut. Helenan rukoukset ja moitteet olivat ikäänkuin +kasvattaneet hänen käsitystapaansa, ja hän oli ruvennut itsekin +epäilemään tekonsa todellista tarpeellisuutta, toisin vuoroin taas +itseään tästä heikkoudesta moittien. Mutta toisekseen arveli hän +itsekseen, että Kuisman pelastamisesta saattaisi olla hyötyäkin, ja +siksi hänkin saarelle kiirehti. + +Lastatut veneet olivat raskaat soudettavat, mutta pian silti matka +joutui. Kun lähestyttiin Murhisaarta, heitti Helena soudun ja kääntyi +katsomaan: ei ääntä, ei elon merkkiä. + +Helena ratkesi lohduttomaan itkuun, Antti tuijotti synkästi saarelle. +Hän laski varovaisesti veneensä samaan hiekkaan, josta oli ne +myrsky-yönä ryöstänyt, sekä nousi nuotiopaikalle. + +Siinä oli kolme karjalaista kuolleena, ja kuolintaudin kauhea laatu +näkyi selvästi heidän kuihtuneesta muodostaan. Mutta Kuismaa ei näkynyt. + +Hakien kiersivät Antti ja Helena saaren, mutta ei missään. Vihdoin +nousivat he kalliolle. Siellä makasi Kuisma hätäisesti tehdyllä +lehtivuoteella. Kun he lähestyivät, näkivät he hänen koettavan kääntää +päätään heihin päin. Hän oli vielä hengissä. + +Kun he saapuivat ääreen, ja Kuisma näki oudosti ja kauhistuneesti +katselevan Antin, koetti hän nostaa kättään ikäänkuin iskua +varjellakseen, kuitenkaan jaksamatta. Itkien heittäytyi Helena +polvilleen hänen viereensä. + +-- Antti, kanna kiireesti veneeseen, hätäili hän; ehkä hän vielä +virkoaa. + +Ja Antti nosti vihollisensa syliinsä voimakkaasti ja vaivatta sekä +kantoi hänet veneeseensä. Ja Kuisma kiinnitti häneen elottoman ja +tuijottavan katseensa, johon Antin täytyi katseellaan vastata, sillä +hän tunsi olevansa aivankuin vankina. Ja se katse poltti kuin tuli ja +syöpyi hänen mieleensä ainaiseksi karkoittaen rauhan... + +Helena koetti antaa Kuismalle syötävää pienissä erissä, mutta kuoleman +kouristamasta kurkusta ei enää tahtonut mennä mitään alas. Päivä kului +häntä hoidellessa, mutta minkään muun ei voinut sanoa Kuismassa elävän +kuin katseen. Se seurasi Helenan ja Antin toimia milloin vain he olivat +näkyvillä, ja Helenasta tuntui aivan kuin hän unessaan olisi nähnyt +tuon katseen. Se oli niin surullinen, niin moittiva, niin sanomattoman +katkera ja väsynyt, kuin olisi siihen ollut koottuna yhteen koko +ihmiskunnan tuska ja kärsimys. Ei mikään maailmassa näyttänyt voivan +sen tuskaa lieventää. + +Saapui murheellinen yö. Antti kaivoi kuolleille haudan siihen paikkaan, +jonka vanhastaan tunsi ja hautasi heidät sinne. Entiselle paikalle +laittoi hän myös yö-nuotion, teki sen ääreen Kuismalle vuoteen ja +kantoi hänet sinne. Ja oli kuin olisi Kuisman kelmeillä kasvoilla +vilahtanut hymyn kajastus. Kun pimeä saapui ja aalto kahautteli +kaislikkoa salaperäisesti, liikahti Kuisma äkkiä. Kun Helena kumartui +hänen ylitsensä ja Anttikin saapui ääreen, kokosi hän viimeisetkin +voimansa, katsoi ruskeilla silmillään Helenaan, katsoi Anttiinkin, +koetti lausua jotakin, ojensi vaivaloisesti molemmille kätensä ja oli +kuollut... + +Eivätkä Antti ja Helena sanoneet mitään, sillä itku ja suru salpasi +heidän äänensä. -- -- -- + +Mutta kun Helena nuotion ääressä valvoessaan mietti Kuisman kuolemaa, +tuntui hänestä kuin olisi Kuisma antanut anteeksi, ikäänkuin kuoleman +edessä ymmärtänyt Antin teon, hänet, koko maailman tuskan ja vaivan. +Kentiesi hän oli siksi hymyillyt, kun Antti kantoi, ymmärtänyt hänen +menettelynsä perusteet, tuominnut omansa ja katsonut heidät kaikki +näihin tekoihin tavallaan syyttömiksi. Helenasta tuntui kuin olisi +Kuisma kuolemallaan ja käden ojennuksellaan vetänyt verhon menneisyyden +eteen ja tehnyt onnen ja rauhan taas mahdolliseksi. Hänessä oli +vihan ja koston henki saanut niin uljaan ja jalon uhrin, että se oli +tyydytetty ja rauhan sekä onnen mahdollisuus taas rakennettu. + +Mutta Antti oli nyt vuorostaan synkkä. Vaikka hän nyt tahtonsa +perille päästyään entistä selvemmin huomasi, kuinka edullista hänelle +lopultakin oli kaikkien karjalaisten tuho, oli Kuisman kuoleman +näkeminen, tuo käden ojennus, joka oli hänelle käsittämätön, häntä +ankarasti järkyttänyt. Ainoastaan Helenan sovittava usko sai hänet +rauhoittumaan ja paljasti hänen alkuperäiselle sielulleen tunnelmia, +jotka olivat liikuttavaisuudessaan hänelle outoja ja ihmeellisiä... +Aatoksissaan makasi hän mielessään käyden läpi äskeiset tapahtumat. +Ja hän ei niitä sittenkään katunut, sillä elämä oli sen kaiken niin +vaatinut. Vika ei ollut hänen. + +Kun päivä valkeni, hautasi hän Kuisman toisten karjalaisten viereen, +ja vieritti haudalle viisi isoa kiveä. Ja kun Helena ihmetellen kysyi, +miksi hän viisi kiveä vieritti, kun kuolleita oli vain neljä, ei hän +antanut mitään selitystä... Viisi ristiä hakkasi hän kivellä kallion +seinään... + +Hiljaisina soutivat he koskelle. Siinä päästi Antti toisen veneen +irti, jättäen sen kosken niskaan odottamaan. Toisen laski hän heti +kosken alle. Ja siinä jäntevällä kädellä venettään kuohujen läpi +ohjatessaan tunsi hän taas voimansa palaavan ja rohkeutensa virkoavan +viime päivien sielullisten kidutusten jälkeen. Hymyillen vilkaisi hän +Helenaan ja lapseensa sekä tunsi luottamusta ja rohkeutta tulevaisuutta +ajatellessaan. Uneksien lepuutti Helena suvannolle saavuttua airojaan. +Oli taas niin mieluista antaa virran viedä, aallon tuuditella ja +uneksia onnen ja rauhan unelmia. Ainoastaan se, joka kokee myrskyn ja +onnettomuuden, ymmärtää rauhan arvon ja siitä täysin nauttii. -- -- -- + +Isänsä ja Arhippaisen hautasi Antti vierekkäin kotimäen rinteeseen +suuren koivun alle, piirtäen koivuun kaksi ristiä. Jo hiukan leikillä +sanoi hän Helenalle, että eivät taida siitä vanhukset tosin olla varsin +mielissään, mutta että olkoonpahan kuitenkin näin sovinnon merkiksi. +Karjalaisten veneestä löytämänsä tavarat saattoi hän hiljaisuudessa, +mitään selityksiä antamatta, takaisin omistajilleen, sikäli kuin ne +olivat hänen ulottuvissaan; loput piti hän hyvällä omallatunnolla +omanaan... + +Siitä pitäen alkoi Vaaralan talon varallisuus. + +Kadonneita karjalaisia ei koskaan kysytty. Mitä Vaaralan vakava +isäntä ja hänen surumielinen emäntänsä tiesivät, sitä eivät he +koskaan kertoneet. Heidän sukunsa levisi seudussa laajalle, asuttaen +viljelyskelpoiset paikat sitkeillä ja voimakkailla miehillä. + +Heidän sukuaan on sekin väki, joka asuu Murhelassa, Parvaselän +rannalla. Miksi taloa sillä nimellä sanotaan, sitä eivät kaikki tiedä, +mutta perintötaruna kulkee Murhelan väellä kertomus Murhisaaren +viidestä kuolleesta. + +Kun kesä-iltana apaja vedetään saaren rantaan ja mennään sinne syömään +rantakalaa, kertoo isäntä nuotiolla perintötarun. Hän kertoo sen +ylpeänä suvustaan. Ja hänen kertomustaan uskotaan, sillä lukemattomat +paikat seudulla kantavat muinaisten ryöstöretkien muiston nimessään. Ja +yhä vieläkin on rajaseutulaisilla vihamielinen ja halveksiva käsitys +karjalaisista. + +Jos olet oikein Murhelan isännän suosiossa, niin kertoo hän sinullekin +pirtin eteiskamarissaan tarun Kuisman kuolemasta. Ja kertomuksensa +vahvistukseksi kaataa hän kalliina aarteena sinulle lopuksi ryypyn +koko pitäjässä kuuluun "karjalaisen kuppiin". Se on perinnöksi jäänyt +Kuisman sotasaaliista, ryöstetty kaukaa rantamailta, sirosti koristeltu +hopeakuppi, joka on alkujaan aiottu komeampaa käytäntöä varten. +Väkevästi syöpyy mieleen tämän maljan ääressä taru uljaan ja jalon +karjalaisen kuolemasta ja sovituksesta... -- -- -- + + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 57657 *** |