path: root/44545-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 44545 ***

Note: Project Gutenberg also has an HTML version of this
      file which includes the original music illustration.
      See 44545-h.htm or 44545-h.zip:
      (http://www.gutenberg.org/files/44545/44545-h/44545-h.htm)
      or
      (http://www.gutenberg.org/files/44545/44545-h.zip)





NUORI LUOTSI

Nelinäytöksinen kansannäytelmä (5 kuvaelmaa)

Kirj.

YRJÖ WEIJOLA






Otava, Helsinki, 1904.




HENKILÖT:

EERO LUOTOLA, luotsioppilas _Evert Suonio_
LEENA, hänen äitinsä, luotsin leski _Olga Salo_
EEVASTIINA, _Mimmi Lähteenoja_
ANNIKKI, hänen lapsiaan, _Helmi Tähtinen_
MATTI, hänen lapsiaan, _Eero Kilpi_
VIKLUND, taiteilija, _Knut Weckman_
KANERVO, ylioppilas, _Oskari Salo_
HOLK, luotsikapteeni, _Eino Salmela_
VAINIO, luotsivanhin, _Aapo Pihlajamäki_
MARI, hänen vaimonsa, _Mimmi Leino_
HONKALA, luotsi, _Teppo Durchman_
RASI, luotsi, _Hemmo Kallio_
KAUTOLA, luotsi, _Aleksis Rautio_
LOKKI, luotsi, _Iivari Kainulainen_
PERTTULA, kalastaja, _Iisakki Lattu_
ISOIN, laivanveistäjä, _Emil Falck_
Peltolan poika, _Olga Leino_
Kalastajatyttö, _Helmi Helenius_
Kalastajatyttö, _Ester Niska_
Muuan kalastajapoika, _Arno Hjorth_
Kalastajia, miehiä ja naisia, sekä luotseja.

Esitetty ensi kerran Suomen Kansallisteatterissa 30 p. syysk. 1904.




ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


Mäntysaaren kalastajakylän ranta. Taustalla kylä rakennuksineen. Talot
siististi maalatut. Aitat pihojen ympärillä kaksikerroksiset
ullakkoineen. Rannalla kala-aittoja ja niiden seinillä verkkoja
kuivamassa. -- Näyttämön oikealla puolella Luotolan talo. Vasemmalla
aittoja, perällä lahden poukama, jonka takaa näkyy yllämainittu kylä.

Leena, Eevastiina ja Matti ovat rannalla kaloja huuhtomassa. Kantavat
koreja aitasta rantaan ja takaisin.

MARI (Tulee.) Joko Eero on tullut kotia Vahtiluodolta?

LEENA. Ei vielä.

(Katselee merelle päin.)

Näkyyhän tuolta tulevan vene tännepäin. Se on yksimastoinen ja sillä on
punainen juova isossa purjeessa, niin että kyllä se on meidän
luotsejamme. Jos lie hyvinkin Eero. Mutta miksi sitä kysytte?

MARI. Muuten vaan. Mieheni kertoi, että kohta kai saapuu Eeron määräys
luotsiksi. Onhan hauskaa, kun jo viisi vuotta on ollut luotsioppilaana
ja vihdoinkin pääsee vakinaiseksi. Mieheni oli saanut kirjeen
luotsikapteenilta, että nyt on Eeron vuoro. Onhan se Eerolle onni, että
Kurkelan Risto keväällä hylkeen pyynnissä jäi jäälautalle, -- vaikka
kyllä vainajan vaimoa ja lapsia käy sääli.

LEENA. Niinpä kyllä, mutta vähäsenkö täällä ihmisiä kuolee
tapaturmaisesti, kesäisin rajuilmoilla ja talvisin ulkojäillä hailin
pyynnissä ja hylkeenammunnassa. Kovallahan se meikäläisten leipä on.
Sellaiselle matkalle se hukkui minunkin mieheni, ja sen jälkeen olen
saanut Eeron kanssa kahden tehdä kaikki työt. Ja näin vanhalle naiselle
ei enää ole kevyttä vetää märkää nuottaa.

(Katselee merelle päin.)

Kyllä se on Eeron vene, ja hänellä on hyvä tuuli. Kohta hän on kotona.
Kunpa nyt olisi perää siinä, että hänestä tehdään luotsi, silloin saisin
minäkin vanhoilla päivilläni hiukan lepoa!

MARI. Kyllä kai siinä perää on. Ja onhan Eero paraita miehiä tässä
kylässä. Ei juo eikä tuhlaa, niinkuin monet muut luotsioppilaat. Mitenkä
se tuo teidän naapurinne poikakin elää! Joka kerta kun käy kaupungissa,
tulee humalassa takaisin ja tuo pirtua muillekin. Isä on nuorena ollut
samanlainen ja äitikin on niin löperö. Millähän nekin tulevat toimeen?
Kun toisilla juhannuksen aikaan on kolmekymmentä tynnyriä silakoita
Viroon vietäväksi, niin heillä ei ole kuin viisitoista. Eikä sillä saa
Virosta viljaa ja maaomenia koko talven varaksi.

LEENA. Ei saa, ei. Eiköhän heidän vielä täytyne myydä talonsakin ja
silloin on köyhyys kova.

(Katselee oikealle.)

Mikä liike tuolla rannassa nyt on, kun on niin ihmisiä täynnä. Kas,
luotsilaivahan on tullut satamaan. Mitähän silläkin taas on täällä
tekemistä?

MARI. Joko se on tullut? Siitähän se kapteeni miehelleni kirjoittikin,
että hän tuo tänne nuoren sukulaisensa kesää viettämään. Juoksenpa
katsomaan, ketä sieltä laivasta tulee maihin.

(Mari menee.) (Kautola, Honkala, Rasi, Perttula ja Isoin tulevat.)

MATTI. No minne ne miehet ovat menossa noin joukolla? Luotsilaivaako
menette vastaan?

KAUTOLA. Eipä juuri sitä. Mennään laskemaan uutta jahtia mereen.

LEENA. Vai jo se on niin valmis. Kunpa nyt olisi Kautolalla parempi onni
kuin ennen. Onhan se hyvä alus, kun Isoin sen on rakentanut.

KAUTOLA. Eikä näillä mailla juuri parempaa laivanrakentajaa olekaan. Vai
mitä mestari itse ajattelee?

ISOIN. Eihän sitä tiedä, miten milloinkin onnistuu. Olenhan niitä jo
rakentanut montakin. Milloin ovat tulleet hyviä, milloin huonoja. Mutta
eikö mennä? Miehet taitavat jo olla koossa ja valmiit laskemaan. Tule
sinäkin Matti avuksi!

MATTI. Eihän tuolla väliä liene, vaikka tulenkin.

HONKALA. No mennään sitten.

(Kautola, Honkala, Rasi, Perttula, Isoin ja Matti menevät.)

LEENA. Uuttera se Kautola on niitä jahteja rakentamaan, vaikka tappiota
se vaan tähän saakka niistä on saanut. Kunpa kerran olisi hänelläkin
parempi onni.

EEVASTIINA. Eipä se saarelaisen onni koskaan niin suunnaton ole. Mutta
onko Leenalla lainata meille vähän suoloja? Pitäisi lähteä suolaamaan
nämä hailit, mutta ei ole millä suolaisi. Kyllä maksetaan, kun palataan
Virosta. Vähäsen meillä sinne on viemistä, mutta ehkä Leena kuitenkin
uskoo meille sen verran.

LEENA. Ei niitä meilläkään juuri ole muille antaa, ja kunhan ei kävisi
teille Virossa samalla lailla kuin viime vuonnakin.

EEVASTIINA. Ei käy. Mattia ei oteta tällä kertaa mukaan lainkaan. Hänen
syynsähän se oli, että niin kävi. Kuka käski hänen juopottelemaan sen
tuntemattoman vironmiehen kanssa. Ainahan meidän saarelaisemme uskovat
silakkansa virolaisille velaksi ja käyvät sitten syksymmällä perimässä
viljansa ja maaomenansa. Niinhän sitä vaihtokauppaa on tehty monen
miehen ikä, ja harvoin on virolainen pettänyt. Meille sattui
onnettomuus, ja syy oli Matin. Humalapäissään rupesi kauppaan
tuntemattoman kanssa, ja sinne jäi vaivalla kootut silakat. -- Mutta
antaako Leena niitä suoloja? Kyllä mekin sitten toinen kerta muistetaan.

LEENA. Köyhä antaa vähästään, rikas ei anna paljostaankaan. -- En sitä
minäkään tekisi, ellei Eero katselisi sitä teidän Annikkianne. Kuka sitä
tietää, vaikka meistä vielä tulisi sukulaiset. Kuuluuhan Eerosta tulevan
luotsi, ja minkä poikaani tunnen, tulee hän silloin kosimaan Annikkia.
-- Voinhan minä pari kappaa lainata, jos se riittää.

EEVASTIINA. Kyllä se riittää, vähänhän meillä on suolattavaa. Ei köyhyys
ole ilo kellenkään ja kaikkein vähimmin saarelaiselle. Ja ne ovat
melkein kaikki köyhiä. Jotkut ovat rikkaita, jotka ovat aikoinaan
ymmärtäneet koota, niinhän se minun mieheni sanoo. Jos hänkin olisi
pitänyt puoliaan, silloin kun Virosta seilattiin viinaa ja Lyypekistä
kahvia, sokuria ja kankaita kaupungin kauppiaille, niin olisi hän nyt
rikas mies. Olihan hänkin mukana noilla matkoilla, mutta möi ryypystä
voittonsa muille ja nyt ollaan köyhiä. Ja harvoinko se kertoo, kuinka
ennen vanhaan laivoja pelastettiin merihädästä ja joka mies ansaitsi
tuhansia, mutta hänen osansa se on hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Ja nyt
on merellä hyvät majakat ja tulet, niin ettei siitäkään enään ole
toivoa.

LEENA. No, no Eevastiina, ei pidä pahoitella, että ne ansiot ovat
menneet. Kyllähän täällä eletään niistä huolimatta vaikka huonostikin.
Mennäänkö aittaan?

(Ovat lähtemäisillään, kun luotsivanhin tulee.)

VAINIO. Päivää Leena ja Eevastiina. Tänne tulee vieraita.

LEENA. Tännekö vieraita? Ketä?

VAINIO. Luotsikapteeni nuoren sukulaisensa maalarin ja erään ylioppilaan
kanssa. Hakevat kesäasuntoa. Ehkä Leena voisi heidät ottaa?

LEENA. Vaikeahan minun on pitää herroja ruuassa. Mistä täällä saaressa
heille herkkuja hankkii.

VAINIO. Kyllähän minä sitä heille sanoin, mutta vastasivat, ettei näin
kesäiseen aikaan ole herkuista väliä. Onhan Leenalla hyvä lehmä ja
tuoreesta kalasta ei ole puutetta.

LEENA. Kyllä minun on hyvin vaikea ruveta heille emännöimään. Eikö
muualla sopisi paremmin? Onhan se Halosen vaimo käynyt keittokoulun ja
osaa paremmin kuin minä tehdä herroille ruokaa. Kun sen mies vielä on
merillä, niin olisihan sielläkin tilaa.

VAINIO. Olisihan se niinkin, mutta kapteenin sukulainen kuuluu
maalailevan tauluja ja haluavan tänne saaren päähän, jossa näkyy aava
meri. Muuten luulen, että kapteeni voisi suuttua, ja siitä tulisi
Eerolle ikävyyksiä. Tietäähän Leena, että hän kohta nimitetään
luotsiksi. -- Tuolla jo herrat tulevat. Leenan pitää päättää äkkiä.

(Luotsikapteeni, Viklund ja Kanervo tulevat.)

LUOTSIKAPTEENI. Täällähän teille pojat tulee kissanpäivät. Ei tämän
ihanampaa paikkaa ole koko Suomenlahdella. Päivää emäntä! Tässä on
maalari Viklund ja tässä ylioppilas Kanervo. Hauskoja poikia molemmat.
Ottaahan emäntä heidät tänne asumaan?

LEENA. Kai minun on heidät ottaminen. Tervetuloa vaan! Onhan meillä
täällä kamari, jossa voivat asua.

VIKLUND. Tämähän on vallan mainiota. Näin ihanaa ei ole Itaaliassakaan.
Vai mitä arvelet Kanervo?

KANERVO. Hyvin hupaisa paikka. Täällähän luulisi sinulta työn sujuvan.
Ja aiheita ei sinulta täällä tule puuttumaan. Olethan nyt kerran
tilaisuudessa kuvaamaan merta ja saarelaisia.

VIKLUND. Merta olen aina ihaillut. Se on niin suuremmoinen. Onnellisia
ihmisiä, jotka saavat täällä meren helmassa elää kesät, talvet. Vai mitä
Kanervo?

KANERVO. En vielä tiedä, lienevätkö onnellisia vai onnettomia. Luulen
kuitenkin, että heillä on suuremmat mahdollisuudet kuin niillä, jotka
kyntävät peltojaan mantereella.

LUOTSIKAPTEENI. No pojat! Mennään huoneeseen. Emäntä on hyvä ja keittää
meille kahvia. Olisi hyvä, jos tekisitte sen pian, sillä minulla on
kiire.

(Menevät kaikki kolme taloon.)

EEVASTIINA. Ystävällisiä herroja.

LEENA. Ainakin aluksi.

VAINIO. Tietääkö Leena uutisia?

LEENA. Tiedänpä kyllä. Mari on jo minulle kertonut Eeron nimityksestä.

VAINIO. Vai niin. Onneksi olkoon! Minulla on vähän kiire katsomaan
Kautolan jahdin mereen panoa niin että hyvästi vaan Leena!

LEENA. Hyvästi, hyvästi.

(Eero ja Annikki tulevat.)

LEENA. Mistä se Eero tapasi Annikin?

ANNIKKI. Olin Vahtiluodolla kalassa. Pyysin päästä maihin Eeron
veneessä.

LEENA. Saitteko paljonkin?

ANNIKKI. Eipä sanottavasti. Johan se paras hailiaika on ohitse. Olisi
pitänyt meidänkin mennä Vahtiluodolle oljamiin varemmin, mutta kun Matti
viipyi kaupungissa niin kauvan viime matkallaan, jäi se tekemättä. Ja se
isäkin on jo niin huono ja vaivainen, ettei tahdo jaksaa verkkoja
laskea. Mitä siitä sitten tulisi?

LEENA. Luotsivanhimman vaimo tässä vasta kertoi teidän elämästänne,
ettei se taida juuri hääviä olla.

ANNIKKI. Ei, Jumala paratkoon.

LEENA. Samalla se Mari kertoi, että sinusta Eero kohta tehdään
vakinainen luotsi. Ehkä jo lie tehtykin, vaikkeivät paperit vielä ole
saapuneet.

EERO. Ihanko totta.

(Leena menee.)

Kuules Annikki, minusta tehdään luotsi. Vihdoinkin!

ANNIKKI. Vai niin!

EERO. Vai ei se sinua sen enempää ilahuta?

ANNIKKI. Mitäpä tuo minua juuri liikuttaisi.

EERO. Mitäkö se sinua liikuttaisi! Etkö arvaa?

ANNIKKI. Olen huono arvaamaan arvoituksia.

EERO. Vai on tämä asia sinulle arvoitus. Onko se totta vai leikkiä?

ANNIKKI. Sanoinhan, etten ymmärrä arvoituksia.

EERO. Oletko todella niin huono arvaamaan? En ole sitä ennen tietänyt,
vaikka olenkin sinut tuntenut pikkutytöstä. Kuule Annikki, mitä sanon!

(Eero kuulee ääniä talosta.)

Mutta mitä tämä on? Täällähän on vieraita. En tietänytkään sitä.

(Katsoo ovesta sisään.)

Äiti, tule tänne, ketä täällä on?

LEENA (Tulee.) Unohdin vallan kertoa sinulle. Kamarissa on
luotsikapteeni ja kaksi nuorta herraa, jotka hän on tuonut tänne
asumaan.

EERO. Kauvaksiko?

LEENA. Koko kesäksi.

EERO. Ja sinä otit heidät tänne?

LEENA. Otin. Mikäpä siinä auttoi, kun itse luotsikapteeni pyysi. Mutta
mitäpä siitä olisi vastusta, ehkä tässä tullaan hyvinkin toimeen ja
ansaitaankin siitä vähän.

EERO. Minusta se ei ollut hyvin tehty. Minä olin aikonut järjestää nämä
kotiasiat nyt hyvin kiireesti vallan toisin. Eikö niin Annikki?

ANNIKKI (Kääntyy nauraen selin Eeroon.) Mistä minä sinun aikeitasi
tuntisin?

LEENA. Ennätäthän sen tehdä syksymmälläkin.

EERO. Syksyyn saakka ennättää meikäläiselle tapahtua paljon.

VIKLUND (raottaen ovea.) Joko kohta saamme kahvia? Kapteenilla on kiire.

LEENA. Kohta, kohta. Käyn vaan hakemassa kermaa. Tule sinäkin Annikki
auttamaan maitoa kuoriessa.

(Leena ja Annikki menevät. Eero heittäytyy pitkälleen nurmelle. Viklund
ja Kanervo tulevat kamarista.)

VIKLUND. Sanoinhan, että näin täällä hiton sorjan tytön. Hän on
varmaankin mennyt ulos, koska häntä ei näy täällä. Kerrassaan mainio
malli! Hänet maalaan aivan ensimmäiseksi. Ajattele, jos sinulla lainkaan
on mielikuvitusta: maalaan hänet, kun hän istuu meren rannalla, auringon
laskussa, joka kultaa hänen kutrinsa. Valkoiset laineet huuhtovat hänen
alastomia jalkojaan ja tuuli kietoo vaatteet tiukalle hänen ihanan
vartalonsa ympärille. Nimeksi panen minä: Odotus. Eikö se ole mainiota?

KANERVO. Onpa kyllä, vaikka aihe tuntuu minusta hyvin vanhalta.

VIKLUND. Tietysti se tuntuu vanhalta. Kaikki aiheet ovat vanhoja, mutta
taiteilijan tulee niihin luoda uusi henki. Eikö muuten ole omituista
ajatella, että me suomalaiset asumme meren ympäröiminä, mutta meidän
maalarimme eivät osaa kuvata merta eivätkä meidän runoilijamme laulaa
siitä. -- Mutta minne se tyttö katosi?

EERO (On herrojen huomaamatta noussut maasta.) Anteeksi. Hän tulee
kohta.

(Herrat säpsähtävät.)

Olen Eero Luotola.

VIKLUND (Kuiskaa Kanervolle.) Toinen mainio malli. Minulle tulee täällä
paljon tekemistä.

(Ääneen.)

Kiitoksia, Luotola, ilmoituksestanne. Kanervo, menemmekö kamariin?

(Poistuvat.)

LEENA ja ANNIKKI (tulevat.)

EERO. Hauskoja herroja. Iskivät heti silmänsä sinuun, Annikki. Tästähän
tulee oikein hupaista.

(Katkerasti.)

Äiti ei tiedä, mitä hän on tehnyt!

LEENA. Malta mieltäsi poika! Olet yhä vaan niin lapsellinen kuin
paitaressu. Jos olet mies, niin pidä puoliasi.

ANNIKKI (nauraa.) Samaa sanon minäkin!

EERO. Annikki, kuulehan minua. Älä rupea mihinkään tekemisiin noiden
herrojen kanssa. Tietäähän ne mokomat. Tulevat vaan tänne saareen
huvittelemaan eikä heistä ole takeita, mitä tekevät. Etkö kuule, mitä
sanon? Vastaahan toki.

ANNIKKI. En viitsi kuunnella hullutuksiasi. Olethan kuin mikäkin
härkäpää mustine silminesi.

(Eero säpsähtää harmista. Hillitsee tunteitaan ja menee pois.)
(Luotsikapteeni, Viklund ja Kanervo tulevat tuvasta.)

LUOTSIKAPTEENI. Nyt olen minä teille hankkinut kesäasunnon ja jätän
teidät rauhaan. Jos kansa ei ole kylliksi kohteliasta, niin älkää olko
millännekään. Sen kanssa ei helposti tule ystäväksi. En tahdo sentään
väittää, ettei olisi poikkeuksia, mutta ne ovat harvassa. Luotsivanhin
on hyvin ystävällinen mies, sillä hän on matkustanut paljon. Onhan hän
sitäpaitsi merikapteeni ja osaa käyttäytyä ihmisten parissa. Hänen
kanssaan voit lyöttäytyä ystäväksi, mutta koeta välttää muita. Heistä
sinä et kuitenkaan pääse selville.

VIKLUND. Ole huoletta, setä. Minä kyllä osaan tulla toimeen ihmisten
kanssa. Ja mitäpä minä heistä. Eihän minulla ole täällä aikaa muuhun
kuin maalaamiseen. Minun täytyy nyt hiukan korjata vanhoja syntejä.
Pariisin matkani meni melkein hukkaan. En ole sitä ennen tunnustanut
kenellekään, mutta nyt tunnen mieleni niin keveäksi ja sellaisen
työinnon suonissani, että rohkenen sen suoraan tunnustaa. Tulenhan
täälläolollani korvaamaan kaikki. Minä tahdon kuvata merta niin, ettei
sitä kukaan ennen ole samoin ymmärtänyt. Minä tahdon näyttää kaikille,
jotka eivät usko minuun, että minulla sittenkin on lahjoja. Älä hymyile,
setä, saatpa nähdä syysnäyttelyssä! Saatpa nähdä!

LUOTSIKAPTEENI. Hyvähän se olisi! Voithan koettaa, olethan nuori. En
tahdo toiveitasi ryöstää.

VIKLUND. Saatpa nähdä, saatpa nähdä!

LUOTSIKAPTEENI. Mutta mitenkä kävi Pariisissa?

VIKLUND. Pariisissa oli vallan toista. Eihän se ollut oikeaa elämää.
Viini ja naiset saivat minut vallan pyörälle päästä ja kahteen vuoteen
en tehnyt muuta kuin tuhlasin perintöni. Täällä ei ole viiniä eikä --
naisia.

KANERVO. Niinkö luulet? Ehkä täällä on molempiakin.

(Nauravat.)

LUOTSIKAPTEENI. Sitä minäkin luulen. Ja onhan minullakin hiukan
kokemusta nuoruudestani. Olen minäkin asunut saaristossa!

VIKLUND. Ja vaikka täällä olisi tuhat impeä, niin ovat ne vaan minun
mallejani. Tämä luonto, tämä kansa on kuvattava ja minä tulen sen
tekemään. En ole todellakaan koskaan ennen tuntenut sellaista intoa,
kuin nyt ja sen vuoksi uskallan toivoa, että minä tällä kertaa saan
suuria aikaan.

LUOTSIKAPTEENI. Minun alkaa jo olla kiire. Lähdetäänkö katsomaan, joko
vene on palannut minua hakemaan?

VIKLUND. Mene vaan setä Kanervon kanssa! Minä alan järjestellä
huonettani.

(Luotsikapteeni ja Kanervo menevät. Annikki tulee.)

VIKLUND. Anteeksi, haetteko ketä?

ANNIKKI. En. Poikkesin vaan tänne.

VIKLUND. Oletteko talonväkeä.

ANNIKKI. En, olen naapurista.

VIKLUND. Mikä teidän nimenne on?

ANNIKKI. Annikki.

VIKLUND. Sointuva nimi. Sopii hyvin teille. -- Minun nimeni on Viklund.
Olen maalari. Olen tullut tänne merensaareen kuvaamaan ihmisiä ja
luontoa. En ole ennen nähnyt näin suurenmoista luontoa, vaikka olenkin
matkustanut halki Euroopan. Ette voi arvata, kuinka iloinen olen siitä,
että olen tullut juuri tänne. Täällä ei minulta tule puuttumaan työtä.

ANNIKKI. Vai niin. Ja mitä varten te sitte maalaatte niitä tauluja?

VIKLUND. Mitäkö varten? Sepä omituinen kysymys. Mitäkö varten? Mitenkä
siihen oikeastaan vastaisin.

(Miettii.)

Minä maalaan sitä varten kuin kaikki muutkin maalarit, että jokainen
pieninkin piirre tulisi kuvatuksi, että jokainen luonnonilmiö tulisi
värien kautta tulkituksi. Sitä varten maalaan. Kuulkaa, ettekö te
tahtoisi ruveta minulle malliksi, että heti alusta pääsisin työhön
käsiksi. Olisin teille siitä hyvin kiitollinen.

ANNIKKI. Minäkö? Mitä hyötyä teillä olisi minun maalaamisestani. Onhan
täällä saarella tärkeämpiäkin henkilöitä kuin minä.

VIKLUND (Nauraa.) Te käsitätte minua väärin. Minä en maalaa ainoastaan
tärkeitä asioita, vaan kaikkia, joissa on jotain muista eroavaa.

ANNIKKI. Mitä minussa sitten olisi muista eroavaa?

VIKLUND. Mitäkö teissä on muista eroavaa. Sanonko sen.

(Lähenee Annikkia.)

Mutta ehkä suututte. Ettekö? No te eroatte tuhansista muista sen vuoksi,
että olette kaunis.

ANNIKKI. Nyt puhutte tyhmyyksiä.

VIKLUND. En, en. Se on vakava ajatukseni! Sen vuoksi tahdon teidät
maalata. Lupaatteko ruveta mallikseni?

ANNIKKI. Mutta jos siinä on jotain pahaa. Minä en ymmärrä näitä asioita.

VIKLUND. Ei siinä mitään pahaa ole. Sehän on vallan tavallista.

(Lähenee vielä Annikkia.)

Lupaatteko?

ANNIKKI. Jos siinä ei mitään pahaa ole, niin voinhan luvata. Älkää
sentään tulko niin lähelle! Te säikäytätte silmillänne minua. Ei, nyt
minä menen, hyvästi.

VIKLUND. Älkää nyt niin kiireesti.

ANNIKKI. Kyllä minä nyt menen.

VIKLUND. Muistatteko lupauksenne?

(Eero on tullut ja seisahtunut syrjään.)

ANNIKKI. Muistan.

(Huomaa poistuessaan Eeron ja säpsähtää. Juoksee pois.)

VIKLUND. Oletteko te tämän talon miehiä?

EERO. Olen.

VIKLUND. Oletteko emännän poika?

EERO. Olen.

VIKLUND. Luotsiko?

EERO. Oppilas.

VIKLUND. Varmaankin hauska ammatti?

EERO. En tiedä.

VIKLUND. Olen maalari. Täällä on paljon aiheita maalata.

EERO. Vai niin.

VIKLUND. Annikki on luvannut, että saan maalata hänetkin.

EERO. Hyvä on.

VIKLUND. Ettekö tekin antaisi minun maalata teistä kuvaa, kun istutte
veneenne peräsimessä silmä jäykkänä. Siitä tulisi oivallinen taulu, joka
herättäisi huomiota näyttelyssä? Suostutteko?

EERO. En.

(Poistuu. Luotsikapteeni ja Kanervo palaavat.)

LUOTSIKAPTEENI. No nyt on vene rannassa ja minun täytyy jatkaa matkaani.
Hauskaa kesää vaan teille molemmille! No mutta Armas, miksi olet noin
nolon näköinen?

VIKLUND. Sain jo koetella sanojesi totuutta. Tämän kansan kanssa ei
helposti tule tuttavaksi. Tuo nuori luotsioppilas on saakelin hävytön
mies. Kohteli minua kuin mitäkin poikanulikkaa.

LUOTSIKAPTEENI (Nauraa.) Siinä sen näit! Varo vaan, ettet kovin usein
polta kynsiäsi täällä saaressa. Merikansa on nyt kerta kaikkiaan sitä
maata! Kyllä sinä vielä joskus opit heitäkin ymmärtämään. Mennäänkö
rantaan?

(Lähtevät.)

LEENA (Tulee tuvasta.)

EEVASTIINA (Tulee.) Ne suolat jäivät äskeisessä kiireessä saamatta.
Jokohan Leenalla olisi aikaa antaa niitä?

LEENA. Tulen kohta. Tiedäppä Eevastiina, että minä luulen, ettei niistä
herroista ole meille muuta kuin harmia. Eerokin näkyy heihin suuttuneen,
koska kävelee synkkänä tuolla rannalla. Kyllä se niin on, ettei niitä
pitäisi päästää koko saareen. Harvoinhan niitä täällä on ollut, mutta
aina niistä on ollut harmia.

EEVASTIINA. Sen vuoksihan niitä kaikki täällä koettavat karttaa. Mitenkä
kävi Anna-Marin, jonka mies oli rahanansiolla Ameriikassa. Hän otti
kolme vuotta sitten herroja luokseen asumaan ansaitakseen rahaa. Siellä
niitä sitten oli koko kesän ja lienevät viihtyneet hyvinkin, sillä
Anna-Mari on komea ihminen.

LEENA. Ja kun mies keväällä palasi Amerikasta, asuttuakseen kotitaloonsa
rahoillaan elämään, niin oli perhe lisääntynyt.

EEVASTIINA. Kertovat hänen illalla tulleen Hangosta Rasinlahteen ja
sieltä huonoa keväistä jäätä pitkin henkensä uhalla aamuyöstä saareen.
Oli vilkaissut akkunasta sisään, kun siellä oli valoista. Silloin näki
hän vaimonsa imettävän lasta. Ei mennyt tupaan lainkaan, vaan palasi
samaa tietä huonoa jäätä pitkin Rasinlahteen, meni tuttavansa
propsipomon luo ja pyysi viinaa, jota saikin.

LEENA. Oli juonut itsensä vallan siaksi, vaikkei koskaan ennen tietty
hänen ryyppäävän. Sitten kun selvisi, kirjoitti kirjeen vaimolleen,
ettei tarvitse häntä odottaa kotia. Sen hän jätti ja tuhat markkaa
pomolle vaimolleen toimitettavaksi ja läksi menojaan, luultavasti
takaisin Amerikkaan.

EEVASTIINA. Kaupungissa kuului taas juoneen itsensä humalaan ja sen
jälkeen ei ole hänestä kuulunut mitään.

(Viklund ja Kanervo tulevat.)

Niin ne suolat, mennäänkö aittaan hakemaan niitä.

(Leena ja Eevastiina lähtevät.)

VIKLUND. Minuun teki tuo luotsioppilaan käytös hyvin tympäisevän
vaikutuksen. Mikähän tästä tuleekaan? Alku näyttää huonolta. En luullut
kansanmiestä niin röyhkeäksi.

KANERVO. Hänellä oli varmaan syynsä. Etkö voi tietää, minkä vuoksi hän
sinua noin kohteli?

VIKLUND. En kuolemaksenikaan. Enhän mitenkään vielä ole ennättänyt häntä
loukata, kun tuskin olen puhunut puolta sanaa hänen kanssaan.

KANERVO. Kyllähän se tuntuu omituiselta, mutta ehkä se asia vielä
selviää. No, alammeko järjestää huonettamme, että pian pääsemme työhön
käsiksi. Minä otan esille kuivat kirjani ja sinä maalilaatikkosi.

VIKLUND. Maalaamisesta johtui minulle mieleeni, että jo olen saanut
ihanan mallin. Annikki on luvannut istua minulle tuohon tauluun, josta
kerroin.

(Oikaisee ruumistaan kuin uusia voimia saadakseen.)

Mitäpä tuosta luotsioppilaasta! Turhaan otin loukkautuakseni hänen
tylyydestään. Tullaanhan täällä toimeen ilman häntäkin. Missä kapsäkissä
ovat maalitarpeeni? Vai tuossa, hyvä! Tuntuu oikein hauskalta ryhtyä
työhön, kun on niin hyviä aiheita. Mutta mennäänpä tupaan järjestämään
tavaroitamme. Ota sinä tuo laukku, minä pidän näistä muista huolta.

(Menevät taloon.)

ANNIKKI (Tulee juosten.) Nyt on Kautolan jahti mereen menossa. Tule Eero
katsomaan! Sille kuuluvat antavan nimeksi "Onni."

EERO. Kiitos vaan kutsusta. En tule!

ANNIKKI (Loukkaantuneena.) Kun et tule, ole tulematta.

(Menee.)

EERO (Aukaisee tuvan oven.) Tuleppa tänne äiti. Minulla on sinulle
puhumista.

LEENA (Tulee.)

EERO. Onko totta, että minusta on tehty luotsi?

LEENA. Niinhän se luotsivanhimman vaimo sanoi.

EERO. Vai sanoi niin.

(Synkästi.)

Parempi olisi ollut, jos ei olisi tullutkaan, sillä sitten olisi ollut
helpompi olla. Nyt se tuli liian varhain!

LEENA. Mitä? Liian varhain! Eihän hyvä koskaan tule väärään aikaan!

EERO. Niinkö luulet? Mutta siinä erehdyt. Et tiedä äiti, että nyt juuri
minä tunnen, että se, jota olen odottanut ja odottanut, sittenkin tuli
onnettomaan aikaan.

(Esirippu.)




TOINEN NÄYTÖS.


Ensimmäinen kuvaelma.

Vahtiluoto. Taustalla aava meri. Vasemmalla kalamajoja, oikealla
luotsien vahtitupa torneineen. Vainio istuu vahtituvan portailla
tupakoiden, Honkala ja Kautola istuvat kivillä, Viklund maalaa kuvaa
Vainiosta.

VIKLUND. Ja minä vuonna se sattui se kova elokuun myrsky?

VAINIO. Jos katsotte tuonne akkunan pieleen, näette siellä sen
päivämäärän. Se tapahtui elokuussa 1891. Minä kyllä muistan sen päivän,
niin kauvan kuin elän, sillä silloin oli minun vahtivuoroni. Jo pari
päivää oli tuullut ankarasti ja vaikka se tuuli idästä, nousi vesi
nousemistaan. Ajatelkaa, että vesi nousi kovalla itätuulella, vaikka se
silloin tavallisesti laskee. Kyllä se tiedettiin, että tuuli kääntyy
lounaaseen, mutta sitä ei kukaan arvannut, että siitä nousisi sellainen
ryöppy.

VIKLUND. Ja saarella olivat tietysti kaikki levottomat?

VAINIO. Kuinka he eivät olisi olleet levottomat! Miehet ja suuri osa
naisista olivat Virosta tulossa, se tiedettiin. Ja vaikka jahtimme
ovatkin hyvät ja merikuntoiset, eivät ne sellaisessa tuulessa tahdo
voida tulla toimeen. Ne eivät näet tahdo kääntyä kovassa aallokossa. --
Ja vähä väliä tuli pikkupoikia kysymään, joko isän jahti on näkyvissä.
Ja aina he saivat minulta kieltävän vastauksen.

Ne, jotka silloin olivat Suursaaren kohdalla, kun myrsky alkoi,
kertovat, että se tuli kuin salama. Näkivät vaan suuren vaahtoavan
vesiseinän lähestyvän. Laineita ei tuuli heti nostanut, sillä se oli
niin kova, että katkaisi niiden harjat.

Purjeet, jotka olivat kovasti rievatut, otettiin heti kaikki alas. Ja
niin laskivat jahdit ilman purjeita huimaavaa vauhtia Suursaaren
Pohjoiskorkean alle ja monet heistä pääsivät Suurkylän lahteen. Mutta
toiset ajelehtivat edelleen keskellä vesistä pimeyttä, jossa eivät
voineet mitään nähdä, taasen aavalle merelle, kohti kiviä ja kareja. Ja
se se on surkeata, ettei niistä monestakaan sen jälkeen kuulunut mitään!

VIKLUND. Ja saarella oli varmaan silloin suuri suru.

VAINIO. Suru, no onhan sekin nimitys, joka sopii, vaikka huonosti.
Epätoivo silloin oli. Surtiin kuolleita, surtiin hukkaan menneitä talven
ja kesän vaivoja ja surtiin niitäkin, jotka sieltä hengissä pääsivät.

VIKLUND. Mitä niissä sitten oli suremista?

VAINIO. Mitäkö niissä oli suremista? Olisittepa nähneet haaksirikkoiset!
Katsokaapa Honkalaa tuolla. Hän on melkein kuuro, ei hän kuule muuta
kuin korvaan huutamalla. Hän oli veljensä kanssa pienellä purjeveneellä
Virosta tulossa, kun myrsky yllätti. Vene kaatui ja he koettivat pysyä
kölin päällä ja saada sitä kääntymään. Veljen voimat loppuivat siinä
ponnistuksessa. Lopulta sai Honkala veneen pystyyn ja veljensä, joka oli
uppoamaisillaan, siihen. Ja niin alkoivat he mennä myötätuulta vene
täynnä vettä. Veli jähmettyi ja kuoli vilusta. Honkala sitoi ruumiin
nuoralla tuhtoon kiinni ja niin he jatkoivat matkaansa. Seuraavana
päivänä he saapuivat kotisatamaan. Ja kun Honkala tuotiin maihin, oli
hän kuuro ja mielipuoli. Nyt hän jo on taas melkein terve järjeltään,
mutta ei naura koskaan.

(Katsoo merelle päin.)

Kas tuolla näkyy savua. Taitaa olla masina.

(Katsoo kiikarilla.)

Niin on. Luotsilippua ei vielä näy.

VIKLUND (On noussut lakattuaan maalaamasta ja pantuaan syrjään
maalaustelineensä.) Olitteko koko myrskyn ajan tornissa?

VAINIO. En. Torni horjui niin, että pelättiin sen kaatuvan. Täytyi mennä
alas vahtitupaan ja sieltä katselin rajuilmaa.

VIKLUND. Se mahtoi olla suurenmoinen näky. Eikö se ollut ihanata?

VAINIO (Luotsit hymyilevät.) Herra on lapsellinen. Se ei ollut ihanata.

VIKLUND. Anteeksi! Luulin teidän rakastavan merta, sillä onhan meri
kaunis ja etenkin rajuilmoilla.

VAINIO (Nousee.) Suokaa anteeksi, nyt puhutte tyhmyyksiä. Jos teidän
omaisenne olisivat rajuilmassa merellä, niin ei se taitaisi teistä olla
niin ihana.

VIKLUND (Hämillään.) En ole ajatellut asiaa siltä kannalta.

LOKKI (On tullut ulos luotsimajasta ja seisoo portailla.) Ja vaikkei
siellä juuri olisi omaisiakaan, niin luulisi herran kalpenevan, jos
sattuisitte näkemään haaksirikon, vaikka se olisikin ulkomaalainen
laiva. Viime syksynä kun olin täällä vahdissa yksin -- kaikki muut
olivat luotsaamassa -- näin yöllä raketteja lounaassa päin. Laiva oli
ajautunut Itäkivelle. Tuuli oli rankka ja yö niin pimeä, ettei eteensä
nähnyt. Yksinäni en voinut mitään tehdä. Toivoin vaan, että raketit
näkyisivät muille merenkulkijoille. Parin tunnin ajan niitä välkkyi
yössä ja sitten pimeni kaikki. Koko yön istuin kiikari kädessä tornissa
ja tähystin pimeyteen. Kun aamu valkeni, ei Itäkivellä näkynyt laivaa.
Raketit oli nähty kylään ja luotsikutteri näkyi luovivan luodon
ympärillä. Ketään ei ollut pelastunut.

VIKLUND. Kauheaa.

VAINIO. Meri on kavala.

EERO (Tulee luotsimajasta.) Masina lounaassa liputtaa luotsia.

(Menee.)

VAINIO (Puhuu kovalla äänellä Honkalan korvaan.) Masina tahtoo luotsia.

HONKALA. Käynpä kirjoittamassa päiväkirjaan.

(Käy majassa ja lähtee.)

VAINIO. Lokki, mene vetämään lippu tankoon, niin huomaavat, että luotsi
on tulossa.

(Lokki menee.)

KANERVO (Tulee.) Oletko maalannut ahkerasti Armas? Minä olen koonnut
paljon harvinaisia kasveja, niitä on runsaasti tällä luodolla.

VIKLUND. Enpä juuri. Olen kuunnellut luotsien juttuja.

KANERVO. Olemme jo olleet kolme viikkoa täällä etkä ole vielä saanut
mitään valmiiksi. Eikö meri enään viehätä vai onko sinulla muita
ajatuksia?

VIKLUND. Viehättää kyllä ja onhan tässä vielä aikaa. Ja muuten tuntuu
minusta siltä, kuin minun pitäisi täällä viipyä vuosia oppiakseni
tuntemaan merta. Se ei näy olevan niin helppoa.

KANERVO. Se kyllä näkyy harjoitelmistasi. Ne ovat samanlaiset kuin
tuhannet muut. Kuvataan merta ja siitä tuleekin pesuvati.

VIKLUND. Sangen rakastettava arvostelu. Annan sen sinulle anteeksi,
sillä saatpa vielä nähdä, että tästä tulee jotakin. Saatpa nähdä, että
minä vielä hämmästytän sinut ja kaikki muut. Enhän vielä ole alkanutkaan
parasta tauluani, jota olen niin paljon ajatellut. Huomenaamuna auringon
nousussa ryhdyn työhön. Silloin on Annikki lupautunut mallikseni. Tuolla
kivellä hän tulee istumaan ja minä tuolla. Siitä tulee jotakin mainiota.
Saatpa nähdä!

KANERVO. Luulen kyllä, että siitä tulee jotakin mainiota.

(Naurahtaa.)

VIKLUND. Mitä tarkoitat?

KANERVO (Vakavana.) Sitä mitä sanonkin, että siitä tulee jotakin
mainiota. Armas, oletko huvitettu Annikista taiteesi vai itsesi tähden?

VIKLUND. Mikä kysymys! Tietysti taiteeni tähden! Mitä voitkaan muuta
luulla? Olenko minä ennen osoittanut olevani sellainen että...

KANERVO. Olet.

VIKLUND. Oikeastaan sinä olet niin hävytön, että pitäisi suuttua sinuun,
mutta kun se pilaisi koko kesäiloni enkä muutenkaan tänään ole sillä
tuulella, annan sinulle anteeksi.

KANERVO. Kiitos jalomielisyydestäsi.

(Alkaa järjestellä ja tutkia kasvejaan.)

VAINIO. Kalamiehet taitavat jo nousta levoltaan.

VIKLUND. Niinpä näkyy. Tuollahan on minun mallinikin.

(Rientää pois.)

VAINIO. Kuulkaahan herra Kanervo. Tuo maalari näkyy katselevan Annikkia.
Teidän tulisi varottaa häntä. Me emme suvaitse semmoista. Muutenkin on
tuo maalari sellainen löperö. Eihän se ole mies eikä mikään. Hyppii edes
takaisin eikä tee mitään muuta kuin laiskottelee.

KANERVO. Olen hänelle siitä jo monta kertaa sanonut, mutta hän vaan
nauraa, lienee oppinut tapansa Pariisissa ja Itaaliassa.

VAINIO. Puhukaapa siitä vielä vakavasti hänelle! Asia ei minua liikuta,
mutta minulla on elämänkokemusta ja tiedän, mitä siitä seuraa.

KANERVO. Sopivassa tilaisuudessa varoitan häntä.

(Annikki ja kalastajia, naisia ja miehiä.)

ANNIKKI. Kas vaan kuinka herrat luotsit ovat vakavia. Näyttääpä melkein
siltä, kuin täällä ei tänä iltana saisikaan tanssia. -- Vai niin! Ei
vastausta. Kuulkaa te muut, kapteenilla on tänään kihti ja sama tauti
taitaa olla muissakin. Niin, niin, kun on jäykät jalat, ei tee mieli
hyppimään.

LOKKI. Annikki tuntuu olevan hyvällä tuulella. Saiko äitisi kaloja?

ANNIKKI. Ei saanut muuta kuin lokin verkosta.

VAINIO. Annikilla näkyy todellakin olevan hauska. Mistä se ilo nyt niin
yhtäkkiä?

ANNIKKI. Mistäkö nuoren ilo? Arvaapa ukko Vainio, saammeko tanssia tänä
iltana vai emme?

VAINIO. Mitäpä minulla siihen on sanottavaa. Olettehan saanut tehdä sitä
ennenkin. Tanssikaa vaan, kunhan ette tanssi itseänne piloille.

ANNIKKI. Minkä verran sinä tanssit nuorena, sen verran mekin.

(Annikki ja kalastajat menevät, Vainio pysäyttää Annikin.)

ANNIKKI. No mitä nyt.

VAINIO. Tahdon puhua kanssasi.

ANNIKKI. Mistä?

VAINIO. Tärkeästä asiasta.

(Vie Annikin syrjään.)

Kuule Annikki, ole varoillasi. On asioita, joilla ei leikitä. Oletko
nähnyt, kuinka Eero on tullut synkäksi. Hän on mies eikä mikään
tyhjäntoimittaja ja hänellä on vakavat aikomukset. Muista se!

ANNIKKI. Vai on Vainio ruvennut papiksi. Se toimi ei ole tuottavaa näin
saaressa.

VAINIO. Älä laske leikkiä. Asia on vakavampi kuin luuletkaan. Tiedäthän,
että Eerosta nyt kohta tulee vakinainen luotsi, ja hän on kauan
odottanut sitä voidakseen naida sinut. Sinä olet ollut hänen valittunsa
ja tiedät, että niin tulee käymään. Muista, että herra ei sinua ota
vaimokseen. Sen tekee vaan vertaisesi. Ja kun hän on kunnon mies, et saa
hänen kanssaan leikkiä.

ANNIKKI. Kuulkaa Vainio. Miksi te puhutte minulle tuosta herrasta. Hän
on vaan tahtonut maalata minun kuvani eikä muuta. Enkö saa antaa hänen
sitä tehdä? Vai mitä? Eikö se ole minun asiani, joka ei liikuta teitä
eikä Eeroa? Eero on kunnon mies, sen tiedän, ja minä kunnon tyttö, sen
tiedän myös.

VAINIO. No hyvä, kun sen tiedät, niin tee, mitä tahdot. Mutta muista,
ole varoillasi.

(Annikki menee.)

RASI (Tulee unisena ja silmiään hieroen luotsimajasta.) Päätäni
kolottaa.

VAINIO. Tietänet itse syyn. Pitäisihän sinun vanhan miehen osata olla
siivompi. Aina vaan kallistat lasin, jos kuka tarjoo.

RASI. Eipä siitä kellekään vahinkoa ole.

VAINIO. Ei ole muille, ellei itsellesi. Jos luotsikapteeni saa kuulla
tavoistasi, niin kyllä hän siitä pitää huolen, ettet kauvan saa laivoja
luotsailla. -- Arvasin kyllä eilen, kun menit sitä ruununmasiinaa
viemään, että venäläiset matruusit taaskin juottavat sinut humalaan.
Olit pari viikkoa ollut ilman viinaa ja silloin et tiedä, paljonko juot,
kun pääset siihen käsiksi. -- Eilen oli sinun muuten käydä huonosti,
olit nukkunut veneesi peräsimeen kotimatkalla. Ellei Honkala olisi
sattunut sitä tornista näkemään, olisit nyt joko Viron rannalla tai
meren pohjassa.

RASI. Eipä tuosta niin väliä olisi ollut!

VAINIO. Honkala on mennyt luotsaamaan. Nyt tulee Eeron vuoro. Mene
torniin, että hän pääsee vahdistaan.

RASI. Onpa tänään kirkas ilma. Oikein tekee silmiin kipeää.

(Vainiolle hiljaa.)

Onko vaimoni tullut tänne kalaan?

VAINIO. Ei. En ole häntä nähnyt?

RASI. Entä Hautala?

VAINIO. Ei hänkään.

RASI. Siis molemmat ystävät taas mantereella. Ja minun täytyy olla
täällä luodolla. Saatana soikoon! -- Onko sinulla antaa minulle ryyppyä.
Pääni on niin kipeä.

VAINIO. Ei ole. Mene nyt vaan torniin.

RASI (Huokaa syvään ja lähtee.)

KAUTOLA (Katselee kalamajoihin päin nauraen.) Aika lysti herra!

VAINIO. Se maalariko?

KAUTOLA. Niin juuri, se sama. Katsokaapa, kuinka se loikkailee tuolla
kalliolla ja ajaa takaa Annikkia.

VAINIO. Kas vaan sitä mestaria!

KAUTOLA. Niinhän mekin nuorena juostiin, ennenkuin kihti kävi sääriin.
Nyt se on myöhäistä!

VAINIO. Oli siinä sentään ero, että hypittiin vertaisten kanssa. Jos me
sen teimme, oli se toista, mutta tuo herra...

KAUTOLA. Mitäpä siitä. Antaa herrojen huvitella, kun ovat
kesälaitumella.

VAINIO. Vai niin, vai on se sinusta yhtäkaikki?

EERO (Tulee tornista ja katsoo Annikin ja maalarin juoksentelemista.)
Voi sitä Annikkia!

KAUTOLA. Kas Eero! Älä ole milläsikään, kyllä sinä sen tytön saat, kun
herra on mennyt saaresta. Pian ne naisihmiset unhoittavat. Ei sellaisia
asioita pidä ottaa niin tunnolleen!

EERO. Kuka niitä sitten ottaa tunnolleen ja kuka täällä on puhunut, että
minä siitä tytöstä huolin, vaikka saisinkin. Antaa hänen vaan huvitella
ja tehdä, mitä tahtoo!

VAINIO. Puhutko totta vai leikkiä?

EERO. Sen vaan sanon, etten puhu leikkiä!

ANNIKKI (Tulee juosten. Viklund seuraa häntä, mutta nähtyään Eeron palaa
takaisin.) Oikein hengästyin. Tuo maalari juoksutti minua kolme kertaa
luodon ympäri. Hyvä oli, että pääsin pakoon.

(Nauraa.)

Kas vaan, kuinka Eero on totisen ja happaman näköinen kuin paistettu
nauris. Saako kysyä, mikä herra luotsioppilasta vaivaa? -- Vai ei
minulle vastata. No enpä tuota sure! Kylläpä taas toisen kerran sanoja
riittää.

VAINIO (Katselee ulos merelle päin.) Onpa tänään laivoja liikkeessä.
Tuolla on taaskin kolmimastoinen kuunari. Näyttää siltä kuin olisi
raudasta, koska se on harmaaksi maalattu. Menenpä torniin katsomaan,
pyytääkö se luotsia.

(Menee.)

KAUTOLA. Ovatko purjeesi veneessä. Nyt tulee sinun vuorosi.

EERO. Eivät ole. Otin ne maihin kuivamaan.

KAUTOLA. Voinhan minä ne panna veneeseesi.

(Menee.)

EERO. Annikki. Oletko unohtanut, mitä sinulle olen niin monta kertaa
puhunut? Etkö enää tahdo tulla vaimokseni, koska olet ruvennut
liehakoimaan ketä vaan?

ANNIKKI. Ja kuka se on se "ketä vaan"?

EERO. Tiedät kyllä, mitä tarkoitan. Siitä päivästä, jolloin tuo maalari
tuli saareen, et ole enään ollut sama Annikki, jonka kanssa olen
lapsesta ollut toveri ja ystävä. Sinä olet joku muu, sillä se Annikki ei
koskaan nauranut minulle, vaan katsoi minua suurilla sinisillä
silmillään niin uskollisesti ja vakavasti, että teki oikein hyvää
sydämelle. Nyt en enään tiedä, ovatko silmäsi siniset vai ruskeat, sillä
en ole niitä nähnyt pitkään aikaan.

ANNIKKI. Onpa sinulla sitten huono muisti!

EERO. Kunpa minulla olisi huono muisti ja voisin unohtaa, silloin en
enään sinua tuntisikaan, vaan kulkisin ohitsesi kuin vieras ja hakisin
toisia tyttöjä.

ANNIKKI. Voithan sen tehdä.

EERO. Miten minä voisin sen tehdä, kun en saa hetkeäkään rauhaa
ajatuksiltani. Maalla ja merellä, öin ja päivin olet sinä mielessäni ja
päivä päivältä alkaa tuntua yhä tuskallisemmalta. Tuntuu kuin kaikki
liukuisi käsistäni, mitä olen toivonut ja ajatellut. -- Ja nyt juuri,
kun minusta näinä päivinä tehdään vakinainen luotsi ja tahtoisin saada
sinut vaimokseni, olet minulle niin vieras ja kylmä, kuin en olisi
koskaan sinua tuntenut ja koskaan sinua ajatellut. -- Annikki, lupaa
minulle, ettet liehakoi tuon maalarin kanssa, sillä hän ei sinulle tahdo
mitään hyvää. Lupaa heti hylätä tuo mies ja huomenna jo lähdemme
pappilaan. Lupaatko?

KAUTOLA (Tulee.) Purjeet ovat veneessä. Ovatko jo nähneet luotsilipun?

EERO. Eivät vielä.

(Hiljaa Annikille.)

Lupaatko?

ANNIKKI. Miksi vaadit minulta tätä lupausta?

EERO. Etkö siis tahdo luvata? Ajattele Annikki tarkoin asiaa. Älä nyt
hylkää minua, sillä siitä ei hyvä seuraa.

(Kalastajia, miehiä ja naisia alkaa liikkua luodolla.)

ERÄS TYTÖISTÄ. Missä Vainio on? Joko tanssi saa alkaa?

KAUTOLA. Vainio on tornissa. Kyllä hän tulee kohta.

EERO. Vastaa pian Annikki. Kohta se on myöhäistä.

VIKLUND (Tulee.) Joko tanssi alkaa? Sitä olisi hauska katsoa!

VAINIO (Tulee.) Laivalla on luotsilippu. Eeron on lähdettävä.

EERO. Siis et vastannut, Annikki. Voi sinua! Nyi minun on lähdettävä.
Jos tietäisit, millä mielellä sinut tänne jätän, niin olisit sanonut
edes yhden sanan!

ANNIKKI (Nauraa.) Voi sinua Eero parka kuinka mustasukkainen oletkaan.

(Eero menee luotsimajaan.)

VIKLUND. Annikki, saanko tanssia koko illan kanssanne?

ANNIKKI. Koko illanko? Jos ei juuri koko iltaa, niin ehkä vähempikin
riittää!

(Nuoriso alkaa tanssia piiritanssia "Väki tuli saareen". Eero tulee
luotsimajasta ja menee, katseltuaan raskain mielin toisten tanssia.)


Toinen kuvaelma.

Sama näyttämö kuin edellisessä. Auringon nousu.

VIKLUND. Annikki, te ette arvaa, kuinka minä nautin tästä luonnon
raikkaasta elämästä! Meri on kuin suuri arvoitus. Sitä katsellessa
muistuu mieleen niin paljon menneiltä ajoilta. Tuo kaukana häämöittävä
maa pienine suruineen ja iloineen säälittää minua. Sen ihmisraukat
kiusautuvat toistensa läheisyydestä ja pakkautuvat kuitenkin yhä
lähemmäksi toisiaan. Toista on elämä täällä! Tämä tunne on niin
omituinen ja valtaava, että se tempaa ihmisen arkipäiväisyyttä ylemmäksi
ja kuitenkin se täyttää rinnan niin omituisella kaiholla.

(Alkaa hiljalleen laulella "Viel Vogel sind geflogen".)

ANNIKKI. Tuota laulua en ole kuullut. Se on hyvin omituinen. Mitä se
tarkoittaa?

VIKLUND. Vallan yksinkertainen laulu, jossa lauletaan kaikista turhaan
valuneista kyynelistä ja kaikista kuihtuneista ruusuista. -- Niin,
kuihtuneista ruusuista. Kaikki ruusut kuihtuvat. Kun minä joskus vuosien
päästä palaan tänne saareen, olette tekin kuihtunut ruusu. Annikki,
suokaa anteeksi, minä tahdon kutsua teitä sinuksi. Vuosien päästä olet
sinäkin kuihtunut ruusu. Ja mitenkä ruusu voisikaan kauvan kukkia
merituulissa.

Ajattelen monasti erästä asiaa.

(Nousee ja lähenee Annikkia.)

Ajattelen sitä, kukahan tämänkin ruusun taittaa. Älä säikähdä! Se on
maailman meno. Onko sinulla jo sulhasta?

ANNIKKI. Mitä sillä tarkoitatte? Rakastettuako?

VIKLUND. Niin.

ANNIKKI. Kelläpä ei olisi rakastettua. Onhan se minullakin, vaikken
oikein osaa tietää sitä rakkaudeksi. Olemme lapsuudesta saakka
leikkineet yhdessä ja olemme hyviä ystäviä ja aijomme kai piakkoin mennä
naimisiin. Hän on kelpo mies, mutta...

VIKLUND. Miksi sanoit "mutta".

ANNIKKI. En tiedä.

VIKLUND (On lähestynyt Annikkia ja kietoo kätensä hänen ympärilleen.
Annikki vastustaa hiukan, mutta antaa sen kuitenkin tapahtua.) Annikki.
Oletko koskaan tuntenut oikein voimakkaasti, kuinka sydän sykkii ja veri
kiehuu ja elämä on korkeimmillaan? Ne ovat niitä hetkiä, joita varten
koko elämä on olemassa ja niitä on harvoja. Elämän tyhjä raataminen
tuntuu silloin niin kurjalta ja vähäpätöiseltä ja ajatukset sekaantuvat,
kaikki on oikein ja kaikki väärin.

ANNIKKI. Minä en ymmärrä puhettanne. Noin ei minulle vielä ole kukaan
puhunut.

VIKLUND. Etkö ymmärrä? Etkö tunne, kuinka tämä kaikki on hurmaavan
kaunista ja kaihomielistä. Katso, tuolla ruskottaa aamun nousu. Meri on
kuin punaista verta ja luodot kaukana hohtavat kuparilta. Eikö tämä saa
sydäntä sykkimään kovemmin ja lämpimämmin kuin mantereen kurjat maisemat
ahtaine metsäseinineen, jotka painavat mieltä kuin raskas painajainen?
Minusta tämä kaikki on täynnä suurta rakkautta, suurta hillitsemätöntä
intohimoa. Annikki, Annikki...

(Annikki koettaa irtautua hänestä.)

Annikki et saa mennä käsistäni. Minä tahdon olla sinua aivan lähellä,
pitää kättäni sinun ympärilläsi ja katsoa kauvas merelle ja ajatella ja
tuntea...

ANNIKKI. Minua alkaa niin pelottaa. Päästäkää minut!

VIKLUND. En, tuhat kertaa en. Kun olen sinut tähän saanut, taistelen
sinusta vaikka koko maailman kanssa, sinä luonnon raikas lapsi. Olet
kuin Aino kivellä, vaikka minä en olekkaan mikään vanha Väinämöinen.

(Kuiskaa.)

Annikki, minä rakastan sinua enemmän, kuin koskaan ennen olen ketään
rakastanut. Kaikki entisyys on kalpea ja kylmä tämän rinnalla. Tämä on
minun kesäinen satuni, minun kesäyönunelmani...

ANNIKKI. Puhutteko totta?

VIKLUND. Miten voit sitä epäillä. Totta, totta, niin totta kuin sydämeni
nyt sykkii kovemmin kuin koskaan ennen.

(Suutelee Annikkia.)

Älä pakene käsistäni. Se ei sinulle onnistuisi. Nyt sinä olet minun ja
minä en anna sinua kellekään. Sinä olet minun ruusuni.

(Mereltä kuuluu kaihoavaa laulua.)

    Tule, tule mun ystäväni rantahan!
    Siellä saat sinä nähdä mun.
    Sua lemmin mä ain,
    Sua kaihoan vain,
    Tule, tule minun armahain!

    Minun purteni merellä seilailee
    Kotorannalta kauvas pois.
    Myrsky laineilla käy,
    Vielä maata ei näy,
    Mua muistele armahain!

    Mua muistatko ystäväni rannalla,
    Konsa merellä laineet käy?
    Sua lemmin mä vain,
    Sua kaihoan ain,
    Mua lemmitkö armahain?

ANNIKKI. Se on Eero, hyvä Jumala, mitä olen tehnyt? Miten voin häntä
katsoa silmiin, kun hän kohta on täällä?

VIKLUND. Älä pelkää Annikki. Eihän se mitään pahaa ollut. Eihän suutelo
ole syntiä.

ANNIKKI. Minusta tuntuu kuin olisin tehnyt itseni onnettomaksi. En
voinut arvata tästä semmoista tulevan.

VIKLUND. Hullutuksia! Nuorena tulee suudella ja rakastaa. Vanhana on
kyllä aikaa tehdä parannusta!

ANNIKKI. Kunhan kukaan vaan ei olisi nähnyt. Minua peloittaa. Päästäkää
minut! Miksi lakkasitte maalaamasta?

VIKLUND. Siksi, etten voinut maalata, sillä sydämeni oli liian
täynnä ... rakkautta.

(Suutelee.)

Tämä meriluoto ja kesäaamu, se oli liian voimakasta. Oi Annikki,
Annikki... Joku tulee.

(Rientää maalausvehkeidensä luo. Kalastajat alkavat tulla majoistaan.)

Hyvästi sinä öinen yksinäisyys. Kauvan ei sinua kestänyt, mutta
kylliksi, että sain esimaun tenhovoimastasi. -- Ei, tämä on väärä väri.
Ei tämä maalaus nyt tahdo sujua. Koetanpa vähän punaisempaa. Se tekee
kirjavan vaikutuksen. Äsh, sama juttu, kuin ennenkin! Värit eivät
sulaudu. Piirustus olisi kutakuinkin oikea, mutta värit! Ei tästä tule
mitään!

(Vetää pensselillä pari kertaa yli koko taulun.)

Tällä kertaa ei siitä tullut mitään, minun täytyy alkaa vallan alusta
vielä kerta.

(Nousee.)

ANNIKKI. Eikö taulusta tullutkaan mitään?

VIKLUND. Ei tällä kertaa, mutta kai sinä vielä toisenkin kerran istut
minun mallinani. Silloin meidän täytyy saada olla vallan kahden kesken.
En voi tehdä työtä, kun ihmisiä on ympärilläni kuin kirjavia kissoja.
Hyvin pian lähdemme yhdessä johonkin yksinäiseen saareen niin, ettei
kukaan siitä tiedä mitään. Siellä minä en muuta tee kuin maalaan ja
siitä tulee taulu, jota vielä kaikki kehuvat. Sen saat nähdä. Tiedätkö,
mitä opettajani Pariisissa sanoi minusta. Hän sanoi, että minä olen
erittäin lahjakas. Ja sitä ei sanota siellä monelle. Kyllä hän kerran
myöskin sanoi, että minä olen laiska ja ettei minusta tule mitään, mutta
siinä hän erehtyi. Kun saan tämän taulun valmiiksi, lähetän sen hänelle.
Siitä se vanhus saa nähdä, olenko ollut laiska. Se oli hyvä ajatus. Minä
lähetän hänelle tämän taulun, kun saan sen valmiiksi.

(Kalastajat tulevat.)

PERTTULA. No, onko taulu valmis? Miksi panette sen piiloon? Olisi
meikäläisenkin kerran pitänyt saada nähdä, miten sitä maalataan.

VIKLUND. Toinen kerta. Tämä ei ole vielä valmis. Käyttekö nuottaa
vetämään?

PERTTULA. Jo on aika. Näin auringon nousussa se on tehtävä, muuten ei
tule pyrstöäkään. Tytöt hoi nuotta mereen. Mitä vitkastelette? Käykää
vaan veneeseen ja alkakaa potkea. Ei ne hailit laiskan nuottaan tule. --
Kuka se siellä merellä laulelee. Kaunis ääni, taitaa olla Eero. Sillä on
aina ne laulunsa, vaikka ne enimmäkseen ovatkin niin akkamaisen
surunsekaisia.

MUUAN TYTÖISTÄ. Eeroko akkamainen?

KALASTAJA. Eipä mies, mutta laulut. Antaa naisten veisata Siionin
kannelta ja muita ruikutuksia, mutta miesten tulee laulaa merestä ja
sodasta. Niin juuri, saakeli, merestä ja sodasta. Soutakaa ulommaksi
nuotta, ei ne hailit ole näin kallion kupeessa. Vielä vaan, vielä vaan!
Nyt on hyvä. --

VIKLUND (On sulkenut maalilaatikkonsa ja korjannut syrjään muut
työkalunsa.) Te olette sentään onnellisia ihmisiä täällä meren karilla!

PERTTULA. Vai niin.

VIKLUND. Mikä on tämän ihanampaa? Tyyni meri, kirkas yö ja aamulla
varhain suuri punertava aurinko suoraan merestä.

PERTTULA. Kai, kai.

VIKLUND. Ette näy ymmärtävän, mitä tarkoitan. Olen suuri luonnon
ihailija.

PERTTULA. Kai, kai. Kyllähän meilläkin on silmät ja kyllähän meistäkin
tämä on kaunista. Onpa niinkin kaunista, että me täällä viihdyttäisi
ilman naisseuraakin. -- No joko on nuotta meressä? Tuokaa köydet
rannalle. Kas noin. Alkakaa vetää, mutta varovasti. Yhäkö se Eero siellä
merellä laulelee? Onko se mies ihan päästään vialla.

(Kalastajat vetävät nuottaa maihin ja mereltä kuuluu Eeron laulu.)

    Merelle, merelle laulelen,
    Merelle mieleni halaa,
    Koska mun ainut armaani
    Toista lempivi salaa.

    Merelle, merelle lähden pois,
    Merelle ainiaksi,
    Että mun armaani luulisi
    Minua vainajaksi.

    Merellä oli minun kehtoni,
    Merellä, merellä tuolla,
    Merellä olen minä syntynyt
    Ja merellä tahdon minä kuolla.

ANNIKKI (On laulua kuunnellessa alkanut nyhkyttää ja eronnut
nuotanvetäjistä.)

PERTTULA. Vai koski se laulu Annikkiin? Katsokaapa hyvä väki, kuinka
tyttöriepu alkoi itkeä.

ANNIKKI. Antakaa minun olla rauhassa! Vetäkää te vain nuottanne maihin.

PERTTULA. Kyllä se meillä on kohta kalliolla. Elä sinäkään jätä
nuottaasi mereen. -- Mitä kummaa? Mitä ne miehet siellä veneessä
tekevät! No onko se Rasi taaskin tuonut viinaa mukanaan? Eivät ne selvät
miehet noin veneessä mellastele. Ja Eerokin. No kaikkea sitä saakin
nähdä!

EEVASTIINA (Tulee kalamajasta ja puhuu ovelta majaan.) Nouse jo, Matti!
Koko kylän väki on jo kalalla ja sinä vaan venyt ja laiskottelet. Eihän
meille näin ollen tule mitään Viroon vietävää tänä vuonna. Kuuletko!

MATTI (Tulee unisena.) Hoh, hoi, olisipa se uni vielä maittanut! Mutta
täytynee kai ne meidänkin verkot saada vedestä pois, vaikka ei niissä
juuri kaloja liene.

EEVASTIINA. Eipä juuri, kun koko talven olet makaillut etkä verkkoja
parsinut. Enkä minäkään jouda kaikkea tekemään.

MATTI. Maannutko? Minä? Koko talven? Kudoinhan kokonaisen verkon ja
pyydystelin hylkeitä.

EEVASTIINA. Yksi verkko talvessa, se ei ole paljon. Ja hylkeitä et
saanut yhtään. Käväsithän vähän jäillä jaloittelemassa, siinä kaikki.
Pane airot veneeseen, niin lähdemme. Kas Annikki istuu tuolla ja itkee.
Mikä sinun on?

ANNIKKI. Ei mikään, mitä sitä kysytte?

EEVASTIINA. Itkithän.

ANNIKKI. En itkenyt. Väsytti vaan.

EEVASTIINA. Mikset nukkunut yöllä? Kuka käski valvomaan? Tule sinäkin
avuksi verkkoja kokemaan.

ANNIKKI. Kokekaa vaan verkot ilman minua. Ei minusta nyt ole siihen.

EEVASTIINA. Kun et tule, ole tulematta. Matista tosin ei ole suurta
apua, mutta kai minä jaksan tämän taakkani yksinkin kantaa loppuun
saakka. Ovatko airot veneessä? Mennään sitten.

(Matti ja Eevastiina menevät.)

PERTTULA. Vetäkää pauloja tasaisesti. Noin. Perä alkaa näkyä. Vetäkää
nopeammin. Noin vaan. Pekka hoi, tarvo kovasti, etteivät pääse ulos
perästä. Hyvä on, pian perä maihin. Kas vaan, melkein puolillaan hailia!

VIKLUND. Kas vaan. Ja aivan kuin kirkkainta hopeaa!

PERTTULA. Onhan se joskus onni saarelaisellakin.

VIKLUND (Lähenee toisten hommatessa kalojen kanssa Annikkia.) Mitä sinä
itket? Eihän sinulla ole mitään itkun syytä.

ANNIKKI. Eipä ei, mitenkä voin minä katsoa Eeroa?

VIKLUND. Tuota humaltunutta luotsiako. Säästä surusi siksi kuin hän
selviää.

ANNIKKI. Ei hän ole humalassa, hän vaan tekeytyy. Kyllä minä hänet
tunnen. Ei ole koskaan ennen juonut. Ja jos hän nyt on humalassa, on se
minun syyni. Hyvä Jumala, tuolla hän jo tulee veneestään maihin.
Katsokaa häntä! Menkää etemmäksi minusta!

VIKLUND (Menee syrjään.) Tämä kohtaus ei näytä hauskalta. Luotsi näkyy
ottavan asiat liian vakavalta kannalta.

PERTTULA. Katsokaapa Eeroa! Oletteko miestä ennen nähnyt noin valjuna.
Nyt hän tulee tännepäin. -- Eero hoi, tuleppa katsomaan Pietarin
kalansaalista! Vai onko sinulla muita saaliita kaupungista. Korjatkaa
kalat koreihin ja viekää varjoon!

EERO (Tulee humalassa.) Korjatkaa kalat koreihin ja tehkää työtä.
Vetäkää nuottaa tyynessä ja myrskyssä, kesällä ja talvella, kunnes
joudutte kalojen omaan nuottaan ja saatte suunne täyteen suolavettä.
Hikoilkaa kesät, palelkaa talvet ja nähkää nälkää vuosi umpeensa. Sitten
on kaikki hyvä! Sitten on kaikki, niinkuin Jumala tahtoo!

ERÄS TYTÖISTÄ. No, no Eero! Hillitse kieltäsi. Ole pilkkaamatta. Ei
tässä ole leikille sijaa.

EERO. Vai ei ole leikille sijaa. Luuletteko, että minä leikin. Kyllä
vaan! Kun minä teille annan hyviä neuvoja, niin pitäkää hyvänänne.
Vetäkää hailija ja syökää luita koko talvi. Kitukaa kesä, että sitä
saatte tehdä talvellakin. Jospa tulisi taaskin se suuri myrsky ja
pyyhkäisisi yhdellä vedolla kaikki veneet haileineen, ihmisineen meren
pohjaan! Sitten ei olisi huolta talvesta, ei kesästä!

ERÄS KALASTAJA. No Eero, oletko sinä vallan vimmattu? Mikä sinua vaivaa?

EERO. Mikäkö minua vaivaa? Ei mikään! Ei Herra paratkoon mikään! Sanon
vaan, mitä ajattelen. Kas Annikkikin on täällä? Päivää, päivää
neitiseni. Eikö hienot sormet pilaannu nuotan köysistä? Suolavesi on
hyvin kovaa. Vai ei vastata. Kysyn, kelpaavatko ne sormet herrojen
kosketeltaviksi, jotka nuotan köysistä kovettuvat? Mitä? Vai itketään.
Se on turhaa! Onhan sinulla niin suuria tuttavia, että pitäisi iloita.

ANNIKKI (On noussut kiveltä seisomaan.) Oletko sinä Eero? En tunne
sinua, sillä se Eero, jonka tunsin, oli vallan toinen mies.

EERO. En tunne minäkään sinua. Se Annikki, jonka minä tunsin, oli vallan
toinen tyttö. Vai ehkä tunsinkin väärin!

ANNIKKI. Jos vielä pilkkaat on kaikki loppu. Minä en sääli, jos minua ei
säälitä.

EERO. En minäkään. Pilkkaan minkä jaksan, sillä muuta en voi. Juokse
vaan muiden perässä ja juokse niille teille ainaiseksi, niin pääset
pilkkaa kuulemasta!

ANNIKKI. Hyvä on. Minä tottelen. Kun tahdot, niin teen sen. Minä menen
menojani, ja tee sinä samoin. Hyvästi!

(Menee.)

EERO. Annikki, älähän vielä! Tai mene vaan, minä en surusta kuole! En
kuolekaan, vaikka ehkä luulet. -- Vai oli teillä Pietarin kalansaalis,
kolme korillista!

(On tätä lausuessaan lähestynyt Viklundin maalaustelinettä. Katselee
hetken Annikin kuvaa ja paiskaa sen telineineen maahan.) Olipa se koko
rymäys!

PERTTULA. Eero, miten uskallat? Sen saat maksaa.

EERO. Periköön maksunsa, mistä haluaa. Minusta ei enään ole maksajaksi.
Minun rahani menee parempaan.

PERTTULA (Ottaa Eeroa käsivarresta.) Eero, nyt sinä et ole mies etkä
mikään, tule pois majaan. Ajattelehan toki, miten huudat ja pauhaat kuin
hullu.

EERO. Anna minun olla!

PERTTULA. Annikkiako sinä suret, kun olet noin mieliltäsi? Sano se
suoraan! Olenhan vanha ystäväsi.

EERO. Ei minulla ole ystävää.

PERTTULA. Sano vaan, mikä sinua vaivaa, niin ehkä voin sinua auttaa.

EERO. Minuako auttaa? Et voi.

PERTTULA. Sanoinhan, että voin, kun vaan virkat, että Annikkiko sinua
surettaa.

EERO. Jos sanoisin, niin mitä sitten?

PERTTULA. Niin kertoisin sinulle, mitä olen nähnyt.

EERO. Oletko jo nähnyt jotain?

PERTTULA. Olen. Heitä se hiiden tyttö menemään menojaan! Hän ei kelpaa
sinulle. Näin, kuinka maalari suuteli häntä.

EERO. Vai näit ... että ... maalari... Minä ... arvasin... Päätäni
hiukan huimaa... Minä ... annan ... sen ... tytön ... mennä ...
menojaan... Minä menen omia teitäni. Minä en sure ... en ... valita...

(Menee hoippuen pois.)

PERTTULA. Nyt se Eero asettui, alkakaa potkea uudestaan apajaa! Muuten
menee aika hukkaan. Joko nuotta on veneessä?

MUUAN JOUKOSTA. Jo.

PERTTULA. Hyvä on. Alkakaa soutaa. Ehkä hailit vielä kulkevat tässä
maiden alla. Soutakaa enemmän oikealle, ettei nuotta tartu kiveen. Hyvä
on.

(Eeron laulu kuuluu näyttämön takaa.)

Joko se taas alkoi laulaa. Ja taas surullista.

EERO (Laulaa.)

    Kenkään ei purjeitta seilaile,
    Kenkään ei airoitta souda,
    Keltään ei ilman itkua
    Lemmitty toiselle jouda.

    Minä voin purjeitta seilailla,
    Minä voin airoitta soutaa,
    Minulta ilman itkua
    Lemmitty toiselle joutaa.

(Esirippu.)




KOLMAS NÄYTÖS.


Mäntysaaren vahtimajakan tupa. Pienenpuoleinen huone, valkeat seinät.
Vasemmalla lattian alta ensi kerroksesta tulevat portaat, oikealla
torniin vievät kiertoportaat. Pöytä, penkki ja pari tuolia. Vainio
kulkee edestakaisin ja katselee toisinaan ulos. Lokki makailee penkillä.
Ulkona sadetta ja tuulta.

VAINIO. Kova ilma, kova ilma!

LOKKI. Onpa niinkin. Ei ole tänä kesänä vielä niin kovasti tuullut. Kun
se asettuu pohjoiseen näin kesäaikaan ja taivas pysyy näin pilvisenä,
niin kyllä sitä riittää useamman päivän.

VAINIO. Eipä siitä tuulesta nyt ole ollut puutetta. Kunpa vaan
kylänmiehet pääsisivät kunnolla Virosta kotia! Kai ne jo ovat matkalla,
koska on kaksi viikkoa siitä, kun läksivät.

(Katselee kiikarilla ulos.)

Tuolla näkyy virolaisen mallinen kuunari pyrkivän tänne päin. Kai se
Eero kohta näkee, onko sillä luotsilippua.

LOKKI. Niin Eero, yhäkö se vaan uhkaa olla vahdissa?

VAINIO. Ei sitä sieltä alas saa, ennenkuin se maalari Annikin kanssa
palaa Kaijaluodolta. Kaikkea sitä sattuukin, vaikka tiesinhän minä, että
se niin kävisi. Varoitinhan minä Annikkia, mutta ei siitä ollut apua.
Sen teki vaan mieli liehakoida maalarin kanssa, ja kun se toissapäivänä
sai Annikin kanssaan tuonne luodolle -- piti muka siellä maalata taulu
Annikista -- ja nousi tämä kova ilma, niin sinnepä jäivät pakostakin. Ei
ne heidänlaisensa purjehtijat tässä ilmassa sieltä pois pääse.

LOKKI. Mitä sanoo Eero?

VAINIO. Mitäkö Eero sanoo? Ei mitään! Vaikka kyllä sen näkee, että sillä
pojalla on tosi mielessä. Ei suinkaan hän muuten kahta vuorokautta
melkein syömättä ja juomatta pitäisi vahtia. Ja jos häntä pyytää
lähtemään kotiaan, niin...

(Lähestyy torniin vieviä portaita.)

Hän tulee, paras puhua muista asioista!

EERO. Siellä on taaskin laiva, joka tahtoo luotsia.

(Istuutuu.)

VAINIO. (Katsoo ulos akkunasta.) Lintula on vietävä isolla venheellä
laivaan. Ottakaa paljon miehiä soutamaan, että pääsette pian. Se ajaa
muuten Harvinmatalaan. Lokki, käy vetämässä lippu ja viemässä sanaa
kylään.

(Lokki pukee sadetakin päälleen ja lähtee.)

EERO. Te puhuitte varmaan minusta!

VAINIO. Mekö? Mistä sen näet?

EERO. Miksi en sitä tietäisi. Näinhän teistä, että olitte hämillänne,
kun tulin. Mitä te turhaan minusta puhutte, antakaa minun olla rauhassa!

VAINIO. No, no, Eero.

EERO. Niin juuri. Antakaa minun olla rauhassa. En minäkään teidän
asioihinne sekaannu. Ja mikä minulla sitten olisi hätänä! Ei mikään! Vai
luuletteko ehkä, että suren Annikkia? En rahtuakaan, tietäkää se!

VAINIO. No mene sitten kotiasi lepäämään! Mitä sinä turhaan olet
vahdissa, vaikka ei olekaan vuorosi.

EERO (Nousee seisomaan.) En mene! En vaikka luulisitte mitä! Minä olen
sanonut, että en lähde täältä vielä, enkä lähdekään. Mutta ehkä kohta!
Kyllä huomaatte, kun lähden, olkaa varmat siitä!

(Astuu edestakaisin lattialla hetken ja vaipuu sitten synkkänä
istumaan.)

VAINIO. Eero, kuule nyt vanhan miehen puhetta!

(Eero kavahtaa pystyyn.)

EERO. Minä en kuule kenenkään puhetta, olipa se kuka tahansa. En minä
ole mikään paitaressu, jonka päätä silitellään.

(Lähtee torniin ja lausuu ylösmennessään.)

Olkaa huoleti, luotsivanhin, tällä kertaa ei tornivahti nuku!

(Menee.)

KANERVO (Tulee.) Tulin tänne torniin katsomaan tätä Herran ilmaa. Eikö
Viklundia vielä näy? Yhäkö hän on Annikin kanssa saaressa?

VAINIO. Mitenkäpä he sieltä poiskaan pääsisivät! Ja Eero, hän vaan
vahtii tornissa ja odottaa Annikkia. Mikähän tästä lopuksi tuleekaan!

KANERVO. Surkeaahan se on, mutta minkäpä sille mahtaa.

(Katselee ulos akkunasta.)

Hirveä ilma. Ja myrskyävä meri. Kaikessa kauheudessaan on se
suurenmoinen. Mutta miltä se teistä saarelaisista näyttää?

VAINIO. Te tahdotte tietää, miltä meri meistä näyttää. Miltäkö meri
meistä näyttää? Sepä on ihmeellinen kysymys. En ole koskaan ajatellut,
miltä se näyttää, sillä en luule, että täällä karistossa juuri sitä
niillä silmillä katsellaan.

KANERVO. No millä silmillä sitten?

VAINIO. Kansa näkee sen kuin lapsi isänsä, mutta ei ajattele, miltä se
näyttää. Se tuntee vaan, että sen elämä on merestä riippuvainen, se
tuntee, että se on vuoroin kauhea ja vuoroin hyvä kuin oikkuisa nainen,
ja se tuntee, että meri sen tekee, että ulkosaarilla ei ruis kypsy. Meri
ei anna sille leipää, meri vaatii, että saarikansan tulee olla merelle
alamainen! Ja meren kanssa ei ole leikkiminen yhtä vähän kuin niiden
kanssa, jotka siitä elävät.

(Viittaa kädellään torniin päin.)

Pitkät talvet, kun jäät kulkevat meren selkää, lyhyet kesät, kun on
milloin tyyni milloin myrsky, saarikansa sen pienimpiäkin oikkuja tuska
rinnassa tutkii ja on oppinut niitä ymmärtämään. Mutta se, joka ei
merestä ja meren kansasta pääse selville, sen ei pidä tulla merisaareen.

KANERVO. Ymmärrän mitä tarkoitatte.

VAINIO. Miksi ette ymmärtäisi, sillä olettehan kansan lapsi!

KAKSI LASTA (Tulee.)

TOINEN LAPSISTA. Äiti lähetti kysymään, näkyykö isän jahtia Virosta
tulevaksi?

VAINIO (Huutaa torniin.) Eero, näkyykö Peltolan jahtia?

(Lapsille.)

Sanokaa äidille, ettei näy vielä. Kyllä minä lähetän luotsin sanomaan,
kun tulee näkyviin.

TOINEN LAPSISTA. Mutta äiti itkee niin kovasti. Sanoo pelkäävänsä.

VAINIO. Sano äidille, ettei pidä pelätä. Ehkä isäsi on jossain
ankkurissa.

(Lapset menevät.)

VAINIO. Kun kerran tuli puhe merestä ja saarelaisista, niin sanottakoon
kerta kaikkiaan, että kaikki eivät kelpaa saaren asukkaiksi, sen olen
kyllä kokenut. Joka ei täällä ole syntynyt, se älköön tänne asettuko,
ellei hän ole sellainen mies, joka johonkin kelpaa.

(Katselee ulos akkunasta.)

Kova on ilma! -- Olen katsellut meidän pappejamme täällä saaressa. Kun
olin lapsi, oli täällä pappi, joka tuli tänne heti papiksi vihittyä. Hän
oli karkea mies, joka oli luotu kalastajaksi, vaikka hänestä
erehdyksestä oli tullut pappi; en siltä tahdo väittää, että hän olisi
ollut huono pappi, päinvastoin. Mutta kalastajana hän oli parempi. Hän
oli aina meidän kanssamme kalalla, kesät ulkoluodoilla verkoilla ja
nuottaa vetämässä ja talvet talvinuotalla. Ja hän osasi iskeä reijät
jäähän yhtä hyvin kuin kukaan muu ja kulettaa tankoa jään alla. Hän oli
oikein mies, sellainen mies, jota me saaressa rakastamme. Sitten hän
meni naimisiin. Savosta hän toi tänne vaimonsa, joka oli hento ja hieno
kuin lapsi. Muistan selvästi sen päivän, jolloin hän saareen tuli. Minä
olin isävainaani kanssa häntä mantereelta tuomassa. Kuinka me kaikki
häntä ihmetellen katsoimme, kuinka me hänen kalpeaa hipiäänsä
ihmettelimme! -- Alussa hän oli vähän ylpeä, sitten hän asettui, kun
näki, että me myöskin oltiin sitä. Ja kun hän näki, miten saaren naiset
raatoivat, ei hän tahtonut olla muita huonompi. Hän alkoi seurata
miestään kalamatkoilla ja kotona ollessa suolata hailia. Mutta sitä
hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä siihen hän ei ollut luotu. Hän kävi
huonoksi ja heikoksi, sai pari lasta ja kuoli keuhkotautiin. Ja
keuhkotauti, sehän se on saarelaisten tauti!

Pastorikin kuoli samana kesänä, kun oli matkalla sairaan luo. Taas oli
suuri suru kylässä, sillä sellaista pappia ei meillä ole ollut eikä
taideta saadakaan. Hän ei meille liikoja saarnannut, mutta kun hän
saarnasi, osasi hän asettaa sanat niin, että me häntä ymmärsimme, sillä
me emme kaikkea ymmärrä.

Sen jälkeen on meillä ollut monta pappia, mutta ne eivät täällä kestä
monta vuotta. Ja mikä pahin, he ovat useimmat valittaneet huonoja
tulojaan. Niinpä niin, mutta miksi he eivät elä niinkuin me muut,
silloin me heitä rakastaisimme. Miksi he eivät kalasta?

KANERVO (Katselee ulos akkunasta.) Ja aina se meri vaan vaatii uusia
uhreja. Tuolla se nyt on kivellä Kautolan uusi jahtikin, joka laskettiin
vesille samana päivänä kuin tulimme saareen.

VAINIO. Niin, siellä se on ja sinne se jää. Se on täällä niin
tavallista, ettei sitä enään juuri jaksa ajatellakaan. Antaa mennä vaan!

EEVASTIINA (Tulee.) Hyvää päivää! Minäkin tulin tänne katsomaan tätä
Herran ilmaa. En tiedä, olen kuin päästäni vialla, kun ne meidän
viimeiset verkot menivät viime myrskyssä Vahtiluodolla.

KANERVO. Lähdenpä tästä takaisin kotia. Ilmoittakaahan toki, kun Viklund
tulee saaresta, sitä tulinkin vaan sanomaan.

(Menee.)

EEVASTIINA. Mikähän tässä nyt meidätkin perii. Mahdoton oli arvata, että
siitä nousisi niin kova rajuilma. Juuri olimme saaneet verkot mereen --
eihän meillä ole nuottaa eikä nuottaosuutta, kun ollaan niin köyhiä --
ja sitten menimme kalamajaan levolle, niinkuin muutkin, jotka verkkoja
laskivat. Toiset jäivät nuottaa vetämään, sillä auringon laskussa kala
on liikkeellä. Sitten tulivat hekin levolle ja kaikki nukkuivat
sikeästi, kun Honkala tuli tornista herättämään ja sanoi, että oli
noussut iili. Kaikki juostiin ulos ja yritettiin veneisiin, mutta meri
oli niin vihainen, ettei päästy mihinkään. Ei auttanut muu kuin
katsella, kun myrsky vei verkot. Ja kukapa sitä olisi ilokseen
katsellut, sillä siinä meni monenkin ainoa omaisuus. Hätäkös niillä on,
joilla on rahaa ostaa rihmaa ja kutoa talvella uudet verkot! Toista se
on minun! Miehestäni ei ole mihinkään ja poika juo, jos saa pennin
ansaituksi. Ja Annikki...

(Purskahtaa kovasti itkemään.)

VAINIO. Niin Annikki, hänhän se teille oikein suruksi onkin. Se maalari
sai hänet houkutelluksi saareen ja siellä he ovat nyt olleet
vuorokauden, kun tuli myrsky eivätkä pääse pois. Miksette ole pyytänyt
kylänmiehiä heitä hakemaan?

EEVASTIINA. Olenhan pyytänyt, mutta eivät vastaa mitään. Katsovat vaan
vihaisesti. Ja jos joku vastaa, niin sanoo vaan pilkallisesti, että
antaa Annikin huvitella. Sanoihan Metsola minulle, että kun olen
kasvattanut tyttäreni herrain jälkiä juoksemaan, niin nythän minun muka
tulisi iloita. Ja enkö minä varoittanut, kun sanoi lähtevänsä maalarin
kanssa saareen! Hän vaan nauroi ja sanoi, että maalari maalaa hänestä
kuvan, joka pannaan Helsingissä näytteille ja että he tulevat ennen
auringon laskua kotia. Mutta sinnepä jäivät. Ja liekö tuon kotiin
tulostakaan enään niin erityistä iloa!

VAINIO. Ei se Annikki parka näy tietävän, mitä tekee. Jos hän
tietäisi...

(Viittaa kädellään torniin päin.)

Eero on tuolla. Hän on nyt ollut siellä kaksi vuorokautta yhtämittaa
melkein syömättä ja juomatta. Katselee vaan kiikarilla saareen päin,
missä Annikki on. Ei edes huomannut tänä aamuna, että laiva tahtoi
luotsia, ja se ei ole hänelle ennen tapahtunut. -- Onko Eevastiina
kuullut, että Kautolan uusi jahti Onni ajautui viime yönä Hallikariin.
Liiverin kouti katkesi eivätkä sitten saaneet jahtia kääntymään.
Täydessä lastissa se oli viljaa ja maaomenia. Se oli Kautolalle suuri
vahinko, häneltäkin taisi viime yönnä mennä kaikki omaisuus.

EEVASTIINA. Olenhan toki kuullut siitä, siellähän ne ovat kaikki
kylänmiehet pelastamassa, vaikkei siitä taida apua olla.

VAINIO. Eipä taida olla. Palasina kai lie jo jahti ja lasti meren
pohjassa.

LEENA (Tulee.) Onko Eero täällä vai onko hänkin mennyt pelastamaan, kun
ei ole käynyt ruualla?

VAINIO. Täällä on.

LEENA. Tuollako se on tornissa.

VAINIO. Siellä. Eikä se täältä ole poistunut kahteen vuorokauteen! Pitää
vaan vahtia.

LEENA. Annikkiako se?

VAINIO. Niin kai. Kun viime yönä tuli se kova iili ja pelkäsin torninkin
kaatuvan, koska suuret puut taittuivat kuin tulitikut, niin tulin tänne
torniin ja menin pyytämään häntä alas. Hän ei virkkanut muuta, kuin
ettei tule. Siinä kaikki!

LEENA. Ehkä Vainio kuitenkin vielä kävisi hänelle puhumassa, että tulisi
pois. Eihän se siitä parane, että hän tappaa itsensä nälkään tuolla
tornissa.

VAINIO. Turha vaiva. Ei häntä sieltä saa pois, ennenkuin Annikki tulee,
ja mitä hän sitten tekee, sitä en mene takaamaan. Hänellä on kova
luonto. Tunnen hänet pienestä pojasta ja tiedän, ettei hänen kanssaan
ole leikkimistä.

LEENA. Niin se taitaa olla. Ei kai hän tule tornista pois. Ja kun hän ei
vaan tekisi jotakin pahaa, kun Annikki tulee mantereelle! Minua
peloittaa niin se poika.

VAINIO (Katselee ulos akkunasta.) Tuolla näkyy Kautola tulevan maihin
jahtiaan pelastamasta. Kyllä siellä vielä on tuulta, koska ei ole kuin
kokkapurje pystyssä ja sillä laskettelevat myötäistä.

LEENA. Kunhan tulisi se Annikkikin!

EEVASTIINA. Niin, kunhan hänkin tulisi!

VAINIO. Parasta on, etteivät maalari ja Annikki vielä tule, sillä tuuli
on rankka ja maalari on huono purjehtija. Yöksi ehkä tyyntyy, kai he
silloin palaavat.

(Askelia kuuluu tornipottailta.)

Eero tulee. Mikähän hänet nyt saa alas tornista.

EERO (Tulee alas kovassa mielenliikutuksessa. Katsoo läsnäolijoita ja
kutsuu Vainion syrjään.) Kuulkaa, he tulevat. Minä näin veneen tulevan
Kaijaluodolta päin.

(Pui nyrkkiään.)

Jospa he jo olisivat täällä!

VAINIO. Malta mieltäsi! Mitä aijot tehdä?

EERO. En erityisempää, mutta hiukan hyvää kuitenkin. Kyllä minä heille
näytän!

VAINIO (Katselee ulos akkunasta.) Tuolla näkyy kuin näkyykin tulevan
haapia myötätuuleen. Ah sitä lurjusta, eihän se osaa pitää perää! Nyt
tuuli löi purjeen yli. Vähällä oli, etteivät kaatuneet.

EERO. Kunhan olisivatkin sen tehneet!

LEENA (Itkee.) Eero, Eero, älä toivo toisten ihmisten kuolemaa!

EERO. Mitä se äidille kuuluu, mitä minä toivon! Ovatko he toivoneet sen
parempaa minulle?

VAINIO. Huonosti purjehtivat. Kunhan ei heille todellakin kävisi
pahasti. Minä menen torniin vahtimaan ja pitämään heitä silmällä.

EERO. Kyllä minä menen sinne. Olen ottanut vahdin ja tahdon olla vahtini
loppuun.

VAINIO. Mene sinä vaan kotiasi lepäämään. Olet vahtinut kyllin.

EERO. En vielä, mutta ehkä kohta.

VAINIO. Tämä alkaa käydä arveluttavaksi. Mikähän tästä seuraa! Jos Leena
koettaisi puhua hänelle.

LEENA (Puhelee Eerolle, joka kulkee kiivaasti edestakaisin.) Voi Eero
poikani, mikä sinua vaivaa? Sanohan toki äidillesi! Miksi et vastaa? En
ole ollut näin levoton sen jälkeen, kun isävainaasi hylkeenpyydössä jäi
jäälautalle ja ajelehti Suomen lahdelle. Sinä olit silloin pieni poika
pahanen. Ja nyt, nyt olen aivan yhtä levoton! Kuule Eero lapseni, kerro
minulle kaikki! Ethän ole koskaan ennen ollut tuollainen.

(Yrittää lähestyä Eeroa, joka kääntyy kiivaasti äitiään kohden.)

EERO. Tekin vielä tulitte minua kiusaamaan.

LEENA. Mutta Eero?

EERO. Olkaa vaiti! Ei teidän jaarituksenne minua liikuta. Te olette itse
tähän kaikkeen syypää.

LEENA. Minäkö?

EERO. Niin juuri te!

(Leena purskahtaa itkemään ja istuutuu painaen silmät käsiinsä.) Itkekää
vaan! Olen ennenkin kuullut naisten ulinaa!

(Leena itkee, Eero kävelee mielenliikutuksessaan edestakaisin, seisahtuu
hetkeksi katsomaan äitiään, näyttää siltä, kuin hänenkin tekisi mieli
itkeä, mutta hän hillitsee tunteitaan, menee hitaasti torninportaita
kohti ja palaa äitinsä luo.)

Anteeksi äiti, älä itke minun takiani!

(Menee ylös torniin.)

VAINIO. No mitä Eero sanoi? Tai voinhan minä sen arvata Leenan
itkustakin!

KAUTOLA (Tulee.) Siellä se nyt on Onni, jahtini, joka nyt meni. Ja se
oli neljäs.

VAINIO. Eihän sitä vahingolle mitään mahda.

KAUTOLA. Eipä, ei. Mutta kyllä se kirveltää. Minä rakensin sen niin
hyvillä toiveilla ja siksi minä paninkin sille nimeksi Onni. Ei olisi
pitänyt antaa sille sellaista nimeä. Taisi olla Luojan uhmaamista!

VAINIO. Rakenna uusi!

KAUTOLA. Millä minä uuden rakennan? Siihen menee vielä vuosia, ennenkuin
saan niin paljon rahoja kokoon, että siihen kykenen. Onnikin maksoi
kolmetuhatta markkaa ja lasti erikseen. Taitaa olla minun vahtivuoroni
tänään, vaikka olinkin nyt poissa?

VAINIO. Mene vaan kotiasi, kyllä minä täällä olen vahdissa.

(Kautola menee.)

EEVASTIINA (Tulee.) Ei Leena arvaakaan, kuinka minua surettaa se
Annikki. Olihan minulla niitä huolia ennenkin kylliksi ja nyt piti
tuleman tämä vielä lisää. Ja minä kun toivoin, että Eero ottaisi sen,
mutta ei se taida nyt enään siitä huolia.

LEENA. Kunpa se sillä olisi hyvä, ettei se siitä huolisi, mutta kun se
vielä uhkaileekin. Ja hänellä on isävainaansa ylpeä luonto. Minkä hän
päättää tehdä, sen hän tekee. Oikein kylmältä tuntuu kuulla hänen
sanojaan. Ja siitä ei ole kauvan, kun hän oli reipas ja iloinen. Toivoi
aina vaan pääsevänsä luotsiksi minun ja Annikin takia. Oletko kuullut,
mitä hän sanoi minulle, kun määräys tuli.

EEVASTIINA. En.

LEENA. Se määräys tuli kolme viikkoa sitten juuri sen jälkeen, kun
maalari ensi kerran Vahtisaaressa oli maalannut Annikin kuvaa ja Eero
ensi kerran oli juonut itsensä humalaan. Mari, joka minulle aina on
uutisia kertonut, tuli kertomaan, että nyt se jo on tullut, se kauvan
odotettu valtakirja. Minä juoksin tupaan siitä Eerolle ilmoittamaan, kun
luulin hänen siitä ilostuvan. Hän ei ollut kuulevinaankaan. Kysyin,
miksi hän ei tuota uutista pitänyt sen tärkeämpänä. Silloin hän kavahti
penkiltä pystyyn ja ärjäsi: Minä en huoli siitä valtakirjasta! Saatte
polttaa sen. Se tuli liian myöhään! Ei hän sitä selittänyt, mitä sillä
tarkoitti, kun pyysin. Suuttui vaan ja ajoi minut ulos, minun, oman
äitinsä.

EEVASTIINA. Hyvä Jumala, ja minä luulin häntä niin hyväksi mieheksi.

LEENA. Hyvä hän kyllä onkin, mutta ylpeä. Ja kun hän heittäytyy tylyksi,
niin häntä ei pehmitä ei kyyneleet eikä mikään. Se on varma se.

VAINIO (Tulee.) Kunhan ne nyt saisivat luotsin laivaan. Vaikeaa se on.
Pitikin vielä osua Lintulan vuoro. Hän on väsynyt mies. Ja nyt ei luotsi
pääse laivaan muuten, kuin että heittävät laivasta nuoran, jonka hän
köyttää vyölleen ja hyppää mereen. Ja se ei ole ijäkkään miehen työtä.
Mitenkä kävi Hautasen? Sellaisen merikylvyn jälkeen sai hän yöllä
halvauksen, ja kun heräsi aamulla ei voinut liikuttaa toista puolta
ruumistaan. Eikä hän siitä ole parantunut ja tuskin parantuukaan.
Menetti sitten virkansakin, kun oli käynyt siihen kykenemättömäksi, ja
nyt hän näkee nälkää. -- Muuten taitaa nousta ukonilma. Idässä näkyy
pahoja pilviä. Kun se nousee tällaisella tuulella, niin se tekee
tuhojaan.

LEENA. Kun ei sitä Eeroa saa tornista pois, niin ehkä meidän Eevastiinan
kanssa on lähteminen kotia, ennenkuin ukonilma nousee. Tuletko
Eevastiina?

EEVASTIINA. Mennään vaan.

(Lähtevät.)

VAINIO (Panee hiljaa hyräillen tupakkaa piippunsa ja kiipee tornin
portaille.) Eero hoi, joko haapio on lähellä ja miten he selviävät tässä
tuulessa? -- Ei vastaa mitään. Antaa miehen olla.

RASI (Tulee.) Lintula taisi mennä luotsaamaan. Tulin tänne, koska nyt on
minun vuoroni.

VAINIO. Kuule Rasi! Miten oli sen Eeron juomisen kanssa kolme viikkoa
sitten, kun hän palasi humalassa luotsaamasta? Sinäkö häntä viekottelit,
koska yhdessä olitte kaupungissa?

RASI. En minä. En olisi muuten tuntenut samaksi mieheksikään sillä
kertaa. Olin juuri palaamassa kaupungista, kun Eero näki minut ja tahtoi
mukaansa. Sanoi, että nyt pidetään lystiä. Hän on muka kuullut, että
hänestä tehdään luotsi ja tahtoi sen johdosta juoda. Kyllä minä
huomasin, ettei se siinä syynä ollut, vaan en sanonut mitään. Annoin
pojan vaan jutella. Minä hankin viinaa kaupungista ja Eero maksoi. Sanoi
vaan, että nyt hän kerta oikein pitää hauskaa, kun on hyvä syy. Ja kun
hän humaltui, niin kiljui ja rähisi kuin hullu. Sain hänet veneeseen
lupaamalla, että juodaan kotimatkalla. Minusta tuntui niin pahalta,
etten itse sillä kertaa humaltunut ollenkaan. Sitten kotimatkalla hän
alkoi puhua minulle minun vaimostani ja kysyi, miltä tuntuu, kun vaimo
liehakoi toisen kanssa. Ja jumalist silloin minäkin aloin juoda oikein
uhmalla ja olin jo kerran tipahtaa mereen. Kun minä humalluin, alkoi
Eero selvitä, sen huomasin siitä, että hän rupesi minua tarkastamaan
niin omituisesti ja sitten ... no se ei kuulu tähän juttuun.

VAINIO. Mitä sitten?

RASI. Ei erityisempää! Jokohan saivat laivaan luotsin?

(Katsoo ulos akkunasta.)

VAINIO. Miksi et kerro loppuun? Mitä sitten tapahtui?

RASI. Eeron takia en sitä kehtaisi kertoa, sillä sitä en ennen ole
nähnyt hänen tekevän, mitä silloin teki.

VAINIO. No mitä hän sitten teki?

RASI. Hän itki.

VAINIO. Vai itki! Vai niin! Sitä ei meikäläinen tee usein.

RASI. Ei Jumala paratkoon.

VAINIO. Eikä ilman syytä.

RASI. Ei Jumala paratkoon.

VAINIO. Puhuiko hän mitään Annikista?

RASI. Ei puhunut. Sanoi vaan, että hän vielä kostaa. Sitä hän hoki
vähäväliä.

VAINIO. Itkiessäänkö?

RASI. Ei, Vaan sitä ennen. Itkiessään hän oli nöyrä kuin lapsi.

VAINIO. Mies parka!

(Ukkonen alkaa jyristä.)

Nyt se alkaa. Varjelkoon luoja nyt merellä kulkijoita.

RASI. Niin, ei siellä nyt ole hyvä. Ei Jumala paratkoon!

VAINIO. Kas vaan kuinka vihaisia iiliä se nostaa. Ja salamat ovat
kirkkaita kuin aurinko. Hyi kun löi lähelle! Iski melkein silmäni
sokeiksi.

RASI. Tuolla kaatui puu.

EERO (Tulee juosten alas tornista.) Haapio kaatui!

VAINIO. Annikinko?

EERO. Annikin haapio.

VAINIO. Rasi, tule pian hakemaan miehiä avuksi!

(Menevät.)

EERO (Katkerasti.) Se oli oikein. Se oli oikein. Minä ... minä ...
toivoin sitä...

(Purskahtaa itkemään.)

Minä ... minä ... tahdoin sitä... Nyt he saavat olla yhdessä kauvan...
Annikki vaipuu meren pohjaan ja viikon päästä hänen ruumiinsa ui maihin.
Ja minä sanon hänen ruumiilleen ne sanat, joita hän ei tahtonut kuulla
eläessään minun sanovan. Minä ... minä...

(Alkaa pukea öljynuttua päälleen.)

Minä, minä annan hänen kuolla. Minä olen kova. Miksi minä tämän nutun
puen päälleni, ikäänkuin olisin menossa heitä pelastamaan ...? ... ja
niinkuin he huolisivat minusta pelastajakseen? Annikki... Annikki...
Sinä olet minulle liian rakas. Ehkä et vielä ole mitään rikkonut! Ehkä
olet vielä yhtä puhdas kuin lapsena. Ehkä kuolet avutta ja syyttömänä.
Hyvä Jumala! Ehkä et olekaan minua pettänyt. Annikki, minä pelastan
sinut, minä pelastan sinut vaikka oman henkeni uhalla...

(Rientää ulos.)

(Esirippu.)




NELJÄS NÄYTÖS.


Kalastajatupa. Seinillä siistit paperit ja akkunoissa valkeat uutimet.
Perällä ulkoa tuova ovi, oikealla kamariin vievä ovi. Vasemmassa
nurkassa suuri leivinuuni, seinällä sanomalehtikimppu ja suuri
seinäkello. Oikealla pöytä ja ruokakaappi. Valaistus himmeä, sillä
ulkona sataa tihuttaa.

LEENA (Lukee virsikirjaa.) Sinun turviis suuri ja pyhä Jumala nyt
pakenemme, sinä kun olet meitä läsnä ja voit tuulen asettaa tyyneksi;
sillä sinulle täytyy meren ja kaikkein luotuin olla kuuliaiset.
Sentähden me Sinua nöyrästi avuksi huudamme: Herra vapahda meitä,
ettemme hukkuisi; älä rankaise meitä vihassas äläkä kurita meitä
hirmuisuudessas.

EEVASTIINA (Katsoo ovelta.) Mitä Leena nyt lukee?

LEENA. Luen rukousta myrskyn tullessa. Eihän siitä nyt enään ole apua,
kun myrsky on vienyt ainoan poikani, mutta se lohduttaa kuitenkin. On
niin vaikea olla. Olin aina luullut, että vanhoilla päivilläni pääsen
rauhaan, ettei enään tarvitse rajuilmoilla merellä väristä ja kiskoa
raskaita verkkoja. Nyt on kaikki mennyt. Eerosta ei enään ole minulle
apua. Hän on nyt isävainajansa luona meren pohjassa. --

EEVASTIINA. Niin, niin, kovasti meitä koetellaan. Ja kun Leena edes
saisi ruumiin siunattuun maahan!

LEENA. Eihän ne ruumista saaneet ylös ja tuskin sitä koskaan
nähdäänkään. Minne lie merivirta sen kuljettanut... Mitä Annikki nyt
sanoo?

EEVASTIINA. Nyt on kaksi viikkoa siitä, kun vene kaatui ja Annikki ei
tahdo syödä eikä juoda. Itkee vaan! Huonoksi on hänkin käynyt. Taitaa
olla omantunnon vaivat. -- Vieläkö ne herrat ovat täällä?

LEENA. Vielä ovat, tuolla ne pysyvät päivät pitkät kamarissa. Ei sieltä
juuri sanaakaan kuulu. Maalari on kirjoittanut sedälleen, että tulisi
noutamaan häntä pois. Nyt hän joka hetki odottaa laivaa tulevaksi.
Kunhan se tulisikin, että pääsisin rauhaan. Mutta mitenkä se Eero
oikeastaan hukkui? Olihan hän hyvä uimaan.

EEVASTIINA. Joko maalari on kertonut Leenalle, miten se tapahtui.

LEENA. Olenhan minä sitä häneltä kysynyt, mutta sanoo, ettei hän tiedä
siitä mitään. Annikki ja hän olivat pitäneet veneestä kiinni, kun Eero
tuli soutaen. Silloin juuri olivat Annikin voimat loppuneet ja hän oli
uponnut. Kun maalari kipusi Eeron veneeseen, näki hän Annikin taas veden
päällä ja veti hänet veneeseen, mutta Eeroa ei näkynyt. Sitten tulivat
luotsivanhin ja luotsit paikalle, mutta Eeroa ei löytynyt
naaraamallakaan. Sinne hän jäi poika parka.

(Purskahtaa itkuun.)

Eikö Annikki tiedä miten Eero hukkui?

EEVASTIINA. Hän ei kerro mitään koko tapahtumasta. Ja jos häneltä jotain
kysyy, herkiää hän itkemään niin kovasti, ettei uskalla tiedustella sen
enempää. Ja välistä hän on kuin mielipuoli, mutta ei sano mitään.

LEENA. Onko hän tavannut maalaria sen jälkeen?

EEVASTIINA. Ei minun tietääkseni. Kun joskus puhun Annikille hänestä,
suuttuu tyttö ja purskahtaa lopuksi itkemään. Toisen kerran taas hän
ilostuu, kun kuulee maalarin nimeä mainittavan. Mutta ei se ole oikein
luonnollista iloa. Se on liian hurjaa siksi. Annikki ei ole sama kuin
ennen.

LEENA. Vai ei ole sama kuin ennen. Ehkä...

EEVASTIINA. Mitä ehkä?

LEENA. Ei mitään. Muuten vaan.

EEVASTIINA. Hyvä Jumala, luuleeko Leena, että...

(Purskahtaa hurjaan itkuun.)

En ole itse uskaltanut sitä ajatella. Se ajatus olisi ollut niin kauhea.
Kun joskus olen alkanut jotain epäillä, olen karkoittanut ne ajatukset,
sillä ne tappaisivat minut. Minulla on ollut niin paljon suruja, että en
enään tahdo ajatella mitään, mutta eihän sekään tahdo onnistua.

LEENA. Mitä miehesi sanoo?

EEVASTIINA. Miehenikö? Hän ei sano sanaakaan. Kyllä näen, että hänkin
kärsii, mutta hän on aina samallainen, ei rohkene sanoa mitään.

LEENA. Entä Matti?

EEVASTIINA. Niin Matti, hän nosti hirveän melun, mutta kun Annikki
katsoi häntä tiukasti silmiin, meni hän ulos. Mitenkä se poika parka
muita neuvoisi, kun ei osaa ohjata itseäänkään!

ANNIKKI (Ilmestyy ovelle.) Minä ... tulin ... kertomaan, että kylän
pojat ovat nähneet ... jotain merellä uiskentelevan. Luulevat ...
sitä ... ruumiiksi.

LEENA ja EEVASTIINA. Eeronko ruumiiksi.

ANNIKKI. En tiedä. Luotsit ovat menneet veneellä katsomaan.

LEENA. Olisiko se Eeron ruumis? Saisinko kuitenkin hänet vielä nähdä.

(Rientää ulos.)

EEVASTIINA. Annikki, etkö todellakaan voi sanoa, miten Eero hukkui? --
Mikset vastaa? Tiedätkö jotain?

ANNIKKI. En ... olenhan kertonut kaikki, mitä tiedän.

EEVASTIINA. Kuulenhan äänestäsi, ettet puhu totta. Miksi salaat jotain?

ANNIKKI. Minä kerron teille kaikki, mutta en vielä. Minä kerron kaikki,
jos ... jos nyt jätätte minut yksin.

(Eevastiina menee. Annikki lähestyy peläten ja epäröiden Viklundin
kamarin ovea.)

Minun täytyy puhua hänelle, sillä muuten en koskaan saa rauhaa. En tahdo
uskaltaa. Jos äiti tietäisi, että minä menen häntä tapaamaan!

(Koputtaa oveen. Viklund tulee.)

VIKLUND. Päivää Annikki. Kas kuinka olet kalpea. Onko sinulla minulle
asiaa. Miksi et vastaa? Miksi koputit ovelleni?

ANNIKKI. Minä vaan tahdon Teille ilmoittaa erään asian.

VIKLUND. Minkä niin?

ANNIKKI. Minä tahdon vaan teille kertoa, miksi Eero upposi.

VIKLUND. Miksikö sulhasesi upposi? Se ei varmaankaan minua liikuttane.

ANNIKKI. Niin, ei suinkaan se teitä liikuta, vaikka se teitä koskee.
Tiedättekö, miksi Eero upposi? Tiedättekö, kenen syy oli, että Eero
upposi? Jos sen tietäisitte!

VIKLUND. Minä en todellakaan ole utelias. Minä ... minä ... kernaimmin
en tahdo sitä kuulla.

ANNIKKI. Vai ette tahdo sitä kuulla? Kyllä te nyt olette käynyt
ylpeäksi, vaikka ennen olittekin ystävällinen. Tietäkää, minulla on kova
luonto niinkuin kaikilla saarelaisilla, ja sen vuoksi teidän täytyy
kuulla se, että tietäisitte, minkä verran teillä oli siinä osaa...

VIKLUND. Sanoinhan jo, minä en tahdo sitä kuulla. Tämä on hyvin
harmillinen juttu. Olen kärsinyt siitä kylliksi. Minä tahdon nyt päästä
rauhaan. Kuule siis, minä en tahdo kuulla mitään.

ANNIKKI. Te ... tekö ... tahdotte päästä rauhaan? Ja minä ... minä saan
yksin kantaa kaikki, kaikki.

(Purskahtaa itkemään.)

Mitä minusta nyt tulee. Minun tulee yksin kantaa salaisuutta, jota en
voi kenellekään ilmoittaa. Minun tulee yksin kärsiä häpeä, josta en
elämässäni voi puhdistautua. Oi, jospa voisin kertoa jollekin kaikki,
kaikki. Jos kuka hyvä ihminen minua ymmärtäisi! --

VAINIO. Onko herra Viklund kotona?

VIKLUND. Tässä olen.

VAINIO. Luotsilaiva on tullut ja kapteeni on mukana. Hän kysyy, joko
herrat ovat valmiit lähtemään.

VIKLUND. Sepä hyvä. Viekää sana, että me tulemme pian.

(Menee kamariin.)

VAINIO. Annikki, sinä olet tuottanut paljon surua saareen.

ANNIKKI. Minäkö? Eikö muut?

VAINIO. Ehkä muutkin. Mutta sinua varoitin, etkä siitä huolinut.

LEENA (Tulee.) Hyvä Jumala. Se on Eeron ruumis. Kuinka hän on muuttunut!
Minun rakas poikani! minun onneton poikani.

ANNIKKI. Oliko ... se ... siis ... todella ... Eeron ruumis?

LEENA. Oli. He tuovat sen kohta tänne.

ANNIKKI. Toinen tuodaan ruumiina, toinen lähtee ainiaaksi. Mitä olenkaan
tehnyt...

LEENA. Etkö vieläkään kerro, miten Eero hukkui? Miksi sitä salaat?

ANNIKKI. Minä tahdoin salata kaikki. Minulla oli äsken vielä hiukan
toivoa, mutta nyt minulla ei ole mitään. Minulle on yhdentekevä,
kerronko kaikki tai en, sillä minulla ei ole mitään pelättävää eikä
mitään toivottavaa.

VAINIO. Kerro siis, jos tiedät jotain.

ANNIKKI. Minä tiedän paljonkin. Kuulkaa vaan tarkoin. Kun vene kaatui,
koetimme pysyä siinä kiinni, niinkuin jo tiedätte. Minä näin Eeron
tulevan ja minä pelkäsin häntä niin, että voimani uupuivat ja vaivuin
veteen. Tunsin, että joku tarttui minuun kiinni. Se oli Eero. Hän veti
minut veden pinnalle ja ui kanssani venettä kohti. Silloin hän sanoi
minulle: Annikki, rakas Annikki -- niin hän juuri sanoi -- rakas
Annikki, sano, oletko sama kuin saareen mennessäsi? Ja hän painoi minua
hurjalla voimalla rintaansa vasten. En voinut vastata. Hän kysyi
uudestaan: Annikki, rakas Annikki, vastaa tässä kuoleman edessä: Oletko
sama kuin saareen mennessä? Ja minä ... minä ... sanoin hänelle yhden
sanan vaan, yhden ainoan sanan, joka oli totta, sillä en voinut kuolema
silmien edessä muuta sanoa. Minä vastasin hänelle: En. Silloin hänen
kätensä herposivat minusta, tuntui siltä, kuin hän olisi heittäytynyt
kauvas minusta. Kun minä pääsin Eeron veneeseen, ei häntä näkynyt. Nyt
kuulitte kaikki!

(Heittäytyy pöytää vasten itkemään.)

(Viklund ja Kanervo tulevat huoneesta tavaroineen matkaanlähdössä.
Viklund antaa hätäisesti kättä Vainiolle ja Leenalle. Kanervo kättelee
lämpimämmin heitä. Annikkia he eivät häiritse. He ovat juuri ovella, kun
luotsit öljytakkeihin puettuna tulevat kantaen Eeron ruumista ja
sulkevat sillä hetkeksi tien.)

ANNIKKI (Nousee seisomaan. Katsoo ruumiin tuojia ja poislähteviä
herroja. Menee ovelle katsomaan heidän menoaan, palaa takaisin hitain
askelin ja vaipuu itkemään ruumiin viereen.)

(Esirippu.)

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 44545 ***