path: root/79301-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79301 ***
language: Finnish




SORRON LAPSET

(Punainen mies I)


Kirj.

JOEL LEHTONEN




Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1923.




1


Kaupunki oli pieni. Meren rannalla. Toisella puolella meri ja sen
rikkonainen saaristo, toisella valtavia erämaita, kuivia, mäntymetsää
kasvavia hiekkanummia.

Meri pisti kaupungin alle pitkänä lahtena, jonka perukka oli matala,
mutainen ja sakean kaislikon täyttämä. Mutta jonkin matkan päässä lahden
pohjukasta oli vesi syvempää ja salli paitsi soutelua jaalojen, jopa
pienten höyrylaivainkin päästä rantaan, ikivanhan ja vähän väliä
korjailemalla parannetun laiturin viereen, jonka toista sivua myöten
ojentui kauppiaiden ja kalastajien varastoaittoja, melkein jokainen
aitta lahonnut ja hieman vinossa luuhottaen. Parin laiturin makasiinin
ovenkamanaan oli huolimattomasti kaiverrettu vuosiluku parisataa vuotta
sitten. Siellä täällä noiden rakennusten solissa näkyi kalanpyydyksiä.

Laiturille johti ja laiturilta lähti kaupungin pääkatu, vanhin katu,
kulkien mutkitellen puisten talojen välitse pitkin rantamaa. Eräät
taloista olivat mustia ja miltei kivijalkoineen maan sisään vajonneita.
Muutamissa oli korkeat, vanhakuosiset katot ja neliruutuiset ikkunat.
Pihoilta pilkisteli välistä luhtiaittoja somasti leikeltyine
kaidekoristuksineen. Portit ja aidat olivat paksua lankkua. Jotkut
taloista olivat kohennettuja pystyyn, vuorattuja ja saaneet vaalean,
välkkyvän värin, ja välistä ainoan vanhan kerroksensa jatkoksi
uusimuotisen yläkerroksenkin, isoikkunaisen, joka sointui vaivalloisesti
rakennuksen alaosan sopusuhtaiseen ja alakuloiseen rauhaan. — Kuta
kauemmaksi jouduttiin satamasta kaupungin keskustaan päin, tuli
sellaisia taloja yhä useampia. Ja sitten, noiden pienien talojen ja
tupasien ja parin kolmen pitkän porvariskartanon jälkeen, joissa saattoi
olla kymmenisenkin ikkunaa vieretysten, alkoi näkyä eräitä nykyaikaisia
puutaloja, jopa kivimuurejakin, kyömyisine kattoineen ja tornintapaisine
koristeineen. Katu suoristui; jos katseli mannerta kohti kaupungin
syrjässä olevalta harjulta, oli se nyt suoraan kuin viivoittimella
vedetty: alkoi uusi kaupunginosa. Kadun viimeiseen päähän, alakuloisen
metsän reunaan, mahtoi olla vain kilometrin verran, mutta suoruus
vaikutti, että matka näytti pitemmältä. Kahden puolen tätä avarasti
suunniteltua vanhan kadun jatkoa oli istutettu lehmuksia.

Lehmuksilla istutettua osaa kaupungista sanottiin Esplanadiksi. Ja sen
entistä päätä, alkupuolta, tuota, joka vei kapeana satamaan, kutsuttiin
Kastemadoksi tai Ankeriaiseksi taikka Sisiliskon pyrstöksi, kaupungin
asukkaiden rakastavan ja samalla pisteliään huumorin antamalla nimellä.

Ankeriaan ja Esplanadin liittymäkohdissa avautui tori, yhdellä
reunallaan kivinen raatihuone, jonka keskikohta oli rakennettu torniksi;
tornin otsikossa oli kellotaulu ja sisuksissa tunnit soittava kello.
Toisilla torin sivuilla oli vanhoja yhden kerroksen puutaloja, harvassa,
joten tori tuntui vieläkin laajemmalta kuin se oikeastaan oli. Näkyi
siellä eräitä uudempiakin rakennuksia, joukossa tiilisiä.

Torilta lähti neljälle taholle uusia katuja. Eräs niistä vei
rautatieasemalle: sieltä alkoi kapearaiteinen rata, — yhdistäen
syrjäisen kaupungin muuhun maailmaan.




2


Insinööri Tistelberg kuljeskeli Ankeriasta syksyisenä iltana. Hän oli
keskikokoinen, kumarainen mies, iältään lähempänä kolmea- kuin
kahtakymmentä. Kasvot olivat kelmeähköt, nenä kyömyinen ja ikäänkuin
pitkin naamaa painunut; silmien ilme jäykkä, tuima, ja — samalla arka.
Piippu oli hänellä vuoroin kädessä, vuoroin suupieleen nostettuna.
Kankeana ja hiljalleen hän käveli siten kaupungin valtaväylää, meren
rannalta uudelle Esplanadille.

Kadut olivat tyhjät. Talojen puutarhoissa koivut miltei lehdettömiä.
Vain joku ihminen, pikku töllien eläjä, liikuskeli jollakin pihalla.
Esplanadillakaan ei ketään. Valoja ei kuulla ikkunoissa.

Kävellä, kävellä — joutavaa...

Kuljeskella päiväurakkansa jälkeen: Tistelberg palvelee täällä eräässä
maanmittaustoimistossa, kaupungin ainoassa, — Onni Tarkkasen, vanhan
tuttunsa apulaisena. Hän alkaa nyt asua tässä kaupungissa toista syksyä.

Ensin oli ollut koko rattoisaa, vuosi sitten, jolloin hän tänne joutui.
Hänellä oli ollut katselemista: kaupunki ikäänkuin uutta, sen vanhassa
osassa oli hän, nuoremman sisämaan asukas, ollut huomaavinaan
jonkinmoista kulttuuria, — ainakin enemmän kuin niillä seuduilla,
joilta hän oli kotoisin. Kulttuuria muinaisten talojen muodoissa,
pihajärjestelyissä, puutarhoissa, porteissa, ovien kamanoissa, vinoon
kallistuneissa aitoissa, jopa koristepensaissa ja villiintyneissä
kukkalavoissakin.

Oli aikainen syksy, kun hän näki tämän kyläsen ensi kerran. Lehtipuut
olivat kauniisti keltaisen ja punaisen kirjavia harjulla, joka on täällä
parhain näköalapaikka ja jonka näkötornia hoidetaan hyvin. Ja meri
siinti viime syyskuussa tyynenä.

Niin, tuo meri, jonka takaa hän oli aikoinaan toivonut ihmeitä ja
kummia, lähtien niitä etsimäänkin: hän oli näet, nuorempana, ollut
merillä, matruusinkokelaana.

Mutta nyt oli kaupungin katseltavat nähty. Ja nyt oli myöhäinen syksy.
Pian toinen talvi, edellisestä tuttu.

Katkerasti polttaa ikävä mieltä. Tuolla varjopuolella kulkee
äänettömästi joku, — pujahtaa kadun kulman taakse, — ei ole
Tistelbergin tuttavia. Kodeissaan ovat tähän aikaan illalla hänen vähät
tuttunsa, tai joku istunee Seurahuoneella, puoliautiossa salissa,
ryyppäilee, kun taasen toiset, yhteiskuntahenkilöt, pitänevät toisaalla
kokouksiaan, — kylläkin tarpeellisia, sen hän puolittain myöntää, mutta
kumminkin ne kokoukset häntä melkeinpä tuskastuttavat; nuori insinööri
ei ole nimittäin yhteiskuntahenkilö eikä siis saa iloaan ja tyydytystään
siitä ainoasta, millä valistunut voisi täälläkin tehdä aikansa
rattoisaksi: hommailulla paikkakunnan hyväksi. Ellei jo maanmittarin
ammatti veisi Isidor Tistelbergiä monista nykyaikaisista harrastuksista
paljon sivulle, niin ainakin aiheuttaisi hänen synnynnäinen luonteensa
samaa; jopa arvelee hän joskus itse, että hänen lapsuudenaikainen
kasvatuksensakin on siihen syynä. Poikamies hän on vielä, ja tunteepa
olevansa tyytyväinenkin, että on naimaton.

Ikävä... Autiot, päättömiltä näyttävät kadut. Tyhjä tori. Tyhjät
kauppakojut torin varrella... luukut kiinni. Ja jos kojuissa ihmisiä
olisi, kauppiaita kangaspakkainsa tai lihatiskiensä takana, niin tuttuja
olisivat Tistelbergille nyt jo heidänkin kasvonsa, askareensa ja
puhelunsa.

Kunnioittaako vai halveksiiko hän heitä, tuollaisia vaatimattomia ja
hiljaisia ihmisiä? Kuta vähäisempiä, sen enemmän hän lopultakin mahtaa
heitä kunnioittaa. Joskus hänen mielensä on liikutettu, kun hän
ajattelee monia, jotka asuvat noissa mataloissa taloissa valtakadun
vanhalla jatkolla, — ajattelee sitä aina samaista elämää, jota siellä
on vuosisadat eletty: yksi polvi on syntynyt, yksitoikkoisesti aikansa
viettänyt, hiljaa kärsinyt. Silti on kodeissa varmaan oteltu salaisia
perhetaisteluja, paljon enemmän salattuja kuin niitä on julkisuuteen
päässyt. Mutta tyydytty ja alistuttu on lopulta kuitenkin. Iloittu, oltu
onnellisia vähästä. Ja siten on tästä polvesta taas syntynyt uusi,
kasvanut nopeasti aikuiseksi, mennyt avioliittoihinsa, taistellut
jälleen hiljaisuudessa, tyytynyt, joskin välistä keskinäisiä
riitojaankin ilmaissut; elänyt miltei tarkalleen samoin kuin entinenkin
polvi, joka on vaipunut hautoihinsa ja unohtunut; vanhentunut samaisessa
ikävyydessä, alistumisessa, kuollut aikanaan, jättäen taas nuoren polven
jälkeensä jatkamaan ainaista, yhtämittaista latua. Samaa se on ollut
aina, — melkein yhtä ja samaa. Ja kuitenkin Tistelberg kapinoi tuota
samanlaisuutta vastaan; kapinoi, hieman halveksiikin noita
samankaltaisuuden lain vaatimattomia seuraajia, vaikka hän samalla heitä
erikoisesti rakastaakin, tuollaisia pieniä, yksinäisessä syrjäkolkassa
yksin eläviä ja sinne unohtuvia, hän, yksinäisyyteen taipuvainen; paljon
enemmän hän pitää heistä kuin niistä vähälukuisista, jotka täälläkin,
kuten kaikkialla, ovat päällimmäisinä — huomatuimmilla paikoilla
olevia, varakkaita tai muita mahtihenkilöitä. Hän on näet ollut
viimeksimainituissa joskus näkevinään kaikenmoisia pieniä vehkeilyitä,
joilla juuri he ovat varoihinsa ja valtaan päässeet, ja siksi epäilee
hän koko heidän joukkoaan. Erottaako hän yleensäkin helpommin varjot ja
mustat värit kuin iloiset? Sitä hän välistä kysyy itseltään, — välistä,
ei usein; ja niillä hetkillä hän pitää itseään ikäänkuin
huonosilmäisenä, mutta ei silti itselleen asiassa mitään voi; mahdin,
valtahenkilöiden, yhteiskuntaihmisten näkeminen koskee hänen silmiinsä
kipeästi; sellaisia henkilöitä hän halveksii vielä enemmän kuin noita
pieniä, jotka tyytyvät aina samaiseen elämäänsä.

Tällaisia asioita mietti Tistelberg nytkin, iltahämärässä kävellessään.

Ikävä, ikävä! Pieneksi, vähään tyytyväiseksikö piti hänen jäädä, kun ei
hänestä ollut kehnon tempuilla rikkaampaa elämää haluamaankaan?

Mitä varten piti hänen tännekin joutua, — kuten kaikkialle muuallekin?

Tuuli huoahtaa kosteasti koivuissa tuossa kuoppaiseen, märkään
alanteeseen istutetussa puistossa. Tulee sade varmaankin. Ja talvi, se
on enimmäkseen pilviä ja sadetta...

Puistossa on ulkoravintola. Mutta sekin on nykyään jo kiinni, ikkunat
laudoitetut umpeen. Ja ulkoravintolan tytötkin, jotka nyt ovat
siirtyneet Seurahuoneelle tai lähteneet talveksi muihin kaupunkeihin, ne
ovat vanhoja... kuluneita poloisia.

Mitä hän täällä tekee?

"Jumala paratkoon, mitä minä teen täällä?" kysyy Tistelberg itseltään,
seisten yksinään puiston kulmalla. Piippu vapisee hänen kädessään, niin
hermostunut hän on, ja sitten hän rajusti imee piipustaan ja puhaltaa
sauhun ilmaan.

Tuokioksi alkaa hän vihata... tätä autiutta, hiljaisuutta, kaivertavaa,
tuskallista. Alkaa vihata miltei noita pieniäkin ihmisiä, jotka täällä
elävät ja joista hän täällä enimmin pitää.

Sitten päättää hän lähteä kotiin, asuntoonsa, Onni Tarkkasen luokse. Ja
siellä tahtoo hän nyt mieluimmin omaan kamariinsa. Viime keväänä on
insinööri Tarkkanen, hänen päämiehensä ja toverinsa, mennyt naimisiin,
ja rouva nyt on sellainen oikea perheihminen: pitää suuresti
järjestyksestä, säntillisestä, uutterasta työstä, tahtoo ennen kaikkea
rahaa, jopa valtaakin, ja unelmoi monista lapsista. Eikä Tistelberg
suinkaan tuollaisia unelmia kadehdi. Mutta kun toverille tuli vaimo, on
entisten toverustenkin yhteiselämä kuihtunut. Viime talven asuivat he
vielä yhdessä sen kansanopistonjohtajan lesken luona, samassa kamarissa.
Asuivat koko rattoisasti; illoin pelasivat korttia, tarinoivat,
lauleskelivatkin, — joskus myöhään yöhön. Nythän Tarkkasen rouva tahtoo
aikaisin levolle, että puolison työ sujuisi paremmin seuraavana päivänä.
Ja muutenkin hän tietysti vetää miestänsä oman itsensä puoleen. Entinen
toveri on melkein unohtanut ravintoloissa käymisen... On sen asemesta
nykyisin ruvennut kokoamaan vanhoja rahoja. Saahan sellaisia täältä,
vanhalta kulttuuriseudulta, ikäporvareilta, käsityöläisiltä ja
kalastajiltakin. Noita vihertäviksi homehtuneita mynttejä Onni Tarkkanen
nyt illoin puhdistaa ja tutkii; istuu pitkät puhteet pöydän ääressä,
lampunvarjostimen pimentäessä huonetta, puhuu niistä rahoista, lueskelee
mynttikirjallisuutta, ja huokaisee silloin tällöin, kunnes vaimo saapuu
ja kysyy, miten paljon Onni luulee näistä rahoista saavansa niin ja niin
monen vuoden päästä, — tai kutsuu illalliselle, jonka kuluessa puhutaan
järkeviä, raskaan rouvan nyrpistäessä huuliaan iloisemmille
leikinlaskuille ja kääntäessä jutut yleishyödyllisiin asioihin.

Tosiaan ikävää.

Ja Tistelberg tuntee syvää, kipeää sääliä ei ainoastaan päämiestänsä ja
vanhaa toveriaan kohtaan, vaan kaikkia tällaisen paikkakunnan asukkaita,
jotka viettävät pitkiä puhteitaan jollakin tavalla samoin kuin Onni:
näperrellen jotakin kuten hän, elleivät ole noita yhteiskuntamiehiä,
jotka puuhailevat yleishyödyllisissä tehtävissä ja joiden elämänladulle
Onnikin tuntuu nykyään suuntautuvan. Sellainen elämänlatu on
luonnollista täällä, ja suuremmissakin paikoissa, suhteellisesti yhtä
yksitoikkoisena; mutta vielä ei nuori Tistelberg siihen alistuisi. Hän
säälii, kammoo ja vihailee sellaista, joskin sen ymmärtää. Mutta miltei
yhtä suuresti säälii hän niitäkin henkilöitä täällä, jotka ovat
valinneet iltatöikseen istumisen Seurahuoneella ja kaupungin parilla
klubilla, — juopottelun aikansa tappamiseksi. Sellaisiakin on paljon.

Ja niin täällä aika kuluu.

Yhtäkkiä tulee Tistelbergille mielikuva, josta hän iloitsee. Hän
kuvittelee, että tällaisia ovat siperialaiset kaupungit: tällaisia
siellä talot syksyn ja talven taivaan alla, yhtä piinallisia ja
paheisiin helposti yllyttäviä. Samanlaista on siellä kuin näillä
hiljaisilla kaduilla, tuon matalan merenlahden poukamassa. Ja hänelle
tulee halu olla ilkeä... ei tiedä, mistä syystä.

Ilkeä! Mennäkö — eläviinkuviin? Niitä on kaupungissa kahdetkin, niiden
edustalla palaa kirkkaimmat sähkölamput. Mennä vaikka sinne, muiden
joukkoon, aikaa tappaakseen, istuakseen, niin vain, ollakseen. Ja miksi
hän elävillä kuvilla itseään pilkkasi? Niissä hän kävi tosiaan halusta,
milloin niissä esitettiin kaukaisten maitten luontoa, asukkaita, elämää
ja askareita; sen verran eli hänessä vielä vanha into matkustamiseen ja
vieraiden maiden näkemiseen. Ja kävipä hän niissä, jos esitettiin
rakkausdraamoja, joissa sankarittaret olivat kauniita.

Nytkin hän ohitse mennessään katseli ohjelmia, mutta ei löytänyt
kaipaamiaan mielenkiihotteita. Tuskastuneena hän ajatteli:

— Olisipa edes iltakirkko! Menisin sinne.

Ivalla hän täten ajatteli, eikä olisi mennyt kirkkoon, vaikka
iltajumalanpalvelus olisi ollutkin. Hän oli näet kirkon vastustaja,
miltei pappissyöjä. Vakaumusta, kokemuksille perustuvaa se ei ollut.
Olipahan vain ikäänkuin edellisen polven perintö, kahdeksankymmentäluvun
vapaamieliset aatteet, — joihin kuului myöskin kirkon ja papiston
heikkouksien arvostelu, leppoisa, joskin vakava arvostelu, kasvanut
hänessä korkoa korolle: paisunut uskoksi, että kirkko on aina tarpeeton,
jopa vahingollinen, — kokonaan pois kitkettävä. Kasvanut enemmittä
perusteluitta, uskonnon tavoin saatuna sielullisena perintönä. Uskonto
oli hänelle aivan runotonta; vapaa-ajattelijain uskonnottomana
perillisenä hän oli uskonnoton runollisuuteen saakka.

— En mene kirkkoon, eikä iltakirkkoa nyt olekaan, ei ole lauantai!
jatkoi hän ajatustaan. — Vain arkena on jotakin tuo vanha, kaunis
kirkko, vanhatyylinen, sisältä hämärä, ulkoa valkea, pääty tiilisellä
ristinkuvalla koristettu. Jos siellä olisi kuorolaulua, — kaunista, ja
kaunis madonnankuva, niin kenties menisin. Nyt en mene.

Tistelberg lähti ikävystyneenä kotiinsa, illan pimeässä, kun alkoi
hiljaa sadellakin.




3


Tistelbergin esimies, komissionimaanmittari Onni Tarkkanen asui pienessä
puutalossa erään isomman rakennuksen pihan perällä.

Kas kummaa, Onni ei istunutkaan nyt rahakokoelmaansa ihailemassa
työhuoneessaan eli ruokasalissa, — työhuone ja ruokasali olivat sama,
— eikä seisonut rasittuneena piirustuspöytänsä ääressä, noita ainaisia
maanmittarin pitkiä numerorivejä laskemassa. Hän tuli itse
Tistelbergille avaamaan, eikä palvelustyttö, ja alkoi kohta hartaasti ja
valoisasti puhella eräästä toisesta asiasta. Ihme, että oli sen verran
vapautunut, ei puhunut mynteistä, saatikka sitten maan lajitteluista:
niin ja niin paljon kangasmaata, niin ja niin paljon niittyä, suota,
vesijättöä. Ei, Onni riensi puhumaan Tistelbergille yhä useammin viime
aikoina palautuneesta mieliaikomuksestaan, jota hän oli tässä illalla
vaimonsa kanssa pohtinut. Se oli hankkia maatila, jossakin täällä,
melkoisen kaukana kaupungista, puhtaalla suomalaisseudulla: kaupungin
laaja ympäristö, puhumattakaan itse kaupungista, oli nimittäin
sekakielistä, enemmistönä kuitenkin suomalaiset. Niin, maatila, järven
rannalta, sillä järviseudulta oli insinööri Tarkkanen syntyisinkin, ja
hoitaa lomatöinä ja ilona sitä, ehkä vähitellen sitä laajentaakin.
Tarkkanen todisteli nyt Tistelbergille omasta aloitteestaan, kuinka
tyydyttävästi tilanhoito Suomessa kumminkin kannattaisi, vaikka yleensä
valiteltiin, ettei sellainen kannattanut. Mutta liiankin komeasti se
kannatti etenkin nyt, maailmansodan aikana, ja varsinkin täällä
Etelä-Suomen savipohjaisilla mailla. Tuollaisesta pienehköstä maatilasta
saisi rauhallisen olinpaikan; siellä voisi olla erossa maailman
melskeestä ainakin kesillä, ja sitäpaitsi se antaisi huomattavan lisän
maanmittausalalle ruvenneen ihmisen verrattain vaatimattomiin tuloihin.
Onni Tarkkanen esitti laskelmilla, mitä kaikkea ja kuinka monen tuhannen
markan arvosta niin ja niin suuri tila tuottaisi, selvitti numeroilla ja
loogillisesti, hyvä matemaatikko ja ajattelija kun oli. Toveri
Tistelberg myönteli sävyisästi.

Sitten tuli Tarkkasen rouvakin työhuoneeseen, illallista valmistamasta,
ja yhtyi jälleen ihastuksella tukemaan miehensä unelmia, hyväksyen
melkein kaikki hänen laskelmansa, mutta lisäten niihin vielä omia
suunnitelmiaan, joista oli tärkeintä, että tulevassa maatalossa pitäisi
olla vielä sivurakennus, jossa palvelusväki voisi asua. Eihän herrasväki
saattaisi pitää renkiä, tuskin piikojakaan, aivan seinän takana, saman
katon alla. Insinööri Tarkkanen myöntyi hymyillen vaimonsa toiveisiin,
hiukan ironisesti ensin kulmiansa kohautettuaan. Mutta rouvalla oli nyt,
kun taloista puhe tuli, muitakin tuumia kuin tuo uneksittu maatila.
Hänen mielestään oli välttämätöntä hankkia talo myöskin täällä
kaupungissa. Tässä ahtaassa kortteerissa eivät he kuitenkaan voisi kohta
asua: perhe lisääntyisi, ja rouvalla oli sukulaisiakin, — niitä oli
monta, se ja se täti ja se ja se eno, — jotka tulisivat täällä heillä
käymään. Tietysti he tulisivat sukulaisiinsa. Ja muutenkin: olihan
ihmisen pyrittävä eteenpäin. Ja kaupungissa tarvittiin kyllä
toimihenkilöitä. Niitä tarvittiin monenmoiseen: ajamaan suomalaisuuden
asiaa, täällä ruotsalaissekaisella paikkakunnalla, johtamaan
valistusrientoja, ja jos jotakin. Tällaisessa ahtaassa loukossa ei
voitaisi oikein vastaanottaa ketään. Sitten puhuivat insinöörskä
Tarkkanen ja hänen miehensä keskenään ja vuokralaiselleenkin, että
heillä — niin, etenkin rouvalla — oli jo tiedossa ja katseltuna sopiva
talokin täällä: pieni kivimuuri suuren torin varrella. Se olisi
myytävänä. Tarkkanen itse sitä sanoi pieneksi, vastustaen lauhkeasti
vaimoaan, joka vakuutti, että se kuitenkin näytti oikeinpa komealta,
sillä olihan se kivimuuri. Onni väitti, että kaksikerroksinen talo, joka
on näyttelevinään viisikerroksista kivimuuria, — niin se on
pöyhkeilevästi rakennettu, — ei pysty sellaiselta kuitenkaan
näyttämään, vaan se on jotakin, mitä lienee, sekatyylistä, tyylitöntä.

"Ainakin se on suomalaista tyyliä", sanoi rouva siihen.

Tistelberg naurahti:

"Piironki se on, ulkonevine ikkunoineen, jotka ovat kuin piirongin
laatikoita tai ruokasalin kaapin osastoja."

Rouva loukkautui Tistelbergin itserakkaista sanoista. Mutta Onni pohti
asiaa ja kannatti pohjaltaan Tistelbergiä. Rouvan mielestä oli kumminkin
hauska katsella kadulle noista ikkunaulkonemista; niistä näki kaikki —
kaikenlaista hauskaa, mitä täällä kaupungissa voi nähdä. Ja portaat
olivat tilavat ja valoisat, kauneimpia koko kaupungissa; huoneita
paljon. Alakerran voisi vuokrata pois, sillä se oli puolittain
kellarikerros. Nykyään kohosivat vuokrat yhä. Sillä tavoin järjestäen
asuisi omistaja melkeinpä ilmaiseksi.

"Sinä aina tavoitat ilmaista ja mukavaa", moitti insinööri Tarkkanen.
"Eihän ihminen tarvitse muuta kuin että tulee kunniallisesti toimeen."

Rouva puhui, että toimeentulon tarpeet, ne saattavat kasvaa pakostakin,
ja vihjaili, että talonpojat elävät kyllä kunniallisesti, mutta eivät
silti vaurastuta elämäänsä niinkuin heidän pitäisi: eivät laajenna
viljelyksiään, vaikka voisivat, ja asuvat usein ahtaasti ja
likaisestikin. Tarkkanen katsahti vaimoonsa kummastuneena, tutkivasti ja
moittivasti. Sitten sattui rouvalle taas asiaa keittiöön.

Tarkkanen puheli Tistelbergille, että yritteliäisyyttä Suomessa tosiaan
olisikin varaa parantaa, ja ettei suinkaan olisi rikos hankkia
kaupunkilaistaloa, joskaan ei ylellisyyttä varten, vaan varallisuutensa
oikein käyttääkseen. Sitten kuului rouvan ääni jälleen viereisestä
huoneesta, käskien palvelijaa kutsumaan herroja illalliselle. Syötiin
vaatimaton ateria, vaatimaton ja melkein köyhä, miltei ääneti kaikki
kolme, rouvan tarkatessa, että passailu kävi säntillisesti ja samoin
yhtä säntillisesti pannessa itse asetteja kiertämään miehestä mieheen.

"Te olette varsin kohtelias, insinööri Tistelberg", hymyili rouva, kun
apulaisinsinööri muisti aina tarjota rouvalle ennenkuin itse otti asetin
vastaan. "Te olette aivan toista kuin Onni. Niin, Onni", naurahti rouva,
"sellainen ei hän ollut kihloissa ollessamme".

"Jaah, jaah!" vastasi Tarkkanen, rypisteli otsaansa, ja hänen suunsa
meni hieman kuin vinoon.

"Hyvänen aika!" huudahti nuorikko. "Ihminen tekee usein merkillisiä ja
iloisia huomioita. Hyvänen aika, Onni-kulta: kuinka minä en ole ennen
tullut huomanneeksi, että sinulla on... sinulla on leveä suu — kuin
talonpojilla!"

"Talonpojilla!" toisti Tarkkanen. "Talonpojilla, — miksi heillä? On
niitä monenlaisia heissäkin..."

Talonpojista oli parilla usein kiista; herra oli talonpoikaissukua,
rouva muka ei. "Talonpojilla — ja kenellä tahansa olkoon leveä suu",
jatkoi Onni Tarkkanen, "se on älykkään miehen merkki!"

Rouvakin nauroi, hieman pilkallisesti:

"Älykkään miehen merkki? Kaikkea sitä kuulee: että leveä suu todistaisi
erityistä älyä. Hahhah! Päinvastoin. Ainakin ennen on kaikilla
kultiveeratuilla suvuilla mielestäni leuka ollut varsin vähän
ulospuskeva... eikä suu sitä mukaa. En minä sinua tarkoita, rakas Onni!
Myönnänhän minä, myönnän, haha, että sinä olet lahjakas..."

Rouva nauroi jälleen. Mies ei häntä ollut kuuntelevinaan, vaan keskeytti
hiukan äskeistä kalpeampana ja otsa ryppyisempänä hänen juttunsa,
todistellen Isidorille historiallisilla esimerkeillä, että
intelligenteillä miehillä, ja miksei naisillakin, on aina, tai yleensä,
ollut leveänmuotoinen suu ja vahvat leuanmuodot. Sellainen leuka
esimerkiksi ilmaisee tyyntä tarmoa. Nuorikko nauroi makeasti, ja väitti
lopulta vastaan: kulttuurisuvulla on suu supukka; hänen suvussaan oli
kaikilla sellainen suu, eikä Onni voinut kieltää, etteikö se suku ollut
yleensä paitsi vakavaa ja ajattelevaa myöskin tarmokasta. Siksi se suku
olikin hyvin laajalle levinnyttä, nuo Uskelanderit, vanha, huomattu
kulttuurisuku.

"Sinä aina kulttuurisukuinesi!" huudahti nyt insinööri Tarkkanen.
"Uskelanderit, — Uskelaisia tai joitakin Uskeloita ovat he aikoinaan
olleet, talonpoikia. Eikä tiedä, vaikka jotkin Tarkkaset olisivat paljon
vanhempikin suku; pitäisi tutkia, papinkirjoista esimerkiksi... niistä
sen näkisi."

Väittely kiihtyi pisteleväksi ja kuohahtelevaksikin, mutta säntillinen
ateriointi ei siitä häiriintynyt, joskin tuli hieman tavallista
lyhyemmäksi. Väiteltiinpä vielä aterian jälkeenkin, miesten
tupakoidessa, rouvan ottaessa ompeluksensa ja silloin tällöin kimakasti
naurahtaessa miehensä perinpohjaisten ja hartaiden todisteluiden lomaan.
Tarkkanen todisti monisanaisesti talonpoikais- ja herrassukujen
samanarvoisuuden, sama-aatelisuuden mitä luonnonlahjoihin tulee, pitäen
kuitenkin kiinni siitä käsityksestään, että yksilön lahjakkuus ja arvo
ei silti ollut samanarvoista, vaan toiset olivat luodut lahjakkaammiksi,
johtohenkilöiksi, ja toiset seuraamaan johtoa, koska olivat
vähälahjaisempia. Rouva huudahti miehelleen myöntävästi ja unohti
äskeisen ärsytyksensä, että mies muka oli rikkiviisas, tuota
talonpoikaisaatelia, — rikkiviisas, sanoissa taitava, mutta isosuinen
joka tapauksessa. Rouvasta oli nyt aivan paikallaan, että toiset ihmiset
olivat luodut johtoon. Tistelberg ilahdutti ystäväänsä muistelemalla
lukeneensa jostakin, että ainakin jollakin sellaisella kuin eräällä
muinaisen Firenzen Medicillä oli ollut varsin laaja suu ja vahvat
leukapielet, oikeinpa metsärosvon tai vähintään tukkimiehen leuat,
nimittäin Lorenzo Medicillä. Mutta muuten häntä tämä pitkäaikainen juttu
väsytti; ei hän oikein tietänyt, oliko tämä pistelevä pakina puolisoiden
kesken pilaa vai totta, ja totena hän sitä paremminkin piti. Meni puoli
tuntia. Sitten sanoi rouva:

"Pannaan nyt suut tuppeen, sekä pienet että isot. Nyt täytyy mennä
levolle. Huomenna on jälleen työtä. Mutta tuuleuttaa pitää sinun, Onni,
heti täällä. Te olette tupakoineet aivan kauheasti! Pane ikkuna auki,
Onni. Minä toivotan hyvää yötä!"

Rouva katosi perheen arkisesta seurusteluhuoneesta. Tistelberg toivotti
vuorostaan ystävälleen hyvää yötä ja läksi hiljaa omaan kamariinsa,
Onnin jäädessä päästämään ikkunasta ulos sauhua, etenkin Tistelbergin
piipusta tuprunnutta.




4


Isidor Tistelberg nautti tuosta isäntäväkensä pikku kinastelusta. Se
ikäänkuin vei hänen ajatuksensa pois kiduttavasta ikävystymisestä,
täytti mielen jonkinlaisella askarruksella, mietinnällä, joka oli
hänelle mieleistä: helposti näki hän mustia läiskiä kaikkialla; niissä
hänen silmänsä lepäsivät, ne hänelle toivat jonkinmoista iloa. Sellainen
hän oli.

Tosiaan eivät insinööri Tarkkanen ja hänen vaimonsa olleet vielä monesti
ehtineetkään kiusoitella toisiaan, edes näin, julkisesti ja
puolileikillisellä tavalla kuin tänä iltana, saatikka sitten todella ja
kahden, koskapa heillä ei ollut pienintä aikomusta tuota pilailuaan
peitellä vierailta, ja syrjäinenhän Tistelberg heidän asioissaan
lopultakin oli. Mutta tämä kinastelu riitti jo tuomaan Tistelbergille
nautintoa, jota hän uskotteli tuskaksi ja pessimismiksi. Nuori
apulaisinsinööri ajatteli, asettuen kohta makuulle, — sillä lukea ei
hän tänä iltana jaksanut, ei erästä matkakuvaustakaan, vaikka oli tullut
sen äskettäin hankkineeksi, — ajatteli pimeässä, jossa näki ainoastaan
muutamia hämäriä läikkiä hänen vihreän kirjavista tapeteistaan, muuten
Isidor Tistelbergin itsensä valitsemista:

— Kas niin, nyt se alkaa... se onni... tälle kunnon Onnille ja hänen
valitulleen. Pari vuotta olivat kihloissa. Silloin kutsui Onni neitoa
sirkkuseksi ja jos miksi. En tiedä Onnin saamia lempinimiä, sillä Onni
kunnioittaa pyhiä salaisuuksia, eikä rouva toki vielä ole niitä muille
paljastanut. Mutta nyt: jo nokkivat silmiä toistensa päästä, jo on
toisella liian iso suu. Kylläpä kannatti — se liitto! Eh, koskaan en
minä ole niin hullu — että... Mutta kuinka sitten jaksaa elää —
missään maailmassa? Kun kaikkialla pakahtuu yksinäisyyteensä!
—Kinailisivat vielä, mutta nimittäisivät yhdessäoloaan edes pakoksi,
tohtisivat sanoa sitä ainakin helpoimmaksi pahaksi monesta pahasta, —
eivätkä onneksi! Mitä he pelkäävät? Nyt alkaa tässäkin pesässä se onni,
se pakko, joka on muka kaunista, jopa velvollisuus. Ei, pois täältä
pitäisi päästä... meni minne meni... vaikkapa korpeen... kunhan ei
vain jollakin tavoin ainaiseksi takerru tuollaiseen kohtaloon...
moiseen kutistu... mätäne paikalleen... ala nuuskia homeisia lantteja,
— ja luule täyttävänsä velvollisuuksia, kun on surullisen kohtalon
ikeessä!

Tistelberg ajatteli näin muistellessaan eräitä muitakin tuntemiaan
perheitä, joissa silloin tällöin riideltiin, oteltiin oikeinpa
kovastikin ja katkerasti. Muistellen niitä ja sitäkin, että jotkut hänen
omatkin rakkaudentunteensa olivat sammuneet ja haihtuneet, johtui hän
tuollaisiin ajatuksiin. Sellaista se oli elämä hänestä.

Niin oli käynyt monille muille: olivat antautuneet ikeeseen ja
kuvittelivat että ies oli jotakin välttämätöntä, jopa hyvää, suloista.
Mutta ei hänellä; ei ainakaan vielä. Ikää oli kyllä yhtä paljon kuin
esimerkiksi Tarkkasella, ja sittenkin: Tistelberg tunsi sisällään olevan
jotakin tuoresta kuin keväinen metsä ja lannistumatonta kuin kulo
kesäisen metsän sammalissa. Uskoi olevansa oikeaa metsänkiertäjän
rotua... niitä sielultaankin oikeita — maanmittareita! Vihreän
rakastajia. Ja samalla oli hän yhä melkoisesti auringon rakastaja,
kesäisen rakastaja, kuten ennenkin, jolloin oli miltei karannut merille.
Auringonhimoista on hänen sisällään vielä. Pois hän tahtoo tästä kylästä
— ellei mitään palavampaa itselleen täältä löydä.

Insinööri Tarkkasen ja hänen rouvansa kinastelu sai Tistelbergin
tuntemaan olevansa vapaa, eikä kahleissa, kuten hän uskoi heidän
kituilevan.

Nököttää täällä! Tehdä jokapäiväinen tehtävänsä, kirjavoida
karttapaperia, laskea pinta-aloja, täyttää lomakkeita, — mitä varten?
Tietysti saadakseen leipänsä! Se on selvä. Mutta tarvittaisiin muutakin
särpimeksi. Eikö sitä ole? Mausteeksi. Iloksi on sitä joillakuilla!
Eihän kaikkein yksinkertaisinkaan sano elävänsä pelkästään leivästä! Ja
kun hän ei usko, uskonnollisesti nimittäin, niin mistä hän eläisi?
Velvollisuuksistako? Kyllähän eräät velvollisuuksistakin iloitsevat;
oikein kasaavat niitä hartioilleen, ellei nyt pakko, syvempien surujen
pakeneminen, niitä heidän selkäänsä sälytä.

Oli miten oli: jos ei meren sumuun tullut mukaan kompassia, lasketaan
miten vain; ja odotetaan.

Katsellaan nyt sittenkin yhä tätä kaupunkia. Tällä kertaa sisältäkin
päin. Ja koetetaan olla iloinen, kun hullunkurista havaitaan, ja
onnellinen, kun ei itse olla aivan ansassa.

Olisipa kesä...! Mutta silloin hän olisikin mailla, metsissä. Silloin ei
hätää...

Kesä! Jokin ihana kesäinen kuva täältä kaupungistakin välkähtää
Tistelbergin silmien edessä siinä hiljaisuuden horteessa. Kuuma
katukäytävä. Hän kulkee seinäviertä, on tullut maalta asioille
kaupunkiin, viime kesänä; kävelee puotien ikkunain editse, Esplanadilla.
Tomua pyörii ilmassa, hienoa, autereista tomua. Meri kuultaa oikealta.
Rattaat rämähtävät. Helteistä on, mutta hauskaa... pieni vaihtelu:
tulla kaupunkiin, ravintoloihin, johonkin kahvilaan. Niin kävelee
keveästi vastaan... joku. Tistelberg näkee — ja näki silloin viime
kesänä — ainoastaan paljaat jalat. Niissä oli varmaan sinertävät
suonet, naisen jaloissa. Ja kauniit, puhtaat ne jalat olivat. Nytkään
hän ei ajattele mietiskellä, kenen nuo jalat olivat olleet. Nainen oli
vain keppaissut ohitse paljasjaloin, hame oli häilähtänyt, merituuli oli
hengähtänyt, hiekka ajotiellä tuprahtanut.

Ne jalat hän näki tuokion.

Kesäkuun alussa kai hän oli käynyt täällä, nähden ne paljaat jalat...

Tistelberg hymähtää: mitäpä noita muistelee?

Toista olikin hänellä siihen aikaan ajattelemista... Tai oli ollut vähän
sitä ennen... vielä toukokuussa.

Toukokuu! Hän näkee omena- ja kriikunapuut kukassa, hennossa ja
heiverössä kukassa. Jokainen kukka on arka... aukeaa suloisesti
tuoksuen... ikäänkuin merkillisissä aavistuksissa. Niissä on sielua,
kukissa. Sen sielun hän tunnustaa... sellaisen sielunelämän hänkin
myöntää, ei ihmisen, töykeän ja raa'an, sielunelämää. Niin, niissä
kukissa oli punaistakin; jopa yksi pieni omenapuu kukki oikein
punaisena. Ja suloisten kukkien tuoksua oli se puutarha täynnä. Lisäksi
auringon vavistavaa kimmeltelyä; arka sini taivaalla, leijuvia, pehmeitä
pilviä. Niin, hän istui silloin sen lesken kodin portailla, tuon naisen,
jonka luona hän Onnin kanssa silloin asui. Olivat asuneet koko viime
talven. Ja kun hän siinä istui, kerran aamiaisen jälkeen, poltellen
tupakkaa, niin ajatteli hän, laskiessaan suloista surua kätkeäkseen
leikkiä:

— Kas tuolla on valkoinen pilvi kevättaivaalla. Kuinka kauan
vastaisuudessa muistan, että täten sitä pilveä katselin, juuri tässä
istuen, paljaspäin, taivaalle tähystellen?

Ja ainakin nyt Tistelberg vielä muistaa, miten hän sitä pilveä
katseli... miten se leijaili ohitse, silloin, viime keväänä.

Ja muistaa leskeäkin — vielä vähän. Mutta ei paljon. Pilveä enemmän.

Se oli sen kansanopistonjohtajan leski. Mies, valistuksen asiaan
innostunut, isänmaan alttarille uhrinsa mielellään kantava, oli jättänyt
jossakin muualla paikkansa ja tullut tähän kaupunkiin, järjestämään
seudulle suomalaista kansanopistoa täkäläisten suomenmielisten
pyynnöstä. Panikin rahankeräyksen hyvään vauhtiin. Nyt syksyllä sitä
hommaa kuuluttiin täällä jatkettavan, kaikista vaikeuksista
välittämättä. Mutta sitten johtaja täällä kuoli, — mihin tautiin lienee
kuollut, sitä ei Tistelberg muista. Ja jäi leski, nuori ja punakka...
Varsin lihava. Leski halusi kotiinsa täyshoitolaisia, sekä elääkseen...
että saadakseen elämänsä rattoisammaksi. Ja Tarkkanen ja Tistelberg
joutuivat hänen luokseen.

Kaikki hyvin. Ensin oli talossa jäykkää ja ikäänkuin juhlallista.
Hyvästi hoidettiin poikia. Leski kulki kirkossa. Miesvainajan valokuva
katseli ystävällisesti seinältä salissa, jossa pojat asuivat.

Kaikki hyvin. Talvella kolmisin jotkut yhteiset käynnit joissakin
iltamissa. Sitten kaksinkin, milloin ahkera Onni tahtoi jäädä kotiin
työskentelemään tai ehkä kirjoittamaan kihlatulleen. Sen vuoksi lähti
Tistelberg kahden kesken emännän kanssa juhliin. Leskellä sininen puku,
niinkuin taivas. — Ja sitten se kevään alku.

Lumet sulivat kaupungin rinteillä. Kaislainen lahti läikkyi täynnä
jäälle noussutta vettä, välkkyen ja silmiä huikaisten... Avovettä
melkein... Kaislikot paistoivat. Rannoilla lämmintä.

Leski ja Tistelberg kävelivät rantoja pitkin. Puutarhoissa peipposet
visertelivät ihmeellisiä, rikkaita säveleitään, ikään kuin sekaisina
ilosta. Kuului säveleitä pihoiltakin ja taloista. Lapset juoksivat ja
leikkivät, jossakin soitettiin tai laulettiin. Oli jälleen kevät. He
laskivat pilaa, varsinkin Tistelberg, kujeilivat, rohkeimmin Tistelberg.
Tuli kevätilta alakuloisine varjoineen; he kävelivät Ankeriaan päästä
takaisin kotiin kumpikin auringonpaistetta hehkuen. Sitten kotona
salissa, toisen insinöörin sattuessa olemaan kaupungilla, heittäytyy
leski Tistelbergin kaulaan ja suutelee häntä. Katsos vain! Mitäpä
vainajan kuva seinällä siitä arveli, tuskin vuosi sitten kuolleen
vainajan. Mutta oi, kuva on vain kuva.

"Toimita tuo Onni täältä pois!" kuiskasi leski Tistelbergille.

Mitäpä Onnista toimittamaan? Pian hän lähti itsestäänkin
toimitusmatkalle. Ja niin he rakastivat.

Hohoi, hekin rakastivat, — saivat toisensa. Rakastivat! Se olisi
sielukasta, Tistelberg ei usko sieluun. Ei tahdo uskoa. Jos tuollainen
kirkossa käyvä ja siis sieluun uskova, muuten kylläkin hellä ja
uhrautuva nainen, unohtaa niin pian vainajansa, rakastaakseen sillä
tavalla toista, ei ainakaan hänen herttainen sielunsa ole kovin
ruumiitonta. Tuskin siinä sielua onkaan? Eikä ole. Liian reheviä
suukkosia on se rakkaus, kisailua piilosilla ollen, naurua, aisteja,
palavaa himoa, unenantamatonta riutumista kevätöiden hämärässä, kunnes
odotettu tulee, leski aukaisee hiljaa narahtavan ikkunan puoliskon tai
heittää avaimen uinuvalle kadulle, jossa se kilahtaa, — ja sielu saa
leponsa silloin kun odotettu on sylissä. Ah, sellaisia sieluja oli
Tistelberg ennenkin nähnyt, joskaan ei ollut heitä monta läheltä
tuntenut. Ei tosin vielä ennen juuri aivan tällaista leskeä, vaan
ainoastaan niitä, joita sanotaan yleisellä nimellä, lajittelematta ja
eri laatuja armahtamatta, ilonaisiksi. Merillä ollessaan ja
Helsingissäkin. Mutta sanoa heitä sieluiksi! Vähät vaatimukset!

Itkien erosi hän kuitenkin tästä, ei kuten niistä toisista, halvemmista,
jotka hän oli melkein tällä tavalla saanut. Melkein tällä tavalla, sillä
olihan tässä sentään toista: kaivattiinhan tässä toisiaan ehkä
kuukausiakin. Nyt hän itki, jäykännäköinen ja ikäänkuin katkeruuden
panssaroima nuori mies; mutta kilpikonnankin kuori on kova siksi, että
sen sisus on luuton, pehmeätä massaa. Leski muutti pääkaupunkiin,
perusti sinne ompeluliikkeen. Mitäpä hän täällä, kun mies oli kuollut,
avioparin rakkaat yhteiset suunnitelmat menneet kumoon! Toisistaan eivät
Tistelberg ja hän itselleen mitään tukea kuvitelleetkaan; eihän tämä
ollut rakkautta, sen myönsi leski vielä julkeammin kuin Isidor. Ei,
huoletta sai vainajan kuva rauhallisesti hymyillä seinältä.

Ja juuri silloin, kun leski muutti Helsinkiin, kukkivat täällä omena- ja
kriikunapuut. Ilma oli täynnä suloa... tuskallista suloa heille
kahdelle.

Niin, päivää ennen tuota muuttoa oli Tistelberg katsellut portailta
taivaalle ja ajatellut:

— Kuinka kauan vastaisuudessa muistan, että täten tuota pilveä tässä
katselin?

Nyt hän vielä sen muistaa.

Huoneisto oli ollut jo tyhjä, se tuttu huoneisto harmaassa,
kaksikerroksisessa puutalossa merenlahden rannalla. Huonekalut viety
pois. Laatikoita ja myttyjä vielä permannolla sanomalehtipapereitten
joukossa. Viiri, pystytetty valtavaan kiveen, joka kuumotti keskellä
puutarhaa, oli hiljaa käännähdellyt, kun Isidor katseli yhteisen asunnon
hävitystä. Tunnin kuluttua leski matkustaisi. Silloin nuori mies itki...
ei rakkautta, vaan katoavaisuuden haikeutta. Hän puri kyllä huuliaan,
mutta kyyneleet tipahtelivat suurina ja harvaan avoimista, tuijottavista
silmistä. Ja hänen sydämensä ikäänkuin kapinoi katoavaisuutta vastaan, —
elämän sieluttomuutta vastaan. Sieluton se oli, elämä. Nainen huomasi
hänen kyyneleensä, kavahti paikaltaan kääröjensä äärestä, heittäytyi
väkivalloin silittämään hänen päätänsä, lohduttelemaan häntä. Mutta he
eivät virkkaneet mitään. He vaikenivat ja itkivät. Ei se ollut
rakkautta, enempää kuin mikään muukaan Tistelbergin elämässä oli ollut.

Silloin, kun leski matkusti, se pieni, vanha puutarha oli kukkinut
parhaillaan.

Mutta entä sitten nuo naisen jalat, jotka tänä iltana olivat tulleet
Tistelbergin mieleen? Tämän lesken ne eivät olleet, — vaan ne olivat
kauniit. Kenen ne olivat, ei hän tietänyt, eikä sitä ajatellutkaan.




5


Tistelberg oli maanmittari ikäänkuin viran puolesta: hänen isänsäkin oli
näet maanmittari. Viran puolesta tunsi Isidor sitä olevansa. Vähänkös on
ihmisiä, jotka luulevat eksyneensä väärälle uralle ja uskovat, että
jokin toinen ura olisi heille ollut oikeampi ja joskus kadehtivat
sellaisia lähimmäisiään, joista arvelevat, että he, ainakin jotkut
heistä, ovat osuneet juuri oikealleen eivätkä kaipaa koskaan muuta kuin
hiihtää tuolla elämänsä ladulla. Nuori Tistelberg uskotteli hieman
harhautuneensa, vaikkei juuri toisia kadehtinut: sidotumpiahan muut
olivat kuin hän, — kireämmissä viroissa. Hän ei siis paljon murissut;
ellei muuta, niin parhain mahdollinen oli hänestä hänen työnsä; mutta
paljon ei hän hommailuunsa uskonut; elämän kutsumusta se ei ollut: hän
teki askarettaan melkoisesti viran puolesta, usein vastenmielisestikin,
kuin välttämätöntä pahaa. Jopa välistä niinkin vastahakoisena, että oli
jättänyt sen tuuliajolle: hylännyt sen, karannut paikastaan, tekemättä
silti muuta sen paremmin hänelle sopivaa, — kunnes taas palasi entiseen
viralliseensa. Kaksi kertaa oli Onni Tarkkanen pelastanut hänelle
leivän, kun hän toimensa jätti, —tiedustellut hänen nykyään olemattomia
muita halujaan, puhunut hänelle järkeä, neuvonut häntä alistumaan elämän
ristin alle; ja nyt hän jälleen oli Tarkkasen hoivissa.

Maanmittari täytyi hänen olla, koska hän sitä ammattia parhaiten osasi.
Ja osasi melkoisen hyvin, jo varsin nuorena siihen oppineena tai väkisin
opetettuna, mielestään liian ja luonnottoman nuorena. Naurettavaa
hänestä oli, että esimiehet kiittelivät hänen erikoista taitoaan tällä
alalla, jopa ihastelivatkin moista, ikäänkuin vaivalla opittua,
tuskallisilla kärsimyksillä ostettua. Häntä pidettiin kyllä
ammattipiireissään erikoisen näppäränä ja hyväpäisenä. Ja kuitenkin oli
moni muu hänen ikäisensä rientänyt jo aikaa hänestä ohi, puhumattakaan
sellaisista taidokkaista ja uutterista kuin Onni Tarkkasesta, joka oli
saanut komissionimaanmittarin arvon sekä lahjoillaan että
ahkeruudellaan. Auskultantti Isidor sitä vastoin teki ammattiaan viran
puolesta.

Isä oli tehnyt hänestä maanmittarin jo neljän-, viidentoista vuoden
ikäisenä. Paljon ei hän enää kotiolojaan muistele eikä ajattele, joskin
ne muistaisi, jos ajattelisi. Aikoinaan oli niitä ajatellut, ja niistä
kärsinyt, nuorukaisen iässä. Nykyään on hänen taitonsa miettiä sellaisia
kulunut.

Hän muistaa, milloin muistelee, aikaisimman lapsuutensa, huolettoman ja
rattoisan: leikit päiväpaisteessa, mutta yksinään, sillä sisaruksia ei
hänellä ollut. Muistaa sitten nuoruuttaankin, ikävää ja yksitoikkoista;
isän hellyyttä, mutta varoittelevaa hellyyttä, ja tädin ankaruutta. Ja
muistaa olleensa onnellinen, kun vihdoin, ylioppilaana, pääsi kotoa
pois.

Aivan pienenä hän oli huomannut ihmisten puheista, että hänen äidissään
oli ollut jotakin nurinkurista; äitiä ei näkynyt kotona, eikä hän sitä
kaivannutkaan: olihan täti. Nuo ihmisten säälivät vihjailut loukkasivat
ja koskivat häneen kipeästi. Myöhemmin käsitti hän, että äiti oli ollut
mielisairas ja hoitolassa. Mielisairas kauheassa muodossa: likainen
puheissa. Oli ollut aikoinaan kevytmielinen, jokin tarjoilijatar.

Tuo naimaton täti oli tullut Isidorin isän kotiin sinne kaukaiseen
sisämaan kaupunkiin, jossa Isidor kävi koulua, siihen aikaan, kun
Isidorilta loppui se kausi, jolloin hänen tehtävänsä oli ollut vain
leikkiä ja leikkiä. Täti se opetti Isidoria lukemaan, kasvatti häntä, —
muokkasi, harjoitti alinomaa säntillisyyteen ja ahkeruuteen, mitään omia
vaivojaan säästämättä, lempeästi ja ankarastikin, asianhaarain mukaan.
Useimmin lempeästi, joskin vaatien, sillä harvoin tarvitsi Isidoria
kurilla taivuttaa; mutta silloin tulikin taivuttelusta käsirysy: täti
oli kookas ja väkevä, ja nujersi ison pojan ruumiillisesti, joskaan ei
sielullisesti. Isä oli matkoilla, tai istui synkkänä ja murtuneena
kotona, ja hyväksyi tädin kuntoon neuvovan ja pakottavan kasvatuksen.
Voitettuna ja jostakin merkillisestä syystä, kai äitinsä vuoksi,
surkuttelevan ja ankaran valvonnan alaisena Isidor kärsi salaa, ja
niskuroi salaa. Aina ahkeroida, lukea! Hänen opiskelunsa yläluokilla oli
miltei voittamattoman vastahakoista. Tytöistä ei ainakaan sopinut kotona
hiiskua; tädistä sellaiset asiat olivat naurettavia, ja lapsen kuullen
sopimattomia puhua. Ainoastaan hiihtää hän olisi saanut, mutta kun se
olisi pitänyt tehdä määrätunneilla, säntillisesti, jätti hän senkin.
Vain lukea, — kenties enemmän kuin hänen päänsä olisi tarvinnutkaan.
Lukea, istua yksitoikkoisen ikkunansa ja pienen pöytänsä ääressä,
pelkästään totutusta tavasta. Lopulta hän muistaa alkaneensa siinä
viihtyäkin, niin että tädin oli häntä vaikea saada pakollakaan
kävelylle: yksinäinen hän jo oli, toverien seura ei häntä viehättänyt
enää. Istua — olla lukevinaan. Kotona ei sopinut selailla muita kirjoja
kuin läksyjä, ei selailla romaaneja: näissähän oli jotakin sellaista
kuin rakkautta, eikä Isidor tahtonut loukata tätiä, joka vastusti niitä
kirjoja; se olisi hänestä nyt ollut jonkinlaista velvollisuutensa
pettämistä. Isidor siis vietti pöytänsä edessä iltahämäränsäkin, aivan
hiljaa, mitään ajattelematta, kuitenkin tajuttomasti kärsien, kunnes
terve täti siitäkin huolestui. Isä teki työtä tai loikoi kamarissaan;
ani harvoin kävi hän kaupungilla ja huveissa, vielä harvemmin soitteli
viulua, ja huonosti sitä; mutta lueskeli aikansa kuluksi jotakin, —
filosofista se lukeminen kuului olleen. Joskus tuli isä tädin ja
Isidorin luo, neuvoi, varoitti, puhui elämänkokemuksia, selitti syyn ja
seurausten lakia. Sitten alkoi täti vaatia, että isän oli välttämättä
otettava Isidor mukaansa kesällä toimituksille: niin saisi poika
raitista ilmaa ja liikettä, ja samalla kertaa saisi hän opetella isänsä
hyödyllistä työtä. Isä noudatti näitä sisarensa hyväätarkoittavia
vaatimuksia. Ja siten oppi Isidor maanmittariksi, nöyrästi, mutta
vastenmielisesti, ja on maanmittari ollut. Eikä muuksi haluakaan.

Joskus Isidor Tistelberg ajattelee:

— Sellaiset sattumuksetko, että isä, — minulle hellä, mutta kai äitini
tähden kuitenkin jollakin tavoin vieras ja ikäänkuin karsova,
onnettomuutensa rusentama ja yksinäiseksi ahdistama, — sellaiset
sattumuksetko, että isä tietystikin tahtoo virkistää poikaansa, joka
näyttää tulevan heiveröiseksi, ja antaa hänelle edes jonkin taidon,
jolla hän maailmassa voisi varmasti elää, sellaisetko ne ovat sallimaa,
sitä, jota sanotaan viisaaksi ja laupiaaksi kaitselmukseksi?

Isä oli hermostunut. Milloin hän ryhtyi opettamaan Isidoria, täytyi
oppia nopeasti, muutoin hän löi. Katui tosin sitten lyöntejään, mutta
löi taas toisen kerran. Lomissa suurta hellyyttä, kyyneleitäkin.
Mieluimmin oleksi isä itsekseen.

Myöhemmin, ylioppilaana, kun ymmärsi äitinsä mielisairauden ja senkin,
että aikaisempi kevytmielisyys oli hänet kenties siihen vienyt, luuli
Isidor kyllä ymmärtävänsä isänsäkin hermostuneen ja synkän luonteen.
Iloinen mies kuului isä nuorempana olleen, ja kunnianhimoinenkin.
Luultavasti hän muuttui äidin tullessa sairaaksi.

Juuri ylioppilaaksi tullessaan ja tultuaan Isidor Tistelberg ajatteli
enimmin vanhempiaan, tuosta ajattelusta kärsien ja pääsemättä sillä
muuhun kuin synkeyteen, milloin sitä asiaa ajatteli. Ja jaksamatta
oikein ajatellakaan: aukenihan hänelle nyt viimein oma elämä ja oma
vapaus. Pois kotoa, surullisesta, ahtaasta. Mutta oma kohtalokin oli
pohdittava. Mikään ei ollut luonnollisempaa kuin että hän tulisi
maanmittariksi, tuon ammatin jo käytännöllisesti osaava. Isä oli köyhä,
— hermostunut, väsynyt ja saamattomaksikin sanottu mies. Ainoastaan
lyhyen uran saattoi hän pojalleen kustantaa. Ja Isidor luuli siihen
tyytyvänsä.

Vuoden Isidor luki, viran puolesta, menestyksellä, josta hänellä ei
ollut pienintäkään sisäistä iloa. Luki muodon vuoksi, isän iloksi.
Sattui juuri silloin, että isä kuoli. Ulkotöihin oli hän viime aikoina
lähtenyt sangen vastenmielisesti, teettäen sellaiset työt apulaisella;
nyt oli hän käynyt niihin liian araksi; vilustui aikaisin keväällä
jollakin maanmittausmatkalla, sai keuhkokuumeen, ja henki pois, ei
suinkaan vanhana.

Muutaman tunnin Isidor häntä itki.

Sillä elämä oli hänelle auki. Ei hän ollut nähnyt maailmassa muuta kuin
lukuhuoneensa koulupoikana. Ja kuinka lieneekään silloin sattunut, — ei
hän sitä muista enää, — että jokin huimapäinen toveri, Yrjö Burgwinkel
se oli, jonka ystävyyteen hän oli korkeakoulussa päässyt, sai hänet,
vapaan nuorukaisen, lähtemään kanssaan merille.

Siitä matkasta jäi Isidor Tistelbergille kylläkin muutamia kauniita
pieniä muistoja; mutta seikkailuja ei oikeastaan mitään, vaikka ihmiset
niin kertoilevat. Ja tukalalta tuntui merimiehen elämä, kuten Isidor jo
vaistosta oli aavistellut.

Puolen vuoden kuluttua hän palasi Suomeen ja jatkoi maanmittariksi.
Suoritti ensi vauhdissa nopeasti tutkintonsa. Lähti taksatöihin, ja on
yhä edelleen niissä.

Taksatöitä, — viran puolesta. Joskus tulee voittamaton vimma paeta
jonnekin, unohtaa tarkoituksensa. Tuntuu niin joutavalta,
valheelliselta, tuskalliselta, epätoivoiselta, kaikki — vaikkei hänelle
parempaa toki missään voisi olla. Sellaisten hetkien tullessa hän
karkaa. Karkasipa kerran miltei vuodeksi, kesken suurta tiluslohkomista,
jätti paperit sekaisin ja esimiehet suuttumukseen. Piiloutui
päälliköilleen aikeistaan ilmoittamatta Helsinkiin, eikä hänellä aikeita
ollutkaan. Eli ylen köyhänä, taskuun jääneillä rahoilla, — eli tai
loikoi vuokrahuoneessaan, tupakoiden, huokaillen, kuolemaa miettien.
Siihen aikaan Onni Tarkkanen, jonka kanssa Tistelberg tuli ystäviksi
polyteknikossa, Tistelbergistä joskus liian älykäs Onni, otti hänet
hoiviinsa, niin että hän pääsi takaisin virkaansa. Isidor sai armon, sai
vaivaisen elämänsä takaisin, pelastui rappiotilastaan, jota hän itse ei
suinkaan rappiotilana pidä: niin hän oli sittenkin ollut siihen
tyytyväinen. Ja joskus sen jälkeenkin on hän ottanut itselleen pieniä
omavaltaisia lomia, mutta vain kerran on Tarkkasen tarvinnut hänet
järkeen palauttaa: itse hän on pian palannut, ja lomatkin ovat lopulta
muuttuneet järkevämmiksi: hän on anonut virkavapautta taudin tekosyyllä,
lomaa, ettei tarvitsisi olla aina "viran puolesta"; lomaa
matkustellakseen joutenpäiten siellä ja täällä.

Mutta nykyään on Isidor jälleen tavallista levottomampi.




6


Kiusallista olikin heikkohermoisen nähdä ja kärsiä ympärillään sellaista
aikaa. Maailmansota ja sorto venäläisten puolelta tekivät sisäistenkin
olojemme ilman ahdistavaksi. Oli kuin ukkosilman edellä, tukehduttavaa,
paahteista, rauhattomaksi tekevää, jonkinlaista räjähdystä kaipaavaa.

Vieraan kansakunnan sorto! Sen, mikä meissä oli heikkoa, se heikonsi
monin verroin, sai meidät itse tuhoamaan itseämme puheillamme!

Jo toista vuosikymmentä oli siitä, kun Suomen oma sotalaitos, Venäjän
pelkäämä, — ja syyllä kylläkin, sillä siinä tuntui vahvoja suomalaisen
vapaudenkaipuun oireita, — oli lakkautettu: etäisen ukkosen ensimmäistä
jyrinää; teko, joka sinkosi täällä suurenkin yleisön keskuudessa
ensimmäiset oikean venäläisvihan kipinät. Vihan kipinät, ja ylpeydenkin:
suomalaista itsetuntoa se teko mairi, koska se osoitti mahtavan Venäjän
saattavan peljätä meitä, pientä ja vähälukuista kansaa. Mutta ylpeyden
täytyi neuvottomana alistua, toistaiseksi: kun poikiamme tahdottiin
lisäksi pakottaa suorittamaan asevelvollisuutensa Venäjällä, tuon
yhtäkkiä entistä vihatummaksi tulleen vieraan rodun keskellä, sen
armeijaan pirstaleiksi hajoitettuina, nousi kätketty itsetunto: tuli
asevelvollisuuslakko. Siinä voitettiin; se oli voimannäyte, josta
kansallinen itsetuntomme sai uutta elinvoimaa. Mutta kuinka pitkäksi
aikaa! Ei se päästänyt pientä kansallisuutta painajaisestaan. Nyt vasta
alkoikin se oikea sorto: venäläistyttäminen salaisilla, kavalilla,
turmelevilla keinoilla, kun oli Suomen vastustushalu todella nähty;
alkoi masennettavien heikontaminen koko heidän sieluaan myrkyttämällä.
Tosin käytettiin julkista väkivaltaakin siinä ohella, Suomen
kunniallisimpia miehiä laahattiin Siperiaan tai ajettiin ulkomaille
maanpakoon, mutta vaarallisempaa kuin väkivalta oli kannattajien tai
petturien hankinta suomalaisten omista joukoista. Mitä vielä siitä, että
jotkin katukilvet vaadittiin venäjänkielisiksi, tai sellaisestakaan,
että Suomen vielä varsinaisesti olematon, mutta ajatuksissa ja
mielikuvissa yhä selvenevä lippu, jonka maamme runoilijat olivat
epämääräisissä haaveissaan sommitelleet ja pystyttäneet kansan sieluun,
että se kerran tuleva oli kielletty, tangoista pois raastettu, poljettu,
jos se arasti ja milloin minkin muotoisena niihin uskalsi kohota!
Pahempaa oli, että sorto kohotti petturit keskuudestamme valtaan ja sai
meidät keskenämme kiistelemään, taistelemaan, mikä pelastuskeino olisi
parhain, taistelemaan keskenämme ja vihaamaan toisiamme. Puolueet
repivät toisiaan ja isänmaan voimaa.

Ahdistusta, alakuloisuutta. Moni toivoi, että isku olisi tullut yhdellä
kertaa, odotetun tuhon myrsky päässyt täydellä voimalla puhkeamaan. Mikä
myrsky? Kapinako? Siitä ei ollut selvyyttä.

Joskus tuntui, että se myrsky, ratkaisu, tulisi jo tuossa paikassa.
Sellaista oli suurlakon aikana. Sellaista Viaporin kapinankin lyhyinä ja
kaameina päivinä, — kaameina meille, joille verinäyt olivat olleet
pitkät ajat outoja, — päivinä, jolloin jo kansan pohja-aineksetkin,
työläiset, ottivat osaa taisteluun hirmuvallaksi kasvavaa sortoa
vastaan. Mutta ne tapaukset olivat ainoastaan pieniä ukkosen rämähdyksiä
vielä, harhailevia pikkupilviä, — menivät ohitse, haipuivat ilmanrannan
alle. Mutta niissä kohahteli halu ratkaisevaan taisteluun, voittoon tai
kuolemaan. Kohahteli ja vaimeni, raukeni ja sekautui. Missä tyydyttiin
edelleen tavoittelemaan säilytellä ainoastaan sellaista vaatimatonta
kuin autonomiaamme, toivottiin vain pientä hengähdyshetkeä, joka
saatiinkin, lyhyeksi aikaa; missä jälleen kirottiin salaa, kun taasen
kavaltajat piankin ilkkuivat: uusi sorto oli alkanut, entistä
perusteellisemmin, entistä ovelammin, sitkeämmin. Maa joutui entistä
tuskallisempiin sisäisiin riitoihin ja keskinäiseen vainoon. Pyrkihän
enemmistö, ainakin perustunteillaan kaipasi, samaan: maan vapauteen
laajemmassa tai pienemmässä muodossa; mutta jo seisoivat alemmat ja
ylemmät kansankerroksetkin vastatusten, ahdingon sekauttamina,
tietämättä, mitä oikein tehdä, miten pelastua ja pelastaa isänmaa.
Vastatusten ylemmät ja alemmat, sillä alemmat uneksivat perinpohjaista
vallankumousta, ja vapautta Venäjän vallankumouksellisiin liittyen, jota
vastoin ylemmät kansallista toimintaa. Ja ylemmätkin luokat
vihoittelivat toisilleen keinoista, entistä enemmän, koska jokin puolue
piti hetkellistä alistumista ja näennäistä nöyräselkäisyyttä parhaimpana
keinona, toinen taas rauhallista protesteerausta, vastaanhangoittelua
siviilimiehen aseilla, passiivisella vastarinnalla, kolmas jälleen jo
melkein aktiivista, uhkarohkeaa yrittelyä: aseiden hankkimista jonkin
vastaisen hyvän tilaisuuden varalta, ja pommien käyttelyä siinä lomassa.
Keskinäistä riitaa, sadatusta, häväistystä, vihaa olivat monet vuodet
maailmansodan edellä. Sameaa vettä, jossa maan huono aines,
onnenonkijat, tunnottomat tai rappiolle joutuneet, kalastivat. Lokaa,
johon heikkojen usko kaikkeen ihmisyyteen hukkui. Sellaista oli ollut
Tistelbergin nuoruuden ja ensimmäisen miehuusiän aika, — tausta, jota
vastaan hänenkin epäilevä sielunsa kuvautuu selvempänä. Entinen
toivorikas, terveen nuorekas Suomi vajosi kasaan ja alkoi mädätä kuin
sieni.

Uudistuksista, joita aika kaipasi niin hengen kuin aineen aloilla, ennen
kaikkea uskonnollisten ja kirkollisten katsomusten uudistuksesta ja
kansan talouden voimistamisesta, ei tullut mitään: Venäjä oli vastassa;
ja ne suomalaiset, jotka etujensa tai uskomustensa vuoksi hekin näitä
uudistuksia vastustivat, saivat tuekseen hyvän tekosyyn venäläisyyden
uhasta, joka kielsi herättämästä uusia kysymyksiä, uusia kiistanaiheita.
Tuli kehityksessä seisahdus, ja siitä vihoittelivat pohjakerrokset,
varsinkin sosialistit, kansan enimmin uusiaikaisuutta havitteleva osa,
ennen kaikkea oman maansa vanhoillisille, porvaristolle. Juopa alempien
ja ylempien luokkien välillä kasvoi nopeasti. Turhia syytöksiä kahden
puolen, — eikä pelastusta: mahtava Venäjä esti keskinäisten asiaimme
luonnollisen selvittelyn. Ei pelastusta! Ja ylemmistä luokista,
sivistyneihin lukeutuvista tai luetuista, monen monet, veltommat ja
epäilyksen kalvavaa tautia sairastavat, vaipuivat välinpitämättömiksi,
kuka koettaen nauttia hetkestä, hätäisesti ja kiivaasti huohottaen kuin
helteisillä hetkillä ennen toivottua ukkosilmaa, kuka taas heittäytyen
pitämään huolta vain itsestään, ken antautuen keinottelulla kukkaroaan
paisuttamaan, ken muukalaisten kätyriksi, pyrkien heidän antamiinsa
virkoihin: niin korkeimmista asemista nälkäisille rentuille suotuihin
kurjiin sanomalehtisensorin paikkoihin asti.

Ja kuitenkin: vaikka toiset sivistyneeseen luokkaan kuuluvista
nauttivat, toiset keräsivät rahaa, ja alempi luokka heitä halveksi, niin
julkeimmat kätyrit toki saivat olla yksinään, kaikki kätyrit
eristettyinä, halveksittuina, pilkattuina, monikin heistä vain odottaen,
milloin salama heihin lopulta sittenkin iskisi. Sillä taivas musteni
yhä. Ja yhä selvemmin nähtiin kaksi ukkospilveä: venäläisten sortoa
vastaan nousi toinen, vähäinen vielä ja hajanainen, hatara ja sekava,
mutta yhä kiivaammaksi värittyvä: maan vapaudenkaipuu.

Ilkkuvia tai synkkiä onnenonkijoita! Auttamattoman perikadon ennustajia!
Välinpitämättömiä katselijoita. Tuskastuttavaan poliittiseen ilmaan
kyllästyneitä, jotka etsivät virvoittavaa varjoa omasta yksilöllisestä
elämästään.

Mutta myöskin passivisteja, kuten sanottu: sellaisia, jotka toivoivat
kansalle pelastusta valistuksesta, — valistuksen mukana kasvavasta
passiivisesta vastarinnasta.

Sellainen oli ilma ennen maailmansodan puhkeamista. Sitten tuli se sota.
Nyt se jyrisi parhaillaan, Saksan aseet voittivat uusimpia laakereitaan.

Siltä sodalta oli paljon odotettu. Luottavimmat uskoivat, että siitä
seuraisi Venäjän tuho, ja varustautuivat Suomen osalta sitä tuhoa
jouduttamaan: aktivistit. Vaatimattomat toivoivat ainakin, että se sota
saisi Venäjän edes tällä hetkellä kavahtamaan ärsyttämästä jo pari
vuosikymmentä pahasti katkeroittamiaan. Kavahtaisi, ja jättäisi vainonsa
sille parempaan aikaan. Mutta hämmästykseksi ja epätoivoksi kävi toisin.
Aivan äskettäin oli päässyt liikkeelle huhu, joka sitten yhäti
varmistui, että Venäjä aikoi, ja tällaiseen aikaan, keskellä
pahinta omaa ahdinkoaan, pakottaa venäjänkielen opetusaineeksi
kansakouluihinkin: isku Suomen kansan kaikkein arimpaan, suoraan sen
sydämeen.

Vaatimattomat masentuivat. Aktivistit yltyivät. Pessimistit myrtyivät,
väsyneet pyrkivät yhä enemmän johonkin viileyteen tästä tukahduttavasta
ilmasta, kirkkaaseen veteen tai rapakkoon, sama se nyt.

Ja sitten huhuttiin lisäksi, että suomalaiset, jotka olivat
asevelvollisuuslakollaan toki kerran pelastuneet, säästyneet
sellaisestakin perikadosta kuin venäläis-japanilaisesta sodasta, jossa
olisivat saaneet vuodattaa verensä vihatun rodun puolesta, yritettäisiin
kohdakkoin viedä väkivaltaisesti Venäjän rintamalle, kaatumaan
saksalaisten voittamattomien sotakoneiden kuulista, kaatumaan
perivihollisensa hyväksi Venäjän uhriteuraina.

Koko maa huokasi, tukehduttavassa ahdistuksessa. Mutta jotakin piti
toimeliaiden ja vastuuntuntoisten tehdä. Ainakin oli yritettävä yhäti
valistaa kansaa.

Kansanopistoille ei venäläistytetty hallitus antanut enää tukea.

"Hyvä", sanoivat kansanvalistukseen turvautuvat, "varat on nyt koottava
omin voimin, asianharrastajain toimenpiteillä." Tällekin seudulle oli
suunniteltu kansanopistoa. Mahdollista, ettei sitä nyt saataisikaan
perustaa. Mutta yrittää täytyi kuitenkin: hommata rahoja; ehkä oli
koittava parempi aika, ja sitä varten oli työskenneltävä.

Seurahuoneella ne iltamat tulevan kansanopiston hyväksi pidettiin. Lupa
oli saatu kuin ihmeellä.

Sateisena syyskuun lopun iltana ne juhlat olivat.

Seurahuone oli vanha, pitkä, harmaa puurakennus kaupungin vierellä
kulkevan harjun eteläisellä rinteellä. Alueen ympärillä oli korkea ja
sammaltunut lankkuaita, jossa oli pari suurta, monet kerrat korjailtua
porttia. Toinen pää rakennusta oli osaksi maan sisään vajonnut, toinen
korkeammalla, kalliontöyrylle perustettuna. Musta asfalttikatto vinossa.
Pihalla muutamia seljapensaita, joissa tähän aikaan syksyllä paistaa
mätäneviä marjarypäleitä. Pitkin lankkuaidan vartta siperialaisia
hernepuita lakastuneina, syksyn vetisessä tuulessa kahisten. Sisältä
ikkunoista mahtava näköala suurelle merenulapalle asti.

Paljon on vanhalla Seurahuoneella aikoinaan hommailtu, vielä enemmän
pidetty huvia: etenkin ruotsalaiset herrat muinoin, kun kaupungissa
vielä oli vähän suomalaista väestöä eikä niillä vähillä sivistystä eikä
valtaa. Pidetty huvia, juotu vankasti, joskus päivittäin, viikoittain,
eräät ukot kaiken ikänsä, ennen vanhaan. Ja nyt jatkaa osa suomalaisia
menneitten latua.

Melkein Seurahuoneen vieressä, niin lähellä sitä, tuolla vanhanaikaisen
kirkon takana, on kaupungin vanha hautausmaa, mustine hautakivineen ja
valkeine, ikäänkuin käsivarret hajallaan seisovine risteineen.
Sammaltuneen kiviaitansa keskellä, harjun rinteellä, ikäänkuin hyllyllä.
Siellä makaa tuota entistä, enimmäkseen ruotsalaista polvea, sitä
"oikeaa" herraspolvea, jonka mukavasta juopon elämästä kulkee yhäti
varsinkin alaluokan keskuudessa, sen mieltä ärsyttäen, ihmeitä tarinoita
ja jonka jatkajia, ikäänkuin sen perillisiä, on kaupungissa eräitä vielä
nykyäänkin. Siellä ne entiset lepäilevät, suurten mäntyjen ja viidakoksi
sakenevien syreenien siimeksessä, omassa erityisessä piirissään:
kaupungilla on näet jo toinenkin hautausmaa, uusi hautausmaa, alangolla
merenlahden takana. Aukea on se vielä ja runoton. Siellä makaa ikuista
untaan enimmäkseen suomalaisia, alempaa, nousevaa luokkaa.




7


Isidor Tistelberg meni Onni Tarkkasen ja hänen rouvansa kanssa noihin
kansanopistojuhliin.

Kaupungin Suomalainen Seura oli järjestänyt ne juhlat melkein yksinään,
— suuri voimanponnistus, sillä seura oli pieni ja muutenkin
heikkovoimainen: sitäkin hajoittivat puolueriidat. Vanhat ja nuoret
suomalaiset eivät tänä kiihkeänä aikana sopineet yhteen. Monetkin näiden
ryhmien jäsenet pitivät niitä taikka niitä vastapuolueen henkilöitä
melkeinpä isänmaan pettureina. Aktivistit, jotka uneksivat koko
kansan, niin suomen- kuin ruotsinkielisten, nousua Venäjää vastaan,
puuhailivat nykyään joissakin muissa salaperäisissä hommissa kuin
kansanvalistusasioissa. Ja sosialistit, he pysyttäysivät nykyään entistä
enemmän porvarillisten ulkopuolella, olivat sitten suomalaisia tai
ruotsalaisia.

Insinööri Tarkkasta olivat juhlien järjestäjät pyytäneet pitämään
iltamissa jonkinlaista esitelmää. Hänen nuori rouvansa oli ottanut
pyytäjät ystävällisesti ja innokkaasti vastaan, istuttanut heidät salin
tuoleille, kestinnyt kahvilla ja antanut ikäänkuin miehensä puolesta
varman lupauksen.

Nyt he kolme tulevat Seurahuoneen portaille ja eteiseen. Rouva Tarkkanen
on puettu mustiin, käytännöllisen tapansa mukaan; hänellä on kaulassa
vanha, melkein karvattomaksi kulunut kauluri, joka on matkalla
levittänyt pienimmästäkin tuulenhenkäyksestä haiveniaan sinne tänne,
Tarkkasen ja Tistelbergin kasvoillekin, joten rouvan täytyi pidellä sitä
kaksin käsin hiljaa paikallaan ja Onnin varjella häntä sateensuojalla.
Juhlatilaisuuden alkuun on vielä kolme neljäsosaa tuntia; Tarkkanen
haluaa näet tavata täällä ennen alkua eräitä juhlien hommaajia. Rouva
Tarkkanen aikoo jättää kaulurin kaulaansa; Onni nurisee sitä vastaan, ja
saakin vaimonsa taivutetuksi antamaan tuon karvanlevittäjän eteisen
naulaan.

Eteisen ovella riippuu kuusenhavuista solmittuja köynnöksiä, joista ihan
vesitihkuisessa ja kylmähkössä ilmassa lähtee raskasta ja äitelää
tuoksua; se haju muistuttaa Tistelbergin mieleen hautausmaata, ja hän
nyt ei kärsi hautausmaata: vaikka se on useinkin hänen ajatuksissaan,
ikäänkuin kaiken taustana ja loppuna, — viimeisenä perusteluna, joka
suuntaa hänen harrastuksensa hetkelliseen, — niin on se hänelle jotakin
ilkeää, jotakin, joka täytyy aina karkoittaa luotaan pois.

Yleisöä alkaa jo tulla Seurahuoneelle. Harmaan valkeaksi maalatun
eteisen kattosähköjen valossa näkee Tistelberg siellä kuihtuneen
konttorineidin, joka hoitaa kaupungin vanhoillissuomalaisen lehden
konttoriasioita. Ja on hoitanut sen raha-asioitakin, jo viisitoista
vuotta, kuluttanut siihen nuoruutensa, miltei terveytensäkin,
kuivettunut, kutistunut, saaden aina viiden vuoden kuluttua
parinkymmenen markan lisäyksen pieneen palkkaansa. Hänen kasvonsa ovat
kapeat, nenä luonnottoman terävä, ja silmien valkuaiset näkyvät liikaa.
Tistelberg muistaa joutuneensa viime talvena nuorten suksiretkellä hänen
kanssaan sattumalta samaan mäkeen, joutuneensa kahden kesken. Tistelberg
oli kehottanut häntä laskemaan perästään alas jäälle, vaikka mäki olikin
verrattain jyrkkä. Ja insinööri laski itse edellä, vaivoin pysyen
suksillaan; neiti noudatti kehotusta, niin että kaatui ja loukkasi
kasvojaankin. Vielä pahemmin loukkautui konttoristin mieli. Hän luuli,
että Tistelberg oli pitänyt häntä pilanaan, järjestänyt hänelle
aikomuksella moisen kepposen. Tistelberg nauroi. Neiti lähti sanaakaan
virkkamatta muun nuorison joukkoon, ja on sen jälkeen Tistelbergiä
tuskin tervehtinyt. Nytkin tervehtii hyvin jäykästi. Tistelberg säälii
häntä, tuota epäluuloista poloista, tuota onnetonta, jota hän muuten
pitää itseään syyllisenä elämänsä kohtaloon: yksinäisyytensä, joka on
johtunut siitä, että hän antaa lehtiyhtiön kiristää itseään ja
kuihduttaa itsensä kuoliaaksi. Olisi ollut aikoinaan rohkeampi: etsinyt
elämää! Mutta kuinka voi sen tehdä ihminen, joka ei ole siihen luotu?

Muitakin tuttuja, sekä Tistelbergin että Tarkkasen, oli eteisessä,
vaatenaulakkojen luona. Tuossa hyöri jokin toinen Tistelbergille tuttu
neiti, nuori, mutta pystynenäinen, reippaana ja touhukkaana, iloisesti
ja rämisevällä äänellä ystäviään tervehtien, järjestellen kiharoitaan
kuvastimen edessä ja astuen sitten saliin hajasäärin miehen askelilla;
kaupungin toimeliaimpia vanhoillissuomalaisia. Ja tuossa maalaisia, —
eräs tuttu maanviljelijä, isohkon tilan omistaja, punanaamainen, kainon,
mutta ovelan näköinen, hiljaisen rouvansa rinnalla. Sitten tuli toinen
maanviljelijä, pönäkkä ja paksu, pyntätyn puolisonsa ja vielä enemmän
pyntätyn pikku poikansa kanssa; rouva, jokin vuosi sitten kiertokoulun
opettajatar, hehkui juhlaintoa: hänen silmänsä hohtivat kuin lasi,
kulmakarvat ja posket olivat tuntuvasti maalatut. Leijuvin askelin ja
tulisin kohteliaisuuksin riensi hän Tarkkasten luokse, hulmutellen
silkkileninkiään; ja hetken kuulumisia tiedeltyään lähti sitten samoin,
ikäänkuin hypellen bufettiin, joka oli ruokasalissa; sanoi, että hänen
miehensä piti nyt tarjota hänelle jotakin, ja, jos mahdollista, pojalle
jäätelöä. Hän oli tilanomistaja Akseli Jorvaksen rouva tai emäntä,
sota-aikana metsillään huimaavasti rikastuneen talollisen, isokokoisen
ja järeäkasvoisen. Eteinen täyttyi yhä enemmän, kaupunkilaisilla ja
maalaisporvareilla, aikuisilla ja nuoremmilla.

Tistelberg meni Tarkkasen ja hänen rouvansa perästä ruokasaliin,
juhlasalin viereen. Siellä seisoikin joukko juhlien toimihenkilöitä,
joita Onni tahtoi tavata. Jo ovelta huomasi Tistelberg keskellä lattiaa
toimittaja Idellin. Rolf Idellin tai Rollin, kuten häntä läheiset
tuttavat ja ystävät kutsuivat. Rolf Idell käveli ja pyörähteli toisten
keskellä, herrojen ja naistenkin. Tuo aina innostunut, aina kiistelevä,
— politiikasta, — itsepäinen ja lapsellinen Rolf Idell, kaupungin
nuorsuomalaisen lehden toimittaja. Hän oli pitkä mies, tukka harva ja
vaalea, pieni tupsu korkealla, jalolla otsalla. Hän löi nyt siinä
kämmeniään yhteen, heilahti kierroksen kannoillaan, ja huudahti äänellä,
josta kajahti kiihkomieltä:

"Kas niin, minä olen hyvilläni näistä juhlista. Me saadaan varmasti
tänne paljon väkeä, kiitos olkoon sinunkin, veli Vihtori Korpelaisen!
Mitähän nyt tuo oluttehtailija, — tuo pösö, tuo paatunut hapatus,
—mitähän nyt itse tehtailija Iivari Blöcker sanoo! Sveesi! Häneltä ei
ole tietysti lähtenyt pennin hyrrääkään kansanopistomme hyväksi. Onko
häneltä kukaan käynyt pyytämässä silloin, kun kantarahastoa kerättiin?
Kiusalla pyytämässä. No niin, hän ei nyt anna millekään yhdistykselle
mitään, lukuunottamatta ruotsalaisten klubia, jossa juodaan ja
vanhoillisuuden rankkiin hapataan. Hapatkoot sinne vain! Kansa itse osaa
nyt jo hankkia itselleen varat, omasta kukkarostaan. Valistusta tänne
täytyy saada. Sveesiherrat, he eivät ole välittäneet mitään kansasta,
eivät edes ruotsalaisestakaan. Siinä heidän rakkautensa omaakin rotuaan
kohtaan. Mutta me suomalaiset, me valistamme omamme. Ja valistuksen
mukana tulee varallisuutta. Varallisuuden keralla jälleen — paljon
lapsia, paljon tulevaa, voimakasta polvea! Tervettä suomalaista rotua.
Siten saadaan tänne niin valtava suomalainen enemmistö, että... Mutta jo
sitä ennen... nyt jo voimme hankkia monta paikkaa enemmän kuin ennen
valtuustossa ja muissa virastoissa. Ja silloin isketään kauniisti
sellaisten kuin Blöckerin suonta verotuksessa: Blöckerin olut- ja
viinasuonta. Ja silloin, — silloin lopultakin täytyy sveesipomojen
antaa kansan työllä kerättyjä varojaan kansan hyväksi. Pienemmät eläjät
pääsevät vähemmällä, vaurastuvat, voivat elättää paljon iloista nousevaa
polvea..."

"Tämä Rolli-poika on hiukan sosialisti", huomautti tuskin tuntuvan
pisteliäästi pastori Myötyri, punakka, siisti, kiharatukkainen mies.
"Mutta mukava ja sovinnollinen poika hän lopultakin on. No niin,
voisihan noiden ruotsalaistenkin antaa elää..."

Rolf Idell ei häntä kuullut; jatkoi vain innostuneita huudahduksiaan
valistuksesta, sen vihollisista, varallisuudesta, paljoista lapsista.

"Paljon lapsia!" höhötti kolisevalla äänellä itsekseen eräs nuorukainen,
lihava ja isomahainen, joka seisoi selkä köykyssä uunin luona, jokin
paperirulla kädessä, Hän oli runoilija Kyösti Keretti. "Tuvat täyteen
lapsia. Likaisia lapsia. Se on Rollin keksintö... höhö!"

Kukaan muu kuin pastori Myötyri ei häntä kuullut; pastori vilkaisi
häneen, rypisti kärsimättömästi kulmiaan ja haukotteli.

"Jätä sinä, Rolf, utopiasi, sosialismisi", naurahti hän jälleen ja
taputti toimittaja Idelliä olalle.

"Mitä?" huudahti Idell hämmästyen ja käännähti. "Enkö sitten saisi olla
hieman sosialisti, sillä tavalla? Nuorsuomalaisten ohjelma sallii paljon
uudistuksia, sosialismia hyväksymättä. Se ajaa sellaisia asioita kuin...
Maanomistusolot ovat meillä nurinkuriset; torpparien vapautuksesta ei
ole tullut kypsää. Ja siihen ovat syynä vanhoilliset... varsinkin nämä
pösöt... nämä sveesit... etuoikeuksineen; nämä klubiinsa sulkeutuneet,
siellä hautuneet kuhnurit. Kirkkoa minä kyllä kunnioitan, mutta eihän
valistus, eihän viinapomojen vastustaminen ole kirkon vastustamista..."

"Oikeassa olet, veli Rolli", lausui nyt myöntävästi ja kehotellen eräs
punakka, kirkassilmäinen herra, lehtori Korpelainen. "Sinä olet aivan
oikeassa: ethän loukkaa uskonnollisia tunteita, ethän horjuta uskonnon
perustuksia, vaan tahdot hävittää epätervettä elämää: suvun veren
pilaamista juopottelulla. Raittiiksi meidän on saatava Suomi. Ja se
saadaan: kansa sitä tahtoo, ja sen tahto on pyhä! Se, juuri se on
kaikkein tärkein kysymys nykyään. Valistus on siinäkin parhain alku. Ja
sitten, kun kansa on valistunut, käytämme pakkoa."

Onni Tarkkanen hymyili epäuskoisesti. Pastori Myötyri naurahtikin sille.
Runoilija Keretti huudahti:

"Hahaha, eipä viina Korpelaisellekaan pahaksi olisi. Kyllä vain hänen
niskansa kestäisi ryypyn, haha. Mitähän olisi, jos juottaisi hänelle
oikein ämpärillisen, haha".

Keretti oli lähestynyt Tistelbergiä; hänelle hän nämä viime sanat
puhuikin, nauraen niin että vedet tihkuivat hänen silmistään:

"Kokonaisen ämpärillisen... bolssia. Ei olisi pahimmaksi. Ja siinä
tilassa lähettää hänet kouluun, opettamaan pojille ja tytöille uskontoa.
Se olisi lehtorille... hahahaa."

Keretti purskahti sellaiseen nauruun että oli tikahtua, köykisteli
paksua mahaansa, yski ja kiemuroitsi.

Lehtori Vihtori Korpelainen katseli pahasti Kerettiin, mutta jatkoi
puhettaan toisille herroille, äskeistä jyrkemmässä ja vakavammassa
sävyssä. "Kieltolaki tulee. Koettakoot raukat pullistella miten hyvänsä
vastaan, niin se tulee. Se tästä sota-ajasta onkin suuri hyöty,
että totutaan väkijuomien säännöstelyyn. Väkijuomat ovat jo
sotilasviranomaisten puolelta ravintoloissa kielletyt, ja siitä on
helppo jatkaa siihen, johon meillä on tärkeintä päästä, raittiuteen."

Rolf Idell taputti lehtori Korpelaista olalle:

"Hyvä, sinä lasiin sylkevä Vihtori. Sinunkin aatteesi on hyvä. Mutta
tuopa sota-aika mukanaan muitakin kieltoja ja säännöstelyjä, joita
voidaan sitten jatkaa, kun sota loppuu. Estää edelleen kiskomasta
vuokra-asunnoilla..."

"Eivät ole liioin ne säännöstelyt nytkään auttaneet", huomautti
insinööri Tarkkanen. "Aina ihmiset keksivät vastakeinonsa, kun haluavat
voittoa ja taloudellinen tilaisuus sitä tarjoaa..."

Rolf Idell ei häntä kuullut. Hän jatkoi:

"Sota tuo koko maailmaan paljon uudistuksia. — Niin, minä siunaan,
kiitän onneani, että olen saanut elää... näin ihanassa ajassa. Että
olen saanut nähdä — koko maailman sodan!"

"On sekin rauhanystävä", keskeytti pastori Myötyri. "Rauhan aatteen
ajaja!"

"Sitä olen", väitti Rolf Idell. "Jos nyt siitä jälleen puhe tulee,
—siitä olisi paljon puhumista. Mutta ennen kaikkea tällä sodalla
ajetaan rauhan asiaa. Saksa joutuu tappiolle, Ville-keisari saa
selkäänsä: Villen viikset vedetään alas, hänet alennetaan
konttoristiksi." Toimittaja Idell nauroi iloisesti. "Sillä Saksa on
syynä sotaan. Se on militaristinen valtio ja valmistanut sotaa.
Englannissa ei ole tavallisesti asevelvollisuuttakaan, vaan ainoastaan
palkattuja joukkoja: siis tavallaan poliiseja, eikä sotalaitoksen
orjuutta. Katsokaa, kuinka sen sijaan Saksassa! Neljäkymmentä vuotta on
Saksa varustautunut sotaan. Armeija on ollut sille tärkeintä.
Sotamiehiä, sotamiehiä. Siitä olisi puhumista, mutta tämä lyhyt hetki
ennen juhliamme ei sitä salli, ikävä kyllä. Mutta katsokaa, onko tämä
nyt niin kaunista, sankarillista: astella näin!"

Rolf Idell näytti pitkillä jaloillaan, kumarainen selkä koukussa, miten
saksalainen sotamies marssii:

"Lankkumarssia, mikä komea näky. Ja sitä me suomalaiset nykyään alamme
jumaloida... noita Saksan näennäisiä voittoja. Varsinkin ruotsalaisemme
Saksaa ihailevat: tietysti, hekin muka ovat germaanilaista rotua.
Sukurakkautta. Vaikka ovat enimmäkseen ruotsalaistuneita suomalaisia. Ja
vanhoillisistamme olisi hauska, jos Saksa voittaisi. Mutta eipäs
voita..."

"No, no... eihän sitä aivan tiedä", nurisi pastori Myötyri hiljalleen.

"Sen tietää, — jos ymmärtää!" väitti Rolf Idell. "Kuulkaa nyt, minä
olen tutkinut näitä asioita! Neljäkymmentä vuotta on Saksa huutanut:
Deutschland über alles... Saksa kaikkialle! Aseilla kaikkialle! Se on
rikos; se katsomus on keskiaikaista aseiden ylivallan ihailua. Ranska on
hoitanut kulttuuriaan, samoin Englanti. Mutta Saksa erehtyy, jos luulee,
etteivät toiset suurvallat, sellaiset kuin Ranska ja Englanti, pysty
sotilaallisiin voittoihin, jos tahtovat niihin alentua. Sen saa Saksa
nähdä. Mutta me, me suomalaiset, ja etenkin germaanimme, olemme siinä
määrin hölmöjä, että uskomme Saksan voittavan, ja rupeamme melkein
tappiolle joutuneen liittolaiseksi. Tiedättekös, että meillä on
aktivisteja! Meiltä on mennyt nuorukaisia Saksan armeijan riveihin.
Taistelemaan Venäjää vastaan. Ville-keisari on muka luvannut, että kun
hän saa niin ja niin monta kymmentä tuhatta suomalaista soturia, tekee
hän vastalahjaksi Suomen vapaaksi. Hän sen muka tekee vapaaksi —
selkäänsä saava raukka. Muistakaa Englannin rikkautta, sen
sotalaivastoa, muistakaa Ranskan varallisuutta ja sen joustavaa
diplomaattista älyä. Ja Venäjänkin suuruutta! On vaarallista, että
lähetämme poikiamme Saksan puolelle. Venäjä saa heistä mainion tekosyyn
meitä vastaan. Tässäkin kaupungissa..."

"Niin, Klingstedt", virkahti pastori Myötyri, mutta vilkaisi ovelle.
Siellä ei näkynyt ketään... ei poliisimestaria, eikä poliisejakaan
tällä hetkellä.

"Juuri niin, maisteri Klingstedt!" huudahti toimittaja Idell. "Hän on
mieletön..."

"Mainitaanhan kuitenkin hiljempaa nimet, — jos näistä asioista
kannattaa puhuakaan", suostutteli pastori Myötyri.

"Minunkin mielestäni on anteeksiantamatonta, että nuorukaiset... siten
rupeavat kummittelemaan aseilla", virkkoi Onni Tarkkanen arvokkaasti.
"Joitakuita kuuluu jo joutuneen kiinni, on viety Pietariin. Surkea loppu
heille tulee. Mutta maalle he tuottavat vahinkoa..."

"He ovat isänmaan kavaltajia!" huudahti nyt salin toiselta puolelta
kalvakka, pienikokoinen mies, joka siellä oli istunut itsekseen ja vaiti
erään pöydän ääressä, — kaupungin vanhoillissuomalaisen lehden
toimitussihteeri.

"Hyst, hyst", kiiruhti pastori Myötyri häntä vaientamaan. "Ei viitsitä
puhua tällaisista, ikävistä asioista... me rauhanmiehet."

"Niin, valistus on pienen kulttuurikansan aseita", sanoi lehtori
Korpelainen. "Minä — en tosin saata paheksua nuorukaisten rehellistä
intoa; mutta heille pitäisi opettaa tehokkaampaa kansakunnan
pelastuskeinoa — valistusta."

"Niin juuri, kunnon Vihtori", huudahti Rolf Idell. "Ja muidenkin
opettajien pitäisi nähdä yhtä etäälle kuin sinä, Vihtori. Kauemmaksi
lähinäköisiä, rilliniekkoja silmiään, kuten tuo — Klingstedt. Mutta
hän: kuuluu uskottelevan nuorisolle, jopa vanhoille, partaleuoille
miehillekin, sellaisille kuin esimerkiksi paksulle Blöckerille,
—saksalaisperäistä sukua, — että Saksa voittaa ja että suomalaiset
vapaaehtoiset heidän joukossaan jotakin merkitsevät. Uskottelee, että
nuo jääkärit, kuten heitä aletaan nimittää meillä, ovat valloittaneet
ranskalaisilta sen ja sen kukkulan, voittamattoman linnoituksen, jota
saksalaiset itsekään eivät pystyneet saamaan valtaansa! Naurettavaa!
Lorua! Mutta meille ylen vaarallista! Miten käy, jos Saksa yrittää
nousta rannoillemme, — tietysti nielläkseen meidät valloitusmaana, ja
me hullaudumme kenties hassuihin hommiin Venäjää vastaan, saksalaisten
avulla, tai heidän hyväkseen? Voittava Venäjä murskaa lopulta meidät
kostoksi. Niin, niin, synkät ajat odottavat Suomea noiden järjettömien
aktivistien tähden..."

"Jumala meitä varjelkoon", huokasi pastori.

"Mikä... kuka yrittää nousta rannoillemme?" kysyi runoilija Keretti,
tullen nyt muuta seuruetta lähemmäksi. "Mille rannoille? Tännekö?"

"Tännepä tänne, sitä toimittaja Idell tarkoittaa", sanoi hänelle
Tistelberg.

"Tänne!" huudahti Keretti. "Mitä varten tänne?"

"En tiedä."

"Mitä varten?" tiukkasi Keretti. "Eihän — täällä ole
linnoituksiakaan... Mahdotonta... haha."

"Senpä tähden juuri", pisti Tistelbergin päähän kiusoitella runoilijaa.
"Siksi ettei ole linnoituksia. Miksi saksalaiset tahallaan hyökkäisivät
varustuksia vastaan? Nousevat maihin sellaisesta paikasta, mistä on
helppoa, missä ei ole varustuksia."

"Niinkö luulette?" sanoi Keretti ja hapuili hitain sormin päälakeaan.

"Niin, tietysti..."

Keretti puhalsi suustaan muutamia tuskastuneita henkäyksiä. Vihdoin hän
sanoi:

"Se tässä vielä tarvittiin! Kun Helsingistä jo heidän tieltään sai
laputtaa: pelättiin, että he tulisivat sinne. Luulisi heille jo Varsovan
ja Puolan riittävän. Pysyisivät siellä! Mihinkä tässä joudutaan, jos he
tänne...? Sodan jalkoihin. Se on... se ei ole kovin makeaa. Luuletteko
te tosiaan, että he..."

Tistelberg piti edelleen Saksan maihinnousua hyvin mahdollisena.

Keretti alkoi sadatella ja hikoilla. Hän nauroi ontosti, tohisi nenäänsä
toista sieraintaan kohotellen, ja yltyi huudahtelemaan:

"Kirjoitapa sitten tällaisena aikana mitään. Aina häiriöitä! Suora
mahdottomuus tehdä työtä. Niin, tai ainakin se kysyy yli-inhimillisiä
ponnistuksia!"

Hän lausui pousaamalla sanan: yli-inhimillisiä.

"Sota ei ole hauskaa", hän jatkoi. "Muistan aina, kun saksalaisia
odotettiin Helsinkiin ensi kerran. Se oli elokuussa vuonna 1914. Muistan
ilmielävästi: se oli elokuun viideskolmatta päivä. Saksalainenhan
saattoi tulla pommittamaan Helsinkiä milloin tahansa. Asuin silloin
siellä. Ei ole leikkiä sellaisten repivien, raatelevien
kranaattikapsäkkien saanti niskaansa! Ei minua huvittanut yhtään koko
lysti! Ja eräänä yönä jyrähtää koko talo niinkuin olisi tykeillä
ammuttu. Mokomaa! Pukeudu keskellä yötä, ja odota päivän valkenemista...
että mitä se oikein oli ollut. Mutta silloin minä päätin, että muutan
Helsingistä loitommalle... Siitä saakka olen asunut täällä, ja nyt..."

Tarina oli Tistelbergille tuttu; koko kaupunki siitä tiesi, kertoi
omalla tavallaan: nimittäin että siinä talossa, jossa Keretti oli
asunut, oli portti yöllä, myöhästyneiden yökulkijain tullessa,
paukahtanut, ja siitä oli Keretti säikähtänyt niin että muutti tänne
pois Helsingistä, uhkaavan sodan jaloista.

Tistelberg kysyi:

"Mikä se pamahdus ja jyrinä sitten oli?"

"Mikä?" toisti runoilija. "Olipahan vain... hehe... jokin paukkuva
portinpuolisko. Joku ilkeyksissään sitä paukutti. Eiväthän kaikkien
hermot sellaista kestä. Sitä olisi pelästynyt kuka tahansa. Pom, pom,
pom... ja sitten ikäänkuin kranaatista, kun se räjähtää. Hahaha. Olipa
se pommi." Hän nauroi venytellen, laiskasti. — "Mutta mitä helkuttia
saksalaisilla nyt olisi tekemistä täälläkin?"

"En tiedä."

"Mutta minne he täältä pyrkisivät marssimaan? Mitä te luulette?
Pietariinko?"

"Niin, hm... jaa..."

"Pietariinko? Turha yritys. Se on lujasti linnoitettu... tuskin he
sitä... Ja — ei suinkaan täällä meillä nyt mitään kapinaa valmistella."

"En tiedä."

"Se olisi hullun tuuma. Mitä me sellaista vastaan kuin Venäjää mahtavaa
keisarikuntaa! Vai mitäs te arvelette?"

"En tiedä", toisteli Tistelberg yhä.

Muut herrat juttelivat yhä edelleen omassa ryhmässään, ympäröiden
innokkaasti ja perusteellisesti selittelevää toimittaja Idelliä.

"En tiedä, en tiedä", huokaili Tistelberg Keretille.

Silloin tuli sisään pastori Myötyrin rouva, vanhahtava, pitkä,
kellertävä ja laiha. Hän meni miehensä luokse, pani hellästi kätensä
hänen olalleen ja sanoi hiljaisella äänellä:

"Rakas ukkoseni, minä luulen, että meidän pitäisi jo alkaa. Juhlasali on
miltei täynnä väkeä... Näyttää oikein onnistuneelta... Kello on jo vähän
yli puoli kahdeksan."

"Jahah, jahah... aletaan sitten", vastasi pastori.

Keretti hätäili:

"Ja, helkkari, nyt minäkin tässä unohdin työni viimeistelyn, tuon sodan
tähden. Valvoin viime yönä aivan aamun valkeamaan kirjoittaen tätä
runoa, juhlarunoa. Mutta johtui äsken mieleeni, että muutamia kohtia
siitä voisi muuttaa; sellaisia sivuseikkoja kylläkin kuin olisiko
pantava 'väristen', pro 'vavisten'. Sillä jos sanoo 'väristen', tulee
sanaan jotakin tiukempaa, tuskallisempaa; tuo on hiukan kuin terävä ase,
joka tunkee lihaan, hermoihin. Vai mitäs te tästä asiasta arvelette,
insinööri Tistelberg?" lopetti hän verkalleen, siristellen toista
silmäänsä.

"No, en tiedä; en ole runouteen perehtynyt", vastasi Tistelberg.




8


Tistelberg oli koettanut väistyä Keretin tieltä syrjään, mutta runoilija
seurasi perässä. Niin olivat he tulleet eteisovelle. Siinä sanoi
Keretti:

"Jos tahdotte kuulla... niin lukisin teille mielelläni runoni... ennen
esittämistä. Olisi hyvä, että joku sen kuulisi. Mennään pukuhuoneeseen.
Korjaan siellä nuo mainitut kohdat, ja sitten voin lukea ääneen... Minä
olin tätä runoa kirjoittaessani kummallisessa tilassa... ikäänkuin
jossakin valomeressä, eteerisessä, korkeassa; kaikki hetkellinen katosi
ympäriltäni. Kirjoitin sen ihan kuin itsestään. Niin, aivan kuin ilman
omaa aikomustani helähti korvissani soimaan nämä alkusäkeet, joten sain
ne pistää paperille heti valmiina."

Ja Keretti alkoi lausua, verkkaisella äänellään ja yhä kovemmin ja
kovemmin, runonsa alkusäkeitä, kohottaen tuon tuostakin kättänsä ilmaan.
He seisoivat nyt eteisen puolella, jossa kuhisi väkeä, kirjavaa
juhlayleisöä päällysvaatteitaan riisuen tai edestakaisin kävellen. Joku
nainen riensi ulko-ovelta insinööri Tistelbergin luokse, tumma ja hieno
kappa yllä, ja sanoi, hyvää iltaa toivotettuaan:

"Antakaa anteeksi, insinööri... mutta tahtoisin tietää, onko insinööri
Tarkkanen täällä? Missä hän mahtaa olla? Miehelläni olisi hänelle
asiaa."

Keretti lausui Tistelbergin takana ja vieressä runoaan, sikäli minne
tungos heitä milloinkin hiljalleen työnteli.

Tistelberg ei tuota naista tuntenut; mutta tiettävästi he olivat
tuttuja, jossakin toisilleen esitettyjä, koska rouva hänet tunsi. Naisen
ääni oli hapuileva, melkein sammalteleva; hän ikäänkuin haki avuttomasti
sanoja, äänensointukin oli ruotsinvoittoista, hän ei siis oikein osannut
suomea. Hänen kasvonsa näyttivät huonohipiäisiltä. Tistelbergistä hän
vaikutti vastenmieliseltä. Tistelberg ajatteli: — Mikä lienee
porvarisrouva, touhuileva, ja tärkeä niinkuin kaikki muutkin täällä.

Rouvan keralla tuli Tistelbergin luokse joku pitkä ja tummaverinen mies.
Tistelberg neuvoi kysyjää ruokasaliin, jossa kai insinööri Tarkkanen
vielä oli, ja käveli sitten edelleen Keretin kanssa juhlasaliin. Tungos
tukki heiltä tien; pujoteltuaan hetken ihmislaumassa, jossa haiskahteli
välistä hajuvesiltä ja jossa ilma alkoi kuumeta, pääsivät he vähitellen
näyttämön eteen, pukuhuoneeseen mennäkseen.

"Mitäs arvelette runostani?" kysyi häneltä Keretti verkakseen, veltolla
äänellään.

"Mikäpäs vika sillä! Onhan se... onhan se...", myönteli Tistelberg.

— Kukahan tuo nainen oli? ajatteli hän, tai ei oikeastaan
ajatellutkaan: tunsi vain kuin jotakin kaukaista, salaisesti.

"Kyllä se minun mielestäni pitäisi kelvata", sanoi Keretti. "Se on
tavallaan palautumista entisiin aikoihin, ensimmäisiin runoihini, joita
silloin kiiteltiin."

Keretti mainitsi muutamia kiittäjien nimiä, niitä ja niitä kirjailijoita
ja arvostelijoita.

"Satutteko te muistamaan... tai tuntemaan niitä?" kysyi hän, ja
kuunteli sitten tarkkaavasti hidastelevaa vastausta:

"Niin noita arvostelijoitako? Tai runojanne? Kyllä... kyllä... Ne ovat
minusta hyviä, herättivät huomiota... tai olivat minusta hyviä."

"No ainakin tämä on yhtä hyvä", vakuutti Keretti. "Pitäisi siinä olla
sisältöä... ja muodon minä nyt ainakin hallitsen monta vertaa paremmin
kuin siihen aikaan. Monta vertaa! Luenpa sen teille... koska kerran
tunnutte harrastavan runoutta. Mutta kuinkahan paljon minä voisin tästä
työstäni vaatia juhlien hommaajilta... tai Suomalaiselta Seuralta:
sekös nämä iltamat on järjestänyt, vai kuka? Voisinkohan pyytää
kolmesataa markkaa?"

Keretti oli seisahtunut keskelle käytävää, jossa hän vetäytyi ihmisten
edestä vaistomaisesti milloin askelen oikealle, milloin vasemmalle tai
antoi sysiä itseään hiukan takaperin, mutta palasi aina Tistelbergin
eteen. Siristeli toista silmäänsä hermostuneesti ja uudisti
kysymyksensä:

"Tuntuuko summa teistä paljolta? Eikö? Ei sen, jumaliste, pitäisi
ollakaan paljon — näinä tällaisina aikoina: tulevat yhä kalliimmiksi.
Lihakilo maksaa... mitä lieneekään! Ja leipä...! Kannattipa tämä sota
tosiaan... mokoma maailmanmylläys. Ja täytyyhän runoilijankin elää! Ei
suinkaan hän pelkällä ilmalla... eikä innostuksella! Siis, mielestänne
voisin tuota kunnon seuraa taksoittaa... kuinka paljon?"

Tistelberg ei asiaa tietänyt: ei hän ollut edes Suomalaisen Seuran
jäseniäkään, kun asui paikkakunnallakin vain ajoittaisin.

"Te siis arvelette, että seura jaksaisi maksaa kolmesataa?" jatkoi
Keretti. "Ainakin minä — sen aion pyytää. Ja, helkkari, huokea maksu
tämä on vielä siihen nähden mitä muut runoilijat nykyään ottaisivat."

Keretti sanoi erään jo äsken mainitsemansa runoilijan nimen. Sitten
naureskeli hän:

"Se poika osaa ottaa... Ja usein tavarasta, jossa ei ole järkeä yhtään
ainoaa riviä. Hehehe, ei yhtään ainoaa riviä."

Tistelberg ja pauhaava, puuskuttava Keretti olivat tulleet näyttämön
pukuhuoneen ovelle, jonne heidän vaistomaiset askelensa veivät.
Tistelberg ei Kerettiä paljon kuunnellut. Hän katseli taakseen saliin,
ajatuksissaan. Elottomalta näytti hänestä sali; seinissä oli harmahtava
pohjavärinä, katon risteilevät kannattimet ja puiset, ohuet seinäpilarit
olivat maalatut kiiltävällä värillä valkeiksi; koristuksina ei muuta
kuin näyttämön kahden puolen pari tyhjää lipputankoa, joihin ei ollut
tohdittu vetää lippuja, sekä pitkillä seinillä jälleen noita
kuusenhavuköynnöksiä: hautaseppeleitä.

... Sillä naisella, joka oli Tistelbergiä puhutellut eteisessä, oli
ollut pehmytlaskoksinen puku: sulavia, paisuilevia laskoksia paljon. Sen
muisti Tistelberg nyt, tässä väen huminassa. Hän oli seisonut runoilijan
kanssa juhlasalin ovella, kun rouva riisui kappaansa, tai joku sitä
auttoi hänen yltään. Ja pehmytmuotoinen vartalo oli naisella ollut.

Pukuhuoneessa riensi Keretti kohta hakemaan pöytää, jonka ääressä
saattaisi vähän kirjoittaa, ja kyseli hätäisesti, oliko insinöörillä
lyijykynää.

"Eikös sellaisella runoilijalla kuin sinulla ole kynää?" hekotti hänelle
huoneen taustalta pistävä ääni, keskeltä sekasortoa: kulisseja oli
seinää vasten kumollaan ja muitakin näytäntövehkeitä oli sinne kasattu.
Sähkölamppu valaisi tuota loukkoa. "Sinullahan pitäisi olla säiliökynä",
jatkoi ääni.

"Niin pitäisi, niin pitäisi", myönsi Keretti ajatuksissaan. Löysikin
hämärässä jonkin vapaan pöydännurkan ja ryhtyi siinä kumarassa
korjailemaan, tohisten ja hikeä otsaltaan pyyhkien: ahtaassa huoneessa
olikin kuuma. Sitten hän katsahti ympärilleen, aikoen ruveta lukemaan
runoaan. Tuon sähkölampun alla näki hän Birger Bengelssonin, kaupungin
suurimman kauppiaan pojan, vetelehtijän ja kaikentekijän, jota
kutsuttiin maisteriksi. Oli siellä joku toinenkin henkilö: Birger
sommitteli erään näyttämöllä esiintyvän kaupunkilaisen naamioitusta. Ja
olipa kolmaskin: saman pöydän toisessa päässä, jonka toisessa Keretti
korjaili runoaan, istui hiljainen postimestari Mölsé eli Mölsä
vaiteliaana ja masentuneen näköisenä kuin miltei aina, edessään lasi ja
karahvi jotakin punaista ryypättävää.

Kyösti Keretti vilkaisi postimestarin juomaneuvoihin, maiskuttaen
ajatuksissaan pari kertaa suutansa. Puheli sitten jälleen jotakin
runostaan tilapäiselle tuttavalleen Tistelbergille, jolle oli jossakin
esitelty, missä, sitä ei Tistelberg muistanut. Bengelsson nauraa
hekotteli naamioitavalleen: "Minä maskeeraan teistä, joka joudutte
olemaan teatterihunsvottina, vaaleaverisen ja oikein kiltinmuotoisen
nuorukaisen — tuon neiti Suomelan kiusaksi: vastoin hänen
tarkoitustaan... Neiti Suomela, — demagogi, kansallisintoilija! Mikä
idiootti!"

Lavalta kuului kulissien siirtelyä, vasarannaputusta, pingotettuja
vuoropuheluita... ja löyhähti jälleen kuusten haju. Kuusia oli joskus
tapana käyttää kulissien asemesta.

"Pieni lasi viiniä... se olisi jotakin", sanoi Kyösti Keretti. "Ja
olisipa se välttämätöntäkin, kun täytyy esiintyä: tunnen ääneni
käheäksi, — noiden märkien ilmojen seurausta."

"Eikö liene äänesi syntymästäsi sellainen: määkimisestä käheä lukkarin
pojan ääni", sanoi Birger Bengelsson ilkeästi. "Ja, kuules, eihän
äänenkäheyttä korjata viinillä, vaan keitetyllä punssilla, tiedätkö sinä
sen?"

"Samapa se, mitä saisi, punssia tai tuollaista — viiniä", sanoi Keretti
väsyneesti. "Äskettäin tarjottiin eräässä paikassa lasi viiniä...
tuollaista aivan oikeaa, kuin ennen sotaa; hyvältä se maistui...
virkisti niin."

"Jopahan tässä enää oikeat viinit", virkkoi vihdoin kallellapäin istuva
postimestarikin. "Viiniä? Vai sitä puuttuisi! Pirtua tämä on, neljännes
jos lienee viiniä seassa, väriksi ja kuvitelmaksi: tämän
Pariisin-kävijän, Bengelssonin keksintöä. Miksikähän sinäkin,
Bengelsson, kun pääsit Pariisiin, et juonut itseäsi kuoliaaksi?"

Postimestari kysyi sen ärtyisesti. Sitten hän huokasi.

Bengelsson nauroi, ja vastasi hiukan ylimielisesti ja opettavaiseen
sävyyn: "Kuules, kuoliaaksi juovat itsensä ainoastaan suomalaiset.
Pariisissa on kulttuuria."

"Ja mitäpä jos itsensä kuoliaaksi joisikin", vastasi siihen postimestari
jonkinlaisella vakavuudella ja intohimolla. "Mitäpä täällä muutakaan
tekee, — maailmassa: juoda... ja syödä."

Hän heilautti uhitellen pörröistä päätänsä. Bengelsson nauroi hänelle
jälleen suopeasti. Sitten kysyi hän Keretiltä:

"Mitä — sinun taitaisi tehdä mieli tuollaista? Mikset tilaa: kyllä sitä
ravintoloitsijalta saa, vaikka sotalaitos onkin sodan aikana kieltänyt
väkijuomat, muodon vuoksi vain, tietysti: se kielto koskee raakaa ja
hölmöä sotamiestä, kuten yleensäkin moukkia, ei upseereja eikä
gentlemanneja. Hehehe, idioottinen kielto: sellainen ei voisi rauhan
aikana ollenkaan soveltua..."

"Kyllä sitä pitäisi saada", huokaili Keretti punottavaa otsaansa
sipaisten. "Täytyisi selvittää kurkkua. Mutta... mutta..."

"Sinulla ei satu olemaan rahaa?" kysyi Bengelsson.

"Ei ole, helkkari!" puuskaisi Keretti. "Mutta minulle tulee piakkoin...
ehkä aivan kohta: tästä runosta. Kenties jo tänä iltana. Ja jos sinä...
sinä..."

"Eikö rouvasi enää sinulle rahaa annakaan", uteli Bengelsson nousten
pystyyn ja seisten siinä paidanhihat käärittyinä ja väriliitu ohuissa,
valkeissa, pitkissä sormissa.

Keretti kirosi, viattomassa muodossa. Hän huudahti: "Rouvaniko? Anna?
Mitä sinä...? Nainen tietysti antaa. Mutta tämä aika! Minulla oli kyllä
rahaa. Sievoinen omaisuus. Mutta mitä on nykyään jokin kuusi-,
seitsemänkymmentä tuhatta? Ennen se oli paljon. Nyt on rahan arvo
muuttunut, ja huononee päivä päivältä. Se on kuin koroillaan eläjien
rosvoamista: heidät riistetään puhtaaksi... nyljetään elävältä."

"Etkö sinä osaa rahojasi kartuttaa?" kysyi Bengelsson. "Huono ekonomi!"

"En huonompi kuin sinäkään. Satoja tuhansia olet kai itse hellittänyt —
Pariisissakin..."

"No, en sinua siitä moitikaan", vastasi Bengelsson. "Täytyyhän ihmisen
nähdä maailmaa ja elämää. Varsinkin taiteilijan, kuten sinä:
taiteilijalle se on selvä välttämättömyys, muuten ei hänestä tule
suurta."

"Niin, niin?" äänteli Keretti kysyvästi.

"Täällä saa muuten kyllä laskuun", sanoi Bengelsson. "Sellainen
ravintoloitsijan tuttu kuin sinä... vanha kundi..."

Keretti huudahti loukkaantuneena:

"Pitäisi saada laskuun! Ainakin minun. Luulisi tosiaan. Satoja puteleita
olen täällä tyhjentänyt... valehtelematta satoja. Ja hyviä aineita:
konjakkia, oikeita liköörejä, Unkarin viinejä. On niitä vain yksi ja
toinen pullo kallistettu. Mutta nyt, kuinkas onkaan: vaikka olen tuonut
tirehtöörille tuhansia markkoja, niin, Jumala tiesi, kuinka monia
tuhansia, — kun pyydän vaatimatonta luottoa, muutamia satoja markkoja:
ei anna. Sellainen lurjus! Hävyttömyyttä, jolle ei uskoisi olevan
vertaa!"

Keretti oli katkera. Hetken vaiti oltuaan hän lopetti:

"Kyllä osaa olla suorastaan sika!"

Postimestari sanoi arasti Keretille: "Olisihan täällä hiukan, — vai
mitä Bengelsson? Tämä herkku on Bengelssonin kustantamaa, tämäkin."

"No, jos saan!" innostui Keretti. "Ainoastaan kulauksen...
vaikka samasta lasista. Kai minä sinun lasistasi saan maistaa,
Bengelsson? Se niin virkistäisi kurkkua... Ja sitten lausun tässä
kenraaliharjoitukseksi."

"Kuka se nyt toisen lasista, Keretti? Tilataan uudet", vastasi kauppiaan
poika. "Etkö sinä olekaan gentlemanni. Ehkä tekin, insinööri,
maistaisitte sekoitustani", jatkoi hän Tistelbergin puoleen kääntyen;
"olen kyllä teidät kadulla nähnyt, ja olen teistä sattunut kuulemaan
paljon, paljon, mutta emme ole esitettyjä. Viime talven oleskelin
melkein kokonaan ulkomailla."

Bengelsson esitteli itsensä insinöörille, tilasi sitten lisää laseja, ja
kaikki kolme, Keretti, Bengelsson ja Tistelberg asettuivat postimestarin
luokse juoman ääreen, jonka kokoonpanoa ja hienoutta Bengelsson nyt
selitteli: niitä ja niitä esansseja oli hän siihen sekoittanut, —
antanut sekoittaa tuolla hotellin keittiössä, — kutakin juuri sen ja
sen verran, ei kymmenesgrammaa enempää. Sitten kertoili Bengelsson
leveästi ulkomaanmatkastaan: kuinka vaikeaksi nykyään kävi saada oikeita
liköörejä, ja kuinka mahdotonta ulkomaille oli päästä, — sellaisen
luvan saaminen vaati suurta taitoa ja notkeutta, ainoastaan sangen
tärkeissä asioissa saatettiin sinne laskea. Hänen oli täytynyt, tai hän
oli saanut, tutustua Helsingissä paitsi korkeihin venäläisiin
sotaherroihin myöskin moniin englantilaisiin ja ranskalaisiin
diplomaatteihin; hän mainitsi joukon hienoja nimiä, joiden omistajien
kanssa hän oli sinä. Matka oli kulkenut Norjan kautta, Pohjanmeren yli
Skotlantiin, hermoja koettelevissa vaaroissa, miinakenttien läpi ja
saksalaisten sukellusveneitten uhalla. Mutta Pariisi, sen huimat ilot,
maksoikin sitten vaivan. Bengelsson oli varma Englannin ja Ranskan ja
Venäjän voitosta, samoin kuin äsken Rolf Idell: noissa maissa oli älyä,
jota vanha kulttuuri tuo mukanaan, ja Venäjällä puolestaan moukkia
uhrata. Lontoon ja Pariisin ravintolain ylellisyyttä ja iloa hän kuvaili
niin värikkäästi, etteivät nämä kuulijat, paitsi Keretti, voineet uskoa
kuvausta oikein todelliseksi. Jopahan siellä sellaista olisi näin
keskellä sodan ankaruutta. Mutta mitä oli Birger ulkomailla tehnyt? Sitä
hän ei selitellyt; tärkeitä asioita, valtiollisia, ei hänelle tietysti
ollut uskottu: olihan mies suuri suupaltti ja kerskuri. Mutta ihme hän
oli vain ollut tunkeutumaan ulkomaillekin, siellä isänsä rahoilla
huvitellakseen... tällaisena aikana!

Näyttämöllä soi nyt kello, ilmoittaen juhlan alkamista, ja Keretti
hypähti kömpelösti ylös paikaltaan:

"Runo!" hän hätäili. "Kenraaliharjoitus. Sano sinä nyt, kunnon Birger,
kuinka minun olisi esiinnyttävä? Istuttavako vai seisottava? Miten
pideltävä joutavana olevaa kättä? En ole esiintynyt kuin pari kertaa
ennen... enkä muista."

"Mitenkä esiinnyttävä?" toisti Bengelsson. "Tietysti sinä istut,
lavalla: keskellä näyttämöä, hahaha. Taikka, kuulepas: kyllä sinä voisit
seisoakin. Sinä seisot keskellä lavaa, ja sinulla pitäisi olla sylinteri
päässä. Onko sinulla sylinteri mukana?"

"Eihän... Tarkoitan, että kyllä sylinteri mukana on, mutta en suinkaan
minä sylinteri päässä nyt?" epäröi Kyösti Keretti. "Olisipa sekin...
koomillista... hahahaa."

Muutkin nauroivat.

"No niin... Tietysti sinulla pitäisi olla sylinteri päässä", intti
Birger Bengelsson itsepintaisesti. "Mutta koska kerran olet niin
itsepintainen, niin — esiinny suomalaisiksi. Niin, ja eihän
Runebergillakaan, muistopatsaalla, tarkoitan, hehe, ole sylinteriä
päässä. Mutta näin sinun on seistävä: toinen käsi povelle pistettynä
kuin Napoleonilla; katse suoraan eteen ja vähän ylös luotuna; toinen
jalka ikäänkuin maahan polkaistuna. Se on sinulle hyvin sopiva asento...
sinä olet tunnettu runoilija."

"Niinkö luulet?" kysyi Keretti epäluuloisesti.

"Niinkö luulet? Kuinka sinä sellaista kysyt!" nuhteli Bengelsson.
"Tietysti sinun täytyy seisoa juuri niin; se ei ole pelkkä luulo."

"No — minä seison", vastasi Keretti, hommautui huolella asentoon ja
alkoi lukea. Bengelsson korjaili siinä vielä hänen asentoaan: jalkaa
enemmän harppaavaksi, päätä pystymmäksi, veti pari sormea ulos
liivinnappien välistä. Sitten Keretti luki.

"Älkää niin kovasti, kuuluu saliin", ehkäisi postimestari hiljaa.

"Antaa kuulua!" yllytti Bengelsson.

Ensin Keretti lausuikin matalalla äänellä. Mutta sitten ääni koveni,
tullen jäykkinä, raskaina puuskauksina, kurkkua täristäen, läähättävinä,
pitkiksi venytettyinä huohotuksina, sakeni jonkinlaiseksi jyminäksi,
kunnes joku pujahti näyttämöltä lausujaa hillitsemään: se oli neiti
Suomela, pieni, rasittunut, ryppyinen nainen; hän sanoi pastori Myötyrin
aloittavan heti juhlapuheensa, joten täällä oli oltava siivosti.
Runoilijalle tuli kiire: hänen oli näet esiinnyttävä toisena, kohta
pastorin jälkeen. Mielenliikutuksestakin vavisten lausui hän nyt
runonsa. Se oli nimeltään Vuorivaeltaja, — jonkinlaisilla alpeilla
kulkeva sankari. Alla, vuorten juurella oli kääpiöitä, typeriä
poroporvareita, kirkkoineen, kouluineen; ainetta palvelevia
yleisihmisiä, narrillisten ennakkoluulojensa orjia. Vaivaiskoivuja
kasvoi vuoren alarinteellä; mutta ylhäällä ruusuja, ja siellä oli
säkenöivän kylmä pakkasilma, ankaran järjen selvyys. Vuorivaeltajan oli
taisteltava kääpiöitä vastaan, jotka tarttuivat häneen kiinni,
päästäkseen hänen mukanaan juomaan jumalien nektaria; mutta hän löi
kääpiöt maahan, asteli tietään heidän ruumiittensa ylitse. Hän halveksi
heitä, pilkkasi noita kirkon koirankuonolaisia ja tyhmyyksien orjia. Ja
korkeimmalle huipulle päästyään hän sinkosi heihin salamansa — kuin
Zeus maan asukkaihin.

Runon loppuun oli liitetty eri mitalla tehtyjä säkeitä, jotka
selittivät, että tuo vuorivaeltaja merkitsi valoa ja valistusta ja
kääpiöt tietämättömyyden valtaa.

"Idiootti!" kuiskasi Bengelsson oudolle herrasmiehelle, jonka peruukkia
hän juuri sovitteli paikoilleen. "Puolustelee... pelkää jo yleisöä..."

Postimestari katseli ja kuunteli Kerettiä kärsivällisesti, mutta
kummastuneen näköisenä, joskus huvittuneena naurahtaen ja kulmiaan
tuskastuneesti rypistellen; lausujan saarnaava, jauhava ääni repi hänen
korviaan. Jälleen tuli neiti Suomela näyttämön ovesta; pastori Myötyrin
ääni kuului jo lavalta, mutta silloin Keretti parhaiksi lopettikin,
kysyen Bengelssonilta ja muilta:

"No — miltäs tämä minun runoni tuntui? Kai se menee... vai kuinka?"

"Sehän on vallan erinomainen runo!" huudahti Bengelsson. "Tahti vain
pitäisi olla hieman hitaampi, ja lausua matalammalla äänellä, —matala
tarkoitettuna musikaalisesti: siis möreämmällä äänellä. Runohan on
juhlallinen, jylhä sävyltään. Mutta, kuulehan, huomaan että sinun
runoissasi on jotakin aivan erikoista sinulle, jotakin uutta, jota en
ole missään tavannut. Nuo nelitavuiset riimit. Sellaiset kuin:
värisevästi, ärisevästi tai jotain sellaista. Lisäisit niitä vielä. Ja
eikö tuota yhtä kohtaa voisi panna kuulumaan esimerkiksi: karistavasti,
varistavasti?"

"Niinkö? — Ei", sanoi Keretti. "Varistavasti! Sehän olisi
—koomillista. Ja sehän olisi jo viisitavuinen riimi..."

"Kokonainen riimijuna. Ja sehän se juuri olisikin mestaruutta. Ja on
sitä..."

"Hm — pitäisi olla!" myönsi Keretti. "Sen on arvostelukin huomannut.
Mutta mahdotonta on minun tässä nyt mitään muutella. Ja — mitäs sitten
te, insinööri, runostani arvelette?"

"Hyvä on, hyvä...", sanoi Tistelberg.

"Entäs — mitä te, postimestari?"

Postimestari oli vaiti, avuton; viimein hän sanoi hiljalleen:

"Mikäs... kelpaahan se tähän tilaisuuteen. Ottakaa vain hyvä ryyppy
ennen lavalle menoanne."

"Niin, hetki lähestyy", sanoi runoilija, kulautti lasinsa pohjaan ja
alkoi kävellä otsa rypyissä nurkasta toiseen. Salin puolelta kuului
torvisoittoa pitkän aikaa, ja sitten pastorin avauspuhe: lauhkea,
lempeä, raukea ja ylimalkainen; sulavia, välistä hapuilevia sanoja
jumalanpelosta, jonka pohjalle kasvatus oli rakennettava, ja, synkkään
aikaan viittaamatta, elämänilosta, ahkeruudesta, kärsivällisyydestä;
jälleen elämänilosta — taidosta nauttia Jumalan antimista ja
sivistyksenkin jaloista saavutuksista: runoudesta, musiikista, nauttia,
itseään niillä turmelematta. Yleensä elämäntaidosta, joka perustui
vanhaan, koeteltuun kristilliseen uskoon.

Tistelberg ajatteli:

— Ei vihjausta nykyiseen maata uhkaavaan hätään: eihän siitä saa puhua,
ja ainakin pappi pelkää! Ei maailmansodan syihin, kansain sielunelämän
rikollisuuteen. Vain jonkinlaisia kultaisen keskitien filosofian
alkeita. Kylläpä kannatti!

"Nyt se loppui", sanoi Bengelsson; kättentaputus, verrattain raukea,
alkoi kuulua salista. "Alahan mennä palkeille, Keretti."

"Oikea suloinen saarna, pyöreän ja punertavan möhömahan, kuin porsaan!"
hohotti Keretti, mutta tuli kohta vakavaksi. Neiti Suomela viittasi
nimittäin hänet lavalle... ja hänen oli mentävä.

"Idiootti", sanoi Bengelsson, kun Keretti oli kadonnut. "Lähdetään nyt
salin puolelle katsomaan, miten se kuvapatsas siellä törröttää."

Postimestari ei hievahtanut paikaltaan; hänestä ei missään ollut
mieluisempaa kuin näin, lasin seurassa. Jopa kehotti hän
Tistelbergiäkin, kainosti ja arasti, jäämään vain tänne:

"Hyvähän tässä on olla", sanoi postimestari.

Birger Bengelsson meni.

Sillaikaa kuului jo seinän takaa Kyösti Keretin ääni, ensin hiukan
värähtelevänä, sitten kiihtyneempänä, yhä harvemmassa tahdissa,
huohottaen, ikäänkuin maan alta tuskallisesti puhaltaen, koettaen
ukkosena jyristä. Postimestari naurahti aivan kuin ihmetellen ja
nyökytteli alakuloisesti päätänsä. Birger Bengelssonin käytös
runoilijaraukkaa kohtaan, kavala ja ilkeä, suretti Leevi Mölsää. Hän
aikoi Tistelbergille nähtävästi puhuakin, mutta sanat eivät päässeet
ulos hänen suustaan. Postimestari vain tirkisteli lasiinsa ja maistoi
siitä silloin tällöin.

Joitakuita näytelmäasuun puettuja naisia ja miehiä tuli pukuhuoneeseen;
he kävelivät siellä paperivihko kädessä ja vuorosanojaan muistellen ja
palasivat sitten taas kulissien väliin.

Isidor Tistelberg ja Leevi Mölsä istuivat vaiti molemmat.

Tistelberg oli aikoinaan pitänyt tuon Keretin runoista: nehän olivat
jumalattomia. Itse miestä ei hän ollut tuntenutkaan ennen kuin viime
talvena. Ne runot olivat olleet arkisen, ns. porvarillisen, maailman
kiusoittelua, uhittelua, ajan varsin yleiseen kuosiin. Ja jonkinlaista
sankaruuden loistettakin oli Tistelberg niissä huomaavinaan; hänestä oli
tuntunut kuin runoilija olisi ollut yksilö, joka oli valmis kestämäänkin
jotakin uhittelunsa puolesta; ei laumaihminen sitä hapuilevaa, matkivaa
lajia, jota hänen runonsa halveksivat, vaan jonkinmoinen järkkymätön
väkivaltainen persoonallisuus, tietoisesti tekojensa seuraukset
hartioillaan kantava, epäuskoinen, mutta sellainen, joka riemuitsi
uskottomuudestaan. Epämääräistä oli Tistelbergin ihailu; kokemuksesta
se ei johtunut; se oli omalla vauhdillaan kiihtyvää jatkoa
entisen, jo menneen tai paraikaa menevän polven epäilykselle ja
vapaa-aatteellisuudelle, — sen suuresti aatteetonta jatkoa.

Nyt hän oli nähnyt tuonkin Keretin, oikeastaan vasta ensi kertaa oikein
läheltä, luussa ja lihassa, ja se näky saattoi hänet jonkinmoisiin
ajatuksiin.

Postimestari aukaisi viimein suutansa:

"Nyt piispa pitää saarnaa. Mutta pastori saarnasi paremmin."

Kyösti Keretti, lukkarin poika, kuului näet ennen olleen nimeltään
Piispa. Oli muuttanut nimensä Keretiksi jokin vuosi sitten,
kun kansallisintoiset alkoivat vaatia ruotsalaisten nimien
suomalaistuttamista. No, ruotsalainen ei hänen nimensä ollut; mutta
tarjoutuihan yleisestä nimien muuttamisesta Keretille tilaisuus vaihtaa
itselleen aatteidensa mukainen nimi.

"Kuitenkin, mitäpä niistä, — saarnoista, vanhoista ja hyvistäkään",
jatkoi Leevi Mölsä. "Ryypätään me. Mikä on parempi, kuin ryypätä? Sehän
on jotakin. Ja parasta onkin tehdä se ajoissa, ennenkuin hommaavat
kieltolain tämän sota-aikaisen humpuukikieltelyn jatkoksi".

Tistelberg naurahti epäuskoisesti:

"Saanevatko kielletyksi ihmiset etsimästä iloaan?"

"Ja mitä se toimittaa? Miksi ei saisi ryypätä?" ihmetteli Mölsä.
"Terveytemmekö vuoksi? Mitä me niin suurella terveydellä? Kunhan vain
viihtyisimme..."

Tuli taas hiljaisuus pukuhuoneeseen. Lavalla Keretti pousasi; runo oli
pitkä.

"Miksi ei ihminen joisi?" sanoi Mölsä jälleen. Hänen kielenkantansa
alkoi vähitellen irtautua, mutta hyvin vaikeasti, ikäänkuin
kainostellen, vaikka äänessä jo tuntuikin jonkinmoista itsepintaisuutta
ja uhmaakin. "Miksi ei ihminen joisi! Viina on hyvää. Maailma on —sitä
mitä on. Tappelevat siellä ulkopuolella, suurvallat. Minkävuoksi
tapellevat, — ja mitäpä siitä! Ja meilläkin jo hoppuavat aina niistä
sodan osakkaista. Halunnevatko mukaan? En tiedä. Mutta yksityisten asiat
tässä pyrkivät menemään surkeiksi: kaikki kallistuu, eikä palkallakaan
tahdo enää elää. Ei tule nyt liialti makeita paloja suuhun. Eikä entisiä
hyviä punsseja: kolmisen markkaa puolikas maksoi ennen punssi! Oli se
aikaa. Ettei ihminen älynnytkin silloin oikein juoda. Nyt ei ole kohta
edes ruokaa, ei rasvoja ruokapöydällä, edes perheellekään..."

Mölsällä oli isonlainen perhe, vaimo, viisi lasta ja piikatyttö.

"Semmoiseen sitä joutuu", huokasi Mölsä. "Ja minkäs sille voit? Kärsi
vain — tällaista aikaa. Kun eläisi maalla, siellä kaukana!"

Hän oli kotoisin sisämaasta, ainoastaan muutaman vuoden täällä ollut.

Ja yhtäkkiä laukesi siinä postimestarin kieli kokonaan, puheen sattuessa
hänen menneihin aikoihinsa. Ensin hän jutteli koulupoikakertomuksia —
asioita, jotka olivat Tistelbergille kiusa: mitä noista entisistä?
Tistelberg himoitsi elämää. Mölsä nauroi makeasti koulupoikatoveriensa
seikkailuille, onnellisena, haaveillen. Nautti varsinkin kaikista hieman
aistillisilta hengähtävistä pikku tapahtumista. Sitten alkoi hän puhua
rivoilta vivahtavia sukkeluuksia, koulupoika-ajalta, koirista ja jos
jostakin, ja vähitellen rivonsekaisia vitsejä yleensä, talonpojista,
maalaiskäräjistä. Tuli niitä muutamia myöskin Tistelbergin suusta,
joskin kuivanlaisia. Ja viimein, talonpoikiin ja maalaisoloihin
osuttaessa, postimestari johtui ylistämään haltioissaan joitakin
kaukaisia korpikyliä. Siellä oli hänestä ihanaa, — mukavaa kesällä,
mukavaa talvellakin. Hän ei ollut päässyt sinne moniin vuosiin, kun
perhe sitoi häntä tänne. Mutta, oi niitä komeita, rauhallisia maisemia!
Kelohonka-aarnioita sellaisia, joihin kirves ei ollut koskenut tuhansiin
vuosiin! Ja järvet metsien keskellä, leppoisat järvet, ei tuo aina
tuuleva meri kuin täällä. Tyyniä laaksoja, tyyniä harjuja, joilta näki
tuhatsaarisia ulapoita. Ja järvissä kalaa: suuria lahnoja, maukkaita
haukia; entä ahvenet, tuoreet, hiilillä tai voissa paistetut ahvenet;
tahi sitten juuri nuotalla vedetyistä muikuista tehty keitto: voita niin
paljon kuin sulaa, suolaa niin paljon kuin kastuu. Entä hapan, täyttävä
leipä! Väkevät kahvit sen päälle. Sellaista se on siellä talonpojilla,
talvisinkin, noilla yltäkylläisessä rauhassaan elelevillä. Onnellista
väkeä, siinäkin suhteessa, etteivät osaa muukalaista nylkeä, vaan
vierainaan kaikkia kestitsevät: niin elävät maailmassa ja sen pahoista
tietämättä. Ovia ei siellä yöksi lukita... Ja minkälaiset ovat
makuupaikat! Kesällä hämärät aitat, joiden nurkalla minttu lemuaa. Makaa
siellä, vällyjen ja raanujen alla. Naisten hameita riippuu pääsi päällä
orrella. Niin, makaile siellä ja tupakoi. Sitä paitsi löytyy talosta,
jos oikein halu tulee, viinaakin: osaavat ne siellä sen keittää oikein
puhdasmakuisen. Ja olutta: sellaista keittävät että jos tuopin juot,
päässäsi humisee ja kielellä sihisee — kuin samppanja. Ohoi, on siellä
talvellakin pirtin pitkässä pöydässä kananmunat, on sianlihaa, jonka
herassa lampaanlihan köntäleet pehmenevät niin ettei hampaallaan
tarvitse purra syödessä. Ja ruispuuroa, jonka sekaan on lohkottu
lanttua, — imelää ruokaa. On hapanrokkaa: herneitä ruispuurossa. Sitä
kun syö, niin...! Entä sitten ukkojen jutut pitkin tuvan penkkejä
sellaisen aterian jälkeen, ennenkuin kaikki siitä kellahtavat
ruokalevolle, makailemaan...

Birger Bengelsson pistäysi pukuhuoneeseen, notkeana ja nauraen:

"Nyt hän lopetti. Ja nyt taputtavat käsiään hänelle, idiootille. Seisoi
käsi takin rintamuksessa kuin Napoleon, aivan kuin häntä usutin.
Huomasitteko, kuinka minä häntä narrasin? Häntä täytyy narrata, se tekee
hänelle hyvää."

Keretti tuli näyttämöltä, vielä vapisten, hikikarpalot otsalla. Kuin
puolisokea hapuili hän hämärässä, pyyhki otsaansa, ja kysyi viimein
Bengelssonilta, joka taputti häntä hartioihin:

"No, miltäs se minun lausumiseni sinusta tuntui?"

Bengelsson kehui häntä, moittien kuitenkin eräitä yksityiskohtia;
paussit, jolloin Keretti oli luonut vaieten katseensa saliin, olivat
olleet liian lyhyitä: niiden olisi pitänyt olla viisikin kertaa
pitempiä. Ja sitten esitti Bengelsson:

"Pidähän nyt varasi, käy ottamassa palkkiosi ajoissa! Nyt on kassassa
rahaa, ennenkuin muut karhut ennättävät jaolle."

"Niinkö?" äännähti Keretti. "Että eikö sieltä kaikille riittäisi? Ja
sellainen työ kuin tässä runossa on ollut! Eipä soveltuisi kirjailijalle
kahdeksan tunnin työpäivä... kuten kaikki hampparitkin nykyään
tahtovat! Ja luuletko sinä tosiaan, että..."

"Tietysti jättävät sinulle maksamatta, — jos olet naiivi!" vakuutti
Bengelsson. "Parempi on, että pidät puolesi ja saat ravintoloitsijalta
jotakin niilläkin rahoillasi..."

"Niin... mutta... Ei kai nyt kolmesataa olisi liikaa? Henkinen työ, se
on tosiaan raskaampaa kuin kivenvääntäminen!"

"Ota kolmesataa. Ota enemmänkin. Täytyyhän suomalaisuuden uhrata jotakin
aatteensa puolesta", vastasi Bengelsson. "Tahdotko, niin minä lähden
kanssasi puhumaan ravintoloitsijalle, että hän antaa sinulle tätä
sekoitusta? Minulle hän ei voi olla antamatta!"

"No tule!" vastasi Kyösti Keretti ja lähti, ikäänkuin lihavaa ruumistaan
työnnellen, pyrkimään kassaan, mukanaan Bengelsson, joka ovella
mennessään nyökytti päätänsä ja iski silmää postimestarille ja
insinöörille.

Postimestari ei ollut seurannut koko Bengelssonin ja Keretin
keskustelua. Hitain ja hurmautunein ajatuksin hän pysyi yhä kiinni
maalaismuistoissaan. Maalaiskylän ulkomuotoa hän nyt kuvaili, kaukaisen
ja erillään korven helmassa elävän maalaiskylän, täydellisesti omillaan
toimeentulevan. Kuvaili erästä kylää, mainiten sen nimen. Siellä oli
rattoisaa, — varsinkin kesällä, oli ollut. Kylätie luikerteli talojen
väliä, kaarsi peltojen. Siellä tien rapakoissa kellottelivat suuret ja
lihavat siat. Talot olivat rakennetut neliskulmaan: yhdellä sivulla
tupa, toisella aitat, kokonaiset junat vaate- ja makuuaittoja,
kolmannella navetat. Ja navetoissa — maalaispiikasia. Katot vielä
siihen aikaan tuohista tehdyt, eivät päreistä; välistä kiviäkin tuohien
painona. Tuohien alla jäkälöityneitä piiruja, jotka katonharjalla
punoutuivat ristiin kuin sormet kirkkoon istahtavan naisen virsikirjan
ympärille. Pihoilla saunakukkia; kelpasipa niillä päivää paistatella.
Tuulimyllyjä siellä täällä, — miltei joka talossa. Peltojen alla
saunat, sisäänlämpiävät ja makeat. Isännät ja rengit, jopa naisetkin
kylpivät yhdessä. Sellaista siellä on; mutta mitä täällä.

Leevi Mölsä huokasi, jäi sanattomana nököttämään.

Salissa kuului Onni Tarkkanen pitävän esitelmäänsä. Tistelberg arveli,
että hänen velvollisuutensa oli mennä sitä kuulemaan, kohteliaisuudesta
Onniakin kohtaan. Ja sitäpaitsi hän hiukan pelkäsi Onnin puolisoa, hänen
katseitaan, jotka varmaankin olisivat tiukat, ellei apulaisinsinööri
olisi kuulemassa hänen miehensä esitystä, tavallaan Onnin neitsytpuhetta
julkisessa tilaisuudessa. Yksinpä sekin, että Tistelberg oli hiukan
maistellut, saattaisi tehdä nuo silmät tavallista tuikeammin
leimahteleviksi.

Postimestari jäi yksikseen.

Insinööri Tarkkasen esitelmä oli pitkä, arvokkaasti ja selvästi lausuttu
ja asiallinen. Se käsitteli Suomen metsätaloutta. Siinä esitettiin
runsas tilasto Suomen metsistä ja niiden laadusta; kuvattiin niiden
hoitoa, millaista se oli tätä nykyä ja millaista sen tulisi olla. Mitkä
suunnattomat vastaisuuden aarteet metsissämme piilivät, — pääsisimme
kaikista valtiomme ja kuntiemme veloista, jos tuota aarrettamme
osattaisiin oikein hoitaa ja käyttää, panna se, järjellisesti ja
järjestelmällisesti sijoittamalla, kasvamaan korkoa. Tulevaisuuden Suomi
voisi elättää kymmenen miljoonaa asukasta, tukemalla järjestelmällisesti
hoidettua maanviljelystään metsiensä hoidolla. Ja ylijäämääkin jäisi
kulttuurin kukkien viljelyyn, johon meillä kyllä oli lahjoja, Kalevalan
runot luoneella kansalla.

Tistelberg oli asettunut seinustalle niin, että Onni Tarkkasen
eturivissä istuva nuorikko saattoi hänet nähdä. Hän myönsi mielessään
Tarkkasen esitelmän aivan oikeaksi; järkevä se oli, kiusallisenkin
järkevä. Tistelbergiä tuskastutti. Miksi hän saliin sittenkin oikeastaan
oli tullut? Yleisön joukosta hän haki salaa, siinä Tarkkasen nuorikon
vuoksi nöyrässä asennossaan, joitakin kasvoja. Hän löysikin tuon
äskeisen rouvan. Ja siinä Tarkkasen puhuessa hän ajatteli ja muisti
viimekeväisiä ilonpitojaan sen kansanopistonjohtajan lesken kanssa. —
Rouvan kasvot olivat kalpeat; vakavana hän näytti kuuntelevan, vakavana
ja hartaasti, ikäänkuin huolestuneen hartaasti tätä perusteellista
esitelmää, jonka kaikkia kohtia hänen lienee ollut vaikea ymmärtää:
ruotsalaiseltahan rouva oli tuntunut hänen tuolla eteisessä lausumistaan
vähistä sanoista päättäen. Silloin tällöin, kun ihmiset liikahtelivat
tai huokasivat, humahteli salissa raskaasti. Ilma alkoi siellä lämmetä
ja tulla hikiseksi ja ummehtuneilta hajuvesiltä lemahtelevaksi. Joku
yski; viimein romisivat tuolit, esitelmä oli loppunut. Kun näki, kuinka
kiireesti nuoriso nousi paikoiltaan, johtui ajattelemaan, että se oli
tyytyväinen, kun esitelmästä oli päästy. Enin osa yleisöä kiiruhti
eteiseen ja ruokasalissa olevaan bufettiin.

Tupakat sytytettiin ovilla, kahvikupit ja pullot alkoivat kilistä
bufetissa.




9


Tistelberg meni ruokasaliin. Siellä, kirjavien juhla-asuisten
tungoksessa, näki hän Kyösti Keretin juttelevan ruman neiti Suomelan
kanssa. Roikkuvin käsivarsin seisoi Keretti neidin edessä ja puhui
hoilaten: sanoi, että hän tarvitsi palkkionsa välttämättä juuri nyt;
hänen vaimonsa piti saada uusi syyshattu, vihdoinkin, ja ne ovat
sietämättömän kalliita, — kauppiaat nylkivät häikäilemättä, kuin siat.

"Millä tässä kirjailija kohta saa edes rääsyjä ylleen!" jatkoi Keretti.
"Kyllähän neiti kirjailijan kohtalon arvaa, kun on itsekin tehnyt
tuollaisen pienen näytelmän."

Ihmiset katselivat syrjästä Kerettiä. Joku hymyili. Neiti Suomelan pitkä
kaula nytkähteli hermostuneesti.

Bengelsson liikkui loitompana, pitäen Kerettiä silmällä. Sitten
työntäysi hän Rolf Idellin luokse, joka oli taas ennättänyt koota piirin
ympärilleen ja puhui innostuneesti ja löi silloin tällöin, aina kun oli
esittänyt mielestään tepsivän todistuksen, nauraen käsiään kupeisiinsa.

Neiti Suomela kuului kysyvän Keretiltä, eikö runoilija tahtoisi
kuitenkin odottaa juhlien loppuun; eihän nyt syyshattua enää tänä iltana
voisi ostaa. Ja neidillä oli vähän kiire. Siksi olisi Keretin
odotettava. Muutenkin, kansalaisryhmä, joka oli tämän iltaman
järjestänyt, oli aatteellinen seura: se ei voisi oikeastaan maksaa niin
paljoa, neljääsataa markkaa.

Keretti joutui pulaan ja hämilleen.

"Niin, niin, ei kylläkään tänä iltana hattua. Se on selvä", sanoi hän,
ja antoi tulla lopuksi: "Mutta tarvitsisin ja tahtoisin nyt muutakin...
päähän menevää kuin hattua."

Jotakin varoittavaa ja säälittelevää puhuen neiti Suomela suostui
närkästyneenä hänen toivomukseensa ja katosi eteisen puolelle, kassaan.
Keretti harppaili hänen vieressään.

Rolf Idell puhui sodasta, ympärysvaltoja kehuen. Osa yleisöä hääri
bufetin luona. Tuossa nyökytti joku Tistelbergille päätänsä: Akseli
Jorvas, perheineen asettuneena ruokasalin suurimman pöydän ääreen,
ikäänkuin huomatuimmalle paikalle, itse turpeana ja punaisena,
leukaparta huonosti ajettuna, särpien suurta omenahyveannosta, silkissä
kahiseva rouva pystyssä päin, hapan ilme huulillaan, ikäänkuin tuo
herkku, jota hänkin söi, olisi ollut hänelle liian tavallista eikä olisi
maistunut. Kylmästi ja tuskin huomattavasti hymyillen katsahti hänkin
insinööriin, joka oli tutustunut Jorvaksiin, kun oli Tarkkasen kanssa
käynyt heidän talossaan merkitsemässä Akseli Jorvaksen sahanpaikakseen
ostamaa uutta palstaa. Sitten rouva kääntyi jakamaan kermaisia ja
sokerisia annoksia kolmelle, neljälle lapselleen. Maalaiskermaa,
nousukaskomeita. Muitakin tuttuja tapasi Tistelberg siellä ja täällä,
vaihtoi heidän kanssaan pari sanaa ja erosi heistä. Rolf Idellin ääni ja
lapselliset naurunremahdukset kaikuivat nyt ylinnä salissa. Pöydät
olivat täynnä varsinkin rikastuneita maalaisia. Koulupoikia ja muutamia
yksinäisiä, vanhaan ikään päässeitä neitejä seisoskeli orpoina ja
avuttomina seinävierillä.

"Kas, niin, siinähän olet, Isidor", sanoi hymyilevä Onni Tarkkanen erään
pienen pöydän takaa, jonka ympärillä istui muitakin. "Tulehan tänne.
Taitaisi koitua juuri sinulle pieni työ."

Onni Tarkkasen vieressä kyyrötti hänen kelmeä rouvansa, pöydän toisessa
päässä joku lihava, kookas ja punainen naishenkilö, ja toisella puolella
pöydän pitempää sivua, selin Tistelbergiin, tummaverinen mies hartiat
koukussa, ja tämän tumman ja keltaihoisen vieressä jälleen se rouva,
jota Tistelberg äsken oli hieman johtunut ajattelemaan, —puhuen
nopeasti ja sotkien, melkein pärpättäen: koettaen päästä mukaan
keskusteluun, jota varsinkin tuo tumma herra tuntui pitävän yllä.

Onni Tarkkanen kysyi, oliko seura hänen rakkaalle apulaiselleen tuttua,
ja esitteli sitten hänelle lihavan naisen jonakin arkkitehtinä, ja
herrasparin jonakin tohtorina ja hänen rouvanaan; hajamielinen
Tistelberg ei yleensä oikein kuunnellut nimiä. Tohtori ja tohtorinna
mainitsivat olevansa hänen kanssaan jo ennestään tuttuja. Missä hän oli
heidät nähnyt? Sitten selitti Tarkkanen:

"Tohtori Oljemark aikoo ostaa huvilapalstan, tai on kaupat jo melkein
tehnyt, ja meidän olisi se mitattava ja kartoitettava, yleensä
suoritettava kaikki se vähäpätöinen, mitä ammattiimme kuuluu. Rouvat
tässä puhuvat huvilapiirustuksista, joita neiti arkkitehti ryhtyy
laatimaan — ensi kevääksihän se oli?"

"Ensi kevääksi", vahvisti tohtori. "Sen täytyy joutua siihen kuin otan
lomani. Kesäkuun viidenneksitoista; silloin muutamme heti sinne. Jos nyt
lasketaan perustukset ja keväällä rakennetaan, niin valmistuuhan se."

"Oh, Severi on aina niin tarkka ajoista!" huudahti tohtorinna. Tohtori
vilkaisi rouvaansa ja heilautti päätänsä.

"No, meistä ei viivytystä", myhäili insinööri Tarkkanen. "Tämä
Tistelberg... tämä meidän Isidor on näppärä mies. Pikku homma. Mutta
jos tosiaan haluatte, että minä, — tai me molemmat, Tistelberg ja minä,
ja kaipa vaimonikin, lähtisimme valitsemaan sieltä sopivinta kohtaa
rakennukselle, katselemaan, mihin ilmansuuntiin kukin kolkka käännetään,
niin..."

"Kyllä, kyllä me tahtoisimme!" huudahteli tohtorin rouva. "Minä niin
mielelläni olisin teidän kanssanne, insinööri Tarkkanen, ja tekisin
kävelymatkan... Mutta Hildurille minä olen jo sanonut, että minä
haluaisin omaan puoleeni rakennusta siniset laudoitukset nurkkiin ja
ikkunoihin... Ja ikkunoihin kukkia... ja... ja..."

"Kukkasetko sinusta on arkkitehdin tehtävä?" huomautti hänelle tohtori
hieman pisteliäästi.

"Ei, ei, mutta...", alkoi hänen rouvansa.

"Mutta sen sijaan", jatkoi tohtori vaimoaan kuuntelematta, "on tärkeää,
että seinät tulevat oikeihin ilmansuuntiin: että aurinko pääsee
tasaisesti kaikkiin huoneisiin paitsi ei keittiöön ja minun
työkamariini. Minä työskentelen kesälläkin. Jos me siis saamme
insinööriä, tai insinöörejä, vaivata, niin..."

"Vaiva on vähäinen!" vastasi Onni Tarkkanen auliisti. "Ja samalla saamme
omankin hyötymme: teemme pyykityksen ja kartan, joita pyydätte."

Nyt puhuivat naiset, — tohtorinna, insinöörskä ja arkkitehti, jota
tohtorinna oli nimittänyt Hilduriksi, suurempaa hälinää pitäen kuin
miehet. Etenkin tohtorinna; hän koetteli selitellä, usein sekautuvin
sanoin, arkkitehdille, minkälaiseksi hän toivoi omaa puoltaan huvilasta,
— jos mies antaisi rakentaa hänelle tosiaan oikein oman puolen. Yksi
suuri huone se olisi, tai kaksi pientä huonetta, joista toinen aivan
pieni, hyvin vaatimaton; hänen huoneissaan pitäisi olla maalaamattomat
hirsiseinät, eikä makuukamarissa juuri muuta kuin leposija.
Arkkitehtineiti naurahteli kirkkaasti rouvan sanoille, ikäänkuin
jollekin hassutukselle. Ja rouva Tarkkanen selitteli käytännöllisesti,
mitä kaikkia muita rakennuksia ja laitoksia kuin päärakennus huvilassa
täytyisi olla: kellareita, liitereitä, vihannesmaita, jopa
niittypalstakin, joka elättäisi pari lehmää.

"Nassunkin voisi pitää kesällä", sanoi hän. "Ainakin me, vähävaraiset,
jos huvilan hankimme, aiomme sillä tavalla säästää."

"Nassun niin, nassun!" huudahti tohtorin rouva. "Minä pidän nassuista ja
yleensä eläimistä. Nassut ovat niin älykkäitä, eivätkä ollenkaan niin
epäsiistejä kuin sanotaan..."

"No, sinä nyt: älykkäine porsainesi!" äännähti tohtori hänelle.

Onni Tarkkanenkin jutteli tohtorin tulevasta huvilasta,
laajakatseisesti: palstojen mahdollisesta hinnannoususta, hermojen
säästöstä, jonka saisi siellä kesänsä viettämällä, jonkin suopalstan
viljelyksestä ynnä muusta.

"Ei, viljelemään minä en ryhdy", sanoi tohtori. "Minulla on muuta työtä.
Mutta huvilan on joka suhteessa jouduttava ensi kesäkuun alussa niin
valmiiksi, ettei se minua häiritse. No niin, hyvä, te siis tulette.
Sovitaan sitten vasta päivästä. Mutta — mitähän tuo Rolf Idell tuolla
taas puhuu? Luuleeko hän ententen voittavan? Minusta hän vähän
liioittelee... Täytyy mennä kuulemaan: ehkä hän on saanut joitakin
tuoreita uutisia Helsingistä lehteään varten. Hyvästi, tai näkemiin."

Tohtori nousi paikaltaan ja poistui seurasta. Insinöörskä käski miestään
bufetiin maksamaan heidän, Tarkkasten teen, koska ei neitiä saatu tänne
soittamallakaan ja seuraava ohjelmanumero alkaisi aivan hetimmiten.
Insinööri Tarkkanen totteli neuvoa, tohtorinnan kursaillessa, että
kaikkien tee olisi ollut oikeastaan hänen miehensä maksettava, tokihan,
kun Severi oli kerran kutsunutkin herrasväki Tarkkasen puheilleen ja
pöytään. Insinööri Tarkkanen meni kuitenkin bufettiin suorittamaan oman
osuutensa, — vain omansa, valitettavasti, ettei jouduttaisi
kaksinkertaisesti maksamaan: kenties tohtorikin etsisi tarjoilijattaren
käsiinsä. Tistelberg jäi rouvien ja arkkitehtineidin pariin.

Arkkitehti vain muhoili itsekseen, eikä puhunut mitään. Rouva
Tarkkanenkin oli vaiti, hiukan jäykkänä ja ylpeän näköisenä. Tohtorinna
kääntyi Tistelbergin puoleen, nojaten ohimonsa käteensä ja katsoen
häneen tarkkaavasti, kauan, omituisesti, niin että Tistelberg tuli
hieman levottomaksi. Jotakin puheenaihetta, kohteliaisuuksia, olisi
hänen nyt pitänyt keksiä. Rouva katseli häneen yhä, hiljaa, pelkästään
häneen päin kääntyneenä. — Tuopa merkillinen, ajatteli Tistelberg.
Tuollainen, mikä lienee... Silmien alla ryppyjäkin. Miksi hänen otsansa
on niin rasittunut?

Kukaan ei virkkanut tuokioon mitään, Tohtorinna alkoi puhua:

"Kuulkaas, insinööri, sanokaa nyt jotakin!"

— Mitä, sanokaa? — Tistelberg kummasteli.

Ääni oli pyytävä, Tistelbergistä melkein vastenmielisen raukea. Ja se
jatkoi, välittämättä ollenkaan noista kahdesta muusta naisesta, jotka
istuivat siinä lähellä:

"Minä olen — intresseerattu teistä, herra insinööri. Minä olen
intresseerattu... kaikesta... sellaisesta. Te olette ollut merillä,
käynyt Espanjassa ja Marokossakin! Minkälaista siellä oli? Ah, sanokaa,
kertokaa nyt... vähän!"

Kehotus tuli kuin mikä rukous. Tohtorinnan kädetkin ojentuivat pöydän
ylitse, kun hän jatkoi:

"Olen kuullut teistä insinööri Tarkkaselta, tuosta seikkailustanne...
siellä Algierissa... vai missä se oli? Minä tahtoisin niin tietää
kaikesta... semmoisesta: kauniista, merkillisestä. Siellä mahtoi olla
ihanaa?"

Tistelberg vastasi lyhyesti:

"Seikkailustako? Jopa kannatti Onnin siitä mainita! Eihän se ollut...
kerrassaan mitään."

"Niin, niin mutta", sopersi tohtorinna. "Insinööri Tarkkanen ei
jutellutkaan siitä mitään perusteellisemmin, sanoi vain, että teillä oli
ollut seikkailu, harvinainen. Mikä se oli? Miksi te lähditte merille?"

Tistelberg tuli noloksi. Miksi tuo tuossa — tungettelee? Mutta samassa
hänen mielessään heräsivät vanhat, jo puolikuolleet muistot tuolta hänen
lyhyeltä merimiesajaltaan. Kirkastui ajatuksissa sekin seikkailu, jota
rouva kai tarkoitti. Ne menneet asiat palasivat hetkeksi elävinä,
sykähdyttäen, aurinkoisina ja suloisina. Kuitenkin hän vastasi,
luulotellen kysyjää tungettelevaksi ja äitelän hempeileväksi:

"Kaunista...? Kyllähän! Mutta mitäpä siitä... samanlaisiahan ne ovat
ihmiset... siellä kuin muuallakin..."

"Ihmiset? Niin... mutta kaikki muu siellä?" huudahti tohtorinna. Hän
jatkoi huokaisten, hitaasti, raskaasti: "Niin, ihmiset? Ja eivätkö ne
saisi olla samanlaisia?" Ääni soi Tistelbergin mielestä aivan toisin
kuin taannoin: se kuului pehmeältä, valittavalta, ja helähti samalla
Tistelbergistä kummallisen kirkkaalta.

Tistelberg katseli tohtorinnaa; hänellä ei ollut mitään vastaamista.
Rouva Tarkkanen liikahteli levottomasti. Tohtorinnakin katseli
Tistelbergiin toisista välittämättä, niin että Tistelberg loi nolona
silmänsä eteensä pöytään. Äskeinen ääni, hiljaisena ja pehmeänä soiva,
kajahti sitten yhtäkkiä iloisena, ikäänkuin houkuttelevana:

"Kun tulette meille silloin kun lähdemme kaikki katsomaan tuota mieheni
huvilapalstaa, — toivon, että insinöörskä nyt alkaa käydä meillä: olisi
hauska tulla läheisiksi tuttaviksi, — niin, jos tulette meille ja
siellä matka aletaan, niin kerrottehan sitten, herra Tistelberg,
käveltäessä, minulle jotakin sieltä etelästä, ihmeellisestä, kauniista,
eikö niin? Sillä minullakin on jotakin teille kerrottavaa! Minunkin
suvussani on ollut seikkailuverta. On ollut. Kuulkaas: isäni kävi
aikoinaan nuorena Balkanilla ja Egyptissä asti, ja kohtasi siellä
Becker-Bein! Tiedättekö, kuka hän oli? Ah, ettekö tiedä? No tehän olette
tietämätön. Mikäkö oli Becker-Bei? Hän oli, hän oli... mutta nyt en
ehdi hänestä kertoa, se on pitkä juttu. Saatte sen kuulla... sitten!"

Insinööri Tarkkanen palasi pöydän luokse. Hänen puolisonsa nousi
paikaltaan, samoin arkkitehti, hitaasti ja laiskasti. Rouva ja herra
Tarkkanen hyvästelivät tohtorinnaa ja arkkitehtiä. Tohtorinna istahti
pöydän ääreen vielä takaisin ja sanoi:

"Kuinka ihmeellistä on maailmassa — sittenkin joskus. Sellainen kuin
tuo Becker-Bei, isäni tuttava ja ystävä. Tahdotteko kuulla isästäni ja
hänestä?"

Hän katsoi Tistelbergiin kysyvästi, hymyillen. Oli kohottanut kätensä
ylös, niin että sormenpäät olivat vastatusten. Tistelberg huomasi hänen
kätensä ja hätkähti. Ne kädet olivat kauniit, hyvin valkeat.
Tistelbergistä tuntui tuskalliselta, jossakin syvällä hänessä ikäänkuin
riipaisi. Hän tuijotti tohtorinnan käsiin. Ja säpsähdys jatkui hänessä
yhtäkkiä jonkinlaisena kauhuna... nuo kädet olivat kuin mikäkin —
aave. Niiden valkeasta väristäkö se johtui? Se valkeus oli kalmamaista,
— mutta kuitenkin lämmintä, sykähtelevää. Sormet hennot, mutta
tarmokkaat, pehmeät, mutta keskenään kujeillen leikittelevät. Kynnet
sopusuhtaiset, sirot, punertavat. Kyynärvarret, jotka näkyivät väljistä,
mustista hihoista, olivat pyöreät ja pehmeät, Tistelberg ahmi
ajatuksillaan niiden arkojen, pulppuilevien suonten viivoja.

Rouva hymyili ja leikitteli käsillään. Hänen silmissään oli jotakin
kimmeltelevää.

Kello soi juhlasalissa. Yleisö lähti kolistellen ja humisten saliin.

"No, näkemiin sitten", sanoi rouvan ääni. "Minä tulen heti, Severi."
Tistelbergistä se ääni kuulosti tavattoman alakuloiselta. Se oli
—niinkuin mitä...? Kuin metsäkyyhkysen yksinäistä valittelua. "Uskon
että tarinani, vaikka lyhyt, tulee teitä miellyttämään."

Tohtori seisoi vaimonsa vieressä ja kehotti häntä kiiruhtamaan saliin,
sillä nyt alkoi neiti Suomelan tilapäisnäytelmä, — valot salissa
sammutettaisiin heti.




10


Pimeässä näyttämö hohti, ja sen hohteessa kiiluivat sadepisarat salin
ikkunoissa. Siellä ulkona tyhjät kadut tihkusateessa, hiljainen,
ikäänkuin autio kaupunki merenlahtensa rannalla, kuin lätäkön partaalla,
ja toisella puolella suuret, reunattomat metsät syksyn tuulessa
kohisten.

Isidor Tistelbergin sielu oli levoton; jotakin kummallista hänen
sydämessään salaa sykähteli, vavahteli ja eli. Tuo elämä oli kuin tuhkan
alle kätkeytynyt hiili, kuin multasorassa piilevä kytö: kaikki hänestä
tuntui tyyneltä, yksitoikkoiselta, tavalliselta, mutta samalla hän tunsi
taikka aavisti, että jotakin syvällä värähteli, kidutti. Mitä se oli, ei
hän tietänyt, mutta rauhattomaksi hän tuli.

Hän katseli neiti Suomelan kyhäelmää, pelkästä jonkinlaisen uutuuden
halusta ja himosta; mutta hän ei nauttinut edes omasta katselustaan,
saati sitten tuosta katseltavasta. Hän aprikoi omia asioitaan, tai omaa
suhtautumistaan ympäristöön, masentuen ja epäuskoisena ja epätietoisena
kaikesta, mitä elämäksi sanotaan, ja itsestään kaikkein pahimmin.

Tämä neiti Suomelan kyhäily? Jokaisenhan meillä Suomessa piti kirjoittaa
jotakin, kertomuksia, näytelmiä, runoja, — jokaisen opettajattaren,
apteekkioppilaan, perheenäidin; miltei jokaisen, voi sanoa. Ne olivat
tavallisia näytelmiä, runoja, novelleja, romaaneja, enimmäkseen
kasvattavia, kauniita, jaloja. Hyvä, että ihmisillä ikävissään oli edes
se ajanviete, — ajanhukka.

Ajanvietekö? Ehkä he tahtoivat sitä tehdä, muiden kiireittensäkin
uhalla, halusta tehdä jotakin isänmaan hyväksi? Tosiaan pieni kansamme
tarvitsi paljon lisää sivistyksen voimaa pystyäkseen vastustamaan
vihollistaan, joka sitä oli satakin kertaa väkevämpi, uhaten sitä jo
massansakin painolla. Jokaisen meillä oli koetettava antaa kansalleen
noita sivistyksen aseita. Hyvä niinkin, kauniita tekoja!

Mutta ne vähäiset elämän kukat, mitkä karussa luonnossamme olisivat
olleet mahdolliset, ellei ulkonainen vihollinen olisi aina väijynyt
ovella, jäivät täten huomaamatta, hankkimatta, nauttimatta. Kaikki voima
kului opetukseen, kasvatukseen, itsevarjeluun, ikäänkuin luisiin tai
puiseviin piikkeihin, joita kaktus kehittää erämaan hiekassa peläten
raavaiden ahnaita kitoja. Hyvä niinkin. Mutta sääli kaktusta! Hän muisti
lukeneensa, mistä lienee lukenut, että kaktus saattoi olla jopa ihanaa
virvoitusjuomaa kehittävä kasvi, jos sitä hoidetaan sille vaarattomassa
lavassa eivätkä eläimet pääse sitä ahdistamaan; silloin se hylkää
vähitellen piikkinsäkin ja muuttaa ne suloiseksi mehuksi, juovuttavaksi,
makeaksi nesteeksi.

Mutta onko tuollaisia kasveja — tuollaisia sieluja — toisissakin
maissa muualla kuin botanistien ansareissa? Kaikki kansathan nykyään
käyvät sotaa toisiaan vastaan, eivät iloitse omasta kukinnastaan, vaan
kehittävät piikkejään.

Niin, joitakuita niitä lienee muualla. Meillä lieneekö yhtään.

Mutta eivätkö sellaiset sielut olisi mahdollisia meilläkin, elleivät
muuten, niin täälläkin ansareissa: lämpöisessä kamarissa, suljettujen
seinien sisällä? Kummallisena, väkivaltaisena poikkeuksena vain!

Vaatimaton, opettava näytelmä esitti kahta nuorta miestä ja yhtä tyttöä.
Kaikki kolme maalaisia. Pojista oli toinen talollisen poika, toinen
torpparin. Talollisen poika siinä juopotteli, kerskui, oli laiska ja
petollinen, — ennenkaikkea juopotteli. Torpparin poika oli köyhä, mutta
uuttera, sivistystä ja kirjoja rakastava, ja ennenkaikkea sivistystä
rakastava. Molemmat pojat kosivat pikkutalollisen tyttöä, joka ensin
piti rikkaasta talollisen pojasta. Avioliittoa ei heidän välillään
kuitenkaan syntynyt, joskin kihlaus, sillä sulho teki kaikenmoisia
kolttosia, hakkaili ohella muitakin naisia, — ja joi. Kihlaus
purkautui; tyttö huomasi ahkeran ja viattoman torpanpojan avut, ja meni
yhtäkkiä ja ainaiseksi kihloihin hänen kanssaan. Se oli ensimmäinen
näytös, eikä näytelmässä ollutkaan enempää kuin kaksi. Toisessa
esiteltiin tulevaisuuden kuvia: talollisen poika itsensä ja talonsa
rappiolle juoneena, talon metsä myytynä, vaimo ja lapset —sillä hulttio
oli sittenkin mennyt naimisiin — puutteessa; kun taas torppa miltei
talona, kaikki järkevässä kunnossa, virittäen pienen ylistyslaulun
hoidetuille pelloille, siistille karjalle, monille koulua käyville
lapsille, vanhuuden omantunnonrauhalle. Hyvä niinkin; hyviä
varjelusokaita!

Mutta Birger Bengelsson oli naamioinut torpanpojan mustaksi roistoksi,
kun taas kelvottoman talokkaan vaaleaksi ja merkillisen kauniiksi. Se
oli sen Birgerin koiruutta, jota kukaan ei kai huomannut. Ja mitäpä
siitä: pientä olikin koiruus!

Tistelberg ei katsellut järkeen neuvovaa kyhäystä; näyttämön
valonhohdetta hän katseli. Hän ajatteli muuta... Kun hän joskus kuuli
vuorosanoja, vaikuttivat ne häneen tuskastuttavasti, ärsyttäenkin.
Ajatteli itsekseen:

— Mitä opetuksia, viisaita neuvoja. Kylläpä ovat kaipuut suuret: luisia
varjelusokaita!

Joskus oli kuiva kaktus, köyhä elämä, hänelle kukkinut, niinkuin se
huonolle hoitajalle saattaa kukkia. Huonolle hoitajalle! Kyllä,
huonolle. Viimeksi tuon lesken kanssa. Sellaisen kanssa, vain sellaisen!

Tässäkin salissa olivat he yhdessä istuneet. Oli taas jotakin
näyttämöllä esitetty. Mutta esityksen aikana oli hän pistänyt kätensä
lesken vyötäiselle tai hänen kaulaansa: se oli sentään kukkivampaa kuin
jokin näytelmä, ja mitäpä tuollaisesta tavallisesta leskestä!

Kaupungilla oli kai alettu asiasta hiukan "juoruta", kuten sitä kutsuvat
muka tärkeällä nimellä. Hänelle ne juorut olivat olleet juuri yhtä
merkitseviä kuin tyhjä ilma. Tistelberg ei ottanut niille edes toista
korvaansa kallistaakseen, sen verran hän mielestään osasi järjestää
vaatimatonta elämäänsä kukoistamaan, tehdä sitä sisällöltään
rikkaammaksi. Köyhä kukka oikeaksi kaktukseksi! Ja kuitenkin oli
Tistelberg hänelle kiitollinen: kukka kuin kukka, — köyhälle. Sitä
ennen oli Tistelberg kylläkin noukkinut eräitä, merillä ollessaan,
satamissa ja kaduilla. Uhkeilta ja tuoksuvilta ne näyttivät, ja olivat
tietysti sitä kuin Tistelbergin olisi pitänyt arvata niiden olevan:
tyhjiä, — kuin tyhjiin imettyjä, myrkyllisen ilkeitä, eivätkä
myrkyssään edes huumaavan tuoksuisia. Olisihan se pitänyt arvata. Mutta
kukka kuin kukka; parempi jotakin kuin ei mitään. Ns. synninteitänsä ei
hän yhtään katunut. Etsi vain parempaa, unohti tavatut. Sitten joku
porvaristyttö polyteknikon ajoilta; hän oli paria moista suudellut,
halaillut — viattomasti; kauniit, epäitsekkäät arvelut häntä
pidättivät: ei ollut tohtinut, hennonut taittaa kukkaa, oli pelännyt
itselleen pahoja seurauksia ja säälinyt toista, kun ei tietysti jaksanut
niin kehittymätöntä rakastaa. Sellaista se oli ollut, köyhää, melkein
hävettävän köyhää. Eikö hän osannut anastaa elämältä mitään rikkaampaa,
hiukankin uskalletumpaa?

Köyhää, joutavaa, haltioihinsa ja hurmioon syttymätöntä koko miehinen
ikä. Ainoaa totista tulta oli sittenkin ennen tätä ollut vain jokin
koulupoikarakkaus, johonkin vieraaseen naiseen, erääseen täysikäiseen
kohdistunut, mikä ja kuka hän nyt olikaan. Millaista perusteetonta ja
lapsellista! Mutta tulta se oli ollut. Haaveita kirjan ääressä,
kirjeitä, joita ei uskallettu lähettää, epätoivoista tuskaa
tiedottomassa, hätääntyneessä sydämessä, kyyneleitä, joita voi sanoa
palaviksi tai verisiksi. Ja sitten? Tulipa nopea unohdus, jota hän oli
surrut synnillisenä, niin nopea se hänestä oli ollut. Sitten — ei
mitään! Ei oikeaa tulta enää!

Onko aina suloista, helppoa unohtaa? Viimeinen leikki tuon lesken
kanssa, jolle hän oli kiitollinen siitä, että oli suorastaan opetettu
taittamaan kukkia ja heittämään ne pois, todisti kylläkin alakuloisesti
sitä: Tistelberg oli nyt jo hänet miltei unohtanut, eikä siitä vielä ole
aikaa puolta vuotta.

Sellaista lienee köyhän kukkien kohtalo, noiden vain tavallisten,
köyhälle miehelle sopivien. Hän oli jo tässä iässä, eikä ollut saanut
osalleen sellaista, joka tuoksullaan päihdyttää, sellaista, jota ei voi
olla raastamatta itselleen. Mitä sen piti olla? Hieno- ja
väkevätuoksuista, myrkyllistäkin, mutta sillä tavoin, ettei myrkyn väri
näy jo terälehdillä. Kaktuksen kukka, sellaisistahan ihmeitä kerrotaan!

Kerrotaan! Lieneekö niitä missään?

Tänään oli hän alkanut halveksia, väheksyä Kerettiä, mutta nyt hänen
täytyi myöntää kadehtivansa häntä.

Mikä onni, moisella miehellä! Kuului olevan, tai olleen, tavaton naisten
suosikki; hm, sen menestyksen huomasi jo ulkonäöstäkin, niin
itsetietoinen, rasvaisen kiiltävä oli hänen naamansa. Ja saattoi silti
ymmärtää syyn hänen menestykseensä. Keretti kuului olleen aikoinaan
sangen kaunis: notkea ja solakka, kasvot kuin enkelin, barokkienkelin,
sellaisen kuin nähdään joissakin vanhoissa saarnastuoleissa maalla.
Niistähän ne naiset pitivät, komeista kasvoista, samoin kuin miehetkin.
Eikö Tistelberg itse kiintynyt aina ensiksi komeihin kasvoihin? Ja monet
muut — iäksi. Ihmeellistä ja järjetöntä: rakastaa olentoa, joka on
tyhmä, pöyhkeä, hölmö ja hävytön, kuin tämäkin sankari, tämä Helsingin
pommitusta paennut, mutta naamaltaan korea. Uhrata hänelle tavaransa,
sielunsa, ruumiinsa, — niin, ruumiinsa, naiselle kai merkitsevin
omaisuus: siitähän riippui naisen kohtalo maailmassa. Vai olisiko
naisille sielu tärkeämpi? Sielu — mikä?

Niin oli Keretti-pojalle uhrattu. Hän oli nainut Helsingissä
konttorineidin, jolla oli sievoinen sukuomaisuus ja vähän säästettyjä
varoja, erottanut hänet tuolla naimakaupalla pois toimestaan; ja sitten
he olivat eläneet yhdessä, itseään vihittämättä, jota seikkaa Tistelberg
ei tosin pitänyt tarpeellisena. Niin, eläneet ensin naisen varat syöden,
ja sitten elää retostelleet; ja vieläkin jalo herra makaa, hautoo
runojaan, pöyhkeilee naisonnellaan, — eihän tämä vaimo ole hänen
ensimmäinen naisensa, — istuu ravintoloissa, jättäen rouvansa, muuten
varsin sievän, yksinään kotiin, ja uikuttelee leipähuolten vaivoja. No,
nyt ei näy enää voivan ravintoloissa istua, sankari on jo naisen rahat
hävittänyt. Kylläpä kannatti naisen kaunis uhri. Uhri, tai ahnaus.

Hullua elämää, tuon Keretin. Epäkristillisyyttäkin se oli muka, mutta
millaista! Ei ylevyyttä, voimaa. Tistelbergillehän oli epäkristillisyys
jotakin aivan muuta kuin nainen. Tämän pohjalta penkoutui kuitenkin
esille sellaista kuin toisen ansiolla, elämällä eläminen: vaimon ja
naisen ansiolla, sama laskelma kuin kristillisissäkin avioissa! Maksoipa
tosiaan vaivan!

Mutta lienevätkö monet muutkaan avioliitot tässä kaupungissa sen
parempia kuin Keretin, jolle eukko ei nyt enää annakaan rahojaan,
varmaan kovin vähentyneitä? Sitä ei Tistelberg oikein tietänyt, ei ollut
tullut niitä asioita täällä katselleeksi; mutta kerrottiin, että se tai
se porvari rökitti kovasti puolisoaan, ruumiillisestikin, tai joku
toinen pyrki toistenkin puolisoja kaappailemaan: huonolle pohjalle
perustettuja liittoja, huonoa järkeä ja sydäntä. Ja samanlaista oli hän
kyllä toisissakin kaupungeissa huomannut, ja maallakin, missä oli
enimmin oleskellut; ja maalaisnaisetkin — joita Tistelberg ei muuten
ollut koskaan voinut sietää enempää kuin viattomaan kaulailuun asti,
niin olivat ne hänestä tökeröitä ja hengettömiä ja ainakin tuoksahtivat
maatiaiselta — maalaisnaisetkin osasivat miehiä petkuttaa, ja miehet
taasen vaimojaan.

Huonoja esimerkkejä kyllä löytyi kaikkialta. Ja Tistelberg sai itselleen
niistä jonkinlaista vapautunutta iloa.

Mutta hän tunsi, että oli kai hyviäkin esimerkkejä. Mitä oli hänellä
sellaista kuin pastori Myötyrin elämää vastaan, vaikka vaimo olikin
vanha ja näivettynyt, kasaan lakastunut kasvi kukkean ja nuoren miehensä
rinnalla? Uskollinen oli mies, kunniallinen. Mutta tuo lakastumisen
yhdistäminen nuoreen oli äitelä näky.

Oli muitakin kunniallisia tässä kaupungissa, oli varmaan: uskollista,
kevytmieliset oikkunsa hillitsevää väkeä. Mutta se ei ollut runollista,
se oli yhtä ja samaa aina! Ei suloista tulta, joka ei koskaan sammu.

Pastori Eljas Myötyri ja hänen vaimonsa? Eikö liene siinäkin jokin koira
haudattuna? Ainakin uskoisi sitä pastorin luonteesta päättäen. Eljas
Myötyri: hengeltään veltto, ylimalkainen, kaikkeen helposti sopeutuva,
mukavuuden vuoksi. Sitä hänen äskeinen puheensakin oivallisesti todisti:
parempaa moittijaa ei tarvita, ei ilkeämpää syyttäjää. Puheessa ei ollut
yhtään valituksen, suuttumuksen sanaa esimerkiksi nykyisestä
maailmansodasta, puhua olisi turhaa, epämukavaa. Sulkeudu itseesi, pidä
itsestäsi ja omistasi huolta: siinä ohje. Nämäkin juhlat ovat
järjestetyt sen vuoksi, että Suomen kansaa uhkaa kuolema,
venäläistyttäminen. Mutta siihen ei Myötyri vihjannut!

Eräitä toisia kai huoli isänmaasta ja ihmisyydestä painaa pahemmin,
luultavasti semmoisia kuin lehtori Korpelaista, tai tämän näytelmän
kyhääjää ja muita hänen kaltaisiansa. He puuhailevat kansan sivistyksen
ja vaurastumisen hyväksi, jopa muutamat harvat uskaltavat niistä
asioista olla optimistisiakin, kuten esimerkiksi tämä aatteen mies, Rolf
Idell, joka puhuu aina, rohkeasti, tekee työtä lehdessä yöt ja päivät,
kirjoittelee ilolla, riemulla uskoistaan. Mutta mitä hän uskoo? Mihin
luottaa? Mistä toivoo Suomelle pelastusta? Uskoo ympärysvaltain
voittoon, varmasti. Mutta mistä hän sen niin varmasti tietää? Vain uskoa
se on. Ja sen uskon nojalla hän vakuuttaa, että Suomen on autettava
Venäjää, niin Venäjän liittolaiset sitten palkitsevat Suomea, auttamalla
sitä.

Mutta mistä Idell niin varmasti historian kohtalot tietää? Sanoo
tavanneensa Helsingissä, puolueensa piireissä, eräitä suuria ulkomaisia
diplomaatteja. Mutta tietävätkö suurimmatkaan valtiomiehet aina, miten
historia kääntyy! Tuskin he sen tietäen tohtisivat koettaa itse luoda
historiaa.

Kuinka käy historiamme? Hyvähän on noiden Korpelaisten, neiti Suomelain
ja touhuilevien Idellien työ. Mutta kuitenkin, okaita se on vain,
puisevia itsevarjeluskeinoja; ei sitä kukkaa, jota Tistelberg himoitsi.

Pitäisikö uhrautua, kasvattaa elämänsä isänmaan varjelusokaiksi, kuten
Idell yritti? Tai ainakin tyytyä kitumaan tälleen vain, ajan
ahdistavassa ilmassa, odottaen niitä tuhon pilviä, jotka ikäänkuin
loivat yhä synkempiä varjoja: venäläisten puolelta tulevaa uhkaa ja
maailmansodan ukkospilveä, sodan, joka ei loppunut, vaan kiihtyi ja
raaistui yhäti ja johon sekautumisesta meilläkin näkyi oireita, jyrkkiä
asettumisia puolelle ja toiselle.

Mitä olivat Suomen entisetkään ponnistelut ja aseettomat taistelut
auttaneet? Tuokioksi vain hengähdystä: taas ahdistaja lähestyy, sortaa
ja käyttää lahjuksia vuorotellen, turmelee, saastuttaa. Mitä oli
ennenkään ollut lopullista apua sellaisten kuin Korpelaisten, Suomelain
ja Idellien kauniista vaivoista.

Elää hetkensä, siepata köyhän elämän kukat ennenkuin myrsky ne kaataisi,
nuo ukkosilman paahteessa omituisen ärsyttävät, ikäänkuin tuoksuja
väkisin sisäänsä kahlitsevat kukat.

Ei purkaudu sade, ei selvene ja raikastu ilma niin että ne tuoksut
puhkeaisivat luonnollisesti ja vapaasti.




11


Pastori Myötyrin rouva oli esittänyt pianonsoittoa, maamme
voimakkaimpien sävelmestarien tuotteita niin pehmeästi ja hellävaroen,
että Tistelbergiä, joka kylläkin myönsi, ettei hän säveltaiteesta mitään
ymmärtänyt, jollakin tavoin tuskastutti. Oli vielä kuvaelmakin, neiti
Suomelan järjestämä: jonkinlainen haltia, hartioillaan suomalainen
tuohikontti kukkurallaan paketteja, joiden kupeessa näkyi sellaisia
kirjoituksia kuin: valistus, varallisuus, äly, onni jne. Ja sitten alkoi
tanssi.

Tanssiin Isidor Tistelberg yhtyi kuin vimmalla ja uhmalla; mitä hän
uhmasi, ei hän tietänyt. Äskeistäkö näytelmää, jota hän kutsui
torpparinlasten näytelmäksi, ja tätä kuvaelmaa? Vai juhlan
toimihenkilöitäkö, jotka hänen mielestään olivat velvollisuuteensa
sidottuja ja siis toimivat hänestä jollakin tavoin väkinäisesti? Oli kai
heillä iloakin asiastaan, — velvollisuuden ohella, joka hänestä aina
oli pettävä työn pohjaksi: hänestä piti kaiken työn, aherruksen lähteä
ilosta, omasta halusta. Tietysti heissä oli iloa, sen hän myönsi, ja
samoin lopulta, että hänessä itsessään ei ollut iloa.

Nyt hän tanssi. Sodan ja tuhon aikoina sanotaan tanssittavan enimmin.
Mutta kauan ei se häntä huvittanut. Toinen naisista — ensimmäinen oli
ollut nuorehko kahvilanomistajatar, aistillinen, mutta arka muodoista,
eikä ollut lihavuutensakaan vuoksi oikein jaksanut — oli
sairaanhoitajatar kaupungin sairaalasta: huonohipiäinen,
haaleasilmäinen, kiihkeä kylläkin, suorastaan raivoisa; mutta hänen
pukunsa löyhkäsi sairaalan lääkkeille, ja kolmannella kierroksella hän
alkoi puristaa Tistelbergin kättä niin kovasti, luoden häneen rukoilevia
ja tuskastuneita katseita, kuin hukkuva, häikäilemättä, sillä tavoin
suoraan silmiin, että Tistelberg kylmeni. Häntä alkoi kauhistaa. Hän
pelkäsi — kuin jotakin ruttoa — tuota onnetonta, sillä onnettomana hän
neitoa piti: sairaitten joukkoon se oli suljettu, kaikenlaisia
inhottaviakin tauteja potevien pariin, ikäänkuin olisi elävä ihminen
pantu ruumiiden sekaan. Ja Tistelberg inhosi tauteja samoin kuin
hautausmaita, joskaan ei niitä pelännyt. Muuta hän pelkäsi, tunsi
sairaanhoitajattaren tahtovan siihen, mikä on monille muillekin naisille
vaikeassa asemassa ainoa pelastus: naimisiin, millä hinnalla hyvänsä,
kenen kanssa tahansa! Jotakin vapautta, paitsi leipää, jotakin omaakin
elämää voi siten saada, ja saada lapsia, kun luonto on luonut naisen
lapsia luomaan. Nyt puristi neito Tistelbergin kättä, kiristi sitä,
alkoi valittaakin, että hän tulee sairaalassa hulluksi, jos hänen täytyy
yhä uraansa jatkaa, ilmaisi melkein olevansa valmis vaikkapa
hullutuksiin, saadakseen jotakin elämää. Mutta neidon poskipäät
olivat koholla, nenä leveä ja pysty — Tistelbergin mielestä liian
kotoiset, suomalaiset kasvot. Tistelberg oli lähestynyt tätä
tullakseen esitellyksi hänen ystävättärelleen, eräälle toiselle
sairaanhoitajattarelle, joka oli punakka, tummapäinen, veikeä ja
viehkeä. Mutta eräs herrasmies kaappasi hänet melkein Tistelbergin nenän
edestä. Nyt keltaihoinen tanssitettava painautui Tistelbergiin kiinni ja
huohotti. Tistelbergin teki mieli ilkkua, samalla kun hän naisraukkaa
sääli.

— Ehei, ajatteli hän. — Ansaan en mene. Vai naimisiin! Vai ikäänkuin
sattumalta, tai sattuman pakosta. Ei pakosta mitään, vaan ajatellen.
Eikä siis ajatellenkaan! Luonnon jalomielistä tarkoitusperää. Ehei,
tästä sormet irti.

Tistelberg vei muutaman kierroksen jälkeen tytön takaisin istumaan,
ruokasalin ovenpieleen. Hänen sydäntään tympäisi äskeinen kohtaus
tanssissa, sitä äitelöi ja tuskastutti niin syvästi, ettei hänellä ollut
enää halua tanssittaa sitä toistakaan sairaanhoitajatarta, joka kyllä jo
istui paikallaan, keimaillen veikeästi Tistelbergille kuten kaikille
muillekin herroille, ammattisiskonsa luodessa ystävättäreensä surullisen
haikeita silmäyksiä. Ei, vaikkapa pöhöttyneen Kyösti Keretin seura nyt
oli Tistelbergistä parempaa. Mutta ehkäpä postimestarikin, hiljainen ja
sopuisa mies, istui vielä siellä pukuhuoneessa! Sinne Tistelberg jo
aikoikin lähteä, vilkaisten vielä ympäri salia, ja huokaisten. Ja hänen
mieleensä juolahti, että hän siinä ajatuksettomasti huokaistessaan oli
tähystellyt tohtorin rouvaa, aikomuksetta ja tahtomattaan. Mikä tuon
tohtorin nimi olikaan? Hän ei sitä muistanut.

Tistelberg lähti menemään juhlasalin perälle; silloin avattiin
bufettihuoneen ovea, joka oli sillä hetkellä ollut kiinni, ja neiti
Suomela tuli ja tiedusteli, missä toimittaja Idell olisi: toimittajalle
olisi näet tärkeää asiaa, kovin tärkeää. Tistelberg viittasi neidille
salin keskelle päin. Idell tanssitti siellä paraikaa ehkä rouvaansa,
ehkä jotakuta muuta: rouva oli kyllä jossakin Tistelbergille esitelty,
kaunis, mutta tavallisen näköinen nainen, ja hän oli huono muistamaan
tavallisia kasvoja, elleivät ne olleet hänestä aivan erikoisen rumia,
siis tavallaan epätavallisia. Rolf Idell tanssi iloisin ilmein,
harppailevin askelin. Odotettiin, kunnes hän joutui ruokasalin oven
kohdalle. Neiti Suomela nykäisi häntä itse käsivarresta. Idell pysähtyi
ja jätti kohteliaasti parinsa, joka luultavasti ei ollut hänen rouvansa,
eikä ollutkaan, sillä neidiksi Idell häntä mainitsi. Sitten puhui pieni
opettajatar Suomela hänelle asiansa:

"Tulkaa tuonne bufettiin. Siellä on jo toisia huomattavia herroja.
Teidän täytyy ottaa osaa väittelyyn, selvittää asiaa meille. Maisteri
Klingstedt on siellä."

"Maisteri Klingstedt?" huudahti Rolf Idell ällistyneenä ja epäilevällä
äänellä. "Mitä hän täällä, maisteri Klingstedt. Niin, olen unohtanut
onnitella näytelmänne johdosta..."

"Vähät meidän pikku näytelmistämme maailman tapahtumien rinnalla!"
vastasi neiti Suomela. "Hänellä on todellakin tärkeää asiaa,
—päivänpolttavaa. Kenties koko maalle ratkaisevaa!"

"Ohoh, vai koko maalle ratkaisevaa, Klingstedtillä!" ivaili Rolf Idell.
"No, mennään nyt sitten."

"Hän tahtoo pitää jonkinlaisen esitelmän, selostaa valtiollisia
asioita", jatkoi neiti Suomela. "Herrat sulkivat ovet toistaiseksi,
mielestäni joutavaa arkuutta. Ja pääsihän yleisöä kumminkin sisään;
tulkaa vain tekin, insinööri."

Neiti Suomela työnsi toimittaja Idelliä ruokasaliin ja viittasi
Tistelbergiä menemään sisälle. Siellä oli vastassa lehtori Korpelainen,
joka painoi Idellin ja hänen seuralaistensa tultua oven kiinni ja
asettui sitten selkä ovea vasten, ikäänkuin sitä pönkittämään. Väkeä
seisoskeli jo ruokasalissa melkoisesti, mainitsemattakaan juhlien
johtohenkilöitä. Oli lapsiakin. Mutta tilanomistaja Akseli Jorvas istui
jälleen perheineen suuren pöydän ääressä jonkun pönäkän maalaisen
seurassa, nyt aterialla; rouva jakeli höyryävää liharuokaa valtavalta
vadilta lapsilleen. Nyt pujahti toisesta ovesta sisään koulupoikia ja
tanssista punottavia konttoristeja. Vanhoja herroja seisoi seinämillä,
jännittynein tai vakavasti ajattelevin katsein. Toimittaja Idellin tulo
näytti heitä vilkastuttavan, tai joitakuita pelästyttävänkin.

Bufetin tiskin päässä, vapaalla paikalla, jota oli siihen runsaasti
jäänyt tai jätetty, seisoi maisteri Klingstedt, kauppaneuvoksen ja
sahanomistajan poika, tumma, hiukan kumaraselkäinen, raihnaisen näköinen
mies, pää kuitenkin itsetietoisesti pystyssä ja katsellen varsinkin
Idelliin melkein julkeasti mustasankaisten rilliensä läpi. Julkeasti, ja
hymyillen tuskin tuntuvasti, ivallisesti. Rolf Idell tuli lähemmäksi
tiskiä. Hänkin katseli nyt tuokion maisteri Klingstedtiä. Maisteri
kohotti päätänsä yhä pystympään. Ruokasalissa oli hiljaista,
tarjoilijattaretkin seisoivat tiskin takana paikallaan, käsi laseissa ja
vadeissa. Sitten sanoi maisteri Klingstedt, joka puhui suomea hieman
vaivalloisesti ja murtaen:

"No niin, tahtoisin nyt tietää, mitä arvoisat herrat tästä tärkeästä
asiasta päättävät; mitä mieltä he ovat. Tahtoisin tietää, mille puolelle
he asettuvat."

"Mikä... mikä... asia!" alkoi Rolf Idell hätiköiden. "Minä... minä en
ole selvillä... Ehkäpä arvoisa maisteri suvaitsee..."

Vanhoillissuomalaisen lehden toimitussihteeri, joka istui omassa
seurassaan, muiden herrojen siellä täällä jäykkinä seisoskellessa, huusi
kalpeana:

"Tahtoo meitä kapinaan Venäjää vastaan... keisariamme, jolle olemme
vannoneet uskollisuuden valan ja jolle meidän on se asetustemme mukaan
vannottava!"

"Se on paha syytös!" huudahti tähän opettajatar Suomela. "Olemmehan
sittenkin kaikki... suomalaisia... eikä tällainen arvostelu..."

"Mutta tapaus onkin ennen kuulumaton!" jatkoi toimitussihteeri. "Ennen
kuulumaton, julkeudessaan anteeksiantamaton."

"No, no", alkoi pastori Myötyri eteisen oven luota. "Minun käsittääkseni
ei herra Klingstedt sitä tarkoita, — mitäs joutavia... minusta on
aiheetonta kiihtyä. Hän tarkoittaa jotakin muuta, kuvaannollista, niin
sanoaksemme." Naurahtaen hän jatkoi: "Mutta —tokkohan pakina
tällaisista asioista kuvaannollisessakaan muodossa on oikein paikallaan
täällä? Eiköhän kunkin aika olisi — niin, eiköhän jokaisen aika olisi
paremminkin mennä maata..." pastori nauroi ivallisesti ja haukotteli.
"Tällaisista pienistä, itsessään tosin sangen viattomista
nachspieleistä..."

"Nachspielistä?" toisti maisteri Klingstedt kankeasti suomea ääntäen ja
katsoi pastoriin. Hän terästi sanojaan: "Niinkö te luulette, —tai
tahdotte asian ottaa? Tämä ei ole mikään nachspiel! Tuota sanaa, — joka
muuten, kuten herrat tietävät, on saksalainen, — ei sen kotimaassa
voida käyttää näin vakavissa asioissa, hetkillä, jotka ratkaisevat
kansamme, koko Suomen kansan kohtalon."

"Ukko kultani, Eljas, mennään me pois", sanoi rouva Myötyri hiljaa
miehelleen. Herrat yleensä olivat vaiti, nostelivat kulmiaan,
hymyilivät. Maisteri Klingstedt jatkoi ponnella:

"Niin, aikomukseni ei ole mitään sellaista viatonta kuin pastori luulee.
Päinvastoin, se on juuri sitä miksi tuo toinen herra täällä sitä kutsuu:
se on kapinaa. Kapinaan yllyttämistä Venäjää ja Venäjän keisaria
vastaan."

Kaikki äimistyivät niin etteivät tuokioon osanneet puhuakaan; vain
kummastunut ja pelokas huudahtelun humina kävi huoneessa, humina, johon
sekoittui naurahduksia ja josta erottui joku selvä sana: "Hullu."

Rolf Idell tahtoi selityksiä maisteri Klingstedtin tarkoituksista.
Silloin aloitti Klingstedt toisten nurinasta ja paheksumisesta
välittämättä puheensa, esitelmänsä tai selostuksensa.

Hän oli tullut tänne suomalaisten juhlijain joukkoon, vaikka olikin
ruotsalainen. Mutta koko isänmaan yhteisissä asioissa tunsi hän itsensä
suomalaiseksi. Täällä tiesi hän tapaavansa koolla ainakin kahden
suomenkielisen puolueen huomattavimmat henkilöt; parempi olisi, jos
kolmaskin suomalainen puolue olisi täällä edustettuna, mutta surkeaa
kyllä ja häpeällistä: meillä on puolueiden niin vaikea yhtyä edes
isänmaan etsikkohetkillä, vaikea samankielisten porvarispuolueidenkaan,
saati sitten porvarien ja sosialistien keskenään. Porvaritkin meillä —
me itse, tässäkin, — aina kiistelemme toistemme kanssa, ja lyömme sillä
tavalla laimin isänmaan suuret asiat, päästäen verivihollisen, ryssän,
tekemään tuhoa kokonaisuudelle, vahingoittamaan lopulta meitä jokaista
suosimalla eräitä meistä. Niillä suosituilla ei maisteri Klingstedt
suinkaan nyt tarkoittanut loukata vanhoillissuomalaisen toimittajan
puolueen jäseniä: kaikkien oli tällä hetkellä unohdettava menneet,
annettava mahdolliset entiset erehdykset anteeksi. Niin, hän olisi
toivonut, että sosialistitkin olisivat olleet läsnä tässä suomalaisten
juhlassa, silloin olisi hän voinut heillekin puhua. Sillä isänmaalle
kohtalokas hetki vaati kaikkien puolueiden, jokaisen yksilömme
liittymistä saman lipun alle, Suomen leijonalipun, jota ryssät ovat
herjanneet ja herjaavat yhä, raastaneet ja raastavat sitä alas
tangoista, — mutta eivät kauan: Suomen jääkärit iskevät herjaajan
kynnet siitä lipusta miekalla irti!

"Ryssät, — mitä hän puhuu...! Mitä tohtii!" suhahti salissa. Yksistään
venäläisten nimittäminen ryssiksi, näin julkisessa tilaisuudessa, ja
tavallaan juhlallisessa puheessa, oli kuulijoille ällistyksen ja pelon
syy.

Pastori Myötyri naurahteli ja haukotteli, ja lähti tosiaan pois, kuten
hänen vaimonsa oli kehottanut. Ovelta hän ylimielisesti naurahdellen
vilkutti vielä pehmeää kättänsä eräille ystävilleen ja tutuille, etenkin
lehtori Korpelaiselle ja toimittaja Idellille, ja katosi sitten.
Eteisessä sanoi hän uteliaille, jotka olivat tulleet sinne oven taakse
kuuntelemaan maisteri Klingstedtin kovaäänistä puhetta, että iltamat
järjestäneellä seuralla oli siellä tilapäinen johtokunnan kokous.

Maisteri Klingstedt virkkoi, kun näki pastorin notkeasti peräytyvän:

"Herrat ja naiset voivat huoletta jäädä, enkähän tietysti epäilekään,
että te pelkäisitte. Pian tulee aika, jolloin kenelläkään Suomen
kansalaisella ei ole aihetta pelätä mitään sortoa. Ja nyt meillä ei ole
oikeutta pelätä!"

Nyt esitti hän muutamilla lyhyillä, mutta itsevarmoilla piirteillä
asemaa Euroopan ja maailman valtiollisella näyttämöllä ja monivuotisilla
taistelukentillä. Hän esitti numeroita ja kuvasi ennen kaikkea Saksan
armeijan aseiden riemukulkua. Hän sanoi, että Suomenkin kansan täytyy
seurata maailmantapahtumia, kuten hän tiesi sen jännityksellä
tekevänkin, ja totesi ilokseen jokaisen suomalaisen toivovan Saksan
voittoa — luonnollisesti: jokainen Saksan voitto taistelukentillä
lähensi näet hetkeä, jolloin meidän piti olla valmiit käyttämään
tilaisuutta hyväksemme. Se tilaisuus lähenikin nyt huimaavaa vauhtia, se
saattoi tulla koska tahansa: kuukauden kuluttua, viikon päästä,
huomenna! Saksan voitot Venäjän rintamalla toivat mukanaan Venäjällä
vallankumouksen — Venäjällä, ryssien mädässä maassa. Silloin eroavat
suomalaiset ryssistä, saksalaisten avulla. Me eroamme, siitä oli
maisteri Klingstedt varma.

Kalpea toimitussihteeri vihelsi. Rolf Idell oli niin sekaantunut
kummastuneesta närkästyksestä, että meni aikaa, ennenkuin hän sai
sanaakaan suustaan, ja silloinkin hän soperteli, sammalteli. Suuttunut
hän oli; sydämessä kiehui kiihko ryhtyä vastaväitteisiin, mutta maisteri
Klingstedt jatkoi järkkymättä, häikäilemättä. Naiset huudahtelivat
uteliaisuudesta, moni Klingstedtiä ihaillen; heidän äänissään oli
Tistelberg kuulevinaan tohtorinrouvankin äänen, eikä hän pitänyt sen
levottomasta, kiihtyneestä innostuksesta. Insinööri Tarkkanen katseli
Klingstedtiin valppaana, joka sanan huomaavana, ja vastaussanoja pohtien
veteli leukapartaansa. Neiti Suomela miltei hypähteli jalalta toiselle,
ja huusi maisteri Klingstedtille jo kerran puolittain:

"Hyvä. Niin puhuu mies! Sellaisia pitäisi sankarien sanain olla!"

Mutta se huudahdus häipyi puheensorinaan, salista räikkyvään
torvimusiikkiin ja tanssin jyskeeseen.

Viimein alkoi Rolf Idell puhua jotakin, kuivasti, ryiskellen. Mitä hän
sanoi, ei kuulunut. Mutta maisteri Klingstedt selitti nyt, millä
perusteilla hän oletti, uskoi, tiesi Venäjällä pian tulevan
vallankumouksen: luetteli joistakin varmoista, hyvin asiantuntevista
lähteistä saamiaan tietoja, joissa yleisön korvaan kajahti sellainenkin
jo sille osittain tuttu nimi kuin Rasputin. Jos yleisö sallisi, tahtoi
maisteri Klingstedt esittää kaikki saamansa tiedot, mutta lähteiden
nimeä mainitsematta: sitä hän ei saanut tehdä, mutta kunniasanalla hän
vakuutti, ettei hän mitään puhunut omasta päästään. Oli jo vihdoinkin
aika, ettei suomalaisilta mitään saisi salata; kaikkien oli
valmistuttava isänmaan etsikkohetkeen. Vallankumous Venäjällä tulisi
pian, ehkä hirvein myrsky, mikä koskaan on mitään kansakuntaa kohdannut,
slaavilaisen kansanluonteen ja kehnon slaavilaisen sielunlaadun ja vielä
surkeamman älyn mukainen.

"Venäjä on heikko, sanomattoman heikko valtakunta", huomautti maisteri
Klingstedt ohimennen, hiljaisesti ja hymyillen, ja sille huomautukselle
nyt naurettiin säälivästi. Se oli jo tavaton väite.

"Niin, heikko ja pieni valtio, jos verrataan Venäjän ja meidän voimiamme
keskenään", uhmasi Klingstedt. "Me saatamme olla suuri ja vahva kansa,
— ja me olemme! Mutta juuri se on jokaisen ymmärrettävä, että Suomi on
pian suuri, muutoin se ei tule suureksi."

Yleisö nauroi.

"Minä puhun vakavasti, korkeista siveellisistä asioista", sanoi maisteri
Klingstedt. "Pyydän, että jätätte suoraan sanoen lapselliset naurut!"
Jokaisen oli nyt uhrauduttava, jos uhri isänmaan puolesta on edes uhri;
jokaisen oli täytettävä mitä kansakunnan kunnia käski meitä tekemään.
Toiset kyllä, ehkä useammat kuin luullaankaan, ja ainakin ydinjoukko,
olivat jo valmistetut, tiesivät velvollisuutensa. Ja Klingstedt puhui
Suomen jääkäreistä, kapinallisista kunnon nuorukaisista, jotka
palvelivat Saksan armeijan riveissä, taistelivat Saksan ja Venäjän
välisellä rintamalla verivihollistamme vastaan, heistä puhuessaan
käyttäen jälleen tuon joukon kunniakasta nimitystä, jota ei siihen
aikaan yleensä tunnettu. Niitä nuorukaisia kutsuttiin meillä vielä
milloin miksikin; venäläisten santarmien ja suomalaisten salapoliisien
ja esivallan pelosta puhuttiin heistä kuiskaamalla, sanottiin:

"Se pataljoona." Tai: "Ne suomalaiset." Taikka ainoastaan: "Ne —siellä
Saksassa."

Jännityksessä ja hurmaukseen syttyen kuuntelivat enimmät nyt maisteri
Klingstedtin kertomuksia urotöistä, joita suomalaiset poikamme olivat
tehneet saksalaisten aseveljiensä rinnalla, saksalaisten ystäviensä
opettamina, kasvattamina. Kuuntelivat heidän kärsimyksistään, säälien,
kaivaten jotenkin heitä auttaa; heidän sitkeydestään, ylpein mielin
heidän oppivaisuudestaan, ja nauttien suopeasti, milloin maisteri
mehevöitti kuvaustaan kertoen esimerkkejä humoristisesta
hidasälyisyydestä, mutta rehellisestä suomalaisesta mielestä. Luetteli
kiitoksen ja kunnian lauseita, joita he olivat saaneet opettajiltaan ja
päälliköiltään, jopa itseltään keisari Wilhelmiltä, aikamme
Napoleonilta: jos kukaan tässä sodassa edusti Napoleonin
majesteettisuutta, niin Wilhelm II. Ja samoin kuin Napoleonilla aikanaan
oli hänelläkin nerokas kenraalipiirinsä, Hindenburg ensimmäisenä, ja
sitten melkein kokonainen loputon sarja loistavia saksalaisia
sotilasneroja, joiden useimpien nimet olivat suomalaisille tutut ja
Suomessa ihaillut. Heidän taitoaan ja Saksan kansan rautaista, tyyntä
sitkeyttä ei koko maailma jaksaisi vastustaa! Koko maailman kävisi
huonosti, Saksa sen voittaisi, ja Saksan liittolaiset pelastuisivat
kunnialla tästä kansojen taistelusta. Saksan liittolaiset, siinäpä sana.
Siihen Klingstedt juuri pyrki. Suomen oli oltava yksi niistä, — ja se
oli: sen takaisivat jo ne kaksikymmentä tuhatta suomalaista, jotka
vuodattivat vertansa saksalaisten rintamalla, Suomen puolesta.

Rolf Idell keikahteli paikallaan, pyyhki otsaansa, kohotteli päätänsä,
tahtoi puhua. Maisteri Klingstedt jatkoi.

Suomen jääkärit nousisivat maihin Suomessa, heti kun Venäjän
vallankumous puhkeaa. Saksalaisten apujoukkojen tukemina ja saksalaisten
hyvin varustamina he vapauttaisivat Suomen. Ryssäthän ovat pelkureita,
huonoja sotilaita, huomautti Klingstedt ohimennen, hymyillen: "Eikös ole
suomalainen sananlasku, sanokaapas te suomenmieliset, että kolmetoista
ryssää menee tusinaan?" No niin, Suomen vapautus suoritettaisiin
varmasti. Mutta se saattaisi kestää ehkä vuosia ja tuottaa maalle turhia
kärsimyksiä, ellemme kaikin olisi valmiit auttamaan itsenäisen Suomen
nuorta armeijaa. Heikko ja hajanainenkin vihollinen voi ennättää tehdä
paljon tuhoa maalle, ellei myöskin rintaman takana sitä isketä.
Armeijaamme on niin sanoaksemme lisättävä. Suomessa on perustettava
vapaaehtoisia kaarteja kaikkialla, innostettava kaikki kansanluokat
niihin yhtymään; on pidettävä aseharjoituksia, ja alettava pitää niitä
julkisesti, sillä Venäjän vallankumous tulee heti!

Kimeä naurunpurskahdus, Rolf Idellin, keskeytti Klingstedtin esitelmän.
Klingstedt ei ollut tahtonutkaan sanoa paljon muuta: etupäässä vain
kehottaa kansalaisia olemaan varuillaan, perustamaan isänmaallisia
kaarteja. Nyt ei hän olisi voinut yleisön naurulta saada ääntänsä
kuuluville. Naurettuaan kauan Rolf Idell huokasi syvästi, kuin jostakin
surullisen mielettömästä ilosta selviten, muuttui vakavaksi ja sanoi
kuivasti, kaikkien kuullen:

"Voi miesraukkaa!"

Sitten oli hän tuokion vaiti, alkoi lopulta väitellä, innostuneen
tapansa mukaan. Pitkästi hän esitti ajatuksiaan, perusteli niitä. Aina
loogillisen jäsentelyn vaativiin lausepausseihin tullessaan napautti hän
sormellaan tai nyrkillään tiskiin, jonka luona hän seisoi Klingstedtin
lähellä, katsoi ympärilleen ja kysyi:

"Oliko selvä? No hyvä; jatketaanpas sitten."

Sormi kohosi tiskistä, tai tuo nyrkki hajautui sormiksi, joista kaksi
nousi hakkaamaan tahtia maisteri Klingstedtin tai jonkun toisen herran
nenän edessä, hakkasi aikansa, pykälä pykälältä, historian esimerkkejä
ja lakeja luetellen, filosofisten päätelmien perustuksiin vedoten, ja
kaikki sormet kasautuivat jälleen todistelmajakson päättyessä nyrkiksi
ja nasahtivat pöytään kuin huutokauppavasara. Toimittaja Idellin
vastaväitteet tuntuivatkin nyt monista varsin uskottavilta. Niiden
pääsisältö, nyt kuten aina, oli se, että Saksa ei voittaisi. Siitä oli
hän varma, sen hän perusteli, tiesi luotettavista lähteistä,
ulkomaalaisilta, joilta eräät hänen puolueensa huomattavat henkilöt
Helsingissä olivat ne saaneet kuulla. Näitä henkilöitä ei hänellä,
jokainenhan sen ymmärtää, ollut lupa mainita.

"Mainitkaa vain, herra toimittaja", sanoi maisteri Klingstedt suoraan.
"Ei heitä kohtaa lopulta muu kosto kuin nauru ja surkuttelu."

Rolf Idell vastasi kiihtyen ja sättienkin: eihän maisterikaan ollut
maininnut henkilöitä, jotka olivat narranneet hänelle tietonsa, nuo
tiedot, joita sopisi kutsua rihkamanimellä: Made in Germany,
—saksalaista humbugia, propagandaa, kenties saksalaisten spionienkin
tuotetta! Niin juuri! Sitten todisteli Rolf Idell edelleen: kun Saksa
joutuu tappiolle, ja Venäjäkin hyvin mahdollisesti sodassa voittaa,
Venäjän liittolaiset voittavat, ja ainakin säilyttävät Venäjän
entisellään, niin pitäisikö meidän hullutella, hukata kaikki? Sillä
vaikkapa Venäjä joutuisikin vallankumouksen sekasortoon, josta seikasta
ei ole mitään varmuutta, niin eivät sen liittolaiset antaisi meille
anteeksi, että olisimme rahdullakaan lisänneet tuota Venäjän sekasortoa
ja heidän ystävänsä heikontamista. Rolf Idell oli isänmaallinen mies,
yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa, yhtä hyvin kuin joku maisteri
Klingstedt; mutta sellaisten fantastien tuumia kuin jonkun epämääräisen
maisterin, jolla oli kamarissaan tosin vanhoja tussareita,
tserkessiläisiä tikareita, miekkoja kolmikymmenvuotisen sodan ajoilta ja
kiinalainen mestauskirves, — sellaisia koulupoikafilosofeja hänen
täytyi katkerasti paheksua, niin lapsellisia kuin he olivatkin; paheksua
kuin jotakin ymmärtämätöntä lasta, joka on ruvennut vaalimaan
vihannesmaata ja kitkee siitä pois juuri hyödylliset taimet. Ei,
Idellillä oli parempi keino isänmaan oikeuksien säilyttämiseksi, ehkä
Suomen vapauttamiseksikin. Se keino oli olla mieliksi ententelle,
ympärysvalloille. Siellä oli ennenkin jaloimmin ja innokkaimmin ajettu
pikku kansojen vapautumisen asiaa, Englannissa ja Ranskassa, noiden
mahtien sisäisenkin, todella sisäisen, henkisen vapauden mukaan. Ja
ajettu varsinkin järkevässä, älykkäässä Englannissa. Niin, se keino oli,
kun nyt Venäjä uhkasi viedä Suomenkin nuorukaiset rintamiinsa ja
sotanäyttämölle, — uhka ja aikomus, johon muuten nuo jääkärinulikat
olivat suuresti syypäitä, kun olivat Venäjää ärsytelleet, se keino oli
koota Suomesta vapaaehtoisjoukko Venäjän armeijaan! Aivan niin: Venäjän
armeijaan! Juuri niin: saksalaisia piikkipäitä vastaan! Siten
lauhdutettaisiin venäläisten mieltä ja hävitettäisiin heidän
epäluuloaan, jonka jääkäriliike oli synnyttänyt; he jättäisivät kenties
aikeensa murskata meidät, ikäänkuin vastalahjaksi meille. Ja ehkäpä
saisivat poikamme palvella vaikkapa Englannin väessä? Kun heidän oli
mahdoton marssia venäläisten rinnalla, mikä on ymmärrettävää. Ja
ympärysvallat takaisivat lopullisen voiton saatuaan sitten meille
ainakin entisen autonomiamme; sellaista sopisi varsinkin ylevästä
Englannista uskoa.

"Buurien mestaajasta! Irlannin teurastajasta!" nauroi nyt maisteri
Klingstedt.

"Puolalaisten kansalaistensa piiskuriko meidät sitten haluaisi todella
vapauttaa, — Saksako?" vastasi Rolf Idell.

"Puolalaiset ovat slaaveja, eivät kelpaa yhteiskunnassa mihinkään!"
halveksi maisteri Klingstedt.

"Mutta Slesvig-Holsteinin tanskalaiset, joiden kirkoissa pakotetaan
saarnaamaan saksan kielellä, eivät ole slaaveja, ja kelpaavat kaatumaan
Venäjän rintamalla Saksan puolesta viimeiseen mieheen, kun heidät
pannaan eturiviin ja tahdotaan kaikki surmata, kuten kai pian nuo
suomalaisetkin siellä, onnettomat!" vastasi Idell jälleen.

Sitten alkoi sanasota. Siinä ei ollut paljon suunvuoroa muilla kuin
noilla kahdella päähenkilöllä. Insinööri Tarkkanen koetti välistä
jotakin lausua, säälitellen ja kummastellen sellaista katsantokantaa
kuin jääkäriliikkeen johtajilla ja hullauttamilla oli: me, pieni ja
maailman viimeisessä perukassa ikäänkuin loisina elävä kansa, tosin
kyllä suuresti omien rotuheikkouksiensa vuoksi köyhinä loisina elävä, me
saisimme olla tyytyväisiä, jos jaksaisimme taistella menestyksellisesti
pelkän autonomiamme puolesta, enempää tavoitella oli turha toivo; joka
kuuseen kurottaa, se katajaan kapsahtaa. Insinöörin ja jonkun toisen
syrjäisen sanoja eivät Idell ja Klingstedt kauan kuunnelleet. Maisteri
Klingstedt tuli yhä pateettisemmaksi, ja toimittaja tulistui sitä mukaa,
ärtyi poikamaisen pisteliääksi: hän sinkautteli lopulta loukkaavia
sanoja Klingstedtistä, tuosta isänsä, kauppaneuvoksen, varoilla
mukavasti elelevästä, jonka maisterinarvokin taisi olla saksalaista
tekoa; huhuttiinhan, että Klingstedt olisi suorittanut kandidaattinsa
Saksassa, siis tuon arvonsa jollakin tavoin ostamalla. Tämän letkauksen
saatuaan Klingstedt oli tuokioisen vaiti. Voitonriemuinen toimittaja
teki Klingstedtistä vieläkin halvempia salaviittauksia, hänen
nuoruudestaan, joka oli ollut elosteleva, siihen määrin, että hänen
järkensäkin näytti saaneen pienen vian, ne tuhraukset menevät vähitellen
aivoihin.

Kaupungin juorut kertoivat, että maisteri Klingstedtillä olisi ollut
tuhoisa tauti, nuoruuden syntien tulos.

Eikä maisteri itse nyt pyrkinyt kumoamaankaan tuota asiaa, johon
toimittaja halpamaisesti kiihkoutuen viittasi. Klingstedt tuli vain
punaiseksi, huokasi, oli pitkän hetken sanattomana, ja sitten hän lausui
Rolf Idellille, kohottaen päätänsä ja arvokkaasti, ikäänkuin kokeneen
tavalla:

"Niin, niin, — älkää heittäkö ensimmäistä kiveä. Maailmassa on paljon
seikkoja, joita filosofit eivät voi aavistaa, tai kuinka Shakespeare
sanonee. Mutta hairahtunut ihminen, ja juuri hairahtunut, saattaa kyetä
vahvimmin korjaamaan seikkoja, joita on rikkonut. Ellei voi itseään
auttaa, auttaa hän muita, tahtoo jalostaa koko kansaa, tehdä sen
terveeksi, normaaliksi kuin vapaat kansat ovat..."

Klingstedt sanoi tosiaan päättäneensä kerrankin uhrata jotakin kaikkien
hyväksi, yhteiseksi hyväksi, isänmaan puolesta. Hänen sanansa olivat
kuin kärsivä, katuva tunnustus; niissä oli jaloutta.

"Mutta tietysti eivät sellaiset raukat kuin herra Idell ymmärrä mitään
muuta kuin diplomaattista järkeilyä; käydä käsiksi itse surkeutemme
juureen, orjuuteemme, orjanmieleemme, josta moni pahamme johtuu, se on
heistä pientä ja vähäistä", jatkoi Klingstedt. "Mutta kaivella esille
toisen erehdyksiä..."

Tohtori Oljemark sanoi puolisolleen hermostuneesti:

"Keskustelu käy kovin persoonalliseksi ja koskee sairaalaan kuuluvia
asioita. Väkeäkin tulee tänne kaikenlaista. Ei, parasta on meidänkin nyt
lähteä."

Lehtori Korpelainen ei jaksanut enää vartioida kahta ovea. Neiti Suomela
oli niin innostunut, että heitti eteisen puolen, josta oli ensin pitänyt
huolta, oman onnensa nojaan; hän asettui yhä selvemmin kannattamaan
maisteri Klingstedtiä, heltyneenä varsinkin tämän rehellisistä oman
entisyytensä tunnustuksista. Juhlasalista ei kuulunut enää torvien
räikynää. Eteisen puolelta tunkeili tätä omituista johtokunnan kokousta
kuulemaan yhä lisää väkeä, nuoria poikia, tyttöjä, käsityöläisiä,
rouvia.

Tohtorinna olisi halunnut jäädä; hän puhui nopeasti ja valittavasti
miehelleen, että hänen oli niin sääli Oskar Klingstedtiä, ja samalla hän
ihaili toimittaja Idellin todistelua, jonka puhetaito oli suurempi kuin
hänen vastustajansa. Rouva näytti olevan kovin jännittynyt väittelystä
ja huolissaan isänmaan kohtalosta; ei olisi mitenkään poistunut täältä
kesken, mutta hänen miehensä vaatimus pakotti hänet:

"Ei, minulla ei ole pienintäkään halua joutua poliisimestari Leskisen
kanssa tekemisiin", sanoi tohtori, lausuen poliisimestarin nimen
halveksivasti ja kiihtymyksessään kuuluvasti.

Maisteri Klingstedt oli ollut tuokion vaiti, Idellin harppaillessa
edestakaisin. Klingstedt sattui kuulemaan tohtorin sanat ja virkkoi:

"Yleisö voi olla rauhallinen, poliisimestarista on pidetty huolta; hän
makaa pöhnässä kotonaan, suoraan sanoen. Ja santarmi on lahjottu:
slaavilaisten isänmaallisuutta! Vai onko joku nähnyt santarmia tai
poliisejakaan vestibyylissä?"

Joku vilkaisi eteiseen; totta puhui Klingstedt, joka jatkoi:

"Ja tarkoitukseni olikin, että tämä tilaisuus saisi joutua vaikkapa heti
santarmienkin tietoon, jos niin piti käydä. Totuuden asiassa ei ole
tinkimistä, kauan ei santarmivalta kuitenkaan rehentele!"

Tohtori poistui, vieden rouvansa mennessään; rouvan lähtö oli muuten
Tistelbergistä ikäänkuin jonkin katoamista, joka jätti hänen sisälleen
tyhjyyden tunteen. Tohtorin esimerkkiä noudatti insinööri Tarkkanenkin
rouvineen; tilaisuus oli heistä, paitsi lapsellinen, suorastaan
skandaali, myöskin vaarallinen. Johtohenkilöistä seisoivat ruokasalissa
nyt ainoastaan lehtori Korpelainen ja neiti Suomela, edellinen koettaen
puhua jotakin rohkeaa, ja puhuen, että kansa oli ensinnäkin kasvatettava
itsetietoiseksi, johon se saataisiin kyllä valistuksen ja
sielunterveytymisen avulla. Sen kasvattamisen ensimmäisenä ehtona oli
ruumiin terveys, ja tuon terveyden kaikkein tärkeimpänä ehtona jälleen
raittius. Siitä oli lähdettävä, uskonnolla, terveellä, elämää
tunnustavalla uskonnollisuudella sitäkin pyrkimystä tukien; sitten
tulisi aika muunkin kunnon, kun sielu oli ensin terve ja käsitys
valistunut ymmärtämään isänmaan asiaa... Mutta pitkälle ei Vihtori
Korpelaisenkaan vahva ja selvä puhe kantanut, vielä vähemmin innostuneen
ja hermostuneen neiti Suomelan sanat. Tämä koetti tuon tuostakin tehdä
pääväittelijöille, kumpaisellekin vuorotellen, tiukkoja kysymyksiä,
mistä he olivat tietonsa saaneet, ja vaati heiltä oikaisuja
loukkauksiin, joita he olivat toisistaan lausuneet; tahtoi väittelijöitä
sovintoon; jokin yhteinen kanta isänmaan asiassa oli hänen
mielestään pelottomasti otettava. Neiti Suomela ihaili Saksaa ja
jääkärinuorukaisiamme, ja sanoi olevansa puolestaan valmis vaikkapa
Pietarin valtiollisiin vankiloihin, jopa hirteen, jos velvollisuus
vaatisi. Rolf Idell ja Klingstedt eivät hänenkään innostustaan kuulleet.
Yhä pahemmin sätti toimittaja Idell:

"Vai niin, santarmi on siis lahjottu!" pilkkasi hän. "Varsin nerokasta
strategiaa. Onko sekin opittu Saksasta! Preussin pystyviiksisen
Wilhelmin ohjeitako? Sen tyhmän ja lerppahuulisen verikoiran!"

"Hän on keisari, vaiti!" huusi maisteri Klingstedt.

"Majesteettirikoksestako minua syytätte? Hyvä on, hyvä! Mutta mitäpä,
jos santarmi sittenkin käsittää asian toisin! Jos hän kuitenkin huomenna
tulee katselemaan teidän mukavan kabinettinne ruostuneita tussareita ja
kiinalaisia mestaussapeleita?" pisteli Rolf Idell.

"Tulkoonpas!" vastasi Klingstedt. "Koettakoonpas tulla!"

"Ja mitä teette, jos hän tulee? Tietysti panette ruutia Pappenheimiltä
perityn pistoolinne sankkiin?"

"Toisin sanoen: minä surmaan santarmin", sanoi Klingstedt synkästi.
"Älkää te surko minusta, — ja meistä!"

Pari nuorta poikaa huusi Klingstedtille juhlasalin ovelta eläköötä.

Toimittaja Idell katseli huutajiin ja alkoi jälleen epätoivoisesti
väitellä. Lehtori Korpelainen arveli, ettei tämä tilaisuus ollut
nuorisolle sopiva, noille pojille, jotka hän oli huomannut omiksi
oppilaikseen suomalaisen yhteiskoulun yläluokilta. Hän meni ja vaati
heitä lähtemään kotiin: oli jo myöhä aikuisillekin, luvattu tanssiaika
loppuisi aivan kohta. Nuorukaisista toinen naureskeli hänelle salaa,
toinen niskoittelevasti heitteli päätänsä, tumma ja pitkähiuksinen; he
eivät poistuneet. Toimittaja Idell ja maisteri Klingstedt soimasivat ja
sättivät toisiaan niin katkerasti, että lehtori Korpelainen poistui pian
itse, masentuneissa mietteissä. Samoin muu yleisö.

Miltei persoonalliseksi häpeäkseen näki maisteri Klingstedt viimein
huoneessa suomalaisista johtohenkilöistä ainoastaan neiti Suomelan, jota
hän tästä rohkeasta jäämisestä kyllä kunnioitti, mutta joka hänkin oli
nyt epätietoinen ja synkkämielisesti vaiti, ja joukon vähäpätöisempiä
ihmisiä, uteliaita, pahansuopia ja pelokkaita kasvoja. Ei minkäänmoista
oikeaa innostusta, vakaumusta, kenessäkään. Surkea aika, mädäntynyt
aika.

Ja päälle päätteeksi työntäytyi ruokasaliin, kun tanssi oli loppunut ja
yleisö virtasi pölyisestä juhlasalista eteiseen, mennäkseen väsyneinä
levolle, joukko joutavia juopuneita: runoilija Keretti, naureskeleva
Birger Bengelsson, kuhnusteleva postimestari, sekä yhtaikaa
oluttehtailija Blöcker tavallisella remuilumatkallaan: oli kai nyt
juhlan loputtua uskaltanut tänne vakinaiseen iltapaikkaansa tai
paremminkin yöpaikkaansa. Ja Blöcker toi mukanaan liudan nousukkaita, —
mikäpä muukaan olisi tuokin lihava, pystynenäinen ja paksu herra ollut:
gulassi. Akseli Jorvas täällä istui yhä perheineen, nauroi leveästi
väittelijöille, ja tervehti riemulla tuota gulassin näköistä.

Bengelssonia huvitti Klingstedtin ja Idellin väittely; hän tuli vuoroin
Tistelbergin ja vuoroin postimestarin luokse ja supatti näyttävänsä
heille:

"Nyt tuli hyvä, minä näytän, kuinka minä pian ärsytän heidät oikein
toistensa kimppuun."

Jonkinlaisena kuiskaajana Idellille toimien onnistuikin Bengelssonin
kiihottaa hänet suorastaan hurjaan pöyhkeyteen, itseylistelyyn ja
vastustajan sättimiseen.

Rolf Idell saarnasi nyt etupäässä juopuneelle kuulijakunnalle.
Klingstedt oli vaiti ja oli jo päättänyt poistua: ei lähtisi näistä
herroista hänen asialleen mitään; oli luotettava nuoriin, nousevaan
polveen.

"Minä paljastan juonenne, tusinamaisteri!" huusi Idell. "Sveesi te
olette, sittenkin, ja tahdotte Saksan tänne kukistamaan kansanvaltaisia
uudistuksia: niin säilyvät etuoikeutenne. Mutta Suomen kansa ei anna
narrata itseään. Hui, hai, meillä on sosialisteja; nekö lähtisivät
kannattamaan imperialistista Saksaa."

"Eivätkä talonpojat kannata ketään", hohotti Birger Bengelsson. "He
välittävät ainoastaan potaateistaan; kun ei heidän aittojaan uhata,
eivät he liikahda. He ovat idiootteja."

Klingstedt virkkoi vielä, ettei ollut kaukana sekään aika, jolloin
uhattaisiin paitsi talonpoikien aittoja heidän kalliimpaakin
omaisuuttaan: heidän poikiaan, joita vaadittaisiin ryssien mukaan
rintamille. Akseli Jorvas huudahti:

"Minulla ei ole niin isoja poikia. Ja talonpojat, idioottejako? Juuri
niin, sellaisia idiootteja, jotka ovat nyt pian miljonäärejä!"

Jorvas oli parhaillaan alkanut gulassin näköiselle kerskua, miten hän
oli päättänyt perustaa sahan, tulla miljonääriksi; aina ei tällaista
tilaisuutta ollut tarjolla. Sahan täytyi pian olla valmis, että
ehdittäisiin myymään kamalasti kallistuvaa puuta heti sodan loputtua.
Jorvaskin oli ryypännyt ja alkoi reuhastella. Hänen emäntänsä alkoi
vaatia häntä kotiin; lapsetkin jo haukottelivat ja kitisivät untaan,
mitkään herkut eivät niitä taltuttaneet. Ja Akseli antoikin tiukan
vaimonsa vaikuttaa itseensä; hän huusi autokuskilleen, joka jo ovella
kurkisteli, ja lähti leveän emäntänsä ja unisina hoippuvien lastensa
kanssa koko ilosta pois.

Tehtailija Blöcker ei kärsinyt politikoitsijoita, ei edes
Klingstedtiäkään, vaikka hän oli ruotsalaisia. Ja kun hän kuuli
puhuttavan santarmeista ja jostakin muusta vaarallisesta, niin hän aivan
vimmastui. Ruotsia puhuen komensi, rukoili, aneli noita kahta järjetöntä
pitämään suunsa kiinni, olemaan lörpöttelemättä; hän tahtoi nyt juoda,
ja hiiteen aatesankarit ja sosialistit ja anarkistit ja kaikki! Hän
karjui:

"Ulos, ulos! Missä on poliisi, santarmi? Minä vaadin... poliisi..."

Maisteri Klingstedt muisti, että tuo toinen toimittaja,
vanhoillissuomalaisen lehden, oli poistuessaan vilkaissut häneen
ilkeästi; sitä suomenmielistä oli täysi syy kavahtaa. Ehkäpä hän oli jo
paraikaa vaatimassa poliisimestaria tai santarmia sekaantumaan asiaan.
Rolf Idelliä ei toki sellaisesta tarvitsisi pelätä.

Maisteri Klingstedt poistui. Tänä yönä ei hän aikonut ollakaan kotona,
varmuuden vuoksi; hänellä oli omat suunnitelmansa.

Kun toimittaja Idell kääntyi Blöckeriä katsomasta, puhuakseen jälleen
Klingstedtille, näki hän ympärillään melkein pelkästään pöhnäisiä.
Birger Bengelsson houkutteli häntä jäämään viftille; mutta Rolf oli
melkein raittiusmies, — eikä rähjäisen tehtailija Blöckerin kanssa,
joka oli hänen pahin vihamiehensä, olisi nyt leikkimistä: Blöcker kuului
juovuksissa pieksävän toisia, ja Rolf oli heikko ja voimiltaan hento.
Rolf Idell lähti eteiseen. Siellä pieni opettajatar Suomela, joka otti
juuri nurkasta sateensuojaansa, tuskin suvaitsi Rolfia tervehtiä, —
sellaiseksi aktivistiksi oli hänkin tänä iltana muuttunut.




12


Patruuna Blöcker, ennen olut-, nykyään kaljatehtailija, oli
keskikokoinen, vanhahtava mies; hänen nenänsä oli punertava, sen
sanottiin muistuttavan porkkanaa, iho punainen ja vähän rokonarpinen.
Varsinkin juovuksissa oli hän ärtyisä, vastaanhangoitteleva ja
itsepäinen, ja karkaili mielellään nyrkkivoimalla toisten kimppuun
ennenkuin kukaan voi aavistaa.

Nyt on hän tilannut seurueelleen — noille parille herralle ja lisäksi
Birger Bengelssonille, postimestarille, Tistelbergille ja Keretille
—pilsneriä, vanhankansan kuosista pilsneriä, johon kätkeytyy alkoholia,
eikä mitään nykyaikaista vesiheraa: ystäviään varten Blöcker näet
valmistaa toki oikeaa olutta, sota-ajan kielloista huolimatta, ja
Seurahuoneella on sitä salaa saatavissa.

Istutaan kankean puhtaalla liinalla peitetyn pöydän ympärillä, kolean
näköisessä ruokasalissa, jonka seiniä koristavat siellä täällä peltiset,
saksalaiset vadit koreilla väreillä maalattuine romanttisine
lemmenkohtauksineen: munkkeja viinikellarissa, houkutellen luokseen
kestitsemiensä talonpoikien tyttäriä tai emäntiä, — pitsisillä kaula- ja
saapasröyhelöillä somistettuja sotureita, jotka keinuttelevat polvellaan
tyttöjä, sekä narri jalkapuussa, pikku tyttö hänelle lusikalla suuhun
jotakin herkkupalaa antamassa. Poristaan kaikenmoista, ruotsia melkein
koko ajan kaikki, vain muutama sana suomea, etenkin kirouksissa, sillä
patruunahan on ankara, itsepintainen sveesi, ruotsinmielinen kaikkein
vanhanaikaisinta ja paatuneinta lajia, ja hänen seurueensa jäsenet
käyttävät ruotsin kieltä mukavuussyistä ja keimaillakseen, muut paitsi
Bengelsson, jolla on tosiaan ruotsalainen koti, vaikka hän osaakin
suomea jotakuinkin; käyttävät sitä sikäli kuin kukin osaa. Yksi heistä
ei osaakaan, tuo gulassi; hän solkkaa ruotsia hirveästi. Bengelsson
suvaitsee puhua suomea, joskin hän ihailee ruotsalaista kansanluokkaa
jonakin suomalaista rotua hienompana; suomen kieltä hän puhuu ikäänkuin
sitä alentuvasti suojellen. Mölsä taasen, joka muuten on näin suuressa
seurassa varsin vaitelias, sopertelee mielellään jonkin sanan ruotsia;
niin on helpompaa, hän ei tahdo koskaan riitaa, ja hän on hiukan
ylpeäkin, kun hänen sukunsa on ollut edes sen verran ruotsalaistunut,
että on antanut nimelleen muodon Mölsé. Virallisesti ei hän olekaan
sukunsa nimeä suomalaistuttanut, osaksi hellästä rakkaudesta sukuunsa ja
vanhaan isäänsä, joka elää vielä siellä sisämaassa, supisuomalaisessa
kaupungissa, osaksi taas jonkinlaisesta ylpeydestä ja siitä syystä, että
kansan parissa on helpompi tulla toimeen ruotsalaisella nimellä: enemmän
ukot ja akat kunnioittavat. Mutta siitä on jo kauan, kun hän on kansan
parissa varsinaisesti liikkunut. Mitä taas tulee Kerettiin, joka on
vaipunut sellaiseen tilaan, ettei monta sanaa puhu, vain naurahtaa
tylsästi ja sitten jälleen nuokkuu ja torkkuu, hänen kotinsa on ollut
täysin ruotsalainen; sattumalta hän oli joutunut suomalaiseen kouluun.
Hän siis osaa ruotsia miltei yhtä hyvin kuin suomea, ja puhuu sitä
tarpeen tullen täysin luonnostaan. Ja lopuksi Tistelberg: hän on
kieliasialle ja kielikiistoille välinpitämätön, puhuisi mielellään mitä
kieltä hyvänsä, jos osaisi, venäjän kieli kuitenkin joskus poikkeuksena,
silloin, kun venäläiset taas ovat tehneet Suomelle jonkin ilkeän
kepposen. Hänen kotikielensä on ollut sekaisin suomea ja ruotsia,
viimeksimainittua kuitenkin tuskin kymmenesosa, ja sekin huonoa.

Patruuna Blöckerin toverit, lihavat ja pyöreät gulassit, juttelevat
innokkaasti ja riemulla kaupoistaan, säkeistä, joita venäläinen
sotilashallitus mielellään ostaa, tina-, lyijy- ja messinkiromusta,
josta samoin venäläisiltä saa hyvän hinnan, ruokatarpeista ja
väkijuomista, jotka ovat kilpaa nousseet arvossa; kaikkea he myyvät,
kaikkea keräävät ja komuavat, mitä laatua heistä kumpikin komunnee. Ja
ovat ylpeitä äsken saavutetusta varallisuudestaan. Birger Bengelsson
puhelee heidän kanssaan nopeasti, sielussaan heitä halveksien, hän, joka
on oikeaa, vanhaa kauppiassukua ja -rotua. Sitä keskustelua kestää
kauan. Mutta juopunut Blöcker — hän on vanhoillaan tullut yhä
heikommaksi kestämään, tuo miltei jo kehdossaan alkoholipullolla
imetetty, kuten sanotaan, sillä hänen isänsä oli ollut kaupungin
viinatehtailija — Blöcker alkaa jo itsekseen nurista, puhua toisille
sillä tavalla, ettei häntä kukaan ymmärrä, vääntää suutansa ja
laskettelee ilkeitä, typeriä letkauksia, mistä syystä, ota selvä; ja
räpyttää vihaisesti silmiään kellertävien kulmakarvojensa alta. Hänestä
ei yksikään pöytäseurassa välitä, hänelle vain huiskaistaan kädellä,
että pitäköön suunsa kiinni; mutta tiedetään kyllä vanhastaan, mitä
vielä on tuleva ja miten nämäkin kekkerit päättyvät. Kehutaan siis
edelleen säkkien korkeita hintoja. Miksi venäläiset niitä ostavat? —
"Tarvitsevat pattereihinsa, rintasuojuksiin", rientää Bengelsson
selittämään. Venäläiset kuuluvat aikovan rakentaa pattereitaan aivan
tämänkin kaupungin lähistölle, kun ensin muualla ennättävät, sillä
kaupunki on nivel siinä suunnattomassa linnoitusketjussa, joka on
suunniteltu Helsingin suojaksi, alkaen Hangosta ja ulottuen Kotkaan.
Mutta rotat olivat syöneet tuolta toiselta suomalaiselta, siltä, joka ei
osaa ruotsia kuin kamalasti rääkäten, tuhannen säkkiä, — jauhoisia
säkkejä. Gulassi kiroilee, ja seurue nauraa hänen kuvaukselleen, miten
rotat olivat repineet hänen rakkaat likaiset säkkinsä. Sitten puhutaan
viineistä: pienemmällä ja pyöreämmällä gulassilla on varastossa
seinällinen lattiasta kattoon asti, takakamarissaan: etummaisessa
hänellä on jonkinlainen asianajotoimisto, nurkkasihteerin konttori muka.
Mutta viineistä saa Birger Bengelsson aiheen selitellä ranskalaisia
viinejä, jotka hän tuntee kaikki, ja niiden hienouksia: onhan hän ollut
Pariisissa, kuten tiedetään, tehnyt uhkarohkean matkan sinne.

"Sinä valehtelet!" mörisee tehtailija Blöcker. "Olit siellä sodan
alkaessa, sitten sieltä tulit!"

"Pidä sinä suusi kiinni, Fritz", nauraa Bengelsson, "ole siivolla,
taikka..."

Jokainenhan tietää tai aavistaa, että Bengelsson valehtelee tuostakin
Pariisin-matkastaan. Mutta valehdelkoon: hauska kuulla. Bengelsson alkaa
nyt selitellä linnoitustiedettä ja strategiaa; vanhan kulttuurisuvun
jäsenenä sanoo hän nämä asiat tietysti hyvin tuntevansa, on niistä
lukenut. Mutta kun hän jotenkin johtuu kertomaan gulasseille Viaporin
syntyhistoriaa, huomaa Tistelberg hänen häikäilemättä laskettelevan
vallan kauhistavia vuosilukuvirheitä: sadan vuoden ero sinne tai tänne
ei hänelle paljon merkitse, — ja kuinkapa gulassit näitä asioita
tuntisivat? Keretti torkkuu, hyllähtelee sivulle ja toiselle istuallaan.

Mutta nyt on tullut patruuna Blöckerin aika. Hänen nurinansa on kasvanut
äänekkääksi, hän kohoilee ryntämyksilleen tuolillaan, vaatii
sananvuoroa: hänen vieraittensa velvollisuus on muka kunnioittaa häntä,
pitää hänelle seuraa.

"Sinä olet tyhmä, Birger", sanoo hän. "Olenko minä muka huonompi kuin
nuo — gulassit?"

Sitten puhuu Blöcker raivoisana, kuohuen, entisestä kultaisesta ajasta,
jolloin hän ja eräät muut kunnon veikot olivat isäntiä tässä
kaupungissa: hän, Piper ja Kniper, sekä vielä veljet Hallman ja Lindbom.
Bengelsson ei hänen mielestään näitä asioita tunne, Bengelsson on
nulikka. Siihen aikaan juotiin paljon, juotiin reilusti, se oli oikeaa
elämän ymmärtämistä; juotiin, eikä vain päivää kerrallaan vaan
viikoittain, ilman hetkenkään paussia, ja veli Lindbom joutui joskus
dilleen — pää meni sekaisin. Eikä ollut mitään hätää, ei aprikoimisia
ja aatteita: oluttehdas kävi ja menestyi, Piper oli pormestari, Kniper
pankinjohtaja — silloin paikkakunnan ainoan, ruotsalaisen pankin, —
Hallman gymnaasion rehtori, ja Lindbom oli tohtori: lääkäri, joka
leikkasi moukkia kuin poika, juovuksissakin ja jos muutama ämmä tai ukko
kuoli, kun sai rohtojen asemesta ketunmyrkkyä tai umpisuolen paikalle
sakset leikattuun ja kiinniommeltuun vatsaansa, niin olihan niitä
moukkia maailmassa, joutavia, niinkuin nytkin on. Mutta nykyistä aikaa
ei Blöcker kärsi: siinä tislataan ja taslataan moukkien kanssa, siinä
viisastellaan ja järjestellään, siinä on raittiudet ja yhä uusia
kansakouluja; verojen alle tässä työteliäät ihmiset tikahtuvat. Tehköön
kansakin työtä! Nyt sitä imarrellaan, hemmotellaan, se on kaikki
kaikessa. Sitä valistetaan, — miksi se tulee. Ja tietysti juuri
suomalainen kansa pitää saada etunenään, siihen sillä muka on oikeus, —
hölmön oikeus! Ja tietysti kansan täytyy saada reistata; jo tämän sodan
kuluessa ovat Blöckerin tehtaan työläiset tehneet kolmasti lakon. Heille
ei nyt riitä mikään palkka, ruokahalu kasvaa syödessä, ruuvia täytyy
pingottaa aina ja aina: rikkaita heistä täytyy kaikista tulla,
aatteellisuutta ei heissä ole, mutta ruokaa vaaditaan posket pullolleen.
Eikö kansa voi elää vähemmällä? Ennen se eli, ja teki työnsä paremmin.
Mutta kaikkeen tähän ovat tuollaiset saivartelijat kuin Rolf Idell ja
Vihtori Korpelainen syypäitä, molemmat viisastelijoita ja raittiita,
näsäviisaita nokalle hyppijöitä: karkailevat alinomaa Blöckerin tehtaan
kimppuun Idellin lehdessä. H—vettiin kaikki näsäviisaat! Antakoot
ihmisen elää rauhassa, tehdä työtään.

"Hirttää pitäisi Idell, kuuletteko?" puuskui ja ähkyi Blöcker, nenä yhä
sinipunaisempana. "Birger, kuuletko, tule tänne viereeni kun minä
sinulle puhun! Tule! Onko sinusta joku tuollainen gulassi parempi kuin
Fritz Blöcker? Sinä, sinä olet — kauhean tyhmä! Tyhmä, pässinpää!"

Bengelsson nauroi; nyt se taas hauska syntyisi! Mutta gulassit
loukkaantuivat; toinen heistä alkoi piristä, valittaa Blöckerin
hävyttömyyttä ja ylpeillä sivistyksellään. Hän sanoi lyseotakin
käyneensä, joten... Blöcker jatkoi haukkumistaan töykeästi,
järjettömästi, sätti vuoroin gulassia ja toista, sitten postimestaria,
hänen nahjusmaisuuttaan ja köyhyyttään, ja Leevi Mölsä hermostui ja tuli
hyvin alakuloiseksi; sitten taas gulasseja, noita rottia, jotka
kaivelivat vanhoja lumppuja, jopa Tistelbergiäkin, joka pysyi
kärsivällisenä, tekeytyen kylmäksi, vaikka oli luonteeltaan kiivas, jos
niikseen sattui. Köyhä hänkin oli Blöckerin mielestä. Tuokion kehui
Blöcker Bengelssonia, mutta alkoi yhtäkkiä sadatella häntä
ranskalaisystävälliseksi; ja ennenkuin muut paitsi Bengelsson
aavistivatkaan pomppasi ukko pystyyn ja löi tulipunaisena vihasta
postimestaria nyrkillään vasten kasvoja. Se oli täydellä voimalla
annettu isku ja koski kovasti. Mutta Mölsä ei ryhtynyt vastarintaan,
vaikka toinen ja kolmaskin lätkäys oli tulossa; hän vain torjui ukkoa
käsivarrellaan, kelmeät kasvot entistä valkeampina ja tuskallisesti
värähtelevin huulin.

"Roisto, — roisto, lurjus!" ärjyi patruuna. "Minä näytän teille, miten
preussilainen tekee! Tänäkin iltana on täällä taas — kerätty rahaa
kansanopistolle, noiden joka paikkaan sormensa pistävien suomalaisten
moukkayliopistolle, josta minulle kiusa koituu!"

"Kuules, Fritz, nyt sinä teit julkean työn, nyt et käyttäydy
gentlemannin tavalla!" sanoi Bengelsson ja nousi ylös, sillaikaa kun
gulassit pidättivät patruunaa. "Nyt sinut täytyy jälleen panna katon
alle."

Silloin vasta muisti sävyisä postimestari, mistä oli kysymys; hänen
mielensä ilahtui ja kasvonsa selkenivät. Hänkin nousi pystyyn.

"Niin, katon alle patruuna pannaan, koska et osaa käyttäytyä kuten
kiltin lapsen sopii", sanoi hän ja kävi Blöckeriin kiinni.

Tavallinen menettely oli työntää ukko Blöcker pöydän alle, kun hän
raivosi, pidättää häntä siellä taitavasti, jalkojen pihdissä, jopa
välistä potkienkin, laskematta häntä toisten joukkoon ennenkuin hän
lupasi kustantaa seurueelle samppanjaa. Se oli ikivanha tapa. Ja tuo
töykeä kohtelu oli itse patruunastakin jollakin tavoin hauskaa: niin
hänestä pidettiin huolta — toisten täytyi pitää, kun hän oli sellainen
vietävän vintiö juovuksissa. Kovalla roiskeella ja rysyllä saatiin
Blöcker pöydän alle, tuolit sovitettiin tarkoin pöydän ympärille, ja
Blöckeriä, joka pui nyrkeillään ja päällään pöytää ja ärjyi raivoissaan,
sysittiin jaloilla ja nyrkeilläkin pysymään pöydän alla, kun taas muu
seura ryhtyi vähitellen jatkamaan äskeistä keskusteluaan,
talonkaupoista, ruokatavarain ja pukujen kallistumisesta, hopea- ja
kultaesineistä, joita sai sotaan lähtevien venäläisten upseerien
rouvilta Helsingissä joskus huokealla. Kerettikin raoitteli silmiään ja
Bengelsson käski häntä nyt ottamaan patruuna Blöckerin lasin. Siinä oli
näet konjakkia, eikä pilsneriä, kuten muulla seuralla; Blöckerhän oli
usein juomapöydässäkin saita, tovereita kiusoitellakseen. Tylsästi otti
runoilija pöhöisen tehtailijan lasin ja virkistyi selvästi kirpeästä
ryypystä.

"Se on oikein, että heräät", sanoi Birger Bengelsson hänelle.
"Runoilijan täytyy toki osata juoda, dekadentit juovat monta vuorokautta
yhtä mittaa."

Ja hän alkoi kertoa Keretille ja postimestarille pariisilaisista
runoilijoista, jotka moneksi päiväksi katoavat joihinkin tavattoman
mässäyksen temppeleihin, oikeiden naisten seuraan, ja ilmestyvät sitten
ystäviensä eteen kasvot hyvin kelmeinä ja ruumis hervonneena kuin
vyyhti, mutta taskussaan tai valmiina päässään jokin oivallinen,
kuolematon runo.

"Runoilijan tulee rakastaa naisia, paljon naisia, että hän saa kokemusta
ja pääsee sentimentaalisuudesta", sanoi Birger Bengelsson. "Sellainen
tekisi sinullekin hyvää, Keretti. Mutta eikös se Fritz siellä pöydän
alla tule jo gentlemanniksi? Samppanja virkistäisi näin aamuyöstä, —
vain saksalaiset möhömahat latkivat olutta."

Toinen gulasseista puolusti saksalaisia, mutta väitti silti osaavansa
rakastaa naisia, hänkin.

"Nyt sen näette!" sanoi hän.

Bengelsson oli viitannut tarjoilijatarta pöydän luo; neiti kiiruhti
siihen kohta, ja joutui luonnostaan tämän gulassin käsiin ja polvelle.
Mutta toinenkin gulassi, se heistä, joka osasi paremmin ruotsia,
—hänellä oli leveä, matala otsa, lyhyt kankeaksi vahattu tukka ja
tavattoman pieni, kärjestä leveä nenä pystyine sieraimineen, — hänkin
halusi tuota naista. Nyt tempaisi hän, toisen gulassin vieressä istuen,
neitiä puoleensa; neiti vastusteli, pienempi liikemies piti häntä
kiinni, ja siinä tempoilussa sattui isomman gulassin käsi takertumaan
ravintolaneidin rannerenkaaseen. Rannerengas katkesi, muutamat sen
kiiltävät nikamat hajosivat pöydän ja tuolien alle permannolle. Neiti
harmitteli, tuntui melkein itkevän harmista, sanoi, että rannerengas oli
hänelle jokin rakas muisto.

"Joutavaa, roskaa!" huudahti avosieraiminen gulassi. "Dubleeta, mitä
lie! Tule pois sieltä sitä etsimästä, istu tuohon polvelle vain."

"Tule tänne katon alle", pyysi ja houkutteli Blöcker neitiä.

Isompi gulassi alkoi laulaa, — lauloi hetken jotakin, sihisytti
hampaittensa välistä, ja kirosi taas tyttöä, joka ei häntä totellut,
vaan etsi yhä koristuksensa siruja lattialta. Viimein gulassi suuttui.
Mustanpunaisena kiskaisi hän neidin ylös maasta, käsivarteen kiinni
tarttuen, puristi hänen olkapäätänsä niin että tämä parkaisi ja suuttui
tosissaan, veti tätä syliinsä ja tahtoi suudella. Neiti riuhtaisi irti,
moitti häntä tosissaan. Silloin loukattu gulassi veti liiviensä taskusta
esiin satasen, toisen ja kolmannenkin, heitti setelit neidin eteen
lattialle ja huusi suomeksi:

"Mene siitä kollottamasta. Siinä on, renkaastasi. Ja tuo pöytään
samppanjaa!"

Postimestari Mölsälle lisäsi hän törkeän sanan neidistä.

"Samppanjaa Blöckerin laskuun", sanoi Bengelsson.

Tarjoilijatar otti iloiten rahat permannolta ja kiiruhti tuomaan
samppanjaa, jota nyt eräät toisetkin jo tahtoivat olettaen, että
patruuna lienee nyt jo gentlemanni ja valmis ilahduttamaan seuruetta
samppanjalla.

Blöcker sadatteli herroja pöydän alla, muodon vuoksi, mutta varoi
yrittämästä kumota pöytää, koska siihen oli tuotu samppanjaa; hänen se
olisi kuitenkin maksettava. Ja sitten hän alkoi teeskennellä pyytävänsä
armoa, hullunkurisin sanoin, sättien leikillisesti milloin ketäkin
vartijoistaan. Vielä ei häntä kuitenkaan laskettu pois, mutta
kädensysäykset, joilla häntä torjuttiin, olivat lempeämpiä kuin äsken,
ja silloin tällöin vastattiin hänen haukkumisiinsa suopeasti; muuten
herrat pakisivat innokkaasti keskenään, ainoastaan Mölsä oli vaitelias,
ja Keretti koetti enimmäkseen kuunnella.

"Samppanja kirkastaa päätä, mutta tekee jalat raskaiksi", sanoi Birger
Bengelsson. "Kyösti Keretti, sinun pääsihän tarvitsee kirkastusta, juo
siis tätä, maistelemalla: tämä on väkevänlaista, ei ranskalaisen
veroista, totta kai sinä sen huomaat? Niin, ja kuules, Keretti", jatkoi
hän, asettuen runoilijaa lähemmäksi, "nyt me keskustelemme äskeisistä
asioista. Meillähän oli tuolla näyttämön takana intressantti puhe
naisista. Kuules, jätä sinä turhat tuumiskelut. Kyllähän sinun täytyy
saada jokin oikea suhde, se on selvä. Ellet saa rahaa, niin — eroa.
Runoilijan, taiteilijan, sillä onhan runoilijakin taiteilija, täytyy
elää — nähdä ja tuntea aina uusia tyyppejä, paljon naisia. Sinun pitää
hakkailla. Ja mitä naiset tekevät rikkauksilla? Intelligentin miehen
käsissä jälleen niistä tulee hyötyä, — runoutta, kuolematonta runoutta.
Ja sinullahan on hyvät lahjat, sen minä myönnän; sinun kielenkäyttösi on
loistava, sellainen kuin suomen kielellä vielä saadaan aikaan: onhan
suomen kieli vielä kehityksen asteella, se muuttuu suunnattomasti joka
hetki, senhän tiedät! Ja kun elät paljon, niin ainoastaan sillä tavalla
sisältö, psykologiset huomiot, syventyvät. Kuules, Keretti, sinun pitää
hankkia itsellesi uusi suhde, muuten kuivut; rakastajatar, vaimo, miten
vain. Ja tiedätkös, minulla on sinulle jo sellainen — oikein sopiva.
Sinun ihailijoitasi muuten; näppärä ja älykäs, kun häntä kehittää.
Jutellaanpas nyt siitä..."

Kyösti Keretti kuunteli Bengelssonin ylistelyä juhlallisena, ikäänkuin
jonkin suuren voiton saavuttanut, kuunteli hänen neuvojaankin, tuli
varsin tarkkaavaksi, huokasi ajatuksissaan, ja katseli Bengelssoniin
luottavasti ja vilpittömästi, sinisin, samein silmin. Kun Bengelsson
imartelunsa seassa alkoi puhua hänen naimakaupastaan — Kyöstin rouvahan
ei antanut enää miehelleen rahaa — ja tyrkytellä avioeroa, niin hän
sisäisesti säpsähti; sitten hän seurasi tarkoin korvin, syrjäsilmällä
katsellen, miten häntä se ja se nainen ihaili, —hymyilikin onnellisena,
intoutui, ja kysyi lopulta verkkaisesti, kautta rantain:

"Eikö sitten voisi saada tietää, kuka se nainen on? Ja... onko, onko
hän rikas?"

Viime sanoja lausuessaan Keretti jo teki leveän kädenliikkeen.

Bengelssonkin purskahti nauruun:

"Tietysti hän on rikas... ainakin huomattavissa varoissa. Enhän minä
köyhää taiteilijalle. Ja kiltti ja aulis hän on. Saathan nähdä. Kuka
hullu nyt köyhää ottaisi, — moderni runoilija? Kuules, jutellaanpas
tästä asiasta... Melkein aatelista rotua... puolalaista verta..."

Blöcker anoi nyt tosissaan pääsyä pöydän alta. Hänelle avattiin väylä
istujien lomitse, jopa Mölsä, hänen taannoin kolhimansa, auttoikin ukkoa
pystyyn. Vaikka oli kitsaskin, täytyi hänen tilata vielä pari
samppanjapulloa, se oli vanha ja totuttu asia. Äänet olivat muuttuneet
poriseviksi, miehet puhelivat paritusten, gulassit keskenään
väkijuomakaupoista, Bengelsson Keretille hienoista, sivistyneistä
naisista ja rikkaista naisista, jotka olivat vielä neitsyitä, Blöcker
nyt Leevi Mölsälle vanhankansan ihmisistä, joiden elämää Leevi ihastui
ylistämään, ja Tistelbergille menneistä, oikeista porvareista: ne olivat
persoonallisuuksia, jotka olisivat osanneet antaa palttua nykyisille
saivartelijoille, aatteilijoille, isänmaan ja maailman parantajille,
puoskareille. Silloin postimestari vaikeni, virkkoi vain silloin tällöin
jonkin suomalaisen maalaissukkeluuden, ikäänkuin itsekseen, ja nautti
toisten lihavista sutkauksista, hätkähtikin pahimpia kuullessaan,
liikahteli levottomasti paikallaan ja huokaili alakuloisesti, kuin
väsyneesti. Muut olivat punaisia; postimestari yksin näytti miltei
entistä kelmeämmältä.




13


Oli pimeä yö, ja sade tihkusi, joskaan ei niin suurina pisaroina kuin
illalla; ilma tuntui hiukan kuivenevan. Tuuli sohisi mereltä. Talojen
pienet puutarhat säle- tai lankkuaitojensa takana niinikään pimeät,
talot mustat; harvasta paikasta tuikki heikkoja tulia — kunnon ihmiset
unessa.

Blöcker oli juonut itsensä niin järjettömäksi, ettei edes Tistelberg
enää häntä viitsinyt kuunnella; lopulta oli tehtailija saatu hommatuksi
Seurahuoneen hevosella kotiin. Sitten oli muu seura vielä vähän aikaa
istunut ja maistellut lopuksi viinaa, jonka jälkeen gulassit poistuivat
yhdessä, sovittuaan Seurahuoneen kahden tarjoilijattaren kanssa jostakin
salaperäisestä; rumempikin tarjoilijattarista, kuihtunut ja kulunut,
jotakin silmätautia poteva, joten toinen silmä vuoti, oli nyt gulassien
seurassa. Bengelsson kuljetti Kerettiä ulos, sanoen aikovansa vielä
vähän jatkaa Keretin kotona, ja kutsui postimestaria ja Tistelbergiä
sinne: oli muka varannut — Keretin kustannuksella —jotakin pikareista
nautittavaa taskuunsa. Postimestarin näytti tekevän mieli noudattaa
kutsua, ja kuitenkin hän epäröi, juovuksissakin. Tai oliko hänellä muita
tuumia? Mutta Tistelberg teki tenän: hän oli kyllästynyt ja kysyi
Mölsältä, pääsikö hänen luokseen yöksi, saisiko siellä jonkinmoisen
loikoilupaikan. Rouva Tarkkanenhan ei sallinut Tistelbergin pitää
erikoista avainta; mitenkä Tistelberg viitsisi herättää Tarkkasten
palvelijatarta? Postimestari muutti nyt aikeensa lähteä Bengelssonin ja
Kyösti Keretin kanssa. Hänellä ja Tistelbergillä olisikin ollut muutama
kortteliväli samaa matkaa, ja he viihtyivät hyvänlaisesti yhdessä;
tässäkin tilassa oli Mölsä sävyisä ja tanakka, niinkuin ei olisi paljon
juonut. Hän tarjoutui ottamaan Tistelbergin luokseen yöksi, niin, oman
sänkynsä olisi hän Isidorille antanut, mutta siellähän oli muija, —
avioparilla oli yhteinen makuuhuone. Yhdessä nuo herrat nyt kävelivät.

Tistelberg oli suuresti selvinnyt. Äsken hän vielä remusi ja hoilasikin
toisten mukana. Nyt alkoi toinen päivä vaikuttaa; hän ei koskaan
maistanut enää toisena päivänä, eikä se kieltäytyminen ollut hänessä
kohmelon aiheuttamaa, vaan johtui henkisestä kyllästymisestä, terveen
elämän halusta. Harvoin hän ryyppi, ja silloinkin suuresti ilosta nähdä
ihmisiä iloisina, ja myöskin katsella heitä moisilla heikommilla
hetkillä, joiden merkittävyyttä hän tosin paljon liioitteli, pitäen
niitä aina pohjimmaisen luonteen eikä vain hetkellisinä sekapäisyyden
ilmauksina.

Leevi Mölsä ja Isidor Tistelberg kävelivät rinnatusten, melkein vaiti.

He tulivat eräältä vanhalta kujalta suurelle torille, joka tuskin
huomattavasti häämötti edessä. Kuja oli kuoppainen ja kivinen,
haparoiden sai kulkea, ettei olisi kompastunut nurmisilta katukäytäviltä
liejuun ja lätäkköihin. Pihlajien oksat kurkottivat yli lankkuaidan
heidän tielleen ja hosaisivat puolimädänneillä lehdillään heitä
kasvoihin. Postimestari harppaili hiljaa. Mutta sitten, ison torin
varrella synkkänä kohoavan raatihuoneen portilla, hän pysähtyi.
Valkeiksi rapatut portinpylväät erotti selvästi. Siinä postimestari
alkoi omituisesti nauraa, ja sitten sadatella: kummallista kuulla hänen
suustaan katkeraa sadatusta, tuskallisella, vastenmielisellä tavalla
purkautuvia kirouksia, kuin jostakin hänen sisimmästään pursuavia. Hän
mutisi jotakin tylysti, vihaavasti, mutta ei lausunut ainoaakaan sanaa,
joka olisi selittänyt hänen käytöstään. Ja yhtäkkiä hän kumartui,
kaappasi maasta rapaa, — sanoi etsivänsä likaa, — ja heitti sitä
kourallisen portin valkeisiin pylväisiin. Sanoi tahtovansa liata, töhriä
ja saastuttaa. Ikäänkuin suloisesta vihasta tai himosta korahdellen hän
loikkasi katukäytävältä ajotiellekin, josta löysi jotakin, ja sillä nyt
nakkeli porttia, lika läsähteli. Sitten hän oikein hieroi portin pylväät
likaisiksi.

"Se on parhaiksi, — kaikki liata!" ähkyi hän.

Tistelbergiä inhotti ja säälitti. Mutta Leevi Mölsä keräsi yhä
hartaammin likaa torilta, ja nyt aikoi hän tuhria vielä toisia
portinpieliä ja seiniä. Hän naurahteli ilkkuvasti, sanoi haluavansa
jättää niihin merkkinsä niinkuin surmanenkeli Egyptissä ennen vanhaan
siveli portteja verellä, vai Israelin lapsetko ne sivelivät?

Mitään selitystä ei Tistelberg saanut, miksi postimestari noin riehui.
Mutta Leevi Mölsän kädet olivat täynnä likaa, ja sitä räiskyi myöskin
Tistelbergiin. Harmillinen muutos tuossa sävyisässä miehessä. Ja viimein
lähti Mölsä kulkemaan yksinään. Lienee unohtanut seuralaisensa? Isidor
Tistelberg erosi hänestä kyllästyneenä ja ajatellen nyt vain, saisiko
Tarkkasen palvelijattaren kohta ja hiljaa hereille aukaisemaan ovea.
Ilta oli ollut masentava, tai ainakin epäuskoa herättävä, tuo
isänmaallinen ilta. Kansanvalistusaate: auttaisiko se venäläisen
ylivoimaista väkivaltaa vastaan?... Klingstedtillä oli ollut toisia
keinoja, mutta kukaan ei ollut niistä välittänyt, ei juuri kukaan;
väsynyt ja veltto oli yleensä ihmisten mieli. Ja tekikö Klingstedt tällä
uhkarohkeudellaan maalle edes muuta kuin vahinkoa?

Mutta Leevi Mölsä oli onneton. Hän tallusteli yksinään pimeässä ja
märässä yössä edelleen, poispäin kotinsa suunnalta; hän tahtoi liata ja
tuhria kaikki portit ja ovet, — saastuttaa kaikki. Yö tuntui hänestä
autiolta, tuskallisen autiolta. Kaikkialla nukuttiin. Tuolla kuitenkin
toki kiilui tulta, pienestä ikkunasta. Mitähän synnin töitä sen ikkunan
takana tehtiin, — vai lapsiako synnytettiin? Iljettävää, luonnon
pakkoa! Kunpa hän löytäisi jotakin oikein likaisinta, — pahinta likaa,
niin kaikkein valkeimmat ikkunanpielet hän likaisi.

Mitä oli postimestari Leevi Mölsän elämä? Näin juovuksissa, yksinään
ollen, sen täytyi purkautua, hänelle itselleen: tuon päivisin kalvavan
kaunan, joka oli kuin ilkeä syöpätauti hänen sielussaan, sydämessään.
Sen täytyi joskus, vaikkei hän koskaan siitä kenellekään hiiskunut, —ja
vaimolleen ei edes juovuksissa ollessaan.

Mitä oli yleensäkin elämä? Tällaistako pimeyttä, umpisilmin hapuamista.
Kuin tätä märkää ilmaa: ihminen elää kuin märkä palaa!

Ja tuulta ja myrskyä: maailmalla pauhasi se myrsky, suuri sota, josta ei
tullut koskaan loppua. Ja yksilö eli täällä syrjäsopessa omaa pientä
elämäänsä, niinkuin ei myrsky olisi häneen sisäisesti koskenut: vain
ulkonaisesti, leivän ja muun elannon hankkimisen vaikeuksina. Niin luuli
elävänsä. Mutta kuitenkin myrsky, joka möyrysi kaukana tai ylhäällä
hänen päänsä päällä, sipaisi varmaan häneenkin, koskapa hänen
sielullinen elämänsä oli nykyään paljon tuskallisempaa kuin se hänen
luullakseen muuten olisi ollut. Veristä ottelua maailma, saastaa kaikki.
Paljon lapsia, lihalontteja, joita kasvatetaan kuolemaan, vaalitaan,
syötetään, opetetaan tapettaviksi, kanuunoilla teurastettaviksi.
Kanuunoilla ja paineteilla. Hyi! Katalaa! Sellaista on maailma — ja
politiikka: lasten kasvatusta tykinruoaksi. Ja vaikka olot olisivat kuin
ennen, miltei samantapaista olisi yksilön elämä silloinkin: siittämistä
vaikeuksissa ja puutteessa, jälkeläisten hankkimista kuoleman ruoaksi,
haudassa mätänemään.

Siittämistä — ilman mitään syytä. Leevi Mölsällä on paljon lapsia,
joista hän totisesti pitää, vaalii heitä mikäli suinkin jaksaa ja osaa,
iloitsee heidän leikeistään, ja on tuskissaan, milloin ne sairastuvat.
Ja ne sairastavatkin usein: kun Mölsällä on sellainen vaimo, tylsä,
yksinkertainen.

Miksi hänen pitikin tuollainen vaimo ottaa? Oma piikansa, sivistymätön
tyttö, joka silloin kun hän oli vielä nuorimies, sattumalta joutui
hänelle palvelukseen? Miksi hänen piti juuri tämä? Se on hänestä niin
kipeää. Ja niin saastaista; miksi täytyi hänen antautua teettämään
piiallaan lapsia? Ja sitten: mikäs enää auttoi, niitä on yhä tietysti
tullut, eikä siitä ole enää pääsyä. Kyllä hän on onnellinenkin
lapsistaan; mutta kuitenkin: koti ei ole koti, jota hän aikoinaan oli
kaivannut.

Toista oli hänellä ennen, äitivainajan luona. Siellä oli kukkia. Ikkunat
täynnä kukkia! Äiti niitä niin hoiteli. Täällä kodissa ei mitään, ei
ainoatakaan kukkasta. Jos hankit niitä Marille, niin se antaa niiden
kuivua; ei osaa, ei jaksa niitä hoitaa. Eikä hänellä ole siihen
tilaisuuttakaan; talouspuuhissa menee aika, kun Mölsän ei kannata pitää
palvelijaa köyhyytensä vuoksi. Vaimolta menee miltei joka hetki lasten
hyssyttelyssä muiden välttämättömien kotihommien lisäksi, ja niiden
synnyttämisessä ja siitä johtuvassa väsymyksessä. Ja nykyään tulee aika
varattomalle yhä vaikeammaksi.

Ei mitään somaa kotona. Ei edes lapsissa, jotka ovat Mölsästä rakkaita.
Rumia ovat niiden vaatteet, ei osaa vaimo ommella; kunhan jotenkin
turailee vain. On niin — tylsä. Kun on sivistymätön, raukka.

Mutta miksi täytyi Leevi Mölsän tämä onneton ottaa?

Ei sitä voi viedä mukanaan seuroihin, tai ei se tulekaan: pelkää, —
ymmärtää asemansa. Mutta ei yritä parantaa itseänsä; kyysää vain kotona,
itkeskelee, tekee lapsille rättitokkia, ja lapsia tulee. Tulee saalista
hautaan, niin, kenties lihaa vastaisuuden sotakentille.

Leevi Mölsä alkaa jälleen sadatella. Hän tuntee, ettei hän vaimoaan
rakasta; tuntee kauhulla, on usein humalassa ollessaan tuntenut. Ja tuo
lapsien tulo, etenkin sillä tavalla, — kuin mekaanisesti, ilman sitä,
jota sanotaan rakkaudeksi, — on hänestä iljettävää kuin lika, jota hän
tahtoo kaapata ja paiskella; koko elämä on sen lian arvoista,
paiskeltavaa, — pimeää, hapuilevaa kuin tämä yö.

Vieläkin hän aikoo tuhria portteja. Synkissä, tuimissa ajatuksissaan on
hän kulkeutunut kaupungin syrjään, alas ja pois siltä mäenrinteeltä,
jossa parhaat talot olivat. Laskeutuu mukulakivillä laskettua mäkeä,
katuryssien kiveämää. Niillä ryssillä oli ollut housut nilkoissa; Mölsä
naurahtaa äitelästi ja makeasti sitä muistellessaan: saastainen näky.
Hän tulee rautatien ylikäytävää myöten saviselle tielle, alankoon,
kaupungin pohjoispuolelle. Pilkkopimeässä hän putoaa pari kertaa syviin
kuoppiin, maantienojiin, vaikkei hän olekaan juuri juovuksissa. Hän
uskoo, ettei hän koskaan voisi juopua; hänen sisällään asuu aina
sellainen kipeä, salainen tuska, ettei se anna lohduttavan viinankaan
nousta päähän! Lohduttavan viinan: ainoastaan sellaisilla hetkillä
jäävät mielestä kaikki maailman hullutukset, jää kolkko, ruma koti, se
syömä- ja makuupaikka. Jäävät lapsetkin. Mitä auttaa heitä ajatella!
Tuleeko heistä silti sen parempia ja onnellisempia kuin hän on? Rikos on
heitä maailmaan hankkia, kuitenkin heitä odottaa oma, katkera
sielullinen kohtalonsa. Lieneekö maailmassa niin yksinkertaista ihmistä,
joka olisi tyytyväinen siihen kehnoon, jota elämä tarjoaa?

Ähäh! Taas kaatui Leevi Mölsä pimeässä. Hän nousee tanterelle. Valoa
tuikkii tuolta edestä. Siellä voi olla naisia.

Ja naisia hän on oikeastaan tainnut kävellä tässä etsimässä. Naisia.

Moniin vuosiin ei hän heitä ajatellut. Oli ollut uskollinen,
—kumminkin!

Mutta lopulta hän on alkanut tahtoa naisia. Sellainen hän on. Olipa mikä
vain. Nyt katselisi jokaista naisnaamaa, suoraan, häikäilemättä. Niin
pitää tehdä. Miksi hän ei katselisi?

Elämä on sellaista, saastaista; tahtoo yhtä, sitten tahtoo toisia. Ja
tämä nyt vielä, jos hän tahtoo. Siellä maailmassa, sodassa turmellaan ja
raiskataan toisen verran, — siellä Euroopassa, kulttuurin
vaatimuksesta! On sitä suurempaakin väkivaltaa ja petosta kuin tämä
tässä — juoksennella tyhjää! Tyhjää, sillä jokohan täällä nyt naisia
olisi, tähän aikaan, aamuyöstä! Syntiä tekevät kotonaan, — lapsia,
kärsimään.

Ennen ei hän noita ole jahdannut. Nyt...

"Miksi en?" kysyy hän ääneensä kiivaasti itseltään.

Tuli olikin etäällä. Mistä lienee tuikkinut mökistä... Mitä elämää
siellä pitänevät?

Leevi Mölsää ei tämä hänen elämänsä tyydytä, sen hän vihdoinkin tuntee.
Köyhää ja puutteellista elämää. Joskus vain humala, jota sitäkään ei
koskaan kunnolleen tule.

Hän saapuu sen rakennuksen luokse, jota oli luullut mökiksi, ja aikoo
mennä ohitse. Kävellä hyvin kauas, korpeen; siellä olisi — yksinäistä.
Märkään ja synkkään metsään hän tahtoo, nevaisten soiden sekaan. Mutta
hän vilkaisee vielä rakennuksen ikkunaan; sen uutimien raoista tuikkaa
valo. Jatkaessaan tallusteluaan on hän kompastua johonkin, jonka
tunnustelee jalallaan äkeeksi, rautaäkeeksi. Ja sitten on laatikoita,
olkia ja tunkiota. "Tulinpas tunkiolle", iloitsee hän. Ja muistaa, että
täällähän on se puutarhurinliike, Sutelinin, tai Suttusen, kuten isäntää
kutsutaan. Ja tuo laitos tuossa edessä on tietysti ansari. Hän oli
menossa ansariin, ja nyt hän kääntyy takaisin.

Hän huomaa ikkunan raossa tytön. Nuoren tytön, valkoisissaan. Ja ikkunan
ulkopuolella pari hahmoa, miehiä, joita hän ensin pelästyy. Koko muu
talo on pimeä, mutta tästä pienestä ikkunasta hohtaa lämmin valo.

Miehet alkavat hänelle puhella, pahaa he tuskin aikovat. Tuli valaisee
heitä vähän; toisella näkee hän arven suun poikki, ruman arven, joka
tekee miehen ilkeän ja irvistelevän näköiseksi. Töykeästi mies puhuukin,
jotakin sellaista kuin että:

"Nyt se herra postimestari löysi oikeaan paikkaan. Se on nuori tyttö."

Toinen miehistä naureskeli raa'asti.

Miehet sanoivat, että ikkunasta täällä mennään, ja lähtisivätkin itse
pois. Olivatpas he kohteliaita. Tunsiko Mölsä tuon arpisuun? Tyttö, joka
oli niin kummallisen nuoren näköinen, että Mölsä säpsähti, kun hän tuli
sisään, säikähti ensin, kyseli, mistä postimestari oli tietänyt tänne
tulla, ja varoitti sitten kaikin mokomin olemaan hiljaa, sillä isä ja
äiti voisivat herätä. Tytön lämpöisen ulkonäön Leevi huomasi. Ja hän
iloitsi, kun hänestä tuntui siltä kuin olisi hän hukuttautunut johonkin
suohon.

Seuraavana päivänä oli hänen sydämensä kipeä. Hellempi kuin koskaan oli
hän vaimolleen, ja lapsiaan hän katseli kyyneleet silmissä. Eikä hän
hiiskunut tapauksesta mitään vaimolleen, eikä vielä muillekaan. Miksi
tuottaa raukalle sellaista surua? Viatonhan Mari oli; itse oli Leevi
aikoinaan hänet tahtonut. Saattaa hänet epätoivoon kertomalla tällaista!
Eihän Leevi ikävästäänkään Marille koskaan puhunut, eikä sen syistä; ei
torunut siitä, että koti oli sellainen, enempää kuin hän muitakaan
ihmisiä yleensä häiritsi. Kaikki surunsa syyt upotti hän syvälle
itseensä, ja niin tämänkin uuden kipunsa: hairahtumisensa,
likaisuutensa. Katumusta se ei ollut; paatumiseksi hän sitä arveli,
—paatumukseksi ja saastaksi, johon hän saattoi koska tahansa jälleen
langeta. Mutta ensi sunnuntaina hän tahtoi mennä kirkkoon, nöyrtyä
kaikkine vikoineen Jumalan edessä, niin kärsi.

Pieneksi Esteriksi sanottiin puutarhuri Sutelinin tyttöä, hän oli siinä
viidentoista vuoden iässä.




14


Oskar Klingstedt ei nukkunut sinä yönä kotonaan. Santarmi oli tosin
eilisillaksi lahjottu, mutta jo aamulla tai alkavana päivänä täytyisi
hänen ehkä toimia; hänen lauhkeuteensa ei sopinut liioin turvautua.
Poliisimestarille, venäläisten kätyrille, oli jonkun ovelan
aatetoverin välityksellä hommattu lujasti viinaksia, sillä hän oli
rappiolle joutunut nuori mies, ja siten oli estetty hänet,
santarmiakin virkaintoisempi, työntäytymästä Klingstedtin rohkeaan
yllytystilaisuuteen; mutta tänään hänkin kenties jo tarttuisi
paatuneella ja katkeroituneella ylimielisyydellä työhönsä. Klingstedt
siis puikahti yöksi kahden koulupojan kortteeriin, samojen nuorukaisten,
jotka olivat Seurahuoneella huutaneet eläköötä hänen puheelleen,
salaisten ystäviensä, ja pian julkisiakin toisilla mailla,
toisenlaisissa yrityksissä.

Pojat, kumpikin kahdeksannen luokan oppilaita kaupungin suomalaisessa
yhteiskoulussa, olivat nimeltään Myry ja Lemmitty, molemmat ottaneet
nimensä yhtaikaa toista vuotta sitten keväällä, kun silloin jälleen
ruotsalaisia nimiä muutettiin suomalaisiksi, jo totunnaisen tavan
mukaan. Myry oli heistä hieman vanhempi, kookas ja komea. Lemmitty oli
kasvultaan pieni, mutta vilkkaampi ja lahjakkaampikin.

Pojat puuhailivat jotakin salaperäistä yön hiljaisuudessa, tarkoin
suljettujen uutimien takana. Polttivat paperossia, ja uunissa vähäisiä
papereitaan, kaikki lappusetkin, joista olisi saattanut olla vaaraa, jos
poliisit tutkisivat heidän asiaansa sitten, kun he olisivat
paikkakunnalta kadonneet. Eivätkä heidän poltettavat paperinsa olleet
varsin vähäisiäkään. Myryllä ainakin oli isot tukot koulutyttöjen, jopa
kypsyneidenkin naisten lähettämiä rakkaudenkirjeitä, joissa joko
innosteltiin nuorukaista eräässä hänen uhkarohkeassa aikomuksessaan, tai
moitittiin häntä vaikeroiden.

Oskar Klingstedt sai toisessa sängyssä — toinen oli harmonikkasänky ja
nyt kokoon lykätty — tyyntä unta, väsymyksestä ja auttamattoman
kohtalon päätöksestä tyyntä.

Lähtiessään Seurahuoneelta, avuliaat ja kunnioittavat nuorukaiset
kauempana kintereillään, oli hän hyvillään, että oli tullut tehneeksi
tämän mielettömän kokeensa, joka ei alkujaan tosin ollut kokeeksi
aiottu: yrittänyt ravistaa torkkuvia valveille, herättää miehuutta. Nyt
hän varmasti tiesi, ettei noiden eilisten herrojen puolelta lähtisi
asialle mitään tai ei juuri mitään tukea. Syvästi pilkkasi hän
sielussaan sellaisia arvelevaisia kuin esimerkiksi insinööri Tarkkasta
ja monia muita, jotka alati pohtivat, mikä on viisasta, mikä ei,
ikäänkuin viisauden ja oikeuden ydintä kukaan voisi paljastaa! Ei, vain
omaa nahkaansa semmoiset lopulta varoivat! Heitä hän pilkkasi, nauroi ja
surkutteli. Mutta toisia jälleen, esimerkiksi Rolf Idelliä, hän ajatteli
kiukkuisella vihalla. Siinä oli innostuksesta kiihkeä, mutta naiivi ja
ilkeäkin vastustaja, joka kykeni tarvittaessa johonkin ja toimi
puolestaan vihalla. Ja kaikkein inhottavimmat olivat monet poroporvarit,
jotka ainoastaan nauraa hohottivat koko tärkeälle asialle, löivät sen
leikiksi. Niitä ei näkynyt eilisessä kokouksessa muuta kuin eräitä vasta
lopulla; he eivät välitä mistään aatteellisten seurain juhlista. Mutta
sellaisia Klingstedt täällä kyllin tunsi, moisia tylsiä möhömahoja kuin
paksuin heidän joukostaan, tehtailija Blöcker. Olipa sekin mies — vielä
saksalaista juurta! Ja lopuksi eivät monet vetelykset, pastori Myötyri
ja lukuisat hänen tapaisensa, ansainneet edes inhoa, niin olivat
latteita. Meni maailma kuinka tahansa, he mukautuivat kaikkeen ilman
tunnonvaivoja varmaan, edes ilman insinööri Tarkkasen rikkiviisauksia.
Sellaisia olivat täällä suomalaiset, ja samanlaisia ruotsalaisetkin;
yhtä torkkuvaa kansaa. Yksi ainoa noiden suomalaisten juhlien
toimihenkilöistä Klingstedtiä miellytti, nimittäin neiti Suomela.
Hänessä oli todellista aatteellista ryhtiä; jos hän olisi ollut mies,
olisi hänet saanut mukaan — vaikka Saksaan. Mutta varmaan hänestä
kerran olisi apua täällä kotonakin, ehkä kaikkein tukalimmissa tehtävän
osissa.

Klingstedtin eilisellä hullutuksella oli siis ainoastaan kokeilun arvo.
Perusteeton hullutusko vain? Ei, nyt hän tiesi, mihin täällä ja koko
Suomessa uskoa ja luottaa: uuteen, nousevaan polveen, erilaiseen kuin
entinen; siihen ainakin pääasiassa, siitä oli alkuunpanijat saatava. Ja
oli jo saatu! Se polvi toteuttaisi suuren työn, piirtäisi historiaamme
ja koko maailman historiaan uuden lehden, kuolemattoman laulun Suomen
vapaudesta.

Oskar Klingstedt nukkui; pojat puuhailivat hiljaa ahdistava jännitys ja
tulinen into sydämessä. Kamari oli kuuma, mutta ikkunaa ei voitu pitää
auki, kun sen edessä oli Ankerias, pääkatu, eikä edes ovea, joka vei
suoraan pienelle pihakuistille. Hirveän kuuma: poikain huoneessa oli
vanhanaikainen, valtava paasiuuni, valkeaksi sivuttu, iso kuin melkein
leivinuuni, eikä tämän pikku talon tai mökin omistajatar, Lemmityn äiti,
säästänyt siitä polttoainetta, iäkäs vanhankansan ihminen, joka piti
lämpimästä ja piti pojista. Mitään ei auttanut, vaikka savupellit
papereita poltettaessa olivat kiskaistut paikoiltaan; sellaiset ne
olivat, nuo vanhat pellit. Päivällä kuumennettu uuni piti puolensa, ja
tavallisissa oloissa se kuumuus olisi käynyt laatuunkin. Mutta nyt!
Ahdas ja tukahduttava se oli myöskin suurille tuumille. Pienempikin
pojista, Martti Lemmitty, yletti kädellään sen laipion vesivärillä
maalattuihin kannatinhirsiin ja ammoisiin, leveihin lautoihin.

Niin siinä talossa tehtiin salaperäisiä, — tuossa töllissä, joka oli
vaipunut syvälle maan sisään, tai oikeastaan oli katu sen toisella
puolella vähitellen kohonnut, joten poikien pieniruutuinen ikkuna oli
aivan kadulla kävelevien jalkain tasalla. Kuistin puolelle oli jäänyt
kyllä enemmän korkeutta. Ja kun pojat välistä kävivät kuistillaan
vilvoittelemassa, näkivät he sieltä yli monien kattojen, lukuisia
pimeästä kuumottavia taloja harjun rinteellä; syksyinen pimeys humisi
ympärillä. Tuuli tuntui kuivahkolta, ilma selviäisi ehkä, huomenna olisi
liiankin hyvä otatella karkua. Muutamia tähtiäkin näkyi, —kauniita
tähtiä, joihin heidän sankarikohtalonsa olivat kirjoitetut.

Pojat polttivat kaikki ne kirjansakin, joiden lehtien reunaan he olivat
piirtäneet ivakuvia Venäjän keisarista, Nikolai II:sta, ja mahtailevia
sankarikuvia: niissä oli Saksan keisari Wilhelm II, niissä uljastelevia
ritareita ratsujensa satulassa, puna-musta-valkoisissa viitoissa, tai
punakeltaisissa: silloisen aktiivisen Suomen värit. Romanttiset kuvat
olivat Martin työtä, kömpelöt ivakuvat Myryn. Vähän väliä he sekoittivat
tuhan huolellisesti hienoksi, puhumattakaan siitä, että Lemmitty raapi
ja pesi uunin otsikosta pois Saksan ja Suomen liput, jotka hän oli
siihen kuvannut, maalannut ristiin, käytellen Saksan kotkassa ja Suomen
leijonassa runsaasti punaista, mustaa ja keltaista, runsaammin kultaa.
Marttihan se heistä oli oikea piirtäjä, jopa luokkansa parhaita siinä
suhteessa, samoin kuin hänellä oli runollisiakin lahjoja; ison vihon oli
hän kirjoittanut täyteen varsinkin isänmaalisia runoja, pitkiä
tertsiinejä, metkullisia sonetteja, taitonsa näytteitä, joukossa jokin
fantastinen, todellisuutta puuttuva ja ikävöivä lemmenruno. Nyt sekin
vihko uhrattiin tulelle, isänmaan alttarille.

Oskar Klingstedt, rikkaan kauppiaan veltostunut poika, tyhjäntoimittaja,
joka viimein oli nähnyt elämänsä kuluvan hukkaan ja oli päättävästi
ryhdistäytynyt, nukkui sikeästi. Hän oli riisunut takkinsa, mutta kengät
ja housut olivat jalassa, kaiken varalta. Vieressä tuolilla, käden
tavattavissa, kiilui pelottavan näköinen ase, mauserpistooli. Sitä pojat
vähän väliä katselivat, sen piipun kylmää terästä, sen puista koteloa,
jonka saattoi liittää pistooliin vankaksi peräksi: niin siitä tuli oikea
kauas kantava kivääri, jopa melkein kuularuisku, niin nopeasti se sylki
makasiinistaan tulisia kuulia. Olisiko heillä kohta itsellään tuollaiset
aseet vyöllä? Varmaan olisi!

"Tuhat pistintä välkähtävää!" lausui pieni Martti hiljaa, pateettisesti
stroofia eräästä omasta sonetistaan, jo viidennellä luokalla
syntyneestä. Siihen aikaan oli kaupunkiin ilmestynyt ensimmäinen
venäläinen santarmi, laahustavassa sinellissään, hopeana kiiltävällä
lakintöyhdöllä kruunattuna. Santarmi, — orjavouti, sorron näkyväinen
merkki. Ja silloin oli syntynyt tämäkin sonetti, samana valvottuna yönä
kuin niinikään pitkä, verta hyrskyvä balladi muinaisen virolaisen
sankarin, Lemmityn, taistelusta Kalpaveljeksiä vastaan ja kuolemasta
palavan linnansa raunioilla.

"Taar'avita!" jatkoi pieni suomalainen Lemmitty; "kohta huudamme ehkä
näin Eestin maalla, ja silloin kaataa jokainen luoti ryssän, ja Eestikin
vapautetaan."

"Ja jokainen ryyppy kaataa miehen", sanoi Myry. Hän oli kokeneempi ja
kypsyneempi näissäkin asioissa, ryyppyjen tuntemisessa, paljon
kokeneempi kuin Lemmitty. Pari kertaa he olivat tosin kuljeksineet
yhdessä rakkaina ystävinä hieman juovuksissa kaupungin syysmarkkinoilla,
kaulukset pystyssä ja lakit syvään silmille vedettyinä, etteivät
opettajat heitä huomaisi, varsinkaan tuo lehtori Korpelainen, ankara
mies ja akka; siellä täällä talonpoikien tungoksessa he olivat
seikkailleet, Myry edellä johtajana, Lemmitty hänen kintereillään tai
kainalossaan. Mutta yleensä Myry ryyppi toisten poikain kanssa eikä
Lemmityn, vaikka kertoikin asuintoverilleen noista huvitteluistaan.

Mutta olipa Aarne Myryllä muitakin seikkailuja, joista hän ei edes
Lemmitylle hiiskunut. Sitä hän ei salaillut, että hän kävi joskus
pelaamassa korttia eräiden toisten toveriensa luona. Martti ei osannut
korttipeliä, eikä välittänyt osata: hänellä nyt oli maalirasiansa ja
runovihkonsa, vaikkei pelaamista paheksinutkaan, ei edes silloin, kun
Myry sanoi pelanneensa rahasta; sitä enemmän hän ihaili, melkein jumaloi
Myryä. Kaunista, mustatukkaista Myryä, jonka kohtalokin oli hänestä niin
outo, salaperäinen. Huhuttiin näet, että Myry oli jonkun korkea-arvoisen
herran äpäräpoika, jota muudan eno nykyään koulutti. Eno hänellä kyllä
olikin, eräässä lähipitäjässä täällä, ison kartanon omistaja,
germaanilaisen hengen ihailija muuten, kova ruotsikko. Keskiluokilta
asti olivat Myry ja Lemmitty olleet asuin- ja luokkatovereita; Aarne
Myry oli jäänyt luokalle silloin, ja hänet oli hommattu asumaan Martin
äidin luokse, joka vaali tätä vierasta melkein kuin Marttiakin.

Koskaan ei vanha täti ollut kertonut Martille mitään Myryn
sukulaisuussuhteista, ja Martti puolestaan ei ollut niitä häneltä
udellut, eikä edes itseltään Aarnelta. Aarne olikin niin umpimielinen,
ylimielinen. Totuus oli se, ettei Aarne Myry, ennen nimeltään Fagerlund,
tietänyt niistä asioista itsekään muuta kuin mitä ihmiset joskus olivat
hiiskuneet. Ei tahtonut tietää, taikka muut nuorukaisen harrastukset
estivät Aarnea niitä ajattelemasta. Mutta jonkinlaista uhmaa ja
ikäänkuin kevytmielisyyden perintöä sai hän jo siitäkin ihmisten
kuiskuttelusta, että hän oli jonkun palvelustytön ja korkean venäläisen
— Venäjällä palvelleen ja sitten kuolleen suomalaisen upseerin äpärä.
Niinpä hän koulussa salaa ryyppi ja pelasi rahasta, — rahaa antoi eno
kyllä, — sekä etsi naisten seuraa, jota helposti saikin. Mutta naisista
ei hän Martille kertonut; sanoi vain silloin tai silloin olleensa
jossakin muualla, kun jäi koulusta pois, esimerkiksi talvisin
luistinradalla. Sen valheen sai Martti esittää; koulussa oli sanottava,
että hän oli sairas, opettajille ja omalle äidilleenkin: antaa äidin
toimittaa lääkkeitä poikien huoneeseen Aarnelle, joka sitten sieltä
kuitenkin livisti. Taikka kertoi Myry käyneensä siellä tai siellä
hiihtämässä vain jonkun tyttökoululaisen kanssa ja tehneensä jotakin,
jota hän ei selittänyt muuten kuin ylimielisellä hymyllä. Jotakin Martti
aavisteli. Naisten nimiä ei Aarne maininnut milloinkaan; hän oli
ritarillinen poika, ehkä aatelissyntyinen! Ja otapa hänen
naistuttavistaan selvää: niitä, joiden kanssa hän käveli, oli liian
paljon, sekä nuoria että oikein neitejäkin. Ihaillen väistyivät pikku
pojat hänen edestään, kun hän keikaroi Ankeriaalla jonkun herrasnaisen
vieressä, pieni, valkea talvilakki somasti kallellaan päässä.

Sellainen oli Myry, nautinnoista varhain esimakua saanut, ylpeä,
synkkämielinen, intohimoinen. Ja intohimoinen ja seikkailuja ikävöitsevä
oli Lemmittykin, mutta arka vielä, äidin vartioimakin, jos nyt viaton
äiti poikia oikeastaan osasikaan oikein vartioida; helposti hänen
silmänsä näkivät harhaan, hyvin päin rakkaitten poikien kaikki hommat.

Ylioppilastutkinto olisi ollut keväällä edessä — arveluttava koetus
Myrylle, joka oli huono ainekirjoituksessa ja kielissä. Olisi kyllä
ollut eteväkin niissä, mutta oli laiska; matematiikka sen sijaan
meni häneltä itsestään, oli niin helppoa, ettei pelastunut
laiskuudellakaan sitä osaamasta. Ellei hän saisi — jos tänne jäisi
—ylioppilaskirjoituksissa apua joltakin toverilta, varastettua apua,
runoniekka Lemmityltä, niin huonosti kävisi! Ja uudestaan kurssia
lukemaan hän ei kumminkaan jäisi, ei tahtoisi jäädä; maailmalle, elämää
hän halusi. Naisten ja pikarien ääreen, vapaasti; sitten minne hyvänsä!

Lemmityn heikkous oli matematiikka; mutta hän oli itsepintaisen ahkera,
joten hän olisi toivonut selviävänsä siitäkin, hänen taipumuksilleen
luonnottomasta kiusasta, ainakin Aarnen avulla. Mutta niin ei
kävisikään; nythän uhrattaisiin ylioppilaslyyrakin kunnian kaipuusta,
ilolla.

Ensin oli Lemmitty epäröinyt lähteä. Syntiä tunsi hän tekevänsä äitiään
kohtaan, vanhaa ja raihnasta, joka häntä niin rakasti ja hemmotteli.
Mutta sitten voitti toveruus ja kunnianhimo: Myry, tuo yltiöpää, lähtisi
kuitenkin! Myry sanoi, ettei hänellä ollut sukulaisia, oli vain joku
sellainen eno, ruotsikko, jonka velvollisuus lienee antaa hänelle rahaa.
Ja rahan hän osasi antaa mennä. Silloin Marttikin...

Myrylle ennätettiin hankkia ajoissa väärä passi rautatiematkaa varten
sille asemalle, jota lähellä hänen enonsa kartano oli. Nythän
suomalaisiakin passeilla paimennettiin kuin ryssiä Venäjällä: alentavaa
orjuutta! Sen passin hommaaja ja laatija oli maisteri Klingstedt,
luistinradalla Myryyn tutustunut. Jos Myry joutuisi junassa kuitenkin
epäillyksi, niin selviäisi hän aina itse, ylpeällä käytöksellään ja
julkealla suullaan; sanoisi olevansa matkalla kotitilalleen
metsästysretkelle, ja pieni, viaton metsästyspyssy olisikin hänellä
matkassa. Mutta jos oikein koville ottaisi, niin Myry osaisi käyttää
sitä pyssyä muuhunkin, sen tiesi Klingstedt; pojassa oli rohkeutta ja
miehekästä sisua.

Lemmityllä ei ollut vieläkään passia. Niin hullun myöhään oli Martti
tehnyt ratkaisunsa. Ja nyt oli Klingstedt jo kätkenyt ja haudannut
väärät leimasimensa niinkuin kaikki muutkin vaaralliset kapineensa,
näinä kolmena edellisenä päivänä tai yönä: päivällä hän ei saattanut
toimia, rakkaan isänsä vuoksi, säästääkseen hänet vainolta. Isän ei
pitänyt todellakaan tietää mistään mitään, joten hän saattaisi tosiaan
täydellä syyllä kieltää valtiolliselle poliisille kaikki, vaikkapa
aavistaisikin, mihin Oskar oli kadonnut, suomalaisten tavallisille
teille nykyään. Oskar Klingstedt hiipi niin ollen kotoaan pois öisin,
aivan yksinään, kantaen pimeitä katuja myöten pitkiä, salaperäisiä
laatikoita, niin raskaita, että oli nääntyä niiden alle. Mutta silloin
hän usein ajatteli:

— Parhaiksi itselleni. Huonosti olen viettänyt nuoruuteni, typerästi
uhrannut sitä sellaiseen, mikä ei tosiaan ollut mitään! Tai oli
surkeutta: saada palkakseen tauti, joka lopulta iskee tulta aivoissa,
polttaa ehkä niistä älynkin. Mutta vielä ei se ole tapahtunut, ja
ennenkuin se tapahtuu, koetan käyttää älyni muiden hyväksi, — kaikkien
hyväksi: isänmaan.

Ja kärsivällisesti hän kantoi nämä taakkansa, kuten koko elämänsä.
Raahasi laatikkonsa, joissa oli kiväärejä. Jo Viaporin kapinan aikana,
1905, oli hän niitä hankkinut, sillä jo silloin hän toivoi, mutta
turhaan. Souti aarteineen erääseen autioon saareen merelle ja hautasi ne
huolellisesti, jokainen kiväärinnivel hyvin rasvattuna, jokainen
ammusrasia kosteudelta varjeltuna: kyllä säilyisivät! Pian ne olisivat
hyvään tarpeeseen!

Mutta päivällä täytyi hänen valvoa: liikkua kaupungilla, puuhailla
kotonaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, jotteivät ihmiset eikä isä
ennen aikaansa aavistaisi hänen tuumiaan. Vain tavalliset aseet jäivät
enää hänen komean huoneensa seinille, niinpä tuokin toimittaja Idellin
ivailema kiinalainen mestaussapeli metsästyspyssyjen, neekerikeihäitten
ja kaukasialaisten tikarien joukkoon, jääkarhun taljalle
koristeellisesti järjestettyinä. Kukaan ei ollut koskaan tietänyt, että
hänellä oli lattiassa, hienon maton alla, muutamia lankkuja, jotka
saattoi avata; siten pääsi permannon täytekerrokseen, jossa Viaporin
kapinan ajoilta oli ollut kätkettynä nelisenkymmentä kivääriä.

Kaikki oli nyt Oskar Klingstedtillä selvillä, jokainoa epäilyttävä
kirjekin hävitetty.

Miten Martin onnistuisi? Hän oli tehnyt lopullisen päätöksensä vasta
tänä yönä.

Ei auttanut muu kuin valmistaa jonkinlainen rehtorin suositus, että
poika saisi matkustaa katsomaan erästä maalla asuvaa tätiään, joka oli
kuolinvuoteellaan — ja jota ei ollutkaan. Naurahtaen, uhkarohkeasti
Oskar Klingstedt sen laati. Mutta Klingstedt sanoi, että jos Martti
älystään ja sulavasta kielestään huolimatta joutuisi junassa
seisautetuksi, takaisin käännytetyksi tai kiinni, niin toiset, —
lähtijöitä oli muitakin, tuntemattomia, — eivät totisesti hänestä
vastaisi! He istuisivat matkalla kaikki yksin, eri vaunuissakin. Ja
maisteri Klingstedt oli lisännyt neuvoihinsa vielä oudot sanat, että
jokaisen oli pidettävä ainakin toisista suu kiinni; jos sen kuka
unohtaisi, sille tuho, ennemmin tai myöhemmin!

Niin on nuori polvi päättänyt lähteä sotaan maisteri Klingstedtin
mukana. Vielä eivät pojat tiedä, kuinka he kulkisivat edelleen joltakin
maaseutuasemalta. Jalkaisinko meren rannalle, — ja ehkä saksalaisella
vedenalaisella Itämeren poikki? Ja milloin? Sellaista ei sovi johtajalta
kysyä, tältä mieheltä, jolla on vain värvärin halpasointuinen nimitys,
mutta jota he kunnioittavat kuin kuningasta, pelkäävät ja rakastavat
kuin omaa, satumaista tulevaisuudenhaavettaan.

Eikä se haave ole vähäinen. Kun pojat, — taikka Martti Lemmitty, sillä
Aarne Myry on nytkin, varsinkin lopummalla, laiska ja loikoilee
sänkyvaatekasalla, — ovat saaneet salaisuutensa hävitetyksi, puhelevat
he keskenään tuosta haaveesta: jo heidän lapsuutensa aikoina
heränneestä, Suomen kuningaskunnasta, vapaasta valtakunnasta. Siihen
aikaan se haave oli alkanut elää, salaa, jatkona autonomialle, joka ei
enää tyydyttänyt, etenkin kun sekin yritettiin riistää meiltä pois. He
puhuvat haaveestaan muun keskustelunsa ohella, joka on hermostunutta,
jännitystä vapisevaa tai hiukan synkkää. Siihen haaveeseen, unelmaan
palaavat aina muut jutut, parhaatkin niistä: toiveet kirkkaista
olkaimista, kunniamerkeistä, kultaisista kannuksista, loistavasta
menestyksestä loma-aikoina ulkomaisten suurkaupunkien ravintoloissa,
rikkaista avioliitoista ylhäisten Saksan naisten kanssa, jopa
kenraalinarvoista tai sankarikuolemasta; siihen ne palaavat, unelmien
unelmaan. Mikä unelma! Se ulottuu Auran rannalta Uraliin asti, ja
kauemmaksikin vielä! Siellä Venäjällä on paljon slaavilaisten sekaan
hukkuvia suomalaisia kansoja; ne on koottava yhteen. Jatkettava Mathias
Aleksanteri Castrénin työtä, uusilla, nykyaikaisilla aseilla. Martti
Lemmitty, nuori runoilija, — upseeri, sanoo Myry, — on keksinyt uuden,
merkillisen hallitus- tai satraappijärjestelmänkin tulevaisuuden Suomea
varten. Tai ei oikeastaan hän, vaan eräs maisteri Bongman, joka on Oskar
Klingstedtin ystäviä ja on kirjoittanut salaisen lentolehtisen
vastaisesta sananvoimalla, "laululla ja loitsulla", hallitsevasta
Suomesta. Tuon Bongmanin kirjasen — nyt täällä poltetun — herättämä on
Martti Lemmitynkin suunnitelma; Arkangelin paikalla, muinaisen Perman
valtakunnan tienoilla, olisi pääkaupunki; mutta aatteen valtakunnassa ei
olisi kuvernöörejä, sillä kuvernöörit ovat vihattuja, he ovat viime
vuosina olleet miltei kaikki ryssiä, vaan jokaista valtakuntaa
hallitsisi runoilija: puolta vanhaa Suomea joku tunnettu kirjailijamme,
arvokkain, toista puolta toinen, runoutensa aihealueen hallitsijana,
kolmatta, Perma-nimistä, kolmas, tsheremissien maita neljäs jne. Jaloa,
inhimillistä, henkistä hallitusta, oikeutta varsinkin köyhille.

Ja sitten nämä Lemmityn unelmat, joille Myry hiukan hymähtää, hajoavat
jälleen molempien poikien jännittyneeseen pohdintaan, miten se ja se
matkan yksityisseikka on järjestettävä, mitä vastattava minkin
kuulustelun kohdatessa, ja mitä uskallettava. Lyhyitä, helposti sekaisin
meneviä sanoja. Salaista ahdistusta; kasvot näöltään tyynet ja jäykät,
otsalla kuitenkin punotus, ja tuntuu kuin päätä alkaisi särkeä.

Maisteri Klingstedt vain nukkuu, kuin vanha soturi, pelottava ase aivan
vieressään. Nukkuu luottamusta herättävänä, pakottaen toiset
aatteeseensa jo rauhallaankin. Viimein herätyskello alkaa rämistä ja
pojat syöksyvät sen kimppuun, tukahduttaen sen äänen. Luulivat
herättämistä tarvitsevansa, olivat valvoneet koko yön: askeleita kuuluu
jo kadulta.

Martti Lemmitty puree hampaansa yhteen; häntä itkettää: äiti, hänen
vaalijansa, sairaalloinen ja vanha, ei aavista asiasta mitään. Ja
lähdettävä on. Klingstedt vetää jo hymyillen takkia ylleen. Aarne Myry,
samoin hymyillen, pistää hatun päähänsä ja ottaa haulikkonsa nurkasta.
Virkkaa:

"Hyvästi, ylioppilastutkinto ja sivilistit!"

Klingstedt antaa pojille rahat, joilla he saavat rautatiepiletit. Sanoo
käväisevänsä ensin vielä vähän jossakin — kenties kotona; asemalla,
pilettiluukulla tavataan, mutta toisilleen vieraina: Jumala varjele,
muistakoot pojat sen!




15


Isidor Tistelberg tunsi jonkinlaista heikkoa oiretta, että ilmassa
liikkui jotakin uutta, tunsi semmoista kuin rajun sään edellä kesällä:
jotakin sameaa, levottomasti värähtelevää oli ajassa, joskus tuulikin jo
tohahti, ja silloin tällöin kumisi kaukaisesti, välistä kohosi muutama
aallonharja ärtyisenä kuohuen. Hän ajatteli:

— Tuleeko myrsky? Ihanaa sekin voisi olla! Mutta ollako pisara, joka
ajautuu tuulten mukana? Pisara tosin on yksilö ihmismeressä, mutta
hylätä pisaraelämänsä — olla kuin muut! Ei, parempi painua syvälle,
omaan itseeni, omaan elämääni, niin syvälle, ettei tuuli saavuta; vesien
pohjilla on kuitenkin aina tyyntä. Huiskikoon maailma. Olen pisara, joka
on — minä.

Klingstedtin ja suuren koulupoikajoukon katoamisesta puhuttiin,
kauankin, ja taas kulki elämä sellaista kulkuaan kuin maailmassa ei
mitään tapahtuisi — ei kerrassaan mitään. Jatkettiin tavallisia
askareita... Vain ajan kallistumista valitettiin.

Pari kertaa oli Tarkkanen tohtorin väen ja apulaisensa kanssa aikonut
lähteä katsastamaan tohtorin huvilanpaikkaa ja paaluttamaan sen, mutta
sade oli estänyt matkan. Sitten tuli viimein kuivempaa; taivas oli
kuulas, tuuli pohjoisesta, tuoden miltei kylmää. Kolmannesti lähtivät
insinöörit silloin tohtorille, ja rouva Tarkkanenkin tuli mukaan pikku
kävelylle, kuten tohtorinna oli kutsunut, aikoen saattaa toisia asemalle
ja sitten palata kotiin.

"Mikä tuon tohtorin nimi nyt olikaan?" kysyi Tistelberg Tarkkaselta,
kantaen mittanauhaansa ja insinöörskän sateensuojaa.

"Oljemark", vastasi Tarkkanen, "eikös muistisi tahdokaan pitää."

Insinöörin rouva jatkoi:

"Varsin kunnon mies kuuluu olevan, hyvää sukua, rikas, kaupungin
huomattavimpia herroja. Siitä saisimme ehkä visiittipaikan, mutta hänen
rouvastaan puhutaan yhtä ja toista..."

"Noo, mitäpä juoruista", keskeytti itse Tarkkanen.

"Niin, en minä mitään pahaa tarkoitakaan. Pahaa en ole hänestä kuullut",
vastasi rouva. "Mutta hiukan — lystikäs hän muka on; ei välitä
arvostaan..."

Tohtorin kivinen talo, hänen omansa, oli melkein kaupungin harjun
korkeimmalla huipulla, suuren hiekkakuopan vieressä, jota ei ollut vielä
tasoitettu ja joka ei ollut ennättänyt heinittyä. Hohtavan valkeaksi
rapattu talo, saman naisarkkitehdin luomus, neiti Flotmanin, joka oli
ollut tohtorin väen mukana kansanopistoiltamassa. Ennen oli Tistelberg
kyllä tuon talon nähnyt; hänen huomiotaan oli herättänyt kaksi
jättiläistä, jotka oli valettu sementistä sen pääoven vartijoiksi: pikku
jättiläisiä, vyötäröitä myöten nelikulmaisia, siitä ylöspäin jäykkiä,
töykeitä hahmoja, jotka kannattivat kämmenillään paria pallomaista
sähkölamppua. Toinen lampuista paloikin iltaisin. Tistelberg ei oikein
tietänyt, ihaillako noita yleviä pökkelöitä, niiden naamoja, jotka oli
muovailtu samalla tavoin kuin intiaanit veistelevät irvisteleviä
epäjumalanpatsaitaan, vai oliko niiden pienet, mutta rakennuksen kokoon
nähden liiaksi paisutetut, teennäiset muodot hänestä sittenkin
vastenmielisiä; joskus ne kyllä tuntuivat hänestä teennäisiltä,
vihattaviltakin, tyylittömiltä. Kaikkea nuo Hildur Flotmanit keksivät,
tai matkivat: Saksassahan noita pökkelöitä oli, muisti Isidor
ulkomaanretkeltään.

Näiden veistosten välistä menivät ylös portaat, joiden kaiteet oli
muurattu mukulakivistä, ja sitten tuli messinkiheloilla varustettu ovi,
kuin minkä raha-arkun kansi. Toiset heloista esittivät ihmisnaamoja,
toiset hämähäkkejä tai hulmuavia liekkejä tai auringon säteitä. He
tulivat yksinkertaiseen, väkevästi lääkkeiltä löyhkäävään eteiseen,
jossa istui pari sairasta. Ja sitten riensikin itse rouva Oljemark sinne
nopeasti, ilmoittamaan, että he olivat tulleet väärästä ovesta,
lausumaan heidät tervetulleiksi, heille käsiään ojentaen, ja hän pyysi
palvelijatarta, joka ilmestyi eräästä sivuovesta, opastamaan vieraita
varsinaisille perheportaille; ne olivat talon takana, koko suuren, nyt
harvan, lakastuneen ja roskaisen näköisen puutarhan kätkössä. Jälleen
koruttomat sisäportaat, joiden kaiteilla oli kukkaruukkuja, sitten
hämärä eteinen, jossa sähkö paloi, ja oikealla avoinna ovi saliin.
Salista kuului jo neiti Flotmanin lihavaa, kimeähköä naurua, kun rouva
Oljemark virkkoi hänelle jotakin ovesta ja kääntyi sitten auttamaan
palvelijattaren kanssa vierailta päällystamineita.

Sali oli valoisa ja tilava. Puoli yhdestä seinästä ikkunaa. Pitkin
ikkunalautaa vierivieressään kukkia, varsinkin kaktuksia, joita
Tistelberg oli usein ajatellut, niiden ihania, vain tuokion säilyviä
kukkia nimittäin, mutta joiden muodoista hän ei nyt pitänyt,
kummallisista ja piikkisistä. Ikkunasta, yli kaupungin kattojen, näköala
merenlahdelle, joka värisi tuulessa rauhattomana virinä, arkisena ja
kylmänä, auringottoman, mutta kuitenkin valoa kuultavan pilvitaivaan
alla.

Tuolla seinämällä oli pehmeän sohvan edessä pöytä ja tuoleja, pyöreänä
ryhmänä, tuolit eri tyyliä kuin sohva. Pöydällä koreahkosti ommeltu
liina ja kimppu valkeita syysflokseja. Neiti Flotman, ikäänkuin kainosti
punastuen, nousi kankeasti sohvasta ja tervehti vieraita miltei arasti.
Keskusteltaessakin hän sitten pysyi melkein vaiti.

Tohtorinna pyysi vieraita suvaitsemaan odottaa häntä hetkisen, ja
poistui palvelustytön mukana. Kun vieraat olivat katselleet ympärilleen,
— seinille, joilla riippui enimmäkseen väripainoskuvia, muutama
raskaissa, välkkyvissä kultakehyksissä, — toisella puolella huonetta
olevia leveitä korituoleja, jotka oli pehmusteltu monilla, möyheillä
pieluksilla, antiikkista kristallikruunua, eräitä suurmiesten kipsisiä
päitä, — tuli itse tohtori Oljemark saliin, kiireesti ja sinne tänne
pilkistellen. Hermostuneesti, nopeasti, lujasti hän puristi vieraitten
kättä, vetäisten kätensä pian takaisin ja kumartaen syvään, mutta
jäykästi, ja alkoi puhua:

"Ehkäpä meidän matkamme nyt vihdoinkin onnistuu. Aika jo olisikin; pian
tulee kylmät, ja jos nyt rupeaisi satamaan, en lähde enää ollenkaan:
minulla ei ole tilaisuutta, minun täytyy tehdä työtäni."

Tarkkanen tiedusteli kautta rantain työn laatua. Se työ oli laaja
tutkimus tuberkuloosista, sen leviämisestä ja syistä tällä seudulla.
Tohtori oli asiaa tutkinut jo pitemmät ajat.

Aluksi oli puhuttua suomea, mutta sitten jatkoi tohtori Oljemark
ruotsiksi, ja Tistelberg huomasi, ettei neiti Flotman taitanutkaan
oikeastaan suomea kuin heikosti, keittiösuomea. Nauraen ja rauhattomasti
kiiltelevin silmin sanoi tohtori:

"No, mitäpäs työstäni, olisi siitäkin juttelemista, mutta... Oletteko
kuulleet nyt Klingstedtistä? Ja oletteko kuulleet: puutarhuri Sutelin,
— Sutteliniksi häntä tavallisesti kutsutaan, — kuuluu antaneen selkään
pojalleen. Se poika onkin hyvin lapsellinen; jo lähes kahdeksantoista
vuoden ikäinen, ja kuljeskelee kaduilla ja torilla intiaanilakki päässä.
Sulkatöyhtönsä on hän noukkinut kanoista; housuissakin on rivi
kukonsulkia, haha, ja puinen pistooli on hänellä vyöllä. Hän kuului
olleen koulussa heikko oppilas, niin ja näin kasvatettu, kertoi minulle
eilen Vihtori Korpelainen; hän jäi toisen kerran neljännelle luokalle,
ja isä antoi hänen erota koulusta."

"Niin, niin, Sutelinin pojastako puhut?" alkoi tohtorinna kiireesti,
tullen samassa sisään. "No, Severi, anna, anna sen pojan nyt vähän
leikkiä!" Tistelberg huomasi, asiaa sen enempää ajattelematta, että
tohtorinnalla oli keltainen puku, jollakin tavoin hänen ihonväriinsä
soveltumaton: ihokin oli kellahkoa, tai tuli puserosta kellahtavaksi,
vastenmieliseksi. "Mitäpä siitä, jos ei kerran ole lahjoja
koulunkäyntiin. Ja minusta tuo poika on hauska; saahan sitä nyt leikkiä;
miksi pitäisi olla niin vakava aina."

"No niin", myhähti tohtori ikäänkuin hieman pilkallisesti; "sinä nyt
puolustat joka tilanteessa... laiskureita."

Sitten tarttui tohtori toiseen asiaan:

"Niin, mutta se Klingstedt! Varmasti hän on mennyt Saksaan. Ja ne pojat!
En ole tänä aamuna päässyt ulos, on ollut patientteja. Mutta nyt
joutuivat viimeiset pois, ja vastaanottoaika on lopussa. Miten
poliisimestari suhtautuu tapahtumaan?"

Kaikkiallahan siitä maisteri Klingstedtin katoamisesta puhuttiin, oli
puhuttu siitä alkaen kun se tapahtui, toista viikkoa sitten. Se
hämmästytti toisia, pelotti ja ihastutti toisia. Klingstedt ja joukko
nuorukaisia oli kadonnut varmaankin niiden suomalaisten
kansanopistojuhlien jälkeisenä päivänä, joissa hän oli pitänyt tuon
hermostuttavan, yleensä mielettömäksi arvostellun puheensa, ja vienyt,
uskottavasti juuri hän, mukaansa oikein komppanian etupäässä nuoria
miehiä, jopa melkein lapsia. Poikia oli hävinnyt kaksi suomalaisesta
yhteiskoulustakin, toinen vanhan kivulloisen äitinsä suureksi suruksi.
Insinöörskä sanoi, että tuo leski oli toivonut pojastaan itselleen tukea
ja elättäjää; mutta niin huikenteleva oli poika ollutkin! Ja kolmisen
nuorukaista oli karannut ruotsalaisesta lyseosta; lisäksi yksi
kauppa-apulainen ja joku juoppo kirjapaino-oppilas. Minne he olivat
menneet? Joku aavisteli sitä: Saksaan. Mutta millä tavalla?
Poliisimestari Leskinen oli kauheasti raivonnut.

"Hän oli ollut kauppaneuvos Klingstedtille hyvin hävytön; ja Leskinen
nyt on Leskinen", jatkoi tohtori, katsahtaen varovasti taakseen
ruokasalin ovelle, ettei palvelija kuulisi.

Tohtorinna oli äsken alkanut puhella rouva Tarkkaselle tuosta
puutarhurin pojasta, jonka lapsellisuus ja leikittely häntä viehätti,
sekä kertonut naurahtaen ja samalla valittavasti, ettei hänen miehensä
antanut hänelle paljon arvoa näissä kasvatusasioissa; ja tohtorinnasta
oli oikein, ettei antanut: hän tunnusti kyllä, ettei osannut kasvattaa
lapsia. Kaipa Severillä oli ollut hyvät motiivinsa lähettää heidänkin
tyttärensä, pikku Maire, Helsinkiin kasvatettavaksi, kun Mairekin oli
jäänyt toisen kerran samalle luokalle. Maire oli kolmannella luokalla,
— mutta laiska raukka. Eikä tohtorinna ymmärtänytkään, oliko Mairen nyt
välttämättä osattava niin hyvin esimerkiksi laskentoa? Mutta
näsäviisaskin oli tyttö, eikä siihen ollut pelkästään äiti syypää:
isäkin oli häntä hemmotellut, aivan hänet pilannut. Tohtorinna oli niin
ikävissään, kun Maire oli häneltä riistetty.

"Kyllä lasten kuitenkin täytyy olla ahkeria", sanoi rouva Tarkkanen.
Tohtorinna naurahti myöntävästi ja epätietoisesti: "Niin, mutta
—miksi?"

Samassa veti juttu Oskar Klingstedtistä ja hänen houkuttelemiensa
katoamisesta rouvienkin huomion puoleensa.

"Se on — niin omituista, ihmeellistä!" huudahti tohtorinna. "Ja
poliisimestari Leskinen on raaka: häpäisee, solvaa vanhaa, arvokasta
kauppaneuvosta, kun pitää kotitarkastusta, ja uhkaa toimittaa hänet
Siperiaan — vai minne se oli?"

"Siperiaan!" toisti tohtori hermostuneesti ja pilkallisesti. "Sinä nyt
et muista mitään, Shpalernajaan se oli!"

"No — eikö se ole sama?" virkkoi tohtorinna. "Minä nyt olen niin
huonopäinen, kuten muutenkin huono. Olen saanut niin vähän sivistystä.
Minun kouluni keskeytyi — melkein samoin kuin oli Mairenkin vähällä
keskeytyä..."

"No, ei aivan samoin. Eikä se ole samaa, se äskeinen asia", selitti
tohtori. "Shpalernaja on Pietarissa, tai Petrogradissa, kuten kaupunkia
nyt täytyy kutsua, — Venäjä luulee näet nimenmuutoksella muuttavansa
tosiasioita; ja Siperia on: totta kai sinä, Julia, nyt sen tiedät?"
Tohtori naurahti ja kääntyi herrojen puoleen:

"Mutta — onko oikein, että pojat ovat lähteneet sinne, tai Klingstedt
heidät sinne vienyt? Onko siitä maalle hyötyä? Toimittaja Idell sanoo
edelleen, että siitä on maalle vahinkoa; kävin hänen luonaan varta
vasten näiden huhujen vuoksi toissa päivänä. Mutta ehkä on parasta,
ettei näistä asioista puhutakaan!"

"Miksi ei puhuttaisi?" vastusti rouva. "Et ole kertonutkaan, että kävit
Idellin luona. Sinä aina pidät kaikki omina asioinasi, — ja minäkin
olen toki utelias, — olen nainen. Mitä Idell sanoi?"

"Ei mitään", vastasi tohtori. "Kuten jo kuulit: ainoastaan, että se on
vahingollista." Mutta vieraille, varsinkin miehille, selitti tohtori
edelleen Idellin sanoja: miksi nuorukaisten menettely, joka Idellin
käsityksen mukaan oli maanpetturuuttakin, — ei petturuutta Venäjää,
vaan Suomea kohtaan, — miksi se menettely oli Suomelle vahingollista:
Venäjä voittaisi sodassa ja kostaisi sitten meille.

"Mutta en tiedä; en oikein usko Rolfiakaan", sanoi tohtori. "Ja parasta
lienee, ettei noista asioista puhuta."

Samaa mieltä oli Tarkkanenkin, ja huokasi.

"Meidän täytynee pysyä syrjässä", sanoi hänen puolisonsa, — "meidän,
köyhän maan."

"Niin, mutta pitäisihän isänmaan puolesta jotakin tehdä!" huudahti
tohtorinna siihen. "Siperiaan, tai mikä se oli: Shpalernajaan,
— mielelläni minäkin uhraisin poikani, jos minulla sellainen olisi. Uhri
isänmaalle, kansalle..."

"Parasta olla puhumatta", väitti tohtori jälleen. "Idell oli alakuloinen
asiasta... Ja suomettarelaisen lehden kirjoitus näistä tapahtumista oli
mielestäni halpamaista ilmiantoa. Se viittaili suorastaan Klingstedtin
puheeseen, syytti saksalaista vakoilua ja yllytystä; juuri sen
kirjoituksen nähtyään poliisimestari panikin toimeen kotitarkastuksen
Klingstedtillä, jopa poikienkin luona..."

"Oikea roisto se Leskinen! Kuinka paljon sellaisia on suomea puhuvissa!"
huudahti arkkitehtineitikin, korostaen erityisesti poliisimestarin
nimeä. "Eikä löytänyt mitään, roisto."

"No, ehkäpä ei nyt puhuta tästä enää!" toisti tohtori. "No, no, niin;
mutta: Birger Bengelsson oli tunkeutunut mukaan, näkijäksi, kun Leskinen
teki etsinnän kauppaneuvos Klingstedtillä. Birger nyt menee joka
paikkaan, ja hän se kuvaili Leskisen uhkauksia..."

"Kenties — sepitti ne omasta päästänsä", huomautti tohtorinna. "Hän on
sellainen surullinen raukka, se Birger, — mielestäni..."

"Ei hänen sanoihinsa todellakaan voi luottaa", myönsi tohtori. "Ainakin
varoitan siitä sinua, Julia. Sinulle hän on kertonut kaikenlaisia
joutavia, uskomattomia loruja Pariisin yökahvilain vapaasta elämästä.
Voisiko sellainen olla mahdollista, — ihmiset niin järjettömiä? Hän
kävelee nykyään paljon Kyösti Keretin seurassa, Birger. Mitä hän
aikoneekaan? Jotkin kepposet Keretille varmaan. Tosin hänellä on makua
pukeutua..."

"Ja makua pukea Kerettikin", tohtorinna purskahti nauruun. "Molemmilla
sylinterit päässä, ja kepit kädessä. Keretti-parka! Että hän antaa
itseään narrata! Sillä en minä liioin Birgeriä uskokaan..."

"Ja — Keretin pojan nimi on Kyösti Olympias! Oletteko sen kuulleet?"
kysyi tohtori ja heittäytyi nauraen selkäkenoon nojatuolissaan. "Eikä
sillä vielä hyvä: on lisäksi kolmaskin ristimänimi. Se on Lucifer. Ja se
on minusta jo liikaa!"

"Mikä se Lucifer olikaan? Jokin enkelikö? Pimeyden vai valon?"
tiedusteli tohtorinna innokkaasti.

"Paholainen kai", naurahti Tistelberg.

"Antiikkisia jumaluuksia", selitti tohtori. Ja Onni Tarkkanen laajensi
hänen selitystään, että Lucifer oli ollut se enkeli, joka ensinnä luopui
jumalastaan ja yllytti toisetkin enkelit kapinaan. Mutta jos Kyösti
Keretti luuli voivansa verrata sukuaan tuohon Luciferiin, niin —
jopahan!

"Ja sellainen pannaan nykyään lasten nimeksi! Sitä ei tulisi enää
sallia!" vihoitteli rouva Tarkkanen. "Se on herjausta."

Neiti Flotman nauroi makeasti Keretille.

"Voi Köysti Kerettiä!" huokasi tohtorinna. Hän sanoi: "Köysti", huonosti
suomea kun osasi. "Ja voi tuota lapsiparkaa, kun tulee kouluun; kaikki
häntä pilkkaavat: Lucifer, paholainen! Miksi vanhemmat eivät ajattele,
ettei heillä ole oikeutta määräillä lastensa mielipiteitä, tälläkin
tavalla kasteessa moisia nimiä antamalla!"

"Kasteessako?" nauroi taas tohtori ivallisesti. "Luuletko sinä, että
Keretin poika on kastettu, tai että hän joutuneekaan kouluun..."

Tohtorinna loukkaantui. Hän tulistuikin:

"Minusta ei ole oikein, että sinä puhut tuolla tavalla. Miksei voisi
toki joutua kouluun? Ja kastaminenkin olisi mielestäni lapsen oma
asia... antaisi kastaa itsensä sitten, kun tietää, mitä uskontoa
uskoo..."

"Vai niin, vai niin", hoki tohtori. "Tietysti olisi Olympiaksella
jumalana Zeus!"

"Tai Öljylampiuksella!" tokaisi rouva Tarkkanen.

Tohtorin silmät välkähtivät epäluuloisesti.

Tohtorinna vilkaisi insinöörin rouvaan. Hetken oli hän vaiti. Sitten hän
sanoi hiljaa, tuskin huomattavasti hymyillen, ja hänen hymynsä oli
Tistelbergistä kaunis, pehmoisella äänellään:

"Mitäpä me nyt nimistä, ne eivät ole lapsen oma vika." Ja hän lisäsi
vielä hiljemmin, Tistelbergiin katsahtaen: "Se ei ole minusta kaunista."

"Itsehän isä, — jos häntä voi sanoa isäksi, — on antanut
perilliselleen nimeksi tuollaisen joutavan", vastasi rouva Tarkkanen
ärtyisä sävy äänessään. "Pilkattavaa on pilkattava."

"Hyi", huudahti tohtorinna. "Mutta, olkaapas nyt hyvät, tulkaa kahville.
Ja jätetään vihdoinkin Keretti-raukat ja muut."

Palvelijatar oli ilmestynyt ovelle ja teki siinä merkkejä.

Ruokasali oli sekalaisesti kalustettu, kuten salikin. Antiikkinen,
kullattu seinäkello, ruskeaksi petsattu, suuri kaappi, keinutuolin matto
muinaissuomalaisine kuvioineen. Ruokapöydällä ja ikkunapöydällä kukkivia
kasveja; ja näiden viimeisten, tuoksuttomien syksyn kukkien vastakohtana
näkyi ulkoa, hiekkahaudan partaalta, muutamia lehdettömiä koivuja, jotka
jäykkinä tuulessa värisivät.

Kahvipöytä oli kodikkaasti ja rikkaasti katettu; hopeiset veitset ja
lusikat ohuiden lautasten ja kuppien vieressä, asetettuna paljotöisille
pikku liinasille; pari isoa vatia leivoksia, maljakko hunajaa, kaksi
lasilautasta erilaisia imeliä hilloja. Tohtorinna jakeli paikaltaan
kullekin kahvia ja kyseli, mitä lajia leivoksia kukin mielisi, tarjoili
auliisti ja hermostumatta, ja innostui itse kiittämään pitävänsä
sellaisesta ja sellaisesta kermabaakelsista. Kun kuppi ojentui
Tistelbergille rouvan kädestä, tunsi nuori mies jälleen säpsähtävänsä,
ja vertasi mielessään rouvan kyynärvarsia kermaan, ajatteli hänen
sormiaan, jotka olivat pehmeät, valkeat ja pyöreät, päissä sievät
puhdasmuotoiset kynnet, ja hänen silmiään, jotka hän yhtäkkiä oli
huomannut todella tummansinisiksi. Rouva hymyili ja nauroi, luultavasti
ilosta, kun pääsi käsiksi kermaleivoksiin, joista oli sanonut pitävänsä
ja joita hän tosiaan ahmi. Nauroi, mutta vain hetkisen, kai makeain
leivosten ilosta, ei muiden puheille, sillä kaikki olivat nyt hiljaa,
sekoitellen vakavina kuppejaan. Vai miksi hän nauroi?

"Ettekö tekin pidä kermabaakelseista, herra Tistelberg?" Ja talon emäntä
naurahti jälleen.

Tistelberg myönsi nauraen, sanoi olevansa suuri imelän ystävä.

"Mutta tohtori Ruusunen ei ainakaan ole", virkkoi tohtori Oljemark.
"Tohtori Ryysynen..."

"Hui, taas noita nimenväännöksiä!" tuskastui tohtorinna.

"Hän on Ryysynen!" intti tohtori Oljemark. "Hän on! Siitä ei pääse
mihinkään. Naurettava mies. Anteeksiantamatonta, — tehän tiedätte, että
hän on puoskari! Hän kannattaa Kuhnen humbugioppeja, puolikylpyjä, ja
kun hän kieltää ihmisiä nauttimasta sokeria, tupakkaa ja väkijuomia, —
hyvä, että hän edes kieltää väkijuomat, ja tupakankin, — ja istuttaa
heitä ammeessa, niin siinä on kaikki hänen taituruutensa. Kaikki! Mitään
muuta hänessä ei ole. Sillä tavalla hän onkii naiiveja patientteja.
Mutta sehän on rikollista! Ajatelkaa vain, että hän kylvettää
munuaistauteja ja tuberkkeliakin sairastavia. Mitä se sitten, sanot,
Julia! Sinä et näitä asioita oikein ymmärrä. Se merkitsee sitä, että hän
surmaa potilaansa. Kylmässä vedessä tuberkuloottisia! Mutta hän,
kaikilla keinoilla sitä voi patientteja hankkia! Hän on todella
—Ryysynen! Ryysykundeja hänellä käykin. Ja saahan nähdä, eikö
apteekkari Dillberg nosta vielä asiaa moisesta puoskaroimisesta! Tuo
puoskarien temppuihin turvautunut ammattitoverini, nousukas, ei kirjoita
paljon reseptejä. Kuhneneuvoistaan hän sen sijaan osaa ottaa lujan
hinnan, se on vissi, ja Dillberg on hänelle hyvin vihainen. Saadaanhan
nähdä! Ryysy hän vain on..."

Tohtori punotti ja puhisi hiljaa nenäänsä. Hermostuneesti ja vapisevin
sormin valitsi hän itselleen leivoksia. Toisti vielä:

"Sellaisia tohtoreita on nykyään...!"

Tohtorinna huokasi ja supisi jotakin miehensä rivaalista, mutta
keskeytti, kun tohtori kohautti päätänsä; se pää tutisi hermostuneesti,
ja Severi Oljemarkin silmissä välkähteli.

"Juodaan me kahvia lisää!" sanoi silloin tohtorinna. "Otetaan hilloa,
rouva Tarkkanen ja insinöörit. Sinä ainakin otat, Jemine; minä kutsun
tätä neiti Flotmania Jemineksi, koska — hän ei ole mikään Jemine,
siunailee usein maailmaa: Oi Herra Jemine!"

Neiti Flotman punastui ja nauroi hohottamalla.

"Niin, niin, Ryysyset ne tässä kaupungissa hallitsevat", sanoi tohtori
Oljemark jälleen. "Mutta parasta on jättää ne! Meidän onkin pian
lähdettävä; koettakaa joutua. On kai eväät varattu?"

Tohtorinna kavahti ylös, sanoi menevänsä katsomaan eväslaitoksia, joiden
kyllä piti ollakin jo valmiina. Toisetkin nousivat, tohtorin mukana. Ja
sitten palasi talon rouva huoneeseen, tuoden pienehköä juurikoria, joka
näytti olevan täynnä kaikenmoista hyvää, ja kaikki kiiruhtivat asemalle.




16


He olivat rouva Tarkkasesta erottuaan ajaneet ensimmäiselle pysäkille,
ohi kaupungin, joka ratapenkereen kohotessa painui ikäänkuin kuoppaan,
ohi harmahtavien tai valkeain puutalojen, joiden puutarhoissa oli kaikki
lakastunutta, ja sitten kauppaneuvos Klingstedtin sahan yläpuolitse,
joka törrötti taapeleineen lehdettömän koivikon keskellä. Tuolla oli
Sutelinin talo, josta kaupungilla alettiin yhtä ja toista pahaa jutella,
sen pihalla kaaliksia, perunanvarsia ja märkiä olkia. Ja sitten röykytti
juna halki kumpuisten ja metsäisten maisemien, ruskeain pihlajikkojen,
kummallisten uudenaikaisten huvilain, joissa oli seiniksi jatkuvat
katot, paljon kattoikkunoita ja alakerroksissa ikkunat milloin
luonnottoman leveitä, milloin ikäänkuin puukolla viillettyjä, katon
rajaan ulottuvia rakoja. Alettiin joutua varsinaiselle, vanhalle
maaseudulle. Sänkisiä peltoja kummuilla, joiden pehmeät muodot
vuosisatojen työ, mullan kasautuminen, oli luonut; pystylaudoituksella
vuorattuja töllejä, joiden pihamailla kaarteli somia polkuja
syreenipensasten välissä. Joskus suurehko puinen taikka kivestä muurattu
kartano, hahmoltaan rauhallinen ja hillityn kaunis. Tuli se pysäkki,
josta heidän oli lähdettävä kävelemään. Pysäkin portaitten yläpuolella,
aivan käden tavoittamissa, repotti kesäisiä pääskynpesiä kuistin
räystään alla. Edessä oli alastonta syksymaisemaa, yksitoikkoinen
alanko, joka puuttomana ja harmaan keltaisena levisi joka puolelle. Joku
lintunen piipatti pysäkin tanhualle istutetuissa pienissä koivuissa.
Mutta kannukkapensaiden varret paistoivat räikeästi tässä maisemassa,
kaiken mustan, harmaan ja ruskean keskellä, —Tistelbergin mielestä
eivät kuin veri, vaan kuin jollakin äitelällä värinesteellä täytettyinä.

Oli käveltävä tuonne meren rannalle. Merta ei vielä näkynyt; alangosta
erotti sen kallioinen ja metsäinen rantaharjanne.

Tuuli viuhahteli kuivasti ja kylmästi, lensi poikki paljasmultaisten
peltojen, joita ulottui ilmanrantaan saakka tai oikeastaan vain kolmen
kilometrin päähän, sillä siellä rajoitti alankoa harjanne.

"Meidän täytyy siis tosiaan patikoida. Mikä idea!" sanoi tohtori
Oljemark, tähystellen rasittuneilla silmillään lakeuden vastaiseen
laitaan; siellä peltoulappa päättyi paikoin pilviseen ja toisin paikoin
sinertävään taivaaseen. "Johan minä sanoin sinulle, Julia, että olisi
ollut parempi tilata Kuttingilta hevonen... Mutta sinulla nyt on se into
kävellä!"

Kutting oli se tilanomistaja, jolta tohtori Oljemark aikoi ja oli jo
melkein päättänyt ostaa huvilapalstan...

Rouva Oljemark naurahti miehelleen, ja vastasi sitten, anteeksi
pyydellen:

"Älä nyt moiti minua! Sangen harvoin näitä retkiä saan, ja luonnossa
liikkuminen on niin ihanaa. Tunnetteko perunanvarsien mätää ja hyvää
tuoksua, herra Tistelberg? Niin, Severi, ja onhan tämä niin vähäinen
matka, sen kävelee — aivan kuin lentäisi!"

"Lentäisi? Kyllä sinä", sanoi tohtori Oljemark. "Minä en mielelläni
kävele maalla. Kaduilla on parempi. Mutta eikö ainakin eväitä olisi
ollut lähetettävä hevosella? Et kai tarkoittane, että me niitä... Joudut
niitä itse kantamaan!"

Neiti Flotman nauroi äskeisille Julia-rouvan sanoille, että mädät
perunan varret tuoksuvat niin hyvälle, ja sitten vihoissaan siitä, että
Severi Oljemark komensi vaimoaan. Hän ilmaisikin nauravansa sille, että
Julia-rouva oli sanonut perunanvarsien tuoksuvan hyvälle.

"Kaikki sinusta on hyvää, mätäkin!" huudahti hän.

"Niin, miksei juuri mätä: se on rauhaa, kuolemaa", vastasi rouva
Oljemark.

Tohtori heilautti hartioitaan. Insinööri Tarkkanen hymyili tohtorinnan
sanoille.

"Enkä minä tahdokaan sinua kantamaan eväitä, rakas Severi", jatkoi rouva
Oljemark. "Kyllä minä ne kannan itse, mielelläni."

"No, onhan tässä monta muutakin kättä, jos tarvitaan", arveli insinööri
Tarkkanen.

Tistelberg otti eväskorin rouvalta, joka ei tahtonut sitä antaa, vaan
kursaili kovin, kohenteli kursailematta hameensa helmoja, kiinnittäen
niitä kuminauhapitimellä, että olisi ollut helpompi kävellä. Tistelberg
tuli katsahtaneeksi rouvan jalkoja.

Tohtori Oljemark oli jo alkanut mennä asemalaiturin päätä kohti;
insinööri Tarkkanen oli avuliaasti ottanut apulaiseltaan hänen
mittanauhansa, ja lähti tohtorin seuraan, joka nyt oli pysähtynyt
odottamaan toisia. Neiti Flotman, tohtorinna ja Tistelberg kävelivät
ensin rinnatusten.

"Mikä onni, että pääsin kävelemään!" huudahti tohtorinna Oljemark.

"Ettekö sitten aina pääse?" kysyi Isidor Tistelberg.

"En. Eikähän minulla ole kävelytoveria."

"Sinä olet orja!" sanoi arkkitehti Flotman halveksivasti, vetäen väljän
päällystakkinsa sisältä paperossilaatikon, otti paperossin, sytytti sen
kulkiessaan ja alkoi polttaa, Tistelbergille tarjoamatta. Ahnaasti veti
neiti sauhuja, puhaltaen niitä nenästäänkin; hänen leveälierisen, mustan
hattunsa alta, joka oli kuin latteanmuotoinen miesten knalli, höyrysi
sauhua. Pitkin askelin hän käveli, mutta kuitenkin vaivalloisesti,
sivuille heiluen, sillä hän oli kookas, lihava ja kömpelö.

"Oi, rakas ystävättäreni", valitti rouva Oljemark; "sinä et tiedä, sinä
et aavista. Tietysti minä olen orja..."

"Aavista"-sana tuli tuskallisena, mutta vakaumuksen voimalla.
"Orja"-sana kuului Tistelbergistä tyyneltä.

Tohtori Oljemark ja insinööri Tarkkanen olivat jo sievän matkan edellä,
pienen kummun rinteellä. Tarkkanen kääntyi katsomaan taakseen.
Tohtorikin kääntyi ja huudahti naurahtaen:

"No niin, saapas nähdä, jaksatko kävellä, Julia. Jäljellepä näyt
jäävän."

Rouva Oljemark huudahti kiireesti soperrellen:

"No, no, olehan huoletta." Lempeästi hän lisäsi: "Miksi sinä luulet,
etten minä jaksaisi kävellä?"

Tohtori jatkoi matkaansa insinööri Tarkkasen kanssa, äskeistä hitaammin.

"Ohhoh", huokasi tohtorinna Oljemark. "Mutta — nyt me kävellään, ollaan
vapaita. Ai, mikä ihana tuuli! Se tulee kaukaa... suurista, syvistä
metsistä. Ja nyt, olen ajatellut: herra Tistelberg, ettekö nyt kertoisi
sitä seikkailuanne?"

"Mitä seikkailua?" kysyi Tistelberg, vaikka aavisteli, että rouvan
kysymys koski samaa asiaa, josta oli ollut puhe silloin
kansanopistojuhlissa.

"Sitä, tietysti sitä", vastasi rouva Oljemark, lausuen ajatuksensa
painolla, ikäänkuin asia olisi aivan selvä, kuin ennen sovittu; ja hän
pysähtyi hetkeksi Tistelbergin eteen. Kävellessä oli hänen vartalonsa
suoristunut, rinta kohonnut, ja ponnella ja tahdikkaasti olivat hänen
jalkansa äsken liikkuneet... pienet, korkearintaiset jalat. Joitakin
muistoja heräsi Tistelbergin mielessä; hän ajatteli taaskin niitä pieniä
ja valkeita naisen jalkoja, jotka hän oli kerran jossakin nähnyt.
Tohtorinnan katse oli tullut, kun hän tässä oli pysähtynyt Tistelbergin
eteen, kulmien alta, sinisenä, hyvänä, — houkuttelevana.

Tistelberg tunsi heikosti, että tuo ihminen olikin tavallaan kaunis...
ja vielä jotakin muuta.

Neiti Flotman oli ehtinyt kymmenisen askelta edelle, hymähtäen itsekseen
jotakin, puolittain suvaitsevasti, puolittain säälien ja pilkallisesti.

"Mitä seikkailua?" kysäisi Tistelberg uudestaan.

"Sitä, Algierissa, vai missä se oli! Sitä, josta insinööri Tarkkanen on
minulle kertonut. Ah, — saada matkustaa, nähdä niin paljon kaunista
kuin te olette nähnyt! Minusta tuntuu nytkin, kun tässä alamme kävellä,
kuin olisi lähtö jonnekin hyvin kauas; ikäänkuin ei tie päättyisikään,
vaan jatkuisi jonnekin ihmeelliseen. Mitään sieltä ei tosin tule, —tien
päästä. Ei tule", hän huokasi. "Mutta — kertokaahan seikkailunne."

Tistelbergiä hävetti ja harmittikin. Hän kysyi:

"Mitä Onni sitten on kertonut? Seikkailu, muka! Vähäpätöisyyksiä
ainoastaan siellä minulle sattui, ei muuta..."

"Hän kertoi, kuinka te olitte elättänyt itseänne Algierin satamassa
jonkun Burgmeisterin kanssa..."

"Burgwinkelin!" nauroi Tistelberg, ja vanhat, ikäänkuin hautautuneet
muistot heräsivät hänessä.

"Niin, Burgwinkelin: minulla on aivan surullisen huono muisti. Mieheni
moittii minua siitä aina, ja tyhmähän olenkin", sanoi rouva Oljemark.
"Mutta — tehän lupasitte jo kertoa? Ettekö? Ja sieltäkö ei olisi mitään
juteltavaa? Omituista kuulla sellaista!"

"Samanlaisia ihmiset sielläkin", vastasi Isidor Tistelberg jörösti.
"Samanlaiset olot kaikkialla, oleellisesti samanlaiset: ottelua
leivänpalasta, pientä kilpailua, kiistaa, kateutta."

"Ettei siis maksa vaivaa kertoa! Mutta aurinko, etelän aurinko! Ja
tähdet, joista aina runoillaan: suuret, säteilevät. Ja taivas, joka on
siellä niin tummansininen."

"Lorua, suuresti", vastasi Tistelberg. "Eivät ne tähdet niin suuret ole
kuin runoillaan. Eikä taivas osaksikaan niin sininen — kuin uneksitaan.
Liioittelua, turistikirjailijain yritystä saada avuttomiin kuvauksiinsa
jotakin erikoista, kun eivät muuta huomaa. Ei minulla ole sieltä
kerrottavaa mitään!"

"Mutta tuo seikkailu?"

"Sekin on niin pientä: se on juuri samaa kuin ei mitään. Ei siinä ollut
kuoleman vaaraa, ei hätää. Jos siitä kertoisin, vaikuttaisi se ehkä
kumminkin, romanttisluontoiseen mieleen, kuin jokin vanhentunut taulu...
Ja sitä en tahdo", vastasi Tistelberg.

"Teidän mielestänne siis seikkailussa pitää olla — kuolemaa ja hätää?"
kysyi rouva Oljemark, ja alkoi kulkea kumarapäin, hitaammin.

"Niin, muuten se ei ole mitään seikkailua, oikeaa romantiikkaa! Sillä
oikeaakin romantiikkaa ehkä on", myönsi Tistelberg. "Muuten, ilman
vakavuutta, on seikkailu vain sellaista, josta turistit ovat
kirjoittaneet tuhannesti."

Molemmat kävelivät vaiti.

"Aikamme on niin köyhä sellaisesta romantiikasta, jota te kai
tahtoisitte", sanoi rouva viimein.

"Tai jota en tahtoisi", vastasi Tistelberg. "En mitään ulkonaisia
seikkailuja enää, kun ajassamme, joka on täynnä rautateitä ja pankkeja,
sähkösanomajohtoja ja postikonttoreita, jotka helpottavat seikkailun ja
tekevät sen tyhjäksi, ei kumminkaan saattane olla enää totisia
seikkailuja — niin lähellämme kuin on Algier. Hiljaiset, sisäiset,
arkiset seikkailut, ne ovat toista. Ja kerrassaan mitään sellaista ei
tuosta joutavasta pikku tarinastani löydä. Olen siihen kyllästynyt.
Ehkäpä olen aikoinaan joskus jutellut siitä liiankin monta kertaa,
narri; siksi en nyt sitä enää muistakaan."

"Tai ette sitä kerro?" kysyi rouva ja pysähtyi jälleen.

"En viitsi. Katsokaa tuonne ympärille, täällä on parempaa: tuo lakeus,
pitkä, suora tie, joka kiipeää ja pujahtaa piiloon noiden kumpujen
taakse..."

"Ja kanerva tuoksuu ihanasti..."

"Tunnetteko te sellaistakin?" kysyi Tistelberg. "Minun hajuhermoni on
kai tupakka pilannut. Mutta mahdotonta on, että nyt tuntisitte kanervan
tuoksua: kanervat ovat aikaa sitten kukkineet, ja jos kukkisivatkin,
niin nummi on kaukana täältä!"

"Mutta minä tunnen kuitenkin", vastasi rouva. "Koetelkaapas pohjatuulta:
tuollaista hienoa, imelää, suloista tuoksua. Siitä voi tulla...
hassuksi!" Hän nauroi ja laulahtikin vähän: "On mereltä se tuuli, mi
hongissa käy! — Minä pidän niin kovasti Frödingin runoista." Sitten
tohtorinna jatkoi, epäröivästi, sanoja hapuillen, ja kääntäen yhtäkkiä
puheensa ruotsiksi, joka oli hänelle helpompaa, valittavasti, mutta
tyynesti, — hänen ei nyt tarvinnut väitellä ketään vastaan, ei torjua
eikä paheksua toisten sanoja, vaan hän sai puhua ikäänkuin itsekseen; ja
hänen äänensä muistutti Tistelbergin mielestä huilua, hiljaista ja
pehmytsointuista:

"Tai kenties se, että tunnen kanervien tuoksun, johtuu siitä, että
muistelen menneitä aikoja. Muistelen, ja kaipaan niitä. Ne olivat
toisenlaisia kuin nämä. Niissä oli jotakin, — runollista, kesäistä,
kaunista. Ja tekisi mieleni niistä kertoa — esimerkiksi teille:
täytyisihän jollekulle tarinoida sellaista, — mitä ikävöi, mistä näkee
usein untakin. Eivät kaikki noita vähäisiä asioita ymmärrä. Heillä on
hetkelliset, käytännölliset huolensa, hommansa: leipää ja hyvinvointia.
Mutta en ymmärrä, miten niistä saattaa niin kovasti taistella. Ne asiat
inhottavat minua: katsokaas, minä nyt olen niin rikas, rahallisesti,
että saatan uneksia. Mieheni on näet varsin rikas. Mutta köyhä olisin
mieluummin. Niin, koska ette tahdo minulle kertoa seikkailustanne, joka
on tietysti teille pientä, — maailmaa nähneelle, — niin kerron minä
teille sen, jonka lupasin siellä juhlissa. Luonnollisesti sekin voi olla
teistä vähäpätöistä; mutta minusta se on omituista, — suurtakin. Ja
ettehän te minulle naura?"

Tistelberg vakuutti, ettei hän nauraisi, ja väitti vastaan, että hän
muka olisi nähnyt maailmaa: turistimatka Englannin ja Espanjan kautta
Algieriin, se ei ole maailmaa. Ja muutenkin: hän ajatteli maailmaa —
maapalloa — pieneksi ja ahtaaksi. Vain ihmisten fantasia saattoi
hänestä joskus olla laaja. Olisiko pikku maailmassa niin paljon
sellaista nähtävää, joka meidän onnellemme mitään merkitsisi?

Rouva Oljemark kuunteli vain puolittain, — ajatteli hajamielisenä
muuta, omaa mielitarinaansa.

"Onnellinen voi tai voisi olla pienestä", hän sanoi kuitenkin. "Niinpä
minä siitä pienestä, joksi sanotte maapalloa, jos saisin sitä nähdä. Se
on minussa perinnöllistä. Minun isäni oli pappi."

Hän puhui innostuneena ja nopeasti, ikäänkuin hengästyneenä, vaikka hän
käveli yhä helposti ja reippaasti. Kuljettiin tasangon reunaa; tuon
tuostakin näkyi pieniä, harmaita, alkeellisimmasta elämäntaistelusta
puhuvia töllejä kallioharjanteitten juurella. Toiset kävelijät eivät
olleet ennättäneet paljoa edelle.

"Isäni, — vain köyhä maalaispappi hän oli, apulaispappi", kertoi Julia
Oljemark. "Herännyt pappi. Hän kuoli nuorena. Ja siitä pappilastakin
—tuosta menneestä ajasta — teidän pitäisi saada kuulla. Jos tahdotte,
kerron siitä myöhemmin. Se on ihana lapsuudensatu; siinä on sisältöä: se
on kai sellaista seikkailua, jota tahdotte. Köyhä apulaispappi rovastin
puustellin vaatimattomassa siipirakennuksessa. Mutta ennen sitä aikaa,
— minua ja veljeäni ei vielä silloin ollut olemassa: isäni oli vielä
naimaton, — sitä ennen oli isäni ollut jotakin muuta. Luulen, että
hänestä olisi voinut tulla merkillisempääkin kuin pappi, — vaikka onhan
papin virka pyhä tehtävä, — ellei hän olisi joutunut naimisiin ja
sitoutunut perhevelvollisuuksiin. Hänessä oli näet mielikuvitusta ja
raikkautta; mutta ne sammuivat niin pian."

Sitten hän kertoi, että hänen isänsä, joka oli syntynyt 1849,
—vuosiluku, jota Tistelberg ei yrittänyt painaa mieleensä, eikä liioin
kuullutkaan, sillä menneisyyteen hän ei juuri koskaan kiinnittänyt
huomiotaan, ikäänkuin se olisi ollut hänestä jotakin kuollutta; niin,
Julia Oljemarkin isä oli nuorena lähtenyt seikkailemaan Balkanille,
Egyptiin ja Itämaille. Ajassa oli sellaista henkeä, rauhatonta,
etsiskelevää, sellaista, joka himoitsi kaukaista kauneutta ja
harvinaisia kunnianmuotoja. "Wallin, Yrjö August, vai mitkä hänen
ristimänimensä olivat, kulki muistaakseni itämailla samoihin aikoihin
kuin isäni syntyi. Sen olen jostakin kuullut, ja Wallinista puhuttiin
vielä ahkerasti minun lapsena ollessani, tuosta uljaasta miehestä, joka
kokosi isänmaalle kunniaa kärsimystensä, köyhyytensä ja sairautensa
kalliilla hinnalla. Mikä mies! Entä Castrén, mitkä hänen etunimensä
sitten olivat? Miten muistini — on palanut huonoksi! Palanut, sanon
minä: jos aavistaisitte, mitä se merkitsee! Niin, Castrén, hänkin oli
sen ajan luonteita..."

"Matias Aleksanteri", auttoi Tistelberg pikku rouvaa.

"Niin, hän oli tehnyt pitkän tutkimusmatkan Siperiaan, tuonut sieltä
itselleen rintataudin ja kuoleman, ja Suomelle kunniaa ja loistoa.
Muistan aina vielä pienen, keltakantisen kirjan, josta lapsena katselin
kuvia ja sain lukea hänen matkoistaan: isäni kirjoja. Entä sitten
Nordenskiöld! Juuri sinä vuonna, jolloin isäni lähti seikkailulleen, —
ja silloin hänestä olisi voinut tulla jotakin suurta, — oli
Nordenskiöld ollut Grönlannissa, sen on äitini kertonut. Ja siihen
aikaan, kun aloin hiukan ymmärtää asioita, löysi hän jonkin tärkeän
meriväylän: siitä puhuttiin lapsuudessani paljon, — isäni puhui, —ja
hurmaus paisutti sydäntäni, kuten koko Suomen. Kuinka ahdasta, levotonta
kaikki nykyään on, viisasta ja tasaista! Tai nousukkaiden lentoa:
rahanhimoa! Niin, myöskin isässäni oli ajan henkeä, hänkin tahtoi
johonkin suureen, kuten Wallin, Castrén, Nordenskiöld. Olen kuullut
äidiltäni, miten hän joutui seikkailuretkelle. Siihen aikaan oli
herännyt kysymys lähetystyöstä Balkanin juutalaisten keskuudessa,
jossakin siellä Serbiassa päin, ja isäni, joka aikoi kyllä papiksi,
kuten hänestä sitten tulikin, oli ruvennut lähetyssaarnaajaksi, päästen
siten löytömatkalle hänkin. Sitä luulen hänen halunneen enemmän kuin
harrastaa itse lähetystyötä tai kastaa juutalaisia: ovatko kristitytkään
sen parempia kuin juutalaiset? Juutalaishenkiä on kristityissä yllin
kyllin. Ja enimmäkseen uskon isällä olleen vain halua nähdä suurta,
kaunista maailmaa! Ikävä, ettei häneltä jäänyt mitään muistiinpanoja
siitä retkestä. Sen hän teki kahdenkolmatta ikäisenä. Lyhyt se oli. Hän
oli hiukan semmoinen luonne kuin Wallinkin, sillä eivätkö myöskin
Wallinin tieteelliset muistiinpanot olleet hyvin huonoja tai vajanaisia?
— Ja nyt tulisi minun seikkailuni, — tai isäni seikkailu, — jos sitä
tohdinkaan sanoa seikkailuksi teille? Mutta kai se hänelle jotakin oli,
ja minusta se on ihmeellinen. Kertoisinko sen nyt? Äitini, vanha ja
lystikäs rouva, toistaa sitä usein minulle, kuten vanhukset samoja
asioita liikuttavasti kertaavat. Isä oli mennyt Egyptiin, omilla
varoillaan: vähiä ne olivat, vaarin perintöjä; vaarikin oli ollut pappi.
Ja Egyptissä oli isä tavannut Becker-Bein. Tunnetteko Becker-Bein?"

"Minkä Becker-Bein? Missä hän on?"

Rouva nauroi:

"No sitten te olette tavaton pöhkö, kun ette tunne Becker-Beitä! Hän on
jo kuollut! Olette tosiaan nykyajan lapsi; tuskin rakastanette
historiaa. Vain muutamia äskeisiä päiviä muistatte. Ette ole kuullut
Becker-Beistä, ettekä osaa kiittää Jumalaa pienistäkin seikkailuista.
Mutta Becker-Bei oli sen ajan luonne; hän rakasti rikasta elämää, tahtoi
taistella aatteittensa puolesta. Kuoli kymmenisen vuotta sitten,
Roomassa. Muistan kuulleeni ja lukeneeni, että hän oli käynyt
kadettikoulua Haminassa, sieltä oli hän tullut upseeriksi. Etevä
oppilas. Keisari oli käynyt kadettikoulussa, — kuka keisareista, en
muista, — ja kun hän lähti pois, oli nuori Becker hypähtänyt rohkeasti
hänen rekensä jalaksille ja saattanut häntä pitkän matkaa. Keisari oli
kysynyt pojalta, haluaisiko hän seurata häntä. Poika oli vastannut:
Vaikka maailman loppuun! Ja sitten keisari muistikin Beckeriä; kun hän
tuli upseeriksi, pääsi hän Pietariin varsin korkeille paikoille, kovin
nuorena. Ja sitten tahtoi ja pääsi hän sotaan, jota Espanja kävi
Marokossa alkuasukkaita vastaan. Hän näki nuo omituiset maat...
erämaan, maurilaisten teltat..."

"Joissa ei taida olla niin paljon omituista", väitti Tistelberg.

Rouva valitti suuttuen:

"Te tahdotte hävittää mielikuvitukseni, hyi teitä! Antakaa minun nyt se
pitää, ja minä pidän! — Becker sai tulikasteensa siellä Marokossa. Ja
sitten lähti hän Amerikkaan, Meksikoon, — joihinkin sotiin, joita jokin
keisari siellä kävi. Kauan oli hän siellä, koki tuhannet vaarat, kesti
haavat, taudit, nälän. Mutta nekin hänen hommansa, mitä hän lienee
niillä tavoittanut, menivät myttyyn. Jostakin syystä sota epäonnistui,
ja Becker palasi Eurooppaan. Nyt hän sai paikan paavin palatsissa,
muistaakseni, — sellaisena henkivartijana kuin sveitsiläiset
henkivartijat siellä ovat. Oletteko te nähnyt paavin palatsia? Tehän
kuuluitte tulleen Afrikasta Italian kautta. Olette? Te onnellinen mies!
Siitäpä teidän täytyy joskus kertoa; teidän täytyy vastakin tulla
luoksemme! — Mutta Becker-Bei seikkaili muuallakin vielä. Hän meni
Egyptin sulttaanin tai jonkinmoisen Egyptin keisarin palvelukseen
armeijan järjestäjäksi. Hän näki Egyptin, vuosituhansia vanhan Egyptin,
pyhän Niilivirran, pyramidit, ja ne kalliosta veistetyt kuvapatsaat,
joilla on ihmisen kasvot ja leijonan ruumis, — mitä ne ovatkaan,
sanokaapas Tistelberg? Niillä on naisen kasvot. Ja siellä Egyptissä
kohtasi hänet isäni..."

Tohtorinnan kasvot hehkuivat, hän puhui kiireesti, innostuneena. Ja
hänen kertomuksensa olisikin jo pitänyt joutua: oli näet tultu sille
tasangon korkeimmalle töyrylle, jonka takana tilanomistaja Kuttingin
talo kuului olevan. Kartanoa ei vielä näkynyt, vaan ainoastaan kalpea,
jään väriin vivahtava taivas, johon tasanko katketen päättyi.
Keskitaivaalla oli pilvi; sadettakin jo vihmoi. Tohtori oli insinööri
Tarkkasen kanssa kadonnut näkyvistä rinteen alle. Neiti Flotman seisoi
pitkän matkaa edellä rouva Oljemarkista ja insinööri Tistelbergistä,
odotellen heitä tuokion, pidellen tuulessa leveälieristä hattuaan, ja
lähtien sitten taas yksinään taivaltamaan, epäröivin ja hiukan ivallisin
mielin: näki ystävättärensä ja insinöörin kovin hartaassa juttelussa
keskenään. Tistelberg katseli rouva Oljemarkiin. Tohtorinnan tukka,
jossa Tistelberg huomasi muutamia harmaita hapsia, vaikka rouva oli
nuori, neljä vuotta Tistelbergiä vanhempi, — jota seikkaa Tistelberg ei
vielä tietänyt eikä ollut ajatellut, — pujahti tuulessa irti hänen
tumman hattunsa alta ja liehui ohimoilla irtoimina, kevyinä tukkuina,
jotka olivat hieman kiharaisia. Tistelberg kummastui, kun näki nuo muun
tukan seasta esiin karanneet harmaat hapset. Karanneetko? Tuskin niitä
lienee edes kätkettykään? Niiden vieressä paisui tukka tummana,
ruskeana, pehmeänä ja upeana. Tummuudesta pilkistelevä lakastuminen oli
Tistelbergistä vastenmielistä, jotakin ikäänkuin haudasta muistuttavaa,
ja samalla se herätti hänessä syvää sääliä. Ainakin hän luuli sitä
kipeäntuntuiseksi sääliksi. Sääliä ja uteliaisuutta. Tuo hattukin oli
hänestä hieman liian vaatimaton, jopa muodotonkin. Samoin puku: pelkkää
harmaata, kylläkin aistikasta, hillittyä ja hienoa väriä; mutta hänen
mielestään olisi tuon naisen kasvoihin, jotka nyt hehkuivat kaunista
innostusta, ja hänen käsiinsä, jotka olivat liikkeissään pontevat, —
niin ne hoitelivat sirovartista sateensuojaa, — sopinut muukin väri
kuin puolueeton harmaa tai se äitelän keltainen pusero, joka hänellä oli
jakkunsa alla. Ja hänen jalkoihinsakin, reippaihin ja ryhdikkäihin,
joiden ympärille nyt kummun harjalla viheltävä viima vuoroin kietoi
hametta, vuoroin sitä rajusti ravisteli... olisi jokin toinen puku
paremmin soveltunut.

"Nyt minun täytyy joutua", sanoi rouva, "muuten en ehdi kertoa teille
tuota pikku asiaa, jonka haluan ja joka minusta on niin lumoava. Niin,
Becker-Bei, hänestä vielä puhuakseni, oli ollut sittemmin myöskin
Serbiassa, järjestämässä Serbian armeijaa taisteluun turkkilaisia
vastaan. Hän näet vihasi Turkkia jonakin sortavana tyrannivaltiona,
samoin kuin vihasi pohjaltaan Venäjääkin, ja haaveili muun muassa Suomen
täydellistä itsenäisyyttä! Miekalla hankittavaa itsenäisyyttä. Niin
pitkälle oli suomalainen ajatus hänessä kehittynyt. Se oli jo muuta kuin
Topeliuksen ja hänen hengenheimolaistensa toivoma Suomen kansan
vaatimaton osa. Hän haaveili, jopa kirjoitteli Suomen itsenäisyydestä
Euroopan lehtiin melkoisen suoraan, tuo silloinen aktivisti. Mutta
siihen nyt on asia mennyt: Venäjä ahdistaa meitä entistä pahemmin, —
eikä nykyinen nuoriso ole sellaista kuin ennen..."

Tistelberg kumosi rouvan käsityksen:

"Se on erehdys, että nuoriso olisi nykyään isänmaan kohtalolle kylmä, —
nuorin nuoriso, tarkoitan. Ei pidä katsoa asiaa meidän,
seikkailuhaluttoman välipolven kannalta. Kuka tietää, mitä vielä on
tulossa. Ilmassa on jotakin! Sellaiset hommat kuin esimerkiksi
Klingstedtin katoaminen joukkoineen, yleensä suomalaisten lähtö Saksan
armeijan riveihin, todistaa, että — vielä elää suomalaisissa
esimerkiksi Beckerinne isänmaallisuus tai ainakin seikkailunhalu. Mutta
me — mitäs meistä, välikauden ihmisistä! Silti älkäämme moittiko
nuoria!"

Rouva myönsi nyt Tistelbergin oikaisun olevan paikallaan, myönsi
ihastellen ja onnellisena. Sitten jatkoi hän kertomustaan:

"Niin, isäni lähti siis Egyptiin, jonkinlaiselle tutkimus- ja
lähetysmatkalle. Ja kerran oli hän samoillut jossakin erämaassa, kuten
Wallin, hiekka-aavikolla, — kenties yksin, tai muutamia alkuasukkaita
oppainaan. Äitini kertoo siitä usein. Oli ollut kuuma päivä, —
sellainen kuuma: taivas oli ollut kuin pelkkää aurinkoa; — ja
kaikkialla hiekkaa, keltaista hiekkaa, niin kauas, ettei silmä kantanut.
Silloin alkoi hiekka tupruta jossakin etäällä. Oli alkanut näkyä
hiekkapilvestä valkeita vaippoja, — turbaaneja, keihäitä, helmiäisellä
kirjattuja pyssyjä, — ah, mikä vauhti ja loiste: arabialaisratsuja!
Isäni joutuikin ryövärien käsiin, sillä se ratsulauma oli rosvoja, —
niin luuli isä. Beduiinit ympäröivät hänet: auringon mustiksi polttamia
kasvoja, tai ruskeita kuin paahdettu kahvinpapu, eikö niin? Ja loistavan
värisiä kauhtanoita! Rosvot ryöstivät hänet aivan paljaaksi, hänet ja
hänen kantajansa. Kun häneltä oli jo viety kaikki, — kello, laiha
kukkaro, muistiinpanovihko, eväät, vesipullo, kaikki — ja hän kenties
jäisi alastomana hietikolle, nääntymään janoon ja nälkään, tai kun hänet
ehkä surmattaisiin, niin tupakkapakettinsa ja piippunsa hän ainakin
tahtoi pitää: isä oli kova tupakkamies. Hän vimmastui tietysti, sillä
hän oli ylpeä, sangen ylpeä. Ja seisoessaan siinä puolialastomana ja
raastettuna kuin se mies, josta kerrotaan raamatussa, Laupiaan
samarialaisen tarinassa, kiskaisi hän tupakat taskustaan, sirotti
tupakat hiekkaan. Ja silloin hän, joka oli koettanut puhua alkuasukasten
kieltä, mikäli sitä vielä osasi, huudahti äidinkielellään, ruotsiksi: —
Näitä ne lurjukset eivät ainakaan saa! — Tuskin hän sen huusi, kuinkas
kävi! Eräs beduiineista, jopa itse johtaja, jolla oli tumma leukaparta,
riensi hänen luokseen ja vastasi ruotsiksi: Mitä, — puhutteko te
ruotsia? Kuka te olette? — Beduiinit seisoivat ympärillä. Nyt tuli
selityksiä kahden puolen. Beduiinien päällikkö sanoi: Minä olen Evert
Waldemar Becker Suomesta. Tässä minun ratsuväkeni, — olen sulttaanin
armeijan järjestäjä, harjoitusretkellä: sellaisia vekkuleita minun
poikani ovat. Ja nyt jatkoi hän laumalleen, kielellä, josta isäni ei
ollut paljoa ymmärtänyt, että tämä kulkija oli hänen ystävänsä, hänen
paras ystävänsä, jolle hänen tavaransa oli annettava heti takaisin.
Ratsulauma totteli heti. Kuin kuningasta palveli se isääni. Takaisin
rahat, vaatteet, muonat, kaikki. Ja kuten ryöstettyä tuossa raamatun
tarinassa virvoittivat he isääni viinillä: ainakin kuvitelkaamme sitä,
sillä — minä pidän viinistä! Ja sitten nostettiin isäni ratsun
satulaan, — äitini näet muistelee, että hän olisi kulkenut siellä
jalkaisin, — ja sitten kiidettiin, kaikki yhdessä, johonkin oaasiin,
tai Kairoon, tai johonkin sellaiseen valkeaan kaupunkiin, jossa on
minareetteja, kauniita pukuja, tanssijattaria, ja paljon, paljon
aurinkoa. Isälleni pidettiin suuria juhlia, monta päivää: koko
beduiiniheimo niihin oli kutsuttu. Niin kohtasivat isäni ja Becker-Bei
toisensa, — ja isäni sai sellaista nähdä!"

Rouva Oljemark hengitti kiihkeästi. Ja outo, mutta kylläkin uskottava
oli se tarina Tistelbergistä.

Käveltiin nopeasti, alettiin tavoittaa neiti Flotman.

"No?" sanoi rouva kysyvästi.

"Ihmeellinen juttu. Silloin, — siihen aikaan voi olla seikkailuja",
vastasi insinööri.

"Niitä oli. Ja isästäni olen onnellinen. Ja nythän sen olen teille
kertonut", lisäsi hän, ikäänkuin valittaen ja masentuen: "Sellainen se
oli... Mutta muistakaakin vuoronne, vaikka emme ennätäkään tällä kertaa!
Se täytyy jättää vastaiseksi. Tulisitte joskus toiste meille?"

Rouva pysähtyi ja loi Tistelbergiin pyytävän katseen. Tistelberg lupasi.
Tuolla odotti muu seurue Kuttingin talon edustalla, — vanhan, keltaisen
ja pystylaudoituksella vuoratun. Edustalla tai pihamaalla: rakennuksen
ympärillä ei ollut aitaa, vaan ainoastaan muutamat ryhmyiset pihlajat
merkitsivät piha-aluetta. Reippaasti riensi rouva Oljemark neiti
Flotmanin perästä. Tistelberg jäi tai jättäytyi hiukan kauemmaksi. Piha
oli kallioinen; talon takaa näkyi villiytynyt, huonosti hoidettu
kirsikka- ja kriikunatarha. Laaksossa kiilui kapea joki, merenlahden
mutainen perukka lakastuneen kaislikon keskellä. Viima lenteli joen
leveämmissä paikoissa raisuna virinä.




17


"Sinä olet naiivi, Julia! Suoraan sanoen enemmän kuin naiivi!" huudahti
neiti Flotman huvilapalstalla rouva Oljemarkille, joka rakennuksen
paikkaa valittaessa tuntui jo antavan miehelleen myöten. "Tietysti
huvilan täytyy olla sellaisella kohdalla, josta se näkyy ja jonne näkee
meren."

Tohtori Oljemark oli tahtonut rakennuksensa laaksoon, rouva ei.
Tohtorinna soperteli nyt neiti Flotmanille vastaukseksi jotakin
epäselvää, valittavasti ja valmiina taipumaan.

Seisottiin, kaikki paikan valitsijat, tasaisella aukeamalla, ken
yhteisessä ryhmässä, ken hiukan syrjässä. Suuret vaahterat olivat
karistaneet tähän notkelmaan kahisevan lehtimattonsa, jossa kahlailtiin
yli nilkkojen, rouva Oljemark ilokseen, ihastuksesta huudahdellen.
Syksyinen tuuli pauhasi ylhäällä puissa, mutta täällä oli tyyntä, sillä
korkea kallio meren rannalla suojasi painannetta. Kalpealle taivaalle
kohoili yhä sateisia pilviä.

"Ei, en minä pidä tuulesta", sanoi tohtori Oljemark. "Tänne minä
rakennuksen tahdon."

"Mutta meri — näköala!" intti neiti Flotman. "Ottaen meren huomioon
olen huvilan piirustanutkin!"

Insinööri Tarkkanen yhtyi tavallaan tohtorinnan, tavallaan tohtorin
mielipiteeseen. Meri oli hänestä kyllä kaunis ja komea, mutta sieltä
puhaltavista tuulista olisi haittaa. Kultainen kesämmehän on lyhyt,
usein jo elokuussa varsin sateinen ja kylmä, kun sen sijaan täällä,
suojapaikassa, joka toisi halonhankinnassakin huomattavan säästön —
insinööri laski kolme metrihalkoa vuorokaudessa säästöä, niin ja niin
paljon kuukaudessa — kun taas täällä kallion takana, jossa saattoi olla
heinäkuussa miltei troopillisen kuuma, täällä viihtyisi keittiötarha
hyvin, ja marjapensaat ja omenapuut, jopa kriikunatkin. "Niin,
kesäisestä lämmöstä ei puutetta olisi normaalikesinä, vaikka oransseja
täällä kypsyttelisi!" laski insinööri leikkiä. "Varakas mies voisi
tosiaan rakentaa tänne talveksi oranserian, ansarin, jossa pitäisi
jaloja puita isoissa laatikoissa."

"Mutta Juliahan viljelee ainoastaan kukkia!" huudahti neiti Flotman.

"Ja keittiökasveja, tietysti; milloin jaksaa", sanoi tohtori. "Niin,
kyllä se nyt on melkein päätetty, että huvila tehdään tänne."

Tohtorinna virkkoi hiljaa:

"Samahan se nyt on. Pääsenhän minä merta katsomaan kallioille, ne nyt
eivät ole kaukana. Ja sitä yksinäisempää on siellä."

"Tähän pitäisi tulla tenniskenttä Mairea varten", puhui tohtori
lämmöllä. "Jos te, insinööri Tarkkanen, suvaitsisitte vilkaista, olisiko
tässä sopiva pohja."

"Savensekaista maata, — on jo nähty", vastasi insinööri Tarkkanen.
"Kymmenen jyvän maata, alla savea ja päällä erinomaista humusmultaa.
Sääli olisi sitä haudata tenniskentän alle; mutta voisihan mullan
siirtää kasvismaalle; tai pienelle pellolle, jos senkin perustaisi."

"Maire tarvitsee tenniskenttää: kuuluuhan sekin nykyaikana melkein kuin
sivistykseen", vastasi tohtori. "Ja Julia saa mullat kukkakaaleille;
niistä minä pidän."

Tilanomistaja Kutting arveli, ettei savipohja kentäksi kelpaisi: savihan
kuohuu keväisin, kumoaa raskaammatkin laitteet kuin tuollaisen kentän.
"Mutta pikku pelloksi olisi tämän paikan savi oikein hyvää", sanoi hän.
"Aikomukseni olikin ensin raivata tänne pelto, mutta..."

"Nyt lahjoititte peltonne meille", nauroi tohtori Oljemark. "Hinta ei
ole kallis, vai mitä, insinööri Tarkkanen?"

"Se ei ole kallis", sanoi itse tilanomistaja. "Ihmisen täytyy
tällaisinakin aikoina olla rehellinen, — ei kiskoa lähimmäisiään.
Kiskotaanhan nykyisin jopa tuhansiakin hehtaarilta; ennen, kymmenen
vuotta sitten, maksoi hehtaari täälläkin vain kymmeniä markkoja."

Tohtori naurahti nyt tyytyväisenä, katseltuaan hieman levottomana
insinööri Tarkkasen kasvoja, jotka kuitenkin ehdottomasti vakuuttivat,
että kauppa oli hyvä.

"No, me teemme kauppakirjat heti, kun päästään täältä luoksenne, herra
Kutting", sanoi tohtori. "Ranta olisi vielä katseltava, — ja katsellaan
nyt se, koska Juliakin sitä tahtoo. Mutta terveellistä ei siellä
tuulessa ole viipyä, se on varma, Julia: taas sinä vilustut ja
sairastut, Julia."

"Enhän minä tahdo mitään", väitti tohtorinna. "Enkä minä vilustu
sellaisesta, joka on minulle mieleistä. Ja — mitäpä sitten, jos ihminen
vilustuisikin!"

"Se nyt on jälleen päähänpistojasi, puhetta, jossa ei ole ajatusta!"
vastasi tohtori ja alkoi mennä rantakallioille, insinööri Tarkkasen
seuraamana. Vielä hän kääntyi:

"Niin, ja herra Tistelberg, te kai voisitte aloittaa nyt mittauksenne.
Kaksi hehtaaria, suorakaide: se on varmaan selvintä, siten tietää
helpoimmin, mistä raja kulkee. Mutta kai siinä apumiehiä kaivataan?"

Tistelberg sanoi, että helpompihan oli aina apulaisen kanssa. Kiviäkin
oli hieman käänneltävä pyykeiksi.

Tilanomistaja Kutting tarjoutui hänelle apulaiseksi, ja he kaksi
lähtivät nyt omalle suunnalleen. Neiti Flotman jäi katselemaan notkoa,
piirtelemään jotakin paperossilaatikkonsa kanteen. Tohtorinna kiipesi
kalliolle, istahti kivelle ja tähysteli siinä merelle. Insinööri
Tarkkanen ja tohtori juttelivat hiukan loitompana keskenään.

"Kyllä täällä kesänsä ja lomansa elää", sanoi insinööri. "Toisella
puolen oman palstan hedelmät ja toisella meri, josta ei kala vähene
niinkuin järvestä."

"Niin, mutta kalastamaan minä en jouda, enkä haluakaan", vastasi
tohtori. "Minulla on muuta ajattelemista."

"Ei sitä tiedä, mihin sitä vielä saattaa innostua", arveli Tarkkanen.
"Jospa minulla olisi tällainen paikka...! Joku talonmiehen tapainen
voisi hoidella pyydyksiä. Kala kelpaisi kyllä kaupunkiin. Sanon vain:
jos minulla olisi tämä paikka; toisin on sellaisten, joille onni on
suonut varallisuutta. Kansahan tuntuu täällä päin yleensä hyvältä:
rehelliseltä, sellaiselta kuin kansa ennen kotipuolessanikin oli.
Ainakin on tuo tilanomistaja Kutting oivallinen apu, kun jotakin
tarvitsee..."

Tarkkanen puhui edelleen kansasta. Kotipuolessaan, suomalaisessa
sisämaassa, hän oli käynyt toissa kesänä, ja huomannut, että kansa oli
siellä huonontunut: se oli kiskurimaista ja keinottelevaa, entistä
enemmän sosialisminkin pilaamaa. Jota vastoin täkäläisessä kansassa,
etenkin hiukan loitommalla kaupungista, oli hänestä jotakin
ilahduttavaa: ainakaan ei näillä ruotsalaisilla paikkakunnilla
sosialismi ollut päässyt valtaan niinkuin suomalaisilla. Sosialistiset
sanomalehdet olivat moraalin turmelijat. Se, etteivät nämä ruotsalaiset
välittäneet sosialismista, johtui Tarkkasen käsityksen mukaan
jonkinmoisesta heidän kulttuurinsa vanhemmuudesta; nuorempi
kulttuureistamme, suomalainen, oli hänestä kehittymättömämpi, ja sen
vuoksi olivat suomalaiset — vaikea suomalaisen tunnustaa — raaempia ja
typerämpiäkin kuin ruotsalaiset. Mutta aikaa voittaen kehittyy myöskin
suomalainen kansa, tai palautuu vanhaan kelpo kulttuuriinsa; sillä
sellainenkin, oikea suomalainen kulttuuri, on olemassa, nimittäin se
kulttuuri, joka eli ennen sydänmailla, ja eli siellä Kalevalan hengessä.

Tohtori sanoi:

"Ei, en minä kalasta. Eikä merelle ole hyvä mennäkään, siellä on nykyään
miinoja!"

Tohtorinnakin äännähti kiveltään nauraen:

"Miinoja! Niin kyllä. Mutta mitäpä sekään tekisi, jos miina tulisi ja
hukuttaisi? Paljon on ihmisiä niihin nykyään hukkunut, onnettomia."

Meri hyrskyi kallion juurella. Tässä se oli keltaista vaahtoa, kauempana
harmaa ja vihertävä, vilkutellen valkoista kuohua, kauimpana musta,
yhtyen synkkään taivaaseen.

"Vai niin, vai ei se mitään olisi, jos me hukkuisimme, tai jos ihmiset
yleensä hukkuvat!" nauroi tohtori. "Ei, kiitoksia, minä ainakin pysyn
maalla. Ja jos Mairekin pääsisi veneeseen... voisi siitä kaatua. Mutta
eiköhän me lähdetä jo täältä pois? Täällä tuulee luultavasti aina."

Neuvoteltiin vieläkin neiti Flotmanin kanssa rakennuksen paikasta.
Tarkkanen, Kutting ja Tistelberg kierittelivät muutamia kiviä huvilan
nurkkamusten merkeiksi. Tohtori koetti autella, mutta ennätti valkeine
käsineen miltei aina liian myöhään. Hänen puolisonsa, joka oli niinikään
riisunut hansikkaansa, tarttui kyllä mielellään, intohimoisella halulla,
kuten Tistelbergistä näytti, sammaleisiin kiviin, mutta ei jaksanut
niitä liikuttaa. Hän nauroi huonoudelleen. Siinä kiviä kieriteltäessä
sattui hänen kätensä Tarkkasen ja Tistelbergin käsiin, ja hän nauroi
lämpöisesti.

Näytti rupeavan satamaan. Tistelberg sanoi järjestävänsä yksin nämä
nurkkakivet, kunhan arkkitehti vain merkitsisi paikat, mihin ne
asetettaisiin; hän jäisi varsin mielellään tänne siksi aikaa, jolloin
muut laatisivat kauppakirjan. Palstan rajojen mittaus oli jo tehty,
ainoastaan jonkinmoiset tilapäiset pyykit olisi vielä kasattava.

Tarkkanen ja tohtori kursailivat jättää Tistelbergiä tänne. Sitten he
kuitenkin suostuivat.

"Ah, ah, ja minä kun aioin, että me söisimme täällä, ulkona!" huudahti
tohtorinna.

Tilanomistaja Kutting riensi vakuuttamaan, että herrasväkeä tietysti
odotti pöytä talossa:

"Eihän eväitä olisi maalle tarvittu", hymyili hän.

Hiukan huoaten luopui rouva Oljemark nauttimasta eväitään, nauttimasta
niitä täällä luonnonhelmassa, keskellä sammaleita ja ruskeanpunaisia
kanervia. Ilma sameni hiljalleen. Tuuli sohisi kosteammin. Uskottavasti
nousisi aika sade. Kohtelias insinööri Tarkkanenkin oli lopulta valmis
lähtemään taloon.

"Siinä tapauksessa annan eväät joillekin köyhille", sanoi tohtorinna.

"Anna vain", vastasi tohtori, "mutta kaupungissa; kotimatkalla et saa
poiketa tölleihin."

Tistelberg jäi palstalle. Autio oli nyt lehto. Kaunis paikka, mutta
surullinen, rytöinen ja rosoinen; se tuulahti sateista märältä; puut
olivat kuin alastomiksi riisuttuja. Kaunis paikka kesällä, mutta nyt:
harmaata, kosteaa, rumaa ja koleaa.

Jokin vei hänen ajatuksiaan rouva Oljemarkin puoleen. Kertoipa se rouva
tosiaan outoja, hauskoja asioita! Ja olipa hänessä eloakin. Rouva
Oljemark oli tuntunut hänestä hermostuttavalta, kun he tässä tuonnottain
tutustuivat toisiinsa. Nyt hän ei sitä muistanut.

Tistelbergillä oli täällä omituisen ikävä. Ei ärsyttävä ja tuskallinen
ikävä, vaan hiljainen ja haikea, tänä alakuloisena iltana, keskellä
luonnon yksitoikkoisia ääniä: tuulen kohinaa, tyhjää, masentavaa, ja
meren pauhua rantojen onkaloissa.

"Yritähän, meri! Mutta oletko tuhansiin vuosiin muuta osannut?" virkkoi
Tistelberg itsekseen. "Satamaan rupeaa."

Kun hän tuli kartanon pihalle, satoikin jo, ei rankasti, mutta
tihuuttaen, sakeana, raskaasti. Kanat nokkivat tuolla syrjemmällä
märkinä; kukko nosteli korkealle jalkojaan ja houkutteli kanoja
halkovajan suojaan.




18


Kaupungissa sitten:

"Minä tahtoisin lähteä herra Tistelbergin kanssa kävelyretkille", sanoi
rouva Oljemark miehelleen, kun insinöörit olivat saattaneet tohtorin
väen kotiin. Seisottiin tohtorin eteisessä. Hän lisäsi: "Jos herra
Tistelberg todella haluaisi lähteä; olemme jo puhuneet asiasta hänen
kanssaan."

Tohtori katsoi rouvaansa, heilautti päätänsä ja vastasi, luomatta
silmiään Tistelbergiin tai vaimoonsa:

"No, mene vain, mene vain."

"Niin, enhän voi yksin kulkea. Ja mieli tekisi joskus liikkua."

"Ja joutua rosvojen käsiin: en tarkoita rosvoja, vaan kaikenmoisia
sellaisia, joita sanotaan sälleiksi; patteritöihin Helsinkiin pyrkii nyt
miehiä teitten täydeltä."

"Rouva tietysti pelkää yksinään", sanoi Tarkkanen.

"Minäkö pelkään? En suinkaan!" huudahti tohtorinna ja kääntyi insinööri
Tarkkasen puoleen. "Jos minua hiukan pelottaisikin, milloin näen
omituisen miehen tulevan vastaan, niin menen häntä kohti, pyrin
pakinoille: eikä syytä pelkoon ollutkaan. Ja jos se ihminen olisi
ilkeä... niin mitäpä siitä, vaikka hän ottaisi toiselta hengenkin..."

"Niin, niin, mitäpä siitä", naurahti tohtori Oljemark. "Mutta jos hän
esimerkiksi haavoittaisi sinua... ja saisit maata hoidettavana! Haha,
mitäpä siitä..."

"Niin, mitäpä siitä!" huokasi rouva, kuin uhitellen. "Mutta herra
Tistelberg, pian kai tuotte palstan kartan. Silloin mennään pienelle
kierrokselle. Minä tiedän täällä kauniita paikkoja, joita te ette
varmaankaan ole nähnyt."

Tistelberg lupasi. Tohtori näytti haluavan painautua huoneeseensa,
ainaiseen työhönsä, paperiensa ääreen, ja insinöörit hyvästelivät ja
poistuivat.

Sitten Tistelberg piirsi tuon kartan ja vei tohtorin taloon. Tohtorilla
oli parhaillaan vastaanotto. Tistelberg ja tohtorinna lähtivät
kävelylle.

Matka vei Taivaanvuorelle: se oli korkea mäki kolmisen kilometrin päässä
kaupungista, mantereen puolella. He laskeutuivat tohtorin mäeltä alas
torille ja sitten pääkatua, Ankeriasta ja Kastematoa pitkin, maaseudulle
päin. Tohtorinna johti ripeästi kulkua. Päässä hänellä oli musta hattu,
jonka leveät reunat poimuttelivat heikoissa kaarteissa, suurilla,
riippuvilla töyhdöillä koristettu. Sama hattu kuin viime kerralla
käveltäessä; mutta Tistelbergin mielestä ei se nyt ollut niin otsalla
kuin silloin, vaan enemmän taaksepäin sovitettuna, vapaammin. Miten
Tistelberg nyt sitä ajattelikaan?

Ensin he eivät puhuneet mitään; Tistelbergistä tuntui ikäänkuin nololta.
Mutta kun he olivat tulleet puiston tuolle puolen, jossa tupaset
muuttuivat yhä pienemmiksi, ja sitten tasangolle, missä uusimpia töllejä
oli tiheässä kuin mitäkin tulitikkulaatikoita vieri vieressä,
enimmäkseen suomalaisten uudisasukkaiden kojuja, sanoi tohtorinna:

"Tästä me poiketaan vasemmalle. Tunnen soman oikotien tuolta mäen
poikki; siellä kasvaa kesäisin tuomia ja pihlajoita. Enkä tahtoisi
kulkea puutarhuri Sutelinin talon ohitse... en nyt. Ystävä kyllä olen
siellä; tulenhan yleensäkin toimeen alhaisen kansan seurassa: sellaisia
ihmisiä ei pitäisi kovin moittia, ovathan ne saaneet vielä niin vähän
opetusta. Mutta Sutelinin tytär, se Ester, josta kai silloin meillä
puhuttiin, hän kuuluu olevan taipumuksiltaan niin surkea, ja on viime
aikoina käynyt niin tungettelevaksi: voisimme saada Esteristä
perästäkulkijan, ja siksi en halua mennä sitä taloa liian lähelle.
Milloin hän lainaa kirjoja, jotka hän tahrailee, jos ne takaisin tuo.
Hän menee vaikka kenen luo, juoksee kaiket päivät kaupungilla, ja hän —
niin, hän juttelee kaikki ihmisten asiat."

Rouva nauroi ja pudisti päätänsä tuolle säälittävälle ja typerälle
tytölle. Sitten hän kuiskasi:

"Mutta ihminen hän on kuitenkin, ihmisparka. Mikä hänestä tulee? Ei
paljon pahempi kuitenkaan kuin monet muutkaan ihmiset täällä."

Kiivettiin kalliolle, jonka yli polku vei Taivaanvuorelle. Keveästi ja
notkeasti nousi rouvan jalka jyrkänteillä. Hän pysähtyi nyt, katseli
hartaasti joitakin sammaleita: ihaili niiden punaisia ja ruskeita
värejä, tutki kanervien teriä, huudahteli hurmiossa, kun oli näkevinään
niissä jotakin erikoista sinipunaista; ja käveltiin jälleen. Kallion
toisella äärellä tuli rouva Oljemark taas äänettömäksi, näytti miettivän
jotakin, huokasi ja seisahtui, Tistelbergin puoleen kääntyen. Hän
naurahti, sanoi:

"Mitäs ajattelisitte, jos ryhtyisin parjaamaan ihmisiä, — nyt ensiksi.
Kuten puhuin äsken pikku Esterin julkeudesta! Hän ei ole, — kuten
sanottu, — oikeastaan sen pahempi kuin muutkaan täällä, ne, jotka
pitävät itseään parempina. Oi, minä kärsin ilkeistä ihmisistä! Täällä on
niin ahdasta. Enkä viihdy ihmisten seurassa! En voi viihtyä, — en voi!
Eikä se, mistä haluaisin jutella, ole oikeastaan panettelua, kun sen
tässä kerron: luottaisin mielelläni teihin, jos saisin. No, mitäpä
siitä. Ja panettelevatko muutkaan? Eivät he mielestäni ehdoin tahdoin
panettele, eivät kaikki, vaikka puhuvatkin toisistaan pahaa; se johtuu
siitä, että heillä raukoilla tässä kaupungissa on niin suuri puute
puheenaiheista. Siksi he puhuvat siitä, mitä vähänkin on, naapurien
heikkouksista..."

"Tässä kaupungissa?" naurahti Tistelberg. "Luulen, että sellaista on
suurissakin kaupungeissa."

"Niinkö?" kysyi rouva ja kummastui.

"Ette usko?"

"Niin, mielestäni siellä pitäisi ihmisillä olla niin paljon muuta
puhumista kuin pikku asioista. Pitäisi olla kaunista puhumista. Siellä
on paljon taidetta. Ja aurinkoa... Ja runoutta."

"Kaunista!" matki Tistelberg pistelevästi. "Kyllä. Mutta luulen, että he
sielläkin ovat ihmisiä; en tosin voi sitä laajoista kokemuksista
vakuuttaa, mutta ajattelen siihen tapaan."

Rouva tuli vaiteliaaksi. He olivat laskeutuneet alangolle ja kävelivät
nyt nurmettunutta tietä peltojen halki.

"Se olisi kovin surullista", sanoi rouva viimein. "Mutta — täytyyhän
jollekulle puhua, mitä aina miettii ja mistä kärsii. Ellei puhu, niin on
tosiaan jättiläinen kestämään kipunsa; enkä minä ole sellainen: heikko
olen."

Ne sanat tulivat hymyileviltä huulilta.

"Niin", jatkoi rouva Oljemark, "panettelenpa siis. Minulla ei ole mitään
seuraa täällä. On tosin tuo Hildur, neiti Flotman, jonka nyt tunnette,
rehellinen ja rohkea, mutta..."

"Ikäneito!" sanoi Tistelberg.

"Kuulkaas, älkää käyttäkö sitä sanaa", oikaisi rouva Oljemark. "Se on
panettelua, se juuri: tuollainen äänensävy! Sillä äänellä en tahtoisi
panetella. Hän on kunnon ihminen. Mutta moni muu! Nimiä en teille sano:
sehän onkin tarpeetonta, nimistä ei tässä ole kysymys. Ja eiväthän
hiljaista juttuamme kuule muut kuin autiot lakeudet. Keneenkä nyt ensin
iskisin ilkeät kynteni? Pahimpiin kai, niihin, joita vähimmin kärsin;
tietysti tulisi heitäkin suvaita, ymmärtää, mutta..."

Tuokio hiljaisuutta. Rouva Oljemark ei nyt näyttänyt huomaavan auringon
valoa, joka välkähteli lentävien pilvien välistä ja loi kultaisia,
kiiltäviä hohteita edessä kohoavalle Taivaanvuorelle, ei kylmiä,
kolkkoja varjoja, jotka sitten taas nopeasti peittivät vuoren metsiä.
Hän äännähti:

"Tukehduttavaa täällä on. Joku herrasmies, — älkäämme sanoko, että hän
olisi asianajaja, sillä se olisi ymmärtämätöntä ihmisraukan ahdistelua,
— keräilee rahaa sitenkin, että hankkii kauppaneuvos Klingstedtille tai
metsäyhtiöille talonpojilta maatiloja vastoin lakia. Sehän on nykyään
kiellettyä, eikä varmaan isänmaalle onneksi: ihmiset ajetaan tai
houkutellaan tiloiltaan, erotetaan maaäidistä. Mutta tuo herra on varsin
isänmaallinen, kuuluu salaisiin aktivisteihinkin! Toisella kädellä
antaa, toisella ottaa takaisin, itselleen. Mutta senkin käsittänee, että
hän tarvitsee paljon rahaa, tahtoo aina vain rahaa; hänen vaimonsa
tuhlaa näet hullun tavalla, ei osaa hoitaa kotia ja lapsia. Mies on
ollut niin onneton, että on valinnut sellaisen naisen. Valinnut hänet —
kadulta. Kuinka kummallista! Mies joutui siteisiin, joissa hän ei edes
pysy; hakkailee siellä ja täällä, niin, erään toisen vaimoakin, ja
kurjan raukan: erään, jolta mieheni sahasi toisen jalan pois
selkäydinvian tähden. Hänelläkin on vaimo, kaikkien käsissä. Semmoista
täällä meillä on! Semmoista täällä piilee! Eikö tämä ole kauheaa! Nyt
tuo asianajaja — pidättehän tämä omana huvinanne, jos tieto on huvia —
riistää poikkijalkaiselta hänen vaimonsa, kotinsa, rauhansa, ja rammaksi
raadeltu juo: muuten hän ei voi kestää häväistystä, jota hän on saanut
vuosikausin kärsiä toveriensa puolelta. Hyi, kuinka rumaa elämä on!"

Inhoten, todellisuutta pöyristyen rouva puhui. Vasta pitkän ajan jälkeen
hän jatkoi:

"Toinen... vieläkö puhuisin? Mutta enhän jaksa oikein suosia häntä
enempää kuin äskeistäkään. Enkä edes niinkään paljon. Ja sellaisia kuin
tämä on kyllä monta, täällä syrjässä. Olkoon hänkin asianajaja, mutta
saattepa olla varma, ettei hän sitä ole, sillä nyt teitä narraan. Hän on
laiska, mutta ehtii ajaa kuitenkin sellaisia asioita, että yllyttää
varsinkin talonpoikia riitaan ja käräjöimään keskenään. Ja elää
sellaisella elinkeinolla, välittämättä mistään muusta kuin hyvästä
ruokapöydästä. Mikä surkea elämä; en usko, että minkään kasvin elämä on
niin köyhää! Rahaa, ruokaa, juomia. Keinottelijan ammatti, jota pidetään
aivan kunniallisenakin!"

"Yllyttää talonpoikia riitaan?" nauroi Tistelberg. Hänestä oli rouvan
into ja inhoksuminen kovin lystikästä. Mutta Julia Oljemark ei kuullut,
ei huomannut hänen ilveilyään. Hän jatkoi valittavasti:

"Ei, parempia ovat minusta sittenkin aineellisesti köyhät, pikku
viroissa olevat, vähäiset ihmiset; jotkut konttorineidit, joku leski,
joka pitää koululapsia täyshoidossa, joku torkkuva nahkuri. Mutta on
kirjoitettu, että niinkuin tomu nousee ilmaan, niin ylimmille paikoille
moni sellainenkin, jonka luonne on halpa. Tehtailija Blöckerkin on
minusta tuollaisia asianajajia parempi. Hän ei ainakaan teeskentele
siistiä: hän on rehellinen, räyhää julkisesti, kehuu peittelemättä
pitävänsä naisista, ylpeilee, että on entistä, juoppohulluiksi itsensä
juonutta polvea, eikä nykyistä, — vanhaa ruotsalaista polvea. Lieneekö
se ollut nykyistä parempi? Rehellinen hän on; mutta juo liikaa; hän on
minusta niitä säälittäviä, joista nyt puhuisin mielelläni. Kauhea
olento, raaka, töykeä; pieksää rouvaansa, on ystäviensä narrina, mutta
kärsii uudesta ajasta, jonka vaatimuksia hän ei tahdo käsittää. No,
nytpä mainitsin jo nimen. Panettelen kuin panettelenkin, olen
pikkuporvari!"

Tistelberg väitti, että koska kaikkialla maailmassa panetellaan, ei
rouvan tarvitsisi tuntea itseään huonommaksi kuin monet kaikkein
parhaimmatkaan.

"Se oli kurja kohteliaisuus!" vastasi Julia Oljemark. "Kuin monet
kaikkein parhaimmatkaan? Ainoastaan sellainenko ihmisen pitäisi olla? Ja
sitä tietysti olenkin! En muuta. Ja siksipä tietysti nyt jatkan..."

"Niin, miksikä te tosiaan noin paljon tästä kyläsestä välitätte?" kysyi
Tistelberg. "Sen ihmisistä, — ja heidän tuumistaan?"

Rouva kummastui:

"Miksikö?"

Hetken hän mietti:

"Miksikö? Niin, kai pelkästään siksi, että se minua intresseeraa! Kyllä
kai! Ettekö te sitten koskaan mistään kärsi? Ettekö tahdo puhua
—vapautuaksenne?"

Kysymys oli Tistelbergistä tukala: puhua vapautuakseen, heikkoudesta!
Mutta hän myönsi, ja salli nyt rouva Oljemarkin purkaa sydäntään:

"Sitten tulee joku sellainen säälittävä, joka on myöntänyt minulle
totuuden, jonka muuten olin jo aikaisemmin kuullut lääkärisalaisuutena:
usein ei mieheni tosiaan sellaisia minulle usko, mutta joskus sitä
sattuu, tai sattui. On uskonut tehneensä elämässään haaksirikon naisten
vuoksi, hankkinut synkän taudin, ja tartuttanut sen vaimoonsakin. Ja
kuitenkin hän tuosta haaksirikostaan ylpeilee! Aika, jolloin se
tapahtui, loistaa hänelle kuin jokin sankaruusaika. Vaimo on nyt
kuollut. Ylpeileekö mies tosiaan? Ehkä se on mahdollista hänelle joskus.
Onneton hän kuitenkin oli, kun sitä kertoi. Säälittävä nykyajan olento;
ylpeilee, ja kumminkin kärsii, katuu: vaimo tuhottu, koti hävitetty,
mielipuolisuus ainakin häntä itseään odottamassa. Sellaista on täällä,
— sievässä pikkukaupungissa! Nyt tuo mies löysi toki itselleen aiheen
tehdä kerran jotakin, jossa hän voi uhrautua puhtaasti: hän on lähtenyt
Saksaan..."

"Maisteri Klingstedt", virkkoi Tistelberg.

Rouva katsahti häneen hämmästyen, moittien, mutta ei ollut kuulevinaan
nimeä, pudisti vain sormeaan, ja puhui edelleen:

"Oh, sellaista synkkää, tai jotakin muuta, on paljon täällä. Joskus
minusta tuntuu elämä niin kamalalta. Mutta mitäpä muuta voisi täällä!
Ihmiset janoavat elämää, ja sitä tavoitellessaan saavat rapakon vettä!
Mutta on huvittaviakin ihmislapsia, noiden raakojen rinnalla. On
ylemmissä ja alemmissa porvareissa; mutta varsinkin suomalaisissa: ette
kai pahastu, jos hiukan pistelen teitä, suomalaisia? Itse kuulun hiukan
toiseen piiriin, joskin olen silti yhtä hyvä suomalainen kuin kuka muu
tahansa."

Tistelberg tosiaan hieman pahastui sekä aiotuista pistoksista että vielä
enemmän rouvan ylpeydestä. Kumminkin sanoi hän ylimielisesti:

"No, antakaahan kuulua."

"Ruotsalaisemme elävät toki erillään", sanoi rouva, "tahtovat esiintyä
enimmäkseen vain omassa, ahtaassa piirissään: sekin jo on jotakin
hillittyä, hiljaista, olivatpa he sitten vaikka sellaisia
klubimellastajia kuin Blöcker. Mutta ei..."

"Suomalaiset!" virkkoi Tistelberg uhitellen.

"Niin, sellaiset kuin joku nouseva tilanomistaja, joka on äskettäin,
sota-ajalla, päässyt varoihinsa! Nuo rahat, rahat, kun niitä kerrankin
on saatu! Silloin täytyy näytellä niitä, rehennellä! Ehdottomasti täytyy
esimerkiksi omistaa kristallimaljakkoja, jotka maksavat kymmenenkin
tuhatta kappale, — ja omistaa leuka, jossa parransänki törröttää niin
kauhean pitkällä! Entä puvut! Vihreän ja punaisen kirjava kravatti
tuolla maalaispösöllä, herralla. Ja seuroissa ja yhdistyksissä, joissa
ahkera ja yrittelevä suomalainen aina käy, —täytyyhän käydä: eihän
kansalainen nykyään saa elää erillään, toteuttaa hiljaisia, tärkeitä
omia elämäntehtäviään, sen tiedän minä, joka kuulun suomalaisiin; —
niin, noissa yhdistyksissä ja kokouksissa, joita lienee melkein joka
ilta, naiset istuvat kyynäspäät pöydällä. Mitä se haittaa? No, ei
tietysti mitään. Mutta kun he miltei aina niihin kokouksiin pukeutuvat
kaikkein parhaimpiinsa, ja sitten istuvat noin, tai jalat hajallaan,
selkä kumarassa kuin talonpojat pirttien penkeillä! Tai joku herroista
unohtaa ja sylkäiseekin lattialle, varmaankin tavasta, jota lääkäri
sanoisi atavismiksi... Sellaisia kyllä on, älkää väittäkö vastaan:
noita, jotka seuraavat tarkoin muoteja, mutta ovat kuitenkin vain
nousukkaita: komentelevia, itserakkaita, nousukkaita. Niin, ei tiedä,
itkeäkö heitä, vai nauraa heille tikahtuakseen! Mutta naurajalle silloin
suututaan ja närkästytään."

"Ja se, jolle närkästytään, olette te?" kysyi Tistelberg.

Rouva nauroi:

"Niin, kuinkas muuten! Ja lisäksi, vaikka joskus noihin heidän
iltamiinsa ja sensellaisiin joudun, en oikein ymmärrä niiden suurta
tärkeyttä: olenhan niin tyhmä! Käsitän niiden tarpeellisuuden kyllä;
mutta vielä enemmän kuin niissä tehdään työtä, niissä juorutaan:
puhutaan todellakin paljon pahaa, puhutaan ilkeästi, nauramatta, siis
aikomuksella kaivaa maata jonkin lähimmäisen alta, kukistaa, musertaa
joku; se jo on muuta kuin säälittävää ja naurettavaa! Minä en voi usein
sellaisissa istunnoissa käydä. Mieheni moitti minua ennen, kun en
puuhaillut kylliksi yhdistyksissä, mutta ei nyt enää: hän on nyt
sellainen. Niin, tietysti olen itserakas, kun näitä puhun. Tietysti
minulla itsellänikin on paljon, paljon heikkouksia, joita en huomaa;
mutta sen saatan vakuuttaa, etten kumminkaan ole samanlainen kuin monet
muut..."

Rouva nosti päätänsä pystyyn. Tistelbergistä, joka katseli häntä,
tuntuivat hänen sanansa tosiaan koko tavalla itserakkailta, ja kuitenkin
hän niitä piti vakuuttavina. Tohtorinnan ulkomuotoko siihen vaikutti?
Nuo tällä hetkellä hieman kalpeat kasvot, kaareva otsa, jossa oli
itsepintaisuutta, käyrä nenä, jonka Tistelberg huomasi siroksi, ja
ylpeästi pystyyn kohonnut vartalo, jossa oli jotakin ikäänkuin
neitseellistä.

Kiivettiin Taivaanvuoren pitkää ja louhista rinnettä. Mitään tietä ei
siellä ollut, vain karjan ja ihmisten tallaamia uria. Niistä ei
tohtorinna erehtynyt: ei katsellut edes ympärilleen, vaan pujahteli
varmasti milloin oikealle, milloin vasemmalle, nyt jonkin pihlajan
taitse, sitten suureen katajikkoon, jonne ei vieras olisi huomannut
polun johtavankaan. Rouva Oljemark oli varmaan perin tottunut täällä,
ikäänkuin tuntien jokaisen kiven ja puun. Tistelberg ei virkkanut
mitään; hän ainoastaan naurahteli mielessään rouvan itserakkaudelle;
joka häntä harmitti, ja uskoi kumminkin puolittain, ettei tämä nainen
kehunut tällä tavoin itseään aivan suotta; ja olihan se kehuminen sitä
paitsi hyvin kainoa, varsinkin kun rouva sitten pää kumarassa ja
valittaen jatkoi:

"Ja tietysti minä olen vain kovin typerä, ja olen kovin heikko, kun en
jaksa sietää ihmisiä! Ihmisiäpä he kuitenkin ovat! Ja enimmäkseen minä
heitä hiukan siedänkin: osaan iloita elämästä, joka on niin rikas nähdä,
ja silti niin vaikea, vaikea! Kyllä pystyn yleensä hillitsemään itseni,
muulloin paitsi milloin jotakuta tahdotaan tietoisesti sortaa. Sallin
halusta sortaa itseäni, nujertaa; niin, sallin pitää orjanakin. Mutta
aina en kestä; ihminen ei aina jaksa sulkea kaikkea sieluunsa,
sydämeensä... joskus täytyy saada puhua."

"Sellaista se on, kun on — aatelia!" huudahti Tistelberg yhtäkkiä
välittömästi.

Rouva katsahti häneen silmät suurina. Kysyi sitten, tuokion
kummasteltuaan:

"Mitä tarkoitatte?"

"Että te olette aatelia", vastasi Tistelberg.

"Aatelissukuako, vai mitä ajattelette?" kysyi rouva uudestaan.
Tistelberg nyökäytti päätänsä. Rouva puhkesi huimaan nauruun,
kirkkaaseen, mielettömään:

"Mitä te oikein tarkoitatte? Laskette leikkiä? Ettehän todella luule,
että olisin jotakin vanhaa sukua? Sanokaapas?"

Tistelberg oli ällistynyt, mutta nyökkäsi yhä vakuuttavasti.

"Mutta olenko minä niin teille sanonut?" nauroi rouva. "En toki!
Isänihän oli pappi, melkein tavallinen pappi vain, ja hänen isänsä
myöskin. Isoisäni isä oli talonpoika, oikea suomalainen talonpoika,
vaikka suku sitten muutti kieltänsä: se nyt oli sen ajan ikävä tapa, —
enkä minä nyt vieläkään osaa oikeaa suomea, jos en aivan oikeaoppista
ruotsiakaan: en ole missään suhteessa mallikelpoinen. Niin, hiukan
toiseen asiaan: enhän kai kertonut teille, miten isäni kävi tuon
Egyptin-retken jälkeen? Se oli surullista, luulen. Sillä uskon, että
isäni oli tulisielu, jopa että hänestä olisi saattanut tulla
tiedemieskin, ellei hän kotiin palattuaan olisi mennyt naimisiin. Hän
meni, ja äitini: hän nyt ei ymmärrä mitään mielikuvituksellista. Hyvää
ruokaa ja uusia vaatteita hän ymmärtää, tai ymmärsi. Hän oli aivan
tavallista, joskin vanhaa porvarissukua. Mutta isä: — hän täytti
velvollisuutensa, kun oli siihen ruvennut; hän ei lähtenyt sitten enää
koskaan ulkomaille, vaan hoiti miehen tavalla vaimonsa, joka oli
kylläkin vaativainen, ja lapsensa. Jäi papinapulaiseksi verrattain
syrjäiseen pitäjään, ja siinä virassa hän kuoli, nuorena. Luulen, että
hän oli kuin jokin hyönteinen, jolta on nypitty siivet pois. Ja siellä
hänestä tuli pietisti, ankara, monienkin kuivaksi moittima herännäinen.
Pietismikin oli sen ajan ilmiöitä; isäni oli nuorukaisiässä silloin kun
Lars Stenbäck kuoli, Stenbäck, joka luopui isänmaallisista
harrastuksistaan, nuoruuden iloista ja runoudestaankin, alkaen halveksia
maailmaa kuin mikäkin Paavo Ruotsalainen, joka muuten oli pohjaltaan
melkoisesti rakastunut maailman iloihin. Isäni erotettiin kaipuustaan
maailmaan. Stenbäck yliopistosta, muistaakseni, ja heräsi. Isänikin
heräsi; nyt harrasti hän koko ikänsä kansan parasta heränneitten tapaan:
koetti kasvattaa sen sydäntä, kaiken totisen onnen perustaa; tuomitsi
maahiset turhina, ikäänkuin sivuasioina. Toista oli äiti, hän osasi
nauttia kaikista pappilan isolla puolella tavattavista mukavuuksista ja
hankkia niitä apulaispapin puolellekin, itselleen; silloisesta
pappilasta joskus kerron. Ja osasipa hän nuristakin, se herttainen
raukka, sitä vastaan, että isä niin paljon piti rahvaasta ja tahtoi
herättää siinä rikkaampaa henkistä elämää. Henkistäkö vai hengellistä?
Eikö kaikki henkinen ole samalla hengellistä?"

Tämän kysyi rouva hartaasti, seisahtuen Tistelbergin eteen.

"Papin tytär taidatte olla sittenkin!" naurahti Tistelberg. "Henki ja
henki! Ja teitä pidin aatelisena! Niin, enkä silti nytkään usko voivani
luopua ajatuksesta tai tunteesta, että olette — ylimyssukua."

Julia Oljemark nauroi jälleen:

"Te olette koomillinen! Älkääkä nyt suuttuko, vaikka vähän kiusaan
teitä! Te olette tosiaan talonpoika. Niin, niin, sanokaa vain, että
olette insinöörin poika: se vastaus juuri todistaisi, että talonpoika
olette! Ai, ai, miksi te puhutte, että olen muka jonkunmoinen ylimys?
Ihailisitteko ylimyksiä, kuten etenkin monet suomalaiset tekevät?
Kuulkaa, täällä on muudan lystikäs suomalainen kamreeri, jonka mielestä
englantilaisten aatelisten elämä on kulttuurin korkein muoto. Tietysti,
moinen onni: — lordien vuorottainen laiskottelu ja hyvä ruumiin hoito!
Kas vain tätä Tistelbergiä! Olettepa kuin jokin suomalainen gulassin
rouva, joka on ollut köyhä palvelustyttö, mutta ei nykyään viitsi tehdä
mitään: elää joutilaana, ja kerskuu rikkaudellaan ja olemattomalla
suvullaan. Sellainen olette, — hyvä Tistelberg. Niin, nyt kiusaan ja
ärsytän teitä oikein makeasti. Mistä te luulette, että olisin
aatelissukua? Ja — miksi te sitä tahdotte?"

Tohtorinna nauroi vallattomasti, pysähtyneenä havuiselle kuusikon
polulle. Tistelberg oli nolo, hänen sydäntään kirveli; mutta hän
vastasi, huudahtaen kiihtymyksestä:

"Mistäkö sen luulen. Mistäkö? Teidän — käsistänne!"

Julia Oljemark hämmästyi. Ja alkoi nauraa herttaisesti:

"Vai niin... Katsos vain! Ettepä olekaan niin tyhmä kuin luulin,
huomaatte tosiaan jotakin kaunista. Katsos vain. Sillä minun käteni ovat
kauniit. Tässä on niistä toinen!"

Hän veti hansikkaan pois vasemman kätensä selkämykseltä:

"Katsokaa, — se on kaunis! Eräs taiteilija tahtoi kerran veistää
käteni. Luulen, että se olisi ollut alabasteriin vuoltuna hyvä..."

Tistelbergin oli vaikea katsella: hän käänsi silmänsä kädestä syrjään,
ja alkoi kulkea mäkeä edelleen, kuusikon hämärää polkua. Rouva
Oljemarkin nauru vaikeni, kun hän asteli siinä Tistelbergin rinnalla tai
hieman takana; polku oli kaita ja siltä kohtaa vetinen.

Vaieten he tulivat Taivaanvuoren laelle. Rouva Oljemark kääntyi
oikealle, pujahti aholle metsän aukeamasta, jota ei voinut sanoa
poluksikaan.

"Minun porttini", sanoi hän hiljaa. Tuokion kuluttua hän jatkoi: "Nyt
tullaan minun puutarhaani. Kallionhuipulle, jonne näkyy koko lakeus ja
kaupunki. — No", sanoi hän iloisemmin, vähän seisahtuen: "voisitteko
nyt kertoa minulle tuon seikkailunne?"

Tistelbergiä pyyntö harmitti. Seikkailu aina vain! Pitäisikö hänelle nyt
kertoa, — ja ehkä valehdella? Rouva oli pistellyt häntä: hänen sopisi
nyt kostaa esittämällä ulkomaisia oloja, joita rouva varmaan kuvitteli
erittäin ihaniksi, valheellisen loistavasti väritettyinä!

"Ei; kerron ehkä sitten toiste", sanoi Tistelberg kuitenkin. "Mutta
puhuitte puutarhastanne: mitä sillä tarkoitatte?"

Kummakseen kuuli Tistelberg, että rouva, jota hän oli jo ennättänyt
oppia pitämään huonomuistisena ja huono-oppisena, tiesi eräiden, ja
monienkin, sammalkasvien latinalaisia nimiä, sammaleiden, joita kasvoi
siellä ylhäällä kallioiden syvennyksessä, pienoisella rahkasuolla. Julia
Oljemarkilla oli siellä kalliosärmä, jolla hän sanoi vaalivansa erästä
kivirikkoa; sitä särmää vastapäätä, seudulla harvinaisen kivirikkonsa
ääreen, hän nyt asettui istumaan, isolle kivelle, jossa oli ikäänkuin
selkänojakin. Siihen näkyi tasanko ja kaupungin katot pienestä
metsänaukeamasta. Tyyntäkin siinä oli: sakea viidakko, kuusia, leppiä ja
heiveröisiä haapoja, suojeli pohjoistuulilta. Rouva Oljemark sanoi tämän
kivirikon viihtyvän sellaisessa ja sellaisessa maassa; hän oli itse
tuonut sille pari kertaa hieman kalkkia.

"Suvaitseeko se kalkkia? Ja mistä sen tiedätte?" kysyi Tistelberg;
metsien samoilijana piti hän väkisinkin hieman kasveista.

Rouva ei vastannut. Hän katseli suoraan eteensä, kasvot vakavina, otsa
synkkänä, huulet yhteen purtuina. Vasta pitkän hetken kuluttua hän
virkkoi hitaasti, sanoja etsien, huokaisten:

"Sen on joku opettanut... Mutta mitäpä siitä... Tuolla on alanko,
katsellaan sitä, ja kaupunkia!"

Hän nousi paikaltaan ja kiipesi vuoren alastomalle huipulle, jossa näkyi
kalliolla hiiliä vanhoista juhannuskokoista. Metsä levisi toisella
puolella koskemattomana ja korpisena, nyt syksyn kylmän ilman alla
kolkkona ja loistoa puuttuen. Toisella puolella oli laakso, lakastunut
ja keltainen; sen takana kaupunki ikäänkuin hyvin syvällä jossakin
kuopassa, jota merenlahti levottomana ja kylmänä reunusti. Tuolla
raatihuoneen vanha, kaunis torni; lähelle sitä painuneena kirkon musta
katto ja tapuli. Siellä täällä valkeita rakennuksia, kuivan ja
runottoman näköisiä, jos olivat uusia, ja muutamia räikeitä
tiilikattoja.

Tuuli vinkui suojattomalla kallionhuipulla. Rouva Oljemark seisoi vaiti,
tähysteli hattuaan kiinni pidellen alas laaksoon, silmissä samea,
tuskallinen ilme. Ja hän huokasi hiljaa. Tistelberg ei häirinnyt.
Viimein alkoi Julia Oljemark epäselvästi ja lyhyesti, kuten koettaen
jotakin samalla sekä ilmaista että salata:

"Siinä se on kaupunki... jossa on jos jotakin. Ja jossa olen ollut niin
kauan... Aina syksystä uuteen kevääseen; aina samanlaista kiertoa..."

"Mutta täällä on toki hyvä olla, täällä vuorella", jatkoi hän kuten
itsekseen. "Mitäpä muuta toivoisin? Hyvä etenkin kun on syksy. Kun
linnutkaan eivät enää laula. Ja täällä kuuntelen keväisin kyyhkysiä,
tiedättehän, metsäkyyhkysiä; ne nyyhkyttävät, valittavat sydämensä
pohjasta, yksinään, siltä tuntuu. Mutta ei: onhan niilläkin pesänsä. Ja
minulla on pesäni, tuolla alhaalla, — hyvä, rikas kotini."

Sitten Julia Oljemark aivan kuin lämpeni:

"Ja täällä, rauhassa, kuten piilossa, jossa ei mikään häiritse, sillä
harva tänne asti kulkee varsinkaan näin syksyllä, saan ajatella mitä
ikinä haluan. Olla aivan vapaana; muistella entisiä aikoja, sillä minä
kärsin nykyisistä, sille en mitään voi, olinpa sitten heikko ja huono
taikka enemmän vaativa kuin muut. Tappaahan nykyinen elämä ihmisen,
persoonan; kaikki on säännösteltyä, jokainen yksilön asia on samalla
yhteiskunnan: hänen talonsa, tulonsa, kaikkeen tunkeudutaan pohjia
myöten! Yhteiskunnan etua sillä tavoitellaan. Mutta siten häiritään
paljon yksilöä, ikäänkuin vartioidaan häntä, estetään hänen rattoisaa
puuhailuaan työssä. Tehdään lopultakin kokonaisuudelle vahinkoa. Mutta
täällä on toki rauha, metsässä. Täällä pakenen muistoihini... Oi,
haluaisin niin mielelläni kertoa lapsuudestani, se oli niin ihanaa,
aurinkoista, — jos te välittäisitte kuunnella...?"

Hän katsoi Tistelbergiin ikäänkuin rukoillen, ja virkkoi viimeiset sanat
tuskin kuuluvasti. Tistelberg nyökäytti myöntävästi päätänsä.




19


Sitten, seuraavalla kerralla, kun he jälleen kävelivät yhdessä, —Julia
Oljemark oli pyytänyt Tistelbergiä luokseen ja tahtoi uudestaan
Taivaanvuorelle, — kertoi Julia epämääräisiä kuvia lapsuudestaan. He
kävelivät melkein rinnatusten, Julia hieman edellä, ja Tistelberg
katseli usein kertojan kasvoja syrjästä.

Se rovastin pappila, jossa Julia, syntyisin Ihander, — kantaisän nimi
oli ollut Ihama, — vietti lapsuutensa ja osan nuoruuttaan, oli
runollinen paikka, syrjäisellä seudulla Ylä-Hämeessä, Savon rajoilla.
Järvi välkkyi pappilan mykevien peltorinteitten alla, joiden kivet
vuosisatojen hiljainen uurastus oli kätkenyt pohjamultiin tai kasannut
suuriin, sammaleisiin raunioihin. Aina sanoi Julia Oljemark muistavansa
elävästi horsmat, raikkaat ja omituisen punaiset, joita kasvoi siellä
raunioilla.

Pappila oli mäen rinteellä, laajan laakson ympäröimänä, siellä täällä
lähellään kylän harmaita taloja.

Nyt ne talot ovat punaisiksi maalattuja: Julia oli jokin vuosi sitten
käynyt siellä, vanhan, Helsingissä asuvan äitinsä kanssa. Rumilta olivat
ne nyt näyttäneet punamullattuina: hänestä rehentelevä väri, joka ei
sopinut oikein yhä vielä verrattain varattomana pysyneeseen
ympäristöönsä.

Julian lapsena ja nuorena ollessa oli pappilalla ollut kaksi vaihetta,
vanhan rovastin ja uuden rovastin aika.

Kun Julia Ingeborg Ihander pienenä alkoi jotakin huomata ympärillään,
oli hänen ensimmäinen huomionsa hämärä apulaispapin kamari, ja
erikoisesti värillinen ratsumiehen kuva, joka oli sen seinällä:
Garibaldi kuulussa puserossaan, käsi valkean ratsunsa kaulalla. Siinä se
lumosi mieltä, sekin, — seikkailujen ja ei kovin kauan sitten
päättyneen Italian vapaussodan sankari. Samaa henkeä oli hänessäkin kuin
sitten Kreikan vapaussodan miehissä, tai jossakin kertomuksessa Vincent
Aallonhalkaisijasta, jopa vihdoin Becker-Beistä. Mutta paitsi
Garibaldista kuuli Julia lapsena kerrottavan myöskin Byronista, tuosta,
jota ei nykyinen polvi enää paljon muista, mutta jota hän yhä joskus
lukee: hänellä on jäljellä, isän perintönä, Byronin teoksia, isän
ostamia nuorena; ja niissä jälleen lumoaa häntä hermostunut haave ja
kapinallinen vapaudenkaipuu.

Apulaispapin kamarin pienten ikkunaruutujen takana muistaa Julia
kuumottaneen kuivan kesäisen kesantopellon, ja pellon raunioilla
loistivat nuo horsmankukat.

Paitsi sitä kamaria oli apulaispapilla vielä kaksi muuta pientä
huonetta. Toisista kamareista oli yksi aurinkoiselle pihalle päin. Piha
oli laaja, se tuoksui tuoreelle ja kirpeän hyvälle: saunakukkien tuoksua
hän sitten tiesi sen olevan.

Pihan alareunassa oli Julian lapsena ollessa suuri kärryliiteri, jonka
ovet, rappeutuneilla saranoillaan roikkuen, paljastivat rakennuksen
mystillisen, kylmähkön sisustan. Liiterin kulmalla kaivo; hirrestä tehty
kaivon vintti narisi tuttavallisesti, ja narisi kaiken päivää, sillä
vanhan rovastin aikaan oli talossa aina vieraita, köyhiä ja rikkaita, ja
vettä tarvittiin yhtä mittaa vanhain, maalaamattomien lattiain
puhdistukseen, ruokiin ja juomiin; puhumattakaan rengeistä, jotka
kaivolla juottivat pappilan hevosia, tai karjakoista, jotka kantoivat
vettä mustaan navettaan kärryliiterin taakse, valtavilla korvoilla,
vartalot raskaan painon alla koukussa.

Kerran muistaa Julia tuon kaivon luona makeasti nauraneensa, kai
verrattain pienenä vielä, ymmärtämättä, miksi nauroi: luuli nauravansa
jollekin nuoren ruustinnan leikinlaskulle, ruustinna näet seisoi
palvelijain joukossa siinä, katseli pääskysiä, jotka juuri olivat
tulleet ja liihottelivat pesäpaikkojaan valiten. Tädin sukkeluutta ei
Julia käsittänyt; mutta kuitenkin hän nauroi muitten mukana. Miksi? Muut
nauroivat omille aikuistenpuheilleen. Mutta Julia sen tähden, että oli
huomannut ensi kertaa kevään ja alkavan kesän, nähnyt pihan saunakukkien
keltaisen vihreyden. Hän nauroi omasta ilostaan.

Kärryliiterin ja taivaalle viittovan kaivonvintin alitse näkyi se
välkkyvä järvi, joka muodosti tyynen lahdekkeen pappilan kohdalle. Se
oli tuolla peltojen ja varjoisan hevoshaan alapuolella. Siellä oli
myöskin sakea ja louhinen vatukko, jossa kasvoi suuria ja mehukkaita
marjoja, suunnattomat määrät. Käärmeitäkin kihahteli joskus
vaarainpensaikossa, joka oli niin korkea, ettei tyttöä tovereineen sen
sisältä näkynyt, tuskin täti ruustinnaakaan, kun hän lähti sinne lasten
kanssa.

Lahdessa oli pieni kallioinen saari. Saarella oli ollut aikoinaan
huvimaja, jonkun edellisen rovastin teettämä; nyt se oli luhistunut, ja
pyöreät puupilarit lojuivat lahonneina sanajalkojen seassa. Mutta kuin
lumolinna houkutteli se olematon temppeli Julian ajatuksetonta mieltä.
Hän näki aina huvimajan kuvastuvan lahden veteen, — vaikkei huvimajaa
enää ollutkaan. Mutta sen sijaan oli saarella huumaten tuoksuvia
lehdokkeja.

Itse päärakennus — se vanha pytinki, sillä sitten tehtiin uusi — oli
yhtä matala ja lahonnut kuin sekin, jossa Julia asui; mutta kodikas ja
rattoisa se rakennus oli, kodikkaampi kuin uusi. Ja siinä oli
aurinkoakin enemmän kuin apulaispapin puolella, joka oli sijoitettu
pihan varjosyrjälle. Kaksi kuistia johti päärakennukseen, sellaisia
muotonsa ja leikkausten puolesta kuin kaikissa talonpoikaistaloissakin
siihen aikaan. Molemmissa noista kuisteista, keittiön ja paraatipuolen,
— jonka edustalla Julia usein leikki hiekalla, — kävi vilkas liike:
keittiön portailla kulki edestakaisin, paitsi palvelusväkeä, seudun
kansaa, jota keittiössä kestittiin ja suuressa pirtissä makuutettiin, ja
paraatiportaita vilkastutti alinomaisten herrasvieraiden joukko, siinä
paljon nuoria ja iloisia.

Päärakennuksen takana oli rappeutunut ja kaunis puutarha, jota ympäröi
neliö jättiläiskokoisia palsamihaapoja, niin suuria ja vanhoja, että ne
olivat olleet siinä aina, eivätkä koskaan katoaisi, ajatteli Julia.
Tyynilläkin ilmoilla, kesän poudilla, nuo tummat puut, joitten latvojen
kiiltävät lehdet kylpivät taivaan sauhuisessa autereessa, aivan
tyynilläkin ne suhisivat ja läpättivät, ikäänkuin kiihkeästi ja samalla
surunvoittoisesti. Kalmiston puita, rakkaita Juliasta: samoja kasvoi
näet myöskin läheisellä kirkkomaalla, siellä ikäänkuin paremmin
kotonaan: niin tummia ne siellä olivat, niin tahmaisia niiden lehdet,
kuin vainajien elämästä kasvaneita. Mutta täällä pappilassa, korkealla
mäellä, ne lauloivat kuitenkin iloisemmin ja aivan kuin leikkiä laskien,
kuin kutsuen jonnekin... korkeuteen, siintävään ilmaan, jossa pääskyset
kisailivat. Mutta ilkeitäkin ne osasivat olla: eivätpä antaneet
karviais- ja viinimarjapensaiden tulla lähellekään tyviään, eivät
suvainneet niille edes valoa, sillä vain puutarhan keskellä, kovassa
nurmessa, eleli pari riviä noita pensaita ja rehenteli villiintynyt
syreenikehä. Sitä syreenimajaa kutsuttiin bersooksi.

Jos kiipesi puutarhan aidalle, joka oli samanlainen kuin kirkkomaan
aitakin, nimittäin kivistä kasattu, näki vanhan puisen kirkon, sen
jyrkän katon ja rautaiset viirit, ja kirkon viereen kyyristyneen,
matalan kellotornin, jonka kelloissa oli kalahteleva, valittava, mutta
tyynnyttävä ääni. Hautausmaalla kirkon ympärillä versoi paljon kukkia,
jopa hautausmaan ulkopuolellakin, siellä tutulla rannalla, jossa oli
aina lämpöistä.

Päärakennuksen yläosaa, joka oli pohjoiseen tai itään, varjosti ja
pimensi sakea vaahterapuistikko. Puistikkoa kohti olivat kansliasalin
ikkunat, tuskin pari kyynärää koholla maasta. Helteisinä kesäpäivinä oli
siellä vaahterain siimeessä suloista, ja syksyllä ne satoivat
ukonhattujen joukkoon lehtiensä loistavaa, iloisesti kahisevaa kultaa.

Pää- ja sivurakennusta tuskin näkyi korkean haapaneliön keskeltä, mutta
haapapuisto sensijaan kauas, yli vainioitten ja mäkienkin.

Talonpoikaistaloissa pappilan ympärillä ei ollut puita eikä muita
koristuksia. Talonpojat viljelivät peltojaan, kaatoivat kaskiaan, elivät
alkuperäisten työkapineittensa avulla hiljaista, köyhää elämäänsä. Ja
olivat kai tyytyväisiäkin, ainakin siihen aikaan, kun Julia oli vielä
pieni. Sittenhän pappila muuttui. Ennen he toivat itsestään pappilaan
veronsa; ja ken ei voinut tuoda, ketä köyhyys, kato tai karjataudit
olivat pahoin kohdanneet, siltä ei vanha rovasti vaatinut. Tuskin lienee
tietänytkään, montako verovelvollista hänellä oli, kuinka paljon veroja
hänen oikeastaan oli saatava; mutta tuloja sanottiin hänellä silti
olevan yli kaksikymmentä tuhatta, siihen aikaan ruhtinaalliset tulot.
Lahjojakin tuomalla kansa ne niin suuriksi kartutti, ja sai tavallaan
lahjansa sitten takaisin: kun pitäjässä ei ollut köyhäintaloa, eikä
silloin vielä koulujakaan muita kuin yksi kansakoulu, asui rovastilassa,
samoin kuin kappalaisenkin puustellissa, aina köyhiä. He pitivät
ikäänkuin luonnollisena seikkana, että puutteeseen joutuneelle
tarjottiin siellä ilmainen ruoka ja lepopaikat penkeillä ja uunilla
isossa pirtissä, joka oli sivurakennuksen toisessa päässä, erotettuna
apupapin huoneistosta vain välikäytävällä. Jopa annettiin rahvaalle
pappilassa paljon hyviä neuvojakin: oppia. Pirtissä näki Julia köyhiä,
enimmäkseen siivoja, hiljaisia ihmisiä, jotka kantoivat kärsimyksensä
luonnollisena asiana. Näki sairaitakin. Ja varsin monesti heikkopäisiä,
joiden tuumat ja sutkaukset eivät hänestä aina tuntuneet suinkaan
hullummilta. Sairaiden ja hourujen parissa, jonne isä hänet usein vei,
hän melkein viihtyi, heitä autellessaan, kuunnellessaan.

Isä ei päässyt ylenemään, ei menestynyt. Häntä väitettiin kovin jöröksi,
ankaraksi, ja ennen kaikkea pietistiksi. Herännäisiä siihen aikaan
suorastaan vainottiin: heidän aatteissaan — jos uskontoa sopisi sanoa
aatteeksi — pelättiin kai suomalaisen rahvaan heräämistä yleensä.
Pietismi oli suomalaisuuden liikkeen itua, aavistelevaan tietoisuuteen
heräämistä itse kansan sydämessä, ja olihan yläluokka silloin
ruotsinkielistä, jopa silloiset fennomaanitkin miltei kaikki kieleltään
ruotsalaisia.

Pastori Ihander ei menestynyt tämän maailman tavalla, hän sai koko
ikänsä pysyä apulaisena. Lyhyen ikänsä. Vanha rovasti ei tosin häntä
ahdistellut, olikin siihen jo liian iäkäs, ja hänen eläessään ei Ihander
puolestaan kuulunut kenellekään oppiaan tyrkytelleen, vaan oli pysynyt
silloin vielä todella nöyränä; hänen tunnuslauseensa, mikäli Julia oli
kuullut äidiltään, oli ollut: Parantaja, paranna itsesi! Se oli jaloa,
suurta kieltäymystä: ei karata niiden kimppuun, jotka viettivät ns.
maallista elämää ja nauttivat, viattomalla tavalla, maailman
kauneudesta, vaan itse tehdä hyvää, tehdä sitä noille pirtissä oleville
köyhille ja sairaille, ja samoin muuallakin, pitkin pitäjää. Sellaista
kärsivällisyyttä Julia isässään ihaili ja — ihmetteli. Aina oli isä
työssä, joko kansliassa, suurten kirkonkirjojen takana, tai vielä
useammin virkamatkoilla tai muuten seurakuntaansa hengellisesti
auttamassa.

Mutta muu rovastin pappila, se vanhakin, vietti rattoisaa, iloista
elämää. Mukana Julian äitikin, ja vähitellen myöskin Julia itse. Äidin
tekoja ei isä kuulunut koskaan ilmaisseen paheksivansa, vaikka miltei
kaikki perheen vähäiset tulot kuluivat äidin vaatteihin ja muihin
mielihaluihin: pitihän äiti, ja pitää vieläkin, paljon vaatteista, ja on
yhä pieni herkkusuu. Ikäänkuin anteeksi pyydellen Julia kertoi tätä
Tistelbergille. Itse kulki pastori Ihander sarkaisissa, — tuo
värikkäihin seikkailuihin kaivannut mies, — ja joi tuskin kupin kahvia
silloin tällöin. Silloin, vanhan pappilan aikaan, ei häntä ollut voitu
soimata oikeastaan mistään muusta kuin että hän oli tuppisuu
itsepäisyyteen asti, niin antoi hän muiden olla rauhassa. Mutta sitten
uudistui ja muuttui pappila!

Rovasti, seitsemänkymmentävuotias, raihnas ukko, jossa elinvoima
kuitenkin kyti kuin vioitetussa vanhassa koivussa, joka ennen
kuivumistaan ja kuolemaansa runsaasti lehtii, vanhus, joka oli saattanut
hautaan kolme vaimovainajaansa, oli ottanut taas nuoren vaimon, iloisen
ja herttaisen herrastytön, hän, haudan partaalla horjuva kummitus.

"Miksei sekin kauppa olisi naiselle kelvannut?" sanoo Julia Oljemark.
"Onhan avioliitto kuitenkin aina kauppaa..."

Mutta tämän väitteensä keskeytti hän nopeasti, otsa raskaissa rypyissä,
nyökytti päätänsä ja jatkoi iloisesti:

"Se nuori ruustinna ensin pappilan muutti. Pani siellä toimeen
tanssiaisiakin; ennen oli siellä kyllä iloittu, mutta ei tanssittu.
Huhuttiin muutakin, jonka sitten myöhemmin ymmärsin, nimittäin että
ruustinnalla olisi ollut, ja oli kenties yhä, siellä lähimmässä
kaupungissa rakastaja; mutta ihmisethän aina puhuvat pahaa! Ja mitä
köyhä nainen voi: jos kävi hullusti ja rakastaja hylkäsi hänen
rakkautensa, niin olihan hänenkin silti jollakin tavoin elettävä; meni
siis vanhalle ja rikkaalle. Keneltä voisi vaatia ryhtiä surmata itsensä?
Voi meitä, — naisraukkoja!"

Ruustinna siis piti tanssiaisiakin. Pappilassa soitettiin ja laulettiin
hyvin maallisia. Herroja kävi siellä entistä enemmän kaupungista asti,
peninkulmien päästä. Runoutta oli pöydillä ja rouvan kirjahyllyillä:
enimmäkseen ruotsalaista, mutta joukossa silloin alkavaa suomalaistakin
kirjallisuutta. Suomea puhuttiin välistä; ihasteltiin sen soreutta kuin
jotakin äsken löydettyä aarretta. Kansan sananparret huomattiin
ihmeellisen teräviksi, niitä ihailtiin kuin aina jotakin nerokasta tai
niitä merkillisiä kuriositeetteja, joita pastori Ihander oli tuonut
aikoinaan Balkanilta ja Itämailta, antaen niistä osan vaimolleen, osan
rovastille: niissä oli pari turkkilaisia tohveleita, pienet vaskiset
kahvikupit tai jotakin sellaista. Yksi niistä esineistä on Julialla
vieläkin: kädenmuotoinen hopea-amuletti, jollaisia muhamettilaisnaiset
pitävät kaulassaan salaperäisen voiman antajina ja pahansilmän
karkoittajina.

Oliko se amuletti Juliaa suojannut? Oh, ei, hän huokasi, — ja kertoi
taas pappilasta:

Pahasilmä... se kohtasi vanhaa pappilaa lopulta. Vanhan rovastin
eläessä ei sitä ollut juuri huomattu. Mutta kenties oli se jo silloin
syrjästä tähystellyt pappilaa. Mikä se oli? Rahvas, tuo köyhä,
talonpoikainen rahvas, joka vielä silloin oli näyttänyt niin nöyrältä,
ehkä se oli jo tähystellyt ja tarkastanut nuivasti pappilaa.
Herännäisyys oli jo ennen muualla pudottanut suomut rahvaan silmistä,
sama herännäisyys, jota Julian isäkin levitti. Täällä ei se herännäisyys
jatkunut sellaisena kuin monissa muissa paikoissa, mutta herännäisyyden
työnä Julia sittenkin piti sitä karsautta papistoa ja kirkkoa kohtaan,
joka pappilaa pian ympäröi. Hänen mielestään se karsaus sitten sai nimen
sosialismi. Julia ymmärtää nykyään kyllä hyvin tuon karsauden syyn,
joskin hän rakastaisi elämäniloa, jopa melkein kevyttä elämää.

Vanha rovasti sai kyllä loppuikänsä iloita tai nähdä iloisia silmiä. Hän
kuoli pari vuotta viimeisissä naimisissa oltuaan. Leski muutti
kaupunkiin varsin hyvissä varoissa. Ja pappilaan tuli uusi rovasti.
Silloin se karsaus puhkesi. Sotarovasti oli tuo uusi mies, jo
arvoltaankin vanhan pappilan arvojen vastakohta; elämäntavoiltaan
ikäänkuin vauhtinsa voimasta kasvavaa kiitoa sinne päin, jonne nuori
ruustinna oli pappilan vienyt. Julian isä oli jäänyt yhä apulaiseksi
rovastin pappilaan. Mutta pappila, tuo turvainen ja soma, runollinen ja
talonpoikainen, se uusittiin nyt kokonaan: revittiin pois. Uusi rovasti
vaati rakentamaan koko kartanon uuteen uskoon, ja kolmessa vuodessa. Nyt
kävi apulaisen seinän takana, pirtissä, josta köyhät karkoitettiin ja
johon nyt höyläpenkit sijoitettiin, alinomainen melske ja pauke. Piha
oli kukkuroillaan soraa ja lastuja. Päärakennus korotettiin, vuorattiin
ja maalattiin loistavaksi. Mutta kärryliiteri hävitettiin, samoin se
matala halkovaja, jonka perukassa Julia oli köyhien lasten kanssa
pienenä leikkinyt: — talosilla tyhjässä pianolaatikossa, auringon
pilkistellessä vajan seinien raoista pellolta, jossa kiurut
livertelivät. Purettiin navettakin. Uudet karjarakennukset siirrettiin
loitolle: kuin kirkot ne kohosivat nyt uusina sotarovastin asumusta
korkeammiksi. Säleaidat, vanha, mustunut paja, jossa olisi luullut
oikein tonttujen asuvan ja jonne ruotieukko oli kerran vienyt salaa
tontuille joulupuuroa, kaikki tehtiin uudeksi, suurelliseksi. Puutarha
pengottiin; uusia marjapensaita, jopa luumupuita istutettiin keskelle
palsamihaapoja, joiden juuret estettiin maanalaisilla muureilla
puutarhan sisään leviämästä. Ja se puutarhan iso koivu, jonka talviöistä
kimmellystä Julia oli aivan pienenä lapsena ihmetellyt ja sitten oppinut
rakastamaan, kaadettiin; muinoin pakkasöinä oli se kiiltänyt kuurassa...
kuin hopeisilla joulukuusen koristeilla verhottuna...

Pappilan päärakennusta jatkettiin monella huoneella. Ruokasalissa oli
nyt pöytänä ihmeellinen uusi keksintö: venyvä pöytä, johon mahtui
yhtaikaa vaikka neljäkymmentä henkeä toistensa olkapäihin koskematta.
Seinillä saksanpeuran sarvia, joissa riippui metsästyskiväärejä ja
florettejakin. Uudella ruustinnalla kaksi omaa huonetta: entisellä
tädillä oli toki ollut vain soma sininen förmaakinsa, jonka matalasta
ikkunasta vaahterat loivat sisään värisevää kultahämyään. Tyttärillä,
sillä sotarovastilla oli neljä tytärtä ja poika, oli kummallakin parilla
oma kamarinsa, paistavan valkeilla huonekaluilla varustetut
neidonkamarit. Papinkanslia muutettiin sivurakennukseen, joka sekin,
viimeiseksi tietysti, korjattiin: ikkunat isoiksi, seinät koreiksi, —se
oli rovastin tahto. Mutta ei Julian isän tahto.

Pitäjä nureksi rahallista rasitusta. Niin, kansa katsoi pappilaan
karsaasti, karkoitettu kun oli sieltä pois, niin varakkaat, jotka olivat
tulleet sinne tuomisineen, kuin köyhätkin, jotka olivat sieltä saaneet
apua. Siinä se oli se paha silmä, — alkuilmaus suomalaisten
sosialistien vihasta papistoa kohtaan. Rovasti ajoi parivaljakolla! Ei
tahtonut puhua rahvaan kanssa, ei käyttänyt sen kieltäkään muulloin kuin
saarnatessaan, — ja harvoin hän saarnasi. Kun talonpojat valittivat,
etteivät jaksaneet kustantaa pappilan uudistuksia, vastasi rovasti:
Hankkikoot koneita, niin jaksavat! Mutta joulusaarnassaan hän vaati
maksamattomia verojaan, rästejään.

"Äitini kertoi olleensa rovastin suosittu. Hän kävi suuressa
rakennuksessa päivällisillä ja vieraskutsuilla. Ja minäkin sinne olin
tervetullut, ja hauskaa se minusta oli. Isäni ei siellä seurustellut...
Olihan kansliakin muutettu pienelle puolelle."

"Ja sitten tuli isäni onnettomuus. Nopeasti se oli tapahtunut. Aluksi ei
hän tyytynyt entiseen ohjeeseensa: parantaja, paranna itsesi, —vaan
alkoi saarnoissaan ja puheissaan kiivailla, herännäiseen tapaan.
Myöhäinen taimi hän oli herännäisliikkeestä, jo aikoja sitten parhaan
kautensa eläneestä ja sen jälkeen hiljentyneestä. Isäni oli vielä
tuollainen vanhan kansan pietisti. Vähitellen hän vaati, että oli
kieltäydyttävä melkein kaikesta. Nyt hän oli kieltänyt äitiä menemästä
rovastin puolelle. Eikä ollut antanut enää rahoja meille, vaan jakoi ne
köyhille, joita muuten salaa hiiviskeli luoksemme, rovastia peläten. Ja
alinomaa isä kulki pitäjällä, auttamassa kansaa, mutta rovasti sanoi:
ärsyttämässä kansaa. Isäni oli niin itsepäinen", huokasi Julia Oljemark.
Hetken oli hän hiljaa. Sitten hän pysähtyi, katseli Tistelbergiin, kädet
ristissä, kasvot kalpeina, ja sanoi, anelevasti, melkein kuiskaten:

"Ja kuulkaas, sellaista onnettomuutta, että isäni oli lopulta miltei
mielisairas. Niin hän kiihtyi, ankaruudessaan... Yksinäinenkin hän
tietysti oli, kun ei äiti häntä ymmärtänyt: ei ymmärrä vieläkään. Niin,
isän saarnat kiihtyivät. Lopulta hän soimasi esivaltaa, kaikkea
esivaltaa. Ja uskalsi nousta itse keisarinvaltaakin vastaan. Silloin
rovasti, joka oli hänen kanssaan riidoissa, näki hänet auttamattomaksi;
esitti, että hänet erotettaisiin papinvirasta. Mutta ennen sitä
erottamista isäni tuli aivan mielisairaaksi. Sellainen oli isäni."

Tistelberg virkkoi hiljaa:

"Niinkö?" Ja jonkinlaisella helpotuksella hän lisäsi: "Sellainen kuului
minun äitinikin olleen!"

"Niinkö!" sanoi nyt rouva jälleen. Ja molempien heidän mielensä täytti
suopeus toisiaan kohtaan.

Hetken kyseli Julia, mistä Isidorin äidin mielisairaus oli johtunut, ja
Isidor kertoi. Sitten jatkoi Julia:

"Ja tietäkääs: usein pelkään, että minäkin tulen mielisairaaksi... Niin,
minulla on sellainen elämä. Mutta mitäpä siitä, tuosta elämästä! Isäni:
kauan ei hänen toki tarvinnut kärsiä. Totuutta hän tahtoi, sen puolesta
kaatui. Hän sai tarttuvan taudin, kurkkumädän, erään sairaan luona, jota
oli mennyt hoitamaan, ja siihen hän kuoli. Siihen se satu päättyi. Me
jäimme niin köyhiksi. Ja siitä alkaa sitten minun historiani, eikä siitä
nyt mitään. Mutta ymmärrättehän, että minä rakastan isääni. Ja rakastan
tuota vanhaa pappilaa, etenkin sen vanhempaa aikaa. Silloin oli kansakin
niin kärsivällistä, hiljaista! Niin, enkä voi olla rakastamatta pappilan
uudempaakin jaksoa, sekä nuoren ruustinnan aikaa, josta olen puhunut,
että hieman sotarovastinkin: pappilassa oli silloin niin hauskaa. Ja
jotakin kaunistakin siellä oli, jo huonekaluissa: oli rokokoota ja
empireä, kukkasmedaljongeja ja kullan loistetta. Ja siihen aikaan minä
sain tanssia! Niin, ja muutakin minulle silloin ehti sattua, tärkeää,
mutta mitäpä siitä. Se oli silloin...! Nykyään on jollakin neiti
Suomelalla huoneistossaan uuni, jonka kylkiin on tehty pirtinikkunoita.
Eikä omakaan kotini ole sen kauniimpi: se on vain tuollaista
sekalaista!"

Rouva Oljemarkin ääni oli saanut kalsean sävyn. Mutta se syttyi jälleen
lämpöisemmäksi:

"Oi se vanha pappila, se suloinen lapsuusaika! Usein tuntuu kuin aurinko
paistaisi sydämeen, kun sitä ajattelen, ihmisen jäätyneeseen sydämeen!
Sinne saareen soudettiin poimimaan lehdokkeja; venheessä oli iloista
nuorta väkeä, nuorukaisia, — joista joku tahtomattaan saattoi tehdä
niin pahaa! Entä nuo värisevät, ikuisuutta laulavat palsamihaavat. Kiuru
taivaan hopeisessa hohteessa, siinä sen pappilan tunnelma. Ja kaiken
tuon sivulla nykyinen sitten! Koskaan eivät ne ajat tule takaisin,
leikin ajat. Ja viattoman nuoruuden hehkun: sokean ja ihanan. Enkä
oikeastaan koskaan ole saanutkaan leikin aikoja..."




20


"Rouva kaipaa rokokoon aikoja", sanoi Isidor Tistelberg ironisesti, kun
tuokio oli kulunut. "Tietysti teistä on vanha aika parempi kuin
nykyinen, vanha aika mukavine elävine kirkkoherroineen ja rahvaineen,
joka eli typeryydessä ja antoi kohdella itseään niinkuin suvaittiin.
Mutta sanokaapas: mitä rokokoo oli?"

Rouva Oljemark katsahti Tistelbergiin säpsähtäen: oli kuin hän olisi
herännyt suloisesta unesta, vaikeasti, sekavin päin. Soperrellen, mutta
taisteluvalmiina hän kysyi:

"Mitä te tarkoitatte? Sitäkö, että minä pitäisin jotakin kansanluokkaa
parempana kuin toista? Se olisi teissä taas merkillinen harhaluulo...
sellainen, joka johtuu samasta kuin — no, en tahdo sanoa..."

Julia Oljemark naurahti.

"Mistä se sitten muka johtuu?" kysyi Tistelberg.

"En henno sanoa", nauroi Julia yhä makeammin.

Tistelberg ärsyttyi uteliaaksi. Hän vaati:

"Sanokaahan kuitenkin."

"En. Minä sanon sitten vasta, kun olette selvittänyt käsityksenne noista
menneistä ajoista, jotka teistä tuntuvat olleen niin pahat. Itsehän
aloitte niitä selvitellä. Ja sitten sanon myöskin, mitä minusta on
rokokoo", huokasi rouva Oljemark.

Ja Tistelberg alkoi selvittelynsä. Hän soimasi lapsuutensa aikoja ja sen
edellisiä aikoja. Miksi? Koska silloin oli hänen mielestään liian suurta
palkkaa kantavia pappeja, kun hänen käsityksensä mukaan papin ammattiin
ei pieninkään palkan ottaminen sopinut. Hän soimasi papiston
välinpitämättömyyttä tai suorastaan ynseyttä ajan kysymyksiä kohtaan,
ottaen esimerkkejä nykyisestäkin ajasta: montako pappia on esimerkiksi
noussut rohkeasti vastustamaan venäläistyttämistä? Ihmekö, ettei kansa
— sosialistit — sellaisia pappeja kunnioita! Sitten moitti hän
katkerasti vanhan ajan virkamiesten satraappimaisuutta, joka mukavassa
mahtiasemassaan ei ottanut liioin huomioon kansan tarpeita eikä
toivomuksia, saati sitten hätää; herrasluokan eristyneisyyttä
tylyyteensä, lekottelua omissa piireissään ja vieraskielisyydessään.
Hyvä oli, että niistä ajoista oli hiukan päästy!

Julia Oljemark kuunteli Tistelbergiä silloin tällöin myöntävästi
nyökkäillen, mutta yhtä usein päätänsä pudistaen ja hymyillen. Jopa hän
välistä loi Tistelbergiin kummastuneen ja pelästyneen katseen, ikäänkuin
jotakin odottamatonta aavistellen. Tistelberg puhui näin vanhojen,
vereen tunkeutuneitten nuoruutensa aatteitten vauhdista ja jonkinlaisten
entisten kärsimysten vaatimuksesta. Lapsena ja nuorenakin oli hän elänyt
ahtaissa oloissa, ja oli siitä alkaen ja vielä nyt rakastanut vapautta
yli kaiken, vapautta ylimalkaan, niin kuin varjoissa elänyt ihannoi
valoa. Hän oli vähän kierrellyt kansankin keskuudessa, kesäisin
mittausretkillään, ja nähnyt siellä paljon ainakin hauskaa, kun oli
ollut siellä juuri vapautensa alkaessa. Oikeastaan sitä vapauden alkua
jatkui yhä: hän tahtoi kauan vapautta.

Tistelbergin teki mieli kiusata, tyrannisoida tuota naista, jota hän
piti vallasnaisena: niin, jonkinmoinen ylimys oli Julia hänestä. Julian
vastaväitteitä tässä asiassa Isidor tuskin oli kuullutkaan. Julia
Oljemark oli hänestä jollakin tavoin kaunis, ainakin hänen kätensä ja
hienot, vaaleasti hehkuvat huulensa. Nuorena tyttönä oli Julia varmaan
ollut hyvin kaunis. Kaunis nainen, ja hienoston nainen: sorrettava,
kurkistettava ja valloitettava nainen.

Jotakin tällaista Julia Tistelbergistä aavistelikin, jotakin, mikä koski
häntä naisena, ja kummastui siitä, pelästyi, hymyili sille, ja tuli
alakuloiseksi.

He kävelivät maantietä, jota syksyinen lehtimetsä, alastomana ja
äänettömänä, saarsi ahtaalle. Tie painui nyt rahkasoille ja niiden
kautta meren rannalle ja sieltä takaisin Ankeriaan alapäähän, kaupungin
ympäri. Tistelberg oli tahtonut, että he kävelisivät hiukan pitemmälle
kuin olivat aikoneet, ja rouva Oljemarkille tulikin halu nähdä merta.
Tistelberg puhui yhä, innosta leimahdellen, katkeroituneena ja
pisteliäänä. Tohtorinna hymyili joskus hänen kiihkolleen, mutta
enimmäkseen hän ei jaksanut kuunnella. Viimein Tistelberg lopetti;
asioita, esimerkkejä ei hänellä ollutkaan paljon, mutta jokaisen niistä
oli hän vahvistanut omilla tunteillaan: rahvasta ylistävillä ja
herras- ja valtaluokkaa halveksivilla huudahduksilla. Rouva hymyili ja
sanoi lopulta huokaisten:

"Kuinka minä kadehdin teitä! Aivan todella! Teistä on kansa hyvä, ja
jokin toinen kansanluokka paha, aina, ylimalkaan. Minulla olisi toisia
kokemuksia. Mutta en tahdo puhua niistä nyt, kenties ette minua
uskoisikaan. Todella kadehdin teitä, te onnellinen! Teitä, jolla on
jokin usko!"

"Usko!" huudahti Tistelberg närkästyen. Mutta jatkoa hänen
vastalauseeseensa ei tullut. Julia Oljemark oli pysähtynyt katselemaan
hänen hehkuvia poskiaan, ikäänkuin vilpittömän ihastuksen vallassa,
kuten onneton katselee onnelliseen. Ja kun Tistelberg jälleen alkoi
puhua äskeistään: kuinka ajat nykyään olivat muuttuneet paremmiksi,
kansanvaltaisemmiksi, miten nykyään eri kansanluokkien välillä oli toki
jotakin tasattu, oppia, jopa varallisuuttakin, — kun Tistelberg näin
puhui, myönsi Julia Oljemark kyllä päännyökkäyksellä hänen olevan
oikeassa, mutta sanoi sitten:

"Niin, mutta ovatko nuo, jotka ovat nyt saaneet oppia ja varallisuutta,
sitten sisäisen ihmisensä puolesta, sydämeltään, ehdottomasti sen
parempia kuin entisetkään, ne sorretut, tai heidän sortajansa? Eikö ole
vain tullut toisia ihmisiä toisten asemaan. Ihmisiä, tarkoitan."

Tistelberg ei häntä ymmärtänyt,

Jokin juopa oli heidän välillään, juopa, joka Tistelbergiä ärsytti ja
Julia Oljemarkia säälitti ja pelotti, ja teki hänet alakuloiseksi. Kun
hän oli kertonut vanhasta pappilasta ja varsinkin sen aikaisemmasta
kaudesta, oli hänen sielussaan alkanut kasvaa jotakin tyynnyttävää,
suloista. Nyt, Tistelbergin kiihtyessä, se suloinen oli särkynyt.

He olivat tulleet lehtimetsästä hiekkaiselle nummelle, joka kiersi meren
rantaa: meri näkyisi pian tuonne tuulten piiskomaan petäjikköön.
Kävelivät hetken, viima alkoi tuntua kovemmin, puiden latvoissa humisi,
kylmä viilsi läpi ruumiin. Polku, jolle Julia poikkesi, oli paikoin
kosteaa santaa, pehmeää astella, paikoin kovaa ja kumisevaa, pohjanaan
somero ja petäjien maan päälle pullistamat juuret. Katseltiin tuokio
merta, mutta Julialle tuli seisoessa vilu. Hän ehdotti, että he
laskeutuisivat meren rannalle, suunnattomalle hietikolle, jota ulottui
kauas tuonne kallioiseen niemeen asti. Niemen kärjessä oli pieni
ulkokahvila, tai oikeastaan vain mökki, johon oli rakennettu parveke
vieraita varten. Sinne tahtoi nyt Julia Oljemark. Kävellessä tuli
hänelle jälleen lämmin. Hän halusi näyttää Tistelbergille meren niemen
kärjestä, sillä Tistelberg ei ollut siellä vielä käynyt.

He olivat kävellessään vaiti, väsymyksestäkin. Juliasta tuntui
tuskalliselta. Tistelberg oli, tahtomattaan kai, särkenyt hänen entiset
muistonsa: oli puhunut ahdistelemalla, hyökkäävällä tavalla, jopa
tavalla, joka Juliasta oli merkillisesti vastenmielinen. Ei hän tahtonut
tällaista sävyä enää. Ääretön väsymys oli jälleen tullut hänen
sydämeensä, hänelle tuttu, tavanomainen väsymys, josta hän sai rauhaa
ainoastaan entisissä muistelmissaan tai unessa.

Hän oli aikonut tällä kävelyllä kysellä Tistelbergin
ulkomaanmatkastakin, tuosta hänen puhutusta seikkailustaan Afrikan
pohjoisrannikolla. Nyt ei hän sitä tehnyt; hän tunsi kyllästymystä
kaikkeen, ja syvää suruakin, ettei voinut mielestään olla yhtä
lapsellinen kuin hänen kävelytoverinsa. Hän seisahtui tuokioksi
katselemaan merta, joka aukeni mustana ja tasaisena, vain paikoitellen
vaahtoja pärskyttäen, — kylmää ja mustaa merta, jonka takaa hän olisi
tahtonut nähdä kimmaltavan jotakin aurinkoista ja ihanaa. Katseli ja
kuunteli matalan hiekkarannan pitkiä vaahtomaininkeja. Tuuli kylmästi,
tasaisesti, mutta joskus puuskana, nykien ja huiskuttaen Julian pukimia.
Julia tuijotti vaiti, hänen otsansa oli saanut jälleen syvät ryppynsä.
Yhtäkkiä hän huudahti, valittavasti, koomilliselta tuntuvasti:

"Tuli kuikka!"

"Mikä — kuikka?" kysyi Tistelberg.

Toinen ei ensin vastannut. Sitten hän sanoi, purren sormiensa rystysiä,
ikäänkuin toivottomassa tuskassa:

"Se on vain sellainen! Sellainen! Se on: ei mitään!"

"Ibsenin metafysiikkaako, lasten huiputtamista sekavilla ajatuksilla?"
kysyi Tistelberg, tahallaan loukkaavasti. "Olenhan nähnyt tuon sumuisen
sopertelijan kirjahyllyllänne."

"Sopertelijan? Ibsen? Olette hieman itserakas!" vastasi rouva. Ja
sitten, itseään säälien ja väheksyen: "Minä — enhän Ibseniä
ymmärtäisikään."

"Eikä tarvitse", sanoi Tistelberg. "Mitäpä elävät ihmiset kirjoista?
Mutta mikä se kuikka sitten olisi?"

"Onpahan vain", sanoi Julia Oljemark. "Tietysti se on mustaa, kun se on
kuikka. Mustaa kuin tuo meri: ääretön, upottava, hukuttava meri. Ja kun
siihen uppoaisi! No niin, mitäpä siitä! Täällä on niin kauhean kylmä,
että pelkään vilustuvani. Minä olen aina viluinen. Täytynee lähteä
kotiin; niin, ehkei se kalastaja, joka tarjoaa niemellä kahvia, olisi
kotonakaan. Käännytään kotiin!"

Julia Oljemark puhui käskevästi, kääntyikin ja alkoi kävellä nopeasti
kaupunkiin päin. Tistelberg seurasi häntä, kummastuneena, sillä olihan
rouvan aikomus ollut viedä hänet niemen kärkeen asti. Levoton sääli,
jonka syytä Tistelberg ei tietänyt, täytti hänen sydämensä. Julia
Oljemark käveli hänen edessään kumarassa, miltei rajusti. Tistelberg ei
ehtinyt puhua mitään, ei tahtonutkaan; eikä hänellä olisi enää ollutkaan
asioita, joiden perusteella hän olisi soimannut ylimyksellisyyttä ja
siten kiduttanut tohtorinna Oljemarkia; kiduttanut, ajatellen hänen
kaulaansa, jolta vinkuva tuulenpuuska joskus käänsi kaulurin pois.
Paluumatkalla he puhuivat tuskin sanaakaan. Kaupungin pääkadulle
tultaessa Julia kuitenkin käännähti keveästi ja sanoi:

"Niin, mutta se rokokoo... Tekisi mieleni vastata. Se on... se on: mitä
se on teistä?"

"Minustako?" vastasi Tistelberg. "Ymmärränkö näitä asioita? Kysyin vain
muuten..."

"Tietysti te rokokoosta pitäisitte", veikeili Julia Oljemark. "Te,
kansanvaltainen mies. No, mitä rokokoo teistä on?"

"Se on minusta", huudahti Tistelberg, "riemua; se on kujeilua,
huikentelua, ylimielistä leikkiä niin sanotuilla vakavilla asioilla..."

"Niinkö ajattelette? Ja minusta se on: salata siroihin viivoihin
jotakin, tai kaikki, mikä on tyhjyyttä; peittää väreihin kaikki ruma;
kätkeä sydämeensä sellainen, mistä tahtoisi puhua, mutta ei saa."

Hän nauroi, katsoi Tistelbergiin tutkivasti. Hänen silmänsä kimmelsivät.
Sitten veti hän hansikkaan kädestään ja ojensi kätensä Tistelbergille,
verkkaan ja ikäänkuin uhitellen, hymyillen.

Kevein askelin erosi hän kadun kulmassa ja lähti nopeasti omalle
suunnalleen: sanoi, että nyt kotona varmaan oltaisiin vihaisia, kun hän
oli näin myöhästynyt.




21


Julia Oljemark joutui ajoissa kotiin.

Tohtorilla ei nyt ollut valittamista senkään vertaa kuin hänen
palatessaan edellisiltä kävelyiltä, tai yleensä hänen tullessaan
kaupungilta: illallinen valmistuisi aikanaan, oli jo osaksi
valmistunutkin, keittäjättären ansiosta: tohtori piti ehdottomasti
täsmällisyydestä. Tee, jonka Julia sitten pöydässä sekoitti miehensä
lasiin, oli juuri tarpeeksi vaaleaa ja kuumaa; yöjuoma, keitettyä vettä
ja mustista viinimarjoista tehtyä mehua, ilmestyi nopeasti tohtorin
kamarin sängyn viereen; ja kun tohtori oli pukeutunut yökaapuunsa,
katosi hänen pukunsa tarkastettavaksi, ettei siitä puuttunut nappeja,
sekä puhdistettavaksi mahdollisesti siihen päivällä ilmestyneistä
tahroista, ja ennätti sitten takaisin juuri kun väsynyt tohtori aikoi
painautua levolle ja sammuttaa sähkönsä. Nuo ilta-askareet sai Julia,
kahden palvelijattaren avulla, aikaan rauhallisesti, kuten hänen tapansa
oli. Mutta nyt hän puhui Severille vieläpä vähemmän kuin muulloin
illalla, ja se oli kyllä miehen mieleen.

Mutta ruoka ei Julialle itselleen maistunut; ja hän oli pöydässä
omituisen kalpea, Severi Oljemarkin harmiksi.

Heti kun tohtori sitten oli sulkeutunut huoneeseensa, toivotti Julia
palvelijoilleen hyvää yötä, riensi omaan kamariinsa, joka oli
huoneistossa perimmäisenä, väänsi ovensa lukkoon, mutta ei sähköä
palamaan, ja istui kauan pimeässä.

Oli tullut se tuska, jota Julia sanoi kuikaksi.

Hänellä oli vaikea hetkensä; sieluntila sellainen, joita hänelle oli
viime vuosina tullut yhä useammin, yhäti ankarampina. Se koveni
kovenemistaan, tuollainen toivoton, tuskallinen, josta hän oli koettanut
puhua Tistelbergille. Kuva, vertauskin oli liian lievää, runollista sitä
ilmaisemaan. Julia vapisi; ulkonaista vapisemista se ei ollut, se tuli
sisältä, syvältä sielusta, niinkuin koko hänen olemuksensa pohja olisi
tärissyt; ja sen sisällisen vuoksi hänen koko ruumiinsakin vapisi,
vaikka hän nyt oli aivan terve, tavallista terveempikin, sillä useinhan
Julia sairasteli.

Niin hän istui pimeässä, vuoteensa reunalla, kädet, rinta ja pää
tuskallisessa vavistuksessa.

Se oli jotakin selittämätöntä. Eikä hän nyt voinut sitä ja sen syitä
ajatella, ei jaksanut ajatella elämäänsä. Oli vain tyhjyys: haikeus,
toivottomuus sellainen, että hän tahtoi olla ainakin yksin. Yksin: se
oli suurin lohdutus! Eikä sekään nyt auttanut. Pitkän aikaa tuskaa
kärsittyään Julia haparoi yöpöytänsä laatikkoa ja veti siitä käsille
morfiiniruiskun. Usein ei hän morfiinia käyttänyt, joskin unilääkkeitä
paljon, mutta nyt tahtoi hän sikeään uneen, heti, — aivan heti, kuin
kuolemaan! Lamppu pöydällä syttyi, nopeasti täyttyi ruisku puolilleen ja
neula puhkaisi ohuen hipiän. Mutta Julia ei riisuutunut vielä; istui yhä
paikallaan, katsoi jäykästi eteensä ja huohotti sielullisesta kivusta.

Se kipu oli poltetta rinnassa, poltetta, jota olisi ollut mahdotonta
kuvata ja kertoa. Kalvamista ja jäytämistä, jonka hän tunsi ennestään,
monilta viime vuosilta, mutta joka ei ollut milloinkaan pakahduttanut
näin. Kalvamista ja kidutusta, — joka oli jollakin tavalla siedettävä
ja kestettävä. Kaikki jatkuisi kuin ennenkin, — tietysti: mitä sitten
muuta!

Ei hän ollut katkera oikeastaan mistään. Tuolle insinöörillekö? Julia
Oljemark naurahti säälivästi itselleen. Siitäkö tämä johtui, että
Tistelberg oli tällä kävelyllä vetänyt hänet alas hänen rakkaimpien
muistojensa kauneudesta, — noiden pappilanmuistojen lumoista, —
vetänyt alkamalla puhua aivan jostakin muusta, särkenyt sillä tavalla ne
unet. Julia rakasti enimmin juuri sellaisia unia. Ja pari vuotta sitten
oli hän nukkuessaan saanut vähän väliä oikeitakin unia lapsuutensa
ajalta, niin ihania, ihmeellisiä, että hän oli niissä ja niistä
herätessään itkenyt onnen kyyneleitä; nykyään olivat ne unetkin melkein
lakanneet, — kuluneet tietysti; ja pelkkä toivoton, tyly tyhjyys oli
jäänyt.

Ei hän nyt ollut loukkaantunut, vaikka Tistelberg oli rikkonut nuo
rakkaat muistokuvat; ei, päinvastoin: hän aavisti siinä rikkomisessa,
Tistelbergin pistelevien sanojen alla, jotakin, joka hänestä tuntui
suloiselta, imartelevalta. Katkera tai loukkaantunut ei hän ollut
oikeastaan mistään. Ei edes elämälleen: hänen kohtalonsa oli nyt näin
määrätty.

Päinvastoin, hän tunsi, — joskaan ei jaksanut ajatella mitään, — ettei
hän kyennyt ottamaan vastaan niinkuin olisi pitänyt noita loukkauksia ja
solvauksia, jotka eivät sellaisia kai oikeastaan olleetkaan. Ei kyennyt,
— kun tunsi itsensä varhain vanhentuneeksi. Menettäneeksi tässä iässä
uskonsa ja intonsa kaikkeen, kaikki unelmansa, tai ainakin oikeutensa
uneksia. Menettäneensä vastaisuutensa, vaikka entisyys oli antanut
hänelle niin vähän.

Kaikkea se entisyys kyllä oli hänelle antanut, sellaista kaikkea, jota
rikkaus ja mukavuus on. Mutta samalla tyhjyyden poltteen.

Tistelberg oli nuori, — nuorempi häntä kuin ne vuodet, jotka heitä
iässä erottivat. Hänellä oli elämä edessä, — suloinen elämä. Hän
tietysti halusi, vaati, himoitsi elämää: siltä oli Juliasta tuntunut.
Mutta nyt, itsekseen, ei Julia Tistelbergin nuorekkuutta muistaessaan
hymyillyt. Tunne, että hänen oma elämänsä oli lakannut, pysähtynyt,
jähmettynyt, se jäyti ja kalvoi.

Ja kuitenkin oli hän syttynyt oikeastaan vain yhden ainoan kerran,
syttynyt, ja haudattu kytemään salaa, kuin kipene märässä suossa.
Silloin, miltei lapsena, siellä vanhassa pappilassa sekin! Aikoja
sitten, jotka tuntuvat nyt niin kaukaisilta ja oudoilta, vaikka ovat
vielä oikeastaan lähellä.

Siellä pappilassa silloin, kun siellä sotarovasti hallitsi, kävi muun
muassa paljon upseereita, ja upseereissa oli eräs, solakka ja pitkä,
johon Julia rakastui. Vasta vähän yli viidentoista oli Julia silloin.
Upseeri kai puolivälissä kolmattakymmentä. Rakastui sokeasti,
viattomasti, vaiti. Erään lyhyen kesän yhtenä lyhyenä kuukautena.

Nyt ei Julia Oljemark sitä jaksa ajatella; tuska ja epäusko omaa itseään
kohtaan samentaa hänen aivonsa, tylsistää kaikki yhdeksi ja ainoaksi
tyhjyydeksi. Mutta monesti ennen on hän tämän asian ajatellut: se oli
todellista rakkautta, viatonta, altista. Ja se oli tulta: hän olisi
ollut valmis menemään rakastamansa puolesta vaikka tuleen, totisesti
melkein tuleen, tuskin aavistaen, mitä olisi uhrannut; eikä tietäen,
että edes rakasti. Mutta hän rakasti, ja oli vaiti. Ei muuta. Ei
tohtinut rakkaaseen edes katsella; mutta äiti oli kyllä huomauttanut,
että hän oli siihen aikaan niin kalpea: muka sairas. Öisin hän siellä
papinapulaisen pienessä asumuksessa valvoi yksin ja itki vuoteessaan
rakkaudesta, — hiljaa, ettei olisi häirinnyt isää, äitiä ja pikku
veljeä, jotka nukkuivat seinän takana. Ei muuta. Jonkin rakkauskirjeen
kirjoitti; rakkausrunonkin muistoalbumiinsa, ja repi kohta sen lehden ja
poltti. Mikä haikeus, kipeys, kun mies, jota hän rakasti ja joka ei
luultavasti mitään huomannut, matkusti pappilasta lomaltaan pois! Kun
Julian täytyi hänestä erota: kun heidän täytyi erota, kuten Julia
itsekseen sanoi! Lapsellista! Mutta — se juuri oli rakkautta: viatonta,
ihanaa. Muu, joka sitten on tullut, on ollut laskelmaa: tingittyä,
tyhjää, luuloteltua. Ihanin on ollut siitä poissa.

Ja kun tuo parhain ei ole saanut koskaan täyttymystä, niin tässä nyt on
Julia Ihander, tällaisena.

Sitä miestä ei Julia sitten nähnytkään; hän meni palvelukseen Venäjälle
ja siellä naimisiin. Sodassa lienee nykyään. Eläneekö edes? Eikä Julia
hänen kohtalostaan enää oikeastaan välitäkään. Mutta se, ettei hän
välitä edes sellaisen ihmisen kohtalosta, joka oli aikoinaan ollut
hänelle kaikki kaikessa, hänen ainoansa, se sydämen ja sielun kuluminen
kiduttaa häntä kaikkein tuskallisimmin, tuo todistus sydämen ja sielun
voimattomuudesta: se, että ihminen on kuin jokin rapakivi, joka murenee
ja rumenee kuin kastunut turve. Tulta hän niin rakastaisi, vilusta
kärsivä!

Sitten, tuon ensimmäisen ja kauniin jälkeen, on ollut sellaista kuin on
ollut. Avioliitto: miltei sattuma. Isä siellä pappilassa kuoli. Ja
silloin puute astui kotiin. Äiti tuhlaavainen. Ja nyt ilmestyi pappilaan
Oljemark, nuorena medisiinarina, ryhdikäs, kohtelias. Rakastui Juliaan,
tietysti. Severi sen asian sielullisestikin aloitti. Aistit Juliassa
olivat jo heränneet, leikitellen, nauraen; lihaksi on Julia niitä sitten
oppinut kutsumaan, sen nimityksensä karkeutta kyllä usein kauhistellen.
Komea ja rikas nuorukainen kosi, pyysi sekä Julialta itseltään että
hänen äidiltään. Äiti tahtoi tytärtä toki hyväksymään loistavan kaupan.
Äitihän oli sellainen: maailma on hänestä niin yksinkertainen, hän uskoo
kauppojen lupauksiin. Ja tässä sitä nyt ollaan, eikä muuta saadakaan
olla.

Siten oli Julian avioliitto syntynyt. Mutta ei hän nyt sitä ajattele:
hän vain vapisee epämääräisestä tuskasta, joka on kuin kuoleman halua.
Hän ei jaksa enää tätä elämää, ei tule siinä toimeen. Mitään ei häneltä
puutu, — ei kai, — sillä hehän ovat rikkaita, joskaan hän itse ei ole
rikas, kun ei saa eikä tahdo käyttää miehensä rahoja juuri mihinkään,
omiin kaipuisiinsa; mutta mitään ei ole myöskään toivottavana, eikä hän
mitään kaipaa. Hän on vain kuin rapakivi!

Kerran oli ollut yksi toinenkin, paitsi tuota nuoren tytön unelmoitua
siellä pappilassa, — toinen, joka olisi kenties voinut antaa hänen
elämälleen sisältöä: se mies, joka oli hänelle opettanut noita kasvien
ja kukkasten nimiä. Hän oli asunut tässä kaupungissa, oli Juliaan
rakastunut hänkin. Ovathan häneen niin monet miehet rakastuneet, sillä
hän on ainakin ollut kaunis. Rakastuneet? Mitä on rakkaus? Enimmät ovat
vain himoinneet häntä; sellaisetkin narrit kuin Blöcker, joka ei
pyyteensä törkeyttä ole kieltänytkään, se hauska hupsu. Mutta se yksi
oli tosiaan rakastanut: säälinyt syvästi hänen kohtaloaan, ei pyytänyt
häntä itseään, ja koettanut neuvoa ja kehittää hänen miestänsäkin, joka
juuri siihen aikaan alkoi turtua ja tulla omituiseksi, sukunsa
perintätapaan. Ja vapauttanutkin hän olisi ehkä Julian, vaikka oli
naimisissa, sillä hän rakasti. Mutta hän kuoli. Sekin melkein ainoa, ja
ainoa, joka ymmärsi, kuunteli hänen pienimmätkin kaipuunsa, otettiin
pois. Sitten on kaikki Julialle ollut yhtä ja samaa.

Ja joskus, varsinkin lapsuuden suloisten kuvien muistelemisen jälkeen,
joista herää kuin kesästä, kukista ja linnunlauluista syksyyn ja
sateeseen, tulee järistävä tuska, että kaikki on mennyttä. Mennyttä; ei
saa enää syttyä, — eikä ehkä voi. Sellainen tuska tulee välistä
hiljaisen haikeuden jälkeen, joka puolestaan kalvaa alinomaa, hetki
hetkeltä, aina. Pelkästään kova työ pystyy hälventämään sitä haikeutta,
askartelu kodissa aivan palkollisten tapaan, ja koti onkin suuri, joten
siinä tarvitaan tällainen kolmas palkollinen tai piika. Piika kuin
piika: tohtori Oljemark on nyt tottunut teettämään hänelläkin työtä
aivan samoin kuin toisilla. Sisätyötä talvella; ellei se riitä, täytyy
keksiä keksimällä lisää, ettei kalvavaan elämänsuruunsa nääntyisi.
Ompelee, hoitelee kukkia. Keväisin on parempaa, iloisempaa: pääsee
luontoon. Talvella nukkuvat kukat sisällä ruukuissa, mutta kesäksi ne
autetaan ulos mustaan ja lämpöiseen multaan, tovereiksi toisille, jotka
siitä mullasta itse nousevat. Ihana multa, jolla on mystillinen,
hedelmöittävä voima! Synnyttämisen voima, ja kuolemaan kätkemisen
lohdutus: maassa olisi parhain olla, poissa kaikesta!

Niin, keväisin menee häneltä parhaiten aika, — kun silloin oikein
puuhaa. Mutta puutarhakaan ja sen kukat eivät tahdo riittää. Ihminen
kaipaa ihmistä, eikä Julia enää usko ihmisiin, ei halua heidän
seuraansa: on heitä tarpeeksi nähnyt. Eivät riitä puutarha ja sen kukat;
yhä useammin tulee polte, haikeus, varsinkin iltahetkillä, jolloin ilman
äärellä valo sammuu. Haikeus, että elämä kuluu näin... eikä muutoin voi
kulua.

Jo ennen kuin Julialta vietiin hänen lapsensa, oli hän usein etsinyt
unohdusta kuumeisessa hommailussa sisällä tai ulkona. Sitten oli
sielullinen hätä kasvanut, tyhjyys lisääntynyt. Joskus hänestä tuntuu
kuin joka puolella ympärillä olisi kuilu, johon hän tahtoisi heittäytyä,
vaikka se vielä saattaa ponnahtamaan kapinoiden äyräältään takaisin.

Maire, tosin ilman Julian kaipaamaa rakkautta syntynyt, mutta kuitenkin
hänelle rakas, sekin häneltä otettiin, niin tyhjäksi hänen elämänsä
tehtiin. Tylysti menetteli Severi, kun erotti Mairen hänestä, lähetti
sukulaistensa luokse, tietysti kasvatettavaksi kaikin puolin
mallikelpoiseksi: älykkääksi, kaikki asiat ymmärtäväksi, muka.
Oljemarkien tapaan Severi tahtoo varustaa hänet joutumaan hyviin
naimisiin, ja ajoissa. Julia myöntää kyllä, ettei hän osannut Mairea
kasvattaa, että hänen moraalistaan ei ole tueksi sille, jonka pitää
tässä maailmassa menestyä. Myöntää, ettei hänellä ole tietoja
—laskennossa eikä laskelmissa; ei varmuutta edes uskonopissa: ei halua
väittää vasten epäilyksiään lapselle, että se ja se maailmanjärjestys on
juuri paikallaan. Niin, hänellä ei ollut käsitystä, ettei lapsi saisi
leikkiä ja viettää kallista aikaansa miten hänen lapsellinen olonsa
vaati. — Se, että Maire jäi luokalleen, oli isästä tietysti paljon
pahempaa kuin että hän oli oppinut isälleen makeilemaan, milloin
esimerkiksi tahtoi rahaa johonkin Severiltä, joka on tullut yhä
tarkemmaksi rahasta, siinäkin suhteessa sukuunsa muuttuen. Maire
makeili, ja isä antoi — edes hänelle: ei voinut vastustaa lasta,
hentoa, siroa ja herttaista. Mutta niin on Severi itse opettanut
kaunottaren alun ehkä pahempaan päin kuin Julia hänelle usein totta
puhumalla.

Ja kuitenkin: eikö Juliasta ole paikallaan, että Maire pääsisi
maailmalle jo hyvin varhain? Ehkä hän itse oppisi pitämään silmänsä
auki, ei olisi sellainen kuin Julia. Mairesta tulisi rikas. Jos hän
oppisi pitämään silmänsä auki, ei hänen ainakaan köyhyyden vuoksi olisi
pakko ottaa muuta kuin sellainen mies, jota hän rakastaa. Ehkä Maire
olisi äitiään onnellisempi!

Mutta tyttären menettäminen on kuitenkin tehnyt Julia Oljemarkin elämän
kaikkein lohduttomimmaksi.




22


Paljon tuntee Julia Ihander tällaisina sielullisen ahdistuksen hetkinä
kadottaneensa, kun joutui Oljemarkien sukuun: kun kohtalo möi hänet
arkipäiväiseen, tuskallisen täsmälliseen, pikkumaiseen, jopa abnormiin.
Näiden hetkien jälkeen hän kyllä katuu arvosteluaan, koska Oljemarkit
ovat erinomaisen kunniallista sukua, olleet sitä ammoiset ajat, sillä
suku on sangen vanhaa. Mutta koskaan ei ole kuulunut siinä olleen mitään
erikoista, fantasialle perustuvaa, vapaata. Erikoisella ei Julia juuri
tarkoita mitään kuuluisuutta, ei mitään sellaisia lahjoja, jotka
saavuttavat mainetta ja kunniaa, vaan hän rakastaisi ehkä kaikkein
mieluimmin persoonallista erikoisuutta, hiljaisten kaipuittensa
seuraamisesta onnellisia ihmisiä. — Oljemarkit ovat aina olleet
virkamiehiä, enimmäkseen tuomareita. Asianajajiksi ei heistä ole, siihen
he ovat liian kunniallisia; eikä Julia asianajajia kunnioitakaan, mutta
se ammatti olisi toki vapaampaa, jonkinlaista omaa vastuuta vaativaa; ja
saattaneehan advokaattikin joskus olla kunniallinen, jopa uhrautuva, sen
Julia tietää: hän ei arvioi ihmisiä ammattien tai kansanluokkien mukaan.
Niin, kokonainen liuta tuomareita on Oljemarkeissa ollut, tuomareita
sukupolvesta toiseen, kihlakunnan tuomareita, ja mitä kaikkia titteleitä
tuomareilla lieneekään! Tuomareita, pormestareita, eräitä
pankinjohtajia: rahallisesti ja muutenkin varsin lujalle pohjalle
perustettuja ammatteja; niihin Oljemarkit ovat pyrkineet, ja helppo on
heidän ollut niihin päästä jo sukunsa vanhuuden ja arvon nojalla. Ja
tuollaisiin sukunsa virkoihin kerran päästyään ovat he pysyneet niissä
tanakasti: ovat ne ansainneet kunniallisuudellaan, mallikelpoisella
säntillisyydellään ja intohimottomalla, jäykällä, hiljaisella
ahkeruudellaan. — Enimmäkseen tuomareita! Joskus pappi,
pankinjohtaja-poikkeuslajin lisäksi, jopa kerran piispa: Julian miehen
isä. Piispa: korkein arvo koko suvussa. Piispa; mutta mitä tittelit
Julialle merkitsevät? Tiettävästi hän osaisi piispaakin kunnioittaa, jos
piispa olisi hyvä ihminen; mutta eivätkö vähän kaikki virka-arvot,
etenkin korkeimmat, ole todellisesta, hiljaisesta kristillisyydestä
syrjään vetäytymistä; ja eivätkö juuri korkeammat kirkonmiehet, kuten
tuokin vanhan pappilan sotarovasti, tehneet Julian isänkin päiviä
tuskallisiksi?

Ainoaakaan sotilasta ei suvussa ole ollut, paitsi tietysti tavallisia
sotamiehiä, eikä alkeita taiteellisiin taipumuksiin, sillä Oljemarkit
eivät osaa esimerkiksi laulaa, ja jos yrittävät, laulavat aina väärin:
heillä ei ole korvaa yhdelläkään, ketä Julia on tavannut. Niinikään
eivät Oljemarkit ole olleet liikemiehiä; ainoastaan joku suurissa
liikkeissä palveleva konttoristi on heissä nähty, sivuhyppy ja poikkeus
sekin, ja Oljemarkeista ikävänlainen poikkeus, tuo pienipalkkainen
konttoristi: suvun vaistot liikemiesalalla olisivat vaatineet ainakin
pankinjohtajaa, ja pelkästään sitä. Poikkeuksia siis konttoristi ja
piispa. Ja vielä kolmas syrjähyppy, kun Severi Oljemarkista, piispan
pojasta tuli lääkäri, ensimmäinen suvussaan; omituista, kai jonkinlainen
rappeutumisen ilmaus: suku on niin vanhaa ja yleensä omassa veressään
pysynyttä, sitä juuri mesallianseilla uudistamatta.

Severi Oljemark on ankaran kunniallinen mies, rehellinen,
velvollisuutensa täyttävä kuin koko hänen sukunsa. Tuo suvun
kunniallisuus, rehellisyys, arvo! Julia on kuullut välistä hiiskuttavan
eräästä petturista Oljemarkien suvussa, — petturista, kuten häntä
kutsutaan. Hän oli ollut juuri se konttoristi: oli kavaltanut liikkeen
rahaa, — ei suurta summaa, — ja näki pakolliseksi lähteä merille.
Merille hän katosi, sinne kuoli, kai hukkui. Hänestä ei esimerkiksi
Severi koskaan tahdo puhua, ja jos erehdyksessä tai pakosta puhuu, tekee
sen lyhyesti ja tuomiten, väheksyvästi. Konttoristi on hänelle ikäänkuin
suvun mätämuna, josta ei tiedä, halveksiako vai ihmetellä häntä:
surkuteltava olento, joka vaihtaa elämänsä varmalla maaperällä
myrskyiseen mereen, ja vaihtaa lapsellisesti näpistelemällä! Julia
ajattelee, että luonnollisesti ei sekään Oljemark olisi voinut kavaltaa
muuten kuin hiukan näpistämällä, pienen summan. Ja siitä sai hän,
pohjaltaan kunnon nuorukainen, niin katkeran kolahduksen sydämeensä,
ettei koskaan Suomeen palannut. Hän oli Juliasta syvintä osanottoa
herättävin koko Oljemarkien suvussa, tuo toisten armotta hylkäämä tai
ihmettelemä tahi pilkkaama, onneton, unohdettu surun lapsi.

Severi oli ja on heimossaan oma poikkeuksensa. Suvun ihailema
nuorukaisena ja nytkin, kuten jotakin hienoa poikkeusta sopii ihailla.
Jopa eräiden suvun naisten jumaloimakin. Hän on — ja oli varsinkin
nuorempana — kohtalaisilla lääkärinlahjoilla varustettu, ei suinkaan
harvinainen kyky, ei mikään uuden keksijä. Mutta omana poikkeuksenaan
hän on varmaankin degeneroitunut: hermostunut äärimmäiseen asti, sitä
hermostuneempi, mitä vanhemmaksi tulee, kuoreensa sulkeutuva, siis
sielulliselta rakenteeltaan heikko, kuten Julia myöntää itsensäkin
olevan, mutta heikko itsekkäällä, tyrannimaisella tavalla, osaten
kasvattaa heikolle sielulleen kilpikonnankuoren, kun se taas Julialta
mielestään puuttuu.

Aikoinaan, silloin, kun Julia tutustui Severi Oljemarkiin, oli
nuorukainen ollut vapaa ja iloinen: käytöksessään sovinnaisen vapaa,
suvaitseva, oli sallinut ja nauttinutkin joskus pikarin viiniä, oli
osannut sukkeluuksiakin, jopa kaksimielisyyksiä, tosin kai muilta
tovereiltaan oppimiansa. Sellainen vapaus oli lisännyt kunnioitusta,
jota Julia tunsi hänen korutonta ulkoasuaan ja rauhallista, ikäänkuin
hänelle helppoa ahkeruuttaan kohtaan. Anteliaskin hän oli ollut,
muillekin paitsi Julialle, jonka jalkojen juureen hän laski
vilpittömästi kaiken suuren perintöomaisuutensa; ja hieno oli hän
luonteeltaan silloin: ei komeillut rahoillaan tai käyttänyt niitä
väärin, kuten siihen aikaan nuorten tapa oli, paljon enemmän kuin
nykyisin. Altis ja auttavainen hän oli tovereilleen; harvemmin köyhille,
piti näet köyhää itseänsä melkein aina syypäänä asemaansa: miksi ei se
tai se ihminen tehnyt uutterammin työtä, tai tyytynyt vähempään, taikka
ollut järkevämpi? Severi kohteli epäonnistuneita jo silloin
jonkinlaisella ivalla; ajatteli niitä, jotka kompastuvat oman luonteensa
heikkouksiin, kummastellen, tai piti rappiolle joutuneita
välttämättömyytenä, jolle ei lähimmäinen voisi mitään. Sellainen oli
Severi nuorena: rehellinen, suoraan silmiin katsova, hiukan iloinenkin;
puhdas, siisti, säntillinen, mutta jo kylmähkö.

Mutta avioliiton lyhyinä vuosina on hän nopeasti muuttunut. Järkevä hän
kyllä on nykyäänkin; ja käytökseltään ulkomaailman silmissä moitteeton;
rehellinen, usein vakaumuksestaan tinkimätön: uhrautuisi luultavasti
suuren vakaumuksen puolesta. Mutta Oljemarkien tavallinen sielunrauha,
jota ei tarvitse ulkopuolisilla keinoilla luoda, valtiasmainen lempeys,
jota voisi sanoa virkamiehyydeksi, on kadonnut. Häneen on varmaan
päässyt joitakin Oljemarkeille vieraita ominaisuuksia. Mistä, mahdotonta
ymmärtää! Eikö sekin anteliaisuus, joka oli ilmennyt hänessä etenkin
nuorena ja välistä myöhemminkin, koskien tosin yleensä verrattain
vähäisiä summia, eikö se ollut tunkeutunut häneen jostakin muualta? Eikö
se ollut hänelle varsin liikaa: sellaista keveyttä ja vapautta, joita
vastaan suvun kantaveri sitten on noussut? Liikaa vapautta heikolle,
järkevälle, ainaista samanlaista rauhaa tai työtä tahtovalle verelle?
Nuorempana, vielä avioliitossa, Severi maistoi joskus viiniä, josta
Julia erittäin pitäisi, Julia, äitinsä tytär siinäkin suhteessa, ja
myöskin isänsä tytär sellainen kuin isä oli ollut nuorempana. Niin,
katsos vain Severiä: siihen aikaan hän maistoi viiniä ja tupakoi; mutta
yhtäkkiä hänestä tuli joka suhteessa raitis! Viinit ja tupakan kielsi
hän itseltään siksi, että tunsi sydämensä niistä hiukan rasittuvan, tai
pelkästään senkin tähden, että sanoi sellaisen päätöksen olevan
järkevää; ja hän on sitten pitänyt päätöksensä: horjumatta,
itsepintaisesti, koskaan edes yrittämättä langeta. Helppoahan Severin on
pitää päätöksensä, ajattelee Julia. Miksi helppoa? Koska Oljemarkeissa
ei ole milloinkaan ollut muita intohimoja kuin säntillisyys. Julia ei
lue intohimoksi sitä, että muutamat suvun nuorukaiset — muutamat, eivät
suinkaan kaikki, sillä puhdasta se suku on, — ovat eläneet yhden tai
pari ylioppilasvuotta kevytmielisesti, pääkaupungin tarjoilijattarien
kanssa esimerkiksi; järkevän kevytmielisesti, siis varoen itseään
katunaisilta tai ainakin taudeilta. Yleensä puhtaina nuorina naimisiin
kiiruhdettuaan ovat he kyllä pysyneet sittemmin puhtaina,
moitteettomina, uskollisina. Mutta nuokin, jotka siten nuorempina
huikentelivat, tekivätkö he sen intohimosta vai järkevyydestä?

Severillä ei ole ollut seikkailuja senkään vertaa kuin joillakin suvun
heikommilla; siinäkin suhteessa hän on Juliasta ikäänkuin vailla
mielenkiintoa elämää kohtaan.

Raitis kaikin puolin on Severi Oljemark nykyään, moitteeton,
säntillisesti virkansa hoitava. Mutta muusta hän ei välitäkään kuin
säntillisyydestä koko elämässä: täsmälleen ylös vuoteesta; vaatteet,
joiden on oltava tarkoin kunnossa, ylle; sitten pieni aamiainen, ja
sitten sairaiden vastaanotto juuri totuttuina aikoina: minuutilleen ovet
auki. Jopa tuntunee Severistä sellainen sairas, jonka tauti on niin
mutkallinen ja vie tutkiessa niin paljon aikaa, ettei häntä saada
ajoissa poistumaan lääkärin luota, melkein rikolliselta. Ainakin Severi
on alkanut niitä usein ivailla: mitä auttaa heitä tutkia? Kun ihminen
kuolee, niin kuolee. Ja kaikista tutkittavista olisi aina päästävä
vanhojen, totuttujen lääkärikirjojen mukaan, samojen, jotka osaten
Severi Oljemark aikoinaan suoritti tutkintonsa. Uudet teokset,
lääketieteen edistysaskeleet, ovat hänestä aivan epäilyttäviä, ja
varmaan hermostuttavia. Uusiaikaiset kilpailijat sitä mukaa joskus
suorastaan vihattavia: sellainen on kuhnetohtori Ruusunen. Tuttua,
säännöllistä kaipaa Severi yhä enemmän. Työtunneilta säännöllisesti
päivälliselle; sitten hiukan kävelylle, jopa joskus lisäksi Suomalaiseen
Seuraan, nykyäänkin vielä, ja tunti illallisen jälkeen levolle.
Suomalaisessa Seurassa kävi hän muinoin ahkerammin; oli silloin suuresti
innostunut puolueasioista ja puolueensa aatteista, niin innostunut, että
oli tärkeimpiä henkilöitä, kun kaupunkiin hommattiin suomalaista
sanomalehteä, sitä, joka nyt vieläkin elää, Rolf Idellin hoidossa. Mutta
ensimmäinen lehtiyritys meni nurin, ja Severi Oljemark sai maksaa
kuluista parhaan osan. Ja Suomalaisessa Seurassakin täytyi hänen
hellittää kukkarostaan takuita eräiden hulttioiden puolesta. Ne takuut
eivät olleet suuria, mutta takuuseen ei Severi enää koskaan mene, eikä
sanomalehtiä kannattamaan tai muihin rahoja kysyviin yhteishommiin.
Vekseleihin hän ei koskaan piirrä nimeään. Hän oppi nopeasti ja vähästä!
Rahallisten ansain pelko poliittisen katkeroitumisen, epäuskon ja
epätoivon lisäksi: se osaltaan pitäneekin häntä nykyisin melkein poissa
Suomalaisen Seuran yrityksistä. Siitä, että ensimmäinen suomalainen
lehti meni nurin, — nyt on lehti uudella taloudellisella perustalla, —
syytettiin myöskin Severiä, kuten muitakin; mutta erikoisesti hän otti
syytökset korviinsa ja sulkeutui suomalaisten hommista syrjään. Tuskin
lähtee hän joskus iltamiin.

Kuitenkin hän on vielä intresseerattu politiikasta, — Juliasta iloinen
ilmiö, — sillä tavoin, että tahtoo lukea lehdistä uutisia ja kuulla
joidenkuiden merkkihenkilöiden otaksumia, sellaisten kuin esimerkiksi
Rolf Idellin. Mutta saatuaan tietonsa hän jälleen sulkeutuu, on
pessimistinen. Millään seurain tai yhdistysten yrityksillä ei hänen
mielestään enää pelastuta Venäjän painostuksesta. Maan ulkonainen hätä
synkistää Severiä entistä pahemmaksi. Jonkun kanssa tuokion puheltuaan
hän vetäytyy jälleen yksilölliseen kuoreensa, täsmälliseen
virkatyöhönsä, ja tilastotutkimukseensa, jonka hän on keksinyt
itselleen, samoin kuin Julia kukkasensa ja puutarhansa. Kuivaan
jokapäiväisyyteensä! Vaatia ruokansa, juomansa; torua Juliaa, jos siinä
suhteessa jokin erehdys sattuu; lukea sanomalehtensä; jutella politiikan
lisäksi naapureista, kun on kuullut heistä kaupungilla käydessään tai
talon vierailta jotakin uutta, ja jutella heistä ikäänkuin
voitoniloisesti, jos he ovat hairahtuneet, kylmästi ja pitäen
hairahtuneita typerinä; — sitten mennä iltatyöhönsä, tilastolappujen
ääreen, ja lopulta nukkumaan määrätyiksi tunneiksi. Sielullisen
ahdistuksen, epätoivonsa hetkinä Julia ajattelee kapinoiden: —Ja
hänelle, hänelle on minun hyväilyt annettava, kuten ruoka ja
terveellinen yöjuomakin valmistettava.

Sellainen on Julian hiljainen koti, joka nyt on lapsetonkin.

Julia säälii ja koettaa ymmärtää Severiä, mutta...!

Mikä koti! Millaiseksi on Severi sen tehnyt: riistänyt Mairen häneltä!

Koti sellainen kuin varmaan kaikkien Oljemarkien koti on ollut;
huonekaluissa ja talouskapineissa paljon jaloudellaan arvokkaita
niinkuin vanhaan sukuun pakostakin on täytynyt tulla: jokin mahonkinen
lipasto, jokin kullattu peilipöytä, hopeiset kandelaaberit jne. Mutta
kaikki mauttomien rinnalla. Eikä Severi anna hävittää mauttomia: ne ovat
sukuesineitä, ja kelpaavat Severille; sitä kelpaamista Julia ei aivan
kunnioita. Mahdotonta on sovitella kauniita ja arvokkaita rumien kanssa
sointumaan. Julia myöntää tosin itselleen, että turhuutta on tavoitella
sitä kotoista viihdyttävyyttä, jota hän kaipaisi; sillä voisihan rikas
käyttää varansa parempaankin kuin kaunisteluun: sitä tulisi käyttää
ihmisten hyväksi, puutteen poistamiseen köyhien keskuudesta. Mutta eihän
Severi paljon köyhistä välitä. Eivätkä autetut olekaan aina hyvillään
avusta: eivät ole kiitollisia. Hänellä on omat kokemuksensa eräistä
köyhistäkin: hän on käynyt heitä auttamassa, — säästäen heille omista
pukurahoistaan, — ja useimmat heistä ovat jotakin saatuaan vaatineet
lisää; tai arvostelleet lahjoja, jopa sepittäneet lahjoittajasta
narrillisia juttuja, jos hän on ollut avomielinen, puhunut heille omista
suruistaan, pienemmistä tietysti. Mitä he sitten olisivat sanoneet, jos
hän olisi paljastanut koko sydämensä, rikkaan ihmisen huolet. Vaatia
lisää, arvostella, kannattaisiko rikkaan antaa vielä parempaa: pilkkaako
kansa hyvyyttä? Onko hyvyys siitä tyhmyyttä? Onko Severi siinä suhteessa
oikeassa, ilman kokemuksia? Ei ole Julialla enää oikein kansaakaan. Ja
koti on Severistä valmis, täydellinen, siitä ei puutu mitään.

Omituista: postimestari Mölsé, tuo hupaisan lauhkea, mutta liian
kuumaverinen juovuksissa, se ensin opetti Julian arvostelemaan kotiaan,
puhumalla, millaista tavatonta hän, Mölsé, kodilta toivoisi. Se
arvostelu heräsi Juliassa silloin, kun Maire täytyi panna Helsinkiin
kouluun. Julia ajattelee nyt paljon kotiaan; ei pidä siitä, ja rakastaa
kuitenkin sitä. Onhan se koti hänen huolensa nähnyt; kuten tuttava on
tuokin uusiaikainen kaappi, jonka päällä sirot kandelaaberit ojentelevat
mutkaisia käsivarsiaan, tai salin sohva, joka ei tahtonut sopeutua, eikä
sopeudu, minnekään, tai istumisesta vaaleaksi kulunut keinutuoli
kullatun peilipöydän vieressä. Mutta hän on koettanut tehdä kotinsa
kodikkaaksi. Siksi hän ei tiedä, mitä hän siinä rakastaa, mitä ei, —
mitä noista esineistä, joita hän miltei pelkäsi, kun näki ne ensin
Severin isän kotona, juhlallisesti ja arvokkaasti sijoitettuina, mutta
keskenään riidellen. Nyt — onko hän niihinkin perehtynyt, sopeutunut
kuin johonkin välttämättömään? Julian oma huone on kuin vastapainona
muulle. Se on äärimmäisen yksinkertainen, tuskin siinä on huonekaluja
laisinkaan; sänky niin kapea kuin kerrotaan olevan luostarien
nunnakammioissa; ainoastaan pieni, paikoin kullattu rokokookaappi on
siinä ylellisyyttä, ja kukkaset, jotka ikkunalla levittävät kukkiessaan
epäterveellistä huumaansa.




23


Rouva Oljemark ja insinööri Tistelberg eivät tavanneet muutamaan aikaan.
Kaikki oli kaupungissa ennallaan. Oskar Klingstedtistä ja kadonneista
koulupojista oli vähän lakattu puhumasta.

Mutta sitten alettiin jutella, jonkin ajan kuluttua taas entistä
enemmän, puutarhuri Sutelinin tytöstä, ja tavalla, joka sai Juliankin
pistäytymään Sutelinilla, toivossa auttaa, ei uteliaisuudesta.
—Sutelinin talo kaupungin reunalla on huonossa hoidossa ja ränsistynyt.
Se on ollut aikoinaan maalattu keltaiseksi, mutta väri on karissut pois,
joten se näyttää mustalta ja homeiselta. Aitaa ei rakennuksen ympärillä
ole, mutta vanha portiksi aiottu paikka kuitenkin patsaineen, ja toisen
patsaan vieressä lepää pino mätäneviä hirsiä. Kauempana pihalla jälleen
kierrättää kulkijaa kasa olkia, sinne tänne hajonneena; sitten on tiellä
ruiskukannu tai korvo, ja lopuksi ruostunut rullaäes.

Melkein keskelle pihaa on kyhätty navetta, josta leviää kitkerä haju ja
jonka lähelle on availtu kukkamaita, rikkaruohon ja pääsiäisliljojen
kilpakenttiä.

Vanhoista hirsistä kyhätty navetta aiheutuu siitä, että Sutelin
harjoittaa nykyään varsinaisen ammattinsa ohella myöskin karjanhoitoa,
maidon, voin ja juuston myyntiä. Kauppaliikkeen tapaisena on perheellä
keittiö.

Keittiön portailla, jonne näkyy kolme ansaria tai lasiruuduilla katettua
taimilavaa ja niitä alempana kaalismaa, siellä estävät tulijain
askeleita luudat, lapiot ja luutturievut, joita on levitetty portaitten
kaiteille. Keittiö on jaettu kahteen osastoon, väliaitana tiski, jonka
takana maitoa myydään, ja vieressä hyllyt, joilla kotitekoisia juustoja
pidetään, kesällä kärpästen suosimia juustoja.

Tiskin takana ähkii tavallisesti rouva Sutelin maito- ja kermamitat
kädessä, tavattoman lihava ja lyhyt nainen, lihavuuttaan keinumalla
kulkeva. Joskus siellä tapaa itse puutarhurinkin, lyhyen, vantteran
miehen, jolla on punainen naama, hatara, omituisen hieno ja kihara tukka
ja melkein aina sikari kynsissä. Lapsistakin näkee välistä toisen, tuon
Ester-nimisen pikku tytön, mutta nykyään harvemmin kuin vielä menneenä
vuonna.

Tausta keittiöstä kuuluu kotiin eikä yleisölle, kaikenlaisine sekaisin
heitettyine rojuineen. Hellalla porisee miltei joka hetki kahvipannu,
ahkeran avioparin työhönkiihottaja, jopa usein, kiireimpien hommien
lomassa, ainoa ravitsija. Sisäovesta, joka paukahtelee yhtä mittaa,
etenkin lasten siitä edestakaisin rientäessä, näkee ruoka- ja
makuuhuoneeseen: näkee ruokapöydän, jossa kärpäsillä on talvellakin
tekemistä, sillä melkein kaiken päivää siinä on ainakin sokeria ja
muutama vehnäskönttä, sekä valtavan rautasängyn, vuode peittämättömänä,
levällään. Tuon huoneen seinillä on väripainoskuvia, leninkejä, housuja,
paperikukkia, sanomalehtiä, laskuja, samoin kuin pöydälläkin ja lipaston
päällä. Siellä nukkuvat isä, äiti ja poika, nimeltään Jalo Julku, mutta
tytär pienessä, kapeassa lokerossa, jota sanotaan saliksi: pienikokoinen
Ester alkaa näet jo tulla tyttöikään.

Tänä myöhäissyksyn päivänä, — surkeantuntuisena päivänä, sillä on
satanut räntää, ja pihaa peittää lumensekainen sohjo ja räystäät
tippuvat pitkin pituuttaan kylmää vettä, — käy Sutelinin keittiössä
erimoinen rähinä, muuten vanhastaan tuttu niille kaupunkilaisille, jotka
tilaavat sieltä maitoa ja ostavat voita ja juustoa; enimmäkseen
vähävaraisia nuo kauppatutut ovat. Puutarhuri itse siellä rähisee,
yksikseen, vaikka ei huoneessa yksinään ollen: sillä kun hän on oikein
kiihtyneellä päällä, oikein punainen, ei hänen vaimonsakaan uskalla edes
valittaa, saati sitten väittää vastaan, sen vähemmin lapset, joista
poika nyt seisoo selin ikkunan edessä, ja tyttö istuu tuolilla
halkolaatikon vieressä, uppiniskaisena, ylimielisenä, nenä pystyssä.
Eikä Sutelin välitä vieraistaan, kun hän oikein pauhaa; ei nytkään,
vaimonsa mittaillessa voita ostajalle ja kääriessä sitä hiljaa
huokaillen paperiin, silmissään äärimmilleen rasittunut, tuskallinen
ilme.

"Sinun ei tarvitse puolustaa sisartasi! Sinun ei tarvitse, mokoma mies!"
huutaa Sutelin täyttä kurkkua Jalo Julkulle, niin kiivaasti, että tukka
hänen päässään värisee; hän seisoo tiskin vieressä, syrjittäin ostajiin,
puhuen pojalleen, ja lyö raivoissaan nyrkillään tiskiin, lyö kerran, lyö
toisen: rahat tiskillä hyppivät koholla. "Sinun, Jalo, ei tarvitse puhua
mitään. Sinä pidät turpasi kiinni, mokoma merirosvo! Minä se olen, joka
tässä ja täällä vastaan tyttärestäni. Sinusta ei ole hänen
vartijakseen."

"Ei Ester ole sellaista tehnyt", huokaa rouva Sutelin viimein, puhuen
hiljaa, ikäänkuin pelkästään ostajalle.

"Minä nyljen elävältä Laina Suomelan", karjuu itse Sutelin. "Mitä asiaa
hänellä oli tänne tulla! Koskaan hän ei meiltä osta, mutta juoruja
kuljettaa. Trulli hän on, trulli! Valheita! Minä haastan hänet
vastaamaan kunnianloukkauksesta. Neiti Suomela on porvari: hän tietysti
luulee, että siitä, joka kuuluu sosialisteihin, voi juosta juttelemassa
mitä tahansa. Mutta minä näytän, kaikille! Ester — eihän Ester ole
sellainen? Niin... minä kasvatan itse lapseni..."

Utelias ostaja, erään asioitsijan piika, tiedustelee, mistä on nyt
kysymys. Herra Sutelin on väsynyt ärjymisestään, jota on saattanut jo
kauankin kestää; hän vain kiroilee vastaukseksi, kiroaa kimeästi ja
katkerasti ja pusertelee polttavaa otsaansa, vapisee ja ähkii. Rouva
Sutelinkin voihkii; ja yhtäkkiä, kun mies on vaiennut, purkautuu
hänenkin suustaan haukkiminen, samalla kun silmät hänen myhkyisen
otsansa alla kipenöivät ja kyräilevät, purkautuu sähisevinä sanoina:

"Neiti Laina Suomela! Suomettarelainen! Nylkeä hänet pitäisi... Antaa
hänelle sellainen potku, että... Keksii sekin! Se itse se kantaa
juorukonttia! Ja sitten tulee meille neuvomaan: ii-ii! Entä vielä
tohtorinna Oljemark! Se rouvahan se kaikissa tölleissä luutii..."

"Tämä ei ole mikään tölli", oikaisee herra Sutelin. "Talo tämä on...
omalla, rehellisellä työllä hankittu talo. Ja kovalla työllä! Minä olen
tehnyt työtä! Kunpa lapset olisivat sellaisia kuin isä. Mutta ei. Toista
oli Sutelien suku, Sudellit! Heitä on ollut arvoviroissakin, juuri niin,
näitä Sudelinejä." Ostajalle hän selittää: "Sellainen on nimemme ollut
satoja vuosia, vaikka minä olen sitä muuttanut suomalaisemmaksi. Niin,
Loviisassa poliisikomisaariuksena palvellut Sudell on saanut
keisarillisen mitalinkin. Kunnian väkeä olemme aina olleet... Ja nyt
häväistään! Meidän Esteriä!"

"Hyh, rouva Oljemark", myhähti rouva Sutelin, jatkaen omaa ajatustaan.
"On se kuljeksinut jonkin herran kanssa ennenkin, lehtorin, ja nykyään
insinööri Tistelbergin, sen seipään. Mutta mitä, Herran nimessä, on
neiti Suomelalla tässä asiassa? Vanhapiika! Kunhan tekisi itse lapsia...
sitten voisi opettaa muita lapsia kasvattamaan. Niin, niin", jänkkäsi
rouva Sutelin, "hän kuuli muka kaupungilla puhuttavan pahaa Esteristä.
Meidän Esteristä!" Viimeiset sanat tulivat itkevällä äänellä. "No, miten
sen olette kuullut? kysyin minä. Mistä sen kuulit, sano? Mutta eipäs
kelvannut sanoa. Mistä hän sen olisi kuullut. Tietysti Holmbergin
akalta, rouva Holmbergilta, joka meitä aina syö; jonka mielestä
Sutelinit ovat kaupungin suurimpia roistoja; joka haukkuu meitä sioiksi,
kun hänen miehensä nyt on päässyt terveyslautakunnassa — pikkulain
tarkastajan arvoon. Hahaa: kurkistelkoon nyt sellaisiin paikkoihin!
Varmaan se viisas vanhapiika on kuullut vain tältä tarkastajatar
Holmbergilta, että meidän Esterin luona kävisi miehiä! Herra Jumala
siunatkoon! Herra Jumala! Postimestari ja... ja... Herra Jumala!"

Rouva Sutelin itki.

Puutarhuri Sutelin joutui uudestaan raivoon, kun kuuli vaimonsa
toistavan tarinaa, niin se häneen koski. Jälleen hän lensi punaiseksi,
imi sikariaan, kopisti nyrkkiään tiskiin, menipä hellan luoksekin ja
takoi sitä siihen, ärjyi tyttärelleen Esterille:

"Se on vale! Raaka, kirottu vale. Sellainen sinä et ole, Ester, vaikka
sinut monasti kyllä potkaisisin kotoa kadulle. Sillä oikea lapsi sinä et
ole. Sinä et tahdo muistaa, miten minä olen saanut sinun tähtesi tehdä
työtä, sinun ja Jalo Julkun, ja niin te palkitsette minut! Etkö ole
nähnyt, miten minä teen työtä! Pilkkoiseen pimeään asti illalla, ja
rankkasateessakin viljelyksillä. Ja Jalo Julkukin se vain makaa: sitä te
osaatte, nykyaikaiset lapset. Ja kumminkin minä olen kasvattanut teidät!
Te olette saaneet opetusta enemmän kuin moni muu, enemmän kuin aikoinaan
minä; jos minä olisin niin paljon saanut, olisi minusta tullut herra,
sen minä takaan..."

"Jopahan!" sanoo Ester. "Kenraali kai..."

"Kenraali!" toistaa Sutelin ällistyen, ja hänen harvat hiuksensa
karkaavat pystyyn katkerasta vimmasta. Hän alkaa taas ärjyä, kaikki
mahdolliset kirosanat etsien, toinen toistaan karkeampia:

"Suu kiinni. Häpeäisit, Ester! Että sinä uskallatkin! Mitä sinä olet?
Koulua olet saanut käydä; yhteiskoulua pidetään nykyään kaikkein
parhaana kasvatuslaitoksena... mutta humbugi se kai on, koska tytöistä
kasvaa tuollaisia. Ja pojista ämmiä, kuten tuo Jalo. Iso mies: leikkii
puusapeleilla. Minä poltan ne sapelit, usko minua, Jalo. Minä katkon ne,
ja katkon päähäsi. Minä ajan sinut pois kotoa. Saat mennä. Ja sinä,
Ester, et myöskään pysynyt koulussa, etkä tahdo mitään tehdä: auttaa
vanhempiasi, jotka teitä elättävät ja saavat raataa päivät ja yöt
tähtenne, sinä Ester!"

Rouva Sutelin oli jälleen vaiti. Mies huusi ja ilmaisi koko asian
ostajille, joita tosin ei ollut lisäytynyt monta, mutta kyllin
halukkaita tiedoille. Sutelin sanoi tehneensä enemmän kuin moni muu isä
lastensa kasvattamiseksi. Ja se olikin totta. Hän, hellästi lapsiaan
rakastava isä, joka oli ylpeä heidän pienimmistäkin avuistaan ja
ansioistaan, oli pannut sekä poikansa että tyttärensä kouluun. Mutta
kolme vuotta koulua käytyään erosi Jalo Julku koulusta, jäädessään
toiseksi vuodeksi kolmannelle luokalle. Isä arveli, että kenties se
olisikin parempi, onhan rautateillä vakava toimeentulo. Ja kun poika oli
sattunut joutumaan yhteiskouluun vähän liian myöhään, pitkän matkaa
toisella kymmenellä ollessaan, niin pääsikin hän harjoittelijaksi yhden
vuoden kotona laiskoteltuaan, — harjoittelijaksi ei rautateille, vaan
telegrafiin. Sieltä erosi hän kumminkin parin kuukauden päästä sillä
syyllä, että telegrafi oli nykyään niin venäläistytetty, ettei kunnon
suomalainen julkeaisi siinä kuitenkaan palvella. Sitten oleskeli Jalo
Julku jälleen kotosalla, auttoi isäänsä puutarhassa, alakuloisena ja
happamin mielin. Sitä teki hän, kunnes rupesi laulajaksi kaupungin
Työväenyhdistykselle, kuplettilaulajaksi. Nyt riitti hänellä kotona,
pikku Esterin avulla, tekopartojen sommittelua ja koreiden pukujen
ompelemista, joihin tarpeisiin isän oli annettava rahaa. Isä ahersi ja
teki rahaa. Ja kaikissa työväen iltamissa kävi Sutelinin perhe
katselemassa esiintyvää poikaansa. Ja itse Sutelin alkoi kehua
kaupungillakin, iloisesti nauraen, että heidän Jalo Julkullaan oli hyvät
laululahjat:

"Musigaaliset lahjat."

Ne lahjat oli Sutelin huomannut pojassaan jo lapsena, kun Jalo Julku oli
niin hyvin matkinut koiria tai pientä vuohta; niin merkilliseltä oli
kuulunut, kun lapsi oli portailta määkinyt kaulaansa naputellen:

"Bää-ää-ää-ää!"

Sutelinin mielestä oli heidän suvussaan ollut jo ennenkin taiteellisia
lahjoja. Mielellään antoi hän nyt Jalolle ja pikku Esterille rahoja
heidän hommiinsa.

Ester, nuorempi, oli ollut suomalaisen yhteiskoulun ensimmäisellä
luokalla. Ja siihen hän jäi: ei tahtonut enää kouluun. Vanhemmilla, omin
voimin maailmassa taistelleilla ja alinomaiseen työhön tottuneilla, ei
ollut aikaa häntä estellä, jos ei taitoakaan eikä tietoja kouluasioista:
ajan vei maailmansodan alkupuoli ja hetki, jolloin täytyi puuhata
rikastuakseen, sillä silloin saattoi rikastua. Ester jäi koulusta
kotiin. Hän tahtoi parin vuoden kuluttua näyttelijäksi, ja hänestäkin
tuli statisti Työväenyhdistyksen harvoihin näytäntöihin. Nyt hän alkoi
ommella, harsia, liimailla kulta- ja hopeapapereita, ja ostella silkin
ja sametin kappaleita. Oikein hyvin hän oppi ompelemaan, ajattelivat
Sutelinin vanhukset. Ja kuinka soma oli Ester varsinkin kun hän
ompelutti itselleen näytäntöihin pukuja ompelijattarilla. Ester oli
todellakin pikku neiti, alkoi tulla neidiksi! Huippaili kaupungilla,
edestakaisin Ankeriasta eli Sisiliskon pyrstöä. Ja Jalo Julku kuljeksi
toisaalla.

Vanhukset tekivät kotona työtä, mies otsansa hiessä, kaalismailla tai
navetassa, vaimo vieläkin kuumemmassa hommassa: hellan ääressä juustoa
keittäen, tai lönkytellen hänkin siitä navettaan, ansareille tai
kaalismaille, vilustumisesta välittämättä, ja taas sisälle, lonkissaan
ja sydämessään pistokset ja lihavuuden kivut, kolotukset ja ahdistukset,
jotka painoivat hänet vähän väliä tautivuoteelle, turvautumaan väkevään
kahviin, ei lääkäreihin, sillä hankalia ja vastenmielisiä olivat
lääkärien neuvot: hänen olisi pitänyt elää kasviksilla kuin sika tai
herrasväet. Navetassa ja keittiössä autteli mies Kristiina-rouvaa,
ahkeraa vaimoa ahkera mies. Kolme oli heillä lehmää, joita he yhdessä
syöttivät, lypsivät. Vuorotellen nähtiin heidät pihalla likaämpäreitä
kantamassa, miehellä sikari suussa, vuorotellen mustaa kahviaan
keittämässä. Kilpaa vaimonsa kanssa herra Sutelin kärsi rasituksesta ja
vilustumisesta johtuvat päänsäryt ja välistä kuumeetkin. Afääri kävi
hyvin, sodan jatkuessa yhä paremmin. Ainoa harmi oli herra Sutelinilla
tuo Jalo Julku, joka pian oli kuusitoistavuotias, mutta juoksi metsissä
pikkupoikain kanssa tai purjehti talvisin lahden puhtaaksi lakaistulla
jäällä luistimista ja parista äitinsä lakanasta tekemällään jahdilla,
sisaren ottaessa nyt tanssitunteja erään ruotsalaisen leskirouvan luona.

"Oikein hienon ruotsalaisen rouvan, aatelisen von Lindroosin", sanoi
puutarhuri Sutelin. Hän oli kyllä ankara suomenmielinen, niin
sosialistiksi kuin lukeutuikin, mutta eihän silti tarvinnut vihata
ruotsalaisista niitä, jotka olivat todella hyviä.

Ester oli luopunut Työväenyhdistyksen näyttämöltä ja aikoi nyt
tanssijattareksi. Jalo Julku samaten, mutta varvastanssijaksi, hän oli
siihen mielestään sopivampi. Ja yhä kalliimmiksi aineiltaan tulivat
Esterin vaatteet; milloin toi hän kaupungilta komean kapan, milloin
pitsejä, tai kantoi suuren hatun, joka oli ollut hyvin halpa. Mutta
hatusta tulikin sitten puodista iso lasku, ja samoin pitseistä ja
kapoista. Sutelin suuttui ja leppyi. Mutta kerran huomasi hän, että
häneltä oli kadonnut rahoja siitä pahvilaatikosta, johon hän ja
Kristiina niitä panivat puodissa kauppoja tehdessään ja jota aina, kun
keittiö pantiin kiinni, pidettiin makuuhuoneessa, nurkassa tuolilla.
Ester myönsi, että hän oli tarvinnut niitä rahoja, pari sataa markkaa.
Sutelinin raivo ja ärjymiset olivat suuret; mutta pian hän asian
unhotti, samoin kuin kassalaatikkonsa tuolille, ja teki työtä kahta
ankarammin.

Ja nyt oli neiti Suomela, tuo yhteiskoulun opettajatar, Esterin entinen
opettaja, tullut kertomaan, että puhuttiin Esteristä vallan hirvittäviä.
"Siveyden vartija, vanhapiika!" pilkkaa rouva Sutelin neiti Suomelaa,
miehen kertoessa tapahtumaa ostajille. Niin, Laina Suomela oli sanonut
leviteltävän huhua, että jotkut olivat nähneet Esterin ikkunan alla
tuoreita miehen saappaiden jälkiä, ja kalossien jälkiä! Sutelin vaati
opettajatar Suomelaa ilmaisemaan, kuka sellaista oli kaupungilla
jutellut. Mutta eipäs sopinut ilmaista; vastasi vain, että jotkut sitä
juttelivat. Sutelin vei neiti Suomelan heti tarkastukselle Esterinsä
ikkunan alle, sydämessään kauhistus, tuska, katkeruus, isänviha ja
pelko; mutta, Jumalan kiitos, ei siellä ollut saappaan jälkiä savessa,
sen voi neiti Suomela itse nähdä. Sutelin ei Esteristä sellaista
uskonut. Ilkeää juorua: sen voi neiti Suomela vakuuttaa noille
pahansisuisille Sutelinin naapureille. Ja neiti Suomela poistui,
kehottaen Sutelineja pitämään silmänsä auki, varmuuden vuoksi; sanoi
joutuneensa tänne ainoastaan sattumalta: kun oli mennyt tästä ohitse
tavallisella voimistelukävelyllään, piti hän velvollisuutenaan, koska
rakasti ahkeria kunnon ihmisiä, ilmoittaa heille, mikä kunnoton vaara
nykyisenä pahenevana aikana saattoi liukkaalla maailman polulla kohdata.

"Varokoon itse itseään liukastumasta!" huutaa rouva Sutelin yhä
katkerana, loukattuna. "Voi se olla hänellekin jokin kompastus
tarjolla!"

"Mutta Ester ei ole kompastunut", väittää herra Sutelin yhä samaa asiaa.
"Kyllä minä Esterin tunnen! Tai jos... minä tapan sinut, Ester, jos
jotakin sellaista hiukankin huomaan! Sinä tiedät, että Aleksander
Sutelinin uhkaukset eivät ole sitä... eivät ole leikkiä. Nyt, koreasti,
sinä alat tehdä työtä! On jo aika! Sinä autat äitiäsi lypsyssä..."

"Eikös sianhoidossa", ivailee Ester. Heillä on nyt sikakin, ensi kertaa
viime keväänä kasvuun pantu.

"Niin juuri, sianhoidossa!" karjuu Sutelin. "Itse sinä syöt
sianlihaa..."

"Ja lihotan itseni. Eikö isä ymmärrä... tanssia minä tahdon. Ja
kaikenlaista muuta..."

"Kuinka sinä sanot?" huutaa Sutelin. "Nyt koko maailma saa kuulla, että
minä sinut hylkään. Saat mennä Kastematosi häntään, siellä kuitenkin
oleksit! Saat murtaa sydämeni, vanhempiesi sydämen. Saat ajaa minut
hammasta purren hautaan. Huono lapsi sinä olet, kelvottomia heittiöitä
te molemmat!"

"No sitten me mennään kanssa, Ester ja minä!" sanoo ikkunan luota
poikakin, Jalo Julku. "Kun ei kotona anneta rauhaa, niin meri kutsuu. Ja
Ester..."

"Mitä Ester?" huutaa puutarhuri.

"Esteristä tulee tanssijatar. Sitten näette, kun hän Helsingissä... Ja
Pariisissa vielä Salomena. Ja kantaa teidän päätänne vadissa, sydämetön
isä", lopettaa poika katkerana.

Tämä kalahtaa Suteliniin. Tämä on jo liikaa. Hänen katkeruutensa muuttuu
yhtäkkiä haikeaksi.

"Menkää!" huutaa hän lyhyesti. "Tule, Kristiina, tule pois! Antaa heidän
mennä. He eivät tiedä, mitä he tekevät."

Ostajat lähtevät naurahdellen, ja rouva Sutelin seuraa miestään, joka on
yhtäkkiä kadonnut keittiöstä. Makuuhuoneessa hervahtaa Sutelin tuolille
istumaan, kumaraisena, väsyneenä, työstä kangistuneet kädet riipuksissa.
Siinä hän istuu vaiti, hengittää raskaasti, tuijottaa. Vaimo silittelee
hänen hapsiaan. Sutelin valittaa:

"Siihen taitavat mennä lapset. Eivät tottele. Sellaisia raakoja
uhkauksia! Päätämme — vadissa! Enkö ole heitä neuvonut...? Emmekö ole
heitä kasvattaneet. Ja heitä varten olemme tehneet työtä... niin
kovasti! Tyhjästä olemme alkaneet; tämä talo on maksanut meille verta,
ei pelkästään hikeä."

Köyhä puutarhurin renki oli Sutelin ollut Loviisassa. Siihen aikaan oli
hän ollut nimeltään Johansson: sitten, tänne muutettuaan, muutti hän
nimensäkin, ensi Sutelaksi, koska hän oli mielestään työssä, ja
syönnissäkin, oikea susi, ja koska nimien suomalaistuttaminen oli
silloin yleinen tapa. Kun hän sitten vaurastui, tuntui hänestä Sutelin,
tai joskus Sudelin, nimenä hienommalta. Loviisassa hän oli tavannut
Kristiinankin isäntänsä luona palveluksessa. Olivat mielistyneet
toisiinsa, ja rakastavat toisiaan yhä hellästi. Monta ponnistusta ovat
yhdessä kestäneet. Asuivat ensin vuokralla tässä samassa talossa,
säästäen kolikko kolikolta, kooten yhteiseen pesään. Tuli sitten heille
onnen aika, tämä maailmansota. Heillä oli yksi lehmä. Maito ja voi
kallistuivat nopeasti. Juusto rupesi kelpaamaan vähän huonompana kuin
ennen. Ja kaalitkin alkoivat jotakin kukkaroon tuottaa. Sitä paitsi
salli tilaisuus nyt gulassata messinkirojulla, tinalla, vanhoilla
säkeillä, jos jollakin. Niin tuli Sutelineista yhtäkkiä miltei rikkaita.
Lehmiä lisää, rahaa pankissa, ja talo heidän omansa. Hyvää ja onnellista
olisi nyt kaikki, ellei varsinkin tuo Ester, — tällainen häpeä, koko
kaupunki huutaa.

"Ei se voi olla totta!" lohduttelee rouva Kristiina Sutelin. "Minun
Esterini, niin nokkela, viisas... Ja lapsi!"

"Jota minä pienenä makuutin rintaani vasten", valittaa herra Sutelin.
"Mutta silmällä täytyy pitää. Minä naulaan hänen ikkunansa kiinni, ja
sanon hänelle ja Jalo Julkulle kovat sanat. Ellei Jalo Julku rupea
ahkeraksi, saa hän mennä vaikka virolaiseen perunajaalaan..."

"Jeesus siunatkoon!" huudahtaa rouva. "Hyh, merellä on miinoja! Hukkuu.
Ei, ei niin."

"Hukkukoon. Mutta merille sanoi tahtovansa. Minne hän pääsisi. Eipäs
pääse poika, haha. Edes Viron jaaloja ei nykyään kulje. Mutta joutaisi
hukkua, uittaa itseään. Niin ymmärtäisi, mitä kunnon isä hänelle
merkitsee. Ja Esterin ikkunan minä..."

"Niin ei ainakaan kaupungin rakeilla ole haukkumista", sanoo rouva
Sutelin.

"Kuules, yhtenä yönä minä olin kuulevinani siellä jotakin.
Kaalinvarkaita ne kai olivat... Kelpaa nyt ihmisille Aleksanderin
kaalit. En, en minä Esteristä sellaista voi uskoa, hänen silmänsäkin
ovat niin... On lapsi... uppiniskainen..."

"Niin, niin on. Ja kenenkäpä muun tämä olisi kuin Holmbergin akan
juonia? Minä sanon hänelle vielä, — en tervehdi häntä. Mutta mennään
nyt puuhiimme. Lehmäraukat jäivät lypsämättä tässä touhussa. Oih, voih,
en jaksaisi. Autathan minua, vain ylös tuolista, Santer!"

"Autan omaa muoriani", vastaa Sutelin. Aviopuolisot nousevat. Keittiöstä
ovat lapset lähteneet. Ulko-ovi on auki. Satelee yhä räntää. Vanhukset
vetävät jalkaansa saappaita, ylleen palttoita. Hakevat kiulujaan pöydän
alta. Pojan merirosvosapeli pistää jollakin peltisakarallaan Sutelinia
käteen, niin että hän sadattelee ja heittää esineen toiseen nurkkaan.
Lyhtyyn tulta, ja sitten taarustaa pari navetalle, kummallisen
näköisinä: rouva kuin paksu vaatekasa, ja molemmilla päässä huivi,
miehellä sidottuna ikäänkuin vanteeksi pään ympärille: päänsärkynsä
vuoksi hän sen niin sitoo, ettei tuuli pääsisi korviin. Lehmät ja sika
tervehtivät heitä röhisten, Sutelinin riemuksi ja ylpeydeksi: hän
läiskäyttää kädellään sikaansa selkään, koettelee sen vatsaakin, nauraa,
ja menee sitten lehmän luo, asettuu sen alle ja alkaa lempeitä pakisten
lypsää. Vaimo hyväilee ja lypsää toista lehmää. Sutelinin nenää siinä
vielä syyhyttää; täytyy tyrkkiä sieraimia kovasti: sellainen virkistää
kuin nuuska. Sian kirpeä haju lienee pannut nenää syyhyttämään. Hän
raastaa sieraimiaan, ja juttelee:

"Mutta siasta lähtee ainakin kolme tuhatta, ja sen porsaista lisää: sata
markkaa kappaleelta. Ennen sai possuja viidellä markalla..."

"Vai niin! Niitä sai ilmaiseksi", huudahtaa vaimo. "Siellä kotipuolessa
annettiin niistä suutarinmarkka tai neula, että kauppa olisi ollut
kauppa, muuten ei porsas olisi elänyt, sanottiin..."

"Ja nyt niistä saa jo sata markkaa kappaleelta, hehehe", nauraa Sutelin,
riemuiten, hillittömästi, onnellisena.




24


Kun Sutelinin vanhukset puhelivat keskenään ruoka- ja makuuhuoneessa,
lähti Ester saattamaan veljeään kaupungille. Jalo Julku vihastui näet
isäänsä kovasti, vihastui lopullisesti siitä, mitä hän on kauan pitänyt
vanhempiensa, etenkin isän, tyranniutena häntä ja siskoa kohtaan. Hän
työnsi hatun päähänsä ja päätti toteuttaa aikeensa, jota hän jo usein
oli sisarensa kanssa pohtinut. Matkalla Ester, — pieneksi häntä yhä
sanotaan, mutta kokoonsa nähden hänellä kyllä on jo ikääkin — yhytti
häntä ja palasi sitten kotiin. Hän puolestaan vastaisi vanhempiensa
haukkumisiin kipakasti; eikä hän omissa hommissaan mitään pahaa
aavistanut. Rouva ja herra Sutelin olivat navetassa, Ester pääsikin
ilman muuta omaan huoneeseensa, lukitsi oven sisältä ja oli kuin ainakin
kotonaan.

Salissa oli sekaisin perheen vaatteita, veljen naamareita ja leluja,
Esterin tanssipukuja, tavallisesti hylättyjä heti kun valmistuivat,
kaikenmoista rojua, kukkanen ruukussaan lattialla ja muutamia kirjoja
huiskin haiskin pöydällä ja tuoleilla. Ester raivasi itselleen yhden
tuolin tyhjäksi, samoin kulman pyöreästä pöydästä, kaivoi sängystään
patjojen välistä suuren konttorikirjan ja kuljetti sen pöydälle. Ryhtyi
puuhaan musteella ja kynällä. Se oli mustilla kansilla varustettu
konttorikirja, nurkat ja selkä vahvistetut harmaalla kankaalla. Ihan
uusi konttorikirja; neliskulmainen paperiläiskä sen kannessa oli vielä
puhdas ja siihen oli Ester tekstannut: Reskontra. Suojuslehdelle kirjan
sisään oli tyttö kirjoittanut omalla heiluvalla käsialallaan: Ester
Sudell. Ensimmäiselle varsinaisista lehdistä, joiden yläkulmissa oli
suuret painetut numerot ja joiden reunat olivat varustetut kultaisilla
aakkosilla, oli sukaistu vasemmalle puolelle "Debet" ja oikealle
"Kredit". Nyt otti tyttö sormiinsa kynän ja kirjoitti Debet-puolelle
postimestari Mölsän nimen. Nimen jälkeen lisäsi hän: Leviaattani. Sitten
hän mietti, veti tämän nimen poikki musteella viivoja ristiin rastiin,
tuhersi muutamia toisia nimiä, ja uudestaan Leevi Mölsän nimen, merkiten
sen kohdalle vastakkaiselle sivulle: "Toi kilon omenoita."

Ester oli pieni, kitukasvuinen. Usein hän sairasteli, vilustuen
juoksennellessaan, mutta ei välittänyt itsestään enempää kuin
vanhemmatkaan hänen nuhistaan tai kuumeistaan. Hänen tukkansa oli miltei
musta, kuten isän, kihartava ja ohut. Iho oli keltaisen samea kuin rouva
Sutelininkin.

Nyt oli hänellä uusi sukkela homma mielessä, tuo konttorikirja. Siihen
hän nyt merkitsi lisää nimiä, valoa lamppuun sytyttämättä: tuskin erotti
hän enää omaa kirjoitustaan, lehtien ruudukoita ei yhtään.

Mutta sen tehtyään lähtisi hän uuteen seuraan, Birger Bengelssonin
luokse. Siellä näkisi hän runoilija Kyösti Keretinkin, ja sinne oli
kutsuttu myöskin se vanha veitikka Leevi Mölsä, tietysti. Ester aikoi jo
sulkea kirjansa, mutta piirsikin sitten Bengelssonin ja Kyösti Keretin
nimen siihen, ja niiden jälkeen kysymysmerkit.

Pikku Ester ajatteli, että hänestä tulisi jotakin suurta, suuri
tanssijatar, tai jotain semmoista. Aivan niinkuin kerrottiin noissa
kirjoissakin, joita hän oli lukenut, ja lukenut aikaisin: suurista
naisista, miljonäärilordeista, seikkailijoista. Ja paitsi näitä suomen
kielellä ilmestyneitä jännitysromaaneja oli hän hankkinut muutamia
ruotsalaisia ja eräitä saksalaisiakin kertomuksia. Saksaa hän ei tosin
ymmärtänyt, mutta olipahan hänellä edes pari saksalaista kirjaa.

Usein kävi Sutelineilla, enimmäkseen vain kuljeksiakseen, isompia
tyttöjä Blöckerin olutpanimolta tai naisia Klingstedtin sahalta.
Lukeutuivathan Sutelinitkin, etenkin itse Sutelin, sosialisteihin. Ja
paitsi että rouva Kristiina Sutelin oli suustaan leveä, — tavaton
haukkumaan sellaisia naapureitaan, joita piti vihamiehinään, ja ne
olivat useimmiten sellaisia, jotka olivat jollakin tavoin menestyneet,
ja yleensäkin kaupunkilaisia, — paitsi että rouva Sutelin puhui
kaikkien kuullen mitä tahansa, lisäsivät nuo tehtaannaisetkin Esterin
tietoja. Ja vielä enemmän ne lisääntyivät, kun hän alkoi juosta
työväentalolla. Siellä vasta oli tietäviä tyttöjä — ja kehittyneitä
poikia. Siellä kuuli Ester paljon salaperäistä. Ja siellä hän tapasi
myöskin Blöckerin kaljatehtaan kuskin. Miten se oikein kävi, ei Ester
tiedä; hän pitää sitä sukkelana, aikaihmisen tekona, mutta salaa sitä
kuitenkin muilta, paitsi eräiltä tehtaantytöiltä, — salaa Jalo
Julkultakin.

Mutta tuon kuskin nimi on merkitty ensimmäiseksi hänen uuteen
konttorikirjaansa.

Ester himoitsee olla Salome, Kleopatra, mikä tahansa sellainen kuin
kaikki tuossa saksalaisessa kirjassa, hänen kirjoistaan suloisimmassa,
jonka kannessa ja sisällä on kuvia nuorukaisista, jotka polvistuvat
kuningattariensa jalkoihin. Mahtavien miesten valtiatar hän tahtoo olla.
Miehet kantavat hänelle uhriaan, ken mitäkin. Mutta rahoilla, jos hän
niitä alkaa saada, aikoo hän ostaa itselleen kaikenmoista: onhan typerä
isä jo monesti nalkuttanut hänelle rahojen tuhlaamisesta. Naiset
tarvitsevat rahaa. Mutta enemmän kuin rahaa rakastavat he elämää.

Äskettäin kaupungilla kierrellessään kuuli Ester, että Birger Bengelsson
on paljon kokenut poika, sellainen oikea mies, käynyt Pariisissa, ja
siellä jotakin tehnyt. Ester meni heti Bengelssonin kotiin, ja tapasi
hänet omalla puolellaan: hän asuu kivirakennuksessa, omassa kamarissaan,
johon on eri sisäänkäytävä. Birger nauroi hänelle veitikkamaisesti, ja
kutsui hänet täksi illaksi luokseen pieniin kekkereihin, joihin tulisi
muun muassa runoilija Kerettikin. Birger sanoi tahtovansa nähdä, miten
Ester tanssii.

Esterin toiveet ovatkin perusteltuja. Bengelsson tahtoi häntä tosiaankin
tulemaan luokseen. Miksi hän ei olisi tahtonut: silläkin tavalla voi
ärsyttää pikkukaupunkilaisia, tuhmia poroporvareita. Ja onhan Birgerin
suurin ilo ärsyttää ihmisiä, tehdä heille älykkäitä ilkeyksiä, joista he
suuttuvat.

Hänen huvinsa on muun puutteessa tutkia tätejään, "fastereita", kun he
tulevat hänen kotiinsa vieraisille. Hän usuttaa heitä toistensa
kimppuun: kuiskaa salaa jollekin tädille erikseen, että tuo toinen
fasteri on puhunut muka hänestä sitä tai sitä pahaa. Sitten houkuttelee
hän toisen tädin jollakin tavoin syrjään ja kertoo hänelle, mitä
ilkeyttä muka tuo äskeinen on hänestä puhunut. Samoin ärsytellään kolmas
ja neljäskin täti. Sitten istuvat kaikki tädit yhdessä kahvipöydässä;
hetki jäykkyyttä, karsaita silmäyksiä, ja yhtäkkiä syttyy ilmisota,
tulinen sanasota, salaviittauksineen, julkiotteluineen. Birger nauraa,
se vintiö; niin hän typeriä kiusaa, se tekee heille hyvää.

Ei ole kauan siitä, kun hän tahtoi tehdä kasvattavaa hyvää runoilija
Kyösti Keretille.

"On ikävää, on epäkohta, että niin etevällä taiteilijalla kuin sinulla,
Kyösti, on yksinkertainen vaimo", sanoi hän Keretille, mennen hakemaan
hänet kanssaan kävelylle. Se tapahtui heti noiden kansanopistojuhlien
jälkeen, tuskin päivä siitä yöstä, jonka hän oli ryyppinyt Keretin
kotona iltaman loputtua. "Vaimo, jolla on rahaa, mutta ei anna sinun
niitä käyttää! Mitä varten on raha, ellei ihminen sillä jotakin tee,
uhraa sitä kauneudelle, runoudelle, taiteelle!" Ja kauan juteltuaan
antoi Birger vapauttavan neuvon: "Luovu hänestä, ota uusi nainen, mutta
älä vaimoa; onhan tässäkin kaupungissa naisia!"

Bengelsson teki sitten piakkoin Keretin erään sairaanhoitajattaren
tutuksi. Tuo naisveitikka oli kihloissa jonkun teologin kanssa, joka
asui Helsingissä, luki yliopistossa. Teologi kuului olevan hiukan
hihhulismiin kallistuvainen: kukin näinä sekavina aikoina hätääntyi
etsimään pelastusta jollakin erikoisella tavalla. Ja sulhasen
vaikutuksesta oli neidistä itsestäänkin tullut innokas hihhuli. Mutta
Keretti, joka oli vieläkin kaunis ja jolla oli rahaakin, — Bengelsson
hankki hänelle vekseleillä, joita milloin mikin Birgerin tuttu tunnusti,
sillä Birger sanoi, ettei hänen oma nimensä käynyt, — Keretti käänsi
sairaanhoitajattaren piankin hihhulismista todelliseen pakanuuteen:
sanoi lyöneensä papin laudalta niin että pamahti. Tosiaan kihlaus
purkaantui, ja Keretti seurusteli nyt sairaanhoitajattaren kanssa.
Useimmiten oli myöskin Birger seurassa, milloin Seurahuoneella, milloin
Birgerin kotona, ja lopulta Keretin kotona. Nuori rouva Keretti oli
loukkaantunut, kauhuissaan. Viimein päätti hän lähteä lapsineen takaisin
Helsinkiin, elättää itse siellä henkensä ja poikansa.

Birger Bengelsson kertoo tästä kepposestaan varsinkin läheisimmille
tuttavilleen:

"Kamala idiootti tuo Keretti. Ja tämä tekee hänelle hyvää: saakoon kokea
maailmassa muutakin kuin avioliiton tylsyyttä. Minä olen koettanut tehdä
hänestä miestä. Pitäisi vieläkin häntä narrata!"

Ja kun Ester Sutelin, Birgerille ennestään tuntematon, yhtäkkiä tuli
hänen luokseen visiitille, ja Birger oli hetken häntä hiljaa katsellut
ja nähnyt, mikä hän oli laatuaan, nimittäin tylsä, mutta kuitenkin
tyttö, jolla oli piru nahassa, siis tavallaan viisas, — kun Ester tuli
visiitille, niin päätti Birger narrata Kerettiä Esterilläkin.
Sairaanhoitajatar, johon Birger oli Keretin tutustuttanut, olikin
Birgeristä aivan liian kiltti ja hellä sellaiselle kuin Keretille.
Menisivät vielä naimisiin! Sairaanhoitajatar uhrasi jo kaiken
palkkansakin Keretille, ja uhrasi maineensa: aivan samoin kuin entinen
vaimo, vieläpä alttiimmin! Oli sillä onni, tuolla Keretillä! Ja
sairaanhoitajatar oli Birgeristä koko sievä nainen; hän kelpasi
muillekin miehille kuin Keretille, oikeille viisaille miehille.

— Antaa Kyöstin nyt hölmötellä tämän pikku idiootin kanssa: sotkea
suhteensa sairaanhoitajattareen, ajattelee Birger Bengelsson
järjestäessään paperilyhtyjä kattoon ja pulloja pöydälle. Siinä on
pirtusta tehtyä, naisille sopivaa viiniä. — Antaa hölmötellä ja sotkea.
Siitä sotkusta on tuleva itku ja hammastenkiristys rakastajattarelle,
helppo unohdus hupakolle naiselle. Ja Keretti siitä vain viisastuu.
Kyösti tarvitsee viisastuakseen Mefistonsa!

Tänä iltana ovat nuo kekkerit. Hurjat, hupsut ja narrilliset niiden
pitää olla, oikeinpa kuin Pariisissa.

Vaivaisen pieni Ester oli Birgerin ihmeeksi sanonut, että hänpä hommaisi
niihin kekkereihin mukaan postimestarinkin, parhaan ystävänsä. Birger
onki Esteriltä lisää tietoja, ja huomasi, että postimestari ja tyttö
olivat todellakin ällistyttävän läheisiä ystäviä; se oli Birgerille
naurun ja ilon aihe; mielellään hän suostui Esterin ehdotukseen.

Nyt alkaa Ester pukeutua Salomeksi noihin juhliin, nopeasti ja pimeässä,
etteivät ukko ja äiti viereisessä huoneessa mitään huomaisi.

Sääli, ettei Jalo Julku päässyt siskon mukaan: mutta hänellähän on
tärkeitä asioita kaupungilla: hän aikoo lähteä Saksaan jääkäriksi.

Niin, Jalo Julku on mennyt toimittaja Rolf Idellin puheille. Hän oli
päättänyt lopultakin poistua kotoa, niin suuttunut ja loukkautunut on
hän isänsä haukkumisista ja äitinsä joutavista itkuista. Miksi eivät
vanhemmat anna hänen olla rauhassa, miltei aikamiehen? Eivätkä anna
siskonkaan alkaa flirttailla, kuten muut tytöt tekevät?

Toimittaja Rolf Idellistä olivat Jalo Julku ja Ester kuulleet, että hän
oli perillä politiikasta. Kuulleet etenkin isältä: vaikka isä oli
sosialisti, vastusti sotaa ja kiivaili sitä vastaan, myönsi hän, että
nuorsuomalaisten lehti oli niissä asioissa oikeassa ja että Rolf Idell
oli viisas mies. Nyt aikoi Jalo Julku kysyä Rolf Idelliltä, millä
tavalla Saksaan päästäisiin. Olihan maisteri Klingstedt, jota huhuttiin
jääkärivärvääjäksi, varmaankin mennyt sinne, mutta millä tavalla?
Klingstedt oli tosiaan kaupungista poissa, yhtäkkiä kadonnut.

Kun Jalo Julku tuli nuorsuomalaisen lehden toimitukseen ja Rolf Idellin
eteen, ja hermostunut Rolf viimein nosti päätäntänsä vihreän
lampunvarjostimen valokehästä, tirkistellen poikaan kuin outoon ihmiseen
ainakin, ja sai kohta kuulla hänen asiansa, kimposi nopeasti Idell
pystyyn ja jätti paperinsa, joiden keskellä hän, laiha olento, oli
kiemurrellut yli pöydän kuin mikä mato, nenä ja sormet sotakartoissa.
Hän tiedusteli, ihmetteli kovasti nuoren Sutelinin aikomusta. Ja sitten
alkoi hän, rystysillään pöydän reunaan lyöden, moittia Jalo Sutelinia,
varoittaa häntä, todistaa hänelle vakuuttavasti, ettei Saksaan olisi
mentävä, imperialistiseen ja sodanhimoiseen Saksaan, vapaan,
kansanvaltaisen Suomen lapsen. Se hullutus täytyisi heittää, ellei
muuta, niin jo senkin vuoksi että Saksa varmaan, aivan varmaan joutuisi
tappiolle. Toimittaja selitti tarkasti, mistä syystä Saksa joutuisi
tappiolle; mutta ei Jalo Julku hänen selityksiään ymmärtänyt. Lopuksi,
arveli Rolf Idell, edestakaisin kuumassa huoneessa kävellen, että
päinvastoin olisi parempi mennä vapaaehtoisena ympärysvaltoihin.

"Ryssän housuihinko siis?" kysyi Jalo Julku Sutelin.

"Niin, en juuri Venäjälle tahdo kehottaa. Sota itsessäänkin on kamalaa,
voitettava paha, ja varsinkin ryssän armeijassa. Mutta varmaan olisi
parempi joutua vaikkapa sinne ja siihen surulliseen kohtaloon, —
surulliseen, muistakaa se: ehkä kaatumaan Karpaateilla, — kuin
itsekkään Preussin apulaiseksi. Onneksi luulen, että sota pian
loppuukin. Saksa ei voi kauan enää kestää. Ja jos lapsellinen
seikkailuintonne ei mitenkään anna teille rauhaa, niin ehkäpä saatte
Venäjällä sapelinne ja punaiset housunne sodassa käymättäkin."

"Venäjälle siis, harashoo!" huudahti nuori Sutelin.

Vieläkin varoitti toimittaja Idell häntä mokomasta aikeesta. Tiedusteli
uudelleen, miksi hän tahtoi sotilasalalle. Kuulusteli hänen kotiolojaan
aikaansa säästämättä; sanoi ymmärtävänsä häntä, mutta rukoili Jaloakin
ymmärtämään vanhempiaan. Ja lupasi viimein tulla häntä kotiin katsomaan;
sitä ennen ei Jalon pitäisi päättää mitään, ei lähteä minnekään.

Rolf Idell täytti aina lupauksensa; jo seuraavana päivänä hän meni
puutarhuri Sutelinille. Hän huomasi Jalo Julkun kodissa tosin eräitä
puutteita, mutta löi silti pojan aikomuksen leikiksi, koska koti
kuitenkin kaikitenkin oli kelpo koti. Jalo Julkun piti hänen mielestään
vain hoitaa kotonaan kaaliksia, tai ruveta palosotamieheksi, jos
kiiltävää kypärää tahtoi: käviväthän saksalaisetkin sotaa kekäleillä,
tulisuihkuilla ja tukehduttavilla kaasuilla. Esterinkin Rolf Idell
silloin näki, katsoi häntä kummastellen, mutta unohti hänet pian, kun
joutui juttelemaan politiikkaa itse puutarhurin kanssa. Kaksi tuntia hän
puhui melkein yksinään, vuoroin seisten, istuen tai kävellen. Ja Sutelin
kuunteli hartaasti. Heistä tuli hyvät ystävät, jos puutarhuri jo
ennenkin oli ollut hänen tuntematon ystävänsä, koska Rolf Idell oli
monilta mielipiteiltään sosialisti. Saksalaisia naurettiin, heidän
tappiotaan odotettiin.

Sitten kävi Rolf Idell pari kertaa myöhemminkin Sutelineilla.

Mutta silloin oli Jalo Julku jo lähtenyt kotoa, Idellin suruksi, isän
katkeruudeksi, äidin itkuksi ja Esterin ylpeydeksi; lähtenyt
itsepäisesti, melkein karaten. Helsinkiin oli sanonut aikovansa,
tarjoutuvansa vapaaehtoisena Venäjän armeijaan. Pahinta oli, että hän
oli kirjoittanut Helsingistä joutuvansa Pietariin, nahkapoikien
harjoituskentille. Nyt oli hän kai sinne jo joutunut, koska kirjeitä ei
enää tullut. "Kurjuutta, kurjuutta saa Jalo kärsiä!" itki äiti.
"Kärsiköön! Minä kiroan hänet!" huusi puutarhuri Sutelin. Ester nauroi:
"Nyt Jalosta tulee jotakin..." "Kuin sinusta... joka makaat puoleen
päivään!" vastasi isä. "Et tee mitään, vain juokset. Minä... tapan
sinut! Ajan sinut kadulle."

Ester nytkytteli niskaansa salaperäisesti: "Isä on hupsu: kuinkapa minä
minnekään pääsisin, kun isä on ollut niin viisas, että on naulannut
kiinni ikkunankin."

Ullakon ja paloluukun kautta kiipesi tyttö illoin ulos, ja tuli takaisin
aamulla samaa tietä. Mitäpä hän olisi pelännyt?




25


Birger Bengelsson, vilkas kauppiaanpoika, oli tähän aikaan, jolloin
isänmaan kohtalo vaivutti mielet huoleen ja epätoivoon ja maailmansota
teki ihmiset entistä nautinnonhaluisemmiksi, raaemmiksi ja veltommiksi,
tuntuen meidänkin maahamme ja sen syrjäisimpiin sopukkoihin asti kuin
loitto ukkonen, omituisena, ahdistavana ja rauhallisen työnilon lamaten,
— Birger Bengelsson oli ikäänkuin viiri, joka pyörähtelee kaikkia
tuulia ennustellen. Hän rienteli kaikkialla, puhui kaikille tutuilleen
maailman politiikasta ja Suomen asiasta, viimeksimainitusta liioin
välittämättä; puhui ja väitteli, todistaen intohimoisesti ja
myrkyllisestikin, että hän oli aina oikeassa, kääntyi hänen
mielipiteensä sitten miten milloinkin. Yleensä suosi hän ententeä ja
kannatti Rolf Idelliä. Mutta hieno elämä, persoonallinen, älykäs elämä,
oli hänelle kuitenkin aina paljon tärkeämpi kuin maailmanpolitiikan
jännitys. Niinpä tänäkin iltana, jolloin hän oli järjestänyt luokseen
juomakekkerit ja kutsunut niihin kirjailija Keretin ja erään toisenkin
vieraan, joka oli hänen salaisuutensa ja yllätyksensä. Postimestarin oli
pikku Ester luvannut kirjeellä kutsua.

Istuttiin Bengelssonin dublettihuoneistossa, laskettujen ikkunaverhojen
takana. Birgerin isän, vakavamielisen hupsun, kuten Birger nauroi, ei
tarvinnut tietää näistä kekkereistä mitään. Paperilyhty loi valoaan
pöydälle, joka oli täynnä tavaraa: kahvikeittiö, leivoksia, karahveja,
laseja, valokuvakopioita ulkomaalaisista mestarimaalauksista. Birger
kaateli viinisekoitustaan ahkerasti varsinkin Keretille ja kehotteli
häntä juomaan, yllytti ylimielisesti, ja neuvoi hänelle siinä ohella
maailman miehen tapoja. Sutelinin tyttöäkin opetti hän hauskanpitoon, ja
iski salassa silmää postimestarille, joka itsekin halusta maistoi, mutta
hitaasti, eikä olisi kehottamalla vauhtia kumminkaan lisännyt. Birger
oli alkanut tapansa mukaan politiikalla: hän tiesi, mitä maailmalla oli
tulossa. Hän oli päässyt kaikesta perille Pariisissa, aivan varmaan;
siellä niitä ohjaksia pidettiin käsissä, ja hän tunsi eräitä henkilöitä,
jotka olivat aivan lähellä niitä, jotka ohjaksia hoitivat. Kuinka oli
hän tullut noiden henkilöiden tuttavaksi? Hän oli, tietysti omasta
aloitteestaan ja melkein yksinään, perustanut suurella tarmolla ja
viekkaudella Pariisissa ranskalaisille pienen vapaaehtoisen Punaisen
ristin osaston. Ensin oli häntä epäilty spioniksikin, mutta kun hänen
kulttuuri-ihailunsa huomattiin, ihailtiin häntäkin. Niissä hommissa oli
hän tietysti joutunut ranskalaisten sotaherrojen tuttavuuteen, ja tuota
valtioviisasta keksintöään sai hän kiittää siitäkin, että hänet
laskettiin Ranskasta palaamaan kotiin näinkin keskellä sotaa, ja
laskettiin suurenmoisin kunnianosoituksin. Birgerillä oli ranskalainen
mitalikin, ei luonnollisestikaan kunnialegioonan punaisessa nauhassa
kannettava, mutta varsin läheinen sille. Tällä kertaa ei hän kuitenkaan
viitsinyt nousta paikaltaan ja kaivaa esille sitä takkiaan, jonka
rintapielessä se oli: hän ei antanut paljon arvoa tuollaisille
ulkonaisille kunnianosoituksille — näin huvitteluseurassa.
Rintamallakin oli hän Ranskassa käväissyt, ja kertoi nyt saksalaisten
julkeista ja typeristä hävitystöistä siellä: kokonaiset maakunnat oli
ammuttu raunioiksi, metsät kaadeltu kranaateilla niin että oli mahdoton
nähdä edes pienoista vesaa, kylät, kaupungit pyyhkäisty olemattomiin,
sellaisetkin kulttuurin voittopatsaat kuin kirkot pommitettu
soraläjiksi, ja aivan tarpeettomasti...

Näin puheli Birger kauan, selitteli syitä, todisteli, vakuutteli.
Vastaanväittämistä ei ollut: väitteet hän kumosi lujasti, itsepäisesti,
pilkallisestikin. Mutta kun Esterin kasvot alkoivat hehkua, hänen
silmänsä älyttöminä kiiltää, ja hän poltti paperossin toisensa jälkeen,
yskien ja nauraa tirskuen ja heitellen paperossejaan pitkin lattiaa, ja
yhä villitymmin käytellen lasia ja pöllytellen sauhua, oli Birgeristä
viisainta, että hän toimittaisi tanssinsa ajoissa, muutoin ei tanssista
tulisi mitään. Ester oli varannut mukaansa hameen, jonka helmaan hän oli
ommellut heliseviä pelimarkkoja, Seurahuoneella hankkimiaan, ja
samanlaisilla helyillä koristetun tukkanauhan. Postimestari huokaili
itsekseen, kun Birger varusteli Esteriä tanssimaan. Birger vei tytön
sivuhuoneeseen pukeutumaan. Huokaillen ja totisena istui Leevi Mölsä,
alas pöytään katsellen. Ester ilmestyi takaisin miesten joukkoon, ja
hyppely alkoi. Huokaillen tyhjensi Mölsä lasinsa pohjaa myöten ja
naurahti hiljaa. Ester sanoi tanssivansa Carmenia. Se oli jotakin
merkillistä loikkaa. Ester lauloi itse Carmenia, ja Kyösti Kerettikin
rupesi sitä hyräilemään: hän innostui ja jyrisytti pian toreadorin
täydellä mahdilla, jäykästi ja hitaasti juhlalliseen sävyyn ja
pateettisesta Sitten ylisti hän Carmenia, tanssia katsomatta; se oli
hänestä maailman parhain, korkein sävellys, niin sanoo Nietzsche: siinä
on elämänmyöntämistä, voimaa, uhmaa. Pitkälti puhui runoilija. Birger
katseli häneen, ja vakuutti hänen olevan aivan oikeassa, sanoen:

"Uhmaa siinä on, uhmaa, eikä tuhmaa. Mutta katselehan nyt myöskin
tanssijaa. Katso ihmislasta!"

Hän sieppasi Esterin, joka nyt lopetti, polvelleen ja suuteli häntä.
Sitten työnsi hän tytön Keretille. Keretti naureskeli ällistyneenä.
Postimestari nousi paikaltaan, käveli tuokion sinne tänne huoneessa ja
katseli esineitä, joita Birger oli tuonut ulkomailta. Hienoiksi
taide-esineiksi sanoi niitä Birger. Niissä oli jokin alaston veistos,
jokin maljakko, joitakin teräspiirroksia. Sitten istahti Leevi Mölsä
jälleen pöytään.

Kyösti Keretti oli ylimielinen. Huone alkoi tuntua hänestä kuumalta,
valot paperilyhtyjen sisällä hehkuvilta, aavemaisilta. Birger Bengelsson
kehui ja yllytti häntä. Keretti tahtoikin loistaa, — loistaa kylmästi
kuin jalokivet Oscar Wilden "Dorian Grayn muotokuvassa". Elämä oli
hänestä mahtia, voimaa, uhmaa. Aina hän himoitsi kauneutta, — rakasti
kaunista valhetta yli totuuden. Mitä siitä, jos mies sortuisikin lopulta
katuojaan, kuten Oscar Wilde, joka kuoli niin surkeana, ettei hänen
tuskiensa syvyydelle ollut missään vertaa: hän oli kuitenkin elänyt ja
sädehtinyt jalokivissä, kylmästi kuin talvinen kuura puissa
tulipalopakkasella. Birger Bengelsson nauroi Keretille, ja yllytti yhä
häntä, itsekin jo hieman räyhäten. Postimestari alkoi puhua, että näin
oli hyvä olla, käytteli pulloja ahkerasti ja yllytti Kyösti Kerettiä
rakkauteen, nauttien äitelistä sanoistaan, joilla hän sen teki.

Niin kului tunti ja toinenkin. Ovikello soi, Birger meni avaamaan, ja
johti sisälle Kyösti Keretin sairaanhoitajattaren. Hetki oli tukala,
Keretti hyväili juuri Esteriä pöhnäisen tavalla. Sairaanhoitajatar
katseli pariin kalpeana. Mutta Birger osasi notkealla esiintymisellä
kääntää asian leikiksi. Hän kehotteli neitiä muistamaan, mitä talossa
oli tarjolla, kaatoi hänelle kahvia ja täytti hänelle lasin. Nykyään tuo
neiti osasikin jo laseja ymmärtää, sen olivat Keretti ja Bengelsson
hänelle opettaneet.

Keretti tuijotteli hetken sairaanhoitajattareen, mutta jatkoikin vain
Esterin halailemista ja nousi ylös ja lauloi kumealla äänellä
toreador-aariaa Carmenista. Birger vaiensi hänet, työnsi sohvalle
istumaan. Ja nyt joutui puhe Carmenista härkätaisteluihin. Birger
Bengelsson tunsi nekin, oli lukenut muutamia suuria teoksia siltä
alalta: "Minä olen mies, jolle ei mikään inhimillinen saa olla
vierasta", kehui hän. "Niinhän Goethe sanoo, — vai lieneekö se ollut
Schiller?"

"Der Moraltrompeter von Seckingen!" mörähteli Keretti. "Niin kutsuu
häntä Nietzsche... aatteiden jalopeura."

Ester ahdisteli kovin Kerettiä.

Postimestari oli tekeytynyt ystäväksi sairaanhoitajattaren kanssa.
Asettui rohkeasti häntä lähelle, yllytti ilkkuvasti häntä muistamaan
lasiaan.

Birger Bengelsson puhui espanjalaisesta ylimyksellisyydestä, jota hän
ihaili, puhui laajalti, innostuen, kiihtyenkin. Ja sitten Birger tahtoi
näyttää, millä tavalla toreador torjuu härkää ja miten hän sen pistää
kuoliaaksi. Hänen seinällään oli taulujen välissä floretti, muisto
keskenjätetyn koulun ajalta, jota hän oli käynyt kaupungin
ruotsalaisessa lyseossa, kunnes oli kuudennelta luokalta eronnut
ruvetakseen isänsä liikettä hoitamaan. Liikemiestutkimuksissa oli hän
käynyt Pariisissakin. Oli lähtenyt sinne juuri ennen maailmansodan
syttymistä, eikä sodan aikana, ja päässyt sieltä tosiaan palaamaan
kotiin. Nyt sivalsi Birger floretin seinältä ja näytteli näppäryyttään,
pistellen tuolinselkään ja uuninluukun nuppiin. Härkä vain puuttui.
Neiti sairaanhoitajatar olisi kyllä sopiva Carmen, joka katselisi
sankarinsa taistelua lavalta.

"Kaapin päältä!" huudahti Ester ja alkoi pyrkiä vaatekaapin päälle.
Birgerin ja postimestarin avulla hän sinne pääsikin, ja postimestari
piteli häntä siellä tuokion kiinni. Kyösti Keretin kiskoi Birger
käsipuolesta häräksi, jota vastaan hän, toreador, taistelisi. Huoneessa
oli kuuma, Birger riisui takkinsa. Nyt alkoi taistelu. Leevi Mölsä
kantoi Esterin takaisin sohvalle. Keretti ei osannut möyrytä eikä
hyökätä. Hän pelkäsi Birgerin florettia: vaikka sen kärki oli
säämiskällä ympäröity, saattoi se osua silmiin. Postimestarista oli nyt
sairaanhoitajatar kaunis: kaunis oli nainen tällaisella onnellisella
hetkellä. Birger kehotti Mölsää ja neitiä katselemaan taide-esineitä,
joita hänen toisessa huoneessaan oli; hän itse kyllä pitäisi sillaikaa
huolta härästä: voimistelu tekisi lihavalle Keretille hyvää. Birger piti
kovaa ääntä, huusi komennussanoja niinkuin miekkailunopettaja, polki
jalkaa, käski Kerettiä tuonne nurkkaan, josta hänen oli muka rynnättävä:

"Sinun täytyy puskea minua kohti pää alhaalla kuin oikea sonni ainakin,
kuuletko, Keretti! Cornu, — cornichon. Ymmärrätkö mitä se on?"

Keretti möyrysi ja hyökkäili, Bengelsson nauroi ja pisteli häntä
miekallaan.

Se oli sellainen vapaa juhla, jollaisia Birger sanoi pariisilaisten
viettävän.

Ja seuraavina päivinä kertoi sitten Bengelsson kaikkialla, missä
liikkui, entisille tutuilleen ja uusillekin, mikä suunnaton idiootti
Keretti on. Sillaikaa kun toinen mies, jonka nimeä Birger ei tahtonut
mainita, oli eilen ryöstänyt Keretin rakastajattaren, oli hän, Birger,
pidättänyt Kerettiä. Ja miten! Tekemällä hänestä härän. Siinä hän
mainitsi kuitenkin postimestarin, epähuomiossa, vaikkei olisi
tahtonutkaan, sillä olihan Leevi Mölsä hänestä intelligentti mies, joka
osasi elää! Nyt kasvaisi Kerettiä ihailleelle sairaanhoitajattarelle äly
päähän, ja nyt aikoi Birger puolestaan seurustella hänen kanssaan:
kehittää häntä. Keretistä ei se tyttö välittäisi enää yhtään,
tuollaisesta härästä. Ja rouvansa kanssa oli Keretti jo auttamattomassa
riidassa. — Mutta toinenkin intressantti tyttö tässä kaupungissa oli,
iloinen, mutta hölmö, aivan sellainen kuin Pariisin kahviloissa:
Sutelinin Esteri. Hänet tyrkkäisi Birger nyt Keretille. Leevi Mölsä oli
kyllä narrannut Esteriä, tietysti pilallaan vehkeillyt sen kanssa,
mutta...

Haikeasti katui Leevi Mölsä tätäkin juhlaa, tätä mielensä sekaannusta.
Vaimoaan kohtaan, joka sai siitä kuulla kiertoteitse, pahansuovien
ystävättärien suusta, oli hän entistä hellempi: hän tunsi itse
vajonneensa yhä enemmän syntiin. Rouva Mölsä itki ja suri, mutta ei
puhunut miehelleen mitään, vaipui vain kotielämässään entistä syvempään
haluttomuuteen. Leevi Mölsä kävi kirkossa katumusta tekemässä, ja
lankesi uudestaan: etsi juopotellessaan käsiinsä tuon veikeän
sairaanhoitajattaren, tai tunkeusi Esterin huoneeseen. Ja Esterille oli
hän hankkinut avaimen, joka sopi Sutelinin ulko-oveen.




26


Kaupungilla alettiin puhua paljon pienen Esterin kepposista, ja supista
jotakin postimestarista ja muistakin henkilöistä, joilla muka olisi
ollut tekemistä "Ester-jutussa", kuten asiaa ruvettiin nimittämään.

Isidor Tistelberg ihmetteli itsekseen:

— Omituista! Tällaistako on suurten maailmantapahtumien aika?
Euroopassa taistellaan sotakentillä, Venäjä uhkaa kesken kaiken Suomen
niellä, ja täällä: eletään miltei kuin ennenkin. Jutellaan touhukkaasti
tuosta sairaalloisesta tytöstä, Leevi Mölsästä, tehtailija Blöckeristä,
Kyösti Keretistä, ja se tiesi kenestä kaikista herroista. Leevi Mölsä on
muka surkein koko joukossa, kaupunkilaisten yllätykseksi ja
ällistykseksi; Blöcker kulkee vanhaa rappeutumisensa latua yhä alaspäin,
ja Keretti on hylännyt kotinsa, juotuaan vaimonsa rahat, jopa hylännyt
uuden morsiamensakin, ja renttuilee entistä veltommin, matkii Birger
Bengelssonia jokaisella eleellään, sanallaan, yksinpä naurullaankin.
Sellaisia asioita ajatellaan, ja maailmassa, siellä kaukana, miljoonat
kaatuvat, kansain kohtaloista heitetään kuoleman arpaa. Täällä elellään;
ja kiistellään: unohdetaan riitain vuoksi suuremmat asiat, joista
nämäkin pienet ehkä aiheutuvat: ajan levottomasta tuskasta. Metsä
piilottuu puiden tähden. Entä hän itse? Eikö hänkin kiintynyt
ajatuksillaan Ester-juoruihin? Tietysti, sen myönsi hän itselleen. Mutta
ei huomannut kiintyneensä niihin niin paljon, että hän, samalla kun
asiaa inhoksui, ikäänkuin iloitsikin siitä: todistihan se taas muka
oikeaksi porvarillisen surkeuden, matalan ja sairaalloisen hengentason,
sillä ehdottomasti matalana hän sitä piti, vaistosta ja ulkonaisesta
tottumuksesta. Hän ilkkui näitä rehjastelevia porvareita, ja surkutteli
koko kaupunkia niinkuin se olisi ollut pelkästään heitä; ei ajatellut,
että olihan siellä toki muitakin ihmisiä, kunniallisia ja tarkoin
velvollisuutensa täyttäviä, paljon muitakin kuin nämä muutamat
onnettomat, joista "Ester-jutun" yhteydessä pahaenteisesti puhuttiin.

Tistelberg kohotti pöyhkeillen päätänsä, ja kaipasi jotakin korkeampaa,
puhtaampaa kuin se, mistä Ester-seikkailu oli ilmauksena.

Pari viikkoa kului hänen menemättä pyytämään Julia Oljemarkia kanssaan
kävelylle. Kuitenkin oli ikäänkuin sanattomasti päätetty, että
Tistelberg hakisi rouva Oljemarkin mukaansa, niin Tistelberg muisteli.
Mutta nyt tuntui siltä kuin se olisi ollut sopimatonta, Julian miehenkin
vuoksi.

Tistelberg oli viime retkellä omituisesti kiivaillut Juliaa vastaan. Nyt
hän sitä katui. Miksi hän ei ollut antanut naisen rauhassa kertoa
muistojaan, unelmiaan, ehkä kaipuutaan? Miksi hän oli sillä tavoin vähän
väliä hyökännyt?

Ja kerran sitten Tistelberg näki merkillisen unen... Aina hän pilkkasi
niitä, jotka uskoivat uniin.

Hänen kamarinsa sisustus insinööri Tarkkasen luona oli jäänyt
tilapäiseksi. Mitäpä siitä nyt täydentämään: hän ei enää ollut varma,
milloin haluaisi itsestäänkin muuttaa Tarkkaselta pois. Ikävää siellä
oli hänen mielestään, varsinkin nyt, kun rouva oli tuonut sinne
järkeilevän, tyhjästä saivartelevan hengen, oikean poroporvarillisen
hengen. Ja pakko auttaisi hänen salaa herännyttä muuttohaluaan: talossa
läheni iloinen perhetapaus, huoneisto oli ahdas, ja vuokralaisen olisi
luonnollisesti ainakin tulevan vuoden alusta hankittava itselleen toinen
asunto.

Kamarin sisustus oli tilapäinen, köyhä; siihen kuului vain rautasänky,
tuoli ja suuri, maalaamaton piirustuspöytä huiskin haiskin heiteltyine
papereineen, eipä paljon muuta.

Autiossa huoneessaan näki Tistelberg yöllä seuraavaa unta: lieneekö hän
ollut tosiaan oikeassa unessa vai puolittain valveillaan, hän vain näki
tyhjän huoneensa ja tuon yön. Oli hiljainen yö, koko kaupunki nukkui
pikku touhuistaan. Luultavasti aamuyö. Kuutamo, niin kalpea, että sitä
tuskin voi sanoa kuun valoksi, lepäili kamarin kalseilla seinillä.
Tistelbergin hankkimat vihreät tapetit olivat nopeasti haalistuneet,
kelmeäksi oli mennyt hänen mielivärinsä, luonnon väri, metsien väri.

Kuun hämärä hohde väikkyi tuossa hiljaisen kamarin seinämällä, joka
näytti aivan tyhjältä, sillä siinä ei ollut ei tuoleja, pöytiä, ei
mitään. Vain uuni häämötti nurkassa seinän vieressä.

Mutta jonkinmoisella lavalla, joka oli keskellä tuota seinämää tai
keskellä permantoa, — paareilla tai ruumislavalla varmaankin, —lepäsi
Julia Oljemark, kuolleena. Hänen kasvonsa olivat kellertävät ja valkeat;
hänen profiilinsa kaunis. Huulet, erikoisen kauniit, olivat nyt vakavat.
Jokin verho peitti hänen ruumistaan päähän ja luultavasti käsiin asti;
mutta jalkoterät näkyivät paljaina, lämpöisinä.

Tistelberg parahti unessaan ja heräsi. Hän katsahti huoneensa tyhjälle
seinälle, näki ainoastaan hämärän valon, jota ei saattanut valoksi
sanoa, tunsi yön hiljaisuuden, autiuden tunteen, omituisen tuskan;
muisti nähneensä unta. Ja huomasi silmänsä kosteiksi. Ja hän valitti
tuokion itsekseen, järkyttyneenä:

"Julia, Julia!"

Kummallisesti se uni järisytti hänen sieluaan. Sieluun hän ei uskonut,
mutta... mistä se uni oli tullut? Miksi juuri tällainen, niin
—juhlallinen?

Päivän ja toisenkin Tistelberg sitä aprikoi.

Ja sitten hän ei enää voinut, ei jaksanut olla menemättä tohtorinna
Oljemarkia tapaamaan: hänellä oli entistä ahdistavampi ikävä täällä.
Nöyränä, ikäänkuin päästään pyörällä, hän sinne meni. Ja Julia huomasi
kohta tuon nöyrän sävyn, hiljaisen ja alttiin, ja oli siitä tyytyväinen,
jopa onnellinen, vaikkei Tistelberg, kun he sitten lähtivät kävelemään,
untansa hänelle kertonut: sitä kertoa olisi ollut julkeaa, ja muutenkin
mahdotonta, niin järkyttynyt oli hän vielä siitä; tukala olisi ollut
siihen edes koskettaa.

Rouva Oljemark ei näiden viikkojen aikana ollut halunnutkaan kohdata
Tistelbergiä, ja sattumakin oli kohtaamisen estänyt. Tai ehkäpä ei
kävelytoveri hänestä välittänyt, kun ei viitsinyt tulla noutamaan?
Alistuen oli Julia painunut tavallisiin arkisiin tehtäviinsä,
yksitoikkoisiin, hänelle vuodesta toiseen tuttuihin. Niin, painunut
jälleen ikäänkuin ikeensä alle, alinomaiseen polttavaan, hiljaiseen
kipuunsa, koettaen sitä tukehduttaa tarpeettomallakin työllä: riennellen
siellä ja siellä, lähtien sinne tai sinne, esimerkiksi kerran
Sutelineille, ja sellaisillekin ostoksille, jotka olisivat olleet
palvelusväen tehtäviä: ei hän palvelijoita niihin pyytänyt, vaan teki ne
itse.

Siten touhutessaan oli hän tavannut kerran Rolf Idellin. Rolf oli
hänellekin hyvä tuttu, oli ollut täällä kaksi vuotta, antausi helposti
puheisiin miltei kaikkien ihmisten kanssa ja tuli heidän ystävikseen,
jos he olivat ihanteellisia. Julia piti toimittaja Idellistä. Idell
pysähtyi ihmisten kanssa pakinoimaan kaikkialla: pankeissa vekseleitä
hoitaessaan, postikonttorissa, kadunkulmissa, aina pitkäksi aikaa, niin
pitkäksi, että hänen rouvansa, joka lähti hänen mukaansa välistä
kävelylle, saattoi syyllä valittaa ja uhkailla, ettei enää vasta lähtisi
odottelemaan joka paikkaan takertuvaa miestään. Toimittaja puolusti
itseään rouvalleen sillä, että hänen oli keskusteltava tärkeistä
asioista: milloin oli joku tiedustellut häneltä sitä tai tätä
poliittista asiaa, milloin joku toinen kaupungin laajenemisen
mahdollisuuksia, joku taas ruokatarpeiden ja varsinkin kalan
kallistumisen syitä ja miksi miinoja tänne lahden edustalle oli
heitetty. Ja usein oli toimittajalla itselläänkin painavia asioita
kohtaamilleen ihmisille. — Niinpä nyt rouva Oljemarkillekin: hän tahtoi
puhua tohtorinnalle, jonka aavisti ja uskoi hyväksi ihmiseksi, Ester
Sutelinista eli Sutelasta. Tiesihän tohtorinna asian? Rolf Idell kertoi
hiljaa:

"Kaupungilla puhutaan, että jotkut tunnottomat herrat, juopotteleva
postimestari Mölsä ja erikoinen ryyppykuningas Blöcker, olisivat
pahoinpidelleet tyttöstä. Ja jotkut muutkin, — juorutaan. Tämä on
tietysti meidänvälinen salaisuus, tohtorinna! Tyttö parka, jos niin on
asia! Minä olen käynyt hänen kotonaan, erään toisen asian yhteydessä:
kun tytön veli tahtoi välttämättä sotaan, tapattamaan itsensä. En voinut
asialle mitään, sillä poika, ajatelkaas, karkasi kuitenkin! —Mutta
tytön olen nähnyt. Hän on kyllä heikosti kasvatettu, mutta älykäs tyttö.
Sääli, jos hänet annettaisiin turmella. Mahdotonta on, että hän vielä
olisi turmeltunut, niin terveeltä ja näppärältä hän minusta vaikutti.
Mutta tämän kaupungin juopot herrat, etenkin tuo möhömahainen Blöcker,
turmelisivat kai tosiaan hänet. Nyt minulla on tällainen ehdotus: ettekö
te, tohtorinna Oljemark, jolla ei ole lapsia ainakaan kotona, ottaisi
tuota tyttöä luoksenne?"

Rouva Oljemark hämmästyi Rolf Idellin esitystä, niin luonnollisiin
ihmisyydentunteihin vetoava kuin se olikin. Hämmästyi, ja joutui siitä
hetkeksi neuvottomaan huoleen: hänen mielestään olisi tyttöä todella
ollut suojeltava, jos nyt suojelu auttaisi. Mutta Severi: hänkö sallisi
vierasta lasta kotiinsa, — ketään vierasta ihmistä, saati sitten
tuollaista pahantapaista kuin Esteriä!

Julia Oljemark esitti Rolf Idellille tämän esteensä, ja Idell nurkui
sitä puolestaan sanoen:

"Niin, ikävä seikka, ellei Severi sellaiseen suostu. Pitäisihän heikkoa
ja uhattua auttaa. Minä kyllä ottaisin tytön mielelläni meille, mutta
hänestä olisi haittaa vaimolleni: vaimoni tarvitsee rauhansa. Mutta
jotakin voisitte kuitenkin tehdä tytön hyväksi, rouva Oljemark: käydä
Sutelineilla, koettaa varoittaa lapsiparkaa. Hän on kyllä älykäs ja
oppii varmasti."

Tohtorinna naurahti sielussaan sille, että Rolf Idell kyllä huomasi
itsellään olevan pätevän esteen, joka kielsi häntä ottamasta Esteriä
luokseen, mutta ei oikein käsittänyt toisten esteitä: tarjosi Esteriä
toisille. Hyvä oli Rolfin tarkoitus kylläkin, mutta... Julia Oljemark
piti Idellistä senkin tähden, että hän aina niin harrasti hyvää. Ihaili
häntä kuin onnellista, jollainen ei itse ole.

Julia Oljemark ei hennonut kyllin selvästi sanoa toimittajalle, että
kukaties tuo pikku tyttö sittenkin saattoi, surkeaa kyllä, myöskin itse
olla syypää noihin inhottaviin juoruihin. — Syypääkö? Mitä ihmisraukka
itselleen voi, jos hän on sellainen, miksi luonto on hänet luonut? —
Neuvoen saattaisi kumminkin häntä ohjata löytämään helpommin oman
paremman itsensä, jos hänellä se parempi oli. Julia lupasi käydä pikku
Esteriä katsomassa.

Ja hän piti sanansa: lupaus on aina lupaus. Jollakin tekosyyllä keksi
hän mennä Sutelinin kauppaan... ostamaan juustoa. Tuon likaisen juuston
syötti hän sitten kotona juoksukoirille, joita hän suosi ja joita usein
tuli Oljemarkin pihalle, häneltä makupaloja tahtomaan. Esterin Julia
tapasikin kotona, puodissa yksinään. Julia istahti, muka väsyneenä,
Sutelinin keittiön tuolille, puhutteli Esteriä ja koetti saada hänestä
selvää; alkoi hänen koristeistaan, tutki hänen luonnettaan, oli
huomaavinaan hänet pilalle menneeksi, ja varoitti häntä kautta rantain;
mutta sai siitä hyvästä takaisin sellaisia julkeita nenänheittoja, että
pudisti päätänsä Idellin kauniille uskolle ihmisten luonteen
viattomuudesta. Tai oikeastaanhan Idellkin uskoi vain kansan luonnetta
viattomaksi: olivathan hänestä sellaiset kuin Mölsät, Keretit ja
Blöckerit lurjuksia, jopa ainoastaan he. Samaa iloista, onnellista
ihanteellisuutta kuin — Tistelbergin. Julia Oljemark ei tietänyt,
nauraako heille, Idellille ja Tistelbergille, vai itkeäkö sellaista
kohtaloa kuin tämän Esterin, joka oli varmaankin oleva huono.

Ja — oliko hänen oma kohtalonsa oikeastaan paljon parempi? Tai hän itse
parempi tuota Esteriä? Itsensä myynyt, tajuttomasti, aavistamatta...

Ja elä entiseen tapaan, kuolemaan asti ilman sielun nousua, kirkkautta,
uhria jonkin sellaisen puolesta, jolle sydän vaati antamaan kaiken
todella puhtaasti!

Kyllähän pikku Esterin luona olisi käytävä vielä uudestaan. Nyt oli
käynti keskeytynyt, kun Sutelin ja hänen rouvansa olivat tulleet sisään.
Ainoastaan jotakin varoittavaa oli Julia ehtinyt rouvalle vihjaista,
niin rouva alkoi huutaa, melkein ajoi hänet ulos! Parhaiksi hänelle
itselleen! Sellaisia ovat ihmisraukat!

Julia olisi halunnut kertoa näistäkin huomioistaan Tistelbergille. Ja
viimein Tistelberg ilmestyikin jälleen taloon. Julia oli iloinen. Ja —
Tistelberg oli hiljainen, nöyrä, ikäänkuin totteleva. Jotakin
hätääntyneenkin näköistä hänessä oli.

Kun Julia ruokasalissa kahvipöydässä — he joivat kahvia kahden kesken,
tohtorilla oli jokin kiireellinen hoidettava, — kertoi käynnistään
puutarhuri Sutelinilla, ei Tistelberg kovin ryhtynyt vastustelemaan,
vaikka ilmaisikin lyhyesti, rahvaanihailunsa mukaisesti, että hänestä
oli epäkohteliasta ja säädytöntä tunkeutua siten toisten kotiin:
sekautua noin häikäilemättä kansan asioihin. Kansan, tietysti kansan,
ajatteli Julia; kansa oli luonnollisestikin Tistelbergille nytkin muuta
kuin ihmiset yleensä.

Julia hymyili sille Tistelbergin ajatukselle, mutta ei nyt sitä ruvennut
vastustamaan: puhui sitten muista asioista.

Tistelberg katseli yhä omituisesti Juliaa kasvoihin, jäykästi ja
pitkään, ja värähti silloin tällöin. Ja hän tuskin puhui, kuunteli vain,
tarkkaan ja ikäänkuin oppia ottaen. Edellisellä kävelyretkellä
pilkahdellut kalsea ynseys oli kadonnut.

Kun he sitten lähtivät ulos kadulle, purkautui Julia Oljemarkin kipeä,
tuskallinen kaipuu saada puhua itsestään, puhua edes jollekulle, kenelle
tahansa, kuka vain olisi sellainen, että kuuntelisi osanotolla. Ja
Tistelberg oli nyt sellainen. Julia alkoi puhua, hapuillen, kiireesti,
katkonaisesti. Ensin hän pyyteli anteeksi Tistelbergiltä, soimasi
katkerasti itseään siitä, että tahtoi puhua kotioloistaan, paljastaa
asioita, joita tuli kätkeä kotoisen pyhyyden varjoon. Mutta hän puhui:
hän ei jaksanut sulkea kaikkea itseensä.

He tulivat kaupungin ulkopuolelle, pakkasten kelmentämille vainioille.
Siellä oli Julia kuin vapaudessa, poissa kotoaan. Julia puhui
yksitoikkoisesta elämästään, kauan, kaikenlaisilla esimerkeillä. Ja
lopulta, anteeksi pyytäen, miehestään. Olihan mies ahkera, rehellinen,
uskollinen, kunniallinen. Mutta... Julia keskeytti: "Mitä olen tehnyt?
Minä olen halpa, inhottava, petturi!..." Hän oli kauan hiljaa, puri
huuliaan. Ja sittenkin hän jatkoi, kun Tistelberg kyseli hiljaa ja
varovasti. Niin, Julian täytyi valittaa, että Severi oli onneton:
kehityksessään pysähtynyt, vääntynyt kieroksi, sukunsa taipumusten ja
oman taipumuksensa mukaan. — Julia puhui paljon asioita, usein
keskeyttäen, koettaen purra huulensa yhteen, mutta jatkaen sitten
jälleen, katkonaisesti, kivulla. Severin tarina selvisi hiljaa
kummastuneelle Tistelbergille.

Selvisi sellaisena kuin Julia Oljemark sen hänelle kertoi.

Ja lopuksi kuohahti Julia Oljemark: se, että hänen oli täytynyt
Mairestakin erota, kun ei tietysti kyennyt kasvattamaan häntä niinkuin
maailma tahtoi, — kaikkea osaavaksi, järkeväksi, tietoisesti ovelaksi,
— se, että Mairekin oli häneltä ikäänkuin kiusalla ryöstetty, se oli
menetys, johon hän ei löytäisi lohdutusta ja jota hänen oli sietämätöntä
antaa anteeksi; hän tunsi, että lapsi alkaisi täten erota hänestä
ainaiseksi.

Tistelberg kuunteli sanattomana, hämmästyen ja yhä enemmän järkyttyen.
Tällainen siis Julia Oljemark oli, tuo, joka hymyili välistä kuin hän
olisi ollut pelkkää iloa ja kujeilua! Tällainen, kituva, itsensä
orjuutetuksi tunteva.

Yhtäkkiä Tistelberg muisti jälleen unensa: ruumiin paareilla. Se ruumis
oli ollut tämä Julia Oljemark. Oliko Julia tosiaan elävä, kituva ruumis?

Ja rouva Oljemark oli uskonut salaisuutensa hänelle.

Miksi hän teki sen?

Pelolla ajatteli Tistelberg, miksi hän teki sen, ja oli luottamuksesta
onnellinen.

Sellaista luottamusta ei hän pettäisi!

Julia näytti virkistyneen kävelystä, myöhäissyksyn ilmasta ja oudoista
tunnustuksistaan. Ripeästi hän asteli lopulta, ja hänen poskissaan
loisti tuore kylmän ilman hehku. He kiersivät jonkin ennen kulkemansa
taipaleen, katsomatta ympärilleen, ja palasivat kaupunkiin. Tistelberg
erosi Juliasta pääkadulla, hiljaisena, entistä hiljaisempana, ikäänkuin
äskeistä nöyrempänä.

Ja sitten hän jättäysi työttömäksi. Olisi kyllä ollut työtä. Turhaan
viittaili Onni Tarkkanen hänelle, leikillisesti, että hänen sopisi
viimeistellä se tai se lasku, se tai se karttakopio. Tistelberg
kuljeskeli huoneissa juuri mitään puhumatta, omissa ajatuksissaan. Tai
oli väsynyt, loikoi sängyssään, polttaen piipullisen toisensa jälkeen,
niin että rouva Tarkkanen sanoi pian liisteröivänsä ikkunapaperilla
välioven raotkin umpeen.

Öisin pyöri Tistelbergin mielessä kummallisia kuvia. Kummallisia,
pöyhkeitä, sairaalloisia mielikuvia:

— Kotka hän tahtoisi olla, kotka, joka tempaisi karitsan susien
kynsistä, haavoittuneen, tuskasta värisevän. Mikä kotka? Minkä karitsan?
Tistelberg vain näki karitsan, mutta ei uskaltanut ajatella, mikä se
oli. Ja minne hän, tuo kotka muka, sen tempaisi, minne veisi, ja mitä
varten? Luonnollisesti kotkakin iskisi siinä kyntensä karitsaan, ja
uhrin veri vuotaisi. Omituinen, hullu mielikuva!




27


Se mielikuva ajeli ja kidutti Tistelbergiä kauan. Pian oli hän
selvittänyt itselleen, että karitsa tarkoitti Julia Oljemarkia. Ja että
tuo koko kuva oli johtunut rouva Oljemarkin rohkeista tunnustuksista.

Tistelbergillä oli ikävä, mutta ei sellainen kuin ennen. Oikeastaan ei
se entistä ikävää ollutkaan.

Ja tuo järjetön mielikuva yhä vain yltyi, kasvoi juopumuksen tavalla,
kun sitten Julia Oljemark, jonka nuori insinööri nyt haki kävelyretkelle
miltei joka päivä, — ellei Julia tullut sopimuksen mukaan tapaamaan
häntä pääkadun kulmaan, — se mielikuva yhä vain yltyi ja kiihtyi,
salaperäisenä ja luokseen tempaavana, kun Julia kertoi tai tunnusti
edelleen hänelle:

"Vaikea minun on elää; mutta velvollisuuteni minä aina koetan täyttää.
Velvollisuuteni. Luonnollisesti teistä tuntuu itsekehunnalta, että puhun
näin. Ja miksi teille tällaista puhun? En tiedä; jollekulle täytyy
sielunsa ilmaista; muutoin sydän pakahtuisi. Sanon sydän, ruumiillinen
sydän: sillä uskon, että sydämeni on tullut heikoksi pelkästä itseni
hillitsemisestä..."

Julia keskeytti jälleen. Kyyneleet silmissä puhui hän muuta, toisti
vanhan rukouksensa:

"Anteeksi, että olen näin julkea... paljastan pyhiä salaisuuksia. Halpa
olen, matalamielinen raukka. Mutta minua tuskastuttaa, kun hän ärtyy
pienimmästäkin... Ellei heti valmistu kaikki kotoinen vähäinen, mitä hän
vaatii ja mihin hän on tottunut, niin hän kuohahtaa. Mutta —en minä
juuri milloinkaan sano vastaan... Hillitsen itseni: sekin on
velvollisuuteni. Mutta raskasta on aina, aina niin... Ja sydän siitä
kärsii: olen saanut sydäntaudin..."

Kului hetki, vielä puhui Julia miehestään, nimeä mainitsematta. Ja
lopuksi hän sanoi, yhtäkkiä:

"Ja kuulkaas: tiedättekös, minä olen rakastanut erästä, en ole
puhdas..."

Julia vaikeni jälleen. Tistelberg hätkähti. Kaipuu, joka varmaan tempoi
häntä Julian puoleen, kiihtyi tuskallisesti.

Julia kertoi sitten hitain ja alakuloisin, katkeilevin sanoin, että tuo
vieras mies, jota hän oli rakastanut ja josta hän oli Tistelbergille jo
aikaisemmin heikosti tullut vihjanneeksi, oli asunut erään kevät- ja
kesäkauden tässä kaupungissa. Oli nainut täältä, ja hänellä oli
lapsiakin. Oli sairastanut keuhkotautia. Sitten oli hän joutunut pois
virastaan Helsingissä, jossa oli ollut luonnontieteen opettajana. Täällä
hän oli kuollut appelassaan. Tuo mies, joka rakasti luontoa, ymmärsi
sitä, iloitsi siitä, ja sai siitä lohdutuksen vaipua hautaan
kapinoimatta, pitäen ihmisen kuolemaa luonnollisena asiana niinkuin
kukkasen tai puun lakastumista kukinnan ja hedelmöimisen jälkeen, — tuo
mies oli antanut Julialle paljon: sielunrauhaa, ja pieniä, suloisia
iloja, jotka siitä asti ovat tehneet elämän siedettäväksi. Oli antanut
Julialle ilon luonnosta, ihmeellisiä salaisuuksia kätkevistä siemenistä,
mullasta, jonka äidinvaistot aurinko herättää. Ja se mies — arasti
mainitsi Julia hänen nimensä — oli rakastanut Juliaa ja Julia häntä.
Heidän sielunsa olivat olleet toinen toistensa. Mutta sitten — hänkin
kuoli.

Tistelberg ei huomannut Julian käyttävän sanoja: heidän sielunsa.
Vihasihan Tistelberg sanaa: sielu. Hän luuli vain Julian tunnustavan
vapisevalla, katuvalla äänellä, että he olivat olleet toistensa, ja
kummallinen kiihko hänen rinnassaan kasvoi väkivaltaiseksi. Pitkän
hetken he kulkivat vaiti illan hämärässä, kaupungin ulkopuolella,
liejuista tietä, ohi muutamien matalain puuhökkelien, työväen asumusten,
Julia hiukan edellä.

Tistelberg ei kuunnellut tarkkaan; hänen teki mieli katsella Juliaa,
eikä hän sitä tahtonut tehdä. Ja lähetäkin Juliaa teki mieli, jälleen
sellaisena kuin sillä kävelyllä, jolloin hän oli Julian entisiä unelmia
pilkannut, yhtä sydämettömänä, mutta nyt kuumasti kaivaten. Mutta hän ei
lähestynyt: askelkin lähestyä kammotti. Julia ajatteli:

— Niin se maailmassa käy, kaikki katoaa! Kuinka tohdinkaan puhua
toiselle näin siitä, jota silloin koko sielustani rakastin ja jonka
pelastamiseksi taudista ja kuolemasta olisin antanut vereni!

Tistelberg aprikoi, oliko Julia Oljemark tosiaan niin syntinen kuin
kertoi, ja hän tunsi ja uskoi, että hän sitä oli. Niin hän uskoi, ja
tuli häikäilemättömäksi tuota langennutta kohtaan. Samalla hellyydestä
arastellen kysyi Tistelberg pian, naiivisti ja yksinkertaisessa
kiihkossa, kuinka sitten oli Julian tyttären laita, miten se oli...?

Julia ei ensin ymmärtänyt nuoren miehen sopertelevien sanojen
ulkomuotoakaan, eikä sitten niiden sisältöä, vaikka Tistelberg toisti
kysymyksensä selvemmin, yhä julkeammin. Julia hymähti hänelle
vastaukseksi, itseään säälien ja surkutellen ihmistä yleensä; mutta
kiusallinen oli kysymys, tunkeutuen hänen kaikkein arimpaansa, pyhäksi
sanotun avioliiton salakammioon, joka ei ollut hänelle enää pyhä, oli
ollut muuta jo monet, monet vuodet. Juliaa itketti. Oi rakkaus! Se
pyhittäisi! Mutta missä sitä on?

Vaikeaa, inhottavaa oli tällaisista puhua, häveliäisyydenkin vuoksi.
Mistä sanat tähän?

Mutta siitäkin ja juuri siitä täytyisi puhua. Täytyisi! "Romaaneissakin
kerrotaan, että korvarippi katolisessa kirkossa tosiaan vapauttaa
syntisiä raukkoja", sanoi Julia. Vastenmielisesti, sopertaen, sanoja
etsien selitti hän, että ihmisellä on toki ruumiskin. Hänen sanansa
katkesivat, hänen sydäntään pöyristi, ja kurkkuaan ikäänkuin tukehdutti,
kunnes hän vielä jatkoi:

"Syntinen, surkea ruumis."

— Syntinen, syntinen, ajatteli Tistelberg, vahvistuen äskeisissä
luuloissaan. Avionrikkoja. Niin näkö pettää!

He olivat kiertäneet puolipimeässä esikaupungin kujia, nousseet
rautatien radalle, kulkeneet hamuillen ratapölkkyjä pitkin, joissa
täytyi aina joka kolmannen ja neljännen välillä harpata, olivat tulleet
mäen vierelle, jonka harjalta alkoi kuulua tuulen humua tutuista,
vääristä männyistä. Ja nyt he joutuivat pientä, mukulakivistä kujaa
takaisin pääkadulle, sille kohdalle, missä katu kääntyi laiturille. Oli
pimeä, ilma kostea. Laituri autio. Jokin lauta rantamakasiinin seinässä
loukutti, sillä merellä kävi kiivas tuuli. Ei vihmonut vettä, mutta
laiturin lankut olivat kosteat ja hukkaat ikäänkuin märästä sumusta.
Takana oli kaupunki, sen keskus melkoisen loitolla, tuon Madon eli
Sisiliskon pyrstön toisessa päässä, pienine taloineen, kitkerine,
kuluttavine suruineen, joita ei usein ihmisten elämän pinnalla näkynyt.
Heikkona utuna hohtivat etäältä keskustan sähkövalot, ja täällä,
syrjemmällä, oli vielä himmeämpää, miltei pilkkopimeää; yksi ainoa lyhty
paloi sataman kulmauksessa.

Meri kohisi, pärskyi. Sen laineet löivät laivasillan puisiin pylväihin,
ja joskus kohu oikein kiihtyi ja heitti hulmahtavan, kastelevan kuohun
Julian ja Tistelbergin jalkoihin ja kasvoille. Piilipuu tuolla
takimmaisen aitan seinustalla, musta ja kookas, taipui luokkina, sihisi
ja vinkui, niin lehdetön kuin olikin. Taivas oli musta, ja ulappa, joka
aukeni oikealla, vielä mustempi: salaperäinen ja tyly, lähetellen
aaltoja kaukaa, pimeästä, toisista maailmoista, suuren Itämeren takaa.

Julia Oljemark meni yhä lähemmäksi laiturin äyrästä, pidellen hattuaan,
joka leveä- ja pehmeäreunaisena pyrki paljastamaan hänen otsansa.
Vaatteissakin teki tuuli vastarintaa, nyki ja hulmutti. Tistelberg
katseli, kuinka vartalo kuvastui puvun alla: aivan kuin jotakin
tarmokasta, itsepäistä näytti Juliassa olevan, kun hän siinä hangoitteli
tuulta vastaan, ja se näky, tuo tarmo, joka oli kuin yllätys,
riemastutti omituisesti Tistelbergiä. Hänen olisi tehnyt mieli auttaa
Juliaa: vetää häntä leikkien vasten tuulta, vasten kuohulaineitten
pärskyvää vaahtoa. Hän seurasi nyt Julia Oljemarkia laiturin päähän,
viimeisen paalun viereen. Puhui jotakin, että myrskyä vastaan oli hauska
puskea, ja nauroi ilosta, mutta hermostuneesti, ikäänkuin jännityksessä.
Julia ei hänen nauruaan kuullut hyrskeitten sohisevalta pauhultakaan.
Mutta hänen äskeinen tunnustuksensa, tuo kaikkein kauheimman esille
kaivaminen, jonka hän oli tehnyt, oli helpottanut. Ja meren takana
olivat oudot maat, kaukana, kaukana... Niin, nekin maat, joissa hänen
isänsä oli seikkaillut vapaana, nuorena ja iloisena. Sellainen oli ollut
hänen isänsä, ja sellainen oli kai Julia Ihanderinkin oikea luonne:
vapaa, leikkivä, iloinen, ehkä onnellinenkin. Voisiko hän palautua
entiselleen, omaan itseensä, sellaiseksi kuin hän muistaa olleensa
nuorena tyttönä: ajattelematon, veikeä, kenties suloinen? Voisiko hän,
— jos hän esimerkiksi pääsisi sinne, etelään, aurinkoon? Pois täältä,
sumuisesta, raskaasta?

Yhtäkkiä kysyi Julia Tistelbergiltä, muuttuneella, melkein iloisella
äänellä:

"No, nyt olisi teidän aika lopultakin kertoa seikkailunne siellä
etelässä. Sen olette luvannut."

"Luvannut? Jokohan?" hymähti Tistelberg.

"Niin, niin, luvannut!" vahvisti Julia sormellaan varoitellen ja
nauraen.

"Se ei ole mikään seikkailu", väitti Tistelberg halveksivasti. "Minua
harmittaa, että tekin viitsitte sellaisia udella. Ihmisten joutavaa
lorua, höperöiden, jotka eivät ole missään käyneet."

"Niin; mutta meille tavallisille ihmisille ovat sellaiset joutavat
kuitenkin seikkailuja", huokasi Julia. "Pitäkäähän toki lupauksenne!"

Tistelberg täytti piippunsa, tupakoi harmissaan tuokion, ja oli vaiti.
Julia heristi taas kädellään aivan lähellä hänen kasvojaan, ja
Tistelberg alkoikin kertoa, lyhyesti, ärtyneesti. Nuorina vuosina, joita
hän ei enää muistanutkaan, oli hän kaivannut maailmalle, merille, kun
sanoi kotona kärsineensä yksinäisyyttä ja kovaa kohteluakin: isä
vangitsi häntä tuohon kirottuun maanmittaukseen, ja teki hänestä
ammattinsa mestarin! No niin, ylioppilaana hän lähti puoliväkisin
merille. Sanottiin kai, että hän silloin oli rappiolla: maisteli väkeviä
usein. Mutta hän joi ilolla, huomatkoon rouva Oljemark sen! Ja
samanlaisella ilolla oli hän jättänyt lukunsakin kesken. Lieneekö
sellainen ihminen, joka valtavasti iloitsee, rappiolla? Hänellä oli
toveri, se Yrjö Burgwinkel. He pestautuivat koululaivaan. Mutta kiipeily
laivan mastoihin, myrskyt ja vilu eivät olleetkaan Isidorista niin
mieleisiä kuin hän oli kuvitellut, eivätkä Yrjöstäkään. Ja Englannissa
Yrjö esitti, että he karkaisivat.

"Yrjö tietysti oli sitten kaikessa johtajana, niin kai Tarkkanen on
kertonut?" kysyi Isidor.

"Niin", vastasi Julia Oljemark. "Mutta en minä oikein sitä usko."

"Vai ette usko", hymyili Isidor tyytyväisenä. "Mutta se on totta, että
hän se esitti Englannissa minulle karkaamiskeksintönsä, ja laati tarkan
matkasuunnitelman. Ja me karattiin, muka; helppo homma, jota ei kannata
sanoa karkaamiseksi: olimme Hullissa päässeet lomalle kaupunkia
katselemaan; junia oli tarjolla, ja hätäkös ajaa niillä, kun meillä oli
isiemme rahoja taskussa! Hätäkös seikkailla sillä tavalla, pikku
herroina Lontooseen ja sieltä Southamptoniin, josta sitten laivalla
Espanjaan, Coruñaan."

"Espanjaan!" huudahti Julia Oljemark.

"Niin, kylmään ja ilottomaan Espanjaan..."

"No, no... älkää toki hävittäkö mielikuviani!" valitti Julia samalla
kertaa leikillä ja tosissaan. "Kylmään Espanjaan: onko moista kuultu!
Sen täytyy olla paradoksi tai kiusaa minulle! Ja: iloton Espanja..."

"Iloton Espanja, niin juuri!" vahvisti Tistelberg. "Minä en voi sietää
yleensä tuollaisia romanttisia sepustuksia vieraista maista, enää! Surua
on kaikkialla, ehkä enemmän muualla kuin meillä. Huonon pohjan saamme
onnellemme, jos luulemme löytävämme sen joistakin toisista olosuhteista,
muualta kuin omasta itsestämme: se on jokaisen hankittava omasta
rinnastaan. Niin, ainakin Kastilia, jonka näimme, on kylmä, tietysti
talvella. Kesällä se on helvetti, niin sitä itse espanjalaiset kutsuvat.
Ja iloton maa. Ei siellä kansa osaa soittaa, eikä tahtonekaan: se lienee
epämusikaalista yleensä. Madrid on pieni, ikävä ja surkea. Ja sen
asukkaat ovat omaan piiriinsä sulkeutunutta hienostoa tai
lukutaidottomia, köyhiä, tautien runtelemia kerjäläisiä. Siinä
romantiikkanne. Ja muuta en siitä iloisesta maasta tiedä, sillä pian
matkustimme Sevillan kautta Cadiziin; ikävän ja lattean Sevillan:
sellainen se on talvella. Saattaa kesällä olla iloinenkin..."

"Ja siellähän toki kitarat soivat, ja viini helmeilee?" "Saattanee
kyllä, jos viinin helmeily on teistä asia, josta kannattaisi antaa
matkakertomus! Köyhyyttä näin siellä, kuten muuallakin tuolla joutavalla
matkalla, jota suvaitsette sanoa seikkailuksi. Paljon köyhyyttä ja
tavallisia, arkisissa huolissaan yrittäviä ihmisiä, sellaista, mistä ei
tietysti sovi kertoa matkakuvauksissa, tuollaisissa, joita luulisi
olevan helpoin asia maailmassa tehdä: liioitella paratiisillisia
maisemia ja luetella raunioita, koota kirjansa lehdille museoista kaikki
taideteokset, joista on jo tuhat kertaa ennen kirjoitettu: — vanhaa,
puolinaista, valheellista! No niin; mutta Sevillassa Burgwinkel väitti,
että kohta tulee parempaa, kun päästään Afrikan puolelle. Rahaa oli
tarpeeksi, ja me päästiin. Ajeltiin sievästi junassa Algieriin. Ja...
jokohan myöntäisin jotakin? Se oli sittenkin ihana kaupunki. Ei näkynyt
museoita joka paikassa. Ja aurinko paistoi." Julia taputti käsiään: "Kas
niin, johan te innostutte!"

"Alan kyllä. Ah, aurinko! Mutta se seikkailu ensin, niin saatte siitä
rauhan! Burgwinkelistä näytti olevan ainoastaan nautinto, että rahat
loppuivat; minusta ei laisinkaan. Ja todellakin nukuimme Algierissa pari
yötä satamassa veneitten alla, lakanoinamme berberien likaama hietikko:
hirvittävää. Mutta Yrjö nauroi ja kiroili! Mitäpä siinä kertomista! Ja
sitten me ruvettiin lastaajiksi laivoihin. Minä tein karkeamman työn,
luonnollisesti; olinhan typerämpi, se on selvä; vieritin tynnöreitä
laiturille aluksen kannelta, ja Burgwinkel istui jalat ristissä
reelingillä ja veti viivan paperille aina kun olin saanut tynnörin
perille, — niinhän Tarkkanen on kertonut?"

"Niin", myönsi Julia; "mutta..."

"No, sallittakoon se ilo hänelle ja Burgwinkelille, joka nykyään muuten
palvelee upseerina Venäjällä ja kulkee ehkä Karpaateilla kuolemaansa
kohti tai on kuollut. Mutta teille sanon, ettei asia ollut aivan niin.
Kyllähän vieritin tynnöreitä, — ja niissä oli raskaitakin, minulle
kamalan raskaita, sementtiä, — sen lyhyen viikon tai puolitoista, jonka
olimme Algierissa kiipelissä; minä vieritin, ja Burgwinkel merkitsi
tehdyn työn kirjoihinsa; mutta huomasin kyllä hänen kepposensa, jos sitä
kepposeksi voi sanoa, ja annoin hänen siitä nauttia: tuosta, että hän
jotenkin muka sai iloa minusta. Mutta asiaan: se viikko tai puolitoista
oli kuumuutta ja väsymystä, pölyä, joka tunkeutui silmiin ja korviin
hien mukana; tipahtipa joku veripisarakin sormista, sillä sementti, kun
se tulee kosteaksi, syö pian hipiään reikiä; väsymys sellainen, ettei
leipä eikä edes oranssikaan maistunut, ainoastaan kitkerä ja kirpeästi
virkistävä sitruuna. Ja sitten saimme rahaa, palkkamme, sillä pääsimme
Italiaan, josta Venäjän konsuli auttoi meidät kotimaahan, oikeinpa
kunnialla, olimmehan ylioppilasmiehiä. Siinä seikkailumme. Nyt sen
saitte."

"Eikö muuta?" kysyi Julia Oljemark epäuskoisesti.

"No, oletteko sitten siitä enemmän kuullut?"

"En", vastasi Julia epäröiden. "Mutta, mutta..."

"Mitä mutta... Pyydän, hyvä rouva, suvaitkaa selittää!"

"Niin, mutta... Saada käydä siellä etelässä... Nähdä kaikkea, suuria
kaupunkeja..."

"Suuria kaupunkeja ei siellä ole!"

"Te olette auttamaton! Jotakin täytyy olla! Minä en voi uskoa, ettei
olisi!" huudahti Julia. "Rumaako vain, ja tukalaa kaikkialla? Mutta
sanoittehan itse, että siellä on ainakin aurinkoa! Ja minä uskon, että
olisi säveleitä, tanssia, jossakin! Kun minä hetkenkin sellaista
ajattelen... elämää... jotakin muuta..."

Tistelberg sääli tuota naista, sellaisella epätoivolla lausui Julia
Oljemark nämä sanansa. Tistelbergiltä itseltään oli pian haihtunut
kaikki utuinen uneksiminen vieraiden olojen onnesta ja joistakin
merkillisistä seikkailuista vierailla mailla: väkevämpää hän tahtoi,
vakavampaa ja totisempaa kuin unet. Ja kuitenkin oli häneen tuolta
matkalta jäänyt jotakin, jota hän ryhtyi todella kaipaamaan tänä
syksyisenä iltana, aution ja pimeän meren rannalla, nukkuvan ja
hiljaisen pohjolan kaupungin vieressä. Oli jäänyt se auringonpaiste, —
pelkkä aineellinen aurinko, sellaisenaan. Ja siitä haaveillen alkoi hän
nyt kuvata aurinkoista Välimerta, eteläistä merta ja aurinkoa sillä
merellä. Laajasti hän kuvaili, yksityiskohdittain, sen meren lempeän
värin, ei sen inhottavia myrskyjä; kuvaili vaahtojen vyöt, korkeain
rantojen autereet. Ja sitten kertoi Isidor Tistelberg, omituisesti
kuvailemaan syttyen, Venetsiasta, jossa hän oli ollut yhden yön. Siellä
soudettiin naisia gondoleissa. — Niin, Tistelbergin mielessä eli ihana,
veikeä nainen, joka salli rakastaa itseään. Tistelbergin kuvaus sai
väriä ja vauhtia: helmeilevät vaahtovyöt kuohuivat ja sohisivat Adrian
meren hietikoilla, sellaisen meren, jonka sinisyyttä meidän on mahdoton
uneksiakaan todeksi, niin ihmeellinen, autuaallinen on se väri. Muutakin
Tistelberg sitten kuvaili, mutta pelkästään luontoa, joka oli hänelle
rakas, kaunista luontoa, ei synkkää ja vainoavalta tuntuvaa; eikä
ihmisiä, kärsiviä ja heikkoja.

Julia kuunteli sanattomana, vain välistä huudahtaen epämääräisestä
ihastelusta. Aallonroiskeesta olivat he väistyneet pois, Tistelbergin
mukana Julia Oljemark, ja kiersivät nyt uutta tietä takaisin kaupunkiin,
huomaamatta kulkuaan, kunnes olivat sen kadun kohdalla, josta Julia
tavallisesti erosi kotiinsa. Julia olisi tahtonut Tistelbergiä vieläkin
kertomaan. Hän piteli hyvästeltäessä Tistelbergin kättä kauan kädessään;
mutta raatihuoneen tornikello löi jo myöhäistä, hiljaa ja ikäänkuin
torkkuen, Julialle tuli hoppu kotiin: tuskin ennätti hän nyt
Tistelbergiä hyvästellä.

Tistelberg näki kotiin kävellessään ja kotonaan Julia Oljemarkin, tuon
syntisen naisen, yhä siellä laiturilla; pystynä, myrskyn huiskeessa,
solakkana, sirona, ponnistelemassa tuulta vasten, ja näki hänet
jonkinlaisessa huvipurressa, huulillaan luvattomat suutelot.

Tosiseikkailuako?




28


Julia oli myöhästynyt kävelyllä. Ovea tuli avaamaan hänen miehensä, eikä
sisäkkö. Tohtorin luonnostaan ja rasittumisesta ryppyinen otsa, sillä
hän teki kovasti työtä, oli tavallista synkemmissä rypyissä, ja hänen
silmänsä, jotka eivät yleensäkään katselleet ketään silmiin, eivät usein
Juliaakaan, saati sitten vieraita ihmisiä: ainoastaan silloin, kun
tohtori puhui tyttärestään Mairesta, hänen katseensa kirkastui ja
ilahtui, — tohtorin silmät vilkuivat nyt sinne ja tänne, ärtyisinä,
ikäänkuin epäluuloisina. Hän sanoi, nopeasti ja hätiköivästi, ikäänkuin
hänellä olisi ollut jonnekin kiire:

"No, tulithan — viimeinkin." Ja lisäsi heti:

"Ella on lähtenyt kaupungille sillaikaa kun olit poissa, karannut: se on
selvä, jonnekin työväen kokouksiin. Nyt se ruljanssi vasta alkaa, usko
minua, tuo työväen kiihtyminen. Vai annoitko sinä hänelle luvan mennä?"

Ella oli sisäkkö.

Julia ei heti keksinyt miten vastata. Hän oli antanut Ellalle luvan,
mutta vasta sitten kun hän itse olisi palannut kävelyltä, koska tiesi,
että Severi tahtoi ja tarvitsi aina kotona palvelusta, joko sisäkön tai
vaimonsa, mieluimmin vaimonsa. Eikä Ella ollut sanonut, minne aikoikaan,
johonkin palvelijattarien kokoukseenko vai vähän kävelemään; Juliasta
olisi ollut epähienoa kysellä sitä tytöltä. Ja paraniko palkollisten ja
työläisten into kokoutua vaatimaan itselleen yhä uusia etuja
vartioimalla heitä?

Nyt oli Severi omituisen, harvinaisen hermostunut.

Severin sanat Julia aavisti vain jonkinlaiseksi tekosyyksi, pahanilman
enteeksi; hänen täytyisi nyt pitää varansa. Riisuessaan hattuaan pisti
Julia hattuneulan suuhunsa, eikä tohtori sitten malttanutkaan odottaa
vastausta kysymykseensä, vaan sanoi kiireesti, katsellen alaspäin
niinkuin suuttuessaan tavallisesti:

"Ja minä kävin itse ruokasalissa ja keittiössä: tarvitsin kuumaa vettä
sublimaattiin, ja sain sen keittää! Ella on jättänyt muruja ruokasalin
pöydälle, kahvileivosten muruja; se ei ole paikallaan..."

"No", alkoi Julia säyseästi, riisuen päällystakkiaan, "eikös Martta
sitten ollut kotona?"

"Kyllä", vastasi tohtori, "mutta se ei ole hänen asiansa! Martan tehtävä
ei ole kantaa sisään ruokia, ei mitään keitoksia, vaan Ellan. Sinun
tehtäväsi on ohjata Ellaa. Ja sinun tehtäväsi katsoa, että ruokasalissa
on kaikki järjestyksessä; se on minun toivomukseni..."

Mentiin ruokasaliin, Julia edellä, tohtori perässä. Julia katseli
ruokapöytää, ja myönsi, tekeytyen ihmetteleväksi, kuinka Ella tosiaan
oli laiminlyönyt harjata kahvivehkeet korjattuaan muruset pöydältä pois.
Julia meni ja otti astiakaapin vierestä seinältä harjan ja muruslapion,
rauhallisesti liikkuen ja tyynesti; puoliso oli ärtynyt ja käveli
epäröiden sinne ja tänne kuin jotakin etsien: tähystellen ympärilleen
nurkasta toiseen.

"Keittiössä oven luona on repaleinen säkki", sanoi hän yhtäkkiä. "En
minä vain viitsinyt siihen koskea. Kysyin Martalta, mikä se oli, ja hän
sanoi, että se oli tilanomistaja Kuttingin säkki, se, jolla tuotiin
perunoita viikko sitten. Vielä palauttamatta, — tilanomistaja Kuttingin
säkki. Se sinun täytyy tietysti palauttaa..."

Severi Oljemark oli pysähtynyt pöydän ääreen ja painoi sen reunaan
nopeasti ja merkitsevästi kämmenensä. "Ai, — minä olen aivan sen
unohtanut!" huudahti Julia. "Unohtanut!" toisti tohtori hymähtäen.
"Mutta eihän unohtaa saa! Minä en unohda omia tehtäviäni. Suoritan mitä
on tehtävä! Sinä pidät hauskaa, no en sillä suinkaan sitä tarkoita,
ettet saisi pitää. Mutta minun ei ole hauskaa itse keitellä vettä
liuoksiini. Sehän on toisten asia. Niin, se säkki: melkein viikon
keittiön sopessa. Ja etkö joskus saa huomautetuksi, että Martta korjaa
hameensa keittiön eteisen seinältä palvelijattarien kamariin? Olen jo
sitä katsellut, nyt sen näin! Ja sinä: kirjahyllyäni ei ole tomutettu
pitkään aikaan; kun otan teoksiani, täytyy minun aina kohta pestä
käteni..."

Tohtori esitti siinä paljonkin Julian laiminlyöntejä: milloin mistäkin
huoneesta puuttui jotakin, milloin taas Severi Oljemarkin omasta
vaatetuksesta, ja kukkasistakin oli sanottava, kukkasista, joiden
vaalinta oli Julian vahvin puoli ja jotka nyt loistivat ikkunoilla,
tosin kukattomina näin myöhäissyksyllä, mutta lehdiltään kiiltävinä,
alinomaa puhdistettuina. Julia kuunteli hiljaa; sydämessä alkoi
kuitenkin pakottaa ja kuohua; kuohunta täytyi masentaa. Severi oli
sanonut, että jokin palmuista, joita varten hän, tohtori, oli hommannut
vasituisesti kemiallista voimistusainetta, oli kuivetuttanut lehtiään,
latvasta. Julian oli mentävä tuota palmua katsomaan. Kun Julia avasi
salin oven ja painoi sen kiinnemmäksi, ikäänkuin antaakseen oven jäädä
ennalleen, ettei vain nyt kiihottaisi Severiä, sillä niin hermostuneelta
Severi tuntui, kolahti ovi. Severi Oljemark huudahti jotakin Julian
takaa ruokasalista. Ja tuli nopeasti hänen perästään, vetäisten oven
auki:

"Miksi sinä suljet oven?" kysyi hän rajusti.

Tämäpä omituista: kuinka Severi nyt noin? Harvoin hän tällä tavalla...

"Kuuntele paremmin minua!" huudahti Severi.

Julia pysähtyi salin kynnyksen eteen: "Mutta minähän kuuntelen! Ja ovi
— se kolahti kiinni".

Julian sydän kuohui niin ettei hän enää oikein jaksanut sitä hillitä;
hänen kasvonsa kalpenivat: "Maltahan nyt, tarkastan palmun, ehkä sille
raukalle on sattunut jotakin pahaa. — Ja sitten on hommattava
illallista."

"Pahaa — vai pahaa!" huudahti tohtori Oljemark. "Pidät huolta, hyvä se!
Kunhan muistaisit muutkin tehtäväsi!"

"Minä muistan ne!" vastasi Julia ylpeästi. Harvoin hän antoi itselleen
valtaa, nyt ei jaksanut hillitä kapinointiaan.

Tohtori jatkoi syyttelyitään: vikoja taloudenhoidossa ja talossa oli
paljon, ja niihin oli Julia syyllinen. Nopeasti tohtori ne luetteli.

Juliaa itketti ja kuohutti.

"Ei saa olla lapsellinen, itkeä!" varoitti tohtori. "Sinun täytyy
kuunnella."

"Voi kuinka sinä nyt!"

"Nyt taasko? Itsehän sinä aloitit! Kuka nakkelee ovea, niinkuin joku
palvelustyttö. Kuka... kuka..."

Julia oli nyt avannut salin ja ruokasalin välioven, koska Severi niin
tahtoi. Kävelylle lähtiessään oli hän pannut sen kiinni: oli illemmällä
lämmittänyt ruokasalin, tavallisen oleskeluhuoneensa, josta oli helppoa
pitää palvelijoitakin silmällä, — ja Juliahan piti kovasti lämpimästä.
Severi tuli hänen perässään ruokasaliin:

"Lyödä ovia: sellainen tapa täytyy jättää pois..."

Miksi oli Severi niin ärtynyt?

Julia heitti pöytäliinan jonka oli juuri saanut otetuksi kaapista,
pöydälle. Hän miltei itki.

"Ahaa", sanoi tohtori. "Sinä siis taas... Hyvä! Minä, minä... Minä en
tahdo tänään illallista. En sinun kanssasi. Syön yksinäni, omassa
huoneessani. Minä, minä en tahdo istua samassa pöydässä — sellaisen
seurassa! Ohhoh, kuinka kauan me olemmekaan olleet avioliitossa, etkä
sinä ole oppinut mitään! Et kerrassaan mitään. Näetkös nyt: et osaa olla
napisematta, kuten tapasi on. Yleensäkin napiset: milloin kiihdyt
puhumaan, että jokin pappi täällä on muka teeskentelijä, milloin
tuskittelet, että muut rouvat muka juoruavat sitä ja tätä tai ovat
sellaisia tai sellaisia. Ja nyt itse: katso nyt itseäsi!"

"Lopeta nyt, Severi."

"Minäkö, minun asiani ei ole lopettaa! Minä puhun sinulle, mitä tahdon.
— Niin, kymmeneen vuoteen et ole oppinut mitään, et hillitsemään
itseäsi. Onko se nyt: heitellä pöytäliinaa kuin..."

Tohtori ei lopettanut toraansa. Pitkään aikaan ei ollut sattunut
tällaista kotikohtausta; mutta sattuihan niitä joskus aikoinaan. Julia
ei ennättänyt ajatella, mistä se nyt johtui. Kauan puhui Severi Oljemark
yhtä ja samaa, kylmin ja katkerin mielin. Jos Julia äännähti, niin hän
vimmastui: ei sietänyt pienintäkään vastustamista. Julia istahti
ikkunapöydän ääreen ja itki. Tohtori sanoi:

"Hyst, että sinä viitsit noin kovaa. Martta kuulee! Ei saa ilmaista
kenellekään syrjäiselle asioita, jotka ovat meidän yhteisiämme! Ei saa!"

Tohtori kuiskasi näin, mutta kuiskaus oli miltei huutoa, ja lopulta löi
hän pöytään kapealla kädellään, tuijottaen Juliaan, koettaen katsoa
suoraan hänen silmiinsä; kapealla ja punaisen vivahteisella kädellään
hän takoi niin että pöytä kumahti. "Sitä ei saa tapahtua!"

Tohtori jatkoi, että Julia oli kehittymätön, heikosti opetettu nainen,
tuskin tyttökoulua käynyt. Oljemarkien suku oli ainakin sivistyneempää.

Ja viimein yltyi Severi Oljemark sanomaan, aiheettomasti, muuten vain,
katkerana, että talo, kaikki omaisuus oli hänen, vastuunalaisuuskin
samoin tässä talossa.

Tällaisia uhkaukselta kuuluvia sanoja ei Severi ollut sanonut
vuosikausiin. Mistä ne nyt johtuivat?

"Hm — missä olet ollut?" tuli Severin suusta viimein, kun hän oli kauan
kävellyt synkkänä sinne ja tänne. "Kai sellaisilla kävelyillä kuin
ennenkin: entisellä tarkoitan sitä aikaa, jolloin hän nujertui
keuhkotautiinsa."

"Se ei ole totta, että tässä mitään olisi!" huudahti Julia, yhtäkkiä
ymmärtäen ja loukkaantuneena. Salassa hän hiukan epäröi, mutta eihän
tässä mitä voinut olla; sen hän tiesi: ei ollut! Epäröinnin mukana
kasvoi hänen tahtonsa kieltää; hän toisti äskeistä kovemmin, saaden
omasta vakuutuksestaan helpotusta:

"Se ei ole totta!"

"No, — olkoon!" sanoi tohtori Oljemark. "Sitä en tahdo kuulla, en
sellaisista mitään. Mutta joko sinä nyt hommaat pöytään illallisen,
tai... Etkö ymmärrä, että sinä täten häiritset minun työtäni, teet
minut hermostuneeksi..."

Julia meni keittiöön. Vaiteliaan ja vanhahtavan Martan kanssa hän kattoi
pöydän kiireesti. Tohtori odotti sohvassa, lukien sanomalehtiä, jotka
olivat tulleet iltapostissa, lukien ja ymmärtämättä, mitä luki.
Ajattelematta mitään — vain synkkänä.

Sitten aterioitiin ääneti. Tohtori tavallisen nopeasti; pian hän odotti,
että Juliakin lopettaisi ja voitaisiin nousta pöydästä. Julialle ei
ruoka maistunut: armosta annettua ruokaa se oli. Ja nopeasti noustiin.
Tohtori pani kätensä ristiin tuolinsa selustalle, vanhan tavan mukaan,
ja kiiruhti sitten omaan huoneeseensa.

Sisäkkö oli sillä välin palannut kotiin, mutta Julia järjesti itse
tohtorin vuoteen, sillä ehkä olisi Ella viivyttänyt Severin levolle
pääsemistä, tai hän itse, Julia olisi saattanut sitä viivyttää, jos
olisi kenties jotenkin johtunut nuhtelemaan Ellaa. Sillaikaa kun Julia
järjesteli kamarissa, istui Severi sanattomana kirjoituspöytänsä
ääressä, synkeänä, kaareva otsa käden varassa. Lyhyesti vastasi hän
vaimonsa hyvänyöntoivotukseen, kehotti sulkemaan oven, ja jäi sitten
yksinäisyyteensä.

Tohtoria hieman harmitti, että hän oli tullut maininneeksi Julialle
jotakin noista kävelyretkistä, kiertelyistä Tistelbergin kanssa: oli
siten antanut itsestään sellaisen kuvan kuin olisi ollut mustasukkainen
tai luullut vaimostaan ja Tistelbergistä jotakin. Kävelkööt. Niin saa
Julia ajanvietettä: joskus hän valittaakin muka sitä, ettei hänellä ole
enää mitään, millä aikansa kuluttaisi. Mairekin hänellä pitäisi olla.

Mustasukkainen? Mistä?

Severi Oljemark myöntää itselleen, että aikoinaan oli hän kyllä ollut
tavallaan mustasukkainen, silloin, kun se keuhkotautinen opettaja täällä
oleskeli ja eli. Mutta sehän kuoli pian. Ja Julia on sen jälkeen
vanhentunut. Ja mikä on nyt tämä Tistelberg? Tyhjätasku, vetelehtijäkin.
Opettaja olisi saattanut olla vaarallisempi: oli suorittanut loistavat
tutkintonsa, hankkinut itselleen toimen... Mutta tauti hänestä selvän
teki.

Ei, mustasukkainen hän ei ollut. Kujeksikoon Julia, jos tahtoo. Mutta
olkoon kotona varsinkin silloin, kun häntä ehdottomasti tarvitaan. Hän
on tottunut Juliaan. Paljon ei hän yleensä vaimonsa kanssa puhu, hänellä
ei ole aikaa sellaiseen, eikä haluakaan lörpötellä turhia: mitä Julia
ymmärtää hänen asioistaan? Hänellä on praktiikkansa, ja nyt tuo
tieteellinen tilastotutkimus, ja tulossa useitakin uusia tutkimuksia,
joista ei Julialle maksa vaivaa puhua. Mutta vaikka hän oleksiikin
enimmät aikansa yleensä omassa kamarissaan, tieteellistä työtään
miettien, niin tuntuu hyvältä, että Julia on talossa, jossakin siellä.
Työpöydän ääressä tarvitsee milloin lasin vettä, milloin esille sen tai
sen kirjan hyllyltä, milloin mitäkin. Julia on nopea tulemaan, näppärä
antamaan. — Ja kun väsynyt mies on viimein asettunut vuoteeseen,
peittää Julia huopaisella hänen jalkansa, vie hänen pukunsa
tarkastettavaksi ja sammuttaa hänen huoneestaan sähkön. Niin on
mukavampi.

Joskus hän pakinoi kumminkin Julian kanssa ruokasalissa tai salissa.
Juttelee siitä, mikä on lähimpänä hänen sydäntään: Mairesta,
ainokaisestaan. Puhuu yksin: Julialla ei ole siihen mitään sanottavaa,
tuskin hän tytöstä välittäneekään? Sama se hänelle, millainen Mairesta
tulee; laiminlöi hänen kasvatuksensakin kotona. Mairesta oli tullut
hulttio.

Mutta sellainen oli Julia. Kerran hän rakasti toista miestäkin, ja
toisen vaimon puolisoa, kuten hän itse sen silloin tunnusti. Miksi
tulikin sellaista tunnustamaan? Mitä se Oljemarkia liikutti? Miksi tuli
turmelemaan hänen rauhaansa?

Nykyäänkin sanoo Julia aina, milloin lähtee insinööri Tistelbergin
kanssa, niinkuin ei tohtorista olisi yhdentekevää, käveli hän tuon
nuorukaisen seurassa tai ei! Tistelberg, — ja Oljemark, hän, tällaisen
kodin ja suuren rahallisenkin omaisuuden omistaja: mikä vertailu!

Mitäpä olisi Severin puhelu Julian kanssa muuta kuin yksinpuhelua?
Julian sanoja ei hän kuuntele, tai jos kuuntelee, naurahtelee niille:
Julia puhuu aina yhtä ja samaa, puhuu ja aprikoi yhteiskunnallisia
mullistuksia, niinkuin mikäkin vallankumoussankari, hyväksyy haihatellen
kaikenmoista rohkeaa ja hassua, sellaista, jota maailmassa ei tule
tapahtumaan. Maattomille pitäisi nykyään Julian mielestä antaa maata,
torppareille ja mäkitupalaisille! Papisto pitäisi reformeerata, ja jos
jotakin sellaista fantiseeraa. Ja valittaa seikkoja, joita hän sanoo
kaupungin juoruiksi; jos joku vain kertoo sen tai sen rouvan leningeistä
taikka mainitsee, mitä ruokia ja juomia niillä ja niillä kutsuilla oli
ollut, niin ei ole se Juliasta mieleen: ei saisi hiiskahtaakaan.
Kannattaapa niistä suuttua: onhan uutisista pakiseminen toki ainoa
vaihtelu työlle uhratussa elämässä! Siksi ei tohtori Juliaa
kuuntelekaan, vaan puhuu itse mitä haluaa. Ja jos Julia kovin innostuu,
taputtaa hän vaimoaan leikillisesti ja rauhoittavasti kädelle, sanoo:

"No, no, älä sinä, Julia, viitsi!"

Ja muista kuin pienistä asioista ei tohtori tahdo jutella: ei
politiikasta, kirjallisuudesta ja sellaisesta. Hän ei ihmisistä tosiaan
välitä, juuri hän voi olla heistä välittämättä. Rakastaako heitä?
Enemmän kuin puolikymmentä vekseliä on tohtori saanut maksaa toisten
puolesta, ja kolme takausta, joista yksi oli kuuden tuhannen. Ja lisäksi
hän uhrasi varojaan turhaan siihen sanomalehtihommaan. Riittää jo hänen
osaltaan! Nykyään ottaa hän joka pennin sairailtaankin. Köyhiä hän ei
rupea hoitamaan, sillä hyvä; tiedustelee heti, kun tulevat lääkäriin,
onko heillä varoja. Aivan varattomille vaatii hän kunnan avustuksen,
sillä hyvä, se riittäköön. Mutta sellaisille omistaville, joilla olisi
tilaisuus maksaa, mutta jotka eivät tahdo, lähettää hän pian karhuamisen
lääkäriliiton lomakkeella, ja panee uloshakuun, ellei se auta, sillä
hyvä: ihmisen on täytettävä maailmassa velvollisuutensa. Ja hän itse
täyttää: tekee aina työtä, eikä tuhlaa mihinkään. Mutta katkera hän
kuitenkin on.

Katkera nyt vaimolleen: viipyä sillä tavalla kaupungilla. Ja monena
iltana yhtä mittaa. Laiminlyödä velvollisuutensa! Kävelköön kenen kanssa
kävelee, sitä ei hän tahdo ajatella! Mutta olkoon kotona silloin, kun
tarvitaan, ja silloinkin, kun hänen seurassaan halutaan jutella. Ja
oppikoon sävyisämmäksi! Nytkin heitteli pöytäliinaa, ellei kenties
lyönytkään ovea tahallaan kiinni. Sopimatonta käytöstä.

Itkeköön nyt Julia huoneessaan, tohtori ei siitä välitä. Eikä kukaan
sitä näekään, kun on yö.

— Minä asetun rauhassa levolle, ajattelee tohtori. Sähkölamppu on minun
nyt sammutettava itse: se on epämukavaa. Oli sekin monttööri, asetti
sähkönappulan kauas ovenpieleen eikä sängyn päähän! Mutta Juliapa se
juuri sanoi monttöörille, että näinkin kelpaisi. Julia on muka
vaatimaton; mutta sitä hän ei osaa ajatella, että tohtori saattaa
vilustua yöllä kylmälle permannolle astuessaan: onhan mattojen välissä
rakoja. Ja siihen paikkaan se hermostuttava nappula jäi, vaikka siitäkin
on Julialle sanottu.




29


Kerran Julia saattoi Tistelbergin vielä suuremman pelonsekaisen
järkytyksen valtaan kuin se uni, jonka Tistelberg oli Juliasta nähnyt.
He kävelivät silloin neiti Flotmanin kanssa.

Julia oli tutustuttanut Tistelbergin Hildur Flotmaniin: vienyt hänet
katsomaan eräitä kuistinpiirustuksia, joita arkkitehti laati tohtori
Oljemarkin huvilaa varten.

Täytyihän Julian saada seurustella Tistelbergin kanssa. Nyt tuntui
Severi alkavan hermostua, ärtyä siitäkin, vaikkei siinä ollut mitään
pahaa oikeastaan. Tosin Julia jotakin kammoi, ja niinpä oli hyvä
keksintö, että hän sai Hildurista, jonka tuttavaksi oli Isidorin
hommannut, kolmannen henkilön kävelyretkille: ikäänkuin todistajaksi,
joka voi vastata, että nuo kävelyt olivat tuollaista tavallista
ajanvietettä ja joka teki ne ikäänkuin taatummiksi, turvallisemmiksi.

Neiti Flotman asui itse rakentamassaan talossa, mutta vuokralla. Talo
oli kivimuuri, tavallaan kolmikerroksinen; se oli hohtavan valkeaksi
rapattu, galvanisoidulla peltikatolla varustettu; ikkunat leveät;
katunurkkauksessa torni, jonka seinät Flotman oli halkonut ylhäältä alas
asti viirumaisilla aukoilla, torni-ikkunoilla. Koko rakennuksen seiniin
oli kiinnitetty koristeita: alas mukulakiviä, ja ylemmäksi sinne tänne
vihreitä kaakeliruutuja. Kaupunkilaiset ylpeilivät tällä modernilla
kivimuurillaan, ja hieman neiti Flotmanillakin, jonka suorasukaisesta
vanhanpiian elämästä olivat kuitenkin hieman närkästyneet.

Neiti Flotman, kukoistava ja komea, mutta tosiaan tarvittaessa nenäkäs,
keitti itse kahvinsa ja ruokansa, taiteellisen työskentelynsä lomassa.
Kahvi oli hyvin väkevää, ja neidin puheet ihmisistä, varsinkin miehistä,
peittelemättömiä, jopa hyökkääviä; hyökkäysten aiheita arkkitehti
etsikin, ja nauroi ilkkuvasti kun niitä löysi.

Puhuttiin Ester-jutusta, nykyään kaikkein suurinta ihmetystä ja
paheksumista herättäneestä. Neiti Flotman suorastaan vimmasteli
tehtailija Blöckeriä ja postimestari Mölsétä kohtaan, koska he olivat
naineita miehiä; samoin kirjailija Kerettiä kohtaan, mutta nauraen,
sillä Keretti tuntui olevan neiti Flotmanista niin koomillinen, että se
koomillisuus teki hänet ikäänkuin syyntakeettomaksi. Birger Bengelsson
jälleen oli neidistä miltei siedettävä: hän narrasi typerämpiä,
kerrottiin narranneen Keretin ja Blöckerin osakkaaksi Ester-juttuun, —
ja olihan Bengelsson ruotsikoita, muisti Tistelberg, joten neiti Flotman
voi antaa hänelle senkin tähden paljon anteeksi. Arkkitehdin luona,
Isidorin ensi vierailulla, juteltiin sitten myöskin jo vähän vanhemmista
asioista, huudeltiin huoneesta toiseen, keittiön ja salin avonaiseksi
jätetyn välioven kautta, neidin seisoessa hellan ääressä, käsi
kahvipannun sangassa; puhuttiin yhä maisteri Klingstedtistä ja nuorista
koulupojista, joiden mystillisestä katoamisesta ei ollut pitkään aikaan
kuulunut mitään. Saksaanko he olivat päässeet, vai Shpalernajaanko
joutuneet? Neiti Flotman ilmaisi ihailevansa jääkäriliikettä, minkä
vähän siitä tiesi, huhupuheilta, ja sitten saksalaisten sodankäyntiä,
jota hän ihaili vieläkin tulisemmin, kuten kaikkea saksalaista yleensä.

"Hildur rakastaa saksalaisia makkaroista monumentteihin asti", kujeili
Julia Oljemark.

Sitten katseltiin, kahvin selvitessä, noita tohtori Oljemarkin huvilaan
kuuluvia kuistin piirustuksia. Neiti Flotman oli luonnostellut useitakin
kuisteja, tyyliin, jota hän nimitti uudeksi suomalaiseksi, tai ainakin
suomenmaalaiseksi, ruotsinmielinen kun oli; patsaiksi oli ajateltu
kuorittuja, mutta veistämättömiä pahkakoivun runkoja, hongan tyviä ja
merestä nostettuja hakopuita; niiden väliin tulisi ulospäin kupertuva
kaide, varustettu samantapaisilla poikkipienoilla kuin isojen sammioiden
vanteet.

Itse rakennukseenkin oli arkkitehti ajatellut vielä eräitä muutoksia,
toinen ikkuna päädyssä oli pienennettävä ja tehtävä nelikulmaiseksi,
neljäs ikkuna fasadissa viisiruutuiseksi, eikä kolmiruutuiseksi kuten
kaikki fasadin ikkunat edellisissä piirustuksissa olivat olleet.

Julia Oljemark oli ihastunut näihin ystävättärensä piirustuksiin; niissä
oli hänen mielestään, etenkin nyt, vapautta, vaihtelua ja rohkeaa
romantiikkaa. Isidor Tistelberg ei tietänyt, pitääkö huvilasta vai ei;
ainakaan hän ei pitänyt kivimuurista, jossa neiti Flotman asui; kovin se
oli mahtaileva suhteiltaan, tuo pikku talo, samoin kuin sekin, jonka
neiti oli tohtori Oljemarkille rakentanut. Mutta: mitäpä näistä! Kovin
hän vain koetti lausua Hildur Flotmanin piirustuksia ihailevansa.

Ja sitten lähdettiin kävelyretkelle.

Neiti Flotman kammoi kurtiisia, kammoi nykyään rauhallisesti,
tyyntyneenä, itse lemmenasiota juuri kaipaamatta, mutta kammoi kuitenkin
melkein vihaamalla: ja alettiinhan Juliasta ja Tistelbergistä
kaupungilla jo jutella yhtä ja toista. Siksikö Julia oli Tistelbergin
tuonutkin hänen luokseen? Oliko Julia tosiaankin niin viekas? Hieman
ärtyisänä siitä, että Julia ja Tistelberg asettuivat rinnatusten, kulki
nyt Hildur Flotman melkein vaiti ja niin kiireesti kuin lihavalta
ruumiiltaan saattoi, ikäänkuin häiritäkseen ripeydellään toisten
antautumista hiljaiseen, äitelään tunteiluun, ja saattaakseen heidät
nopeasti pois kaupungista. Ja olihan kaikki uutiset jo juteltukin neidin
työhuoneessa. Kaikki kolme riensivät äänettöminä pitkin routaista
maantietä, joka kalskahteli heidän jaloissaan; kuuraakin oli maassa
tuolla ja täällä; eikä ainoaakaan linnun äännähdystä kuulunut. Valtavat
kartioiden muotoiset heinäsuovat vainioilla olivat huurteessa. Ilma
raikas, rauhoittava ja samalla kylmä, ajaen veren poskiin.

Julia hidastutti kulkuaan, ja myöskin Hildur Flotman, joka oli kävellyt
hiukan toisten edellä, alkoi käydä hiljempää, katsahti taakseen, hymähti
ja seisoi sitten tuokion paikallaan, sillä Julia oli pysähtynyt
Tistelbergin eteen. Kuin oudostellen tuijotti arkkitehti toisiin
kovakuorisen hattunsa alta. Yhtäkkiä käännähti Julia Tistelbergin
puoleen ja sanoi valittavalla äänellä, — sellainen sointu oli hänen
äänessään, kun hän puhui vakavasti, aivan kuin anellen:

"Sanokaapas, herra Tistelberg, kuinka paljon te oikeastaan pidätte
minusta?"

Tistelberg seisahtui heti; hänen hengityksensä salpautui, syvä ahdistus
täytti hänen sydämensä, outo aavistelu, odottava, onnekas jännitys.
Hänen huulensa alkoivat vavista. Hänen täytyi siepata piippu suustaan ja
kätkeä se vapisevaan käteensä. Neiti Flotman, joka kuuli nuo sanat,
näytti hyvin kummastuneelta ja närkästyneeltä, ja olikin närkästynyt:
rupesi taas kävelemään, äskeistä nopeammin. Rouva Oljemark jatkoi,
vakavasti, ja sellaisella kovalla äänellä, että neiti Flotman kuuli
edelleen hänen sanansa:

"Niin, herra Tistelberg, voisitteko nauttia oopiumia, tai sanokaamme
kokaiinia tai morfiinia, jota minä nautin? Voisitteko?"

Isidor Tistelberg katsoi kauhistuneena Juliaan, joka hänelle hymyili
hiljaa. Neiti Flotman huudahti:

"Julia, kaikkea sinä puhut!"

"Niin, miksi en puhuisi?" vastasi Julia. "Minähän olen joskus
morfinisti", nauroi hän. "Kurja raukka..."

"Että viitsitkin noin liioitella!" huudahti neiti Flotman. "Jos välistä
käytätkin unilääkkeitä, voidaksesi nukkua, niin... Ja joutavaa ja
tosiaan raukkamaista on käyttääkin sellaisia..."

"Se on suloista", nauroi yhä Julia. "Suloista: unohtaa, ei tietää
mistään, olla kuin olisi kuollut. Tahdotteko koettaa, herra Tistelberg?
Jossakin muussa muodossa kuin ruiskeen avulla, joka haavoittaa...
Tahdotteko?"

Julia nauroi. Neiti Flotman kulki jo sievän matkan päässä ajatellen: —
oli tämäkin nyt... Tämä on skandaalimaista. Kuinka tuo Julia...! Ettei
ymmärräkin!

Tistelberg ei vastannut. Hänen olemuksessaan värisi, päänsä läpi
vilahtivat Julian kertomukset avioliitostaan, joka varmaan oli onneton.
Ja Julian äskeiset sanat olivat kuin kutsu, lupaus; ne olivat kuin
oopiumi, tai hasis niille arabialaisille, joita Tistelberg oli nähnyt
muutamia etelässä: kauhistavia nautintojensa orjuuteen sortuneita,
onnettomia. Heitä hän inhosi. Mutta nyt: Julian sanat toivat tuollaisen
inhotun tilan hänen mieleensä jonakin kauniina, haluamisen arvoisena; se
tuntui ihan kuin joltakin uhrilta Julialle. Tistelbergiä inhotti, ja
samalla hän oli onnellinen ja utelias. Kuitenkaan hän ei Julialle
vastannut: oli niin järkkynyt, ettei voinut vastata.

Julia etsi osanottoa, tahtoi, että toinen ihminen, ja mieluimmin juuri
Tistelberg, tietäisi hänestä kaikki. Miksipä hän salaisi itseään häneltä
toisenkaan seurassa, Hildurin? Tulihan tunnustus täten suoremmaksi,
rehellisemmäksi! Jokin katkera uhma ajoi Juliaa tällaiseen
rehellisyyteen. Ja jos Isidor Tistelberg olisi valmis sellaiseenkin
osanottoon, — ymmärtävästi oli hän Juliaa kuunnellut ja kohdellut sinä
aikana, minkä he olivat toisiaan tunteneet, — että haluaisi noilla
myrkyilläkin kokeilla, niin olisi Julia onnellinen. Tietysti koe olisi
tarpeeton, jos Isidor tahtoisi siihen antautua. Tuskin Julia toden
tullen hänen kokeilla antaisikaan, ellei Isidor aivan erikoisesti, vain
yhden kerran, haluaisi nähdä, millaista Julialla oli tuollaisina
hetkinä, noiden aineiden suomassa unessa.

Julialle itselleen olivat oopiumi tai nuo muut sellaiset, joita hän
käytti harvoin, eräinä hetkinä tosiaan paljon enemmän kuin pelkkä
kokeilu ja keveä, kevytmielinen huvi: ne olivat hänen pelastuksensa.
Julia tunsi, että hänen kiusattu sydämensä, joka oli niin pessimistinen
maailmasta ja varsinkin hänen omasta elämästään, olisi muuten
pakahtunut, — saanut halvauksen, kuten lääketiede sitä nimittää, tai
lakannut sykkimästä pelkästä sanattomasta, syvyyteensä hukuttavasta
haikeudesta, niin hän kärsi kaikesta, etenkin kotioloistaan, tahtoessaan
alistua vastarintaan nousematta, suutansa juuri koskaan avaamatta.
Sellainen itsehillintä käy sydämeen, ajatteli hän.




30


"Minä näen usein unia", kertoi Julia Tistelbergille. "Suloisia ne ovat
enimmiten. On niissä välistä vaikeitakin, painajaisunia; mutta silti ne
eivät ole milloinkaan rumia. Ja viime aikoina, kai olen siitä jo
kertonutkin, olen nähnyt yhä useammin unia lapsuudestani, ah, niin
ihania, että itken, kun niistä herään. Ja minä uskonkin uniin. Olenko
silloin taikauskoinen?"

Julia kertoi joukon tapahtumia, jotka hän oli nähnyt edeltäkäsin,
tietänyt ne ennen kuin ne tapahtuivat todellisuudessa, tietänyt
unistaan.

"Ja aivan äskettäin annettiin minulle uni, annettiin: sillä Jumalan
suurena lahjana minä pidän kauniita unia. Uni niin ihana ja omituinen,
etten ole nähnyt sellaista koskaan ennen. Pitäisi olla hyvin hiljaista
sitä kertoessa; ja kumminkin olisi mahdotonta osata ilmaista kaikkea
sellaista herkkää, mitä uni silmänräpäyksessä näyttää.

"Milloinkaan ennen en ole nähnyt suloisempaa unta, vaikka niin monesti
olen saanut kiittää Jumalaa nukkuessa minulle annetusta kauneudesta.
Jumalaa, tai salaperäistä pyhää luontoako?

"Tämä uni oli niin tavattoman selkeä, selvä silmille, tarkoitan, joskin
ihmettelen sen sisällistä merkitystä. Selvä silmille: mikään maalari ei
ole piirtänyt niin tarkoin ilmiöiden ulkomuotoa. Ja sielulle kuitenkin
selittämätön, omituinen.

"Olin jälleen lapsi.

"Oli kaunis kevättalven ilta. Mutta oli niin lämmin kuin kesällä.

"Kävelin ylös jotakin mäkeä. Ja alempana, laaksossa, näin
lapsuudenkotini, sen vanhan pappilan, jälleen. Rakastanhan sitä aina,
sen peltokumpareita, sen puutarhan haapoja. Mutta unessa se kohosi niin
kauniina, näkyi niin yliluonnollisen kauniina, että sydäntäni, joka
valveilla ollessanikin monasti sinne kaipaa, aivan vavisti, rakkaus sitä
kohtaan, sydämen pohjimpaan saakka.

"Pappilan ympärillä leijui kummallinen, sininen usva, kaukana laakson
liepeillä, ja tuolla järven takana ilmanrannoilla asti; kietoi
hyväilyynsä maiseman, verhosi hunnullaan hankiakin, joiden keskitse
kävelin tietä pitkin.

"Merkillinen talvi: kinoksetkin olivat lämpöisiä — unessa.

"Ja sitten minua vastaan tuli vieras mies, sellainen, jota en ole
missään nähnyt, ja lauloi ihmeellistä laulua, niin selvästi, että
muistan sen säveltä vieläkin."

Julia hyräili säveltä; se oli leikittelevän iloinen.

"Se laulu oli jotakin elämästä. Sanoja en muista, lienenkö kuullutkaan;
mutta minusta tuntuu kuin ne olisivat olleet jotakin sellaista, että
elämä olisi tuokion unelma, satu. Elämä, tuska tuntui siinä saaneen
leikittelevän, iloisen värin.

"Se mies katosi; ja ilmestyi uudestaan eteeni, mutta toisessa paikassa
kuin ensin olin, pappilan naapuritalon pihalla, pienen talon pihalla,
jonka olin lapsena tuntenut. Hymyillen hän tuli. Usva oli yhä
hämärtynyt, niinkuin ilta hämärtyy. Talon ikkunasta tuikkivat valot:
siellä oli muka kylänluvut, sellaiset, joihin ennen lapsena pääsin isän
mukana. Ja minä olin siinä unessa sen ikäinen kuin nyt olen, ja samalla
pieni lapsi, jolle annettiin kinkeritalossa samoja makeuksia kuin ennen,
sokerileivoksia tai vohveleita, joita äitini aikoinaan paistoi.

"Sydämeni täytti enemmän kuin onni: autuutta se tunne oli! Ja silmäni
täyttyivät kyynelillä. Sain, raukka, jälleen nyyhkyttää ilosta. Sain
nähdä onneni ajan ilmi elävänä, ja tuhat kertaa ihanampana kuin se ehkä
todellisuudessa saattoikaan olla.

"Oi, nythän lähtee siltä unelta väri, kun siitä koetan kertoa, niinkuin
kosteus vie kultatomun pienen perhosen siivistä.

"Niin, ja sitten laskeusin taas mäkeä alas, pappilaan päin. Oli yhä
talvi; ja samalla aikaa kesä! Ja sitten alkoi, ja meni nopeasti ohi,
kaikkein merkillisin: näin nuorukaisia, jotka kahlasivat pitkin harmaan
pellonaidan viertä, kahlasivat lumessa, marssivat, hyökkäsivät! Ja
lauloivat, hekin, lauloivat jotakin riemukasta, vapauttavaa, kuin
jotakin sotamarssia.

"Mitä he olivat? Heillä oli vihreät tai sinertävät puvut. Yksi heistä
näytti maisteri Klingstedtiltä, jonka nykyään uskotellaankin hukkuneen
tai hukuttautuneen tuonne kaupungin lahteen. He olivat notkeita, nuoria,
haltioituneita, aatteellisia. Lumessa he hyökkäsivät, lauloivat. Ja
tuntui kuin olisi koko maisema, lapsuuteni seutu, suloisimpana mitä se
saattaa olla, tuntui kuin olisi koko maisema heitä tervehtinyt ilon
kyynelillä, kuten minäkin. Sellaista kesti kauan, siltä tuntui. Ja minä
olin joka suhteessa niin onnellinen, olin kuin lapsi. Ja sitten heräsin.
Valveillakin itkin vielä kauan onnesta..."

Tistelberg kuunteli hartaasti. Oman unensa hän muisti, mutta ei Julialle
sitä kertonut: ei uskaltanut; se uni pelotti häntä, se oli kuin jokin
enne.

Mutta he molemmat rakastivat siis tavallaan unia, joskaan Isidor ei
niihin uskonut; nytkin hän mielessään nauroi Julialle, joka näytti
moisiin suorastaan uskovan.




31


Eräänä iltana oli Isidor Tistelberg yksin kotona. Insinööri Tarkkanen
rouvineen oli lähtenyt pastori Myötyrin luo vierailulle, ensimmäiselle
kyläilylle sinne, ja rouva oli laskenut myöskin palvelijattaren
kaupungille, vakavilla neuvoilla pysyä järkevästi poissa palvelusväen
kokouksista, joita oli nykyään alettu pitää yhä tiheämmin, kuten
muitakin työläisten yllytystilaisuuksia.

Tistelbergillä oli ikävä, ei tuskallisen ärtyisä kuin ennen, vaan kipeän
suloinen, polttava ikävöinti. Hän seisoskeli salin eli Onnin työhuoneen
ikkunan ääressä, joka oli varjopuolella taloa, ja katseli vastapäisen
rakennuksen kaljuun kiviseinään. Joskus kopisi askeleita roudan
kovettamalla kadulla; ajoneuvoja ei liikkunut: oli jo melkoisen
myöhäistä, hämärä vaihtui juuri pimeäksi.

Hetken hän katseli, siirtyi omaan kamariinsa, tupakoitsi, tuli jälleen
saliin, ja katseli siitä jälleen tyhjälle kadulle. Yhtäkkiä hän huomasi
hymähtävänsä: "Nyt hänen täytyy tulla."

Täytyy? Miksi sanoi hän niin lujasti: täytyy? Kenen? Minne?

— Tietysti rouva Oljemarkin, ajatteli Tistelberg, ja ilkahti itselleen.
Miksipä ei Julia Oljemark tulisi, ja minne?

Tuuli lennätteli kadulla muutamia kuivia lehtiä ja puhalteli roskia,
äänsi alakuloisesti ikkunan raoissa, sitten vaikeni ja raukeni; rikat
kadulla eivät liikahtaneet pitkään aikaan. Tuonne yleni tämä katu
suurelle torille päin. Siellä, torilla, oli varmaan Julia Oljemark.

"Hänen täytyy, täytyy tulla!" vakuutti Isidor uudestaan, nyt
tuskastuneena. "Hänen täytyy tulla."

Jonkin aikaa salissa liikuskeltuaan meni Tistelberg kiireesti eteiseen,
kuin häntä olisi jonnekin käsketty ja vaadittu, pisti päällystakin
ylleen ja riensi pian hämärtyvää, tuulista katua siihen paikkaan, jossa
heidän oli ollut tapana kohdata toisensa kävelyretkille lähdettäessä.

Tänä iltana eivät he olleet päättäneet tehdä kävelymatkaa, vaan oli se
jätetty tuonnemmaksi, epämääräiseen aikaan: rouva Oljemarkilla oli
nykyisin muka niin paljon kaikenlaista tekemistä kotona.

Tistelberg seisoi torin nurkalla, aution näköisen torin, jonka sillä
reunalla piipotti rivi äskettäin istutettuja lehmuksia, toiset seipäihin
sidottuina, jotkut irti päässeinä ja vinossa rempattaen. Kuin heräten
katseli hän nyt joka puolelle, illassa punertavalle raatihuoneelle päin
ja vastakkaisille torin reunamille, jotka painuivat varjoon: ei siellä
ollut Juliaa. Ei ollut Juliaa!

"Hänen täytyy tulla!" mutisi Tistelberg, ja tuo vaatimus oli kuin hätään
joutuneen avunpyyntö, kuin sairaan rukoilua, ja samalla tyrannillisen
käskevää. Tyrannillinen olikin Isidor luonteeltaan, hänkin: sen hän
joskus tiesi, mutta harvoin.

Ilta oli miltei kylmä, mutta hiki oli kihonnut Tistelbergin otsalle; hän
otti hetkeksi lakin päästään ja pyyhki otsaansa, puserteli sitä: jotakin
hullua siinä taisi nyt liikkua. Tuntui kuin olisi hänen sielussaan jokin
kiehtonut, kutsunut. Sielussaanko? Bah! Ei hän tietänyt, mitä tämä oli:
Jotakin narrillista, luonnollisesti. Sillä mistä syystä Julian muka
olisi pitänyt tänne tulla?

"Mistä kumman syystä?" kuiskasi hän itsekseen.

Mutta se ajatus, ettei Julian pitänytkään tulla tänne, ja etenkin se,
ettei Julia tietysti ajatellutkaan sellaista tuloa, se teki Tistelbergin
mielen kolkoksi; hänen sielunsa ikäänkuin parahti apua, niin, se aneli
armoa.

Sitten lähti Tistelberg nopeasti takaisin kotiin. Mutta keskellä matkaa
pälkähti hänen päähänsä, että rouva Oljemark oli nyt hänen kotonaan, sen
talon pihalla, jossa hän asui Onni Tarkkasen luona. Julia ei muka
päässyt sisälle, vaan odotti siellä. Tistelberg joudutti nyt
askeleitaan, hänestä tuntui, että hän melkein juoksi.

Hän tuli vanhalle, paksuista lankuista tehdylle kotiportille ja pujahti
kävelyaukosta pihalle. Rouva Oljemark ei ollut sielläkään. Kuinkapa
olisi ollut?

Tistelberg oli hämillään. Ajatteli, mitä tehdä. Aikoi mennä sisälle,
ruveta työhön: paljon olikin viime aikoina jäänyt rästejä. Mutta olihan
paitsi noita töitä, joita hän sanoi ex officio-töikseen, myöskin pieni
mielityö: kopio tohtori Oljemarkin huvilapalstan kartasta. Itse kartta
oli kyllä jo tehty, mutta vielä ei ollut ilmoitettu tohtorille, että se
oli valmis, joten Julia ei siis ainakaan sitä olisi saattanut tulla
tänne noutamaan. Tistelberg kysyi itseltään, mitä varten hän siis olisi
tullut? Ja nauroi itselleen:

"Olenpa hullu. — Äitiparkani!"

Siitä kartankopiosta Julia ei tietänyt kerrassaan mitään. Ei tietänyt
edes Tarkkanenkaan. Vasta muutamana iltana oli Tistelberg piirtänyt sitä
itsekseen, vähän kuin salaa. Siihen oli merkitty paitsi tavallisia
maanlaatuja jokainen huomattava puukin, kuin topografikartassa: mäntykö,
koivu tai koiranheisi, mikäli Tistelberg niitä muisti siltä käynniltä,
jonka hän oli tehnyt toisten kanssa syksymmällä palstalle. Olipa
merkitty eräät kauneimmat ja muhkeimmat kivetkin, ja varsinkin
kalliopengermät, istuinpaikat, joista voi katsella merelle. Suuren alan
tuosta lehdestä, joka oli käännetty taskussa tai käsilaukussa
pideltäväksi, vei otsikkokirjoitus, tekstattu ilmansuuntaruusun
yläpuolelle isoilla, koukeroisilla kirjaimilla: kartta Maire-nimisen
palstatilan kaikista tiluksista, Uudenmaan läänissä, siinä ja siinä
kihlakunnassa jne.

Tohtori Oljemark oli päättänyt antaa huvilalleen nimen tyttärensä
mukaan.

Tistelberg ei ollut tohtinut oikein tunnustaa itselleen, mihin hän tämän
korukartan aikoi.

Tistelberg mietti portaissa vielä tuokion, mennäkö näpertelemään tuota
pikku kopiotaan. Mutta sitten hän kääntyi ja lähtikin kaupungille.

Tämä oli hulluutta. Julia Oljemarkia ei näkynyt, ja muitakin kulkijoita
oli harvassa. Tistelberg ajatteli, että hän kävelisi kuitenkin hiukan
vain turhaan, ja sitten oli mentävä kotiin takaisin. Siellä olisi ehkä
jo Onni rouvineen: ikävä vastakohta koko tälle narritukselle, varsin
selväjärkinen vastakohta.

Neljännestunnin kuluttua meni Tistelberg takaisin kotiin, hämärää,
miltei pimeää katua.

Kun hän tuli asuintalonsa pihalle, seisoi siellä, ison saarnin varjossa,
joka oli jätetty keskelle kivettyä pihaa, rouva Oljemark. Seisoi ääneti:
katsellen Tistelbergiin ikäänkuin syrjästä, käsi huulilla, pureskellen
jotakin. Hän ei hetkeen tervehtinyt Tistelbergiä, joka säpsähti:
kauhistui kuin olisi jokin hirvittävä syvyys auennut hänen edessään. Ja
samalla Isidor riemuitsi.

Viimein rouva Oljemark tervehti ja liikahti. Viimeinkö? Kai hyvinkin
kohta. Hän sanoi tulleensa tänne tapaamaan herrasväki Tarkkasta. Eivätkö
Tarkkaset olleet kotona? Julia oli heitä tässä hiukan odottanut. Ehkä he
tulisivat pian?

Tistelberg ei vastannut, ei kuullut, mitä Julia sanoi. Hän näki rouva
Oljemarkin heittävän kädestään jonkin korren, sitä hän kai oli
pureskellut. Miksi hän pureskeli kortta? Hämmästys ja pelko kuohuivat
Isidorissa, kauhukin, syvä järkytys, sekoittaen hänen jokaisen
ajatuksensa. Jäykästi alkoi hän nousta portaita, pyytäen viimein rouva
Oljemarkin sisään: kyllä Tarkkaset tulisivat, kai piankin. Rouva
Oljemark menikin sisään. Tistelberg avasi sanattomana huoneiston oven,
käsin, jotka tuskin löysivät oven ripaa, ja astui edellä eteiseen ja
saliin. He istuivat sitten salissa, Julia päällystakkiaan riisumatta,
jutellen niitä ja näitä, verkalleen: miksi Julia oli tullut, pienelle
kyläilylle vain; ja kertoivat kaupunkilaistapahtumia, joita Julia ei
ihmetellyt, ei edes Ester-juttuakaan, ei ihmisten tekoja pahoitellut, ja
yhtä ja toista muuta. Isidor vastaili väkinäisesti.

Sitten nousi Julia yhtäkkiä. Sanoi, että hänen täytyi nyt lähteä: hän ei
voisi enää odottaa. Hän oli vain tullut tiedustamaan, joko sen kartan
saisi.

Tistelberg naurahti itsekseen: vai kartan? Miksi Julia nyt vasta puhui
kartasta? Ja Tistelberg sanoi ylimielisesti:

"Mikäpä kiire sillä kartalla!"

Julia ei vastannut. Tistelberg ajatteli: Toisesta syystä Julia oli
tullut. Pihalla seistessään ja täälläkin oli sanonut aikoneensa tänne
kyläilylle.

Julia päätti lähteä, meni eteiseen, käänsi sinne tulen. Hän pelkäsi
Tistelbergiä, hyvästeli, aikoi poistua kättelemättä, vain nopeasti
terveiset Tarkkasille virkkaen, ja avasi ulko-oven. Tistelberg seisoi
salin ovella, kalpeana, ja naurahti ylimielisesti; hänen silmissään
tuikahti voitonvarma, lempeä välkähdys, hymyilevä syrjäkatse, joka oli
hänelle ominainen. Julia seisoi jo kynnyksellä, oven aukeamassa,
kumarassa, epäröiden. Tistelberg meni verkkaan ovelle, sanoi:

"Ettekö anna edes kättä?"

Julia säpsähti, katsoi tarkkaavasti Tistelbergiin. Sitten hän veti
nopeasti hansikkaan kädestään, nauroi, voitoniloisesti hänkin, ojensi
kätensä Tistelbergille, vetäisi toisenkin hansikkaansa pois ja ojensi
Tistelbergille molemmat kätensä, iloiten, kun tunsi Tistelbergin
tarttuvan epäröiden ja hiljaa käteensä. Tistelberg puristi hänen
kättänsä lämpöisesti, pitkään. Julia nauroi jälleen, hänen äänensä soi
toisesta kuin kujeileva huilu, tempasi kätensä irti, kääntyi nopeasti,
sysäsi oven kiinni ja oli kadonnut.

"Hän tuli, kun minä kutsuin — sielussani!" huudahti Tistelberg
itsekseen liikuttuneena. Tistelberg oli kaivannut Juliaa. Oli anellut,
täällä kaukana, matkan päästä, Juliaa tulemaan, ja Julia oli tullut.
Tistelberg oli kiitollinen. Kuinka Julia sen aavisti? Ja aavistiko hän
ehkä yleensä paljonkin? Tiesikö hän unista tapauksia?




32


Tistelbergin sielunelämä oli horjahtanut perustaltaan. Olihan sitä
tapahtunut ennenkin; muutaman kerran oli hän ollut vähällä hylätä
elämänuransa, jolle hän ajatteli joutuneensa vain ulkopuolisista syistä,
jopa toisen ihmisen pakotuksesta, — hylätä mitään sen parempaa
itselleen tietämättä.

Nyt alkoi hänelle jälleen tulla tuollainen halu syöksyä jonnekin, pois
laitumelta.

Julia Oljemark oli kysynyt häneltä, kuinka paljon hän Juliasta piti.
—Mitä Julia aavisti?

Uni, jonka Tistelberg aikoja sitten oli Juliasta nähnyt, vaivasi häntä
kuin hänen oma aavistuksensa. Julian ahdas elämä, jota Tistelberg oli
myöntynyt pitämään köyhänä, tuotti hänelle tuskaa.

Ajan hurja sekasorto, milloin hän sitä enää muisti, sekasorto, josta ei
tullut loppua, tuntui kiihottavan häntä nauttimaan tuokiosta,
välinpitämättömänä, väkivaltaisesti. Ja Julia oli hänestä langennut
nainen.

Kerran aamulla sellaiseen aikaan, kun juna lähti Helsinkiin, sattui
Isidor kamarissaan katsomaan kelloaan ja muisti, että juna lähtisi, ja
lähtisi pian. Hän pukeutui nopeasti, päätti matkustaa Helsinkiin. Vain
pariksi päiväksi, ilmoittamatta Onni Tarkkaselle tai hänen rouvalleen
mitään tästä matkasta. Hiljaa ja nopeasti hän liikkui; oli pian
portaissa, lukitsi oven, heitti avaimen kirjeluukusta sisään, ja oli
kohta aamuisella kadulla ja sitten rautatieasemalla.

Se leski, Emma Havola, jota hän oli rakastanut menneenä keväänä, oli
noin viikko sitten kirjoittanut hänelle, vihdoinkin jälleen. Isidor ei
ollut koko syksynä, eikä edes loppukesälläkään, kirjoittanut Emmalle
yhtään ainoaa sanaa. Nytkään oli Tistelberg tuskin viitsinyt lukea hänen
kirjettään, valittavaa ja nopeasta unohtamisesta närkästynyttä; oli
sullonut kirjeen huolimattomasti rutistaen taskunsa pohjalle.

Eilisiltana myöhään ja tänään aamun hämärässä herätessään oli hän
muistanut, että hänellä oli Helsingissä lohduttaja, Emma. Muun muassa
hänen luokseen Tistelberg nyt aikoi; mitä tuo muu, toiset asiat, olivat,
ei hän tietänyt: kunhan vain matkusti, tunsi vapautumista, pääsi
aprikoimasta sitä pulmaa, että oli rakastunut Julia Oljemarkiin, toisen
miehen vaimoon.

Kaupungin asemalla, hiekkaisen mäen vierulla, oli hiljaista. Matkustajia
vähän; äänettöminä ja hitaasti nousivat he kamppeineen kapearaiteisen
radan pikku vaunuihin. Kapeat vaunut, kapeat kuin jonkin leikkijunan,
mutta siistit kuin nukkekaapit, olivat kuumat, kamiinoista kärysi
koivunkuorien haju. Odoteltiin lähtöä, ei puhuttu paljoa. Tistelberg oli
hyvillään, kun ei vaunuun tullut ketään niin tuttua, että olisi häntä
häirinnyt, kysellyt häneltä mitään: hän oli pulmastaan hermostunut. —
Ulkona oli harmaa, vetisen kolea syksyilma. Sitten alkoivat pyörät ja
akselit narahdella, alettiin matkustaa. Tistelberg painautui omaan
nurkkaansa. Monta muuta ei vaunussa ollutkaan. Hän tahtoi rauhassa
katsella alakuloisia myöhäissyksyn tai alkavan talven maisemia, joissa
ei tosin mitään katseltavaa ollut, niin samoja ne yhä olivat, matalia ja
harmaita. Rauhassa, rauhassa; ja kuitenkin hän mietti siinä pääsyä
pulmastaan, ajatteli rakastumistaan, joka tuntui hänestä kummalliselta
ja kiusalliselta, joskin outoutensa vuoksi kiihottavalta. Mitä tästä
tulisi? Asian outous yllytti hänen kiihkoaan.

Niin meni pari tuntia, yksitoikkoisesti. Ja sitten tultiin suureen tai
suurempaan maailmaan, sille asemalle, jossa sivurata yhtyi päärataan.
Oikeampaan maailmaan, ja keskelle järkyttävää, tuskallista aikaa: junaan
marssitettiin siellä juuri venäläistä sotilasrykmenttiä. Se rykmentti
oli enimmäkseen nuoria poikia, tuossa kuuden- tai seitsemäntoista vuoden
ikäisiä. Tistelberg muisti, että paljon oli Venäjältä kaatunut väkeä,
varsinkin luoteisella rintamalla, satojatuhansia yhdellä iskulla,
eräissä hyökkäyksissä, ehkä miljooniakin kaikkiaan. Kauheaa tuo sota,
määrätöntä ihmisyksilöiden hylkimistä ja halveksintaa! Ja miksi hyväksi?
Sivistyskansat toisiaan vastaan, ei sivistyksen puolesta: sillä mahdoton
oli sitä salata tai kieltää, että eri kansojen sivistys on nykyään
jotensakin tasa-arvoista; vain taloudellisista syistä taisteltiin,
rahan, toimeentulon vuoksi. Tai oliko tämä sittenkin jonkinlaista
eläinlajien hävityssotaa toisiaan vastaan.

Ja tuossa nyt näki sen hävityksen kauheimmillaan: vanhat uhrattavat
olivat Venäjän keisarikunnassa niin vähentyneet tai loppumaisillaan,
että kuusi-, seitsentoistavuotiaita, melkein lapsia, täytyi vuorostaan
viedä surmattaviksi. Tistelbergistä se oli inhottavaa ja säälittävää.
Pojat marssivat asemalaituria pitkin nelimiehisissä riveissä, pystyssä
päin, verkkaisin ja teennäisin miehenaskelin, isot saappaat jalassa.
Mutta nuo raskaat sinellitkin näyttivät painavan heidän hartioitaan
liikaa; sinelleissä oli liian pitkät hihat, ja liepeet, jotka ulottuivat
saappaiden nilkkoihin. Ja poikaset lauloivat! Kai jotakin sotalaulua,
matkalla Pietariin päin, surmattaviksi. Lauloivat jäykästi, lapsenäänin,
uskaltamatta kääntää kasvojaan sivulle, sillä harmaapäiset upseerit
pitivät heitä tarkoin silmällä. He lauloivat kalpeina, varmaan moni
kohtaloaan kauhulla ajatellen, kurissa pidettyinä, kauhun uhreina.
Takana tuli asevaunuja kivääreineen: kaikki nuo lapset eivät olisi kai
jaksaneet kiväärejään kantaakaan, niin pieniä oli heidän joukossaan.

"Minne heitä viedään?" kysyi Tistelberg hiljaa asemamieheltä, jonka
viereen oli sattunut.

"Minne? Sotaan, lahdattaviksi!" vastasi mies tylyllä, vihaisella
äänellä, hampaitaan kiristäen. "Sitä tekevät porvarit."

Siinä vastauksessa oli myrskyä, uhkaa. Siinä kumisi kuin kaukainen
ukkonen, siinäkin. Mitä oli tuleva?

— Kauheat ajat, mietti Tistelberg sitten. — Viereinen vaunu oli täynnä
noita poikia. Nyt ne istuivat tai makasivat siellä hiljaa. Heillä oli
laulatettu uljasta marssia vain ulkona, nyt saivat levähtää.
Sietämättömät ajat: yksilöllä ei ole mitään arvoa, ihmisellä ei mitään
arvoa eikä tekemistä. Jos sitä lienee ollut muulloinkaan? Onhan jo
luontokin yksilöilleen kylmä, aivan välinpitämätön, haaskaa niitä kuin
mieletön: luo ja hävittää kilpaa! Mutta vasta tällaisina aikoina näkee
oikein, miten luonnon haaskauslait voivat vallita ihmistenkin
keskuudessa! Surmaa, teurastaja, vähennä: tehtyjä ihmisiä on paljon,
liian paljon! Toiselle rodulle täytyy saada tilaa... Elleivät aikuisemme
riitä taistelussa, ammu lapset!

Mitä iloa sellaisina aikoina yksilöllä? Luullako uhrautuvansa, kun
pannaan kuolemaan jonkin aatteen puolesta? Isänmaan, uskontojen? Jokohan
kansat tosiaan sellaista luulottelevat ja uskovat?

Ainakin on niitä, jotka sitä epäilevät. Tuollakin tuo asemamies: hänen
äänessään oli pilkallinen ja uhkaava sointu. Ja samanlaisia lienevät
työläiset yleensä. Mutta sivistyneet? Sellaiset, jotka eivät usko, että
sotia voidaan millään poistaa: sellaisiakin on; he sanovat, että
historia on antanut heille moisen pessimistisen opin. Kuinka he jaksavat
elää? Kun ei hänkään, Tistelberg, oikein jaksaisi, vaikka uskoo vielä
järkevämpien aikojen tuloon; ei jaksaisi, ellei etsisi unohdusta:
nauttisi sitä lyhyttä hetkeä, minkä saa surkeassa maailmassa elää.
Nauttia, ja sitten liueta tyhjään...

Minne hävisi Tistelbergin mielestä epäröinti, joka oli häntä vaivannut
Julia Oljemarkin suhteen? Kuinka olemattomiin katosi koko tämä rakkauden
pulma! Tuokiossa se loppui, niin pitkäksi aikaa kuin hän ajoi samassa
junassa sotanäyttämölle vietävien lasten kanssa.

Junanvaihdon jälkeen ja Helsingissä se pulma palasi, lohduttomana,
suloisenakin, suloisena kuin syyttömästi kärsivän, ja hurjana; samalla
kertaa houkutellen, hävettäen, auttamattomalla tuholla pelottaen ja
neuvonetsintään ajaen. Jälleen mietti hän rakastumistaan, jossakin
syrjäisessä ravintolassa Helsingissä. Hän tahtoi varsinkin nyt olla
yksin. Muutenkin kammoi hän aina entisiä tuttuja, kuin jotakin mennyttä,
johon elävä ihminen ei saanut katsoa, jos himoitsi pyrkiä edelleen:
vanhat tuttavat olivat hänestä kuin mikä hautausmaa, nekin. Nyt tunsi
hän joutuneensa niin lähelle elämän pulmaa, ettei millekään entiselle
ollut rahtuakaan sijaa hänessä. Illalla myöhään meni hän Emma Havolan
luokse.

Rouva Emma Havola oli noin kolmekymmentävuotias, keskikokoinen, lihava.
Hänellä oli vaalea tukka, hieman pysty nenä, ja siniset silmät, niin
syvällä päässä että silmäluomia tuskin näkyi: suomalaiset silmät. Hän
otti ystävänsä vastaan onnellisena, liikutettuna ja voitoniloisena, kuin
tuhlaajapojan, joka oli nyt palannut hänen luokseen. Ensin oltiin
melkein sanattomia; vain silmäyksillä ilmaisi Emma tunteitaan, ja
hälvensi noloa, avutonta tilannetta siten, että vei Tistelbergin
näkemään eräitä huoneita, niitä, joissa eivät asukkaat olleet vielä
kotona. Siinä päivitteli hän näitä yhä tukalammiksi tulevia aikoja.
Leski oli aikonut elää vuokraamalla kalustettuja huoneita ylioppilaille,
konttoristeille ja sen sellaisille, ja varustamalla asukeilleen kahvia
ja hiukan välipalaakin; mutta enimmän hän oli toivonut pienestä
vaatetus- ja muotiliikkeestä, jonka oli perustanut tämän kivimuurin
alakertaan. Nyt olivat toiveet pienentyneet; ison huoneistonsa oli hän
saanut kalustetuksi niin ja näin, jakelemalla entisiä huonekalujaan
kaikkiin kamareihin, jakelemalla niin tarkkaan, että hänen omaan, kovin
pieneen koppiinsa jäi tuskin mitään: huonekalut kaupoissa olivat
kallistuneet niin mahdottomasti, ja samoin ruoka-aineet, ja tavarat,
joita rouvan olisi pitänyt hankkia puotiinsa. Kauppa ei puodissa käynyt:

"Kyllä se lafka pian täytyy panna kiinni!" huokasi leski, ja nauroi
taas. Ja jatkoi huokaillen: "Enkä tiedä, mitä vuokralaisilleni enää
juotan, kahviako vai voikukan juurta! Arvaas, mitä kahvi maksaa! En
hennoisi korottaa vuokria heille niinkuin minulta kiskotaan. — Mutta
viisi siitä! Nyt sinä olet tullut! Jäätkö sinä luokseni?"

Nämä sanat sanoi Emma hiljaa, yhtäkkiä, takimmaisessa kamarissa, jonka
asukki, ylioppilas, oli vielä kaupungilla. Tistelberg ei vastannut. Emma
katsoi häneen hämmästyneenä, tuli ja kietoi kätensä hänen kaulaansa:
"Jäätkö?"

Isidorista tuntui hyvin vastenmieliseltä. Miltei itkettämään pyrki.
Miksi hän oli matkustanut Helsinkiin ja Emman luokse? Omatunto vaivasi
Tistelbergiä salaa: anteeksiantamatonta oli tunkeutua vielä tänne, kun
siellä kaukana maalla oli... Kaukana? Niin, — kaukana hänestä, kaukana!
Ja oliko se toinen hänen? Tistelbergiä nauratti moinen luulottelu. Itse
Juliakaan ei ehkä tietänyt hänen haaveistaan tuon taivaallista.

Tistelberg antoi Emman hyväillä itseään. Emma riemuitsi. Siitä tuli
pieni juhla, Tistelbergin ravintolassa istumisen jatkoksi, ryypiskelyn,
jonka syytä Tistelberg nyt kummasteli sielussaan: tavallisesti hän
maisteli vain ilosta, mutta nyt oli hänellä polttava, epämääräinen
tuska, synkkä toivottomuus. Kai etupäässä maailmansota oli häntä
käskenyt nukuttamaan uneen ajatuksiaan.

Isidor istui Emman kamarissa, jossa oli paitsi vanhanaikaista ja
kömpelöä puusänkyä kolme tulipunaiseksi maalattua kapulatuolia,
kanarialinnun häkki ja seinillä kipsimedaljonkeja, joiden pintaan oli
liimattu kiiltokuvia. Lintujen häkki oli nyt peitetty mustalla liinalla.
Vaikkeivät lintuset näin yön tullen ja muutenkaan, talven alkaessa,
laulaneet paljon, pelkäsi Emma, että ne olisivat häirinneet Isidoria,
joka näytti rasittuneelta. Oliko Isidor tehnyt niin kovasti työtä?
Isidor parka, tulisi tänne lepäämään, Helsinkiin! Kamarin pienelle
pöydälle toi rouvan palvelijatar, uhaten Tistelbergiä ja rouvaa
paheksuvasti sormellaan, kaikkea hyvää, mitä talossa oli tarjolla, ja
enemmänkin: kiireessä hankittuja herkkuja, hummereita ja hienoa lohta,
Emman valmistamien ruokanaukkujen lisäksi. Tistelberg tuli liikutetuksi,
kun näki nuo varusteet. Ja kun kuuli, että viina oli nytkin maustettu
suolalla, sokerilla ja manteli jauholla kuin ennen, muisteli hän
menneitä aikoja. Niin, kaukana ne olivat! — Tiedusteltiin ja kerrottiin
sitten pikkukaupungin uutisia. Tutkivin, odottavin, hellin silmin etsi
Emma Tistelbergin katseita, jotka välttelivät häntä. Ja välistä vastasi
Tistelberg ärtyneesti, ettei hän tietänyt mitään siitä tai siitä
tapahtumasta: ei välittänyt sellaisista nykyään! Emma muuttui araksi ja
epätietoiseksi.

Ilta kului Tistelbergiltä hitaasti. Palvelijatar pysyi onneksi paljon
huoneessa. Mutta sitten hän meni avaamaan ovea jollekulle, joka soitti
sisälle päästäkseen. Ja Emma sanoi hiljaa, hehkuvan punaisena
kasvoiltaan ja silmissään sameus:

"Kuule, Isidor, kultaseni: jää tänne! Etpä vastannut vielä, mitä sinulta
äsken kysyin, että etkö voisi jäädä Helsinkiin? Sinulla on ikävä siellä
maalla. Onko sinulla ikävä Emma-parkaa! Muistatko minua siellä! Mikä
hulluus minuun lienee tullut! Mutta — minä rakastan sinua! En tohtinut
kirjeessä pyytää sinua tulemaan ja jäämään tänne. Hankkisit itsellesi
toimen Helsingissä? Huoneen ja ruoan saisit minulta, — Emmaltasi..."

Tistelberg tunsi kyllä, että hänelle olisi todellakin hyväksi Emman
neuvo: paeta Helsinkiin! Neuvo, joka oli tarjottu hänelle aivan
odottamatta, kuin taivaan lahjana, sallimuksen varoituksena, neuvo, jota
hän oli lähtenyt etsimään. Mutta hän pudisti kuitenkin päätänsä,
synkästi ja epäuskoisesti. Tullako Emman luokse asumaan, ja olla jälleen
hänen kanssaan? Tistelbergiä pöyristi. Synnin palkkaa alkoi hän
aavistella, kuitenkaan siihen vielä uskomatta. Itseään hän halveksi;
iloisesti oli hän elänyt Emman kanssa, siitä ei ollut kulunut vielä
täyttä vuotta, ja nyt olivat hänen ajatuksensa Emmalle miltei
vihamieliset. Missä ne haparoivat? Ja mitä kaikkea tästä seuraisikaan?
Vai eikö seuraisi mitään? Se, ettei kenties mitään seuraisi, oli hänestä
vielä tuskallisempaa kuin jos jotakin katkeraa seuraisi.

Emma, lihava ja lyhyehkö, joka oli äsken pukeutunut koreihinsa, tällä
kertaa punaisiin, eikä sinisiin, säälitti häntä: julkeaa oli pettää
varsinkin naista! — Isidor, epäilijä, toden etsijä, muuttaisi tänne
pahentaakseen uudella petoksella omaa unohtamistaitoaan,
petollisuuttaan? Nukuttaakseen rakkauttaan sellaisella myrkyllä kuin
toisen hänelle uskomalla rakkaudella? Ei, rakkautta ei hänen omassa
sydämessään enää ollut Emmalle senkään vertaa kuin ennen.

Julia Oljemark väikkyi Tistelbergin sielussa kevyenä, hymyilevänä,
aistikkaana, ja ikäänkuin pyysi apua tuskallisen elämänsä kuorman alla,
vaati ylpeää, jaloa ryhtiä kaikessa.

Isidor tuli kovin sanattomaksi. Emma näytti alkavan myrtyä hänen
käytöksestään, heittäytyi ylimielisen huolettomaksi: kun ei toinen
kerran, niin ei; suruko tässä maailmassa auttaisi!

Yöllä, kun raitiovaunujen räminä kadulla talon kohdalla piankin oli
vaiennut. — Tistelberg oli tullut Emman luokse myöhään, — ja kun
kamarissa oli aivan hiljaista ja verhottu kattolamppukin ikäänkuin vaati
menneitä muistojaan, pelotteli varjoillaan kuin tulevaisuuden aaveilla,
ahtaassa kamarissa, jossa käymästä palvelijatarkin, entinen tuttu, Emman
tuoma mukanaan tuolta pikkukaupungista, oli viimein lakannut, niin oli
hän kyllästynyt, — ummehtuneessa kamarissa, jossa ei nyt puhuttu
tuokioon mitään kuin karkeanlaisia sutkauksia ja jossa mieliala oli
tukala: siellä tunnusti Tistelberg lopulta Emmalle, että hän oli jälleen
rakastunut. Hänen täytyi tunnustaa. Se tunnustus tuli Isidorin suusta
itsestään, tuskan huudahduksena. Emma oli yhä enemmän jotakin hänestä
huomannut; yksinpä katkera naurukin, joka värehti Isidorin tuskallisesti
vääristyneillä huulilla, ilmaisi jotakin. Nyt Isidor ilmaisi lyhyesti
asian. Emma säpsähti; hän riensi tai kumarsi pyyhkimään hikeä Isidorin
otsalta, hyväilemään ja silittämään sitä, rauhoittamaan häntä, eikä
kysynyt keneen Isidor oli rakastunut: valitteli vain. Mutta:
Tistelbergin täytyi saada sanoa henkilön nimikin; Emmaan voi luottaa, ja
siten Isidor ikäänkuin riisti kaikki aiheettomat toiveet ja uskot
Emmalta, julmasti ja raatelemalla kylläkin, mutta rehellisesti; olihan
ne riistettävä, hän ei tahtonut olla Emmalle petturi. Nimi kuului
hiljaa. Emma löi käsiään yhteen ja siunaili, kauhistuneena ja
häpeissään: toisen miehen vaimo! Kuinka saattoi Isidor sellaiseen...?
Hän itse oli kyllä alentunut — senhän Isidor tiesi; mutta että
Isidor... Tämä ei ollut hyvää...!

Arasti pyysi Emma Tistelbergiä muuttamaan Helsinkiin, elämään niinkuin
ihmisen sopii.

"Ei", vastasi Tistelberg silloin jyrkästi. "Ei, — minä matkustan
takaisin huomenaamuna. Lähden tästä heti, kaupungille."

Ja kuitenkin hän jäi vielä Emman luokse.

— Kuinka on tällainen mahdollista! ajatteli Tistelberg. Julian kuva
väikkyi hänen edessään. Hän lähti muka pois salin kautta, kuten Emma
käski, meni läpi hämärän eteisen, josta Emma sanoi ottaneensa hänen
päällystakkinsa ja hattunsa ja vieneensä ne muualle. Vuokralaiset
nukkuivat, tai pari heistä lueskeli huoneissaan, mutta Tistelberg
pujahti eteisessä konttoriin, jonka Emma hänelle neuvoi ja jossa hänen
päällysvaatteensa olivat. Palvelijatar tulikin eteiseen katsomaan, oliko
Tistelberg mennyt. Mennyt oli. Emma avasi ja lukitsi näön vuoksi
ulko-oven, naiset palasivat kumpikin omiin kamareihinsa.

Tistelberg puri hammasta, kun Emma sopersi hänelle kamarissaan:

"Tämä on viimeisen kerran. Sinä rakastat toista, ja toisen miehen
vaimoa: hyi! Mutta rakasta, minäkin sinua rakastan. En koskaan, en
koskaan sinua unohda!"

Tistelberg lähti yhtäkkiä öisestä, äänettömästä talosta. Hänen
kulkiessaan pimeällä kadulla, jossa siellä täällä aamuiset lyhdyt
kuulsivat, lentohyökkäysten uhkan vuoksi sinivärillä himmennettyinä,
kuin kummalliset ruiskukat, jonkin kamalan unen kukkaset, — hänen
kulkiessaan kadulla hänellä oli kyynelet silmissä; ne pysyivät
silmäkulmissa, kuivina ja vähinä, eivät virranneet helpottavasti, kuten
silloin, kun hän erosi Emma Havolasta siellä maaseutukaupungissa
keväällä. Tistelbergiä pöyristi seurustelunsa Emman kanssa näin; hän oli
häväissyt itseään ja häväissyt Juliaa. Hän tunsi langenneensa syvälle.
Hän kirosi Emmaa ja sääli häntä sydämensä pohjasta. Mutta itseään hän ei
säälinyt.

"Viimeistä kertaa näemme kenties toisemme!" oli Emma kuiskannut äsken,
ei itkien, mutta äänessään tukahtuvan tunteen avuton yritys lievittää
suruaan puhumalla: puhumalla toki jotakin asiasta, jossa ei puhe
auttaisi. "Kukaan ei Emmaa tämän jälkeen rakasta. Mutta — viisi siitä!
Ja niin... kuka tietää... eikö se ole kamalaa: pian ehkä hautaudun
tämän talon raunioihin, jos saksalaiset sittenkin tulevat ja ampuvat
pommeilla. Emma-parka... Kuin Sodoma hukkui tulikivisateeseen. Mitäpä
muuta? Jumala rangaiskoon minua siitä, että rakastin sinua."

Mutta Isidor ei hänen valituksiaan kuunnellut.




33


Isidor palasi sinne maaseutukaupunkiin. Matkalla koetti hän unohtaa,
että oli siihen määrin saattanut seurustella rouva Havolan kanssa,
tahtoi unohtaa, että oli joskus melkein rakastanutkin häntä, tuota kovin
yksinkertaista, porvarillisen latteaa. Sellainenkin oli voinut olla
mahdollista! Nyt siitä täytyi tulla loppu. Hän tahtoi kasvaa: nyt hän
rakasti oikealla tavalla.

Entisestä rakkaudesta olikin tullut loppu: kaikki, mitä rouva Havolan
kanssa oli eletty, oli nyt hänen sielustaan pyyhkäisty pois, ja
unohdetun, hyljätyn paikalla seisoi Julia Oljemark korkeana,
Tistelbergin mielestä ihmeellisen hienona, kauniina, sirona ja
—kokeneena.

Näin tahtoi Tistelberg elää jonkin aikaa: rakastaa salaisesti, palvella
Juliaa jossakin olemuksensa kätkössä, jota kätköä hän ei myöntynyt
tunnustamaan sielukseen, sellaista ajatusta vastaan hän kapinoi.

Palvella Juliaa! Tistelberg oli ylpeä siitä, että hänellä oli sellainen
palveltava.

Hän tunsi tässäkin kaupungissa miehiä, jotka olivat menneet naimisiin
ravintolaneitien kanssa, jopa palvelijattarien, kuten Leevi Mölsä.
Sellaisia hän sääli, surkutteli.

Ester-jutustakin puhuttiin entistä yleisemmin. Se pikkukaupungin
skandaali laajeni yhä, ja tuli törkeämmäksi; herrojen nimiä mainittiin
salaa sen yhteydessä useampia kuin ennen. Tuollaisia herraparkoja, joita
hän mielessään tuskin viitsi kutsua herroiksi, enintään vain
rappeutuneiksi onnettomiksi, parhaita heistä hän surkutteli syvästi, ja
niitä, joita hän piti raaimpina heistä, hän ilkkui: moinen tuhrailu ei
jäisi vaille rangaistusta; piankin saisivat jotenkin sen pikku helvetin,
jonka he tälläkin teollaan ansaitsisivat, sieluttomat raukat.

Hänen jumaloimansa oli sensijaan sydämeltään sivistynyt, henkisesti
kehittynyt. Julian ruumiinmuodoissakin ilmeni kulttuuri: hänen
jokaisessa sormessaan oli enemmän hienostusta, aristokraattista jaloutta
kuin missään muualla tässä vanhassa, mutta kuitenkin tavalliseksi
porvarillisen latteaksi jääneessä, jopa nousukasmaiseksi muuttuneessa
kaupungissa.

Niin, kohdakkoin Tistelberg tunsi rakastavansa Juliaa jollakin
sellaisella tavalla, jota oli melkein pakko sanoa — sielulliseksi.
Aistillista se ei ollut, koskapa hän kulki myöhään illoin, kun kylmä
tuuli puistikoissa rapisutti oksia, sen korttelin kautta, jossa
Oljemarkin talo oli, ja iloitsi, jos näki tulen kuultavan Julian
valkeain musliiniuutimien rakosista. Isidor kulki siitä ohitse, tuskin
pysähtyi, ja ajatteli, että Julia siellä valvoo kärsien ylpeänä ja
sanattomana elämänsä vaikeutta, samoin kuin hänkin, Tistelberg, omalla
tahollaan valvoo yksinään, onnellisena vain yhdestä: että Julia oli
valinnut hänet uskotukseen avaamalla hänelle sydämensä. Kätensäkin oli
Julia hänelle kerran ojentanut, molemmat kauniit kätensä, tuona
kummallisena iltana, jolloin Julia oli tullut hänen luokseen, miltei
kuin hänen kotiinsa, pelkästään siksi, että Tistelberg oli sitä
ajatuksissaan tahtonut.

Julian kauniit kädet ja jalat! Kerran huomasi Isidor, että se olento,
joka viime kesänä oli tullut häntä vastaan kuumalla katukäytävällä
paljasjaloin, oli ollut Julia. Isidorista oli ihme, että hän silloin jo
oli nähnyt hänet: varmasti se oli ollut Julia, sitä ei tarvinnut
kysyäkään.

Kädet olivat puhdasta valkeutta, jota sinertävät verisuonet hienostivat.
Tistelberg kiihtyi niitä ajatellessaan.

Ja hän joutui vastenmieliseen tuskaan, suurimpaan kummastukseenkin, kun
ajatteli siinä samassa, että Julia oli toisen oma, jopa oli ollut vielä
erään toisenkin: niinhän Julia oli tunnustanut, vai kuinka? Tuon
rintatautiin sortuneen miehen oma. Siten oli Isidor käsittänyt Julian
puheen.

Se käsitys teki Isidorin joskus ikäänkuin vaativaksi Juliaa kohtaan,
milloin he nyt tapasivat toisiaan, sillä he olivat vähentäneet
vaistomaisesti seurusteluaan, ehkä ihmisten juttuja karttaakseen. Neiti
Flotmanin kotona oli paras kohdata, vaikkeivät he itselleen tunnustaneet
näitä vierailuja kohtauksiksi, ei ainakaan Isidor: Julia kuitenkin
enemmän, joskin seurauksia aavistamatta, Isidorin kiintymystä viattomana
pitäen. Arkkitehti keitti kahvia, hommasi väkevämpääkin kahvin joukkoon,
tupakoi ja nautti, jos sai Julian vetämään pari savua, vetämään vain
ystävättärensä mieliksi. Ja siinä ohella Hildur Flotman toruskeli
kimeällä äänellä kaupunkilaisia, varsinkin herroja, jos jonkinmoisesta.
Julia nauroi, ei nykyään kevytmielisiä paheksunut, ja yhtyi kujeillaan
ystävättärensä käsityskantoihin. Mutta hänen ajatuksensa olivat muualla:
ajatuksissaan hän käänsi päätänsä sinne, missä insinööri istui, katsoi
häneen hajamielisenä, ja alkoi taas ilakoiden lörpötellä neiti Flotmanin
kanssa, entistä iloisempana. Tistelberg oli miltei jörö; hänen korvansa
seurasivat tarkasti Julian naurun soinnahduksia, joita hän vertaili
kulkusten hopeiseen ääneen. Ja Julian pitkiin katseihin, jotka näyttivät
hänestä kummastuneilta ja samalla ikäänkuin oudoilta, hän vastasi
alakuloisesti päätänsä kumartamalla. Mutta kun vieraat lähtivät pois
neiti Flotmanin luota ja Tistelberg saattoi rouva Oljemarkia kotiin, —
Julia kulki silloin usein syrjäkatuja: ne veivätkin perille suorempaa
tietä kuin Sisiliskon pyrstö, — kun he verkalleen ja sanattomina
kulkivat, molemmilla sielussaan odottava, tuskallinen ahdistus, saattoi
Tistelberg alkaa vaatia, käskevästi, miltei tyrannillisesti, että Julia
tulisi vielä hänen kanssaan pienelle kierrolle, tuon ja tuon korttelin
ympäri. Julia epäröi. Tistelberg piti selvänä asiana, että Julia tulisi,
ja alkoi siitä kadun kulmasta, josta heidän oli käännyttävä tohtori
Oljemarkin talolle päin, mennä edelleen, ja katsoi taakseen, viitaten
Juliaa mukaansa. Julia ei tullut. Tistelberg kysyi syytä, ja Julia
sanoi, ettei hänellä ollut aikaa. Silloin Tistelberg nauroi
pilkallisesti, salaten tuolla pilkalla jonkinlaista tuskaansa, jota
tunsi, kun ei Julia tahtonut tulla hänen kanssaan. Tekikö Julia
vastarintaa? Isidor Tistelberg kiihtyi, sanoi, että aikaa kyllä on
Julialla aina, jos Julia tahtoo sitä ottaa! Hän korosti sanaa: tahtoo.
Julia vastasi vapisevalla, loukkaantuneella äänellä:

"Minulla on velvollisuuksia, — tietäkää se. Velvollisuuksia!"

Ja hän erosi jyrkästi Tistelbergistä, jatkaen matkaansa yksinään,
nopeasti.

— Hän loukkasi minua, ajatteli Tistelberg surren, jäädessään yksin
kadun kulmaan, harmaan puutalon nurkalle. — Loukkasi minua: ei tahdo
kävellä kanssani! Ja — mihin minä nyt joudun!

Viimeisessä ajatuksessa oli hätää ja pelästystä: Mihin minä joudun,
ellei Julia — rakastaisikaan minua.

Se hätä oli kuin ammottava tyhjyys hänen edessään, elämän tyhjyys, kuin
jokin kauhea onnettomuus.

Pari päivää Tistelberg oli pettynyt, onneton.

Mutta kun he sitten jälleen näkivät toisensa neiti Flotmanin luona,
näytti rouva Oljemark unohtaneen tuon kohtauksen kadulla ja oli kuin
ennenkin. Tistelberg riemuitsi, ja tahtoi palkita Julian suopeuden
entistä suuremmalla hienotunteisuudella. Miten hän sen tekisi? Olipa
Julian nauru entistä leikkisämpi ja pehmoisempikin. Puhe sattui taasen,
Hildur Flotmanin aloittamana, kaupunkilaisten perheasioihin, ja lopulla
Sutelinin pikku Esteriin, jonka neiti Flotman oli nähnyt kadulla
mielestään hyvin epäiltävässä puvussa: kamala, punainen, hyvin suuri
rusetti takana vyöhyställä, matalien kenkäin korot kallellaan,
tavattoman iso höyhentöyhtö hatussa.

"Onpa tuo nyt kummaa", nauroi Julia.

Julia moitti ystävättärensä arvostelua: mitä pahaa nyt vielä siinä oli,
että tyttöparka koetti somistella itseään, avuttoman makunsa mukaan?
Jospa vain Ester olisi älykkäämpi, vanhempi. Jospa hän aikuisenakin
hurmaisi miehiä, tietoisesti, samalla aikaa älyllään kuin kauneudellaan,
jos olisi kaunis: hurmaisi siten kuin jotkut varieteetanssijat. Julia
sanoi rakastavansa tuollaisia tanssijattaria; niin, hän olisi itsekin
mielellään esiintynyt varieteessa, jopa varsin merkillisissä ja
uskalletuissa puvuissa: se olisi jännittävää, nähdä noita suloisia
ihailijoita jaloissaan, ihailijoita, joita on niin helppo saada, kääriä
heitä kuin lankaa sormiensa ympärille. Se olisi seikkailua, elämyksiä,
elämää. Julia Oljemark nauroi heleästi.

Tistelberg kuunteli eikä virkkanut mitään. Häntä loukkasivat Julian
sanat, loukkasivat ja surettivat. Julia varieteelavalla! Tistelberg oli
kyllin nähnyt tuollaisia lavoja, eikä antanut niillä esiintyville,
kuluneille ja pakosta yhä itseään kuluttaville, suurtakaan arvoa,
enintään sääliä. Tämä Julian kuvitelma, haluta itseään alennuksen
tilaan, oli hänestä surkea, vastenmielinen, yhtä harhautunut kuin Julian
alinomaiset haaveetkin aina iloisista etelän maista. Niistä haaveista,
joista Julia muuten piti yhä itsepintaisesti kiinni, olivat he keskenään
eri mieltä siinä määrin, että Tistelbergiä harmitti Julian itsepäisyys.
Harmitti ja pelotti kuin jokin outo onnettomuus, joka kenties toisi
kummallekin kerran jotakin pahaa. Heille molemmilleko, yhteisesti?
Tistelberg ajatteli: Ah, jospa meillä tosiaan olisi keskenämme
vastaisuudessa jotakin yhteistä! Mutta: mitä oli tuleva? Hetket menivät
melkein sitä ajattelematta. Välistä Tistelberg kuitenkin ajatteli sitä.
Olisiko heillä yhteistä vastaisuutta?

Ellei Julia olisi toisen puoliso, niin — olisiko sittenkään? Tistelberg
säpsähti. Sitä hän ei tietänyt, ja se epätieto oli hänestä niin
inhottava, että se oli vielä kolkompi kuin ajatus, ettei heillä
ulkonaisten esteitten vuoksi voisi olla mitään yhteistä. Kauan tällainen
epäilys ei tosin kerrallaan kestänyt, vain tuokion: tällainen, että
hänen seurustelunsa Julian kanssa olisi muka miltei samanlainen kuin
rouva Havolan kanssa. Eihän tämä toki sitä ollut, vaan jalompaa,
korkeampaa kuin tuo hetkellinen suhde Emmaan, hetkellinen ja kunnoton.
Mutta se suhde oli levottomanakin varma. Jota vastoin tämä! Mitä
varmuutta, mitä selvyyttä oli mahdollista saada? Mielettömältä tämä
joskus tuntui: kierrellä Julian ikkunan alla kuin koulupoika kuutamossa!
Ja kuitenkin: suloista oli niin rakastaa, kieltäytyä, ihailla.
Enimmäkseen Tistelberg rakasti ilman epäilyksiä, hiljaisesti, tyytyen
pelkästään siihen rakkauteensa, ikäänkuin jalosti uhrautuen. Eikä hän
ollut rakkaudestaan hiiskunut sanaakaan. Jokin vimma ajoi hänet
kuitenkin tekemään senkin.

Siihen aikaan juotiin kaupungissa melkoisen julkisesti. Sodan vuoksi oli
väkevien tarjoilu ja myynti kiellettyä, mutta mikä ulkonainen kielto voi
kukistaa ihmisten salaiset, saati sitten julkiset, halut ja toiveet,
pyyteet ja kaipuut? Juonti oli miltei luvallista, kun vieras valta sen
kielsi, ja kielsi tilapäisesti; juotiin todella juopuakseen, ikäänkuin
asiaan kuuluvasti. Niin myöskin Tistelberg. Välistä hän tahtoi huumautua
julkisesti, iloisesti. Tosin se ei aina onnistunut: hän alkoi jo olla
liian raitis henkensä päihdyttäjä.

Tistelbergin ihailuun Julia Oljemarkia kohtaan oli parina viikkona sen
jälkeen, kun hän kävi Emma Havolan luona, sekautunut jo järjen
arvostelua, mihin tällainen suhde lopulta veisi, jopa oli hän huomannut,
että hän ja Julia eräissä perusseikoissa olivat erilaisia sieluja. Mutta
mikä ajoi Tistelbergin sittenkin tunnustamaan Julialle, että hän rakasti
Juliaa? Tuo tärkeä välinekö: sellainen kuin viinapullo? Mutta tahtoihan
Tistelberg juuri sen apua!

Oli päätetty jälleen kävellä, Julia, Tistelberg ja neiti Flotman. Ja
Tistelberg oli varannut povelleen pullon paloviinaa. Viini olisi hänestä
ollut jalompaa; mutta mistäpä sitä nyt sai! Kaikkien povella — paitsi
oikeiden rahaporhojen, sellaisten kuin nousukastilanomistaja Jorvasin ja
gulassien, — oli pelkkää viinaa tai pirtua: sitä nautti sellainenkin
kuin Bengelsson, joka kerskui hienostuneella maullaan, ja kaupungin
hienoimmatkin, hiljaiset herrat. Ja eikö Isidor ollut tavallisen
maanmittarin poika, eikö hän kehunut olevansa kansan lapsi, joka
halveksi kaikkea hienostelua? Julialle ja neiti Flotmanille ei
Tistelberg kertonut matkalle lähdettäessä, mitä hänellä oli mukana. Ehkä
hän olisi inhonnutkin itseään, jos olisi tietänyt, miksi hänellä se oli
matkassa.

Tistelberg oli kerran ehdottanut, että lähdettäisiin erääseen lähimpiä
kirkonkyliä, ja Julia oli innostunut heti ehdotukseen, vetäen myöskin
neiti Flotmanin haluamaan retkelle mukaan. Matka oli tosin naisten
käveltäväksi melko pitkä: kokonaista kolme-, neljätoista kilometriä.
Mutta se vain kiihotti Julia Oljemarkia. Hän sanoi:

"Minä kyllä kestän... ei epäilystäkään. Kestän aina, kun edessä on
jotakin uutta. Ja onhan siellä kirkonkylässä hautausmaa, jollaisia
Tistelberg ei siedä. Mutta minä en ole nähnyt sitäkään, minä kaipaan
sitä!"

Tämän lausui hän alakuloiseksi tullen, ja samalla tosiaan intohimoisesti
ikävöiden. Kohta jatkoi hän:

"Mutta, mutta se on... seikkailua. Herra Tistelberg tietää, mistä se on
minussa perintöä. Ah, aina kun pääsen esimerkiksi Helsinkiin, enkähän
pääse sinne useasti, tunnen jalkani nousevan keveämmin: minä kävelen
siellä onnellisena, pitkiä, kirkkaasti valaistuja katuja...
onnellisena... kuin olisi jotakin tulossa. Minusta tuntuu siellä kuin
olisi maa, jota astelen, jollakin tavoin pyhä..."

Tistelberg nauroi Julialle kummastuneena, ivallisesti ja säälien; mutta
ei ilmaissut sanoilla, mitä hänestä ajatteli. Ja neiti Flotman pilkkasi
ystävätärtään avoimesti.

He lähtivät. Oli marraskuun päivä. Leveä, eteläsuomalainen maantie,
ammoinen liikeväylä ja sotatie, joka kaarteli suurissa mutkissa, vuoroin
nousten hiekkamäkien töyryille ja vuoroin laskeutuen mataliin
laaksoihin, oli hieman kostea, äskeisestä roudasta sulanut, mutta ei
märkä. Muutaman kerran oli tänä syksynä jo satanut luntakin, mutta se
oli sulanut pian pois, hetkellisen kylmän lauhtuessa. Rouva Oljemark ja
neiti Flotman kävelivät toisella puolella maantietä, Tistelberg
toisella. Julia asteli reippaasti, ja neiti Flotman oli lujasti
päättänyt koettaa pysyä toisten kintereillä. Julia oli iloinen,
vapautunut, aivan kuin sielullisesti syttynyt, kuten aina, kun
jotakin poikkeavaa sattui hänen tavallisessa, säntillisessä ja
velvollisuuksistaan huolehtivassa elämässään, hänen poskensa hehkuivat,
hän laski leikkiä, vallattomia ja rohkeitakin sutkauksia, nauroi
hillittömästi, ja tahtoi yhä kovempaa vauhtia.

Ohitse oli mennyt pieni, matala ja musta etukylä, jossa ainoana
silmänilona Julialle olivat alastomissa puissa paistavat pihlajanmarjat
tai jokin tuulessa pyörähtelevä vanha viiri, Isidorille savupiipuista
tuprahtelevat savut, Hildurille — ei mitään. Alas jäi kaupunki, nyt
valkealta kuultava, jonka keskeltä kohosi kirkon korkea ja suippo katto
ja raatihuoneen punertava torni. Harjulle, jota he kulkivat, näkyi
tuolta lakastunut tasanko, laidassaan Klingstedtin sahan tiilinen
savutorvi, tuli lyhyt rautatiesilta, ja vihdoin suuri salo harjun
toisella puolella. Suuri, kohiseva ja yksitoikkoinen korpi. Päivä oli
puolihämärä, mutta selkeä, ilmanrannalla vain tummia, tasaisia pilviä.
Julia kiihdytti vauhtia:

"Nyt näette, että minä jaksan kulkea, nousta koviakin taipaleita!" sanoi
hän Tistelbergille.

Neiti Flotmanin joutuminen toisten perässä kävi piankin hankalaksi. Hän
yritti parhaansa mukaan; mutta kun hän oli huomaavinaan Julian ja
Tistelbergin keskinäisissä pakinoissa, — Julia oli siirtynyt
Tistelbergin puolelle tietä, — jonkinlaista kuhertelua, jopa
ylimielisyyttäkin häntä kohtaan, päätti hän jättäytyä taakse. Eräällä
aholla, jossa kaita ja märkä sivutie erosi valtamaantiestä, sanoi hän
tahtovansa hengähtää ja istahti isolle kivelle aidan viereen. Toiset
eivät häntä juuri kuulleet, lienevätkö huomanneetkaan, että hän jättäysi
seurasta pois, ja riensivät edelleen pakinoiden ja väitellen.
Kansanvallasta he taas väittelivät: Tistelberg sitä kannatti, Julia
kannatti ja epäili. Vasta kaukana, kun metsän keskusta jo kumisi
ympärillä mustana ja tyynnyttävänä ja edestä aukesi hämärä metsäinen
rotko, johon maantie painui, he näkivät neiti Flotmanin jääneen
seurastaan. Tai neiti Flotmania ei enää näkynytkään; hän kapusi kai
tuota viimeistä jyrkkää mäkeä. Julia huuteli hänelle; sitten hän sanoi:

"Meidän täytyy odottaa ystävätärparkaa; hän on niin yksinäinen..."

"Minulle on yhdentekevä, vaikka jäisimme jo tähän, hyvä rouva", sanoi
Tistelberg ja heittäytyi kalliolle, nojaten päätänsä vanhaan
kaatuneeseen virstapatsaaseen. "Tässä on tyyntä. Olkaamme näin. Antaa
ajan vieriä."

Rouva Oljemark oli Tistelbergistä huolissaan, kallio oli hiukan kostea,
insinööri voisi vilustua. Tistelberg nauroi: hänkö vilustua? Mahdotonta!
Hän oli maannut metsissä, jopa joskus rankkasateessakin. Julia tarjosi
hänen alleen vaippaansa: se ei ollut hieno, se oli juuri tällaista
retkeä varten sopiva. Tistelberg ei sitä huolinut. Mutta rouva Oljemark
seisoi hänen vieressään ja katseli, kuinka Tistelberg loikoi:
kalpeahkot, tuimat kasvot jäykkinä ja suoraan taivasta kohti,
silmäluomet ummessa kuin kuolleella, ja ohuilla huulilla tuskin
huomattava ironinen ja samalla säälivä, ikäänkuin itseään
surkuttelevakin hymy, joka välistä syttyi kiihkeästi, sitten taas
raukesi.

— Orpo, sanomattoman orpo mies, ajatteli hänestä Julia Oljemark,
tuntien hänen vaiheensa. — Mies, josta ei juuri kukaan välitä. Mutta
minä...

Julia katkaisi kuloisen korren ja alkoi sillä ärsyttää Tistelbergiä,
nauraen sivellä hänen huuliaan, tahtoen häntä siten hyväillä, osoittaa
siten hänelle ystävyyttään. Tistelberg salli hänen tehdä kiusaa, korren
kulkea huulillaan, kaulallaan. Se tuntui suloiselta. Ja Julian naurun
sointu vavahdutti hänen sydäntään.

— Kas vain tätä kevytmielistä pikku naista, ajatteli Tistelberg. Noin
sitä pitää... On ollut tekemisissä luonnontutkijain kanssa.

Julia istahti maahan, Tistelbergiä lähelle. Sitten tuli neiti Flotman,
ja Julia ehdotti, että Tistelberg, joka ei neiti Flotmanin tulosta
välittänyt, nousisi, niin lähdettäisiin. Ja kun neiti Flotman oli
ennättänyt huipulle, jatkettiin matkaa. Rouva Oljemark oli tullut
hetkeksi vaiteliaaksi; nyt hän alkoi jälleen laskea leikkiä äskeiseen
tapaan ja äskeistä vallattomammin. Hän kulki Tistelbergin rinnalla. Hän
näki jonkin paperin pistävän esille insinöörin päällystakin taskusta.
Äsken, kun insinööri loikoi kaiholla, oli se kohonnut taskun pohjasta.
Julia alkoi nyt vetää tuota paperia taskusta ulos. Tistelberg antoi
hänen vetää. Kuljettiin tuokio vaiti, rouva Oljemarkilla kädessään se
kirje, sillä kirjehän se oli, mutta hän ei siihen katsonut. Sitten hän
vilkaisi siihen, hänen kätensä värähtivät, hän ikäänkuin kätki käteensä
rypistynyttä kirjettä ja tarjosi sitä takaisin Tistelbergille:

"Ottakaa!" sanoi hän.

"Lukekaa vain!" vastasi Tistelberg tylysti, aivan kuin jotakin vihaten.

"En, en", sanoi rouva Oljemark valittaen. "Ottakaa."

Tistelberg otti kirjeensä takaisin. Se oli se rouva Havolan viimeinen
kirje, unohtunut päällystakin taskuun, sinne rutistunut.

Vähän aikaa kuljettiin vaiti, kolmen kesken. Sitten alkoi rouva Oljemark
kiiruhtaa edelle; Tistelberg ehti nähdä, että hänen silmissään oli
kyyneleet. Neiti Flotman jäi taas kauemmaksi, Tistelberg kiiruhti Juliaa
lähemmäksi. Tie teki suon toisella puolella mutkan. Siinä pysähtyi rouva
Oljemark ja huudahti, äänessä tuska:

"Kuinka voi toiselle kirjoittaa: Oma rakkaani! Omani! Kuinka se on
mahdollista? Eihän kukaan ihminen ole kumminkaan toisen oma. Ei
sittenkään rakas toiselle: ei saata olla, sillä ihminen on ihminen. Tai
minä en ymmärrä tällaista onnea." Hän toisti kyyneleet silmissä: "En
ymmärrä... kuinka se on mahdollista. Itku pitkästä ilosta!" koetti hän
nauraa.

Julia oli kalpea. Tistelberg huomasi ne Julian sanat, ettei ihminen
saata olla rakas toiselle, koska ihminen on ihminen.

"Siiskö niin itsekäs, ettei voi toista koskaan rakastaa?" kysyi hän
Julialta.

"En tiedä", vastasi rouva Oljemark. Tistelberg kummasteli sielussaan
Julian äskeisiä sanoja ja myönsi ne tosiksi, kun ajatteli omaa
tylyyttään Emma Havolaa kohtaan, tylyyttään, joka nyt juuri oli ilmennyt
kaikkein julmimpana, ja ilmennyt samalla jossakin aivan kuin muka
puolustettavassa tarkoituksessa: hän oli muka tahtonut täten uhrata
jotakin Julia Oljemarkille, uhrata tuon toisen kirjeen. Halpaa, mutta
totta: se oli sittenkin uhri! Ja nyt Julia kai halveksi sellaista uhria.
Ei toki ollut kirjettä kokonaan lukenut, vilkaisi vain siihen. Se oli
hyvä. Mutta miksi Julia loukkasi häntä valittamalla, ettei kukaan muka
voi toista ihmistä rakastaa. Miksi loukkasi, jos kerran ymmärsi, että
tämä kirjeen näyttäminen hänelle oli Tistelbergin puolelta uhri? Ja
miksi ei Julia kirjettä lukenut kokonaan? Pitikö Tistelbergin hänen
mielestään aina kuulua jollekin Emma Havolalle, josta hän ei välittänyt
sitä tai tätä? Eihän Julia saattanut vaatia sellaista uskollisuutta!
Mutta jos vaati, herätti se Tistelbergissä uhmailua. Vastata ei
Tistelberg Julialle kuitenkaan voinut mitään; arkkitehtineitikin tuli
parhaiksi heidän pariinsa. Nopeasti Julia pyyhki kyyneleensä ja kääntyi
nyt joillakin kujeilevilla sanoilla ystävättärensä puoleen, luoden
Tistelbergiin merkitsevän silmäyksen, kuin sanoakseen:

"Nyt puhutaan muuta: tuo äskeinen asia oli meidän salaisuutemme."

Ja Tistelberg oli sovitettu. Iloisesti jatkettiin kulkua, etsien
puheissa neiti Flotmanin ajatuksille myönteisiä asioita, moittien
avioliittoja, nauraen ja surkutellen lukuisia avioliitoissa kärsiviä ja
pilkaten romaaneja, jotka päättyivät onnellisesti: ne harmittivat
Flotmania pahimmin. Ja sitten alkoi tuntua kävelyn väsymys, ja
muututtiin hiljaisiksi.

Ilta alkoi hämärtyä. Muutamia lumihiutaleita putosi. Oli päätetty tulla
kaupunkiin takaisin hevosella, joka otettaisiin kirkonkylän kievarista.
Mutta sitten alkoi tosissaan sataa lunta. Kolmas kerta tänä syksynä.
Pilviseinä ilmanrannalta oli kohonnut korkealle. Tuuli kahisi synkemmin
ja rajummin. Tuli oikea myrsky, nyt se taivutti pienet puut luokiksi ja
suurissa petäjissä kävi samea, pahaenteinen pauhu. Koko taivas syyti
lunta. Ensimmäinen kelpo lumisade. Hetki, eikä näkynyt enää paljon
eteensä lumelta, joka takertui märkänä vaatteisiin, kasvoihin, tukkaan,
silmäripsiinkin, ja tie peittyi kahlattavaksi. Julia Oljemark nauroi
ponnistuksen riemusta. Neiti Flotman oli vaiti väsymyksestä ja
kyllästymisestä, kahlatessaan lumessa, paksu kinos hattunsa reunuksilla.

Ääneti kuljettiin tunnin verran. Ja viimein tuli kirkonkylä, pienehkö ja
apea, synkän ja nyt ikäänkuin kuolinlakanoilla verhotun korven keskellä:
vain pari isompaa, punertavalta kuultavaa kartanoa, muutama yhtä
likaisen valkea kuin äskensatanut lumiräntä, loput tummia töllejä.
Reunemmalla kylää harmaa kivikirkko ja sen matala, mustahuippuinen
tapuli.

Mentiin kievariin, asetuttiin ummehtuneeseen välikamariin, joka oli
keittiön takana. Muissa huoneissa oli jo vieraita, ja ne vieraat olivat
tilanneet kievarista kaikki hevosetkin. Kävelijäin oli siis hankittava
hevonen jostakin muualta. Mutta sitä ennen he halusivat jotakin
lämmittävää: olivat likomärkiä ja väsyneitäkin. Välikön pienen ikkunan
edessä, jota tahrautuneet ja vinot uutimet peittivät, odottivat he
kahvin kiehumista, isännän, emännän ja renkien kuljeskellessa siinä
ympärillä edestakaisin; ja lopuksi isäntä asettui puoleksi loikomaan
kamarin pölyiselle nahkasohvalle. Isäntä oli jörö, emäntä vähäsanainen,
mutta saipa nopeasti kahvin hommatuksi. Ja Tistelberg arveli, että nyt
hänen eväänsä olisikin todella tarpeen. Hän veti esille pirtunsa.

Julia tervehti pulloa riemuiten: pirtu oli pirtua, mutta tällaisella
seikkailulla se kelpasi hänelle kuin parhain rypälemehu!

Isidor kaatoi Julialle hurjasti, säälien häntä kylläkin sielussaan;
neiti Flotmanin hän tiesi väkijuomiin tottuneeksi ja antoi siis hänelle
vieläkin lujemmin ja itselleen kaikkein enimmin: hän tahtoi nyt juopua.
Julia maistoi, nauroi, taputti käsiään; kutsui isännänkin seuraan,
puheli hänen kanssaan majatalonpidosta ja tilanhoitoasioista, ja sai
lopulta, kun sitä tahtoi, ukon houkutelluksi eroamaan seurueesta:
Tistelberg pyysi Juliaa katseillaan siihen. Julia oli sillä tuulella,
että hän ylisti yltiöpäisesti alkoholia; hän sepitti siinä oman
haavekuvansa etelän maista, jotka elävät rypälemäkien rinteillä ja ilon
hengessä. "Muka", virkahti Tistelberg. Neiti Flotmankin myönsi, että
sellaisilla kansoilla ja ihmisillä olisi tai on hyvä olla. Julia maistoi
kupistaan, ja maistoi paperossia Tistelbergin hänelle sitä tarjotessa,
ja heitti sen sitten pian vallattomasti pois.

"Sinä olet hölmö, kun et tupakoi, Julia!" sanoi arkkitehti Flotman ja
ravisteli tuhkaansa lattialle.

He olivat iloisia, kun oli lähdettävä. Ilta alkoi olla myöhä. Mentiin
suurimpaan taloon pyytämään hevosta. Talo oli levolle asettumassa.
Tuvassa sanottiin ensin, että täällä oli käskyvalta isännällä. Ja
viimein saatiinkin isäntä tupaan.

"Kuultiin, että teillä olisi paljon hevosia", pyysi rouva Oljemark.

"Minulla on kahdeksan hevosta ja kolmekymmentä lypsävää", vastasi
isäntä. "Mutta niitä ei anneta... hevosia."

Hevosen tarvitsijat kysyivät, miksikä ei.

"Niitä vain ei anneta", oli isännän vastaus, ja muu kartanon väki, sekä
palvelijat että emäntä ja tyttäret pysyivät vaiti kuin muuri. Vihdoin
selitti isäntä kumealla äänellään, että nyt on maanjussilla,
talonpojilla, se kulta-aika; nyt on se sota maailmalla; talonpojalle
paisuu mahtavuutta, hyvinvointia: tiedettäköön viimein, mitä hänkin
merkitsee...

"No silloinhan voitte jakaa muillekin", houkutteli rouva Oljemark.
"Saattakaa nyt meidät kaupunkiin."

"Maksusta, — kullasta", pisti neiti Flotman siihen väliin.

"Ei, — meiltä ei hevosia anneta", vastasi isäntä.

Tistelberg koetti suostutella:

"Miksi ette antaisi? Tosin nyt on sellainen keli, ettei tiedä,
rattaillako vai reellä ajaa, mutta kuitenkin..."

"Meidän hevosemme vetävät millä kelillä hyvänsä", vastasi isäntä. "Mutta
niitä ei tarvitse antaa. Sellainen on nyt maajussin voima!"

Ja niin sanoen poistui isäntä kamariinsa.

"Kas niin, kansanromantikko!" ilveili rouva Oljemark Tistelbergille, kun
he kaikki kolme tulivat kartanon pihalle. "Kansa on teistä aina hyvä,
mutta ettepä saa siltä hevosta ajaaksenne, jos niin sattuu."

Tistelberg katseli eteensä isännälle närkästyneenä.

"Ehkä on niin", myönsi hän. "Mutta — onhan minusta maailmassa muutakin
hyvää kuin talonpoika."

"Ja mikä? Kuka? Mikä yhteiskuntaluokka? — Minäkö?"

"Niin juuri: te, ainoastaan te", vastasi Isidor.

"Ai, sen vastauksen jo aavistinkin", huudahti Julia. "Olen muka
aristokraatti, eikö niin? Ja siksi te... kuinka olette
epäjohdonmukainen. Taas teitte varmaan jonkin yleisen johtopäätöksen
tuosta tuhmasta isännästä. Mutta saadaanpas nähdä, eikö voida kumota
sitäkin mahdollista luuloanne, että kansa olisikin paha: sillä sitähän
kai nyt ajattelette. Tämä isäntä on pöyhistynyt kanssaihmistensä
hädästä, lähimmäistensä lisääntyvästä puutteesta, ja meidän täytyy mennä
toisiin taloihin pyytelemään hevosta. Minä ainakaan en jaksa kävellä
kotiin, sen myönnän. Tuolla on pieni talo, mennäänpäs nyt sinne."

He menivät. Ja sieltä olisikin saatu hevonen, mutta se oli väsynyt
päivän työstä. Tistelbergin päähän pisti nyt, että otettaisiin kaksi
hevosta: silloin jaksaisi tämä väsynytkin hevonen, ja tilaa olisi
matkustaville enemmän, niinkuin oikeastaan pitikin olla, vaikkeivät he
sitä olleet sattuneet ajattelemaan. Viimein luvattiinkin tämä hevonen,
ja Tistelberg lähti etsimään naapureista toista. Neljännestunnin
kuluttua palasi hän naisten luo kertoen onnistuneensa: tuolla kirkon
vieressä oli toista hevosta ruvettu jo valjastamaan. Tästä tulisi oikein
hauska rekiretki, talven ensimmäinen.

"Iloitsenpa teidän puolestanne, Tistelberg, että meille annettiin
hevoset näin pian", hymyili rouva Oljemark. "Te olette niin
liioitteleva; nyt saatte pitää ihastuksenne kansaan."

Siinä talossa, missä he odottivat toista hevosta, alettiin kohta vetää
ajoneuvoja vajasta. Mutta vielä tahtoi Julia käydä kirkontapulissa, vain
pikimmältään, kun hevosta valjastettiin; niinhän oli puhuttu jo matkaa
suunniteltaessa. Julia tahtoi nähdä hautausmaankin. Neiti Flotman
harmitteli tuollaista halua. Tistelberg, vaikka hän hautausmaita melkein
vihasi, suosi nyt Julian ajatusta. Neiti Flotman jäi taloon, ja Julia
kahlaili Tistelbergin seurassa märässä lumisohjussa kirkolle.

Kirkonvartija ja haudankaivaja oli sama mies. Hän asui aivan sen talon
vieressä, josta toinen hevonen saataisiin, ja hänellä oli tapulin avain.
Sanattomana ja puolittain äreänä luovuttikin tuo vanha, köyryinen ukko
viimein tornin avaimen Tistelbergille.

Lumisade ja pyry oli loppunut. Oli melkein pimeä. Mutta ilmanrannalla
hohti vihreä kajastus, omituisen vihreä, talven kylmä ja kuollut väri,
heijastusta jo sammuneesta ruskosta. Mustien, matalain mäntymetsien
takana piirtyi pitkä, kapea valoviiru niinkuin taivas siellä olisi ollut
mitäkin lasia, niin eloton ja tuijottava oli se juova. Tapulin portaissa
oli pimeä, mutta ikkunaluukuista paistoi yhä se vihreä viiru
samanlaisena kaiken aikaa, kun Julia ja Tistelberg olivat tornissa.
Julia seisahtui aina hieman luukkujen kohdalla ja katseli ulos; hän oli
vaiti, ja hänen siro yläruumiinsa ja ylpeän muotoinen profiilinsa
kuvastuivat selvästi kajastusta vasten. Ylimmäisistä luukuista näkyi
sitten hautausmaa, tuossa alhaalla, epäsäännöllisenä nelikulmiona;
näkyivät mustat patsaat ja valkeat ja mustat ristit, kaikki märkinä,
lumirännän sotkemina.

— Kalmisto puhuu elämän lyhyydestä, ajatteli Isidor. Tai hän tunsi sen,
ei ajatellut, sillä vain vilkaisu alas kolkolle kentälle sai hänet sitä
kiivaammin katselemaan Juliaa, hänen notkeaa, alakuloisesti kumartunutta
vartaloaan ja hänen kasvojensa vakavaa äärikuvaa, joka oli synkkä,
puhdas ja ylevä. Jonkinlainen hurjuus yltyi Isidorin sydämessä.

Juliakaan ei ajatellut, ei jaksanut ajatella väsyttävän kävelyn ja
hänelle harvinaisen matkan monenkirjavien, iloisten tuokioiden jälkeen;
aina hän niin kiihtyi, kun sai pieniäkin uusia vaikutelmia, kiihtyi ja
sitten väsyi. Julia ainoastaan tunsi, aavisteli jotakin, tähystäessään
jäykästi ja allapäin kiviaidan ympäröimään tarhaan. Suloisella,
pelokkaalla mielihyvällä hän tunsi, että Tistelberg melkein hänen
vieressään tarkkasi häntä, ikäänkuin seurasi hänen pienintäkin
liikettään, hiljaa, värähtämättä, tuskin hengittäen. Julia antoi hänen
itseään katsella, ei kääntänyt päätänsä miehen puoleen, joka varmasti
häntä ihaili; se ihailu oli hänestä mieluista, ja samalla
vastenmielistä: mitä siitä, mitä varten? Tunsihan Julia itsensä
aivankuin vanhaksi. Tuossa oli hautausmaa, ainoa lohdutus kaikissa
elämän vaivoissa: kohta se antaisi rauhan, ehkä hyvinkin pian... Mutta
mitä oli elämä sitä ennen ollut? Mitä onni, rakkaus? Yksi ainoa oikea,
säteilevä rakkaus nuorena, autuudesta itkevä ja riemun-haltioitunut,
itkevä ja autuas yhdestä ainoasta rakastetun katseesta; sitten, kätketty
rakkaus, joka silti, sekin, oli aikanaan haihtunut hänen sydämestään,
melkein kuollut hänen muistostaankin! Kuinka siis voi sanoa rakastavansa
toista ihmistä? Kuinka voi uskotella olevansa toisen oma, ainaiseksi,
uskotella toistakaan täysin omakseen? Turha luulo, sellainen kuin sen
tuntemattoman, joka Tistelbergille oli kirjoittanut, se luulossaan
onnellinen ja säälittävä: eihän Tistelberg hänestä välittänyt.

Ja tuntui siltä kuin Julia olisi hänen onnensa vienyt, tuon
tuntemattoman. Oliko niin...? Jos niin olisi, ei Julia siitä suinkaan
iloitsisi: hänen on syvästi sääli ihmisiä, kaikkia.

Mitä hän rakkaudella? Mitä se oli? Paras oli hänestä sammunut, ja sitten
oli tullut vain kaupanteko kauniin itseuskottelun varjossa:
yhteiskuntasopimus kelpo miehen kanssa. Kun ei olisi se ainoa, joka
muuten oli ollut hieman Tistelbergin näköinen, kuollut! Mutta... kaikki
keskeneräistä, vajanaista, puolinaista, ei täyttä. Ja pian kutsui
kalmisto... Ja sitä ennen velvollisuudet olivat ainoat, niistä oli
mahdoton luopua: hän oli jotakin luvannut, hänen piti täyttääkin
velvollisuutensa, huulensa yhteen purren.

Ja kuitenkin: aivan hänen vieressään seisoi mies, joka tiesi jotain
enemmän kuin hän: Julia oli luullut vielä äskettäin, että Tistelberg
olisi aivan orpo, outo rakkausasioissa, ja nyt oli hänellä ollut
tuollainen kirje. Julia tunsi itsensä naurettavaksi. Rohkeutta oli sillä
miehellä, Julia aavisti hänen intohimonsa ja pelkäsi sitä; mutta mitä
hän sillä, velvollisuuksiensa orja, pelkästään hautaa odottava? Oh,
kuinka paljon enemmän Isidor mahtoikaan tietää kuin hän? Mitä —
naisiakin hän lienee tavannut? Kenties siellä etelässäkin? Julian
sielussa alkoi hohtaa etelämaiden aurinko, hän näki, miten Isidor siellä
liikkui, etsi seikkailuja; outoja, eksoottisten kansojen olentoja kuhisi
ympärillä, turbaaneissaan: väriä, loistoa! Sellaista oli Julian isäkin
kaivannut, sellaiseen uhrannut parhaita elämänvuosiaan, ja siitä elänyt
vanhempana, ihmeellisistä muistoista. Ja mitä Isidor vielä tiesikään
semmoisia seikkoja, joista hän ei ollut Julialle kertonut, salaperäisiä,
mitä ne olivat? Orpo ei Isidor Tistelberg ollutkaan, ei köyhä, vaan
rikas.

Mutta Julialla ei ollut edessään, takanaan mitään muuta kuin tuo, minkä
näki tuolla alhaalla, kalseine risteineen.

Sanattomana ja jäykästi alkoi Julia laskeutua takaisin portaita,
katsomatta Tistelbergiin, joka seurasi häntä nopein, päättävin askelin.
He tulivat kirkkomaan portille. Hevonen lähti juuri haudankaivajan
töllin naapuritalosta, ja kylänkujalla istui neiti Flotman omassa
reessään. Tistelberg antoi kuskarin viedä tapulinavaimen ja juomarahat
haudankaivajalle: itse ei hän tahtonut nähdä enää tuota ukkoa,
inhottavien hautojen vääntelijää. Sillä välin kun mies oli avaimia
viemässä, pisti Isidorin päähän ilmaista epäilevänsä, pystyisikö toinen
hevonen mihinkään, se, jolla neiti Flotman ajoi, niin väsyneeltä kopukka
muka näytti. Ja hän yllytti edelleen sen hevosen kuskia, nuorta poikaa,
todistamaan ruunansa juoksutaitoa, arvostellen halveksivasti hevosta.
Tistelbergin kuski tuli takaisin, ja samassa alkoi toisen reen
kuskipoika nykiä ja tempoa ohjaksista ja sai ruunansa hyvään vauhtiin:
neiti Flotman ajoi jo matkan päässä. Julia ja Isidor jäivät kahden
kesken, renki kolmantena. Tultiin pois kirkonkylästä, synkkään
petäjikköön, jossa oksat luuhottivat ja natisivat märän lumen painosta,
kyyristyneinä maahan kuin mitkäkin risuja keräävät vanhukset kuormansa
alle. Julia oli vaiti, hän oli hieman närkästynyt siitä, että Isidor
näytti väkisinkin tahtovan ajaa hänen kanssaan, mutta enemmän oli hän
siitä hyvillään. Vaiti oli Isidorkin, jännityksestä, kiihkosta. He
katselivat molemmat suoraan eteensä.

Mutta kauan ei Isidor ollut vaiti. Oli tultu metsän sisään. Verkkaisin
sanoin, lyhyin lausein, purren vähän väliä huulensa yhteen Isidor alkoi
julistaa rakkauttaan Juliaan, kääntäen kohta puheensa ruotsiksi,
hevosmies kun oli suomalainen. Hän kertoi kalseasti kummallisesta
unesta, jonka oli aikoja sitten nähnyt: että Julia makasi ikäänkuin
paareilla, kuolleena, hämäräisenä kuutamoyönä; Tistelbergin äänessä
värähti nyyhkytys. Sitten, kertoi Isidor intohimoisesti, kiihtyen
sanoistaan ja juopumuksestaankin, miten hän jo kesällä oli uneksinut
jostakin, — Juliasta, — niin, hänen kauniista jaloistaan, jotka oli
nähnyt vilahdukselta kadulla, tietämättä vielä silloin, kenen ne olivat,
ja kyselemättä, ajattelematta sitä. Jälleen hän puhui liinasta, jonka
hän oli nähnyt Julian kaulalla, povella, tässä syksyllä
kansanopistoiltamissa, jo niin kauan sitten. Kertoi vaelteluistaan
Julian ikkunan alla. Ja miltä hänestä tuntui siellä. Kohtauksesta,
jolloin Julia oli kysynyt häneltä, kuinka paljon hän Juliasta piti ja
mitä hän olisi valmis hänen puolestaan tekemään: maistamaanko sitäkin,
jolla Julia synkkinä hetkinään huumasi itseään. Ja Tistelberg sanoi,
hätkähtäen kuin jokin olisi häntä varoittanut, että hän nyt olisi valmis
kaikkeen. Tuohon myrkkyynkö, vai...? Siihen Isidorin sanat katkesivat.

Julia Oljemark oli katsahtanut pelästyneenä Tistelbergiin, ei juuri
kummastuen, ja sitten hän kuunteli. Kun Tistelberg keskeytti, odotti
Julia hiljaa. Kun hän lakkasi, sanoi Julia pyytävästi:

"Ja sitten, sitten?"

Tistelberg toisti, mitä oli kertonut, tuntien itsessään jotakin
herpautuvan, toisti itseään kiihdyttäen, pitemmillä lauseilla, kuvaten
kauniimmin, kymmeniä pikku seikkoja.

"Voi kuinka ihmeellistä!" huudahti Julia.

"Olin niin loukkautunut, kun ette eräänä iltana, muistatteko, — se oli
perjantai, minä muistan sen, — tahtonut tulla kanssani. Tuntui kuin
olisitte minua halveksinut, kuin olisitte minut hylännyt", sanoi
Tistelberg, äänessään nyyhkytys. "Se tuntui niin mahdottomalta. Sillä
kuulkaas: eräänä toisena iltana jälleen uskoin saaneeni teidät tulemaan
luokseni pelkästään toivomalla, että tulisitte. Minulla oli silloin niin
ikävä. Niin sanomattomasti teitä kaipasin..."

Tistelberg kertoi tuosta illasta, jolloin Julia Oljemark oli tullut
tapaamaan insinööri Tarkkasta, mutta oli tavannut kotona vain
Tistelbergin, ja jolloin hän oli eronnut Tistelbergistä molemmat kätensä
hänelle ojentaen:

"Suloiset, rakkaat kädet, joista voi tulla hurjaksi!"

Julia vastasi aavistaneensa, että Tistelberg oli silloin tosiaan häntä
tahtonut luokseen: nyt hän sen huomasi, jotakin sellaista hän muisti
itsestään sinä iltana. Ja hän nauroi hellästi Tistelbergin luulolle,
että hän olisi tuona toisena iltana aikonut tai halunnut Isidoria
loukata: kuinka typerä hän oli ollut, kun ei ollut Tistelbergistä
sellaista aavistanut. Ei, se ei ollut totta: Julia ei ollut aikonut
loukata. Hänellä oli vain ollut jotakin työtä kotona, ja... Mutta
ihmeellistä oli tämä kaikki Juliasta, niin, uskomatonta! Onnellisena,
onnesta hehkuun syttyen hän kuunteli. Jokainen Tistelbergin sana painui
hänen mieleensä ja oli hänestä suloinen.

Jälleen he vaikenivat, pitkäksi aikaa. Julia odotti jotakin vielä.
Tistelberg arvosteli itseään, salaa, itse arvostelunsa huomaten. Oli jo
saavuttu kaupungin laitaan, ja neiti Flotman seisautti hevosensa, nousi
reestä ja maksoi; hänen aikeensa oli varjella Juliaa ihmisten puheilta,
estää häntä ajamasta Tistelbergin kanssa rinnatusten läpi kaupungin.
Julia ei sitä ajatellut, eikä olisi siihen alistunut, jos olisi
ajatellut. Suuttunutkin oli neiti Flotman Julian ja Tistelbergin
käytöksestä, etenkin Tistelbergin, jota hän nyt piti hieman
raukkamaisena, jostakin epämääräisestä syystä. Hetken hän odotti toista
rekeä, huiskutti Julialle kättään. Julia ei hänelle vastannut, ei häntä
huomannut: katseli vain Tistelbergin kasvoihin. Mikä hänellä oli? Hildur
Flotman loukkautui etenkin Tistelbergille, jätti parin oman onnensa
nojaan, huusi hyvästelynsä ja lähti rientämään omalle taholleen,
kotiinsa päin.

Tistelberg hypähti reestä laskeakseen kyytimiehen paluutielle. Julia
nousi paikaltaan hitaasti Tistelbergin ojentaessa hänelle kätensä, ja
käveli sitten hiljaa, seuralaistaan odotellen, kadun kulmaan. Siinä
paloi ensimmäinen, heikkovaloinen lyhty.

"Tulkaa", sanoi Julia hiljaisella, liikutetulla äänellä. Tistelberg tuli
ja katsoi Julian kasvoihin, jotka hehkuivat, onneako, mielenliikutusta,
kainoutta? Julia huudahti hiljaa:

"Huuleni minä voin tarjota teille... En muuta. Ja sehän on niin vähän:
ei mitään!"

Tistelberg ei suudellut. Hän hyvästeli jäykästi ja poistui ylös katua,
joka vei hänen asumukseensa. Hän oli nolo, synkkä ja ylpeä yhtaikaa.

Niin, seuraavana aamunakin oli hän ylpeä, riemuitseva ja onnellinen. Ilo
ja onni teki hänet kohteliaaksi yksinpä insinööri Tarkkasen rouvallekin,
joka oli viime aikoina käynyt hänestä aivan sietämättömäksi alkaessaan
yhä enemmän ilmaista häntä kohtaan epäsuopeuttaan, tuo kovin keltaiseksi
ja ärtyiseksi muuttunut vaimo. Nyt antautui Isidor pitkiin selityksiin
eilisestä matkasta, vaikka rouva uteli kömpelösti ja pilkallisesti,
kuinka hauskaa Tistelbergillä oli ollut vanhanpiian ja rouva Oljemarkin
kanssa. Palvelijatarta Tistelberg huvitti hullunkurisilla
leikinlaskuilla, ja Onni Tarkkaselta osti hän päivemmällä vanhoja, mutta
vähäarvoisia kuparirahoja, jotka Onni oli usein ollut valmis
luovuttamaan, kun hänellä oli kokoelmassaan sellaisia liikaa ja kun hän
ne tahtoi vaihtaa toisiin.

Illalla tapasi Tistelberg Julian sattumalta kadulla, tutussa paikassa,
josta heidän oli tapana lähteä kävelylle. Tistelberg ei ollut
suunnitellut mielessään mitään kohtausta, he eivät olleet sopineet
keskenään mistään. Mutta nyt oli Julia siellä, torilla, kun Tistelberg
meni Seurahuoneelle: oli päivällä luvannut postimestarille lähteä hänen
kanssaan jotakin maistamaan, luvannut omasta ilostaan ja jonkinlaisesta
hellyydestä tuotakin velttoa ja Ester-jutun vuoksi inhoksumaansa olentoa
kohtaan; ja pitihän Isidorin kruunata sisällinen riemunsa ja ylpeytensä
maljalla. Kun Julia nyt hänet näki, riensi hän luokse, Isidorin eteen.
Kättä hän ei antanut. Hänen kasvonsa olivat ikäänkuin kauhean hävityksen
tuhoamat, tuskan ja epätoivon uurteita täynnä. Kuinka erilaiset ne
olivat olleet illalla, kauniisti hohtavat, hehkuvat, ajatteli Tistelberg
rajulla vastenmielisyydellä. Ja hän huokasi, vapisi: Ohoi, mitä tämäkin
oli, se eilisiltainen! Todellakin piti nyt mennä juomaan, ja juomaan
sielultaan mädän Mölsän kanssa! Sielultaan? Sielu, sielu? Julia sanoi,
henkäisemättä, kuin olisi sietämätön tuska pakottanut häntä valittamaan:

"Minä en ole nukkunut koko yönä!"

Se kuulosti kuin rukous. Tistelberg oli kyllä nukkunut hyvän osan yötä.

"En minäkään", vastasi Tistelberg räntäiseen maahan katsellen. "Olisi
ollut tuo teidän keinonne, niin... En tiedä, en tiedä!"

"Ei, ei!" huudahti Julia. "Sellaisena yönä: ei! Sillä, mitä te
ajattelette? Minä, minä olen niin onnellinen! Mutta miten nyt... mitä
tästä tulee?"

"En tiedä", vastasi Tistelberg hiljaa.

He seisoivat pitkän aikaa lähetysten, Tistelberg kalseasti ja katkerana
maahan katsellen, ja Julia tutkivasti, toivovasti, rukoilevasti hänen
kasvojansa tarkaten. "Mitä tästä tulee", toisti Julia.

Isidor ei vastannut. Tuli paikalle muutamia kävelijöitä. Tistelbergin
oli mentävä Seurahuoneelle, jossa postimestari Mölsä odotti häntä. Julia
lähti kotiinsa: oli ollut menossa Tistelbergin luokse, hermostuneena,
levottomuutta kuohuen, mutta onnellisena kuitenkin.




34


Seurahuoneella istui postimestari jo Tistelbergiä odottamassa,
ruokasalin eli bufetin takimmaisessa nurkassa, jonne kattolampun valo
heikosti yletti. Leevi Mölsä joi nykyään melkein joka päivä, laiminlöi
virkatuntejaan velttoudesta, tylsyydestä, ja surusta. Mistä oli hänelle
suru tullut? Siitä hän puhui joskus kaikille, alkoi nyt puhua
Isidorillekin, katkonaisin sanoin kuten yleensä vähäsanainen mies. Sitä
hän suri, sitä alinomaa aprikoi, että maailmassa nyt oli sellainen aika:
suuret kansat, joista hän ei tietänyt, minkä puolelle asettua,
raastoivat tällä tavalla toisiaan. Maailmansota kaukana kulki kulkuaan,
ja vaikka hän koetti sen unohtaa juomalla, ei se jättänyt häntä
koskematta: hän ei voinut sitä unohtaa. Kummastellen ja kauhulla hän
sitä ajatteli. Toista oli ennen: uskottiin kansojen kehittymiseen,
kulttuuriin, niiden yhteisiin tarkoitusperiin, valistukseen. Nyt oli
sota kaiken entisen sortanut raunioiksi. Mihin uskoa? Miten jaksaa elää?
Niin, oli vain yksi turva: uskonto, sellainen kuin hätääntyneen lapsen.

Näin huokaili Leevi Mölsä nytkin Tistelbergille sielullista huoltaan.

Syvimmän huolensa hän kuitenkin salasi: sen, että kuta enemmän hän
heittäytyi juomaan, sitä tyhjempää hänellä oli kotona. Kerran oli hän
valittanut, arkatuntoisesti, sanoja vaivalloisesti hakien, vaimolleen,
että hänellä oli ikävä kaikkialla:

"Ikävä, ikävä on ihmisellä joka paikassa."

"Siis kotonakin?" kysyi vaimo.

"Niin, joka paikassa, kaikkialla!" vahvisti ja oikaisi Leevi Mölsä.

Vaimo puhkesi itkuun; hän oli loukkautunut, ja vielä enemmän hän suri.

Sen jälkeen ei Mölsä puhunut enää vaimolleen tuosta ikävästä; ennenkään
ei hän ollut jaksanut huomauttaa mistään kuin yhden ainoan tai pari
kertaa, silloinkin arasti, kovin hienotuntoisesti: niinpä ei siitäkään,
että hän oli pitänyt ja piti kotiaan rumana. Itseensä kätki hän kaikki
asiat. Ja nyt oli hän ruvennut juomisesta etsimään — unohdusta, unta.
Koti oli ennallaan; vaimo yksin, hoitaen itseään ja lapsiaan niinkuin
kykeni mieheltään jäävillä vähillä rahoilla, valittamatta, salaten
kyyneleitänsäkin. Leevin oli vaimoaan ja miltei resuissa kulkevia
lapsiaan sääli; mutta omantuntonsa tuskat ja surunsa siitä, että hän
juovuksissa haeskeli naisiakin, vieläpä olisi tahtonut pahempaa, hän
hukutti pirtuun.

Tuokion valitti postimestari Tistelbergille maailman kurjuutta, kansojen
taistelua. Sitten kehui hän juoman hyvyyttä, tuota raakaa pirtua: oli
oppinut sitä rakastamaan, nähnyt sen hyvät ominaisuudet, väkevyyden ja
halpuuden sekä sen, ettei siitä seurannut päänkipua. Sitten hän vaikeni.
Isidorillakin oli oma aprikoimisensa. Niin, välistä se tänä iltana nosti
hänet sellaiseen riemuun, ettei hän tietänyt, tyhjentääkö koko
kukkaronsa pöydälle, kylvää "kultaa" ympärilleen siitä onnesta, että
Julia oli ollut hänelle suopea, vaiko ajatella, kuten muutaman hetken
päästä, mitä nyt sitten pitäisi hänen ja Julian suhteessa edelleen
tapahtua. Suhteeksi nuo seurustelut yhtäkkiä olivat muuttuneet. Mutta
niin kummallisilta ne suhteet lopulta tuntuivat, että Tistelberg tuli
vaiteliaaksi ja synkäksikin.

Postimestari ja nuori insinööri istuivat sanattomina toisiaan
vastapäätä; postimestari tarjosi, koska oli toisen seuraansa kutsunut,
täytteli laseja ja huokaili, kätkien piiloon syvintä itseään, ja
Tistelberg maisteli rajusti, hänen kapea ja korkea otsansa sai yhä
tiukempia laskoksia. Mutta he molemmat eivät puhuneet mitään.

Onneksi tuli Bengelsson Seurahuoneelle, vapauttamaan heitä ahdistavasta
sielullisesta tilanteesta, päästämään heidät ikäänkuin ulos heistä
itsestään, kuin vangitut linnut häkistä. Bengelssonia he tosin molemmat
halveksivat. Postimestaria hän tuskastutti, ja maanmittari pelkäsikin
häntä, metsänkävijä, mokomaa liukasta ja älykästä vintiötä. Mutta
valheellisilla jutuillaan ja paradoksaalisilla kiivailuillaan
kaikenmoisen sellaisen puolesta, mitä hän piti älykkäänä, nerokkaana,
hän toki avasi heille luukut auki ulkoilmaan. Bengelssonin perässä ja
ikäänkuin kainalossa kuljeksi nytkin Kyösti Keretti, vetelehtimisestä ja
juomisesta yhtä turvonnut kuin postimestari oli siitä laihtunut ja
kelmennyt, kotinsa tuhonnut samoin kuin hänkin. Keretti viritteli tähän
aikaan eksoottisia, pateettisia runoja jollekulle salaperäiselle
olennolle, jota Bengelsson ja muut pilkkaajat väittivät vain —
Sutelinin Esteriksi: siinä noiden korkeiden runojen alkukuva. Keretti
nauroi ylimielisesti ja tylsästi, jos hänelle sellaista väiteltiin,
koettamattakaan väitettä kumota: kunhan vain runoili, elää täytyi!
Esterille hän sanoi antavansa jo palttua, ja antaneensa, mutta runo on
runo. Vaimostaan, joka kuului tosissaan aikovan matkustaa takaisin
Helsinkiin, eli hän erossa. Keretti asui majataloissa, paitsi milloin
rahaa tarvitsi: silloin osasi hän olla vaimolleen itsepintaisen
kärttävä, jopa valittelevakin. Bengelsson, joka hommaili Keretille
velkoja, kuljetti yhä häntä mukanaan, ja Keretti palveli Bengelssonia
kaikenlaisissa pikku asioissa kuin juoksupoika.

Bengelsson riensi nyt häntyrinsä kanssa sen pöydän ääreen, missä
postimestari ja insinööri istuivat, ja alkoi kohta kertomuksensa ja
uutisensa. Hän kysyi, tiedettiinkö täällä sitä tai sitä maailmansodasta,
asiasta, johon Mölsä ja Tistelberg olivat jo tuskastumiseen asti
kyllästyneet, mutta joka silti herätti heissä kauhunomaista
uteliaisuutta ja halua antaa oman pienen tai vähäarvoiselta tuntuvan
elämänsä mennä niinkuin se itse tahtoi mennä. Birger kertoi, että
Saksassa oli alkanut pirunmoinen nälkä, joka kukistaisi sen, ja jos
jotakin muuta tietämäänsä. Keretti kysyi, miten oli käynyt saksalaisten
tulon Suomeen? Herrat arvelivat saksalaisten tulon yhä mahdolliseksi.
Keretti kuunteli heitä, joskus hätkähtäen, ikäänkuin aikoen paeta, ja
sitten taas nauraen, kun Bengelsson väitti, etteivät englantilaiset
sukellusveneet sallisi saksalaisten täällä yrittää mitään. Samoin hän
nauroi kun Bengelsson kuvaili jotakin suurta taistelua, sen verivirtoja,
nauroi ikäänkuin verestä nauttien, samalla tapaa kuin runoissaan
ylisteli jotakin Brunhildeä, joka teurasti vastustajiaan, Brunhildeä,
joka oli jokin — kuka? Tuo joutava pikku tyttökö? Bengelsson soitti yhä
suuta; hän alkoi nyt tarinoida, varmasti ja asiantuntevasti, että
venäläiset ryhtyisivät todella rakentamaan tällekin seudulle
pattereitaan: tämä kaupunki oli toisen renkaan päänä siinä kolmi-,
nelikertaisessa linnoituskehässä, joka tehtäisiin Helsingin ympärille.
Keretti sanoi varoittavansa vaimoaan muuttamasta Helsinkiin: kauemmaksi
oli mentävä, maalle, pyhän, suuren korven helmaan; sinne hän nyt
aikoikin vaimoaan vaatia, mitäs herrat siitä arvelivat? Bengelsson
jatkoi, että venäläiset tuskin kuitenkaan ennättäisivät tehdä tänne
pattereitaan ennenkuin sota olisi lopussa; hän oli kuullut varmoista
lähteistä, äskettäin Helsingissä käydessään, että venäläiset ja
saksalaiset tekisivätkin keskenään liiton, ja silloin sota tietysti
loppuisi; joten Keretti voisi rauhassa jatkaa täällä töitään. Keretti
kyseli Bengelssonilta vielä niitä ja näitä yksityisseikkoja ja sanoi:

"Niinkö? No sittenhän ei mitään hätää, — Hannaa."

Juteltuaan politiikkansa tyhjäksi siirsi Bengelsson juttunsa asioihin,
jotka sopivat paremmin vapaille kansalaisille, sellaisille ihmisille,
jotka eivät välittäneet niin paljon politiikasta kuin esimerkiksi
intressanttien psykologisten huomioiden teosta. Hän kertoi siitä
sairaanhoitajattaresta, joka oli ollut ennen Keretillä: Bengelsson oli
tehnyt sellaisia ja sellaisia havainnoita hänen sielunelämästään,
hänestä naisena. Mutta kesken kaikkea juolahti Bengelssonin päähän
Rasputin: hän oli lukenut tuosta hirtehisestä äskettäin salaisia
broshyyrejä, joita oli hyvin vaikea saada, sillä koskihan asia itse
keisarillisen perheen jäseniä; hän oli kuitenkin saanut, viikko sitten
Helsingistä, korkeilta venäläisiltä tuttaviltaan. Oliko postimestari
niistä intressanteista salaisuuksista kuullut? Ehkä insinöörikin?
Bengelsson alkoi selostella koko Rasputinin historiaa: Rasputin oli
aikoinaan ollut pelkkä raaka moukka, mutta hänellä oli suggestiokyky,
synnynnäinen kyky, jonka moderni tiede saattoi helposti selittää, kyky
vaikuttaa toisiin, heikkoihin yksilöihin, niin että he tottelivat tuolla
kyvyllä varustetun tahtoa, toivomuksia, ja apinoivat häntä. Bengelsson
nauroi ja katsahti Kerettiin. Sitä synnynnäistä kykyään oli moukka
käyttänyt siten, että keisari erotti ministereitänsäkin viralta
asettaakseen sijalle hänen, tuon Rasputinin, haluamia miehiä. Ja
keisarinna, jopa keisarinnan nuoret tyttäretkin, Tatjana ja Olga, olivat
Rasputinin omaisuutta. Postimestari vavahti: keisarin tyttäret!
Ja hän alkoi puhua, että sellaisia ilmiöitä oli ollut Ranskan
vallankumouksenkin aikoina: samanlaisia kuin tuo pappi: jokin madame
Dubarry. Ja kuului olleen jokin Cagliostrokin, poppanimellä Josef
Balsamo. Sellaista oli silloin, niin nyt. Mitähän tästä vielä tulisi?

Birger Bengelsson alkoi luennoida laajasti Cagliostrosta ja madame
Dubarrysta, ja kertoi sitten taas julkeasti Rasputinista ja keisarin
tyttäristä, Mölsän nauraessa väkinäisesti. Mutta sitten vaikeni kertoja
yhtäkkiä: sisään astui poliisimestari Leskinen, tunnettu venäläisten
kätyri, aktivistien etsijä ja ilmiantaja, pieni, kalpea, pystynenäinen
mies, raskas venäläinen sapeli vyötäisillä. Ärtyisen näköisenä hän
keikkui, koreana ja pöyhkeänä, lätkälakki päässä. Hänen takanaan hiipi
kumarainen, harmaa olento, kaupungin vanha ja hyleksitty
sanomalehtisensori. Aina, kun eversti Leskinen vähänkin käännähti,
toinen hätkähti, kumarsi ja katseli häneen hymyillen ja anelevasti.
Poliisimestari katseli itselleen pöytää, valitsi pöydän keskilattialla,
ja sanoi siinä länkäsäärelle seuralaiselleen, kai jatkoksi johonkin
juttuun, josta olivat tullessaan keskustelleet:

"Ja mitä sitten siitä, jos venäläiset sotilaat ovat tappaneet Kouvolassa
kolme suomalaista työmiestä? Onhan niitä tappaakin! Pst, neiti: pöytä
kauniiksi!"

Sen hän sanoi äänellä, josta tuntui viha. Sensori riensi vakuuttamaan:

"Niin, hahaha, aivan niin. Mitäpä siitä. On niitä tappaakin, hahaha!"

Poliisimestari kertoi kerskuen, millaista hänellä oli ollut Pietarissa,
miten hän olisi ollut Itämeren maissa kapinallisia virolaisia
kukistamassa, ja mitä kunniamerkkejä hän oli ansioistaan saanut.
Tarjoilijatar tuntui viivyttelevän. Leskinen huusi hänelle taas, toiseen
huoneeseen. Sensori hypähti ylös, riensi auttelemaan poliisimestaria,
juosten sen seinän luo, johon sähkökellon nappi oli kiinnitetty. Sitten
Leskinen alkoi lakki päässä ja kannuksiaan helistellen taas kerskua,
nurkassa istuvaan seurueeseen vilkaisten, että kerran hänestä tulee
kuvernööri: silloin saavat vavista kaikki ne, jotka häntä ovat purreet,
jotka ovat tehneet hänen elämänsä vuosikausia katkeraksi. Venäjä on
suuri maa, ja se palkitsee palvelijoitaan.

"Niinkö?" hoki sensori. "Siispä sanon: 'Muista minua, kun tulet
valtakuntaasi!'" siteerasi hän, pannen kämmenensä vastatusten, ikäänkuin
kätensä ristiin; hänen ohuen helletakkinsa hihat, —talvellakin oli se
hänen ainoa takkinsa, — laskeusivat silloin puoliväliin kyynärpäitä ja
paljastivat karvaiset ranteet; hänen silmänsä pyytelivät, imartelivat,
hänen selkänsä kumarteli silloinkin kun hän istui.

"Mitä sanoit? Sinä, mokoma!" huusi poliisimestari. "Milloin me olemme
tulleet sinuiksi — sinun kanssasi? Maltsii, durak!" Sensori selitti
ainoastaan siteeranneensa raamattua. Juomat tulivat pöytään, ja sensori
sai niistä osansa. Hän oli haltioissaan, ja alkoi kuvailla, mitä
onnellista, mahdista paisuilevaa elämää hän viettäisi paikassa, jonka
hän kerran saisi mahtavalta mieheltä, ystävältään. Muistaisihan ystävä
Leskinen häntä? Leevi Mölsä oli tullut päihinsä, hän oli levoton,
kiihtyi helposti, vilkaisi pari kertaa taakseen poliisimestariin ja
sensoriin, ja murisi uhkaavasti:

"Pitäisi antaa heille selkään!"

Bengelsson hillitsi häntä heti, supattaen ja kehotellen:

"Mennään takahuoneeseen. Mitä me politiikasta, — vapaat miehet!"

"Niin, mitä me politiikasta, pyh!" matki Keretti. "Politiikka on pikku
sielujen hommaa", naurahteli hän laiskasti.

Katkerin mielin jäi sitten pikku eversti Leskinen naukkimaan juopon
sensorin kanssa, kun Bengelsson, Keretti, Mölsä ja Tistelberg siirtyivät
hiljalleen yksityishuoneeseen. Siellä jatkoi Bengelsson hiljaisella
äänellä, miltei supatellen, selostustaan Rasputinista ja Venäjän
keisarillisen hovin kummallisuuksista, joista alkoi jo ilmestyä salaista
kirjallisuuttakin, etupäässä saksalaista. Leevi Mölsä oli rauhoittunut.
Ironisesti hymähtäen hän jätti politiikan ja maailman tavallisen menon,
jota ei voi auttaa, ja heittäysi sitä hartaammin kuuntelemaan
Bengelssonin peittelemättömiä kuvauksia keisarin nuorten tyttöjen
irstailusta, pitäen niitä mielestään melkeinpä viattomina; hän ikäänkuin
selvisi, innostui itsekin tuollaisia törkeitä ja äiteliä asioita
kuvaillessaan. Tytöistä puheen tullen ihasteli Keretti puolestaan
jonkinlaista nuorta ja kaunista Salomea, hänen valkeaa hipiäänsä, hänen
pienuuttaan, joka oli sellainen, että hän olisi voinut tanssia vaikka
hopeatarjottimella kuutamossa:

"Kuutamon värisevässä, vapisevassa hohteessa, jalokivikimalluksessa!"
huudahti Keretti pateettisuudesta jäykällä, väkinäisellä äänellä, ja
alkoi hyräillä jotakin aariaa. Sitten muisti Bengelsson joutuneensa
oivalliseen kohtaukseen pikku Esterin isän kanssa: puutarhuri Sutelin
oli karannut hänen kimppuunsa kadulla, oli haukkunut häntä konnaksi ja
syyttänyt tyttärensä narraamisesta. Bengelsson nauroi. Niin, Sutelin oli
syyttänyt koko kaupungin porvarien joukkoa: he muka tahtoivat turmella
tyttöjä, eivät muuta nykyään tehneetkään.

"Kyllä minä tiedän, ettei hölmö Sutelin tiedä asiasta vielä mitään.
Sitten se vasta suuttuu, kun saa tietää!" sanoi Bengelsson. "Mutta hän
uhkasi että porvaristo saa muka tämänkin maksaa, hänen tyttärensä
tyhmyyden, kun Venäjällä tulee vallankumous, ja silloin voi tulla
meilläkin. Silloin muka nekin, jotka olivat hänen Esteriään vietelleet,
hirtetään. Haha! Ukko on idiootti. Mitä hän varoittelee? Sellaisia kuin
Ester ovat Pariisissa kaikki nuoret tytöt, kaikki. Niin, niin, sellaisia
ovat perhetytötkin! Kaikki koko Ranskassa!" intti Bengelsson, kun
Tistelberg epäili moista kiivailua mahdottomuudeksi. "Kaikki, paitsi
hömpät! Ja sehän on juuri kulttuuria: kehittää itseään elämään. Ettehän
vain ole sosialisti tai ihanteellinen, insinööri? Kuten jokin Sutelin,
joka tekee vallankumousta tyttöletukkansa vuoksi. Vallankumous meillä!"
— Bengelsson nauroi makeasti puutarhuri Sutelinille. "Mikä
vallankumous? Meillä? Eihän meillä ole mitään, mitä kumota! Sutelin
puhui muutakin sekasotkua; puhui torpparien oloista: se on hänestä
orjuutta. Suurtilallisista, jotka nykyään muka ansaitsevat liikaa:
tietysti he ansaitsevat! Ja ruotsalaisista, joilla on maassa ylivalta;
tietysti heillä se on, tai meillä, kun olemme intelligenssiä: älykkäämpi
aina hallitsee. Mutta kuinkas kävi lopulta: minä tein Sutelinista
lauhkean miehen. Minä petin hänet, väitin kaiken, mitä Esteristä ja
meistä puhutaan, valheeksi. Ja se idiootti uskoi. Uskoi niin, haha, että
vei minut kotiinsa kahville; luonnollisesti menin. Minä tahdon tutkia
idioottejakin! Ester ei ollut kotona, ikävä kyllä. Minä vakuutin ukolle,
että nuo jutut ovat pelkkää pikkukaupungin lorua, vanhojen tätien
heikkopäisyyttä. Ja Sutelin uskoi. Uskoi, alkoi nauraa makeasti. En minä
hänen kahviaan juonut, hän olisi voinut pistää kuppiin vaikka nuuskaa
likaisista sormistaan. Ei, kun hän käväisi puodissa, kaasin kahvin
kupistani kakluuniin, ja siten olin sen juonut. Toista kuppia kun
tarjosi, sanoin, että minä en juo milloinkaan enempää kuin yhden kupin,
siisti ja kohtuullinen nuorukainen siinäkin suhteessa, hehehe..."

Täten Bengelsson jutteli ja kehui itseään pitkän aikaa, ja toiset
kuuntelivat ken tottelevaisena, ken vastenmielisesti, mutta tahtomatta
kiistaa, ken pilkallisesti, mutta kykenemättä vastaväitteisiin tai
tietämättä, kuinka totuus olisi oleva. Mutta puutarhuri Sutelinin uhka
jostakin vallankumouksesta, tulevasta myrskystä, jäi merkillisesti
kummittelemaan Tistelbergin ja varsinkin postimestari Mölsän mieleen,
lisänä tämänkin illan kertomuksille maailmansodan tulimerestä, joka
hukutti ihmisiä kuin hyönteisiä, venäläisten varustautumisille Suomessa,
hommille, joista tavallisella ihmisellä ei ollut juuri mitään
aavistusta, mutta jotka lähenivät tätäkin syrjäistä paikkaa patterien ja
jyrisevien kanuunain muodossa, sekä huhuille tuosta Venäjän hovissa
temmeltävästä mystillisestä papista. Sellainen maailma, sellainen aika!

Leevi Mölsä masentui sitä ajatellessaan niin, että velttoni, tylsyi yhä,
vajosi entistä voimattomammin synteihinsä, niistä kärsien, mutta enemmän
nauttien, ikäänkuin sammakot tai madot helteellä painautuvat lammikkojen
pohjamutaan. Samalla tuli hän haaveellisen ja sairaalloisen
uskonnolliseksi: kävi entistä uutterammin kirkossa, varsinkin
lauantaisin iltajumalanpalveluksessa, jolloin kirkossa oli hämärää ja
rauhallisempaa kuin päivällä. Keretti ajatteli palautua sittenkin
vaimonsa armoille; suorastaan pakottaa vaimonsa antamaan hänelle armoa:
vaimolla oli vielä vähän rahaa, ja Keretti tahtoi jonnekin sydänmaahan
ennenkuin saksalaiset tai venäläiset tännekin tulisivat. Bengelsson
tunsi olevansa sankari, joka pahimmistakin pulmista selviytyisi
älyllään. Ja Tistelberg oli onnellinen, kun hänellä oli Julia Oljemark.




35


Tilanomistaja Akseli Jorvas, joka oli tähän aikaan yhä rikastunut, kuten
monet muutkin maanviljelijät, rehenteli viime kesänä ostamallaan autolla
ja iloitsi äskettäin hankkimastaan flyygelistä, jota hänen rouvansa
soitti muutamalla sormella, ilman nuotteja. Vielä oli Jorvas ylpeä
rouvansa upeista puvuista, puhui mielellään Seurahuoneella lompakostaan
ja siinä olevista suurista seteleistä. Seurahuoneen komeimmassa
huoneistossa hän nykyään asui, milloin kävi kaupungissa, ja siellä hän
kävi usein. Toiset tilanomistajat naurahtelivat hänelle ja kadehtivat
häntä, jos eivät olleet rikastuneet niin paljon kuin hän; jotkut heistä
pudistivat päätänsäkin hänen komeilemiselleen: "Joka kuuseen kurottaa,
se katajaan kapsahtaa." Ja monet olivat niin viisaita, että kätkivät
vihdoinkin saadut, rakkaat setelit vaieten pankkiin, tai kamarinsa uunin
taakse, kun taas Akseli Jorvas ja eräät toiset antoivat satumaistenkin
summain lennellä omaksi, jopa jonkun hyvän juomaveikonkin iloksi, nuo
nykyään perunoista ja kaaleista, rukiista ja kaloista ikäänkuin
satamalla karttuvat summat. Tilanomistaja, yleensä maanviljelijä, nousi
tähän aikaan yhä nopeammin mahtiin.

Katkerin ja ivallisin mielin ajatteli työväki onnellista maanomistajaa,
varsinkin tehtaihin kiinnitetty työväki: vaikka se koetti yhä
uusiintuvilla palkkarettelöillä, lakoilla, korottaa palkkojaan, jäivät
sen saavutukset aina jäljelle maatalon omistajien ansioista, ja samoin
keinottelijain ansiottomista voitoista. Porvarillinen keskisäätykin,
virkailijaluokka, nurisi: sen olisi kai pian pakko uhrata ruokaansa enin
osa tuloistaan; mutta porvarillinen arvo vaati ja pakotti sen kärsimään
ääneti: eihän sen sopinut napista samalla tavoin kuin jotkin
sosialistit, jotka hautoivat mielessään jotakin pahaa, varakkaiden
yhteiskunnan kaatamista.

Kauppiaat olivat tyytyväisiä, etenkin uudet, nousukkaat, jotka riensivät
kokoamaan itselleen varastoja pitkin maata, säilyttääkseen niitä
muutamia kuukausia kymmenkertaisen voiton toivossa ja varmuudessa.
Ainoastaan jotkut vanhat ja erikoisen kunniallisina pidetyt
kauppahuoneet, sellaiset kuin esimerkiksi kauppaneuvos Klingstedtin,
valittivat, että jos tätä menoa jatkuisi, täytyisi ehkä vuoden päästä
panna kauppa kiinni, ellei kauppias halunnut menetellä halveksimiensa
nousukkaiden ja gulassien tavalla. Milloin sota loppuisi? Milloin Saksa
voittaisi? Tai voittaisiko se?

Vielä eivät ympärysvallat hellittäneetkään. Idässä Saksa eteni, mutta
lännessä sen marssi oli pysähtynyt: luonnoton mekaaninen este, tykkien
ja pommien suunnaton, uskomaton tuliesirippu, oli pystytetty saksalaisia
vastaan; tuskin ainoakaan heistä pääsi hengissä moisen lävitse.
Enimmistä suomalaisista, varsinkin porvareista, oli se este melkein kuin
vääryys ja jonkinlainen moraalinloukkaus, ikäänkuin katkera loukkaus
heitä itseään kohtaan: sillä olihan Saksa Venäjänkin vihollinen.

Sosialistit vain, varsinkin tehtaitten työläiset, iloitsivat
vahingoista, joita Saksalle milloinkin koitui: olihan Saksa
militaristinen valtio; selvänä todistuksena siitä oli, että sen
sotalaitos oli parhaassa kunnossa.

"Tuho sotalaitoksille, joista johtuu miljoonien ihmisten kuolema!"
alkoivat työläiset ja eräät keskisäädyn vapaamielisetkin nurista. "Tuho
Saksalle! Eläkööt ne voimat, jotka Saksan murskaavat." Tai: "Eläkööt ne
vallat, jotka rakastaisivat rauhaa ja rauhallista kulttuuria:
ympärysvallat!" Taikka: "Ylös ihmisissä ne voimat, jotka tahtovat
takaisin entistä aikaa, jolloin leipä oli halpaa ja moitittu entinen
elämä paljon onnellisempaa kuin tämä nykyinen!"

Sellaisia voimia kaivattiin, odotettiin. Niitä ei vain näkynyt.

Sekaisin oli maailma. Vanhat arvot murskana. Mistä lohdutus, pelastus?

Ilmestyi maallikkosaarnaajia, vähäpätöisiä miehiä, nimeltäänkin ennen
tuntemattomia, jotka julistivat, että maailmanloppu nyt tosiaan oli
tullut: sellainen sota, viimeinen sota, nyt raivosi, ja sellainen
ruumiillinen ja sielullinen hätä lisääntyi yhä ihmisille. Uskovaisten,
valittujen, piti koota itselleen muonaa, leipää ja perunoita, —
köyhemmät eivät enää pystyneetkään saamaan paljon muuta varastoonsa, —
eräiksi Jumalan vihanpäivien kuukausiksi, maailman lopun ajaksi.
Vanhurskas Herra tahtoi niin; kun viimeinen tuomio olisi tapahtunut,
alkaisivat uskovaisille uudet olot, jolloin he eivät enää tarvitsisikaan
varastojaan. Silloin olisi koko maailma hukkunut, sortunut sotaan,
nälkään ja lopulta taivaasta satavaan tuleen, kaikki muut paitsi
uskovaiset, joille alkaisi tuhatvuotinen valtakunta. "Miljoonat, jotka
nyt elävät, eivät kuole koskaan", puhuivat nuo saarnaajat, perustaen
Helluntaiseuroja tai Helluntain Ystävien seuroja, keskenään usein varsin
kiisteleviä raamatun tulkitsemisesta. "Valitut eivät kuole, sillä
Saatanan valtakunta on kukistumassa... Tulee ikuisen rauhan aika:
miekat, kiväärit, tykit taotaan vantaiksi, myrkylliset kaasut katoavat,
ja uskovaiset elävät leipäpuun hedelmillä, kukin heistä oman palmunsa
mannalla, joka tuhatvuotisessa valtakunnassa annetaan jokaiselle
uskovaiselle, kaikille viimeisten päivien pyhille."

Pastori Eljas Myötyri nauroi säälivästi ja vihoitellenkin tuollaisille
uuden uskon omatekoisille papeille, laiskuuden ajan ennustajille ja
kansan villitsijöille: he veivät suuria joukkoja pois kirkosta
maallikkosaarnaajien kokoussaleihin, varsin siivojakin rahvaan ihmisiä,
jotka kammoivat sosialisteja. Hän naurahti ja soimasi:

"Hullut ovat hulluja! Eivät kunnioita vanhaa ja järkeväksi koettua
uskontoa. Haaveilevat, hourivat politiikasta, joka on tehnyt heidät
sekapäisiksi. Mutta papin tehtävä, velvollisuuskin on pysyä politiikasta
syrjässä: taivaan valtakunta ei ole tästä maailmasta!"

Sosialistit nauroivat pilkallisesti, kun kuulivat pastori Myötyrin
saarnoista:

"Mutta jokaisessa sotaa käyvässä valtakunnassa papit kulkevat sotaan
armeijan mukana, joskus niiden edelläkin, jos joku rohkea heissä löytyy,
ja siunaavat sotilaita: ottavat osaa sotaan, saaden siitä maallisen
palkkansa! Niin, semmoinen olisi Eljas Myötyrikin, jos meillä tulisi
ottelu porvarien ja rauhan asian puolustajain välillä! Ei
kiitos, älkäämme uskoko valtiokirkon pappeja enempää kuin
maallikkosaarnaajiakaan, jotka narraavat ämmiä satukirjan ihmeillä.
Uskokaamme ainoastaan oikeaan pelastukseen: sosialismiin!"

Mutta yleensä kaikki, melkein kaikki työläiset, filosofoivat aina
maailmansodasta, lapio tai rautakanki kädessä, latomon kastien tai
höyläpenkkien ääressä, lautatapuleilla tai konehuoneissa, ja varsinkin
suutarien ja räätälien verstaissa; ja toiset heistä väittivät, ettei
sosialismikaan ollut voinut estää suuria kansoja joutumasta keskenään
sotaan, sosialistien johtajat olivat joka maassa joukkojaan pettäneet.
Nyt tarvittiin uudet, paremmat päälliköt, uudet, lujemmat miehet
remmiin. Alkoi syntyä kommunisteja, vaikkei sitä nimeä juuri vielä
tunnettu.

Niin oli kaikki, kun porvarillisetkin aatteet taistelivat keskenään,
rikkinäistä, ristiriitaista, hajanaista! Kaikki odotusta, ahdistusta.
Rikastumisen ja köyhtymisen kilpailua. Rahanvoittajien ilkuntaa,
vähemmälle jääneen salaista harmia, kytevää kostonhimon tulta, kateuden
kaunaa. Raha ainoa vähänkin varma: se oli jotakin! Pettymistä entiseen
nähden; jonkin sellaisen toivomista, jota ei tunnettu. Ikäänkuin
läähätystä ajatukset sekoittavassa paahteessa, edessä helteiset,
sauhuisina kuumottavat ilmanrannat. Myrkkykaasujen sauhua. Tykkien kaiku
kuului yhä selvemmin tänne asti. Monella oli kiire löytää sielulleen oma
suojaava loukkonsa.

Isidor Tistelberg oli nyt kuitenkin onnellinen, nyt kun
hänellä oli jotakin, tällaisena aikana. Hän oli kyllä epäröinyt
rakkaudentunnustuksensa Julia Oljemarkille tehtyään. Oli riemuinnut ja
ylpeillyt siitä muutaman päivän kuin jostakin ylhäisestä työstä. Mutta
sitten hän epäröi: epäili tekoaan, itseään, tunsi joutuneensa ikäänkuin
eksyttävän sumun keskelle. Ja epäillessään hän tahtoi selvyyttä, tahtoi
ikäänkuin katsella jotakin outoa kasvoista kasvoihin, olla pelkäämätön,
suora itseään ja Juliaakin kohtaan. Niinpä meni hän Julian luokse juuri
silloin, kun tunsi tehneensä tuolla rakkaudentunnustuksellaan jotakin
omituista, ehkä pahaa.

Julia oli silloin yksin kotona; hänen miehensä — joka oli muuten näinä
päivinä alkanut seurustella loma-aikoinaan neiti Laina Suomelan kanssa,
kuten Isidor sittemmin sai rouva Oljemarkilta kuulla — oli lähtenyt
tänäkin iltana kaupungille. Palvelijoista oli kotiin jäänyt ainoastaan
se heistä, joka juoksi vähemmän työläisten kokouksissa ja enemmän
eräiden hihhulien seuroissa, nimittäin keittäjätär.

Julia otti kiihkeän ikävöivästi Tistelbergin vastaan, sanattomana, yhä
järkytyksissään. Sanattomana hän istui sitten kauan salissakin,
matalassa keinutuolissaan, miettien ja kalpeana. Hän tuijotti
Tistelbergiin alta kulmiensa, synkkänä, ikäänkuin uhkaavana. Oven
ruokasaliin, joten puhe saattoi sen kautta kuulua keittiöön, antoi hän
olla auki: Julia ei aikonut salata mitään, ei pelätä mitään tällaisessa
asiassa.

Julia tunsi päänsä olevan sekaisin yövalvonnasta, tämän asian
miettimisestä: moneen yöhön ei hän ollut nukkunut juuri yhtään.
Unijuomia hän ei nyt tahtonut käyttää: jokin ylpeys, ilo oli hänessä
sillä tavoin kimmahtanut eloon. Mutta hän tiesi, että hänen kasvonsa
olivat nyt rumat valvonnasta ja ankarasta työstä päivisin: hän tahtoi
nykyään ehdottomasti täyttää velvollisuutensa, vieläpä enemmänkin kuin
velvollisuutensa; siksi hän melkein riisti palvelijoiltaan työt. Väsynyt
ja ruma hän ajatteli olevansa, mutta niin hänen piti ollakin, nytpä
näkisi Isidor hänet sellaisena kuin hän oli, tai saattoi joskus olla:
onneton ihminen.

Salissa oli hiljaista. Isidor ei puhunut, oli neuvoton, avuton, kärsi
tuskaa. Tuntui kuin oudot äänet olisivat kuiskailleet ulkona, seinien
takana, uhkaavat, kaameat, huolta tuovat äänet. Sähkövalokin
kattokruunussa, jonka Julia oli syksyllä koristanut kuivuneilla,
punaisilla villiviinin köynnöksillä, näytti Tistelbergistä nyt ikäänkuin
kuolleelta, niin äänetön ja kalsea se oli. Ikkunasta näkyi, että ulkona
satoi lunta ja tuiskusi: kovat hiutaleet ripisivät ruuduissa, joita ei
ollut uutimilla peitetty. Julia istui ja oli vaiti. Joskus hän hymyili;
se hymy tuntui Tistelbergistä pilkalliselta, mutta se oli vain ihmistä
epäilevää ja säälivää hymyä: jos se hieman pilkkasikin, pilkkasi se
Juliaa itseään. Seinäkello tyhjässä ruokasalissa löi kumeasti, kello oli
siinä seitsemän tienoissa. Tistelberg ei kysynyt, miksi Julia noin
hymyili: hän häpesi itseään, oman sielunsa sekavuutta, tai omaa
sieluttomuuttaan, eikä jaksanut urkkia, mitä toinen hänestä kenties
arveli. Hän oli nolo, siinä nojatuolissa istuessaan tai noustessaan
katselemaan pientä hyllyä, jolla oli muutamia Julian korukapineita.
Jälleen näytti Julia hänestä vastenmieliseltä, ikäänkuin tuhoutuneine
kasvoineen: sieluntaisteluista ne kyllä olivat tuhoutuneet, mutta moista
tuhoutumista Isidor kammoi kuin — jotakin hautausmaata.

Julian väsyneissä aivoissa risteilivät monet katkonaiset ajatukset.
Niin, hän oli odotellut Isidoria tulemaan, kaivannut. Kuvitellut hänen
nuorekkuuttaan, kuin ajatellen, että Isidor antaisi hänellekin
elämänintoa. Nyt tuntui toisenlaiselta: Isidor oli jotakin muuta kuin
Julia oli kuvitellut. Tällaistako olikin rakkaus, tämäkin... Ainoastaan
nuorena tyttönä, siellä pappilassa, oli se Julialle jotakin muuta ollut:
hehkua, riemua. Rakastiko Isidor todella häntä? Ehkä se oli Isidorissa
vain hetken oikku? Ja jos rakasti, olisiko Julialla oikeus sitä
rakkautta ottaa, kuluneella, liiaksi ristiriidoista kärsineellä?

Nytkin oli Julialla epätoivoinen tyhjyyden hetki. Mihin kääntyä, miten
menetellä, että elämä palaisi sydämeen? Kaikki tuntui olleelta ja
menneeltä: siihen oli oman sydämen tyhjyys syynä, oma kuluminen.
Tyhjyyden tuskasta nousi hiki Julian otsalle.

Ja vaikkei hän tietänyt, rakastiko hän Isidoria tällä hetkellä, tai
rakastiko Isidor puolestaan todella, eikä vain hetkellisesti,
runollisesta syttymisestä, niin kuitenkin hän joutui hätään, kun hän
ajatteli, ettei Isidoriakaan hänellä olisi, ja hädässään hänen sielunsa
ikäänkuin tahtoi hyökätä Isidorin luo, häneltä apua pyytääkseen:

"Täytä minut elämällä!"

Severiäkin Julia ajatteli, säälien, surkutellen häntä, hymyillen
hänelle. Severi oli alkanut seurustella Laina Suomelan kanssa; ei
varmastikaan siksi, että Severi olisi aikonut mitään sellaista, jota
sanotaan pahaksi ja synniksi; ei senkään vuoksi, että hän olisi
tosissaan uskonut Julian voivan tehdä jotakin tuollaista pahaa; vaan
yksinomaan ulkonaisesta, ikäänkuin lapsellisesta loukkaantumisesta, ja
harmista, ettei Julia ollut aina hänen lähellään, valmiina palvelemaan.
Ja Severin mielestä vaati kai kunniallinen tapa, että jos vaimoa joku
hakkailee, niin täytyy miehenkin hakkailla. Mitä hakkailu oikeastaan on,
sitä ei Severi tiedä. Mutta nyt hän luulee kurittavansa Juliaa sillä,
että hakkailee, muka sellaista kuin neiti Suomelaa. Onhan Suomela
Severistä intelligentti. Severi oli kehunut kuin uhmalla, kuin ärsytetty
lapsi, että hänkin muka aikoi nyt ruveta etsimään itselleen seuraa! Jopa
oli löytänyt itselleen seuran! Neiti Suomelalla oli kyllä järkeä ja
ryhtiä. Mutta... Lainalla oli kellertävä iho, kai syntyäänkin keltainen,
ja nyt vielä viimekesäisistä aurinkokylvyistä ruskea: hän näet vaali
huolellisesti kesäisin terveyttään. Paitsi tuota keltaista tai nyt
ruskeaksi paahdettua ihoa oli hänellä hieman vinot silmät, jänteinen,
pitkä kaula, ja hyvin turpeat huulet. Juliaa naurattaa melkein: Laina
Suomela lukeekin Suomen kansan, ja itsensä, joihinkin turaanilaisiin
kansoihin, suuttuen kovasti, jos niitä sanotaan mongolilaisiksi.
Lukemattomien hyvien asiain harrastuksesta oli Laina Suomela kai saanut
jonkinlaisen pienen hermotaudin: se nyki hänen kaulaansa, ja keikutti
hänen päätänsäkin yhtä mittaa, pyöritti hänen silmiään, noita
järjellisiä ja viisaita silmiä. Hänkö Severin seuraksi silloin, kun
Severi oli kostavinaan, rakkautta etsivinään! Teoreettinen neiti
Suomela! On muitakin mahteja näissä maailmoissa! Julia hymyili Severille
säälivästi. Olipa hiukan kuin voitonvarma, ja pilkkasi itseään siitä,
että tahtoi olla voitonvarma: kiusata Severiä. Mikä armottomuus. Ja
mistä hyvästä? Kaipasiko Tistelberg tosiaan Juliaa?

Ehkä vain himoitsi, kuten monet muut miehet: moni oli Juliaa täälläkin
ahdistellut. Jopa sellainenkin kuin hullunkurinen Fritz Blöcker, joka
oli usein julkeasti häntä pyytänytkin. Juliaa inhotti. Eikö Tistelberg
todella rakastanut?

Tai eikö hän, Julia, itse tohtinut heittäytyä siihen, jota oli
ikävöinyt: seikkailuun? Eikö hän voinut syttyä.

Julia tuli omituisen kelmeäksi. Hän puri huuliaan, tuijotti eteensä
kirjavaan lattiamattoon ja vuoroin Tistelbergiin.

Viimein lausui Tistelberg, hänen täytyi jotakin puhua:

"En siedä suuria sanoja. Niitä ovat minusta sellaiset kuin: Minä
rakastan sinua, — vaikka niitä lienen kerran jo käyttänyt... Nyt, näinä
päivinä ajateltuani, olisi vannominen minusta vääryys toista kohtaan!
Minä peruutan tavallani. Ja kuitenkin!... Mitä on rakkaus? Se on sitä
tulta, joka minussakin on jo muutaman kerran sammunut: itse näitte,
Julia, tuon kirjeen, jonka olin jättänyt rutistettuna taskuuni! Kuinka
voin sanoa, mitä tarkoitan, mitä etsin! Mutta onneton olen nyt..."

Julia ei virkkanut mitään. Mutta ilo, luottamus hänessä heräsi. Näin
pitikin puhua kuin Isidor: tämä ei ollut valhetta, ei pelkkää rakkauden
julistamista.

Ilo kasvoi. Julia tunsi syttyvänsä. Omituista.

Juliakin tahtoi nyt ilolla antaa toiselle sen vähän mitä oli luvannut,
silloin lumimyrskyiltana, — kerrankin taas rehelliselle ihmiselle, joka
ei luvannut rajattomia. Tistelberg seisoi takan luona. Julia nousi, otti
Tistelbergiä käsistä, puristi hänen käsiään, kohotti ne itseään kohti,
katsoi häntä silmiin. Se katse pyrki sanomaan:

"Suorat välit, sitä tahdon; sellaisena sinusta pidän, vaikka suoruudesta
olisi seurauksena sielullinen kidutus. Jos rakkaus olisikin pelkkä
kaunis himo, niin sinä... Suutele minua!"

Isidor Tistelberg luuli hiukan ymmärtävänsä Juliaa. Hän työnsi Julian
kädet syrjään, tahtoen päästä selville itsestään, tästä suhteesta,
ennenkuin tietoisesti siihen antautuisi. Julia seisoi paikallaan,
tyynempänä, poskilla hohdetta. — Tistelberg lähti tohtorin talosta.

Julia oli onnellinen. Toivoi jotakin vakavaa, suurta, ihmeellistä.

Näin he nyt seurustelivat, Julian luona, ruokasalissa tai salissa
takkavalkean ääressä, jota Julia sekä ruumiillaan että sielullaan
rakasti: hän oli kodin mukavuudella hemmoiteltu ja viluinen, ja suloista
oli takan paahteessa katsella liekkien syttymistä, nähdä fantasiakuvia
hiilistössä. Neiti Flotmanin kotona eivät he tahtoneet tavata toisiaan,
ja ulkona tukkesivat pyryt teitä korkeilla kinoksilla.

Kerran oli Julia tapansa mukaan nostanut tuolinsa palavan takan eteen ja
sijoittanut Isidorinkin siihen lähelle, nojatuoliin, jonka oli
pehmustanut parilla sohvatyynyllä. Tohtori Oljemark oli poissa kotoa.
Severi oli muuttunut merkilliseksi: hän saarnasi nyt aatteita ihan,
aivan kuin monet muut, saarnasi ihmisen velvollisuutta yhteiskunnan
hyväksi. Rikollisesti tunsi Julia, että Severi oli saanut tuollaisen
yhteiskunnallisen innostuksensa paitsi Laina Suomelalta myöskin omasta
katkeruudestaan. Mutta Isidorista ei Julia kuitenkaan voinut luopua.
Illat oleksi Severi itsepäisesti jossakin kaupungilla, — vaikkei Julian
ja Isidorin kesken mitään ollut tapahtunut. Sietäisi Severi nyt tämän
viattoman seurustelun Julian ja Isidorin kesken! Mutta — Severi ei
sietänyt; oleksi kai Laina Suomelan pirtin pöydän toisessa päässä,
neidin istuessa toisessa ja innostaessa häntä noihin aatteihin. Mitä ne
aatteet olivat? Kansantaloutta, säästäväisyyttä, kansanvalistusta
koulupakon avulla jne. Ne olivat Severille jotakin syrjäistä,
pakenemista asiasta, joka hänelle tässä oli tärkeintä: hänen kotoinen
mukavuutensa, rauhansa; sillä muun vuoksi ei hän Juliaa rakastanut. Mitä
muuta tahtoi Severi kuin mukavuuttaan? Julia tunsi elämänsä apeaksi,
yksinäiseksi. Tistelbergiin tunsi hän nyt luottavansa. — Yhtäkkiä
tulivat hänelle kyyneleet silmiin, ja kääntäen kasvonsa Tistelbergiin
päin virkkoi hän, ikäänkuin salainen, kalvava tuska olisi purkautunut
hänen rinnastaan väkisin, tiedottomasti, virkkoi vapisevalla äänellä:

"Teistä minä tiedän, että olinpa miten onneton — halpa ja kurja
—hyvänsä: te ette minua koskaan unohda."

Tistelberg säpsähti, vain hetkeksi. Samassa valtasi hänet syvä liikutus:
halu olla uskollinen, löytää ihminen, jolle hän voisi olla uskollinen,
ja uskollisuudella korvata tuskat ja haitat, joita oli Julialle
tuottanut: olihan Julia antanut alttiiksi nimensä, maineensakin hänen
tähtensä! Ilo antaa! Isidor nousi ja meni nopeasti Julian tuolin ääreen,
Julia ojensi hänelle luottamuksen kauneutta hehkuen huulensa. Tistelberg
tuskin koski huulillaan niihin, ne polttivat, ja polte vihlasi hänen
sydämensä pohjaan. Niin, nyt hän todella rakasti tätä naista, tunsi sen
väristyksenä itsessään, tunsi sen — sielussaan. Ja nyt rakasti Juliakin
sitä, joka näin välittömästi, pitkän aikaa hänen kansaan seurusteltuaan,
oli ilmaissut hänelle osanottonsa.

Sitten he jälleen kohtasivat toisiaan Hildur Flotmanin luona. Hildur
olikin jo äkäinen, ettei Julia, hänen ainoa ystävänsä, enää näyttänyt
viitsivän hänestä välittää. Ilolla hän nyt lähti ostamaan leivoksia
kaupungilta, kun taas Julian ja Tistelbergin oli pidettävä tulta
kahvipannun alla vireillä. Julia ja Isidor puuhailivat keittiössä
yhdessä. Heidän kätensä kohtasivat toisiaan, milloin kuljettaessa
toistensa ohitse, milloin kahvikuppeja järjestellessä, milloin
hellassakin: Isidorin asettaessa pannua hellalle ja Julian sovitellessa
puita pannun alle. Julian siro käsi, jonka sormissa oli hiukan nokea,
kurottui Isidorin kättä tavoittamaan, silitti ja hyväili sitä, ja Julian
kasvot, jotka säteilivät nuorekkaina, kujeilevina, ja hymyilevät silmät
kääntyivät Isidorin puoleen. Suutelut kiihtyivät: hehku katosi Julian
kasvoilta. Portaissa kuului askeleita; he erosivat toisistaan: olivat
olleet kiinniottosilla, juosseet Hildurin huoneissa. Tistelberg sieppasi
pöydältä piippunsa ja meni ikkunan ääreen. Julia sanoi, sormellaan
varoittaen:

"Ei noin; ole täällä luonani." Hän nauroi huikentelevasti: "Katso...
tämä on nyt rokokoota!"

Neiti Flotman tuli. Juteltiin muista asioista. Parjattiin neiti
Flotmanille ranskalaisia ja englantilaisia, ja Julian naurun sointi
ilmaisi Tistelbergille, mitä Julia ajatteli ja miten hän iloitsi.

Tuiskujen lomassa pakkanen kovetti ja tasoitti tiet helpoiksi ja
iloisiksi kävellä. Vanha, leveä valtatie kaarteli suurissa mutkissa
laidattoman metsän halki, joka oli pohjoispuolella kaupunkia, ojentuen
paikoittain parin kilometrin pituudelta suoraksikin, johtaen kuin
juhlaksi pystytetty lehtikuja kuuraan pukeutuneiden koivikkojen välitse.
Ja illoin, heidän kävellessään, paistoi kuu metsiin, samalla pimeihin ja
lumen kohdalta säteileviin. Neiti Flotman kulki edellä, tai Julia ja
Isidor antoivat hänen mennä kauas edelle; Julia pysähtyi Isidorin
vieressä, Isidor suuteli hänen huuliaan ja kaulaansa, joka oli
pakkasesta raikas. Julia nauroi:

"Lehtori Vihtori Korpelaisen ohje nuorille ja ikäisillekin näinä
tuskallisina aikoina, ah, — eikö tuo sota lopu koskaan, sitä on jo
kestänyt kaksi vuotta, ja tiedemiehet väittivät, ettei sitä voisi kestää
edes kahtakaan kuukautta, niin, lehtori Korpelaisen ainoa resepti
maailman pulmissa ja isänmaan hädässä on — urheilu ja raittius.
Luistinrata kaupungin lahdelle onkin jo avattu, ja siellä kaikkitietävä
nuoriso luistelee, juoksee, hyppää paljaspäin, eikä välitä maailmasta
mitään. Ja me ratkaisemme arvoitusta näin!"

Tämä Julian ajattelu ja kevytmielisyys ei miellyttänyt Isidoria. Mutta
kuitenkin hän saattoi ilveillä:

"Niin, suuret filosofit eivät ajattele mitään! Se temppu onkin
vaikeinta. Ja pienet, nuo, joista puhuit, eivät aavistaneet
maailmanmenosta mitään: sotaa ei muka kestäisi kahta kuukautta, koska
armeijan hävitysaseet nykyään ovat niin helvetilliset; tietysti ei
filosofien ja tiedemiesten päähän pälkähtänyt, että puolustuskeinot
olisivat nykyään sitä mukaa yhtä hyvät. Puolusta itseäsi, Julia!"




36


Tistelbergin intohimolle, jota kiihdytti suhteen luvattomuuden lisäksi
Julian kauneus, — sillä onnellisina unohduksen hetkinä oli hän
Isidorista neitseellisen kaunis, ikäänkuin olisi hänen koko nuoruutensa
uudestaan avautunut kukkaan, — ja kiihdytti Julian luonteen ylevä
ylpeys, näyttäytyen siinä, että hän milloin sinkosi pelkäämättömän
tuomionsa ihmisten pikkumaista itsekkyyttä vastaan, milloin taas kärsi
sanattomana ja hiljaa loukkauksia, joita itse sai kärsiä, joko syyttä
tai, nykyään, ikäänkuin syystäkin, — Tistelbergin intohimolle oli usein
todellisuus sittenkin kuin kylmää vettä, noiden huikentelevien
tuokioitten jälkeen. "Kylmää vettä koiran niskaan." Niin tosiaan:
melkein raa'asti antoi Isidor Tistelberg itselleen usein koiran arvon,
hän joka tahtoi nähdä tosiasiat sellaisina kuin ne ovat, ei mitään
kuvitella, uskotella ilman silmin havaittavia perusteita; tahtoi siinä
määrin, että liioitteli todellisuuden töykeyttä.

"Toisen miehen vaimo!" inhoksui Tistelberg. "Emma Havolakin tällaista
kauhistui. Onpa tämä sentään. Ei tämä ole tervettä!"

Ja hän jatkoi ajatustaan:

— Ainoa ratkaisu olisi, että ottaisit hänet itsellesi, Isidor. Olepas
nyt — kotka! Olepas se kotka, jota kuvittelit olevasi! Ole nyt!

Ja hänen mielensä kävi äiteläksi, apeaksi, synkäksi.

Kun Julia ja hän istuivat tohtori Oljemarkin salissa, ja tohtori ehkä
riensi sisään kertomaan, mitä Laina Suomela eilen oli sanonut, tai
puheli kiivaasti jostakin muita kaupunkilaisia koskevasta juonesta,
sillä sellaisista juoruista Severi puhui, vaikka karkoittikin ankarasti
luotaan kaikki häntä itseään, tai paremminkin hänen taloaan, koskevat
juorut, — kun he niin istuivat kaikki kolme, Oljemark tähystellen
ympärilleen levottomana ja tuskallisesti, kyllästyneenä tuohon
Tistelbergiin ja hänen tungetteluunsa, niin viatonta kuin se hänestä
olikin, ja kun Julia siinä peitti kädellään huulensa, joita Tistelberg
oli äsken suudellut, ja loi merkitsevän silmäyksen Tistelbergiin,
silloin tunsi Isidor äitelyyttä: inhottavaa äitelyyttä, jota hän
mielessään kirosi ja joka painoi häntä kuin mikäkin raskas taakka.
Olisipa tohtori ollut miehekkäämpi! Olisipa hän lyönyt Tistelbergiä
vasten suuta, niin olisi tästä tullut jotakin totta, tai olisi tämä
loppunut! Iskun vasten suuta tiesi Isidor ansaitsevansa. Mutta tiesikö
tohtori asiasta oikein mitään? Tuskin!

Ja sitten kertoikin Julia Isidorille, kuten hän kaikki hänelle kertoi,
sillä vilpittömyys, kaikkensa puhuminen oli hänestä rakkauden
ensimmäinen ehto ja käsky, kertoi, että Severin oli mahdotonta uskoa
Julian voivan rakastaa toista, tai hän ei tahtonut sellaista uskoa.

Isidor ajatteli: — Säälittäväkö vai narri tuo mies on?

Aina hän muisti pari kohtausta, jolloin Julia peitti huuliaan. Häneen
koski kuin omantunnon kolkutus, että Julian täytyi peitellä hänen
tähtensä huuliaan! Eivätkö ne huulet olleet Isidorin omaisuutta? Pitikö
Julian hänen tähtensä peitellä jotakin?

Julia ei oikeastaan peitellyt: hän kertoi sanoneensa miehelleen, että
hän oli nyt hyvin kiintynyt Tistelbergiin, niin, miltei rakasti häntä.
Mutta siihen oli mies vain nauranut: hän ei voinut uskoa, ei tahtonut
uskoa, valhe oli hänestä makeampaa, rauhallisempaa! Se oli mukavampaa!
Ja silti hän kosti muka hakkailemalla neiti Suomelaa!

Kenties ei Julia sanonut Severille asiaa oikealla tavalla, vaan
ikäänkuin leikkiä laskien, lempeästi kujeillen; tai ei vakuuttanut sitä
miehelleen kyllin usein: osti vaivaisen tunnonrauhansa liian helpolla,
jos sitä saikaan ostetuksi, ja siis kuitenkin petti miestänsä.

Täten aprikoitsi Isidor.

Ja sitten hän näki, että Julia todella petti miestään. Julia kertoi
Isidorille, että kun Severi ei tahtonut päästää häntä ulos Tistelbergin
kanssa kuljeksimaan, ei Julian tarvinnut muuta kuin kietoa kätensä
hänelle kaulaan, niin siitä, sellaisesta, Severi heltyi ja myöntyi. Siis
Julia petti, eikä se Tistelbergin kunniaa korottanut: se oli petos,
petos hänen tähtensä!

Ja taas tuo seikka joka nyt alkoi tuntua luonnottomalta, vaikka juuri se
oli ennen Isidoria vietellyt: toisen miehen vaimo! Miestään hyväillen
Julia osti oikeutensa hyväillä toista, vierasta, tunkeutujaa, — käkeä
toisen linnun pesässä!

Olisipa tohtori Oljemark tosiaan lyönyt Isidoria vasten kasvoja! Mutta
saattoiko tohtori uskoa jotakin totta!

Vai oliko hän niin inhimillinen, niin sielullisen kidutuksen murtama,
niin epäuskoinen, että oli muuttunut tällaiseen alistuvaksi? Jos niin
oli, tunsi Tistelberg itsensä konnaksi.

Mutta ei: kaikista Julian puheista päättäen Severi ei nähnyt mitään
siksi, että näkeminen olisi ollut hänelle samanlaista kuin huono vuode,
naukuva kirjoitustuoli, liian matala pöytä! Jos niin oli, ajatteli
Isidor, ansaitsi hän kohtalonsa. Ansaitsiko? Oliko kukaan lopulta omasta
syystään raukka? Eikö luonto, sukuperintö, kehitys, olleet tehneet häntä
väkisten raukaksi, kuten kasvista tulee hyvä tai huono maanlaadun
mukaan?

Tistelberg kärsi siitä, että Julian täytyi salata tekojaan, siitä, että
hänen itsensä täytyi nöyrtyä tekojaan salailemaan, — samalla kun
salailu tuotti hänen nautinnonhalulleen yhä lisää suloa. Mutta
hämmästyen huomasi Isidor, että tämänkin nautinnon pohja alkoi jo
kuultaa, sakka maistua. Hän kärsi tohtori Oljemarkin masennetusta
asenteesta kuin omasta masennus- ja alennustilastaan. Kärsi Julian
entistä suuremmasta nöyryydestä, sillä nyt Julia ei valittanut, vaikka
koko kaupunki tuntui alkavan karkailla hänen kimppuunsa. Joutava pikku
kaupunki! Sillä Tistelbergistä se oli tosiaan aivan joutava: hän oli
vapaa ihminen, mies, naimaton nuorimies, ammatiltaankin miltei kaikesta
irrallaan. Mutta Julian asema oli toinen! Jättäisi kaupunki Julian
rauhaan, nuo puhehaluiset naiset, varsinkin naimattomat, jotka eivät
olleet jaksaneet luoda omalle elämälleen sisältöä! Syyttivätkö he häntä,
Isidoria? Eivätkö he käsittäneet, että hän loi nyt itselleen omaa
sisältöään? Että se oli hänelle välttämätöntä: hän tahtoi punnita kaikki
asiat omien kokemustensa, ja kärsimystensäkin, mitalla, myöntää oikeaksi
ja todeksi ainoastaan sen, minkä itse oli noissa kokeissa havainnut
oikeaksi. Tistelbergistä eivät kaupunkilaisten jutut olleet edes naurun
arvoisia: ne merkitsivät hänelle vähemmän kuin tyhjä. Hän ei
kaupunkilaisia tarvinnut, yksinäinen mies, joka aina tuli itse toimeen;
eivätkä nuo ihmisparat, jotka juorusivat kai joutessaan, muun puheen
puutteessa, olisi tuskin voineetkaan häntä auttaa, jos olisivat
tahtoneetkin: sen verran oli heillä omiakin huoliaan. Ja jos he olivat
niin heikkoja, etteivät auttaa voineet, niin heidänkö hampaansa olisivat
jaksaneet purra?

"Ei haukku haavaa tee", naurahti Tistelberg Onni Tarkkaselle, joka
paheksuvasti kerran vihjaili hänen ja rouva Oljemarkin seurusteluun ja
kaupunkilaisten arvosteluun.

Mutta Julia oli nainen: hän saattoi kärsiä hyökkäyksistäkin, vaikkei
niistä mitään Isidorille puhunut; sellainen vaikeneminen oli niin
ominaista Julialle. Mutta varmaan häneen iskettiin melkeinpä
peittelemättä, niissä sangen harvoissa perheseuroissa ja kokouksissa,
joissa hän kävi, silloin tällöin jostakin sattuman pakosta. Ehkä tuli
noita solvauksia jo vaikkapa kadulla! Ja niitä tuli ainoastaan Julialle,
naiselle; tuskin koskaan Tistelbergille. Pelkäsivätkö ihmiset Isidorin
kalseaa, yleensä kyllä vaiteliasta, mutta vihastumisen hetkellä ilkeästi
pisteliästä luonnetta, vai estikö tuo hänen jöröytensä häntä joutumasta
pakinoihin ihmisten kanssa näistä asioista? Sitä Tistelberg alkoi
kummastella. Joku kenties halveksikin hänen menettelyään siinä määrin,
ettei tahtonut siitä puhua. Mutta ainakin halveksi hän itse noita
porvareita, joista eräät eivät olleet sen parempia kuin hän: olivatpa
pahempiakin, koska viitsivät etsiä huvinsa sellaisen kuin sairaalloisen
pikku Esterin parissa, alentuivat moiseen suohon.

Tistelberg ei tuntenut langenneensa suohon; hän oli päinvastoin noussut
kukkuloille, siihen korkeuteen, jossa asumaan Juliakin oli luotu!

Mutta Juliakin varmaan kärsi, joskin ylpeästi vaieten, salaa. Hänkö
olisi valittanut panetteluja! Välistä sattui hän sittenkin, ikäänkuin
erehdyksestä, viittaamaan niihin, ja myönsi ne kovin oikeutetuiksi.
Mutta heti hän katui, että oli osunut niihin koskettamaan. Hän sanoi
olevansa liian onnellinen välittääkseen: hän oli rakastettu, ja toisen
rakkaus täytti hänet sellaisella onnella, ettei hän huomannut ympäristön
vihaa; ja jos sen huomasi, kantoi hän kärsimyksensä ja syyllisyytensä
ikäänkuin suloisena uhrina rakkautensa alttarille.

"Minä olen niin ylpeä sinun rakkaudestasi!" vakuutti hän usein iloiten
Isidorille.

Mutta hyökkäykset Juliaa kohtaan, Julialle julkiset ja salaiset,
Isidorille miltei aivan kaikki salaiset, ne kiihtyisivät tietysti
alinomaa. Sopiko Isidorin niitä yhä lisätä?

Mitä tästä oli tuleva? Tistelberg näki vastaisuutensa outona: se oli
kuin mikäkin musta ilmanranta, josta ukkospilviä kohosi. Käydäkö
edelleen?

Mutta kääntyä oli mahdotonta.

Ja Juliakin tunsi kai saman avuttomuuden, neuvottomuuden. Kerran hän
huudahti Tistelbergille:

"Olkaamme nyt paljon yhdessä, että kyllästymme toisiimme!"

Tistelberg kuuli hänen sanansa hämmästyen. Tuokion kuluttua hän nauroi
epäuskoisesti, ja hänen naurunsa kuului kolkolta:

"Kyllästyisimme!"

Hänen äänessään oli sellainen sointu, ettei hän muka uskonut koskaan
kyllästyvänsä; hänen ivallinen naurunsa oli niin vakuuttavaa, että se
vavahdutti Julian sydäntä ja sai hänet heti vaikenemaan. Isidorin
vastaus puhui, että tästä asiasta olisi mahdoton päästä, pitkään aikaan.
Ja mikä olisi Juliasta ollut sen ihanampaa kuin tällainen mahdottomuus!

Kun nämä sanat vaihdettiin, kulki Julia kauan vaiti. Sitten hän virkkoi
yhtäkkiä hätääntyneenä, välittömästi:

"Mutta mitä tästä on tuleva?"

Isidor naurahti tuskallisesti, ja tuska teki hänet röyhkeäksi ja
julkeaksi, niin synkkää se oli:

"Mitäkö tuleva?" vastasi hän. "Sielua tietysti! Kuten entisistäkin
suhteistasi. Mitä tuli suhteestasi tuohon opettajaan?"

"Mitäkö siitä tuli?" kysyi Julia kummastuen. Hän jatkoi hiljempää,
kolkosti: "Hauta, multaa!"

"Entä mitä muuta? Entä tyttäresi?"

Julia pysähtyi ja katsoi hyvin ihmeissään Isidoriin:

"Mitä tarkoitat?"

"Mitäkö tarkoitan?" nauroi Isidor. "Sinä tiedät sen, Julia!"

"Minäkö tiedän? Ettäkö minä...?" Yhtäkkiä huudahti Julia, huomaten
Isidorin ajatuksen ja kimmahtaen suuttumukseen: "Kuinka voit
uskotellakaan! Että minä hänen kanssaan — muuten kuin —"

"Sielullisesti!" pilkkasi Isidor.

"Niin juuri!" vahvisti Julia kalpeana. "Kuinka voit...! Minulla
—minullahan on velvollisuuteni. Jos olen alentunutkin, tai en
alentunut, sillä tämä rakkauteni on minulle ylpeys ja onni, suomaan
sinulle huuleni, niin... Kuinka voit olettaakaan!" huudahti Julia
jälleen ylen kummastuneena.

"Itsepä sen tunnustit", puolustihe Isidor.

"Se ei ole totta: sillä se on mahdotonta!" vastasi Julia.

Nyt he alkoivat hiljaa puhella asiasta, ja Julia selitti suhteensa
tuohon vainajaan, suhteensa, jonka Isidor oli ennen niin
väärinkäsittänyt. Ja Isidorin kunnioitus Juliaa kohtaan kasvoi: se
paisui lohdulliseksi, suloiseksi onneksi ja samalla kaameaksi
tulevaisuuden uhkaukseksi. Tästä ei ollut pääsyä! Juliassa taisi todella
asua tuo merkillisyys, jota sanotaan hengeksi, sieluksi. Rakastaa —
sielullaan! Tistelberg tunsi kauheana tämän uuden uhkan ja painon, niin
katkerana ja pelottavana, kohtalokkaana, että hän joskus miltei itki
kovan kohtalon surusta. Neitseellinen Julia! Kuin suloinen kuva, jota
saa katsella, mutta jota ei voi koskea.

Ja sekin oli luonnotonta, kauhistavaa Isidorille.

Hänen luontonsa ponnahti joskus kapinaan. Hänkö olisi luotu odottamaan,
— mitä? Sellainen tila olisi hänelle särkymistä. Olisiko hän luotu niin
luonnottomaksi, heikoksi? Vaivaiseksi, — kuin jokin Mölsä, joka
Isidorin mielestä oli tänä syksynä alentumistaan alentunut, kun ei
jaksanut yletä!

Sillä tavoin kapinoidessaan Juliaa vastaan kävi Tistelberg vielä kerran
Helsingissä, Emma Havolan luona: hän tahtoi rauhoittaa sitä itseään,
jota hän luuli kauttaaltaan aineelliseksi. Niin, hän aikoi ratkaista
asian yksinkertaisella tavalla, aikoi jäädä Helsinkiin, Emman luo; etsiä
mitä työtä hyvänsä. Työ oli hänelle sivuseikka: olipa hän jo
aikaisemminkin pari kertaa hylännyt alansa, toimipaikkansa, mutta joku
Onni Tarkkanen oli pelastanut hänet. Nyt ei pelastaisi! Isidor saisi
kauniisti ainaisen virkaeron!

Julialle oli Isidor kertonut tästä aikeestaan, mutta ei kuitenkaan
mitään rouva Havolasta. Ensimmäisenä päivänä, jonka Isidor viipyi
Helsingissä, kulki Julia huoneissaan kuin tiedoton, teki askareensa kuin
kone. Kadut olivat hänestä kuin kuolleet: koko maailma oli kuollut, kun
rakastettu, jonka ääni soi kaukaisena hänen korvissaan, oli poissa. Ja
illan hämärissä heittäytyi Julia salissa sohvan viereen. Hän rukoili
taivaan siunausta Isidorille. Siitä hervahti hän permannolle,
sohvamatolle, itki itsekseen haikeasta ikävästä, joka oli hänestä
tuskallinen kuin kuolema. Toisena päivänä tuli Isidorilta kirje: siinä
Isidor soimasi itseään, sanoi olevansa kuin langennut. Julia tiesi, että
kirje tarkoitti Emma Havolaa. Mutta Isidorin tunnustuksesta oli Julia
ylpeä, ja hänen sydämensä täyttyi riemulla, kun Isidor ilmoitti
tulevansa heti takaisin.

Isidor tuli. Emma oli häneltä ikipäiviksi mennyttä. Julialle hän tahtoi
olla uskollinen.

Mutta — mitä oli tuleva?

Kapinansa arvoituksellista kohtaloaan vastaan Tistelberg joskus joi, —
tai oli juovinaan, — surusta, enimmäkseen postimestarin kanssa, joka ei
tungetellut urkkimaan toisen ihmisen, erehdyksiä tehneen lähimmäisensä
salaisuuksia. Oli juovinaan: sillä juodakseen sortuneen tavalla, kuin
jokin Leevi Mölsä, tunsi hän sittenkin olevansa vielä liian terve.

Niin meni viikkoja kummallisessa odotuksessa. Ja sitten sai Tistelberg
yhtäkkiä uuden tuuman, jonka sattuma hänelle tarjosi, kuten
pelastusrenkaan: Onni Tarkkasen toimiston tehtäväksi joutui eräs
järvimittaus maaseudulla, sisämaassa, varsin kaukana täältä.

Tistelberg oli jo ilmaissut Onnille aikovansa luopua toimistosta, lähteä
Helsinkiin, heittää kenties jälleen koko uransa hunningolle. Onni
Tarkkanen oli kuunnellut häntä ymmärtävästi. Tarkkanen ajatteli
Tistelbergin rakkaussuhdetta, jota piti sairaalloisena, koetti
rauhoittaa häntä ja neuvoa nytkin pysymään järjen inhimillisellä
ladulla. Tistelberg oli sittenkin vain sanonut lähtevänsä, hiiskumatta
syitä, joita Onni ei koettanutkaan pyytää tietoonsa.

Nyt esitti Tistelberg, että jospa hän lähtisi toimittamaan tuon
mittauksen. Se veisi kolmisen kuukautta. Onni Tarkkanen myöntyi heti,
oikein kirkastui esityksestä, ja asia sovittiin nopeasti.

Tarkkasella odotettiinkin perhetapausta. Kun Tistelberg palaisi siltä
maankolkalta, olisi tämä asumus liian tukala hänelle, ahdas
isäntäväellekin, joka silti aikoisi siihen tyytyä. Mutta saisihan Isidor
huoneen täällä jossakin muualla.

Matka oli Isidorista hyvä ratkaisu, se oli hänelle suuri helpotus.
Ehkäpä aika toisi jonkin neuvon, ehkä...

Maalle, kätköön...

Helsinkiin ei hän täydellä todella tahtonut, vaan ainoastaan muun
puutteessa: siellä olivat Isidorin mielestä maailmansodan mainingit
alkaneet tuntua muunakin kuin kaikuna ja huhuna, tuntua yhä lisääntyvänä
henkisenä hätänä, joka parhaiten ilmeni pohjakerrosten levottomuudessa.
Ja Helsingissä oli Emma Havola, Isidorin halveksima ja säälimä raukka,
jota Isidor miltei vihasi — kuin jotakin omaa häväistystään: vetihän
Emma yhä tavallaan alas Juliaa, tahrasi Julian kuvaa, jonka Isidor
tahtoi nostaa sydämessään korkealle ja joka oli jo itse siinä noussut
ikäänkuin alttarille.

Maalle! Luontoon. Pois jälleen maailman hälystä... Kuin lappalaisen
passiivinen väistyntä kulttuurin monimutkaisten ilmiöiden tieltä!

Ja uuttakin se nyt oli hänelle. Mutta mitä?

Siellä — siellä saisi hän rauhassa ajatella, mitä hän tässäkin
kaupungissa oli nähnyt, mitä elänyt varsinkin muutamien viimeisten
kuukausien kuluessa.

Nähnyt ympärillään sellaista, mikä saattoi hänetkin apeaksi. Isänmaan
kohtalokin! Kenen ei olisi lopultakin pakko siitä välittää, vaikka
heittäytyisi muka miten ylimieliseksi! Sen hän jo aavisti, vaikka oli
melkein kosmopoliittisena aikana kasvanut, ettei ihminen ilman
isänmaantunnetta voi elää, vaan tukehtuu kuin vailla ilmaa. Nyt
vihollinen uhkasi kaikkemme hävittää, ja me kaikki ottelimme keskenämme!
Mikä mielettömyys! Tietysti parhaat ottelivat keinoista, ei asioista,
mutta julkisia pettureitakin rehenteli entistä enemmän. Joku kunnon
kansalainen tahtoi alistumista, toistaiseksi; toinen vastarintaa. Kuka
toivoi Saksan, kuka kenties Englannin tai Ranskankin apua. Ja keinoista
kiisteltiin, vihastuttiin — syötiin toisiamme. Hävitettiin toisiamme.
Jotakin puuttui.

Yhtäkkiä johtui Tistelbergin mieleen lause, jonka hän oli lukenut Onni
Tarkkasen kirjoja selaillessaan, J. W. Snellmanin lause: "Tämä on se,
jonka tahtoisin lähtemättömästi painaa maanmiesteni mieliin: että
kansakunnan tulee luottaa ainoastaan itseensä."

Ainoastaan itseensä, ei muihin! Niin ylemmät kuin alemmatkin, yhdessä.
— Nyt tuntui koko kansa hajoavan eri aatesuuntien aaltojen mukaan.
Kokoontuisiko se vielä yhteen? Mitä oli tuleva?

Isidorin oli apea sitäkin ajatella.

Mutta hänellä oli — Julia! Rakastaa Juliaa, joka oli nyt saanut hänen
sielussaan ihmeellisen säteilyn, kun hänelle lopulta selvisi, mitä
laatua tuon naisen entinen kevytmielisyys oli ollut! Niin lapsellisen
aiheeton oli Julian rikollisuudentunne ollutkin, että Isidoria
hymyilytti. Se rikos oli ollut miltei samaa kuin viattomuus, tai sitäkin
puhtaampaa.

Täten hän nyt Juliaa rakasti: loitolta! Ja selviäisi tuskallisesta
arvoituksestaan. Selviäisikö?

Tistelberg aavisti kauhukseen, ettei loppu sittenkään vielä olisi tässä.
Täytyihän jotakin tulla! Muuten hän tietäisi saaneensa kuolettavan iskun
johonkin oleellisimpaansa... Muuten hän joutuisi tunnustamaan — sielun!

Ja hän aavisti, pelkäsi, että Julia oli hänelle sellainen, jolle hän
kenties vielä uhraisi paljon, ehkä kokonaisen elämänsä jakson. Mutta
mitä varten?

Mitä varten tämäkin syksy hänen elämässään?

Nyt hän oli onnellinen, kun pääsi pois tästä — edes hetkeksi. Pois,
tyytyäkseen Juliaan sieluna. Mutta — mitä sitten oli tehtävä?

Isidor lähti yhtäkkiä jo vähän ennen joulua. Joulunsa oli hän päättänyt
viettää siellä maalla, erään kansakoulunopettajan luona, joka oli Onni
Tarkkasen tuttavia, verrattain runsaasti lueksinut ylioppilasmies. Onni
Tarkkanen tahtoi välttämättä kirjoittaa hänelle Isidorista ja suositella
heitä ystäviksi keskenään.

Oli täysi talvi, merenlahti kaupungin vieressä jäässä, josta kaislikot
kohosivat keltaisina ja kuivasti tuulessa kahisten, ja lahden ympärillä
matalat koivikot huurteessa, ahdistavan, harmaan taivaan alla.
Tistelberg käveli Julia Oljemarkin kanssa jäähyväisretkellä. —Keveästi
nousi nyt Isidorin jalka, keventynyt oli hänen sydämensäkin tästä
ratkaisusta, jota hän ei kuvitellutkaan lopulliseksi, vaan ainoastaan
aselevoksi synkässä taistelussa kohtaloa vastaan. Ainoastaan tämän
hetken ahdistus teki enää hänen olonsa tuskalliseksi. Julia koetti
kiiruhtaa askeleitaan; kumpikaan ei puhunut mitään pitkään aikaan.
Julian oli vaikeaa hillitä itseään, estää kyyneleitään: vaikeaa nauraa,
laskea leikkiä. Isidorin oli helpompaa. Julia siinä paremmin onnistui.
— Kun he tulivat lahden poikki lumista talvitietä mantereelle, tulivat
tavalliselle kävelytielleen, heille tutun, suuren metsän varjoon, ja
Julia pysähtyi ja otti lakin Isidorin päästä, silitti hänen otsaansa ja
hiuksiaan, tunsi Isidor jälleen itkevänsä koko elämäänsä, vastaista,
epämääräistä kohtaloaan; hänen silmänsä kastuivat. Mutta Julia sanoi:

"Oi, siellä sinulla on hyvä olla, sinne sinut päästän mielelläni,
metsien helmaan. Ja katso, tämä on rokokoota!"

Julia nauroi iloisesti, laski leikkiä kaikenlaista, pieniä sukkeluuksia,
varoituksia.

Mutta Isidorin palaamisesta tänne ei kumpikaan puhunut sanaakaan!

Sitten käännyttiin takaisin kaupunkiin. Raatihuoneen torni näkyi tuolla,
kirkon katon takaa. Tornikello muistutti Isidorin lähdöstä, oli jo
tullut myöhä.

Julia meni nopeasti hänelle yksinäistä kotiaan kohti. Isidor Tistelberg
erosi hänestä suuren torin kulmassa, jyrkästi, kiireesti, jäykästi. Tänä
iltana oli hänen varustettava kuntoon matkalaukku ja mittausvehkeet; ja
huomisaamuna asemalle, yksin, — ei: Onni Tarkkasen saattamana, ja
kaiketi onnittelemana.

       *       *       *       *       *

Romaani jatkuu teoksena "Punainen mies" (Punainen mies II).




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79301 ***