diff options
Diffstat (limited to '79301-0.txt')
| -rw-r--r-- | 79301-0.txt | 11698 |
1 files changed, 11698 insertions, 0 deletions
diff --git a/79301-0.txt b/79301-0.txt new file mode 100644 index 0000000..b7b3c3e --- /dev/null +++ b/79301-0.txt @@ -0,0 +1,11698 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79301 *** +language: Finnish + + + + +SORRON LAPSET + +(Punainen mies I) + + +Kirj. + +JOEL LEHTONEN + + + + +Helsingissä, +Kustannusosakeyhtiö Otava, +1923. + + + + +1 + + +Kaupunki oli pieni. Meren rannalla. Toisella puolella meri ja sen +rikkonainen saaristo, toisella valtavia erämaita, kuivia, mäntymetsää +kasvavia hiekkanummia. + +Meri pisti kaupungin alle pitkänä lahtena, jonka perukka oli matala, +mutainen ja sakean kaislikon täyttämä. Mutta jonkin matkan päässä lahden +pohjukasta oli vesi syvempää ja salli paitsi soutelua jaalojen, jopa +pienten höyrylaivainkin päästä rantaan, ikivanhan ja vähän väliä +korjailemalla parannetun laiturin viereen, jonka toista sivua myöten +ojentui kauppiaiden ja kalastajien varastoaittoja, melkein jokainen +aitta lahonnut ja hieman vinossa luuhottaen. Parin laiturin makasiinin +ovenkamanaan oli huolimattomasti kaiverrettu vuosiluku parisataa vuotta +sitten. Siellä täällä noiden rakennusten solissa näkyi kalanpyydyksiä. + +Laiturille johti ja laiturilta lähti kaupungin pääkatu, vanhin katu, +kulkien mutkitellen puisten talojen välitse pitkin rantamaa. Eräät +taloista olivat mustia ja miltei kivijalkoineen maan sisään vajonneita. +Muutamissa oli korkeat, vanhakuosiset katot ja neliruutuiset ikkunat. +Pihoilta pilkisteli välistä luhtiaittoja somasti leikeltyine +kaidekoristuksineen. Portit ja aidat olivat paksua lankkua. Jotkut +taloista olivat kohennettuja pystyyn, vuorattuja ja saaneet vaalean, +välkkyvän värin, ja välistä ainoan vanhan kerroksensa jatkoksi +uusimuotisen yläkerroksenkin, isoikkunaisen, joka sointui vaivalloisesti +rakennuksen alaosan sopusuhtaiseen ja alakuloiseen rauhaan. — Kuta +kauemmaksi jouduttiin satamasta kaupungin keskustaan päin, tuli +sellaisia taloja yhä useampia. Ja sitten, noiden pienien talojen ja +tupasien ja parin kolmen pitkän porvariskartanon jälkeen, joissa saattoi +olla kymmenisenkin ikkunaa vieretysten, alkoi näkyä eräitä nykyaikaisia +puutaloja, jopa kivimuurejakin, kyömyisine kattoineen ja tornintapaisine +koristeineen. Katu suoristui; jos katseli mannerta kohti kaupungin +syrjässä olevalta harjulta, oli se nyt suoraan kuin viivoittimella +vedetty: alkoi uusi kaupunginosa. Kadun viimeiseen päähän, alakuloisen +metsän reunaan, mahtoi olla vain kilometrin verran, mutta suoruus +vaikutti, että matka näytti pitemmältä. Kahden puolen tätä avarasti +suunniteltua vanhan kadun jatkoa oli istutettu lehmuksia. + +Lehmuksilla istutettua osaa kaupungista sanottiin Esplanadiksi. Ja sen +entistä päätä, alkupuolta, tuota, joka vei kapeana satamaan, kutsuttiin +Kastemadoksi tai Ankeriaiseksi taikka Sisiliskon pyrstöksi, kaupungin +asukkaiden rakastavan ja samalla pisteliään huumorin antamalla nimellä. + +Ankeriaan ja Esplanadin liittymäkohdissa avautui tori, yhdellä +reunallaan kivinen raatihuone, jonka keskikohta oli rakennettu torniksi; +tornin otsikossa oli kellotaulu ja sisuksissa tunnit soittava kello. +Toisilla torin sivuilla oli vanhoja yhden kerroksen puutaloja, harvassa, +joten tori tuntui vieläkin laajemmalta kuin se oikeastaan oli. Näkyi +siellä eräitä uudempiakin rakennuksia, joukossa tiilisiä. + +Torilta lähti neljälle taholle uusia katuja. Eräs niistä vei +rautatieasemalle: sieltä alkoi kapearaiteinen rata, — yhdistäen +syrjäisen kaupungin muuhun maailmaan. + + + + +2 + + +Insinööri Tistelberg kuljeskeli Ankeriasta syksyisenä iltana. Hän oli +keskikokoinen, kumarainen mies, iältään lähempänä kolmea- kuin +kahtakymmentä. Kasvot olivat kelmeähköt, nenä kyömyinen ja ikäänkuin +pitkin naamaa painunut; silmien ilme jäykkä, tuima, ja — samalla arka. +Piippu oli hänellä vuoroin kädessä, vuoroin suupieleen nostettuna. +Kankeana ja hiljalleen hän käveli siten kaupungin valtaväylää, meren +rannalta uudelle Esplanadille. + +Kadut olivat tyhjät. Talojen puutarhoissa koivut miltei lehdettömiä. +Vain joku ihminen, pikku töllien eläjä, liikuskeli jollakin pihalla. +Esplanadillakaan ei ketään. Valoja ei kuulla ikkunoissa. + +Kävellä, kävellä — joutavaa... + +Kuljeskella päiväurakkansa jälkeen: Tistelberg palvelee täällä eräässä +maanmittaustoimistossa, kaupungin ainoassa, — Onni Tarkkasen, vanhan +tuttunsa apulaisena. Hän alkaa nyt asua tässä kaupungissa toista syksyä. + +Ensin oli ollut koko rattoisaa, vuosi sitten, jolloin hän tänne joutui. +Hänellä oli ollut katselemista: kaupunki ikäänkuin uutta, sen vanhassa +osassa oli hän, nuoremman sisämaan asukas, ollut huomaavinaan +jonkinmoista kulttuuria, — ainakin enemmän kuin niillä seuduilla, +joilta hän oli kotoisin. Kulttuuria muinaisten talojen muodoissa, +pihajärjestelyissä, puutarhoissa, porteissa, ovien kamanoissa, vinoon +kallistuneissa aitoissa, jopa koristepensaissa ja villiintyneissä +kukkalavoissakin. + +Oli aikainen syksy, kun hän näki tämän kyläsen ensi kerran. Lehtipuut +olivat kauniisti keltaisen ja punaisen kirjavia harjulla, joka on täällä +parhain näköalapaikka ja jonka näkötornia hoidetaan hyvin. Ja meri +siinti viime syyskuussa tyynenä. + +Niin, tuo meri, jonka takaa hän oli aikoinaan toivonut ihmeitä ja +kummia, lähtien niitä etsimäänkin: hän oli näet, nuorempana, ollut +merillä, matruusinkokelaana. + +Mutta nyt oli kaupungin katseltavat nähty. Ja nyt oli myöhäinen syksy. +Pian toinen talvi, edellisestä tuttu. + +Katkerasti polttaa ikävä mieltä. Tuolla varjopuolella kulkee +äänettömästi joku, — pujahtaa kadun kulman taakse, — ei ole +Tistelbergin tuttavia. Kodeissaan ovat tähän aikaan illalla hänen vähät +tuttunsa, tai joku istunee Seurahuoneella, puoliautiossa salissa, +ryyppäilee, kun taasen toiset, yhteiskuntahenkilöt, pitänevät toisaalla +kokouksiaan, — kylläkin tarpeellisia, sen hän puolittain myöntää, mutta +kumminkin ne kokoukset häntä melkeinpä tuskastuttavat; nuori insinööri +ei ole nimittäin yhteiskuntahenkilö eikä siis saa iloaan ja tyydytystään +siitä ainoasta, millä valistunut voisi täälläkin tehdä aikansa +rattoisaksi: hommailulla paikkakunnan hyväksi. Ellei jo maanmittarin +ammatti veisi Isidor Tistelbergiä monista nykyaikaisista harrastuksista +paljon sivulle, niin ainakin aiheuttaisi hänen synnynnäinen luonteensa +samaa; jopa arvelee hän joskus itse, että hänen lapsuudenaikainen +kasvatuksensakin on siihen syynä. Poikamies hän on vielä, ja tunteepa +olevansa tyytyväinenkin, että on naimaton. + +Ikävä... Autiot, päättömiltä näyttävät kadut. Tyhjä tori. Tyhjät +kauppakojut torin varrella... luukut kiinni. Ja jos kojuissa ihmisiä +olisi, kauppiaita kangaspakkainsa tai lihatiskiensä takana, niin tuttuja +olisivat Tistelbergille nyt jo heidänkin kasvonsa, askareensa ja +puhelunsa. + +Kunnioittaako vai halveksiiko hän heitä, tuollaisia vaatimattomia ja +hiljaisia ihmisiä? Kuta vähäisempiä, sen enemmän hän lopultakin mahtaa +heitä kunnioittaa. Joskus hänen mielensä on liikutettu, kun hän +ajattelee monia, jotka asuvat noissa mataloissa taloissa valtakadun +vanhalla jatkolla, — ajattelee sitä aina samaista elämää, jota siellä +on vuosisadat eletty: yksi polvi on syntynyt, yksitoikkoisesti aikansa +viettänyt, hiljaa kärsinyt. Silti on kodeissa varmaan oteltu salaisia +perhetaisteluja, paljon enemmän salattuja kuin niitä on julkisuuteen +päässyt. Mutta tyydytty ja alistuttu on lopulta kuitenkin. Iloittu, oltu +onnellisia vähästä. Ja siten on tästä polvesta taas syntynyt uusi, +kasvanut nopeasti aikuiseksi, mennyt avioliittoihinsa, taistellut +jälleen hiljaisuudessa, tyytynyt, joskin välistä keskinäisiä +riitojaankin ilmaissut; elänyt miltei tarkalleen samoin kuin entinenkin +polvi, joka on vaipunut hautoihinsa ja unohtunut; vanhentunut samaisessa +ikävyydessä, alistumisessa, kuollut aikanaan, jättäen taas nuoren polven +jälkeensä jatkamaan ainaista, yhtämittaista latua. Samaa se on ollut +aina, — melkein yhtä ja samaa. Ja kuitenkin Tistelberg kapinoi tuota +samanlaisuutta vastaan; kapinoi, hieman halveksiikin noita +samankaltaisuuden lain vaatimattomia seuraajia, vaikka hän samalla heitä +erikoisesti rakastaakin, tuollaisia pieniä, yksinäisessä syrjäkolkassa +yksin eläviä ja sinne unohtuvia, hän, yksinäisyyteen taipuvainen; paljon +enemmän hän pitää heistä kuin niistä vähälukuisista, jotka täälläkin, +kuten kaikkialla, ovat päällimmäisinä — huomatuimmilla paikoilla +olevia, varakkaita tai muita mahtihenkilöitä. Hän on näet ollut +viimeksimainituissa joskus näkevinään kaikenmoisia pieniä vehkeilyitä, +joilla juuri he ovat varoihinsa ja valtaan päässeet, ja siksi epäilee +hän koko heidän joukkoaan. Erottaako hän yleensäkin helpommin varjot ja +mustat värit kuin iloiset? Sitä hän välistä kysyy itseltään, — välistä, +ei usein; ja niillä hetkillä hän pitää itseään ikäänkuin +huonosilmäisenä, mutta ei silti itselleen asiassa mitään voi; mahdin, +valtahenkilöiden, yhteiskuntaihmisten näkeminen koskee hänen silmiinsä +kipeästi; sellaisia henkilöitä hän halveksii vielä enemmän kuin noita +pieniä, jotka tyytyvät aina samaiseen elämäänsä. + +Tällaisia asioita mietti Tistelberg nytkin, iltahämärässä kävellessään. + +Ikävä, ikävä! Pieneksi, vähään tyytyväiseksikö piti hänen jäädä, kun ei +hänestä ollut kehnon tempuilla rikkaampaa elämää haluamaankaan? + +Mitä varten piti hänen tännekin joutua, — kuten kaikkialle muuallekin? + +Tuuli huoahtaa kosteasti koivuissa tuossa kuoppaiseen, märkään +alanteeseen istutetussa puistossa. Tulee sade varmaankin. Ja talvi, se +on enimmäkseen pilviä ja sadetta... + +Puistossa on ulkoravintola. Mutta sekin on nykyään jo kiinni, ikkunat +laudoitetut umpeen. Ja ulkoravintolan tytötkin, jotka nyt ovat +siirtyneet Seurahuoneelle tai lähteneet talveksi muihin kaupunkeihin, ne +ovat vanhoja... kuluneita poloisia. + +Mitä hän täällä tekee? + +"Jumala paratkoon, mitä minä teen täällä?" kysyy Tistelberg itseltään, +seisten yksinään puiston kulmalla. Piippu vapisee hänen kädessään, niin +hermostunut hän on, ja sitten hän rajusti imee piipustaan ja puhaltaa +sauhun ilmaan. + +Tuokioksi alkaa hän vihata... tätä autiutta, hiljaisuutta, kaivertavaa, +tuskallista. Alkaa vihata miltei noita pieniäkin ihmisiä, jotka täällä +elävät ja joista hän täällä enimmin pitää. + +Sitten päättää hän lähteä kotiin, asuntoonsa, Onni Tarkkasen luokse. Ja +siellä tahtoo hän nyt mieluimmin omaan kamariinsa. Viime keväänä on +insinööri Tarkkanen, hänen päämiehensä ja toverinsa, mennyt naimisiin, +ja rouva nyt on sellainen oikea perheihminen: pitää suuresti +järjestyksestä, säntillisestä, uutterasta työstä, tahtoo ennen kaikkea +rahaa, jopa valtaakin, ja unelmoi monista lapsista. Eikä Tistelberg +suinkaan tuollaisia unelmia kadehdi. Mutta kun toverille tuli vaimo, on +entisten toverustenkin yhteiselämä kuihtunut. Viime talven asuivat he +vielä yhdessä sen kansanopistonjohtajan lesken luona, samassa kamarissa. +Asuivat koko rattoisasti; illoin pelasivat korttia, tarinoivat, +lauleskelivatkin, — joskus myöhään yöhön. Nythän Tarkkasen rouva tahtoo +aikaisin levolle, että puolison työ sujuisi paremmin seuraavana päivänä. +Ja muutenkin hän tietysti vetää miestänsä oman itsensä puoleen. Entinen +toveri on melkein unohtanut ravintoloissa käymisen... On sen asemesta +nykyisin ruvennut kokoamaan vanhoja rahoja. Saahan sellaisia täältä, +vanhalta kulttuuriseudulta, ikäporvareilta, käsityöläisiltä ja +kalastajiltakin. Noita vihertäviksi homehtuneita mynttejä Onni Tarkkanen +nyt illoin puhdistaa ja tutkii; istuu pitkät puhteet pöydän ääressä, +lampunvarjostimen pimentäessä huonetta, puhuu niistä rahoista, lueskelee +mynttikirjallisuutta, ja huokaisee silloin tällöin, kunnes vaimo saapuu +ja kysyy, miten paljon Onni luulee näistä rahoista saavansa niin ja niin +monen vuoden päästä, — tai kutsuu illalliselle, jonka kuluessa puhutaan +järkeviä, raskaan rouvan nyrpistäessä huuliaan iloisemmille +leikinlaskuille ja kääntäessä jutut yleishyödyllisiin asioihin. + +Tosiaan ikävää. + +Ja Tistelberg tuntee syvää, kipeää sääliä ei ainoastaan päämiestänsä ja +vanhaa toveriaan kohtaan, vaan kaikkia tällaisen paikkakunnan asukkaita, +jotka viettävät pitkiä puhteitaan jollakin tavalla samoin kuin Onni: +näperrellen jotakin kuten hän, elleivät ole noita yhteiskuntamiehiä, +jotka puuhailevat yleishyödyllisissä tehtävissä ja joiden elämänladulle +Onnikin tuntuu nykyään suuntautuvan. Sellainen elämänlatu on +luonnollista täällä, ja suuremmissakin paikoissa, suhteellisesti yhtä +yksitoikkoisena; mutta vielä ei nuori Tistelberg siihen alistuisi. Hän +säälii, kammoo ja vihailee sellaista, joskin sen ymmärtää. Mutta miltei +yhtä suuresti säälii hän niitäkin henkilöitä täällä, jotka ovat +valinneet iltatöikseen istumisen Seurahuoneella ja kaupungin parilla +klubilla, — juopottelun aikansa tappamiseksi. Sellaisiakin on paljon. + +Ja niin täällä aika kuluu. + +Yhtäkkiä tulee Tistelbergille mielikuva, josta hän iloitsee. Hän +kuvittelee, että tällaisia ovat siperialaiset kaupungit: tällaisia +siellä talot syksyn ja talven taivaan alla, yhtä piinallisia ja +paheisiin helposti yllyttäviä. Samanlaista on siellä kuin näillä +hiljaisilla kaduilla, tuon matalan merenlahden poukamassa. Ja hänelle +tulee halu olla ilkeä... ei tiedä, mistä syystä. + +Ilkeä! Mennäkö — eläviinkuviin? Niitä on kaupungissa kahdetkin, niiden +edustalla palaa kirkkaimmat sähkölamput. Mennä vaikka sinne, muiden +joukkoon, aikaa tappaakseen, istuakseen, niin vain, ollakseen. Ja miksi +hän elävillä kuvilla itseään pilkkasi? Niissä hän kävi tosiaan halusta, +milloin niissä esitettiin kaukaisten maitten luontoa, asukkaita, elämää +ja askareita; sen verran eli hänessä vielä vanha into matkustamiseen ja +vieraiden maiden näkemiseen. Ja kävipä hän niissä, jos esitettiin +rakkausdraamoja, joissa sankarittaret olivat kauniita. + +Nytkin hän ohitse mennessään katseli ohjelmia, mutta ei löytänyt +kaipaamiaan mielenkiihotteita. Tuskastuneena hän ajatteli: + +— Olisipa edes iltakirkko! Menisin sinne. + +Ivalla hän täten ajatteli, eikä olisi mennyt kirkkoon, vaikka +iltajumalanpalvelus olisi ollutkin. Hän oli näet kirkon vastustaja, +miltei pappissyöjä. Vakaumusta, kokemuksille perustuvaa se ei ollut. +Olipahan vain ikäänkuin edellisen polven perintö, kahdeksankymmentäluvun +vapaamieliset aatteet, — joihin kuului myöskin kirkon ja papiston +heikkouksien arvostelu, leppoisa, joskin vakava arvostelu, kasvanut +hänessä korkoa korolle: paisunut uskoksi, että kirkko on aina tarpeeton, +jopa vahingollinen, — kokonaan pois kitkettävä. Kasvanut enemmittä +perusteluitta, uskonnon tavoin saatuna sielullisena perintönä. Uskonto +oli hänelle aivan runotonta; vapaa-ajattelijain uskonnottomana +perillisenä hän oli uskonnoton runollisuuteen saakka. + +— En mene kirkkoon, eikä iltakirkkoa nyt olekaan, ei ole lauantai! +jatkoi hän ajatustaan. — Vain arkena on jotakin tuo vanha, kaunis +kirkko, vanhatyylinen, sisältä hämärä, ulkoa valkea, pääty tiilisellä +ristinkuvalla koristettu. Jos siellä olisi kuorolaulua, — kaunista, ja +kaunis madonnankuva, niin kenties menisin. Nyt en mene. + +Tistelberg lähti ikävystyneenä kotiinsa, illan pimeässä, kun alkoi +hiljaa sadellakin. + + + + +3 + + +Tistelbergin esimies, komissionimaanmittari Onni Tarkkanen asui pienessä +puutalossa erään isomman rakennuksen pihan perällä. + +Kas kummaa, Onni ei istunutkaan nyt rahakokoelmaansa ihailemassa +työhuoneessaan eli ruokasalissa, — työhuone ja ruokasali olivat sama, +— eikä seisonut rasittuneena piirustuspöytänsä ääressä, noita ainaisia +maanmittarin pitkiä numerorivejä laskemassa. Hän tuli itse +Tistelbergille avaamaan, eikä palvelustyttö, ja alkoi kohta hartaasti ja +valoisasti puhella eräästä toisesta asiasta. Ihme, että oli sen verran +vapautunut, ei puhunut mynteistä, saatikka sitten maan lajitteluista: +niin ja niin paljon kangasmaata, niin ja niin paljon niittyä, suota, +vesijättöä. Ei, Onni riensi puhumaan Tistelbergille yhä useammin viime +aikoina palautuneesta mieliaikomuksestaan, jota hän oli tässä illalla +vaimonsa kanssa pohtinut. Se oli hankkia maatila, jossakin täällä, +melkoisen kaukana kaupungista, puhtaalla suomalaisseudulla: kaupungin +laaja ympäristö, puhumattakaan itse kaupungista, oli nimittäin +sekakielistä, enemmistönä kuitenkin suomalaiset. Niin, maatila, järven +rannalta, sillä järviseudulta oli insinööri Tarkkanen syntyisinkin, ja +hoitaa lomatöinä ja ilona sitä, ehkä vähitellen sitä laajentaakin. +Tarkkanen todisteli nyt Tistelbergille omasta aloitteestaan, kuinka +tyydyttävästi tilanhoito Suomessa kumminkin kannattaisi, vaikka yleensä +valiteltiin, ettei sellainen kannattanut. Mutta liiankin komeasti se +kannatti etenkin nyt, maailmansodan aikana, ja varsinkin täällä +Etelä-Suomen savipohjaisilla mailla. Tuollaisesta pienehköstä maatilasta +saisi rauhallisen olinpaikan; siellä voisi olla erossa maailman +melskeestä ainakin kesillä, ja sitäpaitsi se antaisi huomattavan lisän +maanmittausalalle ruvenneen ihmisen verrattain vaatimattomiin tuloihin. +Onni Tarkkanen esitti laskelmilla, mitä kaikkea ja kuinka monen tuhannen +markan arvosta niin ja niin suuri tila tuottaisi, selvitti numeroilla ja +loogillisesti, hyvä matemaatikko ja ajattelija kun oli. Toveri +Tistelberg myönteli sävyisästi. + +Sitten tuli Tarkkasen rouvakin työhuoneeseen, illallista valmistamasta, +ja yhtyi jälleen ihastuksella tukemaan miehensä unelmia, hyväksyen +melkein kaikki hänen laskelmansa, mutta lisäten niihin vielä omia +suunnitelmiaan, joista oli tärkeintä, että tulevassa maatalossa pitäisi +olla vielä sivurakennus, jossa palvelusväki voisi asua. Eihän herrasväki +saattaisi pitää renkiä, tuskin piikojakaan, aivan seinän takana, saman +katon alla. Insinööri Tarkkanen myöntyi hymyillen vaimonsa toiveisiin, +hiukan ironisesti ensin kulmiansa kohautettuaan. Mutta rouvalla oli nyt, +kun taloista puhe tuli, muitakin tuumia kuin tuo uneksittu maatila. +Hänen mielestään oli välttämätöntä hankkia talo myöskin täällä +kaupungissa. Tässä ahtaassa kortteerissa eivät he kuitenkaan voisi kohta +asua: perhe lisääntyisi, ja rouvalla oli sukulaisiakin, — niitä oli +monta, se ja se täti ja se ja se eno, — jotka tulisivat täällä heillä +käymään. Tietysti he tulisivat sukulaisiinsa. Ja muutenkin: olihan +ihmisen pyrittävä eteenpäin. Ja kaupungissa tarvittiin kyllä +toimihenkilöitä. Niitä tarvittiin monenmoiseen: ajamaan suomalaisuuden +asiaa, täällä ruotsalaissekaisella paikkakunnalla, johtamaan +valistusrientoja, ja jos jotakin. Tällaisessa ahtaassa loukossa ei +voitaisi oikein vastaanottaa ketään. Sitten puhuivat insinöörskä +Tarkkanen ja hänen miehensä keskenään ja vuokralaiselleenkin, että +heillä — niin, etenkin rouvalla — oli jo tiedossa ja katseltuna sopiva +talokin täällä: pieni kivimuuri suuren torin varrella. Se olisi +myytävänä. Tarkkanen itse sitä sanoi pieneksi, vastustaen lauhkeasti +vaimoaan, joka vakuutti, että se kuitenkin näytti oikeinpa komealta, +sillä olihan se kivimuuri. Onni väitti, että kaksikerroksinen talo, joka +on näyttelevinään viisikerroksista kivimuuria, — niin se on +pöyhkeilevästi rakennettu, — ei pysty sellaiselta kuitenkaan +näyttämään, vaan se on jotakin, mitä lienee, sekatyylistä, tyylitöntä. + +"Ainakin se on suomalaista tyyliä", sanoi rouva siihen. + +Tistelberg naurahti: + +"Piironki se on, ulkonevine ikkunoineen, jotka ovat kuin piirongin +laatikoita tai ruokasalin kaapin osastoja." + +Rouva loukkautui Tistelbergin itserakkaista sanoista. Mutta Onni pohti +asiaa ja kannatti pohjaltaan Tistelbergiä. Rouvan mielestä oli kumminkin +hauska katsella kadulle noista ikkunaulkonemista; niistä näki kaikki — +kaikenlaista hauskaa, mitä täällä kaupungissa voi nähdä. Ja portaat +olivat tilavat ja valoisat, kauneimpia koko kaupungissa; huoneita +paljon. Alakerran voisi vuokrata pois, sillä se oli puolittain +kellarikerros. Nykyään kohosivat vuokrat yhä. Sillä tavoin järjestäen +asuisi omistaja melkeinpä ilmaiseksi. + +"Sinä aina tavoitat ilmaista ja mukavaa", moitti insinööri Tarkkanen. +"Eihän ihminen tarvitse muuta kuin että tulee kunniallisesti toimeen." + +Rouva puhui, että toimeentulon tarpeet, ne saattavat kasvaa pakostakin, +ja vihjaili, että talonpojat elävät kyllä kunniallisesti, mutta eivät +silti vaurastuta elämäänsä niinkuin heidän pitäisi: eivät laajenna +viljelyksiään, vaikka voisivat, ja asuvat usein ahtaasti ja +likaisestikin. Tarkkanen katsahti vaimoonsa kummastuneena, tutkivasti ja +moittivasti. Sitten sattui rouvalle taas asiaa keittiöön. + +Tarkkanen puheli Tistelbergille, että yritteliäisyyttä Suomessa tosiaan +olisikin varaa parantaa, ja ettei suinkaan olisi rikos hankkia +kaupunkilaistaloa, joskaan ei ylellisyyttä varten, vaan varallisuutensa +oikein käyttääkseen. Sitten kuului rouvan ääni jälleen viereisestä +huoneesta, käskien palvelijaa kutsumaan herroja illalliselle. Syötiin +vaatimaton ateria, vaatimaton ja melkein köyhä, miltei ääneti kaikki +kolme, rouvan tarkatessa, että passailu kävi säntillisesti ja samoin +yhtä säntillisesti pannessa itse asetteja kiertämään miehestä mieheen. + +"Te olette varsin kohtelias, insinööri Tistelberg", hymyili rouva, kun +apulaisinsinööri muisti aina tarjota rouvalle ennenkuin itse otti asetin +vastaan. "Te olette aivan toista kuin Onni. Niin, Onni", naurahti rouva, +"sellainen ei hän ollut kihloissa ollessamme". + +"Jaah, jaah!" vastasi Tarkkanen, rypisteli otsaansa, ja hänen suunsa +meni hieman kuin vinoon. + +"Hyvänen aika!" huudahti nuorikko. "Ihminen tekee usein merkillisiä ja +iloisia huomioita. Hyvänen aika, Onni-kulta: kuinka minä en ole ennen +tullut huomanneeksi, että sinulla on... sinulla on leveä suu — kuin +talonpojilla!" + +"Talonpojilla!" toisti Tarkkanen. "Talonpojilla, — miksi heillä? On +niitä monenlaisia heissäkin..." + +Talonpojista oli parilla usein kiista; herra oli talonpoikaissukua, +rouva muka ei. "Talonpojilla — ja kenellä tahansa olkoon leveä suu", +jatkoi Onni Tarkkanen, "se on älykkään miehen merkki!" + +Rouvakin nauroi, hieman pilkallisesti: + +"Älykkään miehen merkki? Kaikkea sitä kuulee: että leveä suu todistaisi +erityistä älyä. Hahhah! Päinvastoin. Ainakin ennen on kaikilla +kultiveeratuilla suvuilla mielestäni leuka ollut varsin vähän +ulospuskeva... eikä suu sitä mukaa. En minä sinua tarkoita, rakas Onni! +Myönnänhän minä, myönnän, haha, että sinä olet lahjakas..." + +Rouva nauroi jälleen. Mies ei häntä ollut kuuntelevinaan, vaan keskeytti +hiukan äskeistä kalpeampana ja otsa ryppyisempänä hänen juttunsa, +todistellen Isidorille historiallisilla esimerkeillä, että +intelligenteillä miehillä, ja miksei naisillakin, on aina, tai yleensä, +ollut leveänmuotoinen suu ja vahvat leuanmuodot. Sellainen leuka +esimerkiksi ilmaisee tyyntä tarmoa. Nuorikko nauroi makeasti, ja väitti +lopulta vastaan: kulttuurisuvulla on suu supukka; hänen suvussaan oli +kaikilla sellainen suu, eikä Onni voinut kieltää, etteikö se suku ollut +yleensä paitsi vakavaa ja ajattelevaa myöskin tarmokasta. Siksi se suku +olikin hyvin laajalle levinnyttä, nuo Uskelanderit, vanha, huomattu +kulttuurisuku. + +"Sinä aina kulttuurisukuinesi!" huudahti nyt insinööri Tarkkanen. +"Uskelanderit, — Uskelaisia tai joitakin Uskeloita ovat he aikoinaan +olleet, talonpoikia. Eikä tiedä, vaikka jotkin Tarkkaset olisivat paljon +vanhempikin suku; pitäisi tutkia, papinkirjoista esimerkiksi... niistä +sen näkisi." + +Väittely kiihtyi pisteleväksi ja kuohahtelevaksikin, mutta säntillinen +ateriointi ei siitä häiriintynyt, joskin tuli hieman tavallista +lyhyemmäksi. Väiteltiinpä vielä aterian jälkeenkin, miesten +tupakoidessa, rouvan ottaessa ompeluksensa ja silloin tällöin kimakasti +naurahtaessa miehensä perinpohjaisten ja hartaiden todisteluiden lomaan. +Tarkkanen todisti monisanaisesti talonpoikais- ja herrassukujen +samanarvoisuuden, sama-aatelisuuden mitä luonnonlahjoihin tulee, pitäen +kuitenkin kiinni siitä käsityksestään, että yksilön lahjakkuus ja arvo +ei silti ollut samanarvoista, vaan toiset olivat luodut lahjakkaammiksi, +johtohenkilöiksi, ja toiset seuraamaan johtoa, koska olivat +vähälahjaisempia. Rouva huudahti miehelleen myöntävästi ja unohti +äskeisen ärsytyksensä, että mies muka oli rikkiviisas, tuota +talonpoikaisaatelia, — rikkiviisas, sanoissa taitava, mutta isosuinen +joka tapauksessa. Rouvasta oli nyt aivan paikallaan, että toiset ihmiset +olivat luodut johtoon. Tistelberg ilahdutti ystäväänsä muistelemalla +lukeneensa jostakin, että ainakin jollakin sellaisella kuin eräällä +muinaisen Firenzen Medicillä oli ollut varsin laaja suu ja vahvat +leukapielet, oikeinpa metsärosvon tai vähintään tukkimiehen leuat, +nimittäin Lorenzo Medicillä. Mutta muuten häntä tämä pitkäaikainen juttu +väsytti; ei hän oikein tietänyt, oliko tämä pistelevä pakina puolisoiden +kesken pilaa vai totta, ja totena hän sitä paremminkin piti. Meni puoli +tuntia. Sitten sanoi rouva: + +"Pannaan nyt suut tuppeen, sekä pienet että isot. Nyt täytyy mennä +levolle. Huomenna on jälleen työtä. Mutta tuuleuttaa pitää sinun, Onni, +heti täällä. Te olette tupakoineet aivan kauheasti! Pane ikkuna auki, +Onni. Minä toivotan hyvää yötä!" + +Rouva katosi perheen arkisesta seurusteluhuoneesta. Tistelberg toivotti +vuorostaan ystävälleen hyvää yötä ja läksi hiljaa omaan kamariinsa, +Onnin jäädessä päästämään ikkunasta ulos sauhua, etenkin Tistelbergin +piipusta tuprunnutta. + + + + +4 + + +Isidor Tistelberg nautti tuosta isäntäväkensä pikku kinastelusta. Se +ikäänkuin vei hänen ajatuksensa pois kiduttavasta ikävystymisestä, +täytti mielen jonkinlaisella askarruksella, mietinnällä, joka oli +hänelle mieleistä: helposti näki hän mustia läiskiä kaikkialla; niissä +hänen silmänsä lepäsivät, ne hänelle toivat jonkinmoista iloa. Sellainen +hän oli. + +Tosiaan eivät insinööri Tarkkanen ja hänen vaimonsa olleet vielä monesti +ehtineetkään kiusoitella toisiaan, edes näin, julkisesti ja +puolileikillisellä tavalla kuin tänä iltana, saatikka sitten todella ja +kahden, koskapa heillä ei ollut pienintä aikomusta tuota pilailuaan +peitellä vierailta, ja syrjäinenhän Tistelberg heidän asioissaan +lopultakin oli. Mutta tämä kinastelu riitti jo tuomaan Tistelbergille +nautintoa, jota hän uskotteli tuskaksi ja pessimismiksi. Nuori +apulaisinsinööri ajatteli, asettuen kohta makuulle, — sillä lukea ei +hän tänä iltana jaksanut, ei erästä matkakuvaustakaan, vaikka oli tullut +sen äskettäin hankkineeksi, — ajatteli pimeässä, jossa näki ainoastaan +muutamia hämäriä läikkiä hänen vihreän kirjavista tapeteistaan, muuten +Isidor Tistelbergin itsensä valitsemista: + +— Kas niin, nyt se alkaa... se onni... tälle kunnon Onnille ja hänen +valitulleen. Pari vuotta olivat kihloissa. Silloin kutsui Onni neitoa +sirkkuseksi ja jos miksi. En tiedä Onnin saamia lempinimiä, sillä Onni +kunnioittaa pyhiä salaisuuksia, eikä rouva toki vielä ole niitä muille +paljastanut. Mutta nyt: jo nokkivat silmiä toistensa päästä, jo on +toisella liian iso suu. Kylläpä kannatti — se liitto! Eh, koskaan en +minä ole niin hullu — että... Mutta kuinka sitten jaksaa elää — +missään maailmassa? Kun kaikkialla pakahtuu yksinäisyyteensä! +—Kinailisivat vielä, mutta nimittäisivät yhdessäoloaan edes pakoksi, +tohtisivat sanoa sitä ainakin helpoimmaksi pahaksi monesta pahasta, — +eivätkä onneksi! Mitä he pelkäävät? Nyt alkaa tässäkin pesässä se onni, +se pakko, joka on muka kaunista, jopa velvollisuus. Ei, pois täältä +pitäisi päästä... meni minne meni... vaikkapa korpeen... kunhan ei +vain jollakin tavoin ainaiseksi takerru tuollaiseen kohtaloon... +moiseen kutistu... mätäne paikalleen... ala nuuskia homeisia lantteja, +— ja luule täyttävänsä velvollisuuksia, kun on surullisen kohtalon +ikeessä! + +Tistelberg ajatteli näin muistellessaan eräitä muitakin tuntemiaan +perheitä, joissa silloin tällöin riideltiin, oteltiin oikeinpa +kovastikin ja katkerasti. Muistellen niitä ja sitäkin, että jotkut hänen +omatkin rakkaudentunteensa olivat sammuneet ja haihtuneet, johtui hän +tuollaisiin ajatuksiin. Sellaista se oli elämä hänestä. + +Niin oli käynyt monille muille: olivat antautuneet ikeeseen ja +kuvittelivat että ies oli jotakin välttämätöntä, jopa hyvää, suloista. +Mutta ei hänellä; ei ainakaan vielä. Ikää oli kyllä yhtä paljon kuin +esimerkiksi Tarkkasella, ja sittenkin: Tistelberg tunsi sisällään olevan +jotakin tuoresta kuin keväinen metsä ja lannistumatonta kuin kulo +kesäisen metsän sammalissa. Uskoi olevansa oikeaa metsänkiertäjän +rotua... niitä sielultaankin oikeita — maanmittareita! Vihreän +rakastajia. Ja samalla oli hän yhä melkoisesti auringon rakastaja, +kesäisen rakastaja, kuten ennenkin, jolloin oli miltei karannut merille. +Auringonhimoista on hänen sisällään vielä. Pois hän tahtoo tästä kylästä +— ellei mitään palavampaa itselleen täältä löydä. + +Insinööri Tarkkasen ja hänen rouvansa kinastelu sai Tistelbergin +tuntemaan olevansa vapaa, eikä kahleissa, kuten hän uskoi heidän +kituilevan. + +Nököttää täällä! Tehdä jokapäiväinen tehtävänsä, kirjavoida +karttapaperia, laskea pinta-aloja, täyttää lomakkeita, — mitä varten? +Tietysti saadakseen leipänsä! Se on selvä. Mutta tarvittaisiin muutakin +särpimeksi. Eikö sitä ole? Mausteeksi. Iloksi on sitä joillakuilla! +Eihän kaikkein yksinkertaisinkaan sano elävänsä pelkästään leivästä! Ja +kun hän ei usko, uskonnollisesti nimittäin, niin mistä hän eläisi? +Velvollisuuksistako? Kyllähän eräät velvollisuuksistakin iloitsevat; +oikein kasaavat niitä hartioilleen, ellei nyt pakko, syvempien surujen +pakeneminen, niitä heidän selkäänsä sälytä. + +Oli miten oli: jos ei meren sumuun tullut mukaan kompassia, lasketaan +miten vain; ja odotetaan. + +Katsellaan nyt sittenkin yhä tätä kaupunkia. Tällä kertaa sisältäkin +päin. Ja koetetaan olla iloinen, kun hullunkurista havaitaan, ja +onnellinen, kun ei itse olla aivan ansassa. + +Olisipa kesä...! Mutta silloin hän olisikin mailla, metsissä. Silloin ei +hätää... + +Kesä! Jokin ihana kesäinen kuva täältä kaupungistakin välkähtää +Tistelbergin silmien edessä siinä hiljaisuuden horteessa. Kuuma +katukäytävä. Hän kulkee seinäviertä, on tullut maalta asioille +kaupunkiin, viime kesänä; kävelee puotien ikkunain editse, Esplanadilla. +Tomua pyörii ilmassa, hienoa, autereista tomua. Meri kuultaa oikealta. +Rattaat rämähtävät. Helteistä on, mutta hauskaa... pieni vaihtelu: +tulla kaupunkiin, ravintoloihin, johonkin kahvilaan. Niin kävelee +keveästi vastaan... joku. Tistelberg näkee — ja näki silloin viime +kesänä — ainoastaan paljaat jalat. Niissä oli varmaan sinertävät +suonet, naisen jaloissa. Ja kauniit, puhtaat ne jalat olivat. Nytkään +hän ei ajattele mietiskellä, kenen nuo jalat olivat olleet. Nainen oli +vain keppaissut ohitse paljasjaloin, hame oli häilähtänyt, merituuli oli +hengähtänyt, hiekka ajotiellä tuprahtanut. + +Ne jalat hän näki tuokion. + +Kesäkuun alussa kai hän oli käynyt täällä, nähden ne paljaat jalat... + +Tistelberg hymähtää: mitäpä noita muistelee? + +Toista olikin hänellä siihen aikaan ajattelemista... Tai oli ollut vähän +sitä ennen... vielä toukokuussa. + +Toukokuu! Hän näkee omena- ja kriikunapuut kukassa, hennossa ja +heiverössä kukassa. Jokainen kukka on arka... aukeaa suloisesti +tuoksuen... ikäänkuin merkillisissä aavistuksissa. Niissä on sielua, +kukissa. Sen sielun hän tunnustaa... sellaisen sielunelämän hänkin +myöntää, ei ihmisen, töykeän ja raa'an, sielunelämää. Niin, niissä +kukissa oli punaistakin; jopa yksi pieni omenapuu kukki oikein +punaisena. Ja suloisten kukkien tuoksua oli se puutarha täynnä. Lisäksi +auringon vavistavaa kimmeltelyä; arka sini taivaalla, leijuvia, pehmeitä +pilviä. Niin, hän istui silloin sen lesken kodin portailla, tuon naisen, +jonka luona hän Onnin kanssa silloin asui. Olivat asuneet koko viime +talven. Ja kun hän siinä istui, kerran aamiaisen jälkeen, poltellen +tupakkaa, niin ajatteli hän, laskiessaan suloista surua kätkeäkseen +leikkiä: + +— Kas tuolla on valkoinen pilvi kevättaivaalla. Kuinka kauan +vastaisuudessa muistan, että täten sitä pilveä katselin, juuri tässä +istuen, paljaspäin, taivaalle tähystellen? + +Ja ainakin nyt Tistelberg vielä muistaa, miten hän sitä pilveä +katseli... miten se leijaili ohitse, silloin, viime keväänä. + +Ja muistaa leskeäkin — vielä vähän. Mutta ei paljon. Pilveä enemmän. + +Se oli sen kansanopistonjohtajan leski. Mies, valistuksen asiaan +innostunut, isänmaan alttarille uhrinsa mielellään kantava, oli jättänyt +jossakin muualla paikkansa ja tullut tähän kaupunkiin, järjestämään +seudulle suomalaista kansanopistoa täkäläisten suomenmielisten +pyynnöstä. Panikin rahankeräyksen hyvään vauhtiin. Nyt syksyllä sitä +hommaa kuuluttiin täällä jatkettavan, kaikista vaikeuksista +välittämättä. Mutta sitten johtaja täällä kuoli, — mihin tautiin lienee +kuollut, sitä ei Tistelberg muista. Ja jäi leski, nuori ja punakka... +Varsin lihava. Leski halusi kotiinsa täyshoitolaisia, sekä elääkseen... +että saadakseen elämänsä rattoisammaksi. Ja Tarkkanen ja Tistelberg +joutuivat hänen luokseen. + +Kaikki hyvin. Ensin oli talossa jäykkää ja ikäänkuin juhlallista. +Hyvästi hoidettiin poikia. Leski kulki kirkossa. Miesvainajan valokuva +katseli ystävällisesti seinältä salissa, jossa pojat asuivat. + +Kaikki hyvin. Talvella kolmisin jotkut yhteiset käynnit joissakin +iltamissa. Sitten kaksinkin, milloin ahkera Onni tahtoi jäädä kotiin +työskentelemään tai ehkä kirjoittamaan kihlatulleen. Sen vuoksi lähti +Tistelberg kahden kesken emännän kanssa juhliin. Leskellä sininen puku, +niinkuin taivas. — Ja sitten se kevään alku. + +Lumet sulivat kaupungin rinteillä. Kaislainen lahti läikkyi täynnä +jäälle noussutta vettä, välkkyen ja silmiä huikaisten... Avovettä +melkein... Kaislikot paistoivat. Rannoilla lämmintä. + +Leski ja Tistelberg kävelivät rantoja pitkin. Puutarhoissa peipposet +visertelivät ihmeellisiä, rikkaita säveleitään, ikään kuin sekaisina +ilosta. Kuului säveleitä pihoiltakin ja taloista. Lapset juoksivat ja +leikkivät, jossakin soitettiin tai laulettiin. Oli jälleen kevät. He +laskivat pilaa, varsinkin Tistelberg, kujeilivat, rohkeimmin Tistelberg. +Tuli kevätilta alakuloisine varjoineen; he kävelivät Ankeriaan päästä +takaisin kotiin kumpikin auringonpaistetta hehkuen. Sitten kotona +salissa, toisen insinöörin sattuessa olemaan kaupungilla, heittäytyy +leski Tistelbergin kaulaan ja suutelee häntä. Katsos vain! Mitäpä +vainajan kuva seinällä siitä arveli, tuskin vuosi sitten kuolleen +vainajan. Mutta oi, kuva on vain kuva. + +"Toimita tuo Onni täältä pois!" kuiskasi leski Tistelbergille. + +Mitäpä Onnista toimittamaan? Pian hän lähti itsestäänkin +toimitusmatkalle. Ja niin he rakastivat. + +Hohoi, hekin rakastivat, — saivat toisensa. Rakastivat! Se olisi +sielukasta, Tistelberg ei usko sieluun. Ei tahdo uskoa. Jos tuollainen +kirkossa käyvä ja siis sieluun uskova, muuten kylläkin hellä ja +uhrautuva nainen, unohtaa niin pian vainajansa, rakastaakseen sillä +tavalla toista, ei ainakaan hänen herttainen sielunsa ole kovin +ruumiitonta. Tuskin siinä sielua onkaan? Eikä ole. Liian reheviä +suukkosia on se rakkaus, kisailua piilosilla ollen, naurua, aisteja, +palavaa himoa, unenantamatonta riutumista kevätöiden hämärässä, kunnes +odotettu tulee, leski aukaisee hiljaa narahtavan ikkunan puoliskon tai +heittää avaimen uinuvalle kadulle, jossa se kilahtaa, — ja sielu saa +leponsa silloin kun odotettu on sylissä. Ah, sellaisia sieluja oli +Tistelberg ennenkin nähnyt, joskaan ei ollut heitä monta läheltä +tuntenut. Ei tosin vielä ennen juuri aivan tällaista leskeä, vaan +ainoastaan niitä, joita sanotaan yleisellä nimellä, lajittelematta ja +eri laatuja armahtamatta, ilonaisiksi. Merillä ollessaan ja +Helsingissäkin. Mutta sanoa heitä sieluiksi! Vähät vaatimukset! + +Itkien erosi hän kuitenkin tästä, ei kuten niistä toisista, halvemmista, +jotka hän oli melkein tällä tavalla saanut. Melkein tällä tavalla, sillä +olihan tässä sentään toista: kaivattiinhan tässä toisiaan ehkä +kuukausiakin. Nyt hän itki, jäykännäköinen ja ikäänkuin katkeruuden +panssaroima nuori mies; mutta kilpikonnankin kuori on kova siksi, että +sen sisus on luuton, pehmeätä massaa. Leski muutti pääkaupunkiin, +perusti sinne ompeluliikkeen. Mitäpä hän täällä, kun mies oli kuollut, +avioparin rakkaat yhteiset suunnitelmat menneet kumoon! Toisistaan eivät +Tistelberg ja hän itselleen mitään tukea kuvitelleetkaan; eihän tämä +ollut rakkautta, sen myönsi leski vielä julkeammin kuin Isidor. Ei, +huoletta sai vainajan kuva rauhallisesti hymyillä seinältä. + +Ja juuri silloin, kun leski muutti Helsinkiin, kukkivat täällä omena- ja +kriikunapuut. Ilma oli täynnä suloa... tuskallista suloa heille +kahdelle. + +Niin, päivää ennen tuota muuttoa oli Tistelberg katsellut portailta +taivaalle ja ajatellut: + +— Kuinka kauan vastaisuudessa muistan, että täten tuota pilveä tässä +katselin? + +Nyt hän vielä sen muistaa. + +Huoneisto oli ollut jo tyhjä, se tuttu huoneisto harmaassa, +kaksikerroksisessa puutalossa merenlahden rannalla. Huonekalut viety +pois. Laatikoita ja myttyjä vielä permannolla sanomalehtipapereitten +joukossa. Viiri, pystytetty valtavaan kiveen, joka kuumotti keskellä +puutarhaa, oli hiljaa käännähdellyt, kun Isidor katseli yhteisen asunnon +hävitystä. Tunnin kuluttua leski matkustaisi. Silloin nuori mies itki... +ei rakkautta, vaan katoavaisuuden haikeutta. Hän puri kyllä huuliaan, +mutta kyyneleet tipahtelivat suurina ja harvaan avoimista, tuijottavista +silmistä. Ja hänen sydämensä ikäänkuin kapinoi katoavaisuutta vastaan, — +elämän sieluttomuutta vastaan. Sieluton se oli, elämä. Nainen huomasi +hänen kyyneleensä, kavahti paikaltaan kääröjensä äärestä, heittäytyi +väkivalloin silittämään hänen päätänsä, lohduttelemaan häntä. Mutta he +eivät virkkaneet mitään. He vaikenivat ja itkivät. Ei se ollut +rakkautta, enempää kuin mikään muukaan Tistelbergin elämässä oli ollut. + +Silloin, kun leski matkusti, se pieni, vanha puutarha oli kukkinut +parhaillaan. + +Mutta entä sitten nuo naisen jalat, jotka tänä iltana olivat tulleet +Tistelbergin mieleen? Tämän lesken ne eivät olleet, — vaan ne olivat +kauniit. Kenen ne olivat, ei hän tietänyt, eikä sitä ajatellutkaan. + + + + +5 + + +Tistelberg oli maanmittari ikäänkuin viran puolesta: hänen isänsäkin oli +näet maanmittari. Viran puolesta tunsi Isidor sitä olevansa. Vähänkös on +ihmisiä, jotka luulevat eksyneensä väärälle uralle ja uskovat, että +jokin toinen ura olisi heille ollut oikeampi ja joskus kadehtivat +sellaisia lähimmäisiään, joista arvelevat, että he, ainakin jotkut +heistä, ovat osuneet juuri oikealleen eivätkä kaipaa koskaan muuta kuin +hiihtää tuolla elämänsä ladulla. Nuori Tistelberg uskotteli hieman +harhautuneensa, vaikkei juuri toisia kadehtinut: sidotumpiahan muut +olivat kuin hän, — kireämmissä viroissa. Hän ei siis paljon murissut; +ellei muuta, niin parhain mahdollinen oli hänestä hänen työnsä; mutta +paljon ei hän hommailuunsa uskonut; elämän kutsumusta se ei ollut: hän +teki askarettaan melkoisesti viran puolesta, usein vastenmielisestikin, +kuin välttämätöntä pahaa. Jopa välistä niinkin vastahakoisena, että oli +jättänyt sen tuuliajolle: hylännyt sen, karannut paikastaan, tekemättä +silti muuta sen paremmin hänelle sopivaa, — kunnes taas palasi entiseen +viralliseensa. Kaksi kertaa oli Onni Tarkkanen pelastanut hänelle +leivän, kun hän toimensa jätti, —tiedustellut hänen nykyään olemattomia +muita halujaan, puhunut hänelle järkeä, neuvonut häntä alistumaan elämän +ristin alle; ja nyt hän jälleen oli Tarkkasen hoivissa. + +Maanmittari täytyi hänen olla, koska hän sitä ammattia parhaiten osasi. +Ja osasi melkoisen hyvin, jo varsin nuorena siihen oppineena tai väkisin +opetettuna, mielestään liian ja luonnottoman nuorena. Naurettavaa +hänestä oli, että esimiehet kiittelivät hänen erikoista taitoaan tällä +alalla, jopa ihastelivatkin moista, ikäänkuin vaivalla opittua, +tuskallisilla kärsimyksillä ostettua. Häntä pidettiin kyllä +ammattipiireissään erikoisen näppäränä ja hyväpäisenä. Ja kuitenkin oli +moni muu hänen ikäisensä rientänyt jo aikaa hänestä ohi, puhumattakaan +sellaisista taidokkaista ja uutterista kuin Onni Tarkkasesta, joka oli +saanut komissionimaanmittarin arvon sekä lahjoillaan että +ahkeruudellaan. Auskultantti Isidor sitä vastoin teki ammattiaan viran +puolesta. + +Isä oli tehnyt hänestä maanmittarin jo neljän-, viidentoista vuoden +ikäisenä. Paljon ei hän enää kotiolojaan muistele eikä ajattele, joskin +ne muistaisi, jos ajattelisi. Aikoinaan oli niitä ajatellut, ja niistä +kärsinyt, nuorukaisen iässä. Nykyään on hänen taitonsa miettiä sellaisia +kulunut. + +Hän muistaa, milloin muistelee, aikaisimman lapsuutensa, huolettoman ja +rattoisan: leikit päiväpaisteessa, mutta yksinään, sillä sisaruksia ei +hänellä ollut. Muistaa sitten nuoruuttaankin, ikävää ja yksitoikkoista; +isän hellyyttä, mutta varoittelevaa hellyyttä, ja tädin ankaruutta. Ja +muistaa olleensa onnellinen, kun vihdoin, ylioppilaana, pääsi kotoa +pois. + +Aivan pienenä hän oli huomannut ihmisten puheista, että hänen äidissään +oli ollut jotakin nurinkurista; äitiä ei näkynyt kotona, eikä hän sitä +kaivannutkaan: olihan täti. Nuo ihmisten säälivät vihjailut loukkasivat +ja koskivat häneen kipeästi. Myöhemmin käsitti hän, että äiti oli ollut +mielisairas ja hoitolassa. Mielisairas kauheassa muodossa: likainen +puheissa. Oli ollut aikoinaan kevytmielinen, jokin tarjoilijatar. + +Tuo naimaton täti oli tullut Isidorin isän kotiin sinne kaukaiseen +sisämaan kaupunkiin, jossa Isidor kävi koulua, siihen aikaan, kun +Isidorilta loppui se kausi, jolloin hänen tehtävänsä oli ollut vain +leikkiä ja leikkiä. Täti se opetti Isidoria lukemaan, kasvatti häntä, — +muokkasi, harjoitti alinomaa säntillisyyteen ja ahkeruuteen, mitään omia +vaivojaan säästämättä, lempeästi ja ankarastikin, asianhaarain mukaan. +Useimmin lempeästi, joskin vaatien, sillä harvoin tarvitsi Isidoria +kurilla taivuttaa; mutta silloin tulikin taivuttelusta käsirysy: täti +oli kookas ja väkevä, ja nujersi ison pojan ruumiillisesti, joskaan ei +sielullisesti. Isä oli matkoilla, tai istui synkkänä ja murtuneena +kotona, ja hyväksyi tädin kuntoon neuvovan ja pakottavan kasvatuksen. +Voitettuna ja jostakin merkillisestä syystä, kai äitinsä vuoksi, +surkuttelevan ja ankaran valvonnan alaisena Isidor kärsi salaa, ja +niskuroi salaa. Aina ahkeroida, lukea! Hänen opiskelunsa yläluokilla oli +miltei voittamattoman vastahakoista. Tytöistä ei ainakaan sopinut kotona +hiiskua; tädistä sellaiset asiat olivat naurettavia, ja lapsen kuullen +sopimattomia puhua. Ainoastaan hiihtää hän olisi saanut, mutta kun se +olisi pitänyt tehdä määrätunneilla, säntillisesti, jätti hän senkin. +Vain lukea, — kenties enemmän kuin hänen päänsä olisi tarvinnutkaan. +Lukea, istua yksitoikkoisen ikkunansa ja pienen pöytänsä ääressä, +pelkästään totutusta tavasta. Lopulta hän muistaa alkaneensa siinä +viihtyäkin, niin että tädin oli häntä vaikea saada pakollakaan +kävelylle: yksinäinen hän jo oli, toverien seura ei häntä viehättänyt +enää. Istua — olla lukevinaan. Kotona ei sopinut selailla muita kirjoja +kuin läksyjä, ei selailla romaaneja: näissähän oli jotakin sellaista +kuin rakkautta, eikä Isidor tahtonut loukata tätiä, joka vastusti niitä +kirjoja; se olisi hänestä nyt ollut jonkinlaista velvollisuutensa +pettämistä. Isidor siis vietti pöytänsä edessä iltahämäränsäkin, aivan +hiljaa, mitään ajattelematta, kuitenkin tajuttomasti kärsien, kunnes +terve täti siitäkin huolestui. Isä teki työtä tai loikoi kamarissaan; +ani harvoin kävi hän kaupungilla ja huveissa, vielä harvemmin soitteli +viulua, ja huonosti sitä; mutta lueskeli aikansa kuluksi jotakin, — +filosofista se lukeminen kuului olleen. Joskus tuli isä tädin ja +Isidorin luo, neuvoi, varoitti, puhui elämänkokemuksia, selitti syyn ja +seurausten lakia. Sitten alkoi täti vaatia, että isän oli välttämättä +otettava Isidor mukaansa kesällä toimituksille: niin saisi poika +raitista ilmaa ja liikettä, ja samalla kertaa saisi hän opetella isänsä +hyödyllistä työtä. Isä noudatti näitä sisarensa hyväätarkoittavia +vaatimuksia. Ja siten oppi Isidor maanmittariksi, nöyrästi, mutta +vastenmielisesti, ja on maanmittari ollut. Eikä muuksi haluakaan. + +Joskus Isidor Tistelberg ajattelee: + +— Sellaiset sattumuksetko, että isä, — minulle hellä, mutta kai äitini +tähden kuitenkin jollakin tavoin vieras ja ikäänkuin karsova, +onnettomuutensa rusentama ja yksinäiseksi ahdistama, — sellaiset +sattumuksetko, että isä tietystikin tahtoo virkistää poikaansa, joka +näyttää tulevan heiveröiseksi, ja antaa hänelle edes jonkin taidon, +jolla hän maailmassa voisi varmasti elää, sellaisetko ne ovat sallimaa, +sitä, jota sanotaan viisaaksi ja laupiaaksi kaitselmukseksi? + +Isä oli hermostunut. Milloin hän ryhtyi opettamaan Isidoria, täytyi +oppia nopeasti, muutoin hän löi. Katui tosin sitten lyöntejään, mutta +löi taas toisen kerran. Lomissa suurta hellyyttä, kyyneleitäkin. +Mieluimmin oleksi isä itsekseen. + +Myöhemmin, ylioppilaana, kun ymmärsi äitinsä mielisairauden ja senkin, +että aikaisempi kevytmielisyys oli hänet kenties siihen vienyt, luuli +Isidor kyllä ymmärtävänsä isänsäkin hermostuneen ja synkän luonteen. +Iloinen mies kuului isä nuorempana olleen, ja kunnianhimoinenkin. +Luultavasti hän muuttui äidin tullessa sairaaksi. + +Juuri ylioppilaaksi tullessaan ja tultuaan Isidor Tistelberg ajatteli +enimmin vanhempiaan, tuosta ajattelusta kärsien ja pääsemättä sillä +muuhun kuin synkeyteen, milloin sitä asiaa ajatteli. Ja jaksamatta +oikein ajatellakaan: aukenihan hänelle nyt viimein oma elämä ja oma +vapaus. Pois kotoa, surullisesta, ahtaasta. Mutta oma kohtalokin oli +pohdittava. Mikään ei ollut luonnollisempaa kuin että hän tulisi +maanmittariksi, tuon ammatin jo käytännöllisesti osaava. Isä oli köyhä, +— hermostunut, väsynyt ja saamattomaksikin sanottu mies. Ainoastaan +lyhyen uran saattoi hän pojalleen kustantaa. Ja Isidor luuli siihen +tyytyvänsä. + +Vuoden Isidor luki, viran puolesta, menestyksellä, josta hänellä ei +ollut pienintäkään sisäistä iloa. Luki muodon vuoksi, isän iloksi. +Sattui juuri silloin, että isä kuoli. Ulkotöihin oli hän viime aikoina +lähtenyt sangen vastenmielisesti, teettäen sellaiset työt apulaisella; +nyt oli hän käynyt niihin liian araksi; vilustui aikaisin keväällä +jollakin maanmittausmatkalla, sai keuhkokuumeen, ja henki pois, ei +suinkaan vanhana. + +Muutaman tunnin Isidor häntä itki. + +Sillä elämä oli hänelle auki. Ei hän ollut nähnyt maailmassa muuta kuin +lukuhuoneensa koulupoikana. Ja kuinka lieneekään silloin sattunut, — ei +hän sitä muista enää, — että jokin huimapäinen toveri, Yrjö Burgwinkel +se oli, jonka ystävyyteen hän oli korkeakoulussa päässyt, sai hänet, +vapaan nuorukaisen, lähtemään kanssaan merille. + +Siitä matkasta jäi Isidor Tistelbergille kylläkin muutamia kauniita +pieniä muistoja; mutta seikkailuja ei oikeastaan mitään, vaikka ihmiset +niin kertoilevat. Ja tukalalta tuntui merimiehen elämä, kuten Isidor jo +vaistosta oli aavistellut. + +Puolen vuoden kuluttua hän palasi Suomeen ja jatkoi maanmittariksi. +Suoritti ensi vauhdissa nopeasti tutkintonsa. Lähti taksatöihin, ja on +yhä edelleen niissä. + +Taksatöitä, — viran puolesta. Joskus tulee voittamaton vimma paeta +jonnekin, unohtaa tarkoituksensa. Tuntuu niin joutavalta, +valheelliselta, tuskalliselta, epätoivoiselta, kaikki — vaikkei hänelle +parempaa toki missään voisi olla. Sellaisten hetkien tullessa hän +karkaa. Karkasipa kerran miltei vuodeksi, kesken suurta tiluslohkomista, +jätti paperit sekaisin ja esimiehet suuttumukseen. Piiloutui +päälliköilleen aikeistaan ilmoittamatta Helsinkiin, eikä hänellä aikeita +ollutkaan. Eli ylen köyhänä, taskuun jääneillä rahoilla, — eli tai +loikoi vuokrahuoneessaan, tupakoiden, huokaillen, kuolemaa miettien. +Siihen aikaan Onni Tarkkanen, jonka kanssa Tistelberg tuli ystäviksi +polyteknikossa, Tistelbergistä joskus liian älykäs Onni, otti hänet +hoiviinsa, niin että hän pääsi takaisin virkaansa. Isidor sai armon, sai +vaivaisen elämänsä takaisin, pelastui rappiotilastaan, jota hän itse ei +suinkaan rappiotilana pidä: niin hän oli sittenkin ollut siihen +tyytyväinen. Ja joskus sen jälkeenkin on hän ottanut itselleen pieniä +omavaltaisia lomia, mutta vain kerran on Tarkkasen tarvinnut hänet +järkeen palauttaa: itse hän on pian palannut, ja lomatkin ovat lopulta +muuttuneet järkevämmiksi: hän on anonut virkavapautta taudin tekosyyllä, +lomaa, ettei tarvitsisi olla aina "viran puolesta"; lomaa +matkustellakseen joutenpäiten siellä ja täällä. + +Mutta nykyään on Isidor jälleen tavallista levottomampi. + + + + +6 + + +Kiusallista olikin heikkohermoisen nähdä ja kärsiä ympärillään sellaista +aikaa. Maailmansota ja sorto venäläisten puolelta tekivät sisäistenkin +olojemme ilman ahdistavaksi. Oli kuin ukkosilman edellä, tukehduttavaa, +paahteista, rauhattomaksi tekevää, jonkinlaista räjähdystä kaipaavaa. + +Vieraan kansakunnan sorto! Sen, mikä meissä oli heikkoa, se heikonsi +monin verroin, sai meidät itse tuhoamaan itseämme puheillamme! + +Jo toista vuosikymmentä oli siitä, kun Suomen oma sotalaitos, Venäjän +pelkäämä, — ja syyllä kylläkin, sillä siinä tuntui vahvoja suomalaisen +vapaudenkaipuun oireita, — oli lakkautettu: etäisen ukkosen ensimmäistä +jyrinää; teko, joka sinkosi täällä suurenkin yleisön keskuudessa +ensimmäiset oikean venäläisvihan kipinät. Vihan kipinät, ja ylpeydenkin: +suomalaista itsetuntoa se teko mairi, koska se osoitti mahtavan Venäjän +saattavan peljätä meitä, pientä ja vähälukuista kansaa. Mutta ylpeyden +täytyi neuvottomana alistua, toistaiseksi: kun poikiamme tahdottiin +lisäksi pakottaa suorittamaan asevelvollisuutensa Venäjällä, tuon +yhtäkkiä entistä vihatummaksi tulleen vieraan rodun keskellä, sen +armeijaan pirstaleiksi hajoitettuina, nousi kätketty itsetunto: tuli +asevelvollisuuslakko. Siinä voitettiin; se oli voimannäyte, josta +kansallinen itsetuntomme sai uutta elinvoimaa. Mutta kuinka pitkäksi +aikaa! Ei se päästänyt pientä kansallisuutta painajaisestaan. Nyt vasta +alkoikin se oikea sorto: venäläistyttäminen salaisilla, kavalilla, +turmelevilla keinoilla, kun oli Suomen vastustushalu todella nähty; +alkoi masennettavien heikontaminen koko heidän sieluaan myrkyttämällä. +Tosin käytettiin julkista väkivaltaakin siinä ohella, Suomen +kunniallisimpia miehiä laahattiin Siperiaan tai ajettiin ulkomaille +maanpakoon, mutta vaarallisempaa kuin väkivalta oli kannattajien tai +petturien hankinta suomalaisten omista joukoista. Mitä vielä siitä, että +jotkin katukilvet vaadittiin venäjänkielisiksi, tai sellaisestakaan, +että Suomen vielä varsinaisesti olematon, mutta ajatuksissa ja +mielikuvissa yhä selvenevä lippu, jonka maamme runoilijat olivat +epämääräisissä haaveissaan sommitelleet ja pystyttäneet kansan sieluun, +että se kerran tuleva oli kielletty, tangoista pois raastettu, poljettu, +jos se arasti ja milloin minkin muotoisena niihin uskalsi kohota! +Pahempaa oli, että sorto kohotti petturit keskuudestamme valtaan ja sai +meidät keskenämme kiistelemään, taistelemaan, mikä pelastuskeino olisi +parhain, taistelemaan keskenämme ja vihaamaan toisiamme. Puolueet +repivät toisiaan ja isänmaan voimaa. + +Ahdistusta, alakuloisuutta. Moni toivoi, että isku olisi tullut yhdellä +kertaa, odotetun tuhon myrsky päässyt täydellä voimalla puhkeamaan. Mikä +myrsky? Kapinako? Siitä ei ollut selvyyttä. + +Joskus tuntui, että se myrsky, ratkaisu, tulisi jo tuossa paikassa. +Sellaista oli suurlakon aikana. Sellaista Viaporin kapinankin lyhyinä ja +kaameina päivinä, — kaameina meille, joille verinäyt olivat olleet +pitkät ajat outoja, — päivinä, jolloin jo kansan pohja-aineksetkin, +työläiset, ottivat osaa taisteluun hirmuvallaksi kasvavaa sortoa +vastaan. Mutta ne tapaukset olivat ainoastaan pieniä ukkosen rämähdyksiä +vielä, harhailevia pikkupilviä, — menivät ohitse, haipuivat ilmanrannan +alle. Mutta niissä kohahteli halu ratkaisevaan taisteluun, voittoon tai +kuolemaan. Kohahteli ja vaimeni, raukeni ja sekautui. Missä tyydyttiin +edelleen tavoittelemaan säilytellä ainoastaan sellaista vaatimatonta +kuin autonomiaamme, toivottiin vain pientä hengähdyshetkeä, joka +saatiinkin, lyhyeksi aikaa; missä jälleen kirottiin salaa, kun taasen +kavaltajat piankin ilkkuivat: uusi sorto oli alkanut, entistä +perusteellisemmin, entistä ovelammin, sitkeämmin. Maa joutui entistä +tuskallisempiin sisäisiin riitoihin ja keskinäiseen vainoon. Pyrkihän +enemmistö, ainakin perustunteillaan kaipasi, samaan: maan vapauteen +laajemmassa tai pienemmässä muodossa; mutta jo seisoivat alemmat ja +ylemmät kansankerroksetkin vastatusten, ahdingon sekauttamina, +tietämättä, mitä oikein tehdä, miten pelastua ja pelastaa isänmaa. +Vastatusten ylemmät ja alemmat, sillä alemmat uneksivat perinpohjaista +vallankumousta, ja vapautta Venäjän vallankumouksellisiin liittyen, jota +vastoin ylemmät kansallista toimintaa. Ja ylemmätkin luokat +vihoittelivat toisilleen keinoista, entistä enemmän, koska jokin puolue +piti hetkellistä alistumista ja näennäistä nöyräselkäisyyttä parhaimpana +keinona, toinen taas rauhallista protesteerausta, vastaanhangoittelua +siviilimiehen aseilla, passiivisella vastarinnalla, kolmas jälleen jo +melkein aktiivista, uhkarohkeaa yrittelyä: aseiden hankkimista jonkin +vastaisen hyvän tilaisuuden varalta, ja pommien käyttelyä siinä lomassa. +Keskinäistä riitaa, sadatusta, häväistystä, vihaa olivat monet vuodet +maailmansodan edellä. Sameaa vettä, jossa maan huono aines, +onnenonkijat, tunnottomat tai rappiolle joutuneet, kalastivat. Lokaa, +johon heikkojen usko kaikkeen ihmisyyteen hukkui. Sellaista oli ollut +Tistelbergin nuoruuden ja ensimmäisen miehuusiän aika, — tausta, jota +vastaan hänenkin epäilevä sielunsa kuvautuu selvempänä. Entinen +toivorikas, terveen nuorekas Suomi vajosi kasaan ja alkoi mädätä kuin +sieni. + +Uudistuksista, joita aika kaipasi niin hengen kuin aineen aloilla, ennen +kaikkea uskonnollisten ja kirkollisten katsomusten uudistuksesta ja +kansan talouden voimistamisesta, ei tullut mitään: Venäjä oli vastassa; +ja ne suomalaiset, jotka etujensa tai uskomustensa vuoksi hekin näitä +uudistuksia vastustivat, saivat tuekseen hyvän tekosyyn venäläisyyden +uhasta, joka kielsi herättämästä uusia kysymyksiä, uusia kiistanaiheita. +Tuli kehityksessä seisahdus, ja siitä vihoittelivat pohjakerrokset, +varsinkin sosialistit, kansan enimmin uusiaikaisuutta havitteleva osa, +ennen kaikkea oman maansa vanhoillisille, porvaristolle. Juopa alempien +ja ylempien luokkien välillä kasvoi nopeasti. Turhia syytöksiä kahden +puolen, — eikä pelastusta: mahtava Venäjä esti keskinäisten asiaimme +luonnollisen selvittelyn. Ei pelastusta! Ja ylemmistä luokista, +sivistyneihin lukeutuvista tai luetuista, monen monet, veltommat ja +epäilyksen kalvavaa tautia sairastavat, vaipuivat välinpitämättömiksi, +kuka koettaen nauttia hetkestä, hätäisesti ja kiivaasti huohottaen kuin +helteisillä hetkillä ennen toivottua ukkosilmaa, kuka taas heittäytyen +pitämään huolta vain itsestään, ken antautuen keinottelulla kukkaroaan +paisuttamaan, ken muukalaisten kätyriksi, pyrkien heidän antamiinsa +virkoihin: niin korkeimmista asemista nälkäisille rentuille suotuihin +kurjiin sanomalehtisensorin paikkoihin asti. + +Ja kuitenkin: vaikka toiset sivistyneeseen luokkaan kuuluvista +nauttivat, toiset keräsivät rahaa, ja alempi luokka heitä halveksi, niin +julkeimmat kätyrit toki saivat olla yksinään, kaikki kätyrit +eristettyinä, halveksittuina, pilkattuina, monikin heistä vain odottaen, +milloin salama heihin lopulta sittenkin iskisi. Sillä taivas musteni +yhä. Ja yhä selvemmin nähtiin kaksi ukkospilveä: venäläisten sortoa +vastaan nousi toinen, vähäinen vielä ja hajanainen, hatara ja sekava, +mutta yhä kiivaammaksi värittyvä: maan vapaudenkaipuu. + +Ilkkuvia tai synkkiä onnenonkijoita! Auttamattoman perikadon ennustajia! +Välinpitämättömiä katselijoita. Tuskastuttavaan poliittiseen ilmaan +kyllästyneitä, jotka etsivät virvoittavaa varjoa omasta yksilöllisestä +elämästään. + +Mutta myöskin passivisteja, kuten sanottu: sellaisia, jotka toivoivat +kansalle pelastusta valistuksesta, — valistuksen mukana kasvavasta +passiivisesta vastarinnasta. + +Sellainen oli ilma ennen maailmansodan puhkeamista. Sitten tuli se sota. +Nyt se jyrisi parhaillaan, Saksan aseet voittivat uusimpia laakereitaan. + +Siltä sodalta oli paljon odotettu. Luottavimmat uskoivat, että siitä +seuraisi Venäjän tuho, ja varustautuivat Suomen osalta sitä tuhoa +jouduttamaan: aktivistit. Vaatimattomat toivoivat ainakin, että se sota +saisi Venäjän edes tällä hetkellä kavahtamaan ärsyttämästä jo pari +vuosikymmentä pahasti katkeroittamiaan. Kavahtaisi, ja jättäisi vainonsa +sille parempaan aikaan. Mutta hämmästykseksi ja epätoivoksi kävi toisin. +Aivan äskettäin oli päässyt liikkeelle huhu, joka sitten yhäti +varmistui, että Venäjä aikoi, ja tällaiseen aikaan, keskellä +pahinta omaa ahdinkoaan, pakottaa venäjänkielen opetusaineeksi +kansakouluihinkin: isku Suomen kansan kaikkein arimpaan, suoraan sen +sydämeen. + +Vaatimattomat masentuivat. Aktivistit yltyivät. Pessimistit myrtyivät, +väsyneet pyrkivät yhä enemmän johonkin viileyteen tästä tukahduttavasta +ilmasta, kirkkaaseen veteen tai rapakkoon, sama se nyt. + +Ja sitten huhuttiin lisäksi, että suomalaiset, jotka olivat +asevelvollisuuslakollaan toki kerran pelastuneet, säästyneet +sellaisestakin perikadosta kuin venäläis-japanilaisesta sodasta, jossa +olisivat saaneet vuodattaa verensä vihatun rodun puolesta, yritettäisiin +kohdakkoin viedä väkivaltaisesti Venäjän rintamalle, kaatumaan +saksalaisten voittamattomien sotakoneiden kuulista, kaatumaan +perivihollisensa hyväksi Venäjän uhriteuraina. + +Koko maa huokasi, tukehduttavassa ahdistuksessa. Mutta jotakin piti +toimeliaiden ja vastuuntuntoisten tehdä. Ainakin oli yritettävä yhäti +valistaa kansaa. + +Kansanopistoille ei venäläistytetty hallitus antanut enää tukea. + +"Hyvä", sanoivat kansanvalistukseen turvautuvat, "varat on nyt koottava +omin voimin, asianharrastajain toimenpiteillä." Tällekin seudulle oli +suunniteltu kansanopistoa. Mahdollista, ettei sitä nyt saataisikaan +perustaa. Mutta yrittää täytyi kuitenkin: hommata rahoja; ehkä oli +koittava parempi aika, ja sitä varten oli työskenneltävä. + +Seurahuoneella ne iltamat tulevan kansanopiston hyväksi pidettiin. Lupa +oli saatu kuin ihmeellä. + +Sateisena syyskuun lopun iltana ne juhlat olivat. + +Seurahuone oli vanha, pitkä, harmaa puurakennus kaupungin vierellä +kulkevan harjun eteläisellä rinteellä. Alueen ympärillä oli korkea ja +sammaltunut lankkuaita, jossa oli pari suurta, monet kerrat korjailtua +porttia. Toinen pää rakennusta oli osaksi maan sisään vajonnut, toinen +korkeammalla, kalliontöyrylle perustettuna. Musta asfalttikatto vinossa. +Pihalla muutamia seljapensaita, joissa tähän aikaan syksyllä paistaa +mätäneviä marjarypäleitä. Pitkin lankkuaidan vartta siperialaisia +hernepuita lakastuneina, syksyn vetisessä tuulessa kahisten. Sisältä +ikkunoista mahtava näköala suurelle merenulapalle asti. + +Paljon on vanhalla Seurahuoneella aikoinaan hommailtu, vielä enemmän +pidetty huvia: etenkin ruotsalaiset herrat muinoin, kun kaupungissa +vielä oli vähän suomalaista väestöä eikä niillä vähillä sivistystä eikä +valtaa. Pidetty huvia, juotu vankasti, joskus päivittäin, viikoittain, +eräät ukot kaiken ikänsä, ennen vanhaan. Ja nyt jatkaa osa suomalaisia +menneitten latua. + +Melkein Seurahuoneen vieressä, niin lähellä sitä, tuolla vanhanaikaisen +kirkon takana, on kaupungin vanha hautausmaa, mustine hautakivineen ja +valkeine, ikäänkuin käsivarret hajallaan seisovine risteineen. +Sammaltuneen kiviaitansa keskellä, harjun rinteellä, ikäänkuin hyllyllä. +Siellä makaa tuota entistä, enimmäkseen ruotsalaista polvea, sitä +"oikeaa" herraspolvea, jonka mukavasta juopon elämästä kulkee yhäti +varsinkin alaluokan keskuudessa, sen mieltä ärsyttäen, ihmeitä tarinoita +ja jonka jatkajia, ikäänkuin sen perillisiä, on kaupungissa eräitä vielä +nykyäänkin. Siellä ne entiset lepäilevät, suurten mäntyjen ja viidakoksi +sakenevien syreenien siimeksessä, omassa erityisessä piirissään: +kaupungilla on näet jo toinenkin hautausmaa, uusi hautausmaa, alangolla +merenlahden takana. Aukea on se vielä ja runoton. Siellä makaa ikuista +untaan enimmäkseen suomalaisia, alempaa, nousevaa luokkaa. + + + + +7 + + +Isidor Tistelberg meni Onni Tarkkasen ja hänen rouvansa kanssa noihin +kansanopistojuhliin. + +Kaupungin Suomalainen Seura oli järjestänyt ne juhlat melkein yksinään, +— suuri voimanponnistus, sillä seura oli pieni ja muutenkin +heikkovoimainen: sitäkin hajoittivat puolueriidat. Vanhat ja nuoret +suomalaiset eivät tänä kiihkeänä aikana sopineet yhteen. Monetkin näiden +ryhmien jäsenet pitivät niitä taikka niitä vastapuolueen henkilöitä +melkeinpä isänmaan pettureina. Aktivistit, jotka uneksivat koko +kansan, niin suomen- kuin ruotsinkielisten, nousua Venäjää vastaan, +puuhailivat nykyään joissakin muissa salaperäisissä hommissa kuin +kansanvalistusasioissa. Ja sosialistit, he pysyttäysivät nykyään entistä +enemmän porvarillisten ulkopuolella, olivat sitten suomalaisia tai +ruotsalaisia. + +Insinööri Tarkkasta olivat juhlien järjestäjät pyytäneet pitämään +iltamissa jonkinlaista esitelmää. Hänen nuori rouvansa oli ottanut +pyytäjät ystävällisesti ja innokkaasti vastaan, istuttanut heidät salin +tuoleille, kestinnyt kahvilla ja antanut ikäänkuin miehensä puolesta +varman lupauksen. + +Nyt he kolme tulevat Seurahuoneen portaille ja eteiseen. Rouva Tarkkanen +on puettu mustiin, käytännöllisen tapansa mukaan; hänellä on kaulassa +vanha, melkein karvattomaksi kulunut kauluri, joka on matkalla +levittänyt pienimmästäkin tuulenhenkäyksestä haiveniaan sinne tänne, +Tarkkasen ja Tistelbergin kasvoillekin, joten rouvan täytyi pidellä sitä +kaksin käsin hiljaa paikallaan ja Onnin varjella häntä sateensuojalla. +Juhlatilaisuuden alkuun on vielä kolme neljäsosaa tuntia; Tarkkanen +haluaa näet tavata täällä ennen alkua eräitä juhlien hommaajia. Rouva +Tarkkanen aikoo jättää kaulurin kaulaansa; Onni nurisee sitä vastaan, ja +saakin vaimonsa taivutetuksi antamaan tuon karvanlevittäjän eteisen +naulaan. + +Eteisen ovella riippuu kuusenhavuista solmittuja köynnöksiä, joista ihan +vesitihkuisessa ja kylmähkössä ilmassa lähtee raskasta ja äitelää +tuoksua; se haju muistuttaa Tistelbergin mieleen hautausmaata, ja hän +nyt ei kärsi hautausmaata: vaikka se on useinkin hänen ajatuksissaan, +ikäänkuin kaiken taustana ja loppuna, — viimeisenä perusteluna, joka +suuntaa hänen harrastuksensa hetkelliseen, — niin on se hänelle jotakin +ilkeää, jotakin, joka täytyy aina karkoittaa luotaan pois. + +Yleisöä alkaa jo tulla Seurahuoneelle. Harmaan valkeaksi maalatun +eteisen kattosähköjen valossa näkee Tistelberg siellä kuihtuneen +konttorineidin, joka hoitaa kaupungin vanhoillissuomalaisen lehden +konttoriasioita. Ja on hoitanut sen raha-asioitakin, jo viisitoista +vuotta, kuluttanut siihen nuoruutensa, miltei terveytensäkin, +kuivettunut, kutistunut, saaden aina viiden vuoden kuluttua +parinkymmenen markan lisäyksen pieneen palkkaansa. Hänen kasvonsa ovat +kapeat, nenä luonnottoman terävä, ja silmien valkuaiset näkyvät liikaa. +Tistelberg muistaa joutuneensa viime talvena nuorten suksiretkellä hänen +kanssaan sattumalta samaan mäkeen, joutuneensa kahden kesken. Tistelberg +oli kehottanut häntä laskemaan perästään alas jäälle, vaikka mäki olikin +verrattain jyrkkä. Ja insinööri laski itse edellä, vaivoin pysyen +suksillaan; neiti noudatti kehotusta, niin että kaatui ja loukkasi +kasvojaankin. Vielä pahemmin loukkautui konttoristin mieli. Hän luuli, +että Tistelberg oli pitänyt häntä pilanaan, järjestänyt hänelle +aikomuksella moisen kepposen. Tistelberg nauroi. Neiti lähti sanaakaan +virkkamatta muun nuorison joukkoon, ja on sen jälkeen Tistelbergiä +tuskin tervehtinyt. Nytkin tervehtii hyvin jäykästi. Tistelberg säälii +häntä, tuota epäluuloista poloista, tuota onnetonta, jota hän muuten +pitää itseään syyllisenä elämänsä kohtaloon: yksinäisyytensä, joka on +johtunut siitä, että hän antaa lehtiyhtiön kiristää itseään ja +kuihduttaa itsensä kuoliaaksi. Olisi ollut aikoinaan rohkeampi: etsinyt +elämää! Mutta kuinka voi sen tehdä ihminen, joka ei ole siihen luotu? + +Muitakin tuttuja, sekä Tistelbergin että Tarkkasen, oli eteisessä, +vaatenaulakkojen luona. Tuossa hyöri jokin toinen Tistelbergille tuttu +neiti, nuori, mutta pystynenäinen, reippaana ja touhukkaana, iloisesti +ja rämisevällä äänellä ystäviään tervehtien, järjestellen kiharoitaan +kuvastimen edessä ja astuen sitten saliin hajasäärin miehen askelilla; +kaupungin toimeliaimpia vanhoillissuomalaisia. Ja tuossa maalaisia, — +eräs tuttu maanviljelijä, isohkon tilan omistaja, punanaamainen, kainon, +mutta ovelan näköinen, hiljaisen rouvansa rinnalla. Sitten tuli toinen +maanviljelijä, pönäkkä ja paksu, pyntätyn puolisonsa ja vielä enemmän +pyntätyn pikku poikansa kanssa; rouva, jokin vuosi sitten kiertokoulun +opettajatar, hehkui juhlaintoa: hänen silmänsä hohtivat kuin lasi, +kulmakarvat ja posket olivat tuntuvasti maalatut. Leijuvin askelin ja +tulisin kohteliaisuuksin riensi hän Tarkkasten luokse, hulmutellen +silkkileninkiään; ja hetken kuulumisia tiedeltyään lähti sitten samoin, +ikäänkuin hypellen bufettiin, joka oli ruokasalissa; sanoi, että hänen +miehensä piti nyt tarjota hänelle jotakin, ja, jos mahdollista, pojalle +jäätelöä. Hän oli tilanomistaja Akseli Jorvaksen rouva tai emäntä, +sota-aikana metsillään huimaavasti rikastuneen talollisen, isokokoisen +ja järeäkasvoisen. Eteinen täyttyi yhä enemmän, kaupunkilaisilla ja +maalaisporvareilla, aikuisilla ja nuoremmilla. + +Tistelberg meni Tarkkasen ja hänen rouvansa perästä ruokasaliin, +juhlasalin viereen. Siellä seisoikin joukko juhlien toimihenkilöitä, +joita Onni tahtoi tavata. Jo ovelta huomasi Tistelberg keskellä lattiaa +toimittaja Idellin. Rolf Idellin tai Rollin, kuten häntä läheiset +tuttavat ja ystävät kutsuivat. Rolf Idell käveli ja pyörähteli toisten +keskellä, herrojen ja naistenkin. Tuo aina innostunut, aina kiistelevä, +— politiikasta, — itsepäinen ja lapsellinen Rolf Idell, kaupungin +nuorsuomalaisen lehden toimittaja. Hän oli pitkä mies, tukka harva ja +vaalea, pieni tupsu korkealla, jalolla otsalla. Hän löi nyt siinä +kämmeniään yhteen, heilahti kierroksen kannoillaan, ja huudahti äänellä, +josta kajahti kiihkomieltä: + +"Kas niin, minä olen hyvilläni näistä juhlista. Me saadaan varmasti +tänne paljon väkeä, kiitos olkoon sinunkin, veli Vihtori Korpelaisen! +Mitähän nyt tuo oluttehtailija, — tuo pösö, tuo paatunut hapatus, +—mitähän nyt itse tehtailija Iivari Blöcker sanoo! Sveesi! Häneltä ei +ole tietysti lähtenyt pennin hyrrääkään kansanopistomme hyväksi. Onko +häneltä kukaan käynyt pyytämässä silloin, kun kantarahastoa kerättiin? +Kiusalla pyytämässä. No niin, hän ei nyt anna millekään yhdistykselle +mitään, lukuunottamatta ruotsalaisten klubia, jossa juodaan ja +vanhoillisuuden rankkiin hapataan. Hapatkoot sinne vain! Kansa itse osaa +nyt jo hankkia itselleen varat, omasta kukkarostaan. Valistusta tänne +täytyy saada. Sveesiherrat, he eivät ole välittäneet mitään kansasta, +eivät edes ruotsalaisestakaan. Siinä heidän rakkautensa omaakin rotuaan +kohtaan. Mutta me suomalaiset, me valistamme omamme. Ja valistuksen +mukana tulee varallisuutta. Varallisuuden keralla jälleen — paljon +lapsia, paljon tulevaa, voimakasta polvea! Tervettä suomalaista rotua. +Siten saadaan tänne niin valtava suomalainen enemmistö, että... Mutta jo +sitä ennen... nyt jo voimme hankkia monta paikkaa enemmän kuin ennen +valtuustossa ja muissa virastoissa. Ja silloin isketään kauniisti +sellaisten kuin Blöckerin suonta verotuksessa: Blöckerin olut- ja +viinasuonta. Ja silloin, — silloin lopultakin täytyy sveesipomojen +antaa kansan työllä kerättyjä varojaan kansan hyväksi. Pienemmät eläjät +pääsevät vähemmällä, vaurastuvat, voivat elättää paljon iloista nousevaa +polvea..." + +"Tämä Rolli-poika on hiukan sosialisti", huomautti tuskin tuntuvan +pisteliäästi pastori Myötyri, punakka, siisti, kiharatukkainen mies. +"Mutta mukava ja sovinnollinen poika hän lopultakin on. No niin, +voisihan noiden ruotsalaistenkin antaa elää..." + +Rolf Idell ei häntä kuullut; jatkoi vain innostuneita huudahduksiaan +valistuksesta, sen vihollisista, varallisuudesta, paljoista lapsista. + +"Paljon lapsia!" höhötti kolisevalla äänellä itsekseen eräs nuorukainen, +lihava ja isomahainen, joka seisoi selkä köykyssä uunin luona, jokin +paperirulla kädessä, Hän oli runoilija Kyösti Keretti. "Tuvat täyteen +lapsia. Likaisia lapsia. Se on Rollin keksintö... höhö!" + +Kukaan muu kuin pastori Myötyri ei häntä kuullut; pastori vilkaisi +häneen, rypisti kärsimättömästi kulmiaan ja haukotteli. + +"Jätä sinä, Rolf, utopiasi, sosialismisi", naurahti hän jälleen ja +taputti toimittaja Idelliä olalle. + +"Mitä?" huudahti Idell hämmästyen ja käännähti. "Enkö sitten saisi olla +hieman sosialisti, sillä tavalla? Nuorsuomalaisten ohjelma sallii paljon +uudistuksia, sosialismia hyväksymättä. Se ajaa sellaisia asioita kuin... +Maanomistusolot ovat meillä nurinkuriset; torpparien vapautuksesta ei +ole tullut kypsää. Ja siihen ovat syynä vanhoilliset... varsinkin nämä +pösöt... nämä sveesit... etuoikeuksineen; nämä klubiinsa sulkeutuneet, +siellä hautuneet kuhnurit. Kirkkoa minä kyllä kunnioitan, mutta eihän +valistus, eihän viinapomojen vastustaminen ole kirkon vastustamista..." + +"Oikeassa olet, veli Rolli", lausui nyt myöntävästi ja kehotellen eräs +punakka, kirkassilmäinen herra, lehtori Korpelainen. "Sinä olet aivan +oikeassa: ethän loukkaa uskonnollisia tunteita, ethän horjuta uskonnon +perustuksia, vaan tahdot hävittää epätervettä elämää: suvun veren +pilaamista juopottelulla. Raittiiksi meidän on saatava Suomi. Ja se +saadaan: kansa sitä tahtoo, ja sen tahto on pyhä! Se, juuri se on +kaikkein tärkein kysymys nykyään. Valistus on siinäkin parhain alku. Ja +sitten, kun kansa on valistunut, käytämme pakkoa." + +Onni Tarkkanen hymyili epäuskoisesti. Pastori Myötyri naurahtikin sille. +Runoilija Keretti huudahti: + +"Hahaha, eipä viina Korpelaisellekaan pahaksi olisi. Kyllä vain hänen +niskansa kestäisi ryypyn, haha. Mitähän olisi, jos juottaisi hänelle +oikein ämpärillisen, haha". + +Keretti oli lähestynyt Tistelbergiä; hänelle hän nämä viime sanat +puhuikin, nauraen niin että vedet tihkuivat hänen silmistään: + +"Kokonaisen ämpärillisen... bolssia. Ei olisi pahimmaksi. Ja siinä +tilassa lähettää hänet kouluun, opettamaan pojille ja tytöille uskontoa. +Se olisi lehtorille... hahahaa." + +Keretti purskahti sellaiseen nauruun että oli tikahtua, köykisteli +paksua mahaansa, yski ja kiemuroitsi. + +Lehtori Vihtori Korpelainen katseli pahasti Kerettiin, mutta jatkoi +puhettaan toisille herroille, äskeistä jyrkemmässä ja vakavammassa +sävyssä. "Kieltolaki tulee. Koettakoot raukat pullistella miten hyvänsä +vastaan, niin se tulee. Se tästä sota-ajasta onkin suuri hyöty, +että totutaan väkijuomien säännöstelyyn. Väkijuomat ovat jo +sotilasviranomaisten puolelta ravintoloissa kielletyt, ja siitä on +helppo jatkaa siihen, johon meillä on tärkeintä päästä, raittiuteen." + +Rolf Idell taputti lehtori Korpelaista olalle: + +"Hyvä, sinä lasiin sylkevä Vihtori. Sinunkin aatteesi on hyvä. Mutta +tuopa sota-aika mukanaan muitakin kieltoja ja säännöstelyjä, joita +voidaan sitten jatkaa, kun sota loppuu. Estää edelleen kiskomasta +vuokra-asunnoilla..." + +"Eivät ole liioin ne säännöstelyt nytkään auttaneet", huomautti +insinööri Tarkkanen. "Aina ihmiset keksivät vastakeinonsa, kun haluavat +voittoa ja taloudellinen tilaisuus sitä tarjoaa..." + +Rolf Idell ei häntä kuullut. Hän jatkoi: + +"Sota tuo koko maailmaan paljon uudistuksia. — Niin, minä siunaan, +kiitän onneani, että olen saanut elää... näin ihanassa ajassa. Että +olen saanut nähdä — koko maailman sodan!" + +"On sekin rauhanystävä", keskeytti pastori Myötyri. "Rauhan aatteen +ajaja!" + +"Sitä olen", väitti Rolf Idell. "Jos nyt siitä jälleen puhe tulee, +—siitä olisi paljon puhumista. Mutta ennen kaikkea tällä sodalla +ajetaan rauhan asiaa. Saksa joutuu tappiolle, Ville-keisari saa +selkäänsä: Villen viikset vedetään alas, hänet alennetaan +konttoristiksi." Toimittaja Idell nauroi iloisesti. "Sillä Saksa on +syynä sotaan. Se on militaristinen valtio ja valmistanut sotaa. +Englannissa ei ole tavallisesti asevelvollisuuttakaan, vaan ainoastaan +palkattuja joukkoja: siis tavallaan poliiseja, eikä sotalaitoksen +orjuutta. Katsokaa, kuinka sen sijaan Saksassa! Neljäkymmentä vuotta on +Saksa varustautunut sotaan. Armeija on ollut sille tärkeintä. +Sotamiehiä, sotamiehiä. Siitä olisi puhumista, mutta tämä lyhyt hetki +ennen juhliamme ei sitä salli, ikävä kyllä. Mutta katsokaa, onko tämä +nyt niin kaunista, sankarillista: astella näin!" + +Rolf Idell näytti pitkillä jaloillaan, kumarainen selkä koukussa, miten +saksalainen sotamies marssii: + +"Lankkumarssia, mikä komea näky. Ja sitä me suomalaiset nykyään alamme +jumaloida... noita Saksan näennäisiä voittoja. Varsinkin ruotsalaisemme +Saksaa ihailevat: tietysti, hekin muka ovat germaanilaista rotua. +Sukurakkautta. Vaikka ovat enimmäkseen ruotsalaistuneita suomalaisia. Ja +vanhoillisistamme olisi hauska, jos Saksa voittaisi. Mutta eipäs +voita..." + +"No, no... eihän sitä aivan tiedä", nurisi pastori Myötyri hiljalleen. + +"Sen tietää, — jos ymmärtää!" väitti Rolf Idell. "Kuulkaa nyt, minä +olen tutkinut näitä asioita! Neljäkymmentä vuotta on Saksa huutanut: +Deutschland über alles... Saksa kaikkialle! Aseilla kaikkialle! Se on +rikos; se katsomus on keskiaikaista aseiden ylivallan ihailua. Ranska on +hoitanut kulttuuriaan, samoin Englanti. Mutta Saksa erehtyy, jos luulee, +etteivät toiset suurvallat, sellaiset kuin Ranska ja Englanti, pysty +sotilaallisiin voittoihin, jos tahtovat niihin alentua. Sen saa Saksa +nähdä. Mutta me, me suomalaiset, ja etenkin germaanimme, olemme siinä +määrin hölmöjä, että uskomme Saksan voittavan, ja rupeamme melkein +tappiolle joutuneen liittolaiseksi. Tiedättekös, että meillä on +aktivisteja! Meiltä on mennyt nuorukaisia Saksan armeijan riveihin. +Taistelemaan Venäjää vastaan. Ville-keisari on muka luvannut, että kun +hän saa niin ja niin monta kymmentä tuhatta suomalaista soturia, tekee +hän vastalahjaksi Suomen vapaaksi. Hän sen muka tekee vapaaksi — +selkäänsä saava raukka. Muistakaa Englannin rikkautta, sen +sotalaivastoa, muistakaa Ranskan varallisuutta ja sen joustavaa +diplomaattista älyä. Ja Venäjänkin suuruutta! On vaarallista, että +lähetämme poikiamme Saksan puolelle. Venäjä saa heistä mainion tekosyyn +meitä vastaan. Tässäkin kaupungissa..." + +"Niin, Klingstedt", virkahti pastori Myötyri, mutta vilkaisi ovelle. +Siellä ei näkynyt ketään... ei poliisimestaria, eikä poliisejakaan +tällä hetkellä. + +"Juuri niin, maisteri Klingstedt!" huudahti toimittaja Idell. "Hän on +mieletön..." + +"Mainitaanhan kuitenkin hiljempaa nimet, — jos näistä asioista +kannattaa puhuakaan", suostutteli pastori Myötyri. + +"Minunkin mielestäni on anteeksiantamatonta, että nuorukaiset... siten +rupeavat kummittelemaan aseilla", virkkoi Onni Tarkkanen arvokkaasti. +"Joitakuita kuuluu jo joutuneen kiinni, on viety Pietariin. Surkea loppu +heille tulee. Mutta maalle he tuottavat vahinkoa..." + +"He ovat isänmaan kavaltajia!" huudahti nyt salin toiselta puolelta +kalvakka, pienikokoinen mies, joka siellä oli istunut itsekseen ja vaiti +erään pöydän ääressä, — kaupungin vanhoillissuomalaisen lehden +toimitussihteeri. + +"Hyst, hyst", kiiruhti pastori Myötyri häntä vaientamaan. "Ei viitsitä +puhua tällaisista, ikävistä asioista... me rauhanmiehet." + +"Niin, valistus on pienen kulttuurikansan aseita", sanoi lehtori +Korpelainen. "Minä — en tosin saata paheksua nuorukaisten rehellistä +intoa; mutta heille pitäisi opettaa tehokkaampaa kansakunnan +pelastuskeinoa — valistusta." + +"Niin juuri, kunnon Vihtori", huudahti Rolf Idell. "Ja muidenkin +opettajien pitäisi nähdä yhtä etäälle kuin sinä, Vihtori. Kauemmaksi +lähinäköisiä, rilliniekkoja silmiään, kuten tuo — Klingstedt. Mutta +hän: kuuluu uskottelevan nuorisolle, jopa vanhoille, partaleuoille +miehillekin, sellaisille kuin esimerkiksi paksulle Blöckerille, +—saksalaisperäistä sukua, — että Saksa voittaa ja että suomalaiset +vapaaehtoiset heidän joukossaan jotakin merkitsevät. Uskottelee, että +nuo jääkärit, kuten heitä aletaan nimittää meillä, ovat valloittaneet +ranskalaisilta sen ja sen kukkulan, voittamattoman linnoituksen, jota +saksalaiset itsekään eivät pystyneet saamaan valtaansa! Naurettavaa! +Lorua! Mutta meille ylen vaarallista! Miten käy, jos Saksa yrittää +nousta rannoillemme, — tietysti nielläkseen meidät valloitusmaana, ja +me hullaudumme kenties hassuihin hommiin Venäjää vastaan, saksalaisten +avulla, tai heidän hyväkseen? Voittava Venäjä murskaa lopulta meidät +kostoksi. Niin, niin, synkät ajat odottavat Suomea noiden järjettömien +aktivistien tähden..." + +"Jumala meitä varjelkoon", huokasi pastori. + +"Mikä... kuka yrittää nousta rannoillemme?" kysyi runoilija Keretti, +tullen nyt muuta seuruetta lähemmäksi. "Mille rannoille? Tännekö?" + +"Tännepä tänne, sitä toimittaja Idell tarkoittaa", sanoi hänelle +Tistelberg. + +"Tänne!" huudahti Keretti. "Mitä varten tänne?" + +"En tiedä." + +"Mitä varten?" tiukkasi Keretti. "Eihän — täällä ole +linnoituksiakaan... Mahdotonta... haha." + +"Senpä tähden juuri", pisti Tistelbergin päähän kiusoitella runoilijaa. +"Siksi ettei ole linnoituksia. Miksi saksalaiset tahallaan hyökkäisivät +varustuksia vastaan? Nousevat maihin sellaisesta paikasta, mistä on +helppoa, missä ei ole varustuksia." + +"Niinkö luulette?" sanoi Keretti ja hapuili hitain sormin päälakeaan. + +"Niin, tietysti..." + +Keretti puhalsi suustaan muutamia tuskastuneita henkäyksiä. Vihdoin hän +sanoi: + +"Se tässä vielä tarvittiin! Kun Helsingistä jo heidän tieltään sai +laputtaa: pelättiin, että he tulisivat sinne. Luulisi heille jo Varsovan +ja Puolan riittävän. Pysyisivät siellä! Mihinkä tässä joudutaan, jos he +tänne...? Sodan jalkoihin. Se on... se ei ole kovin makeaa. Luuletteko +te tosiaan, että he..." + +Tistelberg piti edelleen Saksan maihinnousua hyvin mahdollisena. + +Keretti alkoi sadatella ja hikoilla. Hän nauroi ontosti, tohisi nenäänsä +toista sieraintaan kohotellen, ja yltyi huudahtelemaan: + +"Kirjoitapa sitten tällaisena aikana mitään. Aina häiriöitä! Suora +mahdottomuus tehdä työtä. Niin, tai ainakin se kysyy yli-inhimillisiä +ponnistuksia!" + +Hän lausui pousaamalla sanan: yli-inhimillisiä. + +"Sota ei ole hauskaa", hän jatkoi. "Muistan aina, kun saksalaisia +odotettiin Helsinkiin ensi kerran. Se oli elokuussa vuonna 1914. Muistan +ilmielävästi: se oli elokuun viideskolmatta päivä. Saksalainenhan +saattoi tulla pommittamaan Helsinkiä milloin tahansa. Asuin silloin +siellä. Ei ole leikkiä sellaisten repivien, raatelevien +kranaattikapsäkkien saanti niskaansa! Ei minua huvittanut yhtään koko +lysti! Ja eräänä yönä jyrähtää koko talo niinkuin olisi tykeillä +ammuttu. Mokomaa! Pukeudu keskellä yötä, ja odota päivän valkenemista... +että mitä se oikein oli ollut. Mutta silloin minä päätin, että muutan +Helsingistä loitommalle... Siitä saakka olen asunut täällä, ja nyt..." + +Tarina oli Tistelbergille tuttu; koko kaupunki siitä tiesi, kertoi +omalla tavallaan: nimittäin että siinä talossa, jossa Keretti oli +asunut, oli portti yöllä, myöhästyneiden yökulkijain tullessa, +paukahtanut, ja siitä oli Keretti säikähtänyt niin että muutti tänne +pois Helsingistä, uhkaavan sodan jaloista. + +Tistelberg kysyi: + +"Mikä se pamahdus ja jyrinä sitten oli?" + +"Mikä?" toisti runoilija. "Olipahan vain... hehe... jokin paukkuva +portinpuolisko. Joku ilkeyksissään sitä paukutti. Eiväthän kaikkien +hermot sellaista kestä. Sitä olisi pelästynyt kuka tahansa. Pom, pom, +pom... ja sitten ikäänkuin kranaatista, kun se räjähtää. Hahaha. Olipa +se pommi." Hän nauroi venytellen, laiskasti. — "Mutta mitä helkuttia +saksalaisilla nyt olisi tekemistä täälläkin?" + +"En tiedä." + +"Mutta minne he täältä pyrkisivät marssimaan? Mitä te luulette? +Pietariinko?" + +"Niin, hm... jaa..." + +"Pietariinko? Turha yritys. Se on lujasti linnoitettu... tuskin he +sitä... Ja — ei suinkaan täällä meillä nyt mitään kapinaa valmistella." + +"En tiedä." + +"Se olisi hullun tuuma. Mitä me sellaista vastaan kuin Venäjää mahtavaa +keisarikuntaa! Vai mitäs te arvelette?" + +"En tiedä", toisteli Tistelberg yhä. + +Muut herrat juttelivat yhä edelleen omassa ryhmässään, ympäröiden +innokkaasti ja perusteellisesti selittelevää toimittaja Idelliä. + +"En tiedä, en tiedä", huokaili Tistelberg Keretille. + +Silloin tuli sisään pastori Myötyrin rouva, vanhahtava, pitkä, +kellertävä ja laiha. Hän meni miehensä luokse, pani hellästi kätensä +hänen olalleen ja sanoi hiljaisella äänellä: + +"Rakas ukkoseni, minä luulen, että meidän pitäisi jo alkaa. Juhlasali on +miltei täynnä väkeä... Näyttää oikein onnistuneelta... Kello on jo vähän +yli puoli kahdeksan." + +"Jahah, jahah... aletaan sitten", vastasi pastori. + +Keretti hätäili: + +"Ja, helkkari, nyt minäkin tässä unohdin työni viimeistelyn, tuon sodan +tähden. Valvoin viime yönä aivan aamun valkeamaan kirjoittaen tätä +runoa, juhlarunoa. Mutta johtui äsken mieleeni, että muutamia kohtia +siitä voisi muuttaa; sellaisia sivuseikkoja kylläkin kuin olisiko +pantava 'väristen', pro 'vavisten'. Sillä jos sanoo 'väristen', tulee +sanaan jotakin tiukempaa, tuskallisempaa; tuo on hiukan kuin terävä ase, +joka tunkee lihaan, hermoihin. Vai mitäs te tästä asiasta arvelette, +insinööri Tistelberg?" lopetti hän verkalleen, siristellen toista +silmäänsä. + +"No, en tiedä; en ole runouteen perehtynyt", vastasi Tistelberg. + + + + +8 + + +Tistelberg oli koettanut väistyä Keretin tieltä syrjään, mutta runoilija +seurasi perässä. Niin olivat he tulleet eteisovelle. Siinä sanoi +Keretti: + +"Jos tahdotte kuulla... niin lukisin teille mielelläni runoni... ennen +esittämistä. Olisi hyvä, että joku sen kuulisi. Mennään pukuhuoneeseen. +Korjaan siellä nuo mainitut kohdat, ja sitten voin lukea ääneen... Minä +olin tätä runoa kirjoittaessani kummallisessa tilassa... ikäänkuin +jossakin valomeressä, eteerisessä, korkeassa; kaikki hetkellinen katosi +ympäriltäni. Kirjoitin sen ihan kuin itsestään. Niin, aivan kuin ilman +omaa aikomustani helähti korvissani soimaan nämä alkusäkeet, joten sain +ne pistää paperille heti valmiina." + +Ja Keretti alkoi lausua, verkkaisella äänellään ja yhä kovemmin ja +kovemmin, runonsa alkusäkeitä, kohottaen tuon tuostakin kättänsä ilmaan. +He seisoivat nyt eteisen puolella, jossa kuhisi väkeä, kirjavaa +juhlayleisöä päällysvaatteitaan riisuen tai edestakaisin kävellen. Joku +nainen riensi ulko-ovelta insinööri Tistelbergin luokse, tumma ja hieno +kappa yllä, ja sanoi, hyvää iltaa toivotettuaan: + +"Antakaa anteeksi, insinööri... mutta tahtoisin tietää, onko insinööri +Tarkkanen täällä? Missä hän mahtaa olla? Miehelläni olisi hänelle +asiaa." + +Keretti lausui Tistelbergin takana ja vieressä runoaan, sikäli minne +tungos heitä milloinkin hiljalleen työnteli. + +Tistelberg ei tuota naista tuntenut; mutta tiettävästi he olivat +tuttuja, jossakin toisilleen esitettyjä, koska rouva hänet tunsi. Naisen +ääni oli hapuileva, melkein sammalteleva; hän ikäänkuin haki avuttomasti +sanoja, äänensointukin oli ruotsinvoittoista, hän ei siis oikein osannut +suomea. Hänen kasvonsa näyttivät huonohipiäisiltä. Tistelbergistä hän +vaikutti vastenmieliseltä. Tistelberg ajatteli: — Mikä lienee +porvarisrouva, touhuileva, ja tärkeä niinkuin kaikki muutkin täällä. + +Rouvan keralla tuli Tistelbergin luokse joku pitkä ja tummaverinen mies. +Tistelberg neuvoi kysyjää ruokasaliin, jossa kai insinööri Tarkkanen +vielä oli, ja käveli sitten edelleen Keretin kanssa juhlasaliin. Tungos +tukki heiltä tien; pujoteltuaan hetken ihmislaumassa, jossa haiskahteli +välistä hajuvesiltä ja jossa ilma alkoi kuumeta, pääsivät he vähitellen +näyttämön eteen, pukuhuoneeseen mennäkseen. + +"Mitäs arvelette runostani?" kysyi häneltä Keretti verkakseen, veltolla +äänellään. + +"Mikäpäs vika sillä! Onhan se... onhan se...", myönteli Tistelberg. + +— Kukahan tuo nainen oli? ajatteli hän, tai ei oikeastaan +ajatellutkaan: tunsi vain kuin jotakin kaukaista, salaisesti. + +"Kyllä se minun mielestäni pitäisi kelvata", sanoi Keretti. "Se on +tavallaan palautumista entisiin aikoihin, ensimmäisiin runoihini, joita +silloin kiiteltiin." + +Keretti mainitsi muutamia kiittäjien nimiä, niitä ja niitä kirjailijoita +ja arvostelijoita. + +"Satutteko te muistamaan... tai tuntemaan niitä?" kysyi hän, ja +kuunteli sitten tarkkaavasti hidastelevaa vastausta: + +"Niin noita arvostelijoitako? Tai runojanne? Kyllä... kyllä... Ne ovat +minusta hyviä, herättivät huomiota... tai olivat minusta hyviä." + +"No ainakin tämä on yhtä hyvä", vakuutti Keretti. "Pitäisi siinä olla +sisältöä... ja muodon minä nyt ainakin hallitsen monta vertaa paremmin +kuin siihen aikaan. Monta vertaa! Luenpa sen teille... koska kerran +tunnutte harrastavan runoutta. Mutta kuinkahan paljon minä voisin tästä +työstäni vaatia juhlien hommaajilta... tai Suomalaiselta Seuralta: +sekös nämä iltamat on järjestänyt, vai kuka? Voisinkohan pyytää +kolmesataa markkaa?" + +Keretti oli seisahtunut keskelle käytävää, jossa hän vetäytyi ihmisten +edestä vaistomaisesti milloin askelen oikealle, milloin vasemmalle tai +antoi sysiä itseään hiukan takaperin, mutta palasi aina Tistelbergin +eteen. Siristeli toista silmäänsä hermostuneesti ja uudisti +kysymyksensä: + +"Tuntuuko summa teistä paljolta? Eikö? Ei sen, jumaliste, pitäisi +ollakaan paljon — näinä tällaisina aikoina: tulevat yhä kalliimmiksi. +Lihakilo maksaa... mitä lieneekään! Ja leipä...! Kannattipa tämä sota +tosiaan... mokoma maailmanmylläys. Ja täytyyhän runoilijankin elää! Ei +suinkaan hän pelkällä ilmalla... eikä innostuksella! Siis, mielestänne +voisin tuota kunnon seuraa taksoittaa... kuinka paljon?" + +Tistelberg ei asiaa tietänyt: ei hän ollut edes Suomalaisen Seuran +jäseniäkään, kun asui paikkakunnallakin vain ajoittaisin. + +"Te siis arvelette, että seura jaksaisi maksaa kolmesataa?" jatkoi +Keretti. "Ainakin minä — sen aion pyytää. Ja, helkkari, huokea maksu +tämä on vielä siihen nähden mitä muut runoilijat nykyään ottaisivat." + +Keretti sanoi erään jo äsken mainitsemansa runoilijan nimen. Sitten +naureskeli hän: + +"Se poika osaa ottaa... Ja usein tavarasta, jossa ei ole järkeä yhtään +ainoaa riviä. Hehehe, ei yhtään ainoaa riviä." + +Tistelberg ja pauhaava, puuskuttava Keretti olivat tulleet näyttämön +pukuhuoneen ovelle, jonne heidän vaistomaiset askelensa veivät. +Tistelberg ei Kerettiä paljon kuunnellut. Hän katseli taakseen saliin, +ajatuksissaan. Elottomalta näytti hänestä sali; seinissä oli harmahtava +pohjavärinä, katon risteilevät kannattimet ja puiset, ohuet seinäpilarit +olivat maalatut kiiltävällä värillä valkeiksi; koristuksina ei muuta +kuin näyttämön kahden puolen pari tyhjää lipputankoa, joihin ei ollut +tohdittu vetää lippuja, sekä pitkillä seinillä jälleen noita +kuusenhavuköynnöksiä: hautaseppeleitä. + +... Sillä naisella, joka oli Tistelbergiä puhutellut eteisessä, oli +ollut pehmytlaskoksinen puku: sulavia, paisuilevia laskoksia paljon. Sen +muisti Tistelberg nyt, tässä väen huminassa. Hän oli seisonut runoilijan +kanssa juhlasalin ovella, kun rouva riisui kappaansa, tai joku sitä +auttoi hänen yltään. Ja pehmytmuotoinen vartalo oli naisella ollut. + +Pukuhuoneessa riensi Keretti kohta hakemaan pöytää, jonka ääressä +saattaisi vähän kirjoittaa, ja kyseli hätäisesti, oliko insinöörillä +lyijykynää. + +"Eikös sellaisella runoilijalla kuin sinulla ole kynää?" hekotti hänelle +huoneen taustalta pistävä ääni, keskeltä sekasortoa: kulisseja oli +seinää vasten kumollaan ja muitakin näytäntövehkeitä oli sinne kasattu. +Sähkölamppu valaisi tuota loukkoa. "Sinullahan pitäisi olla säiliökynä", +jatkoi ääni. + +"Niin pitäisi, niin pitäisi", myönsi Keretti ajatuksissaan. Löysikin +hämärässä jonkin vapaan pöydännurkan ja ryhtyi siinä kumarassa +korjailemaan, tohisten ja hikeä otsaltaan pyyhkien: ahtaassa huoneessa +olikin kuuma. Sitten hän katsahti ympärilleen, aikoen ruveta lukemaan +runoaan. Tuon sähkölampun alla näki hän Birger Bengelssonin, kaupungin +suurimman kauppiaan pojan, vetelehtijän ja kaikentekijän, jota +kutsuttiin maisteriksi. Oli siellä joku toinenkin henkilö: Birger +sommitteli erään näyttämöllä esiintyvän kaupunkilaisen naamioitusta. Ja +olipa kolmaskin: saman pöydän toisessa päässä, jonka toisessa Keretti +korjaili runoaan, istui hiljainen postimestari Mölsé eli Mölsä +vaiteliaana ja masentuneen näköisenä kuin miltei aina, edessään lasi ja +karahvi jotakin punaista ryypättävää. + +Kyösti Keretti vilkaisi postimestarin juomaneuvoihin, maiskuttaen +ajatuksissaan pari kertaa suutansa. Puheli sitten jälleen jotakin +runostaan tilapäiselle tuttavalleen Tistelbergille, jolle oli jossakin +esitelty, missä, sitä ei Tistelberg muistanut. Bengelsson nauraa +hekotteli naamioitavalleen: "Minä maskeeraan teistä, joka joudutte +olemaan teatterihunsvottina, vaaleaverisen ja oikein kiltinmuotoisen +nuorukaisen — tuon neiti Suomelan kiusaksi: vastoin hänen +tarkoitustaan... Neiti Suomela, — demagogi, kansallisintoilija! Mikä +idiootti!" + +Lavalta kuului kulissien siirtelyä, vasarannaputusta, pingotettuja +vuoropuheluita... ja löyhähti jälleen kuusten haju. Kuusia oli joskus +tapana käyttää kulissien asemesta. + +"Pieni lasi viiniä... se olisi jotakin", sanoi Kyösti Keretti. "Ja +olisipa se välttämätöntäkin, kun täytyy esiintyä: tunnen ääneni +käheäksi, — noiden märkien ilmojen seurausta." + +"Eikö liene äänesi syntymästäsi sellainen: määkimisestä käheä lukkarin +pojan ääni", sanoi Birger Bengelsson ilkeästi. "Ja, kuules, eihän +äänenkäheyttä korjata viinillä, vaan keitetyllä punssilla, tiedätkö sinä +sen?" + +"Samapa se, mitä saisi, punssia tai tuollaista — viiniä", sanoi Keretti +väsyneesti. "Äskettäin tarjottiin eräässä paikassa lasi viiniä... +tuollaista aivan oikeaa, kuin ennen sotaa; hyvältä se maistui... +virkisti niin." + +"Jopahan tässä enää oikeat viinit", virkkoi vihdoin kallellapäin istuva +postimestarikin. "Viiniä? Vai sitä puuttuisi! Pirtua tämä on, neljännes +jos lienee viiniä seassa, väriksi ja kuvitelmaksi: tämän +Pariisin-kävijän, Bengelssonin keksintöä. Miksikähän sinäkin, +Bengelsson, kun pääsit Pariisiin, et juonut itseäsi kuoliaaksi?" + +Postimestari kysyi sen ärtyisesti. Sitten hän huokasi. + +Bengelsson nauroi, ja vastasi hiukan ylimielisesti ja opettavaiseen +sävyyn: "Kuules, kuoliaaksi juovat itsensä ainoastaan suomalaiset. +Pariisissa on kulttuuria." + +"Ja mitäpä jos itsensä kuoliaaksi joisikin", vastasi siihen postimestari +jonkinlaisella vakavuudella ja intohimolla. "Mitäpä täällä muutakaan +tekee, — maailmassa: juoda... ja syödä." + +Hän heilautti uhitellen pörröistä päätänsä. Bengelsson nauroi hänelle +jälleen suopeasti. Sitten kysyi hän Keretiltä: + +"Mitä — sinun taitaisi tehdä mieli tuollaista? Mikset tilaa: kyllä sitä +ravintoloitsijalta saa, vaikka sotalaitos onkin sodan aikana kieltänyt +väkijuomat, muodon vuoksi vain, tietysti: se kielto koskee raakaa ja +hölmöä sotamiestä, kuten yleensäkin moukkia, ei upseereja eikä +gentlemanneja. Hehehe, idioottinen kielto: sellainen ei voisi rauhan +aikana ollenkaan soveltua..." + +"Kyllä sitä pitäisi saada", huokaili Keretti punottavaa otsaansa +sipaisten. "Täytyisi selvittää kurkkua. Mutta... mutta..." + +"Sinulla ei satu olemaan rahaa?" kysyi Bengelsson. + +"Ei ole, helkkari!" puuskaisi Keretti. "Mutta minulle tulee piakkoin... +ehkä aivan kohta: tästä runosta. Kenties jo tänä iltana. Ja jos sinä... +sinä..." + +"Eikö rouvasi enää sinulle rahaa annakaan", uteli Bengelsson nousten +pystyyn ja seisten siinä paidanhihat käärittyinä ja väriliitu ohuissa, +valkeissa, pitkissä sormissa. + +Keretti kirosi, viattomassa muodossa. Hän huudahti: "Rouvaniko? Anna? +Mitä sinä...? Nainen tietysti antaa. Mutta tämä aika! Minulla oli kyllä +rahaa. Sievoinen omaisuus. Mutta mitä on nykyään jokin kuusi-, +seitsemänkymmentä tuhatta? Ennen se oli paljon. Nyt on rahan arvo +muuttunut, ja huononee päivä päivältä. Se on kuin koroillaan eläjien +rosvoamista: heidät riistetään puhtaaksi... nyljetään elävältä." + +"Etkö sinä osaa rahojasi kartuttaa?" kysyi Bengelsson. "Huono ekonomi!" + +"En huonompi kuin sinäkään. Satoja tuhansia olet kai itse hellittänyt — +Pariisissakin..." + +"No, en sinua siitä moitikaan", vastasi Bengelsson. "Täytyyhän ihmisen +nähdä maailmaa ja elämää. Varsinkin taiteilijan, kuten sinä: +taiteilijalle se on selvä välttämättömyys, muuten ei hänestä tule +suurta." + +"Niin, niin?" äänteli Keretti kysyvästi. + +"Täällä saa muuten kyllä laskuun", sanoi Bengelsson. "Sellainen +ravintoloitsijan tuttu kuin sinä... vanha kundi..." + +Keretti huudahti loukkaantuneena: + +"Pitäisi saada laskuun! Ainakin minun. Luulisi tosiaan. Satoja puteleita +olen täällä tyhjentänyt... valehtelematta satoja. Ja hyviä aineita: +konjakkia, oikeita liköörejä, Unkarin viinejä. On niitä vain yksi ja +toinen pullo kallistettu. Mutta nyt, kuinkas onkaan: vaikka olen tuonut +tirehtöörille tuhansia markkoja, niin, Jumala tiesi, kuinka monia +tuhansia, — kun pyydän vaatimatonta luottoa, muutamia satoja markkoja: +ei anna. Sellainen lurjus! Hävyttömyyttä, jolle ei uskoisi olevan +vertaa!" + +Keretti oli katkera. Hetken vaiti oltuaan hän lopetti: + +"Kyllä osaa olla suorastaan sika!" + +Postimestari sanoi arasti Keretille: "Olisihan täällä hiukan, — vai +mitä Bengelsson? Tämä herkku on Bengelssonin kustantamaa, tämäkin." + +"No, jos saan!" innostui Keretti. "Ainoastaan kulauksen... +vaikka samasta lasista. Kai minä sinun lasistasi saan maistaa, +Bengelsson? Se niin virkistäisi kurkkua... Ja sitten lausun tässä +kenraaliharjoitukseksi." + +"Kuka se nyt toisen lasista, Keretti? Tilataan uudet", vastasi kauppiaan +poika. "Etkö sinä olekaan gentlemanni. Ehkä tekin, insinööri, +maistaisitte sekoitustani", jatkoi hän Tistelbergin puoleen kääntyen; +"olen kyllä teidät kadulla nähnyt, ja olen teistä sattunut kuulemaan +paljon, paljon, mutta emme ole esitettyjä. Viime talven oleskelin +melkein kokonaan ulkomailla." + +Bengelsson esitteli itsensä insinöörille, tilasi sitten lisää laseja, ja +kaikki kolme, Keretti, Bengelsson ja Tistelberg asettuivat postimestarin +luokse juoman ääreen, jonka kokoonpanoa ja hienoutta Bengelsson nyt +selitteli: niitä ja niitä esansseja oli hän siihen sekoittanut, — +antanut sekoittaa tuolla hotellin keittiössä, — kutakin juuri sen ja +sen verran, ei kymmenesgrammaa enempää. Sitten kertoili Bengelsson +leveästi ulkomaanmatkastaan: kuinka vaikeaksi nykyään kävi saada oikeita +liköörejä, ja kuinka mahdotonta ulkomaille oli päästä, — sellaisen +luvan saaminen vaati suurta taitoa ja notkeutta, ainoastaan sangen +tärkeissä asioissa saatettiin sinne laskea. Hänen oli täytynyt, tai hän +oli saanut, tutustua Helsingissä paitsi korkeihin venäläisiin +sotaherroihin myöskin moniin englantilaisiin ja ranskalaisiin +diplomaatteihin; hän mainitsi joukon hienoja nimiä, joiden omistajien +kanssa hän oli sinä. Matka oli kulkenut Norjan kautta, Pohjanmeren yli +Skotlantiin, hermoja koettelevissa vaaroissa, miinakenttien läpi ja +saksalaisten sukellusveneitten uhalla. Mutta Pariisi, sen huimat ilot, +maksoikin sitten vaivan. Bengelsson oli varma Englannin ja Ranskan ja +Venäjän voitosta, samoin kuin äsken Rolf Idell: noissa maissa oli älyä, +jota vanha kulttuuri tuo mukanaan, ja Venäjällä puolestaan moukkia +uhrata. Lontoon ja Pariisin ravintolain ylellisyyttä ja iloa hän kuvaili +niin värikkäästi, etteivät nämä kuulijat, paitsi Keretti, voineet uskoa +kuvausta oikein todelliseksi. Jopahan siellä sellaista olisi näin +keskellä sodan ankaruutta. Mutta mitä oli Birger ulkomailla tehnyt? Sitä +hän ei selitellyt; tärkeitä asioita, valtiollisia, ei hänelle tietysti +ollut uskottu: olihan mies suuri suupaltti ja kerskuri. Mutta ihme hän +oli vain ollut tunkeutumaan ulkomaillekin, siellä isänsä rahoilla +huvitellakseen... tällaisena aikana! + +Näyttämöllä soi nyt kello, ilmoittaen juhlan alkamista, ja Keretti +hypähti kömpelösti ylös paikaltaan: + +"Runo!" hän hätäili. "Kenraaliharjoitus. Sano sinä nyt, kunnon Birger, +kuinka minun olisi esiinnyttävä? Istuttavako vai seisottava? Miten +pideltävä joutavana olevaa kättä? En ole esiintynyt kuin pari kertaa +ennen... enkä muista." + +"Mitenkä esiinnyttävä?" toisti Bengelsson. "Tietysti sinä istut, +lavalla: keskellä näyttämöä, hahaha. Taikka, kuulepas: kyllä sinä voisit +seisoakin. Sinä seisot keskellä lavaa, ja sinulla pitäisi olla sylinteri +päässä. Onko sinulla sylinteri mukana?" + +"Eihän... Tarkoitan, että kyllä sylinteri mukana on, mutta en suinkaan +minä sylinteri päässä nyt?" epäröi Kyösti Keretti. "Olisipa sekin... +koomillista... hahahaa." + +Muutkin nauroivat. + +"No niin... Tietysti sinulla pitäisi olla sylinteri päässä", intti +Birger Bengelsson itsepintaisesti. "Mutta koska kerran olet niin +itsepintainen, niin — esiinny suomalaisiksi. Niin, ja eihän +Runebergillakaan, muistopatsaalla, tarkoitan, hehe, ole sylinteriä +päässä. Mutta näin sinun on seistävä: toinen käsi povelle pistettynä +kuin Napoleonilla; katse suoraan eteen ja vähän ylös luotuna; toinen +jalka ikäänkuin maahan polkaistuna. Se on sinulle hyvin sopiva asento... +sinä olet tunnettu runoilija." + +"Niinkö luulet?" kysyi Keretti epäluuloisesti. + +"Niinkö luulet? Kuinka sinä sellaista kysyt!" nuhteli Bengelsson. +"Tietysti sinun täytyy seisoa juuri niin; se ei ole pelkkä luulo." + +"No — minä seison", vastasi Keretti, hommautui huolella asentoon ja +alkoi lukea. Bengelsson korjaili siinä vielä hänen asentoaan: jalkaa +enemmän harppaavaksi, päätä pystymmäksi, veti pari sormea ulos +liivinnappien välistä. Sitten Keretti luki. + +"Älkää niin kovasti, kuuluu saliin", ehkäisi postimestari hiljaa. + +"Antaa kuulua!" yllytti Bengelsson. + +Ensin Keretti lausuikin matalalla äänellä. Mutta sitten ääni koveni, +tullen jäykkinä, raskaina puuskauksina, kurkkua täristäen, läähättävinä, +pitkiksi venytettyinä huohotuksina, sakeni jonkinlaiseksi jyminäksi, +kunnes joku pujahti näyttämöltä lausujaa hillitsemään: se oli neiti +Suomela, pieni, rasittunut, ryppyinen nainen; hän sanoi pastori Myötyrin +aloittavan heti juhlapuheensa, joten täällä oli oltava siivosti. +Runoilijalle tuli kiire: hänen oli näet esiinnyttävä toisena, kohta +pastorin jälkeen. Mielenliikutuksestakin vavisten lausui hän nyt +runonsa. Se oli nimeltään Vuorivaeltaja, — jonkinlaisilla alpeilla +kulkeva sankari. Alla, vuorten juurella oli kääpiöitä, typeriä +poroporvareita, kirkkoineen, kouluineen; ainetta palvelevia +yleisihmisiä, narrillisten ennakkoluulojensa orjia. Vaivaiskoivuja +kasvoi vuoren alarinteellä; mutta ylhäällä ruusuja, ja siellä oli +säkenöivän kylmä pakkasilma, ankaran järjen selvyys. Vuorivaeltajan oli +taisteltava kääpiöitä vastaan, jotka tarttuivat häneen kiinni, +päästäkseen hänen mukanaan juomaan jumalien nektaria; mutta hän löi +kääpiöt maahan, asteli tietään heidän ruumiittensa ylitse. Hän halveksi +heitä, pilkkasi noita kirkon koirankuonolaisia ja tyhmyyksien orjia. Ja +korkeimmalle huipulle päästyään hän sinkosi heihin salamansa — kuin +Zeus maan asukkaihin. + +Runon loppuun oli liitetty eri mitalla tehtyjä säkeitä, jotka +selittivät, että tuo vuorivaeltaja merkitsi valoa ja valistusta ja +kääpiöt tietämättömyyden valtaa. + +"Idiootti!" kuiskasi Bengelsson oudolle herrasmiehelle, jonka peruukkia +hän juuri sovitteli paikoilleen. "Puolustelee... pelkää jo yleisöä..." + +Postimestari katseli ja kuunteli Kerettiä kärsivällisesti, mutta +kummastuneen näköisenä, joskus huvittuneena naurahtaen ja kulmiaan +tuskastuneesti rypistellen; lausujan saarnaava, jauhava ääni repi hänen +korviaan. Jälleen tuli neiti Suomela näyttämön ovesta; pastori Myötyrin +ääni kuului jo lavalta, mutta silloin Keretti parhaiksi lopettikin, +kysyen Bengelssonilta ja muilta: + +"No — miltäs tämä minun runoni tuntui? Kai se menee... vai kuinka?" + +"Sehän on vallan erinomainen runo!" huudahti Bengelsson. "Tahti vain +pitäisi olla hieman hitaampi, ja lausua matalammalla äänellä, —matala +tarkoitettuna musikaalisesti: siis möreämmällä äänellä. Runohan on +juhlallinen, jylhä sävyltään. Mutta, kuulehan, huomaan että sinun +runoissasi on jotakin aivan erikoista sinulle, jotakin uutta, jota en +ole missään tavannut. Nuo nelitavuiset riimit. Sellaiset kuin: +värisevästi, ärisevästi tai jotain sellaista. Lisäisit niitä vielä. Ja +eikö tuota yhtä kohtaa voisi panna kuulumaan esimerkiksi: karistavasti, +varistavasti?" + +"Niinkö? — Ei", sanoi Keretti. "Varistavasti! Sehän olisi +—koomillista. Ja sehän olisi jo viisitavuinen riimi..." + +"Kokonainen riimijuna. Ja sehän se juuri olisikin mestaruutta. Ja on +sitä..." + +"Hm — pitäisi olla!" myönsi Keretti. "Sen on arvostelukin huomannut. +Mutta mahdotonta on minun tässä nyt mitään muutella. Ja — mitäs sitten +te, insinööri, runostani arvelette?" + +"Hyvä on, hyvä...", sanoi Tistelberg. + +"Entäs — mitä te, postimestari?" + +Postimestari oli vaiti, avuton; viimein hän sanoi hiljalleen: + +"Mikäs... kelpaahan se tähän tilaisuuteen. Ottakaa vain hyvä ryyppy +ennen lavalle menoanne." + +"Niin, hetki lähestyy", sanoi runoilija, kulautti lasinsa pohjaan ja +alkoi kävellä otsa rypyissä nurkasta toiseen. Salin puolelta kuului +torvisoittoa pitkän aikaa, ja sitten pastorin avauspuhe: lauhkea, +lempeä, raukea ja ylimalkainen; sulavia, välistä hapuilevia sanoja +jumalanpelosta, jonka pohjalle kasvatus oli rakennettava, ja, synkkään +aikaan viittaamatta, elämänilosta, ahkeruudesta, kärsivällisyydestä; +jälleen elämänilosta — taidosta nauttia Jumalan antimista ja +sivistyksenkin jaloista saavutuksista: runoudesta, musiikista, nauttia, +itseään niillä turmelematta. Yleensä elämäntaidosta, joka perustui +vanhaan, koeteltuun kristilliseen uskoon. + +Tistelberg ajatteli: + +— Ei vihjausta nykyiseen maata uhkaavaan hätään: eihän siitä saa puhua, +ja ainakin pappi pelkää! Ei maailmansodan syihin, kansain sielunelämän +rikollisuuteen. Vain jonkinlaisia kultaisen keskitien filosofian +alkeita. Kylläpä kannatti! + +"Nyt se loppui", sanoi Bengelsson; kättentaputus, verrattain raukea, +alkoi kuulua salista. "Alahan mennä palkeille, Keretti." + +"Oikea suloinen saarna, pyöreän ja punertavan möhömahan, kuin porsaan!" +hohotti Keretti, mutta tuli kohta vakavaksi. Neiti Suomela viittasi +nimittäin hänet lavalle... ja hänen oli mentävä. + +"Idiootti", sanoi Bengelsson, kun Keretti oli kadonnut. "Lähdetään nyt +salin puolelle katsomaan, miten se kuvapatsas siellä törröttää." + +Postimestari ei hievahtanut paikaltaan; hänestä ei missään ollut +mieluisempaa kuin näin, lasin seurassa. Jopa kehotti hän +Tistelbergiäkin, kainosti ja arasti, jäämään vain tänne: + +"Hyvähän tässä on olla", sanoi postimestari. + +Birger Bengelsson meni. + +Sillaikaa kuului jo seinän takaa Kyösti Keretin ääni, ensin hiukan +värähtelevänä, sitten kiihtyneempänä, yhä harvemmassa tahdissa, +huohottaen, ikäänkuin maan alta tuskallisesti puhaltaen, koettaen +ukkosena jyristä. Postimestari naurahti aivan kuin ihmetellen ja +nyökytteli alakuloisesti päätänsä. Birger Bengelssonin käytös +runoilijaraukkaa kohtaan, kavala ja ilkeä, suretti Leevi Mölsää. Hän +aikoi Tistelbergille nähtävästi puhuakin, mutta sanat eivät päässeet +ulos hänen suustaan. Postimestari vain tirkisteli lasiinsa ja maistoi +siitä silloin tällöin. + +Joitakuita näytelmäasuun puettuja naisia ja miehiä tuli pukuhuoneeseen; +he kävelivät siellä paperivihko kädessä ja vuorosanojaan muistellen ja +palasivat sitten taas kulissien väliin. + +Isidor Tistelberg ja Leevi Mölsä istuivat vaiti molemmat. + +Tistelberg oli aikoinaan pitänyt tuon Keretin runoista: nehän olivat +jumalattomia. Itse miestä ei hän ollut tuntenutkaan ennen kuin viime +talvena. Ne runot olivat olleet arkisen, ns. porvarillisen, maailman +kiusoittelua, uhittelua, ajan varsin yleiseen kuosiin. Ja jonkinlaista +sankaruuden loistettakin oli Tistelberg niissä huomaavinaan; hänestä oli +tuntunut kuin runoilija olisi ollut yksilö, joka oli valmis kestämäänkin +jotakin uhittelunsa puolesta; ei laumaihminen sitä hapuilevaa, matkivaa +lajia, jota hänen runonsa halveksivat, vaan jonkinmoinen järkkymätön +väkivaltainen persoonallisuus, tietoisesti tekojensa seuraukset +hartioillaan kantava, epäuskoinen, mutta sellainen, joka riemuitsi +uskottomuudestaan. Epämääräistä oli Tistelbergin ihailu; kokemuksesta +se ei johtunut; se oli omalla vauhdillaan kiihtyvää jatkoa +entisen, jo menneen tai paraikaa menevän polven epäilykselle ja +vapaa-aatteellisuudelle, — sen suuresti aatteetonta jatkoa. + +Nyt hän oli nähnyt tuonkin Keretin, oikeastaan vasta ensi kertaa oikein +läheltä, luussa ja lihassa, ja se näky saattoi hänet jonkinmoisiin +ajatuksiin. + +Postimestari aukaisi viimein suutansa: + +"Nyt piispa pitää saarnaa. Mutta pastori saarnasi paremmin." + +Kyösti Keretti, lukkarin poika, kuului näet ennen olleen nimeltään +Piispa. Oli muuttanut nimensä Keretiksi jokin vuosi sitten, +kun kansallisintoiset alkoivat vaatia ruotsalaisten nimien +suomalaistuttamista. No, ruotsalainen ei hänen nimensä ollut; mutta +tarjoutuihan yleisestä nimien muuttamisesta Keretille tilaisuus vaihtaa +itselleen aatteidensa mukainen nimi. + +"Kuitenkin, mitäpä niistä, — saarnoista, vanhoista ja hyvistäkään", +jatkoi Leevi Mölsä. "Ryypätään me. Mikä on parempi, kuin ryypätä? Sehän +on jotakin. Ja parasta onkin tehdä se ajoissa, ennenkuin hommaavat +kieltolain tämän sota-aikaisen humpuukikieltelyn jatkoksi". + +Tistelberg naurahti epäuskoisesti: + +"Saanevatko kielletyksi ihmiset etsimästä iloaan?" + +"Ja mitä se toimittaa? Miksi ei saisi ryypätä?" ihmetteli Mölsä. +"Terveytemmekö vuoksi? Mitä me niin suurella terveydellä? Kunhan vain +viihtyisimme..." + +Tuli taas hiljaisuus pukuhuoneeseen. Lavalla Keretti pousasi; runo oli +pitkä. + +"Miksi ei ihminen joisi?" sanoi Mölsä jälleen. Hänen kielenkantansa +alkoi vähitellen irtautua, mutta hyvin vaikeasti, ikäänkuin +kainostellen, vaikka äänessä jo tuntuikin jonkinmoista itsepintaisuutta +ja uhmaakin. "Miksi ei ihminen joisi! Viina on hyvää. Maailma on —sitä +mitä on. Tappelevat siellä ulkopuolella, suurvallat. Minkävuoksi +tapellevat, — ja mitäpä siitä! Ja meilläkin jo hoppuavat aina niistä +sodan osakkaista. Halunnevatko mukaan? En tiedä. Mutta yksityisten asiat +tässä pyrkivät menemään surkeiksi: kaikki kallistuu, eikä palkallakaan +tahdo enää elää. Ei tule nyt liialti makeita paloja suuhun. Eikä entisiä +hyviä punsseja: kolmisen markkaa puolikas maksoi ennen punssi! Oli se +aikaa. Ettei ihminen älynnytkin silloin oikein juoda. Nyt ei ole kohta +edes ruokaa, ei rasvoja ruokapöydällä, edes perheellekään..." + +Mölsällä oli isonlainen perhe, vaimo, viisi lasta ja piikatyttö. + +"Semmoiseen sitä joutuu", huokasi Mölsä. "Ja minkäs sille voit? Kärsi +vain — tällaista aikaa. Kun eläisi maalla, siellä kaukana!" + +Hän oli kotoisin sisämaasta, ainoastaan muutaman vuoden täällä ollut. + +Ja yhtäkkiä laukesi siinä postimestarin kieli kokonaan, puheen sattuessa +hänen menneihin aikoihinsa. Ensin hän jutteli koulupoikakertomuksia — +asioita, jotka olivat Tistelbergille kiusa: mitä noista entisistä? +Tistelberg himoitsi elämää. Mölsä nauroi makeasti koulupoikatoveriensa +seikkailuille, onnellisena, haaveillen. Nautti varsinkin kaikista hieman +aistillisilta hengähtävistä pikku tapahtumista. Sitten alkoi hän puhua +rivoilta vivahtavia sukkeluuksia, koulupoika-ajalta, koirista ja jos +jostakin, ja vähitellen rivonsekaisia vitsejä yleensä, talonpojista, +maalaiskäräjistä. Tuli niitä muutamia myöskin Tistelbergin suusta, +joskin kuivanlaisia. Ja viimein, talonpoikiin ja maalaisoloihin +osuttaessa, postimestari johtui ylistämään haltioissaan joitakin +kaukaisia korpikyliä. Siellä oli hänestä ihanaa, — mukavaa kesällä, +mukavaa talvellakin. Hän ei ollut päässyt sinne moniin vuosiin, kun +perhe sitoi häntä tänne. Mutta, oi niitä komeita, rauhallisia maisemia! +Kelohonka-aarnioita sellaisia, joihin kirves ei ollut koskenut tuhansiin +vuosiin! Ja järvet metsien keskellä, leppoisat järvet, ei tuo aina +tuuleva meri kuin täällä. Tyyniä laaksoja, tyyniä harjuja, joilta näki +tuhatsaarisia ulapoita. Ja järvissä kalaa: suuria lahnoja, maukkaita +haukia; entä ahvenet, tuoreet, hiilillä tai voissa paistetut ahvenet; +tahi sitten juuri nuotalla vedetyistä muikuista tehty keitto: voita niin +paljon kuin sulaa, suolaa niin paljon kuin kastuu. Entä hapan, täyttävä +leipä! Väkevät kahvit sen päälle. Sellaista se on siellä talonpojilla, +talvisinkin, noilla yltäkylläisessä rauhassaan elelevillä. Onnellista +väkeä, siinäkin suhteessa, etteivät osaa muukalaista nylkeä, vaan +vierainaan kaikkia kestitsevät: niin elävät maailmassa ja sen pahoista +tietämättä. Ovia ei siellä yöksi lukita... Ja minkälaiset ovat +makuupaikat! Kesällä hämärät aitat, joiden nurkalla minttu lemuaa. Makaa +siellä, vällyjen ja raanujen alla. Naisten hameita riippuu pääsi päällä +orrella. Niin, makaile siellä ja tupakoi. Sitä paitsi löytyy talosta, +jos oikein halu tulee, viinaakin: osaavat ne siellä sen keittää oikein +puhdasmakuisen. Ja olutta: sellaista keittävät että jos tuopin juot, +päässäsi humisee ja kielellä sihisee — kuin samppanja. Ohoi, on siellä +talvellakin pirtin pitkässä pöydässä kananmunat, on sianlihaa, jonka +herassa lampaanlihan köntäleet pehmenevät niin ettei hampaallaan +tarvitse purra syödessä. Ja ruispuuroa, jonka sekaan on lohkottu +lanttua, — imelää ruokaa. On hapanrokkaa: herneitä ruispuurossa. Sitä +kun syö, niin...! Entä sitten ukkojen jutut pitkin tuvan penkkejä +sellaisen aterian jälkeen, ennenkuin kaikki siitä kellahtavat +ruokalevolle, makailemaan... + +Birger Bengelsson pistäysi pukuhuoneeseen, notkeana ja nauraen: + +"Nyt hän lopetti. Ja nyt taputtavat käsiään hänelle, idiootille. Seisoi +käsi takin rintamuksessa kuin Napoleon, aivan kuin häntä usutin. +Huomasitteko, kuinka minä häntä narrasin? Häntä täytyy narrata, se tekee +hänelle hyvää." + +Keretti tuli näyttämöltä, vielä vapisten, hikikarpalot otsalla. Kuin +puolisokea hapuili hän hämärässä, pyyhki otsaansa, ja kysyi viimein +Bengelssonilta, joka taputti häntä hartioihin: + +"No, miltäs se minun lausumiseni sinusta tuntui?" + +Bengelsson kehui häntä, moittien kuitenkin eräitä yksityiskohtia; +paussit, jolloin Keretti oli luonut vaieten katseensa saliin, olivat +olleet liian lyhyitä: niiden olisi pitänyt olla viisikin kertaa +pitempiä. Ja sitten esitti Bengelsson: + +"Pidähän nyt varasi, käy ottamassa palkkiosi ajoissa! Nyt on kassassa +rahaa, ennenkuin muut karhut ennättävät jaolle." + +"Niinkö?" äännähti Keretti. "Että eikö sieltä kaikille riittäisi? Ja +sellainen työ kuin tässä runossa on ollut! Eipä soveltuisi kirjailijalle +kahdeksan tunnin työpäivä... kuten kaikki hampparitkin nykyään +tahtovat! Ja luuletko sinä tosiaan, että..." + +"Tietysti jättävät sinulle maksamatta, — jos olet naiivi!" vakuutti +Bengelsson. "Parempi on, että pidät puolesi ja saat ravintoloitsijalta +jotakin niilläkin rahoillasi..." + +"Niin... mutta... Ei kai nyt kolmesataa olisi liikaa? Henkinen työ, se +on tosiaan raskaampaa kuin kivenvääntäminen!" + +"Ota kolmesataa. Ota enemmänkin. Täytyyhän suomalaisuuden uhrata jotakin +aatteensa puolesta", vastasi Bengelsson. "Tahdotko, niin minä lähden +kanssasi puhumaan ravintoloitsijalle, että hän antaa sinulle tätä +sekoitusta? Minulle hän ei voi olla antamatta!" + +"No tule!" vastasi Kyösti Keretti ja lähti, ikäänkuin lihavaa ruumistaan +työnnellen, pyrkimään kassaan, mukanaan Bengelsson, joka ovella +mennessään nyökytti päätänsä ja iski silmää postimestarille ja +insinöörille. + +Postimestari ei ollut seurannut koko Bengelssonin ja Keretin +keskustelua. Hitain ja hurmautunein ajatuksin hän pysyi yhä kiinni +maalaismuistoissaan. Maalaiskylän ulkomuotoa hän nyt kuvaili, kaukaisen +ja erillään korven helmassa elävän maalaiskylän, täydellisesti omillaan +toimeentulevan. Kuvaili erästä kylää, mainiten sen nimen. Siellä oli +rattoisaa, — varsinkin kesällä, oli ollut. Kylätie luikerteli talojen +väliä, kaarsi peltojen. Siellä tien rapakoissa kellottelivat suuret ja +lihavat siat. Talot olivat rakennetut neliskulmaan: yhdellä sivulla +tupa, toisella aitat, kokonaiset junat vaate- ja makuuaittoja, +kolmannella navetat. Ja navetoissa — maalaispiikasia. Katot vielä +siihen aikaan tuohista tehdyt, eivät päreistä; välistä kiviäkin tuohien +painona. Tuohien alla jäkälöityneitä piiruja, jotka katonharjalla +punoutuivat ristiin kuin sormet kirkkoon istahtavan naisen virsikirjan +ympärille. Pihoilla saunakukkia; kelpasipa niillä päivää paistatella. +Tuulimyllyjä siellä täällä, — miltei joka talossa. Peltojen alla +saunat, sisäänlämpiävät ja makeat. Isännät ja rengit, jopa naisetkin +kylpivät yhdessä. Sellaista siellä on; mutta mitä täällä. + +Leevi Mölsä huokasi, jäi sanattomana nököttämään. + +Salissa kuului Onni Tarkkanen pitävän esitelmäänsä. Tistelberg arveli, +että hänen velvollisuutensa oli mennä sitä kuulemaan, kohteliaisuudesta +Onniakin kohtaan. Ja sitäpaitsi hän hiukan pelkäsi Onnin puolisoa, hänen +katseitaan, jotka varmaankin olisivat tiukat, ellei apulaisinsinööri +olisi kuulemassa hänen miehensä esitystä, tavallaan Onnin neitsytpuhetta +julkisessa tilaisuudessa. Yksinpä sekin, että Tistelberg oli hiukan +maistellut, saattaisi tehdä nuo silmät tavallista tuikeammin +leimahteleviksi. + +Postimestari jäi yksikseen. + +Insinööri Tarkkasen esitelmä oli pitkä, arvokkaasti ja selvästi lausuttu +ja asiallinen. Se käsitteli Suomen metsätaloutta. Siinä esitettiin +runsas tilasto Suomen metsistä ja niiden laadusta; kuvattiin niiden +hoitoa, millaista se oli tätä nykyä ja millaista sen tulisi olla. Mitkä +suunnattomat vastaisuuden aarteet metsissämme piilivät, — pääsisimme +kaikista valtiomme ja kuntiemme veloista, jos tuota aarrettamme +osattaisiin oikein hoitaa ja käyttää, panna se, järjellisesti ja +järjestelmällisesti sijoittamalla, kasvamaan korkoa. Tulevaisuuden Suomi +voisi elättää kymmenen miljoonaa asukasta, tukemalla järjestelmällisesti +hoidettua maanviljelystään metsiensä hoidolla. Ja ylijäämääkin jäisi +kulttuurin kukkien viljelyyn, johon meillä kyllä oli lahjoja, Kalevalan +runot luoneella kansalla. + +Tistelberg oli asettunut seinustalle niin, että Onni Tarkkasen +eturivissä istuva nuorikko saattoi hänet nähdä. Hän myönsi mielessään +Tarkkasen esitelmän aivan oikeaksi; järkevä se oli, kiusallisenkin +järkevä. Tistelbergiä tuskastutti. Miksi hän saliin sittenkin oikeastaan +oli tullut? Yleisön joukosta hän haki salaa, siinä Tarkkasen nuorikon +vuoksi nöyrässä asennossaan, joitakin kasvoja. Hän löysikin tuon +äskeisen rouvan. Ja siinä Tarkkasen puhuessa hän ajatteli ja muisti +viimekeväisiä ilonpitojaan sen kansanopistonjohtajan lesken kanssa. — +Rouvan kasvot olivat kalpeat; vakavana hän näytti kuuntelevan, vakavana +ja hartaasti, ikäänkuin huolestuneen hartaasti tätä perusteellista +esitelmää, jonka kaikkia kohtia hänen lienee ollut vaikea ymmärtää: +ruotsalaiseltahan rouva oli tuntunut hänen tuolla eteisessä lausumistaan +vähistä sanoista päättäen. Silloin tällöin, kun ihmiset liikahtelivat +tai huokasivat, humahteli salissa raskaasti. Ilma alkoi siellä lämmetä +ja tulla hikiseksi ja ummehtuneilta hajuvesiltä lemahtelevaksi. Joku +yski; viimein romisivat tuolit, esitelmä oli loppunut. Kun näki, kuinka +kiireesti nuoriso nousi paikoiltaan, johtui ajattelemaan, että se oli +tyytyväinen, kun esitelmästä oli päästy. Enin osa yleisöä kiiruhti +eteiseen ja ruokasalissa olevaan bufettiin. + +Tupakat sytytettiin ovilla, kahvikupit ja pullot alkoivat kilistä +bufetissa. + + + + +9 + + +Tistelberg meni ruokasaliin. Siellä, kirjavien juhla-asuisten +tungoksessa, näki hän Kyösti Keretin juttelevan ruman neiti Suomelan +kanssa. Roikkuvin käsivarsin seisoi Keretti neidin edessä ja puhui +hoilaten: sanoi, että hän tarvitsi palkkionsa välttämättä juuri nyt; +hänen vaimonsa piti saada uusi syyshattu, vihdoinkin, ja ne ovat +sietämättömän kalliita, — kauppiaat nylkivät häikäilemättä, kuin siat. + +"Millä tässä kirjailija kohta saa edes rääsyjä ylleen!" jatkoi Keretti. +"Kyllähän neiti kirjailijan kohtalon arvaa, kun on itsekin tehnyt +tuollaisen pienen näytelmän." + +Ihmiset katselivat syrjästä Kerettiä. Joku hymyili. Neiti Suomelan pitkä +kaula nytkähteli hermostuneesti. + +Bengelsson liikkui loitompana, pitäen Kerettiä silmällä. Sitten +työntäysi hän Rolf Idellin luokse, joka oli taas ennättänyt koota piirin +ympärilleen ja puhui innostuneesti ja löi silloin tällöin, aina kun oli +esittänyt mielestään tepsivän todistuksen, nauraen käsiään kupeisiinsa. + +Neiti Suomela kuului kysyvän Keretiltä, eikö runoilija tahtoisi +kuitenkin odottaa juhlien loppuun; eihän nyt syyshattua enää tänä iltana +voisi ostaa. Ja neidillä oli vähän kiire. Siksi olisi Keretin +odotettava. Muutenkin, kansalaisryhmä, joka oli tämän iltaman +järjestänyt, oli aatteellinen seura: se ei voisi oikeastaan maksaa niin +paljoa, neljääsataa markkaa. + +Keretti joutui pulaan ja hämilleen. + +"Niin, niin, ei kylläkään tänä iltana hattua. Se on selvä", sanoi hän, +ja antoi tulla lopuksi: "Mutta tarvitsisin ja tahtoisin nyt muutakin... +päähän menevää kuin hattua." + +Jotakin varoittavaa ja säälittelevää puhuen neiti Suomela suostui +närkästyneenä hänen toivomukseensa ja katosi eteisen puolelle, kassaan. +Keretti harppaili hänen vieressään. + +Rolf Idell puhui sodasta, ympärysvaltoja kehuen. Osa yleisöä hääri +bufetin luona. Tuossa nyökytti joku Tistelbergille päätänsä: Akseli +Jorvas, perheineen asettuneena ruokasalin suurimman pöydän ääreen, +ikäänkuin huomatuimmalle paikalle, itse turpeana ja punaisena, +leukaparta huonosti ajettuna, särpien suurta omenahyveannosta, silkissä +kahiseva rouva pystyssä päin, hapan ilme huulillaan, ikäänkuin tuo +herkku, jota hänkin söi, olisi ollut hänelle liian tavallista eikä olisi +maistunut. Kylmästi ja tuskin huomattavasti hymyillen katsahti hänkin +insinööriin, joka oli tutustunut Jorvaksiin, kun oli Tarkkasen kanssa +käynyt heidän talossaan merkitsemässä Akseli Jorvaksen sahanpaikakseen +ostamaa uutta palstaa. Sitten rouva kääntyi jakamaan kermaisia ja +sokerisia annoksia kolmelle, neljälle lapselleen. Maalaiskermaa, +nousukaskomeita. Muitakin tuttuja tapasi Tistelberg siellä ja täällä, +vaihtoi heidän kanssaan pari sanaa ja erosi heistä. Rolf Idellin ääni ja +lapselliset naurunremahdukset kaikuivat nyt ylinnä salissa. Pöydät +olivat täynnä varsinkin rikastuneita maalaisia. Koulupoikia ja muutamia +yksinäisiä, vanhaan ikään päässeitä neitejä seisoskeli orpoina ja +avuttomina seinävierillä. + +"Kas, niin, siinähän olet, Isidor", sanoi hymyilevä Onni Tarkkanen erään +pienen pöydän takaa, jonka ympärillä istui muitakin. "Tulehan tänne. +Taitaisi koitua juuri sinulle pieni työ." + +Onni Tarkkasen vieressä kyyrötti hänen kelmeä rouvansa, pöydän toisessa +päässä joku lihava, kookas ja punainen naishenkilö, ja toisella puolella +pöydän pitempää sivua, selin Tistelbergiin, tummaverinen mies hartiat +koukussa, ja tämän tumman ja keltaihoisen vieressä jälleen se rouva, +jota Tistelberg äsken oli hieman johtunut ajattelemaan, —puhuen +nopeasti ja sotkien, melkein pärpättäen: koettaen päästä mukaan +keskusteluun, jota varsinkin tuo tumma herra tuntui pitävän yllä. + +Onni Tarkkanen kysyi, oliko seura hänen rakkaalle apulaiselleen tuttua, +ja esitteli sitten hänelle lihavan naisen jonakin arkkitehtinä, ja +herrasparin jonakin tohtorina ja hänen rouvanaan; hajamielinen +Tistelberg ei yleensä oikein kuunnellut nimiä. Tohtori ja tohtorinna +mainitsivat olevansa hänen kanssaan jo ennestään tuttuja. Missä hän oli +heidät nähnyt? Sitten selitti Tarkkanen: + +"Tohtori Oljemark aikoo ostaa huvilapalstan, tai on kaupat jo melkein +tehnyt, ja meidän olisi se mitattava ja kartoitettava, yleensä +suoritettava kaikki se vähäpätöinen, mitä ammattiimme kuuluu. Rouvat +tässä puhuvat huvilapiirustuksista, joita neiti arkkitehti ryhtyy +laatimaan — ensi kevääksihän se oli?" + +"Ensi kevääksi", vahvisti tohtori. "Sen täytyy joutua siihen kuin otan +lomani. Kesäkuun viidenneksitoista; silloin muutamme heti sinne. Jos nyt +lasketaan perustukset ja keväällä rakennetaan, niin valmistuuhan se." + +"Oh, Severi on aina niin tarkka ajoista!" huudahti tohtorinna. Tohtori +vilkaisi rouvaansa ja heilautti päätänsä. + +"No, meistä ei viivytystä", myhäili insinööri Tarkkanen. "Tämä +Tistelberg... tämä meidän Isidor on näppärä mies. Pikku homma. Mutta +jos tosiaan haluatte, että minä, — tai me molemmat, Tistelberg ja minä, +ja kaipa vaimonikin, lähtisimme valitsemaan sieltä sopivinta kohtaa +rakennukselle, katselemaan, mihin ilmansuuntiin kukin kolkka käännetään, +niin..." + +"Kyllä, kyllä me tahtoisimme!" huudahteli tohtorin rouva. "Minä niin +mielelläni olisin teidän kanssanne, insinööri Tarkkanen, ja tekisin +kävelymatkan... Mutta Hildurille minä olen jo sanonut, että minä +haluaisin omaan puoleeni rakennusta siniset laudoitukset nurkkiin ja +ikkunoihin... Ja ikkunoihin kukkia... ja... ja..." + +"Kukkasetko sinusta on arkkitehdin tehtävä?" huomautti hänelle tohtori +hieman pisteliäästi. + +"Ei, ei, mutta...", alkoi hänen rouvansa. + +"Mutta sen sijaan", jatkoi tohtori vaimoaan kuuntelematta, "on tärkeää, +että seinät tulevat oikeihin ilmansuuntiin: että aurinko pääsee +tasaisesti kaikkiin huoneisiin paitsi ei keittiöön ja minun +työkamariini. Minä työskentelen kesälläkin. Jos me siis saamme +insinööriä, tai insinöörejä, vaivata, niin..." + +"Vaiva on vähäinen!" vastasi Onni Tarkkanen auliisti. "Ja samalla saamme +omankin hyötymme: teemme pyykityksen ja kartan, joita pyydätte." + +Nyt puhuivat naiset, — tohtorinna, insinöörskä ja arkkitehti, jota +tohtorinna oli nimittänyt Hilduriksi, suurempaa hälinää pitäen kuin +miehet. Etenkin tohtorinna; hän koetteli selitellä, usein sekautuvin +sanoin, arkkitehdille, minkälaiseksi hän toivoi omaa puoltaan huvilasta, +— jos mies antaisi rakentaa hänelle tosiaan oikein oman puolen. Yksi +suuri huone se olisi, tai kaksi pientä huonetta, joista toinen aivan +pieni, hyvin vaatimaton; hänen huoneissaan pitäisi olla maalaamattomat +hirsiseinät, eikä makuukamarissa juuri muuta kuin leposija. +Arkkitehtineiti naurahteli kirkkaasti rouvan sanoille, ikäänkuin +jollekin hassutukselle. Ja rouva Tarkkanen selitteli käytännöllisesti, +mitä kaikkia muita rakennuksia ja laitoksia kuin päärakennus huvilassa +täytyisi olla: kellareita, liitereitä, vihannesmaita, jopa +niittypalstakin, joka elättäisi pari lehmää. + +"Nassunkin voisi pitää kesällä", sanoi hän. "Ainakin me, vähävaraiset, +jos huvilan hankimme, aiomme sillä tavalla säästää." + +"Nassun niin, nassun!" huudahti tohtorin rouva. "Minä pidän nassuista ja +yleensä eläimistä. Nassut ovat niin älykkäitä, eivätkä ollenkaan niin +epäsiistejä kuin sanotaan..." + +"No, sinä nyt: älykkäine porsainesi!" äännähti tohtori hänelle. + +Onni Tarkkanenkin jutteli tohtorin tulevasta huvilasta, +laajakatseisesti: palstojen mahdollisesta hinnannoususta, hermojen +säästöstä, jonka saisi siellä kesänsä viettämällä, jonkin suopalstan +viljelyksestä ynnä muusta. + +"Ei, viljelemään minä en ryhdy", sanoi tohtori. "Minulla on muuta työtä. +Mutta huvilan on joka suhteessa jouduttava ensi kesäkuun alussa niin +valmiiksi, ettei se minua häiritse. No niin, hyvä, te siis tulette. +Sovitaan sitten vasta päivästä. Mutta — mitähän tuo Rolf Idell tuolla +taas puhuu? Luuleeko hän ententen voittavan? Minusta hän vähän +liioittelee... Täytyy mennä kuulemaan: ehkä hän on saanut joitakin +tuoreita uutisia Helsingistä lehteään varten. Hyvästi, tai näkemiin." + +Tohtori nousi paikaltaan ja poistui seurasta. Insinöörskä käski miestään +bufetiin maksamaan heidän, Tarkkasten teen, koska ei neitiä saatu tänne +soittamallakaan ja seuraava ohjelmanumero alkaisi aivan hetimmiten. +Insinööri Tarkkanen totteli neuvoa, tohtorinnan kursaillessa, että +kaikkien tee olisi ollut oikeastaan hänen miehensä maksettava, tokihan, +kun Severi oli kerran kutsunutkin herrasväki Tarkkasen puheilleen ja +pöytään. Insinööri Tarkkanen meni kuitenkin bufettiin suorittamaan oman +osuutensa, — vain omansa, valitettavasti, ettei jouduttaisi +kaksinkertaisesti maksamaan: kenties tohtorikin etsisi tarjoilijattaren +käsiinsä. Tistelberg jäi rouvien ja arkkitehtineidin pariin. + +Arkkitehti vain muhoili itsekseen, eikä puhunut mitään. Rouva +Tarkkanenkin oli vaiti, hiukan jäykkänä ja ylpeän näköisenä. Tohtorinna +kääntyi Tistelbergin puoleen, nojaten ohimonsa käteensä ja katsoen +häneen tarkkaavasti, kauan, omituisesti, niin että Tistelberg tuli +hieman levottomaksi. Jotakin puheenaihetta, kohteliaisuuksia, olisi +hänen nyt pitänyt keksiä. Rouva katseli häneen yhä, hiljaa, pelkästään +häneen päin kääntyneenä. — Tuopa merkillinen, ajatteli Tistelberg. +Tuollainen, mikä lienee... Silmien alla ryppyjäkin. Miksi hänen otsansa +on niin rasittunut? + +Kukaan ei virkkanut tuokioon mitään, Tohtorinna alkoi puhua: + +"Kuulkaas, insinööri, sanokaa nyt jotakin!" + +— Mitä, sanokaa? — Tistelberg kummasteli. + +Ääni oli pyytävä, Tistelbergistä melkein vastenmielisen raukea. Ja se +jatkoi, välittämättä ollenkaan noista kahdesta muusta naisesta, jotka +istuivat siinä lähellä: + +"Minä olen — intresseerattu teistä, herra insinööri. Minä olen +intresseerattu... kaikesta... sellaisesta. Te olette ollut merillä, +käynyt Espanjassa ja Marokossakin! Minkälaista siellä oli? Ah, sanokaa, +kertokaa nyt... vähän!" + +Kehotus tuli kuin mikä rukous. Tohtorinnan kädetkin ojentuivat pöydän +ylitse, kun hän jatkoi: + +"Olen kuullut teistä insinööri Tarkkaselta, tuosta seikkailustanne... +siellä Algierissa... vai missä se oli? Minä tahtoisin niin tietää +kaikesta... semmoisesta: kauniista, merkillisestä. Siellä mahtoi olla +ihanaa?" + +Tistelberg vastasi lyhyesti: + +"Seikkailustako? Jopa kannatti Onnin siitä mainita! Eihän se ollut... +kerrassaan mitään." + +"Niin, niin mutta", sopersi tohtorinna. "Insinööri Tarkkanen ei +jutellutkaan siitä mitään perusteellisemmin, sanoi vain, että teillä oli +ollut seikkailu, harvinainen. Mikä se oli? Miksi te lähditte merille?" + +Tistelberg tuli noloksi. Miksi tuo tuossa — tungettelee? Mutta samassa +hänen mielessään heräsivät vanhat, jo puolikuolleet muistot tuolta hänen +lyhyeltä merimiesajaltaan. Kirkastui ajatuksissa sekin seikkailu, jota +rouva kai tarkoitti. Ne menneet asiat palasivat hetkeksi elävinä, +sykähdyttäen, aurinkoisina ja suloisina. Kuitenkin hän vastasi, +luulotellen kysyjää tungettelevaksi ja äitelän hempeileväksi: + +"Kaunista...? Kyllähän! Mutta mitäpä siitä... samanlaisiahan ne ovat +ihmiset... siellä kuin muuallakin..." + +"Ihmiset? Niin... mutta kaikki muu siellä?" huudahti tohtorinna. Hän +jatkoi huokaisten, hitaasti, raskaasti: "Niin, ihmiset? Ja eivätkö ne +saisi olla samanlaisia?" Ääni soi Tistelbergin mielestä aivan toisin +kuin taannoin: se kuului pehmeältä, valittavalta, ja helähti samalla +Tistelbergistä kummallisen kirkkaalta. + +Tistelberg katseli tohtorinnaa; hänellä ei ollut mitään vastaamista. +Rouva Tarkkanen liikahteli levottomasti. Tohtorinnakin katseli +Tistelbergiin toisista välittämättä, niin että Tistelberg loi nolona +silmänsä eteensä pöytään. Äskeinen ääni, hiljaisena ja pehmeänä soiva, +kajahti sitten yhtäkkiä iloisena, ikäänkuin houkuttelevana: + +"Kun tulette meille silloin kun lähdemme kaikki katsomaan tuota mieheni +huvilapalstaa, — toivon, että insinöörskä nyt alkaa käydä meillä: olisi +hauska tulla läheisiksi tuttaviksi, — niin, jos tulette meille ja +siellä matka aletaan, niin kerrottehan sitten, herra Tistelberg, +käveltäessä, minulle jotakin sieltä etelästä, ihmeellisestä, kauniista, +eikö niin? Sillä minullakin on jotakin teille kerrottavaa! Minunkin +suvussani on ollut seikkailuverta. On ollut. Kuulkaas: isäni kävi +aikoinaan nuorena Balkanilla ja Egyptissä asti, ja kohtasi siellä +Becker-Bein! Tiedättekö, kuka hän oli? Ah, ettekö tiedä? No tehän olette +tietämätön. Mikäkö oli Becker-Bei? Hän oli, hän oli... mutta nyt en +ehdi hänestä kertoa, se on pitkä juttu. Saatte sen kuulla... sitten!" + +Insinööri Tarkkanen palasi pöydän luokse. Hänen puolisonsa nousi +paikaltaan, samoin arkkitehti, hitaasti ja laiskasti. Rouva ja herra +Tarkkanen hyvästelivät tohtorinnaa ja arkkitehtiä. Tohtorinna istahti +pöydän ääreen vielä takaisin ja sanoi: + +"Kuinka ihmeellistä on maailmassa — sittenkin joskus. Sellainen kuin +tuo Becker-Bei, isäni tuttava ja ystävä. Tahdotteko kuulla isästäni ja +hänestä?" + +Hän katsoi Tistelbergiin kysyvästi, hymyillen. Oli kohottanut kätensä +ylös, niin että sormenpäät olivat vastatusten. Tistelberg huomasi hänen +kätensä ja hätkähti. Ne kädet olivat kauniit, hyvin valkeat. +Tistelbergistä tuntui tuskalliselta, jossakin syvällä hänessä ikäänkuin +riipaisi. Hän tuijotti tohtorinnan käsiin. Ja säpsähdys jatkui hänessä +yhtäkkiä jonkinlaisena kauhuna... nuo kädet olivat kuin mikäkin — +aave. Niiden valkeasta väristäkö se johtui? Se valkeus oli kalmamaista, +— mutta kuitenkin lämmintä, sykähtelevää. Sormet hennot, mutta +tarmokkaat, pehmeät, mutta keskenään kujeillen leikittelevät. Kynnet +sopusuhtaiset, sirot, punertavat. Kyynärvarret, jotka näkyivät väljistä, +mustista hihoista, olivat pyöreät ja pehmeät, Tistelberg ahmi +ajatuksillaan niiden arkojen, pulppuilevien suonten viivoja. + +Rouva hymyili ja leikitteli käsillään. Hänen silmissään oli jotakin +kimmeltelevää. + +Kello soi juhlasalissa. Yleisö lähti kolistellen ja humisten saliin. + +"No, näkemiin sitten", sanoi rouvan ääni. "Minä tulen heti, Severi." +Tistelbergistä se ääni kuulosti tavattoman alakuloiselta. Se oli +—niinkuin mitä...? Kuin metsäkyyhkysen yksinäistä valittelua. "Uskon +että tarinani, vaikka lyhyt, tulee teitä miellyttämään." + +Tohtori seisoi vaimonsa vieressä ja kehotti häntä kiiruhtamaan saliin, +sillä nyt alkoi neiti Suomelan tilapäisnäytelmä, — valot salissa +sammutettaisiin heti. + + + + +10 + + +Pimeässä näyttämö hohti, ja sen hohteessa kiiluivat sadepisarat salin +ikkunoissa. Siellä ulkona tyhjät kadut tihkusateessa, hiljainen, +ikäänkuin autio kaupunki merenlahtensa rannalla, kuin lätäkön partaalla, +ja toisella puolella suuret, reunattomat metsät syksyn tuulessa +kohisten. + +Isidor Tistelbergin sielu oli levoton; jotakin kummallista hänen +sydämessään salaa sykähteli, vavahteli ja eli. Tuo elämä oli kuin tuhkan +alle kätkeytynyt hiili, kuin multasorassa piilevä kytö: kaikki hänestä +tuntui tyyneltä, yksitoikkoiselta, tavalliselta, mutta samalla hän tunsi +taikka aavisti, että jotakin syvällä värähteli, kidutti. Mitä se oli, ei +hän tietänyt, mutta rauhattomaksi hän tuli. + +Hän katseli neiti Suomelan kyhäelmää, pelkästä jonkinlaisen uutuuden +halusta ja himosta; mutta hän ei nauttinut edes omasta katselustaan, +saati sitten tuosta katseltavasta. Hän aprikoi omia asioitaan, tai omaa +suhtautumistaan ympäristöön, masentuen ja epäuskoisena ja epätietoisena +kaikesta, mitä elämäksi sanotaan, ja itsestään kaikkein pahimmin. + +Tämä neiti Suomelan kyhäily? Jokaisenhan meillä Suomessa piti kirjoittaa +jotakin, kertomuksia, näytelmiä, runoja, — jokaisen opettajattaren, +apteekkioppilaan, perheenäidin; miltei jokaisen, voi sanoa. Ne olivat +tavallisia näytelmiä, runoja, novelleja, romaaneja, enimmäkseen +kasvattavia, kauniita, jaloja. Hyvä, että ihmisillä ikävissään oli edes +se ajanviete, — ajanhukka. + +Ajanvietekö? Ehkä he tahtoivat sitä tehdä, muiden kiireittensäkin +uhalla, halusta tehdä jotakin isänmaan hyväksi? Tosiaan pieni kansamme +tarvitsi paljon lisää sivistyksen voimaa pystyäkseen vastustamaan +vihollistaan, joka sitä oli satakin kertaa väkevämpi, uhaten sitä jo +massansakin painolla. Jokaisen meillä oli koetettava antaa kansalleen +noita sivistyksen aseita. Hyvä niinkin, kauniita tekoja! + +Mutta ne vähäiset elämän kukat, mitkä karussa luonnossamme olisivat +olleet mahdolliset, ellei ulkonainen vihollinen olisi aina väijynyt +ovella, jäivät täten huomaamatta, hankkimatta, nauttimatta. Kaikki voima +kului opetukseen, kasvatukseen, itsevarjeluun, ikäänkuin luisiin tai +puiseviin piikkeihin, joita kaktus kehittää erämaan hiekassa peläten +raavaiden ahnaita kitoja. Hyvä niinkin. Mutta sääli kaktusta! Hän muisti +lukeneensa, mistä lienee lukenut, että kaktus saattoi olla jopa ihanaa +virvoitusjuomaa kehittävä kasvi, jos sitä hoidetaan sille vaarattomassa +lavassa eivätkä eläimet pääse sitä ahdistamaan; silloin se hylkää +vähitellen piikkinsäkin ja muuttaa ne suloiseksi mehuksi, juovuttavaksi, +makeaksi nesteeksi. + +Mutta onko tuollaisia kasveja — tuollaisia sieluja — toisissakin +maissa muualla kuin botanistien ansareissa? Kaikki kansathan nykyään +käyvät sotaa toisiaan vastaan, eivät iloitse omasta kukinnastaan, vaan +kehittävät piikkejään. + +Niin, joitakuita niitä lienee muualla. Meillä lieneekö yhtään. + +Mutta eivätkö sellaiset sielut olisi mahdollisia meilläkin, elleivät +muuten, niin täälläkin ansareissa: lämpöisessä kamarissa, suljettujen +seinien sisällä? Kummallisena, väkivaltaisena poikkeuksena vain! + +Vaatimaton, opettava näytelmä esitti kahta nuorta miestä ja yhtä tyttöä. +Kaikki kolme maalaisia. Pojista oli toinen talollisen poika, toinen +torpparin. Talollisen poika siinä juopotteli, kerskui, oli laiska ja +petollinen, — ennenkaikkea juopotteli. Torpparin poika oli köyhä, mutta +uuttera, sivistystä ja kirjoja rakastava, ja ennenkaikkea sivistystä +rakastava. Molemmat pojat kosivat pikkutalollisen tyttöä, joka ensin +piti rikkaasta talollisen pojasta. Avioliittoa ei heidän välillään +kuitenkaan syntynyt, joskin kihlaus, sillä sulho teki kaikenmoisia +kolttosia, hakkaili ohella muitakin naisia, — ja joi. Kihlaus +purkautui; tyttö huomasi ahkeran ja viattoman torpanpojan avut, ja meni +yhtäkkiä ja ainaiseksi kihloihin hänen kanssaan. Se oli ensimmäinen +näytös, eikä näytelmässä ollutkaan enempää kuin kaksi. Toisessa +esiteltiin tulevaisuuden kuvia: talollisen poika itsensä ja talonsa +rappiolle juoneena, talon metsä myytynä, vaimo ja lapset —sillä hulttio +oli sittenkin mennyt naimisiin — puutteessa; kun taas torppa miltei +talona, kaikki järkevässä kunnossa, virittäen pienen ylistyslaulun +hoidetuille pelloille, siistille karjalle, monille koulua käyville +lapsille, vanhuuden omantunnonrauhalle. Hyvä niinkin; hyviä +varjelusokaita! + +Mutta Birger Bengelsson oli naamioinut torpanpojan mustaksi roistoksi, +kun taas kelvottoman talokkaan vaaleaksi ja merkillisen kauniiksi. Se +oli sen Birgerin koiruutta, jota kukaan ei kai huomannut. Ja mitäpä +siitä: pientä olikin koiruus! + +Tistelberg ei katsellut järkeen neuvovaa kyhäystä; näyttämön +valonhohdetta hän katseli. Hän ajatteli muuta... Kun hän joskus kuuli +vuorosanoja, vaikuttivat ne häneen tuskastuttavasti, ärsyttäenkin. +Ajatteli itsekseen: + +— Mitä opetuksia, viisaita neuvoja. Kylläpä ovat kaipuut suuret: luisia +varjelusokaita! + +Joskus oli kuiva kaktus, köyhä elämä, hänelle kukkinut, niinkuin se +huonolle hoitajalle saattaa kukkia. Huonolle hoitajalle! Kyllä, +huonolle. Viimeksi tuon lesken kanssa. Sellaisen kanssa, vain sellaisen! + +Tässäkin salissa olivat he yhdessä istuneet. Oli taas jotakin +näyttämöllä esitetty. Mutta esityksen aikana oli hän pistänyt kätensä +lesken vyötäiselle tai hänen kaulaansa: se oli sentään kukkivampaa kuin +jokin näytelmä, ja mitäpä tuollaisesta tavallisesta leskestä! + +Kaupungilla oli kai alettu asiasta hiukan "juoruta", kuten sitä kutsuvat +muka tärkeällä nimellä. Hänelle ne juorut olivat olleet juuri yhtä +merkitseviä kuin tyhjä ilma. Tistelberg ei ottanut niille edes toista +korvaansa kallistaakseen, sen verran hän mielestään osasi järjestää +vaatimatonta elämäänsä kukoistamaan, tehdä sitä sisällöltään +rikkaammaksi. Köyhä kukka oikeaksi kaktukseksi! Ja kuitenkin oli +Tistelberg hänelle kiitollinen: kukka kuin kukka, — köyhälle. Sitä +ennen oli Tistelberg kylläkin noukkinut eräitä, merillä ollessaan, +satamissa ja kaduilla. Uhkeilta ja tuoksuvilta ne näyttivät, ja olivat +tietysti sitä kuin Tistelbergin olisi pitänyt arvata niiden olevan: +tyhjiä, — kuin tyhjiin imettyjä, myrkyllisen ilkeitä, eivätkä +myrkyssään edes huumaavan tuoksuisia. Olisihan se pitänyt arvata. Mutta +kukka kuin kukka; parempi jotakin kuin ei mitään. Ns. synninteitänsä ei +hän yhtään katunut. Etsi vain parempaa, unohti tavatut. Sitten joku +porvaristyttö polyteknikon ajoilta; hän oli paria moista suudellut, +halaillut — viattomasti; kauniit, epäitsekkäät arvelut häntä +pidättivät: ei ollut tohtinut, hennonut taittaa kukkaa, oli pelännyt +itselleen pahoja seurauksia ja säälinyt toista, kun ei tietysti jaksanut +niin kehittymätöntä rakastaa. Sellaista se oli ollut, köyhää, melkein +hävettävän köyhää. Eikö hän osannut anastaa elämältä mitään rikkaampaa, +hiukankin uskalletumpaa? + +Köyhää, joutavaa, haltioihinsa ja hurmioon syttymätöntä koko miehinen +ikä. Ainoaa totista tulta oli sittenkin ennen tätä ollut vain jokin +koulupoikarakkaus, johonkin vieraaseen naiseen, erääseen täysikäiseen +kohdistunut, mikä ja kuka hän nyt olikaan. Millaista perusteetonta ja +lapsellista! Mutta tulta se oli ollut. Haaveita kirjan ääressä, +kirjeitä, joita ei uskallettu lähettää, epätoivoista tuskaa +tiedottomassa, hätääntyneessä sydämessä, kyyneleitä, joita voi sanoa +palaviksi tai verisiksi. Ja sitten? Tulipa nopea unohdus, jota hän oli +surrut synnillisenä, niin nopea se hänestä oli ollut. Sitten — ei +mitään! Ei oikeaa tulta enää! + +Onko aina suloista, helppoa unohtaa? Viimeinen leikki tuon lesken +kanssa, jolle hän oli kiitollinen siitä, että oli suorastaan opetettu +taittamaan kukkia ja heittämään ne pois, todisti kylläkin alakuloisesti +sitä: Tistelberg oli nyt jo hänet miltei unohtanut, eikä siitä vielä ole +aikaa puolta vuotta. + +Sellaista lienee köyhän kukkien kohtalo, noiden vain tavallisten, +köyhälle miehelle sopivien. Hän oli jo tässä iässä, eikä ollut saanut +osalleen sellaista, joka tuoksullaan päihdyttää, sellaista, jota ei voi +olla raastamatta itselleen. Mitä sen piti olla? Hieno- ja +väkevätuoksuista, myrkyllistäkin, mutta sillä tavoin, ettei myrkyn väri +näy jo terälehdillä. Kaktuksen kukka, sellaisistahan ihmeitä kerrotaan! + +Kerrotaan! Lieneekö niitä missään? + +Tänään oli hän alkanut halveksia, väheksyä Kerettiä, mutta nyt hänen +täytyi myöntää kadehtivansa häntä. + +Mikä onni, moisella miehellä! Kuului olevan, tai olleen, tavaton naisten +suosikki; hm, sen menestyksen huomasi jo ulkonäöstäkin, niin +itsetietoinen, rasvaisen kiiltävä oli hänen naamansa. Ja saattoi silti +ymmärtää syyn hänen menestykseensä. Keretti kuului olleen aikoinaan +sangen kaunis: notkea ja solakka, kasvot kuin enkelin, barokkienkelin, +sellaisen kuin nähdään joissakin vanhoissa saarnastuoleissa maalla. +Niistähän ne naiset pitivät, komeista kasvoista, samoin kuin miehetkin. +Eikö Tistelberg itse kiintynyt aina ensiksi komeihin kasvoihin? Ja monet +muut — iäksi. Ihmeellistä ja järjetöntä: rakastaa olentoa, joka on +tyhmä, pöyhkeä, hölmö ja hävytön, kuin tämäkin sankari, tämä Helsingin +pommitusta paennut, mutta naamaltaan korea. Uhrata hänelle tavaransa, +sielunsa, ruumiinsa, — niin, ruumiinsa, naiselle kai merkitsevin +omaisuus: siitähän riippui naisen kohtalo maailmassa. Vai olisiko +naisille sielu tärkeämpi? Sielu — mikä? + +Niin oli Keretti-pojalle uhrattu. Hän oli nainut Helsingissä +konttorineidin, jolla oli sievoinen sukuomaisuus ja vähän säästettyjä +varoja, erottanut hänet tuolla naimakaupalla pois toimestaan; ja sitten +he olivat eläneet yhdessä, itseään vihittämättä, jota seikkaa Tistelberg +ei tosin pitänyt tarpeellisena. Niin, eläneet ensin naisen varat syöden, +ja sitten elää retostelleet; ja vieläkin jalo herra makaa, hautoo +runojaan, pöyhkeilee naisonnellaan, — eihän tämä vaimo ole hänen +ensimmäinen naisensa, — istuu ravintoloissa, jättäen rouvansa, muuten +varsin sievän, yksinään kotiin, ja uikuttelee leipähuolten vaivoja. No, +nyt ei näy enää voivan ravintoloissa istua, sankari on jo naisen rahat +hävittänyt. Kylläpä kannatti naisen kaunis uhri. Uhri, tai ahnaus. + +Hullua elämää, tuon Keretin. Epäkristillisyyttäkin se oli muka, mutta +millaista! Ei ylevyyttä, voimaa. Tistelbergillehän oli epäkristillisyys +jotakin aivan muuta kuin nainen. Tämän pohjalta penkoutui kuitenkin +esille sellaista kuin toisen ansiolla, elämällä eläminen: vaimon ja +naisen ansiolla, sama laskelma kuin kristillisissäkin avioissa! Maksoipa +tosiaan vaivan! + +Mutta lienevätkö monet muutkaan avioliitot tässä kaupungissa sen +parempia kuin Keretin, jolle eukko ei nyt enää annakaan rahojaan, +varmaan kovin vähentyneitä? Sitä ei Tistelberg oikein tietänyt, ei ollut +tullut niitä asioita täällä katselleeksi; mutta kerrottiin, että se tai +se porvari rökitti kovasti puolisoaan, ruumiillisestikin, tai joku +toinen pyrki toistenkin puolisoja kaappailemaan: huonolle pohjalle +perustettuja liittoja, huonoa järkeä ja sydäntä. Ja samanlaista oli hän +kyllä toisissakin kaupungeissa huomannut, ja maallakin, missä oli +enimmin oleskellut; ja maalaisnaisetkin — joita Tistelberg ei muuten +ollut koskaan voinut sietää enempää kuin viattomaan kaulailuun asti, +niin olivat ne hänestä tökeröitä ja hengettömiä ja ainakin tuoksahtivat +maatiaiselta — maalaisnaisetkin osasivat miehiä petkuttaa, ja miehet +taasen vaimojaan. + +Huonoja esimerkkejä kyllä löytyi kaikkialta. Ja Tistelberg sai itselleen +niistä jonkinlaista vapautunutta iloa. + +Mutta hän tunsi, että oli kai hyviäkin esimerkkejä. Mitä oli hänellä +sellaista kuin pastori Myötyrin elämää vastaan, vaikka vaimo olikin +vanha ja näivettynyt, kasaan lakastunut kasvi kukkean ja nuoren miehensä +rinnalla? Uskollinen oli mies, kunniallinen. Mutta tuo lakastumisen +yhdistäminen nuoreen oli äitelä näky. + +Oli muitakin kunniallisia tässä kaupungissa, oli varmaan: uskollista, +kevytmieliset oikkunsa hillitsevää väkeä. Mutta se ei ollut runollista, +se oli yhtä ja samaa aina! Ei suloista tulta, joka ei koskaan sammu. + +Pastori Eljas Myötyri ja hänen vaimonsa? Eikö liene siinäkin jokin koira +haudattuna? Ainakin uskoisi sitä pastorin luonteesta päättäen. Eljas +Myötyri: hengeltään veltto, ylimalkainen, kaikkeen helposti sopeutuva, +mukavuuden vuoksi. Sitä hänen äskeinen puheensakin oivallisesti todisti: +parempaa moittijaa ei tarvita, ei ilkeämpää syyttäjää. Puheessa ei ollut +yhtään valituksen, suuttumuksen sanaa esimerkiksi nykyisestä +maailmansodasta, puhua olisi turhaa, epämukavaa. Sulkeudu itseesi, pidä +itsestäsi ja omistasi huolta: siinä ohje. Nämäkin juhlat ovat +järjestetyt sen vuoksi, että Suomen kansaa uhkaa kuolema, +venäläistyttäminen. Mutta siihen ei Myötyri vihjannut! + +Eräitä toisia kai huoli isänmaasta ja ihmisyydestä painaa pahemmin, +luultavasti semmoisia kuin lehtori Korpelaista, tai tämän näytelmän +kyhääjää ja muita hänen kaltaisiansa. He puuhailevat kansan sivistyksen +ja vaurastumisen hyväksi, jopa muutamat harvat uskaltavat niistä +asioista olla optimistisiakin, kuten esimerkiksi tämä aatteen mies, Rolf +Idell, joka puhuu aina, rohkeasti, tekee työtä lehdessä yöt ja päivät, +kirjoittelee ilolla, riemulla uskoistaan. Mutta mitä hän uskoo? Mihin +luottaa? Mistä toivoo Suomelle pelastusta? Uskoo ympärysvaltain +voittoon, varmasti. Mutta mistä hän sen niin varmasti tietää? Vain uskoa +se on. Ja sen uskon nojalla hän vakuuttaa, että Suomen on autettava +Venäjää, niin Venäjän liittolaiset sitten palkitsevat Suomea, auttamalla +sitä. + +Mutta mistä Idell niin varmasti historian kohtalot tietää? Sanoo +tavanneensa Helsingissä, puolueensa piireissä, eräitä suuria ulkomaisia +diplomaatteja. Mutta tietävätkö suurimmatkaan valtiomiehet aina, miten +historia kääntyy! Tuskin he sen tietäen tohtisivat koettaa itse luoda +historiaa. + +Kuinka käy historiamme? Hyvähän on noiden Korpelaisten, neiti Suomelain +ja touhuilevien Idellien työ. Mutta kuitenkin, okaita se on vain, +puisevia itsevarjeluskeinoja; ei sitä kukkaa, jota Tistelberg himoitsi. + +Pitäisikö uhrautua, kasvattaa elämänsä isänmaan varjelusokaiksi, kuten +Idell yritti? Tai ainakin tyytyä kitumaan tälleen vain, ajan +ahdistavassa ilmassa, odottaen niitä tuhon pilviä, jotka ikäänkuin +loivat yhä synkempiä varjoja: venäläisten puolelta tulevaa uhkaa ja +maailmansodan ukkospilveä, sodan, joka ei loppunut, vaan kiihtyi ja +raaistui yhäti ja johon sekautumisesta meilläkin näkyi oireita, jyrkkiä +asettumisia puolelle ja toiselle. + +Mitä olivat Suomen entisetkään ponnistelut ja aseettomat taistelut +auttaneet? Tuokioksi vain hengähdystä: taas ahdistaja lähestyy, sortaa +ja käyttää lahjuksia vuorotellen, turmelee, saastuttaa. Mitä oli +ennenkään ollut lopullista apua sellaisten kuin Korpelaisten, Suomelain +ja Idellien kauniista vaivoista. + +Elää hetkensä, siepata köyhän elämän kukat ennenkuin myrsky ne kaataisi, +nuo ukkosilman paahteessa omituisen ärsyttävät, ikäänkuin tuoksuja +väkisin sisäänsä kahlitsevat kukat. + +Ei purkaudu sade, ei selvene ja raikastu ilma niin että ne tuoksut +puhkeaisivat luonnollisesti ja vapaasti. + + + + +11 + + +Pastori Myötyrin rouva oli esittänyt pianonsoittoa, maamme +voimakkaimpien sävelmestarien tuotteita niin pehmeästi ja hellävaroen, +että Tistelbergiä, joka kylläkin myönsi, ettei hän säveltaiteesta mitään +ymmärtänyt, jollakin tavoin tuskastutti. Oli vielä kuvaelmakin, neiti +Suomelan järjestämä: jonkinlainen haltia, hartioillaan suomalainen +tuohikontti kukkurallaan paketteja, joiden kupeessa näkyi sellaisia +kirjoituksia kuin: valistus, varallisuus, äly, onni jne. Ja sitten alkoi +tanssi. + +Tanssiin Isidor Tistelberg yhtyi kuin vimmalla ja uhmalla; mitä hän +uhmasi, ei hän tietänyt. Äskeistäkö näytelmää, jota hän kutsui +torpparinlasten näytelmäksi, ja tätä kuvaelmaa? Vai juhlan +toimihenkilöitäkö, jotka hänen mielestään olivat velvollisuuteensa +sidottuja ja siis toimivat hänestä jollakin tavoin väkinäisesti? Oli kai +heillä iloakin asiastaan, — velvollisuuden ohella, joka hänestä aina +oli pettävä työn pohjaksi: hänestä piti kaiken työn, aherruksen lähteä +ilosta, omasta halusta. Tietysti heissä oli iloa, sen hän myönsi, ja +samoin lopulta, että hänessä itsessään ei ollut iloa. + +Nyt hän tanssi. Sodan ja tuhon aikoina sanotaan tanssittavan enimmin. +Mutta kauan ei se häntä huvittanut. Toinen naisista — ensimmäinen oli +ollut nuorehko kahvilanomistajatar, aistillinen, mutta arka muodoista, +eikä ollut lihavuutensakaan vuoksi oikein jaksanut — oli +sairaanhoitajatar kaupungin sairaalasta: huonohipiäinen, +haaleasilmäinen, kiihkeä kylläkin, suorastaan raivoisa; mutta hänen +pukunsa löyhkäsi sairaalan lääkkeille, ja kolmannella kierroksella hän +alkoi puristaa Tistelbergin kättä niin kovasti, luoden häneen rukoilevia +ja tuskastuneita katseita, kuin hukkuva, häikäilemättä, sillä tavoin +suoraan silmiin, että Tistelberg kylmeni. Häntä alkoi kauhistaa. Hän +pelkäsi — kuin jotakin ruttoa — tuota onnetonta, sillä onnettomana hän +neitoa piti: sairaitten joukkoon se oli suljettu, kaikenlaisia +inhottaviakin tauteja potevien pariin, ikäänkuin olisi elävä ihminen +pantu ruumiiden sekaan. Ja Tistelberg inhosi tauteja samoin kuin +hautausmaita, joskaan ei niitä pelännyt. Muuta hän pelkäsi, tunsi +sairaanhoitajattaren tahtovan siihen, mikä on monille muillekin naisille +vaikeassa asemassa ainoa pelastus: naimisiin, millä hinnalla hyvänsä, +kenen kanssa tahansa! Jotakin vapautta, paitsi leipää, jotakin omaakin +elämää voi siten saada, ja saada lapsia, kun luonto on luonut naisen +lapsia luomaan. Nyt puristi neito Tistelbergin kättä, kiristi sitä, +alkoi valittaakin, että hän tulee sairaalassa hulluksi, jos hänen täytyy +yhä uraansa jatkaa, ilmaisi melkein olevansa valmis vaikkapa +hullutuksiin, saadakseen jotakin elämää. Mutta neidon poskipäät +olivat koholla, nenä leveä ja pysty — Tistelbergin mielestä liian +kotoiset, suomalaiset kasvot. Tistelberg oli lähestynyt tätä +tullakseen esitellyksi hänen ystävättärelleen, eräälle toiselle +sairaanhoitajattarelle, joka oli punakka, tummapäinen, veikeä ja +viehkeä. Mutta eräs herrasmies kaappasi hänet melkein Tistelbergin nenän +edestä. Nyt keltaihoinen tanssitettava painautui Tistelbergiin kiinni ja +huohotti. Tistelbergin teki mieli ilkkua, samalla kun hän naisraukkaa +sääli. + +— Ehei, ajatteli hän. — Ansaan en mene. Vai naimisiin! Vai ikäänkuin +sattumalta, tai sattuman pakosta. Ei pakosta mitään, vaan ajatellen. +Eikä siis ajatellenkaan! Luonnon jalomielistä tarkoitusperää. Ehei, +tästä sormet irti. + +Tistelberg vei muutaman kierroksen jälkeen tytön takaisin istumaan, +ruokasalin ovenpieleen. Hänen sydäntään tympäisi äskeinen kohtaus +tanssissa, sitä äitelöi ja tuskastutti niin syvästi, ettei hänellä ollut +enää halua tanssittaa sitä toistakaan sairaanhoitajatarta, joka kyllä jo +istui paikallaan, keimaillen veikeästi Tistelbergille kuten kaikille +muillekin herroille, ammattisiskonsa luodessa ystävättäreensä surullisen +haikeita silmäyksiä. Ei, vaikkapa pöhöttyneen Kyösti Keretin seura nyt +oli Tistelbergistä parempaa. Mutta ehkäpä postimestarikin, hiljainen ja +sopuisa mies, istui vielä siellä pukuhuoneessa! Sinne Tistelberg jo +aikoikin lähteä, vilkaisten vielä ympäri salia, ja huokaisten. Ja hänen +mieleensä juolahti, että hän siinä ajatuksettomasti huokaistessaan oli +tähystellyt tohtorin rouvaa, aikomuksetta ja tahtomattaan. Mikä tuon +tohtorin nimi olikaan? Hän ei sitä muistanut. + +Tistelberg lähti menemään juhlasalin perälle; silloin avattiin +bufettihuoneen ovea, joka oli sillä hetkellä ollut kiinni, ja neiti +Suomela tuli ja tiedusteli, missä toimittaja Idell olisi: toimittajalle +olisi näet tärkeää asiaa, kovin tärkeää. Tistelberg viittasi neidille +salin keskelle päin. Idell tanssitti siellä paraikaa ehkä rouvaansa, +ehkä jotakuta muuta: rouva oli kyllä jossakin Tistelbergille esitelty, +kaunis, mutta tavallisen näköinen nainen, ja hän oli huono muistamaan +tavallisia kasvoja, elleivät ne olleet hänestä aivan erikoisen rumia, +siis tavallaan epätavallisia. Rolf Idell tanssi iloisin ilmein, +harppailevin askelin. Odotettiin, kunnes hän joutui ruokasalin oven +kohdalle. Neiti Suomela nykäisi häntä itse käsivarresta. Idell pysähtyi +ja jätti kohteliaasti parinsa, joka luultavasti ei ollut hänen rouvansa, +eikä ollutkaan, sillä neidiksi Idell häntä mainitsi. Sitten puhui pieni +opettajatar Suomela hänelle asiansa: + +"Tulkaa tuonne bufettiin. Siellä on jo toisia huomattavia herroja. +Teidän täytyy ottaa osaa väittelyyn, selvittää asiaa meille. Maisteri +Klingstedt on siellä." + +"Maisteri Klingstedt?" huudahti Rolf Idell ällistyneenä ja epäilevällä +äänellä. "Mitä hän täällä, maisteri Klingstedt. Niin, olen unohtanut +onnitella näytelmänne johdosta..." + +"Vähät meidän pikku näytelmistämme maailman tapahtumien rinnalla!" +vastasi neiti Suomela. "Hänellä on todellakin tärkeää asiaa, +—päivänpolttavaa. Kenties koko maalle ratkaisevaa!" + +"Ohoh, vai koko maalle ratkaisevaa, Klingstedtillä!" ivaili Rolf Idell. +"No, mennään nyt sitten." + +"Hän tahtoo pitää jonkinlaisen esitelmän, selostaa valtiollisia +asioita", jatkoi neiti Suomela. "Herrat sulkivat ovet toistaiseksi, +mielestäni joutavaa arkuutta. Ja pääsihän yleisöä kumminkin sisään; +tulkaa vain tekin, insinööri." + +Neiti Suomela työnsi toimittaja Idelliä ruokasaliin ja viittasi +Tistelbergiä menemään sisälle. Siellä oli vastassa lehtori Korpelainen, +joka painoi Idellin ja hänen seuralaistensa tultua oven kiinni ja +asettui sitten selkä ovea vasten, ikäänkuin sitä pönkittämään. Väkeä +seisoskeli jo ruokasalissa melkoisesti, mainitsemattakaan juhlien +johtohenkilöitä. Oli lapsiakin. Mutta tilanomistaja Akseli Jorvas istui +jälleen perheineen suuren pöydän ääressä jonkun pönäkän maalaisen +seurassa, nyt aterialla; rouva jakeli höyryävää liharuokaa valtavalta +vadilta lapsilleen. Nyt pujahti toisesta ovesta sisään koulupoikia ja +tanssista punottavia konttoristeja. Vanhoja herroja seisoi seinämillä, +jännittynein tai vakavasti ajattelevin katsein. Toimittaja Idellin tulo +näytti heitä vilkastuttavan, tai joitakuita pelästyttävänkin. + +Bufetin tiskin päässä, vapaalla paikalla, jota oli siihen runsaasti +jäänyt tai jätetty, seisoi maisteri Klingstedt, kauppaneuvoksen ja +sahanomistajan poika, tumma, hiukan kumaraselkäinen, raihnaisen näköinen +mies, pää kuitenkin itsetietoisesti pystyssä ja katsellen varsinkin +Idelliin melkein julkeasti mustasankaisten rilliensä läpi. Julkeasti, ja +hymyillen tuskin tuntuvasti, ivallisesti. Rolf Idell tuli lähemmäksi +tiskiä. Hänkin katseli nyt tuokion maisteri Klingstedtiä. Maisteri +kohotti päätänsä yhä pystympään. Ruokasalissa oli hiljaista, +tarjoilijattaretkin seisoivat tiskin takana paikallaan, käsi laseissa ja +vadeissa. Sitten sanoi maisteri Klingstedt, joka puhui suomea hieman +vaivalloisesti ja murtaen: + +"No niin, tahtoisin nyt tietää, mitä arvoisat herrat tästä tärkeästä +asiasta päättävät; mitä mieltä he ovat. Tahtoisin tietää, mille puolelle +he asettuvat." + +"Mikä... mikä... asia!" alkoi Rolf Idell hätiköiden. "Minä... minä en +ole selvillä... Ehkäpä arvoisa maisteri suvaitsee..." + +Vanhoillissuomalaisen lehden toimitussihteeri, joka istui omassa +seurassaan, muiden herrojen siellä täällä jäykkinä seisoskellessa, huusi +kalpeana: + +"Tahtoo meitä kapinaan Venäjää vastaan... keisariamme, jolle olemme +vannoneet uskollisuuden valan ja jolle meidän on se asetustemme mukaan +vannottava!" + +"Se on paha syytös!" huudahti tähän opettajatar Suomela. "Olemmehan +sittenkin kaikki... suomalaisia... eikä tällainen arvostelu..." + +"Mutta tapaus onkin ennen kuulumaton!" jatkoi toimitussihteeri. "Ennen +kuulumaton, julkeudessaan anteeksiantamaton." + +"No, no", alkoi pastori Myötyri eteisen oven luota. "Minun käsittääkseni +ei herra Klingstedt sitä tarkoita, — mitäs joutavia... minusta on +aiheetonta kiihtyä. Hän tarkoittaa jotakin muuta, kuvaannollista, niin +sanoaksemme." Naurahtaen hän jatkoi: "Mutta —tokkohan pakina +tällaisista asioista kuvaannollisessakaan muodossa on oikein paikallaan +täällä? Eiköhän kunkin aika olisi — niin, eiköhän jokaisen aika olisi +paremminkin mennä maata..." pastori nauroi ivallisesti ja haukotteli. +"Tällaisista pienistä, itsessään tosin sangen viattomista +nachspieleistä..." + +"Nachspielistä?" toisti maisteri Klingstedt kankeasti suomea ääntäen ja +katsoi pastoriin. Hän terästi sanojaan: "Niinkö te luulette, —tai +tahdotte asian ottaa? Tämä ei ole mikään nachspiel! Tuota sanaa, — joka +muuten, kuten herrat tietävät, on saksalainen, — ei sen kotimaassa +voida käyttää näin vakavissa asioissa, hetkillä, jotka ratkaisevat +kansamme, koko Suomen kansan kohtalon." + +"Ukko kultani, Eljas, mennään me pois", sanoi rouva Myötyri hiljaa +miehelleen. Herrat yleensä olivat vaiti, nostelivat kulmiaan, +hymyilivät. Maisteri Klingstedt jatkoi ponnella: + +"Niin, aikomukseni ei ole mitään sellaista viatonta kuin pastori luulee. +Päinvastoin, se on juuri sitä miksi tuo toinen herra täällä sitä kutsuu: +se on kapinaa. Kapinaan yllyttämistä Venäjää ja Venäjän keisaria +vastaan." + +Kaikki äimistyivät niin etteivät tuokioon osanneet puhuakaan; vain +kummastunut ja pelokas huudahtelun humina kävi huoneessa, humina, johon +sekoittui naurahduksia ja josta erottui joku selvä sana: "Hullu." + +Rolf Idell tahtoi selityksiä maisteri Klingstedtin tarkoituksista. +Silloin aloitti Klingstedt toisten nurinasta ja paheksumisesta +välittämättä puheensa, esitelmänsä tai selostuksensa. + +Hän oli tullut tänne suomalaisten juhlijain joukkoon, vaikka olikin +ruotsalainen. Mutta koko isänmaan yhteisissä asioissa tunsi hän itsensä +suomalaiseksi. Täällä tiesi hän tapaavansa koolla ainakin kahden +suomenkielisen puolueen huomattavimmat henkilöt; parempi olisi, jos +kolmaskin suomalainen puolue olisi täällä edustettuna, mutta surkeaa +kyllä ja häpeällistä: meillä on puolueiden niin vaikea yhtyä edes +isänmaan etsikkohetkillä, vaikea samankielisten porvarispuolueidenkaan, +saati sitten porvarien ja sosialistien keskenään. Porvaritkin meillä — +me itse, tässäkin, — aina kiistelemme toistemme kanssa, ja lyömme sillä +tavalla laimin isänmaan suuret asiat, päästäen verivihollisen, ryssän, +tekemään tuhoa kokonaisuudelle, vahingoittamaan lopulta meitä jokaista +suosimalla eräitä meistä. Niillä suosituilla ei maisteri Klingstedt +suinkaan nyt tarkoittanut loukata vanhoillissuomalaisen toimittajan +puolueen jäseniä: kaikkien oli tällä hetkellä unohdettava menneet, +annettava mahdolliset entiset erehdykset anteeksi. Niin, hän olisi +toivonut, että sosialistitkin olisivat olleet läsnä tässä suomalaisten +juhlassa, silloin olisi hän voinut heillekin puhua. Sillä isänmaalle +kohtalokas hetki vaati kaikkien puolueiden, jokaisen yksilömme +liittymistä saman lipun alle, Suomen leijonalipun, jota ryssät ovat +herjanneet ja herjaavat yhä, raastaneet ja raastavat sitä alas +tangoista, — mutta eivät kauan: Suomen jääkärit iskevät herjaajan +kynnet siitä lipusta miekalla irti! + +"Ryssät, — mitä hän puhuu...! Mitä tohtii!" suhahti salissa. Yksistään +venäläisten nimittäminen ryssiksi, näin julkisessa tilaisuudessa, ja +tavallaan juhlallisessa puheessa, oli kuulijoille ällistyksen ja pelon +syy. + +Pastori Myötyri naurahteli ja haukotteli, ja lähti tosiaan pois, kuten +hänen vaimonsa oli kehottanut. Ovelta hän ylimielisesti naurahdellen +vilkutti vielä pehmeää kättänsä eräille ystävilleen ja tutuille, etenkin +lehtori Korpelaiselle ja toimittaja Idellille, ja katosi sitten. +Eteisessä sanoi hän uteliaille, jotka olivat tulleet sinne oven taakse +kuuntelemaan maisteri Klingstedtin kovaäänistä puhetta, että iltamat +järjestäneellä seuralla oli siellä tilapäinen johtokunnan kokous. + +Maisteri Klingstedt virkkoi, kun näki pastorin notkeasti peräytyvän: + +"Herrat ja naiset voivat huoletta jäädä, enkähän tietysti epäilekään, +että te pelkäisitte. Pian tulee aika, jolloin kenelläkään Suomen +kansalaisella ei ole aihetta pelätä mitään sortoa. Ja nyt meillä ei ole +oikeutta pelätä!" + +Nyt esitti hän muutamilla lyhyillä, mutta itsevarmoilla piirteillä +asemaa Euroopan ja maailman valtiollisella näyttämöllä ja monivuotisilla +taistelukentillä. Hän esitti numeroita ja kuvasi ennen kaikkea Saksan +armeijan aseiden riemukulkua. Hän sanoi, että Suomenkin kansan täytyy +seurata maailmantapahtumia, kuten hän tiesi sen jännityksellä +tekevänkin, ja totesi ilokseen jokaisen suomalaisen toivovan Saksan +voittoa — luonnollisesti: jokainen Saksan voitto taistelukentillä +lähensi näet hetkeä, jolloin meidän piti olla valmiit käyttämään +tilaisuutta hyväksemme. Se tilaisuus lähenikin nyt huimaavaa vauhtia, se +saattoi tulla koska tahansa: kuukauden kuluttua, viikon päästä, +huomenna! Saksan voitot Venäjän rintamalla toivat mukanaan Venäjällä +vallankumouksen — Venäjällä, ryssien mädässä maassa. Silloin eroavat +suomalaiset ryssistä, saksalaisten avulla. Me eroamme, siitä oli +maisteri Klingstedt varma. + +Kalpea toimitussihteeri vihelsi. Rolf Idell oli niin sekaantunut +kummastuneesta närkästyksestä, että meni aikaa, ennenkuin hän sai +sanaakaan suustaan, ja silloinkin hän soperteli, sammalteli. Suuttunut +hän oli; sydämessä kiehui kiihko ryhtyä vastaväitteisiin, mutta maisteri +Klingstedt jatkoi järkkymättä, häikäilemättä. Naiset huudahtelivat +uteliaisuudesta, moni Klingstedtiä ihaillen; heidän äänissään oli +Tistelberg kuulevinaan tohtorinrouvankin äänen, eikä hän pitänyt sen +levottomasta, kiihtyneestä innostuksesta. Insinööri Tarkkanen katseli +Klingstedtiin valppaana, joka sanan huomaavana, ja vastaussanoja pohtien +veteli leukapartaansa. Neiti Suomela miltei hypähteli jalalta toiselle, +ja huusi maisteri Klingstedtille jo kerran puolittain: + +"Hyvä. Niin puhuu mies! Sellaisia pitäisi sankarien sanain olla!" + +Mutta se huudahdus häipyi puheensorinaan, salista räikkyvään +torvimusiikkiin ja tanssin jyskeeseen. + +Viimein alkoi Rolf Idell puhua jotakin, kuivasti, ryiskellen. Mitä hän +sanoi, ei kuulunut. Mutta maisteri Klingstedt selitti nyt, millä +perusteilla hän oletti, uskoi, tiesi Venäjällä pian tulevan +vallankumouksen: luetteli joistakin varmoista, hyvin asiantuntevista +lähteistä saamiaan tietoja, joissa yleisön korvaan kajahti sellainenkin +jo sille osittain tuttu nimi kuin Rasputin. Jos yleisö sallisi, tahtoi +maisteri Klingstedt esittää kaikki saamansa tiedot, mutta lähteiden +nimeä mainitsematta: sitä hän ei saanut tehdä, mutta kunniasanalla hän +vakuutti, ettei hän mitään puhunut omasta päästään. Oli jo vihdoinkin +aika, ettei suomalaisilta mitään saisi salata; kaikkien oli +valmistuttava isänmaan etsikkohetkeen. Vallankumous Venäjällä tulisi +pian, ehkä hirvein myrsky, mikä koskaan on mitään kansakuntaa kohdannut, +slaavilaisen kansanluonteen ja kehnon slaavilaisen sielunlaadun ja vielä +surkeamman älyn mukainen. + +"Venäjä on heikko, sanomattoman heikko valtakunta", huomautti maisteri +Klingstedt ohimennen, hiljaisesti ja hymyillen, ja sille huomautukselle +nyt naurettiin säälivästi. Se oli jo tavaton väite. + +"Niin, heikko ja pieni valtio, jos verrataan Venäjän ja meidän voimiamme +keskenään", uhmasi Klingstedt. "Me saatamme olla suuri ja vahva kansa, +— ja me olemme! Mutta juuri se on jokaisen ymmärrettävä, että Suomi on +pian suuri, muutoin se ei tule suureksi." + +Yleisö nauroi. + +"Minä puhun vakavasti, korkeista siveellisistä asioista", sanoi maisteri +Klingstedt. "Pyydän, että jätätte suoraan sanoen lapselliset naurut!" +Jokaisen oli nyt uhrauduttava, jos uhri isänmaan puolesta on edes uhri; +jokaisen oli täytettävä mitä kansakunnan kunnia käski meitä tekemään. +Toiset kyllä, ehkä useammat kuin luullaankaan, ja ainakin ydinjoukko, +olivat jo valmistetut, tiesivät velvollisuutensa. Ja Klingstedt puhui +Suomen jääkäreistä, kapinallisista kunnon nuorukaisista, jotka +palvelivat Saksan armeijan riveissä, taistelivat Saksan ja Venäjän +välisellä rintamalla verivihollistamme vastaan, heistä puhuessaan +käyttäen jälleen tuon joukon kunniakasta nimitystä, jota ei siihen +aikaan yleensä tunnettu. Niitä nuorukaisia kutsuttiin meillä vielä +milloin miksikin; venäläisten santarmien ja suomalaisten salapoliisien +ja esivallan pelosta puhuttiin heistä kuiskaamalla, sanottiin: + +"Se pataljoona." Tai: "Ne suomalaiset." Taikka ainoastaan: "Ne —siellä +Saksassa." + +Jännityksessä ja hurmaukseen syttyen kuuntelivat enimmät nyt maisteri +Klingstedtin kertomuksia urotöistä, joita suomalaiset poikamme olivat +tehneet saksalaisten aseveljiensä rinnalla, saksalaisten ystäviensä +opettamina, kasvattamina. Kuuntelivat heidän kärsimyksistään, säälien, +kaivaten jotenkin heitä auttaa; heidän sitkeydestään, ylpein mielin +heidän oppivaisuudestaan, ja nauttien suopeasti, milloin maisteri +mehevöitti kuvaustaan kertoen esimerkkejä humoristisesta +hidasälyisyydestä, mutta rehellisestä suomalaisesta mielestä. Luetteli +kiitoksen ja kunnian lauseita, joita he olivat saaneet opettajiltaan ja +päälliköiltään, jopa itseltään keisari Wilhelmiltä, aikamme +Napoleonilta: jos kukaan tässä sodassa edusti Napoleonin +majesteettisuutta, niin Wilhelm II. Ja samoin kuin Napoleonilla aikanaan +oli hänelläkin nerokas kenraalipiirinsä, Hindenburg ensimmäisenä, ja +sitten melkein kokonainen loputon sarja loistavia saksalaisia +sotilasneroja, joiden useimpien nimet olivat suomalaisille tutut ja +Suomessa ihaillut. Heidän taitoaan ja Saksan kansan rautaista, tyyntä +sitkeyttä ei koko maailma jaksaisi vastustaa! Koko maailman kävisi +huonosti, Saksa sen voittaisi, ja Saksan liittolaiset pelastuisivat +kunnialla tästä kansojen taistelusta. Saksan liittolaiset, siinäpä sana. +Siihen Klingstedt juuri pyrki. Suomen oli oltava yksi niistä, — ja se +oli: sen takaisivat jo ne kaksikymmentä tuhatta suomalaista, jotka +vuodattivat vertansa saksalaisten rintamalla, Suomen puolesta. + +Rolf Idell keikahteli paikallaan, pyyhki otsaansa, kohotteli päätänsä, +tahtoi puhua. Maisteri Klingstedt jatkoi. + +Suomen jääkärit nousisivat maihin Suomessa, heti kun Venäjän +vallankumous puhkeaa. Saksalaisten apujoukkojen tukemina ja saksalaisten +hyvin varustamina he vapauttaisivat Suomen. Ryssäthän ovat pelkureita, +huonoja sotilaita, huomautti Klingstedt ohimennen, hymyillen: "Eikös ole +suomalainen sananlasku, sanokaapas te suomenmieliset, että kolmetoista +ryssää menee tusinaan?" No niin, Suomen vapautus suoritettaisiin +varmasti. Mutta se saattaisi kestää ehkä vuosia ja tuottaa maalle turhia +kärsimyksiä, ellemme kaikin olisi valmiit auttamaan itsenäisen Suomen +nuorta armeijaa. Heikko ja hajanainenkin vihollinen voi ennättää tehdä +paljon tuhoa maalle, ellei myöskin rintaman takana sitä isketä. +Armeijaamme on niin sanoaksemme lisättävä. Suomessa on perustettava +vapaaehtoisia kaarteja kaikkialla, innostettava kaikki kansanluokat +niihin yhtymään; on pidettävä aseharjoituksia, ja alettava pitää niitä +julkisesti, sillä Venäjän vallankumous tulee heti! + +Kimeä naurunpurskahdus, Rolf Idellin, keskeytti Klingstedtin esitelmän. +Klingstedt ei ollut tahtonutkaan sanoa paljon muuta: etupäässä vain +kehottaa kansalaisia olemaan varuillaan, perustamaan isänmaallisia +kaarteja. Nyt ei hän olisi voinut yleisön naurulta saada ääntänsä +kuuluville. Naurettuaan kauan Rolf Idell huokasi syvästi, kuin jostakin +surullisen mielettömästä ilosta selviten, muuttui vakavaksi ja sanoi +kuivasti, kaikkien kuullen: + +"Voi miesraukkaa!" + +Sitten oli hän tuokion vaiti, alkoi lopulta väitellä, innostuneen +tapansa mukaan. Pitkästi hän esitti ajatuksiaan, perusteli niitä. Aina +loogillisen jäsentelyn vaativiin lausepausseihin tullessaan napautti hän +sormellaan tai nyrkillään tiskiin, jonka luona hän seisoi Klingstedtin +lähellä, katsoi ympärilleen ja kysyi: + +"Oliko selvä? No hyvä; jatketaanpas sitten." + +Sormi kohosi tiskistä, tai tuo nyrkki hajautui sormiksi, joista kaksi +nousi hakkaamaan tahtia maisteri Klingstedtin tai jonkun toisen herran +nenän edessä, hakkasi aikansa, pykälä pykälältä, historian esimerkkejä +ja lakeja luetellen, filosofisten päätelmien perustuksiin vedoten, ja +kaikki sormet kasautuivat jälleen todistelmajakson päättyessä nyrkiksi +ja nasahtivat pöytään kuin huutokauppavasara. Toimittaja Idellin +vastaväitteet tuntuivatkin nyt monista varsin uskottavilta. Niiden +pääsisältö, nyt kuten aina, oli se, että Saksa ei voittaisi. Siitä oli +hän varma, sen hän perusteli, tiesi luotettavista lähteistä, +ulkomaalaisilta, joilta eräät hänen puolueensa huomattavat henkilöt +Helsingissä olivat ne saaneet kuulla. Näitä henkilöitä ei hänellä, +jokainenhan sen ymmärtää, ollut lupa mainita. + +"Mainitkaa vain, herra toimittaja", sanoi maisteri Klingstedt suoraan. +"Ei heitä kohtaa lopulta muu kosto kuin nauru ja surkuttelu." + +Rolf Idell vastasi kiihtyen ja sättienkin: eihän maisterikaan ollut +maininnut henkilöitä, jotka olivat narranneet hänelle tietonsa, nuo +tiedot, joita sopisi kutsua rihkamanimellä: Made in Germany, +—saksalaista humbugia, propagandaa, kenties saksalaisten spionienkin +tuotetta! Niin juuri! Sitten todisteli Rolf Idell edelleen: kun Saksa +joutuu tappiolle, ja Venäjäkin hyvin mahdollisesti sodassa voittaa, +Venäjän liittolaiset voittavat, ja ainakin säilyttävät Venäjän +entisellään, niin pitäisikö meidän hullutella, hukata kaikki? Sillä +vaikkapa Venäjä joutuisikin vallankumouksen sekasortoon, josta seikasta +ei ole mitään varmuutta, niin eivät sen liittolaiset antaisi meille +anteeksi, että olisimme rahdullakaan lisänneet tuota Venäjän sekasortoa +ja heidän ystävänsä heikontamista. Rolf Idell oli isänmaallinen mies, +yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa, yhtä hyvin kuin joku maisteri +Klingstedt; mutta sellaisten fantastien tuumia kuin jonkun epämääräisen +maisterin, jolla oli kamarissaan tosin vanhoja tussareita, +tserkessiläisiä tikareita, miekkoja kolmikymmenvuotisen sodan ajoilta ja +kiinalainen mestauskirves, — sellaisia koulupoikafilosofeja hänen +täytyi katkerasti paheksua, niin lapsellisia kuin he olivatkin; paheksua +kuin jotakin ymmärtämätöntä lasta, joka on ruvennut vaalimaan +vihannesmaata ja kitkee siitä pois juuri hyödylliset taimet. Ei, +Idellillä oli parempi keino isänmaan oikeuksien säilyttämiseksi, ehkä +Suomen vapauttamiseksikin. Se keino oli olla mieliksi ententelle, +ympärysvalloille. Siellä oli ennenkin jaloimmin ja innokkaimmin ajettu +pikku kansojen vapautumisen asiaa, Englannissa ja Ranskassa, noiden +mahtien sisäisenkin, todella sisäisen, henkisen vapauden mukaan. Ja +ajettu varsinkin järkevässä, älykkäässä Englannissa. Niin, se keino oli, +kun nyt Venäjä uhkasi viedä Suomenkin nuorukaiset rintamiinsa ja +sotanäyttämölle, — uhka ja aikomus, johon muuten nuo jääkärinulikat +olivat suuresti syypäitä, kun olivat Venäjää ärsytelleet, se keino oli +koota Suomesta vapaaehtoisjoukko Venäjän armeijaan! Aivan niin: Venäjän +armeijaan! Juuri niin: saksalaisia piikkipäitä vastaan! Siten +lauhdutettaisiin venäläisten mieltä ja hävitettäisiin heidän +epäluuloaan, jonka jääkäriliike oli synnyttänyt; he jättäisivät kenties +aikeensa murskata meidät, ikäänkuin vastalahjaksi meille. Ja ehkäpä +saisivat poikamme palvella vaikkapa Englannin väessä? Kun heidän oli +mahdoton marssia venäläisten rinnalla, mikä on ymmärrettävää. Ja +ympärysvallat takaisivat lopullisen voiton saatuaan sitten meille +ainakin entisen autonomiamme; sellaista sopisi varsinkin ylevästä +Englannista uskoa. + +"Buurien mestaajasta! Irlannin teurastajasta!" nauroi nyt maisteri +Klingstedt. + +"Puolalaisten kansalaistensa piiskuriko meidät sitten haluaisi todella +vapauttaa, — Saksako?" vastasi Rolf Idell. + +"Puolalaiset ovat slaaveja, eivät kelpaa yhteiskunnassa mihinkään!" +halveksi maisteri Klingstedt. + +"Mutta Slesvig-Holsteinin tanskalaiset, joiden kirkoissa pakotetaan +saarnaamaan saksan kielellä, eivät ole slaaveja, ja kelpaavat kaatumaan +Venäjän rintamalla Saksan puolesta viimeiseen mieheen, kun heidät +pannaan eturiviin ja tahdotaan kaikki surmata, kuten kai pian nuo +suomalaisetkin siellä, onnettomat!" vastasi Idell jälleen. + +Sitten alkoi sanasota. Siinä ei ollut paljon suunvuoroa muilla kuin +noilla kahdella päähenkilöllä. Insinööri Tarkkanen koetti välistä +jotakin lausua, säälitellen ja kummastellen sellaista katsantokantaa +kuin jääkäriliikkeen johtajilla ja hullauttamilla oli: me, pieni ja +maailman viimeisessä perukassa ikäänkuin loisina elävä kansa, tosin +kyllä suuresti omien rotuheikkouksiensa vuoksi köyhinä loisina elävä, me +saisimme olla tyytyväisiä, jos jaksaisimme taistella menestyksellisesti +pelkän autonomiamme puolesta, enempää tavoitella oli turha toivo; joka +kuuseen kurottaa, se katajaan kapsahtaa. Insinöörin ja jonkun toisen +syrjäisen sanoja eivät Idell ja Klingstedt kauan kuunnelleet. Maisteri +Klingstedt tuli yhä pateettisemmaksi, ja toimittaja tulistui sitä mukaa, +ärtyi poikamaisen pisteliääksi: hän sinkautteli lopulta loukkaavia +sanoja Klingstedtistä, tuosta isänsä, kauppaneuvoksen, varoilla +mukavasti elelevästä, jonka maisterinarvokin taisi olla saksalaista +tekoa; huhuttiinhan, että Klingstedt olisi suorittanut kandidaattinsa +Saksassa, siis tuon arvonsa jollakin tavoin ostamalla. Tämän letkauksen +saatuaan Klingstedt oli tuokioisen vaiti. Voitonriemuinen toimittaja +teki Klingstedtistä vieläkin halvempia salaviittauksia, hänen +nuoruudestaan, joka oli ollut elosteleva, siihen määrin, että hänen +järkensäkin näytti saaneen pienen vian, ne tuhraukset menevät vähitellen +aivoihin. + +Kaupungin juorut kertoivat, että maisteri Klingstedtillä olisi ollut +tuhoisa tauti, nuoruuden syntien tulos. + +Eikä maisteri itse nyt pyrkinyt kumoamaankaan tuota asiaa, johon +toimittaja halpamaisesti kiihkoutuen viittasi. Klingstedt tuli vain +punaiseksi, huokasi, oli pitkän hetken sanattomana, ja sitten hän lausui +Rolf Idellille, kohottaen päätänsä ja arvokkaasti, ikäänkuin kokeneen +tavalla: + +"Niin, niin, — älkää heittäkö ensimmäistä kiveä. Maailmassa on paljon +seikkoja, joita filosofit eivät voi aavistaa, tai kuinka Shakespeare +sanonee. Mutta hairahtunut ihminen, ja juuri hairahtunut, saattaa kyetä +vahvimmin korjaamaan seikkoja, joita on rikkonut. Ellei voi itseään +auttaa, auttaa hän muita, tahtoo jalostaa koko kansaa, tehdä sen +terveeksi, normaaliksi kuin vapaat kansat ovat..." + +Klingstedt sanoi tosiaan päättäneensä kerrankin uhrata jotakin kaikkien +hyväksi, yhteiseksi hyväksi, isänmaan puolesta. Hänen sanansa olivat +kuin kärsivä, katuva tunnustus; niissä oli jaloutta. + +"Mutta tietysti eivät sellaiset raukat kuin herra Idell ymmärrä mitään +muuta kuin diplomaattista järkeilyä; käydä käsiksi itse surkeutemme +juureen, orjuuteemme, orjanmieleemme, josta moni pahamme johtuu, se on +heistä pientä ja vähäistä", jatkoi Klingstedt. "Mutta kaivella esille +toisen erehdyksiä..." + +Tohtori Oljemark sanoi puolisolleen hermostuneesti: + +"Keskustelu käy kovin persoonalliseksi ja koskee sairaalaan kuuluvia +asioita. Väkeäkin tulee tänne kaikenlaista. Ei, parasta on meidänkin nyt +lähteä." + +Lehtori Korpelainen ei jaksanut enää vartioida kahta ovea. Neiti Suomela +oli niin innostunut, että heitti eteisen puolen, josta oli ensin pitänyt +huolta, oman onnensa nojaan; hän asettui yhä selvemmin kannattamaan +maisteri Klingstedtiä, heltyneenä varsinkin tämän rehellisistä oman +entisyytensä tunnustuksista. Juhlasalista ei kuulunut enää torvien +räikynää. Eteisen puolelta tunkeili tätä omituista johtokunnan kokousta +kuulemaan yhä lisää väkeä, nuoria poikia, tyttöjä, käsityöläisiä, +rouvia. + +Tohtorinna olisi halunnut jäädä; hän puhui nopeasti ja valittavasti +miehelleen, että hänen oli niin sääli Oskar Klingstedtiä, ja samalla hän +ihaili toimittaja Idellin todistelua, jonka puhetaito oli suurempi kuin +hänen vastustajansa. Rouva näytti olevan kovin jännittynyt väittelystä +ja huolissaan isänmaan kohtalosta; ei olisi mitenkään poistunut täältä +kesken, mutta hänen miehensä vaatimus pakotti hänet: + +"Ei, minulla ei ole pienintäkään halua joutua poliisimestari Leskisen +kanssa tekemisiin", sanoi tohtori, lausuen poliisimestarin nimen +halveksivasti ja kiihtymyksessään kuuluvasti. + +Maisteri Klingstedt oli ollut tuokion vaiti, Idellin harppaillessa +edestakaisin. Klingstedt sattui kuulemaan tohtorin sanat ja virkkoi: + +"Yleisö voi olla rauhallinen, poliisimestarista on pidetty huolta; hän +makaa pöhnässä kotonaan, suoraan sanoen. Ja santarmi on lahjottu: +slaavilaisten isänmaallisuutta! Vai onko joku nähnyt santarmia tai +poliisejakaan vestibyylissä?" + +Joku vilkaisi eteiseen; totta puhui Klingstedt, joka jatkoi: + +"Ja tarkoitukseni olikin, että tämä tilaisuus saisi joutua vaikkapa heti +santarmienkin tietoon, jos niin piti käydä. Totuuden asiassa ei ole +tinkimistä, kauan ei santarmivalta kuitenkaan rehentele!" + +Tohtori poistui, vieden rouvansa mennessään; rouvan lähtö oli muuten +Tistelbergistä ikäänkuin jonkin katoamista, joka jätti hänen sisälleen +tyhjyyden tunteen. Tohtorin esimerkkiä noudatti insinööri Tarkkanenkin +rouvineen; tilaisuus oli heistä, paitsi lapsellinen, suorastaan +skandaali, myöskin vaarallinen. Johtohenkilöistä seisoivat ruokasalissa +nyt ainoastaan lehtori Korpelainen ja neiti Suomela, edellinen koettaen +puhua jotakin rohkeaa, ja puhuen, että kansa oli ensinnäkin kasvatettava +itsetietoiseksi, johon se saataisiin kyllä valistuksen ja +sielunterveytymisen avulla. Sen kasvattamisen ensimmäisenä ehtona oli +ruumiin terveys, ja tuon terveyden kaikkein tärkeimpänä ehtona jälleen +raittius. Siitä oli lähdettävä, uskonnolla, terveellä, elämää +tunnustavalla uskonnollisuudella sitäkin pyrkimystä tukien; sitten +tulisi aika muunkin kunnon, kun sielu oli ensin terve ja käsitys +valistunut ymmärtämään isänmaan asiaa... Mutta pitkälle ei Vihtori +Korpelaisenkaan vahva ja selvä puhe kantanut, vielä vähemmin innostuneen +ja hermostuneen neiti Suomelan sanat. Tämä koetti tuon tuostakin tehdä +pääväittelijöille, kumpaisellekin vuorotellen, tiukkoja kysymyksiä, +mistä he olivat tietonsa saaneet, ja vaati heiltä oikaisuja +loukkauksiin, joita he olivat toisistaan lausuneet; tahtoi väittelijöitä +sovintoon; jokin yhteinen kanta isänmaan asiassa oli hänen +mielestään pelottomasti otettava. Neiti Suomela ihaili Saksaa ja +jääkärinuorukaisiamme, ja sanoi olevansa puolestaan valmis vaikkapa +Pietarin valtiollisiin vankiloihin, jopa hirteen, jos velvollisuus +vaatisi. Rolf Idell ja Klingstedt eivät hänenkään innostustaan kuulleet. +Yhä pahemmin sätti toimittaja Idell: + +"Vai niin, santarmi on siis lahjottu!" pilkkasi hän. "Varsin nerokasta +strategiaa. Onko sekin opittu Saksasta! Preussin pystyviiksisen +Wilhelmin ohjeitako? Sen tyhmän ja lerppahuulisen verikoiran!" + +"Hän on keisari, vaiti!" huusi maisteri Klingstedt. + +"Majesteettirikoksestako minua syytätte? Hyvä on, hyvä! Mutta mitäpä, +jos santarmi sittenkin käsittää asian toisin! Jos hän kuitenkin huomenna +tulee katselemaan teidän mukavan kabinettinne ruostuneita tussareita ja +kiinalaisia mestaussapeleita?" pisteli Rolf Idell. + +"Tulkoonpas!" vastasi Klingstedt. "Koettakoonpas tulla!" + +"Ja mitä teette, jos hän tulee? Tietysti panette ruutia Pappenheimiltä +perityn pistoolinne sankkiin?" + +"Toisin sanoen: minä surmaan santarmin", sanoi Klingstedt synkästi. +"Älkää te surko minusta, — ja meistä!" + +Pari nuorta poikaa huusi Klingstedtille juhlasalin ovelta eläköötä. + +Toimittaja Idell katseli huutajiin ja alkoi jälleen epätoivoisesti +väitellä. Lehtori Korpelainen arveli, ettei tämä tilaisuus ollut +nuorisolle sopiva, noille pojille, jotka hän oli huomannut omiksi +oppilaikseen suomalaisen yhteiskoulun yläluokilta. Hän meni ja vaati +heitä lähtemään kotiin: oli jo myöhä aikuisillekin, luvattu tanssiaika +loppuisi aivan kohta. Nuorukaisista toinen naureskeli hänelle salaa, +toinen niskoittelevasti heitteli päätänsä, tumma ja pitkähiuksinen; he +eivät poistuneet. Toimittaja Idell ja maisteri Klingstedt soimasivat ja +sättivät toisiaan niin katkerasti, että lehtori Korpelainen poistui pian +itse, masentuneissa mietteissä. Samoin muu yleisö. + +Miltei persoonalliseksi häpeäkseen näki maisteri Klingstedt viimein +huoneessa suomalaisista johtohenkilöistä ainoastaan neiti Suomelan, jota +hän tästä rohkeasta jäämisestä kyllä kunnioitti, mutta joka hänkin oli +nyt epätietoinen ja synkkämielisesti vaiti, ja joukon vähäpätöisempiä +ihmisiä, uteliaita, pahansuopia ja pelokkaita kasvoja. Ei minkäänmoista +oikeaa innostusta, vakaumusta, kenessäkään. Surkea aika, mädäntynyt +aika. + +Ja päälle päätteeksi työntäytyi ruokasaliin, kun tanssi oli loppunut ja +yleisö virtasi pölyisestä juhlasalista eteiseen, mennäkseen väsyneinä +levolle, joukko joutavia juopuneita: runoilija Keretti, naureskeleva +Birger Bengelsson, kuhnusteleva postimestari, sekä yhtaikaa +oluttehtailija Blöcker tavallisella remuilumatkallaan: oli kai nyt +juhlan loputtua uskaltanut tänne vakinaiseen iltapaikkaansa tai +paremminkin yöpaikkaansa. Ja Blöcker toi mukanaan liudan nousukkaita, — +mikäpä muukaan olisi tuokin lihava, pystynenäinen ja paksu herra ollut: +gulassi. Akseli Jorvas täällä istui yhä perheineen, nauroi leveästi +väittelijöille, ja tervehti riemulla tuota gulassin näköistä. + +Bengelssonia huvitti Klingstedtin ja Idellin väittely; hän tuli vuoroin +Tistelbergin ja vuoroin postimestarin luokse ja supatti näyttävänsä +heille: + +"Nyt tuli hyvä, minä näytän, kuinka minä pian ärsytän heidät oikein +toistensa kimppuun." + +Jonkinlaisena kuiskaajana Idellille toimien onnistuikin Bengelssonin +kiihottaa hänet suorastaan hurjaan pöyhkeyteen, itseylistelyyn ja +vastustajan sättimiseen. + +Rolf Idell saarnasi nyt etupäässä juopuneelle kuulijakunnalle. +Klingstedt oli vaiti ja oli jo päättänyt poistua: ei lähtisi näistä +herroista hänen asialleen mitään; oli luotettava nuoriin, nousevaan +polveen. + +"Minä paljastan juonenne, tusinamaisteri!" huusi Idell. "Sveesi te +olette, sittenkin, ja tahdotte Saksan tänne kukistamaan kansanvaltaisia +uudistuksia: niin säilyvät etuoikeutenne. Mutta Suomen kansa ei anna +narrata itseään. Hui, hai, meillä on sosialisteja; nekö lähtisivät +kannattamaan imperialistista Saksaa." + +"Eivätkä talonpojat kannata ketään", hohotti Birger Bengelsson. "He +välittävät ainoastaan potaateistaan; kun ei heidän aittojaan uhata, +eivät he liikahda. He ovat idiootteja." + +Klingstedt virkkoi vielä, ettei ollut kaukana sekään aika, jolloin +uhattaisiin paitsi talonpoikien aittoja heidän kalliimpaakin +omaisuuttaan: heidän poikiaan, joita vaadittaisiin ryssien mukaan +rintamille. Akseli Jorvas huudahti: + +"Minulla ei ole niin isoja poikia. Ja talonpojat, idioottejako? Juuri +niin, sellaisia idiootteja, jotka ovat nyt pian miljonäärejä!" + +Jorvas oli parhaillaan alkanut gulassin näköiselle kerskua, miten hän +oli päättänyt perustaa sahan, tulla miljonääriksi; aina ei tällaista +tilaisuutta ollut tarjolla. Sahan täytyi pian olla valmis, että +ehdittäisiin myymään kamalasti kallistuvaa puuta heti sodan loputtua. +Jorvaskin oli ryypännyt ja alkoi reuhastella. Hänen emäntänsä alkoi +vaatia häntä kotiin; lapsetkin jo haukottelivat ja kitisivät untaan, +mitkään herkut eivät niitä taltuttaneet. Ja Akseli antoikin tiukan +vaimonsa vaikuttaa itseensä; hän huusi autokuskilleen, joka jo ovella +kurkisteli, ja lähti leveän emäntänsä ja unisina hoippuvien lastensa +kanssa koko ilosta pois. + +Tehtailija Blöcker ei kärsinyt politikoitsijoita, ei edes +Klingstedtiäkään, vaikka hän oli ruotsalaisia. Ja kun hän kuuli +puhuttavan santarmeista ja jostakin muusta vaarallisesta, niin hän aivan +vimmastui. Ruotsia puhuen komensi, rukoili, aneli noita kahta järjetöntä +pitämään suunsa kiinni, olemaan lörpöttelemättä; hän tahtoi nyt juoda, +ja hiiteen aatesankarit ja sosialistit ja anarkistit ja kaikki! Hän +karjui: + +"Ulos, ulos! Missä on poliisi, santarmi? Minä vaadin... poliisi..." + +Maisteri Klingstedt muisti, että tuo toinen toimittaja, +vanhoillissuomalaisen lehden, oli poistuessaan vilkaissut häneen +ilkeästi; sitä suomenmielistä oli täysi syy kavahtaa. Ehkäpä hän oli jo +paraikaa vaatimassa poliisimestaria tai santarmia sekaantumaan asiaan. +Rolf Idelliä ei toki sellaisesta tarvitsisi pelätä. + +Maisteri Klingstedt poistui. Tänä yönä ei hän aikonut ollakaan kotona, +varmuuden vuoksi; hänellä oli omat suunnitelmansa. + +Kun toimittaja Idell kääntyi Blöckeriä katsomasta, puhuakseen jälleen +Klingstedtille, näki hän ympärillään melkein pelkästään pöhnäisiä. +Birger Bengelsson houkutteli häntä jäämään viftille; mutta Rolf oli +melkein raittiusmies, — eikä rähjäisen tehtailija Blöckerin kanssa, +joka oli hänen pahin vihamiehensä, olisi nyt leikkimistä: Blöcker kuului +juovuksissa pieksävän toisia, ja Rolf oli heikko ja voimiltaan hento. +Rolf Idell lähti eteiseen. Siellä pieni opettajatar Suomela, joka otti +juuri nurkasta sateensuojaansa, tuskin suvaitsi Rolfia tervehtiä, — +sellaiseksi aktivistiksi oli hänkin tänä iltana muuttunut. + + + + +12 + + +Patruuna Blöcker, ennen olut-, nykyään kaljatehtailija, oli +keskikokoinen, vanhahtava mies; hänen nenänsä oli punertava, sen +sanottiin muistuttavan porkkanaa, iho punainen ja vähän rokonarpinen. +Varsinkin juovuksissa oli hän ärtyisä, vastaanhangoitteleva ja +itsepäinen, ja karkaili mielellään nyrkkivoimalla toisten kimppuun +ennenkuin kukaan voi aavistaa. + +Nyt on hän tilannut seurueelleen — noille parille herralle ja lisäksi +Birger Bengelssonille, postimestarille, Tistelbergille ja Keretille +—pilsneriä, vanhankansan kuosista pilsneriä, johon kätkeytyy alkoholia, +eikä mitään nykyaikaista vesiheraa: ystäviään varten Blöcker näet +valmistaa toki oikeaa olutta, sota-ajan kielloista huolimatta, ja +Seurahuoneella on sitä salaa saatavissa. + +Istutaan kankean puhtaalla liinalla peitetyn pöydän ympärillä, kolean +näköisessä ruokasalissa, jonka seiniä koristavat siellä täällä peltiset, +saksalaiset vadit koreilla väreillä maalattuine romanttisine +lemmenkohtauksineen: munkkeja viinikellarissa, houkutellen luokseen +kestitsemiensä talonpoikien tyttäriä tai emäntiä, — pitsisillä kaula- ja +saapasröyhelöillä somistettuja sotureita, jotka keinuttelevat polvellaan +tyttöjä, sekä narri jalkapuussa, pikku tyttö hänelle lusikalla suuhun +jotakin herkkupalaa antamassa. Poristaan kaikenmoista, ruotsia melkein +koko ajan kaikki, vain muutama sana suomea, etenkin kirouksissa, sillä +patruunahan on ankara, itsepintainen sveesi, ruotsinmielinen kaikkein +vanhanaikaisinta ja paatuneinta lajia, ja hänen seurueensa jäsenet +käyttävät ruotsin kieltä mukavuussyistä ja keimaillakseen, muut paitsi +Bengelsson, jolla on tosiaan ruotsalainen koti, vaikka hän osaakin +suomea jotakuinkin; käyttävät sitä sikäli kuin kukin osaa. Yksi heistä +ei osaakaan, tuo gulassi; hän solkkaa ruotsia hirveästi. Bengelsson +suvaitsee puhua suomea, joskin hän ihailee ruotsalaista kansanluokkaa +jonakin suomalaista rotua hienompana; suomen kieltä hän puhuu ikäänkuin +sitä alentuvasti suojellen. Mölsä taasen, joka muuten on näin suuressa +seurassa varsin vaitelias, sopertelee mielellään jonkin sanan ruotsia; +niin on helpompaa, hän ei tahdo koskaan riitaa, ja hän on hiukan +ylpeäkin, kun hänen sukunsa on ollut edes sen verran ruotsalaistunut, +että on antanut nimelleen muodon Mölsé. Virallisesti ei hän olekaan +sukunsa nimeä suomalaistuttanut, osaksi hellästä rakkaudesta sukuunsa ja +vanhaan isäänsä, joka elää vielä siellä sisämaassa, supisuomalaisessa +kaupungissa, osaksi taas jonkinlaisesta ylpeydestä ja siitä syystä, että +kansan parissa on helpompi tulla toimeen ruotsalaisella nimellä: enemmän +ukot ja akat kunnioittavat. Mutta siitä on jo kauan, kun hän on kansan +parissa varsinaisesti liikkunut. Mitä taas tulee Kerettiin, joka on +vaipunut sellaiseen tilaan, ettei monta sanaa puhu, vain naurahtaa +tylsästi ja sitten jälleen nuokkuu ja torkkuu, hänen kotinsa on ollut +täysin ruotsalainen; sattumalta hän oli joutunut suomalaiseen kouluun. +Hän siis osaa ruotsia miltei yhtä hyvin kuin suomea, ja puhuu sitä +tarpeen tullen täysin luonnostaan. Ja lopuksi Tistelberg: hän on +kieliasialle ja kielikiistoille välinpitämätön, puhuisi mielellään mitä +kieltä hyvänsä, jos osaisi, venäjän kieli kuitenkin joskus poikkeuksena, +silloin, kun venäläiset taas ovat tehneet Suomelle jonkin ilkeän +kepposen. Hänen kotikielensä on ollut sekaisin suomea ja ruotsia, +viimeksimainittua kuitenkin tuskin kymmenesosa, ja sekin huonoa. + +Patruuna Blöckerin toverit, lihavat ja pyöreät gulassit, juttelevat +innokkaasti ja riemulla kaupoistaan, säkeistä, joita venäläinen +sotilashallitus mielellään ostaa, tina-, lyijy- ja messinkiromusta, +josta samoin venäläisiltä saa hyvän hinnan, ruokatarpeista ja +väkijuomista, jotka ovat kilpaa nousseet arvossa; kaikkea he myyvät, +kaikkea keräävät ja komuavat, mitä laatua heistä kumpikin komunnee. Ja +ovat ylpeitä äsken saavutetusta varallisuudestaan. Birger Bengelsson +puhelee heidän kanssaan nopeasti, sielussaan heitä halveksien, hän, joka +on oikeaa, vanhaa kauppiassukua ja -rotua. Sitä keskustelua kestää +kauan. Mutta juopunut Blöcker — hän on vanhoillaan tullut yhä +heikommaksi kestämään, tuo miltei jo kehdossaan alkoholipullolla +imetetty, kuten sanotaan, sillä hänen isänsä oli ollut kaupungin +viinatehtailija — Blöcker alkaa jo itsekseen nurista, puhua toisille +sillä tavalla, ettei häntä kukaan ymmärrä, vääntää suutansa ja +laskettelee ilkeitä, typeriä letkauksia, mistä syystä, ota selvä; ja +räpyttää vihaisesti silmiään kellertävien kulmakarvojensa alta. Hänestä +ei yksikään pöytäseurassa välitä, hänelle vain huiskaistaan kädellä, +että pitäköön suunsa kiinni; mutta tiedetään kyllä vanhastaan, mitä +vielä on tuleva ja miten nämäkin kekkerit päättyvät. Kehutaan siis +edelleen säkkien korkeita hintoja. Miksi venäläiset niitä ostavat? — +"Tarvitsevat pattereihinsa, rintasuojuksiin", rientää Bengelsson +selittämään. Venäläiset kuuluvat aikovan rakentaa pattereitaan aivan +tämänkin kaupungin lähistölle, kun ensin muualla ennättävät, sillä +kaupunki on nivel siinä suunnattomassa linnoitusketjussa, joka on +suunniteltu Helsingin suojaksi, alkaen Hangosta ja ulottuen Kotkaan. +Mutta rotat olivat syöneet tuolta toiselta suomalaiselta, siltä, joka ei +osaa ruotsia kuin kamalasti rääkäten, tuhannen säkkiä, — jauhoisia +säkkejä. Gulassi kiroilee, ja seurue nauraa hänen kuvaukselleen, miten +rotat olivat repineet hänen rakkaat likaiset säkkinsä. Sitten puhutaan +viineistä: pienemmällä ja pyöreämmällä gulassilla on varastossa +seinällinen lattiasta kattoon asti, takakamarissaan: etummaisessa +hänellä on jonkinlainen asianajotoimisto, nurkkasihteerin konttori muka. +Mutta viineistä saa Birger Bengelsson aiheen selitellä ranskalaisia +viinejä, jotka hän tuntee kaikki, ja niiden hienouksia: onhan hän ollut +Pariisissa, kuten tiedetään, tehnyt uhkarohkean matkan sinne. + +"Sinä valehtelet!" mörisee tehtailija Blöcker. "Olit siellä sodan +alkaessa, sitten sieltä tulit!" + +"Pidä sinä suusi kiinni, Fritz", nauraa Bengelsson, "ole siivolla, +taikka..." + +Jokainenhan tietää tai aavistaa, että Bengelsson valehtelee tuostakin +Pariisin-matkastaan. Mutta valehdelkoon: hauska kuulla. Bengelsson alkaa +nyt selitellä linnoitustiedettä ja strategiaa; vanhan kulttuurisuvun +jäsenenä sanoo hän nämä asiat tietysti hyvin tuntevansa, on niistä +lukenut. Mutta kun hän jotenkin johtuu kertomaan gulasseille Viaporin +syntyhistoriaa, huomaa Tistelberg hänen häikäilemättä laskettelevan +vallan kauhistavia vuosilukuvirheitä: sadan vuoden ero sinne tai tänne +ei hänelle paljon merkitse, — ja kuinkapa gulassit näitä asioita +tuntisivat? Keretti torkkuu, hyllähtelee sivulle ja toiselle istuallaan. + +Mutta nyt on tullut patruuna Blöckerin aika. Hänen nurinansa on kasvanut +äänekkääksi, hän kohoilee ryntämyksilleen tuolillaan, vaatii +sananvuoroa: hänen vieraittensa velvollisuus on muka kunnioittaa häntä, +pitää hänelle seuraa. + +"Sinä olet tyhmä, Birger", sanoo hän. "Olenko minä muka huonompi kuin +nuo — gulassit?" + +Sitten puhuu Blöcker raivoisana, kuohuen, entisestä kultaisesta ajasta, +jolloin hän ja eräät muut kunnon veikot olivat isäntiä tässä +kaupungissa: hän, Piper ja Kniper, sekä vielä veljet Hallman ja Lindbom. +Bengelsson ei hänen mielestään näitä asioita tunne, Bengelsson on +nulikka. Siihen aikaan juotiin paljon, juotiin reilusti, se oli oikeaa +elämän ymmärtämistä; juotiin, eikä vain päivää kerrallaan vaan +viikoittain, ilman hetkenkään paussia, ja veli Lindbom joutui joskus +dilleen — pää meni sekaisin. Eikä ollut mitään hätää, ei aprikoimisia +ja aatteita: oluttehdas kävi ja menestyi, Piper oli pormestari, Kniper +pankinjohtaja — silloin paikkakunnan ainoan, ruotsalaisen pankin, — +Hallman gymnaasion rehtori, ja Lindbom oli tohtori: lääkäri, joka +leikkasi moukkia kuin poika, juovuksissakin ja jos muutama ämmä tai ukko +kuoli, kun sai rohtojen asemesta ketunmyrkkyä tai umpisuolen paikalle +sakset leikattuun ja kiinniommeltuun vatsaansa, niin olihan niitä +moukkia maailmassa, joutavia, niinkuin nytkin on. Mutta nykyistä aikaa +ei Blöcker kärsi: siinä tislataan ja taslataan moukkien kanssa, siinä +viisastellaan ja järjestellään, siinä on raittiudet ja yhä uusia +kansakouluja; verojen alle tässä työteliäät ihmiset tikahtuvat. Tehköön +kansakin työtä! Nyt sitä imarrellaan, hemmotellaan, se on kaikki +kaikessa. Sitä valistetaan, — miksi se tulee. Ja tietysti juuri +suomalainen kansa pitää saada etunenään, siihen sillä muka on oikeus, — +hölmön oikeus! Ja tietysti kansan täytyy saada reistata; jo tämän sodan +kuluessa ovat Blöckerin tehtaan työläiset tehneet kolmasti lakon. Heille +ei nyt riitä mikään palkka, ruokahalu kasvaa syödessä, ruuvia täytyy +pingottaa aina ja aina: rikkaita heistä täytyy kaikista tulla, +aatteellisuutta ei heissä ole, mutta ruokaa vaaditaan posket pullolleen. +Eikö kansa voi elää vähemmällä? Ennen se eli, ja teki työnsä paremmin. +Mutta kaikkeen tähän ovat tuollaiset saivartelijat kuin Rolf Idell ja +Vihtori Korpelainen syypäitä, molemmat viisastelijoita ja raittiita, +näsäviisaita nokalle hyppijöitä: karkailevat alinomaa Blöckerin tehtaan +kimppuun Idellin lehdessä. H—vettiin kaikki näsäviisaat! Antakoot +ihmisen elää rauhassa, tehdä työtään. + +"Hirttää pitäisi Idell, kuuletteko?" puuskui ja ähkyi Blöcker, nenä yhä +sinipunaisempana. "Birger, kuuletko, tule tänne viereeni kun minä +sinulle puhun! Tule! Onko sinusta joku tuollainen gulassi parempi kuin +Fritz Blöcker? Sinä, sinä olet — kauhean tyhmä! Tyhmä, pässinpää!" + +Bengelsson nauroi; nyt se taas hauska syntyisi! Mutta gulassit +loukkaantuivat; toinen heistä alkoi piristä, valittaa Blöckerin +hävyttömyyttä ja ylpeillä sivistyksellään. Hän sanoi lyseotakin +käyneensä, joten... Blöcker jatkoi haukkumistaan töykeästi, +järjettömästi, sätti vuoroin gulassia ja toista, sitten postimestaria, +hänen nahjusmaisuuttaan ja köyhyyttään, ja Leevi Mölsä hermostui ja tuli +hyvin alakuloiseksi; sitten taas gulasseja, noita rottia, jotka +kaivelivat vanhoja lumppuja, jopa Tistelbergiäkin, joka pysyi +kärsivällisenä, tekeytyen kylmäksi, vaikka oli luonteeltaan kiivas, jos +niikseen sattui. Köyhä hänkin oli Blöckerin mielestä. Tuokion kehui +Blöcker Bengelssonia, mutta alkoi yhtäkkiä sadatella häntä +ranskalaisystävälliseksi; ja ennenkuin muut paitsi Bengelsson +aavistivatkaan pomppasi ukko pystyyn ja löi tulipunaisena vihasta +postimestaria nyrkillään vasten kasvoja. Se oli täydellä voimalla +annettu isku ja koski kovasti. Mutta Mölsä ei ryhtynyt vastarintaan, +vaikka toinen ja kolmaskin lätkäys oli tulossa; hän vain torjui ukkoa +käsivarrellaan, kelmeät kasvot entistä valkeampina ja tuskallisesti +värähtelevin huulin. + +"Roisto, — roisto, lurjus!" ärjyi patruuna. "Minä näytän teille, miten +preussilainen tekee! Tänäkin iltana on täällä taas — kerätty rahaa +kansanopistolle, noiden joka paikkaan sormensa pistävien suomalaisten +moukkayliopistolle, josta minulle kiusa koituu!" + +"Kuules, Fritz, nyt sinä teit julkean työn, nyt et käyttäydy +gentlemannin tavalla!" sanoi Bengelsson ja nousi ylös, sillaikaa kun +gulassit pidättivät patruunaa. "Nyt sinut täytyy jälleen panna katon +alle." + +Silloin vasta muisti sävyisä postimestari, mistä oli kysymys; hänen +mielensä ilahtui ja kasvonsa selkenivät. Hänkin nousi pystyyn. + +"Niin, katon alle patruuna pannaan, koska et osaa käyttäytyä kuten +kiltin lapsen sopii", sanoi hän ja kävi Blöckeriin kiinni. + +Tavallinen menettely oli työntää ukko Blöcker pöydän alle, kun hän +raivosi, pidättää häntä siellä taitavasti, jalkojen pihdissä, jopa +välistä potkienkin, laskematta häntä toisten joukkoon ennenkuin hän +lupasi kustantaa seurueelle samppanjaa. Se oli ikivanha tapa. Ja tuo +töykeä kohtelu oli itse patruunastakin jollakin tavoin hauskaa: niin +hänestä pidettiin huolta — toisten täytyi pitää, kun hän oli sellainen +vietävän vintiö juovuksissa. Kovalla roiskeella ja rysyllä saatiin +Blöcker pöydän alle, tuolit sovitettiin tarkoin pöydän ympärille, ja +Blöckeriä, joka pui nyrkeillään ja päällään pöytää ja ärjyi raivoissaan, +sysittiin jaloilla ja nyrkeilläkin pysymään pöydän alla, kun taas muu +seura ryhtyi vähitellen jatkamaan äskeistä keskusteluaan, +talonkaupoista, ruokatavarain ja pukujen kallistumisesta, hopea- ja +kultaesineistä, joita sai sotaan lähtevien venäläisten upseerien +rouvilta Helsingissä joskus huokealla. Kerettikin raoitteli silmiään ja +Bengelsson käski häntä nyt ottamaan patruuna Blöckerin lasin. Siinä oli +näet konjakkia, eikä pilsneriä, kuten muulla seuralla; Blöckerhän oli +usein juomapöydässäkin saita, tovereita kiusoitellakseen. Tylsästi otti +runoilija pöhöisen tehtailijan lasin ja virkistyi selvästi kirpeästä +ryypystä. + +"Se on oikein, että heräät", sanoi Birger Bengelsson hänelle. +"Runoilijan täytyy toki osata juoda, dekadentit juovat monta vuorokautta +yhtä mittaa." + +Ja hän alkoi kertoa Keretille ja postimestarille pariisilaisista +runoilijoista, jotka moneksi päiväksi katoavat joihinkin tavattoman +mässäyksen temppeleihin, oikeiden naisten seuraan, ja ilmestyvät sitten +ystäviensä eteen kasvot hyvin kelmeinä ja ruumis hervonneena kuin +vyyhti, mutta taskussaan tai valmiina päässään jokin oivallinen, +kuolematon runo. + +"Runoilijan tulee rakastaa naisia, paljon naisia, että hän saa kokemusta +ja pääsee sentimentaalisuudesta", sanoi Birger Bengelsson. "Sellainen +tekisi sinullekin hyvää, Keretti. Mutta eikös se Fritz siellä pöydän +alla tule jo gentlemanniksi? Samppanja virkistäisi näin aamuyöstä, — +vain saksalaiset möhömahat latkivat olutta." + +Toinen gulasseista puolusti saksalaisia, mutta väitti silti osaavansa +rakastaa naisia, hänkin. + +"Nyt sen näette!" sanoi hän. + +Bengelsson oli viitannut tarjoilijatarta pöydän luo; neiti kiiruhti +siihen kohta, ja joutui luonnostaan tämän gulassin käsiin ja polvelle. +Mutta toinenkin gulassi, se heistä, joka osasi paremmin ruotsia, +—hänellä oli leveä, matala otsa, lyhyt kankeaksi vahattu tukka ja +tavattoman pieni, kärjestä leveä nenä pystyine sieraimineen, — hänkin +halusi tuota naista. Nyt tempaisi hän, toisen gulassin vieressä istuen, +neitiä puoleensa; neiti vastusteli, pienempi liikemies piti häntä +kiinni, ja siinä tempoilussa sattui isomman gulassin käsi takertumaan +ravintolaneidin rannerenkaaseen. Rannerengas katkesi, muutamat sen +kiiltävät nikamat hajosivat pöydän ja tuolien alle permannolle. Neiti +harmitteli, tuntui melkein itkevän harmista, sanoi, että rannerengas oli +hänelle jokin rakas muisto. + +"Joutavaa, roskaa!" huudahti avosieraiminen gulassi. "Dubleeta, mitä +lie! Tule pois sieltä sitä etsimästä, istu tuohon polvelle vain." + +"Tule tänne katon alle", pyysi ja houkutteli Blöcker neitiä. + +Isompi gulassi alkoi laulaa, — lauloi hetken jotakin, sihisytti +hampaittensa välistä, ja kirosi taas tyttöä, joka ei häntä totellut, +vaan etsi yhä koristuksensa siruja lattialta. Viimein gulassi suuttui. +Mustanpunaisena kiskaisi hän neidin ylös maasta, käsivarteen kiinni +tarttuen, puristi hänen olkapäätänsä niin että tämä parkaisi ja suuttui +tosissaan, veti tätä syliinsä ja tahtoi suudella. Neiti riuhtaisi irti, +moitti häntä tosissaan. Silloin loukattu gulassi veti liiviensä taskusta +esiin satasen, toisen ja kolmannenkin, heitti setelit neidin eteen +lattialle ja huusi suomeksi: + +"Mene siitä kollottamasta. Siinä on, renkaastasi. Ja tuo pöytään +samppanjaa!" + +Postimestari Mölsälle lisäsi hän törkeän sanan neidistä. + +"Samppanjaa Blöckerin laskuun", sanoi Bengelsson. + +Tarjoilijatar otti iloiten rahat permannolta ja kiiruhti tuomaan +samppanjaa, jota nyt eräät toisetkin jo tahtoivat olettaen, että +patruuna lienee nyt jo gentlemanni ja valmis ilahduttamaan seuruetta +samppanjalla. + +Blöcker sadatteli herroja pöydän alla, muodon vuoksi, mutta varoi +yrittämästä kumota pöytää, koska siihen oli tuotu samppanjaa; hänen se +olisi kuitenkin maksettava. Ja sitten hän alkoi teeskennellä pyytävänsä +armoa, hullunkurisin sanoin, sättien leikillisesti milloin ketäkin +vartijoistaan. Vielä ei häntä kuitenkaan laskettu pois, mutta +kädensysäykset, joilla häntä torjuttiin, olivat lempeämpiä kuin äsken, +ja silloin tällöin vastattiin hänen haukkumisiinsa suopeasti; muuten +herrat pakisivat innokkaasti keskenään, ainoastaan Mölsä oli vaitelias, +ja Keretti koetti enimmäkseen kuunnella. + +"Samppanja kirkastaa päätä, mutta tekee jalat raskaiksi", sanoi Birger +Bengelsson. "Kyösti Keretti, sinun pääsihän tarvitsee kirkastusta, juo +siis tätä, maistelemalla: tämä on väkevänlaista, ei ranskalaisen +veroista, totta kai sinä sen huomaat? Niin, ja kuules, Keretti", jatkoi +hän, asettuen runoilijaa lähemmäksi, "nyt me keskustelemme äskeisistä +asioista. Meillähän oli tuolla näyttämön takana intressantti puhe +naisista. Kuules, jätä sinä turhat tuumiskelut. Kyllähän sinun täytyy +saada jokin oikea suhde, se on selvä. Ellet saa rahaa, niin — eroa. +Runoilijan, taiteilijan, sillä onhan runoilijakin taiteilija, täytyy +elää — nähdä ja tuntea aina uusia tyyppejä, paljon naisia. Sinun pitää +hakkailla. Ja mitä naiset tekevät rikkauksilla? Intelligentin miehen +käsissä jälleen niistä tulee hyötyä, — runoutta, kuolematonta runoutta. +Ja sinullahan on hyvät lahjat, sen minä myönnän; sinun kielenkäyttösi on +loistava, sellainen kuin suomen kielellä vielä saadaan aikaan: onhan +suomen kieli vielä kehityksen asteella, se muuttuu suunnattomasti joka +hetki, senhän tiedät! Ja kun elät paljon, niin ainoastaan sillä tavalla +sisältö, psykologiset huomiot, syventyvät. Kuules, Keretti, sinun pitää +hankkia itsellesi uusi suhde, muuten kuivut; rakastajatar, vaimo, miten +vain. Ja tiedätkös, minulla on sinulle jo sellainen — oikein sopiva. +Sinun ihailijoitasi muuten; näppärä ja älykäs, kun häntä kehittää. +Jutellaanpas nyt siitä..." + +Kyösti Keretti kuunteli Bengelssonin ylistelyä juhlallisena, ikäänkuin +jonkin suuren voiton saavuttanut, kuunteli hänen neuvojaankin, tuli +varsin tarkkaavaksi, huokasi ajatuksissaan, ja katseli Bengelssoniin +luottavasti ja vilpittömästi, sinisin, samein silmin. Kun Bengelsson +imartelunsa seassa alkoi puhua hänen naimakaupastaan — Kyöstin rouvahan +ei antanut enää miehelleen rahaa — ja tyrkytellä avioeroa, niin hän +sisäisesti säpsähti; sitten hän seurasi tarkoin korvin, syrjäsilmällä +katsellen, miten häntä se ja se nainen ihaili, —hymyilikin onnellisena, +intoutui, ja kysyi lopulta verkkaisesti, kautta rantain: + +"Eikö sitten voisi saada tietää, kuka se nainen on? Ja... onko, onko +hän rikas?" + +Viime sanoja lausuessaan Keretti jo teki leveän kädenliikkeen. + +Bengelssonkin purskahti nauruun: + +"Tietysti hän on rikas... ainakin huomattavissa varoissa. Enhän minä +köyhää taiteilijalle. Ja kiltti ja aulis hän on. Saathan nähdä. Kuka +hullu nyt köyhää ottaisi, — moderni runoilija? Kuules, jutellaanpas +tästä asiasta... Melkein aatelista rotua... puolalaista verta..." + +Blöcker anoi nyt tosissaan pääsyä pöydän alta. Hänelle avattiin väylä +istujien lomitse, jopa Mölsä, hänen taannoin kolhimansa, auttoikin ukkoa +pystyyn. Vaikka oli kitsaskin, täytyi hänen tilata vielä pari +samppanjapulloa, se oli vanha ja totuttu asia. Äänet olivat muuttuneet +poriseviksi, miehet puhelivat paritusten, gulassit keskenään +väkijuomakaupoista, Bengelsson Keretille hienoista, sivistyneistä +naisista ja rikkaista naisista, jotka olivat vielä neitsyitä, Blöcker +nyt Leevi Mölsälle vanhankansan ihmisistä, joiden elämää Leevi ihastui +ylistämään, ja Tistelbergille menneistä, oikeista porvareista: ne olivat +persoonallisuuksia, jotka olisivat osanneet antaa palttua nykyisille +saivartelijoille, aatteilijoille, isänmaan ja maailman parantajille, +puoskareille. Silloin postimestari vaikeni, virkkoi vain silloin tällöin +jonkin suomalaisen maalaissukkeluuden, ikäänkuin itsekseen, ja nautti +toisten lihavista sutkauksista, hätkähtikin pahimpia kuullessaan, +liikahteli levottomasti paikallaan ja huokaili alakuloisesti, kuin +väsyneesti. Muut olivat punaisia; postimestari yksin näytti miltei +entistä kelmeämmältä. + + + + +13 + + +Oli pimeä yö, ja sade tihkusi, joskaan ei niin suurina pisaroina kuin +illalla; ilma tuntui hiukan kuivenevan. Tuuli sohisi mereltä. Talojen +pienet puutarhat säle- tai lankkuaitojensa takana niinikään pimeät, +talot mustat; harvasta paikasta tuikki heikkoja tulia — kunnon ihmiset +unessa. + +Blöcker oli juonut itsensä niin järjettömäksi, ettei edes Tistelberg +enää häntä viitsinyt kuunnella; lopulta oli tehtailija saatu hommatuksi +Seurahuoneen hevosella kotiin. Sitten oli muu seura vielä vähän aikaa +istunut ja maistellut lopuksi viinaa, jonka jälkeen gulassit poistuivat +yhdessä, sovittuaan Seurahuoneen kahden tarjoilijattaren kanssa jostakin +salaperäisestä; rumempikin tarjoilijattarista, kuihtunut ja kulunut, +jotakin silmätautia poteva, joten toinen silmä vuoti, oli nyt gulassien +seurassa. Bengelsson kuljetti Kerettiä ulos, sanoen aikovansa vielä +vähän jatkaa Keretin kotona, ja kutsui postimestaria ja Tistelbergiä +sinne: oli muka varannut — Keretin kustannuksella —jotakin pikareista +nautittavaa taskuunsa. Postimestarin näytti tekevän mieli noudattaa +kutsua, ja kuitenkin hän epäröi, juovuksissakin. Tai oliko hänellä muita +tuumia? Mutta Tistelberg teki tenän: hän oli kyllästynyt ja kysyi +Mölsältä, pääsikö hänen luokseen yöksi, saisiko siellä jonkinmoisen +loikoilupaikan. Rouva Tarkkanenhan ei sallinut Tistelbergin pitää +erikoista avainta; mitenkä Tistelberg viitsisi herättää Tarkkasten +palvelijatarta? Postimestari muutti nyt aikeensa lähteä Bengelssonin ja +Kyösti Keretin kanssa. Hänellä ja Tistelbergillä olisikin ollut muutama +kortteliväli samaa matkaa, ja he viihtyivät hyvänlaisesti yhdessä; +tässäkin tilassa oli Mölsä sävyisä ja tanakka, niinkuin ei olisi paljon +juonut. Hän tarjoutui ottamaan Tistelbergin luokseen yöksi, niin, oman +sänkynsä olisi hän Isidorille antanut, mutta siellähän oli muija, — +avioparilla oli yhteinen makuuhuone. Yhdessä nuo herrat nyt kävelivät. + +Tistelberg oli suuresti selvinnyt. Äsken hän vielä remusi ja hoilasikin +toisten mukana. Nyt alkoi toinen päivä vaikuttaa; hän ei koskaan +maistanut enää toisena päivänä, eikä se kieltäytyminen ollut hänessä +kohmelon aiheuttamaa, vaan johtui henkisestä kyllästymisestä, terveen +elämän halusta. Harvoin hän ryyppi, ja silloinkin suuresti ilosta nähdä +ihmisiä iloisina, ja myöskin katsella heitä moisilla heikommilla +hetkillä, joiden merkittävyyttä hän tosin paljon liioitteli, pitäen +niitä aina pohjimmaisen luonteen eikä vain hetkellisinä sekapäisyyden +ilmauksina. + +Leevi Mölsä ja Isidor Tistelberg kävelivät rinnatusten, melkein vaiti. + +He tulivat eräältä vanhalta kujalta suurelle torille, joka tuskin +huomattavasti häämötti edessä. Kuja oli kuoppainen ja kivinen, +haparoiden sai kulkea, ettei olisi kompastunut nurmisilta katukäytäviltä +liejuun ja lätäkköihin. Pihlajien oksat kurkottivat yli lankkuaidan +heidän tielleen ja hosaisivat puolimädänneillä lehdillään heitä +kasvoihin. Postimestari harppaili hiljaa. Mutta sitten, ison torin +varrella synkkänä kohoavan raatihuoneen portilla, hän pysähtyi. +Valkeiksi rapatut portinpylväät erotti selvästi. Siinä postimestari +alkoi omituisesti nauraa, ja sitten sadatella: kummallista kuulla hänen +suustaan katkeraa sadatusta, tuskallisella, vastenmielisellä tavalla +purkautuvia kirouksia, kuin jostakin hänen sisimmästään pursuavia. Hän +mutisi jotakin tylysti, vihaavasti, mutta ei lausunut ainoaakaan sanaa, +joka olisi selittänyt hänen käytöstään. Ja yhtäkkiä hän kumartui, +kaappasi maasta rapaa, — sanoi etsivänsä likaa, — ja heitti sitä +kourallisen portin valkeisiin pylväisiin. Sanoi tahtovansa liata, töhriä +ja saastuttaa. Ikäänkuin suloisesta vihasta tai himosta korahdellen hän +loikkasi katukäytävältä ajotiellekin, josta löysi jotakin, ja sillä nyt +nakkeli porttia, lika läsähteli. Sitten hän oikein hieroi portin pylväät +likaisiksi. + +"Se on parhaiksi, — kaikki liata!" ähkyi hän. + +Tistelbergiä inhotti ja säälitti. Mutta Leevi Mölsä keräsi yhä +hartaammin likaa torilta, ja nyt aikoi hän tuhria vielä toisia +portinpieliä ja seiniä. Hän naurahteli ilkkuvasti, sanoi haluavansa +jättää niihin merkkinsä niinkuin surmanenkeli Egyptissä ennen vanhaan +siveli portteja verellä, vai Israelin lapsetko ne sivelivät? + +Mitään selitystä ei Tistelberg saanut, miksi postimestari noin riehui. +Mutta Leevi Mölsän kädet olivat täynnä likaa, ja sitä räiskyi myöskin +Tistelbergiin. Harmillinen muutos tuossa sävyisässä miehessä. Ja viimein +lähti Mölsä kulkemaan yksinään. Lienee unohtanut seuralaisensa? Isidor +Tistelberg erosi hänestä kyllästyneenä ja ajatellen nyt vain, saisiko +Tarkkasen palvelijattaren kohta ja hiljaa hereille aukaisemaan ovea. +Ilta oli ollut masentava, tai ainakin epäuskoa herättävä, tuo +isänmaallinen ilta. Kansanvalistusaate: auttaisiko se venäläisen +ylivoimaista väkivaltaa vastaan?... Klingstedtillä oli ollut toisia +keinoja, mutta kukaan ei ollut niistä välittänyt, ei juuri kukaan; +väsynyt ja veltto oli yleensä ihmisten mieli. Ja tekikö Klingstedt tällä +uhkarohkeudellaan maalle edes muuta kuin vahinkoa? + +Mutta Leevi Mölsä oli onneton. Hän tallusteli yksinään pimeässä ja +märässä yössä edelleen, poispäin kotinsa suunnalta; hän tahtoi liata ja +tuhria kaikki portit ja ovet, — saastuttaa kaikki. Yö tuntui hänestä +autiolta, tuskallisen autiolta. Kaikkialla nukuttiin. Tuolla kuitenkin +toki kiilui tulta, pienestä ikkunasta. Mitähän synnin töitä sen ikkunan +takana tehtiin, — vai lapsiako synnytettiin? Iljettävää, luonnon +pakkoa! Kunpa hän löytäisi jotakin oikein likaisinta, — pahinta likaa, +niin kaikkein valkeimmat ikkunanpielet hän likaisi. + +Mitä oli postimestari Leevi Mölsän elämä? Näin juovuksissa, yksinään +ollen, sen täytyi purkautua, hänelle itselleen: tuon päivisin kalvavan +kaunan, joka oli kuin ilkeä syöpätauti hänen sielussaan, sydämessään. +Sen täytyi joskus, vaikkei hän koskaan siitä kenellekään hiiskunut, —ja +vaimolleen ei edes juovuksissa ollessaan. + +Mitä oli yleensäkin elämä? Tällaistako pimeyttä, umpisilmin hapuamista. +Kuin tätä märkää ilmaa: ihminen elää kuin märkä palaa! + +Ja tuulta ja myrskyä: maailmalla pauhasi se myrsky, suuri sota, josta ei +tullut koskaan loppua. Ja yksilö eli täällä syrjäsopessa omaa pientä +elämäänsä, niinkuin ei myrsky olisi häneen sisäisesti koskenut: vain +ulkonaisesti, leivän ja muun elannon hankkimisen vaikeuksina. Niin luuli +elävänsä. Mutta kuitenkin myrsky, joka möyrysi kaukana tai ylhäällä +hänen päänsä päällä, sipaisi varmaan häneenkin, koskapa hänen +sielullinen elämänsä oli nykyään paljon tuskallisempaa kuin se hänen +luullakseen muuten olisi ollut. Veristä ottelua maailma, saastaa kaikki. +Paljon lapsia, lihalontteja, joita kasvatetaan kuolemaan, vaalitaan, +syötetään, opetetaan tapettaviksi, kanuunoilla teurastettaviksi. +Kanuunoilla ja paineteilla. Hyi! Katalaa! Sellaista on maailma — ja +politiikka: lasten kasvatusta tykinruoaksi. Ja vaikka olot olisivat kuin +ennen, miltei samantapaista olisi yksilön elämä silloinkin: siittämistä +vaikeuksissa ja puutteessa, jälkeläisten hankkimista kuoleman ruoaksi, +haudassa mätänemään. + +Siittämistä — ilman mitään syytä. Leevi Mölsällä on paljon lapsia, +joista hän totisesti pitää, vaalii heitä mikäli suinkin jaksaa ja osaa, +iloitsee heidän leikeistään, ja on tuskissaan, milloin ne sairastuvat. +Ja ne sairastavatkin usein: kun Mölsällä on sellainen vaimo, tylsä, +yksinkertainen. + +Miksi hänen pitikin tuollainen vaimo ottaa? Oma piikansa, sivistymätön +tyttö, joka silloin kun hän oli vielä nuorimies, sattumalta joutui +hänelle palvelukseen? Miksi hänen piti juuri tämä? Se on hänestä niin +kipeää. Ja niin saastaista; miksi täytyi hänen antautua teettämään +piiallaan lapsia? Ja sitten: mikäs enää auttoi, niitä on yhä tietysti +tullut, eikä siitä ole enää pääsyä. Kyllä hän on onnellinenkin +lapsistaan; mutta kuitenkin: koti ei ole koti, jota hän aikoinaan oli +kaivannut. + +Toista oli hänellä ennen, äitivainajan luona. Siellä oli kukkia. Ikkunat +täynnä kukkia! Äiti niitä niin hoiteli. Täällä kodissa ei mitään, ei +ainoatakaan kukkasta. Jos hankit niitä Marille, niin se antaa niiden +kuivua; ei osaa, ei jaksa niitä hoitaa. Eikä hänellä ole siihen +tilaisuuttakaan; talouspuuhissa menee aika, kun Mölsän ei kannata pitää +palvelijaa köyhyytensä vuoksi. Vaimolta menee miltei joka hetki lasten +hyssyttelyssä muiden välttämättömien kotihommien lisäksi, ja niiden +synnyttämisessä ja siitä johtuvassa väsymyksessä. Ja nykyään tulee aika +varattomalle yhä vaikeammaksi. + +Ei mitään somaa kotona. Ei edes lapsissa, jotka ovat Mölsästä rakkaita. +Rumia ovat niiden vaatteet, ei osaa vaimo ommella; kunhan jotenkin +turailee vain. On niin — tylsä. Kun on sivistymätön, raukka. + +Mutta miksi täytyi Leevi Mölsän tämä onneton ottaa? + +Ei sitä voi viedä mukanaan seuroihin, tai ei se tulekaan: pelkää, — +ymmärtää asemansa. Mutta ei yritä parantaa itseänsä; kyysää vain kotona, +itkeskelee, tekee lapsille rättitokkia, ja lapsia tulee. Tulee saalista +hautaan, niin, kenties lihaa vastaisuuden sotakentille. + +Leevi Mölsä alkaa jälleen sadatella. Hän tuntee, ettei hän vaimoaan +rakasta; tuntee kauhulla, on usein humalassa ollessaan tuntenut. Ja tuo +lapsien tulo, etenkin sillä tavalla, — kuin mekaanisesti, ilman sitä, +jota sanotaan rakkaudeksi, — on hänestä iljettävää kuin lika, jota hän +tahtoo kaapata ja paiskella; koko elämä on sen lian arvoista, +paiskeltavaa, — pimeää, hapuilevaa kuin tämä yö. + +Vieläkin hän aikoo tuhria portteja. Synkissä, tuimissa ajatuksissaan on +hän kulkeutunut kaupungin syrjään, alas ja pois siltä mäenrinteeltä, +jossa parhaat talot olivat. Laskeutuu mukulakivillä laskettua mäkeä, +katuryssien kiveämää. Niillä ryssillä oli ollut housut nilkoissa; Mölsä +naurahtaa äitelästi ja makeasti sitä muistellessaan: saastainen näky. +Hän tulee rautatien ylikäytävää myöten saviselle tielle, alankoon, +kaupungin pohjoispuolelle. Pilkkopimeässä hän putoaa pari kertaa syviin +kuoppiin, maantienojiin, vaikkei hän olekaan juuri juovuksissa. Hän +uskoo, ettei hän koskaan voisi juopua; hänen sisällään asuu aina +sellainen kipeä, salainen tuska, ettei se anna lohduttavan viinankaan +nousta päähän! Lohduttavan viinan: ainoastaan sellaisilla hetkillä +jäävät mielestä kaikki maailman hullutukset, jää kolkko, ruma koti, se +syömä- ja makuupaikka. Jäävät lapsetkin. Mitä auttaa heitä ajatella! +Tuleeko heistä silti sen parempia ja onnellisempia kuin hän on? Rikos on +heitä maailmaan hankkia, kuitenkin heitä odottaa oma, katkera +sielullinen kohtalonsa. Lieneekö maailmassa niin yksinkertaista ihmistä, +joka olisi tyytyväinen siihen kehnoon, jota elämä tarjoaa? + +Ähäh! Taas kaatui Leevi Mölsä pimeässä. Hän nousee tanterelle. Valoa +tuikkii tuolta edestä. Siellä voi olla naisia. + +Ja naisia hän on oikeastaan tainnut kävellä tässä etsimässä. Naisia. + +Moniin vuosiin ei hän heitä ajatellut. Oli ollut uskollinen, +—kumminkin! + +Mutta lopulta hän on alkanut tahtoa naisia. Sellainen hän on. Olipa mikä +vain. Nyt katselisi jokaista naisnaamaa, suoraan, häikäilemättä. Niin +pitää tehdä. Miksi hän ei katselisi? + +Elämä on sellaista, saastaista; tahtoo yhtä, sitten tahtoo toisia. Ja +tämä nyt vielä, jos hän tahtoo. Siellä maailmassa, sodassa turmellaan ja +raiskataan toisen verran, — siellä Euroopassa, kulttuurin +vaatimuksesta! On sitä suurempaakin väkivaltaa ja petosta kuin tämä +tässä — juoksennella tyhjää! Tyhjää, sillä jokohan täällä nyt naisia +olisi, tähän aikaan, aamuyöstä! Syntiä tekevät kotonaan, — lapsia, +kärsimään. + +Ennen ei hän noita ole jahdannut. Nyt... + +"Miksi en?" kysyy hän ääneensä kiivaasti itseltään. + +Tuli olikin etäällä. Mistä lienee tuikkinut mökistä... Mitä elämää +siellä pitänevät? + +Leevi Mölsää ei tämä hänen elämänsä tyydytä, sen hän vihdoinkin tuntee. +Köyhää ja puutteellista elämää. Joskus vain humala, jota sitäkään ei +koskaan kunnolleen tule. + +Hän saapuu sen rakennuksen luokse, jota oli luullut mökiksi, ja aikoo +mennä ohitse. Kävellä hyvin kauas, korpeen; siellä olisi — yksinäistä. +Märkään ja synkkään metsään hän tahtoo, nevaisten soiden sekaan. Mutta +hän vilkaisee vielä rakennuksen ikkunaan; sen uutimien raoista tuikkaa +valo. Jatkaessaan tallusteluaan on hän kompastua johonkin, jonka +tunnustelee jalallaan äkeeksi, rautaäkeeksi. Ja sitten on laatikoita, +olkia ja tunkiota. "Tulinpas tunkiolle", iloitsee hän. Ja muistaa, että +täällähän on se puutarhurinliike, Sutelinin, tai Suttusen, kuten isäntää +kutsutaan. Ja tuo laitos tuossa edessä on tietysti ansari. Hän oli +menossa ansariin, ja nyt hän kääntyy takaisin. + +Hän huomaa ikkunan raossa tytön. Nuoren tytön, valkoisissaan. Ja ikkunan +ulkopuolella pari hahmoa, miehiä, joita hän ensin pelästyy. Koko muu +talo on pimeä, mutta tästä pienestä ikkunasta hohtaa lämmin valo. + +Miehet alkavat hänelle puhella, pahaa he tuskin aikovat. Tuli valaisee +heitä vähän; toisella näkee hän arven suun poikki, ruman arven, joka +tekee miehen ilkeän ja irvistelevän näköiseksi. Töykeästi mies puhuukin, +jotakin sellaista kuin että: + +"Nyt se herra postimestari löysi oikeaan paikkaan. Se on nuori tyttö." + +Toinen miehistä naureskeli raa'asti. + +Miehet sanoivat, että ikkunasta täällä mennään, ja lähtisivätkin itse +pois. Olivatpas he kohteliaita. Tunsiko Mölsä tuon arpisuun? Tyttö, joka +oli niin kummallisen nuoren näköinen, että Mölsä säpsähti, kun hän tuli +sisään, säikähti ensin, kyseli, mistä postimestari oli tietänyt tänne +tulla, ja varoitti sitten kaikin mokomin olemaan hiljaa, sillä isä ja +äiti voisivat herätä. Tytön lämpöisen ulkonäön Leevi huomasi. Ja hän +iloitsi, kun hänestä tuntui siltä kuin olisi hän hukuttautunut johonkin +suohon. + +Seuraavana päivänä oli hänen sydämensä kipeä. Hellempi kuin koskaan oli +hän vaimolleen, ja lapsiaan hän katseli kyyneleet silmissä. Eikä hän +hiiskunut tapauksesta mitään vaimolleen, eikä vielä muillekaan. Miksi +tuottaa raukalle sellaista surua? Viatonhan Mari oli; itse oli Leevi +aikoinaan hänet tahtonut. Saattaa hänet epätoivoon kertomalla tällaista! +Eihän Leevi ikävästäänkään Marille koskaan puhunut, eikä sen syistä; ei +torunut siitä, että koti oli sellainen, enempää kuin hän muitakaan +ihmisiä yleensä häiritsi. Kaikki surunsa syyt upotti hän syvälle +itseensä, ja niin tämänkin uuden kipunsa: hairahtumisensa, +likaisuutensa. Katumusta se ei ollut; paatumiseksi hän sitä arveli, +—paatumukseksi ja saastaksi, johon hän saattoi koska tahansa jälleen +langeta. Mutta ensi sunnuntaina hän tahtoi mennä kirkkoon, nöyrtyä +kaikkine vikoineen Jumalan edessä, niin kärsi. + +Pieneksi Esteriksi sanottiin puutarhuri Sutelinin tyttöä, hän oli siinä +viidentoista vuoden iässä. + + + + +14 + + +Oskar Klingstedt ei nukkunut sinä yönä kotonaan. Santarmi oli tosin +eilisillaksi lahjottu, mutta jo aamulla tai alkavana päivänä täytyisi +hänen ehkä toimia; hänen lauhkeuteensa ei sopinut liioin turvautua. +Poliisimestarille, venäläisten kätyrille, oli jonkun ovelan +aatetoverin välityksellä hommattu lujasti viinaksia, sillä hän oli +rappiolle joutunut nuori mies, ja siten oli estetty hänet, +santarmiakin virkaintoisempi, työntäytymästä Klingstedtin rohkeaan +yllytystilaisuuteen; mutta tänään hänkin kenties jo tarttuisi +paatuneella ja katkeroituneella ylimielisyydellä työhönsä. Klingstedt +siis puikahti yöksi kahden koulupojan kortteeriin, samojen nuorukaisten, +jotka olivat Seurahuoneella huutaneet eläköötä hänen puheelleen, +salaisten ystäviensä, ja pian julkisiakin toisilla mailla, +toisenlaisissa yrityksissä. + +Pojat, kumpikin kahdeksannen luokan oppilaita kaupungin suomalaisessa +yhteiskoulussa, olivat nimeltään Myry ja Lemmitty, molemmat ottaneet +nimensä yhtaikaa toista vuotta sitten keväällä, kun silloin jälleen +ruotsalaisia nimiä muutettiin suomalaisiksi, jo totunnaisen tavan +mukaan. Myry oli heistä hieman vanhempi, kookas ja komea. Lemmitty oli +kasvultaan pieni, mutta vilkkaampi ja lahjakkaampikin. + +Pojat puuhailivat jotakin salaperäistä yön hiljaisuudessa, tarkoin +suljettujen uutimien takana. Polttivat paperossia, ja uunissa vähäisiä +papereitaan, kaikki lappusetkin, joista olisi saattanut olla vaaraa, jos +poliisit tutkisivat heidän asiaansa sitten, kun he olisivat +paikkakunnalta kadonneet. Eivätkä heidän poltettavat paperinsa olleet +varsin vähäisiäkään. Myryllä ainakin oli isot tukot koulutyttöjen, jopa +kypsyneidenkin naisten lähettämiä rakkaudenkirjeitä, joissa joko +innosteltiin nuorukaista eräässä hänen uhkarohkeassa aikomuksessaan, tai +moitittiin häntä vaikeroiden. + +Oskar Klingstedt sai toisessa sängyssä — toinen oli harmonikkasänky ja +nyt kokoon lykätty — tyyntä unta, väsymyksestä ja auttamattoman +kohtalon päätöksestä tyyntä. + +Lähtiessään Seurahuoneelta, avuliaat ja kunnioittavat nuorukaiset +kauempana kintereillään, oli hän hyvillään, että oli tullut tehneeksi +tämän mielettömän kokeensa, joka ei alkujaan tosin ollut kokeeksi +aiottu: yrittänyt ravistaa torkkuvia valveille, herättää miehuutta. Nyt +hän varmasti tiesi, ettei noiden eilisten herrojen puolelta lähtisi +asialle mitään tai ei juuri mitään tukea. Syvästi pilkkasi hän +sielussaan sellaisia arvelevaisia kuin esimerkiksi insinööri Tarkkasta +ja monia muita, jotka alati pohtivat, mikä on viisasta, mikä ei, +ikäänkuin viisauden ja oikeuden ydintä kukaan voisi paljastaa! Ei, vain +omaa nahkaansa semmoiset lopulta varoivat! Heitä hän pilkkasi, nauroi ja +surkutteli. Mutta toisia jälleen, esimerkiksi Rolf Idelliä, hän ajatteli +kiukkuisella vihalla. Siinä oli innostuksesta kiihkeä, mutta naiivi ja +ilkeäkin vastustaja, joka kykeni tarvittaessa johonkin ja toimi +puolestaan vihalla. Ja kaikkein inhottavimmat olivat monet poroporvarit, +jotka ainoastaan nauraa hohottivat koko tärkeälle asialle, löivät sen +leikiksi. Niitä ei näkynyt eilisessä kokouksessa muuta kuin eräitä vasta +lopulla; he eivät välitä mistään aatteellisten seurain juhlista. Mutta +sellaisia Klingstedt täällä kyllin tunsi, moisia tylsiä möhömahoja kuin +paksuin heidän joukostaan, tehtailija Blöcker. Olipa sekin mies — vielä +saksalaista juurta! Ja lopuksi eivät monet vetelykset, pastori Myötyri +ja lukuisat hänen tapaisensa, ansainneet edes inhoa, niin olivat +latteita. Meni maailma kuinka tahansa, he mukautuivat kaikkeen ilman +tunnonvaivoja varmaan, edes ilman insinööri Tarkkasen rikkiviisauksia. +Sellaisia olivat täällä suomalaiset, ja samanlaisia ruotsalaisetkin; +yhtä torkkuvaa kansaa. Yksi ainoa noiden suomalaisten juhlien +toimihenkilöistä Klingstedtiä miellytti, nimittäin neiti Suomela. +Hänessä oli todellista aatteellista ryhtiä; jos hän olisi ollut mies, +olisi hänet saanut mukaan — vaikka Saksaan. Mutta varmaan hänestä +kerran olisi apua täällä kotonakin, ehkä kaikkein tukalimmissa tehtävän +osissa. + +Klingstedtin eilisellä hullutuksella oli siis ainoastaan kokeilun arvo. +Perusteeton hullutusko vain? Ei, nyt hän tiesi, mihin täällä ja koko +Suomessa uskoa ja luottaa: uuteen, nousevaan polveen, erilaiseen kuin +entinen; siihen ainakin pääasiassa, siitä oli alkuunpanijat saatava. Ja +oli jo saatu! Se polvi toteuttaisi suuren työn, piirtäisi historiaamme +ja koko maailman historiaan uuden lehden, kuolemattoman laulun Suomen +vapaudesta. + +Oskar Klingstedt nukkui; pojat puuhailivat hiljaa ahdistava jännitys ja +tulinen into sydämessä. Kamari oli kuuma, mutta ikkunaa ei voitu pitää +auki, kun sen edessä oli Ankerias, pääkatu, eikä edes ovea, joka vei +suoraan pienelle pihakuistille. Hirveän kuuma: poikain huoneessa oli +vanhanaikainen, valtava paasiuuni, valkeaksi sivuttu, iso kuin melkein +leivinuuni, eikä tämän pikku talon tai mökin omistajatar, Lemmityn äiti, +säästänyt siitä polttoainetta, iäkäs vanhankansan ihminen, joka piti +lämpimästä ja piti pojista. Mitään ei auttanut, vaikka savupellit +papereita poltettaessa olivat kiskaistut paikoiltaan; sellaiset ne +olivat, nuo vanhat pellit. Päivällä kuumennettu uuni piti puolensa, ja +tavallisissa oloissa se kuumuus olisi käynyt laatuunkin. Mutta nyt! +Ahdas ja tukahduttava se oli myöskin suurille tuumille. Pienempikin +pojista, Martti Lemmitty, yletti kädellään sen laipion vesivärillä +maalattuihin kannatinhirsiin ja ammoisiin, leveihin lautoihin. + +Niin siinä talossa tehtiin salaperäisiä, — tuossa töllissä, joka oli +vaipunut syvälle maan sisään, tai oikeastaan oli katu sen toisella +puolella vähitellen kohonnut, joten poikien pieniruutuinen ikkuna oli +aivan kadulla kävelevien jalkain tasalla. Kuistin puolelle oli jäänyt +kyllä enemmän korkeutta. Ja kun pojat välistä kävivät kuistillaan +vilvoittelemassa, näkivät he sieltä yli monien kattojen, lukuisia +pimeästä kuumottavia taloja harjun rinteellä; syksyinen pimeys humisi +ympärillä. Tuuli tuntui kuivahkolta, ilma selviäisi ehkä, huomenna olisi +liiankin hyvä otatella karkua. Muutamia tähtiäkin näkyi, —kauniita +tähtiä, joihin heidän sankarikohtalonsa olivat kirjoitetut. + +Pojat polttivat kaikki ne kirjansakin, joiden lehtien reunaan he olivat +piirtäneet ivakuvia Venäjän keisarista, Nikolai II:sta, ja mahtailevia +sankarikuvia: niissä oli Saksan keisari Wilhelm II, niissä uljastelevia +ritareita ratsujensa satulassa, puna-musta-valkoisissa viitoissa, tai +punakeltaisissa: silloisen aktiivisen Suomen värit. Romanttiset kuvat +olivat Martin työtä, kömpelöt ivakuvat Myryn. Vähän väliä he sekoittivat +tuhan huolellisesti hienoksi, puhumattakaan siitä, että Lemmitty raapi +ja pesi uunin otsikosta pois Saksan ja Suomen liput, jotka hän oli +siihen kuvannut, maalannut ristiin, käytellen Saksan kotkassa ja Suomen +leijonassa runsaasti punaista, mustaa ja keltaista, runsaammin kultaa. +Marttihan se heistä oli oikea piirtäjä, jopa luokkansa parhaita siinä +suhteessa, samoin kuin hänellä oli runollisiakin lahjoja; ison vihon oli +hän kirjoittanut täyteen varsinkin isänmaalisia runoja, pitkiä +tertsiinejä, metkullisia sonetteja, taitonsa näytteitä, joukossa jokin +fantastinen, todellisuutta puuttuva ja ikävöivä lemmenruno. Nyt sekin +vihko uhrattiin tulelle, isänmaan alttarille. + +Oskar Klingstedt, rikkaan kauppiaan veltostunut poika, tyhjäntoimittaja, +joka viimein oli nähnyt elämänsä kuluvan hukkaan ja oli päättävästi +ryhdistäytynyt, nukkui sikeästi. Hän oli riisunut takkinsa, mutta kengät +ja housut olivat jalassa, kaiken varalta. Vieressä tuolilla, käden +tavattavissa, kiilui pelottavan näköinen ase, mauserpistooli. Sitä pojat +vähän väliä katselivat, sen piipun kylmää terästä, sen puista koteloa, +jonka saattoi liittää pistooliin vankaksi peräksi: niin siitä tuli oikea +kauas kantava kivääri, jopa melkein kuularuisku, niin nopeasti se sylki +makasiinistaan tulisia kuulia. Olisiko heillä kohta itsellään tuollaiset +aseet vyöllä? Varmaan olisi! + +"Tuhat pistintä välkähtävää!" lausui pieni Martti hiljaa, pateettisesti +stroofia eräästä omasta sonetistaan, jo viidennellä luokalla +syntyneestä. Siihen aikaan oli kaupunkiin ilmestynyt ensimmäinen +venäläinen santarmi, laahustavassa sinellissään, hopeana kiiltävällä +lakintöyhdöllä kruunattuna. Santarmi, — orjavouti, sorron näkyväinen +merkki. Ja silloin oli syntynyt tämäkin sonetti, samana valvottuna yönä +kuin niinikään pitkä, verta hyrskyvä balladi muinaisen virolaisen +sankarin, Lemmityn, taistelusta Kalpaveljeksiä vastaan ja kuolemasta +palavan linnansa raunioilla. + +"Taar'avita!" jatkoi pieni suomalainen Lemmitty; "kohta huudamme ehkä +näin Eestin maalla, ja silloin kaataa jokainen luoti ryssän, ja Eestikin +vapautetaan." + +"Ja jokainen ryyppy kaataa miehen", sanoi Myry. Hän oli kokeneempi ja +kypsyneempi näissäkin asioissa, ryyppyjen tuntemisessa, paljon +kokeneempi kuin Lemmitty. Pari kertaa he olivat tosin kuljeksineet +yhdessä rakkaina ystävinä hieman juovuksissa kaupungin syysmarkkinoilla, +kaulukset pystyssä ja lakit syvään silmille vedettyinä, etteivät +opettajat heitä huomaisi, varsinkaan tuo lehtori Korpelainen, ankara +mies ja akka; siellä täällä talonpoikien tungoksessa he olivat +seikkailleet, Myry edellä johtajana, Lemmitty hänen kintereillään tai +kainalossaan. Mutta yleensä Myry ryyppi toisten poikain kanssa eikä +Lemmityn, vaikka kertoikin asuintoverilleen noista huvitteluistaan. + +Mutta olipa Aarne Myryllä muitakin seikkailuja, joista hän ei edes +Lemmitylle hiiskunut. Sitä hän ei salaillut, että hän kävi joskus +pelaamassa korttia eräiden toisten toveriensa luona. Martti ei osannut +korttipeliä, eikä välittänyt osata: hänellä nyt oli maalirasiansa ja +runovihkonsa, vaikkei pelaamista paheksinutkaan, ei edes silloin, kun +Myry sanoi pelanneensa rahasta; sitä enemmän hän ihaili, melkein jumaloi +Myryä. Kaunista, mustatukkaista Myryä, jonka kohtalokin oli hänestä niin +outo, salaperäinen. Huhuttiin näet, että Myry oli jonkun korkea-arvoisen +herran äpäräpoika, jota muudan eno nykyään koulutti. Eno hänellä kyllä +olikin, eräässä lähipitäjässä täällä, ison kartanon omistaja, +germaanilaisen hengen ihailija muuten, kova ruotsikko. Keskiluokilta +asti olivat Myry ja Lemmitty olleet asuin- ja luokkatovereita; Aarne +Myry oli jäänyt luokalle silloin, ja hänet oli hommattu asumaan Martin +äidin luokse, joka vaali tätä vierasta melkein kuin Marttiakin. + +Koskaan ei vanha täti ollut kertonut Martille mitään Myryn +sukulaisuussuhteista, ja Martti puolestaan ei ollut niitä häneltä +udellut, eikä edes itseltään Aarnelta. Aarne olikin niin umpimielinen, +ylimielinen. Totuus oli se, ettei Aarne Myry, ennen nimeltään Fagerlund, +tietänyt niistä asioista itsekään muuta kuin mitä ihmiset joskus olivat +hiiskuneet. Ei tahtonut tietää, taikka muut nuorukaisen harrastukset +estivät Aarnea niitä ajattelemasta. Mutta jonkinlaista uhmaa ja +ikäänkuin kevytmielisyyden perintöä sai hän jo siitäkin ihmisten +kuiskuttelusta, että hän oli jonkun palvelustytön ja korkean venäläisen +— Venäjällä palvelleen ja sitten kuolleen suomalaisen upseerin äpärä. +Niinpä hän koulussa salaa ryyppi ja pelasi rahasta, — rahaa antoi eno +kyllä, — sekä etsi naisten seuraa, jota helposti saikin. Mutta naisista +ei hän Martille kertonut; sanoi vain silloin tai silloin olleensa +jossakin muualla, kun jäi koulusta pois, esimerkiksi talvisin +luistinradalla. Sen valheen sai Martti esittää; koulussa oli sanottava, +että hän oli sairas, opettajille ja omalle äidilleenkin: antaa äidin +toimittaa lääkkeitä poikien huoneeseen Aarnelle, joka sitten sieltä +kuitenkin livisti. Taikka kertoi Myry käyneensä siellä tai siellä +hiihtämässä vain jonkun tyttökoululaisen kanssa ja tehneensä jotakin, +jota hän ei selittänyt muuten kuin ylimielisellä hymyllä. Jotakin Martti +aavisteli. Naisten nimiä ei Aarne maininnut milloinkaan; hän oli +ritarillinen poika, ehkä aatelissyntyinen! Ja otapa hänen +naistuttavistaan selvää: niitä, joiden kanssa hän käveli, oli liian +paljon, sekä nuoria että oikein neitejäkin. Ihaillen väistyivät pikku +pojat hänen edestään, kun hän keikaroi Ankeriaalla jonkun herrasnaisen +vieressä, pieni, valkea talvilakki somasti kallellaan päässä. + +Sellainen oli Myry, nautinnoista varhain esimakua saanut, ylpeä, +synkkämielinen, intohimoinen. Ja intohimoinen ja seikkailuja ikävöitsevä +oli Lemmittykin, mutta arka vielä, äidin vartioimakin, jos nyt viaton +äiti poikia oikeastaan osasikaan oikein vartioida; helposti hänen +silmänsä näkivät harhaan, hyvin päin rakkaitten poikien kaikki hommat. + +Ylioppilastutkinto olisi ollut keväällä edessä — arveluttava koetus +Myrylle, joka oli huono ainekirjoituksessa ja kielissä. Olisi kyllä +ollut eteväkin niissä, mutta oli laiska; matematiikka sen sijaan +meni häneltä itsestään, oli niin helppoa, ettei pelastunut +laiskuudellakaan sitä osaamasta. Ellei hän saisi — jos tänne jäisi +—ylioppilaskirjoituksissa apua joltakin toverilta, varastettua apua, +runoniekka Lemmityltä, niin huonosti kävisi! Ja uudestaan kurssia +lukemaan hän ei kumminkaan jäisi, ei tahtoisi jäädä; maailmalle, elämää +hän halusi. Naisten ja pikarien ääreen, vapaasti; sitten minne hyvänsä! + +Lemmityn heikkous oli matematiikka; mutta hän oli itsepintaisen ahkera, +joten hän olisi toivonut selviävänsä siitäkin, hänen taipumuksilleen +luonnottomasta kiusasta, ainakin Aarnen avulla. Mutta niin ei +kävisikään; nythän uhrattaisiin ylioppilaslyyrakin kunnian kaipuusta, +ilolla. + +Ensin oli Lemmitty epäröinyt lähteä. Syntiä tunsi hän tekevänsä äitiään +kohtaan, vanhaa ja raihnasta, joka häntä niin rakasti ja hemmotteli. +Mutta sitten voitti toveruus ja kunnianhimo: Myry, tuo yltiöpää, lähtisi +kuitenkin! Myry sanoi, ettei hänellä ollut sukulaisia, oli vain joku +sellainen eno, ruotsikko, jonka velvollisuus lienee antaa hänelle rahaa. +Ja rahan hän osasi antaa mennä. Silloin Marttikin... + +Myrylle ennätettiin hankkia ajoissa väärä passi rautatiematkaa varten +sille asemalle, jota lähellä hänen enonsa kartano oli. Nythän +suomalaisiakin passeilla paimennettiin kuin ryssiä Venäjällä: alentavaa +orjuutta! Sen passin hommaaja ja laatija oli maisteri Klingstedt, +luistinradalla Myryyn tutustunut. Jos Myry joutuisi junassa kuitenkin +epäillyksi, niin selviäisi hän aina itse, ylpeällä käytöksellään ja +julkealla suullaan; sanoisi olevansa matkalla kotitilalleen +metsästysretkelle, ja pieni, viaton metsästyspyssy olisikin hänellä +matkassa. Mutta jos oikein koville ottaisi, niin Myry osaisi käyttää +sitä pyssyä muuhunkin, sen tiesi Klingstedt; pojassa oli rohkeutta ja +miehekästä sisua. + +Lemmityllä ei ollut vieläkään passia. Niin hullun myöhään oli Martti +tehnyt ratkaisunsa. Ja nyt oli Klingstedt jo kätkenyt ja haudannut +väärät leimasimensa niinkuin kaikki muutkin vaaralliset kapineensa, +näinä kolmena edellisenä päivänä tai yönä: päivällä hän ei saattanut +toimia, rakkaan isänsä vuoksi, säästääkseen hänet vainolta. Isän ei +pitänyt todellakaan tietää mistään mitään, joten hän saattaisi tosiaan +täydellä syyllä kieltää valtiolliselle poliisille kaikki, vaikkapa +aavistaisikin, mihin Oskar oli kadonnut, suomalaisten tavallisille +teille nykyään. Oskar Klingstedt hiipi niin ollen kotoaan pois öisin, +aivan yksinään, kantaen pimeitä katuja myöten pitkiä, salaperäisiä +laatikoita, niin raskaita, että oli nääntyä niiden alle. Mutta silloin +hän usein ajatteli: + +— Parhaiksi itselleni. Huonosti olen viettänyt nuoruuteni, typerästi +uhrannut sitä sellaiseen, mikä ei tosiaan ollut mitään! Tai oli +surkeutta: saada palkakseen tauti, joka lopulta iskee tulta aivoissa, +polttaa ehkä niistä älynkin. Mutta vielä ei se ole tapahtunut, ja +ennenkuin se tapahtuu, koetan käyttää älyni muiden hyväksi, — kaikkien +hyväksi: isänmaan. + +Ja kärsivällisesti hän kantoi nämä taakkansa, kuten koko elämänsä. +Raahasi laatikkonsa, joissa oli kiväärejä. Jo Viaporin kapinan aikana, +1905, oli hän niitä hankkinut, sillä jo silloin hän toivoi, mutta +turhaan. Souti aarteineen erääseen autioon saareen merelle ja hautasi ne +huolellisesti, jokainen kiväärinnivel hyvin rasvattuna, jokainen +ammusrasia kosteudelta varjeltuna: kyllä säilyisivät! Pian ne olisivat +hyvään tarpeeseen! + +Mutta päivällä täytyi hänen valvoa: liikkua kaupungilla, puuhailla +kotonaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, jotteivät ihmiset eikä isä +ennen aikaansa aavistaisi hänen tuumiaan. Vain tavalliset aseet jäivät +enää hänen komean huoneensa seinille, niinpä tuokin toimittaja Idellin +ivailema kiinalainen mestaussapeli metsästyspyssyjen, neekerikeihäitten +ja kaukasialaisten tikarien joukkoon, jääkarhun taljalle +koristeellisesti järjestettyinä. Kukaan ei ollut koskaan tietänyt, että +hänellä oli lattiassa, hienon maton alla, muutamia lankkuja, jotka +saattoi avata; siten pääsi permannon täytekerrokseen, jossa Viaporin +kapinan ajoilta oli ollut kätkettynä nelisenkymmentä kivääriä. + +Kaikki oli nyt Oskar Klingstedtillä selvillä, jokainoa epäilyttävä +kirjekin hävitetty. + +Miten Martin onnistuisi? Hän oli tehnyt lopullisen päätöksensä vasta +tänä yönä. + +Ei auttanut muu kuin valmistaa jonkinlainen rehtorin suositus, että +poika saisi matkustaa katsomaan erästä maalla asuvaa tätiään, joka oli +kuolinvuoteellaan — ja jota ei ollutkaan. Naurahtaen, uhkarohkeasti +Oskar Klingstedt sen laati. Mutta Klingstedt sanoi, että jos Martti +älystään ja sulavasta kielestään huolimatta joutuisi junassa +seisautetuksi, takaisin käännytetyksi tai kiinni, niin toiset, — +lähtijöitä oli muitakin, tuntemattomia, — eivät totisesti hänestä +vastaisi! He istuisivat matkalla kaikki yksin, eri vaunuissakin. Ja +maisteri Klingstedt oli lisännyt neuvoihinsa vielä oudot sanat, että +jokaisen oli pidettävä ainakin toisista suu kiinni; jos sen kuka +unohtaisi, sille tuho, ennemmin tai myöhemmin! + +Niin on nuori polvi päättänyt lähteä sotaan maisteri Klingstedtin +mukana. Vielä eivät pojat tiedä, kuinka he kulkisivat edelleen joltakin +maaseutuasemalta. Jalkaisinko meren rannalle, — ja ehkä saksalaisella +vedenalaisella Itämeren poikki? Ja milloin? Sellaista ei sovi johtajalta +kysyä, tältä mieheltä, jolla on vain värvärin halpasointuinen nimitys, +mutta jota he kunnioittavat kuin kuningasta, pelkäävät ja rakastavat +kuin omaa, satumaista tulevaisuudenhaavettaan. + +Eikä se haave ole vähäinen. Kun pojat, — taikka Martti Lemmitty, sillä +Aarne Myry on nytkin, varsinkin lopummalla, laiska ja loikoilee +sänkyvaatekasalla, — ovat saaneet salaisuutensa hävitetyksi, puhelevat +he keskenään tuosta haaveesta: jo heidän lapsuutensa aikoina +heränneestä, Suomen kuningaskunnasta, vapaasta valtakunnasta. Siihen +aikaan se haave oli alkanut elää, salaa, jatkona autonomialle, joka ei +enää tyydyttänyt, etenkin kun sekin yritettiin riistää meiltä pois. He +puhuvat haaveestaan muun keskustelunsa ohella, joka on hermostunutta, +jännitystä vapisevaa tai hiukan synkkää. Siihen haaveeseen, unelmaan +palaavat aina muut jutut, parhaatkin niistä: toiveet kirkkaista +olkaimista, kunniamerkeistä, kultaisista kannuksista, loistavasta +menestyksestä loma-aikoina ulkomaisten suurkaupunkien ravintoloissa, +rikkaista avioliitoista ylhäisten Saksan naisten kanssa, jopa +kenraalinarvoista tai sankarikuolemasta; siihen ne palaavat, unelmien +unelmaan. Mikä unelma! Se ulottuu Auran rannalta Uraliin asti, ja +kauemmaksikin vielä! Siellä Venäjällä on paljon slaavilaisten sekaan +hukkuvia suomalaisia kansoja; ne on koottava yhteen. Jatkettava Mathias +Aleksanteri Castrénin työtä, uusilla, nykyaikaisilla aseilla. Martti +Lemmitty, nuori runoilija, — upseeri, sanoo Myry, — on keksinyt uuden, +merkillisen hallitus- tai satraappijärjestelmänkin tulevaisuuden Suomea +varten. Tai ei oikeastaan hän, vaan eräs maisteri Bongman, joka on Oskar +Klingstedtin ystäviä ja on kirjoittanut salaisen lentolehtisen +vastaisesta sananvoimalla, "laululla ja loitsulla", hallitsevasta +Suomesta. Tuon Bongmanin kirjasen — nyt täällä poltetun — herättämä on +Martti Lemmitynkin suunnitelma; Arkangelin paikalla, muinaisen Perman +valtakunnan tienoilla, olisi pääkaupunki; mutta aatteen valtakunnassa ei +olisi kuvernöörejä, sillä kuvernöörit ovat vihattuja, he ovat viime +vuosina olleet miltei kaikki ryssiä, vaan jokaista valtakuntaa +hallitsisi runoilija: puolta vanhaa Suomea joku tunnettu kirjailijamme, +arvokkain, toista puolta toinen, runoutensa aihealueen hallitsijana, +kolmatta, Perma-nimistä, kolmas, tsheremissien maita neljäs jne. Jaloa, +inhimillistä, henkistä hallitusta, oikeutta varsinkin köyhille. + +Ja sitten nämä Lemmityn unelmat, joille Myry hiukan hymähtää, hajoavat +jälleen molempien poikien jännittyneeseen pohdintaan, miten se ja se +matkan yksityisseikka on järjestettävä, mitä vastattava minkin +kuulustelun kohdatessa, ja mitä uskallettava. Lyhyitä, helposti sekaisin +meneviä sanoja. Salaista ahdistusta; kasvot näöltään tyynet ja jäykät, +otsalla kuitenkin punotus, ja tuntuu kuin päätä alkaisi särkeä. + +Maisteri Klingstedt vain nukkuu, kuin vanha soturi, pelottava ase aivan +vieressään. Nukkuu luottamusta herättävänä, pakottaen toiset +aatteeseensa jo rauhallaankin. Viimein herätyskello alkaa rämistä ja +pojat syöksyvät sen kimppuun, tukahduttaen sen äänen. Luulivat +herättämistä tarvitsevansa, olivat valvoneet koko yön: askeleita kuuluu +jo kadulta. + +Martti Lemmitty puree hampaansa yhteen; häntä itkettää: äiti, hänen +vaalijansa, sairaalloinen ja vanha, ei aavista asiasta mitään. Ja +lähdettävä on. Klingstedt vetää jo hymyillen takkia ylleen. Aarne Myry, +samoin hymyillen, pistää hatun päähänsä ja ottaa haulikkonsa nurkasta. +Virkkaa: + +"Hyvästi, ylioppilastutkinto ja sivilistit!" + +Klingstedt antaa pojille rahat, joilla he saavat rautatiepiletit. Sanoo +käväisevänsä ensin vielä vähän jossakin — kenties kotona; asemalla, +pilettiluukulla tavataan, mutta toisilleen vieraina: Jumala varjele, +muistakoot pojat sen! + + + + +15 + + +Isidor Tistelberg tunsi jonkinlaista heikkoa oiretta, että ilmassa +liikkui jotakin uutta, tunsi semmoista kuin rajun sään edellä kesällä: +jotakin sameaa, levottomasti värähtelevää oli ajassa, joskus tuulikin jo +tohahti, ja silloin tällöin kumisi kaukaisesti, välistä kohosi muutama +aallonharja ärtyisenä kuohuen. Hän ajatteli: + +— Tuleeko myrsky? Ihanaa sekin voisi olla! Mutta ollako pisara, joka +ajautuu tuulten mukana? Pisara tosin on yksilö ihmismeressä, mutta +hylätä pisaraelämänsä — olla kuin muut! Ei, parempi painua syvälle, +omaan itseeni, omaan elämääni, niin syvälle, ettei tuuli saavuta; vesien +pohjilla on kuitenkin aina tyyntä. Huiskikoon maailma. Olen pisara, joka +on — minä. + +Klingstedtin ja suuren koulupoikajoukon katoamisesta puhuttiin, +kauankin, ja taas kulki elämä sellaista kulkuaan kuin maailmassa ei +mitään tapahtuisi — ei kerrassaan mitään. Jatkettiin tavallisia +askareita... Vain ajan kallistumista valitettiin. + +Pari kertaa oli Tarkkanen tohtorin väen ja apulaisensa kanssa aikonut +lähteä katsastamaan tohtorin huvilanpaikkaa ja paaluttamaan sen, mutta +sade oli estänyt matkan. Sitten tuli viimein kuivempaa; taivas oli +kuulas, tuuli pohjoisesta, tuoden miltei kylmää. Kolmannesti lähtivät +insinöörit silloin tohtorille, ja rouva Tarkkanenkin tuli mukaan pikku +kävelylle, kuten tohtorinna oli kutsunut, aikoen saattaa toisia asemalle +ja sitten palata kotiin. + +"Mikä tuon tohtorin nimi nyt olikaan?" kysyi Tistelberg Tarkkaselta, +kantaen mittanauhaansa ja insinöörskän sateensuojaa. + +"Oljemark", vastasi Tarkkanen, "eikös muistisi tahdokaan pitää." + +Insinöörin rouva jatkoi: + +"Varsin kunnon mies kuuluu olevan, hyvää sukua, rikas, kaupungin +huomattavimpia herroja. Siitä saisimme ehkä visiittipaikan, mutta hänen +rouvastaan puhutaan yhtä ja toista..." + +"Noo, mitäpä juoruista", keskeytti itse Tarkkanen. + +"Niin, en minä mitään pahaa tarkoitakaan. Pahaa en ole hänestä kuullut", +vastasi rouva. "Mutta hiukan — lystikäs hän muka on; ei välitä +arvostaan..." + +Tohtorin kivinen talo, hänen omansa, oli melkein kaupungin harjun +korkeimmalla huipulla, suuren hiekkakuopan vieressä, jota ei ollut vielä +tasoitettu ja joka ei ollut ennättänyt heinittyä. Hohtavan valkeaksi +rapattu talo, saman naisarkkitehdin luomus, neiti Flotmanin, joka oli +ollut tohtorin väen mukana kansanopistoiltamassa. Ennen oli Tistelberg +kyllä tuon talon nähnyt; hänen huomiotaan oli herättänyt kaksi +jättiläistä, jotka oli valettu sementistä sen pääoven vartijoiksi: pikku +jättiläisiä, vyötäröitä myöten nelikulmaisia, siitä ylöspäin jäykkiä, +töykeitä hahmoja, jotka kannattivat kämmenillään paria pallomaista +sähkölamppua. Toinen lampuista paloikin iltaisin. Tistelberg ei oikein +tietänyt, ihaillako noita yleviä pökkelöitä, niiden naamoja, jotka oli +muovailtu samalla tavoin kuin intiaanit veistelevät irvisteleviä +epäjumalanpatsaitaan, vai oliko niiden pienet, mutta rakennuksen kokoon +nähden liiaksi paisutetut, teennäiset muodot hänestä sittenkin +vastenmielisiä; joskus ne kyllä tuntuivat hänestä teennäisiltä, +vihattaviltakin, tyylittömiltä. Kaikkea nuo Hildur Flotmanit keksivät, +tai matkivat: Saksassahan noita pökkelöitä oli, muisti Isidor +ulkomaanretkeltään. + +Näiden veistosten välistä menivät ylös portaat, joiden kaiteet oli +muurattu mukulakivistä, ja sitten tuli messinkiheloilla varustettu ovi, +kuin minkä raha-arkun kansi. Toiset heloista esittivät ihmisnaamoja, +toiset hämähäkkejä tai hulmuavia liekkejä tai auringon säteitä. He +tulivat yksinkertaiseen, väkevästi lääkkeiltä löyhkäävään eteiseen, +jossa istui pari sairasta. Ja sitten riensikin itse rouva Oljemark sinne +nopeasti, ilmoittamaan, että he olivat tulleet väärästä ovesta, +lausumaan heidät tervetulleiksi, heille käsiään ojentaen, ja hän pyysi +palvelijatarta, joka ilmestyi eräästä sivuovesta, opastamaan vieraita +varsinaisille perheportaille; ne olivat talon takana, koko suuren, nyt +harvan, lakastuneen ja roskaisen näköisen puutarhan kätkössä. Jälleen +koruttomat sisäportaat, joiden kaiteilla oli kukkaruukkuja, sitten +hämärä eteinen, jossa sähkö paloi, ja oikealla avoinna ovi saliin. +Salista kuului jo neiti Flotmanin lihavaa, kimeähköä naurua, kun rouva +Oljemark virkkoi hänelle jotakin ovesta ja kääntyi sitten auttamaan +palvelijattaren kanssa vierailta päällystamineita. + +Sali oli valoisa ja tilava. Puoli yhdestä seinästä ikkunaa. Pitkin +ikkunalautaa vierivieressään kukkia, varsinkin kaktuksia, joita +Tistelberg oli usein ajatellut, niiden ihania, vain tuokion säilyviä +kukkia nimittäin, mutta joiden muodoista hän ei nyt pitänyt, +kummallisista ja piikkisistä. Ikkunasta, yli kaupungin kattojen, näköala +merenlahdelle, joka värisi tuulessa rauhattomana virinä, arkisena ja +kylmänä, auringottoman, mutta kuitenkin valoa kuultavan pilvitaivaan +alla. + +Tuolla seinämällä oli pehmeän sohvan edessä pöytä ja tuoleja, pyöreänä +ryhmänä, tuolit eri tyyliä kuin sohva. Pöydällä koreahkosti ommeltu +liina ja kimppu valkeita syysflokseja. Neiti Flotman, ikäänkuin kainosti +punastuen, nousi kankeasti sohvasta ja tervehti vieraita miltei arasti. +Keskusteltaessakin hän sitten pysyi melkein vaiti. + +Tohtorinna pyysi vieraita suvaitsemaan odottaa häntä hetkisen, ja +poistui palvelustytön mukana. Kun vieraat olivat katselleet ympärilleen, +— seinille, joilla riippui enimmäkseen väripainoskuvia, muutama +raskaissa, välkkyvissä kultakehyksissä, — toisella puolella huonetta +olevia leveitä korituoleja, jotka oli pehmusteltu monilla, möyheillä +pieluksilla, antiikkista kristallikruunua, eräitä suurmiesten kipsisiä +päitä, — tuli itse tohtori Oljemark saliin, kiireesti ja sinne tänne +pilkistellen. Hermostuneesti, nopeasti, lujasti hän puristi vieraitten +kättä, vetäisten kätensä pian takaisin ja kumartaen syvään, mutta +jäykästi, ja alkoi puhua: + +"Ehkäpä meidän matkamme nyt vihdoinkin onnistuu. Aika jo olisikin; pian +tulee kylmät, ja jos nyt rupeaisi satamaan, en lähde enää ollenkaan: +minulla ei ole tilaisuutta, minun täytyy tehdä työtäni." + +Tarkkanen tiedusteli kautta rantain työn laatua. Se työ oli laaja +tutkimus tuberkuloosista, sen leviämisestä ja syistä tällä seudulla. +Tohtori oli asiaa tutkinut jo pitemmät ajat. + +Aluksi oli puhuttua suomea, mutta sitten jatkoi tohtori Oljemark +ruotsiksi, ja Tistelberg huomasi, ettei neiti Flotman taitanutkaan +oikeastaan suomea kuin heikosti, keittiösuomea. Nauraen ja rauhattomasti +kiiltelevin silmin sanoi tohtori: + +"No, mitäpäs työstäni, olisi siitäkin juttelemista, mutta... Oletteko +kuulleet nyt Klingstedtistä? Ja oletteko kuulleet: puutarhuri Sutelin, +— Sutteliniksi häntä tavallisesti kutsutaan, — kuuluu antaneen selkään +pojalleen. Se poika onkin hyvin lapsellinen; jo lähes kahdeksantoista +vuoden ikäinen, ja kuljeskelee kaduilla ja torilla intiaanilakki päässä. +Sulkatöyhtönsä on hän noukkinut kanoista; housuissakin on rivi +kukonsulkia, haha, ja puinen pistooli on hänellä vyöllä. Hän kuului +olleen koulussa heikko oppilas, niin ja näin kasvatettu, kertoi minulle +eilen Vihtori Korpelainen; hän jäi toisen kerran neljännelle luokalle, +ja isä antoi hänen erota koulusta." + +"Niin, niin, Sutelinin pojastako puhut?" alkoi tohtorinna kiireesti, +tullen samassa sisään. "No, Severi, anna, anna sen pojan nyt vähän +leikkiä!" Tistelberg huomasi, asiaa sen enempää ajattelematta, että +tohtorinnalla oli keltainen puku, jollakin tavoin hänen ihonväriinsä +soveltumaton: ihokin oli kellahkoa, tai tuli puserosta kellahtavaksi, +vastenmieliseksi. "Mitäpä siitä, jos ei kerran ole lahjoja +koulunkäyntiin. Ja minusta tuo poika on hauska; saahan sitä nyt leikkiä; +miksi pitäisi olla niin vakava aina." + +"No niin", myhähti tohtori ikäänkuin hieman pilkallisesti; "sinä nyt +puolustat joka tilanteessa... laiskureita." + +Sitten tarttui tohtori toiseen asiaan: + +"Niin, mutta se Klingstedt! Varmasti hän on mennyt Saksaan. Ja ne pojat! +En ole tänä aamuna päässyt ulos, on ollut patientteja. Mutta nyt +joutuivat viimeiset pois, ja vastaanottoaika on lopussa. Miten +poliisimestari suhtautuu tapahtumaan?" + +Kaikkiallahan siitä maisteri Klingstedtin katoamisesta puhuttiin, oli +puhuttu siitä alkaen kun se tapahtui, toista viikkoa sitten. Se +hämmästytti toisia, pelotti ja ihastutti toisia. Klingstedt ja joukko +nuorukaisia oli kadonnut varmaankin niiden suomalaisten +kansanopistojuhlien jälkeisenä päivänä, joissa hän oli pitänyt tuon +hermostuttavan, yleensä mielettömäksi arvostellun puheensa, ja vienyt, +uskottavasti juuri hän, mukaansa oikein komppanian etupäässä nuoria +miehiä, jopa melkein lapsia. Poikia oli hävinnyt kaksi suomalaisesta +yhteiskoulustakin, toinen vanhan kivulloisen äitinsä suureksi suruksi. +Insinöörskä sanoi, että tuo leski oli toivonut pojastaan itselleen tukea +ja elättäjää; mutta niin huikenteleva oli poika ollutkin! Ja kolmisen +nuorukaista oli karannut ruotsalaisesta lyseosta; lisäksi yksi +kauppa-apulainen ja joku juoppo kirjapaino-oppilas. Minne he olivat +menneet? Joku aavisteli sitä: Saksaan. Mutta millä tavalla? +Poliisimestari Leskinen oli kauheasti raivonnut. + +"Hän oli ollut kauppaneuvos Klingstedtille hyvin hävytön; ja Leskinen +nyt on Leskinen", jatkoi tohtori, katsahtaen varovasti taakseen +ruokasalin ovelle, ettei palvelija kuulisi. + +Tohtorinna oli äsken alkanut puhella rouva Tarkkaselle tuosta +puutarhurin pojasta, jonka lapsellisuus ja leikittely häntä viehätti, +sekä kertonut naurahtaen ja samalla valittavasti, ettei hänen miehensä +antanut hänelle paljon arvoa näissä kasvatusasioissa; ja tohtorinnasta +oli oikein, ettei antanut: hän tunnusti kyllä, ettei osannut kasvattaa +lapsia. Kaipa Severillä oli ollut hyvät motiivinsa lähettää heidänkin +tyttärensä, pikku Maire, Helsinkiin kasvatettavaksi, kun Mairekin oli +jäänyt toisen kerran samalle luokalle. Maire oli kolmannella luokalla, +— mutta laiska raukka. Eikä tohtorinna ymmärtänytkään, oliko Mairen nyt +välttämättä osattava niin hyvin esimerkiksi laskentoa? Mutta +näsäviisaskin oli tyttö, eikä siihen ollut pelkästään äiti syypää: +isäkin oli häntä hemmotellut, aivan hänet pilannut. Tohtorinna oli niin +ikävissään, kun Maire oli häneltä riistetty. + +"Kyllä lasten kuitenkin täytyy olla ahkeria", sanoi rouva Tarkkanen. +Tohtorinna naurahti myöntävästi ja epätietoisesti: "Niin, mutta +—miksi?" + +Samassa veti juttu Oskar Klingstedtistä ja hänen houkuttelemiensa +katoamisesta rouvienkin huomion puoleensa. + +"Se on — niin omituista, ihmeellistä!" huudahti tohtorinna. "Ja +poliisimestari Leskinen on raaka: häpäisee, solvaa vanhaa, arvokasta +kauppaneuvosta, kun pitää kotitarkastusta, ja uhkaa toimittaa hänet +Siperiaan — vai minne se oli?" + +"Siperiaan!" toisti tohtori hermostuneesti ja pilkallisesti. "Sinä nyt +et muista mitään, Shpalernajaan se oli!" + +"No — eikö se ole sama?" virkkoi tohtorinna. "Minä nyt olen niin +huonopäinen, kuten muutenkin huono. Olen saanut niin vähän sivistystä. +Minun kouluni keskeytyi — melkein samoin kuin oli Mairenkin vähällä +keskeytyä..." + +"No, ei aivan samoin. Eikä se ole samaa, se äskeinen asia", selitti +tohtori. "Shpalernaja on Pietarissa, tai Petrogradissa, kuten kaupunkia +nyt täytyy kutsua, — Venäjä luulee näet nimenmuutoksella muuttavansa +tosiasioita; ja Siperia on: totta kai sinä, Julia, nyt sen tiedät?" +Tohtori naurahti ja kääntyi herrojen puoleen: + +"Mutta — onko oikein, että pojat ovat lähteneet sinne, tai Klingstedt +heidät sinne vienyt? Onko siitä maalle hyötyä? Toimittaja Idell sanoo +edelleen, että siitä on maalle vahinkoa; kävin hänen luonaan varta +vasten näiden huhujen vuoksi toissa päivänä. Mutta ehkä on parasta, +ettei näistä asioista puhutakaan!" + +"Miksi ei puhuttaisi?" vastusti rouva. "Et ole kertonutkaan, että kävit +Idellin luona. Sinä aina pidät kaikki omina asioinasi, — ja minäkin +olen toki utelias, — olen nainen. Mitä Idell sanoi?" + +"Ei mitään", vastasi tohtori. "Kuten jo kuulit: ainoastaan, että se on +vahingollista." Mutta vieraille, varsinkin miehille, selitti tohtori +edelleen Idellin sanoja: miksi nuorukaisten menettely, joka Idellin +käsityksen mukaan oli maanpetturuuttakin, — ei petturuutta Venäjää, +vaan Suomea kohtaan, — miksi se menettely oli Suomelle vahingollista: +Venäjä voittaisi sodassa ja kostaisi sitten meille. + +"Mutta en tiedä; en oikein usko Rolfiakaan", sanoi tohtori. "Ja parasta +lienee, ettei noista asioista puhuta." + +Samaa mieltä oli Tarkkanenkin, ja huokasi. + +"Meidän täytynee pysyä syrjässä", sanoi hänen puolisonsa, — "meidän, +köyhän maan." + +"Niin, mutta pitäisihän isänmaan puolesta jotakin tehdä!" huudahti +tohtorinna siihen. "Siperiaan, tai mikä se oli: Shpalernajaan, +— mielelläni minäkin uhraisin poikani, jos minulla sellainen olisi. Uhri +isänmaalle, kansalle..." + +"Parasta olla puhumatta", väitti tohtori jälleen. "Idell oli alakuloinen +asiasta... Ja suomettarelaisen lehden kirjoitus näistä tapahtumista oli +mielestäni halpamaista ilmiantoa. Se viittaili suorastaan Klingstedtin +puheeseen, syytti saksalaista vakoilua ja yllytystä; juuri sen +kirjoituksen nähtyään poliisimestari panikin toimeen kotitarkastuksen +Klingstedtillä, jopa poikienkin luona..." + +"Oikea roisto se Leskinen! Kuinka paljon sellaisia on suomea puhuvissa!" +huudahti arkkitehtineitikin, korostaen erityisesti poliisimestarin +nimeä. "Eikä löytänyt mitään, roisto." + +"No, ehkäpä ei nyt puhuta tästä enää!" toisti tohtori. "No, no, niin; +mutta: Birger Bengelsson oli tunkeutunut mukaan, näkijäksi, kun Leskinen +teki etsinnän kauppaneuvos Klingstedtillä. Birger nyt menee joka +paikkaan, ja hän se kuvaili Leskisen uhkauksia..." + +"Kenties — sepitti ne omasta päästänsä", huomautti tohtorinna. "Hän on +sellainen surullinen raukka, se Birger, — mielestäni..." + +"Ei hänen sanoihinsa todellakaan voi luottaa", myönsi tohtori. "Ainakin +varoitan siitä sinua, Julia. Sinulle hän on kertonut kaikenlaisia +joutavia, uskomattomia loruja Pariisin yökahvilain vapaasta elämästä. +Voisiko sellainen olla mahdollista, — ihmiset niin järjettömiä? Hän +kävelee nykyään paljon Kyösti Keretin seurassa, Birger. Mitä hän +aikoneekaan? Jotkin kepposet Keretille varmaan. Tosin hänellä on makua +pukeutua..." + +"Ja makua pukea Kerettikin", tohtorinna purskahti nauruun. "Molemmilla +sylinterit päässä, ja kepit kädessä. Keretti-parka! Että hän antaa +itseään narrata! Sillä en minä liioin Birgeriä uskokaan..." + +"Ja — Keretin pojan nimi on Kyösti Olympias! Oletteko sen kuulleet?" +kysyi tohtori ja heittäytyi nauraen selkäkenoon nojatuolissaan. "Eikä +sillä vielä hyvä: on lisäksi kolmaskin ristimänimi. Se on Lucifer. Ja se +on minusta jo liikaa!" + +"Mikä se Lucifer olikaan? Jokin enkelikö? Pimeyden vai valon?" +tiedusteli tohtorinna innokkaasti. + +"Paholainen kai", naurahti Tistelberg. + +"Antiikkisia jumaluuksia", selitti tohtori. Ja Onni Tarkkanen laajensi +hänen selitystään, että Lucifer oli ollut se enkeli, joka ensinnä luopui +jumalastaan ja yllytti toisetkin enkelit kapinaan. Mutta jos Kyösti +Keretti luuli voivansa verrata sukuaan tuohon Luciferiin, niin — +jopahan! + +"Ja sellainen pannaan nykyään lasten nimeksi! Sitä ei tulisi enää +sallia!" vihoitteli rouva Tarkkanen. "Se on herjausta." + +Neiti Flotman nauroi makeasti Keretille. + +"Voi Köysti Kerettiä!" huokasi tohtorinna. Hän sanoi: "Köysti", huonosti +suomea kun osasi. "Ja voi tuota lapsiparkaa, kun tulee kouluun; kaikki +häntä pilkkaavat: Lucifer, paholainen! Miksi vanhemmat eivät ajattele, +ettei heillä ole oikeutta määräillä lastensa mielipiteitä, tälläkin +tavalla kasteessa moisia nimiä antamalla!" + +"Kasteessako?" nauroi taas tohtori ivallisesti. "Luuletko sinä, että +Keretin poika on kastettu, tai että hän joutuneekaan kouluun..." + +Tohtorinna loukkaantui. Hän tulistuikin: + +"Minusta ei ole oikein, että sinä puhut tuolla tavalla. Miksei voisi +toki joutua kouluun? Ja kastaminenkin olisi mielestäni lapsen oma +asia... antaisi kastaa itsensä sitten, kun tietää, mitä uskontoa +uskoo..." + +"Vai niin, vai niin", hoki tohtori. "Tietysti olisi Olympiaksella +jumalana Zeus!" + +"Tai Öljylampiuksella!" tokaisi rouva Tarkkanen. + +Tohtorin silmät välkähtivät epäluuloisesti. + +Tohtorinna vilkaisi insinöörin rouvaan. Hetken oli hän vaiti. Sitten hän +sanoi hiljaa, tuskin huomattavasti hymyillen, ja hänen hymynsä oli +Tistelbergistä kaunis, pehmoisella äänellään: + +"Mitäpä me nyt nimistä, ne eivät ole lapsen oma vika." Ja hän lisäsi +vielä hiljemmin, Tistelbergiin katsahtaen: "Se ei ole minusta kaunista." + +"Itsehän isä, — jos häntä voi sanoa isäksi, — on antanut +perilliselleen nimeksi tuollaisen joutavan", vastasi rouva Tarkkanen +ärtyisä sävy äänessään. "Pilkattavaa on pilkattava." + +"Hyi", huudahti tohtorinna. "Mutta, olkaapas nyt hyvät, tulkaa kahville. +Ja jätetään vihdoinkin Keretti-raukat ja muut." + +Palvelijatar oli ilmestynyt ovelle ja teki siinä merkkejä. + +Ruokasali oli sekalaisesti kalustettu, kuten salikin. Antiikkinen, +kullattu seinäkello, ruskeaksi petsattu, suuri kaappi, keinutuolin matto +muinaissuomalaisine kuvioineen. Ruokapöydällä ja ikkunapöydällä kukkivia +kasveja; ja näiden viimeisten, tuoksuttomien syksyn kukkien vastakohtana +näkyi ulkoa, hiekkahaudan partaalta, muutamia lehdettömiä koivuja, jotka +jäykkinä tuulessa värisivät. + +Kahvipöytä oli kodikkaasti ja rikkaasti katettu; hopeiset veitset ja +lusikat ohuiden lautasten ja kuppien vieressä, asetettuna paljotöisille +pikku liinasille; pari isoa vatia leivoksia, maljakko hunajaa, kaksi +lasilautasta erilaisia imeliä hilloja. Tohtorinna jakeli paikaltaan +kullekin kahvia ja kyseli, mitä lajia leivoksia kukin mielisi, tarjoili +auliisti ja hermostumatta, ja innostui itse kiittämään pitävänsä +sellaisesta ja sellaisesta kermabaakelsista. Kun kuppi ojentui +Tistelbergille rouvan kädestä, tunsi nuori mies jälleen säpsähtävänsä, +ja vertasi mielessään rouvan kyynärvarsia kermaan, ajatteli hänen +sormiaan, jotka olivat pehmeät, valkeat ja pyöreät, päissä sievät +puhdasmuotoiset kynnet, ja hänen silmiään, jotka hän yhtäkkiä oli +huomannut todella tummansinisiksi. Rouva hymyili ja nauroi, luultavasti +ilosta, kun pääsi käsiksi kermaleivoksiin, joista oli sanonut pitävänsä +ja joita hän tosiaan ahmi. Nauroi, mutta vain hetkisen, kai makeain +leivosten ilosta, ei muiden puheille, sillä kaikki olivat nyt hiljaa, +sekoitellen vakavina kuppejaan. Vai miksi hän nauroi? + +"Ettekö tekin pidä kermabaakelseista, herra Tistelberg?" Ja talon emäntä +naurahti jälleen. + +Tistelberg myönsi nauraen, sanoi olevansa suuri imelän ystävä. + +"Mutta tohtori Ruusunen ei ainakaan ole", virkkoi tohtori Oljemark. +"Tohtori Ryysynen..." + +"Hui, taas noita nimenväännöksiä!" tuskastui tohtorinna. + +"Hän on Ryysynen!" intti tohtori Oljemark. "Hän on! Siitä ei pääse +mihinkään. Naurettava mies. Anteeksiantamatonta, — tehän tiedätte, että +hän on puoskari! Hän kannattaa Kuhnen humbugioppeja, puolikylpyjä, ja +kun hän kieltää ihmisiä nauttimasta sokeria, tupakkaa ja väkijuomia, — +hyvä, että hän edes kieltää väkijuomat, ja tupakankin, — ja istuttaa +heitä ammeessa, niin siinä on kaikki hänen taituruutensa. Kaikki! Mitään +muuta hänessä ei ole. Sillä tavalla hän onkii naiiveja patientteja. +Mutta sehän on rikollista! Ajatelkaa vain, että hän kylvettää +munuaistauteja ja tuberkkeliakin sairastavia. Mitä se sitten, sanot, +Julia! Sinä et näitä asioita oikein ymmärrä. Se merkitsee sitä, että hän +surmaa potilaansa. Kylmässä vedessä tuberkuloottisia! Mutta hän, +kaikilla keinoilla sitä voi patientteja hankkia! Hän on todella +—Ryysynen! Ryysykundeja hänellä käykin. Ja saahan nähdä, eikö +apteekkari Dillberg nosta vielä asiaa moisesta puoskaroimisesta! Tuo +puoskarien temppuihin turvautunut ammattitoverini, nousukas, ei kirjoita +paljon reseptejä. Kuhneneuvoistaan hän sen sijaan osaa ottaa lujan +hinnan, se on vissi, ja Dillberg on hänelle hyvin vihainen. Saadaanhan +nähdä! Ryysy hän vain on..." + +Tohtori punotti ja puhisi hiljaa nenäänsä. Hermostuneesti ja vapisevin +sormin valitsi hän itselleen leivoksia. Toisti vielä: + +"Sellaisia tohtoreita on nykyään...!" + +Tohtorinna huokasi ja supisi jotakin miehensä rivaalista, mutta +keskeytti, kun tohtori kohautti päätänsä; se pää tutisi hermostuneesti, +ja Severi Oljemarkin silmissä välkähteli. + +"Juodaan me kahvia lisää!" sanoi silloin tohtorinna. "Otetaan hilloa, +rouva Tarkkanen ja insinöörit. Sinä ainakin otat, Jemine; minä kutsun +tätä neiti Flotmania Jemineksi, koska — hän ei ole mikään Jemine, +siunailee usein maailmaa: Oi Herra Jemine!" + +Neiti Flotman punastui ja nauroi hohottamalla. + +"Niin, niin, Ryysyset ne tässä kaupungissa hallitsevat", sanoi tohtori +Oljemark jälleen. "Mutta parasta on jättää ne! Meidän onkin pian +lähdettävä; koettakaa joutua. On kai eväät varattu?" + +Tohtorinna kavahti ylös, sanoi menevänsä katsomaan eväslaitoksia, joiden +kyllä piti ollakin jo valmiina. Toisetkin nousivat, tohtorin mukana. Ja +sitten palasi talon rouva huoneeseen, tuoden pienehköä juurikoria, joka +näytti olevan täynnä kaikenmoista hyvää, ja kaikki kiiruhtivat asemalle. + + + + +16 + + +He olivat rouva Tarkkasesta erottuaan ajaneet ensimmäiselle pysäkille, +ohi kaupungin, joka ratapenkereen kohotessa painui ikäänkuin kuoppaan, +ohi harmahtavien tai valkeain puutalojen, joiden puutarhoissa oli kaikki +lakastunutta, ja sitten kauppaneuvos Klingstedtin sahan yläpuolitse, +joka törrötti taapeleineen lehdettömän koivikon keskellä. Tuolla oli +Sutelinin talo, josta kaupungilla alettiin yhtä ja toista pahaa jutella, +sen pihalla kaaliksia, perunanvarsia ja märkiä olkia. Ja sitten röykytti +juna halki kumpuisten ja metsäisten maisemien, ruskeain pihlajikkojen, +kummallisten uudenaikaisten huvilain, joissa oli seiniksi jatkuvat +katot, paljon kattoikkunoita ja alakerroksissa ikkunat milloin +luonnottoman leveitä, milloin ikäänkuin puukolla viillettyjä, katon +rajaan ulottuvia rakoja. Alettiin joutua varsinaiselle, vanhalle +maaseudulle. Sänkisiä peltoja kummuilla, joiden pehmeät muodot +vuosisatojen työ, mullan kasautuminen, oli luonut; pystylaudoituksella +vuorattuja töllejä, joiden pihamailla kaarteli somia polkuja +syreenipensasten välissä. Joskus suurehko puinen taikka kivestä muurattu +kartano, hahmoltaan rauhallinen ja hillityn kaunis. Tuli se pysäkki, +josta heidän oli lähdettävä kävelemään. Pysäkin portaitten yläpuolella, +aivan käden tavoittamissa, repotti kesäisiä pääskynpesiä kuistin +räystään alla. Edessä oli alastonta syksymaisemaa, yksitoikkoinen +alanko, joka puuttomana ja harmaan keltaisena levisi joka puolelle. Joku +lintunen piipatti pysäkin tanhualle istutetuissa pienissä koivuissa. +Mutta kannukkapensaiden varret paistoivat räikeästi tässä maisemassa, +kaiken mustan, harmaan ja ruskean keskellä, —Tistelbergin mielestä +eivät kuin veri, vaan kuin jollakin äitelällä värinesteellä täytettyinä. + +Oli käveltävä tuonne meren rannalle. Merta ei vielä näkynyt; alangosta +erotti sen kallioinen ja metsäinen rantaharjanne. + +Tuuli viuhahteli kuivasti ja kylmästi, lensi poikki paljasmultaisten +peltojen, joita ulottui ilmanrantaan saakka tai oikeastaan vain kolmen +kilometrin päähän, sillä siellä rajoitti alankoa harjanne. + +"Meidän täytyy siis tosiaan patikoida. Mikä idea!" sanoi tohtori +Oljemark, tähystellen rasittuneilla silmillään lakeuden vastaiseen +laitaan; siellä peltoulappa päättyi paikoin pilviseen ja toisin paikoin +sinertävään taivaaseen. "Johan minä sanoin sinulle, Julia, että olisi +ollut parempi tilata Kuttingilta hevonen... Mutta sinulla nyt on se into +kävellä!" + +Kutting oli se tilanomistaja, jolta tohtori Oljemark aikoi ja oli jo +melkein päättänyt ostaa huvilapalstan... + +Rouva Oljemark naurahti miehelleen, ja vastasi sitten, anteeksi +pyydellen: + +"Älä nyt moiti minua! Sangen harvoin näitä retkiä saan, ja luonnossa +liikkuminen on niin ihanaa. Tunnetteko perunanvarsien mätää ja hyvää +tuoksua, herra Tistelberg? Niin, Severi, ja onhan tämä niin vähäinen +matka, sen kävelee — aivan kuin lentäisi!" + +"Lentäisi? Kyllä sinä", sanoi tohtori Oljemark. "Minä en mielelläni +kävele maalla. Kaduilla on parempi. Mutta eikö ainakin eväitä olisi +ollut lähetettävä hevosella? Et kai tarkoittane, että me niitä... Joudut +niitä itse kantamaan!" + +Neiti Flotman nauroi äskeisille Julia-rouvan sanoille, että mädät +perunan varret tuoksuvat niin hyvälle, ja sitten vihoissaan siitä, että +Severi Oljemark komensi vaimoaan. Hän ilmaisikin nauravansa sille, että +Julia-rouva oli sanonut perunanvarsien tuoksuvan hyvälle. + +"Kaikki sinusta on hyvää, mätäkin!" huudahti hän. + +"Niin, miksei juuri mätä: se on rauhaa, kuolemaa", vastasi rouva +Oljemark. + +Tohtori heilautti hartioitaan. Insinööri Tarkkanen hymyili tohtorinnan +sanoille. + +"Enkä minä tahdokaan sinua kantamaan eväitä, rakas Severi", jatkoi rouva +Oljemark. "Kyllä minä ne kannan itse, mielelläni." + +"No, onhan tässä monta muutakin kättä, jos tarvitaan", arveli insinööri +Tarkkanen. + +Tistelberg otti eväskorin rouvalta, joka ei tahtonut sitä antaa, vaan +kursaili kovin, kohenteli kursailematta hameensa helmoja, kiinnittäen +niitä kuminauhapitimellä, että olisi ollut helpompi kävellä. Tistelberg +tuli katsahtaneeksi rouvan jalkoja. + +Tohtori Oljemark oli jo alkanut mennä asemalaiturin päätä kohti; +insinööri Tarkkanen oli avuliaasti ottanut apulaiseltaan hänen +mittanauhansa, ja lähti tohtorin seuraan, joka nyt oli pysähtynyt +odottamaan toisia. Neiti Flotman, tohtorinna ja Tistelberg kävelivät +ensin rinnatusten. + +"Mikä onni, että pääsin kävelemään!" huudahti tohtorinna Oljemark. + +"Ettekö sitten aina pääse?" kysyi Isidor Tistelberg. + +"En. Eikähän minulla ole kävelytoveria." + +"Sinä olet orja!" sanoi arkkitehti Flotman halveksivasti, vetäen väljän +päällystakkinsa sisältä paperossilaatikon, otti paperossin, sytytti sen +kulkiessaan ja alkoi polttaa, Tistelbergille tarjoamatta. Ahnaasti veti +neiti sauhuja, puhaltaen niitä nenästäänkin; hänen leveälierisen, mustan +hattunsa alta, joka oli kuin latteanmuotoinen miesten knalli, höyrysi +sauhua. Pitkin askelin hän käveli, mutta kuitenkin vaivalloisesti, +sivuille heiluen, sillä hän oli kookas, lihava ja kömpelö. + +"Oi, rakas ystävättäreni", valitti rouva Oljemark; "sinä et tiedä, sinä +et aavista. Tietysti minä olen orja..." + +"Aavista"-sana tuli tuskallisena, mutta vakaumuksen voimalla. +"Orja"-sana kuului Tistelbergistä tyyneltä. + +Tohtori Oljemark ja insinööri Tarkkanen olivat jo sievän matkan edellä, +pienen kummun rinteellä. Tarkkanen kääntyi katsomaan taakseen. +Tohtorikin kääntyi ja huudahti naurahtaen: + +"No niin, saapas nähdä, jaksatko kävellä, Julia. Jäljellepä näyt +jäävän." + +Rouva Oljemark huudahti kiireesti soperrellen: + +"No, no, olehan huoletta." Lempeästi hän lisäsi: "Miksi sinä luulet, +etten minä jaksaisi kävellä?" + +Tohtori jatkoi matkaansa insinööri Tarkkasen kanssa, äskeistä hitaammin. + +"Ohhoh", huokasi tohtorinna Oljemark. "Mutta — nyt me kävellään, ollaan +vapaita. Ai, mikä ihana tuuli! Se tulee kaukaa... suurista, syvistä +metsistä. Ja nyt, olen ajatellut: herra Tistelberg, ettekö nyt kertoisi +sitä seikkailuanne?" + +"Mitä seikkailua?" kysyi Tistelberg, vaikka aavisteli, että rouvan +kysymys koski samaa asiaa, josta oli ollut puhe silloin +kansanopistojuhlissa. + +"Sitä, tietysti sitä", vastasi rouva Oljemark, lausuen ajatuksensa +painolla, ikäänkuin asia olisi aivan selvä, kuin ennen sovittu; ja hän +pysähtyi hetkeksi Tistelbergin eteen. Kävellessä oli hänen vartalonsa +suoristunut, rinta kohonnut, ja ponnella ja tahdikkaasti olivat hänen +jalkansa äsken liikkuneet... pienet, korkearintaiset jalat. Joitakin +muistoja heräsi Tistelbergin mielessä; hän ajatteli taaskin niitä pieniä +ja valkeita naisen jalkoja, jotka hän oli kerran jossakin nähnyt. +Tohtorinnan katse oli tullut, kun hän tässä oli pysähtynyt Tistelbergin +eteen, kulmien alta, sinisenä, hyvänä, — houkuttelevana. + +Tistelberg tunsi heikosti, että tuo ihminen olikin tavallaan kaunis... +ja vielä jotakin muuta. + +Neiti Flotman oli ehtinyt kymmenisen askelta edelle, hymähtäen itsekseen +jotakin, puolittain suvaitsevasti, puolittain säälien ja pilkallisesti. + +"Mitä seikkailua?" kysäisi Tistelberg uudestaan. + +"Sitä, Algierissa, vai missä se oli! Sitä, josta insinööri Tarkkanen on +minulle kertonut. Ah, — saada matkustaa, nähdä niin paljon kaunista +kuin te olette nähnyt! Minusta tuntuu nytkin, kun tässä alamme kävellä, +kuin olisi lähtö jonnekin hyvin kauas; ikäänkuin ei tie päättyisikään, +vaan jatkuisi jonnekin ihmeelliseen. Mitään sieltä ei tosin tule, —tien +päästä. Ei tule", hän huokasi. "Mutta — kertokaahan seikkailunne." + +Tistelbergiä hävetti ja harmittikin. Hän kysyi: + +"Mitä Onni sitten on kertonut? Seikkailu, muka! Vähäpätöisyyksiä +ainoastaan siellä minulle sattui, ei muuta..." + +"Hän kertoi, kuinka te olitte elättänyt itseänne Algierin satamassa +jonkun Burgmeisterin kanssa..." + +"Burgwinkelin!" nauroi Tistelberg, ja vanhat, ikäänkuin hautautuneet +muistot heräsivät hänessä. + +"Niin, Burgwinkelin: minulla on aivan surullisen huono muisti. Mieheni +moittii minua siitä aina, ja tyhmähän olenkin", sanoi rouva Oljemark. +"Mutta — tehän lupasitte jo kertoa? Ettekö? Ja sieltäkö ei olisi mitään +juteltavaa? Omituista kuulla sellaista!" + +"Samanlaisia ihmiset sielläkin", vastasi Isidor Tistelberg jörösti. +"Samanlaiset olot kaikkialla, oleellisesti samanlaiset: ottelua +leivänpalasta, pientä kilpailua, kiistaa, kateutta." + +"Ettei siis maksa vaivaa kertoa! Mutta aurinko, etelän aurinko! Ja +tähdet, joista aina runoillaan: suuret, säteilevät. Ja taivas, joka on +siellä niin tummansininen." + +"Lorua, suuresti", vastasi Tistelberg. "Eivät ne tähdet niin suuret ole +kuin runoillaan. Eikä taivas osaksikaan niin sininen — kuin uneksitaan. +Liioittelua, turistikirjailijain yritystä saada avuttomiin kuvauksiinsa +jotakin erikoista, kun eivät muuta huomaa. Ei minulla ole sieltä +kerrottavaa mitään!" + +"Mutta tuo seikkailu?" + +"Sekin on niin pientä: se on juuri samaa kuin ei mitään. Ei siinä ollut +kuoleman vaaraa, ei hätää. Jos siitä kertoisin, vaikuttaisi se ehkä +kumminkin, romanttisluontoiseen mieleen, kuin jokin vanhentunut taulu... +Ja sitä en tahdo", vastasi Tistelberg. + +"Teidän mielestänne siis seikkailussa pitää olla — kuolemaa ja hätää?" +kysyi rouva Oljemark, ja alkoi kulkea kumarapäin, hitaammin. + +"Niin, muuten se ei ole mitään seikkailua, oikeaa romantiikkaa! Sillä +oikeaakin romantiikkaa ehkä on", myönsi Tistelberg. "Muuten, ilman +vakavuutta, on seikkailu vain sellaista, josta turistit ovat +kirjoittaneet tuhannesti." + +Molemmat kävelivät vaiti. + +"Aikamme on niin köyhä sellaisesta romantiikasta, jota te kai +tahtoisitte", sanoi rouva viimein. + +"Tai jota en tahtoisi", vastasi Tistelberg. "En mitään ulkonaisia +seikkailuja enää, kun ajassamme, joka on täynnä rautateitä ja pankkeja, +sähkösanomajohtoja ja postikonttoreita, jotka helpottavat seikkailun ja +tekevät sen tyhjäksi, ei kumminkaan saattane olla enää totisia +seikkailuja — niin lähellämme kuin on Algier. Hiljaiset, sisäiset, +arkiset seikkailut, ne ovat toista. Ja kerrassaan mitään sellaista ei +tuosta joutavasta pikku tarinastani löydä. Olen siihen kyllästynyt. +Ehkäpä olen aikoinaan joskus jutellut siitä liiankin monta kertaa, +narri; siksi en nyt sitä enää muistakaan." + +"Tai ette sitä kerro?" kysyi rouva ja pysähtyi jälleen. + +"En viitsi. Katsokaa tuonne ympärille, täällä on parempaa: tuo lakeus, +pitkä, suora tie, joka kiipeää ja pujahtaa piiloon noiden kumpujen +taakse..." + +"Ja kanerva tuoksuu ihanasti..." + +"Tunnetteko te sellaistakin?" kysyi Tistelberg. "Minun hajuhermoni on +kai tupakka pilannut. Mutta mahdotonta on, että nyt tuntisitte kanervan +tuoksua: kanervat ovat aikaa sitten kukkineet, ja jos kukkisivatkin, +niin nummi on kaukana täältä!" + +"Mutta minä tunnen kuitenkin", vastasi rouva. "Koetelkaapas pohjatuulta: +tuollaista hienoa, imelää, suloista tuoksua. Siitä voi tulla... +hassuksi!" Hän nauroi ja laulahtikin vähän: "On mereltä se tuuli, mi +hongissa käy! — Minä pidän niin kovasti Frödingin runoista." Sitten +tohtorinna jatkoi, epäröivästi, sanoja hapuillen, ja kääntäen yhtäkkiä +puheensa ruotsiksi, joka oli hänelle helpompaa, valittavasti, mutta +tyynesti, — hänen ei nyt tarvinnut väitellä ketään vastaan, ei torjua +eikä paheksua toisten sanoja, vaan hän sai puhua ikäänkuin itsekseen; ja +hänen äänensä muistutti Tistelbergin mielestä huilua, hiljaista ja +pehmytsointuista: + +"Tai kenties se, että tunnen kanervien tuoksun, johtuu siitä, että +muistelen menneitä aikoja. Muistelen, ja kaipaan niitä. Ne olivat +toisenlaisia kuin nämä. Niissä oli jotakin, — runollista, kesäistä, +kaunista. Ja tekisi mieleni niistä kertoa — esimerkiksi teille: +täytyisihän jollekulle tarinoida sellaista, — mitä ikävöi, mistä näkee +usein untakin. Eivät kaikki noita vähäisiä asioita ymmärrä. Heillä on +hetkelliset, käytännölliset huolensa, hommansa: leipää ja hyvinvointia. +Mutta en ymmärrä, miten niistä saattaa niin kovasti taistella. Ne asiat +inhottavat minua: katsokaas, minä nyt olen niin rikas, rahallisesti, +että saatan uneksia. Mieheni on näet varsin rikas. Mutta köyhä olisin +mieluummin. Niin, koska ette tahdo minulle kertoa seikkailustanne, joka +on tietysti teille pientä, — maailmaa nähneelle, — niin kerron minä +teille sen, jonka lupasin siellä juhlissa. Luonnollisesti sekin voi olla +teistä vähäpätöistä; mutta minusta se on omituista, — suurtakin. Ja +ettehän te minulle naura?" + +Tistelberg vakuutti, ettei hän nauraisi, ja väitti vastaan, että hän +muka olisi nähnyt maailmaa: turistimatka Englannin ja Espanjan kautta +Algieriin, se ei ole maailmaa. Ja muutenkin: hän ajatteli maailmaa — +maapalloa — pieneksi ja ahtaaksi. Vain ihmisten fantasia saattoi +hänestä joskus olla laaja. Olisiko pikku maailmassa niin paljon +sellaista nähtävää, joka meidän onnellemme mitään merkitsisi? + +Rouva Oljemark kuunteli vain puolittain, — ajatteli hajamielisenä +muuta, omaa mielitarinaansa. + +"Onnellinen voi tai voisi olla pienestä", hän sanoi kuitenkin. "Niinpä +minä siitä pienestä, joksi sanotte maapalloa, jos saisin sitä nähdä. Se +on minussa perinnöllistä. Minun isäni oli pappi." + +Hän puhui innostuneena ja nopeasti, ikäänkuin hengästyneenä, vaikka hän +käveli yhä helposti ja reippaasti. Kuljettiin tasangon reunaa; tuon +tuostakin näkyi pieniä, harmaita, alkeellisimmasta elämäntaistelusta +puhuvia töllejä kallioharjanteitten juurella. Toiset kävelijät eivät +olleet ennättäneet paljoa edelle. + +"Isäni, — vain köyhä maalaispappi hän oli, apulaispappi", kertoi Julia +Oljemark. "Herännyt pappi. Hän kuoli nuorena. Ja siitä pappilastakin +—tuosta menneestä ajasta — teidän pitäisi saada kuulla. Jos tahdotte, +kerron siitä myöhemmin. Se on ihana lapsuudensatu; siinä on sisältöä: se +on kai sellaista seikkailua, jota tahdotte. Köyhä apulaispappi rovastin +puustellin vaatimattomassa siipirakennuksessa. Mutta ennen sitä aikaa, +— minua ja veljeäni ei vielä silloin ollut olemassa: isäni oli vielä +naimaton, — sitä ennen oli isäni ollut jotakin muuta. Luulen, että +hänestä olisi voinut tulla merkillisempääkin kuin pappi, — vaikka onhan +papin virka pyhä tehtävä, — ellei hän olisi joutunut naimisiin ja +sitoutunut perhevelvollisuuksiin. Hänessä oli näet mielikuvitusta ja +raikkautta; mutta ne sammuivat niin pian." + +Sitten hän kertoi, että hänen isänsä, joka oli syntynyt 1849, +—vuosiluku, jota Tistelberg ei yrittänyt painaa mieleensä, eikä liioin +kuullutkaan, sillä menneisyyteen hän ei juuri koskaan kiinnittänyt +huomiotaan, ikäänkuin se olisi ollut hänestä jotakin kuollutta; niin, +Julia Oljemarkin isä oli nuorena lähtenyt seikkailemaan Balkanille, +Egyptiin ja Itämaille. Ajassa oli sellaista henkeä, rauhatonta, +etsiskelevää, sellaista, joka himoitsi kaukaista kauneutta ja +harvinaisia kunnianmuotoja. "Wallin, Yrjö August, vai mitkä hänen +ristimänimensä olivat, kulki muistaakseni itämailla samoihin aikoihin +kuin isäni syntyi. Sen olen jostakin kuullut, ja Wallinista puhuttiin +vielä ahkerasti minun lapsena ollessani, tuosta uljaasta miehestä, joka +kokosi isänmaalle kunniaa kärsimystensä, köyhyytensä ja sairautensa +kalliilla hinnalla. Mikä mies! Entä Castrén, mitkä hänen etunimensä +sitten olivat? Miten muistini — on palanut huonoksi! Palanut, sanon +minä: jos aavistaisitte, mitä se merkitsee! Niin, Castrén, hänkin oli +sen ajan luonteita..." + +"Matias Aleksanteri", auttoi Tistelberg pikku rouvaa. + +"Niin, hän oli tehnyt pitkän tutkimusmatkan Siperiaan, tuonut sieltä +itselleen rintataudin ja kuoleman, ja Suomelle kunniaa ja loistoa. +Muistan aina vielä pienen, keltakantisen kirjan, josta lapsena katselin +kuvia ja sain lukea hänen matkoistaan: isäni kirjoja. Entä sitten +Nordenskiöld! Juuri sinä vuonna, jolloin isäni lähti seikkailulleen, — +ja silloin hänestä olisi voinut tulla jotakin suurta, — oli +Nordenskiöld ollut Grönlannissa, sen on äitini kertonut. Ja siihen +aikaan, kun aloin hiukan ymmärtää asioita, löysi hän jonkin tärkeän +meriväylän: siitä puhuttiin lapsuudessani paljon, — isäni puhui, —ja +hurmaus paisutti sydäntäni, kuten koko Suomen. Kuinka ahdasta, levotonta +kaikki nykyään on, viisasta ja tasaista! Tai nousukkaiden lentoa: +rahanhimoa! Niin, myöskin isässäni oli ajan henkeä, hänkin tahtoi +johonkin suureen, kuten Wallin, Castrén, Nordenskiöld. Olen kuullut +äidiltäni, miten hän joutui seikkailuretkelle. Siihen aikaan oli +herännyt kysymys lähetystyöstä Balkanin juutalaisten keskuudessa, +jossakin siellä Serbiassa päin, ja isäni, joka aikoi kyllä papiksi, +kuten hänestä sitten tulikin, oli ruvennut lähetyssaarnaajaksi, päästen +siten löytömatkalle hänkin. Sitä luulen hänen halunneen enemmän kuin +harrastaa itse lähetystyötä tai kastaa juutalaisia: ovatko kristitytkään +sen parempia kuin juutalaiset? Juutalaishenkiä on kristityissä yllin +kyllin. Ja enimmäkseen uskon isällä olleen vain halua nähdä suurta, +kaunista maailmaa! Ikävä, ettei häneltä jäänyt mitään muistiinpanoja +siitä retkestä. Sen hän teki kahdenkolmatta ikäisenä. Lyhyt se oli. Hän +oli hiukan semmoinen luonne kuin Wallinkin, sillä eivätkö myöskin +Wallinin tieteelliset muistiinpanot olleet hyvin huonoja tai vajanaisia? +— Ja nyt tulisi minun seikkailuni, — tai isäni seikkailu, — jos sitä +tohdinkaan sanoa seikkailuksi teille? Mutta kai se hänelle jotakin oli, +ja minusta se on ihmeellinen. Kertoisinko sen nyt? Äitini, vanha ja +lystikäs rouva, toistaa sitä usein minulle, kuten vanhukset samoja +asioita liikuttavasti kertaavat. Isä oli mennyt Egyptiin, omilla +varoillaan: vähiä ne olivat, vaarin perintöjä; vaarikin oli ollut pappi. +Ja Egyptissä oli isä tavannut Becker-Bein. Tunnetteko Becker-Bein?" + +"Minkä Becker-Bein? Missä hän on?" + +Rouva nauroi: + +"No sitten te olette tavaton pöhkö, kun ette tunne Becker-Beitä! Hän on +jo kuollut! Olette tosiaan nykyajan lapsi; tuskin rakastanette +historiaa. Vain muutamia äskeisiä päiviä muistatte. Ette ole kuullut +Becker-Beistä, ettekä osaa kiittää Jumalaa pienistäkin seikkailuista. +Mutta Becker-Bei oli sen ajan luonne; hän rakasti rikasta elämää, tahtoi +taistella aatteittensa puolesta. Kuoli kymmenisen vuotta sitten, +Roomassa. Muistan kuulleeni ja lukeneeni, että hän oli käynyt +kadettikoulua Haminassa, sieltä oli hän tullut upseeriksi. Etevä +oppilas. Keisari oli käynyt kadettikoulussa, — kuka keisareista, en +muista, — ja kun hän lähti pois, oli nuori Becker hypähtänyt rohkeasti +hänen rekensä jalaksille ja saattanut häntä pitkän matkaa. Keisari oli +kysynyt pojalta, haluaisiko hän seurata häntä. Poika oli vastannut: +Vaikka maailman loppuun! Ja sitten keisari muistikin Beckeriä; kun hän +tuli upseeriksi, pääsi hän Pietariin varsin korkeille paikoille, kovin +nuorena. Ja sitten tahtoi ja pääsi hän sotaan, jota Espanja kävi +Marokossa alkuasukkaita vastaan. Hän näki nuo omituiset maat... +erämaan, maurilaisten teltat..." + +"Joissa ei taida olla niin paljon omituista", väitti Tistelberg. + +Rouva valitti suuttuen: + +"Te tahdotte hävittää mielikuvitukseni, hyi teitä! Antakaa minun nyt se +pitää, ja minä pidän! — Becker sai tulikasteensa siellä Marokossa. Ja +sitten lähti hän Amerikkaan, Meksikoon, — joihinkin sotiin, joita jokin +keisari siellä kävi. Kauan oli hän siellä, koki tuhannet vaarat, kesti +haavat, taudit, nälän. Mutta nekin hänen hommansa, mitä hän lienee +niillä tavoittanut, menivät myttyyn. Jostakin syystä sota epäonnistui, +ja Becker palasi Eurooppaan. Nyt hän sai paikan paavin palatsissa, +muistaakseni, — sellaisena henkivartijana kuin sveitsiläiset +henkivartijat siellä ovat. Oletteko te nähnyt paavin palatsia? Tehän +kuuluitte tulleen Afrikasta Italian kautta. Olette? Te onnellinen mies! +Siitäpä teidän täytyy joskus kertoa; teidän täytyy vastakin tulla +luoksemme! — Mutta Becker-Bei seikkaili muuallakin vielä. Hän meni +Egyptin sulttaanin tai jonkinmoisen Egyptin keisarin palvelukseen +armeijan järjestäjäksi. Hän näki Egyptin, vuosituhansia vanhan Egyptin, +pyhän Niilivirran, pyramidit, ja ne kalliosta veistetyt kuvapatsaat, +joilla on ihmisen kasvot ja leijonan ruumis, — mitä ne ovatkaan, +sanokaapas Tistelberg? Niillä on naisen kasvot. Ja siellä Egyptissä +kohtasi hänet isäni..." + +Tohtorinnan kasvot hehkuivat, hän puhui kiireesti, innostuneena. Ja +hänen kertomuksensa olisikin jo pitänyt joutua: oli näet tultu sille +tasangon korkeimmalle töyrylle, jonka takana tilanomistaja Kuttingin +talo kuului olevan. Kartanoa ei vielä näkynyt, vaan ainoastaan kalpea, +jään väriin vivahtava taivas, johon tasanko katketen päättyi. +Keskitaivaalla oli pilvi; sadettakin jo vihmoi. Tohtori oli insinööri +Tarkkasen kanssa kadonnut näkyvistä rinteen alle. Neiti Flotman seisoi +pitkän matkaa edellä rouva Oljemarkista ja insinööri Tistelbergistä, +odotellen heitä tuokion, pidellen tuulessa leveälieristä hattuaan, ja +lähtien sitten taas yksinään taivaltamaan, epäröivin ja hiukan ivallisin +mielin: näki ystävättärensä ja insinöörin kovin hartaassa juttelussa +keskenään. Tistelberg katseli rouva Oljemarkiin. Tohtorinnan tukka, +jossa Tistelberg huomasi muutamia harmaita hapsia, vaikka rouva oli +nuori, neljä vuotta Tistelbergiä vanhempi, — jota seikkaa Tistelberg ei +vielä tietänyt eikä ollut ajatellut, — pujahti tuulessa irti hänen +tumman hattunsa alta ja liehui ohimoilla irtoimina, kevyinä tukkuina, +jotka olivat hieman kiharaisia. Tistelberg kummastui, kun näki nuo muun +tukan seasta esiin karanneet harmaat hapset. Karanneetko? Tuskin niitä +lienee edes kätkettykään? Niiden vieressä paisui tukka tummana, +ruskeana, pehmeänä ja upeana. Tummuudesta pilkistelevä lakastuminen oli +Tistelbergistä vastenmielistä, jotakin ikäänkuin haudasta muistuttavaa, +ja samalla se herätti hänessä syvää sääliä. Ainakin hän luuli sitä +kipeäntuntuiseksi sääliksi. Sääliä ja uteliaisuutta. Tuo hattukin oli +hänestä hieman liian vaatimaton, jopa muodotonkin. Samoin puku: pelkkää +harmaata, kylläkin aistikasta, hillittyä ja hienoa väriä; mutta hänen +mielestään olisi tuon naisen kasvoihin, jotka nyt hehkuivat kaunista +innostusta, ja hänen käsiinsä, jotka olivat liikkeissään pontevat, — +niin ne hoitelivat sirovartista sateensuojaa, — sopinut muukin väri +kuin puolueeton harmaa tai se äitelän keltainen pusero, joka hänellä oli +jakkunsa alla. Ja hänen jalkoihinsakin, reippaihin ja ryhdikkäihin, +joiden ympärille nyt kummun harjalla viheltävä viima vuoroin kietoi +hametta, vuoroin sitä rajusti ravisteli... olisi jokin toinen puku +paremmin soveltunut. + +"Nyt minun täytyy joutua", sanoi rouva, "muuten en ehdi kertoa teille +tuota pikku asiaa, jonka haluan ja joka minusta on niin lumoava. Niin, +Becker-Bei, hänestä vielä puhuakseni, oli ollut sittemmin myöskin +Serbiassa, järjestämässä Serbian armeijaa taisteluun turkkilaisia +vastaan. Hän näet vihasi Turkkia jonakin sortavana tyrannivaltiona, +samoin kuin vihasi pohjaltaan Venäjääkin, ja haaveili muun muassa Suomen +täydellistä itsenäisyyttä! Miekalla hankittavaa itsenäisyyttä. Niin +pitkälle oli suomalainen ajatus hänessä kehittynyt. Se oli jo muuta kuin +Topeliuksen ja hänen hengenheimolaistensa toivoma Suomen kansan +vaatimaton osa. Hän haaveili, jopa kirjoitteli Suomen itsenäisyydestä +Euroopan lehtiin melkoisen suoraan, tuo silloinen aktivisti. Mutta +siihen nyt on asia mennyt: Venäjä ahdistaa meitä entistä pahemmin, — +eikä nykyinen nuoriso ole sellaista kuin ennen..." + +Tistelberg kumosi rouvan käsityksen: + +"Se on erehdys, että nuoriso olisi nykyään isänmaan kohtalolle kylmä, — +nuorin nuoriso, tarkoitan. Ei pidä katsoa asiaa meidän, +seikkailuhaluttoman välipolven kannalta. Kuka tietää, mitä vielä on +tulossa. Ilmassa on jotakin! Sellaiset hommat kuin esimerkiksi +Klingstedtin katoaminen joukkoineen, yleensä suomalaisten lähtö Saksan +armeijan riveihin, todistaa, että — vielä elää suomalaisissa +esimerkiksi Beckerinne isänmaallisuus tai ainakin seikkailunhalu. Mutta +me — mitäs meistä, välikauden ihmisistä! Silti älkäämme moittiko +nuoria!" + +Rouva myönsi nyt Tistelbergin oikaisun olevan paikallaan, myönsi +ihastellen ja onnellisena. Sitten jatkoi hän kertomustaan: + +"Niin, isäni lähti siis Egyptiin, jonkinlaiselle tutkimus- ja +lähetysmatkalle. Ja kerran oli hän samoillut jossakin erämaassa, kuten +Wallin, hiekka-aavikolla, — kenties yksin, tai muutamia alkuasukkaita +oppainaan. Äitini kertoo siitä usein. Oli ollut kuuma päivä, — +sellainen kuuma: taivas oli ollut kuin pelkkää aurinkoa; — ja +kaikkialla hiekkaa, keltaista hiekkaa, niin kauas, ettei silmä kantanut. +Silloin alkoi hiekka tupruta jossakin etäällä. Oli alkanut näkyä +hiekkapilvestä valkeita vaippoja, — turbaaneja, keihäitä, helmiäisellä +kirjattuja pyssyjä, — ah, mikä vauhti ja loiste: arabialaisratsuja! +Isäni joutuikin ryövärien käsiin, sillä se ratsulauma oli rosvoja, — +niin luuli isä. Beduiinit ympäröivät hänet: auringon mustiksi polttamia +kasvoja, tai ruskeita kuin paahdettu kahvinpapu, eikö niin? Ja loistavan +värisiä kauhtanoita! Rosvot ryöstivät hänet aivan paljaaksi, hänet ja +hänen kantajansa. Kun häneltä oli jo viety kaikki, — kello, laiha +kukkaro, muistiinpanovihko, eväät, vesipullo, kaikki — ja hän kenties +jäisi alastomana hietikolle, nääntymään janoon ja nälkään, tai kun hänet +ehkä surmattaisiin, niin tupakkapakettinsa ja piippunsa hän ainakin +tahtoi pitää: isä oli kova tupakkamies. Hän vimmastui tietysti, sillä +hän oli ylpeä, sangen ylpeä. Ja seisoessaan siinä puolialastomana ja +raastettuna kuin se mies, josta kerrotaan raamatussa, Laupiaan +samarialaisen tarinassa, kiskaisi hän tupakat taskustaan, sirotti +tupakat hiekkaan. Ja silloin hän, joka oli koettanut puhua alkuasukasten +kieltä, mikäli sitä vielä osasi, huudahti äidinkielellään, ruotsiksi: — +Näitä ne lurjukset eivät ainakaan saa! — Tuskin hän sen huusi, kuinkas +kävi! Eräs beduiineista, jopa itse johtaja, jolla oli tumma leukaparta, +riensi hänen luokseen ja vastasi ruotsiksi: Mitä, — puhutteko te +ruotsia? Kuka te olette? — Beduiinit seisoivat ympärillä. Nyt tuli +selityksiä kahden puolen. Beduiinien päällikkö sanoi: Minä olen Evert +Waldemar Becker Suomesta. Tässä minun ratsuväkeni, — olen sulttaanin +armeijan järjestäjä, harjoitusretkellä: sellaisia vekkuleita minun +poikani ovat. Ja nyt jatkoi hän laumalleen, kielellä, josta isäni ei +ollut paljoa ymmärtänyt, että tämä kulkija oli hänen ystävänsä, hänen +paras ystävänsä, jolle hänen tavaransa oli annettava heti takaisin. +Ratsulauma totteli heti. Kuin kuningasta palveli se isääni. Takaisin +rahat, vaatteet, muonat, kaikki. Ja kuten ryöstettyä tuossa raamatun +tarinassa virvoittivat he isääni viinillä: ainakin kuvitelkaamme sitä, +sillä — minä pidän viinistä! Ja sitten nostettiin isäni ratsun +satulaan, — äitini näet muistelee, että hän olisi kulkenut siellä +jalkaisin, — ja sitten kiidettiin, kaikki yhdessä, johonkin oaasiin, +tai Kairoon, tai johonkin sellaiseen valkeaan kaupunkiin, jossa on +minareetteja, kauniita pukuja, tanssijattaria, ja paljon, paljon +aurinkoa. Isälleni pidettiin suuria juhlia, monta päivää: koko +beduiiniheimo niihin oli kutsuttu. Niin kohtasivat isäni ja Becker-Bei +toisensa, — ja isäni sai sellaista nähdä!" + +Rouva Oljemark hengitti kiihkeästi. Ja outo, mutta kylläkin uskottava +oli se tarina Tistelbergistä. + +Käveltiin nopeasti, alettiin tavoittaa neiti Flotman. + +"No?" sanoi rouva kysyvästi. + +"Ihmeellinen juttu. Silloin, — siihen aikaan voi olla seikkailuja", +vastasi insinööri. + +"Niitä oli. Ja isästäni olen onnellinen. Ja nythän sen olen teille +kertonut", lisäsi hän, ikäänkuin valittaen ja masentuen: "Sellainen se +oli... Mutta muistakaakin vuoronne, vaikka emme ennätäkään tällä kertaa! +Se täytyy jättää vastaiseksi. Tulisitte joskus toiste meille?" + +Rouva pysähtyi ja loi Tistelbergiin pyytävän katseen. Tistelberg lupasi. +Tuolla odotti muu seurue Kuttingin talon edustalla, — vanhan, keltaisen +ja pystylaudoituksella vuoratun. Edustalla tai pihamaalla: rakennuksen +ympärillä ei ollut aitaa, vaan ainoastaan muutamat ryhmyiset pihlajat +merkitsivät piha-aluetta. Reippaasti riensi rouva Oljemark neiti +Flotmanin perästä. Tistelberg jäi tai jättäytyi hiukan kauemmaksi. Piha +oli kallioinen; talon takaa näkyi villiytynyt, huonosti hoidettu +kirsikka- ja kriikunatarha. Laaksossa kiilui kapea joki, merenlahden +mutainen perukka lakastuneen kaislikon keskellä. Viima lenteli joen +leveämmissä paikoissa raisuna virinä. + + + + +17 + + +"Sinä olet naiivi, Julia! Suoraan sanoen enemmän kuin naiivi!" huudahti +neiti Flotman huvilapalstalla rouva Oljemarkille, joka rakennuksen +paikkaa valittaessa tuntui jo antavan miehelleen myöten. "Tietysti +huvilan täytyy olla sellaisella kohdalla, josta se näkyy ja jonne näkee +meren." + +Tohtori Oljemark oli tahtonut rakennuksensa laaksoon, rouva ei. +Tohtorinna soperteli nyt neiti Flotmanille vastaukseksi jotakin +epäselvää, valittavasti ja valmiina taipumaan. + +Seisottiin, kaikki paikan valitsijat, tasaisella aukeamalla, ken +yhteisessä ryhmässä, ken hiukan syrjässä. Suuret vaahterat olivat +karistaneet tähän notkelmaan kahisevan lehtimattonsa, jossa kahlailtiin +yli nilkkojen, rouva Oljemark ilokseen, ihastuksesta huudahdellen. +Syksyinen tuuli pauhasi ylhäällä puissa, mutta täällä oli tyyntä, sillä +korkea kallio meren rannalla suojasi painannetta. Kalpealle taivaalle +kohoili yhä sateisia pilviä. + +"Ei, en minä pidä tuulesta", sanoi tohtori Oljemark. "Tänne minä +rakennuksen tahdon." + +"Mutta meri — näköala!" intti neiti Flotman. "Ottaen meren huomioon +olen huvilan piirustanutkin!" + +Insinööri Tarkkanen yhtyi tavallaan tohtorinnan, tavallaan tohtorin +mielipiteeseen. Meri oli hänestä kyllä kaunis ja komea, mutta sieltä +puhaltavista tuulista olisi haittaa. Kultainen kesämmehän on lyhyt, +usein jo elokuussa varsin sateinen ja kylmä, kun sen sijaan täällä, +suojapaikassa, joka toisi halonhankinnassakin huomattavan säästön — +insinööri laski kolme metrihalkoa vuorokaudessa säästöä, niin ja niin +paljon kuukaudessa — kun taas täällä kallion takana, jossa saattoi olla +heinäkuussa miltei troopillisen kuuma, täällä viihtyisi keittiötarha +hyvin, ja marjapensaat ja omenapuut, jopa kriikunatkin. "Niin, +kesäisestä lämmöstä ei puutetta olisi normaalikesinä, vaikka oransseja +täällä kypsyttelisi!" laski insinööri leikkiä. "Varakas mies voisi +tosiaan rakentaa tänne talveksi oranserian, ansarin, jossa pitäisi +jaloja puita isoissa laatikoissa." + +"Mutta Juliahan viljelee ainoastaan kukkia!" huudahti neiti Flotman. + +"Ja keittiökasveja, tietysti; milloin jaksaa", sanoi tohtori. "Niin, +kyllä se nyt on melkein päätetty, että huvila tehdään tänne." + +Tohtorinna virkkoi hiljaa: + +"Samahan se nyt on. Pääsenhän minä merta katsomaan kallioille, ne nyt +eivät ole kaukana. Ja sitä yksinäisempää on siellä." + +"Tähän pitäisi tulla tenniskenttä Mairea varten", puhui tohtori +lämmöllä. "Jos te, insinööri Tarkkanen, suvaitsisitte vilkaista, olisiko +tässä sopiva pohja." + +"Savensekaista maata, — on jo nähty", vastasi insinööri Tarkkanen. +"Kymmenen jyvän maata, alla savea ja päällä erinomaista humusmultaa. +Sääli olisi sitä haudata tenniskentän alle; mutta voisihan mullan +siirtää kasvismaalle; tai pienelle pellolle, jos senkin perustaisi." + +"Maire tarvitsee tenniskenttää: kuuluuhan sekin nykyaikana melkein kuin +sivistykseen", vastasi tohtori. "Ja Julia saa mullat kukkakaaleille; +niistä minä pidän." + +Tilanomistaja Kutting arveli, ettei savipohja kentäksi kelpaisi: savihan +kuohuu keväisin, kumoaa raskaammatkin laitteet kuin tuollaisen kentän. +"Mutta pikku pelloksi olisi tämän paikan savi oikein hyvää", sanoi hän. +"Aikomukseni olikin ensin raivata tänne pelto, mutta..." + +"Nyt lahjoititte peltonne meille", nauroi tohtori Oljemark. "Hinta ei +ole kallis, vai mitä, insinööri Tarkkanen?" + +"Se ei ole kallis", sanoi itse tilanomistaja. "Ihmisen täytyy +tällaisinakin aikoina olla rehellinen, — ei kiskoa lähimmäisiään. +Kiskotaanhan nykyisin jopa tuhansiakin hehtaarilta; ennen, kymmenen +vuotta sitten, maksoi hehtaari täälläkin vain kymmeniä markkoja." + +Tohtori naurahti nyt tyytyväisenä, katseltuaan hieman levottomana +insinööri Tarkkasen kasvoja, jotka kuitenkin ehdottomasti vakuuttivat, +että kauppa oli hyvä. + +"No, me teemme kauppakirjat heti, kun päästään täältä luoksenne, herra +Kutting", sanoi tohtori. "Ranta olisi vielä katseltava, — ja katsellaan +nyt se, koska Juliakin sitä tahtoo. Mutta terveellistä ei siellä +tuulessa ole viipyä, se on varma, Julia: taas sinä vilustut ja +sairastut, Julia." + +"Enhän minä tahdo mitään", väitti tohtorinna. "Enkä minä vilustu +sellaisesta, joka on minulle mieleistä. Ja — mitäpä sitten, jos ihminen +vilustuisikin!" + +"Se nyt on jälleen päähänpistojasi, puhetta, jossa ei ole ajatusta!" +vastasi tohtori ja alkoi mennä rantakallioille, insinööri Tarkkasen +seuraamana. Vielä hän kääntyi: + +"Niin, ja herra Tistelberg, te kai voisitte aloittaa nyt mittauksenne. +Kaksi hehtaaria, suorakaide: se on varmaan selvintä, siten tietää +helpoimmin, mistä raja kulkee. Mutta kai siinä apumiehiä kaivataan?" + +Tistelberg sanoi, että helpompihan oli aina apulaisen kanssa. Kiviäkin +oli hieman käänneltävä pyykeiksi. + +Tilanomistaja Kutting tarjoutui hänelle apulaiseksi, ja he kaksi +lähtivät nyt omalle suunnalleen. Neiti Flotman jäi katselemaan notkoa, +piirtelemään jotakin paperossilaatikkonsa kanteen. Tohtorinna kiipesi +kalliolle, istahti kivelle ja tähysteli siinä merelle. Insinööri +Tarkkanen ja tohtori juttelivat hiukan loitompana keskenään. + +"Kyllä täällä kesänsä ja lomansa elää", sanoi insinööri. "Toisella +puolen oman palstan hedelmät ja toisella meri, josta ei kala vähene +niinkuin järvestä." + +"Niin, mutta kalastamaan minä en jouda, enkä haluakaan", vastasi +tohtori. "Minulla on muuta ajattelemista." + +"Ei sitä tiedä, mihin sitä vielä saattaa innostua", arveli Tarkkanen. +"Jospa minulla olisi tällainen paikka...! Joku talonmiehen tapainen +voisi hoidella pyydyksiä. Kala kelpaisi kyllä kaupunkiin. Sanon vain: +jos minulla olisi tämä paikka; toisin on sellaisten, joille onni on +suonut varallisuutta. Kansahan tuntuu täällä päin yleensä hyvältä: +rehelliseltä, sellaiselta kuin kansa ennen kotipuolessanikin oli. +Ainakin on tuo tilanomistaja Kutting oivallinen apu, kun jotakin +tarvitsee..." + +Tarkkanen puhui edelleen kansasta. Kotipuolessaan, suomalaisessa +sisämaassa, hän oli käynyt toissa kesänä, ja huomannut, että kansa oli +siellä huonontunut: se oli kiskurimaista ja keinottelevaa, entistä +enemmän sosialisminkin pilaamaa. Jota vastoin täkäläisessä kansassa, +etenkin hiukan loitommalla kaupungista, oli hänestä jotakin +ilahduttavaa: ainakaan ei näillä ruotsalaisilla paikkakunnilla +sosialismi ollut päässyt valtaan niinkuin suomalaisilla. Sosialistiset +sanomalehdet olivat moraalin turmelijat. Se, etteivät nämä ruotsalaiset +välittäneet sosialismista, johtui Tarkkasen käsityksen mukaan +jonkinmoisesta heidän kulttuurinsa vanhemmuudesta; nuorempi +kulttuureistamme, suomalainen, oli hänestä kehittymättömämpi, ja sen +vuoksi olivat suomalaiset — vaikea suomalaisen tunnustaa — raaempia ja +typerämpiäkin kuin ruotsalaiset. Mutta aikaa voittaen kehittyy myöskin +suomalainen kansa, tai palautuu vanhaan kelpo kulttuuriinsa; sillä +sellainenkin, oikea suomalainen kulttuuri, on olemassa, nimittäin se +kulttuuri, joka eli ennen sydänmailla, ja eli siellä Kalevalan hengessä. + +Tohtori sanoi: + +"Ei, en minä kalasta. Eikä merelle ole hyvä mennäkään, siellä on nykyään +miinoja!" + +Tohtorinnakin äännähti kiveltään nauraen: + +"Miinoja! Niin kyllä. Mutta mitäpä sekään tekisi, jos miina tulisi ja +hukuttaisi? Paljon on ihmisiä niihin nykyään hukkunut, onnettomia." + +Meri hyrskyi kallion juurella. Tässä se oli keltaista vaahtoa, kauempana +harmaa ja vihertävä, vilkutellen valkoista kuohua, kauimpana musta, +yhtyen synkkään taivaaseen. + +"Vai niin, vai ei se mitään olisi, jos me hukkuisimme, tai jos ihmiset +yleensä hukkuvat!" nauroi tohtori. "Ei, kiitoksia, minä ainakin pysyn +maalla. Ja jos Mairekin pääsisi veneeseen... voisi siitä kaatua. Mutta +eiköhän me lähdetä jo täältä pois? Täällä tuulee luultavasti aina." + +Neuvoteltiin vieläkin neiti Flotmanin kanssa rakennuksen paikasta. +Tarkkanen, Kutting ja Tistelberg kierittelivät muutamia kiviä huvilan +nurkkamusten merkeiksi. Tohtori koetti autella, mutta ennätti valkeine +käsineen miltei aina liian myöhään. Hänen puolisonsa, joka oli niinikään +riisunut hansikkaansa, tarttui kyllä mielellään, intohimoisella halulla, +kuten Tistelbergistä näytti, sammaleisiin kiviin, mutta ei jaksanut +niitä liikuttaa. Hän nauroi huonoudelleen. Siinä kiviä kieriteltäessä +sattui hänen kätensä Tarkkasen ja Tistelbergin käsiin, ja hän nauroi +lämpöisesti. + +Näytti rupeavan satamaan. Tistelberg sanoi järjestävänsä yksin nämä +nurkkakivet, kunhan arkkitehti vain merkitsisi paikat, mihin ne +asetettaisiin; hän jäisi varsin mielellään tänne siksi aikaa, jolloin +muut laatisivat kauppakirjan. Palstan rajojen mittaus oli jo tehty, +ainoastaan jonkinmoiset tilapäiset pyykit olisi vielä kasattava. + +Tarkkanen ja tohtori kursailivat jättää Tistelbergiä tänne. Sitten he +kuitenkin suostuivat. + +"Ah, ah, ja minä kun aioin, että me söisimme täällä, ulkona!" huudahti +tohtorinna. + +Tilanomistaja Kutting riensi vakuuttamaan, että herrasväkeä tietysti +odotti pöytä talossa: + +"Eihän eväitä olisi maalle tarvittu", hymyili hän. + +Hiukan huoaten luopui rouva Oljemark nauttimasta eväitään, nauttimasta +niitä täällä luonnonhelmassa, keskellä sammaleita ja ruskeanpunaisia +kanervia. Ilma sameni hiljalleen. Tuuli sohisi kosteammin. Uskottavasti +nousisi aika sade. Kohtelias insinööri Tarkkanenkin oli lopulta valmis +lähtemään taloon. + +"Siinä tapauksessa annan eväät joillekin köyhille", sanoi tohtorinna. + +"Anna vain", vastasi tohtori, "mutta kaupungissa; kotimatkalla et saa +poiketa tölleihin." + +Tistelberg jäi palstalle. Autio oli nyt lehto. Kaunis paikka, mutta +surullinen, rytöinen ja rosoinen; se tuulahti sateista märältä; puut +olivat kuin alastomiksi riisuttuja. Kaunis paikka kesällä, mutta nyt: +harmaata, kosteaa, rumaa ja koleaa. + +Jokin vei hänen ajatuksiaan rouva Oljemarkin puoleen. Kertoipa se rouva +tosiaan outoja, hauskoja asioita! Ja olipa hänessä eloakin. Rouva +Oljemark oli tuntunut hänestä hermostuttavalta, kun he tässä tuonnottain +tutustuivat toisiinsa. Nyt hän ei sitä muistanut. + +Tistelbergillä oli täällä omituisen ikävä. Ei ärsyttävä ja tuskallinen +ikävä, vaan hiljainen ja haikea, tänä alakuloisena iltana, keskellä +luonnon yksitoikkoisia ääniä: tuulen kohinaa, tyhjää, masentavaa, ja +meren pauhua rantojen onkaloissa. + +"Yritähän, meri! Mutta oletko tuhansiin vuosiin muuta osannut?" virkkoi +Tistelberg itsekseen. "Satamaan rupeaa." + +Kun hän tuli kartanon pihalle, satoikin jo, ei rankasti, mutta +tihuuttaen, sakeana, raskaasti. Kanat nokkivat tuolla syrjemmällä +märkinä; kukko nosteli korkealle jalkojaan ja houkutteli kanoja +halkovajan suojaan. + + + + +18 + + +Kaupungissa sitten: + +"Minä tahtoisin lähteä herra Tistelbergin kanssa kävelyretkille", sanoi +rouva Oljemark miehelleen, kun insinöörit olivat saattaneet tohtorin +väen kotiin. Seisottiin tohtorin eteisessä. Hän lisäsi: "Jos herra +Tistelberg todella haluaisi lähteä; olemme jo puhuneet asiasta hänen +kanssaan." + +Tohtori katsoi rouvaansa, heilautti päätänsä ja vastasi, luomatta +silmiään Tistelbergiin tai vaimoonsa: + +"No, mene vain, mene vain." + +"Niin, enhän voi yksin kulkea. Ja mieli tekisi joskus liikkua." + +"Ja joutua rosvojen käsiin: en tarkoita rosvoja, vaan kaikenmoisia +sellaisia, joita sanotaan sälleiksi; patteritöihin Helsinkiin pyrkii nyt +miehiä teitten täydeltä." + +"Rouva tietysti pelkää yksinään", sanoi Tarkkanen. + +"Minäkö pelkään? En suinkaan!" huudahti tohtorinna ja kääntyi insinööri +Tarkkasen puoleen. "Jos minua hiukan pelottaisikin, milloin näen +omituisen miehen tulevan vastaan, niin menen häntä kohti, pyrin +pakinoille: eikä syytä pelkoon ollutkaan. Ja jos se ihminen olisi +ilkeä... niin mitäpä siitä, vaikka hän ottaisi toiselta hengenkin..." + +"Niin, niin, mitäpä siitä", naurahti tohtori Oljemark. "Mutta jos hän +esimerkiksi haavoittaisi sinua... ja saisit maata hoidettavana! Haha, +mitäpä siitä..." + +"Niin, mitäpä siitä!" huokasi rouva, kuin uhitellen. "Mutta herra +Tistelberg, pian kai tuotte palstan kartan. Silloin mennään pienelle +kierrokselle. Minä tiedän täällä kauniita paikkoja, joita te ette +varmaankaan ole nähnyt." + +Tistelberg lupasi. Tohtori näytti haluavan painautua huoneeseensa, +ainaiseen työhönsä, paperiensa ääreen, ja insinöörit hyvästelivät ja +poistuivat. + +Sitten Tistelberg piirsi tuon kartan ja vei tohtorin taloon. Tohtorilla +oli parhaillaan vastaanotto. Tistelberg ja tohtorinna lähtivät +kävelylle. + +Matka vei Taivaanvuorelle: se oli korkea mäki kolmisen kilometrin päässä +kaupungista, mantereen puolella. He laskeutuivat tohtorin mäeltä alas +torille ja sitten pääkatua, Ankeriasta ja Kastematoa pitkin, maaseudulle +päin. Tohtorinna johti ripeästi kulkua. Päässä hänellä oli musta hattu, +jonka leveät reunat poimuttelivat heikoissa kaarteissa, suurilla, +riippuvilla töyhdöillä koristettu. Sama hattu kuin viime kerralla +käveltäessä; mutta Tistelbergin mielestä ei se nyt ollut niin otsalla +kuin silloin, vaan enemmän taaksepäin sovitettuna, vapaammin. Miten +Tistelberg nyt sitä ajattelikaan? + +Ensin he eivät puhuneet mitään; Tistelbergistä tuntui ikäänkuin nololta. +Mutta kun he olivat tulleet puiston tuolle puolen, jossa tupaset +muuttuivat yhä pienemmiksi, ja sitten tasangolle, missä uusimpia töllejä +oli tiheässä kuin mitäkin tulitikkulaatikoita vieri vieressä, +enimmäkseen suomalaisten uudisasukkaiden kojuja, sanoi tohtorinna: + +"Tästä me poiketaan vasemmalle. Tunnen soman oikotien tuolta mäen +poikki; siellä kasvaa kesäisin tuomia ja pihlajoita. Enkä tahtoisi +kulkea puutarhuri Sutelinin talon ohitse... en nyt. Ystävä kyllä olen +siellä; tulenhan yleensäkin toimeen alhaisen kansan seurassa: sellaisia +ihmisiä ei pitäisi kovin moittia, ovathan ne saaneet vielä niin vähän +opetusta. Mutta Sutelinin tytär, se Ester, josta kai silloin meillä +puhuttiin, hän kuuluu olevan taipumuksiltaan niin surkea, ja on viime +aikoina käynyt niin tungettelevaksi: voisimme saada Esteristä +perästäkulkijan, ja siksi en halua mennä sitä taloa liian lähelle. +Milloin hän lainaa kirjoja, jotka hän tahrailee, jos ne takaisin tuo. +Hän menee vaikka kenen luo, juoksee kaiket päivät kaupungilla, ja hän — +niin, hän juttelee kaikki ihmisten asiat." + +Rouva nauroi ja pudisti päätänsä tuolle säälittävälle ja typerälle +tytölle. Sitten hän kuiskasi: + +"Mutta ihminen hän on kuitenkin, ihmisparka. Mikä hänestä tulee? Ei +paljon pahempi kuitenkaan kuin monet muutkaan ihmiset täällä." + +Kiivettiin kalliolle, jonka yli polku vei Taivaanvuorelle. Keveästi ja +notkeasti nousi rouvan jalka jyrkänteillä. Hän pysähtyi nyt, katseli +hartaasti joitakin sammaleita: ihaili niiden punaisia ja ruskeita +värejä, tutki kanervien teriä, huudahteli hurmiossa, kun oli näkevinään +niissä jotakin erikoista sinipunaista; ja käveltiin jälleen. Kallion +toisella äärellä tuli rouva Oljemark taas äänettömäksi, näytti miettivän +jotakin, huokasi ja seisahtui, Tistelbergin puoleen kääntyen. Hän +naurahti, sanoi: + +"Mitäs ajattelisitte, jos ryhtyisin parjaamaan ihmisiä, — nyt ensiksi. +Kuten puhuin äsken pikku Esterin julkeudesta! Hän ei ole, — kuten +sanottu, — oikeastaan sen pahempi kuin muutkaan täällä, ne, jotka +pitävät itseään parempina. Oi, minä kärsin ilkeistä ihmisistä! Täällä on +niin ahdasta. Enkä viihdy ihmisten seurassa! En voi viihtyä, — en voi! +Eikä se, mistä haluaisin jutella, ole oikeastaan panettelua, kun sen +tässä kerron: luottaisin mielelläni teihin, jos saisin. No, mitäpä +siitä. Ja panettelevatko muutkaan? Eivät he mielestäni ehdoin tahdoin +panettele, eivät kaikki, vaikka puhuvatkin toisistaan pahaa; se johtuu +siitä, että heillä raukoilla tässä kaupungissa on niin suuri puute +puheenaiheista. Siksi he puhuvat siitä, mitä vähänkin on, naapurien +heikkouksista..." + +"Tässä kaupungissa?" naurahti Tistelberg. "Luulen, että sellaista on +suurissakin kaupungeissa." + +"Niinkö?" kysyi rouva ja kummastui. + +"Ette usko?" + +"Niin, mielestäni siellä pitäisi ihmisillä olla niin paljon muuta +puhumista kuin pikku asioista. Pitäisi olla kaunista puhumista. Siellä +on paljon taidetta. Ja aurinkoa... Ja runoutta." + +"Kaunista!" matki Tistelberg pistelevästi. "Kyllä. Mutta luulen, että he +sielläkin ovat ihmisiä; en tosin voi sitä laajoista kokemuksista +vakuuttaa, mutta ajattelen siihen tapaan." + +Rouva tuli vaiteliaaksi. He olivat laskeutuneet alangolle ja kävelivät +nyt nurmettunutta tietä peltojen halki. + +"Se olisi kovin surullista", sanoi rouva viimein. "Mutta — täytyyhän +jollekulle puhua, mitä aina miettii ja mistä kärsii. Ellei puhu, niin on +tosiaan jättiläinen kestämään kipunsa; enkä minä ole sellainen: heikko +olen." + +Ne sanat tulivat hymyileviltä huulilta. + +"Niin", jatkoi rouva Oljemark, "panettelenpa siis. Minulla ei ole mitään +seuraa täällä. On tosin tuo Hildur, neiti Flotman, jonka nyt tunnette, +rehellinen ja rohkea, mutta..." + +"Ikäneito!" sanoi Tistelberg. + +"Kuulkaas, älkää käyttäkö sitä sanaa", oikaisi rouva Oljemark. "Se on +panettelua, se juuri: tuollainen äänensävy! Sillä äänellä en tahtoisi +panetella. Hän on kunnon ihminen. Mutta moni muu! Nimiä en teille sano: +sehän onkin tarpeetonta, nimistä ei tässä ole kysymys. Ja eiväthän +hiljaista juttuamme kuule muut kuin autiot lakeudet. Keneenkä nyt ensin +iskisin ilkeät kynteni? Pahimpiin kai, niihin, joita vähimmin kärsin; +tietysti tulisi heitäkin suvaita, ymmärtää, mutta..." + +Tuokio hiljaisuutta. Rouva Oljemark ei nyt näyttänyt huomaavan auringon +valoa, joka välkähteli lentävien pilvien välistä ja loi kultaisia, +kiiltäviä hohteita edessä kohoavalle Taivaanvuorelle, ei kylmiä, +kolkkoja varjoja, jotka sitten taas nopeasti peittivät vuoren metsiä. +Hän äännähti: + +"Tukehduttavaa täällä on. Joku herrasmies, — älkäämme sanoko, että hän +olisi asianajaja, sillä se olisi ymmärtämätöntä ihmisraukan ahdistelua, +— keräilee rahaa sitenkin, että hankkii kauppaneuvos Klingstedtille tai +metsäyhtiöille talonpojilta maatiloja vastoin lakia. Sehän on nykyään +kiellettyä, eikä varmaan isänmaalle onneksi: ihmiset ajetaan tai +houkutellaan tiloiltaan, erotetaan maaäidistä. Mutta tuo herra on varsin +isänmaallinen, kuuluu salaisiin aktivisteihinkin! Toisella kädellä +antaa, toisella ottaa takaisin, itselleen. Mutta senkin käsittänee, että +hän tarvitsee paljon rahaa, tahtoo aina vain rahaa; hänen vaimonsa +tuhlaa näet hullun tavalla, ei osaa hoitaa kotia ja lapsia. Mies on +ollut niin onneton, että on valinnut sellaisen naisen. Valinnut hänet — +kadulta. Kuinka kummallista! Mies joutui siteisiin, joissa hän ei edes +pysy; hakkailee siellä ja täällä, niin, erään toisen vaimoakin, ja +kurjan raukan: erään, jolta mieheni sahasi toisen jalan pois +selkäydinvian tähden. Hänelläkin on vaimo, kaikkien käsissä. Semmoista +täällä meillä on! Semmoista täällä piilee! Eikö tämä ole kauheaa! Nyt +tuo asianajaja — pidättehän tämä omana huvinanne, jos tieto on huvia — +riistää poikkijalkaiselta hänen vaimonsa, kotinsa, rauhansa, ja rammaksi +raadeltu juo: muuten hän ei voi kestää häväistystä, jota hän on saanut +vuosikausin kärsiä toveriensa puolelta. Hyi, kuinka rumaa elämä on!" + +Inhoten, todellisuutta pöyristyen rouva puhui. Vasta pitkän ajan jälkeen +hän jatkoi: + +"Toinen... vieläkö puhuisin? Mutta enhän jaksa oikein suosia häntä +enempää kuin äskeistäkään. Enkä edes niinkään paljon. Ja sellaisia kuin +tämä on kyllä monta, täällä syrjässä. Olkoon hänkin asianajaja, mutta +saattepa olla varma, ettei hän sitä ole, sillä nyt teitä narraan. Hän on +laiska, mutta ehtii ajaa kuitenkin sellaisia asioita, että yllyttää +varsinkin talonpoikia riitaan ja käräjöimään keskenään. Ja elää +sellaisella elinkeinolla, välittämättä mistään muusta kuin hyvästä +ruokapöydästä. Mikä surkea elämä; en usko, että minkään kasvin elämä on +niin köyhää! Rahaa, ruokaa, juomia. Keinottelijan ammatti, jota pidetään +aivan kunniallisenakin!" + +"Yllyttää talonpoikia riitaan?" nauroi Tistelberg. Hänestä oli rouvan +into ja inhoksuminen kovin lystikästä. Mutta Julia Oljemark ei kuullut, +ei huomannut hänen ilveilyään. Hän jatkoi valittavasti: + +"Ei, parempia ovat minusta sittenkin aineellisesti köyhät, pikku +viroissa olevat, vähäiset ihmiset; jotkut konttorineidit, joku leski, +joka pitää koululapsia täyshoidossa, joku torkkuva nahkuri. Mutta on +kirjoitettu, että niinkuin tomu nousee ilmaan, niin ylimmille paikoille +moni sellainenkin, jonka luonne on halpa. Tehtailija Blöckerkin on +minusta tuollaisia asianajajia parempi. Hän ei ainakaan teeskentele +siistiä: hän on rehellinen, räyhää julkisesti, kehuu peittelemättä +pitävänsä naisista, ylpeilee, että on entistä, juoppohulluiksi itsensä +juonutta polvea, eikä nykyistä, — vanhaa ruotsalaista polvea. Lieneekö +se ollut nykyistä parempi? Rehellinen hän on; mutta juo liikaa; hän on +minusta niitä säälittäviä, joista nyt puhuisin mielelläni. Kauhea +olento, raaka, töykeä; pieksää rouvaansa, on ystäviensä narrina, mutta +kärsii uudesta ajasta, jonka vaatimuksia hän ei tahdo käsittää. No, +nytpä mainitsin jo nimen. Panettelen kuin panettelenkin, olen +pikkuporvari!" + +Tistelberg väitti, että koska kaikkialla maailmassa panetellaan, ei +rouvan tarvitsisi tuntea itseään huonommaksi kuin monet kaikkein +parhaimmatkaan. + +"Se oli kurja kohteliaisuus!" vastasi Julia Oljemark. "Kuin monet +kaikkein parhaimmatkaan? Ainoastaan sellainenko ihmisen pitäisi olla? Ja +sitä tietysti olenkin! En muuta. Ja siksipä tietysti nyt jatkan..." + +"Niin, miksikä te tosiaan noin paljon tästä kyläsestä välitätte?" kysyi +Tistelberg. "Sen ihmisistä, — ja heidän tuumistaan?" + +Rouva kummastui: + +"Miksikö?" + +Hetken hän mietti: + +"Miksikö? Niin, kai pelkästään siksi, että se minua intresseeraa! Kyllä +kai! Ettekö te sitten koskaan mistään kärsi? Ettekö tahdo puhua +—vapautuaksenne?" + +Kysymys oli Tistelbergistä tukala: puhua vapautuakseen, heikkoudesta! +Mutta hän myönsi, ja salli nyt rouva Oljemarkin purkaa sydäntään: + +"Sitten tulee joku sellainen säälittävä, joka on myöntänyt minulle +totuuden, jonka muuten olin jo aikaisemmin kuullut lääkärisalaisuutena: +usein ei mieheni tosiaan sellaisia minulle usko, mutta joskus sitä +sattuu, tai sattui. On uskonut tehneensä elämässään haaksirikon naisten +vuoksi, hankkinut synkän taudin, ja tartuttanut sen vaimoonsakin. Ja +kuitenkin hän tuosta haaksirikostaan ylpeilee! Aika, jolloin se +tapahtui, loistaa hänelle kuin jokin sankaruusaika. Vaimo on nyt +kuollut. Ylpeileekö mies tosiaan? Ehkä se on mahdollista hänelle joskus. +Onneton hän kuitenkin oli, kun sitä kertoi. Säälittävä nykyajan olento; +ylpeilee, ja kumminkin kärsii, katuu: vaimo tuhottu, koti hävitetty, +mielipuolisuus ainakin häntä itseään odottamassa. Sellaista on täällä, +— sievässä pikkukaupungissa! Nyt tuo mies löysi toki itselleen aiheen +tehdä kerran jotakin, jossa hän voi uhrautua puhtaasti: hän on lähtenyt +Saksaan..." + +"Maisteri Klingstedt", virkkoi Tistelberg. + +Rouva katsahti häneen hämmästyen, moittien, mutta ei ollut kuulevinaan +nimeä, pudisti vain sormeaan, ja puhui edelleen: + +"Oh, sellaista synkkää, tai jotakin muuta, on paljon täällä. Joskus +minusta tuntuu elämä niin kamalalta. Mutta mitäpä muuta voisi täällä! +Ihmiset janoavat elämää, ja sitä tavoitellessaan saavat rapakon vettä! +Mutta on huvittaviakin ihmislapsia, noiden raakojen rinnalla. On +ylemmissä ja alemmissa porvareissa; mutta varsinkin suomalaisissa: ette +kai pahastu, jos hiukan pistelen teitä, suomalaisia? Itse kuulun hiukan +toiseen piiriin, joskin olen silti yhtä hyvä suomalainen kuin kuka muu +tahansa." + +Tistelberg tosiaan hieman pahastui sekä aiotuista pistoksista että vielä +enemmän rouvan ylpeydestä. Kumminkin sanoi hän ylimielisesti: + +"No, antakaahan kuulua." + +"Ruotsalaisemme elävät toki erillään", sanoi rouva, "tahtovat esiintyä +enimmäkseen vain omassa, ahtaassa piirissään: sekin jo on jotakin +hillittyä, hiljaista, olivatpa he sitten vaikka sellaisia +klubimellastajia kuin Blöcker. Mutta ei..." + +"Suomalaiset!" virkkoi Tistelberg uhitellen. + +"Niin, sellaiset kuin joku nouseva tilanomistaja, joka on äskettäin, +sota-ajalla, päässyt varoihinsa! Nuo rahat, rahat, kun niitä kerrankin +on saatu! Silloin täytyy näytellä niitä, rehennellä! Ehdottomasti täytyy +esimerkiksi omistaa kristallimaljakkoja, jotka maksavat kymmenenkin +tuhatta kappale, — ja omistaa leuka, jossa parransänki törröttää niin +kauhean pitkällä! Entä puvut! Vihreän ja punaisen kirjava kravatti +tuolla maalaispösöllä, herralla. Ja seuroissa ja yhdistyksissä, joissa +ahkera ja yrittelevä suomalainen aina käy, —täytyyhän käydä: eihän +kansalainen nykyään saa elää erillään, toteuttaa hiljaisia, tärkeitä +omia elämäntehtäviään, sen tiedän minä, joka kuulun suomalaisiin; — +niin, noissa yhdistyksissä ja kokouksissa, joita lienee melkein joka +ilta, naiset istuvat kyynäspäät pöydällä. Mitä se haittaa? No, ei +tietysti mitään. Mutta kun he miltei aina niihin kokouksiin pukeutuvat +kaikkein parhaimpiinsa, ja sitten istuvat noin, tai jalat hajallaan, +selkä kumarassa kuin talonpojat pirttien penkeillä! Tai joku herroista +unohtaa ja sylkäiseekin lattialle, varmaankin tavasta, jota lääkäri +sanoisi atavismiksi... Sellaisia kyllä on, älkää väittäkö vastaan: +noita, jotka seuraavat tarkoin muoteja, mutta ovat kuitenkin vain +nousukkaita: komentelevia, itserakkaita, nousukkaita. Niin, ei tiedä, +itkeäkö heitä, vai nauraa heille tikahtuakseen! Mutta naurajalle silloin +suututaan ja närkästytään." + +"Ja se, jolle närkästytään, olette te?" kysyi Tistelberg. + +Rouva nauroi: + +"Niin, kuinkas muuten! Ja lisäksi, vaikka joskus noihin heidän +iltamiinsa ja sensellaisiin joudun, en oikein ymmärrä niiden suurta +tärkeyttä: olenhan niin tyhmä! Käsitän niiden tarpeellisuuden kyllä; +mutta vielä enemmän kuin niissä tehdään työtä, niissä juorutaan: +puhutaan todellakin paljon pahaa, puhutaan ilkeästi, nauramatta, siis +aikomuksella kaivaa maata jonkin lähimmäisen alta, kukistaa, musertaa +joku; se jo on muuta kuin säälittävää ja naurettavaa! Minä en voi usein +sellaisissa istunnoissa käydä. Mieheni moitti minua ennen, kun en +puuhaillut kylliksi yhdistyksissä, mutta ei nyt enää: hän on nyt +sellainen. Niin, tietysti olen itserakas, kun näitä puhun. Tietysti +minulla itsellänikin on paljon, paljon heikkouksia, joita en huomaa; +mutta sen saatan vakuuttaa, etten kumminkaan ole samanlainen kuin monet +muut..." + +Rouva nosti päätänsä pystyyn. Tistelbergistä, joka katseli häntä, +tuntuivat hänen sanansa tosiaan koko tavalla itserakkailta, ja kuitenkin +hän niitä piti vakuuttavina. Tohtorinnan ulkomuotoko siihen vaikutti? +Nuo tällä hetkellä hieman kalpeat kasvot, kaareva otsa, jossa oli +itsepintaisuutta, käyrä nenä, jonka Tistelberg huomasi siroksi, ja +ylpeästi pystyyn kohonnut vartalo, jossa oli jotakin ikäänkuin +neitseellistä. + +Kiivettiin Taivaanvuoren pitkää ja louhista rinnettä. Mitään tietä ei +siellä ollut, vain karjan ja ihmisten tallaamia uria. Niistä ei +tohtorinna erehtynyt: ei katsellut edes ympärilleen, vaan pujahteli +varmasti milloin oikealle, milloin vasemmalle, nyt jonkin pihlajan +taitse, sitten suureen katajikkoon, jonne ei vieras olisi huomannut +polun johtavankaan. Rouva Oljemark oli varmaan perin tottunut täällä, +ikäänkuin tuntien jokaisen kiven ja puun. Tistelberg ei virkkanut +mitään; hän ainoastaan naurahteli mielessään rouvan itserakkaudelle; +joka häntä harmitti, ja uskoi kumminkin puolittain, ettei tämä nainen +kehunut tällä tavoin itseään aivan suotta; ja olihan se kehuminen sitä +paitsi hyvin kainoa, varsinkin kun rouva sitten pää kumarassa ja +valittaen jatkoi: + +"Ja tietysti minä olen vain kovin typerä, ja olen kovin heikko, kun en +jaksa sietää ihmisiä! Ihmisiäpä he kuitenkin ovat! Ja enimmäkseen minä +heitä hiukan siedänkin: osaan iloita elämästä, joka on niin rikas nähdä, +ja silti niin vaikea, vaikea! Kyllä pystyn yleensä hillitsemään itseni, +muulloin paitsi milloin jotakuta tahdotaan tietoisesti sortaa. Sallin +halusta sortaa itseäni, nujertaa; niin, sallin pitää orjanakin. Mutta +aina en kestä; ihminen ei aina jaksa sulkea kaikkea sieluunsa, +sydämeensä... joskus täytyy saada puhua." + +"Sellaista se on, kun on — aatelia!" huudahti Tistelberg yhtäkkiä +välittömästi. + +Rouva katsahti häneen silmät suurina. Kysyi sitten, tuokion +kummasteltuaan: + +"Mitä tarkoitatte?" + +"Että te olette aatelia", vastasi Tistelberg. + +"Aatelissukuako, vai mitä ajattelette?" kysyi rouva uudestaan. +Tistelberg nyökäytti päätänsä. Rouva puhkesi huimaan nauruun, +kirkkaaseen, mielettömään: + +"Mitä te oikein tarkoitatte? Laskette leikkiä? Ettehän todella luule, +että olisin jotakin vanhaa sukua? Sanokaapas?" + +Tistelberg oli ällistynyt, mutta nyökkäsi yhä vakuuttavasti. + +"Mutta olenko minä niin teille sanonut?" nauroi rouva. "En toki! +Isänihän oli pappi, melkein tavallinen pappi vain, ja hänen isänsä +myöskin. Isoisäni isä oli talonpoika, oikea suomalainen talonpoika, +vaikka suku sitten muutti kieltänsä: se nyt oli sen ajan ikävä tapa, — +enkä minä nyt vieläkään osaa oikeaa suomea, jos en aivan oikeaoppista +ruotsiakaan: en ole missään suhteessa mallikelpoinen. Niin, hiukan +toiseen asiaan: enhän kai kertonut teille, miten isäni kävi tuon +Egyptin-retken jälkeen? Se oli surullista, luulen. Sillä uskon, että +isäni oli tulisielu, jopa että hänestä olisi saattanut tulla +tiedemieskin, ellei hän kotiin palattuaan olisi mennyt naimisiin. Hän +meni, ja äitini: hän nyt ei ymmärrä mitään mielikuvituksellista. Hyvää +ruokaa ja uusia vaatteita hän ymmärtää, tai ymmärsi. Hän oli aivan +tavallista, joskin vanhaa porvarissukua. Mutta isä: — hän täytti +velvollisuutensa, kun oli siihen ruvennut; hän ei lähtenyt sitten enää +koskaan ulkomaille, vaan hoiti miehen tavalla vaimonsa, joka oli +kylläkin vaativainen, ja lapsensa. Jäi papinapulaiseksi verrattain +syrjäiseen pitäjään, ja siinä virassa hän kuoli, nuorena. Luulen, että +hän oli kuin jokin hyönteinen, jolta on nypitty siivet pois. Ja siellä +hänestä tuli pietisti, ankara, monienkin kuivaksi moittima herännäinen. +Pietismikin oli sen ajan ilmiöitä; isäni oli nuorukaisiässä silloin kun +Lars Stenbäck kuoli, Stenbäck, joka luopui isänmaallisista +harrastuksistaan, nuoruuden iloista ja runoudestaankin, alkaen halveksia +maailmaa kuin mikäkin Paavo Ruotsalainen, joka muuten oli pohjaltaan +melkoisesti rakastunut maailman iloihin. Isäni erotettiin kaipuustaan +maailmaan. Stenbäck yliopistosta, muistaakseni, ja heräsi. Isänikin +heräsi; nyt harrasti hän koko ikänsä kansan parasta heränneitten tapaan: +koetti kasvattaa sen sydäntä, kaiken totisen onnen perustaa; tuomitsi +maahiset turhina, ikäänkuin sivuasioina. Toista oli äiti, hän osasi +nauttia kaikista pappilan isolla puolella tavattavista mukavuuksista ja +hankkia niitä apulaispapin puolellekin, itselleen; silloisesta +pappilasta joskus kerron. Ja osasipa hän nuristakin, se herttainen +raukka, sitä vastaan, että isä niin paljon piti rahvaasta ja tahtoi +herättää siinä rikkaampaa henkistä elämää. Henkistäkö vai hengellistä? +Eikö kaikki henkinen ole samalla hengellistä?" + +Tämän kysyi rouva hartaasti, seisahtuen Tistelbergin eteen. + +"Papin tytär taidatte olla sittenkin!" naurahti Tistelberg. "Henki ja +henki! Ja teitä pidin aatelisena! Niin, enkä silti nytkään usko voivani +luopua ajatuksesta tai tunteesta, että olette — ylimyssukua." + +Julia Oljemark nauroi jälleen: + +"Te olette koomillinen! Älkääkä nyt suuttuko, vaikka vähän kiusaan +teitä! Te olette tosiaan talonpoika. Niin, niin, sanokaa vain, että +olette insinöörin poika: se vastaus juuri todistaisi, että talonpoika +olette! Ai, ai, miksi te puhutte, että olen muka jonkunmoinen ylimys? +Ihailisitteko ylimyksiä, kuten etenkin monet suomalaiset tekevät? +Kuulkaa, täällä on muudan lystikäs suomalainen kamreeri, jonka mielestä +englantilaisten aatelisten elämä on kulttuurin korkein muoto. Tietysti, +moinen onni: — lordien vuorottainen laiskottelu ja hyvä ruumiin hoito! +Kas vain tätä Tistelbergiä! Olettepa kuin jokin suomalainen gulassin +rouva, joka on ollut köyhä palvelustyttö, mutta ei nykyään viitsi tehdä +mitään: elää joutilaana, ja kerskuu rikkaudellaan ja olemattomalla +suvullaan. Sellainen olette, — hyvä Tistelberg. Niin, nyt kiusaan ja +ärsytän teitä oikein makeasti. Mistä te luulette, että olisin +aatelissukua? Ja — miksi te sitä tahdotte?" + +Tohtorinna nauroi vallattomasti, pysähtyneenä havuiselle kuusikon +polulle. Tistelberg oli nolo, hänen sydäntään kirveli; mutta hän +vastasi, huudahtaen kiihtymyksestä: + +"Mistäkö sen luulen. Mistäkö? Teidän — käsistänne!" + +Julia Oljemark hämmästyi. Ja alkoi nauraa herttaisesti: + +"Vai niin... Katsos vain! Ettepä olekaan niin tyhmä kuin luulin, +huomaatte tosiaan jotakin kaunista. Katsos vain. Sillä minun käteni ovat +kauniit. Tässä on niistä toinen!" + +Hän veti hansikkaan pois vasemman kätensä selkämykseltä: + +"Katsokaa, — se on kaunis! Eräs taiteilija tahtoi kerran veistää +käteni. Luulen, että se olisi ollut alabasteriin vuoltuna hyvä..." + +Tistelbergin oli vaikea katsella: hän käänsi silmänsä kädestä syrjään, +ja alkoi kulkea mäkeä edelleen, kuusikon hämärää polkua. Rouva +Oljemarkin nauru vaikeni, kun hän asteli siinä Tistelbergin rinnalla tai +hieman takana; polku oli kaita ja siltä kohtaa vetinen. + +Vaieten he tulivat Taivaanvuoren laelle. Rouva Oljemark kääntyi +oikealle, pujahti aholle metsän aukeamasta, jota ei voinut sanoa +poluksikaan. + +"Minun porttini", sanoi hän hiljaa. Tuokion kuluttua hän jatkoi: "Nyt +tullaan minun puutarhaani. Kallionhuipulle, jonne näkyy koko lakeus ja +kaupunki. — No", sanoi hän iloisemmin, vähän seisahtuen: "voisitteko +nyt kertoa minulle tuon seikkailunne?" + +Tistelbergiä pyyntö harmitti. Seikkailu aina vain! Pitäisikö hänelle nyt +kertoa, — ja ehkä valehdella? Rouva oli pistellyt häntä: hänen sopisi +nyt kostaa esittämällä ulkomaisia oloja, joita rouva varmaan kuvitteli +erittäin ihaniksi, valheellisen loistavasti väritettyinä! + +"Ei; kerron ehkä sitten toiste", sanoi Tistelberg kuitenkin. "Mutta +puhuitte puutarhastanne: mitä sillä tarkoitatte?" + +Kummakseen kuuli Tistelberg, että rouva, jota hän oli jo ennättänyt +oppia pitämään huonomuistisena ja huono-oppisena, tiesi eräiden, ja +monienkin, sammalkasvien latinalaisia nimiä, sammaleiden, joita kasvoi +siellä ylhäällä kallioiden syvennyksessä, pienoisella rahkasuolla. Julia +Oljemarkilla oli siellä kalliosärmä, jolla hän sanoi vaalivansa erästä +kivirikkoa; sitä särmää vastapäätä, seudulla harvinaisen kivirikkonsa +ääreen, hän nyt asettui istumaan, isolle kivelle, jossa oli ikäänkuin +selkänojakin. Siihen näkyi tasanko ja kaupungin katot pienestä +metsänaukeamasta. Tyyntäkin siinä oli: sakea viidakko, kuusia, leppiä ja +heiveröisiä haapoja, suojeli pohjoistuulilta. Rouva Oljemark sanoi tämän +kivirikon viihtyvän sellaisessa ja sellaisessa maassa; hän oli itse +tuonut sille pari kertaa hieman kalkkia. + +"Suvaitseeko se kalkkia? Ja mistä sen tiedätte?" kysyi Tistelberg; +metsien samoilijana piti hän väkisinkin hieman kasveista. + +Rouva ei vastannut. Hän katseli suoraan eteensä, kasvot vakavina, otsa +synkkänä, huulet yhteen purtuina. Vasta pitkän hetken kuluttua hän +virkkoi hitaasti, sanoja etsien, huokaisten: + +"Sen on joku opettanut... Mutta mitäpä siitä... Tuolla on alanko, +katsellaan sitä, ja kaupunkia!" + +Hän nousi paikaltaan ja kiipesi vuoren alastomalle huipulle, jossa näkyi +kalliolla hiiliä vanhoista juhannuskokoista. Metsä levisi toisella +puolella koskemattomana ja korpisena, nyt syksyn kylmän ilman alla +kolkkona ja loistoa puuttuen. Toisella puolella oli laakso, lakastunut +ja keltainen; sen takana kaupunki ikäänkuin hyvin syvällä jossakin +kuopassa, jota merenlahti levottomana ja kylmänä reunusti. Tuolla +raatihuoneen vanha, kaunis torni; lähelle sitä painuneena kirkon musta +katto ja tapuli. Siellä täällä valkeita rakennuksia, kuivan ja +runottoman näköisiä, jos olivat uusia, ja muutamia räikeitä +tiilikattoja. + +Tuuli vinkui suojattomalla kallionhuipulla. Rouva Oljemark seisoi vaiti, +tähysteli hattuaan kiinni pidellen alas laaksoon, silmissä samea, +tuskallinen ilme. Ja hän huokasi hiljaa. Tistelberg ei häirinnyt. +Viimein alkoi Julia Oljemark epäselvästi ja lyhyesti, kuten koettaen +jotakin samalla sekä ilmaista että salata: + +"Siinä se on kaupunki... jossa on jos jotakin. Ja jossa olen ollut niin +kauan... Aina syksystä uuteen kevääseen; aina samanlaista kiertoa..." + +"Mutta täällä on toki hyvä olla, täällä vuorella", jatkoi hän kuten +itsekseen. "Mitäpä muuta toivoisin? Hyvä etenkin kun on syksy. Kun +linnutkaan eivät enää laula. Ja täällä kuuntelen keväisin kyyhkysiä, +tiedättehän, metsäkyyhkysiä; ne nyyhkyttävät, valittavat sydämensä +pohjasta, yksinään, siltä tuntuu. Mutta ei: onhan niilläkin pesänsä. Ja +minulla on pesäni, tuolla alhaalla, — hyvä, rikas kotini." + +Sitten Julia Oljemark aivan kuin lämpeni: + +"Ja täällä, rauhassa, kuten piilossa, jossa ei mikään häiritse, sillä +harva tänne asti kulkee varsinkaan näin syksyllä, saan ajatella mitä +ikinä haluan. Olla aivan vapaana; muistella entisiä aikoja, sillä minä +kärsin nykyisistä, sille en mitään voi, olinpa sitten heikko ja huono +taikka enemmän vaativa kuin muut. Tappaahan nykyinen elämä ihmisen, +persoonan; kaikki on säännösteltyä, jokainen yksilön asia on samalla +yhteiskunnan: hänen talonsa, tulonsa, kaikkeen tunkeudutaan pohjia +myöten! Yhteiskunnan etua sillä tavoitellaan. Mutta siten häiritään +paljon yksilöä, ikäänkuin vartioidaan häntä, estetään hänen rattoisaa +puuhailuaan työssä. Tehdään lopultakin kokonaisuudelle vahinkoa. Mutta +täällä on toki rauha, metsässä. Täällä pakenen muistoihini... Oi, +haluaisin niin mielelläni kertoa lapsuudestani, se oli niin ihanaa, +aurinkoista, — jos te välittäisitte kuunnella...?" + +Hän katsoi Tistelbergiin ikäänkuin rukoillen, ja virkkoi viimeiset sanat +tuskin kuuluvasti. Tistelberg nyökäytti myöntävästi päätänsä. + + + + +19 + + +Sitten, seuraavalla kerralla, kun he jälleen kävelivät yhdessä, —Julia +Oljemark oli pyytänyt Tistelbergiä luokseen ja tahtoi uudestaan +Taivaanvuorelle, — kertoi Julia epämääräisiä kuvia lapsuudestaan. He +kävelivät melkein rinnatusten, Julia hieman edellä, ja Tistelberg +katseli usein kertojan kasvoja syrjästä. + +Se rovastin pappila, jossa Julia, syntyisin Ihander, — kantaisän nimi +oli ollut Ihama, — vietti lapsuutensa ja osan nuoruuttaan, oli +runollinen paikka, syrjäisellä seudulla Ylä-Hämeessä, Savon rajoilla. +Järvi välkkyi pappilan mykevien peltorinteitten alla, joiden kivet +vuosisatojen hiljainen uurastus oli kätkenyt pohjamultiin tai kasannut +suuriin, sammaleisiin raunioihin. Aina sanoi Julia Oljemark muistavansa +elävästi horsmat, raikkaat ja omituisen punaiset, joita kasvoi siellä +raunioilla. + +Pappila oli mäen rinteellä, laajan laakson ympäröimänä, siellä täällä +lähellään kylän harmaita taloja. + +Nyt ne talot ovat punaisiksi maalattuja: Julia oli jokin vuosi sitten +käynyt siellä, vanhan, Helsingissä asuvan äitinsä kanssa. Rumilta olivat +ne nyt näyttäneet punamullattuina: hänestä rehentelevä väri, joka ei +sopinut oikein yhä vielä verrattain varattomana pysyneeseen +ympäristöönsä. + +Julian lapsena ja nuorena ollessa oli pappilalla ollut kaksi vaihetta, +vanhan rovastin ja uuden rovastin aika. + +Kun Julia Ingeborg Ihander pienenä alkoi jotakin huomata ympärillään, +oli hänen ensimmäinen huomionsa hämärä apulaispapin kamari, ja +erikoisesti värillinen ratsumiehen kuva, joka oli sen seinällä: +Garibaldi kuulussa puserossaan, käsi valkean ratsunsa kaulalla. Siinä se +lumosi mieltä, sekin, — seikkailujen ja ei kovin kauan sitten +päättyneen Italian vapaussodan sankari. Samaa henkeä oli hänessäkin kuin +sitten Kreikan vapaussodan miehissä, tai jossakin kertomuksessa Vincent +Aallonhalkaisijasta, jopa vihdoin Becker-Beistä. Mutta paitsi +Garibaldista kuuli Julia lapsena kerrottavan myöskin Byronista, tuosta, +jota ei nykyinen polvi enää paljon muista, mutta jota hän yhä joskus +lukee: hänellä on jäljellä, isän perintönä, Byronin teoksia, isän +ostamia nuorena; ja niissä jälleen lumoaa häntä hermostunut haave ja +kapinallinen vapaudenkaipuu. + +Apulaispapin kamarin pienten ikkunaruutujen takana muistaa Julia +kuumottaneen kuivan kesäisen kesantopellon, ja pellon raunioilla +loistivat nuo horsmankukat. + +Paitsi sitä kamaria oli apulaispapilla vielä kaksi muuta pientä +huonetta. Toisista kamareista oli yksi aurinkoiselle pihalle päin. Piha +oli laaja, se tuoksui tuoreelle ja kirpeän hyvälle: saunakukkien tuoksua +hän sitten tiesi sen olevan. + +Pihan alareunassa oli Julian lapsena ollessa suuri kärryliiteri, jonka +ovet, rappeutuneilla saranoillaan roikkuen, paljastivat rakennuksen +mystillisen, kylmähkön sisustan. Liiterin kulmalla kaivo; hirrestä tehty +kaivon vintti narisi tuttavallisesti, ja narisi kaiken päivää, sillä +vanhan rovastin aikaan oli talossa aina vieraita, köyhiä ja rikkaita, ja +vettä tarvittiin yhtä mittaa vanhain, maalaamattomien lattiain +puhdistukseen, ruokiin ja juomiin; puhumattakaan rengeistä, jotka +kaivolla juottivat pappilan hevosia, tai karjakoista, jotka kantoivat +vettä mustaan navettaan kärryliiterin taakse, valtavilla korvoilla, +vartalot raskaan painon alla koukussa. + +Kerran muistaa Julia tuon kaivon luona makeasti nauraneensa, kai +verrattain pienenä vielä, ymmärtämättä, miksi nauroi: luuli nauravansa +jollekin nuoren ruustinnan leikinlaskulle, ruustinna näet seisoi +palvelijain joukossa siinä, katseli pääskysiä, jotka juuri olivat +tulleet ja liihottelivat pesäpaikkojaan valiten. Tädin sukkeluutta ei +Julia käsittänyt; mutta kuitenkin hän nauroi muitten mukana. Miksi? Muut +nauroivat omille aikuistenpuheilleen. Mutta Julia sen tähden, että oli +huomannut ensi kertaa kevään ja alkavan kesän, nähnyt pihan saunakukkien +keltaisen vihreyden. Hän nauroi omasta ilostaan. + +Kärryliiterin ja taivaalle viittovan kaivonvintin alitse näkyi se +välkkyvä järvi, joka muodosti tyynen lahdekkeen pappilan kohdalle. Se +oli tuolla peltojen ja varjoisan hevoshaan alapuolella. Siellä oli +myöskin sakea ja louhinen vatukko, jossa kasvoi suuria ja mehukkaita +marjoja, suunnattomat määrät. Käärmeitäkin kihahteli joskus +vaarainpensaikossa, joka oli niin korkea, ettei tyttöä tovereineen sen +sisältä näkynyt, tuskin täti ruustinnaakaan, kun hän lähti sinne lasten +kanssa. + +Lahdessa oli pieni kallioinen saari. Saarella oli ollut aikoinaan +huvimaja, jonkun edellisen rovastin teettämä; nyt se oli luhistunut, ja +pyöreät puupilarit lojuivat lahonneina sanajalkojen seassa. Mutta kuin +lumolinna houkutteli se olematon temppeli Julian ajatuksetonta mieltä. +Hän näki aina huvimajan kuvastuvan lahden veteen, — vaikkei huvimajaa +enää ollutkaan. Mutta sen sijaan oli saarella huumaten tuoksuvia +lehdokkeja. + +Itse päärakennus — se vanha pytinki, sillä sitten tehtiin uusi — oli +yhtä matala ja lahonnut kuin sekin, jossa Julia asui; mutta kodikas ja +rattoisa se rakennus oli, kodikkaampi kuin uusi. Ja siinä oli +aurinkoakin enemmän kuin apulaispapin puolella, joka oli sijoitettu +pihan varjosyrjälle. Kaksi kuistia johti päärakennukseen, sellaisia +muotonsa ja leikkausten puolesta kuin kaikissa talonpoikaistaloissakin +siihen aikaan. Molemmissa noista kuisteista, keittiön ja paraatipuolen, +— jonka edustalla Julia usein leikki hiekalla, — kävi vilkas liike: +keittiön portailla kulki edestakaisin, paitsi palvelusväkeä, seudun +kansaa, jota keittiössä kestittiin ja suuressa pirtissä makuutettiin, ja +paraatiportaita vilkastutti alinomaisten herrasvieraiden joukko, siinä +paljon nuoria ja iloisia. + +Päärakennuksen takana oli rappeutunut ja kaunis puutarha, jota ympäröi +neliö jättiläiskokoisia palsamihaapoja, niin suuria ja vanhoja, että ne +olivat olleet siinä aina, eivätkä koskaan katoaisi, ajatteli Julia. +Tyynilläkin ilmoilla, kesän poudilla, nuo tummat puut, joitten latvojen +kiiltävät lehdet kylpivät taivaan sauhuisessa autereessa, aivan +tyynilläkin ne suhisivat ja läpättivät, ikäänkuin kiihkeästi ja samalla +surunvoittoisesti. Kalmiston puita, rakkaita Juliasta: samoja kasvoi +näet myöskin läheisellä kirkkomaalla, siellä ikäänkuin paremmin +kotonaan: niin tummia ne siellä olivat, niin tahmaisia niiden lehdet, +kuin vainajien elämästä kasvaneita. Mutta täällä pappilassa, korkealla +mäellä, ne lauloivat kuitenkin iloisemmin ja aivan kuin leikkiä laskien, +kuin kutsuen jonnekin... korkeuteen, siintävään ilmaan, jossa pääskyset +kisailivat. Mutta ilkeitäkin ne osasivat olla: eivätpä antaneet +karviais- ja viinimarjapensaiden tulla lähellekään tyviään, eivät +suvainneet niille edes valoa, sillä vain puutarhan keskellä, kovassa +nurmessa, eleli pari riviä noita pensaita ja rehenteli villiintynyt +syreenikehä. Sitä syreenimajaa kutsuttiin bersooksi. + +Jos kiipesi puutarhan aidalle, joka oli samanlainen kuin kirkkomaan +aitakin, nimittäin kivistä kasattu, näki vanhan puisen kirkon, sen +jyrkän katon ja rautaiset viirit, ja kirkon viereen kyyristyneen, +matalan kellotornin, jonka kelloissa oli kalahteleva, valittava, mutta +tyynnyttävä ääni. Hautausmaalla kirkon ympärillä versoi paljon kukkia, +jopa hautausmaan ulkopuolellakin, siellä tutulla rannalla, jossa oli +aina lämpöistä. + +Päärakennuksen yläosaa, joka oli pohjoiseen tai itään, varjosti ja +pimensi sakea vaahterapuistikko. Puistikkoa kohti olivat kansliasalin +ikkunat, tuskin pari kyynärää koholla maasta. Helteisinä kesäpäivinä oli +siellä vaahterain siimeessä suloista, ja syksyllä ne satoivat +ukonhattujen joukkoon lehtiensä loistavaa, iloisesti kahisevaa kultaa. + +Pää- ja sivurakennusta tuskin näkyi korkean haapaneliön keskeltä, mutta +haapapuisto sensijaan kauas, yli vainioitten ja mäkienkin. + +Talonpoikaistaloissa pappilan ympärillä ei ollut puita eikä muita +koristuksia. Talonpojat viljelivät peltojaan, kaatoivat kaskiaan, elivät +alkuperäisten työkapineittensa avulla hiljaista, köyhää elämäänsä. Ja +olivat kai tyytyväisiäkin, ainakin siihen aikaan, kun Julia oli vielä +pieni. Sittenhän pappila muuttui. Ennen he toivat itsestään pappilaan +veronsa; ja ken ei voinut tuoda, ketä köyhyys, kato tai karjataudit +olivat pahoin kohdanneet, siltä ei vanha rovasti vaatinut. Tuskin lienee +tietänytkään, montako verovelvollista hänellä oli, kuinka paljon veroja +hänen oikeastaan oli saatava; mutta tuloja sanottiin hänellä silti +olevan yli kaksikymmentä tuhatta, siihen aikaan ruhtinaalliset tulot. +Lahjojakin tuomalla kansa ne niin suuriksi kartutti, ja sai tavallaan +lahjansa sitten takaisin: kun pitäjässä ei ollut köyhäintaloa, eikä +silloin vielä koulujakaan muita kuin yksi kansakoulu, asui rovastilassa, +samoin kuin kappalaisenkin puustellissa, aina köyhiä. He pitivät +ikäänkuin luonnollisena seikkana, että puutteeseen joutuneelle +tarjottiin siellä ilmainen ruoka ja lepopaikat penkeillä ja uunilla +isossa pirtissä, joka oli sivurakennuksen toisessa päässä, erotettuna +apupapin huoneistosta vain välikäytävällä. Jopa annettiin rahvaalle +pappilassa paljon hyviä neuvojakin: oppia. Pirtissä näki Julia köyhiä, +enimmäkseen siivoja, hiljaisia ihmisiä, jotka kantoivat kärsimyksensä +luonnollisena asiana. Näki sairaitakin. Ja varsin monesti heikkopäisiä, +joiden tuumat ja sutkaukset eivät hänestä aina tuntuneet suinkaan +hullummilta. Sairaiden ja hourujen parissa, jonne isä hänet usein vei, +hän melkein viihtyi, heitä autellessaan, kuunnellessaan. + +Isä ei päässyt ylenemään, ei menestynyt. Häntä väitettiin kovin jöröksi, +ankaraksi, ja ennen kaikkea pietistiksi. Herännäisiä siihen aikaan +suorastaan vainottiin: heidän aatteissaan — jos uskontoa sopisi sanoa +aatteeksi — pelättiin kai suomalaisen rahvaan heräämistä yleensä. +Pietismi oli suomalaisuuden liikkeen itua, aavistelevaan tietoisuuteen +heräämistä itse kansan sydämessä, ja olihan yläluokka silloin +ruotsinkielistä, jopa silloiset fennomaanitkin miltei kaikki kieleltään +ruotsalaisia. + +Pastori Ihander ei menestynyt tämän maailman tavalla, hän sai koko +ikänsä pysyä apulaisena. Lyhyen ikänsä. Vanha rovasti ei tosin häntä +ahdistellut, olikin siihen jo liian iäkäs, ja hänen eläessään ei Ihander +puolestaan kuulunut kenellekään oppiaan tyrkytelleen, vaan oli pysynyt +silloin vielä todella nöyränä; hänen tunnuslauseensa, mikäli Julia oli +kuullut äidiltään, oli ollut: Parantaja, paranna itsesi! Se oli jaloa, +suurta kieltäymystä: ei karata niiden kimppuun, jotka viettivät ns. +maallista elämää ja nauttivat, viattomalla tavalla, maailman +kauneudesta, vaan itse tehdä hyvää, tehdä sitä noille pirtissä oleville +köyhille ja sairaille, ja samoin muuallakin, pitkin pitäjää. Sellaista +kärsivällisyyttä Julia isässään ihaili ja — ihmetteli. Aina oli isä +työssä, joko kansliassa, suurten kirkonkirjojen takana, tai vielä +useammin virkamatkoilla tai muuten seurakuntaansa hengellisesti +auttamassa. + +Mutta muu rovastin pappila, se vanhakin, vietti rattoisaa, iloista +elämää. Mukana Julian äitikin, ja vähitellen myöskin Julia itse. Äidin +tekoja ei isä kuulunut koskaan ilmaisseen paheksivansa, vaikka miltei +kaikki perheen vähäiset tulot kuluivat äidin vaatteihin ja muihin +mielihaluihin: pitihän äiti, ja pitää vieläkin, paljon vaatteista, ja on +yhä pieni herkkusuu. Ikäänkuin anteeksi pyydellen Julia kertoi tätä +Tistelbergille. Itse kulki pastori Ihander sarkaisissa, — tuo +värikkäihin seikkailuihin kaivannut mies, — ja joi tuskin kupin kahvia +silloin tällöin. Silloin, vanhan pappilan aikaan, ei häntä ollut voitu +soimata oikeastaan mistään muusta kuin että hän oli tuppisuu +itsepäisyyteen asti, niin antoi hän muiden olla rauhassa. Mutta sitten +uudistui ja muuttui pappila! + +Rovasti, seitsemänkymmentävuotias, raihnas ukko, jossa elinvoima +kuitenkin kyti kuin vioitetussa vanhassa koivussa, joka ennen +kuivumistaan ja kuolemaansa runsaasti lehtii, vanhus, joka oli saattanut +hautaan kolme vaimovainajaansa, oli ottanut taas nuoren vaimon, iloisen +ja herttaisen herrastytön, hän, haudan partaalla horjuva kummitus. + +"Miksei sekin kauppa olisi naiselle kelvannut?" sanoo Julia Oljemark. +"Onhan avioliitto kuitenkin aina kauppaa..." + +Mutta tämän väitteensä keskeytti hän nopeasti, otsa raskaissa rypyissä, +nyökytti päätänsä ja jatkoi iloisesti: + +"Se nuori ruustinna ensin pappilan muutti. Pani siellä toimeen +tanssiaisiakin; ennen oli siellä kyllä iloittu, mutta ei tanssittu. +Huhuttiin muutakin, jonka sitten myöhemmin ymmärsin, nimittäin että +ruustinnalla olisi ollut, ja oli kenties yhä, siellä lähimmässä +kaupungissa rakastaja; mutta ihmisethän aina puhuvat pahaa! Ja mitä +köyhä nainen voi: jos kävi hullusti ja rakastaja hylkäsi hänen +rakkautensa, niin olihan hänenkin silti jollakin tavoin elettävä; meni +siis vanhalle ja rikkaalle. Keneltä voisi vaatia ryhtiä surmata itsensä? +Voi meitä, — naisraukkoja!" + +Ruustinna siis piti tanssiaisiakin. Pappilassa soitettiin ja laulettiin +hyvin maallisia. Herroja kävi siellä entistä enemmän kaupungista asti, +peninkulmien päästä. Runoutta oli pöydillä ja rouvan kirjahyllyillä: +enimmäkseen ruotsalaista, mutta joukossa silloin alkavaa suomalaistakin +kirjallisuutta. Suomea puhuttiin välistä; ihasteltiin sen soreutta kuin +jotakin äsken löydettyä aarretta. Kansan sananparret huomattiin +ihmeellisen teräviksi, niitä ihailtiin kuin aina jotakin nerokasta tai +niitä merkillisiä kuriositeetteja, joita pastori Ihander oli tuonut +aikoinaan Balkanilta ja Itämailta, antaen niistä osan vaimolleen, osan +rovastille: niissä oli pari turkkilaisia tohveleita, pienet vaskiset +kahvikupit tai jotakin sellaista. Yksi niistä esineistä on Julialla +vieläkin: kädenmuotoinen hopea-amuletti, jollaisia muhamettilaisnaiset +pitävät kaulassaan salaperäisen voiman antajina ja pahansilmän +karkoittajina. + +Oliko se amuletti Juliaa suojannut? Oh, ei, hän huokasi, — ja kertoi +taas pappilasta: + +Pahasilmä... se kohtasi vanhaa pappilaa lopulta. Vanhan rovastin +eläessä ei sitä ollut juuri huomattu. Mutta kenties oli se jo silloin +syrjästä tähystellyt pappilaa. Mikä se oli? Rahvas, tuo köyhä, +talonpoikainen rahvas, joka vielä silloin oli näyttänyt niin nöyrältä, +ehkä se oli jo tähystellyt ja tarkastanut nuivasti pappilaa. +Herännäisyys oli jo ennen muualla pudottanut suomut rahvaan silmistä, +sama herännäisyys, jota Julian isäkin levitti. Täällä ei se herännäisyys +jatkunut sellaisena kuin monissa muissa paikoissa, mutta herännäisyyden +työnä Julia sittenkin piti sitä karsautta papistoa ja kirkkoa kohtaan, +joka pappilaa pian ympäröi. Hänen mielestään se karsaus sitten sai nimen +sosialismi. Julia ymmärtää nykyään kyllä hyvin tuon karsauden syyn, +joskin hän rakastaisi elämäniloa, jopa melkein kevyttä elämää. + +Vanha rovasti sai kyllä loppuikänsä iloita tai nähdä iloisia silmiä. Hän +kuoli pari vuotta viimeisissä naimisissa oltuaan. Leski muutti +kaupunkiin varsin hyvissä varoissa. Ja pappilaan tuli uusi rovasti. +Silloin se karsaus puhkesi. Sotarovasti oli tuo uusi mies, jo +arvoltaankin vanhan pappilan arvojen vastakohta; elämäntavoiltaan +ikäänkuin vauhtinsa voimasta kasvavaa kiitoa sinne päin, jonne nuori +ruustinna oli pappilan vienyt. Julian isä oli jäänyt yhä apulaiseksi +rovastin pappilaan. Mutta pappila, tuo turvainen ja soma, runollinen ja +talonpoikainen, se uusittiin nyt kokonaan: revittiin pois. Uusi rovasti +vaati rakentamaan koko kartanon uuteen uskoon, ja kolmessa vuodessa. Nyt +kävi apulaisen seinän takana, pirtissä, josta köyhät karkoitettiin ja +johon nyt höyläpenkit sijoitettiin, alinomainen melske ja pauke. Piha +oli kukkuroillaan soraa ja lastuja. Päärakennus korotettiin, vuorattiin +ja maalattiin loistavaksi. Mutta kärryliiteri hävitettiin, samoin se +matala halkovaja, jonka perukassa Julia oli köyhien lasten kanssa +pienenä leikkinyt: — talosilla tyhjässä pianolaatikossa, auringon +pilkistellessä vajan seinien raoista pellolta, jossa kiurut +livertelivät. Purettiin navettakin. Uudet karjarakennukset siirrettiin +loitolle: kuin kirkot ne kohosivat nyt uusina sotarovastin asumusta +korkeammiksi. Säleaidat, vanha, mustunut paja, jossa olisi luullut +oikein tonttujen asuvan ja jonne ruotieukko oli kerran vienyt salaa +tontuille joulupuuroa, kaikki tehtiin uudeksi, suurelliseksi. Puutarha +pengottiin; uusia marjapensaita, jopa luumupuita istutettiin keskelle +palsamihaapoja, joiden juuret estettiin maanalaisilla muureilla +puutarhan sisään leviämästä. Ja se puutarhan iso koivu, jonka talviöistä +kimmellystä Julia oli aivan pienenä lapsena ihmetellyt ja sitten oppinut +rakastamaan, kaadettiin; muinoin pakkasöinä oli se kiiltänyt kuurassa... +kuin hopeisilla joulukuusen koristeilla verhottuna... + +Pappilan päärakennusta jatkettiin monella huoneella. Ruokasalissa oli +nyt pöytänä ihmeellinen uusi keksintö: venyvä pöytä, johon mahtui +yhtaikaa vaikka neljäkymmentä henkeä toistensa olkapäihin koskematta. +Seinillä saksanpeuran sarvia, joissa riippui metsästyskiväärejä ja +florettejakin. Uudella ruustinnalla kaksi omaa huonetta: entisellä +tädillä oli toki ollut vain soma sininen förmaakinsa, jonka matalasta +ikkunasta vaahterat loivat sisään värisevää kultahämyään. Tyttärillä, +sillä sotarovastilla oli neljä tytärtä ja poika, oli kummallakin parilla +oma kamarinsa, paistavan valkeilla huonekaluilla varustetut +neidonkamarit. Papinkanslia muutettiin sivurakennukseen, joka sekin, +viimeiseksi tietysti, korjattiin: ikkunat isoiksi, seinät koreiksi, —se +oli rovastin tahto. Mutta ei Julian isän tahto. + +Pitäjä nureksi rahallista rasitusta. Niin, kansa katsoi pappilaan +karsaasti, karkoitettu kun oli sieltä pois, niin varakkaat, jotka olivat +tulleet sinne tuomisineen, kuin köyhätkin, jotka olivat sieltä saaneet +apua. Siinä se oli se paha silmä, — alkuilmaus suomalaisten +sosialistien vihasta papistoa kohtaan. Rovasti ajoi parivaljakolla! Ei +tahtonut puhua rahvaan kanssa, ei käyttänyt sen kieltäkään muulloin kuin +saarnatessaan, — ja harvoin hän saarnasi. Kun talonpojat valittivat, +etteivät jaksaneet kustantaa pappilan uudistuksia, vastasi rovasti: +Hankkikoot koneita, niin jaksavat! Mutta joulusaarnassaan hän vaati +maksamattomia verojaan, rästejään. + +"Äitini kertoi olleensa rovastin suosittu. Hän kävi suuressa +rakennuksessa päivällisillä ja vieraskutsuilla. Ja minäkin sinne olin +tervetullut, ja hauskaa se minusta oli. Isäni ei siellä seurustellut... +Olihan kansliakin muutettu pienelle puolelle." + +"Ja sitten tuli isäni onnettomuus. Nopeasti se oli tapahtunut. Aluksi ei +hän tyytynyt entiseen ohjeeseensa: parantaja, paranna itsesi, —vaan +alkoi saarnoissaan ja puheissaan kiivailla, herännäiseen tapaan. +Myöhäinen taimi hän oli herännäisliikkeestä, jo aikoja sitten parhaan +kautensa eläneestä ja sen jälkeen hiljentyneestä. Isäni oli vielä +tuollainen vanhan kansan pietisti. Vähitellen hän vaati, että oli +kieltäydyttävä melkein kaikesta. Nyt hän oli kieltänyt äitiä menemästä +rovastin puolelle. Eikä ollut antanut enää rahoja meille, vaan jakoi ne +köyhille, joita muuten salaa hiiviskeli luoksemme, rovastia peläten. Ja +alinomaa isä kulki pitäjällä, auttamassa kansaa, mutta rovasti sanoi: +ärsyttämässä kansaa. Isäni oli niin itsepäinen", huokasi Julia Oljemark. +Hetken oli hän hiljaa. Sitten hän pysähtyi, katseli Tistelbergiin, kädet +ristissä, kasvot kalpeina, ja sanoi, anelevasti, melkein kuiskaten: + +"Ja kuulkaas, sellaista onnettomuutta, että isäni oli lopulta miltei +mielisairas. Niin hän kiihtyi, ankaruudessaan... Yksinäinenkin hän +tietysti oli, kun ei äiti häntä ymmärtänyt: ei ymmärrä vieläkään. Niin, +isän saarnat kiihtyivät. Lopulta hän soimasi esivaltaa, kaikkea +esivaltaa. Ja uskalsi nousta itse keisarinvaltaakin vastaan. Silloin +rovasti, joka oli hänen kanssaan riidoissa, näki hänet auttamattomaksi; +esitti, että hänet erotettaisiin papinvirasta. Mutta ennen sitä +erottamista isäni tuli aivan mielisairaaksi. Sellainen oli isäni." + +Tistelberg virkkoi hiljaa: + +"Niinkö?" Ja jonkinlaisella helpotuksella hän lisäsi: "Sellainen kuului +minun äitinikin olleen!" + +"Niinkö!" sanoi nyt rouva jälleen. Ja molempien heidän mielensä täytti +suopeus toisiaan kohtaan. + +Hetken kyseli Julia, mistä Isidorin äidin mielisairaus oli johtunut, ja +Isidor kertoi. Sitten jatkoi Julia: + +"Ja tietäkääs: usein pelkään, että minäkin tulen mielisairaaksi... Niin, +minulla on sellainen elämä. Mutta mitäpä siitä, tuosta elämästä! Isäni: +kauan ei hänen toki tarvinnut kärsiä. Totuutta hän tahtoi, sen puolesta +kaatui. Hän sai tarttuvan taudin, kurkkumädän, erään sairaan luona, jota +oli mennyt hoitamaan, ja siihen hän kuoli. Siihen se satu päättyi. Me +jäimme niin köyhiksi. Ja siitä alkaa sitten minun historiani, eikä siitä +nyt mitään. Mutta ymmärrättehän, että minä rakastan isääni. Ja rakastan +tuota vanhaa pappilaa, etenkin sen vanhempaa aikaa. Silloin oli kansakin +niin kärsivällistä, hiljaista! Niin, enkä voi olla rakastamatta pappilan +uudempaakin jaksoa, sekä nuoren ruustinnan aikaa, josta olen puhunut, +että hieman sotarovastinkin: pappilassa oli silloin niin hauskaa. Ja +jotakin kaunistakin siellä oli, jo huonekaluissa: oli rokokoota ja +empireä, kukkasmedaljongeja ja kullan loistetta. Ja siihen aikaan minä +sain tanssia! Niin, ja muutakin minulle silloin ehti sattua, tärkeää, +mutta mitäpä siitä. Se oli silloin...! Nykyään on jollakin neiti +Suomelalla huoneistossaan uuni, jonka kylkiin on tehty pirtinikkunoita. +Eikä omakaan kotini ole sen kauniimpi: se on vain tuollaista +sekalaista!" + +Rouva Oljemarkin ääni oli saanut kalsean sävyn. Mutta se syttyi jälleen +lämpöisemmäksi: + +"Oi se vanha pappila, se suloinen lapsuusaika! Usein tuntuu kuin aurinko +paistaisi sydämeen, kun sitä ajattelen, ihmisen jäätyneeseen sydämeen! +Sinne saareen soudettiin poimimaan lehdokkeja; venheessä oli iloista +nuorta väkeä, nuorukaisia, — joista joku tahtomattaan saattoi tehdä +niin pahaa! Entä nuo värisevät, ikuisuutta laulavat palsamihaavat. Kiuru +taivaan hopeisessa hohteessa, siinä sen pappilan tunnelma. Ja kaiken +tuon sivulla nykyinen sitten! Koskaan eivät ne ajat tule takaisin, +leikin ajat. Ja viattoman nuoruuden hehkun: sokean ja ihanan. Enkä +oikeastaan koskaan ole saanutkaan leikin aikoja..." + + + + +20 + + +"Rouva kaipaa rokokoon aikoja", sanoi Isidor Tistelberg ironisesti, kun +tuokio oli kulunut. "Tietysti teistä on vanha aika parempi kuin +nykyinen, vanha aika mukavine elävine kirkkoherroineen ja rahvaineen, +joka eli typeryydessä ja antoi kohdella itseään niinkuin suvaittiin. +Mutta sanokaapas: mitä rokokoo oli?" + +Rouva Oljemark katsahti Tistelbergiin säpsähtäen: oli kuin hän olisi +herännyt suloisesta unesta, vaikeasti, sekavin päin. Soperrellen, mutta +taisteluvalmiina hän kysyi: + +"Mitä te tarkoitatte? Sitäkö, että minä pitäisin jotakin kansanluokkaa +parempana kuin toista? Se olisi teissä taas merkillinen harhaluulo... +sellainen, joka johtuu samasta kuin — no, en tahdo sanoa..." + +Julia Oljemark naurahti. + +"Mistä se sitten muka johtuu?" kysyi Tistelberg. + +"En henno sanoa", nauroi Julia yhä makeammin. + +Tistelberg ärsyttyi uteliaaksi. Hän vaati: + +"Sanokaahan kuitenkin." + +"En. Minä sanon sitten vasta, kun olette selvittänyt käsityksenne noista +menneistä ajoista, jotka teistä tuntuvat olleen niin pahat. Itsehän +aloitte niitä selvitellä. Ja sitten sanon myöskin, mitä minusta on +rokokoo", huokasi rouva Oljemark. + +Ja Tistelberg alkoi selvittelynsä. Hän soimasi lapsuutensa aikoja ja sen +edellisiä aikoja. Miksi? Koska silloin oli hänen mielestään liian suurta +palkkaa kantavia pappeja, kun hänen käsityksensä mukaan papin ammattiin +ei pieninkään palkan ottaminen sopinut. Hän soimasi papiston +välinpitämättömyyttä tai suorastaan ynseyttä ajan kysymyksiä kohtaan, +ottaen esimerkkejä nykyisestäkin ajasta: montako pappia on esimerkiksi +noussut rohkeasti vastustamaan venäläistyttämistä? Ihmekö, ettei kansa +— sosialistit — sellaisia pappeja kunnioita! Sitten moitti hän +katkerasti vanhan ajan virkamiesten satraappimaisuutta, joka mukavassa +mahtiasemassaan ei ottanut liioin huomioon kansan tarpeita eikä +toivomuksia, saati sitten hätää; herrasluokan eristyneisyyttä +tylyyteensä, lekottelua omissa piireissään ja vieraskielisyydessään. +Hyvä oli, että niistä ajoista oli hiukan päästy! + +Julia Oljemark kuunteli Tistelbergiä silloin tällöin myöntävästi +nyökkäillen, mutta yhtä usein päätänsä pudistaen ja hymyillen. Jopa hän +välistä loi Tistelbergiin kummastuneen ja pelästyneen katseen, ikäänkuin +jotakin odottamatonta aavistellen. Tistelberg puhui näin vanhojen, +vereen tunkeutuneitten nuoruutensa aatteitten vauhdista ja jonkinlaisten +entisten kärsimysten vaatimuksesta. Lapsena ja nuorenakin oli hän elänyt +ahtaissa oloissa, ja oli siitä alkaen ja vielä nyt rakastanut vapautta +yli kaiken, vapautta ylimalkaan, niin kuin varjoissa elänyt ihannoi +valoa. Hän oli vähän kierrellyt kansankin keskuudessa, kesäisin +mittausretkillään, ja nähnyt siellä paljon ainakin hauskaa, kun oli +ollut siellä juuri vapautensa alkaessa. Oikeastaan sitä vapauden alkua +jatkui yhä: hän tahtoi kauan vapautta. + +Tistelbergin teki mieli kiusata, tyrannisoida tuota naista, jota hän +piti vallasnaisena: niin, jonkinmoinen ylimys oli Julia hänestä. Julian +vastaväitteitä tässä asiassa Isidor tuskin oli kuullutkaan. Julia +Oljemark oli hänestä jollakin tavoin kaunis, ainakin hänen kätensä ja +hienot, vaaleasti hehkuvat huulensa. Nuorena tyttönä oli Julia varmaan +ollut hyvin kaunis. Kaunis nainen, ja hienoston nainen: sorrettava, +kurkistettava ja valloitettava nainen. + +Jotakin tällaista Julia Tistelbergistä aavistelikin, jotakin, mikä koski +häntä naisena, ja kummastui siitä, pelästyi, hymyili sille, ja tuli +alakuloiseksi. + +He kävelivät maantietä, jota syksyinen lehtimetsä, alastomana ja +äänettömänä, saarsi ahtaalle. Tie painui nyt rahkasoille ja niiden +kautta meren rannalle ja sieltä takaisin Ankeriaan alapäähän, kaupungin +ympäri. Tistelberg oli tahtonut, että he kävelisivät hiukan pitemmälle +kuin olivat aikoneet, ja rouva Oljemarkille tulikin halu nähdä merta. +Tistelberg puhui yhä, innosta leimahdellen, katkeroituneena ja +pisteliäänä. Tohtorinna hymyili joskus hänen kiihkolleen, mutta +enimmäkseen hän ei jaksanut kuunnella. Viimein Tistelberg lopetti; +asioita, esimerkkejä ei hänellä ollutkaan paljon, mutta jokaisen niistä +oli hän vahvistanut omilla tunteillaan: rahvasta ylistävillä ja +herras- ja valtaluokkaa halveksivilla huudahduksilla. Rouva hymyili ja +sanoi lopulta huokaisten: + +"Kuinka minä kadehdin teitä! Aivan todella! Teistä on kansa hyvä, ja +jokin toinen kansanluokka paha, aina, ylimalkaan. Minulla olisi toisia +kokemuksia. Mutta en tahdo puhua niistä nyt, kenties ette minua +uskoisikaan. Todella kadehdin teitä, te onnellinen! Teitä, jolla on +jokin usko!" + +"Usko!" huudahti Tistelberg närkästyen. Mutta jatkoa hänen +vastalauseeseensa ei tullut. Julia Oljemark oli pysähtynyt katselemaan +hänen hehkuvia poskiaan, ikäänkuin vilpittömän ihastuksen vallassa, +kuten onneton katselee onnelliseen. Ja kun Tistelberg jälleen alkoi +puhua äskeistään: kuinka ajat nykyään olivat muuttuneet paremmiksi, +kansanvaltaisemmiksi, miten nykyään eri kansanluokkien välillä oli toki +jotakin tasattu, oppia, jopa varallisuuttakin, — kun Tistelberg näin +puhui, myönsi Julia Oljemark kyllä päännyökkäyksellä hänen olevan +oikeassa, mutta sanoi sitten: + +"Niin, mutta ovatko nuo, jotka ovat nyt saaneet oppia ja varallisuutta, +sitten sisäisen ihmisensä puolesta, sydämeltään, ehdottomasti sen +parempia kuin entisetkään, ne sorretut, tai heidän sortajansa? Eikö ole +vain tullut toisia ihmisiä toisten asemaan. Ihmisiä, tarkoitan." + +Tistelberg ei häntä ymmärtänyt, + +Jokin juopa oli heidän välillään, juopa, joka Tistelbergiä ärsytti ja +Julia Oljemarkia säälitti ja pelotti, ja teki hänet alakuloiseksi. Kun +hän oli kertonut vanhasta pappilasta ja varsinkin sen aikaisemmasta +kaudesta, oli hänen sielussaan alkanut kasvaa jotakin tyynnyttävää, +suloista. Nyt, Tistelbergin kiihtyessä, se suloinen oli särkynyt. + +He olivat tulleet lehtimetsästä hiekkaiselle nummelle, joka kiersi meren +rantaa: meri näkyisi pian tuonne tuulten piiskomaan petäjikköön. +Kävelivät hetken, viima alkoi tuntua kovemmin, puiden latvoissa humisi, +kylmä viilsi läpi ruumiin. Polku, jolle Julia poikkesi, oli paikoin +kosteaa santaa, pehmeää astella, paikoin kovaa ja kumisevaa, pohjanaan +somero ja petäjien maan päälle pullistamat juuret. Katseltiin tuokio +merta, mutta Julialle tuli seisoessa vilu. Hän ehdotti, että he +laskeutuisivat meren rannalle, suunnattomalle hietikolle, jota ulottui +kauas tuonne kallioiseen niemeen asti. Niemen kärjessä oli pieni +ulkokahvila, tai oikeastaan vain mökki, johon oli rakennettu parveke +vieraita varten. Sinne tahtoi nyt Julia Oljemark. Kävellessä tuli +hänelle jälleen lämmin. Hän halusi näyttää Tistelbergille meren niemen +kärjestä, sillä Tistelberg ei ollut siellä vielä käynyt. + +He olivat kävellessään vaiti, väsymyksestäkin. Juliasta tuntui +tuskalliselta. Tistelberg oli, tahtomattaan kai, särkenyt hänen entiset +muistonsa: oli puhunut ahdistelemalla, hyökkäävällä tavalla, jopa +tavalla, joka Juliasta oli merkillisesti vastenmielinen. Ei hän tahtonut +tällaista sävyä enää. Ääretön väsymys oli jälleen tullut hänen +sydämeensä, hänelle tuttu, tavanomainen väsymys, josta hän sai rauhaa +ainoastaan entisissä muistelmissaan tai unessa. + +Hän oli aikonut tällä kävelyllä kysellä Tistelbergin +ulkomaanmatkastakin, tuosta hänen puhutusta seikkailustaan Afrikan +pohjoisrannikolla. Nyt ei hän sitä tehnyt; hän tunsi kyllästymystä +kaikkeen, ja syvää suruakin, ettei voinut mielestään olla yhtä +lapsellinen kuin hänen kävelytoverinsa. Hän seisahtui tuokioksi +katselemaan merta, joka aukeni mustana ja tasaisena, vain paikoitellen +vaahtoja pärskyttäen, — kylmää ja mustaa merta, jonka takaa hän olisi +tahtonut nähdä kimmaltavan jotakin aurinkoista ja ihanaa. Katseli ja +kuunteli matalan hiekkarannan pitkiä vaahtomaininkeja. Tuuli kylmästi, +tasaisesti, mutta joskus puuskana, nykien ja huiskuttaen Julian pukimia. +Julia tuijotti vaiti, hänen otsansa oli saanut jälleen syvät ryppynsä. +Yhtäkkiä hän huudahti, valittavasti, koomilliselta tuntuvasti: + +"Tuli kuikka!" + +"Mikä — kuikka?" kysyi Tistelberg. + +Toinen ei ensin vastannut. Sitten hän sanoi, purren sormiensa rystysiä, +ikäänkuin toivottomassa tuskassa: + +"Se on vain sellainen! Sellainen! Se on: ei mitään!" + +"Ibsenin metafysiikkaako, lasten huiputtamista sekavilla ajatuksilla?" +kysyi Tistelberg, tahallaan loukkaavasti. "Olenhan nähnyt tuon sumuisen +sopertelijan kirjahyllyllänne." + +"Sopertelijan? Ibsen? Olette hieman itserakas!" vastasi rouva. Ja +sitten, itseään säälien ja väheksyen: "Minä — enhän Ibseniä +ymmärtäisikään." + +"Eikä tarvitse", sanoi Tistelberg. "Mitäpä elävät ihmiset kirjoista? +Mutta mikä se kuikka sitten olisi?" + +"Onpahan vain", sanoi Julia Oljemark. "Tietysti se on mustaa, kun se on +kuikka. Mustaa kuin tuo meri: ääretön, upottava, hukuttava meri. Ja kun +siihen uppoaisi! No niin, mitäpä siitä! Täällä on niin kauhean kylmä, +että pelkään vilustuvani. Minä olen aina viluinen. Täytynee lähteä +kotiin; niin, ehkei se kalastaja, joka tarjoaa niemellä kahvia, olisi +kotonakaan. Käännytään kotiin!" + +Julia Oljemark puhui käskevästi, kääntyikin ja alkoi kävellä nopeasti +kaupunkiin päin. Tistelberg seurasi häntä, kummastuneena, sillä olihan +rouvan aikomus ollut viedä hänet niemen kärkeen asti. Levoton sääli, +jonka syytä Tistelberg ei tietänyt, täytti hänen sydämensä. Julia +Oljemark käveli hänen edessään kumarassa, miltei rajusti. Tistelberg ei +ehtinyt puhua mitään, ei tahtonutkaan; eikä hänellä olisi enää ollutkaan +asioita, joiden perusteella hän olisi soimannut ylimyksellisyyttä ja +siten kiduttanut tohtorinna Oljemarkia; kiduttanut, ajatellen hänen +kaulaansa, jolta vinkuva tuulenpuuska joskus käänsi kaulurin pois. +Paluumatkalla he puhuivat tuskin sanaakaan. Kaupungin pääkadulle +tultaessa Julia kuitenkin käännähti keveästi ja sanoi: + +"Niin, mutta se rokokoo... Tekisi mieleni vastata. Se on... se on: mitä +se on teistä?" + +"Minustako?" vastasi Tistelberg. "Ymmärränkö näitä asioita? Kysyin vain +muuten..." + +"Tietysti te rokokoosta pitäisitte", veikeili Julia Oljemark. "Te, +kansanvaltainen mies. No, mitä rokokoo teistä on?" + +"Se on minusta", huudahti Tistelberg, "riemua; se on kujeilua, +huikentelua, ylimielistä leikkiä niin sanotuilla vakavilla asioilla..." + +"Niinkö ajattelette? Ja minusta se on: salata siroihin viivoihin +jotakin, tai kaikki, mikä on tyhjyyttä; peittää väreihin kaikki ruma; +kätkeä sydämeensä sellainen, mistä tahtoisi puhua, mutta ei saa." + +Hän nauroi, katsoi Tistelbergiin tutkivasti. Hänen silmänsä kimmelsivät. +Sitten veti hän hansikkaan kädestään ja ojensi kätensä Tistelbergille, +verkkaan ja ikäänkuin uhitellen, hymyillen. + +Kevein askelin erosi hän kadun kulmassa ja lähti nopeasti omalle +suunnalleen: sanoi, että nyt kotona varmaan oltaisiin vihaisia, kun hän +oli näin myöhästynyt. + + + + +21 + + +Julia Oljemark joutui ajoissa kotiin. + +Tohtorilla ei nyt ollut valittamista senkään vertaa kuin hänen +palatessaan edellisiltä kävelyiltä, tai yleensä hänen tullessaan +kaupungilta: illallinen valmistuisi aikanaan, oli jo osaksi +valmistunutkin, keittäjättären ansiosta: tohtori piti ehdottomasti +täsmällisyydestä. Tee, jonka Julia sitten pöydässä sekoitti miehensä +lasiin, oli juuri tarpeeksi vaaleaa ja kuumaa; yöjuoma, keitettyä vettä +ja mustista viinimarjoista tehtyä mehua, ilmestyi nopeasti tohtorin +kamarin sängyn viereen; ja kun tohtori oli pukeutunut yökaapuunsa, +katosi hänen pukunsa tarkastettavaksi, ettei siitä puuttunut nappeja, +sekä puhdistettavaksi mahdollisesti siihen päivällä ilmestyneistä +tahroista, ja ennätti sitten takaisin juuri kun väsynyt tohtori aikoi +painautua levolle ja sammuttaa sähkönsä. Nuo ilta-askareet sai Julia, +kahden palvelijattaren avulla, aikaan rauhallisesti, kuten hänen tapansa +oli. Mutta nyt hän puhui Severille vieläpä vähemmän kuin muulloin +illalla, ja se oli kyllä miehen mieleen. + +Mutta ruoka ei Julialle itselleen maistunut; ja hän oli pöydässä +omituisen kalpea, Severi Oljemarkin harmiksi. + +Heti kun tohtori sitten oli sulkeutunut huoneeseensa, toivotti Julia +palvelijoilleen hyvää yötä, riensi omaan kamariinsa, joka oli +huoneistossa perimmäisenä, väänsi ovensa lukkoon, mutta ei sähköä +palamaan, ja istui kauan pimeässä. + +Oli tullut se tuska, jota Julia sanoi kuikaksi. + +Hänellä oli vaikea hetkensä; sieluntila sellainen, joita hänelle oli +viime vuosina tullut yhä useammin, yhäti ankarampina. Se koveni +kovenemistaan, tuollainen toivoton, tuskallinen, josta hän oli koettanut +puhua Tistelbergille. Kuva, vertauskin oli liian lievää, runollista sitä +ilmaisemaan. Julia vapisi; ulkonaista vapisemista se ei ollut, se tuli +sisältä, syvältä sielusta, niinkuin koko hänen olemuksensa pohja olisi +tärissyt; ja sen sisällisen vuoksi hänen koko ruumiinsakin vapisi, +vaikka hän nyt oli aivan terve, tavallista terveempikin, sillä useinhan +Julia sairasteli. + +Niin hän istui pimeässä, vuoteensa reunalla, kädet, rinta ja pää +tuskallisessa vavistuksessa. + +Se oli jotakin selittämätöntä. Eikä hän nyt voinut sitä ja sen syitä +ajatella, ei jaksanut ajatella elämäänsä. Oli vain tyhjyys: haikeus, +toivottomuus sellainen, että hän tahtoi olla ainakin yksin. Yksin: se +oli suurin lohdutus! Eikä sekään nyt auttanut. Pitkän aikaa tuskaa +kärsittyään Julia haparoi yöpöytänsä laatikkoa ja veti siitä käsille +morfiiniruiskun. Usein ei hän morfiinia käyttänyt, joskin unilääkkeitä +paljon, mutta nyt tahtoi hän sikeään uneen, heti, — aivan heti, kuin +kuolemaan! Lamppu pöydällä syttyi, nopeasti täyttyi ruisku puolilleen ja +neula puhkaisi ohuen hipiän. Mutta Julia ei riisuutunut vielä; istui yhä +paikallaan, katsoi jäykästi eteensä ja huohotti sielullisesta kivusta. + +Se kipu oli poltetta rinnassa, poltetta, jota olisi ollut mahdotonta +kuvata ja kertoa. Kalvamista ja jäytämistä, jonka hän tunsi ennestään, +monilta viime vuosilta, mutta joka ei ollut milloinkaan pakahduttanut +näin. Kalvamista ja kidutusta, — joka oli jollakin tavalla siedettävä +ja kestettävä. Kaikki jatkuisi kuin ennenkin, — tietysti: mitä sitten +muuta! + +Ei hän ollut katkera oikeastaan mistään. Tuolle insinöörillekö? Julia +Oljemark naurahti säälivästi itselleen. Siitäkö tämä johtui, että +Tistelberg oli tällä kävelyllä vetänyt hänet alas hänen rakkaimpien +muistojensa kauneudesta, — noiden pappilanmuistojen lumoista, — +vetänyt alkamalla puhua aivan jostakin muusta, särkenyt sillä tavalla ne +unet. Julia rakasti enimmin juuri sellaisia unia. Ja pari vuotta sitten +oli hän nukkuessaan saanut vähän väliä oikeitakin unia lapsuutensa +ajalta, niin ihania, ihmeellisiä, että hän oli niissä ja niistä +herätessään itkenyt onnen kyyneleitä; nykyään olivat ne unetkin melkein +lakanneet, — kuluneet tietysti; ja pelkkä toivoton, tyly tyhjyys oli +jäänyt. + +Ei hän nyt ollut loukkaantunut, vaikka Tistelberg oli rikkonut nuo +rakkaat muistokuvat; ei, päinvastoin: hän aavisti siinä rikkomisessa, +Tistelbergin pistelevien sanojen alla, jotakin, joka hänestä tuntui +suloiselta, imartelevalta. Katkera tai loukkaantunut ei hän ollut +oikeastaan mistään. Ei edes elämälleen: hänen kohtalonsa oli nyt näin +määrätty. + +Päinvastoin, hän tunsi, — joskaan ei jaksanut ajatella mitään, — ettei +hän kyennyt ottamaan vastaan niinkuin olisi pitänyt noita loukkauksia ja +solvauksia, jotka eivät sellaisia kai oikeastaan olleetkaan. Ei kyennyt, +— kun tunsi itsensä varhain vanhentuneeksi. Menettäneeksi tässä iässä +uskonsa ja intonsa kaikkeen, kaikki unelmansa, tai ainakin oikeutensa +uneksia. Menettäneensä vastaisuutensa, vaikka entisyys oli antanut +hänelle niin vähän. + +Kaikkea se entisyys kyllä oli hänelle antanut, sellaista kaikkea, jota +rikkaus ja mukavuus on. Mutta samalla tyhjyyden poltteen. + +Tistelberg oli nuori, — nuorempi häntä kuin ne vuodet, jotka heitä +iässä erottivat. Hänellä oli elämä edessä, — suloinen elämä. Hän +tietysti halusi, vaati, himoitsi elämää: siltä oli Juliasta tuntunut. +Mutta nyt, itsekseen, ei Julia Tistelbergin nuorekkuutta muistaessaan +hymyillyt. Tunne, että hänen oma elämänsä oli lakannut, pysähtynyt, +jähmettynyt, se jäyti ja kalvoi. + +Ja kuitenkin oli hän syttynyt oikeastaan vain yhden ainoan kerran, +syttynyt, ja haudattu kytemään salaa, kuin kipene märässä suossa. +Silloin, miltei lapsena, siellä vanhassa pappilassa sekin! Aikoja +sitten, jotka tuntuvat nyt niin kaukaisilta ja oudoilta, vaikka ovat +vielä oikeastaan lähellä. + +Siellä pappilassa silloin, kun siellä sotarovasti hallitsi, kävi muun +muassa paljon upseereita, ja upseereissa oli eräs, solakka ja pitkä, +johon Julia rakastui. Vasta vähän yli viidentoista oli Julia silloin. +Upseeri kai puolivälissä kolmattakymmentä. Rakastui sokeasti, +viattomasti, vaiti. Erään lyhyen kesän yhtenä lyhyenä kuukautena. + +Nyt ei Julia Oljemark sitä jaksa ajatella; tuska ja epäusko omaa itseään +kohtaan samentaa hänen aivonsa, tylsistää kaikki yhdeksi ja ainoaksi +tyhjyydeksi. Mutta monesti ennen on hän tämän asian ajatellut: se oli +todellista rakkautta, viatonta, altista. Ja se oli tulta: hän olisi +ollut valmis menemään rakastamansa puolesta vaikka tuleen, totisesti +melkein tuleen, tuskin aavistaen, mitä olisi uhrannut; eikä tietäen, +että edes rakasti. Mutta hän rakasti, ja oli vaiti. Ei muuta. Ei +tohtinut rakkaaseen edes katsella; mutta äiti oli kyllä huomauttanut, +että hän oli siihen aikaan niin kalpea: muka sairas. Öisin hän siellä +papinapulaisen pienessä asumuksessa valvoi yksin ja itki vuoteessaan +rakkaudesta, — hiljaa, ettei olisi häirinnyt isää, äitiä ja pikku +veljeä, jotka nukkuivat seinän takana. Ei muuta. Jonkin rakkauskirjeen +kirjoitti; rakkausrunonkin muistoalbumiinsa, ja repi kohta sen lehden ja +poltti. Mikä haikeus, kipeys, kun mies, jota hän rakasti ja joka ei +luultavasti mitään huomannut, matkusti pappilasta lomaltaan pois! Kun +Julian täytyi hänestä erota: kun heidän täytyi erota, kuten Julia +itsekseen sanoi! Lapsellista! Mutta — se juuri oli rakkautta: viatonta, +ihanaa. Muu, joka sitten on tullut, on ollut laskelmaa: tingittyä, +tyhjää, luuloteltua. Ihanin on ollut siitä poissa. + +Ja kun tuo parhain ei ole saanut koskaan täyttymystä, niin tässä nyt on +Julia Ihander, tällaisena. + +Sitä miestä ei Julia sitten nähnytkään; hän meni palvelukseen Venäjälle +ja siellä naimisiin. Sodassa lienee nykyään. Eläneekö edes? Eikä Julia +hänen kohtalostaan enää oikeastaan välitäkään. Mutta se, ettei hän +välitä edes sellaisen ihmisen kohtalosta, joka oli aikoinaan ollut +hänelle kaikki kaikessa, hänen ainoansa, se sydämen ja sielun kuluminen +kiduttaa häntä kaikkein tuskallisimmin, tuo todistus sydämen ja sielun +voimattomuudesta: se, että ihminen on kuin jokin rapakivi, joka murenee +ja rumenee kuin kastunut turve. Tulta hän niin rakastaisi, vilusta +kärsivä! + +Sitten, tuon ensimmäisen ja kauniin jälkeen, on ollut sellaista kuin on +ollut. Avioliitto: miltei sattuma. Isä siellä pappilassa kuoli. Ja +silloin puute astui kotiin. Äiti tuhlaavainen. Ja nyt ilmestyi pappilaan +Oljemark, nuorena medisiinarina, ryhdikäs, kohtelias. Rakastui Juliaan, +tietysti. Severi sen asian sielullisestikin aloitti. Aistit Juliassa +olivat jo heränneet, leikitellen, nauraen; lihaksi on Julia niitä sitten +oppinut kutsumaan, sen nimityksensä karkeutta kyllä usein kauhistellen. +Komea ja rikas nuorukainen kosi, pyysi sekä Julialta itseltään että +hänen äidiltään. Äiti tahtoi tytärtä toki hyväksymään loistavan kaupan. +Äitihän oli sellainen: maailma on hänestä niin yksinkertainen, hän uskoo +kauppojen lupauksiin. Ja tässä sitä nyt ollaan, eikä muuta saadakaan +olla. + +Siten oli Julian avioliitto syntynyt. Mutta ei hän nyt sitä ajattele: +hän vain vapisee epämääräisestä tuskasta, joka on kuin kuoleman halua. +Hän ei jaksa enää tätä elämää, ei tule siinä toimeen. Mitään ei häneltä +puutu, — ei kai, — sillä hehän ovat rikkaita, joskaan hän itse ei ole +rikas, kun ei saa eikä tahdo käyttää miehensä rahoja juuri mihinkään, +omiin kaipuisiinsa; mutta mitään ei ole myöskään toivottavana, eikä hän +mitään kaipaa. Hän on vain kuin rapakivi! + +Kerran oli ollut yksi toinenkin, paitsi tuota nuoren tytön unelmoitua +siellä pappilassa, — toinen, joka olisi kenties voinut antaa hänen +elämälleen sisältöä: se mies, joka oli hänelle opettanut noita kasvien +ja kukkasten nimiä. Hän oli asunut tässä kaupungissa, oli Juliaan +rakastunut hänkin. Ovathan häneen niin monet miehet rakastuneet, sillä +hän on ainakin ollut kaunis. Rakastuneet? Mitä on rakkaus? Enimmät ovat +vain himoinneet häntä; sellaisetkin narrit kuin Blöcker, joka ei +pyyteensä törkeyttä ole kieltänytkään, se hauska hupsu. Mutta se yksi +oli tosiaan rakastanut: säälinyt syvästi hänen kohtaloaan, ei pyytänyt +häntä itseään, ja koettanut neuvoa ja kehittää hänen miestänsäkin, joka +juuri siihen aikaan alkoi turtua ja tulla omituiseksi, sukunsa +perintätapaan. Ja vapauttanutkin hän olisi ehkä Julian, vaikka oli +naimisissa, sillä hän rakasti. Mutta hän kuoli. Sekin melkein ainoa, ja +ainoa, joka ymmärsi, kuunteli hänen pienimmätkin kaipuunsa, otettiin +pois. Sitten on kaikki Julialle ollut yhtä ja samaa. + +Ja joskus, varsinkin lapsuuden suloisten kuvien muistelemisen jälkeen, +joista herää kuin kesästä, kukista ja linnunlauluista syksyyn ja +sateeseen, tulee järistävä tuska, että kaikki on mennyttä. Mennyttä; ei +saa enää syttyä, — eikä ehkä voi. Sellainen tuska tulee välistä +hiljaisen haikeuden jälkeen, joka puolestaan kalvaa alinomaa, hetki +hetkeltä, aina. Pelkästään kova työ pystyy hälventämään sitä haikeutta, +askartelu kodissa aivan palkollisten tapaan, ja koti onkin suuri, joten +siinä tarvitaan tällainen kolmas palkollinen tai piika. Piika kuin +piika: tohtori Oljemark on nyt tottunut teettämään hänelläkin työtä +aivan samoin kuin toisilla. Sisätyötä talvella; ellei se riitä, täytyy +keksiä keksimällä lisää, ettei kalvavaan elämänsuruunsa nääntyisi. +Ompelee, hoitelee kukkia. Keväisin on parempaa, iloisempaa: pääsee +luontoon. Talvella nukkuvat kukat sisällä ruukuissa, mutta kesäksi ne +autetaan ulos mustaan ja lämpöiseen multaan, tovereiksi toisille, jotka +siitä mullasta itse nousevat. Ihana multa, jolla on mystillinen, +hedelmöittävä voima! Synnyttämisen voima, ja kuolemaan kätkemisen +lohdutus: maassa olisi parhain olla, poissa kaikesta! + +Niin, keväisin menee häneltä parhaiten aika, — kun silloin oikein +puuhaa. Mutta puutarhakaan ja sen kukat eivät tahdo riittää. Ihminen +kaipaa ihmistä, eikä Julia enää usko ihmisiin, ei halua heidän +seuraansa: on heitä tarpeeksi nähnyt. Eivät riitä puutarha ja sen kukat; +yhä useammin tulee polte, haikeus, varsinkin iltahetkillä, jolloin ilman +äärellä valo sammuu. Haikeus, että elämä kuluu näin... eikä muutoin voi +kulua. + +Jo ennen kuin Julialta vietiin hänen lapsensa, oli hän usein etsinyt +unohdusta kuumeisessa hommailussa sisällä tai ulkona. Sitten oli +sielullinen hätä kasvanut, tyhjyys lisääntynyt. Joskus hänestä tuntuu +kuin joka puolella ympärillä olisi kuilu, johon hän tahtoisi heittäytyä, +vaikka se vielä saattaa ponnahtamaan kapinoiden äyräältään takaisin. + +Maire, tosin ilman Julian kaipaamaa rakkautta syntynyt, mutta kuitenkin +hänelle rakas, sekin häneltä otettiin, niin tyhjäksi hänen elämänsä +tehtiin. Tylysti menetteli Severi, kun erotti Mairen hänestä, lähetti +sukulaistensa luokse, tietysti kasvatettavaksi kaikin puolin +mallikelpoiseksi: älykkääksi, kaikki asiat ymmärtäväksi, muka. +Oljemarkien tapaan Severi tahtoo varustaa hänet joutumaan hyviin +naimisiin, ja ajoissa. Julia myöntää kyllä, ettei hän osannut Mairea +kasvattaa, että hänen moraalistaan ei ole tueksi sille, jonka pitää +tässä maailmassa menestyä. Myöntää, ettei hänellä ole tietoja +—laskennossa eikä laskelmissa; ei varmuutta edes uskonopissa: ei halua +väittää vasten epäilyksiään lapselle, että se ja se maailmanjärjestys on +juuri paikallaan. Niin, hänellä ei ollut käsitystä, ettei lapsi saisi +leikkiä ja viettää kallista aikaansa miten hänen lapsellinen olonsa +vaati. — Se, että Maire jäi luokalleen, oli isästä tietysti paljon +pahempaa kuin että hän oli oppinut isälleen makeilemaan, milloin +esimerkiksi tahtoi rahaa johonkin Severiltä, joka on tullut yhä +tarkemmaksi rahasta, siinäkin suhteessa sukuunsa muuttuen. Maire +makeili, ja isä antoi — edes hänelle: ei voinut vastustaa lasta, +hentoa, siroa ja herttaista. Mutta niin on Severi itse opettanut +kaunottaren alun ehkä pahempaan päin kuin Julia hänelle usein totta +puhumalla. + +Ja kuitenkin: eikö Juliasta ole paikallaan, että Maire pääsisi +maailmalle jo hyvin varhain? Ehkä hän itse oppisi pitämään silmänsä +auki, ei olisi sellainen kuin Julia. Mairesta tulisi rikas. Jos hän +oppisi pitämään silmänsä auki, ei hänen ainakaan köyhyyden vuoksi olisi +pakko ottaa muuta kuin sellainen mies, jota hän rakastaa. Ehkä Maire +olisi äitiään onnellisempi! + +Mutta tyttären menettäminen on kuitenkin tehnyt Julia Oljemarkin elämän +kaikkein lohduttomimmaksi. + + + + +22 + + +Paljon tuntee Julia Ihander tällaisina sielullisen ahdistuksen hetkinä +kadottaneensa, kun joutui Oljemarkien sukuun: kun kohtalo möi hänet +arkipäiväiseen, tuskallisen täsmälliseen, pikkumaiseen, jopa abnormiin. +Näiden hetkien jälkeen hän kyllä katuu arvosteluaan, koska Oljemarkit +ovat erinomaisen kunniallista sukua, olleet sitä ammoiset ajat, sillä +suku on sangen vanhaa. Mutta koskaan ei ole kuulunut siinä olleen mitään +erikoista, fantasialle perustuvaa, vapaata. Erikoisella ei Julia juuri +tarkoita mitään kuuluisuutta, ei mitään sellaisia lahjoja, jotka +saavuttavat mainetta ja kunniaa, vaan hän rakastaisi ehkä kaikkein +mieluimmin persoonallista erikoisuutta, hiljaisten kaipuittensa +seuraamisesta onnellisia ihmisiä. — Oljemarkit ovat aina olleet +virkamiehiä, enimmäkseen tuomareita. Asianajajiksi ei heistä ole, siihen +he ovat liian kunniallisia; eikä Julia asianajajia kunnioitakaan, mutta +se ammatti olisi toki vapaampaa, jonkinlaista omaa vastuuta vaativaa; ja +saattaneehan advokaattikin joskus olla kunniallinen, jopa uhrautuva, sen +Julia tietää: hän ei arvioi ihmisiä ammattien tai kansanluokkien mukaan. +Niin, kokonainen liuta tuomareita on Oljemarkeissa ollut, tuomareita +sukupolvesta toiseen, kihlakunnan tuomareita, ja mitä kaikkia titteleitä +tuomareilla lieneekään! Tuomareita, pormestareita, eräitä +pankinjohtajia: rahallisesti ja muutenkin varsin lujalle pohjalle +perustettuja ammatteja; niihin Oljemarkit ovat pyrkineet, ja helppo on +heidän ollut niihin päästä jo sukunsa vanhuuden ja arvon nojalla. Ja +tuollaisiin sukunsa virkoihin kerran päästyään ovat he pysyneet niissä +tanakasti: ovat ne ansainneet kunniallisuudellaan, mallikelpoisella +säntillisyydellään ja intohimottomalla, jäykällä, hiljaisella +ahkeruudellaan. — Enimmäkseen tuomareita! Joskus pappi, +pankinjohtaja-poikkeuslajin lisäksi, jopa kerran piispa: Julian miehen +isä. Piispa: korkein arvo koko suvussa. Piispa; mutta mitä tittelit +Julialle merkitsevät? Tiettävästi hän osaisi piispaakin kunnioittaa, jos +piispa olisi hyvä ihminen; mutta eivätkö vähän kaikki virka-arvot, +etenkin korkeimmat, ole todellisesta, hiljaisesta kristillisyydestä +syrjään vetäytymistä; ja eivätkö juuri korkeammat kirkonmiehet, kuten +tuokin vanhan pappilan sotarovasti, tehneet Julian isänkin päiviä +tuskallisiksi? + +Ainoaakaan sotilasta ei suvussa ole ollut, paitsi tietysti tavallisia +sotamiehiä, eikä alkeita taiteellisiin taipumuksiin, sillä Oljemarkit +eivät osaa esimerkiksi laulaa, ja jos yrittävät, laulavat aina väärin: +heillä ei ole korvaa yhdelläkään, ketä Julia on tavannut. Niinikään +eivät Oljemarkit ole olleet liikemiehiä; ainoastaan joku suurissa +liikkeissä palveleva konttoristi on heissä nähty, sivuhyppy ja poikkeus +sekin, ja Oljemarkeista ikävänlainen poikkeus, tuo pienipalkkainen +konttoristi: suvun vaistot liikemiesalalla olisivat vaatineet ainakin +pankinjohtajaa, ja pelkästään sitä. Poikkeuksia siis konttoristi ja +piispa. Ja vielä kolmas syrjähyppy, kun Severi Oljemarkista, piispan +pojasta tuli lääkäri, ensimmäinen suvussaan; omituista, kai jonkinlainen +rappeutumisen ilmaus: suku on niin vanhaa ja yleensä omassa veressään +pysynyttä, sitä juuri mesallianseilla uudistamatta. + +Severi Oljemark on ankaran kunniallinen mies, rehellinen, +velvollisuutensa täyttävä kuin koko hänen sukunsa. Tuo suvun +kunniallisuus, rehellisyys, arvo! Julia on kuullut välistä hiiskuttavan +eräästä petturista Oljemarkien suvussa, — petturista, kuten häntä +kutsutaan. Hän oli ollut juuri se konttoristi: oli kavaltanut liikkeen +rahaa, — ei suurta summaa, — ja näki pakolliseksi lähteä merille. +Merille hän katosi, sinne kuoli, kai hukkui. Hänestä ei esimerkiksi +Severi koskaan tahdo puhua, ja jos erehdyksessä tai pakosta puhuu, tekee +sen lyhyesti ja tuomiten, väheksyvästi. Konttoristi on hänelle ikäänkuin +suvun mätämuna, josta ei tiedä, halveksiako vai ihmetellä häntä: +surkuteltava olento, joka vaihtaa elämänsä varmalla maaperällä +myrskyiseen mereen, ja vaihtaa lapsellisesti näpistelemällä! Julia +ajattelee, että luonnollisesti ei sekään Oljemark olisi voinut kavaltaa +muuten kuin hiukan näpistämällä, pienen summan. Ja siitä sai hän, +pohjaltaan kunnon nuorukainen, niin katkeran kolahduksen sydämeensä, +ettei koskaan Suomeen palannut. Hän oli Juliasta syvintä osanottoa +herättävin koko Oljemarkien suvussa, tuo toisten armotta hylkäämä tai +ihmettelemä tahi pilkkaama, onneton, unohdettu surun lapsi. + +Severi oli ja on heimossaan oma poikkeuksensa. Suvun ihailema +nuorukaisena ja nytkin, kuten jotakin hienoa poikkeusta sopii ihailla. +Jopa eräiden suvun naisten jumaloimakin. Hän on — ja oli varsinkin +nuorempana — kohtalaisilla lääkärinlahjoilla varustettu, ei suinkaan +harvinainen kyky, ei mikään uuden keksijä. Mutta omana poikkeuksenaan +hän on varmaankin degeneroitunut: hermostunut äärimmäiseen asti, sitä +hermostuneempi, mitä vanhemmaksi tulee, kuoreensa sulkeutuva, siis +sielulliselta rakenteeltaan heikko, kuten Julia myöntää itsensäkin +olevan, mutta heikko itsekkäällä, tyrannimaisella tavalla, osaten +kasvattaa heikolle sielulleen kilpikonnankuoren, kun se taas Julialta +mielestään puuttuu. + +Aikoinaan, silloin, kun Julia tutustui Severi Oljemarkiin, oli +nuorukainen ollut vapaa ja iloinen: käytöksessään sovinnaisen vapaa, +suvaitseva, oli sallinut ja nauttinutkin joskus pikarin viiniä, oli +osannut sukkeluuksiakin, jopa kaksimielisyyksiä, tosin kai muilta +tovereiltaan oppimiansa. Sellainen vapaus oli lisännyt kunnioitusta, +jota Julia tunsi hänen korutonta ulkoasuaan ja rauhallista, ikäänkuin +hänelle helppoa ahkeruuttaan kohtaan. Anteliaskin hän oli ollut, +muillekin paitsi Julialle, jonka jalkojen juureen hän laski +vilpittömästi kaiken suuren perintöomaisuutensa; ja hieno oli hän +luonteeltaan silloin: ei komeillut rahoillaan tai käyttänyt niitä +väärin, kuten siihen aikaan nuorten tapa oli, paljon enemmän kuin +nykyisin. Altis ja auttavainen hän oli tovereilleen; harvemmin köyhille, +piti näet köyhää itseänsä melkein aina syypäänä asemaansa: miksi ei se +tai se ihminen tehnyt uutterammin työtä, tai tyytynyt vähempään, taikka +ollut järkevämpi? Severi kohteli epäonnistuneita jo silloin +jonkinlaisella ivalla; ajatteli niitä, jotka kompastuvat oman luonteensa +heikkouksiin, kummastellen, tai piti rappiolle joutuneita +välttämättömyytenä, jolle ei lähimmäinen voisi mitään. Sellainen oli +Severi nuorena: rehellinen, suoraan silmiin katsova, hiukan iloinenkin; +puhdas, siisti, säntillinen, mutta jo kylmähkö. + +Mutta avioliiton lyhyinä vuosina on hän nopeasti muuttunut. Järkevä hän +kyllä on nykyäänkin; ja käytökseltään ulkomaailman silmissä moitteeton; +rehellinen, usein vakaumuksestaan tinkimätön: uhrautuisi luultavasti +suuren vakaumuksen puolesta. Mutta Oljemarkien tavallinen sielunrauha, +jota ei tarvitse ulkopuolisilla keinoilla luoda, valtiasmainen lempeys, +jota voisi sanoa virkamiehyydeksi, on kadonnut. Häneen on varmaan +päässyt joitakin Oljemarkeille vieraita ominaisuuksia. Mistä, mahdotonta +ymmärtää! Eikö sekin anteliaisuus, joka oli ilmennyt hänessä etenkin +nuorena ja välistä myöhemminkin, koskien tosin yleensä verrattain +vähäisiä summia, eikö se ollut tunkeutunut häneen jostakin muualta? Eikö +se ollut hänelle varsin liikaa: sellaista keveyttä ja vapautta, joita +vastaan suvun kantaveri sitten on noussut? Liikaa vapautta heikolle, +järkevälle, ainaista samanlaista rauhaa tai työtä tahtovalle verelle? +Nuorempana, vielä avioliitossa, Severi maistoi joskus viiniä, josta +Julia erittäin pitäisi, Julia, äitinsä tytär siinäkin suhteessa, ja +myöskin isänsä tytär sellainen kuin isä oli ollut nuorempana. Niin, +katsos vain Severiä: siihen aikaan hän maistoi viiniä ja tupakoi; mutta +yhtäkkiä hänestä tuli joka suhteessa raitis! Viinit ja tupakan kielsi +hän itseltään siksi, että tunsi sydämensä niistä hiukan rasittuvan, tai +pelkästään senkin tähden, että sanoi sellaisen päätöksen olevan +järkevää; ja hän on sitten pitänyt päätöksensä: horjumatta, +itsepintaisesti, koskaan edes yrittämättä langeta. Helppoahan Severin on +pitää päätöksensä, ajattelee Julia. Miksi helppoa? Koska Oljemarkeissa +ei ole milloinkaan ollut muita intohimoja kuin säntillisyys. Julia ei +lue intohimoksi sitä, että muutamat suvun nuorukaiset — muutamat, eivät +suinkaan kaikki, sillä puhdasta se suku on, — ovat eläneet yhden tai +pari ylioppilasvuotta kevytmielisesti, pääkaupungin tarjoilijattarien +kanssa esimerkiksi; järkevän kevytmielisesti, siis varoen itseään +katunaisilta tai ainakin taudeilta. Yleensä puhtaina nuorina naimisiin +kiiruhdettuaan ovat he kyllä pysyneet sittemmin puhtaina, +moitteettomina, uskollisina. Mutta nuokin, jotka siten nuorempina +huikentelivat, tekivätkö he sen intohimosta vai järkevyydestä? + +Severillä ei ole ollut seikkailuja senkään vertaa kuin joillakin suvun +heikommilla; siinäkin suhteessa hän on Juliasta ikäänkuin vailla +mielenkiintoa elämää kohtaan. + +Raitis kaikin puolin on Severi Oljemark nykyään, moitteeton, +säntillisesti virkansa hoitava. Mutta muusta hän ei välitäkään kuin +säntillisyydestä koko elämässä: täsmälleen ylös vuoteesta; vaatteet, +joiden on oltava tarkoin kunnossa, ylle; sitten pieni aamiainen, ja +sitten sairaiden vastaanotto juuri totuttuina aikoina: minuutilleen ovet +auki. Jopa tuntunee Severistä sellainen sairas, jonka tauti on niin +mutkallinen ja vie tutkiessa niin paljon aikaa, ettei häntä saada +ajoissa poistumaan lääkärin luota, melkein rikolliselta. Ainakin Severi +on alkanut niitä usein ivailla: mitä auttaa heitä tutkia? Kun ihminen +kuolee, niin kuolee. Ja kaikista tutkittavista olisi aina päästävä +vanhojen, totuttujen lääkärikirjojen mukaan, samojen, jotka osaten +Severi Oljemark aikoinaan suoritti tutkintonsa. Uudet teokset, +lääketieteen edistysaskeleet, ovat hänestä aivan epäilyttäviä, ja +varmaan hermostuttavia. Uusiaikaiset kilpailijat sitä mukaa joskus +suorastaan vihattavia: sellainen on kuhnetohtori Ruusunen. Tuttua, +säännöllistä kaipaa Severi yhä enemmän. Työtunneilta säännöllisesti +päivälliselle; sitten hiukan kävelylle, jopa joskus lisäksi Suomalaiseen +Seuraan, nykyäänkin vielä, ja tunti illallisen jälkeen levolle. +Suomalaisessa Seurassa kävi hän muinoin ahkerammin; oli silloin suuresti +innostunut puolueasioista ja puolueensa aatteista, niin innostunut, että +oli tärkeimpiä henkilöitä, kun kaupunkiin hommattiin suomalaista +sanomalehteä, sitä, joka nyt vieläkin elää, Rolf Idellin hoidossa. Mutta +ensimmäinen lehtiyritys meni nurin, ja Severi Oljemark sai maksaa +kuluista parhaan osan. Ja Suomalaisessa Seurassakin täytyi hänen +hellittää kukkarostaan takuita eräiden hulttioiden puolesta. Ne takuut +eivät olleet suuria, mutta takuuseen ei Severi enää koskaan mene, eikä +sanomalehtiä kannattamaan tai muihin rahoja kysyviin yhteishommiin. +Vekseleihin hän ei koskaan piirrä nimeään. Hän oppi nopeasti ja vähästä! +Rahallisten ansain pelko poliittisen katkeroitumisen, epäuskon ja +epätoivon lisäksi: se osaltaan pitäneekin häntä nykyisin melkein poissa +Suomalaisen Seuran yrityksistä. Siitä, että ensimmäinen suomalainen +lehti meni nurin, — nyt on lehti uudella taloudellisella perustalla, — +syytettiin myöskin Severiä, kuten muitakin; mutta erikoisesti hän otti +syytökset korviinsa ja sulkeutui suomalaisten hommista syrjään. Tuskin +lähtee hän joskus iltamiin. + +Kuitenkin hän on vielä intresseerattu politiikasta, — Juliasta iloinen +ilmiö, — sillä tavoin, että tahtoo lukea lehdistä uutisia ja kuulla +joidenkuiden merkkihenkilöiden otaksumia, sellaisten kuin esimerkiksi +Rolf Idellin. Mutta saatuaan tietonsa hän jälleen sulkeutuu, on +pessimistinen. Millään seurain tai yhdistysten yrityksillä ei hänen +mielestään enää pelastuta Venäjän painostuksesta. Maan ulkonainen hätä +synkistää Severiä entistä pahemmaksi. Jonkun kanssa tuokion puheltuaan +hän vetäytyy jälleen yksilölliseen kuoreensa, täsmälliseen +virkatyöhönsä, ja tilastotutkimukseensa, jonka hän on keksinyt +itselleen, samoin kuin Julia kukkasensa ja puutarhansa. Kuivaan +jokapäiväisyyteensä! Vaatia ruokansa, juomansa; torua Juliaa, jos siinä +suhteessa jokin erehdys sattuu; lukea sanomalehtensä; jutella politiikan +lisäksi naapureista, kun on kuullut heistä kaupungilla käydessään tai +talon vierailta jotakin uutta, ja jutella heistä ikäänkuin +voitoniloisesti, jos he ovat hairahtuneet, kylmästi ja pitäen +hairahtuneita typerinä; — sitten mennä iltatyöhönsä, tilastolappujen +ääreen, ja lopulta nukkumaan määrätyiksi tunneiksi. Sielullisen +ahdistuksen, epätoivonsa hetkinä Julia ajattelee kapinoiden: —Ja +hänelle, hänelle on minun hyväilyt annettava, kuten ruoka ja +terveellinen yöjuomakin valmistettava. + +Sellainen on Julian hiljainen koti, joka nyt on lapsetonkin. + +Julia säälii ja koettaa ymmärtää Severiä, mutta...! + +Mikä koti! Millaiseksi on Severi sen tehnyt: riistänyt Mairen häneltä! + +Koti sellainen kuin varmaan kaikkien Oljemarkien koti on ollut; +huonekaluissa ja talouskapineissa paljon jaloudellaan arvokkaita +niinkuin vanhaan sukuun pakostakin on täytynyt tulla: jokin mahonkinen +lipasto, jokin kullattu peilipöytä, hopeiset kandelaaberit jne. Mutta +kaikki mauttomien rinnalla. Eikä Severi anna hävittää mauttomia: ne ovat +sukuesineitä, ja kelpaavat Severille; sitä kelpaamista Julia ei aivan +kunnioita. Mahdotonta on sovitella kauniita ja arvokkaita rumien kanssa +sointumaan. Julia myöntää tosin itselleen, että turhuutta on tavoitella +sitä kotoista viihdyttävyyttä, jota hän kaipaisi; sillä voisihan rikas +käyttää varansa parempaankin kuin kaunisteluun: sitä tulisi käyttää +ihmisten hyväksi, puutteen poistamiseen köyhien keskuudesta. Mutta eihän +Severi paljon köyhistä välitä. Eivätkä autetut olekaan aina hyvillään +avusta: eivät ole kiitollisia. Hänellä on omat kokemuksensa eräistä +köyhistäkin: hän on käynyt heitä auttamassa, — säästäen heille omista +pukurahoistaan, — ja useimmat heistä ovat jotakin saatuaan vaatineet +lisää; tai arvostelleet lahjoja, jopa sepittäneet lahjoittajasta +narrillisia juttuja, jos hän on ollut avomielinen, puhunut heille omista +suruistaan, pienemmistä tietysti. Mitä he sitten olisivat sanoneet, jos +hän olisi paljastanut koko sydämensä, rikkaan ihmisen huolet. Vaatia +lisää, arvostella, kannattaisiko rikkaan antaa vielä parempaa: pilkkaako +kansa hyvyyttä? Onko hyvyys siitä tyhmyyttä? Onko Severi siinä suhteessa +oikeassa, ilman kokemuksia? Ei ole Julialla enää oikein kansaakaan. Ja +koti on Severistä valmis, täydellinen, siitä ei puutu mitään. + +Omituista: postimestari Mölsé, tuo hupaisan lauhkea, mutta liian +kuumaverinen juovuksissa, se ensin opetti Julian arvostelemaan kotiaan, +puhumalla, millaista tavatonta hän, Mölsé, kodilta toivoisi. Se +arvostelu heräsi Juliassa silloin, kun Maire täytyi panna Helsinkiin +kouluun. Julia ajattelee nyt paljon kotiaan; ei pidä siitä, ja rakastaa +kuitenkin sitä. Onhan se koti hänen huolensa nähnyt; kuten tuttava on +tuokin uusiaikainen kaappi, jonka päällä sirot kandelaaberit ojentelevat +mutkaisia käsivarsiaan, tai salin sohva, joka ei tahtonut sopeutua, eikä +sopeudu, minnekään, tai istumisesta vaaleaksi kulunut keinutuoli +kullatun peilipöydän vieressä. Mutta hän on koettanut tehdä kotinsa +kodikkaaksi. Siksi hän ei tiedä, mitä hän siinä rakastaa, mitä ei, — +mitä noista esineistä, joita hän miltei pelkäsi, kun näki ne ensin +Severin isän kotona, juhlallisesti ja arvokkaasti sijoitettuina, mutta +keskenään riidellen. Nyt — onko hän niihinkin perehtynyt, sopeutunut +kuin johonkin välttämättömään? Julian oma huone on kuin vastapainona +muulle. Se on äärimmäisen yksinkertainen, tuskin siinä on huonekaluja +laisinkaan; sänky niin kapea kuin kerrotaan olevan luostarien +nunnakammioissa; ainoastaan pieni, paikoin kullattu rokokookaappi on +siinä ylellisyyttä, ja kukkaset, jotka ikkunalla levittävät kukkiessaan +epäterveellistä huumaansa. + + + + +23 + + +Rouva Oljemark ja insinööri Tistelberg eivät tavanneet muutamaan aikaan. +Kaikki oli kaupungissa ennallaan. Oskar Klingstedtistä ja kadonneista +koulupojista oli vähän lakattu puhumasta. + +Mutta sitten alettiin jutella, jonkin ajan kuluttua taas entistä +enemmän, puutarhuri Sutelinin tytöstä, ja tavalla, joka sai Juliankin +pistäytymään Sutelinilla, toivossa auttaa, ei uteliaisuudesta. +—Sutelinin talo kaupungin reunalla on huonossa hoidossa ja ränsistynyt. +Se on ollut aikoinaan maalattu keltaiseksi, mutta väri on karissut pois, +joten se näyttää mustalta ja homeiselta. Aitaa ei rakennuksen ympärillä +ole, mutta vanha portiksi aiottu paikka kuitenkin patsaineen, ja toisen +patsaan vieressä lepää pino mätäneviä hirsiä. Kauempana pihalla jälleen +kierrättää kulkijaa kasa olkia, sinne tänne hajonneena; sitten on tiellä +ruiskukannu tai korvo, ja lopuksi ruostunut rullaäes. + +Melkein keskelle pihaa on kyhätty navetta, josta leviää kitkerä haju ja +jonka lähelle on availtu kukkamaita, rikkaruohon ja pääsiäisliljojen +kilpakenttiä. + +Vanhoista hirsistä kyhätty navetta aiheutuu siitä, että Sutelin +harjoittaa nykyään varsinaisen ammattinsa ohella myöskin karjanhoitoa, +maidon, voin ja juuston myyntiä. Kauppaliikkeen tapaisena on perheellä +keittiö. + +Keittiön portailla, jonne näkyy kolme ansaria tai lasiruuduilla katettua +taimilavaa ja niitä alempana kaalismaa, siellä estävät tulijain +askeleita luudat, lapiot ja luutturievut, joita on levitetty portaitten +kaiteille. Keittiö on jaettu kahteen osastoon, väliaitana tiski, jonka +takana maitoa myydään, ja vieressä hyllyt, joilla kotitekoisia juustoja +pidetään, kesällä kärpästen suosimia juustoja. + +Tiskin takana ähkii tavallisesti rouva Sutelin maito- ja kermamitat +kädessä, tavattoman lihava ja lyhyt nainen, lihavuuttaan keinumalla +kulkeva. Joskus siellä tapaa itse puutarhurinkin, lyhyen, vantteran +miehen, jolla on punainen naama, hatara, omituisen hieno ja kihara tukka +ja melkein aina sikari kynsissä. Lapsistakin näkee välistä toisen, tuon +Ester-nimisen pikku tytön, mutta nykyään harvemmin kuin vielä menneenä +vuonna. + +Tausta keittiöstä kuuluu kotiin eikä yleisölle, kaikenlaisine sekaisin +heitettyine rojuineen. Hellalla porisee miltei joka hetki kahvipannu, +ahkeran avioparin työhönkiihottaja, jopa usein, kiireimpien hommien +lomassa, ainoa ravitsija. Sisäovesta, joka paukahtelee yhtä mittaa, +etenkin lasten siitä edestakaisin rientäessä, näkee ruoka- ja +makuuhuoneeseen: näkee ruokapöydän, jossa kärpäsillä on talvellakin +tekemistä, sillä melkein kaiken päivää siinä on ainakin sokeria ja +muutama vehnäskönttä, sekä valtavan rautasängyn, vuode peittämättömänä, +levällään. Tuon huoneen seinillä on väripainoskuvia, leninkejä, housuja, +paperikukkia, sanomalehtiä, laskuja, samoin kuin pöydälläkin ja lipaston +päällä. Siellä nukkuvat isä, äiti ja poika, nimeltään Jalo Julku, mutta +tytär pienessä, kapeassa lokerossa, jota sanotaan saliksi: pienikokoinen +Ester alkaa näet jo tulla tyttöikään. + +Tänä myöhäissyksyn päivänä, — surkeantuntuisena päivänä, sillä on +satanut räntää, ja pihaa peittää lumensekainen sohjo ja räystäät +tippuvat pitkin pituuttaan kylmää vettä, — käy Sutelinin keittiössä +erimoinen rähinä, muuten vanhastaan tuttu niille kaupunkilaisille, jotka +tilaavat sieltä maitoa ja ostavat voita ja juustoa; enimmäkseen +vähävaraisia nuo kauppatutut ovat. Puutarhuri itse siellä rähisee, +yksikseen, vaikka ei huoneessa yksinään ollen: sillä kun hän on oikein +kiihtyneellä päällä, oikein punainen, ei hänen vaimonsakaan uskalla edes +valittaa, saati sitten väittää vastaan, sen vähemmin lapset, joista +poika nyt seisoo selin ikkunan edessä, ja tyttö istuu tuolilla +halkolaatikon vieressä, uppiniskaisena, ylimielisenä, nenä pystyssä. +Eikä Sutelin välitä vieraistaan, kun hän oikein pauhaa; ei nytkään, +vaimonsa mittaillessa voita ostajalle ja kääriessä sitä hiljaa +huokaillen paperiin, silmissään äärimmilleen rasittunut, tuskallinen +ilme. + +"Sinun ei tarvitse puolustaa sisartasi! Sinun ei tarvitse, mokoma mies!" +huutaa Sutelin täyttä kurkkua Jalo Julkulle, niin kiivaasti, että tukka +hänen päässään värisee; hän seisoo tiskin vieressä, syrjittäin ostajiin, +puhuen pojalleen, ja lyö raivoissaan nyrkillään tiskiin, lyö kerran, lyö +toisen: rahat tiskillä hyppivät koholla. "Sinun, Jalo, ei tarvitse puhua +mitään. Sinä pidät turpasi kiinni, mokoma merirosvo! Minä se olen, joka +tässä ja täällä vastaan tyttärestäni. Sinusta ei ole hänen +vartijakseen." + +"Ei Ester ole sellaista tehnyt", huokaa rouva Sutelin viimein, puhuen +hiljaa, ikäänkuin pelkästään ostajalle. + +"Minä nyljen elävältä Laina Suomelan", karjuu itse Sutelin. "Mitä asiaa +hänellä oli tänne tulla! Koskaan hän ei meiltä osta, mutta juoruja +kuljettaa. Trulli hän on, trulli! Valheita! Minä haastan hänet +vastaamaan kunnianloukkauksesta. Neiti Suomela on porvari: hän tietysti +luulee, että siitä, joka kuuluu sosialisteihin, voi juosta juttelemassa +mitä tahansa. Mutta minä näytän, kaikille! Ester — eihän Ester ole +sellainen? Niin... minä kasvatan itse lapseni..." + +Utelias ostaja, erään asioitsijan piika, tiedustelee, mistä on nyt +kysymys. Herra Sutelin on väsynyt ärjymisestään, jota on saattanut jo +kauankin kestää; hän vain kiroilee vastaukseksi, kiroaa kimeästi ja +katkerasti ja pusertelee polttavaa otsaansa, vapisee ja ähkii. Rouva +Sutelinkin voihkii; ja yhtäkkiä, kun mies on vaiennut, purkautuu +hänenkin suustaan haukkiminen, samalla kun silmät hänen myhkyisen +otsansa alla kipenöivät ja kyräilevät, purkautuu sähisevinä sanoina: + +"Neiti Laina Suomela! Suomettarelainen! Nylkeä hänet pitäisi... Antaa +hänelle sellainen potku, että... Keksii sekin! Se itse se kantaa +juorukonttia! Ja sitten tulee meille neuvomaan: ii-ii! Entä vielä +tohtorinna Oljemark! Se rouvahan se kaikissa tölleissä luutii..." + +"Tämä ei ole mikään tölli", oikaisee herra Sutelin. "Talo tämä on... +omalla, rehellisellä työllä hankittu talo. Ja kovalla työllä! Minä olen +tehnyt työtä! Kunpa lapset olisivat sellaisia kuin isä. Mutta ei. Toista +oli Sutelien suku, Sudellit! Heitä on ollut arvoviroissakin, juuri niin, +näitä Sudelinejä." Ostajalle hän selittää: "Sellainen on nimemme ollut +satoja vuosia, vaikka minä olen sitä muuttanut suomalaisemmaksi. Niin, +Loviisassa poliisikomisaariuksena palvellut Sudell on saanut +keisarillisen mitalinkin. Kunnian väkeä olemme aina olleet... Ja nyt +häväistään! Meidän Esteriä!" + +"Hyh, rouva Oljemark", myhähti rouva Sutelin, jatkaen omaa ajatustaan. +"On se kuljeksinut jonkin herran kanssa ennenkin, lehtorin, ja nykyään +insinööri Tistelbergin, sen seipään. Mutta mitä, Herran nimessä, on +neiti Suomelalla tässä asiassa? Vanhapiika! Kunhan tekisi itse lapsia... +sitten voisi opettaa muita lapsia kasvattamaan. Niin, niin", jänkkäsi +rouva Sutelin, "hän kuuli muka kaupungilla puhuttavan pahaa Esteristä. +Meidän Esteristä!" Viimeiset sanat tulivat itkevällä äänellä. "No, miten +sen olette kuullut? kysyin minä. Mistä sen kuulit, sano? Mutta eipäs +kelvannut sanoa. Mistä hän sen olisi kuullut. Tietysti Holmbergin +akalta, rouva Holmbergilta, joka meitä aina syö; jonka mielestä +Sutelinit ovat kaupungin suurimpia roistoja; joka haukkuu meitä sioiksi, +kun hänen miehensä nyt on päässyt terveyslautakunnassa — pikkulain +tarkastajan arvoon. Hahaa: kurkistelkoon nyt sellaisiin paikkoihin! +Varmaan se viisas vanhapiika on kuullut vain tältä tarkastajatar +Holmbergilta, että meidän Esterin luona kävisi miehiä! Herra Jumala +siunatkoon! Herra Jumala! Postimestari ja... ja... Herra Jumala!" + +Rouva Sutelin itki. + +Puutarhuri Sutelin joutui uudestaan raivoon, kun kuuli vaimonsa +toistavan tarinaa, niin se häneen koski. Jälleen hän lensi punaiseksi, +imi sikariaan, kopisti nyrkkiään tiskiin, menipä hellan luoksekin ja +takoi sitä siihen, ärjyi tyttärelleen Esterille: + +"Se on vale! Raaka, kirottu vale. Sellainen sinä et ole, Ester, vaikka +sinut monasti kyllä potkaisisin kotoa kadulle. Sillä oikea lapsi sinä et +ole. Sinä et tahdo muistaa, miten minä olen saanut sinun tähtesi tehdä +työtä, sinun ja Jalo Julkun, ja niin te palkitsette minut! Etkö ole +nähnyt, miten minä teen työtä! Pilkkoiseen pimeään asti illalla, ja +rankkasateessakin viljelyksillä. Ja Jalo Julkukin se vain makaa: sitä te +osaatte, nykyaikaiset lapset. Ja kumminkin minä olen kasvattanut teidät! +Te olette saaneet opetusta enemmän kuin moni muu, enemmän kuin aikoinaan +minä; jos minä olisin niin paljon saanut, olisi minusta tullut herra, +sen minä takaan..." + +"Jopahan!" sanoo Ester. "Kenraali kai..." + +"Kenraali!" toistaa Sutelin ällistyen, ja hänen harvat hiuksensa +karkaavat pystyyn katkerasta vimmasta. Hän alkaa taas ärjyä, kaikki +mahdolliset kirosanat etsien, toinen toistaan karkeampia: + +"Suu kiinni. Häpeäisit, Ester! Että sinä uskallatkin! Mitä sinä olet? +Koulua olet saanut käydä; yhteiskoulua pidetään nykyään kaikkein +parhaana kasvatuslaitoksena... mutta humbugi se kai on, koska tytöistä +kasvaa tuollaisia. Ja pojista ämmiä, kuten tuo Jalo. Iso mies: leikkii +puusapeleilla. Minä poltan ne sapelit, usko minua, Jalo. Minä katkon ne, +ja katkon päähäsi. Minä ajan sinut pois kotoa. Saat mennä. Ja sinä, +Ester, et myöskään pysynyt koulussa, etkä tahdo mitään tehdä: auttaa +vanhempiasi, jotka teitä elättävät ja saavat raataa päivät ja yöt +tähtenne, sinä Ester!" + +Rouva Sutelin oli jälleen vaiti. Mies huusi ja ilmaisi koko asian +ostajille, joita tosin ei ollut lisäytynyt monta, mutta kyllin +halukkaita tiedoille. Sutelin sanoi tehneensä enemmän kuin moni muu isä +lastensa kasvattamiseksi. Ja se olikin totta. Hän, hellästi lapsiaan +rakastava isä, joka oli ylpeä heidän pienimmistäkin avuistaan ja +ansioistaan, oli pannut sekä poikansa että tyttärensä kouluun. Mutta +kolme vuotta koulua käytyään erosi Jalo Julku koulusta, jäädessään +toiseksi vuodeksi kolmannelle luokalle. Isä arveli, että kenties se +olisikin parempi, onhan rautateillä vakava toimeentulo. Ja kun poika oli +sattunut joutumaan yhteiskouluun vähän liian myöhään, pitkän matkaa +toisella kymmenellä ollessaan, niin pääsikin hän harjoittelijaksi yhden +vuoden kotona laiskoteltuaan, — harjoittelijaksi ei rautateille, vaan +telegrafiin. Sieltä erosi hän kumminkin parin kuukauden päästä sillä +syyllä, että telegrafi oli nykyään niin venäläistytetty, ettei kunnon +suomalainen julkeaisi siinä kuitenkaan palvella. Sitten oleskeli Jalo +Julku jälleen kotosalla, auttoi isäänsä puutarhassa, alakuloisena ja +happamin mielin. Sitä teki hän, kunnes rupesi laulajaksi kaupungin +Työväenyhdistykselle, kuplettilaulajaksi. Nyt riitti hänellä kotona, +pikku Esterin avulla, tekopartojen sommittelua ja koreiden pukujen +ompelemista, joihin tarpeisiin isän oli annettava rahaa. Isä ahersi ja +teki rahaa. Ja kaikissa työväen iltamissa kävi Sutelinin perhe +katselemassa esiintyvää poikaansa. Ja itse Sutelin alkoi kehua +kaupungillakin, iloisesti nauraen, että heidän Jalo Julkullaan oli hyvät +laululahjat: + +"Musigaaliset lahjat." + +Ne lahjat oli Sutelin huomannut pojassaan jo lapsena, kun Jalo Julku oli +niin hyvin matkinut koiria tai pientä vuohta; niin merkilliseltä oli +kuulunut, kun lapsi oli portailta määkinyt kaulaansa naputellen: + +"Bää-ää-ää-ää!" + +Sutelinin mielestä oli heidän suvussaan ollut jo ennenkin taiteellisia +lahjoja. Mielellään antoi hän nyt Jalolle ja pikku Esterille rahoja +heidän hommiinsa. + +Ester, nuorempi, oli ollut suomalaisen yhteiskoulun ensimmäisellä +luokalla. Ja siihen hän jäi: ei tahtonut enää kouluun. Vanhemmilla, omin +voimin maailmassa taistelleilla ja alinomaiseen työhön tottuneilla, ei +ollut aikaa häntä estellä, jos ei taitoakaan eikä tietoja kouluasioista: +ajan vei maailmansodan alkupuoli ja hetki, jolloin täytyi puuhata +rikastuakseen, sillä silloin saattoi rikastua. Ester jäi koulusta +kotiin. Hän tahtoi parin vuoden kuluttua näyttelijäksi, ja hänestäkin +tuli statisti Työväenyhdistyksen harvoihin näytäntöihin. Nyt hän alkoi +ommella, harsia, liimailla kulta- ja hopeapapereita, ja ostella silkin +ja sametin kappaleita. Oikein hyvin hän oppi ompelemaan, ajattelivat +Sutelinin vanhukset. Ja kuinka soma oli Ester varsinkin kun hän +ompelutti itselleen näytäntöihin pukuja ompelijattarilla. Ester oli +todellakin pikku neiti, alkoi tulla neidiksi! Huippaili kaupungilla, +edestakaisin Ankeriasta eli Sisiliskon pyrstöä. Ja Jalo Julku kuljeksi +toisaalla. + +Vanhukset tekivät kotona työtä, mies otsansa hiessä, kaalismailla tai +navetassa, vaimo vieläkin kuumemmassa hommassa: hellan ääressä juustoa +keittäen, tai lönkytellen hänkin siitä navettaan, ansareille tai +kaalismaille, vilustumisesta välittämättä, ja taas sisälle, lonkissaan +ja sydämessään pistokset ja lihavuuden kivut, kolotukset ja ahdistukset, +jotka painoivat hänet vähän väliä tautivuoteelle, turvautumaan väkevään +kahviin, ei lääkäreihin, sillä hankalia ja vastenmielisiä olivat +lääkärien neuvot: hänen olisi pitänyt elää kasviksilla kuin sika tai +herrasväet. Navetassa ja keittiössä autteli mies Kristiina-rouvaa, +ahkeraa vaimoa ahkera mies. Kolme oli heillä lehmää, joita he yhdessä +syöttivät, lypsivät. Vuorotellen nähtiin heidät pihalla likaämpäreitä +kantamassa, miehellä sikari suussa, vuorotellen mustaa kahviaan +keittämässä. Kilpaa vaimonsa kanssa herra Sutelin kärsi rasituksesta ja +vilustumisesta johtuvat päänsäryt ja välistä kuumeetkin. Afääri kävi +hyvin, sodan jatkuessa yhä paremmin. Ainoa harmi oli herra Sutelinilla +tuo Jalo Julku, joka pian oli kuusitoistavuotias, mutta juoksi metsissä +pikkupoikain kanssa tai purjehti talvisin lahden puhtaaksi lakaistulla +jäällä luistimista ja parista äitinsä lakanasta tekemällään jahdilla, +sisaren ottaessa nyt tanssitunteja erään ruotsalaisen leskirouvan luona. + +"Oikein hienon ruotsalaisen rouvan, aatelisen von Lindroosin", sanoi +puutarhuri Sutelin. Hän oli kyllä ankara suomenmielinen, niin +sosialistiksi kuin lukeutuikin, mutta eihän silti tarvinnut vihata +ruotsalaisista niitä, jotka olivat todella hyviä. + +Ester oli luopunut Työväenyhdistyksen näyttämöltä ja aikoi nyt +tanssijattareksi. Jalo Julku samaten, mutta varvastanssijaksi, hän oli +siihen mielestään sopivampi. Ja yhä kalliimmiksi aineiltaan tulivat +Esterin vaatteet; milloin toi hän kaupungilta komean kapan, milloin +pitsejä, tai kantoi suuren hatun, joka oli ollut hyvin halpa. Mutta +hatusta tulikin sitten puodista iso lasku, ja samoin pitseistä ja +kapoista. Sutelin suuttui ja leppyi. Mutta kerran huomasi hän, että +häneltä oli kadonnut rahoja siitä pahvilaatikosta, johon hän ja +Kristiina niitä panivat puodissa kauppoja tehdessään ja jota aina, kun +keittiö pantiin kiinni, pidettiin makuuhuoneessa, nurkassa tuolilla. +Ester myönsi, että hän oli tarvinnut niitä rahoja, pari sataa markkaa. +Sutelinin raivo ja ärjymiset olivat suuret; mutta pian hän asian +unhotti, samoin kuin kassalaatikkonsa tuolille, ja teki työtä kahta +ankarammin. + +Ja nyt oli neiti Suomela, tuo yhteiskoulun opettajatar, Esterin entinen +opettaja, tullut kertomaan, että puhuttiin Esteristä vallan hirvittäviä. +"Siveyden vartija, vanhapiika!" pilkkaa rouva Sutelin neiti Suomelaa, +miehen kertoessa tapahtumaa ostajille. Niin, Laina Suomela oli sanonut +leviteltävän huhua, että jotkut olivat nähneet Esterin ikkunan alla +tuoreita miehen saappaiden jälkiä, ja kalossien jälkiä! Sutelin vaati +opettajatar Suomelaa ilmaisemaan, kuka sellaista oli kaupungilla +jutellut. Mutta eipäs sopinut ilmaista; vastasi vain, että jotkut sitä +juttelivat. Sutelin vei neiti Suomelan heti tarkastukselle Esterinsä +ikkunan alle, sydämessään kauhistus, tuska, katkeruus, isänviha ja +pelko; mutta, Jumalan kiitos, ei siellä ollut saappaan jälkiä savessa, +sen voi neiti Suomela itse nähdä. Sutelin ei Esteristä sellaista +uskonut. Ilkeää juorua: sen voi neiti Suomela vakuuttaa noille +pahansisuisille Sutelinin naapureille. Ja neiti Suomela poistui, +kehottaen Sutelineja pitämään silmänsä auki, varmuuden vuoksi; sanoi +joutuneensa tänne ainoastaan sattumalta: kun oli mennyt tästä ohitse +tavallisella voimistelukävelyllään, piti hän velvollisuutenaan, koska +rakasti ahkeria kunnon ihmisiä, ilmoittaa heille, mikä kunnoton vaara +nykyisenä pahenevana aikana saattoi liukkaalla maailman polulla kohdata. + +"Varokoon itse itseään liukastumasta!" huutaa rouva Sutelin yhä +katkerana, loukattuna. "Voi se olla hänellekin jokin kompastus +tarjolla!" + +"Mutta Ester ei ole kompastunut", väittää herra Sutelin yhä samaa asiaa. +"Kyllä minä Esterin tunnen! Tai jos... minä tapan sinut, Ester, jos +jotakin sellaista hiukankin huomaan! Sinä tiedät, että Aleksander +Sutelinin uhkaukset eivät ole sitä... eivät ole leikkiä. Nyt, koreasti, +sinä alat tehdä työtä! On jo aika! Sinä autat äitiäsi lypsyssä..." + +"Eikös sianhoidossa", ivailee Ester. Heillä on nyt sikakin, ensi kertaa +viime keväänä kasvuun pantu. + +"Niin juuri, sianhoidossa!" karjuu Sutelin. "Itse sinä syöt +sianlihaa..." + +"Ja lihotan itseni. Eikö isä ymmärrä... tanssia minä tahdon. Ja +kaikenlaista muuta..." + +"Kuinka sinä sanot?" huutaa Sutelin. "Nyt koko maailma saa kuulla, että +minä sinut hylkään. Saat mennä Kastematosi häntään, siellä kuitenkin +oleksit! Saat murtaa sydämeni, vanhempiesi sydämen. Saat ajaa minut +hammasta purren hautaan. Huono lapsi sinä olet, kelvottomia heittiöitä +te molemmat!" + +"No sitten me mennään kanssa, Ester ja minä!" sanoo ikkunan luota +poikakin, Jalo Julku. "Kun ei kotona anneta rauhaa, niin meri kutsuu. Ja +Ester..." + +"Mitä Ester?" huutaa puutarhuri. + +"Esteristä tulee tanssijatar. Sitten näette, kun hän Helsingissä... Ja +Pariisissa vielä Salomena. Ja kantaa teidän päätänne vadissa, sydämetön +isä", lopettaa poika katkerana. + +Tämä kalahtaa Suteliniin. Tämä on jo liikaa. Hänen katkeruutensa muuttuu +yhtäkkiä haikeaksi. + +"Menkää!" huutaa hän lyhyesti. "Tule, Kristiina, tule pois! Antaa heidän +mennä. He eivät tiedä, mitä he tekevät." + +Ostajat lähtevät naurahdellen, ja rouva Sutelin seuraa miestään, joka on +yhtäkkiä kadonnut keittiöstä. Makuuhuoneessa hervahtaa Sutelin tuolille +istumaan, kumaraisena, väsyneenä, työstä kangistuneet kädet riipuksissa. +Siinä hän istuu vaiti, hengittää raskaasti, tuijottaa. Vaimo silittelee +hänen hapsiaan. Sutelin valittaa: + +"Siihen taitavat mennä lapset. Eivät tottele. Sellaisia raakoja +uhkauksia! Päätämme — vadissa! Enkö ole heitä neuvonut...? Emmekö ole +heitä kasvattaneet. Ja heitä varten olemme tehneet työtä... niin +kovasti! Tyhjästä olemme alkaneet; tämä talo on maksanut meille verta, +ei pelkästään hikeä." + +Köyhä puutarhurin renki oli Sutelin ollut Loviisassa. Siihen aikaan oli +hän ollut nimeltään Johansson: sitten, tänne muutettuaan, muutti hän +nimensäkin, ensi Sutelaksi, koska hän oli mielestään työssä, ja +syönnissäkin, oikea susi, ja koska nimien suomalaistuttaminen oli +silloin yleinen tapa. Kun hän sitten vaurastui, tuntui hänestä Sutelin, +tai joskus Sudelin, nimenä hienommalta. Loviisassa hän oli tavannut +Kristiinankin isäntänsä luona palveluksessa. Olivat mielistyneet +toisiinsa, ja rakastavat toisiaan yhä hellästi. Monta ponnistusta ovat +yhdessä kestäneet. Asuivat ensin vuokralla tässä samassa talossa, +säästäen kolikko kolikolta, kooten yhteiseen pesään. Tuli sitten heille +onnen aika, tämä maailmansota. Heillä oli yksi lehmä. Maito ja voi +kallistuivat nopeasti. Juusto rupesi kelpaamaan vähän huonompana kuin +ennen. Ja kaalitkin alkoivat jotakin kukkaroon tuottaa. Sitä paitsi +salli tilaisuus nyt gulassata messinkirojulla, tinalla, vanhoilla +säkeillä, jos jollakin. Niin tuli Sutelineista yhtäkkiä miltei rikkaita. +Lehmiä lisää, rahaa pankissa, ja talo heidän omansa. Hyvää ja onnellista +olisi nyt kaikki, ellei varsinkin tuo Ester, — tällainen häpeä, koko +kaupunki huutaa. + +"Ei se voi olla totta!" lohduttelee rouva Kristiina Sutelin. "Minun +Esterini, niin nokkela, viisas... Ja lapsi!" + +"Jota minä pienenä makuutin rintaani vasten", valittaa herra Sutelin. +"Mutta silmällä täytyy pitää. Minä naulaan hänen ikkunansa kiinni, ja +sanon hänelle ja Jalo Julkulle kovat sanat. Ellei Jalo Julku rupea +ahkeraksi, saa hän mennä vaikka virolaiseen perunajaalaan..." + +"Jeesus siunatkoon!" huudahtaa rouva. "Hyh, merellä on miinoja! Hukkuu. +Ei, ei niin." + +"Hukkukoon. Mutta merille sanoi tahtovansa. Minne hän pääsisi. Eipäs +pääse poika, haha. Edes Viron jaaloja ei nykyään kulje. Mutta joutaisi +hukkua, uittaa itseään. Niin ymmärtäisi, mitä kunnon isä hänelle +merkitsee. Ja Esterin ikkunan minä..." + +"Niin ei ainakaan kaupungin rakeilla ole haukkumista", sanoo rouva +Sutelin. + +"Kuules, yhtenä yönä minä olin kuulevinani siellä jotakin. +Kaalinvarkaita ne kai olivat... Kelpaa nyt ihmisille Aleksanderin +kaalit. En, en minä Esteristä sellaista voi uskoa, hänen silmänsäkin +ovat niin... On lapsi... uppiniskainen..." + +"Niin, niin on. Ja kenenkäpä muun tämä olisi kuin Holmbergin akan +juonia? Minä sanon hänelle vielä, — en tervehdi häntä. Mutta mennään +nyt puuhiimme. Lehmäraukat jäivät lypsämättä tässä touhussa. Oih, voih, +en jaksaisi. Autathan minua, vain ylös tuolista, Santer!" + +"Autan omaa muoriani", vastaa Sutelin. Aviopuolisot nousevat. Keittiöstä +ovat lapset lähteneet. Ulko-ovi on auki. Satelee yhä räntää. Vanhukset +vetävät jalkaansa saappaita, ylleen palttoita. Hakevat kiulujaan pöydän +alta. Pojan merirosvosapeli pistää jollakin peltisakarallaan Sutelinia +käteen, niin että hän sadattelee ja heittää esineen toiseen nurkkaan. +Lyhtyyn tulta, ja sitten taarustaa pari navetalle, kummallisen +näköisinä: rouva kuin paksu vaatekasa, ja molemmilla päässä huivi, +miehellä sidottuna ikäänkuin vanteeksi pään ympärille: päänsärkynsä +vuoksi hän sen niin sitoo, ettei tuuli pääsisi korviin. Lehmät ja sika +tervehtivät heitä röhisten, Sutelinin riemuksi ja ylpeydeksi: hän +läiskäyttää kädellään sikaansa selkään, koettelee sen vatsaakin, nauraa, +ja menee sitten lehmän luo, asettuu sen alle ja alkaa lempeitä pakisten +lypsää. Vaimo hyväilee ja lypsää toista lehmää. Sutelinin nenää siinä +vielä syyhyttää; täytyy tyrkkiä sieraimia kovasti: sellainen virkistää +kuin nuuska. Sian kirpeä haju lienee pannut nenää syyhyttämään. Hän +raastaa sieraimiaan, ja juttelee: + +"Mutta siasta lähtee ainakin kolme tuhatta, ja sen porsaista lisää: sata +markkaa kappaleelta. Ennen sai possuja viidellä markalla..." + +"Vai niin! Niitä sai ilmaiseksi", huudahtaa vaimo. "Siellä kotipuolessa +annettiin niistä suutarinmarkka tai neula, että kauppa olisi ollut +kauppa, muuten ei porsas olisi elänyt, sanottiin..." + +"Ja nyt niistä saa jo sata markkaa kappaleelta, hehehe", nauraa Sutelin, +riemuiten, hillittömästi, onnellisena. + + + + +24 + + +Kun Sutelinin vanhukset puhelivat keskenään ruoka- ja makuuhuoneessa, +lähti Ester saattamaan veljeään kaupungille. Jalo Julku vihastui näet +isäänsä kovasti, vihastui lopullisesti siitä, mitä hän on kauan pitänyt +vanhempiensa, etenkin isän, tyranniutena häntä ja siskoa kohtaan. Hän +työnsi hatun päähänsä ja päätti toteuttaa aikeensa, jota hän jo usein +oli sisarensa kanssa pohtinut. Matkalla Ester, — pieneksi häntä yhä +sanotaan, mutta kokoonsa nähden hänellä kyllä on jo ikääkin — yhytti +häntä ja palasi sitten kotiin. Hän puolestaan vastaisi vanhempiensa +haukkumisiin kipakasti; eikä hän omissa hommissaan mitään pahaa +aavistanut. Rouva ja herra Sutelin olivat navetassa, Ester pääsikin +ilman muuta omaan huoneeseensa, lukitsi oven sisältä ja oli kuin ainakin +kotonaan. + +Salissa oli sekaisin perheen vaatteita, veljen naamareita ja leluja, +Esterin tanssipukuja, tavallisesti hylättyjä heti kun valmistuivat, +kaikenmoista rojua, kukkanen ruukussaan lattialla ja muutamia kirjoja +huiskin haiskin pöydällä ja tuoleilla. Ester raivasi itselleen yhden +tuolin tyhjäksi, samoin kulman pyöreästä pöydästä, kaivoi sängystään +patjojen välistä suuren konttorikirjan ja kuljetti sen pöydälle. Ryhtyi +puuhaan musteella ja kynällä. Se oli mustilla kansilla varustettu +konttorikirja, nurkat ja selkä vahvistetut harmaalla kankaalla. Ihan +uusi konttorikirja; neliskulmainen paperiläiskä sen kannessa oli vielä +puhdas ja siihen oli Ester tekstannut: Reskontra. Suojuslehdelle kirjan +sisään oli tyttö kirjoittanut omalla heiluvalla käsialallaan: Ester +Sudell. Ensimmäiselle varsinaisista lehdistä, joiden yläkulmissa oli +suuret painetut numerot ja joiden reunat olivat varustetut kultaisilla +aakkosilla, oli sukaistu vasemmalle puolelle "Debet" ja oikealle +"Kredit". Nyt otti tyttö sormiinsa kynän ja kirjoitti Debet-puolelle +postimestari Mölsän nimen. Nimen jälkeen lisäsi hän: Leviaattani. Sitten +hän mietti, veti tämän nimen poikki musteella viivoja ristiin rastiin, +tuhersi muutamia toisia nimiä, ja uudestaan Leevi Mölsän nimen, merkiten +sen kohdalle vastakkaiselle sivulle: "Toi kilon omenoita." + +Ester oli pieni, kitukasvuinen. Usein hän sairasteli, vilustuen +juoksennellessaan, mutta ei välittänyt itsestään enempää kuin +vanhemmatkaan hänen nuhistaan tai kuumeistaan. Hänen tukkansa oli miltei +musta, kuten isän, kihartava ja ohut. Iho oli keltaisen samea kuin rouva +Sutelininkin. + +Nyt oli hänellä uusi sukkela homma mielessä, tuo konttorikirja. Siihen +hän nyt merkitsi lisää nimiä, valoa lamppuun sytyttämättä: tuskin erotti +hän enää omaa kirjoitustaan, lehtien ruudukoita ei yhtään. + +Mutta sen tehtyään lähtisi hän uuteen seuraan, Birger Bengelssonin +luokse. Siellä näkisi hän runoilija Kyösti Keretinkin, ja sinne oli +kutsuttu myöskin se vanha veitikka Leevi Mölsä, tietysti. Ester aikoi jo +sulkea kirjansa, mutta piirsikin sitten Bengelssonin ja Kyösti Keretin +nimen siihen, ja niiden jälkeen kysymysmerkit. + +Pikku Ester ajatteli, että hänestä tulisi jotakin suurta, suuri +tanssijatar, tai jotain semmoista. Aivan niinkuin kerrottiin noissa +kirjoissakin, joita hän oli lukenut, ja lukenut aikaisin: suurista +naisista, miljonäärilordeista, seikkailijoista. Ja paitsi näitä suomen +kielellä ilmestyneitä jännitysromaaneja oli hän hankkinut muutamia +ruotsalaisia ja eräitä saksalaisiakin kertomuksia. Saksaa hän ei tosin +ymmärtänyt, mutta olipahan hänellä edes pari saksalaista kirjaa. + +Usein kävi Sutelineilla, enimmäkseen vain kuljeksiakseen, isompia +tyttöjä Blöckerin olutpanimolta tai naisia Klingstedtin sahalta. +Lukeutuivathan Sutelinitkin, etenkin itse Sutelin, sosialisteihin. Ja +paitsi että rouva Kristiina Sutelin oli suustaan leveä, — tavaton +haukkumaan sellaisia naapureitaan, joita piti vihamiehinään, ja ne +olivat useimmiten sellaisia, jotka olivat jollakin tavoin menestyneet, +ja yleensäkin kaupunkilaisia, — paitsi että rouva Sutelin puhui +kaikkien kuullen mitä tahansa, lisäsivät nuo tehtaannaisetkin Esterin +tietoja. Ja vielä enemmän ne lisääntyivät, kun hän alkoi juosta +työväentalolla. Siellä vasta oli tietäviä tyttöjä — ja kehittyneitä +poikia. Siellä kuuli Ester paljon salaperäistä. Ja siellä hän tapasi +myöskin Blöckerin kaljatehtaan kuskin. Miten se oikein kävi, ei Ester +tiedä; hän pitää sitä sukkelana, aikaihmisen tekona, mutta salaa sitä +kuitenkin muilta, paitsi eräiltä tehtaantytöiltä, — salaa Jalo +Julkultakin. + +Mutta tuon kuskin nimi on merkitty ensimmäiseksi hänen uuteen +konttorikirjaansa. + +Ester himoitsee olla Salome, Kleopatra, mikä tahansa sellainen kuin +kaikki tuossa saksalaisessa kirjassa, hänen kirjoistaan suloisimmassa, +jonka kannessa ja sisällä on kuvia nuorukaisista, jotka polvistuvat +kuningattariensa jalkoihin. Mahtavien miesten valtiatar hän tahtoo olla. +Miehet kantavat hänelle uhriaan, ken mitäkin. Mutta rahoilla, jos hän +niitä alkaa saada, aikoo hän ostaa itselleen kaikenmoista: onhan typerä +isä jo monesti nalkuttanut hänelle rahojen tuhlaamisesta. Naiset +tarvitsevat rahaa. Mutta enemmän kuin rahaa rakastavat he elämää. + +Äskettäin kaupungilla kierrellessään kuuli Ester, että Birger Bengelsson +on paljon kokenut poika, sellainen oikea mies, käynyt Pariisissa, ja +siellä jotakin tehnyt. Ester meni heti Bengelssonin kotiin, ja tapasi +hänet omalla puolellaan: hän asuu kivirakennuksessa, omassa kamarissaan, +johon on eri sisäänkäytävä. Birger nauroi hänelle veitikkamaisesti, ja +kutsui hänet täksi illaksi luokseen pieniin kekkereihin, joihin tulisi +muun muassa runoilija Kerettikin. Birger sanoi tahtovansa nähdä, miten +Ester tanssii. + +Esterin toiveet ovatkin perusteltuja. Bengelsson tahtoi häntä tosiaankin +tulemaan luokseen. Miksi hän ei olisi tahtonut: silläkin tavalla voi +ärsyttää pikkukaupunkilaisia, tuhmia poroporvareita. Ja onhan Birgerin +suurin ilo ärsyttää ihmisiä, tehdä heille älykkäitä ilkeyksiä, joista he +suuttuvat. + +Hänen huvinsa on muun puutteessa tutkia tätejään, "fastereita", kun he +tulevat hänen kotiinsa vieraisille. Hän usuttaa heitä toistensa +kimppuun: kuiskaa salaa jollekin tädille erikseen, että tuo toinen +fasteri on puhunut muka hänestä sitä tai sitä pahaa. Sitten houkuttelee +hän toisen tädin jollakin tavoin syrjään ja kertoo hänelle, mitä +ilkeyttä muka tuo äskeinen on hänestä puhunut. Samoin ärsytellään kolmas +ja neljäskin täti. Sitten istuvat kaikki tädit yhdessä kahvipöydässä; +hetki jäykkyyttä, karsaita silmäyksiä, ja yhtäkkiä syttyy ilmisota, +tulinen sanasota, salaviittauksineen, julkiotteluineen. Birger nauraa, +se vintiö; niin hän typeriä kiusaa, se tekee heille hyvää. + +Ei ole kauan siitä, kun hän tahtoi tehdä kasvattavaa hyvää runoilija +Kyösti Keretille. + +"On ikävää, on epäkohta, että niin etevällä taiteilijalla kuin sinulla, +Kyösti, on yksinkertainen vaimo", sanoi hän Keretille, mennen hakemaan +hänet kanssaan kävelylle. Se tapahtui heti noiden kansanopistojuhlien +jälkeen, tuskin päivä siitä yöstä, jonka hän oli ryyppinyt Keretin +kotona iltaman loputtua. "Vaimo, jolla on rahaa, mutta ei anna sinun +niitä käyttää! Mitä varten on raha, ellei ihminen sillä jotakin tee, +uhraa sitä kauneudelle, runoudelle, taiteelle!" Ja kauan juteltuaan +antoi Birger vapauttavan neuvon: "Luovu hänestä, ota uusi nainen, mutta +älä vaimoa; onhan tässäkin kaupungissa naisia!" + +Bengelsson teki sitten piakkoin Keretin erään sairaanhoitajattaren +tutuksi. Tuo naisveitikka oli kihloissa jonkun teologin kanssa, joka +asui Helsingissä, luki yliopistossa. Teologi kuului olevan hiukan +hihhulismiin kallistuvainen: kukin näinä sekavina aikoina hätääntyi +etsimään pelastusta jollakin erikoisella tavalla. Ja sulhasen +vaikutuksesta oli neidistä itsestäänkin tullut innokas hihhuli. Mutta +Keretti, joka oli vieläkin kaunis ja jolla oli rahaakin, — Bengelsson +hankki hänelle vekseleillä, joita milloin mikin Birgerin tuttu tunnusti, +sillä Birger sanoi, ettei hänen oma nimensä käynyt, — Keretti käänsi +sairaanhoitajattaren piankin hihhulismista todelliseen pakanuuteen: +sanoi lyöneensä papin laudalta niin että pamahti. Tosiaan kihlaus +purkaantui, ja Keretti seurusteli nyt sairaanhoitajattaren kanssa. +Useimmiten oli myöskin Birger seurassa, milloin Seurahuoneella, milloin +Birgerin kotona, ja lopulta Keretin kotona. Nuori rouva Keretti oli +loukkaantunut, kauhuissaan. Viimein päätti hän lähteä lapsineen takaisin +Helsinkiin, elättää itse siellä henkensä ja poikansa. + +Birger Bengelsson kertoo tästä kepposestaan varsinkin läheisimmille +tuttavilleen: + +"Kamala idiootti tuo Keretti. Ja tämä tekee hänelle hyvää: saakoon kokea +maailmassa muutakin kuin avioliiton tylsyyttä. Minä olen koettanut tehdä +hänestä miestä. Pitäisi vieläkin häntä narrata!" + +Ja kun Ester Sutelin, Birgerille ennestään tuntematon, yhtäkkiä tuli +hänen luokseen visiitille, ja Birger oli hetken häntä hiljaa katsellut +ja nähnyt, mikä hän oli laatuaan, nimittäin tylsä, mutta kuitenkin +tyttö, jolla oli piru nahassa, siis tavallaan viisas, — kun Ester tuli +visiitille, niin päätti Birger narrata Kerettiä Esterilläkin. +Sairaanhoitajatar, johon Birger oli Keretin tutustuttanut, olikin +Birgeristä aivan liian kiltti ja hellä sellaiselle kuin Keretille. +Menisivät vielä naimisiin! Sairaanhoitajatar uhrasi jo kaiken +palkkansakin Keretille, ja uhrasi maineensa: aivan samoin kuin entinen +vaimo, vieläpä alttiimmin! Oli sillä onni, tuolla Keretillä! Ja +sairaanhoitajatar oli Birgeristä koko sievä nainen; hän kelpasi +muillekin miehille kuin Keretille, oikeille viisaille miehille. + +— Antaa Kyöstin nyt hölmötellä tämän pikku idiootin kanssa: sotkea +suhteensa sairaanhoitajattareen, ajattelee Birger Bengelsson +järjestäessään paperilyhtyjä kattoon ja pulloja pöydälle. Siinä on +pirtusta tehtyä, naisille sopivaa viiniä. — Antaa hölmötellä ja sotkea. +Siitä sotkusta on tuleva itku ja hammastenkiristys rakastajattarelle, +helppo unohdus hupakolle naiselle. Ja Keretti siitä vain viisastuu. +Kyösti tarvitsee viisastuakseen Mefistonsa! + +Tänä iltana ovat nuo kekkerit. Hurjat, hupsut ja narrilliset niiden +pitää olla, oikeinpa kuin Pariisissa. + +Vaivaisen pieni Ester oli Birgerin ihmeeksi sanonut, että hänpä hommaisi +niihin kekkereihin mukaan postimestarinkin, parhaan ystävänsä. Birger +onki Esteriltä lisää tietoja, ja huomasi, että postimestari ja tyttö +olivat todellakin ällistyttävän läheisiä ystäviä; se oli Birgerille +naurun ja ilon aihe; mielellään hän suostui Esterin ehdotukseen. + +Nyt alkaa Ester pukeutua Salomeksi noihin juhliin, nopeasti ja pimeässä, +etteivät ukko ja äiti viereisessä huoneessa mitään huomaisi. + +Sääli, ettei Jalo Julku päässyt siskon mukaan: mutta hänellähän on +tärkeitä asioita kaupungilla: hän aikoo lähteä Saksaan jääkäriksi. + +Niin, Jalo Julku on mennyt toimittaja Rolf Idellin puheille. Hän oli +päättänyt lopultakin poistua kotoa, niin suuttunut ja loukkautunut on +hän isänsä haukkumisista ja äitinsä joutavista itkuista. Miksi eivät +vanhemmat anna hänen olla rauhassa, miltei aikamiehen? Eivätkä anna +siskonkaan alkaa flirttailla, kuten muut tytöt tekevät? + +Toimittaja Rolf Idellistä olivat Jalo Julku ja Ester kuulleet, että hän +oli perillä politiikasta. Kuulleet etenkin isältä: vaikka isä oli +sosialisti, vastusti sotaa ja kiivaili sitä vastaan, myönsi hän, että +nuorsuomalaisten lehti oli niissä asioissa oikeassa ja että Rolf Idell +oli viisas mies. Nyt aikoi Jalo Julku kysyä Rolf Idelliltä, millä +tavalla Saksaan päästäisiin. Olihan maisteri Klingstedt, jota huhuttiin +jääkärivärvääjäksi, varmaankin mennyt sinne, mutta millä tavalla? +Klingstedt oli tosiaan kaupungista poissa, yhtäkkiä kadonnut. + +Kun Jalo Julku tuli nuorsuomalaisen lehden toimitukseen ja Rolf Idellin +eteen, ja hermostunut Rolf viimein nosti päätäntänsä vihreän +lampunvarjostimen valokehästä, tirkistellen poikaan kuin outoon ihmiseen +ainakin, ja sai kohta kuulla hänen asiansa, kimposi nopeasti Idell +pystyyn ja jätti paperinsa, joiden keskellä hän, laiha olento, oli +kiemurrellut yli pöydän kuin mikä mato, nenä ja sormet sotakartoissa. +Hän tiedusteli, ihmetteli kovasti nuoren Sutelinin aikomusta. Ja sitten +alkoi hän, rystysillään pöydän reunaan lyöden, moittia Jalo Sutelinia, +varoittaa häntä, todistaa hänelle vakuuttavasti, ettei Saksaan olisi +mentävä, imperialistiseen ja sodanhimoiseen Saksaan, vapaan, +kansanvaltaisen Suomen lapsen. Se hullutus täytyisi heittää, ellei +muuta, niin jo senkin vuoksi että Saksa varmaan, aivan varmaan joutuisi +tappiolle. Toimittaja selitti tarkasti, mistä syystä Saksa joutuisi +tappiolle; mutta ei Jalo Julku hänen selityksiään ymmärtänyt. Lopuksi, +arveli Rolf Idell, edestakaisin kuumassa huoneessa kävellen, että +päinvastoin olisi parempi mennä vapaaehtoisena ympärysvaltoihin. + +"Ryssän housuihinko siis?" kysyi Jalo Julku Sutelin. + +"Niin, en juuri Venäjälle tahdo kehottaa. Sota itsessäänkin on kamalaa, +voitettava paha, ja varsinkin ryssän armeijassa. Mutta varmaan olisi +parempi joutua vaikkapa sinne ja siihen surulliseen kohtaloon, — +surulliseen, muistakaa se: ehkä kaatumaan Karpaateilla, — kuin +itsekkään Preussin apulaiseksi. Onneksi luulen, että sota pian +loppuukin. Saksa ei voi kauan enää kestää. Ja jos lapsellinen +seikkailuintonne ei mitenkään anna teille rauhaa, niin ehkäpä saatte +Venäjällä sapelinne ja punaiset housunne sodassa käymättäkin." + +"Venäjälle siis, harashoo!" huudahti nuori Sutelin. + +Vieläkin varoitti toimittaja Idell häntä mokomasta aikeesta. Tiedusteli +uudelleen, miksi hän tahtoi sotilasalalle. Kuulusteli hänen kotiolojaan +aikaansa säästämättä; sanoi ymmärtävänsä häntä, mutta rukoili Jaloakin +ymmärtämään vanhempiaan. Ja lupasi viimein tulla häntä kotiin katsomaan; +sitä ennen ei Jalon pitäisi päättää mitään, ei lähteä minnekään. + +Rolf Idell täytti aina lupauksensa; jo seuraavana päivänä hän meni +puutarhuri Sutelinille. Hän huomasi Jalo Julkun kodissa tosin eräitä +puutteita, mutta löi silti pojan aikomuksen leikiksi, koska koti +kuitenkin kaikitenkin oli kelpo koti. Jalo Julkun piti hänen mielestään +vain hoitaa kotonaan kaaliksia, tai ruveta palosotamieheksi, jos +kiiltävää kypärää tahtoi: käviväthän saksalaisetkin sotaa kekäleillä, +tulisuihkuilla ja tukehduttavilla kaasuilla. Esterinkin Rolf Idell +silloin näki, katsoi häntä kummastellen, mutta unohti hänet pian, kun +joutui juttelemaan politiikkaa itse puutarhurin kanssa. Kaksi tuntia hän +puhui melkein yksinään, vuoroin seisten, istuen tai kävellen. Ja Sutelin +kuunteli hartaasti. Heistä tuli hyvät ystävät, jos puutarhuri jo +ennenkin oli ollut hänen tuntematon ystävänsä, koska Rolf Idell oli +monilta mielipiteiltään sosialisti. Saksalaisia naurettiin, heidän +tappiotaan odotettiin. + +Sitten kävi Rolf Idell pari kertaa myöhemminkin Sutelineilla. + +Mutta silloin oli Jalo Julku jo lähtenyt kotoa, Idellin suruksi, isän +katkeruudeksi, äidin itkuksi ja Esterin ylpeydeksi; lähtenyt +itsepäisesti, melkein karaten. Helsinkiin oli sanonut aikovansa, +tarjoutuvansa vapaaehtoisena Venäjän armeijaan. Pahinta oli, että hän +oli kirjoittanut Helsingistä joutuvansa Pietariin, nahkapoikien +harjoituskentille. Nyt oli hän kai sinne jo joutunut, koska kirjeitä ei +enää tullut. "Kurjuutta, kurjuutta saa Jalo kärsiä!" itki äiti. +"Kärsiköön! Minä kiroan hänet!" huusi puutarhuri Sutelin. Ester nauroi: +"Nyt Jalosta tulee jotakin..." "Kuin sinusta... joka makaat puoleen +päivään!" vastasi isä. "Et tee mitään, vain juokset. Minä... tapan +sinut! Ajan sinut kadulle." + +Ester nytkytteli niskaansa salaperäisesti: "Isä on hupsu: kuinkapa minä +minnekään pääsisin, kun isä on ollut niin viisas, että on naulannut +kiinni ikkunankin." + +Ullakon ja paloluukun kautta kiipesi tyttö illoin ulos, ja tuli takaisin +aamulla samaa tietä. Mitäpä hän olisi pelännyt? + + + + +25 + + +Birger Bengelsson, vilkas kauppiaanpoika, oli tähän aikaan, jolloin +isänmaan kohtalo vaivutti mielet huoleen ja epätoivoon ja maailmansota +teki ihmiset entistä nautinnonhaluisemmiksi, raaemmiksi ja veltommiksi, +tuntuen meidänkin maahamme ja sen syrjäisimpiin sopukkoihin asti kuin +loitto ukkonen, omituisena, ahdistavana ja rauhallisen työnilon lamaten, +— Birger Bengelsson oli ikäänkuin viiri, joka pyörähtelee kaikkia +tuulia ennustellen. Hän rienteli kaikkialla, puhui kaikille tutuilleen +maailman politiikasta ja Suomen asiasta, viimeksimainitusta liioin +välittämättä; puhui ja väitteli, todistaen intohimoisesti ja +myrkyllisestikin, että hän oli aina oikeassa, kääntyi hänen +mielipiteensä sitten miten milloinkin. Yleensä suosi hän ententeä ja +kannatti Rolf Idelliä. Mutta hieno elämä, persoonallinen, älykäs elämä, +oli hänelle kuitenkin aina paljon tärkeämpi kuin maailmanpolitiikan +jännitys. Niinpä tänäkin iltana, jolloin hän oli järjestänyt luokseen +juomakekkerit ja kutsunut niihin kirjailija Keretin ja erään toisenkin +vieraan, joka oli hänen salaisuutensa ja yllätyksensä. Postimestarin oli +pikku Ester luvannut kirjeellä kutsua. + +Istuttiin Bengelssonin dublettihuoneistossa, laskettujen ikkunaverhojen +takana. Birgerin isän, vakavamielisen hupsun, kuten Birger nauroi, ei +tarvinnut tietää näistä kekkereistä mitään. Paperilyhty loi valoaan +pöydälle, joka oli täynnä tavaraa: kahvikeittiö, leivoksia, karahveja, +laseja, valokuvakopioita ulkomaalaisista mestarimaalauksista. Birger +kaateli viinisekoitustaan ahkerasti varsinkin Keretille ja kehotteli +häntä juomaan, yllytti ylimielisesti, ja neuvoi hänelle siinä ohella +maailman miehen tapoja. Sutelinin tyttöäkin opetti hän hauskanpitoon, ja +iski salassa silmää postimestarille, joka itsekin halusta maistoi, mutta +hitaasti, eikä olisi kehottamalla vauhtia kumminkaan lisännyt. Birger +oli alkanut tapansa mukaan politiikalla: hän tiesi, mitä maailmalla oli +tulossa. Hän oli päässyt kaikesta perille Pariisissa, aivan varmaan; +siellä niitä ohjaksia pidettiin käsissä, ja hän tunsi eräitä henkilöitä, +jotka olivat aivan lähellä niitä, jotka ohjaksia hoitivat. Kuinka oli +hän tullut noiden henkilöiden tuttavaksi? Hän oli, tietysti omasta +aloitteestaan ja melkein yksinään, perustanut suurella tarmolla ja +viekkaudella Pariisissa ranskalaisille pienen vapaaehtoisen Punaisen +ristin osaston. Ensin oli häntä epäilty spioniksikin, mutta kun hänen +kulttuuri-ihailunsa huomattiin, ihailtiin häntäkin. Niissä hommissa oli +hän tietysti joutunut ranskalaisten sotaherrojen tuttavuuteen, ja tuota +valtioviisasta keksintöään sai hän kiittää siitäkin, että hänet +laskettiin Ranskasta palaamaan kotiin näinkin keskellä sotaa, ja +laskettiin suurenmoisin kunnianosoituksin. Birgerillä oli ranskalainen +mitalikin, ei luonnollisestikaan kunnialegioonan punaisessa nauhassa +kannettava, mutta varsin läheinen sille. Tällä kertaa ei hän kuitenkaan +viitsinyt nousta paikaltaan ja kaivaa esille sitä takkiaan, jonka +rintapielessä se oli: hän ei antanut paljon arvoa tuollaisille +ulkonaisille kunnianosoituksille — näin huvitteluseurassa. +Rintamallakin oli hän Ranskassa käväissyt, ja kertoi nyt saksalaisten +julkeista ja typeristä hävitystöistä siellä: kokonaiset maakunnat oli +ammuttu raunioiksi, metsät kaadeltu kranaateilla niin että oli mahdoton +nähdä edes pienoista vesaa, kylät, kaupungit pyyhkäisty olemattomiin, +sellaisetkin kulttuurin voittopatsaat kuin kirkot pommitettu +soraläjiksi, ja aivan tarpeettomasti... + +Näin puheli Birger kauan, selitteli syitä, todisteli, vakuutteli. +Vastaanväittämistä ei ollut: väitteet hän kumosi lujasti, itsepäisesti, +pilkallisestikin. Mutta kun Esterin kasvot alkoivat hehkua, hänen +silmänsä älyttöminä kiiltää, ja hän poltti paperossin toisensa jälkeen, +yskien ja nauraa tirskuen ja heitellen paperossejaan pitkin lattiaa, ja +yhä villitymmin käytellen lasia ja pöllytellen sauhua, oli Birgeristä +viisainta, että hän toimittaisi tanssinsa ajoissa, muutoin ei tanssista +tulisi mitään. Ester oli varannut mukaansa hameen, jonka helmaan hän oli +ommellut heliseviä pelimarkkoja, Seurahuoneella hankkimiaan, ja +samanlaisilla helyillä koristetun tukkanauhan. Postimestari huokaili +itsekseen, kun Birger varusteli Esteriä tanssimaan. Birger vei tytön +sivuhuoneeseen pukeutumaan. Huokaillen ja totisena istui Leevi Mölsä, +alas pöytään katsellen. Ester ilmestyi takaisin miesten joukkoon, ja +hyppely alkoi. Huokaillen tyhjensi Mölsä lasinsa pohjaa myöten ja +naurahti hiljaa. Ester sanoi tanssivansa Carmenia. Se oli jotakin +merkillistä loikkaa. Ester lauloi itse Carmenia, ja Kyösti Kerettikin +rupesi sitä hyräilemään: hän innostui ja jyrisytti pian toreadorin +täydellä mahdilla, jäykästi ja hitaasti juhlalliseen sävyyn ja +pateettisesta Sitten ylisti hän Carmenia, tanssia katsomatta; se oli +hänestä maailman parhain, korkein sävellys, niin sanoo Nietzsche: siinä +on elämänmyöntämistä, voimaa, uhmaa. Pitkälti puhui runoilija. Birger +katseli häneen, ja vakuutti hänen olevan aivan oikeassa, sanoen: + +"Uhmaa siinä on, uhmaa, eikä tuhmaa. Mutta katselehan nyt myöskin +tanssijaa. Katso ihmislasta!" + +Hän sieppasi Esterin, joka nyt lopetti, polvelleen ja suuteli häntä. +Sitten työnsi hän tytön Keretille. Keretti naureskeli ällistyneenä. +Postimestari nousi paikaltaan, käveli tuokion sinne tänne huoneessa ja +katseli esineitä, joita Birger oli tuonut ulkomailta. Hienoiksi +taide-esineiksi sanoi niitä Birger. Niissä oli jokin alaston veistos, +jokin maljakko, joitakin teräspiirroksia. Sitten istahti Leevi Mölsä +jälleen pöytään. + +Kyösti Keretti oli ylimielinen. Huone alkoi tuntua hänestä kuumalta, +valot paperilyhtyjen sisällä hehkuvilta, aavemaisilta. Birger Bengelsson +kehui ja yllytti häntä. Keretti tahtoikin loistaa, — loistaa kylmästi +kuin jalokivet Oscar Wilden "Dorian Grayn muotokuvassa". Elämä oli +hänestä mahtia, voimaa, uhmaa. Aina hän himoitsi kauneutta, — rakasti +kaunista valhetta yli totuuden. Mitä siitä, jos mies sortuisikin lopulta +katuojaan, kuten Oscar Wilde, joka kuoli niin surkeana, ettei hänen +tuskiensa syvyydelle ollut missään vertaa: hän oli kuitenkin elänyt ja +sädehtinyt jalokivissä, kylmästi kuin talvinen kuura puissa +tulipalopakkasella. Birger Bengelsson nauroi Keretille, ja yllytti yhä +häntä, itsekin jo hieman räyhäten. Postimestari alkoi puhua, että näin +oli hyvä olla, käytteli pulloja ahkerasti ja yllytti Kyösti Kerettiä +rakkauteen, nauttien äitelistä sanoistaan, joilla hän sen teki. + +Niin kului tunti ja toinenkin. Ovikello soi, Birger meni avaamaan, ja +johti sisälle Kyösti Keretin sairaanhoitajattaren. Hetki oli tukala, +Keretti hyväili juuri Esteriä pöhnäisen tavalla. Sairaanhoitajatar +katseli pariin kalpeana. Mutta Birger osasi notkealla esiintymisellä +kääntää asian leikiksi. Hän kehotteli neitiä muistamaan, mitä talossa +oli tarjolla, kaatoi hänelle kahvia ja täytti hänelle lasin. Nykyään tuo +neiti osasikin jo laseja ymmärtää, sen olivat Keretti ja Bengelsson +hänelle opettaneet. + +Keretti tuijotteli hetken sairaanhoitajattareen, mutta jatkoikin vain +Esterin halailemista ja nousi ylös ja lauloi kumealla äänellä +toreador-aariaa Carmenista. Birger vaiensi hänet, työnsi sohvalle +istumaan. Ja nyt joutui puhe Carmenista härkätaisteluihin. Birger +Bengelsson tunsi nekin, oli lukenut muutamia suuria teoksia siltä +alalta: "Minä olen mies, jolle ei mikään inhimillinen saa olla +vierasta", kehui hän. "Niinhän Goethe sanoo, — vai lieneekö se ollut +Schiller?" + +"Der Moraltrompeter von Seckingen!" mörähteli Keretti. "Niin kutsuu +häntä Nietzsche... aatteiden jalopeura." + +Ester ahdisteli kovin Kerettiä. + +Postimestari oli tekeytynyt ystäväksi sairaanhoitajattaren kanssa. +Asettui rohkeasti häntä lähelle, yllytti ilkkuvasti häntä muistamaan +lasiaan. + +Birger Bengelsson puhui espanjalaisesta ylimyksellisyydestä, jota hän +ihaili, puhui laajalti, innostuen, kiihtyenkin. Ja sitten Birger tahtoi +näyttää, millä tavalla toreador torjuu härkää ja miten hän sen pistää +kuoliaaksi. Hänen seinällään oli taulujen välissä floretti, muisto +keskenjätetyn koulun ajalta, jota hän oli käynyt kaupungin +ruotsalaisessa lyseossa, kunnes oli kuudennelta luokalta eronnut +ruvetakseen isänsä liikettä hoitamaan. Liikemiestutkimuksissa oli hän +käynyt Pariisissakin. Oli lähtenyt sinne juuri ennen maailmansodan +syttymistä, eikä sodan aikana, ja päässyt sieltä tosiaan palaamaan +kotiin. Nyt sivalsi Birger floretin seinältä ja näytteli näppäryyttään, +pistellen tuolinselkään ja uuninluukun nuppiin. Härkä vain puuttui. +Neiti sairaanhoitajatar olisi kyllä sopiva Carmen, joka katselisi +sankarinsa taistelua lavalta. + +"Kaapin päältä!" huudahti Ester ja alkoi pyrkiä vaatekaapin päälle. +Birgerin ja postimestarin avulla hän sinne pääsikin, ja postimestari +piteli häntä siellä tuokion kiinni. Kyösti Keretin kiskoi Birger +käsipuolesta häräksi, jota vastaan hän, toreador, taistelisi. Huoneessa +oli kuuma, Birger riisui takkinsa. Nyt alkoi taistelu. Leevi Mölsä +kantoi Esterin takaisin sohvalle. Keretti ei osannut möyrytä eikä +hyökätä. Hän pelkäsi Birgerin florettia: vaikka sen kärki oli +säämiskällä ympäröity, saattoi se osua silmiin. Postimestarista oli nyt +sairaanhoitajatar kaunis: kaunis oli nainen tällaisella onnellisella +hetkellä. Birger kehotti Mölsää ja neitiä katselemaan taide-esineitä, +joita hänen toisessa huoneessaan oli; hän itse kyllä pitäisi sillaikaa +huolta härästä: voimistelu tekisi lihavalle Keretille hyvää. Birger piti +kovaa ääntä, huusi komennussanoja niinkuin miekkailunopettaja, polki +jalkaa, käski Kerettiä tuonne nurkkaan, josta hänen oli muka rynnättävä: + +"Sinun täytyy puskea minua kohti pää alhaalla kuin oikea sonni ainakin, +kuuletko, Keretti! Cornu, — cornichon. Ymmärrätkö mitä se on?" + +Keretti möyrysi ja hyökkäili, Bengelsson nauroi ja pisteli häntä +miekallaan. + +Se oli sellainen vapaa juhla, jollaisia Birger sanoi pariisilaisten +viettävän. + +Ja seuraavina päivinä kertoi sitten Bengelsson kaikkialla, missä +liikkui, entisille tutuilleen ja uusillekin, mikä suunnaton idiootti +Keretti on. Sillaikaa kun toinen mies, jonka nimeä Birger ei tahtonut +mainita, oli eilen ryöstänyt Keretin rakastajattaren, oli hän, Birger, +pidättänyt Kerettiä. Ja miten! Tekemällä hänestä härän. Siinä hän +mainitsi kuitenkin postimestarin, epähuomiossa, vaikkei olisi +tahtonutkaan, sillä olihan Leevi Mölsä hänestä intelligentti mies, joka +osasi elää! Nyt kasvaisi Kerettiä ihailleelle sairaanhoitajattarelle äly +päähän, ja nyt aikoi Birger puolestaan seurustella hänen kanssaan: +kehittää häntä. Keretistä ei se tyttö välittäisi enää yhtään, +tuollaisesta härästä. Ja rouvansa kanssa oli Keretti jo auttamattomassa +riidassa. — Mutta toinenkin intressantti tyttö tässä kaupungissa oli, +iloinen, mutta hölmö, aivan sellainen kuin Pariisin kahviloissa: +Sutelinin Esteri. Hänet tyrkkäisi Birger nyt Keretille. Leevi Mölsä oli +kyllä narrannut Esteriä, tietysti pilallaan vehkeillyt sen kanssa, +mutta... + +Haikeasti katui Leevi Mölsä tätäkin juhlaa, tätä mielensä sekaannusta. +Vaimoaan kohtaan, joka sai siitä kuulla kiertoteitse, pahansuovien +ystävättärien suusta, oli hän entistä hellempi: hän tunsi itse +vajonneensa yhä enemmän syntiin. Rouva Mölsä itki ja suri, mutta ei +puhunut miehelleen mitään, vaipui vain kotielämässään entistä syvempään +haluttomuuteen. Leevi Mölsä kävi kirkossa katumusta tekemässä, ja +lankesi uudestaan: etsi juopotellessaan käsiinsä tuon veikeän +sairaanhoitajattaren, tai tunkeusi Esterin huoneeseen. Ja Esterille oli +hän hankkinut avaimen, joka sopi Sutelinin ulko-oveen. + + + + +26 + + +Kaupungilla alettiin puhua paljon pienen Esterin kepposista, ja supista +jotakin postimestarista ja muistakin henkilöistä, joilla muka olisi +ollut tekemistä "Ester-jutussa", kuten asiaa ruvettiin nimittämään. + +Isidor Tistelberg ihmetteli itsekseen: + +— Omituista! Tällaistako on suurten maailmantapahtumien aika? +Euroopassa taistellaan sotakentillä, Venäjä uhkaa kesken kaiken Suomen +niellä, ja täällä: eletään miltei kuin ennenkin. Jutellaan touhukkaasti +tuosta sairaalloisesta tytöstä, Leevi Mölsästä, tehtailija Blöckeristä, +Kyösti Keretistä, ja se tiesi kenestä kaikista herroista. Leevi Mölsä on +muka surkein koko joukossa, kaupunkilaisten yllätykseksi ja +ällistykseksi; Blöcker kulkee vanhaa rappeutumisensa latua yhä alaspäin, +ja Keretti on hylännyt kotinsa, juotuaan vaimonsa rahat, jopa hylännyt +uuden morsiamensakin, ja renttuilee entistä veltommin, matkii Birger +Bengelssonia jokaisella eleellään, sanallaan, yksinpä naurullaankin. +Sellaisia asioita ajatellaan, ja maailmassa, siellä kaukana, miljoonat +kaatuvat, kansain kohtaloista heitetään kuoleman arpaa. Täällä elellään; +ja kiistellään: unohdetaan riitain vuoksi suuremmat asiat, joista +nämäkin pienet ehkä aiheutuvat: ajan levottomasta tuskasta. Metsä +piilottuu puiden tähden. Entä hän itse? Eikö hänkin kiintynyt +ajatuksillaan Ester-juoruihin? Tietysti, sen myönsi hän itselleen. Mutta +ei huomannut kiintyneensä niihin niin paljon, että hän, samalla kun +asiaa inhoksui, ikäänkuin iloitsikin siitä: todistihan se taas muka +oikeaksi porvarillisen surkeuden, matalan ja sairaalloisen hengentason, +sillä ehdottomasti matalana hän sitä piti, vaistosta ja ulkonaisesta +tottumuksesta. Hän ilkkui näitä rehjastelevia porvareita, ja surkutteli +koko kaupunkia niinkuin se olisi ollut pelkästään heitä; ei ajatellut, +että olihan siellä toki muitakin ihmisiä, kunniallisia ja tarkoin +velvollisuutensa täyttäviä, paljon muitakin kuin nämä muutamat +onnettomat, joista "Ester-jutun" yhteydessä pahaenteisesti puhuttiin. + +Tistelberg kohotti pöyhkeillen päätänsä, ja kaipasi jotakin korkeampaa, +puhtaampaa kuin se, mistä Ester-seikkailu oli ilmauksena. + +Pari viikkoa kului hänen menemättä pyytämään Julia Oljemarkia kanssaan +kävelylle. Kuitenkin oli ikäänkuin sanattomasti päätetty, että +Tistelberg hakisi rouva Oljemarkin mukaansa, niin Tistelberg muisteli. +Mutta nyt tuntui siltä kuin se olisi ollut sopimatonta, Julian miehenkin +vuoksi. + +Tistelberg oli viime retkellä omituisesti kiivaillut Juliaa vastaan. Nyt +hän sitä katui. Miksi hän ei ollut antanut naisen rauhassa kertoa +muistojaan, unelmiaan, ehkä kaipuutaan? Miksi hän oli sillä tavoin vähän +väliä hyökännyt? + +Ja kerran sitten Tistelberg näki merkillisen unen... Aina hän pilkkasi +niitä, jotka uskoivat uniin. + +Hänen kamarinsa sisustus insinööri Tarkkasen luona oli jäänyt +tilapäiseksi. Mitäpä siitä nyt täydentämään: hän ei enää ollut varma, +milloin haluaisi itsestäänkin muuttaa Tarkkaselta pois. Ikävää siellä +oli hänen mielestään, varsinkin nyt, kun rouva oli tuonut sinne +järkeilevän, tyhjästä saivartelevan hengen, oikean poroporvarillisen +hengen. Ja pakko auttaisi hänen salaa herännyttä muuttohaluaan: talossa +läheni iloinen perhetapaus, huoneisto oli ahdas, ja vuokralaisen olisi +luonnollisesti ainakin tulevan vuoden alusta hankittava itselleen toinen +asunto. + +Kamarin sisustus oli tilapäinen, köyhä; siihen kuului vain rautasänky, +tuoli ja suuri, maalaamaton piirustuspöytä huiskin haiskin heiteltyine +papereineen, eipä paljon muuta. + +Autiossa huoneessaan näki Tistelberg yöllä seuraavaa unta: lieneekö hän +ollut tosiaan oikeassa unessa vai puolittain valveillaan, hän vain näki +tyhjän huoneensa ja tuon yön. Oli hiljainen yö, koko kaupunki nukkui +pikku touhuistaan. Luultavasti aamuyö. Kuutamo, niin kalpea, että sitä +tuskin voi sanoa kuun valoksi, lepäili kamarin kalseilla seinillä. +Tistelbergin hankkimat vihreät tapetit olivat nopeasti haalistuneet, +kelmeäksi oli mennyt hänen mielivärinsä, luonnon väri, metsien väri. + +Kuun hämärä hohde väikkyi tuossa hiljaisen kamarin seinämällä, joka +näytti aivan tyhjältä, sillä siinä ei ollut ei tuoleja, pöytiä, ei +mitään. Vain uuni häämötti nurkassa seinän vieressä. + +Mutta jonkinmoisella lavalla, joka oli keskellä tuota seinämää tai +keskellä permantoa, — paareilla tai ruumislavalla varmaankin, —lepäsi +Julia Oljemark, kuolleena. Hänen kasvonsa olivat kellertävät ja valkeat; +hänen profiilinsa kaunis. Huulet, erikoisen kauniit, olivat nyt vakavat. +Jokin verho peitti hänen ruumistaan päähän ja luultavasti käsiin asti; +mutta jalkoterät näkyivät paljaina, lämpöisinä. + +Tistelberg parahti unessaan ja heräsi. Hän katsahti huoneensa tyhjälle +seinälle, näki ainoastaan hämärän valon, jota ei saattanut valoksi +sanoa, tunsi yön hiljaisuuden, autiuden tunteen, omituisen tuskan; +muisti nähneensä unta. Ja huomasi silmänsä kosteiksi. Ja hän valitti +tuokion itsekseen, järkyttyneenä: + +"Julia, Julia!" + +Kummallisesti se uni järisytti hänen sieluaan. Sieluun hän ei uskonut, +mutta... mistä se uni oli tullut? Miksi juuri tällainen, niin +—juhlallinen? + +Päivän ja toisenkin Tistelberg sitä aprikoi. + +Ja sitten hän ei enää voinut, ei jaksanut olla menemättä tohtorinna +Oljemarkia tapaamaan: hänellä oli entistä ahdistavampi ikävä täällä. +Nöyränä, ikäänkuin päästään pyörällä, hän sinne meni. Ja Julia huomasi +kohta tuon nöyrän sävyn, hiljaisen ja alttiin, ja oli siitä tyytyväinen, +jopa onnellinen, vaikkei Tistelberg, kun he sitten lähtivät kävelemään, +untansa hänelle kertonut: sitä kertoa olisi ollut julkeaa, ja muutenkin +mahdotonta, niin järkyttynyt oli hän vielä siitä; tukala olisi ollut +siihen edes koskettaa. + +Rouva Oljemark ei näiden viikkojen aikana ollut halunnutkaan kohdata +Tistelbergiä, ja sattumakin oli kohtaamisen estänyt. Tai ehkäpä ei +kävelytoveri hänestä välittänyt, kun ei viitsinyt tulla noutamaan? +Alistuen oli Julia painunut tavallisiin arkisiin tehtäviinsä, +yksitoikkoisiin, hänelle vuodesta toiseen tuttuihin. Niin, painunut +jälleen ikäänkuin ikeensä alle, alinomaiseen polttavaan, hiljaiseen +kipuunsa, koettaen sitä tukehduttaa tarpeettomallakin työllä: riennellen +siellä ja siellä, lähtien sinne tai sinne, esimerkiksi kerran +Sutelineille, ja sellaisillekin ostoksille, jotka olisivat olleet +palvelusväen tehtäviä: ei hän palvelijoita niihin pyytänyt, vaan teki ne +itse. + +Siten touhutessaan oli hän tavannut kerran Rolf Idellin. Rolf oli +hänellekin hyvä tuttu, oli ollut täällä kaksi vuotta, antausi helposti +puheisiin miltei kaikkien ihmisten kanssa ja tuli heidän ystävikseen, +jos he olivat ihanteellisia. Julia piti toimittaja Idellistä. Idell +pysähtyi ihmisten kanssa pakinoimaan kaikkialla: pankeissa vekseleitä +hoitaessaan, postikonttorissa, kadunkulmissa, aina pitkäksi aikaa, niin +pitkäksi, että hänen rouvansa, joka lähti hänen mukaansa välistä +kävelylle, saattoi syyllä valittaa ja uhkailla, ettei enää vasta lähtisi +odottelemaan joka paikkaan takertuvaa miestään. Toimittaja puolusti +itseään rouvalleen sillä, että hänen oli keskusteltava tärkeistä +asioista: milloin oli joku tiedustellut häneltä sitä tai tätä +poliittista asiaa, milloin joku toinen kaupungin laajenemisen +mahdollisuuksia, joku taas ruokatarpeiden ja varsinkin kalan +kallistumisen syitä ja miksi miinoja tänne lahden edustalle oli +heitetty. Ja usein oli toimittajalla itselläänkin painavia asioita +kohtaamilleen ihmisille. — Niinpä nyt rouva Oljemarkillekin: hän tahtoi +puhua tohtorinnalle, jonka aavisti ja uskoi hyväksi ihmiseksi, Ester +Sutelinista eli Sutelasta. Tiesihän tohtorinna asian? Rolf Idell kertoi +hiljaa: + +"Kaupungilla puhutaan, että jotkut tunnottomat herrat, juopotteleva +postimestari Mölsä ja erikoinen ryyppykuningas Blöcker, olisivat +pahoinpidelleet tyttöstä. Ja jotkut muutkin, — juorutaan. Tämä on +tietysti meidänvälinen salaisuus, tohtorinna! Tyttö parka, jos niin on +asia! Minä olen käynyt hänen kotonaan, erään toisen asian yhteydessä: +kun tytön veli tahtoi välttämättä sotaan, tapattamaan itsensä. En voinut +asialle mitään, sillä poika, ajatelkaas, karkasi kuitenkin! —Mutta +tytön olen nähnyt. Hän on kyllä heikosti kasvatettu, mutta älykäs tyttö. +Sääli, jos hänet annettaisiin turmella. Mahdotonta on, että hän vielä +olisi turmeltunut, niin terveeltä ja näppärältä hän minusta vaikutti. +Mutta tämän kaupungin juopot herrat, etenkin tuo möhömahainen Blöcker, +turmelisivat kai tosiaan hänet. Nyt minulla on tällainen ehdotus: ettekö +te, tohtorinna Oljemark, jolla ei ole lapsia ainakaan kotona, ottaisi +tuota tyttöä luoksenne?" + +Rouva Oljemark hämmästyi Rolf Idellin esitystä, niin luonnollisiin +ihmisyydentunteihin vetoava kuin se olikin. Hämmästyi, ja joutui siitä +hetkeksi neuvottomaan huoleen: hänen mielestään olisi tyttöä todella +ollut suojeltava, jos nyt suojelu auttaisi. Mutta Severi: hänkö sallisi +vierasta lasta kotiinsa, — ketään vierasta ihmistä, saati sitten +tuollaista pahantapaista kuin Esteriä! + +Julia Oljemark esitti Rolf Idellille tämän esteensä, ja Idell nurkui +sitä puolestaan sanoen: + +"Niin, ikävä seikka, ellei Severi sellaiseen suostu. Pitäisihän heikkoa +ja uhattua auttaa. Minä kyllä ottaisin tytön mielelläni meille, mutta +hänestä olisi haittaa vaimolleni: vaimoni tarvitsee rauhansa. Mutta +jotakin voisitte kuitenkin tehdä tytön hyväksi, rouva Oljemark: käydä +Sutelineilla, koettaa varoittaa lapsiparkaa. Hän on kyllä älykäs ja +oppii varmasti." + +Tohtorinna naurahti sielussaan sille, että Rolf Idell kyllä huomasi +itsellään olevan pätevän esteen, joka kielsi häntä ottamasta Esteriä +luokseen, mutta ei oikein käsittänyt toisten esteitä: tarjosi Esteriä +toisille. Hyvä oli Rolfin tarkoitus kylläkin, mutta... Julia Oljemark +piti Idellistä senkin tähden, että hän aina niin harrasti hyvää. Ihaili +häntä kuin onnellista, jollainen ei itse ole. + +Julia Oljemark ei hennonut kyllin selvästi sanoa toimittajalle, että +kukaties tuo pikku tyttö sittenkin saattoi, surkeaa kyllä, myöskin itse +olla syypää noihin inhottaviin juoruihin. — Syypääkö? Mitä ihmisraukka +itselleen voi, jos hän on sellainen, miksi luonto on hänet luonut? — +Neuvoen saattaisi kumminkin häntä ohjata löytämään helpommin oman +paremman itsensä, jos hänellä se parempi oli. Julia lupasi käydä pikku +Esteriä katsomassa. + +Ja hän piti sanansa: lupaus on aina lupaus. Jollakin tekosyyllä keksi +hän mennä Sutelinin kauppaan... ostamaan juustoa. Tuon likaisen juuston +syötti hän sitten kotona juoksukoirille, joita hän suosi ja joita usein +tuli Oljemarkin pihalle, häneltä makupaloja tahtomaan. Esterin Julia +tapasikin kotona, puodissa yksinään. Julia istahti, muka väsyneenä, +Sutelinin keittiön tuolille, puhutteli Esteriä ja koetti saada hänestä +selvää; alkoi hänen koristeistaan, tutki hänen luonnettaan, oli +huomaavinaan hänet pilalle menneeksi, ja varoitti häntä kautta rantain; +mutta sai siitä hyvästä takaisin sellaisia julkeita nenänheittoja, että +pudisti päätänsä Idellin kauniille uskolle ihmisten luonteen +viattomuudesta. Tai oikeastaanhan Idellkin uskoi vain kansan luonnetta +viattomaksi: olivathan hänestä sellaiset kuin Mölsät, Keretit ja +Blöckerit lurjuksia, jopa ainoastaan he. Samaa iloista, onnellista +ihanteellisuutta kuin — Tistelbergin. Julia Oljemark ei tietänyt, +nauraako heille, Idellille ja Tistelbergille, vai itkeäkö sellaista +kohtaloa kuin tämän Esterin, joka oli varmaankin oleva huono. + +Ja — oliko hänen oma kohtalonsa oikeastaan paljon parempi? Tai hän itse +parempi tuota Esteriä? Itsensä myynyt, tajuttomasti, aavistamatta... + +Ja elä entiseen tapaan, kuolemaan asti ilman sielun nousua, kirkkautta, +uhria jonkin sellaisen puolesta, jolle sydän vaati antamaan kaiken +todella puhtaasti! + +Kyllähän pikku Esterin luona olisi käytävä vielä uudestaan. Nyt oli +käynti keskeytynyt, kun Sutelin ja hänen rouvansa olivat tulleet sisään. +Ainoastaan jotakin varoittavaa oli Julia ehtinyt rouvalle vihjaista, +niin rouva alkoi huutaa, melkein ajoi hänet ulos! Parhaiksi hänelle +itselleen! Sellaisia ovat ihmisraukat! + +Julia olisi halunnut kertoa näistäkin huomioistaan Tistelbergille. Ja +viimein Tistelberg ilmestyikin jälleen taloon. Julia oli iloinen. Ja — +Tistelberg oli hiljainen, nöyrä, ikäänkuin totteleva. Jotakin +hätääntyneenkin näköistä hänessä oli. + +Kun Julia ruokasalissa kahvipöydässä — he joivat kahvia kahden kesken, +tohtorilla oli jokin kiireellinen hoidettava, — kertoi käynnistään +puutarhuri Sutelinilla, ei Tistelberg kovin ryhtynyt vastustelemaan, +vaikka ilmaisikin lyhyesti, rahvaanihailunsa mukaisesti, että hänestä +oli epäkohteliasta ja säädytöntä tunkeutua siten toisten kotiin: +sekautua noin häikäilemättä kansan asioihin. Kansan, tietysti kansan, +ajatteli Julia; kansa oli luonnollisestikin Tistelbergille nytkin muuta +kuin ihmiset yleensä. + +Julia hymyili sille Tistelbergin ajatukselle, mutta ei nyt sitä ruvennut +vastustamaan: puhui sitten muista asioista. + +Tistelberg katseli yhä omituisesti Juliaa kasvoihin, jäykästi ja +pitkään, ja värähti silloin tällöin. Ja hän tuskin puhui, kuunteli vain, +tarkkaan ja ikäänkuin oppia ottaen. Edellisellä kävelyretkellä +pilkahdellut kalsea ynseys oli kadonnut. + +Kun he sitten lähtivät ulos kadulle, purkautui Julia Oljemarkin kipeä, +tuskallinen kaipuu saada puhua itsestään, puhua edes jollekulle, kenelle +tahansa, kuka vain olisi sellainen, että kuuntelisi osanotolla. Ja +Tistelberg oli nyt sellainen. Julia alkoi puhua, hapuillen, kiireesti, +katkonaisesti. Ensin hän pyyteli anteeksi Tistelbergiltä, soimasi +katkerasti itseään siitä, että tahtoi puhua kotioloistaan, paljastaa +asioita, joita tuli kätkeä kotoisen pyhyyden varjoon. Mutta hän puhui: +hän ei jaksanut sulkea kaikkea itseensä. + +He tulivat kaupungin ulkopuolelle, pakkasten kelmentämille vainioille. +Siellä oli Julia kuin vapaudessa, poissa kotoaan. Julia puhui +yksitoikkoisesta elämästään, kauan, kaikenlaisilla esimerkeillä. Ja +lopulta, anteeksi pyytäen, miehestään. Olihan mies ahkera, rehellinen, +uskollinen, kunniallinen. Mutta... Julia keskeytti: "Mitä olen tehnyt? +Minä olen halpa, inhottava, petturi!..." Hän oli kauan hiljaa, puri +huuliaan. Ja sittenkin hän jatkoi, kun Tistelberg kyseli hiljaa ja +varovasti. Niin, Julian täytyi valittaa, että Severi oli onneton: +kehityksessään pysähtynyt, vääntynyt kieroksi, sukunsa taipumusten ja +oman taipumuksensa mukaan. — Julia puhui paljon asioita, usein +keskeyttäen, koettaen purra huulensa yhteen, mutta jatkaen sitten +jälleen, katkonaisesti, kivulla. Severin tarina selvisi hiljaa +kummastuneelle Tistelbergille. + +Selvisi sellaisena kuin Julia Oljemark sen hänelle kertoi. + +Ja lopuksi kuohahti Julia Oljemark: se, että hänen oli täytynyt +Mairestakin erota, kun ei tietysti kyennyt kasvattamaan häntä niinkuin +maailma tahtoi, — kaikkea osaavaksi, järkeväksi, tietoisesti ovelaksi, +— se, että Mairekin oli häneltä ikäänkuin kiusalla ryöstetty, se oli +menetys, johon hän ei löytäisi lohdutusta ja jota hänen oli sietämätöntä +antaa anteeksi; hän tunsi, että lapsi alkaisi täten erota hänestä +ainaiseksi. + +Tistelberg kuunteli sanattomana, hämmästyen ja yhä enemmän järkyttyen. +Tällainen siis Julia Oljemark oli, tuo, joka hymyili välistä kuin hän +olisi ollut pelkkää iloa ja kujeilua! Tällainen, kituva, itsensä +orjuutetuksi tunteva. + +Yhtäkkiä Tistelberg muisti jälleen unensa: ruumiin paareilla. Se ruumis +oli ollut tämä Julia Oljemark. Oliko Julia tosiaan elävä, kituva ruumis? + +Ja rouva Oljemark oli uskonut salaisuutensa hänelle. + +Miksi hän teki sen? + +Pelolla ajatteli Tistelberg, miksi hän teki sen, ja oli luottamuksesta +onnellinen. + +Sellaista luottamusta ei hän pettäisi! + +Julia näytti virkistyneen kävelystä, myöhäissyksyn ilmasta ja oudoista +tunnustuksistaan. Ripeästi hän asteli lopulta, ja hänen poskissaan +loisti tuore kylmän ilman hehku. He kiersivät jonkin ennen kulkemansa +taipaleen, katsomatta ympärilleen, ja palasivat kaupunkiin. Tistelberg +erosi Juliasta pääkadulla, hiljaisena, entistä hiljaisempana, ikäänkuin +äskeistä nöyrempänä. + +Ja sitten hän jättäysi työttömäksi. Olisi kyllä ollut työtä. Turhaan +viittaili Onni Tarkkanen hänelle, leikillisesti, että hänen sopisi +viimeistellä se tai se lasku, se tai se karttakopio. Tistelberg +kuljeskeli huoneissa juuri mitään puhumatta, omissa ajatuksissaan. Tai +oli väsynyt, loikoi sängyssään, polttaen piipullisen toisensa jälkeen, +niin että rouva Tarkkanen sanoi pian liisteröivänsä ikkunapaperilla +välioven raotkin umpeen. + +Öisin pyöri Tistelbergin mielessä kummallisia kuvia. Kummallisia, +pöyhkeitä, sairaalloisia mielikuvia: + +— Kotka hän tahtoisi olla, kotka, joka tempaisi karitsan susien +kynsistä, haavoittuneen, tuskasta värisevän. Mikä kotka? Minkä karitsan? +Tistelberg vain näki karitsan, mutta ei uskaltanut ajatella, mikä se +oli. Ja minne hän, tuo kotka muka, sen tempaisi, minne veisi, ja mitä +varten? Luonnollisesti kotkakin iskisi siinä kyntensä karitsaan, ja +uhrin veri vuotaisi. Omituinen, hullu mielikuva! + + + + +27 + + +Se mielikuva ajeli ja kidutti Tistelbergiä kauan. Pian oli hän +selvittänyt itselleen, että karitsa tarkoitti Julia Oljemarkia. Ja että +tuo koko kuva oli johtunut rouva Oljemarkin rohkeista tunnustuksista. + +Tistelbergillä oli ikävä, mutta ei sellainen kuin ennen. Oikeastaan ei +se entistä ikävää ollutkaan. + +Ja tuo järjetön mielikuva yhä vain yltyi, kasvoi juopumuksen tavalla, +kun sitten Julia Oljemark, jonka nuori insinööri nyt haki kävelyretkelle +miltei joka päivä, — ellei Julia tullut sopimuksen mukaan tapaamaan +häntä pääkadun kulmaan, — se mielikuva yhä vain yltyi ja kiihtyi, +salaperäisenä ja luokseen tempaavana, kun Julia kertoi tai tunnusti +edelleen hänelle: + +"Vaikea minun on elää; mutta velvollisuuteni minä aina koetan täyttää. +Velvollisuuteni. Luonnollisesti teistä tuntuu itsekehunnalta, että puhun +näin. Ja miksi teille tällaista puhun? En tiedä; jollekulle täytyy +sielunsa ilmaista; muutoin sydän pakahtuisi. Sanon sydän, ruumiillinen +sydän: sillä uskon, että sydämeni on tullut heikoksi pelkästä itseni +hillitsemisestä..." + +Julia keskeytti jälleen. Kyyneleet silmissä puhui hän muuta, toisti +vanhan rukouksensa: + +"Anteeksi, että olen näin julkea... paljastan pyhiä salaisuuksia. Halpa +olen, matalamielinen raukka. Mutta minua tuskastuttaa, kun hän ärtyy +pienimmästäkin... Ellei heti valmistu kaikki kotoinen vähäinen, mitä hän +vaatii ja mihin hän on tottunut, niin hän kuohahtaa. Mutta —en minä +juuri milloinkaan sano vastaan... Hillitsen itseni: sekin on +velvollisuuteni. Mutta raskasta on aina, aina niin... Ja sydän siitä +kärsii: olen saanut sydäntaudin..." + +Kului hetki, vielä puhui Julia miehestään, nimeä mainitsematta. Ja +lopuksi hän sanoi, yhtäkkiä: + +"Ja kuulkaas: tiedättekös, minä olen rakastanut erästä, en ole +puhdas..." + +Julia vaikeni jälleen. Tistelberg hätkähti. Kaipuu, joka varmaan tempoi +häntä Julian puoleen, kiihtyi tuskallisesti. + +Julia kertoi sitten hitain ja alakuloisin, katkeilevin sanoin, että tuo +vieras mies, jota hän oli rakastanut ja josta hän oli Tistelbergille jo +aikaisemmin heikosti tullut vihjanneeksi, oli asunut erään kevät- ja +kesäkauden tässä kaupungissa. Oli nainut täältä, ja hänellä oli +lapsiakin. Oli sairastanut keuhkotautia. Sitten oli hän joutunut pois +virastaan Helsingissä, jossa oli ollut luonnontieteen opettajana. Täällä +hän oli kuollut appelassaan. Tuo mies, joka rakasti luontoa, ymmärsi +sitä, iloitsi siitä, ja sai siitä lohdutuksen vaipua hautaan +kapinoimatta, pitäen ihmisen kuolemaa luonnollisena asiana niinkuin +kukkasen tai puun lakastumista kukinnan ja hedelmöimisen jälkeen, — tuo +mies oli antanut Julialle paljon: sielunrauhaa, ja pieniä, suloisia +iloja, jotka siitä asti ovat tehneet elämän siedettäväksi. Oli antanut +Julialle ilon luonnosta, ihmeellisiä salaisuuksia kätkevistä siemenistä, +mullasta, jonka äidinvaistot aurinko herättää. Ja se mies — arasti +mainitsi Julia hänen nimensä — oli rakastanut Juliaa ja Julia häntä. +Heidän sielunsa olivat olleet toinen toistensa. Mutta sitten — hänkin +kuoli. + +Tistelberg ei huomannut Julian käyttävän sanoja: heidän sielunsa. +Vihasihan Tistelberg sanaa: sielu. Hän luuli vain Julian tunnustavan +vapisevalla, katuvalla äänellä, että he olivat olleet toistensa, ja +kummallinen kiihko hänen rinnassaan kasvoi väkivaltaiseksi. Pitkän +hetken he kulkivat vaiti illan hämärässä, kaupungin ulkopuolella, +liejuista tietä, ohi muutamien matalain puuhökkelien, työväen asumusten, +Julia hiukan edellä. + +Tistelberg ei kuunnellut tarkkaan; hänen teki mieli katsella Juliaa, +eikä hän sitä tahtonut tehdä. Ja lähetäkin Juliaa teki mieli, jälleen +sellaisena kuin sillä kävelyllä, jolloin hän oli Julian entisiä unelmia +pilkannut, yhtä sydämettömänä, mutta nyt kuumasti kaivaten. Mutta hän ei +lähestynyt: askelkin lähestyä kammotti. Julia ajatteli: + +— Niin se maailmassa käy, kaikki katoaa! Kuinka tohdinkaan puhua +toiselle näin siitä, jota silloin koko sielustani rakastin ja jonka +pelastamiseksi taudista ja kuolemasta olisin antanut vereni! + +Tistelberg aprikoi, oliko Julia Oljemark tosiaan niin syntinen kuin +kertoi, ja hän tunsi ja uskoi, että hän sitä oli. Niin hän uskoi, ja +tuli häikäilemättömäksi tuota langennutta kohtaan. Samalla hellyydestä +arastellen kysyi Tistelberg pian, naiivisti ja yksinkertaisessa +kiihkossa, kuinka sitten oli Julian tyttären laita, miten se oli...? + +Julia ei ensin ymmärtänyt nuoren miehen sopertelevien sanojen +ulkomuotoakaan, eikä sitten niiden sisältöä, vaikka Tistelberg toisti +kysymyksensä selvemmin, yhä julkeammin. Julia hymähti hänelle +vastaukseksi, itseään säälien ja surkutellen ihmistä yleensä; mutta +kiusallinen oli kysymys, tunkeutuen hänen kaikkein arimpaansa, pyhäksi +sanotun avioliiton salakammioon, joka ei ollut hänelle enää pyhä, oli +ollut muuta jo monet, monet vuodet. Juliaa itketti. Oi rakkaus! Se +pyhittäisi! Mutta missä sitä on? + +Vaikeaa, inhottavaa oli tällaisista puhua, häveliäisyydenkin vuoksi. +Mistä sanat tähän? + +Mutta siitäkin ja juuri siitä täytyisi puhua. Täytyisi! "Romaaneissakin +kerrotaan, että korvarippi katolisessa kirkossa tosiaan vapauttaa +syntisiä raukkoja", sanoi Julia. Vastenmielisesti, sopertaen, sanoja +etsien selitti hän, että ihmisellä on toki ruumiskin. Hänen sanansa +katkesivat, hänen sydäntään pöyristi, ja kurkkuaan ikäänkuin tukehdutti, +kunnes hän vielä jatkoi: + +"Syntinen, surkea ruumis." + +— Syntinen, syntinen, ajatteli Tistelberg, vahvistuen äskeisissä +luuloissaan. Avionrikkoja. Niin näkö pettää! + +He olivat kiertäneet puolipimeässä esikaupungin kujia, nousseet +rautatien radalle, kulkeneet hamuillen ratapölkkyjä pitkin, joissa +täytyi aina joka kolmannen ja neljännen välillä harpata, olivat tulleet +mäen vierelle, jonka harjalta alkoi kuulua tuulen humua tutuista, +vääristä männyistä. Ja nyt he joutuivat pientä, mukulakivistä kujaa +takaisin pääkadulle, sille kohdalle, missä katu kääntyi laiturille. Oli +pimeä, ilma kostea. Laituri autio. Jokin lauta rantamakasiinin seinässä +loukutti, sillä merellä kävi kiivas tuuli. Ei vihmonut vettä, mutta +laiturin lankut olivat kosteat ja hukkaat ikäänkuin märästä sumusta. +Takana oli kaupunki, sen keskus melkoisen loitolla, tuon Madon eli +Sisiliskon pyrstön toisessa päässä, pienine taloineen, kitkerine, +kuluttavine suruineen, joita ei usein ihmisten elämän pinnalla näkynyt. +Heikkona utuna hohtivat etäältä keskustan sähkövalot, ja täällä, +syrjemmällä, oli vielä himmeämpää, miltei pilkkopimeää; yksi ainoa lyhty +paloi sataman kulmauksessa. + +Meri kohisi, pärskyi. Sen laineet löivät laivasillan puisiin pylväihin, +ja joskus kohu oikein kiihtyi ja heitti hulmahtavan, kastelevan kuohun +Julian ja Tistelbergin jalkoihin ja kasvoille. Piilipuu tuolla +takimmaisen aitan seinustalla, musta ja kookas, taipui luokkina, sihisi +ja vinkui, niin lehdetön kuin olikin. Taivas oli musta, ja ulappa, joka +aukeni oikealla, vielä mustempi: salaperäinen ja tyly, lähetellen +aaltoja kaukaa, pimeästä, toisista maailmoista, suuren Itämeren takaa. + +Julia Oljemark meni yhä lähemmäksi laiturin äyrästä, pidellen hattuaan, +joka leveä- ja pehmeäreunaisena pyrki paljastamaan hänen otsansa. +Vaatteissakin teki tuuli vastarintaa, nyki ja hulmutti. Tistelberg +katseli, kuinka vartalo kuvastui puvun alla: aivan kuin jotakin +tarmokasta, itsepäistä näytti Juliassa olevan, kun hän siinä hangoitteli +tuulta vastaan, ja se näky, tuo tarmo, joka oli kuin yllätys, +riemastutti omituisesti Tistelbergiä. Hänen olisi tehnyt mieli auttaa +Juliaa: vetää häntä leikkien vasten tuulta, vasten kuohulaineitten +pärskyvää vaahtoa. Hän seurasi nyt Julia Oljemarkia laiturin päähän, +viimeisen paalun viereen. Puhui jotakin, että myrskyä vastaan oli hauska +puskea, ja nauroi ilosta, mutta hermostuneesti, ikäänkuin jännityksessä. +Julia ei hänen nauruaan kuullut hyrskeitten sohisevalta pauhultakaan. +Mutta hänen äskeinen tunnustuksensa, tuo kaikkein kauheimman esille +kaivaminen, jonka hän oli tehnyt, oli helpottanut. Ja meren takana +olivat oudot maat, kaukana, kaukana... Niin, nekin maat, joissa hänen +isänsä oli seikkaillut vapaana, nuorena ja iloisena. Sellainen oli ollut +hänen isänsä, ja sellainen oli kai Julia Ihanderinkin oikea luonne: +vapaa, leikkivä, iloinen, ehkä onnellinenkin. Voisiko hän palautua +entiselleen, omaan itseensä, sellaiseksi kuin hän muistaa olleensa +nuorena tyttönä: ajattelematon, veikeä, kenties suloinen? Voisiko hän, +— jos hän esimerkiksi pääsisi sinne, etelään, aurinkoon? Pois täältä, +sumuisesta, raskaasta? + +Yhtäkkiä kysyi Julia Tistelbergiltä, muuttuneella, melkein iloisella +äänellä: + +"No, nyt olisi teidän aika lopultakin kertoa seikkailunne siellä +etelässä. Sen olette luvannut." + +"Luvannut? Jokohan?" hymähti Tistelberg. + +"Niin, niin, luvannut!" vahvisti Julia sormellaan varoitellen ja +nauraen. + +"Se ei ole mikään seikkailu", väitti Tistelberg halveksivasti. "Minua +harmittaa, että tekin viitsitte sellaisia udella. Ihmisten joutavaa +lorua, höperöiden, jotka eivät ole missään käyneet." + +"Niin; mutta meille tavallisille ihmisille ovat sellaiset joutavat +kuitenkin seikkailuja", huokasi Julia. "Pitäkäähän toki lupauksenne!" + +Tistelberg täytti piippunsa, tupakoi harmissaan tuokion, ja oli vaiti. +Julia heristi taas kädellään aivan lähellä hänen kasvojaan, ja +Tistelberg alkoikin kertoa, lyhyesti, ärtyneesti. Nuorina vuosina, joita +hän ei enää muistanutkaan, oli hän kaivannut maailmalle, merille, kun +sanoi kotona kärsineensä yksinäisyyttä ja kovaa kohteluakin: isä +vangitsi häntä tuohon kirottuun maanmittaukseen, ja teki hänestä +ammattinsa mestarin! No niin, ylioppilaana hän lähti puoliväkisin +merille. Sanottiin kai, että hän silloin oli rappiolla: maisteli väkeviä +usein. Mutta hän joi ilolla, huomatkoon rouva Oljemark sen! Ja +samanlaisella ilolla oli hän jättänyt lukunsakin kesken. Lieneekö +sellainen ihminen, joka valtavasti iloitsee, rappiolla? Hänellä oli +toveri, se Yrjö Burgwinkel. He pestautuivat koululaivaan. Mutta kiipeily +laivan mastoihin, myrskyt ja vilu eivät olleetkaan Isidorista niin +mieleisiä kuin hän oli kuvitellut, eivätkä Yrjöstäkään. Ja Englannissa +Yrjö esitti, että he karkaisivat. + +"Yrjö tietysti oli sitten kaikessa johtajana, niin kai Tarkkanen on +kertonut?" kysyi Isidor. + +"Niin", vastasi Julia Oljemark. "Mutta en minä oikein sitä usko." + +"Vai ette usko", hymyili Isidor tyytyväisenä. "Mutta se on totta, että +hän se esitti Englannissa minulle karkaamiskeksintönsä, ja laati tarkan +matkasuunnitelman. Ja me karattiin, muka; helppo homma, jota ei kannata +sanoa karkaamiseksi: olimme Hullissa päässeet lomalle kaupunkia +katselemaan; junia oli tarjolla, ja hätäkös ajaa niillä, kun meillä oli +isiemme rahoja taskussa! Hätäkös seikkailla sillä tavalla, pikku +herroina Lontooseen ja sieltä Southamptoniin, josta sitten laivalla +Espanjaan, Coruñaan." + +"Espanjaan!" huudahti Julia Oljemark. + +"Niin, kylmään ja ilottomaan Espanjaan..." + +"No, no... älkää toki hävittäkö mielikuviani!" valitti Julia samalla +kertaa leikillä ja tosissaan. "Kylmään Espanjaan: onko moista kuultu! +Sen täytyy olla paradoksi tai kiusaa minulle! Ja: iloton Espanja..." + +"Iloton Espanja, niin juuri!" vahvisti Tistelberg. "Minä en voi sietää +yleensä tuollaisia romanttisia sepustuksia vieraista maista, enää! Surua +on kaikkialla, ehkä enemmän muualla kuin meillä. Huonon pohjan saamme +onnellemme, jos luulemme löytävämme sen joistakin toisista olosuhteista, +muualta kuin omasta itsestämme: se on jokaisen hankittava omasta +rinnastaan. Niin, ainakin Kastilia, jonka näimme, on kylmä, tietysti +talvella. Kesällä se on helvetti, niin sitä itse espanjalaiset kutsuvat. +Ja iloton maa. Ei siellä kansa osaa soittaa, eikä tahtonekaan: se lienee +epämusikaalista yleensä. Madrid on pieni, ikävä ja surkea. Ja sen +asukkaat ovat omaan piiriinsä sulkeutunutta hienostoa tai +lukutaidottomia, köyhiä, tautien runtelemia kerjäläisiä. Siinä +romantiikkanne. Ja muuta en siitä iloisesta maasta tiedä, sillä pian +matkustimme Sevillan kautta Cadiziin; ikävän ja lattean Sevillan: +sellainen se on talvella. Saattaa kesällä olla iloinenkin..." + +"Ja siellähän toki kitarat soivat, ja viini helmeilee?" "Saattanee +kyllä, jos viinin helmeily on teistä asia, josta kannattaisi antaa +matkakertomus! Köyhyyttä näin siellä, kuten muuallakin tuolla joutavalla +matkalla, jota suvaitsette sanoa seikkailuksi. Paljon köyhyyttä ja +tavallisia, arkisissa huolissaan yrittäviä ihmisiä, sellaista, mistä ei +tietysti sovi kertoa matkakuvauksissa, tuollaisissa, joita luulisi +olevan helpoin asia maailmassa tehdä: liioitella paratiisillisia +maisemia ja luetella raunioita, koota kirjansa lehdille museoista kaikki +taideteokset, joista on jo tuhat kertaa ennen kirjoitettu: — vanhaa, +puolinaista, valheellista! No niin; mutta Sevillassa Burgwinkel väitti, +että kohta tulee parempaa, kun päästään Afrikan puolelle. Rahaa oli +tarpeeksi, ja me päästiin. Ajeltiin sievästi junassa Algieriin. Ja... +jokohan myöntäisin jotakin? Se oli sittenkin ihana kaupunki. Ei näkynyt +museoita joka paikassa. Ja aurinko paistoi." Julia taputti käsiään: "Kas +niin, johan te innostutte!" + +"Alan kyllä. Ah, aurinko! Mutta se seikkailu ensin, niin saatte siitä +rauhan! Burgwinkelistä näytti olevan ainoastaan nautinto, että rahat +loppuivat; minusta ei laisinkaan. Ja todellakin nukuimme Algierissa pari +yötä satamassa veneitten alla, lakanoinamme berberien likaama hietikko: +hirvittävää. Mutta Yrjö nauroi ja kiroili! Mitäpä siinä kertomista! Ja +sitten me ruvettiin lastaajiksi laivoihin. Minä tein karkeamman työn, +luonnollisesti; olinhan typerämpi, se on selvä; vieritin tynnöreitä +laiturille aluksen kannelta, ja Burgwinkel istui jalat ristissä +reelingillä ja veti viivan paperille aina kun olin saanut tynnörin +perille, — niinhän Tarkkanen on kertonut?" + +"Niin", myönsi Julia; "mutta..." + +"No, sallittakoon se ilo hänelle ja Burgwinkelille, joka nykyään muuten +palvelee upseerina Venäjällä ja kulkee ehkä Karpaateilla kuolemaansa +kohti tai on kuollut. Mutta teille sanon, ettei asia ollut aivan niin. +Kyllähän vieritin tynnöreitä, — ja niissä oli raskaitakin, minulle +kamalan raskaita, sementtiä, — sen lyhyen viikon tai puolitoista, jonka +olimme Algierissa kiipelissä; minä vieritin, ja Burgwinkel merkitsi +tehdyn työn kirjoihinsa; mutta huomasin kyllä hänen kepposensa, jos sitä +kepposeksi voi sanoa, ja annoin hänen siitä nauttia: tuosta, että hän +jotenkin muka sai iloa minusta. Mutta asiaan: se viikko tai puolitoista +oli kuumuutta ja väsymystä, pölyä, joka tunkeutui silmiin ja korviin +hien mukana; tipahtipa joku veripisarakin sormista, sillä sementti, kun +se tulee kosteaksi, syö pian hipiään reikiä; väsymys sellainen, ettei +leipä eikä edes oranssikaan maistunut, ainoastaan kitkerä ja kirpeästi +virkistävä sitruuna. Ja sitten saimme rahaa, palkkamme, sillä pääsimme +Italiaan, josta Venäjän konsuli auttoi meidät kotimaahan, oikeinpa +kunnialla, olimmehan ylioppilasmiehiä. Siinä seikkailumme. Nyt sen +saitte." + +"Eikö muuta?" kysyi Julia Oljemark epäuskoisesti. + +"No, oletteko sitten siitä enemmän kuullut?" + +"En", vastasi Julia epäröiden. "Mutta, mutta..." + +"Mitä mutta... Pyydän, hyvä rouva, suvaitkaa selittää!" + +"Niin, mutta... Saada käydä siellä etelässä... Nähdä kaikkea, suuria +kaupunkeja..." + +"Suuria kaupunkeja ei siellä ole!" + +"Te olette auttamaton! Jotakin täytyy olla! Minä en voi uskoa, ettei +olisi!" huudahti Julia. "Rumaako vain, ja tukalaa kaikkialla? Mutta +sanoittehan itse, että siellä on ainakin aurinkoa! Ja minä uskon, että +olisi säveleitä, tanssia, jossakin! Kun minä hetkenkin sellaista +ajattelen... elämää... jotakin muuta..." + +Tistelberg sääli tuota naista, sellaisella epätoivolla lausui Julia +Oljemark nämä sanansa. Tistelbergiltä itseltään oli pian haihtunut +kaikki utuinen uneksiminen vieraiden olojen onnesta ja joistakin +merkillisistä seikkailuista vierailla mailla: väkevämpää hän tahtoi, +vakavampaa ja totisempaa kuin unet. Ja kuitenkin oli häneen tuolta +matkalta jäänyt jotakin, jota hän ryhtyi todella kaipaamaan tänä +syksyisenä iltana, aution ja pimeän meren rannalla, nukkuvan ja +hiljaisen pohjolan kaupungin vieressä. Oli jäänyt se auringonpaiste, — +pelkkä aineellinen aurinko, sellaisenaan. Ja siitä haaveillen alkoi hän +nyt kuvata aurinkoista Välimerta, eteläistä merta ja aurinkoa sillä +merellä. Laajasti hän kuvaili, yksityiskohdittain, sen meren lempeän +värin, ei sen inhottavia myrskyjä; kuvaili vaahtojen vyöt, korkeain +rantojen autereet. Ja sitten kertoi Isidor Tistelberg, omituisesti +kuvailemaan syttyen, Venetsiasta, jossa hän oli ollut yhden yön. Siellä +soudettiin naisia gondoleissa. — Niin, Tistelbergin mielessä eli ihana, +veikeä nainen, joka salli rakastaa itseään. Tistelbergin kuvaus sai +väriä ja vauhtia: helmeilevät vaahtovyöt kuohuivat ja sohisivat Adrian +meren hietikoilla, sellaisen meren, jonka sinisyyttä meidän on mahdoton +uneksiakaan todeksi, niin ihmeellinen, autuaallinen on se väri. Muutakin +Tistelberg sitten kuvaili, mutta pelkästään luontoa, joka oli hänelle +rakas, kaunista luontoa, ei synkkää ja vainoavalta tuntuvaa; eikä +ihmisiä, kärsiviä ja heikkoja. + +Julia kuunteli sanattomana, vain välistä huudahtaen epämääräisestä +ihastelusta. Aallonroiskeesta olivat he väistyneet pois, Tistelbergin +mukana Julia Oljemark, ja kiersivät nyt uutta tietä takaisin kaupunkiin, +huomaamatta kulkuaan, kunnes olivat sen kadun kohdalla, josta Julia +tavallisesti erosi kotiinsa. Julia olisi tahtonut Tistelbergiä vieläkin +kertomaan. Hän piteli hyvästeltäessä Tistelbergin kättä kauan kädessään; +mutta raatihuoneen tornikello löi jo myöhäistä, hiljaa ja ikäänkuin +torkkuen, Julialle tuli hoppu kotiin: tuskin ennätti hän nyt +Tistelbergiä hyvästellä. + +Tistelberg näki kotiin kävellessään ja kotonaan Julia Oljemarkin, tuon +syntisen naisen, yhä siellä laiturilla; pystynä, myrskyn huiskeessa, +solakkana, sirona, ponnistelemassa tuulta vasten, ja näki hänet +jonkinlaisessa huvipurressa, huulillaan luvattomat suutelot. + +Tosiseikkailuako? + + + + +28 + + +Julia oli myöhästynyt kävelyllä. Ovea tuli avaamaan hänen miehensä, eikä +sisäkkö. Tohtorin luonnostaan ja rasittumisesta ryppyinen otsa, sillä +hän teki kovasti työtä, oli tavallista synkemmissä rypyissä, ja hänen +silmänsä, jotka eivät yleensäkään katselleet ketään silmiin, eivät usein +Juliaakaan, saati sitten vieraita ihmisiä: ainoastaan silloin, kun +tohtori puhui tyttärestään Mairesta, hänen katseensa kirkastui ja +ilahtui, — tohtorin silmät vilkuivat nyt sinne ja tänne, ärtyisinä, +ikäänkuin epäluuloisina. Hän sanoi, nopeasti ja hätiköivästi, ikäänkuin +hänellä olisi ollut jonnekin kiire: + +"No, tulithan — viimeinkin." Ja lisäsi heti: + +"Ella on lähtenyt kaupungille sillaikaa kun olit poissa, karannut: se on +selvä, jonnekin työväen kokouksiin. Nyt se ruljanssi vasta alkaa, usko +minua, tuo työväen kiihtyminen. Vai annoitko sinä hänelle luvan mennä?" + +Ella oli sisäkkö. + +Julia ei heti keksinyt miten vastata. Hän oli antanut Ellalle luvan, +mutta vasta sitten kun hän itse olisi palannut kävelyltä, koska tiesi, +että Severi tahtoi ja tarvitsi aina kotona palvelusta, joko sisäkön tai +vaimonsa, mieluimmin vaimonsa. Eikä Ella ollut sanonut, minne aikoikaan, +johonkin palvelijattarien kokoukseenko vai vähän kävelemään; Juliasta +olisi ollut epähienoa kysellä sitä tytöltä. Ja paraniko palkollisten ja +työläisten into kokoutua vaatimaan itselleen yhä uusia etuja +vartioimalla heitä? + +Nyt oli Severi omituisen, harvinaisen hermostunut. + +Severin sanat Julia aavisti vain jonkinlaiseksi tekosyyksi, pahanilman +enteeksi; hänen täytyisi nyt pitää varansa. Riisuessaan hattuaan pisti +Julia hattuneulan suuhunsa, eikä tohtori sitten malttanutkaan odottaa +vastausta kysymykseensä, vaan sanoi kiireesti, katsellen alaspäin +niinkuin suuttuessaan tavallisesti: + +"Ja minä kävin itse ruokasalissa ja keittiössä: tarvitsin kuumaa vettä +sublimaattiin, ja sain sen keittää! Ella on jättänyt muruja ruokasalin +pöydälle, kahvileivosten muruja; se ei ole paikallaan..." + +"No", alkoi Julia säyseästi, riisuen päällystakkiaan, "eikös Martta +sitten ollut kotona?" + +"Kyllä", vastasi tohtori, "mutta se ei ole hänen asiansa! Martan tehtävä +ei ole kantaa sisään ruokia, ei mitään keitoksia, vaan Ellan. Sinun +tehtäväsi on ohjata Ellaa. Ja sinun tehtäväsi katsoa, että ruokasalissa +on kaikki järjestyksessä; se on minun toivomukseni..." + +Mentiin ruokasaliin, Julia edellä, tohtori perässä. Julia katseli +ruokapöytää, ja myönsi, tekeytyen ihmetteleväksi, kuinka Ella tosiaan +oli laiminlyönyt harjata kahvivehkeet korjattuaan muruset pöydältä pois. +Julia meni ja otti astiakaapin vierestä seinältä harjan ja muruslapion, +rauhallisesti liikkuen ja tyynesti; puoliso oli ärtynyt ja käveli +epäröiden sinne ja tänne kuin jotakin etsien: tähystellen ympärilleen +nurkasta toiseen. + +"Keittiössä oven luona on repaleinen säkki", sanoi hän yhtäkkiä. "En +minä vain viitsinyt siihen koskea. Kysyin Martalta, mikä se oli, ja hän +sanoi, että se oli tilanomistaja Kuttingin säkki, se, jolla tuotiin +perunoita viikko sitten. Vielä palauttamatta, — tilanomistaja Kuttingin +säkki. Se sinun täytyy tietysti palauttaa..." + +Severi Oljemark oli pysähtynyt pöydän ääreen ja painoi sen reunaan +nopeasti ja merkitsevästi kämmenensä. "Ai, — minä olen aivan sen +unohtanut!" huudahti Julia. "Unohtanut!" toisti tohtori hymähtäen. +"Mutta eihän unohtaa saa! Minä en unohda omia tehtäviäni. Suoritan mitä +on tehtävä! Sinä pidät hauskaa, no en sillä suinkaan sitä tarkoita, +ettet saisi pitää. Mutta minun ei ole hauskaa itse keitellä vettä +liuoksiini. Sehän on toisten asia. Niin, se säkki: melkein viikon +keittiön sopessa. Ja etkö joskus saa huomautetuksi, että Martta korjaa +hameensa keittiön eteisen seinältä palvelijattarien kamariin? Olen jo +sitä katsellut, nyt sen näin! Ja sinä: kirjahyllyäni ei ole tomutettu +pitkään aikaan; kun otan teoksiani, täytyy minun aina kohta pestä +käteni..." + +Tohtori esitti siinä paljonkin Julian laiminlyöntejä: milloin mistäkin +huoneesta puuttui jotakin, milloin taas Severi Oljemarkin omasta +vaatetuksesta, ja kukkasistakin oli sanottava, kukkasista, joiden +vaalinta oli Julian vahvin puoli ja jotka nyt loistivat ikkunoilla, +tosin kukattomina näin myöhäissyksyllä, mutta lehdiltään kiiltävinä, +alinomaa puhdistettuina. Julia kuunteli hiljaa; sydämessä alkoi +kuitenkin pakottaa ja kuohua; kuohunta täytyi masentaa. Severi oli +sanonut, että jokin palmuista, joita varten hän, tohtori, oli hommannut +vasituisesti kemiallista voimistusainetta, oli kuivetuttanut lehtiään, +latvasta. Julian oli mentävä tuota palmua katsomaan. Kun Julia avasi +salin oven ja painoi sen kiinnemmäksi, ikäänkuin antaakseen oven jäädä +ennalleen, ettei vain nyt kiihottaisi Severiä, sillä niin hermostuneelta +Severi tuntui, kolahti ovi. Severi Oljemark huudahti jotakin Julian +takaa ruokasalista. Ja tuli nopeasti hänen perästään, vetäisten oven +auki: + +"Miksi sinä suljet oven?" kysyi hän rajusti. + +Tämäpä omituista: kuinka Severi nyt noin? Harvoin hän tällä tavalla... + +"Kuuntele paremmin minua!" huudahti Severi. + +Julia pysähtyi salin kynnyksen eteen: "Mutta minähän kuuntelen! Ja ovi +— se kolahti kiinni". + +Julian sydän kuohui niin ettei hän enää oikein jaksanut sitä hillitä; +hänen kasvonsa kalpenivat: "Maltahan nyt, tarkastan palmun, ehkä sille +raukalle on sattunut jotakin pahaa. — Ja sitten on hommattava +illallista." + +"Pahaa — vai pahaa!" huudahti tohtori Oljemark. "Pidät huolta, hyvä se! +Kunhan muistaisit muutkin tehtäväsi!" + +"Minä muistan ne!" vastasi Julia ylpeästi. Harvoin hän antoi itselleen +valtaa, nyt ei jaksanut hillitä kapinointiaan. + +Tohtori jatkoi syyttelyitään: vikoja taloudenhoidossa ja talossa oli +paljon, ja niihin oli Julia syyllinen. Nopeasti tohtori ne luetteli. + +Juliaa itketti ja kuohutti. + +"Ei saa olla lapsellinen, itkeä!" varoitti tohtori. "Sinun täytyy +kuunnella." + +"Voi kuinka sinä nyt!" + +"Nyt taasko? Itsehän sinä aloitit! Kuka nakkelee ovea, niinkuin joku +palvelustyttö. Kuka... kuka..." + +Julia oli nyt avannut salin ja ruokasalin välioven, koska Severi niin +tahtoi. Kävelylle lähtiessään oli hän pannut sen kiinni: oli illemmällä +lämmittänyt ruokasalin, tavallisen oleskeluhuoneensa, josta oli helppoa +pitää palvelijoitakin silmällä, — ja Juliahan piti kovasti lämpimästä. +Severi tuli hänen perässään ruokasaliin: + +"Lyödä ovia: sellainen tapa täytyy jättää pois..." + +Miksi oli Severi niin ärtynyt? + +Julia heitti pöytäliinan jonka oli juuri saanut otetuksi kaapista, +pöydälle. Hän miltei itki. + +"Ahaa", sanoi tohtori. "Sinä siis taas... Hyvä! Minä, minä... Minä en +tahdo tänään illallista. En sinun kanssasi. Syön yksinäni, omassa +huoneessani. Minä, minä en tahdo istua samassa pöydässä — sellaisen +seurassa! Ohhoh, kuinka kauan me olemmekaan olleet avioliitossa, etkä +sinä ole oppinut mitään! Et kerrassaan mitään. Näetkös nyt: et osaa olla +napisematta, kuten tapasi on. Yleensäkin napiset: milloin kiihdyt +puhumaan, että jokin pappi täällä on muka teeskentelijä, milloin +tuskittelet, että muut rouvat muka juoruavat sitä ja tätä tai ovat +sellaisia tai sellaisia. Ja nyt itse: katso nyt itseäsi!" + +"Lopeta nyt, Severi." + +"Minäkö, minun asiani ei ole lopettaa! Minä puhun sinulle, mitä tahdon. +— Niin, kymmeneen vuoteen et ole oppinut mitään, et hillitsemään +itseäsi. Onko se nyt: heitellä pöytäliinaa kuin..." + +Tohtori ei lopettanut toraansa. Pitkään aikaan ei ollut sattunut +tällaista kotikohtausta; mutta sattuihan niitä joskus aikoinaan. Julia +ei ennättänyt ajatella, mistä se nyt johtui. Kauan puhui Severi Oljemark +yhtä ja samaa, kylmin ja katkerin mielin. Jos Julia äännähti, niin hän +vimmastui: ei sietänyt pienintäkään vastustamista. Julia istahti +ikkunapöydän ääreen ja itki. Tohtori sanoi: + +"Hyst, että sinä viitsit noin kovaa. Martta kuulee! Ei saa ilmaista +kenellekään syrjäiselle asioita, jotka ovat meidän yhteisiämme! Ei saa!" + +Tohtori kuiskasi näin, mutta kuiskaus oli miltei huutoa, ja lopulta löi +hän pöytään kapealla kädellään, tuijottaen Juliaan, koettaen katsoa +suoraan hänen silmiinsä; kapealla ja punaisen vivahteisella kädellään +hän takoi niin että pöytä kumahti. "Sitä ei saa tapahtua!" + +Tohtori jatkoi, että Julia oli kehittymätön, heikosti opetettu nainen, +tuskin tyttökoulua käynyt. Oljemarkien suku oli ainakin sivistyneempää. + +Ja viimein yltyi Severi Oljemark sanomaan, aiheettomasti, muuten vain, +katkerana, että talo, kaikki omaisuus oli hänen, vastuunalaisuuskin +samoin tässä talossa. + +Tällaisia uhkaukselta kuuluvia sanoja ei Severi ollut sanonut +vuosikausiin. Mistä ne nyt johtuivat? + +"Hm — missä olet ollut?" tuli Severin suusta viimein, kun hän oli kauan +kävellyt synkkänä sinne ja tänne. "Kai sellaisilla kävelyillä kuin +ennenkin: entisellä tarkoitan sitä aikaa, jolloin hän nujertui +keuhkotautiinsa." + +"Se ei ole totta, että tässä mitään olisi!" huudahti Julia, yhtäkkiä +ymmärtäen ja loukkaantuneena. Salassa hän hiukan epäröi, mutta eihän +tässä mitä voinut olla; sen hän tiesi: ei ollut! Epäröinnin mukana +kasvoi hänen tahtonsa kieltää; hän toisti äskeistä kovemmin, saaden +omasta vakuutuksestaan helpotusta: + +"Se ei ole totta!" + +"No, — olkoon!" sanoi tohtori Oljemark. "Sitä en tahdo kuulla, en +sellaisista mitään. Mutta joko sinä nyt hommaat pöytään illallisen, +tai... Etkö ymmärrä, että sinä täten häiritset minun työtäni, teet +minut hermostuneeksi..." + +Julia meni keittiöön. Vaiteliaan ja vanhahtavan Martan kanssa hän kattoi +pöydän kiireesti. Tohtori odotti sohvassa, lukien sanomalehtiä, jotka +olivat tulleet iltapostissa, lukien ja ymmärtämättä, mitä luki. +Ajattelematta mitään — vain synkkänä. + +Sitten aterioitiin ääneti. Tohtori tavallisen nopeasti; pian hän odotti, +että Juliakin lopettaisi ja voitaisiin nousta pöydästä. Julialle ei +ruoka maistunut: armosta annettua ruokaa se oli. Ja nopeasti noustiin. +Tohtori pani kätensä ristiin tuolinsa selustalle, vanhan tavan mukaan, +ja kiiruhti sitten omaan huoneeseensa. + +Sisäkkö oli sillä välin palannut kotiin, mutta Julia järjesti itse +tohtorin vuoteen, sillä ehkä olisi Ella viivyttänyt Severin levolle +pääsemistä, tai hän itse, Julia olisi saattanut sitä viivyttää, jos +olisi kenties jotenkin johtunut nuhtelemaan Ellaa. Sillaikaa kun Julia +järjesteli kamarissa, istui Severi sanattomana kirjoituspöytänsä +ääressä, synkeänä, kaareva otsa käden varassa. Lyhyesti vastasi hän +vaimonsa hyvänyöntoivotukseen, kehotti sulkemaan oven, ja jäi sitten +yksinäisyyteensä. + +Tohtoria hieman harmitti, että hän oli tullut maininneeksi Julialle +jotakin noista kävelyretkistä, kiertelyistä Tistelbergin kanssa: oli +siten antanut itsestään sellaisen kuvan kuin olisi ollut mustasukkainen +tai luullut vaimostaan ja Tistelbergistä jotakin. Kävelkööt. Niin saa +Julia ajanvietettä: joskus hän valittaakin muka sitä, ettei hänellä ole +enää mitään, millä aikansa kuluttaisi. Mairekin hänellä pitäisi olla. + +Mustasukkainen? Mistä? + +Severi Oljemark myöntää itselleen, että aikoinaan oli hän kyllä ollut +tavallaan mustasukkainen, silloin, kun se keuhkotautinen opettaja täällä +oleskeli ja eli. Mutta sehän kuoli pian. Ja Julia on sen jälkeen +vanhentunut. Ja mikä on nyt tämä Tistelberg? Tyhjätasku, vetelehtijäkin. +Opettaja olisi saattanut olla vaarallisempi: oli suorittanut loistavat +tutkintonsa, hankkinut itselleen toimen... Mutta tauti hänestä selvän +teki. + +Ei, mustasukkainen hän ei ollut. Kujeksikoon Julia, jos tahtoo. Mutta +olkoon kotona varsinkin silloin, kun häntä ehdottomasti tarvitaan. Hän +on tottunut Juliaan. Paljon ei hän yleensä vaimonsa kanssa puhu, hänellä +ei ole aikaa sellaiseen, eikä haluakaan lörpötellä turhia: mitä Julia +ymmärtää hänen asioistaan? Hänellä on praktiikkansa, ja nyt tuo +tieteellinen tilastotutkimus, ja tulossa useitakin uusia tutkimuksia, +joista ei Julialle maksa vaivaa puhua. Mutta vaikka hän oleksiikin +enimmät aikansa yleensä omassa kamarissaan, tieteellistä työtään +miettien, niin tuntuu hyvältä, että Julia on talossa, jossakin siellä. +Työpöydän ääressä tarvitsee milloin lasin vettä, milloin esille sen tai +sen kirjan hyllyltä, milloin mitäkin. Julia on nopea tulemaan, näppärä +antamaan. — Ja kun väsynyt mies on viimein asettunut vuoteeseen, +peittää Julia huopaisella hänen jalkansa, vie hänen pukunsa +tarkastettavaksi ja sammuttaa hänen huoneestaan sähkön. Niin on +mukavampi. + +Joskus hän pakinoi kumminkin Julian kanssa ruokasalissa tai salissa. +Juttelee siitä, mikä on lähimpänä hänen sydäntään: Mairesta, +ainokaisestaan. Puhuu yksin: Julialla ei ole siihen mitään sanottavaa, +tuskin hän tytöstä välittäneekään? Sama se hänelle, millainen Mairesta +tulee; laiminlöi hänen kasvatuksensakin kotona. Mairesta oli tullut +hulttio. + +Mutta sellainen oli Julia. Kerran hän rakasti toista miestäkin, ja +toisen vaimon puolisoa, kuten hän itse sen silloin tunnusti. Miksi +tulikin sellaista tunnustamaan? Mitä se Oljemarkia liikutti? Miksi tuli +turmelemaan hänen rauhaansa? + +Nykyäänkin sanoo Julia aina, milloin lähtee insinööri Tistelbergin +kanssa, niinkuin ei tohtorista olisi yhdentekevää, käveli hän tuon +nuorukaisen seurassa tai ei! Tistelberg, — ja Oljemark, hän, tällaisen +kodin ja suuren rahallisenkin omaisuuden omistaja: mikä vertailu! + +Mitäpä olisi Severin puhelu Julian kanssa muuta kuin yksinpuhelua? +Julian sanoja ei hän kuuntele, tai jos kuuntelee, naurahtelee niille: +Julia puhuu aina yhtä ja samaa, puhuu ja aprikoi yhteiskunnallisia +mullistuksia, niinkuin mikäkin vallankumoussankari, hyväksyy haihatellen +kaikenmoista rohkeaa ja hassua, sellaista, jota maailmassa ei tule +tapahtumaan. Maattomille pitäisi nykyään Julian mielestä antaa maata, +torppareille ja mäkitupalaisille! Papisto pitäisi reformeerata, ja jos +jotakin sellaista fantiseeraa. Ja valittaa seikkoja, joita hän sanoo +kaupungin juoruiksi; jos joku vain kertoo sen tai sen rouvan leningeistä +taikka mainitsee, mitä ruokia ja juomia niillä ja niillä kutsuilla oli +ollut, niin ei ole se Juliasta mieleen: ei saisi hiiskahtaakaan. +Kannattaapa niistä suuttua: onhan uutisista pakiseminen toki ainoa +vaihtelu työlle uhratussa elämässä! Siksi ei tohtori Juliaa +kuuntelekaan, vaan puhuu itse mitä haluaa. Ja jos Julia kovin innostuu, +taputtaa hän vaimoaan leikillisesti ja rauhoittavasti kädelle, sanoo: + +"No, no, älä sinä, Julia, viitsi!" + +Ja muista kuin pienistä asioista ei tohtori tahdo jutella: ei +politiikasta, kirjallisuudesta ja sellaisesta. Hän ei ihmisistä tosiaan +välitä, juuri hän voi olla heistä välittämättä. Rakastaako heitä? +Enemmän kuin puolikymmentä vekseliä on tohtori saanut maksaa toisten +puolesta, ja kolme takausta, joista yksi oli kuuden tuhannen. Ja lisäksi +hän uhrasi varojaan turhaan siihen sanomalehtihommaan. Riittää jo hänen +osaltaan! Nykyään ottaa hän joka pennin sairailtaankin. Köyhiä hän ei +rupea hoitamaan, sillä hyvä; tiedustelee heti, kun tulevat lääkäriin, +onko heillä varoja. Aivan varattomille vaatii hän kunnan avustuksen, +sillä hyvä, se riittäköön. Mutta sellaisille omistaville, joilla olisi +tilaisuus maksaa, mutta jotka eivät tahdo, lähettää hän pian karhuamisen +lääkäriliiton lomakkeella, ja panee uloshakuun, ellei se auta, sillä +hyvä: ihmisen on täytettävä maailmassa velvollisuutensa. Ja hän itse +täyttää: tekee aina työtä, eikä tuhlaa mihinkään. Mutta katkera hän +kuitenkin on. + +Katkera nyt vaimolleen: viipyä sillä tavalla kaupungilla. Ja monena +iltana yhtä mittaa. Laiminlyödä velvollisuutensa! Kävelköön kenen kanssa +kävelee, sitä ei hän tahdo ajatella! Mutta olkoon kotona silloin, kun +tarvitaan, ja silloinkin, kun hänen seurassaan halutaan jutella. Ja +oppikoon sävyisämmäksi! Nytkin heitteli pöytäliinaa, ellei kenties +lyönytkään ovea tahallaan kiinni. Sopimatonta käytöstä. + +Itkeköön nyt Julia huoneessaan, tohtori ei siitä välitä. Eikä kukaan +sitä näekään, kun on yö. + +— Minä asetun rauhassa levolle, ajattelee tohtori. Sähkölamppu on minun +nyt sammutettava itse: se on epämukavaa. Oli sekin monttööri, asetti +sähkönappulan kauas ovenpieleen eikä sängyn päähän! Mutta Juliapa se +juuri sanoi monttöörille, että näinkin kelpaisi. Julia on muka +vaatimaton; mutta sitä hän ei osaa ajatella, että tohtori saattaa +vilustua yöllä kylmälle permannolle astuessaan: onhan mattojen välissä +rakoja. Ja siihen paikkaan se hermostuttava nappula jäi, vaikka siitäkin +on Julialle sanottu. + + + + +29 + + +Kerran Julia saattoi Tistelbergin vielä suuremman pelonsekaisen +järkytyksen valtaan kuin se uni, jonka Tistelberg oli Juliasta nähnyt. +He kävelivät silloin neiti Flotmanin kanssa. + +Julia oli tutustuttanut Tistelbergin Hildur Flotmaniin: vienyt hänet +katsomaan eräitä kuistinpiirustuksia, joita arkkitehti laati tohtori +Oljemarkin huvilaa varten. + +Täytyihän Julian saada seurustella Tistelbergin kanssa. Nyt tuntui +Severi alkavan hermostua, ärtyä siitäkin, vaikkei siinä ollut mitään +pahaa oikeastaan. Tosin Julia jotakin kammoi, ja niinpä oli hyvä +keksintö, että hän sai Hildurista, jonka tuttavaksi oli Isidorin +hommannut, kolmannen henkilön kävelyretkille: ikäänkuin todistajaksi, +joka voi vastata, että nuo kävelyt olivat tuollaista tavallista +ajanvietettä ja joka teki ne ikäänkuin taatummiksi, turvallisemmiksi. + +Neiti Flotman asui itse rakentamassaan talossa, mutta vuokralla. Talo +oli kivimuuri, tavallaan kolmikerroksinen; se oli hohtavan valkeaksi +rapattu, galvanisoidulla peltikatolla varustettu; ikkunat leveät; +katunurkkauksessa torni, jonka seinät Flotman oli halkonut ylhäältä alas +asti viirumaisilla aukoilla, torni-ikkunoilla. Koko rakennuksen seiniin +oli kiinnitetty koristeita: alas mukulakiviä, ja ylemmäksi sinne tänne +vihreitä kaakeliruutuja. Kaupunkilaiset ylpeilivät tällä modernilla +kivimuurillaan, ja hieman neiti Flotmanillakin, jonka suorasukaisesta +vanhanpiian elämästä olivat kuitenkin hieman närkästyneet. + +Neiti Flotman, kukoistava ja komea, mutta tosiaan tarvittaessa nenäkäs, +keitti itse kahvinsa ja ruokansa, taiteellisen työskentelynsä lomassa. +Kahvi oli hyvin väkevää, ja neidin puheet ihmisistä, varsinkin miehistä, +peittelemättömiä, jopa hyökkääviä; hyökkäysten aiheita arkkitehti +etsikin, ja nauroi ilkkuvasti kun niitä löysi. + +Puhuttiin Ester-jutusta, nykyään kaikkein suurinta ihmetystä ja +paheksumista herättäneestä. Neiti Flotman suorastaan vimmasteli +tehtailija Blöckeriä ja postimestari Mölsétä kohtaan, koska he olivat +naineita miehiä; samoin kirjailija Kerettiä kohtaan, mutta nauraen, +sillä Keretti tuntui olevan neiti Flotmanista niin koomillinen, että se +koomillisuus teki hänet ikäänkuin syyntakeettomaksi. Birger Bengelsson +jälleen oli neidistä miltei siedettävä: hän narrasi typerämpiä, +kerrottiin narranneen Keretin ja Blöckerin osakkaaksi Ester-juttuun, — +ja olihan Bengelsson ruotsikoita, muisti Tistelberg, joten neiti Flotman +voi antaa hänelle senkin tähden paljon anteeksi. Arkkitehdin luona, +Isidorin ensi vierailulla, juteltiin sitten myöskin jo vähän vanhemmista +asioista, huudeltiin huoneesta toiseen, keittiön ja salin avonaiseksi +jätetyn välioven kautta, neidin seisoessa hellan ääressä, käsi +kahvipannun sangassa; puhuttiin yhä maisteri Klingstedtistä ja nuorista +koulupojista, joiden mystillisestä katoamisesta ei ollut pitkään aikaan +kuulunut mitään. Saksaanko he olivat päässeet, vai Shpalernajaanko +joutuneet? Neiti Flotman ilmaisi ihailevansa jääkäriliikettä, minkä +vähän siitä tiesi, huhupuheilta, ja sitten saksalaisten sodankäyntiä, +jota hän ihaili vieläkin tulisemmin, kuten kaikkea saksalaista yleensä. + +"Hildur rakastaa saksalaisia makkaroista monumentteihin asti", kujeili +Julia Oljemark. + +Sitten katseltiin, kahvin selvitessä, noita tohtori Oljemarkin huvilaan +kuuluvia kuistin piirustuksia. Neiti Flotman oli luonnostellut useitakin +kuisteja, tyyliin, jota hän nimitti uudeksi suomalaiseksi, tai ainakin +suomenmaalaiseksi, ruotsinmielinen kun oli; patsaiksi oli ajateltu +kuorittuja, mutta veistämättömiä pahkakoivun runkoja, hongan tyviä ja +merestä nostettuja hakopuita; niiden väliin tulisi ulospäin kupertuva +kaide, varustettu samantapaisilla poikkipienoilla kuin isojen sammioiden +vanteet. + +Itse rakennukseenkin oli arkkitehti ajatellut vielä eräitä muutoksia, +toinen ikkuna päädyssä oli pienennettävä ja tehtävä nelikulmaiseksi, +neljäs ikkuna fasadissa viisiruutuiseksi, eikä kolmiruutuiseksi kuten +kaikki fasadin ikkunat edellisissä piirustuksissa olivat olleet. + +Julia Oljemark oli ihastunut näihin ystävättärensä piirustuksiin; niissä +oli hänen mielestään, etenkin nyt, vapautta, vaihtelua ja rohkeaa +romantiikkaa. Isidor Tistelberg ei tietänyt, pitääkö huvilasta vai ei; +ainakaan hän ei pitänyt kivimuurista, jossa neiti Flotman asui; kovin se +oli mahtaileva suhteiltaan, tuo pikku talo, samoin kuin sekin, jonka +neiti oli tohtori Oljemarkille rakentanut. Mutta: mitäpä näistä! Kovin +hän vain koetti lausua Hildur Flotmanin piirustuksia ihailevansa. + +Ja sitten lähdettiin kävelyretkelle. + +Neiti Flotman kammoi kurtiisia, kammoi nykyään rauhallisesti, +tyyntyneenä, itse lemmenasiota juuri kaipaamatta, mutta kammoi kuitenkin +melkein vihaamalla: ja alettiinhan Juliasta ja Tistelbergistä +kaupungilla jo jutella yhtä ja toista. Siksikö Julia oli Tistelbergin +tuonutkin hänen luokseen? Oliko Julia tosiaankin niin viekas? Hieman +ärtyisänä siitä, että Julia ja Tistelberg asettuivat rinnatusten, kulki +nyt Hildur Flotman melkein vaiti ja niin kiireesti kuin lihavalta +ruumiiltaan saattoi, ikäänkuin häiritäkseen ripeydellään toisten +antautumista hiljaiseen, äitelään tunteiluun, ja saattaakseen heidät +nopeasti pois kaupungista. Ja olihan kaikki uutiset jo juteltukin neidin +työhuoneessa. Kaikki kolme riensivät äänettöminä pitkin routaista +maantietä, joka kalskahteli heidän jaloissaan; kuuraakin oli maassa +tuolla ja täällä; eikä ainoaakaan linnun äännähdystä kuulunut. Valtavat +kartioiden muotoiset heinäsuovat vainioilla olivat huurteessa. Ilma +raikas, rauhoittava ja samalla kylmä, ajaen veren poskiin. + +Julia hidastutti kulkuaan, ja myöskin Hildur Flotman, joka oli kävellyt +hiukan toisten edellä, alkoi käydä hiljempää, katsahti taakseen, hymähti +ja seisoi sitten tuokion paikallaan, sillä Julia oli pysähtynyt +Tistelbergin eteen. Kuin oudostellen tuijotti arkkitehti toisiin +kovakuorisen hattunsa alta. Yhtäkkiä käännähti Julia Tistelbergin +puoleen ja sanoi valittavalla äänellä, — sellainen sointu oli hänen +äänessään, kun hän puhui vakavasti, aivan kuin anellen: + +"Sanokaapas, herra Tistelberg, kuinka paljon te oikeastaan pidätte +minusta?" + +Tistelberg seisahtui heti; hänen hengityksensä salpautui, syvä ahdistus +täytti hänen sydämensä, outo aavistelu, odottava, onnekas jännitys. +Hänen huulensa alkoivat vavista. Hänen täytyi siepata piippu suustaan ja +kätkeä se vapisevaan käteensä. Neiti Flotman, joka kuuli nuo sanat, +näytti hyvin kummastuneelta ja närkästyneeltä, ja olikin närkästynyt: +rupesi taas kävelemään, äskeistä nopeammin. Rouva Oljemark jatkoi, +vakavasti, ja sellaisella kovalla äänellä, että neiti Flotman kuuli +edelleen hänen sanansa: + +"Niin, herra Tistelberg, voisitteko nauttia oopiumia, tai sanokaamme +kokaiinia tai morfiinia, jota minä nautin? Voisitteko?" + +Isidor Tistelberg katsoi kauhistuneena Juliaan, joka hänelle hymyili +hiljaa. Neiti Flotman huudahti: + +"Julia, kaikkea sinä puhut!" + +"Niin, miksi en puhuisi?" vastasi Julia. "Minähän olen joskus +morfinisti", nauroi hän. "Kurja raukka..." + +"Että viitsitkin noin liioitella!" huudahti neiti Flotman. "Jos välistä +käytätkin unilääkkeitä, voidaksesi nukkua, niin... Ja joutavaa ja +tosiaan raukkamaista on käyttääkin sellaisia..." + +"Se on suloista", nauroi yhä Julia. "Suloista: unohtaa, ei tietää +mistään, olla kuin olisi kuollut. Tahdotteko koettaa, herra Tistelberg? +Jossakin muussa muodossa kuin ruiskeen avulla, joka haavoittaa... +Tahdotteko?" + +Julia nauroi. Neiti Flotman kulki jo sievän matkan päässä ajatellen: — +oli tämäkin nyt... Tämä on skandaalimaista. Kuinka tuo Julia...! Ettei +ymmärräkin! + +Tistelberg ei vastannut. Hänen olemuksessaan värisi, päänsä läpi +vilahtivat Julian kertomukset avioliitostaan, joka varmaan oli onneton. +Ja Julian äskeiset sanat olivat kuin kutsu, lupaus; ne olivat kuin +oopiumi, tai hasis niille arabialaisille, joita Tistelberg oli nähnyt +muutamia etelässä: kauhistavia nautintojensa orjuuteen sortuneita, +onnettomia. Heitä hän inhosi. Mutta nyt: Julian sanat toivat tuollaisen +inhotun tilan hänen mieleensä jonakin kauniina, haluamisen arvoisena; se +tuntui ihan kuin joltakin uhrilta Julialle. Tistelbergiä inhotti, ja +samalla hän oli onnellinen ja utelias. Kuitenkaan hän ei Julialle +vastannut: oli niin järkkynyt, ettei voinut vastata. + +Julia etsi osanottoa, tahtoi, että toinen ihminen, ja mieluimmin juuri +Tistelberg, tietäisi hänestä kaikki. Miksipä hän salaisi itseään häneltä +toisenkaan seurassa, Hildurin? Tulihan tunnustus täten suoremmaksi, +rehellisemmäksi! Jokin katkera uhma ajoi Juliaa tällaiseen +rehellisyyteen. Ja jos Isidor Tistelberg olisi valmis sellaiseenkin +osanottoon, — ymmärtävästi oli hän Juliaa kuunnellut ja kohdellut sinä +aikana, minkä he olivat toisiaan tunteneet, — että haluaisi noilla +myrkyilläkin kokeilla, niin olisi Julia onnellinen. Tietysti koe olisi +tarpeeton, jos Isidor tahtoisi siihen antautua. Tuskin Julia toden +tullen hänen kokeilla antaisikaan, ellei Isidor aivan erikoisesti, vain +yhden kerran, haluaisi nähdä, millaista Julialla oli tuollaisina +hetkinä, noiden aineiden suomassa unessa. + +Julialle itselleen olivat oopiumi tai nuo muut sellaiset, joita hän +käytti harvoin, eräinä hetkinä tosiaan paljon enemmän kuin pelkkä +kokeilu ja keveä, kevytmielinen huvi: ne olivat hänen pelastuksensa. +Julia tunsi, että hänen kiusattu sydämensä, joka oli niin pessimistinen +maailmasta ja varsinkin hänen omasta elämästään, olisi muuten +pakahtunut, — saanut halvauksen, kuten lääketiede sitä nimittää, tai +lakannut sykkimästä pelkästä sanattomasta, syvyyteensä hukuttavasta +haikeudesta, niin hän kärsi kaikesta, etenkin kotioloistaan, tahtoessaan +alistua vastarintaan nousematta, suutansa juuri koskaan avaamatta. +Sellainen itsehillintä käy sydämeen, ajatteli hän. + + + + +30 + + +"Minä näen usein unia", kertoi Julia Tistelbergille. "Suloisia ne ovat +enimmiten. On niissä välistä vaikeitakin, painajaisunia; mutta silti ne +eivät ole milloinkaan rumia. Ja viime aikoina, kai olen siitä jo +kertonutkin, olen nähnyt yhä useammin unia lapsuudestani, ah, niin +ihania, että itken, kun niistä herään. Ja minä uskonkin uniin. Olenko +silloin taikauskoinen?" + +Julia kertoi joukon tapahtumia, jotka hän oli nähnyt edeltäkäsin, +tietänyt ne ennen kuin ne tapahtuivat todellisuudessa, tietänyt +unistaan. + +"Ja aivan äskettäin annettiin minulle uni, annettiin: sillä Jumalan +suurena lahjana minä pidän kauniita unia. Uni niin ihana ja omituinen, +etten ole nähnyt sellaista koskaan ennen. Pitäisi olla hyvin hiljaista +sitä kertoessa; ja kumminkin olisi mahdotonta osata ilmaista kaikkea +sellaista herkkää, mitä uni silmänräpäyksessä näyttää. + +"Milloinkaan ennen en ole nähnyt suloisempaa unta, vaikka niin monesti +olen saanut kiittää Jumalaa nukkuessa minulle annetusta kauneudesta. +Jumalaa, tai salaperäistä pyhää luontoako? + +"Tämä uni oli niin tavattoman selkeä, selvä silmille, tarkoitan, joskin +ihmettelen sen sisällistä merkitystä. Selvä silmille: mikään maalari ei +ole piirtänyt niin tarkoin ilmiöiden ulkomuotoa. Ja sielulle kuitenkin +selittämätön, omituinen. + +"Olin jälleen lapsi. + +"Oli kaunis kevättalven ilta. Mutta oli niin lämmin kuin kesällä. + +"Kävelin ylös jotakin mäkeä. Ja alempana, laaksossa, näin +lapsuudenkotini, sen vanhan pappilan, jälleen. Rakastanhan sitä aina, +sen peltokumpareita, sen puutarhan haapoja. Mutta unessa se kohosi niin +kauniina, näkyi niin yliluonnollisen kauniina, että sydäntäni, joka +valveilla ollessanikin monasti sinne kaipaa, aivan vavisti, rakkaus sitä +kohtaan, sydämen pohjimpaan saakka. + +"Pappilan ympärillä leijui kummallinen, sininen usva, kaukana laakson +liepeillä, ja tuolla järven takana ilmanrannoilla asti; kietoi +hyväilyynsä maiseman, verhosi hunnullaan hankiakin, joiden keskitse +kävelin tietä pitkin. + +"Merkillinen talvi: kinoksetkin olivat lämpöisiä — unessa. + +"Ja sitten minua vastaan tuli vieras mies, sellainen, jota en ole +missään nähnyt, ja lauloi ihmeellistä laulua, niin selvästi, että +muistan sen säveltä vieläkin." + +Julia hyräili säveltä; se oli leikittelevän iloinen. + +"Se laulu oli jotakin elämästä. Sanoja en muista, lienenkö kuullutkaan; +mutta minusta tuntuu kuin ne olisivat olleet jotakin sellaista, että +elämä olisi tuokion unelma, satu. Elämä, tuska tuntui siinä saaneen +leikittelevän, iloisen värin. + +"Se mies katosi; ja ilmestyi uudestaan eteeni, mutta toisessa paikassa +kuin ensin olin, pappilan naapuritalon pihalla, pienen talon pihalla, +jonka olin lapsena tuntenut. Hymyillen hän tuli. Usva oli yhä +hämärtynyt, niinkuin ilta hämärtyy. Talon ikkunasta tuikkivat valot: +siellä oli muka kylänluvut, sellaiset, joihin ennen lapsena pääsin isän +mukana. Ja minä olin siinä unessa sen ikäinen kuin nyt olen, ja samalla +pieni lapsi, jolle annettiin kinkeritalossa samoja makeuksia kuin ennen, +sokerileivoksia tai vohveleita, joita äitini aikoinaan paistoi. + +"Sydämeni täytti enemmän kuin onni: autuutta se tunne oli! Ja silmäni +täyttyivät kyynelillä. Sain, raukka, jälleen nyyhkyttää ilosta. Sain +nähdä onneni ajan ilmi elävänä, ja tuhat kertaa ihanampana kuin se ehkä +todellisuudessa saattoikaan olla. + +"Oi, nythän lähtee siltä unelta väri, kun siitä koetan kertoa, niinkuin +kosteus vie kultatomun pienen perhosen siivistä. + +"Niin, ja sitten laskeusin taas mäkeä alas, pappilaan päin. Oli yhä +talvi; ja samalla aikaa kesä! Ja sitten alkoi, ja meni nopeasti ohi, +kaikkein merkillisin: näin nuorukaisia, jotka kahlasivat pitkin harmaan +pellonaidan viertä, kahlasivat lumessa, marssivat, hyökkäsivät! Ja +lauloivat, hekin, lauloivat jotakin riemukasta, vapauttavaa, kuin +jotakin sotamarssia. + +"Mitä he olivat? Heillä oli vihreät tai sinertävät puvut. Yksi heistä +näytti maisteri Klingstedtiltä, jonka nykyään uskotellaankin hukkuneen +tai hukuttautuneen tuonne kaupungin lahteen. He olivat notkeita, nuoria, +haltioituneita, aatteellisia. Lumessa he hyökkäsivät, lauloivat. Ja +tuntui kuin olisi koko maisema, lapsuuteni seutu, suloisimpana mitä se +saattaa olla, tuntui kuin olisi koko maisema heitä tervehtinyt ilon +kyynelillä, kuten minäkin. Sellaista kesti kauan, siltä tuntui. Ja minä +olin joka suhteessa niin onnellinen, olin kuin lapsi. Ja sitten heräsin. +Valveillakin itkin vielä kauan onnesta..." + +Tistelberg kuunteli hartaasti. Oman unensa hän muisti, mutta ei Julialle +sitä kertonut: ei uskaltanut; se uni pelotti häntä, se oli kuin jokin +enne. + +Mutta he molemmat rakastivat siis tavallaan unia, joskaan Isidor ei +niihin uskonut; nytkin hän mielessään nauroi Julialle, joka näytti +moisiin suorastaan uskovan. + + + + +31 + + +Eräänä iltana oli Isidor Tistelberg yksin kotona. Insinööri Tarkkanen +rouvineen oli lähtenyt pastori Myötyrin luo vierailulle, ensimmäiselle +kyläilylle sinne, ja rouva oli laskenut myöskin palvelijattaren +kaupungille, vakavilla neuvoilla pysyä järkevästi poissa palvelusväen +kokouksista, joita oli nykyään alettu pitää yhä tiheämmin, kuten +muitakin työläisten yllytystilaisuuksia. + +Tistelbergillä oli ikävä, ei tuskallisen ärtyisä kuin ennen, vaan kipeän +suloinen, polttava ikävöinti. Hän seisoskeli salin eli Onnin työhuoneen +ikkunan ääressä, joka oli varjopuolella taloa, ja katseli vastapäisen +rakennuksen kaljuun kiviseinään. Joskus kopisi askeleita roudan +kovettamalla kadulla; ajoneuvoja ei liikkunut: oli jo melkoisen +myöhäistä, hämärä vaihtui juuri pimeäksi. + +Hetken hän katseli, siirtyi omaan kamariinsa, tupakoitsi, tuli jälleen +saliin, ja katseli siitä jälleen tyhjälle kadulle. Yhtäkkiä hän huomasi +hymähtävänsä: "Nyt hänen täytyy tulla." + +Täytyy? Miksi sanoi hän niin lujasti: täytyy? Kenen? Minne? + +— Tietysti rouva Oljemarkin, ajatteli Tistelberg, ja ilkahti itselleen. +Miksipä ei Julia Oljemark tulisi, ja minne? + +Tuuli lennätteli kadulla muutamia kuivia lehtiä ja puhalteli roskia, +äänsi alakuloisesti ikkunan raoissa, sitten vaikeni ja raukeni; rikat +kadulla eivät liikahtaneet pitkään aikaan. Tuonne yleni tämä katu +suurelle torille päin. Siellä, torilla, oli varmaan Julia Oljemark. + +"Hänen täytyy, täytyy tulla!" vakuutti Isidor uudestaan, nyt +tuskastuneena. "Hänen täytyy tulla." + +Jonkin aikaa salissa liikuskeltuaan meni Tistelberg kiireesti eteiseen, +kuin häntä olisi jonnekin käsketty ja vaadittu, pisti päällystakin +ylleen ja riensi pian hämärtyvää, tuulista katua siihen paikkaan, jossa +heidän oli ollut tapana kohdata toisensa kävelyretkille lähdettäessä. + +Tänä iltana eivät he olleet päättäneet tehdä kävelymatkaa, vaan oli se +jätetty tuonnemmaksi, epämääräiseen aikaan: rouva Oljemarkilla oli +nykyisin muka niin paljon kaikenlaista tekemistä kotona. + +Tistelberg seisoi torin nurkalla, aution näköisen torin, jonka sillä +reunalla piipotti rivi äskettäin istutettuja lehmuksia, toiset seipäihin +sidottuina, jotkut irti päässeinä ja vinossa rempattaen. Kuin heräten +katseli hän nyt joka puolelle, illassa punertavalle raatihuoneelle päin +ja vastakkaisille torin reunamille, jotka painuivat varjoon: ei siellä +ollut Juliaa. Ei ollut Juliaa! + +"Hänen täytyy tulla!" mutisi Tistelberg, ja tuo vaatimus oli kuin hätään +joutuneen avunpyyntö, kuin sairaan rukoilua, ja samalla tyrannillisen +käskevää. Tyrannillinen olikin Isidor luonteeltaan, hänkin: sen hän +joskus tiesi, mutta harvoin. + +Ilta oli miltei kylmä, mutta hiki oli kihonnut Tistelbergin otsalle; hän +otti hetkeksi lakin päästään ja pyyhki otsaansa, puserteli sitä: jotakin +hullua siinä taisi nyt liikkua. Tuntui kuin olisi hänen sielussaan jokin +kiehtonut, kutsunut. Sielussaanko? Bah! Ei hän tietänyt, mitä tämä oli: +Jotakin narrillista, luonnollisesti. Sillä mistä syystä Julian muka +olisi pitänyt tänne tulla? + +"Mistä kumman syystä?" kuiskasi hän itsekseen. + +Mutta se ajatus, ettei Julian pitänytkään tulla tänne, ja etenkin se, +ettei Julia tietysti ajatellutkaan sellaista tuloa, se teki Tistelbergin +mielen kolkoksi; hänen sielunsa ikäänkuin parahti apua, niin, se aneli +armoa. + +Sitten lähti Tistelberg nopeasti takaisin kotiin. Mutta keskellä matkaa +pälkähti hänen päähänsä, että rouva Oljemark oli nyt hänen kotonaan, sen +talon pihalla, jossa hän asui Onni Tarkkasen luona. Julia ei muka +päässyt sisälle, vaan odotti siellä. Tistelberg joudutti nyt +askeleitaan, hänestä tuntui, että hän melkein juoksi. + +Hän tuli vanhalle, paksuista lankuista tehdylle kotiportille ja pujahti +kävelyaukosta pihalle. Rouva Oljemark ei ollut sielläkään. Kuinkapa +olisi ollut? + +Tistelberg oli hämillään. Ajatteli, mitä tehdä. Aikoi mennä sisälle, +ruveta työhön: paljon olikin viime aikoina jäänyt rästejä. Mutta olihan +paitsi noita töitä, joita hän sanoi ex officio-töikseen, myöskin pieni +mielityö: kopio tohtori Oljemarkin huvilapalstan kartasta. Itse kartta +oli kyllä jo tehty, mutta vielä ei ollut ilmoitettu tohtorille, että se +oli valmis, joten Julia ei siis ainakaan sitä olisi saattanut tulla +tänne noutamaan. Tistelberg kysyi itseltään, mitä varten hän siis olisi +tullut? Ja nauroi itselleen: + +"Olenpa hullu. — Äitiparkani!" + +Siitä kartankopiosta Julia ei tietänyt kerrassaan mitään. Ei tietänyt +edes Tarkkanenkaan. Vasta muutamana iltana oli Tistelberg piirtänyt sitä +itsekseen, vähän kuin salaa. Siihen oli merkitty paitsi tavallisia +maanlaatuja jokainen huomattava puukin, kuin topografikartassa: mäntykö, +koivu tai koiranheisi, mikäli Tistelberg niitä muisti siltä käynniltä, +jonka hän oli tehnyt toisten kanssa syksymmällä palstalle. Olipa +merkitty eräät kauneimmat ja muhkeimmat kivetkin, ja varsinkin +kalliopengermät, istuinpaikat, joista voi katsella merelle. Suuren alan +tuosta lehdestä, joka oli käännetty taskussa tai käsilaukussa +pideltäväksi, vei otsikkokirjoitus, tekstattu ilmansuuntaruusun +yläpuolelle isoilla, koukeroisilla kirjaimilla: kartta Maire-nimisen +palstatilan kaikista tiluksista, Uudenmaan läänissä, siinä ja siinä +kihlakunnassa jne. + +Tohtori Oljemark oli päättänyt antaa huvilalleen nimen tyttärensä +mukaan. + +Tistelberg ei ollut tohtinut oikein tunnustaa itselleen, mihin hän tämän +korukartan aikoi. + +Tistelberg mietti portaissa vielä tuokion, mennäkö näpertelemään tuota +pikku kopiotaan. Mutta sitten hän kääntyi ja lähtikin kaupungille. + +Tämä oli hulluutta. Julia Oljemarkia ei näkynyt, ja muitakin kulkijoita +oli harvassa. Tistelberg ajatteli, että hän kävelisi kuitenkin hiukan +vain turhaan, ja sitten oli mentävä kotiin takaisin. Siellä olisi ehkä +jo Onni rouvineen: ikävä vastakohta koko tälle narritukselle, varsin +selväjärkinen vastakohta. + +Neljännestunnin kuluttua meni Tistelberg takaisin kotiin, hämärää, +miltei pimeää katua. + +Kun hän tuli asuintalonsa pihalle, seisoi siellä, ison saarnin varjossa, +joka oli jätetty keskelle kivettyä pihaa, rouva Oljemark. Seisoi ääneti: +katsellen Tistelbergiin ikäänkuin syrjästä, käsi huulilla, pureskellen +jotakin. Hän ei hetkeen tervehtinyt Tistelbergiä, joka säpsähti: +kauhistui kuin olisi jokin hirvittävä syvyys auennut hänen edessään. Ja +samalla Isidor riemuitsi. + +Viimein rouva Oljemark tervehti ja liikahti. Viimeinkö? Kai hyvinkin +kohta. Hän sanoi tulleensa tänne tapaamaan herrasväki Tarkkasta. Eivätkö +Tarkkaset olleet kotona? Julia oli heitä tässä hiukan odottanut. Ehkä he +tulisivat pian? + +Tistelberg ei vastannut, ei kuullut, mitä Julia sanoi. Hän näki rouva +Oljemarkin heittävän kädestään jonkin korren, sitä hän kai oli +pureskellut. Miksi hän pureskeli kortta? Hämmästys ja pelko kuohuivat +Isidorissa, kauhukin, syvä järkytys, sekoittaen hänen jokaisen +ajatuksensa. Jäykästi alkoi hän nousta portaita, pyytäen viimein rouva +Oljemarkin sisään: kyllä Tarkkaset tulisivat, kai piankin. Rouva +Oljemark menikin sisään. Tistelberg avasi sanattomana huoneiston oven, +käsin, jotka tuskin löysivät oven ripaa, ja astui edellä eteiseen ja +saliin. He istuivat sitten salissa, Julia päällystakkiaan riisumatta, +jutellen niitä ja näitä, verkalleen: miksi Julia oli tullut, pienelle +kyläilylle vain; ja kertoivat kaupunkilaistapahtumia, joita Julia ei +ihmetellyt, ei edes Ester-juttuakaan, ei ihmisten tekoja pahoitellut, ja +yhtä ja toista muuta. Isidor vastaili väkinäisesti. + +Sitten nousi Julia yhtäkkiä. Sanoi, että hänen täytyi nyt lähteä: hän ei +voisi enää odottaa. Hän oli vain tullut tiedustamaan, joko sen kartan +saisi. + +Tistelberg naurahti itsekseen: vai kartan? Miksi Julia nyt vasta puhui +kartasta? Ja Tistelberg sanoi ylimielisesti: + +"Mikäpä kiire sillä kartalla!" + +Julia ei vastannut. Tistelberg ajatteli: Toisesta syystä Julia oli +tullut. Pihalla seistessään ja täälläkin oli sanonut aikoneensa tänne +kyläilylle. + +Julia päätti lähteä, meni eteiseen, käänsi sinne tulen. Hän pelkäsi +Tistelbergiä, hyvästeli, aikoi poistua kättelemättä, vain nopeasti +terveiset Tarkkasille virkkaen, ja avasi ulko-oven. Tistelberg seisoi +salin ovella, kalpeana, ja naurahti ylimielisesti; hänen silmissään +tuikahti voitonvarma, lempeä välkähdys, hymyilevä syrjäkatse, joka oli +hänelle ominainen. Julia seisoi jo kynnyksellä, oven aukeamassa, +kumarassa, epäröiden. Tistelberg meni verkkaan ovelle, sanoi: + +"Ettekö anna edes kättä?" + +Julia säpsähti, katsoi tarkkaavasti Tistelbergiin. Sitten hän veti +nopeasti hansikkaan kädestään, nauroi, voitoniloisesti hänkin, ojensi +kätensä Tistelbergille, vetäisi toisenkin hansikkaansa pois ja ojensi +Tistelbergille molemmat kätensä, iloiten, kun tunsi Tistelbergin +tarttuvan epäröiden ja hiljaa käteensä. Tistelberg puristi hänen +kättänsä lämpöisesti, pitkään. Julia nauroi jälleen, hänen äänensä soi +toisesta kuin kujeileva huilu, tempasi kätensä irti, kääntyi nopeasti, +sysäsi oven kiinni ja oli kadonnut. + +"Hän tuli, kun minä kutsuin — sielussani!" huudahti Tistelberg +itsekseen liikuttuneena. Tistelberg oli kaivannut Juliaa. Oli anellut, +täällä kaukana, matkan päästä, Juliaa tulemaan, ja Julia oli tullut. +Tistelberg oli kiitollinen. Kuinka Julia sen aavisti? Ja aavistiko hän +ehkä yleensä paljonkin? Tiesikö hän unista tapauksia? + + + + +32 + + +Tistelbergin sielunelämä oli horjahtanut perustaltaan. Olihan sitä +tapahtunut ennenkin; muutaman kerran oli hän ollut vähällä hylätä +elämänuransa, jolle hän ajatteli joutuneensa vain ulkopuolisista syistä, +jopa toisen ihmisen pakotuksesta, — hylätä mitään sen parempaa +itselleen tietämättä. + +Nyt alkoi hänelle jälleen tulla tuollainen halu syöksyä jonnekin, pois +laitumelta. + +Julia Oljemark oli kysynyt häneltä, kuinka paljon hän Juliasta piti. +—Mitä Julia aavisti? + +Uni, jonka Tistelberg aikoja sitten oli Juliasta nähnyt, vaivasi häntä +kuin hänen oma aavistuksensa. Julian ahdas elämä, jota Tistelberg oli +myöntynyt pitämään köyhänä, tuotti hänelle tuskaa. + +Ajan hurja sekasorto, milloin hän sitä enää muisti, sekasorto, josta ei +tullut loppua, tuntui kiihottavan häntä nauttimaan tuokiosta, +välinpitämättömänä, väkivaltaisesti. Ja Julia oli hänestä langennut +nainen. + +Kerran aamulla sellaiseen aikaan, kun juna lähti Helsinkiin, sattui +Isidor kamarissaan katsomaan kelloaan ja muisti, että juna lähtisi, ja +lähtisi pian. Hän pukeutui nopeasti, päätti matkustaa Helsinkiin. Vain +pariksi päiväksi, ilmoittamatta Onni Tarkkaselle tai hänen rouvalleen +mitään tästä matkasta. Hiljaa ja nopeasti hän liikkui; oli pian +portaissa, lukitsi oven, heitti avaimen kirjeluukusta sisään, ja oli +kohta aamuisella kadulla ja sitten rautatieasemalla. + +Se leski, Emma Havola, jota hän oli rakastanut menneenä keväänä, oli +noin viikko sitten kirjoittanut hänelle, vihdoinkin jälleen. Isidor ei +ollut koko syksynä, eikä edes loppukesälläkään, kirjoittanut Emmalle +yhtään ainoaa sanaa. Nytkään oli Tistelberg tuskin viitsinyt lukea hänen +kirjettään, valittavaa ja nopeasta unohtamisesta närkästynyttä; oli +sullonut kirjeen huolimattomasti rutistaen taskunsa pohjalle. + +Eilisiltana myöhään ja tänään aamun hämärässä herätessään oli hän +muistanut, että hänellä oli Helsingissä lohduttaja, Emma. Muun muassa +hänen luokseen Tistelberg nyt aikoi; mitä tuo muu, toiset asiat, olivat, +ei hän tietänyt: kunhan vain matkusti, tunsi vapautumista, pääsi +aprikoimasta sitä pulmaa, että oli rakastunut Julia Oljemarkiin, toisen +miehen vaimoon. + +Kaupungin asemalla, hiekkaisen mäen vierulla, oli hiljaista. Matkustajia +vähän; äänettöminä ja hitaasti nousivat he kamppeineen kapearaiteisen +radan pikku vaunuihin. Kapeat vaunut, kapeat kuin jonkin leikkijunan, +mutta siistit kuin nukkekaapit, olivat kuumat, kamiinoista kärysi +koivunkuorien haju. Odoteltiin lähtöä, ei puhuttu paljoa. Tistelberg oli +hyvillään, kun ei vaunuun tullut ketään niin tuttua, että olisi häntä +häirinnyt, kysellyt häneltä mitään: hän oli pulmastaan hermostunut. — +Ulkona oli harmaa, vetisen kolea syksyilma. Sitten alkoivat pyörät ja +akselit narahdella, alettiin matkustaa. Tistelberg painautui omaan +nurkkaansa. Monta muuta ei vaunussa ollutkaan. Hän tahtoi rauhassa +katsella alakuloisia myöhäissyksyn tai alkavan talven maisemia, joissa +ei tosin mitään katseltavaa ollut, niin samoja ne yhä olivat, matalia ja +harmaita. Rauhassa, rauhassa; ja kuitenkin hän mietti siinä pääsyä +pulmastaan, ajatteli rakastumistaan, joka tuntui hänestä kummalliselta +ja kiusalliselta, joskin outoutensa vuoksi kiihottavalta. Mitä tästä +tulisi? Asian outous yllytti hänen kiihkoaan. + +Niin meni pari tuntia, yksitoikkoisesti. Ja sitten tultiin suureen tai +suurempaan maailmaan, sille asemalle, jossa sivurata yhtyi päärataan. +Oikeampaan maailmaan, ja keskelle järkyttävää, tuskallista aikaa: junaan +marssitettiin siellä juuri venäläistä sotilasrykmenttiä. Se rykmentti +oli enimmäkseen nuoria poikia, tuossa kuuden- tai seitsemäntoista vuoden +ikäisiä. Tistelberg muisti, että paljon oli Venäjältä kaatunut väkeä, +varsinkin luoteisella rintamalla, satojatuhansia yhdellä iskulla, +eräissä hyökkäyksissä, ehkä miljooniakin kaikkiaan. Kauheaa tuo sota, +määrätöntä ihmisyksilöiden hylkimistä ja halveksintaa! Ja miksi hyväksi? +Sivistyskansat toisiaan vastaan, ei sivistyksen puolesta: sillä mahdoton +oli sitä salata tai kieltää, että eri kansojen sivistys on nykyään +jotensakin tasa-arvoista; vain taloudellisista syistä taisteltiin, +rahan, toimeentulon vuoksi. Tai oliko tämä sittenkin jonkinlaista +eläinlajien hävityssotaa toisiaan vastaan. + +Ja tuossa nyt näki sen hävityksen kauheimmillaan: vanhat uhrattavat +olivat Venäjän keisarikunnassa niin vähentyneet tai loppumaisillaan, +että kuusi-, seitsentoistavuotiaita, melkein lapsia, täytyi vuorostaan +viedä surmattaviksi. Tistelbergistä se oli inhottavaa ja säälittävää. +Pojat marssivat asemalaituria pitkin nelimiehisissä riveissä, pystyssä +päin, verkkaisin ja teennäisin miehenaskelin, isot saappaat jalassa. +Mutta nuo raskaat sinellitkin näyttivät painavan heidän hartioitaan +liikaa; sinelleissä oli liian pitkät hihat, ja liepeet, jotka ulottuivat +saappaiden nilkkoihin. Ja poikaset lauloivat! Kai jotakin sotalaulua, +matkalla Pietariin päin, surmattaviksi. Lauloivat jäykästi, lapsenäänin, +uskaltamatta kääntää kasvojaan sivulle, sillä harmaapäiset upseerit +pitivät heitä tarkoin silmällä. He lauloivat kalpeina, varmaan moni +kohtaloaan kauhulla ajatellen, kurissa pidettyinä, kauhun uhreina. +Takana tuli asevaunuja kivääreineen: kaikki nuo lapset eivät olisi kai +jaksaneet kiväärejään kantaakaan, niin pieniä oli heidän joukossaan. + +"Minne heitä viedään?" kysyi Tistelberg hiljaa asemamieheltä, jonka +viereen oli sattunut. + +"Minne? Sotaan, lahdattaviksi!" vastasi mies tylyllä, vihaisella +äänellä, hampaitaan kiristäen. "Sitä tekevät porvarit." + +Siinä vastauksessa oli myrskyä, uhkaa. Siinä kumisi kuin kaukainen +ukkonen, siinäkin. Mitä oli tuleva? + +— Kauheat ajat, mietti Tistelberg sitten. — Viereinen vaunu oli täynnä +noita poikia. Nyt ne istuivat tai makasivat siellä hiljaa. Heillä oli +laulatettu uljasta marssia vain ulkona, nyt saivat levähtää. +Sietämättömät ajat: yksilöllä ei ole mitään arvoa, ihmisellä ei mitään +arvoa eikä tekemistä. Jos sitä lienee ollut muulloinkaan? Onhan jo +luontokin yksilöilleen kylmä, aivan välinpitämätön, haaskaa niitä kuin +mieletön: luo ja hävittää kilpaa! Mutta vasta tällaisina aikoina näkee +oikein, miten luonnon haaskauslait voivat vallita ihmistenkin +keskuudessa! Surmaa, teurastaja, vähennä: tehtyjä ihmisiä on paljon, +liian paljon! Toiselle rodulle täytyy saada tilaa... Elleivät aikuisemme +riitä taistelussa, ammu lapset! + +Mitä iloa sellaisina aikoina yksilöllä? Luullako uhrautuvansa, kun +pannaan kuolemaan jonkin aatteen puolesta? Isänmaan, uskontojen? Jokohan +kansat tosiaan sellaista luulottelevat ja uskovat? + +Ainakin on niitä, jotka sitä epäilevät. Tuollakin tuo asemamies: hänen +äänessään oli pilkallinen ja uhkaava sointu. Ja samanlaisia lienevät +työläiset yleensä. Mutta sivistyneet? Sellaiset, jotka eivät usko, että +sotia voidaan millään poistaa: sellaisiakin on; he sanovat, että +historia on antanut heille moisen pessimistisen opin. Kuinka he jaksavat +elää? Kun ei hänkään, Tistelberg, oikein jaksaisi, vaikka uskoo vielä +järkevämpien aikojen tuloon; ei jaksaisi, ellei etsisi unohdusta: +nauttisi sitä lyhyttä hetkeä, minkä saa surkeassa maailmassa elää. +Nauttia, ja sitten liueta tyhjään... + +Minne hävisi Tistelbergin mielestä epäröinti, joka oli häntä vaivannut +Julia Oljemarkin suhteen? Kuinka olemattomiin katosi koko tämä rakkauden +pulma! Tuokiossa se loppui, niin pitkäksi aikaa kuin hän ajoi samassa +junassa sotanäyttämölle vietävien lasten kanssa. + +Junanvaihdon jälkeen ja Helsingissä se pulma palasi, lohduttomana, +suloisenakin, suloisena kuin syyttömästi kärsivän, ja hurjana; samalla +kertaa houkutellen, hävettäen, auttamattomalla tuholla pelottaen ja +neuvonetsintään ajaen. Jälleen mietti hän rakastumistaan, jossakin +syrjäisessä ravintolassa Helsingissä. Hän tahtoi varsinkin nyt olla +yksin. Muutenkin kammoi hän aina entisiä tuttuja, kuin jotakin mennyttä, +johon elävä ihminen ei saanut katsoa, jos himoitsi pyrkiä edelleen: +vanhat tuttavat olivat hänestä kuin mikä hautausmaa, nekin. Nyt tunsi +hän joutuneensa niin lähelle elämän pulmaa, ettei millekään entiselle +ollut rahtuakaan sijaa hänessä. Illalla myöhään meni hän Emma Havolan +luokse. + +Rouva Emma Havola oli noin kolmekymmentävuotias, keskikokoinen, lihava. +Hänellä oli vaalea tukka, hieman pysty nenä, ja siniset silmät, niin +syvällä päässä että silmäluomia tuskin näkyi: suomalaiset silmät. Hän +otti ystävänsä vastaan onnellisena, liikutettuna ja voitoniloisena, kuin +tuhlaajapojan, joka oli nyt palannut hänen luokseen. Ensin oltiin +melkein sanattomia; vain silmäyksillä ilmaisi Emma tunteitaan, ja +hälvensi noloa, avutonta tilannetta siten, että vei Tistelbergin +näkemään eräitä huoneita, niitä, joissa eivät asukkaat olleet vielä +kotona. Siinä päivitteli hän näitä yhä tukalammiksi tulevia aikoja. +Leski oli aikonut elää vuokraamalla kalustettuja huoneita ylioppilaille, +konttoristeille ja sen sellaisille, ja varustamalla asukeilleen kahvia +ja hiukan välipalaakin; mutta enimmän hän oli toivonut pienestä +vaatetus- ja muotiliikkeestä, jonka oli perustanut tämän kivimuurin +alakertaan. Nyt olivat toiveet pienentyneet; ison huoneistonsa oli hän +saanut kalustetuksi niin ja näin, jakelemalla entisiä huonekalujaan +kaikkiin kamareihin, jakelemalla niin tarkkaan, että hänen omaan, kovin +pieneen koppiinsa jäi tuskin mitään: huonekalut kaupoissa olivat +kallistuneet niin mahdottomasti, ja samoin ruoka-aineet, ja tavarat, +joita rouvan olisi pitänyt hankkia puotiinsa. Kauppa ei puodissa käynyt: + +"Kyllä se lafka pian täytyy panna kiinni!" huokasi leski, ja nauroi +taas. Ja jatkoi huokaillen: "Enkä tiedä, mitä vuokralaisilleni enää +juotan, kahviako vai voikukan juurta! Arvaas, mitä kahvi maksaa! En +hennoisi korottaa vuokria heille niinkuin minulta kiskotaan. — Mutta +viisi siitä! Nyt sinä olet tullut! Jäätkö sinä luokseni?" + +Nämä sanat sanoi Emma hiljaa, yhtäkkiä, takimmaisessa kamarissa, jonka +asukki, ylioppilas, oli vielä kaupungilla. Tistelberg ei vastannut. Emma +katsoi häneen hämmästyneenä, tuli ja kietoi kätensä hänen kaulaansa: +"Jäätkö?" + +Isidorista tuntui hyvin vastenmieliseltä. Miltei itkettämään pyrki. +Miksi hän oli matkustanut Helsinkiin ja Emman luokse? Omatunto vaivasi +Tistelbergiä salaa: anteeksiantamatonta oli tunkeutua vielä tänne, kun +siellä kaukana maalla oli... Kaukana? Niin, — kaukana hänestä, kaukana! +Ja oliko se toinen hänen? Tistelbergiä nauratti moinen luulottelu. Itse +Juliakaan ei ehkä tietänyt hänen haaveistaan tuon taivaallista. + +Tistelberg antoi Emman hyväillä itseään. Emma riemuitsi. Siitä tuli +pieni juhla, Tistelbergin ravintolassa istumisen jatkoksi, ryypiskelyn, +jonka syytä Tistelberg nyt kummasteli sielussaan: tavallisesti hän +maisteli vain ilosta, mutta nyt oli hänellä polttava, epämääräinen +tuska, synkkä toivottomuus. Kai etupäässä maailmansota oli häntä +käskenyt nukuttamaan uneen ajatuksiaan. + +Isidor istui Emman kamarissa, jossa oli paitsi vanhanaikaista ja +kömpelöä puusänkyä kolme tulipunaiseksi maalattua kapulatuolia, +kanarialinnun häkki ja seinillä kipsimedaljonkeja, joiden pintaan oli +liimattu kiiltokuvia. Lintujen häkki oli nyt peitetty mustalla liinalla. +Vaikkeivät lintuset näin yön tullen ja muutenkaan, talven alkaessa, +laulaneet paljon, pelkäsi Emma, että ne olisivat häirinneet Isidoria, +joka näytti rasittuneelta. Oliko Isidor tehnyt niin kovasti työtä? +Isidor parka, tulisi tänne lepäämään, Helsinkiin! Kamarin pienelle +pöydälle toi rouvan palvelijatar, uhaten Tistelbergiä ja rouvaa +paheksuvasti sormellaan, kaikkea hyvää, mitä talossa oli tarjolla, ja +enemmänkin: kiireessä hankittuja herkkuja, hummereita ja hienoa lohta, +Emman valmistamien ruokanaukkujen lisäksi. Tistelberg tuli liikutetuksi, +kun näki nuo varusteet. Ja kun kuuli, että viina oli nytkin maustettu +suolalla, sokerilla ja manteli jauholla kuin ennen, muisteli hän +menneitä aikoja. Niin, kaukana ne olivat! — Tiedusteltiin ja kerrottiin +sitten pikkukaupungin uutisia. Tutkivin, odottavin, hellin silmin etsi +Emma Tistelbergin katseita, jotka välttelivät häntä. Ja välistä vastasi +Tistelberg ärtyneesti, ettei hän tietänyt mitään siitä tai siitä +tapahtumasta: ei välittänyt sellaisista nykyään! Emma muuttui araksi ja +epätietoiseksi. + +Ilta kului Tistelbergiltä hitaasti. Palvelijatar pysyi onneksi paljon +huoneessa. Mutta sitten hän meni avaamaan ovea jollekulle, joka soitti +sisälle päästäkseen. Ja Emma sanoi hiljaa, hehkuvan punaisena +kasvoiltaan ja silmissään sameus: + +"Kuule, Isidor, kultaseni: jää tänne! Etpä vastannut vielä, mitä sinulta +äsken kysyin, että etkö voisi jäädä Helsinkiin? Sinulla on ikävä siellä +maalla. Onko sinulla ikävä Emma-parkaa! Muistatko minua siellä! Mikä +hulluus minuun lienee tullut! Mutta — minä rakastan sinua! En tohtinut +kirjeessä pyytää sinua tulemaan ja jäämään tänne. Hankkisit itsellesi +toimen Helsingissä? Huoneen ja ruoan saisit minulta, — Emmaltasi..." + +Tistelberg tunsi kyllä, että hänelle olisi todellakin hyväksi Emman +neuvo: paeta Helsinkiin! Neuvo, joka oli tarjottu hänelle aivan +odottamatta, kuin taivaan lahjana, sallimuksen varoituksena, neuvo, jota +hän oli lähtenyt etsimään. Mutta hän pudisti kuitenkin päätänsä, +synkästi ja epäuskoisesti. Tullako Emman luokse asumaan, ja olla jälleen +hänen kanssaan? Tistelbergiä pöyristi. Synnin palkkaa alkoi hän +aavistella, kuitenkaan siihen vielä uskomatta. Itseään hän halveksi; +iloisesti oli hän elänyt Emman kanssa, siitä ei ollut kulunut vielä +täyttä vuotta, ja nyt olivat hänen ajatuksensa Emmalle miltei +vihamieliset. Missä ne haparoivat? Ja mitä kaikkea tästä seuraisikaan? +Vai eikö seuraisi mitään? Se, ettei kenties mitään seuraisi, oli hänestä +vielä tuskallisempaa kuin jos jotakin katkeraa seuraisi. + +Emma, lihava ja lyhyehkö, joka oli äsken pukeutunut koreihinsa, tällä +kertaa punaisiin, eikä sinisiin, säälitti häntä: julkeaa oli pettää +varsinkin naista! — Isidor, epäilijä, toden etsijä, muuttaisi tänne +pahentaakseen uudella petoksella omaa unohtamistaitoaan, +petollisuuttaan? Nukuttaakseen rakkauttaan sellaisella myrkyllä kuin +toisen hänelle uskomalla rakkaudella? Ei, rakkautta ei hänen omassa +sydämessään enää ollut Emmalle senkään vertaa kuin ennen. + +Julia Oljemark väikkyi Tistelbergin sielussa kevyenä, hymyilevänä, +aistikkaana, ja ikäänkuin pyysi apua tuskallisen elämänsä kuorman alla, +vaati ylpeää, jaloa ryhtiä kaikessa. + +Isidor tuli kovin sanattomaksi. Emma näytti alkavan myrtyä hänen +käytöksestään, heittäytyi ylimielisen huolettomaksi: kun ei toinen +kerran, niin ei; suruko tässä maailmassa auttaisi! + +Yöllä, kun raitiovaunujen räminä kadulla talon kohdalla piankin oli +vaiennut. — Tistelberg oli tullut Emman luokse myöhään, — ja kun +kamarissa oli aivan hiljaista ja verhottu kattolamppukin ikäänkuin vaati +menneitä muistojaan, pelotteli varjoillaan kuin tulevaisuuden aaveilla, +ahtaassa kamarissa, jossa käymästä palvelijatarkin, entinen tuttu, Emman +tuoma mukanaan tuolta pikkukaupungista, oli viimein lakannut, niin oli +hän kyllästynyt, — ummehtuneessa kamarissa, jossa ei nyt puhuttu +tuokioon mitään kuin karkeanlaisia sutkauksia ja jossa mieliala oli +tukala: siellä tunnusti Tistelberg lopulta Emmalle, että hän oli jälleen +rakastunut. Hänen täytyi tunnustaa. Se tunnustus tuli Isidorin suusta +itsestään, tuskan huudahduksena. Emma oli yhä enemmän jotakin hänestä +huomannut; yksinpä katkera naurukin, joka värehti Isidorin tuskallisesti +vääristyneillä huulilla, ilmaisi jotakin. Nyt Isidor ilmaisi lyhyesti +asian. Emma säpsähti; hän riensi tai kumarsi pyyhkimään hikeä Isidorin +otsalta, hyväilemään ja silittämään sitä, rauhoittamaan häntä, eikä +kysynyt keneen Isidor oli rakastunut: valitteli vain. Mutta: +Tistelbergin täytyi saada sanoa henkilön nimikin; Emmaan voi luottaa, ja +siten Isidor ikäänkuin riisti kaikki aiheettomat toiveet ja uskot +Emmalta, julmasti ja raatelemalla kylläkin, mutta rehellisesti; olihan +ne riistettävä, hän ei tahtonut olla Emmalle petturi. Nimi kuului +hiljaa. Emma löi käsiään yhteen ja siunaili, kauhistuneena ja +häpeissään: toisen miehen vaimo! Kuinka saattoi Isidor sellaiseen...? +Hän itse oli kyllä alentunut — senhän Isidor tiesi; mutta että +Isidor... Tämä ei ollut hyvää...! + +Arasti pyysi Emma Tistelbergiä muuttamaan Helsinkiin, elämään niinkuin +ihmisen sopii. + +"Ei", vastasi Tistelberg silloin jyrkästi. "Ei, — minä matkustan +takaisin huomenaamuna. Lähden tästä heti, kaupungille." + +Ja kuitenkin hän jäi vielä Emman luokse. + +— Kuinka on tällainen mahdollista! ajatteli Tistelberg. Julian kuva +väikkyi hänen edessään. Hän lähti muka pois salin kautta, kuten Emma +käski, meni läpi hämärän eteisen, josta Emma sanoi ottaneensa hänen +päällystakkinsa ja hattunsa ja vieneensä ne muualle. Vuokralaiset +nukkuivat, tai pari heistä lueskeli huoneissaan, mutta Tistelberg +pujahti eteisessä konttoriin, jonka Emma hänelle neuvoi ja jossa hänen +päällysvaatteensa olivat. Palvelijatar tulikin eteiseen katsomaan, oliko +Tistelberg mennyt. Mennyt oli. Emma avasi ja lukitsi näön vuoksi +ulko-oven, naiset palasivat kumpikin omiin kamareihinsa. + +Tistelberg puri hammasta, kun Emma sopersi hänelle kamarissaan: + +"Tämä on viimeisen kerran. Sinä rakastat toista, ja toisen miehen +vaimoa: hyi! Mutta rakasta, minäkin sinua rakastan. En koskaan, en +koskaan sinua unohda!" + +Tistelberg lähti yhtäkkiä öisestä, äänettömästä talosta. Hänen +kulkiessaan pimeällä kadulla, jossa siellä täällä aamuiset lyhdyt +kuulsivat, lentohyökkäysten uhkan vuoksi sinivärillä himmennettyinä, +kuin kummalliset ruiskukat, jonkin kamalan unen kukkaset, — hänen +kulkiessaan kadulla hänellä oli kyynelet silmissä; ne pysyivät +silmäkulmissa, kuivina ja vähinä, eivät virranneet helpottavasti, kuten +silloin, kun hän erosi Emma Havolasta siellä maaseutukaupungissa +keväällä. Tistelbergiä pöyristi seurustelunsa Emman kanssa näin; hän oli +häväissyt itseään ja häväissyt Juliaa. Hän tunsi langenneensa syvälle. +Hän kirosi Emmaa ja sääli häntä sydämensä pohjasta. Mutta itseään hän ei +säälinyt. + +"Viimeistä kertaa näemme kenties toisemme!" oli Emma kuiskannut äsken, +ei itkien, mutta äänessään tukahtuvan tunteen avuton yritys lievittää +suruaan puhumalla: puhumalla toki jotakin asiasta, jossa ei puhe +auttaisi. "Kukaan ei Emmaa tämän jälkeen rakasta. Mutta — viisi siitä! +Ja niin... kuka tietää... eikö se ole kamalaa: pian ehkä hautaudun +tämän talon raunioihin, jos saksalaiset sittenkin tulevat ja ampuvat +pommeilla. Emma-parka... Kuin Sodoma hukkui tulikivisateeseen. Mitäpä +muuta? Jumala rangaiskoon minua siitä, että rakastin sinua." + +Mutta Isidor ei hänen valituksiaan kuunnellut. + + + + +33 + + +Isidor palasi sinne maaseutukaupunkiin. Matkalla koetti hän unohtaa, +että oli siihen määrin saattanut seurustella rouva Havolan kanssa, +tahtoi unohtaa, että oli joskus melkein rakastanutkin häntä, tuota kovin +yksinkertaista, porvarillisen latteaa. Sellainenkin oli voinut olla +mahdollista! Nyt siitä täytyi tulla loppu. Hän tahtoi kasvaa: nyt hän +rakasti oikealla tavalla. + +Entisestä rakkaudesta olikin tullut loppu: kaikki, mitä rouva Havolan +kanssa oli eletty, oli nyt hänen sielustaan pyyhkäisty pois, ja +unohdetun, hyljätyn paikalla seisoi Julia Oljemark korkeana, +Tistelbergin mielestä ihmeellisen hienona, kauniina, sirona ja +—kokeneena. + +Näin tahtoi Tistelberg elää jonkin aikaa: rakastaa salaisesti, palvella +Juliaa jossakin olemuksensa kätkössä, jota kätköä hän ei myöntynyt +tunnustamaan sielukseen, sellaista ajatusta vastaan hän kapinoi. + +Palvella Juliaa! Tistelberg oli ylpeä siitä, että hänellä oli sellainen +palveltava. + +Hän tunsi tässäkin kaupungissa miehiä, jotka olivat menneet naimisiin +ravintolaneitien kanssa, jopa palvelijattarien, kuten Leevi Mölsä. +Sellaisia hän sääli, surkutteli. + +Ester-jutustakin puhuttiin entistä yleisemmin. Se pikkukaupungin +skandaali laajeni yhä, ja tuli törkeämmäksi; herrojen nimiä mainittiin +salaa sen yhteydessä useampia kuin ennen. Tuollaisia herraparkoja, joita +hän mielessään tuskin viitsi kutsua herroiksi, enintään vain +rappeutuneiksi onnettomiksi, parhaita heistä hän surkutteli syvästi, ja +niitä, joita hän piti raaimpina heistä, hän ilkkui: moinen tuhrailu ei +jäisi vaille rangaistusta; piankin saisivat jotenkin sen pikku helvetin, +jonka he tälläkin teollaan ansaitsisivat, sieluttomat raukat. + +Hänen jumaloimansa oli sensijaan sydämeltään sivistynyt, henkisesti +kehittynyt. Julian ruumiinmuodoissakin ilmeni kulttuuri: hänen +jokaisessa sormessaan oli enemmän hienostusta, aristokraattista jaloutta +kuin missään muualla tässä vanhassa, mutta kuitenkin tavalliseksi +porvarillisen latteaksi jääneessä, jopa nousukasmaiseksi muuttuneessa +kaupungissa. + +Niin, kohdakkoin Tistelberg tunsi rakastavansa Juliaa jollakin +sellaisella tavalla, jota oli melkein pakko sanoa — sielulliseksi. +Aistillista se ei ollut, koskapa hän kulki myöhään illoin, kun kylmä +tuuli puistikoissa rapisutti oksia, sen korttelin kautta, jossa +Oljemarkin talo oli, ja iloitsi, jos näki tulen kuultavan Julian +valkeain musliiniuutimien rakosista. Isidor kulki siitä ohitse, tuskin +pysähtyi, ja ajatteli, että Julia siellä valvoo kärsien ylpeänä ja +sanattomana elämänsä vaikeutta, samoin kuin hänkin, Tistelberg, omalla +tahollaan valvoo yksinään, onnellisena vain yhdestä: että Julia oli +valinnut hänet uskotukseen avaamalla hänelle sydämensä. Kätensäkin oli +Julia hänelle kerran ojentanut, molemmat kauniit kätensä, tuona +kummallisena iltana, jolloin Julia oli tullut hänen luokseen, miltei +kuin hänen kotiinsa, pelkästään siksi, että Tistelberg oli sitä +ajatuksissaan tahtonut. + +Julian kauniit kädet ja jalat! Kerran huomasi Isidor, että se olento, +joka viime kesänä oli tullut häntä vastaan kuumalla katukäytävällä +paljasjaloin, oli ollut Julia. Isidorista oli ihme, että hän silloin jo +oli nähnyt hänet: varmasti se oli ollut Julia, sitä ei tarvinnut +kysyäkään. + +Kädet olivat puhdasta valkeutta, jota sinertävät verisuonet hienostivat. +Tistelberg kiihtyi niitä ajatellessaan. + +Ja hän joutui vastenmieliseen tuskaan, suurimpaan kummastukseenkin, kun +ajatteli siinä samassa, että Julia oli toisen oma, jopa oli ollut vielä +erään toisenkin: niinhän Julia oli tunnustanut, vai kuinka? Tuon +rintatautiin sortuneen miehen oma. Siten oli Isidor käsittänyt Julian +puheen. + +Se käsitys teki Isidorin joskus ikäänkuin vaativaksi Juliaa kohtaan, +milloin he nyt tapasivat toisiaan, sillä he olivat vähentäneet +vaistomaisesti seurusteluaan, ehkä ihmisten juttuja karttaakseen. Neiti +Flotmanin kotona oli paras kohdata, vaikkeivät he itselleen tunnustaneet +näitä vierailuja kohtauksiksi, ei ainakaan Isidor: Julia kuitenkin +enemmän, joskin seurauksia aavistamatta, Isidorin kiintymystä viattomana +pitäen. Arkkitehti keitti kahvia, hommasi väkevämpääkin kahvin joukkoon, +tupakoi ja nautti, jos sai Julian vetämään pari savua, vetämään vain +ystävättärensä mieliksi. Ja siinä ohella Hildur Flotman toruskeli +kimeällä äänellä kaupunkilaisia, varsinkin herroja, jos jonkinmoisesta. +Julia nauroi, ei nykyään kevytmielisiä paheksunut, ja yhtyi kujeillaan +ystävättärensä käsityskantoihin. Mutta hänen ajatuksensa olivat muualla: +ajatuksissaan hän käänsi päätänsä sinne, missä insinööri istui, katsoi +häneen hajamielisenä, ja alkoi taas ilakoiden lörpötellä neiti Flotmanin +kanssa, entistä iloisempana. Tistelberg oli miltei jörö; hänen korvansa +seurasivat tarkasti Julian naurun soinnahduksia, joita hän vertaili +kulkusten hopeiseen ääneen. Ja Julian pitkiin katseihin, jotka näyttivät +hänestä kummastuneilta ja samalla ikäänkuin oudoilta, hän vastasi +alakuloisesti päätänsä kumartamalla. Mutta kun vieraat lähtivät pois +neiti Flotmanin luota ja Tistelberg saattoi rouva Oljemarkia kotiin, — +Julia kulki silloin usein syrjäkatuja: ne veivätkin perille suorempaa +tietä kuin Sisiliskon pyrstö, — kun he verkalleen ja sanattomina +kulkivat, molemmilla sielussaan odottava, tuskallinen ahdistus, saattoi +Tistelberg alkaa vaatia, käskevästi, miltei tyrannillisesti, että Julia +tulisi vielä hänen kanssaan pienelle kierrolle, tuon ja tuon korttelin +ympäri. Julia epäröi. Tistelberg piti selvänä asiana, että Julia tulisi, +ja alkoi siitä kadun kulmasta, josta heidän oli käännyttävä tohtori +Oljemarkin talolle päin, mennä edelleen, ja katsoi taakseen, viitaten +Juliaa mukaansa. Julia ei tullut. Tistelberg kysyi syytä, ja Julia +sanoi, ettei hänellä ollut aikaa. Silloin Tistelberg nauroi +pilkallisesti, salaten tuolla pilkalla jonkinlaista tuskaansa, jota +tunsi, kun ei Julia tahtonut tulla hänen kanssaan. Tekikö Julia +vastarintaa? Isidor Tistelberg kiihtyi, sanoi, että aikaa kyllä on +Julialla aina, jos Julia tahtoo sitä ottaa! Hän korosti sanaa: tahtoo. +Julia vastasi vapisevalla, loukkaantuneella äänellä: + +"Minulla on velvollisuuksia, — tietäkää se. Velvollisuuksia!" + +Ja hän erosi jyrkästi Tistelbergistä, jatkaen matkaansa yksinään, +nopeasti. + +— Hän loukkasi minua, ajatteli Tistelberg surren, jäädessään yksin +kadun kulmaan, harmaan puutalon nurkalle. — Loukkasi minua: ei tahdo +kävellä kanssani! Ja — mihin minä nyt joudun! + +Viimeisessä ajatuksessa oli hätää ja pelästystä: Mihin minä joudun, +ellei Julia — rakastaisikaan minua. + +Se hätä oli kuin ammottava tyhjyys hänen edessään, elämän tyhjyys, kuin +jokin kauhea onnettomuus. + +Pari päivää Tistelberg oli pettynyt, onneton. + +Mutta kun he sitten jälleen näkivät toisensa neiti Flotmanin luona, +näytti rouva Oljemark unohtaneen tuon kohtauksen kadulla ja oli kuin +ennenkin. Tistelberg riemuitsi, ja tahtoi palkita Julian suopeuden +entistä suuremmalla hienotunteisuudella. Miten hän sen tekisi? Olipa +Julian nauru entistä leikkisämpi ja pehmoisempikin. Puhe sattui taasen, +Hildur Flotmanin aloittamana, kaupunkilaisten perheasioihin, ja lopulla +Sutelinin pikku Esteriin, jonka neiti Flotman oli nähnyt kadulla +mielestään hyvin epäiltävässä puvussa: kamala, punainen, hyvin suuri +rusetti takana vyöhyställä, matalien kenkäin korot kallellaan, +tavattoman iso höyhentöyhtö hatussa. + +"Onpa tuo nyt kummaa", nauroi Julia. + +Julia moitti ystävättärensä arvostelua: mitä pahaa nyt vielä siinä oli, +että tyttöparka koetti somistella itseään, avuttoman makunsa mukaan? +Jospa vain Ester olisi älykkäämpi, vanhempi. Jospa hän aikuisenakin +hurmaisi miehiä, tietoisesti, samalla aikaa älyllään kuin kauneudellaan, +jos olisi kaunis: hurmaisi siten kuin jotkut varieteetanssijat. Julia +sanoi rakastavansa tuollaisia tanssijattaria; niin, hän olisi itsekin +mielellään esiintynyt varieteessa, jopa varsin merkillisissä ja +uskalletuissa puvuissa: se olisi jännittävää, nähdä noita suloisia +ihailijoita jaloissaan, ihailijoita, joita on niin helppo saada, kääriä +heitä kuin lankaa sormiensa ympärille. Se olisi seikkailua, elämyksiä, +elämää. Julia Oljemark nauroi heleästi. + +Tistelberg kuunteli eikä virkkanut mitään. Häntä loukkasivat Julian +sanat, loukkasivat ja surettivat. Julia varieteelavalla! Tistelberg oli +kyllin nähnyt tuollaisia lavoja, eikä antanut niillä esiintyville, +kuluneille ja pakosta yhä itseään kuluttaville, suurtakaan arvoa, +enintään sääliä. Tämä Julian kuvitelma, haluta itseään alennuksen +tilaan, oli hänestä surkea, vastenmielinen, yhtä harhautunut kuin Julian +alinomaiset haaveetkin aina iloisista etelän maista. Niistä haaveista, +joista Julia muuten piti yhä itsepintaisesti kiinni, olivat he keskenään +eri mieltä siinä määrin, että Tistelbergiä harmitti Julian itsepäisyys. +Harmitti ja pelotti kuin jokin outo onnettomuus, joka kenties toisi +kummallekin kerran jotakin pahaa. Heille molemmilleko, yhteisesti? +Tistelberg ajatteli: Ah, jospa meillä tosiaan olisi keskenämme +vastaisuudessa jotakin yhteistä! Mutta: mitä oli tuleva? Hetket menivät +melkein sitä ajattelematta. Välistä Tistelberg kuitenkin ajatteli sitä. +Olisiko heillä yhteistä vastaisuutta? + +Ellei Julia olisi toisen puoliso, niin — olisiko sittenkään? Tistelberg +säpsähti. Sitä hän ei tietänyt, ja se epätieto oli hänestä niin +inhottava, että se oli vielä kolkompi kuin ajatus, ettei heillä +ulkonaisten esteitten vuoksi voisi olla mitään yhteistä. Kauan tällainen +epäilys ei tosin kerrallaan kestänyt, vain tuokion: tällainen, että +hänen seurustelunsa Julian kanssa olisi muka miltei samanlainen kuin +rouva Havolan kanssa. Eihän tämä toki sitä ollut, vaan jalompaa, +korkeampaa kuin tuo hetkellinen suhde Emmaan, hetkellinen ja kunnoton. +Mutta se suhde oli levottomanakin varma. Jota vastoin tämä! Mitä +varmuutta, mitä selvyyttä oli mahdollista saada? Mielettömältä tämä +joskus tuntui: kierrellä Julian ikkunan alla kuin koulupoika kuutamossa! +Ja kuitenkin: suloista oli niin rakastaa, kieltäytyä, ihailla. +Enimmäkseen Tistelberg rakasti ilman epäilyksiä, hiljaisesti, tyytyen +pelkästään siihen rakkauteensa, ikäänkuin jalosti uhrautuen. Eikä hän +ollut rakkaudestaan hiiskunut sanaakaan. Jokin vimma ajoi hänet +kuitenkin tekemään senkin. + +Siihen aikaan juotiin kaupungissa melkoisen julkisesti. Sodan vuoksi oli +väkevien tarjoilu ja myynti kiellettyä, mutta mikä ulkonainen kielto voi +kukistaa ihmisten salaiset, saati sitten julkiset, halut ja toiveet, +pyyteet ja kaipuut? Juonti oli miltei luvallista, kun vieras valta sen +kielsi, ja kielsi tilapäisesti; juotiin todella juopuakseen, ikäänkuin +asiaan kuuluvasti. Niin myöskin Tistelberg. Välistä hän tahtoi huumautua +julkisesti, iloisesti. Tosin se ei aina onnistunut: hän alkoi jo olla +liian raitis henkensä päihdyttäjä. + +Tistelbergin ihailuun Julia Oljemarkia kohtaan oli parina viikkona sen +jälkeen, kun hän kävi Emma Havolan luona, sekautunut jo järjen +arvostelua, mihin tällainen suhde lopulta veisi, jopa oli hän huomannut, +että hän ja Julia eräissä perusseikoissa olivat erilaisia sieluja. Mutta +mikä ajoi Tistelbergin sittenkin tunnustamaan Julialle, että hän rakasti +Juliaa? Tuo tärkeä välinekö: sellainen kuin viinapullo? Mutta tahtoihan +Tistelberg juuri sen apua! + +Oli päätetty jälleen kävellä, Julia, Tistelberg ja neiti Flotman. Ja +Tistelberg oli varannut povelleen pullon paloviinaa. Viini olisi hänestä +ollut jalompaa; mutta mistäpä sitä nyt sai! Kaikkien povella — paitsi +oikeiden rahaporhojen, sellaisten kuin nousukastilanomistaja Jorvasin ja +gulassien, — oli pelkkää viinaa tai pirtua: sitä nautti sellainenkin +kuin Bengelsson, joka kerskui hienostuneella maullaan, ja kaupungin +hienoimmatkin, hiljaiset herrat. Ja eikö Isidor ollut tavallisen +maanmittarin poika, eikö hän kehunut olevansa kansan lapsi, joka +halveksi kaikkea hienostelua? Julialle ja neiti Flotmanille ei +Tistelberg kertonut matkalle lähdettäessä, mitä hänellä oli mukana. Ehkä +hän olisi inhonnutkin itseään, jos olisi tietänyt, miksi hänellä se oli +matkassa. + +Tistelberg oli kerran ehdottanut, että lähdettäisiin erääseen lähimpiä +kirkonkyliä, ja Julia oli innostunut heti ehdotukseen, vetäen myöskin +neiti Flotmanin haluamaan retkelle mukaan. Matka oli tosin naisten +käveltäväksi melko pitkä: kokonaista kolme-, neljätoista kilometriä. +Mutta se vain kiihotti Julia Oljemarkia. Hän sanoi: + +"Minä kyllä kestän... ei epäilystäkään. Kestän aina, kun edessä on +jotakin uutta. Ja onhan siellä kirkonkylässä hautausmaa, jollaisia +Tistelberg ei siedä. Mutta minä en ole nähnyt sitäkään, minä kaipaan +sitä!" + +Tämän lausui hän alakuloiseksi tullen, ja samalla tosiaan intohimoisesti +ikävöiden. Kohta jatkoi hän: + +"Mutta, mutta se on... seikkailua. Herra Tistelberg tietää, mistä se on +minussa perintöä. Ah, aina kun pääsen esimerkiksi Helsinkiin, enkähän +pääse sinne useasti, tunnen jalkani nousevan keveämmin: minä kävelen +siellä onnellisena, pitkiä, kirkkaasti valaistuja katuja... +onnellisena... kuin olisi jotakin tulossa. Minusta tuntuu siellä kuin +olisi maa, jota astelen, jollakin tavoin pyhä..." + +Tistelberg nauroi Julialle kummastuneena, ivallisesti ja säälien; mutta +ei ilmaissut sanoilla, mitä hänestä ajatteli. Ja neiti Flotman pilkkasi +ystävätärtään avoimesti. + +He lähtivät. Oli marraskuun päivä. Leveä, eteläsuomalainen maantie, +ammoinen liikeväylä ja sotatie, joka kaarteli suurissa mutkissa, vuoroin +nousten hiekkamäkien töyryille ja vuoroin laskeutuen mataliin +laaksoihin, oli hieman kostea, äskeisestä roudasta sulanut, mutta ei +märkä. Muutaman kerran oli tänä syksynä jo satanut luntakin, mutta se +oli sulanut pian pois, hetkellisen kylmän lauhtuessa. Rouva Oljemark ja +neiti Flotman kävelivät toisella puolella maantietä, Tistelberg +toisella. Julia asteli reippaasti, ja neiti Flotman oli lujasti +päättänyt koettaa pysyä toisten kintereillä. Julia oli iloinen, +vapautunut, aivan kuin sielullisesti syttynyt, kuten aina, kun +jotakin poikkeavaa sattui hänen tavallisessa, säntillisessä ja +velvollisuuksistaan huolehtivassa elämässään, hänen poskensa hehkuivat, +hän laski leikkiä, vallattomia ja rohkeitakin sutkauksia, nauroi +hillittömästi, ja tahtoi yhä kovempaa vauhtia. + +Ohitse oli mennyt pieni, matala ja musta etukylä, jossa ainoana +silmänilona Julialle olivat alastomissa puissa paistavat pihlajanmarjat +tai jokin tuulessa pyörähtelevä vanha viiri, Isidorille savupiipuista +tuprahtelevat savut, Hildurille — ei mitään. Alas jäi kaupunki, nyt +valkealta kuultava, jonka keskeltä kohosi kirkon korkea ja suippo katto +ja raatihuoneen punertava torni. Harjulle, jota he kulkivat, näkyi +tuolta lakastunut tasanko, laidassaan Klingstedtin sahan tiilinen +savutorvi, tuli lyhyt rautatiesilta, ja vihdoin suuri salo harjun +toisella puolella. Suuri, kohiseva ja yksitoikkoinen korpi. Päivä oli +puolihämärä, mutta selkeä, ilmanrannalla vain tummia, tasaisia pilviä. +Julia kiihdytti vauhtia: + +"Nyt näette, että minä jaksan kulkea, nousta koviakin taipaleita!" sanoi +hän Tistelbergille. + +Neiti Flotmanin joutuminen toisten perässä kävi piankin hankalaksi. Hän +yritti parhaansa mukaan; mutta kun hän oli huomaavinaan Julian ja +Tistelbergin keskinäisissä pakinoissa, — Julia oli siirtynyt +Tistelbergin puolelle tietä, — jonkinlaista kuhertelua, jopa +ylimielisyyttäkin häntä kohtaan, päätti hän jättäytyä taakse. Eräällä +aholla, jossa kaita ja märkä sivutie erosi valtamaantiestä, sanoi hän +tahtovansa hengähtää ja istahti isolle kivelle aidan viereen. Toiset +eivät häntä juuri kuulleet, lienevätkö huomanneetkaan, että hän jättäysi +seurasta pois, ja riensivät edelleen pakinoiden ja väitellen. +Kansanvallasta he taas väittelivät: Tistelberg sitä kannatti, Julia +kannatti ja epäili. Vasta kaukana, kun metsän keskusta jo kumisi +ympärillä mustana ja tyynnyttävänä ja edestä aukesi hämärä metsäinen +rotko, johon maantie painui, he näkivät neiti Flotmanin jääneen +seurastaan. Tai neiti Flotmania ei enää näkynytkään; hän kapusi kai +tuota viimeistä jyrkkää mäkeä. Julia huuteli hänelle; sitten hän sanoi: + +"Meidän täytyy odottaa ystävätärparkaa; hän on niin yksinäinen..." + +"Minulle on yhdentekevä, vaikka jäisimme jo tähän, hyvä rouva", sanoi +Tistelberg ja heittäytyi kalliolle, nojaten päätänsä vanhaan +kaatuneeseen virstapatsaaseen. "Tässä on tyyntä. Olkaamme näin. Antaa +ajan vieriä." + +Rouva Oljemark oli Tistelbergistä huolissaan, kallio oli hiukan kostea, +insinööri voisi vilustua. Tistelberg nauroi: hänkö vilustua? Mahdotonta! +Hän oli maannut metsissä, jopa joskus rankkasateessakin. Julia tarjosi +hänen alleen vaippaansa: se ei ollut hieno, se oli juuri tällaista +retkeä varten sopiva. Tistelberg ei sitä huolinut. Mutta rouva Oljemark +seisoi hänen vieressään ja katseli, kuinka Tistelberg loikoi: +kalpeahkot, tuimat kasvot jäykkinä ja suoraan taivasta kohti, +silmäluomet ummessa kuin kuolleella, ja ohuilla huulilla tuskin +huomattava ironinen ja samalla säälivä, ikäänkuin itseään +surkuttelevakin hymy, joka välistä syttyi kiihkeästi, sitten taas +raukesi. + +— Orpo, sanomattoman orpo mies, ajatteli hänestä Julia Oljemark, +tuntien hänen vaiheensa. — Mies, josta ei juuri kukaan välitä. Mutta +minä... + +Julia katkaisi kuloisen korren ja alkoi sillä ärsyttää Tistelbergiä, +nauraen sivellä hänen huuliaan, tahtoen häntä siten hyväillä, osoittaa +siten hänelle ystävyyttään. Tistelberg salli hänen tehdä kiusaa, korren +kulkea huulillaan, kaulallaan. Se tuntui suloiselta. Ja Julian naurun +sointu vavahdutti hänen sydäntään. + +— Kas vain tätä kevytmielistä pikku naista, ajatteli Tistelberg. Noin +sitä pitää... On ollut tekemisissä luonnontutkijain kanssa. + +Julia istahti maahan, Tistelbergiä lähelle. Sitten tuli neiti Flotman, +ja Julia ehdotti, että Tistelberg, joka ei neiti Flotmanin tulosta +välittänyt, nousisi, niin lähdettäisiin. Ja kun neiti Flotman oli +ennättänyt huipulle, jatkettiin matkaa. Rouva Oljemark oli tullut +hetkeksi vaiteliaaksi; nyt hän alkoi jälleen laskea leikkiä äskeiseen +tapaan ja äskeistä vallattomammin. Hän kulki Tistelbergin rinnalla. Hän +näki jonkin paperin pistävän esille insinöörin päällystakin taskusta. +Äsken, kun insinööri loikoi kaiholla, oli se kohonnut taskun pohjasta. +Julia alkoi nyt vetää tuota paperia taskusta ulos. Tistelberg antoi +hänen vetää. Kuljettiin tuokio vaiti, rouva Oljemarkilla kädessään se +kirje, sillä kirjehän se oli, mutta hän ei siihen katsonut. Sitten hän +vilkaisi siihen, hänen kätensä värähtivät, hän ikäänkuin kätki käteensä +rypistynyttä kirjettä ja tarjosi sitä takaisin Tistelbergille: + +"Ottakaa!" sanoi hän. + +"Lukekaa vain!" vastasi Tistelberg tylysti, aivan kuin jotakin vihaten. + +"En, en", sanoi rouva Oljemark valittaen. "Ottakaa." + +Tistelberg otti kirjeensä takaisin. Se oli se rouva Havolan viimeinen +kirje, unohtunut päällystakin taskuun, sinne rutistunut. + +Vähän aikaa kuljettiin vaiti, kolmen kesken. Sitten alkoi rouva Oljemark +kiiruhtaa edelle; Tistelberg ehti nähdä, että hänen silmissään oli +kyyneleet. Neiti Flotman jäi taas kauemmaksi, Tistelberg kiiruhti Juliaa +lähemmäksi. Tie teki suon toisella puolella mutkan. Siinä pysähtyi rouva +Oljemark ja huudahti, äänessä tuska: + +"Kuinka voi toiselle kirjoittaa: Oma rakkaani! Omani! Kuinka se on +mahdollista? Eihän kukaan ihminen ole kumminkaan toisen oma. Ei +sittenkään rakas toiselle: ei saata olla, sillä ihminen on ihminen. Tai +minä en ymmärrä tällaista onnea." Hän toisti kyyneleet silmissä: "En +ymmärrä... kuinka se on mahdollista. Itku pitkästä ilosta!" koetti hän +nauraa. + +Julia oli kalpea. Tistelberg huomasi ne Julian sanat, ettei ihminen +saata olla rakas toiselle, koska ihminen on ihminen. + +"Siiskö niin itsekäs, ettei voi toista koskaan rakastaa?" kysyi hän +Julialta. + +"En tiedä", vastasi rouva Oljemark. Tistelberg kummasteli sielussaan +Julian äskeisiä sanoja ja myönsi ne tosiksi, kun ajatteli omaa +tylyyttään Emma Havolaa kohtaan, tylyyttään, joka nyt juuri oli ilmennyt +kaikkein julmimpana, ja ilmennyt samalla jossakin aivan kuin muka +puolustettavassa tarkoituksessa: hän oli muka tahtonut täten uhrata +jotakin Julia Oljemarkille, uhrata tuon toisen kirjeen. Halpaa, mutta +totta: se oli sittenkin uhri! Ja nyt Julia kai halveksi sellaista uhria. +Ei toki ollut kirjettä kokonaan lukenut, vilkaisi vain siihen. Se oli +hyvä. Mutta miksi Julia loukkasi häntä valittamalla, ettei kukaan muka +voi toista ihmistä rakastaa. Miksi loukkasi, jos kerran ymmärsi, että +tämä kirjeen näyttäminen hänelle oli Tistelbergin puolelta uhri? Ja +miksi ei Julia kirjettä lukenut kokonaan? Pitikö Tistelbergin hänen +mielestään aina kuulua jollekin Emma Havolalle, josta hän ei välittänyt +sitä tai tätä? Eihän Julia saattanut vaatia sellaista uskollisuutta! +Mutta jos vaati, herätti se Tistelbergissä uhmailua. Vastata ei +Tistelberg Julialle kuitenkaan voinut mitään; arkkitehtineitikin tuli +parhaiksi heidän pariinsa. Nopeasti Julia pyyhki kyyneleensä ja kääntyi +nyt joillakin kujeilevilla sanoilla ystävättärensä puoleen, luoden +Tistelbergiin merkitsevän silmäyksen, kuin sanoakseen: + +"Nyt puhutaan muuta: tuo äskeinen asia oli meidän salaisuutemme." + +Ja Tistelberg oli sovitettu. Iloisesti jatkettiin kulkua, etsien +puheissa neiti Flotmanin ajatuksille myönteisiä asioita, moittien +avioliittoja, nauraen ja surkutellen lukuisia avioliitoissa kärsiviä ja +pilkaten romaaneja, jotka päättyivät onnellisesti: ne harmittivat +Flotmania pahimmin. Ja sitten alkoi tuntua kävelyn väsymys, ja +muututtiin hiljaisiksi. + +Ilta alkoi hämärtyä. Muutamia lumihiutaleita putosi. Oli päätetty tulla +kaupunkiin takaisin hevosella, joka otettaisiin kirkonkylän kievarista. +Mutta sitten alkoi tosissaan sataa lunta. Kolmas kerta tänä syksynä. +Pilviseinä ilmanrannalta oli kohonnut korkealle. Tuuli kahisi synkemmin +ja rajummin. Tuli oikea myrsky, nyt se taivutti pienet puut luokiksi ja +suurissa petäjissä kävi samea, pahaenteinen pauhu. Koko taivas syyti +lunta. Ensimmäinen kelpo lumisade. Hetki, eikä näkynyt enää paljon +eteensä lumelta, joka takertui märkänä vaatteisiin, kasvoihin, tukkaan, +silmäripsiinkin, ja tie peittyi kahlattavaksi. Julia Oljemark nauroi +ponnistuksen riemusta. Neiti Flotman oli vaiti väsymyksestä ja +kyllästymisestä, kahlatessaan lumessa, paksu kinos hattunsa reunuksilla. + +Ääneti kuljettiin tunnin verran. Ja viimein tuli kirkonkylä, pienehkö ja +apea, synkän ja nyt ikäänkuin kuolinlakanoilla verhotun korven keskellä: +vain pari isompaa, punertavalta kuultavaa kartanoa, muutama yhtä +likaisen valkea kuin äskensatanut lumiräntä, loput tummia töllejä. +Reunemmalla kylää harmaa kivikirkko ja sen matala, mustahuippuinen +tapuli. + +Mentiin kievariin, asetuttiin ummehtuneeseen välikamariin, joka oli +keittiön takana. Muissa huoneissa oli jo vieraita, ja ne vieraat olivat +tilanneet kievarista kaikki hevosetkin. Kävelijäin oli siis hankittava +hevonen jostakin muualta. Mutta sitä ennen he halusivat jotakin +lämmittävää: olivat likomärkiä ja väsyneitäkin. Välikön pienen ikkunan +edessä, jota tahrautuneet ja vinot uutimet peittivät, odottivat he +kahvin kiehumista, isännän, emännän ja renkien kuljeskellessa siinä +ympärillä edestakaisin; ja lopuksi isäntä asettui puoleksi loikomaan +kamarin pölyiselle nahkasohvalle. Isäntä oli jörö, emäntä vähäsanainen, +mutta saipa nopeasti kahvin hommatuksi. Ja Tistelberg arveli, että nyt +hänen eväänsä olisikin todella tarpeen. Hän veti esille pirtunsa. + +Julia tervehti pulloa riemuiten: pirtu oli pirtua, mutta tällaisella +seikkailulla se kelpasi hänelle kuin parhain rypälemehu! + +Isidor kaatoi Julialle hurjasti, säälien häntä kylläkin sielussaan; +neiti Flotmanin hän tiesi väkijuomiin tottuneeksi ja antoi siis hänelle +vieläkin lujemmin ja itselleen kaikkein enimmin: hän tahtoi nyt juopua. +Julia maistoi, nauroi, taputti käsiään; kutsui isännänkin seuraan, +puheli hänen kanssaan majatalonpidosta ja tilanhoitoasioista, ja sai +lopulta, kun sitä tahtoi, ukon houkutelluksi eroamaan seurueesta: +Tistelberg pyysi Juliaa katseillaan siihen. Julia oli sillä tuulella, +että hän ylisti yltiöpäisesti alkoholia; hän sepitti siinä oman +haavekuvansa etelän maista, jotka elävät rypälemäkien rinteillä ja ilon +hengessä. "Muka", virkahti Tistelberg. Neiti Flotmankin myönsi, että +sellaisilla kansoilla ja ihmisillä olisi tai on hyvä olla. Julia maistoi +kupistaan, ja maistoi paperossia Tistelbergin hänelle sitä tarjotessa, +ja heitti sen sitten pian vallattomasti pois. + +"Sinä olet hölmö, kun et tupakoi, Julia!" sanoi arkkitehti Flotman ja +ravisteli tuhkaansa lattialle. + +He olivat iloisia, kun oli lähdettävä. Ilta alkoi olla myöhä. Mentiin +suurimpaan taloon pyytämään hevosta. Talo oli levolle asettumassa. +Tuvassa sanottiin ensin, että täällä oli käskyvalta isännällä. Ja +viimein saatiinkin isäntä tupaan. + +"Kuultiin, että teillä olisi paljon hevosia", pyysi rouva Oljemark. + +"Minulla on kahdeksan hevosta ja kolmekymmentä lypsävää", vastasi +isäntä. "Mutta niitä ei anneta... hevosia." + +Hevosen tarvitsijat kysyivät, miksikä ei. + +"Niitä vain ei anneta", oli isännän vastaus, ja muu kartanon väki, sekä +palvelijat että emäntä ja tyttäret pysyivät vaiti kuin muuri. Vihdoin +selitti isäntä kumealla äänellään, että nyt on maanjussilla, +talonpojilla, se kulta-aika; nyt on se sota maailmalla; talonpojalle +paisuu mahtavuutta, hyvinvointia: tiedettäköön viimein, mitä hänkin +merkitsee... + +"No silloinhan voitte jakaa muillekin", houkutteli rouva Oljemark. +"Saattakaa nyt meidät kaupunkiin." + +"Maksusta, — kullasta", pisti neiti Flotman siihen väliin. + +"Ei, — meiltä ei hevosia anneta", vastasi isäntä. + +Tistelberg koetti suostutella: + +"Miksi ette antaisi? Tosin nyt on sellainen keli, ettei tiedä, +rattaillako vai reellä ajaa, mutta kuitenkin..." + +"Meidän hevosemme vetävät millä kelillä hyvänsä", vastasi isäntä. "Mutta +niitä ei tarvitse antaa. Sellainen on nyt maajussin voima!" + +Ja niin sanoen poistui isäntä kamariinsa. + +"Kas niin, kansanromantikko!" ilveili rouva Oljemark Tistelbergille, kun +he kaikki kolme tulivat kartanon pihalle. "Kansa on teistä aina hyvä, +mutta ettepä saa siltä hevosta ajaaksenne, jos niin sattuu." + +Tistelberg katseli eteensä isännälle närkästyneenä. + +"Ehkä on niin", myönsi hän. "Mutta — onhan minusta maailmassa muutakin +hyvää kuin talonpoika." + +"Ja mikä? Kuka? Mikä yhteiskuntaluokka? — Minäkö?" + +"Niin juuri: te, ainoastaan te", vastasi Isidor. + +"Ai, sen vastauksen jo aavistinkin", huudahti Julia. "Olen muka +aristokraatti, eikö niin? Ja siksi te... kuinka olette +epäjohdonmukainen. Taas teitte varmaan jonkin yleisen johtopäätöksen +tuosta tuhmasta isännästä. Mutta saadaanpas nähdä, eikö voida kumota +sitäkin mahdollista luuloanne, että kansa olisikin paha: sillä sitähän +kai nyt ajattelette. Tämä isäntä on pöyhistynyt kanssaihmistensä +hädästä, lähimmäistensä lisääntyvästä puutteesta, ja meidän täytyy mennä +toisiin taloihin pyytelemään hevosta. Minä ainakaan en jaksa kävellä +kotiin, sen myönnän. Tuolla on pieni talo, mennäänpäs nyt sinne." + +He menivät. Ja sieltä olisikin saatu hevonen, mutta se oli väsynyt +päivän työstä. Tistelbergin päähän pisti nyt, että otettaisiin kaksi +hevosta: silloin jaksaisi tämä väsynytkin hevonen, ja tilaa olisi +matkustaville enemmän, niinkuin oikeastaan pitikin olla, vaikkeivät he +sitä olleet sattuneet ajattelemaan. Viimein luvattiinkin tämä hevonen, +ja Tistelberg lähti etsimään naapureista toista. Neljännestunnin +kuluttua palasi hän naisten luo kertoen onnistuneensa: tuolla kirkon +vieressä oli toista hevosta ruvettu jo valjastamaan. Tästä tulisi oikein +hauska rekiretki, talven ensimmäinen. + +"Iloitsenpa teidän puolestanne, Tistelberg, että meille annettiin +hevoset näin pian", hymyili rouva Oljemark. "Te olette niin +liioitteleva; nyt saatte pitää ihastuksenne kansaan." + +Siinä talossa, missä he odottivat toista hevosta, alettiin kohta vetää +ajoneuvoja vajasta. Mutta vielä tahtoi Julia käydä kirkontapulissa, vain +pikimmältään, kun hevosta valjastettiin; niinhän oli puhuttu jo matkaa +suunniteltaessa. Julia tahtoi nähdä hautausmaankin. Neiti Flotman +harmitteli tuollaista halua. Tistelberg, vaikka hän hautausmaita melkein +vihasi, suosi nyt Julian ajatusta. Neiti Flotman jäi taloon, ja Julia +kahlaili Tistelbergin seurassa märässä lumisohjussa kirkolle. + +Kirkonvartija ja haudankaivaja oli sama mies. Hän asui aivan sen talon +vieressä, josta toinen hevonen saataisiin, ja hänellä oli tapulin avain. +Sanattomana ja puolittain äreänä luovuttikin tuo vanha, köyryinen ukko +viimein tornin avaimen Tistelbergille. + +Lumisade ja pyry oli loppunut. Oli melkein pimeä. Mutta ilmanrannalla +hohti vihreä kajastus, omituisen vihreä, talven kylmä ja kuollut väri, +heijastusta jo sammuneesta ruskosta. Mustien, matalain mäntymetsien +takana piirtyi pitkä, kapea valoviiru niinkuin taivas siellä olisi ollut +mitäkin lasia, niin eloton ja tuijottava oli se juova. Tapulin portaissa +oli pimeä, mutta ikkunaluukuista paistoi yhä se vihreä viiru +samanlaisena kaiken aikaa, kun Julia ja Tistelberg olivat tornissa. +Julia seisahtui aina hieman luukkujen kohdalla ja katseli ulos; hän oli +vaiti, ja hänen siro yläruumiinsa ja ylpeän muotoinen profiilinsa +kuvastuivat selvästi kajastusta vasten. Ylimmäisistä luukuista näkyi +sitten hautausmaa, tuossa alhaalla, epäsäännöllisenä nelikulmiona; +näkyivät mustat patsaat ja valkeat ja mustat ristit, kaikki märkinä, +lumirännän sotkemina. + +— Kalmisto puhuu elämän lyhyydestä, ajatteli Isidor. Tai hän tunsi sen, +ei ajatellut, sillä vain vilkaisu alas kolkolle kentälle sai hänet sitä +kiivaammin katselemaan Juliaa, hänen notkeaa, alakuloisesti kumartunutta +vartaloaan ja hänen kasvojensa vakavaa äärikuvaa, joka oli synkkä, +puhdas ja ylevä. Jonkinlainen hurjuus yltyi Isidorin sydämessä. + +Juliakaan ei ajatellut, ei jaksanut ajatella väsyttävän kävelyn ja +hänelle harvinaisen matkan monenkirjavien, iloisten tuokioiden jälkeen; +aina hän niin kiihtyi, kun sai pieniäkin uusia vaikutelmia, kiihtyi ja +sitten väsyi. Julia ainoastaan tunsi, aavisteli jotakin, tähystäessään +jäykästi ja allapäin kiviaidan ympäröimään tarhaan. Suloisella, +pelokkaalla mielihyvällä hän tunsi, että Tistelberg melkein hänen +vieressään tarkkasi häntä, ikäänkuin seurasi hänen pienintäkin +liikettään, hiljaa, värähtämättä, tuskin hengittäen. Julia antoi hänen +itseään katsella, ei kääntänyt päätänsä miehen puoleen, joka varmasti +häntä ihaili; se ihailu oli hänestä mieluista, ja samalla +vastenmielistä: mitä siitä, mitä varten? Tunsihan Julia itsensä +aivankuin vanhaksi. Tuossa oli hautausmaa, ainoa lohdutus kaikissa +elämän vaivoissa: kohta se antaisi rauhan, ehkä hyvinkin pian... Mutta +mitä oli elämä sitä ennen ollut? Mitä onni, rakkaus? Yksi ainoa oikea, +säteilevä rakkaus nuorena, autuudesta itkevä ja riemun-haltioitunut, +itkevä ja autuas yhdestä ainoasta rakastetun katseesta; sitten, kätketty +rakkaus, joka silti, sekin, oli aikanaan haihtunut hänen sydämestään, +melkein kuollut hänen muistostaankin! Kuinka siis voi sanoa rakastavansa +toista ihmistä? Kuinka voi uskotella olevansa toisen oma, ainaiseksi, +uskotella toistakaan täysin omakseen? Turha luulo, sellainen kuin sen +tuntemattoman, joka Tistelbergille oli kirjoittanut, se luulossaan +onnellinen ja säälittävä: eihän Tistelberg hänestä välittänyt. + +Ja tuntui siltä kuin Julia olisi hänen onnensa vienyt, tuon +tuntemattoman. Oliko niin...? Jos niin olisi, ei Julia siitä suinkaan +iloitsisi: hänen on syvästi sääli ihmisiä, kaikkia. + +Mitä hän rakkaudella? Mitä se oli? Paras oli hänestä sammunut, ja sitten +oli tullut vain kaupanteko kauniin itseuskottelun varjossa: +yhteiskuntasopimus kelpo miehen kanssa. Kun ei olisi se ainoa, joka +muuten oli ollut hieman Tistelbergin näköinen, kuollut! Mutta... kaikki +keskeneräistä, vajanaista, puolinaista, ei täyttä. Ja pian kutsui +kalmisto... Ja sitä ennen velvollisuudet olivat ainoat, niistä oli +mahdoton luopua: hän oli jotakin luvannut, hänen piti täyttääkin +velvollisuutensa, huulensa yhteen purren. + +Ja kuitenkin: aivan hänen vieressään seisoi mies, joka tiesi jotain +enemmän kuin hän: Julia oli luullut vielä äskettäin, että Tistelberg +olisi aivan orpo, outo rakkausasioissa, ja nyt oli hänellä ollut +tuollainen kirje. Julia tunsi itsensä naurettavaksi. Rohkeutta oli sillä +miehellä, Julia aavisti hänen intohimonsa ja pelkäsi sitä; mutta mitä +hän sillä, velvollisuuksiensa orja, pelkästään hautaa odottava? Oh, +kuinka paljon enemmän Isidor mahtoikaan tietää kuin hän? Mitä — +naisiakin hän lienee tavannut? Kenties siellä etelässäkin? Julian +sielussa alkoi hohtaa etelämaiden aurinko, hän näki, miten Isidor siellä +liikkui, etsi seikkailuja; outoja, eksoottisten kansojen olentoja kuhisi +ympärillä, turbaaneissaan: väriä, loistoa! Sellaista oli Julian isäkin +kaivannut, sellaiseen uhrannut parhaita elämänvuosiaan, ja siitä elänyt +vanhempana, ihmeellisistä muistoista. Ja mitä Isidor vielä tiesikään +semmoisia seikkoja, joista hän ei ollut Julialle kertonut, salaperäisiä, +mitä ne olivat? Orpo ei Isidor Tistelberg ollutkaan, ei köyhä, vaan +rikas. + +Mutta Julialla ei ollut edessään, takanaan mitään muuta kuin tuo, minkä +näki tuolla alhaalla, kalseine risteineen. + +Sanattomana ja jäykästi alkoi Julia laskeutua takaisin portaita, +katsomatta Tistelbergiin, joka seurasi häntä nopein, päättävin askelin. +He tulivat kirkkomaan portille. Hevonen lähti juuri haudankaivajan +töllin naapuritalosta, ja kylänkujalla istui neiti Flotman omassa +reessään. Tistelberg antoi kuskarin viedä tapulinavaimen ja juomarahat +haudankaivajalle: itse ei hän tahtonut nähdä enää tuota ukkoa, +inhottavien hautojen vääntelijää. Sillä välin kun mies oli avaimia +viemässä, pisti Isidorin päähän ilmaista epäilevänsä, pystyisikö toinen +hevonen mihinkään, se, jolla neiti Flotman ajoi, niin väsyneeltä kopukka +muka näytti. Ja hän yllytti edelleen sen hevosen kuskia, nuorta poikaa, +todistamaan ruunansa juoksutaitoa, arvostellen halveksivasti hevosta. +Tistelbergin kuski tuli takaisin, ja samassa alkoi toisen reen +kuskipoika nykiä ja tempoa ohjaksista ja sai ruunansa hyvään vauhtiin: +neiti Flotman ajoi jo matkan päässä. Julia ja Isidor jäivät kahden +kesken, renki kolmantena. Tultiin pois kirkonkylästä, synkkään +petäjikköön, jossa oksat luuhottivat ja natisivat märän lumen painosta, +kyyristyneinä maahan kuin mitkäkin risuja keräävät vanhukset kuormansa +alle. Julia oli vaiti, hän oli hieman närkästynyt siitä, että Isidor +näytti väkisinkin tahtovan ajaa hänen kanssaan, mutta enemmän oli hän +siitä hyvillään. Vaiti oli Isidorkin, jännityksestä, kiihkosta. He +katselivat molemmat suoraan eteensä. + +Mutta kauan ei Isidor ollut vaiti. Oli tultu metsän sisään. Verkkaisin +sanoin, lyhyin lausein, purren vähän väliä huulensa yhteen Isidor alkoi +julistaa rakkauttaan Juliaan, kääntäen kohta puheensa ruotsiksi, +hevosmies kun oli suomalainen. Hän kertoi kalseasti kummallisesta +unesta, jonka oli aikoja sitten nähnyt: että Julia makasi ikäänkuin +paareilla, kuolleena, hämäräisenä kuutamoyönä; Tistelbergin äänessä +värähti nyyhkytys. Sitten, kertoi Isidor intohimoisesti, kiihtyen +sanoistaan ja juopumuksestaankin, miten hän jo kesällä oli uneksinut +jostakin, — Juliasta, — niin, hänen kauniista jaloistaan, jotka oli +nähnyt vilahdukselta kadulla, tietämättä vielä silloin, kenen ne olivat, +ja kyselemättä, ajattelematta sitä. Jälleen hän puhui liinasta, jonka +hän oli nähnyt Julian kaulalla, povella, tässä syksyllä +kansanopistoiltamissa, jo niin kauan sitten. Kertoi vaelteluistaan +Julian ikkunan alla. Ja miltä hänestä tuntui siellä. Kohtauksesta, +jolloin Julia oli kysynyt häneltä, kuinka paljon hän Juliasta piti ja +mitä hän olisi valmis hänen puolestaan tekemään: maistamaanko sitäkin, +jolla Julia synkkinä hetkinään huumasi itseään. Ja Tistelberg sanoi, +hätkähtäen kuin jokin olisi häntä varoittanut, että hän nyt olisi valmis +kaikkeen. Tuohon myrkkyynkö, vai...? Siihen Isidorin sanat katkesivat. + +Julia Oljemark oli katsahtanut pelästyneenä Tistelbergiin, ei juuri +kummastuen, ja sitten hän kuunteli. Kun Tistelberg keskeytti, odotti +Julia hiljaa. Kun hän lakkasi, sanoi Julia pyytävästi: + +"Ja sitten, sitten?" + +Tistelberg toisti, mitä oli kertonut, tuntien itsessään jotakin +herpautuvan, toisti itseään kiihdyttäen, pitemmillä lauseilla, kuvaten +kauniimmin, kymmeniä pikku seikkoja. + +"Voi kuinka ihmeellistä!" huudahti Julia. + +"Olin niin loukkautunut, kun ette eräänä iltana, muistatteko, — se oli +perjantai, minä muistan sen, — tahtonut tulla kanssani. Tuntui kuin +olisitte minua halveksinut, kuin olisitte minut hylännyt", sanoi +Tistelberg, äänessään nyyhkytys. "Se tuntui niin mahdottomalta. Sillä +kuulkaas: eräänä toisena iltana jälleen uskoin saaneeni teidät tulemaan +luokseni pelkästään toivomalla, että tulisitte. Minulla oli silloin niin +ikävä. Niin sanomattomasti teitä kaipasin..." + +Tistelberg kertoi tuosta illasta, jolloin Julia Oljemark oli tullut +tapaamaan insinööri Tarkkasta, mutta oli tavannut kotona vain +Tistelbergin, ja jolloin hän oli eronnut Tistelbergistä molemmat kätensä +hänelle ojentaen: + +"Suloiset, rakkaat kädet, joista voi tulla hurjaksi!" + +Julia vastasi aavistaneensa, että Tistelberg oli silloin tosiaan häntä +tahtonut luokseen: nyt hän sen huomasi, jotakin sellaista hän muisti +itsestään sinä iltana. Ja hän nauroi hellästi Tistelbergin luulolle, +että hän olisi tuona toisena iltana aikonut tai halunnut Isidoria +loukata: kuinka typerä hän oli ollut, kun ei ollut Tistelbergistä +sellaista aavistanut. Ei, se ei ollut totta: Julia ei ollut aikonut +loukata. Hänellä oli vain ollut jotakin työtä kotona, ja... Mutta +ihmeellistä oli tämä kaikki Juliasta, niin, uskomatonta! Onnellisena, +onnesta hehkuun syttyen hän kuunteli. Jokainen Tistelbergin sana painui +hänen mieleensä ja oli hänestä suloinen. + +Jälleen he vaikenivat, pitkäksi aikaa. Julia odotti jotakin vielä. +Tistelberg arvosteli itseään, salaa, itse arvostelunsa huomaten. Oli jo +saavuttu kaupungin laitaan, ja neiti Flotman seisautti hevosensa, nousi +reestä ja maksoi; hänen aikeensa oli varjella Juliaa ihmisten puheilta, +estää häntä ajamasta Tistelbergin kanssa rinnatusten läpi kaupungin. +Julia ei sitä ajatellut, eikä olisi siihen alistunut, jos olisi +ajatellut. Suuttunutkin oli neiti Flotman Julian ja Tistelbergin +käytöksestä, etenkin Tistelbergin, jota hän nyt piti hieman +raukkamaisena, jostakin epämääräisestä syystä. Hetken hän odotti toista +rekeä, huiskutti Julialle kättään. Julia ei hänelle vastannut, ei häntä +huomannut: katseli vain Tistelbergin kasvoihin. Mikä hänellä oli? Hildur +Flotman loukkautui etenkin Tistelbergille, jätti parin oman onnensa +nojaan, huusi hyvästelynsä ja lähti rientämään omalle taholleen, +kotiinsa päin. + +Tistelberg hypähti reestä laskeakseen kyytimiehen paluutielle. Julia +nousi paikaltaan hitaasti Tistelbergin ojentaessa hänelle kätensä, ja +käveli sitten hiljaa, seuralaistaan odotellen, kadun kulmaan. Siinä +paloi ensimmäinen, heikkovaloinen lyhty. + +"Tulkaa", sanoi Julia hiljaisella, liikutetulla äänellä. Tistelberg tuli +ja katsoi Julian kasvoihin, jotka hehkuivat, onneako, mielenliikutusta, +kainoutta? Julia huudahti hiljaa: + +"Huuleni minä voin tarjota teille... En muuta. Ja sehän on niin vähän: +ei mitään!" + +Tistelberg ei suudellut. Hän hyvästeli jäykästi ja poistui ylös katua, +joka vei hänen asumukseensa. Hän oli nolo, synkkä ja ylpeä yhtaikaa. + +Niin, seuraavana aamunakin oli hän ylpeä, riemuitseva ja onnellinen. Ilo +ja onni teki hänet kohteliaaksi yksinpä insinööri Tarkkasen rouvallekin, +joka oli viime aikoina käynyt hänestä aivan sietämättömäksi alkaessaan +yhä enemmän ilmaista häntä kohtaan epäsuopeuttaan, tuo kovin keltaiseksi +ja ärtyiseksi muuttunut vaimo. Nyt antautui Isidor pitkiin selityksiin +eilisestä matkasta, vaikka rouva uteli kömpelösti ja pilkallisesti, +kuinka hauskaa Tistelbergillä oli ollut vanhanpiian ja rouva Oljemarkin +kanssa. Palvelijatarta Tistelberg huvitti hullunkurisilla +leikinlaskuilla, ja Onni Tarkkaselta osti hän päivemmällä vanhoja, mutta +vähäarvoisia kuparirahoja, jotka Onni oli usein ollut valmis +luovuttamaan, kun hänellä oli kokoelmassaan sellaisia liikaa ja kun hän +ne tahtoi vaihtaa toisiin. + +Illalla tapasi Tistelberg Julian sattumalta kadulla, tutussa paikassa, +josta heidän oli tapana lähteä kävelylle. Tistelberg ei ollut +suunnitellut mielessään mitään kohtausta, he eivät olleet sopineet +keskenään mistään. Mutta nyt oli Julia siellä, torilla, kun Tistelberg +meni Seurahuoneelle: oli päivällä luvannut postimestarille lähteä hänen +kanssaan jotakin maistamaan, luvannut omasta ilostaan ja jonkinlaisesta +hellyydestä tuotakin velttoa ja Ester-jutun vuoksi inhoksumaansa olentoa +kohtaan; ja pitihän Isidorin kruunata sisällinen riemunsa ja ylpeytensä +maljalla. Kun Julia nyt hänet näki, riensi hän luokse, Isidorin eteen. +Kättä hän ei antanut. Hänen kasvonsa olivat ikäänkuin kauhean hävityksen +tuhoamat, tuskan ja epätoivon uurteita täynnä. Kuinka erilaiset ne +olivat olleet illalla, kauniisti hohtavat, hehkuvat, ajatteli Tistelberg +rajulla vastenmielisyydellä. Ja hän huokasi, vapisi: Ohoi, mitä tämäkin +oli, se eilisiltainen! Todellakin piti nyt mennä juomaan, ja juomaan +sielultaan mädän Mölsän kanssa! Sielultaan? Sielu, sielu? Julia sanoi, +henkäisemättä, kuin olisi sietämätön tuska pakottanut häntä valittamaan: + +"Minä en ole nukkunut koko yönä!" + +Se kuulosti kuin rukous. Tistelberg oli kyllä nukkunut hyvän osan yötä. + +"En minäkään", vastasi Tistelberg räntäiseen maahan katsellen. "Olisi +ollut tuo teidän keinonne, niin... En tiedä, en tiedä!" + +"Ei, ei!" huudahti Julia. "Sellaisena yönä: ei! Sillä, mitä te +ajattelette? Minä, minä olen niin onnellinen! Mutta miten nyt... mitä +tästä tulee?" + +"En tiedä", vastasi Tistelberg hiljaa. + +He seisoivat pitkän aikaa lähetysten, Tistelberg kalseasti ja katkerana +maahan katsellen, ja Julia tutkivasti, toivovasti, rukoilevasti hänen +kasvojansa tarkaten. "Mitä tästä tulee", toisti Julia. + +Isidor ei vastannut. Tuli paikalle muutamia kävelijöitä. Tistelbergin +oli mentävä Seurahuoneelle, jossa postimestari Mölsä odotti häntä. Julia +lähti kotiinsa: oli ollut menossa Tistelbergin luokse, hermostuneena, +levottomuutta kuohuen, mutta onnellisena kuitenkin. + + + + +34 + + +Seurahuoneella istui postimestari jo Tistelbergiä odottamassa, +ruokasalin eli bufetin takimmaisessa nurkassa, jonne kattolampun valo +heikosti yletti. Leevi Mölsä joi nykyään melkein joka päivä, laiminlöi +virkatuntejaan velttoudesta, tylsyydestä, ja surusta. Mistä oli hänelle +suru tullut? Siitä hän puhui joskus kaikille, alkoi nyt puhua +Isidorillekin, katkonaisin sanoin kuten yleensä vähäsanainen mies. Sitä +hän suri, sitä alinomaa aprikoi, että maailmassa nyt oli sellainen aika: +suuret kansat, joista hän ei tietänyt, minkä puolelle asettua, +raastoivat tällä tavalla toisiaan. Maailmansota kaukana kulki kulkuaan, +ja vaikka hän koetti sen unohtaa juomalla, ei se jättänyt häntä +koskematta: hän ei voinut sitä unohtaa. Kummastellen ja kauhulla hän +sitä ajatteli. Toista oli ennen: uskottiin kansojen kehittymiseen, +kulttuuriin, niiden yhteisiin tarkoitusperiin, valistukseen. Nyt oli +sota kaiken entisen sortanut raunioiksi. Mihin uskoa? Miten jaksaa elää? +Niin, oli vain yksi turva: uskonto, sellainen kuin hätääntyneen lapsen. + +Näin huokaili Leevi Mölsä nytkin Tistelbergille sielullista huoltaan. + +Syvimmän huolensa hän kuitenkin salasi: sen, että kuta enemmän hän +heittäytyi juomaan, sitä tyhjempää hänellä oli kotona. Kerran oli hän +valittanut, arkatuntoisesti, sanoja vaivalloisesti hakien, vaimolleen, +että hänellä oli ikävä kaikkialla: + +"Ikävä, ikävä on ihmisellä joka paikassa." + +"Siis kotonakin?" kysyi vaimo. + +"Niin, joka paikassa, kaikkialla!" vahvisti ja oikaisi Leevi Mölsä. + +Vaimo puhkesi itkuun; hän oli loukkautunut, ja vielä enemmän hän suri. + +Sen jälkeen ei Mölsä puhunut enää vaimolleen tuosta ikävästä; ennenkään +ei hän ollut jaksanut huomauttaa mistään kuin yhden ainoan tai pari +kertaa, silloinkin arasti, kovin hienotuntoisesti: niinpä ei siitäkään, +että hän oli pitänyt ja piti kotiaan rumana. Itseensä kätki hän kaikki +asiat. Ja nyt oli hän ruvennut juomisesta etsimään — unohdusta, unta. +Koti oli ennallaan; vaimo yksin, hoitaen itseään ja lapsiaan niinkuin +kykeni mieheltään jäävillä vähillä rahoilla, valittamatta, salaten +kyyneleitänsäkin. Leevin oli vaimoaan ja miltei resuissa kulkevia +lapsiaan sääli; mutta omantuntonsa tuskat ja surunsa siitä, että hän +juovuksissa haeskeli naisiakin, vieläpä olisi tahtonut pahempaa, hän +hukutti pirtuun. + +Tuokion valitti postimestari Tistelbergille maailman kurjuutta, kansojen +taistelua. Sitten kehui hän juoman hyvyyttä, tuota raakaa pirtua: oli +oppinut sitä rakastamaan, nähnyt sen hyvät ominaisuudet, väkevyyden ja +halpuuden sekä sen, ettei siitä seurannut päänkipua. Sitten hän vaikeni. +Isidorillakin oli oma aprikoimisensa. Niin, välistä se tänä iltana nosti +hänet sellaiseen riemuun, ettei hän tietänyt, tyhjentääkö koko +kukkaronsa pöydälle, kylvää "kultaa" ympärilleen siitä onnesta, että +Julia oli ollut hänelle suopea, vaiko ajatella, kuten muutaman hetken +päästä, mitä nyt sitten pitäisi hänen ja Julian suhteessa edelleen +tapahtua. Suhteeksi nuo seurustelut yhtäkkiä olivat muuttuneet. Mutta +niin kummallisilta ne suhteet lopulta tuntuivat, että Tistelberg tuli +vaiteliaaksi ja synkäksikin. + +Postimestari ja nuori insinööri istuivat sanattomina toisiaan +vastapäätä; postimestari tarjosi, koska oli toisen seuraansa kutsunut, +täytteli laseja ja huokaili, kätkien piiloon syvintä itseään, ja +Tistelberg maisteli rajusti, hänen kapea ja korkea otsansa sai yhä +tiukempia laskoksia. Mutta he molemmat eivät puhuneet mitään. + +Onneksi tuli Bengelsson Seurahuoneelle, vapauttamaan heitä ahdistavasta +sielullisesta tilanteesta, päästämään heidät ikäänkuin ulos heistä +itsestään, kuin vangitut linnut häkistä. Bengelssonia he tosin molemmat +halveksivat. Postimestaria hän tuskastutti, ja maanmittari pelkäsikin +häntä, metsänkävijä, mokomaa liukasta ja älykästä vintiötä. Mutta +valheellisilla jutuillaan ja paradoksaalisilla kiivailuillaan +kaikenmoisen sellaisen puolesta, mitä hän piti älykkäänä, nerokkaana, +hän toki avasi heille luukut auki ulkoilmaan. Bengelssonin perässä ja +ikäänkuin kainalossa kuljeksi nytkin Kyösti Keretti, vetelehtimisestä ja +juomisesta yhtä turvonnut kuin postimestari oli siitä laihtunut ja +kelmennyt, kotinsa tuhonnut samoin kuin hänkin. Keretti viritteli tähän +aikaan eksoottisia, pateettisia runoja jollekulle salaperäiselle +olennolle, jota Bengelsson ja muut pilkkaajat väittivät vain — +Sutelinin Esteriksi: siinä noiden korkeiden runojen alkukuva. Keretti +nauroi ylimielisesti ja tylsästi, jos hänelle sellaista väiteltiin, +koettamattakaan väitettä kumota: kunhan vain runoili, elää täytyi! +Esterille hän sanoi antavansa jo palttua, ja antaneensa, mutta runo on +runo. Vaimostaan, joka kuului tosissaan aikovan matkustaa takaisin +Helsinkiin, eli hän erossa. Keretti asui majataloissa, paitsi milloin +rahaa tarvitsi: silloin osasi hän olla vaimolleen itsepintaisen +kärttävä, jopa valittelevakin. Bengelsson, joka hommaili Keretille +velkoja, kuljetti yhä häntä mukanaan, ja Keretti palveli Bengelssonia +kaikenlaisissa pikku asioissa kuin juoksupoika. + +Bengelsson riensi nyt häntyrinsä kanssa sen pöydän ääreen, missä +postimestari ja insinööri istuivat, ja alkoi kohta kertomuksensa ja +uutisensa. Hän kysyi, tiedettiinkö täällä sitä tai sitä maailmansodasta, +asiasta, johon Mölsä ja Tistelberg olivat jo tuskastumiseen asti +kyllästyneet, mutta joka silti herätti heissä kauhunomaista +uteliaisuutta ja halua antaa oman pienen tai vähäarvoiselta tuntuvan +elämänsä mennä niinkuin se itse tahtoi mennä. Birger kertoi, että +Saksassa oli alkanut pirunmoinen nälkä, joka kukistaisi sen, ja jos +jotakin muuta tietämäänsä. Keretti kysyi, miten oli käynyt saksalaisten +tulon Suomeen? Herrat arvelivat saksalaisten tulon yhä mahdolliseksi. +Keretti kuunteli heitä, joskus hätkähtäen, ikäänkuin aikoen paeta, ja +sitten taas nauraen, kun Bengelsson väitti, etteivät englantilaiset +sukellusveneet sallisi saksalaisten täällä yrittää mitään. Samoin hän +nauroi kun Bengelsson kuvaili jotakin suurta taistelua, sen verivirtoja, +nauroi ikäänkuin verestä nauttien, samalla tapaa kuin runoissaan +ylisteli jotakin Brunhildeä, joka teurasti vastustajiaan, Brunhildeä, +joka oli jokin — kuka? Tuo joutava pikku tyttökö? Bengelsson soitti yhä +suuta; hän alkoi nyt tarinoida, varmasti ja asiantuntevasti, että +venäläiset ryhtyisivät todella rakentamaan tällekin seudulle +pattereitaan: tämä kaupunki oli toisen renkaan päänä siinä kolmi-, +nelikertaisessa linnoituskehässä, joka tehtäisiin Helsingin ympärille. +Keretti sanoi varoittavansa vaimoaan muuttamasta Helsinkiin: kauemmaksi +oli mentävä, maalle, pyhän, suuren korven helmaan; sinne hän nyt +aikoikin vaimoaan vaatia, mitäs herrat siitä arvelivat? Bengelsson +jatkoi, että venäläiset tuskin kuitenkaan ennättäisivät tehdä tänne +pattereitaan ennenkuin sota olisi lopussa; hän oli kuullut varmoista +lähteistä, äskettäin Helsingissä käydessään, että venäläiset ja +saksalaiset tekisivätkin keskenään liiton, ja silloin sota tietysti +loppuisi; joten Keretti voisi rauhassa jatkaa täällä töitään. Keretti +kyseli Bengelssonilta vielä niitä ja näitä yksityisseikkoja ja sanoi: + +"Niinkö? No sittenhän ei mitään hätää, — Hannaa." + +Juteltuaan politiikkansa tyhjäksi siirsi Bengelsson juttunsa asioihin, +jotka sopivat paremmin vapaille kansalaisille, sellaisille ihmisille, +jotka eivät välittäneet niin paljon politiikasta kuin esimerkiksi +intressanttien psykologisten huomioiden teosta. Hän kertoi siitä +sairaanhoitajattaresta, joka oli ollut ennen Keretillä: Bengelsson oli +tehnyt sellaisia ja sellaisia havainnoita hänen sielunelämästään, +hänestä naisena. Mutta kesken kaikkea juolahti Bengelssonin päähän +Rasputin: hän oli lukenut tuosta hirtehisestä äskettäin salaisia +broshyyrejä, joita oli hyvin vaikea saada, sillä koskihan asia itse +keisarillisen perheen jäseniä; hän oli kuitenkin saanut, viikko sitten +Helsingistä, korkeilta venäläisiltä tuttaviltaan. Oliko postimestari +niistä intressanteista salaisuuksista kuullut? Ehkä insinöörikin? +Bengelsson alkoi selostella koko Rasputinin historiaa: Rasputin oli +aikoinaan ollut pelkkä raaka moukka, mutta hänellä oli suggestiokyky, +synnynnäinen kyky, jonka moderni tiede saattoi helposti selittää, kyky +vaikuttaa toisiin, heikkoihin yksilöihin, niin että he tottelivat tuolla +kyvyllä varustetun tahtoa, toivomuksia, ja apinoivat häntä. Bengelsson +nauroi ja katsahti Kerettiin. Sitä synnynnäistä kykyään oli moukka +käyttänyt siten, että keisari erotti ministereitänsäkin viralta +asettaakseen sijalle hänen, tuon Rasputinin, haluamia miehiä. Ja +keisarinna, jopa keisarinnan nuoret tyttäretkin, Tatjana ja Olga, olivat +Rasputinin omaisuutta. Postimestari vavahti: keisarin tyttäret! +Ja hän alkoi puhua, että sellaisia ilmiöitä oli ollut Ranskan +vallankumouksenkin aikoina: samanlaisia kuin tuo pappi: jokin madame +Dubarry. Ja kuului olleen jokin Cagliostrokin, poppanimellä Josef +Balsamo. Sellaista oli silloin, niin nyt. Mitähän tästä vielä tulisi? + +Birger Bengelsson alkoi luennoida laajasti Cagliostrosta ja madame +Dubarrysta, ja kertoi sitten taas julkeasti Rasputinista ja keisarin +tyttäristä, Mölsän nauraessa väkinäisesti. Mutta sitten vaikeni kertoja +yhtäkkiä: sisään astui poliisimestari Leskinen, tunnettu venäläisten +kätyri, aktivistien etsijä ja ilmiantaja, pieni, kalpea, pystynenäinen +mies, raskas venäläinen sapeli vyötäisillä. Ärtyisen näköisenä hän +keikkui, koreana ja pöyhkeänä, lätkälakki päässä. Hänen takanaan hiipi +kumarainen, harmaa olento, kaupungin vanha ja hyleksitty +sanomalehtisensori. Aina, kun eversti Leskinen vähänkin käännähti, +toinen hätkähti, kumarsi ja katseli häneen hymyillen ja anelevasti. +Poliisimestari katseli itselleen pöytää, valitsi pöydän keskilattialla, +ja sanoi siinä länkäsäärelle seuralaiselleen, kai jatkoksi johonkin +juttuun, josta olivat tullessaan keskustelleet: + +"Ja mitä sitten siitä, jos venäläiset sotilaat ovat tappaneet Kouvolassa +kolme suomalaista työmiestä? Onhan niitä tappaakin! Pst, neiti: pöytä +kauniiksi!" + +Sen hän sanoi äänellä, josta tuntui viha. Sensori riensi vakuuttamaan: + +"Niin, hahaha, aivan niin. Mitäpä siitä. On niitä tappaakin, hahaha!" + +Poliisimestari kertoi kerskuen, millaista hänellä oli ollut Pietarissa, +miten hän olisi ollut Itämeren maissa kapinallisia virolaisia +kukistamassa, ja mitä kunniamerkkejä hän oli ansioistaan saanut. +Tarjoilijatar tuntui viivyttelevän. Leskinen huusi hänelle taas, toiseen +huoneeseen. Sensori hypähti ylös, riensi auttelemaan poliisimestaria, +juosten sen seinän luo, johon sähkökellon nappi oli kiinnitetty. Sitten +Leskinen alkoi lakki päässä ja kannuksiaan helistellen taas kerskua, +nurkassa istuvaan seurueeseen vilkaisten, että kerran hänestä tulee +kuvernööri: silloin saavat vavista kaikki ne, jotka häntä ovat purreet, +jotka ovat tehneet hänen elämänsä vuosikausia katkeraksi. Venäjä on +suuri maa, ja se palkitsee palvelijoitaan. + +"Niinkö?" hoki sensori. "Siispä sanon: 'Muista minua, kun tulet +valtakuntaasi!'" siteerasi hän, pannen kämmenensä vastatusten, ikäänkuin +kätensä ristiin; hänen ohuen helletakkinsa hihat, —talvellakin oli se +hänen ainoa takkinsa, — laskeusivat silloin puoliväliin kyynärpäitä ja +paljastivat karvaiset ranteet; hänen silmänsä pyytelivät, imartelivat, +hänen selkänsä kumarteli silloinkin kun hän istui. + +"Mitä sanoit? Sinä, mokoma!" huusi poliisimestari. "Milloin me olemme +tulleet sinuiksi — sinun kanssasi? Maltsii, durak!" Sensori selitti +ainoastaan siteeranneensa raamattua. Juomat tulivat pöytään, ja sensori +sai niistä osansa. Hän oli haltioissaan, ja alkoi kuvailla, mitä +onnellista, mahdista paisuilevaa elämää hän viettäisi paikassa, jonka +hän kerran saisi mahtavalta mieheltä, ystävältään. Muistaisihan ystävä +Leskinen häntä? Leevi Mölsä oli tullut päihinsä, hän oli levoton, +kiihtyi helposti, vilkaisi pari kertaa taakseen poliisimestariin ja +sensoriin, ja murisi uhkaavasti: + +"Pitäisi antaa heille selkään!" + +Bengelsson hillitsi häntä heti, supattaen ja kehotellen: + +"Mennään takahuoneeseen. Mitä me politiikasta, — vapaat miehet!" + +"Niin, mitä me politiikasta, pyh!" matki Keretti. "Politiikka on pikku +sielujen hommaa", naurahteli hän laiskasti. + +Katkerin mielin jäi sitten pikku eversti Leskinen naukkimaan juopon +sensorin kanssa, kun Bengelsson, Keretti, Mölsä ja Tistelberg siirtyivät +hiljalleen yksityishuoneeseen. Siellä jatkoi Bengelsson hiljaisella +äänellä, miltei supatellen, selostustaan Rasputinista ja Venäjän +keisarillisen hovin kummallisuuksista, joista alkoi jo ilmestyä salaista +kirjallisuuttakin, etupäässä saksalaista. Leevi Mölsä oli rauhoittunut. +Ironisesti hymähtäen hän jätti politiikan ja maailman tavallisen menon, +jota ei voi auttaa, ja heittäysi sitä hartaammin kuuntelemaan +Bengelssonin peittelemättömiä kuvauksia keisarin nuorten tyttöjen +irstailusta, pitäen niitä mielestään melkeinpä viattomina; hän ikäänkuin +selvisi, innostui itsekin tuollaisia törkeitä ja äiteliä asioita +kuvaillessaan. Tytöistä puheen tullen ihasteli Keretti puolestaan +jonkinlaista nuorta ja kaunista Salomea, hänen valkeaa hipiäänsä, hänen +pienuuttaan, joka oli sellainen, että hän olisi voinut tanssia vaikka +hopeatarjottimella kuutamossa: + +"Kuutamon värisevässä, vapisevassa hohteessa, jalokivikimalluksessa!" +huudahti Keretti pateettisuudesta jäykällä, väkinäisellä äänellä, ja +alkoi hyräillä jotakin aariaa. Sitten muisti Bengelsson joutuneensa +oivalliseen kohtaukseen pikku Esterin isän kanssa: puutarhuri Sutelin +oli karannut hänen kimppuunsa kadulla, oli haukkunut häntä konnaksi ja +syyttänyt tyttärensä narraamisesta. Bengelsson nauroi. Niin, Sutelin oli +syyttänyt koko kaupungin porvarien joukkoa: he muka tahtoivat turmella +tyttöjä, eivät muuta nykyään tehneetkään. + +"Kyllä minä tiedän, ettei hölmö Sutelin tiedä asiasta vielä mitään. +Sitten se vasta suuttuu, kun saa tietää!" sanoi Bengelsson. "Mutta hän +uhkasi että porvaristo saa muka tämänkin maksaa, hänen tyttärensä +tyhmyyden, kun Venäjällä tulee vallankumous, ja silloin voi tulla +meilläkin. Silloin muka nekin, jotka olivat hänen Esteriään vietelleet, +hirtetään. Haha! Ukko on idiootti. Mitä hän varoittelee? Sellaisia kuin +Ester ovat Pariisissa kaikki nuoret tytöt, kaikki. Niin, niin, sellaisia +ovat perhetytötkin! Kaikki koko Ranskassa!" intti Bengelsson, kun +Tistelberg epäili moista kiivailua mahdottomuudeksi. "Kaikki, paitsi +hömpät! Ja sehän on juuri kulttuuria: kehittää itseään elämään. Ettehän +vain ole sosialisti tai ihanteellinen, insinööri? Kuten jokin Sutelin, +joka tekee vallankumousta tyttöletukkansa vuoksi. Vallankumous meillä!" +— Bengelsson nauroi makeasti puutarhuri Sutelinille. "Mikä +vallankumous? Meillä? Eihän meillä ole mitään, mitä kumota! Sutelin +puhui muutakin sekasotkua; puhui torpparien oloista: se on hänestä +orjuutta. Suurtilallisista, jotka nykyään muka ansaitsevat liikaa: +tietysti he ansaitsevat! Ja ruotsalaisista, joilla on maassa ylivalta; +tietysti heillä se on, tai meillä, kun olemme intelligenssiä: älykkäämpi +aina hallitsee. Mutta kuinkas kävi lopulta: minä tein Sutelinista +lauhkean miehen. Minä petin hänet, väitin kaiken, mitä Esteristä ja +meistä puhutaan, valheeksi. Ja se idiootti uskoi. Uskoi niin, haha, että +vei minut kotiinsa kahville; luonnollisesti menin. Minä tahdon tutkia +idioottejakin! Ester ei ollut kotona, ikävä kyllä. Minä vakuutin ukolle, +että nuo jutut ovat pelkkää pikkukaupungin lorua, vanhojen tätien +heikkopäisyyttä. Ja Sutelin uskoi. Uskoi, alkoi nauraa makeasti. En minä +hänen kahviaan juonut, hän olisi voinut pistää kuppiin vaikka nuuskaa +likaisista sormistaan. Ei, kun hän käväisi puodissa, kaasin kahvin +kupistani kakluuniin, ja siten olin sen juonut. Toista kuppia kun +tarjosi, sanoin, että minä en juo milloinkaan enempää kuin yhden kupin, +siisti ja kohtuullinen nuorukainen siinäkin suhteessa, hehehe..." + +Täten Bengelsson jutteli ja kehui itseään pitkän aikaa, ja toiset +kuuntelivat ken tottelevaisena, ken vastenmielisesti, mutta tahtomatta +kiistaa, ken pilkallisesti, mutta kykenemättä vastaväitteisiin tai +tietämättä, kuinka totuus olisi oleva. Mutta puutarhuri Sutelinin uhka +jostakin vallankumouksesta, tulevasta myrskystä, jäi merkillisesti +kummittelemaan Tistelbergin ja varsinkin postimestari Mölsän mieleen, +lisänä tämänkin illan kertomuksille maailmansodan tulimerestä, joka +hukutti ihmisiä kuin hyönteisiä, venäläisten varustautumisille Suomessa, +hommille, joista tavallisella ihmisellä ei ollut juuri mitään +aavistusta, mutta jotka lähenivät tätäkin syrjäistä paikkaa patterien ja +jyrisevien kanuunain muodossa, sekä huhuille tuosta Venäjän hovissa +temmeltävästä mystillisestä papista. Sellainen maailma, sellainen aika! + +Leevi Mölsä masentui sitä ajatellessaan niin, että velttoni, tylsyi yhä, +vajosi entistä voimattomammin synteihinsä, niistä kärsien, mutta enemmän +nauttien, ikäänkuin sammakot tai madot helteellä painautuvat lammikkojen +pohjamutaan. Samalla tuli hän haaveellisen ja sairaalloisen +uskonnolliseksi: kävi entistä uutterammin kirkossa, varsinkin +lauantaisin iltajumalanpalveluksessa, jolloin kirkossa oli hämärää ja +rauhallisempaa kuin päivällä. Keretti ajatteli palautua sittenkin +vaimonsa armoille; suorastaan pakottaa vaimonsa antamaan hänelle armoa: +vaimolla oli vielä vähän rahaa, ja Keretti tahtoi jonnekin sydänmaahan +ennenkuin saksalaiset tai venäläiset tännekin tulisivat. Bengelsson +tunsi olevansa sankari, joka pahimmistakin pulmista selviytyisi +älyllään. Ja Tistelberg oli onnellinen, kun hänellä oli Julia Oljemark. + + + + +35 + + +Tilanomistaja Akseli Jorvas, joka oli tähän aikaan yhä rikastunut, kuten +monet muutkin maanviljelijät, rehenteli viime kesänä ostamallaan autolla +ja iloitsi äskettäin hankkimastaan flyygelistä, jota hänen rouvansa +soitti muutamalla sormella, ilman nuotteja. Vielä oli Jorvas ylpeä +rouvansa upeista puvuista, puhui mielellään Seurahuoneella lompakostaan +ja siinä olevista suurista seteleistä. Seurahuoneen komeimmassa +huoneistossa hän nykyään asui, milloin kävi kaupungissa, ja siellä hän +kävi usein. Toiset tilanomistajat naurahtelivat hänelle ja kadehtivat +häntä, jos eivät olleet rikastuneet niin paljon kuin hän; jotkut heistä +pudistivat päätänsäkin hänen komeilemiselleen: "Joka kuuseen kurottaa, +se katajaan kapsahtaa." Ja monet olivat niin viisaita, että kätkivät +vihdoinkin saadut, rakkaat setelit vaieten pankkiin, tai kamarinsa uunin +taakse, kun taas Akseli Jorvas ja eräät toiset antoivat satumaistenkin +summain lennellä omaksi, jopa jonkun hyvän juomaveikonkin iloksi, nuo +nykyään perunoista ja kaaleista, rukiista ja kaloista ikäänkuin +satamalla karttuvat summat. Tilanomistaja, yleensä maanviljelijä, nousi +tähän aikaan yhä nopeammin mahtiin. + +Katkerin ja ivallisin mielin ajatteli työväki onnellista maanomistajaa, +varsinkin tehtaihin kiinnitetty työväki: vaikka se koetti yhä +uusiintuvilla palkkarettelöillä, lakoilla, korottaa palkkojaan, jäivät +sen saavutukset aina jäljelle maatalon omistajien ansioista, ja samoin +keinottelijain ansiottomista voitoista. Porvarillinen keskisäätykin, +virkailijaluokka, nurisi: sen olisi kai pian pakko uhrata ruokaansa enin +osa tuloistaan; mutta porvarillinen arvo vaati ja pakotti sen kärsimään +ääneti: eihän sen sopinut napista samalla tavoin kuin jotkin +sosialistit, jotka hautoivat mielessään jotakin pahaa, varakkaiden +yhteiskunnan kaatamista. + +Kauppiaat olivat tyytyväisiä, etenkin uudet, nousukkaat, jotka riensivät +kokoamaan itselleen varastoja pitkin maata, säilyttääkseen niitä +muutamia kuukausia kymmenkertaisen voiton toivossa ja varmuudessa. +Ainoastaan jotkut vanhat ja erikoisen kunniallisina pidetyt +kauppahuoneet, sellaiset kuin esimerkiksi kauppaneuvos Klingstedtin, +valittivat, että jos tätä menoa jatkuisi, täytyisi ehkä vuoden päästä +panna kauppa kiinni, ellei kauppias halunnut menetellä halveksimiensa +nousukkaiden ja gulassien tavalla. Milloin sota loppuisi? Milloin Saksa +voittaisi? Tai voittaisiko se? + +Vielä eivät ympärysvallat hellittäneetkään. Idässä Saksa eteni, mutta +lännessä sen marssi oli pysähtynyt: luonnoton mekaaninen este, tykkien +ja pommien suunnaton, uskomaton tuliesirippu, oli pystytetty saksalaisia +vastaan; tuskin ainoakaan heistä pääsi hengissä moisen lävitse. +Enimmistä suomalaisista, varsinkin porvareista, oli se este melkein kuin +vääryys ja jonkinlainen moraalinloukkaus, ikäänkuin katkera loukkaus +heitä itseään kohtaan: sillä olihan Saksa Venäjänkin vihollinen. + +Sosialistit vain, varsinkin tehtaitten työläiset, iloitsivat +vahingoista, joita Saksalle milloinkin koitui: olihan Saksa +militaristinen valtio; selvänä todistuksena siitä oli, että sen +sotalaitos oli parhaassa kunnossa. + +"Tuho sotalaitoksille, joista johtuu miljoonien ihmisten kuolema!" +alkoivat työläiset ja eräät keskisäädyn vapaamielisetkin nurista. "Tuho +Saksalle! Eläkööt ne voimat, jotka Saksan murskaavat." Tai: "Eläkööt ne +vallat, jotka rakastaisivat rauhaa ja rauhallista kulttuuria: +ympärysvallat!" Taikka: "Ylös ihmisissä ne voimat, jotka tahtovat +takaisin entistä aikaa, jolloin leipä oli halpaa ja moitittu entinen +elämä paljon onnellisempaa kuin tämä nykyinen!" + +Sellaisia voimia kaivattiin, odotettiin. Niitä ei vain näkynyt. + +Sekaisin oli maailma. Vanhat arvot murskana. Mistä lohdutus, pelastus? + +Ilmestyi maallikkosaarnaajia, vähäpätöisiä miehiä, nimeltäänkin ennen +tuntemattomia, jotka julistivat, että maailmanloppu nyt tosiaan oli +tullut: sellainen sota, viimeinen sota, nyt raivosi, ja sellainen +ruumiillinen ja sielullinen hätä lisääntyi yhä ihmisille. Uskovaisten, +valittujen, piti koota itselleen muonaa, leipää ja perunoita, — +köyhemmät eivät enää pystyneetkään saamaan paljon muuta varastoonsa, — +eräiksi Jumalan vihanpäivien kuukausiksi, maailman lopun ajaksi. +Vanhurskas Herra tahtoi niin; kun viimeinen tuomio olisi tapahtunut, +alkaisivat uskovaisille uudet olot, jolloin he eivät enää tarvitsisikaan +varastojaan. Silloin olisi koko maailma hukkunut, sortunut sotaan, +nälkään ja lopulta taivaasta satavaan tuleen, kaikki muut paitsi +uskovaiset, joille alkaisi tuhatvuotinen valtakunta. "Miljoonat, jotka +nyt elävät, eivät kuole koskaan", puhuivat nuo saarnaajat, perustaen +Helluntaiseuroja tai Helluntain Ystävien seuroja, keskenään usein varsin +kiisteleviä raamatun tulkitsemisesta. "Valitut eivät kuole, sillä +Saatanan valtakunta on kukistumassa... Tulee ikuisen rauhan aika: +miekat, kiväärit, tykit taotaan vantaiksi, myrkylliset kaasut katoavat, +ja uskovaiset elävät leipäpuun hedelmillä, kukin heistä oman palmunsa +mannalla, joka tuhatvuotisessa valtakunnassa annetaan jokaiselle +uskovaiselle, kaikille viimeisten päivien pyhille." + +Pastori Eljas Myötyri nauroi säälivästi ja vihoitellenkin tuollaisille +uuden uskon omatekoisille papeille, laiskuuden ajan ennustajille ja +kansan villitsijöille: he veivät suuria joukkoja pois kirkosta +maallikkosaarnaajien kokoussaleihin, varsin siivojakin rahvaan ihmisiä, +jotka kammoivat sosialisteja. Hän naurahti ja soimasi: + +"Hullut ovat hulluja! Eivät kunnioita vanhaa ja järkeväksi koettua +uskontoa. Haaveilevat, hourivat politiikasta, joka on tehnyt heidät +sekapäisiksi. Mutta papin tehtävä, velvollisuuskin on pysyä politiikasta +syrjässä: taivaan valtakunta ei ole tästä maailmasta!" + +Sosialistit nauroivat pilkallisesti, kun kuulivat pastori Myötyrin +saarnoista: + +"Mutta jokaisessa sotaa käyvässä valtakunnassa papit kulkevat sotaan +armeijan mukana, joskus niiden edelläkin, jos joku rohkea heissä löytyy, +ja siunaavat sotilaita: ottavat osaa sotaan, saaden siitä maallisen +palkkansa! Niin, semmoinen olisi Eljas Myötyrikin, jos meillä tulisi +ottelu porvarien ja rauhan asian puolustajain välillä! Ei +kiitos, älkäämme uskoko valtiokirkon pappeja enempää kuin +maallikkosaarnaajiakaan, jotka narraavat ämmiä satukirjan ihmeillä. +Uskokaamme ainoastaan oikeaan pelastukseen: sosialismiin!" + +Mutta yleensä kaikki, melkein kaikki työläiset, filosofoivat aina +maailmansodasta, lapio tai rautakanki kädessä, latomon kastien tai +höyläpenkkien ääressä, lautatapuleilla tai konehuoneissa, ja varsinkin +suutarien ja räätälien verstaissa; ja toiset heistä väittivät, ettei +sosialismikaan ollut voinut estää suuria kansoja joutumasta keskenään +sotaan, sosialistien johtajat olivat joka maassa joukkojaan pettäneet. +Nyt tarvittiin uudet, paremmat päälliköt, uudet, lujemmat miehet +remmiin. Alkoi syntyä kommunisteja, vaikkei sitä nimeä juuri vielä +tunnettu. + +Niin oli kaikki, kun porvarillisetkin aatteet taistelivat keskenään, +rikkinäistä, ristiriitaista, hajanaista! Kaikki odotusta, ahdistusta. +Rikastumisen ja köyhtymisen kilpailua. Rahanvoittajien ilkuntaa, +vähemmälle jääneen salaista harmia, kytevää kostonhimon tulta, kateuden +kaunaa. Raha ainoa vähänkin varma: se oli jotakin! Pettymistä entiseen +nähden; jonkin sellaisen toivomista, jota ei tunnettu. Ikäänkuin +läähätystä ajatukset sekoittavassa paahteessa, edessä helteiset, +sauhuisina kuumottavat ilmanrannat. Myrkkykaasujen sauhua. Tykkien kaiku +kuului yhä selvemmin tänne asti. Monella oli kiire löytää sielulleen oma +suojaava loukkonsa. + +Isidor Tistelberg oli nyt kuitenkin onnellinen, nyt kun +hänellä oli jotakin, tällaisena aikana. Hän oli kyllä epäröinyt +rakkaudentunnustuksensa Julia Oljemarkille tehtyään. Oli riemuinnut ja +ylpeillyt siitä muutaman päivän kuin jostakin ylhäisestä työstä. Mutta +sitten hän epäröi: epäili tekoaan, itseään, tunsi joutuneensa ikäänkuin +eksyttävän sumun keskelle. Ja epäillessään hän tahtoi selvyyttä, tahtoi +ikäänkuin katsella jotakin outoa kasvoista kasvoihin, olla pelkäämätön, +suora itseään ja Juliaakin kohtaan. Niinpä meni hän Julian luokse juuri +silloin, kun tunsi tehneensä tuolla rakkaudentunnustuksellaan jotakin +omituista, ehkä pahaa. + +Julia oli silloin yksin kotona; hänen miehensä — joka oli muuten näinä +päivinä alkanut seurustella loma-aikoinaan neiti Laina Suomelan kanssa, +kuten Isidor sittemmin sai rouva Oljemarkilta kuulla — oli lähtenyt +tänäkin iltana kaupungille. Palvelijoista oli kotiin jäänyt ainoastaan +se heistä, joka juoksi vähemmän työläisten kokouksissa ja enemmän +eräiden hihhulien seuroissa, nimittäin keittäjätär. + +Julia otti kiihkeän ikävöivästi Tistelbergin vastaan, sanattomana, yhä +järkytyksissään. Sanattomana hän istui sitten kauan salissakin, +matalassa keinutuolissaan, miettien ja kalpeana. Hän tuijotti +Tistelbergiin alta kulmiensa, synkkänä, ikäänkuin uhkaavana. Oven +ruokasaliin, joten puhe saattoi sen kautta kuulua keittiöön, antoi hän +olla auki: Julia ei aikonut salata mitään, ei pelätä mitään tällaisessa +asiassa. + +Julia tunsi päänsä olevan sekaisin yövalvonnasta, tämän asian +miettimisestä: moneen yöhön ei hän ollut nukkunut juuri yhtään. +Unijuomia hän ei nyt tahtonut käyttää: jokin ylpeys, ilo oli hänessä +sillä tavoin kimmahtanut eloon. Mutta hän tiesi, että hänen kasvonsa +olivat nyt rumat valvonnasta ja ankarasta työstä päivisin: hän tahtoi +nykyään ehdottomasti täyttää velvollisuutensa, vieläpä enemmänkin kuin +velvollisuutensa; siksi hän melkein riisti palvelijoiltaan työt. Väsynyt +ja ruma hän ajatteli olevansa, mutta niin hänen piti ollakin, nytpä +näkisi Isidor hänet sellaisena kuin hän oli, tai saattoi joskus olla: +onneton ihminen. + +Salissa oli hiljaista. Isidor ei puhunut, oli neuvoton, avuton, kärsi +tuskaa. Tuntui kuin oudot äänet olisivat kuiskailleet ulkona, seinien +takana, uhkaavat, kaameat, huolta tuovat äänet. Sähkövalokin +kattokruunussa, jonka Julia oli syksyllä koristanut kuivuneilla, +punaisilla villiviinin köynnöksillä, näytti Tistelbergistä nyt ikäänkuin +kuolleelta, niin äänetön ja kalsea se oli. Ikkunasta näkyi, että ulkona +satoi lunta ja tuiskusi: kovat hiutaleet ripisivät ruuduissa, joita ei +ollut uutimilla peitetty. Julia istui ja oli vaiti. Joskus hän hymyili; +se hymy tuntui Tistelbergistä pilkalliselta, mutta se oli vain ihmistä +epäilevää ja säälivää hymyä: jos se hieman pilkkasikin, pilkkasi se +Juliaa itseään. Seinäkello tyhjässä ruokasalissa löi kumeasti, kello oli +siinä seitsemän tienoissa. Tistelberg ei kysynyt, miksi Julia noin +hymyili: hän häpesi itseään, oman sielunsa sekavuutta, tai omaa +sieluttomuuttaan, eikä jaksanut urkkia, mitä toinen hänestä kenties +arveli. Hän oli nolo, siinä nojatuolissa istuessaan tai noustessaan +katselemaan pientä hyllyä, jolla oli muutamia Julian korukapineita. +Jälleen näytti Julia hänestä vastenmieliseltä, ikäänkuin tuhoutuneine +kasvoineen: sieluntaisteluista ne kyllä olivat tuhoutuneet, mutta moista +tuhoutumista Isidor kammoi kuin — jotakin hautausmaata. + +Julian väsyneissä aivoissa risteilivät monet katkonaiset ajatukset. +Niin, hän oli odotellut Isidoria tulemaan, kaivannut. Kuvitellut hänen +nuorekkuuttaan, kuin ajatellen, että Isidor antaisi hänellekin +elämänintoa. Nyt tuntui toisenlaiselta: Isidor oli jotakin muuta kuin +Julia oli kuvitellut. Tällaistako olikin rakkaus, tämäkin... Ainoastaan +nuorena tyttönä, siellä pappilassa, oli se Julialle jotakin muuta ollut: +hehkua, riemua. Rakastiko Isidor todella häntä? Ehkä se oli Isidorissa +vain hetken oikku? Ja jos rakasti, olisiko Julialla oikeus sitä +rakkautta ottaa, kuluneella, liiaksi ristiriidoista kärsineellä? + +Nytkin oli Julialla epätoivoinen tyhjyyden hetki. Mihin kääntyä, miten +menetellä, että elämä palaisi sydämeen? Kaikki tuntui olleelta ja +menneeltä: siihen oli oman sydämen tyhjyys syynä, oma kuluminen. +Tyhjyyden tuskasta nousi hiki Julian otsalle. + +Ja vaikkei hän tietänyt, rakastiko hän Isidoria tällä hetkellä, tai +rakastiko Isidor puolestaan todella, eikä vain hetkellisesti, +runollisesta syttymisestä, niin kuitenkin hän joutui hätään, kun hän +ajatteli, ettei Isidoriakaan hänellä olisi, ja hädässään hänen sielunsa +ikäänkuin tahtoi hyökätä Isidorin luo, häneltä apua pyytääkseen: + +"Täytä minut elämällä!" + +Severiäkin Julia ajatteli, säälien, surkutellen häntä, hymyillen +hänelle. Severi oli alkanut seurustella Laina Suomelan kanssa; ei +varmastikaan siksi, että Severi olisi aikonut mitään sellaista, jota +sanotaan pahaksi ja synniksi; ei senkään vuoksi, että hän olisi +tosissaan uskonut Julian voivan tehdä jotakin tuollaista pahaa; vaan +yksinomaan ulkonaisesta, ikäänkuin lapsellisesta loukkaantumisesta, ja +harmista, ettei Julia ollut aina hänen lähellään, valmiina palvelemaan. +Ja Severin mielestä vaati kai kunniallinen tapa, että jos vaimoa joku +hakkailee, niin täytyy miehenkin hakkailla. Mitä hakkailu oikeastaan on, +sitä ei Severi tiedä. Mutta nyt hän luulee kurittavansa Juliaa sillä, +että hakkailee, muka sellaista kuin neiti Suomelaa. Onhan Suomela +Severistä intelligentti. Severi oli kehunut kuin uhmalla, kuin ärsytetty +lapsi, että hänkin muka aikoi nyt ruveta etsimään itselleen seuraa! Jopa +oli löytänyt itselleen seuran! Neiti Suomelalla oli kyllä järkeä ja +ryhtiä. Mutta... Lainalla oli kellertävä iho, kai syntyäänkin keltainen, +ja nyt vielä viimekesäisistä aurinkokylvyistä ruskea: hän näet vaali +huolellisesti kesäisin terveyttään. Paitsi tuota keltaista tai nyt +ruskeaksi paahdettua ihoa oli hänellä hieman vinot silmät, jänteinen, +pitkä kaula, ja hyvin turpeat huulet. Juliaa naurattaa melkein: Laina +Suomela lukeekin Suomen kansan, ja itsensä, joihinkin turaanilaisiin +kansoihin, suuttuen kovasti, jos niitä sanotaan mongolilaisiksi. +Lukemattomien hyvien asiain harrastuksesta oli Laina Suomela kai saanut +jonkinlaisen pienen hermotaudin: se nyki hänen kaulaansa, ja keikutti +hänen päätänsäkin yhtä mittaa, pyöritti hänen silmiään, noita +järjellisiä ja viisaita silmiä. Hänkö Severin seuraksi silloin, kun +Severi oli kostavinaan, rakkautta etsivinään! Teoreettinen neiti +Suomela! On muitakin mahteja näissä maailmoissa! Julia hymyili Severille +säälivästi. Olipa hiukan kuin voitonvarma, ja pilkkasi itseään siitä, +että tahtoi olla voitonvarma: kiusata Severiä. Mikä armottomuus. Ja +mistä hyvästä? Kaipasiko Tistelberg tosiaan Juliaa? + +Ehkä vain himoitsi, kuten monet muut miehet: moni oli Juliaa täälläkin +ahdistellut. Jopa sellainenkin kuin hullunkurinen Fritz Blöcker, joka +oli usein julkeasti häntä pyytänytkin. Juliaa inhotti. Eikö Tistelberg +todella rakastanut? + +Tai eikö hän, Julia, itse tohtinut heittäytyä siihen, jota oli +ikävöinyt: seikkailuun? Eikö hän voinut syttyä. + +Julia tuli omituisen kelmeäksi. Hän puri huuliaan, tuijotti eteensä +kirjavaan lattiamattoon ja vuoroin Tistelbergiin. + +Viimein lausui Tistelberg, hänen täytyi jotakin puhua: + +"En siedä suuria sanoja. Niitä ovat minusta sellaiset kuin: Minä +rakastan sinua, — vaikka niitä lienen kerran jo käyttänyt... Nyt, näinä +päivinä ajateltuani, olisi vannominen minusta vääryys toista kohtaan! +Minä peruutan tavallani. Ja kuitenkin!... Mitä on rakkaus? Se on sitä +tulta, joka minussakin on jo muutaman kerran sammunut: itse näitte, +Julia, tuon kirjeen, jonka olin jättänyt rutistettuna taskuuni! Kuinka +voin sanoa, mitä tarkoitan, mitä etsin! Mutta onneton olen nyt..." + +Julia ei virkkanut mitään. Mutta ilo, luottamus hänessä heräsi. Näin +pitikin puhua kuin Isidor: tämä ei ollut valhetta, ei pelkkää rakkauden +julistamista. + +Ilo kasvoi. Julia tunsi syttyvänsä. Omituista. + +Juliakin tahtoi nyt ilolla antaa toiselle sen vähän mitä oli luvannut, +silloin lumimyrskyiltana, — kerrankin taas rehelliselle ihmiselle, joka +ei luvannut rajattomia. Tistelberg seisoi takan luona. Julia nousi, otti +Tistelbergiä käsistä, puristi hänen käsiään, kohotti ne itseään kohti, +katsoi häntä silmiin. Se katse pyrki sanomaan: + +"Suorat välit, sitä tahdon; sellaisena sinusta pidän, vaikka suoruudesta +olisi seurauksena sielullinen kidutus. Jos rakkaus olisikin pelkkä +kaunis himo, niin sinä... Suutele minua!" + +Isidor Tistelberg luuli hiukan ymmärtävänsä Juliaa. Hän työnsi Julian +kädet syrjään, tahtoen päästä selville itsestään, tästä suhteesta, +ennenkuin tietoisesti siihen antautuisi. Julia seisoi paikallaan, +tyynempänä, poskilla hohdetta. — Tistelberg lähti tohtorin talosta. + +Julia oli onnellinen. Toivoi jotakin vakavaa, suurta, ihmeellistä. + +Näin he nyt seurustelivat, Julian luona, ruokasalissa tai salissa +takkavalkean ääressä, jota Julia sekä ruumiillaan että sielullaan +rakasti: hän oli kodin mukavuudella hemmoiteltu ja viluinen, ja suloista +oli takan paahteessa katsella liekkien syttymistä, nähdä fantasiakuvia +hiilistössä. Neiti Flotmanin kotona eivät he tahtoneet tavata toisiaan, +ja ulkona tukkesivat pyryt teitä korkeilla kinoksilla. + +Kerran oli Julia tapansa mukaan nostanut tuolinsa palavan takan eteen ja +sijoittanut Isidorinkin siihen lähelle, nojatuoliin, jonka oli +pehmustanut parilla sohvatyynyllä. Tohtori Oljemark oli poissa kotoa. +Severi oli muuttunut merkilliseksi: hän saarnasi nyt aatteita ihan, +aivan kuin monet muut, saarnasi ihmisen velvollisuutta yhteiskunnan +hyväksi. Rikollisesti tunsi Julia, että Severi oli saanut tuollaisen +yhteiskunnallisen innostuksensa paitsi Laina Suomelalta myöskin omasta +katkeruudestaan. Mutta Isidorista ei Julia kuitenkaan voinut luopua. +Illat oleksi Severi itsepäisesti jossakin kaupungilla, — vaikkei Julian +ja Isidorin kesken mitään ollut tapahtunut. Sietäisi Severi nyt tämän +viattoman seurustelun Julian ja Isidorin kesken! Mutta — Severi ei +sietänyt; oleksi kai Laina Suomelan pirtin pöydän toisessa päässä, +neidin istuessa toisessa ja innostaessa häntä noihin aatteihin. Mitä ne +aatteet olivat? Kansantaloutta, säästäväisyyttä, kansanvalistusta +koulupakon avulla jne. Ne olivat Severille jotakin syrjäistä, +pakenemista asiasta, joka hänelle tässä oli tärkeintä: hänen kotoinen +mukavuutensa, rauhansa; sillä muun vuoksi ei hän Juliaa rakastanut. Mitä +muuta tahtoi Severi kuin mukavuuttaan? Julia tunsi elämänsä apeaksi, +yksinäiseksi. Tistelbergiin tunsi hän nyt luottavansa. — Yhtäkkiä +tulivat hänelle kyyneleet silmiin, ja kääntäen kasvonsa Tistelbergiin +päin virkkoi hän, ikäänkuin salainen, kalvava tuska olisi purkautunut +hänen rinnastaan väkisin, tiedottomasti, virkkoi vapisevalla äänellä: + +"Teistä minä tiedän, että olinpa miten onneton — halpa ja kurja +—hyvänsä: te ette minua koskaan unohda." + +Tistelberg säpsähti, vain hetkeksi. Samassa valtasi hänet syvä liikutus: +halu olla uskollinen, löytää ihminen, jolle hän voisi olla uskollinen, +ja uskollisuudella korvata tuskat ja haitat, joita oli Julialle +tuottanut: olihan Julia antanut alttiiksi nimensä, maineensakin hänen +tähtensä! Ilo antaa! Isidor nousi ja meni nopeasti Julian tuolin ääreen, +Julia ojensi hänelle luottamuksen kauneutta hehkuen huulensa. Tistelberg +tuskin koski huulillaan niihin, ne polttivat, ja polte vihlasi hänen +sydämensä pohjaan. Niin, nyt hän todella rakasti tätä naista, tunsi sen +väristyksenä itsessään, tunsi sen — sielussaan. Ja nyt rakasti Juliakin +sitä, joka näin välittömästi, pitkän aikaa hänen kansaan seurusteltuaan, +oli ilmaissut hänelle osanottonsa. + +Sitten he jälleen kohtasivat toisiaan Hildur Flotmanin luona. Hildur +olikin jo äkäinen, ettei Julia, hänen ainoa ystävänsä, enää näyttänyt +viitsivän hänestä välittää. Ilolla hän nyt lähti ostamaan leivoksia +kaupungilta, kun taas Julian ja Tistelbergin oli pidettävä tulta +kahvipannun alla vireillä. Julia ja Isidor puuhailivat keittiössä +yhdessä. Heidän kätensä kohtasivat toisiaan, milloin kuljettaessa +toistensa ohitse, milloin kahvikuppeja järjestellessä, milloin +hellassakin: Isidorin asettaessa pannua hellalle ja Julian sovitellessa +puita pannun alle. Julian siro käsi, jonka sormissa oli hiukan nokea, +kurottui Isidorin kättä tavoittamaan, silitti ja hyväili sitä, ja Julian +kasvot, jotka säteilivät nuorekkaina, kujeilevina, ja hymyilevät silmät +kääntyivät Isidorin puoleen. Suutelut kiihtyivät: hehku katosi Julian +kasvoilta. Portaissa kuului askeleita; he erosivat toisistaan: olivat +olleet kiinniottosilla, juosseet Hildurin huoneissa. Tistelberg sieppasi +pöydältä piippunsa ja meni ikkunan ääreen. Julia sanoi, sormellaan +varoittaen: + +"Ei noin; ole täällä luonani." Hän nauroi huikentelevasti: "Katso... +tämä on nyt rokokoota!" + +Neiti Flotman tuli. Juteltiin muista asioista. Parjattiin neiti +Flotmanille ranskalaisia ja englantilaisia, ja Julian naurun sointi +ilmaisi Tistelbergille, mitä Julia ajatteli ja miten hän iloitsi. + +Tuiskujen lomassa pakkanen kovetti ja tasoitti tiet helpoiksi ja +iloisiksi kävellä. Vanha, leveä valtatie kaarteli suurissa mutkissa +laidattoman metsän halki, joka oli pohjoispuolella kaupunkia, ojentuen +paikoittain parin kilometrin pituudelta suoraksikin, johtaen kuin +juhlaksi pystytetty lehtikuja kuuraan pukeutuneiden koivikkojen välitse. +Ja illoin, heidän kävellessään, paistoi kuu metsiin, samalla pimeihin ja +lumen kohdalta säteileviin. Neiti Flotman kulki edellä, tai Julia ja +Isidor antoivat hänen mennä kauas edelle; Julia pysähtyi Isidorin +vieressä, Isidor suuteli hänen huuliaan ja kaulaansa, joka oli +pakkasesta raikas. Julia nauroi: + +"Lehtori Vihtori Korpelaisen ohje nuorille ja ikäisillekin näinä +tuskallisina aikoina, ah, — eikö tuo sota lopu koskaan, sitä on jo +kestänyt kaksi vuotta, ja tiedemiehet väittivät, ettei sitä voisi kestää +edes kahtakaan kuukautta, niin, lehtori Korpelaisen ainoa resepti +maailman pulmissa ja isänmaan hädässä on — urheilu ja raittius. +Luistinrata kaupungin lahdelle onkin jo avattu, ja siellä kaikkitietävä +nuoriso luistelee, juoksee, hyppää paljaspäin, eikä välitä maailmasta +mitään. Ja me ratkaisemme arvoitusta näin!" + +Tämä Julian ajattelu ja kevytmielisyys ei miellyttänyt Isidoria. Mutta +kuitenkin hän saattoi ilveillä: + +"Niin, suuret filosofit eivät ajattele mitään! Se temppu onkin +vaikeinta. Ja pienet, nuo, joista puhuit, eivät aavistaneet +maailmanmenosta mitään: sotaa ei muka kestäisi kahta kuukautta, koska +armeijan hävitysaseet nykyään ovat niin helvetilliset; tietysti ei +filosofien ja tiedemiesten päähän pälkähtänyt, että puolustuskeinot +olisivat nykyään sitä mukaa yhtä hyvät. Puolusta itseäsi, Julia!" + + + + +36 + + +Tistelbergin intohimolle, jota kiihdytti suhteen luvattomuuden lisäksi +Julian kauneus, — sillä onnellisina unohduksen hetkinä oli hän +Isidorista neitseellisen kaunis, ikäänkuin olisi hänen koko nuoruutensa +uudestaan avautunut kukkaan, — ja kiihdytti Julian luonteen ylevä +ylpeys, näyttäytyen siinä, että hän milloin sinkosi pelkäämättömän +tuomionsa ihmisten pikkumaista itsekkyyttä vastaan, milloin taas kärsi +sanattomana ja hiljaa loukkauksia, joita itse sai kärsiä, joko syyttä +tai, nykyään, ikäänkuin syystäkin, — Tistelbergin intohimolle oli usein +todellisuus sittenkin kuin kylmää vettä, noiden huikentelevien +tuokioitten jälkeen. "Kylmää vettä koiran niskaan." Niin tosiaan: +melkein raa'asti antoi Isidor Tistelberg itselleen usein koiran arvon, +hän joka tahtoi nähdä tosiasiat sellaisina kuin ne ovat, ei mitään +kuvitella, uskotella ilman silmin havaittavia perusteita; tahtoi siinä +määrin, että liioitteli todellisuuden töykeyttä. + +"Toisen miehen vaimo!" inhoksui Tistelberg. "Emma Havolakin tällaista +kauhistui. Onpa tämä sentään. Ei tämä ole tervettä!" + +Ja hän jatkoi ajatustaan: + +— Ainoa ratkaisu olisi, että ottaisit hänet itsellesi, Isidor. Olepas +nyt — kotka! Olepas se kotka, jota kuvittelit olevasi! Ole nyt! + +Ja hänen mielensä kävi äiteläksi, apeaksi, synkäksi. + +Kun Julia ja hän istuivat tohtori Oljemarkin salissa, ja tohtori ehkä +riensi sisään kertomaan, mitä Laina Suomela eilen oli sanonut, tai +puheli kiivaasti jostakin muita kaupunkilaisia koskevasta juonesta, +sillä sellaisista juoruista Severi puhui, vaikka karkoittikin ankarasti +luotaan kaikki häntä itseään, tai paremminkin hänen taloaan, koskevat +juorut, — kun he niin istuivat kaikki kolme, Oljemark tähystellen +ympärilleen levottomana ja tuskallisesti, kyllästyneenä tuohon +Tistelbergiin ja hänen tungetteluunsa, niin viatonta kuin se hänestä +olikin, ja kun Julia siinä peitti kädellään huulensa, joita Tistelberg +oli äsken suudellut, ja loi merkitsevän silmäyksen Tistelbergiin, +silloin tunsi Isidor äitelyyttä: inhottavaa äitelyyttä, jota hän +mielessään kirosi ja joka painoi häntä kuin mikäkin raskas taakka. +Olisipa tohtori ollut miehekkäämpi! Olisipa hän lyönyt Tistelbergiä +vasten suuta, niin olisi tästä tullut jotakin totta, tai olisi tämä +loppunut! Iskun vasten suuta tiesi Isidor ansaitsevansa. Mutta tiesikö +tohtori asiasta oikein mitään? Tuskin! + +Ja sitten kertoikin Julia Isidorille, kuten hän kaikki hänelle kertoi, +sillä vilpittömyys, kaikkensa puhuminen oli hänestä rakkauden +ensimmäinen ehto ja käsky, kertoi, että Severin oli mahdotonta uskoa +Julian voivan rakastaa toista, tai hän ei tahtonut sellaista uskoa. + +Isidor ajatteli: — Säälittäväkö vai narri tuo mies on? + +Aina hän muisti pari kohtausta, jolloin Julia peitti huuliaan. Häneen +koski kuin omantunnon kolkutus, että Julian täytyi peitellä hänen +tähtensä huuliaan! Eivätkö ne huulet olleet Isidorin omaisuutta? Pitikö +Julian hänen tähtensä peitellä jotakin? + +Julia ei oikeastaan peitellyt: hän kertoi sanoneensa miehelleen, että +hän oli nyt hyvin kiintynyt Tistelbergiin, niin, miltei rakasti häntä. +Mutta siihen oli mies vain nauranut: hän ei voinut uskoa, ei tahtonut +uskoa, valhe oli hänestä makeampaa, rauhallisempaa! Se oli mukavampaa! +Ja silti hän kosti muka hakkailemalla neiti Suomelaa! + +Kenties ei Julia sanonut Severille asiaa oikealla tavalla, vaan +ikäänkuin leikkiä laskien, lempeästi kujeillen; tai ei vakuuttanut sitä +miehelleen kyllin usein: osti vaivaisen tunnonrauhansa liian helpolla, +jos sitä saikaan ostetuksi, ja siis kuitenkin petti miestänsä. + +Täten aprikoitsi Isidor. + +Ja sitten hän näki, että Julia todella petti miestään. Julia kertoi +Isidorille, että kun Severi ei tahtonut päästää häntä ulos Tistelbergin +kanssa kuljeksimaan, ei Julian tarvinnut muuta kuin kietoa kätensä +hänelle kaulaan, niin siitä, sellaisesta, Severi heltyi ja myöntyi. Siis +Julia petti, eikä se Tistelbergin kunniaa korottanut: se oli petos, +petos hänen tähtensä! + +Ja taas tuo seikka joka nyt alkoi tuntua luonnottomalta, vaikka juuri se +oli ennen Isidoria vietellyt: toisen miehen vaimo! Miestään hyväillen +Julia osti oikeutensa hyväillä toista, vierasta, tunkeutujaa, — käkeä +toisen linnun pesässä! + +Olisipa tohtori Oljemark tosiaan lyönyt Isidoria vasten kasvoja! Mutta +saattoiko tohtori uskoa jotakin totta! + +Vai oliko hän niin inhimillinen, niin sielullisen kidutuksen murtama, +niin epäuskoinen, että oli muuttunut tällaiseen alistuvaksi? Jos niin +oli, tunsi Tistelberg itsensä konnaksi. + +Mutta ei: kaikista Julian puheista päättäen Severi ei nähnyt mitään +siksi, että näkeminen olisi ollut hänelle samanlaista kuin huono vuode, +naukuva kirjoitustuoli, liian matala pöytä! Jos niin oli, ajatteli +Isidor, ansaitsi hän kohtalonsa. Ansaitsiko? Oliko kukaan lopulta omasta +syystään raukka? Eikö luonto, sukuperintö, kehitys, olleet tehneet häntä +väkisten raukaksi, kuten kasvista tulee hyvä tai huono maanlaadun +mukaan? + +Tistelberg kärsi siitä, että Julian täytyi salata tekojaan, siitä, että +hänen itsensä täytyi nöyrtyä tekojaan salailemaan, — samalla kun +salailu tuotti hänen nautinnonhalulleen yhä lisää suloa. Mutta +hämmästyen huomasi Isidor, että tämänkin nautinnon pohja alkoi jo +kuultaa, sakka maistua. Hän kärsi tohtori Oljemarkin masennetusta +asenteesta kuin omasta masennus- ja alennustilastaan. Kärsi Julian +entistä suuremmasta nöyryydestä, sillä nyt Julia ei valittanut, vaikka +koko kaupunki tuntui alkavan karkailla hänen kimppuunsa. Joutava pikku +kaupunki! Sillä Tistelbergistä se oli tosiaan aivan joutava: hän oli +vapaa ihminen, mies, naimaton nuorimies, ammatiltaankin miltei kaikesta +irrallaan. Mutta Julian asema oli toinen! Jättäisi kaupunki Julian +rauhaan, nuo puhehaluiset naiset, varsinkin naimattomat, jotka eivät +olleet jaksaneet luoda omalle elämälleen sisältöä! Syyttivätkö he häntä, +Isidoria? Eivätkö he käsittäneet, että hän loi nyt itselleen omaa +sisältöään? Että se oli hänelle välttämätöntä: hän tahtoi punnita kaikki +asiat omien kokemustensa, ja kärsimystensäkin, mitalla, myöntää oikeaksi +ja todeksi ainoastaan sen, minkä itse oli noissa kokeissa havainnut +oikeaksi. Tistelbergistä eivät kaupunkilaisten jutut olleet edes naurun +arvoisia: ne merkitsivät hänelle vähemmän kuin tyhjä. Hän ei +kaupunkilaisia tarvinnut, yksinäinen mies, joka aina tuli itse toimeen; +eivätkä nuo ihmisparat, jotka juorusivat kai joutessaan, muun puheen +puutteessa, olisi tuskin voineetkaan häntä auttaa, jos olisivat +tahtoneetkin: sen verran oli heillä omiakin huoliaan. Ja jos he olivat +niin heikkoja, etteivät auttaa voineet, niin heidänkö hampaansa olisivat +jaksaneet purra? + +"Ei haukku haavaa tee", naurahti Tistelberg Onni Tarkkaselle, joka +paheksuvasti kerran vihjaili hänen ja rouva Oljemarkin seurusteluun ja +kaupunkilaisten arvosteluun. + +Mutta Julia oli nainen: hän saattoi kärsiä hyökkäyksistäkin, vaikkei +niistä mitään Isidorille puhunut; sellainen vaikeneminen oli niin +ominaista Julialle. Mutta varmaan häneen iskettiin melkeinpä +peittelemättä, niissä sangen harvoissa perheseuroissa ja kokouksissa, +joissa hän kävi, silloin tällöin jostakin sattuman pakosta. Ehkä tuli +noita solvauksia jo vaikkapa kadulla! Ja niitä tuli ainoastaan Julialle, +naiselle; tuskin koskaan Tistelbergille. Pelkäsivätkö ihmiset Isidorin +kalseaa, yleensä kyllä vaiteliasta, mutta vihastumisen hetkellä ilkeästi +pisteliästä luonnetta, vai estikö tuo hänen jöröytensä häntä joutumasta +pakinoihin ihmisten kanssa näistä asioista? Sitä Tistelberg alkoi +kummastella. Joku kenties halveksikin hänen menettelyään siinä määrin, +ettei tahtonut siitä puhua. Mutta ainakin halveksi hän itse noita +porvareita, joista eräät eivät olleet sen parempia kuin hän: olivatpa +pahempiakin, koska viitsivät etsiä huvinsa sellaisen kuin sairaalloisen +pikku Esterin parissa, alentuivat moiseen suohon. + +Tistelberg ei tuntenut langenneensa suohon; hän oli päinvastoin noussut +kukkuloille, siihen korkeuteen, jossa asumaan Juliakin oli luotu! + +Mutta Juliakin varmaan kärsi, joskin ylpeästi vaieten, salaa. Hänkö +olisi valittanut panetteluja! Välistä sattui hän sittenkin, ikäänkuin +erehdyksestä, viittaamaan niihin, ja myönsi ne kovin oikeutetuiksi. +Mutta heti hän katui, että oli osunut niihin koskettamaan. Hän sanoi +olevansa liian onnellinen välittääkseen: hän oli rakastettu, ja toisen +rakkaus täytti hänet sellaisella onnella, ettei hän huomannut ympäristön +vihaa; ja jos sen huomasi, kantoi hän kärsimyksensä ja syyllisyytensä +ikäänkuin suloisena uhrina rakkautensa alttarille. + +"Minä olen niin ylpeä sinun rakkaudestasi!" vakuutti hän usein iloiten +Isidorille. + +Mutta hyökkäykset Juliaa kohtaan, Julialle julkiset ja salaiset, +Isidorille miltei aivan kaikki salaiset, ne kiihtyisivät tietysti +alinomaa. Sopiko Isidorin niitä yhä lisätä? + +Mitä tästä oli tuleva? Tistelberg näki vastaisuutensa outona: se oli +kuin mikäkin musta ilmanranta, josta ukkospilviä kohosi. Käydäkö +edelleen? + +Mutta kääntyä oli mahdotonta. + +Ja Juliakin tunsi kai saman avuttomuuden, neuvottomuuden. Kerran hän +huudahti Tistelbergille: + +"Olkaamme nyt paljon yhdessä, että kyllästymme toisiimme!" + +Tistelberg kuuli hänen sanansa hämmästyen. Tuokion kuluttua hän nauroi +epäuskoisesti, ja hänen naurunsa kuului kolkolta: + +"Kyllästyisimme!" + +Hänen äänessään oli sellainen sointu, ettei hän muka uskonut koskaan +kyllästyvänsä; hänen ivallinen naurunsa oli niin vakuuttavaa, että se +vavahdutti Julian sydäntä ja sai hänet heti vaikenemaan. Isidorin +vastaus puhui, että tästä asiasta olisi mahdoton päästä, pitkään aikaan. +Ja mikä olisi Juliasta ollut sen ihanampaa kuin tällainen mahdottomuus! + +Kun nämä sanat vaihdettiin, kulki Julia kauan vaiti. Sitten hän virkkoi +yhtäkkiä hätääntyneenä, välittömästi: + +"Mutta mitä tästä on tuleva?" + +Isidor naurahti tuskallisesti, ja tuska teki hänet röyhkeäksi ja +julkeaksi, niin synkkää se oli: + +"Mitäkö tuleva?" vastasi hän. "Sielua tietysti! Kuten entisistäkin +suhteistasi. Mitä tuli suhteestasi tuohon opettajaan?" + +"Mitäkö siitä tuli?" kysyi Julia kummastuen. Hän jatkoi hiljempää, +kolkosti: "Hauta, multaa!" + +"Entä mitä muuta? Entä tyttäresi?" + +Julia pysähtyi ja katsoi hyvin ihmeissään Isidoriin: + +"Mitä tarkoitat?" + +"Mitäkö tarkoitan?" nauroi Isidor. "Sinä tiedät sen, Julia!" + +"Minäkö tiedän? Ettäkö minä...?" Yhtäkkiä huudahti Julia, huomaten +Isidorin ajatuksen ja kimmahtaen suuttumukseen: "Kuinka voit +uskotellakaan! Että minä hänen kanssaan — muuten kuin —" + +"Sielullisesti!" pilkkasi Isidor. + +"Niin juuri!" vahvisti Julia kalpeana. "Kuinka voit...! Minulla +—minullahan on velvollisuuteni. Jos olen alentunutkin, tai en +alentunut, sillä tämä rakkauteni on minulle ylpeys ja onni, suomaan +sinulle huuleni, niin... Kuinka voit olettaakaan!" huudahti Julia +jälleen ylen kummastuneena. + +"Itsepä sen tunnustit", puolustihe Isidor. + +"Se ei ole totta: sillä se on mahdotonta!" vastasi Julia. + +Nyt he alkoivat hiljaa puhella asiasta, ja Julia selitti suhteensa +tuohon vainajaan, suhteensa, jonka Isidor oli ennen niin +väärinkäsittänyt. Ja Isidorin kunnioitus Juliaa kohtaan kasvoi: se +paisui lohdulliseksi, suloiseksi onneksi ja samalla kaameaksi +tulevaisuuden uhkaukseksi. Tästä ei ollut pääsyä! Juliassa taisi todella +asua tuo merkillisyys, jota sanotaan hengeksi, sieluksi. Rakastaa — +sielullaan! Tistelberg tunsi kauheana tämän uuden uhkan ja painon, niin +katkerana ja pelottavana, kohtalokkaana, että hän joskus miltei itki +kovan kohtalon surusta. Neitseellinen Julia! Kuin suloinen kuva, jota +saa katsella, mutta jota ei voi koskea. + +Ja sekin oli luonnotonta, kauhistavaa Isidorille. + +Hänen luontonsa ponnahti joskus kapinaan. Hänkö olisi luotu odottamaan, +— mitä? Sellainen tila olisi hänelle särkymistä. Olisiko hän luotu niin +luonnottomaksi, heikoksi? Vaivaiseksi, — kuin jokin Mölsä, joka +Isidorin mielestä oli tänä syksynä alentumistaan alentunut, kun ei +jaksanut yletä! + +Sillä tavoin kapinoidessaan Juliaa vastaan kävi Tistelberg vielä kerran +Helsingissä, Emma Havolan luona: hän tahtoi rauhoittaa sitä itseään, +jota hän luuli kauttaaltaan aineelliseksi. Niin, hän aikoi ratkaista +asian yksinkertaisella tavalla, aikoi jäädä Helsinkiin, Emman luo; etsiä +mitä työtä hyvänsä. Työ oli hänelle sivuseikka: olipa hän jo +aikaisemminkin pari kertaa hylännyt alansa, toimipaikkansa, mutta joku +Onni Tarkkanen oli pelastanut hänet. Nyt ei pelastaisi! Isidor saisi +kauniisti ainaisen virkaeron! + +Julialle oli Isidor kertonut tästä aikeestaan, mutta ei kuitenkaan +mitään rouva Havolasta. Ensimmäisenä päivänä, jonka Isidor viipyi +Helsingissä, kulki Julia huoneissaan kuin tiedoton, teki askareensa kuin +kone. Kadut olivat hänestä kuin kuolleet: koko maailma oli kuollut, kun +rakastettu, jonka ääni soi kaukaisena hänen korvissaan, oli poissa. Ja +illan hämärissä heittäytyi Julia salissa sohvan viereen. Hän rukoili +taivaan siunausta Isidorille. Siitä hervahti hän permannolle, +sohvamatolle, itki itsekseen haikeasta ikävästä, joka oli hänestä +tuskallinen kuin kuolema. Toisena päivänä tuli Isidorilta kirje: siinä +Isidor soimasi itseään, sanoi olevansa kuin langennut. Julia tiesi, että +kirje tarkoitti Emma Havolaa. Mutta Isidorin tunnustuksesta oli Julia +ylpeä, ja hänen sydämensä täyttyi riemulla, kun Isidor ilmoitti +tulevansa heti takaisin. + +Isidor tuli. Emma oli häneltä ikipäiviksi mennyttä. Julialle hän tahtoi +olla uskollinen. + +Mutta — mitä oli tuleva? + +Kapinansa arvoituksellista kohtaloaan vastaan Tistelberg joskus joi, — +tai oli juovinaan, — surusta, enimmäkseen postimestarin kanssa, joka ei +tungetellut urkkimaan toisen ihmisen, erehdyksiä tehneen lähimmäisensä +salaisuuksia. Oli juovinaan: sillä juodakseen sortuneen tavalla, kuin +jokin Leevi Mölsä, tunsi hän sittenkin olevansa vielä liian terve. + +Niin meni viikkoja kummallisessa odotuksessa. Ja sitten sai Tistelberg +yhtäkkiä uuden tuuman, jonka sattuma hänelle tarjosi, kuten +pelastusrenkaan: Onni Tarkkasen toimiston tehtäväksi joutui eräs +järvimittaus maaseudulla, sisämaassa, varsin kaukana täältä. + +Tistelberg oli jo ilmaissut Onnille aikovansa luopua toimistosta, lähteä +Helsinkiin, heittää kenties jälleen koko uransa hunningolle. Onni +Tarkkanen oli kuunnellut häntä ymmärtävästi. Tarkkanen ajatteli +Tistelbergin rakkaussuhdetta, jota piti sairaalloisena, koetti +rauhoittaa häntä ja neuvoa nytkin pysymään järjen inhimillisellä +ladulla. Tistelberg oli sittenkin vain sanonut lähtevänsä, hiiskumatta +syitä, joita Onni ei koettanutkaan pyytää tietoonsa. + +Nyt esitti Tistelberg, että jospa hän lähtisi toimittamaan tuon +mittauksen. Se veisi kolmisen kuukautta. Onni Tarkkanen myöntyi heti, +oikein kirkastui esityksestä, ja asia sovittiin nopeasti. + +Tarkkasella odotettiinkin perhetapausta. Kun Tistelberg palaisi siltä +maankolkalta, olisi tämä asumus liian tukala hänelle, ahdas +isäntäväellekin, joka silti aikoisi siihen tyytyä. Mutta saisihan Isidor +huoneen täällä jossakin muualla. + +Matka oli Isidorista hyvä ratkaisu, se oli hänelle suuri helpotus. +Ehkäpä aika toisi jonkin neuvon, ehkä... + +Maalle, kätköön... + +Helsinkiin ei hän täydellä todella tahtonut, vaan ainoastaan muun +puutteessa: siellä olivat Isidorin mielestä maailmansodan mainingit +alkaneet tuntua muunakin kuin kaikuna ja huhuna, tuntua yhä lisääntyvänä +henkisenä hätänä, joka parhaiten ilmeni pohjakerrosten levottomuudessa. +Ja Helsingissä oli Emma Havola, Isidorin halveksima ja säälimä raukka, +jota Isidor miltei vihasi — kuin jotakin omaa häväistystään: vetihän +Emma yhä tavallaan alas Juliaa, tahrasi Julian kuvaa, jonka Isidor +tahtoi nostaa sydämessään korkealle ja joka oli jo itse siinä noussut +ikäänkuin alttarille. + +Maalle! Luontoon. Pois jälleen maailman hälystä... Kuin lappalaisen +passiivinen väistyntä kulttuurin monimutkaisten ilmiöiden tieltä! + +Ja uuttakin se nyt oli hänelle. Mutta mitä? + +Siellä — siellä saisi hän rauhassa ajatella, mitä hän tässäkin +kaupungissa oli nähnyt, mitä elänyt varsinkin muutamien viimeisten +kuukausien kuluessa. + +Nähnyt ympärillään sellaista, mikä saattoi hänetkin apeaksi. Isänmaan +kohtalokin! Kenen ei olisi lopultakin pakko siitä välittää, vaikka +heittäytyisi muka miten ylimieliseksi! Sen hän jo aavisti, vaikka oli +melkein kosmopoliittisena aikana kasvanut, ettei ihminen ilman +isänmaantunnetta voi elää, vaan tukehtuu kuin vailla ilmaa. Nyt +vihollinen uhkasi kaikkemme hävittää, ja me kaikki ottelimme keskenämme! +Mikä mielettömyys! Tietysti parhaat ottelivat keinoista, ei asioista, +mutta julkisia pettureitakin rehenteli entistä enemmän. Joku kunnon +kansalainen tahtoi alistumista, toistaiseksi; toinen vastarintaa. Kuka +toivoi Saksan, kuka kenties Englannin tai Ranskankin apua. Ja keinoista +kiisteltiin, vihastuttiin — syötiin toisiamme. Hävitettiin toisiamme. +Jotakin puuttui. + +Yhtäkkiä johtui Tistelbergin mieleen lause, jonka hän oli lukenut Onni +Tarkkasen kirjoja selaillessaan, J. W. Snellmanin lause: "Tämä on se, +jonka tahtoisin lähtemättömästi painaa maanmiesteni mieliin: että +kansakunnan tulee luottaa ainoastaan itseensä." + +Ainoastaan itseensä, ei muihin! Niin ylemmät kuin alemmatkin, yhdessä. +— Nyt tuntui koko kansa hajoavan eri aatesuuntien aaltojen mukaan. +Kokoontuisiko se vielä yhteen? Mitä oli tuleva? + +Isidorin oli apea sitäkin ajatella. + +Mutta hänellä oli — Julia! Rakastaa Juliaa, joka oli nyt saanut hänen +sielussaan ihmeellisen säteilyn, kun hänelle lopulta selvisi, mitä +laatua tuon naisen entinen kevytmielisyys oli ollut! Niin lapsellisen +aiheeton oli Julian rikollisuudentunne ollutkin, että Isidoria +hymyilytti. Se rikos oli ollut miltei samaa kuin viattomuus, tai sitäkin +puhtaampaa. + +Täten hän nyt Juliaa rakasti: loitolta! Ja selviäisi tuskallisesta +arvoituksestaan. Selviäisikö? + +Tistelberg aavisti kauhukseen, ettei loppu sittenkään vielä olisi tässä. +Täytyihän jotakin tulla! Muuten hän tietäisi saaneensa kuolettavan iskun +johonkin oleellisimpaansa... Muuten hän joutuisi tunnustamaan — sielun! + +Ja hän aavisti, pelkäsi, että Julia oli hänelle sellainen, jolle hän +kenties vielä uhraisi paljon, ehkä kokonaisen elämänsä jakson. Mutta +mitä varten? + +Mitä varten tämäkin syksy hänen elämässään? + +Nyt hän oli onnellinen, kun pääsi pois tästä — edes hetkeksi. Pois, +tyytyäkseen Juliaan sieluna. Mutta — mitä sitten oli tehtävä? + +Isidor lähti yhtäkkiä jo vähän ennen joulua. Joulunsa oli hän päättänyt +viettää siellä maalla, erään kansakoulunopettajan luona, joka oli Onni +Tarkkasen tuttavia, verrattain runsaasti lueksinut ylioppilasmies. Onni +Tarkkanen tahtoi välttämättä kirjoittaa hänelle Isidorista ja suositella +heitä ystäviksi keskenään. + +Oli täysi talvi, merenlahti kaupungin vieressä jäässä, josta kaislikot +kohosivat keltaisina ja kuivasti tuulessa kahisten, ja lahden ympärillä +matalat koivikot huurteessa, ahdistavan, harmaan taivaan alla. +Tistelberg käveli Julia Oljemarkin kanssa jäähyväisretkellä. —Keveästi +nousi nyt Isidorin jalka, keventynyt oli hänen sydämensäkin tästä +ratkaisusta, jota hän ei kuvitellutkaan lopulliseksi, vaan ainoastaan +aselevoksi synkässä taistelussa kohtaloa vastaan. Ainoastaan tämän +hetken ahdistus teki enää hänen olonsa tuskalliseksi. Julia koetti +kiiruhtaa askeleitaan; kumpikaan ei puhunut mitään pitkään aikaan. +Julian oli vaikeaa hillitä itseään, estää kyyneleitään: vaikeaa nauraa, +laskea leikkiä. Isidorin oli helpompaa. Julia siinä paremmin onnistui. +— Kun he tulivat lahden poikki lumista talvitietä mantereelle, tulivat +tavalliselle kävelytielleen, heille tutun, suuren metsän varjoon, ja +Julia pysähtyi ja otti lakin Isidorin päästä, silitti hänen otsaansa ja +hiuksiaan, tunsi Isidor jälleen itkevänsä koko elämäänsä, vastaista, +epämääräistä kohtaloaan; hänen silmänsä kastuivat. Mutta Julia sanoi: + +"Oi, siellä sinulla on hyvä olla, sinne sinut päästän mielelläni, +metsien helmaan. Ja katso, tämä on rokokoota!" + +Julia nauroi iloisesti, laski leikkiä kaikenlaista, pieniä sukkeluuksia, +varoituksia. + +Mutta Isidorin palaamisesta tänne ei kumpikaan puhunut sanaakaan! + +Sitten käännyttiin takaisin kaupunkiin. Raatihuoneen torni näkyi tuolla, +kirkon katon takaa. Tornikello muistutti Isidorin lähdöstä, oli jo +tullut myöhä. + +Julia meni nopeasti hänelle yksinäistä kotiaan kohti. Isidor Tistelberg +erosi hänestä suuren torin kulmassa, jyrkästi, kiireesti, jäykästi. Tänä +iltana oli hänen varustettava kuntoon matkalaukku ja mittausvehkeet; ja +huomisaamuna asemalle, yksin, — ei: Onni Tarkkasen saattamana, ja +kaiketi onnittelemana. + + * * * * * + +Romaani jatkuu teoksena "Punainen mies" (Punainen mies II). + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79301 *** |