Initial commit of ebook 79301 filesHEADmain

4 files changed, 11723 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..9f57f44
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,13 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
+*.htm text
+*.html text
+*.png binary
+*.jpg binary
+*.svg text
+*.pdf binary
+*.bmp binary
+*.zip binary
+*.midi binary
+*.mp3 binary
diff --git a/79301-0.txt b/79301-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..b7b3c3e
--- /dev/null
+++ b/79301-0.txt
@@ -0,0 +1,11698 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79301 ***
+language: Finnish
+
+
+
+
+SORRON LAPSET
+
+(Punainen mies I)
+
+
+Kirj.
+
+JOEL LEHTONEN
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Kustannusosakeyhtiö Otava,
+1923.
+
+
+
+
+1
+
+
+Kaupunki oli pieni. Meren rannalla. Toisella puolella meri ja sen
+rikkonainen saaristo, toisella valtavia erämaita, kuivia, mäntymetsää
+kasvavia hiekkanummia.
+
+Meri pisti kaupungin alle pitkänä lahtena, jonka perukka oli matala,
+mutainen ja sakean kaislikon täyttämä. Mutta jonkin matkan päässä lahden
+pohjukasta oli vesi syvempää ja salli paitsi soutelua jaalojen, jopa
+pienten höyrylaivainkin päästä rantaan, ikivanhan ja vähän väliä
+korjailemalla parannetun laiturin viereen, jonka toista sivua myöten
+ojentui kauppiaiden ja kalastajien varastoaittoja, melkein jokainen
+aitta lahonnut ja hieman vinossa luuhottaen. Parin laiturin makasiinin
+ovenkamanaan oli huolimattomasti kaiverrettu vuosiluku parisataa vuotta
+sitten. Siellä täällä noiden rakennusten solissa näkyi kalanpyydyksiä.
+
+Laiturille johti ja laiturilta lähti kaupungin pääkatu, vanhin katu,
+kulkien mutkitellen puisten talojen välitse pitkin rantamaa. Eräät
+taloista olivat mustia ja miltei kivijalkoineen maan sisään vajonneita.
+Muutamissa oli korkeat, vanhakuosiset katot ja neliruutuiset ikkunat.
+Pihoilta pilkisteli välistä luhtiaittoja somasti leikeltyine
+kaidekoristuksineen. Portit ja aidat olivat paksua lankkua. Jotkut
+taloista olivat kohennettuja pystyyn, vuorattuja ja saaneet vaalean,
+välkkyvän värin, ja välistä ainoan vanhan kerroksensa jatkoksi
+uusimuotisen yläkerroksenkin, isoikkunaisen, joka sointui vaivalloisesti
+rakennuksen alaosan sopusuhtaiseen ja alakuloiseen rauhaan. — Kuta
+kauemmaksi jouduttiin satamasta kaupungin keskustaan päin, tuli
+sellaisia taloja yhä useampia. Ja sitten, noiden pienien talojen ja
+tupasien ja parin kolmen pitkän porvariskartanon jälkeen, joissa saattoi
+olla kymmenisenkin ikkunaa vieretysten, alkoi näkyä eräitä nykyaikaisia
+puutaloja, jopa kivimuurejakin, kyömyisine kattoineen ja tornintapaisine
+koristeineen. Katu suoristui; jos katseli mannerta kohti kaupungin
+syrjässä olevalta harjulta, oli se nyt suoraan kuin viivoittimella
+vedetty: alkoi uusi kaupunginosa. Kadun viimeiseen päähän, alakuloisen
+metsän reunaan, mahtoi olla vain kilometrin verran, mutta suoruus
+vaikutti, että matka näytti pitemmältä. Kahden puolen tätä avarasti
+suunniteltua vanhan kadun jatkoa oli istutettu lehmuksia.
+
+Lehmuksilla istutettua osaa kaupungista sanottiin Esplanadiksi. Ja sen
+entistä päätä, alkupuolta, tuota, joka vei kapeana satamaan, kutsuttiin
+Kastemadoksi tai Ankeriaiseksi taikka Sisiliskon pyrstöksi, kaupungin
+asukkaiden rakastavan ja samalla pisteliään huumorin antamalla nimellä.
+
+Ankeriaan ja Esplanadin liittymäkohdissa avautui tori, yhdellä
+reunallaan kivinen raatihuone, jonka keskikohta oli rakennettu torniksi;
+tornin otsikossa oli kellotaulu ja sisuksissa tunnit soittava kello.
+Toisilla torin sivuilla oli vanhoja yhden kerroksen puutaloja, harvassa,
+joten tori tuntui vieläkin laajemmalta kuin se oikeastaan oli. Näkyi
+siellä eräitä uudempiakin rakennuksia, joukossa tiilisiä.
+
+Torilta lähti neljälle taholle uusia katuja. Eräs niistä vei
+rautatieasemalle: sieltä alkoi kapearaiteinen rata, — yhdistäen
+syrjäisen kaupungin muuhun maailmaan.
+
+
+
+
+2
+
+
+Insinööri Tistelberg kuljeskeli Ankeriasta syksyisenä iltana. Hän oli
+keskikokoinen, kumarainen mies, iältään lähempänä kolmea- kuin
+kahtakymmentä. Kasvot olivat kelmeähköt, nenä kyömyinen ja ikäänkuin
+pitkin naamaa painunut; silmien ilme jäykkä, tuima, ja — samalla arka.
+Piippu oli hänellä vuoroin kädessä, vuoroin suupieleen nostettuna.
+Kankeana ja hiljalleen hän käveli siten kaupungin valtaväylää, meren
+rannalta uudelle Esplanadille.
+
+Kadut olivat tyhjät. Talojen puutarhoissa koivut miltei lehdettömiä.
+Vain joku ihminen, pikku töllien eläjä, liikuskeli jollakin pihalla.
+Esplanadillakaan ei ketään. Valoja ei kuulla ikkunoissa.
+
+Kävellä, kävellä — joutavaa...
+
+Kuljeskella päiväurakkansa jälkeen: Tistelberg palvelee täällä eräässä
+maanmittaustoimistossa, kaupungin ainoassa, — Onni Tarkkasen, vanhan
+tuttunsa apulaisena. Hän alkaa nyt asua tässä kaupungissa toista syksyä.
+
+Ensin oli ollut koko rattoisaa, vuosi sitten, jolloin hän tänne joutui.
+Hänellä oli ollut katselemista: kaupunki ikäänkuin uutta, sen vanhassa
+osassa oli hän, nuoremman sisämaan asukas, ollut huomaavinaan
+jonkinmoista kulttuuria, — ainakin enemmän kuin niillä seuduilla,
+joilta hän oli kotoisin. Kulttuuria muinaisten talojen muodoissa,
+pihajärjestelyissä, puutarhoissa, porteissa, ovien kamanoissa, vinoon
+kallistuneissa aitoissa, jopa koristepensaissa ja villiintyneissä
+kukkalavoissakin.
+
+Oli aikainen syksy, kun hän näki tämän kyläsen ensi kerran. Lehtipuut
+olivat kauniisti keltaisen ja punaisen kirjavia harjulla, joka on täällä
+parhain näköalapaikka ja jonka näkötornia hoidetaan hyvin. Ja meri
+siinti viime syyskuussa tyynenä.
+
+Niin, tuo meri, jonka takaa hän oli aikoinaan toivonut ihmeitä ja
+kummia, lähtien niitä etsimäänkin: hän oli näet, nuorempana, ollut
+merillä, matruusinkokelaana.
+
+Mutta nyt oli kaupungin katseltavat nähty. Ja nyt oli myöhäinen syksy.
+Pian toinen talvi, edellisestä tuttu.
+
+Katkerasti polttaa ikävä mieltä. Tuolla varjopuolella kulkee
+äänettömästi joku, — pujahtaa kadun kulman taakse, — ei ole
+Tistelbergin tuttavia. Kodeissaan ovat tähän aikaan illalla hänen vähät
+tuttunsa, tai joku istunee Seurahuoneella, puoliautiossa salissa,
+ryyppäilee, kun taasen toiset, yhteiskuntahenkilöt, pitänevät toisaalla
+kokouksiaan, — kylläkin tarpeellisia, sen hän puolittain myöntää, mutta
+kumminkin ne kokoukset häntä melkeinpä tuskastuttavat; nuori insinööri
+ei ole nimittäin yhteiskuntahenkilö eikä siis saa iloaan ja tyydytystään
+siitä ainoasta, millä valistunut voisi täälläkin tehdä aikansa
+rattoisaksi: hommailulla paikkakunnan hyväksi. Ellei jo maanmittarin
+ammatti veisi Isidor Tistelbergiä monista nykyaikaisista harrastuksista
+paljon sivulle, niin ainakin aiheuttaisi hänen synnynnäinen luonteensa
+samaa; jopa arvelee hän joskus itse, että hänen lapsuudenaikainen
+kasvatuksensakin on siihen syynä. Poikamies hän on vielä, ja tunteepa
+olevansa tyytyväinenkin, että on naimaton.
+
+Ikävä... Autiot, päättömiltä näyttävät kadut. Tyhjä tori. Tyhjät
+kauppakojut torin varrella... luukut kiinni. Ja jos kojuissa ihmisiä
+olisi, kauppiaita kangaspakkainsa tai lihatiskiensä takana, niin tuttuja
+olisivat Tistelbergille nyt jo heidänkin kasvonsa, askareensa ja
+puhelunsa.
+
+Kunnioittaako vai halveksiiko hän heitä, tuollaisia vaatimattomia ja
+hiljaisia ihmisiä? Kuta vähäisempiä, sen enemmän hän lopultakin mahtaa
+heitä kunnioittaa. Joskus hänen mielensä on liikutettu, kun hän
+ajattelee monia, jotka asuvat noissa mataloissa taloissa valtakadun
+vanhalla jatkolla, — ajattelee sitä aina samaista elämää, jota siellä
+on vuosisadat eletty: yksi polvi on syntynyt, yksitoikkoisesti aikansa
+viettänyt, hiljaa kärsinyt. Silti on kodeissa varmaan oteltu salaisia
+perhetaisteluja, paljon enemmän salattuja kuin niitä on julkisuuteen
+päässyt. Mutta tyydytty ja alistuttu on lopulta kuitenkin. Iloittu, oltu
+onnellisia vähästä. Ja siten on tästä polvesta taas syntynyt uusi,
+kasvanut nopeasti aikuiseksi, mennyt avioliittoihinsa, taistellut
+jälleen hiljaisuudessa, tyytynyt, joskin välistä keskinäisiä
+riitojaankin ilmaissut; elänyt miltei tarkalleen samoin kuin entinenkin
+polvi, joka on vaipunut hautoihinsa ja unohtunut; vanhentunut samaisessa
+ikävyydessä, alistumisessa, kuollut aikanaan, jättäen taas nuoren polven
+jälkeensä jatkamaan ainaista, yhtämittaista latua. Samaa se on ollut
+aina, — melkein yhtä ja samaa. Ja kuitenkin Tistelberg kapinoi tuota
+samanlaisuutta vastaan; kapinoi, hieman halveksiikin noita
+samankaltaisuuden lain vaatimattomia seuraajia, vaikka hän samalla heitä
+erikoisesti rakastaakin, tuollaisia pieniä, yksinäisessä syrjäkolkassa
+yksin eläviä ja sinne unohtuvia, hän, yksinäisyyteen taipuvainen; paljon
+enemmän hän pitää heistä kuin niistä vähälukuisista, jotka täälläkin,
+kuten kaikkialla, ovat päällimmäisinä — huomatuimmilla paikoilla
+olevia, varakkaita tai muita mahtihenkilöitä. Hän on näet ollut
+viimeksimainituissa joskus näkevinään kaikenmoisia pieniä vehkeilyitä,
+joilla juuri he ovat varoihinsa ja valtaan päässeet, ja siksi epäilee
+hän koko heidän joukkoaan. Erottaako hän yleensäkin helpommin varjot ja
+mustat värit kuin iloiset? Sitä hän välistä kysyy itseltään, — välistä,
+ei usein; ja niillä hetkillä hän pitää itseään ikäänkuin
+huonosilmäisenä, mutta ei silti itselleen asiassa mitään voi; mahdin,
+valtahenkilöiden, yhteiskuntaihmisten näkeminen koskee hänen silmiinsä
+kipeästi; sellaisia henkilöitä hän halveksii vielä enemmän kuin noita
+pieniä, jotka tyytyvät aina samaiseen elämäänsä.
+
+Tällaisia asioita mietti Tistelberg nytkin, iltahämärässä kävellessään.
+
+Ikävä, ikävä! Pieneksi, vähään tyytyväiseksikö piti hänen jäädä, kun ei
+hänestä ollut kehnon tempuilla rikkaampaa elämää haluamaankaan?
+
+Mitä varten piti hänen tännekin joutua, — kuten kaikkialle muuallekin?
+
+Tuuli huoahtaa kosteasti koivuissa tuossa kuoppaiseen, märkään
+alanteeseen istutetussa puistossa. Tulee sade varmaankin. Ja talvi, se
+on enimmäkseen pilviä ja sadetta...
+
+Puistossa on ulkoravintola. Mutta sekin on nykyään jo kiinni, ikkunat
+laudoitetut umpeen. Ja ulkoravintolan tytötkin, jotka nyt ovat
+siirtyneet Seurahuoneelle tai lähteneet talveksi muihin kaupunkeihin, ne
+ovat vanhoja... kuluneita poloisia.
+
+Mitä hän täällä tekee?
+
+"Jumala paratkoon, mitä minä teen täällä?" kysyy Tistelberg itseltään,
+seisten yksinään puiston kulmalla. Piippu vapisee hänen kädessään, niin
+hermostunut hän on, ja sitten hän rajusti imee piipustaan ja puhaltaa
+sauhun ilmaan.
+
+Tuokioksi alkaa hän vihata... tätä autiutta, hiljaisuutta, kaivertavaa,
+tuskallista. Alkaa vihata miltei noita pieniäkin ihmisiä, jotka täällä
+elävät ja joista hän täällä enimmin pitää.
+
+Sitten päättää hän lähteä kotiin, asuntoonsa, Onni Tarkkasen luokse. Ja
+siellä tahtoo hän nyt mieluimmin omaan kamariinsa. Viime keväänä on
+insinööri Tarkkanen, hänen päämiehensä ja toverinsa, mennyt naimisiin,
+ja rouva nyt on sellainen oikea perheihminen: pitää suuresti
+järjestyksestä, säntillisestä, uutterasta työstä, tahtoo ennen kaikkea
+rahaa, jopa valtaakin, ja unelmoi monista lapsista. Eikä Tistelberg
+suinkaan tuollaisia unelmia kadehdi. Mutta kun toverille tuli vaimo, on
+entisten toverustenkin yhteiselämä kuihtunut. Viime talven asuivat he
+vielä yhdessä sen kansanopistonjohtajan lesken luona, samassa kamarissa.
+Asuivat koko rattoisasti; illoin pelasivat korttia, tarinoivat,
+lauleskelivatkin, — joskus myöhään yöhön. Nythän Tarkkasen rouva tahtoo
+aikaisin levolle, että puolison työ sujuisi paremmin seuraavana päivänä.
+Ja muutenkin hän tietysti vetää miestänsä oman itsensä puoleen. Entinen
+toveri on melkein unohtanut ravintoloissa käymisen... On sen asemesta
+nykyisin ruvennut kokoamaan vanhoja rahoja. Saahan sellaisia täältä,
+vanhalta kulttuuriseudulta, ikäporvareilta, käsityöläisiltä ja
+kalastajiltakin. Noita vihertäviksi homehtuneita mynttejä Onni Tarkkanen
+nyt illoin puhdistaa ja tutkii; istuu pitkät puhteet pöydän ääressä,
+lampunvarjostimen pimentäessä huonetta, puhuu niistä rahoista, lueskelee
+mynttikirjallisuutta, ja huokaisee silloin tällöin, kunnes vaimo saapuu
+ja kysyy, miten paljon Onni luulee näistä rahoista saavansa niin ja niin
+monen vuoden päästä, — tai kutsuu illalliselle, jonka kuluessa puhutaan
+järkeviä, raskaan rouvan nyrpistäessä huuliaan iloisemmille
+leikinlaskuille ja kääntäessä jutut yleishyödyllisiin asioihin.
+
+Tosiaan ikävää.
+
+Ja Tistelberg tuntee syvää, kipeää sääliä ei ainoastaan päämiestänsä ja
+vanhaa toveriaan kohtaan, vaan kaikkia tällaisen paikkakunnan asukkaita,
+jotka viettävät pitkiä puhteitaan jollakin tavalla samoin kuin Onni:
+näperrellen jotakin kuten hän, elleivät ole noita yhteiskuntamiehiä,
+jotka puuhailevat yleishyödyllisissä tehtävissä ja joiden elämänladulle
+Onnikin tuntuu nykyään suuntautuvan. Sellainen elämänlatu on
+luonnollista täällä, ja suuremmissakin paikoissa, suhteellisesti yhtä
+yksitoikkoisena; mutta vielä ei nuori Tistelberg siihen alistuisi. Hän
+säälii, kammoo ja vihailee sellaista, joskin sen ymmärtää. Mutta miltei
+yhtä suuresti säälii hän niitäkin henkilöitä täällä, jotka ovat
+valinneet iltatöikseen istumisen Seurahuoneella ja kaupungin parilla
+klubilla, — juopottelun aikansa tappamiseksi. Sellaisiakin on paljon.
+
+Ja niin täällä aika kuluu.
+
+Yhtäkkiä tulee Tistelbergille mielikuva, josta hän iloitsee. Hän
+kuvittelee, että tällaisia ovat siperialaiset kaupungit: tällaisia
+siellä talot syksyn ja talven taivaan alla, yhtä piinallisia ja
+paheisiin helposti yllyttäviä. Samanlaista on siellä kuin näillä
+hiljaisilla kaduilla, tuon matalan merenlahden poukamassa. Ja hänelle
+tulee halu olla ilkeä... ei tiedä, mistä syystä.
+
+Ilkeä! Mennäkö — eläviinkuviin? Niitä on kaupungissa kahdetkin, niiden
+edustalla palaa kirkkaimmat sähkölamput. Mennä vaikka sinne, muiden
+joukkoon, aikaa tappaakseen, istuakseen, niin vain, ollakseen. Ja miksi
+hän elävillä kuvilla itseään pilkkasi? Niissä hän kävi tosiaan halusta,
+milloin niissä esitettiin kaukaisten maitten luontoa, asukkaita, elämää
+ja askareita; sen verran eli hänessä vielä vanha into matkustamiseen ja
+vieraiden maiden näkemiseen. Ja kävipä hän niissä, jos esitettiin
+rakkausdraamoja, joissa sankarittaret olivat kauniita.
+
+Nytkin hän ohitse mennessään katseli ohjelmia, mutta ei löytänyt
+kaipaamiaan mielenkiihotteita. Tuskastuneena hän ajatteli:
+
+— Olisipa edes iltakirkko! Menisin sinne.
+
+Ivalla hän täten ajatteli, eikä olisi mennyt kirkkoon, vaikka
+iltajumalanpalvelus olisi ollutkin. Hän oli näet kirkon vastustaja,
+miltei pappissyöjä. Vakaumusta, kokemuksille perustuvaa se ei ollut.
+Olipahan vain ikäänkuin edellisen polven perintö, kahdeksankymmentäluvun
+vapaamieliset aatteet, — joihin kuului myöskin kirkon ja papiston
+heikkouksien arvostelu, leppoisa, joskin vakava arvostelu, kasvanut
+hänessä korkoa korolle: paisunut uskoksi, että kirkko on aina tarpeeton,
+jopa vahingollinen, — kokonaan pois kitkettävä. Kasvanut enemmittä
+perusteluitta, uskonnon tavoin saatuna sielullisena perintönä. Uskonto
+oli hänelle aivan runotonta; vapaa-ajattelijain uskonnottomana
+perillisenä hän oli uskonnoton runollisuuteen saakka.
+
+— En mene kirkkoon, eikä iltakirkkoa nyt olekaan, ei ole lauantai!
+jatkoi hän ajatustaan. — Vain arkena on jotakin tuo vanha, kaunis
+kirkko, vanhatyylinen, sisältä hämärä, ulkoa valkea, pääty tiilisellä
+ristinkuvalla koristettu. Jos siellä olisi kuorolaulua, — kaunista, ja
+kaunis madonnankuva, niin kenties menisin. Nyt en mene.
+
+Tistelberg lähti ikävystyneenä kotiinsa, illan pimeässä, kun alkoi
+hiljaa sadellakin.
+
+
+
+
+3
+
+
+Tistelbergin esimies, komissionimaanmittari Onni Tarkkanen asui pienessä
+puutalossa erään isomman rakennuksen pihan perällä.
+
+Kas kummaa, Onni ei istunutkaan nyt rahakokoelmaansa ihailemassa
+työhuoneessaan eli ruokasalissa, — työhuone ja ruokasali olivat sama,
+— eikä seisonut rasittuneena piirustuspöytänsä ääressä, noita ainaisia
+maanmittarin pitkiä numerorivejä laskemassa. Hän tuli itse
+Tistelbergille avaamaan, eikä palvelustyttö, ja alkoi kohta hartaasti ja
+valoisasti puhella eräästä toisesta asiasta. Ihme, että oli sen verran
+vapautunut, ei puhunut mynteistä, saatikka sitten maan lajitteluista:
+niin ja niin paljon kangasmaata, niin ja niin paljon niittyä, suota,
+vesijättöä. Ei, Onni riensi puhumaan Tistelbergille yhä useammin viime
+aikoina palautuneesta mieliaikomuksestaan, jota hän oli tässä illalla
+vaimonsa kanssa pohtinut. Se oli hankkia maatila, jossakin täällä,
+melkoisen kaukana kaupungista, puhtaalla suomalaisseudulla: kaupungin
+laaja ympäristö, puhumattakaan itse kaupungista, oli nimittäin
+sekakielistä, enemmistönä kuitenkin suomalaiset. Niin, maatila, järven
+rannalta, sillä järviseudulta oli insinööri Tarkkanen syntyisinkin, ja
+hoitaa lomatöinä ja ilona sitä, ehkä vähitellen sitä laajentaakin.
+Tarkkanen todisteli nyt Tistelbergille omasta aloitteestaan, kuinka
+tyydyttävästi tilanhoito Suomessa kumminkin kannattaisi, vaikka yleensä
+valiteltiin, ettei sellainen kannattanut. Mutta liiankin komeasti se
+kannatti etenkin nyt, maailmansodan aikana, ja varsinkin täällä
+Etelä-Suomen savipohjaisilla mailla. Tuollaisesta pienehköstä maatilasta
+saisi rauhallisen olinpaikan; siellä voisi olla erossa maailman
+melskeestä ainakin kesillä, ja sitäpaitsi se antaisi huomattavan lisän
+maanmittausalalle ruvenneen ihmisen verrattain vaatimattomiin tuloihin.
+Onni Tarkkanen esitti laskelmilla, mitä kaikkea ja kuinka monen tuhannen
+markan arvosta niin ja niin suuri tila tuottaisi, selvitti numeroilla ja
+loogillisesti, hyvä matemaatikko ja ajattelija kun oli. Toveri
+Tistelberg myönteli sävyisästi.
+
+Sitten tuli Tarkkasen rouvakin työhuoneeseen, illallista valmistamasta,
+ja yhtyi jälleen ihastuksella tukemaan miehensä unelmia, hyväksyen
+melkein kaikki hänen laskelmansa, mutta lisäten niihin vielä omia
+suunnitelmiaan, joista oli tärkeintä, että tulevassa maatalossa pitäisi
+olla vielä sivurakennus, jossa palvelusväki voisi asua. Eihän herrasväki
+saattaisi pitää renkiä, tuskin piikojakaan, aivan seinän takana, saman
+katon alla. Insinööri Tarkkanen myöntyi hymyillen vaimonsa toiveisiin,
+hiukan ironisesti ensin kulmiansa kohautettuaan. Mutta rouvalla oli nyt,
+kun taloista puhe tuli, muitakin tuumia kuin tuo uneksittu maatila.
+Hänen mielestään oli välttämätöntä hankkia talo myöskin täällä
+kaupungissa. Tässä ahtaassa kortteerissa eivät he kuitenkaan voisi kohta
+asua: perhe lisääntyisi, ja rouvalla oli sukulaisiakin, — niitä oli
+monta, se ja se täti ja se ja se eno, — jotka tulisivat täällä heillä
+käymään. Tietysti he tulisivat sukulaisiinsa. Ja muutenkin: olihan
+ihmisen pyrittävä eteenpäin. Ja kaupungissa tarvittiin kyllä
+toimihenkilöitä. Niitä tarvittiin monenmoiseen: ajamaan suomalaisuuden
+asiaa, täällä ruotsalaissekaisella paikkakunnalla, johtamaan
+valistusrientoja, ja jos jotakin. Tällaisessa ahtaassa loukossa ei
+voitaisi oikein vastaanottaa ketään. Sitten puhuivat insinöörskä
+Tarkkanen ja hänen miehensä keskenään ja vuokralaiselleenkin, että
+heillä — niin, etenkin rouvalla — oli jo tiedossa ja katseltuna sopiva
+talokin täällä: pieni kivimuuri suuren torin varrella. Se olisi
+myytävänä. Tarkkanen itse sitä sanoi pieneksi, vastustaen lauhkeasti
+vaimoaan, joka vakuutti, että se kuitenkin näytti oikeinpa komealta,
+sillä olihan se kivimuuri. Onni väitti, että kaksikerroksinen talo, joka
+on näyttelevinään viisikerroksista kivimuuria, — niin se on
+pöyhkeilevästi rakennettu, — ei pysty sellaiselta kuitenkaan
+näyttämään, vaan se on jotakin, mitä lienee, sekatyylistä, tyylitöntä.
+
+"Ainakin se on suomalaista tyyliä", sanoi rouva siihen.
+
+Tistelberg naurahti:
+
+"Piironki se on, ulkonevine ikkunoineen, jotka ovat kuin piirongin
+laatikoita tai ruokasalin kaapin osastoja."
+
+Rouva loukkautui Tistelbergin itserakkaista sanoista. Mutta Onni pohti
+asiaa ja kannatti pohjaltaan Tistelbergiä. Rouvan mielestä oli kumminkin
+hauska katsella kadulle noista ikkunaulkonemista; niistä näki kaikki —
+kaikenlaista hauskaa, mitä täällä kaupungissa voi nähdä. Ja portaat
+olivat tilavat ja valoisat, kauneimpia koko kaupungissa; huoneita
+paljon. Alakerran voisi vuokrata pois, sillä se oli puolittain
+kellarikerros. Nykyään kohosivat vuokrat yhä. Sillä tavoin järjestäen
+asuisi omistaja melkeinpä ilmaiseksi.
+
+"Sinä aina tavoitat ilmaista ja mukavaa", moitti insinööri Tarkkanen.
+"Eihän ihminen tarvitse muuta kuin että tulee kunniallisesti toimeen."
+
+Rouva puhui, että toimeentulon tarpeet, ne saattavat kasvaa pakostakin,
+ja vihjaili, että talonpojat elävät kyllä kunniallisesti, mutta eivät
+silti vaurastuta elämäänsä niinkuin heidän pitäisi: eivät laajenna
+viljelyksiään, vaikka voisivat, ja asuvat usein ahtaasti ja
+likaisestikin. Tarkkanen katsahti vaimoonsa kummastuneena, tutkivasti ja
+moittivasti. Sitten sattui rouvalle taas asiaa keittiöön.
+
+Tarkkanen puheli Tistelbergille, että yritteliäisyyttä Suomessa tosiaan
+olisikin varaa parantaa, ja ettei suinkaan olisi rikos hankkia
+kaupunkilaistaloa, joskaan ei ylellisyyttä varten, vaan varallisuutensa
+oikein käyttääkseen. Sitten kuului rouvan ääni jälleen viereisestä
+huoneesta, käskien palvelijaa kutsumaan herroja illalliselle. Syötiin
+vaatimaton ateria, vaatimaton ja melkein köyhä, miltei ääneti kaikki
+kolme, rouvan tarkatessa, että passailu kävi säntillisesti ja samoin
+yhtä säntillisesti pannessa itse asetteja kiertämään miehestä mieheen.
+
+"Te olette varsin kohtelias, insinööri Tistelberg", hymyili rouva, kun
+apulaisinsinööri muisti aina tarjota rouvalle ennenkuin itse otti asetin
+vastaan. "Te olette aivan toista kuin Onni. Niin, Onni", naurahti rouva,
+"sellainen ei hän ollut kihloissa ollessamme".
+
+"Jaah, jaah!" vastasi Tarkkanen, rypisteli otsaansa, ja hänen suunsa
+meni hieman kuin vinoon.
+
+"Hyvänen aika!" huudahti nuorikko. "Ihminen tekee usein merkillisiä ja
+iloisia huomioita. Hyvänen aika, Onni-kulta: kuinka minä en ole ennen
+tullut huomanneeksi, että sinulla on... sinulla on leveä suu — kuin
+talonpojilla!"
+
+"Talonpojilla!" toisti Tarkkanen. "Talonpojilla, — miksi heillä? On
+niitä monenlaisia heissäkin..."
+
+Talonpojista oli parilla usein kiista; herra oli talonpoikaissukua,
+rouva muka ei. "Talonpojilla — ja kenellä tahansa olkoon leveä suu",
+jatkoi Onni Tarkkanen, "se on älykkään miehen merkki!"
+
+Rouvakin nauroi, hieman pilkallisesti:
+
+"Älykkään miehen merkki? Kaikkea sitä kuulee: että leveä suu todistaisi
+erityistä älyä. Hahhah! Päinvastoin. Ainakin ennen on kaikilla
+kultiveeratuilla suvuilla mielestäni leuka ollut varsin vähän
+ulospuskeva... eikä suu sitä mukaa. En minä sinua tarkoita, rakas Onni!
+Myönnänhän minä, myönnän, haha, että sinä olet lahjakas..."
+
+Rouva nauroi jälleen. Mies ei häntä ollut kuuntelevinaan, vaan keskeytti
+hiukan äskeistä kalpeampana ja otsa ryppyisempänä hänen juttunsa,
+todistellen Isidorille historiallisilla esimerkeillä, että
+intelligenteillä miehillä, ja miksei naisillakin, on aina, tai yleensä,
+ollut leveänmuotoinen suu ja vahvat leuanmuodot. Sellainen leuka
+esimerkiksi ilmaisee tyyntä tarmoa. Nuorikko nauroi makeasti, ja väitti
+lopulta vastaan: kulttuurisuvulla on suu supukka; hänen suvussaan oli
+kaikilla sellainen suu, eikä Onni voinut kieltää, etteikö se suku ollut
+yleensä paitsi vakavaa ja ajattelevaa myöskin tarmokasta. Siksi se suku
+olikin hyvin laajalle levinnyttä, nuo Uskelanderit, vanha, huomattu
+kulttuurisuku.
+
+"Sinä aina kulttuurisukuinesi!" huudahti nyt insinööri Tarkkanen.
+"Uskelanderit, — Uskelaisia tai joitakin Uskeloita ovat he aikoinaan
+olleet, talonpoikia. Eikä tiedä, vaikka jotkin Tarkkaset olisivat paljon
+vanhempikin suku; pitäisi tutkia, papinkirjoista esimerkiksi... niistä
+sen näkisi."
+
+Väittely kiihtyi pisteleväksi ja kuohahtelevaksikin, mutta säntillinen
+ateriointi ei siitä häiriintynyt, joskin tuli hieman tavallista
+lyhyemmäksi. Väiteltiinpä vielä aterian jälkeenkin, miesten
+tupakoidessa, rouvan ottaessa ompeluksensa ja silloin tällöin kimakasti
+naurahtaessa miehensä perinpohjaisten ja hartaiden todisteluiden lomaan.
+Tarkkanen todisti monisanaisesti talonpoikais- ja herrassukujen
+samanarvoisuuden, sama-aatelisuuden mitä luonnonlahjoihin tulee, pitäen
+kuitenkin kiinni siitä käsityksestään, että yksilön lahjakkuus ja arvo
+ei silti ollut samanarvoista, vaan toiset olivat luodut lahjakkaammiksi,
+johtohenkilöiksi, ja toiset seuraamaan johtoa, koska olivat
+vähälahjaisempia. Rouva huudahti miehelleen myöntävästi ja unohti
+äskeisen ärsytyksensä, että mies muka oli rikkiviisas, tuota
+talonpoikaisaatelia, — rikkiviisas, sanoissa taitava, mutta isosuinen
+joka tapauksessa. Rouvasta oli nyt aivan paikallaan, että toiset ihmiset
+olivat luodut johtoon. Tistelberg ilahdutti ystäväänsä muistelemalla
+lukeneensa jostakin, että ainakin jollakin sellaisella kuin eräällä
+muinaisen Firenzen Medicillä oli ollut varsin laaja suu ja vahvat
+leukapielet, oikeinpa metsärosvon tai vähintään tukkimiehen leuat,
+nimittäin Lorenzo Medicillä. Mutta muuten häntä tämä pitkäaikainen juttu
+väsytti; ei hän oikein tietänyt, oliko tämä pistelevä pakina puolisoiden
+kesken pilaa vai totta, ja totena hän sitä paremminkin piti. Meni puoli
+tuntia. Sitten sanoi rouva:
+
+"Pannaan nyt suut tuppeen, sekä pienet että isot. Nyt täytyy mennä
+levolle. Huomenna on jälleen työtä. Mutta tuuleuttaa pitää sinun, Onni,
+heti täällä. Te olette tupakoineet aivan kauheasti! Pane ikkuna auki,
+Onni. Minä toivotan hyvää yötä!"
+
+Rouva katosi perheen arkisesta seurusteluhuoneesta. Tistelberg toivotti
+vuorostaan ystävälleen hyvää yötä ja läksi hiljaa omaan kamariinsa,
+Onnin jäädessä päästämään ikkunasta ulos sauhua, etenkin Tistelbergin
+piipusta tuprunnutta.
+
+
+
+
+4
+
+
+Isidor Tistelberg nautti tuosta isäntäväkensä pikku kinastelusta. Se
+ikäänkuin vei hänen ajatuksensa pois kiduttavasta ikävystymisestä,
+täytti mielen jonkinlaisella askarruksella, mietinnällä, joka oli
+hänelle mieleistä: helposti näki hän mustia läiskiä kaikkialla; niissä
+hänen silmänsä lepäsivät, ne hänelle toivat jonkinmoista iloa. Sellainen
+hän oli.
+
+Tosiaan eivät insinööri Tarkkanen ja hänen vaimonsa olleet vielä monesti
+ehtineetkään kiusoitella toisiaan, edes näin, julkisesti ja
+puolileikillisellä tavalla kuin tänä iltana, saatikka sitten todella ja
+kahden, koskapa heillä ei ollut pienintä aikomusta tuota pilailuaan
+peitellä vierailta, ja syrjäinenhän Tistelberg heidän asioissaan
+lopultakin oli. Mutta tämä kinastelu riitti jo tuomaan Tistelbergille
+nautintoa, jota hän uskotteli tuskaksi ja pessimismiksi. Nuori
+apulaisinsinööri ajatteli, asettuen kohta makuulle, — sillä lukea ei
+hän tänä iltana jaksanut, ei erästä matkakuvaustakaan, vaikka oli tullut
+sen äskettäin hankkineeksi, — ajatteli pimeässä, jossa näki ainoastaan
+muutamia hämäriä läikkiä hänen vihreän kirjavista tapeteistaan, muuten
+Isidor Tistelbergin itsensä valitsemista:
+
+— Kas niin, nyt se alkaa... se onni... tälle kunnon Onnille ja hänen
+valitulleen. Pari vuotta olivat kihloissa. Silloin kutsui Onni neitoa
+sirkkuseksi ja jos miksi. En tiedä Onnin saamia lempinimiä, sillä Onni
+kunnioittaa pyhiä salaisuuksia, eikä rouva toki vielä ole niitä muille
+paljastanut. Mutta nyt: jo nokkivat silmiä toistensa päästä, jo on
+toisella liian iso suu. Kylläpä kannatti — se liitto! Eh, koskaan en
+minä ole niin hullu — että... Mutta kuinka sitten jaksaa elää —
+missään maailmassa? Kun kaikkialla pakahtuu yksinäisyyteensä!
+—Kinailisivat vielä, mutta nimittäisivät yhdessäoloaan edes pakoksi,
+tohtisivat sanoa sitä ainakin helpoimmaksi pahaksi monesta pahasta, —
+eivätkä onneksi! Mitä he pelkäävät? Nyt alkaa tässäkin pesässä se onni,
+se pakko, joka on muka kaunista, jopa velvollisuus. Ei, pois täältä
+pitäisi päästä... meni minne meni... vaikkapa korpeen... kunhan ei
+vain jollakin tavoin ainaiseksi takerru tuollaiseen kohtaloon...
+moiseen kutistu... mätäne paikalleen... ala nuuskia homeisia lantteja,
+— ja luule täyttävänsä velvollisuuksia, kun on surullisen kohtalon
+ikeessä!
+
+Tistelberg ajatteli näin muistellessaan eräitä muitakin tuntemiaan
+perheitä, joissa silloin tällöin riideltiin, oteltiin oikeinpa
+kovastikin ja katkerasti. Muistellen niitä ja sitäkin, että jotkut hänen
+omatkin rakkaudentunteensa olivat sammuneet ja haihtuneet, johtui hän
+tuollaisiin ajatuksiin. Sellaista se oli elämä hänestä.
+
+Niin oli käynyt monille muille: olivat antautuneet ikeeseen ja
+kuvittelivat että ies oli jotakin välttämätöntä, jopa hyvää, suloista.
+Mutta ei hänellä; ei ainakaan vielä. Ikää oli kyllä yhtä paljon kuin
+esimerkiksi Tarkkasella, ja sittenkin: Tistelberg tunsi sisällään olevan
+jotakin tuoresta kuin keväinen metsä ja lannistumatonta kuin kulo
+kesäisen metsän sammalissa. Uskoi olevansa oikeaa metsänkiertäjän
+rotua... niitä sielultaankin oikeita — maanmittareita! Vihreän
+rakastajia. Ja samalla oli hän yhä melkoisesti auringon rakastaja,
+kesäisen rakastaja, kuten ennenkin, jolloin oli miltei karannut merille.
+Auringonhimoista on hänen sisällään vielä. Pois hän tahtoo tästä kylästä
+— ellei mitään palavampaa itselleen täältä löydä.
+
+Insinööri Tarkkasen ja hänen rouvansa kinastelu sai Tistelbergin
+tuntemaan olevansa vapaa, eikä kahleissa, kuten hän uskoi heidän
+kituilevan.
+
+Nököttää täällä! Tehdä jokapäiväinen tehtävänsä, kirjavoida
+karttapaperia, laskea pinta-aloja, täyttää lomakkeita, — mitä varten?
+Tietysti saadakseen leipänsä! Se on selvä. Mutta tarvittaisiin muutakin
+särpimeksi. Eikö sitä ole? Mausteeksi. Iloksi on sitä joillakuilla!
+Eihän kaikkein yksinkertaisinkaan sano elävänsä pelkästään leivästä! Ja
+kun hän ei usko, uskonnollisesti nimittäin, niin mistä hän eläisi?
+Velvollisuuksistako? Kyllähän eräät velvollisuuksistakin iloitsevat;
+oikein kasaavat niitä hartioilleen, ellei nyt pakko, syvempien surujen
+pakeneminen, niitä heidän selkäänsä sälytä.
+
+Oli miten oli: jos ei meren sumuun tullut mukaan kompassia, lasketaan
+miten vain; ja odotetaan.
+
+Katsellaan nyt sittenkin yhä tätä kaupunkia. Tällä kertaa sisältäkin
+päin. Ja koetetaan olla iloinen, kun hullunkurista havaitaan, ja
+onnellinen, kun ei itse olla aivan ansassa.
+
+Olisipa kesä...! Mutta silloin hän olisikin mailla, metsissä. Silloin ei
+hätää...
+
+Kesä! Jokin ihana kesäinen kuva täältä kaupungistakin välkähtää
+Tistelbergin silmien edessä siinä hiljaisuuden horteessa. Kuuma
+katukäytävä. Hän kulkee seinäviertä, on tullut maalta asioille
+kaupunkiin, viime kesänä; kävelee puotien ikkunain editse, Esplanadilla.
+Tomua pyörii ilmassa, hienoa, autereista tomua. Meri kuultaa oikealta.
+Rattaat rämähtävät. Helteistä on, mutta hauskaa... pieni vaihtelu:
+tulla kaupunkiin, ravintoloihin, johonkin kahvilaan. Niin kävelee
+keveästi vastaan... joku. Tistelberg näkee — ja näki silloin viime
+kesänä — ainoastaan paljaat jalat. Niissä oli varmaan sinertävät
+suonet, naisen jaloissa. Ja kauniit, puhtaat ne jalat olivat. Nytkään
+hän ei ajattele mietiskellä, kenen nuo jalat olivat olleet. Nainen oli
+vain keppaissut ohitse paljasjaloin, hame oli häilähtänyt, merituuli oli
+hengähtänyt, hiekka ajotiellä tuprahtanut.
+
+Ne jalat hän näki tuokion.
+
+Kesäkuun alussa kai hän oli käynyt täällä, nähden ne paljaat jalat...
+
+Tistelberg hymähtää: mitäpä noita muistelee?
+
+Toista olikin hänellä siihen aikaan ajattelemista... Tai oli ollut vähän
+sitä ennen... vielä toukokuussa.
+
+Toukokuu! Hän näkee omena- ja kriikunapuut kukassa, hennossa ja
+heiverössä kukassa. Jokainen kukka on arka... aukeaa suloisesti
+tuoksuen... ikäänkuin merkillisissä aavistuksissa. Niissä on sielua,
+kukissa. Sen sielun hän tunnustaa... sellaisen sielunelämän hänkin
+myöntää, ei ihmisen, töykeän ja raa'an, sielunelämää. Niin, niissä
+kukissa oli punaistakin; jopa yksi pieni omenapuu kukki oikein
+punaisena. Ja suloisten kukkien tuoksua oli se puutarha täynnä. Lisäksi
+auringon vavistavaa kimmeltelyä; arka sini taivaalla, leijuvia, pehmeitä
+pilviä. Niin, hän istui silloin sen lesken kodin portailla, tuon naisen,
+jonka luona hän Onnin kanssa silloin asui. Olivat asuneet koko viime
+talven. Ja kun hän siinä istui, kerran aamiaisen jälkeen, poltellen
+tupakkaa, niin ajatteli hän, laskiessaan suloista surua kätkeäkseen
+leikkiä:
+
+— Kas tuolla on valkoinen pilvi kevättaivaalla. Kuinka kauan
+vastaisuudessa muistan, että täten sitä pilveä katselin, juuri tässä
+istuen, paljaspäin, taivaalle tähystellen?
+
+Ja ainakin nyt Tistelberg vielä muistaa, miten hän sitä pilveä
+katseli... miten se leijaili ohitse, silloin, viime keväänä.
+
+Ja muistaa leskeäkin — vielä vähän. Mutta ei paljon. Pilveä enemmän.
+
+Se oli sen kansanopistonjohtajan leski. Mies, valistuksen asiaan
+innostunut, isänmaan alttarille uhrinsa mielellään kantava, oli jättänyt
+jossakin muualla paikkansa ja tullut tähän kaupunkiin, järjestämään
+seudulle suomalaista kansanopistoa täkäläisten suomenmielisten
+pyynnöstä. Panikin rahankeräyksen hyvään vauhtiin. Nyt syksyllä sitä
+hommaa kuuluttiin täällä jatkettavan, kaikista vaikeuksista
+välittämättä. Mutta sitten johtaja täällä kuoli, — mihin tautiin lienee
+kuollut, sitä ei Tistelberg muista. Ja jäi leski, nuori ja punakka...
+Varsin lihava. Leski halusi kotiinsa täyshoitolaisia, sekä elääkseen...
+että saadakseen elämänsä rattoisammaksi. Ja Tarkkanen ja Tistelberg
+joutuivat hänen luokseen.
+
+Kaikki hyvin. Ensin oli talossa jäykkää ja ikäänkuin juhlallista.
+Hyvästi hoidettiin poikia. Leski kulki kirkossa. Miesvainajan valokuva
+katseli ystävällisesti seinältä salissa, jossa pojat asuivat.
+
+Kaikki hyvin. Talvella kolmisin jotkut yhteiset käynnit joissakin
+iltamissa. Sitten kaksinkin, milloin ahkera Onni tahtoi jäädä kotiin
+työskentelemään tai ehkä kirjoittamaan kihlatulleen. Sen vuoksi lähti
+Tistelberg kahden kesken emännän kanssa juhliin. Leskellä sininen puku,
+niinkuin taivas. — Ja sitten se kevään alku.
+
+Lumet sulivat kaupungin rinteillä. Kaislainen lahti läikkyi täynnä
+jäälle noussutta vettä, välkkyen ja silmiä huikaisten... Avovettä
+melkein... Kaislikot paistoivat. Rannoilla lämmintä.
+
+Leski ja Tistelberg kävelivät rantoja pitkin. Puutarhoissa peipposet
+visertelivät ihmeellisiä, rikkaita säveleitään, ikään kuin sekaisina
+ilosta. Kuului säveleitä pihoiltakin ja taloista. Lapset juoksivat ja
+leikkivät, jossakin soitettiin tai laulettiin. Oli jälleen kevät. He
+laskivat pilaa, varsinkin Tistelberg, kujeilivat, rohkeimmin Tistelberg.
+Tuli kevätilta alakuloisine varjoineen; he kävelivät Ankeriaan päästä
+takaisin kotiin kumpikin auringonpaistetta hehkuen. Sitten kotona
+salissa, toisen insinöörin sattuessa olemaan kaupungilla, heittäytyy
+leski Tistelbergin kaulaan ja suutelee häntä. Katsos vain! Mitäpä
+vainajan kuva seinällä siitä arveli, tuskin vuosi sitten kuolleen
+vainajan. Mutta oi, kuva on vain kuva.
+
+"Toimita tuo Onni täältä pois!" kuiskasi leski Tistelbergille.
+
+Mitäpä Onnista toimittamaan? Pian hän lähti itsestäänkin
+toimitusmatkalle. Ja niin he rakastivat.
+
+Hohoi, hekin rakastivat, — saivat toisensa. Rakastivat! Se olisi
+sielukasta, Tistelberg ei usko sieluun. Ei tahdo uskoa. Jos tuollainen
+kirkossa käyvä ja siis sieluun uskova, muuten kylläkin hellä ja
+uhrautuva nainen, unohtaa niin pian vainajansa, rakastaakseen sillä
+tavalla toista, ei ainakaan hänen herttainen sielunsa ole kovin
+ruumiitonta. Tuskin siinä sielua onkaan? Eikä ole. Liian reheviä
+suukkosia on se rakkaus, kisailua piilosilla ollen, naurua, aisteja,
+palavaa himoa, unenantamatonta riutumista kevätöiden hämärässä, kunnes
+odotettu tulee, leski aukaisee hiljaa narahtavan ikkunan puoliskon tai
+heittää avaimen uinuvalle kadulle, jossa se kilahtaa, — ja sielu saa
+leponsa silloin kun odotettu on sylissä. Ah, sellaisia sieluja oli
+Tistelberg ennenkin nähnyt, joskaan ei ollut heitä monta läheltä
+tuntenut. Ei tosin vielä ennen juuri aivan tällaista leskeä, vaan
+ainoastaan niitä, joita sanotaan yleisellä nimellä, lajittelematta ja
+eri laatuja armahtamatta, ilonaisiksi. Merillä ollessaan ja
+Helsingissäkin. Mutta sanoa heitä sieluiksi! Vähät vaatimukset!
+
+Itkien erosi hän kuitenkin tästä, ei kuten niistä toisista, halvemmista,
+jotka hän oli melkein tällä tavalla saanut. Melkein tällä tavalla, sillä
+olihan tässä sentään toista: kaivattiinhan tässä toisiaan ehkä
+kuukausiakin. Nyt hän itki, jäykännäköinen ja ikäänkuin katkeruuden
+panssaroima nuori mies; mutta kilpikonnankin kuori on kova siksi, että
+sen sisus on luuton, pehmeätä massaa. Leski muutti pääkaupunkiin,
+perusti sinne ompeluliikkeen. Mitäpä hän täällä, kun mies oli kuollut,
+avioparin rakkaat yhteiset suunnitelmat menneet kumoon! Toisistaan eivät
+Tistelberg ja hän itselleen mitään tukea kuvitelleetkaan; eihän tämä
+ollut rakkautta, sen myönsi leski vielä julkeammin kuin Isidor. Ei,
+huoletta sai vainajan kuva rauhallisesti hymyillä seinältä.
+
+Ja juuri silloin, kun leski muutti Helsinkiin, kukkivat täällä omena- ja
+kriikunapuut. Ilma oli täynnä suloa... tuskallista suloa heille
+kahdelle.
+
+Niin, päivää ennen tuota muuttoa oli Tistelberg katsellut portailta
+taivaalle ja ajatellut:
+
+— Kuinka kauan vastaisuudessa muistan, että täten tuota pilveä tässä
+katselin?
+
+Nyt hän vielä sen muistaa.
+
+Huoneisto oli ollut jo tyhjä, se tuttu huoneisto harmaassa,
+kaksikerroksisessa puutalossa merenlahden rannalla. Huonekalut viety
+pois. Laatikoita ja myttyjä vielä permannolla sanomalehtipapereitten
+joukossa. Viiri, pystytetty valtavaan kiveen, joka kuumotti keskellä
+puutarhaa, oli hiljaa käännähdellyt, kun Isidor katseli yhteisen asunnon
+hävitystä. Tunnin kuluttua leski matkustaisi. Silloin nuori mies itki...
+ei rakkautta, vaan katoavaisuuden haikeutta. Hän puri kyllä huuliaan,
+mutta kyyneleet tipahtelivat suurina ja harvaan avoimista, tuijottavista
+silmistä. Ja hänen sydämensä ikäänkuin kapinoi katoavaisuutta vastaan, —
+elämän sieluttomuutta vastaan. Sieluton se oli, elämä. Nainen huomasi
+hänen kyyneleensä, kavahti paikaltaan kääröjensä äärestä, heittäytyi
+väkivalloin silittämään hänen päätänsä, lohduttelemaan häntä. Mutta he
+eivät virkkaneet mitään. He vaikenivat ja itkivät. Ei se ollut
+rakkautta, enempää kuin mikään muukaan Tistelbergin elämässä oli ollut.
+
+Silloin, kun leski matkusti, se pieni, vanha puutarha oli kukkinut
+parhaillaan.
+
+Mutta entä sitten nuo naisen jalat, jotka tänä iltana olivat tulleet
+Tistelbergin mieleen? Tämän lesken ne eivät olleet, — vaan ne olivat
+kauniit. Kenen ne olivat, ei hän tietänyt, eikä sitä ajatellutkaan.
+
+
+
+
+5
+
+
+Tistelberg oli maanmittari ikäänkuin viran puolesta: hänen isänsäkin oli
+näet maanmittari. Viran puolesta tunsi Isidor sitä olevansa. Vähänkös on
+ihmisiä, jotka luulevat eksyneensä väärälle uralle ja uskovat, että
+jokin toinen ura olisi heille ollut oikeampi ja joskus kadehtivat
+sellaisia lähimmäisiään, joista arvelevat, että he, ainakin jotkut
+heistä, ovat osuneet juuri oikealleen eivätkä kaipaa koskaan muuta kuin
+hiihtää tuolla elämänsä ladulla. Nuori Tistelberg uskotteli hieman
+harhautuneensa, vaikkei juuri toisia kadehtinut: sidotumpiahan muut
+olivat kuin hän, — kireämmissä viroissa. Hän ei siis paljon murissut;
+ellei muuta, niin parhain mahdollinen oli hänestä hänen työnsä; mutta
+paljon ei hän hommailuunsa uskonut; elämän kutsumusta se ei ollut: hän
+teki askarettaan melkoisesti viran puolesta, usein vastenmielisestikin,
+kuin välttämätöntä pahaa. Jopa välistä niinkin vastahakoisena, että oli
+jättänyt sen tuuliajolle: hylännyt sen, karannut paikastaan, tekemättä
+silti muuta sen paremmin hänelle sopivaa, — kunnes taas palasi entiseen
+viralliseensa. Kaksi kertaa oli Onni Tarkkanen pelastanut hänelle
+leivän, kun hän toimensa jätti, —tiedustellut hänen nykyään olemattomia
+muita halujaan, puhunut hänelle järkeä, neuvonut häntä alistumaan elämän
+ristin alle; ja nyt hän jälleen oli Tarkkasen hoivissa.
+
+Maanmittari täytyi hänen olla, koska hän sitä ammattia parhaiten osasi.
+Ja osasi melkoisen hyvin, jo varsin nuorena siihen oppineena tai väkisin
+opetettuna, mielestään liian ja luonnottoman nuorena. Naurettavaa
+hänestä oli, että esimiehet kiittelivät hänen erikoista taitoaan tällä
+alalla, jopa ihastelivatkin moista, ikäänkuin vaivalla opittua,
+tuskallisilla kärsimyksillä ostettua. Häntä pidettiin kyllä
+ammattipiireissään erikoisen näppäränä ja hyväpäisenä. Ja kuitenkin oli
+moni muu hänen ikäisensä rientänyt jo aikaa hänestä ohi, puhumattakaan
+sellaisista taidokkaista ja uutterista kuin Onni Tarkkasesta, joka oli
+saanut komissionimaanmittarin arvon sekä lahjoillaan että
+ahkeruudellaan. Auskultantti Isidor sitä vastoin teki ammattiaan viran
+puolesta.
+
+Isä oli tehnyt hänestä maanmittarin jo neljän-, viidentoista vuoden
+ikäisenä. Paljon ei hän enää kotiolojaan muistele eikä ajattele, joskin
+ne muistaisi, jos ajattelisi. Aikoinaan oli niitä ajatellut, ja niistä
+kärsinyt, nuorukaisen iässä. Nykyään on hänen taitonsa miettiä sellaisia
+kulunut.
+
+Hän muistaa, milloin muistelee, aikaisimman lapsuutensa, huolettoman ja
+rattoisan: leikit päiväpaisteessa, mutta yksinään, sillä sisaruksia ei
+hänellä ollut. Muistaa sitten nuoruuttaankin, ikävää ja yksitoikkoista;
+isän hellyyttä, mutta varoittelevaa hellyyttä, ja tädin ankaruutta. Ja
+muistaa olleensa onnellinen, kun vihdoin, ylioppilaana, pääsi kotoa
+pois.
+
+Aivan pienenä hän oli huomannut ihmisten puheista, että hänen äidissään
+oli ollut jotakin nurinkurista; äitiä ei näkynyt kotona, eikä hän sitä
+kaivannutkaan: olihan täti. Nuo ihmisten säälivät vihjailut loukkasivat
+ja koskivat häneen kipeästi. Myöhemmin käsitti hän, että äiti oli ollut
+mielisairas ja hoitolassa. Mielisairas kauheassa muodossa: likainen
+puheissa. Oli ollut aikoinaan kevytmielinen, jokin tarjoilijatar.
+
+Tuo naimaton täti oli tullut Isidorin isän kotiin sinne kaukaiseen
+sisämaan kaupunkiin, jossa Isidor kävi koulua, siihen aikaan, kun
+Isidorilta loppui se kausi, jolloin hänen tehtävänsä oli ollut vain
+leikkiä ja leikkiä. Täti se opetti Isidoria lukemaan, kasvatti häntä, —
+muokkasi, harjoitti alinomaa säntillisyyteen ja ahkeruuteen, mitään omia
+vaivojaan säästämättä, lempeästi ja ankarastikin, asianhaarain mukaan.
+Useimmin lempeästi, joskin vaatien, sillä harvoin tarvitsi Isidoria
+kurilla taivuttaa; mutta silloin tulikin taivuttelusta käsirysy: täti
+oli kookas ja väkevä, ja nujersi ison pojan ruumiillisesti, joskaan ei
+sielullisesti. Isä oli matkoilla, tai istui synkkänä ja murtuneena
+kotona, ja hyväksyi tädin kuntoon neuvovan ja pakottavan kasvatuksen.
+Voitettuna ja jostakin merkillisestä syystä, kai äitinsä vuoksi,
+surkuttelevan ja ankaran valvonnan alaisena Isidor kärsi salaa, ja
+niskuroi salaa. Aina ahkeroida, lukea! Hänen opiskelunsa yläluokilla oli
+miltei voittamattoman vastahakoista. Tytöistä ei ainakaan sopinut kotona
+hiiskua; tädistä sellaiset asiat olivat naurettavia, ja lapsen kuullen
+sopimattomia puhua. Ainoastaan hiihtää hän olisi saanut, mutta kun se
+olisi pitänyt tehdä määrätunneilla, säntillisesti, jätti hän senkin.
+Vain lukea, — kenties enemmän kuin hänen päänsä olisi tarvinnutkaan.
+Lukea, istua yksitoikkoisen ikkunansa ja pienen pöytänsä ääressä,
+pelkästään totutusta tavasta. Lopulta hän muistaa alkaneensa siinä
+viihtyäkin, niin että tädin oli häntä vaikea saada pakollakaan
+kävelylle: yksinäinen hän jo oli, toverien seura ei häntä viehättänyt
+enää. Istua — olla lukevinaan. Kotona ei sopinut selailla muita kirjoja
+kuin läksyjä, ei selailla romaaneja: näissähän oli jotakin sellaista
+kuin rakkautta, eikä Isidor tahtonut loukata tätiä, joka vastusti niitä
+kirjoja; se olisi hänestä nyt ollut jonkinlaista velvollisuutensa
+pettämistä. Isidor siis vietti pöytänsä edessä iltahämäränsäkin, aivan
+hiljaa, mitään ajattelematta, kuitenkin tajuttomasti kärsien, kunnes
+terve täti siitäkin huolestui. Isä teki työtä tai loikoi kamarissaan;
+ani harvoin kävi hän kaupungilla ja huveissa, vielä harvemmin soitteli
+viulua, ja huonosti sitä; mutta lueskeli aikansa kuluksi jotakin, —
+filosofista se lukeminen kuului olleen. Joskus tuli isä tädin ja
+Isidorin luo, neuvoi, varoitti, puhui elämänkokemuksia, selitti syyn ja
+seurausten lakia. Sitten alkoi täti vaatia, että isän oli välttämättä
+otettava Isidor mukaansa kesällä toimituksille: niin saisi poika
+raitista ilmaa ja liikettä, ja samalla kertaa saisi hän opetella isänsä
+hyödyllistä työtä. Isä noudatti näitä sisarensa hyväätarkoittavia
+vaatimuksia. Ja siten oppi Isidor maanmittariksi, nöyrästi, mutta
+vastenmielisesti, ja on maanmittari ollut. Eikä muuksi haluakaan.
+
+Joskus Isidor Tistelberg ajattelee:
+
+— Sellaiset sattumuksetko, että isä, — minulle hellä, mutta kai äitini
+tähden kuitenkin jollakin tavoin vieras ja ikäänkuin karsova,
+onnettomuutensa rusentama ja yksinäiseksi ahdistama, — sellaiset
+sattumuksetko, että isä tietystikin tahtoo virkistää poikaansa, joka
+näyttää tulevan heiveröiseksi, ja antaa hänelle edes jonkin taidon,
+jolla hän maailmassa voisi varmasti elää, sellaisetko ne ovat sallimaa,
+sitä, jota sanotaan viisaaksi ja laupiaaksi kaitselmukseksi?
+
+Isä oli hermostunut. Milloin hän ryhtyi opettamaan Isidoria, täytyi
+oppia nopeasti, muutoin hän löi. Katui tosin sitten lyöntejään, mutta
+löi taas toisen kerran. Lomissa suurta hellyyttä, kyyneleitäkin.
+Mieluimmin oleksi isä itsekseen.
+
+Myöhemmin, ylioppilaana, kun ymmärsi äitinsä mielisairauden ja senkin,
+että aikaisempi kevytmielisyys oli hänet kenties siihen vienyt, luuli
+Isidor kyllä ymmärtävänsä isänsäkin hermostuneen ja synkän luonteen.
+Iloinen mies kuului isä nuorempana olleen, ja kunnianhimoinenkin.
+Luultavasti hän muuttui äidin tullessa sairaaksi.
+
+Juuri ylioppilaaksi tullessaan ja tultuaan Isidor Tistelberg ajatteli
+enimmin vanhempiaan, tuosta ajattelusta kärsien ja pääsemättä sillä
+muuhun kuin synkeyteen, milloin sitä asiaa ajatteli. Ja jaksamatta
+oikein ajatellakaan: aukenihan hänelle nyt viimein oma elämä ja oma
+vapaus. Pois kotoa, surullisesta, ahtaasta. Mutta oma kohtalokin oli
+pohdittava. Mikään ei ollut luonnollisempaa kuin että hän tulisi
+maanmittariksi, tuon ammatin jo käytännöllisesti osaava. Isä oli köyhä,
+— hermostunut, väsynyt ja saamattomaksikin sanottu mies. Ainoastaan
+lyhyen uran saattoi hän pojalleen kustantaa. Ja Isidor luuli siihen
+tyytyvänsä.
+
+Vuoden Isidor luki, viran puolesta, menestyksellä, josta hänellä ei
+ollut pienintäkään sisäistä iloa. Luki muodon vuoksi, isän iloksi.
+Sattui juuri silloin, että isä kuoli. Ulkotöihin oli hän viime aikoina
+lähtenyt sangen vastenmielisesti, teettäen sellaiset työt apulaisella;
+nyt oli hän käynyt niihin liian araksi; vilustui aikaisin keväällä
+jollakin maanmittausmatkalla, sai keuhkokuumeen, ja henki pois, ei
+suinkaan vanhana.
+
+Muutaman tunnin Isidor häntä itki.
+
+Sillä elämä oli hänelle auki. Ei hän ollut nähnyt maailmassa muuta kuin
+lukuhuoneensa koulupoikana. Ja kuinka lieneekään silloin sattunut, — ei
+hän sitä muista enää, — että jokin huimapäinen toveri, Yrjö Burgwinkel
+se oli, jonka ystävyyteen hän oli korkeakoulussa päässyt, sai hänet,
+vapaan nuorukaisen, lähtemään kanssaan merille.
+
+Siitä matkasta jäi Isidor Tistelbergille kylläkin muutamia kauniita
+pieniä muistoja; mutta seikkailuja ei oikeastaan mitään, vaikka ihmiset
+niin kertoilevat. Ja tukalalta tuntui merimiehen elämä, kuten Isidor jo
+vaistosta oli aavistellut.
+
+Puolen vuoden kuluttua hän palasi Suomeen ja jatkoi maanmittariksi.
+Suoritti ensi vauhdissa nopeasti tutkintonsa. Lähti taksatöihin, ja on
+yhä edelleen niissä.
+
+Taksatöitä, — viran puolesta. Joskus tulee voittamaton vimma paeta
+jonnekin, unohtaa tarkoituksensa. Tuntuu niin joutavalta,
+valheelliselta, tuskalliselta, epätoivoiselta, kaikki — vaikkei hänelle
+parempaa toki missään voisi olla. Sellaisten hetkien tullessa hän
+karkaa. Karkasipa kerran miltei vuodeksi, kesken suurta tiluslohkomista,
+jätti paperit sekaisin ja esimiehet suuttumukseen. Piiloutui
+päälliköilleen aikeistaan ilmoittamatta Helsinkiin, eikä hänellä aikeita
+ollutkaan. Eli ylen köyhänä, taskuun jääneillä rahoilla, — eli tai
+loikoi vuokrahuoneessaan, tupakoiden, huokaillen, kuolemaa miettien.
+Siihen aikaan Onni Tarkkanen, jonka kanssa Tistelberg tuli ystäviksi
+polyteknikossa, Tistelbergistä joskus liian älykäs Onni, otti hänet
+hoiviinsa, niin että hän pääsi takaisin virkaansa. Isidor sai armon, sai
+vaivaisen elämänsä takaisin, pelastui rappiotilastaan, jota hän itse ei
+suinkaan rappiotilana pidä: niin hän oli sittenkin ollut siihen
+tyytyväinen. Ja joskus sen jälkeenkin on hän ottanut itselleen pieniä
+omavaltaisia lomia, mutta vain kerran on Tarkkasen tarvinnut hänet
+järkeen palauttaa: itse hän on pian palannut, ja lomatkin ovat lopulta
+muuttuneet järkevämmiksi: hän on anonut virkavapautta taudin tekosyyllä,
+lomaa, ettei tarvitsisi olla aina "viran puolesta"; lomaa
+matkustellakseen joutenpäiten siellä ja täällä.
+
+Mutta nykyään on Isidor jälleen tavallista levottomampi.
+
+
+
+
+6
+
+
+Kiusallista olikin heikkohermoisen nähdä ja kärsiä ympärillään sellaista
+aikaa. Maailmansota ja sorto venäläisten puolelta tekivät sisäistenkin
+olojemme ilman ahdistavaksi. Oli kuin ukkosilman edellä, tukehduttavaa,
+paahteista, rauhattomaksi tekevää, jonkinlaista räjähdystä kaipaavaa.
+
+Vieraan kansakunnan sorto! Sen, mikä meissä oli heikkoa, se heikonsi
+monin verroin, sai meidät itse tuhoamaan itseämme puheillamme!
+
+Jo toista vuosikymmentä oli siitä, kun Suomen oma sotalaitos, Venäjän
+pelkäämä, — ja syyllä kylläkin, sillä siinä tuntui vahvoja suomalaisen
+vapaudenkaipuun oireita, — oli lakkautettu: etäisen ukkosen ensimmäistä
+jyrinää; teko, joka sinkosi täällä suurenkin yleisön keskuudessa
+ensimmäiset oikean venäläisvihan kipinät. Vihan kipinät, ja ylpeydenkin:
+suomalaista itsetuntoa se teko mairi, koska se osoitti mahtavan Venäjän
+saattavan peljätä meitä, pientä ja vähälukuista kansaa. Mutta ylpeyden
+täytyi neuvottomana alistua, toistaiseksi: kun poikiamme tahdottiin
+lisäksi pakottaa suorittamaan asevelvollisuutensa Venäjällä, tuon
+yhtäkkiä entistä vihatummaksi tulleen vieraan rodun keskellä, sen
+armeijaan pirstaleiksi hajoitettuina, nousi kätketty itsetunto: tuli
+asevelvollisuuslakko. Siinä voitettiin; se oli voimannäyte, josta
+kansallinen itsetuntomme sai uutta elinvoimaa. Mutta kuinka pitkäksi
+aikaa! Ei se päästänyt pientä kansallisuutta painajaisestaan. Nyt vasta
+alkoikin se oikea sorto: venäläistyttäminen salaisilla, kavalilla,
+turmelevilla keinoilla, kun oli Suomen vastustushalu todella nähty;
+alkoi masennettavien heikontaminen koko heidän sieluaan myrkyttämällä.
+Tosin käytettiin julkista väkivaltaakin siinä ohella, Suomen
+kunniallisimpia miehiä laahattiin Siperiaan tai ajettiin ulkomaille
+maanpakoon, mutta vaarallisempaa kuin väkivalta oli kannattajien tai
+petturien hankinta suomalaisten omista joukoista. Mitä vielä siitä, että
+jotkin katukilvet vaadittiin venäjänkielisiksi, tai sellaisestakaan,
+että Suomen vielä varsinaisesti olematon, mutta ajatuksissa ja
+mielikuvissa yhä selvenevä lippu, jonka maamme runoilijat olivat
+epämääräisissä haaveissaan sommitelleet ja pystyttäneet kansan sieluun,
+että se kerran tuleva oli kielletty, tangoista pois raastettu, poljettu,
+jos se arasti ja milloin minkin muotoisena niihin uskalsi kohota!
+Pahempaa oli, että sorto kohotti petturit keskuudestamme valtaan ja sai
+meidät keskenämme kiistelemään, taistelemaan, mikä pelastuskeino olisi
+parhain, taistelemaan keskenämme ja vihaamaan toisiamme. Puolueet
+repivät toisiaan ja isänmaan voimaa.
+
+Ahdistusta, alakuloisuutta. Moni toivoi, että isku olisi tullut yhdellä
+kertaa, odotetun tuhon myrsky päässyt täydellä voimalla puhkeamaan. Mikä
+myrsky? Kapinako? Siitä ei ollut selvyyttä.
+
+Joskus tuntui, että se myrsky, ratkaisu, tulisi jo tuossa paikassa.
+Sellaista oli suurlakon aikana. Sellaista Viaporin kapinankin lyhyinä ja
+kaameina päivinä, — kaameina meille, joille verinäyt olivat olleet
+pitkät ajat outoja, — päivinä, jolloin jo kansan pohja-aineksetkin,
+työläiset, ottivat osaa taisteluun hirmuvallaksi kasvavaa sortoa
+vastaan. Mutta ne tapaukset olivat ainoastaan pieniä ukkosen rämähdyksiä
+vielä, harhailevia pikkupilviä, — menivät ohitse, haipuivat ilmanrannan
+alle. Mutta niissä kohahteli halu ratkaisevaan taisteluun, voittoon tai
+kuolemaan. Kohahteli ja vaimeni, raukeni ja sekautui. Missä tyydyttiin
+edelleen tavoittelemaan säilytellä ainoastaan sellaista vaatimatonta
+kuin autonomiaamme, toivottiin vain pientä hengähdyshetkeä, joka
+saatiinkin, lyhyeksi aikaa; missä jälleen kirottiin salaa, kun taasen
+kavaltajat piankin ilkkuivat: uusi sorto oli alkanut, entistä
+perusteellisemmin, entistä ovelammin, sitkeämmin. Maa joutui entistä
+tuskallisempiin sisäisiin riitoihin ja keskinäiseen vainoon. Pyrkihän
+enemmistö, ainakin perustunteillaan kaipasi, samaan: maan vapauteen
+laajemmassa tai pienemmässä muodossa; mutta jo seisoivat alemmat ja
+ylemmät kansankerroksetkin vastatusten, ahdingon sekauttamina,
+tietämättä, mitä oikein tehdä, miten pelastua ja pelastaa isänmaa.
+Vastatusten ylemmät ja alemmat, sillä alemmat uneksivat perinpohjaista
+vallankumousta, ja vapautta Venäjän vallankumouksellisiin liittyen, jota
+vastoin ylemmät kansallista toimintaa. Ja ylemmätkin luokat
+vihoittelivat toisilleen keinoista, entistä enemmän, koska jokin puolue
+piti hetkellistä alistumista ja näennäistä nöyräselkäisyyttä parhaimpana
+keinona, toinen taas rauhallista protesteerausta, vastaanhangoittelua
+siviilimiehen aseilla, passiivisella vastarinnalla, kolmas jälleen jo
+melkein aktiivista, uhkarohkeaa yrittelyä: aseiden hankkimista jonkin
+vastaisen hyvän tilaisuuden varalta, ja pommien käyttelyä siinä lomassa.
+Keskinäistä riitaa, sadatusta, häväistystä, vihaa olivat monet vuodet
+maailmansodan edellä. Sameaa vettä, jossa maan huono aines,
+onnenonkijat, tunnottomat tai rappiolle joutuneet, kalastivat. Lokaa,
+johon heikkojen usko kaikkeen ihmisyyteen hukkui. Sellaista oli ollut
+Tistelbergin nuoruuden ja ensimmäisen miehuusiän aika, — tausta, jota
+vastaan hänenkin epäilevä sielunsa kuvautuu selvempänä. Entinen
+toivorikas, terveen nuorekas Suomi vajosi kasaan ja alkoi mädätä kuin
+sieni.
+
+Uudistuksista, joita aika kaipasi niin hengen kuin aineen aloilla, ennen
+kaikkea uskonnollisten ja kirkollisten katsomusten uudistuksesta ja
+kansan talouden voimistamisesta, ei tullut mitään: Venäjä oli vastassa;
+ja ne suomalaiset, jotka etujensa tai uskomustensa vuoksi hekin näitä
+uudistuksia vastustivat, saivat tuekseen hyvän tekosyyn venäläisyyden
+uhasta, joka kielsi herättämästä uusia kysymyksiä, uusia kiistanaiheita.
+Tuli kehityksessä seisahdus, ja siitä vihoittelivat pohjakerrokset,
+varsinkin sosialistit, kansan enimmin uusiaikaisuutta havitteleva osa,
+ennen kaikkea oman maansa vanhoillisille, porvaristolle. Juopa alempien
+ja ylempien luokkien välillä kasvoi nopeasti. Turhia syytöksiä kahden
+puolen, — eikä pelastusta: mahtava Venäjä esti keskinäisten asiaimme
+luonnollisen selvittelyn. Ei pelastusta! Ja ylemmistä luokista,
+sivistyneihin lukeutuvista tai luetuista, monen monet, veltommat ja
+epäilyksen kalvavaa tautia sairastavat, vaipuivat välinpitämättömiksi,
+kuka koettaen nauttia hetkestä, hätäisesti ja kiivaasti huohottaen kuin
+helteisillä hetkillä ennen toivottua ukkosilmaa, kuka taas heittäytyen
+pitämään huolta vain itsestään, ken antautuen keinottelulla kukkaroaan
+paisuttamaan, ken muukalaisten kätyriksi, pyrkien heidän antamiinsa
+virkoihin: niin korkeimmista asemista nälkäisille rentuille suotuihin
+kurjiin sanomalehtisensorin paikkoihin asti.
+
+Ja kuitenkin: vaikka toiset sivistyneeseen luokkaan kuuluvista
+nauttivat, toiset keräsivät rahaa, ja alempi luokka heitä halveksi, niin
+julkeimmat kätyrit toki saivat olla yksinään, kaikki kätyrit
+eristettyinä, halveksittuina, pilkattuina, monikin heistä vain odottaen,
+milloin salama heihin lopulta sittenkin iskisi. Sillä taivas musteni
+yhä. Ja yhä selvemmin nähtiin kaksi ukkospilveä: venäläisten sortoa
+vastaan nousi toinen, vähäinen vielä ja hajanainen, hatara ja sekava,
+mutta yhä kiivaammaksi värittyvä: maan vapaudenkaipuu.
+
+Ilkkuvia tai synkkiä onnenonkijoita! Auttamattoman perikadon ennustajia!
+Välinpitämättömiä katselijoita. Tuskastuttavaan poliittiseen ilmaan
+kyllästyneitä, jotka etsivät virvoittavaa varjoa omasta yksilöllisestä
+elämästään.
+
+Mutta myöskin passivisteja, kuten sanottu: sellaisia, jotka toivoivat
+kansalle pelastusta valistuksesta, — valistuksen mukana kasvavasta
+passiivisesta vastarinnasta.
+
+Sellainen oli ilma ennen maailmansodan puhkeamista. Sitten tuli se sota.
+Nyt se jyrisi parhaillaan, Saksan aseet voittivat uusimpia laakereitaan.
+
+Siltä sodalta oli paljon odotettu. Luottavimmat uskoivat, että siitä
+seuraisi Venäjän tuho, ja varustautuivat Suomen osalta sitä tuhoa
+jouduttamaan: aktivistit. Vaatimattomat toivoivat ainakin, että se sota
+saisi Venäjän edes tällä hetkellä kavahtamaan ärsyttämästä jo pari
+vuosikymmentä pahasti katkeroittamiaan. Kavahtaisi, ja jättäisi vainonsa
+sille parempaan aikaan. Mutta hämmästykseksi ja epätoivoksi kävi toisin.
+Aivan äskettäin oli päässyt liikkeelle huhu, joka sitten yhäti
+varmistui, että Venäjä aikoi, ja tällaiseen aikaan, keskellä
+pahinta omaa ahdinkoaan, pakottaa venäjänkielen opetusaineeksi
+kansakouluihinkin: isku Suomen kansan kaikkein arimpaan, suoraan sen
+sydämeen.
+
+Vaatimattomat masentuivat. Aktivistit yltyivät. Pessimistit myrtyivät,
+väsyneet pyrkivät yhä enemmän johonkin viileyteen tästä tukahduttavasta
+ilmasta, kirkkaaseen veteen tai rapakkoon, sama se nyt.
+
+Ja sitten huhuttiin lisäksi, että suomalaiset, jotka olivat
+asevelvollisuuslakollaan toki kerran pelastuneet, säästyneet
+sellaisestakin perikadosta kuin venäläis-japanilaisesta sodasta, jossa
+olisivat saaneet vuodattaa verensä vihatun rodun puolesta, yritettäisiin
+kohdakkoin viedä väkivaltaisesti Venäjän rintamalle, kaatumaan
+saksalaisten voittamattomien sotakoneiden kuulista, kaatumaan
+perivihollisensa hyväksi Venäjän uhriteuraina.
+
+Koko maa huokasi, tukehduttavassa ahdistuksessa. Mutta jotakin piti
+toimeliaiden ja vastuuntuntoisten tehdä. Ainakin oli yritettävä yhäti
+valistaa kansaa.
+
+Kansanopistoille ei venäläistytetty hallitus antanut enää tukea.
+
+"Hyvä", sanoivat kansanvalistukseen turvautuvat, "varat on nyt koottava
+omin voimin, asianharrastajain toimenpiteillä." Tällekin seudulle oli
+suunniteltu kansanopistoa. Mahdollista, ettei sitä nyt saataisikaan
+perustaa. Mutta yrittää täytyi kuitenkin: hommata rahoja; ehkä oli
+koittava parempi aika, ja sitä varten oli työskenneltävä.
+
+Seurahuoneella ne iltamat tulevan kansanopiston hyväksi pidettiin. Lupa
+oli saatu kuin ihmeellä.
+
+Sateisena syyskuun lopun iltana ne juhlat olivat.
+
+Seurahuone oli vanha, pitkä, harmaa puurakennus kaupungin vierellä
+kulkevan harjun eteläisellä rinteellä. Alueen ympärillä oli korkea ja
+sammaltunut lankkuaita, jossa oli pari suurta, monet kerrat korjailtua
+porttia. Toinen pää rakennusta oli osaksi maan sisään vajonnut, toinen
+korkeammalla, kalliontöyrylle perustettuna. Musta asfalttikatto vinossa.
+Pihalla muutamia seljapensaita, joissa tähän aikaan syksyllä paistaa
+mätäneviä marjarypäleitä. Pitkin lankkuaidan vartta siperialaisia
+hernepuita lakastuneina, syksyn vetisessä tuulessa kahisten. Sisältä
+ikkunoista mahtava näköala suurelle merenulapalle asti.
+
+Paljon on vanhalla Seurahuoneella aikoinaan hommailtu, vielä enemmän
+pidetty huvia: etenkin ruotsalaiset herrat muinoin, kun kaupungissa
+vielä oli vähän suomalaista väestöä eikä niillä vähillä sivistystä eikä
+valtaa. Pidetty huvia, juotu vankasti, joskus päivittäin, viikoittain,
+eräät ukot kaiken ikänsä, ennen vanhaan. Ja nyt jatkaa osa suomalaisia
+menneitten latua.
+
+Melkein Seurahuoneen vieressä, niin lähellä sitä, tuolla vanhanaikaisen
+kirkon takana, on kaupungin vanha hautausmaa, mustine hautakivineen ja
+valkeine, ikäänkuin käsivarret hajallaan seisovine risteineen.
+Sammaltuneen kiviaitansa keskellä, harjun rinteellä, ikäänkuin hyllyllä.
+Siellä makaa tuota entistä, enimmäkseen ruotsalaista polvea, sitä
+"oikeaa" herraspolvea, jonka mukavasta juopon elämästä kulkee yhäti
+varsinkin alaluokan keskuudessa, sen mieltä ärsyttäen, ihmeitä tarinoita
+ja jonka jatkajia, ikäänkuin sen perillisiä, on kaupungissa eräitä vielä
+nykyäänkin. Siellä ne entiset lepäilevät, suurten mäntyjen ja viidakoksi
+sakenevien syreenien siimeksessä, omassa erityisessä piirissään:
+kaupungilla on näet jo toinenkin hautausmaa, uusi hautausmaa, alangolla
+merenlahden takana. Aukea on se vielä ja runoton. Siellä makaa ikuista
+untaan enimmäkseen suomalaisia, alempaa, nousevaa luokkaa.
+
+
+
+
+7
+
+
+Isidor Tistelberg meni Onni Tarkkasen ja hänen rouvansa kanssa noihin
+kansanopistojuhliin.
+
+Kaupungin Suomalainen Seura oli järjestänyt ne juhlat melkein yksinään,
+— suuri voimanponnistus, sillä seura oli pieni ja muutenkin
+heikkovoimainen: sitäkin hajoittivat puolueriidat. Vanhat ja nuoret
+suomalaiset eivät tänä kiihkeänä aikana sopineet yhteen. Monetkin näiden
+ryhmien jäsenet pitivät niitä taikka niitä vastapuolueen henkilöitä
+melkeinpä isänmaan pettureina. Aktivistit, jotka uneksivat koko
+kansan, niin suomen- kuin ruotsinkielisten, nousua Venäjää vastaan,
+puuhailivat nykyään joissakin muissa salaperäisissä hommissa kuin
+kansanvalistusasioissa. Ja sosialistit, he pysyttäysivät nykyään entistä
+enemmän porvarillisten ulkopuolella, olivat sitten suomalaisia tai
+ruotsalaisia.
+
+Insinööri Tarkkasta olivat juhlien järjestäjät pyytäneet pitämään
+iltamissa jonkinlaista esitelmää. Hänen nuori rouvansa oli ottanut
+pyytäjät ystävällisesti ja innokkaasti vastaan, istuttanut heidät salin
+tuoleille, kestinnyt kahvilla ja antanut ikäänkuin miehensä puolesta
+varman lupauksen.
+
+Nyt he kolme tulevat Seurahuoneen portaille ja eteiseen. Rouva Tarkkanen
+on puettu mustiin, käytännöllisen tapansa mukaan; hänellä on kaulassa
+vanha, melkein karvattomaksi kulunut kauluri, joka on matkalla
+levittänyt pienimmästäkin tuulenhenkäyksestä haiveniaan sinne tänne,
+Tarkkasen ja Tistelbergin kasvoillekin, joten rouvan täytyi pidellä sitä
+kaksin käsin hiljaa paikallaan ja Onnin varjella häntä sateensuojalla.
+Juhlatilaisuuden alkuun on vielä kolme neljäsosaa tuntia; Tarkkanen
+haluaa näet tavata täällä ennen alkua eräitä juhlien hommaajia. Rouva
+Tarkkanen aikoo jättää kaulurin kaulaansa; Onni nurisee sitä vastaan, ja
+saakin vaimonsa taivutetuksi antamaan tuon karvanlevittäjän eteisen
+naulaan.
+
+Eteisen ovella riippuu kuusenhavuista solmittuja köynnöksiä, joista ihan
+vesitihkuisessa ja kylmähkössä ilmassa lähtee raskasta ja äitelää
+tuoksua; se haju muistuttaa Tistelbergin mieleen hautausmaata, ja hän
+nyt ei kärsi hautausmaata: vaikka se on useinkin hänen ajatuksissaan,
+ikäänkuin kaiken taustana ja loppuna, — viimeisenä perusteluna, joka
+suuntaa hänen harrastuksensa hetkelliseen, — niin on se hänelle jotakin
+ilkeää, jotakin, joka täytyy aina karkoittaa luotaan pois.
+
+Yleisöä alkaa jo tulla Seurahuoneelle. Harmaan valkeaksi maalatun
+eteisen kattosähköjen valossa näkee Tistelberg siellä kuihtuneen
+konttorineidin, joka hoitaa kaupungin vanhoillissuomalaisen lehden
+konttoriasioita. Ja on hoitanut sen raha-asioitakin, jo viisitoista
+vuotta, kuluttanut siihen nuoruutensa, miltei terveytensäkin,
+kuivettunut, kutistunut, saaden aina viiden vuoden kuluttua
+parinkymmenen markan lisäyksen pieneen palkkaansa. Hänen kasvonsa ovat
+kapeat, nenä luonnottoman terävä, ja silmien valkuaiset näkyvät liikaa.
+Tistelberg muistaa joutuneensa viime talvena nuorten suksiretkellä hänen
+kanssaan sattumalta samaan mäkeen, joutuneensa kahden kesken. Tistelberg
+oli kehottanut häntä laskemaan perästään alas jäälle, vaikka mäki olikin
+verrattain jyrkkä. Ja insinööri laski itse edellä, vaivoin pysyen
+suksillaan; neiti noudatti kehotusta, niin että kaatui ja loukkasi
+kasvojaankin. Vielä pahemmin loukkautui konttoristin mieli. Hän luuli,
+että Tistelberg oli pitänyt häntä pilanaan, järjestänyt hänelle
+aikomuksella moisen kepposen. Tistelberg nauroi. Neiti lähti sanaakaan
+virkkamatta muun nuorison joukkoon, ja on sen jälkeen Tistelbergiä
+tuskin tervehtinyt. Nytkin tervehtii hyvin jäykästi. Tistelberg säälii
+häntä, tuota epäluuloista poloista, tuota onnetonta, jota hän muuten
+pitää itseään syyllisenä elämänsä kohtaloon: yksinäisyytensä, joka on
+johtunut siitä, että hän antaa lehtiyhtiön kiristää itseään ja
+kuihduttaa itsensä kuoliaaksi. Olisi ollut aikoinaan rohkeampi: etsinyt
+elämää! Mutta kuinka voi sen tehdä ihminen, joka ei ole siihen luotu?
+
+Muitakin tuttuja, sekä Tistelbergin että Tarkkasen, oli eteisessä,
+vaatenaulakkojen luona. Tuossa hyöri jokin toinen Tistelbergille tuttu
+neiti, nuori, mutta pystynenäinen, reippaana ja touhukkaana, iloisesti
+ja rämisevällä äänellä ystäviään tervehtien, järjestellen kiharoitaan
+kuvastimen edessä ja astuen sitten saliin hajasäärin miehen askelilla;
+kaupungin toimeliaimpia vanhoillissuomalaisia. Ja tuossa maalaisia, —
+eräs tuttu maanviljelijä, isohkon tilan omistaja, punanaamainen, kainon,
+mutta ovelan näköinen, hiljaisen rouvansa rinnalla. Sitten tuli toinen
+maanviljelijä, pönäkkä ja paksu, pyntätyn puolisonsa ja vielä enemmän
+pyntätyn pikku poikansa kanssa; rouva, jokin vuosi sitten kiertokoulun
+opettajatar, hehkui juhlaintoa: hänen silmänsä hohtivat kuin lasi,
+kulmakarvat ja posket olivat tuntuvasti maalatut. Leijuvin askelin ja
+tulisin kohteliaisuuksin riensi hän Tarkkasten luokse, hulmutellen
+silkkileninkiään; ja hetken kuulumisia tiedeltyään lähti sitten samoin,
+ikäänkuin hypellen bufettiin, joka oli ruokasalissa; sanoi, että hänen
+miehensä piti nyt tarjota hänelle jotakin, ja, jos mahdollista, pojalle
+jäätelöä. Hän oli tilanomistaja Akseli Jorvaksen rouva tai emäntä,
+sota-aikana metsillään huimaavasti rikastuneen talollisen, isokokoisen
+ja järeäkasvoisen. Eteinen täyttyi yhä enemmän, kaupunkilaisilla ja
+maalaisporvareilla, aikuisilla ja nuoremmilla.
+
+Tistelberg meni Tarkkasen ja hänen rouvansa perästä ruokasaliin,
+juhlasalin viereen. Siellä seisoikin joukko juhlien toimihenkilöitä,
+joita Onni tahtoi tavata. Jo ovelta huomasi Tistelberg keskellä lattiaa
+toimittaja Idellin. Rolf Idellin tai Rollin, kuten häntä läheiset
+tuttavat ja ystävät kutsuivat. Rolf Idell käveli ja pyörähteli toisten
+keskellä, herrojen ja naistenkin. Tuo aina innostunut, aina kiistelevä,
+— politiikasta, — itsepäinen ja lapsellinen Rolf Idell, kaupungin
+nuorsuomalaisen lehden toimittaja. Hän oli pitkä mies, tukka harva ja
+vaalea, pieni tupsu korkealla, jalolla otsalla. Hän löi nyt siinä
+kämmeniään yhteen, heilahti kierroksen kannoillaan, ja huudahti äänellä,
+josta kajahti kiihkomieltä:
+
+"Kas niin, minä olen hyvilläni näistä juhlista. Me saadaan varmasti
+tänne paljon väkeä, kiitos olkoon sinunkin, veli Vihtori Korpelaisen!
+Mitähän nyt tuo oluttehtailija, — tuo pösö, tuo paatunut hapatus,
+—mitähän nyt itse tehtailija Iivari Blöcker sanoo! Sveesi! Häneltä ei
+ole tietysti lähtenyt pennin hyrrääkään kansanopistomme hyväksi. Onko
+häneltä kukaan käynyt pyytämässä silloin, kun kantarahastoa kerättiin?
+Kiusalla pyytämässä. No niin, hän ei nyt anna millekään yhdistykselle
+mitään, lukuunottamatta ruotsalaisten klubia, jossa juodaan ja
+vanhoillisuuden rankkiin hapataan. Hapatkoot sinne vain! Kansa itse osaa
+nyt jo hankkia itselleen varat, omasta kukkarostaan. Valistusta tänne
+täytyy saada. Sveesiherrat, he eivät ole välittäneet mitään kansasta,
+eivät edes ruotsalaisestakaan. Siinä heidän rakkautensa omaakin rotuaan
+kohtaan. Mutta me suomalaiset, me valistamme omamme. Ja valistuksen
+mukana tulee varallisuutta. Varallisuuden keralla jälleen — paljon
+lapsia, paljon tulevaa, voimakasta polvea! Tervettä suomalaista rotua.
+Siten saadaan tänne niin valtava suomalainen enemmistö, että... Mutta jo
+sitä ennen... nyt jo voimme hankkia monta paikkaa enemmän kuin ennen
+valtuustossa ja muissa virastoissa. Ja silloin isketään kauniisti
+sellaisten kuin Blöckerin suonta verotuksessa: Blöckerin olut- ja
+viinasuonta. Ja silloin, — silloin lopultakin täytyy sveesipomojen
+antaa kansan työllä kerättyjä varojaan kansan hyväksi. Pienemmät eläjät
+pääsevät vähemmällä, vaurastuvat, voivat elättää paljon iloista nousevaa
+polvea..."
+
+"Tämä Rolli-poika on hiukan sosialisti", huomautti tuskin tuntuvan
+pisteliäästi pastori Myötyri, punakka, siisti, kiharatukkainen mies.
+"Mutta mukava ja sovinnollinen poika hän lopultakin on. No niin,
+voisihan noiden ruotsalaistenkin antaa elää..."
+
+Rolf Idell ei häntä kuullut; jatkoi vain innostuneita huudahduksiaan
+valistuksesta, sen vihollisista, varallisuudesta, paljoista lapsista.
+
+"Paljon lapsia!" höhötti kolisevalla äänellä itsekseen eräs nuorukainen,
+lihava ja isomahainen, joka seisoi selkä köykyssä uunin luona, jokin
+paperirulla kädessä, Hän oli runoilija Kyösti Keretti. "Tuvat täyteen
+lapsia. Likaisia lapsia. Se on Rollin keksintö... höhö!"
+
+Kukaan muu kuin pastori Myötyri ei häntä kuullut; pastori vilkaisi
+häneen, rypisti kärsimättömästi kulmiaan ja haukotteli.
+
+"Jätä sinä, Rolf, utopiasi, sosialismisi", naurahti hän jälleen ja
+taputti toimittaja Idelliä olalle.
+
+"Mitä?" huudahti Idell hämmästyen ja käännähti. "Enkö sitten saisi olla
+hieman sosialisti, sillä tavalla? Nuorsuomalaisten ohjelma sallii paljon
+uudistuksia, sosialismia hyväksymättä. Se ajaa sellaisia asioita kuin...
+Maanomistusolot ovat meillä nurinkuriset; torpparien vapautuksesta ei
+ole tullut kypsää. Ja siihen ovat syynä vanhoilliset... varsinkin nämä
+pösöt... nämä sveesit... etuoikeuksineen; nämä klubiinsa sulkeutuneet,
+siellä hautuneet kuhnurit. Kirkkoa minä kyllä kunnioitan, mutta eihän
+valistus, eihän viinapomojen vastustaminen ole kirkon vastustamista..."
+
+"Oikeassa olet, veli Rolli", lausui nyt myöntävästi ja kehotellen eräs
+punakka, kirkassilmäinen herra, lehtori Korpelainen. "Sinä olet aivan
+oikeassa: ethän loukkaa uskonnollisia tunteita, ethän horjuta uskonnon
+perustuksia, vaan tahdot hävittää epätervettä elämää: suvun veren
+pilaamista juopottelulla. Raittiiksi meidän on saatava Suomi. Ja se
+saadaan: kansa sitä tahtoo, ja sen tahto on pyhä! Se, juuri se on
+kaikkein tärkein kysymys nykyään. Valistus on siinäkin parhain alku. Ja
+sitten, kun kansa on valistunut, käytämme pakkoa."
+
+Onni Tarkkanen hymyili epäuskoisesti. Pastori Myötyri naurahtikin sille.
+Runoilija Keretti huudahti:
+
+"Hahaha, eipä viina Korpelaisellekaan pahaksi olisi. Kyllä vain hänen
+niskansa kestäisi ryypyn, haha. Mitähän olisi, jos juottaisi hänelle
+oikein ämpärillisen, haha".
+
+Keretti oli lähestynyt Tistelbergiä; hänelle hän nämä viime sanat
+puhuikin, nauraen niin että vedet tihkuivat hänen silmistään:
+
+"Kokonaisen ämpärillisen... bolssia. Ei olisi pahimmaksi. Ja siinä
+tilassa lähettää hänet kouluun, opettamaan pojille ja tytöille uskontoa.
+Se olisi lehtorille... hahahaa."
+
+Keretti purskahti sellaiseen nauruun että oli tikahtua, köykisteli
+paksua mahaansa, yski ja kiemuroitsi.
+
+Lehtori Vihtori Korpelainen katseli pahasti Kerettiin, mutta jatkoi
+puhettaan toisille herroille, äskeistä jyrkemmässä ja vakavammassa
+sävyssä. "Kieltolaki tulee. Koettakoot raukat pullistella miten hyvänsä
+vastaan, niin se tulee. Se tästä sota-ajasta onkin suuri hyöty,
+että totutaan väkijuomien säännöstelyyn. Väkijuomat ovat jo
+sotilasviranomaisten puolelta ravintoloissa kielletyt, ja siitä on
+helppo jatkaa siihen, johon meillä on tärkeintä päästä, raittiuteen."
+
+Rolf Idell taputti lehtori Korpelaista olalle:
+
+"Hyvä, sinä lasiin sylkevä Vihtori. Sinunkin aatteesi on hyvä. Mutta
+tuopa sota-aika mukanaan muitakin kieltoja ja säännöstelyjä, joita
+voidaan sitten jatkaa, kun sota loppuu. Estää edelleen kiskomasta
+vuokra-asunnoilla..."
+
+"Eivät ole liioin ne säännöstelyt nytkään auttaneet", huomautti
+insinööri Tarkkanen. "Aina ihmiset keksivät vastakeinonsa, kun haluavat
+voittoa ja taloudellinen tilaisuus sitä tarjoaa..."
+
+Rolf Idell ei häntä kuullut. Hän jatkoi:
+
+"Sota tuo koko maailmaan paljon uudistuksia. — Niin, minä siunaan,
+kiitän onneani, että olen saanut elää... näin ihanassa ajassa. Että
+olen saanut nähdä — koko maailman sodan!"
+
+"On sekin rauhanystävä", keskeytti pastori Myötyri. "Rauhan aatteen
+ajaja!"
+
+"Sitä olen", väitti Rolf Idell. "Jos nyt siitä jälleen puhe tulee,
+—siitä olisi paljon puhumista. Mutta ennen kaikkea tällä sodalla
+ajetaan rauhan asiaa. Saksa joutuu tappiolle, Ville-keisari saa
+selkäänsä: Villen viikset vedetään alas, hänet alennetaan
+konttoristiksi." Toimittaja Idell nauroi iloisesti. "Sillä Saksa on
+syynä sotaan. Se on militaristinen valtio ja valmistanut sotaa.
+Englannissa ei ole tavallisesti asevelvollisuuttakaan, vaan ainoastaan
+palkattuja joukkoja: siis tavallaan poliiseja, eikä sotalaitoksen
+orjuutta. Katsokaa, kuinka sen sijaan Saksassa! Neljäkymmentä vuotta on
+Saksa varustautunut sotaan. Armeija on ollut sille tärkeintä.
+Sotamiehiä, sotamiehiä. Siitä olisi puhumista, mutta tämä lyhyt hetki
+ennen juhliamme ei sitä salli, ikävä kyllä. Mutta katsokaa, onko tämä
+nyt niin kaunista, sankarillista: astella näin!"
+
+Rolf Idell näytti pitkillä jaloillaan, kumarainen selkä koukussa, miten
+saksalainen sotamies marssii:
+
+"Lankkumarssia, mikä komea näky. Ja sitä me suomalaiset nykyään alamme
+jumaloida... noita Saksan näennäisiä voittoja. Varsinkin ruotsalaisemme
+Saksaa ihailevat: tietysti, hekin muka ovat germaanilaista rotua.
+Sukurakkautta. Vaikka ovat enimmäkseen ruotsalaistuneita suomalaisia. Ja
+vanhoillisistamme olisi hauska, jos Saksa voittaisi. Mutta eipäs
+voita..."
+
+"No, no... eihän sitä aivan tiedä", nurisi pastori Myötyri hiljalleen.
+
+"Sen tietää, — jos ymmärtää!" väitti Rolf Idell. "Kuulkaa nyt, minä
+olen tutkinut näitä asioita! Neljäkymmentä vuotta on Saksa huutanut:
+Deutschland über alles... Saksa kaikkialle! Aseilla kaikkialle! Se on
+rikos; se katsomus on keskiaikaista aseiden ylivallan ihailua. Ranska on
+hoitanut kulttuuriaan, samoin Englanti. Mutta Saksa erehtyy, jos luulee,
+etteivät toiset suurvallat, sellaiset kuin Ranska ja Englanti, pysty
+sotilaallisiin voittoihin, jos tahtovat niihin alentua. Sen saa Saksa
+nähdä. Mutta me, me suomalaiset, ja etenkin germaanimme, olemme siinä
+määrin hölmöjä, että uskomme Saksan voittavan, ja rupeamme melkein
+tappiolle joutuneen liittolaiseksi. Tiedättekös, että meillä on
+aktivisteja! Meiltä on mennyt nuorukaisia Saksan armeijan riveihin.
+Taistelemaan Venäjää vastaan. Ville-keisari on muka luvannut, että kun
+hän saa niin ja niin monta kymmentä tuhatta suomalaista soturia, tekee
+hän vastalahjaksi Suomen vapaaksi. Hän sen muka tekee vapaaksi —
+selkäänsä saava raukka. Muistakaa Englannin rikkautta, sen
+sotalaivastoa, muistakaa Ranskan varallisuutta ja sen joustavaa
+diplomaattista älyä. Ja Venäjänkin suuruutta! On vaarallista, että
+lähetämme poikiamme Saksan puolelle. Venäjä saa heistä mainion tekosyyn
+meitä vastaan. Tässäkin kaupungissa..."
+
+"Niin, Klingstedt", virkahti pastori Myötyri, mutta vilkaisi ovelle.
+Siellä ei näkynyt ketään... ei poliisimestaria, eikä poliisejakaan
+tällä hetkellä.
+
+"Juuri niin, maisteri Klingstedt!" huudahti toimittaja Idell. "Hän on
+mieletön..."
+
+"Mainitaanhan kuitenkin hiljempaa nimet, — jos näistä asioista
+kannattaa puhuakaan", suostutteli pastori Myötyri.
+
+"Minunkin mielestäni on anteeksiantamatonta, että nuorukaiset... siten
+rupeavat kummittelemaan aseilla", virkkoi Onni Tarkkanen arvokkaasti.
+"Joitakuita kuuluu jo joutuneen kiinni, on viety Pietariin. Surkea loppu
+heille tulee. Mutta maalle he tuottavat vahinkoa..."
+
+"He ovat isänmaan kavaltajia!" huudahti nyt salin toiselta puolelta
+kalvakka, pienikokoinen mies, joka siellä oli istunut itsekseen ja vaiti
+erään pöydän ääressä, — kaupungin vanhoillissuomalaisen lehden
+toimitussihteeri.
+
+"Hyst, hyst", kiiruhti pastori Myötyri häntä vaientamaan. "Ei viitsitä
+puhua tällaisista, ikävistä asioista... me rauhanmiehet."
+
+"Niin, valistus on pienen kulttuurikansan aseita", sanoi lehtori
+Korpelainen. "Minä — en tosin saata paheksua nuorukaisten rehellistä
+intoa; mutta heille pitäisi opettaa tehokkaampaa kansakunnan
+pelastuskeinoa — valistusta."
+
+"Niin juuri, kunnon Vihtori", huudahti Rolf Idell. "Ja muidenkin
+opettajien pitäisi nähdä yhtä etäälle kuin sinä, Vihtori. Kauemmaksi
+lähinäköisiä, rilliniekkoja silmiään, kuten tuo — Klingstedt. Mutta
+hän: kuuluu uskottelevan nuorisolle, jopa vanhoille, partaleuoille
+miehillekin, sellaisille kuin esimerkiksi paksulle Blöckerille,
+—saksalaisperäistä sukua, — että Saksa voittaa ja että suomalaiset
+vapaaehtoiset heidän joukossaan jotakin merkitsevät. Uskottelee, että
+nuo jääkärit, kuten heitä aletaan nimittää meillä, ovat valloittaneet
+ranskalaisilta sen ja sen kukkulan, voittamattoman linnoituksen, jota
+saksalaiset itsekään eivät pystyneet saamaan valtaansa! Naurettavaa!
+Lorua! Mutta meille ylen vaarallista! Miten käy, jos Saksa yrittää
+nousta rannoillemme, — tietysti nielläkseen meidät valloitusmaana, ja
+me hullaudumme kenties hassuihin hommiin Venäjää vastaan, saksalaisten
+avulla, tai heidän hyväkseen? Voittava Venäjä murskaa lopulta meidät
+kostoksi. Niin, niin, synkät ajat odottavat Suomea noiden järjettömien
+aktivistien tähden..."
+
+"Jumala meitä varjelkoon", huokasi pastori.
+
+"Mikä... kuka yrittää nousta rannoillemme?" kysyi runoilija Keretti,
+tullen nyt muuta seuruetta lähemmäksi. "Mille rannoille? Tännekö?"
+
+"Tännepä tänne, sitä toimittaja Idell tarkoittaa", sanoi hänelle
+Tistelberg.
+
+"Tänne!" huudahti Keretti. "Mitä varten tänne?"
+
+"En tiedä."
+
+"Mitä varten?" tiukkasi Keretti. "Eihän — täällä ole
+linnoituksiakaan... Mahdotonta... haha."
+
+"Senpä tähden juuri", pisti Tistelbergin päähän kiusoitella runoilijaa.
+"Siksi ettei ole linnoituksia. Miksi saksalaiset tahallaan hyökkäisivät
+varustuksia vastaan? Nousevat maihin sellaisesta paikasta, mistä on
+helppoa, missä ei ole varustuksia."
+
+"Niinkö luulette?" sanoi Keretti ja hapuili hitain sormin päälakeaan.
+
+"Niin, tietysti..."
+
+Keretti puhalsi suustaan muutamia tuskastuneita henkäyksiä. Vihdoin hän
+sanoi:
+
+"Se tässä vielä tarvittiin! Kun Helsingistä jo heidän tieltään sai
+laputtaa: pelättiin, että he tulisivat sinne. Luulisi heille jo Varsovan
+ja Puolan riittävän. Pysyisivät siellä! Mihinkä tässä joudutaan, jos he
+tänne...? Sodan jalkoihin. Se on... se ei ole kovin makeaa. Luuletteko
+te tosiaan, että he..."
+
+Tistelberg piti edelleen Saksan maihinnousua hyvin mahdollisena.
+
+Keretti alkoi sadatella ja hikoilla. Hän nauroi ontosti, tohisi nenäänsä
+toista sieraintaan kohotellen, ja yltyi huudahtelemaan:
+
+"Kirjoitapa sitten tällaisena aikana mitään. Aina häiriöitä! Suora
+mahdottomuus tehdä työtä. Niin, tai ainakin se kysyy yli-inhimillisiä
+ponnistuksia!"
+
+Hän lausui pousaamalla sanan: yli-inhimillisiä.
+
+"Sota ei ole hauskaa", hän jatkoi. "Muistan aina, kun saksalaisia
+odotettiin Helsinkiin ensi kerran. Se oli elokuussa vuonna 1914. Muistan
+ilmielävästi: se oli elokuun viideskolmatta päivä. Saksalainenhan
+saattoi tulla pommittamaan Helsinkiä milloin tahansa. Asuin silloin
+siellä. Ei ole leikkiä sellaisten repivien, raatelevien
+kranaattikapsäkkien saanti niskaansa! Ei minua huvittanut yhtään koko
+lysti! Ja eräänä yönä jyrähtää koko talo niinkuin olisi tykeillä
+ammuttu. Mokomaa! Pukeudu keskellä yötä, ja odota päivän valkenemista...
+että mitä se oikein oli ollut. Mutta silloin minä päätin, että muutan
+Helsingistä loitommalle... Siitä saakka olen asunut täällä, ja nyt..."
+
+Tarina oli Tistelbergille tuttu; koko kaupunki siitä tiesi, kertoi
+omalla tavallaan: nimittäin että siinä talossa, jossa Keretti oli
+asunut, oli portti yöllä, myöhästyneiden yökulkijain tullessa,
+paukahtanut, ja siitä oli Keretti säikähtänyt niin että muutti tänne
+pois Helsingistä, uhkaavan sodan jaloista.
+
+Tistelberg kysyi:
+
+"Mikä se pamahdus ja jyrinä sitten oli?"
+
+"Mikä?" toisti runoilija. "Olipahan vain... hehe... jokin paukkuva
+portinpuolisko. Joku ilkeyksissään sitä paukutti. Eiväthän kaikkien
+hermot sellaista kestä. Sitä olisi pelästynyt kuka tahansa. Pom, pom,
+pom... ja sitten ikäänkuin kranaatista, kun se räjähtää. Hahaha. Olipa
+se pommi." Hän nauroi venytellen, laiskasti. — "Mutta mitä helkuttia
+saksalaisilla nyt olisi tekemistä täälläkin?"
+
+"En tiedä."
+
+"Mutta minne he täältä pyrkisivät marssimaan? Mitä te luulette?
+Pietariinko?"
+
+"Niin, hm... jaa..."
+
+"Pietariinko? Turha yritys. Se on lujasti linnoitettu... tuskin he
+sitä... Ja — ei suinkaan täällä meillä nyt mitään kapinaa valmistella."
+
+"En tiedä."
+
+"Se olisi hullun tuuma. Mitä me sellaista vastaan kuin Venäjää mahtavaa
+keisarikuntaa! Vai mitäs te arvelette?"
+
+"En tiedä", toisteli Tistelberg yhä.
+
+Muut herrat juttelivat yhä edelleen omassa ryhmässään, ympäröiden
+innokkaasti ja perusteellisesti selittelevää toimittaja Idelliä.
+
+"En tiedä, en tiedä", huokaili Tistelberg Keretille.
+
+Silloin tuli sisään pastori Myötyrin rouva, vanhahtava, pitkä,
+kellertävä ja laiha. Hän meni miehensä luokse, pani hellästi kätensä
+hänen olalleen ja sanoi hiljaisella äänellä:
+
+"Rakas ukkoseni, minä luulen, että meidän pitäisi jo alkaa. Juhlasali on
+miltei täynnä väkeä... Näyttää oikein onnistuneelta... Kello on jo vähän
+yli puoli kahdeksan."
+
+"Jahah, jahah... aletaan sitten", vastasi pastori.
+
+Keretti hätäili:
+
+"Ja, helkkari, nyt minäkin tässä unohdin työni viimeistelyn, tuon sodan
+tähden. Valvoin viime yönä aivan aamun valkeamaan kirjoittaen tätä
+runoa, juhlarunoa. Mutta johtui äsken mieleeni, että muutamia kohtia
+siitä voisi muuttaa; sellaisia sivuseikkoja kylläkin kuin olisiko
+pantava 'väristen', pro 'vavisten'. Sillä jos sanoo 'väristen', tulee
+sanaan jotakin tiukempaa, tuskallisempaa; tuo on hiukan kuin terävä ase,
+joka tunkee lihaan, hermoihin. Vai mitäs te tästä asiasta arvelette,
+insinööri Tistelberg?" lopetti hän verkalleen, siristellen toista
+silmäänsä.
+
+"No, en tiedä; en ole runouteen perehtynyt", vastasi Tistelberg.
+
+
+
+
+8
+
+
+Tistelberg oli koettanut väistyä Keretin tieltä syrjään, mutta runoilija
+seurasi perässä. Niin olivat he tulleet eteisovelle. Siinä sanoi
+Keretti:
+
+"Jos tahdotte kuulla... niin lukisin teille mielelläni runoni... ennen
+esittämistä. Olisi hyvä, että joku sen kuulisi. Mennään pukuhuoneeseen.
+Korjaan siellä nuo mainitut kohdat, ja sitten voin lukea ääneen... Minä
+olin tätä runoa kirjoittaessani kummallisessa tilassa... ikäänkuin
+jossakin valomeressä, eteerisessä, korkeassa; kaikki hetkellinen katosi
+ympäriltäni. Kirjoitin sen ihan kuin itsestään. Niin, aivan kuin ilman
+omaa aikomustani helähti korvissani soimaan nämä alkusäkeet, joten sain
+ne pistää paperille heti valmiina."
+
+Ja Keretti alkoi lausua, verkkaisella äänellään ja yhä kovemmin ja
+kovemmin, runonsa alkusäkeitä, kohottaen tuon tuostakin kättänsä ilmaan.
+He seisoivat nyt eteisen puolella, jossa kuhisi väkeä, kirjavaa
+juhlayleisöä päällysvaatteitaan riisuen tai edestakaisin kävellen. Joku
+nainen riensi ulko-ovelta insinööri Tistelbergin luokse, tumma ja hieno
+kappa yllä, ja sanoi, hyvää iltaa toivotettuaan:
+
+"Antakaa anteeksi, insinööri... mutta tahtoisin tietää, onko insinööri
+Tarkkanen täällä? Missä hän mahtaa olla? Miehelläni olisi hänelle
+asiaa."
+
+Keretti lausui Tistelbergin takana ja vieressä runoaan, sikäli minne
+tungos heitä milloinkin hiljalleen työnteli.
+
+Tistelberg ei tuota naista tuntenut; mutta tiettävästi he olivat
+tuttuja, jossakin toisilleen esitettyjä, koska rouva hänet tunsi. Naisen
+ääni oli hapuileva, melkein sammalteleva; hän ikäänkuin haki avuttomasti
+sanoja, äänensointukin oli ruotsinvoittoista, hän ei siis oikein osannut
+suomea. Hänen kasvonsa näyttivät huonohipiäisiltä. Tistelbergistä hän
+vaikutti vastenmieliseltä. Tistelberg ajatteli: — Mikä lienee
+porvarisrouva, touhuileva, ja tärkeä niinkuin kaikki muutkin täällä.
+
+Rouvan keralla tuli Tistelbergin luokse joku pitkä ja tummaverinen mies.
+Tistelberg neuvoi kysyjää ruokasaliin, jossa kai insinööri Tarkkanen
+vielä oli, ja käveli sitten edelleen Keretin kanssa juhlasaliin. Tungos
+tukki heiltä tien; pujoteltuaan hetken ihmislaumassa, jossa haiskahteli
+välistä hajuvesiltä ja jossa ilma alkoi kuumeta, pääsivät he vähitellen
+näyttämön eteen, pukuhuoneeseen mennäkseen.
+
+"Mitäs arvelette runostani?" kysyi häneltä Keretti verkakseen, veltolla
+äänellään.
+
+"Mikäpäs vika sillä! Onhan se... onhan se...", myönteli Tistelberg.
+
+— Kukahan tuo nainen oli? ajatteli hän, tai ei oikeastaan
+ajatellutkaan: tunsi vain kuin jotakin kaukaista, salaisesti.
+
+"Kyllä se minun mielestäni pitäisi kelvata", sanoi Keretti. "Se on
+tavallaan palautumista entisiin aikoihin, ensimmäisiin runoihini, joita
+silloin kiiteltiin."
+
+Keretti mainitsi muutamia kiittäjien nimiä, niitä ja niitä kirjailijoita
+ja arvostelijoita.
+
+"Satutteko te muistamaan... tai tuntemaan niitä?" kysyi hän, ja
+kuunteli sitten tarkkaavasti hidastelevaa vastausta:
+
+"Niin noita arvostelijoitako? Tai runojanne? Kyllä... kyllä... Ne ovat
+minusta hyviä, herättivät huomiota... tai olivat minusta hyviä."
+
+"No ainakin tämä on yhtä hyvä", vakuutti Keretti. "Pitäisi siinä olla
+sisältöä... ja muodon minä nyt ainakin hallitsen monta vertaa paremmin
+kuin siihen aikaan. Monta vertaa! Luenpa sen teille... koska kerran
+tunnutte harrastavan runoutta. Mutta kuinkahan paljon minä voisin tästä
+työstäni vaatia juhlien hommaajilta... tai Suomalaiselta Seuralta:
+sekös nämä iltamat on järjestänyt, vai kuka? Voisinkohan pyytää
+kolmesataa markkaa?"
+
+Keretti oli seisahtunut keskelle käytävää, jossa hän vetäytyi ihmisten
+edestä vaistomaisesti milloin askelen oikealle, milloin vasemmalle tai
+antoi sysiä itseään hiukan takaperin, mutta palasi aina Tistelbergin
+eteen. Siristeli toista silmäänsä hermostuneesti ja uudisti
+kysymyksensä:
+
+"Tuntuuko summa teistä paljolta? Eikö? Ei sen, jumaliste, pitäisi
+ollakaan paljon — näinä tällaisina aikoina: tulevat yhä kalliimmiksi.
+Lihakilo maksaa... mitä lieneekään! Ja leipä...! Kannattipa tämä sota
+tosiaan... mokoma maailmanmylläys. Ja täytyyhän runoilijankin elää! Ei
+suinkaan hän pelkällä ilmalla... eikä innostuksella! Siis, mielestänne
+voisin tuota kunnon seuraa taksoittaa... kuinka paljon?"
+
+Tistelberg ei asiaa tietänyt: ei hän ollut edes Suomalaisen Seuran
+jäseniäkään, kun asui paikkakunnallakin vain ajoittaisin.
+
+"Te siis arvelette, että seura jaksaisi maksaa kolmesataa?" jatkoi
+Keretti. "Ainakin minä — sen aion pyytää. Ja, helkkari, huokea maksu
+tämä on vielä siihen nähden mitä muut runoilijat nykyään ottaisivat."
+
+Keretti sanoi erään jo äsken mainitsemansa runoilijan nimen. Sitten
+naureskeli hän:
+
+"Se poika osaa ottaa... Ja usein tavarasta, jossa ei ole järkeä yhtään
+ainoaa riviä. Hehehe, ei yhtään ainoaa riviä."
+
+Tistelberg ja pauhaava, puuskuttava Keretti olivat tulleet näyttämön
+pukuhuoneen ovelle, jonne heidän vaistomaiset askelensa veivät.
+Tistelberg ei Kerettiä paljon kuunnellut. Hän katseli taakseen saliin,
+ajatuksissaan. Elottomalta näytti hänestä sali; seinissä oli harmahtava
+pohjavärinä, katon risteilevät kannattimet ja puiset, ohuet seinäpilarit
+olivat maalatut kiiltävällä värillä valkeiksi; koristuksina ei muuta
+kuin näyttämön kahden puolen pari tyhjää lipputankoa, joihin ei ollut
+tohdittu vetää lippuja, sekä pitkillä seinillä jälleen noita
+kuusenhavuköynnöksiä: hautaseppeleitä.
+
+... Sillä naisella, joka oli Tistelbergiä puhutellut eteisessä, oli
+ollut pehmytlaskoksinen puku: sulavia, paisuilevia laskoksia paljon. Sen
+muisti Tistelberg nyt, tässä väen huminassa. Hän oli seisonut runoilijan
+kanssa juhlasalin ovella, kun rouva riisui kappaansa, tai joku sitä
+auttoi hänen yltään. Ja pehmytmuotoinen vartalo oli naisella ollut.
+
+Pukuhuoneessa riensi Keretti kohta hakemaan pöytää, jonka ääressä
+saattaisi vähän kirjoittaa, ja kyseli hätäisesti, oliko insinöörillä
+lyijykynää.
+
+"Eikös sellaisella runoilijalla kuin sinulla ole kynää?" hekotti hänelle
+huoneen taustalta pistävä ääni, keskeltä sekasortoa: kulisseja oli
+seinää vasten kumollaan ja muitakin näytäntövehkeitä oli sinne kasattu.
+Sähkölamppu valaisi tuota loukkoa. "Sinullahan pitäisi olla säiliökynä",
+jatkoi ääni.
+
+"Niin pitäisi, niin pitäisi", myönsi Keretti ajatuksissaan. Löysikin
+hämärässä jonkin vapaan pöydännurkan ja ryhtyi siinä kumarassa
+korjailemaan, tohisten ja hikeä otsaltaan pyyhkien: ahtaassa huoneessa
+olikin kuuma. Sitten hän katsahti ympärilleen, aikoen ruveta lukemaan
+runoaan. Tuon sähkölampun alla näki hän Birger Bengelssonin, kaupungin
+suurimman kauppiaan pojan, vetelehtijän ja kaikentekijän, jota
+kutsuttiin maisteriksi. Oli siellä joku toinenkin henkilö: Birger
+sommitteli erään näyttämöllä esiintyvän kaupunkilaisen naamioitusta. Ja
+olipa kolmaskin: saman pöydän toisessa päässä, jonka toisessa Keretti
+korjaili runoaan, istui hiljainen postimestari Mölsé eli Mölsä
+vaiteliaana ja masentuneen näköisenä kuin miltei aina, edessään lasi ja
+karahvi jotakin punaista ryypättävää.
+
+Kyösti Keretti vilkaisi postimestarin juomaneuvoihin, maiskuttaen
+ajatuksissaan pari kertaa suutansa. Puheli sitten jälleen jotakin
+runostaan tilapäiselle tuttavalleen Tistelbergille, jolle oli jossakin
+esitelty, missä, sitä ei Tistelberg muistanut. Bengelsson nauraa
+hekotteli naamioitavalleen: "Minä maskeeraan teistä, joka joudutte
+olemaan teatterihunsvottina, vaaleaverisen ja oikein kiltinmuotoisen
+nuorukaisen — tuon neiti Suomelan kiusaksi: vastoin hänen
+tarkoitustaan... Neiti Suomela, — demagogi, kansallisintoilija! Mikä
+idiootti!"
+
+Lavalta kuului kulissien siirtelyä, vasarannaputusta, pingotettuja
+vuoropuheluita... ja löyhähti jälleen kuusten haju. Kuusia oli joskus
+tapana käyttää kulissien asemesta.
+
+"Pieni lasi viiniä... se olisi jotakin", sanoi Kyösti Keretti. "Ja
+olisipa se välttämätöntäkin, kun täytyy esiintyä: tunnen ääneni
+käheäksi, — noiden märkien ilmojen seurausta."
+
+"Eikö liene äänesi syntymästäsi sellainen: määkimisestä käheä lukkarin
+pojan ääni", sanoi Birger Bengelsson ilkeästi. "Ja, kuules, eihän
+äänenkäheyttä korjata viinillä, vaan keitetyllä punssilla, tiedätkö sinä
+sen?"
+
+"Samapa se, mitä saisi, punssia tai tuollaista — viiniä", sanoi Keretti
+väsyneesti. "Äskettäin tarjottiin eräässä paikassa lasi viiniä...
+tuollaista aivan oikeaa, kuin ennen sotaa; hyvältä se maistui...
+virkisti niin."
+
+"Jopahan tässä enää oikeat viinit", virkkoi vihdoin kallellapäin istuva
+postimestarikin. "Viiniä? Vai sitä puuttuisi! Pirtua tämä on, neljännes
+jos lienee viiniä seassa, väriksi ja kuvitelmaksi: tämän
+Pariisin-kävijän, Bengelssonin keksintöä. Miksikähän sinäkin,
+Bengelsson, kun pääsit Pariisiin, et juonut itseäsi kuoliaaksi?"
+
+Postimestari kysyi sen ärtyisesti. Sitten hän huokasi.
+
+Bengelsson nauroi, ja vastasi hiukan ylimielisesti ja opettavaiseen
+sävyyn: "Kuules, kuoliaaksi juovat itsensä ainoastaan suomalaiset.
+Pariisissa on kulttuuria."
+
+"Ja mitäpä jos itsensä kuoliaaksi joisikin", vastasi siihen postimestari
+jonkinlaisella vakavuudella ja intohimolla. "Mitäpä täällä muutakaan
+tekee, — maailmassa: juoda... ja syödä."
+
+Hän heilautti uhitellen pörröistä päätänsä. Bengelsson nauroi hänelle
+jälleen suopeasti. Sitten kysyi hän Keretiltä:
+
+"Mitä — sinun taitaisi tehdä mieli tuollaista? Mikset tilaa: kyllä sitä
+ravintoloitsijalta saa, vaikka sotalaitos onkin sodan aikana kieltänyt
+väkijuomat, muodon vuoksi vain, tietysti: se kielto koskee raakaa ja
+hölmöä sotamiestä, kuten yleensäkin moukkia, ei upseereja eikä
+gentlemanneja. Hehehe, idioottinen kielto: sellainen ei voisi rauhan
+aikana ollenkaan soveltua..."
+
+"Kyllä sitä pitäisi saada", huokaili Keretti punottavaa otsaansa
+sipaisten. "Täytyisi selvittää kurkkua. Mutta... mutta..."
+
+"Sinulla ei satu olemaan rahaa?" kysyi Bengelsson.
+
+"Ei ole, helkkari!" puuskaisi Keretti. "Mutta minulle tulee piakkoin...
+ehkä aivan kohta: tästä runosta. Kenties jo tänä iltana. Ja jos sinä...
+sinä..."
+
+"Eikö rouvasi enää sinulle rahaa annakaan", uteli Bengelsson nousten
+pystyyn ja seisten siinä paidanhihat käärittyinä ja väriliitu ohuissa,
+valkeissa, pitkissä sormissa.
+
+Keretti kirosi, viattomassa muodossa. Hän huudahti: "Rouvaniko? Anna?
+Mitä sinä...? Nainen tietysti antaa. Mutta tämä aika! Minulla oli kyllä
+rahaa. Sievoinen omaisuus. Mutta mitä on nykyään jokin kuusi-,
+seitsemänkymmentä tuhatta? Ennen se oli paljon. Nyt on rahan arvo
+muuttunut, ja huononee päivä päivältä. Se on kuin koroillaan eläjien
+rosvoamista: heidät riistetään puhtaaksi... nyljetään elävältä."
+
+"Etkö sinä osaa rahojasi kartuttaa?" kysyi Bengelsson. "Huono ekonomi!"
+
+"En huonompi kuin sinäkään. Satoja tuhansia olet kai itse hellittänyt —
+Pariisissakin..."
+
+"No, en sinua siitä moitikaan", vastasi Bengelsson. "Täytyyhän ihmisen
+nähdä maailmaa ja elämää. Varsinkin taiteilijan, kuten sinä:
+taiteilijalle se on selvä välttämättömyys, muuten ei hänestä tule
+suurta."
+
+"Niin, niin?" äänteli Keretti kysyvästi.
+
+"Täällä saa muuten kyllä laskuun", sanoi Bengelsson. "Sellainen
+ravintoloitsijan tuttu kuin sinä... vanha kundi..."
+
+Keretti huudahti loukkaantuneena:
+
+"Pitäisi saada laskuun! Ainakin minun. Luulisi tosiaan. Satoja puteleita
+olen täällä tyhjentänyt... valehtelematta satoja. Ja hyviä aineita:
+konjakkia, oikeita liköörejä, Unkarin viinejä. On niitä vain yksi ja
+toinen pullo kallistettu. Mutta nyt, kuinkas onkaan: vaikka olen tuonut
+tirehtöörille tuhansia markkoja, niin, Jumala tiesi, kuinka monia
+tuhansia, — kun pyydän vaatimatonta luottoa, muutamia satoja markkoja:
+ei anna. Sellainen lurjus! Hävyttömyyttä, jolle ei uskoisi olevan
+vertaa!"
+
+Keretti oli katkera. Hetken vaiti oltuaan hän lopetti:
+
+"Kyllä osaa olla suorastaan sika!"
+
+Postimestari sanoi arasti Keretille: "Olisihan täällä hiukan, — vai
+mitä Bengelsson? Tämä herkku on Bengelssonin kustantamaa, tämäkin."
+
+"No, jos saan!" innostui Keretti. "Ainoastaan kulauksen...
+vaikka samasta lasista. Kai minä sinun lasistasi saan maistaa,
+Bengelsson? Se niin virkistäisi kurkkua... Ja sitten lausun tässä
+kenraaliharjoitukseksi."
+
+"Kuka se nyt toisen lasista, Keretti? Tilataan uudet", vastasi kauppiaan
+poika. "Etkö sinä olekaan gentlemanni. Ehkä tekin, insinööri,
+maistaisitte sekoitustani", jatkoi hän Tistelbergin puoleen kääntyen;
+"olen kyllä teidät kadulla nähnyt, ja olen teistä sattunut kuulemaan
+paljon, paljon, mutta emme ole esitettyjä. Viime talven oleskelin
+melkein kokonaan ulkomailla."
+
+Bengelsson esitteli itsensä insinöörille, tilasi sitten lisää laseja, ja
+kaikki kolme, Keretti, Bengelsson ja Tistelberg asettuivat postimestarin
+luokse juoman ääreen, jonka kokoonpanoa ja hienoutta Bengelsson nyt
+selitteli: niitä ja niitä esansseja oli hän siihen sekoittanut, —
+antanut sekoittaa tuolla hotellin keittiössä, — kutakin juuri sen ja
+sen verran, ei kymmenesgrammaa enempää. Sitten kertoili Bengelsson
+leveästi ulkomaanmatkastaan: kuinka vaikeaksi nykyään kävi saada oikeita
+liköörejä, ja kuinka mahdotonta ulkomaille oli päästä, — sellaisen
+luvan saaminen vaati suurta taitoa ja notkeutta, ainoastaan sangen
+tärkeissä asioissa saatettiin sinne laskea. Hänen oli täytynyt, tai hän
+oli saanut, tutustua Helsingissä paitsi korkeihin venäläisiin
+sotaherroihin myöskin moniin englantilaisiin ja ranskalaisiin
+diplomaatteihin; hän mainitsi joukon hienoja nimiä, joiden omistajien
+kanssa hän oli sinä. Matka oli kulkenut Norjan kautta, Pohjanmeren yli
+Skotlantiin, hermoja koettelevissa vaaroissa, miinakenttien läpi ja
+saksalaisten sukellusveneitten uhalla. Mutta Pariisi, sen huimat ilot,
+maksoikin sitten vaivan. Bengelsson oli varma Englannin ja Ranskan ja
+Venäjän voitosta, samoin kuin äsken Rolf Idell: noissa maissa oli älyä,
+jota vanha kulttuuri tuo mukanaan, ja Venäjällä puolestaan moukkia
+uhrata. Lontoon ja Pariisin ravintolain ylellisyyttä ja iloa hän kuvaili
+niin värikkäästi, etteivät nämä kuulijat, paitsi Keretti, voineet uskoa
+kuvausta oikein todelliseksi. Jopahan siellä sellaista olisi näin
+keskellä sodan ankaruutta. Mutta mitä oli Birger ulkomailla tehnyt? Sitä
+hän ei selitellyt; tärkeitä asioita, valtiollisia, ei hänelle tietysti
+ollut uskottu: olihan mies suuri suupaltti ja kerskuri. Mutta ihme hän
+oli vain ollut tunkeutumaan ulkomaillekin, siellä isänsä rahoilla
+huvitellakseen... tällaisena aikana!
+
+Näyttämöllä soi nyt kello, ilmoittaen juhlan alkamista, ja Keretti
+hypähti kömpelösti ylös paikaltaan:
+
+"Runo!" hän hätäili. "Kenraaliharjoitus. Sano sinä nyt, kunnon Birger,
+kuinka minun olisi esiinnyttävä? Istuttavako vai seisottava? Miten
+pideltävä joutavana olevaa kättä? En ole esiintynyt kuin pari kertaa
+ennen... enkä muista."
+
+"Mitenkä esiinnyttävä?" toisti Bengelsson. "Tietysti sinä istut,
+lavalla: keskellä näyttämöä, hahaha. Taikka, kuulepas: kyllä sinä voisit
+seisoakin. Sinä seisot keskellä lavaa, ja sinulla pitäisi olla sylinteri
+päässä. Onko sinulla sylinteri mukana?"
+
+"Eihän... Tarkoitan, että kyllä sylinteri mukana on, mutta en suinkaan
+minä sylinteri päässä nyt?" epäröi Kyösti Keretti. "Olisipa sekin...
+koomillista... hahahaa."
+
+Muutkin nauroivat.
+
+"No niin... Tietysti sinulla pitäisi olla sylinteri päässä", intti
+Birger Bengelsson itsepintaisesti. "Mutta koska kerran olet niin
+itsepintainen, niin — esiinny suomalaisiksi. Niin, ja eihän
+Runebergillakaan, muistopatsaalla, tarkoitan, hehe, ole sylinteriä
+päässä. Mutta näin sinun on seistävä: toinen käsi povelle pistettynä
+kuin Napoleonilla; katse suoraan eteen ja vähän ylös luotuna; toinen
+jalka ikäänkuin maahan polkaistuna. Se on sinulle hyvin sopiva asento...
+sinä olet tunnettu runoilija."
+
+"Niinkö luulet?" kysyi Keretti epäluuloisesti.
+
+"Niinkö luulet? Kuinka sinä sellaista kysyt!" nuhteli Bengelsson.
+"Tietysti sinun täytyy seisoa juuri niin; se ei ole pelkkä luulo."
+
+"No — minä seison", vastasi Keretti, hommautui huolella asentoon ja
+alkoi lukea. Bengelsson korjaili siinä vielä hänen asentoaan: jalkaa
+enemmän harppaavaksi, päätä pystymmäksi, veti pari sormea ulos
+liivinnappien välistä. Sitten Keretti luki.
+
+"Älkää niin kovasti, kuuluu saliin", ehkäisi postimestari hiljaa.
+
+"Antaa kuulua!" yllytti Bengelsson.
+
+Ensin Keretti lausuikin matalalla äänellä. Mutta sitten ääni koveni,
+tullen jäykkinä, raskaina puuskauksina, kurkkua täristäen, läähättävinä,
+pitkiksi venytettyinä huohotuksina, sakeni jonkinlaiseksi jyminäksi,
+kunnes joku pujahti näyttämöltä lausujaa hillitsemään: se oli neiti
+Suomela, pieni, rasittunut, ryppyinen nainen; hän sanoi pastori Myötyrin
+aloittavan heti juhlapuheensa, joten täällä oli oltava siivosti.
+Runoilijalle tuli kiire: hänen oli näet esiinnyttävä toisena, kohta
+pastorin jälkeen. Mielenliikutuksestakin vavisten lausui hän nyt
+runonsa. Se oli nimeltään Vuorivaeltaja, — jonkinlaisilla alpeilla
+kulkeva sankari. Alla, vuorten juurella oli kääpiöitä, typeriä
+poroporvareita, kirkkoineen, kouluineen; ainetta palvelevia
+yleisihmisiä, narrillisten ennakkoluulojensa orjia. Vaivaiskoivuja
+kasvoi vuoren alarinteellä; mutta ylhäällä ruusuja, ja siellä oli
+säkenöivän kylmä pakkasilma, ankaran järjen selvyys. Vuorivaeltajan oli
+taisteltava kääpiöitä vastaan, jotka tarttuivat häneen kiinni,
+päästäkseen hänen mukanaan juomaan jumalien nektaria; mutta hän löi
+kääpiöt maahan, asteli tietään heidän ruumiittensa ylitse. Hän halveksi
+heitä, pilkkasi noita kirkon koirankuonolaisia ja tyhmyyksien orjia. Ja
+korkeimmalle huipulle päästyään hän sinkosi heihin salamansa — kuin
+Zeus maan asukkaihin.
+
+Runon loppuun oli liitetty eri mitalla tehtyjä säkeitä, jotka
+selittivät, että tuo vuorivaeltaja merkitsi valoa ja valistusta ja
+kääpiöt tietämättömyyden valtaa.
+
+"Idiootti!" kuiskasi Bengelsson oudolle herrasmiehelle, jonka peruukkia
+hän juuri sovitteli paikoilleen. "Puolustelee... pelkää jo yleisöä..."
+
+Postimestari katseli ja kuunteli Kerettiä kärsivällisesti, mutta
+kummastuneen näköisenä, joskus huvittuneena naurahtaen ja kulmiaan
+tuskastuneesti rypistellen; lausujan saarnaava, jauhava ääni repi hänen
+korviaan. Jälleen tuli neiti Suomela näyttämön ovesta; pastori Myötyrin
+ääni kuului jo lavalta, mutta silloin Keretti parhaiksi lopettikin,
+kysyen Bengelssonilta ja muilta:
+
+"No — miltäs tämä minun runoni tuntui? Kai se menee... vai kuinka?"
+
+"Sehän on vallan erinomainen runo!" huudahti Bengelsson. "Tahti vain
+pitäisi olla hieman hitaampi, ja lausua matalammalla äänellä, —matala
+tarkoitettuna musikaalisesti: siis möreämmällä äänellä. Runohan on
+juhlallinen, jylhä sävyltään. Mutta, kuulehan, huomaan että sinun
+runoissasi on jotakin aivan erikoista sinulle, jotakin uutta, jota en
+ole missään tavannut. Nuo nelitavuiset riimit. Sellaiset kuin:
+värisevästi, ärisevästi tai jotain sellaista. Lisäisit niitä vielä. Ja
+eikö tuota yhtä kohtaa voisi panna kuulumaan esimerkiksi: karistavasti,
+varistavasti?"
+
+"Niinkö? — Ei", sanoi Keretti. "Varistavasti! Sehän olisi
+—koomillista. Ja sehän olisi jo viisitavuinen riimi..."
+
+"Kokonainen riimijuna. Ja sehän se juuri olisikin mestaruutta. Ja on
+sitä..."
+
+"Hm — pitäisi olla!" myönsi Keretti. "Sen on arvostelukin huomannut.
+Mutta mahdotonta on minun tässä nyt mitään muutella. Ja — mitäs sitten
+te, insinööri, runostani arvelette?"
+
+"Hyvä on, hyvä...", sanoi Tistelberg.
+
+"Entäs — mitä te, postimestari?"
+
+Postimestari oli vaiti, avuton; viimein hän sanoi hiljalleen:
+
+"Mikäs... kelpaahan se tähän tilaisuuteen. Ottakaa vain hyvä ryyppy
+ennen lavalle menoanne."
+
+"Niin, hetki lähestyy", sanoi runoilija, kulautti lasinsa pohjaan ja
+alkoi kävellä otsa rypyissä nurkasta toiseen. Salin puolelta kuului
+torvisoittoa pitkän aikaa, ja sitten pastorin avauspuhe: lauhkea,
+lempeä, raukea ja ylimalkainen; sulavia, välistä hapuilevia sanoja
+jumalanpelosta, jonka pohjalle kasvatus oli rakennettava, ja, synkkään
+aikaan viittaamatta, elämänilosta, ahkeruudesta, kärsivällisyydestä;
+jälleen elämänilosta — taidosta nauttia Jumalan antimista ja
+sivistyksenkin jaloista saavutuksista: runoudesta, musiikista, nauttia,
+itseään niillä turmelematta. Yleensä elämäntaidosta, joka perustui
+vanhaan, koeteltuun kristilliseen uskoon.
+
+Tistelberg ajatteli:
+
+— Ei vihjausta nykyiseen maata uhkaavaan hätään: eihän siitä saa puhua,
+ja ainakin pappi pelkää! Ei maailmansodan syihin, kansain sielunelämän
+rikollisuuteen. Vain jonkinlaisia kultaisen keskitien filosofian
+alkeita. Kylläpä kannatti!
+
+"Nyt se loppui", sanoi Bengelsson; kättentaputus, verrattain raukea,
+alkoi kuulua salista. "Alahan mennä palkeille, Keretti."
+
+"Oikea suloinen saarna, pyöreän ja punertavan möhömahan, kuin porsaan!"
+hohotti Keretti, mutta tuli kohta vakavaksi. Neiti Suomela viittasi
+nimittäin hänet lavalle... ja hänen oli mentävä.
+
+"Idiootti", sanoi Bengelsson, kun Keretti oli kadonnut. "Lähdetään nyt
+salin puolelle katsomaan, miten se kuvapatsas siellä törröttää."
+
+Postimestari ei hievahtanut paikaltaan; hänestä ei missään ollut
+mieluisempaa kuin näin, lasin seurassa. Jopa kehotti hän
+Tistelbergiäkin, kainosti ja arasti, jäämään vain tänne:
+
+"Hyvähän tässä on olla", sanoi postimestari.
+
+Birger Bengelsson meni.
+
+Sillaikaa kuului jo seinän takaa Kyösti Keretin ääni, ensin hiukan
+värähtelevänä, sitten kiihtyneempänä, yhä harvemmassa tahdissa,
+huohottaen, ikäänkuin maan alta tuskallisesti puhaltaen, koettaen
+ukkosena jyristä. Postimestari naurahti aivan kuin ihmetellen ja
+nyökytteli alakuloisesti päätänsä. Birger Bengelssonin käytös
+runoilijaraukkaa kohtaan, kavala ja ilkeä, suretti Leevi Mölsää. Hän
+aikoi Tistelbergille nähtävästi puhuakin, mutta sanat eivät päässeet
+ulos hänen suustaan. Postimestari vain tirkisteli lasiinsa ja maistoi
+siitä silloin tällöin.
+
+Joitakuita näytelmäasuun puettuja naisia ja miehiä tuli pukuhuoneeseen;
+he kävelivät siellä paperivihko kädessä ja vuorosanojaan muistellen ja
+palasivat sitten taas kulissien väliin.
+
+Isidor Tistelberg ja Leevi Mölsä istuivat vaiti molemmat.
+
+Tistelberg oli aikoinaan pitänyt tuon Keretin runoista: nehän olivat
+jumalattomia. Itse miestä ei hän ollut tuntenutkaan ennen kuin viime
+talvena. Ne runot olivat olleet arkisen, ns. porvarillisen, maailman
+kiusoittelua, uhittelua, ajan varsin yleiseen kuosiin. Ja jonkinlaista
+sankaruuden loistettakin oli Tistelberg niissä huomaavinaan; hänestä oli
+tuntunut kuin runoilija olisi ollut yksilö, joka oli valmis kestämäänkin
+jotakin uhittelunsa puolesta; ei laumaihminen sitä hapuilevaa, matkivaa
+lajia, jota hänen runonsa halveksivat, vaan jonkinmoinen järkkymätön
+väkivaltainen persoonallisuus, tietoisesti tekojensa seuraukset
+hartioillaan kantava, epäuskoinen, mutta sellainen, joka riemuitsi
+uskottomuudestaan. Epämääräistä oli Tistelbergin ihailu; kokemuksesta
+se ei johtunut; se oli omalla vauhdillaan kiihtyvää jatkoa
+entisen, jo menneen tai paraikaa menevän polven epäilykselle ja
+vapaa-aatteellisuudelle, — sen suuresti aatteetonta jatkoa.
+
+Nyt hän oli nähnyt tuonkin Keretin, oikeastaan vasta ensi kertaa oikein
+läheltä, luussa ja lihassa, ja se näky saattoi hänet jonkinmoisiin
+ajatuksiin.
+
+Postimestari aukaisi viimein suutansa:
+
+"Nyt piispa pitää saarnaa. Mutta pastori saarnasi paremmin."
+
+Kyösti Keretti, lukkarin poika, kuului näet ennen olleen nimeltään
+Piispa. Oli muuttanut nimensä Keretiksi jokin vuosi sitten,
+kun kansallisintoiset alkoivat vaatia ruotsalaisten nimien
+suomalaistuttamista. No, ruotsalainen ei hänen nimensä ollut; mutta
+tarjoutuihan yleisestä nimien muuttamisesta Keretille tilaisuus vaihtaa
+itselleen aatteidensa mukainen nimi.
+
+"Kuitenkin, mitäpä niistä, — saarnoista, vanhoista ja hyvistäkään",
+jatkoi Leevi Mölsä. "Ryypätään me. Mikä on parempi, kuin ryypätä? Sehän
+on jotakin. Ja parasta onkin tehdä se ajoissa, ennenkuin hommaavat
+kieltolain tämän sota-aikaisen humpuukikieltelyn jatkoksi".
+
+Tistelberg naurahti epäuskoisesti:
+
+"Saanevatko kielletyksi ihmiset etsimästä iloaan?"
+
+"Ja mitä se toimittaa? Miksi ei saisi ryypätä?" ihmetteli Mölsä.
+"Terveytemmekö vuoksi? Mitä me niin suurella terveydellä? Kunhan vain
+viihtyisimme..."
+
+Tuli taas hiljaisuus pukuhuoneeseen. Lavalla Keretti pousasi; runo oli
+pitkä.
+
+"Miksi ei ihminen joisi?" sanoi Mölsä jälleen. Hänen kielenkantansa
+alkoi vähitellen irtautua, mutta hyvin vaikeasti, ikäänkuin
+kainostellen, vaikka äänessä jo tuntuikin jonkinmoista itsepintaisuutta
+ja uhmaakin. "Miksi ei ihminen joisi! Viina on hyvää. Maailma on —sitä
+mitä on. Tappelevat siellä ulkopuolella, suurvallat. Minkävuoksi
+tapellevat, — ja mitäpä siitä! Ja meilläkin jo hoppuavat aina niistä
+sodan osakkaista. Halunnevatko mukaan? En tiedä. Mutta yksityisten asiat
+tässä pyrkivät menemään surkeiksi: kaikki kallistuu, eikä palkallakaan
+tahdo enää elää. Ei tule nyt liialti makeita paloja suuhun. Eikä entisiä
+hyviä punsseja: kolmisen markkaa puolikas maksoi ennen punssi! Oli se
+aikaa. Ettei ihminen älynnytkin silloin oikein juoda. Nyt ei ole kohta
+edes ruokaa, ei rasvoja ruokapöydällä, edes perheellekään..."
+
+Mölsällä oli isonlainen perhe, vaimo, viisi lasta ja piikatyttö.
+
+"Semmoiseen sitä joutuu", huokasi Mölsä. "Ja minkäs sille voit? Kärsi
+vain — tällaista aikaa. Kun eläisi maalla, siellä kaukana!"
+
+Hän oli kotoisin sisämaasta, ainoastaan muutaman vuoden täällä ollut.
+
+Ja yhtäkkiä laukesi siinä postimestarin kieli kokonaan, puheen sattuessa
+hänen menneihin aikoihinsa. Ensin hän jutteli koulupoikakertomuksia —
+asioita, jotka olivat Tistelbergille kiusa: mitä noista entisistä?
+Tistelberg himoitsi elämää. Mölsä nauroi makeasti koulupoikatoveriensa
+seikkailuille, onnellisena, haaveillen. Nautti varsinkin kaikista hieman
+aistillisilta hengähtävistä pikku tapahtumista. Sitten alkoi hän puhua
+rivoilta vivahtavia sukkeluuksia, koulupoika-ajalta, koirista ja jos
+jostakin, ja vähitellen rivonsekaisia vitsejä yleensä, talonpojista,
+maalaiskäräjistä. Tuli niitä muutamia myöskin Tistelbergin suusta,
+joskin kuivanlaisia. Ja viimein, talonpoikiin ja maalaisoloihin
+osuttaessa, postimestari johtui ylistämään haltioissaan joitakin
+kaukaisia korpikyliä. Siellä oli hänestä ihanaa, — mukavaa kesällä,
+mukavaa talvellakin. Hän ei ollut päässyt sinne moniin vuosiin, kun
+perhe sitoi häntä tänne. Mutta, oi niitä komeita, rauhallisia maisemia!
+Kelohonka-aarnioita sellaisia, joihin kirves ei ollut koskenut tuhansiin
+vuosiin! Ja järvet metsien keskellä, leppoisat järvet, ei tuo aina
+tuuleva meri kuin täällä. Tyyniä laaksoja, tyyniä harjuja, joilta näki
+tuhatsaarisia ulapoita. Ja järvissä kalaa: suuria lahnoja, maukkaita
+haukia; entä ahvenet, tuoreet, hiilillä tai voissa paistetut ahvenet;
+tahi sitten juuri nuotalla vedetyistä muikuista tehty keitto: voita niin
+paljon kuin sulaa, suolaa niin paljon kuin kastuu. Entä hapan, täyttävä
+leipä! Väkevät kahvit sen päälle. Sellaista se on siellä talonpojilla,
+talvisinkin, noilla yltäkylläisessä rauhassaan elelevillä. Onnellista
+väkeä, siinäkin suhteessa, etteivät osaa muukalaista nylkeä, vaan
+vierainaan kaikkia kestitsevät: niin elävät maailmassa ja sen pahoista
+tietämättä. Ovia ei siellä yöksi lukita... Ja minkälaiset ovat
+makuupaikat! Kesällä hämärät aitat, joiden nurkalla minttu lemuaa. Makaa
+siellä, vällyjen ja raanujen alla. Naisten hameita riippuu pääsi päällä
+orrella. Niin, makaile siellä ja tupakoi. Sitä paitsi löytyy talosta,
+jos oikein halu tulee, viinaakin: osaavat ne siellä sen keittää oikein
+puhdasmakuisen. Ja olutta: sellaista keittävät että jos tuopin juot,
+päässäsi humisee ja kielellä sihisee — kuin samppanja. Ohoi, on siellä
+talvellakin pirtin pitkässä pöydässä kananmunat, on sianlihaa, jonka
+herassa lampaanlihan köntäleet pehmenevät niin ettei hampaallaan
+tarvitse purra syödessä. Ja ruispuuroa, jonka sekaan on lohkottu
+lanttua, — imelää ruokaa. On hapanrokkaa: herneitä ruispuurossa. Sitä
+kun syö, niin...! Entä sitten ukkojen jutut pitkin tuvan penkkejä
+sellaisen aterian jälkeen, ennenkuin kaikki siitä kellahtavat
+ruokalevolle, makailemaan...
+
+Birger Bengelsson pistäysi pukuhuoneeseen, notkeana ja nauraen:
+
+"Nyt hän lopetti. Ja nyt taputtavat käsiään hänelle, idiootille. Seisoi
+käsi takin rintamuksessa kuin Napoleon, aivan kuin häntä usutin.
+Huomasitteko, kuinka minä häntä narrasin? Häntä täytyy narrata, se tekee
+hänelle hyvää."
+
+Keretti tuli näyttämöltä, vielä vapisten, hikikarpalot otsalla. Kuin
+puolisokea hapuili hän hämärässä, pyyhki otsaansa, ja kysyi viimein
+Bengelssonilta, joka taputti häntä hartioihin:
+
+"No, miltäs se minun lausumiseni sinusta tuntui?"
+
+Bengelsson kehui häntä, moittien kuitenkin eräitä yksityiskohtia;
+paussit, jolloin Keretti oli luonut vaieten katseensa saliin, olivat
+olleet liian lyhyitä: niiden olisi pitänyt olla viisikin kertaa
+pitempiä. Ja sitten esitti Bengelsson:
+
+"Pidähän nyt varasi, käy ottamassa palkkiosi ajoissa! Nyt on kassassa
+rahaa, ennenkuin muut karhut ennättävät jaolle."
+
+"Niinkö?" äännähti Keretti. "Että eikö sieltä kaikille riittäisi? Ja
+sellainen työ kuin tässä runossa on ollut! Eipä soveltuisi kirjailijalle
+kahdeksan tunnin työpäivä... kuten kaikki hampparitkin nykyään
+tahtovat! Ja luuletko sinä tosiaan, että..."
+
+"Tietysti jättävät sinulle maksamatta, — jos olet naiivi!" vakuutti
+Bengelsson. "Parempi on, että pidät puolesi ja saat ravintoloitsijalta
+jotakin niilläkin rahoillasi..."
+
+"Niin... mutta... Ei kai nyt kolmesataa olisi liikaa? Henkinen työ, se
+on tosiaan raskaampaa kuin kivenvääntäminen!"
+
+"Ota kolmesataa. Ota enemmänkin. Täytyyhän suomalaisuuden uhrata jotakin
+aatteensa puolesta", vastasi Bengelsson. "Tahdotko, niin minä lähden
+kanssasi puhumaan ravintoloitsijalle, että hän antaa sinulle tätä
+sekoitusta? Minulle hän ei voi olla antamatta!"
+
+"No tule!" vastasi Kyösti Keretti ja lähti, ikäänkuin lihavaa ruumistaan
+työnnellen, pyrkimään kassaan, mukanaan Bengelsson, joka ovella
+mennessään nyökytti päätänsä ja iski silmää postimestarille ja
+insinöörille.
+
+Postimestari ei ollut seurannut koko Bengelssonin ja Keretin
+keskustelua. Hitain ja hurmautunein ajatuksin hän pysyi yhä kiinni
+maalaismuistoissaan. Maalaiskylän ulkomuotoa hän nyt kuvaili, kaukaisen
+ja erillään korven helmassa elävän maalaiskylän, täydellisesti omillaan
+toimeentulevan. Kuvaili erästä kylää, mainiten sen nimen. Siellä oli
+rattoisaa, — varsinkin kesällä, oli ollut. Kylätie luikerteli talojen
+väliä, kaarsi peltojen. Siellä tien rapakoissa kellottelivat suuret ja
+lihavat siat. Talot olivat rakennetut neliskulmaan: yhdellä sivulla
+tupa, toisella aitat, kokonaiset junat vaate- ja makuuaittoja,
+kolmannella navetat. Ja navetoissa — maalaispiikasia. Katot vielä
+siihen aikaan tuohista tehdyt, eivät päreistä; välistä kiviäkin tuohien
+painona. Tuohien alla jäkälöityneitä piiruja, jotka katonharjalla
+punoutuivat ristiin kuin sormet kirkkoon istahtavan naisen virsikirjan
+ympärille. Pihoilla saunakukkia; kelpasipa niillä päivää paistatella.
+Tuulimyllyjä siellä täällä, — miltei joka talossa. Peltojen alla
+saunat, sisäänlämpiävät ja makeat. Isännät ja rengit, jopa naisetkin
+kylpivät yhdessä. Sellaista siellä on; mutta mitä täällä.
+
+Leevi Mölsä huokasi, jäi sanattomana nököttämään.
+
+Salissa kuului Onni Tarkkanen pitävän esitelmäänsä. Tistelberg arveli,
+että hänen velvollisuutensa oli mennä sitä kuulemaan, kohteliaisuudesta
+Onniakin kohtaan. Ja sitäpaitsi hän hiukan pelkäsi Onnin puolisoa, hänen
+katseitaan, jotka varmaankin olisivat tiukat, ellei apulaisinsinööri
+olisi kuulemassa hänen miehensä esitystä, tavallaan Onnin neitsytpuhetta
+julkisessa tilaisuudessa. Yksinpä sekin, että Tistelberg oli hiukan
+maistellut, saattaisi tehdä nuo silmät tavallista tuikeammin
+leimahteleviksi.
+
+Postimestari jäi yksikseen.
+
+Insinööri Tarkkasen esitelmä oli pitkä, arvokkaasti ja selvästi lausuttu
+ja asiallinen. Se käsitteli Suomen metsätaloutta. Siinä esitettiin
+runsas tilasto Suomen metsistä ja niiden laadusta; kuvattiin niiden
+hoitoa, millaista se oli tätä nykyä ja millaista sen tulisi olla. Mitkä
+suunnattomat vastaisuuden aarteet metsissämme piilivät, — pääsisimme
+kaikista valtiomme ja kuntiemme veloista, jos tuota aarrettamme
+osattaisiin oikein hoitaa ja käyttää, panna se, järjellisesti ja
+järjestelmällisesti sijoittamalla, kasvamaan korkoa. Tulevaisuuden Suomi
+voisi elättää kymmenen miljoonaa asukasta, tukemalla järjestelmällisesti
+hoidettua maanviljelystään metsiensä hoidolla. Ja ylijäämääkin jäisi
+kulttuurin kukkien viljelyyn, johon meillä kyllä oli lahjoja, Kalevalan
+runot luoneella kansalla.
+
+Tistelberg oli asettunut seinustalle niin, että Onni Tarkkasen
+eturivissä istuva nuorikko saattoi hänet nähdä. Hän myönsi mielessään
+Tarkkasen esitelmän aivan oikeaksi; järkevä se oli, kiusallisenkin
+järkevä. Tistelbergiä tuskastutti. Miksi hän saliin sittenkin oikeastaan
+oli tullut? Yleisön joukosta hän haki salaa, siinä Tarkkasen nuorikon
+vuoksi nöyrässä asennossaan, joitakin kasvoja. Hän löysikin tuon
+äskeisen rouvan. Ja siinä Tarkkasen puhuessa hän ajatteli ja muisti
+viimekeväisiä ilonpitojaan sen kansanopistonjohtajan lesken kanssa. —
+Rouvan kasvot olivat kalpeat; vakavana hän näytti kuuntelevan, vakavana
+ja hartaasti, ikäänkuin huolestuneen hartaasti tätä perusteellista
+esitelmää, jonka kaikkia kohtia hänen lienee ollut vaikea ymmärtää:
+ruotsalaiseltahan rouva oli tuntunut hänen tuolla eteisessä lausumistaan
+vähistä sanoista päättäen. Silloin tällöin, kun ihmiset liikahtelivat
+tai huokasivat, humahteli salissa raskaasti. Ilma alkoi siellä lämmetä
+ja tulla hikiseksi ja ummehtuneilta hajuvesiltä lemahtelevaksi. Joku
+yski; viimein romisivat tuolit, esitelmä oli loppunut. Kun näki, kuinka
+kiireesti nuoriso nousi paikoiltaan, johtui ajattelemaan, että se oli
+tyytyväinen, kun esitelmästä oli päästy. Enin osa yleisöä kiiruhti
+eteiseen ja ruokasalissa olevaan bufettiin.
+
+Tupakat sytytettiin ovilla, kahvikupit ja pullot alkoivat kilistä
+bufetissa.
+
+
+
+
+9
+
+
+Tistelberg meni ruokasaliin. Siellä, kirjavien juhla-asuisten
+tungoksessa, näki hän Kyösti Keretin juttelevan ruman neiti Suomelan
+kanssa. Roikkuvin käsivarsin seisoi Keretti neidin edessä ja puhui
+hoilaten: sanoi, että hän tarvitsi palkkionsa välttämättä juuri nyt;
+hänen vaimonsa piti saada uusi syyshattu, vihdoinkin, ja ne ovat
+sietämättömän kalliita, — kauppiaat nylkivät häikäilemättä, kuin siat.
+
+"Millä tässä kirjailija kohta saa edes rääsyjä ylleen!" jatkoi Keretti.
+"Kyllähän neiti kirjailijan kohtalon arvaa, kun on itsekin tehnyt
+tuollaisen pienen näytelmän."
+
+Ihmiset katselivat syrjästä Kerettiä. Joku hymyili. Neiti Suomelan pitkä
+kaula nytkähteli hermostuneesti.
+
+Bengelsson liikkui loitompana, pitäen Kerettiä silmällä. Sitten
+työntäysi hän Rolf Idellin luokse, joka oli taas ennättänyt koota piirin
+ympärilleen ja puhui innostuneesti ja löi silloin tällöin, aina kun oli
+esittänyt mielestään tepsivän todistuksen, nauraen käsiään kupeisiinsa.
+
+Neiti Suomela kuului kysyvän Keretiltä, eikö runoilija tahtoisi
+kuitenkin odottaa juhlien loppuun; eihän nyt syyshattua enää tänä iltana
+voisi ostaa. Ja neidillä oli vähän kiire. Siksi olisi Keretin
+odotettava. Muutenkin, kansalaisryhmä, joka oli tämän iltaman
+järjestänyt, oli aatteellinen seura: se ei voisi oikeastaan maksaa niin
+paljoa, neljääsataa markkaa.
+
+Keretti joutui pulaan ja hämilleen.
+
+"Niin, niin, ei kylläkään tänä iltana hattua. Se on selvä", sanoi hän,
+ja antoi tulla lopuksi: "Mutta tarvitsisin ja tahtoisin nyt muutakin...
+päähän menevää kuin hattua."
+
+Jotakin varoittavaa ja säälittelevää puhuen neiti Suomela suostui
+närkästyneenä hänen toivomukseensa ja katosi eteisen puolelle, kassaan.
+Keretti harppaili hänen vieressään.
+
+Rolf Idell puhui sodasta, ympärysvaltoja kehuen. Osa yleisöä hääri
+bufetin luona. Tuossa nyökytti joku Tistelbergille päätänsä: Akseli
+Jorvas, perheineen asettuneena ruokasalin suurimman pöydän ääreen,
+ikäänkuin huomatuimmalle paikalle, itse turpeana ja punaisena,
+leukaparta huonosti ajettuna, särpien suurta omenahyveannosta, silkissä
+kahiseva rouva pystyssä päin, hapan ilme huulillaan, ikäänkuin tuo
+herkku, jota hänkin söi, olisi ollut hänelle liian tavallista eikä olisi
+maistunut. Kylmästi ja tuskin huomattavasti hymyillen katsahti hänkin
+insinööriin, joka oli tutustunut Jorvaksiin, kun oli Tarkkasen kanssa
+käynyt heidän talossaan merkitsemässä Akseli Jorvaksen sahanpaikakseen
+ostamaa uutta palstaa. Sitten rouva kääntyi jakamaan kermaisia ja
+sokerisia annoksia kolmelle, neljälle lapselleen. Maalaiskermaa,
+nousukaskomeita. Muitakin tuttuja tapasi Tistelberg siellä ja täällä,
+vaihtoi heidän kanssaan pari sanaa ja erosi heistä. Rolf Idellin ääni ja
+lapselliset naurunremahdukset kaikuivat nyt ylinnä salissa. Pöydät
+olivat täynnä varsinkin rikastuneita maalaisia. Koulupoikia ja muutamia
+yksinäisiä, vanhaan ikään päässeitä neitejä seisoskeli orpoina ja
+avuttomina seinävierillä.
+
+"Kas, niin, siinähän olet, Isidor", sanoi hymyilevä Onni Tarkkanen erään
+pienen pöydän takaa, jonka ympärillä istui muitakin. "Tulehan tänne.
+Taitaisi koitua juuri sinulle pieni työ."
+
+Onni Tarkkasen vieressä kyyrötti hänen kelmeä rouvansa, pöydän toisessa
+päässä joku lihava, kookas ja punainen naishenkilö, ja toisella puolella
+pöydän pitempää sivua, selin Tistelbergiin, tummaverinen mies hartiat
+koukussa, ja tämän tumman ja keltaihoisen vieressä jälleen se rouva,
+jota Tistelberg äsken oli hieman johtunut ajattelemaan, —puhuen
+nopeasti ja sotkien, melkein pärpättäen: koettaen päästä mukaan
+keskusteluun, jota varsinkin tuo tumma herra tuntui pitävän yllä.
+
+Onni Tarkkanen kysyi, oliko seura hänen rakkaalle apulaiselleen tuttua,
+ja esitteli sitten hänelle lihavan naisen jonakin arkkitehtinä, ja
+herrasparin jonakin tohtorina ja hänen rouvanaan; hajamielinen
+Tistelberg ei yleensä oikein kuunnellut nimiä. Tohtori ja tohtorinna
+mainitsivat olevansa hänen kanssaan jo ennestään tuttuja. Missä hän oli
+heidät nähnyt? Sitten selitti Tarkkanen:
+
+"Tohtori Oljemark aikoo ostaa huvilapalstan, tai on kaupat jo melkein
+tehnyt, ja meidän olisi se mitattava ja kartoitettava, yleensä
+suoritettava kaikki se vähäpätöinen, mitä ammattiimme kuuluu. Rouvat
+tässä puhuvat huvilapiirustuksista, joita neiti arkkitehti ryhtyy
+laatimaan — ensi kevääksihän se oli?"
+
+"Ensi kevääksi", vahvisti tohtori. "Sen täytyy joutua siihen kuin otan
+lomani. Kesäkuun viidenneksitoista; silloin muutamme heti sinne. Jos nyt
+lasketaan perustukset ja keväällä rakennetaan, niin valmistuuhan se."
+
+"Oh, Severi on aina niin tarkka ajoista!" huudahti tohtorinna. Tohtori
+vilkaisi rouvaansa ja heilautti päätänsä.
+
+"No, meistä ei viivytystä", myhäili insinööri Tarkkanen. "Tämä
+Tistelberg... tämä meidän Isidor on näppärä mies. Pikku homma. Mutta
+jos tosiaan haluatte, että minä, — tai me molemmat, Tistelberg ja minä,
+ja kaipa vaimonikin, lähtisimme valitsemaan sieltä sopivinta kohtaa
+rakennukselle, katselemaan, mihin ilmansuuntiin kukin kolkka käännetään,
+niin..."
+
+"Kyllä, kyllä me tahtoisimme!" huudahteli tohtorin rouva. "Minä niin
+mielelläni olisin teidän kanssanne, insinööri Tarkkanen, ja tekisin
+kävelymatkan... Mutta Hildurille minä olen jo sanonut, että minä
+haluaisin omaan puoleeni rakennusta siniset laudoitukset nurkkiin ja
+ikkunoihin... Ja ikkunoihin kukkia... ja... ja..."
+
+"Kukkasetko sinusta on arkkitehdin tehtävä?" huomautti hänelle tohtori
+hieman pisteliäästi.
+
+"Ei, ei, mutta...", alkoi hänen rouvansa.
+
+"Mutta sen sijaan", jatkoi tohtori vaimoaan kuuntelematta, "on tärkeää,
+että seinät tulevat oikeihin ilmansuuntiin: että aurinko pääsee
+tasaisesti kaikkiin huoneisiin paitsi ei keittiöön ja minun
+työkamariini. Minä työskentelen kesälläkin. Jos me siis saamme
+insinööriä, tai insinöörejä, vaivata, niin..."
+
+"Vaiva on vähäinen!" vastasi Onni Tarkkanen auliisti. "Ja samalla saamme
+omankin hyötymme: teemme pyykityksen ja kartan, joita pyydätte."
+
+Nyt puhuivat naiset, — tohtorinna, insinöörskä ja arkkitehti, jota
+tohtorinna oli nimittänyt Hilduriksi, suurempaa hälinää pitäen kuin
+miehet. Etenkin tohtorinna; hän koetteli selitellä, usein sekautuvin
+sanoin, arkkitehdille, minkälaiseksi hän toivoi omaa puoltaan huvilasta,
+— jos mies antaisi rakentaa hänelle tosiaan oikein oman puolen. Yksi
+suuri huone se olisi, tai kaksi pientä huonetta, joista toinen aivan
+pieni, hyvin vaatimaton; hänen huoneissaan pitäisi olla maalaamattomat
+hirsiseinät, eikä makuukamarissa juuri muuta kuin leposija.
+Arkkitehtineiti naurahteli kirkkaasti rouvan sanoille, ikäänkuin
+jollekin hassutukselle. Ja rouva Tarkkanen selitteli käytännöllisesti,
+mitä kaikkia muita rakennuksia ja laitoksia kuin päärakennus huvilassa
+täytyisi olla: kellareita, liitereitä, vihannesmaita, jopa
+niittypalstakin, joka elättäisi pari lehmää.
+
+"Nassunkin voisi pitää kesällä", sanoi hän. "Ainakin me, vähävaraiset,
+jos huvilan hankimme, aiomme sillä tavalla säästää."
+
+"Nassun niin, nassun!" huudahti tohtorin rouva. "Minä pidän nassuista ja
+yleensä eläimistä. Nassut ovat niin älykkäitä, eivätkä ollenkaan niin
+epäsiistejä kuin sanotaan..."
+
+"No, sinä nyt: älykkäine porsainesi!" äännähti tohtori hänelle.
+
+Onni Tarkkanenkin jutteli tohtorin tulevasta huvilasta,
+laajakatseisesti: palstojen mahdollisesta hinnannoususta, hermojen
+säästöstä, jonka saisi siellä kesänsä viettämällä, jonkin suopalstan
+viljelyksestä ynnä muusta.
+
+"Ei, viljelemään minä en ryhdy", sanoi tohtori. "Minulla on muuta työtä.
+Mutta huvilan on joka suhteessa jouduttava ensi kesäkuun alussa niin
+valmiiksi, ettei se minua häiritse. No niin, hyvä, te siis tulette.
+Sovitaan sitten vasta päivästä. Mutta — mitähän tuo Rolf Idell tuolla
+taas puhuu? Luuleeko hän ententen voittavan? Minusta hän vähän
+liioittelee... Täytyy mennä kuulemaan: ehkä hän on saanut joitakin
+tuoreita uutisia Helsingistä lehteään varten. Hyvästi, tai näkemiin."
+
+Tohtori nousi paikaltaan ja poistui seurasta. Insinöörskä käski miestään
+bufetiin maksamaan heidän, Tarkkasten teen, koska ei neitiä saatu tänne
+soittamallakaan ja seuraava ohjelmanumero alkaisi aivan hetimmiten.
+Insinööri Tarkkanen totteli neuvoa, tohtorinnan kursaillessa, että
+kaikkien tee olisi ollut oikeastaan hänen miehensä maksettava, tokihan,
+kun Severi oli kerran kutsunutkin herrasväki Tarkkasen puheilleen ja
+pöytään. Insinööri Tarkkanen meni kuitenkin bufettiin suorittamaan oman
+osuutensa, — vain omansa, valitettavasti, ettei jouduttaisi
+kaksinkertaisesti maksamaan: kenties tohtorikin etsisi tarjoilijattaren
+käsiinsä. Tistelberg jäi rouvien ja arkkitehtineidin pariin.
+
+Arkkitehti vain muhoili itsekseen, eikä puhunut mitään. Rouva
+Tarkkanenkin oli vaiti, hiukan jäykkänä ja ylpeän näköisenä. Tohtorinna
+kääntyi Tistelbergin puoleen, nojaten ohimonsa käteensä ja katsoen
+häneen tarkkaavasti, kauan, omituisesti, niin että Tistelberg tuli
+hieman levottomaksi. Jotakin puheenaihetta, kohteliaisuuksia, olisi
+hänen nyt pitänyt keksiä. Rouva katseli häneen yhä, hiljaa, pelkästään
+häneen päin kääntyneenä. — Tuopa merkillinen, ajatteli Tistelberg.
+Tuollainen, mikä lienee... Silmien alla ryppyjäkin. Miksi hänen otsansa
+on niin rasittunut?
+
+Kukaan ei virkkanut tuokioon mitään, Tohtorinna alkoi puhua:
+
+"Kuulkaas, insinööri, sanokaa nyt jotakin!"
+
+— Mitä, sanokaa? — Tistelberg kummasteli.
+
+Ääni oli pyytävä, Tistelbergistä melkein vastenmielisen raukea. Ja se
+jatkoi, välittämättä ollenkaan noista kahdesta muusta naisesta, jotka
+istuivat siinä lähellä:
+
+"Minä olen — intresseerattu teistä, herra insinööri. Minä olen
+intresseerattu... kaikesta... sellaisesta. Te olette ollut merillä,
+käynyt Espanjassa ja Marokossakin! Minkälaista siellä oli? Ah, sanokaa,
+kertokaa nyt... vähän!"
+
+Kehotus tuli kuin mikä rukous. Tohtorinnan kädetkin ojentuivat pöydän
+ylitse, kun hän jatkoi:
+
+"Olen kuullut teistä insinööri Tarkkaselta, tuosta seikkailustanne...
+siellä Algierissa... vai missä se oli? Minä tahtoisin niin tietää
+kaikesta... semmoisesta: kauniista, merkillisestä. Siellä mahtoi olla
+ihanaa?"
+
+Tistelberg vastasi lyhyesti:
+
+"Seikkailustako? Jopa kannatti Onnin siitä mainita! Eihän se ollut...
+kerrassaan mitään."
+
+"Niin, niin mutta", sopersi tohtorinna. "Insinööri Tarkkanen ei
+jutellutkaan siitä mitään perusteellisemmin, sanoi vain, että teillä oli
+ollut seikkailu, harvinainen. Mikä se oli? Miksi te lähditte merille?"
+
+Tistelberg tuli noloksi. Miksi tuo tuossa — tungettelee? Mutta samassa
+hänen mielessään heräsivät vanhat, jo puolikuolleet muistot tuolta hänen
+lyhyeltä merimiesajaltaan. Kirkastui ajatuksissa sekin seikkailu, jota
+rouva kai tarkoitti. Ne menneet asiat palasivat hetkeksi elävinä,
+sykähdyttäen, aurinkoisina ja suloisina. Kuitenkin hän vastasi,
+luulotellen kysyjää tungettelevaksi ja äitelän hempeileväksi:
+
+"Kaunista...? Kyllähän! Mutta mitäpä siitä... samanlaisiahan ne ovat
+ihmiset... siellä kuin muuallakin..."
+
+"Ihmiset? Niin... mutta kaikki muu siellä?" huudahti tohtorinna. Hän
+jatkoi huokaisten, hitaasti, raskaasti: "Niin, ihmiset? Ja eivätkö ne
+saisi olla samanlaisia?" Ääni soi Tistelbergin mielestä aivan toisin
+kuin taannoin: se kuului pehmeältä, valittavalta, ja helähti samalla
+Tistelbergistä kummallisen kirkkaalta.
+
+Tistelberg katseli tohtorinnaa; hänellä ei ollut mitään vastaamista.
+Rouva Tarkkanen liikahteli levottomasti. Tohtorinnakin katseli
+Tistelbergiin toisista välittämättä, niin että Tistelberg loi nolona
+silmänsä eteensä pöytään. Äskeinen ääni, hiljaisena ja pehmeänä soiva,
+kajahti sitten yhtäkkiä iloisena, ikäänkuin houkuttelevana:
+
+"Kun tulette meille silloin kun lähdemme kaikki katsomaan tuota mieheni
+huvilapalstaa, — toivon, että insinöörskä nyt alkaa käydä meillä: olisi
+hauska tulla läheisiksi tuttaviksi, — niin, jos tulette meille ja
+siellä matka aletaan, niin kerrottehan sitten, herra Tistelberg,
+käveltäessä, minulle jotakin sieltä etelästä, ihmeellisestä, kauniista,
+eikö niin? Sillä minullakin on jotakin teille kerrottavaa! Minunkin
+suvussani on ollut seikkailuverta. On ollut. Kuulkaas: isäni kävi
+aikoinaan nuorena Balkanilla ja Egyptissä asti, ja kohtasi siellä
+Becker-Bein! Tiedättekö, kuka hän oli? Ah, ettekö tiedä? No tehän olette
+tietämätön. Mikäkö oli Becker-Bei? Hän oli, hän oli... mutta nyt en
+ehdi hänestä kertoa, se on pitkä juttu. Saatte sen kuulla... sitten!"
+
+Insinööri Tarkkanen palasi pöydän luokse. Hänen puolisonsa nousi
+paikaltaan, samoin arkkitehti, hitaasti ja laiskasti. Rouva ja herra
+Tarkkanen hyvästelivät tohtorinnaa ja arkkitehtiä. Tohtorinna istahti
+pöydän ääreen vielä takaisin ja sanoi:
+
+"Kuinka ihmeellistä on maailmassa — sittenkin joskus. Sellainen kuin
+tuo Becker-Bei, isäni tuttava ja ystävä. Tahdotteko kuulla isästäni ja
+hänestä?"
+
+Hän katsoi Tistelbergiin kysyvästi, hymyillen. Oli kohottanut kätensä
+ylös, niin että sormenpäät olivat vastatusten. Tistelberg huomasi hänen
+kätensä ja hätkähti. Ne kädet olivat kauniit, hyvin valkeat.
+Tistelbergistä tuntui tuskalliselta, jossakin syvällä hänessä ikäänkuin
+riipaisi. Hän tuijotti tohtorinnan käsiin. Ja säpsähdys jatkui hänessä
+yhtäkkiä jonkinlaisena kauhuna... nuo kädet olivat kuin mikäkin —
+aave. Niiden valkeasta väristäkö se johtui? Se valkeus oli kalmamaista,
+— mutta kuitenkin lämmintä, sykähtelevää. Sormet hennot, mutta
+tarmokkaat, pehmeät, mutta keskenään kujeillen leikittelevät. Kynnet
+sopusuhtaiset, sirot, punertavat. Kyynärvarret, jotka näkyivät väljistä,
+mustista hihoista, olivat pyöreät ja pehmeät, Tistelberg ahmi
+ajatuksillaan niiden arkojen, pulppuilevien suonten viivoja.
+
+Rouva hymyili ja leikitteli käsillään. Hänen silmissään oli jotakin
+kimmeltelevää.
+
+Kello soi juhlasalissa. Yleisö lähti kolistellen ja humisten saliin.
+
+"No, näkemiin sitten", sanoi rouvan ääni. "Minä tulen heti, Severi."
+Tistelbergistä se ääni kuulosti tavattoman alakuloiselta. Se oli
+—niinkuin mitä...? Kuin metsäkyyhkysen yksinäistä valittelua. "Uskon
+että tarinani, vaikka lyhyt, tulee teitä miellyttämään."
+
+Tohtori seisoi vaimonsa vieressä ja kehotti häntä kiiruhtamaan saliin,
+sillä nyt alkoi neiti Suomelan tilapäisnäytelmä, — valot salissa
+sammutettaisiin heti.
+
+
+
+
+10
+
+
+Pimeässä näyttämö hohti, ja sen hohteessa kiiluivat sadepisarat salin
+ikkunoissa. Siellä ulkona tyhjät kadut tihkusateessa, hiljainen,
+ikäänkuin autio kaupunki merenlahtensa rannalla, kuin lätäkön partaalla,
+ja toisella puolella suuret, reunattomat metsät syksyn tuulessa
+kohisten.
+
+Isidor Tistelbergin sielu oli levoton; jotakin kummallista hänen
+sydämessään salaa sykähteli, vavahteli ja eli. Tuo elämä oli kuin tuhkan
+alle kätkeytynyt hiili, kuin multasorassa piilevä kytö: kaikki hänestä
+tuntui tyyneltä, yksitoikkoiselta, tavalliselta, mutta samalla hän tunsi
+taikka aavisti, että jotakin syvällä värähteli, kidutti. Mitä se oli, ei
+hän tietänyt, mutta rauhattomaksi hän tuli.
+
+Hän katseli neiti Suomelan kyhäelmää, pelkästä jonkinlaisen uutuuden
+halusta ja himosta; mutta hän ei nauttinut edes omasta katselustaan,
+saati sitten tuosta katseltavasta. Hän aprikoi omia asioitaan, tai omaa
+suhtautumistaan ympäristöön, masentuen ja epäuskoisena ja epätietoisena
+kaikesta, mitä elämäksi sanotaan, ja itsestään kaikkein pahimmin.
+
+Tämä neiti Suomelan kyhäily? Jokaisenhan meillä Suomessa piti kirjoittaa
+jotakin, kertomuksia, näytelmiä, runoja, — jokaisen opettajattaren,
+apteekkioppilaan, perheenäidin; miltei jokaisen, voi sanoa. Ne olivat
+tavallisia näytelmiä, runoja, novelleja, romaaneja, enimmäkseen
+kasvattavia, kauniita, jaloja. Hyvä, että ihmisillä ikävissään oli edes
+se ajanviete, — ajanhukka.
+
+Ajanvietekö? Ehkä he tahtoivat sitä tehdä, muiden kiireittensäkin
+uhalla, halusta tehdä jotakin isänmaan hyväksi? Tosiaan pieni kansamme
+tarvitsi paljon lisää sivistyksen voimaa pystyäkseen vastustamaan
+vihollistaan, joka sitä oli satakin kertaa väkevämpi, uhaten sitä jo
+massansakin painolla. Jokaisen meillä oli koetettava antaa kansalleen
+noita sivistyksen aseita. Hyvä niinkin, kauniita tekoja!
+
+Mutta ne vähäiset elämän kukat, mitkä karussa luonnossamme olisivat
+olleet mahdolliset, ellei ulkonainen vihollinen olisi aina väijynyt
+ovella, jäivät täten huomaamatta, hankkimatta, nauttimatta. Kaikki voima
+kului opetukseen, kasvatukseen, itsevarjeluun, ikäänkuin luisiin tai
+puiseviin piikkeihin, joita kaktus kehittää erämaan hiekassa peläten
+raavaiden ahnaita kitoja. Hyvä niinkin. Mutta sääli kaktusta! Hän muisti
+lukeneensa, mistä lienee lukenut, että kaktus saattoi olla jopa ihanaa
+virvoitusjuomaa kehittävä kasvi, jos sitä hoidetaan sille vaarattomassa
+lavassa eivätkä eläimet pääse sitä ahdistamaan; silloin se hylkää
+vähitellen piikkinsäkin ja muuttaa ne suloiseksi mehuksi, juovuttavaksi,
+makeaksi nesteeksi.
+
+Mutta onko tuollaisia kasveja — tuollaisia sieluja — toisissakin
+maissa muualla kuin botanistien ansareissa? Kaikki kansathan nykyään
+käyvät sotaa toisiaan vastaan, eivät iloitse omasta kukinnastaan, vaan
+kehittävät piikkejään.
+
+Niin, joitakuita niitä lienee muualla. Meillä lieneekö yhtään.
+
+Mutta eivätkö sellaiset sielut olisi mahdollisia meilläkin, elleivät
+muuten, niin täälläkin ansareissa: lämpöisessä kamarissa, suljettujen
+seinien sisällä? Kummallisena, väkivaltaisena poikkeuksena vain!
+
+Vaatimaton, opettava näytelmä esitti kahta nuorta miestä ja yhtä tyttöä.
+Kaikki kolme maalaisia. Pojista oli toinen talollisen poika, toinen
+torpparin. Talollisen poika siinä juopotteli, kerskui, oli laiska ja
+petollinen, — ennenkaikkea juopotteli. Torpparin poika oli köyhä, mutta
+uuttera, sivistystä ja kirjoja rakastava, ja ennenkaikkea sivistystä
+rakastava. Molemmat pojat kosivat pikkutalollisen tyttöä, joka ensin
+piti rikkaasta talollisen pojasta. Avioliittoa ei heidän välillään
+kuitenkaan syntynyt, joskin kihlaus, sillä sulho teki kaikenmoisia
+kolttosia, hakkaili ohella muitakin naisia, — ja joi. Kihlaus
+purkautui; tyttö huomasi ahkeran ja viattoman torpanpojan avut, ja meni
+yhtäkkiä ja ainaiseksi kihloihin hänen kanssaan. Se oli ensimmäinen
+näytös, eikä näytelmässä ollutkaan enempää kuin kaksi. Toisessa
+esiteltiin tulevaisuuden kuvia: talollisen poika itsensä ja talonsa
+rappiolle juoneena, talon metsä myytynä, vaimo ja lapset —sillä hulttio
+oli sittenkin mennyt naimisiin — puutteessa; kun taas torppa miltei
+talona, kaikki järkevässä kunnossa, virittäen pienen ylistyslaulun
+hoidetuille pelloille, siistille karjalle, monille koulua käyville
+lapsille, vanhuuden omantunnonrauhalle. Hyvä niinkin; hyviä
+varjelusokaita!
+
+Mutta Birger Bengelsson oli naamioinut torpanpojan mustaksi roistoksi,
+kun taas kelvottoman talokkaan vaaleaksi ja merkillisen kauniiksi. Se
+oli sen Birgerin koiruutta, jota kukaan ei kai huomannut. Ja mitäpä
+siitä: pientä olikin koiruus!
+
+Tistelberg ei katsellut järkeen neuvovaa kyhäystä; näyttämön
+valonhohdetta hän katseli. Hän ajatteli muuta... Kun hän joskus kuuli
+vuorosanoja, vaikuttivat ne häneen tuskastuttavasti, ärsyttäenkin.
+Ajatteli itsekseen:
+
+— Mitä opetuksia, viisaita neuvoja. Kylläpä ovat kaipuut suuret: luisia
+varjelusokaita!
+
+Joskus oli kuiva kaktus, köyhä elämä, hänelle kukkinut, niinkuin se
+huonolle hoitajalle saattaa kukkia. Huonolle hoitajalle! Kyllä,
+huonolle. Viimeksi tuon lesken kanssa. Sellaisen kanssa, vain sellaisen!
+
+Tässäkin salissa olivat he yhdessä istuneet. Oli taas jotakin
+näyttämöllä esitetty. Mutta esityksen aikana oli hän pistänyt kätensä
+lesken vyötäiselle tai hänen kaulaansa: se oli sentään kukkivampaa kuin
+jokin näytelmä, ja mitäpä tuollaisesta tavallisesta leskestä!
+
+Kaupungilla oli kai alettu asiasta hiukan "juoruta", kuten sitä kutsuvat
+muka tärkeällä nimellä. Hänelle ne juorut olivat olleet juuri yhtä
+merkitseviä kuin tyhjä ilma. Tistelberg ei ottanut niille edes toista
+korvaansa kallistaakseen, sen verran hän mielestään osasi järjestää
+vaatimatonta elämäänsä kukoistamaan, tehdä sitä sisällöltään
+rikkaammaksi. Köyhä kukka oikeaksi kaktukseksi! Ja kuitenkin oli
+Tistelberg hänelle kiitollinen: kukka kuin kukka, — köyhälle. Sitä
+ennen oli Tistelberg kylläkin noukkinut eräitä, merillä ollessaan,
+satamissa ja kaduilla. Uhkeilta ja tuoksuvilta ne näyttivät, ja olivat
+tietysti sitä kuin Tistelbergin olisi pitänyt arvata niiden olevan:
+tyhjiä, — kuin tyhjiin imettyjä, myrkyllisen ilkeitä, eivätkä
+myrkyssään edes huumaavan tuoksuisia. Olisihan se pitänyt arvata. Mutta
+kukka kuin kukka; parempi jotakin kuin ei mitään. Ns. synninteitänsä ei
+hän yhtään katunut. Etsi vain parempaa, unohti tavatut. Sitten joku
+porvaristyttö polyteknikon ajoilta; hän oli paria moista suudellut,
+halaillut — viattomasti; kauniit, epäitsekkäät arvelut häntä
+pidättivät: ei ollut tohtinut, hennonut taittaa kukkaa, oli pelännyt
+itselleen pahoja seurauksia ja säälinyt toista, kun ei tietysti jaksanut
+niin kehittymätöntä rakastaa. Sellaista se oli ollut, köyhää, melkein
+hävettävän köyhää. Eikö hän osannut anastaa elämältä mitään rikkaampaa,
+hiukankin uskalletumpaa?
+
+Köyhää, joutavaa, haltioihinsa ja hurmioon syttymätöntä koko miehinen
+ikä. Ainoaa totista tulta oli sittenkin ennen tätä ollut vain jokin
+koulupoikarakkaus, johonkin vieraaseen naiseen, erääseen täysikäiseen
+kohdistunut, mikä ja kuka hän nyt olikaan. Millaista perusteetonta ja
+lapsellista! Mutta tulta se oli ollut. Haaveita kirjan ääressä,
+kirjeitä, joita ei uskallettu lähettää, epätoivoista tuskaa
+tiedottomassa, hätääntyneessä sydämessä, kyyneleitä, joita voi sanoa
+palaviksi tai verisiksi. Ja sitten? Tulipa nopea unohdus, jota hän oli
+surrut synnillisenä, niin nopea se hänestä oli ollut. Sitten — ei
+mitään! Ei oikeaa tulta enää!
+
+Onko aina suloista, helppoa unohtaa? Viimeinen leikki tuon lesken
+kanssa, jolle hän oli kiitollinen siitä, että oli suorastaan opetettu
+taittamaan kukkia ja heittämään ne pois, todisti kylläkin alakuloisesti
+sitä: Tistelberg oli nyt jo hänet miltei unohtanut, eikä siitä vielä ole
+aikaa puolta vuotta.
+
+Sellaista lienee köyhän kukkien kohtalo, noiden vain tavallisten,
+köyhälle miehelle sopivien. Hän oli jo tässä iässä, eikä ollut saanut
+osalleen sellaista, joka tuoksullaan päihdyttää, sellaista, jota ei voi
+olla raastamatta itselleen. Mitä sen piti olla? Hieno- ja
+väkevätuoksuista, myrkyllistäkin, mutta sillä tavoin, ettei myrkyn väri
+näy jo terälehdillä. Kaktuksen kukka, sellaisistahan ihmeitä kerrotaan!
+
+Kerrotaan! Lieneekö niitä missään?
+
+Tänään oli hän alkanut halveksia, väheksyä Kerettiä, mutta nyt hänen
+täytyi myöntää kadehtivansa häntä.
+
+Mikä onni, moisella miehellä! Kuului olevan, tai olleen, tavaton naisten
+suosikki; hm, sen menestyksen huomasi jo ulkonäöstäkin, niin
+itsetietoinen, rasvaisen kiiltävä oli hänen naamansa. Ja saattoi silti
+ymmärtää syyn hänen menestykseensä. Keretti kuului olleen aikoinaan
+sangen kaunis: notkea ja solakka, kasvot kuin enkelin, barokkienkelin,
+sellaisen kuin nähdään joissakin vanhoissa saarnastuoleissa maalla.
+Niistähän ne naiset pitivät, komeista kasvoista, samoin kuin miehetkin.
+Eikö Tistelberg itse kiintynyt aina ensiksi komeihin kasvoihin? Ja monet
+muut — iäksi. Ihmeellistä ja järjetöntä: rakastaa olentoa, joka on
+tyhmä, pöyhkeä, hölmö ja hävytön, kuin tämäkin sankari, tämä Helsingin
+pommitusta paennut, mutta naamaltaan korea. Uhrata hänelle tavaransa,
+sielunsa, ruumiinsa, — niin, ruumiinsa, naiselle kai merkitsevin
+omaisuus: siitähän riippui naisen kohtalo maailmassa. Vai olisiko
+naisille sielu tärkeämpi? Sielu — mikä?
+
+Niin oli Keretti-pojalle uhrattu. Hän oli nainut Helsingissä
+konttorineidin, jolla oli sievoinen sukuomaisuus ja vähän säästettyjä
+varoja, erottanut hänet tuolla naimakaupalla pois toimestaan; ja sitten
+he olivat eläneet yhdessä, itseään vihittämättä, jota seikkaa Tistelberg
+ei tosin pitänyt tarpeellisena. Niin, eläneet ensin naisen varat syöden,
+ja sitten elää retostelleet; ja vieläkin jalo herra makaa, hautoo
+runojaan, pöyhkeilee naisonnellaan, — eihän tämä vaimo ole hänen
+ensimmäinen naisensa, — istuu ravintoloissa, jättäen rouvansa, muuten
+varsin sievän, yksinään kotiin, ja uikuttelee leipähuolten vaivoja. No,
+nyt ei näy enää voivan ravintoloissa istua, sankari on jo naisen rahat
+hävittänyt. Kylläpä kannatti naisen kaunis uhri. Uhri, tai ahnaus.
+
+Hullua elämää, tuon Keretin. Epäkristillisyyttäkin se oli muka, mutta
+millaista! Ei ylevyyttä, voimaa. Tistelbergillehän oli epäkristillisyys
+jotakin aivan muuta kuin nainen. Tämän pohjalta penkoutui kuitenkin
+esille sellaista kuin toisen ansiolla, elämällä eläminen: vaimon ja
+naisen ansiolla, sama laskelma kuin kristillisissäkin avioissa! Maksoipa
+tosiaan vaivan!
+
+Mutta lienevätkö monet muutkaan avioliitot tässä kaupungissa sen
+parempia kuin Keretin, jolle eukko ei nyt enää annakaan rahojaan,
+varmaan kovin vähentyneitä? Sitä ei Tistelberg oikein tietänyt, ei ollut
+tullut niitä asioita täällä katselleeksi; mutta kerrottiin, että se tai
+se porvari rökitti kovasti puolisoaan, ruumiillisestikin, tai joku
+toinen pyrki toistenkin puolisoja kaappailemaan: huonolle pohjalle
+perustettuja liittoja, huonoa järkeä ja sydäntä. Ja samanlaista oli hän
+kyllä toisissakin kaupungeissa huomannut, ja maallakin, missä oli
+enimmin oleskellut; ja maalaisnaisetkin — joita Tistelberg ei muuten
+ollut koskaan voinut sietää enempää kuin viattomaan kaulailuun asti,
+niin olivat ne hänestä tökeröitä ja hengettömiä ja ainakin tuoksahtivat
+maatiaiselta — maalaisnaisetkin osasivat miehiä petkuttaa, ja miehet
+taasen vaimojaan.
+
+Huonoja esimerkkejä kyllä löytyi kaikkialta. Ja Tistelberg sai itselleen
+niistä jonkinlaista vapautunutta iloa.
+
+Mutta hän tunsi, että oli kai hyviäkin esimerkkejä. Mitä oli hänellä
+sellaista kuin pastori Myötyrin elämää vastaan, vaikka vaimo olikin
+vanha ja näivettynyt, kasaan lakastunut kasvi kukkean ja nuoren miehensä
+rinnalla? Uskollinen oli mies, kunniallinen. Mutta tuo lakastumisen
+yhdistäminen nuoreen oli äitelä näky.
+
+Oli muitakin kunniallisia tässä kaupungissa, oli varmaan: uskollista,
+kevytmieliset oikkunsa hillitsevää väkeä. Mutta se ei ollut runollista,
+se oli yhtä ja samaa aina! Ei suloista tulta, joka ei koskaan sammu.
+
+Pastori Eljas Myötyri ja hänen vaimonsa? Eikö liene siinäkin jokin koira
+haudattuna? Ainakin uskoisi sitä pastorin luonteesta päättäen. Eljas
+Myötyri: hengeltään veltto, ylimalkainen, kaikkeen helposti sopeutuva,
+mukavuuden vuoksi. Sitä hänen äskeinen puheensakin oivallisesti todisti:
+parempaa moittijaa ei tarvita, ei ilkeämpää syyttäjää. Puheessa ei ollut
+yhtään valituksen, suuttumuksen sanaa esimerkiksi nykyisestä
+maailmansodasta, puhua olisi turhaa, epämukavaa. Sulkeudu itseesi, pidä
+itsestäsi ja omistasi huolta: siinä ohje. Nämäkin juhlat ovat
+järjestetyt sen vuoksi, että Suomen kansaa uhkaa kuolema,
+venäläistyttäminen. Mutta siihen ei Myötyri vihjannut!
+
+Eräitä toisia kai huoli isänmaasta ja ihmisyydestä painaa pahemmin,
+luultavasti semmoisia kuin lehtori Korpelaista, tai tämän näytelmän
+kyhääjää ja muita hänen kaltaisiansa. He puuhailevat kansan sivistyksen
+ja vaurastumisen hyväksi, jopa muutamat harvat uskaltavat niistä
+asioista olla optimistisiakin, kuten esimerkiksi tämä aatteen mies, Rolf
+Idell, joka puhuu aina, rohkeasti, tekee työtä lehdessä yöt ja päivät,
+kirjoittelee ilolla, riemulla uskoistaan. Mutta mitä hän uskoo? Mihin
+luottaa? Mistä toivoo Suomelle pelastusta? Uskoo ympärysvaltain
+voittoon, varmasti. Mutta mistä hän sen niin varmasti tietää? Vain uskoa
+se on. Ja sen uskon nojalla hän vakuuttaa, että Suomen on autettava
+Venäjää, niin Venäjän liittolaiset sitten palkitsevat Suomea, auttamalla
+sitä.
+
+Mutta mistä Idell niin varmasti historian kohtalot tietää? Sanoo
+tavanneensa Helsingissä, puolueensa piireissä, eräitä suuria ulkomaisia
+diplomaatteja. Mutta tietävätkö suurimmatkaan valtiomiehet aina, miten
+historia kääntyy! Tuskin he sen tietäen tohtisivat koettaa itse luoda
+historiaa.
+
+Kuinka käy historiamme? Hyvähän on noiden Korpelaisten, neiti Suomelain
+ja touhuilevien Idellien työ. Mutta kuitenkin, okaita se on vain,
+puisevia itsevarjeluskeinoja; ei sitä kukkaa, jota Tistelberg himoitsi.
+
+Pitäisikö uhrautua, kasvattaa elämänsä isänmaan varjelusokaiksi, kuten
+Idell yritti? Tai ainakin tyytyä kitumaan tälleen vain, ajan
+ahdistavassa ilmassa, odottaen niitä tuhon pilviä, jotka ikäänkuin
+loivat yhä synkempiä varjoja: venäläisten puolelta tulevaa uhkaa ja
+maailmansodan ukkospilveä, sodan, joka ei loppunut, vaan kiihtyi ja
+raaistui yhäti ja johon sekautumisesta meilläkin näkyi oireita, jyrkkiä
+asettumisia puolelle ja toiselle.
+
+Mitä olivat Suomen entisetkään ponnistelut ja aseettomat taistelut
+auttaneet? Tuokioksi vain hengähdystä: taas ahdistaja lähestyy, sortaa
+ja käyttää lahjuksia vuorotellen, turmelee, saastuttaa. Mitä oli
+ennenkään ollut lopullista apua sellaisten kuin Korpelaisten, Suomelain
+ja Idellien kauniista vaivoista.
+
+Elää hetkensä, siepata köyhän elämän kukat ennenkuin myrsky ne kaataisi,
+nuo ukkosilman paahteessa omituisen ärsyttävät, ikäänkuin tuoksuja
+väkisin sisäänsä kahlitsevat kukat.
+
+Ei purkaudu sade, ei selvene ja raikastu ilma niin että ne tuoksut
+puhkeaisivat luonnollisesti ja vapaasti.
+
+
+
+
+11
+
+
+Pastori Myötyrin rouva oli esittänyt pianonsoittoa, maamme
+voimakkaimpien sävelmestarien tuotteita niin pehmeästi ja hellävaroen,
+että Tistelbergiä, joka kylläkin myönsi, ettei hän säveltaiteesta mitään
+ymmärtänyt, jollakin tavoin tuskastutti. Oli vielä kuvaelmakin, neiti
+Suomelan järjestämä: jonkinlainen haltia, hartioillaan suomalainen
+tuohikontti kukkurallaan paketteja, joiden kupeessa näkyi sellaisia
+kirjoituksia kuin: valistus, varallisuus, äly, onni jne. Ja sitten alkoi
+tanssi.
+
+Tanssiin Isidor Tistelberg yhtyi kuin vimmalla ja uhmalla; mitä hän
+uhmasi, ei hän tietänyt. Äskeistäkö näytelmää, jota hän kutsui
+torpparinlasten näytelmäksi, ja tätä kuvaelmaa? Vai juhlan
+toimihenkilöitäkö, jotka hänen mielestään olivat velvollisuuteensa
+sidottuja ja siis toimivat hänestä jollakin tavoin väkinäisesti? Oli kai
+heillä iloakin asiastaan, — velvollisuuden ohella, joka hänestä aina
+oli pettävä työn pohjaksi: hänestä piti kaiken työn, aherruksen lähteä
+ilosta, omasta halusta. Tietysti heissä oli iloa, sen hän myönsi, ja
+samoin lopulta, että hänessä itsessään ei ollut iloa.
+
+Nyt hän tanssi. Sodan ja tuhon aikoina sanotaan tanssittavan enimmin.
+Mutta kauan ei se häntä huvittanut. Toinen naisista — ensimmäinen oli
+ollut nuorehko kahvilanomistajatar, aistillinen, mutta arka muodoista,
+eikä ollut lihavuutensakaan vuoksi oikein jaksanut — oli
+sairaanhoitajatar kaupungin sairaalasta: huonohipiäinen,
+haaleasilmäinen, kiihkeä kylläkin, suorastaan raivoisa; mutta hänen
+pukunsa löyhkäsi sairaalan lääkkeille, ja kolmannella kierroksella hän
+alkoi puristaa Tistelbergin kättä niin kovasti, luoden häneen rukoilevia
+ja tuskastuneita katseita, kuin hukkuva, häikäilemättä, sillä tavoin
+suoraan silmiin, että Tistelberg kylmeni. Häntä alkoi kauhistaa. Hän
+pelkäsi — kuin jotakin ruttoa — tuota onnetonta, sillä onnettomana hän
+neitoa piti: sairaitten joukkoon se oli suljettu, kaikenlaisia
+inhottaviakin tauteja potevien pariin, ikäänkuin olisi elävä ihminen
+pantu ruumiiden sekaan. Ja Tistelberg inhosi tauteja samoin kuin
+hautausmaita, joskaan ei niitä pelännyt. Muuta hän pelkäsi, tunsi
+sairaanhoitajattaren tahtovan siihen, mikä on monille muillekin naisille
+vaikeassa asemassa ainoa pelastus: naimisiin, millä hinnalla hyvänsä,
+kenen kanssa tahansa! Jotakin vapautta, paitsi leipää, jotakin omaakin
+elämää voi siten saada, ja saada lapsia, kun luonto on luonut naisen
+lapsia luomaan. Nyt puristi neito Tistelbergin kättä, kiristi sitä,
+alkoi valittaakin, että hän tulee sairaalassa hulluksi, jos hänen täytyy
+yhä uraansa jatkaa, ilmaisi melkein olevansa valmis vaikkapa
+hullutuksiin, saadakseen jotakin elämää. Mutta neidon poskipäät
+olivat koholla, nenä leveä ja pysty — Tistelbergin mielestä liian
+kotoiset, suomalaiset kasvot. Tistelberg oli lähestynyt tätä
+tullakseen esitellyksi hänen ystävättärelleen, eräälle toiselle
+sairaanhoitajattarelle, joka oli punakka, tummapäinen, veikeä ja
+viehkeä. Mutta eräs herrasmies kaappasi hänet melkein Tistelbergin nenän
+edestä. Nyt keltaihoinen tanssitettava painautui Tistelbergiin kiinni ja
+huohotti. Tistelbergin teki mieli ilkkua, samalla kun hän naisraukkaa
+sääli.
+
+— Ehei, ajatteli hän. — Ansaan en mene. Vai naimisiin! Vai ikäänkuin
+sattumalta, tai sattuman pakosta. Ei pakosta mitään, vaan ajatellen.
+Eikä siis ajatellenkaan! Luonnon jalomielistä tarkoitusperää. Ehei,
+tästä sormet irti.
+
+Tistelberg vei muutaman kierroksen jälkeen tytön takaisin istumaan,
+ruokasalin ovenpieleen. Hänen sydäntään tympäisi äskeinen kohtaus
+tanssissa, sitä äitelöi ja tuskastutti niin syvästi, ettei hänellä ollut
+enää halua tanssittaa sitä toistakaan sairaanhoitajatarta, joka kyllä jo
+istui paikallaan, keimaillen veikeästi Tistelbergille kuten kaikille
+muillekin herroille, ammattisiskonsa luodessa ystävättäreensä surullisen
+haikeita silmäyksiä. Ei, vaikkapa pöhöttyneen Kyösti Keretin seura nyt
+oli Tistelbergistä parempaa. Mutta ehkäpä postimestarikin, hiljainen ja
+sopuisa mies, istui vielä siellä pukuhuoneessa! Sinne Tistelberg jo
+aikoikin lähteä, vilkaisten vielä ympäri salia, ja huokaisten. Ja hänen
+mieleensä juolahti, että hän siinä ajatuksettomasti huokaistessaan oli
+tähystellyt tohtorin rouvaa, aikomuksetta ja tahtomattaan. Mikä tuon
+tohtorin nimi olikaan? Hän ei sitä muistanut.
+
+Tistelberg lähti menemään juhlasalin perälle; silloin avattiin
+bufettihuoneen ovea, joka oli sillä hetkellä ollut kiinni, ja neiti
+Suomela tuli ja tiedusteli, missä toimittaja Idell olisi: toimittajalle
+olisi näet tärkeää asiaa, kovin tärkeää. Tistelberg viittasi neidille
+salin keskelle päin. Idell tanssitti siellä paraikaa ehkä rouvaansa,
+ehkä jotakuta muuta: rouva oli kyllä jossakin Tistelbergille esitelty,
+kaunis, mutta tavallisen näköinen nainen, ja hän oli huono muistamaan
+tavallisia kasvoja, elleivät ne olleet hänestä aivan erikoisen rumia,
+siis tavallaan epätavallisia. Rolf Idell tanssi iloisin ilmein,
+harppailevin askelin. Odotettiin, kunnes hän joutui ruokasalin oven
+kohdalle. Neiti Suomela nykäisi häntä itse käsivarresta. Idell pysähtyi
+ja jätti kohteliaasti parinsa, joka luultavasti ei ollut hänen rouvansa,
+eikä ollutkaan, sillä neidiksi Idell häntä mainitsi. Sitten puhui pieni
+opettajatar Suomela hänelle asiansa:
+
+"Tulkaa tuonne bufettiin. Siellä on jo toisia huomattavia herroja.
+Teidän täytyy ottaa osaa väittelyyn, selvittää asiaa meille. Maisteri
+Klingstedt on siellä."
+
+"Maisteri Klingstedt?" huudahti Rolf Idell ällistyneenä ja epäilevällä
+äänellä. "Mitä hän täällä, maisteri Klingstedt. Niin, olen unohtanut
+onnitella näytelmänne johdosta..."
+
+"Vähät meidän pikku näytelmistämme maailman tapahtumien rinnalla!"
+vastasi neiti Suomela. "Hänellä on todellakin tärkeää asiaa,
+—päivänpolttavaa. Kenties koko maalle ratkaisevaa!"
+
+"Ohoh, vai koko maalle ratkaisevaa, Klingstedtillä!" ivaili Rolf Idell.
+"No, mennään nyt sitten."
+
+"Hän tahtoo pitää jonkinlaisen esitelmän, selostaa valtiollisia
+asioita", jatkoi neiti Suomela. "Herrat sulkivat ovet toistaiseksi,
+mielestäni joutavaa arkuutta. Ja pääsihän yleisöä kumminkin sisään;
+tulkaa vain tekin, insinööri."
+
+Neiti Suomela työnsi toimittaja Idelliä ruokasaliin ja viittasi
+Tistelbergiä menemään sisälle. Siellä oli vastassa lehtori Korpelainen,
+joka painoi Idellin ja hänen seuralaistensa tultua oven kiinni ja
+asettui sitten selkä ovea vasten, ikäänkuin sitä pönkittämään. Väkeä
+seisoskeli jo ruokasalissa melkoisesti, mainitsemattakaan juhlien
+johtohenkilöitä. Oli lapsiakin. Mutta tilanomistaja Akseli Jorvas istui
+jälleen perheineen suuren pöydän ääressä jonkun pönäkän maalaisen
+seurassa, nyt aterialla; rouva jakeli höyryävää liharuokaa valtavalta
+vadilta lapsilleen. Nyt pujahti toisesta ovesta sisään koulupoikia ja
+tanssista punottavia konttoristeja. Vanhoja herroja seisoi seinämillä,
+jännittynein tai vakavasti ajattelevin katsein. Toimittaja Idellin tulo
+näytti heitä vilkastuttavan, tai joitakuita pelästyttävänkin.
+
+Bufetin tiskin päässä, vapaalla paikalla, jota oli siihen runsaasti
+jäänyt tai jätetty, seisoi maisteri Klingstedt, kauppaneuvoksen ja
+sahanomistajan poika, tumma, hiukan kumaraselkäinen, raihnaisen näköinen
+mies, pää kuitenkin itsetietoisesti pystyssä ja katsellen varsinkin
+Idelliin melkein julkeasti mustasankaisten rilliensä läpi. Julkeasti, ja
+hymyillen tuskin tuntuvasti, ivallisesti. Rolf Idell tuli lähemmäksi
+tiskiä. Hänkin katseli nyt tuokion maisteri Klingstedtiä. Maisteri
+kohotti päätänsä yhä pystympään. Ruokasalissa oli hiljaista,
+tarjoilijattaretkin seisoivat tiskin takana paikallaan, käsi laseissa ja
+vadeissa. Sitten sanoi maisteri Klingstedt, joka puhui suomea hieman
+vaivalloisesti ja murtaen:
+
+"No niin, tahtoisin nyt tietää, mitä arvoisat herrat tästä tärkeästä
+asiasta päättävät; mitä mieltä he ovat. Tahtoisin tietää, mille puolelle
+he asettuvat."
+
+"Mikä... mikä... asia!" alkoi Rolf Idell hätiköiden. "Minä... minä en
+ole selvillä... Ehkäpä arvoisa maisteri suvaitsee..."
+
+Vanhoillissuomalaisen lehden toimitussihteeri, joka istui omassa
+seurassaan, muiden herrojen siellä täällä jäykkinä seisoskellessa, huusi
+kalpeana:
+
+"Tahtoo meitä kapinaan Venäjää vastaan... keisariamme, jolle olemme
+vannoneet uskollisuuden valan ja jolle meidän on se asetustemme mukaan
+vannottava!"
+
+"Se on paha syytös!" huudahti tähän opettajatar Suomela. "Olemmehan
+sittenkin kaikki... suomalaisia... eikä tällainen arvostelu..."
+
+"Mutta tapaus onkin ennen kuulumaton!" jatkoi toimitussihteeri. "Ennen
+kuulumaton, julkeudessaan anteeksiantamaton."
+
+"No, no", alkoi pastori Myötyri eteisen oven luota. "Minun käsittääkseni
+ei herra Klingstedt sitä tarkoita, — mitäs joutavia... minusta on
+aiheetonta kiihtyä. Hän tarkoittaa jotakin muuta, kuvaannollista, niin
+sanoaksemme." Naurahtaen hän jatkoi: "Mutta —tokkohan pakina
+tällaisista asioista kuvaannollisessakaan muodossa on oikein paikallaan
+täällä? Eiköhän kunkin aika olisi — niin, eiköhän jokaisen aika olisi
+paremminkin mennä maata..." pastori nauroi ivallisesti ja haukotteli.
+"Tällaisista pienistä, itsessään tosin sangen viattomista
+nachspieleistä..."
+
+"Nachspielistä?" toisti maisteri Klingstedt kankeasti suomea ääntäen ja
+katsoi pastoriin. Hän terästi sanojaan: "Niinkö te luulette, —tai
+tahdotte asian ottaa? Tämä ei ole mikään nachspiel! Tuota sanaa, — joka
+muuten, kuten herrat tietävät, on saksalainen, — ei sen kotimaassa
+voida käyttää näin vakavissa asioissa, hetkillä, jotka ratkaisevat
+kansamme, koko Suomen kansan kohtalon."
+
+"Ukko kultani, Eljas, mennään me pois", sanoi rouva Myötyri hiljaa
+miehelleen. Herrat yleensä olivat vaiti, nostelivat kulmiaan,
+hymyilivät. Maisteri Klingstedt jatkoi ponnella:
+
+"Niin, aikomukseni ei ole mitään sellaista viatonta kuin pastori luulee.
+Päinvastoin, se on juuri sitä miksi tuo toinen herra täällä sitä kutsuu:
+se on kapinaa. Kapinaan yllyttämistä Venäjää ja Venäjän keisaria
+vastaan."
+
+Kaikki äimistyivät niin etteivät tuokioon osanneet puhuakaan; vain
+kummastunut ja pelokas huudahtelun humina kävi huoneessa, humina, johon
+sekoittui naurahduksia ja josta erottui joku selvä sana: "Hullu."
+
+Rolf Idell tahtoi selityksiä maisteri Klingstedtin tarkoituksista.
+Silloin aloitti Klingstedt toisten nurinasta ja paheksumisesta
+välittämättä puheensa, esitelmänsä tai selostuksensa.
+
+Hän oli tullut tänne suomalaisten juhlijain joukkoon, vaikka olikin
+ruotsalainen. Mutta koko isänmaan yhteisissä asioissa tunsi hän itsensä
+suomalaiseksi. Täällä tiesi hän tapaavansa koolla ainakin kahden
+suomenkielisen puolueen huomattavimmat henkilöt; parempi olisi, jos
+kolmaskin suomalainen puolue olisi täällä edustettuna, mutta surkeaa
+kyllä ja häpeällistä: meillä on puolueiden niin vaikea yhtyä edes
+isänmaan etsikkohetkillä, vaikea samankielisten porvarispuolueidenkaan,
+saati sitten porvarien ja sosialistien keskenään. Porvaritkin meillä —
+me itse, tässäkin, — aina kiistelemme toistemme kanssa, ja lyömme sillä
+tavalla laimin isänmaan suuret asiat, päästäen verivihollisen, ryssän,
+tekemään tuhoa kokonaisuudelle, vahingoittamaan lopulta meitä jokaista
+suosimalla eräitä meistä. Niillä suosituilla ei maisteri Klingstedt
+suinkaan nyt tarkoittanut loukata vanhoillissuomalaisen toimittajan
+puolueen jäseniä: kaikkien oli tällä hetkellä unohdettava menneet,
+annettava mahdolliset entiset erehdykset anteeksi. Niin, hän olisi
+toivonut, että sosialistitkin olisivat olleet läsnä tässä suomalaisten
+juhlassa, silloin olisi hän voinut heillekin puhua. Sillä isänmaalle
+kohtalokas hetki vaati kaikkien puolueiden, jokaisen yksilömme
+liittymistä saman lipun alle, Suomen leijonalipun, jota ryssät ovat
+herjanneet ja herjaavat yhä, raastaneet ja raastavat sitä alas
+tangoista, — mutta eivät kauan: Suomen jääkärit iskevät herjaajan
+kynnet siitä lipusta miekalla irti!
+
+"Ryssät, — mitä hän puhuu...! Mitä tohtii!" suhahti salissa. Yksistään
+venäläisten nimittäminen ryssiksi, näin julkisessa tilaisuudessa, ja
+tavallaan juhlallisessa puheessa, oli kuulijoille ällistyksen ja pelon
+syy.
+
+Pastori Myötyri naurahteli ja haukotteli, ja lähti tosiaan pois, kuten
+hänen vaimonsa oli kehottanut. Ovelta hän ylimielisesti naurahdellen
+vilkutti vielä pehmeää kättänsä eräille ystävilleen ja tutuille, etenkin
+lehtori Korpelaiselle ja toimittaja Idellille, ja katosi sitten.
+Eteisessä sanoi hän uteliaille, jotka olivat tulleet sinne oven taakse
+kuuntelemaan maisteri Klingstedtin kovaäänistä puhetta, että iltamat
+järjestäneellä seuralla oli siellä tilapäinen johtokunnan kokous.
+
+Maisteri Klingstedt virkkoi, kun näki pastorin notkeasti peräytyvän:
+
+"Herrat ja naiset voivat huoletta jäädä, enkähän tietysti epäilekään,
+että te pelkäisitte. Pian tulee aika, jolloin kenelläkään Suomen
+kansalaisella ei ole aihetta pelätä mitään sortoa. Ja nyt meillä ei ole
+oikeutta pelätä!"
+
+Nyt esitti hän muutamilla lyhyillä, mutta itsevarmoilla piirteillä
+asemaa Euroopan ja maailman valtiollisella näyttämöllä ja monivuotisilla
+taistelukentillä. Hän esitti numeroita ja kuvasi ennen kaikkea Saksan
+armeijan aseiden riemukulkua. Hän sanoi, että Suomenkin kansan täytyy
+seurata maailmantapahtumia, kuten hän tiesi sen jännityksellä
+tekevänkin, ja totesi ilokseen jokaisen suomalaisen toivovan Saksan
+voittoa — luonnollisesti: jokainen Saksan voitto taistelukentillä
+lähensi näet hetkeä, jolloin meidän piti olla valmiit käyttämään
+tilaisuutta hyväksemme. Se tilaisuus lähenikin nyt huimaavaa vauhtia, se
+saattoi tulla koska tahansa: kuukauden kuluttua, viikon päästä,
+huomenna! Saksan voitot Venäjän rintamalla toivat mukanaan Venäjällä
+vallankumouksen — Venäjällä, ryssien mädässä maassa. Silloin eroavat
+suomalaiset ryssistä, saksalaisten avulla. Me eroamme, siitä oli
+maisteri Klingstedt varma.
+
+Kalpea toimitussihteeri vihelsi. Rolf Idell oli niin sekaantunut
+kummastuneesta närkästyksestä, että meni aikaa, ennenkuin hän sai
+sanaakaan suustaan, ja silloinkin hän soperteli, sammalteli. Suuttunut
+hän oli; sydämessä kiehui kiihko ryhtyä vastaväitteisiin, mutta maisteri
+Klingstedt jatkoi järkkymättä, häikäilemättä. Naiset huudahtelivat
+uteliaisuudesta, moni Klingstedtiä ihaillen; heidän äänissään oli
+Tistelberg kuulevinaan tohtorinrouvankin äänen, eikä hän pitänyt sen
+levottomasta, kiihtyneestä innostuksesta. Insinööri Tarkkanen katseli
+Klingstedtiin valppaana, joka sanan huomaavana, ja vastaussanoja pohtien
+veteli leukapartaansa. Neiti Suomela miltei hypähteli jalalta toiselle,
+ja huusi maisteri Klingstedtille jo kerran puolittain:
+
+"Hyvä. Niin puhuu mies! Sellaisia pitäisi sankarien sanain olla!"
+
+Mutta se huudahdus häipyi puheensorinaan, salista räikkyvään
+torvimusiikkiin ja tanssin jyskeeseen.
+
+Viimein alkoi Rolf Idell puhua jotakin, kuivasti, ryiskellen. Mitä hän
+sanoi, ei kuulunut. Mutta maisteri Klingstedt selitti nyt, millä
+perusteilla hän oletti, uskoi, tiesi Venäjällä pian tulevan
+vallankumouksen: luetteli joistakin varmoista, hyvin asiantuntevista
+lähteistä saamiaan tietoja, joissa yleisön korvaan kajahti sellainenkin
+jo sille osittain tuttu nimi kuin Rasputin. Jos yleisö sallisi, tahtoi
+maisteri Klingstedt esittää kaikki saamansa tiedot, mutta lähteiden
+nimeä mainitsematta: sitä hän ei saanut tehdä, mutta kunniasanalla hän
+vakuutti, ettei hän mitään puhunut omasta päästään. Oli jo vihdoinkin
+aika, ettei suomalaisilta mitään saisi salata; kaikkien oli
+valmistuttava isänmaan etsikkohetkeen. Vallankumous Venäjällä tulisi
+pian, ehkä hirvein myrsky, mikä koskaan on mitään kansakuntaa kohdannut,
+slaavilaisen kansanluonteen ja kehnon slaavilaisen sielunlaadun ja vielä
+surkeamman älyn mukainen.
+
+"Venäjä on heikko, sanomattoman heikko valtakunta", huomautti maisteri
+Klingstedt ohimennen, hiljaisesti ja hymyillen, ja sille huomautukselle
+nyt naurettiin säälivästi. Se oli jo tavaton väite.
+
+"Niin, heikko ja pieni valtio, jos verrataan Venäjän ja meidän voimiamme
+keskenään", uhmasi Klingstedt. "Me saatamme olla suuri ja vahva kansa,
+— ja me olemme! Mutta juuri se on jokaisen ymmärrettävä, että Suomi on
+pian suuri, muutoin se ei tule suureksi."
+
+Yleisö nauroi.
+
+"Minä puhun vakavasti, korkeista siveellisistä asioista", sanoi maisteri
+Klingstedt. "Pyydän, että jätätte suoraan sanoen lapselliset naurut!"
+Jokaisen oli nyt uhrauduttava, jos uhri isänmaan puolesta on edes uhri;
+jokaisen oli täytettävä mitä kansakunnan kunnia käski meitä tekemään.
+Toiset kyllä, ehkä useammat kuin luullaankaan, ja ainakin ydinjoukko,
+olivat jo valmistetut, tiesivät velvollisuutensa. Ja Klingstedt puhui
+Suomen jääkäreistä, kapinallisista kunnon nuorukaisista, jotka
+palvelivat Saksan armeijan riveissä, taistelivat Saksan ja Venäjän
+välisellä rintamalla verivihollistamme vastaan, heistä puhuessaan
+käyttäen jälleen tuon joukon kunniakasta nimitystä, jota ei siihen
+aikaan yleensä tunnettu. Niitä nuorukaisia kutsuttiin meillä vielä
+milloin miksikin; venäläisten santarmien ja suomalaisten salapoliisien
+ja esivallan pelosta puhuttiin heistä kuiskaamalla, sanottiin:
+
+"Se pataljoona." Tai: "Ne suomalaiset." Taikka ainoastaan: "Ne —siellä
+Saksassa."
+
+Jännityksessä ja hurmaukseen syttyen kuuntelivat enimmät nyt maisteri
+Klingstedtin kertomuksia urotöistä, joita suomalaiset poikamme olivat
+tehneet saksalaisten aseveljiensä rinnalla, saksalaisten ystäviensä
+opettamina, kasvattamina. Kuuntelivat heidän kärsimyksistään, säälien,
+kaivaten jotenkin heitä auttaa; heidän sitkeydestään, ylpein mielin
+heidän oppivaisuudestaan, ja nauttien suopeasti, milloin maisteri
+mehevöitti kuvaustaan kertoen esimerkkejä humoristisesta
+hidasälyisyydestä, mutta rehellisestä suomalaisesta mielestä. Luetteli
+kiitoksen ja kunnian lauseita, joita he olivat saaneet opettajiltaan ja
+päälliköiltään, jopa itseltään keisari Wilhelmiltä, aikamme
+Napoleonilta: jos kukaan tässä sodassa edusti Napoleonin
+majesteettisuutta, niin Wilhelm II. Ja samoin kuin Napoleonilla aikanaan
+oli hänelläkin nerokas kenraalipiirinsä, Hindenburg ensimmäisenä, ja
+sitten melkein kokonainen loputon sarja loistavia saksalaisia
+sotilasneroja, joiden useimpien nimet olivat suomalaisille tutut ja
+Suomessa ihaillut. Heidän taitoaan ja Saksan kansan rautaista, tyyntä
+sitkeyttä ei koko maailma jaksaisi vastustaa! Koko maailman kävisi
+huonosti, Saksa sen voittaisi, ja Saksan liittolaiset pelastuisivat
+kunnialla tästä kansojen taistelusta. Saksan liittolaiset, siinäpä sana.
+Siihen Klingstedt juuri pyrki. Suomen oli oltava yksi niistä, — ja se
+oli: sen takaisivat jo ne kaksikymmentä tuhatta suomalaista, jotka
+vuodattivat vertansa saksalaisten rintamalla, Suomen puolesta.
+
+Rolf Idell keikahteli paikallaan, pyyhki otsaansa, kohotteli päätänsä,
+tahtoi puhua. Maisteri Klingstedt jatkoi.
+
+Suomen jääkärit nousisivat maihin Suomessa, heti kun Venäjän
+vallankumous puhkeaa. Saksalaisten apujoukkojen tukemina ja saksalaisten
+hyvin varustamina he vapauttaisivat Suomen. Ryssäthän ovat pelkureita,
+huonoja sotilaita, huomautti Klingstedt ohimennen, hymyillen: "Eikös ole
+suomalainen sananlasku, sanokaapas te suomenmieliset, että kolmetoista
+ryssää menee tusinaan?" No niin, Suomen vapautus suoritettaisiin
+varmasti. Mutta se saattaisi kestää ehkä vuosia ja tuottaa maalle turhia
+kärsimyksiä, ellemme kaikin olisi valmiit auttamaan itsenäisen Suomen
+nuorta armeijaa. Heikko ja hajanainenkin vihollinen voi ennättää tehdä
+paljon tuhoa maalle, ellei myöskin rintaman takana sitä isketä.
+Armeijaamme on niin sanoaksemme lisättävä. Suomessa on perustettava
+vapaaehtoisia kaarteja kaikkialla, innostettava kaikki kansanluokat
+niihin yhtymään; on pidettävä aseharjoituksia, ja alettava pitää niitä
+julkisesti, sillä Venäjän vallankumous tulee heti!
+
+Kimeä naurunpurskahdus, Rolf Idellin, keskeytti Klingstedtin esitelmän.
+Klingstedt ei ollut tahtonutkaan sanoa paljon muuta: etupäässä vain
+kehottaa kansalaisia olemaan varuillaan, perustamaan isänmaallisia
+kaarteja. Nyt ei hän olisi voinut yleisön naurulta saada ääntänsä
+kuuluville. Naurettuaan kauan Rolf Idell huokasi syvästi, kuin jostakin
+surullisen mielettömästä ilosta selviten, muuttui vakavaksi ja sanoi
+kuivasti, kaikkien kuullen:
+
+"Voi miesraukkaa!"
+
+Sitten oli hän tuokion vaiti, alkoi lopulta väitellä, innostuneen
+tapansa mukaan. Pitkästi hän esitti ajatuksiaan, perusteli niitä. Aina
+loogillisen jäsentelyn vaativiin lausepausseihin tullessaan napautti hän
+sormellaan tai nyrkillään tiskiin, jonka luona hän seisoi Klingstedtin
+lähellä, katsoi ympärilleen ja kysyi:
+
+"Oliko selvä? No hyvä; jatketaanpas sitten."
+
+Sormi kohosi tiskistä, tai tuo nyrkki hajautui sormiksi, joista kaksi
+nousi hakkaamaan tahtia maisteri Klingstedtin tai jonkun toisen herran
+nenän edessä, hakkasi aikansa, pykälä pykälältä, historian esimerkkejä
+ja lakeja luetellen, filosofisten päätelmien perustuksiin vedoten, ja
+kaikki sormet kasautuivat jälleen todistelmajakson päättyessä nyrkiksi
+ja nasahtivat pöytään kuin huutokauppavasara. Toimittaja Idellin
+vastaväitteet tuntuivatkin nyt monista varsin uskottavilta. Niiden
+pääsisältö, nyt kuten aina, oli se, että Saksa ei voittaisi. Siitä oli
+hän varma, sen hän perusteli, tiesi luotettavista lähteistä,
+ulkomaalaisilta, joilta eräät hänen puolueensa huomattavat henkilöt
+Helsingissä olivat ne saaneet kuulla. Näitä henkilöitä ei hänellä,
+jokainenhan sen ymmärtää, ollut lupa mainita.
+
+"Mainitkaa vain, herra toimittaja", sanoi maisteri Klingstedt suoraan.
+"Ei heitä kohtaa lopulta muu kosto kuin nauru ja surkuttelu."
+
+Rolf Idell vastasi kiihtyen ja sättienkin: eihän maisterikaan ollut
+maininnut henkilöitä, jotka olivat narranneet hänelle tietonsa, nuo
+tiedot, joita sopisi kutsua rihkamanimellä: Made in Germany,
+—saksalaista humbugia, propagandaa, kenties saksalaisten spionienkin
+tuotetta! Niin juuri! Sitten todisteli Rolf Idell edelleen: kun Saksa
+joutuu tappiolle, ja Venäjäkin hyvin mahdollisesti sodassa voittaa,
+Venäjän liittolaiset voittavat, ja ainakin säilyttävät Venäjän
+entisellään, niin pitäisikö meidän hullutella, hukata kaikki? Sillä
+vaikkapa Venäjä joutuisikin vallankumouksen sekasortoon, josta seikasta
+ei ole mitään varmuutta, niin eivät sen liittolaiset antaisi meille
+anteeksi, että olisimme rahdullakaan lisänneet tuota Venäjän sekasortoa
+ja heidän ystävänsä heikontamista. Rolf Idell oli isänmaallinen mies,
+yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa, yhtä hyvin kuin joku maisteri
+Klingstedt; mutta sellaisten fantastien tuumia kuin jonkun epämääräisen
+maisterin, jolla oli kamarissaan tosin vanhoja tussareita,
+tserkessiläisiä tikareita, miekkoja kolmikymmenvuotisen sodan ajoilta ja
+kiinalainen mestauskirves, — sellaisia koulupoikafilosofeja hänen
+täytyi katkerasti paheksua, niin lapsellisia kuin he olivatkin; paheksua
+kuin jotakin ymmärtämätöntä lasta, joka on ruvennut vaalimaan
+vihannesmaata ja kitkee siitä pois juuri hyödylliset taimet. Ei,
+Idellillä oli parempi keino isänmaan oikeuksien säilyttämiseksi, ehkä
+Suomen vapauttamiseksikin. Se keino oli olla mieliksi ententelle,
+ympärysvalloille. Siellä oli ennenkin jaloimmin ja innokkaimmin ajettu
+pikku kansojen vapautumisen asiaa, Englannissa ja Ranskassa, noiden
+mahtien sisäisenkin, todella sisäisen, henkisen vapauden mukaan. Ja
+ajettu varsinkin järkevässä, älykkäässä Englannissa. Niin, se keino oli,
+kun nyt Venäjä uhkasi viedä Suomenkin nuorukaiset rintamiinsa ja
+sotanäyttämölle, — uhka ja aikomus, johon muuten nuo jääkärinulikat
+olivat suuresti syypäitä, kun olivat Venäjää ärsytelleet, se keino oli
+koota Suomesta vapaaehtoisjoukko Venäjän armeijaan! Aivan niin: Venäjän
+armeijaan! Juuri niin: saksalaisia piikkipäitä vastaan! Siten
+lauhdutettaisiin venäläisten mieltä ja hävitettäisiin heidän
+epäluuloaan, jonka jääkäriliike oli synnyttänyt; he jättäisivät kenties
+aikeensa murskata meidät, ikäänkuin vastalahjaksi meille. Ja ehkäpä
+saisivat poikamme palvella vaikkapa Englannin väessä? Kun heidän oli
+mahdoton marssia venäläisten rinnalla, mikä on ymmärrettävää. Ja
+ympärysvallat takaisivat lopullisen voiton saatuaan sitten meille
+ainakin entisen autonomiamme; sellaista sopisi varsinkin ylevästä
+Englannista uskoa.
+
+"Buurien mestaajasta! Irlannin teurastajasta!" nauroi nyt maisteri
+Klingstedt.
+
+"Puolalaisten kansalaistensa piiskuriko meidät sitten haluaisi todella
+vapauttaa, — Saksako?" vastasi Rolf Idell.
+
+"Puolalaiset ovat slaaveja, eivät kelpaa yhteiskunnassa mihinkään!"
+halveksi maisteri Klingstedt.
+
+"Mutta Slesvig-Holsteinin tanskalaiset, joiden kirkoissa pakotetaan
+saarnaamaan saksan kielellä, eivät ole slaaveja, ja kelpaavat kaatumaan
+Venäjän rintamalla Saksan puolesta viimeiseen mieheen, kun heidät
+pannaan eturiviin ja tahdotaan kaikki surmata, kuten kai pian nuo
+suomalaisetkin siellä, onnettomat!" vastasi Idell jälleen.
+
+Sitten alkoi sanasota. Siinä ei ollut paljon suunvuoroa muilla kuin
+noilla kahdella päähenkilöllä. Insinööri Tarkkanen koetti välistä
+jotakin lausua, säälitellen ja kummastellen sellaista katsantokantaa
+kuin jääkäriliikkeen johtajilla ja hullauttamilla oli: me, pieni ja
+maailman viimeisessä perukassa ikäänkuin loisina elävä kansa, tosin
+kyllä suuresti omien rotuheikkouksiensa vuoksi köyhinä loisina elävä, me
+saisimme olla tyytyväisiä, jos jaksaisimme taistella menestyksellisesti
+pelkän autonomiamme puolesta, enempää tavoitella oli turha toivo; joka
+kuuseen kurottaa, se katajaan kapsahtaa. Insinöörin ja jonkun toisen
+syrjäisen sanoja eivät Idell ja Klingstedt kauan kuunnelleet. Maisteri
+Klingstedt tuli yhä pateettisemmaksi, ja toimittaja tulistui sitä mukaa,
+ärtyi poikamaisen pisteliääksi: hän sinkautteli lopulta loukkaavia
+sanoja Klingstedtistä, tuosta isänsä, kauppaneuvoksen, varoilla
+mukavasti elelevästä, jonka maisterinarvokin taisi olla saksalaista
+tekoa; huhuttiinhan, että Klingstedt olisi suorittanut kandidaattinsa
+Saksassa, siis tuon arvonsa jollakin tavoin ostamalla. Tämän letkauksen
+saatuaan Klingstedt oli tuokioisen vaiti. Voitonriemuinen toimittaja
+teki Klingstedtistä vieläkin halvempia salaviittauksia, hänen
+nuoruudestaan, joka oli ollut elosteleva, siihen määrin, että hänen
+järkensäkin näytti saaneen pienen vian, ne tuhraukset menevät vähitellen
+aivoihin.
+
+Kaupungin juorut kertoivat, että maisteri Klingstedtillä olisi ollut
+tuhoisa tauti, nuoruuden syntien tulos.
+
+Eikä maisteri itse nyt pyrkinyt kumoamaankaan tuota asiaa, johon
+toimittaja halpamaisesti kiihkoutuen viittasi. Klingstedt tuli vain
+punaiseksi, huokasi, oli pitkän hetken sanattomana, ja sitten hän lausui
+Rolf Idellille, kohottaen päätänsä ja arvokkaasti, ikäänkuin kokeneen
+tavalla:
+
+"Niin, niin, — älkää heittäkö ensimmäistä kiveä. Maailmassa on paljon
+seikkoja, joita filosofit eivät voi aavistaa, tai kuinka Shakespeare
+sanonee. Mutta hairahtunut ihminen, ja juuri hairahtunut, saattaa kyetä
+vahvimmin korjaamaan seikkoja, joita on rikkonut. Ellei voi itseään
+auttaa, auttaa hän muita, tahtoo jalostaa koko kansaa, tehdä sen
+terveeksi, normaaliksi kuin vapaat kansat ovat..."
+
+Klingstedt sanoi tosiaan päättäneensä kerrankin uhrata jotakin kaikkien
+hyväksi, yhteiseksi hyväksi, isänmaan puolesta. Hänen sanansa olivat
+kuin kärsivä, katuva tunnustus; niissä oli jaloutta.
+
+"Mutta tietysti eivät sellaiset raukat kuin herra Idell ymmärrä mitään
+muuta kuin diplomaattista järkeilyä; käydä käsiksi itse surkeutemme
+juureen, orjuuteemme, orjanmieleemme, josta moni pahamme johtuu, se on
+heistä pientä ja vähäistä", jatkoi Klingstedt. "Mutta kaivella esille
+toisen erehdyksiä..."
+
+Tohtori Oljemark sanoi puolisolleen hermostuneesti:
+
+"Keskustelu käy kovin persoonalliseksi ja koskee sairaalaan kuuluvia
+asioita. Väkeäkin tulee tänne kaikenlaista. Ei, parasta on meidänkin nyt
+lähteä."
+
+Lehtori Korpelainen ei jaksanut enää vartioida kahta ovea. Neiti Suomela
+oli niin innostunut, että heitti eteisen puolen, josta oli ensin pitänyt
+huolta, oman onnensa nojaan; hän asettui yhä selvemmin kannattamaan
+maisteri Klingstedtiä, heltyneenä varsinkin tämän rehellisistä oman
+entisyytensä tunnustuksista. Juhlasalista ei kuulunut enää torvien
+räikynää. Eteisen puolelta tunkeili tätä omituista johtokunnan kokousta
+kuulemaan yhä lisää väkeä, nuoria poikia, tyttöjä, käsityöläisiä,
+rouvia.
+
+Tohtorinna olisi halunnut jäädä; hän puhui nopeasti ja valittavasti
+miehelleen, että hänen oli niin sääli Oskar Klingstedtiä, ja samalla hän
+ihaili toimittaja Idellin todistelua, jonka puhetaito oli suurempi kuin
+hänen vastustajansa. Rouva näytti olevan kovin jännittynyt väittelystä
+ja huolissaan isänmaan kohtalosta; ei olisi mitenkään poistunut täältä
+kesken, mutta hänen miehensä vaatimus pakotti hänet:
+
+"Ei, minulla ei ole pienintäkään halua joutua poliisimestari Leskisen
+kanssa tekemisiin", sanoi tohtori, lausuen poliisimestarin nimen
+halveksivasti ja kiihtymyksessään kuuluvasti.
+
+Maisteri Klingstedt oli ollut tuokion vaiti, Idellin harppaillessa
+edestakaisin. Klingstedt sattui kuulemaan tohtorin sanat ja virkkoi:
+
+"Yleisö voi olla rauhallinen, poliisimestarista on pidetty huolta; hän
+makaa pöhnässä kotonaan, suoraan sanoen. Ja santarmi on lahjottu:
+slaavilaisten isänmaallisuutta! Vai onko joku nähnyt santarmia tai
+poliisejakaan vestibyylissä?"
+
+Joku vilkaisi eteiseen; totta puhui Klingstedt, joka jatkoi:
+
+"Ja tarkoitukseni olikin, että tämä tilaisuus saisi joutua vaikkapa heti
+santarmienkin tietoon, jos niin piti käydä. Totuuden asiassa ei ole
+tinkimistä, kauan ei santarmivalta kuitenkaan rehentele!"
+
+Tohtori poistui, vieden rouvansa mennessään; rouvan lähtö oli muuten
+Tistelbergistä ikäänkuin jonkin katoamista, joka jätti hänen sisälleen
+tyhjyyden tunteen. Tohtorin esimerkkiä noudatti insinööri Tarkkanenkin
+rouvineen; tilaisuus oli heistä, paitsi lapsellinen, suorastaan
+skandaali, myöskin vaarallinen. Johtohenkilöistä seisoivat ruokasalissa
+nyt ainoastaan lehtori Korpelainen ja neiti Suomela, edellinen koettaen
+puhua jotakin rohkeaa, ja puhuen, että kansa oli ensinnäkin kasvatettava
+itsetietoiseksi, johon se saataisiin kyllä valistuksen ja
+sielunterveytymisen avulla. Sen kasvattamisen ensimmäisenä ehtona oli
+ruumiin terveys, ja tuon terveyden kaikkein tärkeimpänä ehtona jälleen
+raittius. Siitä oli lähdettävä, uskonnolla, terveellä, elämää
+tunnustavalla uskonnollisuudella sitäkin pyrkimystä tukien; sitten
+tulisi aika muunkin kunnon, kun sielu oli ensin terve ja käsitys
+valistunut ymmärtämään isänmaan asiaa... Mutta pitkälle ei Vihtori
+Korpelaisenkaan vahva ja selvä puhe kantanut, vielä vähemmin innostuneen
+ja hermostuneen neiti Suomelan sanat. Tämä koetti tuon tuostakin tehdä
+pääväittelijöille, kumpaisellekin vuorotellen, tiukkoja kysymyksiä,
+mistä he olivat tietonsa saaneet, ja vaati heiltä oikaisuja
+loukkauksiin, joita he olivat toisistaan lausuneet; tahtoi väittelijöitä
+sovintoon; jokin yhteinen kanta isänmaan asiassa oli hänen
+mielestään pelottomasti otettava. Neiti Suomela ihaili Saksaa ja
+jääkärinuorukaisiamme, ja sanoi olevansa puolestaan valmis vaikkapa
+Pietarin valtiollisiin vankiloihin, jopa hirteen, jos velvollisuus
+vaatisi. Rolf Idell ja Klingstedt eivät hänenkään innostustaan kuulleet.
+Yhä pahemmin sätti toimittaja Idell:
+
+"Vai niin, santarmi on siis lahjottu!" pilkkasi hän. "Varsin nerokasta
+strategiaa. Onko sekin opittu Saksasta! Preussin pystyviiksisen
+Wilhelmin ohjeitako? Sen tyhmän ja lerppahuulisen verikoiran!"
+
+"Hän on keisari, vaiti!" huusi maisteri Klingstedt.
+
+"Majesteettirikoksestako minua syytätte? Hyvä on, hyvä! Mutta mitäpä,
+jos santarmi sittenkin käsittää asian toisin! Jos hän kuitenkin huomenna
+tulee katselemaan teidän mukavan kabinettinne ruostuneita tussareita ja
+kiinalaisia mestaussapeleita?" pisteli Rolf Idell.
+
+"Tulkoonpas!" vastasi Klingstedt. "Koettakoonpas tulla!"
+
+"Ja mitä teette, jos hän tulee? Tietysti panette ruutia Pappenheimiltä
+perityn pistoolinne sankkiin?"
+
+"Toisin sanoen: minä surmaan santarmin", sanoi Klingstedt synkästi.
+"Älkää te surko minusta, — ja meistä!"
+
+Pari nuorta poikaa huusi Klingstedtille juhlasalin ovelta eläköötä.
+
+Toimittaja Idell katseli huutajiin ja alkoi jälleen epätoivoisesti
+väitellä. Lehtori Korpelainen arveli, ettei tämä tilaisuus ollut
+nuorisolle sopiva, noille pojille, jotka hän oli huomannut omiksi
+oppilaikseen suomalaisen yhteiskoulun yläluokilta. Hän meni ja vaati
+heitä lähtemään kotiin: oli jo myöhä aikuisillekin, luvattu tanssiaika
+loppuisi aivan kohta. Nuorukaisista toinen naureskeli hänelle salaa,
+toinen niskoittelevasti heitteli päätänsä, tumma ja pitkähiuksinen; he
+eivät poistuneet. Toimittaja Idell ja maisteri Klingstedt soimasivat ja
+sättivät toisiaan niin katkerasti, että lehtori Korpelainen poistui pian
+itse, masentuneissa mietteissä. Samoin muu yleisö.
+
+Miltei persoonalliseksi häpeäkseen näki maisteri Klingstedt viimein
+huoneessa suomalaisista johtohenkilöistä ainoastaan neiti Suomelan, jota
+hän tästä rohkeasta jäämisestä kyllä kunnioitti, mutta joka hänkin oli
+nyt epätietoinen ja synkkämielisesti vaiti, ja joukon vähäpätöisempiä
+ihmisiä, uteliaita, pahansuopia ja pelokkaita kasvoja. Ei minkäänmoista
+oikeaa innostusta, vakaumusta, kenessäkään. Surkea aika, mädäntynyt
+aika.
+
+Ja päälle päätteeksi työntäytyi ruokasaliin, kun tanssi oli loppunut ja
+yleisö virtasi pölyisestä juhlasalista eteiseen, mennäkseen väsyneinä
+levolle, joukko joutavia juopuneita: runoilija Keretti, naureskeleva
+Birger Bengelsson, kuhnusteleva postimestari, sekä yhtaikaa
+oluttehtailija Blöcker tavallisella remuilumatkallaan: oli kai nyt
+juhlan loputtua uskaltanut tänne vakinaiseen iltapaikkaansa tai
+paremminkin yöpaikkaansa. Ja Blöcker toi mukanaan liudan nousukkaita, —
+mikäpä muukaan olisi tuokin lihava, pystynenäinen ja paksu herra ollut:
+gulassi. Akseli Jorvas täällä istui yhä perheineen, nauroi leveästi
+väittelijöille, ja tervehti riemulla tuota gulassin näköistä.
+
+Bengelssonia huvitti Klingstedtin ja Idellin väittely; hän tuli vuoroin
+Tistelbergin ja vuoroin postimestarin luokse ja supatti näyttävänsä
+heille:
+
+"Nyt tuli hyvä, minä näytän, kuinka minä pian ärsytän heidät oikein
+toistensa kimppuun."
+
+Jonkinlaisena kuiskaajana Idellille toimien onnistuikin Bengelssonin
+kiihottaa hänet suorastaan hurjaan pöyhkeyteen, itseylistelyyn ja
+vastustajan sättimiseen.
+
+Rolf Idell saarnasi nyt etupäässä juopuneelle kuulijakunnalle.
+Klingstedt oli vaiti ja oli jo päättänyt poistua: ei lähtisi näistä
+herroista hänen asialleen mitään; oli luotettava nuoriin, nousevaan
+polveen.
+
+"Minä paljastan juonenne, tusinamaisteri!" huusi Idell. "Sveesi te
+olette, sittenkin, ja tahdotte Saksan tänne kukistamaan kansanvaltaisia
+uudistuksia: niin säilyvät etuoikeutenne. Mutta Suomen kansa ei anna
+narrata itseään. Hui, hai, meillä on sosialisteja; nekö lähtisivät
+kannattamaan imperialistista Saksaa."
+
+"Eivätkä talonpojat kannata ketään", hohotti Birger Bengelsson. "He
+välittävät ainoastaan potaateistaan; kun ei heidän aittojaan uhata,
+eivät he liikahda. He ovat idiootteja."
+
+Klingstedt virkkoi vielä, ettei ollut kaukana sekään aika, jolloin
+uhattaisiin paitsi talonpoikien aittoja heidän kalliimpaakin
+omaisuuttaan: heidän poikiaan, joita vaadittaisiin ryssien mukaan
+rintamille. Akseli Jorvas huudahti:
+
+"Minulla ei ole niin isoja poikia. Ja talonpojat, idioottejako? Juuri
+niin, sellaisia idiootteja, jotka ovat nyt pian miljonäärejä!"
+
+Jorvas oli parhaillaan alkanut gulassin näköiselle kerskua, miten hän
+oli päättänyt perustaa sahan, tulla miljonääriksi; aina ei tällaista
+tilaisuutta ollut tarjolla. Sahan täytyi pian olla valmis, että
+ehdittäisiin myymään kamalasti kallistuvaa puuta heti sodan loputtua.
+Jorvaskin oli ryypännyt ja alkoi reuhastella. Hänen emäntänsä alkoi
+vaatia häntä kotiin; lapsetkin jo haukottelivat ja kitisivät untaan,
+mitkään herkut eivät niitä taltuttaneet. Ja Akseli antoikin tiukan
+vaimonsa vaikuttaa itseensä; hän huusi autokuskilleen, joka jo ovella
+kurkisteli, ja lähti leveän emäntänsä ja unisina hoippuvien lastensa
+kanssa koko ilosta pois.
+
+Tehtailija Blöcker ei kärsinyt politikoitsijoita, ei edes
+Klingstedtiäkään, vaikka hän oli ruotsalaisia. Ja kun hän kuuli
+puhuttavan santarmeista ja jostakin muusta vaarallisesta, niin hän aivan
+vimmastui. Ruotsia puhuen komensi, rukoili, aneli noita kahta järjetöntä
+pitämään suunsa kiinni, olemaan lörpöttelemättä; hän tahtoi nyt juoda,
+ja hiiteen aatesankarit ja sosialistit ja anarkistit ja kaikki! Hän
+karjui:
+
+"Ulos, ulos! Missä on poliisi, santarmi? Minä vaadin... poliisi..."
+
+Maisteri Klingstedt muisti, että tuo toinen toimittaja,
+vanhoillissuomalaisen lehden, oli poistuessaan vilkaissut häneen
+ilkeästi; sitä suomenmielistä oli täysi syy kavahtaa. Ehkäpä hän oli jo
+paraikaa vaatimassa poliisimestaria tai santarmia sekaantumaan asiaan.
+Rolf Idelliä ei toki sellaisesta tarvitsisi pelätä.
+
+Maisteri Klingstedt poistui. Tänä yönä ei hän aikonut ollakaan kotona,
+varmuuden vuoksi; hänellä oli omat suunnitelmansa.
+
+Kun toimittaja Idell kääntyi Blöckeriä katsomasta, puhuakseen jälleen
+Klingstedtille, näki hän ympärillään melkein pelkästään pöhnäisiä.
+Birger Bengelsson houkutteli häntä jäämään viftille; mutta Rolf oli
+melkein raittiusmies, — eikä rähjäisen tehtailija Blöckerin kanssa,
+joka oli hänen pahin vihamiehensä, olisi nyt leikkimistä: Blöcker kuului
+juovuksissa pieksävän toisia, ja Rolf oli heikko ja voimiltaan hento.
+Rolf Idell lähti eteiseen. Siellä pieni opettajatar Suomela, joka otti
+juuri nurkasta sateensuojaansa, tuskin suvaitsi Rolfia tervehtiä, —
+sellaiseksi aktivistiksi oli hänkin tänä iltana muuttunut.
+
+
+
+
+12
+
+
+Patruuna Blöcker, ennen olut-, nykyään kaljatehtailija, oli
+keskikokoinen, vanhahtava mies; hänen nenänsä oli punertava, sen
+sanottiin muistuttavan porkkanaa, iho punainen ja vähän rokonarpinen.
+Varsinkin juovuksissa oli hän ärtyisä, vastaanhangoitteleva ja
+itsepäinen, ja karkaili mielellään nyrkkivoimalla toisten kimppuun
+ennenkuin kukaan voi aavistaa.
+
+Nyt on hän tilannut seurueelleen — noille parille herralle ja lisäksi
+Birger Bengelssonille, postimestarille, Tistelbergille ja Keretille
+—pilsneriä, vanhankansan kuosista pilsneriä, johon kätkeytyy alkoholia,
+eikä mitään nykyaikaista vesiheraa: ystäviään varten Blöcker näet
+valmistaa toki oikeaa olutta, sota-ajan kielloista huolimatta, ja
+Seurahuoneella on sitä salaa saatavissa.
+
+Istutaan kankean puhtaalla liinalla peitetyn pöydän ympärillä, kolean
+näköisessä ruokasalissa, jonka seiniä koristavat siellä täällä peltiset,
+saksalaiset vadit koreilla väreillä maalattuine romanttisine
+lemmenkohtauksineen: munkkeja viinikellarissa, houkutellen luokseen
+kestitsemiensä talonpoikien tyttäriä tai emäntiä, — pitsisillä kaula- ja
+saapasröyhelöillä somistettuja sotureita, jotka keinuttelevat polvellaan
+tyttöjä, sekä narri jalkapuussa, pikku tyttö hänelle lusikalla suuhun
+jotakin herkkupalaa antamassa. Poristaan kaikenmoista, ruotsia melkein
+koko ajan kaikki, vain muutama sana suomea, etenkin kirouksissa, sillä
+patruunahan on ankara, itsepintainen sveesi, ruotsinmielinen kaikkein
+vanhanaikaisinta ja paatuneinta lajia, ja hänen seurueensa jäsenet
+käyttävät ruotsin kieltä mukavuussyistä ja keimaillakseen, muut paitsi
+Bengelsson, jolla on tosiaan ruotsalainen koti, vaikka hän osaakin
+suomea jotakuinkin; käyttävät sitä sikäli kuin kukin osaa. Yksi heistä
+ei osaakaan, tuo gulassi; hän solkkaa ruotsia hirveästi. Bengelsson
+suvaitsee puhua suomea, joskin hän ihailee ruotsalaista kansanluokkaa
+jonakin suomalaista rotua hienompana; suomen kieltä hän puhuu ikäänkuin
+sitä alentuvasti suojellen. Mölsä taasen, joka muuten on näin suuressa
+seurassa varsin vaitelias, sopertelee mielellään jonkin sanan ruotsia;
+niin on helpompaa, hän ei tahdo koskaan riitaa, ja hän on hiukan
+ylpeäkin, kun hänen sukunsa on ollut edes sen verran ruotsalaistunut,
+että on antanut nimelleen muodon Mölsé. Virallisesti ei hän olekaan
+sukunsa nimeä suomalaistuttanut, osaksi hellästä rakkaudesta sukuunsa ja
+vanhaan isäänsä, joka elää vielä siellä sisämaassa, supisuomalaisessa
+kaupungissa, osaksi taas jonkinlaisesta ylpeydestä ja siitä syystä, että
+kansan parissa on helpompi tulla toimeen ruotsalaisella nimellä: enemmän
+ukot ja akat kunnioittavat. Mutta siitä on jo kauan, kun hän on kansan
+parissa varsinaisesti liikkunut. Mitä taas tulee Kerettiin, joka on
+vaipunut sellaiseen tilaan, ettei monta sanaa puhu, vain naurahtaa
+tylsästi ja sitten jälleen nuokkuu ja torkkuu, hänen kotinsa on ollut
+täysin ruotsalainen; sattumalta hän oli joutunut suomalaiseen kouluun.
+Hän siis osaa ruotsia miltei yhtä hyvin kuin suomea, ja puhuu sitä
+tarpeen tullen täysin luonnostaan. Ja lopuksi Tistelberg: hän on
+kieliasialle ja kielikiistoille välinpitämätön, puhuisi mielellään mitä
+kieltä hyvänsä, jos osaisi, venäjän kieli kuitenkin joskus poikkeuksena,
+silloin, kun venäläiset taas ovat tehneet Suomelle jonkin ilkeän
+kepposen. Hänen kotikielensä on ollut sekaisin suomea ja ruotsia,
+viimeksimainittua kuitenkin tuskin kymmenesosa, ja sekin huonoa.
+
+Patruuna Blöckerin toverit, lihavat ja pyöreät gulassit, juttelevat
+innokkaasti ja riemulla kaupoistaan, säkeistä, joita venäläinen
+sotilashallitus mielellään ostaa, tina-, lyijy- ja messinkiromusta,
+josta samoin venäläisiltä saa hyvän hinnan, ruokatarpeista ja
+väkijuomista, jotka ovat kilpaa nousseet arvossa; kaikkea he myyvät,
+kaikkea keräävät ja komuavat, mitä laatua heistä kumpikin komunnee. Ja
+ovat ylpeitä äsken saavutetusta varallisuudestaan. Birger Bengelsson
+puhelee heidän kanssaan nopeasti, sielussaan heitä halveksien, hän, joka
+on oikeaa, vanhaa kauppiassukua ja -rotua. Sitä keskustelua kestää
+kauan. Mutta juopunut Blöcker — hän on vanhoillaan tullut yhä
+heikommaksi kestämään, tuo miltei jo kehdossaan alkoholipullolla
+imetetty, kuten sanotaan, sillä hänen isänsä oli ollut kaupungin
+viinatehtailija — Blöcker alkaa jo itsekseen nurista, puhua toisille
+sillä tavalla, ettei häntä kukaan ymmärrä, vääntää suutansa ja
+laskettelee ilkeitä, typeriä letkauksia, mistä syystä, ota selvä; ja
+räpyttää vihaisesti silmiään kellertävien kulmakarvojensa alta. Hänestä
+ei yksikään pöytäseurassa välitä, hänelle vain huiskaistaan kädellä,
+että pitäköön suunsa kiinni; mutta tiedetään kyllä vanhastaan, mitä
+vielä on tuleva ja miten nämäkin kekkerit päättyvät. Kehutaan siis
+edelleen säkkien korkeita hintoja. Miksi venäläiset niitä ostavat? —
+"Tarvitsevat pattereihinsa, rintasuojuksiin", rientää Bengelsson
+selittämään. Venäläiset kuuluvat aikovan rakentaa pattereitaan aivan
+tämänkin kaupungin lähistölle, kun ensin muualla ennättävät, sillä
+kaupunki on nivel siinä suunnattomassa linnoitusketjussa, joka on
+suunniteltu Helsingin suojaksi, alkaen Hangosta ja ulottuen Kotkaan.
+Mutta rotat olivat syöneet tuolta toiselta suomalaiselta, siltä, joka ei
+osaa ruotsia kuin kamalasti rääkäten, tuhannen säkkiä, — jauhoisia
+säkkejä. Gulassi kiroilee, ja seurue nauraa hänen kuvaukselleen, miten
+rotat olivat repineet hänen rakkaat likaiset säkkinsä. Sitten puhutaan
+viineistä: pienemmällä ja pyöreämmällä gulassilla on varastossa
+seinällinen lattiasta kattoon asti, takakamarissaan: etummaisessa
+hänellä on jonkinlainen asianajotoimisto, nurkkasihteerin konttori muka.
+Mutta viineistä saa Birger Bengelsson aiheen selitellä ranskalaisia
+viinejä, jotka hän tuntee kaikki, ja niiden hienouksia: onhan hän ollut
+Pariisissa, kuten tiedetään, tehnyt uhkarohkean matkan sinne.
+
+"Sinä valehtelet!" mörisee tehtailija Blöcker. "Olit siellä sodan
+alkaessa, sitten sieltä tulit!"
+
+"Pidä sinä suusi kiinni, Fritz", nauraa Bengelsson, "ole siivolla,
+taikka..."
+
+Jokainenhan tietää tai aavistaa, että Bengelsson valehtelee tuostakin
+Pariisin-matkastaan. Mutta valehdelkoon: hauska kuulla. Bengelsson alkaa
+nyt selitellä linnoitustiedettä ja strategiaa; vanhan kulttuurisuvun
+jäsenenä sanoo hän nämä asiat tietysti hyvin tuntevansa, on niistä
+lukenut. Mutta kun hän jotenkin johtuu kertomaan gulasseille Viaporin
+syntyhistoriaa, huomaa Tistelberg hänen häikäilemättä laskettelevan
+vallan kauhistavia vuosilukuvirheitä: sadan vuoden ero sinne tai tänne
+ei hänelle paljon merkitse, — ja kuinkapa gulassit näitä asioita
+tuntisivat? Keretti torkkuu, hyllähtelee sivulle ja toiselle istuallaan.
+
+Mutta nyt on tullut patruuna Blöckerin aika. Hänen nurinansa on kasvanut
+äänekkääksi, hän kohoilee ryntämyksilleen tuolillaan, vaatii
+sananvuoroa: hänen vieraittensa velvollisuus on muka kunnioittaa häntä,
+pitää hänelle seuraa.
+
+"Sinä olet tyhmä, Birger", sanoo hän. "Olenko minä muka huonompi kuin
+nuo — gulassit?"
+
+Sitten puhuu Blöcker raivoisana, kuohuen, entisestä kultaisesta ajasta,
+jolloin hän ja eräät muut kunnon veikot olivat isäntiä tässä
+kaupungissa: hän, Piper ja Kniper, sekä vielä veljet Hallman ja Lindbom.
+Bengelsson ei hänen mielestään näitä asioita tunne, Bengelsson on
+nulikka. Siihen aikaan juotiin paljon, juotiin reilusti, se oli oikeaa
+elämän ymmärtämistä; juotiin, eikä vain päivää kerrallaan vaan
+viikoittain, ilman hetkenkään paussia, ja veli Lindbom joutui joskus
+dilleen — pää meni sekaisin. Eikä ollut mitään hätää, ei aprikoimisia
+ja aatteita: oluttehdas kävi ja menestyi, Piper oli pormestari, Kniper
+pankinjohtaja — silloin paikkakunnan ainoan, ruotsalaisen pankin, —
+Hallman gymnaasion rehtori, ja Lindbom oli tohtori: lääkäri, joka
+leikkasi moukkia kuin poika, juovuksissakin ja jos muutama ämmä tai ukko
+kuoli, kun sai rohtojen asemesta ketunmyrkkyä tai umpisuolen paikalle
+sakset leikattuun ja kiinniommeltuun vatsaansa, niin olihan niitä
+moukkia maailmassa, joutavia, niinkuin nytkin on. Mutta nykyistä aikaa
+ei Blöcker kärsi: siinä tislataan ja taslataan moukkien kanssa, siinä
+viisastellaan ja järjestellään, siinä on raittiudet ja yhä uusia
+kansakouluja; verojen alle tässä työteliäät ihmiset tikahtuvat. Tehköön
+kansakin työtä! Nyt sitä imarrellaan, hemmotellaan, se on kaikki
+kaikessa. Sitä valistetaan, — miksi se tulee. Ja tietysti juuri
+suomalainen kansa pitää saada etunenään, siihen sillä muka on oikeus, —
+hölmön oikeus! Ja tietysti kansan täytyy saada reistata; jo tämän sodan
+kuluessa ovat Blöckerin tehtaan työläiset tehneet kolmasti lakon. Heille
+ei nyt riitä mikään palkka, ruokahalu kasvaa syödessä, ruuvia täytyy
+pingottaa aina ja aina: rikkaita heistä täytyy kaikista tulla,
+aatteellisuutta ei heissä ole, mutta ruokaa vaaditaan posket pullolleen.
+Eikö kansa voi elää vähemmällä? Ennen se eli, ja teki työnsä paremmin.
+Mutta kaikkeen tähän ovat tuollaiset saivartelijat kuin Rolf Idell ja
+Vihtori Korpelainen syypäitä, molemmat viisastelijoita ja raittiita,
+näsäviisaita nokalle hyppijöitä: karkailevat alinomaa Blöckerin tehtaan
+kimppuun Idellin lehdessä. H—vettiin kaikki näsäviisaat! Antakoot
+ihmisen elää rauhassa, tehdä työtään.
+
+"Hirttää pitäisi Idell, kuuletteko?" puuskui ja ähkyi Blöcker, nenä yhä
+sinipunaisempana. "Birger, kuuletko, tule tänne viereeni kun minä
+sinulle puhun! Tule! Onko sinusta joku tuollainen gulassi parempi kuin
+Fritz Blöcker? Sinä, sinä olet — kauhean tyhmä! Tyhmä, pässinpää!"
+
+Bengelsson nauroi; nyt se taas hauska syntyisi! Mutta gulassit
+loukkaantuivat; toinen heistä alkoi piristä, valittaa Blöckerin
+hävyttömyyttä ja ylpeillä sivistyksellään. Hän sanoi lyseotakin
+käyneensä, joten... Blöcker jatkoi haukkumistaan töykeästi,
+järjettömästi, sätti vuoroin gulassia ja toista, sitten postimestaria,
+hänen nahjusmaisuuttaan ja köyhyyttään, ja Leevi Mölsä hermostui ja tuli
+hyvin alakuloiseksi; sitten taas gulasseja, noita rottia, jotka
+kaivelivat vanhoja lumppuja, jopa Tistelbergiäkin, joka pysyi
+kärsivällisenä, tekeytyen kylmäksi, vaikka oli luonteeltaan kiivas, jos
+niikseen sattui. Köyhä hänkin oli Blöckerin mielestä. Tuokion kehui
+Blöcker Bengelssonia, mutta alkoi yhtäkkiä sadatella häntä
+ranskalaisystävälliseksi; ja ennenkuin muut paitsi Bengelsson
+aavistivatkaan pomppasi ukko pystyyn ja löi tulipunaisena vihasta
+postimestaria nyrkillään vasten kasvoja. Se oli täydellä voimalla
+annettu isku ja koski kovasti. Mutta Mölsä ei ryhtynyt vastarintaan,
+vaikka toinen ja kolmaskin lätkäys oli tulossa; hän vain torjui ukkoa
+käsivarrellaan, kelmeät kasvot entistä valkeampina ja tuskallisesti
+värähtelevin huulin.
+
+"Roisto, — roisto, lurjus!" ärjyi patruuna. "Minä näytän teille, miten
+preussilainen tekee! Tänäkin iltana on täällä taas — kerätty rahaa
+kansanopistolle, noiden joka paikkaan sormensa pistävien suomalaisten
+moukkayliopistolle, josta minulle kiusa koituu!"
+
+"Kuules, Fritz, nyt sinä teit julkean työn, nyt et käyttäydy
+gentlemannin tavalla!" sanoi Bengelsson ja nousi ylös, sillaikaa kun
+gulassit pidättivät patruunaa. "Nyt sinut täytyy jälleen panna katon
+alle."
+
+Silloin vasta muisti sävyisä postimestari, mistä oli kysymys; hänen
+mielensä ilahtui ja kasvonsa selkenivät. Hänkin nousi pystyyn.
+
+"Niin, katon alle patruuna pannaan, koska et osaa käyttäytyä kuten
+kiltin lapsen sopii", sanoi hän ja kävi Blöckeriin kiinni.
+
+Tavallinen menettely oli työntää ukko Blöcker pöydän alle, kun hän
+raivosi, pidättää häntä siellä taitavasti, jalkojen pihdissä, jopa
+välistä potkienkin, laskematta häntä toisten joukkoon ennenkuin hän
+lupasi kustantaa seurueelle samppanjaa. Se oli ikivanha tapa. Ja tuo
+töykeä kohtelu oli itse patruunastakin jollakin tavoin hauskaa: niin
+hänestä pidettiin huolta — toisten täytyi pitää, kun hän oli sellainen
+vietävän vintiö juovuksissa. Kovalla roiskeella ja rysyllä saatiin
+Blöcker pöydän alle, tuolit sovitettiin tarkoin pöydän ympärille, ja
+Blöckeriä, joka pui nyrkeillään ja päällään pöytää ja ärjyi raivoissaan,
+sysittiin jaloilla ja nyrkeilläkin pysymään pöydän alla, kun taas muu
+seura ryhtyi vähitellen jatkamaan äskeistä keskusteluaan,
+talonkaupoista, ruokatavarain ja pukujen kallistumisesta, hopea- ja
+kultaesineistä, joita sai sotaan lähtevien venäläisten upseerien
+rouvilta Helsingissä joskus huokealla. Kerettikin raoitteli silmiään ja
+Bengelsson käski häntä nyt ottamaan patruuna Blöckerin lasin. Siinä oli
+näet konjakkia, eikä pilsneriä, kuten muulla seuralla; Blöckerhän oli
+usein juomapöydässäkin saita, tovereita kiusoitellakseen. Tylsästi otti
+runoilija pöhöisen tehtailijan lasin ja virkistyi selvästi kirpeästä
+ryypystä.
+
+"Se on oikein, että heräät", sanoi Birger Bengelsson hänelle.
+"Runoilijan täytyy toki osata juoda, dekadentit juovat monta vuorokautta
+yhtä mittaa."
+
+Ja hän alkoi kertoa Keretille ja postimestarille pariisilaisista
+runoilijoista, jotka moneksi päiväksi katoavat joihinkin tavattoman
+mässäyksen temppeleihin, oikeiden naisten seuraan, ja ilmestyvät sitten
+ystäviensä eteen kasvot hyvin kelmeinä ja ruumis hervonneena kuin
+vyyhti, mutta taskussaan tai valmiina päässään jokin oivallinen,
+kuolematon runo.
+
+"Runoilijan tulee rakastaa naisia, paljon naisia, että hän saa kokemusta
+ja pääsee sentimentaalisuudesta", sanoi Birger Bengelsson. "Sellainen
+tekisi sinullekin hyvää, Keretti. Mutta eikös se Fritz siellä pöydän
+alla tule jo gentlemanniksi? Samppanja virkistäisi näin aamuyöstä, —
+vain saksalaiset möhömahat latkivat olutta."
+
+Toinen gulasseista puolusti saksalaisia, mutta väitti silti osaavansa
+rakastaa naisia, hänkin.
+
+"Nyt sen näette!" sanoi hän.
+
+Bengelsson oli viitannut tarjoilijatarta pöydän luo; neiti kiiruhti
+siihen kohta, ja joutui luonnostaan tämän gulassin käsiin ja polvelle.
+Mutta toinenkin gulassi, se heistä, joka osasi paremmin ruotsia,
+—hänellä oli leveä, matala otsa, lyhyt kankeaksi vahattu tukka ja
+tavattoman pieni, kärjestä leveä nenä pystyine sieraimineen, — hänkin
+halusi tuota naista. Nyt tempaisi hän, toisen gulassin vieressä istuen,
+neitiä puoleensa; neiti vastusteli, pienempi liikemies piti häntä
+kiinni, ja siinä tempoilussa sattui isomman gulassin käsi takertumaan
+ravintolaneidin rannerenkaaseen. Rannerengas katkesi, muutamat sen
+kiiltävät nikamat hajosivat pöydän ja tuolien alle permannolle. Neiti
+harmitteli, tuntui melkein itkevän harmista, sanoi, että rannerengas oli
+hänelle jokin rakas muisto.
+
+"Joutavaa, roskaa!" huudahti avosieraiminen gulassi. "Dubleeta, mitä
+lie! Tule pois sieltä sitä etsimästä, istu tuohon polvelle vain."
+
+"Tule tänne katon alle", pyysi ja houkutteli Blöcker neitiä.
+
+Isompi gulassi alkoi laulaa, — lauloi hetken jotakin, sihisytti
+hampaittensa välistä, ja kirosi taas tyttöä, joka ei häntä totellut,
+vaan etsi yhä koristuksensa siruja lattialta. Viimein gulassi suuttui.
+Mustanpunaisena kiskaisi hän neidin ylös maasta, käsivarteen kiinni
+tarttuen, puristi hänen olkapäätänsä niin että tämä parkaisi ja suuttui
+tosissaan, veti tätä syliinsä ja tahtoi suudella. Neiti riuhtaisi irti,
+moitti häntä tosissaan. Silloin loukattu gulassi veti liiviensä taskusta
+esiin satasen, toisen ja kolmannenkin, heitti setelit neidin eteen
+lattialle ja huusi suomeksi:
+
+"Mene siitä kollottamasta. Siinä on, renkaastasi. Ja tuo pöytään
+samppanjaa!"
+
+Postimestari Mölsälle lisäsi hän törkeän sanan neidistä.
+
+"Samppanjaa Blöckerin laskuun", sanoi Bengelsson.
+
+Tarjoilijatar otti iloiten rahat permannolta ja kiiruhti tuomaan
+samppanjaa, jota nyt eräät toisetkin jo tahtoivat olettaen, että
+patruuna lienee nyt jo gentlemanni ja valmis ilahduttamaan seuruetta
+samppanjalla.
+
+Blöcker sadatteli herroja pöydän alla, muodon vuoksi, mutta varoi
+yrittämästä kumota pöytää, koska siihen oli tuotu samppanjaa; hänen se
+olisi kuitenkin maksettava. Ja sitten hän alkoi teeskennellä pyytävänsä
+armoa, hullunkurisin sanoin, sättien leikillisesti milloin ketäkin
+vartijoistaan. Vielä ei häntä kuitenkaan laskettu pois, mutta
+kädensysäykset, joilla häntä torjuttiin, olivat lempeämpiä kuin äsken,
+ja silloin tällöin vastattiin hänen haukkumisiinsa suopeasti; muuten
+herrat pakisivat innokkaasti keskenään, ainoastaan Mölsä oli vaitelias,
+ja Keretti koetti enimmäkseen kuunnella.
+
+"Samppanja kirkastaa päätä, mutta tekee jalat raskaiksi", sanoi Birger
+Bengelsson. "Kyösti Keretti, sinun pääsihän tarvitsee kirkastusta, juo
+siis tätä, maistelemalla: tämä on väkevänlaista, ei ranskalaisen
+veroista, totta kai sinä sen huomaat? Niin, ja kuules, Keretti", jatkoi
+hän, asettuen runoilijaa lähemmäksi, "nyt me keskustelemme äskeisistä
+asioista. Meillähän oli tuolla näyttämön takana intressantti puhe
+naisista. Kuules, jätä sinä turhat tuumiskelut. Kyllähän sinun täytyy
+saada jokin oikea suhde, se on selvä. Ellet saa rahaa, niin — eroa.
+Runoilijan, taiteilijan, sillä onhan runoilijakin taiteilija, täytyy
+elää — nähdä ja tuntea aina uusia tyyppejä, paljon naisia. Sinun pitää
+hakkailla. Ja mitä naiset tekevät rikkauksilla? Intelligentin miehen
+käsissä jälleen niistä tulee hyötyä, — runoutta, kuolematonta runoutta.
+Ja sinullahan on hyvät lahjat, sen minä myönnän; sinun kielenkäyttösi on
+loistava, sellainen kuin suomen kielellä vielä saadaan aikaan: onhan
+suomen kieli vielä kehityksen asteella, se muuttuu suunnattomasti joka
+hetki, senhän tiedät! Ja kun elät paljon, niin ainoastaan sillä tavalla
+sisältö, psykologiset huomiot, syventyvät. Kuules, Keretti, sinun pitää
+hankkia itsellesi uusi suhde, muuten kuivut; rakastajatar, vaimo, miten
+vain. Ja tiedätkös, minulla on sinulle jo sellainen — oikein sopiva.
+Sinun ihailijoitasi muuten; näppärä ja älykäs, kun häntä kehittää.
+Jutellaanpas nyt siitä..."
+
+Kyösti Keretti kuunteli Bengelssonin ylistelyä juhlallisena, ikäänkuin
+jonkin suuren voiton saavuttanut, kuunteli hänen neuvojaankin, tuli
+varsin tarkkaavaksi, huokasi ajatuksissaan, ja katseli Bengelssoniin
+luottavasti ja vilpittömästi, sinisin, samein silmin. Kun Bengelsson
+imartelunsa seassa alkoi puhua hänen naimakaupastaan — Kyöstin rouvahan
+ei antanut enää miehelleen rahaa — ja tyrkytellä avioeroa, niin hän
+sisäisesti säpsähti; sitten hän seurasi tarkoin korvin, syrjäsilmällä
+katsellen, miten häntä se ja se nainen ihaili, —hymyilikin onnellisena,
+intoutui, ja kysyi lopulta verkkaisesti, kautta rantain:
+
+"Eikö sitten voisi saada tietää, kuka se nainen on? Ja... onko, onko
+hän rikas?"
+
+Viime sanoja lausuessaan Keretti jo teki leveän kädenliikkeen.
+
+Bengelssonkin purskahti nauruun:
+
+"Tietysti hän on rikas... ainakin huomattavissa varoissa. Enhän minä
+köyhää taiteilijalle. Ja kiltti ja aulis hän on. Saathan nähdä. Kuka
+hullu nyt köyhää ottaisi, — moderni runoilija? Kuules, jutellaanpas
+tästä asiasta... Melkein aatelista rotua... puolalaista verta..."
+
+Blöcker anoi nyt tosissaan pääsyä pöydän alta. Hänelle avattiin väylä
+istujien lomitse, jopa Mölsä, hänen taannoin kolhimansa, auttoikin ukkoa
+pystyyn. Vaikka oli kitsaskin, täytyi hänen tilata vielä pari
+samppanjapulloa, se oli vanha ja totuttu asia. Äänet olivat muuttuneet
+poriseviksi, miehet puhelivat paritusten, gulassit keskenään
+väkijuomakaupoista, Bengelsson Keretille hienoista, sivistyneistä
+naisista ja rikkaista naisista, jotka olivat vielä neitsyitä, Blöcker
+nyt Leevi Mölsälle vanhankansan ihmisistä, joiden elämää Leevi ihastui
+ylistämään, ja Tistelbergille menneistä, oikeista porvareista: ne olivat
+persoonallisuuksia, jotka olisivat osanneet antaa palttua nykyisille
+saivartelijoille, aatteilijoille, isänmaan ja maailman parantajille,
+puoskareille. Silloin postimestari vaikeni, virkkoi vain silloin tällöin
+jonkin suomalaisen maalaissukkeluuden, ikäänkuin itsekseen, ja nautti
+toisten lihavista sutkauksista, hätkähtikin pahimpia kuullessaan,
+liikahteli levottomasti paikallaan ja huokaili alakuloisesti, kuin
+väsyneesti. Muut olivat punaisia; postimestari yksin näytti miltei
+entistä kelmeämmältä.
+
+
+
+
+13
+
+
+Oli pimeä yö, ja sade tihkusi, joskaan ei niin suurina pisaroina kuin
+illalla; ilma tuntui hiukan kuivenevan. Tuuli sohisi mereltä. Talojen
+pienet puutarhat säle- tai lankkuaitojensa takana niinikään pimeät,
+talot mustat; harvasta paikasta tuikki heikkoja tulia — kunnon ihmiset
+unessa.
+
+Blöcker oli juonut itsensä niin järjettömäksi, ettei edes Tistelberg
+enää häntä viitsinyt kuunnella; lopulta oli tehtailija saatu hommatuksi
+Seurahuoneen hevosella kotiin. Sitten oli muu seura vielä vähän aikaa
+istunut ja maistellut lopuksi viinaa, jonka jälkeen gulassit poistuivat
+yhdessä, sovittuaan Seurahuoneen kahden tarjoilijattaren kanssa jostakin
+salaperäisestä; rumempikin tarjoilijattarista, kuihtunut ja kulunut,
+jotakin silmätautia poteva, joten toinen silmä vuoti, oli nyt gulassien
+seurassa. Bengelsson kuljetti Kerettiä ulos, sanoen aikovansa vielä
+vähän jatkaa Keretin kotona, ja kutsui postimestaria ja Tistelbergiä
+sinne: oli muka varannut — Keretin kustannuksella —jotakin pikareista
+nautittavaa taskuunsa. Postimestarin näytti tekevän mieli noudattaa
+kutsua, ja kuitenkin hän epäröi, juovuksissakin. Tai oliko hänellä muita
+tuumia? Mutta Tistelberg teki tenän: hän oli kyllästynyt ja kysyi
+Mölsältä, pääsikö hänen luokseen yöksi, saisiko siellä jonkinmoisen
+loikoilupaikan. Rouva Tarkkanenhan ei sallinut Tistelbergin pitää
+erikoista avainta; mitenkä Tistelberg viitsisi herättää Tarkkasten
+palvelijatarta? Postimestari muutti nyt aikeensa lähteä Bengelssonin ja
+Kyösti Keretin kanssa. Hänellä ja Tistelbergillä olisikin ollut muutama
+kortteliväli samaa matkaa, ja he viihtyivät hyvänlaisesti yhdessä;
+tässäkin tilassa oli Mölsä sävyisä ja tanakka, niinkuin ei olisi paljon
+juonut. Hän tarjoutui ottamaan Tistelbergin luokseen yöksi, niin, oman
+sänkynsä olisi hän Isidorille antanut, mutta siellähän oli muija, —
+avioparilla oli yhteinen makuuhuone. Yhdessä nuo herrat nyt kävelivät.
+
+Tistelberg oli suuresti selvinnyt. Äsken hän vielä remusi ja hoilasikin
+toisten mukana. Nyt alkoi toinen päivä vaikuttaa; hän ei koskaan
+maistanut enää toisena päivänä, eikä se kieltäytyminen ollut hänessä
+kohmelon aiheuttamaa, vaan johtui henkisestä kyllästymisestä, terveen
+elämän halusta. Harvoin hän ryyppi, ja silloinkin suuresti ilosta nähdä
+ihmisiä iloisina, ja myöskin katsella heitä moisilla heikommilla
+hetkillä, joiden merkittävyyttä hän tosin paljon liioitteli, pitäen
+niitä aina pohjimmaisen luonteen eikä vain hetkellisinä sekapäisyyden
+ilmauksina.
+
+Leevi Mölsä ja Isidor Tistelberg kävelivät rinnatusten, melkein vaiti.
+
+He tulivat eräältä vanhalta kujalta suurelle torille, joka tuskin
+huomattavasti häämötti edessä. Kuja oli kuoppainen ja kivinen,
+haparoiden sai kulkea, ettei olisi kompastunut nurmisilta katukäytäviltä
+liejuun ja lätäkköihin. Pihlajien oksat kurkottivat yli lankkuaidan
+heidän tielleen ja hosaisivat puolimädänneillä lehdillään heitä
+kasvoihin. Postimestari harppaili hiljaa. Mutta sitten, ison torin
+varrella synkkänä kohoavan raatihuoneen portilla, hän pysähtyi.
+Valkeiksi rapatut portinpylväät erotti selvästi. Siinä postimestari
+alkoi omituisesti nauraa, ja sitten sadatella: kummallista kuulla hänen
+suustaan katkeraa sadatusta, tuskallisella, vastenmielisellä tavalla
+purkautuvia kirouksia, kuin jostakin hänen sisimmästään pursuavia. Hän
+mutisi jotakin tylysti, vihaavasti, mutta ei lausunut ainoaakaan sanaa,
+joka olisi selittänyt hänen käytöstään. Ja yhtäkkiä hän kumartui,
+kaappasi maasta rapaa, — sanoi etsivänsä likaa, — ja heitti sitä
+kourallisen portin valkeisiin pylväisiin. Sanoi tahtovansa liata, töhriä
+ja saastuttaa. Ikäänkuin suloisesta vihasta tai himosta korahdellen hän
+loikkasi katukäytävältä ajotiellekin, josta löysi jotakin, ja sillä nyt
+nakkeli porttia, lika läsähteli. Sitten hän oikein hieroi portin pylväät
+likaisiksi.
+
+"Se on parhaiksi, — kaikki liata!" ähkyi hän.
+
+Tistelbergiä inhotti ja säälitti. Mutta Leevi Mölsä keräsi yhä
+hartaammin likaa torilta, ja nyt aikoi hän tuhria vielä toisia
+portinpieliä ja seiniä. Hän naurahteli ilkkuvasti, sanoi haluavansa
+jättää niihin merkkinsä niinkuin surmanenkeli Egyptissä ennen vanhaan
+siveli portteja verellä, vai Israelin lapsetko ne sivelivät?
+
+Mitään selitystä ei Tistelberg saanut, miksi postimestari noin riehui.
+Mutta Leevi Mölsän kädet olivat täynnä likaa, ja sitä räiskyi myöskin
+Tistelbergiin. Harmillinen muutos tuossa sävyisässä miehessä. Ja viimein
+lähti Mölsä kulkemaan yksinään. Lienee unohtanut seuralaisensa? Isidor
+Tistelberg erosi hänestä kyllästyneenä ja ajatellen nyt vain, saisiko
+Tarkkasen palvelijattaren kohta ja hiljaa hereille aukaisemaan ovea.
+Ilta oli ollut masentava, tai ainakin epäuskoa herättävä, tuo
+isänmaallinen ilta. Kansanvalistusaate: auttaisiko se venäläisen
+ylivoimaista väkivaltaa vastaan?... Klingstedtillä oli ollut toisia
+keinoja, mutta kukaan ei ollut niistä välittänyt, ei juuri kukaan;
+väsynyt ja veltto oli yleensä ihmisten mieli. Ja tekikö Klingstedt tällä
+uhkarohkeudellaan maalle edes muuta kuin vahinkoa?
+
+Mutta Leevi Mölsä oli onneton. Hän tallusteli yksinään pimeässä ja
+märässä yössä edelleen, poispäin kotinsa suunnalta; hän tahtoi liata ja
+tuhria kaikki portit ja ovet, — saastuttaa kaikki. Yö tuntui hänestä
+autiolta, tuskallisen autiolta. Kaikkialla nukuttiin. Tuolla kuitenkin
+toki kiilui tulta, pienestä ikkunasta. Mitähän synnin töitä sen ikkunan
+takana tehtiin, — vai lapsiako synnytettiin? Iljettävää, luonnon
+pakkoa! Kunpa hän löytäisi jotakin oikein likaisinta, — pahinta likaa,
+niin kaikkein valkeimmat ikkunanpielet hän likaisi.
+
+Mitä oli postimestari Leevi Mölsän elämä? Näin juovuksissa, yksinään
+ollen, sen täytyi purkautua, hänelle itselleen: tuon päivisin kalvavan
+kaunan, joka oli kuin ilkeä syöpätauti hänen sielussaan, sydämessään.
+Sen täytyi joskus, vaikkei hän koskaan siitä kenellekään hiiskunut, —ja
+vaimolleen ei edes juovuksissa ollessaan.
+
+Mitä oli yleensäkin elämä? Tällaistako pimeyttä, umpisilmin hapuamista.
+Kuin tätä märkää ilmaa: ihminen elää kuin märkä palaa!
+
+Ja tuulta ja myrskyä: maailmalla pauhasi se myrsky, suuri sota, josta ei
+tullut koskaan loppua. Ja yksilö eli täällä syrjäsopessa omaa pientä
+elämäänsä, niinkuin ei myrsky olisi häneen sisäisesti koskenut: vain
+ulkonaisesti, leivän ja muun elannon hankkimisen vaikeuksina. Niin luuli
+elävänsä. Mutta kuitenkin myrsky, joka möyrysi kaukana tai ylhäällä
+hänen päänsä päällä, sipaisi varmaan häneenkin, koskapa hänen
+sielullinen elämänsä oli nykyään paljon tuskallisempaa kuin se hänen
+luullakseen muuten olisi ollut. Veristä ottelua maailma, saastaa kaikki.
+Paljon lapsia, lihalontteja, joita kasvatetaan kuolemaan, vaalitaan,
+syötetään, opetetaan tapettaviksi, kanuunoilla teurastettaviksi.
+Kanuunoilla ja paineteilla. Hyi! Katalaa! Sellaista on maailma — ja
+politiikka: lasten kasvatusta tykinruoaksi. Ja vaikka olot olisivat kuin
+ennen, miltei samantapaista olisi yksilön elämä silloinkin: siittämistä
+vaikeuksissa ja puutteessa, jälkeläisten hankkimista kuoleman ruoaksi,
+haudassa mätänemään.
+
+Siittämistä — ilman mitään syytä. Leevi Mölsällä on paljon lapsia,
+joista hän totisesti pitää, vaalii heitä mikäli suinkin jaksaa ja osaa,
+iloitsee heidän leikeistään, ja on tuskissaan, milloin ne sairastuvat.
+Ja ne sairastavatkin usein: kun Mölsällä on sellainen vaimo, tylsä,
+yksinkertainen.
+
+Miksi hänen pitikin tuollainen vaimo ottaa? Oma piikansa, sivistymätön
+tyttö, joka silloin kun hän oli vielä nuorimies, sattumalta joutui
+hänelle palvelukseen? Miksi hänen piti juuri tämä? Se on hänestä niin
+kipeää. Ja niin saastaista; miksi täytyi hänen antautua teettämään
+piiallaan lapsia? Ja sitten: mikäs enää auttoi, niitä on yhä tietysti
+tullut, eikä siitä ole enää pääsyä. Kyllä hän on onnellinenkin
+lapsistaan; mutta kuitenkin: koti ei ole koti, jota hän aikoinaan oli
+kaivannut.
+
+Toista oli hänellä ennen, äitivainajan luona. Siellä oli kukkia. Ikkunat
+täynnä kukkia! Äiti niitä niin hoiteli. Täällä kodissa ei mitään, ei
+ainoatakaan kukkasta. Jos hankit niitä Marille, niin se antaa niiden
+kuivua; ei osaa, ei jaksa niitä hoitaa. Eikä hänellä ole siihen
+tilaisuuttakaan; talouspuuhissa menee aika, kun Mölsän ei kannata pitää
+palvelijaa köyhyytensä vuoksi. Vaimolta menee miltei joka hetki lasten
+hyssyttelyssä muiden välttämättömien kotihommien lisäksi, ja niiden
+synnyttämisessä ja siitä johtuvassa väsymyksessä. Ja nykyään tulee aika
+varattomalle yhä vaikeammaksi.
+
+Ei mitään somaa kotona. Ei edes lapsissa, jotka ovat Mölsästä rakkaita.
+Rumia ovat niiden vaatteet, ei osaa vaimo ommella; kunhan jotenkin
+turailee vain. On niin — tylsä. Kun on sivistymätön, raukka.
+
+Mutta miksi täytyi Leevi Mölsän tämä onneton ottaa?
+
+Ei sitä voi viedä mukanaan seuroihin, tai ei se tulekaan: pelkää, —
+ymmärtää asemansa. Mutta ei yritä parantaa itseänsä; kyysää vain kotona,
+itkeskelee, tekee lapsille rättitokkia, ja lapsia tulee. Tulee saalista
+hautaan, niin, kenties lihaa vastaisuuden sotakentille.
+
+Leevi Mölsä alkaa jälleen sadatella. Hän tuntee, ettei hän vaimoaan
+rakasta; tuntee kauhulla, on usein humalassa ollessaan tuntenut. Ja tuo
+lapsien tulo, etenkin sillä tavalla, — kuin mekaanisesti, ilman sitä,
+jota sanotaan rakkaudeksi, — on hänestä iljettävää kuin lika, jota hän
+tahtoo kaapata ja paiskella; koko elämä on sen lian arvoista,
+paiskeltavaa, — pimeää, hapuilevaa kuin tämä yö.
+
+Vieläkin hän aikoo tuhria portteja. Synkissä, tuimissa ajatuksissaan on
+hän kulkeutunut kaupungin syrjään, alas ja pois siltä mäenrinteeltä,
+jossa parhaat talot olivat. Laskeutuu mukulakivillä laskettua mäkeä,
+katuryssien kiveämää. Niillä ryssillä oli ollut housut nilkoissa; Mölsä
+naurahtaa äitelästi ja makeasti sitä muistellessaan: saastainen näky.
+Hän tulee rautatien ylikäytävää myöten saviselle tielle, alankoon,
+kaupungin pohjoispuolelle. Pilkkopimeässä hän putoaa pari kertaa syviin
+kuoppiin, maantienojiin, vaikkei hän olekaan juuri juovuksissa. Hän
+uskoo, ettei hän koskaan voisi juopua; hänen sisällään asuu aina
+sellainen kipeä, salainen tuska, ettei se anna lohduttavan viinankaan
+nousta päähän! Lohduttavan viinan: ainoastaan sellaisilla hetkillä
+jäävät mielestä kaikki maailman hullutukset, jää kolkko, ruma koti, se
+syömä- ja makuupaikka. Jäävät lapsetkin. Mitä auttaa heitä ajatella!
+Tuleeko heistä silti sen parempia ja onnellisempia kuin hän on? Rikos on
+heitä maailmaan hankkia, kuitenkin heitä odottaa oma, katkera
+sielullinen kohtalonsa. Lieneekö maailmassa niin yksinkertaista ihmistä,
+joka olisi tyytyväinen siihen kehnoon, jota elämä tarjoaa?
+
+Ähäh! Taas kaatui Leevi Mölsä pimeässä. Hän nousee tanterelle. Valoa
+tuikkii tuolta edestä. Siellä voi olla naisia.
+
+Ja naisia hän on oikeastaan tainnut kävellä tässä etsimässä. Naisia.
+
+Moniin vuosiin ei hän heitä ajatellut. Oli ollut uskollinen,
+—kumminkin!
+
+Mutta lopulta hän on alkanut tahtoa naisia. Sellainen hän on. Olipa mikä
+vain. Nyt katselisi jokaista naisnaamaa, suoraan, häikäilemättä. Niin
+pitää tehdä. Miksi hän ei katselisi?
+
+Elämä on sellaista, saastaista; tahtoo yhtä, sitten tahtoo toisia. Ja
+tämä nyt vielä, jos hän tahtoo. Siellä maailmassa, sodassa turmellaan ja
+raiskataan toisen verran, — siellä Euroopassa, kulttuurin
+vaatimuksesta! On sitä suurempaakin väkivaltaa ja petosta kuin tämä
+tässä — juoksennella tyhjää! Tyhjää, sillä jokohan täällä nyt naisia
+olisi, tähän aikaan, aamuyöstä! Syntiä tekevät kotonaan, — lapsia,
+kärsimään.
+
+Ennen ei hän noita ole jahdannut. Nyt...
+
+"Miksi en?" kysyy hän ääneensä kiivaasti itseltään.
+
+Tuli olikin etäällä. Mistä lienee tuikkinut mökistä... Mitä elämää
+siellä pitänevät?
+
+Leevi Mölsää ei tämä hänen elämänsä tyydytä, sen hän vihdoinkin tuntee.
+Köyhää ja puutteellista elämää. Joskus vain humala, jota sitäkään ei
+koskaan kunnolleen tule.
+
+Hän saapuu sen rakennuksen luokse, jota oli luullut mökiksi, ja aikoo
+mennä ohitse. Kävellä hyvin kauas, korpeen; siellä olisi — yksinäistä.
+Märkään ja synkkään metsään hän tahtoo, nevaisten soiden sekaan. Mutta
+hän vilkaisee vielä rakennuksen ikkunaan; sen uutimien raoista tuikkaa
+valo. Jatkaessaan tallusteluaan on hän kompastua johonkin, jonka
+tunnustelee jalallaan äkeeksi, rautaäkeeksi. Ja sitten on laatikoita,
+olkia ja tunkiota. "Tulinpas tunkiolle", iloitsee hän. Ja muistaa, että
+täällähän on se puutarhurinliike, Sutelinin, tai Suttusen, kuten isäntää
+kutsutaan. Ja tuo laitos tuossa edessä on tietysti ansari. Hän oli
+menossa ansariin, ja nyt hän kääntyy takaisin.
+
+Hän huomaa ikkunan raossa tytön. Nuoren tytön, valkoisissaan. Ja ikkunan
+ulkopuolella pari hahmoa, miehiä, joita hän ensin pelästyy. Koko muu
+talo on pimeä, mutta tästä pienestä ikkunasta hohtaa lämmin valo.
+
+Miehet alkavat hänelle puhella, pahaa he tuskin aikovat. Tuli valaisee
+heitä vähän; toisella näkee hän arven suun poikki, ruman arven, joka
+tekee miehen ilkeän ja irvistelevän näköiseksi. Töykeästi mies puhuukin,
+jotakin sellaista kuin että:
+
+"Nyt se herra postimestari löysi oikeaan paikkaan. Se on nuori tyttö."
+
+Toinen miehistä naureskeli raa'asti.
+
+Miehet sanoivat, että ikkunasta täällä mennään, ja lähtisivätkin itse
+pois. Olivatpas he kohteliaita. Tunsiko Mölsä tuon arpisuun? Tyttö, joka
+oli niin kummallisen nuoren näköinen, että Mölsä säpsähti, kun hän tuli
+sisään, säikähti ensin, kyseli, mistä postimestari oli tietänyt tänne
+tulla, ja varoitti sitten kaikin mokomin olemaan hiljaa, sillä isä ja
+äiti voisivat herätä. Tytön lämpöisen ulkonäön Leevi huomasi. Ja hän
+iloitsi, kun hänestä tuntui siltä kuin olisi hän hukuttautunut johonkin
+suohon.
+
+Seuraavana päivänä oli hänen sydämensä kipeä. Hellempi kuin koskaan oli
+hän vaimolleen, ja lapsiaan hän katseli kyyneleet silmissä. Eikä hän
+hiiskunut tapauksesta mitään vaimolleen, eikä vielä muillekaan. Miksi
+tuottaa raukalle sellaista surua? Viatonhan Mari oli; itse oli Leevi
+aikoinaan hänet tahtonut. Saattaa hänet epätoivoon kertomalla tällaista!
+Eihän Leevi ikävästäänkään Marille koskaan puhunut, eikä sen syistä; ei
+torunut siitä, että koti oli sellainen, enempää kuin hän muitakaan
+ihmisiä yleensä häiritsi. Kaikki surunsa syyt upotti hän syvälle
+itseensä, ja niin tämänkin uuden kipunsa: hairahtumisensa,
+likaisuutensa. Katumusta se ei ollut; paatumiseksi hän sitä arveli,
+—paatumukseksi ja saastaksi, johon hän saattoi koska tahansa jälleen
+langeta. Mutta ensi sunnuntaina hän tahtoi mennä kirkkoon, nöyrtyä
+kaikkine vikoineen Jumalan edessä, niin kärsi.
+
+Pieneksi Esteriksi sanottiin puutarhuri Sutelinin tyttöä, hän oli siinä
+viidentoista vuoden iässä.
+
+
+
+
+14
+
+
+Oskar Klingstedt ei nukkunut sinä yönä kotonaan. Santarmi oli tosin
+eilisillaksi lahjottu, mutta jo aamulla tai alkavana päivänä täytyisi
+hänen ehkä toimia; hänen lauhkeuteensa ei sopinut liioin turvautua.
+Poliisimestarille, venäläisten kätyrille, oli jonkun ovelan
+aatetoverin välityksellä hommattu lujasti viinaksia, sillä hän oli
+rappiolle joutunut nuori mies, ja siten oli estetty hänet,
+santarmiakin virkaintoisempi, työntäytymästä Klingstedtin rohkeaan
+yllytystilaisuuteen; mutta tänään hänkin kenties jo tarttuisi
+paatuneella ja katkeroituneella ylimielisyydellä työhönsä. Klingstedt
+siis puikahti yöksi kahden koulupojan kortteeriin, samojen nuorukaisten,
+jotka olivat Seurahuoneella huutaneet eläköötä hänen puheelleen,
+salaisten ystäviensä, ja pian julkisiakin toisilla mailla,
+toisenlaisissa yrityksissä.
+
+Pojat, kumpikin kahdeksannen luokan oppilaita kaupungin suomalaisessa
+yhteiskoulussa, olivat nimeltään Myry ja Lemmitty, molemmat ottaneet
+nimensä yhtaikaa toista vuotta sitten keväällä, kun silloin jälleen
+ruotsalaisia nimiä muutettiin suomalaisiksi, jo totunnaisen tavan
+mukaan. Myry oli heistä hieman vanhempi, kookas ja komea. Lemmitty oli
+kasvultaan pieni, mutta vilkkaampi ja lahjakkaampikin.
+
+Pojat puuhailivat jotakin salaperäistä yön hiljaisuudessa, tarkoin
+suljettujen uutimien takana. Polttivat paperossia, ja uunissa vähäisiä
+papereitaan, kaikki lappusetkin, joista olisi saattanut olla vaaraa, jos
+poliisit tutkisivat heidän asiaansa sitten, kun he olisivat
+paikkakunnalta kadonneet. Eivätkä heidän poltettavat paperinsa olleet
+varsin vähäisiäkään. Myryllä ainakin oli isot tukot koulutyttöjen, jopa
+kypsyneidenkin naisten lähettämiä rakkaudenkirjeitä, joissa joko
+innosteltiin nuorukaista eräässä hänen uhkarohkeassa aikomuksessaan, tai
+moitittiin häntä vaikeroiden.
+
+Oskar Klingstedt sai toisessa sängyssä — toinen oli harmonikkasänky ja
+nyt kokoon lykätty — tyyntä unta, väsymyksestä ja auttamattoman
+kohtalon päätöksestä tyyntä.
+
+Lähtiessään Seurahuoneelta, avuliaat ja kunnioittavat nuorukaiset
+kauempana kintereillään, oli hän hyvillään, että oli tullut tehneeksi
+tämän mielettömän kokeensa, joka ei alkujaan tosin ollut kokeeksi
+aiottu: yrittänyt ravistaa torkkuvia valveille, herättää miehuutta. Nyt
+hän varmasti tiesi, ettei noiden eilisten herrojen puolelta lähtisi
+asialle mitään tai ei juuri mitään tukea. Syvästi pilkkasi hän
+sielussaan sellaisia arvelevaisia kuin esimerkiksi insinööri Tarkkasta
+ja monia muita, jotka alati pohtivat, mikä on viisasta, mikä ei,
+ikäänkuin viisauden ja oikeuden ydintä kukaan voisi paljastaa! Ei, vain
+omaa nahkaansa semmoiset lopulta varoivat! Heitä hän pilkkasi, nauroi ja
+surkutteli. Mutta toisia jälleen, esimerkiksi Rolf Idelliä, hän ajatteli
+kiukkuisella vihalla. Siinä oli innostuksesta kiihkeä, mutta naiivi ja
+ilkeäkin vastustaja, joka kykeni tarvittaessa johonkin ja toimi
+puolestaan vihalla. Ja kaikkein inhottavimmat olivat monet poroporvarit,
+jotka ainoastaan nauraa hohottivat koko tärkeälle asialle, löivät sen
+leikiksi. Niitä ei näkynyt eilisessä kokouksessa muuta kuin eräitä vasta
+lopulla; he eivät välitä mistään aatteellisten seurain juhlista. Mutta
+sellaisia Klingstedt täällä kyllin tunsi, moisia tylsiä möhömahoja kuin
+paksuin heidän joukostaan, tehtailija Blöcker. Olipa sekin mies — vielä
+saksalaista juurta! Ja lopuksi eivät monet vetelykset, pastori Myötyri
+ja lukuisat hänen tapaisensa, ansainneet edes inhoa, niin olivat
+latteita. Meni maailma kuinka tahansa, he mukautuivat kaikkeen ilman
+tunnonvaivoja varmaan, edes ilman insinööri Tarkkasen rikkiviisauksia.
+Sellaisia olivat täällä suomalaiset, ja samanlaisia ruotsalaisetkin;
+yhtä torkkuvaa kansaa. Yksi ainoa noiden suomalaisten juhlien
+toimihenkilöistä Klingstedtiä miellytti, nimittäin neiti Suomela.
+Hänessä oli todellista aatteellista ryhtiä; jos hän olisi ollut mies,
+olisi hänet saanut mukaan — vaikka Saksaan. Mutta varmaan hänestä
+kerran olisi apua täällä kotonakin, ehkä kaikkein tukalimmissa tehtävän
+osissa.
+
+Klingstedtin eilisellä hullutuksella oli siis ainoastaan kokeilun arvo.
+Perusteeton hullutusko vain? Ei, nyt hän tiesi, mihin täällä ja koko
+Suomessa uskoa ja luottaa: uuteen, nousevaan polveen, erilaiseen kuin
+entinen; siihen ainakin pääasiassa, siitä oli alkuunpanijat saatava. Ja
+oli jo saatu! Se polvi toteuttaisi suuren työn, piirtäisi historiaamme
+ja koko maailman historiaan uuden lehden, kuolemattoman laulun Suomen
+vapaudesta.
+
+Oskar Klingstedt nukkui; pojat puuhailivat hiljaa ahdistava jännitys ja
+tulinen into sydämessä. Kamari oli kuuma, mutta ikkunaa ei voitu pitää
+auki, kun sen edessä oli Ankerias, pääkatu, eikä edes ovea, joka vei
+suoraan pienelle pihakuistille. Hirveän kuuma: poikain huoneessa oli
+vanhanaikainen, valtava paasiuuni, valkeaksi sivuttu, iso kuin melkein
+leivinuuni, eikä tämän pikku talon tai mökin omistajatar, Lemmityn äiti,
+säästänyt siitä polttoainetta, iäkäs vanhankansan ihminen, joka piti
+lämpimästä ja piti pojista. Mitään ei auttanut, vaikka savupellit
+papereita poltettaessa olivat kiskaistut paikoiltaan; sellaiset ne
+olivat, nuo vanhat pellit. Päivällä kuumennettu uuni piti puolensa, ja
+tavallisissa oloissa se kuumuus olisi käynyt laatuunkin. Mutta nyt!
+Ahdas ja tukahduttava se oli myöskin suurille tuumille. Pienempikin
+pojista, Martti Lemmitty, yletti kädellään sen laipion vesivärillä
+maalattuihin kannatinhirsiin ja ammoisiin, leveihin lautoihin.
+
+Niin siinä talossa tehtiin salaperäisiä, — tuossa töllissä, joka oli
+vaipunut syvälle maan sisään, tai oikeastaan oli katu sen toisella
+puolella vähitellen kohonnut, joten poikien pieniruutuinen ikkuna oli
+aivan kadulla kävelevien jalkain tasalla. Kuistin puolelle oli jäänyt
+kyllä enemmän korkeutta. Ja kun pojat välistä kävivät kuistillaan
+vilvoittelemassa, näkivät he sieltä yli monien kattojen, lukuisia
+pimeästä kuumottavia taloja harjun rinteellä; syksyinen pimeys humisi
+ympärillä. Tuuli tuntui kuivahkolta, ilma selviäisi ehkä, huomenna olisi
+liiankin hyvä otatella karkua. Muutamia tähtiäkin näkyi, —kauniita
+tähtiä, joihin heidän sankarikohtalonsa olivat kirjoitetut.
+
+Pojat polttivat kaikki ne kirjansakin, joiden lehtien reunaan he olivat
+piirtäneet ivakuvia Venäjän keisarista, Nikolai II:sta, ja mahtailevia
+sankarikuvia: niissä oli Saksan keisari Wilhelm II, niissä uljastelevia
+ritareita ratsujensa satulassa, puna-musta-valkoisissa viitoissa, tai
+punakeltaisissa: silloisen aktiivisen Suomen värit. Romanttiset kuvat
+olivat Martin työtä, kömpelöt ivakuvat Myryn. Vähän väliä he sekoittivat
+tuhan huolellisesti hienoksi, puhumattakaan siitä, että Lemmitty raapi
+ja pesi uunin otsikosta pois Saksan ja Suomen liput, jotka hän oli
+siihen kuvannut, maalannut ristiin, käytellen Saksan kotkassa ja Suomen
+leijonassa runsaasti punaista, mustaa ja keltaista, runsaammin kultaa.
+Marttihan se heistä oli oikea piirtäjä, jopa luokkansa parhaita siinä
+suhteessa, samoin kuin hänellä oli runollisiakin lahjoja; ison vihon oli
+hän kirjoittanut täyteen varsinkin isänmaalisia runoja, pitkiä
+tertsiinejä, metkullisia sonetteja, taitonsa näytteitä, joukossa jokin
+fantastinen, todellisuutta puuttuva ja ikävöivä lemmenruno. Nyt sekin
+vihko uhrattiin tulelle, isänmaan alttarille.
+
+Oskar Klingstedt, rikkaan kauppiaan veltostunut poika, tyhjäntoimittaja,
+joka viimein oli nähnyt elämänsä kuluvan hukkaan ja oli päättävästi
+ryhdistäytynyt, nukkui sikeästi. Hän oli riisunut takkinsa, mutta kengät
+ja housut olivat jalassa, kaiken varalta. Vieressä tuolilla, käden
+tavattavissa, kiilui pelottavan näköinen ase, mauserpistooli. Sitä pojat
+vähän väliä katselivat, sen piipun kylmää terästä, sen puista koteloa,
+jonka saattoi liittää pistooliin vankaksi peräksi: niin siitä tuli oikea
+kauas kantava kivääri, jopa melkein kuularuisku, niin nopeasti se sylki
+makasiinistaan tulisia kuulia. Olisiko heillä kohta itsellään tuollaiset
+aseet vyöllä? Varmaan olisi!
+
+"Tuhat pistintä välkähtävää!" lausui pieni Martti hiljaa, pateettisesti
+stroofia eräästä omasta sonetistaan, jo viidennellä luokalla
+syntyneestä. Siihen aikaan oli kaupunkiin ilmestynyt ensimmäinen
+venäläinen santarmi, laahustavassa sinellissään, hopeana kiiltävällä
+lakintöyhdöllä kruunattuna. Santarmi, — orjavouti, sorron näkyväinen
+merkki. Ja silloin oli syntynyt tämäkin sonetti, samana valvottuna yönä
+kuin niinikään pitkä, verta hyrskyvä balladi muinaisen virolaisen
+sankarin, Lemmityn, taistelusta Kalpaveljeksiä vastaan ja kuolemasta
+palavan linnansa raunioilla.
+
+"Taar'avita!" jatkoi pieni suomalainen Lemmitty; "kohta huudamme ehkä
+näin Eestin maalla, ja silloin kaataa jokainen luoti ryssän, ja Eestikin
+vapautetaan."
+
+"Ja jokainen ryyppy kaataa miehen", sanoi Myry. Hän oli kokeneempi ja
+kypsyneempi näissäkin asioissa, ryyppyjen tuntemisessa, paljon
+kokeneempi kuin Lemmitty. Pari kertaa he olivat tosin kuljeksineet
+yhdessä rakkaina ystävinä hieman juovuksissa kaupungin syysmarkkinoilla,
+kaulukset pystyssä ja lakit syvään silmille vedettyinä, etteivät
+opettajat heitä huomaisi, varsinkaan tuo lehtori Korpelainen, ankara
+mies ja akka; siellä täällä talonpoikien tungoksessa he olivat
+seikkailleet, Myry edellä johtajana, Lemmitty hänen kintereillään tai
+kainalossaan. Mutta yleensä Myry ryyppi toisten poikain kanssa eikä
+Lemmityn, vaikka kertoikin asuintoverilleen noista huvitteluistaan.
+
+Mutta olipa Aarne Myryllä muitakin seikkailuja, joista hän ei edes
+Lemmitylle hiiskunut. Sitä hän ei salaillut, että hän kävi joskus
+pelaamassa korttia eräiden toisten toveriensa luona. Martti ei osannut
+korttipeliä, eikä välittänyt osata: hänellä nyt oli maalirasiansa ja
+runovihkonsa, vaikkei pelaamista paheksinutkaan, ei edes silloin, kun
+Myry sanoi pelanneensa rahasta; sitä enemmän hän ihaili, melkein jumaloi
+Myryä. Kaunista, mustatukkaista Myryä, jonka kohtalokin oli hänestä niin
+outo, salaperäinen. Huhuttiin näet, että Myry oli jonkun korkea-arvoisen
+herran äpäräpoika, jota muudan eno nykyään koulutti. Eno hänellä kyllä
+olikin, eräässä lähipitäjässä täällä, ison kartanon omistaja,
+germaanilaisen hengen ihailija muuten, kova ruotsikko. Keskiluokilta
+asti olivat Myry ja Lemmitty olleet asuin- ja luokkatovereita; Aarne
+Myry oli jäänyt luokalle silloin, ja hänet oli hommattu asumaan Martin
+äidin luokse, joka vaali tätä vierasta melkein kuin Marttiakin.
+
+Koskaan ei vanha täti ollut kertonut Martille mitään Myryn
+sukulaisuussuhteista, ja Martti puolestaan ei ollut niitä häneltä
+udellut, eikä edes itseltään Aarnelta. Aarne olikin niin umpimielinen,
+ylimielinen. Totuus oli se, ettei Aarne Myry, ennen nimeltään Fagerlund,
+tietänyt niistä asioista itsekään muuta kuin mitä ihmiset joskus olivat
+hiiskuneet. Ei tahtonut tietää, taikka muut nuorukaisen harrastukset
+estivät Aarnea niitä ajattelemasta. Mutta jonkinlaista uhmaa ja
+ikäänkuin kevytmielisyyden perintöä sai hän jo siitäkin ihmisten
+kuiskuttelusta, että hän oli jonkun palvelustytön ja korkean venäläisen
+— Venäjällä palvelleen ja sitten kuolleen suomalaisen upseerin äpärä.
+Niinpä hän koulussa salaa ryyppi ja pelasi rahasta, — rahaa antoi eno
+kyllä, — sekä etsi naisten seuraa, jota helposti saikin. Mutta naisista
+ei hän Martille kertonut; sanoi vain silloin tai silloin olleensa
+jossakin muualla, kun jäi koulusta pois, esimerkiksi talvisin
+luistinradalla. Sen valheen sai Martti esittää; koulussa oli sanottava,
+että hän oli sairas, opettajille ja omalle äidilleenkin: antaa äidin
+toimittaa lääkkeitä poikien huoneeseen Aarnelle, joka sitten sieltä
+kuitenkin livisti. Taikka kertoi Myry käyneensä siellä tai siellä
+hiihtämässä vain jonkun tyttökoululaisen kanssa ja tehneensä jotakin,
+jota hän ei selittänyt muuten kuin ylimielisellä hymyllä. Jotakin Martti
+aavisteli. Naisten nimiä ei Aarne maininnut milloinkaan; hän oli
+ritarillinen poika, ehkä aatelissyntyinen! Ja otapa hänen
+naistuttavistaan selvää: niitä, joiden kanssa hän käveli, oli liian
+paljon, sekä nuoria että oikein neitejäkin. Ihaillen väistyivät pikku
+pojat hänen edestään, kun hän keikaroi Ankeriaalla jonkun herrasnaisen
+vieressä, pieni, valkea talvilakki somasti kallellaan päässä.
+
+Sellainen oli Myry, nautinnoista varhain esimakua saanut, ylpeä,
+synkkämielinen, intohimoinen. Ja intohimoinen ja seikkailuja ikävöitsevä
+oli Lemmittykin, mutta arka vielä, äidin vartioimakin, jos nyt viaton
+äiti poikia oikeastaan osasikaan oikein vartioida; helposti hänen
+silmänsä näkivät harhaan, hyvin päin rakkaitten poikien kaikki hommat.
+
+Ylioppilastutkinto olisi ollut keväällä edessä — arveluttava koetus
+Myrylle, joka oli huono ainekirjoituksessa ja kielissä. Olisi kyllä
+ollut eteväkin niissä, mutta oli laiska; matematiikka sen sijaan
+meni häneltä itsestään, oli niin helppoa, ettei pelastunut
+laiskuudellakaan sitä osaamasta. Ellei hän saisi — jos tänne jäisi
+—ylioppilaskirjoituksissa apua joltakin toverilta, varastettua apua,
+runoniekka Lemmityltä, niin huonosti kävisi! Ja uudestaan kurssia
+lukemaan hän ei kumminkaan jäisi, ei tahtoisi jäädä; maailmalle, elämää
+hän halusi. Naisten ja pikarien ääreen, vapaasti; sitten minne hyvänsä!
+
+Lemmityn heikkous oli matematiikka; mutta hän oli itsepintaisen ahkera,
+joten hän olisi toivonut selviävänsä siitäkin, hänen taipumuksilleen
+luonnottomasta kiusasta, ainakin Aarnen avulla. Mutta niin ei
+kävisikään; nythän uhrattaisiin ylioppilaslyyrakin kunnian kaipuusta,
+ilolla.
+
+Ensin oli Lemmitty epäröinyt lähteä. Syntiä tunsi hän tekevänsä äitiään
+kohtaan, vanhaa ja raihnasta, joka häntä niin rakasti ja hemmotteli.
+Mutta sitten voitti toveruus ja kunnianhimo: Myry, tuo yltiöpää, lähtisi
+kuitenkin! Myry sanoi, ettei hänellä ollut sukulaisia, oli vain joku
+sellainen eno, ruotsikko, jonka velvollisuus lienee antaa hänelle rahaa.
+Ja rahan hän osasi antaa mennä. Silloin Marttikin...
+
+Myrylle ennätettiin hankkia ajoissa väärä passi rautatiematkaa varten
+sille asemalle, jota lähellä hänen enonsa kartano oli. Nythän
+suomalaisiakin passeilla paimennettiin kuin ryssiä Venäjällä: alentavaa
+orjuutta! Sen passin hommaaja ja laatija oli maisteri Klingstedt,
+luistinradalla Myryyn tutustunut. Jos Myry joutuisi junassa kuitenkin
+epäillyksi, niin selviäisi hän aina itse, ylpeällä käytöksellään ja
+julkealla suullaan; sanoisi olevansa matkalla kotitilalleen
+metsästysretkelle, ja pieni, viaton metsästyspyssy olisikin hänellä
+matkassa. Mutta jos oikein koville ottaisi, niin Myry osaisi käyttää
+sitä pyssyä muuhunkin, sen tiesi Klingstedt; pojassa oli rohkeutta ja
+miehekästä sisua.
+
+Lemmityllä ei ollut vieläkään passia. Niin hullun myöhään oli Martti
+tehnyt ratkaisunsa. Ja nyt oli Klingstedt jo kätkenyt ja haudannut
+väärät leimasimensa niinkuin kaikki muutkin vaaralliset kapineensa,
+näinä kolmena edellisenä päivänä tai yönä: päivällä hän ei saattanut
+toimia, rakkaan isänsä vuoksi, säästääkseen hänet vainolta. Isän ei
+pitänyt todellakaan tietää mistään mitään, joten hän saattaisi tosiaan
+täydellä syyllä kieltää valtiolliselle poliisille kaikki, vaikkapa
+aavistaisikin, mihin Oskar oli kadonnut, suomalaisten tavallisille
+teille nykyään. Oskar Klingstedt hiipi niin ollen kotoaan pois öisin,
+aivan yksinään, kantaen pimeitä katuja myöten pitkiä, salaperäisiä
+laatikoita, niin raskaita, että oli nääntyä niiden alle. Mutta silloin
+hän usein ajatteli:
+
+— Parhaiksi itselleni. Huonosti olen viettänyt nuoruuteni, typerästi
+uhrannut sitä sellaiseen, mikä ei tosiaan ollut mitään! Tai oli
+surkeutta: saada palkakseen tauti, joka lopulta iskee tulta aivoissa,
+polttaa ehkä niistä älynkin. Mutta vielä ei se ole tapahtunut, ja
+ennenkuin se tapahtuu, koetan käyttää älyni muiden hyväksi, — kaikkien
+hyväksi: isänmaan.
+
+Ja kärsivällisesti hän kantoi nämä taakkansa, kuten koko elämänsä.
+Raahasi laatikkonsa, joissa oli kiväärejä. Jo Viaporin kapinan aikana,
+1905, oli hän niitä hankkinut, sillä jo silloin hän toivoi, mutta
+turhaan. Souti aarteineen erääseen autioon saareen merelle ja hautasi ne
+huolellisesti, jokainen kiväärinnivel hyvin rasvattuna, jokainen
+ammusrasia kosteudelta varjeltuna: kyllä säilyisivät! Pian ne olisivat
+hyvään tarpeeseen!
+
+Mutta päivällä täytyi hänen valvoa: liikkua kaupungilla, puuhailla
+kotonaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, jotteivät ihmiset eikä isä
+ennen aikaansa aavistaisi hänen tuumiaan. Vain tavalliset aseet jäivät
+enää hänen komean huoneensa seinille, niinpä tuokin toimittaja Idellin
+ivailema kiinalainen mestaussapeli metsästyspyssyjen, neekerikeihäitten
+ja kaukasialaisten tikarien joukkoon, jääkarhun taljalle
+koristeellisesti järjestettyinä. Kukaan ei ollut koskaan tietänyt, että
+hänellä oli lattiassa, hienon maton alla, muutamia lankkuja, jotka
+saattoi avata; siten pääsi permannon täytekerrokseen, jossa Viaporin
+kapinan ajoilta oli ollut kätkettynä nelisenkymmentä kivääriä.
+
+Kaikki oli nyt Oskar Klingstedtillä selvillä, jokainoa epäilyttävä
+kirjekin hävitetty.
+
+Miten Martin onnistuisi? Hän oli tehnyt lopullisen päätöksensä vasta
+tänä yönä.
+
+Ei auttanut muu kuin valmistaa jonkinlainen rehtorin suositus, että
+poika saisi matkustaa katsomaan erästä maalla asuvaa tätiään, joka oli
+kuolinvuoteellaan — ja jota ei ollutkaan. Naurahtaen, uhkarohkeasti
+Oskar Klingstedt sen laati. Mutta Klingstedt sanoi, että jos Martti
+älystään ja sulavasta kielestään huolimatta joutuisi junassa
+seisautetuksi, takaisin käännytetyksi tai kiinni, niin toiset, —
+lähtijöitä oli muitakin, tuntemattomia, — eivät totisesti hänestä
+vastaisi! He istuisivat matkalla kaikki yksin, eri vaunuissakin. Ja
+maisteri Klingstedt oli lisännyt neuvoihinsa vielä oudot sanat, että
+jokaisen oli pidettävä ainakin toisista suu kiinni; jos sen kuka
+unohtaisi, sille tuho, ennemmin tai myöhemmin!
+
+Niin on nuori polvi päättänyt lähteä sotaan maisteri Klingstedtin
+mukana. Vielä eivät pojat tiedä, kuinka he kulkisivat edelleen joltakin
+maaseutuasemalta. Jalkaisinko meren rannalle, — ja ehkä saksalaisella
+vedenalaisella Itämeren poikki? Ja milloin? Sellaista ei sovi johtajalta
+kysyä, tältä mieheltä, jolla on vain värvärin halpasointuinen nimitys,
+mutta jota he kunnioittavat kuin kuningasta, pelkäävät ja rakastavat
+kuin omaa, satumaista tulevaisuudenhaavettaan.
+
+Eikä se haave ole vähäinen. Kun pojat, — taikka Martti Lemmitty, sillä
+Aarne Myry on nytkin, varsinkin lopummalla, laiska ja loikoilee
+sänkyvaatekasalla, — ovat saaneet salaisuutensa hävitetyksi, puhelevat
+he keskenään tuosta haaveesta: jo heidän lapsuutensa aikoina
+heränneestä, Suomen kuningaskunnasta, vapaasta valtakunnasta. Siihen
+aikaan se haave oli alkanut elää, salaa, jatkona autonomialle, joka ei
+enää tyydyttänyt, etenkin kun sekin yritettiin riistää meiltä pois. He
+puhuvat haaveestaan muun keskustelunsa ohella, joka on hermostunutta,
+jännitystä vapisevaa tai hiukan synkkää. Siihen haaveeseen, unelmaan
+palaavat aina muut jutut, parhaatkin niistä: toiveet kirkkaista
+olkaimista, kunniamerkeistä, kultaisista kannuksista, loistavasta
+menestyksestä loma-aikoina ulkomaisten suurkaupunkien ravintoloissa,
+rikkaista avioliitoista ylhäisten Saksan naisten kanssa, jopa
+kenraalinarvoista tai sankarikuolemasta; siihen ne palaavat, unelmien
+unelmaan. Mikä unelma! Se ulottuu Auran rannalta Uraliin asti, ja
+kauemmaksikin vielä! Siellä Venäjällä on paljon slaavilaisten sekaan
+hukkuvia suomalaisia kansoja; ne on koottava yhteen. Jatkettava Mathias
+Aleksanteri Castrénin työtä, uusilla, nykyaikaisilla aseilla. Martti
+Lemmitty, nuori runoilija, — upseeri, sanoo Myry, — on keksinyt uuden,
+merkillisen hallitus- tai satraappijärjestelmänkin tulevaisuuden Suomea
+varten. Tai ei oikeastaan hän, vaan eräs maisteri Bongman, joka on Oskar
+Klingstedtin ystäviä ja on kirjoittanut salaisen lentolehtisen
+vastaisesta sananvoimalla, "laululla ja loitsulla", hallitsevasta
+Suomesta. Tuon Bongmanin kirjasen — nyt täällä poltetun — herättämä on
+Martti Lemmitynkin suunnitelma; Arkangelin paikalla, muinaisen Perman
+valtakunnan tienoilla, olisi pääkaupunki; mutta aatteen valtakunnassa ei
+olisi kuvernöörejä, sillä kuvernöörit ovat vihattuja, he ovat viime
+vuosina olleet miltei kaikki ryssiä, vaan jokaista valtakuntaa
+hallitsisi runoilija: puolta vanhaa Suomea joku tunnettu kirjailijamme,
+arvokkain, toista puolta toinen, runoutensa aihealueen hallitsijana,
+kolmatta, Perma-nimistä, kolmas, tsheremissien maita neljäs jne. Jaloa,
+inhimillistä, henkistä hallitusta, oikeutta varsinkin köyhille.
+
+Ja sitten nämä Lemmityn unelmat, joille Myry hiukan hymähtää, hajoavat
+jälleen molempien poikien jännittyneeseen pohdintaan, miten se ja se
+matkan yksityisseikka on järjestettävä, mitä vastattava minkin
+kuulustelun kohdatessa, ja mitä uskallettava. Lyhyitä, helposti sekaisin
+meneviä sanoja. Salaista ahdistusta; kasvot näöltään tyynet ja jäykät,
+otsalla kuitenkin punotus, ja tuntuu kuin päätä alkaisi särkeä.
+
+Maisteri Klingstedt vain nukkuu, kuin vanha soturi, pelottava ase aivan
+vieressään. Nukkuu luottamusta herättävänä, pakottaen toiset
+aatteeseensa jo rauhallaankin. Viimein herätyskello alkaa rämistä ja
+pojat syöksyvät sen kimppuun, tukahduttaen sen äänen. Luulivat
+herättämistä tarvitsevansa, olivat valvoneet koko yön: askeleita kuuluu
+jo kadulta.
+
+Martti Lemmitty puree hampaansa yhteen; häntä itkettää: äiti, hänen
+vaalijansa, sairaalloinen ja vanha, ei aavista asiasta mitään. Ja
+lähdettävä on. Klingstedt vetää jo hymyillen takkia ylleen. Aarne Myry,
+samoin hymyillen, pistää hatun päähänsä ja ottaa haulikkonsa nurkasta.
+Virkkaa:
+
+"Hyvästi, ylioppilastutkinto ja sivilistit!"
+
+Klingstedt antaa pojille rahat, joilla he saavat rautatiepiletit. Sanoo
+käväisevänsä ensin vielä vähän jossakin — kenties kotona; asemalla,
+pilettiluukulla tavataan, mutta toisilleen vieraina: Jumala varjele,
+muistakoot pojat sen!
+
+
+
+
+15
+
+
+Isidor Tistelberg tunsi jonkinlaista heikkoa oiretta, että ilmassa
+liikkui jotakin uutta, tunsi semmoista kuin rajun sään edellä kesällä:
+jotakin sameaa, levottomasti värähtelevää oli ajassa, joskus tuulikin jo
+tohahti, ja silloin tällöin kumisi kaukaisesti, välistä kohosi muutama
+aallonharja ärtyisenä kuohuen. Hän ajatteli:
+
+— Tuleeko myrsky? Ihanaa sekin voisi olla! Mutta ollako pisara, joka
+ajautuu tuulten mukana? Pisara tosin on yksilö ihmismeressä, mutta
+hylätä pisaraelämänsä — olla kuin muut! Ei, parempi painua syvälle,
+omaan itseeni, omaan elämääni, niin syvälle, ettei tuuli saavuta; vesien
+pohjilla on kuitenkin aina tyyntä. Huiskikoon maailma. Olen pisara, joka
+on — minä.
+
+Klingstedtin ja suuren koulupoikajoukon katoamisesta puhuttiin,
+kauankin, ja taas kulki elämä sellaista kulkuaan kuin maailmassa ei
+mitään tapahtuisi — ei kerrassaan mitään. Jatkettiin tavallisia
+askareita... Vain ajan kallistumista valitettiin.
+
+Pari kertaa oli Tarkkanen tohtorin väen ja apulaisensa kanssa aikonut
+lähteä katsastamaan tohtorin huvilanpaikkaa ja paaluttamaan sen, mutta
+sade oli estänyt matkan. Sitten tuli viimein kuivempaa; taivas oli
+kuulas, tuuli pohjoisesta, tuoden miltei kylmää. Kolmannesti lähtivät
+insinöörit silloin tohtorille, ja rouva Tarkkanenkin tuli mukaan pikku
+kävelylle, kuten tohtorinna oli kutsunut, aikoen saattaa toisia asemalle
+ja sitten palata kotiin.
+
+"Mikä tuon tohtorin nimi nyt olikaan?" kysyi Tistelberg Tarkkaselta,
+kantaen mittanauhaansa ja insinöörskän sateensuojaa.
+
+"Oljemark", vastasi Tarkkanen, "eikös muistisi tahdokaan pitää."
+
+Insinöörin rouva jatkoi:
+
+"Varsin kunnon mies kuuluu olevan, hyvää sukua, rikas, kaupungin
+huomattavimpia herroja. Siitä saisimme ehkä visiittipaikan, mutta hänen
+rouvastaan puhutaan yhtä ja toista..."
+
+"Noo, mitäpä juoruista", keskeytti itse Tarkkanen.
+
+"Niin, en minä mitään pahaa tarkoitakaan. Pahaa en ole hänestä kuullut",
+vastasi rouva. "Mutta hiukan — lystikäs hän muka on; ei välitä
+arvostaan..."
+
+Tohtorin kivinen talo, hänen omansa, oli melkein kaupungin harjun
+korkeimmalla huipulla, suuren hiekkakuopan vieressä, jota ei ollut vielä
+tasoitettu ja joka ei ollut ennättänyt heinittyä. Hohtavan valkeaksi
+rapattu talo, saman naisarkkitehdin luomus, neiti Flotmanin, joka oli
+ollut tohtorin väen mukana kansanopistoiltamassa. Ennen oli Tistelberg
+kyllä tuon talon nähnyt; hänen huomiotaan oli herättänyt kaksi
+jättiläistä, jotka oli valettu sementistä sen pääoven vartijoiksi: pikku
+jättiläisiä, vyötäröitä myöten nelikulmaisia, siitä ylöspäin jäykkiä,
+töykeitä hahmoja, jotka kannattivat kämmenillään paria pallomaista
+sähkölamppua. Toinen lampuista paloikin iltaisin. Tistelberg ei oikein
+tietänyt, ihaillako noita yleviä pökkelöitä, niiden naamoja, jotka oli
+muovailtu samalla tavoin kuin intiaanit veistelevät irvisteleviä
+epäjumalanpatsaitaan, vai oliko niiden pienet, mutta rakennuksen kokoon
+nähden liiaksi paisutetut, teennäiset muodot hänestä sittenkin
+vastenmielisiä; joskus ne kyllä tuntuivat hänestä teennäisiltä,
+vihattaviltakin, tyylittömiltä. Kaikkea nuo Hildur Flotmanit keksivät,
+tai matkivat: Saksassahan noita pökkelöitä oli, muisti Isidor
+ulkomaanretkeltään.
+
+Näiden veistosten välistä menivät ylös portaat, joiden kaiteet oli
+muurattu mukulakivistä, ja sitten tuli messinkiheloilla varustettu ovi,
+kuin minkä raha-arkun kansi. Toiset heloista esittivät ihmisnaamoja,
+toiset hämähäkkejä tai hulmuavia liekkejä tai auringon säteitä. He
+tulivat yksinkertaiseen, väkevästi lääkkeiltä löyhkäävään eteiseen,
+jossa istui pari sairasta. Ja sitten riensikin itse rouva Oljemark sinne
+nopeasti, ilmoittamaan, että he olivat tulleet väärästä ovesta,
+lausumaan heidät tervetulleiksi, heille käsiään ojentaen, ja hän pyysi
+palvelijatarta, joka ilmestyi eräästä sivuovesta, opastamaan vieraita
+varsinaisille perheportaille; ne olivat talon takana, koko suuren, nyt
+harvan, lakastuneen ja roskaisen näköisen puutarhan kätkössä. Jälleen
+koruttomat sisäportaat, joiden kaiteilla oli kukkaruukkuja, sitten
+hämärä eteinen, jossa sähkö paloi, ja oikealla avoinna ovi saliin.
+Salista kuului jo neiti Flotmanin lihavaa, kimeähköä naurua, kun rouva
+Oljemark virkkoi hänelle jotakin ovesta ja kääntyi sitten auttamaan
+palvelijattaren kanssa vierailta päällystamineita.
+
+Sali oli valoisa ja tilava. Puoli yhdestä seinästä ikkunaa. Pitkin
+ikkunalautaa vierivieressään kukkia, varsinkin kaktuksia, joita
+Tistelberg oli usein ajatellut, niiden ihania, vain tuokion säilyviä
+kukkia nimittäin, mutta joiden muodoista hän ei nyt pitänyt,
+kummallisista ja piikkisistä. Ikkunasta, yli kaupungin kattojen, näköala
+merenlahdelle, joka värisi tuulessa rauhattomana virinä, arkisena ja
+kylmänä, auringottoman, mutta kuitenkin valoa kuultavan pilvitaivaan
+alla.
+
+Tuolla seinämällä oli pehmeän sohvan edessä pöytä ja tuoleja, pyöreänä
+ryhmänä, tuolit eri tyyliä kuin sohva. Pöydällä koreahkosti ommeltu
+liina ja kimppu valkeita syysflokseja. Neiti Flotman, ikäänkuin kainosti
+punastuen, nousi kankeasti sohvasta ja tervehti vieraita miltei arasti.
+Keskusteltaessakin hän sitten pysyi melkein vaiti.
+
+Tohtorinna pyysi vieraita suvaitsemaan odottaa häntä hetkisen, ja
+poistui palvelustytön mukana. Kun vieraat olivat katselleet ympärilleen,
+— seinille, joilla riippui enimmäkseen väripainoskuvia, muutama
+raskaissa, välkkyvissä kultakehyksissä, — toisella puolella huonetta
+olevia leveitä korituoleja, jotka oli pehmusteltu monilla, möyheillä
+pieluksilla, antiikkista kristallikruunua, eräitä suurmiesten kipsisiä
+päitä, — tuli itse tohtori Oljemark saliin, kiireesti ja sinne tänne
+pilkistellen. Hermostuneesti, nopeasti, lujasti hän puristi vieraitten
+kättä, vetäisten kätensä pian takaisin ja kumartaen syvään, mutta
+jäykästi, ja alkoi puhua:
+
+"Ehkäpä meidän matkamme nyt vihdoinkin onnistuu. Aika jo olisikin; pian
+tulee kylmät, ja jos nyt rupeaisi satamaan, en lähde enää ollenkaan:
+minulla ei ole tilaisuutta, minun täytyy tehdä työtäni."
+
+Tarkkanen tiedusteli kautta rantain työn laatua. Se työ oli laaja
+tutkimus tuberkuloosista, sen leviämisestä ja syistä tällä seudulla.
+Tohtori oli asiaa tutkinut jo pitemmät ajat.
+
+Aluksi oli puhuttua suomea, mutta sitten jatkoi tohtori Oljemark
+ruotsiksi, ja Tistelberg huomasi, ettei neiti Flotman taitanutkaan
+oikeastaan suomea kuin heikosti, keittiösuomea. Nauraen ja rauhattomasti
+kiiltelevin silmin sanoi tohtori:
+
+"No, mitäpäs työstäni, olisi siitäkin juttelemista, mutta... Oletteko
+kuulleet nyt Klingstedtistä? Ja oletteko kuulleet: puutarhuri Sutelin,
+— Sutteliniksi häntä tavallisesti kutsutaan, — kuuluu antaneen selkään
+pojalleen. Se poika onkin hyvin lapsellinen; jo lähes kahdeksantoista
+vuoden ikäinen, ja kuljeskelee kaduilla ja torilla intiaanilakki päässä.
+Sulkatöyhtönsä on hän noukkinut kanoista; housuissakin on rivi
+kukonsulkia, haha, ja puinen pistooli on hänellä vyöllä. Hän kuului
+olleen koulussa heikko oppilas, niin ja näin kasvatettu, kertoi minulle
+eilen Vihtori Korpelainen; hän jäi toisen kerran neljännelle luokalle,
+ja isä antoi hänen erota koulusta."
+
+"Niin, niin, Sutelinin pojastako puhut?" alkoi tohtorinna kiireesti,
+tullen samassa sisään. "No, Severi, anna, anna sen pojan nyt vähän
+leikkiä!" Tistelberg huomasi, asiaa sen enempää ajattelematta, että
+tohtorinnalla oli keltainen puku, jollakin tavoin hänen ihonväriinsä
+soveltumaton: ihokin oli kellahkoa, tai tuli puserosta kellahtavaksi,
+vastenmieliseksi. "Mitäpä siitä, jos ei kerran ole lahjoja
+koulunkäyntiin. Ja minusta tuo poika on hauska; saahan sitä nyt leikkiä;
+miksi pitäisi olla niin vakava aina."
+
+"No niin", myhähti tohtori ikäänkuin hieman pilkallisesti; "sinä nyt
+puolustat joka tilanteessa... laiskureita."
+
+Sitten tarttui tohtori toiseen asiaan:
+
+"Niin, mutta se Klingstedt! Varmasti hän on mennyt Saksaan. Ja ne pojat!
+En ole tänä aamuna päässyt ulos, on ollut patientteja. Mutta nyt
+joutuivat viimeiset pois, ja vastaanottoaika on lopussa. Miten
+poliisimestari suhtautuu tapahtumaan?"
+
+Kaikkiallahan siitä maisteri Klingstedtin katoamisesta puhuttiin, oli
+puhuttu siitä alkaen kun se tapahtui, toista viikkoa sitten. Se
+hämmästytti toisia, pelotti ja ihastutti toisia. Klingstedt ja joukko
+nuorukaisia oli kadonnut varmaankin niiden suomalaisten
+kansanopistojuhlien jälkeisenä päivänä, joissa hän oli pitänyt tuon
+hermostuttavan, yleensä mielettömäksi arvostellun puheensa, ja vienyt,
+uskottavasti juuri hän, mukaansa oikein komppanian etupäässä nuoria
+miehiä, jopa melkein lapsia. Poikia oli hävinnyt kaksi suomalaisesta
+yhteiskoulustakin, toinen vanhan kivulloisen äitinsä suureksi suruksi.
+Insinöörskä sanoi, että tuo leski oli toivonut pojastaan itselleen tukea
+ja elättäjää; mutta niin huikenteleva oli poika ollutkin! Ja kolmisen
+nuorukaista oli karannut ruotsalaisesta lyseosta; lisäksi yksi
+kauppa-apulainen ja joku juoppo kirjapaino-oppilas. Minne he olivat
+menneet? Joku aavisteli sitä: Saksaan. Mutta millä tavalla?
+Poliisimestari Leskinen oli kauheasti raivonnut.
+
+"Hän oli ollut kauppaneuvos Klingstedtille hyvin hävytön; ja Leskinen
+nyt on Leskinen", jatkoi tohtori, katsahtaen varovasti taakseen
+ruokasalin ovelle, ettei palvelija kuulisi.
+
+Tohtorinna oli äsken alkanut puhella rouva Tarkkaselle tuosta
+puutarhurin pojasta, jonka lapsellisuus ja leikittely häntä viehätti,
+sekä kertonut naurahtaen ja samalla valittavasti, ettei hänen miehensä
+antanut hänelle paljon arvoa näissä kasvatusasioissa; ja tohtorinnasta
+oli oikein, ettei antanut: hän tunnusti kyllä, ettei osannut kasvattaa
+lapsia. Kaipa Severillä oli ollut hyvät motiivinsa lähettää heidänkin
+tyttärensä, pikku Maire, Helsinkiin kasvatettavaksi, kun Mairekin oli
+jäänyt toisen kerran samalle luokalle. Maire oli kolmannella luokalla,
+— mutta laiska raukka. Eikä tohtorinna ymmärtänytkään, oliko Mairen nyt
+välttämättä osattava niin hyvin esimerkiksi laskentoa? Mutta
+näsäviisaskin oli tyttö, eikä siihen ollut pelkästään äiti syypää:
+isäkin oli häntä hemmotellut, aivan hänet pilannut. Tohtorinna oli niin
+ikävissään, kun Maire oli häneltä riistetty.
+
+"Kyllä lasten kuitenkin täytyy olla ahkeria", sanoi rouva Tarkkanen.
+Tohtorinna naurahti myöntävästi ja epätietoisesti: "Niin, mutta
+—miksi?"
+
+Samassa veti juttu Oskar Klingstedtistä ja hänen houkuttelemiensa
+katoamisesta rouvienkin huomion puoleensa.
+
+"Se on — niin omituista, ihmeellistä!" huudahti tohtorinna. "Ja
+poliisimestari Leskinen on raaka: häpäisee, solvaa vanhaa, arvokasta
+kauppaneuvosta, kun pitää kotitarkastusta, ja uhkaa toimittaa hänet
+Siperiaan — vai minne se oli?"
+
+"Siperiaan!" toisti tohtori hermostuneesti ja pilkallisesti. "Sinä nyt
+et muista mitään, Shpalernajaan se oli!"
+
+"No — eikö se ole sama?" virkkoi tohtorinna. "Minä nyt olen niin
+huonopäinen, kuten muutenkin huono. Olen saanut niin vähän sivistystä.
+Minun kouluni keskeytyi — melkein samoin kuin oli Mairenkin vähällä
+keskeytyä..."
+
+"No, ei aivan samoin. Eikä se ole samaa, se äskeinen asia", selitti
+tohtori. "Shpalernaja on Pietarissa, tai Petrogradissa, kuten kaupunkia
+nyt täytyy kutsua, — Venäjä luulee näet nimenmuutoksella muuttavansa
+tosiasioita; ja Siperia on: totta kai sinä, Julia, nyt sen tiedät?"
+Tohtori naurahti ja kääntyi herrojen puoleen:
+
+"Mutta — onko oikein, että pojat ovat lähteneet sinne, tai Klingstedt
+heidät sinne vienyt? Onko siitä maalle hyötyä? Toimittaja Idell sanoo
+edelleen, että siitä on maalle vahinkoa; kävin hänen luonaan varta
+vasten näiden huhujen vuoksi toissa päivänä. Mutta ehkä on parasta,
+ettei näistä asioista puhutakaan!"
+
+"Miksi ei puhuttaisi?" vastusti rouva. "Et ole kertonutkaan, että kävit
+Idellin luona. Sinä aina pidät kaikki omina asioinasi, — ja minäkin
+olen toki utelias, — olen nainen. Mitä Idell sanoi?"
+
+"Ei mitään", vastasi tohtori. "Kuten jo kuulit: ainoastaan, että se on
+vahingollista." Mutta vieraille, varsinkin miehille, selitti tohtori
+edelleen Idellin sanoja: miksi nuorukaisten menettely, joka Idellin
+käsityksen mukaan oli maanpetturuuttakin, — ei petturuutta Venäjää,
+vaan Suomea kohtaan, — miksi se menettely oli Suomelle vahingollista:
+Venäjä voittaisi sodassa ja kostaisi sitten meille.
+
+"Mutta en tiedä; en oikein usko Rolfiakaan", sanoi tohtori. "Ja parasta
+lienee, ettei noista asioista puhuta."
+
+Samaa mieltä oli Tarkkanenkin, ja huokasi.
+
+"Meidän täytynee pysyä syrjässä", sanoi hänen puolisonsa, — "meidän,
+köyhän maan."
+
+"Niin, mutta pitäisihän isänmaan puolesta jotakin tehdä!" huudahti
+tohtorinna siihen. "Siperiaan, tai mikä se oli: Shpalernajaan,
+— mielelläni minäkin uhraisin poikani, jos minulla sellainen olisi. Uhri
+isänmaalle, kansalle..."
+
+"Parasta olla puhumatta", väitti tohtori jälleen. "Idell oli alakuloinen
+asiasta... Ja suomettarelaisen lehden kirjoitus näistä tapahtumista oli
+mielestäni halpamaista ilmiantoa. Se viittaili suorastaan Klingstedtin
+puheeseen, syytti saksalaista vakoilua ja yllytystä; juuri sen
+kirjoituksen nähtyään poliisimestari panikin toimeen kotitarkastuksen
+Klingstedtillä, jopa poikienkin luona..."
+
+"Oikea roisto se Leskinen! Kuinka paljon sellaisia on suomea puhuvissa!"
+huudahti arkkitehtineitikin, korostaen erityisesti poliisimestarin
+nimeä. "Eikä löytänyt mitään, roisto."
+
+"No, ehkäpä ei nyt puhuta tästä enää!" toisti tohtori. "No, no, niin;
+mutta: Birger Bengelsson oli tunkeutunut mukaan, näkijäksi, kun Leskinen
+teki etsinnän kauppaneuvos Klingstedtillä. Birger nyt menee joka
+paikkaan, ja hän se kuvaili Leskisen uhkauksia..."
+
+"Kenties — sepitti ne omasta päästänsä", huomautti tohtorinna. "Hän on
+sellainen surullinen raukka, se Birger, — mielestäni..."
+
+"Ei hänen sanoihinsa todellakaan voi luottaa", myönsi tohtori. "Ainakin
+varoitan siitä sinua, Julia. Sinulle hän on kertonut kaikenlaisia
+joutavia, uskomattomia loruja Pariisin yökahvilain vapaasta elämästä.
+Voisiko sellainen olla mahdollista, — ihmiset niin järjettömiä? Hän
+kävelee nykyään paljon Kyösti Keretin seurassa, Birger. Mitä hän
+aikoneekaan? Jotkin kepposet Keretille varmaan. Tosin hänellä on makua
+pukeutua..."
+
+"Ja makua pukea Kerettikin", tohtorinna purskahti nauruun. "Molemmilla
+sylinterit päässä, ja kepit kädessä. Keretti-parka! Että hän antaa
+itseään narrata! Sillä en minä liioin Birgeriä uskokaan..."
+
+"Ja — Keretin pojan nimi on Kyösti Olympias! Oletteko sen kuulleet?"
+kysyi tohtori ja heittäytyi nauraen selkäkenoon nojatuolissaan. "Eikä
+sillä vielä hyvä: on lisäksi kolmaskin ristimänimi. Se on Lucifer. Ja se
+on minusta jo liikaa!"
+
+"Mikä se Lucifer olikaan? Jokin enkelikö? Pimeyden vai valon?"
+tiedusteli tohtorinna innokkaasti.
+
+"Paholainen kai", naurahti Tistelberg.
+
+"Antiikkisia jumaluuksia", selitti tohtori. Ja Onni Tarkkanen laajensi
+hänen selitystään, että Lucifer oli ollut se enkeli, joka ensinnä luopui
+jumalastaan ja yllytti toisetkin enkelit kapinaan. Mutta jos Kyösti
+Keretti luuli voivansa verrata sukuaan tuohon Luciferiin, niin —
+jopahan!
+
+"Ja sellainen pannaan nykyään lasten nimeksi! Sitä ei tulisi enää
+sallia!" vihoitteli rouva Tarkkanen. "Se on herjausta."
+
+Neiti Flotman nauroi makeasti Keretille.
+
+"Voi Köysti Kerettiä!" huokasi tohtorinna. Hän sanoi: "Köysti", huonosti
+suomea kun osasi. "Ja voi tuota lapsiparkaa, kun tulee kouluun; kaikki
+häntä pilkkaavat: Lucifer, paholainen! Miksi vanhemmat eivät ajattele,
+ettei heillä ole oikeutta määräillä lastensa mielipiteitä, tälläkin
+tavalla kasteessa moisia nimiä antamalla!"
+
+"Kasteessako?" nauroi taas tohtori ivallisesti. "Luuletko sinä, että
+Keretin poika on kastettu, tai että hän joutuneekaan kouluun..."
+
+Tohtorinna loukkaantui. Hän tulistuikin:
+
+"Minusta ei ole oikein, että sinä puhut tuolla tavalla. Miksei voisi
+toki joutua kouluun? Ja kastaminenkin olisi mielestäni lapsen oma
+asia... antaisi kastaa itsensä sitten, kun tietää, mitä uskontoa
+uskoo..."
+
+"Vai niin, vai niin", hoki tohtori. "Tietysti olisi Olympiaksella
+jumalana Zeus!"
+
+"Tai Öljylampiuksella!" tokaisi rouva Tarkkanen.
+
+Tohtorin silmät välkähtivät epäluuloisesti.
+
+Tohtorinna vilkaisi insinöörin rouvaan. Hetken oli hän vaiti. Sitten hän
+sanoi hiljaa, tuskin huomattavasti hymyillen, ja hänen hymynsä oli
+Tistelbergistä kaunis, pehmoisella äänellään:
+
+"Mitäpä me nyt nimistä, ne eivät ole lapsen oma vika." Ja hän lisäsi
+vielä hiljemmin, Tistelbergiin katsahtaen: "Se ei ole minusta kaunista."
+
+"Itsehän isä, — jos häntä voi sanoa isäksi, — on antanut
+perilliselleen nimeksi tuollaisen joutavan", vastasi rouva Tarkkanen
+ärtyisä sävy äänessään. "Pilkattavaa on pilkattava."
+
+"Hyi", huudahti tohtorinna. "Mutta, olkaapas nyt hyvät, tulkaa kahville.
+Ja jätetään vihdoinkin Keretti-raukat ja muut."
+
+Palvelijatar oli ilmestynyt ovelle ja teki siinä merkkejä.
+
+Ruokasali oli sekalaisesti kalustettu, kuten salikin. Antiikkinen,
+kullattu seinäkello, ruskeaksi petsattu, suuri kaappi, keinutuolin matto
+muinaissuomalaisine kuvioineen. Ruokapöydällä ja ikkunapöydällä kukkivia
+kasveja; ja näiden viimeisten, tuoksuttomien syksyn kukkien vastakohtana
+näkyi ulkoa, hiekkahaudan partaalta, muutamia lehdettömiä koivuja, jotka
+jäykkinä tuulessa värisivät.
+
+Kahvipöytä oli kodikkaasti ja rikkaasti katettu; hopeiset veitset ja
+lusikat ohuiden lautasten ja kuppien vieressä, asetettuna paljotöisille
+pikku liinasille; pari isoa vatia leivoksia, maljakko hunajaa, kaksi
+lasilautasta erilaisia imeliä hilloja. Tohtorinna jakeli paikaltaan
+kullekin kahvia ja kyseli, mitä lajia leivoksia kukin mielisi, tarjoili
+auliisti ja hermostumatta, ja innostui itse kiittämään pitävänsä
+sellaisesta ja sellaisesta kermabaakelsista. Kun kuppi ojentui
+Tistelbergille rouvan kädestä, tunsi nuori mies jälleen säpsähtävänsä,
+ja vertasi mielessään rouvan kyynärvarsia kermaan, ajatteli hänen
+sormiaan, jotka olivat pehmeät, valkeat ja pyöreät, päissä sievät
+puhdasmuotoiset kynnet, ja hänen silmiään, jotka hän yhtäkkiä oli
+huomannut todella tummansinisiksi. Rouva hymyili ja nauroi, luultavasti
+ilosta, kun pääsi käsiksi kermaleivoksiin, joista oli sanonut pitävänsä
+ja joita hän tosiaan ahmi. Nauroi, mutta vain hetkisen, kai makeain
+leivosten ilosta, ei muiden puheille, sillä kaikki olivat nyt hiljaa,
+sekoitellen vakavina kuppejaan. Vai miksi hän nauroi?
+
+"Ettekö tekin pidä kermabaakelseista, herra Tistelberg?" Ja talon emäntä
+naurahti jälleen.
+
+Tistelberg myönsi nauraen, sanoi olevansa suuri imelän ystävä.
+
+"Mutta tohtori Ruusunen ei ainakaan ole", virkkoi tohtori Oljemark.
+"Tohtori Ryysynen..."
+
+"Hui, taas noita nimenväännöksiä!" tuskastui tohtorinna.
+
+"Hän on Ryysynen!" intti tohtori Oljemark. "Hän on! Siitä ei pääse
+mihinkään. Naurettava mies. Anteeksiantamatonta, — tehän tiedätte, että
+hän on puoskari! Hän kannattaa Kuhnen humbugioppeja, puolikylpyjä, ja
+kun hän kieltää ihmisiä nauttimasta sokeria, tupakkaa ja väkijuomia, —
+hyvä, että hän edes kieltää väkijuomat, ja tupakankin, — ja istuttaa
+heitä ammeessa, niin siinä on kaikki hänen taituruutensa. Kaikki! Mitään
+muuta hänessä ei ole. Sillä tavalla hän onkii naiiveja patientteja.
+Mutta sehän on rikollista! Ajatelkaa vain, että hän kylvettää
+munuaistauteja ja tuberkkeliakin sairastavia. Mitä se sitten, sanot,
+Julia! Sinä et näitä asioita oikein ymmärrä. Se merkitsee sitä, että hän
+surmaa potilaansa. Kylmässä vedessä tuberkuloottisia! Mutta hän,
+kaikilla keinoilla sitä voi patientteja hankkia! Hän on todella
+—Ryysynen! Ryysykundeja hänellä käykin. Ja saahan nähdä, eikö
+apteekkari Dillberg nosta vielä asiaa moisesta puoskaroimisesta! Tuo
+puoskarien temppuihin turvautunut ammattitoverini, nousukas, ei kirjoita
+paljon reseptejä. Kuhneneuvoistaan hän sen sijaan osaa ottaa lujan
+hinnan, se on vissi, ja Dillberg on hänelle hyvin vihainen. Saadaanhan
+nähdä! Ryysy hän vain on..."
+
+Tohtori punotti ja puhisi hiljaa nenäänsä. Hermostuneesti ja vapisevin
+sormin valitsi hän itselleen leivoksia. Toisti vielä:
+
+"Sellaisia tohtoreita on nykyään...!"
+
+Tohtorinna huokasi ja supisi jotakin miehensä rivaalista, mutta
+keskeytti, kun tohtori kohautti päätänsä; se pää tutisi hermostuneesti,
+ja Severi Oljemarkin silmissä välkähteli.
+
+"Juodaan me kahvia lisää!" sanoi silloin tohtorinna. "Otetaan hilloa,
+rouva Tarkkanen ja insinöörit. Sinä ainakin otat, Jemine; minä kutsun
+tätä neiti Flotmania Jemineksi, koska — hän ei ole mikään Jemine,
+siunailee usein maailmaa: Oi Herra Jemine!"
+
+Neiti Flotman punastui ja nauroi hohottamalla.
+
+"Niin, niin, Ryysyset ne tässä kaupungissa hallitsevat", sanoi tohtori
+Oljemark jälleen. "Mutta parasta on jättää ne! Meidän onkin pian
+lähdettävä; koettakaa joutua. On kai eväät varattu?"
+
+Tohtorinna kavahti ylös, sanoi menevänsä katsomaan eväslaitoksia, joiden
+kyllä piti ollakin jo valmiina. Toisetkin nousivat, tohtorin mukana. Ja
+sitten palasi talon rouva huoneeseen, tuoden pienehköä juurikoria, joka
+näytti olevan täynnä kaikenmoista hyvää, ja kaikki kiiruhtivat asemalle.
+
+
+
+
+16
+
+
+He olivat rouva Tarkkasesta erottuaan ajaneet ensimmäiselle pysäkille,
+ohi kaupungin, joka ratapenkereen kohotessa painui ikäänkuin kuoppaan,
+ohi harmahtavien tai valkeain puutalojen, joiden puutarhoissa oli kaikki
+lakastunutta, ja sitten kauppaneuvos Klingstedtin sahan yläpuolitse,
+joka törrötti taapeleineen lehdettömän koivikon keskellä. Tuolla oli
+Sutelinin talo, josta kaupungilla alettiin yhtä ja toista pahaa jutella,
+sen pihalla kaaliksia, perunanvarsia ja märkiä olkia. Ja sitten röykytti
+juna halki kumpuisten ja metsäisten maisemien, ruskeain pihlajikkojen,
+kummallisten uudenaikaisten huvilain, joissa oli seiniksi jatkuvat
+katot, paljon kattoikkunoita ja alakerroksissa ikkunat milloin
+luonnottoman leveitä, milloin ikäänkuin puukolla viillettyjä, katon
+rajaan ulottuvia rakoja. Alettiin joutua varsinaiselle, vanhalle
+maaseudulle. Sänkisiä peltoja kummuilla, joiden pehmeät muodot
+vuosisatojen työ, mullan kasautuminen, oli luonut; pystylaudoituksella
+vuorattuja töllejä, joiden pihamailla kaarteli somia polkuja
+syreenipensasten välissä. Joskus suurehko puinen taikka kivestä muurattu
+kartano, hahmoltaan rauhallinen ja hillityn kaunis. Tuli se pysäkki,
+josta heidän oli lähdettävä kävelemään. Pysäkin portaitten yläpuolella,
+aivan käden tavoittamissa, repotti kesäisiä pääskynpesiä kuistin
+räystään alla. Edessä oli alastonta syksymaisemaa, yksitoikkoinen
+alanko, joka puuttomana ja harmaan keltaisena levisi joka puolelle. Joku
+lintunen piipatti pysäkin tanhualle istutetuissa pienissä koivuissa.
+Mutta kannukkapensaiden varret paistoivat räikeästi tässä maisemassa,
+kaiken mustan, harmaan ja ruskean keskellä, —Tistelbergin mielestä
+eivät kuin veri, vaan kuin jollakin äitelällä värinesteellä täytettyinä.
+
+Oli käveltävä tuonne meren rannalle. Merta ei vielä näkynyt; alangosta
+erotti sen kallioinen ja metsäinen rantaharjanne.
+
+Tuuli viuhahteli kuivasti ja kylmästi, lensi poikki paljasmultaisten
+peltojen, joita ulottui ilmanrantaan saakka tai oikeastaan vain kolmen
+kilometrin päähän, sillä siellä rajoitti alankoa harjanne.
+
+"Meidän täytyy siis tosiaan patikoida. Mikä idea!" sanoi tohtori
+Oljemark, tähystellen rasittuneilla silmillään lakeuden vastaiseen
+laitaan; siellä peltoulappa päättyi paikoin pilviseen ja toisin paikoin
+sinertävään taivaaseen. "Johan minä sanoin sinulle, Julia, että olisi
+ollut parempi tilata Kuttingilta hevonen... Mutta sinulla nyt on se into
+kävellä!"
+
+Kutting oli se tilanomistaja, jolta tohtori Oljemark aikoi ja oli jo
+melkein päättänyt ostaa huvilapalstan...
+
+Rouva Oljemark naurahti miehelleen, ja vastasi sitten, anteeksi
+pyydellen:
+
+"Älä nyt moiti minua! Sangen harvoin näitä retkiä saan, ja luonnossa
+liikkuminen on niin ihanaa. Tunnetteko perunanvarsien mätää ja hyvää
+tuoksua, herra Tistelberg? Niin, Severi, ja onhan tämä niin vähäinen
+matka, sen kävelee — aivan kuin lentäisi!"
+
+"Lentäisi? Kyllä sinä", sanoi tohtori Oljemark. "Minä en mielelläni
+kävele maalla. Kaduilla on parempi. Mutta eikö ainakin eväitä olisi
+ollut lähetettävä hevosella? Et kai tarkoittane, että me niitä... Joudut
+niitä itse kantamaan!"
+
+Neiti Flotman nauroi äskeisille Julia-rouvan sanoille, että mädät
+perunan varret tuoksuvat niin hyvälle, ja sitten vihoissaan siitä, että
+Severi Oljemark komensi vaimoaan. Hän ilmaisikin nauravansa sille, että
+Julia-rouva oli sanonut perunanvarsien tuoksuvan hyvälle.
+
+"Kaikki sinusta on hyvää, mätäkin!" huudahti hän.
+
+"Niin, miksei juuri mätä: se on rauhaa, kuolemaa", vastasi rouva
+Oljemark.
+
+Tohtori heilautti hartioitaan. Insinööri Tarkkanen hymyili tohtorinnan
+sanoille.
+
+"Enkä minä tahdokaan sinua kantamaan eväitä, rakas Severi", jatkoi rouva
+Oljemark. "Kyllä minä ne kannan itse, mielelläni."
+
+"No, onhan tässä monta muutakin kättä, jos tarvitaan", arveli insinööri
+Tarkkanen.
+
+Tistelberg otti eväskorin rouvalta, joka ei tahtonut sitä antaa, vaan
+kursaili kovin, kohenteli kursailematta hameensa helmoja, kiinnittäen
+niitä kuminauhapitimellä, että olisi ollut helpompi kävellä. Tistelberg
+tuli katsahtaneeksi rouvan jalkoja.
+
+Tohtori Oljemark oli jo alkanut mennä asemalaiturin päätä kohti;
+insinööri Tarkkanen oli avuliaasti ottanut apulaiseltaan hänen
+mittanauhansa, ja lähti tohtorin seuraan, joka nyt oli pysähtynyt
+odottamaan toisia. Neiti Flotman, tohtorinna ja Tistelberg kävelivät
+ensin rinnatusten.
+
+"Mikä onni, että pääsin kävelemään!" huudahti tohtorinna Oljemark.
+
+"Ettekö sitten aina pääse?" kysyi Isidor Tistelberg.
+
+"En. Eikähän minulla ole kävelytoveria."
+
+"Sinä olet orja!" sanoi arkkitehti Flotman halveksivasti, vetäen väljän
+päällystakkinsa sisältä paperossilaatikon, otti paperossin, sytytti sen
+kulkiessaan ja alkoi polttaa, Tistelbergille tarjoamatta. Ahnaasti veti
+neiti sauhuja, puhaltaen niitä nenästäänkin; hänen leveälierisen, mustan
+hattunsa alta, joka oli kuin latteanmuotoinen miesten knalli, höyrysi
+sauhua. Pitkin askelin hän käveli, mutta kuitenkin vaivalloisesti,
+sivuille heiluen, sillä hän oli kookas, lihava ja kömpelö.
+
+"Oi, rakas ystävättäreni", valitti rouva Oljemark; "sinä et tiedä, sinä
+et aavista. Tietysti minä olen orja..."
+
+"Aavista"-sana tuli tuskallisena, mutta vakaumuksen voimalla.
+"Orja"-sana kuului Tistelbergistä tyyneltä.
+
+Tohtori Oljemark ja insinööri Tarkkanen olivat jo sievän matkan edellä,
+pienen kummun rinteellä. Tarkkanen kääntyi katsomaan taakseen.
+Tohtorikin kääntyi ja huudahti naurahtaen:
+
+"No niin, saapas nähdä, jaksatko kävellä, Julia. Jäljellepä näyt
+jäävän."
+
+Rouva Oljemark huudahti kiireesti soperrellen:
+
+"No, no, olehan huoletta." Lempeästi hän lisäsi: "Miksi sinä luulet,
+etten minä jaksaisi kävellä?"
+
+Tohtori jatkoi matkaansa insinööri Tarkkasen kanssa, äskeistä hitaammin.
+
+"Ohhoh", huokasi tohtorinna Oljemark. "Mutta — nyt me kävellään, ollaan
+vapaita. Ai, mikä ihana tuuli! Se tulee kaukaa... suurista, syvistä
+metsistä. Ja nyt, olen ajatellut: herra Tistelberg, ettekö nyt kertoisi
+sitä seikkailuanne?"
+
+"Mitä seikkailua?" kysyi Tistelberg, vaikka aavisteli, että rouvan
+kysymys koski samaa asiaa, josta oli ollut puhe silloin
+kansanopistojuhlissa.
+
+"Sitä, tietysti sitä", vastasi rouva Oljemark, lausuen ajatuksensa
+painolla, ikäänkuin asia olisi aivan selvä, kuin ennen sovittu; ja hän
+pysähtyi hetkeksi Tistelbergin eteen. Kävellessä oli hänen vartalonsa
+suoristunut, rinta kohonnut, ja ponnella ja tahdikkaasti olivat hänen
+jalkansa äsken liikkuneet... pienet, korkearintaiset jalat. Joitakin
+muistoja heräsi Tistelbergin mielessä; hän ajatteli taaskin niitä pieniä
+ja valkeita naisen jalkoja, jotka hän oli kerran jossakin nähnyt.
+Tohtorinnan katse oli tullut, kun hän tässä oli pysähtynyt Tistelbergin
+eteen, kulmien alta, sinisenä, hyvänä, — houkuttelevana.
+
+Tistelberg tunsi heikosti, että tuo ihminen olikin tavallaan kaunis...
+ja vielä jotakin muuta.
+
+Neiti Flotman oli ehtinyt kymmenisen askelta edelle, hymähtäen itsekseen
+jotakin, puolittain suvaitsevasti, puolittain säälien ja pilkallisesti.
+
+"Mitä seikkailua?" kysäisi Tistelberg uudestaan.
+
+"Sitä, Algierissa, vai missä se oli! Sitä, josta insinööri Tarkkanen on
+minulle kertonut. Ah, — saada matkustaa, nähdä niin paljon kaunista
+kuin te olette nähnyt! Minusta tuntuu nytkin, kun tässä alamme kävellä,
+kuin olisi lähtö jonnekin hyvin kauas; ikäänkuin ei tie päättyisikään,
+vaan jatkuisi jonnekin ihmeelliseen. Mitään sieltä ei tosin tule, —tien
+päästä. Ei tule", hän huokasi. "Mutta — kertokaahan seikkailunne."
+
+Tistelbergiä hävetti ja harmittikin. Hän kysyi:
+
+"Mitä Onni sitten on kertonut? Seikkailu, muka! Vähäpätöisyyksiä
+ainoastaan siellä minulle sattui, ei muuta..."
+
+"Hän kertoi, kuinka te olitte elättänyt itseänne Algierin satamassa
+jonkun Burgmeisterin kanssa..."
+
+"Burgwinkelin!" nauroi Tistelberg, ja vanhat, ikäänkuin hautautuneet
+muistot heräsivät hänessä.
+
+"Niin, Burgwinkelin: minulla on aivan surullisen huono muisti. Mieheni
+moittii minua siitä aina, ja tyhmähän olenkin", sanoi rouva Oljemark.
+"Mutta — tehän lupasitte jo kertoa? Ettekö? Ja sieltäkö ei olisi mitään
+juteltavaa? Omituista kuulla sellaista!"
+
+"Samanlaisia ihmiset sielläkin", vastasi Isidor Tistelberg jörösti.
+"Samanlaiset olot kaikkialla, oleellisesti samanlaiset: ottelua
+leivänpalasta, pientä kilpailua, kiistaa, kateutta."
+
+"Ettei siis maksa vaivaa kertoa! Mutta aurinko, etelän aurinko! Ja
+tähdet, joista aina runoillaan: suuret, säteilevät. Ja taivas, joka on
+siellä niin tummansininen."
+
+"Lorua, suuresti", vastasi Tistelberg. "Eivät ne tähdet niin suuret ole
+kuin runoillaan. Eikä taivas osaksikaan niin sininen — kuin uneksitaan.
+Liioittelua, turistikirjailijain yritystä saada avuttomiin kuvauksiinsa
+jotakin erikoista, kun eivät muuta huomaa. Ei minulla ole sieltä
+kerrottavaa mitään!"
+
+"Mutta tuo seikkailu?"
+
+"Sekin on niin pientä: se on juuri samaa kuin ei mitään. Ei siinä ollut
+kuoleman vaaraa, ei hätää. Jos siitä kertoisin, vaikuttaisi se ehkä
+kumminkin, romanttisluontoiseen mieleen, kuin jokin vanhentunut taulu...
+Ja sitä en tahdo", vastasi Tistelberg.
+
+"Teidän mielestänne siis seikkailussa pitää olla — kuolemaa ja hätää?"
+kysyi rouva Oljemark, ja alkoi kulkea kumarapäin, hitaammin.
+
+"Niin, muuten se ei ole mitään seikkailua, oikeaa romantiikkaa! Sillä
+oikeaakin romantiikkaa ehkä on", myönsi Tistelberg. "Muuten, ilman
+vakavuutta, on seikkailu vain sellaista, josta turistit ovat
+kirjoittaneet tuhannesti."
+
+Molemmat kävelivät vaiti.
+
+"Aikamme on niin köyhä sellaisesta romantiikasta, jota te kai
+tahtoisitte", sanoi rouva viimein.
+
+"Tai jota en tahtoisi", vastasi Tistelberg. "En mitään ulkonaisia
+seikkailuja enää, kun ajassamme, joka on täynnä rautateitä ja pankkeja,
+sähkösanomajohtoja ja postikonttoreita, jotka helpottavat seikkailun ja
+tekevät sen tyhjäksi, ei kumminkaan saattane olla enää totisia
+seikkailuja — niin lähellämme kuin on Algier. Hiljaiset, sisäiset,
+arkiset seikkailut, ne ovat toista. Ja kerrassaan mitään sellaista ei
+tuosta joutavasta pikku tarinastani löydä. Olen siihen kyllästynyt.
+Ehkäpä olen aikoinaan joskus jutellut siitä liiankin monta kertaa,
+narri; siksi en nyt sitä enää muistakaan."
+
+"Tai ette sitä kerro?" kysyi rouva ja pysähtyi jälleen.
+
+"En viitsi. Katsokaa tuonne ympärille, täällä on parempaa: tuo lakeus,
+pitkä, suora tie, joka kiipeää ja pujahtaa piiloon noiden kumpujen
+taakse..."
+
+"Ja kanerva tuoksuu ihanasti..."
+
+"Tunnetteko te sellaistakin?" kysyi Tistelberg. "Minun hajuhermoni on
+kai tupakka pilannut. Mutta mahdotonta on, että nyt tuntisitte kanervan
+tuoksua: kanervat ovat aikaa sitten kukkineet, ja jos kukkisivatkin,
+niin nummi on kaukana täältä!"
+
+"Mutta minä tunnen kuitenkin", vastasi rouva. "Koetelkaapas pohjatuulta:
+tuollaista hienoa, imelää, suloista tuoksua. Siitä voi tulla...
+hassuksi!" Hän nauroi ja laulahtikin vähän: "On mereltä se tuuli, mi
+hongissa käy! — Minä pidän niin kovasti Frödingin runoista." Sitten
+tohtorinna jatkoi, epäröivästi, sanoja hapuillen, ja kääntäen yhtäkkiä
+puheensa ruotsiksi, joka oli hänelle helpompaa, valittavasti, mutta
+tyynesti, — hänen ei nyt tarvinnut väitellä ketään vastaan, ei torjua
+eikä paheksua toisten sanoja, vaan hän sai puhua ikäänkuin itsekseen; ja
+hänen äänensä muistutti Tistelbergin mielestä huilua, hiljaista ja
+pehmytsointuista:
+
+"Tai kenties se, että tunnen kanervien tuoksun, johtuu siitä, että
+muistelen menneitä aikoja. Muistelen, ja kaipaan niitä. Ne olivat
+toisenlaisia kuin nämä. Niissä oli jotakin, — runollista, kesäistä,
+kaunista. Ja tekisi mieleni niistä kertoa — esimerkiksi teille:
+täytyisihän jollekulle tarinoida sellaista, — mitä ikävöi, mistä näkee
+usein untakin. Eivät kaikki noita vähäisiä asioita ymmärrä. Heillä on
+hetkelliset, käytännölliset huolensa, hommansa: leipää ja hyvinvointia.
+Mutta en ymmärrä, miten niistä saattaa niin kovasti taistella. Ne asiat
+inhottavat minua: katsokaas, minä nyt olen niin rikas, rahallisesti,
+että saatan uneksia. Mieheni on näet varsin rikas. Mutta köyhä olisin
+mieluummin. Niin, koska ette tahdo minulle kertoa seikkailustanne, joka
+on tietysti teille pientä, — maailmaa nähneelle, — niin kerron minä
+teille sen, jonka lupasin siellä juhlissa. Luonnollisesti sekin voi olla
+teistä vähäpätöistä; mutta minusta se on omituista, — suurtakin. Ja
+ettehän te minulle naura?"
+
+Tistelberg vakuutti, ettei hän nauraisi, ja väitti vastaan, että hän
+muka olisi nähnyt maailmaa: turistimatka Englannin ja Espanjan kautta
+Algieriin, se ei ole maailmaa. Ja muutenkin: hän ajatteli maailmaa —
+maapalloa — pieneksi ja ahtaaksi. Vain ihmisten fantasia saattoi
+hänestä joskus olla laaja. Olisiko pikku maailmassa niin paljon
+sellaista nähtävää, joka meidän onnellemme mitään merkitsisi?
+
+Rouva Oljemark kuunteli vain puolittain, — ajatteli hajamielisenä
+muuta, omaa mielitarinaansa.
+
+"Onnellinen voi tai voisi olla pienestä", hän sanoi kuitenkin. "Niinpä
+minä siitä pienestä, joksi sanotte maapalloa, jos saisin sitä nähdä. Se
+on minussa perinnöllistä. Minun isäni oli pappi."
+
+Hän puhui innostuneena ja nopeasti, ikäänkuin hengästyneenä, vaikka hän
+käveli yhä helposti ja reippaasti. Kuljettiin tasangon reunaa; tuon
+tuostakin näkyi pieniä, harmaita, alkeellisimmasta elämäntaistelusta
+puhuvia töllejä kallioharjanteitten juurella. Toiset kävelijät eivät
+olleet ennättäneet paljoa edelle.
+
+"Isäni, — vain köyhä maalaispappi hän oli, apulaispappi", kertoi Julia
+Oljemark. "Herännyt pappi. Hän kuoli nuorena. Ja siitä pappilastakin
+—tuosta menneestä ajasta — teidän pitäisi saada kuulla. Jos tahdotte,
+kerron siitä myöhemmin. Se on ihana lapsuudensatu; siinä on sisältöä: se
+on kai sellaista seikkailua, jota tahdotte. Köyhä apulaispappi rovastin
+puustellin vaatimattomassa siipirakennuksessa. Mutta ennen sitä aikaa,
+— minua ja veljeäni ei vielä silloin ollut olemassa: isäni oli vielä
+naimaton, — sitä ennen oli isäni ollut jotakin muuta. Luulen, että
+hänestä olisi voinut tulla merkillisempääkin kuin pappi, — vaikka onhan
+papin virka pyhä tehtävä, — ellei hän olisi joutunut naimisiin ja
+sitoutunut perhevelvollisuuksiin. Hänessä oli näet mielikuvitusta ja
+raikkautta; mutta ne sammuivat niin pian."
+
+Sitten hän kertoi, että hänen isänsä, joka oli syntynyt 1849,
+—vuosiluku, jota Tistelberg ei yrittänyt painaa mieleensä, eikä liioin
+kuullutkaan, sillä menneisyyteen hän ei juuri koskaan kiinnittänyt
+huomiotaan, ikäänkuin se olisi ollut hänestä jotakin kuollutta; niin,
+Julia Oljemarkin isä oli nuorena lähtenyt seikkailemaan Balkanille,
+Egyptiin ja Itämaille. Ajassa oli sellaista henkeä, rauhatonta,
+etsiskelevää, sellaista, joka himoitsi kaukaista kauneutta ja
+harvinaisia kunnianmuotoja. "Wallin, Yrjö August, vai mitkä hänen
+ristimänimensä olivat, kulki muistaakseni itämailla samoihin aikoihin
+kuin isäni syntyi. Sen olen jostakin kuullut, ja Wallinista puhuttiin
+vielä ahkerasti minun lapsena ollessani, tuosta uljaasta miehestä, joka
+kokosi isänmaalle kunniaa kärsimystensä, köyhyytensä ja sairautensa
+kalliilla hinnalla. Mikä mies! Entä Castrén, mitkä hänen etunimensä
+sitten olivat? Miten muistini — on palanut huonoksi! Palanut, sanon
+minä: jos aavistaisitte, mitä se merkitsee! Niin, Castrén, hänkin oli
+sen ajan luonteita..."
+
+"Matias Aleksanteri", auttoi Tistelberg pikku rouvaa.
+
+"Niin, hän oli tehnyt pitkän tutkimusmatkan Siperiaan, tuonut sieltä
+itselleen rintataudin ja kuoleman, ja Suomelle kunniaa ja loistoa.
+Muistan aina vielä pienen, keltakantisen kirjan, josta lapsena katselin
+kuvia ja sain lukea hänen matkoistaan: isäni kirjoja. Entä sitten
+Nordenskiöld! Juuri sinä vuonna, jolloin isäni lähti seikkailulleen, —
+ja silloin hänestä olisi voinut tulla jotakin suurta, — oli
+Nordenskiöld ollut Grönlannissa, sen on äitini kertonut. Ja siihen
+aikaan, kun aloin hiukan ymmärtää asioita, löysi hän jonkin tärkeän
+meriväylän: siitä puhuttiin lapsuudessani paljon, — isäni puhui, —ja
+hurmaus paisutti sydäntäni, kuten koko Suomen. Kuinka ahdasta, levotonta
+kaikki nykyään on, viisasta ja tasaista! Tai nousukkaiden lentoa:
+rahanhimoa! Niin, myöskin isässäni oli ajan henkeä, hänkin tahtoi
+johonkin suureen, kuten Wallin, Castrén, Nordenskiöld. Olen kuullut
+äidiltäni, miten hän joutui seikkailuretkelle. Siihen aikaan oli
+herännyt kysymys lähetystyöstä Balkanin juutalaisten keskuudessa,
+jossakin siellä Serbiassa päin, ja isäni, joka aikoi kyllä papiksi,
+kuten hänestä sitten tulikin, oli ruvennut lähetyssaarnaajaksi, päästen
+siten löytömatkalle hänkin. Sitä luulen hänen halunneen enemmän kuin
+harrastaa itse lähetystyötä tai kastaa juutalaisia: ovatko kristitytkään
+sen parempia kuin juutalaiset? Juutalaishenkiä on kristityissä yllin
+kyllin. Ja enimmäkseen uskon isällä olleen vain halua nähdä suurta,
+kaunista maailmaa! Ikävä, ettei häneltä jäänyt mitään muistiinpanoja
+siitä retkestä. Sen hän teki kahdenkolmatta ikäisenä. Lyhyt se oli. Hän
+oli hiukan semmoinen luonne kuin Wallinkin, sillä eivätkö myöskin
+Wallinin tieteelliset muistiinpanot olleet hyvin huonoja tai vajanaisia?
+— Ja nyt tulisi minun seikkailuni, — tai isäni seikkailu, — jos sitä
+tohdinkaan sanoa seikkailuksi teille? Mutta kai se hänelle jotakin oli,
+ja minusta se on ihmeellinen. Kertoisinko sen nyt? Äitini, vanha ja
+lystikäs rouva, toistaa sitä usein minulle, kuten vanhukset samoja
+asioita liikuttavasti kertaavat. Isä oli mennyt Egyptiin, omilla
+varoillaan: vähiä ne olivat, vaarin perintöjä; vaarikin oli ollut pappi.
+Ja Egyptissä oli isä tavannut Becker-Bein. Tunnetteko Becker-Bein?"
+
+"Minkä Becker-Bein? Missä hän on?"
+
+Rouva nauroi:
+
+"No sitten te olette tavaton pöhkö, kun ette tunne Becker-Beitä! Hän on
+jo kuollut! Olette tosiaan nykyajan lapsi; tuskin rakastanette
+historiaa. Vain muutamia äskeisiä päiviä muistatte. Ette ole kuullut
+Becker-Beistä, ettekä osaa kiittää Jumalaa pienistäkin seikkailuista.
+Mutta Becker-Bei oli sen ajan luonne; hän rakasti rikasta elämää, tahtoi
+taistella aatteittensa puolesta. Kuoli kymmenisen vuotta sitten,
+Roomassa. Muistan kuulleeni ja lukeneeni, että hän oli käynyt
+kadettikoulua Haminassa, sieltä oli hän tullut upseeriksi. Etevä
+oppilas. Keisari oli käynyt kadettikoulussa, — kuka keisareista, en
+muista, — ja kun hän lähti pois, oli nuori Becker hypähtänyt rohkeasti
+hänen rekensä jalaksille ja saattanut häntä pitkän matkaa. Keisari oli
+kysynyt pojalta, haluaisiko hän seurata häntä. Poika oli vastannut:
+Vaikka maailman loppuun! Ja sitten keisari muistikin Beckeriä; kun hän
+tuli upseeriksi, pääsi hän Pietariin varsin korkeille paikoille, kovin
+nuorena. Ja sitten tahtoi ja pääsi hän sotaan, jota Espanja kävi
+Marokossa alkuasukkaita vastaan. Hän näki nuo omituiset maat...
+erämaan, maurilaisten teltat..."
+
+"Joissa ei taida olla niin paljon omituista", väitti Tistelberg.
+
+Rouva valitti suuttuen:
+
+"Te tahdotte hävittää mielikuvitukseni, hyi teitä! Antakaa minun nyt se
+pitää, ja minä pidän! — Becker sai tulikasteensa siellä Marokossa. Ja
+sitten lähti hän Amerikkaan, Meksikoon, — joihinkin sotiin, joita jokin
+keisari siellä kävi. Kauan oli hän siellä, koki tuhannet vaarat, kesti
+haavat, taudit, nälän. Mutta nekin hänen hommansa, mitä hän lienee
+niillä tavoittanut, menivät myttyyn. Jostakin syystä sota epäonnistui,
+ja Becker palasi Eurooppaan. Nyt hän sai paikan paavin palatsissa,
+muistaakseni, — sellaisena henkivartijana kuin sveitsiläiset
+henkivartijat siellä ovat. Oletteko te nähnyt paavin palatsia? Tehän
+kuuluitte tulleen Afrikasta Italian kautta. Olette? Te onnellinen mies!
+Siitäpä teidän täytyy joskus kertoa; teidän täytyy vastakin tulla
+luoksemme! — Mutta Becker-Bei seikkaili muuallakin vielä. Hän meni
+Egyptin sulttaanin tai jonkinmoisen Egyptin keisarin palvelukseen
+armeijan järjestäjäksi. Hän näki Egyptin, vuosituhansia vanhan Egyptin,
+pyhän Niilivirran, pyramidit, ja ne kalliosta veistetyt kuvapatsaat,
+joilla on ihmisen kasvot ja leijonan ruumis, — mitä ne ovatkaan,
+sanokaapas Tistelberg? Niillä on naisen kasvot. Ja siellä Egyptissä
+kohtasi hänet isäni..."
+
+Tohtorinnan kasvot hehkuivat, hän puhui kiireesti, innostuneena. Ja
+hänen kertomuksensa olisikin jo pitänyt joutua: oli näet tultu sille
+tasangon korkeimmalle töyrylle, jonka takana tilanomistaja Kuttingin
+talo kuului olevan. Kartanoa ei vielä näkynyt, vaan ainoastaan kalpea,
+jään väriin vivahtava taivas, johon tasanko katketen päättyi.
+Keskitaivaalla oli pilvi; sadettakin jo vihmoi. Tohtori oli insinööri
+Tarkkasen kanssa kadonnut näkyvistä rinteen alle. Neiti Flotman seisoi
+pitkän matkaa edellä rouva Oljemarkista ja insinööri Tistelbergistä,
+odotellen heitä tuokion, pidellen tuulessa leveälieristä hattuaan, ja
+lähtien sitten taas yksinään taivaltamaan, epäröivin ja hiukan ivallisin
+mielin: näki ystävättärensä ja insinöörin kovin hartaassa juttelussa
+keskenään. Tistelberg katseli rouva Oljemarkiin. Tohtorinnan tukka,
+jossa Tistelberg huomasi muutamia harmaita hapsia, vaikka rouva oli
+nuori, neljä vuotta Tistelbergiä vanhempi, — jota seikkaa Tistelberg ei
+vielä tietänyt eikä ollut ajatellut, — pujahti tuulessa irti hänen
+tumman hattunsa alta ja liehui ohimoilla irtoimina, kevyinä tukkuina,
+jotka olivat hieman kiharaisia. Tistelberg kummastui, kun näki nuo muun
+tukan seasta esiin karanneet harmaat hapset. Karanneetko? Tuskin niitä
+lienee edes kätkettykään? Niiden vieressä paisui tukka tummana,
+ruskeana, pehmeänä ja upeana. Tummuudesta pilkistelevä lakastuminen oli
+Tistelbergistä vastenmielistä, jotakin ikäänkuin haudasta muistuttavaa,
+ja samalla se herätti hänessä syvää sääliä. Ainakin hän luuli sitä
+kipeäntuntuiseksi sääliksi. Sääliä ja uteliaisuutta. Tuo hattukin oli
+hänestä hieman liian vaatimaton, jopa muodotonkin. Samoin puku: pelkkää
+harmaata, kylläkin aistikasta, hillittyä ja hienoa väriä; mutta hänen
+mielestään olisi tuon naisen kasvoihin, jotka nyt hehkuivat kaunista
+innostusta, ja hänen käsiinsä, jotka olivat liikkeissään pontevat, —
+niin ne hoitelivat sirovartista sateensuojaa, — sopinut muukin väri
+kuin puolueeton harmaa tai se äitelän keltainen pusero, joka hänellä oli
+jakkunsa alla. Ja hänen jalkoihinsakin, reippaihin ja ryhdikkäihin,
+joiden ympärille nyt kummun harjalla viheltävä viima vuoroin kietoi
+hametta, vuoroin sitä rajusti ravisteli... olisi jokin toinen puku
+paremmin soveltunut.
+
+"Nyt minun täytyy joutua", sanoi rouva, "muuten en ehdi kertoa teille
+tuota pikku asiaa, jonka haluan ja joka minusta on niin lumoava. Niin,
+Becker-Bei, hänestä vielä puhuakseni, oli ollut sittemmin myöskin
+Serbiassa, järjestämässä Serbian armeijaa taisteluun turkkilaisia
+vastaan. Hän näet vihasi Turkkia jonakin sortavana tyrannivaltiona,
+samoin kuin vihasi pohjaltaan Venäjääkin, ja haaveili muun muassa Suomen
+täydellistä itsenäisyyttä! Miekalla hankittavaa itsenäisyyttä. Niin
+pitkälle oli suomalainen ajatus hänessä kehittynyt. Se oli jo muuta kuin
+Topeliuksen ja hänen hengenheimolaistensa toivoma Suomen kansan
+vaatimaton osa. Hän haaveili, jopa kirjoitteli Suomen itsenäisyydestä
+Euroopan lehtiin melkoisen suoraan, tuo silloinen aktivisti. Mutta
+siihen nyt on asia mennyt: Venäjä ahdistaa meitä entistä pahemmin, —
+eikä nykyinen nuoriso ole sellaista kuin ennen..."
+
+Tistelberg kumosi rouvan käsityksen:
+
+"Se on erehdys, että nuoriso olisi nykyään isänmaan kohtalolle kylmä, —
+nuorin nuoriso, tarkoitan. Ei pidä katsoa asiaa meidän,
+seikkailuhaluttoman välipolven kannalta. Kuka tietää, mitä vielä on
+tulossa. Ilmassa on jotakin! Sellaiset hommat kuin esimerkiksi
+Klingstedtin katoaminen joukkoineen, yleensä suomalaisten lähtö Saksan
+armeijan riveihin, todistaa, että — vielä elää suomalaisissa
+esimerkiksi Beckerinne isänmaallisuus tai ainakin seikkailunhalu. Mutta
+me — mitäs meistä, välikauden ihmisistä! Silti älkäämme moittiko
+nuoria!"
+
+Rouva myönsi nyt Tistelbergin oikaisun olevan paikallaan, myönsi
+ihastellen ja onnellisena. Sitten jatkoi hän kertomustaan:
+
+"Niin, isäni lähti siis Egyptiin, jonkinlaiselle tutkimus- ja
+lähetysmatkalle. Ja kerran oli hän samoillut jossakin erämaassa, kuten
+Wallin, hiekka-aavikolla, — kenties yksin, tai muutamia alkuasukkaita
+oppainaan. Äitini kertoo siitä usein. Oli ollut kuuma päivä, —
+sellainen kuuma: taivas oli ollut kuin pelkkää aurinkoa; — ja
+kaikkialla hiekkaa, keltaista hiekkaa, niin kauas, ettei silmä kantanut.
+Silloin alkoi hiekka tupruta jossakin etäällä. Oli alkanut näkyä
+hiekkapilvestä valkeita vaippoja, — turbaaneja, keihäitä, helmiäisellä
+kirjattuja pyssyjä, — ah, mikä vauhti ja loiste: arabialaisratsuja!
+Isäni joutuikin ryövärien käsiin, sillä se ratsulauma oli rosvoja, —
+niin luuli isä. Beduiinit ympäröivät hänet: auringon mustiksi polttamia
+kasvoja, tai ruskeita kuin paahdettu kahvinpapu, eikö niin? Ja loistavan
+värisiä kauhtanoita! Rosvot ryöstivät hänet aivan paljaaksi, hänet ja
+hänen kantajansa. Kun häneltä oli jo viety kaikki, — kello, laiha
+kukkaro, muistiinpanovihko, eväät, vesipullo, kaikki — ja hän kenties
+jäisi alastomana hietikolle, nääntymään janoon ja nälkään, tai kun hänet
+ehkä surmattaisiin, niin tupakkapakettinsa ja piippunsa hän ainakin
+tahtoi pitää: isä oli kova tupakkamies. Hän vimmastui tietysti, sillä
+hän oli ylpeä, sangen ylpeä. Ja seisoessaan siinä puolialastomana ja
+raastettuna kuin se mies, josta kerrotaan raamatussa, Laupiaan
+samarialaisen tarinassa, kiskaisi hän tupakat taskustaan, sirotti
+tupakat hiekkaan. Ja silloin hän, joka oli koettanut puhua alkuasukasten
+kieltä, mikäli sitä vielä osasi, huudahti äidinkielellään, ruotsiksi: —
+Näitä ne lurjukset eivät ainakaan saa! — Tuskin hän sen huusi, kuinkas
+kävi! Eräs beduiineista, jopa itse johtaja, jolla oli tumma leukaparta,
+riensi hänen luokseen ja vastasi ruotsiksi: Mitä, — puhutteko te
+ruotsia? Kuka te olette? — Beduiinit seisoivat ympärillä. Nyt tuli
+selityksiä kahden puolen. Beduiinien päällikkö sanoi: Minä olen Evert
+Waldemar Becker Suomesta. Tässä minun ratsuväkeni, — olen sulttaanin
+armeijan järjestäjä, harjoitusretkellä: sellaisia vekkuleita minun
+poikani ovat. Ja nyt jatkoi hän laumalleen, kielellä, josta isäni ei
+ollut paljoa ymmärtänyt, että tämä kulkija oli hänen ystävänsä, hänen
+paras ystävänsä, jolle hänen tavaransa oli annettava heti takaisin.
+Ratsulauma totteli heti. Kuin kuningasta palveli se isääni. Takaisin
+rahat, vaatteet, muonat, kaikki. Ja kuten ryöstettyä tuossa raamatun
+tarinassa virvoittivat he isääni viinillä: ainakin kuvitelkaamme sitä,
+sillä — minä pidän viinistä! Ja sitten nostettiin isäni ratsun
+satulaan, — äitini näet muistelee, että hän olisi kulkenut siellä
+jalkaisin, — ja sitten kiidettiin, kaikki yhdessä, johonkin oaasiin,
+tai Kairoon, tai johonkin sellaiseen valkeaan kaupunkiin, jossa on
+minareetteja, kauniita pukuja, tanssijattaria, ja paljon, paljon
+aurinkoa. Isälleni pidettiin suuria juhlia, monta päivää: koko
+beduiiniheimo niihin oli kutsuttu. Niin kohtasivat isäni ja Becker-Bei
+toisensa, — ja isäni sai sellaista nähdä!"
+
+Rouva Oljemark hengitti kiihkeästi. Ja outo, mutta kylläkin uskottava
+oli se tarina Tistelbergistä.
+
+Käveltiin nopeasti, alettiin tavoittaa neiti Flotman.
+
+"No?" sanoi rouva kysyvästi.
+
+"Ihmeellinen juttu. Silloin, — siihen aikaan voi olla seikkailuja",
+vastasi insinööri.
+
+"Niitä oli. Ja isästäni olen onnellinen. Ja nythän sen olen teille
+kertonut", lisäsi hän, ikäänkuin valittaen ja masentuen: "Sellainen se
+oli... Mutta muistakaakin vuoronne, vaikka emme ennätäkään tällä kertaa!
+Se täytyy jättää vastaiseksi. Tulisitte joskus toiste meille?"
+
+Rouva pysähtyi ja loi Tistelbergiin pyytävän katseen. Tistelberg lupasi.
+Tuolla odotti muu seurue Kuttingin talon edustalla, — vanhan, keltaisen
+ja pystylaudoituksella vuoratun. Edustalla tai pihamaalla: rakennuksen
+ympärillä ei ollut aitaa, vaan ainoastaan muutamat ryhmyiset pihlajat
+merkitsivät piha-aluetta. Reippaasti riensi rouva Oljemark neiti
+Flotmanin perästä. Tistelberg jäi tai jättäytyi hiukan kauemmaksi. Piha
+oli kallioinen; talon takaa näkyi villiytynyt, huonosti hoidettu
+kirsikka- ja kriikunatarha. Laaksossa kiilui kapea joki, merenlahden
+mutainen perukka lakastuneen kaislikon keskellä. Viima lenteli joen
+leveämmissä paikoissa raisuna virinä.
+
+
+
+
+17
+
+
+"Sinä olet naiivi, Julia! Suoraan sanoen enemmän kuin naiivi!" huudahti
+neiti Flotman huvilapalstalla rouva Oljemarkille, joka rakennuksen
+paikkaa valittaessa tuntui jo antavan miehelleen myöten. "Tietysti
+huvilan täytyy olla sellaisella kohdalla, josta se näkyy ja jonne näkee
+meren."
+
+Tohtori Oljemark oli tahtonut rakennuksensa laaksoon, rouva ei.
+Tohtorinna soperteli nyt neiti Flotmanille vastaukseksi jotakin
+epäselvää, valittavasti ja valmiina taipumaan.
+
+Seisottiin, kaikki paikan valitsijat, tasaisella aukeamalla, ken
+yhteisessä ryhmässä, ken hiukan syrjässä. Suuret vaahterat olivat
+karistaneet tähän notkelmaan kahisevan lehtimattonsa, jossa kahlailtiin
+yli nilkkojen, rouva Oljemark ilokseen, ihastuksesta huudahdellen.
+Syksyinen tuuli pauhasi ylhäällä puissa, mutta täällä oli tyyntä, sillä
+korkea kallio meren rannalla suojasi painannetta. Kalpealle taivaalle
+kohoili yhä sateisia pilviä.
+
+"Ei, en minä pidä tuulesta", sanoi tohtori Oljemark. "Tänne minä
+rakennuksen tahdon."
+
+"Mutta meri — näköala!" intti neiti Flotman. "Ottaen meren huomioon
+olen huvilan piirustanutkin!"
+
+Insinööri Tarkkanen yhtyi tavallaan tohtorinnan, tavallaan tohtorin
+mielipiteeseen. Meri oli hänestä kyllä kaunis ja komea, mutta sieltä
+puhaltavista tuulista olisi haittaa. Kultainen kesämmehän on lyhyt,
+usein jo elokuussa varsin sateinen ja kylmä, kun sen sijaan täällä,
+suojapaikassa, joka toisi halonhankinnassakin huomattavan säästön —
+insinööri laski kolme metrihalkoa vuorokaudessa säästöä, niin ja niin
+paljon kuukaudessa — kun taas täällä kallion takana, jossa saattoi olla
+heinäkuussa miltei troopillisen kuuma, täällä viihtyisi keittiötarha
+hyvin, ja marjapensaat ja omenapuut, jopa kriikunatkin. "Niin,
+kesäisestä lämmöstä ei puutetta olisi normaalikesinä, vaikka oransseja
+täällä kypsyttelisi!" laski insinööri leikkiä. "Varakas mies voisi
+tosiaan rakentaa tänne talveksi oranserian, ansarin, jossa pitäisi
+jaloja puita isoissa laatikoissa."
+
+"Mutta Juliahan viljelee ainoastaan kukkia!" huudahti neiti Flotman.
+
+"Ja keittiökasveja, tietysti; milloin jaksaa", sanoi tohtori. "Niin,
+kyllä se nyt on melkein päätetty, että huvila tehdään tänne."
+
+Tohtorinna virkkoi hiljaa:
+
+"Samahan se nyt on. Pääsenhän minä merta katsomaan kallioille, ne nyt
+eivät ole kaukana. Ja sitä yksinäisempää on siellä."
+
+"Tähän pitäisi tulla tenniskenttä Mairea varten", puhui tohtori
+lämmöllä. "Jos te, insinööri Tarkkanen, suvaitsisitte vilkaista, olisiko
+tässä sopiva pohja."
+
+"Savensekaista maata, — on jo nähty", vastasi insinööri Tarkkanen.
+"Kymmenen jyvän maata, alla savea ja päällä erinomaista humusmultaa.
+Sääli olisi sitä haudata tenniskentän alle; mutta voisihan mullan
+siirtää kasvismaalle; tai pienelle pellolle, jos senkin perustaisi."
+
+"Maire tarvitsee tenniskenttää: kuuluuhan sekin nykyaikana melkein kuin
+sivistykseen", vastasi tohtori. "Ja Julia saa mullat kukkakaaleille;
+niistä minä pidän."
+
+Tilanomistaja Kutting arveli, ettei savipohja kentäksi kelpaisi: savihan
+kuohuu keväisin, kumoaa raskaammatkin laitteet kuin tuollaisen kentän.
+"Mutta pikku pelloksi olisi tämän paikan savi oikein hyvää", sanoi hän.
+"Aikomukseni olikin ensin raivata tänne pelto, mutta..."
+
+"Nyt lahjoititte peltonne meille", nauroi tohtori Oljemark. "Hinta ei
+ole kallis, vai mitä, insinööri Tarkkanen?"
+
+"Se ei ole kallis", sanoi itse tilanomistaja. "Ihmisen täytyy
+tällaisinakin aikoina olla rehellinen, — ei kiskoa lähimmäisiään.
+Kiskotaanhan nykyisin jopa tuhansiakin hehtaarilta; ennen, kymmenen
+vuotta sitten, maksoi hehtaari täälläkin vain kymmeniä markkoja."
+
+Tohtori naurahti nyt tyytyväisenä, katseltuaan hieman levottomana
+insinööri Tarkkasen kasvoja, jotka kuitenkin ehdottomasti vakuuttivat,
+että kauppa oli hyvä.
+
+"No, me teemme kauppakirjat heti, kun päästään täältä luoksenne, herra
+Kutting", sanoi tohtori. "Ranta olisi vielä katseltava, — ja katsellaan
+nyt se, koska Juliakin sitä tahtoo. Mutta terveellistä ei siellä
+tuulessa ole viipyä, se on varma, Julia: taas sinä vilustut ja
+sairastut, Julia."
+
+"Enhän minä tahdo mitään", väitti tohtorinna. "Enkä minä vilustu
+sellaisesta, joka on minulle mieleistä. Ja — mitäpä sitten, jos ihminen
+vilustuisikin!"
+
+"Se nyt on jälleen päähänpistojasi, puhetta, jossa ei ole ajatusta!"
+vastasi tohtori ja alkoi mennä rantakallioille, insinööri Tarkkasen
+seuraamana. Vielä hän kääntyi:
+
+"Niin, ja herra Tistelberg, te kai voisitte aloittaa nyt mittauksenne.
+Kaksi hehtaaria, suorakaide: se on varmaan selvintä, siten tietää
+helpoimmin, mistä raja kulkee. Mutta kai siinä apumiehiä kaivataan?"
+
+Tistelberg sanoi, että helpompihan oli aina apulaisen kanssa. Kiviäkin
+oli hieman käänneltävä pyykeiksi.
+
+Tilanomistaja Kutting tarjoutui hänelle apulaiseksi, ja he kaksi
+lähtivät nyt omalle suunnalleen. Neiti Flotman jäi katselemaan notkoa,
+piirtelemään jotakin paperossilaatikkonsa kanteen. Tohtorinna kiipesi
+kalliolle, istahti kivelle ja tähysteli siinä merelle. Insinööri
+Tarkkanen ja tohtori juttelivat hiukan loitompana keskenään.
+
+"Kyllä täällä kesänsä ja lomansa elää", sanoi insinööri. "Toisella
+puolen oman palstan hedelmät ja toisella meri, josta ei kala vähene
+niinkuin järvestä."
+
+"Niin, mutta kalastamaan minä en jouda, enkä haluakaan", vastasi
+tohtori. "Minulla on muuta ajattelemista."
+
+"Ei sitä tiedä, mihin sitä vielä saattaa innostua", arveli Tarkkanen.
+"Jospa minulla olisi tällainen paikka...! Joku talonmiehen tapainen
+voisi hoidella pyydyksiä. Kala kelpaisi kyllä kaupunkiin. Sanon vain:
+jos minulla olisi tämä paikka; toisin on sellaisten, joille onni on
+suonut varallisuutta. Kansahan tuntuu täällä päin yleensä hyvältä:
+rehelliseltä, sellaiselta kuin kansa ennen kotipuolessanikin oli.
+Ainakin on tuo tilanomistaja Kutting oivallinen apu, kun jotakin
+tarvitsee..."
+
+Tarkkanen puhui edelleen kansasta. Kotipuolessaan, suomalaisessa
+sisämaassa, hän oli käynyt toissa kesänä, ja huomannut, että kansa oli
+siellä huonontunut: se oli kiskurimaista ja keinottelevaa, entistä
+enemmän sosialisminkin pilaamaa. Jota vastoin täkäläisessä kansassa,
+etenkin hiukan loitommalla kaupungista, oli hänestä jotakin
+ilahduttavaa: ainakaan ei näillä ruotsalaisilla paikkakunnilla
+sosialismi ollut päässyt valtaan niinkuin suomalaisilla. Sosialistiset
+sanomalehdet olivat moraalin turmelijat. Se, etteivät nämä ruotsalaiset
+välittäneet sosialismista, johtui Tarkkasen käsityksen mukaan
+jonkinmoisesta heidän kulttuurinsa vanhemmuudesta; nuorempi
+kulttuureistamme, suomalainen, oli hänestä kehittymättömämpi, ja sen
+vuoksi olivat suomalaiset — vaikea suomalaisen tunnustaa — raaempia ja
+typerämpiäkin kuin ruotsalaiset. Mutta aikaa voittaen kehittyy myöskin
+suomalainen kansa, tai palautuu vanhaan kelpo kulttuuriinsa; sillä
+sellainenkin, oikea suomalainen kulttuuri, on olemassa, nimittäin se
+kulttuuri, joka eli ennen sydänmailla, ja eli siellä Kalevalan hengessä.
+
+Tohtori sanoi:
+
+"Ei, en minä kalasta. Eikä merelle ole hyvä mennäkään, siellä on nykyään
+miinoja!"
+
+Tohtorinnakin äännähti kiveltään nauraen:
+
+"Miinoja! Niin kyllä. Mutta mitäpä sekään tekisi, jos miina tulisi ja
+hukuttaisi? Paljon on ihmisiä niihin nykyään hukkunut, onnettomia."
+
+Meri hyrskyi kallion juurella. Tässä se oli keltaista vaahtoa, kauempana
+harmaa ja vihertävä, vilkutellen valkoista kuohua, kauimpana musta,
+yhtyen synkkään taivaaseen.
+
+"Vai niin, vai ei se mitään olisi, jos me hukkuisimme, tai jos ihmiset
+yleensä hukkuvat!" nauroi tohtori. "Ei, kiitoksia, minä ainakin pysyn
+maalla. Ja jos Mairekin pääsisi veneeseen... voisi siitä kaatua. Mutta
+eiköhän me lähdetä jo täältä pois? Täällä tuulee luultavasti aina."
+
+Neuvoteltiin vieläkin neiti Flotmanin kanssa rakennuksen paikasta.
+Tarkkanen, Kutting ja Tistelberg kierittelivät muutamia kiviä huvilan
+nurkkamusten merkeiksi. Tohtori koetti autella, mutta ennätti valkeine
+käsineen miltei aina liian myöhään. Hänen puolisonsa, joka oli niinikään
+riisunut hansikkaansa, tarttui kyllä mielellään, intohimoisella halulla,
+kuten Tistelbergistä näytti, sammaleisiin kiviin, mutta ei jaksanut
+niitä liikuttaa. Hän nauroi huonoudelleen. Siinä kiviä kieriteltäessä
+sattui hänen kätensä Tarkkasen ja Tistelbergin käsiin, ja hän nauroi
+lämpöisesti.
+
+Näytti rupeavan satamaan. Tistelberg sanoi järjestävänsä yksin nämä
+nurkkakivet, kunhan arkkitehti vain merkitsisi paikat, mihin ne
+asetettaisiin; hän jäisi varsin mielellään tänne siksi aikaa, jolloin
+muut laatisivat kauppakirjan. Palstan rajojen mittaus oli jo tehty,
+ainoastaan jonkinmoiset tilapäiset pyykit olisi vielä kasattava.
+
+Tarkkanen ja tohtori kursailivat jättää Tistelbergiä tänne. Sitten he
+kuitenkin suostuivat.
+
+"Ah, ah, ja minä kun aioin, että me söisimme täällä, ulkona!" huudahti
+tohtorinna.
+
+Tilanomistaja Kutting riensi vakuuttamaan, että herrasväkeä tietysti
+odotti pöytä talossa:
+
+"Eihän eväitä olisi maalle tarvittu", hymyili hän.
+
+Hiukan huoaten luopui rouva Oljemark nauttimasta eväitään, nauttimasta
+niitä täällä luonnonhelmassa, keskellä sammaleita ja ruskeanpunaisia
+kanervia. Ilma sameni hiljalleen. Tuuli sohisi kosteammin. Uskottavasti
+nousisi aika sade. Kohtelias insinööri Tarkkanenkin oli lopulta valmis
+lähtemään taloon.
+
+"Siinä tapauksessa annan eväät joillekin köyhille", sanoi tohtorinna.
+
+"Anna vain", vastasi tohtori, "mutta kaupungissa; kotimatkalla et saa
+poiketa tölleihin."
+
+Tistelberg jäi palstalle. Autio oli nyt lehto. Kaunis paikka, mutta
+surullinen, rytöinen ja rosoinen; se tuulahti sateista märältä; puut
+olivat kuin alastomiksi riisuttuja. Kaunis paikka kesällä, mutta nyt:
+harmaata, kosteaa, rumaa ja koleaa.
+
+Jokin vei hänen ajatuksiaan rouva Oljemarkin puoleen. Kertoipa se rouva
+tosiaan outoja, hauskoja asioita! Ja olipa hänessä eloakin. Rouva
+Oljemark oli tuntunut hänestä hermostuttavalta, kun he tässä tuonnottain
+tutustuivat toisiinsa. Nyt hän ei sitä muistanut.
+
+Tistelbergillä oli täällä omituisen ikävä. Ei ärsyttävä ja tuskallinen
+ikävä, vaan hiljainen ja haikea, tänä alakuloisena iltana, keskellä
+luonnon yksitoikkoisia ääniä: tuulen kohinaa, tyhjää, masentavaa, ja
+meren pauhua rantojen onkaloissa.
+
+"Yritähän, meri! Mutta oletko tuhansiin vuosiin muuta osannut?" virkkoi
+Tistelberg itsekseen. "Satamaan rupeaa."
+
+Kun hän tuli kartanon pihalle, satoikin jo, ei rankasti, mutta
+tihuuttaen, sakeana, raskaasti. Kanat nokkivat tuolla syrjemmällä
+märkinä; kukko nosteli korkealle jalkojaan ja houkutteli kanoja
+halkovajan suojaan.
+
+
+
+
+18
+
+
+Kaupungissa sitten:
+
+"Minä tahtoisin lähteä herra Tistelbergin kanssa kävelyretkille", sanoi
+rouva Oljemark miehelleen, kun insinöörit olivat saattaneet tohtorin
+väen kotiin. Seisottiin tohtorin eteisessä. Hän lisäsi: "Jos herra
+Tistelberg todella haluaisi lähteä; olemme jo puhuneet asiasta hänen
+kanssaan."
+
+Tohtori katsoi rouvaansa, heilautti päätänsä ja vastasi, luomatta
+silmiään Tistelbergiin tai vaimoonsa:
+
+"No, mene vain, mene vain."
+
+"Niin, enhän voi yksin kulkea. Ja mieli tekisi joskus liikkua."
+
+"Ja joutua rosvojen käsiin: en tarkoita rosvoja, vaan kaikenmoisia
+sellaisia, joita sanotaan sälleiksi; patteritöihin Helsinkiin pyrkii nyt
+miehiä teitten täydeltä."
+
+"Rouva tietysti pelkää yksinään", sanoi Tarkkanen.
+
+"Minäkö pelkään? En suinkaan!" huudahti tohtorinna ja kääntyi insinööri
+Tarkkasen puoleen. "Jos minua hiukan pelottaisikin, milloin näen
+omituisen miehen tulevan vastaan, niin menen häntä kohti, pyrin
+pakinoille: eikä syytä pelkoon ollutkaan. Ja jos se ihminen olisi
+ilkeä... niin mitäpä siitä, vaikka hän ottaisi toiselta hengenkin..."
+
+"Niin, niin, mitäpä siitä", naurahti tohtori Oljemark. "Mutta jos hän
+esimerkiksi haavoittaisi sinua... ja saisit maata hoidettavana! Haha,
+mitäpä siitä..."
+
+"Niin, mitäpä siitä!" huokasi rouva, kuin uhitellen. "Mutta herra
+Tistelberg, pian kai tuotte palstan kartan. Silloin mennään pienelle
+kierrokselle. Minä tiedän täällä kauniita paikkoja, joita te ette
+varmaankaan ole nähnyt."
+
+Tistelberg lupasi. Tohtori näytti haluavan painautua huoneeseensa,
+ainaiseen työhönsä, paperiensa ääreen, ja insinöörit hyvästelivät ja
+poistuivat.
+
+Sitten Tistelberg piirsi tuon kartan ja vei tohtorin taloon. Tohtorilla
+oli parhaillaan vastaanotto. Tistelberg ja tohtorinna lähtivät
+kävelylle.
+
+Matka vei Taivaanvuorelle: se oli korkea mäki kolmisen kilometrin päässä
+kaupungista, mantereen puolella. He laskeutuivat tohtorin mäeltä alas
+torille ja sitten pääkatua, Ankeriasta ja Kastematoa pitkin, maaseudulle
+päin. Tohtorinna johti ripeästi kulkua. Päässä hänellä oli musta hattu,
+jonka leveät reunat poimuttelivat heikoissa kaarteissa, suurilla,
+riippuvilla töyhdöillä koristettu. Sama hattu kuin viime kerralla
+käveltäessä; mutta Tistelbergin mielestä ei se nyt ollut niin otsalla
+kuin silloin, vaan enemmän taaksepäin sovitettuna, vapaammin. Miten
+Tistelberg nyt sitä ajattelikaan?
+
+Ensin he eivät puhuneet mitään; Tistelbergistä tuntui ikäänkuin nololta.
+Mutta kun he olivat tulleet puiston tuolle puolen, jossa tupaset
+muuttuivat yhä pienemmiksi, ja sitten tasangolle, missä uusimpia töllejä
+oli tiheässä kuin mitäkin tulitikkulaatikoita vieri vieressä,
+enimmäkseen suomalaisten uudisasukkaiden kojuja, sanoi tohtorinna:
+
+"Tästä me poiketaan vasemmalle. Tunnen soman oikotien tuolta mäen
+poikki; siellä kasvaa kesäisin tuomia ja pihlajoita. Enkä tahtoisi
+kulkea puutarhuri Sutelinin talon ohitse... en nyt. Ystävä kyllä olen
+siellä; tulenhan yleensäkin toimeen alhaisen kansan seurassa: sellaisia
+ihmisiä ei pitäisi kovin moittia, ovathan ne saaneet vielä niin vähän
+opetusta. Mutta Sutelinin tytär, se Ester, josta kai silloin meillä
+puhuttiin, hän kuuluu olevan taipumuksiltaan niin surkea, ja on viime
+aikoina käynyt niin tungettelevaksi: voisimme saada Esteristä
+perästäkulkijan, ja siksi en halua mennä sitä taloa liian lähelle.
+Milloin hän lainaa kirjoja, jotka hän tahrailee, jos ne takaisin tuo.
+Hän menee vaikka kenen luo, juoksee kaiket päivät kaupungilla, ja hän —
+niin, hän juttelee kaikki ihmisten asiat."
+
+Rouva nauroi ja pudisti päätänsä tuolle säälittävälle ja typerälle
+tytölle. Sitten hän kuiskasi:
+
+"Mutta ihminen hän on kuitenkin, ihmisparka. Mikä hänestä tulee? Ei
+paljon pahempi kuitenkaan kuin monet muutkaan ihmiset täällä."
+
+Kiivettiin kalliolle, jonka yli polku vei Taivaanvuorelle. Keveästi ja
+notkeasti nousi rouvan jalka jyrkänteillä. Hän pysähtyi nyt, katseli
+hartaasti joitakin sammaleita: ihaili niiden punaisia ja ruskeita
+värejä, tutki kanervien teriä, huudahteli hurmiossa, kun oli näkevinään
+niissä jotakin erikoista sinipunaista; ja käveltiin jälleen. Kallion
+toisella äärellä tuli rouva Oljemark taas äänettömäksi, näytti miettivän
+jotakin, huokasi ja seisahtui, Tistelbergin puoleen kääntyen. Hän
+naurahti, sanoi:
+
+"Mitäs ajattelisitte, jos ryhtyisin parjaamaan ihmisiä, — nyt ensiksi.
+Kuten puhuin äsken pikku Esterin julkeudesta! Hän ei ole, — kuten
+sanottu, — oikeastaan sen pahempi kuin muutkaan täällä, ne, jotka
+pitävät itseään parempina. Oi, minä kärsin ilkeistä ihmisistä! Täällä on
+niin ahdasta. Enkä viihdy ihmisten seurassa! En voi viihtyä, — en voi!
+Eikä se, mistä haluaisin jutella, ole oikeastaan panettelua, kun sen
+tässä kerron: luottaisin mielelläni teihin, jos saisin. No, mitäpä
+siitä. Ja panettelevatko muutkaan? Eivät he mielestäni ehdoin tahdoin
+panettele, eivät kaikki, vaikka puhuvatkin toisistaan pahaa; se johtuu
+siitä, että heillä raukoilla tässä kaupungissa on niin suuri puute
+puheenaiheista. Siksi he puhuvat siitä, mitä vähänkin on, naapurien
+heikkouksista..."
+
+"Tässä kaupungissa?" naurahti Tistelberg. "Luulen, että sellaista on
+suurissakin kaupungeissa."
+
+"Niinkö?" kysyi rouva ja kummastui.
+
+"Ette usko?"
+
+"Niin, mielestäni siellä pitäisi ihmisillä olla niin paljon muuta
+puhumista kuin pikku asioista. Pitäisi olla kaunista puhumista. Siellä
+on paljon taidetta. Ja aurinkoa... Ja runoutta."
+
+"Kaunista!" matki Tistelberg pistelevästi. "Kyllä. Mutta luulen, että he
+sielläkin ovat ihmisiä; en tosin voi sitä laajoista kokemuksista
+vakuuttaa, mutta ajattelen siihen tapaan."
+
+Rouva tuli vaiteliaaksi. He olivat laskeutuneet alangolle ja kävelivät
+nyt nurmettunutta tietä peltojen halki.
+
+"Se olisi kovin surullista", sanoi rouva viimein. "Mutta — täytyyhän
+jollekulle puhua, mitä aina miettii ja mistä kärsii. Ellei puhu, niin on
+tosiaan jättiläinen kestämään kipunsa; enkä minä ole sellainen: heikko
+olen."
+
+Ne sanat tulivat hymyileviltä huulilta.
+
+"Niin", jatkoi rouva Oljemark, "panettelenpa siis. Minulla ei ole mitään
+seuraa täällä. On tosin tuo Hildur, neiti Flotman, jonka nyt tunnette,
+rehellinen ja rohkea, mutta..."
+
+"Ikäneito!" sanoi Tistelberg.
+
+"Kuulkaas, älkää käyttäkö sitä sanaa", oikaisi rouva Oljemark. "Se on
+panettelua, se juuri: tuollainen äänensävy! Sillä äänellä en tahtoisi
+panetella. Hän on kunnon ihminen. Mutta moni muu! Nimiä en teille sano:
+sehän onkin tarpeetonta, nimistä ei tässä ole kysymys. Ja eiväthän
+hiljaista juttuamme kuule muut kuin autiot lakeudet. Keneenkä nyt ensin
+iskisin ilkeät kynteni? Pahimpiin kai, niihin, joita vähimmin kärsin;
+tietysti tulisi heitäkin suvaita, ymmärtää, mutta..."
+
+Tuokio hiljaisuutta. Rouva Oljemark ei nyt näyttänyt huomaavan auringon
+valoa, joka välkähteli lentävien pilvien välistä ja loi kultaisia,
+kiiltäviä hohteita edessä kohoavalle Taivaanvuorelle, ei kylmiä,
+kolkkoja varjoja, jotka sitten taas nopeasti peittivät vuoren metsiä.
+Hän äännähti:
+
+"Tukehduttavaa täällä on. Joku herrasmies, — älkäämme sanoko, että hän
+olisi asianajaja, sillä se olisi ymmärtämätöntä ihmisraukan ahdistelua,
+— keräilee rahaa sitenkin, että hankkii kauppaneuvos Klingstedtille tai
+metsäyhtiöille talonpojilta maatiloja vastoin lakia. Sehän on nykyään
+kiellettyä, eikä varmaan isänmaalle onneksi: ihmiset ajetaan tai
+houkutellaan tiloiltaan, erotetaan maaäidistä. Mutta tuo herra on varsin
+isänmaallinen, kuuluu salaisiin aktivisteihinkin! Toisella kädellä
+antaa, toisella ottaa takaisin, itselleen. Mutta senkin käsittänee, että
+hän tarvitsee paljon rahaa, tahtoo aina vain rahaa; hänen vaimonsa
+tuhlaa näet hullun tavalla, ei osaa hoitaa kotia ja lapsia. Mies on
+ollut niin onneton, että on valinnut sellaisen naisen. Valinnut hänet —
+kadulta. Kuinka kummallista! Mies joutui siteisiin, joissa hän ei edes
+pysy; hakkailee siellä ja täällä, niin, erään toisen vaimoakin, ja
+kurjan raukan: erään, jolta mieheni sahasi toisen jalan pois
+selkäydinvian tähden. Hänelläkin on vaimo, kaikkien käsissä. Semmoista
+täällä meillä on! Semmoista täällä piilee! Eikö tämä ole kauheaa! Nyt
+tuo asianajaja — pidättehän tämä omana huvinanne, jos tieto on huvia —
+riistää poikkijalkaiselta hänen vaimonsa, kotinsa, rauhansa, ja rammaksi
+raadeltu juo: muuten hän ei voi kestää häväistystä, jota hän on saanut
+vuosikausin kärsiä toveriensa puolelta. Hyi, kuinka rumaa elämä on!"
+
+Inhoten, todellisuutta pöyristyen rouva puhui. Vasta pitkän ajan jälkeen
+hän jatkoi:
+
+"Toinen... vieläkö puhuisin? Mutta enhän jaksa oikein suosia häntä
+enempää kuin äskeistäkään. Enkä edes niinkään paljon. Ja sellaisia kuin
+tämä on kyllä monta, täällä syrjässä. Olkoon hänkin asianajaja, mutta
+saattepa olla varma, ettei hän sitä ole, sillä nyt teitä narraan. Hän on
+laiska, mutta ehtii ajaa kuitenkin sellaisia asioita, että yllyttää
+varsinkin talonpoikia riitaan ja käräjöimään keskenään. Ja elää
+sellaisella elinkeinolla, välittämättä mistään muusta kuin hyvästä
+ruokapöydästä. Mikä surkea elämä; en usko, että minkään kasvin elämä on
+niin köyhää! Rahaa, ruokaa, juomia. Keinottelijan ammatti, jota pidetään
+aivan kunniallisenakin!"
+
+"Yllyttää talonpoikia riitaan?" nauroi Tistelberg. Hänestä oli rouvan
+into ja inhoksuminen kovin lystikästä. Mutta Julia Oljemark ei kuullut,
+ei huomannut hänen ilveilyään. Hän jatkoi valittavasti:
+
+"Ei, parempia ovat minusta sittenkin aineellisesti köyhät, pikku
+viroissa olevat, vähäiset ihmiset; jotkut konttorineidit, joku leski,
+joka pitää koululapsia täyshoidossa, joku torkkuva nahkuri. Mutta on
+kirjoitettu, että niinkuin tomu nousee ilmaan, niin ylimmille paikoille
+moni sellainenkin, jonka luonne on halpa. Tehtailija Blöckerkin on
+minusta tuollaisia asianajajia parempi. Hän ei ainakaan teeskentele
+siistiä: hän on rehellinen, räyhää julkisesti, kehuu peittelemättä
+pitävänsä naisista, ylpeilee, että on entistä, juoppohulluiksi itsensä
+juonutta polvea, eikä nykyistä, — vanhaa ruotsalaista polvea. Lieneekö
+se ollut nykyistä parempi? Rehellinen hän on; mutta juo liikaa; hän on
+minusta niitä säälittäviä, joista nyt puhuisin mielelläni. Kauhea
+olento, raaka, töykeä; pieksää rouvaansa, on ystäviensä narrina, mutta
+kärsii uudesta ajasta, jonka vaatimuksia hän ei tahdo käsittää. No,
+nytpä mainitsin jo nimen. Panettelen kuin panettelenkin, olen
+pikkuporvari!"
+
+Tistelberg väitti, että koska kaikkialla maailmassa panetellaan, ei
+rouvan tarvitsisi tuntea itseään huonommaksi kuin monet kaikkein
+parhaimmatkaan.
+
+"Se oli kurja kohteliaisuus!" vastasi Julia Oljemark. "Kuin monet
+kaikkein parhaimmatkaan? Ainoastaan sellainenko ihmisen pitäisi olla? Ja
+sitä tietysti olenkin! En muuta. Ja siksipä tietysti nyt jatkan..."
+
+"Niin, miksikä te tosiaan noin paljon tästä kyläsestä välitätte?" kysyi
+Tistelberg. "Sen ihmisistä, — ja heidän tuumistaan?"
+
+Rouva kummastui:
+
+"Miksikö?"
+
+Hetken hän mietti:
+
+"Miksikö? Niin, kai pelkästään siksi, että se minua intresseeraa! Kyllä
+kai! Ettekö te sitten koskaan mistään kärsi? Ettekö tahdo puhua
+—vapautuaksenne?"
+
+Kysymys oli Tistelbergistä tukala: puhua vapautuakseen, heikkoudesta!
+Mutta hän myönsi, ja salli nyt rouva Oljemarkin purkaa sydäntään:
+
+"Sitten tulee joku sellainen säälittävä, joka on myöntänyt minulle
+totuuden, jonka muuten olin jo aikaisemmin kuullut lääkärisalaisuutena:
+usein ei mieheni tosiaan sellaisia minulle usko, mutta joskus sitä
+sattuu, tai sattui. On uskonut tehneensä elämässään haaksirikon naisten
+vuoksi, hankkinut synkän taudin, ja tartuttanut sen vaimoonsakin. Ja
+kuitenkin hän tuosta haaksirikostaan ylpeilee! Aika, jolloin se
+tapahtui, loistaa hänelle kuin jokin sankaruusaika. Vaimo on nyt
+kuollut. Ylpeileekö mies tosiaan? Ehkä se on mahdollista hänelle joskus.
+Onneton hän kuitenkin oli, kun sitä kertoi. Säälittävä nykyajan olento;
+ylpeilee, ja kumminkin kärsii, katuu: vaimo tuhottu, koti hävitetty,
+mielipuolisuus ainakin häntä itseään odottamassa. Sellaista on täällä,
+— sievässä pikkukaupungissa! Nyt tuo mies löysi toki itselleen aiheen
+tehdä kerran jotakin, jossa hän voi uhrautua puhtaasti: hän on lähtenyt
+Saksaan..."
+
+"Maisteri Klingstedt", virkkoi Tistelberg.
+
+Rouva katsahti häneen hämmästyen, moittien, mutta ei ollut kuulevinaan
+nimeä, pudisti vain sormeaan, ja puhui edelleen:
+
+"Oh, sellaista synkkää, tai jotakin muuta, on paljon täällä. Joskus
+minusta tuntuu elämä niin kamalalta. Mutta mitäpä muuta voisi täällä!
+Ihmiset janoavat elämää, ja sitä tavoitellessaan saavat rapakon vettä!
+Mutta on huvittaviakin ihmislapsia, noiden raakojen rinnalla. On
+ylemmissä ja alemmissa porvareissa; mutta varsinkin suomalaisissa: ette
+kai pahastu, jos hiukan pistelen teitä, suomalaisia? Itse kuulun hiukan
+toiseen piiriin, joskin olen silti yhtä hyvä suomalainen kuin kuka muu
+tahansa."
+
+Tistelberg tosiaan hieman pahastui sekä aiotuista pistoksista että vielä
+enemmän rouvan ylpeydestä. Kumminkin sanoi hän ylimielisesti:
+
+"No, antakaahan kuulua."
+
+"Ruotsalaisemme elävät toki erillään", sanoi rouva, "tahtovat esiintyä
+enimmäkseen vain omassa, ahtaassa piirissään: sekin jo on jotakin
+hillittyä, hiljaista, olivatpa he sitten vaikka sellaisia
+klubimellastajia kuin Blöcker. Mutta ei..."
+
+"Suomalaiset!" virkkoi Tistelberg uhitellen.
+
+"Niin, sellaiset kuin joku nouseva tilanomistaja, joka on äskettäin,
+sota-ajalla, päässyt varoihinsa! Nuo rahat, rahat, kun niitä kerrankin
+on saatu! Silloin täytyy näytellä niitä, rehennellä! Ehdottomasti täytyy
+esimerkiksi omistaa kristallimaljakkoja, jotka maksavat kymmenenkin
+tuhatta kappale, — ja omistaa leuka, jossa parransänki törröttää niin
+kauhean pitkällä! Entä puvut! Vihreän ja punaisen kirjava kravatti
+tuolla maalaispösöllä, herralla. Ja seuroissa ja yhdistyksissä, joissa
+ahkera ja yrittelevä suomalainen aina käy, —täytyyhän käydä: eihän
+kansalainen nykyään saa elää erillään, toteuttaa hiljaisia, tärkeitä
+omia elämäntehtäviään, sen tiedän minä, joka kuulun suomalaisiin; —
+niin, noissa yhdistyksissä ja kokouksissa, joita lienee melkein joka
+ilta, naiset istuvat kyynäspäät pöydällä. Mitä se haittaa? No, ei
+tietysti mitään. Mutta kun he miltei aina niihin kokouksiin pukeutuvat
+kaikkein parhaimpiinsa, ja sitten istuvat noin, tai jalat hajallaan,
+selkä kumarassa kuin talonpojat pirttien penkeillä! Tai joku herroista
+unohtaa ja sylkäiseekin lattialle, varmaankin tavasta, jota lääkäri
+sanoisi atavismiksi... Sellaisia kyllä on, älkää väittäkö vastaan:
+noita, jotka seuraavat tarkoin muoteja, mutta ovat kuitenkin vain
+nousukkaita: komentelevia, itserakkaita, nousukkaita. Niin, ei tiedä,
+itkeäkö heitä, vai nauraa heille tikahtuakseen! Mutta naurajalle silloin
+suututaan ja närkästytään."
+
+"Ja se, jolle närkästytään, olette te?" kysyi Tistelberg.
+
+Rouva nauroi:
+
+"Niin, kuinkas muuten! Ja lisäksi, vaikka joskus noihin heidän
+iltamiinsa ja sensellaisiin joudun, en oikein ymmärrä niiden suurta
+tärkeyttä: olenhan niin tyhmä! Käsitän niiden tarpeellisuuden kyllä;
+mutta vielä enemmän kuin niissä tehdään työtä, niissä juorutaan:
+puhutaan todellakin paljon pahaa, puhutaan ilkeästi, nauramatta, siis
+aikomuksella kaivaa maata jonkin lähimmäisen alta, kukistaa, musertaa
+joku; se jo on muuta kuin säälittävää ja naurettavaa! Minä en voi usein
+sellaisissa istunnoissa käydä. Mieheni moitti minua ennen, kun en
+puuhaillut kylliksi yhdistyksissä, mutta ei nyt enää: hän on nyt
+sellainen. Niin, tietysti olen itserakas, kun näitä puhun. Tietysti
+minulla itsellänikin on paljon, paljon heikkouksia, joita en huomaa;
+mutta sen saatan vakuuttaa, etten kumminkaan ole samanlainen kuin monet
+muut..."
+
+Rouva nosti päätänsä pystyyn. Tistelbergistä, joka katseli häntä,
+tuntuivat hänen sanansa tosiaan koko tavalla itserakkailta, ja kuitenkin
+hän niitä piti vakuuttavina. Tohtorinnan ulkomuotoko siihen vaikutti?
+Nuo tällä hetkellä hieman kalpeat kasvot, kaareva otsa, jossa oli
+itsepintaisuutta, käyrä nenä, jonka Tistelberg huomasi siroksi, ja
+ylpeästi pystyyn kohonnut vartalo, jossa oli jotakin ikäänkuin
+neitseellistä.
+
+Kiivettiin Taivaanvuoren pitkää ja louhista rinnettä. Mitään tietä ei
+siellä ollut, vain karjan ja ihmisten tallaamia uria. Niistä ei
+tohtorinna erehtynyt: ei katsellut edes ympärilleen, vaan pujahteli
+varmasti milloin oikealle, milloin vasemmalle, nyt jonkin pihlajan
+taitse, sitten suureen katajikkoon, jonne ei vieras olisi huomannut
+polun johtavankaan. Rouva Oljemark oli varmaan perin tottunut täällä,
+ikäänkuin tuntien jokaisen kiven ja puun. Tistelberg ei virkkanut
+mitään; hän ainoastaan naurahteli mielessään rouvan itserakkaudelle;
+joka häntä harmitti, ja uskoi kumminkin puolittain, ettei tämä nainen
+kehunut tällä tavoin itseään aivan suotta; ja olihan se kehuminen sitä
+paitsi hyvin kainoa, varsinkin kun rouva sitten pää kumarassa ja
+valittaen jatkoi:
+
+"Ja tietysti minä olen vain kovin typerä, ja olen kovin heikko, kun en
+jaksa sietää ihmisiä! Ihmisiäpä he kuitenkin ovat! Ja enimmäkseen minä
+heitä hiukan siedänkin: osaan iloita elämästä, joka on niin rikas nähdä,
+ja silti niin vaikea, vaikea! Kyllä pystyn yleensä hillitsemään itseni,
+muulloin paitsi milloin jotakuta tahdotaan tietoisesti sortaa. Sallin
+halusta sortaa itseäni, nujertaa; niin, sallin pitää orjanakin. Mutta
+aina en kestä; ihminen ei aina jaksa sulkea kaikkea sieluunsa,
+sydämeensä... joskus täytyy saada puhua."
+
+"Sellaista se on, kun on — aatelia!" huudahti Tistelberg yhtäkkiä
+välittömästi.
+
+Rouva katsahti häneen silmät suurina. Kysyi sitten, tuokion
+kummasteltuaan:
+
+"Mitä tarkoitatte?"
+
+"Että te olette aatelia", vastasi Tistelberg.
+
+"Aatelissukuako, vai mitä ajattelette?" kysyi rouva uudestaan.
+Tistelberg nyökäytti päätänsä. Rouva puhkesi huimaan nauruun,
+kirkkaaseen, mielettömään:
+
+"Mitä te oikein tarkoitatte? Laskette leikkiä? Ettehän todella luule,
+että olisin jotakin vanhaa sukua? Sanokaapas?"
+
+Tistelberg oli ällistynyt, mutta nyökkäsi yhä vakuuttavasti.
+
+"Mutta olenko minä niin teille sanonut?" nauroi rouva. "En toki!
+Isänihän oli pappi, melkein tavallinen pappi vain, ja hänen isänsä
+myöskin. Isoisäni isä oli talonpoika, oikea suomalainen talonpoika,
+vaikka suku sitten muutti kieltänsä: se nyt oli sen ajan ikävä tapa, —
+enkä minä nyt vieläkään osaa oikeaa suomea, jos en aivan oikeaoppista
+ruotsiakaan: en ole missään suhteessa mallikelpoinen. Niin, hiukan
+toiseen asiaan: enhän kai kertonut teille, miten isäni kävi tuon
+Egyptin-retken jälkeen? Se oli surullista, luulen. Sillä uskon, että
+isäni oli tulisielu, jopa että hänestä olisi saattanut tulla
+tiedemieskin, ellei hän kotiin palattuaan olisi mennyt naimisiin. Hän
+meni, ja äitini: hän nyt ei ymmärrä mitään mielikuvituksellista. Hyvää
+ruokaa ja uusia vaatteita hän ymmärtää, tai ymmärsi. Hän oli aivan
+tavallista, joskin vanhaa porvarissukua. Mutta isä: — hän täytti
+velvollisuutensa, kun oli siihen ruvennut; hän ei lähtenyt sitten enää
+koskaan ulkomaille, vaan hoiti miehen tavalla vaimonsa, joka oli
+kylläkin vaativainen, ja lapsensa. Jäi papinapulaiseksi verrattain
+syrjäiseen pitäjään, ja siinä virassa hän kuoli, nuorena. Luulen, että
+hän oli kuin jokin hyönteinen, jolta on nypitty siivet pois. Ja siellä
+hänestä tuli pietisti, ankara, monienkin kuivaksi moittima herännäinen.
+Pietismikin oli sen ajan ilmiöitä; isäni oli nuorukaisiässä silloin kun
+Lars Stenbäck kuoli, Stenbäck, joka luopui isänmaallisista
+harrastuksistaan, nuoruuden iloista ja runoudestaankin, alkaen halveksia
+maailmaa kuin mikäkin Paavo Ruotsalainen, joka muuten oli pohjaltaan
+melkoisesti rakastunut maailman iloihin. Isäni erotettiin kaipuustaan
+maailmaan. Stenbäck yliopistosta, muistaakseni, ja heräsi. Isänikin
+heräsi; nyt harrasti hän koko ikänsä kansan parasta heränneitten tapaan:
+koetti kasvattaa sen sydäntä, kaiken totisen onnen perustaa; tuomitsi
+maahiset turhina, ikäänkuin sivuasioina. Toista oli äiti, hän osasi
+nauttia kaikista pappilan isolla puolella tavattavista mukavuuksista ja
+hankkia niitä apulaispapin puolellekin, itselleen; silloisesta
+pappilasta joskus kerron. Ja osasipa hän nuristakin, se herttainen
+raukka, sitä vastaan, että isä niin paljon piti rahvaasta ja tahtoi
+herättää siinä rikkaampaa henkistä elämää. Henkistäkö vai hengellistä?
+Eikö kaikki henkinen ole samalla hengellistä?"
+
+Tämän kysyi rouva hartaasti, seisahtuen Tistelbergin eteen.
+
+"Papin tytär taidatte olla sittenkin!" naurahti Tistelberg. "Henki ja
+henki! Ja teitä pidin aatelisena! Niin, enkä silti nytkään usko voivani
+luopua ajatuksesta tai tunteesta, että olette — ylimyssukua."
+
+Julia Oljemark nauroi jälleen:
+
+"Te olette koomillinen! Älkääkä nyt suuttuko, vaikka vähän kiusaan
+teitä! Te olette tosiaan talonpoika. Niin, niin, sanokaa vain, että
+olette insinöörin poika: se vastaus juuri todistaisi, että talonpoika
+olette! Ai, ai, miksi te puhutte, että olen muka jonkunmoinen ylimys?
+Ihailisitteko ylimyksiä, kuten etenkin monet suomalaiset tekevät?
+Kuulkaa, täällä on muudan lystikäs suomalainen kamreeri, jonka mielestä
+englantilaisten aatelisten elämä on kulttuurin korkein muoto. Tietysti,
+moinen onni: — lordien vuorottainen laiskottelu ja hyvä ruumiin hoito!
+Kas vain tätä Tistelbergiä! Olettepa kuin jokin suomalainen gulassin
+rouva, joka on ollut köyhä palvelustyttö, mutta ei nykyään viitsi tehdä
+mitään: elää joutilaana, ja kerskuu rikkaudellaan ja olemattomalla
+suvullaan. Sellainen olette, — hyvä Tistelberg. Niin, nyt kiusaan ja
+ärsytän teitä oikein makeasti. Mistä te luulette, että olisin
+aatelissukua? Ja — miksi te sitä tahdotte?"
+
+Tohtorinna nauroi vallattomasti, pysähtyneenä havuiselle kuusikon
+polulle. Tistelberg oli nolo, hänen sydäntään kirveli; mutta hän
+vastasi, huudahtaen kiihtymyksestä:
+
+"Mistäkö sen luulen. Mistäkö? Teidän — käsistänne!"
+
+Julia Oljemark hämmästyi. Ja alkoi nauraa herttaisesti:
+
+"Vai niin... Katsos vain! Ettepä olekaan niin tyhmä kuin luulin,
+huomaatte tosiaan jotakin kaunista. Katsos vain. Sillä minun käteni ovat
+kauniit. Tässä on niistä toinen!"
+
+Hän veti hansikkaan pois vasemman kätensä selkämykseltä:
+
+"Katsokaa, — se on kaunis! Eräs taiteilija tahtoi kerran veistää
+käteni. Luulen, että se olisi ollut alabasteriin vuoltuna hyvä..."
+
+Tistelbergin oli vaikea katsella: hän käänsi silmänsä kädestä syrjään,
+ja alkoi kulkea mäkeä edelleen, kuusikon hämärää polkua. Rouva
+Oljemarkin nauru vaikeni, kun hän asteli siinä Tistelbergin rinnalla tai
+hieman takana; polku oli kaita ja siltä kohtaa vetinen.
+
+Vaieten he tulivat Taivaanvuoren laelle. Rouva Oljemark kääntyi
+oikealle, pujahti aholle metsän aukeamasta, jota ei voinut sanoa
+poluksikaan.
+
+"Minun porttini", sanoi hän hiljaa. Tuokion kuluttua hän jatkoi: "Nyt
+tullaan minun puutarhaani. Kallionhuipulle, jonne näkyy koko lakeus ja
+kaupunki. — No", sanoi hän iloisemmin, vähän seisahtuen: "voisitteko
+nyt kertoa minulle tuon seikkailunne?"
+
+Tistelbergiä pyyntö harmitti. Seikkailu aina vain! Pitäisikö hänelle nyt
+kertoa, — ja ehkä valehdella? Rouva oli pistellyt häntä: hänen sopisi
+nyt kostaa esittämällä ulkomaisia oloja, joita rouva varmaan kuvitteli
+erittäin ihaniksi, valheellisen loistavasti väritettyinä!
+
+"Ei; kerron ehkä sitten toiste", sanoi Tistelberg kuitenkin. "Mutta
+puhuitte puutarhastanne: mitä sillä tarkoitatte?"
+
+Kummakseen kuuli Tistelberg, että rouva, jota hän oli jo ennättänyt
+oppia pitämään huonomuistisena ja huono-oppisena, tiesi eräiden, ja
+monienkin, sammalkasvien latinalaisia nimiä, sammaleiden, joita kasvoi
+siellä ylhäällä kallioiden syvennyksessä, pienoisella rahkasuolla. Julia
+Oljemarkilla oli siellä kalliosärmä, jolla hän sanoi vaalivansa erästä
+kivirikkoa; sitä särmää vastapäätä, seudulla harvinaisen kivirikkonsa
+ääreen, hän nyt asettui istumaan, isolle kivelle, jossa oli ikäänkuin
+selkänojakin. Siihen näkyi tasanko ja kaupungin katot pienestä
+metsänaukeamasta. Tyyntäkin siinä oli: sakea viidakko, kuusia, leppiä ja
+heiveröisiä haapoja, suojeli pohjoistuulilta. Rouva Oljemark sanoi tämän
+kivirikon viihtyvän sellaisessa ja sellaisessa maassa; hän oli itse
+tuonut sille pari kertaa hieman kalkkia.
+
+"Suvaitseeko se kalkkia? Ja mistä sen tiedätte?" kysyi Tistelberg;
+metsien samoilijana piti hän väkisinkin hieman kasveista.
+
+Rouva ei vastannut. Hän katseli suoraan eteensä, kasvot vakavina, otsa
+synkkänä, huulet yhteen purtuina. Vasta pitkän hetken kuluttua hän
+virkkoi hitaasti, sanoja etsien, huokaisten:
+
+"Sen on joku opettanut... Mutta mitäpä siitä... Tuolla on alanko,
+katsellaan sitä, ja kaupunkia!"
+
+Hän nousi paikaltaan ja kiipesi vuoren alastomalle huipulle, jossa näkyi
+kalliolla hiiliä vanhoista juhannuskokoista. Metsä levisi toisella
+puolella koskemattomana ja korpisena, nyt syksyn kylmän ilman alla
+kolkkona ja loistoa puuttuen. Toisella puolella oli laakso, lakastunut
+ja keltainen; sen takana kaupunki ikäänkuin hyvin syvällä jossakin
+kuopassa, jota merenlahti levottomana ja kylmänä reunusti. Tuolla
+raatihuoneen vanha, kaunis torni; lähelle sitä painuneena kirkon musta
+katto ja tapuli. Siellä täällä valkeita rakennuksia, kuivan ja
+runottoman näköisiä, jos olivat uusia, ja muutamia räikeitä
+tiilikattoja.
+
+Tuuli vinkui suojattomalla kallionhuipulla. Rouva Oljemark seisoi vaiti,
+tähysteli hattuaan kiinni pidellen alas laaksoon, silmissä samea,
+tuskallinen ilme. Ja hän huokasi hiljaa. Tistelberg ei häirinnyt.
+Viimein alkoi Julia Oljemark epäselvästi ja lyhyesti, kuten koettaen
+jotakin samalla sekä ilmaista että salata:
+
+"Siinä se on kaupunki... jossa on jos jotakin. Ja jossa olen ollut niin
+kauan... Aina syksystä uuteen kevääseen; aina samanlaista kiertoa..."
+
+"Mutta täällä on toki hyvä olla, täällä vuorella", jatkoi hän kuten
+itsekseen. "Mitäpä muuta toivoisin? Hyvä etenkin kun on syksy. Kun
+linnutkaan eivät enää laula. Ja täällä kuuntelen keväisin kyyhkysiä,
+tiedättehän, metsäkyyhkysiä; ne nyyhkyttävät, valittavat sydämensä
+pohjasta, yksinään, siltä tuntuu. Mutta ei: onhan niilläkin pesänsä. Ja
+minulla on pesäni, tuolla alhaalla, — hyvä, rikas kotini."
+
+Sitten Julia Oljemark aivan kuin lämpeni:
+
+"Ja täällä, rauhassa, kuten piilossa, jossa ei mikään häiritse, sillä
+harva tänne asti kulkee varsinkaan näin syksyllä, saan ajatella mitä
+ikinä haluan. Olla aivan vapaana; muistella entisiä aikoja, sillä minä
+kärsin nykyisistä, sille en mitään voi, olinpa sitten heikko ja huono
+taikka enemmän vaativa kuin muut. Tappaahan nykyinen elämä ihmisen,
+persoonan; kaikki on säännösteltyä, jokainen yksilön asia on samalla
+yhteiskunnan: hänen talonsa, tulonsa, kaikkeen tunkeudutaan pohjia
+myöten! Yhteiskunnan etua sillä tavoitellaan. Mutta siten häiritään
+paljon yksilöä, ikäänkuin vartioidaan häntä, estetään hänen rattoisaa
+puuhailuaan työssä. Tehdään lopultakin kokonaisuudelle vahinkoa. Mutta
+täällä on toki rauha, metsässä. Täällä pakenen muistoihini... Oi,
+haluaisin niin mielelläni kertoa lapsuudestani, se oli niin ihanaa,
+aurinkoista, — jos te välittäisitte kuunnella...?"
+
+Hän katsoi Tistelbergiin ikäänkuin rukoillen, ja virkkoi viimeiset sanat
+tuskin kuuluvasti. Tistelberg nyökäytti myöntävästi päätänsä.
+
+
+
+
+19
+
+
+Sitten, seuraavalla kerralla, kun he jälleen kävelivät yhdessä, —Julia
+Oljemark oli pyytänyt Tistelbergiä luokseen ja tahtoi uudestaan
+Taivaanvuorelle, — kertoi Julia epämääräisiä kuvia lapsuudestaan. He
+kävelivät melkein rinnatusten, Julia hieman edellä, ja Tistelberg
+katseli usein kertojan kasvoja syrjästä.
+
+Se rovastin pappila, jossa Julia, syntyisin Ihander, — kantaisän nimi
+oli ollut Ihama, — vietti lapsuutensa ja osan nuoruuttaan, oli
+runollinen paikka, syrjäisellä seudulla Ylä-Hämeessä, Savon rajoilla.
+Järvi välkkyi pappilan mykevien peltorinteitten alla, joiden kivet
+vuosisatojen hiljainen uurastus oli kätkenyt pohjamultiin tai kasannut
+suuriin, sammaleisiin raunioihin. Aina sanoi Julia Oljemark muistavansa
+elävästi horsmat, raikkaat ja omituisen punaiset, joita kasvoi siellä
+raunioilla.
+
+Pappila oli mäen rinteellä, laajan laakson ympäröimänä, siellä täällä
+lähellään kylän harmaita taloja.
+
+Nyt ne talot ovat punaisiksi maalattuja: Julia oli jokin vuosi sitten
+käynyt siellä, vanhan, Helsingissä asuvan äitinsä kanssa. Rumilta olivat
+ne nyt näyttäneet punamullattuina: hänestä rehentelevä väri, joka ei
+sopinut oikein yhä vielä verrattain varattomana pysyneeseen
+ympäristöönsä.
+
+Julian lapsena ja nuorena ollessa oli pappilalla ollut kaksi vaihetta,
+vanhan rovastin ja uuden rovastin aika.
+
+Kun Julia Ingeborg Ihander pienenä alkoi jotakin huomata ympärillään,
+oli hänen ensimmäinen huomionsa hämärä apulaispapin kamari, ja
+erikoisesti värillinen ratsumiehen kuva, joka oli sen seinällä:
+Garibaldi kuulussa puserossaan, käsi valkean ratsunsa kaulalla. Siinä se
+lumosi mieltä, sekin, — seikkailujen ja ei kovin kauan sitten
+päättyneen Italian vapaussodan sankari. Samaa henkeä oli hänessäkin kuin
+sitten Kreikan vapaussodan miehissä, tai jossakin kertomuksessa Vincent
+Aallonhalkaisijasta, jopa vihdoin Becker-Beistä. Mutta paitsi
+Garibaldista kuuli Julia lapsena kerrottavan myöskin Byronista, tuosta,
+jota ei nykyinen polvi enää paljon muista, mutta jota hän yhä joskus
+lukee: hänellä on jäljellä, isän perintönä, Byronin teoksia, isän
+ostamia nuorena; ja niissä jälleen lumoaa häntä hermostunut haave ja
+kapinallinen vapaudenkaipuu.
+
+Apulaispapin kamarin pienten ikkunaruutujen takana muistaa Julia
+kuumottaneen kuivan kesäisen kesantopellon, ja pellon raunioilla
+loistivat nuo horsmankukat.
+
+Paitsi sitä kamaria oli apulaispapilla vielä kaksi muuta pientä
+huonetta. Toisista kamareista oli yksi aurinkoiselle pihalle päin. Piha
+oli laaja, se tuoksui tuoreelle ja kirpeän hyvälle: saunakukkien tuoksua
+hän sitten tiesi sen olevan.
+
+Pihan alareunassa oli Julian lapsena ollessa suuri kärryliiteri, jonka
+ovet, rappeutuneilla saranoillaan roikkuen, paljastivat rakennuksen
+mystillisen, kylmähkön sisustan. Liiterin kulmalla kaivo; hirrestä tehty
+kaivon vintti narisi tuttavallisesti, ja narisi kaiken päivää, sillä
+vanhan rovastin aikaan oli talossa aina vieraita, köyhiä ja rikkaita, ja
+vettä tarvittiin yhtä mittaa vanhain, maalaamattomien lattiain
+puhdistukseen, ruokiin ja juomiin; puhumattakaan rengeistä, jotka
+kaivolla juottivat pappilan hevosia, tai karjakoista, jotka kantoivat
+vettä mustaan navettaan kärryliiterin taakse, valtavilla korvoilla,
+vartalot raskaan painon alla koukussa.
+
+Kerran muistaa Julia tuon kaivon luona makeasti nauraneensa, kai
+verrattain pienenä vielä, ymmärtämättä, miksi nauroi: luuli nauravansa
+jollekin nuoren ruustinnan leikinlaskulle, ruustinna näet seisoi
+palvelijain joukossa siinä, katseli pääskysiä, jotka juuri olivat
+tulleet ja liihottelivat pesäpaikkojaan valiten. Tädin sukkeluutta ei
+Julia käsittänyt; mutta kuitenkin hän nauroi muitten mukana. Miksi? Muut
+nauroivat omille aikuistenpuheilleen. Mutta Julia sen tähden, että oli
+huomannut ensi kertaa kevään ja alkavan kesän, nähnyt pihan saunakukkien
+keltaisen vihreyden. Hän nauroi omasta ilostaan.
+
+Kärryliiterin ja taivaalle viittovan kaivonvintin alitse näkyi se
+välkkyvä järvi, joka muodosti tyynen lahdekkeen pappilan kohdalle. Se
+oli tuolla peltojen ja varjoisan hevoshaan alapuolella. Siellä oli
+myöskin sakea ja louhinen vatukko, jossa kasvoi suuria ja mehukkaita
+marjoja, suunnattomat määrät. Käärmeitäkin kihahteli joskus
+vaarainpensaikossa, joka oli niin korkea, ettei tyttöä tovereineen sen
+sisältä näkynyt, tuskin täti ruustinnaakaan, kun hän lähti sinne lasten
+kanssa.
+
+Lahdessa oli pieni kallioinen saari. Saarella oli ollut aikoinaan
+huvimaja, jonkun edellisen rovastin teettämä; nyt se oli luhistunut, ja
+pyöreät puupilarit lojuivat lahonneina sanajalkojen seassa. Mutta kuin
+lumolinna houkutteli se olematon temppeli Julian ajatuksetonta mieltä.
+Hän näki aina huvimajan kuvastuvan lahden veteen, — vaikkei huvimajaa
+enää ollutkaan. Mutta sen sijaan oli saarella huumaten tuoksuvia
+lehdokkeja.
+
+Itse päärakennus — se vanha pytinki, sillä sitten tehtiin uusi — oli
+yhtä matala ja lahonnut kuin sekin, jossa Julia asui; mutta kodikas ja
+rattoisa se rakennus oli, kodikkaampi kuin uusi. Ja siinä oli
+aurinkoakin enemmän kuin apulaispapin puolella, joka oli sijoitettu
+pihan varjosyrjälle. Kaksi kuistia johti päärakennukseen, sellaisia
+muotonsa ja leikkausten puolesta kuin kaikissa talonpoikaistaloissakin
+siihen aikaan. Molemmissa noista kuisteista, keittiön ja paraatipuolen,
+— jonka edustalla Julia usein leikki hiekalla, — kävi vilkas liike:
+keittiön portailla kulki edestakaisin, paitsi palvelusväkeä, seudun
+kansaa, jota keittiössä kestittiin ja suuressa pirtissä makuutettiin, ja
+paraatiportaita vilkastutti alinomaisten herrasvieraiden joukko, siinä
+paljon nuoria ja iloisia.
+
+Päärakennuksen takana oli rappeutunut ja kaunis puutarha, jota ympäröi
+neliö jättiläiskokoisia palsamihaapoja, niin suuria ja vanhoja, että ne
+olivat olleet siinä aina, eivätkä koskaan katoaisi, ajatteli Julia.
+Tyynilläkin ilmoilla, kesän poudilla, nuo tummat puut, joitten latvojen
+kiiltävät lehdet kylpivät taivaan sauhuisessa autereessa, aivan
+tyynilläkin ne suhisivat ja läpättivät, ikäänkuin kiihkeästi ja samalla
+surunvoittoisesti. Kalmiston puita, rakkaita Juliasta: samoja kasvoi
+näet myöskin läheisellä kirkkomaalla, siellä ikäänkuin paremmin
+kotonaan: niin tummia ne siellä olivat, niin tahmaisia niiden lehdet,
+kuin vainajien elämästä kasvaneita. Mutta täällä pappilassa, korkealla
+mäellä, ne lauloivat kuitenkin iloisemmin ja aivan kuin leikkiä laskien,
+kuin kutsuen jonnekin... korkeuteen, siintävään ilmaan, jossa pääskyset
+kisailivat. Mutta ilkeitäkin ne osasivat olla: eivätpä antaneet
+karviais- ja viinimarjapensaiden tulla lähellekään tyviään, eivät
+suvainneet niille edes valoa, sillä vain puutarhan keskellä, kovassa
+nurmessa, eleli pari riviä noita pensaita ja rehenteli villiintynyt
+syreenikehä. Sitä syreenimajaa kutsuttiin bersooksi.
+
+Jos kiipesi puutarhan aidalle, joka oli samanlainen kuin kirkkomaan
+aitakin, nimittäin kivistä kasattu, näki vanhan puisen kirkon, sen
+jyrkän katon ja rautaiset viirit, ja kirkon viereen kyyristyneen,
+matalan kellotornin, jonka kelloissa oli kalahteleva, valittava, mutta
+tyynnyttävä ääni. Hautausmaalla kirkon ympärillä versoi paljon kukkia,
+jopa hautausmaan ulkopuolellakin, siellä tutulla rannalla, jossa oli
+aina lämpöistä.
+
+Päärakennuksen yläosaa, joka oli pohjoiseen tai itään, varjosti ja
+pimensi sakea vaahterapuistikko. Puistikkoa kohti olivat kansliasalin
+ikkunat, tuskin pari kyynärää koholla maasta. Helteisinä kesäpäivinä oli
+siellä vaahterain siimeessä suloista, ja syksyllä ne satoivat
+ukonhattujen joukkoon lehtiensä loistavaa, iloisesti kahisevaa kultaa.
+
+Pää- ja sivurakennusta tuskin näkyi korkean haapaneliön keskeltä, mutta
+haapapuisto sensijaan kauas, yli vainioitten ja mäkienkin.
+
+Talonpoikaistaloissa pappilan ympärillä ei ollut puita eikä muita
+koristuksia. Talonpojat viljelivät peltojaan, kaatoivat kaskiaan, elivät
+alkuperäisten työkapineittensa avulla hiljaista, köyhää elämäänsä. Ja
+olivat kai tyytyväisiäkin, ainakin siihen aikaan, kun Julia oli vielä
+pieni. Sittenhän pappila muuttui. Ennen he toivat itsestään pappilaan
+veronsa; ja ken ei voinut tuoda, ketä köyhyys, kato tai karjataudit
+olivat pahoin kohdanneet, siltä ei vanha rovasti vaatinut. Tuskin lienee
+tietänytkään, montako verovelvollista hänellä oli, kuinka paljon veroja
+hänen oikeastaan oli saatava; mutta tuloja sanottiin hänellä silti
+olevan yli kaksikymmentä tuhatta, siihen aikaan ruhtinaalliset tulot.
+Lahjojakin tuomalla kansa ne niin suuriksi kartutti, ja sai tavallaan
+lahjansa sitten takaisin: kun pitäjässä ei ollut köyhäintaloa, eikä
+silloin vielä koulujakaan muita kuin yksi kansakoulu, asui rovastilassa,
+samoin kuin kappalaisenkin puustellissa, aina köyhiä. He pitivät
+ikäänkuin luonnollisena seikkana, että puutteeseen joutuneelle
+tarjottiin siellä ilmainen ruoka ja lepopaikat penkeillä ja uunilla
+isossa pirtissä, joka oli sivurakennuksen toisessa päässä, erotettuna
+apupapin huoneistosta vain välikäytävällä. Jopa annettiin rahvaalle
+pappilassa paljon hyviä neuvojakin: oppia. Pirtissä näki Julia köyhiä,
+enimmäkseen siivoja, hiljaisia ihmisiä, jotka kantoivat kärsimyksensä
+luonnollisena asiana. Näki sairaitakin. Ja varsin monesti heikkopäisiä,
+joiden tuumat ja sutkaukset eivät hänestä aina tuntuneet suinkaan
+hullummilta. Sairaiden ja hourujen parissa, jonne isä hänet usein vei,
+hän melkein viihtyi, heitä autellessaan, kuunnellessaan.
+
+Isä ei päässyt ylenemään, ei menestynyt. Häntä väitettiin kovin jöröksi,
+ankaraksi, ja ennen kaikkea pietistiksi. Herännäisiä siihen aikaan
+suorastaan vainottiin: heidän aatteissaan — jos uskontoa sopisi sanoa
+aatteeksi — pelättiin kai suomalaisen rahvaan heräämistä yleensä.
+Pietismi oli suomalaisuuden liikkeen itua, aavistelevaan tietoisuuteen
+heräämistä itse kansan sydämessä, ja olihan yläluokka silloin
+ruotsinkielistä, jopa silloiset fennomaanitkin miltei kaikki kieleltään
+ruotsalaisia.
+
+Pastori Ihander ei menestynyt tämän maailman tavalla, hän sai koko
+ikänsä pysyä apulaisena. Lyhyen ikänsä. Vanha rovasti ei tosin häntä
+ahdistellut, olikin siihen jo liian iäkäs, ja hänen eläessään ei Ihander
+puolestaan kuulunut kenellekään oppiaan tyrkytelleen, vaan oli pysynyt
+silloin vielä todella nöyränä; hänen tunnuslauseensa, mikäli Julia oli
+kuullut äidiltään, oli ollut: Parantaja, paranna itsesi! Se oli jaloa,
+suurta kieltäymystä: ei karata niiden kimppuun, jotka viettivät ns.
+maallista elämää ja nauttivat, viattomalla tavalla, maailman
+kauneudesta, vaan itse tehdä hyvää, tehdä sitä noille pirtissä oleville
+köyhille ja sairaille, ja samoin muuallakin, pitkin pitäjää. Sellaista
+kärsivällisyyttä Julia isässään ihaili ja — ihmetteli. Aina oli isä
+työssä, joko kansliassa, suurten kirkonkirjojen takana, tai vielä
+useammin virkamatkoilla tai muuten seurakuntaansa hengellisesti
+auttamassa.
+
+Mutta muu rovastin pappila, se vanhakin, vietti rattoisaa, iloista
+elämää. Mukana Julian äitikin, ja vähitellen myöskin Julia itse. Äidin
+tekoja ei isä kuulunut koskaan ilmaisseen paheksivansa, vaikka miltei
+kaikki perheen vähäiset tulot kuluivat äidin vaatteihin ja muihin
+mielihaluihin: pitihän äiti, ja pitää vieläkin, paljon vaatteista, ja on
+yhä pieni herkkusuu. Ikäänkuin anteeksi pyydellen Julia kertoi tätä
+Tistelbergille. Itse kulki pastori Ihander sarkaisissa, — tuo
+värikkäihin seikkailuihin kaivannut mies, — ja joi tuskin kupin kahvia
+silloin tällöin. Silloin, vanhan pappilan aikaan, ei häntä ollut voitu
+soimata oikeastaan mistään muusta kuin että hän oli tuppisuu
+itsepäisyyteen asti, niin antoi hän muiden olla rauhassa. Mutta sitten
+uudistui ja muuttui pappila!
+
+Rovasti, seitsemänkymmentävuotias, raihnas ukko, jossa elinvoima
+kuitenkin kyti kuin vioitetussa vanhassa koivussa, joka ennen
+kuivumistaan ja kuolemaansa runsaasti lehtii, vanhus, joka oli saattanut
+hautaan kolme vaimovainajaansa, oli ottanut taas nuoren vaimon, iloisen
+ja herttaisen herrastytön, hän, haudan partaalla horjuva kummitus.
+
+"Miksei sekin kauppa olisi naiselle kelvannut?" sanoo Julia Oljemark.
+"Onhan avioliitto kuitenkin aina kauppaa..."
+
+Mutta tämän väitteensä keskeytti hän nopeasti, otsa raskaissa rypyissä,
+nyökytti päätänsä ja jatkoi iloisesti:
+
+"Se nuori ruustinna ensin pappilan muutti. Pani siellä toimeen
+tanssiaisiakin; ennen oli siellä kyllä iloittu, mutta ei tanssittu.
+Huhuttiin muutakin, jonka sitten myöhemmin ymmärsin, nimittäin että
+ruustinnalla olisi ollut, ja oli kenties yhä, siellä lähimmässä
+kaupungissa rakastaja; mutta ihmisethän aina puhuvat pahaa! Ja mitä
+köyhä nainen voi: jos kävi hullusti ja rakastaja hylkäsi hänen
+rakkautensa, niin olihan hänenkin silti jollakin tavoin elettävä; meni
+siis vanhalle ja rikkaalle. Keneltä voisi vaatia ryhtiä surmata itsensä?
+Voi meitä, — naisraukkoja!"
+
+Ruustinna siis piti tanssiaisiakin. Pappilassa soitettiin ja laulettiin
+hyvin maallisia. Herroja kävi siellä entistä enemmän kaupungista asti,
+peninkulmien päästä. Runoutta oli pöydillä ja rouvan kirjahyllyillä:
+enimmäkseen ruotsalaista, mutta joukossa silloin alkavaa suomalaistakin
+kirjallisuutta. Suomea puhuttiin välistä; ihasteltiin sen soreutta kuin
+jotakin äsken löydettyä aarretta. Kansan sananparret huomattiin
+ihmeellisen teräviksi, niitä ihailtiin kuin aina jotakin nerokasta tai
+niitä merkillisiä kuriositeetteja, joita pastori Ihander oli tuonut
+aikoinaan Balkanilta ja Itämailta, antaen niistä osan vaimolleen, osan
+rovastille: niissä oli pari turkkilaisia tohveleita, pienet vaskiset
+kahvikupit tai jotakin sellaista. Yksi niistä esineistä on Julialla
+vieläkin: kädenmuotoinen hopea-amuletti, jollaisia muhamettilaisnaiset
+pitävät kaulassaan salaperäisen voiman antajina ja pahansilmän
+karkoittajina.
+
+Oliko se amuletti Juliaa suojannut? Oh, ei, hän huokasi, — ja kertoi
+taas pappilasta:
+
+Pahasilmä... se kohtasi vanhaa pappilaa lopulta. Vanhan rovastin
+eläessä ei sitä ollut juuri huomattu. Mutta kenties oli se jo silloin
+syrjästä tähystellyt pappilaa. Mikä se oli? Rahvas, tuo köyhä,
+talonpoikainen rahvas, joka vielä silloin oli näyttänyt niin nöyrältä,
+ehkä se oli jo tähystellyt ja tarkastanut nuivasti pappilaa.
+Herännäisyys oli jo ennen muualla pudottanut suomut rahvaan silmistä,
+sama herännäisyys, jota Julian isäkin levitti. Täällä ei se herännäisyys
+jatkunut sellaisena kuin monissa muissa paikoissa, mutta herännäisyyden
+työnä Julia sittenkin piti sitä karsautta papistoa ja kirkkoa kohtaan,
+joka pappilaa pian ympäröi. Hänen mielestään se karsaus sitten sai nimen
+sosialismi. Julia ymmärtää nykyään kyllä hyvin tuon karsauden syyn,
+joskin hän rakastaisi elämäniloa, jopa melkein kevyttä elämää.
+
+Vanha rovasti sai kyllä loppuikänsä iloita tai nähdä iloisia silmiä. Hän
+kuoli pari vuotta viimeisissä naimisissa oltuaan. Leski muutti
+kaupunkiin varsin hyvissä varoissa. Ja pappilaan tuli uusi rovasti.
+Silloin se karsaus puhkesi. Sotarovasti oli tuo uusi mies, jo
+arvoltaankin vanhan pappilan arvojen vastakohta; elämäntavoiltaan
+ikäänkuin vauhtinsa voimasta kasvavaa kiitoa sinne päin, jonne nuori
+ruustinna oli pappilan vienyt. Julian isä oli jäänyt yhä apulaiseksi
+rovastin pappilaan. Mutta pappila, tuo turvainen ja soma, runollinen ja
+talonpoikainen, se uusittiin nyt kokonaan: revittiin pois. Uusi rovasti
+vaati rakentamaan koko kartanon uuteen uskoon, ja kolmessa vuodessa. Nyt
+kävi apulaisen seinän takana, pirtissä, josta köyhät karkoitettiin ja
+johon nyt höyläpenkit sijoitettiin, alinomainen melske ja pauke. Piha
+oli kukkuroillaan soraa ja lastuja. Päärakennus korotettiin, vuorattiin
+ja maalattiin loistavaksi. Mutta kärryliiteri hävitettiin, samoin se
+matala halkovaja, jonka perukassa Julia oli köyhien lasten kanssa
+pienenä leikkinyt: — talosilla tyhjässä pianolaatikossa, auringon
+pilkistellessä vajan seinien raoista pellolta, jossa kiurut
+livertelivät. Purettiin navettakin. Uudet karjarakennukset siirrettiin
+loitolle: kuin kirkot ne kohosivat nyt uusina sotarovastin asumusta
+korkeammiksi. Säleaidat, vanha, mustunut paja, jossa olisi luullut
+oikein tonttujen asuvan ja jonne ruotieukko oli kerran vienyt salaa
+tontuille joulupuuroa, kaikki tehtiin uudeksi, suurelliseksi. Puutarha
+pengottiin; uusia marjapensaita, jopa luumupuita istutettiin keskelle
+palsamihaapoja, joiden juuret estettiin maanalaisilla muureilla
+puutarhan sisään leviämästä. Ja se puutarhan iso koivu, jonka talviöistä
+kimmellystä Julia oli aivan pienenä lapsena ihmetellyt ja sitten oppinut
+rakastamaan, kaadettiin; muinoin pakkasöinä oli se kiiltänyt kuurassa...
+kuin hopeisilla joulukuusen koristeilla verhottuna...
+
+Pappilan päärakennusta jatkettiin monella huoneella. Ruokasalissa oli
+nyt pöytänä ihmeellinen uusi keksintö: venyvä pöytä, johon mahtui
+yhtaikaa vaikka neljäkymmentä henkeä toistensa olkapäihin koskematta.
+Seinillä saksanpeuran sarvia, joissa riippui metsästyskiväärejä ja
+florettejakin. Uudella ruustinnalla kaksi omaa huonetta: entisellä
+tädillä oli toki ollut vain soma sininen förmaakinsa, jonka matalasta
+ikkunasta vaahterat loivat sisään värisevää kultahämyään. Tyttärillä,
+sillä sotarovastilla oli neljä tytärtä ja poika, oli kummallakin parilla
+oma kamarinsa, paistavan valkeilla huonekaluilla varustetut
+neidonkamarit. Papinkanslia muutettiin sivurakennukseen, joka sekin,
+viimeiseksi tietysti, korjattiin: ikkunat isoiksi, seinät koreiksi, —se
+oli rovastin tahto. Mutta ei Julian isän tahto.
+
+Pitäjä nureksi rahallista rasitusta. Niin, kansa katsoi pappilaan
+karsaasti, karkoitettu kun oli sieltä pois, niin varakkaat, jotka olivat
+tulleet sinne tuomisineen, kuin köyhätkin, jotka olivat sieltä saaneet
+apua. Siinä se oli se paha silmä, — alkuilmaus suomalaisten
+sosialistien vihasta papistoa kohtaan. Rovasti ajoi parivaljakolla! Ei
+tahtonut puhua rahvaan kanssa, ei käyttänyt sen kieltäkään muulloin kuin
+saarnatessaan, — ja harvoin hän saarnasi. Kun talonpojat valittivat,
+etteivät jaksaneet kustantaa pappilan uudistuksia, vastasi rovasti:
+Hankkikoot koneita, niin jaksavat! Mutta joulusaarnassaan hän vaati
+maksamattomia verojaan, rästejään.
+
+"Äitini kertoi olleensa rovastin suosittu. Hän kävi suuressa
+rakennuksessa päivällisillä ja vieraskutsuilla. Ja minäkin sinne olin
+tervetullut, ja hauskaa se minusta oli. Isäni ei siellä seurustellut...
+Olihan kansliakin muutettu pienelle puolelle."
+
+"Ja sitten tuli isäni onnettomuus. Nopeasti se oli tapahtunut. Aluksi ei
+hän tyytynyt entiseen ohjeeseensa: parantaja, paranna itsesi, —vaan
+alkoi saarnoissaan ja puheissaan kiivailla, herännäiseen tapaan.
+Myöhäinen taimi hän oli herännäisliikkeestä, jo aikoja sitten parhaan
+kautensa eläneestä ja sen jälkeen hiljentyneestä. Isäni oli vielä
+tuollainen vanhan kansan pietisti. Vähitellen hän vaati, että oli
+kieltäydyttävä melkein kaikesta. Nyt hän oli kieltänyt äitiä menemästä
+rovastin puolelle. Eikä ollut antanut enää rahoja meille, vaan jakoi ne
+köyhille, joita muuten salaa hiiviskeli luoksemme, rovastia peläten. Ja
+alinomaa isä kulki pitäjällä, auttamassa kansaa, mutta rovasti sanoi:
+ärsyttämässä kansaa. Isäni oli niin itsepäinen", huokasi Julia Oljemark.
+Hetken oli hän hiljaa. Sitten hän pysähtyi, katseli Tistelbergiin, kädet
+ristissä, kasvot kalpeina, ja sanoi, anelevasti, melkein kuiskaten:
+
+"Ja kuulkaas, sellaista onnettomuutta, että isäni oli lopulta miltei
+mielisairas. Niin hän kiihtyi, ankaruudessaan... Yksinäinenkin hän
+tietysti oli, kun ei äiti häntä ymmärtänyt: ei ymmärrä vieläkään. Niin,
+isän saarnat kiihtyivät. Lopulta hän soimasi esivaltaa, kaikkea
+esivaltaa. Ja uskalsi nousta itse keisarinvaltaakin vastaan. Silloin
+rovasti, joka oli hänen kanssaan riidoissa, näki hänet auttamattomaksi;
+esitti, että hänet erotettaisiin papinvirasta. Mutta ennen sitä
+erottamista isäni tuli aivan mielisairaaksi. Sellainen oli isäni."
+
+Tistelberg virkkoi hiljaa:
+
+"Niinkö?" Ja jonkinlaisella helpotuksella hän lisäsi: "Sellainen kuului
+minun äitinikin olleen!"
+
+"Niinkö!" sanoi nyt rouva jälleen. Ja molempien heidän mielensä täytti
+suopeus toisiaan kohtaan.
+
+Hetken kyseli Julia, mistä Isidorin äidin mielisairaus oli johtunut, ja
+Isidor kertoi. Sitten jatkoi Julia:
+
+"Ja tietäkääs: usein pelkään, että minäkin tulen mielisairaaksi... Niin,
+minulla on sellainen elämä. Mutta mitäpä siitä, tuosta elämästä! Isäni:
+kauan ei hänen toki tarvinnut kärsiä. Totuutta hän tahtoi, sen puolesta
+kaatui. Hän sai tarttuvan taudin, kurkkumädän, erään sairaan luona, jota
+oli mennyt hoitamaan, ja siihen hän kuoli. Siihen se satu päättyi. Me
+jäimme niin köyhiksi. Ja siitä alkaa sitten minun historiani, eikä siitä
+nyt mitään. Mutta ymmärrättehän, että minä rakastan isääni. Ja rakastan
+tuota vanhaa pappilaa, etenkin sen vanhempaa aikaa. Silloin oli kansakin
+niin kärsivällistä, hiljaista! Niin, enkä voi olla rakastamatta pappilan
+uudempaakin jaksoa, sekä nuoren ruustinnan aikaa, josta olen puhunut,
+että hieman sotarovastinkin: pappilassa oli silloin niin hauskaa. Ja
+jotakin kaunistakin siellä oli, jo huonekaluissa: oli rokokoota ja
+empireä, kukkasmedaljongeja ja kullan loistetta. Ja siihen aikaan minä
+sain tanssia! Niin, ja muutakin minulle silloin ehti sattua, tärkeää,
+mutta mitäpä siitä. Se oli silloin...! Nykyään on jollakin neiti
+Suomelalla huoneistossaan uuni, jonka kylkiin on tehty pirtinikkunoita.
+Eikä omakaan kotini ole sen kauniimpi: se on vain tuollaista
+sekalaista!"
+
+Rouva Oljemarkin ääni oli saanut kalsean sävyn. Mutta se syttyi jälleen
+lämpöisemmäksi:
+
+"Oi se vanha pappila, se suloinen lapsuusaika! Usein tuntuu kuin aurinko
+paistaisi sydämeen, kun sitä ajattelen, ihmisen jäätyneeseen sydämeen!
+Sinne saareen soudettiin poimimaan lehdokkeja; venheessä oli iloista
+nuorta väkeä, nuorukaisia, — joista joku tahtomattaan saattoi tehdä
+niin pahaa! Entä nuo värisevät, ikuisuutta laulavat palsamihaavat. Kiuru
+taivaan hopeisessa hohteessa, siinä sen pappilan tunnelma. Ja kaiken
+tuon sivulla nykyinen sitten! Koskaan eivät ne ajat tule takaisin,
+leikin ajat. Ja viattoman nuoruuden hehkun: sokean ja ihanan. Enkä
+oikeastaan koskaan ole saanutkaan leikin aikoja..."
+
+
+
+
+20
+
+
+"Rouva kaipaa rokokoon aikoja", sanoi Isidor Tistelberg ironisesti, kun
+tuokio oli kulunut. "Tietysti teistä on vanha aika parempi kuin
+nykyinen, vanha aika mukavine elävine kirkkoherroineen ja rahvaineen,
+joka eli typeryydessä ja antoi kohdella itseään niinkuin suvaittiin.
+Mutta sanokaapas: mitä rokokoo oli?"
+
+Rouva Oljemark katsahti Tistelbergiin säpsähtäen: oli kuin hän olisi
+herännyt suloisesta unesta, vaikeasti, sekavin päin. Soperrellen, mutta
+taisteluvalmiina hän kysyi:
+
+"Mitä te tarkoitatte? Sitäkö, että minä pitäisin jotakin kansanluokkaa
+parempana kuin toista? Se olisi teissä taas merkillinen harhaluulo...
+sellainen, joka johtuu samasta kuin — no, en tahdo sanoa..."
+
+Julia Oljemark naurahti.
+
+"Mistä se sitten muka johtuu?" kysyi Tistelberg.
+
+"En henno sanoa", nauroi Julia yhä makeammin.
+
+Tistelberg ärsyttyi uteliaaksi. Hän vaati:
+
+"Sanokaahan kuitenkin."
+
+"En. Minä sanon sitten vasta, kun olette selvittänyt käsityksenne noista
+menneistä ajoista, jotka teistä tuntuvat olleen niin pahat. Itsehän
+aloitte niitä selvitellä. Ja sitten sanon myöskin, mitä minusta on
+rokokoo", huokasi rouva Oljemark.
+
+Ja Tistelberg alkoi selvittelynsä. Hän soimasi lapsuutensa aikoja ja sen
+edellisiä aikoja. Miksi? Koska silloin oli hänen mielestään liian suurta
+palkkaa kantavia pappeja, kun hänen käsityksensä mukaan papin ammattiin
+ei pieninkään palkan ottaminen sopinut. Hän soimasi papiston
+välinpitämättömyyttä tai suorastaan ynseyttä ajan kysymyksiä kohtaan,
+ottaen esimerkkejä nykyisestäkin ajasta: montako pappia on esimerkiksi
+noussut rohkeasti vastustamaan venäläistyttämistä? Ihmekö, ettei kansa
+— sosialistit — sellaisia pappeja kunnioita! Sitten moitti hän
+katkerasti vanhan ajan virkamiesten satraappimaisuutta, joka mukavassa
+mahtiasemassaan ei ottanut liioin huomioon kansan tarpeita eikä
+toivomuksia, saati sitten hätää; herrasluokan eristyneisyyttä
+tylyyteensä, lekottelua omissa piireissään ja vieraskielisyydessään.
+Hyvä oli, että niistä ajoista oli hiukan päästy!
+
+Julia Oljemark kuunteli Tistelbergiä silloin tällöin myöntävästi
+nyökkäillen, mutta yhtä usein päätänsä pudistaen ja hymyillen. Jopa hän
+välistä loi Tistelbergiin kummastuneen ja pelästyneen katseen, ikäänkuin
+jotakin odottamatonta aavistellen. Tistelberg puhui näin vanhojen,
+vereen tunkeutuneitten nuoruutensa aatteitten vauhdista ja jonkinlaisten
+entisten kärsimysten vaatimuksesta. Lapsena ja nuorenakin oli hän elänyt
+ahtaissa oloissa, ja oli siitä alkaen ja vielä nyt rakastanut vapautta
+yli kaiken, vapautta ylimalkaan, niin kuin varjoissa elänyt ihannoi
+valoa. Hän oli vähän kierrellyt kansankin keskuudessa, kesäisin
+mittausretkillään, ja nähnyt siellä paljon ainakin hauskaa, kun oli
+ollut siellä juuri vapautensa alkaessa. Oikeastaan sitä vapauden alkua
+jatkui yhä: hän tahtoi kauan vapautta.
+
+Tistelbergin teki mieli kiusata, tyrannisoida tuota naista, jota hän
+piti vallasnaisena: niin, jonkinmoinen ylimys oli Julia hänestä. Julian
+vastaväitteitä tässä asiassa Isidor tuskin oli kuullutkaan. Julia
+Oljemark oli hänestä jollakin tavoin kaunis, ainakin hänen kätensä ja
+hienot, vaaleasti hehkuvat huulensa. Nuorena tyttönä oli Julia varmaan
+ollut hyvin kaunis. Kaunis nainen, ja hienoston nainen: sorrettava,
+kurkistettava ja valloitettava nainen.
+
+Jotakin tällaista Julia Tistelbergistä aavistelikin, jotakin, mikä koski
+häntä naisena, ja kummastui siitä, pelästyi, hymyili sille, ja tuli
+alakuloiseksi.
+
+He kävelivät maantietä, jota syksyinen lehtimetsä, alastomana ja
+äänettömänä, saarsi ahtaalle. Tie painui nyt rahkasoille ja niiden
+kautta meren rannalle ja sieltä takaisin Ankeriaan alapäähän, kaupungin
+ympäri. Tistelberg oli tahtonut, että he kävelisivät hiukan pitemmälle
+kuin olivat aikoneet, ja rouva Oljemarkille tulikin halu nähdä merta.
+Tistelberg puhui yhä, innosta leimahdellen, katkeroituneena ja
+pisteliäänä. Tohtorinna hymyili joskus hänen kiihkolleen, mutta
+enimmäkseen hän ei jaksanut kuunnella. Viimein Tistelberg lopetti;
+asioita, esimerkkejä ei hänellä ollutkaan paljon, mutta jokaisen niistä
+oli hän vahvistanut omilla tunteillaan: rahvasta ylistävillä ja
+herras- ja valtaluokkaa halveksivilla huudahduksilla. Rouva hymyili ja
+sanoi lopulta huokaisten:
+
+"Kuinka minä kadehdin teitä! Aivan todella! Teistä on kansa hyvä, ja
+jokin toinen kansanluokka paha, aina, ylimalkaan. Minulla olisi toisia
+kokemuksia. Mutta en tahdo puhua niistä nyt, kenties ette minua
+uskoisikaan. Todella kadehdin teitä, te onnellinen! Teitä, jolla on
+jokin usko!"
+
+"Usko!" huudahti Tistelberg närkästyen. Mutta jatkoa hänen
+vastalauseeseensa ei tullut. Julia Oljemark oli pysähtynyt katselemaan
+hänen hehkuvia poskiaan, ikäänkuin vilpittömän ihastuksen vallassa,
+kuten onneton katselee onnelliseen. Ja kun Tistelberg jälleen alkoi
+puhua äskeistään: kuinka ajat nykyään olivat muuttuneet paremmiksi,
+kansanvaltaisemmiksi, miten nykyään eri kansanluokkien välillä oli toki
+jotakin tasattu, oppia, jopa varallisuuttakin, — kun Tistelberg näin
+puhui, myönsi Julia Oljemark kyllä päännyökkäyksellä hänen olevan
+oikeassa, mutta sanoi sitten:
+
+"Niin, mutta ovatko nuo, jotka ovat nyt saaneet oppia ja varallisuutta,
+sitten sisäisen ihmisensä puolesta, sydämeltään, ehdottomasti sen
+parempia kuin entisetkään, ne sorretut, tai heidän sortajansa? Eikö ole
+vain tullut toisia ihmisiä toisten asemaan. Ihmisiä, tarkoitan."
+
+Tistelberg ei häntä ymmärtänyt,
+
+Jokin juopa oli heidän välillään, juopa, joka Tistelbergiä ärsytti ja
+Julia Oljemarkia säälitti ja pelotti, ja teki hänet alakuloiseksi. Kun
+hän oli kertonut vanhasta pappilasta ja varsinkin sen aikaisemmasta
+kaudesta, oli hänen sielussaan alkanut kasvaa jotakin tyynnyttävää,
+suloista. Nyt, Tistelbergin kiihtyessä, se suloinen oli särkynyt.
+
+He olivat tulleet lehtimetsästä hiekkaiselle nummelle, joka kiersi meren
+rantaa: meri näkyisi pian tuonne tuulten piiskomaan petäjikköön.
+Kävelivät hetken, viima alkoi tuntua kovemmin, puiden latvoissa humisi,
+kylmä viilsi läpi ruumiin. Polku, jolle Julia poikkesi, oli paikoin
+kosteaa santaa, pehmeää astella, paikoin kovaa ja kumisevaa, pohjanaan
+somero ja petäjien maan päälle pullistamat juuret. Katseltiin tuokio
+merta, mutta Julialle tuli seisoessa vilu. Hän ehdotti, että he
+laskeutuisivat meren rannalle, suunnattomalle hietikolle, jota ulottui
+kauas tuonne kallioiseen niemeen asti. Niemen kärjessä oli pieni
+ulkokahvila, tai oikeastaan vain mökki, johon oli rakennettu parveke
+vieraita varten. Sinne tahtoi nyt Julia Oljemark. Kävellessä tuli
+hänelle jälleen lämmin. Hän halusi näyttää Tistelbergille meren niemen
+kärjestä, sillä Tistelberg ei ollut siellä vielä käynyt.
+
+He olivat kävellessään vaiti, väsymyksestäkin. Juliasta tuntui
+tuskalliselta. Tistelberg oli, tahtomattaan kai, särkenyt hänen entiset
+muistonsa: oli puhunut ahdistelemalla, hyökkäävällä tavalla, jopa
+tavalla, joka Juliasta oli merkillisesti vastenmielinen. Ei hän tahtonut
+tällaista sävyä enää. Ääretön väsymys oli jälleen tullut hänen
+sydämeensä, hänelle tuttu, tavanomainen väsymys, josta hän sai rauhaa
+ainoastaan entisissä muistelmissaan tai unessa.
+
+Hän oli aikonut tällä kävelyllä kysellä Tistelbergin
+ulkomaanmatkastakin, tuosta hänen puhutusta seikkailustaan Afrikan
+pohjoisrannikolla. Nyt ei hän sitä tehnyt; hän tunsi kyllästymystä
+kaikkeen, ja syvää suruakin, ettei voinut mielestään olla yhtä
+lapsellinen kuin hänen kävelytoverinsa. Hän seisahtui tuokioksi
+katselemaan merta, joka aukeni mustana ja tasaisena, vain paikoitellen
+vaahtoja pärskyttäen, — kylmää ja mustaa merta, jonka takaa hän olisi
+tahtonut nähdä kimmaltavan jotakin aurinkoista ja ihanaa. Katseli ja
+kuunteli matalan hiekkarannan pitkiä vaahtomaininkeja. Tuuli kylmästi,
+tasaisesti, mutta joskus puuskana, nykien ja huiskuttaen Julian pukimia.
+Julia tuijotti vaiti, hänen otsansa oli saanut jälleen syvät ryppynsä.
+Yhtäkkiä hän huudahti, valittavasti, koomilliselta tuntuvasti:
+
+"Tuli kuikka!"
+
+"Mikä — kuikka?" kysyi Tistelberg.
+
+Toinen ei ensin vastannut. Sitten hän sanoi, purren sormiensa rystysiä,
+ikäänkuin toivottomassa tuskassa:
+
+"Se on vain sellainen! Sellainen! Se on: ei mitään!"
+
+"Ibsenin metafysiikkaako, lasten huiputtamista sekavilla ajatuksilla?"
+kysyi Tistelberg, tahallaan loukkaavasti. "Olenhan nähnyt tuon sumuisen
+sopertelijan kirjahyllyllänne."
+
+"Sopertelijan? Ibsen? Olette hieman itserakas!" vastasi rouva. Ja
+sitten, itseään säälien ja väheksyen: "Minä — enhän Ibseniä
+ymmärtäisikään."
+
+"Eikä tarvitse", sanoi Tistelberg. "Mitäpä elävät ihmiset kirjoista?
+Mutta mikä se kuikka sitten olisi?"
+
+"Onpahan vain", sanoi Julia Oljemark. "Tietysti se on mustaa, kun se on
+kuikka. Mustaa kuin tuo meri: ääretön, upottava, hukuttava meri. Ja kun
+siihen uppoaisi! No niin, mitäpä siitä! Täällä on niin kauhean kylmä,
+että pelkään vilustuvani. Minä olen aina viluinen. Täytynee lähteä
+kotiin; niin, ehkei se kalastaja, joka tarjoaa niemellä kahvia, olisi
+kotonakaan. Käännytään kotiin!"
+
+Julia Oljemark puhui käskevästi, kääntyikin ja alkoi kävellä nopeasti
+kaupunkiin päin. Tistelberg seurasi häntä, kummastuneena, sillä olihan
+rouvan aikomus ollut viedä hänet niemen kärkeen asti. Levoton sääli,
+jonka syytä Tistelberg ei tietänyt, täytti hänen sydämensä. Julia
+Oljemark käveli hänen edessään kumarassa, miltei rajusti. Tistelberg ei
+ehtinyt puhua mitään, ei tahtonutkaan; eikä hänellä olisi enää ollutkaan
+asioita, joiden perusteella hän olisi soimannut ylimyksellisyyttä ja
+siten kiduttanut tohtorinna Oljemarkia; kiduttanut, ajatellen hänen
+kaulaansa, jolta vinkuva tuulenpuuska joskus käänsi kaulurin pois.
+Paluumatkalla he puhuivat tuskin sanaakaan. Kaupungin pääkadulle
+tultaessa Julia kuitenkin käännähti keveästi ja sanoi:
+
+"Niin, mutta se rokokoo... Tekisi mieleni vastata. Se on... se on: mitä
+se on teistä?"
+
+"Minustako?" vastasi Tistelberg. "Ymmärränkö näitä asioita? Kysyin vain
+muuten..."
+
+"Tietysti te rokokoosta pitäisitte", veikeili Julia Oljemark. "Te,
+kansanvaltainen mies. No, mitä rokokoo teistä on?"
+
+"Se on minusta", huudahti Tistelberg, "riemua; se on kujeilua,
+huikentelua, ylimielistä leikkiä niin sanotuilla vakavilla asioilla..."
+
+"Niinkö ajattelette? Ja minusta se on: salata siroihin viivoihin
+jotakin, tai kaikki, mikä on tyhjyyttä; peittää väreihin kaikki ruma;
+kätkeä sydämeensä sellainen, mistä tahtoisi puhua, mutta ei saa."
+
+Hän nauroi, katsoi Tistelbergiin tutkivasti. Hänen silmänsä kimmelsivät.
+Sitten veti hän hansikkaan kädestään ja ojensi kätensä Tistelbergille,
+verkkaan ja ikäänkuin uhitellen, hymyillen.
+
+Kevein askelin erosi hän kadun kulmassa ja lähti nopeasti omalle
+suunnalleen: sanoi, että nyt kotona varmaan oltaisiin vihaisia, kun hän
+oli näin myöhästynyt.
+
+
+
+
+21
+
+
+Julia Oljemark joutui ajoissa kotiin.
+
+Tohtorilla ei nyt ollut valittamista senkään vertaa kuin hänen
+palatessaan edellisiltä kävelyiltä, tai yleensä hänen tullessaan
+kaupungilta: illallinen valmistuisi aikanaan, oli jo osaksi
+valmistunutkin, keittäjättären ansiosta: tohtori piti ehdottomasti
+täsmällisyydestä. Tee, jonka Julia sitten pöydässä sekoitti miehensä
+lasiin, oli juuri tarpeeksi vaaleaa ja kuumaa; yöjuoma, keitettyä vettä
+ja mustista viinimarjoista tehtyä mehua, ilmestyi nopeasti tohtorin
+kamarin sängyn viereen; ja kun tohtori oli pukeutunut yökaapuunsa,
+katosi hänen pukunsa tarkastettavaksi, ettei siitä puuttunut nappeja,
+sekä puhdistettavaksi mahdollisesti siihen päivällä ilmestyneistä
+tahroista, ja ennätti sitten takaisin juuri kun väsynyt tohtori aikoi
+painautua levolle ja sammuttaa sähkönsä. Nuo ilta-askareet sai Julia,
+kahden palvelijattaren avulla, aikaan rauhallisesti, kuten hänen tapansa
+oli. Mutta nyt hän puhui Severille vieläpä vähemmän kuin muulloin
+illalla, ja se oli kyllä miehen mieleen.
+
+Mutta ruoka ei Julialle itselleen maistunut; ja hän oli pöydässä
+omituisen kalpea, Severi Oljemarkin harmiksi.
+
+Heti kun tohtori sitten oli sulkeutunut huoneeseensa, toivotti Julia
+palvelijoilleen hyvää yötä, riensi omaan kamariinsa, joka oli
+huoneistossa perimmäisenä, väänsi ovensa lukkoon, mutta ei sähköä
+palamaan, ja istui kauan pimeässä.
+
+Oli tullut se tuska, jota Julia sanoi kuikaksi.
+
+Hänellä oli vaikea hetkensä; sieluntila sellainen, joita hänelle oli
+viime vuosina tullut yhä useammin, yhäti ankarampina. Se koveni
+kovenemistaan, tuollainen toivoton, tuskallinen, josta hän oli koettanut
+puhua Tistelbergille. Kuva, vertauskin oli liian lievää, runollista sitä
+ilmaisemaan. Julia vapisi; ulkonaista vapisemista se ei ollut, se tuli
+sisältä, syvältä sielusta, niinkuin koko hänen olemuksensa pohja olisi
+tärissyt; ja sen sisällisen vuoksi hänen koko ruumiinsakin vapisi,
+vaikka hän nyt oli aivan terve, tavallista terveempikin, sillä useinhan
+Julia sairasteli.
+
+Niin hän istui pimeässä, vuoteensa reunalla, kädet, rinta ja pää
+tuskallisessa vavistuksessa.
+
+Se oli jotakin selittämätöntä. Eikä hän nyt voinut sitä ja sen syitä
+ajatella, ei jaksanut ajatella elämäänsä. Oli vain tyhjyys: haikeus,
+toivottomuus sellainen, että hän tahtoi olla ainakin yksin. Yksin: se
+oli suurin lohdutus! Eikä sekään nyt auttanut. Pitkän aikaa tuskaa
+kärsittyään Julia haparoi yöpöytänsä laatikkoa ja veti siitä käsille
+morfiiniruiskun. Usein ei hän morfiinia käyttänyt, joskin unilääkkeitä
+paljon, mutta nyt tahtoi hän sikeään uneen, heti, — aivan heti, kuin
+kuolemaan! Lamppu pöydällä syttyi, nopeasti täyttyi ruisku puolilleen ja
+neula puhkaisi ohuen hipiän. Mutta Julia ei riisuutunut vielä; istui yhä
+paikallaan, katsoi jäykästi eteensä ja huohotti sielullisesta kivusta.
+
+Se kipu oli poltetta rinnassa, poltetta, jota olisi ollut mahdotonta
+kuvata ja kertoa. Kalvamista ja jäytämistä, jonka hän tunsi ennestään,
+monilta viime vuosilta, mutta joka ei ollut milloinkaan pakahduttanut
+näin. Kalvamista ja kidutusta, — joka oli jollakin tavalla siedettävä
+ja kestettävä. Kaikki jatkuisi kuin ennenkin, — tietysti: mitä sitten
+muuta!
+
+Ei hän ollut katkera oikeastaan mistään. Tuolle insinöörillekö? Julia
+Oljemark naurahti säälivästi itselleen. Siitäkö tämä johtui, että
+Tistelberg oli tällä kävelyllä vetänyt hänet alas hänen rakkaimpien
+muistojensa kauneudesta, — noiden pappilanmuistojen lumoista, —
+vetänyt alkamalla puhua aivan jostakin muusta, särkenyt sillä tavalla ne
+unet. Julia rakasti enimmin juuri sellaisia unia. Ja pari vuotta sitten
+oli hän nukkuessaan saanut vähän väliä oikeitakin unia lapsuutensa
+ajalta, niin ihania, ihmeellisiä, että hän oli niissä ja niistä
+herätessään itkenyt onnen kyyneleitä; nykyään olivat ne unetkin melkein
+lakanneet, — kuluneet tietysti; ja pelkkä toivoton, tyly tyhjyys oli
+jäänyt.
+
+Ei hän nyt ollut loukkaantunut, vaikka Tistelberg oli rikkonut nuo
+rakkaat muistokuvat; ei, päinvastoin: hän aavisti siinä rikkomisessa,
+Tistelbergin pistelevien sanojen alla, jotakin, joka hänestä tuntui
+suloiselta, imartelevalta. Katkera tai loukkaantunut ei hän ollut
+oikeastaan mistään. Ei edes elämälleen: hänen kohtalonsa oli nyt näin
+määrätty.
+
+Päinvastoin, hän tunsi, — joskaan ei jaksanut ajatella mitään, — ettei
+hän kyennyt ottamaan vastaan niinkuin olisi pitänyt noita loukkauksia ja
+solvauksia, jotka eivät sellaisia kai oikeastaan olleetkaan. Ei kyennyt,
+— kun tunsi itsensä varhain vanhentuneeksi. Menettäneeksi tässä iässä
+uskonsa ja intonsa kaikkeen, kaikki unelmansa, tai ainakin oikeutensa
+uneksia. Menettäneensä vastaisuutensa, vaikka entisyys oli antanut
+hänelle niin vähän.
+
+Kaikkea se entisyys kyllä oli hänelle antanut, sellaista kaikkea, jota
+rikkaus ja mukavuus on. Mutta samalla tyhjyyden poltteen.
+
+Tistelberg oli nuori, — nuorempi häntä kuin ne vuodet, jotka heitä
+iässä erottivat. Hänellä oli elämä edessä, — suloinen elämä. Hän
+tietysti halusi, vaati, himoitsi elämää: siltä oli Juliasta tuntunut.
+Mutta nyt, itsekseen, ei Julia Tistelbergin nuorekkuutta muistaessaan
+hymyillyt. Tunne, että hänen oma elämänsä oli lakannut, pysähtynyt,
+jähmettynyt, se jäyti ja kalvoi.
+
+Ja kuitenkin oli hän syttynyt oikeastaan vain yhden ainoan kerran,
+syttynyt, ja haudattu kytemään salaa, kuin kipene märässä suossa.
+Silloin, miltei lapsena, siellä vanhassa pappilassa sekin! Aikoja
+sitten, jotka tuntuvat nyt niin kaukaisilta ja oudoilta, vaikka ovat
+vielä oikeastaan lähellä.
+
+Siellä pappilassa silloin, kun siellä sotarovasti hallitsi, kävi muun
+muassa paljon upseereita, ja upseereissa oli eräs, solakka ja pitkä,
+johon Julia rakastui. Vasta vähän yli viidentoista oli Julia silloin.
+Upseeri kai puolivälissä kolmattakymmentä. Rakastui sokeasti,
+viattomasti, vaiti. Erään lyhyen kesän yhtenä lyhyenä kuukautena.
+
+Nyt ei Julia Oljemark sitä jaksa ajatella; tuska ja epäusko omaa itseään
+kohtaan samentaa hänen aivonsa, tylsistää kaikki yhdeksi ja ainoaksi
+tyhjyydeksi. Mutta monesti ennen on hän tämän asian ajatellut: se oli
+todellista rakkautta, viatonta, altista. Ja se oli tulta: hän olisi
+ollut valmis menemään rakastamansa puolesta vaikka tuleen, totisesti
+melkein tuleen, tuskin aavistaen, mitä olisi uhrannut; eikä tietäen,
+että edes rakasti. Mutta hän rakasti, ja oli vaiti. Ei muuta. Ei
+tohtinut rakkaaseen edes katsella; mutta äiti oli kyllä huomauttanut,
+että hän oli siihen aikaan niin kalpea: muka sairas. Öisin hän siellä
+papinapulaisen pienessä asumuksessa valvoi yksin ja itki vuoteessaan
+rakkaudesta, — hiljaa, ettei olisi häirinnyt isää, äitiä ja pikku
+veljeä, jotka nukkuivat seinän takana. Ei muuta. Jonkin rakkauskirjeen
+kirjoitti; rakkausrunonkin muistoalbumiinsa, ja repi kohta sen lehden ja
+poltti. Mikä haikeus, kipeys, kun mies, jota hän rakasti ja joka ei
+luultavasti mitään huomannut, matkusti pappilasta lomaltaan pois! Kun
+Julian täytyi hänestä erota: kun heidän täytyi erota, kuten Julia
+itsekseen sanoi! Lapsellista! Mutta — se juuri oli rakkautta: viatonta,
+ihanaa. Muu, joka sitten on tullut, on ollut laskelmaa: tingittyä,
+tyhjää, luuloteltua. Ihanin on ollut siitä poissa.
+
+Ja kun tuo parhain ei ole saanut koskaan täyttymystä, niin tässä nyt on
+Julia Ihander, tällaisena.
+
+Sitä miestä ei Julia sitten nähnytkään; hän meni palvelukseen Venäjälle
+ja siellä naimisiin. Sodassa lienee nykyään. Eläneekö edes? Eikä Julia
+hänen kohtalostaan enää oikeastaan välitäkään. Mutta se, ettei hän
+välitä edes sellaisen ihmisen kohtalosta, joka oli aikoinaan ollut
+hänelle kaikki kaikessa, hänen ainoansa, se sydämen ja sielun kuluminen
+kiduttaa häntä kaikkein tuskallisimmin, tuo todistus sydämen ja sielun
+voimattomuudesta: se, että ihminen on kuin jokin rapakivi, joka murenee
+ja rumenee kuin kastunut turve. Tulta hän niin rakastaisi, vilusta
+kärsivä!
+
+Sitten, tuon ensimmäisen ja kauniin jälkeen, on ollut sellaista kuin on
+ollut. Avioliitto: miltei sattuma. Isä siellä pappilassa kuoli. Ja
+silloin puute astui kotiin. Äiti tuhlaavainen. Ja nyt ilmestyi pappilaan
+Oljemark, nuorena medisiinarina, ryhdikäs, kohtelias. Rakastui Juliaan,
+tietysti. Severi sen asian sielullisestikin aloitti. Aistit Juliassa
+olivat jo heränneet, leikitellen, nauraen; lihaksi on Julia niitä sitten
+oppinut kutsumaan, sen nimityksensä karkeutta kyllä usein kauhistellen.
+Komea ja rikas nuorukainen kosi, pyysi sekä Julialta itseltään että
+hänen äidiltään. Äiti tahtoi tytärtä toki hyväksymään loistavan kaupan.
+Äitihän oli sellainen: maailma on hänestä niin yksinkertainen, hän uskoo
+kauppojen lupauksiin. Ja tässä sitä nyt ollaan, eikä muuta saadakaan
+olla.
+
+Siten oli Julian avioliitto syntynyt. Mutta ei hän nyt sitä ajattele:
+hän vain vapisee epämääräisestä tuskasta, joka on kuin kuoleman halua.
+Hän ei jaksa enää tätä elämää, ei tule siinä toimeen. Mitään ei häneltä
+puutu, — ei kai, — sillä hehän ovat rikkaita, joskaan hän itse ei ole
+rikas, kun ei saa eikä tahdo käyttää miehensä rahoja juuri mihinkään,
+omiin kaipuisiinsa; mutta mitään ei ole myöskään toivottavana, eikä hän
+mitään kaipaa. Hän on vain kuin rapakivi!
+
+Kerran oli ollut yksi toinenkin, paitsi tuota nuoren tytön unelmoitua
+siellä pappilassa, — toinen, joka olisi kenties voinut antaa hänen
+elämälleen sisältöä: se mies, joka oli hänelle opettanut noita kasvien
+ja kukkasten nimiä. Hän oli asunut tässä kaupungissa, oli Juliaan
+rakastunut hänkin. Ovathan häneen niin monet miehet rakastuneet, sillä
+hän on ainakin ollut kaunis. Rakastuneet? Mitä on rakkaus? Enimmät ovat
+vain himoinneet häntä; sellaisetkin narrit kuin Blöcker, joka ei
+pyyteensä törkeyttä ole kieltänytkään, se hauska hupsu. Mutta se yksi
+oli tosiaan rakastanut: säälinyt syvästi hänen kohtaloaan, ei pyytänyt
+häntä itseään, ja koettanut neuvoa ja kehittää hänen miestänsäkin, joka
+juuri siihen aikaan alkoi turtua ja tulla omituiseksi, sukunsa
+perintätapaan. Ja vapauttanutkin hän olisi ehkä Julian, vaikka oli
+naimisissa, sillä hän rakasti. Mutta hän kuoli. Sekin melkein ainoa, ja
+ainoa, joka ymmärsi, kuunteli hänen pienimmätkin kaipuunsa, otettiin
+pois. Sitten on kaikki Julialle ollut yhtä ja samaa.
+
+Ja joskus, varsinkin lapsuuden suloisten kuvien muistelemisen jälkeen,
+joista herää kuin kesästä, kukista ja linnunlauluista syksyyn ja
+sateeseen, tulee järistävä tuska, että kaikki on mennyttä. Mennyttä; ei
+saa enää syttyä, — eikä ehkä voi. Sellainen tuska tulee välistä
+hiljaisen haikeuden jälkeen, joka puolestaan kalvaa alinomaa, hetki
+hetkeltä, aina. Pelkästään kova työ pystyy hälventämään sitä haikeutta,
+askartelu kodissa aivan palkollisten tapaan, ja koti onkin suuri, joten
+siinä tarvitaan tällainen kolmas palkollinen tai piika. Piika kuin
+piika: tohtori Oljemark on nyt tottunut teettämään hänelläkin työtä
+aivan samoin kuin toisilla. Sisätyötä talvella; ellei se riitä, täytyy
+keksiä keksimällä lisää, ettei kalvavaan elämänsuruunsa nääntyisi.
+Ompelee, hoitelee kukkia. Keväisin on parempaa, iloisempaa: pääsee
+luontoon. Talvella nukkuvat kukat sisällä ruukuissa, mutta kesäksi ne
+autetaan ulos mustaan ja lämpöiseen multaan, tovereiksi toisille, jotka
+siitä mullasta itse nousevat. Ihana multa, jolla on mystillinen,
+hedelmöittävä voima! Synnyttämisen voima, ja kuolemaan kätkemisen
+lohdutus: maassa olisi parhain olla, poissa kaikesta!
+
+Niin, keväisin menee häneltä parhaiten aika, — kun silloin oikein
+puuhaa. Mutta puutarhakaan ja sen kukat eivät tahdo riittää. Ihminen
+kaipaa ihmistä, eikä Julia enää usko ihmisiin, ei halua heidän
+seuraansa: on heitä tarpeeksi nähnyt. Eivät riitä puutarha ja sen kukat;
+yhä useammin tulee polte, haikeus, varsinkin iltahetkillä, jolloin ilman
+äärellä valo sammuu. Haikeus, että elämä kuluu näin... eikä muutoin voi
+kulua.
+
+Jo ennen kuin Julialta vietiin hänen lapsensa, oli hän usein etsinyt
+unohdusta kuumeisessa hommailussa sisällä tai ulkona. Sitten oli
+sielullinen hätä kasvanut, tyhjyys lisääntynyt. Joskus hänestä tuntuu
+kuin joka puolella ympärillä olisi kuilu, johon hän tahtoisi heittäytyä,
+vaikka se vielä saattaa ponnahtamaan kapinoiden äyräältään takaisin.
+
+Maire, tosin ilman Julian kaipaamaa rakkautta syntynyt, mutta kuitenkin
+hänelle rakas, sekin häneltä otettiin, niin tyhjäksi hänen elämänsä
+tehtiin. Tylysti menetteli Severi, kun erotti Mairen hänestä, lähetti
+sukulaistensa luokse, tietysti kasvatettavaksi kaikin puolin
+mallikelpoiseksi: älykkääksi, kaikki asiat ymmärtäväksi, muka.
+Oljemarkien tapaan Severi tahtoo varustaa hänet joutumaan hyviin
+naimisiin, ja ajoissa. Julia myöntää kyllä, ettei hän osannut Mairea
+kasvattaa, että hänen moraalistaan ei ole tueksi sille, jonka pitää
+tässä maailmassa menestyä. Myöntää, ettei hänellä ole tietoja
+—laskennossa eikä laskelmissa; ei varmuutta edes uskonopissa: ei halua
+väittää vasten epäilyksiään lapselle, että se ja se maailmanjärjestys on
+juuri paikallaan. Niin, hänellä ei ollut käsitystä, ettei lapsi saisi
+leikkiä ja viettää kallista aikaansa miten hänen lapsellinen olonsa
+vaati. — Se, että Maire jäi luokalleen, oli isästä tietysti paljon
+pahempaa kuin että hän oli oppinut isälleen makeilemaan, milloin
+esimerkiksi tahtoi rahaa johonkin Severiltä, joka on tullut yhä
+tarkemmaksi rahasta, siinäkin suhteessa sukuunsa muuttuen. Maire
+makeili, ja isä antoi — edes hänelle: ei voinut vastustaa lasta,
+hentoa, siroa ja herttaista. Mutta niin on Severi itse opettanut
+kaunottaren alun ehkä pahempaan päin kuin Julia hänelle usein totta
+puhumalla.
+
+Ja kuitenkin: eikö Juliasta ole paikallaan, että Maire pääsisi
+maailmalle jo hyvin varhain? Ehkä hän itse oppisi pitämään silmänsä
+auki, ei olisi sellainen kuin Julia. Mairesta tulisi rikas. Jos hän
+oppisi pitämään silmänsä auki, ei hänen ainakaan köyhyyden vuoksi olisi
+pakko ottaa muuta kuin sellainen mies, jota hän rakastaa. Ehkä Maire
+olisi äitiään onnellisempi!
+
+Mutta tyttären menettäminen on kuitenkin tehnyt Julia Oljemarkin elämän
+kaikkein lohduttomimmaksi.
+
+
+
+
+22
+
+
+Paljon tuntee Julia Ihander tällaisina sielullisen ahdistuksen hetkinä
+kadottaneensa, kun joutui Oljemarkien sukuun: kun kohtalo möi hänet
+arkipäiväiseen, tuskallisen täsmälliseen, pikkumaiseen, jopa abnormiin.
+Näiden hetkien jälkeen hän kyllä katuu arvosteluaan, koska Oljemarkit
+ovat erinomaisen kunniallista sukua, olleet sitä ammoiset ajat, sillä
+suku on sangen vanhaa. Mutta koskaan ei ole kuulunut siinä olleen mitään
+erikoista, fantasialle perustuvaa, vapaata. Erikoisella ei Julia juuri
+tarkoita mitään kuuluisuutta, ei mitään sellaisia lahjoja, jotka
+saavuttavat mainetta ja kunniaa, vaan hän rakastaisi ehkä kaikkein
+mieluimmin persoonallista erikoisuutta, hiljaisten kaipuittensa
+seuraamisesta onnellisia ihmisiä. — Oljemarkit ovat aina olleet
+virkamiehiä, enimmäkseen tuomareita. Asianajajiksi ei heistä ole, siihen
+he ovat liian kunniallisia; eikä Julia asianajajia kunnioitakaan, mutta
+se ammatti olisi toki vapaampaa, jonkinlaista omaa vastuuta vaativaa; ja
+saattaneehan advokaattikin joskus olla kunniallinen, jopa uhrautuva, sen
+Julia tietää: hän ei arvioi ihmisiä ammattien tai kansanluokkien mukaan.
+Niin, kokonainen liuta tuomareita on Oljemarkeissa ollut, tuomareita
+sukupolvesta toiseen, kihlakunnan tuomareita, ja mitä kaikkia titteleitä
+tuomareilla lieneekään! Tuomareita, pormestareita, eräitä
+pankinjohtajia: rahallisesti ja muutenkin varsin lujalle pohjalle
+perustettuja ammatteja; niihin Oljemarkit ovat pyrkineet, ja helppo on
+heidän ollut niihin päästä jo sukunsa vanhuuden ja arvon nojalla. Ja
+tuollaisiin sukunsa virkoihin kerran päästyään ovat he pysyneet niissä
+tanakasti: ovat ne ansainneet kunniallisuudellaan, mallikelpoisella
+säntillisyydellään ja intohimottomalla, jäykällä, hiljaisella
+ahkeruudellaan. — Enimmäkseen tuomareita! Joskus pappi,
+pankinjohtaja-poikkeuslajin lisäksi, jopa kerran piispa: Julian miehen
+isä. Piispa: korkein arvo koko suvussa. Piispa; mutta mitä tittelit
+Julialle merkitsevät? Tiettävästi hän osaisi piispaakin kunnioittaa, jos
+piispa olisi hyvä ihminen; mutta eivätkö vähän kaikki virka-arvot,
+etenkin korkeimmat, ole todellisesta, hiljaisesta kristillisyydestä
+syrjään vetäytymistä; ja eivätkö juuri korkeammat kirkonmiehet, kuten
+tuokin vanhan pappilan sotarovasti, tehneet Julian isänkin päiviä
+tuskallisiksi?
+
+Ainoaakaan sotilasta ei suvussa ole ollut, paitsi tietysti tavallisia
+sotamiehiä, eikä alkeita taiteellisiin taipumuksiin, sillä Oljemarkit
+eivät osaa esimerkiksi laulaa, ja jos yrittävät, laulavat aina väärin:
+heillä ei ole korvaa yhdelläkään, ketä Julia on tavannut. Niinikään
+eivät Oljemarkit ole olleet liikemiehiä; ainoastaan joku suurissa
+liikkeissä palveleva konttoristi on heissä nähty, sivuhyppy ja poikkeus
+sekin, ja Oljemarkeista ikävänlainen poikkeus, tuo pienipalkkainen
+konttoristi: suvun vaistot liikemiesalalla olisivat vaatineet ainakin
+pankinjohtajaa, ja pelkästään sitä. Poikkeuksia siis konttoristi ja
+piispa. Ja vielä kolmas syrjähyppy, kun Severi Oljemarkista, piispan
+pojasta tuli lääkäri, ensimmäinen suvussaan; omituista, kai jonkinlainen
+rappeutumisen ilmaus: suku on niin vanhaa ja yleensä omassa veressään
+pysynyttä, sitä juuri mesallianseilla uudistamatta.
+
+Severi Oljemark on ankaran kunniallinen mies, rehellinen,
+velvollisuutensa täyttävä kuin koko hänen sukunsa. Tuo suvun
+kunniallisuus, rehellisyys, arvo! Julia on kuullut välistä hiiskuttavan
+eräästä petturista Oljemarkien suvussa, — petturista, kuten häntä
+kutsutaan. Hän oli ollut juuri se konttoristi: oli kavaltanut liikkeen
+rahaa, — ei suurta summaa, — ja näki pakolliseksi lähteä merille.
+Merille hän katosi, sinne kuoli, kai hukkui. Hänestä ei esimerkiksi
+Severi koskaan tahdo puhua, ja jos erehdyksessä tai pakosta puhuu, tekee
+sen lyhyesti ja tuomiten, väheksyvästi. Konttoristi on hänelle ikäänkuin
+suvun mätämuna, josta ei tiedä, halveksiako vai ihmetellä häntä:
+surkuteltava olento, joka vaihtaa elämänsä varmalla maaperällä
+myrskyiseen mereen, ja vaihtaa lapsellisesti näpistelemällä! Julia
+ajattelee, että luonnollisesti ei sekään Oljemark olisi voinut kavaltaa
+muuten kuin hiukan näpistämällä, pienen summan. Ja siitä sai hän,
+pohjaltaan kunnon nuorukainen, niin katkeran kolahduksen sydämeensä,
+ettei koskaan Suomeen palannut. Hän oli Juliasta syvintä osanottoa
+herättävin koko Oljemarkien suvussa, tuo toisten armotta hylkäämä tai
+ihmettelemä tahi pilkkaama, onneton, unohdettu surun lapsi.
+
+Severi oli ja on heimossaan oma poikkeuksensa. Suvun ihailema
+nuorukaisena ja nytkin, kuten jotakin hienoa poikkeusta sopii ihailla.
+Jopa eräiden suvun naisten jumaloimakin. Hän on — ja oli varsinkin
+nuorempana — kohtalaisilla lääkärinlahjoilla varustettu, ei suinkaan
+harvinainen kyky, ei mikään uuden keksijä. Mutta omana poikkeuksenaan
+hän on varmaankin degeneroitunut: hermostunut äärimmäiseen asti, sitä
+hermostuneempi, mitä vanhemmaksi tulee, kuoreensa sulkeutuva, siis
+sielulliselta rakenteeltaan heikko, kuten Julia myöntää itsensäkin
+olevan, mutta heikko itsekkäällä, tyrannimaisella tavalla, osaten
+kasvattaa heikolle sielulleen kilpikonnankuoren, kun se taas Julialta
+mielestään puuttuu.
+
+Aikoinaan, silloin, kun Julia tutustui Severi Oljemarkiin, oli
+nuorukainen ollut vapaa ja iloinen: käytöksessään sovinnaisen vapaa,
+suvaitseva, oli sallinut ja nauttinutkin joskus pikarin viiniä, oli
+osannut sukkeluuksiakin, jopa kaksimielisyyksiä, tosin kai muilta
+tovereiltaan oppimiansa. Sellainen vapaus oli lisännyt kunnioitusta,
+jota Julia tunsi hänen korutonta ulkoasuaan ja rauhallista, ikäänkuin
+hänelle helppoa ahkeruuttaan kohtaan. Anteliaskin hän oli ollut,
+muillekin paitsi Julialle, jonka jalkojen juureen hän laski
+vilpittömästi kaiken suuren perintöomaisuutensa; ja hieno oli hän
+luonteeltaan silloin: ei komeillut rahoillaan tai käyttänyt niitä
+väärin, kuten siihen aikaan nuorten tapa oli, paljon enemmän kuin
+nykyisin. Altis ja auttavainen hän oli tovereilleen; harvemmin köyhille,
+piti näet köyhää itseänsä melkein aina syypäänä asemaansa: miksi ei se
+tai se ihminen tehnyt uutterammin työtä, tai tyytynyt vähempään, taikka
+ollut järkevämpi? Severi kohteli epäonnistuneita jo silloin
+jonkinlaisella ivalla; ajatteli niitä, jotka kompastuvat oman luonteensa
+heikkouksiin, kummastellen, tai piti rappiolle joutuneita
+välttämättömyytenä, jolle ei lähimmäinen voisi mitään. Sellainen oli
+Severi nuorena: rehellinen, suoraan silmiin katsova, hiukan iloinenkin;
+puhdas, siisti, säntillinen, mutta jo kylmähkö.
+
+Mutta avioliiton lyhyinä vuosina on hän nopeasti muuttunut. Järkevä hän
+kyllä on nykyäänkin; ja käytökseltään ulkomaailman silmissä moitteeton;
+rehellinen, usein vakaumuksestaan tinkimätön: uhrautuisi luultavasti
+suuren vakaumuksen puolesta. Mutta Oljemarkien tavallinen sielunrauha,
+jota ei tarvitse ulkopuolisilla keinoilla luoda, valtiasmainen lempeys,
+jota voisi sanoa virkamiehyydeksi, on kadonnut. Häneen on varmaan
+päässyt joitakin Oljemarkeille vieraita ominaisuuksia. Mistä, mahdotonta
+ymmärtää! Eikö sekin anteliaisuus, joka oli ilmennyt hänessä etenkin
+nuorena ja välistä myöhemminkin, koskien tosin yleensä verrattain
+vähäisiä summia, eikö se ollut tunkeutunut häneen jostakin muualta? Eikö
+se ollut hänelle varsin liikaa: sellaista keveyttä ja vapautta, joita
+vastaan suvun kantaveri sitten on noussut? Liikaa vapautta heikolle,
+järkevälle, ainaista samanlaista rauhaa tai työtä tahtovalle verelle?
+Nuorempana, vielä avioliitossa, Severi maistoi joskus viiniä, josta
+Julia erittäin pitäisi, Julia, äitinsä tytär siinäkin suhteessa, ja
+myöskin isänsä tytär sellainen kuin isä oli ollut nuorempana. Niin,
+katsos vain Severiä: siihen aikaan hän maistoi viiniä ja tupakoi; mutta
+yhtäkkiä hänestä tuli joka suhteessa raitis! Viinit ja tupakan kielsi
+hän itseltään siksi, että tunsi sydämensä niistä hiukan rasittuvan, tai
+pelkästään senkin tähden, että sanoi sellaisen päätöksen olevan
+järkevää; ja hän on sitten pitänyt päätöksensä: horjumatta,
+itsepintaisesti, koskaan edes yrittämättä langeta. Helppoahan Severin on
+pitää päätöksensä, ajattelee Julia. Miksi helppoa? Koska Oljemarkeissa
+ei ole milloinkaan ollut muita intohimoja kuin säntillisyys. Julia ei
+lue intohimoksi sitä, että muutamat suvun nuorukaiset — muutamat, eivät
+suinkaan kaikki, sillä puhdasta se suku on, — ovat eläneet yhden tai
+pari ylioppilasvuotta kevytmielisesti, pääkaupungin tarjoilijattarien
+kanssa esimerkiksi; järkevän kevytmielisesti, siis varoen itseään
+katunaisilta tai ainakin taudeilta. Yleensä puhtaina nuorina naimisiin
+kiiruhdettuaan ovat he kyllä pysyneet sittemmin puhtaina,
+moitteettomina, uskollisina. Mutta nuokin, jotka siten nuorempina
+huikentelivat, tekivätkö he sen intohimosta vai järkevyydestä?
+
+Severillä ei ole ollut seikkailuja senkään vertaa kuin joillakin suvun
+heikommilla; siinäkin suhteessa hän on Juliasta ikäänkuin vailla
+mielenkiintoa elämää kohtaan.
+
+Raitis kaikin puolin on Severi Oljemark nykyään, moitteeton,
+säntillisesti virkansa hoitava. Mutta muusta hän ei välitäkään kuin
+säntillisyydestä koko elämässä: täsmälleen ylös vuoteesta; vaatteet,
+joiden on oltava tarkoin kunnossa, ylle; sitten pieni aamiainen, ja
+sitten sairaiden vastaanotto juuri totuttuina aikoina: minuutilleen ovet
+auki. Jopa tuntunee Severistä sellainen sairas, jonka tauti on niin
+mutkallinen ja vie tutkiessa niin paljon aikaa, ettei häntä saada
+ajoissa poistumaan lääkärin luota, melkein rikolliselta. Ainakin Severi
+on alkanut niitä usein ivailla: mitä auttaa heitä tutkia? Kun ihminen
+kuolee, niin kuolee. Ja kaikista tutkittavista olisi aina päästävä
+vanhojen, totuttujen lääkärikirjojen mukaan, samojen, jotka osaten
+Severi Oljemark aikoinaan suoritti tutkintonsa. Uudet teokset,
+lääketieteen edistysaskeleet, ovat hänestä aivan epäilyttäviä, ja
+varmaan hermostuttavia. Uusiaikaiset kilpailijat sitä mukaa joskus
+suorastaan vihattavia: sellainen on kuhnetohtori Ruusunen. Tuttua,
+säännöllistä kaipaa Severi yhä enemmän. Työtunneilta säännöllisesti
+päivälliselle; sitten hiukan kävelylle, jopa joskus lisäksi Suomalaiseen
+Seuraan, nykyäänkin vielä, ja tunti illallisen jälkeen levolle.
+Suomalaisessa Seurassa kävi hän muinoin ahkerammin; oli silloin suuresti
+innostunut puolueasioista ja puolueensa aatteista, niin innostunut, että
+oli tärkeimpiä henkilöitä, kun kaupunkiin hommattiin suomalaista
+sanomalehteä, sitä, joka nyt vieläkin elää, Rolf Idellin hoidossa. Mutta
+ensimmäinen lehtiyritys meni nurin, ja Severi Oljemark sai maksaa
+kuluista parhaan osan. Ja Suomalaisessa Seurassakin täytyi hänen
+hellittää kukkarostaan takuita eräiden hulttioiden puolesta. Ne takuut
+eivät olleet suuria, mutta takuuseen ei Severi enää koskaan mene, eikä
+sanomalehtiä kannattamaan tai muihin rahoja kysyviin yhteishommiin.
+Vekseleihin hän ei koskaan piirrä nimeään. Hän oppi nopeasti ja vähästä!
+Rahallisten ansain pelko poliittisen katkeroitumisen, epäuskon ja
+epätoivon lisäksi: se osaltaan pitäneekin häntä nykyisin melkein poissa
+Suomalaisen Seuran yrityksistä. Siitä, että ensimmäinen suomalainen
+lehti meni nurin, — nyt on lehti uudella taloudellisella perustalla, —
+syytettiin myöskin Severiä, kuten muitakin; mutta erikoisesti hän otti
+syytökset korviinsa ja sulkeutui suomalaisten hommista syrjään. Tuskin
+lähtee hän joskus iltamiin.
+
+Kuitenkin hän on vielä intresseerattu politiikasta, — Juliasta iloinen
+ilmiö, — sillä tavoin, että tahtoo lukea lehdistä uutisia ja kuulla
+joidenkuiden merkkihenkilöiden otaksumia, sellaisten kuin esimerkiksi
+Rolf Idellin. Mutta saatuaan tietonsa hän jälleen sulkeutuu, on
+pessimistinen. Millään seurain tai yhdistysten yrityksillä ei hänen
+mielestään enää pelastuta Venäjän painostuksesta. Maan ulkonainen hätä
+synkistää Severiä entistä pahemmaksi. Jonkun kanssa tuokion puheltuaan
+hän vetäytyy jälleen yksilölliseen kuoreensa, täsmälliseen
+virkatyöhönsä, ja tilastotutkimukseensa, jonka hän on keksinyt
+itselleen, samoin kuin Julia kukkasensa ja puutarhansa. Kuivaan
+jokapäiväisyyteensä! Vaatia ruokansa, juomansa; torua Juliaa, jos siinä
+suhteessa jokin erehdys sattuu; lukea sanomalehtensä; jutella politiikan
+lisäksi naapureista, kun on kuullut heistä kaupungilla käydessään tai
+talon vierailta jotakin uutta, ja jutella heistä ikäänkuin
+voitoniloisesti, jos he ovat hairahtuneet, kylmästi ja pitäen
+hairahtuneita typerinä; — sitten mennä iltatyöhönsä, tilastolappujen
+ääreen, ja lopulta nukkumaan määrätyiksi tunneiksi. Sielullisen
+ahdistuksen, epätoivonsa hetkinä Julia ajattelee kapinoiden: —Ja
+hänelle, hänelle on minun hyväilyt annettava, kuten ruoka ja
+terveellinen yöjuomakin valmistettava.
+
+Sellainen on Julian hiljainen koti, joka nyt on lapsetonkin.
+
+Julia säälii ja koettaa ymmärtää Severiä, mutta...!
+
+Mikä koti! Millaiseksi on Severi sen tehnyt: riistänyt Mairen häneltä!
+
+Koti sellainen kuin varmaan kaikkien Oljemarkien koti on ollut;
+huonekaluissa ja talouskapineissa paljon jaloudellaan arvokkaita
+niinkuin vanhaan sukuun pakostakin on täytynyt tulla: jokin mahonkinen
+lipasto, jokin kullattu peilipöytä, hopeiset kandelaaberit jne. Mutta
+kaikki mauttomien rinnalla. Eikä Severi anna hävittää mauttomia: ne ovat
+sukuesineitä, ja kelpaavat Severille; sitä kelpaamista Julia ei aivan
+kunnioita. Mahdotonta on sovitella kauniita ja arvokkaita rumien kanssa
+sointumaan. Julia myöntää tosin itselleen, että turhuutta on tavoitella
+sitä kotoista viihdyttävyyttä, jota hän kaipaisi; sillä voisihan rikas
+käyttää varansa parempaankin kuin kaunisteluun: sitä tulisi käyttää
+ihmisten hyväksi, puutteen poistamiseen köyhien keskuudesta. Mutta eihän
+Severi paljon köyhistä välitä. Eivätkä autetut olekaan aina hyvillään
+avusta: eivät ole kiitollisia. Hänellä on omat kokemuksensa eräistä
+köyhistäkin: hän on käynyt heitä auttamassa, — säästäen heille omista
+pukurahoistaan, — ja useimmat heistä ovat jotakin saatuaan vaatineet
+lisää; tai arvostelleet lahjoja, jopa sepittäneet lahjoittajasta
+narrillisia juttuja, jos hän on ollut avomielinen, puhunut heille omista
+suruistaan, pienemmistä tietysti. Mitä he sitten olisivat sanoneet, jos
+hän olisi paljastanut koko sydämensä, rikkaan ihmisen huolet. Vaatia
+lisää, arvostella, kannattaisiko rikkaan antaa vielä parempaa: pilkkaako
+kansa hyvyyttä? Onko hyvyys siitä tyhmyyttä? Onko Severi siinä suhteessa
+oikeassa, ilman kokemuksia? Ei ole Julialla enää oikein kansaakaan. Ja
+koti on Severistä valmis, täydellinen, siitä ei puutu mitään.
+
+Omituista: postimestari Mölsé, tuo hupaisan lauhkea, mutta liian
+kuumaverinen juovuksissa, se ensin opetti Julian arvostelemaan kotiaan,
+puhumalla, millaista tavatonta hän, Mölsé, kodilta toivoisi. Se
+arvostelu heräsi Juliassa silloin, kun Maire täytyi panna Helsinkiin
+kouluun. Julia ajattelee nyt paljon kotiaan; ei pidä siitä, ja rakastaa
+kuitenkin sitä. Onhan se koti hänen huolensa nähnyt; kuten tuttava on
+tuokin uusiaikainen kaappi, jonka päällä sirot kandelaaberit ojentelevat
+mutkaisia käsivarsiaan, tai salin sohva, joka ei tahtonut sopeutua, eikä
+sopeudu, minnekään, tai istumisesta vaaleaksi kulunut keinutuoli
+kullatun peilipöydän vieressä. Mutta hän on koettanut tehdä kotinsa
+kodikkaaksi. Siksi hän ei tiedä, mitä hän siinä rakastaa, mitä ei, —
+mitä noista esineistä, joita hän miltei pelkäsi, kun näki ne ensin
+Severin isän kotona, juhlallisesti ja arvokkaasti sijoitettuina, mutta
+keskenään riidellen. Nyt — onko hän niihinkin perehtynyt, sopeutunut
+kuin johonkin välttämättömään? Julian oma huone on kuin vastapainona
+muulle. Se on äärimmäisen yksinkertainen, tuskin siinä on huonekaluja
+laisinkaan; sänky niin kapea kuin kerrotaan olevan luostarien
+nunnakammioissa; ainoastaan pieni, paikoin kullattu rokokookaappi on
+siinä ylellisyyttä, ja kukkaset, jotka ikkunalla levittävät kukkiessaan
+epäterveellistä huumaansa.
+
+
+
+
+23
+
+
+Rouva Oljemark ja insinööri Tistelberg eivät tavanneet muutamaan aikaan.
+Kaikki oli kaupungissa ennallaan. Oskar Klingstedtistä ja kadonneista
+koulupojista oli vähän lakattu puhumasta.
+
+Mutta sitten alettiin jutella, jonkin ajan kuluttua taas entistä
+enemmän, puutarhuri Sutelinin tytöstä, ja tavalla, joka sai Juliankin
+pistäytymään Sutelinilla, toivossa auttaa, ei uteliaisuudesta.
+—Sutelinin talo kaupungin reunalla on huonossa hoidossa ja ränsistynyt.
+Se on ollut aikoinaan maalattu keltaiseksi, mutta väri on karissut pois,
+joten se näyttää mustalta ja homeiselta. Aitaa ei rakennuksen ympärillä
+ole, mutta vanha portiksi aiottu paikka kuitenkin patsaineen, ja toisen
+patsaan vieressä lepää pino mätäneviä hirsiä. Kauempana pihalla jälleen
+kierrättää kulkijaa kasa olkia, sinne tänne hajonneena; sitten on tiellä
+ruiskukannu tai korvo, ja lopuksi ruostunut rullaäes.
+
+Melkein keskelle pihaa on kyhätty navetta, josta leviää kitkerä haju ja
+jonka lähelle on availtu kukkamaita, rikkaruohon ja pääsiäisliljojen
+kilpakenttiä.
+
+Vanhoista hirsistä kyhätty navetta aiheutuu siitä, että Sutelin
+harjoittaa nykyään varsinaisen ammattinsa ohella myöskin karjanhoitoa,
+maidon, voin ja juuston myyntiä. Kauppaliikkeen tapaisena on perheellä
+keittiö.
+
+Keittiön portailla, jonne näkyy kolme ansaria tai lasiruuduilla katettua
+taimilavaa ja niitä alempana kaalismaa, siellä estävät tulijain
+askeleita luudat, lapiot ja luutturievut, joita on levitetty portaitten
+kaiteille. Keittiö on jaettu kahteen osastoon, väliaitana tiski, jonka
+takana maitoa myydään, ja vieressä hyllyt, joilla kotitekoisia juustoja
+pidetään, kesällä kärpästen suosimia juustoja.
+
+Tiskin takana ähkii tavallisesti rouva Sutelin maito- ja kermamitat
+kädessä, tavattoman lihava ja lyhyt nainen, lihavuuttaan keinumalla
+kulkeva. Joskus siellä tapaa itse puutarhurinkin, lyhyen, vantteran
+miehen, jolla on punainen naama, hatara, omituisen hieno ja kihara tukka
+ja melkein aina sikari kynsissä. Lapsistakin näkee välistä toisen, tuon
+Ester-nimisen pikku tytön, mutta nykyään harvemmin kuin vielä menneenä
+vuonna.
+
+Tausta keittiöstä kuuluu kotiin eikä yleisölle, kaikenlaisine sekaisin
+heitettyine rojuineen. Hellalla porisee miltei joka hetki kahvipannu,
+ahkeran avioparin työhönkiihottaja, jopa usein, kiireimpien hommien
+lomassa, ainoa ravitsija. Sisäovesta, joka paukahtelee yhtä mittaa,
+etenkin lasten siitä edestakaisin rientäessä, näkee ruoka- ja
+makuuhuoneeseen: näkee ruokapöydän, jossa kärpäsillä on talvellakin
+tekemistä, sillä melkein kaiken päivää siinä on ainakin sokeria ja
+muutama vehnäskönttä, sekä valtavan rautasängyn, vuode peittämättömänä,
+levällään. Tuon huoneen seinillä on väripainoskuvia, leninkejä, housuja,
+paperikukkia, sanomalehtiä, laskuja, samoin kuin pöydälläkin ja lipaston
+päällä. Siellä nukkuvat isä, äiti ja poika, nimeltään Jalo Julku, mutta
+tytär pienessä, kapeassa lokerossa, jota sanotaan saliksi: pienikokoinen
+Ester alkaa näet jo tulla tyttöikään.
+
+Tänä myöhäissyksyn päivänä, — surkeantuntuisena päivänä, sillä on
+satanut räntää, ja pihaa peittää lumensekainen sohjo ja räystäät
+tippuvat pitkin pituuttaan kylmää vettä, — käy Sutelinin keittiössä
+erimoinen rähinä, muuten vanhastaan tuttu niille kaupunkilaisille, jotka
+tilaavat sieltä maitoa ja ostavat voita ja juustoa; enimmäkseen
+vähävaraisia nuo kauppatutut ovat. Puutarhuri itse siellä rähisee,
+yksikseen, vaikka ei huoneessa yksinään ollen: sillä kun hän on oikein
+kiihtyneellä päällä, oikein punainen, ei hänen vaimonsakaan uskalla edes
+valittaa, saati sitten väittää vastaan, sen vähemmin lapset, joista
+poika nyt seisoo selin ikkunan edessä, ja tyttö istuu tuolilla
+halkolaatikon vieressä, uppiniskaisena, ylimielisenä, nenä pystyssä.
+Eikä Sutelin välitä vieraistaan, kun hän oikein pauhaa; ei nytkään,
+vaimonsa mittaillessa voita ostajalle ja kääriessä sitä hiljaa
+huokaillen paperiin, silmissään äärimmilleen rasittunut, tuskallinen
+ilme.
+
+"Sinun ei tarvitse puolustaa sisartasi! Sinun ei tarvitse, mokoma mies!"
+huutaa Sutelin täyttä kurkkua Jalo Julkulle, niin kiivaasti, että tukka
+hänen päässään värisee; hän seisoo tiskin vieressä, syrjittäin ostajiin,
+puhuen pojalleen, ja lyö raivoissaan nyrkillään tiskiin, lyö kerran, lyö
+toisen: rahat tiskillä hyppivät koholla. "Sinun, Jalo, ei tarvitse puhua
+mitään. Sinä pidät turpasi kiinni, mokoma merirosvo! Minä se olen, joka
+tässä ja täällä vastaan tyttärestäni. Sinusta ei ole hänen
+vartijakseen."
+
+"Ei Ester ole sellaista tehnyt", huokaa rouva Sutelin viimein, puhuen
+hiljaa, ikäänkuin pelkästään ostajalle.
+
+"Minä nyljen elävältä Laina Suomelan", karjuu itse Sutelin. "Mitä asiaa
+hänellä oli tänne tulla! Koskaan hän ei meiltä osta, mutta juoruja
+kuljettaa. Trulli hän on, trulli! Valheita! Minä haastan hänet
+vastaamaan kunnianloukkauksesta. Neiti Suomela on porvari: hän tietysti
+luulee, että siitä, joka kuuluu sosialisteihin, voi juosta juttelemassa
+mitä tahansa. Mutta minä näytän, kaikille! Ester — eihän Ester ole
+sellainen? Niin... minä kasvatan itse lapseni..."
+
+Utelias ostaja, erään asioitsijan piika, tiedustelee, mistä on nyt
+kysymys. Herra Sutelin on väsynyt ärjymisestään, jota on saattanut jo
+kauankin kestää; hän vain kiroilee vastaukseksi, kiroaa kimeästi ja
+katkerasti ja pusertelee polttavaa otsaansa, vapisee ja ähkii. Rouva
+Sutelinkin voihkii; ja yhtäkkiä, kun mies on vaiennut, purkautuu
+hänenkin suustaan haukkiminen, samalla kun silmät hänen myhkyisen
+otsansa alla kipenöivät ja kyräilevät, purkautuu sähisevinä sanoina:
+
+"Neiti Laina Suomela! Suomettarelainen! Nylkeä hänet pitäisi... Antaa
+hänelle sellainen potku, että... Keksii sekin! Se itse se kantaa
+juorukonttia! Ja sitten tulee meille neuvomaan: ii-ii! Entä vielä
+tohtorinna Oljemark! Se rouvahan se kaikissa tölleissä luutii..."
+
+"Tämä ei ole mikään tölli", oikaisee herra Sutelin. "Talo tämä on...
+omalla, rehellisellä työllä hankittu talo. Ja kovalla työllä! Minä olen
+tehnyt työtä! Kunpa lapset olisivat sellaisia kuin isä. Mutta ei. Toista
+oli Sutelien suku, Sudellit! Heitä on ollut arvoviroissakin, juuri niin,
+näitä Sudelinejä." Ostajalle hän selittää: "Sellainen on nimemme ollut
+satoja vuosia, vaikka minä olen sitä muuttanut suomalaisemmaksi. Niin,
+Loviisassa poliisikomisaariuksena palvellut Sudell on saanut
+keisarillisen mitalinkin. Kunnian väkeä olemme aina olleet... Ja nyt
+häväistään! Meidän Esteriä!"
+
+"Hyh, rouva Oljemark", myhähti rouva Sutelin, jatkaen omaa ajatustaan.
+"On se kuljeksinut jonkin herran kanssa ennenkin, lehtorin, ja nykyään
+insinööri Tistelbergin, sen seipään. Mutta mitä, Herran nimessä, on
+neiti Suomelalla tässä asiassa? Vanhapiika! Kunhan tekisi itse lapsia...
+sitten voisi opettaa muita lapsia kasvattamaan. Niin, niin", jänkkäsi
+rouva Sutelin, "hän kuuli muka kaupungilla puhuttavan pahaa Esteristä.
+Meidän Esteristä!" Viimeiset sanat tulivat itkevällä äänellä. "No, miten
+sen olette kuullut? kysyin minä. Mistä sen kuulit, sano? Mutta eipäs
+kelvannut sanoa. Mistä hän sen olisi kuullut. Tietysti Holmbergin
+akalta, rouva Holmbergilta, joka meitä aina syö; jonka mielestä
+Sutelinit ovat kaupungin suurimpia roistoja; joka haukkuu meitä sioiksi,
+kun hänen miehensä nyt on päässyt terveyslautakunnassa — pikkulain
+tarkastajan arvoon. Hahaa: kurkistelkoon nyt sellaisiin paikkoihin!
+Varmaan se viisas vanhapiika on kuullut vain tältä tarkastajatar
+Holmbergilta, että meidän Esterin luona kävisi miehiä! Herra Jumala
+siunatkoon! Herra Jumala! Postimestari ja... ja... Herra Jumala!"
+
+Rouva Sutelin itki.
+
+Puutarhuri Sutelin joutui uudestaan raivoon, kun kuuli vaimonsa
+toistavan tarinaa, niin se häneen koski. Jälleen hän lensi punaiseksi,
+imi sikariaan, kopisti nyrkkiään tiskiin, menipä hellan luoksekin ja
+takoi sitä siihen, ärjyi tyttärelleen Esterille:
+
+"Se on vale! Raaka, kirottu vale. Sellainen sinä et ole, Ester, vaikka
+sinut monasti kyllä potkaisisin kotoa kadulle. Sillä oikea lapsi sinä et
+ole. Sinä et tahdo muistaa, miten minä olen saanut sinun tähtesi tehdä
+työtä, sinun ja Jalo Julkun, ja niin te palkitsette minut! Etkö ole
+nähnyt, miten minä teen työtä! Pilkkoiseen pimeään asti illalla, ja
+rankkasateessakin viljelyksillä. Ja Jalo Julkukin se vain makaa: sitä te
+osaatte, nykyaikaiset lapset. Ja kumminkin minä olen kasvattanut teidät!
+Te olette saaneet opetusta enemmän kuin moni muu, enemmän kuin aikoinaan
+minä; jos minä olisin niin paljon saanut, olisi minusta tullut herra,
+sen minä takaan..."
+
+"Jopahan!" sanoo Ester. "Kenraali kai..."
+
+"Kenraali!" toistaa Sutelin ällistyen, ja hänen harvat hiuksensa
+karkaavat pystyyn katkerasta vimmasta. Hän alkaa taas ärjyä, kaikki
+mahdolliset kirosanat etsien, toinen toistaan karkeampia:
+
+"Suu kiinni. Häpeäisit, Ester! Että sinä uskallatkin! Mitä sinä olet?
+Koulua olet saanut käydä; yhteiskoulua pidetään nykyään kaikkein
+parhaana kasvatuslaitoksena... mutta humbugi se kai on, koska tytöistä
+kasvaa tuollaisia. Ja pojista ämmiä, kuten tuo Jalo. Iso mies: leikkii
+puusapeleilla. Minä poltan ne sapelit, usko minua, Jalo. Minä katkon ne,
+ja katkon päähäsi. Minä ajan sinut pois kotoa. Saat mennä. Ja sinä,
+Ester, et myöskään pysynyt koulussa, etkä tahdo mitään tehdä: auttaa
+vanhempiasi, jotka teitä elättävät ja saavat raataa päivät ja yöt
+tähtenne, sinä Ester!"
+
+Rouva Sutelin oli jälleen vaiti. Mies huusi ja ilmaisi koko asian
+ostajille, joita tosin ei ollut lisäytynyt monta, mutta kyllin
+halukkaita tiedoille. Sutelin sanoi tehneensä enemmän kuin moni muu isä
+lastensa kasvattamiseksi. Ja se olikin totta. Hän, hellästi lapsiaan
+rakastava isä, joka oli ylpeä heidän pienimmistäkin avuistaan ja
+ansioistaan, oli pannut sekä poikansa että tyttärensä kouluun. Mutta
+kolme vuotta koulua käytyään erosi Jalo Julku koulusta, jäädessään
+toiseksi vuodeksi kolmannelle luokalle. Isä arveli, että kenties se
+olisikin parempi, onhan rautateillä vakava toimeentulo. Ja kun poika oli
+sattunut joutumaan yhteiskouluun vähän liian myöhään, pitkän matkaa
+toisella kymmenellä ollessaan, niin pääsikin hän harjoittelijaksi yhden
+vuoden kotona laiskoteltuaan, — harjoittelijaksi ei rautateille, vaan
+telegrafiin. Sieltä erosi hän kumminkin parin kuukauden päästä sillä
+syyllä, että telegrafi oli nykyään niin venäläistytetty, ettei kunnon
+suomalainen julkeaisi siinä kuitenkaan palvella. Sitten oleskeli Jalo
+Julku jälleen kotosalla, auttoi isäänsä puutarhassa, alakuloisena ja
+happamin mielin. Sitä teki hän, kunnes rupesi laulajaksi kaupungin
+Työväenyhdistykselle, kuplettilaulajaksi. Nyt riitti hänellä kotona,
+pikku Esterin avulla, tekopartojen sommittelua ja koreiden pukujen
+ompelemista, joihin tarpeisiin isän oli annettava rahaa. Isä ahersi ja
+teki rahaa. Ja kaikissa työväen iltamissa kävi Sutelinin perhe
+katselemassa esiintyvää poikaansa. Ja itse Sutelin alkoi kehua
+kaupungillakin, iloisesti nauraen, että heidän Jalo Julkullaan oli hyvät
+laululahjat:
+
+"Musigaaliset lahjat."
+
+Ne lahjat oli Sutelin huomannut pojassaan jo lapsena, kun Jalo Julku oli
+niin hyvin matkinut koiria tai pientä vuohta; niin merkilliseltä oli
+kuulunut, kun lapsi oli portailta määkinyt kaulaansa naputellen:
+
+"Bää-ää-ää-ää!"
+
+Sutelinin mielestä oli heidän suvussaan ollut jo ennenkin taiteellisia
+lahjoja. Mielellään antoi hän nyt Jalolle ja pikku Esterille rahoja
+heidän hommiinsa.
+
+Ester, nuorempi, oli ollut suomalaisen yhteiskoulun ensimmäisellä
+luokalla. Ja siihen hän jäi: ei tahtonut enää kouluun. Vanhemmilla, omin
+voimin maailmassa taistelleilla ja alinomaiseen työhön tottuneilla, ei
+ollut aikaa häntä estellä, jos ei taitoakaan eikä tietoja kouluasioista:
+ajan vei maailmansodan alkupuoli ja hetki, jolloin täytyi puuhata
+rikastuakseen, sillä silloin saattoi rikastua. Ester jäi koulusta
+kotiin. Hän tahtoi parin vuoden kuluttua näyttelijäksi, ja hänestäkin
+tuli statisti Työväenyhdistyksen harvoihin näytäntöihin. Nyt hän alkoi
+ommella, harsia, liimailla kulta- ja hopeapapereita, ja ostella silkin
+ja sametin kappaleita. Oikein hyvin hän oppi ompelemaan, ajattelivat
+Sutelinin vanhukset. Ja kuinka soma oli Ester varsinkin kun hän
+ompelutti itselleen näytäntöihin pukuja ompelijattarilla. Ester oli
+todellakin pikku neiti, alkoi tulla neidiksi! Huippaili kaupungilla,
+edestakaisin Ankeriasta eli Sisiliskon pyrstöä. Ja Jalo Julku kuljeksi
+toisaalla.
+
+Vanhukset tekivät kotona työtä, mies otsansa hiessä, kaalismailla tai
+navetassa, vaimo vieläkin kuumemmassa hommassa: hellan ääressä juustoa
+keittäen, tai lönkytellen hänkin siitä navettaan, ansareille tai
+kaalismaille, vilustumisesta välittämättä, ja taas sisälle, lonkissaan
+ja sydämessään pistokset ja lihavuuden kivut, kolotukset ja ahdistukset,
+jotka painoivat hänet vähän väliä tautivuoteelle, turvautumaan väkevään
+kahviin, ei lääkäreihin, sillä hankalia ja vastenmielisiä olivat
+lääkärien neuvot: hänen olisi pitänyt elää kasviksilla kuin sika tai
+herrasväet. Navetassa ja keittiössä autteli mies Kristiina-rouvaa,
+ahkeraa vaimoa ahkera mies. Kolme oli heillä lehmää, joita he yhdessä
+syöttivät, lypsivät. Vuorotellen nähtiin heidät pihalla likaämpäreitä
+kantamassa, miehellä sikari suussa, vuorotellen mustaa kahviaan
+keittämässä. Kilpaa vaimonsa kanssa herra Sutelin kärsi rasituksesta ja
+vilustumisesta johtuvat päänsäryt ja välistä kuumeetkin. Afääri kävi
+hyvin, sodan jatkuessa yhä paremmin. Ainoa harmi oli herra Sutelinilla
+tuo Jalo Julku, joka pian oli kuusitoistavuotias, mutta juoksi metsissä
+pikkupoikain kanssa tai purjehti talvisin lahden puhtaaksi lakaistulla
+jäällä luistimista ja parista äitinsä lakanasta tekemällään jahdilla,
+sisaren ottaessa nyt tanssitunteja erään ruotsalaisen leskirouvan luona.
+
+"Oikein hienon ruotsalaisen rouvan, aatelisen von Lindroosin", sanoi
+puutarhuri Sutelin. Hän oli kyllä ankara suomenmielinen, niin
+sosialistiksi kuin lukeutuikin, mutta eihän silti tarvinnut vihata
+ruotsalaisista niitä, jotka olivat todella hyviä.
+
+Ester oli luopunut Työväenyhdistyksen näyttämöltä ja aikoi nyt
+tanssijattareksi. Jalo Julku samaten, mutta varvastanssijaksi, hän oli
+siihen mielestään sopivampi. Ja yhä kalliimmiksi aineiltaan tulivat
+Esterin vaatteet; milloin toi hän kaupungilta komean kapan, milloin
+pitsejä, tai kantoi suuren hatun, joka oli ollut hyvin halpa. Mutta
+hatusta tulikin sitten puodista iso lasku, ja samoin pitseistä ja
+kapoista. Sutelin suuttui ja leppyi. Mutta kerran huomasi hän, että
+häneltä oli kadonnut rahoja siitä pahvilaatikosta, johon hän ja
+Kristiina niitä panivat puodissa kauppoja tehdessään ja jota aina, kun
+keittiö pantiin kiinni, pidettiin makuuhuoneessa, nurkassa tuolilla.
+Ester myönsi, että hän oli tarvinnut niitä rahoja, pari sataa markkaa.
+Sutelinin raivo ja ärjymiset olivat suuret; mutta pian hän asian
+unhotti, samoin kuin kassalaatikkonsa tuolille, ja teki työtä kahta
+ankarammin.
+
+Ja nyt oli neiti Suomela, tuo yhteiskoulun opettajatar, Esterin entinen
+opettaja, tullut kertomaan, että puhuttiin Esteristä vallan hirvittäviä.
+"Siveyden vartija, vanhapiika!" pilkkaa rouva Sutelin neiti Suomelaa,
+miehen kertoessa tapahtumaa ostajille. Niin, Laina Suomela oli sanonut
+leviteltävän huhua, että jotkut olivat nähneet Esterin ikkunan alla
+tuoreita miehen saappaiden jälkiä, ja kalossien jälkiä! Sutelin vaati
+opettajatar Suomelaa ilmaisemaan, kuka sellaista oli kaupungilla
+jutellut. Mutta eipäs sopinut ilmaista; vastasi vain, että jotkut sitä
+juttelivat. Sutelin vei neiti Suomelan heti tarkastukselle Esterinsä
+ikkunan alle, sydämessään kauhistus, tuska, katkeruus, isänviha ja
+pelko; mutta, Jumalan kiitos, ei siellä ollut saappaan jälkiä savessa,
+sen voi neiti Suomela itse nähdä. Sutelin ei Esteristä sellaista
+uskonut. Ilkeää juorua: sen voi neiti Suomela vakuuttaa noille
+pahansisuisille Sutelinin naapureille. Ja neiti Suomela poistui,
+kehottaen Sutelineja pitämään silmänsä auki, varmuuden vuoksi; sanoi
+joutuneensa tänne ainoastaan sattumalta: kun oli mennyt tästä ohitse
+tavallisella voimistelukävelyllään, piti hän velvollisuutenaan, koska
+rakasti ahkeria kunnon ihmisiä, ilmoittaa heille, mikä kunnoton vaara
+nykyisenä pahenevana aikana saattoi liukkaalla maailman polulla kohdata.
+
+"Varokoon itse itseään liukastumasta!" huutaa rouva Sutelin yhä
+katkerana, loukattuna. "Voi se olla hänellekin jokin kompastus
+tarjolla!"
+
+"Mutta Ester ei ole kompastunut", väittää herra Sutelin yhä samaa asiaa.
+"Kyllä minä Esterin tunnen! Tai jos... minä tapan sinut, Ester, jos
+jotakin sellaista hiukankin huomaan! Sinä tiedät, että Aleksander
+Sutelinin uhkaukset eivät ole sitä... eivät ole leikkiä. Nyt, koreasti,
+sinä alat tehdä työtä! On jo aika! Sinä autat äitiäsi lypsyssä..."
+
+"Eikös sianhoidossa", ivailee Ester. Heillä on nyt sikakin, ensi kertaa
+viime keväänä kasvuun pantu.
+
+"Niin juuri, sianhoidossa!" karjuu Sutelin. "Itse sinä syöt
+sianlihaa..."
+
+"Ja lihotan itseni. Eikö isä ymmärrä... tanssia minä tahdon. Ja
+kaikenlaista muuta..."
+
+"Kuinka sinä sanot?" huutaa Sutelin. "Nyt koko maailma saa kuulla, että
+minä sinut hylkään. Saat mennä Kastematosi häntään, siellä kuitenkin
+oleksit! Saat murtaa sydämeni, vanhempiesi sydämen. Saat ajaa minut
+hammasta purren hautaan. Huono lapsi sinä olet, kelvottomia heittiöitä
+te molemmat!"
+
+"No sitten me mennään kanssa, Ester ja minä!" sanoo ikkunan luota
+poikakin, Jalo Julku. "Kun ei kotona anneta rauhaa, niin meri kutsuu. Ja
+Ester..."
+
+"Mitä Ester?" huutaa puutarhuri.
+
+"Esteristä tulee tanssijatar. Sitten näette, kun hän Helsingissä... Ja
+Pariisissa vielä Salomena. Ja kantaa teidän päätänne vadissa, sydämetön
+isä", lopettaa poika katkerana.
+
+Tämä kalahtaa Suteliniin. Tämä on jo liikaa. Hänen katkeruutensa muuttuu
+yhtäkkiä haikeaksi.
+
+"Menkää!" huutaa hän lyhyesti. "Tule, Kristiina, tule pois! Antaa heidän
+mennä. He eivät tiedä, mitä he tekevät."
+
+Ostajat lähtevät naurahdellen, ja rouva Sutelin seuraa miestään, joka on
+yhtäkkiä kadonnut keittiöstä. Makuuhuoneessa hervahtaa Sutelin tuolille
+istumaan, kumaraisena, väsyneenä, työstä kangistuneet kädet riipuksissa.
+Siinä hän istuu vaiti, hengittää raskaasti, tuijottaa. Vaimo silittelee
+hänen hapsiaan. Sutelin valittaa:
+
+"Siihen taitavat mennä lapset. Eivät tottele. Sellaisia raakoja
+uhkauksia! Päätämme — vadissa! Enkö ole heitä neuvonut...? Emmekö ole
+heitä kasvattaneet. Ja heitä varten olemme tehneet työtä... niin
+kovasti! Tyhjästä olemme alkaneet; tämä talo on maksanut meille verta,
+ei pelkästään hikeä."
+
+Köyhä puutarhurin renki oli Sutelin ollut Loviisassa. Siihen aikaan oli
+hän ollut nimeltään Johansson: sitten, tänne muutettuaan, muutti hän
+nimensäkin, ensi Sutelaksi, koska hän oli mielestään työssä, ja
+syönnissäkin, oikea susi, ja koska nimien suomalaistuttaminen oli
+silloin yleinen tapa. Kun hän sitten vaurastui, tuntui hänestä Sutelin,
+tai joskus Sudelin, nimenä hienommalta. Loviisassa hän oli tavannut
+Kristiinankin isäntänsä luona palveluksessa. Olivat mielistyneet
+toisiinsa, ja rakastavat toisiaan yhä hellästi. Monta ponnistusta ovat
+yhdessä kestäneet. Asuivat ensin vuokralla tässä samassa talossa,
+säästäen kolikko kolikolta, kooten yhteiseen pesään. Tuli sitten heille
+onnen aika, tämä maailmansota. Heillä oli yksi lehmä. Maito ja voi
+kallistuivat nopeasti. Juusto rupesi kelpaamaan vähän huonompana kuin
+ennen. Ja kaalitkin alkoivat jotakin kukkaroon tuottaa. Sitä paitsi
+salli tilaisuus nyt gulassata messinkirojulla, tinalla, vanhoilla
+säkeillä, jos jollakin. Niin tuli Sutelineista yhtäkkiä miltei rikkaita.
+Lehmiä lisää, rahaa pankissa, ja talo heidän omansa. Hyvää ja onnellista
+olisi nyt kaikki, ellei varsinkin tuo Ester, — tällainen häpeä, koko
+kaupunki huutaa.
+
+"Ei se voi olla totta!" lohduttelee rouva Kristiina Sutelin. "Minun
+Esterini, niin nokkela, viisas... Ja lapsi!"
+
+"Jota minä pienenä makuutin rintaani vasten", valittaa herra Sutelin.
+"Mutta silmällä täytyy pitää. Minä naulaan hänen ikkunansa kiinni, ja
+sanon hänelle ja Jalo Julkulle kovat sanat. Ellei Jalo Julku rupea
+ahkeraksi, saa hän mennä vaikka virolaiseen perunajaalaan..."
+
+"Jeesus siunatkoon!" huudahtaa rouva. "Hyh, merellä on miinoja! Hukkuu.
+Ei, ei niin."
+
+"Hukkukoon. Mutta merille sanoi tahtovansa. Minne hän pääsisi. Eipäs
+pääse poika, haha. Edes Viron jaaloja ei nykyään kulje. Mutta joutaisi
+hukkua, uittaa itseään. Niin ymmärtäisi, mitä kunnon isä hänelle
+merkitsee. Ja Esterin ikkunan minä..."
+
+"Niin ei ainakaan kaupungin rakeilla ole haukkumista", sanoo rouva
+Sutelin.
+
+"Kuules, yhtenä yönä minä olin kuulevinani siellä jotakin.
+Kaalinvarkaita ne kai olivat... Kelpaa nyt ihmisille Aleksanderin
+kaalit. En, en minä Esteristä sellaista voi uskoa, hänen silmänsäkin
+ovat niin... On lapsi... uppiniskainen..."
+
+"Niin, niin on. Ja kenenkäpä muun tämä olisi kuin Holmbergin akan
+juonia? Minä sanon hänelle vielä, — en tervehdi häntä. Mutta mennään
+nyt puuhiimme. Lehmäraukat jäivät lypsämättä tässä touhussa. Oih, voih,
+en jaksaisi. Autathan minua, vain ylös tuolista, Santer!"
+
+"Autan omaa muoriani", vastaa Sutelin. Aviopuolisot nousevat. Keittiöstä
+ovat lapset lähteneet. Ulko-ovi on auki. Satelee yhä räntää. Vanhukset
+vetävät jalkaansa saappaita, ylleen palttoita. Hakevat kiulujaan pöydän
+alta. Pojan merirosvosapeli pistää jollakin peltisakarallaan Sutelinia
+käteen, niin että hän sadattelee ja heittää esineen toiseen nurkkaan.
+Lyhtyyn tulta, ja sitten taarustaa pari navetalle, kummallisen
+näköisinä: rouva kuin paksu vaatekasa, ja molemmilla päässä huivi,
+miehellä sidottuna ikäänkuin vanteeksi pään ympärille: päänsärkynsä
+vuoksi hän sen niin sitoo, ettei tuuli pääsisi korviin. Lehmät ja sika
+tervehtivät heitä röhisten, Sutelinin riemuksi ja ylpeydeksi: hän
+läiskäyttää kädellään sikaansa selkään, koettelee sen vatsaakin, nauraa,
+ja menee sitten lehmän luo, asettuu sen alle ja alkaa lempeitä pakisten
+lypsää. Vaimo hyväilee ja lypsää toista lehmää. Sutelinin nenää siinä
+vielä syyhyttää; täytyy tyrkkiä sieraimia kovasti: sellainen virkistää
+kuin nuuska. Sian kirpeä haju lienee pannut nenää syyhyttämään. Hän
+raastaa sieraimiaan, ja juttelee:
+
+"Mutta siasta lähtee ainakin kolme tuhatta, ja sen porsaista lisää: sata
+markkaa kappaleelta. Ennen sai possuja viidellä markalla..."
+
+"Vai niin! Niitä sai ilmaiseksi", huudahtaa vaimo. "Siellä kotipuolessa
+annettiin niistä suutarinmarkka tai neula, että kauppa olisi ollut
+kauppa, muuten ei porsas olisi elänyt, sanottiin..."
+
+"Ja nyt niistä saa jo sata markkaa kappaleelta, hehehe", nauraa Sutelin,
+riemuiten, hillittömästi, onnellisena.
+
+
+
+
+24
+
+
+Kun Sutelinin vanhukset puhelivat keskenään ruoka- ja makuuhuoneessa,
+lähti Ester saattamaan veljeään kaupungille. Jalo Julku vihastui näet
+isäänsä kovasti, vihastui lopullisesti siitä, mitä hän on kauan pitänyt
+vanhempiensa, etenkin isän, tyranniutena häntä ja siskoa kohtaan. Hän
+työnsi hatun päähänsä ja päätti toteuttaa aikeensa, jota hän jo usein
+oli sisarensa kanssa pohtinut. Matkalla Ester, — pieneksi häntä yhä
+sanotaan, mutta kokoonsa nähden hänellä kyllä on jo ikääkin — yhytti
+häntä ja palasi sitten kotiin. Hän puolestaan vastaisi vanhempiensa
+haukkumisiin kipakasti; eikä hän omissa hommissaan mitään pahaa
+aavistanut. Rouva ja herra Sutelin olivat navetassa, Ester pääsikin
+ilman muuta omaan huoneeseensa, lukitsi oven sisältä ja oli kuin ainakin
+kotonaan.
+
+Salissa oli sekaisin perheen vaatteita, veljen naamareita ja leluja,
+Esterin tanssipukuja, tavallisesti hylättyjä heti kun valmistuivat,
+kaikenmoista rojua, kukkanen ruukussaan lattialla ja muutamia kirjoja
+huiskin haiskin pöydällä ja tuoleilla. Ester raivasi itselleen yhden
+tuolin tyhjäksi, samoin kulman pyöreästä pöydästä, kaivoi sängystään
+patjojen välistä suuren konttorikirjan ja kuljetti sen pöydälle. Ryhtyi
+puuhaan musteella ja kynällä. Se oli mustilla kansilla varustettu
+konttorikirja, nurkat ja selkä vahvistetut harmaalla kankaalla. Ihan
+uusi konttorikirja; neliskulmainen paperiläiskä sen kannessa oli vielä
+puhdas ja siihen oli Ester tekstannut: Reskontra. Suojuslehdelle kirjan
+sisään oli tyttö kirjoittanut omalla heiluvalla käsialallaan: Ester
+Sudell. Ensimmäiselle varsinaisista lehdistä, joiden yläkulmissa oli
+suuret painetut numerot ja joiden reunat olivat varustetut kultaisilla
+aakkosilla, oli sukaistu vasemmalle puolelle "Debet" ja oikealle
+"Kredit". Nyt otti tyttö sormiinsa kynän ja kirjoitti Debet-puolelle
+postimestari Mölsän nimen. Nimen jälkeen lisäsi hän: Leviaattani. Sitten
+hän mietti, veti tämän nimen poikki musteella viivoja ristiin rastiin,
+tuhersi muutamia toisia nimiä, ja uudestaan Leevi Mölsän nimen, merkiten
+sen kohdalle vastakkaiselle sivulle: "Toi kilon omenoita."
+
+Ester oli pieni, kitukasvuinen. Usein hän sairasteli, vilustuen
+juoksennellessaan, mutta ei välittänyt itsestään enempää kuin
+vanhemmatkaan hänen nuhistaan tai kuumeistaan. Hänen tukkansa oli miltei
+musta, kuten isän, kihartava ja ohut. Iho oli keltaisen samea kuin rouva
+Sutelininkin.
+
+Nyt oli hänellä uusi sukkela homma mielessä, tuo konttorikirja. Siihen
+hän nyt merkitsi lisää nimiä, valoa lamppuun sytyttämättä: tuskin erotti
+hän enää omaa kirjoitustaan, lehtien ruudukoita ei yhtään.
+
+Mutta sen tehtyään lähtisi hän uuteen seuraan, Birger Bengelssonin
+luokse. Siellä näkisi hän runoilija Kyösti Keretinkin, ja sinne oli
+kutsuttu myöskin se vanha veitikka Leevi Mölsä, tietysti. Ester aikoi jo
+sulkea kirjansa, mutta piirsikin sitten Bengelssonin ja Kyösti Keretin
+nimen siihen, ja niiden jälkeen kysymysmerkit.
+
+Pikku Ester ajatteli, että hänestä tulisi jotakin suurta, suuri
+tanssijatar, tai jotain semmoista. Aivan niinkuin kerrottiin noissa
+kirjoissakin, joita hän oli lukenut, ja lukenut aikaisin: suurista
+naisista, miljonäärilordeista, seikkailijoista. Ja paitsi näitä suomen
+kielellä ilmestyneitä jännitysromaaneja oli hän hankkinut muutamia
+ruotsalaisia ja eräitä saksalaisiakin kertomuksia. Saksaa hän ei tosin
+ymmärtänyt, mutta olipahan hänellä edes pari saksalaista kirjaa.
+
+Usein kävi Sutelineilla, enimmäkseen vain kuljeksiakseen, isompia
+tyttöjä Blöckerin olutpanimolta tai naisia Klingstedtin sahalta.
+Lukeutuivathan Sutelinitkin, etenkin itse Sutelin, sosialisteihin. Ja
+paitsi että rouva Kristiina Sutelin oli suustaan leveä, — tavaton
+haukkumaan sellaisia naapureitaan, joita piti vihamiehinään, ja ne
+olivat useimmiten sellaisia, jotka olivat jollakin tavoin menestyneet,
+ja yleensäkin kaupunkilaisia, — paitsi että rouva Sutelin puhui
+kaikkien kuullen mitä tahansa, lisäsivät nuo tehtaannaisetkin Esterin
+tietoja. Ja vielä enemmän ne lisääntyivät, kun hän alkoi juosta
+työväentalolla. Siellä vasta oli tietäviä tyttöjä — ja kehittyneitä
+poikia. Siellä kuuli Ester paljon salaperäistä. Ja siellä hän tapasi
+myöskin Blöckerin kaljatehtaan kuskin. Miten se oikein kävi, ei Ester
+tiedä; hän pitää sitä sukkelana, aikaihmisen tekona, mutta salaa sitä
+kuitenkin muilta, paitsi eräiltä tehtaantytöiltä, — salaa Jalo
+Julkultakin.
+
+Mutta tuon kuskin nimi on merkitty ensimmäiseksi hänen uuteen
+konttorikirjaansa.
+
+Ester himoitsee olla Salome, Kleopatra, mikä tahansa sellainen kuin
+kaikki tuossa saksalaisessa kirjassa, hänen kirjoistaan suloisimmassa,
+jonka kannessa ja sisällä on kuvia nuorukaisista, jotka polvistuvat
+kuningattariensa jalkoihin. Mahtavien miesten valtiatar hän tahtoo olla.
+Miehet kantavat hänelle uhriaan, ken mitäkin. Mutta rahoilla, jos hän
+niitä alkaa saada, aikoo hän ostaa itselleen kaikenmoista: onhan typerä
+isä jo monesti nalkuttanut hänelle rahojen tuhlaamisesta. Naiset
+tarvitsevat rahaa. Mutta enemmän kuin rahaa rakastavat he elämää.
+
+Äskettäin kaupungilla kierrellessään kuuli Ester, että Birger Bengelsson
+on paljon kokenut poika, sellainen oikea mies, käynyt Pariisissa, ja
+siellä jotakin tehnyt. Ester meni heti Bengelssonin kotiin, ja tapasi
+hänet omalla puolellaan: hän asuu kivirakennuksessa, omassa kamarissaan,
+johon on eri sisäänkäytävä. Birger nauroi hänelle veitikkamaisesti, ja
+kutsui hänet täksi illaksi luokseen pieniin kekkereihin, joihin tulisi
+muun muassa runoilija Kerettikin. Birger sanoi tahtovansa nähdä, miten
+Ester tanssii.
+
+Esterin toiveet ovatkin perusteltuja. Bengelsson tahtoi häntä tosiaankin
+tulemaan luokseen. Miksi hän ei olisi tahtonut: silläkin tavalla voi
+ärsyttää pikkukaupunkilaisia, tuhmia poroporvareita. Ja onhan Birgerin
+suurin ilo ärsyttää ihmisiä, tehdä heille älykkäitä ilkeyksiä, joista he
+suuttuvat.
+
+Hänen huvinsa on muun puutteessa tutkia tätejään, "fastereita", kun he
+tulevat hänen kotiinsa vieraisille. Hän usuttaa heitä toistensa
+kimppuun: kuiskaa salaa jollekin tädille erikseen, että tuo toinen
+fasteri on puhunut muka hänestä sitä tai sitä pahaa. Sitten houkuttelee
+hän toisen tädin jollakin tavoin syrjään ja kertoo hänelle, mitä
+ilkeyttä muka tuo äskeinen on hänestä puhunut. Samoin ärsytellään kolmas
+ja neljäskin täti. Sitten istuvat kaikki tädit yhdessä kahvipöydässä;
+hetki jäykkyyttä, karsaita silmäyksiä, ja yhtäkkiä syttyy ilmisota,
+tulinen sanasota, salaviittauksineen, julkiotteluineen. Birger nauraa,
+se vintiö; niin hän typeriä kiusaa, se tekee heille hyvää.
+
+Ei ole kauan siitä, kun hän tahtoi tehdä kasvattavaa hyvää runoilija
+Kyösti Keretille.
+
+"On ikävää, on epäkohta, että niin etevällä taiteilijalla kuin sinulla,
+Kyösti, on yksinkertainen vaimo", sanoi hän Keretille, mennen hakemaan
+hänet kanssaan kävelylle. Se tapahtui heti noiden kansanopistojuhlien
+jälkeen, tuskin päivä siitä yöstä, jonka hän oli ryyppinyt Keretin
+kotona iltaman loputtua. "Vaimo, jolla on rahaa, mutta ei anna sinun
+niitä käyttää! Mitä varten on raha, ellei ihminen sillä jotakin tee,
+uhraa sitä kauneudelle, runoudelle, taiteelle!" Ja kauan juteltuaan
+antoi Birger vapauttavan neuvon: "Luovu hänestä, ota uusi nainen, mutta
+älä vaimoa; onhan tässäkin kaupungissa naisia!"
+
+Bengelsson teki sitten piakkoin Keretin erään sairaanhoitajattaren
+tutuksi. Tuo naisveitikka oli kihloissa jonkun teologin kanssa, joka
+asui Helsingissä, luki yliopistossa. Teologi kuului olevan hiukan
+hihhulismiin kallistuvainen: kukin näinä sekavina aikoina hätääntyi
+etsimään pelastusta jollakin erikoisella tavalla. Ja sulhasen
+vaikutuksesta oli neidistä itsestäänkin tullut innokas hihhuli. Mutta
+Keretti, joka oli vieläkin kaunis ja jolla oli rahaakin, — Bengelsson
+hankki hänelle vekseleillä, joita milloin mikin Birgerin tuttu tunnusti,
+sillä Birger sanoi, ettei hänen oma nimensä käynyt, — Keretti käänsi
+sairaanhoitajattaren piankin hihhulismista todelliseen pakanuuteen:
+sanoi lyöneensä papin laudalta niin että pamahti. Tosiaan kihlaus
+purkaantui, ja Keretti seurusteli nyt sairaanhoitajattaren kanssa.
+Useimmiten oli myöskin Birger seurassa, milloin Seurahuoneella, milloin
+Birgerin kotona, ja lopulta Keretin kotona. Nuori rouva Keretti oli
+loukkaantunut, kauhuissaan. Viimein päätti hän lähteä lapsineen takaisin
+Helsinkiin, elättää itse siellä henkensä ja poikansa.
+
+Birger Bengelsson kertoo tästä kepposestaan varsinkin läheisimmille
+tuttavilleen:
+
+"Kamala idiootti tuo Keretti. Ja tämä tekee hänelle hyvää: saakoon kokea
+maailmassa muutakin kuin avioliiton tylsyyttä. Minä olen koettanut tehdä
+hänestä miestä. Pitäisi vieläkin häntä narrata!"
+
+Ja kun Ester Sutelin, Birgerille ennestään tuntematon, yhtäkkiä tuli
+hänen luokseen visiitille, ja Birger oli hetken häntä hiljaa katsellut
+ja nähnyt, mikä hän oli laatuaan, nimittäin tylsä, mutta kuitenkin
+tyttö, jolla oli piru nahassa, siis tavallaan viisas, — kun Ester tuli
+visiitille, niin päätti Birger narrata Kerettiä Esterilläkin.
+Sairaanhoitajatar, johon Birger oli Keretin tutustuttanut, olikin
+Birgeristä aivan liian kiltti ja hellä sellaiselle kuin Keretille.
+Menisivät vielä naimisiin! Sairaanhoitajatar uhrasi jo kaiken
+palkkansakin Keretille, ja uhrasi maineensa: aivan samoin kuin entinen
+vaimo, vieläpä alttiimmin! Oli sillä onni, tuolla Keretillä! Ja
+sairaanhoitajatar oli Birgeristä koko sievä nainen; hän kelpasi
+muillekin miehille kuin Keretille, oikeille viisaille miehille.
+
+— Antaa Kyöstin nyt hölmötellä tämän pikku idiootin kanssa: sotkea
+suhteensa sairaanhoitajattareen, ajattelee Birger Bengelsson
+järjestäessään paperilyhtyjä kattoon ja pulloja pöydälle. Siinä on
+pirtusta tehtyä, naisille sopivaa viiniä. — Antaa hölmötellä ja sotkea.
+Siitä sotkusta on tuleva itku ja hammastenkiristys rakastajattarelle,
+helppo unohdus hupakolle naiselle. Ja Keretti siitä vain viisastuu.
+Kyösti tarvitsee viisastuakseen Mefistonsa!
+
+Tänä iltana ovat nuo kekkerit. Hurjat, hupsut ja narrilliset niiden
+pitää olla, oikeinpa kuin Pariisissa.
+
+Vaivaisen pieni Ester oli Birgerin ihmeeksi sanonut, että hänpä hommaisi
+niihin kekkereihin mukaan postimestarinkin, parhaan ystävänsä. Birger
+onki Esteriltä lisää tietoja, ja huomasi, että postimestari ja tyttö
+olivat todellakin ällistyttävän läheisiä ystäviä; se oli Birgerille
+naurun ja ilon aihe; mielellään hän suostui Esterin ehdotukseen.
+
+Nyt alkaa Ester pukeutua Salomeksi noihin juhliin, nopeasti ja pimeässä,
+etteivät ukko ja äiti viereisessä huoneessa mitään huomaisi.
+
+Sääli, ettei Jalo Julku päässyt siskon mukaan: mutta hänellähän on
+tärkeitä asioita kaupungilla: hän aikoo lähteä Saksaan jääkäriksi.
+
+Niin, Jalo Julku on mennyt toimittaja Rolf Idellin puheille. Hän oli
+päättänyt lopultakin poistua kotoa, niin suuttunut ja loukkautunut on
+hän isänsä haukkumisista ja äitinsä joutavista itkuista. Miksi eivät
+vanhemmat anna hänen olla rauhassa, miltei aikamiehen? Eivätkä anna
+siskonkaan alkaa flirttailla, kuten muut tytöt tekevät?
+
+Toimittaja Rolf Idellistä olivat Jalo Julku ja Ester kuulleet, että hän
+oli perillä politiikasta. Kuulleet etenkin isältä: vaikka isä oli
+sosialisti, vastusti sotaa ja kiivaili sitä vastaan, myönsi hän, että
+nuorsuomalaisten lehti oli niissä asioissa oikeassa ja että Rolf Idell
+oli viisas mies. Nyt aikoi Jalo Julku kysyä Rolf Idelliltä, millä
+tavalla Saksaan päästäisiin. Olihan maisteri Klingstedt, jota huhuttiin
+jääkärivärvääjäksi, varmaankin mennyt sinne, mutta millä tavalla?
+Klingstedt oli tosiaan kaupungista poissa, yhtäkkiä kadonnut.
+
+Kun Jalo Julku tuli nuorsuomalaisen lehden toimitukseen ja Rolf Idellin
+eteen, ja hermostunut Rolf viimein nosti päätäntänsä vihreän
+lampunvarjostimen valokehästä, tirkistellen poikaan kuin outoon ihmiseen
+ainakin, ja sai kohta kuulla hänen asiansa, kimposi nopeasti Idell
+pystyyn ja jätti paperinsa, joiden keskellä hän, laiha olento, oli
+kiemurrellut yli pöydän kuin mikä mato, nenä ja sormet sotakartoissa.
+Hän tiedusteli, ihmetteli kovasti nuoren Sutelinin aikomusta. Ja sitten
+alkoi hän, rystysillään pöydän reunaan lyöden, moittia Jalo Sutelinia,
+varoittaa häntä, todistaa hänelle vakuuttavasti, ettei Saksaan olisi
+mentävä, imperialistiseen ja sodanhimoiseen Saksaan, vapaan,
+kansanvaltaisen Suomen lapsen. Se hullutus täytyisi heittää, ellei
+muuta, niin jo senkin vuoksi että Saksa varmaan, aivan varmaan joutuisi
+tappiolle. Toimittaja selitti tarkasti, mistä syystä Saksa joutuisi
+tappiolle; mutta ei Jalo Julku hänen selityksiään ymmärtänyt. Lopuksi,
+arveli Rolf Idell, edestakaisin kuumassa huoneessa kävellen, että
+päinvastoin olisi parempi mennä vapaaehtoisena ympärysvaltoihin.
+
+"Ryssän housuihinko siis?" kysyi Jalo Julku Sutelin.
+
+"Niin, en juuri Venäjälle tahdo kehottaa. Sota itsessäänkin on kamalaa,
+voitettava paha, ja varsinkin ryssän armeijassa. Mutta varmaan olisi
+parempi joutua vaikkapa sinne ja siihen surulliseen kohtaloon, —
+surulliseen, muistakaa se: ehkä kaatumaan Karpaateilla, — kuin
+itsekkään Preussin apulaiseksi. Onneksi luulen, että sota pian
+loppuukin. Saksa ei voi kauan enää kestää. Ja jos lapsellinen
+seikkailuintonne ei mitenkään anna teille rauhaa, niin ehkäpä saatte
+Venäjällä sapelinne ja punaiset housunne sodassa käymättäkin."
+
+"Venäjälle siis, harashoo!" huudahti nuori Sutelin.
+
+Vieläkin varoitti toimittaja Idell häntä mokomasta aikeesta. Tiedusteli
+uudelleen, miksi hän tahtoi sotilasalalle. Kuulusteli hänen kotiolojaan
+aikaansa säästämättä; sanoi ymmärtävänsä häntä, mutta rukoili Jaloakin
+ymmärtämään vanhempiaan. Ja lupasi viimein tulla häntä kotiin katsomaan;
+sitä ennen ei Jalon pitäisi päättää mitään, ei lähteä minnekään.
+
+Rolf Idell täytti aina lupauksensa; jo seuraavana päivänä hän meni
+puutarhuri Sutelinille. Hän huomasi Jalo Julkun kodissa tosin eräitä
+puutteita, mutta löi silti pojan aikomuksen leikiksi, koska koti
+kuitenkin kaikitenkin oli kelpo koti. Jalo Julkun piti hänen mielestään
+vain hoitaa kotonaan kaaliksia, tai ruveta palosotamieheksi, jos
+kiiltävää kypärää tahtoi: käviväthän saksalaisetkin sotaa kekäleillä,
+tulisuihkuilla ja tukehduttavilla kaasuilla. Esterinkin Rolf Idell
+silloin näki, katsoi häntä kummastellen, mutta unohti hänet pian, kun
+joutui juttelemaan politiikkaa itse puutarhurin kanssa. Kaksi tuntia hän
+puhui melkein yksinään, vuoroin seisten, istuen tai kävellen. Ja Sutelin
+kuunteli hartaasti. Heistä tuli hyvät ystävät, jos puutarhuri jo
+ennenkin oli ollut hänen tuntematon ystävänsä, koska Rolf Idell oli
+monilta mielipiteiltään sosialisti. Saksalaisia naurettiin, heidän
+tappiotaan odotettiin.
+
+Sitten kävi Rolf Idell pari kertaa myöhemminkin Sutelineilla.
+
+Mutta silloin oli Jalo Julku jo lähtenyt kotoa, Idellin suruksi, isän
+katkeruudeksi, äidin itkuksi ja Esterin ylpeydeksi; lähtenyt
+itsepäisesti, melkein karaten. Helsinkiin oli sanonut aikovansa,
+tarjoutuvansa vapaaehtoisena Venäjän armeijaan. Pahinta oli, että hän
+oli kirjoittanut Helsingistä joutuvansa Pietariin, nahkapoikien
+harjoituskentille. Nyt oli hän kai sinne jo joutunut, koska kirjeitä ei
+enää tullut. "Kurjuutta, kurjuutta saa Jalo kärsiä!" itki äiti.
+"Kärsiköön! Minä kiroan hänet!" huusi puutarhuri Sutelin. Ester nauroi:
+"Nyt Jalosta tulee jotakin..." "Kuin sinusta... joka makaat puoleen
+päivään!" vastasi isä. "Et tee mitään, vain juokset. Minä... tapan
+sinut! Ajan sinut kadulle."
+
+Ester nytkytteli niskaansa salaperäisesti: "Isä on hupsu: kuinkapa minä
+minnekään pääsisin, kun isä on ollut niin viisas, että on naulannut
+kiinni ikkunankin."
+
+Ullakon ja paloluukun kautta kiipesi tyttö illoin ulos, ja tuli takaisin
+aamulla samaa tietä. Mitäpä hän olisi pelännyt?
+
+
+
+
+25
+
+
+Birger Bengelsson, vilkas kauppiaanpoika, oli tähän aikaan, jolloin
+isänmaan kohtalo vaivutti mielet huoleen ja epätoivoon ja maailmansota
+teki ihmiset entistä nautinnonhaluisemmiksi, raaemmiksi ja veltommiksi,
+tuntuen meidänkin maahamme ja sen syrjäisimpiin sopukkoihin asti kuin
+loitto ukkonen, omituisena, ahdistavana ja rauhallisen työnilon lamaten,
+— Birger Bengelsson oli ikäänkuin viiri, joka pyörähtelee kaikkia
+tuulia ennustellen. Hän rienteli kaikkialla, puhui kaikille tutuilleen
+maailman politiikasta ja Suomen asiasta, viimeksimainitusta liioin
+välittämättä; puhui ja väitteli, todistaen intohimoisesti ja
+myrkyllisestikin, että hän oli aina oikeassa, kääntyi hänen
+mielipiteensä sitten miten milloinkin. Yleensä suosi hän ententeä ja
+kannatti Rolf Idelliä. Mutta hieno elämä, persoonallinen, älykäs elämä,
+oli hänelle kuitenkin aina paljon tärkeämpi kuin maailmanpolitiikan
+jännitys. Niinpä tänäkin iltana, jolloin hän oli järjestänyt luokseen
+juomakekkerit ja kutsunut niihin kirjailija Keretin ja erään toisenkin
+vieraan, joka oli hänen salaisuutensa ja yllätyksensä. Postimestarin oli
+pikku Ester luvannut kirjeellä kutsua.
+
+Istuttiin Bengelssonin dublettihuoneistossa, laskettujen ikkunaverhojen
+takana. Birgerin isän, vakavamielisen hupsun, kuten Birger nauroi, ei
+tarvinnut tietää näistä kekkereistä mitään. Paperilyhty loi valoaan
+pöydälle, joka oli täynnä tavaraa: kahvikeittiö, leivoksia, karahveja,
+laseja, valokuvakopioita ulkomaalaisista mestarimaalauksista. Birger
+kaateli viinisekoitustaan ahkerasti varsinkin Keretille ja kehotteli
+häntä juomaan, yllytti ylimielisesti, ja neuvoi hänelle siinä ohella
+maailman miehen tapoja. Sutelinin tyttöäkin opetti hän hauskanpitoon, ja
+iski salassa silmää postimestarille, joka itsekin halusta maistoi, mutta
+hitaasti, eikä olisi kehottamalla vauhtia kumminkaan lisännyt. Birger
+oli alkanut tapansa mukaan politiikalla: hän tiesi, mitä maailmalla oli
+tulossa. Hän oli päässyt kaikesta perille Pariisissa, aivan varmaan;
+siellä niitä ohjaksia pidettiin käsissä, ja hän tunsi eräitä henkilöitä,
+jotka olivat aivan lähellä niitä, jotka ohjaksia hoitivat. Kuinka oli
+hän tullut noiden henkilöiden tuttavaksi? Hän oli, tietysti omasta
+aloitteestaan ja melkein yksinään, perustanut suurella tarmolla ja
+viekkaudella Pariisissa ranskalaisille pienen vapaaehtoisen Punaisen
+ristin osaston. Ensin oli häntä epäilty spioniksikin, mutta kun hänen
+kulttuuri-ihailunsa huomattiin, ihailtiin häntäkin. Niissä hommissa oli
+hän tietysti joutunut ranskalaisten sotaherrojen tuttavuuteen, ja tuota
+valtioviisasta keksintöään sai hän kiittää siitäkin, että hänet
+laskettiin Ranskasta palaamaan kotiin näinkin keskellä sotaa, ja
+laskettiin suurenmoisin kunnianosoituksin. Birgerillä oli ranskalainen
+mitalikin, ei luonnollisestikaan kunnialegioonan punaisessa nauhassa
+kannettava, mutta varsin läheinen sille. Tällä kertaa ei hän kuitenkaan
+viitsinyt nousta paikaltaan ja kaivaa esille sitä takkiaan, jonka
+rintapielessä se oli: hän ei antanut paljon arvoa tuollaisille
+ulkonaisille kunnianosoituksille — näin huvitteluseurassa.
+Rintamallakin oli hän Ranskassa käväissyt, ja kertoi nyt saksalaisten
+julkeista ja typeristä hävitystöistä siellä: kokonaiset maakunnat oli
+ammuttu raunioiksi, metsät kaadeltu kranaateilla niin että oli mahdoton
+nähdä edes pienoista vesaa, kylät, kaupungit pyyhkäisty olemattomiin,
+sellaisetkin kulttuurin voittopatsaat kuin kirkot pommitettu
+soraläjiksi, ja aivan tarpeettomasti...
+
+Näin puheli Birger kauan, selitteli syitä, todisteli, vakuutteli.
+Vastaanväittämistä ei ollut: väitteet hän kumosi lujasti, itsepäisesti,
+pilkallisestikin. Mutta kun Esterin kasvot alkoivat hehkua, hänen
+silmänsä älyttöminä kiiltää, ja hän poltti paperossin toisensa jälkeen,
+yskien ja nauraa tirskuen ja heitellen paperossejaan pitkin lattiaa, ja
+yhä villitymmin käytellen lasia ja pöllytellen sauhua, oli Birgeristä
+viisainta, että hän toimittaisi tanssinsa ajoissa, muutoin ei tanssista
+tulisi mitään. Ester oli varannut mukaansa hameen, jonka helmaan hän oli
+ommellut heliseviä pelimarkkoja, Seurahuoneella hankkimiaan, ja
+samanlaisilla helyillä koristetun tukkanauhan. Postimestari huokaili
+itsekseen, kun Birger varusteli Esteriä tanssimaan. Birger vei tytön
+sivuhuoneeseen pukeutumaan. Huokaillen ja totisena istui Leevi Mölsä,
+alas pöytään katsellen. Ester ilmestyi takaisin miesten joukkoon, ja
+hyppely alkoi. Huokaillen tyhjensi Mölsä lasinsa pohjaa myöten ja
+naurahti hiljaa. Ester sanoi tanssivansa Carmenia. Se oli jotakin
+merkillistä loikkaa. Ester lauloi itse Carmenia, ja Kyösti Kerettikin
+rupesi sitä hyräilemään: hän innostui ja jyrisytti pian toreadorin
+täydellä mahdilla, jäykästi ja hitaasti juhlalliseen sävyyn ja
+pateettisesta Sitten ylisti hän Carmenia, tanssia katsomatta; se oli
+hänestä maailman parhain, korkein sävellys, niin sanoo Nietzsche: siinä
+on elämänmyöntämistä, voimaa, uhmaa. Pitkälti puhui runoilija. Birger
+katseli häneen, ja vakuutti hänen olevan aivan oikeassa, sanoen:
+
+"Uhmaa siinä on, uhmaa, eikä tuhmaa. Mutta katselehan nyt myöskin
+tanssijaa. Katso ihmislasta!"
+
+Hän sieppasi Esterin, joka nyt lopetti, polvelleen ja suuteli häntä.
+Sitten työnsi hän tytön Keretille. Keretti naureskeli ällistyneenä.
+Postimestari nousi paikaltaan, käveli tuokion sinne tänne huoneessa ja
+katseli esineitä, joita Birger oli tuonut ulkomailta. Hienoiksi
+taide-esineiksi sanoi niitä Birger. Niissä oli jokin alaston veistos,
+jokin maljakko, joitakin teräspiirroksia. Sitten istahti Leevi Mölsä
+jälleen pöytään.
+
+Kyösti Keretti oli ylimielinen. Huone alkoi tuntua hänestä kuumalta,
+valot paperilyhtyjen sisällä hehkuvilta, aavemaisilta. Birger Bengelsson
+kehui ja yllytti häntä. Keretti tahtoikin loistaa, — loistaa kylmästi
+kuin jalokivet Oscar Wilden "Dorian Grayn muotokuvassa". Elämä oli
+hänestä mahtia, voimaa, uhmaa. Aina hän himoitsi kauneutta, — rakasti
+kaunista valhetta yli totuuden. Mitä siitä, jos mies sortuisikin lopulta
+katuojaan, kuten Oscar Wilde, joka kuoli niin surkeana, ettei hänen
+tuskiensa syvyydelle ollut missään vertaa: hän oli kuitenkin elänyt ja
+sädehtinyt jalokivissä, kylmästi kuin talvinen kuura puissa
+tulipalopakkasella. Birger Bengelsson nauroi Keretille, ja yllytti yhä
+häntä, itsekin jo hieman räyhäten. Postimestari alkoi puhua, että näin
+oli hyvä olla, käytteli pulloja ahkerasti ja yllytti Kyösti Kerettiä
+rakkauteen, nauttien äitelistä sanoistaan, joilla hän sen teki.
+
+Niin kului tunti ja toinenkin. Ovikello soi, Birger meni avaamaan, ja
+johti sisälle Kyösti Keretin sairaanhoitajattaren. Hetki oli tukala,
+Keretti hyväili juuri Esteriä pöhnäisen tavalla. Sairaanhoitajatar
+katseli pariin kalpeana. Mutta Birger osasi notkealla esiintymisellä
+kääntää asian leikiksi. Hän kehotteli neitiä muistamaan, mitä talossa
+oli tarjolla, kaatoi hänelle kahvia ja täytti hänelle lasin. Nykyään tuo
+neiti osasikin jo laseja ymmärtää, sen olivat Keretti ja Bengelsson
+hänelle opettaneet.
+
+Keretti tuijotteli hetken sairaanhoitajattareen, mutta jatkoikin vain
+Esterin halailemista ja nousi ylös ja lauloi kumealla äänellä
+toreador-aariaa Carmenista. Birger vaiensi hänet, työnsi sohvalle
+istumaan. Ja nyt joutui puhe Carmenista härkätaisteluihin. Birger
+Bengelsson tunsi nekin, oli lukenut muutamia suuria teoksia siltä
+alalta: "Minä olen mies, jolle ei mikään inhimillinen saa olla
+vierasta", kehui hän. "Niinhän Goethe sanoo, — vai lieneekö se ollut
+Schiller?"
+
+"Der Moraltrompeter von Seckingen!" mörähteli Keretti. "Niin kutsuu
+häntä Nietzsche... aatteiden jalopeura."
+
+Ester ahdisteli kovin Kerettiä.
+
+Postimestari oli tekeytynyt ystäväksi sairaanhoitajattaren kanssa.
+Asettui rohkeasti häntä lähelle, yllytti ilkkuvasti häntä muistamaan
+lasiaan.
+
+Birger Bengelsson puhui espanjalaisesta ylimyksellisyydestä, jota hän
+ihaili, puhui laajalti, innostuen, kiihtyenkin. Ja sitten Birger tahtoi
+näyttää, millä tavalla toreador torjuu härkää ja miten hän sen pistää
+kuoliaaksi. Hänen seinällään oli taulujen välissä floretti, muisto
+keskenjätetyn koulun ajalta, jota hän oli käynyt kaupungin
+ruotsalaisessa lyseossa, kunnes oli kuudennelta luokalta eronnut
+ruvetakseen isänsä liikettä hoitamaan. Liikemiestutkimuksissa oli hän
+käynyt Pariisissakin. Oli lähtenyt sinne juuri ennen maailmansodan
+syttymistä, eikä sodan aikana, ja päässyt sieltä tosiaan palaamaan
+kotiin. Nyt sivalsi Birger floretin seinältä ja näytteli näppäryyttään,
+pistellen tuolinselkään ja uuninluukun nuppiin. Härkä vain puuttui.
+Neiti sairaanhoitajatar olisi kyllä sopiva Carmen, joka katselisi
+sankarinsa taistelua lavalta.
+
+"Kaapin päältä!" huudahti Ester ja alkoi pyrkiä vaatekaapin päälle.
+Birgerin ja postimestarin avulla hän sinne pääsikin, ja postimestari
+piteli häntä siellä tuokion kiinni. Kyösti Keretin kiskoi Birger
+käsipuolesta häräksi, jota vastaan hän, toreador, taistelisi. Huoneessa
+oli kuuma, Birger riisui takkinsa. Nyt alkoi taistelu. Leevi Mölsä
+kantoi Esterin takaisin sohvalle. Keretti ei osannut möyrytä eikä
+hyökätä. Hän pelkäsi Birgerin florettia: vaikka sen kärki oli
+säämiskällä ympäröity, saattoi se osua silmiin. Postimestarista oli nyt
+sairaanhoitajatar kaunis: kaunis oli nainen tällaisella onnellisella
+hetkellä. Birger kehotti Mölsää ja neitiä katselemaan taide-esineitä,
+joita hänen toisessa huoneessaan oli; hän itse kyllä pitäisi sillaikaa
+huolta härästä: voimistelu tekisi lihavalle Keretille hyvää. Birger piti
+kovaa ääntä, huusi komennussanoja niinkuin miekkailunopettaja, polki
+jalkaa, käski Kerettiä tuonne nurkkaan, josta hänen oli muka rynnättävä:
+
+"Sinun täytyy puskea minua kohti pää alhaalla kuin oikea sonni ainakin,
+kuuletko, Keretti! Cornu, — cornichon. Ymmärrätkö mitä se on?"
+
+Keretti möyrysi ja hyökkäili, Bengelsson nauroi ja pisteli häntä
+miekallaan.
+
+Se oli sellainen vapaa juhla, jollaisia Birger sanoi pariisilaisten
+viettävän.
+
+Ja seuraavina päivinä kertoi sitten Bengelsson kaikkialla, missä
+liikkui, entisille tutuilleen ja uusillekin, mikä suunnaton idiootti
+Keretti on. Sillaikaa kun toinen mies, jonka nimeä Birger ei tahtonut
+mainita, oli eilen ryöstänyt Keretin rakastajattaren, oli hän, Birger,
+pidättänyt Kerettiä. Ja miten! Tekemällä hänestä härän. Siinä hän
+mainitsi kuitenkin postimestarin, epähuomiossa, vaikkei olisi
+tahtonutkaan, sillä olihan Leevi Mölsä hänestä intelligentti mies, joka
+osasi elää! Nyt kasvaisi Kerettiä ihailleelle sairaanhoitajattarelle äly
+päähän, ja nyt aikoi Birger puolestaan seurustella hänen kanssaan:
+kehittää häntä. Keretistä ei se tyttö välittäisi enää yhtään,
+tuollaisesta härästä. Ja rouvansa kanssa oli Keretti jo auttamattomassa
+riidassa. — Mutta toinenkin intressantti tyttö tässä kaupungissa oli,
+iloinen, mutta hölmö, aivan sellainen kuin Pariisin kahviloissa:
+Sutelinin Esteri. Hänet tyrkkäisi Birger nyt Keretille. Leevi Mölsä oli
+kyllä narrannut Esteriä, tietysti pilallaan vehkeillyt sen kanssa,
+mutta...
+
+Haikeasti katui Leevi Mölsä tätäkin juhlaa, tätä mielensä sekaannusta.
+Vaimoaan kohtaan, joka sai siitä kuulla kiertoteitse, pahansuovien
+ystävättärien suusta, oli hän entistä hellempi: hän tunsi itse
+vajonneensa yhä enemmän syntiin. Rouva Mölsä itki ja suri, mutta ei
+puhunut miehelleen mitään, vaipui vain kotielämässään entistä syvempään
+haluttomuuteen. Leevi Mölsä kävi kirkossa katumusta tekemässä, ja
+lankesi uudestaan: etsi juopotellessaan käsiinsä tuon veikeän
+sairaanhoitajattaren, tai tunkeusi Esterin huoneeseen. Ja Esterille oli
+hän hankkinut avaimen, joka sopi Sutelinin ulko-oveen.
+
+
+
+
+26
+
+
+Kaupungilla alettiin puhua paljon pienen Esterin kepposista, ja supista
+jotakin postimestarista ja muistakin henkilöistä, joilla muka olisi
+ollut tekemistä "Ester-jutussa", kuten asiaa ruvettiin nimittämään.
+
+Isidor Tistelberg ihmetteli itsekseen:
+
+— Omituista! Tällaistako on suurten maailmantapahtumien aika?
+Euroopassa taistellaan sotakentillä, Venäjä uhkaa kesken kaiken Suomen
+niellä, ja täällä: eletään miltei kuin ennenkin. Jutellaan touhukkaasti
+tuosta sairaalloisesta tytöstä, Leevi Mölsästä, tehtailija Blöckeristä,
+Kyösti Keretistä, ja se tiesi kenestä kaikista herroista. Leevi Mölsä on
+muka surkein koko joukossa, kaupunkilaisten yllätykseksi ja
+ällistykseksi; Blöcker kulkee vanhaa rappeutumisensa latua yhä alaspäin,
+ja Keretti on hylännyt kotinsa, juotuaan vaimonsa rahat, jopa hylännyt
+uuden morsiamensakin, ja renttuilee entistä veltommin, matkii Birger
+Bengelssonia jokaisella eleellään, sanallaan, yksinpä naurullaankin.
+Sellaisia asioita ajatellaan, ja maailmassa, siellä kaukana, miljoonat
+kaatuvat, kansain kohtaloista heitetään kuoleman arpaa. Täällä elellään;
+ja kiistellään: unohdetaan riitain vuoksi suuremmat asiat, joista
+nämäkin pienet ehkä aiheutuvat: ajan levottomasta tuskasta. Metsä
+piilottuu puiden tähden. Entä hän itse? Eikö hänkin kiintynyt
+ajatuksillaan Ester-juoruihin? Tietysti, sen myönsi hän itselleen. Mutta
+ei huomannut kiintyneensä niihin niin paljon, että hän, samalla kun
+asiaa inhoksui, ikäänkuin iloitsikin siitä: todistihan se taas muka
+oikeaksi porvarillisen surkeuden, matalan ja sairaalloisen hengentason,
+sillä ehdottomasti matalana hän sitä piti, vaistosta ja ulkonaisesta
+tottumuksesta. Hän ilkkui näitä rehjastelevia porvareita, ja surkutteli
+koko kaupunkia niinkuin se olisi ollut pelkästään heitä; ei ajatellut,
+että olihan siellä toki muitakin ihmisiä, kunniallisia ja tarkoin
+velvollisuutensa täyttäviä, paljon muitakin kuin nämä muutamat
+onnettomat, joista "Ester-jutun" yhteydessä pahaenteisesti puhuttiin.
+
+Tistelberg kohotti pöyhkeillen päätänsä, ja kaipasi jotakin korkeampaa,
+puhtaampaa kuin se, mistä Ester-seikkailu oli ilmauksena.
+
+Pari viikkoa kului hänen menemättä pyytämään Julia Oljemarkia kanssaan
+kävelylle. Kuitenkin oli ikäänkuin sanattomasti päätetty, että
+Tistelberg hakisi rouva Oljemarkin mukaansa, niin Tistelberg muisteli.
+Mutta nyt tuntui siltä kuin se olisi ollut sopimatonta, Julian miehenkin
+vuoksi.
+
+Tistelberg oli viime retkellä omituisesti kiivaillut Juliaa vastaan. Nyt
+hän sitä katui. Miksi hän ei ollut antanut naisen rauhassa kertoa
+muistojaan, unelmiaan, ehkä kaipuutaan? Miksi hän oli sillä tavoin vähän
+väliä hyökännyt?
+
+Ja kerran sitten Tistelberg näki merkillisen unen... Aina hän pilkkasi
+niitä, jotka uskoivat uniin.
+
+Hänen kamarinsa sisustus insinööri Tarkkasen luona oli jäänyt
+tilapäiseksi. Mitäpä siitä nyt täydentämään: hän ei enää ollut varma,
+milloin haluaisi itsestäänkin muuttaa Tarkkaselta pois. Ikävää siellä
+oli hänen mielestään, varsinkin nyt, kun rouva oli tuonut sinne
+järkeilevän, tyhjästä saivartelevan hengen, oikean poroporvarillisen
+hengen. Ja pakko auttaisi hänen salaa herännyttä muuttohaluaan: talossa
+läheni iloinen perhetapaus, huoneisto oli ahdas, ja vuokralaisen olisi
+luonnollisesti ainakin tulevan vuoden alusta hankittava itselleen toinen
+asunto.
+
+Kamarin sisustus oli tilapäinen, köyhä; siihen kuului vain rautasänky,
+tuoli ja suuri, maalaamaton piirustuspöytä huiskin haiskin heiteltyine
+papereineen, eipä paljon muuta.
+
+Autiossa huoneessaan näki Tistelberg yöllä seuraavaa unta: lieneekö hän
+ollut tosiaan oikeassa unessa vai puolittain valveillaan, hän vain näki
+tyhjän huoneensa ja tuon yön. Oli hiljainen yö, koko kaupunki nukkui
+pikku touhuistaan. Luultavasti aamuyö. Kuutamo, niin kalpea, että sitä
+tuskin voi sanoa kuun valoksi, lepäili kamarin kalseilla seinillä.
+Tistelbergin hankkimat vihreät tapetit olivat nopeasti haalistuneet,
+kelmeäksi oli mennyt hänen mielivärinsä, luonnon väri, metsien väri.
+
+Kuun hämärä hohde väikkyi tuossa hiljaisen kamarin seinämällä, joka
+näytti aivan tyhjältä, sillä siinä ei ollut ei tuoleja, pöytiä, ei
+mitään. Vain uuni häämötti nurkassa seinän vieressä.
+
+Mutta jonkinmoisella lavalla, joka oli keskellä tuota seinämää tai
+keskellä permantoa, — paareilla tai ruumislavalla varmaankin, —lepäsi
+Julia Oljemark, kuolleena. Hänen kasvonsa olivat kellertävät ja valkeat;
+hänen profiilinsa kaunis. Huulet, erikoisen kauniit, olivat nyt vakavat.
+Jokin verho peitti hänen ruumistaan päähän ja luultavasti käsiin asti;
+mutta jalkoterät näkyivät paljaina, lämpöisinä.
+
+Tistelberg parahti unessaan ja heräsi. Hän katsahti huoneensa tyhjälle
+seinälle, näki ainoastaan hämärän valon, jota ei saattanut valoksi
+sanoa, tunsi yön hiljaisuuden, autiuden tunteen, omituisen tuskan;
+muisti nähneensä unta. Ja huomasi silmänsä kosteiksi. Ja hän valitti
+tuokion itsekseen, järkyttyneenä:
+
+"Julia, Julia!"
+
+Kummallisesti se uni järisytti hänen sieluaan. Sieluun hän ei uskonut,
+mutta... mistä se uni oli tullut? Miksi juuri tällainen, niin
+—juhlallinen?
+
+Päivän ja toisenkin Tistelberg sitä aprikoi.
+
+Ja sitten hän ei enää voinut, ei jaksanut olla menemättä tohtorinna
+Oljemarkia tapaamaan: hänellä oli entistä ahdistavampi ikävä täällä.
+Nöyränä, ikäänkuin päästään pyörällä, hän sinne meni. Ja Julia huomasi
+kohta tuon nöyrän sävyn, hiljaisen ja alttiin, ja oli siitä tyytyväinen,
+jopa onnellinen, vaikkei Tistelberg, kun he sitten lähtivät kävelemään,
+untansa hänelle kertonut: sitä kertoa olisi ollut julkeaa, ja muutenkin
+mahdotonta, niin järkyttynyt oli hän vielä siitä; tukala olisi ollut
+siihen edes koskettaa.
+
+Rouva Oljemark ei näiden viikkojen aikana ollut halunnutkaan kohdata
+Tistelbergiä, ja sattumakin oli kohtaamisen estänyt. Tai ehkäpä ei
+kävelytoveri hänestä välittänyt, kun ei viitsinyt tulla noutamaan?
+Alistuen oli Julia painunut tavallisiin arkisiin tehtäviinsä,
+yksitoikkoisiin, hänelle vuodesta toiseen tuttuihin. Niin, painunut
+jälleen ikäänkuin ikeensä alle, alinomaiseen polttavaan, hiljaiseen
+kipuunsa, koettaen sitä tukehduttaa tarpeettomallakin työllä: riennellen
+siellä ja siellä, lähtien sinne tai sinne, esimerkiksi kerran
+Sutelineille, ja sellaisillekin ostoksille, jotka olisivat olleet
+palvelusväen tehtäviä: ei hän palvelijoita niihin pyytänyt, vaan teki ne
+itse.
+
+Siten touhutessaan oli hän tavannut kerran Rolf Idellin. Rolf oli
+hänellekin hyvä tuttu, oli ollut täällä kaksi vuotta, antausi helposti
+puheisiin miltei kaikkien ihmisten kanssa ja tuli heidän ystävikseen,
+jos he olivat ihanteellisia. Julia piti toimittaja Idellistä. Idell
+pysähtyi ihmisten kanssa pakinoimaan kaikkialla: pankeissa vekseleitä
+hoitaessaan, postikonttorissa, kadunkulmissa, aina pitkäksi aikaa, niin
+pitkäksi, että hänen rouvansa, joka lähti hänen mukaansa välistä
+kävelylle, saattoi syyllä valittaa ja uhkailla, ettei enää vasta lähtisi
+odottelemaan joka paikkaan takertuvaa miestään. Toimittaja puolusti
+itseään rouvalleen sillä, että hänen oli keskusteltava tärkeistä
+asioista: milloin oli joku tiedustellut häneltä sitä tai tätä
+poliittista asiaa, milloin joku toinen kaupungin laajenemisen
+mahdollisuuksia, joku taas ruokatarpeiden ja varsinkin kalan
+kallistumisen syitä ja miksi miinoja tänne lahden edustalle oli
+heitetty. Ja usein oli toimittajalla itselläänkin painavia asioita
+kohtaamilleen ihmisille. — Niinpä nyt rouva Oljemarkillekin: hän tahtoi
+puhua tohtorinnalle, jonka aavisti ja uskoi hyväksi ihmiseksi, Ester
+Sutelinista eli Sutelasta. Tiesihän tohtorinna asian? Rolf Idell kertoi
+hiljaa:
+
+"Kaupungilla puhutaan, että jotkut tunnottomat herrat, juopotteleva
+postimestari Mölsä ja erikoinen ryyppykuningas Blöcker, olisivat
+pahoinpidelleet tyttöstä. Ja jotkut muutkin, — juorutaan. Tämä on
+tietysti meidänvälinen salaisuus, tohtorinna! Tyttö parka, jos niin on
+asia! Minä olen käynyt hänen kotonaan, erään toisen asian yhteydessä:
+kun tytön veli tahtoi välttämättä sotaan, tapattamaan itsensä. En voinut
+asialle mitään, sillä poika, ajatelkaas, karkasi kuitenkin! —Mutta
+tytön olen nähnyt. Hän on kyllä heikosti kasvatettu, mutta älykäs tyttö.
+Sääli, jos hänet annettaisiin turmella. Mahdotonta on, että hän vielä
+olisi turmeltunut, niin terveeltä ja näppärältä hän minusta vaikutti.
+Mutta tämän kaupungin juopot herrat, etenkin tuo möhömahainen Blöcker,
+turmelisivat kai tosiaan hänet. Nyt minulla on tällainen ehdotus: ettekö
+te, tohtorinna Oljemark, jolla ei ole lapsia ainakaan kotona, ottaisi
+tuota tyttöä luoksenne?"
+
+Rouva Oljemark hämmästyi Rolf Idellin esitystä, niin luonnollisiin
+ihmisyydentunteihin vetoava kuin se olikin. Hämmästyi, ja joutui siitä
+hetkeksi neuvottomaan huoleen: hänen mielestään olisi tyttöä todella
+ollut suojeltava, jos nyt suojelu auttaisi. Mutta Severi: hänkö sallisi
+vierasta lasta kotiinsa, — ketään vierasta ihmistä, saati sitten
+tuollaista pahantapaista kuin Esteriä!
+
+Julia Oljemark esitti Rolf Idellille tämän esteensä, ja Idell nurkui
+sitä puolestaan sanoen:
+
+"Niin, ikävä seikka, ellei Severi sellaiseen suostu. Pitäisihän heikkoa
+ja uhattua auttaa. Minä kyllä ottaisin tytön mielelläni meille, mutta
+hänestä olisi haittaa vaimolleni: vaimoni tarvitsee rauhansa. Mutta
+jotakin voisitte kuitenkin tehdä tytön hyväksi, rouva Oljemark: käydä
+Sutelineilla, koettaa varoittaa lapsiparkaa. Hän on kyllä älykäs ja
+oppii varmasti."
+
+Tohtorinna naurahti sielussaan sille, että Rolf Idell kyllä huomasi
+itsellään olevan pätevän esteen, joka kielsi häntä ottamasta Esteriä
+luokseen, mutta ei oikein käsittänyt toisten esteitä: tarjosi Esteriä
+toisille. Hyvä oli Rolfin tarkoitus kylläkin, mutta... Julia Oljemark
+piti Idellistä senkin tähden, että hän aina niin harrasti hyvää. Ihaili
+häntä kuin onnellista, jollainen ei itse ole.
+
+Julia Oljemark ei hennonut kyllin selvästi sanoa toimittajalle, että
+kukaties tuo pikku tyttö sittenkin saattoi, surkeaa kyllä, myöskin itse
+olla syypää noihin inhottaviin juoruihin. — Syypääkö? Mitä ihmisraukka
+itselleen voi, jos hän on sellainen, miksi luonto on hänet luonut? —
+Neuvoen saattaisi kumminkin häntä ohjata löytämään helpommin oman
+paremman itsensä, jos hänellä se parempi oli. Julia lupasi käydä pikku
+Esteriä katsomassa.
+
+Ja hän piti sanansa: lupaus on aina lupaus. Jollakin tekosyyllä keksi
+hän mennä Sutelinin kauppaan... ostamaan juustoa. Tuon likaisen juuston
+syötti hän sitten kotona juoksukoirille, joita hän suosi ja joita usein
+tuli Oljemarkin pihalle, häneltä makupaloja tahtomaan. Esterin Julia
+tapasikin kotona, puodissa yksinään. Julia istahti, muka väsyneenä,
+Sutelinin keittiön tuolille, puhutteli Esteriä ja koetti saada hänestä
+selvää; alkoi hänen koristeistaan, tutki hänen luonnettaan, oli
+huomaavinaan hänet pilalle menneeksi, ja varoitti häntä kautta rantain;
+mutta sai siitä hyvästä takaisin sellaisia julkeita nenänheittoja, että
+pudisti päätänsä Idellin kauniille uskolle ihmisten luonteen
+viattomuudesta. Tai oikeastaanhan Idellkin uskoi vain kansan luonnetta
+viattomaksi: olivathan hänestä sellaiset kuin Mölsät, Keretit ja
+Blöckerit lurjuksia, jopa ainoastaan he. Samaa iloista, onnellista
+ihanteellisuutta kuin — Tistelbergin. Julia Oljemark ei tietänyt,
+nauraako heille, Idellille ja Tistelbergille, vai itkeäkö sellaista
+kohtaloa kuin tämän Esterin, joka oli varmaankin oleva huono.
+
+Ja — oliko hänen oma kohtalonsa oikeastaan paljon parempi? Tai hän itse
+parempi tuota Esteriä? Itsensä myynyt, tajuttomasti, aavistamatta...
+
+Ja elä entiseen tapaan, kuolemaan asti ilman sielun nousua, kirkkautta,
+uhria jonkin sellaisen puolesta, jolle sydän vaati antamaan kaiken
+todella puhtaasti!
+
+Kyllähän pikku Esterin luona olisi käytävä vielä uudestaan. Nyt oli
+käynti keskeytynyt, kun Sutelin ja hänen rouvansa olivat tulleet sisään.
+Ainoastaan jotakin varoittavaa oli Julia ehtinyt rouvalle vihjaista,
+niin rouva alkoi huutaa, melkein ajoi hänet ulos! Parhaiksi hänelle
+itselleen! Sellaisia ovat ihmisraukat!
+
+Julia olisi halunnut kertoa näistäkin huomioistaan Tistelbergille. Ja
+viimein Tistelberg ilmestyikin jälleen taloon. Julia oli iloinen. Ja —
+Tistelberg oli hiljainen, nöyrä, ikäänkuin totteleva. Jotakin
+hätääntyneenkin näköistä hänessä oli.
+
+Kun Julia ruokasalissa kahvipöydässä — he joivat kahvia kahden kesken,
+tohtorilla oli jokin kiireellinen hoidettava, — kertoi käynnistään
+puutarhuri Sutelinilla, ei Tistelberg kovin ryhtynyt vastustelemaan,
+vaikka ilmaisikin lyhyesti, rahvaanihailunsa mukaisesti, että hänestä
+oli epäkohteliasta ja säädytöntä tunkeutua siten toisten kotiin:
+sekautua noin häikäilemättä kansan asioihin. Kansan, tietysti kansan,
+ajatteli Julia; kansa oli luonnollisestikin Tistelbergille nytkin muuta
+kuin ihmiset yleensä.
+
+Julia hymyili sille Tistelbergin ajatukselle, mutta ei nyt sitä ruvennut
+vastustamaan: puhui sitten muista asioista.
+
+Tistelberg katseli yhä omituisesti Juliaa kasvoihin, jäykästi ja
+pitkään, ja värähti silloin tällöin. Ja hän tuskin puhui, kuunteli vain,
+tarkkaan ja ikäänkuin oppia ottaen. Edellisellä kävelyretkellä
+pilkahdellut kalsea ynseys oli kadonnut.
+
+Kun he sitten lähtivät ulos kadulle, purkautui Julia Oljemarkin kipeä,
+tuskallinen kaipuu saada puhua itsestään, puhua edes jollekulle, kenelle
+tahansa, kuka vain olisi sellainen, että kuuntelisi osanotolla. Ja
+Tistelberg oli nyt sellainen. Julia alkoi puhua, hapuillen, kiireesti,
+katkonaisesti. Ensin hän pyyteli anteeksi Tistelbergiltä, soimasi
+katkerasti itseään siitä, että tahtoi puhua kotioloistaan, paljastaa
+asioita, joita tuli kätkeä kotoisen pyhyyden varjoon. Mutta hän puhui:
+hän ei jaksanut sulkea kaikkea itseensä.
+
+He tulivat kaupungin ulkopuolelle, pakkasten kelmentämille vainioille.
+Siellä oli Julia kuin vapaudessa, poissa kotoaan. Julia puhui
+yksitoikkoisesta elämästään, kauan, kaikenlaisilla esimerkeillä. Ja
+lopulta, anteeksi pyytäen, miehestään. Olihan mies ahkera, rehellinen,
+uskollinen, kunniallinen. Mutta... Julia keskeytti: "Mitä olen tehnyt?
+Minä olen halpa, inhottava, petturi!..." Hän oli kauan hiljaa, puri
+huuliaan. Ja sittenkin hän jatkoi, kun Tistelberg kyseli hiljaa ja
+varovasti. Niin, Julian täytyi valittaa, että Severi oli onneton:
+kehityksessään pysähtynyt, vääntynyt kieroksi, sukunsa taipumusten ja
+oman taipumuksensa mukaan. — Julia puhui paljon asioita, usein
+keskeyttäen, koettaen purra huulensa yhteen, mutta jatkaen sitten
+jälleen, katkonaisesti, kivulla. Severin tarina selvisi hiljaa
+kummastuneelle Tistelbergille.
+
+Selvisi sellaisena kuin Julia Oljemark sen hänelle kertoi.
+
+Ja lopuksi kuohahti Julia Oljemark: se, että hänen oli täytynyt
+Mairestakin erota, kun ei tietysti kyennyt kasvattamaan häntä niinkuin
+maailma tahtoi, — kaikkea osaavaksi, järkeväksi, tietoisesti ovelaksi,
+— se, että Mairekin oli häneltä ikäänkuin kiusalla ryöstetty, se oli
+menetys, johon hän ei löytäisi lohdutusta ja jota hänen oli sietämätöntä
+antaa anteeksi; hän tunsi, että lapsi alkaisi täten erota hänestä
+ainaiseksi.
+
+Tistelberg kuunteli sanattomana, hämmästyen ja yhä enemmän järkyttyen.
+Tällainen siis Julia Oljemark oli, tuo, joka hymyili välistä kuin hän
+olisi ollut pelkkää iloa ja kujeilua! Tällainen, kituva, itsensä
+orjuutetuksi tunteva.
+
+Yhtäkkiä Tistelberg muisti jälleen unensa: ruumiin paareilla. Se ruumis
+oli ollut tämä Julia Oljemark. Oliko Julia tosiaan elävä, kituva ruumis?
+
+Ja rouva Oljemark oli uskonut salaisuutensa hänelle.
+
+Miksi hän teki sen?
+
+Pelolla ajatteli Tistelberg, miksi hän teki sen, ja oli luottamuksesta
+onnellinen.
+
+Sellaista luottamusta ei hän pettäisi!
+
+Julia näytti virkistyneen kävelystä, myöhäissyksyn ilmasta ja oudoista
+tunnustuksistaan. Ripeästi hän asteli lopulta, ja hänen poskissaan
+loisti tuore kylmän ilman hehku. He kiersivät jonkin ennen kulkemansa
+taipaleen, katsomatta ympärilleen, ja palasivat kaupunkiin. Tistelberg
+erosi Juliasta pääkadulla, hiljaisena, entistä hiljaisempana, ikäänkuin
+äskeistä nöyrempänä.
+
+Ja sitten hän jättäysi työttömäksi. Olisi kyllä ollut työtä. Turhaan
+viittaili Onni Tarkkanen hänelle, leikillisesti, että hänen sopisi
+viimeistellä se tai se lasku, se tai se karttakopio. Tistelberg
+kuljeskeli huoneissa juuri mitään puhumatta, omissa ajatuksissaan. Tai
+oli väsynyt, loikoi sängyssään, polttaen piipullisen toisensa jälkeen,
+niin että rouva Tarkkanen sanoi pian liisteröivänsä ikkunapaperilla
+välioven raotkin umpeen.
+
+Öisin pyöri Tistelbergin mielessä kummallisia kuvia. Kummallisia,
+pöyhkeitä, sairaalloisia mielikuvia:
+
+— Kotka hän tahtoisi olla, kotka, joka tempaisi karitsan susien
+kynsistä, haavoittuneen, tuskasta värisevän. Mikä kotka? Minkä karitsan?
+Tistelberg vain näki karitsan, mutta ei uskaltanut ajatella, mikä se
+oli. Ja minne hän, tuo kotka muka, sen tempaisi, minne veisi, ja mitä
+varten? Luonnollisesti kotkakin iskisi siinä kyntensä karitsaan, ja
+uhrin veri vuotaisi. Omituinen, hullu mielikuva!
+
+
+
+
+27
+
+
+Se mielikuva ajeli ja kidutti Tistelbergiä kauan. Pian oli hän
+selvittänyt itselleen, että karitsa tarkoitti Julia Oljemarkia. Ja että
+tuo koko kuva oli johtunut rouva Oljemarkin rohkeista tunnustuksista.
+
+Tistelbergillä oli ikävä, mutta ei sellainen kuin ennen. Oikeastaan ei
+se entistä ikävää ollutkaan.
+
+Ja tuo järjetön mielikuva yhä vain yltyi, kasvoi juopumuksen tavalla,
+kun sitten Julia Oljemark, jonka nuori insinööri nyt haki kävelyretkelle
+miltei joka päivä, — ellei Julia tullut sopimuksen mukaan tapaamaan
+häntä pääkadun kulmaan, — se mielikuva yhä vain yltyi ja kiihtyi,
+salaperäisenä ja luokseen tempaavana, kun Julia kertoi tai tunnusti
+edelleen hänelle:
+
+"Vaikea minun on elää; mutta velvollisuuteni minä aina koetan täyttää.
+Velvollisuuteni. Luonnollisesti teistä tuntuu itsekehunnalta, että puhun
+näin. Ja miksi teille tällaista puhun? En tiedä; jollekulle täytyy
+sielunsa ilmaista; muutoin sydän pakahtuisi. Sanon sydän, ruumiillinen
+sydän: sillä uskon, että sydämeni on tullut heikoksi pelkästä itseni
+hillitsemisestä..."
+
+Julia keskeytti jälleen. Kyyneleet silmissä puhui hän muuta, toisti
+vanhan rukouksensa:
+
+"Anteeksi, että olen näin julkea... paljastan pyhiä salaisuuksia. Halpa
+olen, matalamielinen raukka. Mutta minua tuskastuttaa, kun hän ärtyy
+pienimmästäkin... Ellei heti valmistu kaikki kotoinen vähäinen, mitä hän
+vaatii ja mihin hän on tottunut, niin hän kuohahtaa. Mutta —en minä
+juuri milloinkaan sano vastaan... Hillitsen itseni: sekin on
+velvollisuuteni. Mutta raskasta on aina, aina niin... Ja sydän siitä
+kärsii: olen saanut sydäntaudin..."
+
+Kului hetki, vielä puhui Julia miehestään, nimeä mainitsematta. Ja
+lopuksi hän sanoi, yhtäkkiä:
+
+"Ja kuulkaas: tiedättekös, minä olen rakastanut erästä, en ole
+puhdas..."
+
+Julia vaikeni jälleen. Tistelberg hätkähti. Kaipuu, joka varmaan tempoi
+häntä Julian puoleen, kiihtyi tuskallisesti.
+
+Julia kertoi sitten hitain ja alakuloisin, katkeilevin sanoin, että tuo
+vieras mies, jota hän oli rakastanut ja josta hän oli Tistelbergille jo
+aikaisemmin heikosti tullut vihjanneeksi, oli asunut erään kevät- ja
+kesäkauden tässä kaupungissa. Oli nainut täältä, ja hänellä oli
+lapsiakin. Oli sairastanut keuhkotautia. Sitten oli hän joutunut pois
+virastaan Helsingissä, jossa oli ollut luonnontieteen opettajana. Täällä
+hän oli kuollut appelassaan. Tuo mies, joka rakasti luontoa, ymmärsi
+sitä, iloitsi siitä, ja sai siitä lohdutuksen vaipua hautaan
+kapinoimatta, pitäen ihmisen kuolemaa luonnollisena asiana niinkuin
+kukkasen tai puun lakastumista kukinnan ja hedelmöimisen jälkeen, — tuo
+mies oli antanut Julialle paljon: sielunrauhaa, ja pieniä, suloisia
+iloja, jotka siitä asti ovat tehneet elämän siedettäväksi. Oli antanut
+Julialle ilon luonnosta, ihmeellisiä salaisuuksia kätkevistä siemenistä,
+mullasta, jonka äidinvaistot aurinko herättää. Ja se mies — arasti
+mainitsi Julia hänen nimensä — oli rakastanut Juliaa ja Julia häntä.
+Heidän sielunsa olivat olleet toinen toistensa. Mutta sitten — hänkin
+kuoli.
+
+Tistelberg ei huomannut Julian käyttävän sanoja: heidän sielunsa.
+Vihasihan Tistelberg sanaa: sielu. Hän luuli vain Julian tunnustavan
+vapisevalla, katuvalla äänellä, että he olivat olleet toistensa, ja
+kummallinen kiihko hänen rinnassaan kasvoi väkivaltaiseksi. Pitkän
+hetken he kulkivat vaiti illan hämärässä, kaupungin ulkopuolella,
+liejuista tietä, ohi muutamien matalain puuhökkelien, työväen asumusten,
+Julia hiukan edellä.
+
+Tistelberg ei kuunnellut tarkkaan; hänen teki mieli katsella Juliaa,
+eikä hän sitä tahtonut tehdä. Ja lähetäkin Juliaa teki mieli, jälleen
+sellaisena kuin sillä kävelyllä, jolloin hän oli Julian entisiä unelmia
+pilkannut, yhtä sydämettömänä, mutta nyt kuumasti kaivaten. Mutta hän ei
+lähestynyt: askelkin lähestyä kammotti. Julia ajatteli:
+
+— Niin se maailmassa käy, kaikki katoaa! Kuinka tohdinkaan puhua
+toiselle näin siitä, jota silloin koko sielustani rakastin ja jonka
+pelastamiseksi taudista ja kuolemasta olisin antanut vereni!
+
+Tistelberg aprikoi, oliko Julia Oljemark tosiaan niin syntinen kuin
+kertoi, ja hän tunsi ja uskoi, että hän sitä oli. Niin hän uskoi, ja
+tuli häikäilemättömäksi tuota langennutta kohtaan. Samalla hellyydestä
+arastellen kysyi Tistelberg pian, naiivisti ja yksinkertaisessa
+kiihkossa, kuinka sitten oli Julian tyttären laita, miten se oli...?
+
+Julia ei ensin ymmärtänyt nuoren miehen sopertelevien sanojen
+ulkomuotoakaan, eikä sitten niiden sisältöä, vaikka Tistelberg toisti
+kysymyksensä selvemmin, yhä julkeammin. Julia hymähti hänelle
+vastaukseksi, itseään säälien ja surkutellen ihmistä yleensä; mutta
+kiusallinen oli kysymys, tunkeutuen hänen kaikkein arimpaansa, pyhäksi
+sanotun avioliiton salakammioon, joka ei ollut hänelle enää pyhä, oli
+ollut muuta jo monet, monet vuodet. Juliaa itketti. Oi rakkaus! Se
+pyhittäisi! Mutta missä sitä on?
+
+Vaikeaa, inhottavaa oli tällaisista puhua, häveliäisyydenkin vuoksi.
+Mistä sanat tähän?
+
+Mutta siitäkin ja juuri siitä täytyisi puhua. Täytyisi! "Romaaneissakin
+kerrotaan, että korvarippi katolisessa kirkossa tosiaan vapauttaa
+syntisiä raukkoja", sanoi Julia. Vastenmielisesti, sopertaen, sanoja
+etsien selitti hän, että ihmisellä on toki ruumiskin. Hänen sanansa
+katkesivat, hänen sydäntään pöyristi, ja kurkkuaan ikäänkuin tukehdutti,
+kunnes hän vielä jatkoi:
+
+"Syntinen, surkea ruumis."
+
+— Syntinen, syntinen, ajatteli Tistelberg, vahvistuen äskeisissä
+luuloissaan. Avionrikkoja. Niin näkö pettää!
+
+He olivat kiertäneet puolipimeässä esikaupungin kujia, nousseet
+rautatien radalle, kulkeneet hamuillen ratapölkkyjä pitkin, joissa
+täytyi aina joka kolmannen ja neljännen välillä harpata, olivat tulleet
+mäen vierelle, jonka harjalta alkoi kuulua tuulen humua tutuista,
+vääristä männyistä. Ja nyt he joutuivat pientä, mukulakivistä kujaa
+takaisin pääkadulle, sille kohdalle, missä katu kääntyi laiturille. Oli
+pimeä, ilma kostea. Laituri autio. Jokin lauta rantamakasiinin seinässä
+loukutti, sillä merellä kävi kiivas tuuli. Ei vihmonut vettä, mutta
+laiturin lankut olivat kosteat ja hukkaat ikäänkuin märästä sumusta.
+Takana oli kaupunki, sen keskus melkoisen loitolla, tuon Madon eli
+Sisiliskon pyrstön toisessa päässä, pienine taloineen, kitkerine,
+kuluttavine suruineen, joita ei usein ihmisten elämän pinnalla näkynyt.
+Heikkona utuna hohtivat etäältä keskustan sähkövalot, ja täällä,
+syrjemmällä, oli vielä himmeämpää, miltei pilkkopimeää; yksi ainoa lyhty
+paloi sataman kulmauksessa.
+
+Meri kohisi, pärskyi. Sen laineet löivät laivasillan puisiin pylväihin,
+ja joskus kohu oikein kiihtyi ja heitti hulmahtavan, kastelevan kuohun
+Julian ja Tistelbergin jalkoihin ja kasvoille. Piilipuu tuolla
+takimmaisen aitan seinustalla, musta ja kookas, taipui luokkina, sihisi
+ja vinkui, niin lehdetön kuin olikin. Taivas oli musta, ja ulappa, joka
+aukeni oikealla, vielä mustempi: salaperäinen ja tyly, lähetellen
+aaltoja kaukaa, pimeästä, toisista maailmoista, suuren Itämeren takaa.
+
+Julia Oljemark meni yhä lähemmäksi laiturin äyrästä, pidellen hattuaan,
+joka leveä- ja pehmeäreunaisena pyrki paljastamaan hänen otsansa.
+Vaatteissakin teki tuuli vastarintaa, nyki ja hulmutti. Tistelberg
+katseli, kuinka vartalo kuvastui puvun alla: aivan kuin jotakin
+tarmokasta, itsepäistä näytti Juliassa olevan, kun hän siinä hangoitteli
+tuulta vastaan, ja se näky, tuo tarmo, joka oli kuin yllätys,
+riemastutti omituisesti Tistelbergiä. Hänen olisi tehnyt mieli auttaa
+Juliaa: vetää häntä leikkien vasten tuulta, vasten kuohulaineitten
+pärskyvää vaahtoa. Hän seurasi nyt Julia Oljemarkia laiturin päähän,
+viimeisen paalun viereen. Puhui jotakin, että myrskyä vastaan oli hauska
+puskea, ja nauroi ilosta, mutta hermostuneesti, ikäänkuin jännityksessä.
+Julia ei hänen nauruaan kuullut hyrskeitten sohisevalta pauhultakaan.
+Mutta hänen äskeinen tunnustuksensa, tuo kaikkein kauheimman esille
+kaivaminen, jonka hän oli tehnyt, oli helpottanut. Ja meren takana
+olivat oudot maat, kaukana, kaukana... Niin, nekin maat, joissa hänen
+isänsä oli seikkaillut vapaana, nuorena ja iloisena. Sellainen oli ollut
+hänen isänsä, ja sellainen oli kai Julia Ihanderinkin oikea luonne:
+vapaa, leikkivä, iloinen, ehkä onnellinenkin. Voisiko hän palautua
+entiselleen, omaan itseensä, sellaiseksi kuin hän muistaa olleensa
+nuorena tyttönä: ajattelematon, veikeä, kenties suloinen? Voisiko hän,
+— jos hän esimerkiksi pääsisi sinne, etelään, aurinkoon? Pois täältä,
+sumuisesta, raskaasta?
+
+Yhtäkkiä kysyi Julia Tistelbergiltä, muuttuneella, melkein iloisella
+äänellä:
+
+"No, nyt olisi teidän aika lopultakin kertoa seikkailunne siellä
+etelässä. Sen olette luvannut."
+
+"Luvannut? Jokohan?" hymähti Tistelberg.
+
+"Niin, niin, luvannut!" vahvisti Julia sormellaan varoitellen ja
+nauraen.
+
+"Se ei ole mikään seikkailu", väitti Tistelberg halveksivasti. "Minua
+harmittaa, että tekin viitsitte sellaisia udella. Ihmisten joutavaa
+lorua, höperöiden, jotka eivät ole missään käyneet."
+
+"Niin; mutta meille tavallisille ihmisille ovat sellaiset joutavat
+kuitenkin seikkailuja", huokasi Julia. "Pitäkäähän toki lupauksenne!"
+
+Tistelberg täytti piippunsa, tupakoi harmissaan tuokion, ja oli vaiti.
+Julia heristi taas kädellään aivan lähellä hänen kasvojaan, ja
+Tistelberg alkoikin kertoa, lyhyesti, ärtyneesti. Nuorina vuosina, joita
+hän ei enää muistanutkaan, oli hän kaivannut maailmalle, merille, kun
+sanoi kotona kärsineensä yksinäisyyttä ja kovaa kohteluakin: isä
+vangitsi häntä tuohon kirottuun maanmittaukseen, ja teki hänestä
+ammattinsa mestarin! No niin, ylioppilaana hän lähti puoliväkisin
+merille. Sanottiin kai, että hän silloin oli rappiolla: maisteli väkeviä
+usein. Mutta hän joi ilolla, huomatkoon rouva Oljemark sen! Ja
+samanlaisella ilolla oli hän jättänyt lukunsakin kesken. Lieneekö
+sellainen ihminen, joka valtavasti iloitsee, rappiolla? Hänellä oli
+toveri, se Yrjö Burgwinkel. He pestautuivat koululaivaan. Mutta kiipeily
+laivan mastoihin, myrskyt ja vilu eivät olleetkaan Isidorista niin
+mieleisiä kuin hän oli kuvitellut, eivätkä Yrjöstäkään. Ja Englannissa
+Yrjö esitti, että he karkaisivat.
+
+"Yrjö tietysti oli sitten kaikessa johtajana, niin kai Tarkkanen on
+kertonut?" kysyi Isidor.
+
+"Niin", vastasi Julia Oljemark. "Mutta en minä oikein sitä usko."
+
+"Vai ette usko", hymyili Isidor tyytyväisenä. "Mutta se on totta, että
+hän se esitti Englannissa minulle karkaamiskeksintönsä, ja laati tarkan
+matkasuunnitelman. Ja me karattiin, muka; helppo homma, jota ei kannata
+sanoa karkaamiseksi: olimme Hullissa päässeet lomalle kaupunkia
+katselemaan; junia oli tarjolla, ja hätäkös ajaa niillä, kun meillä oli
+isiemme rahoja taskussa! Hätäkös seikkailla sillä tavalla, pikku
+herroina Lontooseen ja sieltä Southamptoniin, josta sitten laivalla
+Espanjaan, Coruñaan."
+
+"Espanjaan!" huudahti Julia Oljemark.
+
+"Niin, kylmään ja ilottomaan Espanjaan..."
+
+"No, no... älkää toki hävittäkö mielikuviani!" valitti Julia samalla
+kertaa leikillä ja tosissaan. "Kylmään Espanjaan: onko moista kuultu!
+Sen täytyy olla paradoksi tai kiusaa minulle! Ja: iloton Espanja..."
+
+"Iloton Espanja, niin juuri!" vahvisti Tistelberg. "Minä en voi sietää
+yleensä tuollaisia romanttisia sepustuksia vieraista maista, enää! Surua
+on kaikkialla, ehkä enemmän muualla kuin meillä. Huonon pohjan saamme
+onnellemme, jos luulemme löytävämme sen joistakin toisista olosuhteista,
+muualta kuin omasta itsestämme: se on jokaisen hankittava omasta
+rinnastaan. Niin, ainakin Kastilia, jonka näimme, on kylmä, tietysti
+talvella. Kesällä se on helvetti, niin sitä itse espanjalaiset kutsuvat.
+Ja iloton maa. Ei siellä kansa osaa soittaa, eikä tahtonekaan: se lienee
+epämusikaalista yleensä. Madrid on pieni, ikävä ja surkea. Ja sen
+asukkaat ovat omaan piiriinsä sulkeutunutta hienostoa tai
+lukutaidottomia, köyhiä, tautien runtelemia kerjäläisiä. Siinä
+romantiikkanne. Ja muuta en siitä iloisesta maasta tiedä, sillä pian
+matkustimme Sevillan kautta Cadiziin; ikävän ja lattean Sevillan:
+sellainen se on talvella. Saattaa kesällä olla iloinenkin..."
+
+"Ja siellähän toki kitarat soivat, ja viini helmeilee?" "Saattanee
+kyllä, jos viinin helmeily on teistä asia, josta kannattaisi antaa
+matkakertomus! Köyhyyttä näin siellä, kuten muuallakin tuolla joutavalla
+matkalla, jota suvaitsette sanoa seikkailuksi. Paljon köyhyyttä ja
+tavallisia, arkisissa huolissaan yrittäviä ihmisiä, sellaista, mistä ei
+tietysti sovi kertoa matkakuvauksissa, tuollaisissa, joita luulisi
+olevan helpoin asia maailmassa tehdä: liioitella paratiisillisia
+maisemia ja luetella raunioita, koota kirjansa lehdille museoista kaikki
+taideteokset, joista on jo tuhat kertaa ennen kirjoitettu: — vanhaa,
+puolinaista, valheellista! No niin; mutta Sevillassa Burgwinkel väitti,
+että kohta tulee parempaa, kun päästään Afrikan puolelle. Rahaa oli
+tarpeeksi, ja me päästiin. Ajeltiin sievästi junassa Algieriin. Ja...
+jokohan myöntäisin jotakin? Se oli sittenkin ihana kaupunki. Ei näkynyt
+museoita joka paikassa. Ja aurinko paistoi." Julia taputti käsiään: "Kas
+niin, johan te innostutte!"
+
+"Alan kyllä. Ah, aurinko! Mutta se seikkailu ensin, niin saatte siitä
+rauhan! Burgwinkelistä näytti olevan ainoastaan nautinto, että rahat
+loppuivat; minusta ei laisinkaan. Ja todellakin nukuimme Algierissa pari
+yötä satamassa veneitten alla, lakanoinamme berberien likaama hietikko:
+hirvittävää. Mutta Yrjö nauroi ja kiroili! Mitäpä siinä kertomista! Ja
+sitten me ruvettiin lastaajiksi laivoihin. Minä tein karkeamman työn,
+luonnollisesti; olinhan typerämpi, se on selvä; vieritin tynnöreitä
+laiturille aluksen kannelta, ja Burgwinkel istui jalat ristissä
+reelingillä ja veti viivan paperille aina kun olin saanut tynnörin
+perille, — niinhän Tarkkanen on kertonut?"
+
+"Niin", myönsi Julia; "mutta..."
+
+"No, sallittakoon se ilo hänelle ja Burgwinkelille, joka nykyään muuten
+palvelee upseerina Venäjällä ja kulkee ehkä Karpaateilla kuolemaansa
+kohti tai on kuollut. Mutta teille sanon, ettei asia ollut aivan niin.
+Kyllähän vieritin tynnöreitä, — ja niissä oli raskaitakin, minulle
+kamalan raskaita, sementtiä, — sen lyhyen viikon tai puolitoista, jonka
+olimme Algierissa kiipelissä; minä vieritin, ja Burgwinkel merkitsi
+tehdyn työn kirjoihinsa; mutta huomasin kyllä hänen kepposensa, jos sitä
+kepposeksi voi sanoa, ja annoin hänen siitä nauttia: tuosta, että hän
+jotenkin muka sai iloa minusta. Mutta asiaan: se viikko tai puolitoista
+oli kuumuutta ja väsymystä, pölyä, joka tunkeutui silmiin ja korviin
+hien mukana; tipahtipa joku veripisarakin sormista, sillä sementti, kun
+se tulee kosteaksi, syö pian hipiään reikiä; väsymys sellainen, ettei
+leipä eikä edes oranssikaan maistunut, ainoastaan kitkerä ja kirpeästi
+virkistävä sitruuna. Ja sitten saimme rahaa, palkkamme, sillä pääsimme
+Italiaan, josta Venäjän konsuli auttoi meidät kotimaahan, oikeinpa
+kunnialla, olimmehan ylioppilasmiehiä. Siinä seikkailumme. Nyt sen
+saitte."
+
+"Eikö muuta?" kysyi Julia Oljemark epäuskoisesti.
+
+"No, oletteko sitten siitä enemmän kuullut?"
+
+"En", vastasi Julia epäröiden. "Mutta, mutta..."
+
+"Mitä mutta... Pyydän, hyvä rouva, suvaitkaa selittää!"
+
+"Niin, mutta... Saada käydä siellä etelässä... Nähdä kaikkea, suuria
+kaupunkeja..."
+
+"Suuria kaupunkeja ei siellä ole!"
+
+"Te olette auttamaton! Jotakin täytyy olla! Minä en voi uskoa, ettei
+olisi!" huudahti Julia. "Rumaako vain, ja tukalaa kaikkialla? Mutta
+sanoittehan itse, että siellä on ainakin aurinkoa! Ja minä uskon, että
+olisi säveleitä, tanssia, jossakin! Kun minä hetkenkin sellaista
+ajattelen... elämää... jotakin muuta..."
+
+Tistelberg sääli tuota naista, sellaisella epätoivolla lausui Julia
+Oljemark nämä sanansa. Tistelbergiltä itseltään oli pian haihtunut
+kaikki utuinen uneksiminen vieraiden olojen onnesta ja joistakin
+merkillisistä seikkailuista vierailla mailla: väkevämpää hän tahtoi,
+vakavampaa ja totisempaa kuin unet. Ja kuitenkin oli häneen tuolta
+matkalta jäänyt jotakin, jota hän ryhtyi todella kaipaamaan tänä
+syksyisenä iltana, aution ja pimeän meren rannalla, nukkuvan ja
+hiljaisen pohjolan kaupungin vieressä. Oli jäänyt se auringonpaiste, —
+pelkkä aineellinen aurinko, sellaisenaan. Ja siitä haaveillen alkoi hän
+nyt kuvata aurinkoista Välimerta, eteläistä merta ja aurinkoa sillä
+merellä. Laajasti hän kuvaili, yksityiskohdittain, sen meren lempeän
+värin, ei sen inhottavia myrskyjä; kuvaili vaahtojen vyöt, korkeain
+rantojen autereet. Ja sitten kertoi Isidor Tistelberg, omituisesti
+kuvailemaan syttyen, Venetsiasta, jossa hän oli ollut yhden yön. Siellä
+soudettiin naisia gondoleissa. — Niin, Tistelbergin mielessä eli ihana,
+veikeä nainen, joka salli rakastaa itseään. Tistelbergin kuvaus sai
+väriä ja vauhtia: helmeilevät vaahtovyöt kuohuivat ja sohisivat Adrian
+meren hietikoilla, sellaisen meren, jonka sinisyyttä meidän on mahdoton
+uneksiakaan todeksi, niin ihmeellinen, autuaallinen on se väri. Muutakin
+Tistelberg sitten kuvaili, mutta pelkästään luontoa, joka oli hänelle
+rakas, kaunista luontoa, ei synkkää ja vainoavalta tuntuvaa; eikä
+ihmisiä, kärsiviä ja heikkoja.
+
+Julia kuunteli sanattomana, vain välistä huudahtaen epämääräisestä
+ihastelusta. Aallonroiskeesta olivat he väistyneet pois, Tistelbergin
+mukana Julia Oljemark, ja kiersivät nyt uutta tietä takaisin kaupunkiin,
+huomaamatta kulkuaan, kunnes olivat sen kadun kohdalla, josta Julia
+tavallisesti erosi kotiinsa. Julia olisi tahtonut Tistelbergiä vieläkin
+kertomaan. Hän piteli hyvästeltäessä Tistelbergin kättä kauan kädessään;
+mutta raatihuoneen tornikello löi jo myöhäistä, hiljaa ja ikäänkuin
+torkkuen, Julialle tuli hoppu kotiin: tuskin ennätti hän nyt
+Tistelbergiä hyvästellä.
+
+Tistelberg näki kotiin kävellessään ja kotonaan Julia Oljemarkin, tuon
+syntisen naisen, yhä siellä laiturilla; pystynä, myrskyn huiskeessa,
+solakkana, sirona, ponnistelemassa tuulta vasten, ja näki hänet
+jonkinlaisessa huvipurressa, huulillaan luvattomat suutelot.
+
+Tosiseikkailuako?
+
+
+
+
+28
+
+
+Julia oli myöhästynyt kävelyllä. Ovea tuli avaamaan hänen miehensä, eikä
+sisäkkö. Tohtorin luonnostaan ja rasittumisesta ryppyinen otsa, sillä
+hän teki kovasti työtä, oli tavallista synkemmissä rypyissä, ja hänen
+silmänsä, jotka eivät yleensäkään katselleet ketään silmiin, eivät usein
+Juliaakaan, saati sitten vieraita ihmisiä: ainoastaan silloin, kun
+tohtori puhui tyttärestään Mairesta, hänen katseensa kirkastui ja
+ilahtui, — tohtorin silmät vilkuivat nyt sinne ja tänne, ärtyisinä,
+ikäänkuin epäluuloisina. Hän sanoi, nopeasti ja hätiköivästi, ikäänkuin
+hänellä olisi ollut jonnekin kiire:
+
+"No, tulithan — viimeinkin." Ja lisäsi heti:
+
+"Ella on lähtenyt kaupungille sillaikaa kun olit poissa, karannut: se on
+selvä, jonnekin työväen kokouksiin. Nyt se ruljanssi vasta alkaa, usko
+minua, tuo työväen kiihtyminen. Vai annoitko sinä hänelle luvan mennä?"
+
+Ella oli sisäkkö.
+
+Julia ei heti keksinyt miten vastata. Hän oli antanut Ellalle luvan,
+mutta vasta sitten kun hän itse olisi palannut kävelyltä, koska tiesi,
+että Severi tahtoi ja tarvitsi aina kotona palvelusta, joko sisäkön tai
+vaimonsa, mieluimmin vaimonsa. Eikä Ella ollut sanonut, minne aikoikaan,
+johonkin palvelijattarien kokoukseenko vai vähän kävelemään; Juliasta
+olisi ollut epähienoa kysellä sitä tytöltä. Ja paraniko palkollisten ja
+työläisten into kokoutua vaatimaan itselleen yhä uusia etuja
+vartioimalla heitä?
+
+Nyt oli Severi omituisen, harvinaisen hermostunut.
+
+Severin sanat Julia aavisti vain jonkinlaiseksi tekosyyksi, pahanilman
+enteeksi; hänen täytyisi nyt pitää varansa. Riisuessaan hattuaan pisti
+Julia hattuneulan suuhunsa, eikä tohtori sitten malttanutkaan odottaa
+vastausta kysymykseensä, vaan sanoi kiireesti, katsellen alaspäin
+niinkuin suuttuessaan tavallisesti:
+
+"Ja minä kävin itse ruokasalissa ja keittiössä: tarvitsin kuumaa vettä
+sublimaattiin, ja sain sen keittää! Ella on jättänyt muruja ruokasalin
+pöydälle, kahvileivosten muruja; se ei ole paikallaan..."
+
+"No", alkoi Julia säyseästi, riisuen päällystakkiaan, "eikös Martta
+sitten ollut kotona?"
+
+"Kyllä", vastasi tohtori, "mutta se ei ole hänen asiansa! Martan tehtävä
+ei ole kantaa sisään ruokia, ei mitään keitoksia, vaan Ellan. Sinun
+tehtäväsi on ohjata Ellaa. Ja sinun tehtäväsi katsoa, että ruokasalissa
+on kaikki järjestyksessä; se on minun toivomukseni..."
+
+Mentiin ruokasaliin, Julia edellä, tohtori perässä. Julia katseli
+ruokapöytää, ja myönsi, tekeytyen ihmetteleväksi, kuinka Ella tosiaan
+oli laiminlyönyt harjata kahvivehkeet korjattuaan muruset pöydältä pois.
+Julia meni ja otti astiakaapin vierestä seinältä harjan ja muruslapion,
+rauhallisesti liikkuen ja tyynesti; puoliso oli ärtynyt ja käveli
+epäröiden sinne ja tänne kuin jotakin etsien: tähystellen ympärilleen
+nurkasta toiseen.
+
+"Keittiössä oven luona on repaleinen säkki", sanoi hän yhtäkkiä. "En
+minä vain viitsinyt siihen koskea. Kysyin Martalta, mikä se oli, ja hän
+sanoi, että se oli tilanomistaja Kuttingin säkki, se, jolla tuotiin
+perunoita viikko sitten. Vielä palauttamatta, — tilanomistaja Kuttingin
+säkki. Se sinun täytyy tietysti palauttaa..."
+
+Severi Oljemark oli pysähtynyt pöydän ääreen ja painoi sen reunaan
+nopeasti ja merkitsevästi kämmenensä. "Ai, — minä olen aivan sen
+unohtanut!" huudahti Julia. "Unohtanut!" toisti tohtori hymähtäen.
+"Mutta eihän unohtaa saa! Minä en unohda omia tehtäviäni. Suoritan mitä
+on tehtävä! Sinä pidät hauskaa, no en sillä suinkaan sitä tarkoita,
+ettet saisi pitää. Mutta minun ei ole hauskaa itse keitellä vettä
+liuoksiini. Sehän on toisten asia. Niin, se säkki: melkein viikon
+keittiön sopessa. Ja etkö joskus saa huomautetuksi, että Martta korjaa
+hameensa keittiön eteisen seinältä palvelijattarien kamariin? Olen jo
+sitä katsellut, nyt sen näin! Ja sinä: kirjahyllyäni ei ole tomutettu
+pitkään aikaan; kun otan teoksiani, täytyy minun aina kohta pestä
+käteni..."
+
+Tohtori esitti siinä paljonkin Julian laiminlyöntejä: milloin mistäkin
+huoneesta puuttui jotakin, milloin taas Severi Oljemarkin omasta
+vaatetuksesta, ja kukkasistakin oli sanottava, kukkasista, joiden
+vaalinta oli Julian vahvin puoli ja jotka nyt loistivat ikkunoilla,
+tosin kukattomina näin myöhäissyksyllä, mutta lehdiltään kiiltävinä,
+alinomaa puhdistettuina. Julia kuunteli hiljaa; sydämessä alkoi
+kuitenkin pakottaa ja kuohua; kuohunta täytyi masentaa. Severi oli
+sanonut, että jokin palmuista, joita varten hän, tohtori, oli hommannut
+vasituisesti kemiallista voimistusainetta, oli kuivetuttanut lehtiään,
+latvasta. Julian oli mentävä tuota palmua katsomaan. Kun Julia avasi
+salin oven ja painoi sen kiinnemmäksi, ikäänkuin antaakseen oven jäädä
+ennalleen, ettei vain nyt kiihottaisi Severiä, sillä niin hermostuneelta
+Severi tuntui, kolahti ovi. Severi Oljemark huudahti jotakin Julian
+takaa ruokasalista. Ja tuli nopeasti hänen perästään, vetäisten oven
+auki:
+
+"Miksi sinä suljet oven?" kysyi hän rajusti.
+
+Tämäpä omituista: kuinka Severi nyt noin? Harvoin hän tällä tavalla...
+
+"Kuuntele paremmin minua!" huudahti Severi.
+
+Julia pysähtyi salin kynnyksen eteen: "Mutta minähän kuuntelen! Ja ovi
+— se kolahti kiinni".
+
+Julian sydän kuohui niin ettei hän enää oikein jaksanut sitä hillitä;
+hänen kasvonsa kalpenivat: "Maltahan nyt, tarkastan palmun, ehkä sille
+raukalle on sattunut jotakin pahaa. — Ja sitten on hommattava
+illallista."
+
+"Pahaa — vai pahaa!" huudahti tohtori Oljemark. "Pidät huolta, hyvä se!
+Kunhan muistaisit muutkin tehtäväsi!"
+
+"Minä muistan ne!" vastasi Julia ylpeästi. Harvoin hän antoi itselleen
+valtaa, nyt ei jaksanut hillitä kapinointiaan.
+
+Tohtori jatkoi syyttelyitään: vikoja taloudenhoidossa ja talossa oli
+paljon, ja niihin oli Julia syyllinen. Nopeasti tohtori ne luetteli.
+
+Juliaa itketti ja kuohutti.
+
+"Ei saa olla lapsellinen, itkeä!" varoitti tohtori. "Sinun täytyy
+kuunnella."
+
+"Voi kuinka sinä nyt!"
+
+"Nyt taasko? Itsehän sinä aloitit! Kuka nakkelee ovea, niinkuin joku
+palvelustyttö. Kuka... kuka..."
+
+Julia oli nyt avannut salin ja ruokasalin välioven, koska Severi niin
+tahtoi. Kävelylle lähtiessään oli hän pannut sen kiinni: oli illemmällä
+lämmittänyt ruokasalin, tavallisen oleskeluhuoneensa, josta oli helppoa
+pitää palvelijoitakin silmällä, — ja Juliahan piti kovasti lämpimästä.
+Severi tuli hänen perässään ruokasaliin:
+
+"Lyödä ovia: sellainen tapa täytyy jättää pois..."
+
+Miksi oli Severi niin ärtynyt?
+
+Julia heitti pöytäliinan jonka oli juuri saanut otetuksi kaapista,
+pöydälle. Hän miltei itki.
+
+"Ahaa", sanoi tohtori. "Sinä siis taas... Hyvä! Minä, minä... Minä en
+tahdo tänään illallista. En sinun kanssasi. Syön yksinäni, omassa
+huoneessani. Minä, minä en tahdo istua samassa pöydässä — sellaisen
+seurassa! Ohhoh, kuinka kauan me olemmekaan olleet avioliitossa, etkä
+sinä ole oppinut mitään! Et kerrassaan mitään. Näetkös nyt: et osaa olla
+napisematta, kuten tapasi on. Yleensäkin napiset: milloin kiihdyt
+puhumaan, että jokin pappi täällä on muka teeskentelijä, milloin
+tuskittelet, että muut rouvat muka juoruavat sitä ja tätä tai ovat
+sellaisia tai sellaisia. Ja nyt itse: katso nyt itseäsi!"
+
+"Lopeta nyt, Severi."
+
+"Minäkö, minun asiani ei ole lopettaa! Minä puhun sinulle, mitä tahdon.
+— Niin, kymmeneen vuoteen et ole oppinut mitään, et hillitsemään
+itseäsi. Onko se nyt: heitellä pöytäliinaa kuin..."
+
+Tohtori ei lopettanut toraansa. Pitkään aikaan ei ollut sattunut
+tällaista kotikohtausta; mutta sattuihan niitä joskus aikoinaan. Julia
+ei ennättänyt ajatella, mistä se nyt johtui. Kauan puhui Severi Oljemark
+yhtä ja samaa, kylmin ja katkerin mielin. Jos Julia äännähti, niin hän
+vimmastui: ei sietänyt pienintäkään vastustamista. Julia istahti
+ikkunapöydän ääreen ja itki. Tohtori sanoi:
+
+"Hyst, että sinä viitsit noin kovaa. Martta kuulee! Ei saa ilmaista
+kenellekään syrjäiselle asioita, jotka ovat meidän yhteisiämme! Ei saa!"
+
+Tohtori kuiskasi näin, mutta kuiskaus oli miltei huutoa, ja lopulta löi
+hän pöytään kapealla kädellään, tuijottaen Juliaan, koettaen katsoa
+suoraan hänen silmiinsä; kapealla ja punaisen vivahteisella kädellään
+hän takoi niin että pöytä kumahti. "Sitä ei saa tapahtua!"
+
+Tohtori jatkoi, että Julia oli kehittymätön, heikosti opetettu nainen,
+tuskin tyttökoulua käynyt. Oljemarkien suku oli ainakin sivistyneempää.
+
+Ja viimein yltyi Severi Oljemark sanomaan, aiheettomasti, muuten vain,
+katkerana, että talo, kaikki omaisuus oli hänen, vastuunalaisuuskin
+samoin tässä talossa.
+
+Tällaisia uhkaukselta kuuluvia sanoja ei Severi ollut sanonut
+vuosikausiin. Mistä ne nyt johtuivat?
+
+"Hm — missä olet ollut?" tuli Severin suusta viimein, kun hän oli kauan
+kävellyt synkkänä sinne ja tänne. "Kai sellaisilla kävelyillä kuin
+ennenkin: entisellä tarkoitan sitä aikaa, jolloin hän nujertui
+keuhkotautiinsa."
+
+"Se ei ole totta, että tässä mitään olisi!" huudahti Julia, yhtäkkiä
+ymmärtäen ja loukkaantuneena. Salassa hän hiukan epäröi, mutta eihän
+tässä mitä voinut olla; sen hän tiesi: ei ollut! Epäröinnin mukana
+kasvoi hänen tahtonsa kieltää; hän toisti äskeistä kovemmin, saaden
+omasta vakuutuksestaan helpotusta:
+
+"Se ei ole totta!"
+
+"No, — olkoon!" sanoi tohtori Oljemark. "Sitä en tahdo kuulla, en
+sellaisista mitään. Mutta joko sinä nyt hommaat pöytään illallisen,
+tai... Etkö ymmärrä, että sinä täten häiritset minun työtäni, teet
+minut hermostuneeksi..."
+
+Julia meni keittiöön. Vaiteliaan ja vanhahtavan Martan kanssa hän kattoi
+pöydän kiireesti. Tohtori odotti sohvassa, lukien sanomalehtiä, jotka
+olivat tulleet iltapostissa, lukien ja ymmärtämättä, mitä luki.
+Ajattelematta mitään — vain synkkänä.
+
+Sitten aterioitiin ääneti. Tohtori tavallisen nopeasti; pian hän odotti,
+että Juliakin lopettaisi ja voitaisiin nousta pöydästä. Julialle ei
+ruoka maistunut: armosta annettua ruokaa se oli. Ja nopeasti noustiin.
+Tohtori pani kätensä ristiin tuolinsa selustalle, vanhan tavan mukaan,
+ja kiiruhti sitten omaan huoneeseensa.
+
+Sisäkkö oli sillä välin palannut kotiin, mutta Julia järjesti itse
+tohtorin vuoteen, sillä ehkä olisi Ella viivyttänyt Severin levolle
+pääsemistä, tai hän itse, Julia olisi saattanut sitä viivyttää, jos
+olisi kenties jotenkin johtunut nuhtelemaan Ellaa. Sillaikaa kun Julia
+järjesteli kamarissa, istui Severi sanattomana kirjoituspöytänsä
+ääressä, synkeänä, kaareva otsa käden varassa. Lyhyesti vastasi hän
+vaimonsa hyvänyöntoivotukseen, kehotti sulkemaan oven, ja jäi sitten
+yksinäisyyteensä.
+
+Tohtoria hieman harmitti, että hän oli tullut maininneeksi Julialle
+jotakin noista kävelyretkistä, kiertelyistä Tistelbergin kanssa: oli
+siten antanut itsestään sellaisen kuvan kuin olisi ollut mustasukkainen
+tai luullut vaimostaan ja Tistelbergistä jotakin. Kävelkööt. Niin saa
+Julia ajanvietettä: joskus hän valittaakin muka sitä, ettei hänellä ole
+enää mitään, millä aikansa kuluttaisi. Mairekin hänellä pitäisi olla.
+
+Mustasukkainen? Mistä?
+
+Severi Oljemark myöntää itselleen, että aikoinaan oli hän kyllä ollut
+tavallaan mustasukkainen, silloin, kun se keuhkotautinen opettaja täällä
+oleskeli ja eli. Mutta sehän kuoli pian. Ja Julia on sen jälkeen
+vanhentunut. Ja mikä on nyt tämä Tistelberg? Tyhjätasku, vetelehtijäkin.
+Opettaja olisi saattanut olla vaarallisempi: oli suorittanut loistavat
+tutkintonsa, hankkinut itselleen toimen... Mutta tauti hänestä selvän
+teki.
+
+Ei, mustasukkainen hän ei ollut. Kujeksikoon Julia, jos tahtoo. Mutta
+olkoon kotona varsinkin silloin, kun häntä ehdottomasti tarvitaan. Hän
+on tottunut Juliaan. Paljon ei hän yleensä vaimonsa kanssa puhu, hänellä
+ei ole aikaa sellaiseen, eikä haluakaan lörpötellä turhia: mitä Julia
+ymmärtää hänen asioistaan? Hänellä on praktiikkansa, ja nyt tuo
+tieteellinen tilastotutkimus, ja tulossa useitakin uusia tutkimuksia,
+joista ei Julialle maksa vaivaa puhua. Mutta vaikka hän oleksiikin
+enimmät aikansa yleensä omassa kamarissaan, tieteellistä työtään
+miettien, niin tuntuu hyvältä, että Julia on talossa, jossakin siellä.
+Työpöydän ääressä tarvitsee milloin lasin vettä, milloin esille sen tai
+sen kirjan hyllyltä, milloin mitäkin. Julia on nopea tulemaan, näppärä
+antamaan. — Ja kun väsynyt mies on viimein asettunut vuoteeseen,
+peittää Julia huopaisella hänen jalkansa, vie hänen pukunsa
+tarkastettavaksi ja sammuttaa hänen huoneestaan sähkön. Niin on
+mukavampi.
+
+Joskus hän pakinoi kumminkin Julian kanssa ruokasalissa tai salissa.
+Juttelee siitä, mikä on lähimpänä hänen sydäntään: Mairesta,
+ainokaisestaan. Puhuu yksin: Julialla ei ole siihen mitään sanottavaa,
+tuskin hän tytöstä välittäneekään? Sama se hänelle, millainen Mairesta
+tulee; laiminlöi hänen kasvatuksensakin kotona. Mairesta oli tullut
+hulttio.
+
+Mutta sellainen oli Julia. Kerran hän rakasti toista miestäkin, ja
+toisen vaimon puolisoa, kuten hän itse sen silloin tunnusti. Miksi
+tulikin sellaista tunnustamaan? Mitä se Oljemarkia liikutti? Miksi tuli
+turmelemaan hänen rauhaansa?
+
+Nykyäänkin sanoo Julia aina, milloin lähtee insinööri Tistelbergin
+kanssa, niinkuin ei tohtorista olisi yhdentekevää, käveli hän tuon
+nuorukaisen seurassa tai ei! Tistelberg, — ja Oljemark, hän, tällaisen
+kodin ja suuren rahallisenkin omaisuuden omistaja: mikä vertailu!
+
+Mitäpä olisi Severin puhelu Julian kanssa muuta kuin yksinpuhelua?
+Julian sanoja ei hän kuuntele, tai jos kuuntelee, naurahtelee niille:
+Julia puhuu aina yhtä ja samaa, puhuu ja aprikoi yhteiskunnallisia
+mullistuksia, niinkuin mikäkin vallankumoussankari, hyväksyy haihatellen
+kaikenmoista rohkeaa ja hassua, sellaista, jota maailmassa ei tule
+tapahtumaan. Maattomille pitäisi nykyään Julian mielestä antaa maata,
+torppareille ja mäkitupalaisille! Papisto pitäisi reformeerata, ja jos
+jotakin sellaista fantiseeraa. Ja valittaa seikkoja, joita hän sanoo
+kaupungin juoruiksi; jos joku vain kertoo sen tai sen rouvan leningeistä
+taikka mainitsee, mitä ruokia ja juomia niillä ja niillä kutsuilla oli
+ollut, niin ei ole se Juliasta mieleen: ei saisi hiiskahtaakaan.
+Kannattaapa niistä suuttua: onhan uutisista pakiseminen toki ainoa
+vaihtelu työlle uhratussa elämässä! Siksi ei tohtori Juliaa
+kuuntelekaan, vaan puhuu itse mitä haluaa. Ja jos Julia kovin innostuu,
+taputtaa hän vaimoaan leikillisesti ja rauhoittavasti kädelle, sanoo:
+
+"No, no, älä sinä, Julia, viitsi!"
+
+Ja muista kuin pienistä asioista ei tohtori tahdo jutella: ei
+politiikasta, kirjallisuudesta ja sellaisesta. Hän ei ihmisistä tosiaan
+välitä, juuri hän voi olla heistä välittämättä. Rakastaako heitä?
+Enemmän kuin puolikymmentä vekseliä on tohtori saanut maksaa toisten
+puolesta, ja kolme takausta, joista yksi oli kuuden tuhannen. Ja lisäksi
+hän uhrasi varojaan turhaan siihen sanomalehtihommaan. Riittää jo hänen
+osaltaan! Nykyään ottaa hän joka pennin sairailtaankin. Köyhiä hän ei
+rupea hoitamaan, sillä hyvä; tiedustelee heti, kun tulevat lääkäriin,
+onko heillä varoja. Aivan varattomille vaatii hän kunnan avustuksen,
+sillä hyvä, se riittäköön. Mutta sellaisille omistaville, joilla olisi
+tilaisuus maksaa, mutta jotka eivät tahdo, lähettää hän pian karhuamisen
+lääkäriliiton lomakkeella, ja panee uloshakuun, ellei se auta, sillä
+hyvä: ihmisen on täytettävä maailmassa velvollisuutensa. Ja hän itse
+täyttää: tekee aina työtä, eikä tuhlaa mihinkään. Mutta katkera hän
+kuitenkin on.
+
+Katkera nyt vaimolleen: viipyä sillä tavalla kaupungilla. Ja monena
+iltana yhtä mittaa. Laiminlyödä velvollisuutensa! Kävelköön kenen kanssa
+kävelee, sitä ei hän tahdo ajatella! Mutta olkoon kotona silloin, kun
+tarvitaan, ja silloinkin, kun hänen seurassaan halutaan jutella. Ja
+oppikoon sävyisämmäksi! Nytkin heitteli pöytäliinaa, ellei kenties
+lyönytkään ovea tahallaan kiinni. Sopimatonta käytöstä.
+
+Itkeköön nyt Julia huoneessaan, tohtori ei siitä välitä. Eikä kukaan
+sitä näekään, kun on yö.
+
+— Minä asetun rauhassa levolle, ajattelee tohtori. Sähkölamppu on minun
+nyt sammutettava itse: se on epämukavaa. Oli sekin monttööri, asetti
+sähkönappulan kauas ovenpieleen eikä sängyn päähän! Mutta Juliapa se
+juuri sanoi monttöörille, että näinkin kelpaisi. Julia on muka
+vaatimaton; mutta sitä hän ei osaa ajatella, että tohtori saattaa
+vilustua yöllä kylmälle permannolle astuessaan: onhan mattojen välissä
+rakoja. Ja siihen paikkaan se hermostuttava nappula jäi, vaikka siitäkin
+on Julialle sanottu.
+
+
+
+
+29
+
+
+Kerran Julia saattoi Tistelbergin vielä suuremman pelonsekaisen
+järkytyksen valtaan kuin se uni, jonka Tistelberg oli Juliasta nähnyt.
+He kävelivät silloin neiti Flotmanin kanssa.
+
+Julia oli tutustuttanut Tistelbergin Hildur Flotmaniin: vienyt hänet
+katsomaan eräitä kuistinpiirustuksia, joita arkkitehti laati tohtori
+Oljemarkin huvilaa varten.
+
+Täytyihän Julian saada seurustella Tistelbergin kanssa. Nyt tuntui
+Severi alkavan hermostua, ärtyä siitäkin, vaikkei siinä ollut mitään
+pahaa oikeastaan. Tosin Julia jotakin kammoi, ja niinpä oli hyvä
+keksintö, että hän sai Hildurista, jonka tuttavaksi oli Isidorin
+hommannut, kolmannen henkilön kävelyretkille: ikäänkuin todistajaksi,
+joka voi vastata, että nuo kävelyt olivat tuollaista tavallista
+ajanvietettä ja joka teki ne ikäänkuin taatummiksi, turvallisemmiksi.
+
+Neiti Flotman asui itse rakentamassaan talossa, mutta vuokralla. Talo
+oli kivimuuri, tavallaan kolmikerroksinen; se oli hohtavan valkeaksi
+rapattu, galvanisoidulla peltikatolla varustettu; ikkunat leveät;
+katunurkkauksessa torni, jonka seinät Flotman oli halkonut ylhäältä alas
+asti viirumaisilla aukoilla, torni-ikkunoilla. Koko rakennuksen seiniin
+oli kiinnitetty koristeita: alas mukulakiviä, ja ylemmäksi sinne tänne
+vihreitä kaakeliruutuja. Kaupunkilaiset ylpeilivät tällä modernilla
+kivimuurillaan, ja hieman neiti Flotmanillakin, jonka suorasukaisesta
+vanhanpiian elämästä olivat kuitenkin hieman närkästyneet.
+
+Neiti Flotman, kukoistava ja komea, mutta tosiaan tarvittaessa nenäkäs,
+keitti itse kahvinsa ja ruokansa, taiteellisen työskentelynsä lomassa.
+Kahvi oli hyvin väkevää, ja neidin puheet ihmisistä, varsinkin miehistä,
+peittelemättömiä, jopa hyökkääviä; hyökkäysten aiheita arkkitehti
+etsikin, ja nauroi ilkkuvasti kun niitä löysi.
+
+Puhuttiin Ester-jutusta, nykyään kaikkein suurinta ihmetystä ja
+paheksumista herättäneestä. Neiti Flotman suorastaan vimmasteli
+tehtailija Blöckeriä ja postimestari Mölsétä kohtaan, koska he olivat
+naineita miehiä; samoin kirjailija Kerettiä kohtaan, mutta nauraen,
+sillä Keretti tuntui olevan neiti Flotmanista niin koomillinen, että se
+koomillisuus teki hänet ikäänkuin syyntakeettomaksi. Birger Bengelsson
+jälleen oli neidistä miltei siedettävä: hän narrasi typerämpiä,
+kerrottiin narranneen Keretin ja Blöckerin osakkaaksi Ester-juttuun, —
+ja olihan Bengelsson ruotsikoita, muisti Tistelberg, joten neiti Flotman
+voi antaa hänelle senkin tähden paljon anteeksi. Arkkitehdin luona,
+Isidorin ensi vierailulla, juteltiin sitten myöskin jo vähän vanhemmista
+asioista, huudeltiin huoneesta toiseen, keittiön ja salin avonaiseksi
+jätetyn välioven kautta, neidin seisoessa hellan ääressä, käsi
+kahvipannun sangassa; puhuttiin yhä maisteri Klingstedtistä ja nuorista
+koulupojista, joiden mystillisestä katoamisesta ei ollut pitkään aikaan
+kuulunut mitään. Saksaanko he olivat päässeet, vai Shpalernajaanko
+joutuneet? Neiti Flotman ilmaisi ihailevansa jääkäriliikettä, minkä
+vähän siitä tiesi, huhupuheilta, ja sitten saksalaisten sodankäyntiä,
+jota hän ihaili vieläkin tulisemmin, kuten kaikkea saksalaista yleensä.
+
+"Hildur rakastaa saksalaisia makkaroista monumentteihin asti", kujeili
+Julia Oljemark.
+
+Sitten katseltiin, kahvin selvitessä, noita tohtori Oljemarkin huvilaan
+kuuluvia kuistin piirustuksia. Neiti Flotman oli luonnostellut useitakin
+kuisteja, tyyliin, jota hän nimitti uudeksi suomalaiseksi, tai ainakin
+suomenmaalaiseksi, ruotsinmielinen kun oli; patsaiksi oli ajateltu
+kuorittuja, mutta veistämättömiä pahkakoivun runkoja, hongan tyviä ja
+merestä nostettuja hakopuita; niiden väliin tulisi ulospäin kupertuva
+kaide, varustettu samantapaisilla poikkipienoilla kuin isojen sammioiden
+vanteet.
+
+Itse rakennukseenkin oli arkkitehti ajatellut vielä eräitä muutoksia,
+toinen ikkuna päädyssä oli pienennettävä ja tehtävä nelikulmaiseksi,
+neljäs ikkuna fasadissa viisiruutuiseksi, eikä kolmiruutuiseksi kuten
+kaikki fasadin ikkunat edellisissä piirustuksissa olivat olleet.
+
+Julia Oljemark oli ihastunut näihin ystävättärensä piirustuksiin; niissä
+oli hänen mielestään, etenkin nyt, vapautta, vaihtelua ja rohkeaa
+romantiikkaa. Isidor Tistelberg ei tietänyt, pitääkö huvilasta vai ei;
+ainakaan hän ei pitänyt kivimuurista, jossa neiti Flotman asui; kovin se
+oli mahtaileva suhteiltaan, tuo pikku talo, samoin kuin sekin, jonka
+neiti oli tohtori Oljemarkille rakentanut. Mutta: mitäpä näistä! Kovin
+hän vain koetti lausua Hildur Flotmanin piirustuksia ihailevansa.
+
+Ja sitten lähdettiin kävelyretkelle.
+
+Neiti Flotman kammoi kurtiisia, kammoi nykyään rauhallisesti,
+tyyntyneenä, itse lemmenasiota juuri kaipaamatta, mutta kammoi kuitenkin
+melkein vihaamalla: ja alettiinhan Juliasta ja Tistelbergistä
+kaupungilla jo jutella yhtä ja toista. Siksikö Julia oli Tistelbergin
+tuonutkin hänen luokseen? Oliko Julia tosiaankin niin viekas? Hieman
+ärtyisänä siitä, että Julia ja Tistelberg asettuivat rinnatusten, kulki
+nyt Hildur Flotman melkein vaiti ja niin kiireesti kuin lihavalta
+ruumiiltaan saattoi, ikäänkuin häiritäkseen ripeydellään toisten
+antautumista hiljaiseen, äitelään tunteiluun, ja saattaakseen heidät
+nopeasti pois kaupungista. Ja olihan kaikki uutiset jo juteltukin neidin
+työhuoneessa. Kaikki kolme riensivät äänettöminä pitkin routaista
+maantietä, joka kalskahteli heidän jaloissaan; kuuraakin oli maassa
+tuolla ja täällä; eikä ainoaakaan linnun äännähdystä kuulunut. Valtavat
+kartioiden muotoiset heinäsuovat vainioilla olivat huurteessa. Ilma
+raikas, rauhoittava ja samalla kylmä, ajaen veren poskiin.
+
+Julia hidastutti kulkuaan, ja myöskin Hildur Flotman, joka oli kävellyt
+hiukan toisten edellä, alkoi käydä hiljempää, katsahti taakseen, hymähti
+ja seisoi sitten tuokion paikallaan, sillä Julia oli pysähtynyt
+Tistelbergin eteen. Kuin oudostellen tuijotti arkkitehti toisiin
+kovakuorisen hattunsa alta. Yhtäkkiä käännähti Julia Tistelbergin
+puoleen ja sanoi valittavalla äänellä, — sellainen sointu oli hänen
+äänessään, kun hän puhui vakavasti, aivan kuin anellen:
+
+"Sanokaapas, herra Tistelberg, kuinka paljon te oikeastaan pidätte
+minusta?"
+
+Tistelberg seisahtui heti; hänen hengityksensä salpautui, syvä ahdistus
+täytti hänen sydämensä, outo aavistelu, odottava, onnekas jännitys.
+Hänen huulensa alkoivat vavista. Hänen täytyi siepata piippu suustaan ja
+kätkeä se vapisevaan käteensä. Neiti Flotman, joka kuuli nuo sanat,
+näytti hyvin kummastuneelta ja närkästyneeltä, ja olikin närkästynyt:
+rupesi taas kävelemään, äskeistä nopeammin. Rouva Oljemark jatkoi,
+vakavasti, ja sellaisella kovalla äänellä, että neiti Flotman kuuli
+edelleen hänen sanansa:
+
+"Niin, herra Tistelberg, voisitteko nauttia oopiumia, tai sanokaamme
+kokaiinia tai morfiinia, jota minä nautin? Voisitteko?"
+
+Isidor Tistelberg katsoi kauhistuneena Juliaan, joka hänelle hymyili
+hiljaa. Neiti Flotman huudahti:
+
+"Julia, kaikkea sinä puhut!"
+
+"Niin, miksi en puhuisi?" vastasi Julia. "Minähän olen joskus
+morfinisti", nauroi hän. "Kurja raukka..."
+
+"Että viitsitkin noin liioitella!" huudahti neiti Flotman. "Jos välistä
+käytätkin unilääkkeitä, voidaksesi nukkua, niin... Ja joutavaa ja
+tosiaan raukkamaista on käyttääkin sellaisia..."
+
+"Se on suloista", nauroi yhä Julia. "Suloista: unohtaa, ei tietää
+mistään, olla kuin olisi kuollut. Tahdotteko koettaa, herra Tistelberg?
+Jossakin muussa muodossa kuin ruiskeen avulla, joka haavoittaa...
+Tahdotteko?"
+
+Julia nauroi. Neiti Flotman kulki jo sievän matkan päässä ajatellen: —
+oli tämäkin nyt... Tämä on skandaalimaista. Kuinka tuo Julia...! Ettei
+ymmärräkin!
+
+Tistelberg ei vastannut. Hänen olemuksessaan värisi, päänsä läpi
+vilahtivat Julian kertomukset avioliitostaan, joka varmaan oli onneton.
+Ja Julian äskeiset sanat olivat kuin kutsu, lupaus; ne olivat kuin
+oopiumi, tai hasis niille arabialaisille, joita Tistelberg oli nähnyt
+muutamia etelässä: kauhistavia nautintojensa orjuuteen sortuneita,
+onnettomia. Heitä hän inhosi. Mutta nyt: Julian sanat toivat tuollaisen
+inhotun tilan hänen mieleensä jonakin kauniina, haluamisen arvoisena; se
+tuntui ihan kuin joltakin uhrilta Julialle. Tistelbergiä inhotti, ja
+samalla hän oli onnellinen ja utelias. Kuitenkaan hän ei Julialle
+vastannut: oli niin järkkynyt, ettei voinut vastata.
+
+Julia etsi osanottoa, tahtoi, että toinen ihminen, ja mieluimmin juuri
+Tistelberg, tietäisi hänestä kaikki. Miksipä hän salaisi itseään häneltä
+toisenkaan seurassa, Hildurin? Tulihan tunnustus täten suoremmaksi,
+rehellisemmäksi! Jokin katkera uhma ajoi Juliaa tällaiseen
+rehellisyyteen. Ja jos Isidor Tistelberg olisi valmis sellaiseenkin
+osanottoon, — ymmärtävästi oli hän Juliaa kuunnellut ja kohdellut sinä
+aikana, minkä he olivat toisiaan tunteneet, — että haluaisi noilla
+myrkyilläkin kokeilla, niin olisi Julia onnellinen. Tietysti koe olisi
+tarpeeton, jos Isidor tahtoisi siihen antautua. Tuskin Julia toden
+tullen hänen kokeilla antaisikaan, ellei Isidor aivan erikoisesti, vain
+yhden kerran, haluaisi nähdä, millaista Julialla oli tuollaisina
+hetkinä, noiden aineiden suomassa unessa.
+
+Julialle itselleen olivat oopiumi tai nuo muut sellaiset, joita hän
+käytti harvoin, eräinä hetkinä tosiaan paljon enemmän kuin pelkkä
+kokeilu ja keveä, kevytmielinen huvi: ne olivat hänen pelastuksensa.
+Julia tunsi, että hänen kiusattu sydämensä, joka oli niin pessimistinen
+maailmasta ja varsinkin hänen omasta elämästään, olisi muuten
+pakahtunut, — saanut halvauksen, kuten lääketiede sitä nimittää, tai
+lakannut sykkimästä pelkästä sanattomasta, syvyyteensä hukuttavasta
+haikeudesta, niin hän kärsi kaikesta, etenkin kotioloistaan, tahtoessaan
+alistua vastarintaan nousematta, suutansa juuri koskaan avaamatta.
+Sellainen itsehillintä käy sydämeen, ajatteli hän.
+
+
+
+
+30
+
+
+"Minä näen usein unia", kertoi Julia Tistelbergille. "Suloisia ne ovat
+enimmiten. On niissä välistä vaikeitakin, painajaisunia; mutta silti ne
+eivät ole milloinkaan rumia. Ja viime aikoina, kai olen siitä jo
+kertonutkin, olen nähnyt yhä useammin unia lapsuudestani, ah, niin
+ihania, että itken, kun niistä herään. Ja minä uskonkin uniin. Olenko
+silloin taikauskoinen?"
+
+Julia kertoi joukon tapahtumia, jotka hän oli nähnyt edeltäkäsin,
+tietänyt ne ennen kuin ne tapahtuivat todellisuudessa, tietänyt
+unistaan.
+
+"Ja aivan äskettäin annettiin minulle uni, annettiin: sillä Jumalan
+suurena lahjana minä pidän kauniita unia. Uni niin ihana ja omituinen,
+etten ole nähnyt sellaista koskaan ennen. Pitäisi olla hyvin hiljaista
+sitä kertoessa; ja kumminkin olisi mahdotonta osata ilmaista kaikkea
+sellaista herkkää, mitä uni silmänräpäyksessä näyttää.
+
+"Milloinkaan ennen en ole nähnyt suloisempaa unta, vaikka niin monesti
+olen saanut kiittää Jumalaa nukkuessa minulle annetusta kauneudesta.
+Jumalaa, tai salaperäistä pyhää luontoako?
+
+"Tämä uni oli niin tavattoman selkeä, selvä silmille, tarkoitan, joskin
+ihmettelen sen sisällistä merkitystä. Selvä silmille: mikään maalari ei
+ole piirtänyt niin tarkoin ilmiöiden ulkomuotoa. Ja sielulle kuitenkin
+selittämätön, omituinen.
+
+"Olin jälleen lapsi.
+
+"Oli kaunis kevättalven ilta. Mutta oli niin lämmin kuin kesällä.
+
+"Kävelin ylös jotakin mäkeä. Ja alempana, laaksossa, näin
+lapsuudenkotini, sen vanhan pappilan, jälleen. Rakastanhan sitä aina,
+sen peltokumpareita, sen puutarhan haapoja. Mutta unessa se kohosi niin
+kauniina, näkyi niin yliluonnollisen kauniina, että sydäntäni, joka
+valveilla ollessanikin monasti sinne kaipaa, aivan vavisti, rakkaus sitä
+kohtaan, sydämen pohjimpaan saakka.
+
+"Pappilan ympärillä leijui kummallinen, sininen usva, kaukana laakson
+liepeillä, ja tuolla järven takana ilmanrannoilla asti; kietoi
+hyväilyynsä maiseman, verhosi hunnullaan hankiakin, joiden keskitse
+kävelin tietä pitkin.
+
+"Merkillinen talvi: kinoksetkin olivat lämpöisiä — unessa.
+
+"Ja sitten minua vastaan tuli vieras mies, sellainen, jota en ole
+missään nähnyt, ja lauloi ihmeellistä laulua, niin selvästi, että
+muistan sen säveltä vieläkin."
+
+Julia hyräili säveltä; se oli leikittelevän iloinen.
+
+"Se laulu oli jotakin elämästä. Sanoja en muista, lienenkö kuullutkaan;
+mutta minusta tuntuu kuin ne olisivat olleet jotakin sellaista, että
+elämä olisi tuokion unelma, satu. Elämä, tuska tuntui siinä saaneen
+leikittelevän, iloisen värin.
+
+"Se mies katosi; ja ilmestyi uudestaan eteeni, mutta toisessa paikassa
+kuin ensin olin, pappilan naapuritalon pihalla, pienen talon pihalla,
+jonka olin lapsena tuntenut. Hymyillen hän tuli. Usva oli yhä
+hämärtynyt, niinkuin ilta hämärtyy. Talon ikkunasta tuikkivat valot:
+siellä oli muka kylänluvut, sellaiset, joihin ennen lapsena pääsin isän
+mukana. Ja minä olin siinä unessa sen ikäinen kuin nyt olen, ja samalla
+pieni lapsi, jolle annettiin kinkeritalossa samoja makeuksia kuin ennen,
+sokerileivoksia tai vohveleita, joita äitini aikoinaan paistoi.
+
+"Sydämeni täytti enemmän kuin onni: autuutta se tunne oli! Ja silmäni
+täyttyivät kyynelillä. Sain, raukka, jälleen nyyhkyttää ilosta. Sain
+nähdä onneni ajan ilmi elävänä, ja tuhat kertaa ihanampana kuin se ehkä
+todellisuudessa saattoikaan olla.
+
+"Oi, nythän lähtee siltä unelta väri, kun siitä koetan kertoa, niinkuin
+kosteus vie kultatomun pienen perhosen siivistä.
+
+"Niin, ja sitten laskeusin taas mäkeä alas, pappilaan päin. Oli yhä
+talvi; ja samalla aikaa kesä! Ja sitten alkoi, ja meni nopeasti ohi,
+kaikkein merkillisin: näin nuorukaisia, jotka kahlasivat pitkin harmaan
+pellonaidan viertä, kahlasivat lumessa, marssivat, hyökkäsivät! Ja
+lauloivat, hekin, lauloivat jotakin riemukasta, vapauttavaa, kuin
+jotakin sotamarssia.
+
+"Mitä he olivat? Heillä oli vihreät tai sinertävät puvut. Yksi heistä
+näytti maisteri Klingstedtiltä, jonka nykyään uskotellaankin hukkuneen
+tai hukuttautuneen tuonne kaupungin lahteen. He olivat notkeita, nuoria,
+haltioituneita, aatteellisia. Lumessa he hyökkäsivät, lauloivat. Ja
+tuntui kuin olisi koko maisema, lapsuuteni seutu, suloisimpana mitä se
+saattaa olla, tuntui kuin olisi koko maisema heitä tervehtinyt ilon
+kyynelillä, kuten minäkin. Sellaista kesti kauan, siltä tuntui. Ja minä
+olin joka suhteessa niin onnellinen, olin kuin lapsi. Ja sitten heräsin.
+Valveillakin itkin vielä kauan onnesta..."
+
+Tistelberg kuunteli hartaasti. Oman unensa hän muisti, mutta ei Julialle
+sitä kertonut: ei uskaltanut; se uni pelotti häntä, se oli kuin jokin
+enne.
+
+Mutta he molemmat rakastivat siis tavallaan unia, joskaan Isidor ei
+niihin uskonut; nytkin hän mielessään nauroi Julialle, joka näytti
+moisiin suorastaan uskovan.
+
+
+
+
+31
+
+
+Eräänä iltana oli Isidor Tistelberg yksin kotona. Insinööri Tarkkanen
+rouvineen oli lähtenyt pastori Myötyrin luo vierailulle, ensimmäiselle
+kyläilylle sinne, ja rouva oli laskenut myöskin palvelijattaren
+kaupungille, vakavilla neuvoilla pysyä järkevästi poissa palvelusväen
+kokouksista, joita oli nykyään alettu pitää yhä tiheämmin, kuten
+muitakin työläisten yllytystilaisuuksia.
+
+Tistelbergillä oli ikävä, ei tuskallisen ärtyisä kuin ennen, vaan kipeän
+suloinen, polttava ikävöinti. Hän seisoskeli salin eli Onnin työhuoneen
+ikkunan ääressä, joka oli varjopuolella taloa, ja katseli vastapäisen
+rakennuksen kaljuun kiviseinään. Joskus kopisi askeleita roudan
+kovettamalla kadulla; ajoneuvoja ei liikkunut: oli jo melkoisen
+myöhäistä, hämärä vaihtui juuri pimeäksi.
+
+Hetken hän katseli, siirtyi omaan kamariinsa, tupakoitsi, tuli jälleen
+saliin, ja katseli siitä jälleen tyhjälle kadulle. Yhtäkkiä hän huomasi
+hymähtävänsä: "Nyt hänen täytyy tulla."
+
+Täytyy? Miksi sanoi hän niin lujasti: täytyy? Kenen? Minne?
+
+— Tietysti rouva Oljemarkin, ajatteli Tistelberg, ja ilkahti itselleen.
+Miksipä ei Julia Oljemark tulisi, ja minne?
+
+Tuuli lennätteli kadulla muutamia kuivia lehtiä ja puhalteli roskia,
+äänsi alakuloisesti ikkunan raoissa, sitten vaikeni ja raukeni; rikat
+kadulla eivät liikahtaneet pitkään aikaan. Tuonne yleni tämä katu
+suurelle torille päin. Siellä, torilla, oli varmaan Julia Oljemark.
+
+"Hänen täytyy, täytyy tulla!" vakuutti Isidor uudestaan, nyt
+tuskastuneena. "Hänen täytyy tulla."
+
+Jonkin aikaa salissa liikuskeltuaan meni Tistelberg kiireesti eteiseen,
+kuin häntä olisi jonnekin käsketty ja vaadittu, pisti päällystakin
+ylleen ja riensi pian hämärtyvää, tuulista katua siihen paikkaan, jossa
+heidän oli ollut tapana kohdata toisensa kävelyretkille lähdettäessä.
+
+Tänä iltana eivät he olleet päättäneet tehdä kävelymatkaa, vaan oli se
+jätetty tuonnemmaksi, epämääräiseen aikaan: rouva Oljemarkilla oli
+nykyisin muka niin paljon kaikenlaista tekemistä kotona.
+
+Tistelberg seisoi torin nurkalla, aution näköisen torin, jonka sillä
+reunalla piipotti rivi äskettäin istutettuja lehmuksia, toiset seipäihin
+sidottuina, jotkut irti päässeinä ja vinossa rempattaen. Kuin heräten
+katseli hän nyt joka puolelle, illassa punertavalle raatihuoneelle päin
+ja vastakkaisille torin reunamille, jotka painuivat varjoon: ei siellä
+ollut Juliaa. Ei ollut Juliaa!
+
+"Hänen täytyy tulla!" mutisi Tistelberg, ja tuo vaatimus oli kuin hätään
+joutuneen avunpyyntö, kuin sairaan rukoilua, ja samalla tyrannillisen
+käskevää. Tyrannillinen olikin Isidor luonteeltaan, hänkin: sen hän
+joskus tiesi, mutta harvoin.
+
+Ilta oli miltei kylmä, mutta hiki oli kihonnut Tistelbergin otsalle; hän
+otti hetkeksi lakin päästään ja pyyhki otsaansa, puserteli sitä: jotakin
+hullua siinä taisi nyt liikkua. Tuntui kuin olisi hänen sielussaan jokin
+kiehtonut, kutsunut. Sielussaanko? Bah! Ei hän tietänyt, mitä tämä oli:
+Jotakin narrillista, luonnollisesti. Sillä mistä syystä Julian muka
+olisi pitänyt tänne tulla?
+
+"Mistä kumman syystä?" kuiskasi hän itsekseen.
+
+Mutta se ajatus, ettei Julian pitänytkään tulla tänne, ja etenkin se,
+ettei Julia tietysti ajatellutkaan sellaista tuloa, se teki Tistelbergin
+mielen kolkoksi; hänen sielunsa ikäänkuin parahti apua, niin, se aneli
+armoa.
+
+Sitten lähti Tistelberg nopeasti takaisin kotiin. Mutta keskellä matkaa
+pälkähti hänen päähänsä, että rouva Oljemark oli nyt hänen kotonaan, sen
+talon pihalla, jossa hän asui Onni Tarkkasen luona. Julia ei muka
+päässyt sisälle, vaan odotti siellä. Tistelberg joudutti nyt
+askeleitaan, hänestä tuntui, että hän melkein juoksi.
+
+Hän tuli vanhalle, paksuista lankuista tehdylle kotiportille ja pujahti
+kävelyaukosta pihalle. Rouva Oljemark ei ollut sielläkään. Kuinkapa
+olisi ollut?
+
+Tistelberg oli hämillään. Ajatteli, mitä tehdä. Aikoi mennä sisälle,
+ruveta työhön: paljon olikin viime aikoina jäänyt rästejä. Mutta olihan
+paitsi noita töitä, joita hän sanoi ex officio-töikseen, myöskin pieni
+mielityö: kopio tohtori Oljemarkin huvilapalstan kartasta. Itse kartta
+oli kyllä jo tehty, mutta vielä ei ollut ilmoitettu tohtorille, että se
+oli valmis, joten Julia ei siis ainakaan sitä olisi saattanut tulla
+tänne noutamaan. Tistelberg kysyi itseltään, mitä varten hän siis olisi
+tullut? Ja nauroi itselleen:
+
+"Olenpa hullu. — Äitiparkani!"
+
+Siitä kartankopiosta Julia ei tietänyt kerrassaan mitään. Ei tietänyt
+edes Tarkkanenkaan. Vasta muutamana iltana oli Tistelberg piirtänyt sitä
+itsekseen, vähän kuin salaa. Siihen oli merkitty paitsi tavallisia
+maanlaatuja jokainen huomattava puukin, kuin topografikartassa: mäntykö,
+koivu tai koiranheisi, mikäli Tistelberg niitä muisti siltä käynniltä,
+jonka hän oli tehnyt toisten kanssa syksymmällä palstalle. Olipa
+merkitty eräät kauneimmat ja muhkeimmat kivetkin, ja varsinkin
+kalliopengermät, istuinpaikat, joista voi katsella merelle. Suuren alan
+tuosta lehdestä, joka oli käännetty taskussa tai käsilaukussa
+pideltäväksi, vei otsikkokirjoitus, tekstattu ilmansuuntaruusun
+yläpuolelle isoilla, koukeroisilla kirjaimilla: kartta Maire-nimisen
+palstatilan kaikista tiluksista, Uudenmaan läänissä, siinä ja siinä
+kihlakunnassa jne.
+
+Tohtori Oljemark oli päättänyt antaa huvilalleen nimen tyttärensä
+mukaan.
+
+Tistelberg ei ollut tohtinut oikein tunnustaa itselleen, mihin hän tämän
+korukartan aikoi.
+
+Tistelberg mietti portaissa vielä tuokion, mennäkö näpertelemään tuota
+pikku kopiotaan. Mutta sitten hän kääntyi ja lähtikin kaupungille.
+
+Tämä oli hulluutta. Julia Oljemarkia ei näkynyt, ja muitakin kulkijoita
+oli harvassa. Tistelberg ajatteli, että hän kävelisi kuitenkin hiukan
+vain turhaan, ja sitten oli mentävä kotiin takaisin. Siellä olisi ehkä
+jo Onni rouvineen: ikävä vastakohta koko tälle narritukselle, varsin
+selväjärkinen vastakohta.
+
+Neljännestunnin kuluttua meni Tistelberg takaisin kotiin, hämärää,
+miltei pimeää katua.
+
+Kun hän tuli asuintalonsa pihalle, seisoi siellä, ison saarnin varjossa,
+joka oli jätetty keskelle kivettyä pihaa, rouva Oljemark. Seisoi ääneti:
+katsellen Tistelbergiin ikäänkuin syrjästä, käsi huulilla, pureskellen
+jotakin. Hän ei hetkeen tervehtinyt Tistelbergiä, joka säpsähti:
+kauhistui kuin olisi jokin hirvittävä syvyys auennut hänen edessään. Ja
+samalla Isidor riemuitsi.
+
+Viimein rouva Oljemark tervehti ja liikahti. Viimeinkö? Kai hyvinkin
+kohta. Hän sanoi tulleensa tänne tapaamaan herrasväki Tarkkasta. Eivätkö
+Tarkkaset olleet kotona? Julia oli heitä tässä hiukan odottanut. Ehkä he
+tulisivat pian?
+
+Tistelberg ei vastannut, ei kuullut, mitä Julia sanoi. Hän näki rouva
+Oljemarkin heittävän kädestään jonkin korren, sitä hän kai oli
+pureskellut. Miksi hän pureskeli kortta? Hämmästys ja pelko kuohuivat
+Isidorissa, kauhukin, syvä järkytys, sekoittaen hänen jokaisen
+ajatuksensa. Jäykästi alkoi hän nousta portaita, pyytäen viimein rouva
+Oljemarkin sisään: kyllä Tarkkaset tulisivat, kai piankin. Rouva
+Oljemark menikin sisään. Tistelberg avasi sanattomana huoneiston oven,
+käsin, jotka tuskin löysivät oven ripaa, ja astui edellä eteiseen ja
+saliin. He istuivat sitten salissa, Julia päällystakkiaan riisumatta,
+jutellen niitä ja näitä, verkalleen: miksi Julia oli tullut, pienelle
+kyläilylle vain; ja kertoivat kaupunkilaistapahtumia, joita Julia ei
+ihmetellyt, ei edes Ester-juttuakaan, ei ihmisten tekoja pahoitellut, ja
+yhtä ja toista muuta. Isidor vastaili väkinäisesti.
+
+Sitten nousi Julia yhtäkkiä. Sanoi, että hänen täytyi nyt lähteä: hän ei
+voisi enää odottaa. Hän oli vain tullut tiedustamaan, joko sen kartan
+saisi.
+
+Tistelberg naurahti itsekseen: vai kartan? Miksi Julia nyt vasta puhui
+kartasta? Ja Tistelberg sanoi ylimielisesti:
+
+"Mikäpä kiire sillä kartalla!"
+
+Julia ei vastannut. Tistelberg ajatteli: Toisesta syystä Julia oli
+tullut. Pihalla seistessään ja täälläkin oli sanonut aikoneensa tänne
+kyläilylle.
+
+Julia päätti lähteä, meni eteiseen, käänsi sinne tulen. Hän pelkäsi
+Tistelbergiä, hyvästeli, aikoi poistua kättelemättä, vain nopeasti
+terveiset Tarkkasille virkkaen, ja avasi ulko-oven. Tistelberg seisoi
+salin ovella, kalpeana, ja naurahti ylimielisesti; hänen silmissään
+tuikahti voitonvarma, lempeä välkähdys, hymyilevä syrjäkatse, joka oli
+hänelle ominainen. Julia seisoi jo kynnyksellä, oven aukeamassa,
+kumarassa, epäröiden. Tistelberg meni verkkaan ovelle, sanoi:
+
+"Ettekö anna edes kättä?"
+
+Julia säpsähti, katsoi tarkkaavasti Tistelbergiin. Sitten hän veti
+nopeasti hansikkaan kädestään, nauroi, voitoniloisesti hänkin, ojensi
+kätensä Tistelbergille, vetäisi toisenkin hansikkaansa pois ja ojensi
+Tistelbergille molemmat kätensä, iloiten, kun tunsi Tistelbergin
+tarttuvan epäröiden ja hiljaa käteensä. Tistelberg puristi hänen
+kättänsä lämpöisesti, pitkään. Julia nauroi jälleen, hänen äänensä soi
+toisesta kuin kujeileva huilu, tempasi kätensä irti, kääntyi nopeasti,
+sysäsi oven kiinni ja oli kadonnut.
+
+"Hän tuli, kun minä kutsuin — sielussani!" huudahti Tistelberg
+itsekseen liikuttuneena. Tistelberg oli kaivannut Juliaa. Oli anellut,
+täällä kaukana, matkan päästä, Juliaa tulemaan, ja Julia oli tullut.
+Tistelberg oli kiitollinen. Kuinka Julia sen aavisti? Ja aavistiko hän
+ehkä yleensä paljonkin? Tiesikö hän unista tapauksia?
+
+
+
+
+32
+
+
+Tistelbergin sielunelämä oli horjahtanut perustaltaan. Olihan sitä
+tapahtunut ennenkin; muutaman kerran oli hän ollut vähällä hylätä
+elämänuransa, jolle hän ajatteli joutuneensa vain ulkopuolisista syistä,
+jopa toisen ihmisen pakotuksesta, — hylätä mitään sen parempaa
+itselleen tietämättä.
+
+Nyt alkoi hänelle jälleen tulla tuollainen halu syöksyä jonnekin, pois
+laitumelta.
+
+Julia Oljemark oli kysynyt häneltä, kuinka paljon hän Juliasta piti.
+—Mitä Julia aavisti?
+
+Uni, jonka Tistelberg aikoja sitten oli Juliasta nähnyt, vaivasi häntä
+kuin hänen oma aavistuksensa. Julian ahdas elämä, jota Tistelberg oli
+myöntynyt pitämään köyhänä, tuotti hänelle tuskaa.
+
+Ajan hurja sekasorto, milloin hän sitä enää muisti, sekasorto, josta ei
+tullut loppua, tuntui kiihottavan häntä nauttimaan tuokiosta,
+välinpitämättömänä, väkivaltaisesti. Ja Julia oli hänestä langennut
+nainen.
+
+Kerran aamulla sellaiseen aikaan, kun juna lähti Helsinkiin, sattui
+Isidor kamarissaan katsomaan kelloaan ja muisti, että juna lähtisi, ja
+lähtisi pian. Hän pukeutui nopeasti, päätti matkustaa Helsinkiin. Vain
+pariksi päiväksi, ilmoittamatta Onni Tarkkaselle tai hänen rouvalleen
+mitään tästä matkasta. Hiljaa ja nopeasti hän liikkui; oli pian
+portaissa, lukitsi oven, heitti avaimen kirjeluukusta sisään, ja oli
+kohta aamuisella kadulla ja sitten rautatieasemalla.
+
+Se leski, Emma Havola, jota hän oli rakastanut menneenä keväänä, oli
+noin viikko sitten kirjoittanut hänelle, vihdoinkin jälleen. Isidor ei
+ollut koko syksynä, eikä edes loppukesälläkään, kirjoittanut Emmalle
+yhtään ainoaa sanaa. Nytkään oli Tistelberg tuskin viitsinyt lukea hänen
+kirjettään, valittavaa ja nopeasta unohtamisesta närkästynyttä; oli
+sullonut kirjeen huolimattomasti rutistaen taskunsa pohjalle.
+
+Eilisiltana myöhään ja tänään aamun hämärässä herätessään oli hän
+muistanut, että hänellä oli Helsingissä lohduttaja, Emma. Muun muassa
+hänen luokseen Tistelberg nyt aikoi; mitä tuo muu, toiset asiat, olivat,
+ei hän tietänyt: kunhan vain matkusti, tunsi vapautumista, pääsi
+aprikoimasta sitä pulmaa, että oli rakastunut Julia Oljemarkiin, toisen
+miehen vaimoon.
+
+Kaupungin asemalla, hiekkaisen mäen vierulla, oli hiljaista. Matkustajia
+vähän; äänettöminä ja hitaasti nousivat he kamppeineen kapearaiteisen
+radan pikku vaunuihin. Kapeat vaunut, kapeat kuin jonkin leikkijunan,
+mutta siistit kuin nukkekaapit, olivat kuumat, kamiinoista kärysi
+koivunkuorien haju. Odoteltiin lähtöä, ei puhuttu paljoa. Tistelberg oli
+hyvillään, kun ei vaunuun tullut ketään niin tuttua, että olisi häntä
+häirinnyt, kysellyt häneltä mitään: hän oli pulmastaan hermostunut. —
+Ulkona oli harmaa, vetisen kolea syksyilma. Sitten alkoivat pyörät ja
+akselit narahdella, alettiin matkustaa. Tistelberg painautui omaan
+nurkkaansa. Monta muuta ei vaunussa ollutkaan. Hän tahtoi rauhassa
+katsella alakuloisia myöhäissyksyn tai alkavan talven maisemia, joissa
+ei tosin mitään katseltavaa ollut, niin samoja ne yhä olivat, matalia ja
+harmaita. Rauhassa, rauhassa; ja kuitenkin hän mietti siinä pääsyä
+pulmastaan, ajatteli rakastumistaan, joka tuntui hänestä kummalliselta
+ja kiusalliselta, joskin outoutensa vuoksi kiihottavalta. Mitä tästä
+tulisi? Asian outous yllytti hänen kiihkoaan.
+
+Niin meni pari tuntia, yksitoikkoisesti. Ja sitten tultiin suureen tai
+suurempaan maailmaan, sille asemalle, jossa sivurata yhtyi päärataan.
+Oikeampaan maailmaan, ja keskelle järkyttävää, tuskallista aikaa: junaan
+marssitettiin siellä juuri venäläistä sotilasrykmenttiä. Se rykmentti
+oli enimmäkseen nuoria poikia, tuossa kuuden- tai seitsemäntoista vuoden
+ikäisiä. Tistelberg muisti, että paljon oli Venäjältä kaatunut väkeä,
+varsinkin luoteisella rintamalla, satojatuhansia yhdellä iskulla,
+eräissä hyökkäyksissä, ehkä miljooniakin kaikkiaan. Kauheaa tuo sota,
+määrätöntä ihmisyksilöiden hylkimistä ja halveksintaa! Ja miksi hyväksi?
+Sivistyskansat toisiaan vastaan, ei sivistyksen puolesta: sillä mahdoton
+oli sitä salata tai kieltää, että eri kansojen sivistys on nykyään
+jotensakin tasa-arvoista; vain taloudellisista syistä taisteltiin,
+rahan, toimeentulon vuoksi. Tai oliko tämä sittenkin jonkinlaista
+eläinlajien hävityssotaa toisiaan vastaan.
+
+Ja tuossa nyt näki sen hävityksen kauheimmillaan: vanhat uhrattavat
+olivat Venäjän keisarikunnassa niin vähentyneet tai loppumaisillaan,
+että kuusi-, seitsentoistavuotiaita, melkein lapsia, täytyi vuorostaan
+viedä surmattaviksi. Tistelbergistä se oli inhottavaa ja säälittävää.
+Pojat marssivat asemalaituria pitkin nelimiehisissä riveissä, pystyssä
+päin, verkkaisin ja teennäisin miehenaskelin, isot saappaat jalassa.
+Mutta nuo raskaat sinellitkin näyttivät painavan heidän hartioitaan
+liikaa; sinelleissä oli liian pitkät hihat, ja liepeet, jotka ulottuivat
+saappaiden nilkkoihin. Ja poikaset lauloivat! Kai jotakin sotalaulua,
+matkalla Pietariin päin, surmattaviksi. Lauloivat jäykästi, lapsenäänin,
+uskaltamatta kääntää kasvojaan sivulle, sillä harmaapäiset upseerit
+pitivät heitä tarkoin silmällä. He lauloivat kalpeina, varmaan moni
+kohtaloaan kauhulla ajatellen, kurissa pidettyinä, kauhun uhreina.
+Takana tuli asevaunuja kivääreineen: kaikki nuo lapset eivät olisi kai
+jaksaneet kiväärejään kantaakaan, niin pieniä oli heidän joukossaan.
+
+"Minne heitä viedään?" kysyi Tistelberg hiljaa asemamieheltä, jonka
+viereen oli sattunut.
+
+"Minne? Sotaan, lahdattaviksi!" vastasi mies tylyllä, vihaisella
+äänellä, hampaitaan kiristäen. "Sitä tekevät porvarit."
+
+Siinä vastauksessa oli myrskyä, uhkaa. Siinä kumisi kuin kaukainen
+ukkonen, siinäkin. Mitä oli tuleva?
+
+— Kauheat ajat, mietti Tistelberg sitten. — Viereinen vaunu oli täynnä
+noita poikia. Nyt ne istuivat tai makasivat siellä hiljaa. Heillä oli
+laulatettu uljasta marssia vain ulkona, nyt saivat levähtää.
+Sietämättömät ajat: yksilöllä ei ole mitään arvoa, ihmisellä ei mitään
+arvoa eikä tekemistä. Jos sitä lienee ollut muulloinkaan? Onhan jo
+luontokin yksilöilleen kylmä, aivan välinpitämätön, haaskaa niitä kuin
+mieletön: luo ja hävittää kilpaa! Mutta vasta tällaisina aikoina näkee
+oikein, miten luonnon haaskauslait voivat vallita ihmistenkin
+keskuudessa! Surmaa, teurastaja, vähennä: tehtyjä ihmisiä on paljon,
+liian paljon! Toiselle rodulle täytyy saada tilaa... Elleivät aikuisemme
+riitä taistelussa, ammu lapset!
+
+Mitä iloa sellaisina aikoina yksilöllä? Luullako uhrautuvansa, kun
+pannaan kuolemaan jonkin aatteen puolesta? Isänmaan, uskontojen? Jokohan
+kansat tosiaan sellaista luulottelevat ja uskovat?
+
+Ainakin on niitä, jotka sitä epäilevät. Tuollakin tuo asemamies: hänen
+äänessään oli pilkallinen ja uhkaava sointu. Ja samanlaisia lienevät
+työläiset yleensä. Mutta sivistyneet? Sellaiset, jotka eivät usko, että
+sotia voidaan millään poistaa: sellaisiakin on; he sanovat, että
+historia on antanut heille moisen pessimistisen opin. Kuinka he jaksavat
+elää? Kun ei hänkään, Tistelberg, oikein jaksaisi, vaikka uskoo vielä
+järkevämpien aikojen tuloon; ei jaksaisi, ellei etsisi unohdusta:
+nauttisi sitä lyhyttä hetkeä, minkä saa surkeassa maailmassa elää.
+Nauttia, ja sitten liueta tyhjään...
+
+Minne hävisi Tistelbergin mielestä epäröinti, joka oli häntä vaivannut
+Julia Oljemarkin suhteen? Kuinka olemattomiin katosi koko tämä rakkauden
+pulma! Tuokiossa se loppui, niin pitkäksi aikaa kuin hän ajoi samassa
+junassa sotanäyttämölle vietävien lasten kanssa.
+
+Junanvaihdon jälkeen ja Helsingissä se pulma palasi, lohduttomana,
+suloisenakin, suloisena kuin syyttömästi kärsivän, ja hurjana; samalla
+kertaa houkutellen, hävettäen, auttamattomalla tuholla pelottaen ja
+neuvonetsintään ajaen. Jälleen mietti hän rakastumistaan, jossakin
+syrjäisessä ravintolassa Helsingissä. Hän tahtoi varsinkin nyt olla
+yksin. Muutenkin kammoi hän aina entisiä tuttuja, kuin jotakin mennyttä,
+johon elävä ihminen ei saanut katsoa, jos himoitsi pyrkiä edelleen:
+vanhat tuttavat olivat hänestä kuin mikä hautausmaa, nekin. Nyt tunsi
+hän joutuneensa niin lähelle elämän pulmaa, ettei millekään entiselle
+ollut rahtuakaan sijaa hänessä. Illalla myöhään meni hän Emma Havolan
+luokse.
+
+Rouva Emma Havola oli noin kolmekymmentävuotias, keskikokoinen, lihava.
+Hänellä oli vaalea tukka, hieman pysty nenä, ja siniset silmät, niin
+syvällä päässä että silmäluomia tuskin näkyi: suomalaiset silmät. Hän
+otti ystävänsä vastaan onnellisena, liikutettuna ja voitoniloisena, kuin
+tuhlaajapojan, joka oli nyt palannut hänen luokseen. Ensin oltiin
+melkein sanattomia; vain silmäyksillä ilmaisi Emma tunteitaan, ja
+hälvensi noloa, avutonta tilannetta siten, että vei Tistelbergin
+näkemään eräitä huoneita, niitä, joissa eivät asukkaat olleet vielä
+kotona. Siinä päivitteli hän näitä yhä tukalammiksi tulevia aikoja.
+Leski oli aikonut elää vuokraamalla kalustettuja huoneita ylioppilaille,
+konttoristeille ja sen sellaisille, ja varustamalla asukeilleen kahvia
+ja hiukan välipalaakin; mutta enimmän hän oli toivonut pienestä
+vaatetus- ja muotiliikkeestä, jonka oli perustanut tämän kivimuurin
+alakertaan. Nyt olivat toiveet pienentyneet; ison huoneistonsa oli hän
+saanut kalustetuksi niin ja näin, jakelemalla entisiä huonekalujaan
+kaikkiin kamareihin, jakelemalla niin tarkkaan, että hänen omaan, kovin
+pieneen koppiinsa jäi tuskin mitään: huonekalut kaupoissa olivat
+kallistuneet niin mahdottomasti, ja samoin ruoka-aineet, ja tavarat,
+joita rouvan olisi pitänyt hankkia puotiinsa. Kauppa ei puodissa käynyt:
+
+"Kyllä se lafka pian täytyy panna kiinni!" huokasi leski, ja nauroi
+taas. Ja jatkoi huokaillen: "Enkä tiedä, mitä vuokralaisilleni enää
+juotan, kahviako vai voikukan juurta! Arvaas, mitä kahvi maksaa! En
+hennoisi korottaa vuokria heille niinkuin minulta kiskotaan. — Mutta
+viisi siitä! Nyt sinä olet tullut! Jäätkö sinä luokseni?"
+
+Nämä sanat sanoi Emma hiljaa, yhtäkkiä, takimmaisessa kamarissa, jonka
+asukki, ylioppilas, oli vielä kaupungilla. Tistelberg ei vastannut. Emma
+katsoi häneen hämmästyneenä, tuli ja kietoi kätensä hänen kaulaansa:
+"Jäätkö?"
+
+Isidorista tuntui hyvin vastenmieliseltä. Miltei itkettämään pyrki.
+Miksi hän oli matkustanut Helsinkiin ja Emman luokse? Omatunto vaivasi
+Tistelbergiä salaa: anteeksiantamatonta oli tunkeutua vielä tänne, kun
+siellä kaukana maalla oli... Kaukana? Niin, — kaukana hänestä, kaukana!
+Ja oliko se toinen hänen? Tistelbergiä nauratti moinen luulottelu. Itse
+Juliakaan ei ehkä tietänyt hänen haaveistaan tuon taivaallista.
+
+Tistelberg antoi Emman hyväillä itseään. Emma riemuitsi. Siitä tuli
+pieni juhla, Tistelbergin ravintolassa istumisen jatkoksi, ryypiskelyn,
+jonka syytä Tistelberg nyt kummasteli sielussaan: tavallisesti hän
+maisteli vain ilosta, mutta nyt oli hänellä polttava, epämääräinen
+tuska, synkkä toivottomuus. Kai etupäässä maailmansota oli häntä
+käskenyt nukuttamaan uneen ajatuksiaan.
+
+Isidor istui Emman kamarissa, jossa oli paitsi vanhanaikaista ja
+kömpelöä puusänkyä kolme tulipunaiseksi maalattua kapulatuolia,
+kanarialinnun häkki ja seinillä kipsimedaljonkeja, joiden pintaan oli
+liimattu kiiltokuvia. Lintujen häkki oli nyt peitetty mustalla liinalla.
+Vaikkeivät lintuset näin yön tullen ja muutenkaan, talven alkaessa,
+laulaneet paljon, pelkäsi Emma, että ne olisivat häirinneet Isidoria,
+joka näytti rasittuneelta. Oliko Isidor tehnyt niin kovasti työtä?
+Isidor parka, tulisi tänne lepäämään, Helsinkiin! Kamarin pienelle
+pöydälle toi rouvan palvelijatar, uhaten Tistelbergiä ja rouvaa
+paheksuvasti sormellaan, kaikkea hyvää, mitä talossa oli tarjolla, ja
+enemmänkin: kiireessä hankittuja herkkuja, hummereita ja hienoa lohta,
+Emman valmistamien ruokanaukkujen lisäksi. Tistelberg tuli liikutetuksi,
+kun näki nuo varusteet. Ja kun kuuli, että viina oli nytkin maustettu
+suolalla, sokerilla ja manteli jauholla kuin ennen, muisteli hän
+menneitä aikoja. Niin, kaukana ne olivat! — Tiedusteltiin ja kerrottiin
+sitten pikkukaupungin uutisia. Tutkivin, odottavin, hellin silmin etsi
+Emma Tistelbergin katseita, jotka välttelivät häntä. Ja välistä vastasi
+Tistelberg ärtyneesti, ettei hän tietänyt mitään siitä tai siitä
+tapahtumasta: ei välittänyt sellaisista nykyään! Emma muuttui araksi ja
+epätietoiseksi.
+
+Ilta kului Tistelbergiltä hitaasti. Palvelijatar pysyi onneksi paljon
+huoneessa. Mutta sitten hän meni avaamaan ovea jollekulle, joka soitti
+sisälle päästäkseen. Ja Emma sanoi hiljaa, hehkuvan punaisena
+kasvoiltaan ja silmissään sameus:
+
+"Kuule, Isidor, kultaseni: jää tänne! Etpä vastannut vielä, mitä sinulta
+äsken kysyin, että etkö voisi jäädä Helsinkiin? Sinulla on ikävä siellä
+maalla. Onko sinulla ikävä Emma-parkaa! Muistatko minua siellä! Mikä
+hulluus minuun lienee tullut! Mutta — minä rakastan sinua! En tohtinut
+kirjeessä pyytää sinua tulemaan ja jäämään tänne. Hankkisit itsellesi
+toimen Helsingissä? Huoneen ja ruoan saisit minulta, — Emmaltasi..."
+
+Tistelberg tunsi kyllä, että hänelle olisi todellakin hyväksi Emman
+neuvo: paeta Helsinkiin! Neuvo, joka oli tarjottu hänelle aivan
+odottamatta, kuin taivaan lahjana, sallimuksen varoituksena, neuvo, jota
+hän oli lähtenyt etsimään. Mutta hän pudisti kuitenkin päätänsä,
+synkästi ja epäuskoisesti. Tullako Emman luokse asumaan, ja olla jälleen
+hänen kanssaan? Tistelbergiä pöyristi. Synnin palkkaa alkoi hän
+aavistella, kuitenkaan siihen vielä uskomatta. Itseään hän halveksi;
+iloisesti oli hän elänyt Emman kanssa, siitä ei ollut kulunut vielä
+täyttä vuotta, ja nyt olivat hänen ajatuksensa Emmalle miltei
+vihamieliset. Missä ne haparoivat? Ja mitä kaikkea tästä seuraisikaan?
+Vai eikö seuraisi mitään? Se, ettei kenties mitään seuraisi, oli hänestä
+vielä tuskallisempaa kuin jos jotakin katkeraa seuraisi.
+
+Emma, lihava ja lyhyehkö, joka oli äsken pukeutunut koreihinsa, tällä
+kertaa punaisiin, eikä sinisiin, säälitti häntä: julkeaa oli pettää
+varsinkin naista! — Isidor, epäilijä, toden etsijä, muuttaisi tänne
+pahentaakseen uudella petoksella omaa unohtamistaitoaan,
+petollisuuttaan? Nukuttaakseen rakkauttaan sellaisella myrkyllä kuin
+toisen hänelle uskomalla rakkaudella? Ei, rakkautta ei hänen omassa
+sydämessään enää ollut Emmalle senkään vertaa kuin ennen.
+
+Julia Oljemark väikkyi Tistelbergin sielussa kevyenä, hymyilevänä,
+aistikkaana, ja ikäänkuin pyysi apua tuskallisen elämänsä kuorman alla,
+vaati ylpeää, jaloa ryhtiä kaikessa.
+
+Isidor tuli kovin sanattomaksi. Emma näytti alkavan myrtyä hänen
+käytöksestään, heittäytyi ylimielisen huolettomaksi: kun ei toinen
+kerran, niin ei; suruko tässä maailmassa auttaisi!
+
+Yöllä, kun raitiovaunujen räminä kadulla talon kohdalla piankin oli
+vaiennut. — Tistelberg oli tullut Emman luokse myöhään, — ja kun
+kamarissa oli aivan hiljaista ja verhottu kattolamppukin ikäänkuin vaati
+menneitä muistojaan, pelotteli varjoillaan kuin tulevaisuuden aaveilla,
+ahtaassa kamarissa, jossa käymästä palvelijatarkin, entinen tuttu, Emman
+tuoma mukanaan tuolta pikkukaupungista, oli viimein lakannut, niin oli
+hän kyllästynyt, — ummehtuneessa kamarissa, jossa ei nyt puhuttu
+tuokioon mitään kuin karkeanlaisia sutkauksia ja jossa mieliala oli
+tukala: siellä tunnusti Tistelberg lopulta Emmalle, että hän oli jälleen
+rakastunut. Hänen täytyi tunnustaa. Se tunnustus tuli Isidorin suusta
+itsestään, tuskan huudahduksena. Emma oli yhä enemmän jotakin hänestä
+huomannut; yksinpä katkera naurukin, joka värehti Isidorin tuskallisesti
+vääristyneillä huulilla, ilmaisi jotakin. Nyt Isidor ilmaisi lyhyesti
+asian. Emma säpsähti; hän riensi tai kumarsi pyyhkimään hikeä Isidorin
+otsalta, hyväilemään ja silittämään sitä, rauhoittamaan häntä, eikä
+kysynyt keneen Isidor oli rakastunut: valitteli vain. Mutta:
+Tistelbergin täytyi saada sanoa henkilön nimikin; Emmaan voi luottaa, ja
+siten Isidor ikäänkuin riisti kaikki aiheettomat toiveet ja uskot
+Emmalta, julmasti ja raatelemalla kylläkin, mutta rehellisesti; olihan
+ne riistettävä, hän ei tahtonut olla Emmalle petturi. Nimi kuului
+hiljaa. Emma löi käsiään yhteen ja siunaili, kauhistuneena ja
+häpeissään: toisen miehen vaimo! Kuinka saattoi Isidor sellaiseen...?
+Hän itse oli kyllä alentunut — senhän Isidor tiesi; mutta että
+Isidor... Tämä ei ollut hyvää...!
+
+Arasti pyysi Emma Tistelbergiä muuttamaan Helsinkiin, elämään niinkuin
+ihmisen sopii.
+
+"Ei", vastasi Tistelberg silloin jyrkästi. "Ei, — minä matkustan
+takaisin huomenaamuna. Lähden tästä heti, kaupungille."
+
+Ja kuitenkin hän jäi vielä Emman luokse.
+
+— Kuinka on tällainen mahdollista! ajatteli Tistelberg. Julian kuva
+väikkyi hänen edessään. Hän lähti muka pois salin kautta, kuten Emma
+käski, meni läpi hämärän eteisen, josta Emma sanoi ottaneensa hänen
+päällystakkinsa ja hattunsa ja vieneensä ne muualle. Vuokralaiset
+nukkuivat, tai pari heistä lueskeli huoneissaan, mutta Tistelberg
+pujahti eteisessä konttoriin, jonka Emma hänelle neuvoi ja jossa hänen
+päällysvaatteensa olivat. Palvelijatar tulikin eteiseen katsomaan, oliko
+Tistelberg mennyt. Mennyt oli. Emma avasi ja lukitsi näön vuoksi
+ulko-oven, naiset palasivat kumpikin omiin kamareihinsa.
+
+Tistelberg puri hammasta, kun Emma sopersi hänelle kamarissaan:
+
+"Tämä on viimeisen kerran. Sinä rakastat toista, ja toisen miehen
+vaimoa: hyi! Mutta rakasta, minäkin sinua rakastan. En koskaan, en
+koskaan sinua unohda!"
+
+Tistelberg lähti yhtäkkiä öisestä, äänettömästä talosta. Hänen
+kulkiessaan pimeällä kadulla, jossa siellä täällä aamuiset lyhdyt
+kuulsivat, lentohyökkäysten uhkan vuoksi sinivärillä himmennettyinä,
+kuin kummalliset ruiskukat, jonkin kamalan unen kukkaset, — hänen
+kulkiessaan kadulla hänellä oli kyynelet silmissä; ne pysyivät
+silmäkulmissa, kuivina ja vähinä, eivät virranneet helpottavasti, kuten
+silloin, kun hän erosi Emma Havolasta siellä maaseutukaupungissa
+keväällä. Tistelbergiä pöyristi seurustelunsa Emman kanssa näin; hän oli
+häväissyt itseään ja häväissyt Juliaa. Hän tunsi langenneensa syvälle.
+Hän kirosi Emmaa ja sääli häntä sydämensä pohjasta. Mutta itseään hän ei
+säälinyt.
+
+"Viimeistä kertaa näemme kenties toisemme!" oli Emma kuiskannut äsken,
+ei itkien, mutta äänessään tukahtuvan tunteen avuton yritys lievittää
+suruaan puhumalla: puhumalla toki jotakin asiasta, jossa ei puhe
+auttaisi. "Kukaan ei Emmaa tämän jälkeen rakasta. Mutta — viisi siitä!
+Ja niin... kuka tietää... eikö se ole kamalaa: pian ehkä hautaudun
+tämän talon raunioihin, jos saksalaiset sittenkin tulevat ja ampuvat
+pommeilla. Emma-parka... Kuin Sodoma hukkui tulikivisateeseen. Mitäpä
+muuta? Jumala rangaiskoon minua siitä, että rakastin sinua."
+
+Mutta Isidor ei hänen valituksiaan kuunnellut.
+
+
+
+
+33
+
+
+Isidor palasi sinne maaseutukaupunkiin. Matkalla koetti hän unohtaa,
+että oli siihen määrin saattanut seurustella rouva Havolan kanssa,
+tahtoi unohtaa, että oli joskus melkein rakastanutkin häntä, tuota kovin
+yksinkertaista, porvarillisen latteaa. Sellainenkin oli voinut olla
+mahdollista! Nyt siitä täytyi tulla loppu. Hän tahtoi kasvaa: nyt hän
+rakasti oikealla tavalla.
+
+Entisestä rakkaudesta olikin tullut loppu: kaikki, mitä rouva Havolan
+kanssa oli eletty, oli nyt hänen sielustaan pyyhkäisty pois, ja
+unohdetun, hyljätyn paikalla seisoi Julia Oljemark korkeana,
+Tistelbergin mielestä ihmeellisen hienona, kauniina, sirona ja
+—kokeneena.
+
+Näin tahtoi Tistelberg elää jonkin aikaa: rakastaa salaisesti, palvella
+Juliaa jossakin olemuksensa kätkössä, jota kätköä hän ei myöntynyt
+tunnustamaan sielukseen, sellaista ajatusta vastaan hän kapinoi.
+
+Palvella Juliaa! Tistelberg oli ylpeä siitä, että hänellä oli sellainen
+palveltava.
+
+Hän tunsi tässäkin kaupungissa miehiä, jotka olivat menneet naimisiin
+ravintolaneitien kanssa, jopa palvelijattarien, kuten Leevi Mölsä.
+Sellaisia hän sääli, surkutteli.
+
+Ester-jutustakin puhuttiin entistä yleisemmin. Se pikkukaupungin
+skandaali laajeni yhä, ja tuli törkeämmäksi; herrojen nimiä mainittiin
+salaa sen yhteydessä useampia kuin ennen. Tuollaisia herraparkoja, joita
+hän mielessään tuskin viitsi kutsua herroiksi, enintään vain
+rappeutuneiksi onnettomiksi, parhaita heistä hän surkutteli syvästi, ja
+niitä, joita hän piti raaimpina heistä, hän ilkkui: moinen tuhrailu ei
+jäisi vaille rangaistusta; piankin saisivat jotenkin sen pikku helvetin,
+jonka he tälläkin teollaan ansaitsisivat, sieluttomat raukat.
+
+Hänen jumaloimansa oli sensijaan sydämeltään sivistynyt, henkisesti
+kehittynyt. Julian ruumiinmuodoissakin ilmeni kulttuuri: hänen
+jokaisessa sormessaan oli enemmän hienostusta, aristokraattista jaloutta
+kuin missään muualla tässä vanhassa, mutta kuitenkin tavalliseksi
+porvarillisen latteaksi jääneessä, jopa nousukasmaiseksi muuttuneessa
+kaupungissa.
+
+Niin, kohdakkoin Tistelberg tunsi rakastavansa Juliaa jollakin
+sellaisella tavalla, jota oli melkein pakko sanoa — sielulliseksi.
+Aistillista se ei ollut, koskapa hän kulki myöhään illoin, kun kylmä
+tuuli puistikoissa rapisutti oksia, sen korttelin kautta, jossa
+Oljemarkin talo oli, ja iloitsi, jos näki tulen kuultavan Julian
+valkeain musliiniuutimien rakosista. Isidor kulki siitä ohitse, tuskin
+pysähtyi, ja ajatteli, että Julia siellä valvoo kärsien ylpeänä ja
+sanattomana elämänsä vaikeutta, samoin kuin hänkin, Tistelberg, omalla
+tahollaan valvoo yksinään, onnellisena vain yhdestä: että Julia oli
+valinnut hänet uskotukseen avaamalla hänelle sydämensä. Kätensäkin oli
+Julia hänelle kerran ojentanut, molemmat kauniit kätensä, tuona
+kummallisena iltana, jolloin Julia oli tullut hänen luokseen, miltei
+kuin hänen kotiinsa, pelkästään siksi, että Tistelberg oli sitä
+ajatuksissaan tahtonut.
+
+Julian kauniit kädet ja jalat! Kerran huomasi Isidor, että se olento,
+joka viime kesänä oli tullut häntä vastaan kuumalla katukäytävällä
+paljasjaloin, oli ollut Julia. Isidorista oli ihme, että hän silloin jo
+oli nähnyt hänet: varmasti se oli ollut Julia, sitä ei tarvinnut
+kysyäkään.
+
+Kädet olivat puhdasta valkeutta, jota sinertävät verisuonet hienostivat.
+Tistelberg kiihtyi niitä ajatellessaan.
+
+Ja hän joutui vastenmieliseen tuskaan, suurimpaan kummastukseenkin, kun
+ajatteli siinä samassa, että Julia oli toisen oma, jopa oli ollut vielä
+erään toisenkin: niinhän Julia oli tunnustanut, vai kuinka? Tuon
+rintatautiin sortuneen miehen oma. Siten oli Isidor käsittänyt Julian
+puheen.
+
+Se käsitys teki Isidorin joskus ikäänkuin vaativaksi Juliaa kohtaan,
+milloin he nyt tapasivat toisiaan, sillä he olivat vähentäneet
+vaistomaisesti seurusteluaan, ehkä ihmisten juttuja karttaakseen. Neiti
+Flotmanin kotona oli paras kohdata, vaikkeivät he itselleen tunnustaneet
+näitä vierailuja kohtauksiksi, ei ainakaan Isidor: Julia kuitenkin
+enemmän, joskin seurauksia aavistamatta, Isidorin kiintymystä viattomana
+pitäen. Arkkitehti keitti kahvia, hommasi väkevämpääkin kahvin joukkoon,
+tupakoi ja nautti, jos sai Julian vetämään pari savua, vetämään vain
+ystävättärensä mieliksi. Ja siinä ohella Hildur Flotman toruskeli
+kimeällä äänellä kaupunkilaisia, varsinkin herroja, jos jonkinmoisesta.
+Julia nauroi, ei nykyään kevytmielisiä paheksunut, ja yhtyi kujeillaan
+ystävättärensä käsityskantoihin. Mutta hänen ajatuksensa olivat muualla:
+ajatuksissaan hän käänsi päätänsä sinne, missä insinööri istui, katsoi
+häneen hajamielisenä, ja alkoi taas ilakoiden lörpötellä neiti Flotmanin
+kanssa, entistä iloisempana. Tistelberg oli miltei jörö; hänen korvansa
+seurasivat tarkasti Julian naurun soinnahduksia, joita hän vertaili
+kulkusten hopeiseen ääneen. Ja Julian pitkiin katseihin, jotka näyttivät
+hänestä kummastuneilta ja samalla ikäänkuin oudoilta, hän vastasi
+alakuloisesti päätänsä kumartamalla. Mutta kun vieraat lähtivät pois
+neiti Flotmanin luota ja Tistelberg saattoi rouva Oljemarkia kotiin, —
+Julia kulki silloin usein syrjäkatuja: ne veivätkin perille suorempaa
+tietä kuin Sisiliskon pyrstö, — kun he verkalleen ja sanattomina
+kulkivat, molemmilla sielussaan odottava, tuskallinen ahdistus, saattoi
+Tistelberg alkaa vaatia, käskevästi, miltei tyrannillisesti, että Julia
+tulisi vielä hänen kanssaan pienelle kierrolle, tuon ja tuon korttelin
+ympäri. Julia epäröi. Tistelberg piti selvänä asiana, että Julia tulisi,
+ja alkoi siitä kadun kulmasta, josta heidän oli käännyttävä tohtori
+Oljemarkin talolle päin, mennä edelleen, ja katsoi taakseen, viitaten
+Juliaa mukaansa. Julia ei tullut. Tistelberg kysyi syytä, ja Julia
+sanoi, ettei hänellä ollut aikaa. Silloin Tistelberg nauroi
+pilkallisesti, salaten tuolla pilkalla jonkinlaista tuskaansa, jota
+tunsi, kun ei Julia tahtonut tulla hänen kanssaan. Tekikö Julia
+vastarintaa? Isidor Tistelberg kiihtyi, sanoi, että aikaa kyllä on
+Julialla aina, jos Julia tahtoo sitä ottaa! Hän korosti sanaa: tahtoo.
+Julia vastasi vapisevalla, loukkaantuneella äänellä:
+
+"Minulla on velvollisuuksia, — tietäkää se. Velvollisuuksia!"
+
+Ja hän erosi jyrkästi Tistelbergistä, jatkaen matkaansa yksinään,
+nopeasti.
+
+— Hän loukkasi minua, ajatteli Tistelberg surren, jäädessään yksin
+kadun kulmaan, harmaan puutalon nurkalle. — Loukkasi minua: ei tahdo
+kävellä kanssani! Ja — mihin minä nyt joudun!
+
+Viimeisessä ajatuksessa oli hätää ja pelästystä: Mihin minä joudun,
+ellei Julia — rakastaisikaan minua.
+
+Se hätä oli kuin ammottava tyhjyys hänen edessään, elämän tyhjyys, kuin
+jokin kauhea onnettomuus.
+
+Pari päivää Tistelberg oli pettynyt, onneton.
+
+Mutta kun he sitten jälleen näkivät toisensa neiti Flotmanin luona,
+näytti rouva Oljemark unohtaneen tuon kohtauksen kadulla ja oli kuin
+ennenkin. Tistelberg riemuitsi, ja tahtoi palkita Julian suopeuden
+entistä suuremmalla hienotunteisuudella. Miten hän sen tekisi? Olipa
+Julian nauru entistä leikkisämpi ja pehmoisempikin. Puhe sattui taasen,
+Hildur Flotmanin aloittamana, kaupunkilaisten perheasioihin, ja lopulla
+Sutelinin pikku Esteriin, jonka neiti Flotman oli nähnyt kadulla
+mielestään hyvin epäiltävässä puvussa: kamala, punainen, hyvin suuri
+rusetti takana vyöhyställä, matalien kenkäin korot kallellaan,
+tavattoman iso höyhentöyhtö hatussa.
+
+"Onpa tuo nyt kummaa", nauroi Julia.
+
+Julia moitti ystävättärensä arvostelua: mitä pahaa nyt vielä siinä oli,
+että tyttöparka koetti somistella itseään, avuttoman makunsa mukaan?
+Jospa vain Ester olisi älykkäämpi, vanhempi. Jospa hän aikuisenakin
+hurmaisi miehiä, tietoisesti, samalla aikaa älyllään kuin kauneudellaan,
+jos olisi kaunis: hurmaisi siten kuin jotkut varieteetanssijat. Julia
+sanoi rakastavansa tuollaisia tanssijattaria; niin, hän olisi itsekin
+mielellään esiintynyt varieteessa, jopa varsin merkillisissä ja
+uskalletuissa puvuissa: se olisi jännittävää, nähdä noita suloisia
+ihailijoita jaloissaan, ihailijoita, joita on niin helppo saada, kääriä
+heitä kuin lankaa sormiensa ympärille. Se olisi seikkailua, elämyksiä,
+elämää. Julia Oljemark nauroi heleästi.
+
+Tistelberg kuunteli eikä virkkanut mitään. Häntä loukkasivat Julian
+sanat, loukkasivat ja surettivat. Julia varieteelavalla! Tistelberg oli
+kyllin nähnyt tuollaisia lavoja, eikä antanut niillä esiintyville,
+kuluneille ja pakosta yhä itseään kuluttaville, suurtakaan arvoa,
+enintään sääliä. Tämä Julian kuvitelma, haluta itseään alennuksen
+tilaan, oli hänestä surkea, vastenmielinen, yhtä harhautunut kuin Julian
+alinomaiset haaveetkin aina iloisista etelän maista. Niistä haaveista,
+joista Julia muuten piti yhä itsepintaisesti kiinni, olivat he keskenään
+eri mieltä siinä määrin, että Tistelbergiä harmitti Julian itsepäisyys.
+Harmitti ja pelotti kuin jokin outo onnettomuus, joka kenties toisi
+kummallekin kerran jotakin pahaa. Heille molemmilleko, yhteisesti?
+Tistelberg ajatteli: Ah, jospa meillä tosiaan olisi keskenämme
+vastaisuudessa jotakin yhteistä! Mutta: mitä oli tuleva? Hetket menivät
+melkein sitä ajattelematta. Välistä Tistelberg kuitenkin ajatteli sitä.
+Olisiko heillä yhteistä vastaisuutta?
+
+Ellei Julia olisi toisen puoliso, niin — olisiko sittenkään? Tistelberg
+säpsähti. Sitä hän ei tietänyt, ja se epätieto oli hänestä niin
+inhottava, että se oli vielä kolkompi kuin ajatus, ettei heillä
+ulkonaisten esteitten vuoksi voisi olla mitään yhteistä. Kauan tällainen
+epäilys ei tosin kerrallaan kestänyt, vain tuokion: tällainen, että
+hänen seurustelunsa Julian kanssa olisi muka miltei samanlainen kuin
+rouva Havolan kanssa. Eihän tämä toki sitä ollut, vaan jalompaa,
+korkeampaa kuin tuo hetkellinen suhde Emmaan, hetkellinen ja kunnoton.
+Mutta se suhde oli levottomanakin varma. Jota vastoin tämä! Mitä
+varmuutta, mitä selvyyttä oli mahdollista saada? Mielettömältä tämä
+joskus tuntui: kierrellä Julian ikkunan alla kuin koulupoika kuutamossa!
+Ja kuitenkin: suloista oli niin rakastaa, kieltäytyä, ihailla.
+Enimmäkseen Tistelberg rakasti ilman epäilyksiä, hiljaisesti, tyytyen
+pelkästään siihen rakkauteensa, ikäänkuin jalosti uhrautuen. Eikä hän
+ollut rakkaudestaan hiiskunut sanaakaan. Jokin vimma ajoi hänet
+kuitenkin tekemään senkin.
+
+Siihen aikaan juotiin kaupungissa melkoisen julkisesti. Sodan vuoksi oli
+väkevien tarjoilu ja myynti kiellettyä, mutta mikä ulkonainen kielto voi
+kukistaa ihmisten salaiset, saati sitten julkiset, halut ja toiveet,
+pyyteet ja kaipuut? Juonti oli miltei luvallista, kun vieras valta sen
+kielsi, ja kielsi tilapäisesti; juotiin todella juopuakseen, ikäänkuin
+asiaan kuuluvasti. Niin myöskin Tistelberg. Välistä hän tahtoi huumautua
+julkisesti, iloisesti. Tosin se ei aina onnistunut: hän alkoi jo olla
+liian raitis henkensä päihdyttäjä.
+
+Tistelbergin ihailuun Julia Oljemarkia kohtaan oli parina viikkona sen
+jälkeen, kun hän kävi Emma Havolan luona, sekautunut jo järjen
+arvostelua, mihin tällainen suhde lopulta veisi, jopa oli hän huomannut,
+että hän ja Julia eräissä perusseikoissa olivat erilaisia sieluja. Mutta
+mikä ajoi Tistelbergin sittenkin tunnustamaan Julialle, että hän rakasti
+Juliaa? Tuo tärkeä välinekö: sellainen kuin viinapullo? Mutta tahtoihan
+Tistelberg juuri sen apua!
+
+Oli päätetty jälleen kävellä, Julia, Tistelberg ja neiti Flotman. Ja
+Tistelberg oli varannut povelleen pullon paloviinaa. Viini olisi hänestä
+ollut jalompaa; mutta mistäpä sitä nyt sai! Kaikkien povella — paitsi
+oikeiden rahaporhojen, sellaisten kuin nousukastilanomistaja Jorvasin ja
+gulassien, — oli pelkkää viinaa tai pirtua: sitä nautti sellainenkin
+kuin Bengelsson, joka kerskui hienostuneella maullaan, ja kaupungin
+hienoimmatkin, hiljaiset herrat. Ja eikö Isidor ollut tavallisen
+maanmittarin poika, eikö hän kehunut olevansa kansan lapsi, joka
+halveksi kaikkea hienostelua? Julialle ja neiti Flotmanille ei
+Tistelberg kertonut matkalle lähdettäessä, mitä hänellä oli mukana. Ehkä
+hän olisi inhonnutkin itseään, jos olisi tietänyt, miksi hänellä se oli
+matkassa.
+
+Tistelberg oli kerran ehdottanut, että lähdettäisiin erääseen lähimpiä
+kirkonkyliä, ja Julia oli innostunut heti ehdotukseen, vetäen myöskin
+neiti Flotmanin haluamaan retkelle mukaan. Matka oli tosin naisten
+käveltäväksi melko pitkä: kokonaista kolme-, neljätoista kilometriä.
+Mutta se vain kiihotti Julia Oljemarkia. Hän sanoi:
+
+"Minä kyllä kestän... ei epäilystäkään. Kestän aina, kun edessä on
+jotakin uutta. Ja onhan siellä kirkonkylässä hautausmaa, jollaisia
+Tistelberg ei siedä. Mutta minä en ole nähnyt sitäkään, minä kaipaan
+sitä!"
+
+Tämän lausui hän alakuloiseksi tullen, ja samalla tosiaan intohimoisesti
+ikävöiden. Kohta jatkoi hän:
+
+"Mutta, mutta se on... seikkailua. Herra Tistelberg tietää, mistä se on
+minussa perintöä. Ah, aina kun pääsen esimerkiksi Helsinkiin, enkähän
+pääse sinne useasti, tunnen jalkani nousevan keveämmin: minä kävelen
+siellä onnellisena, pitkiä, kirkkaasti valaistuja katuja...
+onnellisena... kuin olisi jotakin tulossa. Minusta tuntuu siellä kuin
+olisi maa, jota astelen, jollakin tavoin pyhä..."
+
+Tistelberg nauroi Julialle kummastuneena, ivallisesti ja säälien; mutta
+ei ilmaissut sanoilla, mitä hänestä ajatteli. Ja neiti Flotman pilkkasi
+ystävätärtään avoimesti.
+
+He lähtivät. Oli marraskuun päivä. Leveä, eteläsuomalainen maantie,
+ammoinen liikeväylä ja sotatie, joka kaarteli suurissa mutkissa, vuoroin
+nousten hiekkamäkien töyryille ja vuoroin laskeutuen mataliin
+laaksoihin, oli hieman kostea, äskeisestä roudasta sulanut, mutta ei
+märkä. Muutaman kerran oli tänä syksynä jo satanut luntakin, mutta se
+oli sulanut pian pois, hetkellisen kylmän lauhtuessa. Rouva Oljemark ja
+neiti Flotman kävelivät toisella puolella maantietä, Tistelberg
+toisella. Julia asteli reippaasti, ja neiti Flotman oli lujasti
+päättänyt koettaa pysyä toisten kintereillä. Julia oli iloinen,
+vapautunut, aivan kuin sielullisesti syttynyt, kuten aina, kun
+jotakin poikkeavaa sattui hänen tavallisessa, säntillisessä ja
+velvollisuuksistaan huolehtivassa elämässään, hänen poskensa hehkuivat,
+hän laski leikkiä, vallattomia ja rohkeitakin sutkauksia, nauroi
+hillittömästi, ja tahtoi yhä kovempaa vauhtia.
+
+Ohitse oli mennyt pieni, matala ja musta etukylä, jossa ainoana
+silmänilona Julialle olivat alastomissa puissa paistavat pihlajanmarjat
+tai jokin tuulessa pyörähtelevä vanha viiri, Isidorille savupiipuista
+tuprahtelevat savut, Hildurille — ei mitään. Alas jäi kaupunki, nyt
+valkealta kuultava, jonka keskeltä kohosi kirkon korkea ja suippo katto
+ja raatihuoneen punertava torni. Harjulle, jota he kulkivat, näkyi
+tuolta lakastunut tasanko, laidassaan Klingstedtin sahan tiilinen
+savutorvi, tuli lyhyt rautatiesilta, ja vihdoin suuri salo harjun
+toisella puolella. Suuri, kohiseva ja yksitoikkoinen korpi. Päivä oli
+puolihämärä, mutta selkeä, ilmanrannalla vain tummia, tasaisia pilviä.
+Julia kiihdytti vauhtia:
+
+"Nyt näette, että minä jaksan kulkea, nousta koviakin taipaleita!" sanoi
+hän Tistelbergille.
+
+Neiti Flotmanin joutuminen toisten perässä kävi piankin hankalaksi. Hän
+yritti parhaansa mukaan; mutta kun hän oli huomaavinaan Julian ja
+Tistelbergin keskinäisissä pakinoissa, — Julia oli siirtynyt
+Tistelbergin puolelle tietä, — jonkinlaista kuhertelua, jopa
+ylimielisyyttäkin häntä kohtaan, päätti hän jättäytyä taakse. Eräällä
+aholla, jossa kaita ja märkä sivutie erosi valtamaantiestä, sanoi hän
+tahtovansa hengähtää ja istahti isolle kivelle aidan viereen. Toiset
+eivät häntä juuri kuulleet, lienevätkö huomanneetkaan, että hän jättäysi
+seurasta pois, ja riensivät edelleen pakinoiden ja väitellen.
+Kansanvallasta he taas väittelivät: Tistelberg sitä kannatti, Julia
+kannatti ja epäili. Vasta kaukana, kun metsän keskusta jo kumisi
+ympärillä mustana ja tyynnyttävänä ja edestä aukesi hämärä metsäinen
+rotko, johon maantie painui, he näkivät neiti Flotmanin jääneen
+seurastaan. Tai neiti Flotmania ei enää näkynytkään; hän kapusi kai
+tuota viimeistä jyrkkää mäkeä. Julia huuteli hänelle; sitten hän sanoi:
+
+"Meidän täytyy odottaa ystävätärparkaa; hän on niin yksinäinen..."
+
+"Minulle on yhdentekevä, vaikka jäisimme jo tähän, hyvä rouva", sanoi
+Tistelberg ja heittäytyi kalliolle, nojaten päätänsä vanhaan
+kaatuneeseen virstapatsaaseen. "Tässä on tyyntä. Olkaamme näin. Antaa
+ajan vieriä."
+
+Rouva Oljemark oli Tistelbergistä huolissaan, kallio oli hiukan kostea,
+insinööri voisi vilustua. Tistelberg nauroi: hänkö vilustua? Mahdotonta!
+Hän oli maannut metsissä, jopa joskus rankkasateessakin. Julia tarjosi
+hänen alleen vaippaansa: se ei ollut hieno, se oli juuri tällaista
+retkeä varten sopiva. Tistelberg ei sitä huolinut. Mutta rouva Oljemark
+seisoi hänen vieressään ja katseli, kuinka Tistelberg loikoi:
+kalpeahkot, tuimat kasvot jäykkinä ja suoraan taivasta kohti,
+silmäluomet ummessa kuin kuolleella, ja ohuilla huulilla tuskin
+huomattava ironinen ja samalla säälivä, ikäänkuin itseään
+surkuttelevakin hymy, joka välistä syttyi kiihkeästi, sitten taas
+raukesi.
+
+— Orpo, sanomattoman orpo mies, ajatteli hänestä Julia Oljemark,
+tuntien hänen vaiheensa. — Mies, josta ei juuri kukaan välitä. Mutta
+minä...
+
+Julia katkaisi kuloisen korren ja alkoi sillä ärsyttää Tistelbergiä,
+nauraen sivellä hänen huuliaan, tahtoen häntä siten hyväillä, osoittaa
+siten hänelle ystävyyttään. Tistelberg salli hänen tehdä kiusaa, korren
+kulkea huulillaan, kaulallaan. Se tuntui suloiselta. Ja Julian naurun
+sointu vavahdutti hänen sydäntään.
+
+— Kas vain tätä kevytmielistä pikku naista, ajatteli Tistelberg. Noin
+sitä pitää... On ollut tekemisissä luonnontutkijain kanssa.
+
+Julia istahti maahan, Tistelbergiä lähelle. Sitten tuli neiti Flotman,
+ja Julia ehdotti, että Tistelberg, joka ei neiti Flotmanin tulosta
+välittänyt, nousisi, niin lähdettäisiin. Ja kun neiti Flotman oli
+ennättänyt huipulle, jatkettiin matkaa. Rouva Oljemark oli tullut
+hetkeksi vaiteliaaksi; nyt hän alkoi jälleen laskea leikkiä äskeiseen
+tapaan ja äskeistä vallattomammin. Hän kulki Tistelbergin rinnalla. Hän
+näki jonkin paperin pistävän esille insinöörin päällystakin taskusta.
+Äsken, kun insinööri loikoi kaiholla, oli se kohonnut taskun pohjasta.
+Julia alkoi nyt vetää tuota paperia taskusta ulos. Tistelberg antoi
+hänen vetää. Kuljettiin tuokio vaiti, rouva Oljemarkilla kädessään se
+kirje, sillä kirjehän se oli, mutta hän ei siihen katsonut. Sitten hän
+vilkaisi siihen, hänen kätensä värähtivät, hän ikäänkuin kätki käteensä
+rypistynyttä kirjettä ja tarjosi sitä takaisin Tistelbergille:
+
+"Ottakaa!" sanoi hän.
+
+"Lukekaa vain!" vastasi Tistelberg tylysti, aivan kuin jotakin vihaten.
+
+"En, en", sanoi rouva Oljemark valittaen. "Ottakaa."
+
+Tistelberg otti kirjeensä takaisin. Se oli se rouva Havolan viimeinen
+kirje, unohtunut päällystakin taskuun, sinne rutistunut.
+
+Vähän aikaa kuljettiin vaiti, kolmen kesken. Sitten alkoi rouva Oljemark
+kiiruhtaa edelle; Tistelberg ehti nähdä, että hänen silmissään oli
+kyyneleet. Neiti Flotman jäi taas kauemmaksi, Tistelberg kiiruhti Juliaa
+lähemmäksi. Tie teki suon toisella puolella mutkan. Siinä pysähtyi rouva
+Oljemark ja huudahti, äänessä tuska:
+
+"Kuinka voi toiselle kirjoittaa: Oma rakkaani! Omani! Kuinka se on
+mahdollista? Eihän kukaan ihminen ole kumminkaan toisen oma. Ei
+sittenkään rakas toiselle: ei saata olla, sillä ihminen on ihminen. Tai
+minä en ymmärrä tällaista onnea." Hän toisti kyyneleet silmissä: "En
+ymmärrä... kuinka se on mahdollista. Itku pitkästä ilosta!" koetti hän
+nauraa.
+
+Julia oli kalpea. Tistelberg huomasi ne Julian sanat, ettei ihminen
+saata olla rakas toiselle, koska ihminen on ihminen.
+
+"Siiskö niin itsekäs, ettei voi toista koskaan rakastaa?" kysyi hän
+Julialta.
+
+"En tiedä", vastasi rouva Oljemark. Tistelberg kummasteli sielussaan
+Julian äskeisiä sanoja ja myönsi ne tosiksi, kun ajatteli omaa
+tylyyttään Emma Havolaa kohtaan, tylyyttään, joka nyt juuri oli ilmennyt
+kaikkein julmimpana, ja ilmennyt samalla jossakin aivan kuin muka
+puolustettavassa tarkoituksessa: hän oli muka tahtonut täten uhrata
+jotakin Julia Oljemarkille, uhrata tuon toisen kirjeen. Halpaa, mutta
+totta: se oli sittenkin uhri! Ja nyt Julia kai halveksi sellaista uhria.
+Ei toki ollut kirjettä kokonaan lukenut, vilkaisi vain siihen. Se oli
+hyvä. Mutta miksi Julia loukkasi häntä valittamalla, ettei kukaan muka
+voi toista ihmistä rakastaa. Miksi loukkasi, jos kerran ymmärsi, että
+tämä kirjeen näyttäminen hänelle oli Tistelbergin puolelta uhri? Ja
+miksi ei Julia kirjettä lukenut kokonaan? Pitikö Tistelbergin hänen
+mielestään aina kuulua jollekin Emma Havolalle, josta hän ei välittänyt
+sitä tai tätä? Eihän Julia saattanut vaatia sellaista uskollisuutta!
+Mutta jos vaati, herätti se Tistelbergissä uhmailua. Vastata ei
+Tistelberg Julialle kuitenkaan voinut mitään; arkkitehtineitikin tuli
+parhaiksi heidän pariinsa. Nopeasti Julia pyyhki kyyneleensä ja kääntyi
+nyt joillakin kujeilevilla sanoilla ystävättärensä puoleen, luoden
+Tistelbergiin merkitsevän silmäyksen, kuin sanoakseen:
+
+"Nyt puhutaan muuta: tuo äskeinen asia oli meidän salaisuutemme."
+
+Ja Tistelberg oli sovitettu. Iloisesti jatkettiin kulkua, etsien
+puheissa neiti Flotmanin ajatuksille myönteisiä asioita, moittien
+avioliittoja, nauraen ja surkutellen lukuisia avioliitoissa kärsiviä ja
+pilkaten romaaneja, jotka päättyivät onnellisesti: ne harmittivat
+Flotmania pahimmin. Ja sitten alkoi tuntua kävelyn väsymys, ja
+muututtiin hiljaisiksi.
+
+Ilta alkoi hämärtyä. Muutamia lumihiutaleita putosi. Oli päätetty tulla
+kaupunkiin takaisin hevosella, joka otettaisiin kirkonkylän kievarista.
+Mutta sitten alkoi tosissaan sataa lunta. Kolmas kerta tänä syksynä.
+Pilviseinä ilmanrannalta oli kohonnut korkealle. Tuuli kahisi synkemmin
+ja rajummin. Tuli oikea myrsky, nyt se taivutti pienet puut luokiksi ja
+suurissa petäjissä kävi samea, pahaenteinen pauhu. Koko taivas syyti
+lunta. Ensimmäinen kelpo lumisade. Hetki, eikä näkynyt enää paljon
+eteensä lumelta, joka takertui märkänä vaatteisiin, kasvoihin, tukkaan,
+silmäripsiinkin, ja tie peittyi kahlattavaksi. Julia Oljemark nauroi
+ponnistuksen riemusta. Neiti Flotman oli vaiti väsymyksestä ja
+kyllästymisestä, kahlatessaan lumessa, paksu kinos hattunsa reunuksilla.
+
+Ääneti kuljettiin tunnin verran. Ja viimein tuli kirkonkylä, pienehkö ja
+apea, synkän ja nyt ikäänkuin kuolinlakanoilla verhotun korven keskellä:
+vain pari isompaa, punertavalta kuultavaa kartanoa, muutama yhtä
+likaisen valkea kuin äskensatanut lumiräntä, loput tummia töllejä.
+Reunemmalla kylää harmaa kivikirkko ja sen matala, mustahuippuinen
+tapuli.
+
+Mentiin kievariin, asetuttiin ummehtuneeseen välikamariin, joka oli
+keittiön takana. Muissa huoneissa oli jo vieraita, ja ne vieraat olivat
+tilanneet kievarista kaikki hevosetkin. Kävelijäin oli siis hankittava
+hevonen jostakin muualta. Mutta sitä ennen he halusivat jotakin
+lämmittävää: olivat likomärkiä ja väsyneitäkin. Välikön pienen ikkunan
+edessä, jota tahrautuneet ja vinot uutimet peittivät, odottivat he
+kahvin kiehumista, isännän, emännän ja renkien kuljeskellessa siinä
+ympärillä edestakaisin; ja lopuksi isäntä asettui puoleksi loikomaan
+kamarin pölyiselle nahkasohvalle. Isäntä oli jörö, emäntä vähäsanainen,
+mutta saipa nopeasti kahvin hommatuksi. Ja Tistelberg arveli, että nyt
+hänen eväänsä olisikin todella tarpeen. Hän veti esille pirtunsa.
+
+Julia tervehti pulloa riemuiten: pirtu oli pirtua, mutta tällaisella
+seikkailulla se kelpasi hänelle kuin parhain rypälemehu!
+
+Isidor kaatoi Julialle hurjasti, säälien häntä kylläkin sielussaan;
+neiti Flotmanin hän tiesi väkijuomiin tottuneeksi ja antoi siis hänelle
+vieläkin lujemmin ja itselleen kaikkein enimmin: hän tahtoi nyt juopua.
+Julia maistoi, nauroi, taputti käsiään; kutsui isännänkin seuraan,
+puheli hänen kanssaan majatalonpidosta ja tilanhoitoasioista, ja sai
+lopulta, kun sitä tahtoi, ukon houkutelluksi eroamaan seurueesta:
+Tistelberg pyysi Juliaa katseillaan siihen. Julia oli sillä tuulella,
+että hän ylisti yltiöpäisesti alkoholia; hän sepitti siinä oman
+haavekuvansa etelän maista, jotka elävät rypälemäkien rinteillä ja ilon
+hengessä. "Muka", virkahti Tistelberg. Neiti Flotmankin myönsi, että
+sellaisilla kansoilla ja ihmisillä olisi tai on hyvä olla. Julia maistoi
+kupistaan, ja maistoi paperossia Tistelbergin hänelle sitä tarjotessa,
+ja heitti sen sitten pian vallattomasti pois.
+
+"Sinä olet hölmö, kun et tupakoi, Julia!" sanoi arkkitehti Flotman ja
+ravisteli tuhkaansa lattialle.
+
+He olivat iloisia, kun oli lähdettävä. Ilta alkoi olla myöhä. Mentiin
+suurimpaan taloon pyytämään hevosta. Talo oli levolle asettumassa.
+Tuvassa sanottiin ensin, että täällä oli käskyvalta isännällä. Ja
+viimein saatiinkin isäntä tupaan.
+
+"Kuultiin, että teillä olisi paljon hevosia", pyysi rouva Oljemark.
+
+"Minulla on kahdeksan hevosta ja kolmekymmentä lypsävää", vastasi
+isäntä. "Mutta niitä ei anneta... hevosia."
+
+Hevosen tarvitsijat kysyivät, miksikä ei.
+
+"Niitä vain ei anneta", oli isännän vastaus, ja muu kartanon väki, sekä
+palvelijat että emäntä ja tyttäret pysyivät vaiti kuin muuri. Vihdoin
+selitti isäntä kumealla äänellään, että nyt on maanjussilla,
+talonpojilla, se kulta-aika; nyt on se sota maailmalla; talonpojalle
+paisuu mahtavuutta, hyvinvointia: tiedettäköön viimein, mitä hänkin
+merkitsee...
+
+"No silloinhan voitte jakaa muillekin", houkutteli rouva Oljemark.
+"Saattakaa nyt meidät kaupunkiin."
+
+"Maksusta, — kullasta", pisti neiti Flotman siihen väliin.
+
+"Ei, — meiltä ei hevosia anneta", vastasi isäntä.
+
+Tistelberg koetti suostutella:
+
+"Miksi ette antaisi? Tosin nyt on sellainen keli, ettei tiedä,
+rattaillako vai reellä ajaa, mutta kuitenkin..."
+
+"Meidän hevosemme vetävät millä kelillä hyvänsä", vastasi isäntä. "Mutta
+niitä ei tarvitse antaa. Sellainen on nyt maajussin voima!"
+
+Ja niin sanoen poistui isäntä kamariinsa.
+
+"Kas niin, kansanromantikko!" ilveili rouva Oljemark Tistelbergille, kun
+he kaikki kolme tulivat kartanon pihalle. "Kansa on teistä aina hyvä,
+mutta ettepä saa siltä hevosta ajaaksenne, jos niin sattuu."
+
+Tistelberg katseli eteensä isännälle närkästyneenä.
+
+"Ehkä on niin", myönsi hän. "Mutta — onhan minusta maailmassa muutakin
+hyvää kuin talonpoika."
+
+"Ja mikä? Kuka? Mikä yhteiskuntaluokka? — Minäkö?"
+
+"Niin juuri: te, ainoastaan te", vastasi Isidor.
+
+"Ai, sen vastauksen jo aavistinkin", huudahti Julia. "Olen muka
+aristokraatti, eikö niin? Ja siksi te... kuinka olette
+epäjohdonmukainen. Taas teitte varmaan jonkin yleisen johtopäätöksen
+tuosta tuhmasta isännästä. Mutta saadaanpas nähdä, eikö voida kumota
+sitäkin mahdollista luuloanne, että kansa olisikin paha: sillä sitähän
+kai nyt ajattelette. Tämä isäntä on pöyhistynyt kanssaihmistensä
+hädästä, lähimmäistensä lisääntyvästä puutteesta, ja meidän täytyy mennä
+toisiin taloihin pyytelemään hevosta. Minä ainakaan en jaksa kävellä
+kotiin, sen myönnän. Tuolla on pieni talo, mennäänpäs nyt sinne."
+
+He menivät. Ja sieltä olisikin saatu hevonen, mutta se oli väsynyt
+päivän työstä. Tistelbergin päähän pisti nyt, että otettaisiin kaksi
+hevosta: silloin jaksaisi tämä väsynytkin hevonen, ja tilaa olisi
+matkustaville enemmän, niinkuin oikeastaan pitikin olla, vaikkeivät he
+sitä olleet sattuneet ajattelemaan. Viimein luvattiinkin tämä hevonen,
+ja Tistelberg lähti etsimään naapureista toista. Neljännestunnin
+kuluttua palasi hän naisten luo kertoen onnistuneensa: tuolla kirkon
+vieressä oli toista hevosta ruvettu jo valjastamaan. Tästä tulisi oikein
+hauska rekiretki, talven ensimmäinen.
+
+"Iloitsenpa teidän puolestanne, Tistelberg, että meille annettiin
+hevoset näin pian", hymyili rouva Oljemark. "Te olette niin
+liioitteleva; nyt saatte pitää ihastuksenne kansaan."
+
+Siinä talossa, missä he odottivat toista hevosta, alettiin kohta vetää
+ajoneuvoja vajasta. Mutta vielä tahtoi Julia käydä kirkontapulissa, vain
+pikimmältään, kun hevosta valjastettiin; niinhän oli puhuttu jo matkaa
+suunniteltaessa. Julia tahtoi nähdä hautausmaankin. Neiti Flotman
+harmitteli tuollaista halua. Tistelberg, vaikka hän hautausmaita melkein
+vihasi, suosi nyt Julian ajatusta. Neiti Flotman jäi taloon, ja Julia
+kahlaili Tistelbergin seurassa märässä lumisohjussa kirkolle.
+
+Kirkonvartija ja haudankaivaja oli sama mies. Hän asui aivan sen talon
+vieressä, josta toinen hevonen saataisiin, ja hänellä oli tapulin avain.
+Sanattomana ja puolittain äreänä luovuttikin tuo vanha, köyryinen ukko
+viimein tornin avaimen Tistelbergille.
+
+Lumisade ja pyry oli loppunut. Oli melkein pimeä. Mutta ilmanrannalla
+hohti vihreä kajastus, omituisen vihreä, talven kylmä ja kuollut väri,
+heijastusta jo sammuneesta ruskosta. Mustien, matalain mäntymetsien
+takana piirtyi pitkä, kapea valoviiru niinkuin taivas siellä olisi ollut
+mitäkin lasia, niin eloton ja tuijottava oli se juova. Tapulin portaissa
+oli pimeä, mutta ikkunaluukuista paistoi yhä se vihreä viiru
+samanlaisena kaiken aikaa, kun Julia ja Tistelberg olivat tornissa.
+Julia seisahtui aina hieman luukkujen kohdalla ja katseli ulos; hän oli
+vaiti, ja hänen siro yläruumiinsa ja ylpeän muotoinen profiilinsa
+kuvastuivat selvästi kajastusta vasten. Ylimmäisistä luukuista näkyi
+sitten hautausmaa, tuossa alhaalla, epäsäännöllisenä nelikulmiona;
+näkyivät mustat patsaat ja valkeat ja mustat ristit, kaikki märkinä,
+lumirännän sotkemina.
+
+— Kalmisto puhuu elämän lyhyydestä, ajatteli Isidor. Tai hän tunsi sen,
+ei ajatellut, sillä vain vilkaisu alas kolkolle kentälle sai hänet sitä
+kiivaammin katselemaan Juliaa, hänen notkeaa, alakuloisesti kumartunutta
+vartaloaan ja hänen kasvojensa vakavaa äärikuvaa, joka oli synkkä,
+puhdas ja ylevä. Jonkinlainen hurjuus yltyi Isidorin sydämessä.
+
+Juliakaan ei ajatellut, ei jaksanut ajatella väsyttävän kävelyn ja
+hänelle harvinaisen matkan monenkirjavien, iloisten tuokioiden jälkeen;
+aina hän niin kiihtyi, kun sai pieniäkin uusia vaikutelmia, kiihtyi ja
+sitten väsyi. Julia ainoastaan tunsi, aavisteli jotakin, tähystäessään
+jäykästi ja allapäin kiviaidan ympäröimään tarhaan. Suloisella,
+pelokkaalla mielihyvällä hän tunsi, että Tistelberg melkein hänen
+vieressään tarkkasi häntä, ikäänkuin seurasi hänen pienintäkin
+liikettään, hiljaa, värähtämättä, tuskin hengittäen. Julia antoi hänen
+itseään katsella, ei kääntänyt päätänsä miehen puoleen, joka varmasti
+häntä ihaili; se ihailu oli hänestä mieluista, ja samalla
+vastenmielistä: mitä siitä, mitä varten? Tunsihan Julia itsensä
+aivankuin vanhaksi. Tuossa oli hautausmaa, ainoa lohdutus kaikissa
+elämän vaivoissa: kohta se antaisi rauhan, ehkä hyvinkin pian... Mutta
+mitä oli elämä sitä ennen ollut? Mitä onni, rakkaus? Yksi ainoa oikea,
+säteilevä rakkaus nuorena, autuudesta itkevä ja riemun-haltioitunut,
+itkevä ja autuas yhdestä ainoasta rakastetun katseesta; sitten, kätketty
+rakkaus, joka silti, sekin, oli aikanaan haihtunut hänen sydämestään,
+melkein kuollut hänen muistostaankin! Kuinka siis voi sanoa rakastavansa
+toista ihmistä? Kuinka voi uskotella olevansa toisen oma, ainaiseksi,
+uskotella toistakaan täysin omakseen? Turha luulo, sellainen kuin sen
+tuntemattoman, joka Tistelbergille oli kirjoittanut, se luulossaan
+onnellinen ja säälittävä: eihän Tistelberg hänestä välittänyt.
+
+Ja tuntui siltä kuin Julia olisi hänen onnensa vienyt, tuon
+tuntemattoman. Oliko niin...? Jos niin olisi, ei Julia siitä suinkaan
+iloitsisi: hänen on syvästi sääli ihmisiä, kaikkia.
+
+Mitä hän rakkaudella? Mitä se oli? Paras oli hänestä sammunut, ja sitten
+oli tullut vain kaupanteko kauniin itseuskottelun varjossa:
+yhteiskuntasopimus kelpo miehen kanssa. Kun ei olisi se ainoa, joka
+muuten oli ollut hieman Tistelbergin näköinen, kuollut! Mutta... kaikki
+keskeneräistä, vajanaista, puolinaista, ei täyttä. Ja pian kutsui
+kalmisto... Ja sitä ennen velvollisuudet olivat ainoat, niistä oli
+mahdoton luopua: hän oli jotakin luvannut, hänen piti täyttääkin
+velvollisuutensa, huulensa yhteen purren.
+
+Ja kuitenkin: aivan hänen vieressään seisoi mies, joka tiesi jotain
+enemmän kuin hän: Julia oli luullut vielä äskettäin, että Tistelberg
+olisi aivan orpo, outo rakkausasioissa, ja nyt oli hänellä ollut
+tuollainen kirje. Julia tunsi itsensä naurettavaksi. Rohkeutta oli sillä
+miehellä, Julia aavisti hänen intohimonsa ja pelkäsi sitä; mutta mitä
+hän sillä, velvollisuuksiensa orja, pelkästään hautaa odottava? Oh,
+kuinka paljon enemmän Isidor mahtoikaan tietää kuin hän? Mitä —
+naisiakin hän lienee tavannut? Kenties siellä etelässäkin? Julian
+sielussa alkoi hohtaa etelämaiden aurinko, hän näki, miten Isidor siellä
+liikkui, etsi seikkailuja; outoja, eksoottisten kansojen olentoja kuhisi
+ympärillä, turbaaneissaan: väriä, loistoa! Sellaista oli Julian isäkin
+kaivannut, sellaiseen uhrannut parhaita elämänvuosiaan, ja siitä elänyt
+vanhempana, ihmeellisistä muistoista. Ja mitä Isidor vielä tiesikään
+semmoisia seikkoja, joista hän ei ollut Julialle kertonut, salaperäisiä,
+mitä ne olivat? Orpo ei Isidor Tistelberg ollutkaan, ei köyhä, vaan
+rikas.
+
+Mutta Julialla ei ollut edessään, takanaan mitään muuta kuin tuo, minkä
+näki tuolla alhaalla, kalseine risteineen.
+
+Sanattomana ja jäykästi alkoi Julia laskeutua takaisin portaita,
+katsomatta Tistelbergiin, joka seurasi häntä nopein, päättävin askelin.
+He tulivat kirkkomaan portille. Hevonen lähti juuri haudankaivajan
+töllin naapuritalosta, ja kylänkujalla istui neiti Flotman omassa
+reessään. Tistelberg antoi kuskarin viedä tapulinavaimen ja juomarahat
+haudankaivajalle: itse ei hän tahtonut nähdä enää tuota ukkoa,
+inhottavien hautojen vääntelijää. Sillä välin kun mies oli avaimia
+viemässä, pisti Isidorin päähän ilmaista epäilevänsä, pystyisikö toinen
+hevonen mihinkään, se, jolla neiti Flotman ajoi, niin väsyneeltä kopukka
+muka näytti. Ja hän yllytti edelleen sen hevosen kuskia, nuorta poikaa,
+todistamaan ruunansa juoksutaitoa, arvostellen halveksivasti hevosta.
+Tistelbergin kuski tuli takaisin, ja samassa alkoi toisen reen
+kuskipoika nykiä ja tempoa ohjaksista ja sai ruunansa hyvään vauhtiin:
+neiti Flotman ajoi jo matkan päässä. Julia ja Isidor jäivät kahden
+kesken, renki kolmantena. Tultiin pois kirkonkylästä, synkkään
+petäjikköön, jossa oksat luuhottivat ja natisivat märän lumen painosta,
+kyyristyneinä maahan kuin mitkäkin risuja keräävät vanhukset kuormansa
+alle. Julia oli vaiti, hän oli hieman närkästynyt siitä, että Isidor
+näytti väkisinkin tahtovan ajaa hänen kanssaan, mutta enemmän oli hän
+siitä hyvillään. Vaiti oli Isidorkin, jännityksestä, kiihkosta. He
+katselivat molemmat suoraan eteensä.
+
+Mutta kauan ei Isidor ollut vaiti. Oli tultu metsän sisään. Verkkaisin
+sanoin, lyhyin lausein, purren vähän väliä huulensa yhteen Isidor alkoi
+julistaa rakkauttaan Juliaan, kääntäen kohta puheensa ruotsiksi,
+hevosmies kun oli suomalainen. Hän kertoi kalseasti kummallisesta
+unesta, jonka oli aikoja sitten nähnyt: että Julia makasi ikäänkuin
+paareilla, kuolleena, hämäräisenä kuutamoyönä; Tistelbergin äänessä
+värähti nyyhkytys. Sitten, kertoi Isidor intohimoisesti, kiihtyen
+sanoistaan ja juopumuksestaankin, miten hän jo kesällä oli uneksinut
+jostakin, — Juliasta, — niin, hänen kauniista jaloistaan, jotka oli
+nähnyt vilahdukselta kadulla, tietämättä vielä silloin, kenen ne olivat,
+ja kyselemättä, ajattelematta sitä. Jälleen hän puhui liinasta, jonka
+hän oli nähnyt Julian kaulalla, povella, tässä syksyllä
+kansanopistoiltamissa, jo niin kauan sitten. Kertoi vaelteluistaan
+Julian ikkunan alla. Ja miltä hänestä tuntui siellä. Kohtauksesta,
+jolloin Julia oli kysynyt häneltä, kuinka paljon hän Juliasta piti ja
+mitä hän olisi valmis hänen puolestaan tekemään: maistamaanko sitäkin,
+jolla Julia synkkinä hetkinään huumasi itseään. Ja Tistelberg sanoi,
+hätkähtäen kuin jokin olisi häntä varoittanut, että hän nyt olisi valmis
+kaikkeen. Tuohon myrkkyynkö, vai...? Siihen Isidorin sanat katkesivat.
+
+Julia Oljemark oli katsahtanut pelästyneenä Tistelbergiin, ei juuri
+kummastuen, ja sitten hän kuunteli. Kun Tistelberg keskeytti, odotti
+Julia hiljaa. Kun hän lakkasi, sanoi Julia pyytävästi:
+
+"Ja sitten, sitten?"
+
+Tistelberg toisti, mitä oli kertonut, tuntien itsessään jotakin
+herpautuvan, toisti itseään kiihdyttäen, pitemmillä lauseilla, kuvaten
+kauniimmin, kymmeniä pikku seikkoja.
+
+"Voi kuinka ihmeellistä!" huudahti Julia.
+
+"Olin niin loukkautunut, kun ette eräänä iltana, muistatteko, — se oli
+perjantai, minä muistan sen, — tahtonut tulla kanssani. Tuntui kuin
+olisitte minua halveksinut, kuin olisitte minut hylännyt", sanoi
+Tistelberg, äänessään nyyhkytys. "Se tuntui niin mahdottomalta. Sillä
+kuulkaas: eräänä toisena iltana jälleen uskoin saaneeni teidät tulemaan
+luokseni pelkästään toivomalla, että tulisitte. Minulla oli silloin niin
+ikävä. Niin sanomattomasti teitä kaipasin..."
+
+Tistelberg kertoi tuosta illasta, jolloin Julia Oljemark oli tullut
+tapaamaan insinööri Tarkkasta, mutta oli tavannut kotona vain
+Tistelbergin, ja jolloin hän oli eronnut Tistelbergistä molemmat kätensä
+hänelle ojentaen:
+
+"Suloiset, rakkaat kädet, joista voi tulla hurjaksi!"
+
+Julia vastasi aavistaneensa, että Tistelberg oli silloin tosiaan häntä
+tahtonut luokseen: nyt hän sen huomasi, jotakin sellaista hän muisti
+itsestään sinä iltana. Ja hän nauroi hellästi Tistelbergin luulolle,
+että hän olisi tuona toisena iltana aikonut tai halunnut Isidoria
+loukata: kuinka typerä hän oli ollut, kun ei ollut Tistelbergistä
+sellaista aavistanut. Ei, se ei ollut totta: Julia ei ollut aikonut
+loukata. Hänellä oli vain ollut jotakin työtä kotona, ja... Mutta
+ihmeellistä oli tämä kaikki Juliasta, niin, uskomatonta! Onnellisena,
+onnesta hehkuun syttyen hän kuunteli. Jokainen Tistelbergin sana painui
+hänen mieleensä ja oli hänestä suloinen.
+
+Jälleen he vaikenivat, pitkäksi aikaa. Julia odotti jotakin vielä.
+Tistelberg arvosteli itseään, salaa, itse arvostelunsa huomaten. Oli jo
+saavuttu kaupungin laitaan, ja neiti Flotman seisautti hevosensa, nousi
+reestä ja maksoi; hänen aikeensa oli varjella Juliaa ihmisten puheilta,
+estää häntä ajamasta Tistelbergin kanssa rinnatusten läpi kaupungin.
+Julia ei sitä ajatellut, eikä olisi siihen alistunut, jos olisi
+ajatellut. Suuttunutkin oli neiti Flotman Julian ja Tistelbergin
+käytöksestä, etenkin Tistelbergin, jota hän nyt piti hieman
+raukkamaisena, jostakin epämääräisestä syystä. Hetken hän odotti toista
+rekeä, huiskutti Julialle kättään. Julia ei hänelle vastannut, ei häntä
+huomannut: katseli vain Tistelbergin kasvoihin. Mikä hänellä oli? Hildur
+Flotman loukkautui etenkin Tistelbergille, jätti parin oman onnensa
+nojaan, huusi hyvästelynsä ja lähti rientämään omalle taholleen,
+kotiinsa päin.
+
+Tistelberg hypähti reestä laskeakseen kyytimiehen paluutielle. Julia
+nousi paikaltaan hitaasti Tistelbergin ojentaessa hänelle kätensä, ja
+käveli sitten hiljaa, seuralaistaan odotellen, kadun kulmaan. Siinä
+paloi ensimmäinen, heikkovaloinen lyhty.
+
+"Tulkaa", sanoi Julia hiljaisella, liikutetulla äänellä. Tistelberg tuli
+ja katsoi Julian kasvoihin, jotka hehkuivat, onneako, mielenliikutusta,
+kainoutta? Julia huudahti hiljaa:
+
+"Huuleni minä voin tarjota teille... En muuta. Ja sehän on niin vähän:
+ei mitään!"
+
+Tistelberg ei suudellut. Hän hyvästeli jäykästi ja poistui ylös katua,
+joka vei hänen asumukseensa. Hän oli nolo, synkkä ja ylpeä yhtaikaa.
+
+Niin, seuraavana aamunakin oli hän ylpeä, riemuitseva ja onnellinen. Ilo
+ja onni teki hänet kohteliaaksi yksinpä insinööri Tarkkasen rouvallekin,
+joka oli viime aikoina käynyt hänestä aivan sietämättömäksi alkaessaan
+yhä enemmän ilmaista häntä kohtaan epäsuopeuttaan, tuo kovin keltaiseksi
+ja ärtyiseksi muuttunut vaimo. Nyt antautui Isidor pitkiin selityksiin
+eilisestä matkasta, vaikka rouva uteli kömpelösti ja pilkallisesti,
+kuinka hauskaa Tistelbergillä oli ollut vanhanpiian ja rouva Oljemarkin
+kanssa. Palvelijatarta Tistelberg huvitti hullunkurisilla
+leikinlaskuilla, ja Onni Tarkkaselta osti hän päivemmällä vanhoja, mutta
+vähäarvoisia kuparirahoja, jotka Onni oli usein ollut valmis
+luovuttamaan, kun hänellä oli kokoelmassaan sellaisia liikaa ja kun hän
+ne tahtoi vaihtaa toisiin.
+
+Illalla tapasi Tistelberg Julian sattumalta kadulla, tutussa paikassa,
+josta heidän oli tapana lähteä kävelylle. Tistelberg ei ollut
+suunnitellut mielessään mitään kohtausta, he eivät olleet sopineet
+keskenään mistään. Mutta nyt oli Julia siellä, torilla, kun Tistelberg
+meni Seurahuoneelle: oli päivällä luvannut postimestarille lähteä hänen
+kanssaan jotakin maistamaan, luvannut omasta ilostaan ja jonkinlaisesta
+hellyydestä tuotakin velttoa ja Ester-jutun vuoksi inhoksumaansa olentoa
+kohtaan; ja pitihän Isidorin kruunata sisällinen riemunsa ja ylpeytensä
+maljalla. Kun Julia nyt hänet näki, riensi hän luokse, Isidorin eteen.
+Kättä hän ei antanut. Hänen kasvonsa olivat ikäänkuin kauhean hävityksen
+tuhoamat, tuskan ja epätoivon uurteita täynnä. Kuinka erilaiset ne
+olivat olleet illalla, kauniisti hohtavat, hehkuvat, ajatteli Tistelberg
+rajulla vastenmielisyydellä. Ja hän huokasi, vapisi: Ohoi, mitä tämäkin
+oli, se eilisiltainen! Todellakin piti nyt mennä juomaan, ja juomaan
+sielultaan mädän Mölsän kanssa! Sielultaan? Sielu, sielu? Julia sanoi,
+henkäisemättä, kuin olisi sietämätön tuska pakottanut häntä valittamaan:
+
+"Minä en ole nukkunut koko yönä!"
+
+Se kuulosti kuin rukous. Tistelberg oli kyllä nukkunut hyvän osan yötä.
+
+"En minäkään", vastasi Tistelberg räntäiseen maahan katsellen. "Olisi
+ollut tuo teidän keinonne, niin... En tiedä, en tiedä!"
+
+"Ei, ei!" huudahti Julia. "Sellaisena yönä: ei! Sillä, mitä te
+ajattelette? Minä, minä olen niin onnellinen! Mutta miten nyt... mitä
+tästä tulee?"
+
+"En tiedä", vastasi Tistelberg hiljaa.
+
+He seisoivat pitkän aikaa lähetysten, Tistelberg kalseasti ja katkerana
+maahan katsellen, ja Julia tutkivasti, toivovasti, rukoilevasti hänen
+kasvojansa tarkaten. "Mitä tästä tulee", toisti Julia.
+
+Isidor ei vastannut. Tuli paikalle muutamia kävelijöitä. Tistelbergin
+oli mentävä Seurahuoneelle, jossa postimestari Mölsä odotti häntä. Julia
+lähti kotiinsa: oli ollut menossa Tistelbergin luokse, hermostuneena,
+levottomuutta kuohuen, mutta onnellisena kuitenkin.
+
+
+
+
+34
+
+
+Seurahuoneella istui postimestari jo Tistelbergiä odottamassa,
+ruokasalin eli bufetin takimmaisessa nurkassa, jonne kattolampun valo
+heikosti yletti. Leevi Mölsä joi nykyään melkein joka päivä, laiminlöi
+virkatuntejaan velttoudesta, tylsyydestä, ja surusta. Mistä oli hänelle
+suru tullut? Siitä hän puhui joskus kaikille, alkoi nyt puhua
+Isidorillekin, katkonaisin sanoin kuten yleensä vähäsanainen mies. Sitä
+hän suri, sitä alinomaa aprikoi, että maailmassa nyt oli sellainen aika:
+suuret kansat, joista hän ei tietänyt, minkä puolelle asettua,
+raastoivat tällä tavalla toisiaan. Maailmansota kaukana kulki kulkuaan,
+ja vaikka hän koetti sen unohtaa juomalla, ei se jättänyt häntä
+koskematta: hän ei voinut sitä unohtaa. Kummastellen ja kauhulla hän
+sitä ajatteli. Toista oli ennen: uskottiin kansojen kehittymiseen,
+kulttuuriin, niiden yhteisiin tarkoitusperiin, valistukseen. Nyt oli
+sota kaiken entisen sortanut raunioiksi. Mihin uskoa? Miten jaksaa elää?
+Niin, oli vain yksi turva: uskonto, sellainen kuin hätääntyneen lapsen.
+
+Näin huokaili Leevi Mölsä nytkin Tistelbergille sielullista huoltaan.
+
+Syvimmän huolensa hän kuitenkin salasi: sen, että kuta enemmän hän
+heittäytyi juomaan, sitä tyhjempää hänellä oli kotona. Kerran oli hän
+valittanut, arkatuntoisesti, sanoja vaivalloisesti hakien, vaimolleen,
+että hänellä oli ikävä kaikkialla:
+
+"Ikävä, ikävä on ihmisellä joka paikassa."
+
+"Siis kotonakin?" kysyi vaimo.
+
+"Niin, joka paikassa, kaikkialla!" vahvisti ja oikaisi Leevi Mölsä.
+
+Vaimo puhkesi itkuun; hän oli loukkautunut, ja vielä enemmän hän suri.
+
+Sen jälkeen ei Mölsä puhunut enää vaimolleen tuosta ikävästä; ennenkään
+ei hän ollut jaksanut huomauttaa mistään kuin yhden ainoan tai pari
+kertaa, silloinkin arasti, kovin hienotuntoisesti: niinpä ei siitäkään,
+että hän oli pitänyt ja piti kotiaan rumana. Itseensä kätki hän kaikki
+asiat. Ja nyt oli hän ruvennut juomisesta etsimään — unohdusta, unta.
+Koti oli ennallaan; vaimo yksin, hoitaen itseään ja lapsiaan niinkuin
+kykeni mieheltään jäävillä vähillä rahoilla, valittamatta, salaten
+kyyneleitänsäkin. Leevin oli vaimoaan ja miltei resuissa kulkevia
+lapsiaan sääli; mutta omantuntonsa tuskat ja surunsa siitä, että hän
+juovuksissa haeskeli naisiakin, vieläpä olisi tahtonut pahempaa, hän
+hukutti pirtuun.
+
+Tuokion valitti postimestari Tistelbergille maailman kurjuutta, kansojen
+taistelua. Sitten kehui hän juoman hyvyyttä, tuota raakaa pirtua: oli
+oppinut sitä rakastamaan, nähnyt sen hyvät ominaisuudet, väkevyyden ja
+halpuuden sekä sen, ettei siitä seurannut päänkipua. Sitten hän vaikeni.
+Isidorillakin oli oma aprikoimisensa. Niin, välistä se tänä iltana nosti
+hänet sellaiseen riemuun, ettei hän tietänyt, tyhjentääkö koko
+kukkaronsa pöydälle, kylvää "kultaa" ympärilleen siitä onnesta, että
+Julia oli ollut hänelle suopea, vaiko ajatella, kuten muutaman hetken
+päästä, mitä nyt sitten pitäisi hänen ja Julian suhteessa edelleen
+tapahtua. Suhteeksi nuo seurustelut yhtäkkiä olivat muuttuneet. Mutta
+niin kummallisilta ne suhteet lopulta tuntuivat, että Tistelberg tuli
+vaiteliaaksi ja synkäksikin.
+
+Postimestari ja nuori insinööri istuivat sanattomina toisiaan
+vastapäätä; postimestari tarjosi, koska oli toisen seuraansa kutsunut,
+täytteli laseja ja huokaili, kätkien piiloon syvintä itseään, ja
+Tistelberg maisteli rajusti, hänen kapea ja korkea otsansa sai yhä
+tiukempia laskoksia. Mutta he molemmat eivät puhuneet mitään.
+
+Onneksi tuli Bengelsson Seurahuoneelle, vapauttamaan heitä ahdistavasta
+sielullisesta tilanteesta, päästämään heidät ikäänkuin ulos heistä
+itsestään, kuin vangitut linnut häkistä. Bengelssonia he tosin molemmat
+halveksivat. Postimestaria hän tuskastutti, ja maanmittari pelkäsikin
+häntä, metsänkävijä, mokomaa liukasta ja älykästä vintiötä. Mutta
+valheellisilla jutuillaan ja paradoksaalisilla kiivailuillaan
+kaikenmoisen sellaisen puolesta, mitä hän piti älykkäänä, nerokkaana,
+hän toki avasi heille luukut auki ulkoilmaan. Bengelssonin perässä ja
+ikäänkuin kainalossa kuljeksi nytkin Kyösti Keretti, vetelehtimisestä ja
+juomisesta yhtä turvonnut kuin postimestari oli siitä laihtunut ja
+kelmennyt, kotinsa tuhonnut samoin kuin hänkin. Keretti viritteli tähän
+aikaan eksoottisia, pateettisia runoja jollekulle salaperäiselle
+olennolle, jota Bengelsson ja muut pilkkaajat väittivät vain —
+Sutelinin Esteriksi: siinä noiden korkeiden runojen alkukuva. Keretti
+nauroi ylimielisesti ja tylsästi, jos hänelle sellaista väiteltiin,
+koettamattakaan väitettä kumota: kunhan vain runoili, elää täytyi!
+Esterille hän sanoi antavansa jo palttua, ja antaneensa, mutta runo on
+runo. Vaimostaan, joka kuului tosissaan aikovan matkustaa takaisin
+Helsinkiin, eli hän erossa. Keretti asui majataloissa, paitsi milloin
+rahaa tarvitsi: silloin osasi hän olla vaimolleen itsepintaisen
+kärttävä, jopa valittelevakin. Bengelsson, joka hommaili Keretille
+velkoja, kuljetti yhä häntä mukanaan, ja Keretti palveli Bengelssonia
+kaikenlaisissa pikku asioissa kuin juoksupoika.
+
+Bengelsson riensi nyt häntyrinsä kanssa sen pöydän ääreen, missä
+postimestari ja insinööri istuivat, ja alkoi kohta kertomuksensa ja
+uutisensa. Hän kysyi, tiedettiinkö täällä sitä tai sitä maailmansodasta,
+asiasta, johon Mölsä ja Tistelberg olivat jo tuskastumiseen asti
+kyllästyneet, mutta joka silti herätti heissä kauhunomaista
+uteliaisuutta ja halua antaa oman pienen tai vähäarvoiselta tuntuvan
+elämänsä mennä niinkuin se itse tahtoi mennä. Birger kertoi, että
+Saksassa oli alkanut pirunmoinen nälkä, joka kukistaisi sen, ja jos
+jotakin muuta tietämäänsä. Keretti kysyi, miten oli käynyt saksalaisten
+tulon Suomeen? Herrat arvelivat saksalaisten tulon yhä mahdolliseksi.
+Keretti kuunteli heitä, joskus hätkähtäen, ikäänkuin aikoen paeta, ja
+sitten taas nauraen, kun Bengelsson väitti, etteivät englantilaiset
+sukellusveneet sallisi saksalaisten täällä yrittää mitään. Samoin hän
+nauroi kun Bengelsson kuvaili jotakin suurta taistelua, sen verivirtoja,
+nauroi ikäänkuin verestä nauttien, samalla tapaa kuin runoissaan
+ylisteli jotakin Brunhildeä, joka teurasti vastustajiaan, Brunhildeä,
+joka oli jokin — kuka? Tuo joutava pikku tyttökö? Bengelsson soitti yhä
+suuta; hän alkoi nyt tarinoida, varmasti ja asiantuntevasti, että
+venäläiset ryhtyisivät todella rakentamaan tällekin seudulle
+pattereitaan: tämä kaupunki oli toisen renkaan päänä siinä kolmi-,
+nelikertaisessa linnoituskehässä, joka tehtäisiin Helsingin ympärille.
+Keretti sanoi varoittavansa vaimoaan muuttamasta Helsinkiin: kauemmaksi
+oli mentävä, maalle, pyhän, suuren korven helmaan; sinne hän nyt
+aikoikin vaimoaan vaatia, mitäs herrat siitä arvelivat? Bengelsson
+jatkoi, että venäläiset tuskin kuitenkaan ennättäisivät tehdä tänne
+pattereitaan ennenkuin sota olisi lopussa; hän oli kuullut varmoista
+lähteistä, äskettäin Helsingissä käydessään, että venäläiset ja
+saksalaiset tekisivätkin keskenään liiton, ja silloin sota tietysti
+loppuisi; joten Keretti voisi rauhassa jatkaa täällä töitään. Keretti
+kyseli Bengelssonilta vielä niitä ja näitä yksityisseikkoja ja sanoi:
+
+"Niinkö? No sittenhän ei mitään hätää, — Hannaa."
+
+Juteltuaan politiikkansa tyhjäksi siirsi Bengelsson juttunsa asioihin,
+jotka sopivat paremmin vapaille kansalaisille, sellaisille ihmisille,
+jotka eivät välittäneet niin paljon politiikasta kuin esimerkiksi
+intressanttien psykologisten huomioiden teosta. Hän kertoi siitä
+sairaanhoitajattaresta, joka oli ollut ennen Keretillä: Bengelsson oli
+tehnyt sellaisia ja sellaisia havainnoita hänen sielunelämästään,
+hänestä naisena. Mutta kesken kaikkea juolahti Bengelssonin päähän
+Rasputin: hän oli lukenut tuosta hirtehisestä äskettäin salaisia
+broshyyrejä, joita oli hyvin vaikea saada, sillä koskihan asia itse
+keisarillisen perheen jäseniä; hän oli kuitenkin saanut, viikko sitten
+Helsingistä, korkeilta venäläisiltä tuttaviltaan. Oliko postimestari
+niistä intressanteista salaisuuksista kuullut? Ehkä insinöörikin?
+Bengelsson alkoi selostella koko Rasputinin historiaa: Rasputin oli
+aikoinaan ollut pelkkä raaka moukka, mutta hänellä oli suggestiokyky,
+synnynnäinen kyky, jonka moderni tiede saattoi helposti selittää, kyky
+vaikuttaa toisiin, heikkoihin yksilöihin, niin että he tottelivat tuolla
+kyvyllä varustetun tahtoa, toivomuksia, ja apinoivat häntä. Bengelsson
+nauroi ja katsahti Kerettiin. Sitä synnynnäistä kykyään oli moukka
+käyttänyt siten, että keisari erotti ministereitänsäkin viralta
+asettaakseen sijalle hänen, tuon Rasputinin, haluamia miehiä. Ja
+keisarinna, jopa keisarinnan nuoret tyttäretkin, Tatjana ja Olga, olivat
+Rasputinin omaisuutta. Postimestari vavahti: keisarin tyttäret!
+Ja hän alkoi puhua, että sellaisia ilmiöitä oli ollut Ranskan
+vallankumouksenkin aikoina: samanlaisia kuin tuo pappi: jokin madame
+Dubarry. Ja kuului olleen jokin Cagliostrokin, poppanimellä Josef
+Balsamo. Sellaista oli silloin, niin nyt. Mitähän tästä vielä tulisi?
+
+Birger Bengelsson alkoi luennoida laajasti Cagliostrosta ja madame
+Dubarrysta, ja kertoi sitten taas julkeasti Rasputinista ja keisarin
+tyttäristä, Mölsän nauraessa väkinäisesti. Mutta sitten vaikeni kertoja
+yhtäkkiä: sisään astui poliisimestari Leskinen, tunnettu venäläisten
+kätyri, aktivistien etsijä ja ilmiantaja, pieni, kalpea, pystynenäinen
+mies, raskas venäläinen sapeli vyötäisillä. Ärtyisen näköisenä hän
+keikkui, koreana ja pöyhkeänä, lätkälakki päässä. Hänen takanaan hiipi
+kumarainen, harmaa olento, kaupungin vanha ja hyleksitty
+sanomalehtisensori. Aina, kun eversti Leskinen vähänkin käännähti,
+toinen hätkähti, kumarsi ja katseli häneen hymyillen ja anelevasti.
+Poliisimestari katseli itselleen pöytää, valitsi pöydän keskilattialla,
+ja sanoi siinä länkäsäärelle seuralaiselleen, kai jatkoksi johonkin
+juttuun, josta olivat tullessaan keskustelleet:
+
+"Ja mitä sitten siitä, jos venäläiset sotilaat ovat tappaneet Kouvolassa
+kolme suomalaista työmiestä? Onhan niitä tappaakin! Pst, neiti: pöytä
+kauniiksi!"
+
+Sen hän sanoi äänellä, josta tuntui viha. Sensori riensi vakuuttamaan:
+
+"Niin, hahaha, aivan niin. Mitäpä siitä. On niitä tappaakin, hahaha!"
+
+Poliisimestari kertoi kerskuen, millaista hänellä oli ollut Pietarissa,
+miten hän olisi ollut Itämeren maissa kapinallisia virolaisia
+kukistamassa, ja mitä kunniamerkkejä hän oli ansioistaan saanut.
+Tarjoilijatar tuntui viivyttelevän. Leskinen huusi hänelle taas, toiseen
+huoneeseen. Sensori hypähti ylös, riensi auttelemaan poliisimestaria,
+juosten sen seinän luo, johon sähkökellon nappi oli kiinnitetty. Sitten
+Leskinen alkoi lakki päässä ja kannuksiaan helistellen taas kerskua,
+nurkassa istuvaan seurueeseen vilkaisten, että kerran hänestä tulee
+kuvernööri: silloin saavat vavista kaikki ne, jotka häntä ovat purreet,
+jotka ovat tehneet hänen elämänsä vuosikausia katkeraksi. Venäjä on
+suuri maa, ja se palkitsee palvelijoitaan.
+
+"Niinkö?" hoki sensori. "Siispä sanon: 'Muista minua, kun tulet
+valtakuntaasi!'" siteerasi hän, pannen kämmenensä vastatusten, ikäänkuin
+kätensä ristiin; hänen ohuen helletakkinsa hihat, —talvellakin oli se
+hänen ainoa takkinsa, — laskeusivat silloin puoliväliin kyynärpäitä ja
+paljastivat karvaiset ranteet; hänen silmänsä pyytelivät, imartelivat,
+hänen selkänsä kumarteli silloinkin kun hän istui.
+
+"Mitä sanoit? Sinä, mokoma!" huusi poliisimestari. "Milloin me olemme
+tulleet sinuiksi — sinun kanssasi? Maltsii, durak!" Sensori selitti
+ainoastaan siteeranneensa raamattua. Juomat tulivat pöytään, ja sensori
+sai niistä osansa. Hän oli haltioissaan, ja alkoi kuvailla, mitä
+onnellista, mahdista paisuilevaa elämää hän viettäisi paikassa, jonka
+hän kerran saisi mahtavalta mieheltä, ystävältään. Muistaisihan ystävä
+Leskinen häntä? Leevi Mölsä oli tullut päihinsä, hän oli levoton,
+kiihtyi helposti, vilkaisi pari kertaa taakseen poliisimestariin ja
+sensoriin, ja murisi uhkaavasti:
+
+"Pitäisi antaa heille selkään!"
+
+Bengelsson hillitsi häntä heti, supattaen ja kehotellen:
+
+"Mennään takahuoneeseen. Mitä me politiikasta, — vapaat miehet!"
+
+"Niin, mitä me politiikasta, pyh!" matki Keretti. "Politiikka on pikku
+sielujen hommaa", naurahteli hän laiskasti.
+
+Katkerin mielin jäi sitten pikku eversti Leskinen naukkimaan juopon
+sensorin kanssa, kun Bengelsson, Keretti, Mölsä ja Tistelberg siirtyivät
+hiljalleen yksityishuoneeseen. Siellä jatkoi Bengelsson hiljaisella
+äänellä, miltei supatellen, selostustaan Rasputinista ja Venäjän
+keisarillisen hovin kummallisuuksista, joista alkoi jo ilmestyä salaista
+kirjallisuuttakin, etupäässä saksalaista. Leevi Mölsä oli rauhoittunut.
+Ironisesti hymähtäen hän jätti politiikan ja maailman tavallisen menon,
+jota ei voi auttaa, ja heittäysi sitä hartaammin kuuntelemaan
+Bengelssonin peittelemättömiä kuvauksia keisarin nuorten tyttöjen
+irstailusta, pitäen niitä mielestään melkeinpä viattomina; hän ikäänkuin
+selvisi, innostui itsekin tuollaisia törkeitä ja äiteliä asioita
+kuvaillessaan. Tytöistä puheen tullen ihasteli Keretti puolestaan
+jonkinlaista nuorta ja kaunista Salomea, hänen valkeaa hipiäänsä, hänen
+pienuuttaan, joka oli sellainen, että hän olisi voinut tanssia vaikka
+hopeatarjottimella kuutamossa:
+
+"Kuutamon värisevässä, vapisevassa hohteessa, jalokivikimalluksessa!"
+huudahti Keretti pateettisuudesta jäykällä, väkinäisellä äänellä, ja
+alkoi hyräillä jotakin aariaa. Sitten muisti Bengelsson joutuneensa
+oivalliseen kohtaukseen pikku Esterin isän kanssa: puutarhuri Sutelin
+oli karannut hänen kimppuunsa kadulla, oli haukkunut häntä konnaksi ja
+syyttänyt tyttärensä narraamisesta. Bengelsson nauroi. Niin, Sutelin oli
+syyttänyt koko kaupungin porvarien joukkoa: he muka tahtoivat turmella
+tyttöjä, eivät muuta nykyään tehneetkään.
+
+"Kyllä minä tiedän, ettei hölmö Sutelin tiedä asiasta vielä mitään.
+Sitten se vasta suuttuu, kun saa tietää!" sanoi Bengelsson. "Mutta hän
+uhkasi että porvaristo saa muka tämänkin maksaa, hänen tyttärensä
+tyhmyyden, kun Venäjällä tulee vallankumous, ja silloin voi tulla
+meilläkin. Silloin muka nekin, jotka olivat hänen Esteriään vietelleet,
+hirtetään. Haha! Ukko on idiootti. Mitä hän varoittelee? Sellaisia kuin
+Ester ovat Pariisissa kaikki nuoret tytöt, kaikki. Niin, niin, sellaisia
+ovat perhetytötkin! Kaikki koko Ranskassa!" intti Bengelsson, kun
+Tistelberg epäili moista kiivailua mahdottomuudeksi. "Kaikki, paitsi
+hömpät! Ja sehän on juuri kulttuuria: kehittää itseään elämään. Ettehän
+vain ole sosialisti tai ihanteellinen, insinööri? Kuten jokin Sutelin,
+joka tekee vallankumousta tyttöletukkansa vuoksi. Vallankumous meillä!"
+— Bengelsson nauroi makeasti puutarhuri Sutelinille. "Mikä
+vallankumous? Meillä? Eihän meillä ole mitään, mitä kumota! Sutelin
+puhui muutakin sekasotkua; puhui torpparien oloista: se on hänestä
+orjuutta. Suurtilallisista, jotka nykyään muka ansaitsevat liikaa:
+tietysti he ansaitsevat! Ja ruotsalaisista, joilla on maassa ylivalta;
+tietysti heillä se on, tai meillä, kun olemme intelligenssiä: älykkäämpi
+aina hallitsee. Mutta kuinkas kävi lopulta: minä tein Sutelinista
+lauhkean miehen. Minä petin hänet, väitin kaiken, mitä Esteristä ja
+meistä puhutaan, valheeksi. Ja se idiootti uskoi. Uskoi niin, haha, että
+vei minut kotiinsa kahville; luonnollisesti menin. Minä tahdon tutkia
+idioottejakin! Ester ei ollut kotona, ikävä kyllä. Minä vakuutin ukolle,
+että nuo jutut ovat pelkkää pikkukaupungin lorua, vanhojen tätien
+heikkopäisyyttä. Ja Sutelin uskoi. Uskoi, alkoi nauraa makeasti. En minä
+hänen kahviaan juonut, hän olisi voinut pistää kuppiin vaikka nuuskaa
+likaisista sormistaan. Ei, kun hän käväisi puodissa, kaasin kahvin
+kupistani kakluuniin, ja siten olin sen juonut. Toista kuppia kun
+tarjosi, sanoin, että minä en juo milloinkaan enempää kuin yhden kupin,
+siisti ja kohtuullinen nuorukainen siinäkin suhteessa, hehehe..."
+
+Täten Bengelsson jutteli ja kehui itseään pitkän aikaa, ja toiset
+kuuntelivat ken tottelevaisena, ken vastenmielisesti, mutta tahtomatta
+kiistaa, ken pilkallisesti, mutta kykenemättä vastaväitteisiin tai
+tietämättä, kuinka totuus olisi oleva. Mutta puutarhuri Sutelinin uhka
+jostakin vallankumouksesta, tulevasta myrskystä, jäi merkillisesti
+kummittelemaan Tistelbergin ja varsinkin postimestari Mölsän mieleen,
+lisänä tämänkin illan kertomuksille maailmansodan tulimerestä, joka
+hukutti ihmisiä kuin hyönteisiä, venäläisten varustautumisille Suomessa,
+hommille, joista tavallisella ihmisellä ei ollut juuri mitään
+aavistusta, mutta jotka lähenivät tätäkin syrjäistä paikkaa patterien ja
+jyrisevien kanuunain muodossa, sekä huhuille tuosta Venäjän hovissa
+temmeltävästä mystillisestä papista. Sellainen maailma, sellainen aika!
+
+Leevi Mölsä masentui sitä ajatellessaan niin, että velttoni, tylsyi yhä,
+vajosi entistä voimattomammin synteihinsä, niistä kärsien, mutta enemmän
+nauttien, ikäänkuin sammakot tai madot helteellä painautuvat lammikkojen
+pohjamutaan. Samalla tuli hän haaveellisen ja sairaalloisen
+uskonnolliseksi: kävi entistä uutterammin kirkossa, varsinkin
+lauantaisin iltajumalanpalveluksessa, jolloin kirkossa oli hämärää ja
+rauhallisempaa kuin päivällä. Keretti ajatteli palautua sittenkin
+vaimonsa armoille; suorastaan pakottaa vaimonsa antamaan hänelle armoa:
+vaimolla oli vielä vähän rahaa, ja Keretti tahtoi jonnekin sydänmaahan
+ennenkuin saksalaiset tai venäläiset tännekin tulisivat. Bengelsson
+tunsi olevansa sankari, joka pahimmistakin pulmista selviytyisi
+älyllään. Ja Tistelberg oli onnellinen, kun hänellä oli Julia Oljemark.
+
+
+
+
+35
+
+
+Tilanomistaja Akseli Jorvas, joka oli tähän aikaan yhä rikastunut, kuten
+monet muutkin maanviljelijät, rehenteli viime kesänä ostamallaan autolla
+ja iloitsi äskettäin hankkimastaan flyygelistä, jota hänen rouvansa
+soitti muutamalla sormella, ilman nuotteja. Vielä oli Jorvas ylpeä
+rouvansa upeista puvuista, puhui mielellään Seurahuoneella lompakostaan
+ja siinä olevista suurista seteleistä. Seurahuoneen komeimmassa
+huoneistossa hän nykyään asui, milloin kävi kaupungissa, ja siellä hän
+kävi usein. Toiset tilanomistajat naurahtelivat hänelle ja kadehtivat
+häntä, jos eivät olleet rikastuneet niin paljon kuin hän; jotkut heistä
+pudistivat päätänsäkin hänen komeilemiselleen: "Joka kuuseen kurottaa,
+se katajaan kapsahtaa." Ja monet olivat niin viisaita, että kätkivät
+vihdoinkin saadut, rakkaat setelit vaieten pankkiin, tai kamarinsa uunin
+taakse, kun taas Akseli Jorvas ja eräät toiset antoivat satumaistenkin
+summain lennellä omaksi, jopa jonkun hyvän juomaveikonkin iloksi, nuo
+nykyään perunoista ja kaaleista, rukiista ja kaloista ikäänkuin
+satamalla karttuvat summat. Tilanomistaja, yleensä maanviljelijä, nousi
+tähän aikaan yhä nopeammin mahtiin.
+
+Katkerin ja ivallisin mielin ajatteli työväki onnellista maanomistajaa,
+varsinkin tehtaihin kiinnitetty työväki: vaikka se koetti yhä
+uusiintuvilla palkkarettelöillä, lakoilla, korottaa palkkojaan, jäivät
+sen saavutukset aina jäljelle maatalon omistajien ansioista, ja samoin
+keinottelijain ansiottomista voitoista. Porvarillinen keskisäätykin,
+virkailijaluokka, nurisi: sen olisi kai pian pakko uhrata ruokaansa enin
+osa tuloistaan; mutta porvarillinen arvo vaati ja pakotti sen kärsimään
+ääneti: eihän sen sopinut napista samalla tavoin kuin jotkin
+sosialistit, jotka hautoivat mielessään jotakin pahaa, varakkaiden
+yhteiskunnan kaatamista.
+
+Kauppiaat olivat tyytyväisiä, etenkin uudet, nousukkaat, jotka riensivät
+kokoamaan itselleen varastoja pitkin maata, säilyttääkseen niitä
+muutamia kuukausia kymmenkertaisen voiton toivossa ja varmuudessa.
+Ainoastaan jotkut vanhat ja erikoisen kunniallisina pidetyt
+kauppahuoneet, sellaiset kuin esimerkiksi kauppaneuvos Klingstedtin,
+valittivat, että jos tätä menoa jatkuisi, täytyisi ehkä vuoden päästä
+panna kauppa kiinni, ellei kauppias halunnut menetellä halveksimiensa
+nousukkaiden ja gulassien tavalla. Milloin sota loppuisi? Milloin Saksa
+voittaisi? Tai voittaisiko se?
+
+Vielä eivät ympärysvallat hellittäneetkään. Idässä Saksa eteni, mutta
+lännessä sen marssi oli pysähtynyt: luonnoton mekaaninen este, tykkien
+ja pommien suunnaton, uskomaton tuliesirippu, oli pystytetty saksalaisia
+vastaan; tuskin ainoakaan heistä pääsi hengissä moisen lävitse.
+Enimmistä suomalaisista, varsinkin porvareista, oli se este melkein kuin
+vääryys ja jonkinlainen moraalinloukkaus, ikäänkuin katkera loukkaus
+heitä itseään kohtaan: sillä olihan Saksa Venäjänkin vihollinen.
+
+Sosialistit vain, varsinkin tehtaitten työläiset, iloitsivat
+vahingoista, joita Saksalle milloinkin koitui: olihan Saksa
+militaristinen valtio; selvänä todistuksena siitä oli, että sen
+sotalaitos oli parhaassa kunnossa.
+
+"Tuho sotalaitoksille, joista johtuu miljoonien ihmisten kuolema!"
+alkoivat työläiset ja eräät keskisäädyn vapaamielisetkin nurista. "Tuho
+Saksalle! Eläkööt ne voimat, jotka Saksan murskaavat." Tai: "Eläkööt ne
+vallat, jotka rakastaisivat rauhaa ja rauhallista kulttuuria:
+ympärysvallat!" Taikka: "Ylös ihmisissä ne voimat, jotka tahtovat
+takaisin entistä aikaa, jolloin leipä oli halpaa ja moitittu entinen
+elämä paljon onnellisempaa kuin tämä nykyinen!"
+
+Sellaisia voimia kaivattiin, odotettiin. Niitä ei vain näkynyt.
+
+Sekaisin oli maailma. Vanhat arvot murskana. Mistä lohdutus, pelastus?
+
+Ilmestyi maallikkosaarnaajia, vähäpätöisiä miehiä, nimeltäänkin ennen
+tuntemattomia, jotka julistivat, että maailmanloppu nyt tosiaan oli
+tullut: sellainen sota, viimeinen sota, nyt raivosi, ja sellainen
+ruumiillinen ja sielullinen hätä lisääntyi yhä ihmisille. Uskovaisten,
+valittujen, piti koota itselleen muonaa, leipää ja perunoita, —
+köyhemmät eivät enää pystyneetkään saamaan paljon muuta varastoonsa, —
+eräiksi Jumalan vihanpäivien kuukausiksi, maailman lopun ajaksi.
+Vanhurskas Herra tahtoi niin; kun viimeinen tuomio olisi tapahtunut,
+alkaisivat uskovaisille uudet olot, jolloin he eivät enää tarvitsisikaan
+varastojaan. Silloin olisi koko maailma hukkunut, sortunut sotaan,
+nälkään ja lopulta taivaasta satavaan tuleen, kaikki muut paitsi
+uskovaiset, joille alkaisi tuhatvuotinen valtakunta. "Miljoonat, jotka
+nyt elävät, eivät kuole koskaan", puhuivat nuo saarnaajat, perustaen
+Helluntaiseuroja tai Helluntain Ystävien seuroja, keskenään usein varsin
+kiisteleviä raamatun tulkitsemisesta. "Valitut eivät kuole, sillä
+Saatanan valtakunta on kukistumassa... Tulee ikuisen rauhan aika:
+miekat, kiväärit, tykit taotaan vantaiksi, myrkylliset kaasut katoavat,
+ja uskovaiset elävät leipäpuun hedelmillä, kukin heistä oman palmunsa
+mannalla, joka tuhatvuotisessa valtakunnassa annetaan jokaiselle
+uskovaiselle, kaikille viimeisten päivien pyhille."
+
+Pastori Eljas Myötyri nauroi säälivästi ja vihoitellenkin tuollaisille
+uuden uskon omatekoisille papeille, laiskuuden ajan ennustajille ja
+kansan villitsijöille: he veivät suuria joukkoja pois kirkosta
+maallikkosaarnaajien kokoussaleihin, varsin siivojakin rahvaan ihmisiä,
+jotka kammoivat sosialisteja. Hän naurahti ja soimasi:
+
+"Hullut ovat hulluja! Eivät kunnioita vanhaa ja järkeväksi koettua
+uskontoa. Haaveilevat, hourivat politiikasta, joka on tehnyt heidät
+sekapäisiksi. Mutta papin tehtävä, velvollisuuskin on pysyä politiikasta
+syrjässä: taivaan valtakunta ei ole tästä maailmasta!"
+
+Sosialistit nauroivat pilkallisesti, kun kuulivat pastori Myötyrin
+saarnoista:
+
+"Mutta jokaisessa sotaa käyvässä valtakunnassa papit kulkevat sotaan
+armeijan mukana, joskus niiden edelläkin, jos joku rohkea heissä löytyy,
+ja siunaavat sotilaita: ottavat osaa sotaan, saaden siitä maallisen
+palkkansa! Niin, semmoinen olisi Eljas Myötyrikin, jos meillä tulisi
+ottelu porvarien ja rauhan asian puolustajain välillä! Ei
+kiitos, älkäämme uskoko valtiokirkon pappeja enempää kuin
+maallikkosaarnaajiakaan, jotka narraavat ämmiä satukirjan ihmeillä.
+Uskokaamme ainoastaan oikeaan pelastukseen: sosialismiin!"
+
+Mutta yleensä kaikki, melkein kaikki työläiset, filosofoivat aina
+maailmansodasta, lapio tai rautakanki kädessä, latomon kastien tai
+höyläpenkkien ääressä, lautatapuleilla tai konehuoneissa, ja varsinkin
+suutarien ja räätälien verstaissa; ja toiset heistä väittivät, ettei
+sosialismikaan ollut voinut estää suuria kansoja joutumasta keskenään
+sotaan, sosialistien johtajat olivat joka maassa joukkojaan pettäneet.
+Nyt tarvittiin uudet, paremmat päälliköt, uudet, lujemmat miehet
+remmiin. Alkoi syntyä kommunisteja, vaikkei sitä nimeä juuri vielä
+tunnettu.
+
+Niin oli kaikki, kun porvarillisetkin aatteet taistelivat keskenään,
+rikkinäistä, ristiriitaista, hajanaista! Kaikki odotusta, ahdistusta.
+Rikastumisen ja köyhtymisen kilpailua. Rahanvoittajien ilkuntaa,
+vähemmälle jääneen salaista harmia, kytevää kostonhimon tulta, kateuden
+kaunaa. Raha ainoa vähänkin varma: se oli jotakin! Pettymistä entiseen
+nähden; jonkin sellaisen toivomista, jota ei tunnettu. Ikäänkuin
+läähätystä ajatukset sekoittavassa paahteessa, edessä helteiset,
+sauhuisina kuumottavat ilmanrannat. Myrkkykaasujen sauhua. Tykkien kaiku
+kuului yhä selvemmin tänne asti. Monella oli kiire löytää sielulleen oma
+suojaava loukkonsa.
+
+Isidor Tistelberg oli nyt kuitenkin onnellinen, nyt kun
+hänellä oli jotakin, tällaisena aikana. Hän oli kyllä epäröinyt
+rakkaudentunnustuksensa Julia Oljemarkille tehtyään. Oli riemuinnut ja
+ylpeillyt siitä muutaman päivän kuin jostakin ylhäisestä työstä. Mutta
+sitten hän epäröi: epäili tekoaan, itseään, tunsi joutuneensa ikäänkuin
+eksyttävän sumun keskelle. Ja epäillessään hän tahtoi selvyyttä, tahtoi
+ikäänkuin katsella jotakin outoa kasvoista kasvoihin, olla pelkäämätön,
+suora itseään ja Juliaakin kohtaan. Niinpä meni hän Julian luokse juuri
+silloin, kun tunsi tehneensä tuolla rakkaudentunnustuksellaan jotakin
+omituista, ehkä pahaa.
+
+Julia oli silloin yksin kotona; hänen miehensä — joka oli muuten näinä
+päivinä alkanut seurustella loma-aikoinaan neiti Laina Suomelan kanssa,
+kuten Isidor sittemmin sai rouva Oljemarkilta kuulla — oli lähtenyt
+tänäkin iltana kaupungille. Palvelijoista oli kotiin jäänyt ainoastaan
+se heistä, joka juoksi vähemmän työläisten kokouksissa ja enemmän
+eräiden hihhulien seuroissa, nimittäin keittäjätär.
+
+Julia otti kiihkeän ikävöivästi Tistelbergin vastaan, sanattomana, yhä
+järkytyksissään. Sanattomana hän istui sitten kauan salissakin,
+matalassa keinutuolissaan, miettien ja kalpeana. Hän tuijotti
+Tistelbergiin alta kulmiensa, synkkänä, ikäänkuin uhkaavana. Oven
+ruokasaliin, joten puhe saattoi sen kautta kuulua keittiöön, antoi hän
+olla auki: Julia ei aikonut salata mitään, ei pelätä mitään tällaisessa
+asiassa.
+
+Julia tunsi päänsä olevan sekaisin yövalvonnasta, tämän asian
+miettimisestä: moneen yöhön ei hän ollut nukkunut juuri yhtään.
+Unijuomia hän ei nyt tahtonut käyttää: jokin ylpeys, ilo oli hänessä
+sillä tavoin kimmahtanut eloon. Mutta hän tiesi, että hänen kasvonsa
+olivat nyt rumat valvonnasta ja ankarasta työstä päivisin: hän tahtoi
+nykyään ehdottomasti täyttää velvollisuutensa, vieläpä enemmänkin kuin
+velvollisuutensa; siksi hän melkein riisti palvelijoiltaan työt. Väsynyt
+ja ruma hän ajatteli olevansa, mutta niin hänen piti ollakin, nytpä
+näkisi Isidor hänet sellaisena kuin hän oli, tai saattoi joskus olla:
+onneton ihminen.
+
+Salissa oli hiljaista. Isidor ei puhunut, oli neuvoton, avuton, kärsi
+tuskaa. Tuntui kuin oudot äänet olisivat kuiskailleet ulkona, seinien
+takana, uhkaavat, kaameat, huolta tuovat äänet. Sähkövalokin
+kattokruunussa, jonka Julia oli syksyllä koristanut kuivuneilla,
+punaisilla villiviinin köynnöksillä, näytti Tistelbergistä nyt ikäänkuin
+kuolleelta, niin äänetön ja kalsea se oli. Ikkunasta näkyi, että ulkona
+satoi lunta ja tuiskusi: kovat hiutaleet ripisivät ruuduissa, joita ei
+ollut uutimilla peitetty. Julia istui ja oli vaiti. Joskus hän hymyili;
+se hymy tuntui Tistelbergistä pilkalliselta, mutta se oli vain ihmistä
+epäilevää ja säälivää hymyä: jos se hieman pilkkasikin, pilkkasi se
+Juliaa itseään. Seinäkello tyhjässä ruokasalissa löi kumeasti, kello oli
+siinä seitsemän tienoissa. Tistelberg ei kysynyt, miksi Julia noin
+hymyili: hän häpesi itseään, oman sielunsa sekavuutta, tai omaa
+sieluttomuuttaan, eikä jaksanut urkkia, mitä toinen hänestä kenties
+arveli. Hän oli nolo, siinä nojatuolissa istuessaan tai noustessaan
+katselemaan pientä hyllyä, jolla oli muutamia Julian korukapineita.
+Jälleen näytti Julia hänestä vastenmieliseltä, ikäänkuin tuhoutuneine
+kasvoineen: sieluntaisteluista ne kyllä olivat tuhoutuneet, mutta moista
+tuhoutumista Isidor kammoi kuin — jotakin hautausmaata.
+
+Julian väsyneissä aivoissa risteilivät monet katkonaiset ajatukset.
+Niin, hän oli odotellut Isidoria tulemaan, kaivannut. Kuvitellut hänen
+nuorekkuuttaan, kuin ajatellen, että Isidor antaisi hänellekin
+elämänintoa. Nyt tuntui toisenlaiselta: Isidor oli jotakin muuta kuin
+Julia oli kuvitellut. Tällaistako olikin rakkaus, tämäkin... Ainoastaan
+nuorena tyttönä, siellä pappilassa, oli se Julialle jotakin muuta ollut:
+hehkua, riemua. Rakastiko Isidor todella häntä? Ehkä se oli Isidorissa
+vain hetken oikku? Ja jos rakasti, olisiko Julialla oikeus sitä
+rakkautta ottaa, kuluneella, liiaksi ristiriidoista kärsineellä?
+
+Nytkin oli Julialla epätoivoinen tyhjyyden hetki. Mihin kääntyä, miten
+menetellä, että elämä palaisi sydämeen? Kaikki tuntui olleelta ja
+menneeltä: siihen oli oman sydämen tyhjyys syynä, oma kuluminen.
+Tyhjyyden tuskasta nousi hiki Julian otsalle.
+
+Ja vaikkei hän tietänyt, rakastiko hän Isidoria tällä hetkellä, tai
+rakastiko Isidor puolestaan todella, eikä vain hetkellisesti,
+runollisesta syttymisestä, niin kuitenkin hän joutui hätään, kun hän
+ajatteli, ettei Isidoriakaan hänellä olisi, ja hädässään hänen sielunsa
+ikäänkuin tahtoi hyökätä Isidorin luo, häneltä apua pyytääkseen:
+
+"Täytä minut elämällä!"
+
+Severiäkin Julia ajatteli, säälien, surkutellen häntä, hymyillen
+hänelle. Severi oli alkanut seurustella Laina Suomelan kanssa; ei
+varmastikaan siksi, että Severi olisi aikonut mitään sellaista, jota
+sanotaan pahaksi ja synniksi; ei senkään vuoksi, että hän olisi
+tosissaan uskonut Julian voivan tehdä jotakin tuollaista pahaa; vaan
+yksinomaan ulkonaisesta, ikäänkuin lapsellisesta loukkaantumisesta, ja
+harmista, ettei Julia ollut aina hänen lähellään, valmiina palvelemaan.
+Ja Severin mielestä vaati kai kunniallinen tapa, että jos vaimoa joku
+hakkailee, niin täytyy miehenkin hakkailla. Mitä hakkailu oikeastaan on,
+sitä ei Severi tiedä. Mutta nyt hän luulee kurittavansa Juliaa sillä,
+että hakkailee, muka sellaista kuin neiti Suomelaa. Onhan Suomela
+Severistä intelligentti. Severi oli kehunut kuin uhmalla, kuin ärsytetty
+lapsi, että hänkin muka aikoi nyt ruveta etsimään itselleen seuraa! Jopa
+oli löytänyt itselleen seuran! Neiti Suomelalla oli kyllä järkeä ja
+ryhtiä. Mutta... Lainalla oli kellertävä iho, kai syntyäänkin keltainen,
+ja nyt vielä viimekesäisistä aurinkokylvyistä ruskea: hän näet vaali
+huolellisesti kesäisin terveyttään. Paitsi tuota keltaista tai nyt
+ruskeaksi paahdettua ihoa oli hänellä hieman vinot silmät, jänteinen,
+pitkä kaula, ja hyvin turpeat huulet. Juliaa naurattaa melkein: Laina
+Suomela lukeekin Suomen kansan, ja itsensä, joihinkin turaanilaisiin
+kansoihin, suuttuen kovasti, jos niitä sanotaan mongolilaisiksi.
+Lukemattomien hyvien asiain harrastuksesta oli Laina Suomela kai saanut
+jonkinlaisen pienen hermotaudin: se nyki hänen kaulaansa, ja keikutti
+hänen päätänsäkin yhtä mittaa, pyöritti hänen silmiään, noita
+järjellisiä ja viisaita silmiä. Hänkö Severin seuraksi silloin, kun
+Severi oli kostavinaan, rakkautta etsivinään! Teoreettinen neiti
+Suomela! On muitakin mahteja näissä maailmoissa! Julia hymyili Severille
+säälivästi. Olipa hiukan kuin voitonvarma, ja pilkkasi itseään siitä,
+että tahtoi olla voitonvarma: kiusata Severiä. Mikä armottomuus. Ja
+mistä hyvästä? Kaipasiko Tistelberg tosiaan Juliaa?
+
+Ehkä vain himoitsi, kuten monet muut miehet: moni oli Juliaa täälläkin
+ahdistellut. Jopa sellainenkin kuin hullunkurinen Fritz Blöcker, joka
+oli usein julkeasti häntä pyytänytkin. Juliaa inhotti. Eikö Tistelberg
+todella rakastanut?
+
+Tai eikö hän, Julia, itse tohtinut heittäytyä siihen, jota oli
+ikävöinyt: seikkailuun? Eikö hän voinut syttyä.
+
+Julia tuli omituisen kelmeäksi. Hän puri huuliaan, tuijotti eteensä
+kirjavaan lattiamattoon ja vuoroin Tistelbergiin.
+
+Viimein lausui Tistelberg, hänen täytyi jotakin puhua:
+
+"En siedä suuria sanoja. Niitä ovat minusta sellaiset kuin: Minä
+rakastan sinua, — vaikka niitä lienen kerran jo käyttänyt... Nyt, näinä
+päivinä ajateltuani, olisi vannominen minusta vääryys toista kohtaan!
+Minä peruutan tavallani. Ja kuitenkin!... Mitä on rakkaus? Se on sitä
+tulta, joka minussakin on jo muutaman kerran sammunut: itse näitte,
+Julia, tuon kirjeen, jonka olin jättänyt rutistettuna taskuuni! Kuinka
+voin sanoa, mitä tarkoitan, mitä etsin! Mutta onneton olen nyt..."
+
+Julia ei virkkanut mitään. Mutta ilo, luottamus hänessä heräsi. Näin
+pitikin puhua kuin Isidor: tämä ei ollut valhetta, ei pelkkää rakkauden
+julistamista.
+
+Ilo kasvoi. Julia tunsi syttyvänsä. Omituista.
+
+Juliakin tahtoi nyt ilolla antaa toiselle sen vähän mitä oli luvannut,
+silloin lumimyrskyiltana, — kerrankin taas rehelliselle ihmiselle, joka
+ei luvannut rajattomia. Tistelberg seisoi takan luona. Julia nousi, otti
+Tistelbergiä käsistä, puristi hänen käsiään, kohotti ne itseään kohti,
+katsoi häntä silmiin. Se katse pyrki sanomaan:
+
+"Suorat välit, sitä tahdon; sellaisena sinusta pidän, vaikka suoruudesta
+olisi seurauksena sielullinen kidutus. Jos rakkaus olisikin pelkkä
+kaunis himo, niin sinä... Suutele minua!"
+
+Isidor Tistelberg luuli hiukan ymmärtävänsä Juliaa. Hän työnsi Julian
+kädet syrjään, tahtoen päästä selville itsestään, tästä suhteesta,
+ennenkuin tietoisesti siihen antautuisi. Julia seisoi paikallaan,
+tyynempänä, poskilla hohdetta. — Tistelberg lähti tohtorin talosta.
+
+Julia oli onnellinen. Toivoi jotakin vakavaa, suurta, ihmeellistä.
+
+Näin he nyt seurustelivat, Julian luona, ruokasalissa tai salissa
+takkavalkean ääressä, jota Julia sekä ruumiillaan että sielullaan
+rakasti: hän oli kodin mukavuudella hemmoiteltu ja viluinen, ja suloista
+oli takan paahteessa katsella liekkien syttymistä, nähdä fantasiakuvia
+hiilistössä. Neiti Flotmanin kotona eivät he tahtoneet tavata toisiaan,
+ja ulkona tukkesivat pyryt teitä korkeilla kinoksilla.
+
+Kerran oli Julia tapansa mukaan nostanut tuolinsa palavan takan eteen ja
+sijoittanut Isidorinkin siihen lähelle, nojatuoliin, jonka oli
+pehmustanut parilla sohvatyynyllä. Tohtori Oljemark oli poissa kotoa.
+Severi oli muuttunut merkilliseksi: hän saarnasi nyt aatteita ihan,
+aivan kuin monet muut, saarnasi ihmisen velvollisuutta yhteiskunnan
+hyväksi. Rikollisesti tunsi Julia, että Severi oli saanut tuollaisen
+yhteiskunnallisen innostuksensa paitsi Laina Suomelalta myöskin omasta
+katkeruudestaan. Mutta Isidorista ei Julia kuitenkaan voinut luopua.
+Illat oleksi Severi itsepäisesti jossakin kaupungilla, — vaikkei Julian
+ja Isidorin kesken mitään ollut tapahtunut. Sietäisi Severi nyt tämän
+viattoman seurustelun Julian ja Isidorin kesken! Mutta — Severi ei
+sietänyt; oleksi kai Laina Suomelan pirtin pöydän toisessa päässä,
+neidin istuessa toisessa ja innostaessa häntä noihin aatteihin. Mitä ne
+aatteet olivat? Kansantaloutta, säästäväisyyttä, kansanvalistusta
+koulupakon avulla jne. Ne olivat Severille jotakin syrjäistä,
+pakenemista asiasta, joka hänelle tässä oli tärkeintä: hänen kotoinen
+mukavuutensa, rauhansa; sillä muun vuoksi ei hän Juliaa rakastanut. Mitä
+muuta tahtoi Severi kuin mukavuuttaan? Julia tunsi elämänsä apeaksi,
+yksinäiseksi. Tistelbergiin tunsi hän nyt luottavansa. — Yhtäkkiä
+tulivat hänelle kyyneleet silmiin, ja kääntäen kasvonsa Tistelbergiin
+päin virkkoi hän, ikäänkuin salainen, kalvava tuska olisi purkautunut
+hänen rinnastaan väkisin, tiedottomasti, virkkoi vapisevalla äänellä:
+
+"Teistä minä tiedän, että olinpa miten onneton — halpa ja kurja
+—hyvänsä: te ette minua koskaan unohda."
+
+Tistelberg säpsähti, vain hetkeksi. Samassa valtasi hänet syvä liikutus:
+halu olla uskollinen, löytää ihminen, jolle hän voisi olla uskollinen,
+ja uskollisuudella korvata tuskat ja haitat, joita oli Julialle
+tuottanut: olihan Julia antanut alttiiksi nimensä, maineensakin hänen
+tähtensä! Ilo antaa! Isidor nousi ja meni nopeasti Julian tuolin ääreen,
+Julia ojensi hänelle luottamuksen kauneutta hehkuen huulensa. Tistelberg
+tuskin koski huulillaan niihin, ne polttivat, ja polte vihlasi hänen
+sydämensä pohjaan. Niin, nyt hän todella rakasti tätä naista, tunsi sen
+väristyksenä itsessään, tunsi sen — sielussaan. Ja nyt rakasti Juliakin
+sitä, joka näin välittömästi, pitkän aikaa hänen kansaan seurusteltuaan,
+oli ilmaissut hänelle osanottonsa.
+
+Sitten he jälleen kohtasivat toisiaan Hildur Flotmanin luona. Hildur
+olikin jo äkäinen, ettei Julia, hänen ainoa ystävänsä, enää näyttänyt
+viitsivän hänestä välittää. Ilolla hän nyt lähti ostamaan leivoksia
+kaupungilta, kun taas Julian ja Tistelbergin oli pidettävä tulta
+kahvipannun alla vireillä. Julia ja Isidor puuhailivat keittiössä
+yhdessä. Heidän kätensä kohtasivat toisiaan, milloin kuljettaessa
+toistensa ohitse, milloin kahvikuppeja järjestellessä, milloin
+hellassakin: Isidorin asettaessa pannua hellalle ja Julian sovitellessa
+puita pannun alle. Julian siro käsi, jonka sormissa oli hiukan nokea,
+kurottui Isidorin kättä tavoittamaan, silitti ja hyväili sitä, ja Julian
+kasvot, jotka säteilivät nuorekkaina, kujeilevina, ja hymyilevät silmät
+kääntyivät Isidorin puoleen. Suutelut kiihtyivät: hehku katosi Julian
+kasvoilta. Portaissa kuului askeleita; he erosivat toisistaan: olivat
+olleet kiinniottosilla, juosseet Hildurin huoneissa. Tistelberg sieppasi
+pöydältä piippunsa ja meni ikkunan ääreen. Julia sanoi, sormellaan
+varoittaen:
+
+"Ei noin; ole täällä luonani." Hän nauroi huikentelevasti: "Katso...
+tämä on nyt rokokoota!"
+
+Neiti Flotman tuli. Juteltiin muista asioista. Parjattiin neiti
+Flotmanille ranskalaisia ja englantilaisia, ja Julian naurun sointi
+ilmaisi Tistelbergille, mitä Julia ajatteli ja miten hän iloitsi.
+
+Tuiskujen lomassa pakkanen kovetti ja tasoitti tiet helpoiksi ja
+iloisiksi kävellä. Vanha, leveä valtatie kaarteli suurissa mutkissa
+laidattoman metsän halki, joka oli pohjoispuolella kaupunkia, ojentuen
+paikoittain parin kilometrin pituudelta suoraksikin, johtaen kuin
+juhlaksi pystytetty lehtikuja kuuraan pukeutuneiden koivikkojen välitse.
+Ja illoin, heidän kävellessään, paistoi kuu metsiin, samalla pimeihin ja
+lumen kohdalta säteileviin. Neiti Flotman kulki edellä, tai Julia ja
+Isidor antoivat hänen mennä kauas edelle; Julia pysähtyi Isidorin
+vieressä, Isidor suuteli hänen huuliaan ja kaulaansa, joka oli
+pakkasesta raikas. Julia nauroi:
+
+"Lehtori Vihtori Korpelaisen ohje nuorille ja ikäisillekin näinä
+tuskallisina aikoina, ah, — eikö tuo sota lopu koskaan, sitä on jo
+kestänyt kaksi vuotta, ja tiedemiehet väittivät, ettei sitä voisi kestää
+edes kahtakaan kuukautta, niin, lehtori Korpelaisen ainoa resepti
+maailman pulmissa ja isänmaan hädässä on — urheilu ja raittius.
+Luistinrata kaupungin lahdelle onkin jo avattu, ja siellä kaikkitietävä
+nuoriso luistelee, juoksee, hyppää paljaspäin, eikä välitä maailmasta
+mitään. Ja me ratkaisemme arvoitusta näin!"
+
+Tämä Julian ajattelu ja kevytmielisyys ei miellyttänyt Isidoria. Mutta
+kuitenkin hän saattoi ilveillä:
+
+"Niin, suuret filosofit eivät ajattele mitään! Se temppu onkin
+vaikeinta. Ja pienet, nuo, joista puhuit, eivät aavistaneet
+maailmanmenosta mitään: sotaa ei muka kestäisi kahta kuukautta, koska
+armeijan hävitysaseet nykyään ovat niin helvetilliset; tietysti ei
+filosofien ja tiedemiesten päähän pälkähtänyt, että puolustuskeinot
+olisivat nykyään sitä mukaa yhtä hyvät. Puolusta itseäsi, Julia!"
+
+
+
+
+36
+
+
+Tistelbergin intohimolle, jota kiihdytti suhteen luvattomuuden lisäksi
+Julian kauneus, — sillä onnellisina unohduksen hetkinä oli hän
+Isidorista neitseellisen kaunis, ikäänkuin olisi hänen koko nuoruutensa
+uudestaan avautunut kukkaan, — ja kiihdytti Julian luonteen ylevä
+ylpeys, näyttäytyen siinä, että hän milloin sinkosi pelkäämättömän
+tuomionsa ihmisten pikkumaista itsekkyyttä vastaan, milloin taas kärsi
+sanattomana ja hiljaa loukkauksia, joita itse sai kärsiä, joko syyttä
+tai, nykyään, ikäänkuin syystäkin, — Tistelbergin intohimolle oli usein
+todellisuus sittenkin kuin kylmää vettä, noiden huikentelevien
+tuokioitten jälkeen. "Kylmää vettä koiran niskaan." Niin tosiaan:
+melkein raa'asti antoi Isidor Tistelberg itselleen usein koiran arvon,
+hän joka tahtoi nähdä tosiasiat sellaisina kuin ne ovat, ei mitään
+kuvitella, uskotella ilman silmin havaittavia perusteita; tahtoi siinä
+määrin, että liioitteli todellisuuden töykeyttä.
+
+"Toisen miehen vaimo!" inhoksui Tistelberg. "Emma Havolakin tällaista
+kauhistui. Onpa tämä sentään. Ei tämä ole tervettä!"
+
+Ja hän jatkoi ajatustaan:
+
+— Ainoa ratkaisu olisi, että ottaisit hänet itsellesi, Isidor. Olepas
+nyt — kotka! Olepas se kotka, jota kuvittelit olevasi! Ole nyt!
+
+Ja hänen mielensä kävi äiteläksi, apeaksi, synkäksi.
+
+Kun Julia ja hän istuivat tohtori Oljemarkin salissa, ja tohtori ehkä
+riensi sisään kertomaan, mitä Laina Suomela eilen oli sanonut, tai
+puheli kiivaasti jostakin muita kaupunkilaisia koskevasta juonesta,
+sillä sellaisista juoruista Severi puhui, vaikka karkoittikin ankarasti
+luotaan kaikki häntä itseään, tai paremminkin hänen taloaan, koskevat
+juorut, — kun he niin istuivat kaikki kolme, Oljemark tähystellen
+ympärilleen levottomana ja tuskallisesti, kyllästyneenä tuohon
+Tistelbergiin ja hänen tungetteluunsa, niin viatonta kuin se hänestä
+olikin, ja kun Julia siinä peitti kädellään huulensa, joita Tistelberg
+oli äsken suudellut, ja loi merkitsevän silmäyksen Tistelbergiin,
+silloin tunsi Isidor äitelyyttä: inhottavaa äitelyyttä, jota hän
+mielessään kirosi ja joka painoi häntä kuin mikäkin raskas taakka.
+Olisipa tohtori ollut miehekkäämpi! Olisipa hän lyönyt Tistelbergiä
+vasten suuta, niin olisi tästä tullut jotakin totta, tai olisi tämä
+loppunut! Iskun vasten suuta tiesi Isidor ansaitsevansa. Mutta tiesikö
+tohtori asiasta oikein mitään? Tuskin!
+
+Ja sitten kertoikin Julia Isidorille, kuten hän kaikki hänelle kertoi,
+sillä vilpittömyys, kaikkensa puhuminen oli hänestä rakkauden
+ensimmäinen ehto ja käsky, kertoi, että Severin oli mahdotonta uskoa
+Julian voivan rakastaa toista, tai hän ei tahtonut sellaista uskoa.
+
+Isidor ajatteli: — Säälittäväkö vai narri tuo mies on?
+
+Aina hän muisti pari kohtausta, jolloin Julia peitti huuliaan. Häneen
+koski kuin omantunnon kolkutus, että Julian täytyi peitellä hänen
+tähtensä huuliaan! Eivätkö ne huulet olleet Isidorin omaisuutta? Pitikö
+Julian hänen tähtensä peitellä jotakin?
+
+Julia ei oikeastaan peitellyt: hän kertoi sanoneensa miehelleen, että
+hän oli nyt hyvin kiintynyt Tistelbergiin, niin, miltei rakasti häntä.
+Mutta siihen oli mies vain nauranut: hän ei voinut uskoa, ei tahtonut
+uskoa, valhe oli hänestä makeampaa, rauhallisempaa! Se oli mukavampaa!
+Ja silti hän kosti muka hakkailemalla neiti Suomelaa!
+
+Kenties ei Julia sanonut Severille asiaa oikealla tavalla, vaan
+ikäänkuin leikkiä laskien, lempeästi kujeillen; tai ei vakuuttanut sitä
+miehelleen kyllin usein: osti vaivaisen tunnonrauhansa liian helpolla,
+jos sitä saikaan ostetuksi, ja siis kuitenkin petti miestänsä.
+
+Täten aprikoitsi Isidor.
+
+Ja sitten hän näki, että Julia todella petti miestään. Julia kertoi
+Isidorille, että kun Severi ei tahtonut päästää häntä ulos Tistelbergin
+kanssa kuljeksimaan, ei Julian tarvinnut muuta kuin kietoa kätensä
+hänelle kaulaan, niin siitä, sellaisesta, Severi heltyi ja myöntyi. Siis
+Julia petti, eikä se Tistelbergin kunniaa korottanut: se oli petos,
+petos hänen tähtensä!
+
+Ja taas tuo seikka joka nyt alkoi tuntua luonnottomalta, vaikka juuri se
+oli ennen Isidoria vietellyt: toisen miehen vaimo! Miestään hyväillen
+Julia osti oikeutensa hyväillä toista, vierasta, tunkeutujaa, — käkeä
+toisen linnun pesässä!
+
+Olisipa tohtori Oljemark tosiaan lyönyt Isidoria vasten kasvoja! Mutta
+saattoiko tohtori uskoa jotakin totta!
+
+Vai oliko hän niin inhimillinen, niin sielullisen kidutuksen murtama,
+niin epäuskoinen, että oli muuttunut tällaiseen alistuvaksi? Jos niin
+oli, tunsi Tistelberg itsensä konnaksi.
+
+Mutta ei: kaikista Julian puheista päättäen Severi ei nähnyt mitään
+siksi, että näkeminen olisi ollut hänelle samanlaista kuin huono vuode,
+naukuva kirjoitustuoli, liian matala pöytä! Jos niin oli, ajatteli
+Isidor, ansaitsi hän kohtalonsa. Ansaitsiko? Oliko kukaan lopulta omasta
+syystään raukka? Eikö luonto, sukuperintö, kehitys, olleet tehneet häntä
+väkisten raukaksi, kuten kasvista tulee hyvä tai huono maanlaadun
+mukaan?
+
+Tistelberg kärsi siitä, että Julian täytyi salata tekojaan, siitä, että
+hänen itsensä täytyi nöyrtyä tekojaan salailemaan, — samalla kun
+salailu tuotti hänen nautinnonhalulleen yhä lisää suloa. Mutta
+hämmästyen huomasi Isidor, että tämänkin nautinnon pohja alkoi jo
+kuultaa, sakka maistua. Hän kärsi tohtori Oljemarkin masennetusta
+asenteesta kuin omasta masennus- ja alennustilastaan. Kärsi Julian
+entistä suuremmasta nöyryydestä, sillä nyt Julia ei valittanut, vaikka
+koko kaupunki tuntui alkavan karkailla hänen kimppuunsa. Joutava pikku
+kaupunki! Sillä Tistelbergistä se oli tosiaan aivan joutava: hän oli
+vapaa ihminen, mies, naimaton nuorimies, ammatiltaankin miltei kaikesta
+irrallaan. Mutta Julian asema oli toinen! Jättäisi kaupunki Julian
+rauhaan, nuo puhehaluiset naiset, varsinkin naimattomat, jotka eivät
+olleet jaksaneet luoda omalle elämälleen sisältöä! Syyttivätkö he häntä,
+Isidoria? Eivätkö he käsittäneet, että hän loi nyt itselleen omaa
+sisältöään? Että se oli hänelle välttämätöntä: hän tahtoi punnita kaikki
+asiat omien kokemustensa, ja kärsimystensäkin, mitalla, myöntää oikeaksi
+ja todeksi ainoastaan sen, minkä itse oli noissa kokeissa havainnut
+oikeaksi. Tistelbergistä eivät kaupunkilaisten jutut olleet edes naurun
+arvoisia: ne merkitsivät hänelle vähemmän kuin tyhjä. Hän ei
+kaupunkilaisia tarvinnut, yksinäinen mies, joka aina tuli itse toimeen;
+eivätkä nuo ihmisparat, jotka juorusivat kai joutessaan, muun puheen
+puutteessa, olisi tuskin voineetkaan häntä auttaa, jos olisivat
+tahtoneetkin: sen verran oli heillä omiakin huoliaan. Ja jos he olivat
+niin heikkoja, etteivät auttaa voineet, niin heidänkö hampaansa olisivat
+jaksaneet purra?
+
+"Ei haukku haavaa tee", naurahti Tistelberg Onni Tarkkaselle, joka
+paheksuvasti kerran vihjaili hänen ja rouva Oljemarkin seurusteluun ja
+kaupunkilaisten arvosteluun.
+
+Mutta Julia oli nainen: hän saattoi kärsiä hyökkäyksistäkin, vaikkei
+niistä mitään Isidorille puhunut; sellainen vaikeneminen oli niin
+ominaista Julialle. Mutta varmaan häneen iskettiin melkeinpä
+peittelemättä, niissä sangen harvoissa perheseuroissa ja kokouksissa,
+joissa hän kävi, silloin tällöin jostakin sattuman pakosta. Ehkä tuli
+noita solvauksia jo vaikkapa kadulla! Ja niitä tuli ainoastaan Julialle,
+naiselle; tuskin koskaan Tistelbergille. Pelkäsivätkö ihmiset Isidorin
+kalseaa, yleensä kyllä vaiteliasta, mutta vihastumisen hetkellä ilkeästi
+pisteliästä luonnetta, vai estikö tuo hänen jöröytensä häntä joutumasta
+pakinoihin ihmisten kanssa näistä asioista? Sitä Tistelberg alkoi
+kummastella. Joku kenties halveksikin hänen menettelyään siinä määrin,
+ettei tahtonut siitä puhua. Mutta ainakin halveksi hän itse noita
+porvareita, joista eräät eivät olleet sen parempia kuin hän: olivatpa
+pahempiakin, koska viitsivät etsiä huvinsa sellaisen kuin sairaalloisen
+pikku Esterin parissa, alentuivat moiseen suohon.
+
+Tistelberg ei tuntenut langenneensa suohon; hän oli päinvastoin noussut
+kukkuloille, siihen korkeuteen, jossa asumaan Juliakin oli luotu!
+
+Mutta Juliakin varmaan kärsi, joskin ylpeästi vaieten, salaa. Hänkö
+olisi valittanut panetteluja! Välistä sattui hän sittenkin, ikäänkuin
+erehdyksestä, viittaamaan niihin, ja myönsi ne kovin oikeutetuiksi.
+Mutta heti hän katui, että oli osunut niihin koskettamaan. Hän sanoi
+olevansa liian onnellinen välittääkseen: hän oli rakastettu, ja toisen
+rakkaus täytti hänet sellaisella onnella, ettei hän huomannut ympäristön
+vihaa; ja jos sen huomasi, kantoi hän kärsimyksensä ja syyllisyytensä
+ikäänkuin suloisena uhrina rakkautensa alttarille.
+
+"Minä olen niin ylpeä sinun rakkaudestasi!" vakuutti hän usein iloiten
+Isidorille.
+
+Mutta hyökkäykset Juliaa kohtaan, Julialle julkiset ja salaiset,
+Isidorille miltei aivan kaikki salaiset, ne kiihtyisivät tietysti
+alinomaa. Sopiko Isidorin niitä yhä lisätä?
+
+Mitä tästä oli tuleva? Tistelberg näki vastaisuutensa outona: se oli
+kuin mikäkin musta ilmanranta, josta ukkospilviä kohosi. Käydäkö
+edelleen?
+
+Mutta kääntyä oli mahdotonta.
+
+Ja Juliakin tunsi kai saman avuttomuuden, neuvottomuuden. Kerran hän
+huudahti Tistelbergille:
+
+"Olkaamme nyt paljon yhdessä, että kyllästymme toisiimme!"
+
+Tistelberg kuuli hänen sanansa hämmästyen. Tuokion kuluttua hän nauroi
+epäuskoisesti, ja hänen naurunsa kuului kolkolta:
+
+"Kyllästyisimme!"
+
+Hänen äänessään oli sellainen sointu, ettei hän muka uskonut koskaan
+kyllästyvänsä; hänen ivallinen naurunsa oli niin vakuuttavaa, että se
+vavahdutti Julian sydäntä ja sai hänet heti vaikenemaan. Isidorin
+vastaus puhui, että tästä asiasta olisi mahdoton päästä, pitkään aikaan.
+Ja mikä olisi Juliasta ollut sen ihanampaa kuin tällainen mahdottomuus!
+
+Kun nämä sanat vaihdettiin, kulki Julia kauan vaiti. Sitten hän virkkoi
+yhtäkkiä hätääntyneenä, välittömästi:
+
+"Mutta mitä tästä on tuleva?"
+
+Isidor naurahti tuskallisesti, ja tuska teki hänet röyhkeäksi ja
+julkeaksi, niin synkkää se oli:
+
+"Mitäkö tuleva?" vastasi hän. "Sielua tietysti! Kuten entisistäkin
+suhteistasi. Mitä tuli suhteestasi tuohon opettajaan?"
+
+"Mitäkö siitä tuli?" kysyi Julia kummastuen. Hän jatkoi hiljempää,
+kolkosti: "Hauta, multaa!"
+
+"Entä mitä muuta? Entä tyttäresi?"
+
+Julia pysähtyi ja katsoi hyvin ihmeissään Isidoriin:
+
+"Mitä tarkoitat?"
+
+"Mitäkö tarkoitan?" nauroi Isidor. "Sinä tiedät sen, Julia!"
+
+"Minäkö tiedän? Ettäkö minä...?" Yhtäkkiä huudahti Julia, huomaten
+Isidorin ajatuksen ja kimmahtaen suuttumukseen: "Kuinka voit
+uskotellakaan! Että minä hänen kanssaan — muuten kuin —"
+
+"Sielullisesti!" pilkkasi Isidor.
+
+"Niin juuri!" vahvisti Julia kalpeana. "Kuinka voit...! Minulla
+—minullahan on velvollisuuteni. Jos olen alentunutkin, tai en
+alentunut, sillä tämä rakkauteni on minulle ylpeys ja onni, suomaan
+sinulle huuleni, niin... Kuinka voit olettaakaan!" huudahti Julia
+jälleen ylen kummastuneena.
+
+"Itsepä sen tunnustit", puolustihe Isidor.
+
+"Se ei ole totta: sillä se on mahdotonta!" vastasi Julia.
+
+Nyt he alkoivat hiljaa puhella asiasta, ja Julia selitti suhteensa
+tuohon vainajaan, suhteensa, jonka Isidor oli ennen niin
+väärinkäsittänyt. Ja Isidorin kunnioitus Juliaa kohtaan kasvoi: se
+paisui lohdulliseksi, suloiseksi onneksi ja samalla kaameaksi
+tulevaisuuden uhkaukseksi. Tästä ei ollut pääsyä! Juliassa taisi todella
+asua tuo merkillisyys, jota sanotaan hengeksi, sieluksi. Rakastaa —
+sielullaan! Tistelberg tunsi kauheana tämän uuden uhkan ja painon, niin
+katkerana ja pelottavana, kohtalokkaana, että hän joskus miltei itki
+kovan kohtalon surusta. Neitseellinen Julia! Kuin suloinen kuva, jota
+saa katsella, mutta jota ei voi koskea.
+
+Ja sekin oli luonnotonta, kauhistavaa Isidorille.
+
+Hänen luontonsa ponnahti joskus kapinaan. Hänkö olisi luotu odottamaan,
+— mitä? Sellainen tila olisi hänelle särkymistä. Olisiko hän luotu niin
+luonnottomaksi, heikoksi? Vaivaiseksi, — kuin jokin Mölsä, joka
+Isidorin mielestä oli tänä syksynä alentumistaan alentunut, kun ei
+jaksanut yletä!
+
+Sillä tavoin kapinoidessaan Juliaa vastaan kävi Tistelberg vielä kerran
+Helsingissä, Emma Havolan luona: hän tahtoi rauhoittaa sitä itseään,
+jota hän luuli kauttaaltaan aineelliseksi. Niin, hän aikoi ratkaista
+asian yksinkertaisella tavalla, aikoi jäädä Helsinkiin, Emman luo; etsiä
+mitä työtä hyvänsä. Työ oli hänelle sivuseikka: olipa hän jo
+aikaisemminkin pari kertaa hylännyt alansa, toimipaikkansa, mutta joku
+Onni Tarkkanen oli pelastanut hänet. Nyt ei pelastaisi! Isidor saisi
+kauniisti ainaisen virkaeron!
+
+Julialle oli Isidor kertonut tästä aikeestaan, mutta ei kuitenkaan
+mitään rouva Havolasta. Ensimmäisenä päivänä, jonka Isidor viipyi
+Helsingissä, kulki Julia huoneissaan kuin tiedoton, teki askareensa kuin
+kone. Kadut olivat hänestä kuin kuolleet: koko maailma oli kuollut, kun
+rakastettu, jonka ääni soi kaukaisena hänen korvissaan, oli poissa. Ja
+illan hämärissä heittäytyi Julia salissa sohvan viereen. Hän rukoili
+taivaan siunausta Isidorille. Siitä hervahti hän permannolle,
+sohvamatolle, itki itsekseen haikeasta ikävästä, joka oli hänestä
+tuskallinen kuin kuolema. Toisena päivänä tuli Isidorilta kirje: siinä
+Isidor soimasi itseään, sanoi olevansa kuin langennut. Julia tiesi, että
+kirje tarkoitti Emma Havolaa. Mutta Isidorin tunnustuksesta oli Julia
+ylpeä, ja hänen sydämensä täyttyi riemulla, kun Isidor ilmoitti
+tulevansa heti takaisin.
+
+Isidor tuli. Emma oli häneltä ikipäiviksi mennyttä. Julialle hän tahtoi
+olla uskollinen.
+
+Mutta — mitä oli tuleva?
+
+Kapinansa arvoituksellista kohtaloaan vastaan Tistelberg joskus joi, —
+tai oli juovinaan, — surusta, enimmäkseen postimestarin kanssa, joka ei
+tungetellut urkkimaan toisen ihmisen, erehdyksiä tehneen lähimmäisensä
+salaisuuksia. Oli juovinaan: sillä juodakseen sortuneen tavalla, kuin
+jokin Leevi Mölsä, tunsi hän sittenkin olevansa vielä liian terve.
+
+Niin meni viikkoja kummallisessa odotuksessa. Ja sitten sai Tistelberg
+yhtäkkiä uuden tuuman, jonka sattuma hänelle tarjosi, kuten
+pelastusrenkaan: Onni Tarkkasen toimiston tehtäväksi joutui eräs
+järvimittaus maaseudulla, sisämaassa, varsin kaukana täältä.
+
+Tistelberg oli jo ilmaissut Onnille aikovansa luopua toimistosta, lähteä
+Helsinkiin, heittää kenties jälleen koko uransa hunningolle. Onni
+Tarkkanen oli kuunnellut häntä ymmärtävästi. Tarkkanen ajatteli
+Tistelbergin rakkaussuhdetta, jota piti sairaalloisena, koetti
+rauhoittaa häntä ja neuvoa nytkin pysymään järjen inhimillisellä
+ladulla. Tistelberg oli sittenkin vain sanonut lähtevänsä, hiiskumatta
+syitä, joita Onni ei koettanutkaan pyytää tietoonsa.
+
+Nyt esitti Tistelberg, että jospa hän lähtisi toimittamaan tuon
+mittauksen. Se veisi kolmisen kuukautta. Onni Tarkkanen myöntyi heti,
+oikein kirkastui esityksestä, ja asia sovittiin nopeasti.
+
+Tarkkasella odotettiinkin perhetapausta. Kun Tistelberg palaisi siltä
+maankolkalta, olisi tämä asumus liian tukala hänelle, ahdas
+isäntäväellekin, joka silti aikoisi siihen tyytyä. Mutta saisihan Isidor
+huoneen täällä jossakin muualla.
+
+Matka oli Isidorista hyvä ratkaisu, se oli hänelle suuri helpotus.
+Ehkäpä aika toisi jonkin neuvon, ehkä...
+
+Maalle, kätköön...
+
+Helsinkiin ei hän täydellä todella tahtonut, vaan ainoastaan muun
+puutteessa: siellä olivat Isidorin mielestä maailmansodan mainingit
+alkaneet tuntua muunakin kuin kaikuna ja huhuna, tuntua yhä lisääntyvänä
+henkisenä hätänä, joka parhaiten ilmeni pohjakerrosten levottomuudessa.
+Ja Helsingissä oli Emma Havola, Isidorin halveksima ja säälimä raukka,
+jota Isidor miltei vihasi — kuin jotakin omaa häväistystään: vetihän
+Emma yhä tavallaan alas Juliaa, tahrasi Julian kuvaa, jonka Isidor
+tahtoi nostaa sydämessään korkealle ja joka oli jo itse siinä noussut
+ikäänkuin alttarille.
+
+Maalle! Luontoon. Pois jälleen maailman hälystä... Kuin lappalaisen
+passiivinen väistyntä kulttuurin monimutkaisten ilmiöiden tieltä!
+
+Ja uuttakin se nyt oli hänelle. Mutta mitä?
+
+Siellä — siellä saisi hän rauhassa ajatella, mitä hän tässäkin
+kaupungissa oli nähnyt, mitä elänyt varsinkin muutamien viimeisten
+kuukausien kuluessa.
+
+Nähnyt ympärillään sellaista, mikä saattoi hänetkin apeaksi. Isänmaan
+kohtalokin! Kenen ei olisi lopultakin pakko siitä välittää, vaikka
+heittäytyisi muka miten ylimieliseksi! Sen hän jo aavisti, vaikka oli
+melkein kosmopoliittisena aikana kasvanut, ettei ihminen ilman
+isänmaantunnetta voi elää, vaan tukehtuu kuin vailla ilmaa. Nyt
+vihollinen uhkasi kaikkemme hävittää, ja me kaikki ottelimme keskenämme!
+Mikä mielettömyys! Tietysti parhaat ottelivat keinoista, ei asioista,
+mutta julkisia pettureitakin rehenteli entistä enemmän. Joku kunnon
+kansalainen tahtoi alistumista, toistaiseksi; toinen vastarintaa. Kuka
+toivoi Saksan, kuka kenties Englannin tai Ranskankin apua. Ja keinoista
+kiisteltiin, vihastuttiin — syötiin toisiamme. Hävitettiin toisiamme.
+Jotakin puuttui.
+
+Yhtäkkiä johtui Tistelbergin mieleen lause, jonka hän oli lukenut Onni
+Tarkkasen kirjoja selaillessaan, J. W. Snellmanin lause: "Tämä on se,
+jonka tahtoisin lähtemättömästi painaa maanmiesteni mieliin: että
+kansakunnan tulee luottaa ainoastaan itseensä."
+
+Ainoastaan itseensä, ei muihin! Niin ylemmät kuin alemmatkin, yhdessä.
+— Nyt tuntui koko kansa hajoavan eri aatesuuntien aaltojen mukaan.
+Kokoontuisiko se vielä yhteen? Mitä oli tuleva?
+
+Isidorin oli apea sitäkin ajatella.
+
+Mutta hänellä oli — Julia! Rakastaa Juliaa, joka oli nyt saanut hänen
+sielussaan ihmeellisen säteilyn, kun hänelle lopulta selvisi, mitä
+laatua tuon naisen entinen kevytmielisyys oli ollut! Niin lapsellisen
+aiheeton oli Julian rikollisuudentunne ollutkin, että Isidoria
+hymyilytti. Se rikos oli ollut miltei samaa kuin viattomuus, tai sitäkin
+puhtaampaa.
+
+Täten hän nyt Juliaa rakasti: loitolta! Ja selviäisi tuskallisesta
+arvoituksestaan. Selviäisikö?
+
+Tistelberg aavisti kauhukseen, ettei loppu sittenkään vielä olisi tässä.
+Täytyihän jotakin tulla! Muuten hän tietäisi saaneensa kuolettavan iskun
+johonkin oleellisimpaansa... Muuten hän joutuisi tunnustamaan — sielun!
+
+Ja hän aavisti, pelkäsi, että Julia oli hänelle sellainen, jolle hän
+kenties vielä uhraisi paljon, ehkä kokonaisen elämänsä jakson. Mutta
+mitä varten?
+
+Mitä varten tämäkin syksy hänen elämässään?
+
+Nyt hän oli onnellinen, kun pääsi pois tästä — edes hetkeksi. Pois,
+tyytyäkseen Juliaan sieluna. Mutta — mitä sitten oli tehtävä?
+
+Isidor lähti yhtäkkiä jo vähän ennen joulua. Joulunsa oli hän päättänyt
+viettää siellä maalla, erään kansakoulunopettajan luona, joka oli Onni
+Tarkkasen tuttavia, verrattain runsaasti lueksinut ylioppilasmies. Onni
+Tarkkanen tahtoi välttämättä kirjoittaa hänelle Isidorista ja suositella
+heitä ystäviksi keskenään.
+
+Oli täysi talvi, merenlahti kaupungin vieressä jäässä, josta kaislikot
+kohosivat keltaisina ja kuivasti tuulessa kahisten, ja lahden ympärillä
+matalat koivikot huurteessa, ahdistavan, harmaan taivaan alla.
+Tistelberg käveli Julia Oljemarkin kanssa jäähyväisretkellä. —Keveästi
+nousi nyt Isidorin jalka, keventynyt oli hänen sydämensäkin tästä
+ratkaisusta, jota hän ei kuvitellutkaan lopulliseksi, vaan ainoastaan
+aselevoksi synkässä taistelussa kohtaloa vastaan. Ainoastaan tämän
+hetken ahdistus teki enää hänen olonsa tuskalliseksi. Julia koetti
+kiiruhtaa askeleitaan; kumpikaan ei puhunut mitään pitkään aikaan.
+Julian oli vaikeaa hillitä itseään, estää kyyneleitään: vaikeaa nauraa,
+laskea leikkiä. Isidorin oli helpompaa. Julia siinä paremmin onnistui.
+— Kun he tulivat lahden poikki lumista talvitietä mantereelle, tulivat
+tavalliselle kävelytielleen, heille tutun, suuren metsän varjoon, ja
+Julia pysähtyi ja otti lakin Isidorin päästä, silitti hänen otsaansa ja
+hiuksiaan, tunsi Isidor jälleen itkevänsä koko elämäänsä, vastaista,
+epämääräistä kohtaloaan; hänen silmänsä kastuivat. Mutta Julia sanoi:
+
+"Oi, siellä sinulla on hyvä olla, sinne sinut päästän mielelläni,
+metsien helmaan. Ja katso, tämä on rokokoota!"
+
+Julia nauroi iloisesti, laski leikkiä kaikenlaista, pieniä sukkeluuksia,
+varoituksia.
+
+Mutta Isidorin palaamisesta tänne ei kumpikaan puhunut sanaakaan!
+
+Sitten käännyttiin takaisin kaupunkiin. Raatihuoneen torni näkyi tuolla,
+kirkon katon takaa. Tornikello muistutti Isidorin lähdöstä, oli jo
+tullut myöhä.
+
+Julia meni nopeasti hänelle yksinäistä kotiaan kohti. Isidor Tistelberg
+erosi hänestä suuren torin kulmassa, jyrkästi, kiireesti, jäykästi. Tänä
+iltana oli hänen varustettava kuntoon matkalaukku ja mittausvehkeet; ja
+huomisaamuna asemalle, yksin, — ei: Onni Tarkkasen saattamana, ja
+kaiketi onnittelemana.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Romaani jatkuu teoksena "Punainen mies" (Punainen mies II).
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79301 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6c72794
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This book, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..7b6f977
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1 @@
+[Project Gutenberg](https://www.gutenberg.org) public repository for eBook [#79301](https://www.gutenberg.org/ebooks/79301)