Initial commit of ebook 79287 filesHEADmain

4 files changed, 4148 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..9f57f44
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,13 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
+*.htm text
+*.html text
+*.png binary
+*.jpg binary
+*.svg text
+*.pdf binary
+*.bmp binary
+*.zip binary
+*.midi binary
+*.mp3 binary
diff --git a/79287-0.txt b/79287-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..09bdfa1
--- /dev/null
+++ b/79287-0.txt
@@ -0,0 +1,4123 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79287 ***
+language: Finnish
+
+
+
+
+KORPI JA PUUTARHA
+
+Kirj.
+
+Joel Lehtonen
+
+
+
+
+
+Hämeenlinna,
+Arvi A. Karisto,
+1923.
+
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+ Tuohta — uuniin!
+ Matolahti.
+ "Putkinotkon" epilogeja:
+    Metsän pojan unelma.
+    Korven henki.
+    Ananiaksen kolme lähtöä kotoa.
+ Isänmaan juhlat.
+ Talli-Tahvo ja kieltolaki.
+ Puutarha.
+ Maineeton sankari.
+ Ihme.
+ Dilettantti — tienhaarassa.
+ Maailman palkka.
+ "Autuaita ovat rauhantekijät"
+ Armeija.
+
+
+
+
+TUOHTA — UUNIIN!
+
+
+Totisena ja arkipäiväisenä lepäilee talvinen Krokelby aukeittensa
+liepeillä. Lepäilee ja torkkuu pakkasessa ikäänkuin kesää odotellen.
+
+Illan yksitoikkoisessa, painostavassa hämärässä saattaa nähdä tiellä
+väkeä kuljettamassa kelkoilla puun oksia ja risuja, vanhoja, miehiä ja
+naisia tai nuorempiakin, pienten töllien emäntiä ja poikasia, — ukkoja
+kömpelöt saappaat tai huopatossut jalassa, nuoranpätkä vyöllä, eukkoja
+miestensä takkeihin kietoutuneina, huivi tarkoin pään ympärille
+käärittynä, lapsia liian väljissä, vanhoissa vaateriekaleissa. Kova on
+talvi, milloin niikseen tulee, — ja polttoaine on silloin kaikkein
+parhainta. Varsin luvatonta työtä nämä ihmiset tekevät, sen tietää
+jokainen: he tuovat puita kunnan tai yksityisten metsistä, keräävät
+risuja, kaatavat koivuja, kiskovat tuohta, kauniita, versovia
+koivikoita haaskatenkin; mutta harva heitä silti ahdistaa: täytyypä
+heidänkin pieni lämpönsä saada!
+
+Kumaraisina ja huoahdellen vetävät he täten kitiseviä kelkkojaan,
+joissa on hangen alta esiin kaivettuja jäisiä koivun, lepän ja haavan
+runkoja. Muuta ääntä ei kylästä iltahämärän hetkellä kuulukaan kuin
+noiden muutamien vaivaisten kelkkojen kitinä, — ei laulua, ei
+iloisesti narahtelevia kaivonmiekkoja, ei naurua. Vain joku viluinen
+koira siellä täällä ulahtelee.
+
+Mies kuljeksii illan hämärässä, joka painaa yhä masentavampaan
+pimeyteen alankoa ympäröivät, sumun harsoilla kiedotut metsät. Lämpöä
+on saatava, — kerättävä oksia ja risuja, kuten muutkin keräävät, —
+tuota lämpöä, joka nykyiseen pakkasaikaan voi tuntua ainoalta iloiselta
+ja tarpeelliselta! Hänen silmänsä nurkkaan on jäätynyt vesipisara;
+kyynel se ei voi olla, sillä kovin harvoin vanhat itkenevät: sellainen
+on melkein unohtunut taito. Vain tulehdus panee silmät tihruamaan
+vettä, jonka viima helposti jääksi kangistaa.
+
+Kas niin: tuollainen lämmön etsijä saattaa moni muukin olla nykyaikana,
+jolloin kaikki tuntuu pelkältä vilulta, itsekkyydeltä, julkealta
+kilvalta, kiihkeyden naurunhohotukselta.
+
+Symboliikka on tosin kamalaa: se on soperrusta, sellaisen änkytystä,
+joka ei osaa puhua asioita sellaisinaan, koska ei näe todellisuuden
+arvoa, koska ei jaksa todellisuutta rakentaa. Mutta sallittakoon
+vertauskuvalle säälivä armo, — tuolle lämmön etsijälle vilussa!
+
+Ovathan suuremmatkin, jopa maailman suuriksi sanomat, puhuneet
+vertauskuvilla, — enkö siis saisi minä tai joku minun laillani lämpöä
+etsivä sitä joskus koetella? Niinpä olkaamme olevinamme tuollaisia
+risunkerääjiä, lämmön etsijöitä, jotka ovat kyllin heikkoja aikaansa
+kammoakseen. Tuollaisia, jotka alakuloisina painuvat majoihinsa, —
+onnellisina, jos saavat kokoon pienen hiilistön. Näin sopii
+meidänlaistemme ajatella:
+
+Lämpöä, lämpöä, — mistä sen saisimme? Suuresta maailmastako? Ohoh, —
+on se nähty!
+
+Pitkät eivät matkamme nykyään ole, — pakkasella! Ainoastaan kylästä
+parin kilometrin päähän, — ja sitten takaisin kotiin.
+
+Kyllä tuolta kukkulalta kaupunki näkyisi, suuri muka, — jos mäelle
+kapuaisimme, jos kaupunkiin haluaisimme. Muutama kullattu tornin
+huippukin sieltä on kiiluvinaan. Mutta miksikä katselemaan
+kiipeäisimme? Olemme kai osaltamme maailmaa nähneet; ja samanlaista
+suunnilleen on kaikkialla, — samanlaista. Mukavinta on töllissään
+heikon olla, — vilua kammovan. Kovin kolkoksi on käynyt vaellella
+paljon neljää seinää loitommalle. Vain pienen elämän lämmön paremmin
+tietääksemme ovea avaamme. Kylmää kokeaksemme pistäydymme kujille, —
+painumme lämpöä etsiäksemme metsän hiljaisiin kätköihin.
+
+Löydapä lämpöä! Kova työ! Usva on laskeutunut sakeana kuolleen vainion
+povelle. Hanki kätkee kaikki, mitä maan pinnalla ennen on elänyt. Saat
+etsiä puitasi tutulla seudulla niinkuin se olisi uusi: sellaiseksi on
+talvi maailman muuttanut: entiset näyt ovat toisiksi vaihtuneet.
+
+Eksyä on nyt metsässä tosiaankin. Ei aina tiedä, minne mennä, ja ainoa
+mieleinen homma ja ajatus on lämpö, niin pakon tekemä kuin se työ
+onkin.
+
+Miten talvi voikaan kaikki muuttaa! Saada entisen unohtumaan!
+Katoamaan! Eikä se muutos tunnu juuri tukalaltakaan, sellainen on
+talvi. Se ikäänkuin pyytää, neuvoo meitä etsimään sellaista, joka on
+tällä hetkellä meille tärkeintä, — muistamaan vain oksat ja risut,
+joissa todella on kuluttamista tulelle.
+
+Miten talvi kaikki muuttaa! Tässä paikoin piilee varmaan polku, jota
+ennen kuljeksimme, — silloin joskus, — kesällä. Ei sitä todellakaan
+tunne entiseksi poluksi. Tuskin muistaa, millainen entinen olikaan. Oli
+sen varrella kukkia, — loisti horsmia raunioilla, punotti alakuloisen
+ja yksinäisen kalliomäen rinne tervakukkia, ikäänkuin iloisen mattonsa
+ihmisen eteen levittäen. Nyt peittää lumi rauniot, tervakukat ovat
+hautautuneet.
+
+Äänetöntä, ainaiseksi kuollutta on täällä kaikki, mikä ennen ilahdutti,
+Ei lahorastaan kultaista livertelyä erämaisen koivun lehvistöstä
+toiselle, joka häntä kaukaa kutsui, ei metsäkyyhkysen kuherrusta,
+toivottomasti nyyhkivää, — ei haukan ylpeää ja lyhyttä kirkaisua
+korkeudesta.
+
+Ainoastaan kuin jokin muisto, ikäänkuin hämärä uni johtuu mieleen: että
+sellaista oli täällä ennen. Jokin muu, uusi pysähdyttää kulkijaa nyt,
+ja kahlauttaa jälleen häntä eteenpäin, — sellainen, joka tällä
+hetkellä tuntuu paremmalta kuin soreimmatkaan lintusten laulut. Sitä
+etsimme, risuja hangen alta. Sitä toivomme, haluamme. Niin, miltei
+rakastamme risuja, — arvottomia oksia. Siinä tärkeässä tehtävässä ei
+ainoastaan olla välinpitämättömiä menneille, — niiden viserryksille
+kuuroja ja ihanuuksille sokeita, vaan melkein pidetään mennyttä jonakin
+toden tullen turhana, huonoarvoisena.
+
+Kajahdelkoot entiset linnunlaulut mielessämme: viimeistä kertaa
+kajahtelevat! Mitä viserryksistä silloin, kun kaivataan jäisten oksien
+katkojaa, halkojen hakkaajaa, suloisen takkatulen sytyttäjää?
+Viheltäkööt haukat vuoristossamme viimeistä kertaa; kilkuttakoot
+säveltään tiltaltit. Nyt tarvitsevat köyhät risuja, kuivia oksia.
+Löytänevätkö niitä? Äänettömässä metsässä ei mikään muu kiinnitä
+mieltämme kuin yksi vähäpätöinen seikka: hangen alle hautautuneet
+risut!
+
+Minkälaisen hangen alle! Kovalta tuntunee rikkaammasta tämä homma:
+kaivaa hangesta polttopuunsa. Mutta ehkäpä se on kovinta ainoastaan
+rikkaan katselijan mielestä, sillä eihän risujen kokoilija muuta
+ajattelekaan kuin löytää poltettavansa!
+
+Mutta löytääkö hän sitä? Etsi pimeässä, — selvällä päivällä ei oikein
+uskallakaan. Etsi hankia syvemmältä, valitse haparoimalla. Tuossa
+pistää risu lumesta. Tuossa näyttää törröttävän kokonainen pökkelö.
+Tuossa olisi rätisevää kuusta, jos oksan katkaiseisi.
+
+Mahdollista, että risu olikin lahonnut ja kelvoton. Ehkä ei
+kuusenoksasta iloa ole — se voi olla märkä. Ehkä jäinen pökkelö onkin
+mätä ja voimaton. Ehkä tuo, jota koivuksi luultiin, olikin ainoastaan
+leppää tai honteloa haapaa: pimeässä ei sitä näe... saaneeko siitä
+tuohtakaan uuniin? Kotonahan se nähdään.
+
+Mutta paloipa salasissin kuorma vaikkapa pihisten, niin eipä
+kiellettäne, että hieman lämpöä siitä on, ellei tietysti muille, niin
+töllien ukoille ja akoille, jotka haluavat pistäytyä hänen majassaan
+lämmittelemässä, — sellaisille unohdetuille, jotka enimmän kaipaavat
+lämpöä ja vähäpätöistä iloaan.
+
+Viluisia olemme, kohmettuneita talvella, me köyhät. Sanottakoon, että
+me hämärillä iltaretkillämme katkomme kauniitakin oksia, jotka kesällä
+muka saattaisivat kukoistaa ja tuoksuta, väitettäköön, että kesän
+kauneutta turmelemme, turhia sanoja: liian pitkä aika on talvikylmillä
+kesään!
+
+
+
+
+MATOLAHTI
+
+
+Siellä, missä ennen oli Matolahden torppa, siellä on nyt saha ja
+selluloosatehdas.
+
+Kai niin on olevakin, — kai se on kehityksen välttämätön kulku. Kai
+sellainen tuottaa rikkautta ja voimaa isänmaalle, rakkaalle
+Suomellemme, ainoalle, mikä on meille kodiksi suotu ja missä voimme
+elää. Rikkautta ja voimaa, kehityksen siunausta.
+
+Mutta vielä ei tuota siunausta näy muuta kuin osittain, muuta kuin
+pinnalla. Syvemmällä, ihmisissä, jotka ovat tehtaan koneitten
+karkeampina rattaina, ei sitä saata huomata. Ehkä se sinnekin syöpyy
+vähitellen, ehkä Matolahden seudun rahvas siunauksen kerran ymmärtää ja
+siitä iloitsee. Mitäpä muuta toivoisi! Mutta nyt, — miltä näyttää nyt
+Matolahden kulma?
+
+Ennen se oli kaunis seutu. Ja se oli myöskin hiljaiseen ja omien
+peltotilkkujensa hoitoon perustuvaan elämäänsä melkoisen tyytyväinen
+seutu. Ja lieneehän vanha sananparsi totta, että tyytyväisyys on
+suurinta rikkautta?
+
+Kaunis seutu. Maisema oli suuren sisäjärven ulapalta katsoen tosin
+villi ja toivoton: harmaita, korkeita rantakallioita ja louhia, joilla
+ei kasvanut paljon mitään muuta kuin petäjiä, nekin kituen mullan
+puutteessa ja keliahdellen keskenkasvuisina maahan kovissa myrskyissä.
+Villi ja toivoton maisema ulkoa katsoen. Mutta eipä se ole kaunistunut
+nykyäänkään.
+
+Ennen saattoi hämmästyä ja ihastua, kun pujottausi venheellä ulapalta
+sisään jostakin salmesta, joka johti Matolahden vanhalle kulmalle.
+Salmea ei ensin huomannut, — eikä tietysti nykyäänkään: itse kalliot
+ja niiden maailman luomisen aikoina laaditut solat ja käytävät pysyvät
+aina koskemattomina, vaikkapa metsä niiden harjalta häviääkin muullakin
+tavoin kuin myrskyn runtelemana. Salmi oli siis samanmuotoinen kuin se
+meidänkin päivinämme on, näyttäen lyhyeltä, pieneltä lahdelta. Lahden
+perukan luulisi olevan jo tuossa aivan edessä. Mutta kun muutaman
+minuutin soutelemme, aukeaa ja haarautuu lahdesta toinen, pitkä lahti
+vasemmalle, kilometrejä pitkä, täynnä pieniä saaria ja luotoja, joiden
+välissä sorsat soutelevat ja kuikat sukeltavat ja joiden käpertyneissä
+männyissä kalalokki istahtelee ja huutelee ja joskus korppikin uskaltaa
+koikkua. Niin, erämaan portilla olemme. Tai oi, emme ole, vaan olimme,
+— sillä nyt ei näillä salmilla vesilintuja kuhise, — joskin
+mielenmasennuksen korppi koikkuu sille, ken ei oikein jaksa uskoa
+aikamme kirkastuvaan ja kultia säteilevään aamuun, lieneepä hänen
+epäuskonsa aiheetonta ja lapsellista taikka ei.
+
+Ennen siellä kyllä runolliset sorsat narahtelivat ja ponnistivat
+kaislikosta lentoon venheen edestä, kiitivät vaahtoa purskuttavana
+matalana viivana kohti toista rantaa; mustat kuikat soutelivat
+rauhallisina kuin ihminenkin, joka niiden hääkulkueita katseli; allit
+lauloivat määrättöminä parvina kevätretkillään jäähileiden seassa.
+Kalaa polskahteli ja poukahteli kaikkialla. Jokaisen aironvedon
+narisuttaessa tullonvitsaa vireili ja hyppi siellä poukamilla. Kelpasi
+silloin kala- ja metsämiehen näillä main elää; uskomattomia tarinoita
+kerrotaan onkimiesten saaliista, sadoista hirmuisista ahvenista, jotka
+ongittaja veti parissa tunnissa kehnolla koukullaan syvyyksistä,
+merkillisiä jutellaan herkullisista lohiviipaleista ja metsokeitoista.
+
+Minkäpä sille voi, että kalat vesistä vähenevät ja jättävät pyydykset
+tyhjiksi! Ja minkäpä sille, — ettei linnunlihalla nykyään enää eletä?
+Mutta olipa Matolahden kulmalla ennen muutakin rikkautta paitsi veden
+ja metsän riista. Ja oliko tämän rikkauden pakko hävitä niinkuin suuret
+ahvenet ja metsät luonnon pakosta häviävät?
+
+Soudettiin yhä eteenpäin tätä pitkää, välkkyvää lahtea, jota vehmaat
+koivikot ympäröivät. Ja ken osasi, ei tästä edennytkään äsken nähdyn
+lahden perukkaan saakka, vaan kääntyi ajallaan oikealle, kahden korkean
+vuoren välisestä kapeasta salmesta, ikäänkuin oivallisesta veräjästä
+suurelle pihalle, Matolahden aukeamalle.
+
+Ihana lahti. Alkupuoli jyrkkiä kallioita, joiden mustien pintojen kuvat
+tekivät ja tekevät veden vielä syvemmän näköiseksi kuin se lieneekään.
+Sitten alenivat rannat; tuli armaita koivikkoja, hiljaisia ahoja,
+joilla kaskia oli viljelty ja jotka sen jälkeen lepäsivät pitkiä omia
+aikojaan, kasvatellen horsmaa ja lepikkoa, sillä välin kuin toisten
+halmemaiden ja peltojen vuorona oli kasvatella viljaa. Peltojen: sillä
+peltojakin täällä oli, ja niiden kohtalosta ja niiden tuomasta onnesta
+ja rikkaudesta tässä oikeastaan onkin kysymys.
+
+Pieniä peltoja tosin, kovalla työllä kivikkoon raivattuja, ainaisilla
+hikihelmillä iloa tuottamaan siunattuja. Tuolla ne peltoset kuulsivat
+tämän takimmaisen lahden kätketyimmästä sopukasta. Ja rantapellon
+rukiin ylitse kurkisteli Matolahden vanhan torpan musta pääty.
+
+Mutta ennenkuin torpan pihalle ennätämme, on toki mainittava
+nuotta-talas, joka oli rakennettu sileälle kalliolle iki-vanhain ja
+koskemattomien petäjien varjoon. Riippuipa siellä kotona kudottu nuotta
+joka kesäksi hyvin paikattuna. Verkkovarppeet olivat nuottakodan
+vieressä, — ja lähellä niitä pata pyykkipaikalla, kotoisella ja
+sauhulta tuoksahtavalla.
+
+Sitten, vetäistyämme venheemme leppoisassa rauhassa rannalle, aloimme
+nousta mökille, ohitse jonkin korsun, hyvin vanhan, pyöreistä hirsistä
+tekaistun ja koirankaulalle veistetyn; sitten pitkin piennarta, joka
+kasvoi korkeaa putkea ja heinää, jalanpolkemilla kohdilla ratamonlehtiä
+ja rapsahtelevaa saunakukkaa. Ruis taikka ohra kaarrutti kesänkulkijain
+polun poikki kypsyessään yhä raskaammiksi tulevia tähkiään. Ruiskukat
+ja leppeät aurankukat tervehtivät meitä olkisen laihon sisältä
+pilkistellen.
+
+Jo tuli ensimmäinen aitta, vanha sekin, pyöreistä hirsistä veistetty,
+päivän puolelta kesäisessä auringonpaisteessa tervanruskeaksi palanut,
+somasti vihertynyt siimessivulta. Sitten toinen aitta, äskeistä
+hienompi, sirompi ja ihmeellisempi: jokainen hirsi kuusikulmainen,
+jokainen rako siisti ja suora, — oikeaa mietiskelevän taiturin
+mestarityötä, taiteilijan työrakkaudella suoritettua. Ja tuossa
+aittojen solasta astelee vastaamme kellertävä-juovainen kissa, —
+naukaisee, näyttää kaloilla herkutelleen suunsa ja hieroo kuvettaan
+hyväilynhaluisena jalkaamme.
+
+Nyt olemme keskellä pihaa, somien, tummuneiden rakennusten piirissä,
+suuren koivun alla. Tuossa on tupa portaineen; tuossa portaiden
+vieressä pientä ylellisyyttäkin: kukkapenkki, jossa kasvaa minttua ja
+keltaista kehräkukkaa ja kauniimpana muita kurjenmiekka, joka on tänne
+lahden mutaisesta perukasta siirretty, kohottaen aurinkoa kohti
+kullanvärisiä teriään.
+
+Jo tulee emäntä, mistä tullee, — aittojensa, saunansa ja pienen
+navettansa välisiltä kujilta. Jotain hän kantaa: maitohulikkaa,
+kerppuja, vastaksia, joista hän ryhtyy sitomaan vastoja talvi-iltain
+rattoa, kotoisen saunan kylpyjä varten. Hiljaisena, mutta hymyillen,
+arkana, mutta vilpittömänä ja kaikkia epäluuloja vailla hän vieraita
+tervehtää, pyytää käymään sisälle. Niin menemme pieneen eteiseen;
+siellä pimennoissa luulisi ystävällisten ja kotia suojelevien tonttujen
+talvipakkasillakin viihtyvän, ja tulemme tupaan, missä emäntä heti
+alkaa asetella kahvipannua karstaisen lieden tulisijalle.
+
+Permannolla on haavanlehtiä, hyvän tuoksun ja kesäisen näön antajina,
+leposijoina ja kuivumassa rehuksi maidonantajille. Tuossa punertava,
+puhtaaksi pyyhitty pöytä kahden peräikkunan kulmauksessa. Ikkunoilla
+palsameita. Kotitekoisen kaapin nurkalla rehevä Annansilmä. Tuolla
+sänky kirjavine, mutta silti somilla juovilla koristettuine ryijyineen.
+Tuossa seinäkello. Ja tuossa punaiseksi maalattu kehto, jossa
+pienokainen alkaa heräellä.
+
+Lastaan poikkeaa emäntä siinä välillä, kahvia puuhatessaan,
+hoitelemassa, — sille livertelemässä, tulevaa kyntömiestä vaalimassa:
+kyntäjän sanoo hänestä kasvattavansa, jos se nyt olisi kasvaakseen, jos
+sille Luoja aikaa antaisi. Ja sitten ryhtyy vähitellen kyselemään,
+mistä vieraat ovat, minne menossa, kuuntelemaan maailman uutisia,
+merkillisiä tapahtumia, kuulemaan niitä ilman kiihkoa tai vihaa, — ja
+omiaan kertomaan, kotinsa hyviä ja vaivaloisia puolia. Ja nämä
+viimeiset asiat, omat lehmät ja lampaat, omat pellavat ja liinat, omat
+pellot ja oma tupa ja sen asukkaat ovat hänelle kaikkein rakkaimmat.
+Siinä juodaan kahvit; kuulustellaan leppoisasti toisiaan, kerrotaan ja
+kummastellaan kahden puolen, kunnes muu väki tömähtää kotiin. Tömähtää
+kuka pellolta, kuka niityltä, kuka saaresta, kuka niemestä, eräillä
+mukana koira, uskollinen ja vieraita karsova, jollakulla kirves olalla,
+toisilla metsän tai veden tuomisia, marjoja tahi kaloja. Väsyneitä ovat
+toiset tulijoista, etenkin isäntä ja vanhimmat lapset, jotka ovat
+olleet ankarassa työssä, mutta kuitenkin on heillä silmissä rauhallinen
+hohde ja katseessa tervetulleeksi kutsuva hymy. — Aikovatpa siinä
+vieraat jo jatkaa kulkuaan tai kääntyä takaisin entisille salmilleen,
+sillä iltaan on ennättänyt painua päivä. Silloin ei annettaisi heidän
+vielä mennä, ei syömättä ainakaan; onhan matalaisen kurkihirren alla
+toki leipää, omassa pellossa kasvatettua, onpa voitakin ja maitoa, jos
+vieraille soveltuisi, onpa kalaakin ja marjoja näin kesällä, ja on
+vuoteita, pirtissäkö sitten levätä tahtoisivat tai aitoissa:
+illastettaisiin, tarinoitaisiin, kun harvoin täällä vieraitakin käy,
+pantaisiin sauna röyhyämään, nukuttaisiin, ja aamulla sitten
+lähdettäisiin: onhan sitä aikaa aina. Ja jos vieraat viipymiseen
+suostuvatkin, niin sitten joko istutaan portailla jutellen isännän ja
+vanhempien lasten kanssa kaikenlaisista maailman ihmeistä, nuorimpien
+vilkuessa arkoina, mutta jo veitikkamaisina eteisestä taikka aittojen
+tai töllin nurkan takaa, taikka kävellään pitkin peltojen pientareita
+katselemassa isännän kasvumaita. Ja se on aina hänelle rakkainta hommaa
+ja antaa hänelle enimmin puheenaihetta: minkälainen korpi, kivikko tai
+suo oli tuossa, jossa nyt ruista, ohraa tai kauraa kasvaa, ja kuinka
+hän voitti kannot, kivet ja rahkan. Ja ennen kaikkea: minkälainen
+paikka tästä vielä on tuleva, kun hän ennättää kaikki aikomuksensa
+toteuttaa: mitä tulee tuohon kummulle ja tuohon lehtoon, miten monta
+henkeä hänen ja hänen lastensa raivaamista alueista vielä saa leipänsä,
+ja miten hän katsoo tehtävänsä tehneensä, kun hän on vielä sen ja sen
+työn täällä tehnyt. Kuulutaan laadittavan sellainen laki, että mökin
+voi valtion avulla lunastaa talosta irti omaksi tilaksi. Onko se totta?
+Kyllä se on totta. Se on hyvä laki, — ja omakseen aikoo tämäkin mökin
+isäntä paikkansa lunastaa. Siitä laista ja lunastamisesta nyt
+puhellaan, ja paljosta muusta: kaikesta, mikä koskee omaa maata, omaa,
+ominaista kotia. Ja kaikista maanmiehen puheista ilmenee, että joskin
+tuollainen omillaan tai omilleen päästäkseen ponnistaminen on
+huolekasta ja raskasta, niin jokainen ponnistus samalla kiihoittaa
+uusiin samanlaisiin ja tyydyttää ihmisen kaipuuta toteuttaa omia
+tuumiaan, ellei juuri lupaakaan ylenpalttisesti palkita mukavuuden
+haluja.
+
+Katsellaanpa vielä karja, silitellään lampaat, joiden villoista mökin
+väki kutoo itse vaatteensa, kuunnellaan emännän jälleen kiittelevän
+lehmiään ja valittavan jonkin entisen, merkilliseen tautiin kuolleen
+menetystä; nautitaan sitten yksinkertainen illallinen, kylvetään
+mehuisassa saunassa, jonka lapset ovat tuotapikaa valmistaneet, ja
+painutaan lepoon, toiset pirttiin ja toiset taas aittoihin, jotka ovat
+tuossa korkean ja surumielisesti suhisevan kotikoivun alla.
+
+Kun herätään ja kahvit on juotu, jopa ehkä vieraat saatu istahtamaan
+aamiaisellekin, alkavat he vihdoinkin lähteä; lyödään hyvästiksi
+lämpöisesti kättä, toivotellaan uudestaan toisiansa nähtävän, ja pian
+Matolahden mökin väki katselee tanhualtaan rauhallisin silmin ja
+huulilla hymy, kuinka retkeilijät loittonevat venheellään lahtea pitkin
+— soutelevat pois, pyrkien kenties toisiin samanlaisiin mökkeihin tai
+pieniin taloihin kuin Matolahti: samanlaisia kauneuksia ja ihmisiä
+ihastelemaan kuin he siellä tapasivat, ja ehkäpä he sellaisia
+tapaavatkin, — tapasivat siihen aikaan. Matolahden kulmalla, suuren
+sisäjärven reiteiltä salatuissa perukoissa, oli silloin kylläkin noita
+asumuksia.
+
+Kuinka on nyt?
+
+Miltä Matolahti näyttää?
+
+Sinne on perustettu tuo saha ja selluloosatehdas. Kaukaa sen jo huomaa,
+— ei pelkästään rantakallioista, jotka ovat menettäneet metsäturkkinsa
+niin tarkkaan kuin huolellisesti keritty lammas villansa ja törröttävät
+kaksi vertaa surullisempina ja kolkompina kuin ennen. Sen huomaa jo
+savupilvestä, joka luikertaa pitkin taivaanrantaa noiden kallioiden
+takana, sekä joskus kuuluvasta lankkujen ja lautojen paukkeesta ja
+selluloosan äitelästä hajusta. No niin, sellainen metsien katoaminen
+lienee kova välttämättömyys, ja selluloosan hajusta ei kannata miehisen
+miehen puhua; metsä kasvaa toki ennalleen näille karuille kallioille
+sadassa vuodessa, jopa seitsemässäkymmenessä, kun sitä opitaan
+kylvämään ja hyvästi hoitamaan, kun taas selluloosa antaa rakkaalle
+Suomellemme, joka on ainoa, missä voimme elää, rahaa, siis voimaa ja
+siunausta. Paukkakoot lankut ja laudat, iloitkaamme siitä paukkeesta,
+liikkeestä ja työntarmosta! Suvaitkaamme yli pitäjän ulottuva haju: se
+on nykyisen ajan ja vaurastumisen henkäystä. Nähkäämme tukkilauttojen
+soluvan hinaajien vetäminä salmen suusta, josta ennen soutelimme
+venheellämme kauniiseen Matolahden kätköön, soluvan yhä ohuempina
+otettuja petäjiä, koivuja ja haapoja vieden, — riukuja, joita ei
+oikeastaan enää sanotakaan tukeiksi, vaan parruiksi ja pinneiksi ja
+seipäiksi ja jos miksi. Mitäpä siitä. Kuikkiako näkisimme mielellämme,
+uneksijat? Älkäämme luulko niiden uskaltavan höyryproomujen kupeille,
+jotka nyt näillä solukoilla komeina ja vastatervattuina köllivät. Niin,
+älkäämme pian odottako kuulevamme suunnattoman alliparven haikean
+kaunista laulua, — sillä sirkkelisahain vinkuna ja viuhina, etäälle
+kimeänä kirkaisuna kajahtava, sen laulun helposti vaimentaisi, jos
+alleja täällä liikkuisi.
+
+Mutta, vielä kerran, mitäpä kuikista ja alleista välitellä: tämä seudun
+muutos on todellakin välttämätöntä.
+
+Ja välttämätöntä lienee myöskin, että Matolahti katoaa tai on jo
+kadonnut. Matolahden kauneimman mökin paikalla on nyt saha ja tehdas.
+Itse tölli on jäänyt korkeain lankkutapulien keskelle, ikäänkuin
+suunnattomaan hautaan. Osa sen rakennuksista on purettu; melkeinpä
+ainoastaan tupa on vielä pelastunut, mökin isännän, emännän ja lasten
+vuokra-asunnoksi, — sillä itse maa on myöty yhtiölle.
+
+Näin on käynyt monille Matolahden kulman muillekin torpille.
+
+Juuri äsken niistä joku lunastausi itsenäiseksi tilaksi, — samoin se,
+jota olemme ihastelleet ja jossa uskoimme kenties viihtyvämme
+useammankin kuin yhden yön. Oikein omintakeisen elämän maaemon povella
+piti niissä alkaa. Mutta kuinkas kävi? Sillä tavoin kuin meidänkin
+mökissämme.
+
+Tuli tehdas. Tehtaan tuntipalkat, joskin välistä vaatimattomia, ovat
+toki aivan toista kuin minkä turpeenpuskija kaivaa itselleen maan
+mullasta. Ne ovat sellaista varmaa satoa, jota kevättulvat, kesän
+poudat tai liialliset sateet, ruosteet tai hallat, maakirput,
+niitty- tai lehtimadot eivät uhkaa. Kukapa jaksaisi vastustaa sellaista
+kiusausta? Kaikki ne äsken itsenäiseksi tilaksi päässeen Matolahden
+talon lapset, jotka kynnelle kykenivät, menivät sahaan ja
+selluloosatehtaaseen, tuohon aivan rajan taakse perustettuun. Niin
+tekivät kymmenet muidenkin mökkien ja talojen lapset.
+
+Tehtaan perustamisesta oli kulunut vuoden aika. Matolahden kulman
+kaunistusta, tässä kuvattua pikku taloa, ei silloin vielä oltu myöty.
+Vanhimmat lapset kulkivat tehtaassa työssä. Isä, äiti ja pienokaiset
+jäivät kotiin.
+
+Väsyä alkoivat vanhemmat omista uurastuksistaan. Monta virkkua jalkaa
+ja lujaa kättä vaille jäi uusi pikku tila. Tehdas vei niiden voiman
+omiin tarpeisiinsa. Kauniin ja jo siunattuja satoja lupaavan talosen
+uusi suoviljelys, joka oli hyvällä alulla, sai tyytyä olemaan
+kunnolleen kyntämättä, pian sitten kylvämättäkin. Kohta riensivät
+paatsamat ja koiranheidet valloittamaan sitä takaisin metsälle ja
+rämeelle. Ja jaksoiko tai välittikö isäntä jatkaa niityn ojittamista?
+Kesantoa karttui sinä kesänä enemmän kuin tarpeeksi.
+
+Ja kuitenkin elettiin. Hätäkös, kun tehdas työnsi aina kahden viikon
+päästä rahoja taskut melkeinpä pullolleen: tällaista rahantuloa ei
+omillaan eläneessä ja vaatimattomassa mökissä oltu ennen koettu. Nyt
+oli Matolahden punaisessa pöydässä kahvia aina, ei vain juhlina, — ja
+oli tuota sokeria ja valkoista leipää ja riisisuurimo-puuroa. Nyt
+ilmestyi pojille tehtaankengät jalkoihin — ja kenkäharjat ja
+kiilloitusmusteet töllin nurkkaan! Kaulukset kaulaan pyhinä, ja
+punaiset kaulaliinatkin! Tytöille vaaleat leningit, — uusia joka
+toinen kuukausi, — ja kas vaan: jalkaan kiiltonahkaisilla remmeillä
+varustetut tanssikengät ja pienet, somat kalossit, joilla voi
+varpaitaan kastelematta kulkea luhtaniityn poikki sahalle. Eräälle
+salon kaunottarelle silloin tällöin paperossikin suuhun.
+
+Hätää ei pikku tilalla ollut. Mutta masentunut oli silti isä, kun
+tehtaassa työskentelevät lapset alkoivat hänen kummakseen puhua, ettei
+hänen puurtamisensa pelloilla tosiaan lyönyt leiville. Sen hän huoaten
+nyt huomasikin ja myönsi: mitäpä hänen ansionsa tehtaan palkkojen
+rinnalla. Ja saman huomasi omasta aherruksestaan myöskin äiti.
+
+Niin, kykenevät lapset kävivät tehtaassa ja voivat hyvin. Tosin heidän
+täytyi joka toinen viikko valvoa koko yö: olla siellä yötöissä.
+Aamuhämärässä he kompuroivat kotiin, — rupesivat nukkumaan ja nousivat
+jalkeille vasta kello kaksitoista päivällä. Söivät ääneti aterian,
+istuivat, haukottelivat; nököttivät hiljaa, pää kämmenien varassa.
+Heidän silmänsä olivat sameat, toisenlaiset kuin kotona juoksevien
+lasten, vanhintenkin näistä. Heidän suustaan ei kuulunut
+juuri leikinlaskuja: eivät he puhuneet töllin vanhan koiran
+metsästysretkistä, eivät kissasta ja pässistä viitsineet enää
+rupatella, eivät juttuja kalastuksesta, marjamatkoista, heinänteosta.
+
+Mutta he voivat hyvin, ja perunamaakin voi jäädä kitkemättä, melkeinpä
+multaamatta.
+
+Niin kului vielä aikaa. Matolahden parhaiten elävä pikku tilakin
+myötiin tehtaalle. Mitäpä omistaja siitä pitämään, kun hänen
+rakkaimmistakaan lapsistaan ei tuntunut olevan hänen ponnistustensa
+jatkajaa! Tehdas laajeni, tarvitsi lisää aluetta. Sinne hommattiin
+lisää työväkeä kaikkialta, pitkin Suomea. Entisen mökkimme isäntäkin
+meni vaimonsa kanssa tehtaaseen. Vuokralaisena tai jonkinlaisena
+loisena asuu hän nyt perheineen vanhassa, mustuneessa pirtissään, jonka
+piha on täynnä kaarnaa, rimoja ja lastunsälpää. Saunan paikalle on
+kaivettu juotti, jota myöten selluloosatehtaan kitkerät vedet valuvat
+Matolahteen.
+
+Mutta voivathan Matolahden lupaavimman paikan entiset mökkiläiset ja
+talokkaat hyvin. Ja Suomelle karttuu tehtaasta rikkautta, se on
+kieltämätön totuus.
+
+Kun vain itse nuo mökkiläiset ja pikku talojen omistajat ymmärtäisivät
+olla tyytyväisiä hyvinvointiinsa!
+
+Kunpa he sen ymmärtäisivät, nämä meidän tuttavamme ja ne muut heidän
+kulmakuntalaisensa, jotka ovat nyt tehtaan työväkeä! Jospa he
+laulaisivat iloisesti, kun he työntävät sahan terien viillettäväksi
+kaiken päivää tukkia, aina samanlaista tukkia, aamusta iltaan tai
+sähkölamppujen säkenöivässä valossa keskellä yötä, yhtämittaa kuin yhtä
+ja samaa tukkia. Laulaisivat iloisesti — kuten sirkkelisahan vinkuva
+ja helisevä terä, kun se silmänräpäyksessä katkaisee paksuimman puun,
+— ja kädenkin tuhmalta ja kömpelöltä. Laulaisivat iloisesti
+sahajauhojen pölyssä ja tulistuneen rasvan hajun tunkeutuessa ylös
+alhaalta konehuoneesta. Olisivat onnellisia siitä, että hekin ovat
+rattaita Suomen kokonaisonnessa.
+
+Mutta he eivät ole koskaan onnellisia ja tyytyväisiä, nuo poloiset!
+Ruokaa ei heiltä suinkaan puutu, se täytyy myöntää, — ja moni
+mökinukko ajattelee, ettei itse Salomoni-kuningas liene ollut aikoinaan
+paremmin vaatetettu kuin jotkut näistä rusettileuoista ja
+leveälahkeisista. Mutta kuitenkaan he eivät ole tyytyväisiä. Työväen
+talon ovat he jo saaneet rakennetuksi Matolahden kulmakunnalle,
+rappeutuvien mökkien ja uusien työläiskasarmien välimaille, seudun
+korkeimmalle kukkulalle. Mutta sekään ei heille vielä riitä. Tarvitaan
+lisäksi jokin nuorisoseuran talo. Eikä se nuorisoseura kuulu olevan
+mikään sellainen, joita maalaiset ennen muka uvat jossakin perustaneet,
+vaan aivan muuta. Niin, tämän uuden seuran nimikin on oikeastaan
+nuorisoliitto: kommunistinen liitto kuuluu se olevan. Sille liitolle ja
+sen seuratalon rakentamista varten nykyään kerätään työläisiltä
+Matolahden sahalla ja selluloosatehtaalla veroa ja kolehtia. Täytyyhän
+siihen yksinkertaisimmankin antaa vähäisen kolehtinsa; Matolahden
+töllin ukkokin antaa; eihän liitto muutoin saa omaa kattoa päänsä
+päälle, kun sen jäsenet ovat köyhälistöä, itse katottomia.
+
+Kommunistinen liitto. Mutta kylläpä ovat Matolahden kulman työläiset
+yksinkertaisia ja typeriä! Milloinka he ymmärtävät oman etunsa? Ja
+joutavanpäiväisiä he ovat: tytöt tehtaalaiskoreuksissaan kuljeksivat
+kaikenlaisten vinosuisten ja hävyttömien sällien kainalossa,
+naureskellen näiden seuralaistensa rivoille lauluille ja pitäen varsin
+luonnollisena asiana, että Matolahden kylässä kaupataan salaa pirtua ja
+juodaan silloin tällöin sitä julkisestikin, vihataan poliiseja ja
+tapellaan browningeilla.
+
+Näin häviää vanha Matolahti, tai on jo hävinnyt, jotta rakas Suomi
+saisi maailmalta rahaa ja sen mukana voimaa, mahtia ja siunausta.
+Sillä rahalla voimme ostaa ulkoa paljon viljaa, niin ettei nälkä
+meitä ahdista, ja kaikenlaista muuta hyvää. Matolahden pikku
+peltojen metsittyminen on pieni uhri asialle, joka on kieltämättä
+välttämättömyys, kehityksen ja edistyksen luonnollinen kulku. Mutta
+milloin Matolahden entiset mökkiläiset tämän ymmärtävät, — eivätkä
+aina ole tyytymättömiä, aina liehuta punaista lippua ja pidä itseäänkin
+jonkinlaisina uhreina? Milloin he ovat sellaisiksi kehittyneitä, että
+ojentavat porvarinnäköiselle kättä muutenkin kuin väkisin, sillä
+väkisin he nykyään sen tekevät? Milloin he lakkaavat uneksimasta
+sellaista siunausta, että isänmaa, jonka povea he eivät auralla ole
+tunnustelleet, olisi väännettävä nurin pommeilla? Milloinka?
+
+
+
+
+"PUTKINOTKON" EPILOGEJA
+
+
+Useimmat kysyvät, kun romaania luetaan, miten sitten käy, mitä sitten
+tulee, mitä kehityksessä sitten tapahtuu. Maailmassa meille tuskin
+tapahtunee kovinkaan paljon muuta kuin mitä alunpitäen olemme yleensä
+olleet: ei siis juuri mitään sellaista, jota kannattaisi todella
+juoneksi sanoa. Miksipä muuten pysyisi maailma aina samanlaisena! "Ei
+mitään uutta auringon alla", arveli jo ammoin eräs viisaaksi kiitetty
+kuninkaallinen mies.
+
+Mitä metsissä tapahtuu? Miten käy avuttomalle lapselle, jos hän eksyy
+metsään?
+
+Mitä ilveksille ja susille, tarpeettomille metsän asukkaille?
+
+Kuin outo, sekaannuttava metsä lapselle on maailma ja yhteiskunta
+ihmisille, jotka ovat kasvaneet omissa oloissaan, korpien humisevassa
+kätkössä, kyliä ja pitäjiä toisistaan eroittavien järvien
+takana, melkein erillään laajasta ympäristöstä, eläneet kaikissa
+taisteluissaankin kuitenkin leikitellen ja huolettomina kuin salon
+eläimet, jotka ruuan saatuaan paistattavat kesin päivää ja talvella
+kellottelevat pesissään; niin nämä ihmisetkin, elätellen, opetusta
+saamatta, henkeään oman taitonsa ja vaistonsa mukaan.
+
+Ilveksen ja suden poikasten elämä ei ole kehuttava. Metsän villien
+asukkaiden loppu on aina tavallaan traagillinen, luonnoltaan
+lauhkeampienkin niistä kuin oikeat, vaaralliset ja vahingolliset metsän
+lemmikit ovat. Vuosituhansia on kulunut ennenkuin suden suvusta on
+saatu palveleva ja nöyrä, siis älykäs koira. Hidasta menoa kirjan
+juoneksi. Silti saattaa metsän avuton ja ahdistettu eläin voimassaan,
+rohkeudessaan ja rajuudessaan olla tottelevaista koiraakin
+mielenkiintoisempi, tuumiltaan mutkallisempi, rikkaampi, jopa yleensä
+sitä kauniimpi.
+
+
+METSÄN POJAN UNELMA
+
+Villi Juutas Käkriäinen makailee pellon pientarella kaukana korvessa,
+joka on vielä tuhannen kertaa autiompi kuin hänen kotipaikkakuntansa.
+Pienen ja kurjan salotöllin perunamaan pientarella hän kellottelee.
+
+Täällä syrjässä on hän oleskellut lähes kolme neljäsosaa vuotta.
+Piileskellyt poliiseja.
+
+Juutas vietäisiin näet vankilaan viinan poltosta, jos hän ilmestyisi
+ihmisten maille. Mutta sellaista hän ei vielä suinkaan salli tapahtua;
+ei vielä.
+
+Keväällä, jäiden alkaessa heikontua, hän tuli tänne. Nyt on lokakuun
+viimeiset päivät, harmaat ja tuimat. Perunapelto, josta perunat on
+kauan sitten nostettu, kuumottaa ruskealla ja mustalla mullalla.
+Ympärillä kaartuu kaikkialla jyrkkiä, harmaita kallioita, joiden
+rinteillä kasvavista koivuista ja pihlajoista lehdet ovat toista
+viikkoa sitten varisseet. Ainoastaan noiden kallioiden juurelta
+kohoavissa raidoissa lepattaa enää muutamia keltaisia lehtiä, harvoina
+ja kuivina... riippuen ikäänkuin ilmassa, tai niinkuin hyönteiset
+jossakin hämähäkinverkossa.
+
+Kylmäkin on. Mutta Juutas Käkriäinen on valinnut itselleen tuulelta
+suojatun köllötyspaikan vieton peltomäen sinisellä kupeella.
+
+Tuolla ylempänä näkyy musta ja kolkko mökki, jonka asukkaina on
+ainoastaan vanha ukko ja akka, hänen ystäviään, — ja heidän pirtissään
+majaillen on Juutas koko piileskelyaikansa edelleen keitellyt viinaa ja
+tislaillut sitä lekkereihin. Näitä hänen keitoksiaan ovat eräät hänen
+lapsensa käyneet silloin tällöin salaa korvesta noutamassa, kuljettaen
+ne lähelle kaupunkia ja jaeskellen ne kahisevia seteleitä vastaan
+kaiken maailman ääriin.
+
+Tässä hän makaa, Juutas. Yksinään, syksyn viimeisiltä päivänsäteiltä
+lämpöä etsien. Päivä paistaa joskus pilvien repeämistä, pilvien, jotka
+lepäävät yleensä tasaisena, harmaana laipiona taikka liikkuvat niin
+sakeana kokonaisuutena, ettei niitä huomaakaan erikoisiksi pilviksi.
+Mutta välistä tuo pilvilakeus kuitenkin puhkeaa joltakin kohtaa, —
+ohenee, ja sitten yhtäkkiä puhkeaa. Silloin aukon eli repeämän reunat
+tuprahtelevat kuin lakeisesta tuulella pöllähtelevä savu, päästäen
+näkyviin sinisen taivaan ja auringon, joka lämmittää tuokioisen... ja
+häviää jälleen: pitkäksi aikaa on suuri taivas taas pilvistön
+hämärtämä.
+
+Niitä tuimia, vetisiä, kylmiä pilviä katselee Juutas, ja odottaa
+auringon puhkeamista pilvistä, loikoen kupeellaan ja seljällään
+kostealla pientarella. Ja minkä näköinen hän on!
+
+Ei, onko tämä Käkriäinen? Hän ei ole enää muinainen leveähartiainen ja
+punakka mies. Ohueksi hän näyttää menneen, melkein niinkuin
+talikynttilä, ja yhtä kelmeäksi ja keltaiseksi kuin talikynttilä. Niin,
+yksinpä karvatkin hänen leukapielissään ja poskissaan lähellä silmiä
+näyttävät miltei kutistuneen ja käpertyneen kokoon.
+
+Ja yhä ja yhäti uudelleen hän alkaa yskiä, ja silloin purskahtaa hänen
+suustaan tuohon kiven juureen hirvittävä määrä verta. Hän yskii, ja on
+siihen tukehtua. Sitten hän heitäiksen jälleen seljälleen, pitää
+luomiaan ummessa ja hengittää väsyneesti ja syvästi. Vihdoin silmät
+taas aukeavat, ja hän katselee taivaalle... katselee liitäviä,
+tuprahtelevia pilviä ja odottelee ihanaa aurinkoa. Ja siinä saavat
+hänen taudin tulesta mustilta ja kammottavan isoilta näyttävät silmänsä
+välistä omituisen, väkevän hehkun, — lannistamattoman hehkun. Samalla
+hänen kutistuneiden ja pienentyneiden kasvojensa poskipäät syttyvät
+sisäiseen paloon.
+
+Juutaksella on keuhkotauti; auttamattomasti kuolemaan, nopeaan
+kuolemaan vievä keuhkotauti, sen hän tietää hyvin itsekin. Viimeisiä
+päiviaän hän tässä elää. Tuskin ehtivät häntä enää edes vankilaan
+raahata... vaikka hän omasta puolestaan alkaakin olla jo taipuvainen
+sinne lähtemään. Niin, hän aikoo ilmoittaa oleskelupaikkansa
+nimismiehelle: että nyt hänet saisi täältä noutaa... että nyt hän
+antautuu. Itse antautuu. Antautuu omana herranaan.
+
+Kuinka on Juutas näin muodoltaan muuttunut? Kuinka on hän näin
+heikonnäköinen... ikäänkuin nukke entiseensä verraten: rääsynukke
+leveähartiaisen ja korkearintaisen metsänpeikon rinnalla? Miten sai hän
+tällaisen taudin?
+
+Kukapa tietää, miten ja mistä taudit oikeastaan tulevat. Mutta joskin
+Juutas muistaa, että hän on aikoinaan ollut liikkeissään niin raju,
+että on hyvinkin saattanut reväistä keuhkoihinsa kauhean haavan, kun on
+milloin nostanut hevosensa yksin avannosta taikka kiskaltanut
+kokonaisen viisin miehin väännettävän kiven pellolla syliinsä ja
+kantanut sen yksinään raunioon, niin tämä viimeinen piileskely- ja
+pakomatka sen taudin on purkanut salasta esille ja päästänyt raivoamaan
+kaikella voimallaan. Ymmärtäahän sen: melkein lukemattomat yöt on hän
+näiden koimen vuosineljänneksen aikana maannut metsissä, kinoksissa,
+lumisohjussa, maan märkyydessä taikka suojattomassa venheessä,
+väistäessään häntä haeskelevia poliiseja. Sellainen elämä se manasi
+taudin hänessä purkautumaan, taudin, jonka hän oli tartuttanut kylillä
+kierrellessään jo kauan ennen sitäkin keuhkoihinsa revenneeseen
+haavaan.
+
+Siis poliisit ja vallesmanni ja koko maailma ovat syylliset siihen,
+että hänen tautinsa lopulta pääsi voimaan; siihen, että hän joutui
+elämään tällä tavalla äärimmäisessä korvessa, kiertelemään kuin oikea,
+suojaton peto.
+
+Kahdesti aikaisemmin oli Juutasta sakoitettu viinaksien myömisestä ja
+polttamisesta. Nyt olisi viety linnaan samojen tekojen jatkamisesta.
+Hän ei mennyt. Hän pakeni kotoaan perimmäiseen korpeen. Miksi hän
+pakeni? Luuliko hän lopultakin välttävänsä kruunun kouran?
+
+Ehei, niin heikkoluuloinen hän ei ollut! Ei kruunua vältä, sen hän
+melkein uskoi. Kyllä hän jo tiesi, kahdesti sakoitettuna, mikä on
+kruunu: se osaa aina armotta periä, minkä on osuudekseen määrännyt.
+Tarkoin hän tunsi jo kruunun mahdin ja ymmärsi, että hänen olisi
+lopulta kumminkin mentävä vankilaan, koska kruunu oli siihen hänet
+kerran tuominnut.
+
+Mutta vielä ei hän antautunut!
+
+Ei ennen omaa aikaansa!
+
+Vielä tahtoi hän... pullikoida vastaan, huvikseen!
+
+Kun poliisit viime keväänä tulivat Juutaksen mökille häntä vangitsemaan
+ja hän pääsi luiskahtamaan heidän käsistään metsään ja lähti sitä tietä
+sitten tänne korpeen, seisattui hän korkealla kalliolla riihensä
+takana, huitoi vangitsijoille kättään ja huusi:
+
+"Mitä? Minäkö linnaan... noin tuostaan! Tietäkää se, että minä lähden
+sinne silloin kun itse tahdon. Nyt en lähde... tietäkää se. Mutta
+aikanani kyllä tulen omasta tahdostani... en vielä. Odottakaa: tulen
+kun tahdon!"
+
+Sitten hän lönkytti metsään ja katosi.
+
+Siitä asti Juutas piileskeli poissa mökiltään. Ja piileskellessään,
+kurjissa oloissa ja huonoissa pukimissa, hän sai lentävän keuhkotaudin.
+
+Mutta nyt hän on miltei valmis antautumaan. Nyt on tarpeeksi uhiteltu.
+Tarpeeksi pullikoitu.
+
+Niin: kuolemansa hinnalla uskoo hän saaneensa poliisit ja vallesmannit
+ja koko maailman vakuutetuiksi siitä, että hän tottelee ainoastaan
+omasta tahdostaan.
+
+Nyt ei hän liiku missään enää täältä piilopirtin pihoilta. Hän lähettää
+vallesmannille sanan... odottaa vangitsijoita... ja odottaa
+hiljalleen kuolemaakin.
+
+Voittajana odottaa hän kimppuunsa maailmaa, joka hänet nyt masentaa.
+Voittajana kuolemaa, joka tekee hänet mullaksi... ja vähemmäksi kuin
+multa: lahonneeksi tomuksi, tyhjäksi. Voittajana, joka on pöyhkeä ja
+ilkkuu... niin surkea kuin hän onkin muodoltaan: laihtunut, kasaan
+kutistunut ja litistynyt.
+
+Kas hänen silmiään! Nyt ne loimuavat jälleen kummallisesti, nuo suuret,
+mustat silmät — pienissä, keltaisissa kasvoissa. Ne loimuavat riemua:
+hän on voittaja!
+
+Juutas Käkriäinen ei ajattele, kuinka hänelle sitten käy, kun hän
+kuolee. Sellaista hän ei ajattele, metsän poika... vaan elämää: miten
+hän on lopultakin voittanut katkeran ja vihatun elämän... niin katkera
+kuin se saattaa olla köyhälle ja kovan onnen lapselle.
+
+Sen tietää jokainen, joka hänen nimensä on milloin kuullut, että
+hänellä on suuri perhe, lapsi toisensa vieressä, yksi uuden huolen
+tuoja ilmestynyt toisensa jälkeen; eikä hän sitä huolta ole
+valittanutkaan muuta kuin hyvin harvoin: hän rakastaa lapsiaan ja on
+ylpeä niiden paljoudesta.
+
+Ei hänellä ole ollut minkäänlaista isänperintöä elättääkseen
+perhettään, vaan se on ollut tosiaan hänen itsensä elätettävä.
+
+Jotkut sanovat häntä saamattomaksi ja laiskaksi. Jos lieneekin
+niin... että hän on aina lisääntyvissä elatushuolissaan
+tuskastunut... ja menettänyt lopulta sisunsa.
+
+Mutta yksi seikka on, josta häntä ei ole voitu koskaan moittia: hän ei
+ole milloinkaan anellut eikä kerjännyt omilleen ja itselleen ei
+rikkaiden eikä kunnan apua! Sillä tavalla monet kyllä menettelevät: kun
+perhe kasvaa, heti ollaan kulkemassa tyhjä säkki kourassa pitäjän
+pomojen puheilla.
+
+Niin ei ole menetellyt Juutas Käkriäinen. Ei koskaan madellut rikkaiden
+talollisten edessä... muuta kuin kenties pikku asioissa... ja
+pilkallaan, ehkä lainatakseen jonkin kapan jyviä tai setelin, jonka on
+maksanut takaisin... maksanut niin nopeasti kuin lapsiensa ja omalta
+nälältään on suinkin voinut. Miksi on hän ollut sellainen? Kysypä sitä:
+sellainen hän on.
+
+Ja kunnaltako hän olisi vaivaisapua anellut? Kuntaa ja maailmaa
+halveksii hän melkein vielä syvemmin kuin tilallisia, halveksii niin,
+että sylkäisee nytkin sitä ajatellessaan... sylkäisee verta. Miksi hän
+halveksii näin tuota kuntaa, hänelle koko maailmaa? Siksi, että se
+maailma on hänestä, oikein ajateltu kyllä, vielä paljon voimakkaampi
+kuin yksityiset. Ja voimakasta tekee mieli vastustaa. Sellainen on
+hänen sielunsa.
+
+Ei hän siis ole kerjännyt, vaan ennen ryysyissä kulkenut ja nähnyt
+puutetta, hän ja hänen perheensä... eikä hävennyt ryysyjään ja
+leivättömyyttään, koska on selvinnyt niistä apua keneltäkään anomatta.
+
+Ja niinkin hän olisi tyytynyt elämään, elinikänsä ryysyissä ja
+leivättä, kun ei parempaa jaksanut tavallisella työllä hankkia. Mutta
+tulipa tehdyksi yksi keksintö, joka hankki parempaa elantoa. Tuli
+ruvetuksi kerran myömään ja keittämään viinaa; ja se juuri tekee
+tälläkin tuokiolla Juutaksen vasta oikeaksi voittajaksi.
+
+Hän siunaa viinaa, jota hän ei itse juo eikä kaipaa, jota hän ei ole
+myönyt eikä polttanut niin paljon auttamattoman hädän tähden kuin
+jonkinlaisesta ilosta, sillä kaiken puutteen ja hädän hän olisi
+lopultakin kestänyt sellaisenaankin ja vaatinut perheensäkin apua
+anomatta kestämään; ilosta, että hän viinan voimalla ja tenholla on
+voittanut maailman.
+
+Kuinka? Tämä kurja, köyhä, sairas raukka voittanut suuren maailman?
+
+Niin, sellaista saattaa tapahtua. Juutakselle on tämän kuoleman
+tuottama voitto valtava voitto.
+
+Ennen hänellä ei ollut omaa karjaa; oli vain pari ruokolle otettua
+lehmää. Ja hevonen oli huono, miltei halvin, mitä markkinoilta löytyi.
+Ei lampaita, ei aina sikaa. Niin oli ennen, silloin, kun hän ei
+käsitellyt viinoja.
+
+Nyt on hänellä, tai hänen omillaan, monta oivallista omaa lehmää. Hyvä
+hevonen... Kaksi lihavaa sikaa on ollut tappaa aina jouluksi... Ja
+seitsemäntoista on lammasta, joista lähtee lihaa ja vuotia ja villoja
+hänen omiensa vaatteiksi. Hänen omiensa: kuten Juutaksen kehnosti
+hoidetusta puvusta huomaa, ei hän, merkillistä, välitä paljon omasta
+asustaan. Ei asustaan eikä terveydestään: riekaleissa vuntturoiden on
+hän pilannut rintansakin. Mutta perheestään ja sen ruuasta ja asusta
+hän kyllä välittää.
+
+No niin, nyt on Käkriäisillä omaisuutta ja varoja. Ja Juutas tietää,
+että niitä varoja on salaa karttunut niinkin paljon, että hänen
+perillisensä saattavat ostaa hänen kuoltuaan itselleen talon.
+
+Se rikkaus, se voitto, sellaisen voiton ajattelu on Käkriäisen
+ikuisuus. Muuta ei hänen sielunsa tule edes ajatelleeksikaan.
+
+Voittipas hän. Ei pyytänyt liioin rikkailta... muuta kuin pilkallaan.
+Voitti itse!
+
+Lienee pienenä, kerjäläisenä joskus vakavissaan pyytänyt... ja lienee
+saanut niellä pyyntönsä tähden monta julkeaa, pöyhkeää sanaa rikkaan
+suusta!
+
+Sen jälkeen alkoi maailma hänelle olla nuo rikkaat, joilla on valta
+maailmassa: kunnassa.
+
+Ja eikö hänen veressään salaa kuiski ilkeästi maailmaa vastaan? Maailma
+on maailma... Ja Juutas on Juutas.
+
+Eikä kysymyksessä sittenkään liene ollut pelkästään se, että tuon
+maailman ja Juutaksen oli nyt kerta kaikkiaan oltava erossa... hänen
+oltava sitä vastaan!
+
+Kyllä Juutas tosiaan tahtoi olla erossa... niin kauan kuin hän ei
+ollut sitä voittanut! Erossa... vaieten, tyytyen ryysyihinsä,
+nälkäänsä. Mutta kun siunattu viina oli poistanut ryysyt ja nälän
+niiltä, joita hän rakasti, koska ne olivat hänen omiansa, eroako hän
+silloinkin halusi?
+
+Voi kirkastus, mitä Juutas kuvittelee! Miksi hänen silmissään on
+kummallinen loiste, kun hän katselee syksyn sauhuna tuprahtelevia
+pilviä, jotka paljastavat hänelle kenties hänen aurinkonsa viimeisiä
+säteitä?
+
+Hän kuvittelee seuraavaa:
+
+Nyt on hänen perillisillään varoja.
+
+Ja Juutasta he niistä varoista aikoinaan salaa kiittävät.
+
+Ehkä sepittävät hänestä kerran merkillisen kaskun: kuinka hän oli
+pystyvä, ahkera, tuo heidän sukunsa kantaisä. Julistavat maailmalle
+hänen kunniaansa... viinanpolttajan, hehe! Sellaiset ovat muidenkin
+rikkaiden mahtavuuden juuret: yksi kantaisä on saanut omaisuutensa
+vaihtamalla nälkävuosina hätään joutuneilta tilat jauhopussiin, toinen
+jollakin muulla sellaisella kujeella. Nyt heidän sukunsa, mahtavat ja
+komeat, heitä kehuvat erittäin hyviksi ja viisaiksi. Juutaksen pikku
+keinottelu on tosiaan varsin vähäistä.
+
+Ja kuitenkin sen sisältö on hänelle tärkeämpi tärkeää, sitäkin, että
+hän on sillä taannut perillisilleen hyvän alun, jolla he voivat päästä
+varoihin... jopa ponsarien palkoille, jos tahtovat. Tärkeää ennen
+kaikkea sen vuoksi, että Juutas on tällä keinottelullaan todistanut
+itselleen, että varoihin päästään ainoastaan joillakin sellaisilla
+kolttosilla... mitä muuta maailman rikkaat ja rehentelijät
+kerskunevatkin!
+
+Ja siksi hän voikin vasta nyt sielussaan oikein pilkata noita
+rehentelijöitä, noita rikkaita... koko maailmaa. Itse samanlaisena
+kuin hekin... sukunsa melkein jo heidän rinnalleen nostaneena.
+
+Viinaa on tehty ja myöty paljon... Viina on rahaa... ja muuttuu
+tulevien polvien hoidossa — kunniaksi.
+
+Köyhä Juutas on mielestään voittanut: ilkkunut valehtelevalle
+maailmalle.
+
+Ja siihen hän tyytyy.
+
+Hän ajattelee, miten hänen jälkeläisensä ovat suruissaan... miten
+heitä kunnioitetaan kunnon ihmisinä.
+
+Niin, nyt saattaa Juutaksen puolesta hänen sukunsa astua
+metsäläisyydestä ihmisten ilmoille. Hän on voittanut.
+
+Mutta voittaja makaa maassa, multana... ja joutavampana multaa,
+tyhjänä, olemattomana. Pian, hyvin pian. Nyt on hän valmis menemään
+vankilaankin... kun on tullut aika, jolloin hän tahtoo itse sinne
+mennä. Mutta ennättänevätkö enää vankilaan viedä? Nopeasti tuppautuvat
+pilvet taivaan repeämän eteen ja peittävät auringon kuin savu; niin
+kiitämällä kuluvat nyt hänen tuokionsakin... elämä syöksyy
+verivirtoina ja -lammikkoina pois hänen väkevistä keuhkoistaan. Mutta
+voittanut hän on... suvulleen... samoin kuin maan mahtavatkin.
+
+
+KORVEN HENKI
+
+Niin, sudet ja ilvekset, jopa rauhallisemmatkin korven asukkaat,
+majavat, näädät, saukot ja peurat hävitetään sukupuuttoon, tai
+hävittävät ominaisuuksillaan itse itsensä, koskettaessaan kylään ja
+karjaan ja peltoon. Samoin ihmisolennot, jotka eivät kosketusta
+monimutkaiseen yhteiskuntaan siedä, vaan melkein vihaavat sitä, kuten
+metsäneläimet epäluuloisesti irvistelevät kylään päin.
+
+Onhan yhteiskunta kuin mahtava koski, joka kallioisessa putouksessaan
+jauhaa kaikista paasista ja kivistä kulmat ja särmät pois, — vain
+aikaa kuluu ennenkuin kaikki vastahakoiset on pyöristetty ja silitetty.
+
+Koskaan ei Rosina Kypenäinen ole ollut kauniimpi kuin näinä aikoina,
+miehensä kuoleman jälkeen, joskin hän on jo syntymästään kaunis. Hänen
+tukkansa on vielä sysimusta, vaikka hänellä onkin jo ikää: hän on
+suuren lapsiparven äiti; mutta niin terve on tuon melkein
+muinaissuomalaista muistuttavan maalaisnaisen veri, jota lisäksi
+ponnistukset ovat karaisseet ja puhdistaneet, ettei vanhuus saane hänen
+hapsiaan huurteeseen milloinkaan. Hänen vartalonsa on yhä notkea ja
+näyttää niin sitkeältä ja solavuudessaan niin jäntevältä ja väkevältä,
+ettei uskoisi minkään taudin jaksavan sitä murtaa. Mutta lakastumatonta
+ruumiillista kauneutta, joka on kuin metsän kohdussa vapaana eläneen ja
+kaikki kotoisen majan rasitukset yksinään kestäneen intiaanivaimon,
+lisää tällä kertaa vielä henkinen kauneus... jos karuutta,
+yksinäisyyttä ja uppiniskaista ylpeyttä voi kauneutena pitää. Rosinan
+silmät näyttävät vieraasta tyyniltä... ja kuitenkin niissä salaisesti
+säkenöi. Hänen ohuilla huulillaan liikkuu ylimielinen hymy. Hän on
+vaitelias, ja jos hän välistä vastaa uteleville muutaman sanan, on
+kyllä vastaus myöntelevä, aivan kyselijäin mielen mukainen, mutta hänen
+hiljainen, lyhyt myhähtelynsä, jota toinen tuskin huomaa, hänen
+silmiensä naurava välke ja asentonsa pystypäisyys osoittavat, ettei hän
+pohjaltaan muiden mielipiteistä välitä, vaan pysyy omissaan, olkoot ne
+sitten hyväksi tai pahaksi: ainakaan hän ei tiedä, kuinka hän asioita
+auttaakaan voisi; täytyy siis alistua, ja antaa kaiken käydä sellaista
+kulkua kuin — sallima on säätänyt.
+
+Asia on nimittäin niin, että Rosinan lemmikkipoika Ananias, ainoa hänen
+miehisistä perillisistään, joka on nuorukaisen kauneimmissa, melkeinpä
+miehen parhaissa voimissa, on pitkät ajat oleskellut poissa Käkriäisten
+pieneltä tilalta. Äskettäin hän vasta pääsi sotaväestä... notkeana,
+nopeuteen ja ponnistuksiin kasvatettuna, tukka sieväksi jakaukselle
+taivutettuna, jalka ketteränä ja tarmokkaana, suussaan sukkeluudet ja
+hulivilin laulut sekä tarinat seikkailuista rajavartiorykmentissä.
+Sievoinen aika meni häneltä sotaväessä. Sillä välin oli hänen isänsä
+kuollut vankilassa. Ja nyt täytyisi ennen kaikkea hänen, perheestä
+parhaimman, ryhtyä hoitamaan tilaa, joka oli miesväen puutteessa
+päässyt luisumaan takapajulle. Mutta hänpä ei oleksikaan usein kotona:
+missä kuljeskellee.
+
+Missä on Ananias? Isänsäkö jäljillä? Kuka sen tietää. Ei tiedä
+äitikään. Viinahommissa luulevat uteliaat ihmiset hänen olevan, tehden
+Rosinalle kysymyksiä, joihin Rosina vastaa enimmäkseen vain, että
+lieneväthän ne nuorukaisilla juoksunsa: tyttölapset hänen Ananiaksensa
+sydäntä jo alkanevat viehätellä.
+
+Ei, Rosina ei Ananiaksen retkistä tiedä. Sillä hän ei tahdo tietää. Hän
+kyllä aavistaa, hän miltei tietää jotain, mutta ei halua asiaan
+parempaa selvyyttä.
+
+Levoton hän on salaisesti, levottomampi kuin milloinkaan ennen, näistä
+Ananiaksen salaperäisistä retkistä. Mutta samalla, kun hän aavistelee,
+odottaa jotain onnetonta, joka kohtaa Ananiasta ja hänen tähtensä koko
+perhettä, julminta nuijaniskua kohtalon kädestä, samalla hän tuntee,
+ajattelee:
+
+— Se on sallittua, sille ei mitään mahda. Näin on käyvä.
+
+Kuten jonkin uhrin, kuin suuren määrän omaa lihaansa on hän valmis
+antamaan kohtalolle: omille käsityksilleen, kokemuksilleen elämästä,
+omalle yksinkertaisuudelleen, kai ammoisista ajoista periytyneelle ja
+vielä kerran hänessä ilmileimahtavalle vaistolle.
+
+Ananias on siis poissa mökiltä tai pikku talosta, jotain salaista ja
+uhkarohkeaa suunnittelemassa. Kotiväki tekee peltotöitä niinkuin tekee,
+ja kauppailee pieniä lisärahoja hankkiakseen viinantilkkoja, joita joku
+kuljeksiva ystävä, pirturokari, sille tuo; ja kuljeksiihan niitä
+sellaisia ystäviä nykyään melkoisen usein, näin kieltolain aikaan,
+jolloin viinat tulevat itsestään kyliin.
+
+Äiti ajattelee kotona Ananiaksen retkiä.
+
+Kuollessaan jätti Juutas Käkriäinen perheelleen varallisuutta, jopa
+rikkauttakin, säilyen ainakin sitkeänä oman pesänsä miehenä lesken
+kunnioittavassa muistossa. Kaiken pitikin hänen kuoltuaan onnistua
+perheelle kutakuinkin.
+
+Mutta kuinkas kävi? Yhteiskunta on kirottu: ei anna ihmisille rauhaa!
+Vaikka kuollut oli kuollut, jatkettiin viina-asioista vainajaa vastaan
+alettua rettelöimistä hänen jälkeenjääneitänsäkin vastaan. Ja sitten
+vietiin leskeltä ja hänen lapsiltaan, joillakin syillä, lehmät ja
+lampaat, vietiin uudet, lämpöiset pukukankaat ja melkein kaikki
+rahoista. Hyvä, että omaksi lunastettu maatilkku edes jätettiin.
+
+Alota kaikki alusta, jälleen!
+
+Silloin sattui Ananias, joka viime viikkoina oli ollut vaitelias ja
+mietiskeleväinen ja näyttänyt tuskastuneelta tällaiseen uudestaan
+alkamiseen, peltojen hoitamiseen ilman karjaa ja vailla melkeinpä
+ensikevään siemenjyviäkin, silloin sattui Ananias kerran kylältä
+tullessaan ja hienossa höyryssä ollessaan, — oli näet sotaväessä
+oppinut hiukan ryyppyihinkin, — ilmaisemaan äidilleeen, että hän aikoi
+tehdä jotain sellaista, josta lähtisi rahaa. Ja lähtisi yhdellä kertaa
+runsaasti! Niin puheli Ananias uhaten, innoissaan ja hilpeästi, —
+vihjaili kautta rantain kodassa, äidin valmistellessa siellä
+syksy-illan hämärässä suurusvettä heidän ainoalle ryöstöstä säilyneelle
+lehmälleen. Ananias tuntui levottomalta; hänen poskensa hehkuivat
+muustakin kuin ryypyistä, jotka hän oli saanut jossakin kylillä. Pojan
+kaunis ja kirkas otsa oli rypyissä; pehmoista tukkaansa pyyhkäisi hän
+sivulle... sellaisena tupsuna riippumaan kuin on sällismiehillä. Ja
+Ananiaksen huulet värähtelivät. Hän sanoi:
+
+"Ei tässä muuta konstia ole... eikä tarvita. Kunhan vain sapuskaa
+saadaan!"
+
+Sitten Ananias naurahti, ja oli jälleen vaiti, ikäänkuin odottaen...
+katseli Rosinaan kuten neuvoa kysyen ja apua pyytäen. Mutta Rosinakin
+— oli vaiti.
+
+Tämä asia kalvaa kyllä yhäkin äidin sydäntä. Olisi silloin ollut
+tiedusteltava, mitä Ananias tarkoitti. Olisi ollut neuvoteltava; mutta
+miten? Hillittäväkö poikaa, joka tuntui pyrkivän kodin vaikeista
+ponnistuksista jollakin tavalla hiukan helpommalle? Rosina ei
+tiedustellut, ei neuvonut. Hän vastasi pelkästään naurahdellen:
+"Katsohan vain, katsohan vain!" Ja meni kodasta pois... heitti
+Ananiaksen omiin tuumiinsa.
+
+Ja niissä tuumissa Ananias yhä on: ei ole käynyt täällä kotona
+viikkoihin.
+
+On jo syyskuun loppu. Myöhään, miltei pilkkopimeään asti liikkuu leski
+yksinään kaalimaallaan, muun perheen jo nukkuessa kuumaksi lämmitetyssä
+pirtissä. Hän nyppii muka lantuista ja kaaleista pois madonsyömiä
+lehtiä, minkä näkee: hänenkään silmänsä eivät mahdottomia nähne... ja
+mitä se homma oikein hyödyttäisi enää? Ei, muuta hänellä on mielessä.
+Välistä ojentautuu hän tuolla Saimaan ulapan kohisevalla rannalla
+pystyyn... seisoo siinä ja mietiskelee. Katselee järvelle... ja
+odottaa. Ei tule Ananiasta sieltä.
+
+Ei kuulu soudetun venheen airojen vinguntaa...
+
+Mitähän se Ananias oikein tekee? Mitä aikoo?
+
+Miksi ei Rosina silloin kysynyt!
+
+Jotain erikoista Ananias aikoo... jotain sellaista, mitä sanotaan
+hurjaksi teoksi. Ja rikolliseksi. Rosina hymähtää pilkallisesti. Mikä
+on rikos?
+
+Rikoksilla ovat rikkaat suvut täällä rikkautensa perustaneet:
+puijanneet ennen huonompia. Niin ovat noiden sukujen kantaisät tehneet;
+nyt ovat suvut vakavaraisia ja rikkaita.
+
+Juutas vähän yritti ja sai viinoilla, ja siitä asiasta vietiin Rosinan
+karja, jopa hänen lastensa vaivalla saadut pukimetkin. Minkäpä sille
+voi! Niin on Rosinalle aina käynyt.
+
+Eikö Rosina ole aina tehnyt työtä, ollut ahkera? Sitä ei kenelläkään
+ole oikeutta kieltää. Ei ole kahteenkymmeneen vuoteen ollut aamua,
+jolloin hän ei olisi noussut kello neljältä jalkeille, eikä kesäistä
+iltaa, jona hän olisi laskenut väsyneet luunsa vuoteelle ennen
+yhtätoista... muun perheen nukkuessa makeaa untansa.
+
+Ihmiset sanovat, että miksi hän yksinään raataa! Miksi ei vaadi
+tosissaan lapsiaankin työhön, eikä ainoastaan toru ja säti heitä.
+Kuinka lienee nyt? On, onpa taitanut niistä tällaisella hellyydellä
+tulla vetelehtijöitä; eikä talo edisty vetelehtimällä! Mutta: Rosina on
+nuorena tyttönä palvellut kovaa isäntää ja emäntää, sitä aikaa ei hän
+koskaan unohda, ei unohda silloista liian vähää untaan ja aikuisen
+töitten teettämistä keskenkasvuisella. Sellaista ilotonta lapsuutta ei
+hän saata lapsilleen antaa. Nukkukoot makeasti... leikkikööt halunsa
+mukaan. Ehkä heistä vielä varttuu pystyviä...
+
+Ja jos ei vartu... kun tuo Ananiaskin nyt... niin minkä ihminen
+mahtaa kohtalolleen! Kohtalo lyö... ja...
+
+Rosina ponnisteli ja pinnisteli työssä, mies makasi ja lapset
+leikkivät. Ja olipa Rosinalle kunnianasia, että hän piti
+ponnistuksellaan toisten levosta ja ilosta huolta.
+
+Eihän se elanto sillä tavalla edistynyt... yhden ainoan pinnistelyllä.
+Silloin odotti hän lasten kasvamista, aikuisiksi pääsevien aikuisten
+tavoillekin muuttumista. Nyt on aikuisia Ananias... ja mitä hän nyt
+tekeekään?
+
+Joku naapurin emäntä, joka on sattunut tässä käymään, on säälitellyt,
+etteivät Rosinan lapset ole saaneet mitään oppia: olisi heitä pitänyt
+jotenkin hommata kouluun! Koulu: mikä se on? Rosinan kotikylässä ennen
+elettiin koulua käymättäkin: touot kylvettiin, heinät tehtiin ilman
+muita opettajia kuin muut ihmiset. Mitä kouluista? Ananiasta Rosina
+tosiaan käytti kansakoulussa pari kuukautta. Lorulukuja luettivat sen
+aikaa. Miksi kuluttaa niiden tähden rahoja kenkiin, vaatteisiin ja
+eväihin? Kotona oli kyllä tarvis pystyvintä lasta. Toisia lapsiaan ei
+hän enää kouluun yritellytkään; kunhan olisivat vain oppineet työhön
+täällä kotona... vanhaan tapaan... maailman hyörinästä välittämättä.
+
+Rosina osasi olla siitä välittämättä: tehdä työtä aamusta iltaan,
+hoitaa asiansa, käymättä milloinkaan missään. Niin, saattoi kulua neljä
+vuotta ettei hän nähnyt kaupunkia, vaikka se on peninkulman päässä
+täältä. Ei joutanut näkemään: ei ennättänyt töiltä ja lapsilta. Kunhan
+ensin lapsensa saisi aikuisiksi, niin tulisi hänelle kerran aikaa
+kuljeskella, jos haluaisi. Ja nyt olisi Ananias jo mies. Mutta ei
+kotona. Mitä hän hommailee?
+
+Olisiko sittenkin pitänyt tiedustella hänen aikeitaan?
+
+Varautuuko kohtalo tosiaan jälleen iskemään?
+
+Niitä iskuja on Rosina kyllä saanut kestää. On ollut milloin
+mitäkin vastuksia. Halloja; lammin suo on niitä välistä höyrynnyt
+korkeimmillekin pelloille asti. Ihmiset sanovat, että se suo olisi
+pitänyt kuivata, avata lammista oja järveen asti. Millä varoilla sen
+suon olisi kuivannut? Ei sitä voinut teettää... eikä tullut
+yritetyksikään. — Karjaa ovat taudit vihanneet. Melkein joka vuosi on
+kuollut jokin elukka: nyt lampaita, nyt lehmä, sitten toinen... mihin
+lienevät kuolleet. Sorkkatautiin eräänä kesänä kahdestatoista lampaasta
+kahdeksan: lihat suohautaan vain. Mitkään kotiruohoista keitetyt
+voiteet eivät niihin tauteihin olleet pystyneet... eivätkä edes ne
+vanhat, voimalliset luvut, joita Juutas-vainaja osasi. Eräänäkin vuonna
+heinäkuulla meni käärme lehmistä kaikkein parhaimpaan; turhaan Juutas
+lehmän kuonon edessä räjäytteli kokonaisen puntin tulitikkuja yhtaikaa,
+lukien lukujaan: ei kuin tapa lehmä ja kaiva lihat suokuoppaan, kuten
+edellistenkin kuolleitten! Mutta tällaisen pahan olivatkin jotkut
+väkevät kadehtijat saaneet aikaan silmäyksillään... taikka sitten itse
+kohtalo. Eräät ihmiset jankkasivat sitä yhtä ja samaa: että eläimille
+olisi pitänyt tuottaa tohtori tai ainakin rohtoja kaupungista; mutta
+eikö Rosina tuottanutkin Juutaksen avuksi, ja kaksi kertaa, vielä erään
+vanhan tohtoriukonkin sieltä salomailta synnyinkylästään? Ei hänkään
+pystynyt eläimiä parantamaan.
+
+Eikä voida sanoa, ettei Rosina olisi sallimaa vastaan taistellut! Kun
+hän ei muuten enää jaksanut... kun lapsia tuli yhä lisää eikä leipää
+tarpeeksi kasvanut, niin hän antautui pahansuopain ihmisten
+ilkeydellekin, hommaten miehensä kauppaamaan ja keittämään tuottoisaa
+viinaa. Sillä helpompi on kuitenkin kestää kateellisten ja julkeain
+pilkka kuin syöstä omat lapsensa köyhäinhoitoon, missä samainen pilkka
+on vielä suurempi. Jollakin tavoin kunniansakin hän on puraissut poikki
+etupäässä rakkaittensa vuoksi... kuten sanotaan rautoihin joutuneen
+ketun purevan poikki vaikka jalkansa.
+
+Mutta minkä sallimalle voi? Nyt on mennyt sitä tietään melkein kaikki,
+mitä Juutas-vainaja sai haalituksi.
+
+Juuri sallimaa välttääkseen hän ei Ananiasta varoittanutkaan. Köyhyys
+jälleen ahdisti ja ahdistaa. Kun siis Ananias tuli hänen luokseen ja
+ilmaisi, että hänellä oli jotain tekeillä, niin ei äiti asettunut
+vastarintaan... vaikka hän aavisti, että sellainen rahanhankinta on
+varmaan vaarallista. Mitä se homma on, ei hän tiedä; mutta vaarallista
+se on.
+
+Hänen sorea, nopeasti mieheksi kasvanut Ananiaksensa, kultatukkainen!
+Hänen ainoansa!
+
+Kuka tietää, kuinka Ananiakselle käy. Hullusti kävi Juutaksellekin...
+lopulta.
+
+Niin... mutta: Ananias on toki paljon älykkäämpi, virkumpi... Ehkä hän
+osaa vaarat karttaa!
+
+Ja jotain sellaista Ananiaksen homma on, jota vihainen maailma vainoaa.
+Ja kun Rosina ajattelee, että maailma siitä vainoaa, niin on hän ylpeä
+Ananiaksestaan: se poika ei pelkää... se uskaltaa käydä kimppuun,
+lyödä kortit peliin; tohtii ja osaa ällistyttää maailman notkeudellaan.
+
+Rosinan sydäntä sykähdyttää ilo, kun hänen mieleensä sattuu johtumaan,
+miten rohkeana ja notkeana Ananias pari vuotta sitten ratsasti naapurin
+vihaisella sonnilla. Härkä oli maannut aholla; Ananias lähenee sitä...
+vitsa kädessä... ja hyppää kujeillaan sen selkään. Äiti seisoi ahon
+laidassa, kerppuja tekemässä. Härkäkös tömähtää jaloilleen, puskee
+maata, teutaroi, möyryää, ja alkaa juosta raivon vallassa. Rosinan
+sydäntä ahdisti: Ananias vihaisen härän seljässä! Mutta poika vain
+nauroi ja... huiskutteli iloisesti vitsaansa. Härkä täyttä laukkaa
+sakeaan viidakkoon; äiti ajatteli, että nyt se ruhjoo Ananiaksen
+puitten kupeisiin kappaleiksi. Mutta Ananiaspa kapsahti kuin
+lento-orava kiinni petäjän oksaan, joka vilahti hänen päänsä päällä,
+keikahti oksalle... ja sitten sai härkä mielin määrin vihoitella puun
+juurella.
+
+Sellainen sonni jos olisi maailma! Ei mahtaisi mitään sorealle pojalle!
+
+Mutta jos se mahtaisikin! Jos pojalle tulisivat kruunun kihlat
+käteen... ja viimeisetkin tavarat, ehkä talokin, vietäisiin kostoksi
+ja vahinkojen maksuksi!
+
+Niin saattoi kyllä käydä.
+
+Mutta vaikka kävisikin niin... sitä ylpeämpi Rosina olisi kultaisesta
+pojastaan. Kuta synkemmin kävisi, sitä hellemmin hän Ananiasta
+rakastaisi... ja sitä oikeampana pitäisi, että Ananias oli koettanut
+näyttää ihmisille samanlaista kyytiä kuin tuolle sonnille. Ellei
+Ananiaksen onnistaisi, olisi syynä Rosinalle jo ennestään tuttu asia:
+kohtalo. Se oli päättänyt heikäläiset tuhota. Mutta siinä tuhossa oli
+Rosinasta nautintonsa... tässä nöyryydessä ja alistumisessa lopultakin
+salliman edessä niinkuin uskollinen koira armottomalle isännälleen.
+
+Kun taas, jos Ananias selviäisi hyvin kaikesta...! Rahat saisi yhdellä
+kertaa sellaiset että... ei kenties enää hädän päivää... ei jäsenet
+murtavaa aherrusta, johon Rosina alkaa jo väsyä... Vähää ei Ananias
+aikonekaan, se hänen puheistaan tuntui.
+
+Niinpä vastaa Rosina vältellen tai kylmästi torjuen, kun naapurit,
+jotka sattuvat talossa käymään, kyselevät, missä Ananias nykyään
+oleskelee.
+
+"Savottatöissä", sanoo Rosina. "Niihin sanoi lähtevänsä... vai minne
+lienee mennyt, työnhakuun... tietääkseni." Jossakin siellä tai siellä
+on Ananias muka.
+
+Ihmiset pudistelevat päätänsä ja mutisevat jotain siihen suuntaan, että
+tuossa Ananiaksen pitkässä viivyttelyssä kylillä nyt, kun tarvittaisiin
+miestä syystöissä, saattaa olla jotain omituista, arveluttavaa.
+
+"Hm... jospa lienee, jospa lienee!" myhähtää Rosina Kypenäinen silloin
+teeskennellyn vakavana, sallien kumminkin sanoistaan tuntua pilkallisen
+välinpitämättömyyden. Sitten hän naurahtaa, katsoo naapuria iloisesti
+silmiin... ja alkaa leppoisella ja makealla äänellä jutella, että
+onhan ne nuorilla pojilla tyttöreissunsakin: morsiamet katseltavina.
+Mutta jos vieläkin udellaan, keikauttaa hän ylpeästi päätänsä, ja
+silmät leimahtavat salaisesti.
+
+Sillä välin on Ananias istunut monta kertaa neuvotteluissa pienessä,
+miltei maan sisään lahouttaan uponneessa mökissä, joka on kaukana
+täältä, sisäsaariston korpisimmissa perukoissa. Istunut neuvotteluissa
+kaikenlaisten renttujen kanssa, joukossa pari ehdolliseen vapauteen
+päästettyä ja pian vapautensa menettävää punakaartilaista. Mökin tyttö
+on koko sievä... ja innostaa nuorta sotapoikaa parhaansa mukaan
+rohkeisiin töihin; mutta taloushommissa ei hän puuhaile, vaan eräs
+isopäinen ja keltanaamainen kiertolaisakka nimeltä Pötky-Iita se
+keittää sakille ruuat ja kahvit. Miehet pohtivat tuumaansa; monta
+lenkkiä siinä ei olekaan enää selvittämättä... pian voidaan sitä
+ryhtyä toteuttamaan, sillä illat alkavat olla nykyään pilkkoisimman
+pimeät.
+
+"Kuka sen moottorin ottaa ja sitä käyttää?" kysyy joku.
+
+Ukko, jonka nenä kääntyy kiveränä koukkuna ilkeitä ja salaperäisesti
+hymyileviä huulia kohti, rypistelee kovin otsaansa ja pirisee jotain
+epäselvää. Häntä kutsutaan kunnia- ja haukkumanimellä Kulassi. Hän
+raaviskelee poskiaan, ja kurisee, narisee:
+
+"Se on paha manifesti... persoonallinen manifesti... Sitä eivät
+ihmiset saa sanoa, että moottori on varastettu. Varastettuja rukiita ja
+ohria en minä osta, en. Minä olen... se oikea manifesti. Mutta jos
+teillä on omilta pelloiltanne viljaa myödä, niin kyllä minä...
+sopuisilla hinnoilla. Paljonkos te nyt niistä tahtoisitte? Se on...
+persoonallinen manifesti...
+
+"Tämä Ananiashan se on näppärä mies... käyttänyt meriväessä
+sotalaivoja", sanoo Kierosilmä-Esa, iskien reilukatseisen Ananiaksen
+takaa silmää toisille miehille.
+
+"Kyllä Ananias osaa", kehaisee mökin nuori tyttö, laivaneitinä ollut,
+paperossia polttava.
+
+Ananiaksen poskille syttyy tulinen hohde; hän kohottaa pystyyn
+päätänsä, hänen sinertävissä silmissään samenee.
+
+"Tämäkin on yksi keino porvarillista yhteiskuntaa vastaan: varastaa ja
+hävittää työläisten tekemää rikkautta!" jatkaa eräs entisistä
+punakaartilaisista, joka on käynyt salaa Venäjällä. "Niin on tehty
+neuvostovallassa, ja annettu tavarat köyhille. Se on opittava
+täälläkin. Ja sen minä sanon, että mies, joka Venäjällä on palvellut
+meriväessä, saa pitää univormunsa palvelusajan jälkeen itse. Takki on
+punainen... napit paistavat... lakissa tuollainen töyhtö! Hm, mitä
+näistä Suomen, vaivaisen, köyhän maan sotamiehistä."
+
+"Ja siellä pääsee tavallinen työmies vaikka kenraaliksi!" huudahtaa
+tyttö; tosiaan hän kuvittelee Ananiasta sellaisessa asussa.
+
+"Pääsee, jos pystyy remmiin", vahvistaa Venäjällä ollut. "Ja se aika
+koittaa pian, jolloin tänne tulee neuvostovalta... Ja silloin
+muistetaan, kuka on ollut mies."
+
+Kiveränokkainen ukko kurisee ja kitisee:
+
+"Varkainko, häh? En... en niinä... Minä karkaan pois... en osta
+rukiita enkä ohria ollenkaan teiltä. Se on paha manifesti..."
+
+Kuitenkaan ei hän mene enemmän kuin muutkaan pois tuosta neuvottelusta,
+jossa lopulta päätetään, että asian kunniakkain tehtävä, erään
+moottorivenheen ryöstäminen ja kuljettaminen kaupungista tänne toiseen
+kuntaan, jää sakin rohkeimman ja näppärimmän, taitavimman ja väkevimmän
+miehen, Ananiaksen toimitettavaksi. Ukko, jolla on lisänimenä Kulassi,
+sopii toisten kanssa, mistä hinnasta hän saa niin ja niin monta
+kymmentä hehtoa viljasta, joka aiotaan ottaa tämän pitäjän
+kunnanmakasiinista.
+
+Joulummalla tulee ilmi, että kunnanmakasiini, jossa oli suunnattomasti
+jyviä, hätäaikojen varalta ja etenkin köyhien auttamiseksi koottua, on
+ryöstetty tyhjäksi, aivan puti-puhtaaksi: jopa on makasiinin alla oleva
+kalliokin tarkoin luudilla lakaistu, niiden permantoon kaivettujen
+reikien kohdalta, joiden kautta vilja oli säkkeihin valutettu.
+
+Rosvojen jäljille päästään vähitellen; kaupungista varastettu
+moottorikin, jolla vilja on kuljetettu korpeen, löytyy; kaikki
+lurjukset joutuvat kiinni, paitsi Kulassi ja Venäjällä ollut
+punakaartilainen eivät. Punakaartilainen pakeni, ja Kulassi osasi
+oikeudessa pestä itsensä puhtaaksi: hän ei muka tiennyt, mitä viljoja
+hänelle kaupattiin, roistot sanoivat hänelle niiden olleen heidän
+omilla pelloillaan kasvaneita.
+
+Ananias istuu käräjätuvan penkillä kilistellen käsissään
+kruununkihloja... nuori ja kaunis Ananias. Istuu ja naurahtelee
+muka iloisesti... mutta katselee välistä mietteissään maahan. Kaksi
+vuotta hän saa linnaa.
+
+"Ainoastaan kaksi vuotta", huudahtaisi nyt joku, jonka mielestä Tanskan
+suosima raipparangaistus olisi pystyvämpi suomalaiseen kuin linnassa
+istuminen. "Kaksi vuotta meikäläisessä vankilassa: hyvä ruoka, hyvä
+juoma; eivätkö vorot sinne mielellään pyrkisi... töllien köyhyydestä!"
+
+Toinen vastaa:
+
+"No, ei sillä hyvä; ainakin saavat he maksaa omaisuudellaan tekemänsä
+vahingon... mikäli siihen pystyvät. Mökit ja tavarat kurikan alle."
+
+"Kuri olisi mielestäni parempi", väittää edellinen, "niin ei heidän
+vaivaisia töllejään tarvitseisi myödä: nekö muka heidän tihutyönsä
+korvaisivatkaan...!"
+
+Mutta, kaiken kaikkiaan: kun Ananias, joka on edistynyt rosvoksi,
+pääsee linnasta, tapaa hän äitinsä ja sisaruksensa kodittomina; heidän
+pikku talonsa on myöty.
+
+"Minkäpä sallimalle voi?" huokaa Rosina Kypenäinen... alistuen kuin
+koira, jota sen isäntä armottomasti pieksää.
+
+
+ANANIAKSEN KOLME LÄHTÖÄ KOTOA
+
+Ananias Käkriäinen on tullut vankilasta.
+
+Kauan ei hän nyt kuitenkaan pysy kotonaan, joka ei koti enää olekaan:
+talo on myöty, perhe asuu siinä loisina.
+
+Ananias aikoo Venäjälle, — tiukan tullen mennä vaikkapa
+neuvostoarmeijaan. Ja hän toteuttaa aikomuksensa, hän lähtee!
+
+Kuinka toisenlainen on hänen lähtönsä nyt kuin ennen omiensa luota!
+Pari kertaa ennenkin on hän sieltä lähtenyt.
+
+Nyt ei hän ilmoita siellä kenellekään, mikä hänellä on mielessä. Hän
+katoaa sieltä kuin karkaamalla.
+
+Toista oli tosiaan ennen. Silloin, kun hän joutui sotaväkeen.
+Putkinotkossa oli hän ollut yhdenkolmatta ikäiseksi, metsien helmassa,
+paljon missään sieltä käymättä... ei ainakaan kaupunkia pitemmällä.
+Sitten tuli asevelvollisuuskutsunta. Hänet, terve, notkea ja komea
+poika, hyväksyttiin.
+
+Suuri ja outo oli hänelle silloin maailma, jonne hänen täytyi. Silloin
+Ananias itki... painaen päänsä emonsa laihalle povelle, kotitöllin
+hämärässä eteisessä, kun sisarukset jo kantoivat venheelle hänen
+vähäisiä matkakapineitaan: pientä vaatekoria ja eväsnyyttiä, joita
+varustellessa Ananias sitä ennen oli saanut surunsa sotkeutumaan muihin
+asioihin. Hän itki miltei ääneen, mitään sanomatta. Äitikään ei puhunut
+mitään; taputteli vain häntä olalle ja pyyhki kädellään kyyneleitä
+silmistään. Sotaväkeen meno olikin perheessä jo juteltu selväksi: että
+sellainen on maailman laki, ei auttane vastustella väkivaltaa, jota
+kruunu harjoittaa... mikä lienee, herrat; poliisilla haettaisivat
+karkurin kuitenkin kynsiinsä, niinkuin olivat kerran kaapanneet
+eräänkin pojan, joka oli Putkinotkossa piileskellyt sotamieheksi
+joutumista. — Tässä oli nyt kodin eteinen, tuossa tupa, josta Ananias
+lähtisi kenties viimeistä kertaa: siltä hänestä silloin tuntui. Mikä
+tulisi maailmassa häntä kohtaamaan? Mikä olisi maailma? Nyt se alkoi se
+olo maailmalla.
+
+Ananias sanoi äidilleen hiljaa kiitokset, pyyhki silmänsä, ja sitten
+hän päättävästi aleni jyrkkää pihatöyryä rantaan ja asettui venheen
+perään; muut sisarukset soutivat hänet kaupunkiin.
+
+Sellaista oli silloin hänen eronsa kotoa: lapsellisen liikuttavaa,
+pelokasta ja avutonta. Kuinka toisenlainen nyt!
+
+Sotaväestä hän palasi reippaana ja iloisena. Oli punakka ja syötetty;
+ryhtinsä aivan kuin toiseksi muuttunut: milloin hänen oli lähdettävä
+työhön, kapsahti hän pystyyn siinä paikassa... ei ojennellut selkäänsä
+niinkuin ennen. Kirveensä ja viikatteensa piti hän terävinä; vaatteensa
+kunnossa... ja kasvonsa hän pesi joka aamu. Kummastellen katseli äiti
+häntä: sellaistako sotaväessä oli ollutkin? Ja lukea Ananias nyt osasi,
+jopa kirjoittaakin, milloin tarvitsi: usein se sieltä Laatokanmeren
+saarilta oli kotiin kirjoittanut... Ensin surukirjeitä: huonoksi moitti
+kruunun ruokaa, vielä kurjemmiksi vaatteita. Ja vapautta, sitä ei
+siellä annettu! Oli pidetty ihmistä kuin mitäkin vankia. — Mutta
+sitten ilmestyi kirjeisiin iloisia juttuja sotapoikien kujeista, ja
+rallatuksen pätkiä... sanoja, joita hän kotimaille palattuaankin pian
+lauleli tanssipaikoissa... ja kertoili näkemiään ihmeitä kylän pojille
+tai korvat hörössä kuunteleville sisaruksilleen. Oli se vasta veitikka,
+se Ananias! Kyllä nousi jalka ketterästi tanssissa, ja hullutukset
+juoksivat hänen suustansa kuin kevätpuro, joka tulvii äsken sulaneitten
+lumien antamaa runsautta.
+
+Yksi vain oli Rosinasta ikävää: Ananias oli oppinut sotaväessä
+ryyppimään.
+
+Vai olisikohan jo jossakin täällä sitä oppinut... ennen maailmalle
+menoa? Ei Rosina sitä usko. Isä-vainaja ei ryypännyt; malttoi se niitä
+aineksia valmistaakin melkeinpä maistamatta, ja ryyppäämisestä poikiaan
+varoitti. Pari kertaa lienee äidin veli antanut Ananiaksen täällä
+maistaa. Mutta... sotaväessä ne tietysti varsinaisesti hänet juomaan
+opettivat.
+
+Silti ei Ananiaksella koskaan kestänyt kauan ryyppimistä: ainoastaan
+tanssi-illan kerrallaan; kotona teki seuraavana päivänä hyvin työtä.
+
+Näin oli silloin. Mutta sitten tuli se Ananiaksen toinen lähtö kotoa.
+
+Hän meni kerran käymään erään asevelvollistuttavansa luona tuolla
+Saimaan takalistolla, metsäkulmilla.
+
+Ja siellä se onnettomuus Ananiakselle alkoi.
+
+Nähtävästi hän siellä joutui tyttöpuuhiin, tuonikäisten poikain tapaan.
+Sillä sotamiestoverilla oli sisaria... ja muitakin tyttäriä oli
+sikäläisissä taloissa, sen tiesi äiti. Itse ei Ananias hänelle mitään
+kertonut. Mutta kun hän siltä kyläilyltä palasi, niin muuttunut hän
+oli.
+
+Ei ollut hänestä enää työhön. Oli heinänteon aika; poika jäi usein
+istumaan niityn reunaan, mitään virkkamatta, suoraan eteensä katsellen.
+Ja pian hän lähti sitten taas kyläilylle, sanoen menevänsä tuonne
+äskeiseen paikkaan. Ei tullut kotiin pariin viikkoon, vaikka oli kiire
+ja huoli heinästä. Syytä pojan muutokseen ei äiti tarkoin tiennyt,
+joskin aavisteli jonkinlaisia rakkausasioita. Äiti muisti, millainen
+Ananias oli ollut sotaväkeen lähtiessään. Eipäs nyt itkenyt: oli jo
+vähän muuallakin liikkunut!
+
+Niin, Ananiaksesta ei maailma ollut enää peloittava. Se oli
+houkutteleva, se oli hauska. Kuka muisti nyt kotia, kuka oli haikea,
+kun sen jätti? Koti tuntui nyt tukehduttavalta, ahtaalta. Äitiään ja
+sisaruksiaan hän ei ajatellut. Maailma säteili kuin heinäkuinen
+aurinko: se häikäisi silmät, huumasi päätä... se kutsui niin että
+sisua poltti. Ananiaksella oli tiedossa tyttö siellä syrjäkulmilla.
+
+Välillä käväisi Ananias kotona ja ilmaisi äidilleen, että hänellä on
+nainen tiedossa. Se olikin äidistä hyvä asia. Ja sitten poika jälleen
+lähti... jätti kotinsa. Sekin oli äidistä tavallaan hyvä: kulkekoon
+nyt aikansa.
+
+Mutta olipa siellä salolla muitakin hurmaajia. Oli kokonainen saki
+rohkeita ja iloisia miehiä: pikku rosvoja ja salantajia, jotka häntä
+kilvalla imartelivat. Ikäänkuin odottivat häneltä jotain mainetekoa.
+Vaativat pian sitä. Ivailivat häntä, jos hän tuntui arastelevan. Ja
+tyttö oli joukossa parhain arastelun pilkkaaja, pantti, joka oli
+sellaisilla teoilla lunastettava.
+
+Ananiaksen päätä pyörrytti muukin kuin salaneuvotteluissa juotu
+kotiviina. Hän ei tietänyt, mitä hän siihen aikaan teki, mitä ajatteli.
+Viinankeittohommissa hän yhtä mittaa ajatteli ja tavoitteli vain tuota
+tyttöä. Elämä oli hänelle sielun juopumusta: milloin huikaisevan
+kirkasta, kun hän sai tytöltä suosiota, milloin synkkää, tuskallista,
+kun tyttö uskalsi kiusoitella häntä.
+
+Niin meni viikkoja.
+
+Sitten loppui vilja, josta saki keitti viinaa. Mutta joku ehdotti, että
+otettaisiin tarvittavat jyvät pitäjän makasiinista. Se oli tytöstäkin
+rohkea ja ovela teko.
+
+Ananias kävi kotona... ja hiiskui tuosta aikomuksesta äidilleen
+hämärästi jotain... Äitikin näytti suostuvan...
+
+Niin joutui Ananias rosvoksi. Ja esivalta rankaisi häntä.
+
+Vankilassa hän vasta heräsi. Mutta minkälaiseksi? Muuttuiko hän? Vain
+uudet, salatut puolet hänen luonteestaan nousivat näkyville, niinkuin
+idut, taimet ja vesat puhkeilevat näkyviimme mullasta, johon outo
+kylväjä on siroitellut monenmoista.
+
+Ananias pääsi linnasta. Hän istui nyt usein alakuloisena, maahan
+katsellen. Tai naurahteli kuivasti, tylysti. Ennen oli ollut toisin:
+silloin oli hän enimmäkseen katsellut ylös... silmissään kaunis,
+ylpeä, hieman yksinkertainen ilme. Vain harvoin hän oli tuijottanut
+eteensä, matalahko otsa rypyssä. Mutta nykyään näytti hän istuessaan
+jännittävän leukapieliään ikäänkuin hän olisi purrut hiljaa hampaitaan.
+Ja hänen suunsakin oli tullut ihan kuin hieman vinoksi.
+
+Millaisella ilolla hän olisikaan mennyt vankeuteen, jos... hänen
+toverinsa eivät olisi häntä pettäneet!
+
+Äidiltä ja isältäkin oli hän täällä kuullut lapsena muutamia tarinoita
+jostakin vallesmannista tai jostakin rovastista, joka ärhenteli
+rahvaalle ja kyni, kiskoi ja petkutti sitä itse pulskia päiviä
+viettäen; kuullut kaupungin herroista, jotka joivat aamusta iltaan
+vuodet päästänsä ja elivät hyvin viroillaan, puodeillaan,
+metsäkaupoilla taikka viinan ja oluen valmistuksella. Sotaväessä
+ollessaan oli hän sitten nähnyt hiukan lisää maailman menoa, jopa
+huipun siitä: oli nähnyt parissa rajakahakassa ammuttavan ihmisiä kuin
+rottia. Yöllä sen päivän jälkeen, jolloin hän oli saanut katsella
+taistelukenttää, jolla makasi ryssiä, kiinalaisia ja kirgiisejä,
+keneltä rinta pistimellä raadeltuna, kenellä päässä mustanpuhuva ja
+ammottava haava, ei hän ollut tosiaan paljon nukkunut, vaikka oli
+marssista väsynyt. Hänen sydäntään vavisti ja äitelöi: suu maistui kuin
+pilaantuneelta lihalta ja vereltä, ja milloin hän nukahti, näki hän
+unta tapetuista sioista. — Mutta pian hän siihen tottui; niin,
+sellainen tuntui hänestä sitten hyvältäkin, — mutta samalla oli
+hänessä tapahtunut jokin muutos; jokin uusi voima kimposi hänen
+sielustaan esille.
+
+Mitä haittaisi sota ja kapina, mitä tuhannetkaan ruumiit, jos ihmisten
+elämä saataisiin sellaisilla keinoilla paremmaksi?
+
+Ja nyt oli hän osaltaan koettanut parantaa tuota elämää: ryhtymällä
+kunnan elomakasiinin ryöstöön!
+
+Mikä oli hänestä tuollainen makasiini? Varakkaiden rakennuttama laitos,
+josta he jakoivat apua kapoittain, jos köyhemmälle väelle oikein kova
+hätä tuli... sellainen hätä, että he olisivat ottaneet omalla
+kädellään, elleivät olisi muuten hengenpitimiksi saaneet. Mutta kun
+porvari antoi heille vähänkin, niin tyytyivät siihen vähään... kuin
+nälkäiset koirat luuhun.
+
+Se makasiini oli ovela keksintö, jolla porvarit estivät köyhiä
+tahtomasta enemmän: jakamasta keskenään suuria maatiloja, lopettamasta
+veronmaksua vallesmannien ja pappien hyväksi. Se oli jyviä... avun
+muruja... eikä oikeaa leipää. Lupauksia... petkutusta.
+
+Niin puhui sekin Venäjällä upseerikoulussa ollut mies, joka puuhasi
+samassa ryöstösakissa kuin Ananias ja sitten ajoissa ymmärsi paeta
+Venäjälle. Puhui, että varastaminen oli tepsivä keino uudenlaisen
+järjestyksen valmistamiseksi: se oli vanhan mädättämistä.
+
+Sellaisen asian hyväksi olisi Ananias istunut ilolla linnassa. Mutta
+muut hänen toverinsa: tahtoivatko he asian niin menevän?
+
+Hän ei tosiaan yhtynyt puuhaan pelkästään saadakseen hyötyä
+omaisilleen, saati sitten itselleen. Ei ihastellakseen ryöstetyistä
+jyvistä paisunutta kukkaroaan... kuten tuo Kulassi, jolle saki oli
+myönyt osan jyviä ja joka pelasti nahkansa. Penniäkään ei Ananias ollut
+ajatellut itselleen vaivojensa palkaksi.
+
+Eikä hän olisi riidellyt osuuksien suuruudesta silloin, kun karhu
+tuskin oli kaadettu: toiset jo riitelivät! Hän ei ollut kieltäytynyt
+rupeamasta yrityksessä melkeinpä vaarallisimpaan hommaan: sieppaamaan
+tuon kaupunkilaisherran moottoria. Mutta miksi toiset niin kovalla
+halulla juuri häntä siihen tahtoivat? Miksei kukaan pyrkinyt edes
+toveriksi? Miksi hänen yksin se piti tehdä? Senkö vuoksi, että hän
+osasi käyttää konetta? Olisi joku edes tullut mukaan! Mutta ei:
+yksinään hänen oli anastettava moottori.
+
+Entä oikeudessa sitten. Koko saki koetti vierittää kaiken syyn hänen ja
+yhden ainoan toisen niskoille. Työssä olivat muut vetelehtineet
+minkä olivat voineet; jaossa olivat kaapanneet itselleen niinkuin
+kerkisivät... ja kovan tullen livistivät! Eräät, jotka juuri Ananias
+olisi voinut antaa ilmi, pääsivät rangaistuksettakin, — Kulassikin.
+Ananias tuomittiin kovimmalla mitalla, vaikkei hän vielä ollut ottanut
+ainoaakaan jyvää, paitsi nyt yhtä humalaa viinasta, jota oli
+ryöstetyistä jyvistä keitetty.
+
+Ja se tyttökin, jonka kunniaksi enemmän kuin mistään muusta syystä
+Ananias rupesi rosvoksi, — hän ei odottanut Ananiaksen vankilasta
+pääsemistä: muille maille oli lähtenyt... eronnut koko sakin miehistä;
+jopa kuului pilkanneenkin heitä, etenkin Ananiasta, joka oli muka
+typerä: antaapa itsensä ilmi sillä tavalla. Sellaisten haljujen kanssa
+ei se tyttö tahtonut olla yksissä.
+
+Tällaista ajatteli Ananias, kun palasi pää kerittynä kotiin. Ajatteli
+monet hetket, maahan katsellen, hammasta purren.
+
+Ei ollutkaan se sakki miehiä; ei kenessäkään heistä oikeaa rohkeutta,
+ei älyä, joka olisi saanut heidät kaikki toisiaan puolustamaan, olemaan
+tunnustamatta.
+
+Eivät ymmärtäneet tärkeintä — paitsi ehkä se yksi, joka oli ajoissa
+paennut Venäjälle.
+
+Nuorukainen halveksi tovereitaan, joista toiset olivat suorastaan
+koettaneet toimittaa häntä kiinni.
+
+Hän häpesi itseänsä, kun tuota tyttöä muisteli, — häpesi.
+
+Ja hänen teki mieli kostaa petturitovereilleenkin!
+
+Miten kostaa?
+
+Kukapa tietää, mitä vielä olisi tulossa!
+
+Kuka tietää, missä he vielä toisensa tapaisivat!
+
+Vain hetken oli Ananias hieman katunut tekoaan. Pian se tunne haihtui.
+Kostaa hänen teki mielensä.
+
+Kotikin oli hävitetty. Nyt olisi Ananiaksen täytynyt lähteä palvelemaan
+vieraita... paikkakunnan talollisia, sahanomistajia... Sietää heidän
+katseitaan. Taipua heidän käskyihinsä! Ehkä kärsiä heidän pilkkaansa!
+
+Oli niitä, jotka sellaiseen tyytyivät: viinanpolttajia tai
+verkonvarkaita, jotka tulivat vankilassa istuttuaan takaisin kotiin ja
+elivät niinkuin ei olisi mitään tapahtunut: sietivät ihmisten pistelyt
+ja naureskelut. No niin: he olivat menneet vankilaan mielellään, — kun
+siellä hyvin syötettiin! Vankila oli heidän vaivaishoitolansa.
+
+Pois Ananias tahtoi täältä. Eikä vain toisille seuduille Suomessa,
+työnhakuun, vaan kauemmaksi; vapaaseen seikkailuun, — ja koston
+haaveellinen halukin häntä kauas yllytti.
+
+Sanoivat ihmiset, — porvarit, — että Venäjällä oli nälkä ja kurjuus,
+että siellä odotti tulijoita sorto, orjuus ja piiska, — sielläkin!
+Ananias ei voinut sellaista uskoa. Paitsi työläisten lehti oli tuo
+Pietarissa upseerikoulussa ollutkin kuvaillut ihan toista. Ainakin oli
+hän kertonut, että jos vain Venäjällä osaa pitää puolensa, ei hänellä
+ole nälkää, ei huolta; päinvastoin: rahaa ja komeutta... ja iloinen
+elämä ettei vertaa. Siellä on maailmaa, siellä!
+
+Niinpä Ananias lähti. Sanoi vähän kaupungissa joillakin asioilla
+käyvänsä, ja sille tielle jäi. Oli varannut jo ennen pienen eväskäärön
+töllistä vähän matkan päähän tiepuoleen, josta sen mennessään ottaisi.
+Lähti hätäisesti, sisaruksilleen kättä antamatta. Tuskin äitiinsä
+katsahtaen. Mieltä niin järkytti: ei voinut katsahtaa. Mitäpä hänellä
+olisi ollut äidille lupaamista... mitä varmaa, vaikka hän jotain
+Venäjällä tehdä aikoikin? Sitten, kun hän palaisi, ehkä pian, olisi
+hänellä äidille puhumista. Mutta nyt täytyi hänen täältä päästä...
+häväistyn, vankilassa istuneen, petetyn. Hän ei voinut täällä elää.
+Ihmemaille hän tahtoi. Matka vei junalla lähemmäksi Venäjän rajaa, ja
+sieltä punaisten etappimiesten opastuksella rajan poikki.
+
+Junassa tulee hänen mielensä haikeaksi; hän ajattelee, että kenties ei
+hän sittenkään kotiseuduilleen enää koskaan palaa, — seuduille, jossa
+hän lapsena hietaisten lahtien perukoissa leikki ja uiskenteli; ei näe
+enää noita kaislikoita, joissa hän onki, kallioisia mäkiä, joiden
+notkoissa hän paimensi tai kulki pyssy kädessä; ei näitä hiiskumattomia
+korpia, jossa oli saanut olla niin rauhassa maailmalta, suuria
+ulapoita, joita oli soudellut kesäisinä iltoina tai syksyn pauhaavissa
+myrskyissä taikka hiihdellyt kevättalven lumilla illan uinuttavassa
+hämärässä. Mutta samalla ovatkin nuo seudut tulleet hänelle
+vihattaviksi; hän vihaa nyt täkäläisiä ihmisiä... vihaa alempiakin
+heistä... ja kallioiset kotirannat tuntuvat silloin tyhjiltä,
+autioilta, kolkoilta, joita hullu ajatelkoon, mieletön viljelemään
+pyrkiköön, louhia ja kiviä.
+
+On parempia maita, — on rukiin ja vehnän Venäjä.
+
+Ja sieltä kun hän kerran tulee takaisin! Tulee Suomeen laumojen mukana,
+jotka ovat kuin meri: työntävät kaarnat ja lastut tieltään, entisen
+yhteiskunnan! Silloin ei hänelle mitään voida! Silloin on hänellä
+vihollisilta temmattuja rikkauksia, jotka hän tahtoo jakaa köyhille,
+ennen muita omaisilleen, ketä heistä silloin elää. Elleivät elä...
+niin — koston pisara ovat hänenkin tekonsa heidän puolestaan.
+
+Kuinka? Jakaako köyhille? Kenelle? Ananias myhahtää itsekseen
+pilkallisesti: köyhiäpä olivat nuo toveritkin, jotka hänet pettivät!
+Mutta loimutkoot kartanot tulessa, paukkukoot kiväärit, — kävi miten
+kävi: äitiään ja sisaruksiaan hän ainakin on muistava hyvällä.
+
+Sellainen oli Ananiaksen viimeinen lähtö kotoa.
+
+
+
+
+ISÄNMAAN JUHLAT
+
+
+"Gyysaa gääsää!" kimahtaa talvi-ilmassa viluinen pojan ääni, suuren
+tehdasrakennuksen portilla pääkaupungin reunassa. "Mist' sää hiivit?"
+
+Poika, joka puhuu, on pieni, laiha ja vaivaisen näköinen; jalassa on
+hänellä puukengät; takki on liian iso ja repaleinen; korville vedettynä
+on hänellä jonkinlainen karvalakki, josta karvat näkyvät kuluneen
+paikoitellen pois tai riippuvat siitä irralleen tippumaisillaan kuin
+karvaansa luovan koiran pinnasta. Nykeröiset nyrkit, joilla hän
+hierustelee nenäänsä, ovat kylmästä pöhöttyneet ja haavoille
+halkeilleet. Hän jatkaa:
+
+"Baasaatko, sääkin, tshiikaamaan, kun lahtarit juhlii?"
+
+"Hei, tshali!" vastaa se poika, karkeaääninen ja pitkä, jolle pieni
+huudahti kysymyksensä. "Baasaan varttomaan gimmaani täältä. Mutshiako
+tekin vartotte?"
+
+Pikku pojan vieressä seisoo näet tyttönen suunnilleen samanlaisissa
+tamineissa kuin hänkin, puukengät jalassa, vanha saali hartioilla,
+huivi pään ympärille käärittynä, villalapaset toki kädessä; pojan
+sisko, häntä nuorempi, aran näköinen.
+
+"Mutshiamme... ja tshiikaamme lahtareita" vastaa pikku poika. "Kohta
+ne tänne baasaa."
+
+"Niin määkin", myöntää iso poika, melkein aikamies.
+
+Siinä sitten lapset seisovat vastatusten, katselevat toisiinsa, ja
+alkavat jutella edelleen asioitaan... Iso muistaa toivottaa iloista
+uutta vuotta: sillä nyt onkin juuri tammikuu alullaan, eivätkä nämä
+tuttavat ole sattuneet näkemään toisiaan joulusta saakka. Ja kysyypä
+hän siinä pikku pojalta ja tytöltä, ovatko he saaneet joululahjoja.
+Nämä ovat hetken vaiti. Tyttö ei yritäkään koko aikaan puhua mitään;
+värisee vain viluissaan... ja yskii.
+
+Iso poika kehuu lahjoillaan: hänen äitinsä oli ostanut hänelle uuden
+paidan ja villasukat.
+
+Silloin vetää pieni poika, joka on vilkuillut hetken neuvottoman nolona
+ympärilleen, taskustaan harmaat lapaset, kuten yhtäkkiä jotain iloista
+muistaen. Hän sanoo vilkkaasti, että eivät he oikeastaan olleet lahjoja
+saaneet; mutta sanomalehdestä oli kaikille lehdenjakajille, joita
+hänkin siskoineen on, annettu lapaset kullekin, — ja kun hänen ja
+hänen sisarensa lapaset sattuivat olemaan yhtä suuret, niin
+jouluaattona siellä patterin kolossa olivat he vaihtaneet lapasia
+keskenään, veli ja sisar... — ja niin olivat he sittenkin saaneet
+kumpikin joululahjan. Näitä omia lapasiaan täytyi pojan säästää; niin
+oli käskenyt äiti... jonka piti nyt aivan juuri tulla ulos tehtaasta,
+sillä kello oli kohta neljä.
+
+"Onpa teillä kova gimma!" sanoo iso poika.
+
+Pienemmät eivät siihen virka mitään.
+
+Muutakin väkeä on kuljeskellut katukäytävällä pitkin tehdasrakennuksen
+seinustaa, ken korviaan pidellen, ken jalkojaan kopistellen. Nyt sitä
+tulee siihen yhä enemmän. Ja sitten alkaa kuulua tontin kulmauksen
+takaa epäselvää musiikkia... torvisoittoa. Pojat, pikku tyttö
+kintereillään, lähtevät juoksemaan sinne päin, mistä sävelet yhä
+selvempinä kylmään ja harmaaseen ilmaan purkautuvat, rämähdellen
+tehtaan huurteisissa tiiliseinissä ja herättäen kaikuja etäällä, tuolla
+kaljuilla kallioilla, jotka kohoavat tehtaan edustalla olevan laakson
+toisella puolella mustina ja viluisina, rinteillään muutama vääristynyt
+mänty tai joku tölli.
+
+Päättäväisenä kaikuu marssi, ikäänkuin tarkoituksestaan ja kovan
+kohtalon vaatimuksista tietoisena. Jo pullahtaa juokseva lapsiliuta
+näkyville kadunkulmauksesta, ja sitten marssii näkyviin soittokunta,
+rumpupojat kankeissa sinelleissään, torvensoittajat kasvot kylmästä
+jäykkinä, sotilaita tuimissa riveissä, kiväärit ankarasti olalla, — ja
+paljon muuta kansaa; ja nyt kiiltävät vaunut, kaksi mustaa hevosta
+edessä, vaunut, jotka keveine pyörineen nytkähtelevät hankalasti
+lumessa. Ja jälleen väkeä: kirjavia upseeripukuja, pitkä jono
+ajurinrattaita, silkkihattuja, osakuntien lippuja, — huminaa, kohinaa.
+
+Tuskin on hälinässä kuulunut tehtaan torven ääntä; työläiset alkavat
+vieriä tehtaan portista.
+
+Patrunessa, tämän mekaanisen tehtaan omistajatar, viettää näet
+kuusikymmenvuotiaan juhlaansa, ja sen kunniaksi hän on lahjoittanut
+vapaudenpatsaan tässä lähellä olevalle huvilayhdyskunnalle... tai
+ainakin suurimman osan tuon patsaan pystyttämiskustannuksista. Nyt on
+hän kiitollisine saattojoukkoineen tulossa patsasta paljastamasta.
+Tehtaan työläiset tietävät asian, jopa eräät heistä senkin, että
+patrunessaa aiotaan tänään hänen talossaan juhlia vielä siitä,
+että hän on ilmoittanut määräävänsä testamentissaan melkoisen osan
+omaisuuttaan ja varsinkin jotkin kalleudet, joita on hänen huoneissaan,
+yhteiskunnalle. Yhteiskunnalle? Millä tavoin? Sitä joku heistä
+mielessään mietiskelee, koko juttua liioin ymmärtämättä.
+
+Lähenevään kulkueeseen katsahtamatta, kankein kasvoin, mutta tuikein
+silmin ja eräillä ivallinen hymykin huulillaan työläisparvi vyöryy
+tahraisena ja konehallin käryiltä löyhkävänä portista kadulle ja hajoaa
+kiirehtien eri tahoille.
+
+Virkkaapa joku juhlamarsalkoista hiljaa herralle, jonka kanssa ajaa
+samoilla rattailla, että tuntuu ikävältä, kun satuttiinkin tänne
+parhaiksi työväen päästessä tehtaasta; menot sankaripatsaalla olivat
+sujuneet odottamattoman pian.
+
+Niin, työläiset hajoavat paikalta välinpitämättöminä ja vaiti. Mutta
+eivät kuitenkaan kaikki. Muutama pysähtyy katselemaan puuhaa
+syrjästä... tai huutamaan pois lapsiaan, jotka ovat tulleet odottamaan
+vanhempiaan kotiin työstä ja innostuneet juoksemaan juhlasaaton
+sivulla. Joku murahtaakin jotain... jopa uskaltaa hampaittensa välistä
+hiukan viheltääkin. Ja kun sitten saattue tulee portille, aikaa kuulua
+kimeää, vimmastunutta naisen säkätystä:
+
+"Juhli, juhli, ponsari! Onnellista uutta vuotta... valehtelemaan
+ihmisille ja sillä keräämään itsellesi kunniaa! Onnea tykö. Minä sanon
+niin: hänen pitää se kerran saaman kuulla! Mitä rahoja lahjoitit
+patsaisiisi, Rummin-Jusseihin? Kenenkä työllä olet ne koonnut, — kenen
+vaivalla? Kyllä sinulla on kellotuspaikkoja kamarissasi, — mutta eipä
+kelpaa sinun meille mörskiä rakentaa! Teettäisit työläisillesi edes
+asunnot! Ei pennin-hyrrää meille juhliin; ei kuin paina kaiken päivää
+työtä, kun rahoja muille lahjoittelet. Minä huudan... huudan kerran
+niin että taivas repeää! Onnea tykö! Juhli nyt, peilaile itseäsi — kun
+olet kermaa... nälkäpalkoilla kiusaaja, valehtelija, pöykkäri..."
+
+Akan sanat haipuvat ja vaikenevat yleiseen äänten huminaan, torvien
+soittoon ja rumpujen pärrytykseen, kun kulkue marssii sisään portista.
+Poliisejakin näkyy tuolla häärivän akan kimpussa. Hän huitoo käsiään,
+näyttää yhä huutavan. Ja sitten hän saakin mennä.
+
+Hänen perästään tallustelevat säikähtyneinä ja avuttomina nuo kaksi
+pikku lasta, jotka olivat äsken seisoneet portilla ja sitten juosseet
+juhlakulkuetta katsomaan. Kun eukko kuulee heidän jotain hänelle
+sanovan, huudahtaa hän heille, takaisin pyörähtäen:
+
+"Tulkaa, penikat! Ei kannata häneen katsoa... vaikkapa sitten työstä
+pois potkisi. Mutta kunniansapa sai kuulla... ja jos potkii pois, ei
+meikäläisen olo täälläkään parane. Mennään koloomme vaan!"
+
+Akka on laiha, solakkavartaloinen, mutta kumara; hänen hikisistä
+kasvoistaan kiiluvat synkät silmät, ja hän puree hampaitaan. Hetken hän
+kulkee kumarassa, sanattomana. Ja sitten hän alkaa kiukkuisesti
+nyyhkiä. Poliisit ovat jääneet kauemmaksi... katselevat sieltä häneen,
+joku hymyillen ja huomauttaen jotain tuosta hullusta ja riivatusta.
+Kadun kulmassa hän pysähtyy hiljaa itkeskelemään, ja odottamaan jotain
+tuttavaansa, sillä nyt hän yhtyykin erään toisen tehtaannaisen seuraan,
+joka siitä kulkee ohitse. Toinen ei ole ensin häntä näkevinäänkään:
+supisee vain sille isolle lehtipojalle, joka taannoin jutteli noiden
+pikku sisarusten kanssa:
+
+"Tule pois, Jali... hävyttömän seurasta..."
+
+Tällä naisella on punainen, pöhöinen naama, vetiset silmät ja väsyneinä
+roikkuvat käsivarret. Toinen työntyy torjumisesta välittämättä
+kuitenkin hänen rinnalleen, harppaa siinä hetken sanattomana, mutta
+aukoillen jo puuskuttavasti suutansa, ikäänkuin tahtoen selittää,
+pyytää toiselta oikeutusta... vaatia itselleen tunnustusta rohkeasta
+teosta. Ja sitten hän alkaakin uudestaan saarnata, kulkien yhä tuon
+lihavamman naisen rinnalla, joka ei suvaitse häneen silmäänsäkään
+luoda. Hän tiuskii:
+
+"Sanokoot mitä sanovat! Potkikoot pois tehtaasta, jos tahtovat: siitä
+ei elämä parane. Mutta niin se vaan on kuin sanoin: se on tosi! Jos
+tietäisit... ja olet sen nähnyt: ei ole herkkua asua siellä
+patterinkolossa! Ihmisten kuolemaksiko ryssät lienevät niitä pattereita
+rakentaneet! Menihän tykkivajassa vielä kesällä, meni syksylläkin...
+vaikka lattia vettä lainehti ja seinät olivat kylmät kuin kivi:
+arvaahan sen, sementti! Mutta näin talvella! Kolmattakymmentä raatia
+kuului olleen toissa päivänä pakkasta... eikä peltiuunissa säily
+lämmin, vaikka saisikin tuskalla risuja kuusikosta itselleen
+väännetyksi. Eikä ole ryysyjä tarpeeksi, — ja jopahan nekään edes
+auttaisivat. Jumalan päälle sen vannon: luita se pakottaa, vilu...
+pään se halkaisee, ytimet siinä hyytyy kuin rasva kylmässä. Ja keuhkot
+tursuvat ulos. Jos itse rykisinkin! Mutta nyt alkaa tuo tyttökin
+aina rykiä: kuoleman taudin se saa. Niin, niin, se on totta...
+Jumalan päälle: silloin, kun oli kolmattakymmentä raatia, ei voinut
+olla sisällä patterin kellarissa: täytyi keskellä yötä lähteä
+metsätielle kävelemään ja viedä pennut mukaansa, muuten olisi joka
+kynsi paleltunut! Sellaisia ne ovat meidän asumukset... Mutta
+Rummin-Jusseihin piisaa rahoja! Eikö niitä alkanekin jo olla jokaisella
+pihalla ja kalliolla! Niihin riittää rahoja... mutta me: mitäs
+meistä... eipä meistä koreutta kenellekään... Ja paremmin tottelemme,
+kun siihen paikkaan tikahdumme... paremmin teemme työtä, me punikkien
+kirotut lesket. Ah, mutta... mutta..."
+
+Kimmastunut nuorempi nainen haukkoili ilmaa, ikäänkuin tietämättä,
+miten jatkaa; ja siihen hänen juttunsa loppuikin, puuskaisevaan
+huokaukseen. Toinenkin nainen huokasi nyt... ja katsahti pitkään
+tuohon tuttavaansa; oli kai jo tullut lauhkeammaksi. Huokasi... ja
+sanoi:
+
+"Niinhän se on... mutta minkäpä sille voi? Mitä me... typerät voimme?
+Eikä minun mielestäni ole oikeinkaan noin kiroilla... ja häväistä
+Jumalaa ja kaikkea... kapinoida sellaisia vastaan, joille ei mahda
+mitään. Ei se auta: hylkäävät, eroittavat työstä: mikäs sitten edessä.
+Täytyy alistua... kestää. Ja kyllä sitä... sentään elää. Veroina
+menee kyllä puolet palkasta, puolet kaikesta... mutta minkä sille?
+Työhän minulla ei ole kovin vaikeaa... sitä on jo tottunut, koneenosia
+kirkastamaan. Mutta ne verot... ja kun ihmiset muuallakin ovat niin
+ilkeitä! Paha se on minunkin asua... joskaan ei toki niin kuin sinun.
+Tiedäthän sen roskakonttorin siellä seinän takana. Ihan äskettäin se
+seinä, lautaseinä, puhkesi, ja koko tunkio kaatui minun mörskäni
+lattialle. Ymmärtäähän sen: sellainen lautaseinä lahoo, kun aina kojuun
+likavesiä ja ämpäreitä kaadetaan. Kamala haju ja siivo: koko tunkio...
+melkein pöydälleni. Valitin talon omistajalle: ei lähettänyt korjaajaa.
+Enhän voinut elää: kutsuin kirvesmiehen, aioin itse kustantaa. Mutta
+kun isäntä sai sen kuulla, hän tulee minua haukkumaan: en olisi saanut
+korjauttaa seinää ilman hänen lupaansa... Seinä on hänen! Ja nyt uhkaa
+häätää minut... sen korjauksen tähden. Minne minä menen? Puolet
+palkasta veroihin... Asuntoa ei saa, jos ei ole maksaa painonsa kultaa.
+Mistä meikäläinen rahat? Pahaksi on maailma tullut..."
+
+"Mutta paranee!" kiljahti nuorempi nainen. "Paranee, kun saadaan
+miehet, jotka antavat meille asuntoja... ajavat patruunat ja kulassit
+vuorostaan patterikellareihin ja lautaputkiin."
+
+Mutta vanhempi nainen huudahti suuttuneena niin että oli
+tummanpunainen:
+
+"Tuota puhetta minä en siedä! Mitä se auttaa... pahalla kostaa. Verta
+teikäläiset tahtovat. Minkäslaista nyt pitäisi olla? Sellaistako kuin
+Venäjällä? Kyllä ne meidän johtajatkin osaavat sortaa... Työväestäkin
+löytyvät kelvottomat, jotka nylkevät ja kiusaavat meitä... ja monin
+verroin pahemmin kuin porvarit. Ei, tuota en siedä. En tahdo kuulla.
+Täytyy kestää... uskoa Jumalaan... Rakentakoot muistomerkkejään..."
+
+Toinen eukko nauroi pilkallisesti. Väiteltiin hetki: seisatuttiin,
+filosofoitiin kauan kuten suomalaisen työläisen on tapana: aina ja
+yhtämittaa, perinjuurin kaikkia asioita pohtia. Suututtiin, erottiin.
+
+"Jali, tule pois kotiin!" huudahti vanhempi nainen kiukuissaan
+pojalleen.
+
+"Täytyy hiivata himaan", sanoi iso poika pienemmille lapsille.
+"Rookaamaan, tshali."
+
+"Hyvästi", inahti pikku poika hiljaa.
+
+Sisko yski. Sitten pikku lapset lähtivät hiljaa kapsuttelemaan äitinsä
+perästä, joka erosi työtoveristaan omalle suunnalleen, tuonne
+alastomille patterikallioille päin, hirvittävään asumukseensa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta jokaisella ihmisellä on omat huolensa. Sanotaan, että köyhän on
+turhaa rikkaampia kadehtia! Patrunessallakin voi olla surunsa.
+
+Nyt on juhlittu patrunessaa, ja hän on yksin suuressa talossaan
+tehdasalueen takana, jäätyneen puiston keskellä. Juhlat, jotka
+hänelle on pidetty hänen lahjoitustensa ja samalla hänen
+kuusikymmenvuotispäivänsä johdosta, ovat lopussa. Mitä lahjoituksia!
+Paljon hyväntekeväisyysseuroille... ja koko asuinrakennus
+hänen kuolemansa jälkeen hienoine taideaarteineen säädetty
+taideyhdistyksille. Ja sitä paitsi erinäisiä pienempiä, mutta silti
+sievoisia rahamääriä testamentilla kaikenlaisiin todella hyviin
+tarkoituksiin.
+
+Onnellinen ihminen, joka voi antaa! Mitkä taideaarteet! Tänään on suuri
+yleisö saanut niitä nähdä. Siellä on kierrelty ja katseltu, salit ja
+vielä lukuisammat kamarit ovat tungeksineet täynnä yleisöä, joukossa
+paljon asiantuntijoita, yleensä kaikki valittua kansanluokkaa.
+Juhlavalaistus joka huoneessa, kruunut ovat säteilleet, lamput
+hohtaneet. Mitä aarteita siellä onkaan! Oi tuota kullattua, valtavaa
+pöytää... ja tuota, ja tuota! Seassa jotain tyylitöntäkin, mautonta:
+niinpä oli patrunessa kuulevinaan jonkun kuiskaavan. Mutta mitäpä
+siitä! Ainakin kehuttiin enemmän. Paljon täällä on aitoa, arvokasta.
+Tuokin kuuluisa... kuvanveistos... melkein antiikkia. Se on sieltä
+etelän maista raunioista kaivettu. Se on maksanut niin ja niin monta
+sataa tuhatta, lausui omistajatar lopuksi hiljaisella äänellä,
+kulkiessaan vieraille oppaana. Se on tosiaan jotain verratonta. Sen
+joutuminen tähän maahan on maalle kunniaksi. Entä nuo taulut!... Ja
+nämä matot... nämä arvokkaat nojatuolit... nuo porsliinikoristukset
+uunin reunalla. Miniatyyrit: niin suunnaton määrä arvokasta, hienon
+hienoa työtä. Entä valikoima erilaisia vanhoja maljakoita: yksi sali
+täynnä, hylly toisensa päällä kattoon asti. Ja täällä on kaappeja
+Ranskan vanhoista linnoista, sänkyjä Espanjasta, helmiäisellä
+koristettuja piironkeja Italiasta ja Levantista. Tämähän on ilmeinen
+museo! Mutta kaikkein arvokkainta ovat sittenkin vanhat taulut, joissa
+on muutamia suurimpien maalauksen mestarien nimiä. Niiden luovuttaminen
+yleisölle on suurtyö.
+
+Tosiasiassa isänmaalliset juhlat. On pidetty puheita, puhuttu
+kauniisti, jopa liikuttavasti ja hellästi; on ylistetty, kohotettu
+sielu korkeaan lentoonkin. On laulettu, on seurusteltu, soitettu,
+naurettu, loistettukin ja poistuttu.
+
+Nyt on talo tyhjä, tuo rakennus lähellä hedelmättömiä ja talviyössä
+yksinäisinä kuumottavia kallioita. Ainoastaan vanha patrunessa siellä
+liikkuu... ja pari palvelijaa.
+
+Kruunut palavat vieläkin. Nyt ne sammutetaan, ja palvelijat päästetään
+levolle.
+
+Ja nyt siis ne juhlat ovat olleet! Nyt se on täytetty.
+
+Patrunessa on antanut kaikkensa yhteiskunnalle ja maailmalle, — paitsi
+sitä osuutta, jonka hän on velvollisuudesta ja tietysti mielelläänkin
+määrännyt ainoalle, naimisissa olevalle tyttärelleen.
+
+Juhlat on pidetty... Kai melkein viimeiset juhlat.
+
+On niin hiljaista. Jokaisen kellon tikutus kuuluu... monilukuisten
+kellojen, joita patrunessalla on runsas kokoelma.
+
+Tuntuu tyhjältä, tyhjältä. Ja miltei itkettävän haikealta. Nekin
+juhlat... ovat menneet.
+
+Viimeinen pyyde on täyttynyt: antaa kaikki jälkimaailmalle, ikäänkuin
+itse siirtyen kaikesta pois.
+
+Kaikki pyyteitten täyttymisjuhlat ovat täten loppuneet.
+
+Kaikki, mitä hän on toivonut, on toteutunut. Hänellä on ollut kunnon
+mies, järkevä ja lujatahtoinen; hän se oikeastaan kokosi ja jätti
+rouvalle tämän perinnön. Sen kartuttaminen kävi häneltä sitten, miehen
+kuoltua, miltei itsestään.
+
+... Tosin on aina ollut hieman selkkausta työväen kanssa. Varsinkin
+punakapinan aikana. Mutta onnellisesti hän on selvinnyt: pelastanut
+itsensä, omaisuutensa... kalliilla ostetut taideaarteensa, kaikki.
+
+Mutta mitä nyt, kun on täyttynyt viimeinenkin toive, se, ettei hänen
+nimensäkään ole maailmasta koskaan katoava? Sillä totisesti ihminen,
+joka lahjoittaa maalle kalliita kulttuuriarvoja, saa maalta aikanaan
+myöskin oman muistokivensä. Mutta mitä nyt tehdä?
+
+Rikkautta ei hän enää kaipaa. Mitä hän sillä? Sitä on tarpeeksi, —
+sitä on ylellisesti.
+
+Ei syki sydänkään enää, — mitä vanhuksen sydämestä! Rakkaus, ohhoh, se
+on vaipunut unhon hautaan, kipua tuottamatta, tuskin muistoja jättäen.
+Vain ylimalkainen haikeus on jäljellä: että sydän, joka joskus oli
+sykkinyt, ei voi sykähtää enää.
+
+Viimeinen juhla. Ja sekin... on mennyt. Vain arkku kiinni, ja kaikki
+hyvä!
+
+Mitä tämä sitten oli — tämä elämä, joka oli pelkkää nousua melkein
+palvelijattaresta ylimykseksi?
+
+Niin, mitä enää tehdä? Jotain pitäisi: sydämessä sanoo kaivertava ja
+ahdistava tunne, että jotain täytyisi keksiä tämän viimeisenkin
+jälkeen... aikansa ratoksi... loppuun asti, kunnes pää on aivan
+lumivalkea.
+
+Jotain johtuu mieleen. Juuri näissä verrattomissa juhlissa, joissa
+häntä oli ylistetty pilviin, ja syyllä kylläkin, oli portilla
+tapahtunut... ainoa häiriö koko erinomaisen kirkkaassa, iloisessa,
+lämpöisessä tunnelmassa. Siellä portilla oli jokin eukko kirkunut. Kai
+hänen työläisiään; sitä ei hän varmaan tiedä, eikä se hänen asiansa
+olekaan, vaan työnjohtajien; — mutta hän aavistaa ikäänkuin
+osapuilleen, miksi hän oli kirkunutkin: ainahan ne varakasta luokkaa
+vastaan kirkuvat. Kateus... viha... Avuttomien, typerien raivoa.
+
+Se oli siis tämän illan pikku häiriö; mutta ei se suinkaan hänen
+mieltänsä masenna. Hän vain hymähtää itsekseen. Sellaiseen hän on niin
+tottunut... yhä lisääntyviin vaatimuksiin, tulkkaamiseen... Ei hän
+kuullut eukon sanoja, eikä ole moneen aikaan sellaisia tahtonut kuulla:
+viime aikoina on hän antautunut kokonaan keräämään taideaarteita,
+luomaan itselleen nimeä, joka ei katoaisi... Ja nyt se on tehty. Nyt se
+on... mennyttä.
+
+Mutta uusi vaatimus ilmestyi taas. Mitä alkaa tehdä? Mihin ryhtyä?
+
+Minne matkustaa? Mitä maita olisi vielä näkemättä, — sellaisia, jossa
+voisi olla hänelle jotain uutta? Kaikki on nähty, — maapallon joka
+kulmalta on hän kerännyt itselleen muistoja, jotka ovat nyt tässä
+ympärillä... ja joista on nyt — luovuttu.
+
+Niin, on todellakin kummallista, tuskallista, kun ei enää tiedä mitä
+tekisi. Se on vasta sielunahdistusta, jota ei kannata kadehtia. Olisipa
+köyhä ja onneton eukko tämän aavistanut!
+
+
+
+
+TALLI-TAHVO JA KIELTOLAKI
+
+
+Sinä lauantai-iltana kävi hovin suuressa saunassa, jossa oli kylvyllä
+isäntää ja renkiä, torpparia ja muonamiestä, voutia ja monttööriä,
+mieskarjakkoa ja meijerikköä, herraa ja halvempaa, palkollista ja
+palveltavia, tulinen puhe politiikasta... melkein yhtä tulinen kuin
+simainen löyly, joka viuhui kiukaasta valtavalle lavalle, missä
+viuhdottiin kilvan makeilla vastoilla kesäisen illan kurkistellessa
+sisään vihertävistä ikkunaruuduista ja välkkyvältä järveltä. Yksi
+tahtoi lisää löylyä; mutta toinenpa toivoi, keskusteltaessa siinä,
+kiertelevin vihjauksin ja lopulta ilmeisen selvästi kuningasvaltaa;
+kolmas naurahteli, rähähteli, pilkahteli tasavallan puolesta; neljäs
+koetti hiiskua jotain, että tämän turpeenpuskijan mieltä sitä olisi
+noudatettava, jos ei aivan punikkimaisesti, niin jollakin tavoin siihen
+suuntaan: kukaan ei tietänyt, mitä tämä sopertelija oikein tarkoitti;
+neljäs vakuutti, että edistysmielisiä hän äänestää; toinen ja viides
+ryhtyivät silloin ivailemaan Suomen presidenttiä, ulkokullattua, joka
+toivoo itseään palveltavan ja kunnioitettavan... kuin kuningasta:
+puhujat olivat näet noita kuningasmielisiä, isojen tilain omistajia;
+mutta kuudes sanoi, että ettepäs palvelekaan residenttiä; ja toinen
+huusi, että: "Juuri niin. Vai se vielä puuttuisi. Eläköön kuningas!"
+"Älkää, hyvät syntiset, minua polttako!" jatkoi seitsemäs. Ja nyt
+nuristiin, ja kiistettiin kouluihin aiottua moraaliopetusta vastaan,
+huidottiin kättä, sanottiin: "Onko tämä nyt laitaa? Ei tule mistään
+mitään! Koko maa menee päin honkia." Ja joku väitti: "Juuri niin,
+punikiksi tästä pitää ruveta, elleivät verot pienene; maamies tässä
+loppuun nyljetään ja nilkipinnaksi ketetään." Ja sitten muristiin ja
+valitettiin työlakkoja, pohdittiin viisaasti kansankasvatusta,
+tiedusteltiin: "Mitäs mieltä te olette? Onko se oikein... ja onko se
+väärin sivistyneeltä ihmiseltä tai köyhältä naiselta, jolla on viisi
+lasta eikä miestä?"
+
+Mutta yhdessä valtavan lavan nurkassa alettiin tarinoida ja järkeillä
+kieltolaista, onko se ollut siunaukseksi, ja sitten vedettiin pitkin
+koko miesten ja nuorukaisten ja poikain piiriä nuottaa, jossa oli
+kaikenlaista kieltolaille rakasta tai vastenmielistä rojua,
+viinapannuja, pirtupulloja, kanistereita, trokareita, kalliita veroja,
+raittiita työläisiä, entistä onnellisempia koteja, terveyttä,
+puhtautta, siveyttä, lahjuksia, juopottelevia hengenhaistajia,
+vajauksia valtion budgetissa, vaimojen ja morsianten kyyneleitä,
+tulevaisuuden ihanteita siltä ajalta, jolloin ihmiset eivät pidä
+ryyppyä tärkeänä, vaan suorastaan unohtavat sen, jos nuoruudessaan
+tottuvat siitä pois, ahkeria ihmisiä, hermotauteja, puuspriitä,
+sokeutta, miljonääreiksi nousseita renkejä, — siis ikäänkuin nuotassa
+ahvenia ja haukia ja särkiä ja kiiskiä, joku siika ja säyne ja
+kellerväsilmäinen lahnanparkki, mutta enimmät toki muikkuja... vaikkei
+näitä muikkuja juuri kukaan huomannut, koska ne kuuluivat asiaan,
+luonnolliseen saaliiseen. Ja riistasta, joka oli täten yleisen
+innostuksen ja aatteellisuuden apajalla vedetty, riitti sitten jälleen
+selvittämistä ja eroittelemista, syrjänakkelua ja sättimistä,
+konttiinpistämistä ja kehaisua, syljeskelyä ja pilkkaa ja naurua...
+kunnes ensimmäinen mies huusi lavan nurkasta: "Jospa antaisitte vielä
+viluiselle ja löylypäiselle renkimiehelle raiskauksen löylyä!"
+
+Ja se mies oli kovin keskikokoinen hevosrenki Tahvo.
+
+Sitten lyötiin jälleen löylyä, jo monennen kerran, ja nyt painuivat
+suut hiljaisiksi, painuivat päätkin kohti permantoa, sillä tulinen
+löyly tukkesi hengityksen ja pakotti niskat nöyrtymään, sai vastatkin
+väkivallalla lepäämään. Ja mustalta, nelikulmaiseen piiriin
+rakennetulta lavalta kuului vain silloin ja tällöin: "Ähhäh!"
+
+Joku meni kolisten lavalta alas, toinen kömpi perästä, kolmas seurasi
+puhisten edellistä, kiitellen saunaa, isäntää ja löylynlyöjää, meidän
+Maria, joka päällyshameen helmat vyötäröisille käärittynä teiskaroi
+mukulaisen kiukaan luona, nakkeli vettä, sekasi toista, naureskeli ja
+antoi sutkauksen sutkauksesta, mikäli niitä tänä iltana tarvitsi antaa,
+sillä innostus aatteisiin, eikä älykkyyteen, oli äsken tosiaan ollut
+kuuma. Ja suuressa saunan eteisessä, missä sitten vilvoiteltiin
+leveillä penkeillä pitkin seinävieriä, nokkosten ja angervoiden
+kurkistellessa sisään yhä hämärtyvistä ruuduista, oli pohtiminen ja
+porina jälleen jatkuva, siitä kohdasta, mihin se oli katkennut
+kieltolakia tuolla löylyssä vatvottaessa... kunnes muudan mies, laiha
+ja keltanaamainen, virkkoi penkin päästä, ovensuusta:
+
+"Kuulkaahan, isäntä-kulta ja hyvät herrat, jos kuulla viitsitte
+tällaisen renkimiehen ja joutavan runtin ropinoita."
+
+"Se on Tahvo, se", sanoi joku.
+
+"Se on se palkinto-orhien kasvattaja!" kiitteli toinen.
+
+Ja mies, joka tahtoi kuulemista, oli taas tuo hevosrenki Tahvo.
+
+"Mitäpäs minusta, rengistä vain, ryökäleestä!" sanoi Tahvo. "Mutta jos
+orheista tulee puhe, minun orheistani, tai meidän isännän orheista,
+niin niissä ei olekaan moittimista, siitä pistän pääni vetoon: ne
+pudottelevat ensimmäisen palkinnon ihan puhtaasti, varastamatta ja
+voroamatta ja neliloikkaa laskematta. Mutta mitäpäs minun pitikään
+kertoa? Rengillä se on näet välistä semmoinen halu kertoa... hänkin
+tahtoo mukamas suunvuoroa, niinkuin hänellä siihen mikä oikeus olisi,
+runtulla. Haastelkoon vanhoille tammoille ja ikälopuille ruunille;
+mitäs hän isäntämiesten joukossa? Mutta, tuota, mitäs minun pitikään
+turpaani pieksää? Kieltolaista! Tuosta mainiosta laista? Etteikö nyt
+enää, nykyisen kansan ja maailman aikaan, saa edes tohtorilta
+kelvolleen jotain väkevämpää rohdokseen, jos kipeäksi tulemaan sattuu?
+En minä tohtoreita viero... en kammo muitakaan herroja... vaikka ovat
+paljon älykkäämpiä ja korkeampia ja isotuloisempia kuin tällainen
+renkimies, jonka on tyytyminen neljäänsataan markkaan ja täyteen
+ylöspitoon kuussa... vaikka hän enemmänkin saisi kulumaan, kun oikein
+koettaisi. Mutta: mitäs hilkkunaa tämä on: ettei kipeäksi tuleva saa
+enää rohtoa? Jos sika-parka joutuu yskään tai röhään, jos lehmä
+punatautiin, tai komea hevonen, sellainen, jolla ajaisi kymmenet
+ensimmäiset palkinnot, päänkolotukseen, niin millä heitä parantelet?
+Milläs on ennen parannettu kuin sillä, jonka nimeä ei enää nykyisiltään
+uskaltane lausua: on niinkuin kiroaisi, alkaisi noitua, tai siunaamalla
+väärinkäyttäisi taivaisen Isän nimeä. Millä heitä hoitelisit, ellei
+sillä, joka kuusen juuressa lekkeriin tippua lirputtaa tai jota suuret
+herrat apteekeissa suurilla taidoillansa valmistavat! Ja nyt — sitä ei
+saa. Jos ei sitä tahdo saada. Ai, ai. Onko tämä laitaa: että annetaan
+eläinten kuolla tauteihin, monta kuukautta syötettyjen sikojen, hyvien
+lypsylehmien ja hevosten! Sellaisten orhien, että täytyy erikoisella
+nikkarilla teettää länget: niin on leveä kaula, metrin levyinen on
+meidän Perhollamme! Ja tällaisen nyt annettaisiin mennä hukkaan...
+viinapisaran tähden, ohhoi!"
+
+"Entäs renkien taudit sitten!" huudahtivat Tahvolle jotkut.
+
+"Renkienkö taudit?" jatkoi Tahvo. "Renkimiehen vammat ja siukkuudet?
+Rengillä ei saa olla mitään tautia. Ei toki — milloinkaan! Rengillä on
+terve ruumis; se ruskaa kuin vanha pärekori. Eikä minulla ole koskaan
+ollut mitään muuta vammaa kuin että välistä on päätä ruvennut
+pakottelemaan senjälkeen kun taivainen Isä, joka kaikesta huolta pitää,
+on tipauttanut minulle yläilmoista sellaista, josta muilla on murheensa
+ja surunsa, mutta jota minulle annetaan aina ilmaiseksi. Annetaan
+taivaasta! Sellaista tautia minulla on ollut... mitäpä muuta täällä
+maalla enimmäkseen! Eikä rengillä tosiaan sovikaan olla, eikä sa
+ olla... niinkuin paremmilla ihmisillä. Renki kun olen, en rohtoja
+tarvitse. Rohdoiksi en minä sitäkään väkevää tahdo silloin, kun rupeaa
+välistä tuota päätäni pakottamaan. Miksikö sitten tahdon? No, kaikkea
+nyt ihmettelette. Muuten vain tahdon: kun se on hyvää... makeaakin
+se on. Herranen aika, kaikkea minun pitää kuulla ja kärsiä: tässäkin
+äskettäin, olikos se toukokuulla, isäntä-kulta, vai milloin? Olkoonpa
+nyt ollut milloin tahansa: onhan tätä aikaa tarpeeksemme maailmassa...
+ja jos ei kenellä ole tarpeeksi, niin eikös vanha sananparsi sano että:
+sadassa vuodessa on aikaa. Niin justiin melkein: että lainatkoon sen
+tuosta sadasta vuodesta, jos kenellä on niin tulinen kiire ja
+ajan-nälkä. No niin, toukokuussa, kun miltei parahin maitolehmä kääntyi
+kipeäksi, niin tämä isäntä tuli karjakartanolle ja aikoi kaataa sen
+suuhun sitä... sellaista. Älkää mainitko nimeä! Ei sitä saa turhaan
+lausua. Kaikkea minun täytyy sietää! Tulee isäntä... ja kaataa
+sellaisen aineen, sellaisen Jumalan viljan elukan suuhun! Ahhah,
+sellainen aine! Niin suurella vaivalla nykyään hankittu; eihän näet
+sitä ihmisellekään enää anneta. Kaataa sellaista lehmän ruohokinaiseen
+kitaan. Kun minä tallin ovelta sen näin, niin sydäntäni riipaisi; siinä
+paikassa olisin juossut ja tempaissut putelin isännän kädestä ja
+holittanut sen sisuksen omaan sisääni, ellen olisi muistanut, että
+renki minä ainoastaan olen, neljäsataa markkaa kuussa ja vapaan asunnon
+ja hikoiluttavan lämmön nauttiva; tempaissut sen olisin, jos en lisäksi
+olisi muistanut, että tässä tapauksessa on lehmä parempi ihmisen
+lasta... ja että Jumala minulle kuitenkin viinaa tipauttaa milloin
+tarpeelliseksi näkee. Mutta se kaiveli: mokoma Jumalan vilja lehmän
+suuhun! Raavaan, lyhytjärkisen lehmän pötsiin, elukan, joka sen ottaa
+rohtona, äkistellen ja puuskutellen. Rohtona sellaista! Minä en ota
+sitä milloinkaan rohtona, vaan muuten vain: Jumalan siunauksena. Niin,
+niin. Ja kuulkaas nyt, jos viitsitte, renki-tolvanan käsitystä, minkä
+tähden se minusta on Jumalan siunausta. Minkäkö tähden? Sen tähden,
+että Jumala sitä aina siunaa. Antaa tarvitsevalle yhä kuitenkin.
+Ilmaiseksi, kuten jo sanottu. Isäntä työntää sellaiset aineet lehmille
+ja sioille... sillä mitäpäs niistä rengille. Monta kertaa olen tosin
+teeskennellyt itseni kipeäksi, vaikkei renki voi olla kipeä, ja
+päänsäryssäni tullut pyytämään isännäitä: Antakaa nyt jotain rohtoa,
+sillä olen siukka. Antakaa vaikka... sitä sianrohtoa. Se rengille
+mainiosti kelpaisi! Mutta ei tämä isäntä ole antanut. Tietenkin hän on
+ymmärtänyt paremmin kuin minä, että on tuo sika kuitenkin renkiä
+parempi ja ettei sovi ottaa sikojen rohtoa ja heittää renkien eteen.
+Mutta sitten on Jumala siinä viisaudessaan, jota ihmisjärki ei käsitä,
+tiputtanut minulle sekä rohdot tautiin joutuakseni että siitä
+päästäkseni yhtaikaa. Muutaman kerran on niin tapahtunut tämän lain
+aikana. Ensin antoi kilpa-ajoissa syyspuolella suurten herrain käsien
+kautta. Sitten, kun olin kaupungista vetämässä sitä, joka on pellolle
+kultaa, löysin kauppiaan pikkurakennuksesta erään lokeron nurkasta
+putelin. Minä sitä katselin, nuuskiskelin, ja mitäs: pistinpä sen
+sitten kuormani pohjalle, kun ensin olin vähän maistanut kokijaisiksi.
+Tuli puukhollari, kun kuormaa tein, kyseli, enkö ollut nähnyt lokeron
+nurkassa mitään. Mitä? Enhän minä mitään siellä ollut nähnyt; en
+mitään. On ne sellaiset näkemiset ennenkin nähty... kuin nuo lokerot.
+Mitäs hän, meni pois. Minä: kuormineni kotiin päin... ja tämä
+isäntä-kulta tietää sanoa, että kotiin se kuorma tuli, vaikka sitä
+kirottua siinä pohjalla... oli ollutkin. Mutta eihän se rengin
+ruumiille pahaksi: renkimies on aina terve ja luja; tuollainen kuin
+tupakka tai ryyppy siinä ei ole sen kummempaa kuin söisi tai joisi
+hyvästi: vain hyvä oli ollakseni. Eikä tässä maailmassa ole hätä elää,
+kun renkinä elämään tyytyy, eihän toki: tällaisen talon sapuskoilla ja
+palkoilla! Ei ole hätä näiden lakienkaan aikana. Mitäpä tällaisista
+laeista? Sanotaan, ettei nyt saa juomisena ottaa ruumiiseensa, mitä
+kukin ruumiilleen mukavaksi näkee. Miksi ei saisi? Kuka sen estäisi? Ei
+me toistemme tahdolle mitään voida! Saahan sitä aina. Laista ei ole
+estettä. — Se on vain hyvä ja mukava laki, tämä tällainen; sillä kun
+ennen vanhaan piti hakea juomista ja mökäöljyä kaupungista, jonotella
+anniskelun ovella, niin nyt sitä tulee tänne kyliinkin, ihan äärelleen,
+puheensiementä, porupillereitä, ilolientä; ei kuin ota; ei ole tarpeen
+juosta ja ajella ja soutaa, eikä kulkuvehkeitään erehdyksessä
+säpäleiksi lyödä. Kotinurkillaan vain moikaa, lauleskelee ja
+rallattelee, antaa eukolleen selkään, jos eukko tuskailee... eikä
+putkaan mikään poliisi maalta vie. Hyvä laki tämä on, mukava laki.
+Juomiset tulevat janoiselle suun eteen. Minulle esimerkiksi, köyhälle
+hevosrengille; joka en ole punikki, joskaan en ihan valkeaksikaan
+saattane valkaistua, kun en ole palttinaa, vaan ainoastaan karkeaa
+renkisainetta, Jumala sitten taas hommasi sitä uudemman kerran, sitä,
+minkä ilkeät ihmiset kieltävät kaikilta paitsi eivät ehkä osaavaisen ja
+rikkaan älyttömiltä elukoilta... eivätkä siltä, joka sitä tahtoo. Tämä
+isäntä sen tapauksen tietää, ja tämä Taavettikin, ja tämä herra
+monttööri kanssa, sekä nämä torpparit ja tolvanatkin. Mutta näille
+herroille, jotka viisaita asioita ovat tutkineet ja lukeneet, pitäisi
+oikein se tarinoida: että kuinka ihmeelliset ovat sen Ylhäällä
+asuvaisen neuvot ja kuinka hän muistaa sitä, joka eläinten tähden
+unohdetaan. Tämä tapaus sattui nyt jälkeen joulun. Oli ilta, helmikuun
+ilta. Minä olin Innon-Perhoa ruokkimassa: tiedättehän, herrat, sen
+nuoren hevosen, jolla niitä tuhansia vielä kerran juostaan. Niin ajaa
+tuonne kujalle miehiä, mistä minä tiesin, herrojako lienevät olleet vai
+renkejä: osaavat ne rengitkin yltiöpäällä herroiksi ajaa. Niin nuo,
+olivatpa sitten herroja tai narreja, pöllyttävät kujalle, siinä
+sanovat, huutavat: Uu-huu, öö-höö! Uu-huu, öö-höö! Suuria herroja
+olivat olevinaan... ja ehkä olivatkin, kuka sen tietää. Ja
+sanoivat eksyneensä lumisilla taipaleilla. Minkä kieli pystyy,
+juttelevat. Aikoivat tuonne kauas, sinne siihen ja siihen kylään.
+Kauppamatkustajia: sellaisia kauppamatkustajia niitä nykyään paljon
+kulkee. Ja sitten tahtovat minua opastamaan, kun olivat eksyneet...
+kuskaamaan heitä oikealle tielle. En, sanoin minä: olen väsyksissä,
+ilta on myöhä. Ehkä peloittikin minua pimeässä läpi metsän takaisin
+kävellä. He kehoittelevat: Huu, höö... saat sata markkaa, jos tulet...
+Saat viisikymmentä! Öö-höö, uu-huuf me ollaan herroja, saat
+viisikymmentä markkaa! Minä sanoin: Jos sata! Minua näet ihan totta
+alkoi peloittaa pimeässä. He löivät rahat kouraan... ja mitäs minä
+sitten enää: sanasta miestä, sarvesta mullikkaa... ei kuin lähde
+kyytiin. Nousin kuskipukille. Niin kolmas herroista kun alkaa
+selittämään, että siinä täytyy varoitellen istua. — Onko sen alla
+lasia? kysyin minä. — Lasiako; eikö mitä, vaan tärkeitä, ankeleekiä
+asioita, papereita. — Vai niin, sanoin minä. Mutta minun mielestäni ei
+kolmannen herran toki passannut istua kuskipukilla rengin vieressä;
+kylmäkin siinä olisi ollut, ja mahtuihan sitä sovitellen reen
+peräänkin. No, nuo kaikki kolme herraa, vai renkejäkö lienevät olleet,
+heittäysivätkin lopulta perään... sovittausivat toistensa lomiin ja
+syliin. Ajettiin sitten. Ajettiin, hyrytettiin, kellotettiin. Ja reen
+perästä varoitettiin: Älä nyt potki... älä tuhri tallisaappaillasi...
+niitä papereita. En toki, en minä. Mutta kun yhä pimeni, tulin
+uteliaaksi. Teki mieli koetella, haparoitella, millä kohdalla ne
+paperit oikein olisivat... ettei vain korkoni niihin erehdyksessä
+sattuisi. Koetin korollani, ja ne paperit kalahtivat. Ja joskus ne
+pulahtivatkin. Minun kävi niitä sääliksi; en hennonnut olla niitä salaa
+hiukan kädelläni hoivailematta, silittämättä... pystyyn paremmin
+asettamatta... jopa erästä pulisevaa oikein jalkaini väliin
+pystyttämättä... Ajettiin, ajettiin, kelluttiin, kökötettiin. Ja sanoin
+sitten, että kovin tässä on vilu; hätäkös herroilla siellä perässä,
+toistensa kainalossa. No, herrat ovat aina hyviä; minä en ole joutunut
+heidän kanssaan riitaan milloinkaan. Nämä viluani säälimään. Yksi
+huutaa: Annetaan tälle rengille viluun, tämä on hyvä mies. Annetaan,
+sanoi toinen. Mutta kolmas, joka sellaista taskumatistaan minulle
+tarjosi, sanoi: Mutta älä ota kuin sen mikä on tarpeen, öö-höö, uu-huu.
+— Sen nyt tietää, mikä rengille on tarpeen: vähä ei hänen ruumiissaan
+ole paljon mitään... kyllä rengin ruumis kestää, ei sitä ruumiin
+vaarojen vuoksi tarvitse raitistua. Ka, lämpeninhän siinä... ja suuret
+herratkin sitten ottivat suurten herrain tavalla: Uu-huu, öö-höö! Siinä
+lauleskeltiin, tarinoitiin, ajeltiin, tarjottiin uutta. Kovasti minä
+toki tykkäsin näistä herroista! Ja kun ilta yhä vain sitä pimenemistä
+teki, niin... pudotin erehdyksessä yhden putelin hankeen tienoheen.
+Ajettiin jälleen, lönköteltiin hiljaa... kovin toisiamme kehuttiin.
+Enkä liene enää oikein osannut kuskata vikuria ja kai kahdeksanvuotista
+ruunaa, koska reki oli kaatua... ja siinä kai toinenkin puteli putosi
+hankeen! Ihan pystyyn se putosi, putkahti somasti. Kahden litran
+puteleita ne olivat ne kaikki neljä. Ja kun yhä ajettiin, lönkötettiin
+ja laulettiin, ja herrat perässä mukavasti rötköttivät, niin kas,
+loputkin putelinperhanoista putosivat pitkin niitä pensaiden juuria.
+Ajettiin, ketkutettiin. Ja tultiin valtatielle. Siinä minä hyvästelin
+sitten herrat... kiittelin heitä, kun he olivat niin höyliä ja
+kohteliaita halvalle rengille, ja annoin ohjakset yhden käteen heistä.
+Sanoin, että nyt on selvä tie toiseen kylään ja kestikievariin... nyt
+sopii ruunan juosta: ja sivalsin hevosta piiskalla lautasille. Sekös
+osasi nyt tien! Herrat hyvästiä huusivat: Öö-höö, uu-huu. Minä
+kotipolulle, poimin lumesta putelit, korjasin talteen hyvät aineet,
+mitä sinne oli tippunut. — Ja sitten tämä isäntä kulta tietää... että
+kotiin minä pääsin... ja tarjosin näille torppareillekin, tolvanoille,
+sitä hyvää. Ja riitti sitä lauleskelua melkein koko seuraavan päivän...
+mutta silti en Luojan antimia ihan loppuun hävittänyt yhdellä
+kertaa: pistinpä niitä talteenkin, joten niistä ei sitten moneen aikaan
+ollut puutetta. Sellaista Luoja antoi rikkaitten rokarien,
+pöhöturkkien, ehkä miljonäärien käden kautta. Ohoi!"
+
+Kului hetki ja Tahvo jatkoi:
+
+"Mutta minkäslainen olikaan tuo yksi herroista...! Lieneekö herra
+ollutkaan! Hiihtää suksilla seuraavan päivän illalla tänne hoviin...
+ottaa minut kahden kesken puheisille, ja kysyy, enkö minä matkalla
+kotiin mitä ollut löytänyt. Mitäpäs minä olisin löytänyt! Sanoin että
+hyvilläni olisin ollut, jos jotain olisin löytänyt, halpa renkimies,
+joka on kipeäkin, vaikkei rengin sopisi olla: päätä pakottaa, ja isäntä
+on raittiuden kannattaja, joten hän antaa rohdot sioille ja lehmien
+köhivään kitaan. Nyt kysyy se sama herra, joka näytti surkealta ja
+hikoili ja puuskutti hiihdosta, enkö minä tietänyt, oliko reestä mitä
+pudonnut. Mitä, sanoin minä, mistä minä tiedän, mitä teiltä on voinut
+matkalla pudota? Olittehan hiukan liian iloisia herroja. Mistä tiedän?
+Minähän olin täällä... te siellä valtatiellä, matkalla kylään. Niin
+mutta, sanoi se surkea, ne putosivat silloin, kun yhdessä kanssasi
+ajelimme. En tiedä, vastasin; semmoista makeaa annoitte minun päähäni,
+ettei minulla ollut tolkkua mistään ja että vieläkin takaraivossani
+ryskää, Herra yhä enemmän vapisee, yhä kalvakampi on tallilyhdyn
+valossa, yhä kovemmin hiihto häntä hikoiluttaa. Sanoo, että se pudonnut
+oli ollut jotain kallista; tarjoaa minulle viisikymmentä markkaa,
+jos lupaisin etsiä ja... löytäisin. Mitäs minä: otin tämänkin
+viisikymmentä markkaa, ja lupasin etsiä, ja viedä tavaran kaupunkiin,
+jonne se herrakin nyt muka oli menossa. Missä tavattaisiin kaupungissa?
+Ja mitä se pudonnut oli? No, pirtua, tunnusti kulassi; arvaathan sinä,
+rakas mies; neljä putelia. Ai, ai, sanoin minä; mitenkä olittekaan niin
+kovassa humalassa, että annoitte sellaiset kalleudet heilahtaa reestä
+pois sillä kievarinmatkallanne! Hän jälleen väittämään: Ei, mutta ne
+ovat voineet pudota tällä alkutaipalella, silloin kun yhdessä kanssasi
+ajoimme; löytäisit nyt ne... kun löytörahatkin sait. No, sitä en
+osannut taata; etsiä pitänee, sanoin minä... Hohoi, niinhän taivainen
+Isä piti huolta rengistä: tiputteli hänelle sitä, kalleinta, koska se
+kerran on niin nuukasti jo lainpykälillä kiellettyä."
+
+Saunan seurakunta nauroi makeasti kamarin penkeillä, kynnyksellä ja
+kuistilla istuen ja huuruten.
+
+"Ai, ai sitä Tahvoa", sanoi isäntä.
+
+"Mutta entäs sitten, Talli-Tahvo?" huudahtivat jotkut.
+
+"Sitten tapahtui vallan merkillistä", jatkoi Tahvo. "Enpä ollut uskonut
+niin hävyttömiä ihmisiä olevankaan! Eikä se sellainen voinut ollakaan
+herra: kyllä minä aina elelen sovinnoissa oikeain herrojen kanssa!
+Mutta tämä! Minä tapasin hänet kaupungissa... sen hiihtäjän. Tapasin
+kauppatorilla, kuten keskenämme olimme sopineet. No, minä kun en ollut
+löytänyt niitä puteleita: kukas niitä loppuja enää eukon kätköistä...
+se kun on niin viisas eukko, että säästää ja piiloittelee minulta
+pahemman päivän varalta, jos näet meillekin jostain tulisi porsas tai
+lammas ja se saisi päätaudin. Niin, enhän minä siis mitenkään enää
+niitä aineita löytänyt, ja silloin tämä herra, vai mikä retkale lienee
+ollut, kovistamaan minua! Sanomaan — varkaaksi! Ka: ihan siltä se
+tuntui, vaikkei hän suoraan sanonut. Mutta silloin minä: kaikkea minun
+pitäisi kärsiä! Onko tämä nyt laitaa: viittailla, että minä muka
+varastaisin! Jos minä nyt jotain kehveltäisin, niin tunnustaakin sen
+tohtisin: pieni varastelu, mitä pahaa siinä olisi, kun sen kerran
+hennoisi myöntääkin? Mutta vikuustella varkaaksi, ei pienten
+kehveltäjäksi, naskalien ja neulain, vaan lainkieltämien ja
+myrkyllisten lienten rosvoksi. Sellaisesta suuttuu renki-tolvanakin,
+mokoman ymmärtää. Minä kun pöyhistäysin oikein ja sanoin: Häh? Mitäs
+sinä mies juttelet? Töhräätkö sinä minun kunniaani? Tuhraatko sinä
+minun papinkirjaani? Ai, hai. Voi, voi! — Oltiin vaiti. Taas
+sanoin, huusin oikein: — Vai tuhraat! Hyvä sitten: lähdetäänpäs
+poliisikamariin, tuossa se on ihan äärellään, ei sinne paljon lapikkaan
+pohjia kuluteta. Tule pois... niin selvitetään siellä sitten asia:
+kerro kaluunaniekoille, mitä sinulta olen varastanut, ja millä
+reissuilla. Tuletko? Minä tahdon sitä nyt, sillä ei sitä renkikään anna
+kunniaansa tahria!"
+
+Saunakamarissa kajahti naurunpurskahdus.
+
+"Entäs sitten? Entäs sitten?" huudettiin.
+
+"Mitäs se", selitti Tahvo. "Supattelemaan rupesi. Sanoi, että olehan
+hiljaa: enhän minä mitä; ihmisetkin torilla kuuntelevat! Ja... niine
+hyvineen lähti. Lähti hävytön retkale, mötkäle!... Ja, no niin: sillä
+tavalla se taivainen Isä jätti rengin omaksi sitä, jota ei renki
+rohdokseen tarvitse, vaan siat, lehmät ja köhätautiset hevoset. Jätti
+riunaakaan kenellekään maksattamatta, ihan ilmaiseksi."
+
+Eikä Tahvon tarina sen pitempi ollutkaan. Sille naurettiin, ja
+keskusteltiinpa nyt tuokio, mitä pirtutrokari muutakaan olisi voinut
+tehdä... kunnes tallirenki Tahvo, herra monttööriltä saamastaan
+paperossista makeita saunahaikuja vedellen, riensi virkkamaan:
+
+"Jotenka ei minulla mitään vastaan eikä moittimisen aiheutusta ole
+tässä kieltolaissa. Äkäisimmin tehoavat kielletyt aineet se on antanut
+minulle milloin missäkin paikoissa... sellaisissa, joissa ei ennen
+olisi luullut niitä olevankaan. Ei ole tarvinnut kaupunkiin varta
+vasten ajella, soutaa tai pestikenkiään maantien sorassa kuluttaa.
+Ilmaiseksi on sen kiellon aikana minulle annettu... kuin kadonneen
+löytäjälle. Kotiin on tuotu, käsille minut etsitty: ota nyt, et siitä
+pääse! Ja sellaista olen mieltä muissakin seikkasissa: ettei liene niin
+hankalia oloja, joissa ei ainakin tuhma renkimies voisi olla, jos
+tahtoo asioita käännellä ja kaikilta puolilta katsoa. Mitäpä tässä
+Jumalan valmiissa maailmassa: ei kuin elä! Kyllä siellä yläilmoissa
+kaikki määräillään ja järjestetään; rengin ei tarvitse muuta kuin
+totella, rötkäleen, sujuttautua pakon mukaan, mätkäleen, niin on
+parempi kuin ennen on ollutkaan."
+
+
+
+
+PUUTARHA
+
+
+Puutarhassa on tapahtunut viime yönä hirveitä.
+
+On marraskuun alkupuoli. Syysmyrsky raivosi yöllä... syysmyrskyistä
+viimeinen, tuoden luontoon talven sitä uraa myöten, jonka tuo myrsky
+vihallaan aukaisi.
+
+Niin, myrsky jylisi... uhkasi katot repiä, temmata ne paikoiltaan
+peitteisiinsä viluisina kääriytyvien ihmisten yltä... paukkui puissa,
+humisi ilmassa, iski ruutuihin jollakin kovalla niinkuin ruoskalla:
+lumirännällä ja raepuuskilla.
+
+Kun viimein aamu valkeni ja ikkunasta saattoi eroittaa ulos, oli
+maailma uskomattomasti muuttunut: kaikki valkeaa... Selvää talvea.
+Myrsky oli tyyntynyt. Mutta mitä se olikaan tehnyt!
+
+Puutarhaa ympäröivät hongat ja suuret kuuset, jotka suojaavat sitä
+pohjoiselta viimalta ja etelän vimmatuilta merituulilta. Nyt riippuivat
+monet honkien oksat katkenneina joko lumen taakasta, joka väänsi niistä
+toiset alaspäin, taikka myrskyn kiukkuisista tempauksista. Kaikki oksat
+eivät jaksaneet vastustaa moisia odottamatta tulleita vihanpuuskia:
+naksis... parahtaen ne katkesivat, helposti kuin mäntypuu pakkasella
+havunhakkaajan käsissä... Kuuset jälleen, korkeat ja kesällä
+kukkalatvaiset, ovat nyt ikäänkuin suunnattomia sokerikartioita...
+tahi kuin päästä jalkoihin asti valkoisiin puettuja kummituksia: lunta
+jokaisella alas hervahtaneella oksalla... Ja kuusten pitkulaisissa
+kävyissä, jotka ovat kevään kauniin punaisista kukista kehittyneet, on
+kiiltävä jääkuori.
+
+Aurinko nousee hiukan kirkastuvalle taivaalle... uusi, viluisen
+talven aurinko, jolta ikäänkuin puuttuu mielikuvien luomisvoimaa,
+onnenlajeista ihaninta. Sen auringon terävässä valossa näkyy, mitä
+pahaa myrskyn mukana yöllä tullut talvi on tehnyt.
+
+Petäjien ja kuusien luoman pyörylän keskellä on omenapuita,
+marjapensaita, koristepuita ja kukkia. Ja näiden keskellä taasen,
+sopivassa lomapaikassa, korkea koivu: solakka keinuva koivu, kuin
+viitta, kuin herkkä konelaitos, josta huomaa kevään kehittymisen ja
+jonka suhiseva, pehmeä ääni ilmoittaa kesän saapuneeksi.
+
+Nyt ovat omenapuiden viimeisetkin lehdet käpertyneet keltaisiksi ja
+jäykiksi... ja oksat ovat painuneet suurina kaarina maata tai kinoksia
+kohti, lumen ja jään ikeiden alla: ihme, etteivät ne ole menneet
+poikki.
+
+Viinimarjapensaat olivat tosin jo kauan olleet ruskeat ja puoleksi
+alastomat; nyt ne ovat kuin poljetut, sotketut. Mutta karviaiset
+säilyttävät vehreytensä paljon myöhempään, ja kuitenkin, oi, miten
+niidenkin vehreys nyt on kelmeää ja kylmän puremaa: jokainen lehti on
+ikäänkuin vahakangasta, josta tekokukkia valmistetaan, kovaa ja
+ilkeästi kiiltävää... niinkuin kangas olisi voideltu sokeri- tai
+suolaliuoksella. Sellaiset ovat karviaisten lehdet, missä niitä edes
+enää pilkistelee; hautautuivathan näet enimmät noista pitkistä ja
+notkeista oksista kinokseen ja jäiseen sohjuun... samoin kuin
+viinimarjainkin jäykkien oksain täytyi taipua tai peittyä
+lumileperoihin.
+
+Entä koristekasvit! Tuolla riippuu mustana ikäheinä, joka vielä
+äskettäin kirjavoi keltaisilla syyslehdillään pengermänsä reunaa ja
+riippui aitauksessaan kuin vanhentunut, vaskeen vivahtavalla kullalla
+ommeltu uudin. Villiviini nukkuu... näyttää kuolleelta, niin hervoton
+ja mustunut se on. Pois se riisui korkealta päätyseinältä uljaan,
+mustanpunaiselta ja veripunaiseita, tulipunaiselta ja kellertävältä
+vivahtelevan mattonsa, valtavan, monta syltä leveän ja vielä pitemmän
+juhlaryijynsä. Alastomana antaa se nyt rapatun seinän näkyä, kylmän ja
+harmahtavan.
+
+Entä — missä ovat hyasinttimme?
+
+Missä tulpaanit? Missä pieni krookuspenkki, aikoinaan kuin
+mustansinisellä silkkiliinalla peitetty?
+
+Niin, missä ovat kasteisesti kiiluvat, hekumallisesti nuokkuvat,
+ylpeästi tuoksuvat hyasintit, etelän niittyjen lapset! Missä tulpaanien
+loistavat terät!
+
+Missä pioonit, kukiltaan pehmeät kuin untuvapallot, kerman kellertävät
+taikka paistavan punaiset, leveät ja avoimet?
+
+Missä narsissien satalukuinen lauma, noiden neitseellisten, jotka
+levittävät päihdyttävää tuoksuaan salattuun puutarhan kätköön? Missä
+niiden kilpailija, lehdokki, pohjolassa ikäänkuin muukalainen, niin
+aurinkoisen kiivas on sen hajuvesi! Missä kielot, jotka kevätkesällä
+siirrettiin tänne kankaalta, samoinkuin kesällä lehdokin kelmeät
+juurimukulat, huolellisesti valiten niille entisenlaista paikkaa ja
+anelemalla anellen niitä kasvattamaan täällä edes lehtiä, elleivät
+kukkia jaksaisi puutarhassa: sillä oikea itsestään jalostunut metsän
+kukka on arka ja ylpeä, ei suvaitse puutarhoja... ei tahdo olla
+katseltavana, siellä, missä muut kukat ovat kuin kilpailemassa, kuin
+kukkaisnäyttelyssä.
+
+Ja keisarinkruunut! Ja akleijat! Ukonhatut, leijonankidat, sinilatvat.
+Eikö sinilatva heiluta enää iloista viuhkaansa tuolta harmaan kiviaidan
+juurelta?
+
+Neilikat, tuhatkirjavat, lumessa. Tuhatkaunokit... lumen alla.
+
+Jopa karistivat syysfloksitkin kiivaasti punaiset, horsmaa sata kertaa
+tulisemmat ja kuitenkin tuoksuttomat, viimeiset kukkansa. Floksit:
+tuoksuttomia ja kylmiähän ovat syksyn kukat, ja kuitenkin uhkailussaan
+komeat: ikäänkuin selvän järjen kauneutta. Mutta nyt on uhka loppunut:
+taittuneet ovat kukattomat, vihvilään vivahtavat varret, taittuneet ja
+kaatuneet maahan tuohon roskakeoksi mätänevien malvain välimaille,
+siihen paikkaan, missä jättiläisunikko kesällä aukaisi suuren
+kämmenensä ja pian antoi, uneliaan ja uneksivan elonsa jälkeen, sijansa
+syksyn kylmiä kestävämmille.
+
+Chrysantemit, jotka ilahduttivat mieltä loputtomalla loistollaan ja
+leviämisellään... no niin, nehän väsyivät jo paljon aikaisemmin tätä
+hävityksen yötä.
+
+Kuinka voi riidenmarja, pieni ja soma, joka kiemailee ikäänkuin pikku
+viuhkat kädessä, — sellaiset ovat sen lehdet, ja sellaiset ovat sen
+marjat, sievät, punaiset helmet, — kuinka voi tuo ystävämme, jonka
+kuljetimme tänne kaukaa salolta?
+
+Ja koiranheisi, samoin etäältä siirretty, kesälla kukassaan ihana:
+valkea ja puhdas, kuin porvarineito pyöreäkukallisessa aamutakissa,
+jokainen kukkasikermä miltei ankarasti tyylitelty, jokainen lehti
+niinikään, viinimarjan ja muratin lehden malliin... kuinka sen nyt
+onkaan käynyt?
+
+Niin, tuskin huomaa enää lumen sisästä harrottavia heiden väriseviä
+varpuja... heiden, jonka sen ihanat kukkaympyrät kesällä ja loistavan
+punaiset lehdet syksyllä ilmaisivat metsien uinuvassa ja viattomassa
+kätkössä ahnaalle kasvien kokoilijalle.
+
+Mutta ruusut! Sekä yksinkertaiset että moninkertaiset, valkeat ja
+punaiset, sekä auringon hehkua vaativat että hämärämpään tyytyväiset,
+metsäruusut ja puutarharuusut. Ei kukkia, ei niiden hohdetta eikä
+juovuttavaa suloa, ei vaaleanpunaista, mustan punaista, keltaista. Ei
+paljon edes lehtiä... ja missä lehti säilyi viimeisenä, valkeassa
+torpparinruusussa, sielläkin on nyt lumi peittänyt pensaan, nujertanut
+sen risukasaksi, kätkenyt syksyn viimeisen, ruskeanpunaisen koreuden,
+nuo lakastuneet, palavat lehdet: kaikki on oleva valkoista kuin
+kuolema.
+
+Pilarikatajat, kauneimmat katajoista, noista itsepintaisista, joita ei
+taitavinkaan kuulu osaavan siirtää eikä taivutella toivomaansa muotoon,
+vaan jotka siitä närkästyvät niin että mieluummin kuolevat... jopa
+kuollevat surusta, jos rakastava tarhuri erehdyksestä antaa niille
+hiukan vieraalta vivahtavaa multaa... pilarikatajat, Suomen somat
+kypressit, miten ne ovat madaltuneet! Talvi on tehnyt sellaisen ihmeen,
+että on ne muuttanut ikäänkuin pieniksi, kyyryisiksi, paksuihin
+saaleihin käärityiksi mummoiksi. Niin se on ne vääntänyt, syvälle
+luokiksi... nurin niskoin synkkää kallionkuilua kohti. Kuten vanhat,
+vapisevat muorit hautausmaalla ne kulkevat: näyttävät kulkevan,
+kompastelevan... pakenevan jotakin, etsivän jotakin. Tervakukkia
+juureltaan? Kesän kuumien, pihkalle tuoksuvien päivien rauhaa...
+niinkuin surullisen ihmisen sydän?...
+
+Oi ihmisen sydän, nykyaikaisen, heikkoverisen ihmisen, joka ei aina
+jaksa polkea tuskaa jalkojensa alle niinkuin myrkyllistä käärmettä,
+sydän, jossa useinkin käy myrsky järistäen sitä pohjia myöten, kuten
+alkavan talven myrsky kallioitakin vavistaa... ihmisen sydän, josta
+monikin seikka on äitelää, tympäisevää, moni ihminen vihattava
+kuolemaan saakka... kukahan meistä ei jotakin lähimmäistään joskus
+paitsi kammoisi ja pitäisi typeränä myöskin vihaisi, sellaisia olemme:
+heikkoja... Niin, ihmisen sydän: sinä saatat lopulta kärsiä siihen
+määrin, että vapiset, kun vain ajattelemme sellaistakin, miten
+_dielytra_, tuo elomme vertauskuva, surmataan lumi- ja raemyrskyssä,
+katkeaa ja hautautuu.
+
+Kärsiä jopa siinä määrin, että itsellesi pitäisit lopulta samanlaista
+hautautumista suloisimpana.
+
+Mutta ole lohdutettu! Hirveä on myrsky, julmaa on jää, joka viheltäen
+ruoskii, lumi, joka paksuna peittona yli kaiken entisen ja elävän,
+äsken eläneen lasketaan.
+
+Kuitenkin tiedä, että lumi, joka ruoskintaa seuraa, on todellakin
+peitto, oi ihminen; lepovuoteen peitto.
+
+Myrsky asettuu kerran, sen tiedät kokemuksesta... Ja ellet ole
+kokenut... niin sen uskot.
+
+Äitelyys, kyllästymys väsyy, ja sinä lepäät. Ja alat nähdä hiljalleen
+ihania unia. Näet unissa taasen kesän, hiljaisen, suloisen.
+
+Murrettu sinä saatat hetkisen olla kuin myrskyssä tuo kasvi, joka
+kasvattaa sydämenmuotoisia, punaista valuvia kukkasia. Kaikki on
+mielestäsi lyöty maahan sinulta. Olet kasvatti, joka et luota
+puutarhuriisi; sinusta tuntuu mahdottomalta löytää enää mistään
+elinvoimaa, ruokkivaa multaa. Mutta muista... tai kuvittele... että
+sadat syksyt ja talvet ovat jo puutarhasi hävittäneet tahi saavat sen
+hävittää: nujertaa maahan, jäämöhkäleillä tallata, jäisillä ruoskilla
+suomia, paksuun hankeen haudata... ja kuitenkin: kun on mennyt talven
+aika, tulee kevät... ja puutarha herää ja vihannoi jälleen! Aina
+uudestaan se nousee... kenties entistä ihmeellisempänä, ihanampana.
+
+Tiedä kokemuksesta, taikka usko, että sinulla on puutarhuri, joka on
+kaikkia muita suurempi, nerokkaampi. Jos epäilet, ettei hän ehkä keksi
+enää mitään uutta, jopa että hän ei löydä ravitsevaa maata edes
+entisillekään hoidokeilleen, niin hän sinulle nauraa. Hän sanoo
+sinulle:
+
+"Älä hulluttele. Lapsi olet... nulikka! Lepää, odota. Painu tuokioksi
+lumen alle, talven hoiviin...!"
+
+Ja sitten tulee kevät... luonnon lakien mukaan. Tulee myrskyten sekin
+kuin syksy, riemun pauhulla. Virrat ovat hopeaa. Taivas huimaavaa
+kultaa. Aurinko, rakas, kaivattu Aurinkosi, avaa sinulle taivaallisen
+sydämensä.
+
+Ja katso: heti näkyvät krookus-kukan silmikot lämpöisestä, mustasta
+mullasta. Keltakukat paistavat väkevän keltaisina, puhtaina kuin
+vastakiilloitettu messinki. Jo nousevat kuin nousevatkin narsissit,
+koko kukkasten epälukuinen lauma, mahtavana kauneuden armeijana.
+
+Sinä ihailet hyasinttia, punansinistä tai vaaleanpunaista, ja
+ihmettelet, että se hellän tarhurin peittelemänä on säilynyt pohjolan
+kylmän talven yli ulkona, tuo satumainen kukka, upea ja verraton,
+enemmän kuin ruhtinaallinen: kukka, jonka kantavanhemmista pakanuuden
+jumalat ennen rakensivat vuoteensa.
+
+Ja kumminkin on maailmassa paljon enimmän ihailemaasi ihmeellisempiä
+ihmeitä. Kuitenkin on tarhurillasi vielä, vieläkin jalompia kukkia
+loppumaton määrä, joita hän ei ole istuttanut puutarhaasi ja jotka
+saat, jos niitä etsit. Sellainen on Luonto.
+
+Mutta talvella hän kuiskaa: "Lepää, ensi keväänä näet ihmeitä!"
+
+Ja sinä ja puutarha tottelette suuren käskijänne sanoja. Talvi on
+tullut... Mutta kuollut ei puutarha ole... sekö kuollut! Ei;
+merkillistä, salaperäistä siinä tapahtunee talvellakin, unessakin...
+syvällä kätköissä, joihin ei ihmissilmä näe, lumen ja roudan alla,
+syvällä mullassa. Siellä eletään kuitenkin... ikäänkuin nähdään unta.
+Kummalliset voimat siellä liikkuvat... hiljaa, ääntä hiiskumatta.
+Siellä kasvatetaan ituja, silmukoita, valkeita, punertavia, meheviä.
+
+Kun suuri Puutarhuri, häikäisevän kevätauringon hahmossa, nauraen
+huutaa: "Ylös, lapseni... nyt olette levänneet!" Silloin! Silloin...
+
+Kuin taikasauvan kosketuksella puhkeaa, työntäytyy, pursuaa mullasta,
+juurista, oksien silmuista, lehdyköistä uutta vehreyttä, levännyttä,
+voimakasta, säkenöivää elämää.
+
+Ja uusi, salaa kylvetty tai istutettu kasvikin itää tahi versoo...
+kaikkia entisiä kauniimpana.
+
+Nyt on talvi. Aurinko pysyy enimmäkseen peitossa... Nyt alkaa sataa
+lunta. Mutta välistä vielä aurinkokin pilkistää, ja silloin se
+kimaltelee korkeassa koivussa, joka kasvaa hedelmäpensaiden ja kukkien
+lomassa, kimaltelee oksien pienissä jäähelyissä niinkuin
+kristallikruunun lasihelmissä.
+
+Se kiiltely, vaikka vähäinen, on kumminkin rauhoitus, ettei aurinko ole
+kauaksi aikaa kadonnut; vain talveksi. Se on sille, joka silmät vielä
+vähän raollaan juuri vaipuu uneen, lupaus, että uusi kevät jälleen
+vapauttaa: katoaa viimeinenkin viha, kipu, katkeruus ja kiihko: kaikki
+katoaa!
+
+
+
+
+MAINEETON SANKARI
+
+
+Keskellä viehkeää Vanajaa on pieni saari, ulkoapäin samannäköinen kuin
+muutkin tuon järvenseljän enimmäkseen asumattomat pikku saaret: rehevä
+ja vehmas, rannoilta paikoin matalaa someroa, paikoin harmaina
+kallioina kohoileva. Lepät, joukossa korkeita ja tummia tervaleppiä,
+joiden lehdet kiiltävät väkevästi ja rungot ja oksat ovat syksyisin ja
+talvisin hienosti ruskeat, astuvat jalkansa miltei järven veteen,
+seisoen rannalla tiheänä vartiostona tai muodostaen verhon, jonka läpi
+katselijan silmä ei saavuta pienen saaren sisustan salaperäisyyttä.
+Lepikkoa ylempänä kuumottavat kuuset, koivut ja muutamat vanhat
+petäjät.
+
+Eräässä kohdassa aivan rannalla näemme venheen, siimeksessä leppien
+juurella; lähellä sitä verkkoja telineillään kuivamassa, maassa rysiä
+ja mertoja, ja matalan saunan tuolla louhikkoon avatun ja sannoitetun
+polun mutkassa.
+
+Ja sitten naukaisee jossain kissa, joka pian ilmestyykin viereemme,
+häntä pystyssä ison kiven nokkaan. Ellemme sitä peloittele, laskeutuu
+se luoksemme, hankaamaan kupeitaan jalkoihimme, jopa heitäiksen
+seljälleen ja anoo siinä naukuen hyväilyjämme.
+
+Asuttu on saari.
+
+Minkälainen kaunis ja omituinen asuinpaikka! Ja millä tavalla asuttu!
+
+Ylenemme hiljaa rannalta polkua myöten, jonka reunoilla näemme milloin
+akleijoja, sinisiä ja vaaleanpunaisia, milloin tulenvärisinä
+rehenteleviä keisarikruunuja, ja sitten ilmestyy eteemme asukkaan tupa,
+vähäinen, harmaa ja savuttunut, mutta rattoisan ja rauhallisen
+näköinen, jopa somakin: ikkunanpielet ovat maalatut sinisiksi, ja
+yhdessä mökin kolmesta ikkunasta on puhtaat, maalaiskutoiset uutimet.
+Ovi on kumminkin lukossa: isäntäväki näyttää olevan jossakin ulkosalla
+tai ehkä lähtenyt käymään manterella.
+
+No, katseltavaa on kylläkin vieraiden ympärillä.
+
+Erikoista huomiota ei herätä korkea ja rehevä ruis, joka lainehtii
+saaren keskellä, pyöreällä aukeamalla; eivätkä kukkiva perunapelto
+taikka kaalismaa tahi tupakkapenkki meitä ihmetytä, joskin ihastuttavat
+sinisine ja valkeine kukkasineen, rehevine naatteineen tai komeine
+varsineen. Mutta ainakin minä hämmästyn, kun näen mökin ympärillä pari
+omenapuuta... ja sitten loitompana, suuren raunion vieressä, kolmannen
+omenapuun, ja sen jälkeen yhä kauempana samaisia. Seitsemän, kahdeksan
+omenapuuta näillä pienen pienillä viljelyksillä, kaikki tuuheita,
+huolellisesti oksittuja, varmasti ja kätevästi tukiseipäihinsä
+sidottuja.
+
+Kuka on tehnyt yksinäiseen saareen omenatarhan?
+
+Sitä kummastelemme, kun kuljemme ruisvainion piennarta ja ajattelemme,
+millaiselta tämä jalostettu puistikko mahtaakaan näyttää kukintansa
+aikaan...
+
+Siinä menee hiljalleen tuokio, omenapuita ja ruista ihaillessa,
+illansuun hyrrääviä hyttysparvia katsellessa, rantametsiköistä
+lemahtavista illan suloisista tuoksuista nauttiessa.
+
+Ja vihdoinpa kuuluu salmelta sorsien narskuttavien äänien lisäksi
+myöskin soutuvenheen airojen vinguntaa. Mies sieltä soutaa, suuntaa
+päätänsä kääntämättä kohti tuttua valkamaansa, jo kahisevat kaislat
+venheen laidoissa, ja kokka karahtaa miltei äänettömästi somerikkoon,
+parin suuren kiven lomaan.
+
+Kissa hyppelee rannalla vesikiveltä toiselle, heitäiksen viimeisellä
+kupeelleen isäntänsä edessä ja näyttää kellertävän vatsansa, naukaisee
+tyytyväisesti; on rientänyt tulijaa vastaan.
+
+Mietteissään soutava mies on huomannut vieraat, kääntyessään nostamaan
+airojansa tulloista venheeseen. Hänen päänsä tekee nopean liikkeen, ja
+lyhyesti, puolittain jurosti, mutta silti ystävällisesti hän nyt lausuu
+hyvän-ehtoonsa, ja me selitämme olleemme huvisoudulla. Eipä hänellä
+mitä kyläilyämme vastaan. Jotakin hän nyt puhelee kissastaan, ainoasta
+kotieläimestä, mikä hänellä täällä on, ammatiltaan kalamiehellä, sekä
+vaimostaan, joka on jäänyt yöksi kylään, manterelle; mutta kuitenkin
+tarjoaisi hän meille kupposen kahvia taikka lasin teetä, pieneksi
+virkistykseksi soutelusta, miehen keittely jos meille sopisi. Lähdemme
+kaikin kartanolle. Ilmaisemme matkalla ihastuksemme rukiiseen, jonka
+varren korkeudelle ei vertaa, tuuheaan perunaan, voimakkaasti kiiluviin
+tupakanlehtiin, ja näihin moniin, komeihin omenapuihin. Saaren asukas
+ja isäntä ainoastaan hymähtää tyytyväisesti jotakin sanatonta
+vastaukseksi kiittelyihimme.
+
+Mies, vanha ja hieman kumarainen, ruskeaksi päivettynyt ja ahavoitunut,
+yksinpä jo äänestä päättäen luonnon helmassa miltei murtumattomaksi
+karaistunut, aukaisee pirttinsä oven, köykistää päätänsä ja painuu
+kissa edellään sisään, kutsuu vieraita perästään majaansa. Se on
+hämärä, pienen pieni, mutta siisti. Tuossa suuri kiuas, josta varmaan
+talvella, tammikuunkin pakkasilla riittää lämpöä yhdellä lämmityksellä
+pariksi päiväksi. Ja takan kupeella sänky, punertavaksi maalattu, nyt
+haavanlehdillä pehmustettu. Ikkunan edessä pöytä tyhjänä; kupit, ja
+lautaset sievästi pestyinä tuossa hyllyllä taikka vanhassa kaapissa,
+joka täyttää sisemmästä päätyseinästä niin paljon, että parhaiksi
+kamarin ovi mahtuu sen ja takan väliin.
+
+Isäntä aukaisee kamarin oven ja kehoittaa meitä lepuuttamaan
+ruumistamme niillä istuimilla, mitä saatavissa on: pinnasohvalla ja
+parilla puunjuurista punotulla nojatuolilla. Näiden istuimien keskellä
+on ristikkojalkainen pöytä. Vielä näemme kamarissa raamatun ja muutamia
+muita hartauskirjoja; siinäpä onkin sitten koko huoneen sisustus.
+
+Pohditaanpa siinä isännän kanssa, mitä joisimme, teetä vai kahvia,
+sitten vieraat istuvat ja odottelevat, kuka tupakoiden, kuka ilman
+vain, ja vaihtavat kamarin avatun oven kautta pakinoita isännän kanssa,
+joka sytyttelee tulta lieden tervaksiin, ottaa esille kupit ja lasit ja
+puhelee siinä ohella vierailleen ja kissalleenkin, ja nyt kissastaan:
+
+"Se on merkillinen mies... tämä Narri. Aika herkkusuu se on: sille ei
+kelpaa ruuaksi paljon mikään muu kuin kala. Joskus jonkin lintusen
+metsästä nappaa, Narri syö sen, tulee höyhensuisena tupaan. Mutta
+hiiriä ja rottia: jopahan Narri niitä maistaisi, vaikka onhan niitäkin
+täällä. Ehei, ei edes tassullaan niitä lyö, ei hammastaan niissä
+tuhraa: ystävä on hiirille, parasta pataa vanhan rotan kanssa... Kerran
+tässä... levolla oltiin illalla jo eukkoni ja minä, oli pimeä,
+syksyaikaa... lamppu sammutettu... Niin, annas olla, alkoi kuulua
+täällä rapinaa ruokakaapin ovelta. Minä heräsin, puolin olin jo unessa,
+ajattelin: Narri kai siellä raapustelee; sillä on sellainen tapa ja
+taito availla itse kaapin, niin, aivanpa kamarinkin ovi, jos se on
+jäänyt vähänkin raolleen. Ajattelin Narrin koettavan aukaista kaapin
+ovea ja ottaa sieltä itselleen joitakin herkkujaan... kalaa... tai
+oli sillä kertaa teirikin paistettuna. Mutta sitten katsoin, ja näin
+Narrin silmät varsin sänkymme vieressä, ei kaapin ovella. Kaappaisin
+tulta, ja eikös pehkana: rotta istui kaapin ovella, oli sitä
+jyrsinyt... ja Narri melkein tuossa sen rinnalla: katsoi rauhassa,
+kuinka rotta veikkonen yritteli kaappiin. Ei tassullaan lyönyt, ei
+hampaallaan uhannut; katseli ja kummasteli. Sellainen merkillinen mies
+se on Narri, hehe."
+
+Niin tarinoi isäntämme tällaisen jutun ja kuvauksen... ja kaikenmoista
+muutakin, vakavaa ja hauskaa sekaisin. Ja sillä välin kiehahti nopeasti
+tee, jonka vanhus kantoi nyt pöydälle.
+
+Virisi siinä isäntämmekin suuhun tupakka... ja jälleen melkoisen
+lyhyt, mutta silti mielenkiintoinen tarina, jota vieraat kuuntelivat
+ääneti, ihmetellen ja keskeyttäen vanhuksen innokasta ja harrasta
+puhelua ainoastaan jotakin erikoista, vielä selittämätöntä seikkaa
+kysäistäkseen. Eikä isäntämmekään katkaissut juttuaan muuta kuin
+kehoitellakseen nauttimaan virkistävää teetä taikka ollakseen
+häveliäisyydestä hiiskumatta jotakin asiata, joka olisi hänen
+kunniaansa kenties omalla kiitoksella kohottanut. Niin hän kertoi,
+verkkaan ja hiljaisin äänin. Narri-kissaansa oli hän leikillä
+merkilliseksi mieheksi sanonut; mutta hänpä itse se oli mies, kumma ja
+ihailtava, mielestäni harvinainen laji oikeaa ihmistä, lähellä parasta.
+
+Neljätoista pitkää vuotta oli hän asunut tällä saarella, asunut tätä
+saarta. Neljätoista vuotta, jotka nopeasti solahtavat.
+
+Kalastaja oli hän ammatiltaan, ja laadultaan hyvä kalastaja, joka tunsi
+Vanajan kaikki kalahaudat paremmin kuin kukaan, jopa etäisten
+sivujärvienkin.
+
+Sillä ammatilla hän eli. Lapsia ei ollut.
+
+Mutta kalastuksen lisäksi oli hänellä toinenkin elinkeino, oikeastaan
+vielä tasaisemmasti varma kuin kalastus. Elinkeino ja huvi. Se oli
+viljellä tätä pientä saarta. Saari oli hänellä vuokralla. Niin,
+viljellä ja kaunistaa sitä. Kaunistaa: sitä merkitsivät nuo
+vaatimattomat puutarhakukkasetkin, jotka olimme nähneet saunapolun
+varrella, ja omenapuut.
+
+Mutta mikä vaiva viljellä tällaista saarta! Mikä suunnaton työ ja
+ponnistus. Neljäntoista vuoden työ... ja nyt saaren louhet ja miltei
+kalliotkin vihannoivat ja kukkivat.
+
+Kun hän tähän saareen asettui ja sommitteli siihen kalasaunansa, oli se
+todellinen kalastajan saari: metsää, muutamia kallioita ja niiden
+ympärillä kiviä. Pieniä ja suuria kiviä... aivan toistensa vieressä.
+Sellaiseen kivikkoon mahtui perunamaa. Niin, oikeastaan ensin
+ainoastaan tupakkapelto ja sitten perunamaa. Sen jälkeen alaa kaaleille
+ja lantuille. Ja viimein raivasi uudisasukas melkoisen oikean pellon,
+jossa kasvoi vuoroin ruis, ohra taikka peruna, jopa vähän vehnääkin.
+
+Mutta millä tavalla hän teki peltonsa tällaiseen pohjaan! Ei uskoisi
+se, joka louhikon silloin näki: pelkästään kangella ja lapiolla. Vaimo
+apunaan.
+
+Kangella ja lapiolla ja aurasella, jota mies veti ja vaimo painoi
+kirkuvaan kivisoraan.
+
+Mutta jos pienet kivet saatiin käsinkin heitetyksi raunioihin, ja
+niistä isommat kangella irti, niin sanoihan vanhus olleen suuriakin
+kiviä. Niitä oli niinkin suuria kuin tuo tuvan leivinuuni. Nyt ei niitä
+ole. Ei yhtään monistakin kymmenistä. Eräihin niiden jättämiin syviin
+hautoihin juuri ovat nuo omenapuut istutetut.
+
+Kuinka saatiin isoimmat kivet hävitetyksi? Kangilla ja lapiolla
+taas... ja tulella! Mies kaivoi kiven viereen syviä kuoppia ja upotti
+kivet niihin. Peitti ne mullalla lähes metrin paksuudelta. Tahi sytytti
+kivien päälle ja ympärille suuria rovioita; kun tuli kuumensi kivet ja
+vettä kiville kaatoi, lähti niistä ensi poltolla päällyskerros hauraina
+paasina irti. Sitten taas uusi tuli. Irroitetut liuskat raunioon, tai
+salaojan katteeksi. Monta roviota siinä sai polttaa. Niin rikottiin,
+hävitettiin kukin kivi kerros kerrokselta, kunnes siitä ei ollut
+kantaakaan jäljellä... kymmenet pienen mökin kokoiset kivet kymmenen
+pitkän ja nopean vuoden kuluessa.
+
+Ei ruudilla, ei dynamiitilla... vaan melkein käsillä... hiljaa ja
+sitkeästi. Miten olisi köyhä käyttänyt kalliita räjähdysaineita
+tällaiseen... ja miksi olisi saaren mies niitä käyttänyt!
+
+Kivien lomissa ja alla oli vähän multaa. Nyt sitä on pellossa paksulta:
+sen näkee jo viljoistakin. Mutta saarelaisilla ei ole ollut koskaan
+muuta karjaa kuin kissansa: kolme neljä niitä on jo täällä elänyt
+vanhuuteensa. Silti heidän peltonsa, joka täyttää koko saaren
+keskustan, kasvaa ihmeellisesti.
+
+No, kalastaja keräili retkillään rannoilta kaislan tähteitä ja veden
+hylkäämää muraa peltoonsa ja hedelmäpuilleen. Aina hänellä oli
+matkoillaan venheessä mukana keskulaisen kokoinen pärekori. Siihen hän
+sulloi hietikoilta muraa... ja metsistä lakastuneita lehtiä. Kotiin
+palatessaan toi hän maihin aina korillisen erinomaista höystettä...
+roskia, lehtiä tai mutaa, jotka vähitellen hiekkaan sekoitettuna ovat
+muuttuneet mustaksi mullaksi.
+
+Niin neljätoista vuotta. Neljätoista vuotta hän kantoi ja souti multaa
+saareensa.
+
+Kuulijat valtasi tätä vaatimatonta ja kuitenkin innostunutta pakinaa
+seuratessa ihmettely. Polttaa kalliot tulella hiekaksi! Kantaa pelto
+saareen manterelta! Muuttaa mullaksi louhi ja kivikko... saattaa se
+lainehtimaan viljaa ja kukoistamaan omenapuina.
+
+Sillä tavoin neljätoista vuotta...
+
+Ja nyt on saari kaunis, kivikko hyödyllinen.
+
+Kaikki ylistämme kumarahartiaisen, mutta vankan ukon sitkeyttä,
+hämäläistä, hiljaista, koskaan horjumatonta sitkeyttä ja rakkautta
+maahan.
+
+Saaren isäntä oli vieraiden silmissä kasvanut vähän kuin
+jättiläiseksi... miltei muuttunut jonkinlaiseksi noidaksi: tehdäpä
+tällaiseen autiuteen pieni kodikas paratiisi...
+
+Ja nuo kukkaset sitten, rakkaasti vaalitut... sievästi hiekoitetun
+saunapolun varrella.
+
+Pakisimme sieltä soutaessamme kuka mitenkin:
+
+"Siinäpä mies..."
+
+"Siinäpä mies, voimansa ja rakkautensa vuoksi ihailtava kaikessa
+avuttomuudessaan. Ja eikö rakkaus ole maailmassa arvokkaampaa kuin
+kaikkein ylpeimmät kyvyt ja loisteliaimmat lahjat?"
+
+"Uuden torpparilain nojalla hän on toki saarensa saanut omakseen, tosin
+tuskalla ja työllä, jopa käräjöimällä, mutta saanut kuitenkin...
+maksamalla siitä lunastusta. Hyvä sekin."
+
+"Totisesti hän saarensa ja sen pellon ja vihannesmaat ja hedelmäpuut
+ansaitsee... neljäntoista vuoden lakkaamattomalla ponnistuksella."
+
+"Nyt hän voi hiukan levätä. Syödä oman peltonsa leipää. Tosiaan oman
+peltonsa."
+
+"Omenapuittensa kukkien koreudesta hän puhui. Kukkasia hän oli
+polkujensa varsille kylvänyt."
+
+"Ja entäs se", huudahti eräs, "että ukko on saanut kaiken aikaan itse:
+ilman sanottavaa apua oman ruumiinsa ja tahtonsa voimalla... oman
+intonsa alati kiihoittamana."
+
+Joku sanoi: "Eivät ole nuo kaksi ammattia hullumpia, näin
+kesähuvittelijan silmällä katsottuina ainakaan: aaltojen oikullinen
+vapaus ja kauan tyly, mutta voitettuna sitä turvallisempi maa."
+
+"Hyvä on, että omillaan tulee toimeen, vaikkapa vain ilman poria ja
+dynamiittia. Mikä monesti muutenkaan perisi — täällä maallakaan?
+Ihmistenkö apu, rikkaiden. Toden totta: me ihmiset olemme toisillemme
+melkoisen petollisia. Melkein aina... miltei ihan aina."
+
+"Luo itsellesi turva... luo vaikka kalliosta, ellet parempaa voi
+hankkia. Niin olet kuin linnoituksessa, — ja edes kesin kuin pikku
+paratiisissa: punertavana kukkiva omenatarha ympärillä saaren
+rantaleppien kätkössä. Siellä elät; töistäsi iloitset. Mitä välität
+tylyistä ihmisistä, kunhan et itse ole kenellekään tyly: ken tulee
+vieraaksi, sille annat leipääsi."
+
+Ja joku lopetti:
+
+"Hätäpä kasvattaa satoa vanhasta vainiosta! Hätäpä muokata pelloiksi ja
+puutarhoiksi savipohjia ja mullalla täytettyjä. Käy kiinni karuimpaan,
+kovimpaan. Puhalla henki kiveen. Luo tyhjästä: olet pieni kuva siitä,
+joka teki tyhjästä maailman, maan ja auringon, kuun ja ihania unelmia
+sytyttävät tähdet."
+
+"On paljon oikeita paraatiiseja aidattu, muokattu ja istutettu
+hedelmällisille ja aurinkoisille maille. Mutta olisipa Suomen
+jokaisella pienellä kivikkosaarella sellainen hiljainen unelmiensa
+toteuttaja kuin se vanhus, josta nyt näimme vilahduksen!"
+
+
+
+
+IHME
+
+
+Ei ole tämä ihme mikään jutelma keksinnöistä eikä uutuuksista, sillä ne
+eivät liene milloinkaan uutta eivätkä ihmeellistä, koskapa niitä
+melkein joka päivä tapahtuu; vaan todellisesta harvinaisesta ihmeestä,
+joka kuitenkin joskus on totta.
+
+Vanha mylläri, joka nyt vaeltaa autuaitten kentillä... käyskentelee
+ikuisesti vihannoivissa lehdoissa, keskellä koivikoita, joita ei syksy
+koskaan lakastuta, ja kukkivilla ahoilla, joita ei hanki peitä, astelee
+vihanta virpi kädessä, korkeana ja kirkastuneena ja loistava hymy
+huulillaan rakkaitten karitsainsa perästä vieden niitä iankaikkisesti
+kauniille laitumille... vanha mylläri tarinoi kerran...
+
+Ei ollut joulu, mutta lähellä oli se vielä: oli uudenvuoden aatto.
+Eivät palaneet myllärin tupasessa joulukynttilät, sillä niiden
+polttaminen ei ollut hänellä tapana, enemmän kuin muissakaan pienissä
+asunnoissa sillä seudulla. Mutta valoa oli silti pirtissä, valoa, joka
+loisti harmaan ja lämpöisen takan liedestä, myllärin kesällä talveksi
+varaamista pihkaisista ja kuivista petäjäpuista.
+
+Mylläri oli hommaillut jotain kamarissa. Nyt tuli hän tupaan ja istahti
+rahin päähän lieden ääreen, jossa jo ennestään istui muudan
+nuorukainen, hänen kummilapsensa. Myllärillä oli sylissä joitakin
+papereita.
+
+Juhliksi puhdistettu lamppu tuikki iloisesti pöydällä. Uunissa sirisi
+maukasta tuoksua levittävä paisti, lammasta, silavaa ja raavaslihaa.
+Myllärin muorin kamarista, joka oli isännän kamarin vieressä, kuului
+silloin tällöin sirmakansoittoa, raukeaa ja samalla raisua: talon
+isännällä oli juhlilla luonaan eräs toinenkin vieras, joka oli tullut
+taloon käsiharmonikkoineen, ja soitteli nyt siellä. Vanha mylläri,
+lempeä ja naurusuinen herännyt, pietistiksi harvinainen laadultaan,
+kuunteli maailmallista soittelua alakuloisesti hymyillen.
+
+Milloin hanurinkurahtelu lakkasi, eroitti kamarista muorin juttelua
+toisen vieraan kanssa... ja ulkoa korkeain mäntyjen pehmoista suhinaa,
+ikäänkuin raskaita huokauksia.
+
+Mylläri istui siis toisen vieraan kanssa tuvassa, hehkuilevan lieden
+edessä.
+
+Yhtäkkiä, tai oikeastaan verkalleen ja kuitenkin ikäänkuin tekoaan
+hieman salaillen pisti vanha mylläri paperitukkusen, joka oli hänen
+sylissään, palavaan uuniin, humisevien liekkien sekaan. Nuorukainen
+huomasi hänen työntävän papereita palamaan, ja näki vanhuksen otsan
+sitten kohoavan miltei ylpeästi pystyyn, ja hänen ohuilla huulillaan
+väreilevän omituisen, leikkivän hymyn. Kun nuori mies katsahti
+papereihin, joita iloiset liekit juuri nieleskelivät, oli hän
+näkevinään niissä sanan: Velkakirja.
+
+"Mitä mylläri tekee?" kysyi nuorukainen. "Poltatteko velkakirjoja?"
+
+"Hyst!" varoitti mylläri, naurahti ja kohotti toisen kätensä etusormia.
+"Älähän hiisku tästä muorille."
+
+Poika ymmärsi ukon: muori oli tarkka raha-asioissa; varmaankin mylläri
+poltti toisen velkakirjoja, ja mitäpä hänellä itsellään olisikaan ollut
+kenellekään maksamista, joka nyt muka olisi ollut maksettu ja jonka
+paperit hän olisi täten hävittänyt? Sitten mylläri jatkoi:
+
+"Enpä velkakirjoja polta: yhden ainoan vain kadotan... pienen..."
+
+Mylläri mainitsi hiljaa miehen nimen, joka oli ollut hänelle velkaa.
+Syntyi pitkä hiljaisuus. Vanhuksen kasvot olivat taaksepäin
+kallistuneet; ne olivat iloiset, kirkkaat, ja kumminkin hänen
+silmänurkissaan, pietistin punertavissa, itkettyneissä silmissä,
+kierteli vesi.
+
+Meni hetki. Sirmakka oli hiljaa, tuuli ulkona huokaili, ja kamarissa
+muori naurahteli ja jutteli.
+
+Sitten huokasi mylläri syvään ja alkoi tarinoida verkalleen, —
+opettavasti, hieman saarnaavasti:
+
+"Niin, velkakirjasenhan minä poltin. Pieni velka vain... jollaisesta
+ei kannata mainita. Mutta tiedätkö, että sittenkin tuntuu hyvältä, kun
+sillä tavalla tein. Ihmeellistä. Mutta niin on Kristuskin käskenyt...
+eikä silti juuri käskenyt, koska hän meiltä mitään vastinetta
+vaatimatta antaa velkamme anteeksi, ottaa ne maksettavikseen.
+
+"Tuntuu hyvältä... ja tuntuu siltä kuin tuvassa nyt palaisivat kirkon
+joulukynttilät...
+
+"Ja kuitenkin tuntuu siltä kuin jokin olisi ihmistä tällaiseen
+käskenyt.
+
+"Sanoisinko sinulle... poikani... missä sen käskyn sain?
+
+"Olisinko kovamielinen... veisinkö ehkä sillä tavalla iloa
+nuorukaiselta? Ajattelen näet, että onhan sinulla, onhan nuorella
+oikeus ja vapaus iloita maailmasta. Paljon on siinä iloittavaa...
+kesä, ja Jumalan luomassa maailmassa laiho ja kukkaset, maan hedelmät,
+nuoruus: kaikki Jumalan antimia ihmisille. Iloita saa, iloita täytyy
+siitä. Iloita ja ihmetellä.
+
+"Tohtisinko nyt tosiaan kenties riistää sinulta iloa?
+
+"Mutta jokin vaatisi puhelemaan surusta... josta kehkeytyy ja kertyy
+ilo. Puhumaan, missä ja miksi minulle ikäänkuin annettiin käsky hukata
+tämä velalliseni paperi.
+
+"Se tapahtui muutama päivä sitten. Hänen mökissään... hänen
+sairasvuoteensa ääressä. Niinkuin tiedät, hän on hyvin kipeä. Varmaan
+hän pian kuolee.
+
+"Täytynee puhua näin uudenvuoden aattonakin... iltana, jonka perästä
+toivotaan kaikkea tulevalta vuodelta... kovaa on nähdä kuolevaa, nähdä
+kuolevan ihmisen kasvoja...
+
+"Katoavaisuus oli hänen kasvoihinsa sinettinsä painanut; ne olivat
+keltaiset... niinkuin vanhojen kirjojen paperi. Niin on mennyttä mies;
+tyhjiin laihtunut... kun on kauan potenut. Ja hänen silmänsä, tuon
+mies-raukan: ne olivat ikäänkuin tavattomasti suurentuneet. Ne
+näyttivät ihan mustilta, vaikka hän onkin vaalakkasilmäinen... ja ne
+olivat pelkkää silmäterää. Isot ja mustat silmäterät kalpeissa
+kasvoissa... Kuin jotkin ikkunat, joista jokin minua katseli. Mikä?
+
+"Puoli vuotta tätä ennen olin nähnyt saman miehen hartevana, leveänä.
+Silloin hän nauroi, hommasi työssä. Kiivas hän oli mieheksi...
+sellainen ettei kai luullut minkään jaksavan hänen voimaansa vastustaa.
+Ja hän kerskui voimillaan. Nyt, lyhyen ajan kuluttua, hän oli mennyt
+näin kasaan. Jumala oli lähettänyt taudin... kutsumaan häntä pois.
+Hänen ruumiinsa muuttui niin heikoksi, ettei hän pysty vuoteesta
+nousemaan. Kovia sanoja täytyy hänen sietää niiltä, joiden on
+hoidettava häntä ja joille hänestä on nyt tullut vastus: omaisilleen ja
+lapsilleen... hänestä, heidän entisestä hoitajastaan. Eikä hänellä ole
+voimaa eikä halua heidän käytöstään nurkua; ainoastaan vedet virtaavat
+välistä poskille silmäkuopista. Jumala lohduttakoon häntä...
+muuttakoon häntä vielä niin, että hänelle on ilo lähteä maailmasta.
+
+"No... hänen silmiensä näkeminen se pakotti minut polttamaan tuon
+velkakirjan. Oikeastaan minun olisi pitänyt tehdä se hänen nähtensä,
+tai antaa paperi hänelle. Mutta... ehkäpä sinä tekisit sen hyväntyön
+minulle, että menisit vakuuttamaan hänelle, etten ryhdy hänen
+perikuntaansa velkomaan? Menemmekö yhdessä häntä katsomaan?
+
+"Ne pian kuolevan silmät! Mitä puhui Kuolema, joka niistä katseli
+maailmaa ja minua, sillä Kuolema niistä katseli. Kuolema ja
+katoavainen. Tuntui kuin ne olisivat sanoneet: Katsokaa, tässä lepää
+voimakas, yrittävä, paljon toivova mies... muuttui muutamassa
+kuukaudessa heikoksi kuin lakastuva korsi. Ja Kuolema sanoi: samoin
+olet sinä itse muuttuva. Sinä olet kuoleva.
+
+"Kuoleva... minäkin. Ja juuri minä. Ennen muita ehkä minä, sillä
+minulla on jo sellainen ikä. Kuoleva... ja katoava kuin ruoho.
+
+"Miksi niin ollen välittäisin... pikku seikoista? Onhan minulla nyt
+rahaa tarpeeksi. Ja ilman sitäkin: se, joka muistaa piankin lähtevänsä
+pois, ei paljoa tarvitse. Muorillekin ja sukulaisille on minulla jättää
+jotain, heidän elonpäivikseen... — niin on Jumala minua auttanut.
+Heidän lyhyiksi elonpäivikseen: paljoa eivät he ennätä sillä ajalla
+tarvita... eivät niin paljoa, ettei minulla olisi oikeus ilahduttaa
+kuolevaa pyyhkimällä pois hänen perillistensä pienen velan.
+
+"Velanko minulle? Mitä joutavaa! Ei ollutkaan se velka. Sillä ei
+minulla ollut mitään antaa, ei ole mitään omaa. Ei mitään.
+
+"Sanotaan, että mylläri on rikas. Että hänellä on mylly... että
+hänellä on maatila... pellot, monta latoa heiniä joka talvi. Ja
+rahojakin pankissa.
+
+"Se on joutavaa puhetta. Lasten tarinoita. Ei minulla ole mitään. Ei
+mitään omaa.
+
+"Eikö mitään omaa?
+
+"Ei. Miksikä ei? Siksi... että minun, niinkuin jokaisen, on lähdettävä
+piankin maailmasta. Se on totta, se on selvää. Ja niin ollen on kaikki,
+mitä minulla on, mitä olen ehkä itselleni hankkinut, annettu minulle
+ainoastaan lainaksi. Lainaksi olen saanut itselleni myllyn, tilan,
+karjan. Lainaksi kaikki; se otetaan näet minulta koska tahansa
+takaisin, mieltäni kysymättä... tai minä otetaan pois täältä
+lainatavaroitteni luota. Minun on jätettävä nämä lainatavarat
+vuorostani muille.
+
+"Lainaa on omaisuuteni, ei omaani. Jumalan omaisuutta se on. Mikä
+oikeus, mikä ilo minulla olisi velkoa muilta semmoista, joka ei olekaan
+oikeastaan minun? Eikö minun ole oltava sitä velkomatta... jos oikean
+omistajan ääni siten minua käskee?
+
+"Ei, minä en velo. Ja siksi olen iloinen, kun poltin edes tämän pienen
+velkakirjan... taisteltuani kyllä sen pahan kanssa, mikä minussa
+itsessäni piilee ja kuvittelee minulle, että minulla olisi maailmassa
+jotakin omaa ja että minun olisi sitä vartioitava niin etteivät
+lähimmäiseni sitä saisi. Lähimmäiseni, kanssavelalliseni... maailmasta
+katoavat.
+
+"Mieleni on nyt tästä teosta iloinen! Tuntuu kuin ympärilläni
+palaisivat joulukynttilät... kauniimmat itse näkyväisen Jumalan
+temppelin joulukynttilöitä!"
+
+Meni hetki. Myllärin muori tuli tupaan, katsomaan paistoksiaan ja
+järjestämään pöydälle juhlaruokia. Hänen mukanaan reuhtoili tuo toinen
+vieraskin, harmonikkoineen, nähtävästi maistelleena miestä väkevämpiä
+tuolla muorin kamarissa... toverinaan samainen — muori. Sirmakka
+alkoi nyt räikyä tuvassa. Muori touhusi ja tirskahteli: sen nyt
+arvaa, pullo oli hänellekin varsin mieleinen. Vanha mylläri iski
+veitikkamaisesti silmää sille, joka oli hänen sanojaan äsken
+kuunnellut, kai merkiksi, ettei äskeisistä jutuista pitäisi todellakaan
+hiiskahtaa.
+
+Mutta niin pystyssä oli vanhan miehen ylhäinen otsa, sellaista
+järkkymätöntä tahtoa, sellaista itsensä kurissapitämistä ilmaiseva sen
+otsan rauhallinen sävy, niin lempeä hänen hieno hymyilynsä, niin syvä,
+alakuloinen sääli hänen tyynissä silmissään välkehtivän kujeellisuuden
+alla, että nuorukaisen pää painui ikäänkuin vaistomaisesti hänen
+edessään kunnioituksesta kumaraan. Kuolemaa hän ajatteli... ja
+ajatteli, että tämäkin ystävä pian voisi siirtyä sinne, mistä ainoakaan
+ei palaa. Sitä hän mietti... kuulematta harmonikan remua ja muorin
+hoppuamista ja ainaista juttelua. Mutta ihme; surulliset eivät hänen
+mietteensä ja tunteensa kuitenkaan olleet. Ei, jokin kummallinen
+ikäänkuin nosti, tempoi, kantoi hänet iloon... Yli koko matalan
+maailman olevaan hengen ihmeelliseen valtakuntaan.
+
+Hengen valtakuntaan? Sellaista hän ei liioin uskonut olevan
+olemassakaan: liian paljon hän oli nähnyt jo harjoitettavan omaa
+hyväänsä tavoittelevaa petosta hengellä, aatteilla, korkeilla
+ihanteilla. Mutta tässä oli tosi näyte siitä, että aatteen puolesta
+voitiin jotain antaa, — ja antaa vaieten. Siispä saattoi olla
+kätkössä, jossain, muitakin totisia hengenpalvelijoita. Miten oli
+mahdollista, että tämä sivistymätön, yksinkertainen maalainen iloitsi
+näin uhrautumisesta?
+
+Poika näki taivaan valtakunnan! Ja — tuon myllärin näki hän siellä
+huulilla hymy, silmissä lempeä loiste.
+
+Nyt alkaa se poika olla vuorostaan vanha mies. Vuodet ovat menneet
+pian: menneet autereiset keväät, mustat syksyt ja karut talvet, ja
+vielä joutuisammin kultaiset kesät. Vanha mylläri on siirtynyt maan
+multaan, kaiken elollisen lakia totellen... taikka siirtynyt noille
+autuaitten ihanille kentille. Ja seurannut on häntä hänen rattoisa
+muorinsakin.
+
+Mutta aina, milloin tuolla entisellä nuorukaisella on edessään jokin
+ilkeä pulma, tai jos suru häntä ahdistaa, taikka pettymys saattaa hänet
+painamaan otsansa käteensä... johtuu hänelle mieleen tuo maalaisukko,
+ja uudenvuodenaatto tuolla myllytuvassa, alakuloisessa, talvisessa
+laaksossa; hän näkee myllärin leikilliset silmät, hänen itsepintaisesti
+ylhäisen otsansa. Ja sitten hän naurahtaa itsekseen:
+
+"Mitäpä hätää tässä! Tavaroistako? Ei omani ole minun: se on laina.
+Lyhytaikainen laina... melkein kuin yhdeksi päiväksi annettu.
+
+"Ja jos kuka minua mielestäni halventaa ja kalvaa, saadakseen, luuloni
+mukaan, itselleen sitä pientä kunniaa tai pikku valtaa, mikä tuntui jo
+ikäänkuin minulle lainatulta, niin... halventakoon! Naurettava hän
+oikeastaan on: kuinka voi toinen toivoa niin vähäistä itselleen? Nähdä
+harmia ja vaivaa sellaisesta, joka on vähempi turhaa, joka tuokiossa
+unohdetaan!
+
+"Joku tekee ihmisen narriksi, naurunalaiseksi... hyötyäkseen sillä
+muka jotakin. Mitä se minuun kuuluu? Ja eikö olekin aina narrillista
+kaikki, mikä takertuu johonkin, kiivailee, puskee, innostelee? Jopa
+kannatti!
+
+"Olisinpa aseeton, hiljainen. Antaisinpa... itseäni sortaa! Niin,
+nauttia siitä, että on vähäinen, lyöty ja poljettu! Siitäkin saattaa
+nauttia. Sillä miksi riidellä sellaisesta, mikä ei meidän ole tai on
+tuokion vaiva?"
+
+Myllärin muistaa hän aina, tuon ihmeen talonpoikain itsekkäässä ja
+rähisevässä joukossa. Ukko nyökäyttää päätänsä hänelle, kujeellisesti,
+hymähtää jotain, ikäänkuin sanoen:
+
+"Mitäpäs! Ei hätää. Kyllähän tästä maailmasta aina pääsee... liiankin
+pian. Kuolema se on sellainen ulosottomies..."
+
+
+
+
+DILETTANTTI — TIENHAARASSA
+
+
+Mies kulki synkässä korvessa. Hän tuli kahden tien haaraan.
+
+Siinä hän seisoi ja katseli neuvottomana.
+
+Toisen tien suuhun ilmestyi olento, jolla oli tunnettu orjanruoskista
+punottu seppele päässä. Hän virkkoi hiljaa, päätänsä jo alakuloisesti
+pudistaen:
+
+"Kelpaanko?"
+
+Mutta silloin ilmestyi toiselle tielle nainen, lehahtaen kuin joihinkin
+kuiviin havuihin juuri sytytetty tuli. Kaunis hän oli, vartalonsa
+notkui keveänä, hiuksensa olivat kellertävät, vaatteittensa liehuvat
+harsot siniset. Mies, joka katseli neuvottomana tienhaarassa, tuskin
+huokasi, ja läksi kulkemaan naista kohti. Nainen väistyi ja huudahti:
+
+"Sanopa, minkälainen olen, niin tavoitat minut... voitat minut."
+
+Nyt alkoi mies kuvailla naista, kuten käsketty oli, ensin arastelevin
+sanoin, sitten kiihkoon syttyen, satojen kauniiden sanojen valtavalla
+voimalla... yhäti seuraten ilmestyksen perästä, joka hänen edessään
+kulki. Siinä kuvailtiin noita tavoiteltavan silmiä, joista veitikka
+kimalteli, verrattiin hiuksia kultaan, ääntä metsäkyyhkysen yksinäiseen
+kuherrukseen, olennon vaatteita ruusupensaaseen, josta lauhkea tuuli
+leijuttaa hiljaista tuoksua.
+
+"Kas sellainen sinä olet!" huudahti mies lopulta riemuiten.
+
+Mutta silloin: nainen, tämä kummallinen muuttui. Taikka ensin hän
+katosi, jättäen tavoittajansa suruun, ja ilmestyi sitten hänen eteensä
+uutena. Hän naurahti:
+
+"Huomaat, etten ollut sellainen, miksi minua sanoit. Kuvaile minut
+uudestaan, jos tahdot saavuttaa minut."
+
+Mies tosiaan huomasi muutoksen. Mahdotonta oli, että hänen äskeinen
+kuvauksensa olisi tällaiseen olentoon sopinut. Hän naurahti säälivästi
+taannoiselleen... ja alkoi kertoa, mitä nyt näki.
+
+Hehkuvat olivat ilmestyksen silmät, musta oli hänen tukkansa,
+musta ja välkkyvä kuin jonkin petolinnun sulkien väri. Ilman verhoa hän
+väikkyi melkein, huulilla nauru, joka soitti kuin monet kulkuset
+tähtisenä talviyönä. Tanssahtaen hän luisui miehen käsistä, pitäen
+väistyessäänkin syliään avoimena. Miehen huulilta ryöppysivät sanat
+ihailua, rakkautta, epätoivoa täynnä, sillä vieläkään ei olento
+antautunut hänen valtaansa; ne sanat olivat tulta, pauhasivat ja
+loimusivat kuin tulipalo pimeässä yössä, ne olivat punaista ja mustaa,
+ne värisivät kuin veripisarat murhaajan veitsen terällä. Ilmestyksen
+muodot hän kuvasi rakkaalla huolella, hänen jokaisen suortuvansa
+tuhannella sanalla, joista yksikin riitti; hänen sielunsa häijyyden ja
+kauneuden hän luuli lausuvansa.
+
+Tuokio: ilmestys katosi.
+
+Tyrmistyi mies... harhauttavalla tiellä yksinään. Vielä kajahti ääni
+kaukaa, yhä kauemmaksi häipyen, ikäänkuin väkevän soittimen kielen
+viimeinen, heikko kajahdus. Mies putosi polvilleen maahan, pettyneenä,
+tuntien itsekin pettäneensä itseään.
+
+Silloin kosketettiin hänen olkapäähänsä, ja kun hän kohotti kasvojaan,
+seisoi siinä jalleen... tuo orjantappuralla kruunattuko?
+
+Mies nauroi pilkallisesti. Taaskin oli tämä keiju... mutta samaksi
+kuin entisen tiesi mies tämänkin olennon, joka nyt lausui:
+
+"Millä sanoilla luulit minut ilmaisevasi, lapsi! Olinko sellainen?"
+
+Nyt uskoi mies hänet sittenkin saavuttavansa, ansaitsevansa... vaikka
+ennen oli kokenut muuta. Hänen sydämensä järkyttyi halusta nähdä tuo
+olento oikein, sellaisesta halusta, että hän nöyrtyi niin että tuskin
+tohti lähteä ilmestyksen jälkeen, joka oli korkea ja majesteettinen.
+Valkeat olivat sen kasvot, samoin kuin ne kädetkin, jotka viittasivat
+häntä nousemaan. Hän oli kuin hohtavaa kultaa.
+
+Ei, toden totta ei tämä sittenkään ollut se entinen, päätteli nyt mies.
+Niin, hän häpesi entistä opastaan. Jos hän olisi ollut kuvanveistäjä ja
+ne äskeiset sanat hänen tekemiänsä kuvia, olisi hän kuvan sirpaleiksi
+murskannut; jos hän olisi ollut tuli... ja nuo sanat jotain tulelle
+altista, olisi hän ne polttanut, heittänyt keveän, mustan tuhkankin
+tuuleen, ikuiseen häviöön. Nyt lausui olento:
+
+"Sano, minkälainen olen, minkälainen minun sieluni, niin johdan sinut
+tien päähän... ihanaan onneen."
+
+Miehen myrtynyt sydän pehmeni, se alkoi elää ja hedelmöida, jälleen...
+kuten mehevä multa, johon keväinen aurinko paistaa. Sanoja, kuvia,
+uutta kauneutta se iti, vihersi, alkoi versota. Jokainen korsi,
+punertava silmu, jokainen lehti, tuuhea lehvä ja kukka siinä kuvaili
+tuon ilmestyksen ylhäistä korkeutta, hänen sielunsa puhtautta,
+sydämensä loppumatonta hyvyyttä...
+
+Mutta ilmestys väistyi. Hän pudisti yhä päätänsä, virkkoi:
+
+"Et saavuta minua. Et ole kuvannut minua."
+
+Ja yhtäkkiä hän katosi. Minne?
+
+"Entinen hän oli sittenkin", mies katkerana itsekseen sanoi.
+
+Ja hän jatkoi:
+
+"Tiettävästi se ilmestyy taas... uutena, uudestaan."
+
+Se olikin totta. Se ilmestyi. Kymmenesti. Sadasti. Milloin kuin olento,
+joka itkee köyhyyttänsä ja tarvitsee suojaa, milloin kuin kaunis, nuori
+tyttö, jota suudellaan kesän kukkivien syreenipuiden alla, tahi
+niinkuin kypsä renessansin nainen, jonka povi kaartuu korkeana ja
+hampaat kiiltävät viinin mehua, taikka kuin tanssijatar, jonka
+voimakkaiden jalkain poljento hukkuu viulujen tahtiin, tai ilonaisena,
+silmien alla tummat juovat, epätoivo, joka ei puhu koskaan yhtään
+ainoaa sanaa, sitten sellaisena, sitten tällaisena: yhä, aina,
+lakkaamatta uutena: nyt jonakin hämäränä haltiattarena, jonka siivet
+humisevat kuolemalle vihkiytyneen ja kuoleman janosta sekautuneen
+sankarin pään yläpuolella, nyt pyhimysnaisen tapaisena, kiharainsa
+ympärillä säteikkö, nyt madonnan kaltaisena, nyt rakastajattarena,
+sitten viileänä, sointuvana, vaiti, pelkkänä muotona, nyt palavina
+aisteina... Aina väistyen edestä ja kadoten.
+
+Mies seisoi synkässä korvessa. Viimeinen ihana näky oli kadonnut; sanat
+olivat vuotaneet hänen huuliltaan, sanat, jotka taas tuntuivat hänestä
+olevan tyhjät niinkuin hänen sydämensäkin.
+
+Tyhjäkö tuo sydän? Jotain siinä oli. Ei enää katkeruutta: se oli
+hänelle jo liiaksi kulunutta, koettua; ei pettymystä, sillä pettynyt
+hän oli jo tuhannen kertaa; vaan siinä versoi nyt jotain vielä syvempää
+kuin viha itseäänkin kohtaan siitä, ettei hän ollut pystynyt voittamaan
+ainaiseksi sitä, mitä hän tahtoi. Tämä vihaa syvempi tunne, sellainen
+voimakas, että se, itsensä hävittämisen halun ja katoamisen kaipuun
+partaalla, kidutti ja kalvoi hänen sydäntään.
+
+Vieläkö tulisi uusi ilmestys... jota hänen täytyisi tavoitella...
+täytyisi!
+
+Hän ei jaksaisi enää! Hän kaipasi kääntyä takaisin... tältä kirotulta
+kidutuksen tieltä. Ja hän kääntyi.
+
+Luuli kauaksi joutuneensa. Kulki tuokion: näki itsensä äskeisessä
+kahden tien haarassa!
+
+Mutta aikaa oli silti kai runsaasti mennyt, sillä hän tunsi itsensä
+väsyneeksi.
+
+Silloin näki hän sen tien alussa, jota hän ei ollut kulkenut, jälleen
+sen kalpean olennon, jolla oli orjanruoskista punottu seppele päässä.
+Olento ei vaikuttanut enää hänestä ankaralta, joskin oli alakuloinen
+kuin ennenkin. Hiljaa ja lempeästi virkkoi hän miehelle nyt uudestaan:
+
+"Kaikki on kanssani... niin yksinkertaista. Ja — se on kaunista,
+onnellista. Etkö tulisi?"
+
+Mies oli vaipunut maahan. Hän tiesi, mitä tuo toinen tahtoi.
+
+Sitten käänsi hän kasvonsa olennosta murheellisena pois. Hän huokasi.
+Ja huumautui, sillä toisella tiellä viittoi, säteili jälleen uusi
+ilmestys, uusi harha.
+
+"Hänellä oli paljon rikkautta: liian paljon kauneutta", huudahti se
+olento, jolla oli orjanruoskista punottu seppele päässä.
+
+"Liian vähän, liian vähän!" vastasi mies.
+
+
+
+
+MAAILMAN PALKKA
+
+
+Huone on pieni ja siisti. Ja lämmin: uunissa on ollut äsken tuli,
+vaikka maaliskuinen päivä valaakin nykyään jo ikkunasta sisään kuivaa
+ja suloisesti raukaisevaa paahdettaan. Kuin pikku sali on tämä kamari,
+kivimuurin alimmassa kerroksessa syrjäisen kadun varrella. Tuossa on
+pyöreä pöytä, ahdettu täyteen ruukkukasveja, pelargonioita,
+morsiushuntuja, huolekkaasti aurinkoa kohti käännettyjä, joukossa
+Köyhänilokin. Tuossa keinutuoli, tuolla jonkinmoinen kirjoituspöytä.
+Seinillä kipsistä valettuja medaljongeja, jotka ovat esittävinään
+suurmiehiä; piirongilla tunnettu kirjava kipsipoika, jalassa suuret
+saappaat ja piippu suussa. Sänky puhtaalla päällysverholla peitettynä.
+
+Asukas loikoo vuoteella, koivet varovasti nostettuina sängyn
+päätylaudalle.
+
+Aurinko laskee. Takassa risahtelee hiillos. Pitsisten ikkunauutimien
+läpi lankeaa päivän valo kalpeina, värisevinä läikkinä seinäpapereille;
+vavahtelee hetken, himmenee ja kirkastuu vuorotellen, siirtyy
+hiljalleen kuviolta toiselle.
+
+Puotikello seinän takana kilahtaa vielä kerran, ja kuuluu kauppiaan
+sävyisä hyvästely. Kauppa pannaan kiinni.
+
+Olkoonpa kamarin asukas, keski-ikäinen mies, nimeltään vaikka Falk. Hän
+ajattelee, että pitäisi tästä nousta laiskana tupakoimasta... pitäisi
+sytyttää lamppu. Olisi muka suomennettava tuota teosta "Taiteen
+synteesi". Toinen on jo melkein valmis; se on "Ajan henki
+ekspressionismissa". Mutta vielä on hämärää, vielä väreilee auringon
+kulta ikkunasta, josta näkyy, tämän syrjäkadun päästä, louhittu kallio
+ja sen vieritse merensaari, jonka mustan metsän puhki rusko alkaa
+kiilua.
+
+Vuokraemäntä liikkuu nyt toisessa vierushuoneessa, pikku puodin
+omistaja. Kahvikupit ja tarjotin rattoisasti kalahtelevat. Ja sitten
+hän tuokin sisään jo kahvia. Ketterästi ja ääneti laskee hän
+tarjottimen pöydän kulmalle. Seisoo hetken. Kehoittelee juomaan. Mutta
+ei vielä poistu kamarista.
+
+Auringon säteet leikkivät kamarissa, raukeat ja haikeat keväisen
+auringon hyvästelyt. Ollaan hiljaa. Falk on kuulevinaan, miten
+vesipisarat vielä tippuvat räystäskouruista ikkunan takana...
+vaikkeivät ne enää tippunekaan, sillä ilta kylmenee pian näihin
+aikoihin. Mutta kun kävelijät kulkevat ikkunan ohitse, rasahtelevat
+kulkijain askelet kevättä.
+
+Vanhapiika seisoo yhä oven suussa, nojailee oven pieleen. Vuokralainen,
+joka ei ole asunut hänen luonaan kuin muutaman viikon eikä ole tullut
+paljoa puhuneeksi hänen kanssaan, katsahtaa häneen. Ja nousee
+haukotellen sängystä, juomaan kahvia. Miksi hän yhä siinä seisoo, —
+vanhapiika? Hän näyttää Laurista koomilliselta... tuntuu
+vastenmieliseltäkin: on kuivettunut, luiseva; suunsa on leveä ja
+punainen... toinen olkapäänsä nytkähtelee, ja joskus ihan hypähtää:
+hermotautia jonkinlaista. Entä silmät sitten! Hän ei katso
+vuokralaistaan koskaan silmiin. Jos Falk tavoittaa hänen katsettaan,
+vääntyvät ne silmät ikäänkuin nurin, nyt kattoon, nyt seinille, ja
+samalla hänen suunsa haukkoo ilmaa kuten kuivalle nostetun kalan...
+äänettömästi niinkuin häntä tukehduttaisi.
+
+Yhä se seisoo, kuiva ja keltainen vanhapiika. Käsi hapuilee oven
+pieltä... ikäänkuin hän aikoisi ajatuksissaan jotain sanoa. Ja hän
+huokaileekin. Olennon rinta on melkoisen pyöreä ja korkea. Mutta tuo
+lakastunut iho: voi onnetonta! Muussakin ruumiissa on pyöreyttä kyllä.
+Pieni hän on. Silmät mullistelevat sinne ja tänne, vedenväriset silmät.
+
+Ei ole puhuttu vielä mitään. Riite rasahtelee ohikulkijain askelissa
+kadulla. Ja aurinko yhä alenee, levittäen alakuloista hohdetta laajalle
+jäälle merensaaren edustalle. Taivas sinertyy ja punertuu, kevättaivaan
+arkaa, tuskallista punaa. Kiire näyttää auringolla olevan alas
+ilmanrantojen kätköön.
+
+Jotain pitänee vuokralaisen kai kysyä tuolta ikäänkuin odottavalta.
+Kysäisee kuulumisia.
+
+"Mitäpäs", vastaa nainen, haukkaa sanojaan, katselee permantoon,
+pujahtaa oikaisemaan sängyn verhoa ja asettuu taas ovenpieleen. Ja
+sitten nopeasti:
+
+"Mitäpäs. Se on sellaista aina — pientä kiirettä ja touhua... Ja nyt
+minulla on pulakin... Kun tuo konttoristin rouva ei tahdo maksaa.
+Pieniähän ne ovat maksettavat; mutta minulla — olisi puodin vuokra
+hankittava, ja tavaraakin lisää: mistäpä minä saisin, jos eivät muut
+minulle voi antaa. Niin, eihän tämä asia herraan koske, mutta..."
+
+"Mikä? Se konttoristin rouvako?" kysyy Falk. "Sekö mustasilmäinen, ja
+likainen?"
+
+"Likainen?" naurahtaa vanhapiika. "Älkää toki niin sanoko! Eihän se
+niin likainen; ei... ainakaan itse luule olevansa... Ja mitäpä
+noiden... vaatteiden likaisuudesta! Ja ovathan ne silkkiä, ne
+vaatteet... ja pitsiä. Ja syylläkin hän sanoi, kun katseli puodissani
+sukkia ostaakseen, etteivät tällaiset hänelle passaa, koska hän ei voi
+näytellä niitä herroille, kun ne eivät ole silkkiä. Ihan vakavissaan se
+puhui."
+
+Vanhapiika naurahti. Ja jatkoi, kun vuokralainen oli hänen jutulleen
+ikäänkuin suopeasti hymähtänyt:
+
+"Vakavissaan... se niitä tahtoo näytellä. Raitiovaunussa istuu —
+näytelleekö sukkiaan kaikille? Ja kertoi, että kaikki herrat ovat
+häneen ihastuneet, kun hän sillä tavalla... Sitä varten hänellä
+on — pukimet. Niin hän touhuaa; kokouksia on jos jonkinmoisia —
+ompeluseuroja... Ja milloin ei ole niitä, niin kotiin tuodaan
+vieraita... tänne ylös, tiedättehän. Siellä se on ilo ja remu.
+Täytyyhän sitä vieraille tarjota. Mutta sitten — kuluvatkin palkat
+siihen. Ja lapset kuljeksivat huonoissa vaatteissa, ja rouva
+sadattelee herralle, käskee hänen ansaitsemaan enemmän, sillä hänelle
+täytyy hankkia sitä ja sitä, uusia leninkejä, rahaa teattereihin ja
+taidenäyttelyissä ja ravintoloissa käyntiin. Tosiaan, valehtelematta,
+hän kiroaa, huutaa. Kukapa uskoisi tuollaisesta koreasilmäisestä...
+Mitä menoa se pitää vieraillekin ihmisille... ihan korviani särkee!
+Ja miksi täytyy hänen aina saada niitä uusia pukuja ja ravintoloissa
+käyntejä? Siksi, sanoo, että herra ei muuten voisi yletä virassa, ei
+saisi lisää palkkaa, ellei vaimo... pitäisi hänestä huolta: pitäisi
+hänen puoltaan... kai noilla mustilla silmillään. Ja kuitenkin on
+herra niin siivo: itkee hänen kirotessaan... ja lupaa yrittää: lupaa
+kohota arvossa. Rakastaa, raukka, lapsiaan, — ja noita silmiä. Ja kai
+heillä kovaa onkin. Mutta miksi hän siitä vieraille puhuu... minullekin
+vihoittelee? Minun oli pakko mainita pienestä summasta, jonka hän
+oli minulle velkaa. Silloin hän pauhaamaan, ja silmät salamoivat,
+huutamaan, että konttoristin palkat ovat pienet, herrasmiesten palkat
+ovat nykyään aina liika pienet: ei voi käydä missään, ei voi pitää
+perheissä illatsuja, ei voi syödä niinkuin ennen sotaa, ei kannata
+ostaa muuta kuin pirtua, ei pukeutua komeasti, ei ylentyä, vaikka
+miehellä muka olisi lahjoja korkeaksi virkamieheksikin eikä vain
+konttoristiksi. Ja siinä uhkaa, että virkamiehet tekevät lakon, tai
+eivät lakkoa, vaan eroavat toimistaan... näyttävät, että on kohdeltu
+pahoin, tahtovat elää kuin ennen..."
+
+"Eikä siis maksanut teille?" kysyi Falk.
+
+"Niin, enhän minä häntä kovasti ahdistanutkaan", vastasi vanhapiika
+yksinkertaisesti. "Sillä hänen miehellään onkin kovaa... entä sitten
+lapsi-raukoilla..."
+
+Falk hymähti... eikä ajatellut oikein mitään. Viimein hän sanoi:
+
+"Niin... te taidatte olla... liian siivo ihminen..."
+
+Naisen kasvot alkoivat hohtaa, — pelkkää ilta-auringon valaistusta ei
+se ollut. Hänen pieni päänsä, ruosteenvärisen, harvan tukan peittämä,
+kohosi pystympään, suunsa meni nauruun, silmät pyörähtelivät. Hän
+huokasi, äännähti:
+
+"En tiedä... en tiedä. Eihän sitä nyt siivo...! Mitäpäs puhua.
+Koettaisihan sitä olla... mutta kun ei voi! Kun ei aina jaksa... kun
+on köyhä. Minua ahdistetaan... paljon vuokraa puodista ja huoneista.
+Minkä tästä jää... tällaisesta liikkeestä? Tuskin saa itse
+ruokansa... ja vähän vaatteita. Se on ihan tosi."
+
+"Sen kyllä uskon", myönsi vuokralainen.
+
+"En, en minä aivan pian häneltä uudestaan pyydäkään", jatkoi nainen.
+"Sitä... tiedättekös... ei ylpeytenikään sallisi!"
+
+Falk tähän:
+
+"Ylpeytenne?"
+
+"Niin, ylpeyteni!" toisti nainen ja kohotti pystympään päätänsä.
+"Kyllähän tuon nyt kestää. Menköön — iltaseuroihinsa, näyttelyihinsä,
+komiteoihinsa. Mutta lapsia on sääli. Ja miestäkin..."
+
+"Kauniisti tehty: autatte heitä ylemmäksi arvossa — muutamalla
+sukkaparilla", pisteli Falk.
+
+"Sukkaparillako? Eihän rouva huoli — harmaita sukkia. Mutta,
+mielellänihän minä auttaisin, jos voisin. Mitäpäs minusta. Turhaahan
+minun on puhuakaan... että haluaisin jokaiselle menestystä; nyt tuntuu
+kuin itseäni kehuisin. Mutta en minä ketään kadehdi, sen voinee sanoa,
+en, en! Ylentykööt, menestykööt. Lienee se pahaa, — mutta jokaisella
+ihmisellä on pahansa, ja minä olen ylpeä: se ikäänkuin antaa elämää, —
+se, ettei tiedä tahtoneensa kenellekään pahaa. Ja kyllä ihmisten kanssa
+olen tullut toimeen. Ei ole ollut riitaa — kuin harvoin. Kuka heidän
+asiansa ja vaikeutensa tietää? On tässä asunut ylioppilaita — nimiä ei
+sovi sanoa, sitä minä en tee, — jotka ovat, niin... jättäneet
+maksamatta huoneen, kahvit, kaikki. Ylpeä olen, kun näin kerron. On
+ollut rikkaiden isien poikia maalta; ovat sanoneet lähettävänsä rahat,
+kun pääsevät kotiinsa. Mutta — kai ovat unohtaneet... vai mikä lienee
+syynä, etteivät ole lähettäneet. Ja minulla on ollut pula odotellessa
+rahoja..."
+
+"Ettekö ole perinyt velkoja laillista tietä?"
+
+"Laillistako? Herra siunatkoon! Noilta pojilta?" huudahti nainen.
+"Muutama kielsikin, ettei saa isälle tai äidille kirjoittaa. Mitäs
+kotona arvelisivat, jos saisivat vihiä, että pojat ovat täällä rahoja
+niin käyttäneet... tahtovathan nuorukaiset joskus pitää hauskaa. En,
+en toki minä peri... Siihen minä olen... sitä kuin kehaisin. Ja
+eräiltä olen sitten tosiaan saanut takaisin... kuukausien tai
+vuosienkin päästä... ja oikein lahjat lisäksi: milloin kauniin kukan,
+milloin muuta. Nuo kipsikuvatkin sain kerran. Sellainen ilahduttaa. Ja
+jos ei kuka maksa, niin... olkoon: ei kai ole maksaa. Onhan niitä
+köyhiä. Kahdelle olen vähän lainannut, milloin satuin kasaan saamaan.
+Yhdelle toista tuhatta..."
+
+"Toista tuhatta!" huudahti Falk. "Tehän olette miljonääri!"
+
+"Mikä... miljonääri! Paljonko toista tuhatta riittää nykyaikaan? Mutta
+sitä ilman oli minun vaikea tulla toimeen. Täytyi paljon juosta ja
+touhuta. Mutta lopulta selvisin... Ja kai hän sen lähettää, kun aika
+joutuu. Karvaampaa on, kun eivät edes vastaa kirjeisiin... Heidän
+vanhemmilleen en kirjoita, vaan heille itselleen. Vaikeaa, kun ovat
+sellaisia, joiden luulisin olevan varakkaita eivätkä ole sairaitakaan.
+Toista on sairaiden... Oi... sairautta! Sattui tähän kerran toimittaja,
+sanomalehtimies... mikä lienee ollut. Joi niin kauheasti: ei moneen
+päivään syönyt, jos olisi toinen hänelle ruokaa tarjonnutkin; ei
+hänellä ollut paikkaa: oli virasta eroitettu; joi vain, ja valvoi
+juopotellen yöt. Koetin häntä torua: mitä se tuollainen yksinään
+juominen ja valvominen! Hän sanoi, että hänen täytyy: hän näet aikoo
+nyt toteuttaa vanhan tuumansa: ruveta runoilijaksi; siksi täytyy
+valvoa, juoda... tehdä runoja. Niin se voikin olla, että ne runot
+sillä tavalla syntyvät... en ymmärrä. Mutta sääli oli häntä nähdä:
+laiha, surkea, silmät kummallisina päässä... Ja yöllä kuulla hänen
+yksinään nauravan. Joi kuin hullu — yksinään. Kysyin häneltä, eikö
+hän voisi elää muulla kuin runoilemalla; eikö olisi mitään helpompaa,
+mukavampaa. Sanoi että ei... Ja sanoi nousevansa siten suuruuteen.
+Asuntoaan ja muuta siihen kuuluvaa ei jaksanutkaan maksaa. Lähti
+pois... karkaamalla, veitikka, kirjoineen, kaikkineen: luuli kai, että
+minä hänen kapineitaan riistäisin. — Mutta kuinkas sattuikaan: meni
+pari kuukautta, oli vielä talvi, niin hän ilmestyi takaisin eräänä
+iltana myöhällä. Naputti keittiön oveen. Avasin. Voi kurjuutta! Sanoi
+olleensa sairashuoneessa, ja se olikin totta: vaatteita ei hänellä
+ollut kuin sairaalan alusvaatteet, ja viltti hartioilla; paljasjaloin,
+paljaspäin. Ja sellainen kylmä yö! Hän rukoilee päästä luokse.
+Sairaalaan hän ei tahdo enää: hän on muka terve. No, mikäs... Minulla
+oli kyllä jo pari ylioppilasta asukkaina, mutta eihän kurjuuteen
+kuolevaa saa ajaa kadulle. Ja pelkäsin, että hän menee vaikka mereen.
+Täytyi tehdä hänelle tilaa keittiöön. Nukuinpa itse puodissa, ja täällä
+hän rauhoittui jälleen... joi kahvia, alkoi syödäkin vähän, ostatti
+tupakkaa. Hankin hänelle sairaalasta vaatteet takaisin, ja hommasin
+ylioppilaat muuttamaan pois, että hän sai entisen kamarinsa. Hän
+lupasi tapojaan parantaa. Ja ihme: hän paransikin. Lihosi, ja muutti
+pois. Jätti nyt tavaransa muka pantiksi; sanoi tulevansa maksamaan,
+silloin tavarat ottavansa. Siitä lienee parisen vuotta. On tämä maailma
+hauskaa. Kerran tapasin hänet kadulla; silloin kehui hän olevansa taas
+kunnossa, jossakin sanomalehdessä. Hän mahtaa olla nyt suuri; sanoi,
+että olivat julkaisseet hänen runojaan. Hyvähän tuo, että saavutti,
+mitä niin vaivalla tavoitti. Pyysin, että hän nyt tulisi ottamaan
+tavaransa. Lupasi... mutta — eipäs vain ole tullut. Enkähän minä niitä
+myödä saata, en niistä hyötyä, toisen tavaroista. Mikä hänellä lienee?
+Hyvinvoivalta se silloin näytti... mutta hänellä lienee varmaan niin
+paljon töitä ja huolia, runoilijaksi kun on tullut, että... Ja mitäpä
+hän minusta... meikäläisistä..."
+
+Falk kiitteli emäntänsä hyväsydämisyyttä.
+
+Nainen kummastui hiukan, ja oli iloissaan, aprikoi: "Olisinko
+hyväsydäminen... en tiedä, en usko." Hän oli hetken vaiti. Sitten tuli
+tuskallisena, kuin hiljainen huudahdus: "Mutta sen minä ainakin tiedän,
+millaista on olla huonosti kohdeltu! Siksi minä... Sen muistan aina!"
+
+Hänen äänensä värähti syvää katkeruutta, kun hän nämä sanat lausui.
+
+Oli hämärä, melkein pimeä. Ikkunasta, louhitun kallion ja kaukaisen
+metsän takaa kiilui rusko, ja kivimuurien varjot näyttivät ikäänkuin
+painuvan yhä alemmaksi... pyrkivän yhtymään toisiinsa... niinkuin
+pelossa ja vilussa pusertuen vastatusten. Hämärästä kuului nyt naisen
+vavahteleva ääni, nykäyksittäin, katkeillen:
+
+"Minä olen kärsinyt, oi... tietäkää se! En tahtoisi kenellekään pahaa.
+Minä tiedän, miltä se tuntuu. Kun ihminen on kiusattu, ruhjottu...
+Lapsuudesta asti. Tai jo lapsena. Voi, miten olen kärsinyt. Ikävä
+teidän on tätä kuulla... Ehkä häiritsen nyt herraa. Mutta niin vain on,
+että jos kerron... en tiedä, miten alkaisin. Kuulkaas... minulla oli
+lapsena äitipuoli. Ja oli kyllä hellä isä... mutta luonnoltaan liian
+pehmeä. Työläinen hän oli... poissa kotoa kaiket päivät. Silloin
+äitipuoli, varsinkin kun hänelle itselleen tuli lapsia, rääkkäsi minua.
+Aivan totta: kannatti kaikki vedet, halot... olin vasta
+kahdeksanvuotias ja heikkokin. Omiaan hellitteli. Ah, miten sain itkeä
+yksin salassa. Muita ymmärrettiin, hemmoiteltiin. Toivoin usein isää
+kotiin. Mutta kun hän tuli: enpä kannellut. Olisi hänen itsensä pitänyt
+nähdä! Ja hän näkikin, koska kysyi, olinko saanut ruokaa, juomaa.
+Äitipuoli makeili ja sanoi, että olin saanut, mutta väitti minua
+tottelemattomaksi ja viekkaaksi. Isä, mitäs hän? Näki varmaan kaikki,
+koska joskus ihan itki; kyseltyään muutaman sanan käänsi päänsä pois...
+Minä en rukoillut, en kannellut! Seuraavana päivänä kahta kovempi työ,
+ja vähemmän ruokaa... Vitsaa yhä enemmän. Lopulta keppiä, nyrkkiä.
+Sellaisia saattavat ihmiset olla! Ilkeitä, tunnottomia. — Niin elin
+neljä vuotta. En kannellut. Mutta: minut pieksettiin, kidutettiin
+vaivaiseksi! Siitä asti ovat hermoni olleet... tällaiset: eivät
+rauhoitu millään... Ainaiseksi on minut hävitetty."
+
+Falkin silmien editse kulki nopeasti kauheita elämänkuvia: ensin
+umpimielinen, hellyyttä kaipaava orpolapsi... kidutettu yli voimiensa,
+kivut sisäänsä sulkeva; sitten katoamattomat arvet sieluunsa, jopa
+vammat ruumiiseensakin saanut nuori nainen; ja nyt yksinäinen,
+kuihtunut, köyristynyt vanhapiika... ja ahkera, köyhä hyväntekijä, ei
+laisinkaan vähäinen.
+
+"Lopulta en kestänyt", jatkoi kortteeriemäntä. "Minä karkasin! Menin
+pitkän matkan päähän kartanoon, jonka emäntä oli sattunut käymään
+meillä ja oli näyttänyt ystävälliseltä. Tarjouduin piiaksi, minä pieni!
+Sanoin, etten lähtisi takaisin kotiin, vaikka mitä tehtäisiin. Syytä en
+ilmaissut... Eikä minua takaisin haettukaan: sain jäädä, tein työtä...
+ja sain syödä. Mutta isä tuli kuitenkin katsomaan. Kysyi, oliko minulle
+oltu kotona pahoja. Silloin minä en... en voinut olla sanomatta, että
+oli oltu! Minä sanoin, että olin ollut orpo... Isä itki... ja lähti
+pois. Mutta — ei tullut takaisin. Ei hiiskunut vuosikausiin itsestään
+minulle mitään. Ja sitten hän kuolikin."
+
+Oli jo pimeä. Nainen sytytti sähkön, ja kertoili:
+
+"Sellainen se nyt on ollut — elämäni. Pysyin talossa; olin työhön
+tottunut: se hyvä tuosta kurista ja kiusaamisesta kuitenkin lienee
+ollut. Ja yksinäni olin tottunut olemaan: niinpä sain jotain vähäistä
+kokoon palkoistani. Sitten isäntäväkeni toimitti minulle palveluspaikan
+täällä... oikein hyvän, ja siinä olin kauan. Perhe hajosi: toiset
+siitä kasvoivat aikuisiksi, toiset... kuolivat. Minulla oli niitä
+pikku säästöjä, ja kun kerran tarjoutui tämä puodintapainen
+kaupaksi... se omistaja perusti laajemman liikkeen... niin ostinpa
+tämän. Ja siinä... nyt on mennyt aikani toistakymmentä vuotta...
+pienessä touhussa. Mutta, mitä tarkoitinkaan sanoa: koskaan en unohda
+lapsuuttani... ja minä tiedän, miltä tuntuu, kun saa kärsiä ja kitua!
+— Ja nytkin minä olen ollut kunnoton ja paha!" hymähti nainen lopuksi.
+
+"Mitenkä niin?" kysyi Falk.
+
+"Mitenkä? Olen lörpötellyt... kuluttanut kallista aikaanne. Nuo
+paperityöt... ne ovat niin vaikeita. Ja... miten minun piti
+unohtaa... lienettekö juonut edes kahviannekaan? Se on jäähtynyt,
+minä keitän sen ylös. Ei mitään vastaanpanemista: minä keitän
+sen ylös!"
+
+Ja nainen meni. Falk katseli tummaan ikkunaan, mietti jotain, ja
+katseli töitään, surkutellen. Tuli keittiön hellassa kuului alkavan
+tohista. Hän oli näkevinään tuon kunniansairaan konttoristinrouvan,
+jonka hän tunsikin ulkomuodolta. Oli näkevinään varattomuuttaan
+valittavia virkamiehiä. Sitten tuon sanomalehtimiehen, joka uhrasi
+kaikkensa, jopa melkein henkensä runojen ja — kutsumuksensa pyhän
+kunnian vuoksi; hassulta, kituvalta raukalta hän tuntui. Mutta kituihan
+tämäkin nainen? Niin... mutta... Näistä henkilöistä johtui hän
+jollakin merkillisellä tavalla ajattelemaan muita, ja muisti yhtäkkiä
+erään, joka olisi antanut melkeinpä mitä hyvänsä, jos edes kerran
+elämässään olisi päässyt mukaan oikein ylhäisiin kemuihin...
+kenraalien tai muiden kuulujen seuraan. Falk nauroi, vapautuneena,
+iloisesti. Kenraaleista jälleen siirtyi vallaton ajatus kummallisesti
+suuriin valtiomiehiin, jotka parhaansa mukaan koettivat rakentaa rauhaa
+Saksan ja Ranskan välille ja jotka saivat aikaan toinen toistaan
+komeampia sotia; heistä juhliin, joita ulkomaitten kauneissa
+kaupungeissa tai täällä pienessä pohjolassa heidän kunniakseen
+vietettiin... varoilla, jotka otettiin: mistä? Pian yhtyi häilyvien
+näkyjen joukkoon kirjoja, tauluja, kiistoja, pohdintaa taiteesta ja sen
+suunnista, kysymyksiä tyyleistä, oikeakielisyydestä, kielivirheistä,
+kirjankansista, kaikenlaisista. Falk nauroi nyt aivan ääneensä.
+Kannattipa! Jotain oli kuitenkin entistä mieluisempaakin. Entistä
+mieluisempaako? Kai niin. Ainakin olivat ne nyt hänestä parasta: — nuo
+kipsimedaljongit tuossa seinillä, tuo kipsipoika, joka kiiltävällä
+liimavärillä maalattuna seisoi piirongilla. Ne olivat — kaunista.
+
+Niin hän silloin ajatteli.
+
+Se ei kuitenkaan estänyt Falkia jättäytymästä emännälleen pieneen
+velkaan, jopa ainaiseksi, kun kesä tuli ja hän muutti. Sattuivat rahat
+kulumaan keväämmällä... kirjoihin ja jos johonkin. Joskus muisti Lauri
+velkansa, ja ajatteli silloin:
+
+"Tuo hyvyys, kunniallisuus, sielullinen kauneus on ikäänkuin
+magneetti. Niinkuin magneetilla on voima vetää puoleensa terästä,
+niin on hyvyydelläkin erinomainen taito houkutella ympärilleen
+kiittämättömyyttä. Sääliksi minun häntä käy... mutta mitäs voin? En
+saata hänelle rahaa lähettää: esteettisistä kirjoituksista maksetaan
+minulle niin surkean vähän; ne eivät ihmisille kelpaa, ovat arvotonta
+tavaraa... tässä maailmassa."
+
+
+
+
+"AUTUAITA OVAT RAUHANTEKIJÄT"
+
+
+Yksinkertaisille ja hiljaisille tahtoisin sanojeni kuuluvan, antavan
+heille lohdutusta ja iloa.
+
+Niille, joiden elämä ehkä useimpien mielestä on köyhää ja
+yksitoikkoista, vähäpätöisyyttä ja työtä.
+
+Sellaisille, joiden silmistä kuitenkin puhuu omatunto. Sillä heitäkin
+löytää toki vielä maailmasta, Jumalan kiitos: ilman heitä olisi elämä
+minusta kuin talvinen päivä. Niin, nämä vähäpätöiset ja hiljaiset ovat
+mielestäni maan hedelmällinen multa, josta aurinko loihtii viljaa ja
+kukkia. Maan suola he ovat minusta.
+
+Mitä merkinnee lopultakin mahtavien ja kuuluisien parhainkin
+inhimillinen äly, ja mihinkä pääsevät he kaikilla suurteoillaan? Paljon
+he vaivaavat itseään... mutta jotain mahtanee heidän ponnistuksistaan
+puuttua, koskapa tulos... joka on aina oleva samanlainen... on
+alinomaa veriset vaatteet, taistelut, joiden kintereillä kulkevat puute
+ja henkinen hätä, katkeruus ja raivo.
+
+Yhtä tyhjän arvoiselta, naurettavalta tuntuu niinikään sellaisten
+ponnistelu, jotka eivät hyväksy noiden suurten, kuuluisain ja
+loistavien puuhia ja neron välkähtelyitä, vaan ryhtyvät puolestaan
+sotaan heidän aatteitaan ja heitä itseään vastaan, sanoilla ja
+väkivallalla. Nämä toiset suuret, johtohenkilöt! Kelpaapa heidän viedä
+laumoja entisiä johtajiaan vastaan... koston ajatusten ja tekojen
+tuloksena jälleen kiihko, verenvuodatuskin, jälleen puute ja ahdistus.
+Samaa kuin entisiltä puuttuu näiltä uusiltakin, joiden mahti on nyt
+vuorostaan väkevä ja nimi kuuluisa... näiltä teräviltä ja
+päättäväisiltä ja tekeviltä, vastaisuuden miehiltä.
+
+Eikö hiljainen, vaatimatonta askarrusta rakastava mieli ole maailman
+olemassaolossa paljoa tärkeämpi kuin kaikki suuruus? Mitä — sankarit
+ovat?
+
+Jonkin vuosisadan, jonkin vuosikymmenen mainittavat miehet, ne, joiden
+nimeä pasuunat kuuluttavat, ovat verrattomalla isänmaanrakkaudellaan,
+korkeilla ajatuksillaan, ponnistuksillaan ja voimallaan pyrkineet
+kauneimpaansa. Hyvä. Mitä he ovat saaneet aikaan? Hyvää kyllä, —
+muutamia aikakausien tuokioita kestävää... elleivät useammat heistä
+sittenkin ole vain haudanneet maailmaa raunioihin.
+
+Kas niin, silloin nousevat mielestään paremmat, kavahtavat aseihin
+maailmanparantajat, iskevät armotta entisten aatteiden suonta... ja
+voittavatkin jotain hetkeksi, aikakausien lyhyeksi tuokioksi; taikka
+sortavat maahan loputkin poltetuista raunioista.
+
+Sellaistako on ajattelun huippujen, sellaistako maineeseen pyrkivien ja
+sitä saavuttamaan pystyvien korkeus ja kunnia? Lohduton kuva! Kuinka
+jaksavat sitä ajatellen elää ne, jotka ajattelevat... eivätkä ole
+sankareita?
+
+Miten kävisi, jos ainoastaan kunniaan ja valtaan pyrkiviä olisi
+maailmassa? Milloinka kohoaisivat silloin hävitetyt palatsit ja majat
+uudestaan pystyyn, milloinka vihannoisi uusina keväinä enää oras
+kesannoiksi unohdetuilla pelloilla, milloinka kukkisivat silloin enää
+kauneuden hiljaiset, aina hiljaiset, kukatkaan pientareilla ja polkujen
+varsilla?
+
+Kuka se pitää pystyssä maailman? Kuka sen kaikessa salaisuudessa,
+itsekään teostaan tietämättä, rakentaa, viljelee, kuka kastelee
+puhtaimmat kukat elomme puutarhoissa?
+
+Mielestäni nuo vähäpätöiset, ne, joiden nimeä ei milloinkaan mainita,
+ne, jotka ahertavat yhteiskunnan kätketyimpinä, tummissa pimennoissa.
+Jumalan kiitos, heitä on toki vielä! Ketä he ovat? Ovatpahan vain
+jotain: heidän nimistään ei ole lukua eikä väliä. Luulenpa, että moni
+suuri heille nauraisikin.
+
+Mutta sen tiedän, kuinka he käyttäytyvät kovien aikojen kohdatessa, nuo
+harvat, joiden voima ja siunaus on kumminkin niin suuri, että joskus
+ainoastaan se tehnee maailman siedettäväksi ja asuttavaksi; nuo
+yksinkertaiset, vähäpätöiset, typerätkin, nuo nimettömät ja nöyrät.
+
+He ovat merkillistä väkeä. Eivät he todellakaan paljoa ymmärrä.
+Kaikkein vähimmin omaa, selvää etuaan. Kun maailmaa kohtaavat
+hirvittävät rangaistukset, kun kansakunnat huutavat vihaa toisiaan
+vastaan ja veri virtaa koskina tanterilla, kun kiristetään,
+juonitellaan, raiskataan, kerskutaan, — niin he kummastelevat,
+surevat, pelkäävät, rukoilevat Kristuksensa kuvan edessä ja tekevät
+työtä, pieniä, hiljaisia askareitaan, joilla he tuskin saavat
+jokapäiväisen leipänsä. Sen saadessaan he ovat kiitollisia: enempää
+tavoittamatta, usein onnellisempia kadehtimattakin. Niin, jopa he
+ihailevatkin onnellisempia: heidän mahtiaan, älyään, loistoaan,
+katselevat heihin kuin taivaan auringon säteilyyn; mutta heidän oma
+leipänsä ja leponsa riittää heille, onpa monesti melkein heidän ainoa
+elämänsä runous: niin köyhiä he oikeastaan ovat, ja kuitenkin ovat he
+luullakseni kaikkemme perusta.
+
+Luonnon sietämätön ylivalta, historian ikuinen kierros, jatkuu, puute
+ja ahdinko astuvat sisään miekkojen halkaisemista ovista. Nämä
+vähäpätöiset, nöyrät ja alhaiset, joita tahtoisin rakastaa ja joiden
+kaltainen kaipaisin sisimmästäni olla, he ihmettelevät, kun eivät
+asioita käsitä. Ja onko ihmistä, joka käsittäisi olemisen! Mutta katso:
+he tyytyvät, he eivät kysy; he ovat, eivät kapinoi: ovat kummallisia ja
+harvinaisia poikkeuksia raa'asta luonnosta; he vähentävät
+vaatimuksiaan, heidän leipäpalasensa tulee yhäti lyhyemmäksi, ja yhäti
+edelleen he tekevät pientä ja maineetonta työtänsä, joskin heidän yönsä
+ovat maailmanmenosta tulleet levottomiksi.
+
+Toiset heidän lähimmäisistään, ja ne, joita on enemmistö, katkeroituvat
+taisteluista ja hädästä, joiden tarkoitusta heidän on turha koettaa
+ymmärtää; heidän kaikkensa luhistuu raunioiksi, niinkuin hävitetyt
+kaupungit ja vainiotkin, ja he muuttuvat raunioiden pedoiksi,
+hyeenoiksi ja susiksi, jotka iskevät heikompiensa kimppuun joko
+hädässään tai paatuen ottamaan esimerkikseen vertaisensa. Sellaisia
+eivät nämä halvat ja silti tärkeät vähäpätöiset ole, hiljaiset ja
+todella köyhät. Saattaa uskoa, että he tohtivat katsella ketä
+kanssaihmistään hyvänsä levollisesti silmiin.
+
+Massat kukistavat johtajansa ja turvautuvat uusiin, jotka saattavat
+niitä pettää tai erehtyä jumalallisen neronsa arvosta yhtä hyvin kuin
+entisetkin. Mutta nuo oikeat: heillä ei ole pohjaltaan johtajia eikä
+massoja, he eivät kaipaa muuta kuin saada aherrella hiljaisuudessa,
+saada ravintonsa vaikkapa kuinka niukkana; eikä heidän ravintonsa ole
+koskaan niin niukka, että he riistäisivät lisää sellaisen taskusta,
+joka ei heille sitä tahdo antaa, olipa hän sitten vaikka äveriäskin.
+
+Massojen johtajien kosto niiden entisille kostajille on näille
+hurskaille kauhistus. Ja kuitenkaan he, poloiset, eivät kykene
+vastustamaan kostajia useinkaan muulla kuin esimerkillään, hiljaisella
+kärsivällisyydellään ja aherruksellaan.
+
+Naurettavia he lienevät väkevistä ja päättäväisistä, nämä tällaiset
+rauhanrakentajat. Mutta lieneekö maailma oikeastaan koskaan
+taisteluilla rakentunut? Taisteluilla, ja suurilla aatteilla, joista
+taistelujen muka sanotaan johtuvan? En oikein tiedä. Eivätkö
+aatteilijat vain hävitä toisiaan, ja polje jalkoihinsa nämäkin
+yksinkertaiset ja typeriksi sanotut, jotka ovat niin heikkoja, ettei
+heillä ole voimaa estää itseänsä taisteluihin sekautumasta,
+taisteluihin, joita he itkevät, kun eivät niitä käsitä. Oi,
+taisteluissa heitä lohduttaa ajatus, että he saavat ryhtyä jälleen
+rauhan töihin, ikäänkuin pieniä puutarhojaan vaalimaan, jos jaksavat
+olla kärsivällisiä. Ja sitä he jaksavat! Taistelijat hävittävät toki
+toisensa; ja kun se on tapahtunut, rakentavat vähäpätöiset, mykät
+muurahaiset jälleen keon; yksinkertaiset ihmiset muokkaavat pellon,
+somistavat puutarhan, nämä nöyrät ja alhaiset pienissä toimissaan; kuka
+tosiaan pellolla, toiset lukukammioissa tai konttoreissa taikka
+koneiden ääressä, itse niiden koneiden yhtenä ainoana pienenä rattaana
+tai vipuna. Kaikki rattaina ja vipuina. Mutta kuinka tärkeinä!
+
+Tällaisille tahtoisin sanojeni ylettävän. Niin yksinkertaisesti pitäisi
+laulaa, paremminkin puhella kuin laulaa, että he sen ymmärtäisivät.
+Että he näkisivät, mitä jumalallista heissä on, ja saisivat siten
+lohdutuksen aikanamme, joka juuri heille tuottaa niin paljon
+lohduttomuutta, ihmettelyä ja tuskaa. Jos he — lohdutusta kaipaavat:
+heillähän on ylhäisin lohduttaja, heidän sydämensä rauhoittava ääni,
+heidän omatuntonsa. Milloinkaan ei Vapahtajan nimi kuulu tosiaan
+puhtaana muiden kuin tällaisten todella köyhäin huulilta.
+
+Jos he kaipaisivat lohdutusta, heitä lohduttaa tahtoisin. Antaa heille
+iloa, saada heidät... nauramaankin muiden toivottomalle touhulle!
+Mutta: nauruhan on aina ivaa; siihen he eivät pysty: he eivät ole
+älyihmisiä!
+
+He ovat vain maan suola.
+
+Vai olisiko suuri erehdys tai paha solvaus uskoa, että sydän on
+maailman rakenteessa tuhannet kerrat tärkeämpi tekijä kuin kaikki
+loisto, kaikki oman tahi aatteiden etujen valvonta, kaikki
+valta-asemat, nerous, taito, kaiken maailman kunnia?
+
+Taivas vastaa näihin hiljaisten ja nöyrien työntekijäin vakavien ja
+avoimien silmien kautta.
+
+Kylväkää, te hyväsydämiset. Ei sovi ajatella, tulevatko suuret hallat
+tai toukat ja kato!
+
+
+
+
+ARMEIJA
+
+
+Me olemme armeija, joka kamppailee pattereilla, joka kärsii
+juoksuhaudoissa. Emmekä tiedä, miksi meidät on viety sotaan tai kuka
+meidät oikeastaan on sinne vienyt... emmekä sitäkään, ketä tahi mitä
+vastaan me taistelemme tai minkä tähden taistelemme.
+
+Mutta se on varma, että me taistelemme ja kärsimme... ja että meidän
+on pakko taistella.
+
+Nyt juuri on alkanut ottelu yhdellä kulmalla, jotakin linnaketta,
+jotakin suurta joukkoa tahi ainoastaan vähäistä ryhmää vastaan.
+Taistelu tuntematonta vihollista vastaan, joka pysyy meiltä salattuna
+ja ahdistaa meitä näkymättömistä ja kaukaa.
+
+Ehkä taistellaan pitkin koko valtavaa rintamaakin, jonka suuruutta
+yksinkertainen sotamies ei jaksa käsittää eikä aavistaa, hän, joka
+näkee ainoastaan oman ympäristönsä, oman ryhmänsä, omat toverinsa. Ehkä
+taistellaan laajemmallakin kuin siinä paikassa, mihin kuulumme; kukapa
+sen meistä tietää! Mutta siitä ainakaan ei erehdystä, että me tässä
+taistelemme, ponnistamme vereen ja henkeen asti, kärsimme, kaadumme,
+nousemme taas — kunnes sorrumme kuoleman uneen.
+
+Taistelu käy... Taivas päällämme on musta; se on armoton,
+arvoituksellinen. Ja ilmojen pimeydestä edestämme, päämme päältä kaikuu
+jyrinä, joka särkee korviamme, huumaa ja kiduttaa aivojamme; siellä
+salamoi ilkeästi, petollisesti, siellä valmistetaan tuhoamme, siellä
+säkenöi veren värisenä, sieltä sataa tulta ja kuolemaa ja kauhistusta,
+raadellen ja tuhoten meitä. Ja me yritämme, ponnistamme tuota
+tuntematonta hyökkääjää vastaan... vai itsekö hyökkäämme? Sitä emme
+tiedä. Me teemme niinkuin jostakin kuuluva, vastustamaton komennus
+käskee tekemään meitä, kapinoiden mielessämme usein kyllä komennusta
+vastaan, koska emme sitä ymmärrä ja koska tunnemme siten joutuvamme
+kärsimysten uhriksi, raadelluiksi. Mutta käsky kuuluu: meidän täytyy
+totella! Lähimmäisemme, meitä ylemmät, pakottavat meitä seuraamaan
+itseään, syöksymään kanssaan. He puolestaan tottelevat joitakin heitä
+ylempiä ja mahtavampia, ja ne mahtavat jälleen toisia. Mahtavatkaan
+luultavasti käsittämättä paljoa koko menosta... ainoastaan kuunnellen
+käskyä, horjumatonta ja auttamatonta määräystä.
+
+Niin kuljemme yhdessä virrassa, yön pimeässä... kukin lähimmäiseensä
+liittyen ja hänen tavallaan menetellen...
+
+Eikä sodasta tunnu tulevan muuta loppua kuin yksilölle, kun hän kaatuu.
+
+Sitä valitamme, nureksimme, halvat sotamiehet, ettemme tiedä, mitä
+varten taistelemme. Vain sen tiedämme, että taistelu on muka paha ja
+että tuntemattomasta vihollisesta on meille paljon vaivaa.
+
+Koetamme päästä vihollisen kimppuun, että sen lopultakin
+lannistaisimme... mutta emme pääse, emme sitä voita.
+
+Me väsymme; hermomme eivät kestä tätä temmellystä, joka näyttää meistä
+järjettömältä; me tulemme häijyiksi, julmiksi; me kovenemme, kivetymme,
+paadumme, muutumme sydämettömiksi koneiksi kuin poloiset sotamiehet
+ainakin.
+
+Mutta vaikka pinta kovenee... niin joskus syvin sisus värisee: elävän
+ja kärsivän ihmisen kidutettu liha. Joskus ainakin me jälleen huudamme:
+"Eikö jo taistelu lopu? Kuka on tähän syyllinen?"
+
+Kuinka saattaisi pieni ja arvoton sotamies tietää, kuka on syypää?
+Tietävätkö sitä mahtavista päälliköistä korkeimmatkaan? Mutta pieni ja
+arvoton, se meidän rintamamme hiukkanen, jota sanotaan ihmiseksi, etsii
+syyllisen sieltä, mihin asti hänen silmänsä kantaa... jopa
+lähempääkin: vierestään. Hänen aseveikkonsa, vierustoverinsa, se, joka
+makaa hänen rinnallaan ja pysyy ponnistellen vaivoin elossa tai kestää
+hänen kanssaan valleilla, se on hänestä syypää... kenties kaikkeen:
+sillä hän itse väsyy, vaivautuu, kärsii, ja silloin hän on ilkeä.
+
+Silloin sotamies, lähimmäinen, solvaa, lyö ja sortaa toista. Hän puhuu
+mielettömiä, huutaa yhdelle:
+
+"Sinun on syy. Sinä olet tyhmä, julkea! Et tahdo kuulla minun neuvoani,
+miten oli rynnättävä. Nyt meidät on lyöty takaisin... ja minä olen
+haavoittunut. Odota: minä maksan tämän kalliisti sinulle!"
+
+Toiselle hän huutaa:
+
+"Sinä olet itsekäs. Sinä vetäydyit hyökkäyksessä selkäni taakse ja
+varjelit oman nahkasi minun kustannuksellani."
+
+Kolmannelle:
+
+"Ellei sinua olisi ollut... sinua, joka sotkeuduit jalkoihini... niin
+silloin..."
+
+Mitä silloin? Jotakin hyvää olisi syyttäjälle tapahtunut: hän olisi
+kenties suorittanut sankaruutensa näytteen paremmin, hän olisi päässyt
+käskemään muita, johdattamaan muka joukkonsa voittoon ja rauhaan.
+Joukkonsa... ehkäpä koko armeijankin!
+
+Tällä tavalla jokainen joskus taisteleekin toistansa vastaan, kostaa
+toiselle, polkee, sortaa toista. Riistää nälkäisenä leipäpalan hänen
+kädestään... juo vedenpisaran, joka toisen janoa sammuttaisi.
+
+Tuntuu kuin koko rintaman osalla, koko armeijassa olisi päässyt
+vallalle omaa itseään syövä hävitys. Niin on joskus.
+
+Mutta armeija on sittenkin luja ja järkkymätön. Se etenee hiljaa...
+niin verkalleen, etteivät yksityiset osastot etenemistä huomaa. Se
+uhraa paljon, mutta se etenee. Mitä merkitsee pienten yksilöryhmien
+keskinäinen riitely — sellaisessa armeijassa! Saattaako tällaisten
+jättiläislaumojen johto ajatella niitä pikku vahinkoja, joita siihen ja
+siihen joukkueeseen kuuluvien välillä raivoava vimma kokonaisuudelle
+tuottaa. Pienet häiriöt eivät ole vahinkoja niin valtavalle
+kokonaisuudelle.
+
+Kuitenkin tuntuu tämä huolettomuus johdon puolelta, tämä
+välinpitämättömyys yksityisistä ryhmistä mielestämme liian tylyltä.
+
+Olkaamme levollisia! Kas tuossa kiitää luoksemme joku, juuri sillä
+hetkellä, jolloin olemme menettäneet kaiken toivomme, jolloin tunnemme
+itsemme loppuun asti väsyneiksi ja raadelluiksi, jolloin emme usko
+koskaan voittavamme mitään; sen vuoksihan taistelemmekin keskenämme,
+kun ei yhteisen voiton näky haltioita meitä kutakin unohtamaan omia
+kärsimyksiämme ja uhraamaan itseämme. Niin, lähetti kiitää... ja
+tuolla on toinen, joka lennättää toisaalle, kolmas kolmannelle
+taholle... kymmeniä ja satoja, vaikkemme heitä kaikkia näe, me tässä.
+Mutta meille julistetaan, — joskus sekin suopeus tapahtuu:
+
+"Kuinka? Epäilettekö voittoa? Ettekö ymmärrä mitä vastaan taistelette?
+Ettekö käsitä kukin omaa tärkeyttänne taistelurintamassa, oman itsenne
+kalleutta tässä kaikkeuden kultaisessa ketjussa? Siksi olette synkät,
+siksi ette unohda haavojanne ja viluanne, siksi olette vihaiset, jos
+toiset taistelussa ja kärsimyksissä erehtyvät sotkemaan kulkuanne.
+Kuulkaa siis: milloinka on meidän armeijamme kärsinyt tappion? Eikö se
+ole aina voittanut? Aina!"
+
+Ainako voittanut? Kuulemme kummastellen, jopa vihoissamme tällaista
+puhetta. Airut julistaa edelleen:
+
+"Niin, aina voittanut! Vapautta olemme aina valloittaneet. Vapautta
+meille vieraasta kahlivasta! Vai eikö teistä ole mikään voitto se,
+ettei muinaisen Persian ja Hellaan ja Rooman orjalaitosta ole enää
+olemassa? Kristillisyyden armeija sen kukisti... teidän kantaisänne,
+vain muutama sukupolvi sitten elänyt. Siinä on jo saavutus, jonka
+vuoksi miljoonien on kannattanut uhrata henkensä, sen myönnätte!
+Tuhansia muita voittoja, hengen ja aineen, voisin teille luetella,
+voittoja, jotka ovat tehneet eläimistä... enemmän ihmisen kaltaisia.
+Mutta jo tämä yksi ainoa esimerkki riittää vahvistamaan uskonne
+edistymiseen, voittoon! Nyt tiedätte, tunnette, että aina olemme
+voittaneet, aina tulemme voittamaan. Kukistamaan yhä enemmän paitsi
+nälkää ja kylmyyttä myöskin ihmisen sokeutta, pahuutta ja itsekkyyttä.
+Muistatte sen... ja silmänne kirkastuvat toivosta, haavanne ja kipunne
+unohtuvat ja jättävät kasvoillenne kyyneleitten ja katkeruuden tilalle
+hymyn, sydämenne aukenee. Ette toistanne enää näe syyllisenä johonkin
+teille vastaiseen, vaan kanssasoturina, joka hankkii voimainsa mukaan
+meidän yhteistä voittoamme. Ja ne, jotka näkevät, että heidän
+kärsimyksensä olivat välttämättömät, kalliit tälle voitolle, he
+ovat... onnellisia."
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79287 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6c72794
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This book, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..35ab7ca
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1 @@
+[Project Gutenberg](https://www.gutenberg.org) public repository for eBook [#79287](https://www.gutenberg.org/ebooks/79287)