diff options
Diffstat (limited to '79287-0.txt')
| -rw-r--r-- | 79287-0.txt | 4123 |
1 files changed, 4123 insertions, 0 deletions
diff --git a/79287-0.txt b/79287-0.txt new file mode 100644 index 0000000..09bdfa1 --- /dev/null +++ b/79287-0.txt @@ -0,0 +1,4123 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79287 *** +language: Finnish + + + + +KORPI JA PUUTARHA + +Kirj. + +Joel Lehtonen + + + + + +Hämeenlinna, +Arvi A. Karisto, +1923. + + + + +SISÄLLYS: + + Tuohta — uuniin! + Matolahti. + "Putkinotkon" epilogeja: + Metsän pojan unelma. + Korven henki. + Ananiaksen kolme lähtöä kotoa. + Isänmaan juhlat. + Talli-Tahvo ja kieltolaki. + Puutarha. + Maineeton sankari. + Ihme. + Dilettantti — tienhaarassa. + Maailman palkka. + "Autuaita ovat rauhantekijät" + Armeija. + + + + +TUOHTA — UUNIIN! + + +Totisena ja arkipäiväisenä lepäilee talvinen Krokelby aukeittensa +liepeillä. Lepäilee ja torkkuu pakkasessa ikäänkuin kesää odotellen. + +Illan yksitoikkoisessa, painostavassa hämärässä saattaa nähdä tiellä +väkeä kuljettamassa kelkoilla puun oksia ja risuja, vanhoja, miehiä ja +naisia tai nuorempiakin, pienten töllien emäntiä ja poikasia, — ukkoja +kömpelöt saappaat tai huopatossut jalassa, nuoranpätkä vyöllä, eukkoja +miestensä takkeihin kietoutuneina, huivi tarkoin pään ympärille +käärittynä, lapsia liian väljissä, vanhoissa vaateriekaleissa. Kova on +talvi, milloin niikseen tulee, — ja polttoaine on silloin kaikkein +parhainta. Varsin luvatonta työtä nämä ihmiset tekevät, sen tietää +jokainen: he tuovat puita kunnan tai yksityisten metsistä, keräävät +risuja, kaatavat koivuja, kiskovat tuohta, kauniita, versovia +koivikoita haaskatenkin; mutta harva heitä silti ahdistaa: täytyypä +heidänkin pieni lämpönsä saada! + +Kumaraisina ja huoahdellen vetävät he täten kitiseviä kelkkojaan, +joissa on hangen alta esiin kaivettuja jäisiä koivun, lepän ja haavan +runkoja. Muuta ääntä ei kylästä iltahämärän hetkellä kuulukaan kuin +noiden muutamien vaivaisten kelkkojen kitinä, — ei laulua, ei +iloisesti narahtelevia kaivonmiekkoja, ei naurua. Vain joku viluinen +koira siellä täällä ulahtelee. + +Mies kuljeksii illan hämärässä, joka painaa yhä masentavampaan +pimeyteen alankoa ympäröivät, sumun harsoilla kiedotut metsät. Lämpöä +on saatava, — kerättävä oksia ja risuja, kuten muutkin keräävät, — +tuota lämpöä, joka nykyiseen pakkasaikaan voi tuntua ainoalta iloiselta +ja tarpeelliselta! Hänen silmänsä nurkkaan on jäätynyt vesipisara; +kyynel se ei voi olla, sillä kovin harvoin vanhat itkenevät: sellainen +on melkein unohtunut taito. Vain tulehdus panee silmät tihruamaan +vettä, jonka viima helposti jääksi kangistaa. + +Kas niin: tuollainen lämmön etsijä saattaa moni muukin olla nykyaikana, +jolloin kaikki tuntuu pelkältä vilulta, itsekkyydeltä, julkealta +kilvalta, kiihkeyden naurunhohotukselta. + +Symboliikka on tosin kamalaa: se on soperrusta, sellaisen änkytystä, +joka ei osaa puhua asioita sellaisinaan, koska ei näe todellisuuden +arvoa, koska ei jaksa todellisuutta rakentaa. Mutta sallittakoon +vertauskuvalle säälivä armo, — tuolle lämmön etsijälle vilussa! + +Ovathan suuremmatkin, jopa maailman suuriksi sanomat, puhuneet +vertauskuvilla, — enkö siis saisi minä tai joku minun laillani lämpöä +etsivä sitä joskus koetella? Niinpä olkaamme olevinamme tuollaisia +risunkerääjiä, lämmön etsijöitä, jotka ovat kyllin heikkoja aikaansa +kammoakseen. Tuollaisia, jotka alakuloisina painuvat majoihinsa, — +onnellisina, jos saavat kokoon pienen hiilistön. Näin sopii +meidänlaistemme ajatella: + +Lämpöä, lämpöä, — mistä sen saisimme? Suuresta maailmastako? Ohoh, — +on se nähty! + +Pitkät eivät matkamme nykyään ole, — pakkasella! Ainoastaan kylästä +parin kilometrin päähän, — ja sitten takaisin kotiin. + +Kyllä tuolta kukkulalta kaupunki näkyisi, suuri muka, — jos mäelle +kapuaisimme, jos kaupunkiin haluaisimme. Muutama kullattu tornin +huippukin sieltä on kiiluvinaan. Mutta miksikä katselemaan +kiipeäisimme? Olemme kai osaltamme maailmaa nähneet; ja samanlaista +suunnilleen on kaikkialla, — samanlaista. Mukavinta on töllissään +heikon olla, — vilua kammovan. Kovin kolkoksi on käynyt vaellella +paljon neljää seinää loitommalle. Vain pienen elämän lämmön paremmin +tietääksemme ovea avaamme. Kylmää kokeaksemme pistäydymme kujille, — +painumme lämpöä etsiäksemme metsän hiljaisiin kätköihin. + +Löydapä lämpöä! Kova työ! Usva on laskeutunut sakeana kuolleen vainion +povelle. Hanki kätkee kaikki, mitä maan pinnalla ennen on elänyt. Saat +etsiä puitasi tutulla seudulla niinkuin se olisi uusi: sellaiseksi on +talvi maailman muuttanut: entiset näyt ovat toisiksi vaihtuneet. + +Eksyä on nyt metsässä tosiaankin. Ei aina tiedä, minne mennä, ja ainoa +mieleinen homma ja ajatus on lämpö, niin pakon tekemä kuin se työ +onkin. + +Miten talvi voikaan kaikki muuttaa! Saada entisen unohtumaan! +Katoamaan! Eikä se muutos tunnu juuri tukalaltakaan, sellainen on +talvi. Se ikäänkuin pyytää, neuvoo meitä etsimään sellaista, joka on +tällä hetkellä meille tärkeintä, — muistamaan vain oksat ja risut, +joissa todella on kuluttamista tulelle. + +Miten talvi kaikki muuttaa! Tässä paikoin piilee varmaan polku, jota +ennen kuljeksimme, — silloin joskus, — kesällä. Ei sitä todellakaan +tunne entiseksi poluksi. Tuskin muistaa, millainen entinen olikaan. Oli +sen varrella kukkia, — loisti horsmia raunioilla, punotti alakuloisen +ja yksinäisen kalliomäen rinne tervakukkia, ikäänkuin iloisen mattonsa +ihmisen eteen levittäen. Nyt peittää lumi rauniot, tervakukat ovat +hautautuneet. + +Äänetöntä, ainaiseksi kuollutta on täällä kaikki, mikä ennen ilahdutti, +Ei lahorastaan kultaista livertelyä erämaisen koivun lehvistöstä +toiselle, joka häntä kaukaa kutsui, ei metsäkyyhkysen kuherrusta, +toivottomasti nyyhkivää, — ei haukan ylpeää ja lyhyttä kirkaisua +korkeudesta. + +Ainoastaan kuin jokin muisto, ikäänkuin hämärä uni johtuu mieleen: että +sellaista oli täällä ennen. Jokin muu, uusi pysähdyttää kulkijaa nyt, +ja kahlauttaa jälleen häntä eteenpäin, — sellainen, joka tällä +hetkellä tuntuu paremmalta kuin soreimmatkaan lintusten laulut. Sitä +etsimme, risuja hangen alta. Sitä toivomme, haluamme. Niin, miltei +rakastamme risuja, — arvottomia oksia. Siinä tärkeässä tehtävässä ei +ainoastaan olla välinpitämättömiä menneille, — niiden viserryksille +kuuroja ja ihanuuksille sokeita, vaan melkein pidetään mennyttä jonakin +toden tullen turhana, huonoarvoisena. + +Kajahdelkoot entiset linnunlaulut mielessämme: viimeistä kertaa +kajahtelevat! Mitä viserryksistä silloin, kun kaivataan jäisten oksien +katkojaa, halkojen hakkaajaa, suloisen takkatulen sytyttäjää? +Viheltäkööt haukat vuoristossamme viimeistä kertaa; kilkuttakoot +säveltään tiltaltit. Nyt tarvitsevat köyhät risuja, kuivia oksia. +Löytänevätkö niitä? Äänettömässä metsässä ei mikään muu kiinnitä +mieltämme kuin yksi vähäpätöinen seikka: hangen alle hautautuneet +risut! + +Minkälaisen hangen alle! Kovalta tuntunee rikkaammasta tämä homma: +kaivaa hangesta polttopuunsa. Mutta ehkäpä se on kovinta ainoastaan +rikkaan katselijan mielestä, sillä eihän risujen kokoilija muuta +ajattelekaan kuin löytää poltettavansa! + +Mutta löytääkö hän sitä? Etsi pimeässä, — selvällä päivällä ei oikein +uskallakaan. Etsi hankia syvemmältä, valitse haparoimalla. Tuossa +pistää risu lumesta. Tuossa näyttää törröttävän kokonainen pökkelö. +Tuossa olisi rätisevää kuusta, jos oksan katkaiseisi. + +Mahdollista, että risu olikin lahonnut ja kelvoton. Ehkä ei +kuusenoksasta iloa ole — se voi olla märkä. Ehkä jäinen pökkelö onkin +mätä ja voimaton. Ehkä tuo, jota koivuksi luultiin, olikin ainoastaan +leppää tai honteloa haapaa: pimeässä ei sitä näe... saaneeko siitä +tuohtakaan uuniin? Kotonahan se nähdään. + +Mutta paloipa salasissin kuorma vaikkapa pihisten, niin eipä +kiellettäne, että hieman lämpöä siitä on, ellei tietysti muille, niin +töllien ukoille ja akoille, jotka haluavat pistäytyä hänen majassaan +lämmittelemässä, — sellaisille unohdetuille, jotka enimmän kaipaavat +lämpöä ja vähäpätöistä iloaan. + +Viluisia olemme, kohmettuneita talvella, me köyhät. Sanottakoon, että +me hämärillä iltaretkillämme katkomme kauniitakin oksia, jotka kesällä +muka saattaisivat kukoistaa ja tuoksuta, väitettäköön, että kesän +kauneutta turmelemme, turhia sanoja: liian pitkä aika on talvikylmillä +kesään! + + + + +MATOLAHTI + + +Siellä, missä ennen oli Matolahden torppa, siellä on nyt saha ja +selluloosatehdas. + +Kai niin on olevakin, — kai se on kehityksen välttämätön kulku. Kai +sellainen tuottaa rikkautta ja voimaa isänmaalle, rakkaalle +Suomellemme, ainoalle, mikä on meille kodiksi suotu ja missä voimme +elää. Rikkautta ja voimaa, kehityksen siunausta. + +Mutta vielä ei tuota siunausta näy muuta kuin osittain, muuta kuin +pinnalla. Syvemmällä, ihmisissä, jotka ovat tehtaan koneitten +karkeampina rattaina, ei sitä saata huomata. Ehkä se sinnekin syöpyy +vähitellen, ehkä Matolahden seudun rahvas siunauksen kerran ymmärtää ja +siitä iloitsee. Mitäpä muuta toivoisi! Mutta nyt, — miltä näyttää nyt +Matolahden kulma? + +Ennen se oli kaunis seutu. Ja se oli myöskin hiljaiseen ja omien +peltotilkkujensa hoitoon perustuvaan elämäänsä melkoisen tyytyväinen +seutu. Ja lieneehän vanha sananparsi totta, että tyytyväisyys on +suurinta rikkautta? + +Kaunis seutu. Maisema oli suuren sisäjärven ulapalta katsoen tosin +villi ja toivoton: harmaita, korkeita rantakallioita ja louhia, joilla +ei kasvanut paljon mitään muuta kuin petäjiä, nekin kituen mullan +puutteessa ja keliahdellen keskenkasvuisina maahan kovissa myrskyissä. +Villi ja toivoton maisema ulkoa katsoen. Mutta eipä se ole kaunistunut +nykyäänkään. + +Ennen saattoi hämmästyä ja ihastua, kun pujottausi venheellä ulapalta +sisään jostakin salmesta, joka johti Matolahden vanhalle kulmalle. +Salmea ei ensin huomannut, — eikä tietysti nykyäänkään: itse kalliot +ja niiden maailman luomisen aikoina laaditut solat ja käytävät pysyvät +aina koskemattomina, vaikkapa metsä niiden harjalta häviääkin muullakin +tavoin kuin myrskyn runtelemana. Salmi oli siis samanmuotoinen kuin se +meidänkin päivinämme on, näyttäen lyhyeltä, pieneltä lahdelta. Lahden +perukan luulisi olevan jo tuossa aivan edessä. Mutta kun muutaman +minuutin soutelemme, aukeaa ja haarautuu lahdesta toinen, pitkä lahti +vasemmalle, kilometrejä pitkä, täynnä pieniä saaria ja luotoja, joiden +välissä sorsat soutelevat ja kuikat sukeltavat ja joiden käpertyneissä +männyissä kalalokki istahtelee ja huutelee ja joskus korppikin uskaltaa +koikkua. Niin, erämaan portilla olemme. Tai oi, emme ole, vaan olimme, +— sillä nyt ei näillä salmilla vesilintuja kuhise, — joskin +mielenmasennuksen korppi koikkuu sille, ken ei oikein jaksa uskoa +aikamme kirkastuvaan ja kultia säteilevään aamuun, lieneepä hänen +epäuskonsa aiheetonta ja lapsellista taikka ei. + +Ennen siellä kyllä runolliset sorsat narahtelivat ja ponnistivat +kaislikosta lentoon venheen edestä, kiitivät vaahtoa purskuttavana +matalana viivana kohti toista rantaa; mustat kuikat soutelivat +rauhallisina kuin ihminenkin, joka niiden hääkulkueita katseli; allit +lauloivat määrättöminä parvina kevätretkillään jäähileiden seassa. +Kalaa polskahteli ja poukahteli kaikkialla. Jokaisen aironvedon +narisuttaessa tullonvitsaa vireili ja hyppi siellä poukamilla. Kelpasi +silloin kala- ja metsämiehen näillä main elää; uskomattomia tarinoita +kerrotaan onkimiesten saaliista, sadoista hirmuisista ahvenista, jotka +ongittaja veti parissa tunnissa kehnolla koukullaan syvyyksistä, +merkillisiä jutellaan herkullisista lohiviipaleista ja metsokeitoista. + +Minkäpä sille voi, että kalat vesistä vähenevät ja jättävät pyydykset +tyhjiksi! Ja minkäpä sille, — ettei linnunlihalla nykyään enää eletä? +Mutta olipa Matolahden kulmalla ennen muutakin rikkautta paitsi veden +ja metsän riista. Ja oliko tämän rikkauden pakko hävitä niinkuin suuret +ahvenet ja metsät luonnon pakosta häviävät? + +Soudettiin yhä eteenpäin tätä pitkää, välkkyvää lahtea, jota vehmaat +koivikot ympäröivät. Ja ken osasi, ei tästä edennytkään äsken nähdyn +lahden perukkaan saakka, vaan kääntyi ajallaan oikealle, kahden korkean +vuoren välisestä kapeasta salmesta, ikäänkuin oivallisesta veräjästä +suurelle pihalle, Matolahden aukeamalle. + +Ihana lahti. Alkupuoli jyrkkiä kallioita, joiden mustien pintojen kuvat +tekivät ja tekevät veden vielä syvemmän näköiseksi kuin se lieneekään. +Sitten alenivat rannat; tuli armaita koivikkoja, hiljaisia ahoja, +joilla kaskia oli viljelty ja jotka sen jälkeen lepäsivät pitkiä omia +aikojaan, kasvatellen horsmaa ja lepikkoa, sillä välin kuin toisten +halmemaiden ja peltojen vuorona oli kasvatella viljaa. Peltojen: sillä +peltojakin täällä oli, ja niiden kohtalosta ja niiden tuomasta onnesta +ja rikkaudesta tässä oikeastaan onkin kysymys. + +Pieniä peltoja tosin, kovalla työllä kivikkoon raivattuja, ainaisilla +hikihelmillä iloa tuottamaan siunattuja. Tuolla ne peltoset kuulsivat +tämän takimmaisen lahden kätketyimmästä sopukasta. Ja rantapellon +rukiin ylitse kurkisteli Matolahden vanhan torpan musta pääty. + +Mutta ennenkuin torpan pihalle ennätämme, on toki mainittava +nuotta-talas, joka oli rakennettu sileälle kalliolle iki-vanhain ja +koskemattomien petäjien varjoon. Riippuipa siellä kotona kudottu nuotta +joka kesäksi hyvin paikattuna. Verkkovarppeet olivat nuottakodan +vieressä, — ja lähellä niitä pata pyykkipaikalla, kotoisella ja +sauhulta tuoksahtavalla. + +Sitten, vetäistyämme venheemme leppoisassa rauhassa rannalle, aloimme +nousta mökille, ohitse jonkin korsun, hyvin vanhan, pyöreistä hirsistä +tekaistun ja koirankaulalle veistetyn; sitten pitkin piennarta, joka +kasvoi korkeaa putkea ja heinää, jalanpolkemilla kohdilla ratamonlehtiä +ja rapsahtelevaa saunakukkaa. Ruis taikka ohra kaarrutti kesänkulkijain +polun poikki kypsyessään yhä raskaammiksi tulevia tähkiään. Ruiskukat +ja leppeät aurankukat tervehtivät meitä olkisen laihon sisältä +pilkistellen. + +Jo tuli ensimmäinen aitta, vanha sekin, pyöreistä hirsistä veistetty, +päivän puolelta kesäisessä auringonpaisteessa tervanruskeaksi palanut, +somasti vihertynyt siimessivulta. Sitten toinen aitta, äskeistä +hienompi, sirompi ja ihmeellisempi: jokainen hirsi kuusikulmainen, +jokainen rako siisti ja suora, — oikeaa mietiskelevän taiturin +mestarityötä, taiteilijan työrakkaudella suoritettua. Ja tuossa +aittojen solasta astelee vastaamme kellertävä-juovainen kissa, — +naukaisee, näyttää kaloilla herkutelleen suunsa ja hieroo kuvettaan +hyväilynhaluisena jalkaamme. + +Nyt olemme keskellä pihaa, somien, tummuneiden rakennusten piirissä, +suuren koivun alla. Tuossa on tupa portaineen; tuossa portaiden +vieressä pientä ylellisyyttäkin: kukkapenkki, jossa kasvaa minttua ja +keltaista kehräkukkaa ja kauniimpana muita kurjenmiekka, joka on tänne +lahden mutaisesta perukasta siirretty, kohottaen aurinkoa kohti +kullanvärisiä teriään. + +Jo tulee emäntä, mistä tullee, — aittojensa, saunansa ja pienen +navettansa välisiltä kujilta. Jotain hän kantaa: maitohulikkaa, +kerppuja, vastaksia, joista hän ryhtyy sitomaan vastoja talvi-iltain +rattoa, kotoisen saunan kylpyjä varten. Hiljaisena, mutta hymyillen, +arkana, mutta vilpittömänä ja kaikkia epäluuloja vailla hän vieraita +tervehtää, pyytää käymään sisälle. Niin menemme pieneen eteiseen; +siellä pimennoissa luulisi ystävällisten ja kotia suojelevien tonttujen +talvipakkasillakin viihtyvän, ja tulemme tupaan, missä emäntä heti +alkaa asetella kahvipannua karstaisen lieden tulisijalle. + +Permannolla on haavanlehtiä, hyvän tuoksun ja kesäisen näön antajina, +leposijoina ja kuivumassa rehuksi maidonantajille. Tuossa punertava, +puhtaaksi pyyhitty pöytä kahden peräikkunan kulmauksessa. Ikkunoilla +palsameita. Kotitekoisen kaapin nurkalla rehevä Annansilmä. Tuolla +sänky kirjavine, mutta silti somilla juovilla koristettuine ryijyineen. +Tuossa seinäkello. Ja tuossa punaiseksi maalattu kehto, jossa +pienokainen alkaa heräellä. + +Lastaan poikkeaa emäntä siinä välillä, kahvia puuhatessaan, +hoitelemassa, — sille livertelemässä, tulevaa kyntömiestä vaalimassa: +kyntäjän sanoo hänestä kasvattavansa, jos se nyt olisi kasvaakseen, jos +sille Luoja aikaa antaisi. Ja sitten ryhtyy vähitellen kyselemään, +mistä vieraat ovat, minne menossa, kuuntelemaan maailman uutisia, +merkillisiä tapahtumia, kuulemaan niitä ilman kiihkoa tai vihaa, — ja +omiaan kertomaan, kotinsa hyviä ja vaivaloisia puolia. Ja nämä +viimeiset asiat, omat lehmät ja lampaat, omat pellavat ja liinat, omat +pellot ja oma tupa ja sen asukkaat ovat hänelle kaikkein rakkaimmat. +Siinä juodaan kahvit; kuulustellaan leppoisasti toisiaan, kerrotaan ja +kummastellaan kahden puolen, kunnes muu väki tömähtää kotiin. Tömähtää +kuka pellolta, kuka niityltä, kuka saaresta, kuka niemestä, eräillä +mukana koira, uskollinen ja vieraita karsova, jollakulla kirves olalla, +toisilla metsän tai veden tuomisia, marjoja tahi kaloja. Väsyneitä ovat +toiset tulijoista, etenkin isäntä ja vanhimmat lapset, jotka ovat +olleet ankarassa työssä, mutta kuitenkin on heillä silmissä rauhallinen +hohde ja katseessa tervetulleeksi kutsuva hymy. — Aikovatpa siinä +vieraat jo jatkaa kulkuaan tai kääntyä takaisin entisille salmilleen, +sillä iltaan on ennättänyt painua päivä. Silloin ei annettaisi heidän +vielä mennä, ei syömättä ainakaan; onhan matalaisen kurkihirren alla +toki leipää, omassa pellossa kasvatettua, onpa voitakin ja maitoa, jos +vieraille soveltuisi, onpa kalaakin ja marjoja näin kesällä, ja on +vuoteita, pirtissäkö sitten levätä tahtoisivat tai aitoissa: +illastettaisiin, tarinoitaisiin, kun harvoin täällä vieraitakin käy, +pantaisiin sauna röyhyämään, nukuttaisiin, ja aamulla sitten +lähdettäisiin: onhan sitä aikaa aina. Ja jos vieraat viipymiseen +suostuvatkin, niin sitten joko istutaan portailla jutellen isännän ja +vanhempien lasten kanssa kaikenlaisista maailman ihmeistä, nuorimpien +vilkuessa arkoina, mutta jo veitikkamaisina eteisestä taikka aittojen +tai töllin nurkan takaa, taikka kävellään pitkin peltojen pientareita +katselemassa isännän kasvumaita. Ja se on aina hänelle rakkainta hommaa +ja antaa hänelle enimmin puheenaihetta: minkälainen korpi, kivikko tai +suo oli tuossa, jossa nyt ruista, ohraa tai kauraa kasvaa, ja kuinka +hän voitti kannot, kivet ja rahkan. Ja ennen kaikkea: minkälainen +paikka tästä vielä on tuleva, kun hän ennättää kaikki aikomuksensa +toteuttaa: mitä tulee tuohon kummulle ja tuohon lehtoon, miten monta +henkeä hänen ja hänen lastensa raivaamista alueista vielä saa leipänsä, +ja miten hän katsoo tehtävänsä tehneensä, kun hän on vielä sen ja sen +työn täällä tehnyt. Kuulutaan laadittavan sellainen laki, että mökin +voi valtion avulla lunastaa talosta irti omaksi tilaksi. Onko se totta? +Kyllä se on totta. Se on hyvä laki, — ja omakseen aikoo tämäkin mökin +isäntä paikkansa lunastaa. Siitä laista ja lunastamisesta nyt +puhellaan, ja paljosta muusta: kaikesta, mikä koskee omaa maata, omaa, +ominaista kotia. Ja kaikista maanmiehen puheista ilmenee, että joskin +tuollainen omillaan tai omilleen päästäkseen ponnistaminen on +huolekasta ja raskasta, niin jokainen ponnistus samalla kiihoittaa +uusiin samanlaisiin ja tyydyttää ihmisen kaipuuta toteuttaa omia +tuumiaan, ellei juuri lupaakaan ylenpalttisesti palkita mukavuuden +haluja. + +Katsellaanpa vielä karja, silitellään lampaat, joiden villoista mökin +väki kutoo itse vaatteensa, kuunnellaan emännän jälleen kiittelevän +lehmiään ja valittavan jonkin entisen, merkilliseen tautiin kuolleen +menetystä; nautitaan sitten yksinkertainen illallinen, kylvetään +mehuisassa saunassa, jonka lapset ovat tuotapikaa valmistaneet, ja +painutaan lepoon, toiset pirttiin ja toiset taas aittoihin, jotka ovat +tuossa korkean ja surumielisesti suhisevan kotikoivun alla. + +Kun herätään ja kahvit on juotu, jopa ehkä vieraat saatu istahtamaan +aamiaisellekin, alkavat he vihdoinkin lähteä; lyödään hyvästiksi +lämpöisesti kättä, toivotellaan uudestaan toisiansa nähtävän, ja pian +Matolahden mökin väki katselee tanhualtaan rauhallisin silmin ja +huulilla hymy, kuinka retkeilijät loittonevat venheellään lahtea pitkin +— soutelevat pois, pyrkien kenties toisiin samanlaisiin mökkeihin tai +pieniin taloihin kuin Matolahti: samanlaisia kauneuksia ja ihmisiä +ihastelemaan kuin he siellä tapasivat, ja ehkäpä he sellaisia +tapaavatkin, — tapasivat siihen aikaan. Matolahden kulmalla, suuren +sisäjärven reiteiltä salatuissa perukoissa, oli silloin kylläkin noita +asumuksia. + +Kuinka on nyt? + +Miltä Matolahti näyttää? + +Sinne on perustettu tuo saha ja selluloosatehdas. Kaukaa sen jo huomaa, +— ei pelkästään rantakallioista, jotka ovat menettäneet metsäturkkinsa +niin tarkkaan kuin huolellisesti keritty lammas villansa ja törröttävät +kaksi vertaa surullisempina ja kolkompina kuin ennen. Sen huomaa jo +savupilvestä, joka luikertaa pitkin taivaanrantaa noiden kallioiden +takana, sekä joskus kuuluvasta lankkujen ja lautojen paukkeesta ja +selluloosan äitelästä hajusta. No niin, sellainen metsien katoaminen +lienee kova välttämättömyys, ja selluloosan hajusta ei kannata miehisen +miehen puhua; metsä kasvaa toki ennalleen näille karuille kallioille +sadassa vuodessa, jopa seitsemässäkymmenessä, kun sitä opitaan +kylvämään ja hyvästi hoitamaan, kun taas selluloosa antaa rakkaalle +Suomellemme, joka on ainoa, missä voimme elää, rahaa, siis voimaa ja +siunausta. Paukkakoot lankut ja laudat, iloitkaamme siitä paukkeesta, +liikkeestä ja työntarmosta! Suvaitkaamme yli pitäjän ulottuva haju: se +on nykyisen ajan ja vaurastumisen henkäystä. Nähkäämme tukkilauttojen +soluvan hinaajien vetäminä salmen suusta, josta ennen soutelimme +venheellämme kauniiseen Matolahden kätköön, soluvan yhä ohuempina +otettuja petäjiä, koivuja ja haapoja vieden, — riukuja, joita ei +oikeastaan enää sanotakaan tukeiksi, vaan parruiksi ja pinneiksi ja +seipäiksi ja jos miksi. Mitäpä siitä. Kuikkiako näkisimme mielellämme, +uneksijat? Älkäämme luulko niiden uskaltavan höyryproomujen kupeille, +jotka nyt näillä solukoilla komeina ja vastatervattuina köllivät. Niin, +älkäämme pian odottako kuulevamme suunnattoman alliparven haikean +kaunista laulua, — sillä sirkkelisahain vinkuna ja viuhina, etäälle +kimeänä kirkaisuna kajahtava, sen laulun helposti vaimentaisi, jos +alleja täällä liikkuisi. + +Mutta, vielä kerran, mitäpä kuikista ja alleista välitellä: tämä seudun +muutos on todellakin välttämätöntä. + +Ja välttämätöntä lienee myöskin, että Matolahti katoaa tai on jo +kadonnut. Matolahden kauneimman mökin paikalla on nyt saha ja tehdas. +Itse tölli on jäänyt korkeain lankkutapulien keskelle, ikäänkuin +suunnattomaan hautaan. Osa sen rakennuksista on purettu; melkeinpä +ainoastaan tupa on vielä pelastunut, mökin isännän, emännän ja lasten +vuokra-asunnoksi, — sillä itse maa on myöty yhtiölle. + +Näin on käynyt monille Matolahden kulman muillekin torpille. + +Juuri äsken niistä joku lunastausi itsenäiseksi tilaksi, — samoin se, +jota olemme ihastelleet ja jossa uskoimme kenties viihtyvämme +useammankin kuin yhden yön. Oikein omintakeisen elämän maaemon povella +piti niissä alkaa. Mutta kuinkas kävi? Sillä tavoin kuin meidänkin +mökissämme. + +Tuli tehdas. Tehtaan tuntipalkat, joskin välistä vaatimattomia, ovat +toki aivan toista kuin minkä turpeenpuskija kaivaa itselleen maan +mullasta. Ne ovat sellaista varmaa satoa, jota kevättulvat, kesän +poudat tai liialliset sateet, ruosteet tai hallat, maakirput, +niitty- tai lehtimadot eivät uhkaa. Kukapa jaksaisi vastustaa sellaista +kiusausta? Kaikki ne äsken itsenäiseksi tilaksi päässeen Matolahden +talon lapset, jotka kynnelle kykenivät, menivät sahaan ja +selluloosatehtaaseen, tuohon aivan rajan taakse perustettuun. Niin +tekivät kymmenet muidenkin mökkien ja talojen lapset. + +Tehtaan perustamisesta oli kulunut vuoden aika. Matolahden kulman +kaunistusta, tässä kuvattua pikku taloa, ei silloin vielä oltu myöty. +Vanhimmat lapset kulkivat tehtaassa työssä. Isä, äiti ja pienokaiset +jäivät kotiin. + +Väsyä alkoivat vanhemmat omista uurastuksistaan. Monta virkkua jalkaa +ja lujaa kättä vaille jäi uusi pikku tila. Tehdas vei niiden voiman +omiin tarpeisiinsa. Kauniin ja jo siunattuja satoja lupaavan talosen +uusi suoviljelys, joka oli hyvällä alulla, sai tyytyä olemaan +kunnolleen kyntämättä, pian sitten kylvämättäkin. Kohta riensivät +paatsamat ja koiranheidet valloittamaan sitä takaisin metsälle ja +rämeelle. Ja jaksoiko tai välittikö isäntä jatkaa niityn ojittamista? +Kesantoa karttui sinä kesänä enemmän kuin tarpeeksi. + +Ja kuitenkin elettiin. Hätäkös, kun tehdas työnsi aina kahden viikon +päästä rahoja taskut melkeinpä pullolleen: tällaista rahantuloa ei +omillaan eläneessä ja vaatimattomassa mökissä oltu ennen koettu. Nyt +oli Matolahden punaisessa pöydässä kahvia aina, ei vain juhlina, — ja +oli tuota sokeria ja valkoista leipää ja riisisuurimo-puuroa. Nyt +ilmestyi pojille tehtaankengät jalkoihin — ja kenkäharjat ja +kiilloitusmusteet töllin nurkkaan! Kaulukset kaulaan pyhinä, ja +punaiset kaulaliinatkin! Tytöille vaaleat leningit, — uusia joka +toinen kuukausi, — ja kas vaan: jalkaan kiiltonahkaisilla remmeillä +varustetut tanssikengät ja pienet, somat kalossit, joilla voi +varpaitaan kastelematta kulkea luhtaniityn poikki sahalle. Eräälle +salon kaunottarelle silloin tällöin paperossikin suuhun. + +Hätää ei pikku tilalla ollut. Mutta masentunut oli silti isä, kun +tehtaassa työskentelevät lapset alkoivat hänen kummakseen puhua, ettei +hänen puurtamisensa pelloilla tosiaan lyönyt leiville. Sen hän huoaten +nyt huomasikin ja myönsi: mitäpä hänen ansionsa tehtaan palkkojen +rinnalla. Ja saman huomasi omasta aherruksestaan myöskin äiti. + +Niin, kykenevät lapset kävivät tehtaassa ja voivat hyvin. Tosin heidän +täytyi joka toinen viikko valvoa koko yö: olla siellä yötöissä. +Aamuhämärässä he kompuroivat kotiin, — rupesivat nukkumaan ja nousivat +jalkeille vasta kello kaksitoista päivällä. Söivät ääneti aterian, +istuivat, haukottelivat; nököttivät hiljaa, pää kämmenien varassa. +Heidän silmänsä olivat sameat, toisenlaiset kuin kotona juoksevien +lasten, vanhintenkin näistä. Heidän suustaan ei kuulunut +juuri leikinlaskuja: eivät he puhuneet töllin vanhan koiran +metsästysretkistä, eivät kissasta ja pässistä viitsineet enää +rupatella, eivät juttuja kalastuksesta, marjamatkoista, heinänteosta. + +Mutta he voivat hyvin, ja perunamaakin voi jäädä kitkemättä, melkeinpä +multaamatta. + +Niin kului vielä aikaa. Matolahden parhaiten elävä pikku tilakin +myötiin tehtaalle. Mitäpä omistaja siitä pitämään, kun hänen +rakkaimmistakaan lapsistaan ei tuntunut olevan hänen ponnistustensa +jatkajaa! Tehdas laajeni, tarvitsi lisää aluetta. Sinne hommattiin +lisää työväkeä kaikkialta, pitkin Suomea. Entisen mökkimme isäntäkin +meni vaimonsa kanssa tehtaaseen. Vuokralaisena tai jonkinlaisena +loisena asuu hän nyt perheineen vanhassa, mustuneessa pirtissään, jonka +piha on täynnä kaarnaa, rimoja ja lastunsälpää. Saunan paikalle on +kaivettu juotti, jota myöten selluloosatehtaan kitkerät vedet valuvat +Matolahteen. + +Mutta voivathan Matolahden lupaavimman paikan entiset mökkiläiset ja +talokkaat hyvin. Ja Suomelle karttuu tehtaasta rikkautta, se on +kieltämätön totuus. + +Kun vain itse nuo mökkiläiset ja pikku talojen omistajat ymmärtäisivät +olla tyytyväisiä hyvinvointiinsa! + +Kunpa he sen ymmärtäisivät, nämä meidän tuttavamme ja ne muut heidän +kulmakuntalaisensa, jotka ovat nyt tehtaan työväkeä! Jospa he +laulaisivat iloisesti, kun he työntävät sahan terien viillettäväksi +kaiken päivää tukkia, aina samanlaista tukkia, aamusta iltaan tai +sähkölamppujen säkenöivässä valossa keskellä yötä, yhtämittaa kuin yhtä +ja samaa tukkia. Laulaisivat iloisesti — kuten sirkkelisahan vinkuva +ja helisevä terä, kun se silmänräpäyksessä katkaisee paksuimman puun, +— ja kädenkin tuhmalta ja kömpelöltä. Laulaisivat iloisesti +sahajauhojen pölyssä ja tulistuneen rasvan hajun tunkeutuessa ylös +alhaalta konehuoneesta. Olisivat onnellisia siitä, että hekin ovat +rattaita Suomen kokonaisonnessa. + +Mutta he eivät ole koskaan onnellisia ja tyytyväisiä, nuo poloiset! +Ruokaa ei heiltä suinkaan puutu, se täytyy myöntää, — ja moni +mökinukko ajattelee, ettei itse Salomoni-kuningas liene ollut aikoinaan +paremmin vaatetettu kuin jotkut näistä rusettileuoista ja +leveälahkeisista. Mutta kuitenkaan he eivät ole tyytyväisiä. Työväen +talon ovat he jo saaneet rakennetuksi Matolahden kulmakunnalle, +rappeutuvien mökkien ja uusien työläiskasarmien välimaille, seudun +korkeimmalle kukkulalle. Mutta sekään ei heille vielä riitä. Tarvitaan +lisäksi jokin nuorisoseuran talo. Eikä se nuorisoseura kuulu olevan +mikään sellainen, joita maalaiset ennen muka uvat jossakin perustaneet, +vaan aivan muuta. Niin, tämän uuden seuran nimikin on oikeastaan +nuorisoliitto: kommunistinen liitto kuuluu se olevan. Sille liitolle ja +sen seuratalon rakentamista varten nykyään kerätään työläisiltä +Matolahden sahalla ja selluloosatehtaalla veroa ja kolehtia. Täytyyhän +siihen yksinkertaisimmankin antaa vähäisen kolehtinsa; Matolahden +töllin ukkokin antaa; eihän liitto muutoin saa omaa kattoa päänsä +päälle, kun sen jäsenet ovat köyhälistöä, itse katottomia. + +Kommunistinen liitto. Mutta kylläpä ovat Matolahden kulman työläiset +yksinkertaisia ja typeriä! Milloinka he ymmärtävät oman etunsa? Ja +joutavanpäiväisiä he ovat: tytöt tehtaalaiskoreuksissaan kuljeksivat +kaikenlaisten vinosuisten ja hävyttömien sällien kainalossa, +naureskellen näiden seuralaistensa rivoille lauluille ja pitäen varsin +luonnollisena asiana, että Matolahden kylässä kaupataan salaa pirtua ja +juodaan silloin tällöin sitä julkisestikin, vihataan poliiseja ja +tapellaan browningeilla. + +Näin häviää vanha Matolahti, tai on jo hävinnyt, jotta rakas Suomi +saisi maailmalta rahaa ja sen mukana voimaa, mahtia ja siunausta. +Sillä rahalla voimme ostaa ulkoa paljon viljaa, niin ettei nälkä +meitä ahdista, ja kaikenlaista muuta hyvää. Matolahden pikku +peltojen metsittyminen on pieni uhri asialle, joka on kieltämättä +välttämättömyys, kehityksen ja edistyksen luonnollinen kulku. Mutta +milloin Matolahden entiset mökkiläiset tämän ymmärtävät, — eivätkä +aina ole tyytymättömiä, aina liehuta punaista lippua ja pidä itseäänkin +jonkinlaisina uhreina? Milloin he ovat sellaisiksi kehittyneitä, että +ojentavat porvarinnäköiselle kättä muutenkin kuin väkisin, sillä +väkisin he nykyään sen tekevät? Milloin he lakkaavat uneksimasta +sellaista siunausta, että isänmaa, jonka povea he eivät auralla ole +tunnustelleet, olisi väännettävä nurin pommeilla? Milloinka? + + + + +"PUTKINOTKON" EPILOGEJA + + +Useimmat kysyvät, kun romaania luetaan, miten sitten käy, mitä sitten +tulee, mitä kehityksessä sitten tapahtuu. Maailmassa meille tuskin +tapahtunee kovinkaan paljon muuta kuin mitä alunpitäen olemme yleensä +olleet: ei siis juuri mitään sellaista, jota kannattaisi todella +juoneksi sanoa. Miksipä muuten pysyisi maailma aina samanlaisena! "Ei +mitään uutta auringon alla", arveli jo ammoin eräs viisaaksi kiitetty +kuninkaallinen mies. + +Mitä metsissä tapahtuu? Miten käy avuttomalle lapselle, jos hän eksyy +metsään? + +Mitä ilveksille ja susille, tarpeettomille metsän asukkaille? + +Kuin outo, sekaannuttava metsä lapselle on maailma ja yhteiskunta +ihmisille, jotka ovat kasvaneet omissa oloissaan, korpien humisevassa +kätkössä, kyliä ja pitäjiä toisistaan eroittavien järvien +takana, melkein erillään laajasta ympäristöstä, eläneet kaikissa +taisteluissaankin kuitenkin leikitellen ja huolettomina kuin salon +eläimet, jotka ruuan saatuaan paistattavat kesin päivää ja talvella +kellottelevat pesissään; niin nämä ihmisetkin, elätellen, opetusta +saamatta, henkeään oman taitonsa ja vaistonsa mukaan. + +Ilveksen ja suden poikasten elämä ei ole kehuttava. Metsän villien +asukkaiden loppu on aina tavallaan traagillinen, luonnoltaan +lauhkeampienkin niistä kuin oikeat, vaaralliset ja vahingolliset metsän +lemmikit ovat. Vuosituhansia on kulunut ennenkuin suden suvusta on +saatu palveleva ja nöyrä, siis älykäs koira. Hidasta menoa kirjan +juoneksi. Silti saattaa metsän avuton ja ahdistettu eläin voimassaan, +rohkeudessaan ja rajuudessaan olla tottelevaista koiraakin +mielenkiintoisempi, tuumiltaan mutkallisempi, rikkaampi, jopa yleensä +sitä kauniimpi. + + +METSÄN POJAN UNELMA + +Villi Juutas Käkriäinen makailee pellon pientarella kaukana korvessa, +joka on vielä tuhannen kertaa autiompi kuin hänen kotipaikkakuntansa. +Pienen ja kurjan salotöllin perunamaan pientarella hän kellottelee. + +Täällä syrjässä on hän oleskellut lähes kolme neljäsosaa vuotta. +Piileskellyt poliiseja. + +Juutas vietäisiin näet vankilaan viinan poltosta, jos hän ilmestyisi +ihmisten maille. Mutta sellaista hän ei vielä suinkaan salli tapahtua; +ei vielä. + +Keväällä, jäiden alkaessa heikontua, hän tuli tänne. Nyt on lokakuun +viimeiset päivät, harmaat ja tuimat. Perunapelto, josta perunat on +kauan sitten nostettu, kuumottaa ruskealla ja mustalla mullalla. +Ympärillä kaartuu kaikkialla jyrkkiä, harmaita kallioita, joiden +rinteillä kasvavista koivuista ja pihlajoista lehdet ovat toista +viikkoa sitten varisseet. Ainoastaan noiden kallioiden juurelta +kohoavissa raidoissa lepattaa enää muutamia keltaisia lehtiä, harvoina +ja kuivina... riippuen ikäänkuin ilmassa, tai niinkuin hyönteiset +jossakin hämähäkinverkossa. + +Kylmäkin on. Mutta Juutas Käkriäinen on valinnut itselleen tuulelta +suojatun köllötyspaikan vieton peltomäen sinisellä kupeella. + +Tuolla ylempänä näkyy musta ja kolkko mökki, jonka asukkaina on +ainoastaan vanha ukko ja akka, hänen ystäviään, — ja heidän pirtissään +majaillen on Juutas koko piileskelyaikansa edelleen keitellyt viinaa ja +tislaillut sitä lekkereihin. Näitä hänen keitoksiaan ovat eräät hänen +lapsensa käyneet silloin tällöin salaa korvesta noutamassa, kuljettaen +ne lähelle kaupunkia ja jaeskellen ne kahisevia seteleitä vastaan +kaiken maailman ääriin. + +Tässä hän makaa, Juutas. Yksinään, syksyn viimeisiltä päivänsäteiltä +lämpöä etsien. Päivä paistaa joskus pilvien repeämistä, pilvien, jotka +lepäävät yleensä tasaisena, harmaana laipiona taikka liikkuvat niin +sakeana kokonaisuutena, ettei niitä huomaakaan erikoisiksi pilviksi. +Mutta välistä tuo pilvilakeus kuitenkin puhkeaa joltakin kohtaa, — +ohenee, ja sitten yhtäkkiä puhkeaa. Silloin aukon eli repeämän reunat +tuprahtelevat kuin lakeisesta tuulella pöllähtelevä savu, päästäen +näkyviin sinisen taivaan ja auringon, joka lämmittää tuokioisen... ja +häviää jälleen: pitkäksi aikaa on suuri taivas taas pilvistön +hämärtämä. + +Niitä tuimia, vetisiä, kylmiä pilviä katselee Juutas, ja odottaa +auringon puhkeamista pilvistä, loikoen kupeellaan ja seljällään +kostealla pientarella. Ja minkä näköinen hän on! + +Ei, onko tämä Käkriäinen? Hän ei ole enää muinainen leveähartiainen ja +punakka mies. Ohueksi hän näyttää menneen, melkein niinkuin +talikynttilä, ja yhtä kelmeäksi ja keltaiseksi kuin talikynttilä. Niin, +yksinpä karvatkin hänen leukapielissään ja poskissaan lähellä silmiä +näyttävät miltei kutistuneen ja käpertyneen kokoon. + +Ja yhä ja yhäti uudelleen hän alkaa yskiä, ja silloin purskahtaa hänen +suustaan tuohon kiven juureen hirvittävä määrä verta. Hän yskii, ja on +siihen tukehtua. Sitten hän heitäiksen jälleen seljälleen, pitää +luomiaan ummessa ja hengittää väsyneesti ja syvästi. Vihdoin silmät +taas aukeavat, ja hän katselee taivaalle... katselee liitäviä, +tuprahtelevia pilviä ja odottelee ihanaa aurinkoa. Ja siinä saavat +hänen taudin tulesta mustilta ja kammottavan isoilta näyttävät silmänsä +välistä omituisen, väkevän hehkun, — lannistamattoman hehkun. Samalla +hänen kutistuneiden ja pienentyneiden kasvojensa poskipäät syttyvät +sisäiseen paloon. + +Juutaksella on keuhkotauti; auttamattomasti kuolemaan, nopeaan +kuolemaan vievä keuhkotauti, sen hän tietää hyvin itsekin. Viimeisiä +päiviaän hän tässä elää. Tuskin ehtivät häntä enää edes vankilaan +raahata... vaikka hän omasta puolestaan alkaakin olla jo taipuvainen +sinne lähtemään. Niin, hän aikoo ilmoittaa oleskelupaikkansa +nimismiehelle: että nyt hänet saisi täältä noutaa... että nyt hän +antautuu. Itse antautuu. Antautuu omana herranaan. + +Kuinka on Juutas näin muodoltaan muuttunut? Kuinka on hän näin +heikonnäköinen... ikäänkuin nukke entiseensä verraten: rääsynukke +leveähartiaisen ja korkearintaisen metsänpeikon rinnalla? Miten sai hän +tällaisen taudin? + +Kukapa tietää, miten ja mistä taudit oikeastaan tulevat. Mutta joskin +Juutas muistaa, että hän on aikoinaan ollut liikkeissään niin raju, +että on hyvinkin saattanut reväistä keuhkoihinsa kauhean haavan, kun on +milloin nostanut hevosensa yksin avannosta taikka kiskaltanut +kokonaisen viisin miehin väännettävän kiven pellolla syliinsä ja +kantanut sen yksinään raunioon, niin tämä viimeinen piileskely- ja +pakomatka sen taudin on purkanut salasta esille ja päästänyt raivoamaan +kaikella voimallaan. Ymmärtäahän sen: melkein lukemattomat yöt on hän +näiden koimen vuosineljänneksen aikana maannut metsissä, kinoksissa, +lumisohjussa, maan märkyydessä taikka suojattomassa venheessä, +väistäessään häntä haeskelevia poliiseja. Sellainen elämä se manasi +taudin hänessä purkautumaan, taudin, jonka hän oli tartuttanut kylillä +kierrellessään jo kauan ennen sitäkin keuhkoihinsa revenneeseen +haavaan. + +Siis poliisit ja vallesmanni ja koko maailma ovat syylliset siihen, +että hänen tautinsa lopulta pääsi voimaan; siihen, että hän joutui +elämään tällä tavalla äärimmäisessä korvessa, kiertelemään kuin oikea, +suojaton peto. + +Kahdesti aikaisemmin oli Juutasta sakoitettu viinaksien myömisestä ja +polttamisesta. Nyt olisi viety linnaan samojen tekojen jatkamisesta. +Hän ei mennyt. Hän pakeni kotoaan perimmäiseen korpeen. Miksi hän +pakeni? Luuliko hän lopultakin välttävänsä kruunun kouran? + +Ehei, niin heikkoluuloinen hän ei ollut! Ei kruunua vältä, sen hän +melkein uskoi. Kyllä hän jo tiesi, kahdesti sakoitettuna, mikä on +kruunu: se osaa aina armotta periä, minkä on osuudekseen määrännyt. +Tarkoin hän tunsi jo kruunun mahdin ja ymmärsi, että hänen olisi +lopulta kumminkin mentävä vankilaan, koska kruunu oli siihen hänet +kerran tuominnut. + +Mutta vielä ei hän antautunut! + +Ei ennen omaa aikaansa! + +Vielä tahtoi hän... pullikoida vastaan, huvikseen! + +Kun poliisit viime keväänä tulivat Juutaksen mökille häntä vangitsemaan +ja hän pääsi luiskahtamaan heidän käsistään metsään ja lähti sitä tietä +sitten tänne korpeen, seisattui hän korkealla kalliolla riihensä +takana, huitoi vangitsijoille kättään ja huusi: + +"Mitä? Minäkö linnaan... noin tuostaan! Tietäkää se, että minä lähden +sinne silloin kun itse tahdon. Nyt en lähde... tietäkää se. Mutta +aikanani kyllä tulen omasta tahdostani... en vielä. Odottakaa: tulen +kun tahdon!" + +Sitten hän lönkytti metsään ja katosi. + +Siitä asti Juutas piileskeli poissa mökiltään. Ja piileskellessään, +kurjissa oloissa ja huonoissa pukimissa, hän sai lentävän keuhkotaudin. + +Mutta nyt hän on miltei valmis antautumaan. Nyt on tarpeeksi uhiteltu. +Tarpeeksi pullikoitu. + +Niin: kuolemansa hinnalla uskoo hän saaneensa poliisit ja vallesmannit +ja koko maailman vakuutetuiksi siitä, että hän tottelee ainoastaan +omasta tahdostaan. + +Nyt ei hän liiku missään enää täältä piilopirtin pihoilta. Hän lähettää +vallesmannille sanan... odottaa vangitsijoita... ja odottaa +hiljalleen kuolemaakin. + +Voittajana odottaa hän kimppuunsa maailmaa, joka hänet nyt masentaa. +Voittajana kuolemaa, joka tekee hänet mullaksi... ja vähemmäksi kuin +multa: lahonneeksi tomuksi, tyhjäksi. Voittajana, joka on pöyhkeä ja +ilkkuu... niin surkea kuin hän onkin muodoltaan: laihtunut, kasaan +kutistunut ja litistynyt. + +Kas hänen silmiään! Nyt ne loimuavat jälleen kummallisesti, nuo suuret, +mustat silmät — pienissä, keltaisissa kasvoissa. Ne loimuavat riemua: +hän on voittaja! + +Juutas Käkriäinen ei ajattele, kuinka hänelle sitten käy, kun hän +kuolee. Sellaista hän ei ajattele, metsän poika... vaan elämää: miten +hän on lopultakin voittanut katkeran ja vihatun elämän... niin katkera +kuin se saattaa olla köyhälle ja kovan onnen lapselle. + +Sen tietää jokainen, joka hänen nimensä on milloin kuullut, että +hänellä on suuri perhe, lapsi toisensa vieressä, yksi uuden huolen +tuoja ilmestynyt toisensa jälkeen; eikä hän sitä huolta ole +valittanutkaan muuta kuin hyvin harvoin: hän rakastaa lapsiaan ja on +ylpeä niiden paljoudesta. + +Ei hänellä ole ollut minkäänlaista isänperintöä elättääkseen +perhettään, vaan se on ollut tosiaan hänen itsensä elätettävä. + +Jotkut sanovat häntä saamattomaksi ja laiskaksi. Jos lieneekin +niin... että hän on aina lisääntyvissä elatushuolissaan +tuskastunut... ja menettänyt lopulta sisunsa. + +Mutta yksi seikka on, josta häntä ei ole voitu koskaan moittia: hän ei +ole milloinkaan anellut eikä kerjännyt omilleen ja itselleen ei +rikkaiden eikä kunnan apua! Sillä tavalla monet kyllä menettelevät: kun +perhe kasvaa, heti ollaan kulkemassa tyhjä säkki kourassa pitäjän +pomojen puheilla. + +Niin ei ole menetellyt Juutas Käkriäinen. Ei koskaan madellut rikkaiden +talollisten edessä... muuta kuin kenties pikku asioissa... ja +pilkallaan, ehkä lainatakseen jonkin kapan jyviä tai setelin, jonka on +maksanut takaisin... maksanut niin nopeasti kuin lapsiensa ja omalta +nälältään on suinkin voinut. Miksi on hän ollut sellainen? Kysypä sitä: +sellainen hän on. + +Ja kunnaltako hän olisi vaivaisapua anellut? Kuntaa ja maailmaa +halveksii hän melkein vielä syvemmin kuin tilallisia, halveksii niin, +että sylkäisee nytkin sitä ajatellessaan... sylkäisee verta. Miksi hän +halveksii näin tuota kuntaa, hänelle koko maailmaa? Siksi, että se +maailma on hänestä, oikein ajateltu kyllä, vielä paljon voimakkaampi +kuin yksityiset. Ja voimakasta tekee mieli vastustaa. Sellainen on +hänen sielunsa. + +Ei hän siis ole kerjännyt, vaan ennen ryysyissä kulkenut ja nähnyt +puutetta, hän ja hänen perheensä... eikä hävennyt ryysyjään ja +leivättömyyttään, koska on selvinnyt niistä apua keneltäkään anomatta. + +Ja niinkin hän olisi tyytynyt elämään, elinikänsä ryysyissä ja +leivättä, kun ei parempaa jaksanut tavallisella työllä hankkia. Mutta +tulipa tehdyksi yksi keksintö, joka hankki parempaa elantoa. Tuli +ruvetuksi kerran myömään ja keittämään viinaa; ja se juuri tekee +tälläkin tuokiolla Juutaksen vasta oikeaksi voittajaksi. + +Hän siunaa viinaa, jota hän ei itse juo eikä kaipaa, jota hän ei ole +myönyt eikä polttanut niin paljon auttamattoman hädän tähden kuin +jonkinlaisesta ilosta, sillä kaiken puutteen ja hädän hän olisi +lopultakin kestänyt sellaisenaankin ja vaatinut perheensäkin apua +anomatta kestämään; ilosta, että hän viinan voimalla ja tenholla on +voittanut maailman. + +Kuinka? Tämä kurja, köyhä, sairas raukka voittanut suuren maailman? + +Niin, sellaista saattaa tapahtua. Juutakselle on tämän kuoleman +tuottama voitto valtava voitto. + +Ennen hänellä ei ollut omaa karjaa; oli vain pari ruokolle otettua +lehmää. Ja hevonen oli huono, miltei halvin, mitä markkinoilta löytyi. +Ei lampaita, ei aina sikaa. Niin oli ennen, silloin, kun hän ei +käsitellyt viinoja. + +Nyt on hänellä, tai hänen omillaan, monta oivallista omaa lehmää. Hyvä +hevonen... Kaksi lihavaa sikaa on ollut tappaa aina jouluksi... Ja +seitsemäntoista on lammasta, joista lähtee lihaa ja vuotia ja villoja +hänen omiensa vaatteiksi. Hänen omiensa: kuten Juutaksen kehnosti +hoidetusta puvusta huomaa, ei hän, merkillistä, välitä paljon omasta +asustaan. Ei asustaan eikä terveydestään: riekaleissa vuntturoiden on +hän pilannut rintansakin. Mutta perheestään ja sen ruuasta ja asusta +hän kyllä välittää. + +No niin, nyt on Käkriäisillä omaisuutta ja varoja. Ja Juutas tietää, +että niitä varoja on salaa karttunut niinkin paljon, että hänen +perillisensä saattavat ostaa hänen kuoltuaan itselleen talon. + +Se rikkaus, se voitto, sellaisen voiton ajattelu on Käkriäisen +ikuisuus. Muuta ei hänen sielunsa tule edes ajatelleeksikaan. + +Voittipas hän. Ei pyytänyt liioin rikkailta... muuta kuin pilkallaan. +Voitti itse! + +Lienee pienenä, kerjäläisenä joskus vakavissaan pyytänyt... ja lienee +saanut niellä pyyntönsä tähden monta julkeaa, pöyhkeää sanaa rikkaan +suusta! + +Sen jälkeen alkoi maailma hänelle olla nuo rikkaat, joilla on valta +maailmassa: kunnassa. + +Ja eikö hänen veressään salaa kuiski ilkeästi maailmaa vastaan? Maailma +on maailma... Ja Juutas on Juutas. + +Eikä kysymyksessä sittenkään liene ollut pelkästään se, että tuon +maailman ja Juutaksen oli nyt kerta kaikkiaan oltava erossa... hänen +oltava sitä vastaan! + +Kyllä Juutas tosiaan tahtoi olla erossa... niin kauan kuin hän ei +ollut sitä voittanut! Erossa... vaieten, tyytyen ryysyihinsä, +nälkäänsä. Mutta kun siunattu viina oli poistanut ryysyt ja nälän +niiltä, joita hän rakasti, koska ne olivat hänen omiansa, eroako hän +silloinkin halusi? + +Voi kirkastus, mitä Juutas kuvittelee! Miksi hänen silmissään on +kummallinen loiste, kun hän katselee syksyn sauhuna tuprahtelevia +pilviä, jotka paljastavat hänelle kenties hänen aurinkonsa viimeisiä +säteitä? + +Hän kuvittelee seuraavaa: + +Nyt on hänen perillisillään varoja. + +Ja Juutasta he niistä varoista aikoinaan salaa kiittävät. + +Ehkä sepittävät hänestä kerran merkillisen kaskun: kuinka hän oli +pystyvä, ahkera, tuo heidän sukunsa kantaisä. Julistavat maailmalle +hänen kunniaansa... viinanpolttajan, hehe! Sellaiset ovat muidenkin +rikkaiden mahtavuuden juuret: yksi kantaisä on saanut omaisuutensa +vaihtamalla nälkävuosina hätään joutuneilta tilat jauhopussiin, toinen +jollakin muulla sellaisella kujeella. Nyt heidän sukunsa, mahtavat ja +komeat, heitä kehuvat erittäin hyviksi ja viisaiksi. Juutaksen pikku +keinottelu on tosiaan varsin vähäistä. + +Ja kuitenkin sen sisältö on hänelle tärkeämpi tärkeää, sitäkin, että +hän on sillä taannut perillisilleen hyvän alun, jolla he voivat päästä +varoihin... jopa ponsarien palkoille, jos tahtovat. Tärkeää ennen +kaikkea sen vuoksi, että Juutas on tällä keinottelullaan todistanut +itselleen, että varoihin päästään ainoastaan joillakin sellaisilla +kolttosilla... mitä muuta maailman rikkaat ja rehentelijät +kerskunevatkin! + +Ja siksi hän voikin vasta nyt sielussaan oikein pilkata noita +rehentelijöitä, noita rikkaita... koko maailmaa. Itse samanlaisena +kuin hekin... sukunsa melkein jo heidän rinnalleen nostaneena. + +Viinaa on tehty ja myöty paljon... Viina on rahaa... ja muuttuu +tulevien polvien hoidossa — kunniaksi. + +Köyhä Juutas on mielestään voittanut: ilkkunut valehtelevalle +maailmalle. + +Ja siihen hän tyytyy. + +Hän ajattelee, miten hänen jälkeläisensä ovat suruissaan... miten +heitä kunnioitetaan kunnon ihmisinä. + +Niin, nyt saattaa Juutaksen puolesta hänen sukunsa astua +metsäläisyydestä ihmisten ilmoille. Hän on voittanut. + +Mutta voittaja makaa maassa, multana... ja joutavampana multaa, +tyhjänä, olemattomana. Pian, hyvin pian. Nyt on hän valmis menemään +vankilaankin... kun on tullut aika, jolloin hän tahtoo itse sinne +mennä. Mutta ennättänevätkö enää vankilaan viedä? Nopeasti tuppautuvat +pilvet taivaan repeämän eteen ja peittävät auringon kuin savu; niin +kiitämällä kuluvat nyt hänen tuokionsakin... elämä syöksyy +verivirtoina ja -lammikkoina pois hänen väkevistä keuhkoistaan. Mutta +voittanut hän on... suvulleen... samoin kuin maan mahtavatkin. + + +KORVEN HENKI + +Niin, sudet ja ilvekset, jopa rauhallisemmatkin korven asukkaat, +majavat, näädät, saukot ja peurat hävitetään sukupuuttoon, tai +hävittävät ominaisuuksillaan itse itsensä, koskettaessaan kylään ja +karjaan ja peltoon. Samoin ihmisolennot, jotka eivät kosketusta +monimutkaiseen yhteiskuntaan siedä, vaan melkein vihaavat sitä, kuten +metsäneläimet epäluuloisesti irvistelevät kylään päin. + +Onhan yhteiskunta kuin mahtava koski, joka kallioisessa putouksessaan +jauhaa kaikista paasista ja kivistä kulmat ja särmät pois, — vain +aikaa kuluu ennenkuin kaikki vastahakoiset on pyöristetty ja silitetty. + +Koskaan ei Rosina Kypenäinen ole ollut kauniimpi kuin näinä aikoina, +miehensä kuoleman jälkeen, joskin hän on jo syntymästään kaunis. Hänen +tukkansa on vielä sysimusta, vaikka hänellä onkin jo ikää: hän on +suuren lapsiparven äiti; mutta niin terve on tuon melkein +muinaissuomalaista muistuttavan maalaisnaisen veri, jota lisäksi +ponnistukset ovat karaisseet ja puhdistaneet, ettei vanhuus saane hänen +hapsiaan huurteeseen milloinkaan. Hänen vartalonsa on yhä notkea ja +näyttää niin sitkeältä ja solavuudessaan niin jäntevältä ja väkevältä, +ettei uskoisi minkään taudin jaksavan sitä murtaa. Mutta lakastumatonta +ruumiillista kauneutta, joka on kuin metsän kohdussa vapaana eläneen ja +kaikki kotoisen majan rasitukset yksinään kestäneen intiaanivaimon, +lisää tällä kertaa vielä henkinen kauneus... jos karuutta, +yksinäisyyttä ja uppiniskaista ylpeyttä voi kauneutena pitää. Rosinan +silmät näyttävät vieraasta tyyniltä... ja kuitenkin niissä salaisesti +säkenöi. Hänen ohuilla huulillaan liikkuu ylimielinen hymy. Hän on +vaitelias, ja jos hän välistä vastaa uteleville muutaman sanan, on +kyllä vastaus myöntelevä, aivan kyselijäin mielen mukainen, mutta hänen +hiljainen, lyhyt myhähtelynsä, jota toinen tuskin huomaa, hänen +silmiensä naurava välke ja asentonsa pystypäisyys osoittavat, ettei hän +pohjaltaan muiden mielipiteistä välitä, vaan pysyy omissaan, olkoot ne +sitten hyväksi tai pahaksi: ainakaan hän ei tiedä, kuinka hän asioita +auttaakaan voisi; täytyy siis alistua, ja antaa kaiken käydä sellaista +kulkua kuin — sallima on säätänyt. + +Asia on nimittäin niin, että Rosinan lemmikkipoika Ananias, ainoa hänen +miehisistä perillisistään, joka on nuorukaisen kauneimmissa, melkeinpä +miehen parhaissa voimissa, on pitkät ajat oleskellut poissa Käkriäisten +pieneltä tilalta. Äskettäin hän vasta pääsi sotaväestä... notkeana, +nopeuteen ja ponnistuksiin kasvatettuna, tukka sieväksi jakaukselle +taivutettuna, jalka ketteränä ja tarmokkaana, suussaan sukkeluudet ja +hulivilin laulut sekä tarinat seikkailuista rajavartiorykmentissä. +Sievoinen aika meni häneltä sotaväessä. Sillä välin oli hänen isänsä +kuollut vankilassa. Ja nyt täytyisi ennen kaikkea hänen, perheestä +parhaimman, ryhtyä hoitamaan tilaa, joka oli miesväen puutteessa +päässyt luisumaan takapajulle. Mutta hänpä ei oleksikaan usein kotona: +missä kuljeskellee. + +Missä on Ananias? Isänsäkö jäljillä? Kuka sen tietää. Ei tiedä +äitikään. Viinahommissa luulevat uteliaat ihmiset hänen olevan, tehden +Rosinalle kysymyksiä, joihin Rosina vastaa enimmäkseen vain, että +lieneväthän ne nuorukaisilla juoksunsa: tyttölapset hänen Ananiaksensa +sydäntä jo alkanevat viehätellä. + +Ei, Rosina ei Ananiaksen retkistä tiedä. Sillä hän ei tahdo tietää. Hän +kyllä aavistaa, hän miltei tietää jotain, mutta ei halua asiaan +parempaa selvyyttä. + +Levoton hän on salaisesti, levottomampi kuin milloinkaan ennen, näistä +Ananiaksen salaperäisistä retkistä. Mutta samalla, kun hän aavistelee, +odottaa jotain onnetonta, joka kohtaa Ananiasta ja hänen tähtensä koko +perhettä, julminta nuijaniskua kohtalon kädestä, samalla hän tuntee, +ajattelee: + +— Se on sallittua, sille ei mitään mahda. Näin on käyvä. + +Kuten jonkin uhrin, kuin suuren määrän omaa lihaansa on hän valmis +antamaan kohtalolle: omille käsityksilleen, kokemuksilleen elämästä, +omalle yksinkertaisuudelleen, kai ammoisista ajoista periytyneelle ja +vielä kerran hänessä ilmileimahtavalle vaistolle. + +Ananias on siis poissa mökiltä tai pikku talosta, jotain salaista ja +uhkarohkeaa suunnittelemassa. Kotiväki tekee peltotöitä niinkuin tekee, +ja kauppailee pieniä lisärahoja hankkiakseen viinantilkkoja, joita joku +kuljeksiva ystävä, pirturokari, sille tuo; ja kuljeksiihan niitä +sellaisia ystäviä nykyään melkoisen usein, näin kieltolain aikaan, +jolloin viinat tulevat itsestään kyliin. + +Äiti ajattelee kotona Ananiaksen retkiä. + +Kuollessaan jätti Juutas Käkriäinen perheelleen varallisuutta, jopa +rikkauttakin, säilyen ainakin sitkeänä oman pesänsä miehenä lesken +kunnioittavassa muistossa. Kaiken pitikin hänen kuoltuaan onnistua +perheelle kutakuinkin. + +Mutta kuinkas kävi? Yhteiskunta on kirottu: ei anna ihmisille rauhaa! +Vaikka kuollut oli kuollut, jatkettiin viina-asioista vainajaa vastaan +alettua rettelöimistä hänen jälkeenjääneitänsäkin vastaan. Ja sitten +vietiin leskeltä ja hänen lapsiltaan, joillakin syillä, lehmät ja +lampaat, vietiin uudet, lämpöiset pukukankaat ja melkein kaikki +rahoista. Hyvä, että omaksi lunastettu maatilkku edes jätettiin. + +Alota kaikki alusta, jälleen! + +Silloin sattui Ananias, joka viime viikkoina oli ollut vaitelias ja +mietiskeleväinen ja näyttänyt tuskastuneelta tällaiseen uudestaan +alkamiseen, peltojen hoitamiseen ilman karjaa ja vailla melkeinpä +ensikevään siemenjyviäkin, silloin sattui Ananias kerran kylältä +tullessaan ja hienossa höyryssä ollessaan, — oli näet sotaväessä +oppinut hiukan ryyppyihinkin, — ilmaisemaan äidilleeen, että hän aikoi +tehdä jotain sellaista, josta lähtisi rahaa. Ja lähtisi yhdellä kertaa +runsaasti! Niin puheli Ananias uhaten, innoissaan ja hilpeästi, — +vihjaili kautta rantain kodassa, äidin valmistellessa siellä +syksy-illan hämärässä suurusvettä heidän ainoalle ryöstöstä säilyneelle +lehmälleen. Ananias tuntui levottomalta; hänen poskensa hehkuivat +muustakin kuin ryypyistä, jotka hän oli saanut jossakin kylillä. Pojan +kaunis ja kirkas otsa oli rypyissä; pehmoista tukkaansa pyyhkäisi hän +sivulle... sellaisena tupsuna riippumaan kuin on sällismiehillä. Ja +Ananiaksen huulet värähtelivät. Hän sanoi: + +"Ei tässä muuta konstia ole... eikä tarvita. Kunhan vain sapuskaa +saadaan!" + +Sitten Ananias naurahti, ja oli jälleen vaiti, ikäänkuin odottaen... +katseli Rosinaan kuten neuvoa kysyen ja apua pyytäen. Mutta Rosinakin +— oli vaiti. + +Tämä asia kalvaa kyllä yhäkin äidin sydäntä. Olisi silloin ollut +tiedusteltava, mitä Ananias tarkoitti. Olisi ollut neuvoteltava; mutta +miten? Hillittäväkö poikaa, joka tuntui pyrkivän kodin vaikeista +ponnistuksista jollakin tavalla hiukan helpommalle? Rosina ei +tiedustellut, ei neuvonut. Hän vastasi pelkästään naurahdellen: +"Katsohan vain, katsohan vain!" Ja meni kodasta pois... heitti +Ananiaksen omiin tuumiinsa. + +Ja niissä tuumissa Ananias yhä on: ei ole käynyt täällä kotona +viikkoihin. + +On jo syyskuun loppu. Myöhään, miltei pilkkopimeään asti liikkuu leski +yksinään kaalimaallaan, muun perheen jo nukkuessa kuumaksi lämmitetyssä +pirtissä. Hän nyppii muka lantuista ja kaaleista pois madonsyömiä +lehtiä, minkä näkee: hänenkään silmänsä eivät mahdottomia nähne... ja +mitä se homma oikein hyödyttäisi enää? Ei, muuta hänellä on mielessä. +Välistä ojentautuu hän tuolla Saimaan ulapan kohisevalla rannalla +pystyyn... seisoo siinä ja mietiskelee. Katselee järvelle... ja +odottaa. Ei tule Ananiasta sieltä. + +Ei kuulu soudetun venheen airojen vinguntaa... + +Mitähän se Ananias oikein tekee? Mitä aikoo? + +Miksi ei Rosina silloin kysynyt! + +Jotain erikoista Ananias aikoo... jotain sellaista, mitä sanotaan +hurjaksi teoksi. Ja rikolliseksi. Rosina hymähtää pilkallisesti. Mikä +on rikos? + +Rikoksilla ovat rikkaat suvut täällä rikkautensa perustaneet: +puijanneet ennen huonompia. Niin ovat noiden sukujen kantaisät tehneet; +nyt ovat suvut vakavaraisia ja rikkaita. + +Juutas vähän yritti ja sai viinoilla, ja siitä asiasta vietiin Rosinan +karja, jopa hänen lastensa vaivalla saadut pukimetkin. Minkäpä sille +voi! Niin on Rosinalle aina käynyt. + +Eikö Rosina ole aina tehnyt työtä, ollut ahkera? Sitä ei kenelläkään +ole oikeutta kieltää. Ei ole kahteenkymmeneen vuoteen ollut aamua, +jolloin hän ei olisi noussut kello neljältä jalkeille, eikä kesäistä +iltaa, jona hän olisi laskenut väsyneet luunsa vuoteelle ennen +yhtätoista... muun perheen nukkuessa makeaa untansa. + +Ihmiset sanovat, että miksi hän yksinään raataa! Miksi ei vaadi +tosissaan lapsiaankin työhön, eikä ainoastaan toru ja säti heitä. +Kuinka lienee nyt? On, onpa taitanut niistä tällaisella hellyydellä +tulla vetelehtijöitä; eikä talo edisty vetelehtimällä! Mutta: Rosina on +nuorena tyttönä palvellut kovaa isäntää ja emäntää, sitä aikaa ei hän +koskaan unohda, ei unohda silloista liian vähää untaan ja aikuisen +töitten teettämistä keskenkasvuisella. Sellaista ilotonta lapsuutta ei +hän saata lapsilleen antaa. Nukkukoot makeasti... leikkikööt halunsa +mukaan. Ehkä heistä vielä varttuu pystyviä... + +Ja jos ei vartu... kun tuo Ananiaskin nyt... niin minkä ihminen +mahtaa kohtalolleen! Kohtalo lyö... ja... + +Rosina ponnisteli ja pinnisteli työssä, mies makasi ja lapset +leikkivät. Ja olipa Rosinalle kunnianasia, että hän piti +ponnistuksellaan toisten levosta ja ilosta huolta. + +Eihän se elanto sillä tavalla edistynyt... yhden ainoan pinnistelyllä. +Silloin odotti hän lasten kasvamista, aikuisiksi pääsevien aikuisten +tavoillekin muuttumista. Nyt on aikuisia Ananias... ja mitä hän nyt +tekeekään? + +Joku naapurin emäntä, joka on sattunut tässä käymään, on säälitellyt, +etteivät Rosinan lapset ole saaneet mitään oppia: olisi heitä pitänyt +jotenkin hommata kouluun! Koulu: mikä se on? Rosinan kotikylässä ennen +elettiin koulua käymättäkin: touot kylvettiin, heinät tehtiin ilman +muita opettajia kuin muut ihmiset. Mitä kouluista? Ananiasta Rosina +tosiaan käytti kansakoulussa pari kuukautta. Lorulukuja luettivat sen +aikaa. Miksi kuluttaa niiden tähden rahoja kenkiin, vaatteisiin ja +eväihin? Kotona oli kyllä tarvis pystyvintä lasta. Toisia lapsiaan ei +hän enää kouluun yritellytkään; kunhan olisivat vain oppineet työhön +täällä kotona... vanhaan tapaan... maailman hyörinästä välittämättä. + +Rosina osasi olla siitä välittämättä: tehdä työtä aamusta iltaan, +hoitaa asiansa, käymättä milloinkaan missään. Niin, saattoi kulua neljä +vuotta ettei hän nähnyt kaupunkia, vaikka se on peninkulman päässä +täältä. Ei joutanut näkemään: ei ennättänyt töiltä ja lapsilta. Kunhan +ensin lapsensa saisi aikuisiksi, niin tulisi hänelle kerran aikaa +kuljeskella, jos haluaisi. Ja nyt olisi Ananias jo mies. Mutta ei +kotona. Mitä hän hommailee? + +Olisiko sittenkin pitänyt tiedustella hänen aikeitaan? + +Varautuuko kohtalo tosiaan jälleen iskemään? + +Niitä iskuja on Rosina kyllä saanut kestää. On ollut milloin +mitäkin vastuksia. Halloja; lammin suo on niitä välistä höyrynnyt +korkeimmillekin pelloille asti. Ihmiset sanovat, että se suo olisi +pitänyt kuivata, avata lammista oja järveen asti. Millä varoilla sen +suon olisi kuivannut? Ei sitä voinut teettää... eikä tullut +yritetyksikään. — Karjaa ovat taudit vihanneet. Melkein joka vuosi on +kuollut jokin elukka: nyt lampaita, nyt lehmä, sitten toinen... mihin +lienevät kuolleet. Sorkkatautiin eräänä kesänä kahdestatoista lampaasta +kahdeksan: lihat suohautaan vain. Mitkään kotiruohoista keitetyt +voiteet eivät niihin tauteihin olleet pystyneet... eivätkä edes ne +vanhat, voimalliset luvut, joita Juutas-vainaja osasi. Eräänäkin vuonna +heinäkuulla meni käärme lehmistä kaikkein parhaimpaan; turhaan Juutas +lehmän kuonon edessä räjäytteli kokonaisen puntin tulitikkuja yhtaikaa, +lukien lukujaan: ei kuin tapa lehmä ja kaiva lihat suokuoppaan, kuten +edellistenkin kuolleitten! Mutta tällaisen pahan olivatkin jotkut +väkevät kadehtijat saaneet aikaan silmäyksillään... taikka sitten itse +kohtalo. Eräät ihmiset jankkasivat sitä yhtä ja samaa: että eläimille +olisi pitänyt tuottaa tohtori tai ainakin rohtoja kaupungista; mutta +eikö Rosina tuottanutkin Juutaksen avuksi, ja kaksi kertaa, vielä erään +vanhan tohtoriukonkin sieltä salomailta synnyinkylästään? Ei hänkään +pystynyt eläimiä parantamaan. + +Eikä voida sanoa, ettei Rosina olisi sallimaa vastaan taistellut! Kun +hän ei muuten enää jaksanut... kun lapsia tuli yhä lisää eikä leipää +tarpeeksi kasvanut, niin hän antautui pahansuopain ihmisten +ilkeydellekin, hommaten miehensä kauppaamaan ja keittämään tuottoisaa +viinaa. Sillä helpompi on kuitenkin kestää kateellisten ja julkeain +pilkka kuin syöstä omat lapsensa köyhäinhoitoon, missä samainen pilkka +on vielä suurempi. Jollakin tavoin kunniansakin hän on puraissut poikki +etupäässä rakkaittensa vuoksi... kuten sanotaan rautoihin joutuneen +ketun purevan poikki vaikka jalkansa. + +Mutta minkä sallimalle voi? Nyt on mennyt sitä tietään melkein kaikki, +mitä Juutas-vainaja sai haalituksi. + +Juuri sallimaa välttääkseen hän ei Ananiasta varoittanutkaan. Köyhyys +jälleen ahdisti ja ahdistaa. Kun siis Ananias tuli hänen luokseen ja +ilmaisi, että hänellä oli jotain tekeillä, niin ei äiti asettunut +vastarintaan... vaikka hän aavisti, että sellainen rahanhankinta on +varmaan vaarallista. Mitä se homma on, ei hän tiedä; mutta vaarallista +se on. + +Hänen sorea, nopeasti mieheksi kasvanut Ananiaksensa, kultatukkainen! +Hänen ainoansa! + +Kuka tietää, kuinka Ananiakselle käy. Hullusti kävi Juutaksellekin... +lopulta. + +Niin... mutta: Ananias on toki paljon älykkäämpi, virkumpi... Ehkä hän +osaa vaarat karttaa! + +Ja jotain sellaista Ananiaksen homma on, jota vihainen maailma vainoaa. +Ja kun Rosina ajattelee, että maailma siitä vainoaa, niin on hän ylpeä +Ananiaksestaan: se poika ei pelkää... se uskaltaa käydä kimppuun, +lyödä kortit peliin; tohtii ja osaa ällistyttää maailman notkeudellaan. + +Rosinan sydäntä sykähdyttää ilo, kun hänen mieleensä sattuu johtumaan, +miten rohkeana ja notkeana Ananias pari vuotta sitten ratsasti naapurin +vihaisella sonnilla. Härkä oli maannut aholla; Ananias lähenee sitä... +vitsa kädessä... ja hyppää kujeillaan sen selkään. Äiti seisoi ahon +laidassa, kerppuja tekemässä. Härkäkös tömähtää jaloilleen, puskee +maata, teutaroi, möyryää, ja alkaa juosta raivon vallassa. Rosinan +sydäntä ahdisti: Ananias vihaisen härän seljässä! Mutta poika vain +nauroi ja... huiskutteli iloisesti vitsaansa. Härkä täyttä laukkaa +sakeaan viidakkoon; äiti ajatteli, että nyt se ruhjoo Ananiaksen +puitten kupeisiin kappaleiksi. Mutta Ananiaspa kapsahti kuin +lento-orava kiinni petäjän oksaan, joka vilahti hänen päänsä päällä, +keikahti oksalle... ja sitten sai härkä mielin määrin vihoitella puun +juurella. + +Sellainen sonni jos olisi maailma! Ei mahtaisi mitään sorealle pojalle! + +Mutta jos se mahtaisikin! Jos pojalle tulisivat kruunun kihlat +käteen... ja viimeisetkin tavarat, ehkä talokin, vietäisiin kostoksi +ja vahinkojen maksuksi! + +Niin saattoi kyllä käydä. + +Mutta vaikka kävisikin niin... sitä ylpeämpi Rosina olisi kultaisesta +pojastaan. Kuta synkemmin kävisi, sitä hellemmin hän Ananiasta +rakastaisi... ja sitä oikeampana pitäisi, että Ananias oli koettanut +näyttää ihmisille samanlaista kyytiä kuin tuolle sonnille. Ellei +Ananiaksen onnistaisi, olisi syynä Rosinalle jo ennestään tuttu asia: +kohtalo. Se oli päättänyt heikäläiset tuhota. Mutta siinä tuhossa oli +Rosinasta nautintonsa... tässä nöyryydessä ja alistumisessa lopultakin +salliman edessä niinkuin uskollinen koira armottomalle isännälleen. + +Kun taas, jos Ananias selviäisi hyvin kaikesta...! Rahat saisi yhdellä +kertaa sellaiset että... ei kenties enää hädän päivää... ei jäsenet +murtavaa aherrusta, johon Rosina alkaa jo väsyä... Vähää ei Ananias +aikonekaan, se hänen puheistaan tuntui. + +Niinpä vastaa Rosina vältellen tai kylmästi torjuen, kun naapurit, +jotka sattuvat talossa käymään, kyselevät, missä Ananias nykyään +oleskelee. + +"Savottatöissä", sanoo Rosina. "Niihin sanoi lähtevänsä... vai minne +lienee mennyt, työnhakuun... tietääkseni." Jossakin siellä tai siellä +on Ananias muka. + +Ihmiset pudistelevat päätänsä ja mutisevat jotain siihen suuntaan, että +tuossa Ananiaksen pitkässä viivyttelyssä kylillä nyt, kun tarvittaisiin +miestä syystöissä, saattaa olla jotain omituista, arveluttavaa. + +"Hm... jospa lienee, jospa lienee!" myhähtää Rosina Kypenäinen silloin +teeskennellyn vakavana, sallien kumminkin sanoistaan tuntua pilkallisen +välinpitämättömyyden. Sitten hän naurahtaa, katsoo naapuria iloisesti +silmiin... ja alkaa leppoisella ja makealla äänellä jutella, että +onhan ne nuorilla pojilla tyttöreissunsakin: morsiamet katseltavina. +Mutta jos vieläkin udellaan, keikauttaa hän ylpeästi päätänsä, ja +silmät leimahtavat salaisesti. + +Sillä välin on Ananias istunut monta kertaa neuvotteluissa pienessä, +miltei maan sisään lahouttaan uponneessa mökissä, joka on kaukana +täältä, sisäsaariston korpisimmissa perukoissa. Istunut neuvotteluissa +kaikenlaisten renttujen kanssa, joukossa pari ehdolliseen vapauteen +päästettyä ja pian vapautensa menettävää punakaartilaista. Mökin tyttö +on koko sievä... ja innostaa nuorta sotapoikaa parhaansa mukaan +rohkeisiin töihin; mutta taloushommissa ei hän puuhaile, vaan eräs +isopäinen ja keltanaamainen kiertolaisakka nimeltä Pötky-Iita se +keittää sakille ruuat ja kahvit. Miehet pohtivat tuumaansa; monta +lenkkiä siinä ei olekaan enää selvittämättä... pian voidaan sitä +ryhtyä toteuttamaan, sillä illat alkavat olla nykyään pilkkoisimman +pimeät. + +"Kuka sen moottorin ottaa ja sitä käyttää?" kysyy joku. + +Ukko, jonka nenä kääntyy kiveränä koukkuna ilkeitä ja salaperäisesti +hymyileviä huulia kohti, rypistelee kovin otsaansa ja pirisee jotain +epäselvää. Häntä kutsutaan kunnia- ja haukkumanimellä Kulassi. Hän +raaviskelee poskiaan, ja kurisee, narisee: + +"Se on paha manifesti... persoonallinen manifesti... Sitä eivät +ihmiset saa sanoa, että moottori on varastettu. Varastettuja rukiita ja +ohria en minä osta, en. Minä olen... se oikea manifesti. Mutta jos +teillä on omilta pelloiltanne viljaa myödä, niin kyllä minä... +sopuisilla hinnoilla. Paljonkos te nyt niistä tahtoisitte? Se on... +persoonallinen manifesti... + +"Tämä Ananiashan se on näppärä mies... käyttänyt meriväessä +sotalaivoja", sanoo Kierosilmä-Esa, iskien reilukatseisen Ananiaksen +takaa silmää toisille miehille. + +"Kyllä Ananias osaa", kehaisee mökin nuori tyttö, laivaneitinä ollut, +paperossia polttava. + +Ananiaksen poskille syttyy tulinen hohde; hän kohottaa pystyyn +päätänsä, hänen sinertävissä silmissään samenee. + +"Tämäkin on yksi keino porvarillista yhteiskuntaa vastaan: varastaa ja +hävittää työläisten tekemää rikkautta!" jatkaa eräs entisistä +punakaartilaisista, joka on käynyt salaa Venäjällä. "Niin on tehty +neuvostovallassa, ja annettu tavarat köyhille. Se on opittava +täälläkin. Ja sen minä sanon, että mies, joka Venäjällä on palvellut +meriväessä, saa pitää univormunsa palvelusajan jälkeen itse. Takki on +punainen... napit paistavat... lakissa tuollainen töyhtö! Hm, mitä +näistä Suomen, vaivaisen, köyhän maan sotamiehistä." + +"Ja siellä pääsee tavallinen työmies vaikka kenraaliksi!" huudahtaa +tyttö; tosiaan hän kuvittelee Ananiasta sellaisessa asussa. + +"Pääsee, jos pystyy remmiin", vahvistaa Venäjällä ollut. "Ja se aika +koittaa pian, jolloin tänne tulee neuvostovalta... Ja silloin +muistetaan, kuka on ollut mies." + +Kiveränokkainen ukko kurisee ja kitisee: + +"Varkainko, häh? En... en niinä... Minä karkaan pois... en osta +rukiita enkä ohria ollenkaan teiltä. Se on paha manifesti..." + +Kuitenkaan ei hän mene enemmän kuin muutkaan pois tuosta neuvottelusta, +jossa lopulta päätetään, että asian kunniakkain tehtävä, erään +moottorivenheen ryöstäminen ja kuljettaminen kaupungista tänne toiseen +kuntaan, jää sakin rohkeimman ja näppärimmän, taitavimman ja väkevimmän +miehen, Ananiaksen toimitettavaksi. Ukko, jolla on lisänimenä Kulassi, +sopii toisten kanssa, mistä hinnasta hän saa niin ja niin monta +kymmentä hehtoa viljasta, joka aiotaan ottaa tämän pitäjän +kunnanmakasiinista. + +Joulummalla tulee ilmi, että kunnanmakasiini, jossa oli suunnattomasti +jyviä, hätäaikojen varalta ja etenkin köyhien auttamiseksi koottua, on +ryöstetty tyhjäksi, aivan puti-puhtaaksi: jopa on makasiinin alla oleva +kalliokin tarkoin luudilla lakaistu, niiden permantoon kaivettujen +reikien kohdalta, joiden kautta vilja oli säkkeihin valutettu. + +Rosvojen jäljille päästään vähitellen; kaupungista varastettu +moottorikin, jolla vilja on kuljetettu korpeen, löytyy; kaikki +lurjukset joutuvat kiinni, paitsi Kulassi ja Venäjällä ollut +punakaartilainen eivät. Punakaartilainen pakeni, ja Kulassi osasi +oikeudessa pestä itsensä puhtaaksi: hän ei muka tiennyt, mitä viljoja +hänelle kaupattiin, roistot sanoivat hänelle niiden olleen heidän +omilla pelloillaan kasvaneita. + +Ananias istuu käräjätuvan penkillä kilistellen käsissään +kruununkihloja... nuori ja kaunis Ananias. Istuu ja naurahtelee +muka iloisesti... mutta katselee välistä mietteissään maahan. Kaksi +vuotta hän saa linnaa. + +"Ainoastaan kaksi vuotta", huudahtaisi nyt joku, jonka mielestä Tanskan +suosima raipparangaistus olisi pystyvämpi suomalaiseen kuin linnassa +istuminen. "Kaksi vuotta meikäläisessä vankilassa: hyvä ruoka, hyvä +juoma; eivätkö vorot sinne mielellään pyrkisi... töllien köyhyydestä!" + +Toinen vastaa: + +"No, ei sillä hyvä; ainakin saavat he maksaa omaisuudellaan tekemänsä +vahingon... mikäli siihen pystyvät. Mökit ja tavarat kurikan alle." + +"Kuri olisi mielestäni parempi", väittää edellinen, "niin ei heidän +vaivaisia töllejään tarvitseisi myödä: nekö muka heidän tihutyönsä +korvaisivatkaan...!" + +Mutta, kaiken kaikkiaan: kun Ananias, joka on edistynyt rosvoksi, +pääsee linnasta, tapaa hän äitinsä ja sisaruksensa kodittomina; heidän +pikku talonsa on myöty. + +"Minkäpä sallimalle voi?" huokaa Rosina Kypenäinen... alistuen kuin +koira, jota sen isäntä armottomasti pieksää. + + +ANANIAKSEN KOLME LÄHTÖÄ KOTOA + +Ananias Käkriäinen on tullut vankilasta. + +Kauan ei hän nyt kuitenkaan pysy kotonaan, joka ei koti enää olekaan: +talo on myöty, perhe asuu siinä loisina. + +Ananias aikoo Venäjälle, — tiukan tullen mennä vaikkapa +neuvostoarmeijaan. Ja hän toteuttaa aikomuksensa, hän lähtee! + +Kuinka toisenlainen on hänen lähtönsä nyt kuin ennen omiensa luota! +Pari kertaa ennenkin on hän sieltä lähtenyt. + +Nyt ei hän ilmoita siellä kenellekään, mikä hänellä on mielessä. Hän +katoaa sieltä kuin karkaamalla. + +Toista oli tosiaan ennen. Silloin, kun hän joutui sotaväkeen. +Putkinotkossa oli hän ollut yhdenkolmatta ikäiseksi, metsien helmassa, +paljon missään sieltä käymättä... ei ainakaan kaupunkia pitemmällä. +Sitten tuli asevelvollisuuskutsunta. Hänet, terve, notkea ja komea +poika, hyväksyttiin. + +Suuri ja outo oli hänelle silloin maailma, jonne hänen täytyi. Silloin +Ananias itki... painaen päänsä emonsa laihalle povelle, kotitöllin +hämärässä eteisessä, kun sisarukset jo kantoivat venheelle hänen +vähäisiä matkakapineitaan: pientä vaatekoria ja eväsnyyttiä, joita +varustellessa Ananias sitä ennen oli saanut surunsa sotkeutumaan muihin +asioihin. Hän itki miltei ääneen, mitään sanomatta. Äitikään ei puhunut +mitään; taputteli vain häntä olalle ja pyyhki kädellään kyyneleitä +silmistään. Sotaväkeen meno olikin perheessä jo juteltu selväksi: että +sellainen on maailman laki, ei auttane vastustella väkivaltaa, jota +kruunu harjoittaa... mikä lienee, herrat; poliisilla haettaisivat +karkurin kuitenkin kynsiinsä, niinkuin olivat kerran kaapanneet +eräänkin pojan, joka oli Putkinotkossa piileskellyt sotamieheksi +joutumista. — Tässä oli nyt kodin eteinen, tuossa tupa, josta Ananias +lähtisi kenties viimeistä kertaa: siltä hänestä silloin tuntui. Mikä +tulisi maailmassa häntä kohtaamaan? Mikä olisi maailma? Nyt se alkoi se +olo maailmalla. + +Ananias sanoi äidilleen hiljaa kiitokset, pyyhki silmänsä, ja sitten +hän päättävästi aleni jyrkkää pihatöyryä rantaan ja asettui venheen +perään; muut sisarukset soutivat hänet kaupunkiin. + +Sellaista oli silloin hänen eronsa kotoa: lapsellisen liikuttavaa, +pelokasta ja avutonta. Kuinka toisenlainen nyt! + +Sotaväestä hän palasi reippaana ja iloisena. Oli punakka ja syötetty; +ryhtinsä aivan kuin toiseksi muuttunut: milloin hänen oli lähdettävä +työhön, kapsahti hän pystyyn siinä paikassa... ei ojennellut selkäänsä +niinkuin ennen. Kirveensä ja viikatteensa piti hän terävinä; vaatteensa +kunnossa... ja kasvonsa hän pesi joka aamu. Kummastellen katseli äiti +häntä: sellaistako sotaväessä oli ollutkin? Ja lukea Ananias nyt osasi, +jopa kirjoittaakin, milloin tarvitsi: usein se sieltä Laatokanmeren +saarilta oli kotiin kirjoittanut... Ensin surukirjeitä: huonoksi moitti +kruunun ruokaa, vielä kurjemmiksi vaatteita. Ja vapautta, sitä ei +siellä annettu! Oli pidetty ihmistä kuin mitäkin vankia. — Mutta +sitten ilmestyi kirjeisiin iloisia juttuja sotapoikien kujeista, ja +rallatuksen pätkiä... sanoja, joita hän kotimaille palattuaankin pian +lauleli tanssipaikoissa... ja kertoili näkemiään ihmeitä kylän pojille +tai korvat hörössä kuunteleville sisaruksilleen. Oli se vasta veitikka, +se Ananias! Kyllä nousi jalka ketterästi tanssissa, ja hullutukset +juoksivat hänen suustansa kuin kevätpuro, joka tulvii äsken sulaneitten +lumien antamaa runsautta. + +Yksi vain oli Rosinasta ikävää: Ananias oli oppinut sotaväessä +ryyppimään. + +Vai olisikohan jo jossakin täällä sitä oppinut... ennen maailmalle +menoa? Ei Rosina sitä usko. Isä-vainaja ei ryypännyt; malttoi se niitä +aineksia valmistaakin melkeinpä maistamatta, ja ryyppäämisestä poikiaan +varoitti. Pari kertaa lienee äidin veli antanut Ananiaksen täällä +maistaa. Mutta... sotaväessä ne tietysti varsinaisesti hänet juomaan +opettivat. + +Silti ei Ananiaksella koskaan kestänyt kauan ryyppimistä: ainoastaan +tanssi-illan kerrallaan; kotona teki seuraavana päivänä hyvin työtä. + +Näin oli silloin. Mutta sitten tuli se Ananiaksen toinen lähtö kotoa. + +Hän meni kerran käymään erään asevelvollistuttavansa luona tuolla +Saimaan takalistolla, metsäkulmilla. + +Ja siellä se onnettomuus Ananiakselle alkoi. + +Nähtävästi hän siellä joutui tyttöpuuhiin, tuonikäisten poikain tapaan. +Sillä sotamiestoverilla oli sisaria... ja muitakin tyttäriä oli +sikäläisissä taloissa, sen tiesi äiti. Itse ei Ananias hänelle mitään +kertonut. Mutta kun hän siltä kyläilyltä palasi, niin muuttunut hän +oli. + +Ei ollut hänestä enää työhön. Oli heinänteon aika; poika jäi usein +istumaan niityn reunaan, mitään virkkamatta, suoraan eteensä katsellen. +Ja pian hän lähti sitten taas kyläilylle, sanoen menevänsä tuonne +äskeiseen paikkaan. Ei tullut kotiin pariin viikkoon, vaikka oli kiire +ja huoli heinästä. Syytä pojan muutokseen ei äiti tarkoin tiennyt, +joskin aavisteli jonkinlaisia rakkausasioita. Äiti muisti, millainen +Ananias oli ollut sotaväkeen lähtiessään. Eipäs nyt itkenyt: oli jo +vähän muuallakin liikkunut! + +Niin, Ananiaksesta ei maailma ollut enää peloittava. Se oli +houkutteleva, se oli hauska. Kuka muisti nyt kotia, kuka oli haikea, +kun sen jätti? Koti tuntui nyt tukehduttavalta, ahtaalta. Äitiään ja +sisaruksiaan hän ei ajatellut. Maailma säteili kuin heinäkuinen +aurinko: se häikäisi silmät, huumasi päätä... se kutsui niin että +sisua poltti. Ananiaksella oli tiedossa tyttö siellä syrjäkulmilla. + +Välillä käväisi Ananias kotona ja ilmaisi äidilleen, että hänellä on +nainen tiedossa. Se olikin äidistä hyvä asia. Ja sitten poika jälleen +lähti... jätti kotinsa. Sekin oli äidistä tavallaan hyvä: kulkekoon +nyt aikansa. + +Mutta olipa siellä salolla muitakin hurmaajia. Oli kokonainen saki +rohkeita ja iloisia miehiä: pikku rosvoja ja salantajia, jotka häntä +kilvalla imartelivat. Ikäänkuin odottivat häneltä jotain mainetekoa. +Vaativat pian sitä. Ivailivat häntä, jos hän tuntui arastelevan. Ja +tyttö oli joukossa parhain arastelun pilkkaaja, pantti, joka oli +sellaisilla teoilla lunastettava. + +Ananiaksen päätä pyörrytti muukin kuin salaneuvotteluissa juotu +kotiviina. Hän ei tietänyt, mitä hän siihen aikaan teki, mitä ajatteli. +Viinankeittohommissa hän yhtä mittaa ajatteli ja tavoitteli vain tuota +tyttöä. Elämä oli hänelle sielun juopumusta: milloin huikaisevan +kirkasta, kun hän sai tytöltä suosiota, milloin synkkää, tuskallista, +kun tyttö uskalsi kiusoitella häntä. + +Niin meni viikkoja. + +Sitten loppui vilja, josta saki keitti viinaa. Mutta joku ehdotti, että +otettaisiin tarvittavat jyvät pitäjän makasiinista. Se oli tytöstäkin +rohkea ja ovela teko. + +Ananias kävi kotona... ja hiiskui tuosta aikomuksesta äidilleen +hämärästi jotain... Äitikin näytti suostuvan... + +Niin joutui Ananias rosvoksi. Ja esivalta rankaisi häntä. + +Vankilassa hän vasta heräsi. Mutta minkälaiseksi? Muuttuiko hän? Vain +uudet, salatut puolet hänen luonteestaan nousivat näkyville, niinkuin +idut, taimet ja vesat puhkeilevat näkyviimme mullasta, johon outo +kylväjä on siroitellut monenmoista. + +Ananias pääsi linnasta. Hän istui nyt usein alakuloisena, maahan +katsellen. Tai naurahteli kuivasti, tylysti. Ennen oli ollut toisin: +silloin oli hän enimmäkseen katsellut ylös... silmissään kaunis, +ylpeä, hieman yksinkertainen ilme. Vain harvoin hän oli tuijottanut +eteensä, matalahko otsa rypyssä. Mutta nykyään näytti hän istuessaan +jännittävän leukapieliään ikäänkuin hän olisi purrut hiljaa hampaitaan. +Ja hänen suunsakin oli tullut ihan kuin hieman vinoksi. + +Millaisella ilolla hän olisikaan mennyt vankeuteen, jos... hänen +toverinsa eivät olisi häntä pettäneet! + +Äidiltä ja isältäkin oli hän täällä kuullut lapsena muutamia tarinoita +jostakin vallesmannista tai jostakin rovastista, joka ärhenteli +rahvaalle ja kyni, kiskoi ja petkutti sitä itse pulskia päiviä +viettäen; kuullut kaupungin herroista, jotka joivat aamusta iltaan +vuodet päästänsä ja elivät hyvin viroillaan, puodeillaan, +metsäkaupoilla taikka viinan ja oluen valmistuksella. Sotaväessä +ollessaan oli hän sitten nähnyt hiukan lisää maailman menoa, jopa +huipun siitä: oli nähnyt parissa rajakahakassa ammuttavan ihmisiä kuin +rottia. Yöllä sen päivän jälkeen, jolloin hän oli saanut katsella +taistelukenttää, jolla makasi ryssiä, kiinalaisia ja kirgiisejä, +keneltä rinta pistimellä raadeltuna, kenellä päässä mustanpuhuva ja +ammottava haava, ei hän ollut tosiaan paljon nukkunut, vaikka oli +marssista väsynyt. Hänen sydäntään vavisti ja äitelöi: suu maistui kuin +pilaantuneelta lihalta ja vereltä, ja milloin hän nukahti, näki hän +unta tapetuista sioista. — Mutta pian hän siihen tottui; niin, +sellainen tuntui hänestä sitten hyvältäkin, — mutta samalla oli +hänessä tapahtunut jokin muutos; jokin uusi voima kimposi hänen +sielustaan esille. + +Mitä haittaisi sota ja kapina, mitä tuhannetkaan ruumiit, jos ihmisten +elämä saataisiin sellaisilla keinoilla paremmaksi? + +Ja nyt oli hän osaltaan koettanut parantaa tuota elämää: ryhtymällä +kunnan elomakasiinin ryöstöön! + +Mikä oli hänestä tuollainen makasiini? Varakkaiden rakennuttama laitos, +josta he jakoivat apua kapoittain, jos köyhemmälle väelle oikein kova +hätä tuli... sellainen hätä, että he olisivat ottaneet omalla +kädellään, elleivät olisi muuten hengenpitimiksi saaneet. Mutta kun +porvari antoi heille vähänkin, niin tyytyivät siihen vähään... kuin +nälkäiset koirat luuhun. + +Se makasiini oli ovela keksintö, jolla porvarit estivät köyhiä +tahtomasta enemmän: jakamasta keskenään suuria maatiloja, lopettamasta +veronmaksua vallesmannien ja pappien hyväksi. Se oli jyviä... avun +muruja... eikä oikeaa leipää. Lupauksia... petkutusta. + +Niin puhui sekin Venäjällä upseerikoulussa ollut mies, joka puuhasi +samassa ryöstösakissa kuin Ananias ja sitten ajoissa ymmärsi paeta +Venäjälle. Puhui, että varastaminen oli tepsivä keino uudenlaisen +järjestyksen valmistamiseksi: se oli vanhan mädättämistä. + +Sellaisen asian hyväksi olisi Ananias istunut ilolla linnassa. Mutta +muut hänen toverinsa: tahtoivatko he asian niin menevän? + +Hän ei tosiaan yhtynyt puuhaan pelkästään saadakseen hyötyä +omaisilleen, saati sitten itselleen. Ei ihastellakseen ryöstetyistä +jyvistä paisunutta kukkaroaan... kuten tuo Kulassi, jolle saki oli +myönyt osan jyviä ja joka pelasti nahkansa. Penniäkään ei Ananias ollut +ajatellut itselleen vaivojensa palkaksi. + +Eikä hän olisi riidellyt osuuksien suuruudesta silloin, kun karhu +tuskin oli kaadettu: toiset jo riitelivät! Hän ei ollut kieltäytynyt +rupeamasta yrityksessä melkeinpä vaarallisimpaan hommaan: sieppaamaan +tuon kaupunkilaisherran moottoria. Mutta miksi toiset niin kovalla +halulla juuri häntä siihen tahtoivat? Miksei kukaan pyrkinyt edes +toveriksi? Miksi hänen yksin se piti tehdä? Senkö vuoksi, että hän +osasi käyttää konetta? Olisi joku edes tullut mukaan! Mutta ei: +yksinään hänen oli anastettava moottori. + +Entä oikeudessa sitten. Koko saki koetti vierittää kaiken syyn hänen ja +yhden ainoan toisen niskoille. Työssä olivat muut vetelehtineet +minkä olivat voineet; jaossa olivat kaapanneet itselleen niinkuin +kerkisivät... ja kovan tullen livistivät! Eräät, jotka juuri Ananias +olisi voinut antaa ilmi, pääsivät rangaistuksettakin, — Kulassikin. +Ananias tuomittiin kovimmalla mitalla, vaikkei hän vielä ollut ottanut +ainoaakaan jyvää, paitsi nyt yhtä humalaa viinasta, jota oli +ryöstetyistä jyvistä keitetty. + +Ja se tyttökin, jonka kunniaksi enemmän kuin mistään muusta syystä +Ananias rupesi rosvoksi, — hän ei odottanut Ananiaksen vankilasta +pääsemistä: muille maille oli lähtenyt... eronnut koko sakin miehistä; +jopa kuului pilkanneenkin heitä, etenkin Ananiasta, joka oli muka +typerä: antaapa itsensä ilmi sillä tavalla. Sellaisten haljujen kanssa +ei se tyttö tahtonut olla yksissä. + +Tällaista ajatteli Ananias, kun palasi pää kerittynä kotiin. Ajatteli +monet hetket, maahan katsellen, hammasta purren. + +Ei ollutkaan se sakki miehiä; ei kenessäkään heistä oikeaa rohkeutta, +ei älyä, joka olisi saanut heidät kaikki toisiaan puolustamaan, olemaan +tunnustamatta. + +Eivät ymmärtäneet tärkeintä — paitsi ehkä se yksi, joka oli ajoissa +paennut Venäjälle. + +Nuorukainen halveksi tovereitaan, joista toiset olivat suorastaan +koettaneet toimittaa häntä kiinni. + +Hän häpesi itseänsä, kun tuota tyttöä muisteli, — häpesi. + +Ja hänen teki mieli kostaa petturitovereilleenkin! + +Miten kostaa? + +Kukapa tietää, mitä vielä olisi tulossa! + +Kuka tietää, missä he vielä toisensa tapaisivat! + +Vain hetken oli Ananias hieman katunut tekoaan. Pian se tunne haihtui. +Kostaa hänen teki mielensä. + +Kotikin oli hävitetty. Nyt olisi Ananiaksen täytynyt lähteä palvelemaan +vieraita... paikkakunnan talollisia, sahanomistajia... Sietää heidän +katseitaan. Taipua heidän käskyihinsä! Ehkä kärsiä heidän pilkkaansa! + +Oli niitä, jotka sellaiseen tyytyivät: viinanpolttajia tai +verkonvarkaita, jotka tulivat vankilassa istuttuaan takaisin kotiin ja +elivät niinkuin ei olisi mitään tapahtunut: sietivät ihmisten pistelyt +ja naureskelut. No niin: he olivat menneet vankilaan mielellään, — kun +siellä hyvin syötettiin! Vankila oli heidän vaivaishoitolansa. + +Pois Ananias tahtoi täältä. Eikä vain toisille seuduille Suomessa, +työnhakuun, vaan kauemmaksi; vapaaseen seikkailuun, — ja koston +haaveellinen halukin häntä kauas yllytti. + +Sanoivat ihmiset, — porvarit, — että Venäjällä oli nälkä ja kurjuus, +että siellä odotti tulijoita sorto, orjuus ja piiska, — sielläkin! +Ananias ei voinut sellaista uskoa. Paitsi työläisten lehti oli tuo +Pietarissa upseerikoulussa ollutkin kuvaillut ihan toista. Ainakin oli +hän kertonut, että jos vain Venäjällä osaa pitää puolensa, ei hänellä +ole nälkää, ei huolta; päinvastoin: rahaa ja komeutta... ja iloinen +elämä ettei vertaa. Siellä on maailmaa, siellä! + +Niinpä Ananias lähti. Sanoi vähän kaupungissa joillakin asioilla +käyvänsä, ja sille tielle jäi. Oli varannut jo ennen pienen eväskäärön +töllistä vähän matkan päähän tiepuoleen, josta sen mennessään ottaisi. +Lähti hätäisesti, sisaruksilleen kättä antamatta. Tuskin äitiinsä +katsahtaen. Mieltä niin järkytti: ei voinut katsahtaa. Mitäpä hänellä +olisi ollut äidille lupaamista... mitä varmaa, vaikka hän jotain +Venäjällä tehdä aikoikin? Sitten, kun hän palaisi, ehkä pian, olisi +hänellä äidille puhumista. Mutta nyt täytyi hänen täältä päästä... +häväistyn, vankilassa istuneen, petetyn. Hän ei voinut täällä elää. +Ihmemaille hän tahtoi. Matka vei junalla lähemmäksi Venäjän rajaa, ja +sieltä punaisten etappimiesten opastuksella rajan poikki. + +Junassa tulee hänen mielensä haikeaksi; hän ajattelee, että kenties ei +hän sittenkään kotiseuduilleen enää koskaan palaa, — seuduille, jossa +hän lapsena hietaisten lahtien perukoissa leikki ja uiskenteli; ei näe +enää noita kaislikoita, joissa hän onki, kallioisia mäkiä, joiden +notkoissa hän paimensi tai kulki pyssy kädessä; ei näitä hiiskumattomia +korpia, jossa oli saanut olla niin rauhassa maailmalta, suuria +ulapoita, joita oli soudellut kesäisinä iltoina tai syksyn pauhaavissa +myrskyissä taikka hiihdellyt kevättalven lumilla illan uinuttavassa +hämärässä. Mutta samalla ovatkin nuo seudut tulleet hänelle +vihattaviksi; hän vihaa nyt täkäläisiä ihmisiä... vihaa alempiakin +heistä... ja kallioiset kotirannat tuntuvat silloin tyhjiltä, +autioilta, kolkoilta, joita hullu ajatelkoon, mieletön viljelemään +pyrkiköön, louhia ja kiviä. + +On parempia maita, — on rukiin ja vehnän Venäjä. + +Ja sieltä kun hän kerran tulee takaisin! Tulee Suomeen laumojen mukana, +jotka ovat kuin meri: työntävät kaarnat ja lastut tieltään, entisen +yhteiskunnan! Silloin ei hänelle mitään voida! Silloin on hänellä +vihollisilta temmattuja rikkauksia, jotka hän tahtoo jakaa köyhille, +ennen muita omaisilleen, ketä heistä silloin elää. Elleivät elä... +niin — koston pisara ovat hänenkin tekonsa heidän puolestaan. + +Kuinka? Jakaako köyhille? Kenelle? Ananias myhahtää itsekseen +pilkallisesti: köyhiäpä olivat nuo toveritkin, jotka hänet pettivät! +Mutta loimutkoot kartanot tulessa, paukkukoot kiväärit, — kävi miten +kävi: äitiään ja sisaruksiaan hän ainakin on muistava hyvällä. + +Sellainen oli Ananiaksen viimeinen lähtö kotoa. + + + + +ISÄNMAAN JUHLAT + + +"Gyysaa gääsää!" kimahtaa talvi-ilmassa viluinen pojan ääni, suuren +tehdasrakennuksen portilla pääkaupungin reunassa. "Mist' sää hiivit?" + +Poika, joka puhuu, on pieni, laiha ja vaivaisen näköinen; jalassa on +hänellä puukengät; takki on liian iso ja repaleinen; korville vedettynä +on hänellä jonkinlainen karvalakki, josta karvat näkyvät kuluneen +paikoitellen pois tai riippuvat siitä irralleen tippumaisillaan kuin +karvaansa luovan koiran pinnasta. Nykeröiset nyrkit, joilla hän +hierustelee nenäänsä, ovat kylmästä pöhöttyneet ja haavoille +halkeilleet. Hän jatkaa: + +"Baasaatko, sääkin, tshiikaamaan, kun lahtarit juhlii?" + +"Hei, tshali!" vastaa se poika, karkeaääninen ja pitkä, jolle pieni +huudahti kysymyksensä. "Baasaan varttomaan gimmaani täältä. Mutshiako +tekin vartotte?" + +Pikku pojan vieressä seisoo näet tyttönen suunnilleen samanlaisissa +tamineissa kuin hänkin, puukengät jalassa, vanha saali hartioilla, +huivi pään ympärille käärittynä, villalapaset toki kädessä; pojan +sisko, häntä nuorempi, aran näköinen. + +"Mutshiamme... ja tshiikaamme lahtareita" vastaa pikku poika. "Kohta +ne tänne baasaa." + +"Niin määkin", myöntää iso poika, melkein aikamies. + +Siinä sitten lapset seisovat vastatusten, katselevat toisiinsa, ja +alkavat jutella edelleen asioitaan... Iso muistaa toivottaa iloista +uutta vuotta: sillä nyt onkin juuri tammikuu alullaan, eivätkä nämä +tuttavat ole sattuneet näkemään toisiaan joulusta saakka. Ja kysyypä +hän siinä pikku pojalta ja tytöltä, ovatko he saaneet joululahjoja. +Nämä ovat hetken vaiti. Tyttö ei yritäkään koko aikaan puhua mitään; +värisee vain viluissaan... ja yskii. + +Iso poika kehuu lahjoillaan: hänen äitinsä oli ostanut hänelle uuden +paidan ja villasukat. + +Silloin vetää pieni poika, joka on vilkuillut hetken neuvottoman nolona +ympärilleen, taskustaan harmaat lapaset, kuten yhtäkkiä jotain iloista +muistaen. Hän sanoo vilkkaasti, että eivät he oikeastaan olleet lahjoja +saaneet; mutta sanomalehdestä oli kaikille lehdenjakajille, joita +hänkin siskoineen on, annettu lapaset kullekin, — ja kun hänen ja +hänen sisarensa lapaset sattuivat olemaan yhtä suuret, niin +jouluaattona siellä patterin kolossa olivat he vaihtaneet lapasia +keskenään, veli ja sisar... — ja niin olivat he sittenkin saaneet +kumpikin joululahjan. Näitä omia lapasiaan täytyi pojan säästää; niin +oli käskenyt äiti... jonka piti nyt aivan juuri tulla ulos tehtaasta, +sillä kello oli kohta neljä. + +"Onpa teillä kova gimma!" sanoo iso poika. + +Pienemmät eivät siihen virka mitään. + +Muutakin väkeä on kuljeskellut katukäytävällä pitkin tehdasrakennuksen +seinustaa, ken korviaan pidellen, ken jalkojaan kopistellen. Nyt sitä +tulee siihen yhä enemmän. Ja sitten alkaa kuulua tontin kulmauksen +takaa epäselvää musiikkia... torvisoittoa. Pojat, pikku tyttö +kintereillään, lähtevät juoksemaan sinne päin, mistä sävelet yhä +selvempinä kylmään ja harmaaseen ilmaan purkautuvat, rämähdellen +tehtaan huurteisissa tiiliseinissä ja herättäen kaikuja etäällä, tuolla +kaljuilla kallioilla, jotka kohoavat tehtaan edustalla olevan laakson +toisella puolella mustina ja viluisina, rinteillään muutama vääristynyt +mänty tai joku tölli. + +Päättäväisenä kaikuu marssi, ikäänkuin tarkoituksestaan ja kovan +kohtalon vaatimuksista tietoisena. Jo pullahtaa juokseva lapsiliuta +näkyville kadunkulmauksesta, ja sitten marssii näkyviin soittokunta, +rumpupojat kankeissa sinelleissään, torvensoittajat kasvot kylmästä +jäykkinä, sotilaita tuimissa riveissä, kiväärit ankarasti olalla, — ja +paljon muuta kansaa; ja nyt kiiltävät vaunut, kaksi mustaa hevosta +edessä, vaunut, jotka keveine pyörineen nytkähtelevät hankalasti +lumessa. Ja jälleen väkeä: kirjavia upseeripukuja, pitkä jono +ajurinrattaita, silkkihattuja, osakuntien lippuja, — huminaa, kohinaa. + +Tuskin on hälinässä kuulunut tehtaan torven ääntä; työläiset alkavat +vieriä tehtaan portista. + +Patrunessa, tämän mekaanisen tehtaan omistajatar, viettää näet +kuusikymmenvuotiaan juhlaansa, ja sen kunniaksi hän on lahjoittanut +vapaudenpatsaan tässä lähellä olevalle huvilayhdyskunnalle... tai +ainakin suurimman osan tuon patsaan pystyttämiskustannuksista. Nyt on +hän kiitollisine saattojoukkoineen tulossa patsasta paljastamasta. +Tehtaan työläiset tietävät asian, jopa eräät heistä senkin, että +patrunessaa aiotaan tänään hänen talossaan juhlia vielä siitä, +että hän on ilmoittanut määräävänsä testamentissaan melkoisen osan +omaisuuttaan ja varsinkin jotkin kalleudet, joita on hänen huoneissaan, +yhteiskunnalle. Yhteiskunnalle? Millä tavoin? Sitä joku heistä +mielessään mietiskelee, koko juttua liioin ymmärtämättä. + +Lähenevään kulkueeseen katsahtamatta, kankein kasvoin, mutta tuikein +silmin ja eräillä ivallinen hymykin huulillaan työläisparvi vyöryy +tahraisena ja konehallin käryiltä löyhkävänä portista kadulle ja hajoaa +kiirehtien eri tahoille. + +Virkkaapa joku juhlamarsalkoista hiljaa herralle, jonka kanssa ajaa +samoilla rattailla, että tuntuu ikävältä, kun satuttiinkin tänne +parhaiksi työväen päästessä tehtaasta; menot sankaripatsaalla olivat +sujuneet odottamattoman pian. + +Niin, työläiset hajoavat paikalta välinpitämättöminä ja vaiti. Mutta +eivät kuitenkaan kaikki. Muutama pysähtyy katselemaan puuhaa +syrjästä... tai huutamaan pois lapsiaan, jotka ovat tulleet odottamaan +vanhempiaan kotiin työstä ja innostuneet juoksemaan juhlasaaton +sivulla. Joku murahtaakin jotain... jopa uskaltaa hampaittensa välistä +hiukan viheltääkin. Ja kun sitten saattue tulee portille, aikaa kuulua +kimeää, vimmastunutta naisen säkätystä: + +"Juhli, juhli, ponsari! Onnellista uutta vuotta... valehtelemaan +ihmisille ja sillä keräämään itsellesi kunniaa! Onnea tykö. Minä sanon +niin: hänen pitää se kerran saaman kuulla! Mitä rahoja lahjoitit +patsaisiisi, Rummin-Jusseihin? Kenenkä työllä olet ne koonnut, — kenen +vaivalla? Kyllä sinulla on kellotuspaikkoja kamarissasi, — mutta eipä +kelpaa sinun meille mörskiä rakentaa! Teettäisit työläisillesi edes +asunnot! Ei pennin-hyrrää meille juhliin; ei kuin paina kaiken päivää +työtä, kun rahoja muille lahjoittelet. Minä huudan... huudan kerran +niin että taivas repeää! Onnea tykö! Juhli nyt, peilaile itseäsi — kun +olet kermaa... nälkäpalkoilla kiusaaja, valehtelija, pöykkäri..." + +Akan sanat haipuvat ja vaikenevat yleiseen äänten huminaan, torvien +soittoon ja rumpujen pärrytykseen, kun kulkue marssii sisään portista. +Poliisejakin näkyy tuolla häärivän akan kimpussa. Hän huitoo käsiään, +näyttää yhä huutavan. Ja sitten hän saakin mennä. + +Hänen perästään tallustelevat säikähtyneinä ja avuttomina nuo kaksi +pikku lasta, jotka olivat äsken seisoneet portilla ja sitten juosseet +juhlakulkuetta katsomaan. Kun eukko kuulee heidän jotain hänelle +sanovan, huudahtaa hän heille, takaisin pyörähtäen: + +"Tulkaa, penikat! Ei kannata häneen katsoa... vaikkapa sitten työstä +pois potkisi. Mutta kunniansapa sai kuulla... ja jos potkii pois, ei +meikäläisen olo täälläkään parane. Mennään koloomme vaan!" + +Akka on laiha, solakkavartaloinen, mutta kumara; hänen hikisistä +kasvoistaan kiiluvat synkät silmät, ja hän puree hampaitaan. Hetken hän +kulkee kumarassa, sanattomana. Ja sitten hän alkaa kiukkuisesti +nyyhkiä. Poliisit ovat jääneet kauemmaksi... katselevat sieltä häneen, +joku hymyillen ja huomauttaen jotain tuosta hullusta ja riivatusta. +Kadun kulmassa hän pysähtyy hiljaa itkeskelemään, ja odottamaan jotain +tuttavaansa, sillä nyt hän yhtyykin erään toisen tehtaannaisen seuraan, +joka siitä kulkee ohitse. Toinen ei ole ensin häntä näkevinäänkään: +supisee vain sille isolle lehtipojalle, joka taannoin jutteli noiden +pikku sisarusten kanssa: + +"Tule pois, Jali... hävyttömän seurasta..." + +Tällä naisella on punainen, pöhöinen naama, vetiset silmät ja väsyneinä +roikkuvat käsivarret. Toinen työntyy torjumisesta välittämättä +kuitenkin hänen rinnalleen, harppaa siinä hetken sanattomana, mutta +aukoillen jo puuskuttavasti suutansa, ikäänkuin tahtoen selittää, +pyytää toiselta oikeutusta... vaatia itselleen tunnustusta rohkeasta +teosta. Ja sitten hän alkaakin uudestaan saarnata, kulkien yhä tuon +lihavamman naisen rinnalla, joka ei suvaitse häneen silmäänsäkään +luoda. Hän tiuskii: + +"Sanokoot mitä sanovat! Potkikoot pois tehtaasta, jos tahtovat: siitä +ei elämä parane. Mutta niin se vaan on kuin sanoin: se on tosi! Jos +tietäisit... ja olet sen nähnyt: ei ole herkkua asua siellä +patterinkolossa! Ihmisten kuolemaksiko ryssät lienevät niitä pattereita +rakentaneet! Menihän tykkivajassa vielä kesällä, meni syksylläkin... +vaikka lattia vettä lainehti ja seinät olivat kylmät kuin kivi: +arvaahan sen, sementti! Mutta näin talvella! Kolmattakymmentä raatia +kuului olleen toissa päivänä pakkasta... eikä peltiuunissa säily +lämmin, vaikka saisikin tuskalla risuja kuusikosta itselleen +väännetyksi. Eikä ole ryysyjä tarpeeksi, — ja jopahan nekään edes +auttaisivat. Jumalan päälle sen vannon: luita se pakottaa, vilu... +pään se halkaisee, ytimet siinä hyytyy kuin rasva kylmässä. Ja keuhkot +tursuvat ulos. Jos itse rykisinkin! Mutta nyt alkaa tuo tyttökin +aina rykiä: kuoleman taudin se saa. Niin, niin, se on totta... +Jumalan päälle: silloin, kun oli kolmattakymmentä raatia, ei voinut +olla sisällä patterin kellarissa: täytyi keskellä yötä lähteä +metsätielle kävelemään ja viedä pennut mukaansa, muuten olisi joka +kynsi paleltunut! Sellaisia ne ovat meidän asumukset... Mutta +Rummin-Jusseihin piisaa rahoja! Eikö niitä alkanekin jo olla jokaisella +pihalla ja kalliolla! Niihin riittää rahoja... mutta me: mitäs +meistä... eipä meistä koreutta kenellekään... Ja paremmin tottelemme, +kun siihen paikkaan tikahdumme... paremmin teemme työtä, me punikkien +kirotut lesket. Ah, mutta... mutta..." + +Kimmastunut nuorempi nainen haukkoili ilmaa, ikäänkuin tietämättä, +miten jatkaa; ja siihen hänen juttunsa loppuikin, puuskaisevaan +huokaukseen. Toinenkin nainen huokasi nyt... ja katsahti pitkään +tuohon tuttavaansa; oli kai jo tullut lauhkeammaksi. Huokasi... ja +sanoi: + +"Niinhän se on... mutta minkäpä sille voi? Mitä me... typerät voimme? +Eikä minun mielestäni ole oikeinkaan noin kiroilla... ja häväistä +Jumalaa ja kaikkea... kapinoida sellaisia vastaan, joille ei mahda +mitään. Ei se auta: hylkäävät, eroittavat työstä: mikäs sitten edessä. +Täytyy alistua... kestää. Ja kyllä sitä... sentään elää. Veroina +menee kyllä puolet palkasta, puolet kaikesta... mutta minkä sille? +Työhän minulla ei ole kovin vaikeaa... sitä on jo tottunut, koneenosia +kirkastamaan. Mutta ne verot... ja kun ihmiset muuallakin ovat niin +ilkeitä! Paha se on minunkin asua... joskaan ei toki niin kuin sinun. +Tiedäthän sen roskakonttorin siellä seinän takana. Ihan äskettäin se +seinä, lautaseinä, puhkesi, ja koko tunkio kaatui minun mörskäni +lattialle. Ymmärtäähän sen: sellainen lautaseinä lahoo, kun aina kojuun +likavesiä ja ämpäreitä kaadetaan. Kamala haju ja siivo: koko tunkio... +melkein pöydälleni. Valitin talon omistajalle: ei lähettänyt korjaajaa. +Enhän voinut elää: kutsuin kirvesmiehen, aioin itse kustantaa. Mutta +kun isäntä sai sen kuulla, hän tulee minua haukkumaan: en olisi saanut +korjauttaa seinää ilman hänen lupaansa... Seinä on hänen! Ja nyt uhkaa +häätää minut... sen korjauksen tähden. Minne minä menen? Puolet +palkasta veroihin... Asuntoa ei saa, jos ei ole maksaa painonsa kultaa. +Mistä meikäläinen rahat? Pahaksi on maailma tullut..." + +"Mutta paranee!" kiljahti nuorempi nainen. "Paranee, kun saadaan +miehet, jotka antavat meille asuntoja... ajavat patruunat ja kulassit +vuorostaan patterikellareihin ja lautaputkiin." + +Mutta vanhempi nainen huudahti suuttuneena niin että oli +tummanpunainen: + +"Tuota puhetta minä en siedä! Mitä se auttaa... pahalla kostaa. Verta +teikäläiset tahtovat. Minkäslaista nyt pitäisi olla? Sellaistako kuin +Venäjällä? Kyllä ne meidän johtajatkin osaavat sortaa... Työväestäkin +löytyvät kelvottomat, jotka nylkevät ja kiusaavat meitä... ja monin +verroin pahemmin kuin porvarit. Ei, tuota en siedä. En tahdo kuulla. +Täytyy kestää... uskoa Jumalaan... Rakentakoot muistomerkkejään..." + +Toinen eukko nauroi pilkallisesti. Väiteltiin hetki: seisatuttiin, +filosofoitiin kauan kuten suomalaisen työläisen on tapana: aina ja +yhtämittaa, perinjuurin kaikkia asioita pohtia. Suututtiin, erottiin. + +"Jali, tule pois kotiin!" huudahti vanhempi nainen kiukuissaan +pojalleen. + +"Täytyy hiivata himaan", sanoi iso poika pienemmille lapsille. +"Rookaamaan, tshali." + +"Hyvästi", inahti pikku poika hiljaa. + +Sisko yski. Sitten pikku lapset lähtivät hiljaa kapsuttelemaan äitinsä +perästä, joka erosi työtoveristaan omalle suunnalleen, tuonne +alastomille patterikallioille päin, hirvittävään asumukseensa. + + * * * * * + +Mutta jokaisella ihmisellä on omat huolensa. Sanotaan, että köyhän on +turhaa rikkaampia kadehtia! Patrunessallakin voi olla surunsa. + +Nyt on juhlittu patrunessaa, ja hän on yksin suuressa talossaan +tehdasalueen takana, jäätyneen puiston keskellä. Juhlat, jotka +hänelle on pidetty hänen lahjoitustensa ja samalla hänen +kuusikymmenvuotispäivänsä johdosta, ovat lopussa. Mitä lahjoituksia! +Paljon hyväntekeväisyysseuroille... ja koko asuinrakennus +hänen kuolemansa jälkeen hienoine taideaarteineen säädetty +taideyhdistyksille. Ja sitä paitsi erinäisiä pienempiä, mutta silti +sievoisia rahamääriä testamentilla kaikenlaisiin todella hyviin +tarkoituksiin. + +Onnellinen ihminen, joka voi antaa! Mitkä taideaarteet! Tänään on suuri +yleisö saanut niitä nähdä. Siellä on kierrelty ja katseltu, salit ja +vielä lukuisammat kamarit ovat tungeksineet täynnä yleisöä, joukossa +paljon asiantuntijoita, yleensä kaikki valittua kansanluokkaa. +Juhlavalaistus joka huoneessa, kruunut ovat säteilleet, lamput +hohtaneet. Mitä aarteita siellä onkaan! Oi tuota kullattua, valtavaa +pöytää... ja tuota, ja tuota! Seassa jotain tyylitöntäkin, mautonta: +niinpä oli patrunessa kuulevinaan jonkun kuiskaavan. Mutta mitäpä +siitä! Ainakin kehuttiin enemmän. Paljon täällä on aitoa, arvokasta. +Tuokin kuuluisa... kuvanveistos... melkein antiikkia. Se on sieltä +etelän maista raunioista kaivettu. Se on maksanut niin ja niin monta +sataa tuhatta, lausui omistajatar lopuksi hiljaisella äänellä, +kulkiessaan vieraille oppaana. Se on tosiaan jotain verratonta. Sen +joutuminen tähän maahan on maalle kunniaksi. Entä nuo taulut!... Ja +nämä matot... nämä arvokkaat nojatuolit... nuo porsliinikoristukset +uunin reunalla. Miniatyyrit: niin suunnaton määrä arvokasta, hienon +hienoa työtä. Entä valikoima erilaisia vanhoja maljakoita: yksi sali +täynnä, hylly toisensa päällä kattoon asti. Ja täällä on kaappeja +Ranskan vanhoista linnoista, sänkyjä Espanjasta, helmiäisellä +koristettuja piironkeja Italiasta ja Levantista. Tämähän on ilmeinen +museo! Mutta kaikkein arvokkainta ovat sittenkin vanhat taulut, joissa +on muutamia suurimpien maalauksen mestarien nimiä. Niiden luovuttaminen +yleisölle on suurtyö. + +Tosiasiassa isänmaalliset juhlat. On pidetty puheita, puhuttu +kauniisti, jopa liikuttavasti ja hellästi; on ylistetty, kohotettu +sielu korkeaan lentoonkin. On laulettu, on seurusteltu, soitettu, +naurettu, loistettukin ja poistuttu. + +Nyt on talo tyhjä, tuo rakennus lähellä hedelmättömiä ja talviyössä +yksinäisinä kuumottavia kallioita. Ainoastaan vanha patrunessa siellä +liikkuu... ja pari palvelijaa. + +Kruunut palavat vieläkin. Nyt ne sammutetaan, ja palvelijat päästetään +levolle. + +Ja nyt siis ne juhlat ovat olleet! Nyt se on täytetty. + +Patrunessa on antanut kaikkensa yhteiskunnalle ja maailmalle, — paitsi +sitä osuutta, jonka hän on velvollisuudesta ja tietysti mielelläänkin +määrännyt ainoalle, naimisissa olevalle tyttärelleen. + +Juhlat on pidetty... Kai melkein viimeiset juhlat. + +On niin hiljaista. Jokaisen kellon tikutus kuuluu... monilukuisten +kellojen, joita patrunessalla on runsas kokoelma. + +Tuntuu tyhjältä, tyhjältä. Ja miltei itkettävän haikealta. Nekin +juhlat... ovat menneet. + +Viimeinen pyyde on täyttynyt: antaa kaikki jälkimaailmalle, ikäänkuin +itse siirtyen kaikesta pois. + +Kaikki pyyteitten täyttymisjuhlat ovat täten loppuneet. + +Kaikki, mitä hän on toivonut, on toteutunut. Hänellä on ollut kunnon +mies, järkevä ja lujatahtoinen; hän se oikeastaan kokosi ja jätti +rouvalle tämän perinnön. Sen kartuttaminen kävi häneltä sitten, miehen +kuoltua, miltei itsestään. + +... Tosin on aina ollut hieman selkkausta työväen kanssa. Varsinkin +punakapinan aikana. Mutta onnellisesti hän on selvinnyt: pelastanut +itsensä, omaisuutensa... kalliilla ostetut taideaarteensa, kaikki. + +Mutta mitä nyt, kun on täyttynyt viimeinenkin toive, se, ettei hänen +nimensäkään ole maailmasta koskaan katoava? Sillä totisesti ihminen, +joka lahjoittaa maalle kalliita kulttuuriarvoja, saa maalta aikanaan +myöskin oman muistokivensä. Mutta mitä nyt tehdä? + +Rikkautta ei hän enää kaipaa. Mitä hän sillä? Sitä on tarpeeksi, — +sitä on ylellisesti. + +Ei syki sydänkään enää, — mitä vanhuksen sydämestä! Rakkaus, ohhoh, se +on vaipunut unhon hautaan, kipua tuottamatta, tuskin muistoja jättäen. +Vain ylimalkainen haikeus on jäljellä: että sydän, joka joskus oli +sykkinyt, ei voi sykähtää enää. + +Viimeinen juhla. Ja sekin... on mennyt. Vain arkku kiinni, ja kaikki +hyvä! + +Mitä tämä sitten oli — tämä elämä, joka oli pelkkää nousua melkein +palvelijattaresta ylimykseksi? + +Niin, mitä enää tehdä? Jotain pitäisi: sydämessä sanoo kaivertava ja +ahdistava tunne, että jotain täytyisi keksiä tämän viimeisenkin +jälkeen... aikansa ratoksi... loppuun asti, kunnes pää on aivan +lumivalkea. + +Jotain johtuu mieleen. Juuri näissä verrattomissa juhlissa, joissa +häntä oli ylistetty pilviin, ja syyllä kylläkin, oli portilla +tapahtunut... ainoa häiriö koko erinomaisen kirkkaassa, iloisessa, +lämpöisessä tunnelmassa. Siellä portilla oli jokin eukko kirkunut. Kai +hänen työläisiään; sitä ei hän varmaan tiedä, eikä se hänen asiansa +olekaan, vaan työnjohtajien; — mutta hän aavistaa ikäänkuin +osapuilleen, miksi hän oli kirkunutkin: ainahan ne varakasta luokkaa +vastaan kirkuvat. Kateus... viha... Avuttomien, typerien raivoa. + +Se oli siis tämän illan pikku häiriö; mutta ei se suinkaan hänen +mieltänsä masenna. Hän vain hymähtää itsekseen. Sellaiseen hän on niin +tottunut... yhä lisääntyviin vaatimuksiin, tulkkaamiseen... Ei hän +kuullut eukon sanoja, eikä ole moneen aikaan sellaisia tahtonut kuulla: +viime aikoina on hän antautunut kokonaan keräämään taideaarteita, +luomaan itselleen nimeä, joka ei katoaisi... Ja nyt se on tehty. Nyt se +on... mennyttä. + +Mutta uusi vaatimus ilmestyi taas. Mitä alkaa tehdä? Mihin ryhtyä? + +Minne matkustaa? Mitä maita olisi vielä näkemättä, — sellaisia, jossa +voisi olla hänelle jotain uutta? Kaikki on nähty, — maapallon joka +kulmalta on hän kerännyt itselleen muistoja, jotka ovat nyt tässä +ympärillä... ja joista on nyt — luovuttu. + +Niin, on todellakin kummallista, tuskallista, kun ei enää tiedä mitä +tekisi. Se on vasta sielunahdistusta, jota ei kannata kadehtia. Olisipa +köyhä ja onneton eukko tämän aavistanut! + + + + +TALLI-TAHVO JA KIELTOLAKI + + +Sinä lauantai-iltana kävi hovin suuressa saunassa, jossa oli kylvyllä +isäntää ja renkiä, torpparia ja muonamiestä, voutia ja monttööriä, +mieskarjakkoa ja meijerikköä, herraa ja halvempaa, palkollista ja +palveltavia, tulinen puhe politiikasta... melkein yhtä tulinen kuin +simainen löyly, joka viuhui kiukaasta valtavalle lavalle, missä +viuhdottiin kilvan makeilla vastoilla kesäisen illan kurkistellessa +sisään vihertävistä ikkunaruuduista ja välkkyvältä järveltä. Yksi +tahtoi lisää löylyä; mutta toinenpa toivoi, keskusteltaessa siinä, +kiertelevin vihjauksin ja lopulta ilmeisen selvästi kuningasvaltaa; +kolmas naurahteli, rähähteli, pilkahteli tasavallan puolesta; neljäs +koetti hiiskua jotain, että tämän turpeenpuskijan mieltä sitä olisi +noudatettava, jos ei aivan punikkimaisesti, niin jollakin tavoin siihen +suuntaan: kukaan ei tietänyt, mitä tämä sopertelija oikein tarkoitti; +neljäs vakuutti, että edistysmielisiä hän äänestää; toinen ja viides +ryhtyivät silloin ivailemaan Suomen presidenttiä, ulkokullattua, joka +toivoo itseään palveltavan ja kunnioitettavan... kuin kuningasta: +puhujat olivat näet noita kuningasmielisiä, isojen tilain omistajia; +mutta kuudes sanoi, että ettepäs palvelekaan residenttiä; ja toinen +huusi, että: "Juuri niin. Vai se vielä puuttuisi. Eläköön kuningas!" +"Älkää, hyvät syntiset, minua polttako!" jatkoi seitsemäs. Ja nyt +nuristiin, ja kiistettiin kouluihin aiottua moraaliopetusta vastaan, +huidottiin kättä, sanottiin: "Onko tämä nyt laitaa? Ei tule mistään +mitään! Koko maa menee päin honkia." Ja joku väitti: "Juuri niin, +punikiksi tästä pitää ruveta, elleivät verot pienene; maamies tässä +loppuun nyljetään ja nilkipinnaksi ketetään." Ja sitten muristiin ja +valitettiin työlakkoja, pohdittiin viisaasti kansankasvatusta, +tiedusteltiin: "Mitäs mieltä te olette? Onko se oikein... ja onko se +väärin sivistyneeltä ihmiseltä tai köyhältä naiselta, jolla on viisi +lasta eikä miestä?" + +Mutta yhdessä valtavan lavan nurkassa alettiin tarinoida ja järkeillä +kieltolaista, onko se ollut siunaukseksi, ja sitten vedettiin pitkin +koko miesten ja nuorukaisten ja poikain piiriä nuottaa, jossa oli +kaikenlaista kieltolaille rakasta tai vastenmielistä rojua, +viinapannuja, pirtupulloja, kanistereita, trokareita, kalliita veroja, +raittiita työläisiä, entistä onnellisempia koteja, terveyttä, +puhtautta, siveyttä, lahjuksia, juopottelevia hengenhaistajia, +vajauksia valtion budgetissa, vaimojen ja morsianten kyyneleitä, +tulevaisuuden ihanteita siltä ajalta, jolloin ihmiset eivät pidä +ryyppyä tärkeänä, vaan suorastaan unohtavat sen, jos nuoruudessaan +tottuvat siitä pois, ahkeria ihmisiä, hermotauteja, puuspriitä, +sokeutta, miljonääreiksi nousseita renkejä, — siis ikäänkuin nuotassa +ahvenia ja haukia ja särkiä ja kiiskiä, joku siika ja säyne ja +kellerväsilmäinen lahnanparkki, mutta enimmät toki muikkuja... vaikkei +näitä muikkuja juuri kukaan huomannut, koska ne kuuluivat asiaan, +luonnolliseen saaliiseen. Ja riistasta, joka oli täten yleisen +innostuksen ja aatteellisuuden apajalla vedetty, riitti sitten jälleen +selvittämistä ja eroittelemista, syrjänakkelua ja sättimistä, +konttiinpistämistä ja kehaisua, syljeskelyä ja pilkkaa ja naurua... +kunnes ensimmäinen mies huusi lavan nurkasta: "Jospa antaisitte vielä +viluiselle ja löylypäiselle renkimiehelle raiskauksen löylyä!" + +Ja se mies oli kovin keskikokoinen hevosrenki Tahvo. + +Sitten lyötiin jälleen löylyä, jo monennen kerran, ja nyt painuivat +suut hiljaisiksi, painuivat päätkin kohti permantoa, sillä tulinen +löyly tukkesi hengityksen ja pakotti niskat nöyrtymään, sai vastatkin +väkivallalla lepäämään. Ja mustalta, nelikulmaiseen piiriin +rakennetulta lavalta kuului vain silloin ja tällöin: "Ähhäh!" + +Joku meni kolisten lavalta alas, toinen kömpi perästä, kolmas seurasi +puhisten edellistä, kiitellen saunaa, isäntää ja löylynlyöjää, meidän +Maria, joka päällyshameen helmat vyötäröisille käärittynä teiskaroi +mukulaisen kiukaan luona, nakkeli vettä, sekasi toista, naureskeli ja +antoi sutkauksen sutkauksesta, mikäli niitä tänä iltana tarvitsi antaa, +sillä innostus aatteisiin, eikä älykkyyteen, oli äsken tosiaan ollut +kuuma. Ja suuressa saunan eteisessä, missä sitten vilvoiteltiin +leveillä penkeillä pitkin seinävieriä, nokkosten ja angervoiden +kurkistellessa sisään yhä hämärtyvistä ruuduista, oli pohtiminen ja +porina jälleen jatkuva, siitä kohdasta, mihin se oli katkennut +kieltolakia tuolla löylyssä vatvottaessa... kunnes muudan mies, laiha +ja keltanaamainen, virkkoi penkin päästä, ovensuusta: + +"Kuulkaahan, isäntä-kulta ja hyvät herrat, jos kuulla viitsitte +tällaisen renkimiehen ja joutavan runtin ropinoita." + +"Se on Tahvo, se", sanoi joku. + +"Se on se palkinto-orhien kasvattaja!" kiitteli toinen. + +Ja mies, joka tahtoi kuulemista, oli taas tuo hevosrenki Tahvo. + +"Mitäpäs minusta, rengistä vain, ryökäleestä!" sanoi Tahvo. "Mutta jos +orheista tulee puhe, minun orheistani, tai meidän isännän orheista, +niin niissä ei olekaan moittimista, siitä pistän pääni vetoon: ne +pudottelevat ensimmäisen palkinnon ihan puhtaasti, varastamatta ja +voroamatta ja neliloikkaa laskematta. Mutta mitäpäs minun pitikään +kertoa? Rengillä se on näet välistä semmoinen halu kertoa... hänkin +tahtoo mukamas suunvuoroa, niinkuin hänellä siihen mikä oikeus olisi, +runtulla. Haastelkoon vanhoille tammoille ja ikälopuille ruunille; +mitäs hän isäntämiesten joukossa? Mutta, tuota, mitäs minun pitikään +turpaani pieksää? Kieltolaista! Tuosta mainiosta laista? Etteikö nyt +enää, nykyisen kansan ja maailman aikaan, saa edes tohtorilta +kelvolleen jotain väkevämpää rohdokseen, jos kipeäksi tulemaan sattuu? +En minä tohtoreita viero... en kammo muitakaan herroja... vaikka ovat +paljon älykkäämpiä ja korkeampia ja isotuloisempia kuin tällainen +renkimies, jonka on tyytyminen neljäänsataan markkaan ja täyteen +ylöspitoon kuussa... vaikka hän enemmänkin saisi kulumaan, kun oikein +koettaisi. Mutta: mitäs hilkkunaa tämä on: ettei kipeäksi tuleva saa +enää rohtoa? Jos sika-parka joutuu yskään tai röhään, jos lehmä +punatautiin, tai komea hevonen, sellainen, jolla ajaisi kymmenet +ensimmäiset palkinnot, päänkolotukseen, niin millä heitä parantelet? +Milläs on ennen parannettu kuin sillä, jonka nimeä ei enää nykyisiltään +uskaltane lausua: on niinkuin kiroaisi, alkaisi noitua, tai siunaamalla +väärinkäyttäisi taivaisen Isän nimeä. Millä heitä hoitelisit, ellei +sillä, joka kuusen juuressa lekkeriin tippua lirputtaa tai jota suuret +herrat apteekeissa suurilla taidoillansa valmistavat! Ja nyt — sitä ei +saa. Jos ei sitä tahdo saada. Ai, ai. Onko tämä laitaa: että annetaan +eläinten kuolla tauteihin, monta kuukautta syötettyjen sikojen, hyvien +lypsylehmien ja hevosten! Sellaisten orhien, että täytyy erikoisella +nikkarilla teettää länget: niin on leveä kaula, metrin levyinen on +meidän Perhollamme! Ja tällaisen nyt annettaisiin mennä hukkaan... +viinapisaran tähden, ohhoi!" + +"Entäs renkien taudit sitten!" huudahtivat Tahvolle jotkut. + +"Renkienkö taudit?" jatkoi Tahvo. "Renkimiehen vammat ja siukkuudet? +Rengillä ei saa olla mitään tautia. Ei toki — milloinkaan! Rengillä on +terve ruumis; se ruskaa kuin vanha pärekori. Eikä minulla ole koskaan +ollut mitään muuta vammaa kuin että välistä on päätä ruvennut +pakottelemaan senjälkeen kun taivainen Isä, joka kaikesta huolta pitää, +on tipauttanut minulle yläilmoista sellaista, josta muilla on murheensa +ja surunsa, mutta jota minulle annetaan aina ilmaiseksi. Annetaan +taivaasta! Sellaista tautia minulla on ollut... mitäpä muuta täällä +maalla enimmäkseen! Eikä rengillä tosiaan sovikaan olla, eikä sa + olla... niinkuin paremmilla ihmisillä. Renki kun olen, en rohtoja +tarvitse. Rohdoiksi en minä sitäkään väkevää tahdo silloin, kun rupeaa +välistä tuota päätäni pakottamaan. Miksikö sitten tahdon? No, kaikkea +nyt ihmettelette. Muuten vain tahdon: kun se on hyvää... makeaakin +se on. Herranen aika, kaikkea minun pitää kuulla ja kärsiä: tässäkin +äskettäin, olikos se toukokuulla, isäntä-kulta, vai milloin? Olkoonpa +nyt ollut milloin tahansa: onhan tätä aikaa tarpeeksemme maailmassa... +ja jos ei kenellä ole tarpeeksi, niin eikös vanha sananparsi sano että: +sadassa vuodessa on aikaa. Niin justiin melkein: että lainatkoon sen +tuosta sadasta vuodesta, jos kenellä on niin tulinen kiire ja +ajan-nälkä. No niin, toukokuussa, kun miltei parahin maitolehmä kääntyi +kipeäksi, niin tämä isäntä tuli karjakartanolle ja aikoi kaataa sen +suuhun sitä... sellaista. Älkää mainitko nimeä! Ei sitä saa turhaan +lausua. Kaikkea minun täytyy sietää! Tulee isäntä... ja kaataa +sellaisen aineen, sellaisen Jumalan viljan elukan suuhun! Ahhah, +sellainen aine! Niin suurella vaivalla nykyään hankittu; eihän näet +sitä ihmisellekään enää anneta. Kaataa sellaista lehmän ruohokinaiseen +kitaan. Kun minä tallin ovelta sen näin, niin sydäntäni riipaisi; siinä +paikassa olisin juossut ja tempaissut putelin isännän kädestä ja +holittanut sen sisuksen omaan sisääni, ellen olisi muistanut, että +renki minä ainoastaan olen, neljäsataa markkaa kuussa ja vapaan asunnon +ja hikoiluttavan lämmön nauttiva; tempaissut sen olisin, jos en lisäksi +olisi muistanut, että tässä tapauksessa on lehmä parempi ihmisen +lasta... ja että Jumala minulle kuitenkin viinaa tipauttaa milloin +tarpeelliseksi näkee. Mutta se kaiveli: mokoma Jumalan vilja lehmän +suuhun! Raavaan, lyhytjärkisen lehmän pötsiin, elukan, joka sen ottaa +rohtona, äkistellen ja puuskutellen. Rohtona sellaista! Minä en ota +sitä milloinkaan rohtona, vaan muuten vain: Jumalan siunauksena. Niin, +niin. Ja kuulkaas nyt, jos viitsitte, renki-tolvanan käsitystä, minkä +tähden se minusta on Jumalan siunausta. Minkäkö tähden? Sen tähden, +että Jumala sitä aina siunaa. Antaa tarvitsevalle yhä kuitenkin. +Ilmaiseksi, kuten jo sanottu. Isäntä työntää sellaiset aineet lehmille +ja sioille... sillä mitäpäs niistä rengille. Monta kertaa olen tosin +teeskennellyt itseni kipeäksi, vaikkei renki voi olla kipeä, ja +päänsäryssäni tullut pyytämään isännäitä: Antakaa nyt jotain rohtoa, +sillä olen siukka. Antakaa vaikka... sitä sianrohtoa. Se rengille +mainiosti kelpaisi! Mutta ei tämä isäntä ole antanut. Tietenkin hän on +ymmärtänyt paremmin kuin minä, että on tuo sika kuitenkin renkiä +parempi ja ettei sovi ottaa sikojen rohtoa ja heittää renkien eteen. +Mutta sitten on Jumala siinä viisaudessaan, jota ihmisjärki ei käsitä, +tiputtanut minulle sekä rohdot tautiin joutuakseni että siitä +päästäkseni yhtaikaa. Muutaman kerran on niin tapahtunut tämän lain +aikana. Ensin antoi kilpa-ajoissa syyspuolella suurten herrain käsien +kautta. Sitten, kun olin kaupungista vetämässä sitä, joka on pellolle +kultaa, löysin kauppiaan pikkurakennuksesta erään lokeron nurkasta +putelin. Minä sitä katselin, nuuskiskelin, ja mitäs: pistinpä sen +sitten kuormani pohjalle, kun ensin olin vähän maistanut kokijaisiksi. +Tuli puukhollari, kun kuormaa tein, kyseli, enkö ollut nähnyt lokeron +nurkassa mitään. Mitä? Enhän minä mitään siellä ollut nähnyt; en +mitään. On ne sellaiset näkemiset ennenkin nähty... kuin nuo lokerot. +Mitäs hän, meni pois. Minä: kuormineni kotiin päin... ja tämä +isäntä-kulta tietää sanoa, että kotiin se kuorma tuli, vaikka sitä +kirottua siinä pohjalla... oli ollutkin. Mutta eihän se rengin +ruumiille pahaksi: renkimies on aina terve ja luja; tuollainen kuin +tupakka tai ryyppy siinä ei ole sen kummempaa kuin söisi tai joisi +hyvästi: vain hyvä oli ollakseni. Eikä tässä maailmassa ole hätä elää, +kun renkinä elämään tyytyy, eihän toki: tällaisen talon sapuskoilla ja +palkoilla! Ei ole hätä näiden lakienkaan aikana. Mitäpä tällaisista +laeista? Sanotaan, ettei nyt saa juomisena ottaa ruumiiseensa, mitä +kukin ruumiilleen mukavaksi näkee. Miksi ei saisi? Kuka sen estäisi? Ei +me toistemme tahdolle mitään voida! Saahan sitä aina. Laista ei ole +estettä. — Se on vain hyvä ja mukava laki, tämä tällainen; sillä kun +ennen vanhaan piti hakea juomista ja mökäöljyä kaupungista, jonotella +anniskelun ovella, niin nyt sitä tulee tänne kyliinkin, ihan äärelleen, +puheensiementä, porupillereitä, ilolientä; ei kuin ota; ei ole tarpeen +juosta ja ajella ja soutaa, eikä kulkuvehkeitään erehdyksessä +säpäleiksi lyödä. Kotinurkillaan vain moikaa, lauleskelee ja +rallattelee, antaa eukolleen selkään, jos eukko tuskailee... eikä +putkaan mikään poliisi maalta vie. Hyvä laki tämä on, mukava laki. +Juomiset tulevat janoiselle suun eteen. Minulle esimerkiksi, köyhälle +hevosrengille; joka en ole punikki, joskaan en ihan valkeaksikaan +saattane valkaistua, kun en ole palttinaa, vaan ainoastaan karkeaa +renkisainetta, Jumala sitten taas hommasi sitä uudemman kerran, sitä, +minkä ilkeät ihmiset kieltävät kaikilta paitsi eivät ehkä osaavaisen ja +rikkaan älyttömiltä elukoilta... eivätkä siltä, joka sitä tahtoo. Tämä +isäntä sen tapauksen tietää, ja tämä Taavettikin, ja tämä herra +monttööri kanssa, sekä nämä torpparit ja tolvanatkin. Mutta näille +herroille, jotka viisaita asioita ovat tutkineet ja lukeneet, pitäisi +oikein se tarinoida: että kuinka ihmeelliset ovat sen Ylhäällä +asuvaisen neuvot ja kuinka hän muistaa sitä, joka eläinten tähden +unohdetaan. Tämä tapaus sattui nyt jälkeen joulun. Oli ilta, helmikuun +ilta. Minä olin Innon-Perhoa ruokkimassa: tiedättehän, herrat, sen +nuoren hevosen, jolla niitä tuhansia vielä kerran juostaan. Niin ajaa +tuonne kujalle miehiä, mistä minä tiesin, herrojako lienevät olleet vai +renkejä: osaavat ne rengitkin yltiöpäällä herroiksi ajaa. Niin nuo, +olivatpa sitten herroja tai narreja, pöllyttävät kujalle, siinä +sanovat, huutavat: Uu-huu, öö-höö! Uu-huu, öö-höö! Suuria herroja +olivat olevinaan... ja ehkä olivatkin, kuka sen tietää. Ja +sanoivat eksyneensä lumisilla taipaleilla. Minkä kieli pystyy, +juttelevat. Aikoivat tuonne kauas, sinne siihen ja siihen kylään. +Kauppamatkustajia: sellaisia kauppamatkustajia niitä nykyään paljon +kulkee. Ja sitten tahtovat minua opastamaan, kun olivat eksyneet... +kuskaamaan heitä oikealle tielle. En, sanoin minä: olen väsyksissä, +ilta on myöhä. Ehkä peloittikin minua pimeässä läpi metsän takaisin +kävellä. He kehoittelevat: Huu, höö... saat sata markkaa, jos tulet... +Saat viisikymmentä! Öö-höö, uu-huuf me ollaan herroja, saat +viisikymmentä markkaa! Minä sanoin: Jos sata! Minua näet ihan totta +alkoi peloittaa pimeässä. He löivät rahat kouraan... ja mitäs minä +sitten enää: sanasta miestä, sarvesta mullikkaa... ei kuin lähde +kyytiin. Nousin kuskipukille. Niin kolmas herroista kun alkaa +selittämään, että siinä täytyy varoitellen istua. — Onko sen alla +lasia? kysyin minä. — Lasiako; eikö mitä, vaan tärkeitä, ankeleekiä +asioita, papereita. — Vai niin, sanoin minä. Mutta minun mielestäni ei +kolmannen herran toki passannut istua kuskipukilla rengin vieressä; +kylmäkin siinä olisi ollut, ja mahtuihan sitä sovitellen reen +peräänkin. No, nuo kaikki kolme herraa, vai renkejäkö lienevät olleet, +heittäysivätkin lopulta perään... sovittausivat toistensa lomiin ja +syliin. Ajettiin sitten. Ajettiin, hyrytettiin, kellotettiin. Ja reen +perästä varoitettiin: Älä nyt potki... älä tuhri tallisaappaillasi... +niitä papereita. En toki, en minä. Mutta kun yhä pimeni, tulin +uteliaaksi. Teki mieli koetella, haparoitella, millä kohdalla ne +paperit oikein olisivat... ettei vain korkoni niihin erehdyksessä +sattuisi. Koetin korollani, ja ne paperit kalahtivat. Ja joskus ne +pulahtivatkin. Minun kävi niitä sääliksi; en hennonnut olla niitä salaa +hiukan kädelläni hoivailematta, silittämättä... pystyyn paremmin +asettamatta... jopa erästä pulisevaa oikein jalkaini väliin +pystyttämättä... Ajettiin, ajettiin, kelluttiin, kökötettiin. Ja sanoin +sitten, että kovin tässä on vilu; hätäkös herroilla siellä perässä, +toistensa kainalossa. No, herrat ovat aina hyviä; minä en ole joutunut +heidän kanssaan riitaan milloinkaan. Nämä viluani säälimään. Yksi +huutaa: Annetaan tälle rengille viluun, tämä on hyvä mies. Annetaan, +sanoi toinen. Mutta kolmas, joka sellaista taskumatistaan minulle +tarjosi, sanoi: Mutta älä ota kuin sen mikä on tarpeen, öö-höö, uu-huu. +— Sen nyt tietää, mikä rengille on tarpeen: vähä ei hänen ruumiissaan +ole paljon mitään... kyllä rengin ruumis kestää, ei sitä ruumiin +vaarojen vuoksi tarvitse raitistua. Ka, lämpeninhän siinä... ja suuret +herratkin sitten ottivat suurten herrain tavalla: Uu-huu, öö-höö! Siinä +lauleskeltiin, tarinoitiin, ajeltiin, tarjottiin uutta. Kovasti minä +toki tykkäsin näistä herroista! Ja kun ilta yhä vain sitä pimenemistä +teki, niin... pudotin erehdyksessä yhden putelin hankeen tienoheen. +Ajettiin jälleen, lönköteltiin hiljaa... kovin toisiamme kehuttiin. +Enkä liene enää oikein osannut kuskata vikuria ja kai kahdeksanvuotista +ruunaa, koska reki oli kaatua... ja siinä kai toinenkin puteli putosi +hankeen! Ihan pystyyn se putosi, putkahti somasti. Kahden litran +puteleita ne olivat ne kaikki neljä. Ja kun yhä ajettiin, lönkötettiin +ja laulettiin, ja herrat perässä mukavasti rötköttivät, niin kas, +loputkin putelinperhanoista putosivat pitkin niitä pensaiden juuria. +Ajettiin, ketkutettiin. Ja tultiin valtatielle. Siinä minä hyvästelin +sitten herrat... kiittelin heitä, kun he olivat niin höyliä ja +kohteliaita halvalle rengille, ja annoin ohjakset yhden käteen heistä. +Sanoin, että nyt on selvä tie toiseen kylään ja kestikievariin... nyt +sopii ruunan juosta: ja sivalsin hevosta piiskalla lautasille. Sekös +osasi nyt tien! Herrat hyvästiä huusivat: Öö-höö, uu-huu. Minä +kotipolulle, poimin lumesta putelit, korjasin talteen hyvät aineet, +mitä sinne oli tippunut. — Ja sitten tämä isäntä kulta tietää... että +kotiin minä pääsin... ja tarjosin näille torppareillekin, tolvanoille, +sitä hyvää. Ja riitti sitä lauleskelua melkein koko seuraavan päivän... +mutta silti en Luojan antimia ihan loppuun hävittänyt yhdellä +kertaa: pistinpä niitä talteenkin, joten niistä ei sitten moneen aikaan +ollut puutetta. Sellaista Luoja antoi rikkaitten rokarien, +pöhöturkkien, ehkä miljonäärien käden kautta. Ohoi!" + +Kului hetki ja Tahvo jatkoi: + +"Mutta minkäslainen olikaan tuo yksi herroista...! Lieneekö herra +ollutkaan! Hiihtää suksilla seuraavan päivän illalla tänne hoviin... +ottaa minut kahden kesken puheisille, ja kysyy, enkö minä matkalla +kotiin mitä ollut löytänyt. Mitäpäs minä olisin löytänyt! Sanoin että +hyvilläni olisin ollut, jos jotain olisin löytänyt, halpa renkimies, +joka on kipeäkin, vaikkei rengin sopisi olla: päätä pakottaa, ja isäntä +on raittiuden kannattaja, joten hän antaa rohdot sioille ja lehmien +köhivään kitaan. Nyt kysyy se sama herra, joka näytti surkealta ja +hikoili ja puuskutti hiihdosta, enkö minä tietänyt, oliko reestä mitä +pudonnut. Mitä, sanoin minä, mistä minä tiedän, mitä teiltä on voinut +matkalla pudota? Olittehan hiukan liian iloisia herroja. Mistä tiedän? +Minähän olin täällä... te siellä valtatiellä, matkalla kylään. Niin +mutta, sanoi se surkea, ne putosivat silloin, kun yhdessä kanssasi +ajelimme. En tiedä, vastasin; semmoista makeaa annoitte minun päähäni, +ettei minulla ollut tolkkua mistään ja että vieläkin takaraivossani +ryskää, Herra yhä enemmän vapisee, yhä kalvakampi on tallilyhdyn +valossa, yhä kovemmin hiihto häntä hikoiluttaa. Sanoo, että se pudonnut +oli ollut jotain kallista; tarjoaa minulle viisikymmentä markkaa, +jos lupaisin etsiä ja... löytäisin. Mitäs minä: otin tämänkin +viisikymmentä markkaa, ja lupasin etsiä, ja viedä tavaran kaupunkiin, +jonne se herrakin nyt muka oli menossa. Missä tavattaisiin kaupungissa? +Ja mitä se pudonnut oli? No, pirtua, tunnusti kulassi; arvaathan sinä, +rakas mies; neljä putelia. Ai, ai, sanoin minä; mitenkä olittekaan niin +kovassa humalassa, että annoitte sellaiset kalleudet heilahtaa reestä +pois sillä kievarinmatkallanne! Hän jälleen väittämään: Ei, mutta ne +ovat voineet pudota tällä alkutaipalella, silloin kun yhdessä kanssasi +ajoimme; löytäisit nyt ne... kun löytörahatkin sait. No, sitä en +osannut taata; etsiä pitänee, sanoin minä... Hohoi, niinhän taivainen +Isä piti huolta rengistä: tiputteli hänelle sitä, kalleinta, koska se +kerran on niin nuukasti jo lainpykälillä kiellettyä." + +Saunan seurakunta nauroi makeasti kamarin penkeillä, kynnyksellä ja +kuistilla istuen ja huuruten. + +"Ai, ai sitä Tahvoa", sanoi isäntä. + +"Mutta entäs sitten, Talli-Tahvo?" huudahtivat jotkut. + +"Sitten tapahtui vallan merkillistä", jatkoi Tahvo. "Enpä ollut uskonut +niin hävyttömiä ihmisiä olevankaan! Eikä se sellainen voinut ollakaan +herra: kyllä minä aina elelen sovinnoissa oikeain herrojen kanssa! +Mutta tämä! Minä tapasin hänet kaupungissa... sen hiihtäjän. Tapasin +kauppatorilla, kuten keskenämme olimme sopineet. No, minä kun en ollut +löytänyt niitä puteleita: kukas niitä loppuja enää eukon kätköistä... +se kun on niin viisas eukko, että säästää ja piiloittelee minulta +pahemman päivän varalta, jos näet meillekin jostain tulisi porsas tai +lammas ja se saisi päätaudin. Niin, enhän minä siis mitenkään enää +niitä aineita löytänyt, ja silloin tämä herra, vai mikä retkale lienee +ollut, kovistamaan minua! Sanomaan — varkaaksi! Ka: ihan siltä se +tuntui, vaikkei hän suoraan sanonut. Mutta silloin minä: kaikkea minun +pitäisi kärsiä! Onko tämä nyt laitaa: viittailla, että minä muka +varastaisin! Jos minä nyt jotain kehveltäisin, niin tunnustaakin sen +tohtisin: pieni varastelu, mitä pahaa siinä olisi, kun sen kerran +hennoisi myöntääkin? Mutta vikuustella varkaaksi, ei pienten +kehveltäjäksi, naskalien ja neulain, vaan lainkieltämien ja +myrkyllisten lienten rosvoksi. Sellaisesta suuttuu renki-tolvanakin, +mokoman ymmärtää. Minä kun pöyhistäysin oikein ja sanoin: Häh? Mitäs +sinä mies juttelet? Töhräätkö sinä minun kunniaani? Tuhraatko sinä +minun papinkirjaani? Ai, hai. Voi, voi! — Oltiin vaiti. Taas +sanoin, huusin oikein: — Vai tuhraat! Hyvä sitten: lähdetäänpäs +poliisikamariin, tuossa se on ihan äärellään, ei sinne paljon lapikkaan +pohjia kuluteta. Tule pois... niin selvitetään siellä sitten asia: +kerro kaluunaniekoille, mitä sinulta olen varastanut, ja millä +reissuilla. Tuletko? Minä tahdon sitä nyt, sillä ei sitä renkikään anna +kunniaansa tahria!" + +Saunakamarissa kajahti naurunpurskahdus. + +"Entäs sitten? Entäs sitten?" huudettiin. + +"Mitäs se", selitti Tahvo. "Supattelemaan rupesi. Sanoi, että olehan +hiljaa: enhän minä mitä; ihmisetkin torilla kuuntelevat! Ja... niine +hyvineen lähti. Lähti hävytön retkale, mötkäle!... Ja, no niin: sillä +tavalla se taivainen Isä jätti rengin omaksi sitä, jota ei renki +rohdokseen tarvitse, vaan siat, lehmät ja köhätautiset hevoset. Jätti +riunaakaan kenellekään maksattamatta, ihan ilmaiseksi." + +Eikä Tahvon tarina sen pitempi ollutkaan. Sille naurettiin, ja +keskusteltiinpa nyt tuokio, mitä pirtutrokari muutakaan olisi voinut +tehdä... kunnes tallirenki Tahvo, herra monttööriltä saamastaan +paperossista makeita saunahaikuja vedellen, riensi virkkamaan: + +"Jotenka ei minulla mitään vastaan eikä moittimisen aiheutusta ole +tässä kieltolaissa. Äkäisimmin tehoavat kielletyt aineet se on antanut +minulle milloin missäkin paikoissa... sellaisissa, joissa ei ennen +olisi luullut niitä olevankaan. Ei ole tarvinnut kaupunkiin varta +vasten ajella, soutaa tai pestikenkiään maantien sorassa kuluttaa. +Ilmaiseksi on sen kiellon aikana minulle annettu... kuin kadonneen +löytäjälle. Kotiin on tuotu, käsille minut etsitty: ota nyt, et siitä +pääse! Ja sellaista olen mieltä muissakin seikkasissa: ettei liene niin +hankalia oloja, joissa ei ainakin tuhma renkimies voisi olla, jos +tahtoo asioita käännellä ja kaikilta puolilta katsoa. Mitäpä tässä +Jumalan valmiissa maailmassa: ei kuin elä! Kyllä siellä yläilmoissa +kaikki määräillään ja järjestetään; rengin ei tarvitse muuta kuin +totella, rötkäleen, sujuttautua pakon mukaan, mätkäleen, niin on +parempi kuin ennen on ollutkaan." + + + + +PUUTARHA + + +Puutarhassa on tapahtunut viime yönä hirveitä. + +On marraskuun alkupuoli. Syysmyrsky raivosi yöllä... syysmyrskyistä +viimeinen, tuoden luontoon talven sitä uraa myöten, jonka tuo myrsky +vihallaan aukaisi. + +Niin, myrsky jylisi... uhkasi katot repiä, temmata ne paikoiltaan +peitteisiinsä viluisina kääriytyvien ihmisten yltä... paukkui puissa, +humisi ilmassa, iski ruutuihin jollakin kovalla niinkuin ruoskalla: +lumirännällä ja raepuuskilla. + +Kun viimein aamu valkeni ja ikkunasta saattoi eroittaa ulos, oli +maailma uskomattomasti muuttunut: kaikki valkeaa... Selvää talvea. +Myrsky oli tyyntynyt. Mutta mitä se olikaan tehnyt! + +Puutarhaa ympäröivät hongat ja suuret kuuset, jotka suojaavat sitä +pohjoiselta viimalta ja etelän vimmatuilta merituulilta. Nyt riippuivat +monet honkien oksat katkenneina joko lumen taakasta, joka väänsi niistä +toiset alaspäin, taikka myrskyn kiukkuisista tempauksista. Kaikki oksat +eivät jaksaneet vastustaa moisia odottamatta tulleita vihanpuuskia: +naksis... parahtaen ne katkesivat, helposti kuin mäntypuu pakkasella +havunhakkaajan käsissä... Kuuset jälleen, korkeat ja kesällä +kukkalatvaiset, ovat nyt ikäänkuin suunnattomia sokerikartioita... +tahi kuin päästä jalkoihin asti valkoisiin puettuja kummituksia: lunta +jokaisella alas hervahtaneella oksalla... Ja kuusten pitkulaisissa +kävyissä, jotka ovat kevään kauniin punaisista kukista kehittyneet, on +kiiltävä jääkuori. + +Aurinko nousee hiukan kirkastuvalle taivaalle... uusi, viluisen +talven aurinko, jolta ikäänkuin puuttuu mielikuvien luomisvoimaa, +onnenlajeista ihaninta. Sen auringon terävässä valossa näkyy, mitä +pahaa myrskyn mukana yöllä tullut talvi on tehnyt. + +Petäjien ja kuusien luoman pyörylän keskellä on omenapuita, +marjapensaita, koristepuita ja kukkia. Ja näiden keskellä taasen, +sopivassa lomapaikassa, korkea koivu: solakka keinuva koivu, kuin +viitta, kuin herkkä konelaitos, josta huomaa kevään kehittymisen ja +jonka suhiseva, pehmeä ääni ilmoittaa kesän saapuneeksi. + +Nyt ovat omenapuiden viimeisetkin lehdet käpertyneet keltaisiksi ja +jäykiksi... ja oksat ovat painuneet suurina kaarina maata tai kinoksia +kohti, lumen ja jään ikeiden alla: ihme, etteivät ne ole menneet +poikki. + +Viinimarjapensaat olivat tosin jo kauan olleet ruskeat ja puoleksi +alastomat; nyt ne ovat kuin poljetut, sotketut. Mutta karviaiset +säilyttävät vehreytensä paljon myöhempään, ja kuitenkin, oi, miten +niidenkin vehreys nyt on kelmeää ja kylmän puremaa: jokainen lehti on +ikäänkuin vahakangasta, josta tekokukkia valmistetaan, kovaa ja +ilkeästi kiiltävää... niinkuin kangas olisi voideltu sokeri- tai +suolaliuoksella. Sellaiset ovat karviaisten lehdet, missä niitä edes +enää pilkistelee; hautautuivathan näet enimmät noista pitkistä ja +notkeista oksista kinokseen ja jäiseen sohjuun... samoin kuin +viinimarjainkin jäykkien oksain täytyi taipua tai peittyä +lumileperoihin. + +Entä koristekasvit! Tuolla riippuu mustana ikäheinä, joka vielä +äskettäin kirjavoi keltaisilla syyslehdillään pengermänsä reunaa ja +riippui aitauksessaan kuin vanhentunut, vaskeen vivahtavalla kullalla +ommeltu uudin. Villiviini nukkuu... näyttää kuolleelta, niin hervoton +ja mustunut se on. Pois se riisui korkealta päätyseinältä uljaan, +mustanpunaiselta ja veripunaiseita, tulipunaiselta ja kellertävältä +vivahtelevan mattonsa, valtavan, monta syltä leveän ja vielä pitemmän +juhlaryijynsä. Alastomana antaa se nyt rapatun seinän näkyä, kylmän ja +harmahtavan. + +Entä — missä ovat hyasinttimme? + +Missä tulpaanit? Missä pieni krookuspenkki, aikoinaan kuin +mustansinisellä silkkiliinalla peitetty? + +Niin, missä ovat kasteisesti kiiluvat, hekumallisesti nuokkuvat, +ylpeästi tuoksuvat hyasintit, etelän niittyjen lapset! Missä tulpaanien +loistavat terät! + +Missä pioonit, kukiltaan pehmeät kuin untuvapallot, kerman kellertävät +taikka paistavan punaiset, leveät ja avoimet? + +Missä narsissien satalukuinen lauma, noiden neitseellisten, jotka +levittävät päihdyttävää tuoksuaan salattuun puutarhan kätköön? Missä +niiden kilpailija, lehdokki, pohjolassa ikäänkuin muukalainen, niin +aurinkoisen kiivas on sen hajuvesi! Missä kielot, jotka kevätkesällä +siirrettiin tänne kankaalta, samoinkuin kesällä lehdokin kelmeät +juurimukulat, huolellisesti valiten niille entisenlaista paikkaa ja +anelemalla anellen niitä kasvattamaan täällä edes lehtiä, elleivät +kukkia jaksaisi puutarhassa: sillä oikea itsestään jalostunut metsän +kukka on arka ja ylpeä, ei suvaitse puutarhoja... ei tahdo olla +katseltavana, siellä, missä muut kukat ovat kuin kilpailemassa, kuin +kukkaisnäyttelyssä. + +Ja keisarinkruunut! Ja akleijat! Ukonhatut, leijonankidat, sinilatvat. +Eikö sinilatva heiluta enää iloista viuhkaansa tuolta harmaan kiviaidan +juurelta? + +Neilikat, tuhatkirjavat, lumessa. Tuhatkaunokit... lumen alla. + +Jopa karistivat syysfloksitkin kiivaasti punaiset, horsmaa sata kertaa +tulisemmat ja kuitenkin tuoksuttomat, viimeiset kukkansa. Floksit: +tuoksuttomia ja kylmiähän ovat syksyn kukat, ja kuitenkin uhkailussaan +komeat: ikäänkuin selvän järjen kauneutta. Mutta nyt on uhka loppunut: +taittuneet ovat kukattomat, vihvilään vivahtavat varret, taittuneet ja +kaatuneet maahan tuohon roskakeoksi mätänevien malvain välimaille, +siihen paikkaan, missä jättiläisunikko kesällä aukaisi suuren +kämmenensä ja pian antoi, uneliaan ja uneksivan elonsa jälkeen, sijansa +syksyn kylmiä kestävämmille. + +Chrysantemit, jotka ilahduttivat mieltä loputtomalla loistollaan ja +leviämisellään... no niin, nehän väsyivät jo paljon aikaisemmin tätä +hävityksen yötä. + +Kuinka voi riidenmarja, pieni ja soma, joka kiemailee ikäänkuin pikku +viuhkat kädessä, — sellaiset ovat sen lehdet, ja sellaiset ovat sen +marjat, sievät, punaiset helmet, — kuinka voi tuo ystävämme, jonka +kuljetimme tänne kaukaa salolta? + +Ja koiranheisi, samoin etäältä siirretty, kesälla kukassaan ihana: +valkea ja puhdas, kuin porvarineito pyöreäkukallisessa aamutakissa, +jokainen kukkasikermä miltei ankarasti tyylitelty, jokainen lehti +niinikään, viinimarjan ja muratin lehden malliin... kuinka sen nyt +onkaan käynyt? + +Niin, tuskin huomaa enää lumen sisästä harrottavia heiden väriseviä +varpuja... heiden, jonka sen ihanat kukkaympyrät kesällä ja loistavan +punaiset lehdet syksyllä ilmaisivat metsien uinuvassa ja viattomassa +kätkössä ahnaalle kasvien kokoilijalle. + +Mutta ruusut! Sekä yksinkertaiset että moninkertaiset, valkeat ja +punaiset, sekä auringon hehkua vaativat että hämärämpään tyytyväiset, +metsäruusut ja puutarharuusut. Ei kukkia, ei niiden hohdetta eikä +juovuttavaa suloa, ei vaaleanpunaista, mustan punaista, keltaista. Ei +paljon edes lehtiä... ja missä lehti säilyi viimeisenä, valkeassa +torpparinruusussa, sielläkin on nyt lumi peittänyt pensaan, nujertanut +sen risukasaksi, kätkenyt syksyn viimeisen, ruskeanpunaisen koreuden, +nuo lakastuneet, palavat lehdet: kaikki on oleva valkoista kuin +kuolema. + +Pilarikatajat, kauneimmat katajoista, noista itsepintaisista, joita ei +taitavinkaan kuulu osaavan siirtää eikä taivutella toivomaansa muotoon, +vaan jotka siitä närkästyvät niin että mieluummin kuolevat... jopa +kuollevat surusta, jos rakastava tarhuri erehdyksestä antaa niille +hiukan vieraalta vivahtavaa multaa... pilarikatajat, Suomen somat +kypressit, miten ne ovat madaltuneet! Talvi on tehnyt sellaisen ihmeen, +että on ne muuttanut ikäänkuin pieniksi, kyyryisiksi, paksuihin +saaleihin käärityiksi mummoiksi. Niin se on ne vääntänyt, syvälle +luokiksi... nurin niskoin synkkää kallionkuilua kohti. Kuten vanhat, +vapisevat muorit hautausmaalla ne kulkevat: näyttävät kulkevan, +kompastelevan... pakenevan jotakin, etsivän jotakin. Tervakukkia +juureltaan? Kesän kuumien, pihkalle tuoksuvien päivien rauhaa... +niinkuin surullisen ihmisen sydän?... + +Oi ihmisen sydän, nykyaikaisen, heikkoverisen ihmisen, joka ei aina +jaksa polkea tuskaa jalkojensa alle niinkuin myrkyllistä käärmettä, +sydän, jossa useinkin käy myrsky järistäen sitä pohjia myöten, kuten +alkavan talven myrsky kallioitakin vavistaa... ihmisen sydän, josta +monikin seikka on äitelää, tympäisevää, moni ihminen vihattava +kuolemaan saakka... kukahan meistä ei jotakin lähimmäistään joskus +paitsi kammoisi ja pitäisi typeränä myöskin vihaisi, sellaisia olemme: +heikkoja... Niin, ihmisen sydän: sinä saatat lopulta kärsiä siihen +määrin, että vapiset, kun vain ajattelemme sellaistakin, miten +_dielytra_, tuo elomme vertauskuva, surmataan lumi- ja raemyrskyssä, +katkeaa ja hautautuu. + +Kärsiä jopa siinä määrin, että itsellesi pitäisit lopulta samanlaista +hautautumista suloisimpana. + +Mutta ole lohdutettu! Hirveä on myrsky, julmaa on jää, joka viheltäen +ruoskii, lumi, joka paksuna peittona yli kaiken entisen ja elävän, +äsken eläneen lasketaan. + +Kuitenkin tiedä, että lumi, joka ruoskintaa seuraa, on todellakin +peitto, oi ihminen; lepovuoteen peitto. + +Myrsky asettuu kerran, sen tiedät kokemuksesta... Ja ellet ole +kokenut... niin sen uskot. + +Äitelyys, kyllästymys väsyy, ja sinä lepäät. Ja alat nähdä hiljalleen +ihania unia. Näet unissa taasen kesän, hiljaisen, suloisen. + +Murrettu sinä saatat hetkisen olla kuin myrskyssä tuo kasvi, joka +kasvattaa sydämenmuotoisia, punaista valuvia kukkasia. Kaikki on +mielestäsi lyöty maahan sinulta. Olet kasvatti, joka et luota +puutarhuriisi; sinusta tuntuu mahdottomalta löytää enää mistään +elinvoimaa, ruokkivaa multaa. Mutta muista... tai kuvittele... että +sadat syksyt ja talvet ovat jo puutarhasi hävittäneet tahi saavat sen +hävittää: nujertaa maahan, jäämöhkäleillä tallata, jäisillä ruoskilla +suomia, paksuun hankeen haudata... ja kuitenkin: kun on mennyt talven +aika, tulee kevät... ja puutarha herää ja vihannoi jälleen! Aina +uudestaan se nousee... kenties entistä ihmeellisempänä, ihanampana. + +Tiedä kokemuksesta, taikka usko, että sinulla on puutarhuri, joka on +kaikkia muita suurempi, nerokkaampi. Jos epäilet, ettei hän ehkä keksi +enää mitään uutta, jopa että hän ei löydä ravitsevaa maata edes +entisillekään hoidokeilleen, niin hän sinulle nauraa. Hän sanoo +sinulle: + +"Älä hulluttele. Lapsi olet... nulikka! Lepää, odota. Painu tuokioksi +lumen alle, talven hoiviin...!" + +Ja sitten tulee kevät... luonnon lakien mukaan. Tulee myrskyten sekin +kuin syksy, riemun pauhulla. Virrat ovat hopeaa. Taivas huimaavaa +kultaa. Aurinko, rakas, kaivattu Aurinkosi, avaa sinulle taivaallisen +sydämensä. + +Ja katso: heti näkyvät krookus-kukan silmikot lämpöisestä, mustasta +mullasta. Keltakukat paistavat väkevän keltaisina, puhtaina kuin +vastakiilloitettu messinki. Jo nousevat kuin nousevatkin narsissit, +koko kukkasten epälukuinen lauma, mahtavana kauneuden armeijana. + +Sinä ihailet hyasinttia, punansinistä tai vaaleanpunaista, ja +ihmettelet, että se hellän tarhurin peittelemänä on säilynyt pohjolan +kylmän talven yli ulkona, tuo satumainen kukka, upea ja verraton, +enemmän kuin ruhtinaallinen: kukka, jonka kantavanhemmista pakanuuden +jumalat ennen rakensivat vuoteensa. + +Ja kumminkin on maailmassa paljon enimmän ihailemaasi ihmeellisempiä +ihmeitä. Kuitenkin on tarhurillasi vielä, vieläkin jalompia kukkia +loppumaton määrä, joita hän ei ole istuttanut puutarhaasi ja jotka +saat, jos niitä etsit. Sellainen on Luonto. + +Mutta talvella hän kuiskaa: "Lepää, ensi keväänä näet ihmeitä!" + +Ja sinä ja puutarha tottelette suuren käskijänne sanoja. Talvi on +tullut... Mutta kuollut ei puutarha ole... sekö kuollut! Ei; +merkillistä, salaperäistä siinä tapahtunee talvellakin, unessakin... +syvällä kätköissä, joihin ei ihmissilmä näe, lumen ja roudan alla, +syvällä mullassa. Siellä eletään kuitenkin... ikäänkuin nähdään unta. +Kummalliset voimat siellä liikkuvat... hiljaa, ääntä hiiskumatta. +Siellä kasvatetaan ituja, silmukoita, valkeita, punertavia, meheviä. + +Kun suuri Puutarhuri, häikäisevän kevätauringon hahmossa, nauraen +huutaa: "Ylös, lapseni... nyt olette levänneet!" Silloin! Silloin... + +Kuin taikasauvan kosketuksella puhkeaa, työntäytyy, pursuaa mullasta, +juurista, oksien silmuista, lehdyköistä uutta vehreyttä, levännyttä, +voimakasta, säkenöivää elämää. + +Ja uusi, salaa kylvetty tai istutettu kasvikin itää tahi versoo... +kaikkia entisiä kauniimpana. + +Nyt on talvi. Aurinko pysyy enimmäkseen peitossa... Nyt alkaa sataa +lunta. Mutta välistä vielä aurinkokin pilkistää, ja silloin se +kimaltelee korkeassa koivussa, joka kasvaa hedelmäpensaiden ja kukkien +lomassa, kimaltelee oksien pienissä jäähelyissä niinkuin +kristallikruunun lasihelmissä. + +Se kiiltely, vaikka vähäinen, on kumminkin rauhoitus, ettei aurinko ole +kauaksi aikaa kadonnut; vain talveksi. Se on sille, joka silmät vielä +vähän raollaan juuri vaipuu uneen, lupaus, että uusi kevät jälleen +vapauttaa: katoaa viimeinenkin viha, kipu, katkeruus ja kiihko: kaikki +katoaa! + + + + +MAINEETON SANKARI + + +Keskellä viehkeää Vanajaa on pieni saari, ulkoapäin samannäköinen kuin +muutkin tuon järvenseljän enimmäkseen asumattomat pikku saaret: rehevä +ja vehmas, rannoilta paikoin matalaa someroa, paikoin harmaina +kallioina kohoileva. Lepät, joukossa korkeita ja tummia tervaleppiä, +joiden lehdet kiiltävät väkevästi ja rungot ja oksat ovat syksyisin ja +talvisin hienosti ruskeat, astuvat jalkansa miltei järven veteen, +seisoen rannalla tiheänä vartiostona tai muodostaen verhon, jonka läpi +katselijan silmä ei saavuta pienen saaren sisustan salaperäisyyttä. +Lepikkoa ylempänä kuumottavat kuuset, koivut ja muutamat vanhat +petäjät. + +Eräässä kohdassa aivan rannalla näemme venheen, siimeksessä leppien +juurella; lähellä sitä verkkoja telineillään kuivamassa, maassa rysiä +ja mertoja, ja matalan saunan tuolla louhikkoon avatun ja sannoitetun +polun mutkassa. + +Ja sitten naukaisee jossain kissa, joka pian ilmestyykin viereemme, +häntä pystyssä ison kiven nokkaan. Ellemme sitä peloittele, laskeutuu +se luoksemme, hankaamaan kupeitaan jalkoihimme, jopa heitäiksen +seljälleen ja anoo siinä naukuen hyväilyjämme. + +Asuttu on saari. + +Minkälainen kaunis ja omituinen asuinpaikka! Ja millä tavalla asuttu! + +Ylenemme hiljaa rannalta polkua myöten, jonka reunoilla näemme milloin +akleijoja, sinisiä ja vaaleanpunaisia, milloin tulenvärisinä +rehenteleviä keisarikruunuja, ja sitten ilmestyy eteemme asukkaan tupa, +vähäinen, harmaa ja savuttunut, mutta rattoisan ja rauhallisen +näköinen, jopa somakin: ikkunanpielet ovat maalatut sinisiksi, ja +yhdessä mökin kolmesta ikkunasta on puhtaat, maalaiskutoiset uutimet. +Ovi on kumminkin lukossa: isäntäväki näyttää olevan jossakin ulkosalla +tai ehkä lähtenyt käymään manterella. + +No, katseltavaa on kylläkin vieraiden ympärillä. + +Erikoista huomiota ei herätä korkea ja rehevä ruis, joka lainehtii +saaren keskellä, pyöreällä aukeamalla; eivätkä kukkiva perunapelto +taikka kaalismaa tahi tupakkapenkki meitä ihmetytä, joskin ihastuttavat +sinisine ja valkeine kukkasineen, rehevine naatteineen tai komeine +varsineen. Mutta ainakin minä hämmästyn, kun näen mökin ympärillä pari +omenapuuta... ja sitten loitompana, suuren raunion vieressä, kolmannen +omenapuun, ja sen jälkeen yhä kauempana samaisia. Seitsemän, kahdeksan +omenapuuta näillä pienen pienillä viljelyksillä, kaikki tuuheita, +huolellisesti oksittuja, varmasti ja kätevästi tukiseipäihinsä +sidottuja. + +Kuka on tehnyt yksinäiseen saareen omenatarhan? + +Sitä kummastelemme, kun kuljemme ruisvainion piennarta ja ajattelemme, +millaiselta tämä jalostettu puistikko mahtaakaan näyttää kukintansa +aikaan... + +Siinä menee hiljalleen tuokio, omenapuita ja ruista ihaillessa, +illansuun hyrrääviä hyttysparvia katsellessa, rantametsiköistä +lemahtavista illan suloisista tuoksuista nauttiessa. + +Ja vihdoinpa kuuluu salmelta sorsien narskuttavien äänien lisäksi +myöskin soutuvenheen airojen vinguntaa. Mies sieltä soutaa, suuntaa +päätänsä kääntämättä kohti tuttua valkamaansa, jo kahisevat kaislat +venheen laidoissa, ja kokka karahtaa miltei äänettömästi somerikkoon, +parin suuren kiven lomaan. + +Kissa hyppelee rannalla vesikiveltä toiselle, heitäiksen viimeisellä +kupeelleen isäntänsä edessä ja näyttää kellertävän vatsansa, naukaisee +tyytyväisesti; on rientänyt tulijaa vastaan. + +Mietteissään soutava mies on huomannut vieraat, kääntyessään nostamaan +airojansa tulloista venheeseen. Hänen päänsä tekee nopean liikkeen, ja +lyhyesti, puolittain jurosti, mutta silti ystävällisesti hän nyt lausuu +hyvän-ehtoonsa, ja me selitämme olleemme huvisoudulla. Eipä hänellä +mitä kyläilyämme vastaan. Jotakin hän nyt puhelee kissastaan, ainoasta +kotieläimestä, mikä hänellä täällä on, ammatiltaan kalamiehellä, sekä +vaimostaan, joka on jäänyt yöksi kylään, manterelle; mutta kuitenkin +tarjoaisi hän meille kupposen kahvia taikka lasin teetä, pieneksi +virkistykseksi soutelusta, miehen keittely jos meille sopisi. Lähdemme +kaikin kartanolle. Ilmaisemme matkalla ihastuksemme rukiiseen, jonka +varren korkeudelle ei vertaa, tuuheaan perunaan, voimakkaasti kiiluviin +tupakanlehtiin, ja näihin moniin, komeihin omenapuihin. Saaren asukas +ja isäntä ainoastaan hymähtää tyytyväisesti jotakin sanatonta +vastaukseksi kiittelyihimme. + +Mies, vanha ja hieman kumarainen, ruskeaksi päivettynyt ja ahavoitunut, +yksinpä jo äänestä päättäen luonnon helmassa miltei murtumattomaksi +karaistunut, aukaisee pirttinsä oven, köykistää päätänsä ja painuu +kissa edellään sisään, kutsuu vieraita perästään majaansa. Se on +hämärä, pienen pieni, mutta siisti. Tuossa suuri kiuas, josta varmaan +talvella, tammikuunkin pakkasilla riittää lämpöä yhdellä lämmityksellä +pariksi päiväksi. Ja takan kupeella sänky, punertavaksi maalattu, nyt +haavanlehdillä pehmustettu. Ikkunan edessä pöytä tyhjänä; kupit, ja +lautaset sievästi pestyinä tuossa hyllyllä taikka vanhassa kaapissa, +joka täyttää sisemmästä päätyseinästä niin paljon, että parhaiksi +kamarin ovi mahtuu sen ja takan väliin. + +Isäntä aukaisee kamarin oven ja kehoittaa meitä lepuuttamaan +ruumistamme niillä istuimilla, mitä saatavissa on: pinnasohvalla ja +parilla puunjuurista punotulla nojatuolilla. Näiden istuimien keskellä +on ristikkojalkainen pöytä. Vielä näemme kamarissa raamatun ja muutamia +muita hartauskirjoja; siinäpä onkin sitten koko huoneen sisustus. + +Pohditaanpa siinä isännän kanssa, mitä joisimme, teetä vai kahvia, +sitten vieraat istuvat ja odottelevat, kuka tupakoiden, kuka ilman +vain, ja vaihtavat kamarin avatun oven kautta pakinoita isännän kanssa, +joka sytyttelee tulta lieden tervaksiin, ottaa esille kupit ja lasit ja +puhelee siinä ohella vierailleen ja kissalleenkin, ja nyt kissastaan: + +"Se on merkillinen mies... tämä Narri. Aika herkkusuu se on: sille ei +kelpaa ruuaksi paljon mikään muu kuin kala. Joskus jonkin lintusen +metsästä nappaa, Narri syö sen, tulee höyhensuisena tupaan. Mutta +hiiriä ja rottia: jopahan Narri niitä maistaisi, vaikka onhan niitäkin +täällä. Ehei, ei edes tassullaan niitä lyö, ei hammastaan niissä +tuhraa: ystävä on hiirille, parasta pataa vanhan rotan kanssa... Kerran +tässä... levolla oltiin illalla jo eukkoni ja minä, oli pimeä, +syksyaikaa... lamppu sammutettu... Niin, annas olla, alkoi kuulua +täällä rapinaa ruokakaapin ovelta. Minä heräsin, puolin olin jo unessa, +ajattelin: Narri kai siellä raapustelee; sillä on sellainen tapa ja +taito availla itse kaapin, niin, aivanpa kamarinkin ovi, jos se on +jäänyt vähänkin raolleen. Ajattelin Narrin koettavan aukaista kaapin +ovea ja ottaa sieltä itselleen joitakin herkkujaan... kalaa... tai +oli sillä kertaa teirikin paistettuna. Mutta sitten katsoin, ja näin +Narrin silmät varsin sänkymme vieressä, ei kaapin ovella. Kaappaisin +tulta, ja eikös pehkana: rotta istui kaapin ovella, oli sitä +jyrsinyt... ja Narri melkein tuossa sen rinnalla: katsoi rauhassa, +kuinka rotta veikkonen yritteli kaappiin. Ei tassullaan lyönyt, ei +hampaallaan uhannut; katseli ja kummasteli. Sellainen merkillinen mies +se on Narri, hehe." + +Niin tarinoi isäntämme tällaisen jutun ja kuvauksen... ja kaikenmoista +muutakin, vakavaa ja hauskaa sekaisin. Ja sillä välin kiehahti nopeasti +tee, jonka vanhus kantoi nyt pöydälle. + +Virisi siinä isäntämmekin suuhun tupakka... ja jälleen melkoisen +lyhyt, mutta silti mielenkiintoinen tarina, jota vieraat kuuntelivat +ääneti, ihmetellen ja keskeyttäen vanhuksen innokasta ja harrasta +puhelua ainoastaan jotakin erikoista, vielä selittämätöntä seikkaa +kysäistäkseen. Eikä isäntämmekään katkaissut juttuaan muuta kuin +kehoitellakseen nauttimaan virkistävää teetä taikka ollakseen +häveliäisyydestä hiiskumatta jotakin asiata, joka olisi hänen +kunniaansa kenties omalla kiitoksella kohottanut. Niin hän kertoi, +verkkaan ja hiljaisin äänin. Narri-kissaansa oli hän leikillä +merkilliseksi mieheksi sanonut; mutta hänpä itse se oli mies, kumma ja +ihailtava, mielestäni harvinainen laji oikeaa ihmistä, lähellä parasta. + +Neljätoista pitkää vuotta oli hän asunut tällä saarella, asunut tätä +saarta. Neljätoista vuotta, jotka nopeasti solahtavat. + +Kalastaja oli hän ammatiltaan, ja laadultaan hyvä kalastaja, joka tunsi +Vanajan kaikki kalahaudat paremmin kuin kukaan, jopa etäisten +sivujärvienkin. + +Sillä ammatilla hän eli. Lapsia ei ollut. + +Mutta kalastuksen lisäksi oli hänellä toinenkin elinkeino, oikeastaan +vielä tasaisemmasti varma kuin kalastus. Elinkeino ja huvi. Se oli +viljellä tätä pientä saarta. Saari oli hänellä vuokralla. Niin, +viljellä ja kaunistaa sitä. Kaunistaa: sitä merkitsivät nuo +vaatimattomat puutarhakukkasetkin, jotka olimme nähneet saunapolun +varrella, ja omenapuut. + +Mutta mikä vaiva viljellä tällaista saarta! Mikä suunnaton työ ja +ponnistus. Neljäntoista vuoden työ... ja nyt saaren louhet ja miltei +kalliotkin vihannoivat ja kukkivat. + +Kun hän tähän saareen asettui ja sommitteli siihen kalasaunansa, oli se +todellinen kalastajan saari: metsää, muutamia kallioita ja niiden +ympärillä kiviä. Pieniä ja suuria kiviä... aivan toistensa vieressä. +Sellaiseen kivikkoon mahtui perunamaa. Niin, oikeastaan ensin +ainoastaan tupakkapelto ja sitten perunamaa. Sen jälkeen alaa kaaleille +ja lantuille. Ja viimein raivasi uudisasukas melkoisen oikean pellon, +jossa kasvoi vuoroin ruis, ohra taikka peruna, jopa vähän vehnääkin. + +Mutta millä tavalla hän teki peltonsa tällaiseen pohjaan! Ei uskoisi +se, joka louhikon silloin näki: pelkästään kangella ja lapiolla. Vaimo +apunaan. + +Kangella ja lapiolla ja aurasella, jota mies veti ja vaimo painoi +kirkuvaan kivisoraan. + +Mutta jos pienet kivet saatiin käsinkin heitetyksi raunioihin, ja +niistä isommat kangella irti, niin sanoihan vanhus olleen suuriakin +kiviä. Niitä oli niinkin suuria kuin tuo tuvan leivinuuni. Nyt ei niitä +ole. Ei yhtään monistakin kymmenistä. Eräihin niiden jättämiin syviin +hautoihin juuri ovat nuo omenapuut istutetut. + +Kuinka saatiin isoimmat kivet hävitetyksi? Kangilla ja lapiolla +taas... ja tulella! Mies kaivoi kiven viereen syviä kuoppia ja upotti +kivet niihin. Peitti ne mullalla lähes metrin paksuudelta. Tahi sytytti +kivien päälle ja ympärille suuria rovioita; kun tuli kuumensi kivet ja +vettä kiville kaatoi, lähti niistä ensi poltolla päällyskerros hauraina +paasina irti. Sitten taas uusi tuli. Irroitetut liuskat raunioon, tai +salaojan katteeksi. Monta roviota siinä sai polttaa. Niin rikottiin, +hävitettiin kukin kivi kerros kerrokselta, kunnes siitä ei ollut +kantaakaan jäljellä... kymmenet pienen mökin kokoiset kivet kymmenen +pitkän ja nopean vuoden kuluessa. + +Ei ruudilla, ei dynamiitilla... vaan melkein käsillä... hiljaa ja +sitkeästi. Miten olisi köyhä käyttänyt kalliita räjähdysaineita +tällaiseen... ja miksi olisi saaren mies niitä käyttänyt! + +Kivien lomissa ja alla oli vähän multaa. Nyt sitä on pellossa paksulta: +sen näkee jo viljoistakin. Mutta saarelaisilla ei ole ollut koskaan +muuta karjaa kuin kissansa: kolme neljä niitä on jo täällä elänyt +vanhuuteensa. Silti heidän peltonsa, joka täyttää koko saaren +keskustan, kasvaa ihmeellisesti. + +No, kalastaja keräili retkillään rannoilta kaislan tähteitä ja veden +hylkäämää muraa peltoonsa ja hedelmäpuilleen. Aina hänellä oli +matkoillaan venheessä mukana keskulaisen kokoinen pärekori. Siihen hän +sulloi hietikoilta muraa... ja metsistä lakastuneita lehtiä. Kotiin +palatessaan toi hän maihin aina korillisen erinomaista höystettä... +roskia, lehtiä tai mutaa, jotka vähitellen hiekkaan sekoitettuna ovat +muuttuneet mustaksi mullaksi. + +Niin neljätoista vuotta. Neljätoista vuotta hän kantoi ja souti multaa +saareensa. + +Kuulijat valtasi tätä vaatimatonta ja kuitenkin innostunutta pakinaa +seuratessa ihmettely. Polttaa kalliot tulella hiekaksi! Kantaa pelto +saareen manterelta! Muuttaa mullaksi louhi ja kivikko... saattaa se +lainehtimaan viljaa ja kukoistamaan omenapuina. + +Sillä tavoin neljätoista vuotta... + +Ja nyt on saari kaunis, kivikko hyödyllinen. + +Kaikki ylistämme kumarahartiaisen, mutta vankan ukon sitkeyttä, +hämäläistä, hiljaista, koskaan horjumatonta sitkeyttä ja rakkautta +maahan. + +Saaren isäntä oli vieraiden silmissä kasvanut vähän kuin +jättiläiseksi... miltei muuttunut jonkinlaiseksi noidaksi: tehdäpä +tällaiseen autiuteen pieni kodikas paratiisi... + +Ja nuo kukkaset sitten, rakkaasti vaalitut... sievästi hiekoitetun +saunapolun varrella. + +Pakisimme sieltä soutaessamme kuka mitenkin: + +"Siinäpä mies..." + +"Siinäpä mies, voimansa ja rakkautensa vuoksi ihailtava kaikessa +avuttomuudessaan. Ja eikö rakkaus ole maailmassa arvokkaampaa kuin +kaikkein ylpeimmät kyvyt ja loisteliaimmat lahjat?" + +"Uuden torpparilain nojalla hän on toki saarensa saanut omakseen, tosin +tuskalla ja työllä, jopa käräjöimällä, mutta saanut kuitenkin... +maksamalla siitä lunastusta. Hyvä sekin." + +"Totisesti hän saarensa ja sen pellon ja vihannesmaat ja hedelmäpuut +ansaitsee... neljäntoista vuoden lakkaamattomalla ponnistuksella." + +"Nyt hän voi hiukan levätä. Syödä oman peltonsa leipää. Tosiaan oman +peltonsa." + +"Omenapuittensa kukkien koreudesta hän puhui. Kukkasia hän oli +polkujensa varsille kylvänyt." + +"Ja entäs se", huudahti eräs, "että ukko on saanut kaiken aikaan itse: +ilman sanottavaa apua oman ruumiinsa ja tahtonsa voimalla... oman +intonsa alati kiihoittamana." + +Joku sanoi: "Eivät ole nuo kaksi ammattia hullumpia, näin +kesähuvittelijan silmällä katsottuina ainakaan: aaltojen oikullinen +vapaus ja kauan tyly, mutta voitettuna sitä turvallisempi maa." + +"Hyvä on, että omillaan tulee toimeen, vaikkapa vain ilman poria ja +dynamiittia. Mikä monesti muutenkaan perisi — täällä maallakaan? +Ihmistenkö apu, rikkaiden. Toden totta: me ihmiset olemme toisillemme +melkoisen petollisia. Melkein aina... miltei ihan aina." + +"Luo itsellesi turva... luo vaikka kalliosta, ellet parempaa voi +hankkia. Niin olet kuin linnoituksessa, — ja edes kesin kuin pikku +paratiisissa: punertavana kukkiva omenatarha ympärillä saaren +rantaleppien kätkössä. Siellä elät; töistäsi iloitset. Mitä välität +tylyistä ihmisistä, kunhan et itse ole kenellekään tyly: ken tulee +vieraaksi, sille annat leipääsi." + +Ja joku lopetti: + +"Hätäpä kasvattaa satoa vanhasta vainiosta! Hätäpä muokata pelloiksi ja +puutarhoiksi savipohjia ja mullalla täytettyjä. Käy kiinni karuimpaan, +kovimpaan. Puhalla henki kiveen. Luo tyhjästä: olet pieni kuva siitä, +joka teki tyhjästä maailman, maan ja auringon, kuun ja ihania unelmia +sytyttävät tähdet." + +"On paljon oikeita paraatiiseja aidattu, muokattu ja istutettu +hedelmällisille ja aurinkoisille maille. Mutta olisipa Suomen +jokaisella pienellä kivikkosaarella sellainen hiljainen unelmiensa +toteuttaja kuin se vanhus, josta nyt näimme vilahduksen!" + + + + +IHME + + +Ei ole tämä ihme mikään jutelma keksinnöistä eikä uutuuksista, sillä ne +eivät liene milloinkaan uutta eivätkä ihmeellistä, koskapa niitä +melkein joka päivä tapahtuu; vaan todellisesta harvinaisesta ihmeestä, +joka kuitenkin joskus on totta. + +Vanha mylläri, joka nyt vaeltaa autuaitten kentillä... käyskentelee +ikuisesti vihannoivissa lehdoissa, keskellä koivikoita, joita ei syksy +koskaan lakastuta, ja kukkivilla ahoilla, joita ei hanki peitä, astelee +vihanta virpi kädessä, korkeana ja kirkastuneena ja loistava hymy +huulillaan rakkaitten karitsainsa perästä vieden niitä iankaikkisesti +kauniille laitumille... vanha mylläri tarinoi kerran... + +Ei ollut joulu, mutta lähellä oli se vielä: oli uudenvuoden aatto. +Eivät palaneet myllärin tupasessa joulukynttilät, sillä niiden +polttaminen ei ollut hänellä tapana, enemmän kuin muissakaan pienissä +asunnoissa sillä seudulla. Mutta valoa oli silti pirtissä, valoa, joka +loisti harmaan ja lämpöisen takan liedestä, myllärin kesällä talveksi +varaamista pihkaisista ja kuivista petäjäpuista. + +Mylläri oli hommaillut jotain kamarissa. Nyt tuli hän tupaan ja istahti +rahin päähän lieden ääreen, jossa jo ennestään istui muudan +nuorukainen, hänen kummilapsensa. Myllärillä oli sylissä joitakin +papereita. + +Juhliksi puhdistettu lamppu tuikki iloisesti pöydällä. Uunissa sirisi +maukasta tuoksua levittävä paisti, lammasta, silavaa ja raavaslihaa. +Myllärin muorin kamarista, joka oli isännän kamarin vieressä, kuului +silloin tällöin sirmakansoittoa, raukeaa ja samalla raisua: talon +isännällä oli juhlilla luonaan eräs toinenkin vieras, joka oli tullut +taloon käsiharmonikkoineen, ja soitteli nyt siellä. Vanha mylläri, +lempeä ja naurusuinen herännyt, pietistiksi harvinainen laadultaan, +kuunteli maailmallista soittelua alakuloisesti hymyillen. + +Milloin hanurinkurahtelu lakkasi, eroitti kamarista muorin juttelua +toisen vieraan kanssa... ja ulkoa korkeain mäntyjen pehmoista suhinaa, +ikäänkuin raskaita huokauksia. + +Mylläri istui siis toisen vieraan kanssa tuvassa, hehkuilevan lieden +edessä. + +Yhtäkkiä, tai oikeastaan verkalleen ja kuitenkin ikäänkuin tekoaan +hieman salaillen pisti vanha mylläri paperitukkusen, joka oli hänen +sylissään, palavaan uuniin, humisevien liekkien sekaan. Nuorukainen +huomasi hänen työntävän papereita palamaan, ja näki vanhuksen otsan +sitten kohoavan miltei ylpeästi pystyyn, ja hänen ohuilla huulillaan +väreilevän omituisen, leikkivän hymyn. Kun nuori mies katsahti +papereihin, joita iloiset liekit juuri nieleskelivät, oli hän +näkevinään niissä sanan: Velkakirja. + +"Mitä mylläri tekee?" kysyi nuorukainen. "Poltatteko velkakirjoja?" + +"Hyst!" varoitti mylläri, naurahti ja kohotti toisen kätensä etusormia. +"Älähän hiisku tästä muorille." + +Poika ymmärsi ukon: muori oli tarkka raha-asioissa; varmaankin mylläri +poltti toisen velkakirjoja, ja mitäpä hänellä itsellään olisikaan ollut +kenellekään maksamista, joka nyt muka olisi ollut maksettu ja jonka +paperit hän olisi täten hävittänyt? Sitten mylläri jatkoi: + +"Enpä velkakirjoja polta: yhden ainoan vain kadotan... pienen..." + +Mylläri mainitsi hiljaa miehen nimen, joka oli ollut hänelle velkaa. +Syntyi pitkä hiljaisuus. Vanhuksen kasvot olivat taaksepäin +kallistuneet; ne olivat iloiset, kirkkaat, ja kumminkin hänen +silmänurkissaan, pietistin punertavissa, itkettyneissä silmissä, +kierteli vesi. + +Meni hetki. Sirmakka oli hiljaa, tuuli ulkona huokaili, ja kamarissa +muori naurahteli ja jutteli. + +Sitten huokasi mylläri syvään ja alkoi tarinoida verkalleen, — +opettavasti, hieman saarnaavasti: + +"Niin, velkakirjasenhan minä poltin. Pieni velka vain... jollaisesta +ei kannata mainita. Mutta tiedätkö, että sittenkin tuntuu hyvältä, kun +sillä tavalla tein. Ihmeellistä. Mutta niin on Kristuskin käskenyt... +eikä silti juuri käskenyt, koska hän meiltä mitään vastinetta +vaatimatta antaa velkamme anteeksi, ottaa ne maksettavikseen. + +"Tuntuu hyvältä... ja tuntuu siltä kuin tuvassa nyt palaisivat kirkon +joulukynttilät... + +"Ja kuitenkin tuntuu siltä kuin jokin olisi ihmistä tällaiseen +käskenyt. + +"Sanoisinko sinulle... poikani... missä sen käskyn sain? + +"Olisinko kovamielinen... veisinkö ehkä sillä tavalla iloa +nuorukaiselta? Ajattelen näet, että onhan sinulla, onhan nuorella +oikeus ja vapaus iloita maailmasta. Paljon on siinä iloittavaa... +kesä, ja Jumalan luomassa maailmassa laiho ja kukkaset, maan hedelmät, +nuoruus: kaikki Jumalan antimia ihmisille. Iloita saa, iloita täytyy +siitä. Iloita ja ihmetellä. + +"Tohtisinko nyt tosiaan kenties riistää sinulta iloa? + +"Mutta jokin vaatisi puhelemaan surusta... josta kehkeytyy ja kertyy +ilo. Puhumaan, missä ja miksi minulle ikäänkuin annettiin käsky hukata +tämä velalliseni paperi. + +"Se tapahtui muutama päivä sitten. Hänen mökissään... hänen +sairasvuoteensa ääressä. Niinkuin tiedät, hän on hyvin kipeä. Varmaan +hän pian kuolee. + +"Täytynee puhua näin uudenvuoden aattonakin... iltana, jonka perästä +toivotaan kaikkea tulevalta vuodelta... kovaa on nähdä kuolevaa, nähdä +kuolevan ihmisen kasvoja... + +"Katoavaisuus oli hänen kasvoihinsa sinettinsä painanut; ne olivat +keltaiset... niinkuin vanhojen kirjojen paperi. Niin on mennyttä mies; +tyhjiin laihtunut... kun on kauan potenut. Ja hänen silmänsä, tuon +mies-raukan: ne olivat ikäänkuin tavattomasti suurentuneet. Ne +näyttivät ihan mustilta, vaikka hän onkin vaalakkasilmäinen... ja ne +olivat pelkkää silmäterää. Isot ja mustat silmäterät kalpeissa +kasvoissa... Kuin jotkin ikkunat, joista jokin minua katseli. Mikä? + +"Puoli vuotta tätä ennen olin nähnyt saman miehen hartevana, leveänä. +Silloin hän nauroi, hommasi työssä. Kiivas hän oli mieheksi... +sellainen ettei kai luullut minkään jaksavan hänen voimaansa vastustaa. +Ja hän kerskui voimillaan. Nyt, lyhyen ajan kuluttua, hän oli mennyt +näin kasaan. Jumala oli lähettänyt taudin... kutsumaan häntä pois. +Hänen ruumiinsa muuttui niin heikoksi, ettei hän pysty vuoteesta +nousemaan. Kovia sanoja täytyy hänen sietää niiltä, joiden on +hoidettava häntä ja joille hänestä on nyt tullut vastus: omaisilleen ja +lapsilleen... hänestä, heidän entisestä hoitajastaan. Eikä hänellä ole +voimaa eikä halua heidän käytöstään nurkua; ainoastaan vedet virtaavat +välistä poskille silmäkuopista. Jumala lohduttakoon häntä... +muuttakoon häntä vielä niin, että hänelle on ilo lähteä maailmasta. + +"No... hänen silmiensä näkeminen se pakotti minut polttamaan tuon +velkakirjan. Oikeastaan minun olisi pitänyt tehdä se hänen nähtensä, +tai antaa paperi hänelle. Mutta... ehkäpä sinä tekisit sen hyväntyön +minulle, että menisit vakuuttamaan hänelle, etten ryhdy hänen +perikuntaansa velkomaan? Menemmekö yhdessä häntä katsomaan? + +"Ne pian kuolevan silmät! Mitä puhui Kuolema, joka niistä katseli +maailmaa ja minua, sillä Kuolema niistä katseli. Kuolema ja +katoavainen. Tuntui kuin ne olisivat sanoneet: Katsokaa, tässä lepää +voimakas, yrittävä, paljon toivova mies... muuttui muutamassa +kuukaudessa heikoksi kuin lakastuva korsi. Ja Kuolema sanoi: samoin +olet sinä itse muuttuva. Sinä olet kuoleva. + +"Kuoleva... minäkin. Ja juuri minä. Ennen muita ehkä minä, sillä +minulla on jo sellainen ikä. Kuoleva... ja katoava kuin ruoho. + +"Miksi niin ollen välittäisin... pikku seikoista? Onhan minulla nyt +rahaa tarpeeksi. Ja ilman sitäkin: se, joka muistaa piankin lähtevänsä +pois, ei paljoa tarvitse. Muorillekin ja sukulaisille on minulla jättää +jotain, heidän elonpäivikseen... — niin on Jumala minua auttanut. +Heidän lyhyiksi elonpäivikseen: paljoa eivät he ennätä sillä ajalla +tarvita... eivät niin paljoa, ettei minulla olisi oikeus ilahduttaa +kuolevaa pyyhkimällä pois hänen perillistensä pienen velan. + +"Velanko minulle? Mitä joutavaa! Ei ollutkaan se velka. Sillä ei +minulla ollut mitään antaa, ei ole mitään omaa. Ei mitään. + +"Sanotaan, että mylläri on rikas. Että hänellä on mylly... että +hänellä on maatila... pellot, monta latoa heiniä joka talvi. Ja +rahojakin pankissa. + +"Se on joutavaa puhetta. Lasten tarinoita. Ei minulla ole mitään. Ei +mitään omaa. + +"Eikö mitään omaa? + +"Ei. Miksikä ei? Siksi... että minun, niinkuin jokaisen, on lähdettävä +piankin maailmasta. Se on totta, se on selvää. Ja niin ollen on kaikki, +mitä minulla on, mitä olen ehkä itselleni hankkinut, annettu minulle +ainoastaan lainaksi. Lainaksi olen saanut itselleni myllyn, tilan, +karjan. Lainaksi kaikki; se otetaan näet minulta koska tahansa +takaisin, mieltäni kysymättä... tai minä otetaan pois täältä +lainatavaroitteni luota. Minun on jätettävä nämä lainatavarat +vuorostani muille. + +"Lainaa on omaisuuteni, ei omaani. Jumalan omaisuutta se on. Mikä +oikeus, mikä ilo minulla olisi velkoa muilta semmoista, joka ei olekaan +oikeastaan minun? Eikö minun ole oltava sitä velkomatta... jos oikean +omistajan ääni siten minua käskee? + +"Ei, minä en velo. Ja siksi olen iloinen, kun poltin edes tämän pienen +velkakirjan... taisteltuani kyllä sen pahan kanssa, mikä minussa +itsessäni piilee ja kuvittelee minulle, että minulla olisi maailmassa +jotakin omaa ja että minun olisi sitä vartioitava niin etteivät +lähimmäiseni sitä saisi. Lähimmäiseni, kanssavelalliseni... maailmasta +katoavat. + +"Mieleni on nyt tästä teosta iloinen! Tuntuu kuin ympärilläni +palaisivat joulukynttilät... kauniimmat itse näkyväisen Jumalan +temppelin joulukynttilöitä!" + +Meni hetki. Myllärin muori tuli tupaan, katsomaan paistoksiaan ja +järjestämään pöydälle juhlaruokia. Hänen mukanaan reuhtoili tuo toinen +vieraskin, harmonikkoineen, nähtävästi maistelleena miestä väkevämpiä +tuolla muorin kamarissa... toverinaan samainen — muori. Sirmakka +alkoi nyt räikyä tuvassa. Muori touhusi ja tirskahteli: sen nyt +arvaa, pullo oli hänellekin varsin mieleinen. Vanha mylläri iski +veitikkamaisesti silmää sille, joka oli hänen sanojaan äsken +kuunnellut, kai merkiksi, ettei äskeisistä jutuista pitäisi todellakaan +hiiskahtaa. + +Mutta niin pystyssä oli vanhan miehen ylhäinen otsa, sellaista +järkkymätöntä tahtoa, sellaista itsensä kurissapitämistä ilmaiseva sen +otsan rauhallinen sävy, niin lempeä hänen hieno hymyilynsä, niin syvä, +alakuloinen sääli hänen tyynissä silmissään välkehtivän kujeellisuuden +alla, että nuorukaisen pää painui ikäänkuin vaistomaisesti hänen +edessään kunnioituksesta kumaraan. Kuolemaa hän ajatteli... ja +ajatteli, että tämäkin ystävä pian voisi siirtyä sinne, mistä ainoakaan +ei palaa. Sitä hän mietti... kuulematta harmonikan remua ja muorin +hoppuamista ja ainaista juttelua. Mutta ihme; surulliset eivät hänen +mietteensä ja tunteensa kuitenkaan olleet. Ei, jokin kummallinen +ikäänkuin nosti, tempoi, kantoi hänet iloon... Yli koko matalan +maailman olevaan hengen ihmeelliseen valtakuntaan. + +Hengen valtakuntaan? Sellaista hän ei liioin uskonut olevan +olemassakaan: liian paljon hän oli nähnyt jo harjoitettavan omaa +hyväänsä tavoittelevaa petosta hengellä, aatteilla, korkeilla +ihanteilla. Mutta tässä oli tosi näyte siitä, että aatteen puolesta +voitiin jotain antaa, — ja antaa vaieten. Siispä saattoi olla +kätkössä, jossain, muitakin totisia hengenpalvelijoita. Miten oli +mahdollista, että tämä sivistymätön, yksinkertainen maalainen iloitsi +näin uhrautumisesta? + +Poika näki taivaan valtakunnan! Ja — tuon myllärin näki hän siellä +huulilla hymy, silmissä lempeä loiste. + +Nyt alkaa se poika olla vuorostaan vanha mies. Vuodet ovat menneet +pian: menneet autereiset keväät, mustat syksyt ja karut talvet, ja +vielä joutuisammin kultaiset kesät. Vanha mylläri on siirtynyt maan +multaan, kaiken elollisen lakia totellen... taikka siirtynyt noille +autuaitten ihanille kentille. Ja seurannut on häntä hänen rattoisa +muorinsakin. + +Mutta aina, milloin tuolla entisellä nuorukaisella on edessään jokin +ilkeä pulma, tai jos suru häntä ahdistaa, taikka pettymys saattaa hänet +painamaan otsansa käteensä... johtuu hänelle mieleen tuo maalaisukko, +ja uudenvuodenaatto tuolla myllytuvassa, alakuloisessa, talvisessa +laaksossa; hän näkee myllärin leikilliset silmät, hänen itsepintaisesti +ylhäisen otsansa. Ja sitten hän naurahtaa itsekseen: + +"Mitäpä hätää tässä! Tavaroistako? Ei omani ole minun: se on laina. +Lyhytaikainen laina... melkein kuin yhdeksi päiväksi annettu. + +"Ja jos kuka minua mielestäni halventaa ja kalvaa, saadakseen, luuloni +mukaan, itselleen sitä pientä kunniaa tai pikku valtaa, mikä tuntui jo +ikäänkuin minulle lainatulta, niin... halventakoon! Naurettava hän +oikeastaan on: kuinka voi toinen toivoa niin vähäistä itselleen? Nähdä +harmia ja vaivaa sellaisesta, joka on vähempi turhaa, joka tuokiossa +unohdetaan! + +"Joku tekee ihmisen narriksi, naurunalaiseksi... hyötyäkseen sillä +muka jotakin. Mitä se minuun kuuluu? Ja eikö olekin aina narrillista +kaikki, mikä takertuu johonkin, kiivailee, puskee, innostelee? Jopa +kannatti! + +"Olisinpa aseeton, hiljainen. Antaisinpa... itseäni sortaa! Niin, +nauttia siitä, että on vähäinen, lyöty ja poljettu! Siitäkin saattaa +nauttia. Sillä miksi riidellä sellaisesta, mikä ei meidän ole tai on +tuokion vaiva?" + +Myllärin muistaa hän aina, tuon ihmeen talonpoikain itsekkäässä ja +rähisevässä joukossa. Ukko nyökäyttää päätänsä hänelle, kujeellisesti, +hymähtää jotain, ikäänkuin sanoen: + +"Mitäpäs! Ei hätää. Kyllähän tästä maailmasta aina pääsee... liiankin +pian. Kuolema se on sellainen ulosottomies..." + + + + +DILETTANTTI — TIENHAARASSA + + +Mies kulki synkässä korvessa. Hän tuli kahden tien haaraan. + +Siinä hän seisoi ja katseli neuvottomana. + +Toisen tien suuhun ilmestyi olento, jolla oli tunnettu orjanruoskista +punottu seppele päässä. Hän virkkoi hiljaa, päätänsä jo alakuloisesti +pudistaen: + +"Kelpaanko?" + +Mutta silloin ilmestyi toiselle tielle nainen, lehahtaen kuin joihinkin +kuiviin havuihin juuri sytytetty tuli. Kaunis hän oli, vartalonsa +notkui keveänä, hiuksensa olivat kellertävät, vaatteittensa liehuvat +harsot siniset. Mies, joka katseli neuvottomana tienhaarassa, tuskin +huokasi, ja läksi kulkemaan naista kohti. Nainen väistyi ja huudahti: + +"Sanopa, minkälainen olen, niin tavoitat minut... voitat minut." + +Nyt alkoi mies kuvailla naista, kuten käsketty oli, ensin arastelevin +sanoin, sitten kiihkoon syttyen, satojen kauniiden sanojen valtavalla +voimalla... yhäti seuraten ilmestyksen perästä, joka hänen edessään +kulki. Siinä kuvailtiin noita tavoiteltavan silmiä, joista veitikka +kimalteli, verrattiin hiuksia kultaan, ääntä metsäkyyhkysen yksinäiseen +kuherrukseen, olennon vaatteita ruusupensaaseen, josta lauhkea tuuli +leijuttaa hiljaista tuoksua. + +"Kas sellainen sinä olet!" huudahti mies lopulta riemuiten. + +Mutta silloin: nainen, tämä kummallinen muuttui. Taikka ensin hän +katosi, jättäen tavoittajansa suruun, ja ilmestyi sitten hänen eteensä +uutena. Hän naurahti: + +"Huomaat, etten ollut sellainen, miksi minua sanoit. Kuvaile minut +uudestaan, jos tahdot saavuttaa minut." + +Mies tosiaan huomasi muutoksen. Mahdotonta oli, että hänen äskeinen +kuvauksensa olisi tällaiseen olentoon sopinut. Hän naurahti säälivästi +taannoiselleen... ja alkoi kertoa, mitä nyt näki. + +Hehkuvat olivat ilmestyksen silmät, musta oli hänen tukkansa, +musta ja välkkyvä kuin jonkin petolinnun sulkien väri. Ilman verhoa hän +väikkyi melkein, huulilla nauru, joka soitti kuin monet kulkuset +tähtisenä talviyönä. Tanssahtaen hän luisui miehen käsistä, pitäen +väistyessäänkin syliään avoimena. Miehen huulilta ryöppysivät sanat +ihailua, rakkautta, epätoivoa täynnä, sillä vieläkään ei olento +antautunut hänen valtaansa; ne sanat olivat tulta, pauhasivat ja +loimusivat kuin tulipalo pimeässä yössä, ne olivat punaista ja mustaa, +ne värisivät kuin veripisarat murhaajan veitsen terällä. Ilmestyksen +muodot hän kuvasi rakkaalla huolella, hänen jokaisen suortuvansa +tuhannella sanalla, joista yksikin riitti; hänen sielunsa häijyyden ja +kauneuden hän luuli lausuvansa. + +Tuokio: ilmestys katosi. + +Tyrmistyi mies... harhauttavalla tiellä yksinään. Vielä kajahti ääni +kaukaa, yhä kauemmaksi häipyen, ikäänkuin väkevän soittimen kielen +viimeinen, heikko kajahdus. Mies putosi polvilleen maahan, pettyneenä, +tuntien itsekin pettäneensä itseään. + +Silloin kosketettiin hänen olkapäähänsä, ja kun hän kohotti kasvojaan, +seisoi siinä jalleen... tuo orjantappuralla kruunattuko? + +Mies nauroi pilkallisesti. Taaskin oli tämä keiju... mutta samaksi +kuin entisen tiesi mies tämänkin olennon, joka nyt lausui: + +"Millä sanoilla luulit minut ilmaisevasi, lapsi! Olinko sellainen?" + +Nyt uskoi mies hänet sittenkin saavuttavansa, ansaitsevansa... vaikka +ennen oli kokenut muuta. Hänen sydämensä järkyttyi halusta nähdä tuo +olento oikein, sellaisesta halusta, että hän nöyrtyi niin että tuskin +tohti lähteä ilmestyksen jälkeen, joka oli korkea ja majesteettinen. +Valkeat olivat sen kasvot, samoin kuin ne kädetkin, jotka viittasivat +häntä nousemaan. Hän oli kuin hohtavaa kultaa. + +Ei, toden totta ei tämä sittenkään ollut se entinen, päätteli nyt mies. +Niin, hän häpesi entistä opastaan. Jos hän olisi ollut kuvanveistäjä ja +ne äskeiset sanat hänen tekemiänsä kuvia, olisi hän kuvan sirpaleiksi +murskannut; jos hän olisi ollut tuli... ja nuo sanat jotain tulelle +altista, olisi hän ne polttanut, heittänyt keveän, mustan tuhkankin +tuuleen, ikuiseen häviöön. Nyt lausui olento: + +"Sano, minkälainen olen, minkälainen minun sieluni, niin johdan sinut +tien päähän... ihanaan onneen." + +Miehen myrtynyt sydän pehmeni, se alkoi elää ja hedelmöida, jälleen... +kuten mehevä multa, johon keväinen aurinko paistaa. Sanoja, kuvia, +uutta kauneutta se iti, vihersi, alkoi versota. Jokainen korsi, +punertava silmu, jokainen lehti, tuuhea lehvä ja kukka siinä kuvaili +tuon ilmestyksen ylhäistä korkeutta, hänen sielunsa puhtautta, +sydämensä loppumatonta hyvyyttä... + +Mutta ilmestys väistyi. Hän pudisti yhä päätänsä, virkkoi: + +"Et saavuta minua. Et ole kuvannut minua." + +Ja yhtäkkiä hän katosi. Minne? + +"Entinen hän oli sittenkin", mies katkerana itsekseen sanoi. + +Ja hän jatkoi: + +"Tiettävästi se ilmestyy taas... uutena, uudestaan." + +Se olikin totta. Se ilmestyi. Kymmenesti. Sadasti. Milloin kuin olento, +joka itkee köyhyyttänsä ja tarvitsee suojaa, milloin kuin kaunis, nuori +tyttö, jota suudellaan kesän kukkivien syreenipuiden alla, tahi +niinkuin kypsä renessansin nainen, jonka povi kaartuu korkeana ja +hampaat kiiltävät viinin mehua, taikka kuin tanssijatar, jonka +voimakkaiden jalkain poljento hukkuu viulujen tahtiin, tai ilonaisena, +silmien alla tummat juovat, epätoivo, joka ei puhu koskaan yhtään +ainoaa sanaa, sitten sellaisena, sitten tällaisena: yhä, aina, +lakkaamatta uutena: nyt jonakin hämäränä haltiattarena, jonka siivet +humisevat kuolemalle vihkiytyneen ja kuoleman janosta sekautuneen +sankarin pään yläpuolella, nyt pyhimysnaisen tapaisena, kiharainsa +ympärillä säteikkö, nyt madonnan kaltaisena, nyt rakastajattarena, +sitten viileänä, sointuvana, vaiti, pelkkänä muotona, nyt palavina +aisteina... Aina väistyen edestä ja kadoten. + +Mies seisoi synkässä korvessa. Viimeinen ihana näky oli kadonnut; sanat +olivat vuotaneet hänen huuliltaan, sanat, jotka taas tuntuivat hänestä +olevan tyhjät niinkuin hänen sydämensäkin. + +Tyhjäkö tuo sydän? Jotain siinä oli. Ei enää katkeruutta: se oli +hänelle jo liiaksi kulunutta, koettua; ei pettymystä, sillä pettynyt +hän oli jo tuhannen kertaa; vaan siinä versoi nyt jotain vielä syvempää +kuin viha itseäänkin kohtaan siitä, ettei hän ollut pystynyt voittamaan +ainaiseksi sitä, mitä hän tahtoi. Tämä vihaa syvempi tunne, sellainen +voimakas, että se, itsensä hävittämisen halun ja katoamisen kaipuun +partaalla, kidutti ja kalvoi hänen sydäntään. + +Vieläkö tulisi uusi ilmestys... jota hänen täytyisi tavoitella... +täytyisi! + +Hän ei jaksaisi enää! Hän kaipasi kääntyä takaisin... tältä kirotulta +kidutuksen tieltä. Ja hän kääntyi. + +Luuli kauaksi joutuneensa. Kulki tuokion: näki itsensä äskeisessä +kahden tien haarassa! + +Mutta aikaa oli silti kai runsaasti mennyt, sillä hän tunsi itsensä +väsyneeksi. + +Silloin näki hän sen tien alussa, jota hän ei ollut kulkenut, jälleen +sen kalpean olennon, jolla oli orjanruoskista punottu seppele päässä. +Olento ei vaikuttanut enää hänestä ankaralta, joskin oli alakuloinen +kuin ennenkin. Hiljaa ja lempeästi virkkoi hän miehelle nyt uudestaan: + +"Kaikki on kanssani... niin yksinkertaista. Ja — se on kaunista, +onnellista. Etkö tulisi?" + +Mies oli vaipunut maahan. Hän tiesi, mitä tuo toinen tahtoi. + +Sitten käänsi hän kasvonsa olennosta murheellisena pois. Hän huokasi. +Ja huumautui, sillä toisella tiellä viittoi, säteili jälleen uusi +ilmestys, uusi harha. + +"Hänellä oli paljon rikkautta: liian paljon kauneutta", huudahti se +olento, jolla oli orjanruoskista punottu seppele päässä. + +"Liian vähän, liian vähän!" vastasi mies. + + + + +MAAILMAN PALKKA + + +Huone on pieni ja siisti. Ja lämmin: uunissa on ollut äsken tuli, +vaikka maaliskuinen päivä valaakin nykyään jo ikkunasta sisään kuivaa +ja suloisesti raukaisevaa paahdettaan. Kuin pikku sali on tämä kamari, +kivimuurin alimmassa kerroksessa syrjäisen kadun varrella. Tuossa on +pyöreä pöytä, ahdettu täyteen ruukkukasveja, pelargonioita, +morsiushuntuja, huolekkaasti aurinkoa kohti käännettyjä, joukossa +Köyhänilokin. Tuossa keinutuoli, tuolla jonkinmoinen kirjoituspöytä. +Seinillä kipsistä valettuja medaljongeja, jotka ovat esittävinään +suurmiehiä; piirongilla tunnettu kirjava kipsipoika, jalassa suuret +saappaat ja piippu suussa. Sänky puhtaalla päällysverholla peitettynä. + +Asukas loikoo vuoteella, koivet varovasti nostettuina sängyn +päätylaudalle. + +Aurinko laskee. Takassa risahtelee hiillos. Pitsisten ikkunauutimien +läpi lankeaa päivän valo kalpeina, värisevinä läikkinä seinäpapereille; +vavahtelee hetken, himmenee ja kirkastuu vuorotellen, siirtyy +hiljalleen kuviolta toiselle. + +Puotikello seinän takana kilahtaa vielä kerran, ja kuuluu kauppiaan +sävyisä hyvästely. Kauppa pannaan kiinni. + +Olkoonpa kamarin asukas, keski-ikäinen mies, nimeltään vaikka Falk. Hän +ajattelee, että pitäisi tästä nousta laiskana tupakoimasta... pitäisi +sytyttää lamppu. Olisi muka suomennettava tuota teosta "Taiteen +synteesi". Toinen on jo melkein valmis; se on "Ajan henki +ekspressionismissa". Mutta vielä on hämärää, vielä väreilee auringon +kulta ikkunasta, josta näkyy, tämän syrjäkadun päästä, louhittu kallio +ja sen vieritse merensaari, jonka mustan metsän puhki rusko alkaa +kiilua. + +Vuokraemäntä liikkuu nyt toisessa vierushuoneessa, pikku puodin +omistaja. Kahvikupit ja tarjotin rattoisasti kalahtelevat. Ja sitten +hän tuokin sisään jo kahvia. Ketterästi ja ääneti laskee hän +tarjottimen pöydän kulmalle. Seisoo hetken. Kehoittelee juomaan. Mutta +ei vielä poistu kamarista. + +Auringon säteet leikkivät kamarissa, raukeat ja haikeat keväisen +auringon hyvästelyt. Ollaan hiljaa. Falk on kuulevinaan, miten +vesipisarat vielä tippuvat räystäskouruista ikkunan takana... +vaikkeivät ne enää tippunekaan, sillä ilta kylmenee pian näihin +aikoihin. Mutta kun kävelijät kulkevat ikkunan ohitse, rasahtelevat +kulkijain askelet kevättä. + +Vanhapiika seisoo yhä oven suussa, nojailee oven pieleen. Vuokralainen, +joka ei ole asunut hänen luonaan kuin muutaman viikon eikä ole tullut +paljoa puhuneeksi hänen kanssaan, katsahtaa häneen. Ja nousee +haukotellen sängystä, juomaan kahvia. Miksi hän yhä siinä seisoo, — +vanhapiika? Hän näyttää Laurista koomilliselta... tuntuu +vastenmieliseltäkin: on kuivettunut, luiseva; suunsa on leveä ja +punainen... toinen olkapäänsä nytkähtelee, ja joskus ihan hypähtää: +hermotautia jonkinlaista. Entä silmät sitten! Hän ei katso +vuokralaistaan koskaan silmiin. Jos Falk tavoittaa hänen katsettaan, +vääntyvät ne silmät ikäänkuin nurin, nyt kattoon, nyt seinille, ja +samalla hänen suunsa haukkoo ilmaa kuten kuivalle nostetun kalan... +äänettömästi niinkuin häntä tukehduttaisi. + +Yhä se seisoo, kuiva ja keltainen vanhapiika. Käsi hapuilee oven +pieltä... ikäänkuin hän aikoisi ajatuksissaan jotain sanoa. Ja hän +huokaileekin. Olennon rinta on melkoisen pyöreä ja korkea. Mutta tuo +lakastunut iho: voi onnetonta! Muussakin ruumiissa on pyöreyttä kyllä. +Pieni hän on. Silmät mullistelevat sinne ja tänne, vedenväriset silmät. + +Ei ole puhuttu vielä mitään. Riite rasahtelee ohikulkijain askelissa +kadulla. Ja aurinko yhä alenee, levittäen alakuloista hohdetta laajalle +jäälle merensaaren edustalle. Taivas sinertyy ja punertuu, kevättaivaan +arkaa, tuskallista punaa. Kiire näyttää auringolla olevan alas +ilmanrantojen kätköön. + +Jotain pitänee vuokralaisen kai kysyä tuolta ikäänkuin odottavalta. +Kysäisee kuulumisia. + +"Mitäpäs", vastaa nainen, haukkaa sanojaan, katselee permantoon, +pujahtaa oikaisemaan sängyn verhoa ja asettuu taas ovenpieleen. Ja +sitten nopeasti: + +"Mitäpäs. Se on sellaista aina — pientä kiirettä ja touhua... Ja nyt +minulla on pulakin... Kun tuo konttoristin rouva ei tahdo maksaa. +Pieniähän ne ovat maksettavat; mutta minulla — olisi puodin vuokra +hankittava, ja tavaraakin lisää: mistäpä minä saisin, jos eivät muut +minulle voi antaa. Niin, eihän tämä asia herraan koske, mutta..." + +"Mikä? Se konttoristin rouvako?" kysyy Falk. "Sekö mustasilmäinen, ja +likainen?" + +"Likainen?" naurahtaa vanhapiika. "Älkää toki niin sanoko! Eihän se +niin likainen; ei... ainakaan itse luule olevansa... Ja mitäpä +noiden... vaatteiden likaisuudesta! Ja ovathan ne silkkiä, ne +vaatteet... ja pitsiä. Ja syylläkin hän sanoi, kun katseli puodissani +sukkia ostaakseen, etteivät tällaiset hänelle passaa, koska hän ei voi +näytellä niitä herroille, kun ne eivät ole silkkiä. Ihan vakavissaan se +puhui." + +Vanhapiika naurahti. Ja jatkoi, kun vuokralainen oli hänen jutulleen +ikäänkuin suopeasti hymähtänyt: + +"Vakavissaan... se niitä tahtoo näytellä. Raitiovaunussa istuu — +näytelleekö sukkiaan kaikille? Ja kertoi, että kaikki herrat ovat +häneen ihastuneet, kun hän sillä tavalla... Sitä varten hänellä +on — pukimet. Niin hän touhuaa; kokouksia on jos jonkinmoisia — +ompeluseuroja... Ja milloin ei ole niitä, niin kotiin tuodaan +vieraita... tänne ylös, tiedättehän. Siellä se on ilo ja remu. +Täytyyhän sitä vieraille tarjota. Mutta sitten — kuluvatkin palkat +siihen. Ja lapset kuljeksivat huonoissa vaatteissa, ja rouva +sadattelee herralle, käskee hänen ansaitsemaan enemmän, sillä hänelle +täytyy hankkia sitä ja sitä, uusia leninkejä, rahaa teattereihin ja +taidenäyttelyissä ja ravintoloissa käyntiin. Tosiaan, valehtelematta, +hän kiroaa, huutaa. Kukapa uskoisi tuollaisesta koreasilmäisestä... +Mitä menoa se pitää vieraillekin ihmisille... ihan korviani särkee! +Ja miksi täytyy hänen aina saada niitä uusia pukuja ja ravintoloissa +käyntejä? Siksi, sanoo, että herra ei muuten voisi yletä virassa, ei +saisi lisää palkkaa, ellei vaimo... pitäisi hänestä huolta: pitäisi +hänen puoltaan... kai noilla mustilla silmillään. Ja kuitenkin on +herra niin siivo: itkee hänen kirotessaan... ja lupaa yrittää: lupaa +kohota arvossa. Rakastaa, raukka, lapsiaan, — ja noita silmiä. Ja kai +heillä kovaa onkin. Mutta miksi hän siitä vieraille puhuu... minullekin +vihoittelee? Minun oli pakko mainita pienestä summasta, jonka hän +oli minulle velkaa. Silloin hän pauhaamaan, ja silmät salamoivat, +huutamaan, että konttoristin palkat ovat pienet, herrasmiesten palkat +ovat nykyään aina liika pienet: ei voi käydä missään, ei voi pitää +perheissä illatsuja, ei voi syödä niinkuin ennen sotaa, ei kannata +ostaa muuta kuin pirtua, ei pukeutua komeasti, ei ylentyä, vaikka +miehellä muka olisi lahjoja korkeaksi virkamieheksikin eikä vain +konttoristiksi. Ja siinä uhkaa, että virkamiehet tekevät lakon, tai +eivät lakkoa, vaan eroavat toimistaan... näyttävät, että on kohdeltu +pahoin, tahtovat elää kuin ennen..." + +"Eikä siis maksanut teille?" kysyi Falk. + +"Niin, enhän minä häntä kovasti ahdistanutkaan", vastasi vanhapiika +yksinkertaisesti. "Sillä hänen miehellään onkin kovaa... entä sitten +lapsi-raukoilla..." + +Falk hymähti... eikä ajatellut oikein mitään. Viimein hän sanoi: + +"Niin... te taidatte olla... liian siivo ihminen..." + +Naisen kasvot alkoivat hohtaa, — pelkkää ilta-auringon valaistusta ei +se ollut. Hänen pieni päänsä, ruosteenvärisen, harvan tukan peittämä, +kohosi pystympään, suunsa meni nauruun, silmät pyörähtelivät. Hän +huokasi, äännähti: + +"En tiedä... en tiedä. Eihän sitä nyt siivo...! Mitäpäs puhua. +Koettaisihan sitä olla... mutta kun ei voi! Kun ei aina jaksa... kun +on köyhä. Minua ahdistetaan... paljon vuokraa puodista ja huoneista. +Minkä tästä jää... tällaisesta liikkeestä? Tuskin saa itse +ruokansa... ja vähän vaatteita. Se on ihan tosi." + +"Sen kyllä uskon", myönsi vuokralainen. + +"En, en minä aivan pian häneltä uudestaan pyydäkään", jatkoi nainen. +"Sitä... tiedättekös... ei ylpeytenikään sallisi!" + +Falk tähän: + +"Ylpeytenne?" + +"Niin, ylpeyteni!" toisti nainen ja kohotti pystympään päätänsä. +"Kyllähän tuon nyt kestää. Menköön — iltaseuroihinsa, näyttelyihinsä, +komiteoihinsa. Mutta lapsia on sääli. Ja miestäkin..." + +"Kauniisti tehty: autatte heitä ylemmäksi arvossa — muutamalla +sukkaparilla", pisteli Falk. + +"Sukkaparillako? Eihän rouva huoli — harmaita sukkia. Mutta, +mielellänihän minä auttaisin, jos voisin. Mitäpäs minusta. Turhaahan +minun on puhuakaan... että haluaisin jokaiselle menestystä; nyt tuntuu +kuin itseäni kehuisin. Mutta en minä ketään kadehdi, sen voinee sanoa, +en, en! Ylentykööt, menestykööt. Lienee se pahaa, — mutta jokaisella +ihmisellä on pahansa, ja minä olen ylpeä: se ikäänkuin antaa elämää, — +se, ettei tiedä tahtoneensa kenellekään pahaa. Ja kyllä ihmisten kanssa +olen tullut toimeen. Ei ole ollut riitaa — kuin harvoin. Kuka heidän +asiansa ja vaikeutensa tietää? On tässä asunut ylioppilaita — nimiä ei +sovi sanoa, sitä minä en tee, — jotka ovat, niin... jättäneet +maksamatta huoneen, kahvit, kaikki. Ylpeä olen, kun näin kerron. On +ollut rikkaiden isien poikia maalta; ovat sanoneet lähettävänsä rahat, +kun pääsevät kotiinsa. Mutta — kai ovat unohtaneet... vai mikä lienee +syynä, etteivät ole lähettäneet. Ja minulla on ollut pula odotellessa +rahoja..." + +"Ettekö ole perinyt velkoja laillista tietä?" + +"Laillistako? Herra siunatkoon! Noilta pojilta?" huudahti nainen. +"Muutama kielsikin, ettei saa isälle tai äidille kirjoittaa. Mitäs +kotona arvelisivat, jos saisivat vihiä, että pojat ovat täällä rahoja +niin käyttäneet... tahtovathan nuorukaiset joskus pitää hauskaa. En, +en toki minä peri... Siihen minä olen... sitä kuin kehaisin. Ja +eräiltä olen sitten tosiaan saanut takaisin... kuukausien tai +vuosienkin päästä... ja oikein lahjat lisäksi: milloin kauniin kukan, +milloin muuta. Nuo kipsikuvatkin sain kerran. Sellainen ilahduttaa. Ja +jos ei kuka maksa, niin... olkoon: ei kai ole maksaa. Onhan niitä +köyhiä. Kahdelle olen vähän lainannut, milloin satuin kasaan saamaan. +Yhdelle toista tuhatta..." + +"Toista tuhatta!" huudahti Falk. "Tehän olette miljonääri!" + +"Mikä... miljonääri! Paljonko toista tuhatta riittää nykyaikaan? Mutta +sitä ilman oli minun vaikea tulla toimeen. Täytyi paljon juosta ja +touhuta. Mutta lopulta selvisin... Ja kai hän sen lähettää, kun aika +joutuu. Karvaampaa on, kun eivät edes vastaa kirjeisiin... Heidän +vanhemmilleen en kirjoita, vaan heille itselleen. Vaikeaa, kun ovat +sellaisia, joiden luulisin olevan varakkaita eivätkä ole sairaitakaan. +Toista on sairaiden... Oi... sairautta! Sattui tähän kerran toimittaja, +sanomalehtimies... mikä lienee ollut. Joi niin kauheasti: ei moneen +päivään syönyt, jos olisi toinen hänelle ruokaa tarjonnutkin; ei +hänellä ollut paikkaa: oli virasta eroitettu; joi vain, ja valvoi +juopotellen yöt. Koetin häntä torua: mitä se tuollainen yksinään +juominen ja valvominen! Hän sanoi, että hänen täytyy: hän näet aikoo +nyt toteuttaa vanhan tuumansa: ruveta runoilijaksi; siksi täytyy +valvoa, juoda... tehdä runoja. Niin se voikin olla, että ne runot +sillä tavalla syntyvät... en ymmärrä. Mutta sääli oli häntä nähdä: +laiha, surkea, silmät kummallisina päässä... Ja yöllä kuulla hänen +yksinään nauravan. Joi kuin hullu — yksinään. Kysyin häneltä, eikö +hän voisi elää muulla kuin runoilemalla; eikö olisi mitään helpompaa, +mukavampaa. Sanoi että ei... Ja sanoi nousevansa siten suuruuteen. +Asuntoaan ja muuta siihen kuuluvaa ei jaksanutkaan maksaa. Lähti +pois... karkaamalla, veitikka, kirjoineen, kaikkineen: luuli kai, että +minä hänen kapineitaan riistäisin. — Mutta kuinkas sattuikaan: meni +pari kuukautta, oli vielä talvi, niin hän ilmestyi takaisin eräänä +iltana myöhällä. Naputti keittiön oveen. Avasin. Voi kurjuutta! Sanoi +olleensa sairashuoneessa, ja se olikin totta: vaatteita ei hänellä +ollut kuin sairaalan alusvaatteet, ja viltti hartioilla; paljasjaloin, +paljaspäin. Ja sellainen kylmä yö! Hän rukoilee päästä luokse. +Sairaalaan hän ei tahdo enää: hän on muka terve. No, mikäs... Minulla +oli kyllä jo pari ylioppilasta asukkaina, mutta eihän kurjuuteen +kuolevaa saa ajaa kadulle. Ja pelkäsin, että hän menee vaikka mereen. +Täytyi tehdä hänelle tilaa keittiöön. Nukuinpa itse puodissa, ja täällä +hän rauhoittui jälleen... joi kahvia, alkoi syödäkin vähän, ostatti +tupakkaa. Hankin hänelle sairaalasta vaatteet takaisin, ja hommasin +ylioppilaat muuttamaan pois, että hän sai entisen kamarinsa. Hän +lupasi tapojaan parantaa. Ja ihme: hän paransikin. Lihosi, ja muutti +pois. Jätti nyt tavaransa muka pantiksi; sanoi tulevansa maksamaan, +silloin tavarat ottavansa. Siitä lienee parisen vuotta. On tämä maailma +hauskaa. Kerran tapasin hänet kadulla; silloin kehui hän olevansa taas +kunnossa, jossakin sanomalehdessä. Hän mahtaa olla nyt suuri; sanoi, +että olivat julkaisseet hänen runojaan. Hyvähän tuo, että saavutti, +mitä niin vaivalla tavoitti. Pyysin, että hän nyt tulisi ottamaan +tavaransa. Lupasi... mutta — eipäs vain ole tullut. Enkähän minä niitä +myödä saata, en niistä hyötyä, toisen tavaroista. Mikä hänellä lienee? +Hyvinvoivalta se silloin näytti... mutta hänellä lienee varmaan niin +paljon töitä ja huolia, runoilijaksi kun on tullut, että... Ja mitäpä +hän minusta... meikäläisistä..." + +Falk kiitteli emäntänsä hyväsydämisyyttä. + +Nainen kummastui hiukan, ja oli iloissaan, aprikoi: "Olisinko +hyväsydäminen... en tiedä, en usko." Hän oli hetken vaiti. Sitten tuli +tuskallisena, kuin hiljainen huudahdus: "Mutta sen minä ainakin tiedän, +millaista on olla huonosti kohdeltu! Siksi minä... Sen muistan aina!" + +Hänen äänensä värähti syvää katkeruutta, kun hän nämä sanat lausui. + +Oli hämärä, melkein pimeä. Ikkunasta, louhitun kallion ja kaukaisen +metsän takaa kiilui rusko, ja kivimuurien varjot näyttivät ikäänkuin +painuvan yhä alemmaksi... pyrkivän yhtymään toisiinsa... niinkuin +pelossa ja vilussa pusertuen vastatusten. Hämärästä kuului nyt naisen +vavahteleva ääni, nykäyksittäin, katkeillen: + +"Minä olen kärsinyt, oi... tietäkää se! En tahtoisi kenellekään pahaa. +Minä tiedän, miltä se tuntuu. Kun ihminen on kiusattu, ruhjottu... +Lapsuudesta asti. Tai jo lapsena. Voi, miten olen kärsinyt. Ikävä +teidän on tätä kuulla... Ehkä häiritsen nyt herraa. Mutta niin vain on, +että jos kerron... en tiedä, miten alkaisin. Kuulkaas... minulla oli +lapsena äitipuoli. Ja oli kyllä hellä isä... mutta luonnoltaan liian +pehmeä. Työläinen hän oli... poissa kotoa kaiket päivät. Silloin +äitipuoli, varsinkin kun hänelle itselleen tuli lapsia, rääkkäsi minua. +Aivan totta: kannatti kaikki vedet, halot... olin vasta +kahdeksanvuotias ja heikkokin. Omiaan hellitteli. Ah, miten sain itkeä +yksin salassa. Muita ymmärrettiin, hemmoiteltiin. Toivoin usein isää +kotiin. Mutta kun hän tuli: enpä kannellut. Olisi hänen itsensä pitänyt +nähdä! Ja hän näkikin, koska kysyi, olinko saanut ruokaa, juomaa. +Äitipuoli makeili ja sanoi, että olin saanut, mutta väitti minua +tottelemattomaksi ja viekkaaksi. Isä, mitäs hän? Näki varmaan kaikki, +koska joskus ihan itki; kyseltyään muutaman sanan käänsi päänsä pois... +Minä en rukoillut, en kannellut! Seuraavana päivänä kahta kovempi työ, +ja vähemmän ruokaa... Vitsaa yhä enemmän. Lopulta keppiä, nyrkkiä. +Sellaisia saattavat ihmiset olla! Ilkeitä, tunnottomia. — Niin elin +neljä vuotta. En kannellut. Mutta: minut pieksettiin, kidutettiin +vaivaiseksi! Siitä asti ovat hermoni olleet... tällaiset: eivät +rauhoitu millään... Ainaiseksi on minut hävitetty." + +Falkin silmien editse kulki nopeasti kauheita elämänkuvia: ensin +umpimielinen, hellyyttä kaipaava orpolapsi... kidutettu yli voimiensa, +kivut sisäänsä sulkeva; sitten katoamattomat arvet sieluunsa, jopa +vammat ruumiiseensakin saanut nuori nainen; ja nyt yksinäinen, +kuihtunut, köyristynyt vanhapiika... ja ahkera, köyhä hyväntekijä, ei +laisinkaan vähäinen. + +"Lopulta en kestänyt", jatkoi kortteeriemäntä. "Minä karkasin! Menin +pitkän matkan päähän kartanoon, jonka emäntä oli sattunut käymään +meillä ja oli näyttänyt ystävälliseltä. Tarjouduin piiaksi, minä pieni! +Sanoin, etten lähtisi takaisin kotiin, vaikka mitä tehtäisiin. Syytä en +ilmaissut... Eikä minua takaisin haettukaan: sain jäädä, tein työtä... +ja sain syödä. Mutta isä tuli kuitenkin katsomaan. Kysyi, oliko minulle +oltu kotona pahoja. Silloin minä en... en voinut olla sanomatta, että +oli oltu! Minä sanoin, että olin ollut orpo... Isä itki... ja lähti +pois. Mutta — ei tullut takaisin. Ei hiiskunut vuosikausiin itsestään +minulle mitään. Ja sitten hän kuolikin." + +Oli jo pimeä. Nainen sytytti sähkön, ja kertoili: + +"Sellainen se nyt on ollut — elämäni. Pysyin talossa; olin työhön +tottunut: se hyvä tuosta kurista ja kiusaamisesta kuitenkin lienee +ollut. Ja yksinäni olin tottunut olemaan: niinpä sain jotain vähäistä +kokoon palkoistani. Sitten isäntäväkeni toimitti minulle palveluspaikan +täällä... oikein hyvän, ja siinä olin kauan. Perhe hajosi: toiset +siitä kasvoivat aikuisiksi, toiset... kuolivat. Minulla oli niitä +pikku säästöjä, ja kun kerran tarjoutui tämä puodintapainen +kaupaksi... se omistaja perusti laajemman liikkeen... niin ostinpa +tämän. Ja siinä... nyt on mennyt aikani toistakymmentä vuotta... +pienessä touhussa. Mutta, mitä tarkoitinkaan sanoa: koskaan en unohda +lapsuuttani... ja minä tiedän, miltä tuntuu, kun saa kärsiä ja kitua! +— Ja nytkin minä olen ollut kunnoton ja paha!" hymähti nainen lopuksi. + +"Mitenkä niin?" kysyi Falk. + +"Mitenkä? Olen lörpötellyt... kuluttanut kallista aikaanne. Nuo +paperityöt... ne ovat niin vaikeita. Ja... miten minun piti +unohtaa... lienettekö juonut edes kahviannekaan? Se on jäähtynyt, +minä keitän sen ylös. Ei mitään vastaanpanemista: minä keitän +sen ylös!" + +Ja nainen meni. Falk katseli tummaan ikkunaan, mietti jotain, ja +katseli töitään, surkutellen. Tuli keittiön hellassa kuului alkavan +tohista. Hän oli näkevinään tuon kunniansairaan konttoristinrouvan, +jonka hän tunsikin ulkomuodolta. Oli näkevinään varattomuuttaan +valittavia virkamiehiä. Sitten tuon sanomalehtimiehen, joka uhrasi +kaikkensa, jopa melkein henkensä runojen ja — kutsumuksensa pyhän +kunnian vuoksi; hassulta, kituvalta raukalta hän tuntui. Mutta kituihan +tämäkin nainen? Niin... mutta... Näistä henkilöistä johtui hän +jollakin merkillisellä tavalla ajattelemaan muita, ja muisti yhtäkkiä +erään, joka olisi antanut melkeinpä mitä hyvänsä, jos edes kerran +elämässään olisi päässyt mukaan oikein ylhäisiin kemuihin... +kenraalien tai muiden kuulujen seuraan. Falk nauroi, vapautuneena, +iloisesti. Kenraaleista jälleen siirtyi vallaton ajatus kummallisesti +suuriin valtiomiehiin, jotka parhaansa mukaan koettivat rakentaa rauhaa +Saksan ja Ranskan välille ja jotka saivat aikaan toinen toistaan +komeampia sotia; heistä juhliin, joita ulkomaitten kauneissa +kaupungeissa tai täällä pienessä pohjolassa heidän kunniakseen +vietettiin... varoilla, jotka otettiin: mistä? Pian yhtyi häilyvien +näkyjen joukkoon kirjoja, tauluja, kiistoja, pohdintaa taiteesta ja sen +suunnista, kysymyksiä tyyleistä, oikeakielisyydestä, kielivirheistä, +kirjankansista, kaikenlaisista. Falk nauroi nyt aivan ääneensä. +Kannattipa! Jotain oli kuitenkin entistä mieluisempaakin. Entistä +mieluisempaako? Kai niin. Ainakin olivat ne nyt hänestä parasta: — nuo +kipsimedaljongit tuossa seinillä, tuo kipsipoika, joka kiiltävällä +liimavärillä maalattuna seisoi piirongilla. Ne olivat — kaunista. + +Niin hän silloin ajatteli. + +Se ei kuitenkaan estänyt Falkia jättäytymästä emännälleen pieneen +velkaan, jopa ainaiseksi, kun kesä tuli ja hän muutti. Sattuivat rahat +kulumaan keväämmällä... kirjoihin ja jos johonkin. Joskus muisti Lauri +velkansa, ja ajatteli silloin: + +"Tuo hyvyys, kunniallisuus, sielullinen kauneus on ikäänkuin +magneetti. Niinkuin magneetilla on voima vetää puoleensa terästä, +niin on hyvyydelläkin erinomainen taito houkutella ympärilleen +kiittämättömyyttä. Sääliksi minun häntä käy... mutta mitäs voin? En +saata hänelle rahaa lähettää: esteettisistä kirjoituksista maksetaan +minulle niin surkean vähän; ne eivät ihmisille kelpaa, ovat arvotonta +tavaraa... tässä maailmassa." + + + + +"AUTUAITA OVAT RAUHANTEKIJÄT" + + +Yksinkertaisille ja hiljaisille tahtoisin sanojeni kuuluvan, antavan +heille lohdutusta ja iloa. + +Niille, joiden elämä ehkä useimpien mielestä on köyhää ja +yksitoikkoista, vähäpätöisyyttä ja työtä. + +Sellaisille, joiden silmistä kuitenkin puhuu omatunto. Sillä heitäkin +löytää toki vielä maailmasta, Jumalan kiitos: ilman heitä olisi elämä +minusta kuin talvinen päivä. Niin, nämä vähäpätöiset ja hiljaiset ovat +mielestäni maan hedelmällinen multa, josta aurinko loihtii viljaa ja +kukkia. Maan suola he ovat minusta. + +Mitä merkinnee lopultakin mahtavien ja kuuluisien parhainkin +inhimillinen äly, ja mihinkä pääsevät he kaikilla suurteoillaan? Paljon +he vaivaavat itseään... mutta jotain mahtanee heidän ponnistuksistaan +puuttua, koskapa tulos... joka on aina oleva samanlainen... on +alinomaa veriset vaatteet, taistelut, joiden kintereillä kulkevat puute +ja henkinen hätä, katkeruus ja raivo. + +Yhtä tyhjän arvoiselta, naurettavalta tuntuu niinikään sellaisten +ponnistelu, jotka eivät hyväksy noiden suurten, kuuluisain ja +loistavien puuhia ja neron välkähtelyitä, vaan ryhtyvät puolestaan +sotaan heidän aatteitaan ja heitä itseään vastaan, sanoilla ja +väkivallalla. Nämä toiset suuret, johtohenkilöt! Kelpaapa heidän viedä +laumoja entisiä johtajiaan vastaan... koston ajatusten ja tekojen +tuloksena jälleen kiihko, verenvuodatuskin, jälleen puute ja ahdistus. +Samaa kuin entisiltä puuttuu näiltä uusiltakin, joiden mahti on nyt +vuorostaan väkevä ja nimi kuuluisa... näiltä teräviltä ja +päättäväisiltä ja tekeviltä, vastaisuuden miehiltä. + +Eikö hiljainen, vaatimatonta askarrusta rakastava mieli ole maailman +olemassaolossa paljoa tärkeämpi kuin kaikki suuruus? Mitä — sankarit +ovat? + +Jonkin vuosisadan, jonkin vuosikymmenen mainittavat miehet, ne, joiden +nimeä pasuunat kuuluttavat, ovat verrattomalla isänmaanrakkaudellaan, +korkeilla ajatuksillaan, ponnistuksillaan ja voimallaan pyrkineet +kauneimpaansa. Hyvä. Mitä he ovat saaneet aikaan? Hyvää kyllä, — +muutamia aikakausien tuokioita kestävää... elleivät useammat heistä +sittenkin ole vain haudanneet maailmaa raunioihin. + +Kas niin, silloin nousevat mielestään paremmat, kavahtavat aseihin +maailmanparantajat, iskevät armotta entisten aatteiden suonta... ja +voittavatkin jotain hetkeksi, aikakausien lyhyeksi tuokioksi; taikka +sortavat maahan loputkin poltetuista raunioista. + +Sellaistako on ajattelun huippujen, sellaistako maineeseen pyrkivien ja +sitä saavuttamaan pystyvien korkeus ja kunnia? Lohduton kuva! Kuinka +jaksavat sitä ajatellen elää ne, jotka ajattelevat... eivätkä ole +sankareita? + +Miten kävisi, jos ainoastaan kunniaan ja valtaan pyrkiviä olisi +maailmassa? Milloinka kohoaisivat silloin hävitetyt palatsit ja majat +uudestaan pystyyn, milloinka vihannoisi uusina keväinä enää oras +kesannoiksi unohdetuilla pelloilla, milloinka kukkisivat silloin enää +kauneuden hiljaiset, aina hiljaiset, kukatkaan pientareilla ja polkujen +varsilla? + +Kuka se pitää pystyssä maailman? Kuka sen kaikessa salaisuudessa, +itsekään teostaan tietämättä, rakentaa, viljelee, kuka kastelee +puhtaimmat kukat elomme puutarhoissa? + +Mielestäni nuo vähäpätöiset, ne, joiden nimeä ei milloinkaan mainita, +ne, jotka ahertavat yhteiskunnan kätketyimpinä, tummissa pimennoissa. +Jumalan kiitos, heitä on toki vielä! Ketä he ovat? Ovatpahan vain +jotain: heidän nimistään ei ole lukua eikä väliä. Luulenpa, että moni +suuri heille nauraisikin. + +Mutta sen tiedän, kuinka he käyttäytyvät kovien aikojen kohdatessa, nuo +harvat, joiden voima ja siunaus on kumminkin niin suuri, että joskus +ainoastaan se tehnee maailman siedettäväksi ja asuttavaksi; nuo +yksinkertaiset, vähäpätöiset, typerätkin, nuo nimettömät ja nöyrät. + +He ovat merkillistä väkeä. Eivät he todellakaan paljoa ymmärrä. +Kaikkein vähimmin omaa, selvää etuaan. Kun maailmaa kohtaavat +hirvittävät rangaistukset, kun kansakunnat huutavat vihaa toisiaan +vastaan ja veri virtaa koskina tanterilla, kun kiristetään, +juonitellaan, raiskataan, kerskutaan, — niin he kummastelevat, +surevat, pelkäävät, rukoilevat Kristuksensa kuvan edessä ja tekevät +työtä, pieniä, hiljaisia askareitaan, joilla he tuskin saavat +jokapäiväisen leipänsä. Sen saadessaan he ovat kiitollisia: enempää +tavoittamatta, usein onnellisempia kadehtimattakin. Niin, jopa he +ihailevatkin onnellisempia: heidän mahtiaan, älyään, loistoaan, +katselevat heihin kuin taivaan auringon säteilyyn; mutta heidän oma +leipänsä ja leponsa riittää heille, onpa monesti melkein heidän ainoa +elämänsä runous: niin köyhiä he oikeastaan ovat, ja kuitenkin ovat he +luullakseni kaikkemme perusta. + +Luonnon sietämätön ylivalta, historian ikuinen kierros, jatkuu, puute +ja ahdinko astuvat sisään miekkojen halkaisemista ovista. Nämä +vähäpätöiset, nöyrät ja alhaiset, joita tahtoisin rakastaa ja joiden +kaltainen kaipaisin sisimmästäni olla, he ihmettelevät, kun eivät +asioita käsitä. Ja onko ihmistä, joka käsittäisi olemisen! Mutta katso: +he tyytyvät, he eivät kysy; he ovat, eivät kapinoi: ovat kummallisia ja +harvinaisia poikkeuksia raa'asta luonnosta; he vähentävät +vaatimuksiaan, heidän leipäpalasensa tulee yhäti lyhyemmäksi, ja yhäti +edelleen he tekevät pientä ja maineetonta työtänsä, joskin heidän yönsä +ovat maailmanmenosta tulleet levottomiksi. + +Toiset heidän lähimmäisistään, ja ne, joita on enemmistö, katkeroituvat +taisteluista ja hädästä, joiden tarkoitusta heidän on turha koettaa +ymmärtää; heidän kaikkensa luhistuu raunioiksi, niinkuin hävitetyt +kaupungit ja vainiotkin, ja he muuttuvat raunioiden pedoiksi, +hyeenoiksi ja susiksi, jotka iskevät heikompiensa kimppuun joko +hädässään tai paatuen ottamaan esimerkikseen vertaisensa. Sellaisia +eivät nämä halvat ja silti tärkeät vähäpätöiset ole, hiljaiset ja +todella köyhät. Saattaa uskoa, että he tohtivat katsella ketä +kanssaihmistään hyvänsä levollisesti silmiin. + +Massat kukistavat johtajansa ja turvautuvat uusiin, jotka saattavat +niitä pettää tai erehtyä jumalallisen neronsa arvosta yhtä hyvin kuin +entisetkin. Mutta nuo oikeat: heillä ei ole pohjaltaan johtajia eikä +massoja, he eivät kaipaa muuta kuin saada aherrella hiljaisuudessa, +saada ravintonsa vaikkapa kuinka niukkana; eikä heidän ravintonsa ole +koskaan niin niukka, että he riistäisivät lisää sellaisen taskusta, +joka ei heille sitä tahdo antaa, olipa hän sitten vaikka äveriäskin. + +Massojen johtajien kosto niiden entisille kostajille on näille +hurskaille kauhistus. Ja kuitenkaan he, poloiset, eivät kykene +vastustamaan kostajia useinkaan muulla kuin esimerkillään, hiljaisella +kärsivällisyydellään ja aherruksellaan. + +Naurettavia he lienevät väkevistä ja päättäväisistä, nämä tällaiset +rauhanrakentajat. Mutta lieneekö maailma oikeastaan koskaan +taisteluilla rakentunut? Taisteluilla, ja suurilla aatteilla, joista +taistelujen muka sanotaan johtuvan? En oikein tiedä. Eivätkö +aatteilijat vain hävitä toisiaan, ja polje jalkoihinsa nämäkin +yksinkertaiset ja typeriksi sanotut, jotka ovat niin heikkoja, ettei +heillä ole voimaa estää itseänsä taisteluihin sekautumasta, +taisteluihin, joita he itkevät, kun eivät niitä käsitä. Oi, +taisteluissa heitä lohduttaa ajatus, että he saavat ryhtyä jälleen +rauhan töihin, ikäänkuin pieniä puutarhojaan vaalimaan, jos jaksavat +olla kärsivällisiä. Ja sitä he jaksavat! Taistelijat hävittävät toki +toisensa; ja kun se on tapahtunut, rakentavat vähäpätöiset, mykät +muurahaiset jälleen keon; yksinkertaiset ihmiset muokkaavat pellon, +somistavat puutarhan, nämä nöyrät ja alhaiset pienissä toimissaan; kuka +tosiaan pellolla, toiset lukukammioissa tai konttoreissa taikka +koneiden ääressä, itse niiden koneiden yhtenä ainoana pienenä rattaana +tai vipuna. Kaikki rattaina ja vipuina. Mutta kuinka tärkeinä! + +Tällaisille tahtoisin sanojeni ylettävän. Niin yksinkertaisesti pitäisi +laulaa, paremminkin puhella kuin laulaa, että he sen ymmärtäisivät. +Että he näkisivät, mitä jumalallista heissä on, ja saisivat siten +lohdutuksen aikanamme, joka juuri heille tuottaa niin paljon +lohduttomuutta, ihmettelyä ja tuskaa. Jos he — lohdutusta kaipaavat: +heillähän on ylhäisin lohduttaja, heidän sydämensä rauhoittava ääni, +heidän omatuntonsa. Milloinkaan ei Vapahtajan nimi kuulu tosiaan +puhtaana muiden kuin tällaisten todella köyhäin huulilta. + +Jos he kaipaisivat lohdutusta, heitä lohduttaa tahtoisin. Antaa heille +iloa, saada heidät... nauramaankin muiden toivottomalle touhulle! +Mutta: nauruhan on aina ivaa; siihen he eivät pysty: he eivät ole +älyihmisiä! + +He ovat vain maan suola. + +Vai olisiko suuri erehdys tai paha solvaus uskoa, että sydän on +maailman rakenteessa tuhannet kerrat tärkeämpi tekijä kuin kaikki +loisto, kaikki oman tahi aatteiden etujen valvonta, kaikki +valta-asemat, nerous, taito, kaiken maailman kunnia? + +Taivas vastaa näihin hiljaisten ja nöyrien työntekijäin vakavien ja +avoimien silmien kautta. + +Kylväkää, te hyväsydämiset. Ei sovi ajatella, tulevatko suuret hallat +tai toukat ja kato! + + + + +ARMEIJA + + +Me olemme armeija, joka kamppailee pattereilla, joka kärsii +juoksuhaudoissa. Emmekä tiedä, miksi meidät on viety sotaan tai kuka +meidät oikeastaan on sinne vienyt... emmekä sitäkään, ketä tahi mitä +vastaan me taistelemme tai minkä tähden taistelemme. + +Mutta se on varma, että me taistelemme ja kärsimme... ja että meidän +on pakko taistella. + +Nyt juuri on alkanut ottelu yhdellä kulmalla, jotakin linnaketta, +jotakin suurta joukkoa tahi ainoastaan vähäistä ryhmää vastaan. +Taistelu tuntematonta vihollista vastaan, joka pysyy meiltä salattuna +ja ahdistaa meitä näkymättömistä ja kaukaa. + +Ehkä taistellaan pitkin koko valtavaa rintamaakin, jonka suuruutta +yksinkertainen sotamies ei jaksa käsittää eikä aavistaa, hän, joka +näkee ainoastaan oman ympäristönsä, oman ryhmänsä, omat toverinsa. Ehkä +taistellaan laajemmallakin kuin siinä paikassa, mihin kuulumme; kukapa +sen meistä tietää! Mutta siitä ainakaan ei erehdystä, että me tässä +taistelemme, ponnistamme vereen ja henkeen asti, kärsimme, kaadumme, +nousemme taas — kunnes sorrumme kuoleman uneen. + +Taistelu käy... Taivas päällämme on musta; se on armoton, +arvoituksellinen. Ja ilmojen pimeydestä edestämme, päämme päältä kaikuu +jyrinä, joka särkee korviamme, huumaa ja kiduttaa aivojamme; siellä +salamoi ilkeästi, petollisesti, siellä valmistetaan tuhoamme, siellä +säkenöi veren värisenä, sieltä sataa tulta ja kuolemaa ja kauhistusta, +raadellen ja tuhoten meitä. Ja me yritämme, ponnistamme tuota +tuntematonta hyökkääjää vastaan... vai itsekö hyökkäämme? Sitä emme +tiedä. Me teemme niinkuin jostakin kuuluva, vastustamaton komennus +käskee tekemään meitä, kapinoiden mielessämme usein kyllä komennusta +vastaan, koska emme sitä ymmärrä ja koska tunnemme siten joutuvamme +kärsimysten uhriksi, raadelluiksi. Mutta käsky kuuluu: meidän täytyy +totella! Lähimmäisemme, meitä ylemmät, pakottavat meitä seuraamaan +itseään, syöksymään kanssaan. He puolestaan tottelevat joitakin heitä +ylempiä ja mahtavampia, ja ne mahtavat jälleen toisia. Mahtavatkaan +luultavasti käsittämättä paljoa koko menosta... ainoastaan kuunnellen +käskyä, horjumatonta ja auttamatonta määräystä. + +Niin kuljemme yhdessä virrassa, yön pimeässä... kukin lähimmäiseensä +liittyen ja hänen tavallaan menetellen... + +Eikä sodasta tunnu tulevan muuta loppua kuin yksilölle, kun hän kaatuu. + +Sitä valitamme, nureksimme, halvat sotamiehet, ettemme tiedä, mitä +varten taistelemme. Vain sen tiedämme, että taistelu on muka paha ja +että tuntemattomasta vihollisesta on meille paljon vaivaa. + +Koetamme päästä vihollisen kimppuun, että sen lopultakin +lannistaisimme... mutta emme pääse, emme sitä voita. + +Me väsymme; hermomme eivät kestä tätä temmellystä, joka näyttää meistä +järjettömältä; me tulemme häijyiksi, julmiksi; me kovenemme, kivetymme, +paadumme, muutumme sydämettömiksi koneiksi kuin poloiset sotamiehet +ainakin. + +Mutta vaikka pinta kovenee... niin joskus syvin sisus värisee: elävän +ja kärsivän ihmisen kidutettu liha. Joskus ainakin me jälleen huudamme: +"Eikö jo taistelu lopu? Kuka on tähän syyllinen?" + +Kuinka saattaisi pieni ja arvoton sotamies tietää, kuka on syypää? +Tietävätkö sitä mahtavista päälliköistä korkeimmatkaan? Mutta pieni ja +arvoton, se meidän rintamamme hiukkanen, jota sanotaan ihmiseksi, etsii +syyllisen sieltä, mihin asti hänen silmänsä kantaa... jopa +lähempääkin: vierestään. Hänen aseveikkonsa, vierustoverinsa, se, joka +makaa hänen rinnallaan ja pysyy ponnistellen vaivoin elossa tai kestää +hänen kanssaan valleilla, se on hänestä syypää... kenties kaikkeen: +sillä hän itse väsyy, vaivautuu, kärsii, ja silloin hän on ilkeä. + +Silloin sotamies, lähimmäinen, solvaa, lyö ja sortaa toista. Hän puhuu +mielettömiä, huutaa yhdelle: + +"Sinun on syy. Sinä olet tyhmä, julkea! Et tahdo kuulla minun neuvoani, +miten oli rynnättävä. Nyt meidät on lyöty takaisin... ja minä olen +haavoittunut. Odota: minä maksan tämän kalliisti sinulle!" + +Toiselle hän huutaa: + +"Sinä olet itsekäs. Sinä vetäydyit hyökkäyksessä selkäni taakse ja +varjelit oman nahkasi minun kustannuksellani." + +Kolmannelle: + +"Ellei sinua olisi ollut... sinua, joka sotkeuduit jalkoihini... niin +silloin..." + +Mitä silloin? Jotakin hyvää olisi syyttäjälle tapahtunut: hän olisi +kenties suorittanut sankaruutensa näytteen paremmin, hän olisi päässyt +käskemään muita, johdattamaan muka joukkonsa voittoon ja rauhaan. +Joukkonsa... ehkäpä koko armeijankin! + +Tällä tavalla jokainen joskus taisteleekin toistansa vastaan, kostaa +toiselle, polkee, sortaa toista. Riistää nälkäisenä leipäpalan hänen +kädestään... juo vedenpisaran, joka toisen janoa sammuttaisi. + +Tuntuu kuin koko rintaman osalla, koko armeijassa olisi päässyt +vallalle omaa itseään syövä hävitys. Niin on joskus. + +Mutta armeija on sittenkin luja ja järkkymätön. Se etenee hiljaa... +niin verkalleen, etteivät yksityiset osastot etenemistä huomaa. Se +uhraa paljon, mutta se etenee. Mitä merkitsee pienten yksilöryhmien +keskinäinen riitely — sellaisessa armeijassa! Saattaako tällaisten +jättiläislaumojen johto ajatella niitä pikku vahinkoja, joita siihen ja +siihen joukkueeseen kuuluvien välillä raivoava vimma kokonaisuudelle +tuottaa. Pienet häiriöt eivät ole vahinkoja niin valtavalle +kokonaisuudelle. + +Kuitenkin tuntuu tämä huolettomuus johdon puolelta, tämä +välinpitämättömyys yksityisistä ryhmistä mielestämme liian tylyltä. + +Olkaamme levollisia! Kas tuossa kiitää luoksemme joku, juuri sillä +hetkellä, jolloin olemme menettäneet kaiken toivomme, jolloin tunnemme +itsemme loppuun asti väsyneiksi ja raadelluiksi, jolloin emme usko +koskaan voittavamme mitään; sen vuoksihan taistelemmekin keskenämme, +kun ei yhteisen voiton näky haltioita meitä kutakin unohtamaan omia +kärsimyksiämme ja uhraamaan itseämme. Niin, lähetti kiitää... ja +tuolla on toinen, joka lennättää toisaalle, kolmas kolmannelle +taholle... kymmeniä ja satoja, vaikkemme heitä kaikkia näe, me tässä. +Mutta meille julistetaan, — joskus sekin suopeus tapahtuu: + +"Kuinka? Epäilettekö voittoa? Ettekö ymmärrä mitä vastaan taistelette? +Ettekö käsitä kukin omaa tärkeyttänne taistelurintamassa, oman itsenne +kalleutta tässä kaikkeuden kultaisessa ketjussa? Siksi olette synkät, +siksi ette unohda haavojanne ja viluanne, siksi olette vihaiset, jos +toiset taistelussa ja kärsimyksissä erehtyvät sotkemaan kulkuanne. +Kuulkaa siis: milloinka on meidän armeijamme kärsinyt tappion? Eikö se +ole aina voittanut? Aina!" + +Ainako voittanut? Kuulemme kummastellen, jopa vihoissamme tällaista +puhetta. Airut julistaa edelleen: + +"Niin, aina voittanut! Vapautta olemme aina valloittaneet. Vapautta +meille vieraasta kahlivasta! Vai eikö teistä ole mikään voitto se, +ettei muinaisen Persian ja Hellaan ja Rooman orjalaitosta ole enää +olemassa? Kristillisyyden armeija sen kukisti... teidän kantaisänne, +vain muutama sukupolvi sitten elänyt. Siinä on jo saavutus, jonka +vuoksi miljoonien on kannattanut uhrata henkensä, sen myönnätte! +Tuhansia muita voittoja, hengen ja aineen, voisin teille luetella, +voittoja, jotka ovat tehneet eläimistä... enemmän ihmisen kaltaisia. +Mutta jo tämä yksi ainoa esimerkki riittää vahvistamaan uskonne +edistymiseen, voittoon! Nyt tiedätte, tunnette, että aina olemme +voittaneet, aina tulemme voittamaan. Kukistamaan yhä enemmän paitsi +nälkää ja kylmyyttä myöskin ihmisen sokeutta, pahuutta ja itsekkyyttä. +Muistatte sen... ja silmänne kirkastuvat toivosta, haavanne ja kipunne +unohtuvat ja jättävät kasvoillenne kyyneleitten ja katkeruuden tilalle +hymyn, sydämenne aukenee. Ette toistanne enää näe syyllisenä johonkin +teille vastaiseen, vaan kanssasoturina, joka hankkii voimainsa mukaan +meidän yhteistä voittoamme. Ja ne, jotka näkevät, että heidän +kärsimyksensä olivat välttämättömät, kalliit tälle voitolle, he +ovat... onnellisia." + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79287 *** |