path: root/79281-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79281 ***
language: Finnish




HERRASPERHEISSÄ

Palvelijattaren muistelmia


Kirj.

MATHILDA LJUNG-DAHL [Hilda Elisabet Hagman]



Suom.

Hellin Mustala





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1916.




SISÄLLYS

Ensimäinen palveluspaikkani.
Ompeluliikkeessä.
Professori Wallenborgin perheessä.
Korven kartanossa.
Kotona Pohjanmaalla.
Pietarissa.
Vastanaineiden luona.
Jälleen professori Wallenborgin perheessä.
Omassa kodissa.




Kun entiset palvelustoverit, ystävät ja tuttavat ovat kehoittaneet
minua kirjoittamaan muistojani ja kokemuksiani niiden 25 vuoden ajalta,
jotka olen palvellut eri perheissä, niin tahdon koettaa tehdä sen
parhaan kykyni mukaan.

Minulle tuottaisi suurta iloa, jos voisin saamieni kokemusten
kautta antaa muutamia hyödyllisiä neuvoja niille nuorille tytöille,
jotka tulevat kaupunkiin köyhistä, yksinkertaisista maalaiskodeista
etsiäkseen palveluspaikkaa. — Palvelijattaren kohtalo ei ole aina
niinkään helppo!

Kun istuu kotituvassa maalla ja elää mitä vaatimattomimmissa oloissa
taistellen toivottoman köyhyyden kanssa, kangastaa kaupunkilaiselämä
niin valoisana, iloisena ja houkuttelevana. Sanomalehdet kuvailevat
"yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista" ja sunnuntaisin keskustellaan
kirkkomäellä matkoista suureen, avaraan maailmaan. Ennen kaikkeahan
on ansaittava rahaa. Mutta ei kukaan ajattele, ollaanko kypsyneitä
tehtäviin kaupungissa; luullaan osattavan mitä tahansa.

Mitä kauniimmaksi elämä tuolla ulkona maailmalla loihditaan
mielikuvituksessa, sitä ahtaammalta näyttävät koti ja kotipitäjä. Eihän
saakaan ihmetellä, että nuoriso halajaa pois. Kotona niukoissa oloissa
ei useinkaan ole tilaisuutta oppia mitään uutta senjälkeen, kun on
lopettanut kansakoulukurssinsa, vaikkakin syvimmällä sielussa palaa
epämääräinen kaipaus johonkin parempaan. Usein käy koti liian ahtaaksi
suurelle lapsijoukolle eikä kotiseudulla aina saa edes jotenkuten
kannattavaa työtä.

Toisia kyllä ajaa maailmalle jonkinlainen seikkailuhalu — ja silloin
käy harvoin hyvin. Mutta se, joka käy käsiksi velvollisuuksiinsa
täydellä todella, joka tunnontarkasti täyttää tehtävänsä, saa kyllä
palkkansa.

Amerikasta tulevat sukulaisten kirjeet houkuttelevat osan nuorisoa
sinne, toiset taas pitävät parempana etsiä leipänsä lähempänä
kotiseutua. Pois, pois koettelemaan omia voimia ja näkemään enemmän
maailmaa! Monille muodostuu matka maailmalle onnekkaaksi, toisille
tulee siitä suuri pettymys juuri sen tähden, että he itse ovat niin
vähän ajatelleet, mikä heitä siellä odottaa.

Nuori tyttö ottaa paikan — ja ennenpitkää huomaa hän
kykenemättömyytensä täyttämään emäntänsä yksinkertaisimpiakin
vaatimuksia. Eikä sitä voi ihmetelläkään, sillä missäpä hän olisi
saanut tarpeelliset alkutiedot palvellakseen kodissa, jossa vallitsevat
hänelle aivan vieraat olot ja tavat. Mutta hän ei toki tahdo tunnustaa
tietämättömyyttään — ei. "Minä muutan. Rouva on ilkeä. Rouva vaatii
liian paljon. Minä tahdon enemmän vapautta" j.n.e.

Rouva puolestaan antaa hänen mennä. — "Hän oli huolimaton, juoksi
ulkona öisin eikä yleensä ollenkaan sopinut meidän taloomme", sanoo
hän. Todistus muutamien kuukausien palveluksesta on noin — ei moittiva
eikä kiittävä. Nuori tyttöparka, mitä hän oppii vaihtamalla alituisesti
paikkaa? Ei mitään! Ja vaikeudet ja vastukset tekevät hänet usein
katkeraksi.

Kaikki eivät ole olleet niin onnellisia kuin minä, että ovat
lähteneet hyvästä, joskin köyhästä kodista. Kokenut, hellä äiti
on aikaisimmasta nuoruudestani asti opettanut minua rakastamaan
järjestystä ja ahkeruutta, juurruttanut minuun velvollisuudentuntoa
ja omantunnontarkkuutta. Niin — äitiä minun on kiittäminen siitä,
että kaikki on käynyt niin hyvin, hän on minua opettanut pitämään
Jumalaa aina silmäini edessä. Ja Jumala on auttanut minut monen raskaan
ja vaikean hetken läpi. Hän on johtanut askeliani elämän koulussa.
_Rukouksen voima on suuri!_

Viisitoista vuotiaana joutui äitini yksinäiseksi palvelijaksi
yksinkertaiseen, mutta erittäin kunnolliseen kotiin pikkukaupungissa.
Se paikka hänellä oli 30 vuotta. Siinä oppi hän työteliään,
säästäväisen ja hyvän emännän johdolla toimittamaan ne tehtävät,
joita taloudessa tarvitaan. Ja kun hänen rakastamansa emäntä sairasti
loppuikänsä vuoteenomana, sai äiti hoitaa kokonaan talouden perheen
kolmen tyttären avustamana, kunnes nämä joutuivat naimisiin.

"Minä olin onnellinen saadessani olla hyödyksi muille. Joka aamu nousin
klo 5. Pukeuduttuani luin aamurukoukseni ja rupesin sitten iloisin,
rohkein mielin päivän tehtäviä suorittamaan," oli äidin tapana kertoa.
Hän otti osaa perheen iloihin ja suruihin, ja kun taloushuolet yhteen
aikaan liiaksi painoivat hänen emäntäraukkaansa, pyysi äitini, että
saisi palvella ilman palkkaa — niin, hän teki kaikki, minkä kykeni,
helpottaakseen sairaan huolia. Jumala palkitsikin lämminsydämistä
äitiäni.

Emäntänsä kuoltua sai äitini odottamattaan periä pienen tuvan
Pohjanmaalla. Sinne muuttikin hän ottaen mukaansa pienet säästönsä,
ja siellä näki hän jälleen hänet, jota oli nuoruudessaan oppinut
rakastamaan ja meni naimisiin hänen kanssaan. Siellä synnyin minä.

Isäni, kunnon kirvesmies, kuoli kolmivuotisen avioliiton jälkeen ja
äitini oli usein vaikeata tulla toimeen, mutta hänhän oli saanut
pääoman kaikessa siinä, mitä oli oppinut pitkänä palvelusaikanaan,
ja se oli hänelle nyt suureksi hyödyksi. Häissä ja hautajaisissa
käytettiin häntä ruuanlaittajana. Niihin tilaisuuksiin sain minäkin
tavallisesti seurata mukana. Ja ne olivat todellisia juhlahetkiä
minulle, sillä meidät haettiin talon hienoimmilla ajoneuvoilla
rikkaisiin talonpoikaistaloihin; vieläpä rovastinna, pastorin ja
nimismiehen rouvatkin tahtoivat äitiä avustamaan hienoissa pidoissa.
Usein viivyimme siten poissa useampia viikkoja. Aina löysi äiti siellä
työtä minullekin. — Kun tulin vanhemmaksi, oli suurimpana ilonani saada
olla apuna ruuanlaitossa hyvin varustetuissa keittiöissä.

Kaikki ihailivat äidin hyvää järjestysaistia, mutta kyllä hän sitten
pölyyttikin ja siisti kaikkialla, ennenkuin hän rupesi leipomaan
tai keittämään. Siistiä ja puhdasta piti hänen ympärillään olla, ja
parhaimpaan järjestykseen jätti hän jälestään keittiön, kellarin ja
säiliöt.

Kun olin täyttänyt 8 vuotta, kuoli ainoa tätini. Hän oli köyhä leski
ja jätti jälkeensä Janne-nimisen pojan, joka oli vuotta vanhempi
minua. Äitini otti hänet kasvatiksi, hän ei voinut sietää, että orpo
poika raukka myytäisiin huutokaupalla joutuakseen kenties kokemaan
sydämettömän isännän kovaa kohtelua.

Jannesta sai äiti hyvän apulaisen. Minä taas sain leikkitoverin ja
ystävän koko elinajakseni.

Välistä meistä kyllä tuntui, että äiti oli liian kova meitä kohtaan,
mutta että hän aina oli oikeudentuntoinen, se meidän täytyi tunnustaa.

Molemmat siunaamme äidin muistoa kiitollisina kaikista hyvistä
neuvoista ja opetuksista, mitä hän on antanut meille. Ilman niitä olisi
meidän monasti ollut vaikeaa suoriutua kunnialla kaikesta, mikä meitä
on kohdannut niillä tuntemattomilla teillä, joita on pitänyt vaeltaa.

Elämä ei ole leikintekoa.




ENSIMÄINEN PALVELUSPAIKKANI.


Pääkaupungissa lokakuun 1 p. 1884.

Kaivattu, hyvä äiti!

Kiitos kirjeestäsi, jonka kirjeenkantaja toi minulle eilen — minä
rupesin itkemään ilosta, kun minulla iltasella oli aikaa lukea se
rauhassa. Vain yksi kuukausi on kulunut siitä, kun tulin tähän
paikkaan, ja tiedätkö äiti, minusta tuntuu kuin siitä olisi jo vuosi,
kun Janne ja minä tulimme Helsinkiin. Joka ilta itken minä ja minun on
niin kovin ikävä. Sinun kirjeesi lohdutti minua, nyt koetan taas tehdä
parhaani. Mutta tiedätkö äiti, täällä on kaikki niin epäsiistiä, ja
joka nurkka oli niin likainen, kun minä tulin. Minun vuodevaatteeni
pitäisi pestä, paikata hursti ja parsia peitto, mutta en uskalla
sanoa mitään. Rouva oikein harmistui, tulipa melkein vihaiseksi,
kun kysyin, enkö saisi kaksi lakanaa ja tyynynpäällisen. Hän sanoi,
että palvelijattarilla on nykyaikaan niin suuret — tässä hän käytti
vieraskielistä sanaa. Sänkyä minulla ei ole, vaan sängynpohja, joka
nostetaan joka ilta etehisestä ja pannaan kahdelle tuolille. Keittiön
uutimet pesin eräänä yönä, mutta en uskaltanut silittää niitä, ettei
rouva sanoisi puita kuluvan. Herra on niin ystävällinen, mutta
tiedätkö, luulen että hän maistelee — tuntuu siltä hänen tullessaan
kotiin. Kuulen rouvan usein toruvan häntä. Anna on 5 vuotias, Kalle
3 ja Pikkunen 1 vuotias. Minun täytyy sanoa sinulle äiti, että he
käyvät aika repaleisesti puettuina. Kun saan aikaa, autan rouvaa
ompelemaan heille vaatteita. Kysyt, saanko kylliksi ruokaa. Kyllä —
rouva panee aina minulle lautaselle, sitten kuin herrasväki on syönyt.
Leipää saan kyllä. Voita en ole maistanut tänne tultuani. Minä saan
3 sokeripalaa, vehnäpullan ja kaksi kuppia kahvia päivässä. Janne on
juoksupoikana suuressa liikkeessä. Kyllä vaan oli hyvä, että Leena-täti
hankki meille paikat. Janne tuli sunnuntaina tervehtimään minua, mutta
rouva sanoi, etten minä saa päästää "kavalierejä" luokseni. Hän kysyi
kuinka vanha olen ja kun ilmoitin, että olen 16 vuotias, sanoi hän,
ettei nuorten tyttöjen sovi istua poikien kanssa. Minä vastasin, että
olemme serkuksia, ja että hän on kuin veli minulle. Rouva huudahti
silloin oikein suuttuneena: "Aina puhuvat palvelijattaret serkuistaan!"
Minä rupesin itkemään ja vakuutin etten valehdellut; juuri silloin
kuohahti maito hellalle, ja rouva sanoi olevan parasta hoitaa vaan
velvollisuutensa. Tiedätkö äiti, pyysin Jumalaa auttamaan minua — ei
ole helppo palvella.



Lokakuun 6 p.

Pikkunen sairastui ja kuoli, ja herra sanoi, että se oli hyvä, niin
ei tarvinnut kuulla hänen huutoaan. Rouva itki niin hirveästi,
että minusta oli oikein vaikeata. Hän on ollut niin kiltti minulle
ja sanonut, että minä laitan hyvää ruokaa ja että olen siistinyt
niin huolellisesti hautajaisia varten. Pitoja meillä ei ollut
hautajaispäivänä. Tervehdä kaikkia.

Matilda.



Helsinki marraskuun 15 p.

Rakas, kaivattu äiti!

Kiitos riveistäsi! Älä ole levoton, alkaa käydä paremmin jo, anna
anteeksi että olen valittanut. Koetan parastani. Nyt lähetän sinulle
postimerkkejä, että voit useammin kirjoittaa minulle etkä tarvitse
tuhlata pikku varoistasi. Tiedätkö äiti, minun piti ottaa palkkani,
6 mk, lokakuusta, kun aioin mennä kirkkoon eräänä sunnuntaina eikä
minulla ollut mustaa huivia eikä käsineitä. Tulin niin iloiseksi, kun
rouva sanoi, että saisin mennä. Täällä on suuri kirkko, jonne vie
hyvin korkeat portaat. Sitä kutsutaan Nikolainkirkoksi. Minä menin
Maijan kanssa, joka palvelee kerrosta ylempänä meitä eräässä rikkaassa,
hienossa herrasperheessä. Maija on 23 vuotias ja käyttää hattua.
Minulla on vielä 4 mk 80 p; ne olen piiloittanut pumpulisukkaan
arkkuuni. Arkun avain on hyvässä tallessa tyhjässä kukka-astiassa
ruokasäiliössä. Tiedätkö äiti, on niin sääli meidän rouvaamme, hän on
kuitenkin oikein kiltti, kun olen oppinut enemmän tuntemaan häntä.
Luulen että hän on tyytyväinen työhöni, koska ei ole käskenyt minua
muuttamaan. Maija kertoi, että palvelustytöt ovat muuttaneet täältä
joka kuukausi ja sanovat, etteivät he ole saaneet ruokaa, ja että rouva
on juonitellut. Kyllä minä tulen kylläiseksi! Rouva parka, hänellä on
kyllä ikävyyksiä herran tähden. Maija kertoi, että herrasväkeni on
ollut rikas, mutta että herra on "rustaillut" ja vienyt parhaat tavarat
"tamppiin", luulen että sillä tarkoitetaan panttilainastoa. Rouva
ompelee niin kauniita pukuja. Maija on kertonut hänen olleen herrasväen
ompelijattaren. Pikkusen kuoleman jälkeen on hän ruvennut käymään
perheissä ompelemassa. Minä saan silloin hoitaa koko päivän yksinäni
lapsia ja taloutta. Älä ole levoton, olen kyllä täsmällinen ja teen
parhaani. Rouvalla on kotityötäkin ja ompelee hän öisin. Minä pyydän
saada auttaa häntä. Hän ei tiedäkään, että pappilanväki on opettanut
minua ompelemaan koneella. Herralla on toimi konttorissa, sanoi Maija.
Usein ei hän tule kotiin edes öiksikään. Silloin näkyy aina rouvan
silmistä, ettei hän ole nukkunut. Rouva parka! Ei, kyllä juopottelu
on kauheaa. Joka päivä menen lasten kanssa vähäksi aikaa kävelemään.
Pääkaupunki on sentään aika kaunis ja niin kauhean suuri, että täällä
helposti eksyy. Eräänä päivänä tapasin Jannen; tulimme iloisiksi, kun
saimme jutella. Jannella on kyllä hyvä paikka, mutta tädin mielestä hän
on jo liian vanha ollakseen juoksupoikana. Täti aikoo hankkia Jannelle
renginpaikan siinä hienossa, rikkaassa talossa, jossa hän itse on
pesijättärenä. Kun rouva tuli kotiin, niin kerroin hänelle, että olin
puhellut Jannen kanssa. Rouva sanoi, että sepä oli hauskaa — eikä ollut
ollenkaan vihainen. Täti on lahjoittanut minulle mustan rintaneulan.
Älä vain luule äiti, että tulen turhamaiseksi. Tervehdä kaikkia, Misseä
ja Mustikkia myös — kirjoita pian

Matildalle.



Helsinki joulukuun 1 p. 1884.

Hyvä ja kovin kaivattu äitini!

Minun täytyy taas lähettää sinulle kirje, äiti rakas, että saat kuulla
kuinka raskasta kiltin rouvani elämä on. Olemme itkeneet monta kertaa
yhdessä, ja hän sanoo, että olen hänen ystävänsä. Mistä alkaisin —
minulla on niin paljon kerrottavaa sinulle. Lapset ovat olleet sairaina
kuumeessa, ja rouvalla on ollut niin paljon tilauksia, että hän on
ommellut yöt läpeensä. Saan aina viedä kotiin valmiit ompelukset, ja
tiedätkö äiti, saan silloin usein jotain hyvää tai lantin sieltä, minne
menen. 1 mk 35 p olen koonnut, sen säästän joululahjaksi sinulle.
Herra on ollut paljon ulkona öisin. Rouva on sekä torunut häntä että
puhunut kauniisti, mutta aina hänellä on joku tekosyy livistää ulos ja
sitten pysyy hän poissa. Välistä on hän niin vihainen, kun rouva pyytää
häntä pysymään kotona, ettei hän edes syö päivällistä. Ei hän anna
penniäkään talouteen ja kuitenkin on meidän elettävä, ja kaikki on niin
kallista. Vuokra oli tänään maksettava, eikä rouvalla ollut niin paljoa
kuin olisi tarvittu. Eräänä päivänä olin lappuineni panttilainastossa
ja lunastin sieltä talvivaatteet; olin niin iloinen, kun lapset saivat
lämpimät päällystakkinsa kotiin, yhtä iloinen kuin jos itse olisin
saanut lahjan. No niin — herra on nyt ollut poissa 5 päivää ja 6 yötä.
Täällä on niin surullista. Nyt saat sitten kuulla. Eilen soitettiin
ovikelloa, rouva pyysi minua menemään aukaisemaan, ja ajatteles, Janne
seisoi siellä! Pelkäsin niin, että rouva vihastuisi, kun Janne tuli,
mutta tiedätkös, hän pyysi saada puhua rouvan kanssa, "herrasta",
kuiskasi hän minulle. En ymmärtänyt mitään, en tiennyt, että herra oli
konttoristina samassa liikkeessä, jossa Janne on juoksupoikana. Rouva
tuli — minä menin lasten luo. Hän ja Janne puhuivat kauan etehisessä,
sitten rouva huusi minua ja pyysi minua keittämään kahvia Jannelle.
Ajatteles, kuinka kiltti hän oli! Hän oli niin kalpea kasvoiltaan kuin
tämä paperi, mutta ei hän itkenyt. Kun Janne istui kanssani keittiössä,
kertoi hän, että hänen päällikkönsä, niin nimitti hän isäntäänsä,
oli pyytänyt häntä ilmoittamaan rouvalle, ettei herra ollut ollut
konttorissa viime viikolla. Hän oli käskenyt kysymään, oliko herra
sairas. Nyt oli Janne luvannut rouvalle etsiä herraa ravintoloista.
Rouva sanoi perästäpäin, että hän on pitänyt paljon Jannesta, ja että
hänen pitäisi usein tulla tervehtimään kasvattisisartaan. Iltapäivällä
pyysi rouva minua menemään Hotelli Vilhelmsbadiin kysymään, onko Herra
Konttoristi Grenlund, se on herran nimi, ollut siellä. Ja tiedätkö
äiti, kun tulin sinne, nauroi eräs tarjoilija ja sanoi: "Kyllä hän,
hittovieköön, ryypiskelee täällä velaksi muiden hyvien veljien kanssa
kaiket yöt, mutta juomarahoja antaa hän runsaasti. Nyt nukkuu hän
varmaan kohmeloaan jossakin." Enhän voinut kertoa kaikkea tätä rouva
paralle. Kenties minun olisi pitänyt tehdä se? Sanoin vain, että
herra oli ollut kyllä siellä muiden kanssa, mutta oli mennyt jo pois.
Rouva otti hatun ja takin ylleen ja meni ulos. Tiedätkö, äiti, minä
oikein suren. Miksi pitää ihmisen olla niin huono ja juoda. Hyi,
niin kauheata! Kun rouva tuli kotiin, oli hän aivan itkettynyt. Ei
rouva enkä minäkään koskenut ruokaan, vaikka olin keittänyt hyvää
suurimovelliä. Rouva on sanonut, että saan ottaa padasta niin paljon
ruokaa kuin tahdon, hän ei enää pane minulle lautaselle, kuten ennen.
Seuraavana yönä emme saaneet ollenkaan unta. Rouva katseli vain
ulos akkunasta. Kun kello oli 12, keitin minä kahvia ja tarjosin
rouvalle. Olin ostanut omilla rahoillani leipää 25 p edestä. Olihan
minun syntymäpäiväni. Rouva tuli oikein iloiseksi, puristi kättäni
ja sanoi: "Sinäpä olet kiltti", ja minulle teki hyvää kuulla se. Klo
7 heräsivät lapset, ja Kalle huusi: "Tänään tulee isä kotiin, minä
tahdon parhaan mekkoni." — Rouva pyysi että antaisin hänen saada sen.
Aamulla aikaisin soitettiin kiivaasti ovikelloa, minä aukaisin oven,
ja siellä seisoivat Janne ja herra, joka näytti hyvin raihnaiselta.
Janne auttoi hänet sisään. Sitten tuli rouva etehiseen. Ajattele äiti
— hän ojensi molemmat kätensä herralle ja sanoi: "Tervetuloa kotiin!"
Herra rupesi itkemään. "Astu sisään vaan", pyysi rouva. Kalle tuli
juosten ja sanoi: "Miten hauskaa, Isä, nyt leikimme hevosta. "Rouva oli
niin herttainen ja hyvä. — Hän ei ollenkaan torunut herraa; kyllä minä
olisin hänelle antanut! Kun he olivat menneet vierashuoneeseen, tuli
Janne keittiöön ja kertoi löytäneensä herran istumasta eräällä penkillä
Kaisaniemessä, hän oli ilman takkia. Janne oli mennyt hänen luokseen,
ottanut päällystakkinsa yltään ja pyytänyt hänen pukeutumaan siihen,
"sitten tulee herra konttoristi kotiin rouvan ja lasten luo". Ensin ei
hän tahtonut, mutta kuten tiedät äiti, on Janne aika järkähtämätön, kun
hän tahtoo jotakin hyvää — ja herra nousi ja tuli kotiin.

Rouva tuli pian keittiöön luoksemme, antoi minulle markan ja
pyysi menemään lihan ostoon, niin laittaisimme kunnon aamiaisen
ja keittäisimme hyvät kahvit. Janne juoksi ostamaan lihaa, minä
panin perunat ja kahvin kiehumaan, ja sitten kattoi rouva sievästi
vierashuoneen pöydän, "ja Jannen pitää myöskin istua herrasväen kanssa
pöydässä", sanoi hän. Minä tarjoilin — ja siinäpä oli iloa! Rouva
kiitti sitten Jannea tuhatkertaisesti ja kertoi, että herra nyt oli
luvannut elää kunnollisesti. Kuinka voi rouva olla niin ystävällinen
herralle? kysyin minä. — "Niin, näetkös lapsi", sanoi hän, "olin eilen
kirkossa ja kuulin kuinka pappi saarnasi, että rakkaudella voi usein
käännyttää langenneet ihmiset. Silloin pyysin Jumalaa antamaan minulle
voimia, ja Hän onkin auttanut minua."

Pahinta on, että herra on menettänyt paikkansa, kun hän on niin usein
juopotellut ja laiminlyönyt velvollisuutensa. Rouva arvelee kuitenkin,
että Jumalan tahto on, että herra jättää Helsingin ja huonot toverinsa,
silloin voi hänestä ehken vielä tulla kunnon mies. Rouvalla on rikas
lanko Kotkassa, ja sinne aikoo hän kirjoittaa ja pyytää paikkaa
herralle. Janne tuumi, että herra on kelpo konttoristi, paras heidän
liikkeessään, mutta "esimerkin vuoksi täytyy hänet eroittaa", oli
päällikkö sanonut.

Rouva ompelee koneella niin että paukkuu, ja herra leikkii lasten
kanssa. On oikein hauskaa nähdä rouva iloisempana. Maijan mielestä on
herra aika nauta, minusta hän on raukka. Maija käyttää karvalakkia ja
näyttää niin hienolta. Tämän kirjeen lähetän Mäkelän Liinan muassa,
jonka täti oli tavannut torilla eräänä päivänä. Vain yhden markan
lähetän sinulle, äiti. Janne lähettää 5 markkaa. Hänellä on nyt 12 mk
kuukaudessa. Jouluksi toimitamme sinulle käärön. Kuinka voit äiti? Me
nukumme nyt hyvin öisin.

Kirjoita pian iloiselle tyttärellesi

Matildalle.



Viimeinen kirje ennen joulua, joulukuun 18 p. 1884.

Rakas äiti!

Kiitos, rakas äiti, joulukirjeestä ja kääröstä! Käärön aukaisen
jouluaattona, kun Janne tulee tänne. Rouva on pyytänyt hänet tänne, kun
hän pääsee vapaaksi palveluksestaan. Jouluaattona hänellä lienee paljon
hommaa kantaessaan kääröjä kotiin. Nyt tahdot varmaan tietää, millaista
rouvamme elämä on, mutta ensiksi toivotan sinulle hyvää joulua.
Ajatukset ovat tuvassamme. Olipa hauskaa, että rovastinna pyysi sinut
pappilaan pyhiksi.

Muistathan, että herra eroitettiin toimestaan. Heti vuokrasi rouva
vierashuoneen pois, niin että meillä nyt on yksi huone ja keittiö.
Vierashuoneessa asuu eräs vanha saksalainen rouva, jota minä palvelen.
— Hän on kiltti ja opettaa minulle saksaa. Nyt naurat varmaan, äiti,
ja ihmettelet, mitä minä teen saksankielen taidolla, mutta näetkös,
hän ei osaa muuta kieltä. Hänen poikansa on soittoniekka ja asuu
Helsingissä. Kyllä on hyvä osata kaikkea. Herra menee ulos joka päivä
klo 7 — hänellä on uusi virka joulukuun loppuun saakka, silloin lähtee
hän Kotkaan, jossa hän on saanut paikan rouvan langon luona. Rouva käy
edelleen perheissä ompelemassa. Eilen pidin suursiivouksen herrasväen
huoneessa. Maija auttoi minua nostamaan ulos huonekalut, ja saksalainen
rouva piti lapset luonaan. Voit uskoa, että oli hauskaa pölyyttää
ja siistiä. En unohtanut puhdistettuani seinät ja katon, pyyhkiä
kostealla rievulla uuninpäällystän, kuten olet neuvonut. Maija antoi
minulle kiillotuspulveria, niin että sain kiillottaa lukot ja uunin
luukut. Akkunat pesin myöskin ja pölyytin uutimet. Kun eilen ei ollut
kylmä, voin pudistella makuuvaatteetkin; mutta en uskaltanut pitää
niitä kauan ulkona. Viimeiseksi pesin huonekalut puhtaalla vedellä ja
kun oikein hankasin niitä kuivalla rievulla, tulivat ne kiiltäviksi.
Saksalainen rouva on erittäin huolellinen, hänen mielestään kaikki
tuli niin hienoksi. Tänään olen siistinyt keittiön, ja ajatteles että
rouva on antanut minulle sängyn ja piirongin, ja nyt minulla on kaksi
lakanaakin. Kyllä minulla on työtä, mutta hyvä on ollakseni. Maija
piteli portaita, kun kiipesin pesemään hellan kupua. Säiliöt olen
siistinyt ja pannut puhtaat paperit hyllyille. Lopuksi rouva kiitteli
työtäni ja sanoi: "Kyllä näkyy, että Matildalla on huolellinen äiti."
Näetkös nyt, äiti! Sinun ansiotasi on, että ollaan tyytyväisiä työhöni.
Sain saksalaiselta rouvalta koreita tilkkuja ja olen öisin valvonut ja
ommellut uudet vaatteet Annan nukille. Kallelle olen virkannut ohjakset
langasta, jonka pappilan neiti kerran antoi minulle. Rouvalle olen
virkannut patatilkut ja Maijalle neuloin käsineet. Saksalainen rouva
saa neulotun pölyliinan, ja herra saa myös jotain pientä. Huomenna kun
rouva on poissa, aion pestä ja silittää lasten parhaat esiliinat ja
jonakin toisena päivänä leivon kakun, jonka opetit minulle.



20 päivän iltana.

Kuinka voit, rakas äiti? Kovin mielelläni olisin jouluaaton luonasi.
Ajatuksissani olenkin siellä. Nyt olen siistinyt ja järjestänyt
joka paikan, ja rouva on tyytyväinen tullessaan väsyneenä kotiin
iltasin. Lapset ovat terveitä ja kilttejä. He saivat molemmat 1 markan
joulurahoiksi herralta, ja sitten menin minä heidän kanssaan ostamaan
joululahjoja. Herralle ostimme porokupin. Saksalaiselle rouvalle
ostivat he pienen neulasäiliön ja rouvalle hienot kahvikupit. Kun 15
penniä jäi jälelle, tahtoivat he ostaa minulle nuppineuloja. Herra
matkustaa kolmantena joulupäivänä. Rouva jää toistaiseksi tänne,
hänellä on nyt paljon työtä. Herra ei ole ollenkaan "rustaillut". Janne
ja minä laitoimme kuntoon sinun joulukäärösi, ja nyt vie Janne sen
postiin.

Älä naura sille vähälle, minkä voin lähettää.

Paljon terveisiä ja hyvää joulua ja kiitos, kiitos kaikesta!

Uskollinen Matildasi.

Rouva on koroittanut palkkani 8 markkaan kuukaudessa.



Uudenvuodenpäivänä 1885.

Rakas, kaivattu äiti!

Hyvää uutta vuotta ja kiitos minulle lähettämistäsi joululahjoista!
Sukat ovat lämpimät ja käsineet ovat niin hienot. Ne minulla oli
kädessäni jouluaamuna kirkossa. Janne tuli niin iloiseksi käsineistä
ja kaulahuivistaan. Kiitos kaikesta! Jouluaatoksi olivat herra
ja rouva koristaneet sievän joulukuusen. Meillä oli 15 kynttilää
kuusessa ja 2 kynttilää paloi keittiössä kaappini päällä. Herra ja
rouva antoivat minulle puserokankaan ja kriminnahkalakin. Ajatteles,
että minulla on lakki! Arveletko äiti, että se on turhuutta? Janne
antoi minulle keittiöesiliinan ja täti rukouskirjan. Saksalaiselta
rouvalta sain valkoisen kauluksen, ja se näyttää niin hienolta.
Ajattelepas kuinka monta joululahjaa! Maija heitti keittiön ovesta
käärön ja siinä oli postipaperia ja kuoria — sellaisia kuin nyt lähetän
sinulle. Jouluaattona joimme teetä minun leipomani kakun kera, se
onnistui oikein hyvin. Myöhemmin illalla tuli kaksi tähtipoikaa, ja
ne lauloivat "Betlehemin tähdestä". Herra antoi heille jonkun pennin.
Lapset olivat hyvin iloisia. Anna sai uuden puvun ja Kalle hevosen.
Kello 9 söimme illallisen ja rouva sanoi, että olin keittänyt hyvin
lipeäkalan ja puuron. Torttuja oli herra ostanut. Kyllä se oli iloinen
jouluaatto, ja lopuksi huusi rouva minut ja Jannen saliin ja luki
meille joulurukouksen. Se oli kauneinta kaikesta! Joulupäivänä olimme
kaikki kirkossa. Toisena joulupäivänä olimme Janne ja minä tädin
luona, hän tarjosi meille vehnäskahvit. Janne muuttaa maaliskuun 1
p. hienoon taloon, samaan jossa täti pesee pyykkiä. Hän tulee sinne
rengiksi, hakkaa puut, kantaa ne sisälle ja auttaa siellä, täällä;
välistä pitää hänen olla ajajanakin, kun ei vanha kuski enää jaksa
paljoa. Täti sanoo, että se on kaupungin hienoimpia taloja. Ajatteles,
miten hyvä Jannen tulee olla ja 18 mk kuussa! Uutena vuotena ottaa
rouva ompelutytön, ja minäkin saan auttaa ompelemisessa, sanoi hän.
Kyllä vaan pääkaupungissa oppii paljon. Erään tuttavankin olen
saanut tässä talossa. Hänen nimensä on Roosa, ja hän palvelee erään
suutarin perheessä. En tiedä miksi Maija aina puhuu pahaa Roosasta ja
sanoo, että hän lentää ulkona liian paljon ja että hän panee rahansa
koristeihin. Minusta hän on kiltti ja käy hienosti puettuna.

Hyvästi äiti, voi hyvin. Minähän olen nyt 17 vuotias. Ajatteles miten
vanha!

Tyttäresi Matilda.

Leivoin piparpähkinöitä uudenvuoden lahjaksi rouvalle, ne onnistuivat
oikein hyvin. Jannelle annoin joululahjaksi 2 nenäliinaa.



Helsinki toukok. 2 p. 1885.

Kaivattu, pidetty äiti!

Tuhansia kiitoksia kaikista rakkaista kirjeistä! Nyt olet, äiti kiltti,
saanut niin monta postikorttia, että tahdon taas kerran lähettää
sinulle pitkän kirjeen. Aika lentää! Rouva on taas ommellut vieraille
monta, hienoa pukua. Mutta niinpä hän ansaitseekin hyvästi rahaa, ja
sitä kyllä tarvitaan. Hän on tullut hyvin sairaalloiseksi, luulen että
hän valvoo liiaksi öisin. Minä saan kyllä nukkua. Minä hoidan talouden
ja lapset. Meillä on nyt neljä ompelutyttöä, mutta he eivät syö
meillä, saavat vain aamupäiväkahvia k:lo 12 korvapuustin kera. Kolme
tytöistä on oikein kilttiä ja hyvää, mutta rouva ei pidä neljännestä,
hän valhettelee usein ja rouvan mielestä hän koreilee kauheasti. Hän
kähertää hiuksiansa, ja hänellä on kukkia hatussa. Eilen oli meillä
vapaapäivä kaikilla ja minulla oli oikein hauskaa. Rouva lahjoitti
minulle vaalean huivin ja valkean, hienon esiliinan, ja minä sain mennä
isäntäväkeni kanssa Kaisaniemeen k:lo 9. Et voi uskoa äiti, kuinka
paljon siellä oli hienoa väkeä. Näin kolme rouvaa puvuissa, jotka me
olimme ommelleet; ne olivat kaikkein hienoimmat. Ylioppilailla oli
valkeat lakit, ja he lauloivat että kaikui, "katso kuinka suloisesti
kevätpäivä hymyilee"! Eikö ollutkin kaunista? Me saimme paikan penkillä
erään teurastajan vieressä, jonka rouva tuntee. Hän tarjosi meille
kaikille simaa ja tippaleipiä, niin ystävällinen hän oli. Vaikka
minulla oli huivi päässäni, sain kuitenkin istua herrasväkeni kanssa.
Janne tuli meitä tervehtimään. Kyllä hän on sentään aika "tyylikäs".
Hän on saanut isännältään, joka on kenraali, uudet siniset vaatteet,
ja sitä paitsi oli hänellä hieno valkea olkihattu. Teurastaja sanoi
Jannelle: "Teillä oli onni, herra Dahl, kun pääsitte rikkaaseen
ja hienoon herrasperheesen. Se ostaa kaiken naudanlihan minulta,
parasta laatua pitää aina olla, ja hyvän hinnan minä saan. Ei siinä
kitsastella. Kenraalin rouva on ollut kaupungin kaikkein kauneimpia ja
herttaisimpia tyttöjä. Ja kenraali on rehti ja oikeamielinen herra. Hän
taitaa kyllä olla kiivas, mutta mitäpä se tekee. Vahinko vain, ettei
heillä ole kuin yksi poika, sillä lurjuksia on kyllä tarpeeksi."

Meidän rouvamme yskii kauheasti. Lääkäri sanoo, että hänen pitäisi
joutua pois Helsingistä. Rouva ehken jättää koko ompeluliikkeen ja
muuttaa Kotkaan. Nyt herran käy hyvin — hänellä on palkkaa 200 mk
kuukaudessa ja hän lähettää 100 mk kuukaudessa rouvalle. Herra on
tullut uskovaiseksi. Rouva ei ota minua mukaansa Kotkaan; kun hän ei
enää saa ommella, aikoo hän itse hoitaa talouden. Kahtena kuukautena
on minulla ollut 9 mk palkkaa ja syksystä lähtien olen säästänyt 7
mk 15 p säästölaatikkoon, jonka annoit minulle joululahjaksi. Olen
antanut säästölaatikon avaimen Jannelle säilytettäväksi, siten en
joudu kiusaukseen ottaa sieltä, mutta kirjoitan muistiin joka pennin,
minkä panen sinne. Roosa istuu joka päivä meidän keittiössämme. Meidän
rouvamme ei voi käsittää, kuinka hänellä aina on niin hyvää aikaa,
mutta minulla on tapana sanoa, että kun suutari ja hänen vaimonsa
ovat puodissa, eivät he tiedä, mitä Roosa tekee. Astioiden antaa hän
usein olla pesemättä iltaan asti, ja kyllä hänellä on aika likaista
keittiössään. Maija kutsuu häntä hutilus-Roosaksi. Mutta kukaan ei ole
opettanut Roosaa huolelliseksi. Kirjoita pian rakas, hyvä äiti, voi
hyvin

Tyttäresi Matilda.



Pääkaupungissa heinäk. 10 p. 1885.

Rakas äiti!

Anna anteeksi, etten ole tarttunut kynään ja kirjoittanut sinulle
viiteen viikkoon, mutta tiedätkö, olen ollut kuin myllyssä. Kiitos
viime kirjeestäsi! Itkin oikein, kun kirjoitit, että sinulla on
luuvaloa jaloissasi. Janne arveli, että tupa on varmaan ollut
vetoinen, ja että se pitäisi laudoittaa talveksi. Lähetän sinulle
luuvalovoidetta. Sen olen saanut matami Ström'iltä, jonka luona asun.
Hiero sitä ihoon ensin ja kääri sitten villaista säären ympärille.
Voithan repiä minun vanhan villaisen suojahuivini, olen saanut uuden
rouva Grenlundilta.

Tuntui niin raskaalta sanoa jäähyväiset Grenlundin herrasväelle,
itkimme kaikkityyni. Kun juna lähti liikkeelle, ja minä palasin tyhjään
kotiin tehdäkseni viimeisen siivoukseni, tunsin itseni linnuksi, joka
on pudonnut pesästään. Työ auttoi, voitin pian ensimäisen surun, mutta
rouvaa ja lapsia en koskaan elämässäni unohda. Rouva antoi minulle
niin hyvän todistuksen. Siinä sanotaan, että olen palvellut heitä
uskollisesti, ollut rehellinen, siivo ja työteliäs, sekä että rouva
voi hyvin suositella minua. Hän antoi minulle vielä todistuksen, että
osaan ommella ja hankki minulle paikan eräässä suuressa, hienossa
ompeluliikkeessä. Ompelen nyt siellä puvun liivejä, ja työ käy hyvin.
Kaikki ovat minulle ystävällisiä ja hyviä. Kyllä siellä vallitsee
ankara järjestys. Ompelutytöt eivät saa ollenkaan puhella ja nauraa
työskennellessään. Roosa on myöskin siellä ja kaikki sanovat, että hän
on ihastuttavan sievä ja hieno, mutta kukaan ei kuitenkaan pidä oikein
hänestä. Hän tuli niin äkkiä pois suutarin perheestä, eikä ole koskaan
näyttänyt minulle todistustaan, vaikka olen sitä pyytänyt. Rouva
Grenlund oli kovin kiltti ja lahjoitti minulle paljon tavaroita; sain
kesätakin, joka oli käynyt liian pieneksi hänelle ja sitäpaitsi sain
kesähatun. Näetkös äiti, kaikki ompelutytöt käyvät pääkaupungissa hattu
päässä. Älä pelkää, että minut valtaa turhamaisuuden henki! Sain vielä
kaikenlaista pientä tavaraa, kukkalasin ja neulavadin. Lapset antoivat
minulle valokuvansa. He näyttävät niin herttaisilta kesäpuvuissaan.
Rouva auttoi minua leikkaamaan ja koettelemaan uuden pumpulipukuni.
Kaikki kysyvät, mistä olen ostanut niin sievää kangasta ja voit uskoa,
äiti, että oikein ylpeilen sanoessani, että oma äitini on kutonut
kankaan ja lahjoittanut sen minulle. Roosa ja minä asumme nyt erään
oikein kiltin ja siistin matamin luona, joka on Ström nimeltään. Hän
käy pesemässä pyykkiä ja siivoamassa hienoissa herrasperheissä, hänellä
on paljon työtä ja on usein poissa koko viikon. Meidän täytyy itsemme
pitää huoneemme kunnossa, mutta Roosa ei viitsi siistiä, niin että
minä saan luvan tehdä sen. Matami on aika ankara ja päättäväinen. Me
maksamme huoneesta 1 mk viikossa vuokraa. Minulla on nyt palkkaa 6 mk
viikossa. Me elämme enimmäkseen voileivällä ja maidolla, mutta usein
pyytää ompeluneitimme minua jäämään päivälliselle. Silloin syön hänen
pöydässään ja saan niin hirveän hyvää ruokaa. Se harmittaa aina Roosaa,
hän on vähän kateellinen minulle. Kunhan Roosa oppii englantilaista
laskostamista ja osaa neuloa harakanvarpaita, joita minä jo osaan, niin
kutsutaan hänetkin varmaan neidin luo. Kyllä on tyhjää ja ikävää, kun
kaikki tuttavat ovat poissa, Grenlundit Kotkassa, täti pesijättärenä
Loviisan kylpylaitoksella ja Janne kenraalin herrasväen kanssa heidän
maatilallaan lähellä Viipuria. Usein itken kaivatessani Teitä kaikkia.
Ompeluliikkeessä on eräs kiltti tyttö, nimeltä Anna Riskanen. Hän asuu
äidinäitinsä kanssa ja heidän luonaan olen usein. He ovat kyllä köyhiä,
mutta heillä on puhdasta ja siistiä. Minulla on tapana mennä heidän
kanssaan hartauskokouksiin, kun vaan joudan. Roosalla on niin monia
miestuttavia ja hän pitää tanssista ja sirkuksessa käymisestä. Hän ei
välitä ollenkaan Annasta.

Ehkenpä sinäkin äiti voisit joskus muuttaa pääkaupunkiin, niin
vuokraisimme yhteisen huoneen, kyllä se olisi minusta hauskaa. Huone
maksaa täällä 8 à 10 mk kuukaudessa ilman huonekaluja. Muutamien
kuukausien perästä saan suuremman palkan. Roosalla ei ole enää yhtä
hienoja pitsinenäliinoja kuin silloin, kun hän palveli suutarilla.
Luulen että hänellä oli tapana lainata rouvansa tavaroita mennessään
tansseihin. Kerran hänellä oli kiiltonahkakengät solkineen, pelkään
että ne olivat suutarin rouvan. Tiesiköhän rouva sen? Et saa kertoa
tätä kellekään. Kirjoita pian omalle tyttärellesi

Matildalle.



Lyhyt kirje äidiltäni.

Rakas, yksinäinen tyttäreni!

Kyllä on hauskaa saada rivisi, mutta tiedätkö lapsi, minä olen levoton
tähtesi, kun olet jäänyt niin ypö yksin. Suojelkoon Jumala sinua
kaikista kiusauksista siellä suuressa kaupungissa! Mene usein Ström'in
matamin kanssa kuulemaan Jumalan sanaa. Älä anna nuoren, kauniin Roosa
ystäväsi houkutella itseäsi eksyttävälle merelle, siellä on moni nuori
tyttö joutunut turmioon. Kyllä minä säilytän salaisuutesi, minkä
Roosasta kirjoitit, mutta koeta varoittaa häntä. Ole usein Annan ja
hänen isoäitinsä kanssa.

Silmäni ovat nyt niin heikot, etten näe enempää kirjoittaa, "Jumala
näkee minut, se olkoon voimasi kiusauksen hetkenä", luet siinä
rukouskirjassa, jonka annoin sinulle, kun jätit kodin. Niin, hän näkee
kaiken. Lue usein rukouskirjaa.

Voi hyvin, toivoo äitisi.




OMPELULIIKKEESSÄ.


Vaikka jo oli heinäkuu käsissä, otti neiti Axén joka päivä
vastaan uusia, hienoja hää- ja tanssiaispukutilauksia. Hänen
liiketuttavapiirinsä ulottui ei ainoastaan omaan maahan, vaan hänen
liikettään käyttivät Pietarin ja vieläpä Itämerenmaakuntienkin naiset,
sitä pidettiinkin pääkaupunkimme hienoimpana. Varmaan oli niitäkin,
jotka pitivät hänen laskujaan liian kalleina, kun hän otti 15 à 18 mk
työpalkkaa hienosta seurustelupuvusta. Mutta ne, jotka kerran olivat
oppineet tuntemaan hänet ja tottuneet hänen erinomaiseen pukukuosiinsa
ja pienimpiä yksityiskohtia myöden huolellisesti suoritettuun työhönsä,
tulivat aina uudelleen.

Neiti Axén oli ollut pakoitettu lisäämään ompelutyttöjen lukua
kymmenestä neljääntoista. Ja kuitenkin saimme usein valvoa myöhään
yöhön saadaksemme tilaukset ajoissa valmiiksi. Koskaan ei liiketuttava
tarvinnut odottaa turhaan. "Sanansapitäväisyyttä ja täsmällisyyttä
ennenkaikkea liikeasioissa", oli neidillämme tapana sanoa. Ja yhtä
täsmällinen kuin hän oli liiketuttujaan kohtaan, yhtä täsmällinen oli
hän meihin työntekijöihin nähden, mutta kyllä hän vaatikin, että me
suoritimme huolellisesti ja hyvin työmme. Sen koetimmekin tehdä, kun
tiesimme, että meillä emännässämme oli äidillinen ystävä, joka tahtoi
parastamme. Hän kohteli meitä aina mitä suurimmalla ystävällisyydellä
ja meidän ilonamme oli työskennellä niin, että neiti oli tyytyväinen.

Ainoa meistä ompelutytöistä, joka aika usein ansaitsi ojennusta
välinpitämättömyydestä ja huolimattomuudesta työssään, oli Roosa. Monta
kertaa ihailimme neiti Axén'in suurta kärsivällisyyttä ja suopeutta
häntä kohtaan. Mutta Roosan olennossa oli jotain hyväntahtoista tai
oikeammin mielistelevää, joka teki, että hän aina pääsi helposti
pälkähästä; sanalla sanoen, ei voinut koskaan oikein suuttua häneen.

K:lo 8 aamulla piti meidän istua työmme ääreen. K:lo 1/2 2 — k:lo 3 oli
meillä päivällistunti, ja illalla k:lo 8 saimme mennä kotiin, kunhan
ensin olimme järjestäneet ja siivonneet työhuoneen. Taitavimmilla
meistä oli 1 mk 25 p päivältä ja ylitunneista aina joku penni. Neiti
tarjosi meille joskus aamupäiväkahvit suuren korvapuustin kera, ja ne
olivat meille todellisia juhlapäiviä.

Usein tunsi suurta väsymystä varsinkin kesällä ja oli onnellinen,
kun sai päivätyön päätyttyä mennä kotiin nukkumaan. Me ihmettelimme
kovin, että Roosa harvoin seurasi meitä kotiin. Hän selitti tulevansa
pirteämmäksi iltapuolella ja kehoitti meitä tekemään kävelymatkan hänen
kanssaan Kaisaniemeen tai Kaivopuistoon, mutta siihen ei kellään meistä
ollut halua.

"Hyvästi sitten — voin kyllä mennä yksinkin. Aina minä arvokasta seuraa
löydän. Minun täytyy saada ilmaa", — huudahti hän ja asettui johonkin
porttikäytävään järjestääkseen hiuksiaan katsellen pieneen peiliin,
jota hän aina kantoi hameensa taskussa.

Lähenipä elokuun 1 päivä, jolloin neiti Axén matkustaisi Tukholmaan ja
Berliniin syysostoksillensa. Meillä oli odotettavissa kolmen viikon
loma. Kadehdittiin vähän niitä tovereita, jotka olivat olleet niin
onnellisia, että sukulaiset tai ystävät olivat kutsuneet heidät maalle
joksikin aikaa. Minä kuuluin niihin, joiden piti jäädä kaupunkiin.
Mietiskelin kuinka oikein asettaisin oloni. Janne ja täti olivat
poissa, tunsin itseni yksinäiseksi ja hyljätyksi. En voinut edes
ajatellakaan matkustaa tervehtimään äitiä, siihen olivat säästöni liian
pienet.

Tulin sentähden hyvin iloiseksi, kun neiti Axén ehdotti minulle eräänä
päivänä, että muuttaisin hänen äitinsä luokse loma-ajakseni.

Hän sanoi olevansa levoton jättäessään vanhan äitinsä yksin siksi
aikaa, kuin hän itse olisi ulkomailla, varsinkin, kun hän ei tiennyt,
milloin heidän uskottu palvelijansa palaisi Räävelin matkaltaan.
Vastasin luonnollisesti kiitollisena myöntävästi ja olin onnellinen
saadessani jättää pienen, tukahuttavan huoneemme joksikin aikaa.
Oikein minä nautin, kun liikuin rouva Axén'in siistissä kodissa,
aurinkoisissa, kauniissa huoneissa.

Vanha rouva oli saksalainen. Nuoruusvuosinaan oli hän tullut
kotiopettajaksi erääseen perheeseen Vaasassa ja sitte mennyt naimisiin
erään helsinkiläisen kauppiaan kanssa. Jäätyään leskeksi perusti hän
ompeluliikkeen, jota hänen tyttärensä sitten jatkoi.

Vanhan rouvan silmät olivat hyvin heikot. Ja kun hän oli sattumalta
huomannut, että minä ymmärsin hieman saksaa, ehdotti hän, että lukisin
hänelle ääneen saksalaisia sanomalehtiä. Aluksi oli se kyllä hieman
vaikeata, mutta kun keksin silmäillä vähän etukäteen lehtiä, kävi
lukeminen helpommin. Se oli minulle hyvää harjoitusta, ja ennen pitkää
tunnusti rouva Axén, että olin edistynyt aika tavalla.

Taloon kuului pieni puutarha, jossa meidän oli tapana istua. Siellä
nautimme ateriammekin. Sain aina auttaa vanhaa rouvaa ruuanlaitossa,
ja hän antoi minulle monta hyvää opetusta. Usein teimme pieniä
kävelymatkoja. Milloin mentiin Kaivopuistoon, jossa kuunneltiin
torvisoittoa, milloin Töölön puistoon. Oli niin hauskaa kuulla rouva
Axénin kertovan vanhoista ajoista, jolloin ei Kaivopuisto eikä
Töölökään olleet vielä suunniteltuja. Hän oli usein nähnyt erään vanhan
kauppaneuvoksen istuvan siellä ulkona tuolilla ja kädellään osoittavan
käytävien mutkia, työmiesten asetellessa merkkipaaluja maahan.

Minusta olivat nuo kesäretkemme unohtumattoman hauskoja hetkiä.

Välistä kävi Roosa tervehtimässä minua. Hän oli erikoisen hienosti
puettu ja näytti sangen sievältä. Hän sanoi, että hänellä oli paikka
Ullanlinnan kylpylässä kassanhoitajan apulaisena. Kerskuen kertoi hän,
että "siellä ansaitsee rahoja".

Eräänä päivänä menin tervehtimään matami Ström'iä ja sain silloin
kuulla häneltä, että Roosa oli usein poissa kotoa öisin. Välistä
makasi hän koko päivän, nousi illalla, pukeutui hienoksi ja meni ulos.
Matami Ström oli tyytymätön häneen ja tuntui toivovan, että minä
pian muuttaisin kotiin. Hän väitti, ettei Roosa uskaltaisi "lennellä
ulkona", jos minä olisin kotona.

Aika kului vain liian nopeasti. Äiti kirjoitti iloisia kirjeitä, hän
oli levollinen ja tyytyväinen kun tiesi, että minulla oli hyvä olla
kiltin rouva Axénin luona. Jannelta sain myös usein tietoja. Hänellä
oli hauskaa kenraalin maatilalla eikä hän osannut kyllin ylistää hyvää
paikkaansa.

Kun vanha rouva ja minä istuimme eräänä iltapäivänä puutarhassa, tuli
Roosa sinne aivan itkettyneenä. Hän kertoi kiihtyneenä, että kaikki
olivat puolueellisia ja ilkeitä hänelle. Eukkojen juorujen tähden
oli hän menettänyt toimensa ja oli nyt pakoitettu ottamaan astioiden
pesijän paikan Kaivohuoneella voidakseen tulla toimeen, kunnes
ompelutyö taas alkaisi.

— Ei mikään tehtävä ole meille häpeäksi, kunhan vaan rehellisesti ja
kunnollisesti ansaitsee leipänsä, — sanoi vanha rouva ystävällisesti
kehoitti Roosaa tarkoin varomaan joutumasta huonoon seuraan. Sitten
antoi rouva hänen ymmärtää, että olisi parempi, jos hän pukeutuisi
yksinkertaisemmin ja säästäisi rahansa sensijaan, että panee ne
turhanpäiväisiin koruihin.

Roosa näytti oikein kiitolliselta vanhan rouvan ystävällisyydestä ja
sanoi itkien:

"Ei ole nuoren tytön niinkään helppoa olla heitettynä yksin mailmaan
Kiitos kaikista hyvistä neuvoista!"

Kun hän oli mennyt, sanoi vanha rouva: — Tuota kaunista tyttöä käy
sääliksi. Olen vakuutettu, että hänessä on paljon hyvää. Meidän pitää
koettaa johtaa hänet oikealle tielle. Olen iloinen, että hänellä
on sinussa, Matilda, hyvä toveri.

Neiti tuli kotiin ulkomaanmatkaltaan; ja minä sain muutamina päivinä
auttaa häntä ottamaan esille kaiken hienouden, minkä hän oli tuonut
muassaan. En koskaan ennen ollut nähnyt niin kauniita kankaita ja
koristenauhoja.

Kun sanoin jäähyväiset palatakseni matami Ström'in luo lahjoitti neiti
minulle esiliinan ja kukkaron, jonka hän oli ostanut Berlinistä.
Kaivaten jätin vanhan rouvan ja palasin vähän huolestuneena
yksinkertaiseen synkkään huoneeseemme, huomasin hyvin huonosti
hoidetuksi. — Ei ihmekään, koska matami Ström kertoi, ettei Roosa ollut
viitsinyt siistiä sitä koko sinä aikana, jonka olin poissa.

Hyvin kiihkeästi aloin pölyyttää ja pestä, ja kun Roosa tuli kotiin,
näytti hän aivan hämmästyneeltä ja ihmetteli, että ikkunaruudut olivat
niin tavattoman kirkkaat.

Roosa meni aikaisin nukkumaan, ja minä rupesin järjestämään arkkuani.
Kaipasin säästölaatikkoani. Otin jälleen kaikki esille, pudistin
tarkoin jokaisen vaatekappaleen, etsin ja etsin, mutta säästölaatikkoa
ei löytynyt. Tulin kertoneeksi siitä Roosalle. Hän syöksyi ylös
sängystä ja huudahti kiivaasti:

— Luuletko kenties, että minä olen varastanut säästölaatikkosi —
ja niin juoksi hän vihoissaan keittiöön matami Ström'in luo ja
kertoi kuinka "hävytön" minä olin, joka "epäilin hyvää ystävääni ja
huonetoveriani".

Matami tuli aivan kauhistuneena huoneeseemme ja auttoi minua
tarkastamaan vielä kerran koko arkun sisällön — mutta turhaan. Kun
emme löytäneet säästölaatikkoa, arveli matami, että ilmoittaisimme
poliisille tapahtumasta. Roosa joutui aivan raivoihinsa ja huusi, ettei
hän vaan aikonut antaa poliisin tulla huoneeseensa.

Itkien rauhoitin häntä ja sanoin, että toivoin löytäväni
säästölaatikkoni ilman poliisin apua, en voinut uskoa, että joku olisi
sen varastanut — mutta sisimmässäni olin hyvin levoton. Matami Ström
pudisti päätään ja näytti miettiväiseltä.

Kun Roosa oli jälleen paneutunut maata, istuuduin kirjoittamaan pitkän
kirjeen Jannelle ja kerroin hänelle tapahtuman, mutta pyysin, ettei hän
puhuisi siitä kirjeissään äidille. Äiti parka vain surisi, että minun
säästöni, jotka olivat tarkoitetut kotimatkaa varten Pohjanmaalle,
olivat kadonneet käsittämättömällä tavalla.

Muutamia päiviä senjälkeen sain Jannelta ystävällisen kirjeen. Hän
sanoi ajattelevansa asiasta omalla tavallaan, ja oli varma, että se,
joka oli säästölaatikkoni ottanut, saisi kyllä rangaistuksensa ja pyysi
minua vain kärsivällisesti odottamaan aikaani. "Kaikki selviää kyllä
kerran, ja silloin saat rahasi takaisin" — niin kirjoitti hyvä Janne.

Hän pyysi etten surisi. Viipurista toisi hän minulle hienon
säästölaatikon, jossa, olisi oikein hyvä lukko.

Mutta en voinut karkoittaa tapahtumaa ajatuksistani. Makasin unettomana
koko yön ja mietin saamatta selvyyttä asiaan.

Seuraavana päivänä näytti Roosa hyvin levottomalta. Hän ei mennyt
työhönsä — vaan piti parempana jäädä kotiin paikkaamaan vaatteitaan.
Hän oli erikoisen palvelevainen ja ystävällinen matami Strömille ja
minulle.

Päivää ennen kuin ompeluliike avattiin, tahtoi Roosa välttämättömästi
tarjota matamille ja minulle "hyvät aamupäiväkahvit". Hän antoi minulle
1 mk ja pyysi minua olemaan hyvän ja juoksemaan leipuri Ekbergiin
ostamaan "oikein hienoa kahvileipää". Matkalla leipuriin tapasin neiti
Axén'in, joka kysyi, enkö tahtoisi syödä päivällistä hänen luonaan ja
auttaa häntä sitten varastohuoneen järjestämisessä.

Ostettuani leivän kiirehdin kotiin, jätin leipäpussini Roosalle ja
sanoin, etten ehtinyt odottaa kahvia, vaan piti minun mennä neitimme
luokse. Roosa tuli tyytymättömäksi ja vielä nolommaksi, kun matami
Ström selitti, että hänenkin oli pakko mennä pois.

Matami saattoi minua ja kertoi vapisevalla äänellä, että sillä aikaa
kuin minä olin ollut poissa, oli Roosa tullut keittiöön ja sanonut,
että hän oli löytänyt säästölaatikon tyhjänä uunista. Kuinka se oli
sinne joutunut, ei hän tietysti tiennyt. Minä olin kuin halpaantunut,
otaksuin että se oli keksitty juttu.

— Joka elää, hän saa nähdä — sanoi matami. Mitä hän sillä tarkoitti, en
ymmärtänyt.

Roosa nukkui jo, kun tulin kotiin illalla. Tyhjä säästölaatikkoni oli
pöydällä. Sanomatta sanaakaan käärin sen paperiin ja panin sen itkien
arkkuuni.

Sinä iltana ei kukaan olisi saanut minua sanomaan hyvää yötä
huonetoverilleni.

En saanut unen rahtuakaan silmiini. Päätäni särki ja koko ruumista
poltti. Sydän löi niin, että se tahtoi haleta ja joka kerran, kun
koetin nousta, tunsin kuinka minua pyörrytti. Roosa oli varmaan myöskin
maannut hereillä, koska hän useita kertoja kysyi olinko sairas. Mitä
vastasin, en tiedä, muistan vaan, että matami Ström ja Roosa hautoivat
päätäni.

Seuraavana aamuna en voinut nousta sängystä. Roosa meni yksin
ompeluliikkeeseen. Myöhemmin sain tovereilta kuulla, että Roosa oli
hyvin osaaottavasti kertonut heille säästölaatikkoasian ja kyynelsilmin
sanonut, että makasin hirveän sairaana, aivan hourien.

Vanha rouva kävi heti luonani. Matami Ström ja hän huolehtivat minusta
kaikin puolin. Tuntui hyvältä olla ystävällisten ja hyvien ihmisten
ympäröimänä.

Samassa talossa kuin me, asui eräs vanha lääkäri. Matami Ström oli
tuttu siinä perheessä ja oli kertonut lääkärin taloudenhoitajattarelle
kuinka kovasti olin sairastunut. Kun lääkäri kuuli sen, tuli hän meille.
Hän kysyi, oliko jokin aiheuttanut minulle mielenliikutusta, ja kun hän
kuuli varkaudesta, oli hän vakuutettu, että unettomuus ja päänsärky
johtuivat siitä. — Hän antoi minulle rauhoittavia lääkkeitä, ja parin
päivän perästä tunnuin virkeämmältä.

Vanha rouva toi minulle munia ja lihalientä, ja matami Ström hoiti
minua mitä parhaiten.

Kun Roosa tuli kotiin iltasin, oli hänellä aina jotain hyvää mukanaan.
Hän kohteli minua oikein hellästi. Toverit lähettivät kukkia ja
hajuvettä — kaikki olivat sydämellisen ystävällisiä ja hyviä.

Minun tietämättäni oli Roosa kirjoittanut Jannelle ja kertonut
sairaudestani. Hän lähetti heti vastauksen, kiittäen häntä
ystävällisyydestään, kun oli ilmoittanut sairaudestani ja lähetti
minulle 5 mk "vahvistaviin lääkkeisiin".

En pitänyt oikein siitä, että Roosa oli kirjoittanut Jannelle ja minua
harmitti, että Janne oli hänen kauttaan lähettänyt minulle rahoja.
Niinpä kun Janne ja minä tapasimme toisemme syksyllä, annoin minä
hänelle Roosan läsnäollessa takaisin 5 mk ja kiitin lainasta. Tahdoin
näyttää Roosalle, etten ottanut Jannelta rahoja.

Minua ilahdutti suuresti, että sain taas viikon kuluttua istua
paikallani ompeluliikkeessä. Neiti ja toverit ottivat minut
ystävällisesti vastaan, mutta kun he alkoivat puhua säästölaatikosta,
pyysin, etteivät koskaan mainitseisi tuota ikävää tapausta, joka oli
ollut syynä sairauteeni. Olin huomaavinani, että Roosa punastui ja
näytti levottomalta, kun siitä puhuttiin, ja kyyneleet kimaltelivat
hänen kauniissa silmissään. Vähitellen tulimme hän ja minä jälleen
ystäviksi.

Viikko toisensa jälkeen kului ahkerassa työssä. Harvoin oli minulla
aikaa käydä Leena tätiä tervehtimässä ja Jannen olin tavannut vain pari
kertaa senjälkeen, kuin hän oli palannut maalta. Hän oli tuonut minulle
sievän säästölaatikon. Avainta ei hän minulle antanut, sen tahtoi
hän itse säilyttää, mutta olin aika utelias tietämään, mikä siinä
laatikossa kolisi.

— Salaisuus, oli hän sanonut, ja siihen se jäi. Pitkän aikaa oli Roosa
seurannut minua kotiin iltasin matami Ström'in suureksi iloksi, ja me
olimme menneet aikaisin nukkumaan, mutta sitten heräsi hänessä taas
halu mennä ulos tuttaviensa kanssa. Joka lauantai- ja sunnuntai-iltana
tuli joku hänen miestuttavistaan hakemaan häntä, ja hän meni
kaikenlaisiin huveihin.

Yhä harvemmin tuli hän matamin ja minun kanssani kirkkoon. Hänellä
oli aina jokin este, kun pyysin häntä tulemaan mukaamme. Eräs nuori
nikkarinkisälli Löfberg ja maalari Karlsen kävivät useimmin Roosan
luona. Joskus saivat he houkutelluksi minutkin mukaansa sirkukseen,
mutta minä en erityisesti pitänyt sellaisista huvituksista. He tekivät
tavallisesti pilaa minusta, kun tahdoin aina esityksen loputtua mennä
kotiin, kun Roosa sitävastoin meni mielellään heidän kanssaan johonkin
kahvilaan. Iloisena ja äänekkäänä tuli hän sitten kotiin yöllä kertoen
kuinka hauskaa hänellä oli ollut "tyylikästen kavalieriensa" kanssa.

Eräänä sunnuntaina toi Löfberg meille liput ruotsalaiseen teatteriin.
Minä kiitin ja sanoin, että olin pyydetty tätini luo. Mutta kuinka
nyt Roosa suunnittelikaan ja houkutteli minua käymään aikaisemmin
iltapäivällä tädin luona ja tulemaan sieltä teatteriin k:lo 7 —
myönnyin ehdotukseen. Roosa oli saanut jonkinlaisen vallan minuun.
Minä tunsin itseni aina aivan mitättömäksi, kun hän vakuutti minulle
jotakin. En voinut koskaan oikein selvittää itselleni tuota tunnetta,
mutta niin kävi tavallisesti, kuin hän määräsi.

Leena tädin luona tapasin Jannen. Minä olin ottanut äidin viimeisen
kirjeen mukaani ja luin sen heille. Se oli hyvä kirje. Äiti kertoi,
että perunasato oli onnistunut oikein hyvin tänä vuonna — että hän
oli häkilöinyt pellavan, ajatellut kehrätä sen ja kutoa siitä sitten
palttinaa Jannelle ja minulle. Kaihomielin tunnusti hän meille, että
hän nyt syksytalvella, kun alkoi tulla pitkät, pimeät illat, kaipasi
meitä enemmän kuin koskaan ennen. Hän ikävöi päivää, jolloin molemmat
tulisimme häntä tervehtimään. — Kyllä on onnellista omata hyvä äiti,
joka muistaa, sanoi täti.

— Niin, parempi kuin hyvä, se sitten on varma — vastasi Janne. — Sitten
kun kadotin omani, on täti aina ollut minulle toisena äitinä. Jospa
vain voisin tulevaisuudessa tehdä jotakin hänen hyväkseen.

Istuin kuin neuloilla. Kello oli jo lyönyt 1/2 7. Nousin äkkiä ja
sanoin, että minun pitää mennä. Kun Janne halusi saattaa minua, pyysin
häntä jäämään tädin luo ja välttääkseni hänen seuraansa sanoin, että
minun oli mentävä tervehtimään erästä toveriani. En uskaltanut puhua
siitä, että aioin ensi kertaa teatteriin, täti olisi varmaan paheksunut
sitä.

Ruotsalaisen teatterin luona tapasin Löfbergin ja Roosan. Menimme
kolmannelle riville, jossa meillä oli paikkamme.

Kaikki oli minulle uutta. Ihailin kaunista salia ja hienoja naisia, —
ja siellä täällä näin puvun, jonka me olimme ommelleet.

Kun esirippu nousi, hämmästyin kovasti. Mitään niin ihmeellistä en
ollut koskaan voinut ajatellakaan. Näyteltiin "Kesäyön unelmaa". Roosa
nauroi ja sanoi minun näyttävän tyhmistyneeltä.

Löfberg saattoi meidät kotiin. Portilla kiitin häntä ja sanoin, että
oli ollut oikein hauska ilta.

— Se ilahduttaa minua, menemme taas pian katsomaan jotakin toista
kappaletta — arveli hän.

Ja ajattelematta lähemmin, mitä vastasin, huudahdin iloisesti — kiitos,
tulen mielelläni mukaan!

— Kas niin pitää sanoa, — niin, kyllä joskus pitää huvitella — arveli
Roosa.

Matami Ström'ille emme uskaltaneet puhua, missä olimme olleet, hän kun
piti teatteria "synnin pesänä".

Kerran olin Roosan kanssa tanssiaisissa Ylioppilastalolla. Oli kyllä
hauskaa kuunnella laulua ja soittoa, mutta kun tanssi alkoi, tunsin
itseni niin kömpelöksi ja yksinkertaiseksi, että hiivin pois. Vanha,
musta pukuni ei sopinut yhteen muiden tyttöjen vaaleiden pukujen
kanssa. Roosa oli kyllä tahtonut, että olisin lainannut hänen parhaan
pukunsa, mutta sitä en halunnut. Itse oli hän puettu vaaleansiniseen ja
oli pannut kukkia hiuksiinsa.

Kuinka Roosan rahat riittivät niin moniin eri pukuihin, en voinut
ymmärtää. Minun palkkani riitti tuskin välttämättömimpään.

— Juutalaisten narinkasta saa ostaa huokealla — oli hänellä tapana
sanoa. Varmaan pitäisi minunkin mennä jonakin päivänä narinkkaan ja
hankkia hienoja vaatteita, ajattelin usein, mutta en tullut koskaan
menneeksi sinne, vaikka Roosa oli saanut minut houkutelluksi huvitusten
pyörteisiin.

Viime aikoina en ollut tuntenut itseäni oikein terveeksi. Minulla ei
ollut ruokahalua ja olin usein väsynyt. Unettomuus oli taas alkanut
vaivata ja tulin kärtyiseksi. Se johtui varmaan rasittavasta elämästä,
jota vietimme. Koko päivät työssä ja yöt ulkona. — Ei, ajan pitkään ei
voinut jatkua näin. Minullahan ei ollut edes aikaa kirjoittaa äidille,
niin oli aikani vähissä.

Kun eräänä aamuna kohtasin odottamatta Leena tätini ja olin hänen
mielestään laihtunut ja näytin kalpealta, ja hän kysyi olinko sairas,
harmitti se minua niin, että vastasin hänelle äreästi:

— Vähemmästäkin tässä laihtuu ja kalpenee. Kyllä liika työ kuluttaa
totisesti — ja menin tieheni sanomatta hänelle edes hyvästiä.

Matami Ström, joka luultavasti myöskin arveli, että näytin riutuneelta,
tarjoutui keittämään meille päivällisen, kunhan vain hankkisimme
kotiin, mitä halusimme. Hän sanoi ettei ollut nuorille tytöille
terveellistä elää vain voileivällä ja kahvilla.

— Tulee liian kalliiksi kustantaa itselleen kunnon päivällinen, kellä
siihen on varaa? Ei minulla ainakaan — vastasi Roosa kiivaasti.

— Niin, niin, vaatteet ja huvitukset maksavat — sanoi matami ja iski
silmää minulle.

— Eikä kuulu kehenkään, mihin omat rahamme panemme. Itsehän ne
ansaitsemme — tiuskasi Roosa, kääntyi kantapäillään, meni huoneeseemme
ja paukahutti oven kiinni.

— No, no, ei niin kiivaasti, minäkin olen ollut nuori ja tiedän, että
silloin pidetään huvittelemisesta — sanoi matami oikein äidillisesti.

Katkerasti kaduin epäystävällisyyttäni häntä kohtaan, joka aina oli
ollut hyvä minulle ja niin hellästi hoitanut minua sairastaessani. Kun
pyysin häneltä anteeksi, syleili hän minua sanoen:

— Nuoret erehtyvät välistä. Me vanhat olemme koetelleet elämää ja
tarkoitamme teille niin hyvää!

Halveksivasti ja niskojaan heitellen sanoi Roosa kuultuaan, että matami
oli antanut minulle anteeksi:

— Ei voi tulla kysymykseenkään, että pyytäisin anteeksi, kun en ole
rikkonut. Mitä itse ansaitsen, on minun ja siinä piste.

Seuraavana päivänä ostin kaurasuurimoita ja maitoa ja pyysin matami
Ström'iä olemaan hyvä ja keittämään minulle velliä päivälliseksi.
Ja lämmin ruoka maistui oikein hyvältä, kun tulin kotiin. Tarjosin
annoksen Roosallekin, mutta hän oli nyreissään eikä sanonut koskaan
syövänsä niin "halpaa ruokaa". Kolmena iltana oli Janne turhaan etsinyt
minua. Leena täti oli myöskin ollut pari kertaa kyselemässä minua,
mutta kun eivät löytäneet kotoa eikä neulomaliikkeestä, kirjoitti Janne
minulle kortin, jossa pyysi minua tulemaan seuraavana sunnuntaina
iltapäivällä Leena tädin luokse. Täti oli saanut kirjeen äidiltä ja
tahtoi mielellään lukea sen meille.

Kutsu tuli hyvin sopimattomasti, sillä Karlsen oli juuri siksi
iltapäiväksi kutsunut meidät sirkukseen ja sieltä piti meidän mennä
Löfbergin kanssa teatteriin. Mitä piti minun tehdä? Kun jälleen
neuvottelin Roosan kanssa, huomasi hän parhaaksi, että menisin
päivällisaikana tädin luokse ja sanoisin, että minun piti olla työssä
liikkeessä iltapäivällä. Roosa selviytyi kaikissa olosuhteissa, hän
keksi aina jonkun neuvon ja ajattelematta pitemmältä, kuinka väärin on
narrata, menin Leena tädin luokse.

Olin unohtanut, että oli tädin nimipäivä. Minua oikein harmitti,
ettei Janne ollut voinut kirjoittaa ja muistuttaa minua siitä. Kuinka
häpesinkään, kun täti näytti minulle kauniin esiliinan, jonka Janne oli
antanut hänelle. Päässäni pyöri, en voinut enää selvittää ajatuksiani
ja hallita itseäni. Muu täytti mieleni niin, että unohdin lähimmät
velvollisuuteni. Pienimmästäkin asiasta saatoin kiivastua ja suuttua.
Niinpä nytkin. Kun täti luki äidin kirjeen, ja äiti siinä ihmetteli,
miksi kirjoitin hänelle niin harvoin ja kysyi olinko sairas, nousi veri
päähäni, ja sanoin suuttuneella äänellä:

— Eihän ole aikaa eikä varaa kirjoittaa usein. — Ja kun täti
hyvää tarkoittaen ehdotti, että kaikki kolme kirjoittaisimme
yhdessä kortin äidin syntymäpäiväksi, narrasin minä, että olin jo
lähettänyt onnitteluni. Havaitsin kyllä, että täti oli huomannut
minun valhetelleen ja olisi mielellään nuhdellut minua, mutta se jäi
tekemättä.

Juotuani kahvin sanoin jäähyväiset sangen kylmästi ojensi täti minulle
kätensä kysymättä edes, miksi pidin niin kiirettä ja sanomatta kuten
hänellä aina oli tapana: "tule pian jälleen".

Minä kiiruhdin ulos, häpesin todellakin käytöstäni. Vaikka omantuntoni
ääni kuiskasi, että olin ollut epärehellinen hyvää tätiäni kohtaan, en
kuitenkaan kääntynyt takaisin pyytämään häneltä anteeksi.

Kotimatkalla tapasin Jannen. Hän ihmetteli, että olin jo ollut tädin
luona ja kysyi iloisesti, lähtisinkö hänen kanssaan sirkukseen.

— Ei kiitoksia, minulla on muuta tehtävää — vastasin minä ja kiiruhdin
pois. Kyllä Janne varmaan ihmetteli käytöstäni, se oli kaikkea muuta
kuin ystävällistä.

Roosa istui ja odotti jo kärsimättömänä minua. Lähdimme heti matkaan.
Kadulla tapasimme "kavalierimme", jotka olivat tulleet kahdella
hevosella hakemaan meitä.

Sirkus oli täynnä väkeä. Soittokunta soitti, ja ohjelma oli juuri
alkamaisillaan, kun Roosa töyttäsi minua kiivaasti kuiskaten:

— Katsos kuka tulee! Herra Dahl uuden morsiamensa kanssa! Ja minä näin
Jannen ja Anna Riskasen menevän vastakkaiselle puolelle.

Silmissäni musteni ja sydämeeni pisti, ensikerran elämässäni kärsin
mustasukkaisuuden tuskia. Nyt tunsin hämärästi, että Janne oli minulle
enemmän kuin veli. Ja kun Roosa yhä edelleen tyrkki minua, ymmärsin
että hän tahtoi kiusoitella ja huudahdin vihaisesti:

— Anna minun olla rauhassa, Jannella ei ole morsianta — mutta minä
salasin häneltä, että Janne oli pyytänyt minua mukaansa.

Itku tahtoi kuitenkin nousta kurkkuuni. Hyvä että esitys alkoi, ja
minun ajatukseni johtuivat muualle. Katseeni lensivät kuitenkin usein
Janneen, joka iloisesti puhellen Annan kanssa, ei ollut huomaavinaan
meitä.

Olin hyvilläni kun ohjelma oli lopussa. Ulkona raittiissa ilmassa voin
taas hengittää. Olin luullut tukehtuvani sisällä.

Välinpitämättömänä, tunteettomana olentona seurasin heitä
Arkadia-teatteriin. En nähnyt enkä kuullut, ajatukseni olivat muualla.

— Onko hän usein noin tylsä ja ikävä — kuulin Karlsenin kysyvän
Roosalta.

Hänen vastauksensa jäi minulta kuulematta, sillä hän kuiskasi sen
Karlsenin korvaan.

Kun olimme vihdoin jotenkin myöhään illalla kotona, kiiruhdin minä
sänkyyn ja vedin peiton pääni yli, etten kuulisi Roosan lörpötystä.
Olin pahoillani, tunsin olevani pieni lammas, joka on eksynyt. En
voinut edes rukoilla iltarukoustani — olin niin kaukana Jumalastani?

Tunti toisensa jälkeen kului. Kun vihdoinkin nukuin, olin olevinani
pimeässä metsässä. Etsin etsimistäni tietä, mutta — turhaan. Kuulin
hirveitä, kummallisia ääniä. Pimeni yhä enemmän. Rupesin pelkäämän ja
purskahdin itkuun. Joku lintu visersi, ja yht'äkkiä huomasin istuvani
omassa pienessä kelkassani. Laskin korkeata, jäistä mäkeä alas. Ajoin
äidin tuvan, kaivon ja navetan ohi, ja tuolla kaukana — kaukana näytti
valkenevan. Siellä nousi aurinko, ja keskellä kirkkainta valoa istui
äiti lukien kirjettä. Kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan. Ne
kierivät minun luokseni asti ja sulattivat jään kelkkani ympäriltä.
Aloin huutaa: "äiti, äiti, auta minua!" Äkkiä tuli pilkkopimeä, ja äiti
katosi näkyvistäni.

Heräsin siihen, että Roosa nipisti minua käsivarresta.

— Mitä sinä siinä makaat ja huudat. Nouse jo, kello on 1/2 8 —, kuulin
hänen huutavan vihaisesti.

Sinä päivänä ostin kauniin maisemakortin, kirjoitin äidille vähän
enemmän kuin pitkiin aikoihin ja mainitsin myöskin, etten ollut ollut
oikein terve viime aikoina.

Joulu läheni. Liikkeessämme oli kova kiire, ja ompelutyttöjen lukua
lisättiin taas.

Joka päivä kertoi Roosa minulle jotakin Annasta ja Jannesta. Hän sanoi
olevansa varma, että he olivat "salakihloissa". Se teki minut kovin
rauhattomaksi. Välttelin puhua kenenkään toverin kanssa ja menin
tavallisesti yksin kotiin.

Ärtyisyyteni eneni yhä ja usein purskahdin itkuun. Leena täti oli ollut
eräänä päivänä luonamme ja pyytänyt matami Ström'in sanomaan minulle,
että olin tervetullut hänen luokseen päivälliselle joulupäivänä.
Jouluaatoksi oli täti pyydetty kenraalin perheeseen ja minut neiti
Axén'in luokse. Matami Ström ja Roosa viettivät illan kotona kaikessa
vaatimattomuudessaan; heillä ei ollut edes joulukuusta, eivätkä he
kustantaneet itselleen mitään erikoista hyvää.

Vasta kun istuin Axén'ien luona komean ja kauniin joulukuusen ääressä,
jonka vanha rouva oli koristanut, tulin ajatelleeksi äitiä. Minä
heräsin aivan kuin horroksesta, kun neiti Axén kysyi, mitä olin
antanut äidilleni joululahjaksi. Olin kovin häpeissäni vastatessani
viivytellen, ettei minulla ollut varaa lähettää hänelle mitään.

— Pienimmästäkin ja vähäpätöisimmästäkin lahjasta on äiti kiitollinen,
kun se tulee hänen lapseltaan. Joulukirjekin on jo sydämellisesti
tervetullut — arveli vanha rouva.

Minä punastuin, kun hän sanoi sen. Äitini ei ollut saanut riviäkään
minulta täksi jouluillaksi. Kuinka hän surisikaan sitä!

Kun näytin kotona matami Ström'ille ja Roosalle pukukankaan ja
nenäliinat, jotka olin saanut Axén'eilta, rupesi Roosa itkemään ja
sanoi:

— Matilda on onnenlapsi. Hänellä on ystäviä, jotka häntä muistavat,
toista on sellaisen vaivaistalon lapsen, kuin minä olen. Ei keltään
riitä ajatustakaan hänen osakseen, ei edes jouluaattonakaan.

Minun kävi häntä sääliksi. Ja ensi kerran kuulin nyt Roosan mainitsevan
lapsuuttaan.

Matami Ström antoi minulle paketin, jonka Janne oli jättänyt hänelle.
Kun aukaisin sen, niin löysin siitä kauniin esiliinan.

— Ihmettelenpä mitä hän antaa morsiamellensa, kun sinä saat häneltä
noin kallisarvoisen joululahjan! Luultavasti saa hän kultakellon —
sanoi Roosa halveksivasti.

— Mitä se meitä liikuttaa — tiuskasin minä, sanoin hyvää yötä matamille
ja paneuduin nukkumaan.

Päästyäni sänkyyn muistelin kuinka erilainen tämä jouluaatto oli ollut
kuin se, jonka vuosi sitten vietin herrasväki Grenlundin luona. Muistin
kaikki ne pienet joululahjat, jotka kullekin annoin. Ja tänä vuonna —
en ollut ajatellut ketään. En edes äitiä! Ja olin aivan laiminlyönyt
muistaa kilttiä matamia. Olisinhan voinut ostaa hänelle vaikkapa
muutamia joulutorttuja vain. Mitähän Janne ajatteli minusta, joka en
ollut antanut hänelle mitään? Olikohan hän todellakin kihloissa Annan
kanssa? Ehkenpä Anna oli ommellut jotain sievää hänelle! Viime vuonna
minulla oli pienempi palkka ja olin kuitenkin kyennyt ostamaan muutamia
joululahjoja valmistaakseni vähän iloa. Nyt ajattelin vain itseäni ja
huvejani — — —; kaikista näistä surullisista ajatuksista huolimatta
nukahdin lopulta.

Seuraavana aamuna heräsin niin kovaan päänsärkyyn, etten voinut nousta.

Kirkossa oli matami tavannut Leena tädin ja sanonut hänelle, että olin
sairas, niin ettei hän odottaisi minua päivälliselle. Täti oli kysynyt
huvittelinko paljon, mutta en saanut tietää, mitä matami vastasi.

Joulupäivän oli Roosa poissa. Kun hän tuli kotiin, oli hän itkettynyt.

Koko joulunpyhät istuimme enimmäkseen kotona. Me parsimme ja
paikkasimme vaatteitamme, ja se oli kyllä tarpeen, sillä harvoin tuli
ommelleeksi itselleen.

Vasta uudenvuoden iltana menin tädin luo kiittääkseni kutsusta
joulupäivälliselle. Hän tuntui jäykältä, pyysi minua tuskin istumaan
eikä ollenkaan kysynyt kuinka voin. Hänen käytöksensä minua kohtaan ei
muuttunut ystävällisemmäksi silloinkaan, kun Janne tuli sisään. Kun
kiitin Jannea joululahjasta, sanoi hän katsellen minua surullisesti:

— Et taida enää välittääkään minun lahjoistani, kun olet saanut niin
monta uutta ja hienoa ystävää.

— No sepä olisikin kaunista — huudahti täti. Sen sanon sinulle Matilda,
vanhoihin uskollisiin ystäviin voi luottaa. Saat nähdä, että uudet
ystävät katoavat yhtä pian, kuin ovat tulleetkin. Onkohan tuo kaunis
Roosa oikein hyvää seuraa sinulle? Hänestä puhutaan niin paljon.

Nyt kuohahti mieleni ja vastasin oikein nenäkkäästi:

— Kyllä luulen, että hän on yhtä hyvä kuin Anna Riskanenkin. Miksi täti
aina pyrkii riitelemään minun kanssani? Parasta on, että menen tieheni,
niin saan olla rauhassa. Näenhän ettei kukaan enää välitä minusta — ja
itkien jätin heidät.

Kotona kerroin kaikki Roosalle ja hänen mielestään olin vastannut
oikein.

— Kyllä ovat hävyttömiä sinulle. Älä välitä siitä, mitä sanovat. Tuo
Janne on oikea aasi ja entä tätisi sitten! Hyvä on, ettei ole ollenkaan
sukulaisia. Silloin saa ainakin tehdä, mitä tahtoo — puheli Roosa
asettaen samalla kahvipannun lieden hiilokselle.

Kun menin nukkumaan, löysin teatterilipun pielukseltani. Karlsen ja
Löfberg olivat kutsuneet meidät katsomaan uudenvuoden kuvaelmia.

— Huomenna pidämme hauskaa ja tanssimme uuden vuoden alkamaan. Hyvää
yötä, kiitos menneestä vuodesta! — mutisi Roosa haukotellen.

Minä makasin kauan valveilla katuen kiivastumistani tädin luona. Miksi
pitikään tuon Anna Riskasen tulla häiritsemään välejämme.

Näin ajatellen lopetin vanhan vuoden.

Uudenvuoden aamuna antoi matami minulle kirjeen. Se oli äidiltä.
Omantunnon soimaamana ja hätäisenä aukaisin sen. Äiti kirjoitti:

Rakas, kaivattu lapseni!

Siunausrikasta, hyvää uutta vuotta toivotan sinulle! Kiitos
tervetulleesta kortistasi! Minuun koski sanomattomasti kuulla, ettet
ole terve. Pahat uneni ovat kyllä sanoneet, ettei kaikki ole niinkuin
pitäisi. Siitä asti kun rupesit ompelijaksi, ei minulla ole ollut
ensinkään rauhaa. Äidistäsi tuntui niin turvalliselta, kun hänen
tytärellään oli hyvä palveluspaikka ja hyvä emäntä, joka huolehti
hänestä. Niin monet kiusaukset kohtaavat nuoria siellä suuressa
kaupungissa. Älä anna kauniin Roosan houkutella itseäsi öisille teille
tai huonoon seuraan. Moni pursi on ajanut karille elämän virralla.

Käy usein kirkossa ja hartauskokouksissa. Sellaisista paikoista saa
voimaa sielullensa. Jumala lastani siunatkoon! Syksystä asti ovat
silmäni olleet niin heikot, etten itse voi kirjoittaa. Pappilan neiti,
joka välistä lukee minulle raamattua, on kirjoittanut tämän kirjeen.
Hän lähettää sinulle paljon terveisiä.

Älä aivan unohda vanhaa, levotonta

Äitiäsi.

Liikutettuna luin kirjeen kerran toisensa jälkeen. Äiti parka! Kuinka
kaipasinkaan häntä. Kiltti äiti ei sanonut sanaakaan siitä, että olin
unohtanut lähettää hänelle joululahjan. Tämä vaikeneminen oli paras
todistus siitä, kuinka syvästi se oli surettanut häntä.

Minä aloin itkeä katkerasti. Kun Roosa kuuli nyyhkytykseni, nousi hän
äkkiä pystyyn sängyssään ja huusi:

— Miksi sinä itkeä pillittelet? Kyllä voisit antaa minun nukkua
rauhassa edes uudenvuoden aamuna. Mikä on hätänä? Vai kirje. Se on
varmaan tuolta rakastettavalta Jannelta, joka ilmoittaa kihlauksestaan.
Kyllä minä tiesin, että se koskisi sinuun. En minä sokea ole, olen
kyllä nähnyt, että sinä häntä rakastat. Anna minulle kirje!

— Ole hiljaa, ei se ole Jannelta, vaan äitiraukalta.

— Vai niin, sepä muuttaa asian. "Hyvää uutta vuotta" Matilda,
uskollinen ystäväni! Toivon sinulle sulhasen tänä vuonna. Anna minun
nyt kaikessa rauhassa lukea kirjeesi.

Ja ajattelemattomuudessani annoin hänelle äidin kirjeen. Sitä ei minun
olisi pitänyt tehdä.

Hyvin hitaasti luki hän sen ääneen läpi ja kun hän tuli "kauniiseen
Roosaan", kurkisteli hän peiliin, joka riippui hänen sänkynsä
yläpuolella ja kysyi ääneensä nauraen: "olenko sitten todellakin
kaunis?"

Ivallisen näköisenä ojensi hän kirjeen minulle sanoen:

— Niin, äitien kirjeet voivat kyllä olla kauniita ja liikuttavia, niin
että ne houkuttelevat oikein kyyneleitä silmiin. Mutta älä välitä
kaikista heidän siveyssaarnoistaan. Sanopas minulle, mitä ymmärtää
maalaismummo pääkaupungin elämästä! Minun äitini on ymmärtäväinen, hän
kirjoittaisi toisella tavalla, usko se. Hän on kaupungin lapsi — "Elä
elämäsi, niin kauan kuin olet nuori, ja katso, että ansaitset rahaa"
— niin kuuluvat hänen neuvonsa. Kas niin — ja Roosa nousi seisomaan
sängyssään ja alkoi kiiruusti pukeutua.

— Onko sinulla äiti? Elääkö hän? — kysyin minä kovin hämmästyneenä.

— No, älä nyt näytä noin hämmästyneeltä. Tottahan minullakin on ollut
ilo syntyä ja kunnia tuntea äitini. — Hän on hieno, hän, — tiedä se
— hän on linnan rouva — istuu turvassa lukkojen ja telkkien takana —
nauroi Roosa hypähtäen sängystä. Hän aukaisi keittiön oven ja lisäsi:
— Me olemme vapaaherrattaria tänään. Ström'in matamihan ei tule kotiin
ennen kuin illalla. Nyt minä keitän kahvia. —

Minä istuin kuin kivettyneenä. Roosa parka — kuinka onneton hän onkaan
— ajatella, että äiti istuu vankilassa — niin kauhean surullista. Minua
pöyristytti. Hyvin hellästi käärin äidin kirjeen kokoon, piilotin sen
arkkuuni ja päätin vastata siihen niin pian kuin suinkin.

Myöhemmin päivällä tuli Janne toivottamaan minulle "hyvää uutta
vuotta". Tulin kovin iloiseksi nähdessäni hänet. Mutta puhe ei tahtonut
oikein sujua. Oli kuin olisi ollut muuri välillämme. Lopuksi rupesi
Janne vapaalla tavallaan kertomaan kuinka hauskasti joulua oli vietetty
kenraalin herrasväen luona. Väki oli saanut "hienoja joululahjoja" ja
runsaasti kestitystä.

Toisena joulupäivänä oli kenraalilla ollut suuret tanssiaiset ja
150 kutsuvierasta. Paitsi omaa palvelijaa Björkiä, oli heillä kaksi
senaatin vahtimestaria auttamassa ja Jannekin oli saanut tarjoilla
ensi kerran puettuna hännystakkiin, jonka kenraali oli antanut hänelle
joululahjaksi.

Janne uskoi, että Björk ennen pitkää saisi vahtimestarin toimen ja
silloin arveli kenraali, että Janne voisi päästä hänen tilalleen
miespalvelijaksi. "Se olisi hienoa", sanoi hän tyytyväisesti hymyillen.

Siinä sitten istuimme ja juttelimme yhtä ja toista, ja kaikki oli hyvin
kuten ennenkin välillämme, kunnes Roosa tuli ja sekoitti kaikki. Hän
pisti päänsä kamarin ovesta — pää oli täynnä paperikähertimiä — ja
sanoi:

— Hyvää uutta vuotta, herra Dahl! saako kenties onnitella kihlauksen
johdosta?

— Kiitän uudenvuoden toivotuksesta! Roosa neiti. Minä toivon teille
samoin hyvää uutta vuotta — sulhasineen — vastasi Janne kumartaen
Roosalle.

— Mitä sulhaseen tulee, niin sellainen minulla jo on! Kuinka voi
morsiamenne Anna? — kysyi Roosa nauraen ja löi kamarin oven kiinni.

Janne tuli aivan punaiseksi kasvoiltaan ja katsoi kysyvästi minuun.
Minä istuin vaiti enkä saanut sanaakaan suustani.

— Oletko kuullut mitään äidistä? — kysyi Janne hetkisen kuluttua.

— En — vastasin nopeasti peläten, että hän mahdollisesti pyytäisi saada
lukea kirjeen.

— Äiti on heikko. Hän kaipaa sinulta kirjettä, ne ovat varmaan
kadonneet postissa. Emmekö nyt voisi kirjoittaa hänelle — ehdotti Janne
iloisesti.

— Olen juuri tänään lähettänyt pitkän kirjeen hänelle — narrasin
minä saadakseni hänet lähtemään tiehensä, niin että voisin pukeutua
mennäkseni teatteriin.

— Matilda, äiti on levoton sinun terveydestäsi. Hänen mielestään sinun
pitäisi jättää ompeluliike ja ottaa palveluspaikka. Kun palvelee on
elämä monessa suhteessa rauhallisempaa ja parempaa — tuumi Janne
hyväntahtoisesti.

Hänen ystävällisyytensä kiusoitti minua, ja sanoin kiivaasti:

— Kuka sinut on lähettänyt tänne saarnaamaan minulle. Tiedän itse
parhaiten, mitä teen. Sinä suurine palkkoinesi voit kyllä sanoa, että
on hyvä palvella, mutta minä, jolla oli 8 mk kuukaudessa, tiedän
kuinka pitkälle sellainen summa riittää.

— Sinä voisit saada hyvän paikan sisäkkönä ja 12 mk:n kuukausipalkan,
jos vain tahtoisit.

— Ei kiitos, silloin on parempi näin kuin nyt on — tiuskasin minä.

— Kukin tekee niinkuin tahtoo, mutta sen vain tiedän, että kun on
palveluksessa, niin on hyvä olla. On hyvä ruoka ja —

— ja ihana vapaus — jatkoi Roosa, joka tuli huoneestaan puettuna
vaaleankeltaiseen pukuun ja tummanpunainen ruusu mustissa
kiharoissaan. Oi kuinka kaunis hän oli! Silmäni sattuivat hienoon
pitsikaulukseen ja ihmettelin suuresti, mistä hän oli sen saanut.

Kaunis ilmestys vaatimattomassa huoneessa oli varmaan vaikuttanut
Janneenkin. Hän nousi tuijottaen häneen.

— Enkö ole hieno, vai mitä? — kysyi Roosa ja pyörähti, niin että pienet
jalat näkyivät.

— Matilda, kiiruhda pukeutumaan — lisäsi hän käskevästi. Me aiomme
teatteriin, herra Dahl. Muista Matilda, että sinä et saa esiintyä
vanhassa mustassa puvussasi ja näyttää minun kamarineidiltäni. Ei, saat
lainata vaaleansinisen pukuni. Ei sitä toki saa näyttää köyhäraukalta,
kun istuu hienossa seurassa toisella rivillä. — Eikös niin, herra Dahl?
Minä luulen, että Anna Riskanenkin laittelee itsensä koreaksi, kun
menette yhdessä ulos vai kuinka? — löpisi hän lakkaamatta.

Minä vilkaisin Janneen. Hän näytti hämmästyneeltä, otti lakkinsa ja
sanoi:

— Anteeksi, jos olen häirinnyt. Kyllä tarvitaan rahoja ollakseen noin
hieno. Oma on kuitenkin parempaa kuin lainattu. Hyvästi Matilda — ja
niin hän meni.

— Hävytön, ylpeä vintiö — huusi Roosa, polkien jalkaansa lattiaan. —
Onko hän ehken sinun holhoojasi!

Kuinka häpesinkään! Miten rumasti Roosa käyttäytyi! Mitä ajatteleekaan
Janne hänestä ja minusta? Ei — päätin etten menisi Roosan mukaan, —
mutta kun hän kuuli sen, joutui hän aivan suunniltaan eikä antanut
minulle ensinkään rauhaa.

— Ellen kelpaa omissa vaatteissani sellaisena kuin olen, jään kotiin.
Ja sen sanon sinulle Roosa, jos tulenkin mukaasi tänä iltana niin —
teen sen viimeisen kerran sanoin hyvin päättävästi.

— Sen saamme nähdä, neiti nirppanenä. Ihmettelenpä, mitä herra Karlsen
silloin sanoisi. Hänhän on vähän ajatellut kosia sinua — puheli Roosa,
samalla kun hän kurkisti akkunasta käärekaihtimen taitse. — Totisesti,
eikös kuomureki olekin jo portilla. Pian päällystakki yllesi,
"kavalierien" ei tarvitse odottaa.

Ja käsittämättä kuinka kaikki kävi, istuin ennen pitkää hyvin
valaistussa teatterisalissa. Olin kuin kivettynyt, kuin tahdoton
olento, joka ei nähnyt eikä kuullut.

Mutta vielä käsittämättömämpää oli, että minä näytännön loputtua
seurasin muiden mukana ravintolaan. Se oli täynnä väkeä, ja kaikki oli
kietoutuneena tupakan savuun. Tunsin kuinka punssihöyryt löyhähtivät
vastaani.

Kauimpana akkunan ääressä, joka antoi kadulle päin, saimme paikat.
Kaikkien katseet suuntautuivat Roosaan, joka kulki pää pystyssä salin
läpi.

— Tuhat tulimmaista, miten kaunis tyttö — kuuluivat useat herrat
huudahtavan. Löfberg esitteli meille muutamia nuoria miehiä,
jotka istuutuivat meidän pöytäämme. Roosa ilakoi ja huvitti heitä
hullunkurisilla tarinoillaan. Usein kohotti hän punssilasinsa ja
kilisteli milloin minkin kanssa.

Kun Karlsen muutti paikkaa Löfbergin kanssa saadakseen istua minun
vieressäni, näin minä, miten Roosa katseli meitä vihaisesti.

— Avatkaa akkuna, täällä on niin tukahduttavaa — komensi hän. Karlsen
veti heti ylös käärekaihtimen ja aukaisi akkunan. Nyt voitiin
hengittää, minä tunsin kuin herääväni, kun raitis ilma virtasi saliin.

Rämisevä soitto kaikui. Melu salissa lisääntyi, ja minun oli paha olla.
Käänsin katseeni akkunaan. Mitä? Jannehan sieltä tuli katua pitkin. Hän
hiljensi askeleitaan ja nosti lakkia, kun näki meidät. Minä istuin kuin
kuvapatsas voimatta liikuttaa jäsentäkään.

Roosa, joka oli huomannut hänet, puhkesi halveksivasti sanomaan:

— Herraseni, neiti Matildan ihailija on vahdissa tuolla ulkona.
Sulkekaa akkuna ja vetäkää verho alas, hänen ei tarvitse vakoilla meitä.

— Onko hänellä sulhanen? kuiskasi Karlsen Roosan korvaan.

— On varmastikin, kenraalin kuski, hänestä tulee luultavasti pian
vahtimestari — kiusoitteli Roosa.

Veri nousi päähäni. En löytänyt ainoatakaan sanaa vastaukseksi.

— Joka vaikenee, hän myöntyy — sanoi Karlsen, nousi ja siirtyi toiseen
pöytään, jonne toisetkin nuoret miehet menivät korttia lyömään.

Löfberg maksoi, tarjosi Roosalle käsivartensa ja niin menimme ahtaaseen
etehiseen etsimään päällysvaatteitamme, se ei totisesti ollutkaan
helppoa.

Kadulle tultuamme ehdotti Roosa, että kävelisimme "hetkisen
Espiksellä". Löfberg ja hän kulkivat käsi kädessä eteenpäin nopein
askelin välittämättä minusta. Minä tunsin olevani aivan kuin eksyksissä
ja muistin äkkiä tädin sanat, että uudet ystävät katoavat yhtä pian
kuin ovat tulleetkin. Päätin jättää heidät molemmat — ja hiipiä pois.
Poikkesin eräälle toiselle kadulle ja kiiruhdin nopeasti kotiin päin.

— No, no, ei niin kiirutta, pikku neiti. Eikö hän tahdo seuraa? —
kuulin ohimennen erään vanhan miehen sanovan.

Kuinka sydämeni löi! Rupesin juoksemaan. Jalkani tuskin koskivat
maahan, oli kuin olisin lentänyt. Hyvin hengästyneenä ja tuskaisena
saavuin vihdoin portille. Vaivoin sain sen auki.

Kuvittele kauhuani, kun odottamatta seisoin pihalla vastatusten Jannen
kanssa. Peräydyin hämmästyneenä, kun hän surullisesti hymyillen ojensi
kätensä minulle sanoen:

— Matilda, tulet yksin kotiin? Tiedätkö myös missä ja kenen seurassa
olet istunut?

— Se ei kuulu kenellekään, kaikkein vähimmän sinulle — vastasin minä
uhkamielisesti ja kiiruhdin etehisen ovelle.

Janne asettui tielleni. Koetin työntää hänet syrjään puhjeten
rukoilevalla äänellä puhumaan:

— Anna minun mennä. Jos joku näkee meidät, tulee tästä vielä pahempi
meteli.

— Ei, vastasi Janne jyrkästi — ensin pitää sinun sanoa minulle,
tiedätkö kenen kanssa seurustelet. — Kenties et? No, silloinpa sanon
sen — niin, kahden pelihuijarin kanssa. Onko sellainen sinulle sopivaa
seuraa? Matilda, ajattele äitiä — ja katsellen uskollisesti silmiini
kuiskasi hän:

— Matilda, sinä ja minä kuulumme yhteen — enempää en jaksanut käsittää,
kun portti narisi ja askeleet lähestyivät. Minä ennätin kuitenkin
kuiskata hänelle epätoivoisena:

— Anna anteeksi, Janne. Lupaan sinulle, etten koskaan enää anna Roosan
vietellä itseäni. — Auta minua, pyydä tätiä ottamaan minut luokseen. —

— Kas vain sitä viattomuutta — kuului Löfberg nauravan. — Matilda
neidillä on kohtaus sulhasensa kanssa. Terveeksi, herra Dahl.
Onnittelen! Roosa ja minä olemme myös "kuutamokihlautuneita". Huomenna
vaihdetaan sormukset.

Minä kauhistuin. Näin kuinka Jannen silmät säkenöivät vihasta. Mitä
rauhallisimmin saattoi hän kuitenkin vastata nostaen hattuaan:

— Onnittelen! Hyvää yötä! Matilda, me tapaamme täti Leenan luona
huomenna klo 12.

— Kerrassaan pulska mies — nauroi Löfberg, kun Janne oli mennyt minä
hiivin sisään ja menin vuoteeseen vaihtamatta sanaakaan Roosan kanssa.

Rauha ja lepo olivat palanneet, saatoin taasen rukoilla. Minulla oli
tunto Jumalan läheisyydestä, uskoin että hän kuuli minua, kun rukoilin
voimaa vastustaa kiusauksia, jotka vielä kohtaisivat minua. Nukahdin
varmana siitä, että Jumala oli antanut minulle anteeksi.

Seuraavana aamuna nousin aikaisemmin kuin tavallisesti ja
kirjoitin äidille pitkän kirjeen, jossa tunnustin kaikki, pyysin
hänen anteeksiantoaan ja kerroin kuinka häpesin ja kaduin suurta
hairahdustani. Ja muutamia päiviä myöhemmin sain ilokseni hänen
vastauksensa, joka huokui pelkkää rakkautta ja lämpöä. Sellaisen
kirjeen voi vain äiti kirjoittaa.

Avoimin sylin otti Leena täti minut vastaan, kun muutin hänen luokseen.
Hän kohteli minua rakastavasti nuhtelematta ja torumatta. Näkihän hän
kuinka masentunut olin. Hän oli varma, että olin katunut rikkomustani
ja että nyt pitäisin, mitä olin päättänyt. Ja Jumalan avulla on se
onnistunutkin.

Heti loppiaisen jälkeen aloimme taas työskennellä ompeluliikkeessä.
Roosa tuntui hyvin nyreältä minua kohtaan. Tovereille oli hän kertonut,
että olin tullut ylpeäksi, enkä tahtonut enää jakaa huonetta hänen
kanssaan, mutta hän sanoi olevansa hyvin tyytyväinen, sillä nyt hän oli
saanut hyvän asuintoverin, erään tehdastytön, jolla oli samanlaisia
harrastuksia kuin hänelläkin.

Neiti Axén kaipasi kallisarvoista pitsikaulusta, jonka eräs
liiketutuista oli jättänyt hänelle ennen joulua. Laatikko, jossa se
oli ollut, oli tyhjä, eikä kukaan voinut ymmärtää, minne kaulus oli
joutunut. Me etsimme kaikkialta, käänsimme nurin närin sekä kaapit että
laatikot löytämättä sitä. Ja Roosa oli aivan väsymätön etsiessään. Mitä
suurimmalla innolla haeskeli hän joka päivä kadonnutta mahdollisista
ja mahdottomista paikoista, mutta turhaan. Eräänä aamuna tuli hän
kuitenkin päistikkaa eräästä pimeästä säiliöhuoneesta kaulus kädessään.
Hän oli aivan hengästynyt ja näytti säikähtyneeltä.

— Kuka ihmeessä sen on sinne vienyt ja sehän haisee tupakalta, —
huudahti neiti Axén ja näytti hyvin suuttuneelta huomattuaan, missä
asussa kaulus oli.

Tarkastellessani lähemmin kaulusta havaitsin suureksi hämmästyksekseni,
että Roosalla oli ollut juuri sellainen kaulus uudenvuoden päivänä.
Katsoin terävästi Roosaan, ajattelin avattua säästölaatikkoani, mutta
en päästänyt yhtään sanaa suustani.

Neitimme puuttui asiaan varsinkin, kun hän tehdessään luetteloa
varastostaan, kaipasi sekä pitsejä että koristenauhoja. Roosa ei ollut
näyttäytynyt vähään aikaan, oli sanonut olevansa sairas, jonkatähden
neiti meni hänen luokseen kotiin. Seurauksena tästä käynnistä
oli, ettei Roosaa enää näkynyt ompeluliikkeessä, vaan rupesi hän
keittiö-oppilaaksi Kleinehn hotelliin ja matami Ström sulki ainiaaksi
ovensa häneltä.

Näin erosivat Roosan ja minun tieni.

Seitsemäntoista vuotta myöhemmin sain kirjeen eräältä tuntemattomalta
vankilasaarnaajalta. Kirjeessä oli 4 mk:n edestä postimerkkejä.
Saarnaaja kirjoitti, että hänellä oli tuotavanaan nöyrä tervehdys
eräältä kuolevalta naisvangilta, joka pyysi anteeksi kaikkea sitä
pahaa, minkä hän oli tuottanut toverilleen ylistäen onnelliseksi sitä,
joka ajoissa on astunut oikealle tielle. Kirjeessä ei ollut mainittu
nimeä — otaksuin, että se oli Roosalta.

       *       *       *       *       *

Sinä talvena pidettiin useita ja suuria tanssiaisia Helsingissä.
Meilläkin oli ompeluliikkeessä aavistus hienosta seuraelämästä, jota
vietettiin suuressa maailmassa. Meiltä tehtiin tilauksia enemmän kuin
koskaan ennen.

Sen jälkeen kuin Roosa oli jättänyt ompeluliikkeen, työskentelimme me
muut suuremmalla innolla ja halulla. Se johtui varmaan siitä, että hän
oli vieras aines, joka ei oikein sulautunut meidän muiden vakavampiin
harrastuksiin. Me viisitoista toveria muodostimme nyt kokonaisuuden,
jossa ei koskaan epäsopu vallinnut.

Sekä neiti Axén että vanha rouva näyttivät olevan tyytyväisiä
meihin. Kun kiire oli suurin, innostivat he meitä aina milloin
aamupäiväkahvilla, milloin pienellä lahjalla.

— Kaikki on nyt niin sopusointuista — oli vanhan rouvan tapana sanoa
hymyillen minulle.

Leena tädin luona minulla oli hyvä koti, ja minä koetin nyt osoittaa
hänelle sydämellistä kiitollisuuttani. Kaikki olisi ollut oikein hyvin,
jos vain olisin tuntenut olevani terve. Mutta ruokahalu oli huono,
väsymys ja unettomuus alkoivat taas vaivata. Lopulta täytyi minun kysyä
lääkäriltä neuvoa. Hän sanoi, että olin vähäverinen ja että minulla oli
vatsakatarri luultavastikin seurauksena epäsäännöllisestä syönnistä.
Työskentely paikallaan istuen ei enää ollut sopiva minulle. Minun piti
liikkua enemmän ulkona raittiissa ilmassa. Sanalla sanoen, lääkäri
arveli, että minun pitäisi jättää ompelutyö joksikin aikaa ja ottaa
mieluummin palveluspaikka. Silloin ne vahvistavat lääkkeet, joita hän
oli määrännyt, tekisivät minut kyllä pian terveeksi.

Jonkun aikaa senjälkeen oli täti pesemässä pyykkiä professori
Wallenborgin perheelle. Sisäkkö oli kertonut, että hän menee
naimisiin, ja että professorin rouva koettaisi saada palvelijattaren
niiksi kolmeksi kuukaudeksi, jotka he vielä viipyisivät kotimaassa.
Herrasväki Wallenborg hajoittaisi sitten kotinsa siksi aikaa, minkä he
oleskelisivat ulkomailla.

Sattumalta sai professorin rouva kuulla minusta ja päätti ottaa minut
palvelukseensa, vaikka täti oli koettanut vakuuttaa hänelle, etten minä
ollut koskaan ennen palvellut hienoissa perheissä.

— Jos hän tahtoo oppia, käy kaikki hyvin — oli professorin rouva
arvellut.

Kyllä neiti Axén tuli pahoilleen, kun hän sai kuulla tästä, mutta hän
ymmärsi kyllä, että minun piti seurata lääkärin neuvoa. Hän toivoi
kuitenkin, että tulisin takaisin jonkun ajan kuluttua eikä antanut
minulle todistusta. Ennenkuin astuin uuteen palveluspaikkaani, olin
kotona muutamia päiviä saadakseni vaatteeni kuntoon.

Eräänä iltapäivänä tuli Janne juosten luoksemme ja tahtoi tavata
tätiä. Hänellä oli hirveän kiire. Kenraalin herrasväellä piti olla
illalla paljon vieraita, ja palvelijatar, jonka piti pitää huolta teen
tarjoamisesta, oli sairastunut, jonka tähden Janne tahtoi saada tädin
sinne auttamaan. Kun hän sai kuulla, että tädillä oli työtä toisaalla,
huudahti hän iloisesti:

— Silloin tulet sinä Matilda. Voi olla kylläkin hyödyllistä, että saat,
ennen kuin muutat professorin luo, vähän vihiä hienon talon tavoista.
Ja sitäpaitsi saat nähdä minut juhlapuvussani. — Janne oli kuukausi
takaperin tullut miespalvelijaksi kenraalin perheeseen.

— Luuletko todellakin, että minusta voisi olla jotakin hyötyä, ja mitä
panisin päälleni? — kyselin minä.

— Mustan pukusi luonnollisesti ja hienoimman esiliinasi. Minä kyllä
näytän sinulle, mitä sinun on tehtävä. Tervetuloa klo 6 — kiiruhti hän
vastaamaan ja sitten hän lähti.

Kun en ollut koskaan ennen ollut kenraali Ehreströmin talossa, tunsin
itseni oikein ujoksi ja araksi, kun astuin suureen, hyvin valaistuun
keittiöön. Mutta selviydyin paremmin kuin olin luullutkaan, kun
taloudenhoitajatar tuli heti minua vastaan. Hän tarttui iloisesti
käteeni sanoen:

— Arvaan, että olette Dahlin serkku, Matilda. Tervetuloa! Käykää
tarjoiluhuoneeseen. — Sitten saattoi hän minut avaraan huoneeseen,
jossa oli suurella pöydällä joukko teekuppeja. Teelusikoita oli
pitkissä riveissä ja pitsiliinalla peitetylle tarjottimelle oli
asetettu kaikenlaisia hienoja leivoksia.

— Ota takki päältäsi, pikku Matilda ja ole kuin kotonasi. Dahl tulee
kyllä pian — lisäsi hän hyväntahtoisesti ja esitteli minut sisäkkö
Olgalle, joka sanoi olevansa iloinen saadessaan tutustua minuun.

Ja sieltä tulikin Janne pitkänä ja "tyylikkäänä". Tunsin häntä tuskin.
Hän näytti tavattoman komealta kiiltävine edustoineen, valkeine
kaulanauhoineen ja hännystakkeineen.

— Siinäpä sinä oletkin! Hyvää iltaa, hyvää iltaa. Nyt sanon sinulle,
mitä kaikkea sinun tulee tehdä, mutta ensin pitää sinun nähdä
illallispöytä — sanoi Janne kiireisesti.

Pitkää käytävää myöten vei hän minut ruokasaliin.

— Oi, niin kaunista! pöytähän on kuin kukkapenger — huudahdin minä
ihastuneena. Ja juuri kun Janne näytti minulle miten ruokapöytä oli
katettu selittäen yhtä ja toista, astui kenraalin rouva sisään.
Puettuna, siniseen silkkipukuun pitkine laahustimineen näytti hän
kuningattarelta.

Ystävällisesti tervehtien tarttui hän käteeni ja sanoi:

— Nimesi on Matilda? Olit kiltti, kun tulit meitä auttamaan — ja
kääntyen Janneen — Dahl on hyvä ja sytyttää salongin ja vierashuoneen
kruunujen kynttilät. Kenraalin suuressa huoneessa tarvitaan vain neljä
kynttilää, niin eivät ne vaivaa hänen silmiään. Lamput ovat varmaan jo
sytytetyt? —

— Kyllä, rouva — vastasi Janne kumartaen kunnioittavasti.

— Dahl pyytää Matildan mukaansa, ehkä hänestä on hauskaa nähdä huoneet
— lisäsi kenraalin rouva lempeästi.

Ihmettelin oikein kuinka Janne osasi liikkua niin vapaasti salongin
liukkaalla lattialla. Minun jalkani luiskahti useita kertoja ja olin
kaatumaisillani.

Vain kuvakirjoissa olin nähnyt niin kaunista kuin siellä oli.
Salongissa oli palmuja ja muita kasveja minne ikinä katsoikin. Seinillä
riippui suuria, kauniita tauluja. Kun kuljin suurten peilien ohi ja
näin niissä kuvani, niin tunsin itseni kovin pieneksi ja mitättömäksi.
Minä en sopinut ollenkaan sellaiseen loistoon. Tarjoiluhuoneessa opetti
Janne minulle miten hoitaisin teekeittiötä, järjestäisin tarjottimet
j.n.e. Ja Olga antoi minulle suuren esiliinan ja valkeat irtohihat,
jotka ulottuivat yli kyynärpäiden, ja sanoi huolehtivasti:

— Kas niin, nyt ei Matilda tahraa pukuaan. —

Hän ei luultavasti huomannut kuinka vanha ja kulunut se jo
oli. Itse hän oli hyvin sievä mustassa puvussaan ja valkeassa
koruommellussa esiliinassaan. Ja soma hilkka, joka oli hänen mustilla,
yksinkertaisesti kammatuilla hiuksillaan, puki häntä.

Etehisen kello soi lakkaamatta. Kuski seisoi etehisessä ottaen vieraita
vastaan. Kuului vain silkkilaahusten kahina, naisten mennessä sisään.

Ensimäinen teetarjotin oli valmis. Janne veti valkeat sormikkaat
käteensä, otti tarjottimen ja sanoi rohkaisevasti:

— Hyvin kävi Matilda. Täytä nyt teekeittiö vedellä ja pidä vaaria,
että hehkuvia hiiliä on tarpeeksi. Katso, että vesi rupeaa kiehumaan —
ja niin vei hän suuren tarjottimen sisään. Olga meni hänen perässään
kantaen teeleipiä.

Kaikki oli kuin unta ja minulla oli kovin hauskaa. Kun rupesin pesemään
kuppeja, varoitti Janne minua:

— Pidä varasi, ettet vaan lyö mitään rikki. Ne ovat oikeata porsliinia,
tiedä se.

Onnettomuutta ei tapahtunut.

Kun tarjoilu oli päättynyt, saivat palvelijat teetä keittiössä ja niin
paljon leipää kuin vain tahtoivat ottaa.

Salongista kuului laulua ja soittoa. Taloudenhoitajatar pyysi minua
tulemaan hänen kanssaan ruokasaliin, niin saisimme mekin "nauttia".
Joka kerran kun Olga tai Janne kulkivat salongin ovesta, voin selvästi
nähdä muutamia hienoja naisia, jotka istuivat löyhytellen viuhkoillaan.
Ja kerran tein oikein tyhmästi, kun nim. päästin ihastuksen
huudahduksen nähdessäni yhden niistä hienoista puvuista, joita olin
itse ollut ompelemassa neiti Axénin luona. Oli hyvä, ettei silloin
ollut ketään ruokailuhuoneessa.

Sitten Janne viittasi minut käytävään, jossa hän oli pitkän aikaa
tuijottanut seinällä riippuvaan paperiliuskaan.

— Katsos Matilda, tähän on kenraalin rouva merkinnyt milloin mitäkin
tarjoillaan. Vai niin, kello 10 hedelmät ja toti — hän katsoi kelloaan
— siis neljän minuutin kuluttua pitää hedelmätarjottimen joutua sisään.
— Hän veti käsineet käteensä ja kiiruhti tarjoiluhuoneeseen.

Pian kannettiin vieraille suuria kristallimaljoja täynnä kaikenlaisia
hedelmiä ja hopeakoreja makeisineen.

— Se Dahl sitten on täsmällinen — hymyili talouden hoitajatar, kun
kello löi juuri 10.

Klo 12 alkoi illallinen. Vadit olivat kauniisti koristetut. Voi oli
muodostettu lampaaksi, pieni karitsa vieressään. Se näytti niin
somalta. En voinut ymmärtää mitä jälkiruoka oli, sillä siitä oli
laitettu suuria, valkeita joutsenia. Janne selitti myöhemmin, että
se oli jäätelöä. Äiti olisi varmaan ihmetellyt noita monimutkaisia
ruokalajeja. Eivät edes rovastinnan pidot olleet näin suurenmoisia.

Kyllä Janne näytti olevan aika nokkela kantaessaan edestakaisin
lautaskasoja ja suuria paistivateja, eikä koskaan kuulunut pienintäkään
kolinaa, eikä hän ensinkään hutiloinut.

Illallisen aikana pestiin keittiössä astioita ja hiljaa sielläkin
kaikki kävi. Kun kahvi oli tarjottu heti illallisen jälkeen, tuli
meidän kiireessämme seisaus, ja palvelijoilla oli nyt aikaa istuutua
syömään keittiöön. Tarjottiin aivan samaa, kuin mitä herrasväkikin
oli syönyt. Olutta saatiin myöskin ja kullekin annettiin lasi viiniä.
Vahinko vain etten ollut ollenkaan nälissäni.

Noin klo 2 lähtivät vieraat, jonka jälkeen kenraalin rouva tuli
keittiöön kiittäen taloudenhoitajatarta, että kaikki oli ollut niin
"onnistunutta". Hän kiitti Janneakin, kun hän oli huolehtinut niin
hyvin tarjoilusta.

Kun kenraalin rouva jätti minulle hyvästi, antoi hän minulle 2 mk
sanoen:

— Kiitos tästä illasta! Sinä olet kunnon tyttö.

Janne oli heittänyt hännystakin päältään ja kulki nyt toimekkaana
paitahihasillaan ja suuri, valkea esiliina edessään. Ruokailuhuoneessa
ja salongissa oli hän jo sammuttanut kruunujen kynttilät ja aukaissut
akkunat. Minä sain auttaa Olgaa asettelemaan tuoleja oikeille
paikoilleen ja järjestämään nuotit ja valokuvakokoelmat.

— Kenraalin rouva tahtoo saada heti kaiken paikoilleen — kertoi Olga.

Ennenkuin meillä oli kaikki valmiina, oli kello melkein puoli neljä.

Janne saattoi minut sitten kotiin. Portillamme tarttui hän käteeni
sanoen:

— Kiitos hyvästä avusta Matilda! Voinpa sanoa sinulle, että sekä minä
että muu keittiöväki huomasimme, että sinulla on suuret taipumukset
tulla hyväksi sisäköksi.

Nämä hänen rohkaisevat sanansa ilahduttivat minua, ja onnellisena menin
nukkumaan.

Juomarahaksi saamani kaksimarkkanen tuli ensimäiseksi rahaeräksi, jonka
kätkin uuteen säästölaatikkooni.




PROFESSORI WALLENBORGIN PERHEESSÄ.


Arkkuni oli laitettu kuntoon ja minä olin pukeutunut lähteäkseni uuteen
paikkaani. Täti saattoi minut professorin taloon. Professorin rouva
aukaisi itse keittiön oven, kun koputimme. Ystävällisesti ja iloisesti
lausui hän minut tervetulleeksi.

Hän oli komea nainen ja kantoi syvää surupukua. Hän näytti riutuneelta
ja kärsivältä. Tädiltä olin kuullut, että professorin herrasväki oli
pari kuukautta sitten menettänyt ainoan lapsensa, 4-vuotiaan tytön ja
että rouva oli siitä pitäen ollut usein sairaana.

Uusi emäntäni pyysi minua ottamaan esille tavarani, sitten menisin
hänen luokseen.

Keittäjätär Lotta tuli samassa kotiin ja vei minut "meidän
huoneeseemme", näytti minulle kaksi tyhjää piirongin laatikkoa, joihin
sain panna tavarani ja vaatekaapin, jonne voin ripustaa pukuni.

— Ahdasta täällä on, niin että tuskin voi kääntyä, kun sänkyni on
vedetty auki. Sisäkön täytyy nukkua keittiön lavitsalla. Herrasväellä
on kyllä aina mukavaa, mutta kuka ajattelee palvelusväkeä, eivät rouvat
eivätkä arkkitehdit — nurisi Lotta huokaillen.

— No Matildaa ei ole ollenkaan hemmoteltu. Hän on aina tyytyväinen —
arveli täti.

— Saa nähdä, kuinka tyytyväisenä hän pysyy! Professorin rouvan kanssa
ei totisestikaan ole helppo tulla toimeen. Hän on turhantarkka ja
juonittelee kaiken päivää. Olen ollut vain kuukauden talossa, mutta
olen jo läpeensä kiusaantunut — valitteli Lotta.

Jos koettaa parhaansa ja on vähän kärsivällisyyttä ja
suvaitsevaisuutta, niin käy kaikki hyvin — arveli täti. — Hyvästi
Lotta, hyvästi Matilda, toivon että teistä kahdesta tulee hyvät
toverit. Koettakaa vain tehdä, kuten rouva toivoo — ja niin sanottuaan
meni Leena täti tiehensä.

Kyllä Lotta oli ilkeä, kun puhui pahaa emännästään, ajattelin minä.
Mutta varmaan katui hän, koska hän hetken kuluttua, kun kello soi,
sanoi lempeällä äänellä:

— Numero 3 — rouva soittaa Matildaa, ole hyvä ja mene
ruokailuhuoneeseen.

Rouva kuljetti minua kaikkialla huoneustossa ja selitti mitä kuului
minuun tehtäviini. Klo 1/2 7 pitäisi minun joka aamu aukaista akkunat
niissä huoneissa, jotka minun oli siistittävä. Hän määräsi, että
varsinkin professorin huone oli siistittävä ja pölyytettävä erityisen
tarkoin. Lotalla oli osallaan ruokailuhuone, mutta eteinen kuului
minulle.

Tarjoiluhuoneessa näytti hän minulle suuren seinäkaapin, jossa harjat,
pölyliinat ja muut siistimiseen kuuluvat kapineet olivat ripustetut
järjestykseen. Rouva selitti kaikki hyvin perinpohjaisesti ja pyysi
minua vain kysymään häneltä neuvoa, ellen tiennyt miten tekisin.

— Näetkös Matilda, minua sanotaan kyllä ankaraksi ja turhantarkaksi,
ja sitä olenkin, mutta jos tekee niinkuin professori ja minä toivomme,
niin ei meillä ole vaikea palvella. Me vaadimme järjestystä ja
siisteyttä. Professori on hyvin täsmällinen, aterioiden pitää olla
minuutilleen valmiit — sanoi hän ystävällisesti mutta varmasti —
aukaisi ruokailuhuoneen kaapin ja alkoi selittää yhtä ja toista.

Äidin olisi pitänyt nähdä miten erinomainen järjestys siellä kaikkialla
vallitsi.

Professori oli jo iäkäs mies, hän näytti oikein vanhalta rouvaansa
verraten. Hirveän ankaran ja tuiman näköinen hän oli. Hyvin
lyhyesti tervehti hän minua, samalla kun vilkaisi minuun pienillä,
terävillä silmillään kultasankaisten silmälasiensa ylitse. Minua
hirvitti. Muistin Lotan kertoneen, että häntä kaupungissa kutsuttiin
"ylioppilaiden kauhistukseksi".

Seuraavana aamuna olimme aikaisin ylhäällä. Kello 1/2 8 piti huoneiden
olla siivotut ja aamukahvin ruokasalin pöydällä professorille.

Kun professori tuli ruokasaliin ja minä niiasin "hyvää huomenta",
nyökäytti hän vain päätään sanomatta sanaakaan.

Hetkisen kuluttua soitettiin kiivaasti ja Lotta aukaisi keittiön oven
huutaen minulle tarjoiluhuoneeseen:

— Professori soittaa, kiiruhda hänen huoneeseensa!

Kun tulin sinne hengästyneenä, istui professori kirjoituspöytänsä
ääressä. Hän kääntyi tuolissaan minuun päin sanoen hyvin matalalla
äänellä:

— Nimesi on Matilda? Katso tarkkaan tänne — tämän paperiveitsen pitää
aina olla kirjoituspöytäni oikealla puolella eikä vasemmalla. Ja tämän
tuhkakupin pitää olla suorassa eikä vinossa — kun liikahdin vähän,
kuunteli hän tarkkaan ja lisäsi sitten: — Onko sinulla narisevat
kengät? Kulje pari askelta eteenpäin! Kyllä todellakin narina häiritsee
minua. Tästä saat 5 mk ostaaksesi ensi tilassa kevyet jalkineet,
ymmärrätkö? sellaiset, jotka eivät narise! Kuinka suuren palkan lupasi
rouva sinulle?

Minä niiasin ja änkytin, ettei rouva ollut puhunut palkastani.

— Vai niin, vai niin — sanoi hän hymyillen, — (hän osasi siis
hymyillä!) — rouva on varmaan unohtanut puhua siitä. Me annamme sinulle
12 mk kuukaudessa. Oletko tyytyväinen?

— Niiasin vaieten. Professori nousi sanoen: — Niiaat vain silloin kun
tervehdit. Siis, 12 markkaa kuukaudessa, esiinnyt puettuna pesupukuun
aamusin, klo 12 mustaan, pieni valkea esiliina edessä ja hilkka päässä,
sen antaa rouva sinulle. Ymmärräthän, mitä olen sanonut? Nyt kuuluu
rouva soittavan, ole kiltti ja mene kuulemaan, mitä hän haluaa.

Sänkykamarissa oli aivan pimeää.

— Hyvää huomenta Matilda, vedä ylös käärekaihdin. Onko professori
saanut kahvinsa ajoissa? — kysyi rouva levottomasti.

Kun vastasin, että se oli pöydällä hänen tullessaan ruokailuhuoneeseen,
näytti hän levolliselta. Valittaen päänsärkyä pyysi hän minua tuomaan
kahvia.

Lotan avulla järjestin kahvitarjottimen oikein sievästi ja vein sen
sisään. Katsellen sitä hyvin tarkoin sanoi rouva vain:

— Kiitos, hyvä on. Nyt lepään puoli tuntia. Ole hyvä ja harjaa pukuni
ja kenkäni. Oletko jo harjannut professorin päällystakin ja pyyhkinyt
hänen päällyskenkänsä?

— Kyllä, rouva, sen tein ennenkuin siistin eteisen.

— Sepä oli kiltisti. Ota nyt tarjotin, niin saat korjata pois
kahvin ruokailuhuoneesta ja pestä kahvikupit sekä hopeat. Sen teet
tarjoiluhuoneessa, mutta varo tarkoin kahvikalustoa. Voi, kuinka olen
kipeä! Matilda, anna minulle hajuvesipullo peilipöydältä. Ei, ei sitä
vaan tuo oikealla puolen oleva. Ja samassa koputettiin voimakkaasti
makuuhuoneen ovelle, niin että rouva aivan hypähti. Professori tuli
sisään kysyen kuinka "hänen pikku armonsa" voi.

Hän nimitti rouvaansa usein siten.

— Voi rakas Bengt, minulla on kova päänsärky, olen pakotettu lepäämään
vielä hetkisen — vaikeroi rouva.

— Oletko puhunut Lotalle tämän päivän ruuasta? — kysyi professori,
istuutuen sängyn viereen.

— En, Bengt kulta, minun on ollut aivan mahdotonta ajatella sitä —
voihki rouva.

Ja juuri kun minä aijoin sulkea makuuhuoneen oven jälkeeni, pyysi
professori minua tulemaan takaisin. Kääntyen rouvaan kuiskasi hän
hellästi:

— Muistathan, ystävä kulta, että konsuli Bergström tulee tänään tänne
päivälliselle — ja sitten katsoi hän minuun sanoen: — ole hyvä ja pyydä
Lottaa minun huoneeseeni. Rouvan täytyy levätä. —

Ennenkuin ehdin lähteä huoneesta kuulin rouvan kuiskaavan valittavalla
äänellä: — Bengt rakas, kuinka tässä käynee. Matilda on vielä
tottumaton, ja minä olen sairas — sitten en kuullut enempää, sillä
suljin oven.

Lotta pani puhtaan esiliinan eteensä ja meni professorin luokse.
Nauraen tuli hän takaisin. Hän oli saanut professorilta paperin, jossa
seisoi: "Aamiaiseksi klo 12: voita, leipää ja silliä. Päivälliseksi klo
4 (vieraita): voileipäpöytä, jossa yksi lämmin ruokalaji. Lihalientä
piiraiden kera (Ekbergistä). Kanaa riissin ja sitruunakastikkeen kera.
Kermavanukasta. Olutta." Sitten oli professori antanut hänelle 20 mk
talousrahoiksi.

— Niin käy oppineissa taloissa, kun emäntä on sairas — nauraa hohotti
Lotta.

Soitettiin. — Rouva! — huusi Lotta keittiöstä, ja kun tulin
makuuhuoneeseen, kysyi rouva väsyneesti:

— Matildalla on kait suuri esiliina edessään, kun Matilda pesee
astioita — kyllä, näen että sinulla on — hyvä, sitten viittasi hän
kädellään, että sain mennä.

Olin tuskin ennättänyt tarjoiluhuoneeseen, kun taas soitettiin. —
Numero 1, eteinen — huusi Lotta ovesta. "Ei, Matildan täytyy itsensä
katsoa, mikä numero on pudonnut. Nyt on minun mentävä torille."

Kyllä teen sen vastasin minä kiiruhtaen eteiseen jossa professori oli
valmiina menemään ulos.

Kello 12 syön aamiaisen. Ota aina pesuesiliina edestäsi tullessasi
sisään, Matilda. Ole hyvä ja pidä hyvin vaaria rouvasta — sanoi hän ja
meni ulos. Minä en uskaltanut niiata.

Sillä aikaa kun Lotta oli torilla, soitti rouva viisi kertaa. Milloin
halusi hän että vetäisin ylös, milloin taas että laskisin alas
käärekaihtimen, sitten tahtoi hän päivän sanomalehden ja viimeisellä
kerralla antoi hän minulle lääkemääräyksen pyytäen minua menemään
apteekkiin tuodakseni hänelle lääkkeitä. Muistin 5 markkasen, jonka
professori oli antanut, kerroin asian rouvalle ja kysyin saisinko
samalla kuin menin apteekkiin ostaa kengät.

Professori antoi sinulle 5 markkaa ostaaksesi narisemattomat kengät,
niinkö? No, mene kaikin mokomin ja hanki ne ennen aamiaista. Mitä muuta
sanoi hän sinulle? — kysyi rouva hymyillen.

— Että tuhkakupin pitää olla oikealla puolella ja paperiveitsen
suorassa.

— Ei, ei, päinvastoin ja hän vääntelehti naurusta. — Ja entä muuta?

— Niin, sitten määräsi professori minun palkkani.

— Jaha, olen aivan unohtanut puhua siitä, saat 10 markkaa kuukaudessa,
eikö niin?

— Professori sanoi kyllä 12 — vastasin ujosti.

— Tarkoitan 12 markkaa, niin juuri, niinhän sovimmekin. Ole nyt kiltti
ja kiiruhda ajoissa kotiin. Minä nousen nyt ylös, päänsärkyni on
parempi. Teki oikein hyvää saada vähän nauraa.

Ei ollut pitkä matka apteekkiin, ja kun suutari asui aivan vieressä,
olin kotona puolen tunnin kuluttua.

Sillä aikaa oli rouva jo ennättänyt pukeutua ja istui nyt pianon
ääressä laulamassa. Minua ihmetytti, että hän huusi vain "aa! aa!", ei
se juuri kauniilta kuulunut.

Lotta touhusi parhaillaan aamiaisruokaa. Rouva opetti minulle miten
makuuhuone oli siistittävä. Minusta tuntui, että hän piti tärkeimpänä
miten ja missä professorin vaatteet riippuisivat. Professorin pienessä
pukuhuoneessa oli pitkä rivi jalkineita, jotka piti joka aamu pölyyttää
ja harjata. Sain hyvin tarkat määräykset, missä hänen tohveliensa
piti olla. Eipä siinä ollut yksi eikä kaksi asiaa, jotka minun oli
muistettava. Ajattelin sitä levottomana.

Kaikkein vaikeimman oli professorin rouva kuitenkin aivan unohtanut
opettaa minulle, nimittäin tarjoilun aamiaispöydässä. Siksi se kävi
niinkuin kävi.

Rouva itse oli kattanut pöydän, kehoittanut minua lukemattomia
kertoja katsomaan, että veitset ja haarukat olisivat aivan suorassa
kukin omalla puolellaan lautasta, että kukkamaljakko olisi keskellä
pöytää, ja muistuttanut etten saisi koskaan unohtaa professorin suurta
suola-astiaa.

Täsmälleen kello 12 istuutui herrasväki pöytään. Kun vaihdoin aika
huolimattomasti lautasia, sanoi professori jyrkästi.

— Ei, Matilda. Toiselta puolen, ei niin vaan näin — hän nousi pöydästä
ja näytti minulle, miten oli tehtävä, ja kuiskasi sitten rouvalle:

— Ystävä kulta, anna hänelle erikoinen opetustunti ennen päivällistä.

— Kyllä, Bengt pieni, sen kyllä teen — vastasi rouva alistuvasti.

Minun käteni vapisivat niin että pudotin haarukan — ja vielä
veitsenkin. —

— Ei koskaan saa pudottaa mitään. Hiljaa ja ääneti pitää tarjoilun
käydä. Kaikki ilman narinaa! Kuulen, että Matilda on jo ostanut kengät,
se oli hyvä, äänettömästi pitää liikkua — sanoi professori oikein
ystävällisesti.

Itku kurkussa kiiruhdin sanomaan: — Kyllä kiitos, ne maksoivat 4
markkaa 50 penniä, niin että minulle jäi 50 penniä.

Matilda on hyvä ja pitää ne — sanoi professori, sytytti sikaarin ja
meni työhuoneeseensa.

Koko aamiaisen ajan oli rouva näyttänyt levottomalta ja istunut
mielestäni kuin neuloilla. Varmaankin siksi, että olin hutiloinut!

Lotta oli pakahtua naurusta, kun kerroin miten huonosti olin
tarjoillut. — No, kaikki ovat lapsia alussa arveli hän.

Rouva auttoi minua kattamaan päivällispöydän. Hän koristi sen sievästi
vaaleanpunasilla kukilla. Jo kello 2 oli meillä kaikki valmista. Ja
niin pian kun rouva oli kuullut miehensä menevän ulos, istuutui hän
pianon ääreen. Ensin soitti hän vähän, mutta sitten hän alkoi taas —
aa! aa! — aansa.

A! a! aansa tähden unohtaa hän aivan juonitella tänään keittiössä. Sepä
on hyvä — sanoi Lotta.

Päivällistä varten pukeutui rouva laahuspukuun ja pani valkean kukkasen
hiuksiinsa.

Olin jo etukäteen levoton, miten selviäisin. Mutta kävikin
odottamattoman hyvin, luullakseni sentähden, että professori keskusteli
koko päivällisen ajan hyvin innokkaasti vieraansa kanssa eikä huomannut
edes sitä, että annoin kerran puhtaat lautaset väärältä puolelta.

Kyllä hengähdin helpotuksesta, kun ensimäinen päivällistarjoiluni
hienossa talossa oli ohi.

Vaikka koetin pitää silmäni auki ja tehdä niinkuin oli käsketty, sattui
joka päivä kuitenkin jotakin, minkä olin laiminlyönyt, mutta oikaisun
jälkeen muistin sen kyllä koko ikäni.

Eräänä aamuna soitti professori minua. Kun olin tullut hänen
huoneeseensa, osoitti hän poikkinaista tulitikkua, joka oli
kirjoituspöydän alla sanoen:

— Täällä tämä tulitikku on ollut jo kaksi päivää. Matilda on varmaan
unohtanut siistiä huoneeni.

Otin tikun ja vastasin vapisevalla äänellä:

— Anteeksi, herra professori, olen kyllä siistinyt joka päivä, mutta en
ole huomannut tikkua.

— Matilda on hyvä ja siistii huolellisemmin.

Senjälkeen ryömin kyllä pöytien ja tuolien alle kurkistellen joka
pölyhiukkasta.

Erään kerran sattui päivällisellä, että professori yht'äkkiä käski
minun noutaa tikapuut. — Soittokello on varmaan epäkunnossa, ajattelin
minä.

— Aseta tikapuut tähän, kas noin! Nouse nyt neljännelle portaalle! —
käski professori.

Hämmästyneenä tuijotin ensin rouvaan sitten professoriin joka jatkoi:

— Katso tarkkaan mitä ruokapöydästä puuttuu!

— Professorin suola-astia! huudahdin minä korkeudestani, kiipesin alas
ja kiiruhdin kaapille.

— Luulenpa ettei Matilda toista kertaa unohda panna sitä pöytään —
sanoi hän hymyillen.

Ei, totisesti en sitä tehnyt!

Ollessani tarjoiluhuoneessa kuulin kuinka professorin rouva kuiskasi
nauraen:

— Mutta Bengt, sinulla sitten on päähänpistoja, korkeita kuin talot!

Muutamia päiviä senjälkeen tarjoillessani aamiaispöydässä, antoi
professori minulle kirjeen sanoen:

— Matilda on hyvä ja panee paistivadin pöydälle ja vie tämän kirjeen
raatimiehen rouva Wallenborgille. Hän asuu numero 4:ssä tämän saman
kadun varrella. Odota vastausta vaikka se viipyisikin. — Taputtaen
rouvaa kädelle jatkoi hän:

— Näätkös ystäväni, olen kirjoittanut ja kysynyt emmekö saisi
äitiä tänne päivälliselle ensi sunnuntaina. Hänhän on jo niin
reipas nuhakuumeensa jälkeen, että hän on ollut kaksi kertaa ulkona
ajelemassa. — Älä unohda odottaa vastausta — huusi professori jälkeeni.

— Ja ota hattu ja päällystakki yllesi, Matilda. Mene kaikin mokomin
kadulta, pääovesta — lisäsi rouva kiireisesti.

— Oli kiltisti, rakas ystäväni, että huomautit siitä — kuulin
professorin sanovan, mutta minä en voinut käsittää, mitä he sillä
tarkoittivat.

— Hattu, päällystakki ja pääovesta! — ei, jospa sen ymmärtäisin.

Vasta myöhemmin sain sen selville. Raatimiehen rouvan sisäkkö kertoi
minulle nimittäin kerran, että hänen emäntänsä ei pitänyt siitä, että
näki palvelijattaren juoksevan kadulla ilman hattua tai huivia vain
suojahuivi yllään. Ja sitäpaitsi toivoi raatimiehen rouva, että kaikki,
mitä professori lähetti hänelle, tuotaisiin pääovesta.

Kirkkaassa messinkilevyssä oli: Raatimiehen rouva Henriette Wallenborg.
Nimikilven vieressä oli suuren renkaan muotoinen messinkinen kädensija
ja kuinka nyt vedinkään ja väänsinkään sitä, avautui ovi kuin
taikaiskusta meluten ja paukkuen.

Astuin suureen eteiseen, jonka lattia oli peitetty kauneilla
punaraitaisilla matoilla. Kun en suureksi hämmästyksekseni nähnyt
siellä ketään, kiipesin ilman muuta ylös portaita, jotka veivät
ylempään kerrokseen, ihailin paksuja kiiltäviä messinkitankoja, jotka
pitivät kullakin porrasaskelmalla mattoja hyvin pingotettuina. Kun olin
tullut ylös, avautui taasen ovi ja pitkä, laiha palvelija otti minut
vastaan. Hän oli raatimiehen rouvan sisäkkö, "Heta".

Kun hän kuuli, että toin tietoja professorilta, pyysi hän minua käymään
eteiseen ja sitten ruokailuhuoneeseen.

Raatimiehen rouva istui kahvipöydässä korkeaselkäisessä tuolissa.
Hän oli kaunis, vanha nainen, valkea hilkka harmaassa, kiharaisessa
päässään.

— Voiko noin kauniilla rouvalla olla niin ruma poika? — ajattelin minä
antaessani kirjeen syvään niiaten hänelle.

— Tämä on professorin herrasväen uusi sisäkkö — huusi Heta kovasti
raatimiehen rouvan korvaan.

— Hän on varmaan aika kuuro, tuumin minä itsekseni.

— Hyvää päivää, hyvää päivää! Kiitos, olipa hauskaa! Mikä on nimesi,
lapseni? — kysyi hän lempeästi.

— Matilda, — rouva — vastasin minä niiaten taas.

— Vai niin, Hilda? Minulla on ollut tytär, jonka nimi oli myöskin
Hilda, hän on nyt kuollut. Heta on hyvä ja vie Hildan teidän
huoneeseenne niin kauaksi kun minä kirjoitan vastauksen professorille.
Tarjoa nyt kahvia tai teetä Hildalle. Ota leipää täältä korista ja
muutamia sokeripaloja teevadille. Toivon että poikani, professori, voi
hyvin? — kysyi hän, kääntyen minuun.

Minä kumarsin päätäni ja niiasin.

Nojaten hopeapäiseen keppiin kulki raatimiehen rouva suoraryhtisenä
saliin, istuutui kirjoituspöydän ääreen ja aukaisi kirjeen. Säteilevin
kasvoin alkoi hän lukea sitä.

— Kuinka kaunis rouva on, hän on varmaan ollut kaunotar nuoruudessaan —
kuiskasin minä Hetalle.

Keittiössä istui Miina, keittäjätär, ja hakkasi lihaa. Hän oli kyllä
Hetaa vanhempi, mutta yhtä laiha ja melkein yhtä pitkä.

Kun hän kuuli, että olin Matilda, professorin perheestä, tervehti hän
hyvin sydämellisesti minua ja kysyi:

— Kuinka hyvä, kiltti professorimme voi?

Kun kiitin ja vastasin, että hän voi hyvin, lisäsi hän:

— Ollaan aina niin peloissaan, että kunnon professori kylmetyttäisi
itsensä ja saisi pahan tulehduksensa.

Katseeni lentäessä pitkin hyllyjä, joilla oli pitkät rivit kirkkaita
kuparikattiloita, huudahdin ihaillen:

— Semmoinen kuparipaljous, ja nehän kiiltävät kuin olisivat kultaa!

Miina hymyili ja sanoi:

— Niin, kyllä sitä tavaraa on tässä talossa. Kaikki on rouvan isän,
piispan, talosta. Niiden kirkkaanapitäminen antaa kyllä työtä.

Palvelijattarilla oli suuri huone, jossa oli kaksi akkunaa. Siellä
oli niin hienoa ja järjestyksessä kaikki. Molempien kaappien päällä
oli useita valokuvia kehyksissä sekä joukko kukkamaljakolta ja pikku
esineitä. Seinillä riippui kauniita uskonnollisia tauluja. Sängyt
olivat huolellisesti peitetyt valkeilla peitoilla. Minua pyydettiin
heti istumaan keinutuoliin.

Heta kattoi sievän kahvipöydän meille kaikille kolmelle. Miina ja minä
joimme teetä; hänellä oli niinkuin minullakin vatsakatarri ja oli
lääkäri kieltänyt häntä juomasta kahvia.

Palvelijattaret näyttivät minulle useita eri kuvia professorista, aina
niiltä ajoilta saakka, jolloin hän oli pieni poika. Miina ja Heta
olivat palvelleet yli 30 vuotta raatimiehen rouvaa ja sanoivat olevansa
aivankuin hänen perheensä jäseniä.

— Me olemme jakaneet rouvan kanssa sekä surut että ilot — sanoi Heta
kyynelsilmin.

— Ja sitten kun kaikki hänen muut lapsensa ovat kuolleet, on professori
ollut aina meidän rakas kultapoikamme — lisäsi Miina iloisesti.

— Kauan istuimme ja juttelimme Wallenborgin perheestä, mutta minua
ihmetytti suuresti, etteivät he kertaakaan puhuneet professorin
rouvasta.

Kun raatimiehen rouva antoi minulle professorin rouvalle menevän
kirjeen, sanoi hän taputtaen minua olalle:

— Koeta nyt parastasi, Hilda hyvä. Katso tarkoin, että professori
saa kaiken niinkuin hän tahtoo, äläkä unohda aamuisin sulkea ajoissa
professorin huoneen akkunoita, hän ei siedä vetoa. Pelkään niin, että
hän kylmettyy.

       *       *       *       *       *

Seuraavana sunnuntaiaamuna kulki professori huoneesta huoneeseen
kohennuskeppi kädessään ja kohensi tulta ja itse sulki hän pellit.
Huoneissa tuntui oikein kuumalta, mutta niin piti olla kun odotettiin
raatimiehen rouvaa.

Kaikki oli ajoissa valmiina.

Professorin rouva oli auttanut minua päivällispöydän kattamisessa, hän
oli koristanut sen keltasilla kukilla. Vieraan lautasen vieressä oli
matala kukkalasi resedoineen.

— Ne ovat anoppimuorini lempikukkia — kertoi rouva minulle.

Hetan piti saattaa raatimiehen rouvaa ja jäädä meille päivälliselle,
jonka tähden minun käskettiin kattaa hänelle, Lotalle ja minulle pöytä
tarjoiluhuoneeseen. Meidänkin pöydällemme asetti rouva kukkamaljakon ja
sitten kulki hän ympäri huoneita ja katsoi tarkkaan, että kaikki oli
suorassa ja täsmällisesti.

Lotan piti juuri ruveta paistamaan lihapalleroita, kun rouva tuli
keittiöön. Hämmästyneenä huudahti hän:

— Mitä Lotta ajattelee? Kenellä nyt on tapana laittaa lihapallerot
käsissään? Laita ne kaikin mokomin kahvikupissa tai kahdella lusikalla
leikkuulaudalla.

Lotta näytti vihaiselta. Luulin että hän heittäisi vadin
lihapallerotaikinoineen lattiaan. Hän oli aivan tulipunainen
kasvoiltaan ja mutisi vihaisesti nenäkkäitä sanoja.

— Rauhoitu Lotta, tee vain kuten haluan — sanoi rouva, otti
vanukasmuotin jääsoikosta, kaatoi vadille jälkiruuan ja koristeli sen
mesimarjahillolla.

Raatimiehen rouva näytti tyytyväiseltä kaikkeen. Hän kiitteli kirkasta
lihalientä, sanoi että vasikanlihapallerot olivat erinomaisen hyviä ja
vanukkaaseen oli hän ihastunut.

— Se on oivallista! — luulen että hän sanoi niin. — Aada rakas, olet
varmaan itse valmistanut sen? Saanko pyytää vielä yhden annoksen? —
Professori näytti oikein tyytyväiseltä.

— Hildahan tarjoilee oikein sievästi ja liikkuu niin hiljaa — kuulin
raatimiehen rouvan lausuvan, kun menin tarjoiluhuoneeseen. — Minun piti
naurahtaa itsekseni ja muistaa "narisemattomia" kenkiä.

Kun istuimme aterioimassa, niin näkyi kyllä, että Lotta oli nyreissään
ja tahtoi mielellään sanoa jotain ilkeätä rouvastamme, mutta Heta osasi
aina estää sen ajoissa.

Kahvin jälkeen uinahti raatimiehen rouva hetkisen istuen professorin
keinutuolissa. Kun hän heräsi, oli professori mennyt ulos. Hänen piti
tavata joku herra asemalla.

Meidän rouvan käsivarteen nojaten tuli raatimiehen rouva saliin, jossa
hän istuutui mukavaan nojatuoliin. Juuri kun vein heille toisen kupin
kahvia, sanoi hän suloiseen tapaansa:

— Aada kulta, laula vähän minulle! Laula ensin "Fjorton år tror jag
visst att jag var" [Luulen että olin neljätoista vuotta.] ja sitten
muutamia muita lempilaulujani.

— Mielelläni, rakas anoppimuori, vastasi rouvamme iloisesti, istuutui
pianon ääreen ja lauloi toisen laulun toisensa jälkeen.

Heta ja minä seisoimme ruokailuhuoneen ovella ja kuuntelimme. Rouva
lauloi niin kauniisti, että meille kihosi aivan kyyneleet silmiin.

Raatimiehen rouva istui hartaasti kuunnellen. Hän oli kuin kirkastettu,
minusta näytti, kuin hän olisi ollut ajatuksissaan aivan toisessa
maailmassa. Hän oli kuin kuva menneiltä ajoilta. Se kuva ei ole koskaan
menevä mielestäni: vanha kaunis nainen hienoine kasvonpiirteineen
istuen siellä kirjaviin pieluksiin nojaten. Hän oli puettu mustaan
silkkipukuun ja samettiseen mantiljaan. Päässä oli hänellä valkea,
sinipunervilla nauhoilla koristettu pitsipäähine. Muinaisaikuinen
kultainen rintaneula kiinnitti kallisarvoista pitsikaulusta ja pitkät,
paksut kultakäädyt riippuivat hänen kaulassaan.

Suloisesti hymyillen sanoi hän, kun rouva nousi pianon äärestä:

— Kiitos, ystävä kultani, kuinka kauniisti sinä laulat! Tule tänne
Aadani, että saan suudella sinua.

Kyyneleitä kiilsi professorinrouvan silmissä, kun hän polvistui
jakkaralle vanhan rouvan jalkojen juureen.

— Kiitos, rakas Aada! Tee Bengtini aina yhtä onnelliseksi kuin hän nyt
on, tuo hyvä sielu ansaitsee sen niin hyvin — kuiskasi vanha rouva ja
suuteli professorin rouvaa hellästi otsalle.

Juuri silloin astui professori salonkiin eteisestä; iloisesti hymyillen
jäi hän seisomaan oven viereen. Hän ei varmaan voinut irroittaa
katsettaan kauniista taulusta, joka hänellä oli edessään.

Heta, joka myöskin oli nähnyt emäntänsä hellyyden miniäänsä kohtaan,
puhui tästä hetkestä alkaen ystävyydellä ja kunnioituksella meidän
rouvastamme.

Vanha rouva seisoi jo eteisessä puettuna samettiseen päällystakkiin
ja silkkiseen päähineeseen mennäkseen kotiin, kun hän yht'äkkiä sanoi
meidän rouvallemme:

— Rakas Aada, minulla on eräs pyyntö sinulle, älä kiellä sitä minulta!
Anna minun vielä kerran nähdä kaivatun pikku Henrietten huone — kenties
viimeisen kerran.

Professorin rouva hätkähti ja vastasi hitaasti:

— Ovea ei ole aukaistu sitten hautajaispäivän. Pelkään että siellä on
niin kylmä, että anoppimuori vilustuu.

— Ei, en minä sitä tee — vain viimeinen jäähyväissilmäys. — Hänen
äänensä kuului alakuloiselta.

Professorin rouva otti avaimen alushameensa taskusta, pyysi minua
aukaisemaan ruokailuhuoneen vieressä olevan kamarin oven ja vetämään
käärekaihtimen ylös. Olin useasti ihmetellyt minne se ovi vei.

Minä kiiruhdin sinne ja kun olin vetänyt ylös tumman käärekaihtimen,
niin näin minä mitä somimman kokonaan valkeaksi ja ruusunpunaiseksi
sisustetun lastenkamarin.

Professorin ja hänen rouvansa tukemana astui vanha rouva huoneeseen.
Hän katsoi siellä lämpimästi ympärilleen, puristi miniänsä kättä ja
sanoi tarkoittavasti:

— Peitä kaikki huonekalut ja säästä ne uudelle pikku Henriettelle.

— Kiitos tästä päivästä, kiitos rakkaudestanne! Tervetuloa ensi
sunnuntaina luokseni päivälliselle, Jumalan avulla elän vielä silloin!

Professori saattoi äitinsä kotiin, ja meidän rouva meni itkien
makuuhuoneeseen annettuani hänelle avaimen takaisin.

Kun tulin sanomaan, että illallinen oli pöydässä, istui rouva
kirjoittamassa suureen kirjaan. Professori jäi äitinsä luokse teelle.

       *       *       *       *       *

Leena täti oli meillä pesemässä pyykkiä, ja Lotta oli koko päivän
auttamassa pesuhuoneessa, jonkatähden minä sain luvan olla keittäjänä.
Kun rouva sanoi pitävänsä ruuanlaittamisesta keittokirjan avulla
silloin tällöin, puuhailimme me koko aamupäivän yhdessä keittiössä.
Oli niin hauska nähdä kuinka iloinen rouva oli seisoessaan hellan
ääressä hämmennellen hiljaa hyräillen keitoksia. Sekä aamiaisella että
päivällisellä kiitti professori ruokiamme. Niin, jopa Leena täti ja
Lottakin vakuuttivat, että kaikki maistuu "erinomaisen hyvältä".

Lotta oli antanut minulle aamulla 4 markkaa talousrahoista
kaikenlaisiin pikkuostoksiin ja minä kirjoitin kaikki menoni hänen
talouskirjaansa. Päivää myöhemmin merkitsin taasen pienen menoerän
kirjaan ja huomasin silloin suureksi hämmästyksekseni, että Lotta oli
muuttanut osan kirjoittamiani numeroita. 50 pennin sijasta oli 80
penniä ja eräässä toisessa kohdassa, missä menoni oli 1 mk oli hän
lisännyt 25 penniä. Kun kysyin Lotalta, miksi hän oli tehnyt niin,
tuli hän hirveän vihaiseksi ja sanoi kiivaasti: — Kas niin, aikooko
neiti "Tärkeä" ruveta sekaantumaan minun asioihini? Kylläpä hän on
hauska toveri! Jätä toiste koskematta kirjaani. Hoitakoon hän omansa,
minä hoidan omani. — Ja sitten nimitteli hän minua kaikenlaisilla
lisänimillä, otti kirjan ja lukitsi sen kaapin laatikkoonsa. Kun
tiesin, että minulla oli puhdas omatunto, enkä ollut tehnyt mitään
vääryyttä, päätin olla vaiti.

Samassa soitettiin ovikelloa, minä kiiruhdin sisään ja huomasin että
tarjoiluhuoneen ovi oli ollut raollaan, ja että rouva oli siellä
hääräten liinavaatekaapin ääressä. Hän oli aivan varmaan kuullut koko
ikävän kohtauksen, mutta ei sanonut siitä sanaakaan. Kun tulin takasin
keittiöön, tuntui Lotta säikähtyneeltä ja oli minulle ystävällinen; hän
oli luultavasti huomannut rouvan olleen tarjoiluhuoneessa.

       *       *       *       *       *

Sunnuntaina oli herrasväkemme päivällisellä raatimiehen rouvan luona,
ja Lotta ja minä saimme vapaata klo kolmesta yhdeksään illalla.

— Olipa hyvä että muistetaan, että köyhä palvelijatarkin tarvitsee
joskus vapautta. Ajatteles, koko sinä aikana, jonka olen ollut tässä
talossa, ei rouva ole kertaakaan käskenyt minua kirkkoon. Tällaisessa
paikassahan tulee aivan pakanaksi ja vain pari kertaa olen saanut
vapautta sunnuntai-iltapäiväksi. Ellen olisi joskus iltasin hiipinyt
salaa ulos, en olisi koskaan tavannut tuttaviani. Kuka tässä viitsii
palvella kuin vanki — nurisi Lotta harjatessaan uuden kevättakkinsa
samettikaulusta.

— Miksei Lotta pyydä rouvalta lupaa mennä kirkkoon, niin minä teen,
eikä hän ole koskaan kieltänyt minua.

— Se on selvää, sisäköillä on aina parempi kuin keittäjättärillä. Minä
en pyydä koskaan lupaa, vaan menen ulos milloin tahdon! Hyvästi! —
sanoi hän ja paukautti keittiön ovea.

Menin ensin tervehtimään rouva ja neiti Axénia. He näyttivät tulevan
iloisiksi tavatessaan minut. Kun he kuulivat, että herrasväkeni
matkustaisi pian ulkomaille, sanoi neiti:

— Ja sitten saamme Matildan takaisin liikkeeseen! — Siihen en voinut
vastata mitään, sillä tunsin itsessäni, että kohtalo oli määrännyt
toisin.

Leena tädin luona tapasin Jannen, jota en ollut nähnyt moniin
viikkoihin. Meillä oli niin paljon puhumista, ja molemmat olimme
saaneet kirjeen äidiltä, ne luimme nyt yhdessä. Äiti kirjoitti, että
hän tunsi olevansa reippaampi ja oli iloinen, kun meillä molemmilla oli
niin hyvä olla.

Täti kertoi meille, että hän oli eräänä päivänä nähnyt Roosan ajavan
erään poliisin kanssa, ja kun täti mielellään halusi tietää, eikö
Roosa enää ollut Kleinehn hotellissa, meni hän sinne ja kysyi häntä.
Keittäjätär oli vastannut, että he olivat useita viikkoja sitten
erottaneet tuon epärehellisen tytön.

— Mielelläänhän auttaisi tuota harhaanjoutunutta raukkaa, jos vain
voisi. Luulen, että hän joutuu turmiolle — sanoi täti surullisesti.

Minuun koski kuullessani sen ja ajattelin surumielin kaikkea, mitä
Roosa parka oli kerran kertonut äidistään.

Täti kysyi, mitä pidin Lotasta. Vastasin vain etten aina ymmärtänyt
häntä.

— Niin, sitä en ihmettele — sanoi täti. — Hän teki aika rumasti
panetellessaan emäntäänsä heti sinun tullessasi taloon. Minun täytyy
sanoa, että sinä päivänä, jolloin viimeksi pesimme yhdessä pyykkiä,
opin oikein tuntemaan hänet. Hänellä on terävä kieli ja puhuu
mielellään pahaa niistä perheistä, joissa on palvellut, se osottaa
huonoa luonnetta. Sanoin hänelle suoraan etteivät kaikki emännät ole
niin ilkeitä, kuin miksi hän heidät maalaa. Palvelijattarilla on
myöskin vikansa. Olen itse palvellut herrastaloissa ja oppinut niissä
paljon. Vasta kun jouduin naimisiin ja pidin itse palvelijattaria, näin
kuinka huolimattomia tyttöjä voi saada. Emännällä on oikeus vaatia
ja palvelija saa luvan taipua hänen toivomuksiinsa. Kyllä Lotta sai
kuulla minun mielipiteeni asiasta. Hän tuli noloksi, eikä uskaltanut
enää puhua pahaa kenestäkään. — Janne ja Matilda, tahdon sanoa teille
jotakin. Kun on paikka jossakin perheessä, niin ei saa kertoa muille,
mitä siinä kuulee ja näkee. Vieraat voivat niin helposti selittää
kaiken väärin. Kyllähän voi kertoa yhtä ja toista talosta, mistä
leipänsä saa, mutta pitää tietää, mitä sanoo. Pitää aina ikäänkuin
sulkea ovi jälestään eikä laverrella muille kotoisia salaisuuksia
perheestä, jossa palvelee. En koskaan unohda, mitä eräs rikas rouva
sanoi kerran pojalleen: "Kodin sisäiset asiat eivät ole vieraita korvia
varten, kaikkea, mikä joutuu kauemmaksi, vääristellään niin helposti
ja käsityskantakinhan saattaa olla niin erilainen." Ja sitten tahdon
sanoa teille vielä, että Lotta ei tiennyt mitä siisteys ja puhtaus
merkitsevät, vaikka hän niin kerskaillen kertoi, että hän on palvellut
"vain hienoissa taloissa". Ajatelkaas, en nähnyt hänen koskaan
professorin perheessä pesevän leivinpöytää tai peltejä leipomuksen
jälkeen. Onko se siisteyttä?

Oli niin hauskaa kuulla Leena tädin kertovan, hän oli niin viisas ja
oli koonnut paljon kokemuksia pitkän elämänsä aikana.

Myöhemmin menimme kaikki kolme iltakirkkoon, ja sitten saattoi Janne
minut kotiin. Hyvästellessään minua portillamme, sanoi hän:

— Matilda, syksyllä matkustamme tervehtimään äitiä. — Olisipa se
hauskaa — vastasin minä epäilevästi.

       *       *       *       *       *

Maanantai-aamuna pyysi Lotta rouvalta talousrahoja ja antoi hänelle
talouskirjansa.

Hetkisen kuluttua kutsui rouva Lottaa ja minä kuulin hänen sanovan:

— Huomaan, että vasikanpaisti maksoi 8 markkaa? Lottahan jakoi tuon
suuren paistin erään rouvan kanssa?

— Niin, rouva, — vastasi Lotta ja näytti hämmästyneeltä.

— Muistaako Lotta paljonko koko paisti maksoi? — kysyi rouva.

— Ei, sitä en todellakaan muista — vastasi Lotta vältellen.

— 10 markkaa, vai kuinka? — kysyi rouva ja katsoi terävästi Lottaan,
joka vastasi punastuen:

— Niin — luulen että oli niin:

— Silloin sai tuo vieras rouva palasensa kovin huokealla — 2:della
markalla!

— Ei, hänen osansa maksoi 4 markkaa — kiiruhti Lotta vastamaan.

— Lotta on varmaan erehdyksestä kirjoittanut 2 mk liian paljon,
sillä olin eilen erään tutun rouvan luona, joka tarjosi minulle
vasikanpaistia ja kertoi jakaneensa paistinsa meidän keittäjättäremme
kanssa.

— Rouva luulee nähtävästi, että minä olen varas — sanoi Lotta kiivaasti.

— Sitä en ole sanonut, mutta uskon kyllä varmasti, että Lotta on
useammin kuin yhden kerran merkinnyt väärin talouskirjaamme.

Sanomatta sanaakaan meni Lotta keittiöön, mutta seuraavana päivänä
pyysi hän rouvalta palvelustodistuksensa, sillä hänelle oli tarjottu
keittäjättären paikka eräässä höyrylaivassa ja tahtoi hän siis heti
muuttaa.

— Hyvä — sanoi rouva, ja professori kirjoitti itse todistuksen, jonka
rouva luki Lotalle.

Lotta tuli aivan kuohuksissaan takaisin keittiöön ja näytti minulle,
luultavasti hajamielisyydessään todistuksen, ja minä huomasin, että
siitä puuttui pieni sana "rehellinen". Kun annoin hänelle todistuksen
takaisin, repi hän sen palaisiksi ja poltti ne sanoen:

— Kyllä minä elän ilman heidän todistuksiaankin.

Mutta kun tuli eron hetki, katui hän ja pyysi rouvalta anteeksi, ja
jätti minulle hyvästi hyvin ystävällisesti, sanoen:

— Kiitos Matilda, sinä olet ollut hyvä toveri. Unohda vikani.

Itkien jätti hän meidät.

Rouva päätti olla ottamatta palvelijaa Lotan sijaan, varsinkin kun
raatimiehen rouva oli toivonut, että herrasväki söisi hänen luonaan
sekä aamiaisen että päivällisen niinä muutamina viikkoina, jotka he
vielä olisivat kotona. Leena täti saisi auttaa, kun tarvittaisiin,
sanoivat he minulle, ja minä olin siihen hyvin tyytyväinen.

Heti Lotan muutettua ryhdyin perinpohjaiseen siivoukseen keittiössä,
säiliössä ja meidän huoneessamme. Tarvittiinkin sekä saippuaa, vettä
että harjaa saadakseni kaikki hyvään kuntoon.

       *       *       *       *       *

Eräänä yönä heräsin siihen, että joku naputti keittiön ovelle. Se oli
Heta, joka aivan kalpeana ja hengästyneenä pyysi puhua professorin
kanssa. Raatimiehen rouva oli sairastunut vaikeasti ja makasi nyt
hourien. Professori pyysi minua juoksemaan hakemaan lääkäriä ja
tulemaan sitten vanhan rouvan luokse. Heta kiiruhti kotiin, ja
herrasväki pukeutui kiireimmiten ja lähti.

Kun soitin raatimiehen rouvan ovikelloa, tuli Miina itkettyneenä
vastaani. Hän pyysi minut keittiöön ja kertoi, että hänen emäntänsä voi
hyvin huonosti, ja että hän oli aivan vakuutettu, että Hetan ja hänen
unensa merkitsivät jotakin.

He olivat molemmat nähneet kolmena yönä peräkkäin unta, että pikku
Henriette oli valkopukuisena kulkenut huoneiden läpi.

Lääkäri näytti hyvin vakavalta, kun hän tutkittuaan sairaan sanoi, että
hänellä on keuhkokuume. Koko yön istuivat hän ja professori raatimiehen
rouvan sairasvuoteen ääressä.

Professorin rouvan piti vastoin tahtoaan paneutua vierashuoneeseen
nukkumaan; lääkäri ei sallinut hänen valvoa, kun hän näytti hänen
mielestään kalpealta ja uupuneelta.

Kello 4 aamulla oli Miinalla kahvi valmiina. Heta hiipi hiljaa
sairashuoneeseen ja ilmoitti herroille, että kahvipöytä oli katettu
ruokailuhuoneeseen. Lääkäri katsoi kelloaan ja kuiskasi professorille:

— On hauskaa nähdä niin täsmällisiä ja uskollisia palvelijoita kuin
äitisi ovat. Tässä lepää heidän emäntänsä sairaana, eikä enää jaksa
antaa heille määräyksiä, ja kuitenkin tietävät he niin hyvin, miten hän
tahtoo kaiken olevan. Monena yönä olen valvonut tässä talossa äitisi
kanssa sairasvuoteen ääressä, ja aina on huolehtiva, kohtelias emäntä
tarjonnut kahvia klo 4 aamulla. Niin, hänen ajatuksensa riittivät
silloin huolehtimaan kaikesta ja kaikista. Tule, rakas veli, niin
täytämme hyvän äitisi toivomuksen, tai jos mieluummin jäät tänne, niin
tuon sinulle kupillisen.

Professori maistoi tuskin kahvia. Mitä levottomimpana istui hän ja
seurasi äitinsä pienimpiäkin liikkeitä.

Aikaisin aamulla lähetti lääkäri minut kirje muassani
diakonissalaitokseen ja pyysi minun odottamaan siellä vastausta. Eräs
"sisar" tuli mukaani hoitaakseen sairasta.

Herrasväkeni jäi koko päiväksi vanhan rouvan luokse, mutta minä sain
mennä kotiin siistiäkseni huoneet ja tuodakseni professorin postin.

Kun laitoin professorin rouvan vuodetta, löysin hänen pieluksensa alta
kultaisen muistokotelon, joka riippui ketjuissa. Kun muistokotelo oli
auki, näin siinä pienen tytön kuvan. Se oli varmaan pikku Henriette,
kuinka herttainen ja sievä oli hän mahtanutkaan olla! Luultavasti
hypistelin koteloa liian kovakouraisesti, sillä toinen kansi aukeni ja
näkyviin tuli nuoren, kauniin miehen kuva. Professori ei ikinä ollut
voinut olla niin kaunis nuoruudessaan, ei, se oli mahdotonta, ajattelin
minä ja katsoin oikein tarkoin tuota komeaa, nuorta herraa. — Kukahan
hän lienee ollut? Kun minusta samassa tuntui, että joku kulki eteisen
ovesta, piiloitin minä muistokotelon taskuuni ja menin katsomaan, kuka
siellä oli. Mutta en eteisessä enkä muissakaan huoneissa nähnyt ketään.
Palasin sentähden makuuhuoneeseen ja jatkoin siistimistä.

Rouva oli varmaan kiireissään jouduttautuessaan anoppimuorinsa luokse
unohtanut kirjoituspöytänsä laatikon auki siinä oli suuri, punainen
kirja, johon hän usein kirjoitti, ja kun se oli auki, sattuivat silmäni
siihen: "Murisija", tuo sana tuntui minusta niin lystikkäältä, että
minun piti lukea edelleen. — "Murisijani on tänään ollut minulle niin
ystävällinen, niin sydämellisen kiltti ja herttainen, että todellakin
häpeän kuinka tyhmä olen usein ollut häntä kohtaan. Kuinka paljon
minulla onkaan katumista! Anoppimuorini eilistä ystävällisyyttä olen
aina muistava kiitollisuudella. Ja hänen rakastava, lämmin katseensa
pyytäessään minua aina tekemään hänen Bengtinsä yhtä onnelliseksi."
— — — Sitten luin alempaa: "Kuinka olenkaan voinut lapsellisessa
ymmärtämättömyydessäni olla hänelle mustasukkainen? Hänhän on hänen
poikansa, hänen kaikkensa, ja hänellähän on oikeus rakastaa häntä."
Ei, nyt nuhteli omatuntoni minua, heikko ääni sisimmässäni sanoi:
"Onko sinulla Matilda oikeutta tunkeutua emäntäsi salaisuuksiin! Teet
väärin. Pitäisitkö itse siitä, että joku asiaankuulumaton lukisi
sisimmät ajatuksesi? Et, varmaankaan!" — Mutta kukahan saattanee
nuori mies muistokotelossa olla? Sisäinen ääneni muistutti taas:
"Mitä se sinua liikuttaa?" Ei professori ole voinut koskaan olla
niin kaunis. Ei, kyllä olen varma, että emäntäni nuoruuden salaisuus
kätkeytyy pikku Henrietten valokuvan taakse. Tätä ja paljon muuta
mietiskelin pannessani muistokotelon päiväkirjan päälle ja lukitessani
pöytälaatikon. Otin avaimen mukaani rouvalle ja kerroin hänelle, mitä
olin löytänyt ja minne olin sen piilottanut.

Olin kyllä huomaavinani, että rouva punastui sanoessaan:

— Kiitos, Matilda, kiitos, se oli oikein tehty.

Kenties oli väärin, etten tunnustanut kuinka utelias olin ollut,
mutta tein sen siksi, että katsoin olevan parempi rouvalle, ettei
hän aavistanut vieraan tunkeutuneen hänen salaisuuksiinsa. Mutta sen
päätin, etten koskaan ilmaise kenellekään, mitä olin lukenut ja nähnyt,
sehän olisi ollut väärin kilttiä emäntääni kohtaan.

Koko päivän oli raatimiehen rouva hyvin levoton, hän houraili
ja heittelehti sinne tänne vuoteellaan. Iltapuolella tuli hän
levollisemmaksi, jonka tähden lääkäri kehoitti herrasväkeäni
paneutumaan levolle. Heta ja minä valvoimme vuorotellen sisar Agaatan
kanssa. Yö kului oikein rauhallisesti, ja kun lääkäri tuli seuraavana
aamuna, selitti hän, että valtimo oli tasaisempi ja sairaan tila
parempi.

Vanha rouva nukkui hyvin koko päivän ja me toivoimme kaikki parasta.
Illan tullen loi hän silmänsä auki ja katsellen ympärilleen kysyi hän
paljonko kello oli. Kun professori vastasi, että se oli 1/2 7, tarttui
vanha rouva hänen käteensä ja sanoi hymyillen:

— Minä olen nukkunut liiaksi. Meidänhän pitää matkustaa kello 1/2 10.
— Rakas Bengt, oletko jo täällä —? Ja tuollahan näen Aadan, tule, niin
saan kiittää sinua laulusta! Ehkäpä tahdot vielä kerran laulaa minulle:
"Mitt liv är en våg" [Eloni on kuin aalto.] Tahi ehkenpä jätämme
sen kello 9:ksi. Heta, ole hyvä ja tuo minulle voileipä ja lasi
olutjuustoa.

Sisar Agaatta koetteli valtimoa ja katsoi tarkoittavasti professoriin.
Hän lähetti minut heti noutamaan lääkäriä.

Kun Heta toi tarjottimella, mitä oli pyydetty, nukkui sairas jo.

Lääkäri tuli, pudisti päätään ja sanoi että valtimo oli ylen heikko ja
epäsäännöllinen.

Sairasvuoteen vieressä seisoi professori käsi vaimonsa vyötäröllä. Hän
näytti vanhalta ja kumaralta. Kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan.

Rouva taputti häntä hellästi olalle. Näki kuinka he molemmat kärsivät
katsellessaan kuolevan levottomuutta ja taistelua. Hengitys kävi yhä
heikommaksi. Lääkäri istui koko ajan kello kädessä ja laski valtimon
lyöntejä.

Oli puhjennut kova ukkosilma. Salamat valaisivat kerran toisensa
jälkeen sairashuoneen. Sisar Agaatta laski alas käärekaihtimen ja
sytytti kruunun kynttilät. Jyrähdykset kävivät yhä kovemmiksi. Me
seisoimme kaikki äärimmilleen jännittyneinä, huoneessa vallitsi
kuoleman hiljaisuus. — Kuului pitkä huoahdus vuoteesta, ja vanha rouva
hengähti viimeisen kerran.

Lääkäri nousi ja tarttuen professorin käteen sanoi hän vapisevalla
äänellä:

— Lämmin äidinsydän on lakannut sykkimästä. Onnellinen sinä Bengt, joka
aina olet ollut hyvä poika.

Professorimme polvistui äitinsä vuoteen ääreen. Hän suuteli useita
kertoja vielä lämmintä kättä. Hänen vaimonsa laskeutui myöskin
polvilleen puolisonsa viereen ja sanoi kiihkeästi itkien:

— Kiitos kaikesta! Bengt, siunattu olkoon rakastetun äitisi muisto!

Ulkona oli rajuilma tauonnut ja ilta-aurinko loisti säteilevän
kirkkaana huoneeseen, kun sisar Agaatta veti käärekaihtimen ylös.

Professori viittasi Miinan ja Hetan luokseen. Hän tarttui heidän
käsiinsä ja talutti heidät vuoteen ääreen, missä heidän emäntänsä
lepäsi. Itkien sanoi hän:

— Kiitos, uskolliset palvelijat. Äitini piti teitä suuressa arvossa.

— Parempaa emäntää ei voi koskaan saada — sanoi Heta nyyhkyttäen.

— Ja Jumala palkitkoon hänelle kaiken hyvän, minkä hän on tehnyt —
lisäsi Miina syvästi liikutettuna. — Nyt on rakastettu emäntämme mennyt
parempaan maailmaan! Jumala siunatkoon hänen muistoansa!

Kauvan seisoivat kaikki vaiti kuolleen vuoteen ääressä. Ilta-aurinko
laski, vallitsi lepo ja rauha.

       *       *       *       *       *

Seuraavina päivinä oli kaikilla ja erittäinkin professorilla paljon
toimitettavaa. Viidentenä päivänä tulisivat hautajaiset olemaan.

Eräs vanha senaatin vahtimestari, joka sitä ennen oli ollut palvelijana
raatimies Wallenborgin perheessä, ajeli koko päivän ympäri kaupunkia
vieden kutsukortteja hautajaisiin. Sataviisikymmentä henkilöä oli
kutsuttu.

Neiti Axén auttoi rouvaamme surupukujen laittamisessa. Miina, Heta
ja minä saimme mustat pukukankaat ja neiti Axén tarjoutui ompelemaan
meidänkin pukumme, koska hänen äitinsä ja hän olivat 60 vuoden aikana
ommelleet kaikki raatimiehen rouvalle.

Surutalo puetettiin valkeaan. Hursteja ripustettiin kaikkien akkunoiden
eteen, huonekalut peitettiin valkeilla päällyksillä, taulut samoin
valkealla tarlataanilla, ja punaisten eteis- ja porrasmattojen sijaan
pantiin valkeat.

Suuressa salongissa oli arkku korokkeella korkeiden laakeripuiden
ympäröimänä. Koko päivän paloi tuli korkeissa hopeisissa
haarakynttiläjaloissa molemmin puolin arkkua. Siinä lepäsi raatimiehen
rouva Wallenborg, kaupungin ennen niin ihailtu kaunotar. Kaunis oli hän
vielä kuolleenakin, lempeä hymy seurasi häntä hautaan saakka.

Kello 1/2 1 kokoontuivat vieraat. Professori oli järjestänyt kaiken
erittäin käytännöllisesti ja hyvin. Hänen äitinsä olisi kyllä ollut
tyytyväinen.

Alemmassa kerroksessa oli suuressa huoneessa eteisen vieressä pitkät
rivit vaatenaulakkoja. Siellä oli vahtimestari Åberg, joka otti
herrojen päällystakit ja toisen kerroksen eteisessä oli eräs senaatin
vahtimestari auttamassa naisia.

Kaikki istuivat juhlallisina ja ääneti. Vahtimestarit kantoivat
kahvitarjottimia. Miina, Heta ja minä puettuina uusiin mustiin
pukuihimme ja suuriin valkeisiin esiliinoihin seurasimme jälestä
leipätarjottiminemme.

Suureen tarjoiluhuoneeseen oli katettu kahvipöytä palvelijoille.
Raatimiehen rouvan maatilalta Niemenkylästä, oli tullut kolme vanhaa
uskottua palvelijaa hautajaisiin. Niemenkylän taloudenhoitajatar,
mamselli Malla, joka oli palvellut 55 vuotta perheessä, seisoi keittiön
hellan ääressä valvoen kahvinkeittämistä.

Kun kaikki olivat juoneet kahvin, tarjottiin reinin viiniä korkeissa
vihreissä laseissa sekä musta ja valkojuovaisia paperipusseja, joissa
oli surumakeisia.

Eräällä salin pöydistä oli kuolleen valokuvia, ja jokainen, joka
tahtoi, sai ottaa kuvan muistoksi.

Ennenkuin arkun kansi suljettiin, seisoi professori kauan kumartuneena
katsellen äitivainajataan. Oikealla kädellään teki hän ristinmerkin
hänen rintaansa ja sitten peitti kansi rakkaan vanhuksen.

Ruumisvaunut olivat saapuneet. Nikolainkirkon kellot soivat niin
kaihoisan hitaasti ja kun kukkasin koristettu arkku kannettiin
huoneesta, istui professorin rouva soittokoneen ääressä ja lauloi
värisevin äänin: "Mitt liv är en våg". Hän lauloi liikuttavan
kauniisti, luulen että tuskin ainoakaan silmä oli kuiva.

Minä olin saanut tehtäväkseni seistä alimmalla ovella sulkeakseni sen
sitten, kun kaikki olivat lähteneet haudalle. Herrat ja naiset tulivat
portaita alas ja menivät etsimään ajoneuvojaan.

Kenraali Ehreströmin uusien, suljettujen vaunujen vieressä seisoi
Janne ja aukaisi oven herrasväelleen. Sitten hyppäsi hän itse
kuskipukille aika ketterästi, ja istuessaan siellä kuskin vieressä
käsivarret ristissä rinnoillaan, näytti hän minusta oikein sorjalta ja
"tyylikkäältä".

Sydämeni löi kiivaasti, kun pitkä surusaatto lähti liikkeelle ja
kenraalin vaunut kulkivat oven ohi, jonka vieressä seisoin. Janne oli
nyökännyt minulle ystävällisesti.

Kun suljin oven, huomasin, ettei sen kiinni paukahtaessa syntynyt enää
samanlaista melua kuin ennen, ei — nyt päästi se kumean, haudanomaisen
äänen, kuin olisi se tahtonut sanoa: "Vanha on kadonnut".

Senaatin vahtimestarit kantoivat ruumiskorokkeen pois ja järjestivät
huoneet. Ruokailuhuoneessa sain minä auttaa vanhaa vahtimestaria
päivällispöytää katettaessa.

Vaikka olikin jo 75 vuotias, näytti vahtimestari Åberg vielä aika
terveeltä ja reippaalta. Hän kertoi minulle, että hän oli palvellut
Wallenborgin perheessä 35 vuotta, ensin juoksupoikana ja sitten
palvelijana. Seitsemättä kertaa kattoi hän nyt tässä talossa
hautajaispäivänä päivällispöytää.

— Ja nyt teen sen viimeisen kerran — sanoi hän surumielisesti. — Nyt
on kaikki lopussa, kun vanha, rakas emäntämme on kätketty maan poveen.
Niin, kiitollisessa muistossa säilytän kaikki, mitä hän on tehnyt ja
ollut minulle ja omilleni. Niin, niin, sekä herralla että rouvalla
oli sydän oikealla paikallaan. Sellaista kotia kuin Wallenborgien ei
synny taas pian tässä hyvässä pääkaupungissamme. Kaikki oppinut ja
hieno väki on kokoontunut täällä, ja monessa suuressa juhlassa on
tässä talossa oltu mukana, sekä laulua että soittoa on saatu kuulla.
Kaikki eivät voi, kuten minä, kerskua palvelleensa Jenny Lindhiä, rouva
Michaelia, Runebergiä, Topeliusta ja muita suuruuksia. Puhumattakaan
Ole Bullista, Rubinsteinista ja niin edespäin. — Kaiken tämän kertoi
hän koristelussaan pöytää kieloilla ja resedalla. Keskelle asetti hän
vainajan muotokuvan. Kehyksen ympärille oli hän kietonut suruharsoa. —
Niin, niin, yksi vain on jälellä Wallenborgin perheestä, mutta kyllä
hän sitten onkin miesten mies, tuo sinun professorisi. Ylioppilaiden
pitäisi oikein tuntea hänet — silloin eivät he kutsuisi häntä "meidän
kauhuksemme". Hän ei vaadi heiltä enempää, kuin on vaatinut itseltään!
Ja kuinka monia köyhiä ylioppilaita onkaan hän auttanut rahoillaan.
Siitä hän ei kyllä puhu, mutta sen tiedän minä, vahtimestari Åberg.
Matilda, ole hyvä ja anna minulle tuo maljakko valkeine ruusuineen
peilipöydältä, sen pitää olla professorin rouvan lautasen vieressä.
Oi! kuinka hän lauloi, sehän olisi voinut hellyttää kivenkin. Kyllä
hänestä olisi tullut toinen Pohjolan satakieli, ellei hän olisi
professorin tähden jättänyt lauluopintojansa Pariisissa. Mutta minä
suon professorille niin mielelläni tämän laululinnun. Tunnusta tosiksi
sanani Matilda, hänestä tulee vielä kerran kunnon emäntä Niemenkylään.
Katsoen kultakelloonsa lisäsi hän: — Klo 5 syövät he päivällisen.
Tunti on vielä aikaa. Niin, pöytä näyttää sievältä, juuri sellaiselta
jollaiseksi vanha rouva olisi tahtonut sen. Tässä istuu lääkäri, tässä
asessori ja tuossa piispa, hän on rouvavainajan sisarenpoika. Muita
vieraita ei tule. Luulen että he aukaisevat testamentin tänä iltana,
sillä asessorin pitää matkustaa huomisaamuna varhain kotiinsa Vaasaan.
Luulen, että rouva on tehnyt suuria lahjoituksia, rahoja kyllä on!
Hän ei varmaankaan ole unohtanut kaupungin köyhiä. Samassa soitettiin
ovikelloa, minä kiiruhdin avaamaan. Palvelijat tulivat kotiin haudalta.
He kertoivat kuinka juhlallinen hautaus oli ollut. Piispa oli puhunut
liikuttavan kauniisti ja sekakuoro oli laulanut useita lauluja sekä
kappelissa että haudalla. He sanoivat, että hautakummulle muodostui
kokonainen kaunis seppelevuori.

Mamselli Mallalle ja Miinalle tuli nyt kiire laittaa ruoka, ja
me olimme juuri lopettaneet päivällisemme tarjoiluhuoneessa, kun
professorin herrasväki ja vieraat saapuivat.

Niemenkylän puutarhuri ja pehtori sanoivat jäähyväiset, heidän piti
matkustaa kotiin, mutta mamselli Malla jäi seuraavaan päivään. Tulevana
sunnuntaina pidettäisiin hautajaispidot Niemenkylän väestölle.

Vahtimestari Åberg ja Heta tarjoilivat herrasväen päivällispöydässä, ja
he sanoivat, että professori ei ollut voinut syödä juuri mitään.

Iltasella ennen illallista kutsuttiin Miina, Heta ja mamselli Malla
saliin. Syvästi liikutettuina tulivat he takaisin keittiöön ja
kertoivat, että he olivat saaneet kuulla testamentin. Vanha rouva oli
hyvyydessään määrännyt, että he saisivat huoneen vapaasti asuttavakseen
kuolinpäiväänsä saakka ja vuotuisen eläkkeen.

Professori oli kysynyt ystävällisesti, haluaisivatko he palvella hänen
perhettään toistaiseksi ja senhän he niin kovin mielellään tahtoivat
tehdä.

Vahtimestari Åbergiakin oli muistettu antamalla hänelle rahasumma,
josta tämä oli hyvin kiitollinen.

Professorin rouva soitti minua. Otaksuin, että hän lähettäisi
minut kotiin jollekin asialle. Hämmästykseni oli sentähden
rajattoman suuri, kun asessori pyysi minua astumaan lähemmä ja luki
testamentista seuraavaa: "Jos rakas poikani Bengt on tyytyväinen niihin
palvelijattariin, jotka ovat hänen palveluksessaan minun kuollessani,
haluan minä, että he kukin saavat 500 mk:n säästöpankkikirjan".

Hän katsoi minuun, mutta kun en käsittänyt, että tämä koski minua,
sanoi professori:

— Matilda, sinä näet miten hyvä ja rakastava äitini on ollut,
hän on ajatellut minunkin palvelijoitani. Huomenna saat 500
mkan säästöpankkikirjan. Olet ollut vain lyhyen ajan meidän
palveluksessamme, mutta tahdon sanoa sinulle, että sekä rouva että minä
olemme sinuun hyvin tyytyväisiä.

Kyynelsilmin ja ystävällisesti katsoi rouva minuun. Niiasin niin syvään
kuin osasin ensin professorille sitten rouvalle ja viimeksi asessorille
kuiskaten:

— En ansaitse tätä hyvyyttä. Tarkoittikohan raatimiehen rouva sen
todellakin minulle?

Emäntäni tarttui käteeni ja sanoi:

— Matilda, pysy aina yhtä rehellisenä ja uskollisena, niin sinulle käy
hyvin elämässäsi.

Puhkesin itkuun ja kiitin isäntäväkeäni heidän suuresta
ystävällisyydestään minua kohtaan.

Seuraavana päivänä pyysin päästä ulos joksikin aikaa. Ensin juoksin
täti Leenan luokse ja kerroin hänelle suuresta lahjasta, jonka olin
saanut, ja sitten ostin pienen kimpun reseedaa ja menin hautausmaalle.
Tultuani aivan lähelle vanhan rouvan hautaa, huomasin minä, että
professori istui siellä penkillä pää käsien varaan painuneena.
Minä, vetäydyin pois peljäten häiritseväni häntä, juuri kun hän oli
vaipuneena suureen suruunsa.

Mutta professori oli varmaan kuullut askeleeni, koska hän kääntyi ja
sanoi:

— Sinäkö se olet, Matilda? Tule katsomaan näitä kauniita seppeleitä,
jotka ovat tällä kummulla.

Menin portaita ylös ja professori kysyi, mitä minulla oli paperissa.
Vastasin ujosti:

— Siinä on vain muutamia vaatimattomia kukkasia, saanko luvan
panna ne rouvan haudalle? Tahdoin niin mielelläni osoittaa hänelle
kiitollisuuttani.

— Sen saat toki mielellään tehdä. Kiitos, rakas lapsi! — sanoi
professori.

Minä niiasin ja hiivin hiljaa pois piilotettuani vaatimattoman kimppuni
kallisarvoisten seppeleiden joukkoon, joita oli siinä rikkaan rouvan
haudalla.

Vahtimestari Åberg on oikeassa — ajattelin minä kulkiessani pois
hautausmaalta — kuinka voi kutsua niin hyväsydämistä professoria
"ylioppilaiden kauhuksi". Ei, he eivät tunne professoriamme!

Kotimatkalla tapasin Jannen, ja kun kerroin hänelle, mitä olin saanut,
sanoi hän iloisesti! — Onnittelen! Matilda, kuinka iloitsenkaan
puolestasi! — Oli oikein hyvä, että tapasin sinut. Tahdotko ottaa
hyvän paikan kesäksi? Eversti Ehreströmin venäläinen miespalvelija
saa vapautta, ja nyt haluavat he sisäkön, joka samalla huolehtisi
tarjoilusta. He asuvat Hämeessä olevalla maatilallaan kesäkuukaudet.
Ehkäpä saat sitten seurata heitä Pietariin. Palkka on hyvä, 18 markkaa
kuukaudessa ja kaksi pumpulipukua vuodessa. Pietarissa he kyllä antavat
suuremman palkan. Ota todistukset mukaasi ja tule meille huomisiltana
klo 7, niin saat itse puhua everstin rouvan kanssa. Ei, nyt minun pitää
joutua leipuri Ekbergiin, meillä on vieraita tänä iltana. Hyvästi!
Tervetuloa huomenna! — ja ennenkuin ehdin edes vastata hänelle, juoksi
hän tiehensä.

Tämä tuli niin odottamatta, että oikein päätäni huimasi.

— Minun pitää neuvotella professorin rouvan kanssa. Osaanko minä
hoitaa niin hienoja tehtäviä? Minähän olen sitäpaitsi aikonut palata
neulomaliikkeeseen! Mutta kyllä on kuitenkin rauhallisempi ja parempi
olla palveluksessa. — Kaikki nämä ajatukset risteilivät päässäni.

Kun tulin kotiin, kertoi rouvani, että everstin rouva oli ollut
vieraisilla hänen luonaan ja kysellyt minusta ja että hän oli jo
suositellut minua tuohon paikkaan. Hän arveli kyllä, että selviytyisin
siinä.

Kun herrasväkeni antoi minulle palvelustodistuksen, sanoivat he,
että toivoivat saavansa minut takaisin, kun palaisivat kahden vuoden
kuluttua kotimaahan, ja sen lupasinkin.

— Siinä tapauksessa ettei Matilda silloin jo ole naimisissa — sanoi
rouva hymyillen.

Todistus oli minulle aivan liian hyvä, tunsin etten ansainnut sitä.

Päivää myöhemmin menin todistuksineni, neiti Axén oli myöskin antanut
minulle hyvän suosituskirjeen — kenraali Ehreströmin luo. Siellä
tapasin everstin rouvan, joka tuntui minusta hyvin kiltiltä. Hän sanoi
olevansa englantilainen ja puhui sentähden murteellista ruotsia.

Päätettiin, että minä 5 pnä kesäkuuta matkustaisin erään pesijättären
ja keittiötytön kanssa Hämeenlinnaan ja sieltä edelleen laivalla Korven
kartanoon. Everstin rouva antoi minulle 15 markkaa matkarahoiksi sekä
30 markkaa kahta pumpulipukua varten.

Kaikki oli käynyt niin nopeasti, että kuljin kuin unessa. Heta ja Miina
olivat hyvin tyytyväisiä, että olin saanut paikan eversti Ehreströmin
luona ja sanoivat, etten olisi koskaan voinut saada parempaa.

— Englantilaisessa kodissa voi Matilda oppia paljon uutta. Niin hyvässä
järjestyksessä olevaa taloa saa etsiä — arveli Heta.

       *       *       *       *       *

Niemenkylässä pidetty surujuhla oli ollut hyvin tunnelmarikas. Vanha
rouva oli muistanut testamentissaan anteliaasti kaikkia vanhoja
palvelijoita ja alustalaisia.

Kun professorin piti vielä palata Niemenkylään muutamiksi päiviksi
järjestelläkseen siellä asioita, toivoi hän, että rouva kutsuisi sillä
aikaa seurakseen hyvän ystävättärensä, nuoren papinlesken Kangasalta.

Hän tulikin, ja ystävien kohtaaminen oli oikein liikuttava. He
eivät olleet tavanneet moneen vuoteen ja nyt heillä oli niin paljon
kerrottavaa toisilleen.

— Minun elämäntarinani ei ole pitkä — sanoi köyhä rouva eräänä päivänä,
kun emäntäni ja hän istuivat aamiaispöydässä. Hän asetti muutamia
valokuvakehyksiä ruokapöydälle ja jatkoi:

Tässä näet, Aada rakas, lapsuuskotini, senhän hyvin tunnet. Tässä on
tuon nuoren jumaluusopin ylioppilaan kuva, häntä et koskaan nähnyt.
Tässä meidän pieni, mutta hauska ja rauhaisa pappilamme, ja tässä
lopuksi hauta, — — — siihen luhistui elämäni.

Kyyneleet vuotivat pitkin hänen kalpeita poskiaan. Professorin rouva
katsoi häneen ystävällisesti ja sanoi osaaottavasti.

— Lyhyt, mutta onnellinen elämä! Sinun miehesihän kuuluu olleen
erikoisen rakastettava luonteeltaan. Taasen tuo "miksi"? johon ei
saa vastausta. — — — Minun elämäni on jo ollut aika vaihtelevaa.
Halulla ja innolla kävin käsiksi lauluopintoihin Pariisissa, kun olin
onnistunut saamaan lainan. Pariisissa oleskeleminen tulee kalliiksi,
vaikkakin minä, kuten moni muukin, koetin elää niin säästäväisesti kuin
mahdollista. Rahat sulivat olemattomiin, terveyteni alkoi horjua; —
sitten tuli Bengt tielleni. Tässä huokasi rouva rummuttaen sormillaan
pöytään.

— En ole kuitenkaan koskaan katunut ottamaani askelta, hänhän on itse
hyvyys personoituneena.

— Olet onnellinen? — papinleski katsoi kysyvästi ystäväänsä.

— Kyllä, olenhan toki, mutta laulua en kokonaan jätä. Bengt on
musikaalinen, hänhän soittaa itse viulua. Toivon, että hän palattuamme
ulkomailta alkaa taas harrastaa musiikkia kodissa. Jospa tietäisit
miten hauskoja soitannolliset illat olivat kodissamme, mutta pikku
tyttömme kuoleman jälkeen on musiikkielämä ollut meillä kokonaan
lamaannuksissa. Ei ystäväni, puhukaamme muusta. Kuinka Kalle voi? —
kysyi rouva, hätäisesti.

Ajattelin silmänräpäyksessä nuoren kauniin miehen muistokotelossa
olevaa valokuvaa, jonka päivää jälkeen vanhan rouvan kuoleman löysin
paperikorista pieniksi palaisiksi revittynä.

— Kalle veli, kiitos hän voi hyvin! Sinähän tiedät, että hän on vuoden
ollut naimisissa vaatimattoman, mutta oikein herttaisen tytön kanssa.
Hän on nyt kaupunginlääkärinä Torniossa — vastasi pastorin rouva
hitaasti heidän noustessaan ruokapöydästä.

Päivät ja viikot vierivät matkavalmistuksia tehdessä ja siivouksessa.
Herrasväkeni oli purkanut kauniin kotinsa ja muuttanut tavaransa
raatimiehen rouvan taloon.

Professori oli kehoittanut rouvaansa lahjoittamaan pois ja hävittämään
kaiken, mitä he eivät tarvinneet, ja minäkin sain ilokseni joukon
hyödyllisiä tavaroita.

— Matildan tulevaa kapiota! — laski rouvani leikkiä.

Tunsin äkkiä olevani oikein rikas maallisesta omaisuudesta. Suuren osan
siitä, mitä olin saanut, lähetin kotiin äidille, ja loput panin säilöön
suureen matka-arkkuun, jonka rouva oli antanut minulle.

Kuolleen kodissa oli herrasväelläni paljon järjestämistä hänen
testamentissa lausuttujen toivomustensa mukaan. Muun muassa oli hän
määrännyt, että kaikki hänen paremmat pukunsa kuuluisivat eräälle
nykyisin Ruotsissa asuvalle nuoruuden ystävättärelle. Ja Heta kertoi
minulle, että rouvalla oli jo 23 vuotta ollut tapana syksyisin ja
keväisin lähettää suuri kori täynnä vaatteita ja muuta varattomalle
ystävättärelle, joka ennen oli ollut rikas, mutta eli nyt kokonaan
vanhan rouvan hyvyydestä. Pienimpiä yksityiskohtia myöten oli vainaja
aina ajatellut, mikä voisi tuottaa ystävälle hyötyä ja iloa. Jopa
hameiden taskutkin täytti hän vanhoilla napeilla ja kaikenlaisilla
muilla ompelutarpeilla, ja joka vuosineljänneksenä lähetti rouva Hetan
pankkiin ostamaan 700 kruunun pankkiosoituksen ystävättärelle Ruotsiin.

— Uskollisempaa ystävää ei ole maailmassa kuin rouva vainaja on ollut —
lisäsi Heta.

Yksinkertaisimmat vaatteet oli jaettava talon palvelijoille, ja meidän
rouvalle tuli yllin kyllin työtä ennenkuin hän oli järjestänyt kaiken
anoppimuorinsa tahdon mukaan.

Herrasväen lähtöpäivä oli tullut, ja me saatoimme heidät laivalle.
Kun porraspuu vedettiin pois ja suuri laiva lähti liikkeelle, tuntui
minusta, kuin olisin kadottanut elämäni tuen. Tuntui niin raskaalta
palata tyhjään kotiin, raskaalta ruveta kokoilemaan tavaroitani
seuraavan päivän matkaa varten.

Kun olin rautatieasemalla sanonut jäähyväiset Hetalle, Miinalle ja
Jannelle ja istuutunut vaunuun uusien tovereitteni, pesijätär-Eriikan
ja keittiö-Iidan kanssa, olin purskahtaa itkuun. Oli niin ikävää
käydä taas uutta tuntematonta tulevaisuutta kohti. Janne oli varmaan
huomannut kuinka surullinen olin, koska hän lähtövihellyksen kaiuttua
huudahti huiskuttaen iloisesti lakkiaan:

— Matilda, syksyllä matkustamme äitiä tervehtimään!




KORVEN KARTANOSSA.


Matkallamme Hämeenlinnaan kertoi Eriika meille, että hänellä oli jo
muutamia vuosia ollut oma pesu- ja silityslaitos Helsingissä. Eräs
rikas rouva oli ystävällisyydessään perustanut sen hänelle. Kahdeksan
kesää oli hän jo ollut pesijättärenä eversti Ehreströmin omistamassa
Korven kartanossa. Hän ei osannut kyllin kiittää sekä herrasväkeä
että talousmamsellia ja sanoi että muut palvelijat olivat mitä
parhaita tovereita. Eriika piti kesäkuukausia vuoden onnellisimpana ja
hauskimpana aikana.

— Parempaa kotia ei saata ajatella. Kaikkialla on puhdasta ja
siistiä minne ikinä katsookin, mutta kyllä sekä rouva että mamselli
vaativatkin järjestystä ja siisteyttä jokaiselta. Kaikki käy siellä
kuin nuottien mukaan. Jumala armahtakoon sitä, joka hutiloi! Mamselli
Borgin kanssa ei ole leikittelemistä, parasta vaan on tehdä, kuten
hän käskee ja pitää joka kapine sillä paikalla, jonka hän on sille
osoittanut. Mutta kyllä hän onkin sitten ihminen, joka ymmärtää
kaikki ja osaa kaikki! "Minähän olen käynyt kaikki arvoasteet läpi"
on hänellä tapana leikillisesti sanoa. Hyvin nuorena aloitti hän
halvimpana astioidenpesijänä Tukholman linnassa ja 24 vuotiaana jätti
hän kuninkaan keittiön mitä parhaimmilla todistuksilla varustettuna.
Everstin rouva kutsuu häntä "aarteeksi". Mamselli Borgin johdolla
voi jokainen, joka vain tahtoo oppia ruuanlaittoa ja kaiken, mitä
herrastalossa vaaditaan. Hänestä tulee Iidan emäntä. Maalla ei everstin
rouva puutu ollenkaan talouteen eikä keittiöpalvelijoiden asioihin,
ne kuuluvat mamsellille. Tahtomatta pelotella neuvon sinua kuitenkin,
Iida, heti mukautumaan hänen toivomuksiinsa.

Iida heitti niskojaan ja sanoi:

— Jos se mamselli rupeaa liiaksi juonittelemaan kanssani, niin voinhan
muuttaa, niin minulla on tapana tehdä. En siedä enempää kuin tahdon.

— No kunhan Ida vain koettaa, niin menee kaikki kyllä hyvin. Sinä, joka
olet niin nuori, et ole varmaan vielä paljon kokenut? — arvelin minä.

— Nuori! — sanoi hän nauraen pilkallisesti. — Kun täyttää jo pian 16
vuotta, niin kyllä tässä selviää! Toista oli, kun olin holhouksen
alaisena lasten kodissa. Siellä paimensi johtajatar aamusta iltaan.
Nythän saa olla oma herransa!

— Minne Ida joutui lastenkodista? — kysyi Eriika.

— Johtajatar oli niin olevinaan, kun hän oli hankkinut minulle paikan
sukulaistensa luokse, erääseen talonpoikaisperheeseen maalla. Olin
silloin 13 vuotias. Mutta en viihtynyt siellä, sillä en pitänyt pienten
lasten hoitamisesta ja sikojen ruokkimisesta. Sentähden menin puolen
vuoden kuluttua Porvooseen erään nimismiehenlesken kanssa. Hän oli
kyllä hyvä ja ystävällinen, mutta niin kauhean saita, etten voinut
pysyä hänen luonaan. Sitten sain hyvän paikan erään nuoren parin luona,
mutta kun he saivat pienokaisen, tulin liiaksi sidotuksi, harvoin,
tuskin koskaan sain mennä ulos. Kun siellä kävi liian ikäväksi,
kirjoitin tädilleni Helsinkiin ja pyysin häntä hankkimaan minulle
paikan siellä. Hän teki sen, ja minä jouduin erään herrasväen luokse
pääkaupunkiin. Sekä herralla että rouvalla oli virka, ja minä tulin
kuin taloudenhoitajaksi heille ja sain huolehtia koko kodista sanoi
Iida kerskuen.

— Sillonhan sinulla oli hyvä ollaksesi. Miksi et pysynyt heillä? —
kysyin ininä.

Iida tuumi hetkisen ja sanoi sitten tärkeän näköisenä:

— Niin, näettekös, minä tunsin itseni vähän heikoksi ja rasittuneeksi,
jonka tähden käännyin erään yhdistysrouvan puoleen, ja hän arveli, että
minun pitäisi saada raitista maailmaa, ja hän se on hankkinut minulle
paikan everstin herrasväen luona.

Sipoon Grennukseenko Iida joutui lasten kodista? — kysyi Eriika.

Hämmästyneenä vastasi Iida:

— Niin, juuri sinne. Kuinka ihmeessä voi Eriika arvata sen?

— Koska minäkin olen ollut lastenkodin lapsi ja palvelin ensiksi
Grennuksessa. Se on hyvä paikka. Siellä sai oppia paljon sellaista,
mikä myöhemmin elämässä on ollut suureksi hyödyksi. Lastenkotia
pidän vieläkin hyvänä kotinani, ja Grennuksen vanhukset ovat kuin
vanhempiani. Kiitollisuudella siunaan kaikkea, mitä lastenkodin
johtajatar on opettanut minulle, ja suuren kiitoksen olen Grennuksen
asukkaille velkaa. — — —Ei, mutta tuollahan on jo Hämeenlinna, tässä
meidän on mentävä junasta — jatkoi Eriika ja alkoi nostella tavaroitaan
hyllyltä.

Olen varma siitä, että Eriika oli iloinen, kun keskustelu Iidan kanssa
keskeytyi, sillä huomasin kyllä, kuinka häntä vaivasi kuulla nuoren
tytön puhuvan halveksuvasti hyväntekijöistään.

Vasta kun olimme lähtemässä vaunusta, huomasin että eräs vanha rouva
istui oven vieressä. Hän oli aivan varmaan kuullut keskustelumme, koska
hän juuri ennenkuin juna pysähtyi, sanoi Iidalle:

— Nuori tyttö, katsokaa minun harmaita hiuksiani, olen jo 80 vuotias ja
koetellut elämää. "Kyllä maailma maksaa", sanoo suomalainen sananlasku.
Rakas lapsi, ota aina kiitollisuudella vastaan vanhempien hyvät neuvot.
— Sitten tarttui hän Iidan käteen sanoen:

— Jumala olkoon kanssasi!

Iida tuijotti hämmästyneenä vanhukseen, niiasi ja näytti nololta
laskeutuessaan vaunusta.

Hämeenlinnasta jatkoimme matkaa höyrylaivalla pitkin Vanajavettä. Iida
istuutui heti yksin keulaan, joko hän häpesi tai oli kenties suuttunut
meihin. Hetkisen kuluttua näimme hänet vilkkaassa keskustelussa erään
nuoren talonpojan kanssa, joka tarjosi hänelle makeisia.

Epäilen, ettei hän tule sopimaan mamselli Borgin kanssa, — kuiskasi
Eriika osoittaen Iidaa. Ajattelen kaikkea sitä vaivaa, mikä lastenkodin
johtajattarella on ollut turvattomista, köyhistä lapsista — ja sitten
palkitaan hänet kiittämättömyydellä! Minä jos kukaan tiedän, miten
monenlaisia tyttöjä siellä on. Johtajatar ja yhdistyksen rouvat tekevät
kaiken, minkä voivat, kasvattaessaan meistä kunnollisia palvelijoita.
Mutta olen huomannut että nuoren tytön huonot taipumukset ilmenevät
vasta, kun hän on jättänyt lastenkodin ja on omin neuvoinsa maailmalla.
Olen vakuutettu, että sekä johtajatar että rouvat ovat saaneet
tietää, kuinka epävakainen Iida todella on, ja sitä varten ovatkin he
kääntyneet everstin rouvan puoleen saadakseen Iidan mamselli Borgin
johdettavaksi. Siellä jos missään voi Iidasta tulla kunnon palvelija.
Ei mamselli Borg ole vain yhtä eikä kahta kasvattanut. Kunpa hänellä
vain olisi ajan mittaan kärsivällisyyttä Roosan kanssa.

— Hän näyttää olevan sekä kiivas että ylimielinen, mutta eiköhän se ole
enimmäkseen lapsellista ymmärtämättömyyttä? Luulen, että hän pohjaltaan
on hyvä tyttö — sanoin minä, ja ajatukseni lensivät Roosaan. Nämä
molemmat muistuttivat paljon toisiaan.

— Toivokaamme parasta — sanoi Eriika miettivästi.

Kolme tuntia kestäneen laivamatkan jälkeen laskettiin Korven laituriin,
jossa kahdet ajoneuvot olivat meitä vastassa. Nyt oli jälellä vain
tuskin tunnin matka taloon.

Jo kaukaa näkyi Korven kartanon komea päärakennus kohoavan kunnaalla
tuuheiden puiden ympäröimänä.

Keittiön portaiden vieressä seisoi mamselli Borg, iloisen pyylevä,
vanhahko henkilö ja otti meidät vastaan. Sitten tulivat sisäkkö,
englantilainen kamarineiti ja väen taloudenhoitaja toivottamaan meidät
tervetulleiksi. Kaikki näyttivät hyvin iloisilta nähdessään taas
Eriikan, huomasi että hänestä pidettiin.

Mamselli Borg vei minut erääseen pieneen huoneeseen omansa vieressä.

— Tämä on Matildan huone, ole kuin kotonasi täällä! — sanoi hän
ystävällisesti. — Kun Matilda on siistiynyt matkan jälkeen, niin tule
luokseni, niin menemme saamaan ruokaa.

Kun hän oli mennyt, katselin ympärilleni sievässä huoneessa, joka
vaaleine, kukikkaine seinäpapereineen teki hyvin iloisen vaikutuksen.
Sänky, piironki, pesuteline, tuolit ja pöydät olivat kaikki maalatut
vaalean tammen värisiksi. Akkuna oli hedelmäpuutarhaan päin, jossa
omenapuut olivat täydessä kukassa. Akkunassa oli kotikutoiset puna- ja
valkoraitaiset uutimet, ja pöydällä akkunan edessä oli kielomaljakko.
Seinällä vuoteen yläpuolella riippui taulu, jonka alla seisoi:
"Onnellinen ja tyytyväinen". Taulussa oli pieni tupa, portaalla lojui
kissa nuollen käpäläänsä. Suuren kukkivan puun alla istui penkillä
vanha mummo sukankudin kädessä. Veräjällä seisoi nuori mies. Sehän
oli kuva meidän tuvastamme siellä kotona — äidistä, mirristä — —
ja Jannesta! Tuo taulu tuli minulle rakkaaksi ja kun jätin Korven
kartanon, sain sen everstin rouvalta, ja se riippuu vielä tänäkin
päivänä sänkyni yläpuolella.

Eräs ovi oli auki, olin utelias ja kurkistin, siellä oli pieni
vaatesäiliö. Seinällä riippui neljä esiliinaa, koruompelulla koristettu
tarjoilua varten, suuri valkea vuoteiden laittoa varten ja karkeampi
astioiden pesua varten. Neljäs oli vahakankaasta ja käytettiin sitä
luultavasti hopeita kirkastettaessa. Pari irtohihoja oli kiinnitetty
pesuesiliinaan ja vahakangasesiliinan taskusta pisti esille harmaa
sormikaspari, — kaikkea oli ajateltu. Kädet eivät saaneet tulla rumiksi
hopeita kirkastettaessa. Piirongilla, joka oli peitetty valkealla
liinalla, oli sievä tarjoiluhilkka.

Nautittuamme palvelusväen ruokailuhuoneessa hyvän aterian, saattoi
mamselli Borg meidät arkihuoneeseen, jossa everstin rouva tahtoi
toivottaa meidät tervetulleiksi. Hän pyysi Eriikaa huolehtimaan pesusta
yhtä hyvin, kuin hän oli tehnyt sen edellisinäkin kesinä.

Sitten ilmoitti hän Iidalle, että mamselli Borg oli hänen emäntänsä,
ja että hän toivoi, että Iida kaikessa noudattaisi tarkoin mamsellin
määräyksiä ja talon sääntöjä.

Kääntyen minuun sanoi everstin rouva, että hän itse ohjaisi minua
tehtävissäni ja että hän toivoi minun tuntevan talon tavat ennenkuin
eversti ja neiti Kate palaisivat ulkomailta. Hän pyysi minua aina
kysymään häneltä neuvoa, kun en tiennyt, miten piti tehdä, hän tahtoi
mielellään auttaa minua. Tämän kaiken sanoi hän hyvin ystävällisesti ja
kuului niin sievältä, kun hän puhui murtaen englanniksi.

Kamarineiti Polly kuljetti minua sitten ympäri taloa ja näytti minulle
joukon kauniita huoneita. Yläkerran salin parvekkeelta oli laaja
näköala. Kauempana näkyi suuri selkä, alhaalla rannalla oli pappila ja
punaseksi maalattu kirkko, ja alapuolellamme oli suuri puisto.

Pollyn oli hyvin vaikeata lausua ajatuksensa ruotsiksi, mutta hän
koetti kuitenkin selittää ja kuvailla kaikki minulle niin hyvin kuin
osasi.

Ensimäisenä iltana, jolloin istuin hänen huoneessaan, ehdotti hän, että
"vaihtaisimme tunteja". Minä puhuisin ja lukisin ruotsia hänen kanssaan
ja hän opettaisi minulle englantia. Alotimmekin jo seuraavana iltana ja
ennen pitkää olimme molemmat tehneet aimo edistysaskeleita.

Professorin perheessä saamani hyvät opetukset auttoivat minua aika
pian perehtymään talon tapoihin ja muutamien päivien kuluttua osasin
jo kattaa pöydän ja tarjoilla everstin rouvan toivomuksen mukaisesti.
Aluksi oli kuitenkin aika vaikeata muistaa, mikä kuului kahvi-,
aamiais- ja päivällispöytään, kun kuhunkin näistä piti olla eri
pöytäkalusto ja eri pöytähopeat. Ensimäisinä päivinä piti minun usein
pyytää neuvoa everstin rouvalta ja mitä suurimmalla kärsivällisyydellä
näytti hän aina, miten minun oli tehtävä. Kerran kerroin hänelle
tikapuista, jotka professori pyysi minun tuomaan sisään, kun olin
unohtanut hänen suola-astiansa, ja hän nauroi sydämellisesti, sanoen
"very good". [Sangen hyvä.]

Everstin rouva koristi aina itse ruokapöydän kukkasilla, myöhemmin
joutui se neiti Katen tehtäväksi.

Joka lauantai-ilta klo 4 piti meidän palvelijattarien mennä vuorotellen
liinavaatekamariin, jossa everstin rouva oli itse suurten liinakaappien
ääressä ja antoi pöytäliina-, pyyheliina-, esiliina- ja muun varaston,
minkä kukin tarvitsi tehtävissään viikon kuluessa. Samalla jätettiin
takaisin ne, mitä oli kuluneella viikolla käytetty, kamarineiti laski
ne, samalla kun kukin sai itse taittaa joka esineen ja panna sen
likavaatearkkuun. Tällä tavoin ei mitään koskaan kadonnut.

Joka kahden viikon perästä kantoi Polly herrasväen vaatteet Eriikalle
pestäväksi. Palvelusväellä oli oma erityinen pesijättärensä. Kun Eriika
ennen mankeloimista veti vaatteet silityshuoneessa, piti hänen aina
tarkoin katsoa oliko jotakin kulunut ja tarvitsi korjausta. Polly ja
sisäkkö istuivat siellä aina saapuvilla parsiakseen ja paikatakseen
sen, mikä oli mennyt rikki.

Jos joku palvelijoista huomasi pienimmänkään reiän niissä
pyyheliinoissa tai muissa tavaroissa, mitä oli saanut, oli se heti
parsittava. "Pienestä reiästä tulee niin helposti suuri", sanoi
everstin rouva antaessaan kullekin meistä lippaan kaikenlaisine
ompelutarpeineen.

Paremmin järjestettyä taloa ei voinut ajatellakaan. Kaikilla meillä oli
määrätty työmme, eikä kukaan saanut sekaantua toisen tehtäviin, kunkin
oli hoidettava omat askareensa.

Herrasväen aterioiden jälkeen pesin minä tarjoiluhuoneessa kupit,
lasit ja hopeakalut, se kuului miespalvelijan tehtäviin, missä
sellainen oli, kun Iidan sitävastoin piti keittiössä pestä lautaset ja
vadit. Iidan tehtäviin kuului myös kattaa ja tarjoilla palvelusväen
ruokailuhuoneessa. Sisäkkö auttoi häntä pesemään meidän astiamme.

Toisessa rakennuksessa huolehti väen taloudenhoitaja renkien ja
navettaväen ruuasta. Siellä oli oma erikoinen taloutensa. Polly nauroi
sydämellisesti, kun lausuin hänelle ihmettelyni siitä, kuinka hyvin
kaikki oli järjestetty. — Kaikissa hienoissa englantilaisissa taloissa
tehdään näin! "That's it!", niin pitää olla!

Kaikki olisi käynyt rauhallisesti ja hyvin ellei Iida olisi alkuaikoina
tuottanut usein huolta mamselli Borgille huolimattomuudellaan ja
suurella leväperäisyydellään.

Vaikka mamselli oli usean kerran näyttänyt, miten Iidan piti asettaa
ja järjestää siinä säiliössä, joissa palvelijoiden ruoka säilytettiin,
tapahtui joka päivä kuitenkin laiminlyöntejä. Hänen oli mahdotonta
muistaa peittää ruoka, vaikka sitävarten oli erityisiä kansia ja
voipaperia. Leivän jätti hän esille, sensijaan, että olisi pannut
sen läkkilaatikoihin, joita oli hyllyllä. Mamselli koetti oikein
suurennuslasin avulla näyttää Iidalle, miten vastenmielistä oli syödä
leipää, lihaa tai muuta, mikä oli ollut säiliössä tomulle ja kärpäsille
alttiina. Mahdotonta oli hänen myöskin saada Iida pyyhkimään joka aamu
säiliön hyllyjä peittävät vahakankaat.

Ruokasäiliössä ja kellarissa, joissa herrasväen ruoka säilytettiin,
hallitsi ja vallitsi mamselli Borg yksinään. Välistä otti hän Iidan
sinne mukaansa näyttääkseen, miten piti olla. — Hilloastioiden,
pullojen ja muiden pitää olla riveissä kuin hienoimmassa apteekissa!
Millainen taloudenhoitajatar minä olisin, jos antaisin pölyn ja
kärpästen päästä isäntäväkeni ruokaan? Sehän olisi epäsiisteyden
huippu! — kuulimme hänen eräänä päivänä sanovan Iidalle. Me oikein
ihailimme mamselli Borgin suurta kärsivällisyyttä.

Eräänä iltana, kuin istuimme sireenimajassa keittiön portaiden
vieressä, tuli kysymys nuorista köyhistä tytöistä, jotka joutuvat
kokemattomina maailmaan. Se oli kysymys, joka oli erittäin lähellä
mamselli Borgin sydäntä. Hänhän oli itse kokenut ja nähnyt niin paljon
elämässä. Nyt hän oli ottanut oikein tehtäväkseen auttaa ja neuvoa
nuoria, milloin vain voi.

— Minä toivoisin neuvoillani voivani tehdä heille helpommaksi hypätä
loukkauskivien yli elämän koulussa — sanoi hän niin sydämellisen
ystävällisesti, kyynelten loistaessa hänen suurissa, ruskeissa
silmissään. — Älkää luulko, että elämä on aina ollut minulle ruusuilla
tanssimista, ei, suruja ja vastoinkäymisiä riittää kyllä kullekin.

Mamselli Borg ihmetteli suuresti, ettei jokainen emäntä, jolla on
nuori, kokematon palvelijatar, istuta häneen puhtauden ja järjestyksen
tärkeyttä, sekä opeta häntä hoitamaan hyvin ja siististi keittiötä,
keittoastioita, säiliöitä ja ruokaa.

— Mitä hyödyttää koota ruokasäiliöön lukemattomille vadeille ja
lautasille ruuanjätteitä seisomaan, kuivamaan ja homehtumaan, sen
sijaan että käyttäisi ne niin pian kuin mahdollista tai antaisi ne
köyhille. Nehän täyttävät aivan tarpeettomasti säiliön hyllyt ja sehän
on sitäpaitsi tuhlausta. Minun mielestäni voisivat lastenkodit ottaa
tehtäväkseen kasvattaa kelvollisia keittäjättäriä. Nuorille tytöille
pitää opettaa, että vain huolimattomuudesta ja hutiloidessa lyödään
paloja isäntäväen pöytäkalustosta ja emaljoiduista kasareista. Heidän
täytyy nähdä tekevänsä väärin, kun eivät tarkoin varo herrasväkensä
tavaroita. "On helppo leikata leveitä hihnoja toisen nahasta", sanoi
minulle eräs emäntäni, kun kerran annoin kerman olla lämpimässä
ja hapantua, sen sijaan että olisin keittänyt sen. Täytyy ajoissa
opettaa nuorille, että kaiken voi käyttää. Jopa kuninkaallisen
Majesteetin keittiössäkin otimme talteen vähimmänkin, sen opetti
meille ranskalainen keittiömestari. Oli aivan ihmeellistä nähdä,
mitä erinomaisia pikku ruokalajeja hän sai aikaan ruuan tähteistä.
Joskaan ne eivät koskaan joutuneet kuninkaan pöydälle, niin saimme me
syödä ne. Niin — jopa leivänmurutkin, jotka lakastiin ruokapöydiltä,
koottiin ja niillä ruokittiin taivaan lintuja. — — — Muistan että
kuulin kerran erään kuuluisan lääkärin sanovan: — "Jokaisen kodin
pitäisi ottaa tunnuslauseekseen: 'Puhtaus ja järjestys'. Siten
estettäisiin moni sairaus ja karkotettaisiin moni taudinsiemen. Ihmiset
käyttävät yleensä aivan liian vähän aurinkoa, ilmaa ja vettä. On esim.
perheitä, jotka muuttavat keväällä maalle ja jättävät kaupunkikotinsa
panematta toimeen perinpohjasta puhdistusta. Seinille ja uunin
päälle saa talven tomu jäädä. Ei keittiötä eikä säiliöitä siistitä
ennen matkalle lähtöä. Huoneissa pingotetaan paksu paperi akkunoiden
eteen, jotta oikein estettäisiin auringonvaloa tunkeumasta sisään.
Peljätään seinäpapereiden ja huonekalujen haalistumista. Silloin
saavat taudinsiemenet rauhassa lisääntyä. Paljon parempi olisi ollut,
että aurinko olisi saanut tappaa ne. Syksyllä siistitään sitten.
Parina päivänä tuuletetaan huoneita, samalla kun apuvaimo, useinkin
ilman valvontaa, panee toimeen puhdistuksen sangen huolimattomasti ja
pintapuolisesti huoneustossa, jonne kolmen kuukauden aikana ei ole
päässyt raitis ilma eikä taivaan hyvää tekevä valo." — Tämän sanoi
kokenut lääkäri, ja hän oli oikeassa. — Hetken kuluttua lisäsi mamselli
Borg painokkaasti: "Ja ajatelkaa, kuinka koi lisääntyy kaikkialla."

— Meillä Englannissa ei tehdä niin, me rakastamme puhtautta, ilmaa ja
aurinkoa. Siellä on kaikki erittäin terveellisesti järjestettyä — sanoi
Polly suoristautuen.

— Niinpä kyllä! Meillä on teiltä paljon oppimista. Te olette tervettä,
karaistua väkeä, ja se on seurauksena kylmistä aamukylvyistänne ja
nukkumisesta avoimen akkunan ääressä vuodet läpeensä. Kotona Ruotsissa
ja täällä Suomessakin tehdään nykyisin kaikki mikä voidaan, jotta
saataisiin elämä niin terveydenvaatimusten mukaiseksi kuin suinkin.
Minähän olen myöskin palvellut jonkun aikaa Englannissa ja tiedän
miten hyvin englantilainen talo on järjestetty. Kaikki, minkä siellä
sain oppia, on ollut minulle hyvään tarpeeseen. Mutta, rakas Polly,
meidän pohjoismaalaisten, jotka olemme tottuneet lämpimiin uuneihimme
emmekä tarvitse koivupuuta säästää, on vähän vaikeata sietää teidän
huoneidenne koleutta kylmänä vuoden aikana. Teidän luonanne palellutin
käteni — sanoi mamselli laskien leikkiä.

Polly nauroi sydämellisesti vastatessaan:

— Oho! On ihmeellistä etten koskaan palele täällä, vaikka teidän
talvenne ovat paljon ankarammat kuin meidän ja käyn kuitenkin paljon
ohuemmin puettuna kuin te muut.

Sitten sanoimme toisillemme hyvää yötä ja menimme sisään.

Nuo sireenimajassa vietetyt iltahetket olivat hyvin hauskoja. Oli
sekä huvittavaa että opettavaa kuulla mamsellin ja Pollyn kertovan
muistojaan ja kokemuksiaan. Oli kuin olisi avautunut uusia näköaloja.
Me muuthan olimme nähneet vasta niin vähän.

Ensialuksi istui Iida harvoin kanssamme. Hän piti parempana mennä
kylään etsimään nuorisoa. Niin pian kuin hän oli saanut päivän tehtävät
suoritetuksi, lähti hän matkaan. Tavallisesti tuli hän kuitenkin
ajoissa kotiin, meidän piti nim. kaikkien mennä nukkumaan klo 11
illalla, se kuului talon sääntöihin. Pari kertaa olivat kyllä Eriika ja
sisäkkö, jotka asuivat samassa huoneessa hänen kanssaan, valittaneet
että heidän yöleponsa oli häiriytynyt, kun hän oli tullut myöhemmin
kotiin. Mutta senjälkeen kun Iida oli saanut siitä ankaran varotuksen
mamselli Borgilta, ei sitä enää tapahtunut.

Mamselli tuli päivä päivältä tyytyväisemmäksi häneen, ja Iida koetti
kyllä parastaan, mutta hän näytti usein niin väsyneeltä ja veltolta,
että me luulimme hänen muistamattomuutensa voivan johtua heikkoudesta,
jonkatähden mamselli antoi hänelle vahvistavia lääkkeitä.

Selitys tuli kuitenkin muutamien päivien perästä.

Eräänä yönä oli mamselli herännyt nauruun ja meluun, ja kun hän
kurkisti akkunasta saadakseen tietää mitä oli tekeillä, näki hän Iidan
ja muutamia nuoria miehiä keittiön portaiden vieressä. Seuraavana
aamuna meni hän aikasemmin kuin tavallisesti keittiöön ja löysi
silloin Iidan makaamasta tuoleilla. Hän nukkui raskaasti. Mamselli ei
sanonut tästä Iidalle mitään päivän kuluessa, vaan antoi hänen kuten
tavallisesti hoitaa tehtävänsä. Seuraavana aamuna löysi hän hänet taas
makaamasta keittiössä, ja koko sen päivän oli Iida erittäin väsynyt ja
muistamaton.

Herrasväen päivällisen jälkeen otti mamselli Iidan mukaansa
vierashuoneeseen, missä everstin rouva istui. Siellä kysyi hän Iidalta,
missä tämä oli viettänyt viime yöt. Iida ei vastannut, seisoi vain ja
tuijotti säikähtyneenä everstin rouvaan.

Kysymys uudistettiin. Iida rupesi itkemään kiihkeästi, sanoen että hän
oli ollut kylällä tansseissa.

— Onko Iida pyytänyt luvan mamsellilta? — kysyi everstin rouva.

— En, minä unohdin! — vastasi Iida nyyhkyttäen.

— Sellaista ei pidä unohtaa! Miksi makasit sitten keittiössä? — lisäsi
mamselli vakavalla äänellä.

— En uskaltanut häiritä Eriikaa ja sisäkköä — kuiskasi Iida ääneensä
nyyhkien.

Oletko usein ollut yhtä myöhään ulkona? — Nyt oli mamsellin ääni ankara.

— Kyllä välistä, kuri minua on houkuteltu tulemaan — änkytti Iida.

Kun mamselli ihmetteli, että Iida oli mennyt samaan aikaan muiden
kanssa nukkumaan, kertoi Iida aivan avomielisesti ja kiihkeästi itkien,
että hän oli maannut täysin puettuna vuoteessa ja kun muut olivat
nukahtaneet, oli hän hiipinyt ulos.

Säälivästi katsoi everstin rouva Iidaan, kun mamselli Borg sanoi
rauhallisella mutta päättävällä äänellä:

— Iida, ellet tahdo mukautua everstin rouvan ja minun vaatimuksiini,
niin olet täysin vapaa jättämään paikkasi täällä. Kun sekä everstin
rouva että minä tiedämme yhdistysrouvain kautta, että isäsi ja
äitipuolesi ovat toivoneet, että tulisit heidän luokseen, olemme
päättäneet, että saat matkustaa kotiin. Olet itse kertonut minulle
kuinka sinua pahoinpideltiin omassa kodissasi ja sitten jouduit
lastenkotiin. Hyvät vieraat ihmiset ovat ottaneet sinut hoiviinsa ja
kohdelleet sinua rakkaudella, mutta kun et näy käsittävän sitä etkä
panevan arvoa siihen, mitä hyväntekijäsi ovat sinulle tehneet, niin
saat palata omaistesi luokse. Tahdotko tehdä sen, rakas lapsi? Mieti
hetkisen!

Kouristuksen tapaisesti itkien pyysi Iida everstin rouvalta ja mamselli
Borgilta anteeksi ja sanoi, ettei hän koskaan enää olisi tottelematon
kunhan vain saisi jäädä paikkaansa.

Tämä tuli tyttöraukan elämän käännekohdaksi. Siitä hetkestä alkaen oli
mamselli oikein tyytyväinen häneen. Ja Iida haki nyt aina kiitollisena
meidän seuraamme sireenimajassa.

Eräänä päivänä sai mamselli sähkösanoman, että hänen ainoa veljensä,
joka oli hovimestarina eräässä Helsingin suurimmista hotelleista, oli
kuolemankielissä ja tahtoi tavata häntä.

Everstin rouva kehoitti häntä matkustamaan ensimäisellä laivalla. Rouva
lupasi sillä aikaa itse huolehtia taloudesta ja pyysi minua auttamaan
Iidaa ruuanlaittamisessa.

Ennenkuin mamselli matkusti, antoi hän meille määräyksensä ja pyysi
Iidan tarkoin huolehtimaan siitä, mitä hänen tehtäviinsä kuului, ja
antoi hänelle pienen kirjan sanoen:

— Tähän olen kirjoittanut yhtä ja toista, niin ettet unohda mitään.
Lue välistä sitä ja ajattele minua. Anna kaiken mennä samaa latua kuin
minun kotona ollessanikin.

Joka aamupäivä oli everstin rouva kiertokäynnillä keittiöpuolella,
tarkastaen huolellisesti joka paikan. Eräänä päivänä sattuivat hänen
silmänsä keittiön pyyheliinanaulakkoon. Hän kutsui Iidan luokseen ja
kysyi osoittaen erästä lasipyyhettä?

— Onko nokikolari ollut täällä, vai mistä johtuu, että pyyhe on noin
musta?

— Ei, mutta katsokaas rouva, minä tulin erehdyksessä pyyhkineeksi
siihen veitset.

— Enkö ole antanut Iidalle veitsipyyhkeitä? Kyllä varmaan, tuossahan
riippuukin yksi omalla paikallaan.

Iida näytti pelästyneeltä.

— Minun jokaisessa pyyhkeessäni on selvillä, punaisilla kirjaimilla
kirjoitettuna mihin tarkoitukseen sitä on käytettävä, senvuoksi pitää
Iidan olla kiltti ja katsoa tarkoin, ettei sitä käytetä muuhun. Osaahan
Iida lukea? — Iida niiasi. — Hyvä on — sanoi rouva ja meni tarkastamaan
ruokasäiliötä. Ja kun hän huomasi kaiken siellä olevan mallikelpoisessa
kunnossa, nyökäytti hän ystävällisesti Iidalle sanoen:

— Niin pitää olla, mamselli olisi kyllä tyytyväinen!

Kun hän sitten kurkisti säiliöön, jossa harjat ja pölyliinat pidettiin,
huudahti hän kauhistuneena.

— Ei, mutta mitä tämä merkitsee, että pölyliinani on tullut sekä
keltaseksi että mustaksi. Ole hyvä ja ota se naulakosta, että saan
lähemmin katsoa sitä! — Rouva silmäili kysyvästi Iidaa, joka kuiskasi
vapisevalla äänellä:

— Mamsellin lamppu savutti eräänä iltana, ja minä pyyhin kasvien lehdet
— — —

— Minun pölyliinaani — täydensi rouva lauseen. Kasvin lehdethän ovat
rasvaisia ja lampun noki niin vastenmielisen öljyistä. Iida, sellainen
on emäntänsä tavaroiden turmelemista. Tässähän riippuu sieniä juuri
kasvien pesemisiä varten! Kuinka voi pyyhkiä pölyjä niin likaisella
liinalla? Sitäpaitsi tahdon sanoa Iidalle, etten soisi keittiössä
käytettyjen liinavaatteiden olevan likaisempia kuin on välttämätöntä.
Pane nyt tämä tarkoin mieleesi, Iida hyvä.

En luule että Eriikan tarvitsi sen jälkeen valittaa rouvalle, että
keittiöpyyhkeet eivät tahtoneet tulla oikein valkeiksi pesussa.

       *       *       *       *       *

Everstin rouva oli saanut kirjeen mamselli Borgilta, joka kertoi, että
hän oli kadottanut veljensä ja saattanut hänet hautaan. Seuraavana
päivänä tulisi hän kotiin.

Kun Iida oli panemassa kuntoon mamselli Borgin huonetta, — se kuului
hänen tehtäviinsä, — kurkisti everstin rouva ovesta ja huomasi Iidan
seisomassa keskellä lattiaa lukien puoliääneen erästä kirjaa: —
"Mamselli Borg sanoo, kun viikkosiivous" — —

— Mitä Iida lukee? — keskeytti rouva hänet hyvin hämmästyneenä.

Iida näytti kirjaa sanoen:

— Kyllä oli onni, että mamselli Borg kirjoitti minulle muistiin neuvot,
muutoin olisin alkanut siivoukseni väärässä järjestyksessä. Ajatelkaas
rouva, minä pyyhin jo lattian ja huomasin silloin vasta, että olin
unohtanut pölyyttää pöytäliinat. Nyt minun pitää alkaa siivous
uudelleen — sanoi hän ja poimi kiireesti kaikki pöytäliinat pois.

Everstin rouva pyysi saada nähdä kirjan, istuutui mamsellin
keinutuoliin ja luki ääneen:

— Mamselli Borg sanoo: "Kun pannaan toimeen viikkosiivous huoneessa,
avataan luonnollisesti kuten aina akkunat ja otetaan sitten pois kaikki
liinat piirongeilta ja pöydiltä." — Kun everstin rouva oli vielä istunut
hetkisen ja silmäillyt kirjaa, ojensi hän sen Iidalle. Hymyillen
taputti hän häntä olalle sanoen:

— Olipa kiltisti, että mamselli on kirjoittanut kaikki nämä hyvät
säännöt Iidalle. Lue aina tätä kirjaa Iida, kun olet epätietoinen,
miten on tehtävä. Kutsukaamme kirjaa: "Mamselli Borg sanoo". Säilytä se
rakkaana muistona hyväätarkoittavalta, kiltiltä mamsellilta.

Kun rouva sitten kulki huoneeni läpi, jossa sattumalta olin ollut
tapahtuman todistajana, kuiskasi hän minulle:

— Matilda, olen vakuutettu, että mamselli saa vielä iloa suojatistaan.
Nuori tyttö parka, häneltähän on puuttunut rakastava äiti, joka
olisi johtanut hänen askeleitaan — tässä huokasi hän astuessaan
ruokailuhuoneeseen.

Ja minä olen varma, että Iida osasi tuon pienen kirjan sisällön
paremmin kuin katekismuksen.

Syvään surupukuun puettuna tuli mamselli hyvin alakuloisena takaisin
matkaltaan.

— Työ on surullisten ajatusteni paras viihdyttäjä — sanoi hän
surumielisesti ja ryhtyi heti jokapäiväisiin tehtäviinsä.

Hän näytti tyytyväiseltä huomatessaan kaiken olevan mitä parhaimmassa
kunnossa, ja Iidan halu koristaa hänen huoneensa kukilla, liikutti
häntä syvästi.

Viikon kuluttua odotettiin everstiä ja neitiä kotiin, ja jokainen
meistä sai yllin kyllin tehtävää. Kaikki vierashuoneet ja herrain
huoneet, joita ei tähän asti oltu käytetty, pantiin nyt kuntoon.

Iltasin oli meillä kuitenkin hetkinen aikaa kokoontua sireenimajaan.
Kun eräänä iltana istuimme siellä, lähetti mamselli Iidan asialle
puutarhurin luokse. Kun hän oli mennyt sanoi mamselli:

— Nyt pidän oikein tuosta tytöstä ja näen, että hän on minuun
kiintynyt. On oikein liikuttavaa, kuinka hän koettaa tehdä meille
kaikille mieliksi. Ensi aikoina, jolloin hän oli täällä, uskalsin
tuskin toivoa, että onnistuisimme saamaan hänestä huolellisen ja
hyvän tytön. Huomasin että hän aika usein narrasikin. Minusta hän
tuntui ikäänkuin kiilalta, joka ei sopinut meidän rakennukseemme.
Huoaten lisäsi hän: — Olen sydämestäni rukoillut Jumalaa auttamaan
meitä löytämään oikean tavan johtaa häntä. Jumala tahtoi varmaan vain
aluksi koetella kärsivällisyyttämme? Minun pitää sentään sanoa, että
Iidan muuttuminen parempaan päin on mennyt tavattoman pian. Hänen
velttoutensa ja haluttomuutensa olivat sairaloisuutta. Hän oli valvonut
liiaksi ja ollut ehken ravitsevaa ruokaakin vailla luultavasti jo
monta vuotta. Nyt hän on nukkunut kyllikseen ja saa hyvän ruoan. Tehän
näette jo ruusut hänen poskillaan. Näinä aikoina olen ajatuksissani
usein pohtinut palvelijattaren kohtaloa. Tiedättekö ystäväni, mitä
olen keksinyt, niin kummalliselta kuin se kuuluukin — niin, että
yhtä vaikeata kun on näyttelijättärenkin, joka on kotoisin kehnosta,
köyhästä kodista, heti näytellä maailmannaisen osaa, yhtä mahdotonta
on yksinkertaisen metsätorpan tytön yht'äkkiä sopeutua hienon
talon tapoihin ja oloihin. Keneltä ja mistä hän olisi sen oppinut?
Palvelijatar muuttaa paikasta toiseen — hänhän näyttelee hänkin,
niin sanoakseni, eri osia. Jokaisessa sivistyneessä kodissa on eri
tavat ja kuinka monet eivätkö vaadi, ajattelemattomasti kyllä, että
yksinkertaisen, kokemattoman nuoren tytön pitää heti tuntea ne. Ei ole
aina niin helppoa näytellä arkielämän näyttämöllä. Kaikki täytyy ensin
oppia. Ymmärrättekö minua oikein?

— Yes, yes [Kyllä, kyllä.] — huudahti Polly — minä olen jo näytellyt
niin monta eri osaa eri maissa.

— Polly, olkaa hyvä ja kertokaa meille lapsuudestanne, — pyysi Eriika.

— Ja kuinka Englannissa kasvatetaan tyttöjä kamarineideiksi — ja miten
Polly sai ensimäisen paikkansa — lisäsin minä.

— Sen teen mielelläni joskus toisten. — Hän hypähti pystyyn huudahtaen:
"Nyt hyvää yötä. Everstin rouva soittaa!"

Ja hiljaa hyräillen juoksi hän sisään.

       *       *       *       *       *

Muutamien kylmien, sateisten päivien jälkeen paistoi aurinko taas
säteilevän kirkkaasti, ja ilma tuntui lämpimältä. Everstin rouva oli
matkustanut Hämeenlinnaan ottamaan everstin ja neiti Katen vastaan.
Vasta seuraavana päivänä odotimme heitä kotiin aamiaiselle klo 12.

Koko päivän oli mamselli ollut työssä leivintuvassa. Kuskin vaimo, joka
oli ennen palvellut keittäjänä everstillä Pietarissa, auttoi häntä
pikkuleipien leivonnassa. Puutarhuri, herra Svensson ja puutarharenki
Jensen olivat koristaneet huoneet ja parvekkeet kukkasilla ja
kasveilla. Kun kaikki olimme saaneet työmme valmiiksi klo 7 illalla,
pyysi mamselli meidät sireenimajaan teelle. Puutarhurin rouva, väen
taloudenhoitajatar ja kuski vaimoineen olivat myöskin kutsutut.

— Everstin rouva oli tahtonut niin — kertoi mamselli ottaessaan meidät
vastaan.

Odottaessamme väen taloudenhoitajatarta, joka ei voinut tulla teelle
aikaisemmin kuin klo 1/2 8, muistutti Eriika Pollya hänen lupauksestaan
kertoa meille lapsuudestaan. Polly, joka harvoin sanoi ei, otti matalan
tuolinsa, hän istui aina lasten tuolilla, asetti sen keskelle majaa,
kumarsi käsi sydämellä sanoen vallattoman iloisesti:

— All right [Kas niin.], ystäväni, sen tahdon tehdä, kunhan sallitte
minun samalla ommella koruompelustani — hän ei voinut koskaan istua
toimetonna.

Puutarhuri sanoi nauraen — eläköön vapaus — ja sitten kertoi Polly
meille, että hän oli syntynyt Intiassa, jossa hänen isänsä oli
suorittanut sotapalveluksensa. Hänen molemmat vanhempansa olivat
Englannista kotoisin.

Kun isän palvelusaika päättyi, muuttivat he takaisin Lontooseen. Intian
ilmasto oli kuitenkin vaikuttanut niin pahasti hänen isänsä terveyteen,
että hän kohta heidän tultuaan Englantiin kuoli; hänen äitinsä jäi nyt
varattomaksi neljän pienen lapsen kanssa. Eräs varakas, lapseton täti
oli kyllin ystävällinen ottaakseen huolehtiakseen Pollyn kasvatuksesta.
Täti oli nuorena ollut kamarineitona hienoissa taloissa ja toivoi, että
Pollykin kasvatettaisiin siksi. 16 vuoden ikäisenä oli Polly lopettanut
koulunsa ja puhui silloin paitsi äidinkieltään myöskin ranskaa, saksaa
ja vähän espanjaa. Sitten sai hän suorittaa koruompelukurssin ja oppia
kynsien hoitoa sekä hienoa kampaamista, jonka jälkeen täti piti häntä
valmiina ottamaan paikan.

Joka päivä osti täti Lontoon suurimman ilmoituslehden ja tutki
"Palvelukseen halutaan", eikä kestänyt kauan ennenkuin hän nykäsi
koukkua. — Eräässä Lontoon hienoimmista hotelleista asuva rouva
vapaaherratar halusi kielitaitoista kamarineitiä, joka olisi
halukas matkustamaan ulkomaille. Polly puettiin niin sievästi ja
yksinkertaisesti kuin suinkin ja nyt vei täti hänet näytteille.
Saavuttuaan hotelliin kysyi täti ovenvartialta rouva vapaaherratarta,
ja eräs nauhoilla koristettu poika saattoi heidät suurten, hienojen
hallien kautta, korkeiden peilien ohi, suuren sekä mustan että valkean
palvelushenkijoukon töllistelemänä vapaaherrattaren hienoon huoneeseen.

— Minä kuljin kuin unessa, kaikki tuntui minusta aivan "Tuhannen ja
yhden yön sadulta" — sanoi Polly. — Minä kuulin ikäänkuin etäisyydestä
kuinka tätini ja vapaaherratar sopivat asiasta — 100 markkaa
kuukaudessa, kaikki vapaata, lähtö parin päivän perästä Pariisiin,
jossa rouva tapaisi miehensä, paroonin. Minun mielipidettäni asiassa ei
otettu ollenkaan huomioon. Vapaaherratar ojensi minulle ystävällisesti
kätensä ja antoi 2 puntaa — Iida kuiskasi: "kuinka paljon se on?"
— Mamselli vastasi hänelle kiireimmiten: "50 markkaa". — "pikku
ostoksiin" ja sanoi toistaiseksi "au revoir" [Hyvästi.], ja sitten
kuljin tädin perästä alas leveitä, punaraitaisilla, paksuilla matoilla
peitettyjä marmoriportaita. Alakerran hallissa tuli ovenvartia tätiä
vastaan kysyen miten oli käynyt. "Otettu", kuulin tädin vastaavan ja
ovenvartia onnitteli minua sydämellisesti sanoen, etten olisi koskaan
voinut saada parempaa emäntää. Paroonia ei hän tuntenut, mutta hän oli
kuullut kerrottavan, että rouva oli vain vanhempiensa tahdosta mennyt
naimisiin hänen kanssaan. Rouva oli amerikatar ja oli useita kertoja
ollut vanhempiensa kanssa Lontoossa. Hänen isänsä oli espanjalaista
syntyperää, oli tullut Amerikaan nuorena suutarin oppipoikana ja
päässyt siellä ennenpitkää ahkerasti työtä tekemällä monimiljonääriksi.
Äiti oli amerikatar, ehkä vielä kauniimpi kuin vapaaherratar. "Meidän
hotellimme on ylpeä voidessaan lukea heidät kantavieraittensa joukkoon,
anteliaampia ihmisiä ei voi ajatellakaan", kehui ovenvartia. "Pari
kuukautta senjälkeen, kun rouva oli mennyt naimisiin, kuolivat hänen
vanhempansa, ja ollen ainoa perillinen sai hän miljoonat." — Tässä
kutsuttiin ovenvartia puhelimeen, niin että täti ei suureksi harmikseen
saanut kuulla enempää, jonkatähden me menimme kotiin.

Polly nousi, ja juuri samassa silmänräpäyksessä kurkisti väen
taloudenhoitaja majaan sanoen:

— Hyvää iltaa. Anteeksi, että olen viipynyt.

— Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tervetuloa, tervetuloa!
Taloudenhoitajatar on hyvä ja istuu — sanoi mamselli ja kääntyen Iidaan
lisäsi hän: — Nyt on Iida hyvä ja tuo tänne ulos kaikki mitä tarvitaan.
Ehkenpä Jensen on hyvä ja auttaa Iidaa kantamaan teepöydän.

— Pelkään että häiritsin. Eikö Polly juuri kertonut jotakin hauskaa
tarinaa kysyi taloudenhoitajatar hämillään.

— Eihän toki, ette te häirinnyt meitä ollenkaan. Minä olin jo
lopettanut kertomukseni ja aioin mennä sisään ottamaan ylleni lämpimän
nutun, on viileätä — ja niin kiiruhti Polly iloisesti laulaen taloa
kohti.

— Tavattoman korea tyttö — sanoi puutarhuri Svensson, näyttäen
ihastuneelta.

— Ja ajatelkaas mitä kaikkea tuo nuori tyttö jo on nähnyt ja kuullut —
lisäsi kuski tarkoittavasti.

— Niin niin, kun palvelee, saa sekä nähdä että kuulla! Polly on
viisas ja sydämestään hyvä tyttö. Everstin rouva oli onnellinen
saadessaan sellaisen kamarineidin. Ja sitä miestä sopii onnitella, joka
voittaa hänen suosionsa — puhui mamselli auttaessaan Iidaa teepöydän
kattamisessa.

— Taitaa jo ollakin joku, joka on voittanut hänet — laski rouva
Svensson leikkiä.

— Kyllä todellakin! Eräs nuori, saksalainen teknikko Pietarista
muistuttaa itsestään usein, joka viikko tulee häneltä kirje — sanoi
mamselli päättäväisesti.

— Hän on kunnollinen nuori mies — kertoi kuskin vaimo tärkeän
näköisenä. Olen usein tavannut hänet Pietarissa. Everstin rouvahan
kutsuu hänet aina meidän nuorisoiltoihimme. Kyllä on enemmän kuin
ystävällistä, että rouva kokoaa pari kertaa kuukaudessa nuo yksinäiset
ulkomaalaiset nuoret kotiinsa. Ja ajatelkaapas kuinka rikkaaksi tuo
teknikko tulee ajan pitkään. Hänhän on varakkaan pohjois-Saksassa
asuvan tehtaanomistajan ainoa poika.

Samassa tuli Polly ja keskeytti hänet, huudahtaen:

— Sella neiti tarvitsee jotakin lämmintä hartioilleen, kas tässä,
ottakaa minun suojahuivini!

— Kiitos, sydänkäpyseni! Saanko nyt todellakin lainata Pollyn
hienoimman itäintialaisen suojahuivin? — kysyi mamselli.

— Persialaisen, pyydän — vastasi Polly, samalla kun hän kietoi
suojahuivin mamsellin ympärille. — Katsokaas ystäväni, kuinka Sella
neiti näyttää hauskalta! Punainen väri pukee häntä!

Everstin lapset ja Polly kutsuivat mamselli Borgia aina "Sellaksi".

Mamselli tarjoili itse teen, samalla kun Iida kuljetti ympäri suurta
voileipävatia.

— Kun tuli puhe "Sella neidistä" niin tulin ajatelleeksi nuorta Herbert
herraamme! Milloin tulee se reipas poika kotiin? — kysyi herra Svensson.

— Elokuun ensimäiseksi päiväksi, jolloin neitimme täyttää 20 vuotta.
Poika parka — ajatelkaahan että hänen pitää oleilla 2 kuukautta
yksinkertaisessa maalaispappilassa. Minusta olisi yhdessä kuukaudessa
ollut kylliksi. Olkaa niin hyvä, rouva Svensson, ja ottakaa, keittiössä
on kyllä enemmän voileipiä. Iida, ole hyvä ja tuo toinen vati ja tuo
myöskin kakku ja pikkuleipäkori — pyysi mamselli.

— Yksi kuukausi olisi ollut hänelle aivan liian lyhyt aika oppiakseen
suomea. Miksi pitikään Herbertin hankkia ehdot tuossa vaikeassa
kielessä, hän olisi voinut urheilla vähemmän ja lukea enemmän — lausui
Polly innokkaasti.

— Hän kirjoitti minulle eilispäivänä, että hän kaipaa pikku käyntejään
Sellan säiliössä — niin — sen lupaan, että se rakas poika saa
mielellään tyhjentää kaikki hillo- ja pikkuleipäpurnukkani. Ottakaa
lisää, ystäväni, maistakaa englantilaista korinttikakkua, olkaa hyvät
— pyysi mamselli. Niin, kyllä tulee elämää taloon, kunhan nuoret
tulevat kotiin! Neidin syntymäpäivänä pidetään suuret nuorisokutsut ja
tanssiaiset illalla. Vain kerranhan elämässään täyttää 20 vuotta. —
Serkku, nuori Yrjö herra, tulee vartavasten tänne Marstrandista pariksi
päiväksi ollakseen mukana tanssiaisissa.

— Ehkenpä se merkitsee jotakin? — tuumi kuski.

— Kukapa tietää? — laski Polly leikkiä. — Minä olisin niin iloinen jos
noista kahdesta nuoresta tulisi pari.

— Polly, ei, älkää toivoko sitä, he ovat vielä aivan liian nuoria.
Herra Jensen, ottakaa enemmän voileipää! — kehoitti mamselli — Iida
on oikein kunnostautunut, ne ovat aivan yhtä hyviä kuin tanskalaiset
voileipänne.

— Ei mutta mitä kuulenkaan? Onko Jensen tanskalainen? "Jeg synes got om
Kongens by", [Minusta näyttää kuninkaan kaupunki hyvältä.] — huudahti
Polly hyvin hämmästyneenä.

— Niin, tahtoo sanoa, että isäni oli Tanskasta kotoisin ja muutti
sitten Ruotsiin, jossa hänestä tuli alempi puutarhuri Haagan linnaan —
vastasi Jensen kainostellen.

— Saanko tarjota teille toisen kupin? Teidän pitää syödä itsenne
kylläisiksi, sillä emme saa muuta, illallisruokaa — sanoi mamselli, ja
kaikki nousivat ja lähenivät teekeittiötä.

— Tuumin juuri tässä kuinka monta eri kansallisuutta meitä on
täällä tänä iltana? Lasketaanpas! Alotamme neiti Pollysta,
intialaisenglantilainen — sanoi Svensson huvitettuna.

— Englantilainen, if you please [Olkaa hyvä.] — sanoi Polly laskien:
yksi — Jensen, tanskalainen: kaksi; mamselli Borg ja minä ruotsalaisia:
kolme — jatkoi Svensson.

— Hyi häpeä, Svensson, joka unohtaa vaimonsa, minä lienen toki myös
ruotsalainen, tiedän mä — puhkesi rouva Svensson puhumaan lyöden
miestään keveästi käsivarrelle.

— Ja minä en oikeastaan ole ruotsalainen, vaikka olen Ruotsissa
kasvatettu — selitti mamselli. — Olen syntynyt Ranskassa, äitini oli
ranskatar. Isääni en muista, äitini kertoi, että hän oli kuollut
heti syntymisen! jälkeen, ja kun ei äidilläni ollut mitään tuloja,
rupesi hän lasten opettajaksi erääseen hienoon taloon. Hänen isäntänsä
nimitettiin Ranskan ministeriksi Tukholmaan, siten joutui äitini
sinne. Minut otti hän myös mukaansa. Ranskalaista syntyperääni ja
korkea-arvoisten henkilöiden suosituksia on minun kiittäminen siitä,
että sain alottaa urani Tukholman kuninkaallisen linnan keittiössä.
Kuningas Kaarle XV on omakätisesti laatinut minulle todistuksen, että
olen harjoitellut linnassa. Ruotsia kutsun toiseksi isänmaakseni. —
Saanko tarjota Pollylle vähän lisää leipää; ottakaa lisää, ystäväni,
kursailematta!

— Soo, senpätähden tunteekin mamselli niin perin pohjin ranskankielen,
arveli herra Svensson. — Eivät kaikki kykene näyttämään kuninkaallista
todistusta.

— Siis: englantilainen, tanskalainen, ruotsalainen, ranskalainen —
laski Svensson. — Nyt meillä on neljä kansallisuutta. Edelleen!

— Me muut olemme kait suomalaisia? — kysyin minä.

— Ei toki, Eriikahan on norjalainen, tiedän mä — sanoi kuski
päättäväisesti.

— Niin, vanhempani olivat kyllä kotoisin Norjasta. Olin niin pieni, kun
he kuolivat, että tuskin muistan heitä. Mutta sen tiedän, että olen
syntynyt Kotkassa, ja että hyvät suomalaiset ovat pitäneet minusta
huolta — huokasi Eriika.

— Varmasti on Eriika siis norjalainen, niin hauskaa. Viisi — laski
Polly vallattomasti.

— Ja nyt tulee numero kuusi, itsepäiset suomalaiset — sanoi kuskin
vaimo nauraen.

— Kuusi — hyvä niinkin! Kuusi kansallisuutta, kaikki erilaisia aineksia
ja kuitenkin näin yksimielisiä. Niin pitää ollakin! Saanko pyytää
mamsellia antamaan minulle vielä kupin teetä, olen niin janoinen! —
pyysi Svensson, ojentaen kuppiaan.

— Kyllä mielellään. Jos miespalvelija Aleksei olisi täällä, niin olisi
meitä yksi kansallisuus lisää, siis seitsemän. Olkaa hyvä, herra
Svensson! — pyysi mamselli antaessaan teekupin.

— Aleksei, niin — missä hän nyt on? kysyi kuski uteliaasti ja sytytti
sikaarin.

— Pelloillaan etelä-Venäjällä korjaten arpuuseja, joita ei kukaan
halua ostaa. Hän kirjoitti minulle niitä olevan niin runsaasti, että
ne saavat jäädä pelloille mätänemään, kun ei kukaan tahdo maksaa edes
kahta kopeekkaa parista. Kyllähän oli hyvä, että Aleksei sai periä
pienen maapalasen isänsä jälkeen, mutta se näkyy tuottavan hänelle
enemmän huolta kuin iloa — arveli Svensson ja otti palan kakkua.

— Onpa hyvä, että Alekseilla on hyvä paikka meillä. Kyllä hän taitaa
tulla mielellään takaisin syksyllä — lisäsi mamselli suoristautuen.

— Svensson nousi hattu kädessään ja kumartaen mamselli Borgille puhui
hän juhlallisella äänellä:

— Suuri kiitos runsaasta kestityksestä! Pyydän kiittää mamselli
Borgia kaikkien puolesta. Nämä hauskat illat sireenimajassa ovat
unohtumattomia hetkiä. Kiitämme Iidaa myös kaikesta vaivasta, mikä
hänellä on ollut! Iida niiaili ja vääntelihe hämillään.

— Kiitos kestityksestä kuuluu rakkaalle emännällemme, joka pyysi
minun järjestämään tämän pienen juhlan. Minä kiitän teitä kutakin
hauskuudesta, jota levitätte! On ilahduttavaa että toveruus on hyvä,
niin pitää aina ollakin. — Nyt nousi mamselli, teki vanhanaikuisen
kumarruksen lisäten — kiitos ystäväni! Katsoen Iidaan jatkoi hän
ystävällisellä tavallaan — nyt on Iida kiltti ja korjaa pöydän.

— Ja sitten saamme kuulla Polly neidin kertovan edelleen — hymyili
Svensson.

— No, no — sitä ette saa — sanoi Polly iloisesti, on mahdollista, että
saatte kaukaisessa tulevaisuudessa lukea jatkon. — Kun kaikki näyttivät
hämmästyneiltä, lisäsi hän:

— Kun tulen vanhaksi ja harmaaksi, aion ruveta ansaitsemaan rahaa
julkaisemalla "Polly neidin muistelmia". Jos nyt kerron teille
surullisennaurettavat kohtaloni ei luultavasti kukaan teistä osta
kirjaani. — Kaikki purskahtivat nauramaan.

Kun olimme sanoneet toisillemme "hyvää yötä" ja olimme juuri
eroamaisillamme, kuulin mamselli Borgin sanovan:

— Tahdotteko, herra Svensson, tarjota minulle käsivartenne, niin
kuljemme kappaleen matkaa puutarhaan katsomaan joko karviaismarjat ovat
pian kypsiä.

Hän oli väsymätön! Aina huolellinen ja toimelias.

       *       *       *       *       *

Sireenit olivat kauan sitten kukkineet, ja kesä oli jo pitkälle
kulunut. Sireenimaja oli ollut tyhjänä monena kauniina iltana, meillä
ei ollut kellään ollut aikaa etsiä sieltä lepoa, sillä siitä asti, kun
eversti ja neiti olivat tulleet kotiin, oli meillä usein vieraita, ne
tulivat ja menivät ja uusia odotettiin alituisesti. Korven kartano oli
kuulu suuresta vieraanvaraisuudestaan.

Mutta huolimatta siitä oliko perhe yksin tai oli sillä vieraita,
ei koskaan muutettu talon jokapäiväisiä tapoja. Everstin rouva
halusi, että kaikki menisi vanhoja latujaan. — Se juuri lisää suurta
kodikkuutta — kuultiin monen vieraan sanovan.

Aamukahvin jälkeen kokoontui herrasväki aina kirjastoon, jossa everstin
rouva luki ääneen aamurukouksen ja sunnuntaisin oli kertakaikkiaan
sanottu, että ne palvelijat, jotka eivät olleet menneet kirkkoon,
saivat olla mukana yläkerran hallissa kuulemassa everstin lukemaa
saarnaa klo 12. Tuota juhlallista hartaushetkeä ei kukaan meistä
tahtonut laiminlyödä, jonka tähden asetimme aina työmme niin, että
olimme silloin vapaat.

Nuori herra Herbert oli tullut kotiin neidin syntymäpäiväksi, ja hänen
mukanaan tuli eloa taloon. Hän levitti iloa ja hauskuutta minne vain
tuli ja oli kaikkien meidän suosikki! Hän muistutti suuresti isäänsä
siinäkin, että hänellä oli aina ystävällinen sana jokaiselle. Hänet
näki kaikkialla ja hän ennätti olla kaikkien kanssa. Milloin kulki
hän pelloilla isänsä ja pehtorin kanssa, milloin luki hän ääneen
äidilleen tahi pelasi krokettia sisarensa kanssa, milloin auttoi hän
vanhaa tallirenkiä, Mattia, hevosten sukimisessa, ja usein näki hänet
kanaeukon muassa etsimässä kananpoikia.

Niin, ja joka päivä tuli hän aivan hengästyneenä hyökäten keittiöön ja
huusi:

— Sella, Sella, olen niin janoinen, mitä tarjotaan? — ja silloin oli
hauskaa nähdä hänen ja mamsellin kulkevan käsikädessä ruokasäiliöön.
Siellä oli tuoli ja pöytä erityisesti hänen varalleen ja siellä
tarjoili mamselli kultapojalleen kaikkia mahdollisia herkkuja.

Neidin syntymäpäivää oli vietetty ilolla ja innolla. Noin 40 nuorta
oli saapunut erityisellä laivalla italialainen soittokunta mukanaan
Helsingistä. Iloisen päivällisen aikana vaihtelivat laulu ja soitto ja
iltasella oli tanssiaiset. Tanssien välillä kävelivät nuoret puistossa,
joka oli valaistu keltaisilla lyhdyillä.

Emme olleet koskaan nähneet neitiämme niin iloisena ja kauniina.
Yksinkertainen valkea puku ja vaaleat ruusut hänen tummissa hiuksissaan
pukivat häntä erinomaisesti! Kun hän kerran kulki ruokailuhuoneen
akkunan ohi kauniin serkkunsa, maisteri Yrjö Ehreströmin käsivarteen
nojaten, kuiskasi Polly minulle:

— Matilda, näettekö, miten herttainen meidän neitimme on! Katsokaa
hänen vartaloaan, se on puhtaasti englantilainen, eikä kellään muista
neideistä ole sellaista ryhtiä kuin hänellä. Heistä tulee sorja pari!
Katsokaas vain, kuinka maisteri pyrkii hänen suosioonsa! Kyllä pian
tulee kihlajaiset. — — —

Soitettiin, minun piti mennä viemään lisää virvoitusjuomia.

Vasta kello 4 aamulla pääsimme nukkumaan ja tuntui kyllä jaloissa, että
oli ollut täydessä toimessa koko vuorokauden läpeensä!

Seuraavana päivänä lopetettiin heinänteko eräässä ulkotalossa pitämällä
suuret kahvikestit heinäväelle. Riemun vallitessa ajoivat nuoret sinne
viidessä kukilla koristetussa heinähäkissä. Metsästysvaunuissa, joita
ohjasi Herbert herra, istuivat italialaiset soittaen ja laulaen koko
matkan. Everstin rouva ja mamselli Borg menivät vaunuilla runsailla
ruokavaroilla varustettuina. Eversti oli lähtenyt jo aikaisin aamulla.

Niityllä oli suuri kiire. Työ kävi joutuisasti soittokunnan soittaessa
kappaleen toisensa jälkeen.

Lepohetkinä tarjoilivat nuoret neidit kahvia väelle ja everstin rouva
ja mamselli kehoittivat ystävällisesti kaikkia ottamaan kylliksi
leipää. Leikin ja laulun kaikuessa ajettiin heinät latoihin.

Tuli ilta. Aurinko laski suurena kultaisena kehränä, kun herrasväki
ja heinäväki palasivat taloon. Pihalla oli pitkät pöydät valmiiksi
katettuina. Ruoka tarjoiltiin esi-isien aikuisilta tina- ja
puulautasilta, ja kotitekoinen olut juotiin kiiltävän puhtaista
puuhaarikoista. Illalliseen ottivat osaa niin hyvin herrasväki kuin
palvelijatkin.

Tuo iloinen päivä päätettiin tanssimalla korean riu'un ympärillä,
jonka puutarhuri oli edellisenä päivänä pystyttänyt neidin kunniaksi,
vilkkaaseen tanssiin ottivat sekä vanhat että nuoret osaa.

Vieraat olivat viipyneet neljä päivää Korven kartanossa ja joka
päiväksi oli eversti keksinyt uuden ohjelman nuorille joten aika meni
ilossa ja humussa.

Kun kaikki olivat matkustaneet, kuulin everstin sanovan neiti Katelle,
kun tämä kietoen käsivartensa isän kaulaan kiitti häntä sydämellisesti
iloisista, onnellisista päivistä:

— Rakas, kallis tyttöseni, vanhempasi iloitsevat suuresti kun teillä on
ollut hauskaa. Äiti ja minä pidämme siitä, että nuoret huvittelevat.
Näetkös lapseni, aika on niin lyhyt ja vain kerranhan elämässään ollaan
nuoria. Vakavuus kohtaa kyllin aikaisin meitä kutakin ja sitten suuteli
hän sydämellisesti tytärtään otsalle.

Myöhemmin elämässä olen usein ajatellut näitä everstin sanoja. — —

Olimme hyvin kiitollisia, kun nyt tuli muutamien päivien lepoaika,
sillä huolimatta siitä, että everstin rouva oli niin hyvä ja antoi
meille ylimääräistä apua, kun oli enemmän vieraita talossa, (kuskin
vaimo auttoi mamsellia keittiössä, ja puutarhurin rouva palveli aina
nuoria herroja ja avusti tarjoilussa), niin väsyimme me kuitenkin
enemmän tai vähemmän kaikkien pitopäivien jälkeen. Jopa väsymätön
mamsellikin näytti välistä aika uupuneelta, vaikkei hän tahtonut sitä
koskaan tunnustaa.

       *       *       *       *       *

Ruis oli jo kypsää ja valmistettiin elonkorjuujuhlaa. Kylän
soittoniekat oli jo tilattu, he kulkisivat ojassa soitellen viulujaan,
sillä aikaa kuin elonkorjuuväki leikkaisi ruista.

Nuori herra Herbert kulki ja iloitsi juhlasta. Mutta odottamatta
tulikin virhe hänen laskelmiinsa, hän tuli pahoinvoivaksi, oli
pakoitettu pysyttelemään kotona, rupeamaan vuoteeseen ja elämään
mustikkaliemellä.

Iida, Matti ja minä jäimme kotiin talonvahdeiksi. Jo aikaisin aamulla
olivat muut lähteneet Suurellepellolle, joka oli parin tunnin matkan
päässä talosta.

Iltapuolella tunsi Herbert herra voivansa paremmin, niin että hän
nousi vuoteesta, pukeutui ja istuutui yläparvekkeelle. Kun aika kävi
hänelle pitkäksi, käski hän minun pyytää Mattia seurakseen ja sitten
pitäisi minun laittaa heille teetä "oikein hyvän leivän kanssa". Kuin
pari hyvää toverusta istuivat he sitten molemmat yhdessä nauraen
sydämellisesti ja kertoivat toisilleen hauskoja juttuja.

Rupesi kerääntymään tummia pilviä ja ukkonen jyrisi kaukana. Vähitellen
lähestyi rajuilma, salamat seurasivat nopeasti toisiaan, ja jyrähdykset
kävivät hyvin koviksi.

Kuulin jonkun juoksevan pitkin portaita, kurkistin eteiseen, — se oli
Matti! Sanomatta minulle sanaakaan sieppasi hän lakkinsa naulakosta ja
hyökkäsi pihalle.

Samassa soitti nuori herra minua, ja kun tulin ylös, huusi hän
ihastuneena:

— Matilda, tulkaa katsomaan, tuolla on tulipalo! Salama sytytti metsän
tuolla. Ajatelkaas mikä onni, että olin kotona, enhän ole koskaan
ennen ollut mukana metsäpalossa. Matti juoksi valjastamaan. Hän ajaa
suuren paloruiskun sinne ja Matildan pitää olla kiltti ja auttaa minua
kuljettamaan sinne kaikki vakuusruiskut. Sillä aikaa kun otan huonommat
vaatteet ylleni, on Matilda hyvä ja soittaa väen ruokakelloa. Soittakaa
minkä vaan jaksatte, Matilda, niin että ympäristön väki huomaa palon.
Sanokaa Iidalle että hän saa vahtia taloa sillä aikaa, kun me olemme
poissa. Hän voi mielellään sulkea kaikki alakerran ovet ja istua
parvekkeelle, niin saa hän nähdä tulipalon! Kyllä oli todellakin onni,
että jäin kotiin — — — kuulin hänen sanovan mennessään huoneeseensa.

Minä kiiruhdin väen rakennukselle ja rupesin soittamaan kelloa niin
että kaikui. Vedin kaikin voimin nuorasta, tahti ei kyllä ollut tuo
tavallinen, joka kuultiin joka päivä, mutta yhdentekevää, kilisi ja
kalkutti niin että kyllä riitti.

Niin pian kuin Matti oli saanut kaikki kuntoon, lähdimme me matkaan.
Hän hoputti lakkaamatta hevosia ja niin mentiin täyttä laukkaa. Herra
Herbert ja minä tulimme perästä seisoen molemmat pitkissä kärryissä.
Ja sillä aikaa kuin hän hoiteli hevosia antaen niille sivalluksen
silloin tällöin, oli minulla täysi työ pysyttää neljää vakuusruiskua
paikoillaan.

Rajuilma oli lakannut, aurinko paistoi säteilevän kirkkaasti ja
taivaalla näkyi mitä kaunein sateenkaari.

Palopaikalla työskenneltiin jo useiden ruiskujen avulla onnistumatta
kuitenkaan sammuttamaan tulta, joka näytti levenevän levenemistään.
Joukko ihmisiä oli kokoontunut, useimmat seisoivat toimettomina, ja
naiset valittelivat ääneensä nähdessään, kuinka liekit kohosivat. Eräs
ääni joukosta huusi:

— Ehken olisi parasta saada tänne Maija Liisa "ukonnuolikivineen".

— Niin — vastasi toinen — se kyllä auttaisi, se on nähty ennenkin. Tuo
Anttihan voi juosta Maija Liisan luokse — ja eräs poika livisti metsään
päin minkä jalat kantoivat.

Nuori herramme oli väsymätön sammutustyössään. Hän seisoi tulipunaisena
kasvoiltaan pahimmassa kuumuudessa muutamien miesten kanssa Korven
kartanon ruiskujen ääressä. Hän johti kaikkien mielestä työtä erin
omaisella tavalla. Eräästä lähellä olevasta lähteestä saatiin runsaasti
vettä. Herbert herran määräyksen mukaan seisoin minä jonkun matkan
päässä sieltä huolehtien hevosista.

Kuului huuto: "Tuolla on Maija Liisa", ja minä näin vanhan,
köyryselkäisen eukon tulevan keppiinsä nojaten. Hän läheni reippain
askelin ja kun hän huomasi tulen tuhoisan levenemisen, huudahti hän:

— Ai, ai, tässä ei ole ensinkään aikaa hukattavissa. Tuossa näette
ihmeitätekevän kiven — hän kohotti oikeata kättään ja näytti
nyrkinkokoisen kiven. — Salama pitää salamalla tuhota! Seuratkoot
kaikki, joita ei tarvita ruiskujen ääressä, minua kolme kierrosta
palopaikan ympäri. Rukoillaan lakkaamatta ääneen "Isä meidän"! —
Nyt alotamme, meidän on käytävä hanhenmarssissa! — Ja pitkä kulkue
enimmäkseen naisia ja lapsia lähti liikkeelle Maija Liisa ensimäisenä.

Alkoi sataa tihuuttaa. Paloruiskut työskentelivät taukoamatta, ja kun
kulkue palasi kolmannen kerran lähtöpaikkaan oli tulen valta jo saatu
voitetuksi, vain paksu savupatsas kohosi enää palopaikasta.

Osa väestä piti onnellista käännettä kiven ihmeitätekevän voiman
ansiona. Useimmat ajattelivat kuitenkin enemmän vesijoukkoja, joita
suihkusi niin monista ruiskuista.

Eräs eukko selitti minulle kiven luultua voimaa. Kivi oli palanen
paadesta, johon kerran kauan, kauan sitten oli sattunut salama ja
murskannut sen, ja seudulla oli vielä taikauskoisia ihmisiä, jotka
luottivat sen ihmeitätekevään kykyyn.

Nokisina ja läpimärkinä saavuimme kotiin. Herrasväki oli juuri
lopettanut illallisensa ja istui nyt puutarhassa.

Kun nuori herra oli pyyhkinyt pahimman noen itsestään, meni hän
ruokailuhuoneeseen, jossa hän istuutui rapuvadin ääreen. Hän tunsi
itsensä nälkäiseksi rasittavan työn jälkeen, ja tuore lohi ja uudet
perunat maistuivat hänestä aivan erinomaisilta! Hän oli juuri
lopettamaisillaan illallisensa suurella annoksella puutarhavadelmia,
kun mamselli tuli sisään kantaen lautasta kädessään. Kauhistuneena
huudahti hän:

— Herbert! älä millään muotoa syö vadelmia! Tässä tuon juuri annoksen
oikein hyvää kauralientä, se ei voi vahingoittaa. Kun on ollut niin
kipeä kuin Herbert oli viime yönä, niin pitää noudattaa ankaraa
ruokajärjestystä — ja niin sanoen asetti hän liemilautasen hänen
eteensä.

— Kiitos, rakas Sella — vaikka jo olen aika kylläinen, teen mielelläni
Sellan mieliksi ja maistan lientä — sanoi Herbert lopettaessaan
vadelma-annoksensa. Sitten otti hän kohteliaisuudesta pari lusikallista
lientä, taputti rintaansa, huokasi ja näytti tyytyväiseltä. Sitten
nousi hän pöydästä, kumarsi syvään mamselli Borgille ja sanoi siepaten
nokisen lakkinsa ruokapöydältä:

— Kiitos, Sella pieni, sepä maistoi oivalliselta! Oi jospa Sella
tietäisi, miten hauskaa minulla on ollut! — Ja sitten juoksi hän
suoraan puutarhaan. Mamselli kiiruhti portaille ja huusi hänen
jälkeensä rukoilevasti:

— Herbertin pitää olla kiltti ja ottaa lämmin kylpy ennen maata menoaan.

Nuori herra katsoi iloisesti häneen, huiskutti hattuaan puutarhassa ja
katosi puitten sekaan.

Hän oli aivan juosta minut kumoon, seisoessani puutarhassa pöydän
ääressä ja järjestellessäni laseja ja suudavesipulloja.

Vanhemmat ja sisar rupesivat sydämellisesti nauramaan nähdessään hänen
nokiset kasvonsa ja pahoin turmeltuneen pukunsa. He tulivat heti niin
huvitetuiksi hänen vilkkaasta kuvauksestaan, että unohtivat kokonaan
syyn, jonka tähden hänen oli pitänyt jäädä kotiin.

Vasta kun mamselli lähetti sanan, että kylpy oli valmis, muisti
everstin rouva, kuinka kipeä hän oli ollut ja sanoi:

— Mutta rakas poikani, kuinka nyt voit kaiken tämän jälkeen? Oletko
saanut mustikkalientä kotiin tultuasi?

— Ei kiitos, sitä ei enää tarvita. Kiitos pikku äiti ravuista! Ja tuore
lohi oli — — —

Everstin rouva keskeytti hänet huudahtaen kauhistuneena:

— Rakas lapsi, ethän vain ole syönyt rapuja?

— Olen kyllä, äiti kulta ja vadelmia myös. Olen aivan terve! Olen
keksinyt uuden ruokajärjestyksen — ja sitten suuteli hän äitinsä kättä.

Everstin rouva näytti todellakin huolestuneelta, everstin ja neidin
nauraessa niin että olivat menehtyä.

— Lapsenvatsa, saappaanvarsi! — sanoi eversti taputtaen poikaansa
voimakkaasti olalle. — Annappas minun katsella hattuasi! — Hän otti
hatun Herbertin päästä ja näytti rouvalle kuinka täynnä se oli reikiä.

— Ja katsokaas hänen vaatteitaan, ne eivät ole vain nokiset vaan
repaleiset myöskin ja kuinka ne haisevat savulta! — sanoi Kate neiti,
nyrpistäen nenäänsä.

— Niissä näkyy vain jälkiä siitä, mitä hän on tehnyt. Ja reijät hänen
vaatteissaan ovat kunniamerkkejä, jotka hän on itse rehellisesti
ansainnut! Herbert poikani, seiso aina eturivissä, kun on kysymyksessä
hyvän asian palveleminen! Sano nyt hyvää yötä ja ota kylpysi — sanoi
eversti ystävällisesti suudellen poikaansa.

— Sanos pikku äiti, eikö ollut ymmärtäväisesti tehty, kun pukeuduin
tähän vanhaan, sinun hylkäämääsi pukuun? Hyvää yötä! — huusi Herbert ja
alkoi juosta, mutta pysähtyi äkkiä kysyen isältään:

— Isä, mihin aikaan menemme huomenna Hämeenlinnaan ottamaan setä Kallea
vastaan?

— Minun mielestäni jää Herbert huomenna kotiin ja lepää kaikkien
tämänpäiväisten ponnistustensa jälkeen — sanoi hänen äitinsä.

Herbert herra, joka kuuli, mitä äiti oli sanonut, tuli takaisin,
asettui isänsä viereen ja sanoi päättäväisesti:

— Isä, olet luvannut, että saan matkustaa kanssasi!

— Ja minä pidän lupaukseni, jos olet aivan terve huomisaamuna klo 8,
silloin lähdemme — vastasi eversti ja nipisti poikaansa korvasta.

— Pikku isä kulta, minäkin tahtoisin mielelläni tulla mukaan. Enkö saa?
— pyysi Kate neiti.

Nuori herra kiiruhti sisarensa luo ja kuiskasi:

Ihmettelenpä, mitä sisarkullalla on siellä tekemistä? Yrjö serkku, se
kultamuruhan ei tule — ja sitten läimäytti hän leikillisesti sisartaan
nokisella hatulla ja vilisti ruokailuhuoneen portaita kohti minkä
jaksoi.

— Hyi, kuinka tyhmä hän on! — sanoi Kate neiti punastuen.

— Herbert, Herbert, älä unohda panna vatsakäärettä yöksi! — huusi hänen
äitinsä.

Pelosta että nuori herra saattaisi tulla uudelleen sairaaksi ei
mamselli voinut nukkua yöllä. Useita kertoja oli hän noussut ja
asettunut kuuntelemaan hänen ovensa taakse. Ja vaikka siellä sisällä
tuntui hiljaiselta, otaksui hän kuitenkin, että Herbert oli sairas.
Tullakseen täysin vakuutetuksi siitä, raotti hän lopulta ovea ja vasta
kun hän näki kultapoikansa syvään uneen vaipuneena rauhoittui hän ja
uskalsi itse paneutua levollisesti nukkumaan.

Seuraavana päivänä astui nuori herramme klo 1/2 8 terveenä ja reippaana
ruokailuhuoneeseen, jossa hän joi isänsä ja sisarensa kanssa aamukahvin
ja sitten lähtivät he kaikki kolme Hämeenlinnaan ottaakseen vastaan
everstin veljen, kenraali Ehreströmin.

Uutta parannuskeinoani sopii suositella! — oli Herbert herra iloisesti
vastannut kaikille, jotka olivat kysyneet hänen vointiaan.

Myöhemmin päivällä kutsui everstin rouva minut luokseen ja kysyi
olisiko minulla halua seurata heitä Pietariin sisäpalvelijattareksi.
Hän tarjosi minulle 20 markkaa kuukaudessa ja valmiiksi ommellun mustan
villapuvun. Tehtäviini kuuluisi myös aina silloin, kun olisi vieraita,
auttaa miespalvelijaa tarjoilussa, ja rouva sanoi, että heillä on kyllä
hyvin usein vieraita. Syyskuun viettäisi herrasväki ulkomailla, ja
silloin saisin vapaasti oleskella joko Korven kartanossa tai matkustaa
kotiin — äidin luo! riemuitsin mielessäni. Missä olisinkin, saisin
kuitenkin nauttia täyden palkan siitä kuukaudesta. Everstin rouva sanoi
kaiken niin ystävällisesti, että minulle teki oikein hyvää. Ilman
enempää tuumimista vastasin minä, että suostun hänen ehdotukseensa
suurimmalla kiitollisuudella, siinä tapauksessa, että everstin rouva
arveli minun voivan täyttää tehtäväni herrasväen mieliksi.

Jos Matilda tekee työnsä yhtä omantunnontarkasti ja uskollisesti kuin
tähän asti, olemme me tyytyväisiä — sanoi rouva ojentaen minulle
kätensä.

       *       *       *       *       *

Satoi rankasti, kun vaunut pysähtyivät portaiden eteen. Minä juoksin
ulos sateenvarjoja mukanani ottaakseni herrasväen vastaan. Yhtäkkiä
tulin kuin halpaantuneeksi, en saattanut uskoa silmiäni — Janne!
Ei, oliko se todellakin Janne, joka hyppäsi ensimäisten vaunujen
kuskipenkiltä ja puristi kättäni hyvin kiireisesti ottaen samalla yhden
sateenvarjoista ja kiiruhti Kate neidin luo, joka juuri nousi toisista
vaunuista. Kyllä se todellakin oli Janne!

Sydämeni löi niin, että se tahtoi halkaista rintani. Varmaankin se oli
vain ilosta, kun näin taas Jannen. Olin niin hajamielinen, että tuskin
niiasin kenraalille, kun hän tarttuen ystävällisesti käteeni sanoi:

— Hyvää päivää, Matilda kiltti, älkää nyt enää seiskö täällä ja tulko
läpimäräksi. — Vasta kun kuulin hänen huutavan everstin rouvalle,
joka kurkisti kuistin ovesta: "Hyvää päivää, rakas käly, tässä minut
taas saat!" — säpsähdin minä, aukaisin sateenvarjon ja annoin sen
kenraalille hänen noustessaan reippain askelin portaita.

Olipa hyvä, että sade valui rankasti, niin ettei kukaan huomannut,
miten hajamielinen olin.

Janne oli jo kantanut sisään kenraalin matkatavarat, ennenkuin minä
tulin kokoilleeksi päällystakit ja kantohihnat vaunuista ja menneeksi
sisään.

Eteisessä kuulin kenraalin kääntyen Herbertiin sanovan:

— Ennenkuin menen huoneeseeni tahtoisin mielelläni tervehtiä kilttiä
mamselli Borgia — ja nuori herra hyökkäsi keittiöön huutaen täyttä
kurkkua:

— Sella, missä Sella on? Kaarle setä tahtoo tavata Sellaa! — Ja
mamselli tuli huoneestaan somana ja hienona puettuna valkeaan
linongihilkkaan ja suureen valkeaan esiliinaan.

— Kiitos, kultaseni! Vai niin, Kaarle setä on jo saapunut, sepä
oli hauskaa — ja sitten meni hän kiireisin askelin keittiön läpi
tarjoiluhuoneeseen, jonne hän pysähtyi asetellakseen vielä kerran vähän
hienoa hilkkaansa ennenkuin meni eteiseen.

Hetkisen kuluttua palasi hän hymyilevänä suuri makeislaatikko
mukanaan, istuutui tarjoiluhuoneen pöydän ääreen, jossa minä taitoin
lautasliinoja, ja tyytyväisen näköisenä aukaisi hän laatikon huudahtaen:

— Ei, mutta katsopas Matilda, mitä olen saanut kiltiltä kenraalilta.
Nyt maistakaamme. Ole hyvä — ota vielä yksi, ei sitä joka päivä tarjota
niin hyvää! — Pienillä pihdeillä otti hän sokeroidun hedelmän, katseli
sitä tarkasti ja lisäsi: — Luulenpa todellakin, että se on ananassia,
sen saan luvan säästää Herbertille! — Lämpimästi, silmät kyyneltyneinä
sanoi hän edelleen:

— Niin, niin kiltti Matildani, ei voi olla kyllin kiitollinen, että
on oppinut tuntemaan sellaisia sydänhyviä ihmisiä kuin veljekset
Ehreström! Ja on harvinainen onni saada palvella sellaisissa perheissä.
— — Ja millaiset rouvat he ovat saaneet! He eivät ole kasvatetut ja
luodut vain salonkielämää vaan myös kotiliettä varten. Niin, sellaisia
emäntiä pitäisi kaikkien hienojen rouvien olla. — Matilda tietää kait,
että everstin rouva ja kenraalin rouva ovat serkuksia?

Ei, sitä en todellakaan tiennyt.

— Kyllä he ovat serkuksia ja ylen hienoa sukua. Heidän äitinsä olivat
sisaruksia. Everstin rouvan äiti oli naimisissa englantilaisen ja
kenraalin rouvan äiti suomalaisen kanssa. Molemmat serkukset olivat
hyvin ihailtuja nuoruudessaan. — — — On aika vahinko, ettei Matilda ole
nähnyt koskaan herrojamme sotilasvirkapuvuissaan, he olivat todella
"tyylikkäitä", se täytyy minun sanoa. Olen aina ihaillut sotilaita.
Kukaan, vaikkapa kuinka komea hännystakkiin puettu herra, ei voi
kuitenkaan kilpailla upseerin kanssa, jolla on korea virkapukunsa
tähdistön nauhoineen ja kunniamerkkeineen. Ja mitä on tanssisali
ilman sotilasvirkapukuja muuta kuin kukkamaa ilman kukkia! Ja mitä on
masurkka ilman kiliseviä kannuksia? — Tässä näpsäytti hän sormiaan,
katsoi kauniiseen kultakelloonsa, joka oli kuninkaallinen lahja — ja
huudahti:

— Varjelkoon, kello on jo neljännestä vailla viisi, minunhan pitää
suurustaa liemi!

— Mamselli oli jo sulkenut keittiön oven jälestään, kun hän uudelleen
aukaisi sen ja sanoi nyökäyttäen iloisesti päätään:

Matilda pieni, älä unohda tarjota apollinaarista parsan jälkeen.

       *       *       *       *       *

Minulla ei ollut juuri tilaisuutta puhua Jannen kanssa, sillä jo
seuraavana aamuna piti hänen mennä herrojen kanssa "Kalakotiin",
everstin kalastajatupaan. Olin töin tuskin ennättänyt kertoa hänelle
miten sydämestäni iloitsin ja olin kiitollinen, kun saisin seurata
herrasväkeä Pietariin. Mutta minua ihmetytti suuresti, kun Janne
ei näyttänyt ottavan osaa ilooni. Hän näytti oikein huolestuneelta
tarttuessaan käteeni ja sanoessaan:

— Vai niin, Pietariin! Sinullehan se kyllä on hauskaa ja opettavaa,
mutta tulee — — — tässä hänet keskeytettiin, kun nuori herra tuli
sisään. Olisin niin mielelläni tahtonut kuulla, mitä hän aikoi vielä
sanoa.

Vielä myöhään illalla, kun olin lukenut iltarukoukseni ja sammuttanut
lampun, kaikui korvissani: "Sinulle, mutta tulee". — — — Olisiko
mahdollista, että hän tulisi kaipaamaan minua, ei — mahdotonta, se
olisi minulle aivan liian suuri onni — sitä ajatellen nukahdin. Näin
ihanan unen ja heräsin tuntien, että Janne piti minusta, että — ei,
en uskalla toivoa sitä! Mutta koko päivän tunsin itseni sanomattoman
onnelliseksi ja iloiseksi. Kuinka kaipasinkaan sitä päivää, jolloin
saisin taas nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan.

Muutamia päiviä senjälkeen palasivat eversti ja kenraali kotiin
mukanaan kaksi suurta koria täynnä mitä kauniimpia kuhia. Kuinka
noloksi kävinkään — sillä Janne ei tullut. Hän ja nuori herra jäivät
ampumaan sorsia.

Oli onni, että minulla oli yllin kyllin työtä eikä ollenkaan aikaa
ajatella itseäni! Kesän viimeisiä vieraita odotettiin, herrojen vanhoja
kadettitovereita ja nyt piti kaikki saada kuntoon.

— Tämä juhla on ollut jo monta vuotta huvikauden loistokohta. Vahinko
vain, että vain neljä tai viisi upseeria käyttää sotilasvirkapukuaan. —
Matilda saa nähdä kuinka läpeensä naurettavaa on, kun herrat, ennenkuin
matkustavat pois, marssivat kaksittain keittiöön, tekevät minulle
kunniaa ja huutavat kaikki yhtaikaa: — Kiitos hyvästä kestityksestä,
ensi vuonna tavataan taas, "au revoir", [Hyvästi.] — kertoi mamselli
Borg hymyillen auttaessani häntä hietaleivosten laittamisessa.

Näkyi kyllä selvästi kaikesta, että mamselli aikoi näiden vieraiden
tähden varustella enemmän kuin tavallisesti.

Kate neiti oli koristanut päivällispöydän erityisen sieväksi.
Keskellä pöytää oli korkea kristallimaljakko, jossa oli keltaisia ja
sinipunervia kukkasia. Elämänlangan pitkät rönsyt riippuivat maljakosta
ja kiertelivät moneen kertaan pöytää. Sinne tänne oli vihreän sekaan
pistetty keltaisia kukkia.

Nuori herra ja Janne tulivat vihdoin kotiin. Heillä oli tuskin aikaa
muuttaa pukua kun oli mentävä vaunuilla laivalle ottamaan vieraita
vastaan.

Nyt alkoi iloinen elämä! Herrasväkemme otti mitä sydämellisimmin
vastaan vieraansa, iloiset, rattoisat, vanhahkot herrat. Ruokarummun
ääni oli kaikunut jo toisen kerran, ja herrasväki kokoontui
voileipäpöydän ääreen, kun minä näin tarjoiluhuoneen akkunasta vanhojen
pölyisten, yksi-istuimisten kääsien, joiden eteen oli valjastettu laiha
hevoskoni, pysähtyvän pääoven eteen. Takaistuimelta hyppäsi poika. Hän
oli puettu haalistuneeseen, nauhoilla koristettuun pitkään nuttuun,
vain liian pitkään tuolle poikaselle. Päässään oli hänellä korkea,
harmaa, kultanauhainen hattu, jossa oli kummallinen musta nauharuusu
toisessa syrjässä. Huomasi selvästi, että sekä takki että hattu olivat
aiotut suuremmalle olennolle kuin hänelle. Kaikki tuo näytti oikein
sirkusilveilyltä.

Mutta minä katsoin kuitenkin olevani velvollinen menemään uutta
vierasta vastaan. Hän oli pitkä, laiha herra, ja kiipesi hitaasti alas
kääseistä lakeijan pitäessä ylhäällä kulunutta jalkapeitettä. Kun vanha
herra huomasi minut, katsoi hän ensin terävästi pienillä mustilla
silmillään ja sanoi sitten kuiskaten:

— Hyvää päivää, lapsi kultani, sinä olet varmaan vasta tullut tähän
taloon? Ole hyvä ja ota "manteau'ni" ja "sac de voyage" ja kanna ne
tornihuoneeseen. Otaksun että saan kuten tavallisesti asustaa siellä
— ja sitten alkoi hän hitaasti kömpiä portaita ylös nojaten tukevaan
keppiin. Minusta hän oli oikein nenäkäs, ja arvelin ettei hän ollut
oikein viisas.

Hevonen rupesi kiivaasti hirnumaan, ja se antoi herra Herbertille
aihetta kurkistaa ulos.

Tervetuloa, eno Gaston! — huusi hän ja syöksyi alas portaita
tarjotakseen käsivartensa saapuneelle.

— Kiitos, poikaseni! Tulen ehken vähän myöhään, mutta näetkös, hevonen
— — — —

— On niin laiska — täydensi nuori herra, joka tunsi anteeksipyynnön jo
vanhastaan.

— Juuri niin — vastasi tuo omituinen vieras nauraen.

Vaikka en silloin vielä ymmärtänyt vieraskielisiä sanoja, joita hän oli
käyttänyt, otaksuin, että minun pitäisi viedä sisään matkaviitta ja
pitkä kirjava matkalaukku, jonka poika oli nostanut kääseistä.

Juuri kun olin pudistelemassa pölyä kuluneesta viitasta, sattuivat
silmäni Pollyyn ja muihin tovereihin, jotka seisoivat keittiön
akkunassa ja nauroivat kovasti. Polly taputti oikein käsiään. Yhä
enemmän ihmettelin, kuka tuo hullunkurinen herra saattoi olla.

Päivällisen tarjoilu kävi aivan erinomaisesti, siitä kiitos Jannen,
joka kantoi raskaimmat vadit; minä seurasin jälestä kastikkeen ja
vihanneksien kanssa. Huomasin kyllä eron Jannen ja minun tarjoilemiseni
välillä. Hän oli nopsa ja liikkui niin vapaasti pitkän pöydän ympärillä.

Päivällistunnelma oli hyvin iloinen. Toinen lystikäs juttu seurasi
toistaan, kaikilla oli jotakin hauskaa kerrottavana. Ja varsinkin
"eno Gaston'in" tai "serkku Gaston'in", kuten he häntä kutsuivat,
hullunkuriset kuvaukset näyttivät herättävän yleistä iloisuutta.

Kuullessani herrasväen sydämellisen naurun, oli minun usein oikein
vaikea pysyä vakavana. Mutta nähdessäni Jannen juhlallisen ilmeen
hänen ottaessaan pois lautasia muistin hyvin kuinka hän muuttaessani
professori Wallenborgille oli sanonut varoittaen, ettei se, joka
tarjoilee, saa koskaan ainoallakaan ilmeellä osoittaa huomaavansa, mitä
pöydässä puhutaan. Pitää vain hoitaa tehtävänsä.

Kahvin jälkeen vetäytyivät everstin rouva ja neiti Kate pois. Herrat
menivät yläkertaan, josta laulu, soitto ja toinen naurunpurskahdus
toisensa jälkeen kuului aina myöhään yöhön asti. Nuoren herran piti,
kuten näytti, vastoin tahtoaan pitää aluksi seuraa naisille, ja sitten
kehoitti everstin rouva häntä menemään aikaisin nukkumaan otaksuen,
että hän oli väsynyt metsästyksen jälkeen.

Everstin rouva oli ilmoittanut minulle, etten tarvitseisi enää sinä
iltana pitää vaaria herroista, Janne tarjoilisi heille siellä ylhäällä.
Kun olin tehnyt tehtäväni, menin mamsellin luo. Hän istui keinutuolissa
neuloen innokkaasti sukkaansa. Hetkisen kuluttua tuli Polly. Sekä
hän että minä otimme käsityömme esille ja istuuduimme mamsellin
kehoituksesta. Naputettiin ovelle. Janne siellä kysyi saisiko tulla
sisään. Hän sanoi olevansa kaksikymmentä minuuttia vapaa ennenkuin oli
vietävä totitarjotin herroille.

— Olkaa hyvä ja istukaa. Dahl tarvitsee kyllä levätä vähän — sanoi
mamselli sydämellisesti. Olen iloinen kun hieno päivällisemme onnistui
niin hyvin. Everstin rouva oli oikein tyytyväinen, kun tarjoilu oli
käynyt niin erittäin sujuvasti.

— "Eno Gaston" on tainnut taas tänä vuonna hauskuttaa kaikkia
hullunkurisilla pikkujutuillaan. Ajatelkaas, hän on jo 73 vuotias ja
vielä niin vilkas, — sanoi Polly vähän naureskellen.

— Kuka tämä "serkku" eli "eno Gaston" on, kysyin minä uteliaasti.

— Niin — vastaa sinä, Sella pieni, sillä minä en tiedä muuta, kuin että
hän on vanhan ukko Noakin kautta sukua everstille — ilvehti Polly.

Mamselli Borg kertoi nyt hyvin vakavasti, että luutnantti, vanha,
kunnon mies, oli everstin kaukainen sukulainen. Hän oli naimaton,
varakas ja asui suurella maatilalla. Kaikki pitivät hänestä.

— Onko herra Dahlilla ollut jo tilaisuus — tässä osoitti Polly
peukalollaan kattoon — kuulla luutnantin kertovan tuolla ylhäällä
tarinan "ensimäisestä itsenäisestä askeleestaan elämässä". Eikö? lisäsi
hän veitikkamaisesti, kun Janne pudisti päätään.

— Polly kiltti, kertokaa meille se tarina — pyysin minä huvitettuna.

— Mielelläni. — Vai niin, herrat eivät ole vielä houkutelleet "Gaston
serkkua" kertomaan heille tavanmukaista naurettavaa elämäntarinaansa —
laski Polly leikkiä.

Mamselli keinui innokkaasti ja näytti vakavalta.

— Kas niin, ystäväni ja toverini — alkoi Polly juhlallisesti — sillä
aikaa kuin herrat tuolla ylhäällä — taas kohotti hän etusormensa
kattoon päin — ehken juuri nyt kuuntelevat "eno Gaston'in"
surullisennaurettavaa kertomusta, tahdon jutella sen teille täällä
alhaalla. Se on kaikua tuolta — nyt kohotti hän molemmat kätensä kattoa
kohti ja näytti veitikkamaiselta.

Polly dear [Kallis.] — pyydän — älä tee kilttiä herra luutnanttia
naurunalaiseksi — sanoi mamselli hymyillen.

— Ei, varjelkoon — mutta anteeksi jos vähän koristelen
lystikkäänsurullista tapahtumaa, jolloin hän, "eno serkku Gaston",
ottaen ensimäisen itsenäisen askeleensa elämässään, osti erään Pietarin
hienoimman sanomalehden ilmoituksen mukaan hevosia (12 kappaletta)
Schlüsselburgista satumaisella hinnalla, nim. 30 ruplalla parin. Ja
sitten kertoi hän mitä lystikkäimmän jutun. Tahdoimme aivan menehtyä
naurusta. Kun hän oli lopettanut kertomuksensa, sanoi Janne iloisesti:

— Kiitos Polly neiti, te kerrotte niin hyvin. Minä toivoisin omaavani
teidän iloisen mielenne ja kykynne tajuta elämän naurettavat puolet.

— Niin, olen kyllä sallimukselle kiitollinen nuorteasta, iloisesta
luonnostani. Ilman sitä olisin tuskin jaksanut hypätä kaikkien niiden
loukkauskivien yli, jotka ovat joutuneet tielleni elämän sokkeloissa.
Suomalaiset ovat kyllä kunnon kansaa, mutta tiedättekö, teissä on
jotakin raskasta, luultavasti teidän pohjolanne pakkasen ja syvien,
synkkien mäntymetsienne ansiota — sanoi Polly vakuuttavasti.

Mamselli, joka oli neulonut ja keinunut innokkaasti koko ajan, sanoi
lempeästi:

— Niin, Polly kertoo aivan erinomaisesti. Kuinka monta hauskaa hetkeä
hän onkaan valmistanut meille täällä maalla, sitä emme koskaan
unohda. Polly on kuitenkin ehken liioitellut tänään juttuaan hyvästä,
ystävällisestä luutnantista.

— Lisätkää vielä anteliaisuus hänen kaikkiin hyviin ominaisuuksiinsa.
Sitä saavat herra Dahl ja Matilda kokea eron hetkellä. Te saatte
kumpikin pienen kirjekuorenne sisältäen uuden viidenmarkan setelin —
sanoi Polly vallattomasti. — Anteeksi ystäväni, minullakin voi olla
kaihomielisyyden hetkeni, ne peittyvät tavallisesti leikinlaskuun. Hyvä
että elämässä on viatonta pilaa ja — velvollisuus.

Hän nousi, katsoi kelloa, joka riippui seinällä ja huudahti:

— Ja velvollisuudet on täytettävä minuutilleen!

Ovelta kuului hiljainen naputus, Iida pisti päänsä sisään ja kuiskasi:

— Herra Dahl, totivesi kiehuu!

       *       *       *       *       *

Oli lämmin, aurinkoinen päivä. Herrasväki oli juuri huiskuttanut
viimeiset jäähyväiset vierailleen ja istuutunut pengermälle. Posti oli
saapunut ja minä kannoin postilaukun everstille, jonka oli aina itsensä
tapana aukaista se. Kun lähenin, kuulin kenraalin sanovan:

— On ystävällistä että kutsutte hänet. Olen vakuutettu, että nämä
päivät teidän vierasvaraisessa, hauskassa kodissanne ovat hänelle
vuoden onnellisin aika.

Minä annoin laukun everstille ja jäin odottamaan väen postia.

Everstin rouva vastasi kenraalille englannin kielellä:

— Me kutsumme hänet mielellämme, mutta tiedätkö, rakas lanko, tunnen
sydämeni aina keveäksi, kun näen hänen kääsiensä katoavan portista.

Vähänpä aavisti everstin rouva, että osasin jo niin paljon englannin
kieltä, että ymmärsin hyvin, mitä hän sanoi "eno Gaston'ista".

— Suuri posti tänään. Täällähän on seitsemän kirjettä minulle. Herbert,
ole kiltti ja avaa ne, niin pääsen siitä vaivasta — sanoi eversti
ojentaen pinkan kirjeitä nuorelle herralle. Kate, täällä on sinulle
kortti.

— Onko se Yrjö serkulta, annas minun katsoa — sanoi Herbert herra
veitikkamaisen näköisenä ja ojensi kätensä sisartaan kohti.

— Anna olla — vastasi tämä läimäyttäen häntä kädelle, samalla kun hän
silmäili korttia. Terveisiä teille kaikille kummisetä Wallenborgilta.

— Kiitos, missä he nyt oleskelevat? — kysyi everstin rouva.

— Montreuxissa ja matkustavat viikon kuluttua Wieniin pitemmäksi aikaa
— vastasi neiti.

— "Neiti Matilda Ljung", luki eversti — tässäkin kortissa näkyy olevan
sveitsiläinen leima.

— Se on varmaan professorin rouvalta — sanoin minä, niiasin ja otin
sen, — kun nuori herra sanoi:

— Matildahan ei tavallisesti saa selvää Aada tädin epäselvästä
käsialasta, luenko minä sen, kuten tavallisesti, Matildalle?

— Kiitos — vastasin minä ja annoin kortin hänelle.

— "Kesätervehdys Matildalle tästä ihanasta paikasta! Me olemme
terveitä" — luki nuori herra, pysähtyi hetkiseksi ja sanoi: — Aada
täti lopettaa tavallisilla sanoillaan: "Eihän Matilda vain unohda
lupaustaan! ystävällisesti A. Wallenborg."

— Mikä lupaus se on? kuiskasi kenraali englanniksi everstin rouvalle.

— Niin, rakas lanko, ennenkuin Aada matkusti, otti hän Matildalta
lupauksen, että hän tulisi takaisin, kun Wallenborgit palaavat —
vastasi everstin rouva — aika ikävää meille.

— Vai niin, Wallenborgithan olivatkin häneen hyvin tyytyvällä, mutta
rakas käly, aika voi muuttaa niin paljon — sanoi kenraali edelleen
englanniksi.

— Ja tässä, veli rakas, sokeri pohjalla — sanoi eversti, lajiteltuaan
sanomalehdet — kirje sinulle. Toivon että siinä on hyviä tietoja.

Kenraali otti kirjeen ja luettuaan sen nopeasti, nousi hän ja rupesi
kulkemaan synkän näköisenä edestakaisin.

Everstin rouva nousi, pisti kätensä kenraalin kainaloon ja sanoi:

— Lanko, onko siinä jotain ikävää?

— Minun pitää matkustaa Tukholmaan. Marie Louise on heikko, lääkäri
vaatii, että hänen pitäisi mennä Voksenkolleniin joksikin aikaa. Yrjö
pyytää minua tulemaan ensi tilassa. Herbert, tahdotko olla hyvä ja
katsoa lehdestä milloin ensimäinen laiva lähtee Ruotsiin. — Lyöden
otsaansa jatkoi hän: — Mahtanee olla hyvin huonosti asiat.

Everstin rouva kulki yhä hänen käsivarteensa nojaten.

— Lauantaina kello 12 von Döbeln — sanoi nuori herra.

— Lauantaina — sanoi kenraali ja pysähtyi — katsotaanpas, tänään on
keskiviikko... täältä on matkustettava huomisaamuna — hän suuteli
everstin rouvaa kädelle — järjestämään passi ja muuta; tulen kyllä
valmiiksi lauantain laivaan. Herbert ole hyvä ja pyydä Janne
huoneeseeni.

Eversti nousi, tarttui vaimonsa käteen ja sanoi kenraalille:

— Veli Kaarle, me tulemme mukaasi jos haluat.

— Niin, sen teemme mielellämme — lisäsi rouva taputtaen ystävällisesti
kenraalia.

Tämä syleili häntä sanoen:

— Kiitos, rakkaat ystäväni, se olisi minulle suuri lohdutus ja olen
vakuutettu että tuottaisitte Marie Louiselle sanomattoman ilon. Mutta
— katsoen neitiin lisäsi hän ystävällisesti — Kate, sinähän tulet myös
mukaan?

Neiti juoksi setänsä luokse vastaten:

— Niin mielelläni! Ikävää vain, että täti on niin sairas.

Vallitsi alakuloinen mieliala. Ei kukaan muistanut enää postiluukkua.
Herrasväki meni sisään, jonka tähden minä otin laukun ja vein sen
keittiöön, jossa kerroin sovitusta matkasta.

Kun iltatyöt oli tehty, pyysi mamselli meidät huoneeseensa. Ja
Janne kertoi, että kenraali oli määrännyt, että senjälkeen kuin
herrasväki oli matkustanut Ruotsiin, piti hänen lähteä ensimäisellä
junalla Metsähoviin, kenraalin lähellä Viipuria olevalle maatilalle,
järjestämään siellä asioita. Sitten saisi hän vapautta muutamiksi
viikoiksi, mutta kenraali toivoi, että hän olisi valmiina tulemaan
milloin tahansa Norjaan, jos hänelle sähkötettäisiin.

— Miten onnellista kenraalille, että hänellä on käytettävänään
sellainen luotettava henkilö kuin Dahl — sanoi mamselli katsoen Janneen.

— Isännän pitää toki aina voida täysin luottaa palvelijaansa — vastasi
Janne ja rupesi selailemaan pientä almanakkaa, jonka hän oli ottanut
kukkarostaan.

— Niin pitäisi tietysti olla, mutta palvelijoita on valitettavasti
monenlaisia — sanoi mamselli neuloen uutterasti sukkaansa.

— Matilda, mehän voimme mennä yhdessä Pohjanmaalle. Annappas kun
katson, 28 päivänä matkustaa herrasväki Helsingistä, 29 olen minä
Viipurissa — siis — 3 päivänä syyskuuta tapaamme me Riihimäen asemalla?
Sopiiko sinulle?

Minä katsoin kysyvästi mamselliin, joka sanoi:

— Käy kyllä laatuun. Meillä pitäisi kyllä siksi olla huoneiden
puhdistus lopussa. — Iloisesti huudahdin minä:

— Nyt minun varmaan pitäisi aukaista säästölaatikkoni ja laskea
matkarahani! Mutta Janne, onko sinulla avain?

Janne irroitti kellonperistään pienen avaimen sanoen: — Tässä se on
riippunut siitä alkaen, kun annoin sinulle säästölaatikon.

Polly kiirehti huoneeseeni hakemaan säästölaatikkoa. Me kokoonnuimme
kaikki sohvapöydän ympärille ja sitten aukaisin minä laatikon ja
tyhjensin sisällön.

— Eno Gastonin jäähyväislahja — huudahti Polly innokkaasti osoittaen
uutta viidenmarkan seteliä.

Kupari ja hopearahat järjestettiin kasoihin ja laskettiin.

— Seitsemänkymmentäkaksi markkaa ja seitsemäntoista penniä —
sanoi Iida, joka myöskin oli mukana. — Olisi aika hauskaa omistaa
säästölaatikko.

— Saanko luvan tuoda Iidalle sellaisen Norjasta, jos nimittäin joudun
sinne — kysyi Janne kumartaen Iidalle, joka tuli hehkuvan punaiseksi.

— Odotappas, täällä on vielä jotakin — sanoi mamselli ja kaiveli
sukkapuikollaan esille pienen kirjekuoren.

Kirjekuoressa seisoi: "Sen sijaan mikä sinulta varastettiin." — —

— Janne, sen olit sinä pannut säästölaatikkoon, kun annoit sen minulle,
kiitos! — sanoin minä avaten kuoren.

— Kymmenenmarkan seteli! Nyt minulla on enemmän kuin kylliksi matkaa
varten. Ja kahden kuukauden palkka on ottamatta, nyt voin ostaa äidille
kauniin suojahuivin — sanoin minä iloisesti.

Kyllä on hyvä säästää rahansa, sillä "monesta pienestä purosta tulee
iso virta" sanotaan. Ei, nyt meidän on sanottava toisillemme hyvää
yötä, sillä huomenna meidän on noustava auringon kanssa — sanoi
mamselli ja pani pois sukanneuleensa.

Seuraavana aamuna olimme Polly ja minä ylhäällä jo klo 5. Me kannoimme
alas arkkuja ja matkalaukkuja ja minä sain auttaa Pollya niiden kuntoon
panemisessa. Nyt olin taas tilaisuudessa näkemään ja oppimaan uutta.
Kunkin matka-arkussa oli aina valmiina alusvaatteet, jotka otettaisiin
mukaan matkalle.

— Kun on näin järjestetty, niin voi matkustaa minä hetkenä tahansa.
Silloin ei ole riippuvainen pesusta eikä muusta sellaisesta. Kuluneita
vaatteita ei pidä koskaan ottaa mukaansa, kaiken pitää olla kestävää
ulkomaalaisessa pesussa — sanoi Polly, samalla kun hän laittoi hyvin
huolellisesti kuntoon everstin rouvan matkalaukun.

— Kuten näet Matilda, täytän minä kaikki tyhjät paikat silkkipaperilla,
sukilla tai muulla pikkutavaralla. Jos panee tavarat oikein hyvin
matkalaukkuun, niin eivät vaatteet koskaan liiku, eivätkä siis rypisty
siinä, vaikka sitä kuinka heiteltäisiin satamissa ja asemilla. Minuun
usein oikein koskee, kun näen miten pahasti matkatavaroita pidellään
asemilla. Välistä niitä pyöritellään, kuin olisivat ne tyhjiä
tynnyreitä — kertoi Polly, levittäen samalla hienoja, pieniä liinoja
jokaisen osaston yli arkkuun.

Eräästä matkalaukusta otti hän pari vaatepussia sanoen:

— Matkoilla on minulla tapana järjestää oloni niin käytännöllisesti
kuin suinkin. Näihin pusseihin panen ompelutarpeet ja kaikenlaisia
pukukapineita. On hyvin mukavaa kun kaikki on käsillä, varsinkin
pitkillä laivamatkoilla, jolloin meri käy usein niin kovasti, että
voi tuskin liikahtaakaan: — Ja avaimet on minulla tässä pienessä
säämyskäpussissa. Sen kätken aluskameeni taskuun, — sinne eivät varkaat
löydä — lisäsi hän leikillisesti.

Matkatavarat kannettiin ulos, ja herrasväki sanoi hyvästi
palvelijoilleen. Hevoset olivat jo liikkeessä, kun everstin rouva pyysi
kuskin pysähdyttämään, viittasi mamselli Borgin luokseen ja sanoi:

— Tahtooko Sella olla ystävällinen ja antaa Matildan, hänen
matkustaessaan kotiinsa, saada mukaansa korillinen kaikenlaisia
tuomisia äidilleen! Matilda, terveisiä kotiin — nyökkäsi hän minulle
iloisesti.

Tulin niin syvästi liikutetuksi tästä emäntäni huolenpidosta, etten
saanut sanaakaan suustani.

Jumala siunatkoon ja varjelkoon heitä kaikkia — sanoi mamselli
kyynelsilmin.

Vaunut katosivat pian näkyvistämme ja me menimme kaikki ääneti sisään.




KOTONA POHJANMAALLA.


Veturi vihelsi.

— Se on tulovihellys. Tässä meidän on mentävä junasta, — sanoi Janne.

Ja samalla kun hän nosti matkakapineemme vaunun hyllyltä, vaihdoin minä
hattuni siihen huiviin, jonka äiti oli lahjoittanut minulle, kun lähdin
kotoa.

Kun Janne kääntyi, huudahti hän hämmästyneenä:

— No voi, kun en ollut tunteakaan sinua! Miksi olet ottanut hatun pois?

Katsellen akkunasta vastasin hiljaa: "Uskotko että äiti tuntisi minut
hattuun puettuna?"

Janne lähestyi ja sanoi hymyillen:

— Pelkäätkö sitä? — Ei — mutta eikö se ole Uusmäen Anders, joka seisoo
tuolla kaksi-istuimisten keltaisten kääsien vieressä? Hän on varmaan
tullut meitä hakemaan.

Me nousimme junasta, Anders oli sitonut hevosensa aitaan ja otti nyt
meidät vastaan asemasillalla. Vaatimattomaan, rauhalliseen tapaansa
sanoi hän:

— Hyvät ystävät, olkaa tervetulleet kotiseudullenne! Nouskaa kääseihin,
niin lähdemme. Kanervalan muori odottaa teitä kärsimättömänä — Hän veti
housuntaskustaan tupakkakukkaron, täytti piippunysänsä, sytytti sen
kiireesti ja niin lähdettiin — kotia kohti.

Tunsin itseni niin onnelliseksi ja iloiseksi kuin leivonen pilvissä.
Ajatteles — kotona Pohjanmaalla! Katselin oikealle ja vasemmalle
kulkiessamme suuren kirkonkylän läpi. Voin tuskin seurata Jannen
kysymyksiä ja Andersin vastauksia, niin olin innoissani katsellessani
kaikkia tuttuja taloja ja tupia.

Oli lauantai. Kaikkialla lämmitettiin saunoja. Savu, joka tuli ulos
sekä ovien että luukkujen, vieläpä joskus seinienkin kautta, kulkeutui
maantielle saakka. Oi, mikä ihana tuoksu!

Siellä täällä kuului joku takkuinen kylärakki haukahtelevan ja kun
lapset, jotka istuivat tuvan portailla, näkivät ajoneuvojen tulevan,
syöksyivät he ylös, juoksivat lähemmä maantietä, pysähtyivät äkkiä ja
töllistelivät, pojat paitahihasillaan kädet housuntaskuihin pistettyinä
ja pikku tytöt sileäksi kammattuina, pellavankeltaiset palmikot
riippuen pitkin selkää. Kaikki huokui minusta niin kotoista tunnelmaa.
Sunnuntain rauha ja hartaus vallitsi seudussa!

Tie kääntyi, suuri, uusi talo tuli näkyviin.

— Anders sinä, mikäs komea rakennus tuo on? kysyi Janne.

Maiskauttaen huuliaan vastasi Anders:

— Se on majatalo ja meidän suurin kauppapuotimme. Se on hieno talo ja
on maksanut paljon rahaa, mutta kyllä sitten omistaja osaakin ottaa
kaksinkertaisesti siihen nähden, mitä on antanut.

— Kuka on omistaja — kysyi Janne huvitettuna.

Anders veti sauhun piipustaan ja vastasi hitaasti:

— Pitäjän suurkukko, rikas sahanomistaja ja kauppias Martikainen.
Hänen vaimonsa oli Suurtalon isännän ainoa perillinen. Isäntä kuoli
pari vuotta sitten, ja siten joutui savolainen patruuna tänne. Hänen
mukanaan tuotiin kyllä rahoja seudullemme, mutta myös paljon muuta,
josta emme häntä kiitä.

— Mitä se sitten on? — kysyi Janne innokkaasti.

— Niin, juopottelu ja muuta lisäksi — vastasi Anders.

— Juopotteleeko hän? — kysyin minä.

— Josko hän juopottelee? Hänhän näkee tuskin selvää päivää ja vielä
pahemmaksi on hän tullut, sitten kun hänen kunnon vaimonsa kuoli vuosi
takaperin. Hän oli hyvä ja lempeä kuin enkeli. Mutta — lisäsi Anders
hetken kuluttua — liikepää sillä miehellä on! Ostaa huokealla ja myy
kalliilla. Ja hevosmies on hän myös. Hänen oriinsa ottavat nykyisin
ensi palkinnon kaikissa ravikilpailuissa. — Vahinko vain, että hän
juopottelullaan tuhoaa sekä itsensä että muut.

— Anders, mikä korkea piippu tuolla kohoaa? — Janne osoitti metsään
päin.

— Niin, se on "hävityksen kauhistuksen välikappale", kuten minulla on
tapana sanoa, sitten kun kerran näin Savossa kuinka nuo "sahapatruunat"
kohtelivat maamme kauniita metsiä. Hyvä on ettei meidän pitäjässämme
ole enää suuria metsiä hakattaviksi, sillä kyllä hän, tuo rahamies,
tekisi niistä lopun! Hän on ostanut talonpojilta Suurtalon ympäriltä
heidän tilansa halvalla hinnalla. He tarvitsevat rahaa ja Martikainen
maksaa käteisellä.

Osoittaen vasemmalle jatkoi Anders:

— Tuolla kaukana voitte nähdä hänen uutisviljelyksensä; maanviljelystä
edistää hän kyllä. — Ja tuolla metsikössä näkyy nyt selvästi tuo
suuri saha. — Arvannette että siellä tarvitaan työvoimia. Mutta kun
Martikainen tarjosi liian pienen päiväpalkan, ei hänen onnistunut saada
tältä seudulta kylliksi työmiehiä, jonka tähden hän toi niitä Savosta.
Irtolaisväki, joka näin muutti tänne oli taipuvaista juopotteluun, jota
emme siedä täällä meidän ennen niin raittiilla seudullamme.

Suuresti hämmästyneenä huudahdin minä:

— Ei mutta Anders, mikä vesi tuolta puitten lomitse kimaltelee, sitä en
ole koskaan ennen nähnyt?

— Se on joki, tiedän mä. — Kun metsä katoaa, saa vapaamman näköalan,
arvelee varmaan savolainen vastasi Anders, vetäen paksuja savuja
piipustaan.

Hän läimäytti piiskallaan ja eteenpäin sitä mentiin.

Janne näytti hyvin miettiväiseltä. Hetkisen vaitiolon jälkeen jatkoi
Anders:

— Tahdon mielelläni tunnustaa, että Martikainen on maksanut suuria
summia pitäjämme puolesta. Kun hän on selvä, osaa hän olla aika
antelias, mutta uskokaa pois, että on hauskaa sekä nähdä että kuulla,
kun hän aikoo jakaa lahjojaan. Puheensa alkaa hän silloin aina:
"perhana kanssa" — ja odotetaan vain mitä hän vielä tulee sanomaan.
Tuo suuri talo tornineen ja lippuineen — tässä keskeytti Janne hänet
puhjeten hyvin ihastuneena sanomaan:

— Anders, se on uljas talo! Minun täytyy sanoa, että meidän pitäjämme
on edistynyt monessa suhteessa.

— Se on meidän uusi kunnantalomme — sanoi Anders ylpeästi — se kuuluu
Martikaisen hyviin töihin. Hän on antanut rakentaa sen kuolleen
vaimonsa muistoksi. Ja kunta on hänelle hyvin kiitollinen siitä
kallisarvoisesta lahjasta.

Vedettyään muutamia savuja piipustaan, jatkoi hän: — Ja voitte uskoa,
että naisväki ylistää savolaista hyvistä tavaroista, joita hän antaa
myydä kauppapuodeissaan.

Nyt saavat he puhtaampaa kahvia, jauhosokeriin on sekoitettu vähemmän
liitua ja perunajauhoja, ja siirappi kuuluu olevan paksumpaa. Mutta
— mutta — olut — hänen kirotulla oluellaan on liian suuri menekki.
Ja salakapakoitakin kuuluu nykyisin olevan. Lisätkää tähän vielä ne
kutsumattomat vieraat, jotka ovat tunkeutuneet savolaisten tavaroiden
mukana Suurtalon kylän tupiin, nuo ruskeat, nokkelat elukat, joita
kutsutaan torakoiksi. Hyi olkoon! — ja Anders läimäytti nyt niin
kiivaasti piiskalla, että hevonen nykäisi ja lähti laukkaamaan.

Janne istui ajatuksiinsa vaipuneena. Lopuksi huudahti hän reippaasti:

— Miks' ei kunta voi tarttua asiaan ja vastustaa juopottelun
enentymistä?

— Sen aiomme tehdäkin, me odotamme vaan, mitä Martikaisen poika, Antti,
kykenee saamaan aikaan. Hän on kunnon mies! Hän on äskettäin lopettanut
opiskelunsa maanviljelyskoulussa. Ja kun hän kerran istuu isäntänä
Suurtalon tilalla, niin koituu se siunaukseksi koko pitäjälle. Surulla
katselee hän isänsä himoa väkeviin juomiin. Antti on juuri sellainen
mies, josta tulet pitämään sanoi Anders antaen Jannelle sysäyksen
kyynärpäällään.

— Ja — näetkös Janne, ellei Antin onnistu kääntää isäänsä niin silloin
— silloin julistamme me sodan sekä väkeviä juomia että torakoita
vastaan — lisäsi hän iloisesti hypäten alas kääseistä.

— Tuolla näkyy kirkko! Ja köyhäukko seisoo yhä jäykkänä ja suorana
ojentaen kättään — huudahdin minä.

— Käsi on poissa, mutta käsivarsi on kyllä jälellä, laski Anders
leikkiä.

— Mutta pitäkää nyt varanne, että katsotte kirkkomaalle, tuonne
oikealle, niin näette korkean ristin kauniin rauta-aidan ympäröimänä.
Kas miten hienoja istutuksia ja kukkasia aidan sisäpuolella on. Se
hauta on maksanut suuria summia, mutta sitten se onkin meidän kaunein
koristeemme koko kirkkomaalla — tämän kertoi hän ylpeillen.

— Kenen se kaunis hauta on? — kysyin minä.

— Se on Martikaisen sukuhauta. Hän osti kahdeksan sijaa, se maksoi,
voitte uskoa — vastasi Anders, pidätti hevosta ja antoi sen levätä
ennenkuin nousimme mäestä.

— Janne, muistatko sadun "köyhäukosta", joka äidin oli tapana kertoa,
kun olimme pieniä — kysyin minä.

— Ajatuksemme yhtyivät — tuumin juuri samaa asiaa vastasi Janne ja
hyppäsi maantielle.

— Ja muistatko — jatkoin minä — kuinka äidin oli aina tapana lopettaa
sanoilla: "Lapset, kun kuljette kirkon ohi, niin siunatkaa itsenne aina
ja antakaa vaikkapa kuinka pienenkin kolikon vain pudota köyhäukon
rintaan."

Janne oli ottanut jotakin kukkarostaan ja sanoi katsoen minuun:

— Kyllä, Matilda, muistan sen niin hyvin.

— Anna hänelle vähän minultakin — sanoin minä, kun Janne meni kirkkoon
päin.

Helähti niin somasti, kun rahat putosivat säästölaatikkoon, joka oli
piilotettu köyhäukon rintaan.

Anders ja Janne kävelivät mäkeä ylös. Aurinko paistoi niin kirkkaasti.
Ilma oli suloinen — olin tuntevinani "kaskimaan tuoksua", — se
muistutti minua lapsuusvuosista.

Hevonen sai intoa sääriinsä, mitä enemmän lähenimme kotia.

— Luulenpa että lautamiehen talo on uudelleen maalattu — arveli Janne.

— Onpa niinkin — vastasi Anders ja näytti veitikkamaiselta. — Fiina
näyttää seisovan portilla, hän tahtoo varmaan tervehtiä teitä.

Hän seisautti hevosen, ja lautamiehen Fiina kiipesi maantielle.
Ojentaen minulle käärön sanoi hän iloisesti:

— Hyvää päivää, hyvää päivää, te molemmat! Matilda, ota tästä
tervetuliaisiksi äidiltä palanen vastakirnuttua voita ja leipä. Onko
hän tuossa — hän osoitti nauraen Andersia — muistanut kutsua teidät
häihin keskiviikkona?

Kun molemmat katsoimme kysyvästi Anderssiin, joka vain nauroi, sanoi
Fiina:

— Ei hän ole taitanut kertoa edes sitäkään, että hän on kihloissa?

— Ei, sitä hän ei ole tehnyt. Onnittelen Anders — sanoi Janne kumartaen.

— Kenen kanssa? kysyin minä puristaen Andersin kättä.

— Hyi kuinka välinpitämätön sulhanen minulla on. Ellei olisi
kuuluutettu jo kaksi kertaa kirkossa, niin joutuisin totisesti
kiusaukseen "purkaa" — huudahti Fiina veitikkamaisen näköisenä
ja rupesi juoksemaan kotiin päin minkä jaksoi. Päästyään portin
sisäpuolelle huusi hän täyttä kurkkua:

— Tervetuloa jo tiistaina klo 1! Silloin katamme pöydät ja pystytämme
kukkaissalon.

Hymyillen sytytti Anders piippunsa ja rupesi innokkaasti vetämään
savuja.

— No kyllä sinä olet aika lystikäs veitikka, joka et edes puhu
meille, että aiotte mennä naimisiin — sanoi Janne, lyöden Anderssia
voimakkaasti olalle.

Ujosti hymyillen vastasi Anders:

— No nähkääs, minä tahdoin, että hän itse saisi tehdä sen, sillä
naisväkihän tahtoo aina sananvuoron. Mutta yhden asian sanon teille,
hyvät ystävät, parempaa emäntää ei Uusmäen talo voi koskaan saada, sen
sanoo äitinikin.

— Luulen että talosi on muuttanut väriä — sanoi Janne ihmetellen.

— Kyllähän se onkin, Fiina oli kerran nähnyt eräässä kuvakirjassa
keltaiseksi maalatun talon, jossa oli vihreät nurkat ja nyt hän ei
antanut minulle ei siunattua rauhaa, ennenkuin sai Uusmäen talon
sellaiseksi kuin tahtoi — vastasi Anders hitaasti.

— Ja olet istuttanut koivukujankin — sanoi Janne.

— Niin, Fiinan mielestä näytti rakennuksen ympäristö niin paljaalta,
vaikka kyllä se nyt näyttää minusta liian herraskaiselta — sanoi Anders
vähän hämillään.

— Ei toki! Mutta minkäs asuinrakennuksen olet tuonne pystyttänyt? Tuon
punaiseksi maalatun tuolla metsikössä! — kysyi Janne.

— Se on äitiä varten! Hän on kyllä ansainnut saada oman kotilieden
kuolinpäiväänsä saakka. Ja sitten luulen todellakin olevan viisainta,
että kaksi nuorta, jotka rakentavat pesää, saavat kahden kesken hioa
pois toinen toisensa särmikkäisyydet.

— Eikö tuo ole Anni sisaresi, joka seisoo portailla kysyin minä ja
huiskutin nenäliinalla.

— Kyllä se on hän, raukka sanoi Anders surumielisesti.

— Kutsut häntä raukaksi? — kysyin minä ihmetellen.

— Saan kai luvan kertoa Matildalle, joka on lapsuudesta saakka ollut
Annin paras ystävä, mutta älä ilmaise sitä kellekään, että Anni kantaa
sydänsurua. On näettekös niin, että Antti Martikainen ja hän ovat
kiintyneet toisiinsa ja — — —

Keskeyttäen hänet sanoi Janne kiivaasti:

— No — o — onko siinä suremista, sinähän sanot, että hän on kunnon mies?

Kyllä hän onkin mutta luuletko sinä Janne, että tuleva kauppaneuvos
tahtoisi jonkun Uusmäen Annin miniäkseen — kysyi Anders hitaasti.

Janne kääntyi kiivaasti häneen ja huudahti:

— Mitä lorua tuo on! Poika on kait mies puolestaan?

— Mutta pojan pitää totella isäänsä — vastasi Anders ja käänsi hevosen
metsään eräälle kylätielle.

Oli herttaisen kaunis päivä ja auringonsäteet puikkelehtivat mäntyjen
oksain välitse. Havupuut ja pihka tuoksuivat raikkaasti!

— Tuolla näkyy savu nousevan Kanervalan piipusta!

— Nyt vilahtelee tupa näkyviin — mutta sehän on äskettäin maalattu
punaiseksi ja nurkat ja akkunanpielet valkoisiksi. Janne, katsos miten
hauskalta se näyttää koivujen välissä — huudahdin minä ihastuneena.

— Kuka on maalannut tuvan — kysyi Janne iloisesti.

Vaatimattomasti vastasi Anders:

— Kun minulle jäi maalia tähteeksi, niin pyysin Kanervalan muorilta,
että saisin maalata sen.

— Kiitos Anders, se oli kiltisti — sanoin minä — nyökäten hänelle.

Äiti seisoi veräjällä. Minä aukaisin jalkapeiton. Oli niin vaikeata
istua yhä kääseissä. No, vihdoinkin seisahtui hevonen. Hyppäsin alas ja
jouduin samassa äidin rakastavaan syliin.

       *       *       *       *       *

Uneksinkö minä? Ei siinä oli äidin tupa. Kaikki oli entisellään,
pihamaa yhtä hyvin hiekoitettuna kuin ennenkin. Havuja oli portaiden
edessä, ja eteisessä tuoksuivat niin tuoreelta katajat, joita äiti oli
sirotellut lattialle. Tuvan ovi oli auki. Vanha Könnikello näytti 5.
Minun piti pysähtyä kynnykselle kuullakseni sen lyövän. Sama kaunis
sointu kuin lapsena ollessanikin! Miten kodikkaalta näytti suuressa
tuvassa! Puna ja valkoraitaiset matot lattialla ja uudet, kotikutoiset
uutimet akkunoissa!

Peräseinän akkunan ääressä seisoi kukkiva palsami keskellä
päivällispöytää, joka oli katettu valmiiksi.

Äiti kehoitti meitä syömään, itse tahtoi hän mieluimmin katsella.

— Kiitos äiti! Janne aloita sinä, minä haluan vähän silmäillä
ympärilleni — sanoin minä ja menin nurkka-akkunan luokse, josta
auringon valo tulvi sisään valaisten kauniin myrtin, joka seisoi
pöydällä siinä vieressä.

— Ei, mutta kuinka se on kasvanut! — huudahdin minä.

— Ja kukkii ensi kertaa — vastasi äiti lepäillen kahdenistuttavassa
keinutuolissa ja poimien samalla toisen pussin toisensa jälkeen
korista, jonka mamselli Borg oli lähettänyt hänelle. — Matilda, se
merkitsee jotakin lisäsi hän tarkoittavasti.

Vaistomaisesti käänsin pääni peräseinän akkunaan päin. Sitä minun
ei olisi pitänyt tehdä — Jannen ja minun katseeni sattuivat yhteen.
Veri nousi päähäni, kun hän iski hymyillen silmää minulle. Minä menin
nopeasti kamariin ja huudahdin hämmästyneenä.

— Äiti — uudet seinäpaperit! Sama omenankukka-malli oli minulla
huoneessani professorin herrasväen luona. Kuka ne on antanut sinulle?

— Ne olivat yksi Jannen joululahjoista — vastasi äiti.

Sydämeeni pisti. Ajattelin sitä joulua, jolloin unohdin äidin. Kuulin
vain kuin kaukaa äidin äänen, kun hän lisäsi: — Ja tässä on teepaketti
ja luumuja, rusinoita ja riissisuurimoita, sepä oli oivallista. Luulen
että minulla on tuskin milloinkaan ollut niin hienoja varastoja. Jumala
siunatkoon kaikkien näiden hyvien lahjojen antajaa!

— Äiti, kuinka kaunis sinun piironkisi on. Professorin rouva kutsuisi
sitä "antiikiksi" — sanoin minä hetken kuluttua.

Janne kumartui eteenpäin, katsoi kamariin ja virkkoi: — Se on mahonkia,
näen minä. Kenraalin rouvalla on samanlainen työhuoneessaan. Mutta
hän antaa laskulaudan olla alhaalla, niin että kaikki helmiäisellä
koristetut pikkulaatikot näkyvät. Äiti kuka sinulle antoi sen?

— Se ja peili ovat perintöä emännältäni.

— Tuollahan riippuvat Jannen ja minun valokuvani. Janne hännystakissa
ja minä tarjoiluhilkka päässäni. Kuinka lystikkäiltä me näytämme —
sanoin minä.

— Se on meidän toinen minämme — nauroi Janne tuvassa — se puku ei
sopisi täällä maalla.

— Keneltä olet saanut nuo sievät puitteet ja maljakon? — kysyin minä.

— Ne lähetti Janne minulle syntymäpäivälahjaksi.

Silmissäni musteni ja taas tunsin piston sydämessäni. Ei — Janne
ei saanut huomata mielenliikutustani. Ja vaimentaakseni omantunnon
nuhtelevaa ääntä, joka tuntui sanovan: "Näetkös Matilda, hän on aina
muistanut äitiäsi, mutta sinä, oma tytär, unohdit hänet joksikin
aikaa", kiiruhdin minä tupaan ja istuuduin pöytään. Ottaessani
sillisalaattia sattuivat silmäni lautaseen ja silloin huudahdin
hämmästyneenä:

— Ajattelepas äiti, raatimiehen rouvalla oli kokonainen suuri
pöytäkalusto tällaista porsliinia. Heta kertoi kerran, että se on hyvin
harvinaista ja että raatimiehen rouva ei ottanut sitä esille muulloin
kuin joulupitoihin. Janne, mikä kuva sinulla on lautasessasi, minun
seisoo "Kunink. linna".

— "Kunink. Eläintarha", — luki Janne ja katseli lautastaan hyvin
tarkkaan joka puolelta. Hetken kuluttua huudahti hän iloisesti: — Minä
saatoinkin arvata, että se oli Gustafsbergin porsliinia. Kuvat ovat
vanhasta Tukholmasta. Äiti, se on vasta hienoa. Yrjö herra koristaisi
kyllä ruokailuhuoneen seinät niillä ja sanoisi:

— Ne ovat "antiikkia" — Jos joku ymmärtää vanhoja tavaroita, niin kyllä
meidän nuori herramme. Hän on jo koonnut itselleen koko joukon sekä
huonekaluja että porsliinia, "vanhaa rojua", kuten taloudenhoitajatar
sitä kutsuu, mutta Yrjö herra sanoo, että ne ovat muinaisesineitä. Ja
kun hän on taas löytänyt jonkun uuden esineen jostakin sekalaisten
tavarain kaupasta, voi hän pitää minulle pitkän luennon tuosta
"harvinaisesta kapineesta". Suurennuslasilla on meidän tapana katsoa,
onko leima tai merkki oikea. Merkillistä, etten ole ennen huomannut,
että sinulla, äiti, on niin monta kallisarvoista esinettä.

— Kuinkapa sinä olisit voinut sen huomata, kun en ole itsekään tiennyt
sitä — sanoi äiti hymyillen. Minä en näe niissä mitään kaunista. Ainoa
minkä tiedän, on että kaikki, mitä minulla on, on vanhaa. Esimerkiksi
piirongin ja peilin, jotka ovat tuolla kamarissa, toi emäntäni isä
mukanaan Ruotsista kauan ennen sotaa. Hänen kuolemansa jälkeen osti
emäntäni itselleen uudet huonekalut, ja piironki joutui palvelijan
huoneeseen. Peilille ei ollut mitään sopivaa paikkaa, jonka tähden se
asetettiin uilakkosäiliöön, jossa se sai olla monta vuotta muun rojun
joukossa. Musta sokerirasia tuolla nurkkakaapilla ja nämä sinivalkeat
lautaset, joista minulla on enää 17 matalaa ja 10 syvää jäljellä, huusi
äidinisäni mitättömästä hinnasta erään herraskartanon huutokaupasta.
Sokeriastia on oikein ruma, mutta se on sopiva tekokukkia varten. Ainoa
perintö, minkä Matildan isä sai vanhemmiltaan, on tuo Könnikello. Sen
koneisto on hyvin hyvä, sanoi isä. Muita vanhoja kaluja kuin Jannen
huoneessa oleva lipasto sekä muutamia saunassa käytettävinä olevia
tuoleja ei minulla olekaan. Täällä maalla pidetään, että nuo vanhat
huonekalut näyttävät niin raskailta eivätkä ole erittäin kauniita,
mutta ehkenpä te, jotka olette olleet maailmalla ja palvelleet niin
hienoissa perheissä, olette saaneet silmänne auki näkemään monenmoista,
joka meille täällä vaatimattomissa oloissamme on aivan vierasta.

— Kiitos ruuasta! Tiedätkö äiti, ei mikään herrasväen pitoruoka ole
maistunut minusta niin hyvältä, kuin se, mitä nyt olet tarjonnut.
Ohukaisia olen kyllä usein saanut, mutta mesimarjahilloa en ole edes
nähnyt, sitten kun matkustin täältä — sanoi Janne, nousi ja meni
nurkkakaapin luokse, alkaen innokkaasti tutkia mustaa sokerirasiaa.

— Jos ruoka maistui, niin todistaa se parhaiten, että olit nälkäinen —
arveli äiti. Ja muutamien minuuttien kuluttua puhkesi hän ihastuneena
sanomaan. — Ei, mutta katsos Matilda, mitä oli alimpana korissa —
hartialiina, sen panen huomenna päälleni kirkkoon.

— Sen on mamselli itse virkannut sinulle ja Polly kiersi nyörin ja
laittoi tupsut — sanoin minä.

— Kuinka sydämellisen hyvä mamselli mahtaakaan olla — ja Polly myös.
Mitä ihmettä keksisin lähettää heille vastalahjaksi?

Ja Janne, jolla oli aina neuvo valmiina, sanoi:

Jos sinulla on runsaasti mesimarjahilloa, niin anna heille kummallekin
purnukkansa, sillä se on harvinaista Uudellamaalla.

— Sitä minulla kyllä on. Tänä vuonna oli vasikkahaassa runsaasti
mesimarjoja — vastasi äiti ja pani korin sisällön "maustekaappiin".

Sitten kun Janne oli pitkän aikaa sormeillut ja hypistellyt
sokerirasiaa, huudahti hän:

— Oli kuten tuulinkin! Tässä on sama merkki kuin kannussa, joka meillä
on englantilaisen vierashuoneen hyllypöydällä. Siitä kalusta on Yrjö
herra erityisesti arka — se on erikoisen hienoa englantilaista tavaraa!
— Sydämellisesti nauraen sanoi äiti:

— No mutta luulenpa, että teet minut rikkaammaksi kuin olen. Janne, ota
sinä tuo ruma, musta sokerirasia, niin pääsen siitä. Tekokukat voin
panna lasipurnukkaan.

Janne kiitti, mutta näytti olevan oikein hämillään ja arveli, että hän
oli saanut liian kallisarvoisen lahjan.

Äiti vain nauroi ja lisäsi:

No, — entäs tuo taulu tuolla — jossa on äitini mielilause, hän on
itse ommellut helmet hopearistikankaalle — kutsutko ehken sitäkin
"antiikiksi?" Siinä on kyllä vuosiluku, mutta minä olen unohtanut, mikä
se on.

Hitaasti rupesi Janne lukemaan: "Elska Ordning och Flit. Gör All Ting
med Nit! Anno 1765." [Rakasta järjestystä ja ahkeruutta. Tee kaikki
tehtäväsi innolla! Vuonna 1765.]

— Ajatelkaapas, yli 100 vuotta vanha, luonnollisesti on se muinaisesine
— sanoi Janne vakuuttavasti.

— Matilda, tahdotko saada sen muistoksi ensimäisestä kirjoituksesta,
minkä opit lukemaan? Arvelen, että se sääntö on painunut mieleesi koko
elinajaksesi, — sanoi äiti.

— Sen se on tehnyt ja kaiken sen ansiota, mitä, sinä äiti, olet
opettanut minulle, on, että olen suoriutunut niin hyvin niissä
hienoissa taloissa, joissa olen palvellut. — Kiitos äiti, se saa aina
riippua vuoteeni yläpuolella. — Kun olin sitten avannut ruokasäiliön
oven, lisäsin minä:

— Äiti, kylläpä sinulla on siistiä ja hyvä järjestys kaikkialla — sekä
ulkona että sisällä. Mamselli Borg kutsuisi kotiasi mallitaloksi.

Äiti kääntyi ja katsoi minuun hämmästyneenä:

— Sehän kuuluu kodin hauskuuteen, tiedän mä, että on siistiä ja
järjestys vallalla joka sopessa ja nurkassa. Ja jos kerran on
alunpitäen asettanut kotinsa mallikelpoiseen kuntoon, on vain aina
pidettävä se siinä — siinä on koko salaisuus. — — Ei, mutta Matilda,
emme saa unohtaa lypsää "Kossaa". — Janne, tahdotko olla hyvä — pyysi
äiti — ja heittää muutamia kalikoita saunan uuniin.

Vasta myöhemmin illalla, kun äiti ja minä olimme yksin huoneessa,
ja minä sanoin hänelle "hyvää yötä", huomasin minä, miten hän oli
vanhentunut ja kuinka harmaaksi hän oli tullut. Ja taasen tuntui pistos
sydämessäni — minä syöksyin äidin luo, vaivuin itkien hänen jalkojensa
juureen ja kuiskasin:

— Äiti, voitko ja tahdotko antaa minulle anteeksi ne harmaat hiukset,
joita olen koonnut päähäsi?

Ja hän sulki pääni hellästi vanhoihin käsiinsä.

— Sille, joka on katunut ja kääntynyt oikealle tielle, on jo
anteeksiantamus suotu. Lapsi, Jumala on rakkaus, äläkä koskaan unohda,
että rukouksen voima on suuri — — — niin puhui äiti. Ja minä voin nyt
nukahtaa oikein levollisesti — — — kotona äidin luona.

       *       *       *       *       *

Aika se vain meni liian nopeasti, ajatteles, kolme viikkoa oli jo
pian kulunut siitä, kun tulimme kotiin, ja jokainen päivä oli ollut
niin vaiherikas, että sai vain kulkea ja koota iloisia, kauniita
muistoja. Niin, jo ensimäinen sunnuntai kirkossa, kun jälleen istuin
äidin vieressä lautamiehen penkissä ristikäytävän luona, vanhalla
tavallisella paikallamme, oli juhlahetki, jota en ole koskaan unohtava.

Kaikki oli entisellään — ja minne katsoinkin näin tuttuja kasvoja,
jotka nyökkäsivät ystävällisesti ja iloisesti, ja minusta tuntui
kuin olisin ollut pelkkien sukulaisten ja ystäväin ympäröimänä. —
Mutta huomasin, että kaikki katsoivat meitä hämmästyneinä, uteliaina.
— Oikeastaan he katsoivatkin varmaan Jannea, mikä ei ollutkaan
ihmeellistä, sillä istuessaan penkissä miesten puolella Andersin
vieressä, näytti hän oikein herraskaiselta hienossa tummansinisessä
puvussaan kovine kauluksineen ja kalvosimineen. Ja luultavasti
huomasivat he myöskin äidin uuden hartialiinan, sitähän ei kukaan
ollut vielä nähnyt. — Olipa hyvä etten ollut antanut Jannen houkutella
itseäni ottamaan hattua — kyllä he olisivat silloin tuijottaneet vielä
hämmästyneempinä. Ei, minä pysyin päätöksessäni ja panin päähäni vanhan
valkean silkkihuivin pitkine kähäräisine ripsuineen.

Kun urut soivat, ja me nousimme laulamaan aamuvirren, täytti hartaus
mieleni niin, että olin kohoavinani korkealle ylös avaruuteen — kauas
pois kaikesta maisesta ja tunsin itseni niin sanomattoman onnelliseksi.
Oli oikein vahinko, että lautamiehen Fiina ja Uusmäen Anni astuivat
penkkiin sillä hartauteni häiriytyi, kun Fiina hyvässä tarkoituksessaan
pisti saksankatajanoksan käteeni ja kertoi hullunkurisella tavallaan
kaikenmoista. Hyvä että hän pysyi hiljaa alttaritoimituksen aikana —
mutta — silloin havaitsin itse hautovani maallisia ajatuksia, sillä
silmäni olivat sattuneet korkeisiin hopeakynttiläjalkoihin alttarilla.
— "Ne pitäisi kiillottaa", — olisi everstin rouva sanonut — "samoin
saarnatuolissa olevat lamput", joihin silmäni olivat myös lentäneet —
ei — mutta minne harhailivatkaan ajatukseni!

Olin melkein iloinen, kun Fiina töykkäsi minua sanoen:

— Varjelkoon, katsos Suurtalon "patruunaa", Antti, hänen poikansa,
se varmaan on saanut hänet kirkkoon kuuntelemaan helsinkiläispapin
vaalisaarnaa. Ei, mutta — katsos, kuinka Antti vilkuilee tännepäin
— Anniin tietysti, — näetkös miten punaseksi Anni tuli — — — urkujen
soitto voitti hänen äänensä — hän vaikeni, mutta olin salaa huomannut,
että Antti näytti oikein uljaalta — ja patruuna — — niin, mamselli Borg
olisi varmaan sanonut häntä "rattosaksi".

Me lopetimme saarnavirren ja minä katselin vähän ympärillemme — no
mutta kirkkohan oli täpö täysi väkeä, ja seurakunta alkoi varustautua
kuuntelemaan saarnaa. — Äidit kantoivat ulos itkevät sylilapsensa, ja
naiset, jotka olivat jo väsyneet käytävällä seisomiseen, käänsivät
pyhähameittensa liepeet ylös ja istuutuivat lattialle.

Kaikki köhiminen ja yskiminen lakkasi ja vallitsi kuolemanhiljaisuus,
kun nuori pastori astui saarnatuoliin. Minun ajatukseni kääntyivät heti
vakavaan suuntaan, kun hän lausui katse kirkastuneena ja rauhallisella,
lempeällä äänellä sanat:

— "Soimaamatta" — tässä pysähtyi hän hetkiseksi — "eikö se ole Jumalan
kaltaista" — jatkoi hän. — "Niin toisin kuin me ihmiset — kun me
annamme pyytävälle jotakin, annamme usein nuhteen seurata lahjaa ja
ryöstämme siten lahjalta sen tuoksun — — — niin ei tee Jumala. Hän
antaa ja antaa. — Antaa surua, antaa iloa — antaa kaikki — ettei
ihmisellä olisi mitään millä puolustautua, mitään tekosyytä pysyäkseen
synnissä." — — — Sanat "soimaamatta" otetut Jaak. 1:5 lausuttiin lähinnä
tarkoittaen meidän viisauden puutettamme "me olemme kuin pieniä lapsia,
jotka harhailemme pimeässä" niin puhui ja puhui pastori ja selitti
kaiken niin yksinkertaisesti, kauniisti ja vaikuttavasti. Ei ainoakaan
silmä kirkossa ollut kuiva, ja kuolemanhiljaisuus oli vallinnut koko
hänen saarnansa ajan. Hiljaa poistui väki ja vaiti kuljimme mekin
kolmisin oikotietä kotiin metsän läpi.

Se oli saarna, joka jätti vaikutteita koko elämän ajaksi.

Mutta — missä ihmeessä olen ennen nähnyt ja kuullut hänen puhuvan
— mietin minä — mutta — sehän oli varmaan hän, joka piti luennon
Palestiinasta Ylioppilastalolla — professori oli antanut tädille ja
minulle kummallekin lipun sanoen: — "Harvoin saa kuulla sellaista
puhujaa " — niin — niin oli — nyt sen muistin.

       *       *       *       *       *

— On aika mukavaa, kun on keittiö, joka hoitaa itsensä — sanoi äiti
ottaessaan kamarin uunista perunasoselaatikon ja naudanlihan, joka
oli sillä aikaa kun olimme olleet kirkossa, paistunut kypsäksi ja
heinälaatikossa olivat riissisuurimot kiehuneet pehmeiksi.

Syödessä ei vaihdettu monta sanaa — istuimme enimmäkseen kukin omiin
ajatuksiimme vaipuneina. Mutta lopetettuamme aterian, sanoi Janne äkkiä:

— Poikana oli minulla aina tapana ihailla kirkossa kaunista kruunua,
se oli aurinko ja seinälamput olivat minusta taivaan tähtiä. — Tänään
näytti kaikki mielestäni niin himmeältä ja muistin mitä kenraalin rouva
kerran sanoi minulle, kun teekeittiö ei ollut oikein kirkas.

— Niin, hän sanoi, että yhtä paljon kuin pidämme iloisista kasvoista ja
kirkkaista akkunaruuduista, yhtä mielellämme näemme myös, että kaikki,
mikä voi kiiltää on hyvin puhdistettua ja hohtavan kirkasta.

— Äiti keskeytti hänet.

— Minä ymmärrän, mitä tarkoitat. Muutamia vuosia sitten kuulin
kirkkoväärtin sanovan, että pitäisipä ehken puhdistaa ja kiillottaa
kaikki paikat kirkossa seuraavia virkaan asettajaisia varten — nähkääs,
ajatellaan kait kuten, "entinen tyttö" — on enemmän kuin kylliksi, jos
siistin ruokasäiliön jouluksi ja pääsiäiseksi, sanoi hän leikillisesti.

       *       *       *       *       *

Sitten tulivat häät lautamiehentalossa. Ne kestivät neljä päivää,
tuliaispidot Uusmäessä niihin luettuna — ja se päivä olikin kait
hauskin, mitä minulla on koskaan ollut.

Häät vietettiin vanhanaikaisia häämenoja noudattaen, kuten tapana oli
lautamiehen suvussa.

Soittoniekat ottivat vastaan vieraat portin vieressä ja saattoivat
heidät sitten viulujaan soittaen aina portaille asti. Morsian ja
sulhanen olivat puetut esi-isien hääpukuihin, ja Anders näytti oikein
hauskalta polvihousuissa ja punasissa liiveissä. Korkea morsiuskruunu
kaikkine helyineen, valkea pitsi otsalla ja monet helminauhat kaulassa
pukivat oikein Fiinaa. Niin, hän oli erittäin kaunis, ja silmät ne
loistivat ilosta ja onnesta.

Ja ruoka? — kaikki, kaikki oli kuten pitikin — sanoi äiti.
Juomapöydältä puuttui vain paloviina, mutta oli luonnollista, ettei
sitä eikä muita väkeviä juomia tarjottaisi siinä talossa, kun
lautamiehenperhe oli jo vanhastaan kuulunut raittiusväkeen.

— Ruokalajit olivat nuo sellaisissa tilaisuuksissa tavalliset —
monilukuiset ja hyvin valmistetut — kaikkea oli runsaasti, mitään ei
oltu unohdettu.

Kaljalla ja kirnupiimällä oli tavaton menekki. Ja ilo oli ylimmillään
Fiinan ja Andersin häissä.

Katrillin aikana oli patruuna Martikainen, joka tanssi sen äidin
kanssa, oikein ihmetellyt, että häät ilman naukkua saattoivat olla niin
iloiset ja hauskat.

Minun täytyy sanoa, että Suurtalon patruuna tuntui oikein kiltiltä
ja ystävälliseltä ja minua vähän harmitti, kun alettiin supatella,
että hän oli ollut erikoisen ystävällinen äidille ja minulle. — Ja
kun hän puolen yön aikaan, jolloin kaikki vanhat lähtivät pois,
tarjoutui saattamaan äidin kotiin hevosellaan, näkyivät monet nykäsevän
tarkoittavasti toisiaan.

— Se merkitsee kyllä jotakin — sanoi Anni ja näytti hyvin
huolestuneelta.

— Ole rauhassa, minä en ole koskaan syrjäyttävä sinua — kuiskasin minä
nauraen ja vedin hänet mukaan tanssiin.

Kahvitarjottimia kanniskeltiin ympäri aina auringon nousuun saakka — ja
silloin vasta lakkasimme tanssimasta.

       *       *       *       *       *

Oli todella oikeata lepoa auttaa äitiä ulkotöissä kaiken juhlimisen
ja tanssimisen jälkeen. Nyt meillä oli jo perunat nostettuina samoin
juurikasvit ja kaikki kannettu ja lajiteltu kellariin. Pellava, joka
oli ollut likoamassa, oli levitetty nurmelle kuivamaan, ja äiti kulki
ja ylisteli onnea, mikä meillä oli ollut ilman suhteen.

Herrasväeltämme olimme saaneet ystävällisiä kirjeitä ja hyviä uutisia.
He olivat päässeet onnellisesti Holmenkolleniin, ja kenraalin rouva oli
kyllä parempi, mutta vielä niin heikko, että piti pidentää herrasväen
ulkomailla oloaikaa — ja Jannen oli matkustettava Norjaan.

Kenraali kirjoitti, että Jannen kuitenkin pitäisi ensiksi lähteä
Pietariin liikeasioissa ja everstin rouva tahtoi, että minä menisin
silloin hänen mukanaan. Sähkösanomalla määräisi herrasväki lähemmin
lähtöpäivämme täältä.

Ja äiti rauhoittui, kun kuuli, että saisin matkaseuraa Pietariin, sillä
hän oli ollut oikein levoton, miten minä voisin yksin suoriutua niin
pitkällä matkalla.

Eräänä päivänä sain läpeensä hullunkurisen kirjeen Pollylta. Se oli
oikeata sekasotkua kaikilla mahdollisilla kielillä, ja kun en saanut
selvää sisällöstä tarjosi Janne apuaan. — Kirje alkoi: Ma, saknade,
dear, Freundin, Mathilduschka [Kaivattu, kallis, ystävättäreni, hyvä
Matilda!], hyvä, ja olin tuskin ennättänyt lukea viimeisen sanan,
ennenkuin Janne jo oli kääntänyt kaikki äidille.

Hämmästyneenä huudahti tämä:

Ei, mutta Janne, ymmärrätkö vieraita kieliä? — jolloin Janne nauraen
kertoi, että kun kenraali oli toivonut, että hän oppisi kieliä, jos
hän joskus tulisi seuraamaan mukana ulkomaille, oli Yrjö herra ollut
niin ystävällinen ja antanut hänelle tunteja englannin ja saksan
kielessä. Venättä oli hän oppinut vähän heidän kamarineidiltään, joka
oli palvellut jonkun aikaa Moskovassa. Ja kun herrasväki oli puhunut
ranskaa, oli hän kokoillut yhden ja toisen sanan, "ja kun en tiedä,
mitä jokin sana merkitsee, niin katson sanakirjastani. Voilà tout!"
[Siinä kaikki.] Äiti näytti tyytyväiseltä ja sanoi:

— Ajatelkaas mitä kaikkea saatte nähdä ja oppia! Ja minä kun olen
mennyt elämän läpi vain ruotsillani ja suomellani, enkä ole koskaan
joutunut Vaasaa kauemmaksi.

Polly lopetti kirjeensä näin: "Voit uskoa, että on hauska kurkistaa
uutimien läpi Yrjö herraa ja neitiämme, kun he tulevat kahdenkeskisiltä
kävelymatkoiltaan. Olkoon miten synkkää ja ikävää tahansa, aina on
kevättä ja auringonpaistetta heidän ympärillään — lopun saat itse
kuvitella mielessäsi."

Hm — hm — myhäili Janne ja meni Anttia vastaan, joka tuli tiellä. —
Aina häistä alkaen oli Antti ollut usein meillä ja silloin oli Jannen
ja hänen tavallisesti tapana kadota luhtiin "nikkaroidakseen" kuten
sanottiin — mutta mitä he nikkaroivat, ei äiti enkä minäkään saanut
vielä tietää.

       *       *       *       *       *

Oli harvinaisen kaunis iltapäivä säteilevine auringonpaisteineen ja
korkeine sinisine taivaineen. Istuin piilipuun alla keinulaudalla
ja vispilöin kakkua. Äiti tuli ja istuutui puutarhatuoliin, jonka
kenraalin rouva oli lähettänyt hänelle Jannen muassa.

— Matilda, tänään voimme kyllä juoda kahvin täällä ulkona. — Ei, mutta
tuossahan meillä on Uusmäen Anni sanomalehtineen, toivon että siinä on
nurkkakertomusta; se loppui eilen niin jännittävän kohtaan sanoi äiti
iloisesti.

Niinpä niinkin, — tulija näkyi todellakin olevan Anni, hän tuli
sanomalehti ja "lämpimäiset" mukanaan ja sitä paitsi luulen kyllä, että
hän oli saanut vihiä Antin olosta täällä.

Kun menin tupaan keittämään kahvia ja paistamaan kakkuani, pyysin Annia
mukaani, niin saisi äiti lukea rauhassa kertomuksensa. Olin tuskin
saanut kakun uuniin, ennenkuin Anni tarttui käsivarteeni ja osoittaen
tielle huudahti kauhistuneena:

— Patruuna! — Matilda — patruuna!

Minä kurkistin ulos ja kiiruhdin vetämään puoliverhot eteen, akkunaa en
ennättänyt sulkea. Ja suureksi hämmästyksekseni näin itse patruunan,
joka sitoi hevosensa veräjän pieleen.

Anni vapisi kuin haavanlehti ja oli kalpea kuin palttina. Minä tartuin
hänen käteensä ja talutin hänet kamariin sanoen:

— Olet sairas, paneudu maata! — Suljettuani kamarinoven, juoksin
akkunaan ja kurkistin puoliverhon takaa.

Niin, totisesti istui siellä patruuna äidin nojatuolissa ja näkyi
ihmettelevän miten mukava se oli. — Ja äiti, hän kertoi oikein
kerskaillen, että hän oli saanut sen kenraalin rouva Ehreströmiltä.
— — — Patruuna istui kädet ristissä vatsalla — ja puhui luullakseni
ilmasta. — — — Nyt tuli tuulenpuuska ja toi sanat kuuluviini — ei —
hän puhuikin terveydestään. Sydänvika — sen kuulin aivan selvästi.
— No, mutta katsos Anttia, joka kurkisti luhdin ovesta. Hyvä että
isä istui selkä häneen päin. — Soo-o, hän tahtoi ajatella poikansa
onnea — tahtoi järjestää hänelle hyvin, ja äiti vastasi oikein
liikutettuna: "Niin, kukapa ei tahtoisi ajatella lapsensa onnea!" — —
— Äsh, nyt hirnui hevonen — mitä ihmettä he sanoivat? — No nyt tulivat
sanat tuulen mukana selvästi korviini: "Joka on istunut kaikilla
valtiopäivillä aina vuodesta 63, kuten minä olen tehnyt ja ollut mukana
tanssiaisissa linnassa — puhemiehen ja valiokunnan päivällisillä
j.n.e., on luonnollisesti koettanut omaksua tavat, minne on tullut,
ja ettei pistäisi silmään ja näyttäisi sivistymättömältä on totisesti
saanut oppia hoitelemaan sekä veistä että haarukkaa"! Patruuna nauroi
hyväntahtoisesti ja yski. Onkohan hän selvä, ajattelin minä. — Anni
raotti ovea.

— Nosta kahvipannun hattua, kahvihan kuohuu yli reunojen ja sitten
voit kurkistaa uuniin sanoin minä käskevästi ja annoin sitten Annille
viittauksen mennä takasin kamariin. Nyt minun pitää taas kuunnella! — —
Kas niin — nyt kuului selvästi tuulen puuskan tuomana: "Eikö Kanervalan
muori luule, että huomasin häissä, kenellä oli herrastavat eikä vienyt
veistä suuhun" — — — ei, mutta eipä uskoisi vaan — ajattelin minä ja
kuuntelin edelleen; "ky-llä juuri hän, teidän Matildanne sopisi minun
pojalleni, joka on myöskin noin vähän hieno puolestaan"! —

Luhdin ovi painui kiinni paukahtaen aika lailla, patruuna katsoi
taakseen, mutta jatkoi: "Hän, teidän Matildanne olisi juuri oikea
emäntä Suurtaloon". — — Vai niin, todellakin, minua pöyristytti,
olin levoton — — mitä ihmettä tulee äiti vastaamaan? — — — Voin
aivan selvästi kuulla hänen sanansa: "Patruunahan oli onnellinen
avioliitossaan?" — "Kyllä, niin onnellinen kuin ihminen voi olla täällä
maan päällä. — Vaimoni oli enkeli" — vastasi patruuna pyyhkien silmiään
kirjavalla silkkinenäliinallaan. — — — Nuuskaakohan hän? ajattelin minä
— — — hiljaa — äidin lempeä ääni kuului taasen: — "Miten kiitollinen
mahtoi patruunan isä olla, kun hän oli onnistunut valitsemaan niin
erinomaisen vaimon pojalleen". — Nyt nousi patruuna kiivaasti ja
kumartuen pöydän yli tuijotti hän äitiin ja melkein huusi; — "minun
isäni? — luonnollisesti valitsin minä — minä itse hänet". — — — "Vai
niin" — kuului äiti sanovan hitaasti — "luulin vain, että patruunan
perheessä on tapana, että isä aina valitsee vaimon pojalleen. Ellei
niin ole, niin otan vapauden sanoa huomanneeni häissä, että teidän
kunnon Anttinne on jo iskenyt silmänsä erääseen, — erääseen, josta
luullakseni tulisi mitä parhain emäntä Suurtaloon". — — Patruuna
vaipui tuolille, pyyhki otsaansa silkkinenäliinalla — ojensi äidille
kätensä — — ja tarjosi hänelle ehken nuuskaa — — en tiedä, sillä nyt
tuli minulle kiire, aukasin kamarin oven sanoen: "Nyt on taottava,
niin kauan kuin rauta on kuumana"! Kiiruhda hieromaan punaa kalpeisiin
poskiisi! Me viemme kahvia appiukolle sinun appiukollesi, senhän
ymmärtänet, ja kiitä sinä äitiäni, on hyvä että on ystäviä hädässä!
— Riennä vain selvittämään kahvi, sillä aikaa kun minä kaadan kakun
vadille. — — No, onpa hyvä, että minulla on tarjoiluhilkka mukanani,
nyt sitä koetellaan! — Ja minä otin hilkan laatikosta ja panin sen
päähäni, silitin esiliinani ja leikkasin kiireesti kakun. Mamselli Borg
olisi kyllä sanonut palasia kovin kömpelöiksi — mutta "soromnoo". — —
— Kas noin, kahvipannunmyssy vielä! — Anni, ota sinä pannu, mutta varo
ettei nokasta valu — minä kannan kahvitarjottimen. Älä unohda niiata
töksähyttää appiukolle.... Kaikki kävi käden käänteessä ja siellä
seisoimme nyt patruunan edessä — Antti kurkisti luhdin ovesta, iski
silmää ja hymyili.

Kun olimme niianneet, asettaneet tarjottimen pöydälle ja vastanneet
patruunan kysymykseen kuinka voimme, kysyin minä vuorostani
kohteliaasti: — Kuinka voi patruuna Martikainen itse? — — Sanokaa
setä, niin saan minä kenties sanoa Matilda — — ja Anni, sanoi patruuna
laskien ystävällisesti leikkiä.

Luhdin ovi paukahti kiinni! Minä tartuin Annin käsi varteen, ja me
menimme sisään. Taas vapisi Anni tällä kertaa varmaan ilosta ja
toivosta. Hevonen näkyi käyvän rauhattomaksi, se hirnui ja raapi
kaviollaan. Kurkistin taasen puoliverhon takaa — patruuna puristi
voimakkaasti äidin kättä sanoen: — Kiitos, Kanervalan muori! olipa
kuin olisin kuullut vaimovainajani äänen ja hänen omat sanansa. Suuri
kiitos! — — Nyt huusi äiti meitä.

Patruuna seisoi tuvan portailla ja sanoi iloisesti:

— Kenties saan saattaa Annin kotiin?

Kun ei Anni tullut hämmästyksissään vastanneeksi, kiiruhdin minä
sanomaan nipistäen häntä käsivarresta: — "No sehän sopii hyvin, sinähän
olet luvannut olla kotona k:lo 7." — Sen keksin minä vain kiireessä —
ja sitten näimme heidän lähtevän yhdessä.

Antti tuli päätäpahkaa luhdista, kiersi käsivartensa äidin kaulaan ja
kuiskasi liikutettuna: — Kiitos! tätä hetkeä en koskaan unohda!

Samassa oli hän jo harpannut aidan yli ja juoksi Uustaloon päin.

Kantaen jakkaraa tuli Janne luhdista ja meni nopein askelin äidin
luokse sanoen:

— Kas tässä, tämän olemme nikkaroineet sinulle. Kenraalin rouvan on
tapana sanoa, että vanhoille ihmisille on vaarallista kylmetyttää
jalkansa.

Äiti ei ennättänyt edes kiittää, ennenkuin hän jatkoi tuikean
näköisenä: — Noo — patruunahan oli täällä puhemiehenä!

— Ja äiti hän piti puoliaan niin hyvin — sanoin minä iloisesti ja
juoksin tupaan.

       *       *       *       *       *

Koko aamupäivän oli sataa tihuuttanut. Päivällisen aikaan selkeni ilma,
ja Janne ehdoitti, että menisimme Uustaloon jäähyväisvierailulle,
sähkösanomahan voi tulla minä päivänä tahansa ja oli parasta olla
valmiina lähtöön.

Oli lauantai, ja se päivä säilyy unohtumattomana mielessäni. Päätimme
palata kotiin metsäpolkua, joka kulki puronvartta pitkin, niin voisimme
katsoa, näkyisivätkö vielä kirjaimet, jotka lapsina olimme kaivertaneet
koivun kylkeen.

Aurinko paistoi säteilevän kirkkaasti, pikku linnut visertelivät puissa
ja sateen jälkeen tuoksui niin raikkaalta. Kun tulimme puron luo,
oli Janne yhdellä harppauksella toisella puolella, jossa hän jatkoi
kulkuaan ja astuttuamme hetkisen pysähtyi hän sanoen:

— Tiedätkö Matilda, muistan niin hyvin, kuinka ennen istuin täällä ja
ajattelin ja ajattelin ja mielestäni oli puro kuva elämästä. — Katsos
miten se kulkee vallattomasti leikkien eteenpäin — eteenpäin vierii se
aina — ei koskaan takaisinpäin. — Matilda, eikö se sinunkin mielestäsi
ole kuva meidän elämästämme — sinun ja minun — kun askartelemme päivät
pitkät toimessamme — ilman pysähdystä ja lepoa kuljetaan aina vain —
mutta minne, mikä on päämaali? — maallinen päämäärä, tarkoitan minä.

— Niin, sanoin minä miettivästi. Mutta näetkö padon, jonka rakensimme.
— Keskeyttäen minut puhkesi Janne sanomaan ja täällä on myllynpaikka!
Muistatko kuinka suutuin? — — — Kun minä katkaisin myllyn siiven —
kiiruhdin minä vastaamaan. — Siinä tein pahasti.

— Voitko antaa minulle anteeksi, Matilda, että olin niin kiivas
silloin? — sanoi Janne ja ojensi kätensä minulle. — Täällä me aina
koettelimme ulottuisivatko käsivartemme puron yli.

Ja kuinka olikaan kuljimme me ennen pitkää, kuten muinoin
lapsuusvuosina, käsi kädessä jälleen eteenpäin. Kun tulimme koivun
luokse, hyppäsi Janne minun puolelleni huudahtaen vilkkaasti: "Koivun
vieressä mättäillä oli meillä tapana istua ja levätä" — — ja me —
istuuduimme kuten ennen. — — —

Pitkän aikaa istuimme vaiti, koivun latva suhisi ja puro riensi
kiireesti eteenpäin. Janne nykäisi muutamia heinän korsia maasta ja
sanoi niin kiihkeästi, että minä oikein säpsähdin: Matilda, oletko
ajatellut, että äiti kenties hätäili liiaksi, kun ei kysynyt sinulta
ensiksi ennenkuin torjui patruunan tarjouksen. Ajattelepas, sinä —
voisit — saada — istua rikkaana rouvana Suurtalon tilalla!

Tunsin, miten veri kohosi päähäni ja minä hypähdin ylös huudahtaen itku
kurkussa: — Janne, mitä sinä ajattelet!

Tuttavallisesti tarttui hän käteeni ja veti minut varovaisesti
mättäälle sanoen hiljaa ja hitaasti:

— Anna anteeksi — mutta olisiko sinun mielestäsi äidin pitänyt olla
suostumatta, jos minä olisin ollut patruunan poika?

Käänsin nopeasti kasvoni Janneen päin ja silmieni välke mahtoi antaa
hänelle vastauksen, sillä nyt — niin nyt näki ja kuuli vain koivu —
— ja puro — ei välittänyt mistään. Samoin kuin ennenkin kiiruhti se
iloisesti leikkien edelleen.

Pieni lintu visersi koivussa. — "Ensimäinen, joka meitä onnittelee", —
sanoi Janne. — Koivun lehdet suhisivat taas ja muutamia vesipisaroita
putoili kädelleni. — "Ne ovat onnen helmiä. Matilda, toivon ettet
koskaan tarvitse vuodattaa yhtään kyyneltä minun tähteni!" — — — Ja
nyt meillä oli niin paljon sanottavaa toisillemme — me — ei kyllä se
oli oikeastaan Janne, joka puhui. Kaikki oli hänellä jo selvillä. — —
Hänen tulevana päämääränään oli senaatin vahtimestarin toimi. — — Mutta
vasta kun hän voisi tarjota minulle huolettoman elämän, menisimme me
naimisiin. Olimmehan vielä niin nuoria. — — Meillä oli hyvät paikat
— voimme odottaa — — niin minäkin arvelin. Äkkiä nousi Janne, veti
puukon tupestaan ja meni koivun luokse. Kun hän oli hetken seisonut
ja kaivertanut kuoreen, puhkesi hän sanomaan iloisesti: — Matilda,
katsos miten M — J on levinnyt tuolla ylhäällä — miten kuori on tullut
rosoiseksi ja rumaksi, mutta näetkös miten L-D on hieno. Ja koivu
säilyttää kyllä salaisuutemme. — — En tiedä miten kaikki kävi, mutta
huomasin seisovani käsi hänen olkapäällään.

Istuuduimme taasen koivun juurelle.

— Sormuksia emme vielä vaihda — ei, niin arvelin minäkin ennenkuin
olemme lähempänä päämaalia. — — Vahtimestarin salkkua, nauroin minä.
— — Juuri sitä! Mutta erään muiston tahdon kuitenkin antaa sinulle —
ja sitten otti hän liivintaskustaan pienen hopeakellon sanoen: — Tätä
olen, ajatellen tätä hetkeä, kantanut muassani yli vuoden. Saanko
kiinnittää sen nauhaan, joka on kaulassasi? — Ja hän veti esille pienen
kultaristin, joka oli aina piilossa vyössäni.

Ota sinä tämä puolestasi, olen saanut sen kummitädiltäni — sanoin minä
irroittaen ristin ja kiinnitin sen hänen kellonperiinsä.

Vain äiti saisi tietää salaisuutemme ja herrasväellemme piti siitä myös
ilmottaa mutta vasta vähän myöhemmin. Oi, kuinka paljon, paljon meillä
olikaan puhuttavaa, kun menimme kotiin päin, nytkin kumpikin omalla
puolellamme puroa. — Katsopas tuota suurta kiveä, joka estää puron
kulkua sanoin minä surumielisesti. — Ei — puro on uurtanut itselleen
tien ja hiipii molemmin puolin kiveä taas eteenpäin — huomautti Janne —
ja nyt peitti kivi hänet minun näkyvistäni. — — Ja täällä yhdymme taas
sanoi hän iloisesti ojentaen kättään. — Näetkös, niin käy meillekin
elämässä, me eroamme — kenties usein — ennenkuin olemme ehtineet — — —

— Senaattiin, — nauroin minä.

Yhtäkkiä pysähdyin minä, oli kuin olisivat kieleni siteet irtautuneet
ja kysyin surullisesti:

— Janne, luuletko todellakin, että minä, joka olen niin hiljainen — niin
vakava, sovin sinulle, joka olet niin vilkas ja iloinen? Tiedätkö —
olen usein ennättänyt tuskin ajatella loppuun, ennenkuin sinä jo olet
pukenut ajatukseni sanoiksi — — olemme niin erilaisia.

— Ei ihmettelemistä, vastasi Janne veitikka silmäkulmassa. — Kuten
tiedät on minulla mustalaisverta suonissani — niin ainakin väittävät —
vastakohdat, sanotaan, sopivat parhaiten yhteen. Ole rauhassa, me kaksi
olemme luodut toisillemme, ja luota sinä minuun — lisäsi hän pudistaen
vakuuttavasti kättäni.

— Ja minä odotan vaikka 20 vuotta — laskin minä leikkiä. Ja nyt olimme
metsän reunassa. — Vaieten käännyimme katsomaan taaksemme, siellä näkyi
koivu huojuttavan oksiaan jäähyväisiksi.

— No, mutta minne katosi puro! — huudahdin minä surullisesti.

— Näkyäkseen taas tuolla — vastasi Janne, joka seisoi jo maantiellä
ojentaen minulle kättään auttaakseen minut ojasta.

Olimme kulkeneet hetkisen tietä, kun Janne pysähtyi äkkiä huudahtaen:
— Joukko väkeä kunnallistaen pihalla — hiljaa — "eikö ole ketään, joka
tahtoo ottaa tytön vähemmästä kuin kolmesta tynnöristä rukiita" —
kuulimme me selvästi.

— Onko nyt lauantai? Niin todellakin — lisäsi Janne kiivaasti. —
Silloinhan piti huutokaupata suutari Salmis-vainajan tyttö. Matilda,
äiti lausui toivomuksen saada hänet luokseen — hän on äidin kummityttö
— — pian, kiiruhda — ja sitten hän rupesi juoksemaan kunnallistalolle
päin ja minä perästä. — Ellei äiti olisi pelastanut minua, olisi
minutkin tarjottu kerran kuin muutakin kauppatavaraa — kuulin hänen
sanovan.

Aivan hengästyneenä pysähtyi hän pöydän luona, jonka ääressä
kunnanmiehet istuivat. Kohteliaasti nosti Janne lakkiaan ja sanoi
läähättäen:

— Kanervala tarjoutuu ottamaan hänet ilman mitään korvausta.

Yleinen hiljaisuus. — — Hyvin tehty, — parempiin käsiin ei Anna-Liisa
voi koskaan joutua huudahti lautamies vilkkaasti.

Patruuna Martikainen nousi ja lyöden Jannelle voimakkaasti kättä
sanoi hän: "Jos vaimoni olisi elänyt, niin tiedän kyllä, että hän
olisi ottanut tytön, sillä hän, kuten minäkin, tunsin vanhemmat,
olimme kaikki samasta kylästä. Samalla kun huono onni ja sairaus ovat
alituisesti seuranneet heitä, on myötäkäyminen tullut minun osalleni.
Perhana kanssa — antakaa minunkin olla osaltani mukana" — ja tässä otti
hän täysinäisestä lompakostaan kaksi 100 markan seteliä lisäten:

— Sallittakoon minun antaa nämä hyvittääkseni kaikki ne korvapuustit,
jotka poikavuosina annoin Anna-Liisan isälle. — Ja kääntyen poikaansa
sanoi hän edelleen: — Antti, todistajien läsnäollessa sitoudun minä
siihen, että vuosittain maksetaan minun pesästäni, olinpa sitten elävä
tai kuollut, kaksisataa markkaa tytön holhoojalle, kunnes hän on
täysi-ikäinen. Rahat on käytettävä hänen kasvatukseensa.

Erääseen seinään nojaten seisoi pikku Anna-Liisa paljain jaloin ja
puettuna risaiseen pumpulimekkoon. Toisessa kädessään oli hänellä pieni
mytty ja toisessa piti hän likaista nukkeaan. Kun minä sanoin, että hän
saisi seurata meitä Kanervalaan, kohotti hän iloisesti kauniit silmänsä
minuun ja kysyi saisiko nukke tulla mukaan.

Kun äiti näki meidän tulevan ja pienokaisen myöskin, kiiruhti hän
avosylin meitä vastaan puhjeten sanomaan:

— Jumala on kuullut rukoukseni lapsi saa kodin ja minä seuraa.

— Ja hän on side, joka yhdistää meidät kaksi — sanoi Janne pannen
käsivartensa ympärilleni.

Kyyneleet valuivat äidin silmistä, kun hän kuiskasi:

— Jumala siunatkoon tulevaisuuttanne!

Aivan koteutuneena istui Anna-Liisa pian portailla ja leikki "missen"
kanssa, ja meille tuli kiire järjestää kaikki pienokaista varten.
Ullakkohuoneesta kantoi Janne minun lapsensänkyni ja äiti otti arkusta
kaikenlaisia pikku vaatteita, mitä hän oli säästänyt.

— Matilda, sinähän lähetit kotiin kaikenlaista, mitä olit saanut
professorin rouvalta. — Niistä saamme koko pukuvaraston pienokaiselle.

Illalla ompelin kiireimmiten vaatteet nukelle. Se nukkui nyt puhtaana
ja hienona Anna-Liisan vieressä vuoteella.

       *       *       *       *       *

Äiti ja Anna-Liisa nukkuivat niin makeasti, mutta minä makasin kauan
hereillä ja ajattelin kaikkea, mitä oli tapahtunut niin lyhyessä
ajassa. Oliko se kenties vain unta? Ei — nostin pienen kellon
korvalleni — se tuntui sanovan: Jan-ne, Jan-ne, kyllä kaikki oli
todellista. Kuulin Jannen askeleet ullakkohuoneesta. Mitähän hän
ajatteli? Vahtimestarin — sitten varmaan nukuin, mutta heräsin, kun
Könnikello löi 4. Tähdet vilkuttivat ystävällisesti minusta tuntui
liian tukahduttavalta kamarissa kaikkihan oli vain unta! — Ei — kello!
Oli mahdotonta saada unta, olin liian virkeä. Nousin vuoteesta, otin
vaatteet käsivarrelleni ja hiivin hiljaa tupaan, jossa pukeuduin
nopeasti. Nyt huomasin, että olin unohtanut sukkani ja kenkäni kamariin
— ei tee mitään, voin mennä paljain jaloin — ja niin hiivin hiljaa,
niin hiljaa eteiseen, nostin ovensäpin — ja päästyäni portaille saatoin
hengittää. Oi kuinka ilma oli suloinen ja raikas! Ulos veräjästä,
pitkin maantietä, metsäpolkua koivun luokse, oli kuin olisivat
näkymättömät langat vetäneet minua — minun piti saada varmuus, ettei
kaikki ollut vain unta.

Utuinen verho leijui puron yllä — morsiushuntu — minä kuulin puron
leikkivän vallattomasti ja nyt olin rakkaan koivun luona. Aivan
selvästi oli siellä L-D — viivalla yhdistettyinä. Voi, miten tunsin
itseni onnelliseksi! Ojensin käteni, olisin tahtonut jakaa onnestani
muille, tahtonut syleillä koko maailmaa.

Minä vaivuin koivun juurelle, syleilin rakasta puuta — ja rukoilin ja
rukoilin — se rukous kohosi kiitollisesta, sanomattoman onnellisesta
sydämestä. — — Tunsin itseni niin pieneksi, niin halvaksi siellä
korkean koivun juurella, katseeni ylti tuskin näkemään sen latvaa,
vielä vähemmän sinne — ylös — korkeuteen, josta kaikki hyvä tulee. —
— Nousin nopeasti, minua paleli. Missä olinkaan? Tuollahan kiemurteli
puro iloisena; sumu ei peittänyt sitä enää ja aurinko nousi kaikessa
loistossaan. Seisoin kultameren ympäröimänä. — Jalkani olivat märät
kasteesta, kiiruhdin kotiin ja yhtä hiljaa, kuin olin mennyt, hiivin
nyt sisään. Jannen uudin oli alhaalla, kaikki nukkuivat vielä sikeästi.

Päästyäni tuskin tupaan kuulin ajoneuvojen pysähtyvän tiellä, minä
kurkistin ulos, mitä — — Suurtalon kärryt? Koputettiin ja minä
kiiruhdin avaamaan eteisen oven. Anni syöksyi aivan kalmankalpeana
sisään — niin kauheata, — niin hirveätä — voihki hän.

Äiti heräsi ja kysyi, mikä oli hätänä. — Minä kuulin Jannen askeleet
ylhäältä. — Anni vaipui itkien äidin vuoteen viereen ja kuiskasi: —
Hevonen odottaa — pyydä häntä menemään Antin luokse — niin kauheata,
ja sitten alkoi hän taas itkeä. Kun hän oli vähän rauhoittunut,
saimme kuulla, että hän oli keskiyönaikaan saanut sanan Antilta.
Hänen isänsä oli sairastunut kovasti ja tahtoi tavata Annia. Kun Anni
tuli Suurtaloon, oli patruuna saanut jo toisen halvauskohtauksen,
hänen toinen kylkensä oli halvaantunut — hän ei voinut enää puhua.
Ystävällisesti hymyillen oli hän katsonut milloin Anniin milloin
Anttiin — ja sitten — sitten tuli kauhea kuolema — huusi Anni, juuri
kun Janne aukaisi tuvan oven. Muutamin sanoin kerroin Jannelle, mitä
oli tapahtunut, ja hän lähti Antin luokse.

Anna-Liisa oli herännyt ja istui säteilevän iloisena sängyssään.
Näyttäen minulle nukkeaan sanoi hän:

— Matilda, katso miten puhdas ja hieno Miia on, hänkin on ollut
saunassa.

       *       *       *       *       *

Sähkösanoma oli tullut, ja juuri patruunan hautajaispäivänä oli
meidän matkustettava — mutta "velvollisuus ennen kaikkea", oli äiti
sanonut, ja hän oli oikeassa. Me olimme kuitenkin saaneet olla mukana
koristamassa kirkkoa, jossa ruumiinsiunaus toimitettaisiin ja saaneet
jättää jälkeemme "kirkkaan muiston", kuten lukkari sitä kutsui, sillä
nyt kiilsi kruunu todellakin kuin aurinko, seinälamput olivat kirkkaat
kuin taivaan tähdet, ja muut lamput ja kynttilänjalat olivat myös
hohtavan puhtaat. — Kaikki oli valmista ja perhehauta odotti. — —

Oli viimeinen iltapäivämme kotona. Kaihomielisenä istui äiti tuvassa ja
pudisteli suurta kermapulloa — hän kirnusi meille eväsvoita.

Minä istuin ja ompelin pukua Anna-Liisalle professorin rouvan vanhasta
aamunutusta, — pukua huomispäivän suuriin hautajaisiin. Kun Janne oli
saanut matkatavarat kuntoon, istuutui hänkin tupaan sanoen surullisesti:

— Niin, tässä sitä nyt on kulkenut ja eläytynyt rakkaisiin vanhoihin
oloihin, ja sitten pitää pois, — pois pukeutuakseen taas toiseen
minäänsä. Mutta etkö luule äiti, että juuret jäävät ainaiseksi kiinni
siihen maaperään, jossa on kasvanut?

— Kenties — vastasi äiti hitaasti. — Niin, voinette uskoa, että tuntuu
tyhjältä, kun olette matkustaneet. Mutta minun ei sovi valittaa, se
olisi väärin, kun tiedän, että olette joutuneet niin läpeensä hyvien
ja ystävällisten ihmisten luokse. "Alku on aina hankala", sanotaan, ja
palvelijattaren ei ole todellakaan helppo olla ensi aikoina vieraassa
talossa, jossa on oudot tavat vallalla — kaikkihan pitää oppia. Mutta
kuten on erilaisia palvelijoita, samoin on myöskin monenlaisia paikkoja
ja Jumalan olkoon kiitos, että olette olleet niin onnelliset, että
olette saaneet paikan niin kunnon perheissä. Kaikki se, minkä olette
noissa hienoissa herrastaloissa saaneet oppia, on laskenut hyvän ja
pysyvän perustuksen koko tulevaisuudellenne, ja nyt kun olette jo
voittaneet ensimäiset ja suurimmat vaikeutenne, käy palveleminen vuosi
vuodelta helpommaksi. On vain edelleen hoidettava omantunnon tarkasti
ja uskollisesti tehtävänsä. Lapseni, minä tiedän kokemuksesta, että
mitä paremmin tuntee talon vaatimukset ja tavat, sitä nopeammin kuluvat
vuodet — ja kiintyy yhä enemmän ja enemmän herrasväkeensä.

Minä katsoin äitiin ja kysyin:

— Mutta äiti, eiköhän palvelija lopulta työskentele kuin kone?

Vakavasti katsoen ja lujalla äänellä vastasi äiti:

— Voi, ei koskaan! Jos työskentelee isäntäväkensä puolesta ilolla ja
harrastuksella, niin ei tule koskaan koneeksi.

— Olet oikeassa äiti huudahti Janne vilkkaasti — "alku on aina
hankala". Ajatelkaapas, ennenkuin maalaispoika on oppinut äänettömästi,
liikkumaan sileiksi vahatuilla lattioilla — oppinut tarjoilemaan
hienossa pöydässä hutiloimatta ja kolistelematta astioita tai
läikäyttelemättä viinipisaroita pöytäliinalle niin, voitte uskoa, että
se kesti kauan. Välistä sanoin leikillä tovereille, että olisi varmaan
helpompi opettaa aasia kuin minua. Ja usein epäilin minä ja olin
toivoton, mutta kiitos hyvän kenraalin kärsivällisyyden, nyt käy kaikki
jo niin hyvin. Kyllä tarvittiin enemmän kuin yksi harjotus, voitte
uskoa, ennenkuin kenraali sai talonpoikaistollukan ottamaan vieraat
talon arvolle sopivalla tavalla vastaan; niin, minä ajattelin usein
pelolla vierailuaikaa. Ei totisesti ollut helppoa oppia kohteliaisuutta
ja hyvää käytöstä. Kyllä vapisin monta kertaa kenraalin antaessa
minulle sotilastapaan ansaitun ojennuksen, kun en ollut hoitanut
huolellisesti hänen vaatevarastoaan. Mutta kyllä olen nyt hänelle
kiitollinen kaikesta siitä paljosta, mitä hän on opettanut minulle.

Nauraen lisäsi Janne: — Matilda, jos saamme palvelijoita, niin
on minusta tuleva sellainen kuin kenraali Ehreström ankara mutta
oikeudenmukainen.

Äiti, joka oli innostunut niin Jannen kertomuksesta, että oli kokonaan
unohtanut pudistella pulloa, kysyi:

— No ja suhde teidän palvelijoiden kesken, onko se yhtä hyvä kuin
Matildan toverien välillä?

— Nykyisin kyllä, mutta ei se ikävä kyllä ole aina ollut — vastasi
Janne tarkoittavasti. — Ei tahtoisi puhua muuta kuin hyvää
tovereistaan, mutta elämä muodostuu pikku asioista, niin sanotaan, ja
nytpä kerron kuinka voi syntyä riitaa vain pikku asiasta. — Meitä on
kahdeksan palvelijaa, ja kun tulin taloon vallitsi siellä mitä parhain
sopu. Oli vain vanhaa koeteltua väkeä ja kaikki koettivat hoitaa
tehtävänsä herrasväen toivomuksen mukaisesti. Meidän isäntäväkemme
ei koskaan aseta kohtuuttomia vaatimuksia palvelijoilleen, mutta he
tahtovat, että tehdään kuten he ovat määränneet. Muiden vaatimusten
ohella on kenraalin rouva nimenomaan sanonut, että meidän pitää olla
varovaisia pestessämme hänen astiakalustojaan, ja jos onnettomuudeksi
on sattunut, että olemme rikkoneet jotakin, niin pitää meidän heti
ilmoittaa se hänelle. No niin, kun sekä keittäjätär että toinen
sisäpalvelija menivät naimisiin, saimme me taloon uusia aineksia, kaksi
aika kilttiä tyttöä, mutta heidän tähtensä tuli aluksi ikävyyksiä.
Uusi sisäkkö oli silmänpalvelija ja teki usein kenraalin rouvan selän
takana toisin kuin oli sanottu, ja sitäpaitsi oli hänellä ihmeellinen
taito lyödä rikki ja kolhia palasia laseista ja porsliineista, eikä
hänen tullut koskaan mieleensäkään ilmoittaa siitä emännälleen. Me muut
paheksuimme sitä, mutta toverien kesken ei koskaan mennä valittamaan
toinen toisestaan. Ei, me katsomme, että jokaisen on vastattava
puolestaan. — Keväällä tuli varastontarkastus, kenraalin rouva tuli
kirjoineen ja näki suureksi hämmästyksekseen, kuinka tavattoman paljon
astioita puuttui ja kuinka monien reunat oli kolhittu rikki. Hän kutsui
meidät kaikki luokseen ja kysyi ystävällisesti, kuka oli tuottanut
hänelle tuon suuren vahingon. Rikkikolhituita ei tietysti enää panna
herrasväen pöytään — kalustot olivat nyt vaillinaisia.

Ei kukaan vastannut. Syyllinen seisoi yhtä rauhallisena kuin me
muutkin. Kenraalin rouva vihastui tietysti kovin ja sanoi, että kuten
hyvin tiedämme, ei hän koskaan vaadi korvausta rikotuista kaluista,
mutta hän tahtoo, että käsittelemme varovaisesti talon tavaroita —
hän uskoi, että tapahtunut vahinko johtui vain hutiloimisesta ja
huolimattomuudesta. Hän sanoi surevansa vähemmän rikottuja porsliinia
kuin sitä, ettei hän näkynyt voivan luottaa palvelijoihinsa. "Kun en
voi luottaa teihin pienessä, kuinka voin tehdä sen suuressa?" — sanoi
hän ja meni surullisena pois.

Kenraalin rouvan heikkoon sydämeen koski tämä ikävyys niin, että hän
joutui pariksi päiväksi vuoteeseen.

Me vanhat palvelijat säälimme hyvää emäntäämme. Me katkeroiduimme
uudelle toverillemme ja päätimme rangaista ja jos mahdollista parantaa
hänet. Keino, jota käytimme, ei ollut erikoisen kaunis, mutta pääasia
oli, että se auttoi. Muut valitsivat minut rikkomaan salaa maljakon,
jonka hän oli kerran saanut minulta. — Kun hän sitten löysi maljakon
palasina huoneestaan, hyökkäsi hän itkien keittiöön ja kysyi vihasena,
kuka sen oli särkenyt. Rauhallisena astuin esiin sanoen, että minä
olin syyllinen ja olin halukas antamaan hänelle toisen sen sijaan. —
Nyt kiivastui hän, ja me saimme kuulla selvät sanat. Kun sanatulva oli
ohi, kysyin minä toverieni nimessä, oliko hänellä tapana vuodattaa
kyyneleitä kaikesta siitä vahingosta, minkä hän oli tuottanut kenraalin
rouvalle. Annoimme hänen tietää ettemme siedä silmänpalvelijoita,
vaan toivomme, että jokainen suorittaa tunnontarkasti tehtävänsä, ja
ettemme aikoneet toista kertaa antautua viattomasti kenenkään epäluulon
alaisiksi. Ei, jotta toveruus olisi hyvä, vaadimme me kaikilta
rehellisyyttä ja totuuden mukaisuutta.

Hän huomasi vikansa ja sai sekä kenraalinrouvan että meidän
anteeksiantomme. Nyt koettaa hän parastaan ja kaikki käy rauhallisesti
ja hyvin.

— Tyttö parka, hän ei ollut koskaan ennen palvellut talossa, jossa
olisi vaadittu ja opetettu hänelle järjestystä.

— Mikä onni, että tuo nuori tyttö sai hyvän paikan ja hyviä tovereita
— sanoi äiti osaaottavasti. — No, entäs se toinen? — lisäsi hän hyvin
huvitettuna.

— Niin, se oli naurettavaa. Eräs haarukka oli syynä suureen riitaan
keittiössä. — Stiina, uusi keittäjätär, kehui aina, että hän oli käynyt
talouskoulun — missä, sitä en tiedä. Eräänä päivänä kun hän seisoi
ja hienonsi lihaa, näki taloudenhoitajatar, että hän pani palaset
sormillaan myllyyn, jonka tähden hän huudahti:

— Mitä Stiina tekee, enkö ole sanonut, ettei saa tarttua käsin lihaan.
En ole edes nähnyt, että Stiina olisi pessyt kätensä, ennenkuin rupesi
jauhamaan.

Stiina mutisi vihaisesti jotakin, ja taloudenhoitajatar, joka huomasi
sen, huusi suuttuneena:

— Missä on haarukka — tee kuten on sanottu!

— Se on vain pikkumaisuutta! Talouskoulussa oli meillä aina tapana
ottaa sormillamme — tiuskasi Stiina.

— Vai niin, ja painoitte kenties lihan sormillanne myllyyn? Ja kun
laitoitte ruokaa, maistoitte kait sitä samalla lusikalla, millä
hämmensitte kasaria. Meidän talossa on hienommat tavat, eivätkä
palvelijat tuo tänne tapojaan. Täällä tehdään kuten emäntämme vaatii.
Ja muista mitä nyt sanon, täällä säästämme sormiamme, sillä kenraali
Ehreström'in talossa on sekä haarukoita — että lusikoita.

Riitaa, itkua — anteeksianto ja parannus.

Ja nyt kuulemme Stiinan kerskaavan tovereilleen: "Niin teemme me
kenraalin talossa".

Janne katsoi kelloa ja sanoi vilkkaasti:

— Nyt sanon teille hyvästi hetkiseksi, minun piti tavata Antti k:lo 6
kirkkomäellä.

Ovella kääntyi hän ja sanoi leikillisesti:

— Matilda, avaammeko vastaisuudessa kasvatuslaitoksen tottumattomille
palvelijoille? Kenties sekä he että heidän herrasväkensä pääsisivät
silloin helpommalla.

— Luulen että unohdat senaatin — vastasin minä nauraen.

Kun Janne oli mennyt, sanoi äiti:

— Kunnon poika, hän lienee hyvin täsmällinen toimessaan. — Hetkisen
kuluttua lisäsi hän: — Matilda, oletko huomannut kuinka Anna-Liisalla
on suuria taipumuksia järjestyksen pitoon, hän tulee äitiinsä. Siitä
asti kun sinä sanoit, että hänen tulee pestä kätensä ennen ateriaa, ei
hän ole koskaan unohtanut sitä. Ja kun hän kuorii perunaa, pitää hän
sitä niin sievästi haarukassa. No mutta näetkö miten suureksi voipala
on kasvanut — huudahti äiti näyttäen minulle pulloa.

       *       *       *       *       *

Hautajaiskellot soivat. Tienkäänteessä näimme kaksi, jotka käsi kädessä
taivalsivat metsäpolkua kirkkoon. Toinen oli vanha ja kumara, toinen
pieni ja hento — molemmat vastasivat jäähyväisviittauksiimme.

Kaihoisasti soivat kellot, kun pysähdyimme tapulin portaille
antaaksemme ropomme köyhäukolle.

Kirkon ovet olivat auki ja kruunussa olivat valot jo sytytetyt.
Odotettiin häntä, joka nyt vihittäisiin haudan lepoon.

Kellot soivat niin surullisesti, kun me jatkoimme matkaa, jättäen
kuoleman ja kuoleman ajatukset taaksemme.

Saapuessamme rautatieasemalle kuului kirkonkellojen kumea ääni vielä
kaukaa.

Veturin pilli vihelsi. Se oli lähtövihellys — ja me riensimme taas
eteenpäin — tulevaisuutta kohti.




PIETARISSA.


Pietarissa lokakuussa, en tiedä päivänmäärää, kun täällä lasketaan
vanhan luvun mukaan.



Rakas äiti!

Kiitos kirjeestäsi! — — — on sunnuntai, joten minulla on hyvää aikaa
kirjoittaa, mutta mistä alottaisin, sillä et voi uskoa, kuinka paljon
kaunista olen jo nähnyt keisarikaupungissa niinä viikkoina, jotka
olen ollut täällä. Mutta sinähän tahdot tietää tarkemmin tulostamme
tänne. Niin, voit uskoa, että tuntui kaamealta kun juna pysähtyi.
Asemalla vallitsi sellainen sekasorto, että minä aivan hämmästyin.
Kyllä oli hyvä, että Janne oli mukana, sillä olin aivan ymmällä.
Hämmästykseni kasvoi, kun eräs komea, nuori mies hyökkäsi heti Jannen
luokse — kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä poskille.
— Matilda — Aleksei — esitteli Janne hetkisen kuluttua — en ollut
koskaan saattanut aavistaa, että herrasväen miespalvelija olisi niin
hieno. Mutta ystävällinen hän oli ja näytti olevan yhtä toimelias ja
nopsa liikkeissään kuin Jannekin. Sillä aikaa kun Janne meni ottamaan
matkatavaramme, saattoi Aleksei minut kohteliaasti ajoneuvoihin,
jotka odotteli aseman portaitten luona ja kiiruhti sitten auttamaan
Jannea. Mitä ihmettä! — Nythän tapasin Korven kartanon kuskin — ja
arvaathan että jälleennäkeminen oli iloinen molemmin puolin. Sain
terveisiä mamselli Borgilta ja kaikilta muilta, ja sain kuulla että
kuskin vaimon piti auttaa mamsellia syksyteurastuksessa ja tulee hän
siis tänne vasta meidän jouluksemme. Edelleen kertoi kuski, että Iida
— tiedäthän, keittiötyttö, on nyt mamsellin oikea käsi; "niin voi
luonnistua, kunhan vain tahto on hyvä", arveli hän. — Olin ennättänyt
luoda silmäyksen moniin Korven kartanon asioihin, ennenkuin Janne ja
Aleksei tulivat kantaen matka-arkkua. Ja kun heidän piti istuutua
ajoneuvoihin kursailivat he kauan keskenään ennenkuin Aleksei sai
vihdoinkin tahtonsa läpi ja istuutui vastapäiselle istuimelle ja nyt
lähdimme hyvää vauhtia.

Matkalla pitkin Liteijniä kokosin jo monia vaikutelmia. Ajurit, joita
seisoi pitkissä riveissä katuvierillä, näyttivät minusta niin läpeensä
naurettavilta, kun he viittoen ja huutaen tarjosivat ohikulkeville
kyytiä. Ja kauvan näyttivät ihmiset tinkivän, ennenkuin nousivat ajurin
rattaille.

Kaikilla ihmisillä tuntui olevan tavaton kiire. Väsymättömän kiihkeinä
kiiruhtivat miehet ja naiset eteenpäin. Ja kun kysyin Alekseilta,
miksi niin monet naiset kantoivat suuria muodottomia myttyjä, nauroi
hän ja sanoi, että se on kylläkin mukava tapa kuljettaa tavaroitaan.
Hän otaksui, että siellä oli monta palvelijatarta, jotka muuttivat
paikkaansa tai sieltä pois ja kantoivat nyt vuodevaatteitaan.
Vuodevaatteita? Niin, äiti, täällä taitaa vaatimattomissa perheissä
olla tapana, että palvelijoilla on omat vuodevaatteensa. — On oikein
lystikästä kuulla Aleksein puhuvan ruotsia, se käy kyllä sujuvasti,
mutta hän sekoittaa siihen usein venäläisiä sanoja. Rupeaa pian
jäljittelemään häntä, sen olen jo huomannut.

No, vihdoinkin poikkesimme Njevski prospektille, ja tiedätkö äiti,
se tuntui minusta yhtä hienolta ja valtavalta kuin jos avaisi ovet
hienoon salonkiin. Suuret hevoset, kauniit ajopelit ja ihmisjoukot,
jotka vilisivät kaduilla, muodostivat kirjavan panoraaman. Olen kyllä
nähnyt Helsingissä tataareja ja yhden neekerinkin, — mutta täällä näki
sekä kiinalaisia, arabialaisia että persialaisia. Hauskaa oli kuin
teatterissa ja matka oli pitkä; poikkesimme toiselta kadulta toiselle
ja joka talon edessä istui turkkiin kääriytynyt "dvornikka" — se on
portinvahti. Kun vihdoinkin pysähdyimme sen talon eteen, missä meidän
herrasväkemme asuu, ennätin tuskin alas ajopeleistä ennenkuin Janne
jo oli meidän dvornikkamme sylissä, tämä näytti olevan hyvin iloinen
nähdessään hänet taas. Lakki kädessänsä jo syvästi kumartaen tuli
Iivan, dvornikka, minun luokseni ja toivotti "malenkaja djevotschan"
(pikku tytön) tervetulleeksi. Hän oli erittäin ystävällinen vanha mies.
Muutamien päivien perästä kutsui hän minua "galuptschik" ja nyt saan
kantaa "pikku kyyhkysen" nimeä.

Koska keittiön portaita korjattiin, arveli Aleksei, että voisimme
mennä pääovesta, varsinkin, kun kaikki talon herrasväet olivat poissa.
Kulkeissamme leveitä marmoriportaita, kertoi Aleksei, että talon
isäntä, rikas kreivi, asui nuoren kreivittärensä kanssa kahdessa
ensimäisessä kerroksessa. Heillä oli kymmenen palvelijaa, joista
osalla oli huoneensa siinä sivurakennuksessa pihalla, missä hän ja
kuskikin asuivat. Nuori kreivillinen perhe asui suurimman osan vuotta
ulkomailla tai maatiluksillaan ja eräs vanhahko neiti, joka oli
seurannut kreivitärtä Wienistä piti aina huolellisesti silmällä heidän
kotiaan. — Niin, ja sitten kertoi Aleksei myöskin, että ennenkuin
herrasväkemme tulee kotiin, koristetaan porraskäytävä laakeripuilla ja
portaille pannaan punanen matto. Keskustelun aikana olimme saapuneet
kolmanteen kerrokseen ja everstin keittäjätär, Amanda, otti meidät
hyvin sydämellisesti vastaan.

Äiti, sinulla on tapana sanoa, että ensi vaikutus jää aina pysyväksi
— ja tiedätkö, tuntui niin hyvältä astua uuteen kotiin. Huone,
jossa tulen Pollyn kanssa asumaan, oli sievä ja kodikas valkeine
huonekaluineen. Amanda oli ollut niin ystävällinen ja asettanut
maljakon, jossa oli tuoreita kukkia, piirongilleni; kaikki näytti
iloiselta ja miellyttävältä. Suurimmalla kiireellä pukeuduin uudelleen
ja kun olin ottanut tavarani esille ja pannut tarjoiluesiliinan eteeni,
tunsin heti olevani kuin kotonani ja uuteen toimeeni perehtynyt.

Kun Janne oli pakoitettu jäämään tänne vielä seuraavaksikin päiväksi,
tahtoi Aleksei kutsua meidät oopperaan, ja minä menin hänen kanssaan
ostamaan liput. Kun tulimme teatteriin oli lappu luukulla. — Liput
loppuun myydyt! Meidän täytyy saada käsiimme "barischnikki" — sanoi
Aleksei ja kiiruhti pienelle poikkikadulla, jossa hän alkoi hieroa
kauppaa erään miehen kanssa, joka kulki hitaasti edestakaisin kadulla.
Mies viittasi meille katsottuaan ensin tarkoin ympärilleen — hän
pelkäsi kait poliisia — ja kun olimme eräässä porttikäytävässä,
otti hän päällystakkinsa taskusta joukon teatterilippuja ja pitkän
tinkimisen jälkeen sai Aleksei lopulta neljä kohtuullisella hinnalla.
Sitten menimme katsomaan muutamia kirkkoja — voi äiti! kuinka ne olivat
koreita!

Janne oli saanut sillä aikaa asiat järjestetyiksi, ilmottanut siitä
kenraalille sähkösanomalla ja sitten menimme oopperaan. Kun Amanda ei
tuntenut itseään oikein terveeksi, pyysi Aleksei kreivin talousneidin
mukaamme. Voit arvata että oli hyvä, kun nyt osasin saksaa. Voi äiti,
miten suuri ja kaunis teatteri! Minusta, joka en ollut koskaan ennen
kuullut oopperaa, tuntui niin ihmeelliseltä, kun esiintyjät eivät
puhuneet vaan lauloivat koko ajan. Näytettiin "Elämä tsaarin puolesta",
ja neiti oli kiltti ja kertoi minulle kappaleen sisällön. Oli niin
liikuttavan kaunista, että silmäni oikein kyyneltyivät. Ja tanssi
sitten! He tanssivat masurkkaa kilisevin kannuksin! Et usko miten
minulla oli hauskaa!

Teatterin jälkeen pyysi neiti meidät erääseen "trahtiiriin",
ravintolaan, tarkoitan — ja siellä söimme kaviaarivoileipiä ja joimme
teetä. Oli niin kovin hauskaa! Mutta seuraavana aamuna itkin minä,
kun Janne matkusti. Oli hyvä, että meillä oli paljon työtä huoneuston
siistimisessä ja järjestämisessä, muutoin en tiedä, miten minulle olisi
käynyt, sillä kyllä minulla on ollut hyvin ikävä äitiä ja Jannea. Älä
sentään luule, että tahdon valittaa. Ei, se olisi kiittämätöntä, kun
minulla on niin hyviä tovereita ja joka suhteessa niin hyvä olla. — — —

Kyllä huomaa, että Amanda on ollut mamselli Borgin koulussa, hän hoitaa
kaikkea mitä suurimmalla huolella ja pitää niin talon puolta. Aleksi
tekee sen myöskin, hän on hyvin tarkka talon tavaroihin nähden.

Ennenkuin Janne matkusti, lahjoitti hän minulle päiväkirjan. — Hän
oli ostanut sellaisen itselleenkin ja sanoi että kokoileisimme "valon
välähdykset" elämästämme niihin ja lukisimme sitten vastaisuudessa
yhdessä kokemuksemme. Kaikkea se Janne ajattelee, mutta vielä en ole
voinut kirjoittaa kirjaan, sillä kaipaan teitä usein — — —

Parin päivän kuluttua odotamme herrasväkeä kotiin. Huoneusto on
valmiina, muhkeana ja hienona kauniine uutimineen ja kalliine
mattoineen.

En ennättänyt saada kirjettä postilaatikkoon ennenkuin tuli
sähkösanoma, joka teki meidät hyvin alakuloisiksi. Herrasväki viipyy
vielä poissa jonkun aikaa. — Kukikkaiset karttuunipäälliset peittävät
jälleen huonekaluja, ja matot ovat myös peitetyt.

       *       *       *       *       *

Päivistä tuli viikkoja ja meidän herrasväkemme oli yhä edelleen
Norjassa. Everstin rouva oli kirjoittanut, että he eivät tahtoneet
jättää kenraalin rouvaa, joka ei ollut vielä kyllin voimakas pitkää
kotimatkaa varten. — Hän määräsi, että Amanda ja minä päärmäisimme ja
ompeleisimme nimet pyyheliinoihin, jotka olivat liinavaatekaapissa ja
kehoitti meitä ajelemaan joka päivä, kun kuski jaloitteli hevosia.

Näillä matkoilla sain nähdä suuren osan Pietaria.

Jannelta sain hauskoja kirjeitä. Hän kertoi, että hän oli saanut olla
everstin ja nuorten mukana kiertomatkalla ja oli hyvin ihastunut
norjalaiseen luotoon. Hän ei voinut kyllin ylistää yksinkertaisia,
mutta siistiä matkailijahotelleja, joita olivat tavanneet kaikkialla.
— Polly ikävöi Pietariin, mitä ei sopinutkaan ihmetellä. Nuori
saksalainen insinööri oli usean kerran kuulustellut Alekseilta, milloin
herrasväkeä odotettiin.

Aavistaen että ompelimme neidin morsiuskapioita, saimme toisen tusinan
pyyheliinoja toisensa jälkeen valmiiksi. Aamusin ja iltasin istuin
ja virkkasin pitsiä omaa kapiotani varten — niin lystikästä, kaksia
kapioita yhtaikaa! Pitsiä tuli kyynärä toisensa jälkeen valmiiksi —
mutta herrasväki ei vaan tullut.

Kreivin neiti otti minut usein mukaansa milloin saksalaiseen kirkkoon
milloin johonkin konserttiin, niin jopa kerran olimme italialaisessa
oopperassakin. Kun meidän piti lähteä sieltä kotiin, ei ollut
ainoatakaan ajuria saatavissa ja matka kotiin oli pitkä. Eräs
ystävällinen dvornikka armahti meitä, kuultuaan missä asuimme, ja
ehdotti, että ajaisimme kotiin yksitysajurilla, joka oli juuri jättänyt
herrasväkensä eräisiin tanssiaisiin ja palaisi nyt sille kadulle, jossa
asuimme.

— "Antakaa hänelle jokunen kopeekka savukkeita varten" — myhäili hyvää
tarkoittava dvornikka avaten hienojen vaunujen oven. Neiti epäröi
hetken, mutta pakkanen ajoi hänet kuitenkin lopulta vaunuihin hienojen
pielusten joukkoon. Varmuuden vuoksi laski hän sentään vaunun toisen
akkunan alas siltä varalta, että pitäisi huutaa poliisia. Mutta sitä ei
tarvittu, sillä ilman muita seikkailuja tulimme onnellisesti kotiin —
kymmenellä kopeekalla.

— "Uhkarohkeata, hyvin uhkarohkeata! Matilda ei saa koskaan enää tehdä
sitä"; sanoi Aleksei oikein järkytettynä. Hän tunsi paremmin kuin minä
Pietarin salaperäisyydet.

Erään kerran olin neidin ja Amandan mukana, kun heidän piti ostaa
itselleen päällystakit "Gostinni Dvorista", joka on tavattoman suuri
talo täynnä pelkkiä puoteja. Me kävimme 14 takkikaupassa, ja he
koettelivat 42 takkia, tinkivät, tuumivat ja menivät pois palatakseen
lopultakin ensimäiseen puotiin ja pysähtyäkseen kaikkein ensimäisten
takkien ääreen, joita olivat koetelleet. Neljä ja puoli tuntia oli
kulunut siihen ostokseen ja joka kaupassa olin todellakin ihaillut
kauppapalvelijoiden suurta kärsivällisyyttä, kohteliaisuutta ja
huomaavaisuutta.

       *       *       *       *       *

Viikoista tuli kuukausia, eikä herrasväki ollut vielä kotona.
Minä tunsin itseni väsyneeksi, olin vailla ruokahalua ja nukuin
huonosti. Minua varoteltiin vedestä. — Ei, tarvitsen vaan enemmän
työtä — vastasin minä. En tahtonut kellekään tunnustaa, että kärsin
koti-ikävää. Eikä sitä sairautta voi kukaan lääkäri parantaa.

No, vihdoinkin tuli sitten odotettu iloinen päivä, jolloin huonekalujen
päällykset otettiin pois ja huoneusto koristettiin tuoreilla kukilla.
— Herrasväkemme oli kotona, ja Kate neiti tuli säteilevän iloisena
näyttämään sileätä kultasormusta, joka oli hänen sormessaan. Yrjö herra
oli nyt tohtori ja keväällä tulisi neidistä tohtorin rouva.

Ulkona oli pimeää ja synkkää, mutta meidän kodissamme oli aurinkoista
kaikkialla. Neiti oli sisällä säteilevän iloinen, ja keittiössä huvitti
Polly meitä vallattomilla jutuillaan.

Joulu läheni meidän joulumme. Eversti oli pitänyt muutamia hienoja
päivällisiä liikeystävilleen, rouvalla oli ollut pari torstaikutsua,
"five o' clock tea" ja nyt järjestettiin suurehkoja nuorisokutsuja,
joihin odotettiin Yrjö tohtoriakin. Kaikki tuntui onnelliselta ja
iloiselta. Neiti kulki kuin auringonsäde ja kun hän koetteli vaaleata
iltapukuaan, oli hän iloinen kuin leivonen.

Mutta kävi kuten niin usein käy elämässä, ilo muuttui suruksi. Vaalea
puku vaihdettiin mustaan — kenraalin rouvaa ei ollut enää.

       *       *       *       *       *

Jouluiltamme olimme viettäneet kaikessa hiljaisuudessa. Herrasväki
oli kenraalin luona Metsähovissa, Aleksei ja Polly olivat heidän
kanssaan. Suuri suru, joka oli kohdannut herrasväkeämme, vaikutti
luonnollisesti meihinkin. Joulutunnelmaan ei jaksettu päästä. Maassa
ei ollut lunta — kaikki oli niin harmaan harmaata. Ajatukset lensivät
omieni luokse, kun sytytettiin kynttilät pienessä kuusessa, joka seisoi
päivällispöydällämme. Ajattelin äidin ja Anna-Liisan iloa, kun he
aukasivat kääröt ja kirjeet, jotka Janne ja minä olimme lähettäneet
heille — muistin Suurtalon, jossa Anni oli nyt ensimäistä joulua
emäntänä — niin, ja sitten kiisivät ajatukseni Jannen luokse.

Vieraamme, kreivin neiti ja kuski vaimoineen, olivat poistuneet
avattuamme kääröt, jotka herrasväkeni oli ystävällisesti antanut
meille. Amanda ja minä sanoimme toisillemme hyvää yötä ja minä menin
huoneeseeni, sytytin kynttilät piirongillani ja otin esille ne suuret
kääröt, jotka Janne oli Aleksein mukana lähettänyt. Siellä oli lipas
"päiväkirjaa ja kirjeitäsi varten" niin oli Janne kirjoittanut. —
Sen pikku avaimen talletan hyvin — —. Sukkapari, jonka äiti oli itse
neulonut, kirjanmerkki, jonka Anna-Liisa oli ommellut ja rasia "Matilda
ystävälle onnelliselta parilta" seisoi käärössä ja siinä oli kultainen
rintaneula, joka oli kuulunut Antin äidille.

Antti oli liikuttavan ystävällinen. Ja nyt viimeinen pieni käärö
— Jannelta. Olin säästänyt sen viimeiseksi. Ja sitten piti minun
kirjoittaa päiväkirjaan. — — — Ajatteles, kaikkina niinä viikkoina,
jotka ovat kuluneet, en ole voinut keksiä miten alkaisin. Mutta juuri
nyt tuli mieleeni, että olen kuullut kerrottavan, kuinka eräs nuori
pastori oli vastannut tovereilleen heidän kysymykseensä, mikä hänen
morsiamensa nimi oli: "Tulkaa ensi pyhänä kirkkoon, minä aloitan
saarnani hänen nimellään." — He nauroivat, mutta menivät kuitenkin
sinne ja saivat kuulla: "Aina, aina, aina valoa ja lämpöä mä kaipaan."
— Minäkin tahdon alkaa sulhaseni nimellä. Aukaisin käärön ja kirjoitin
päiväkirjaan: "Janne, Janne tuhansia kiitoksia kauniista hopeaperistä!
Ne ovat varmaan Norjasta. Kello on nyt kiinnitetty niihin. — Kiitos!"
— — ja sitten oli helppo kirjoittaa edelleen. Ennenkuin nukuin, pyöri
monta onnellista ajatusta mielessäni. — — Pitiköhän Janne hopeisista
kalvosinnapeista, jotka hän oli saanut minulta joululahjaksi? — —
Sitten lienen nukahtanut — — sillä näin kauniin jouluyön unen ja
heräsin iloisena ja kiitollisena jouluaamuna.

Parin viikon aikana oli kreivin luona siistitty ja puhdistettu
perinpohjin. Hänen kymmenen palvelijaansa olivat juosseet ja
hääränneet saadakseen nuo lukemattomat huoneet kuntoon. Verhoilija
ja puutarhuri olivat tehneet parhaansa, ja kun kaikki oli valmiina
pyysi neiti meidät katsomaan, miten kaunista heillä oli. Niin,
talvipuutarha hiekoitettuine käytävineen, tanssisali, vierashuoneet ja
vastaanottohuoneet olivat kuin haltialinnassa. En ollut koskaan voinut
uneksiakaan mistään niin loistavasta.

Ulkomailta oli kreivi tuonut mukanaan Müller nimisen miespalvelijan.
Hän kutsutti itseään hovimestariksi. Ei neiti enkä minäkään pitänyt
hänen ulkonäöstään. Koko hänen olennossaan oli jotakin kettumaista,
mutta mitä "erinomaisin tarjoilija ja pöydän koristaja hän on", tuumi
neiti.

Vasta loppiaisemme jälkeen saimme everstin ja rouvan kotiin. Neiti ja
Herbert herra olivat menneet kenraalin muassa Helsinkiin. Polly kertoi,
että oli ollut liikuttavaa nähdä miten kenraali oli vanhentunut.

Oli venäläinen uudenvuodenpäivä. Aleksei oli kirkossa ja minulle oli
sanottu, ettei herrasväki ota vastaan. Äkkiä soitettiin kiivaasti
ovikelloa — siellä oli kreivi, joka näytti kovin huolestuneelta.
Kun hän kuuli, ettei oteta vastaan, kirjoitti hän muutamia rivejä
käyntikortilleen ja pyysi minua viemään sen sisään. Everstin rouva
tuli heti ja pyysi kohteliaasti häntä käymään salonkiin. Kreivi oli
pois suunniltaan, — heillä oli talo täynnä matkustavia vieraita, klo
8 olisi heillä suuret päivälliset ja tanssiaiset ja nyt oli toinen
miespalvelijoista kovasti sairastunut. Ensimäinen sisäpalvelija oli
pyytänyt eron toimestaan ja piti hänen muuttaa juuri tänään. Miksi?
— Sitä en voinut ymmärtää, kun kreivi oli käyttänyt ranskalaista
sanaa. No niin, suudellen everstin rouvaa kohteliaasti kädelle
rukoili hän pyytäen monin kerroin anteeksi ja käyttäen hyvin hienoja
englanninkielisiä lausetapoja saada lainata hänen miespalvelijaansa
ja sisäpalvelijaansa täksi illaksi, johonka toivomukseen everstin
rouva heti ilomielin suostui. Rauhoittuneena sanoi kreivi hyvästi ja
eteisessä nyökkäsi hän ystävällisesti minulle sanoen englanniksi:
tervetuloa klo 7. — Kyllä oli oikein hyvä osata sekä englantia että
saksaa.

Everstin rouva pyysi, että panisin päähäni englantilaisen
tarjoiluhilkan pitkine nauhoineen ja tulisin hänen nähtäväkseen
ennenkuin menin kreivin luo. Kun seisoin valmiiksi puettuna rouvan
tutkivien silmien edessä, katsoi hän kaiken muun hyväksi, paitsi
huomautti siitä, että hopeaperät eivät sopineet kultaisen rintaneulan
kanssa, jonkatähden otin ne pois. — No, makuaisti kehittynee vähitellen
minussakin, ajattelin minä.

Kreivin keittiössä näin Sonjan — sisäkön — suuri mytty kainalossaan
valmiina muuttamaan. Müller ja hän seisoivat pitkän aikaa ja puhuivat
keskenään, ja ennen kuin he erosivat, kuulin Sonjan kuiskaavan hänelle
"älä unohda, talo nro 40 ja asunto 11". Müller naureskeli pilkallisesti
hänen mentyään.

Neiti, Aleksei ja minä taitoimme tarjoiluhuoneessa lautasliinoja,
kun kreivi tuli sinne. Hän kutsui Müllerin ja keittäjän ilmoittaen
heille, että palvelijat söisivät herrasväen päivällisen jälkeen
ruokailuhuoneessa, mutta että heille ei saisi tarjota kukonharjoja,
fasaaneja eikä samppanjaa. "Panimajete", (ymmärrättehän) sanoi kreivi
hyvin jyrkästi ja keittäjä ja Müller kumarsivat nöyrästi.

Ruokapöytä herätti yleistä ihastusta ja Müller olikin koristanut
sen erityisen aistikkaasti. Se aivan notkui oikeiden kristallien,
hopeaesineiden ja mitä ihanimpien kukkalaitteiden painosta.

Päivällisen aikana soitti sotilassoittokunta viereisessä huoneessa.
Naiset olivat avorintaisissa puvuissa ja useimmilla herroista oli
sotilasvirkapuku ja kunniamerkkejä ja koristeita. Mamselli Borgin olisi
pitänyt nähdä tämä häikäisevä loisto. Müller ja Aleksei tarjoilivat
aivan erinomaisesti, samppanja valui virtanaan ja tunnelma oli vilkas.

Niin pian kuin kahvi ja liköörit olivat tarjotut talvipuutarhassa,
istuutui palveluskunta pöytään. Keittäjä pani lukon taakse sekä
kukonharjat että fasaanit ja samppanjan ja väsynyt kun oli
päivän rasittavasta työstä, oli hän istuen tuolilla nukahtanut
tarjoiluhuoneeseen avainkimppu vieressään pöydällä.

Müller asettui pöydän päähän kauimmaksi ruokailuhuoneeseen ja oli
kehoittanut matkustavien vieraiden kamarineitejä istuutumaan lähelleen.
Äkkiä nousi hän, kiiruhti tarjoiluhuoneeseen ja palasi hetken kuluttua
useita avattuja samppanjapulloja mukanaan ja jälessään keittiöpoika,
joka kantoi kukonharja ja fasaanivateja.

Kovin hämmästyneinä katsoimme neiti ja minä toisiimme ja Aleksei, joka
oli pöytätoverini, sysäsi minua kyynärpäällään, kuiskaten: "masjennik"
(lurjus).

Hyvin hermostuneesti tarjoili Müller kamarineidoille. Samppanjaa
kaatoi hän vihreihin viinilaseihin ja pullot piilotti hän pöydän alle.
Samassa aukaisi kreivi ruokailuhuoneen oven. Nopeasti heitti Müller
ruokaliinansa aivan kuin erehdyksestä vatien yli ja juoksi kreivin
luokse. Kuultuaan teeskennellysti kumartaen isäntänsä määräykset
istuutui hän jälleen kamarineitien joukkoon. Kohteliaasti täytti hän
heidän lasinsa ja lähetti sitten sekä vadit että samppanjan meille
muille, mutta oli luonnollista ettei neiti, Aleksei enkä minä ottanut
"kiellettyä hedelmää".

Keskustelu oli pöydän alapäässä erittäin vilkas, ja Müller osoitti
erityistä harrastusta erään ruhtinattaren saksalaista kamarineitiä
kohtaan, joka oli hyvin herttainen ja avomielinen tyttö. He puhuivat
enimmäkseen matkoista, ja tyttö kertoi muun muassa, että sekä hän että
hänen emäntänsä olivat iloisia saadessaan monta kuukautta kestäneen
hotellielämän jälkeen asua yksityisperheessä, jossa ei tarvinnut pelätä
ei varkaita eikä petkuttajia. — — Varkaita? nauroi Müller. — "Niin,
juuri varkaita!" Luuletteko että on niinkään hauskaa istua matkoilla
aina henki kurkussa ja vahtia jalokivilipasta ja muita kalleuksia.
Kodissa ainakin voi jättää kaikki levollisesti esille. — — — Ja siellä
pöydänpäässä puhuttiin ja naurettiin lakkaamatta.

Keskellä jälkiruuan syöntiä nousi Müller äkkiä ja kumartaen
kohteliaasti naisille, sanoi hän — "pardon mesdames" [Anteeksi, hyvät
naiset.], kreivi soitti — ja kiiruhti eteiseen.

Kreivitär raotti samassa vierashuoneen ovea ja tahtoi puhua
hovimestarin kanssa. Teidän armonne, hän on kreivin luona, vastasi
neiti nousten. Kreivitär nyökkäsi ystävällisesti ja sulki oven. Mutta
kun hän ei ollut löytänyt Mülleriä, tuli hän taas takaisin ja pyysi,
että Aleksei toisi teekeittiön biljaardisaliin.

— "Vierashuone nro 4 soittaa", huusi eräs keittiöpoika
tarjoiluhuoneesta. Saksalainen kamarineiti kiiruhti ruhtinattaren
luokse. Hetken kuluttua palasi hän kalmankalpeana ruokailuhuoneeseen
ja kertoi, että kun ruhtinatar oli tullut huoneeseensa puuteroidakseen
itsensä ennen kuin tanssiaisten piti alkaa, oli hän huomannut, että
jalokivilipas oli poissa ja kysynyt häneltä, missä se oli. Yleinen
hämmästys! — Eikä Mülleriä näkynyt. — Lipas oli kadonnut, samoin
ruhtinaan arkipuku, jonka sijalla oli hännystakki tuolilla. Miten
ikävää — ja Müller oli ja pysyi poissa.

Kun ruhtinatar oli toivonut, ettei isäntäväkeä tehtäisi levottomaksi,
antoi neiti valjastaa ja ajoi itse poliisin luokse, samalla kun
tanssiaiset jatkuivat sisällä häiriöttä.

Kun vieraat olivat aikaisin aamulla sanoneet hyvästi, kaipasi eräs
herroista eteisessä hattuaan, toinen päällystakkiaan ja se vaikutti
sekä isäntäväkeen että palvelijoihin kiusallisesti. — Ja Müller oli
kadonnut.

Pari päivää sen jälkeen oli Sonja, entinen sisäkkö, tullut ja kysynyt
Mülleriä, ja kun hän ei ollut enää talossa, oli Sonja kertonut että
Müller oli luvannut ottaa hänet mukaansa Pariisiin. Turhaan oli hän
odotellut häntä, mutta saanut sen sijaan postitse käärön, lippaan,
jossa seisoi eräässä lapussa: "narri ei ole se, joka narraa, vaan se,
joka antaa itseään narrata". — Lipas hänellä oli mukanaan — se oli —
jalokivilipas!

Müller ei saanut suurta saalista, sillä hän ei ollut ottanut
lukuun, että ruhtinattarella oli useimmat korut yllään ja
matkapankkiosotuksella, jonka hän oli löytänyt salalaatikosta, ei hän
saanut mitään, koska Pariisin pankkiin oli heti ilmoitettu varkaudesta,
mutta sen sijaan joutui hän kiinni. Ja sanomalehdissä luettiin sitten,
että kansainvälinen hotellivaras Baume, joka kutsui itseään myös
Schwarziksi ja Mülleriksi, istui nyt lukkojen ja telkien takana.

Aleksei ja minä olimme saaneet kreiviltä 10 ruplaa kumpikin
juomarahoiksi, ja minun ruplani kätkettiin heti säästölaatikkoon.

       *       *       *       *       *

Kevätaurinko sulatti hanget, puut olivat täynnä paisuvia silmuja, mutta
minä tunsin itseni päivä päivältä väsyneemmäksi. — "Pietarin ilma" —
sanoi herrasväen kotilääkäri ja antoi minulle vahvistavia lääkkeitä.



PÄIVÄKIRJASTANI.

Janne, kuten tuolla ulkona on kevät, samoin on kevät sydämessäni — minä
saan tulla Helsinkiin, sinne sinua lähemmäksi.

Eräänä päivänä kutsuttiin minut everstin rouvan luokse hänen
huoneeseensa, jossa oli neitikin.

— Olisiko Matildalla mitään vastaan jättää Pietari — kysyi everstin
rouva ystävällisesti.

Minä tunsin miten veri nousi päähäni. — Herrasväki ei ole tyytyväinen
minuun — ajattelin minä, mutta rauhoituin, kun neiti jatkoi: — Kuten
Matilda tietää, tahtoo kiltti äitini antaa minulle kaiken, minkä voi.
Nyt riippuu vain siitä onko Matildalla halua seurata meitä uuteen
kotiimme Helsinkiin. Kyyneleet nousivat silmiini ja minä seisoin
sanattomana.

Everstin rouva lisäsi, että hän tulisi kaipaamaan minua, mutta kun
lääkäri arveli, että terveydelleni olisi parempi jos jättäisin
Pietarin, olisi hän iloinen jos tahtoisin ottaa paikan vastanaineiden
luona, johon minä hänen mielestään sopisin aivan erikoisen hyvin.

Minä kiitin rouvaa hänen ystävällisyydestään, mutta pelkäsin, etten
olisi kyllin taitava ruuanlaitossa.

— Voi, siitä kyllä selvitään, pikku Matilda, — sanoi neiti iloisesti.
Sinä aikana, jolloin äiti on Englannissa hommaamassa minun kapiotani,
voimme Matilda ja minä olla Korven kartanossa ja Sella opettaa meille
kyllä ruuanlaittoa. Sveitsiläisessä kasvattilassa olen jo oppinut
kaikki nuo karkeammat työt, mitä vaaditaan taloudessa. Minä osaan pestä
lattiat, puhdistaa leivinuunin rasvanoesta ennenkuin paistetaan kakkuja
ja leipää ja muut sellaiset työt, jotka eivät ole erittäin hauskoja.
Ranskalaisia ruokalajeja osaan myös valmistaa, mutta näetkös Matilda,
kun nyt tulen tohtorin rouvaksi, tahdon osata laittaa sellaistakin
ruokaa, johon tohtorini on tottunut. — — Voi miten herttainen neiti
oli, puhuessaan kaikesta tuosta. Everstin rouva vain hymyili.

No niin, asia päätettiin, 25 markkaa tulisin saamaan kuukaudessa. Koska
katsoin velvollisuudekseni ilmoittaa heille kihlauksestani, kerroin
siitä nyt pyytäen vaitiololupauksen.

— Miten hauskaa, miten hauskaa, vielä enemmän onnea meidän uuteen
kotiimme! — huudahti neiti ja syleili minua.

Heinäkuussa on häät, aivan yksinkertaiset häät Korven kartanossa, ja
sitten matkustavat nuoret ulkomaille pariksi kuukaudeksi.

— Sillä aikaa järjestämme Matilda ja minä kotinne — sanoi everstin
rouva suudellen tytärtään sydämellisesti.

Ja nyt olen kirjoittanut elämäni ensimäisestä valon säteestä, sitten
kun sain päiväkirjani.




VASTANAINEIDEN LUONA.


— Aivan ihastuttavan sievä koti — todellinen nukkekaappi! — sanoi
mamselli Borg, kulkiessaan everstin rouvan kanssa huoneiden läpi
tarkastaen perinpohjin kaikkea. — Kyllä huomaa että huolellisen ja
rakastavan äidin käsi on järjestänyt kaiken aivan erinomaisesti
pienimpiä yksityiskohtia myöten. Se on kyllä antanut työtä, sillä minä
tiedän, mitä merkitsee tulla tyhjään huoneustoon ja alkaa ensimäisestä
naulasta. Mutta nyt on nukkekaappi valmis, ja huomisiltana saa everstin
rouva ilon nähdä nuoret.

Minua ilahduttaa, että Sella pitää järjestelyä onnistuneena, ja olen
kiitollinen, että Sella varasi aikaa tarkastaakseen Matildan ja minun
työtäni. Niin, kyllä on mennyt aikaa ennenkuin olemme saaneet kaiken
järjestetyksi ja paikoilleen, mutta Matilda on ollut kovin kiltti ja
suureksi avuksi minulle — sanoi everstin rouva, kun he pysähtyivät
ruokailuhuoneen kaapin ääreen, jossa minä otin hopeaesineitä kääreistä
ja ladoin ne laatikkoon. Taputtaen minua ystävällisesti jatkoi hän
kyynelsilmin: "Matilda on kuten minäkin tuhlannut rakkautta jokaiseen
pikku asiaan. Nyt Sella on hyvä ja katsoo puuttuisiko keittiön puolelta
vielä jotakin."

— Mielelläni rouva. — Mutta katsokaapas, miten hopea näyttää sievältä
punaisella veralla. Niin, kaikki on ihastuttavaa — sanoi mamselli,
mennessämme keittiöön, jossa hän katseli kaikkea hyvin tarkasti.

— Kerrassaan täydellistä! Mutta katsotaanpas — onko huuhteluvati lihaa
ja samoin kalaa varten? — Ei, ne me olimme aivan unohtaneet; samoin
liinat lihan kuivaamista varten, mutta mamselli otti hankkiakseen ne.

Säiliöihin oli hän tyytyväinen. Hänen mielestään oli siistiä että
seinät oli peitetty valkealla kartuusipaperilla ja vahakangasta
hyllyillä piti hän käytännöllisenä.

Hän katsoi keittiön akkunasta ulos ja huudahti hämmästyneenä: — Mutta
hyvä rouva, tässäkin uudessa, hienossa talossa ovat herrat arkkitehdit
tehneet virheen. Ajatelkaas, asettaa pölyytysparveke aivan keittiön ja
ruokasäiliön akkunan läheisyyteen! Hyi miten vastenmielistä! Nyt on,
Matilda pieni, pidettävä akkunat kiinni, kun parvekkeella pölyytetään
ja pudistellaan ja katsottava että ruokatavarat ovat hyvin peitetyt.
Voipaperi sopii peitoksi parhaiten. Varovaisuuden vuoksi olisi hyvä
saada tiheä pellavakankainen verho ruokasäiliön akkunaan estämään
hienoa pölyä ja taudinsiemeniä tunkeumasta sisään! Jos kerran saisimme
naisarkkitehtejä, ajattelisivat he varmaan vähän enemmän terveyden
vaatimuksia ja käytännöllisyyttä keittiöpuolella, — lisäsi hän
kurkistaen minun huoneeseeni. — Palvelijainhuone — no niin, yhdelle
henkilölle voi se sopia, mutta jos on kaksi, niin missä nukkuu toinen?

— Sella on oikeassa, taloja rakennettaessa ajatellaan aivan liian vähän
palvelusväkeä ja hän joka tekee koko päivän työtä, tarvitsee yhtä hyvin
kuin mekin oman hauskan huoneen — sanoi everstin rouva katsoen kelloa.
— Ei, nyt saamme luvan mennä, kenraali odottaa meitä kahville. Minä
kiitän oikein sydämellisesti kaikista hyvistä neuvoista, joita olemme
saaneet ja toivon, että Sella jää tänne huomispäiväksi ottamaan nuoret
vastaan.

— Kiitos, herttainen rouvani, sitä en todellakaan voi — vastasi
mamselli Borg eteisessä. — Olen luvannut Herbertille olla kotona Korven
kartanossa huomenna. Hän saa muutamia koulutovereita luokseen joiksikin
päiviksi, ja viikon kuluttua pitää poika kullan mennä kouluun. Kyllä
on onni kenraali raukalle, että hän saa Herbertin luokseen. Suuri koti
tuntuu nyt niin autiolta ja tyhjältä. Hyvästi, pikku Matilda! Jumala
siunatkoon uuden kotinne! —

Ja niin jäin minä yksin nukkekaappiin — kuten mamselli kutsui sitä.



PÄIVÄKIRJASTANI.

Uusi jakso elämässäni on alkanut. Minusta tuntuu välistä, kuin en
löytäisi varmaa jalansijaa maanpäällä. Olen jälleen heitetty uusiin
oloihin! — Minäkin tunsin sanoin kuvaamatonta onnea, kun näin tänä
iltana nuoren herrasväkeni kulkevan käsi kädessä toisesta huoneesta
toiseen ihaillen uutta kotiaan. He kuhersivat kuin pari kyyhkystä,
aukaisivat kaappien ovet ja aina kuului ihastuksen huudahdus. Hauskinta
oli nähdä, kun he kurkistivat liinavaatekaappiin, ja tohtori huudahti
iloisesti: — Mutta, Kate, mitä suloisia silkkipusseja nuo ovat, jotka
riippuvat pitkissä nauhoissa?

Tohtorin rouva nosti yhden pusseista hänen nenälleen ja vastasi
leikillisesti — laventelia, herra tohtori, — laventelia, että herrani
ja mieheni pyyhkeet ja ruokaliinat saisivat suloisen tuoksun. —
Viimeiseksi tulivat he keittiöön ja pitivät, että siellä oli niin
kiiltävää ja siistiä.

— Matilda, miten hauskaa tuleekaan olemaan saada yhdessä puuhata
täällä! — sanoi tohtorin rouva taputtaen minua olalle. Kuinka hauskaa
olikaan nähdä heidät illallispöydässä, kun tohtorin rouva tarjosi ensi
kertaa omassa kodissaan teetä miehelleen ja sanoi iloisesti nauraen,
että hän tunsi itsensä oikein kunnianarvoiseksi. — Niin — nuori
herrasväkeni säteili onnea ja iloa. Saankohan minäkin kerran istua
omassa kodissa — Jannen kanssa? Kenties — mutta hyvin kaukaisessa
tulevaisuudessa. Voi niin kaukaisessa — — —

       *       *       *       *       *

Kuukaudet kuluivat, onnea uhkuvat kuukaudet. Kaikki sunnuntait vietti
herrasväki kenraalin luona ja minäkin menin sinne aina päivälliselle.
Ja joka keskiviikko tulivat kenraali ja Herbert herra meille. Silloin
laitoimme rouva ja minä yhdessä päivällisen. Ne olivat iloisia hetkiä
keittiössä. Janne tuli aina kenraalin mukana ja tarjoili herrasväelle
pöydässä, ja kun sitten hän ja minä söimme kahden kesken päivällisemme
tarjoiluhuoneessa, rakennettiin monta pilvilinnaa. Unohtumattomia,
muistorikkaita päiviä!

Joulun vietimme Korven kartanossa. Se oli tunnelmarikasta aikaa.
Väen suureen ruokailuhuoneeseen olimme Polly ja minä koristaneet
joulukuusen, sinne oli katettu pitkä kahvipöytä ja keskellä pöytää oli
kauravakka. Molemmin puolin vakkaa oli suuri joululeipä. Vanhan tavan
mukaan piti hevosten saada joulupäivänaamuna kauroja, mutta leipään ei
saanut kukaan koskea, sen piti olla pöydällä Nuutinpäivään asti.

K:lo 6 sytytettiin joulukuusi. Palvelusväki, joka oli juuri tullut
joulusaunasta ja pukeutunut juhlapukuun, istuutui seinänvieripenkeille.

Kun herrasväki vähän senjälkeen tuli sisään, nousivat kaikki ja
viritettiin jouluvirsi. Senjälkeen puhui eversti niin kauniisti joulun
merkityksestä, ja sitten alkoi kahvinjuonti. Kun se oli ohi, poistui
herrasväki, pehtori jakoi väen joululahjat ja sitten huviteltiin
leikkimällä joululeikkejä.

Ylhäällä suuressa salissa säteili komea joulukuusi, ja herrasväki
vietti siellä hiljaisen, tunnelmallisen illan.

Jouluaamuna kuultiin jo aikasin kulkusten kilinää. Pitkä rivi rekiä
seisoi pihalla, ja jo k:lo 1/2 6 ajoimme joulukirkkoon. Janne, Polly
ja minä ajoimme yhdessä — se oli ihana matka! Kirkkotiellä näkyi joka
talossa, vieläpä pienimmissä tölleissäkin palava kynttilä akkunassa —
ja kirkko loisti edessämme kuin valomeri.

Joulunpyhät kuluivat — ja me palasimme kaupunkiin.

       *       *       *       *       *

Viikot ja kuukaudet vierivät, ja onni näytti tunkevan juurensa
yhä syvemmälle nuorten kotiin. Nuori emäntäni auttoi minua usein
keittiössä, ja kun tohtori tai kenraali kiittivät ruokaamme, oli hän
säihkyvän iloinen ja tyytyväinen.

Kun tohtori oli työssään, istui rouva ahkerana ompelukoneen ääressä.
Hän ompeli ja ompeli mitä suurimmalla innolla, ja kun hän iltasin
istui miehensä huoneessa, virkkasi hän uutterasti. Tohtori kehoitti
häntä lepäämään. Ei, siitä hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan, eikä
hänellä ollut halua käydä huvituksissa. Joka päivä oli hän kuitenkin
ajelemassa kenraalin kanssa. Hän näytti nauttivan täysin siemauksin
aikaisesta keväästä ja ylisti eloa antavaa aurinkoa. Oi, miten hän sitä
rakasti! — Ja hän oli tyytyväinen hiljaiseen perhe-elämään, jota he
viettivät.

Rouva oli niin rakastettava ja suloinen, että oli oikein vaikeata
irroittaa katseitaan hänestä.

Mutta yht'äkkiä rupesi emäntäni tulemaan kivuloiseksi. Kevätilma uuvutti
häntä. Yhä harvemmin tuli hän keittiöön ja eräänä päivänä pyysi hän
ystävällisesti minua huolehtimaan taloudesta. Kyynelsilmin sanoi hän,
ettei hän jaksa ajatella sitä.

Kotilääkärin, kuulun professorin yksi-istuimiset rattaat pysähtyivät
joka päivä meidän pääportaittemme eteen. Kun hänen käyntinsä sairaan
luona kesti kauvemmin kuin tavallista ja hän otaksui että pikku varsa,
joka oli seurannut mukana, pitkästyisi odotukseen, pyysi hän minua
käskemään kuskin ajaa kotiin. Välistä saattoi tapahtua, että professori
pistäysi meille ratsastuspukuun puettuna. Oli aivan ihmeellistä nähdä
kuinka hänen käyntinsä vaikuttivat rauhoittavasti sairaaseen. — "On
kuin hän voisi valaa uutta voimaa minuun" — oli rouvan tapana sanoa.

Eräänä päivänä hänen ollessaan erikoisen alakuloinen ja epätoivoinen
sairautensa päättymisestä, kuulin professorin sanovan luottamusta
herättävällä äänellä: "Rohkeutta ja luottamusta vaan, rouva, ja Jumala
tekee loput."

Niin, kyllä hän osoitti emännälleni erityistä huolenpitoa, ja antoi
minulle tarkkoja määräyksiä hänen ruokajärjestyksestään. Ja kun hän
arveli oman siivilöimislaitoksensa olevan paremman kuin meidän, pyysi
hän minua hakemaan joka päivä juomavettä hänen omasta keittiöstään.

Kun tulin sinne eräänä päivänä, niin sain tietää, että professori
halusi puhua kanssani ja oli pyytänyt, että tulisin odotushuoneeseen.
Se oli täynnä naisia ja kun ei ollut enää yhtään istuinpaikkaa,
kantoi sisäkkö minulle tuolin. Yksinkertaisuudessani en saattanut
ymmärtää miksi kaikki nämä naiset, vanhat ja nuoret, näyttivät niin
pelästyneiltä — hyvää professoria ei toki tarvinnut peljätä — mutta
tunnelma tuntui minusta todellakin painostavalta. Oli kuin olisi
istunut hautajaisissa.

Vastaanottohuoneen ovi aukaistiin. Kynnyksellä seisoi professori
jäykkänä ja hienona. Hän antoi katseensa kiertää ympäri salin, ja kun
se kohtasi minut, astui hän muutamia askeleita sisään. Ylhäisesti
sorahtavalla äänellään ja antaen minulle etusormellaan pienen
viittauksen sanoi hän: — "Tohtorin rouva Ehreströmin lähetti".

Minä nousin, niiasin ja menin hänen perästään ruokailuhuoneeseen. Kun
hän oli sulkenut oven jälkeemme, pyysi hän minua katsomaan suurta
pronssista tehtyä vuohta, joka seisoi jalustalla. "Eikö se ole kaunis?
Tekisi mieli tarttua sitä turkkiin" — sanoi hän hymyillen omalla
erikoisella tavallaan. Minusta tuntui aina, kuin olisi hän koettanut
niellä tai tukahduttaa hyväntahtoiset hymyilynsä. Ja sitten antoi hän
minulle leipälautasen sanoen:

— Tervehtikää tohtorin rouvaa ja sanokaa, että jos hän pitää
tästä ohraleivästä, niin voitte saada ainesmääräyksen minun
taloudenhoitajattareltani. Pyytäkää sisäpalvelijaa eteisessä käärimään
paperia leivän ympärille. — Hän aukaisi oven ja meni saliin. Minä
seurasin kantaen lautasta. Päästyään saliin kääntyi hän minuun sanoen:

— Muistakaa, ei koskaan jauhoja lihakastikkeeseen, vain luonnollinen
mehu, ja viilipiimä tarjotaan tohtorin rouvalle — jälkiruuaksi.

Minä niiasin ja ennenkuin ennätin ulos eteisestä, kuulin hänen sanovan
jyrkällä äänellään:

— Päänsärky tulee sisään!

       *       *       *       *       *

Pari viikkoa sitten tuli everstin rouva kaupunkiin ja asui meillä.
Tohtorin rouva tuntui hyvin heikolta, ja hänen miehensä näytti
huolestuneelta. Samoin kenraali, joka istui päivät päästään luonamme.
Janne seurasi aina häntä auttaakseen minua tarjoilussa, sillä nyt
minulla oli todellakin yltäkyllin työtä keittiössä.

Lääkäri tuli yhä ankarammaksi sairaan ruokajärjestyksen suhteen. Jopa
tuli hän kerran itse keittiöön everstin rouvan kanssa opettaakseen
minua "sivelemään" kaavittua selkäpaistia ja tullakseen vakuutetuksi,
että olin paistanut sen hyvin. Sinä päivänä olin juuri leipomassa ja
olin siis puettu valkeaan leivinpukuuni.

Tarkastettuaan huolellisesti paistinlaittoani, katsoi hän minua
hetkisen — minä luulin, että minun englantilainen keittiöhilkkani oli
herättänyt hänen huomiotaan — ja sanoi everstin rouvalle:

— Hän on kalpea, näyttää riutuneelta. Ja kun on aivan välttämätöntä,
että rouva tyttärenne voi tuntea itsensä täysin levolliseksi, pitää
meidän katsoa että se, joka hoitaa hänen talouttaan, kestää. — Minä
kirjoitan teille vahvistavia lääkkeitä — lisäsi hän katsoen minuun.

Ja kun tyhmästi kyllä arvelin, että olin terve, keskeytti hän minut
lyhyesti, sanoen:

— Olette Pohjanmaalta? — kestävää väkeä. Tästä lähtien tulee teidän
hakea juomavettä kaksi kertaa päivässä keittiöstäni. Siten joudutte
enemmän raittiiseen ilmaan.

Ennenkuin he menivät sisään, katsoi hän nopeasti ympärilleen ja sanoi:
"Rouva, jospa kaikki kaupungin keittiöt olisivat yhtä siistiä kuin
tämä, olisivat lapsetkin terveempiä".

       *       *       *       *       *

Elämä on usein kuin unelma. Minä en tarvinnut pitkältä kestävyyttä. — —
Kun linnut rakensivat iloisesti viserrellen pesiään, ja aurinko heitti
lämpimät säteensä avoimesta akkunasta sisään, ja koko luonto riemuitsi
ja huokui keväistä onnea — silloin — niin silloin särkyi onni nuorten
pesässä.

Pienokainen oli saanut heikon hymyilyn kuolevalta, nuorelta äidiltään,
ja omaiset, jotka seisoivat rakkaansa vuoteen ympärillä, olivat
kuulleet hänen viimeisen kuiskauksensa:

"Yrjö, Jumala on rakkaus".

Lääketaito oli voimaton, ja sen harjoittajan täytyi taipua korkeamman
voiman edessä.



PÄIVÄKIRJASTANI.

Minun piti koota vain valonvälähdyksiä päiväkirjaani, mutta — mistäpä
löytää ne, kun elämä näyttää tarjoovan enemmän suruja kuin iloja! —
Olenko se minä, joka kuljetan sairautta ja kuolemaa mukanani, minne
menen, vai onko Kaikkeuden Isän tarkoitus, että minun tulee oppia
ottamaan osaa toisten ihmisten suruihin? Niin, nyt vasta tiedän, mitä
suru on. — "Sillä meillekin löysi viikatemies tien, täällä säälimättä
niitti hän sarat". Ja miten se koskeneekaan siihen, jota suru on
lähinnä kohdannut, kun minäkin, vieras ja vain palvelijatar, tunnen sen
niin raskaana.

Koti tuli vielä tyhjemmäksi, sen jälkeen kuin lapsi ja sen hoitaja
olivat muuttaneet kenraalin luokse. Äänettömänä ja synkkänä kulki
nuori isäntäni huoneustossa viettäen usein pitkiä aikoja huoneessa,
jossa rakastettu lepäsi ruusujen ympäröimänä. Mitä suurimmalla
kunnioituksella kosketti hän esineitä, jotka olivat olleet hänen. —
Minusta tuntui kuin pieninkin vainajalle kuulunut esine olisi ollut
hänelle pyhä. Minä kannoin ruuan sisään, kehoitin häntä syömään, mutta
hän tuskin maistoi mitään.

Ja sitten tuli aurinkoinen, kaunis kevätpäivä, jolloin Nikolainkirkon
kellot soivat niin valtavan kaihoisasti — päivä, jolloin laulu soi
avatun haudan ääressä — ja kaikesta jäi vain muisto. — —

Tohtori ei palannut enää hävitettyyn kotiinsa. Iltapäivällä tuli Janne
ja täytti hänen matka-arkkunsa. Yöllä matkusti kenraali poikineen
ulkomaille ja — Janne seurasi mukana.

— Tyhjyys ja kaipaus tuntuivat vielä suuremmilta.

       *       *       *       *       *

Everstin rouva otti pienoisen mukaansa Korven kartanoon ja kehoitti
minua niin pian kuin mahdollista tulemaan sinne ja lepäämään. Mutta —
kohtalo oli päättänyt toisin.

Kun mamselli Borg ja minä panimme kokoon isäntäni tavaroita ja purimme
"nukkekaappia", sain kirjeen professorin rouva Wallenborgilta. Hän
oli ruvennut kaipaamaan kotia ja he aikoivat palata Helsinkiin parin
viikon kuluttua tuoden mukanaan ei — pientä Henrietteä, vaan kyllä
pienen Henrin. Hän pyysi minua, jos mahdollista, täyttämään lupaukseni.
Ja heti sen jälkeen kun mamselli Borg ja minä olimme lopettaneet
surullisen työmme, rupesin jälleen sisäköksi professori Wallenborgin
perheeseen.




JÄLLEEN PROFESSORI WALLENBORGIN PERHEESSÄ.


Vuosia on taasen vierinyt, samalla kun minä olen yhä enemmän ja enemmän
eläytynyt professorin perheessä vallitseviin oloihin.

Kesät olemme viettäneet Niemenkylässä, oikeassa järjestyksen kodissa,
missä kaikki on pysynyt samassa kunnossa kuin mihin raatimiehen
rouvavainaja oli jättänyt sen. Mitään ei saanut muuttaa, — professori
tahtoi niin. Jopa pienten sydämenmuotoisten neulatyynyjenkin piti
riippua joka huoneen uutimessa. Ja professorin rouva kunnioitti
kaikessa miehensä toivomuksia.

Pikku Henri, vanhempiensa auringonsäde, kasvoi suuremmaksi ja
suuremmaksi, ja hänelle tuhlasivat raatimiehen rouvan vanhat uskotut
palvelijattaret nyt hellyyttään.

Niin Niemenkylässä vietetty aika oli levollinen ja rauhaisa.

Syyskuun lopulla muutimme aina Helsinkiin. Herrasväki asui raatimiehen
rouvavainajan suuressa kodissa, jonka eräs arkkitehti oli muuttanut
mukavaksi, uudenaikaiseksi huoneustoksi. Vanha salonki oli kuitenkin
entisellään aivan kuten vanhan rouvan aikana — professori tahtoi niin,
varsinkin, kun se oli erinomainen musiikkihuone. Ja tuossa suuressa
salongissa oli ikäänkuin menneen ajan ylhäisen hienouden tuntua.

Talvisin eli herrasväkeni keskellä soitannollista elämää. He
kävivät kaikissa suuremmissa konserteissa ja jos tulijoitakin
huomattavampia taiteilijoita kaupunkiin, niin varmasti käskettiin
heidät joko aamiaiselle tai päivälliselle. Professori Wallenborgin
koti oli laajalti tunnettu vierasvaraisuudestaan. Kun brüsseliläis-
tai pietarilaiskvartetti antoi konserttejaan, oli professori aivan
haltioissaan, ja kun se sitten soitti hänen kotonaan matineoissa — niin
silloinpa oli isäntäni vasta oikein omassa olossaan.

Pari kertaa kuukaudessa oli meillä niin sanottuja kvartetti-iltoja,
jolloin professori itse soitti oikeata stradivariustaan. Talon ystävät
näyttivät aina iloitsevan, kun heidät kutsuttiin näihin illatsuihin.
Niin, kyllä oltiin professorin talossa tilaisuudessa sekä kuulemaan
että nauttimaan laulusta ja soitosta.

Ja Janne? Niin, hän oleskeli enimmäkseen ulkomailla kenraalin ja
tohtorin kanssa. Milloin sain häneltä kirjeen Algeriasta, milloin
pyramiideilta ja milloin Norjasta, jossa hän sanoi parhaiten
viihtyvänsä. Hänen kirjeensä sieltä huokuivat pelkkää ihastusta, hän
näkyi oikein eläytyvän sikäläiseen matkailijaelämään ja haaveili
matkailijatulvan käännyttämistä Suomeen. — Tohtori se varmaan oli
herättänyt hänessä tuon ajatuksen.

Näytti todellakin siltä, kuin olisi Janne heittänyt senaatin
vahtimestarin toimen mielestään. Mutta mitä tulevaisuuden tuumia
hänellä nyt oli, en saanut selville.

       *       *       *       *       *

Oli tavattoman ikävä ja kolea kevättalvi. Professorin rouva oli
pidemmän aikaa sairastanut kurkkutulehdusta ja vaikeata leiniä,
jonkatähden perhelääkäri lopulta kehoitti häntä matkustamaan etelään.
Professori ei tahtonut, että hän matkustaisi yksin, ja kun hän itse oli
estetty seuraamasta häntä, päätti rouva ottaa minut mukaansa. — Ja nyt
tuli kaikki, mitä Polly oli opettanut minulle, tarpeeseen kamarineidin
tehtävässäni.

Laittauduimme valmiiksi ja matkustimme ensimäisellä laivalla Lübeckiin.



PÄIVÄKIRJASTANI.

Olen aina toivonut saada tehdä pitkän merimatkan, mutta nyt tiedän
vasta, mitä merkitsee maata pari päivää liikkumattomana tukahduttavassa
hytissä meren kovasti aaltoillessa. Jo Helsingin ja Räävelin välillä
luulin kuolevani, niin kauhean sairas olin. — Professorin rouva raukka,
hänellä ei ollut silloin mitään hyötyä kamarineidistään.

Laivan tarjoilijattaret ihmettelivät kovin miten reipas emäntäni oli
merellä ollessamme. Kun muut matkustajat olivat matkalla merikipeitä,
istui rouvani aina pöydässä kapteenin kanssa. Ja minä, joka en
saattanut edes kuulla puhuttavankaan ruuasta! No niin — niin pian kuin
pääsin maihin meni tuo "sairaus" ohi, vaikkakin pääni oli vähän raskas
rautatiematkalla Berliiniin.

Saksalaisessa pääkaupungissa sain seurata emäntääni suuriin kauppoihin,
joissa hän teki ostoksia sekä omaa puvustoaan että minun pukujani
varten. Hän piti hyvin tärkeänä, että olisin yhtä aistikkaasti puettu
kuin ulkomaalaiset kamarineiditkin.

Hän oli tunnettu hyvästä aististaan. Hänellä oli yksinkertaiset puvut,
mutta kun hänellä oli kaunis vartalo, näytti hän aina hienolta ja
ylhäiseltä. "Une dame trés distinguée" [Erittäin hieno nainen.], kuulin
kerran erään ranskalaisen sanovan hotellissa, kun rouva astui hissistä
pois.

Rouva ei koskaan ostanut huonoa tavaraa. Hän kertoi, että
hänen äitinsä, joka oli ollut jotenkin varaton, mutta erittäin
käytännöllinen, oli opettanut hänelle, että on edullisempaa ostaa
aina varsinkin arkipuvukseen hyvää kangasta, sillä sen kalleus
tulee korvatuksi ajan mittaan. Ja siinä hän oli oikeassa, sillä kun
ajattelee, mitä jo tekopaikka maksaa, niin ei kannata ompeluttaa
vaatteita huonosta kankaasta. Ei, jos kustantaa itselleen hyvää
kangasta, niin on pukineesta myös kauvemmin hyötyä.

Niinä päivinä, jotka olimme Berlinissä, teimme vaunuilla ajelumatkan
Eläintarhaan, jossa kastanjapuut kukkivat. Sitten kävelimme
Kasvitieteellisessä puutarhassa, jossa oli erilaisia eläimiä, mutta
apinat ja virtahepo huvittivat minua eniten. Kyllä silloin sain nähdä
paljon tuossa suuressa kaupungissa — jopa itse keisarinkin.

Ja sitten matkustimme pikajunalla Sveitsiin.

Kun tulin ensimäisenä aamuna Montreuxin hotellissa professorin rouvan
huoneeseen, pyysi hän minua vetämään käärekaihtimen ylös ja menemään
parvekkeelle. Minä tein niin — pysähdyin hämmästyneenä — kyyneleet
nousivat silmiini — seisoin äänetönnä ihastuksesta — luonto puhui
harrasta kieltä. Niin, sitä näkyä en koskaan unohda.

Rouva oli pukeutunut kiireimmiten ja astui aamupuvussaan parvekkeelle,
josta hän löysi minut itkemässä.

— Ymmärrän niin hyvin tunteesi, Matilda, — sanoi hän ystävällisesti. —
Eikö olekin valtavan kaunista? Aina nuoruudestani asti on tämä ollut
lempinäköalani. Katso miten taivas on korkea ja kirkas. Tuolla alhaalla
puutarhassa näet hedelmäpuiden ja magnoliain kukkivan. — Tuolla on
peilikirkas Genferjärvi — tuolla taas Chillon'in linna — ja toisella
puolella järveä ranskalainen rannikko omituisesti muodostuneine
Savoijinalppeineen, joilla nyt näkyy olevan äskensatanutta lunta.
Tuolla — suoraan edessä päin on viljava Rhônelaakso. — Tuolla kauimpana
näet pilvenkorkuiset vuoriselänteet ikuisen lumen peittäminä ja
"Dent du Midi'n" ihanan aamuauringon kultaamana. Voiko nähdä jotain
kauniimpaa? Täällä tässä suurenmoisessa luonnossa jos missään, tuntee
Jumalan suuruuden — mutta täällä tuntee myös oman arvottomuutensa.

Miten hyvin rouva ymmärsi, minkä vaikutuksen tämä luonto oli tehnyt
minuun.

Aika vieri. Päivät kuluivat miellyttävästi minun koettaessani kaikkina
vapaahetkinä perehtyä ranskankieleen niin paljon kuin mahdollista. Ja
se kävikin helposti, kun hotellin palvelusväki ja matkustavien naisten
kamarineidit puhuivat ranskaa.

Kun emäntämme eivät tarvinneet meitä, otimme kamarineidit ja minä
käsityömme ja istuuduimme puutarhaan, jossa oli varattu erityinen
paikka matkustavien palvelijoille. Vähitellen voin mennä omin neuvoin
torille ja ostaa kukkia rouvalleni, jopa tehdä ostoksia puodeissakin.

Kun kuumuus kävi liian painostavaksi, lähtivät matkailijat korkeammalle
vuoristoon. Hotellit olivat melkein tyhjiä, kun mekin jätimme
Montreuxin ja matkustimme melkein äkkijyrkkää rataa Glion'iin, joka on
692 m meren pinnan yläpuolella.

Me asetuimme hienoon Puistohotelliin, jonka vakinaisiin vieraihin
isäntäväkeni kuului.

Ylimmässä kerroksessa, nim. kolmannessa, sain minä pienen sievän
huoneen. Näköala akkunastani oli ihastuttavan kaunis. Oikealla näkyivät
viinivuoret vivahtaen jo vihreään ja kentät, jotka olivat valkeanaan
narsisseja. Allamme lepäsi Genferjärvi, jolla purjeveneet näyttivät
pieniltä pisteiltä. Ja ihanaa näköalaa reunustivat suurenmoiset alpit.

Mikä kuitenkin melkein enimmän herätti mielenkiintoani oli nähdä,
miten suurella huolella kaikki hoidettiin tuossa suuressa hotellissa.
Professorin rouva, joka oli tuntenut hotellin jo pitemmän aikaa, kysyi
kerran isännältä, kuinka oli mahdollista, ettei yhtenäkään vuonna
saattanut koskaan havaita mitään puutteellisuuksia ei ravintolassa,
salongeissa eikä matkustajahuoneissa. — Siinä lienee joku salaisuus —
mikään ei ole kulunutta — kaikki on mallikelpoisessa kunnossa.

Hotellin omistaja, hienosti sivistynyt mies, nauroi sydämellisesti
sanoen:

— Salaisuus ei ole suuri, hyvä rouva. Jos tahdotaan saada aikaan
jotakin ensiluokkaista, on katsottava, että kaikki — yksinkertaisinkin
on hyvää lajia — se kannattaa, se kestää kuluttaa. Ja sitten on vain
pidettävä kaikki kunnossa. Minä kuten muutkin hotellien isännät
olen kulkenut "asteikon läpi", aloitin urani juoksupoikana suuressa
hotellissa. Sitten ylenin kengänkiilloittajaksi, harjaajaksi,
hissipojaksi, rengiksi ja tarjoilijaksi. Keittäjänä en ole koskaan
ollut, se on puute kasvatuksessani, mutta keittiöpoikana olin
kyllä jonkun aikaa. Sitenhän on saanut oppia miten kukin tehtävä
on suoritettava ja tiedän nyt, mitä vaaditaan ja mitä voi vaatia
palveluskunnaltaan. Oman valvovan silmän pitää ulottua kaikkialle.
Olkoon että on hyvää apuakin, esim. ylitarjoilijasta, joka valvoo
ravintolassa ja ruokailuhuoneessa että tarjoilu tapahtuu täsmällisesti
ja huolehtii, että pöytäkalusto on hyvässä kunnossa. Haljennut
lautanen tai säröinen lasi eivät kuulu ensiluokkaiseen hoitolaan tai
ravintolaan. Ja sittenhän minulla on "kotiopettajatar" — tätä nykyä
eräs neiti aatelisesta kodista — hänen tehtäviinsä kuuluu — paitsi
liinavaatekaapin hoitamista — myöskin tehdä kiertokäyntinsä vierasten
huoneissa. Jos hän huomaa lattiassa tai seinissä pienimmänkään tahran
tai särön, antaa hän heti poistaa sen, jos on jotakin kulunutta tai
epäkunnossa olevaa, pitää se pikimmiten korjata. Niin, salaisuus ei ole
suuri — kaikki tulee vain pitää hyvin kunnossa.

Paljon uutta sain täällä sekä nähdä että kuulla, minä vain kuljin
ja keräsin kokemuksia. Ja monta opettavaista, iloista muistoa jäi
minulle kaikista hauskoista hetkistä, jotka olin viettänyt niiden
ulkomaalaisten palvelijoiden parissa, joihin olin tutustunut.

"Oma maa mansikka muu maa mustikka", sanotaan; sekä emäntäni että minä
aloimme ikävöidä kotiin. Hotellielämä tulee ajan pitkään väsyttäväksi.
Ikävä kyllä emme vielä saaneet palata Suomeen. Kun rouvan leini tuli
päivä päivältä pahemmaksi ja professori oli kirjeellisesti saanut siitä
tiedon, sähköitti hän heti, että perhelääkäri katsoi kylpyparannusta
Teplitzissä välttämättömäksi, jonka tähden me täytimme matka-arkkumme
ja lähdimme Böhmiin.



Rakas äiti!

Unohdin kenties mainita viime kirjeessäni sinulle, ettemme nyt
asu hotellissa vaan rouvan lääkärin luona, jonka arvonimi on
"lääkintäneuvos". Rouvallani on kaunis huone parvekkeineen, josta
on näköala "Kurgarteniin". Siellä soittokunta soittaa kaksi kertaa
päivässä. Aamukonsertti alkaa aina k:lo 1/2 7 virrellä. Minun
huoneeni on pihalle päin. Voit uskoa äiti, että on hauskaa saada asua
yksityisasunnossa. Täällä ei meitä kuten suurissa hotelleissa palvele
pitkin päivää hännystakkeihin puetut tarjoilijat, se saattoi minut aina
oikein hämilleen. Kun emme saa täällä kotona muuta kuin aamukahvin,
pitää meidän aina syödä ateriamme ravintoloissa ja siellä tietysti
tarjoilijat palvelevat meitä, mutta se on kuitenkin toista. Hauskaa on
myös saada nähdä, miten eletään ulkomaalaisessa kodissa. Täällä tuntuu
minusta kaikki olevan asetettu käytännöllisemmin kuin meillä kotona.
Ajatteles, tohtorilla on seitsemän huoneen ja keittiön huoneusto ja
vain yksi palvelija; Lischen on hänen nimensä. Paitsi professorin
rouvaa asuu täällä vielä kaksi muuta kylpyvierasta, eräs englantilainen
lordi kamaripalvelijoineen ja eräs rouva Amerikasta. Hänelläkin on
kamarineiti mukanaan.

Minua ihmetyttää todellakin, että Lischen ennättää tehdä kaiken yksin.
On tosin niin, että eräs poika auttaa häntä joka aamu pari tuntia
pudistelemaan mattoja ja harjaamaan kenkiä. Ja sitten tulee jokatoinen
päivä kaksi miestä valkaisemaan portaat ja hallin kivilattian. K:lo
5 aamulla on Lischen jo ylhäällä ehtiäkseen saada lääkärin kolme
huonetta siistityiksi kello 1/2 7, jolloin vastaanotto alkaa. Ja kaksi
kertaa päivässä pitää hänen laittaa kylpyvierasten vuoteet ja siistiä
heidän huoneensa — sekä ennen että jälkeen kylvyn. Nopsa se tyttö on
ja aina ystävällinen ja iloinen, ja työnsä suorittaa hän erittäin
huolellisesti. Mutta kyllä sitten hänen emäntänsä, lääkintäneuvoksetar,
valvookin ettei missään saa näkyä tomuhiukkasta. Ja voitko ajatella
äiti, ettei Lischen eikä poika saa ensinkään palkkaa lääkäriltä. Ei, ne
ovat talon vieraat, jotka, paitse vuokraansa, maksavat myös määrätyn
maksun viikossa palvelusväelle, ja se maksu on aika suuri. Eikö totta
— mukava tapa palkata palvelijansa! Niin on tapana tehdä kaikissa
böhmiläisissä kylpypaikoissa.

Minusta on myöskin hyvin hupaista luoda silmäys ulkomaalaisten
taloudenhoitoon. Täällä eletään päivä — niin, melkeinpä vain tunti
kerrallaan. Sain kerran sattumalta nähdä talon ruokasäiliön, ja
siellä ei todellakaan ollut mitään muita ruokavaroja kuin maitoa ja
palanen voita. Lischenillä ei ole milloinkaan käsillä mitään syötävää.
Kaikki on lukon takana, ja lääkärin rouva kulkee koko päivän ympäri
avainkimppuineen. Hän keittää itse kahvin, valmistaa ruuankin ja
Lischenille antaa hän kaiken annoksittain.

On vähän vaivaa eikä tarvita mitään taitoa ruuan laittamiseen, kun
kaikki ostetaan melkein valmiina. Ruokalaji on vain paistettava
tai keitettävä. Olen välistä saanut seurata lääkärin rouvaa hänen
mennessään talousostoksille. Ja on ollut hyvin hauskaa ja opettavaista
nähdä suuria hienoja herkku- ja ruokatavaramyymälöitä marmoripöytineen
ja siisteine, valkoisiin puettuine myyjineen. Noissa kaupoissa on
kaikenlaisia ruokatavaroita kauniisti ja maukkaasti järjestettyinä.
Niistä saa ostaa jopa valmiiksi perattua kalaakin, maustettuja ja
höystettyjä metsäkauriin ja muita paisteja, puhumattakaan erilaisista
valmiiksi laitetuista kyljyksistä ja höyhennetyistä, peratuista
linnuista, kiehautetuista vihanneksista ja erinomaisista liemistä. —
Kaikki maukasta ja parasta lajia. Ja kukin emäntä ostaa juuri niin
paljon, kuin hän laskee menevän yhdellä aterialla, ei koskaan enempää.

Ennen kutakin ateriaa juoksee Lischen tyhjiä haarikoita mukanaan
hotelliin, jossa ne täytetään tynnyreistä kylmällä, kuohuavalla oluella.

Ei tiedätkö äiti, kyllä meillä on paljon hauskemmin siellä kotona.
Siellä meillä on ruokavaroja ruokasäiliössä, ja emäntä osoittaa
luottamusta palvelijoitaan kohtaan. Minusta tuntuu, että olisi kovin
ikävää palvella talossa, jossa jokainen pala annetaan vähissä erin.

Kuulin eräänä päivänä erään rikkaan saksalaisen rouvan kysyvän
emännältäni, kuinka monta voileipää meillä annetaan palvelijoille
illalliseksi. Hämmästyneenä sellaisesta kysymyksestä vastasi rouva
nauraen, ettei meillä lasketa voileipiä, palvelijattarella on ruoka
hallussaan ja hän saa luonnollisesti syödä, niin paljon kuin haluaa.

— Mitä ihmettä te sanottekaan! — huudahti rikas rouva. — Minä annan
aina kaksi voileipää tytölleni, mutta kaikki tuttavani arvelevat, että
siinä on yksi liikaa! Äiti, oletko kuullut sellaista!

Kun kerroin tästä päivällisellä loordin kamaripalvelijalle ja
amerikkalaiselle kamarineidille, joutuivat he aivan pois suunniltaan.
Edellinen sanoi: — Sellaista ei tapahtuisi koskaan Englannissa! — Ei
meilläkään Amerikassa — lisäsi kamarineiti terävästi.

Äiti, tahdotko vielä kuulla, miten ulkomailla pidetään
yksityisajoneuvot? Useita kertoja päivässä ajaa lääkärimme
sairaskäynneilleen hienoissa, pienissä umpivaunuissa. Hänen
nimikirjaimensa ja aateliskruununsa ovat maalatut vaunun oveen. Kun
olen aina ihaillut hänen kauniita, mustia hevosiaan, pyysin eräänä
päivänä Lischeniltä luvan saada kurkistaa talliin.

— Talliin! — huudahti hän nauraen ääneensä. — Mitä tallilla tekee, kun
ei ole hevosia! Ne kuten kuskikin ovat vuokratut. Lääkärillä on vaan
vaunut ja kuskinpuku.

Voit uskoa että hämmästyin. Mutta kyllä mahtanee tulla paljon
huokeammaksi näin.

Nyt on rouva niin paljon parempi, että jätämme Teplitzin kahdeksan
päivän kuluttua ja matkustamme Köpenhaminan kautta suoraan kotiin.
Miten iloitsenkaan kun saan syyskuun lopussa kahden viikon loman ja
saan viettää sen luonasi. Silloin kerron kaikenlaista käynneistämme
munkki- ja nunnaluostareissa. Niin paljon ihmeellistä olen nähnyt ja
kuullut tällä matkalla.

Sain eilen kirjeen Jannelta. Kenraali, tohtori ja hän ovat nyt
paluumatkalla Huippuvuorilta.



PÄIVÄKIRJASTANI.

"Polaris" laivalla.

Jos emäntäni tuli iloiseksi kohdatessaan Berlinissä miehensä joka
oli tullut ottamaan hänet vastaan, en minä ollut sitä vähemmän, kun
näin odottamatta Jannen Köpenhaminassa Polaris laivalla. Ajatteles
ettei hän ollut kirjoittanut minulle, että kenraali matkustaisi samaa
tietä kuin mekin. Mutta kun nyt olin kuullut Jannen tulevaisuuden
suunnitelmat, ymmärsin niin hyvin, miksi hän tahtoi valmistaa minulle
tämän yllätyksen. Laivamatka Köpenhaminasta Helsinkiin on aina jäävä
rakkaimmaksi muistoksi pitkältä ulkomaamatkaltani.

Kun lähdimme ulkomaille, oli kova myrsky, nyt sitä vastoin lepää meri
peilityynenä, ja on mitä kaunein ilma. Olen vakuutettu, että se on hyvä
enne Jannen ja minun onnelle. Näinä ihanina kuutamoiltoina olemme me
puhelleet kannella tulevaisuudestamme. Janne on kertonut minulle, miten
odottamatta hänen kaikki suunnitelmansa ovat muuttuneet, kertonut,
miten hyvin meidän elämämme tulee pian järjestetyksi, hänen hyvän
isäntänsä ystävällisen huolenpidon kautta. Ja jos kaikki käy, kuten on
laskettu, istumme me vuoden kuluttua onnellisina omassa kodissamme.

Asia on nimittäin niin, että kun Janne jonkun aikaa sitten pyysi
kenraalin suositusta erääseen vahtimestarintoimeen, joka oli auki, ei
kenraali ollut tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä. Hän ei tahtonut
erota Jannesta, johon oli jo niin tottunut. Mutta kun hän hyvin
ymmärsi, että Janne haluaisi mennä naimisiin ja perustaa oman kodin,
oli kenraali tehnyt erään ehdotuksen, koska hän samalla toivoi, että
hän siten saisi Jannen mukaansa vielä eräälle ulkomaamatkalle. — No
niin, hän oli kertonut, että tohtori aikoi ostaa pienen maatilan,
jonne hän voisi välistä vetäytyä syrjään saadakseen kokonaan antautua
tieteellisiin töihinsä. Hän tarvitsisi jonkun, joka hoitaisi tilaa —
ja se tehtävä pitäisi Jannen ottaa. Ja kun tohtori tarvitsi myöskin
henkilön, joka huolehtisi hänen kodistaan maalla, arveli kenraali, että
minun sopisi tehdä se.

Kun tohtori kuuli isänsä ehdotuksen, tuli hän iloiseksi ja lupasi
Jannelle järjestävänsä meille hyvin. Me saisimme hauskan asunnon, kaksi
huonetta ja keittiön ja palkkaehdot olivat erinomaiset.

Janne ei ollut epäröinyt, varsinkin kun hän tiesi, kuinka mielelläni
minä halusin asua maalla vaan suostui ilomielin tarjoukseen.

Nyt on tohtori jo ostanut maatilan. Hänellä oli onni saada juuri se
paikka Hämeestä, johon hän eräällä matkallaan oli erityisesti kiintynyt
ja jota hän oli toivonut omakseen. Janne, joka myös oli ollut mukana
matkalla, on nähnyt paikan ja sanoo, että se on ihastuttavan kaunis
ja sijaitsee Kukkianjärven rannalla Hauhon ja Luopioisten pitäjien
rajalla. Järvessä on tarinan mukaan yhtä monta saarta kuin vuodessa on
päiviä.

Janne kertoi vielä, että kun tohtori tulee omistamaan muutamia näistä
saarista, on hänellä aikomus perustaa jollekin niistä matkailijakoti.
Hän uneksii matkailuliikenteen edistämisestä Suomessa.

Niin pian kun tohtori saa pienen talonsa haltuunsa, rakennuttaa hän
huvilan itselleen ja asunnon meille. Tärkeän näköisenä näytti Janne
sen talon piirustukset, jossa me tulemme asumaan. Ajatteles, hän oli
saanut itse tehdä ne. "Talo tulee rakennettavaksi suomalaisnorjalaiseen
kuosiin" — laski hän leikkiä.

Ei taida usein elämässä saada kirjoittaa sellaisista onnen
välähdyksistä kuin nämä. Älköön vain tulko mitään esteitä meidän
valoisten tulevaisuussuunnitelmiemme toteutumisen tielle!



Rakas, kulta äiti!

Älä ollenkaan kiiruhda kutomaan vihkimattoa tai ompelemaan
reikäompeluhursteja — meidän häämme ovat lykätyt epämääräiseen
tulevaisuuteen. Tuleneeko niistä koskaan mitään?

Äiti, en koskaan enää rakenna pilvilinnoja, tuntuu katkeralta, niin
sanomattoman katkeralta, kun ne luhistuvat. Mutta on väärin, että
valitan, on itsekästä ajatella nyt itseään. Minun tulee ennemminkin
valittaa niitä surullisia tapahtumia, jotka ovat olleet syynä suuriin
muutoksiin, joita on sattunut, ja ajatella niitä, joita onnettomuus on
lähinnä kohdannut. — — Isku tuli odottamatta, tuli juuri silloin, kun
kaikki näytti valoisalta ja toivorikkaalta.

"Muistolassa", tohtorin tilalla Hämeessä, oli kaikki melkein valmista.
Huvila oli rakennettu ja talo, jossa Jannen ja minun piti asua, oli
jo katon alla, kun kuolema tempaisi äkkiä tohtorin tapaturman kautta
ratsastusmatkalla. Äiti, et saata kuvailla mielessäsi omaisten surua.
— Haudalla oli oikein sydäntä särkevää nähdä kenraalia. Hän oli aivan
menehtynyt ja murtunut.

Lähetän sinulle muutamia sanomalehtileikkeleitä, niin saat lukea
muistosanat rakkaasta, kaivatusta tohtoristamme. Niistä voit nähdä,
miten yleisesti valitetaan hänen kuolemaansa ja kuinka sanotaan
ettei maallamme olisi varaa kadottaa sellaisia poikia. Niin, tohtori
Ehreström oli todella harvinaisen hyvä ja jalo mies.

Vähän hautajaisten jälkeen sai kenraali lievän halvauskohtauksen.
Voit sentähden ymmärtää, rakas äiti, että näissä surullisissa oloissa
ei luonnollisesti voi tulla kysymykseenkään, että Janne jättäisi
isäntänsä. Nyt jos koskaan tarvitsee kenraali häntä. Me olemme nuoria,
meillä on tulevaisuus edessämme ja voimme odottaa.

Lääkäri toivoo, että kenraali, niin pian kuin hän tulee terveemmäksi,
matkustaa ulkomaille pidemmäksi aikaa. Hänen veljenpoikansa, herra
Herbert, joka nyt on lääketieteen kandidaatti, seuraa hänen mukanaan
tuolle matkalle ja Janne.

Minun herrasväkeni aikoo myöskin viettää ensi talven etelässä, ja he
ottavat pikku Henrin ja minut mukaansa. Professori on luvannut hyvälle
ystävälleen kenraalille oleskella ainakin jonkun aikaa samassa paikassa
kuin hänkin.




OMASSA KODISSA.


PÄIVÄKIRJANI VIIMEISET LEHDET.

Vuosia on vierinyt siitä kun viimeksi kirjoitin päiväkirjaani. Nyt kun
mieheni — olen näet naimisissa — on matkustanut Hämeenlinnaan pariksi
päiväksi, tahdon lyhentää aikaa panemalla muistiin muutamia muistoja
viimeksi kuluneilta vuosilta. Paljon on tapahtunut ja suuria muutoksia
on tullut elämään, ilo ja suru ovat vaihdelleet näinä vuosina. Mistä
alottaisin? — Valonvälähdyksiähän minä etupäässä kokoilin kirjaani.
Siis tahdon alkaa kertomalla siitä suuresta "valonvälkähdyksestä", että
Janne, minun mieheni, on nyt Muistolan pienen talon omistaja Hämeessä.
Sen hän sai perinnöksi hyvältä isännältään kenraali Ehreströmiltä, joka
kuoli vuosi sitten. Hän sai tilan kaikkine irtaimistoineen — sellaisena
kuin se oli. Tämän kalliin lahjan sai Janne muistoksi monivuotisesta,
uskollisesta palveluksesta sekä tunnustukseksi siitä hoidosta ja
huolenpidosta, jota hän oli osoittanut isäntänsä pitkällisen sairauden
aikana. Kenraali oli testamentannut Jannelle vielä rahasummankin ja
määrännyt, että matkailijakoti, joka tohtori Ehreströmillä oli ollut
aikomus perustaa eräälle saarista, rakennettaisiin ensi tilassa
piirustusten mukaan, jotka jo oli tehty, ja Jannen kuoleman jälkeen
siirtyisi koti Suomen Matkailijayhdistykselle.

Emme voi kyllin siunata lämminsydämisen kenraalin muistoa.

Kaikki tuntuu minusta kuin unelta. En voi käsittää, että juuri minä
olen emäntänä tässä ihanassa paikassa, tässä haukassa kodissa, jonka
rakastavat kädet ovat meille rakentaneet.

Suuren osan elämästäni oli minulla hyvä koti professori Wallenborgin
perheessä. Vuosi vuodelta kiinnyin yhä enemmän hyvään herrasväkeeni.
Oli kuin olisin lopulta kasvanut kokonaan kiinni perheeseen. Kuinka
hyvä ja antelias onkaan herrasväki ollut minua kohtaan! En ollenkaan
ansainnut runsaita myötäjäisiä, jotka sain naimisiin mennessäni
rakkaalta isäntäväeltäni. En saata koskaan olla kyllin kiitollinen
heille hyvyydestä, jota ovat osoittaneet minulle.

Kaikkialla kodissamme näemme rakkaita muistoja pitkältä
palvelusajaltamme. Joka esine, jonka omistamme, kertoo oman tarinansa.
Arkihuoneemme seinällä on taulu, jonka puitteiden sisään olemme
koonneet kuvat niistä perheistä, joissa olemme palvelleet. Se taulu voi
kertoa monta elämäntarinaa. Ja kun Könnikello lyö, näen lapsuuskodin
elävästi edessäni.

Jonkun aikaa sen jälkeen, kun olimme saaneet kotimme järjestykseen,
saimme rakkaita vieraita, mamselli Borgin ja herra Herbertin. He olivat
tulleet autolla suoraan Korven kartanosta. Sinä aikana, jolloin he
olivat vierainamme, vietettiin harjannostajaisjuhlaa saarella, jossa
matkailijakoti nyt kohoaa.

Oli ihana kesäkuun päivä. Järvi lepäsi peilityynenä ja aaltomaisesti
kumpuiset, metsäpeitteiset saaret kuvastuivat veteen. Mamselli Borg oli
aivan hurmaantunut tästä ihanasta taulusta.

— Juhlallisin oli hetki, jolloin moottoriveneemme laski
"Tohtorinsaareen" ja nostettiin lippu, jossa oli sanat "Muistolan
matkailijakoti".

Työväki ja kutsuvieraat huusivat eläköötä ja paljastetuin päin
laulettiin "Maamme".

Jannen lausuttua muutamia lämpimiä kiitossanoja kenraalin ja tohtori
Ehreströmin muistolle, astui Herbert herra esille ja lausui ilonsa
siitä, että hänen serkkuvainajansa suunnitelma oli nyt toteutunut. Ja
hän pyysi jättää pieneksi avustukseksi kodille autonsa matkailijain
vastaiseksi mukavuudeksi.

Parin viikon kuluttua aikoi hän palata takaisin muutamien
englantilaisten sukulaistensa kanssa. Hän kertoi, että eräs heistä,
vanhahko rouva, oli ollut muutamia vuosia sitten erittäin ihastunut
Kukkianjärven kauneuteen. Hän se oli kehoittanut tohtori Ehreströmiä
rakentamaan sinne matkailijakodin. Hän oli käynyt useita kertoja
maassamme ja ihaili suomalaista luontoa ja viihtyi täällä hyvin.
Mutta hän oli tuntenut silmitöntä kauhua epäsiistejä majataloja ja
meidän korkeita, epämukavia, kaksipyöräisiä ajopelejämme kohtaan.
Hänellä oli tapana kertoa pitkiä juttuja ihmeellisistä uhkarohkeista
retkistään Suomessa. Nyt hän oli vanha mutta tahtoi vielä kerran nähdä
maamme ja näyttää sen lapsilleen. Herbert herra toivoi ettei hänen
enää tarvitseisi valittaa meidän kulkuneuvoistamme ja yömajoistamme.
Matkailijayhdistys oli jo avannut useita täysihoitoloita maassa, ja
tälle seudulle oli Janne hankkinut nelipyöräiset ajopelit. Ainakin
Hämeessä saattoi rouva nyt kuten Norjassa, vuokrata itselleen hevoset,
vaunut ja kuskin useiden päivien matkaa varten. — — —

Huutamalla "eläköön" matkailijakodin tulevaisuudelle lopetettiin
vaatimaton juhlamme nautittuamme virvokkeita kodin suurilla
parvekkeilla. Senjälkeen poistui seudun väki venheissään.

Mamselli Borgilta sain monta hyvää neuvoa hänen auttaessaan
minua kalustamaan uutta matkailijakotia. Sekä ruokailuhuone että
suuri arkihuone avonaisina takkoineen ovat suomalaista rahvaan
kuosia. Vierashuoneet, vaikka yksinkertaiset, näyttävät kuitenkin
miellyttäviltä. Ja mamselli Borgin mielestä teki koti kokonaisuudessaan
kodikkaan vaikutuksen.

Minua ilahdutti suuresti, että hänkin oli huvitettu minun "pienestä
kaartistani", kuten kutsun kuutta nuorta tyttöä, jotka olen ottanut
kotiini. Tahdon koettaa kasvattaa heidät kunnon palvelijattariksi.

Antaa niiden ensin käydä "asteikon läpi" ennenkuin Matilda lähettää
heidät maailmalle ottamaan paikkoja — sanoi mamselli huvitettuna.

Niin, sellaisessa viinitarhassa tahdon minä työskennellä vaikkapa
vaatimattomastikin. Koetan täällä sovelluttaa käytännössä niitä
kokemuksia, mitä olen koonnut pitkän ajan kuluessa — elämän koulussa.
Saamme sitten nähdä onnistunko!

Ennenkuin mamselli matkusti, antoi hän minulle paperin; johon hän oli
merkinnyt muutamia hyväätarkoittavia neuvoja nuorille tytöille, jotka
aikovat etsiä leipäänsä maailmalla vieraissa oloissa. Nämä "neuvot"
olen antanut painaa ja ripustanut nuorten holhokkieni huoneisiin.

Ne kuuluvat:

  "Mamselli Borg sanoo":

  1. Lähtekää kodistanne avoimin silmin ja ottakaa aina
  kiitollisuudella vastaan kaikki hyvät opetukset.

  2. Käsittäkää elämä kouluksi useine luokkineen, joissa pitää kaikki
  oppia.

  3. Ottakaa ensin yksinkertainen, vaatimaton paikka.

  4. Rakastakaa siisteyttä ja järjestystä.

  5. Koettakaa aina olla iloisia ja ystävällisiä. Äreä käytös ja jurot
  kasvot eivät miellytä ketään.

  6. Sopeutukaa tarkoin emäntänne toivomuksiin hänen talossaan.
  Jokaisella kodilla on omat vaatimuksensa ja erilaiset tapansa.

  7. Älkää koskaan olko silmänpalvelijoita!

  8. Varokaa huolellisesti talonväkenne omaisuutta ja huolehtikaa
  siitä, kuin olisi se teidän omaanne.

  9. Jos olette rikkoneet jotakin tai tehneet jonkin vahingon sanokaa
  siitä heti emännällenne, siten vältetään moni ikävyys, sillä
  rehellisyydellä ja totuutta rakastamalla pääsee pisimmälle elämässä.

  10. Koettakaa aina parastanne, joskin monasti tuntuu vaikealta.

  Kärsivällisyyttä ja suvaitsevaisuutta!

Kaikki ympärilläni huokuu pelkkää onnea ja iloa. Mutta iloon sekottuu
kaihoa ajatellessani suurta tappiota, jonka olemme viimeksi kuluneina
vuosina kärsineet. Sanon me, sillä Janne jakaa tämän suruni ja kaipuuni.

En koskaan tule varmaankaan unohtamaan sitä päivää professorin rouvan
ja minun ulkomaamatkallani, jolloin sain tiedon äitini kuolemasta. —
Niin, äiti on poissa!

Me olimme aurinkoisessa Pallanzassa. Emäntäni oli sairaana, niin
sairaana, etten uskaltanut edes ilmoittaa hänelle suruani. Janne oli
kenraalin kanssa Egyptissä. — En ole koskaan ennen tuntenut itseäni
niin yksinäiseksi ja hyljätyksi. Minusta tuntui kuin olisi aurinko
menettänyt loisteensa, kuin paradiisillinen luonto ympärilläni olisi
kadottanut kauneutensa. Nyt oli minut kohdannut ensimäinen, todellinen
suru elämässäni. Voi, miten kärsin! Suuren hotellin kirkossa pidetyn
aamujumalanpalveluksen jälkeen pyysin puhutella englantilaista
pastoria. Hän oli niin ymmärtävä, niin osaaottava ja lohdutti minua.
Hän sanoi muun muassa, että Jumala aina tietää, mitä hän tekee ja
arveli, että äiti tarvitsi lepoa pitkän päivä työnsä jälkeen. Pastorin
kotona sain sitten itkeä kyllikseni. — —

Anna-Liisan kirje minulle huokui todellista kaipausta rakkaan vainajan
poismenon johdosta. Anna-Liisa oli niin monena vuotena hellinyt äitiä
tyttären rakkaudella. — Niin, äidin muisto ei voi koskaan haihtua. Se
on valonsäde, jonka olen aina säilyttävä kiitollisessa mielessäni.
Tähän valonpilkkeeseen lopetan päiväkirjani.

       *       *       *       *       *

Olimme juuri muuttaneet uuteen kotiimme, kun saimme ikävän tiedon, että
äidin tupa Pohjanmaalla oli palanut. Piipusta oli pudonnut säkeniä ja
sytyttänyt vuodevaatteet, jotka olivat ulkona tuulettumassa. Vallitsi
veden puute, ja Anna-Liisa oli yksin kotona. Kaikeksi onneksi oli äidin
tavarat jo lähetetty meille. Tuntui kovin haikealta ajatella rakasta
kotia tuhkakasana.

Anna-Liisa on nyt luonamme. Hän on minun oikea käteni. Kun minä olen
kiinni matkailijakodin taloudessa, hoitaa hän taloa.

Purkaessani äidin tavaroita löysin ne kirjeet, jotka olen tässä
esittänyt. Kirjeet oli kääritty huolellisesti äidin parhaaseen
silkkihuiviin.

Rauha rakkaan vanhuksen muistolle!

       *       *       *       *       *

Jannella, joka on sekä isäntä, auton kuljettaja että opas, on yllin
kyllin tehtävää. Melkein joka päivä ajaa hän autolla suomalaiseen
kansallispukuun puetun pojan kanssa ottamaan vastaan uusia vieraita.

Matkailijakodissa on elämää ja liikettä. Siellä puhutaan monta
kieltä. Kun vieraat tulevat aamuisin huoneistaan, katsovat he aina
tuuliharppuun, jonka olin tuonut ulkomailta. Kun se on samalla
tuuliviiri, tahtovat kaikki nähdä, mikä tuuli käy voidakseen sen mukaan
päättää päivän huvimatkat.

Soutuveneitä risteilee pitkin päivää saarten ympärillä, ja
moottorivenhe kulkee edestakaisin talon ja matkailijakodin välillä.

Muiden vieraiden joukossa oli meillä ollut ilo nähdä entiset
isäntäväkeni eversti Ehreströmin ja professori Wallenborgin perheet
luonamme. Ja kaikki ovat yhtä ihastuneita kauniiseen luontoon
Kukkianjärven rannalla.

Englantilaiset ovat väsymättömiä onkiessaan. On oikein hauskaa nähdä
heidän seisovan rannalla niin juhlallisina — polttaen piippunysäänsä ja
vetäen toisen kalan toisensa jälkeen. Kun he sitten päivällisen jälkeen
klo 8 ovat pukeutuneet kiiltonahkakenkiinsä ja mustiin pukuihinsa ja
istuvat takkatulen ääressä lukien lehtiään, näyttää se niin kodikkaalta.

Meistä tuntuu, kuin meidän vieraamme viihtyisivät hyvin tässä
yksinkertaisessa maalaiselämässä.

Aamusta iltaan työskentelen minä innolla ja halulla matkailijakodissa.
Kun aurinko laskee metsänreunaan, ja minä istun venheessä Jannen
soutaessa minut kotiin, tunnen olevani sanomattoman onnellinen.
Ajattelen monia asioita, muistelen niitä lukuisia henkilöitä, jotka
olen oppinut tuntemaan ja erilaisia olosuhteita, joissa olen elänyt —
— ajattelen lämpimästi niitä, jotka ovat asettaneet kaiken niin hyvin
meille. Minä ristin käteni ja kohotan sydämeni syvyydestä kiitollisen
huokauksen Jumalalle, joka on johtanut kaiken niin hyvin.




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79281 ***