diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 13 | ||||
| -rw-r--r-- | 79278-0.txt | 2016 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 1 |
4 files changed, 2041 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..9f57f44 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,13 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text +*.htm text +*.html text +*.png binary +*.jpg binary +*.svg text +*.pdf binary +*.bmp binary +*.zip binary +*.midi binary +*.mp3 binary diff --git a/79278-0.txt b/79278-0.txt new file mode 100644 index 0000000..f722aea --- /dev/null +++ b/79278-0.txt @@ -0,0 +1,2016 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79278 *** +language: Finnish + + + + +KUN SYDÄMET EROAVAT + +Romaani + + +Kirj. + +SYLVIA SOLKI [Siiri Juva] + + + + + + +Helsingissä, +Kustannusosakeyhtiö Otava, +1919. + + + + + Maan pillillä yhtä rakkaina + he asui muinaisin, + vaan heidät murhe erotti + ja yö ja syntikin. + Z. Topelius. + + + + +I. + + + Mä yksin olin, + hän yksin tuli, + mun tieni ohi + vei hänen tiensä. + Ei luokse jäänyt, + mut jäädä aikoi, + ei puhutellut, + mut silmä puhui. + J. L. Runeberg. + +Helyvaara oli lehvin koristettu ja talon väet laivarannassa. Hommakas +keittäjä vielä hääräsi lippunuoraa selvittelemässä. + +Kas noin, jo kohosi salon latvaan — lipun asemesta — sinivalkoinen +seppele, jossa oli kukkaskirjaimin: Tervetuloa! + +Tilan omistajan, tehtailija Vasken, nuoruudentoveri oli pyytänyt saada +lähettää poikansa tähän sisämaan kotiin suomea oppimaan. Niin nyt +odotettiin taloon Finn Holgersenia rakkaana vieraana. + +Edellisenä vuonna Vasken perhe oli menettänyt poikansa, ja jäljellä oli +vain tytär, Vellamo, joka juuri oli lopettanut tyttökoulun käyntinsä +pikkukaupungissa. Surun koskettama talo valmistui nyt vastaanottamaan +iloista kesää, sillä Vellamon toverit tulivat kyllä löytämään tien +kyläilläkseen viikon, pari vieraanvaraisessa Helyvaarassa. + +Finn oli vieraista ensimmäinen. Valkoinen lakki takaraivolla hän +tähysteli laivan yläkannelta tulevan kesälaitumensa rantoja. Isältään +hän oli perinyt aidon merimieskatseen merensinisiin silmiinsä. Niissä +välähti mieltymys, kun hän näki vaalean olennon, joka äitinsä rinnalla +odotteli tulokasta laivasillalla. Itsetietoisin valloittajahymyin +nuorukainen teki kumarruksensa, kun hän puristi emäntäväkensä käsiä. +Hyväntunne ailahti rinnassa hänen ajatellessaan näin valoisissa +merkeissä alkavaa kesäänsä. Laulaa teki hänen mielensä ja kantaa tuo +kaunis keijukainen ylös kapeaa harjutietä Helyvaaran laelle asti. + +Oliko Vellamo todella niin kaunis? Hiukan liian lyhyeksi hän oli +jäävä — sen huomasi äiti, joka helposti väsähtävänä kulki jäljessä +ja vertaili tyttöänsä solakkaan tanskalaispoikaan. Mutta miten +toistensa näköisiä nuo kaksi nuorta olivat puhtaine piirteineen ja +puhtaanvaaleine ihoineen. Tulevaisuuden tarhoihin tuosta eksyivät äidin +ajatukset, niihin joissa ruusut ja myrtit versovat. + +Kummempaa oli, että nuoren tytönkin haaveet hapuilivat samaa uraa. +Finnin tulkitessa varsin avoimesti ihastustaan poikamaisessa +elämänilossaan, kulki Vellamo vaiti ajatellen: »Niin helposti et minua +valloita, mutta kerran — sitten — tunnustan, että rakastin sinua ensi +hetkestä.» + +Tytön tummansiniset silmät kätkivät kokonaisen unelmien aarteen, ne +osasivat sekä salata että puhua. Käytöksen avomielinen lapsellisuus +voitti hänelle monta ystävää, jotka aina olivat valmiit iskemään +tuttavallisesti silmää, kuten lapselle ainakin. Mutta hänen älynsä +askarteli taukoamatta, tuottaen sisäistä kypsyyttä, jota muut eivät +aavistaneet. Miten herttaisesti Vellamoa monta kertaa nauratti se tapa, +jolla häntä, talon 'Pikkua’, yhä kohdeltiin. + +Jo oltiin honkaisessa arkihuoneessa, joka teki valtaisen vaikutuksen +paljaine kattoparruineen, ryijyineen ja ristijalka-pöytineen sekä +-lavitsoineen. Täällä oli tehtailija vierasta vastassa. Vähällä oli, +ettei hän kokonaan anastanut Finniä, niin paljon hänellä oli kysymistä +nuoruudenystävästään, pojan isästä. Tämä oli tanskalaissyntyinen, mutta +oli palvellut suomalaisella laivalla, suomalainen oli ollut hänen +vaimovainajansa, ja nyt oli Finn poika suomalainen ylioppilas. Tämä +kertoi että kapteeni jo useita vuosia sitten oli lakannut purjehtimasta +ja asettunut Helsinkiin asumaan. + +Ennenkuin aamiaispöydästä oli noustu, oli isälle selvää, että kun +Vellamo syksyllä lähti pääkaupunkiin, niin Finnin kotiin eikä minnekään +muualle hänen oli pyrittävä asumaan. — Valkolakki! — sehän se tässäkin +tapauksessa oli tyttömäisen kunnianhimon huippu. + +Finn luuli mielihyvällä, että suunnitelma asunnon suhteen voisi +toteutua. Hänen kodissaan hoiti taloutta hyväntahtoinen täti, ja +isäukolle oli Vellamon seura oleva ratoksi. Vanhus oli vieläkin +herkkäsydäminen ritari, jota nuoruus ja kauneus yhä viehätti, vakuutti +poika. + +Koko seuran lähtiessä tehdasta katselemaan Finn teki selvää omista +aikeistaan. Hänestä piti tulia eläinlääkäri, ja hän oli jo aloittanut +opintonsa Kööpenhaminassa. Syksyllä hän jälleen aikoi matkustaa sinne +setänsä luo, joka iloitsi saadessaan tarjota kodin Finnille näiden +muutamien opintovuosien aikana. Poika oli ylioppilaaksi pyrkiessään +ollut vähällä saada ’reput’ suomen kielessä, ja nyt oli vapaa kesä +käytettävä heikon kohdan lujittamiseksi. + +Matalamman, sekametsää kasvavan harjun laelta jo näkyi uhkea +villakehruu- ja kutomotehdas. Kalliouomaan kaivautuneen, loiskivan +virran vesi oli liikevoimana, ja koskemattoman salon helmaan oli +noussut uuras yhteiskunta. + +Täällä, somien kotien puolella, joita koivikot, peltotilkut ja +puutarhat ympäröivät, tehtailija viihtyi parhaimmin. Mutta vaimosta +ja tyttärestä ei voinut uljaampaa paikkaa löytyä kuin Helyvaaran +kartano, jonne nyt palattiin. Vuosisataisten honkien lomitse katse +seurasi luikertelevaa polkua, joka jyrkkänä johti alas Helyvedelle. +Siellä pienoinen oma laiva näytti lelun kokoiselta. Vaarat tuntuivat +puristavan järven salaperäisen syväksi, ja reitin jatkuminen peittyi +silmältä muhkeiden metsien taa, — + +Juhannuskokolle! Leimuvuori kurkottui yli veden korkein, silein +seinämin. Vanha vene oli jo pystyssä muutaman tyhjän tervatynnyrin +piirittämänä, ja kirjavapukuinen nuorisojoukko raahasi risuja valon +juhla-alttarille. Ritvakylän nuorten jatkoksi oli saapunut kokonainen +seurue Vellamon kaupunkilaistuttuja. Sukkeluudet säkenöivät poikien +puolelta, nuori nauru helisi tyttöjen taholta. Aurinko sammui kuin hymy +— vaarojen taa se jäi kajastelemaan. Kokko leimahti liekkeihin, jotka +hiipoivat taivasta. Viulu vinkui, ja pojat tanssittivat tyttöjä niin, +että helmat tulta hipaisivat. Nokisin naamoin itse tehtailija kohenteli +hiiltyviä riukuja. + +Kartanon rouva istui kivellä hieman puolessa ilonpidosta. Hän oli +hartaasti uskonnollinen ja itse saanut ankaran kasvatuksen. Kun hän +katseli Vellamon ja Finnin kepeää tanssia, niin hänen sydämessään oli +taistelu. Miksi hän ei voinut kieltää tytöltään tanssia? — olihan se +tämän maailman turhuutta. Hän katseli ja katseli — nuoruus ja ilon +kauneus siinä kiisi hänen edessänsä. Hän ei löytänyt siinä syntiä, joka +siinä varmasti piili. + +Äiti huokasi ja jäi leikittelemään heinänkorrella. Älynsä, ei +lujuuttansa isä oli lahjoittanut tyttärelle. Oliko Vellamo perivä äidin +luonteen epämääräisyyden? Tuliko tytöllekin vaikeaksi ratkaista, mikä +oli oikein, mikä väärin? Oliko tämä, heikkous oleva hänelle vaaraksi? + +Rouvan katseet siirtyivät Finniin. Hän hymyili tuota keikariutta, jolla +nuorukainen, ylioppilaslakki takaraivolla ja suurin elein, johti parven +iloa. Kokenut silmä oli kauan sitten katsonut poikamaisen esiintymisen +läpi ja nähnyt sen olevan vain luontaisen ujouden verhona. Finnin +kaunis leuka kertoi sukuun juurtuneesta periaatteellisuudesta, mutta — +tokko nuokaan hennot huulet, joiden arka ihanteellisuuden piirre joskus +pisti silmään, tulivat eheinä maistelemaan elämän maljaa? — + +Vanhukset olivat aikoja lähteneet levolle. Pojat rakensivat uuden kokon +hiipuneen tilalle, tytöt koristivat päänsä seppeleillä. Juhlallisesti +oli aamun sarastusta tervehdittävä. + +Nyt juhannustuli roihui toisen kerran. Vaistomaisesti kukin oli +löytänyt parinsa, soittaja viulunsa, ja niin kävi tanssi entistä +tulisempi. Syvempään katsoivat silmät, nuoruuden ikuisiin lähteihin +saakka sielujen sopessa. + +Vain kerran ympäri kokon Finn pyöritti Vellamoa. Hän pysähti äkkiä ja +vei tytön kanssaan kallion kielelle. Finnin sydän oli täysi — niin +pehmeänä onni kukkuroi hänen mielensä. Hänen täytyi saada katsella +Pikkua. Kimaltelevin, tavan takaa painuvin katsein tyttö vastasi +katseeseen, joka häntä veti. Kappale ikuisuutta heissä kyti ja kipinöi, +uhaten lehahtaa kaikkivaltiaaksi rakkauden juhannusrovioksi. + +Aurinko nousi, tanssi taukosi, laulu raikui ilmoille. Noiden kahden oli +palautuminen nykyisyyteen. + +Mutta tänä kultaisena kesänä nykyisyys merkitsi vain retkeilyjä +kaukaisille vuorille, venematkoja, lauluja, kotoisia juoksuleikkejä. +Haaveet kutoivat yhä juhannushuntuaan nuorisoparven yli. + +Moneen kertaan muut vieraat jo olivat vaihtuneet, Finnin ja Vellamon +kasvaessa yhä eroamattomammiksi tovereiksi. Mutta yltiöpäisen +nuorukaisen mieliala vaihtui kesän kuluessa. Ajatukset olivat täynnä +Pikkua, mutta paljon vähemmin hän olisi uskaltanut ilmaista niitä +jokapäiväiselle toverilleen kuin ensi tutustumisensa keijukaiselle. + +Finn luuli syyn olevan muissa. Miksi häntä kohdeltiin Helyvaarassa +niin harmillisen kotoisesti? Missä pieni veitikkamainen kohteliaisuus +tulevaa eläinlääkäriä kohtaan, joka huokaili talon tyttären vuoksi? + +Oli jotain lohdullistakin omaisessa tunnelmassa, joka nuorukaista +ympäröi. Molemmat vanhemmat kohtelivat häntä kuin poikaansa. Äidin +suhteen se merkitsi hiljaista huolenpitoa ja suopeita katseita. Mutta — +Finn huokasi tätä muistellessaan — tavan takaa hän myös sai tilaisuutta +alleviivata tärkeän seikan: tytär ei vielä ollut käynyt rippikoulua. +Sen oli määrä alkaa vasta syksyllä Helsingissä. Siis — Vellamo on +lapsi, älä häntä herätä! + +Tehtailija puolestaan viihtyi Finnin seurassa ja kuljetti häntä +mukanaan aamupäivisin tehtaalla, metsissä ja viljelyksillä. +Tulevaisuuteen kääntyi usein puhe ja miehen velvollisuuteen +yhteiskunnassa. Se oli lujapohjaisen kodin perustaminen. Tällaisen +keskustelun pontena kajahutti tehtailija lempilauseensa: »Pitkät +kihlaukset ovat hylättäviä!» Ja kun hän päivällispöydässä istuen +vakuudeksi pyyhkäisi partaansa lautasliinaan leveällä päällikön +liikkeellä, oli vähällä, ettei tuo miehekäs mielipide tarttunut +vieraaseenkin. + +Jos Finn ei vielä saanut onneensa tarttua, niin ei hän voinut +tyhjäänkään tyytyä. Hän oli syksyllä matkustava kauas pois ja tahtoi, +että häntä muistettaisiin. Silloin häntä kohtasi pahin este, Pikun oma +vastahankaisuus. + +Heiniä haravoitiin kokoon — Finn edellä hankoineen, Vellamo hänen +jäljessään kooten tähteitä pienellä haravallaan. Vallattomia +kokkapuheita oli vaihdettu kilvan muun heinäväen kanssa, mutta +iltapuoli läheni ja vaimensi mielet hiljaiseen tunnelmaan. Saran +päähän päästessään Vellamo ja Finn istahtivat pientarelle. Raukeus +työn jälkeen, kesän tyyni rauha täytti pojan kummalla elon kyllyyden +tunteella. Punainen torppa oli heidän takanaan. Finnistä tuntui, kuin +hän olisi sen isäntä ja Vellamo hänen vaimonsa valkea. Eikö tyttökin +tuntenut samaa? Puhuva katse etsi vastausta, pikku hymy osoitti, että +kaunis uni oli tarttunut ja lumonnut toisenkin. + +Juuri nyt oli hetki Finnin tarjota ylioppilaslyyrynsä Vellamolle. Mutta +toverilliset sanat, jotka kuuluivat heidän suhteeseensa, olivat liian +köyhiä — uutta äänilajia vaati hetki, jolloin ensi lyyry lahjoitettiin. +Ja sen äänen tuomitsi koko Helyvaara, ei ollut siihen lupaa poika +paralla, joka ei vielä mitään ollut. Tuskissaan Finn jo oli näkevinään +kesänsä vierivän käsistä, ilman että Pikku oli vastaanottanut muistoa +häneltä. + +Puoleksi tiedottomasti hän poimi kypsiä mansikoita pientareelta. Hän +tarjosi niitä — seassa kiilsi lyyry. »Pikku, tahdotko?» + +Vellamo katsahti tarjoavaan käteen. Jos hän nyt ojensi omansa, niin +marjoja seuraava Finnin ensi lyyry oli hänen. Hän oli sitä toivonutkin, +mutta hänen haaveensa tästä ensi hetkestä olivat olleet liian kauniit. +Että Finn ojensi hänelle lyyrynsä noin kömpelöllä tavalla, kohotti +hienon harmin punan tytön ohimoille. Hän otti nopeasti neulan, pisti +sillä pari marjaa suuhunsa, kiitti, laski neulan pois ja nousi +haravoimaan. »Nyt katsomme, emmekö ole ennen Pekkaa toisen saran +päässä», huudahti hän eloisasti, »onhan meitä kaksi!» + +»Kaksi», kaikui Finnin korvissa. Olisi pitänyt olla yksi. Hän ei +aavistanut, että Vellamon vilkkaus oli teeskenneltyä, ja koetti turhaan +yhtyä toisten pirteyteen. Rukkasetko Pikku oli hänelle antanut? + +Pojan kuljeskellessa monta päivää pyssyineen rannoilla, yksin ja +synkkänä, tai ottaessa koko kylän lehmäkantturat yksityiskohtaisen +tarkastuksen alaisiksi, tunsi Vellamo syksyn siiven lempensä keväässä. +Alku-elokuun kuutamoon hän hiipi katsellen kilon alakuloista leikkiä +totisissa syvänteissä. Kuinka kuolema tuntui läheiseltä ja hyvältä +— lempeämpi se oli rakkautta, joka sydäntä jäytää, koskaan suomatta +unhoa ja rauhaa. Kyyneleisin ripsin hän istui kalliolla kuunnellen yön +hengintää, jossa itse Elämä hänelle tuskaansa voihki. + + * * * * * + +Seuraava päivä toi nuoria vieraita taloon. Tehtiin retki +Lehdokkisaareen — Finn ja Vellamo taas eellimmäisinä. Liian hyvät +toverit he olivat olleet, jotta hetken mielialan varjot olisivat +pystyneet heidän suhteeseensa. Huomaamatta vanha ystävyys solui +tuttuihin raiteihin, ja täydessä touhussa ja parhaassa ymmärtämyksessä +he järjestivät retken. + +Hämärään iltaan viivyttiin saaressa. Paperilyhdyt valaisivat veneistä, +nuotio loimusi rannalla. Ennen paluuta piti kunkin etsiä vielä +kukkiva lehdokki rintaansa. Tuoksun mukaan se oli löydettävä mustasta +siimeksestä. + +Vellamo ja Finn palasivat ensimmäisinä veneille — he tunsivat saarensa +kukkapaikat. Toisten ilakointi säesti heidän jutteluaan. + +»Onpa pimeä», sanoi Finn. »Tulee syksy ja ero mieleen.» + +»Tämän kesän pitäisi kestää iäti!» Uskollisin silmin tyttö katseli +toveriansa, ja iloiset huulet kävivät totisiksi. — »Sitten minusta +tulee helsinkiläinen. Kolmen vuoden perästä saan valkoisen lakin +minäkin.» + +»Ja minä olen kolmen vuoden perästä valmistunut eläinlääkäriksi. +— Mutta kuule, Pikku, mitä oikeastaan teet valkolakilla? Sen +saavuttaminen vain heikontaa tytöt niin, ettei heistä sen koommin ole +mihinkään.» Poika kertoi muutamia esimerkkejä tyttötuttavistaan, joiden +terveys ja tuoreus oli mennyttä ylioppilaaksi ponnisteltua. »Ja niin en +tahdo käyvän sinulle, Vellamo», lisäsi hän mahtipontisesti. + +Noista esimerkeistä Pikku ei todellakaan pitänyt. »Mitä minä sitten +tekisin?» tuumi hän. + +»Niin», aprikoi Finn, »kolme vuotta sinulla on aikaa. Käy keittokoulua!» + +»Ei sitä niin kauan kannata käydä. Mutta jos menisin käsityökouluun?» +ehdotteli tyttö. + +»Se on yksipuolista, jokin sairaanhoito-kurssi olisi viisaampaa. +Mieluimmin tahtoisin, että opit samalla sekä talouden- että +lastenhoitoa. Eikö nyt ole mitään sellaisia kouluja?» tiukkasi Finn. + +»En tiedä, pitää kysyä äidiltä.» + +»Ja sedältä. Se on paras, teemme sen huomenna.» + +Tuntui niin luonnolliselta, että he yhdessä suunnittelivat +tulevaisuutta. Kumpikin tunsi siitä salaista onnea. + +Lehdokinetsijät olivat palanneet, astuttiin venheisiin. Ne lipuivat +lekottavassa lyhty puvussaan kuin kirjavat perhot, jotka yö upotti +helmaansa. Mutta laajennein silmäterin tuijotti pari nuorta halki +pimeyden tulevaisuuteen, jossa toivon Lehdokkisaari kutsui heitä kahta, +huumaavampana kuin kukka heidän rinnassaan. + +Istuttiin aamiaispöydässä. Rouva Vaski tiesi ehdottaa tyttärelleen +Ebeneser-kotia, jossa valmistutaan kansan-lastentarhan opettajaksi. + +Tuosta johtui Vellamon mieleen kolmivuotias Aini, orpo jota hän oli +hoidellut vanhan mummon luona mäkituvassa. Lasta muistellen hän ihastui +uuteen suunnitelmaan. Siitä äiti oli hyvillään, hän ei ollut pitänyt +Vellamon aikeesta lukea ylioppilaaksi. + +»Niin, sehän on paras tulevan perheenäidin koulu, mitä nykyään on +tarjolla», myönteli isä. Olette oikein järkeviä mielipiteissänne +nuoruudestanne huolimatta.» + +Turhaan äiti koetti selittää kansan-lastentarhan opettajan +ihanteellista kutsumusta. Nuoret jäivät suurin silmin tutkistelemaan +isän hymyilevää katsetta, kuin onneansa tavoitellen sen pohjasta. + +Myöhemmin päivällä saapui odottamaton sanoma. Finnin tanskalainen +setä oli kirjoittanut kapteeni Holgersenille haluavansa heti saada +veljenpojan luoksensa, ja isä pyysi kirjeessään poikaa viipymättä +lähtemään. Jo huomenna vieraan oli jätettävä kesäiset laitumensa. + +Mikä riemu kuitenkin sekoittui nuorten jäähyväisiin. »Onnellisiin +näkemiin!» hymyilivät silmät, vaikka verhoutuen kaihon sumuun. + +Eipä heillä ollut kultaisia muistoja toisiltaan, mutta jotakin +suloisempaa: yhdessä suunniteltu kappale tulevaisuutta, valmistus +yhteistä taivalta varten. + + + + +II. + + + Sa outo ollut, + sa tuttu tullut! + Pois päivä karkaa + ja vuosi kuluu, + pois muisto toinen + jo toisen ajaa; + jäi lyhyt hetki + se mulle iäks’, + se karvas hetki, + se armas hetki. + J.L. Runeberg. + +Helsinkiin lähtiessään Vellamo tunsi alun pitäen enemmän harrastusta +Finnin kotia kohtaan kuin varsinaiseen suurkaupungin elämään. Niinpä +hän eleli täällä sulkeutuneesti kuten maalaiskodissaan ennen. +Huvitilaisuudet vain houkuttelivat häntä silloin tällöin purkamaan +nuoruudeniloaan, ja välähdys välähdykseltä hänessä heräsi taiteen +kaipuu ja ymmärtämys pääkaupungin avatessa hänelle rikkauksiaan. + +Joutohetkensä — niitä tunnollisella oppilaalla ei paljon ollut — tyttö +mieluimmin vietti käsitöitä tehden setä Holgersenin huoneessa, jossa +tämän sisarkin, taloudenhoitaja, usein istui töinensä. + +Viihdyttävä tuo suuri suoja oli vanhanaikaisine mahonkikaluineen, +jotka tädin pölyliina piti aina yhtä välkkyvinä. Komea purjelaiva +pienoiskokoa riippui täysine taklauksineen katossa, ja harvinaiset +ulkomaiden esineet tekivät huoneen mielenkiintoiseksi. Vanhoja +perhe-muotokuvia Vellamo ei väsynyt katselemasta; kauneinta hänestä +olivat kapteenin isoisän ja isoäidin kuvat. Edellinen oli vakava +porvari, kankea röyhelö kaulassa; jälkimmäinen oli nuori nainen somasti +nykerönenäisin kasvoin, joita kehysti valkea pitsimyssy, ja olkapäin, +jotka kankea silkkiliivi jätti paljaiksi. — Äidin kauniin muotokuvan +vieressä oli Finnistä totinen pikkupojan kuva. + +Kun setä kertoi tarinoitansa, jotka seikkailurikkaana satuna kiintyivät +huoneen joka esineeseen, tai kun hän jutteli muistoja noilta menneiltä +ajoilta, joihin muotokuvat kuuluivat, ei Pikkua tarkkaavaisempaa +kuulijaa voinut olla. Silloin setä joskus äkkiä vaikeni tuijottaen +lempeästi tyttöön. Kun hän sitten pyyhkäisi silmäkulmaansa +merikarhunkämmenellä, joka jo hieman vapisi, saattoi hän kuiskata: +»Muistututpa suuresti häntä, Pikku tyttöni, vaikka hänen tukkansa oli +musta, eikä tuollainen pellavavyyhti kuin sinun.» + +’Hän’ oli kapteenin varhain kuollut vaimo, joka oli ollut miestänsä +tuntuvasti nuorempi. Hänen kuolemansa oli murtanut voimakkaan +miehen, ja nyt vanhuksena ja kerran halvauksen saaneena kapteeni +oli kuin hauras ruoko. Kotilääkäri piti tarkkaa huolta hänen +elämänjärjestyksestänsä. Tuttavallisilla käynneillään iltapuhtein tämä +useammin kuin kerran lausui tyytyväisyytensä Vellamon tulosta taloon. +Se lisäsi sopusointua, josta vanhus oli riippuvainen. + +Erästä koteloa kapteeni joskus näytteli tytölle leikillisellä hymyllä. +»Nyt saat jäädä uteliaaksi, Pikku. Tämän sisällyksen saa sinulle +näyttää joku toinen ja nuorempi.» Niin hän jälleen piilotti aarteen +pieneen kaappiin, jossa vanhuksen kalleimpia muistoja säilytettiin. + +Tuon kaapin kirjoja ja karttoja selaillessaan kapteeni kerran sai +käsiinsä purjehdusopin papereita. Vellamo, jonka valpasta älyä viehätti +kaikki, oli heti valmis kyselemään. Nuorekkaan punan noustessa +poskipäihin kapteeni alkoi levittää merikarttojaan ja selitellä. »Jos +sinua, Pikku, tämä huvittaa, voimme käydä läpi koko purjehdusopin. +Sitten osaat viedä laivan vaikkapa — Espanjaan.» + +Espanjaan! Sinne oli ’Felix’ laiva — kuten Vellamolle usein oli +kerrottu — vienyt kapteenin ja hänen vaimonsa häämatkalle. Tuo sanako +lie innostanut tyttöä vai hänen altis tiedonhalunsa. Oli miten oli, +joka sunnuntaiaamu harmaa ja keltainen pää kumartuivat yhdessä +vanhojen papereiden ja karttojen yli ahkerassa ja hilpeässä työssä. +Kapteeni nuortui muistojensa ääressä, ja tyttö iloitsi uusista +tiedoistaan, kummeksien, että kaikkea tällaista oli voinut olla hänen +poloisen aavistamatta siitä mitään. Oikein säälitti, että samanlaisia +tietämättömiä vielä oli paljon muitakin. + +Kun Vellamo oli perehtynyt asioihin opettajan harkinnan mukaisessa +määrässä, sai hän »viedä Felix laivan Espanjaan». Setä julisti että +oppilas oli kunnialla suorittanut perämiehentutkinnon, ja hetkeä +juhlittiin hillon ja kaakun tarjoilulla tädin sulimmin emännöidessä. + +Mutta tästä puoleen riitti keskustelua siitä miten ehdottomasti Espanja +sopi häämatkan päämääräksi. Sinne piti Vellamonkin kerran lähteä. +Pikku nauroi sedän puheille, mutta huomaamatta saivat Espanjan tarinat +tenhon, joka himmensi ihmeellisimmätkin merimieskaskut. + +Kerran kapteeni — puheen taas ollessa Pikun välttämättömässä +häämatkassa — yhtäkkiä otti käteensä Finnin valokuvan pöydältä. »On +vain hullua, ettei Finn puhu espanjaa. Mokomakin mies, joka ei osaa +niin tärkeätä kieltä!» murahti hän päätänsä pudistellen. Ujona Vellamo +kohotti puhuvat katseensa setään — tokko Finnin kielitaito kuului +leikinlaskuun häämatkasta? Eihän heidän kahden välillä ollut mitään +olemassa. Mutta kapteeni ei tuota huomannut, pani vain tyytymättömän +näköisenä kuvan paikalleen käyden sanomalehden-lukuunsa käsiksi. + +Kuin vastauksena vanhuksen tuumiin tuli hänelle seuraavana päivänä +Finniltä kirje, jossa poika kysyi, eikö Vellamo — purjehdusopin +päätyttyä — kenties olisi huvitettu espanjan kielen opiskelusta. +Tarjousihan siihen nyt mainio tilaisuus isäukon johdolla, joka siten +puolestaan saisi rattoisalla tavalla elää vanhoissa muistoissaan. + +Ehdotus päätettiin toteuttaa tulevana vuonna. + +Finnin kera Vellamo oli jatkuvassa ystävällisessä kortinvaihdossa, +jossa kumpikin saattoi lukea mahdollisimman paljon rivien välistä. +Kesäloma yhdisti heidät parin viikon ajan Helyvaarassa. Kauemmaksi Finn +ei voinut keskeyttää töitään, joita hän kuumeisesti koetti jouduttaa. +Mutta miten paljon rikkautta mahtuu hetkeen, kun sydämet tuntevat +ymmärtävänsä toisensa, kun kesäinen sää ja iloinen nuorisojoukko +tarjoaa oikean ympäristön puhkeavalle onnelle. + +Vellamon mielestä Finn oli miehistynyt. Hän muistutti jollain tavoin +isä Vaskea, jonka kanssa hän oli ollut täsmällisessä, joskaan ei +taajassa kirjeenvaihdossa. + +Tehtailija luotti mielellään vieraansa arvosteluun. Eräässä +pöytäkeskustelussa Finn muitta mutkitta määräsi, että Vellamon vielä +tuli oppia sairaanhoitoa. »Sitä tarvitaan aina elämässä. Yksin +mies on hukassa, naisen hänen rinnallaan tulee osata harjoittaa +laupeudentyötä.» Pojan mahtipontisuus huvitti Vellamoa; mutta samalla +se sekä vieroitti häntä että veti oudosti puoleensa. + +Että nuorukainen matkusti puhumatta siitä, mitä heidän välillään tuli +puhua, oli Vellamolle pettymys. Katsellen Finnin antamaa valokuvaa +hän koetti lohduttautua ajatuksella, ettei lupauksia tarvittu heidän +välillään. Mutta oas kaipauksen katkeruutta pisti rinnassa. Miten +erilaisia pojat olivat kuin tytöt. Heille ei unelmain onni merkinnyt +mitään, heille oli olemassa ainoastaan täyttynyt tosiasia. + +Uljas ja toivokas Finn vain oli ollut lähtiessään. »Luota minuun!» +sanoi hänen kädenpuristuksensa. Eikä Vellamo vihdoin voinut kieltää, +että juuri sellaisen hän soi poikansa olevan. + +Onnellisena ja valoisena tyttö pian palasi Helsinkiin, jossa hänen +oli määrä viipyä pari vuotta yksityisillä sairaanhoitokursseilla +uudessa sairaalassa kotona asuen. Hän opiskeli sitäpaitsi espanjaa +etevän opettajattaren johdolla. Yötyönä tämä puuha oli suoritettava, +muu aika kun meni tarkalleen sairaanhoito-opissa. Tädiltä asia täytyi +pitää kerrassaan salassa, hän olisi kauhistunut moista voimain ja +terveyden alttiiksipanoa. Mutta mitä ei nuorena tunne jaksavansa! +Espanjan-opintojen huippukohtana olivat keskustelutunnit kapteenin +kera, ja ne olivat yhtä rakkaita heille molemmille. + + * * * * * + +Tunnustus huulilla Finn oli rientänyt jälleen viettämään kesäviikkonsa +Helyvaarassa. Patruuna Vaski oli edellisenä talvena onnellisesti tehnyt +mahtavia liikeyrityksiä, joiden merkitys laskettiin sadoissatuhansissa. +Yhä hänellä oli pää täynnä liikeasioita ja sangen vähän aikaa +perheelleen ja vieraalleen. Finn luuli sen vuoksi saaneensa kylmähkön +vastaanoton. Katkeruuden ja ivan sekaisella kaipauksella hän silmäili +keijujaistansa, josta oli tullut ’dollariprinsessa’. — Ei, köyhä +ylioppilas ei tulisi anomaan patruuna Vaskelta hänen tyttärensä kättä, +kuuluisihan sentään joltakin, jos »tohtori» sen tekisi. Vuoden perästä! + +Siten nuorten uusi opiskeluvuosi alkoi samoissa merkeissä kuin +edellinen. Niin kalliita kuin Finnin tervehdykset olivatkin Vellamolle, +alkoi hän kypsyessään mielestään huomata jotakin lapsellista ja +naurettavaa moisessa kuvakortin-vaihdossa. Kauan hän ei suinkaan asiaa +tuuminut, ennenkuin kirjoitti toverilleen. »Eikö Sinustakin, Finn, +korttien kirjoittaminen ole tyhjää? Siinä ei saa aikaan todellista +ajatustenvaihtoa, kuten kirjeissä. Sano, enkö ole oikeassa ja mitä +asiasta arvelet!» + +Hän jäi odottamaan pitkää, poikamaista kirjettä vastaukseksi, mutta +sitä ei kuulunut. Riviäkään ei tullut Finniltä. Oliko hän voinut +suuttua Vellamon kenties pikkuvanhasta päähänpistosta? + +Viimein tyttö ei voinut sietää odotusta, hän lähetti itse tervehdyksen +— kauniin kuvakortin — vaikenijalle. Hitaasti saapui vastaus, laimeasti +jatkui entinen suhde. + +Vellamolle se oli tuskallista. Jotakin oli tapahtunut. Olisipa heidän +välinsä ollut alun pitäen selvä, niin hän nyt olisi saanut suoraan +kysymykseen suoran vastauksen. Nyt hän voi ainoastaan olla vaiti ja +vastaanottaa tottumuksen tuomaa ystävyyttä siltä, jonka kanssa oli +juhannuskokolla kerran vaihtanut sanattomia tunnustuksia. + +Vellamon ylpeys nousi tällaista suhdetta vastaan. »Lopeta jo +kortinvaihtosi — tiedäthän missä arvossa sitä pidän», oli hän jo +kirjoittanut kortille, joka oli oleva hänen viimeisensä Finnille. +Rajaton tuska täytti hänen mielensä, kun hän selaili muistojansa, +joiden hautakirjoituksen hän vasta oli piirtänyt. Kyynärpää pöydällä +hän nojasi päätänsä kättä vasten, ja kyyneleenjanoiset silmät +tuijottivat epätoivon syvyyksiin. + +»Kenelle se Pikku niin haaveellisena sepittelee pientä viestiänsä», +kuului sedän veitikkamainen ääni. Rakkaan, hyvän sedän — hänen joka ei +sietänyt mielenliikutusta, jonka heikon elonliekin pahastuminen voi +sammuttaa — joka ei saanut tietää, että suru kalvoi hänen Pikkunsa +sydäntä. + +Vellamon ajatus lensi omaan äitiin. Hän repi kortin, hymyili niin +ihmeen syvälle vanhuksen silmiin ja päätti voittaa itsensä. — Ehkäpä +elämä jaksoi laahustaa hänet muassaan siihen päivään asti, jolloin hän +oli pääsevä selvyyteen Finnin aikeista. Jos sitten sedän sydämen täytyi +murtua hänen sydämensä lailla, tulkoon isku omalta pojalta. Pikun +kärsivällisyys ei saanut pettää. + + * * * * * + +Espanjan lukunsa Vellamo lopetti. Sen sijaan hän alkoi opiskella +italiaa, väsynein mutta kuumeisin voimin. Häämatkan tilalle tarvittiin +toinen unelma. Nyt hän kaipasi maahan, jossa taiteen jalostama marmori +mureni, jossa renesanssin rakentama suihkulähde itki sypressien alla +maisen elon epävakaisuutta. + +Miten sielullisesti runneltuna, miten äärimmäisyyteen hermovoimansa +pinnistäneenä Pikku vietti kevätkauden viimeiset viikot, sitä setä +ei voinut aavistaa. Liian hyvin tyttö osasi jäljitellä omia entisiä +livertelyjään, jotka olivat tehneet hiljaisen kodin niin iloa +uhkuvaksi. Mutta päivät tyttö laski, jolloin hän oli pääsevä kotiin ja +saava itkeä äidin helmassa — itkeä pois tuskan ja toivon. + +Silloin saapui sanoma, että rouva Vaski oli sairastunut +keuhkokuumeeseen. Ennenkuin Vellamo ehti kotiin, hän oli äiditön. Orpo +suruineen —. + + + + +III. + + + Kun mä hunnun heitän, + kultakirstut aukee, + kun mä soljen päästän, + sotajouset laukee. + Eino Leino. + +Karen Hansen, kauppiaanrouva Holgersenin sisarentytär, jolla oli paikka +kööpenhaminalaisessa valokuvaamossa, ei voinut kyllin ivailla Finnin +poikamaista makua. Kun muut menivät oopperaan, tämä meni sirkukseen. +Hän sanoi enemmän pitävänsä Karenin yksinkertaisesta laulusta +kitaran säestyksellä kuin suurten oopperanäytäntöjen aineellisesta +koneistosta. Ja kaunis hevonen oli aina jotakin. Kauppias puolusti +eläinlääkäri-kandidaatin makua, ja hänen vaimonsakin arveli, että +huonompi se voisi olla. Täti oli hiljaisuudessa tyytyväinen niin kauan, +kuin nuori mies ei viehtynyt käymään varieteissa. + +Kerran tädin luottamus sentään pettyi Finnin lauantaihuvien suhteen. +Sirkus oli suljettu ja ovella ilmoitus hovisurusta: primadonna oli +kuollut. Hän oli syöksynyt harjoituksissa trapetsin huimaavasta +korkeudesta areenalle, jonka piti illalla peittyä suosikille +satelevista kukkavihoista. + +Se oli liian surullista — herrat kaipasivat vastavaikutusta. Finn +seurasi tovereitaan varieteehen. Siellä esiintyi kreolilainen +tanssijatar, kaupungin kuulu Bianca, notkeana ja säihkyvänä. + +Finn maisteli vaiti soodavettänsä — viiniä hän ei juonut — ja oli +unohtunut unelmiin. Noin ihana oli nainen — ollapa hänelläkin +nyt armaansa rinnallaan. Kesä, joka oli hänelle viimeinkin suova +onnen, tuntui toivottoman kaukaiselta. Jos Vellamolla ei olisi +tuota harmillista sairaanhoitokurssia lopetettavana, niin hän +pyytäisi tyttöänsä heti tulemaan Tanskaan. Yöllä hän näki unta, että +Pikku tanssi yli meren hänen luoksensa. Liikutettuna Finn odotti +häntä rannalla, mutta maihin päästyään Vellamo olikin muuttunut +kreolittareksi. + +Toisena iltana Finn lähti mielellään mukaan, kun toverit päättivät +mennä eiliseen ravintolaan, jossa Bianca oli ollut niin mainio. +Vielä alakuloisempana poika istui kuin viime kerralla. Hän tuijotti +tanssijaan hurmaantunein silmin, joissa oli jo puoleksi antautuneen +kysymys: onko nainen todella noin ihana? Ja Bianca vastasi, hän oli +nähnyt kysymyksen. Hän tanssi nyt Finnin kohdalla — kuin liekki mikä +oli pojalle syliin syöstä, kuin laine joka jalkaa pakenee, lehahtaen +kuin jättiläisperho, vaipuen kuin kolibrin höyhen, yhä enemmän +huumaten, — orkidea kotimaansa aarniometsästä. + +Miten raskaalta ja joutavalta työ tuntui Finnistä seuraavana päivänä. +Hänen täytyi heittää kaikki ja lähteä ulos. Oli kuin hän nyt vasta +näkevin silmin olisi huomannut kööpenhaminatarten kauneuden. Heissä +oli elämän merkitys ja ratkaisu, sen päihdyttävä ihanuus. Kuinka hän +oli jaksava unohtaa sen ja tarttua kirjoihin? Elämän todellisuuden ne +petollisesti kätkivät kankean väliverhon taa, jolle oli maalattu sana: +»Tulenkestävä». + +Päivällispöydässä Finn oli Karenille huomaavaisempi kuin koskaan ja +katseli häntä silmillä, jotka saivat tytön veikeillen punastumaan. — +Illalla hän jälleen istui varieteessa. + +Kun Bianca esiintyi, sykähti Finn — hän ei ollut muistanut kaunotartaan +noin kauniiksi. Kukkatytöltä saatu ruusuvihko lensi lavalle — se +muistutti tanssijatarta eilisestä tuttavuudesta. Hän hymyili, ja tanssi +enää vain nuorelle, välittömälle pojalle. + +Ravintolasta ostamansa valokuvan Biancasta Finn asetti pöydällensä. +»Finn, millainen maku sinulla on!» huudahti silloin tätikin. Koko perhe +kokoontui katsomaan puolialastoman tanssijattaren kuvaa. Karen punastui +hieman ja tietämättä mitä oikein ajatella hän katsoi kuvan omistajaa. +Setäkin rypisti kulmiaan lähtiessään huoneesta. Mutta Finn puhkesi +ylistelyihin: »Ettekö ymmärrä miten kaunis hän on, vielä hurmiossa +tanssista? Hänen tähtensä voisi tehdä hulluuksia!» + +Tuon avomielisyyden takana ei piille sen pahempaa, lohduttelihe täti, +jota nuorukaisen innostus hymyilytti. Peritty ihanteellisuus oli +varmaan oleva hänen pelastuksensa. »Romanttinen lapsi», naurahti rouva +vain mennessään. + +Lukemattomat illat Finn ja Bianca olivat nähneet vain toisensa. +Nuorukainen tutki naisen sielua sulavista liikkeistä. Elämäkertansa +Bianca tanssi hänelle: hymyilevistä äidinkasvoista hän kertoi, +suuresta, polttavasta auringosta, syvistä siimeksistä, Etelän +huumaavista tuoksuista, notkuvista hedelmäoksista, hiipivästä +käärmeestä. Satamakaupungin ilot ja Atlantin keinuvat aallot hän +tanssi, kasvavan tytön vaarat, kullan ja synnin. Taiteen hurmion hän +katsojalleen uskoi ja puhtaana orastavan lemmen ujouden. Eikä Bianca +enempää pyytänyt — iäti kestäköön nykyhetken helteetöntä, varjotonta +kevättä! + +Eräänä iltapäivänä kauppias Holgersen soitti Finnille pörssistä. +»Viljanhinta nousee. Minun on lähdettävä iltajunassa Jyllantiin, hetki +on edullinen. Teethän hyvin ja tulet asemalle ottamaan kassa-avaimet +kotiin, prokuristi kun ei tällä hetkellä ole kaupungissa. Ajaen ennätät +parahiksi.» + +Finn noudatti pyyntöä, sai avaimet ja tuhatkruunusen, jotka aamulla +oli jätettävä prokuristille, sekä terveiset tädille, että miehensä oli +oleva vuorokauden kuluttua kotona. + +Oli juuri aika ohjelman alkaa varieteessa, jossa Finn nykyään vietti +iltansa. Hän meni tälläkin kertaa ensin sinne. + +Finnin kiintymys Biancaan oli kehittynyt ilta illalta, ja hän huomasi +helposti, ettei Bianca ollut tällä kertaa entisensä. Hän oli kalpea +ihomaalin läpikin, ja katse oli kiilloton. Silminnähtävästi hän pelkäsi +jotakin. Kuin hyvin kaukaa Finn sai muutaman hätääntyneen katseen, +lopuksi niin tuskaisen rukoilevan, että hän ilman kuiskaustakin: »Ven +tú al socorro!» olisi rientänyt lavantakaiseen pukuhuone-osastoon. + +Oli yö, esitys oli loppunut. Pulleasilmäinen, -kasvoinen ja +-vatsainen herrasmies nojasi Biancan osaston ovipieleen. Hohtokivet +hänen sormuksissaan kimaltelivat hämärässä. Hän tuntui odottavan +tanssijatarta, vastenmielinen hymy kasvoillaan. + +Komeronsa perimmässä sopukassa Bianca seisoi säkenöivin silmin, +kuin jaguaari, joka valmistuu hyökkäämään. Finn aavisti, että se +mikä välähti hänen käsissään, oli pistooli. Samassa hetkessä nainen +voihkaisi, vaipui polvilleen ja laukaisi omaa ohimoaan vasten. Luoti +kärvensi vain hiukset ja sai veren pisartumaan ihosta, mutta Bianca oli +pyörtynyt. + +Laukaus sai ravintolan palveluskunnan kerääntymään. Kun havaittiin, +ettei vahinkoa ollut tapahtunut, hajaantui väki jälleen omille +teilleen. Pistooli korjattiin pois. Nuori edeskäypä ja kukkatyttö vain +jäivät auttamaan Finniä taintuneen toinnuttamisessa. + +Hän heräsi. »En seuraa teitä», sanoi hän huonolla englanninkielellä +lihavalle herralle. Tämä purki silmistään kylmän, masentavan katseen, +kääntyi menemään ja palasi pian kahden lakeijan seurassa vaunuiltaan. +»Lähdemme nyt», vastasi hän tuskin paremmalla englannintaidolla. + +Bianca heittäytyi maahan tarttuen Finnin polviin. »Älkää antako minua +hänelle — ei kenellekään enää!» huusi hän epätoivoisesti. + +Uhkaavin katsein Finn torjui vierasta. Mutta tämä sanoi tanskaksi, +ilkeä nauru suupielessään: »Bianca on joitakuita kuukausia sitten +vastaanottanut minulta tuhat kruunua todistajien läsnäollessa.» Hän +viittasi lakeijoihin. »Hän on sitoutunut seuraamaan minua palatessani +Kööpenhaminaan.» + +Nuorukaista raivostutti. Ovelasti pohatta oli laskenut, kun tiesi, +ettei Bianca voinut vastustaa hänen kultaansa. Ellei se olisi jo +ennakolta tuhlattu, ei hänen kaltaisensa eläjä koskaan olisi saanut +vielä niin nuorta, ihailtua tanssijatarta kanssansa. + +Nokkelasti lakeijat olivat irrottaneet naisen sormet Finnin vaatteista. +Sekunnin kuluttua hän oli oleva timanttisormisen vaunuissa. + +»Finn!» huusi epätoivoinen ääni. Miten tanssijatar lieneekin siepannut +toverien kesken käytetyn nimen muistiinsa. + +Pojalla oli sedän tuhatkruununen taskussaan. Nopea laskelma päässä: +tuhannen kruunun velka ei voinut peloittaa miestä, jonka hartiat — +isäukon ansiosta — olivat vapaat opintovelkataakasta. + +Kylmäverisesti Finn veti esiin lompakkonsa. »Tässä, todistajien +läsnäollessa», hän viittasi neljään palvelijaan, »saan palauttaa +Biancan tuhat kruunua, hyvä herra.» + +Pohatta sieppasi setelin ja sylkäisten sille hän heitti sen maahan, +tallaten sitä raivoissaan. + +Voitostaan ylpeänä Finn vain kumarsi: »Tehkää kuten haluatte. Kaikissa +tapauksissa Bianca nyt on vapaa.» + +Lakeijat poistuivat. Jonkinlaisen röhkinän tukahduttaen mies otti +omansa ja läksi. Edeskäypä ja kukkatyttökin jättivät pelastetun ja +pelastajan. + +Kuin liaaniköynnös riippui hymyilevä Bianca Finnin sylissä, ihmeelliset +ripset kyynelhelmissä. Etelän loistava ihmekukka hän oli, vastustamaton +ja huumaava. + +Syvänä ja totisena hän lausui: »Kiitos — ette tiedä kuinka paljon olen +teille velkaa. Olette muuttanut Biancan toiseksi — vai rakkausko on +muuttanut?» + +Ja taas hän hymyili ja hohti, nauru ja lempi kimalsi koko nuoressa +olennossa. + +Jos tämä olisi tapahtunut kymmenkunta päivää sitten, olisi Finn +arvelematta sulkenut hymyilijän syliinsä. Hän haaveili silloin vain +naisen ihanuudesta, ja kreolitar oli kaiken sulon olennoituma. Mutta +itse tämä oli johtanut ihailijansa löytämään jälleen yksilön naisessa, +parhaimmin tänä iltana. Eikä Bianca ollut ensimmäinen Finnin sydämessä. + +Ensimmäinen ei ollut arka loistokukka meren takaa, vaan kotisaaren +lehdokki, joka yössä tuoksui kaihonsa hänelle. Juuri tällä hetkellä +valtasi Finnin raju kaipaus Vellamon luo, tuon vaalean, viisaan, +lempivän lapsen, johon liittyivät nuoret muistot ja nostavat toiveet. +Kotilieden onni ja yhteiskunnan hyöty olivat ihanteita, joihin hän +kasvatuksellaan oli juurtunut. + +Ellei pukeutumiskomeron epäjärjestys, ummehtunut ilma savuineen ja +ihomaalin hajuineen olisi ollut vastenmielisenä ja Finnille niin +vieraana taustana, ei hän sittenkään olisi voinut hellittää sylissään +lepääjästä. Äskeinen kaupanteko nousi hänen mieleensä kuin tahra +heleään kuvaan. Sedän tuhatkruunusen kohtalo kohosi hitaasti tajuntaan +kaikki peittävänä ukonpilvenä. Kuin sähkön iskemänä hän äkkiä selvisi +houreestaan ja karisti luotaan ihanan synnin, jonka vuoksi hän oli +ensimmäisen kevytmielisen tekonsa tehnyt. + +Ja viimeisen! Kiireisesti, lämpimästi Finn puristi Biancan käsiä ja +kuiskasi: »Hyvästi, Bianca, elä onnellisena!» Hän riensi ulos. + + * * * * * + +Tanssijatar oli kuitenkin löytänyt riistetyn pistoolinsa. Aamulla hänet +tavattiin pukeumiskomeron sohvalta lävistetyin ohimoin. Hän lepäsi +ristiinnaulitun kuva lujasti rintaa vasten painettuna, kuten moni +Magdaleena ennen häntä, vapahtunut ilme kasvoillaan. + +Voimatta suoda tehtyä tekemättömäksi Finnin oli sanomattoman vaikea +tunnustaa tapausta sedälle. Tuolloin illalla päätetty aie pyytää setää +takausmieheksi summalle, jonka hän tarvitsi 'erinäisiin tarkoituksiin’, +ei niinkään ollut toteutettavissa. Sedän tarkalle silmälle ei ollut +olemassa 'erinäisiä tarkoituksia’, vain tämä tai tuo tietty menoerä. + +Sittenkin Finnin koruton selitys kuulosti pikemmin voitonsanomalta kuin +katumuskertomukselta — olihan hän uljaasti palannut harhatieltään. Setä +piti ajatuksensa ja mahdolliset epäluulonsa ominaan, kysyen vain, saiko +hän pidättää veljenpoikansa Tanskassa yli alkavan kesän, jonka nuori +mies muutoin oli aikonut viettää kotimaassaan. Hänellä oli tiedossaan +juuri valmistuvalle eläinlääkärille paikka, jossa tämä kolmessa +kuukaudessa voi ansaita tuhat kruunuansa takaisin. + +Entä Vellamo — entä monivuotinen unelma suvisista häistä? +Vihamielisesti Finn katsoi kauppiaaseen, kuin tämä esittäisi +luonnottoman vaatimuksen. + +»Isäsi on uskonut sinut huostaani, Finn. Tahtoisin laskea sinut luotani +velattomana kunnian miehenä.» Äänessä oli tukahdettu värähdys. + +Sanat olivat herättäneet Finnin mielessä eloon vanhan, rakkaan isän +kuvan. Nyt hän olisi voinut itkeä ilmi katumuksensa, mutta hillitsi +mielensä. Hän puristi sedän käsiä oikein miehen voimalla: »Kiitos — +toinen isäni.» + +Nyyhkeet jo rinnassa tyrskien nuorukainen kiiruhti ulos, jotta +taistellessa kevääntuovaa myrskyä vastaan hänen oma rintansa tyvenisi, +ja syvenisi miehen mieli. + +Kun Finn parin tunnin kuluttua palasi, oli täti toimittanut Karenin +pois talosta. Suoraa päätä hänet oli lähetetty matkaan Fyenillä olevaan +kartanoon puutarhaoppiin. Hankkeesta oli itse asiassa ollut puhetta +jo talvella, mutta tyttö oli silloin ratkaissut kysymyksen niin, että +hän mieluummin jäi paikallensa. Vaikka kauppias hellävaroen ja niukoin +sanoin oli kertonut Finnin asiasta vaimolleen, niin tämä oli joutunut +pyhän kiivastuksen valtaan: »Ja sinä aiot sietää Finniä silmäisi +edessä! Silloin ainakin nuoret tytöt talosta pois! Tule, Karen, +panemaan kokoon tavarasi, sinä olet liian hyvä näiden miesten pariin.» + +Tyttö totteli kyynelin. Hän oli pettynyt Finnistä. Koskaan enää eivät +hänen sydämensä kukat tulisi puhkeamaan ensi hallan jälkeen. + +Eno salli ääneti matkan tapahtua. Paras kenties oli, että Karen oli +poissa, jos Finnin seikkailulla sattuisi olemaan jälkikaikuja. Biancan +kuolema oli jo lehdissä julistettuna. + +Omituinen hymy kajasti nuorukaisen kasvoilla, kun hän kuuli Karenin +lähdöstä. Katumusaikahan katumusaikaa! — Vielä hän kuitenkin oli +voittava takaisin sekä sedän ja tädin että oman kunnioituksensa, vielä +hän oli Pikkunsa saavuttava. + +Tapauksen jälkeen Finn tunsi pakottavaa avomielisyyden kaipuuta +suhteessaan Vellamoon. Tämäkin oli juuri ehdottanut todellista +kirjeenvaihtoa heidän keskensä. Mutta heidän kahden välillä ei saanut +olla mitään onttoa, ja lähemmä rakastettuaan Finn voi astua vasta +tunnustuksen yli, jonka hän oli tekevä viime tapahtumista — sen hän oli +luvannut itselleen. Se oli kirjeessä vaikeata ja kävi lykkäytymisellä +yhä mahdottomammaksi. Niin hän ei pitkään aikaan kirjoittanut tytölle +mitään. Pikku odotti turhaan. + + + + +IV. + + + On moni tullut, on + mennyt moni, + yks' oli, yksi, + mun kohtaloni. + O. Manninen. + +Vellamo oli Finnille melkein kiitollinen, ettei hän tullut kotimaahan +kesäksi: sehän oli hienotunteinen ilmaus, että suhde heidän välillään +todella oli lopussa. Lehdokkisaaren sanaton sopimus oli rikottu — juuri +hetkellä jolloin he olivat valmiit sen täyttämään. + +Rasittuneena, elämäntoivonsa ja -halunsa heittäneenä tyttö ei voinut +kestää äidin menettämistä. Hän lakastui kuin kukka ja odotti vain +kuolemaa. Vast'ikään paikkakunnalle saapunut nuori lääkäri, tohtori +Vehkaranta, määräsi hänet matkustamaan Etelään. Siellä kalpeus ja +hermopistokset häviäisivät, ja sinne tytönkin mieli paloi. Viipymättä +patruuna Vaski laittautui matkakuntoon ja lähti tyttärineen Italiaan. + +Vellamo olisi suonut, ettei hänen koskaan olisi tarvinnut palata +kotimaahan. Sinne häntä sitoi yksi ainoa kaipaus — se jonka pikku +Ainin, mäkituvan mummon silmäterän, erokyyneleet herättivät. + +Viikkojen mukana tytön apea mieli vähitellen aukeni vastaanottamaan +aarteita, joita Italian luonto ja klassilliset muistot tarjosivat. +Enimmin Vellamoa oli houkutellut jättiläishenki, joka renesanssin +taiteessa riemuitsee, vuosisatain voimatonna vyöryessä sivu. Tytön +älykkäältä silmältä ja rikkaalta tunteelta ei mikään mennyt hukkaan, +eikä tehtailija ollut turhaan jo ennakolta nauttinut lumoavain päiväin +tiedossa nuoren oppaansa seurassa. + +Se etteivät italiankielen opinnot olleet turhia, innosti myös Vellamoa. +Isä alkoi jo yhtyä lääkärin parhaisiin toiveihin, että tyttö — +nuoruutensa ansiosta — syksyllä saisi palata kotiin uusin elonvoimin. + +Mutta isän silmä ei erottanut, mitä tyttären sielussa tapahtui. Se +vaikeni hänelle itselleenkin vasta Italiasta lähdön yönä. + +Unohtumaton oli tuo iltamyöhä Veneziassa. Kaupunkien tärisyttävä +pauhu ei siellä ympäröinyt matkailijoita, ainoastaan pilpatteleva +lipi-lap, lipi-lap kanavista, jotka mustina kuvastelivat palatsien +ja doomien satumaailmaa. Kun he astuivat gondoliin, valtasi Venezian +tenho Vellamon mielen eron koko kipeydellä. Kuu kuvastelihe tummalta +taivaalta kanavankalvoon, joka aikain vieriessä oli ollut niin paljon +kauneuden ja ylevyyden kyllästämä. Renesanssin ylpeät veneziattaret +elivät vielä jälkeläisissään, sen huima elonaalto, joka oli taiteen +huippuja hipaissut, pulpahti vielä nuorukaisten suonissa. Lemmenlaulu +väreili laineilla, ja gondoli gondolilta lipui Etelän elämä +muukalaisten sivu. + +Silloin Vellamo kuin välähdyksessä näki elämän ihanuuden ja ikuisuuden. +Kaikki pyrkimys sisältyi sanaan ’rakkaus’, se oli lähde ja määrä. +Hänkin tiesi mitä oli rakastaa — ja hänen onnensa oli kuollut. Venezian +yössä hän vastaanotti ikuisten muistojen pyhityksen lemmelleen, kuin +sädekehän, joka oli oleva hänen maisen elämänsä kruunu. Lapsuuden uskon +lailla se ehkä voi himmetä, mutta kuoleman hetkellä se astuu hiljaa +oikeuksiinsa. + + * * * * * + +Talveksi Vellamo ei uskaltanut jäädä kotiin. Saavutettu rauha ei +tuntunut olevan pysyväistä ilman yhä uusien vaikutelmien apua. Hän sai +paikan pikkukaupunkiin juuri perustettavassa kansan-lastentarhassa. + +Finnin satunnainen virka Tanskassa tarjosi siksi loistavia etuja, että +hän päätti laskea tulevaisuudelleen tukevan pohjan pysymällä siinä +vielä muutamia kuukausia. Jouluksi hän oli palaava kotiin. + +Sanoma tästä oli Vellamolle tuskin katkeran hymähdyksen arvoinen. +Hän oli kuullut Karen Hansenin asuvan kauppias Holgersenilla ja teki +oloista omia johtopäätöksiään. + +Finnin kirjoittamaa tervehdystä Vellamo ei ymmärtänyt. Ei sen +arkuutta — pojallahan oli jotain tunnustamatonta sydämellään — eikä +sen innostusta — nyt piti pysyttämän paikalla veistettämän kultaa, +kotiintulo jouluksi oli sitä onnellisempi. + +Kun Vellamolta ei kuulunut vastaukseksi muuta kuin onttoja lauseparsia, +alkoi Finnin epätoivo. Hän tiedusteli asioita tuttaviltansa ja sai +tilapäistä tietä kuulla, että viehättävä neiti Vaski pani pyörälle +kaikkien nuorten miesten päät uudessa olopaikassaan. Hänestä uhkasi +tulla oikea hemmoiteltu heitukka. + +Finn oli syvimmässään loukattu. Pieni ulkomaanmatka, uusi ympäristö +riittivät hävittämään Vellamon mielestä ystävän monivuotisen +uskollisuuden. Ei riviäkään hän enää kirjoittanut tytölle ja karisti +väristyksellä sen mielialan luotansa, joka joskus pani hänet +hyräilemään vanhaa laulua: »Toivohan on lemmen sisar, toivo kestää +kuolemaan.» + +Miten viluisen joulun nuo kaksi viettivät ilman totuttua tervehdystä +toisiltaan. Ja miten vanhan merikapteenin hiukset harmaanivat kotona +Helsingissä odotellessa, että hänen kielitaitoinen Pikkunsa ohjaa +hääpurtensa muistojen Espanjaan. — + +Karen oli syksyllä palannut enonsa taloon. Muuanna tunnelmallisena +hetkenä hän oli lausunut Finnille kitaransa takaa, ettei hän koskaan +ollut uskonut hänestä huonoa. Siitä huolimatta tyttö piti toveriaan +silmällä salaisella epäluulolla ja ylläpiti kirjeenvaihtoa vallattoman +metsäherran kera, johon oli tutustunut Fyenillä. — + +Äidillisessä hyörinässä pienokaisten kanssa 'Pikku-tädin’ koko +luontainen herttaisuus tuli ilmi. Vellamo oli pian kaupungin rouvien +suosikki, eikä ainoatakaan perhejuhlaa olisi voitu viettää ilman häntä. +Pikkukaupunkilaiseen tapaan pidettiin kodeissa tanssiaisia, ja nuoret +panivat toimeen kävely-, luistin- ja rekiretkiään. Vellamo iloitsi +ystävällisestä vastaanotosta ja ihmetteli monesti, että elämä vielä voi +olla niin siedettävää, suorastaan hauskaa. + +Joskus kuitenkin, kun nuorukaiset olivat kaikkein parhaansa panneet +saattaakseen Vellamon pään pyörälle, hän kotiin saavuttuaan tunsi +tuskaista tyhjyyttä. Mitä hyödytti perhosleikki syksyn auringossa? +Miksi iloita nuoruudesta, joka oli lakastuva ilman Finniä? Miksi nuoret +miehet ollenkaan tahtoivat vavahduttaa hänen tunteitaan, joiden piti +saada untua iäksi? Tyttö otti kätköstään Finnin kuvan ja itki, niinkuin +yksinäisyys itkee. + +Eräs henkilö oli, joka arveli Vellamolla olevan aivan liiaksikin +ystäviä. Se oli tuomarinrouva Linge, lastentarhan johtokunnan +puheenjohtajan puoliso. Olihan säädytöntä, että opettajatar-ihminen käy +vain huvista huviin ja tanssista tanssiin. Opetus ja hoito koulussa +oli tietysti sen mukainen. Ja minkälaisen siveellisen pohjan hän +oli kasvateilleen laskeva? Kymmenen vuoden perästä tultiin näkemään +tulokset: varmasti viisikymmentä prosenttia tyttörievuista — no, hän ei +enempää sanonut. + +Tällainen puhe olisi pystynyt mustaanhan enkelinkin. Mutta +tuomarinrouvaan oli vähitellen totuttu paikkakunnalla, jossa +hänen kielensä siunauksesta oli iloittu viisitoista vuotta. Hänen +julistuksistaan luettiin vain isot kirjaimet. Tuleehan äiti hieman +katkeraksi, kun oma tytär — ei mikään kaunotar, vaikka nimeltään +Ihanelma — alkaa saavuttaa äitinsä peloittavan lihavuuden paljon +ennemmin kuin mahdollisuuden sen oikeudenmukaiseen edellytykseen: +rouvan arvoon. + +Sitäpaitsi tuomarinrouvalla oli hyvät puolensa. Paljon saa anteeksi +henkilö, jonka erikoisala ovat pienet, herkulliset kohokakut +liittyneinä kaupungin mainehikkaimpaan kahviin. + +Huonona herkkusuuna Vellamo tuskin sai lohdutusta rouva Lingen +jaloimmasta puolesta ja hän kärsi vihamielisyydestä, jonka hän tunsi +rouvasta huokuvan. Mielestään hän oli tähän sangen syytön, joskaan hän +ei kuvitellut olevansa sellainen esikuvallinen pikku opettaja, jona +muut rouvat häntä pitivät. + +Vellamon yksinkertainen puetus ja vaatimaton esiintyminen miellytti +myös laitoksen isiä. Hänen välitön ilahtumisensa sekä työssä että +juhlatilaisuuksissa kertoivat puhtaasta sydämestä ja suotavasta +eloisuudesta. + +Johtokunnan sihteeri, lyseon nuori matematiikan opettaja, ei säästellyt +käyntejään seuratakseen lastentarhan työtä — tuskin enempää kuin +tuomarinrouva. Iloista päivänpaistetta hänen tulonsa aina toi koululle, +ja ’Koivion setä’ oli yhtä mieluinen vieras pienokaisille kuin +opettajallekin. Aikansa tätä katseltuaan rouva Linge kutsui Vellamon +eräänä sunnuntaina kotiinsa kirkkokahville. Vieraita oli muitakin. + +»Oletteko huomanneet, hyvät herrasväet, mihin suuntaan lyseon +matemaattisia probleemeja ollaan ratkaisemassa? Maisteri Koivio ei enää +näy saavan pahaakaan rauhaa, ellei hän joka kerran pääse tyttökoulun +uuden laulunopettajattaren talutusnuorassa kotimatkallensa. Heidän +opetustuntinsa eivät aina sovellu johteen, ja silloin kuluttaa Koivio +odotusaikansa lukusalissa, kansan-lastentarhalla tai milloin missäkin. +— No, mutta enemmän kaakkua, Vellamo kulta!» + +Miksi Vellamosta tuntui, kuin varjo olisi pimittänyt hänen iloisen +päivänsä? Oliko hän mustasukkainen — vieraan miehen vuoksi? Kotiin +tultuansa hän ryhtyi kysymystä erittelemään. + +»Minä tarvitsen paljon päivänpaistetta», päätteli hän. »Jolta elämän +kesä on mennyttä, se tarvitsee talven aurinkoa pysyäkseen rohkeana.» + +Kun maisteri Koivio vastakerralla istuskeli Vellamon vieraana ja +tyynesti näki laulunopettajattaren kulkevan sivu kadulla, oli tytöllä +kuin paha omatunto jostakin. Kenties tuo toinen tarvitsi hänen +ystäväänsä muulla tavalla kuin hän. + + * * * * * + +Insinööri Suistola, sähkötehtaan palveluksessa oleva, järjesti niin +taitavasti asiansa, että hän kaikissa tanssiaisissa oli Vellamon +pääritari, yrittelivätpä ujommat pitää puoliansa miten paljon hyvänsä. +Hän oli pieni ja tumma, aina lystinmoinen nauru silmissään. + +»Sievä pari, tuo Suistola ja Pikku», hymyilivät rouvat. Mutta +tuomarittaren katse ei huomannut siinä mitään sievää. Muuanna pyhänä +Vellamo taas istui hänen luonaan, kirkkokahville kutsuttuna ja +ikävyyksiä odotellen. + +»Tietävätkö herrasväet mitä minä eilen näin? Hopealahden kartanon +kuomureen! Vielä tänä aamuna aprikoin, että ketähän kartanosta nyt +kaupungissa käytetään, kun samassa näin insinööri Suistolan kiitävän +Vexeliukselle päin. Silloin ymmärsin heti, että Ebba neito se oli +liikkeellä kuomurekineen kyläilemässä serkkujensa luona. — Niin, niin, +nuorenmiehen vainu voi nolata minunkin kokeneen kuononi!» + +Kaikki nauroivat tuomarinrouvan sukkeluudelle, mutta vain Vellamoa +todella huvitti. + +»Vanha rakkaus ei ruostu», jatkoi puhuja. »Kuuluvat tavatessaan +pistäneen muitta mutkitta suuta.» Ja kuiskutellen hän uskoi +naapurirouvalle, miten kuumaa samainen rakkaus oli ollut viime +kevättalvella, jolloin Ebba asui kaupungissa soitantoa harjoitellen — +kaikki asioita, jotka olivat kuiskutuksittakin tuttuja muille paitsi +lähellä istuvalle Vellamolle. Oli vain vähällä, että tyttö uskoi juttua +yhtä pinnallisesti kuin muut asianomaiset. + +Samana iltana oli kutsut kamreeri Vexeliuksella. Insinööri pyysi +Vellamoa vanhaan franseesiin. + +»Tehkää minulle mieliksi ja tanssikaa tämä tanssi talon juhlavieraan +kanssa! Nähkäähän, olette itserakkauden uhallakin paras tanssija.» +Vellamon ilkamoisen pyytävä katse tiesi saavuttavansa kuuliaisuutta. +»Sitäpaitsi», lisäsi tyttö, »kuulutte olevan kevytmielinen herra. Minun +on paras karttaa teitä!» + +»Mieluummin olen sellainen, kuin soisin teidän, neiti Vaski, +liittyvän panettelijoihin väärällä todistuksella uskollisimmasta +lähimmäisestänne. Hauskinta kuitenkin on, jos peruutatte sananne.» + +»Peruutan mielihyvällä, jos täytätte pyyntöni!» + +Alistuvan epätoivon ilmeellä hyljätty ritari kumarsi käsi sydämellä. + +Rouva Linge alkoi kunnioittaa omia profeetallisia taipumuksiaan, kun +hän näki insinööri Suistolan naisineen franseesissa. Vielä somempaa +olisi ollut, ellei vastaparin naisena olisi ollut Vellamo. + +Kapinalliseen haaveeseen unohtuneena tämä ajatteli itsekseen, miten +sydämestään hän olisi halunnut pitää iloisesta insinööristä. Mutta hän +oli niin kaukana Vellamosta — välillä oli Venezian kanavien tuntema +salaisuus, oli vanha, sairas kapteeni, joka yhä odotti kerran näkevänsä +myrttiseppeleen oman Pikkunsa otsalla — välillä oli kaikki mikä +sisältyi yhteen nimeen: Finn! + + * * * * * + +Jos Vellamon äiti olisi elänyt, olisi hän voinut pelätä tuomarinrouva +Lingen tekevän hänen tyttönsä turhamaiseksi. Asioita, joita +Vellamo välittömyydessään ei olisi huomannut, paljastui rouvan +kirkkokahvi-kutsuilla. Tyttö ei lainkaan enää pelännyt niitä. +»Kenenkähän rakkaudentunnustus siellä nyt tarjotaan?» nauroi hän vain +mielessään. Itse täti Lingestäkin hän piti tavallaan— kuten rakastetaan +ensi kärpästä, kevään viestiä. + +Hiukan kaameana mieli nuori opettaja sentään kerran valmistelihe +kyläilylle tuomarilaan. Hänet oli tällä kertaa kutsuttu ei aamupäivä-, +vaan iltapäiväkahville — jotakin uutta mahtoi olla tulossa. + +Edellisenä iltana oli odottamatta saapunut kotiin talon poika, pitkä +lakitieteen kandidaatti. »On hyvä, kun saa poikansa niin pitkälle», oli +tuomari lausunut vuosi sitten, kun Toivo herra suoraan kihlajaistensa +vietosta lähti toimeensa. Nyt sekä isä että äiti hämmästyivät +avuttomasti, kun Toivo ilmoitti, että sormukset olivat uuden ja +lopullisen kerran vaihtaneet omistajaa. + +Yön pimeässä ajatus välähti äidin päähän hänen hautoessaan unetonna +pojan tulevaisuutta. Ajatus oli niin huikaisevan nerokas ja +päivänselvä, että hän aivan valppaana kavahti istualleen vuoteessaan, +ollen jo herättämäisillään miehensäkin. Mutta hän tyytyi puraisemaan +huultaan ja paneutui mielensä malttaen jälleen levolle. Asia oli +sen luontoinen, että sitä oli suuressa hiljaisuudessa haudottava +edelleen, kunnes se itse oli lentokykyinen. Miesväen tiedoksi ei tästä +ylipäänsäkään ollut. + +Niinpä sitten Vellamo — kenties upporikkaan tehtailija Vasken perijätär +— saapui iltakutsulle tuomarilaan. + +Oli huvittavaa nähdä pitkä Toivo Linge ja Pikku Vaski kahdenkesken +— ja useinpa heidät siten nähtiinkin. Molemmat hiihtivät mielellään +ja kumpikin harrasti kirjallisuutta. Vellamon ommellessa korutöitä +Toivo luki hänelle ääneen. Täti Linge oli mitä ihanteellisin kaitsija, +jonka ainoa oikea paikka tuntui olevan keittiön puolella niinä +iltoina, jolloin nuo kaksi nuorta istuivat tulenpaisteella hänen +vastaanottohuoneessansa. + +Jos joku kiusoitteli veitikkamaisesti Vellamoa hänen pitkästä +ystävästään, niin hän punastui. Mutta omatunto soimasi häntä heti, tuo +punastus oli turha. Omituisella, kaukaisella hymyllä hän sitten pitkään +katsoi puhujaan: tuo ei tiennyt tarinaa hänen sydämestään, jonka +kuningas oli kuollut muisto. + +Kenties juuri entisyys kiinnitti Toivon ja hänet toisiinsa? Olihan +Toivollakin tuskainen elämys takanaan. — + +Helluntai oli varhain tänä vuonna. Helatorstaina kaupungin nuoret +tekivät retken maalaistaloon, joka oli muutaman kilometrin päässä +kaupungista. + +Jo oli helavalkea hiipunut lehtimetsän liepeellä, nuorten kesken +vallitsi haaveellinen hetki. Loitompana, niemen kärjessä tummina +äärikuvina yötaivaan kirkkautta vasten seisoivat Vellamo ja Toivo. +Pihlajanlehvät ja versovat sanajalat tuoksuivat raskaasti metsässä, +punasiipirastas houkutteli lemmikkiään, ja vesi päilyi värittömässä +kuullossa. Luonnon majesteetti kiehtoi heidän mielensä väkevällä +tunnelmallaan. + +Toivo tuijotti Vellamoon, sydämen kyllyys katseessaan. + +»Älä katsele minua!» kuiskasi tyttö. + +»Sinua minä katselen.» + +Tyttö hiipi lähemmä, tiedottomasti. »Ei, sinun pitää sallia minun +piiloutua rintaasi vasten — —» + +»Ja —?» + +»Ja suudella minua kauniisti.» + +Jo kietoi nuori mies käsivartensa kuin kuningas hienoille harteille, +jo laski tyttö kätensä Toivon rinnalle — ollen tuossa hentoisena +seistessään niin äitinsä näköinen. + +Vellamo tuntui heränneen ja katsoi hätääntyneenä toveriin. »Mutta minä +en rakasta sinua!» + +»Ketä sitten?» + +»— Toista.» + +He olivat erinneet. »Kavala, kavala lapsia Toivon ääni oli vain +vaikerrus. + +»Älä sano ’kavala’, älä sano sitä!» rukoili tyttö kyyneleisenä. + +»Mitä sitten?» + +»Onneton!» + +»Poloinen lapsi», kuiskasi Toivo. + +Hän oli lysähtänyt polvilleen petäjän varaan. Nousten lähteäkseen hän +sanoi painokkaasti, kipeän sydämellisesti: »Pikku, saat anteeksi tämän.» + +Mutta omaa ääntään hän ei tuntenut. + + * * * * * + +Vellamo oli keventynyt, kun hänen kesälomansa alkoi. Ei koskaan hän +enää aikonut lähteä maailmalle, sen nuoria miehiä täytyi pelätä. Ken +tahtoi sydämensä varjella ja sen pyhän surun, pysyköön kotona. + +Kotiin Vellamo oli ensi vuodeksi jäävä eikä sitä enää jättävä. + + + + +V. + + + Miel' lemmen on vain leimahtaa, + ja tähden lentää, lentää. + O. Manninen. + +Kesä toi Finnin Suomeen. Hän tuli Helyvaaraan kyläilemään. »Vieraana +velvollisuusvierailulle», ajatteli hän katkerana. + +Nuorten välille ei oltu solmittu liittoa, ei siis ollut varsinaista +rikkoutumistakaan tapahtunut. Heidän täytyi, mielivätpä tahi ei, +teeskennellä vanhaa toverillista äänilajiaan. + +Mutta heidän ei tarvinnut teeskennellä. Heti ensi silmäys, joka tapasi +kalliit piirteet kauan kestäneen eron jälkeen, oli pitkä ja hellä kuin +hyväily, ja riemu loisti kummastakin. + +Kesä oli entisiä hiljaisempi Helyvaarassa. Vieraita oli vähemmän, ja +Vellamolla ja Finnillä enemmän aikaa kahdenkesken oloon. Elämänhalun +puuska oli temmannut molemmat, ja he olivat aivan väsymättömiä +retkeilemään. Milloin oli päämääränä haukanpesän tutkiminen +Taivaskummulla, milloin punaisen Suomenlumpeen löytö Niinijärvestä, +toisinaan matka vei Salmelan kartanoon tutustumaan sen uusiin +vaunuhevosiin, toisinaan taas Haapa-aukean viheliäiseen torppaan, josta +oli kuollut äiti. + +Vaarallisia nuo matkat olivat, jos elämän ihanne on sydämen arkinen +rauha. Joka hetki Finnin rakkaus uhkasi murtaa patonsa ja tulvehtia +ilmoille keväisessä voimassaan. + +Mutta Finn oli luvannut itselleen alkaa eräästä tunnustuksesta +Vellamolle. Rakastetun piti tuntea joka soppi hänen luonteessaan. Ja +Biancaa oli niin vaikea tuoda tähän ympäristöön. Sitäpaitsi — olihan +huominenkin päivä heidän. + +Ystävykset suunnittelivat tulevaisuutta. Vellamo oli perustava +kansan-lastentarhan Ritva-kylän pienokaisille. Sellainen olisi tarpeen, +suurin osa äideistä kun kävi tehtaan työssä. Finn myönteli tuumiin +mutta kulmakarvat olivat hiukan vastahankaisesti koholla. Pikunhan piti +muistaa, että nuo aikeet olivat vain tuulentupia. Finnin rinnalla hänen +paikkansa tietysti tuli olemaan ensi vuonna. + +Syyskuussa nuoren eläinlääkärin oli määrä siirtyä maaseutukaupunkiin, +jossa hän oli saanut viran. Sitä ennen hän totisesti oli viettävä +häänsä Vellamon kanssa. + +Tulevasta talvesta puhuen Finn kerran pari lausui vahingossa sanan +’me’, aivan kuin jo olisi sovittua, että Vellamo oli oleva hänen +toverinsa uudella paikkakunnalla. Tyttö punastui ja lapsuudenaikainen +itsepintaisuus nosti taas päätänsä. Laveasti ja varmalla äänellä hän +alkoi esittää tulevia hommia lastentarhallansa ja katseli niin lujasti +Finniä silmiin, kuin ei hän haluaisi olla missään tekemisissä suloisten +puoliviittausten kanssa. Mielessään hän harmitteli: »Jos minua +rakastat, niin sano se suoraan! Kauttarantaisuus on vaivaista.» + +Poika rukka oli pälkähässä. Mutta hänen avuksensa tuli tenhoisa ilta. + +Uupuneina toverukset palasivat retkeltä Haapa-aukean torpalle. Rusko +lepäsi hehkuvina untuvina honkavyön takana. Lehmus kukki toista +kukkasatoaan aidan vieressä, jonka portaasta tulijoiden juuri piti +astua kotipihaan. Pehmyt pensaikko kukki metsän puolella avaten +helmansa polulle, jolla Vellamo seisoi valkeassa kesäpuvussaan. Finn +seisoi portaalla auttaakseen häntä aidasta. Lehmus tuoksahti, luonto +tuntui pidättävän henkeään illan pyhässä. Nuortenkin henki salpausi. +Mahdotonta oli Finnin oleva jättää sulkematta syliinsä tyttö, jonka +silmät säteilivät tuolla oksien alla. Pikku tiesi, ettei hän koskaan +jaksaisi kulkea Finnin ohi, joka häntä odotti, ja kuitenkin hänen +täytyi portaalle nousta. Sekunnin vielä hän viivähti. + +»Tohtori, täällä on sähkösanoma, joka jo pari tuntia sitten +joudutettiin tohtorille asemalta», touhusi samassa keittäjän ääni, kun +hän matkallaan jääkellariin näki portaalla seisojan. + +Kesti hetken ennenkuin lumous jätti molemmat nuoret. Sähkösanoma? — +tietysti Finnin isältä. Nyt on jotain tolaltaan. Pahan aavistuksen +valtaamina he kiiruhtivat juoksujalassa sisään. + +Kapteeni oli saanut halvauksen. Finnin oli riennettävä kotiin. + +Laiva lähti yötä vasten, ja menijä laittautui matkakuntoon. Oli +heitettävä kiireiset hyvästit, myös Pikulle. + +He seisoivat kuistilla yön valjussa valossa laivaa odotellen. Finnin +silmät olivat niin puhuvat ja kysymyksiä täynnä. Mutta Vellamo ei +voinut peittää levottomuuttaan vanhasta ystävästään, ja hänen kaunis +katseensa vastasi kuolemanvakavana: »Ei nyt. Nämä hetket eivät ole +meidän, vaan isäsi.» + +Olipa tytönkin silmissä kysymys: »Eikö minun paikkani nyt ole sedän +tautivuoteen vieressä?» + +Mutta laiva saapui, ei ollut aika tulkita tekemättömiä kysymyksiä. +Nuoret riensivät rantaan. Ainoa purkaus, 'Vellamo’, väreili Finnin +huulilla, ja hän tunsi ettei muuta tarvittu. Mutta toinen nimi +— ’Bianca’ — taisteli etusijasta tunnustuksen oikeudella. Kun +nuorukainen viimein riistäytyi vanhan lupauksen ikeestä kuumassa +kuiskauksessa »Vellamo», häipyi hänen äänensä laivan vihellykseen ja +potkurin töminään. — Heidän viimeiset katseensa olivat kuin hukkuvien +jäähyväisiä. + +Niinpä nuori tohtori matkusti yksin, kuten oli tullutkin. Isän luona +öitä valvoessa hiipi alakuloisuus ruumiillisen väsymyksen kintereillä +Finn kysyi itseltään, oliko heidän suhteessaan mitään muuttunut, oliko +hän nyt lähempänä Vellamoa kuin kuluneinakaan tuskan vuosina. Hänen +päänsä oli raskas, eikä hän tiennyt mitä vastata. + +Parasta juorutietä Finn jo oli saanut sanoman, että Vellamo Vaski muka +oli kihlautunut opettajana ollessaan pitkän Toivo Lingen kera. Ensin +hän nauroi huhulle ja tunsi entistä lämpimämmin, että Pikku oli hänen +omansa ei kenenkään muun. Mutta vähitellen hiipi tarmoton epäluulo +sydämeen, ja hän soimasi mielessään Vellamoa, joka oli aiheuttanut +tuon väärän huhun. Finn oli kauan kiusannut itseään syytöksellä hetken +horjahtamisesta uskollisuudestaan. Ja lopuksi — oliko Vellamo häntä +valkeampi? — Vaikka hän oli aikonut kirjoittaa tytölle, niin hän nyt +tunsi toivonsa liian köyhäksi kestääkseen ratkaisun vaihtoehdot. + +Sitä katkerampana nuorukaisessa kapinoi ajatus, ettei Pikku ollut +täällä, hoitamassa kapteenia, vanhaa, uskollista ystäväänsä. Kuin +vieras hän pysyi poissa edes kysymättä, tultiinko Finnin kodissa +toimeen. Millainen sydän hänellä oikein oli? Kuka hänet tunsi? +Lastentarhaa hän nyt vain piti elämänsä kruununa! + +Naisellisempi oli Karen Hansen, joka varmaan ei koskaan ollut muusta +uneksinut kuin kosijoista. Uhkamielisesti Finn jo päätti, että kunhan +vanhus hiukan toipui, hän kävi noutamassa morsiamen isänsä kotimaasta, +Karenin, joka häntä muisteli. + +Kuuluu näet asiaan, että tanskalainen tyttö silloin tällöin oli +pistänyt mukaan kirjelipun Finnille, kun kauppias Holgersen kirjoitti +veljelleen Helsinkiin. Viime kerralla Karen oli vallattomasti +vakuuttanut, että hän tulevana kesänä saapui matkailijana Suomeen, +päämääränä ei enempää Imatra kuin Aavasaksakaan, vaan Finnin +tapaaminen. Sillä hän tahtoi itse tulla katsomaan, uskoiko Finn todella +ettei Karen ollut koskaan luullut hänestä mitään pahaa, ei koskaan. + +Vähän tämän jälkeen sattui, että fyeniläinen metsäherra saapui +Kööpenhaminaan Karenia koskinaan. Niinpä seuraava kesä todella oli +saava nähdä Karenin miehineen Suomessa, päämääranä ei Finnin, — oi niin +— vaan juuri Imatra ja Aavasaksan näkeminen. — + +Pysyvää vetovoimaa Karenin muistolla ei ollut Finnin sielussa. Oli +toinen kuva, joka sen täytti öin ja päivin. + + * * * * * + +Joka aamu Vellamo kävi laivalla — varmasti oli saapuva kutsu hänen +tulla setää hoitamaan, Finnin isää. Sitä ei tullut — Ellei Vellamo +niin palavasti olisi halunnut jotain enempää, hän olisi aikoja itse +tarjoutunut hoitajaksi tuttuun taloon. Nyt kainous — tai ylpeyskin — +esti hänet. + +Pikku rukka kalpeni ja kuihtui jälleen. Häntä yskitti vähimmästäkin +vilustuksesta, ja pistokset uudistuivat heikentämisen mukana. Kun +hän oli hautonut murhettaan yksinäisessä huoneessaan, sai hän +itkukohtauksia, jotka päättyivät taintumiseen. + +Voiko mies olla noin julma leikittelyä — voiko Finn olla? Miksi hän +ei surussa tarvinnut Vellamoa vierellensä, kuten niin monessa ilossa? +Tyttöä pyörrytti — varmaan Finnillä ei ollut sydäntä ensinkään. + +Isän huoli tyttärestänsä kasvoi. Syytä hänen tilaansa ei ollut vaikea +arvata. Parempaa tehtailija oli uskonut Finnistä kuin tulla leikkimään +tytön kanssa, jota ei aikonutkaan pyytää. Kööpenhamina oli miehen +pilannut. + +Jumalan kiitos, Vellamon ei toki tarvinnut yhden kosiskelijan vuoksi +huokailla. Sen näköinen tyttö todella oli ja senpä näköinen isänkin +asema tässä maailmassa. Mutta ensin oli terveys pelastettava. + +Varsin kuohuksissaan tehtailija parilla sanalla viittasi tohtori +Vehkarannalle Vellamon taudin syistä. Lääkäri oli siitä kiitollinen, +siten hän parhaimmin voi säännöstellä järkiperäisen hoitotavan. + +Hän oli tuntenut mielenkiintoa potilastansa kohtaan jo ensi +tutustumalta, jolloin hän lähetti tytön ulkomaanmatkalle äidin +kuolinvuoteen äärestä. Paitsi tytön kodissa, jossa tohtori oli ahkera +vieras, hän oli välistä tavannut hänet sairaskäynneillänsä mökeissä. +Finnin tullessa Helyvaaraan tohtori kuitenkin antoi harrastuksensa +kartanon neitiä kohtaan haipua. + +Sitä innokkaammin lääkäri nyt ryhtyi Vellamon parantamiseen. Hän +lausui, että tytön piti saada työtä, joka veti ajatukset pois surusta. +Koska sairaanhoito häntä viehätti ja hän oli siihen pätevä, oli hyvä +että hän seurasi tohtoria tämän sairaskäynneillä ja otti joitakuita +lievempiä tapauksia vastuulleen. + +Tehtailija katsahti määräyksen antajaan, joka hymyili hiukan +ivallisesti: »Niin, niin, se tulee olemaan hyvätyö erityisesti myöskin +minua, korpienne erakkoa kohtaan.» + +Hän jatkoi: »Tämä loppukesän ihanuus on kuin vartavasten suotu Vellamo +neidille. Hänen tulee olla ulkona mahdollisimman paljon. Luvallanne +tulen noutamaan häntä ajeluille ja kävelylle niin usein kuin on +tilaisuutta.» Hän lisäsi melkein uhkaavasti: »Mutta ellei Vellamo neiti +halulla ole seuranani, puhukoon heti selvää kieltä. En — vakavasti +puhuen — tahdo heittäytyä alttiiksi samalle taudille, josta meidän +tulisi parantaa tyttärenne.» + +Tohtori hymyili taas ivallista hymyään Tehtailija katseli hänen hiukan +karkearakenteista komeuttaan ja oli mielessään pakotettu antamaan arvoa +tuolle kulmikkaalle mutta lujalle miehekkyydelle. — + +Kesä kului loppuun, ja syys jo punasi Helyvaaran rinteet. Suunnitelman +mukaan alkoivat Vellamon säännölliset sairaskäynnit ympäristön +tölleissä. Ajatukset vain tahtoivat paeta toisen sairasvuoteen luo — +kauas pääkaupunkiin. + +Kapteeni Holgersen oli yhä puhumaton halvauksensa jälkeen. Finn päätti +toteuttaa jo ennen punnitsemansa aikeen: alkaa lueksia varsinaista +lääkärintutkintoa varten. Isäänsä hän ei missään tapauksessa +hennonut jättää. Niin hänestä tuli sairastuvassa istuja, ja turhaan +koettivat useamman kuin yhden tytön pitkät katseet houkutella erakkoa +seuraelämään. Finn tunsi kodissaan olevansa ikäänkuin lähempänä +Vellamoa. + +Rauhaa tuo muisto ei suonut sydämelle. Kevyintä oli, kun hän pakeni +unelmiin, joihin ei itsekään uskonut. + +Astuisipa tuossa Pikku hiljaa sairashuoneeseen tädin sijasta, +hoitajapuvussaan, työntäisi Finnin hellävaroen tuolilta ja asettuisi +itse hoitelemaan vanhusta. Täällä isän tautivuoteen ääressä eivät +heidän kahden sydämet enää olisi toisiltaan piilosilla. + +Välistä poika odottamalla odotti, että isä puhuisi. Silloin hän varmaan +lausuisi sanan ’Pikku’. Hetkeäkään viivyttelemättä Finn rientäisi +noutamaan Vellamoa, tahtoi tämä häntä seurata tai ei. + +Mutta vanhus ei puhunut. Mihinkään kykenemättömänä hän tuossa makasi, +suuresti virkistymättä sisarensa hellästä hoidosta ja poikansa +huolenpidosta. Ilman tuskia hän lepäsi. Mutta kuinka ilottomana — +hän joka niin nuorekkaasti oli opettanut Pikku ilolintusen »viemään +laivansa Espanjaan». + + + + +VI. + + + Syön, ihmis-syön, mi osaas suruisempi, + sun, jota syöpi viha, jäytää lempi, + sun, joka kahleitasi suutelot? + V. A. Koskenniemi. + +Oli noustu suksilla Taivaskummulle. Tohtori Vehkaranta oli salaa ylpeä +Vellamon voimista, jotka jo olivat nuortuneet kuin konsanaan. Hän antoi +tytön ponnistella nousussa raikkain poskin, mutta kun hän huomasi +Vellamoa todella väsyttävän, hän hyppäsi suksilta ja tuki toveriaan +onnellisen hellyydellä, kunnes oltiin laella. + +Vesireitit ja peltotilkut paistoivat valkeina lumissaan, eivätkä +retkeilijät oikein päässeet selville eräiden näköalan kohtien laadusta. +Kompassista otettiin merkit ja päätettiin kotona katsoa asiaa kartalta. + +»Tule, Pikku, sitten iltapäivällä meille, niin katsomme karttaa; +äiti näkyi olleen leipomapuuhissa, niin että saat tuoretta leipääkin +vesikupillesi», huomautti tohtori. + +»Tänä iltana minun on otettava esiin sukanparsima-kori pesun jälkeen, +niin etten nyt pääse», vastasi Vellamo. + +Tohtori pikastui. »Mutta huomenna minulle ei ollenkaan sovi. +Vapaapäiväni on tänään, ja sitä enemmän potilaita ja sairaskäyntejä +huomenna. Älä siis estele!» + +Siihen asia jäi. Tohtori Vehkaranta oli enemmän kuin puoli +vuosikymmentä Vellamoa vanhempi ja oli siten — sekä lääkärilliseen +arvovaltaansa nojaten — hankkinut itsevaltiaan aseman suhteessaan +tyttöön. Monesti Pikku jo oli huomannut itsekkään piirteen toverissaan, +mutta sekin kuului niin eheästi tuohon luonteeseen, että siihen oli +tyytyminen. Vellamo hymyili huomioilleen — hänestä uusi ystävänsä oli +sittenkin auttamattomasti herttainen. Tuntui hyvältä, kun rinnalla oli +joku, joka aina tiesi mitä tahtoi ja mitä piti tehtämän. + +Vuorelta palatessa poikettiin Lounaan, taloon kahville. Tytär oli +ollut Vellamon koulutoveri, nyt yliopistolla lukemassa. Veli, talon +nuori isäntä, ei ollut sivistynyt opillisesti, mutta kyllä maahengen +mielessä, ja seudun edistyspyrintöjen keskus. Hän näytti vieraille +vasta ostamaansa uljasta oritta, johon kaikki ihastuivat. + +Vellamon riemastus nousi partailleen, kun isäntä lähtöä tehtäessä +ilmoitti Lennon olevan valjaissa kevyimmän, kahden istuttavan reen +edessä. »Eihän talosta niinkuin torpasta, hyvä neiti!» nauroi hän. + +»Kiitos vain, kyllä neiti jaksaa hiihtäenkin kulkea», vastasi tohtori, +joka ei hyväksynyt seuransa menettämistä. + +Mutta Vellamoa ei nyt pidätetty, komea ajo oli liian vastustamaton. + +Yhä kasvoi lääkärin tyytymättömyys, kun Lounaan isäntä tuontuostakin +kiidätti Vellamoa pikku reessänsä hänen kotiahdettansa alas. Tytön +nenäliina ja Lennon harja vain heilahtivat. Tohtorilan vanha Kiltti oli +lakannut olemasta Pikulle hänen päästyään oikean ajelemisen makuun. + +Huultansa purren lääkäri myönsi mielessänsä, ettei voinut +kieltää tytöltä tuota uutta huvitusta. Se soveltui erinomaisesti +parannusohjelmaan. Mutta yks’ kaks’ tohtori teki matkan kaupunkiin ja +palasi sieltä kallisarvoinen venäläinen hevonen muassaan. Kiltti oli +myöty. + +Lounaan isännän Lennolta säästyivät jaloittelumatkat näistä puoleen. + +Tehtailijalle tohtori Vehkaranta tunnusti — sangen tyytyväinen +ivahymy huulillaan — ketä yksin paikkakunta sai kiittää uudesta +kaunistuksestaan, ylpeästä Plamjasta. + +Vellamo ei aluksi aavistanut, minkä intohimoisen rakkauden hän oli +saanut syttymään. Oma tuskansa häntä vain alkoi ahdistaa yhä ankarammin +ajan kuluessa ilman sanomaa Finniltä. Elpymistä uhkasi jälleen seurata +taantuminen. + +Tohtorilaan oli tullut uusi asukas, lääkärin kaksoisveli. Tämä +kirjoitti väitöskirjaansa, lupaava esteetikko oli valmistumaisillaan +tohtoriksi. + +Vieras sattui olemaan Holgersenien tuttava ja oli vähän ennen matkaansa +tavannut Finnin. Ensi kohtaamalla Vellamo oli päässyt tästä perille ja +kutsui pääkaupunkilaisen luoksensa iltahetkeä viettämään. + +Tuli paloi takassa, johon silloin tällöin lisättiin räiskähtelevä +kuusipuu. Sähkö siivilöi valoansa keltaisen silkin läpi vaaleassa, +lämpimästi sisustetussa huoneessa. Vieras katseli arvostellen +taideteos- ja jäljennösvalikoimaa seinillä. Niidenkö katselemisesta +talon neiti oli saanut henkevän ilmeensä? + +Sielukkuuden leima oli todella tullut silmiinpistäväksi entisissä +iloisissa lapsensilmissä ja veikeillä huulilla. Se oli surun tuote. + +»Miten kapteeni Holgersen voi? Tahdottehan kertoa minulle oikein +tarkkaan hänestä, hyvä maisteri Vehkaranta?» oli Vellamon +tervetuliaiset. + +Pyydetty kertoi. Kapteeni oli viimeisillään. Uuden halvauksen saaneena +hän ei ollut näkevä viikon loppua, oli lääkäri sanonut. + +Suurin silmin Vellamo tuijotti muistoihinsa. Hänen rakas, hieno, vanha +ystävänsä oli kuoleva. Vieläkö hän muisti heidän yhteiset puuhansa ja +heidän yhteisen haaveensa? Eikö isän kuolinvuode ollut pakottava Finniä +viimein kirjoittamaan? Varmaan oli eroavalta tervehdys hänellekin, +Pikulle. Silloin Vellamo vastaisi sydämellisellä kirjeellä, joka Finnin +viimein täytyi ymmärtää. + +Ajatukset elivät salaperäisinä tytön silmissä hänen istuessaan +täytetyllä rahilla tulen paisteella. Nautinnolla kertoja tarkkasi tuota +hiljaista näytelmää. + +Vaihteen vuoksi vieras aloitti vilkkaan kertomuksen Helsingin +taide-elämästä ja päivän tapahtumista, joilla aina on muassaan +suuren maailman tuoksu. Eivätpä Vellamon silmät tälle puheenaiheelle +välkkyneet. Kertomus palasi siis kapteenin kotiin. Finnin nimeä +mainittaessa tytön katseessa poltti salattu jano. Mutta kun tarina +viipyi talon vanhoissa muistoissa, joita maisteri Vehkaranta parhaansa +mukaan väritti, kuunteli Pikku hymyillen, ja tuhannet mielialat +heijastelivat kasvoilla. + +»Onko veljeni täällä?» kysyi lääkäri alhaalla tehtailijan työhuoneessa. + +»On, mutta hän nousi heti yläkertaan tyttäreni pakeille.» + +»Sielläkö hän on? Hän tuli kello viisi, ja nyt on kello kahdeksan.» +Tohtorin äänessä kyti jotakin. + +Hän lennähti portaita ylös toiseen kerrokseen. Vellamon ovi oli +puoliavoin. Liekki hulmahti uunissa punaten hedelmämaljan kristallin +ja valkoisen hyasintin pöydällä. Sisällä oli juuri äänettömyys, vielä +kaikujen täyttämä. + +Veri nousi tulijan ohimoille. Kovasti hän astui sisään ja sanoi +kalsean: »Iltaa!» + +Uhmaten, kuten ainakin kahden rikollisen paljastuessa, hän katseli +vuoroin kumpaakin huoneessa istujaa. + +Vellamon hienot kulmat olivat rypistyneet — hän ei pitänyt +häiritsemisestä. Maisteri katsahti merkitsevästi tulijaan, kuin tahtoen +sanoa: »Minkä suloisen tytön oletkaan löytänyt täältä korvesta, +miekkonen.» Kun hän näki veljensä, jonka hän hyvin tunsi, jäi hymy +kesken. + +»Nytkö jo?» oli Vellamon pahoitteleva hyvästiheitto. — + +Miksi maisteri, joka oli tullut Ritvakylään talven viettoon, jo +seuraavana aamuna jätti seudun ’Plamjan’ kyydissä, sitä vanha rouva +Vehkaranta — eli emäntä, josta nimestä hän enemmän piti — ei ilmaissut. + +Tohtorilta sai asiasta tietää vielä vähemmän. Rauhoituttuansa hän vain +muutamana päivänä filosofoi tehtailija Vaskelle: + +»Voi sitä miestä, joka kerran nimittää tytärtänne omaksensa, jos hänen +lempensä verkossa on pienintäkään puutosta. Siitä on Vellamo pujahtava +pakosalle, kuten Aino muinoin Väinämöisen pyydyksistä. Setä, olette +antanut tyttärellenne kohtalokkaan nimen.» + +»Aino Vellamo Vaski — se on Pikun nimi», mumisi mietteissään isä, joka +ei tähän asti ollut joutanut aprikoimaan kohtalon salatulta uria. + + * * * * * + +Mustareunainen kirje kertoi helyvaaralaisille kapteeni Holgersenin +kuolemasta. »Painettu joukkoilmoitus», kuiskasi Vellamo katkerasti +ja kalveten. Asianomainen osanotonilmaisu oli ainoa, minkä Finn +vastaanotti muinaisilta ystäviltään seppeleen ohella, jonka tytönsormet +olivat vavisten sitoneet huumaavassa kasvihuoneessa. + +Isänsä haudalla nuori lääkäri itki väsyneesti kuin lapsi. — Tälläkin +hetkellä Pikku oli jättänyt hänet yksin. Isän elonlangan mukana oli +viimeinen yhdysside heidän väliltään katkennut. + +Sen tunsi Vellamokin. Hänen viimeinen toivonsa oli ollut, että isän +kuollessa Finn oli pakostakin kirjoittava hänelle liikutetusta +sydämestä. Pettymys herätti hänessä epätoivon uhmaa, joka puhkesi +— hautajaispäivän iltana — valloilleen riemuna: »Vapaalla jalalla, +viimeinkin vapaalla jalalla!» Ilo oli niin rajua, että päätyi +nyyhkeihin. »Kyllä nyt olen vapauttani käyttävä», sopersi hän kuumin +kyynelin. »Luostarinmuureihin olen nuoruuteni kytkenyt. Kun uskollinen +setä on poissa, joutavat sortua vanhat alttarit. Kevättuuli ne +kaatakoon!» + +Kenties kevät jo oli ummulla Vellamon tietämättä. Jos hän katsoi +sydämeensä, niin se oli täynnä jotain uutta ja juhlaisaa. Hän ymmärsi +yhtäkkiä, miten paljon lääkärinsä häntä rakasti. Oliko hänen omassa +sydämessään sijaa suurelle suvelle, hänen tytönunelmiaan helteisemmälle? + +Eipä uusi tunne kauan kysynyt lupaa. Se täytti koko hänen olentonsa ja +toi kauan kaivatun elämäninnon liittolaisenaan. Vellamon sydän paisui +ylpeydestä ihaellun sankarinsa lemmestä, vaikka hän ei olisi sitä +hinnalla millään tunnustanut, vähimmin itselleen. + +Finnin muistolle kuului kuitenkin jokin uskollinen hellyys, sitä +Vellamo ei voinut salata itseltään. Ensi lempi oli hänen sairas +lapsensa, jota hän ei voinut hyljätä, vaikka siitä ei ollut onnea +lapselle, ei vaalijalle, ei kenellekään maailmassa. — Vellamo oli liian +heikko rikkomaan pyhittyneen alttarinsa. + +Sitä Ritvakylän nuori lääkäri ei kysynyt. Hän rakasti Helyvaaran neitoa +rakkaudella, jonka vain kuolema voi vaimentaa. Kun hän ei enää jaksanut +yksin kantaa tunteensa taakkaa, hän tuli Vellamon luo sitä keventämään. + +Uljaampi hän oli kuin koskaan ennen, tyyni hellyydessään. — Tahtoihan +Vellamo olla hänen armaansa? + +Tyttö säikähti. Kuinka hän voi siihen vastata? Hänet piti ottaa tai +jättää, ei kysyä. + +Kun hän katsoi miestä edessänsä, tuntui tämä hänestä niin saavuttamisen +arvoiselta, että sydän oli kaihosta menehtyä. Hän ojensi ristityt +kätensä, ja sielun syvimmästä puhkesi: + +»Tahtoisin, tahtoisin sinua rakastaa — olet suuri kuin elämä. Veisit +minutkin onnen suuruuteeni.» Hän pudisti päätänsä: »Mutta minä en ole +vapaa — koskaan en tule vapaaksi.» Sisimmässään hän tyrskähti itkuun, +mutta salpasi sen rintaansa. Tämän miehen edessä ei itketty. + +»Et vapaa Holgersenista?» Tällä kertaa ivanauru tuli sydämestä, ja +lääkäri päästi kädet, joihin oli tarttunut. + +»En vapaa Finnistä, ennenkuin hän on toiseen sidottu.» + +»Sittenkö minä kelpaan?» + +»Sitten näet minut, Kaarlo, polvillani jalkaisi juuressa. Tahdon kuolla +ääntäsi kuullen.» + +»Sinäpä sen sanoit — mustasukkaisuudellani kiduttaisin sinut hengiltä. +Ei, itse sinun tulee valita: hänet tai minut.» + +»Valita?» Vellamo kohotti kulmakarvojaan kuullessaan moisen vaatimuksen. + +»Hänet tai minut!» + +Tyttö tuntui kääntävän katseensa sisäänpäin. Saiko todellakin itse +valita? — Hymy heräsi hänen kasvoilleen, säteillen vihdoin sen joka +solusta. + +»Valitsen si — —.» + +Joku saapui huoneeseen. + + * * * * * + +Viikon vierähdettyä merikapteeni Holgersenin hautajaisista, löytyi +testamentti. Se oli laadittu pari vuotta sitten. »Koko omaisuuteni +kuuluu pojalleni, Finn Ingvar Holgersenille, paitsi niitä +pankkitalletuksia, jotka ovat sisareni nimellä, sekä rasiaa, joka on +arkistokaapin salalaatikossa. Se kuulukoon henkilölle, jonka nimi on +käärössä. » + +Finn ei vielä ollut avannut salalaatikkoa. Hän painoi tuttua +teräsjousta ja tapasi käärön — saman jota kapteeni ennen niin +veitikkamaisesti oli näytellyt Vellamolle. Finn ymmärsi mitä se +sisälsi: kallisarvoisen espanjalaisen rannerenkaan, joka oli +isävainajan ihana lahja hänen äidillensä — muisto häämatkasta +Espanjaan. Rasian kanteen oli kirjoitettu: »Pikku Aino Vellamo Vaski.» + +Silmänräpäyksessä Finn käsitti isän haudantakaisen sanoman pojalleen, +joka todisti isän jakaneen poikansa unelman. Vielä hänellä oli oikeus +suureen onneen, johon vainajan lahja viittasi. + +Tuokiossa nuori mies oli lähtövalmiina viedäkseen rasian perille. Hän +oli löytänyt taikakalun, joka vihdoin mursi vuosikautisen vaikenemisen +lumon. Malttamattomana hän kärsi matkan hitauden. Mitä lähemmä +päämäärää hän saapui, sitä riemukkaammin sydän sykki. Helyvaarassa +oli vastassa vain sointuisia muistoja, siellä oli taas löytyvä vanha +tuttavallisuus, kaikki katkera oli lääkittyvä, heidän kesänsä oli +kyyneleistäkin puhkeava. + +Ratkaisu oli jo kajahtamassa Vellamon huulilta — hän oli valitseva +ystäväkseen tuon uuden. Silloin Finn seisoi lääkärin takana, ääneti +tulleena. + +Finn — helein poskin, mielenliikutuksesta värisevin huulin, syvin, +armain silmin. Vellamo ei voinut riistää katsettaan näystä. Oli kuin +aurinko olisi puhjennut ankealle kulolle. Hänen sairas lapsensa voi +jäädä eloon. + +»Valitset kenet?» Vasta silloin tohtori Vehkaranta huomasi jonkun +seisovan takanansa. Hän väistyi syrjään ja näki, miten nuo kaksi +katselivat toisiansa. Sokea hurjuus kuohahti hänessä, mutta väkivalloin +hän malttoi mielensä. Hän kuiskasi viehkeästi: »Pikku, valitse!» + +Tyttö katsoi häneen, kuninkaaseensa. Avuttomuus oli vaivuttaa hänet +hervottomaan itkuun, mutta hänkin hillitsi itsensä. + +»Tehkää kuten itse haluatte», sanoi hän väsyneesti ja istahti +uunirahille selin toisiin. + +Kuin puukot iskivät miesten katseet yhteen, viha ja veri niissä +paljastui. + +Vellamo oli tuntenut sen ja hypähti pystyyn. »Ei väkivaltaa», sanoi hän +lujasti, »— olen sen joka kaatuu!» + +Lääkäri kääntyi päin häneen. Sanomattomalla katseella hän hyvästeli +tyttöä. Hellästi — ei masentuneena vaan voitonvarmana — hän kuiskasi: +»Aino Vellamo, siis minun.» Hän kaatui. + +Tohtori Vehkaranta oli luodilla lävistänyt ohimonsa. + +Talo joutui jalkeille. Mutta Finn seisoi järkkymätönnä kuin ukkosen +tehtyä tuhonsa. Kohtalo kulki kulkuansa, toivon päivä oli seestyvä. Sen +kullassa hän vielä oli näkevä valkopukuisen morsiamensa. + + + + +VII. + + + Kuta vuotin kuun ikäni, + kuta puolen polveani, + Vellamon vetistä neittä, + veen on viimeistä tytärtä, + ikuiseksi ystäväksi, + polviseksi puolisoksi, + se osasi onkeheni, + vierähti venoheseni, + minä en tuntenut piteä, + en kotihin korjaella, + laskin jälle lainehisin, + alle aaltojen syvien. + Kalevala. + +Hermosairaudesta ja pyörtymiskohtauksista hitaasti toipuvana Vellamo +lepäsi valkoisella vuoteellansa. Ellei Finn ollut lähettyvillä, niin +hän houraili, että tämä makasi verissään hänen jalkainsa juuressa. +Mutta kuumeen kourissakin hän oli tarkka siitä, ettei ystävä saanut +pidellä hänen käsiään. Suurin, viisain silmin hän kertoi: »Olen sen, +joka kaatuu.» Ja hän koetti nyökäyttää päätään pikkuvanhalla ilmeellä. + +Annettiin sairaan olla olojaan häiritsemättä. Mutta kun ulkona räystäät +tipahtelivat, aurinko pilkisti ystävällisesti huoneeseen, ja toipuva +jo sai istua lepotuolissa osan päivästä, alettiin hänelle varovaisesti +puhua tulevaisuudesta. Oli niin luonnollista että hän ja Finn kuuluivat +toisilleen. + +Isä, kutsutut lääkärit, koko hänen ympäristönsä vain hymyili Pikun +luulolle, että lupaus sitoi hänet pois lähteneeseen. Finnin ja hänen +tuli nyt sovittaa kaikki, mitä olivat toisiaan vastaan rikkoneet. +Vellamon velvollisuus oli parantua ja pakottaa menneisyys unhoon. — +Tottelevaisesti hän antoi toisten määrätä puolestaan, ja tyynessä +elämässä saatiin hänen terveytensä yhä edistymään. + +Uskollisimmin istuivat sairasvuoteen vieressä Finn, isä sekä mäkituvan +pikku Aini. Vaikka tyttö oli vasta kahdeksanvuotias, ei häntä saatu +luopumaan rakkaan emäntänsä luona valvomasta. Vasta kun kaulaan uurtui +pehmeä juova leuan alle paljosta pään nuokahtelemisesta, ja kirkkaat, +ruskeat silmät väkisin painuivat umpeen, hänet saatiin lähtemään +levolle. + +»Pikku ystävä — olethan oma ystäväni?» sanoi Finn kerran iloisena +aamutervehdyksenä Vellamolle astuessaan huoneeseen. + +Sairaan otsa väreili, arvostelevat rypyt olivat vaistomaisesti +nousemassa sille. Finn oivalsi syyn: hän ei saanut sanoa omaksensa +morsiantaan, ei edes omaksi ystäväksensä vanhaa toveria. Sillä tytön +uhkasi jälleen vallata piintynyt päähänpisto, että hän oli kuolleen oma. + +Kuin autuutensa puolesta Finn tästä lähin varoi sanomasta sanaa »minun +omani» rakastetullensa. + + * * * * * + +Tehtailija Vasken piti tehdä matka Pietariin, jossa hänen ensimmäinen +esimiehensä ja liikemieheksi kasvattajansa vietti 75-vuotisjuhlaansa. +Liikeasiat kehoittivat samalla viipymään kaupungissa moniaita päiviä, +joten tehtailijan oli hieman vaikea päättää matkansa toimeenpano. +Vellamon lupaava tila poisti kuitenkin isän arvelut, etenkin kun Finn +jäi tytön tueksi. + +Rattoisassa kotipiirissä vietettiin lähtöilta. Tämä oli nuorten suuri +päivä, jolloin he vaihtoivat sormuksia. + +Ja he vaihtoivat sydämiensä tarinan. Vellamo sai kertoa, että hän oli +rakastanut Finniä ensi hetkestä, ensi kesän tapaamasta Helyvaaran +laivarannassa. Ja pyyhkäisty oli Biancan nimen varjo sulhasen mielestä. +Sees oli nyt heidän välinsä. + +Huhtikuinen aurinko kimalteli sulavilla ojanreunamilla, kun Finn +seuraavana päivänä taittoi pajunoksia ’kissoineen’ Vellamolle. Kun hän +palasi sairaan luo, nukkui tämä vielä päivälepoaan. + +»Isä, missä on isäni?» kysyi tyttö havahtuessaan, muistamatta heti, +että tämä oli eilen lähtenyt matkalle. + +Finn naurahti iloisesti, ja hänen huuliltaan luiskahti: »Isä on poissa, +tällä kertaa olet vain Finnin oma.» + +Morsian katsoi häneen kauan. Juuri potilaan nukuttua näki, miten paljon +hän oli vahvistunut. Hermot olivat levänneet, nyt hän jaksoi ajatella +ajatuksen loppuun. + +Vellamo näkyi miettivän pitkään. »Olen sen oma, joka kaatui», sanoi hän +juhlallisesti. Hän irroitti sormuksensa. Vain setä Holgersenin lahja +jäi välkkymään ranteeseen. + +Tuhannet vastaväitteet kumpusivat sulhasen sydämessä. Mutta ainoakaan +ei tuntunut kelpaavan nyt, kun he kaksi olivat katse katseessa +kohtalonsa tuomittavina. Myrskyn nostaessa Finnin sielua hänkin +kirvoitti sormuksensa. Tuossa ne lepäsivät yöpöydällä rinnakkain, +mitättömät onnen hylyt. + +Finn halusi syöstä ulos korven helmaan, mutta hän ei voinut jättää +yksin tuota hentoa. + +»Oma Pikkuni, pieni ystäväni, ole vahva!» sanoi hän polvillaan vuoteen +vieressä. + +»Olen, olen», vastasi tyttö katsoen Finniä niin äidillisen +lohduttavasti ja silitteli hänen poloista, kuumaa päätänsä. + +Kuume palasi Vellamoon, se kohosi ikäpuoleen ja yltyi yhä yöllä. + +Lääkäri oli huonolla tuulella. Mistä moinen joutava taudinkäänne, +juuri kun vaara oli voitettu kaikkein taiteen sääntöjen mukaan? »Neiti +näyttää itse välttämättä haluavan pahinta», sanoi hän terävämmin kuin +aikoikaan. + +Salainen hymy oli sairaan vastaus. Hän tahtoi kuolla. + +Kun Vellamo vuorokausien vieriessä makasi puolitiedottomana, istui Finn +yhä hänen vieressään. Ilmeisellä kateudella hän katsoi kärsivää. + +Lääkäri tuli. Finn astui varpaillaan hänen luokseen. »Luuletteko, +tohtori, hänen piankin pääsevän pois?» kysyi hän tuttavallisella +äänellä. + +Tohtori tuijotti oudosti kysyjään. Oliko mies tullut hulluksi — +toivoiko nyt sulhanenkin neidin kuolemaa? + +Niin, kun Pikku pääsi vapaaksi, oli oleva Finnin vuoro. Jos he eivät +saaneet elää yhdessä, niin toki yhdessä kuolla. + +Taas istuuduttuaan asemilleen nuori mies vaipui ajatuksiin kuolemasta. +Mikä ihana lahja kuolo olikaan — tuo syvä lepo ja hiljaisuus. +Maailmassa ei ollut mitään, jota olisi voinut verrata sen kauneuteen. +Kas, kun jotain niin pyhää voi olla olemassakaan, elämä kun oli niin +perin matalaa. + +Kunnioitus, kiitollisuus Jumalan suuruutta kohtaan paistoi siinä +kirkkaassa katseessa, jonka Finn kohotti. Se kohtasi Vellamon silmät. +Sairas herännyt, vapaana hourailusta. + +»Mitä ajattelet, Finn?» + +»Kuolemaa.» + +Vellamo näki, että hänen ystävänsäkin toivoi eroa elämästä. Hän ymmärsi +ettei toisin voinut olla. Vasta nyt tytölle selvisi, kuinka väärin oli +haluta jättää maailma. Elämä oli Jumalan suuri tarkoitus, ei saanut +olla uskoton Hänen tahdolleen. + +Sairas otti Finnin käden. »Mutta meitä tarvitsee tämä elämä.» + +Nähdessään toverinsa jännittyneen katseen tyttö lisäsi ponnistuksella: +»Isänmaa tarvitsee työmme. Muistathan, Ritvakylän pitää saada +lastentarha, jota minä johdan, ja sinä, Finn, tulet valmistuttuasi +tänne köyhäinlääkäriksi. Ajattelehan — —» + +Mutta hoitajatar saapui keskeyttäen puheen. Se rasitti potilasta. + +Vellamon mielijohteesta kehittyi kokonainen ajatusmaailma. Nuoruuden +innolla nuo molemmat rakensivat toivon tupia. Kauniita ne laadittiin, +eivätkä ne olleet paljaita tuulentupia kuten kesällä tytön niitä +kyhätessä ihailijansa epätoivoksi. Ne olivat asialliselle pohjalle +perustettua. + +Miten uusi innostus virkisti Vellamoa! Kun tehtailija joutui kotiin +keskeyttämältään matkalta, niin lääkärillä oli jälleen hyviä toiveita +hänen tyttärensä paranemisesta. + +Viikon verran nautittiin talossa ilon aikaa. Kyllin jo oli kärsitty +pelkoa, nyt jokainen tarttui hartaasti toivoon. + +Päivä päivältä Pikku tuntui vahvistuvan. Vilkastunut hän todella oli, +ja itse hän arveli väsymyksensä johtuvan vain nopeasta toipumisesta. + +Finn alkoi järjestää tulevana syksynä alettavan lastentarhan asioita. +Siitä toivottiin paljon laiminlyötyjen koti- ja kasvatusolojen apuna. +Hän puolestaan oli aluksi menevä Saksaan opiskelemaan, sillä nyt piti +lääkäriksi valmistumisen tapahtua nopeaan. + +Kukaan ei ollut iskuun valmistunut, kun Vellamo — paripäiväisen +rykimisen jälkeen — sai verensyöksyn. Lääkäri selitti hänessä +puhjenneen keuhkotaudin. Se oli kiitävää laatua. + +Pienoinen Aini, joka niin monesti oli ilahduttanut sairasta hymyillään, +ei voinut pidättää kyyneleitään kuullessaan, että Pikku täti oli eroava +heistä. + +Lempeästi Vellamo silitti nyyhkijän päätä. »Nyt emme saakkaan +lastentarhaa Ritvakylään, Ainiseni», sanoi hän miettivästi. »Se on +sinullekin koko suru, rakas lapsi, eikö niin?» + +Patruuna Vaski oli ollut aikeissa perustaa sairaalan tehtaalleen. Nyt +kun se tulisi pystytettäväksi tyttären muistolle, sen piti voittaa +vaativatkin suunnitelmat. Finn, tuleva köyhäinlääkäri, oli ottava sen +hoitoonsa, ja rakennettavaan tohtorinasuntoon muuttaisi hänen tätinsä +emännöijäksi. — Vellamo jatkoi pienelle ystävälleen: + +»Mutta tohtori setä varmaan perustaa omaan, uuteen pirttiinsä pienen +lastenseimen. Siellä sinä, Aini tyttö, sitten olet vanhan täti +Holgersenin nuorena apulaisena — olethan?» + +Pienokaisen kyyneleiset silmät loistivat. »Olen!» vakuutti hän. »Sitten +kerron joka päivä lapsille kauniita satuja — sinusta, Pikku täti.» + +»Ja ’Aino-koti' tulee seimen nimeksi», lisäsi Finn. Mutta hänen +mieltään ahdisti elämisen tuska, jota hän ei saanut kieltäytyä +kantamasta. + +Varhaisen kevätaamun hämyssä Vellamo katseli huonettansa. Siitä oli +kohta tuleva kuolintupa. Paljon oli tapahtunut sen jälkeen, kuin +armas äiti oli haaveillut tämän suojan tulevan hänen tyttärensä +morsiuskammioksi. + +Tuossa nukkui Finn epämukavasti tuolillaan, väistymättä sairaansa luota, +jonka hän tiesi voivansa kadottaa hetkenä minä hyvänsä. + +Vieressä välkkyivät Finnin ja Vellamon sormukset yöpöydällä, jonne ne +kerran oli laskettu. Kukaan ei ollut tohtinut niihin koskea eikä kysyä, +mitä merkitsi, ettei niitä pidetty sormessa. + +Vellamo katseli kauan sormuksia. Hän alkoi ymmärtää jotakin. + +Toisen sormusta hän oli kantanut, vaikka Kaarlo oli kuollut vieden +hänen lupauksensa kerallansa hautaan! Ehkä Jumala näki, ettei hän +lopultakaan olisi kestänyt lujana yhteistyössä Finnin rinnalla, ehkäpä +tuo sormus vielä kerran olisi kietonut hänet paulaansa. Siksi Vellamo +kutsuttiin pois. — Miten suloista oli paeta Isän kotiin vielä syytönnä. +Hän ei ollut ansioton kuolon onneen, olihan hän koettanut elää. + +Kuumehoure palasi, mutta ei tuskallisena. Niin omituisen kuulaassa +valaistuksessa sairas näki elämänsä. Aivan selkeäksi se leimahti. +Kaikkialla oli Finn. Pitikö Vellamon taas valita sydämensä ystävä? + +Vielä kerran oli valinta vapaa — nyt kun hänen sielunsakin oli +vapaa elämän virran paineesta. Ei lupaus eikä kuolema sitonut hänen +lempeänsä. »Finn!» sanoi hän riemuisen päättävästi. + +Kuiskaus sai nukkuvan toverin heti valppaana vuoteen ääreen. Houre +katosi Vellamon mielestä. Kirkkain silmin hän katseli Finniä. + +»Nyt olen kuitenkin sen, joka elää.» Hän antoi viimeisen hymynsä +Finnille. + +Toivon välähdys katseessa tämä kumartui vuoteen yli — kenties +ruusuposkinen sairas jaksoi toipua? + +Vellamo pudisti päätänsä äänettömälle kysymykselle. Sitä hän ei ollut +tarkoittanut. + +»Katso, rakas, olenhan koettanut elää», selitti hän. + +Ja Finn tunsi, että hän oli saanut Pikkunsa pitää. Kun kiitollisuuden +kyynelsumu selkeni hänen silmistään, ei Vellamo henkinyt enää. + +Yksitellen talon väet kokoontuivat suruhuoneeseen. Nukkuvan enkelin +lailla lepäsi siinä heidän lemmittynsä, Finnin toivo, ensi aamunsäteen +kullatessa hänen valkoisen pukunsa ja nuo sädehtivät hiukset. + +Aino Vellamo Vaski oli kuollut. + +Kuin juhlistava hymni, elämisen tuskan voittava, kaikui Finnin +sydämessä: »Nyt olen kuitenkin sen, joka elää.» + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79278 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6c72794 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This book, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..6a986d7 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1 @@ +[Project Gutenberg](https://www.gutenberg.org) public repository for eBook [#79278](https://www.gutenberg.org/ebooks/79278) |