Initial commit of ebook 79278 filesHEADmain

4 files changed, 2041 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..9f57f44
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,13 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
+*.htm text
+*.html text
+*.png binary
+*.jpg binary
+*.svg text
+*.pdf binary
+*.bmp binary
+*.zip binary
+*.midi binary
+*.mp3 binary
diff --git a/79278-0.txt b/79278-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..f722aea
--- /dev/null
+++ b/79278-0.txt
@@ -0,0 +1,2016 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79278 ***
+language: Finnish
+
+
+
+
+KUN SYDÄMET EROAVAT
+
+Romaani
+
+
+Kirj.
+
+SYLVIA SOLKI [Siiri Juva]
+
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Kustannusosakeyhtiö Otava,
+1919.
+
+
+
+
+    Maan pillillä yhtä rakkaina
+    he asui muinaisin,
+    vaan heidät murhe erotti
+    ja yö ja syntikin.
+                      Z. Topelius.
+
+
+
+
+I.
+
+
+    Mä yksin olin,
+    hän yksin tuli,
+    mun tieni ohi
+    vei hänen tiensä.
+     Ei luokse jäänyt,
+    mut jäädä aikoi,
+    ei puhutellut,
+    mut silmä puhui.
+           J. L. Runeberg.
+
+Helyvaara oli lehvin koristettu ja talon väet laivarannassa. Hommakas
+keittäjä vielä hääräsi lippunuoraa selvittelemässä.
+
+Kas noin, jo kohosi salon latvaan — lipun asemesta — sinivalkoinen
+seppele, jossa oli kukkaskirjaimin: Tervetuloa!
+
+Tilan omistajan, tehtailija Vasken, nuoruudentoveri oli pyytänyt saada
+lähettää poikansa tähän sisämaan kotiin suomea oppimaan. Niin nyt
+odotettiin taloon Finn Holgersenia rakkaana vieraana.
+
+Edellisenä vuonna Vasken perhe oli menettänyt poikansa, ja jäljellä oli
+vain tytär, Vellamo, joka juuri oli lopettanut tyttökoulun käyntinsä
+pikkukaupungissa. Surun koskettama talo valmistui nyt vastaanottamaan
+iloista kesää, sillä Vellamon toverit tulivat kyllä löytämään tien
+kyläilläkseen viikon, pari vieraanvaraisessa Helyvaarassa.
+
+Finn oli vieraista ensimmäinen. Valkoinen lakki takaraivolla hän
+tähysteli laivan yläkannelta tulevan kesälaitumensa rantoja. Isältään
+hän oli perinyt aidon merimieskatseen merensinisiin silmiinsä. Niissä
+välähti mieltymys, kun hän näki vaalean olennon, joka äitinsä rinnalla
+odotteli tulokasta laivasillalla. Itsetietoisin valloittajahymyin
+nuorukainen teki kumarruksensa, kun hän puristi emäntäväkensä käsiä.
+Hyväntunne ailahti rinnassa hänen ajatellessaan näin valoisissa
+merkeissä alkavaa kesäänsä. Laulaa teki hänen mielensä ja kantaa tuo
+kaunis keijukainen ylös kapeaa harjutietä Helyvaaran laelle asti.
+
+Oliko Vellamo todella niin kaunis? Hiukan liian lyhyeksi hän oli
+jäävä — sen huomasi äiti, joka helposti väsähtävänä kulki jäljessä
+ja vertaili tyttöänsä solakkaan tanskalaispoikaan. Mutta miten
+toistensa näköisiä nuo kaksi nuorta olivat puhtaine piirteineen ja
+puhtaanvaaleine ihoineen. Tulevaisuuden tarhoihin tuosta eksyivät äidin
+ajatukset, niihin joissa ruusut ja myrtit versovat.
+
+Kummempaa oli, että nuoren tytönkin haaveet hapuilivat samaa uraa.
+Finnin tulkitessa varsin avoimesti ihastustaan poikamaisessa
+elämänilossaan, kulki Vellamo vaiti ajatellen: »Niin helposti et minua
+valloita, mutta kerran — sitten — tunnustan, että rakastin sinua ensi
+hetkestä.»
+
+Tytön tummansiniset silmät kätkivät kokonaisen unelmien aarteen, ne
+osasivat sekä salata että puhua. Käytöksen avomielinen lapsellisuus
+voitti hänelle monta ystävää, jotka aina olivat valmiit iskemään
+tuttavallisesti silmää, kuten lapselle ainakin. Mutta hänen älynsä
+askarteli taukoamatta, tuottaen sisäistä kypsyyttä, jota muut eivät
+aavistaneet. Miten herttaisesti Vellamoa monta kertaa nauratti se tapa,
+jolla häntä, talon 'Pikkua’, yhä kohdeltiin.
+
+Jo oltiin honkaisessa arkihuoneessa, joka teki valtaisen vaikutuksen
+paljaine kattoparruineen, ryijyineen ja ristijalka-pöytineen sekä
+-lavitsoineen. Täällä oli tehtailija vierasta vastassa. Vähällä oli,
+ettei hän kokonaan anastanut Finniä, niin paljon hänellä oli kysymistä
+nuoruudenystävästään, pojan isästä. Tämä oli tanskalaissyntyinen, mutta
+oli palvellut suomalaisella laivalla, suomalainen oli ollut hänen
+vaimovainajansa, ja nyt oli Finn poika suomalainen ylioppilas. Tämä
+kertoi että kapteeni jo useita vuosia sitten oli lakannut purjehtimasta
+ja asettunut Helsinkiin asumaan.
+
+Ennenkuin aamiaispöydästä oli noustu, oli isälle selvää, että kun
+Vellamo syksyllä lähti pääkaupunkiin, niin Finnin kotiin eikä minnekään
+muualle hänen oli pyrittävä asumaan. — Valkolakki! — sehän se tässäkin
+tapauksessa oli tyttömäisen kunnianhimon huippu.
+
+Finn luuli mielihyvällä, että suunnitelma asunnon suhteen voisi
+toteutua. Hänen kodissaan hoiti taloutta hyväntahtoinen täti, ja
+isäukolle oli Vellamon seura oleva ratoksi. Vanhus oli vieläkin
+herkkäsydäminen ritari, jota nuoruus ja kauneus yhä viehätti, vakuutti
+poika.
+
+Koko seuran lähtiessä tehdasta katselemaan Finn teki selvää omista
+aikeistaan. Hänestä piti tulia eläinlääkäri, ja hän oli jo aloittanut
+opintonsa Kööpenhaminassa. Syksyllä hän jälleen aikoi matkustaa sinne
+setänsä luo, joka iloitsi saadessaan tarjota kodin Finnille näiden
+muutamien opintovuosien aikana. Poika oli ylioppilaaksi pyrkiessään
+ollut vähällä saada ’reput’ suomen kielessä, ja nyt oli vapaa kesä
+käytettävä heikon kohdan lujittamiseksi.
+
+Matalamman, sekametsää kasvavan harjun laelta jo näkyi uhkea
+villakehruu- ja kutomotehdas. Kalliouomaan kaivautuneen, loiskivan
+virran vesi oli liikevoimana, ja koskemattoman salon helmaan oli
+noussut uuras yhteiskunta.
+
+Täällä, somien kotien puolella, joita koivikot, peltotilkut ja
+puutarhat ympäröivät, tehtailija viihtyi parhaimmin. Mutta vaimosta
+ja tyttärestä ei voinut uljaampaa paikkaa löytyä kuin Helyvaaran
+kartano, jonne nyt palattiin. Vuosisataisten honkien lomitse katse
+seurasi luikertelevaa polkua, joka jyrkkänä johti alas Helyvedelle.
+Siellä pienoinen oma laiva näytti lelun kokoiselta. Vaarat tuntuivat
+puristavan järven salaperäisen syväksi, ja reitin jatkuminen peittyi
+silmältä muhkeiden metsien taa, —
+
+Juhannuskokolle! Leimuvuori kurkottui yli veden korkein, silein
+seinämin. Vanha vene oli jo pystyssä muutaman tyhjän tervatynnyrin
+piirittämänä, ja kirjavapukuinen nuorisojoukko raahasi risuja valon
+juhla-alttarille. Ritvakylän nuorten jatkoksi oli saapunut kokonainen
+seurue Vellamon kaupunkilaistuttuja. Sukkeluudet säkenöivät poikien
+puolelta, nuori nauru helisi tyttöjen taholta. Aurinko sammui kuin hymy
+— vaarojen taa se jäi kajastelemaan. Kokko leimahti liekkeihin, jotka
+hiipoivat taivasta. Viulu vinkui, ja pojat tanssittivat tyttöjä niin,
+että helmat tulta hipaisivat. Nokisin naamoin itse tehtailija kohenteli
+hiiltyviä riukuja.
+
+Kartanon rouva istui kivellä hieman puolessa ilonpidosta. Hän oli
+hartaasti uskonnollinen ja itse saanut ankaran kasvatuksen. Kun hän
+katseli Vellamon ja Finnin kepeää tanssia, niin hänen sydämessään oli
+taistelu. Miksi hän ei voinut kieltää tytöltään tanssia? — olihan se
+tämän maailman turhuutta. Hän katseli ja katseli — nuoruus ja ilon
+kauneus siinä kiisi hänen edessänsä. Hän ei löytänyt siinä syntiä, joka
+siinä varmasti piili.
+
+Äiti huokasi ja jäi leikittelemään heinänkorrella. Älynsä, ei
+lujuuttansa isä oli lahjoittanut tyttärelle. Oliko Vellamo perivä äidin
+luonteen epämääräisyyden? Tuliko tytöllekin vaikeaksi ratkaista, mikä
+oli oikein, mikä väärin? Oliko tämä, heikkous oleva hänelle vaaraksi?
+
+Rouvan katseet siirtyivät Finniin. Hän hymyili tuota keikariutta, jolla
+nuorukainen, ylioppilaslakki takaraivolla ja suurin elein, johti parven
+iloa. Kokenut silmä oli kauan sitten katsonut poikamaisen esiintymisen
+läpi ja nähnyt sen olevan vain luontaisen ujouden verhona. Finnin
+kaunis leuka kertoi sukuun juurtuneesta periaatteellisuudesta, mutta —
+tokko nuokaan hennot huulet, joiden arka ihanteellisuuden piirre joskus
+pisti silmään, tulivat eheinä maistelemaan elämän maljaa? —
+
+Vanhukset olivat aikoja lähteneet levolle. Pojat rakensivat uuden kokon
+hiipuneen tilalle, tytöt koristivat päänsä seppeleillä. Juhlallisesti
+oli aamun sarastusta tervehdittävä.
+
+Nyt juhannustuli roihui toisen kerran. Vaistomaisesti kukin oli
+löytänyt parinsa, soittaja viulunsa, ja niin kävi tanssi entistä
+tulisempi. Syvempään katsoivat silmät, nuoruuden ikuisiin lähteihin
+saakka sielujen sopessa.
+
+Vain kerran ympäri kokon Finn pyöritti Vellamoa. Hän pysähti äkkiä ja
+vei tytön kanssaan kallion kielelle. Finnin sydän oli täysi — niin
+pehmeänä onni kukkuroi hänen mielensä. Hänen täytyi saada katsella
+Pikkua. Kimaltelevin, tavan takaa painuvin katsein tyttö vastasi
+katseeseen, joka häntä veti. Kappale ikuisuutta heissä kyti ja kipinöi,
+uhaten lehahtaa kaikkivaltiaaksi rakkauden juhannusrovioksi.
+
+Aurinko nousi, tanssi taukosi, laulu raikui ilmoille. Noiden kahden oli
+palautuminen nykyisyyteen.
+
+Mutta tänä kultaisena kesänä nykyisyys merkitsi vain retkeilyjä
+kaukaisille vuorille, venematkoja, lauluja, kotoisia juoksuleikkejä.
+Haaveet kutoivat yhä juhannushuntuaan nuorisoparven yli.
+
+Moneen kertaan muut vieraat jo olivat vaihtuneet, Finnin ja Vellamon
+kasvaessa yhä eroamattomammiksi tovereiksi. Mutta yltiöpäisen
+nuorukaisen mieliala vaihtui kesän kuluessa. Ajatukset olivat täynnä
+Pikkua, mutta paljon vähemmin hän olisi uskaltanut ilmaista niitä
+jokapäiväiselle toverilleen kuin ensi tutustumisensa keijukaiselle.
+
+Finn luuli syyn olevan muissa. Miksi häntä kohdeltiin Helyvaarassa
+niin harmillisen kotoisesti? Missä pieni veitikkamainen kohteliaisuus
+tulevaa eläinlääkäriä kohtaan, joka huokaili talon tyttären vuoksi?
+
+Oli jotain lohdullistakin omaisessa tunnelmassa, joka nuorukaista
+ympäröi. Molemmat vanhemmat kohtelivat häntä kuin poikaansa. Äidin
+suhteen se merkitsi hiljaista huolenpitoa ja suopeita katseita. Mutta —
+Finn huokasi tätä muistellessaan — tavan takaa hän myös sai tilaisuutta
+alleviivata tärkeän seikan: tytär ei vielä ollut käynyt rippikoulua.
+Sen oli määrä alkaa vasta syksyllä Helsingissä. Siis — Vellamo on
+lapsi, älä häntä herätä!
+
+Tehtailija puolestaan viihtyi Finnin seurassa ja kuljetti häntä
+mukanaan aamupäivisin tehtaalla, metsissä ja viljelyksillä.
+Tulevaisuuteen kääntyi usein puhe ja miehen velvollisuuteen
+yhteiskunnassa. Se oli lujapohjaisen kodin perustaminen. Tällaisen
+keskustelun pontena kajahutti tehtailija lempilauseensa: »Pitkät
+kihlaukset ovat hylättäviä!» Ja kun hän päivällispöydässä istuen
+vakuudeksi pyyhkäisi partaansa lautasliinaan leveällä päällikön
+liikkeellä, oli vähällä, ettei tuo miehekäs mielipide tarttunut
+vieraaseenkin.
+
+Jos Finn ei vielä saanut onneensa tarttua, niin ei hän voinut
+tyhjäänkään tyytyä. Hän oli syksyllä matkustava kauas pois ja tahtoi,
+että häntä muistettaisiin. Silloin häntä kohtasi pahin este, Pikun oma
+vastahankaisuus.
+
+Heiniä haravoitiin kokoon — Finn edellä hankoineen, Vellamo hänen
+jäljessään kooten tähteitä pienellä haravallaan. Vallattomia
+kokkapuheita oli vaihdettu kilvan muun heinäväen kanssa, mutta
+iltapuoli läheni ja vaimensi mielet hiljaiseen tunnelmaan. Saran
+päähän päästessään Vellamo ja Finn istahtivat pientarelle. Raukeus
+työn jälkeen, kesän tyyni rauha täytti pojan kummalla elon kyllyyden
+tunteella. Punainen torppa oli heidän takanaan. Finnistä tuntui, kuin
+hän olisi sen isäntä ja Vellamo hänen vaimonsa valkea. Eikö tyttökin
+tuntenut samaa? Puhuva katse etsi vastausta, pikku hymy osoitti, että
+kaunis uni oli tarttunut ja lumonnut toisenkin.
+
+Juuri nyt oli hetki Finnin tarjota ylioppilaslyyrynsä Vellamolle. Mutta
+toverilliset sanat, jotka kuuluivat heidän suhteeseensa, olivat liian
+köyhiä — uutta äänilajia vaati hetki, jolloin ensi lyyry lahjoitettiin.
+Ja sen äänen tuomitsi koko Helyvaara, ei ollut siihen lupaa poika
+paralla, joka ei vielä mitään ollut. Tuskissaan Finn jo oli näkevinään
+kesänsä vierivän käsistä, ilman että Pikku oli vastaanottanut muistoa
+häneltä.
+
+Puoleksi tiedottomasti hän poimi kypsiä mansikoita pientareelta. Hän
+tarjosi niitä — seassa kiilsi lyyry. »Pikku, tahdotko?»
+
+Vellamo katsahti tarjoavaan käteen. Jos hän nyt ojensi omansa, niin
+marjoja seuraava Finnin ensi lyyry oli hänen. Hän oli sitä toivonutkin,
+mutta hänen haaveensa tästä ensi hetkestä olivat olleet liian kauniit.
+Että Finn ojensi hänelle lyyrynsä noin kömpelöllä tavalla, kohotti
+hienon harmin punan tytön ohimoille. Hän otti nopeasti neulan, pisti
+sillä pari marjaa suuhunsa, kiitti, laski neulan pois ja nousi
+haravoimaan. »Nyt katsomme, emmekö ole ennen Pekkaa toisen saran
+päässä», huudahti hän eloisasti, »onhan meitä kaksi!»
+
+»Kaksi», kaikui Finnin korvissa. Olisi pitänyt olla yksi. Hän ei
+aavistanut, että Vellamon vilkkaus oli teeskenneltyä, ja koetti turhaan
+yhtyä toisten pirteyteen. Rukkasetko Pikku oli hänelle antanut?
+
+Pojan kuljeskellessa monta päivää pyssyineen rannoilla, yksin ja
+synkkänä, tai ottaessa koko kylän lehmäkantturat yksityiskohtaisen
+tarkastuksen alaisiksi, tunsi Vellamo syksyn siiven lempensä keväässä.
+Alku-elokuun kuutamoon hän hiipi katsellen kilon alakuloista leikkiä
+totisissa syvänteissä. Kuinka kuolema tuntui läheiseltä ja hyvältä
+— lempeämpi se oli rakkautta, joka sydäntä jäytää, koskaan suomatta
+unhoa ja rauhaa. Kyyneleisin ripsin hän istui kalliolla kuunnellen yön
+hengintää, jossa itse Elämä hänelle tuskaansa voihki.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Seuraava päivä toi nuoria vieraita taloon. Tehtiin retki
+Lehdokkisaareen — Finn ja Vellamo taas eellimmäisinä. Liian hyvät
+toverit he olivat olleet, jotta hetken mielialan varjot olisivat
+pystyneet heidän suhteeseensa. Huomaamatta vanha ystävyys solui
+tuttuihin raiteihin, ja täydessä touhussa ja parhaassa ymmärtämyksessä
+he järjestivät retken.
+
+Hämärään iltaan viivyttiin saaressa. Paperilyhdyt valaisivat veneistä,
+nuotio loimusi rannalla. Ennen paluuta piti kunkin etsiä vielä
+kukkiva lehdokki rintaansa. Tuoksun mukaan se oli löydettävä mustasta
+siimeksestä.
+
+Vellamo ja Finn palasivat ensimmäisinä veneille — he tunsivat saarensa
+kukkapaikat. Toisten ilakointi säesti heidän jutteluaan.
+
+»Onpa pimeä», sanoi Finn. »Tulee syksy ja ero mieleen.»
+
+»Tämän kesän pitäisi kestää iäti!» Uskollisin silmin tyttö katseli
+toveriansa, ja iloiset huulet kävivät totisiksi. — »Sitten minusta
+tulee helsinkiläinen. Kolmen vuoden perästä saan valkoisen lakin
+minäkin.»
+
+»Ja minä olen kolmen vuoden perästä valmistunut eläinlääkäriksi.
+— Mutta kuule, Pikku, mitä oikeastaan teet valkolakilla? Sen
+saavuttaminen vain heikontaa tytöt niin, ettei heistä sen koommin ole
+mihinkään.» Poika kertoi muutamia esimerkkejä tyttötuttavistaan, joiden
+terveys ja tuoreus oli mennyttä ylioppilaaksi ponnisteltua. »Ja niin en
+tahdo käyvän sinulle, Vellamo», lisäsi hän mahtipontisesti.
+
+Noista esimerkeistä Pikku ei todellakaan pitänyt. »Mitä minä sitten
+tekisin?» tuumi hän.
+
+»Niin», aprikoi Finn, »kolme vuotta sinulla on aikaa. Käy keittokoulua!»
+
+»Ei sitä niin kauan kannata käydä. Mutta jos menisin käsityökouluun?»
+ehdotteli tyttö.
+
+»Se on yksipuolista, jokin sairaanhoito-kurssi olisi viisaampaa.
+Mieluimmin tahtoisin, että opit samalla sekä talouden- että
+lastenhoitoa. Eikö nyt ole mitään sellaisia kouluja?» tiukkasi Finn.
+
+»En tiedä, pitää kysyä äidiltä.»
+
+»Ja sedältä. Se on paras, teemme sen huomenna.»
+
+Tuntui niin luonnolliselta, että he yhdessä suunnittelivat
+tulevaisuutta. Kumpikin tunsi siitä salaista onnea.
+
+Lehdokinetsijät olivat palanneet, astuttiin venheisiin. Ne lipuivat
+lekottavassa lyhty puvussaan kuin kirjavat perhot, jotka yö upotti
+helmaansa. Mutta laajennein silmäterin tuijotti pari nuorta halki
+pimeyden tulevaisuuteen, jossa toivon Lehdokkisaari kutsui heitä kahta,
+huumaavampana kuin kukka heidän rinnassaan.
+
+Istuttiin aamiaispöydässä. Rouva Vaski tiesi ehdottaa tyttärelleen
+Ebeneser-kotia, jossa valmistutaan kansan-lastentarhan opettajaksi.
+
+Tuosta johtui Vellamon mieleen kolmivuotias Aini, orpo jota hän oli
+hoidellut vanhan mummon luona mäkituvassa. Lasta muistellen hän ihastui
+uuteen suunnitelmaan. Siitä äiti oli hyvillään, hän ei ollut pitänyt
+Vellamon aikeesta lukea ylioppilaaksi.
+
+»Niin, sehän on paras tulevan perheenäidin koulu, mitä nykyään on
+tarjolla», myönteli isä. Olette oikein järkeviä mielipiteissänne
+nuoruudestanne huolimatta.»
+
+Turhaan äiti koetti selittää kansan-lastentarhan opettajan
+ihanteellista kutsumusta. Nuoret jäivät suurin silmin tutkistelemaan
+isän hymyilevää katsetta, kuin onneansa tavoitellen sen pohjasta.
+
+Myöhemmin päivällä saapui odottamaton sanoma. Finnin tanskalainen
+setä oli kirjoittanut kapteeni Holgersenille haluavansa heti saada
+veljenpojan luoksensa, ja isä pyysi kirjeessään poikaa viipymättä
+lähtemään. Jo huomenna vieraan oli jätettävä kesäiset laitumensa.
+
+Mikä riemu kuitenkin sekoittui nuorten jäähyväisiin. »Onnellisiin
+näkemiin!» hymyilivät silmät, vaikka verhoutuen kaihon sumuun.
+
+Eipä heillä ollut kultaisia muistoja toisiltaan, mutta jotakin
+suloisempaa: yhdessä suunniteltu kappale tulevaisuutta, valmistus
+yhteistä taivalta varten.
+
+
+
+
+II.
+
+
+    Sa outo ollut,
+    sa tuttu tullut!
+     Pois päivä karkaa
+    ja vuosi kuluu,
+    pois muisto toinen
+    jo toisen ajaa;
+     jäi lyhyt hetki
+    se mulle iäks’,
+    se karvas hetki,
+    se armas hetki.
+            J.L. Runeberg.
+
+Helsinkiin lähtiessään Vellamo tunsi alun pitäen enemmän harrastusta
+Finnin kotia kohtaan kuin varsinaiseen suurkaupungin elämään. Niinpä
+hän eleli täällä sulkeutuneesti kuten maalaiskodissaan ennen.
+Huvitilaisuudet vain houkuttelivat häntä silloin tällöin purkamaan
+nuoruudeniloaan, ja välähdys välähdykseltä hänessä heräsi taiteen
+kaipuu ja ymmärtämys pääkaupungin avatessa hänelle rikkauksiaan.
+
+Joutohetkensä — niitä tunnollisella oppilaalla ei paljon ollut — tyttö
+mieluimmin vietti käsitöitä tehden setä Holgersenin huoneessa, jossa
+tämän sisarkin, taloudenhoitaja, usein istui töinensä.
+
+Viihdyttävä tuo suuri suoja oli vanhanaikaisine mahonkikaluineen,
+jotka tädin pölyliina piti aina yhtä välkkyvinä. Komea purjelaiva
+pienoiskokoa riippui täysine taklauksineen katossa, ja harvinaiset
+ulkomaiden esineet tekivät huoneen mielenkiintoiseksi. Vanhoja
+perhe-muotokuvia Vellamo ei väsynyt katselemasta; kauneinta hänestä
+olivat kapteenin isoisän ja isoäidin kuvat. Edellinen oli vakava
+porvari, kankea röyhelö kaulassa; jälkimmäinen oli nuori nainen somasti
+nykerönenäisin kasvoin, joita kehysti valkea pitsimyssy, ja olkapäin,
+jotka kankea silkkiliivi jätti paljaiksi. — Äidin kauniin muotokuvan
+vieressä oli Finnistä totinen pikkupojan kuva.
+
+Kun setä kertoi tarinoitansa, jotka seikkailurikkaana satuna kiintyivät
+huoneen joka esineeseen, tai kun hän jutteli muistoja noilta menneiltä
+ajoilta, joihin muotokuvat kuuluivat, ei Pikkua tarkkaavaisempaa
+kuulijaa voinut olla. Silloin setä joskus äkkiä vaikeni tuijottaen
+lempeästi tyttöön. Kun hän sitten pyyhkäisi silmäkulmaansa
+merikarhunkämmenellä, joka jo hieman vapisi, saattoi hän kuiskata:
+»Muistututpa suuresti häntä, Pikku tyttöni, vaikka hänen tukkansa oli
+musta, eikä tuollainen pellavavyyhti kuin sinun.»
+
+’Hän’ oli kapteenin varhain kuollut vaimo, joka oli ollut miestänsä
+tuntuvasti nuorempi. Hänen kuolemansa oli murtanut voimakkaan
+miehen, ja nyt vanhuksena ja kerran halvauksen saaneena kapteeni
+oli kuin hauras ruoko. Kotilääkäri piti tarkkaa huolta hänen
+elämänjärjestyksestänsä. Tuttavallisilla käynneillään iltapuhtein tämä
+useammin kuin kerran lausui tyytyväisyytensä Vellamon tulosta taloon.
+Se lisäsi sopusointua, josta vanhus oli riippuvainen.
+
+Erästä koteloa kapteeni joskus näytteli tytölle leikillisellä hymyllä.
+»Nyt saat jäädä uteliaaksi, Pikku. Tämän sisällyksen saa sinulle
+näyttää joku toinen ja nuorempi.» Niin hän jälleen piilotti aarteen
+pieneen kaappiin, jossa vanhuksen kalleimpia muistoja säilytettiin.
+
+Tuon kaapin kirjoja ja karttoja selaillessaan kapteeni kerran sai
+käsiinsä purjehdusopin papereita. Vellamo, jonka valpasta älyä viehätti
+kaikki, oli heti valmis kyselemään. Nuorekkaan punan noustessa
+poskipäihin kapteeni alkoi levittää merikarttojaan ja selitellä. »Jos
+sinua, Pikku, tämä huvittaa, voimme käydä läpi koko purjehdusopin.
+Sitten osaat viedä laivan vaikkapa — Espanjaan.»
+
+Espanjaan! Sinne oli ’Felix’ laiva — kuten Vellamolle usein oli
+kerrottu — vienyt kapteenin ja hänen vaimonsa häämatkalle. Tuo sanako
+lie innostanut tyttöä vai hänen altis tiedonhalunsa. Oli miten oli,
+joka sunnuntaiaamu harmaa ja keltainen pää kumartuivat yhdessä
+vanhojen papereiden ja karttojen yli ahkerassa ja hilpeässä työssä.
+Kapteeni nuortui muistojensa ääressä, ja tyttö iloitsi uusista
+tiedoistaan, kummeksien, että kaikkea tällaista oli voinut olla hänen
+poloisen aavistamatta siitä mitään. Oikein säälitti, että samanlaisia
+tietämättömiä vielä oli paljon muitakin.
+
+Kun Vellamo oli perehtynyt asioihin opettajan harkinnan mukaisessa
+määrässä, sai hän »viedä Felix laivan Espanjaan». Setä julisti että
+oppilas oli kunnialla suorittanut perämiehentutkinnon, ja hetkeä
+juhlittiin hillon ja kaakun tarjoilulla tädin sulimmin emännöidessä.
+
+Mutta tästä puoleen riitti keskustelua siitä miten ehdottomasti Espanja
+sopi häämatkan päämääräksi. Sinne piti Vellamonkin kerran lähteä.
+Pikku nauroi sedän puheille, mutta huomaamatta saivat Espanjan tarinat
+tenhon, joka himmensi ihmeellisimmätkin merimieskaskut.
+
+Kerran kapteeni — puheen taas ollessa Pikun välttämättömässä
+häämatkassa — yhtäkkiä otti käteensä Finnin valokuvan pöydältä. »On
+vain hullua, ettei Finn puhu espanjaa. Mokomakin mies, joka ei osaa
+niin tärkeätä kieltä!» murahti hän päätänsä pudistellen. Ujona Vellamo
+kohotti puhuvat katseensa setään — tokko Finnin kielitaito kuului
+leikinlaskuun häämatkasta? Eihän heidän kahden välillä ollut mitään
+olemassa. Mutta kapteeni ei tuota huomannut, pani vain tyytymättömän
+näköisenä kuvan paikalleen käyden sanomalehden-lukuunsa käsiksi.
+
+Kuin vastauksena vanhuksen tuumiin tuli hänelle seuraavana päivänä
+Finniltä kirje, jossa poika kysyi, eikö Vellamo — purjehdusopin
+päätyttyä — kenties olisi huvitettu espanjan kielen opiskelusta.
+Tarjousihan siihen nyt mainio tilaisuus isäukon johdolla, joka siten
+puolestaan saisi rattoisalla tavalla elää vanhoissa muistoissaan.
+
+Ehdotus päätettiin toteuttaa tulevana vuonna.
+
+Finnin kera Vellamo oli jatkuvassa ystävällisessä kortinvaihdossa,
+jossa kumpikin saattoi lukea mahdollisimman paljon rivien välistä.
+Kesäloma yhdisti heidät parin viikon ajan Helyvaarassa. Kauemmaksi Finn
+ei voinut keskeyttää töitään, joita hän kuumeisesti koetti jouduttaa.
+Mutta miten paljon rikkautta mahtuu hetkeen, kun sydämet tuntevat
+ymmärtävänsä toisensa, kun kesäinen sää ja iloinen nuorisojoukko
+tarjoaa oikean ympäristön puhkeavalle onnelle.
+
+Vellamon mielestä Finn oli miehistynyt. Hän muistutti jollain tavoin
+isä Vaskea, jonka kanssa hän oli ollut täsmällisessä, joskaan ei
+taajassa kirjeenvaihdossa.
+
+Tehtailija luotti mielellään vieraansa arvosteluun. Eräässä
+pöytäkeskustelussa Finn muitta mutkitta määräsi, että Vellamon vielä
+tuli oppia sairaanhoitoa. »Sitä tarvitaan aina elämässä. Yksin
+mies on hukassa, naisen hänen rinnallaan tulee osata harjoittaa
+laupeudentyötä.» Pojan mahtipontisuus huvitti Vellamoa; mutta samalla
+se sekä vieroitti häntä että veti oudosti puoleensa.
+
+Että nuorukainen matkusti puhumatta siitä, mitä heidän välillään tuli
+puhua, oli Vellamolle pettymys. Katsellen Finnin antamaa valokuvaa
+hän koetti lohduttautua ajatuksella, ettei lupauksia tarvittu heidän
+välillään. Mutta oas kaipauksen katkeruutta pisti rinnassa. Miten
+erilaisia pojat olivat kuin tytöt. Heille ei unelmain onni merkinnyt
+mitään, heille oli olemassa ainoastaan täyttynyt tosiasia.
+
+Uljas ja toivokas Finn vain oli ollut lähtiessään. »Luota minuun!»
+sanoi hänen kädenpuristuksensa. Eikä Vellamo vihdoin voinut kieltää,
+että juuri sellaisen hän soi poikansa olevan.
+
+Onnellisena ja valoisena tyttö pian palasi Helsinkiin, jossa hänen
+oli määrä viipyä pari vuotta yksityisillä sairaanhoitokursseilla
+uudessa sairaalassa kotona asuen. Hän opiskeli sitäpaitsi espanjaa
+etevän opettajattaren johdolla. Yötyönä tämä puuha oli suoritettava,
+muu aika kun meni tarkalleen sairaanhoito-opissa. Tädiltä asia täytyi
+pitää kerrassaan salassa, hän olisi kauhistunut moista voimain ja
+terveyden alttiiksipanoa. Mutta mitä ei nuorena tunne jaksavansa!
+Espanjan-opintojen huippukohtana olivat keskustelutunnit kapteenin
+kera, ja ne olivat yhtä rakkaita heille molemmille.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tunnustus huulilla Finn oli rientänyt jälleen viettämään kesäviikkonsa
+Helyvaarassa. Patruuna Vaski oli edellisenä talvena onnellisesti tehnyt
+mahtavia liikeyrityksiä, joiden merkitys laskettiin sadoissatuhansissa.
+Yhä hänellä oli pää täynnä liikeasioita ja sangen vähän aikaa
+perheelleen ja vieraalleen. Finn luuli sen vuoksi saaneensa kylmähkön
+vastaanoton. Katkeruuden ja ivan sekaisella kaipauksella hän silmäili
+keijujaistansa, josta oli tullut ’dollariprinsessa’. — Ei, köyhä
+ylioppilas ei tulisi anomaan patruuna Vaskelta hänen tyttärensä kättä,
+kuuluisihan sentään joltakin, jos »tohtori» sen tekisi. Vuoden perästä!
+
+Siten nuorten uusi opiskeluvuosi alkoi samoissa merkeissä kuin
+edellinen. Niin kalliita kuin Finnin tervehdykset olivatkin Vellamolle,
+alkoi hän kypsyessään mielestään huomata jotakin lapsellista ja
+naurettavaa moisessa kuvakortin-vaihdossa. Kauan hän ei suinkaan asiaa
+tuuminut, ennenkuin kirjoitti toverilleen. »Eikö Sinustakin, Finn,
+korttien kirjoittaminen ole tyhjää? Siinä ei saa aikaan todellista
+ajatustenvaihtoa, kuten kirjeissä. Sano, enkö ole oikeassa ja mitä
+asiasta arvelet!»
+
+Hän jäi odottamaan pitkää, poikamaista kirjettä vastaukseksi, mutta
+sitä ei kuulunut. Riviäkään ei tullut Finniltä. Oliko hän voinut
+suuttua Vellamon kenties pikkuvanhasta päähänpistosta?
+
+Viimein tyttö ei voinut sietää odotusta, hän lähetti itse tervehdyksen
+— kauniin kuvakortin — vaikenijalle. Hitaasti saapui vastaus, laimeasti
+jatkui entinen suhde.
+
+Vellamolle se oli tuskallista. Jotakin oli tapahtunut. Olisipa heidän
+välinsä ollut alun pitäen selvä, niin hän nyt olisi saanut suoraan
+kysymykseen suoran vastauksen. Nyt hän voi ainoastaan olla vaiti ja
+vastaanottaa tottumuksen tuomaa ystävyyttä siltä, jonka kanssa oli
+juhannuskokolla kerran vaihtanut sanattomia tunnustuksia.
+
+Vellamon ylpeys nousi tällaista suhdetta vastaan. »Lopeta jo
+kortinvaihtosi — tiedäthän missä arvossa sitä pidän», oli hän jo
+kirjoittanut kortille, joka oli oleva hänen viimeisensä Finnille.
+Rajaton tuska täytti hänen mielensä, kun hän selaili muistojansa,
+joiden hautakirjoituksen hän vasta oli piirtänyt. Kyynärpää pöydällä
+hän nojasi päätänsä kättä vasten, ja kyyneleenjanoiset silmät
+tuijottivat epätoivon syvyyksiin.
+
+»Kenelle se Pikku niin haaveellisena sepittelee pientä viestiänsä»,
+kuului sedän veitikkamainen ääni. Rakkaan, hyvän sedän — hänen joka ei
+sietänyt mielenliikutusta, jonka heikon elonliekin pahastuminen voi
+sammuttaa — joka ei saanut tietää, että suru kalvoi hänen Pikkunsa
+sydäntä.
+
+Vellamon ajatus lensi omaan äitiin. Hän repi kortin, hymyili niin
+ihmeen syvälle vanhuksen silmiin ja päätti voittaa itsensä. — Ehkäpä
+elämä jaksoi laahustaa hänet muassaan siihen päivään asti, jolloin hän
+oli pääsevä selvyyteen Finnin aikeista. Jos sitten sedän sydämen täytyi
+murtua hänen sydämensä lailla, tulkoon isku omalta pojalta. Pikun
+kärsivällisyys ei saanut pettää.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Espanjan lukunsa Vellamo lopetti. Sen sijaan hän alkoi opiskella
+italiaa, väsynein mutta kuumeisin voimin. Häämatkan tilalle tarvittiin
+toinen unelma. Nyt hän kaipasi maahan, jossa taiteen jalostama marmori
+mureni, jossa renesanssin rakentama suihkulähde itki sypressien alla
+maisen elon epävakaisuutta.
+
+Miten sielullisesti runneltuna, miten äärimmäisyyteen hermovoimansa
+pinnistäneenä Pikku vietti kevätkauden viimeiset viikot, sitä setä
+ei voinut aavistaa. Liian hyvin tyttö osasi jäljitellä omia entisiä
+livertelyjään, jotka olivat tehneet hiljaisen kodin niin iloa
+uhkuvaksi. Mutta päivät tyttö laski, jolloin hän oli pääsevä kotiin ja
+saava itkeä äidin helmassa — itkeä pois tuskan ja toivon.
+
+Silloin saapui sanoma, että rouva Vaski oli sairastunut
+keuhkokuumeeseen. Ennenkuin Vellamo ehti kotiin, hän oli äiditön. Orpo
+suruineen —.
+
+
+
+
+III.
+
+
+    Kun mä hunnun heitän,
+    kultakirstut aukee,
+    kun mä soljen päästän,
+    sotajouset laukee.
+                  Eino Leino.
+
+Karen Hansen, kauppiaanrouva Holgersenin sisarentytär, jolla oli paikka
+kööpenhaminalaisessa valokuvaamossa, ei voinut kyllin ivailla Finnin
+poikamaista makua. Kun muut menivät oopperaan, tämä meni sirkukseen.
+Hän sanoi enemmän pitävänsä Karenin yksinkertaisesta laulusta
+kitaran säestyksellä kuin suurten oopperanäytäntöjen aineellisesta
+koneistosta. Ja kaunis hevonen oli aina jotakin. Kauppias puolusti
+eläinlääkäri-kandidaatin makua, ja hänen vaimonsakin arveli, että
+huonompi se voisi olla. Täti oli hiljaisuudessa tyytyväinen niin kauan,
+kuin nuori mies ei viehtynyt käymään varieteissa.
+
+Kerran tädin luottamus sentään pettyi Finnin lauantaihuvien suhteen.
+Sirkus oli suljettu ja ovella ilmoitus hovisurusta: primadonna oli
+kuollut. Hän oli syöksynyt harjoituksissa trapetsin huimaavasta
+korkeudesta areenalle, jonka piti illalla peittyä suosikille
+satelevista kukkavihoista.
+
+Se oli liian surullista — herrat kaipasivat vastavaikutusta. Finn
+seurasi tovereitaan varieteehen. Siellä esiintyi kreolilainen
+tanssijatar, kaupungin kuulu Bianca, notkeana ja säihkyvänä.
+
+Finn maisteli vaiti soodavettänsä — viiniä hän ei juonut — ja oli
+unohtunut unelmiin. Noin ihana oli nainen — ollapa hänelläkin
+nyt armaansa rinnallaan. Kesä, joka oli hänelle viimeinkin suova
+onnen, tuntui toivottoman kaukaiselta. Jos Vellamolla ei olisi
+tuota harmillista sairaanhoitokurssia lopetettavana, niin hän
+pyytäisi tyttöänsä heti tulemaan Tanskaan. Yöllä hän näki unta, että
+Pikku tanssi yli meren hänen luoksensa. Liikutettuna Finn odotti
+häntä rannalla, mutta maihin päästyään Vellamo olikin muuttunut
+kreolittareksi.
+
+Toisena iltana Finn lähti mielellään mukaan, kun toverit päättivät
+mennä eiliseen ravintolaan, jossa Bianca oli ollut niin mainio.
+Vielä alakuloisempana poika istui kuin viime kerralla. Hän tuijotti
+tanssijaan hurmaantunein silmin, joissa oli jo puoleksi antautuneen
+kysymys: onko nainen todella noin ihana? Ja Bianca vastasi, hän oli
+nähnyt kysymyksen. Hän tanssi nyt Finnin kohdalla — kuin liekki mikä
+oli pojalle syliin syöstä, kuin laine joka jalkaa pakenee, lehahtaen
+kuin jättiläisperho, vaipuen kuin kolibrin höyhen, yhä enemmän
+huumaten, — orkidea kotimaansa aarniometsästä.
+
+Miten raskaalta ja joutavalta työ tuntui Finnistä seuraavana päivänä.
+Hänen täytyi heittää kaikki ja lähteä ulos. Oli kuin hän nyt vasta
+näkevin silmin olisi huomannut kööpenhaminatarten kauneuden. Heissä
+oli elämän merkitys ja ratkaisu, sen päihdyttävä ihanuus. Kuinka hän
+oli jaksava unohtaa sen ja tarttua kirjoihin? Elämän todellisuuden ne
+petollisesti kätkivät kankean väliverhon taa, jolle oli maalattu sana:
+»Tulenkestävä».
+
+Päivällispöydässä Finn oli Karenille huomaavaisempi kuin koskaan ja
+katseli häntä silmillä, jotka saivat tytön veikeillen punastumaan. —
+Illalla hän jälleen istui varieteessa.
+
+Kun Bianca esiintyi, sykähti Finn — hän ei ollut muistanut kaunotartaan
+noin kauniiksi. Kukkatytöltä saatu ruusuvihko lensi lavalle — se
+muistutti tanssijatarta eilisestä tuttavuudesta. Hän hymyili, ja tanssi
+enää vain nuorelle, välittömälle pojalle.
+
+Ravintolasta ostamansa valokuvan Biancasta Finn asetti pöydällensä.
+»Finn, millainen maku sinulla on!» huudahti silloin tätikin. Koko perhe
+kokoontui katsomaan puolialastoman tanssijattaren kuvaa. Karen punastui
+hieman ja tietämättä mitä oikein ajatella hän katsoi kuvan omistajaa.
+Setäkin rypisti kulmiaan lähtiessään huoneesta. Mutta Finn puhkesi
+ylistelyihin: »Ettekö ymmärrä miten kaunis hän on, vielä hurmiossa
+tanssista? Hänen tähtensä voisi tehdä hulluuksia!»
+
+Tuon avomielisyyden takana ei piille sen pahempaa, lohduttelihe täti,
+jota nuorukaisen innostus hymyilytti. Peritty ihanteellisuus oli
+varmaan oleva hänen pelastuksensa. »Romanttinen lapsi», naurahti rouva
+vain mennessään.
+
+Lukemattomat illat Finn ja Bianca olivat nähneet vain toisensa.
+Nuorukainen tutki naisen sielua sulavista liikkeistä. Elämäkertansa
+Bianca tanssi hänelle: hymyilevistä äidinkasvoista hän kertoi,
+suuresta, polttavasta auringosta, syvistä siimeksistä, Etelän
+huumaavista tuoksuista, notkuvista hedelmäoksista, hiipivästä
+käärmeestä. Satamakaupungin ilot ja Atlantin keinuvat aallot hän
+tanssi, kasvavan tytön vaarat, kullan ja synnin. Taiteen hurmion hän
+katsojalleen uskoi ja puhtaana orastavan lemmen ujouden. Eikä Bianca
+enempää pyytänyt — iäti kestäköön nykyhetken helteetöntä, varjotonta
+kevättä!
+
+Eräänä iltapäivänä kauppias Holgersen soitti Finnille pörssistä.
+»Viljanhinta nousee. Minun on lähdettävä iltajunassa Jyllantiin, hetki
+on edullinen. Teethän hyvin ja tulet asemalle ottamaan kassa-avaimet
+kotiin, prokuristi kun ei tällä hetkellä ole kaupungissa. Ajaen ennätät
+parahiksi.»
+
+Finn noudatti pyyntöä, sai avaimet ja tuhatkruunusen, jotka aamulla
+oli jätettävä prokuristille, sekä terveiset tädille, että miehensä oli
+oleva vuorokauden kuluttua kotona.
+
+Oli juuri aika ohjelman alkaa varieteessa, jossa Finn nykyään vietti
+iltansa. Hän meni tälläkin kertaa ensin sinne.
+
+Finnin kiintymys Biancaan oli kehittynyt ilta illalta, ja hän huomasi
+helposti, ettei Bianca ollut tällä kertaa entisensä. Hän oli kalpea
+ihomaalin läpikin, ja katse oli kiilloton. Silminnähtävästi hän pelkäsi
+jotakin. Kuin hyvin kaukaa Finn sai muutaman hätääntyneen katseen,
+lopuksi niin tuskaisen rukoilevan, että hän ilman kuiskaustakin: »Ven
+tú al socorro!» olisi rientänyt lavantakaiseen pukuhuone-osastoon.
+
+Oli yö, esitys oli loppunut. Pulleasilmäinen, -kasvoinen ja
+-vatsainen herrasmies nojasi Biancan osaston ovipieleen. Hohtokivet
+hänen sormuksissaan kimaltelivat hämärässä. Hän tuntui odottavan
+tanssijatarta, vastenmielinen hymy kasvoillaan.
+
+Komeronsa perimmässä sopukassa Bianca seisoi säkenöivin silmin,
+kuin jaguaari, joka valmistuu hyökkäämään. Finn aavisti, että se
+mikä välähti hänen käsissään, oli pistooli. Samassa hetkessä nainen
+voihkaisi, vaipui polvilleen ja laukaisi omaa ohimoaan vasten. Luoti
+kärvensi vain hiukset ja sai veren pisartumaan ihosta, mutta Bianca oli
+pyörtynyt.
+
+Laukaus sai ravintolan palveluskunnan kerääntymään. Kun havaittiin,
+ettei vahinkoa ollut tapahtunut, hajaantui väki jälleen omille
+teilleen. Pistooli korjattiin pois. Nuori edeskäypä ja kukkatyttö vain
+jäivät auttamaan Finniä taintuneen toinnuttamisessa.
+
+Hän heräsi. »En seuraa teitä», sanoi hän huonolla englanninkielellä
+lihavalle herralle. Tämä purki silmistään kylmän, masentavan katseen,
+kääntyi menemään ja palasi pian kahden lakeijan seurassa vaunuiltaan.
+»Lähdemme nyt», vastasi hän tuskin paremmalla englannintaidolla.
+
+Bianca heittäytyi maahan tarttuen Finnin polviin. »Älkää antako minua
+hänelle — ei kenellekään enää!» huusi hän epätoivoisesti.
+
+Uhkaavin katsein Finn torjui vierasta. Mutta tämä sanoi tanskaksi,
+ilkeä nauru suupielessään: »Bianca on joitakuita kuukausia sitten
+vastaanottanut minulta tuhat kruunua todistajien läsnäollessa.» Hän
+viittasi lakeijoihin. »Hän on sitoutunut seuraamaan minua palatessani
+Kööpenhaminaan.»
+
+Nuorukaista raivostutti. Ovelasti pohatta oli laskenut, kun tiesi,
+ettei Bianca voinut vastustaa hänen kultaansa. Ellei se olisi jo
+ennakolta tuhlattu, ei hänen kaltaisensa eläjä koskaan olisi saanut
+vielä niin nuorta, ihailtua tanssijatarta kanssansa.
+
+Nokkelasti lakeijat olivat irrottaneet naisen sormet Finnin vaatteista.
+Sekunnin kuluttua hän oli oleva timanttisormisen vaunuissa.
+
+»Finn!» huusi epätoivoinen ääni. Miten tanssijatar lieneekin siepannut
+toverien kesken käytetyn nimen muistiinsa.
+
+Pojalla oli sedän tuhatkruununen taskussaan. Nopea laskelma päässä:
+tuhannen kruunun velka ei voinut peloittaa miestä, jonka hartiat —
+isäukon ansiosta — olivat vapaat opintovelkataakasta.
+
+Kylmäverisesti Finn veti esiin lompakkonsa. »Tässä, todistajien
+läsnäollessa», hän viittasi neljään palvelijaan, »saan palauttaa
+Biancan tuhat kruunua, hyvä herra.»
+
+Pohatta sieppasi setelin ja sylkäisten sille hän heitti sen maahan,
+tallaten sitä raivoissaan.
+
+Voitostaan ylpeänä Finn vain kumarsi: »Tehkää kuten haluatte. Kaikissa
+tapauksissa Bianca nyt on vapaa.»
+
+Lakeijat poistuivat. Jonkinlaisen röhkinän tukahduttaen mies otti
+omansa ja läksi. Edeskäypä ja kukkatyttökin jättivät pelastetun ja
+pelastajan.
+
+Kuin liaaniköynnös riippui hymyilevä Bianca Finnin sylissä, ihmeelliset
+ripset kyynelhelmissä. Etelän loistava ihmekukka hän oli, vastustamaton
+ja huumaava.
+
+Syvänä ja totisena hän lausui: »Kiitos — ette tiedä kuinka paljon olen
+teille velkaa. Olette muuttanut Biancan toiseksi — vai rakkausko on
+muuttanut?»
+
+Ja taas hän hymyili ja hohti, nauru ja lempi kimalsi koko nuoressa
+olennossa.
+
+Jos tämä olisi tapahtunut kymmenkunta päivää sitten, olisi Finn
+arvelematta sulkenut hymyilijän syliinsä. Hän haaveili silloin vain
+naisen ihanuudesta, ja kreolitar oli kaiken sulon olennoituma. Mutta
+itse tämä oli johtanut ihailijansa löytämään jälleen yksilön naisessa,
+parhaimmin tänä iltana. Eikä Bianca ollut ensimmäinen Finnin sydämessä.
+
+Ensimmäinen ei ollut arka loistokukka meren takaa, vaan kotisaaren
+lehdokki, joka yössä tuoksui kaihonsa hänelle. Juuri tällä hetkellä
+valtasi Finnin raju kaipaus Vellamon luo, tuon vaalean, viisaan,
+lempivän lapsen, johon liittyivät nuoret muistot ja nostavat toiveet.
+Kotilieden onni ja yhteiskunnan hyöty olivat ihanteita, joihin hän
+kasvatuksellaan oli juurtunut.
+
+Ellei pukeutumiskomeron epäjärjestys, ummehtunut ilma savuineen ja
+ihomaalin hajuineen olisi ollut vastenmielisenä ja Finnille niin
+vieraana taustana, ei hän sittenkään olisi voinut hellittää sylissään
+lepääjästä. Äskeinen kaupanteko nousi hänen mieleensä kuin tahra
+heleään kuvaan. Sedän tuhatkruunusen kohtalo kohosi hitaasti tajuntaan
+kaikki peittävänä ukonpilvenä. Kuin sähkön iskemänä hän äkkiä selvisi
+houreestaan ja karisti luotaan ihanan synnin, jonka vuoksi hän oli
+ensimmäisen kevytmielisen tekonsa tehnyt.
+
+Ja viimeisen! Kiireisesti, lämpimästi Finn puristi Biancan käsiä ja
+kuiskasi: »Hyvästi, Bianca, elä onnellisena!» Hän riensi ulos.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tanssijatar oli kuitenkin löytänyt riistetyn pistoolinsa. Aamulla hänet
+tavattiin pukeumiskomeron sohvalta lävistetyin ohimoin. Hän lepäsi
+ristiinnaulitun kuva lujasti rintaa vasten painettuna, kuten moni
+Magdaleena ennen häntä, vapahtunut ilme kasvoillaan.
+
+Voimatta suoda tehtyä tekemättömäksi Finnin oli sanomattoman vaikea
+tunnustaa tapausta sedälle. Tuolloin illalla päätetty aie pyytää setää
+takausmieheksi summalle, jonka hän tarvitsi 'erinäisiin tarkoituksiin’,
+ei niinkään ollut toteutettavissa. Sedän tarkalle silmälle ei ollut
+olemassa 'erinäisiä tarkoituksia’, vain tämä tai tuo tietty menoerä.
+
+Sittenkin Finnin koruton selitys kuulosti pikemmin voitonsanomalta kuin
+katumuskertomukselta — olihan hän uljaasti palannut harhatieltään. Setä
+piti ajatuksensa ja mahdolliset epäluulonsa ominaan, kysyen vain, saiko
+hän pidättää veljenpoikansa Tanskassa yli alkavan kesän, jonka nuori
+mies muutoin oli aikonut viettää kotimaassaan. Hänellä oli tiedossaan
+juuri valmistuvalle eläinlääkärille paikka, jossa tämä kolmessa
+kuukaudessa voi ansaita tuhat kruunuansa takaisin.
+
+Entä Vellamo — entä monivuotinen unelma suvisista häistä?
+Vihamielisesti Finn katsoi kauppiaaseen, kuin tämä esittäisi
+luonnottoman vaatimuksen.
+
+»Isäsi on uskonut sinut huostaani, Finn. Tahtoisin laskea sinut luotani
+velattomana kunnian miehenä.» Äänessä oli tukahdettu värähdys.
+
+Sanat olivat herättäneet Finnin mielessä eloon vanhan, rakkaan isän
+kuvan. Nyt hän olisi voinut itkeä ilmi katumuksensa, mutta hillitsi
+mielensä. Hän puristi sedän käsiä oikein miehen voimalla: »Kiitos —
+toinen isäni.»
+
+Nyyhkeet jo rinnassa tyrskien nuorukainen kiiruhti ulos, jotta
+taistellessa kevääntuovaa myrskyä vastaan hänen oma rintansa tyvenisi,
+ja syvenisi miehen mieli.
+
+Kun Finn parin tunnin kuluttua palasi, oli täti toimittanut Karenin
+pois talosta. Suoraa päätä hänet oli lähetetty matkaan Fyenillä olevaan
+kartanoon puutarhaoppiin. Hankkeesta oli itse asiassa ollut puhetta
+jo talvella, mutta tyttö oli silloin ratkaissut kysymyksen niin, että
+hän mieluummin jäi paikallensa. Vaikka kauppias hellävaroen ja niukoin
+sanoin oli kertonut Finnin asiasta vaimolleen, niin tämä oli joutunut
+pyhän kiivastuksen valtaan: »Ja sinä aiot sietää Finniä silmäisi
+edessä! Silloin ainakin nuoret tytöt talosta pois! Tule, Karen,
+panemaan kokoon tavarasi, sinä olet liian hyvä näiden miesten pariin.»
+
+Tyttö totteli kyynelin. Hän oli pettynyt Finnistä. Koskaan enää eivät
+hänen sydämensä kukat tulisi puhkeamaan ensi hallan jälkeen.
+
+Eno salli ääneti matkan tapahtua. Paras kenties oli, että Karen oli
+poissa, jos Finnin seikkailulla sattuisi olemaan jälkikaikuja. Biancan
+kuolema oli jo lehdissä julistettuna.
+
+Omituinen hymy kajasti nuorukaisen kasvoilla, kun hän kuuli Karenin
+lähdöstä. Katumusaikahan katumusaikaa! — Vielä hän kuitenkin oli
+voittava takaisin sekä sedän ja tädin että oman kunnioituksensa, vielä
+hän oli Pikkunsa saavuttava.
+
+Tapauksen jälkeen Finn tunsi pakottavaa avomielisyyden kaipuuta
+suhteessaan Vellamoon. Tämäkin oli juuri ehdottanut todellista
+kirjeenvaihtoa heidän keskensä. Mutta heidän kahden välillä ei saanut
+olla mitään onttoa, ja lähemmä rakastettuaan Finn voi astua vasta
+tunnustuksen yli, jonka hän oli tekevä viime tapahtumista — sen hän oli
+luvannut itselleen. Se oli kirjeessä vaikeata ja kävi lykkäytymisellä
+yhä mahdottomammaksi. Niin hän ei pitkään aikaan kirjoittanut tytölle
+mitään. Pikku odotti turhaan.
+
+
+
+
+IV.
+
+
+    On moni tullut, on
+        mennyt moni,
+    yks' oli, yksi,
+        mun kohtaloni.
+               O. Manninen.
+
+Vellamo oli Finnille melkein kiitollinen, ettei hän tullut kotimaahan
+kesäksi: sehän oli hienotunteinen ilmaus, että suhde heidän välillään
+todella oli lopussa. Lehdokkisaaren sanaton sopimus oli rikottu — juuri
+hetkellä jolloin he olivat valmiit sen täyttämään.
+
+Rasittuneena, elämäntoivonsa ja -halunsa heittäneenä tyttö ei voinut
+kestää äidin menettämistä. Hän lakastui kuin kukka ja odotti vain
+kuolemaa. Vast'ikään paikkakunnalle saapunut nuori lääkäri, tohtori
+Vehkaranta, määräsi hänet matkustamaan Etelään. Siellä kalpeus ja
+hermopistokset häviäisivät, ja sinne tytönkin mieli paloi. Viipymättä
+patruuna Vaski laittautui matkakuntoon ja lähti tyttärineen Italiaan.
+
+Vellamo olisi suonut, ettei hänen koskaan olisi tarvinnut palata
+kotimaahan. Sinne häntä sitoi yksi ainoa kaipaus — se jonka pikku
+Ainin, mäkituvan mummon silmäterän, erokyyneleet herättivät.
+
+Viikkojen mukana tytön apea mieli vähitellen aukeni vastaanottamaan
+aarteita, joita Italian luonto ja klassilliset muistot tarjosivat.
+Enimmin Vellamoa oli houkutellut jättiläishenki, joka renesanssin
+taiteessa riemuitsee, vuosisatain voimatonna vyöryessä sivu. Tytön
+älykkäältä silmältä ja rikkaalta tunteelta ei mikään mennyt hukkaan,
+eikä tehtailija ollut turhaan jo ennakolta nauttinut lumoavain päiväin
+tiedossa nuoren oppaansa seurassa.
+
+Se etteivät italiankielen opinnot olleet turhia, innosti myös Vellamoa.
+Isä alkoi jo yhtyä lääkärin parhaisiin toiveihin, että tyttö —
+nuoruutensa ansiosta — syksyllä saisi palata kotiin uusin elonvoimin.
+
+Mutta isän silmä ei erottanut, mitä tyttären sielussa tapahtui. Se
+vaikeni hänelle itselleenkin vasta Italiasta lähdön yönä.
+
+Unohtumaton oli tuo iltamyöhä Veneziassa. Kaupunkien tärisyttävä
+pauhu ei siellä ympäröinyt matkailijoita, ainoastaan pilpatteleva
+lipi-lap, lipi-lap kanavista, jotka mustina kuvastelivat palatsien
+ja doomien satumaailmaa. Kun he astuivat gondoliin, valtasi Venezian
+tenho Vellamon mielen eron koko kipeydellä. Kuu kuvastelihe tummalta
+taivaalta kanavankalvoon, joka aikain vieriessä oli ollut niin paljon
+kauneuden ja ylevyyden kyllästämä. Renesanssin ylpeät veneziattaret
+elivät vielä jälkeläisissään, sen huima elonaalto, joka oli taiteen
+huippuja hipaissut, pulpahti vielä nuorukaisten suonissa. Lemmenlaulu
+väreili laineilla, ja gondoli gondolilta lipui Etelän elämä
+muukalaisten sivu.
+
+Silloin Vellamo kuin välähdyksessä näki elämän ihanuuden ja ikuisuuden.
+Kaikki pyrkimys sisältyi sanaan ’rakkaus’, se oli lähde ja määrä.
+Hänkin tiesi mitä oli rakastaa — ja hänen onnensa oli kuollut. Venezian
+yössä hän vastaanotti ikuisten muistojen pyhityksen lemmelleen, kuin
+sädekehän, joka oli oleva hänen maisen elämänsä kruunu. Lapsuuden uskon
+lailla se ehkä voi himmetä, mutta kuoleman hetkellä se astuu hiljaa
+oikeuksiinsa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Talveksi Vellamo ei uskaltanut jäädä kotiin. Saavutettu rauha ei
+tuntunut olevan pysyväistä ilman yhä uusien vaikutelmien apua. Hän sai
+paikan pikkukaupunkiin juuri perustettavassa kansan-lastentarhassa.
+
+Finnin satunnainen virka Tanskassa tarjosi siksi loistavia etuja, että
+hän päätti laskea tulevaisuudelleen tukevan pohjan pysymällä siinä
+vielä muutamia kuukausia. Jouluksi hän oli palaava kotiin.
+
+Sanoma tästä oli Vellamolle tuskin katkeran hymähdyksen arvoinen.
+Hän oli kuullut Karen Hansenin asuvan kauppias Holgersenilla ja teki
+oloista omia johtopäätöksiään.
+
+Finnin kirjoittamaa tervehdystä Vellamo ei ymmärtänyt. Ei sen
+arkuutta — pojallahan oli jotain tunnustamatonta sydämellään — eikä
+sen innostusta — nyt piti pysyttämän paikalla veistettämän kultaa,
+kotiintulo jouluksi oli sitä onnellisempi.
+
+Kun Vellamolta ei kuulunut vastaukseksi muuta kuin onttoja lauseparsia,
+alkoi Finnin epätoivo. Hän tiedusteli asioita tuttaviltansa ja sai
+tilapäistä tietä kuulla, että viehättävä neiti Vaski pani pyörälle
+kaikkien nuorten miesten päät uudessa olopaikassaan. Hänestä uhkasi
+tulla oikea hemmoiteltu heitukka.
+
+Finn oli syvimmässään loukattu. Pieni ulkomaanmatka, uusi ympäristö
+riittivät hävittämään Vellamon mielestä ystävän monivuotisen
+uskollisuuden. Ei riviäkään hän enää kirjoittanut tytölle ja karisti
+väristyksellä sen mielialan luotansa, joka joskus pani hänet
+hyräilemään vanhaa laulua: »Toivohan on lemmen sisar, toivo kestää
+kuolemaan.»
+
+Miten viluisen joulun nuo kaksi viettivät ilman totuttua tervehdystä
+toisiltaan. Ja miten vanhan merikapteenin hiukset harmaanivat kotona
+Helsingissä odotellessa, että hänen kielitaitoinen Pikkunsa ohjaa
+hääpurtensa muistojen Espanjaan. —
+
+Karen oli syksyllä palannut enonsa taloon. Muuanna tunnelmallisena
+hetkenä hän oli lausunut Finnille kitaransa takaa, ettei hän koskaan
+ollut uskonut hänestä huonoa. Siitä huolimatta tyttö piti toveriaan
+silmällä salaisella epäluulolla ja ylläpiti kirjeenvaihtoa vallattoman
+metsäherran kera, johon oli tutustunut Fyenillä. —
+
+Äidillisessä hyörinässä pienokaisten kanssa 'Pikku-tädin’ koko
+luontainen herttaisuus tuli ilmi. Vellamo oli pian kaupungin rouvien
+suosikki, eikä ainoatakaan perhejuhlaa olisi voitu viettää ilman häntä.
+Pikkukaupunkilaiseen tapaan pidettiin kodeissa tanssiaisia, ja nuoret
+panivat toimeen kävely-, luistin- ja rekiretkiään. Vellamo iloitsi
+ystävällisestä vastaanotosta ja ihmetteli monesti, että elämä vielä voi
+olla niin siedettävää, suorastaan hauskaa.
+
+Joskus kuitenkin, kun nuorukaiset olivat kaikkein parhaansa panneet
+saattaakseen Vellamon pään pyörälle, hän kotiin saavuttuaan tunsi
+tuskaista tyhjyyttä. Mitä hyödytti perhosleikki syksyn auringossa?
+Miksi iloita nuoruudesta, joka oli lakastuva ilman Finniä? Miksi nuoret
+miehet ollenkaan tahtoivat vavahduttaa hänen tunteitaan, joiden piti
+saada untua iäksi? Tyttö otti kätköstään Finnin kuvan ja itki, niinkuin
+yksinäisyys itkee.
+
+Eräs henkilö oli, joka arveli Vellamolla olevan aivan liiaksikin
+ystäviä. Se oli tuomarinrouva Linge, lastentarhan johtokunnan
+puheenjohtajan puoliso. Olihan säädytöntä, että opettajatar-ihminen käy
+vain huvista huviin ja tanssista tanssiin. Opetus ja hoito koulussa
+oli tietysti sen mukainen. Ja minkälaisen siveellisen pohjan hän
+oli kasvateilleen laskeva? Kymmenen vuoden perästä tultiin näkemään
+tulokset: varmasti viisikymmentä prosenttia tyttörievuista — no, hän ei
+enempää sanonut.
+
+Tällainen puhe olisi pystynyt mustaanhan enkelinkin. Mutta
+tuomarinrouvaan oli vähitellen totuttu paikkakunnalla, jossa
+hänen kielensä siunauksesta oli iloittu viisitoista vuotta. Hänen
+julistuksistaan luettiin vain isot kirjaimet. Tuleehan äiti hieman
+katkeraksi, kun oma tytär — ei mikään kaunotar, vaikka nimeltään
+Ihanelma — alkaa saavuttaa äitinsä peloittavan lihavuuden paljon
+ennemmin kuin mahdollisuuden sen oikeudenmukaiseen edellytykseen:
+rouvan arvoon.
+
+Sitäpaitsi tuomarinrouvalla oli hyvät puolensa. Paljon saa anteeksi
+henkilö, jonka erikoisala ovat pienet, herkulliset kohokakut
+liittyneinä kaupungin mainehikkaimpaan kahviin.
+
+Huonona herkkusuuna Vellamo tuskin sai lohdutusta rouva Lingen
+jaloimmasta puolesta ja hän kärsi vihamielisyydestä, jonka hän tunsi
+rouvasta huokuvan. Mielestään hän oli tähän sangen syytön, joskaan hän
+ei kuvitellut olevansa sellainen esikuvallinen pikku opettaja, jona
+muut rouvat häntä pitivät.
+
+Vellamon yksinkertainen puetus ja vaatimaton esiintyminen miellytti
+myös laitoksen isiä. Hänen välitön ilahtumisensa sekä työssä että
+juhlatilaisuuksissa kertoivat puhtaasta sydämestä ja suotavasta
+eloisuudesta.
+
+Johtokunnan sihteeri, lyseon nuori matematiikan opettaja, ei säästellyt
+käyntejään seuratakseen lastentarhan työtä — tuskin enempää kuin
+tuomarinrouva. Iloista päivänpaistetta hänen tulonsa aina toi koululle,
+ja ’Koivion setä’ oli yhtä mieluinen vieras pienokaisille kuin
+opettajallekin. Aikansa tätä katseltuaan rouva Linge kutsui Vellamon
+eräänä sunnuntaina kotiinsa kirkkokahville. Vieraita oli muitakin.
+
+»Oletteko huomanneet, hyvät herrasväet, mihin suuntaan lyseon
+matemaattisia probleemeja ollaan ratkaisemassa? Maisteri Koivio ei enää
+näy saavan pahaakaan rauhaa, ellei hän joka kerran pääse tyttökoulun
+uuden laulunopettajattaren talutusnuorassa kotimatkallensa. Heidän
+opetustuntinsa eivät aina sovellu johteen, ja silloin kuluttaa Koivio
+odotusaikansa lukusalissa, kansan-lastentarhalla tai milloin missäkin.
+— No, mutta enemmän kaakkua, Vellamo kulta!»
+
+Miksi Vellamosta tuntui, kuin varjo olisi pimittänyt hänen iloisen
+päivänsä? Oliko hän mustasukkainen — vieraan miehen vuoksi? Kotiin
+tultuansa hän ryhtyi kysymystä erittelemään.
+
+»Minä tarvitsen paljon päivänpaistetta», päätteli hän. »Jolta elämän
+kesä on mennyttä, se tarvitsee talven aurinkoa pysyäkseen rohkeana.»
+
+Kun maisteri Koivio vastakerralla istuskeli Vellamon vieraana ja
+tyynesti näki laulunopettajattaren kulkevan sivu kadulla, oli tytöllä
+kuin paha omatunto jostakin. Kenties tuo toinen tarvitsi hänen
+ystäväänsä muulla tavalla kuin hän.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Insinööri Suistola, sähkötehtaan palveluksessa oleva, järjesti niin
+taitavasti asiansa, että hän kaikissa tanssiaisissa oli Vellamon
+pääritari, yrittelivätpä ujommat pitää puoliansa miten paljon hyvänsä.
+Hän oli pieni ja tumma, aina lystinmoinen nauru silmissään.
+
+»Sievä pari, tuo Suistola ja Pikku», hymyilivät rouvat. Mutta
+tuomarittaren katse ei huomannut siinä mitään sievää. Muuanna pyhänä
+Vellamo taas istui hänen luonaan, kirkkokahville kutsuttuna ja
+ikävyyksiä odotellen.
+
+»Tietävätkö herrasväet mitä minä eilen näin? Hopealahden kartanon
+kuomureen! Vielä tänä aamuna aprikoin, että ketähän kartanosta nyt
+kaupungissa käytetään, kun samassa näin insinööri Suistolan kiitävän
+Vexeliukselle päin. Silloin ymmärsin heti, että Ebba neito se oli
+liikkeellä kuomurekineen kyläilemässä serkkujensa luona. — Niin, niin,
+nuorenmiehen vainu voi nolata minunkin kokeneen kuononi!»
+
+Kaikki nauroivat tuomarinrouvan sukkeluudelle, mutta vain Vellamoa
+todella huvitti.
+
+»Vanha rakkaus ei ruostu», jatkoi puhuja. »Kuuluvat tavatessaan
+pistäneen muitta mutkitta suuta.» Ja kuiskutellen hän uskoi
+naapurirouvalle, miten kuumaa samainen rakkaus oli ollut viime
+kevättalvella, jolloin Ebba asui kaupungissa soitantoa harjoitellen —
+kaikki asioita, jotka olivat kuiskutuksittakin tuttuja muille paitsi
+lähellä istuvalle Vellamolle. Oli vain vähällä, että tyttö uskoi juttua
+yhtä pinnallisesti kuin muut asianomaiset.
+
+Samana iltana oli kutsut kamreeri Vexeliuksella. Insinööri pyysi
+Vellamoa vanhaan franseesiin.
+
+»Tehkää minulle mieliksi ja tanssikaa tämä tanssi talon juhlavieraan
+kanssa! Nähkäähän, olette itserakkauden uhallakin paras tanssija.»
+Vellamon ilkamoisen pyytävä katse tiesi saavuttavansa kuuliaisuutta.
+»Sitäpaitsi», lisäsi tyttö, »kuulutte olevan kevytmielinen herra. Minun
+on paras karttaa teitä!»
+
+»Mieluummin olen sellainen, kuin soisin teidän, neiti Vaski,
+liittyvän panettelijoihin väärällä todistuksella uskollisimmasta
+lähimmäisestänne. Hauskinta kuitenkin on, jos peruutatte sananne.»
+
+»Peruutan mielihyvällä, jos täytätte pyyntöni!»
+
+Alistuvan epätoivon ilmeellä hyljätty ritari kumarsi käsi sydämellä.
+
+Rouva Linge alkoi kunnioittaa omia profeetallisia taipumuksiaan, kun
+hän näki insinööri Suistolan naisineen franseesissa. Vielä somempaa
+olisi ollut, ellei vastaparin naisena olisi ollut Vellamo.
+
+Kapinalliseen haaveeseen unohtuneena tämä ajatteli itsekseen, miten
+sydämestään hän olisi halunnut pitää iloisesta insinööristä. Mutta hän
+oli niin kaukana Vellamosta — välillä oli Venezian kanavien tuntema
+salaisuus, oli vanha, sairas kapteeni, joka yhä odotti kerran näkevänsä
+myrttiseppeleen oman Pikkunsa otsalla — välillä oli kaikki mikä
+sisältyi yhteen nimeen: Finn!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Jos Vellamon äiti olisi elänyt, olisi hän voinut pelätä tuomarinrouva
+Lingen tekevän hänen tyttönsä turhamaiseksi. Asioita, joita
+Vellamo välittömyydessään ei olisi huomannut, paljastui rouvan
+kirkkokahvi-kutsuilla. Tyttö ei lainkaan enää pelännyt niitä.
+»Kenenkähän rakkaudentunnustus siellä nyt tarjotaan?» nauroi hän vain
+mielessään. Itse täti Lingestäkin hän piti tavallaan— kuten rakastetaan
+ensi kärpästä, kevään viestiä.
+
+Hiukan kaameana mieli nuori opettaja sentään kerran valmistelihe
+kyläilylle tuomarilaan. Hänet oli tällä kertaa kutsuttu ei aamupäivä-,
+vaan iltapäiväkahville — jotakin uutta mahtoi olla tulossa.
+
+Edellisenä iltana oli odottamatta saapunut kotiin talon poika, pitkä
+lakitieteen kandidaatti. »On hyvä, kun saa poikansa niin pitkälle», oli
+tuomari lausunut vuosi sitten, kun Toivo herra suoraan kihlajaistensa
+vietosta lähti toimeensa. Nyt sekä isä että äiti hämmästyivät
+avuttomasti, kun Toivo ilmoitti, että sormukset olivat uuden ja
+lopullisen kerran vaihtaneet omistajaa.
+
+Yön pimeässä ajatus välähti äidin päähän hänen hautoessaan unetonna
+pojan tulevaisuutta. Ajatus oli niin huikaisevan nerokas ja
+päivänselvä, että hän aivan valppaana kavahti istualleen vuoteessaan,
+ollen jo herättämäisillään miehensäkin. Mutta hän tyytyi puraisemaan
+huultaan ja paneutui mielensä malttaen jälleen levolle. Asia oli
+sen luontoinen, että sitä oli suuressa hiljaisuudessa haudottava
+edelleen, kunnes se itse oli lentokykyinen. Miesväen tiedoksi ei tästä
+ylipäänsäkään ollut.
+
+Niinpä sitten Vellamo — kenties upporikkaan tehtailija Vasken perijätär
+— saapui iltakutsulle tuomarilaan.
+
+Oli huvittavaa nähdä pitkä Toivo Linge ja Pikku Vaski kahdenkesken
+— ja useinpa heidät siten nähtiinkin. Molemmat hiihtivät mielellään
+ja kumpikin harrasti kirjallisuutta. Vellamon ommellessa korutöitä
+Toivo luki hänelle ääneen. Täti Linge oli mitä ihanteellisin kaitsija,
+jonka ainoa oikea paikka tuntui olevan keittiön puolella niinä
+iltoina, jolloin nuo kaksi nuorta istuivat tulenpaisteella hänen
+vastaanottohuoneessansa.
+
+Jos joku kiusoitteli veitikkamaisesti Vellamoa hänen pitkästä
+ystävästään, niin hän punastui. Mutta omatunto soimasi häntä heti, tuo
+punastus oli turha. Omituisella, kaukaisella hymyllä hän sitten pitkään
+katsoi puhujaan: tuo ei tiennyt tarinaa hänen sydämestään, jonka
+kuningas oli kuollut muisto.
+
+Kenties juuri entisyys kiinnitti Toivon ja hänet toisiinsa? Olihan
+Toivollakin tuskainen elämys takanaan. —
+
+Helluntai oli varhain tänä vuonna. Helatorstaina kaupungin nuoret
+tekivät retken maalaistaloon, joka oli muutaman kilometrin päässä
+kaupungista.
+
+Jo oli helavalkea hiipunut lehtimetsän liepeellä, nuorten kesken
+vallitsi haaveellinen hetki. Loitompana, niemen kärjessä tummina
+äärikuvina yötaivaan kirkkautta vasten seisoivat Vellamo ja Toivo.
+Pihlajanlehvät ja versovat sanajalat tuoksuivat raskaasti metsässä,
+punasiipirastas houkutteli lemmikkiään, ja vesi päilyi värittömässä
+kuullossa. Luonnon majesteetti kiehtoi heidän mielensä väkevällä
+tunnelmallaan.
+
+Toivo tuijotti Vellamoon, sydämen kyllyys katseessaan.
+
+»Älä katsele minua!» kuiskasi tyttö.
+
+»Sinua minä katselen.»
+
+Tyttö hiipi lähemmä, tiedottomasti. »Ei, sinun pitää sallia minun
+piiloutua rintaasi vasten — —»
+
+»Ja —?»
+
+»Ja suudella minua kauniisti.»
+
+Jo kietoi nuori mies käsivartensa kuin kuningas hienoille harteille,
+jo laski tyttö kätensä Toivon rinnalle — ollen tuossa hentoisena
+seistessään niin äitinsä näköinen.
+
+Vellamo tuntui heränneen ja katsoi hätääntyneenä toveriin. »Mutta minä
+en rakasta sinua!»
+
+»Ketä sitten?»
+
+»— Toista.»
+
+He olivat erinneet. »Kavala, kavala lapsia Toivon ääni oli vain
+vaikerrus.
+
+»Älä sano ’kavala’, älä sano sitä!» rukoili tyttö kyyneleisenä.
+
+»Mitä sitten?»
+
+»Onneton!»
+
+»Poloinen lapsi», kuiskasi Toivo.
+
+Hän oli lysähtänyt polvilleen petäjän varaan. Nousten lähteäkseen hän
+sanoi painokkaasti, kipeän sydämellisesti: »Pikku, saat anteeksi tämän.»
+
+Mutta omaa ääntään hän ei tuntenut.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Vellamo oli keventynyt, kun hänen kesälomansa alkoi. Ei koskaan hän
+enää aikonut lähteä maailmalle, sen nuoria miehiä täytyi pelätä. Ken
+tahtoi sydämensä varjella ja sen pyhän surun, pysyköön kotona.
+
+Kotiin Vellamo oli ensi vuodeksi jäävä eikä sitä enää jättävä.
+
+
+
+
+V.
+
+
+    Miel' lemmen on vain leimahtaa,
+    ja tähden lentää, lentää.
+                         O. Manninen.
+
+Kesä toi Finnin Suomeen. Hän tuli Helyvaaraan kyläilemään. »Vieraana
+velvollisuusvierailulle», ajatteli hän katkerana.
+
+Nuorten välille ei oltu solmittu liittoa, ei siis ollut varsinaista
+rikkoutumistakaan tapahtunut. Heidän täytyi, mielivätpä tahi ei,
+teeskennellä vanhaa toverillista äänilajiaan.
+
+Mutta heidän ei tarvinnut teeskennellä. Heti ensi silmäys, joka tapasi
+kalliit piirteet kauan kestäneen eron jälkeen, oli pitkä ja hellä kuin
+hyväily, ja riemu loisti kummastakin.
+
+Kesä oli entisiä hiljaisempi Helyvaarassa. Vieraita oli vähemmän, ja
+Vellamolla ja Finnillä enemmän aikaa kahdenkesken oloon. Elämänhalun
+puuska oli temmannut molemmat, ja he olivat aivan väsymättömiä
+retkeilemään. Milloin oli päämääränä haukanpesän tutkiminen
+Taivaskummulla, milloin punaisen Suomenlumpeen löytö Niinijärvestä,
+toisinaan matka vei Salmelan kartanoon tutustumaan sen uusiin
+vaunuhevosiin, toisinaan taas Haapa-aukean viheliäiseen torppaan, josta
+oli kuollut äiti.
+
+Vaarallisia nuo matkat olivat, jos elämän ihanne on sydämen arkinen
+rauha. Joka hetki Finnin rakkaus uhkasi murtaa patonsa ja tulvehtia
+ilmoille keväisessä voimassaan.
+
+Mutta Finn oli luvannut itselleen alkaa eräästä tunnustuksesta
+Vellamolle. Rakastetun piti tuntea joka soppi hänen luonteessaan. Ja
+Biancaa oli niin vaikea tuoda tähän ympäristöön. Sitäpaitsi — olihan
+huominenkin päivä heidän.
+
+Ystävykset suunnittelivat tulevaisuutta. Vellamo oli perustava
+kansan-lastentarhan Ritva-kylän pienokaisille. Sellainen olisi tarpeen,
+suurin osa äideistä kun kävi tehtaan työssä. Finn myönteli tuumiin
+mutta kulmakarvat olivat hiukan vastahankaisesti koholla. Pikunhan piti
+muistaa, että nuo aikeet olivat vain tuulentupia. Finnin rinnalla hänen
+paikkansa tietysti tuli olemaan ensi vuonna.
+
+Syyskuussa nuoren eläinlääkärin oli määrä siirtyä maaseutukaupunkiin,
+jossa hän oli saanut viran. Sitä ennen hän totisesti oli viettävä
+häänsä Vellamon kanssa.
+
+Tulevasta talvesta puhuen Finn kerran pari lausui vahingossa sanan
+’me’, aivan kuin jo olisi sovittua, että Vellamo oli oleva hänen
+toverinsa uudella paikkakunnalla. Tyttö punastui ja lapsuudenaikainen
+itsepintaisuus nosti taas päätänsä. Laveasti ja varmalla äänellä hän
+alkoi esittää tulevia hommia lastentarhallansa ja katseli niin lujasti
+Finniä silmiin, kuin ei hän haluaisi olla missään tekemisissä suloisten
+puoliviittausten kanssa. Mielessään hän harmitteli: »Jos minua
+rakastat, niin sano se suoraan! Kauttarantaisuus on vaivaista.»
+
+Poika rukka oli pälkähässä. Mutta hänen avuksensa tuli tenhoisa ilta.
+
+Uupuneina toverukset palasivat retkeltä Haapa-aukean torpalle. Rusko
+lepäsi hehkuvina untuvina honkavyön takana. Lehmus kukki toista
+kukkasatoaan aidan vieressä, jonka portaasta tulijoiden juuri piti
+astua kotipihaan. Pehmyt pensaikko kukki metsän puolella avaten
+helmansa polulle, jolla Vellamo seisoi valkeassa kesäpuvussaan. Finn
+seisoi portaalla auttaakseen häntä aidasta. Lehmus tuoksahti, luonto
+tuntui pidättävän henkeään illan pyhässä. Nuortenkin henki salpausi.
+Mahdotonta oli Finnin oleva jättää sulkematta syliinsä tyttö, jonka
+silmät säteilivät tuolla oksien alla. Pikku tiesi, ettei hän koskaan
+jaksaisi kulkea Finnin ohi, joka häntä odotti, ja kuitenkin hänen
+täytyi portaalle nousta. Sekunnin vielä hän viivähti.
+
+»Tohtori, täällä on sähkösanoma, joka jo pari tuntia sitten
+joudutettiin tohtorille asemalta», touhusi samassa keittäjän ääni, kun
+hän matkallaan jääkellariin näki portaalla seisojan.
+
+Kesti hetken ennenkuin lumous jätti molemmat nuoret. Sähkösanoma? —
+tietysti Finnin isältä. Nyt on jotain tolaltaan. Pahan aavistuksen
+valtaamina he kiiruhtivat juoksujalassa sisään.
+
+Kapteeni oli saanut halvauksen. Finnin oli riennettävä kotiin.
+
+Laiva lähti yötä vasten, ja menijä laittautui matkakuntoon. Oli
+heitettävä kiireiset hyvästit, myös Pikulle.
+
+He seisoivat kuistilla yön valjussa valossa laivaa odotellen. Finnin
+silmät olivat niin puhuvat ja kysymyksiä täynnä. Mutta Vellamo ei
+voinut peittää levottomuuttaan vanhasta ystävästään, ja hänen kaunis
+katseensa vastasi kuolemanvakavana: »Ei nyt. Nämä hetket eivät ole
+meidän, vaan isäsi.»
+
+Olipa tytönkin silmissä kysymys: »Eikö minun paikkani nyt ole sedän
+tautivuoteen vieressä?»
+
+Mutta laiva saapui, ei ollut aika tulkita tekemättömiä kysymyksiä.
+Nuoret riensivät rantaan. Ainoa purkaus, 'Vellamo’, väreili Finnin
+huulilla, ja hän tunsi ettei muuta tarvittu. Mutta toinen nimi
+— ’Bianca’ — taisteli etusijasta tunnustuksen oikeudella. Kun
+nuorukainen viimein riistäytyi vanhan lupauksen ikeestä kuumassa
+kuiskauksessa »Vellamo», häipyi hänen äänensä laivan vihellykseen ja
+potkurin töminään. — Heidän viimeiset katseensa olivat kuin hukkuvien
+jäähyväisiä.
+
+Niinpä nuori tohtori matkusti yksin, kuten oli tullutkin. Isän luona
+öitä valvoessa hiipi alakuloisuus ruumiillisen väsymyksen kintereillä
+Finn kysyi itseltään, oliko heidän suhteessaan mitään muuttunut, oliko
+hän nyt lähempänä Vellamoa kuin kuluneinakaan tuskan vuosina. Hänen
+päänsä oli raskas, eikä hän tiennyt mitä vastata.
+
+Parasta juorutietä Finn jo oli saanut sanoman, että Vellamo Vaski muka
+oli kihlautunut opettajana ollessaan pitkän Toivo Lingen kera. Ensin
+hän nauroi huhulle ja tunsi entistä lämpimämmin, että Pikku oli hänen
+omansa ei kenenkään muun. Mutta vähitellen hiipi tarmoton epäluulo
+sydämeen, ja hän soimasi mielessään Vellamoa, joka oli aiheuttanut
+tuon väärän huhun. Finn oli kauan kiusannut itseään syytöksellä hetken
+horjahtamisesta uskollisuudestaan. Ja lopuksi — oliko Vellamo häntä
+valkeampi? — Vaikka hän oli aikonut kirjoittaa tytölle, niin hän nyt
+tunsi toivonsa liian köyhäksi kestääkseen ratkaisun vaihtoehdot.
+
+Sitä katkerampana nuorukaisessa kapinoi ajatus, ettei Pikku ollut
+täällä, hoitamassa kapteenia, vanhaa, uskollista ystäväänsä. Kuin
+vieras hän pysyi poissa edes kysymättä, tultiinko Finnin kodissa
+toimeen. Millainen sydän hänellä oikein oli? Kuka hänet tunsi?
+Lastentarhaa hän nyt vain piti elämänsä kruununa!
+
+Naisellisempi oli Karen Hansen, joka varmaan ei koskaan ollut muusta
+uneksinut kuin kosijoista. Uhkamielisesti Finn jo päätti, että kunhan
+vanhus hiukan toipui, hän kävi noutamassa morsiamen isänsä kotimaasta,
+Karenin, joka häntä muisteli.
+
+Kuuluu näet asiaan, että tanskalainen tyttö silloin tällöin oli
+pistänyt mukaan kirjelipun Finnille, kun kauppias Holgersen kirjoitti
+veljelleen Helsinkiin. Viime kerralla Karen oli vallattomasti
+vakuuttanut, että hän tulevana kesänä saapui matkailijana Suomeen,
+päämääränä ei enempää Imatra kuin Aavasaksakaan, vaan Finnin
+tapaaminen. Sillä hän tahtoi itse tulla katsomaan, uskoiko Finn todella
+ettei Karen ollut koskaan luullut hänestä mitään pahaa, ei koskaan.
+
+Vähän tämän jälkeen sattui, että fyeniläinen metsäherra saapui
+Kööpenhaminaan Karenia koskinaan. Niinpä seuraava kesä todella oli
+saava nähdä Karenin miehineen Suomessa, päämääranä ei Finnin, — oi niin
+— vaan juuri Imatra ja Aavasaksan näkeminen. —
+
+Pysyvää vetovoimaa Karenin muistolla ei ollut Finnin sielussa. Oli
+toinen kuva, joka sen täytti öin ja päivin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Joka aamu Vellamo kävi laivalla — varmasti oli saapuva kutsu hänen
+tulla setää hoitamaan, Finnin isää. Sitä ei tullut — Ellei Vellamo
+niin palavasti olisi halunnut jotain enempää, hän olisi aikoja itse
+tarjoutunut hoitajaksi tuttuun taloon. Nyt kainous — tai ylpeyskin —
+esti hänet.
+
+Pikku rukka kalpeni ja kuihtui jälleen. Häntä yskitti vähimmästäkin
+vilustuksesta, ja pistokset uudistuivat heikentämisen mukana. Kun
+hän oli hautonut murhettaan yksinäisessä huoneessaan, sai hän
+itkukohtauksia, jotka päättyivät taintumiseen.
+
+Voiko mies olla noin julma leikittelyä — voiko Finn olla? Miksi hän
+ei surussa tarvinnut Vellamoa vierellensä, kuten niin monessa ilossa?
+Tyttöä pyörrytti — varmaan Finnillä ei ollut sydäntä ensinkään.
+
+Isän huoli tyttärestänsä kasvoi. Syytä hänen tilaansa ei ollut vaikea
+arvata. Parempaa tehtailija oli uskonut Finnistä kuin tulla leikkimään
+tytön kanssa, jota ei aikonutkaan pyytää. Kööpenhamina oli miehen
+pilannut.
+
+Jumalan kiitos, Vellamon ei toki tarvinnut yhden kosiskelijan vuoksi
+huokailla. Sen näköinen tyttö todella oli ja senpä näköinen isänkin
+asema tässä maailmassa. Mutta ensin oli terveys pelastettava.
+
+Varsin kuohuksissaan tehtailija parilla sanalla viittasi tohtori
+Vehkarannalle Vellamon taudin syistä. Lääkäri oli siitä kiitollinen,
+siten hän parhaimmin voi säännöstellä järkiperäisen hoitotavan.
+
+Hän oli tuntenut mielenkiintoa potilastansa kohtaan jo ensi
+tutustumalta, jolloin hän lähetti tytön ulkomaanmatkalle äidin
+kuolinvuoteen äärestä. Paitsi tytön kodissa, jossa tohtori oli ahkera
+vieras, hän oli välistä tavannut hänet sairaskäynneillänsä mökeissä.
+Finnin tullessa Helyvaaraan tohtori kuitenkin antoi harrastuksensa
+kartanon neitiä kohtaan haipua.
+
+Sitä innokkaammin lääkäri nyt ryhtyi Vellamon parantamiseen. Hän
+lausui, että tytön piti saada työtä, joka veti ajatukset pois surusta.
+Koska sairaanhoito häntä viehätti ja hän oli siihen pätevä, oli hyvä
+että hän seurasi tohtoria tämän sairaskäynneillä ja otti joitakuita
+lievempiä tapauksia vastuulleen.
+
+Tehtailija katsahti määräyksen antajaan, joka hymyili hiukan
+ivallisesti: »Niin, niin, se tulee olemaan hyvätyö erityisesti myöskin
+minua, korpienne erakkoa kohtaan.»
+
+Hän jatkoi: »Tämä loppukesän ihanuus on kuin vartavasten suotu Vellamo
+neidille. Hänen tulee olla ulkona mahdollisimman paljon. Luvallanne
+tulen noutamaan häntä ajeluille ja kävelylle niin usein kuin on
+tilaisuutta.» Hän lisäsi melkein uhkaavasti: »Mutta ellei Vellamo neiti
+halulla ole seuranani, puhukoon heti selvää kieltä. En — vakavasti
+puhuen — tahdo heittäytyä alttiiksi samalle taudille, josta meidän
+tulisi parantaa tyttärenne.»
+
+Tohtori hymyili taas ivallista hymyään Tehtailija katseli hänen hiukan
+karkearakenteista komeuttaan ja oli mielessään pakotettu antamaan arvoa
+tuolle kulmikkaalle mutta lujalle miehekkyydelle. —
+
+Kesä kului loppuun, ja syys jo punasi Helyvaaran rinteet. Suunnitelman
+mukaan alkoivat Vellamon säännölliset sairaskäynnit ympäristön
+tölleissä. Ajatukset vain tahtoivat paeta toisen sairasvuoteen luo —
+kauas pääkaupunkiin.
+
+Kapteeni Holgersen oli yhä puhumaton halvauksensa jälkeen. Finn päätti
+toteuttaa jo ennen punnitsemansa aikeen: alkaa lueksia varsinaista
+lääkärintutkintoa varten. Isäänsä hän ei missään tapauksessa
+hennonut jättää. Niin hänestä tuli sairastuvassa istuja, ja turhaan
+koettivat useamman kuin yhden tytön pitkät katseet houkutella erakkoa
+seuraelämään. Finn tunsi kodissaan olevansa ikäänkuin lähempänä
+Vellamoa.
+
+Rauhaa tuo muisto ei suonut sydämelle. Kevyintä oli, kun hän pakeni
+unelmiin, joihin ei itsekään uskonut.
+
+Astuisipa tuossa Pikku hiljaa sairashuoneeseen tädin sijasta,
+hoitajapuvussaan, työntäisi Finnin hellävaroen tuolilta ja asettuisi
+itse hoitelemaan vanhusta. Täällä isän tautivuoteen ääressä eivät
+heidän kahden sydämet enää olisi toisiltaan piilosilla.
+
+Välistä poika odottamalla odotti, että isä puhuisi. Silloin hän varmaan
+lausuisi sanan ’Pikku’. Hetkeäkään viivyttelemättä Finn rientäisi
+noutamaan Vellamoa, tahtoi tämä häntä seurata tai ei.
+
+Mutta vanhus ei puhunut. Mihinkään kykenemättömänä hän tuossa makasi,
+suuresti virkistymättä sisarensa hellästä hoidosta ja poikansa
+huolenpidosta. Ilman tuskia hän lepäsi. Mutta kuinka ilottomana —
+hän joka niin nuorekkaasti oli opettanut Pikku ilolintusen »viemään
+laivansa Espanjaan».
+
+
+
+
+VI.
+
+
+    Syön, ihmis-syön, mi osaas suruisempi,
+    sun, jota syöpi viha, jäytää lempi,
+    sun, joka kahleitasi suutelot?
+                           V. A. Koskenniemi.
+
+Oli noustu suksilla Taivaskummulle. Tohtori Vehkaranta oli salaa ylpeä
+Vellamon voimista, jotka jo olivat nuortuneet kuin konsanaan. Hän antoi
+tytön ponnistella nousussa raikkain poskin, mutta kun hän huomasi
+Vellamoa todella väsyttävän, hän hyppäsi suksilta ja tuki toveriaan
+onnellisen hellyydellä, kunnes oltiin laella.
+
+Vesireitit ja peltotilkut paistoivat valkeina lumissaan, eivätkä
+retkeilijät oikein päässeet selville eräiden näköalan kohtien laadusta.
+Kompassista otettiin merkit ja päätettiin kotona katsoa asiaa kartalta.
+
+»Tule, Pikku, sitten iltapäivällä meille, niin katsomme karttaa;
+äiti näkyi olleen leipomapuuhissa, niin että saat tuoretta leipääkin
+vesikupillesi», huomautti tohtori.
+
+»Tänä iltana minun on otettava esiin sukanparsima-kori pesun jälkeen,
+niin etten nyt pääse», vastasi Vellamo.
+
+Tohtori pikastui. »Mutta huomenna minulle ei ollenkaan sovi.
+Vapaapäiväni on tänään, ja sitä enemmän potilaita ja sairaskäyntejä
+huomenna. Älä siis estele!»
+
+Siihen asia jäi. Tohtori Vehkaranta oli enemmän kuin puoli
+vuosikymmentä Vellamoa vanhempi ja oli siten — sekä lääkärilliseen
+arvovaltaansa nojaten — hankkinut itsevaltiaan aseman suhteessaan
+tyttöön. Monesti Pikku jo oli huomannut itsekkään piirteen toverissaan,
+mutta sekin kuului niin eheästi tuohon luonteeseen, että siihen oli
+tyytyminen. Vellamo hymyili huomioilleen — hänestä uusi ystävänsä oli
+sittenkin auttamattomasti herttainen. Tuntui hyvältä, kun rinnalla oli
+joku, joka aina tiesi mitä tahtoi ja mitä piti tehtämän.
+
+Vuorelta palatessa poikettiin Lounaan, taloon kahville. Tytär oli
+ollut Vellamon koulutoveri, nyt yliopistolla lukemassa. Veli, talon
+nuori isäntä, ei ollut sivistynyt opillisesti, mutta kyllä maahengen
+mielessä, ja seudun edistyspyrintöjen keskus. Hän näytti vieraille
+vasta ostamaansa uljasta oritta, johon kaikki ihastuivat.
+
+Vellamon riemastus nousi partailleen, kun isäntä lähtöä tehtäessä
+ilmoitti Lennon olevan valjaissa kevyimmän, kahden istuttavan reen
+edessä. »Eihän talosta niinkuin torpasta, hyvä neiti!» nauroi hän.
+
+»Kiitos vain, kyllä neiti jaksaa hiihtäenkin kulkea», vastasi tohtori,
+joka ei hyväksynyt seuransa menettämistä.
+
+Mutta Vellamoa ei nyt pidätetty, komea ajo oli liian vastustamaton.
+
+Yhä kasvoi lääkärin tyytymättömyys, kun Lounaan isäntä tuontuostakin
+kiidätti Vellamoa pikku reessänsä hänen kotiahdettansa alas. Tytön
+nenäliina ja Lennon harja vain heilahtivat. Tohtorilan vanha Kiltti oli
+lakannut olemasta Pikulle hänen päästyään oikean ajelemisen makuun.
+
+Huultansa purren lääkäri myönsi mielessänsä, ettei voinut
+kieltää tytöltä tuota uutta huvitusta. Se soveltui erinomaisesti
+parannusohjelmaan. Mutta yks’ kaks’ tohtori teki matkan kaupunkiin ja
+palasi sieltä kallisarvoinen venäläinen hevonen muassaan. Kiltti oli
+myöty.
+
+Lounaan isännän Lennolta säästyivät jaloittelumatkat näistä puoleen.
+
+Tehtailijalle tohtori Vehkaranta tunnusti — sangen tyytyväinen
+ivahymy huulillaan — ketä yksin paikkakunta sai kiittää uudesta
+kaunistuksestaan, ylpeästä Plamjasta.
+
+Vellamo ei aluksi aavistanut, minkä intohimoisen rakkauden hän oli
+saanut syttymään. Oma tuskansa häntä vain alkoi ahdistaa yhä ankarammin
+ajan kuluessa ilman sanomaa Finniltä. Elpymistä uhkasi jälleen seurata
+taantuminen.
+
+Tohtorilaan oli tullut uusi asukas, lääkärin kaksoisveli. Tämä
+kirjoitti väitöskirjaansa, lupaava esteetikko oli valmistumaisillaan
+tohtoriksi.
+
+Vieras sattui olemaan Holgersenien tuttava ja oli vähän ennen matkaansa
+tavannut Finnin. Ensi kohtaamalla Vellamo oli päässyt tästä perille ja
+kutsui pääkaupunkilaisen luoksensa iltahetkeä viettämään.
+
+Tuli paloi takassa, johon silloin tällöin lisättiin räiskähtelevä
+kuusipuu. Sähkö siivilöi valoansa keltaisen silkin läpi vaaleassa,
+lämpimästi sisustetussa huoneessa. Vieras katseli arvostellen
+taideteos- ja jäljennösvalikoimaa seinillä. Niidenkö katselemisesta
+talon neiti oli saanut henkevän ilmeensä?
+
+Sielukkuuden leima oli todella tullut silmiinpistäväksi entisissä
+iloisissa lapsensilmissä ja veikeillä huulilla. Se oli surun tuote.
+
+»Miten kapteeni Holgersen voi? Tahdottehan kertoa minulle oikein
+tarkkaan hänestä, hyvä maisteri Vehkaranta?» oli Vellamon
+tervetuliaiset.
+
+Pyydetty kertoi. Kapteeni oli viimeisillään. Uuden halvauksen saaneena
+hän ei ollut näkevä viikon loppua, oli lääkäri sanonut.
+
+Suurin silmin Vellamo tuijotti muistoihinsa. Hänen rakas, hieno, vanha
+ystävänsä oli kuoleva. Vieläkö hän muisti heidän yhteiset puuhansa ja
+heidän yhteisen haaveensa? Eikö isän kuolinvuode ollut pakottava Finniä
+viimein kirjoittamaan? Varmaan oli eroavalta tervehdys hänellekin,
+Pikulle. Silloin Vellamo vastaisi sydämellisellä kirjeellä, joka Finnin
+viimein täytyi ymmärtää.
+
+Ajatukset elivät salaperäisinä tytön silmissä hänen istuessaan
+täytetyllä rahilla tulen paisteella. Nautinnolla kertoja tarkkasi tuota
+hiljaista näytelmää.
+
+Vaihteen vuoksi vieras aloitti vilkkaan kertomuksen Helsingin
+taide-elämästä ja päivän tapahtumista, joilla aina on muassaan
+suuren maailman tuoksu. Eivätpä Vellamon silmät tälle puheenaiheelle
+välkkyneet. Kertomus palasi siis kapteenin kotiin. Finnin nimeä
+mainittaessa tytön katseessa poltti salattu jano. Mutta kun tarina
+viipyi talon vanhoissa muistoissa, joita maisteri Vehkaranta parhaansa
+mukaan väritti, kuunteli Pikku hymyillen, ja tuhannet mielialat
+heijastelivat kasvoilla.
+
+»Onko veljeni täällä?» kysyi lääkäri alhaalla tehtailijan työhuoneessa.
+
+»On, mutta hän nousi heti yläkertaan tyttäreni pakeille.»
+
+»Sielläkö hän on? Hän tuli kello viisi, ja nyt on kello kahdeksan.»
+Tohtorin äänessä kyti jotakin.
+
+Hän lennähti portaita ylös toiseen kerrokseen. Vellamon ovi oli
+puoliavoin. Liekki hulmahti uunissa punaten hedelmämaljan kristallin
+ja valkoisen hyasintin pöydällä. Sisällä oli juuri äänettömyys, vielä
+kaikujen täyttämä.
+
+Veri nousi tulijan ohimoille. Kovasti hän astui sisään ja sanoi
+kalsean: »Iltaa!»
+
+Uhmaten, kuten ainakin kahden rikollisen paljastuessa, hän katseli
+vuoroin kumpaakin huoneessa istujaa.
+
+Vellamon hienot kulmat olivat rypistyneet — hän ei pitänyt
+häiritsemisestä. Maisteri katsahti merkitsevästi tulijaan, kuin tahtoen
+sanoa: »Minkä suloisen tytön oletkaan löytänyt täältä korvesta,
+miekkonen.» Kun hän näki veljensä, jonka hän hyvin tunsi, jäi hymy
+kesken.
+
+»Nytkö jo?» oli Vellamon pahoitteleva hyvästiheitto. —
+
+Miksi maisteri, joka oli tullut Ritvakylään talven viettoon, jo
+seuraavana aamuna jätti seudun ’Plamjan’ kyydissä, sitä vanha rouva
+Vehkaranta — eli emäntä, josta nimestä hän enemmän piti — ei ilmaissut.
+
+Tohtorilta sai asiasta tietää vielä vähemmän. Rauhoituttuansa hän vain
+muutamana päivänä filosofoi tehtailija Vaskelle:
+
+»Voi sitä miestä, joka kerran nimittää tytärtänne omaksensa, jos hänen
+lempensä verkossa on pienintäkään puutosta. Siitä on Vellamo pujahtava
+pakosalle, kuten Aino muinoin Väinämöisen pyydyksistä. Setä, olette
+antanut tyttärellenne kohtalokkaan nimen.»
+
+»Aino Vellamo Vaski — se on Pikun nimi», mumisi mietteissään isä, joka
+ei tähän asti ollut joutanut aprikoimaan kohtalon salatulta uria.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mustareunainen kirje kertoi helyvaaralaisille kapteeni Holgersenin
+kuolemasta. »Painettu joukkoilmoitus», kuiskasi Vellamo katkerasti
+ja kalveten. Asianomainen osanotonilmaisu oli ainoa, minkä Finn
+vastaanotti muinaisilta ystäviltään seppeleen ohella, jonka tytönsormet
+olivat vavisten sitoneet huumaavassa kasvihuoneessa.
+
+Isänsä haudalla nuori lääkäri itki väsyneesti kuin lapsi. — Tälläkin
+hetkellä Pikku oli jättänyt hänet yksin. Isän elonlangan mukana oli
+viimeinen yhdysside heidän väliltään katkennut.
+
+Sen tunsi Vellamokin. Hänen viimeinen toivonsa oli ollut, että isän
+kuollessa Finn oli pakostakin kirjoittava hänelle liikutetusta
+sydämestä. Pettymys herätti hänessä epätoivon uhmaa, joka puhkesi
+— hautajaispäivän iltana — valloilleen riemuna: »Vapaalla jalalla,
+viimeinkin vapaalla jalalla!» Ilo oli niin rajua, että päätyi
+nyyhkeihin. »Kyllä nyt olen vapauttani käyttävä», sopersi hän kuumin
+kyynelin. »Luostarinmuureihin olen nuoruuteni kytkenyt. Kun uskollinen
+setä on poissa, joutavat sortua vanhat alttarit. Kevättuuli ne
+kaatakoon!»
+
+Kenties kevät jo oli ummulla Vellamon tietämättä. Jos hän katsoi
+sydämeensä, niin se oli täynnä jotain uutta ja juhlaisaa. Hän ymmärsi
+yhtäkkiä, miten paljon lääkärinsä häntä rakasti. Oliko hänen omassa
+sydämessään sijaa suurelle suvelle, hänen tytönunelmiaan helteisemmälle?
+
+Eipä uusi tunne kauan kysynyt lupaa. Se täytti koko hänen olentonsa ja
+toi kauan kaivatun elämäninnon liittolaisenaan. Vellamon sydän paisui
+ylpeydestä ihaellun sankarinsa lemmestä, vaikka hän ei olisi sitä
+hinnalla millään tunnustanut, vähimmin itselleen.
+
+Finnin muistolle kuului kuitenkin jokin uskollinen hellyys, sitä
+Vellamo ei voinut salata itseltään. Ensi lempi oli hänen sairas
+lapsensa, jota hän ei voinut hyljätä, vaikka siitä ei ollut onnea
+lapselle, ei vaalijalle, ei kenellekään maailmassa. — Vellamo oli liian
+heikko rikkomaan pyhittyneen alttarinsa.
+
+Sitä Ritvakylän nuori lääkäri ei kysynyt. Hän rakasti Helyvaaran neitoa
+rakkaudella, jonka vain kuolema voi vaimentaa. Kun hän ei enää jaksanut
+yksin kantaa tunteensa taakkaa, hän tuli Vellamon luo sitä keventämään.
+
+Uljaampi hän oli kuin koskaan ennen, tyyni hellyydessään. — Tahtoihan
+Vellamo olla hänen armaansa?
+
+Tyttö säikähti. Kuinka hän voi siihen vastata? Hänet piti ottaa tai
+jättää, ei kysyä.
+
+Kun hän katsoi miestä edessänsä, tuntui tämä hänestä niin saavuttamisen
+arvoiselta, että sydän oli kaihosta menehtyä. Hän ojensi ristityt
+kätensä, ja sielun syvimmästä puhkesi:
+
+»Tahtoisin, tahtoisin sinua rakastaa — olet suuri kuin elämä. Veisit
+minutkin onnen suuruuteeni.» Hän pudisti päätänsä: »Mutta minä en ole
+vapaa — koskaan en tule vapaaksi.» Sisimmässään hän tyrskähti itkuun,
+mutta salpasi sen rintaansa. Tämän miehen edessä ei itketty.
+
+»Et vapaa Holgersenista?» Tällä kertaa ivanauru tuli sydämestä, ja
+lääkäri päästi kädet, joihin oli tarttunut.
+
+»En vapaa Finnistä, ennenkuin hän on toiseen sidottu.»
+
+»Sittenkö minä kelpaan?»
+
+»Sitten näet minut, Kaarlo, polvillani jalkaisi juuressa. Tahdon kuolla
+ääntäsi kuullen.»
+
+»Sinäpä sen sanoit — mustasukkaisuudellani kiduttaisin sinut hengiltä.
+Ei, itse sinun tulee valita: hänet tai minut.»
+
+»Valita?» Vellamo kohotti kulmakarvojaan kuullessaan moisen vaatimuksen.
+
+»Hänet tai minut!»
+
+Tyttö tuntui kääntävän katseensa sisäänpäin. Saiko todellakin itse
+valita? — Hymy heräsi hänen kasvoilleen, säteillen vihdoin sen joka
+solusta.
+
+»Valitsen si — —.»
+
+Joku saapui huoneeseen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Viikon vierähdettyä merikapteeni Holgersenin hautajaisista, löytyi
+testamentti. Se oli laadittu pari vuotta sitten. »Koko omaisuuteni
+kuuluu pojalleni, Finn Ingvar Holgersenille, paitsi niitä
+pankkitalletuksia, jotka ovat sisareni nimellä, sekä rasiaa, joka on
+arkistokaapin salalaatikossa. Se kuulukoon henkilölle, jonka nimi on
+käärössä. »
+
+Finn ei vielä ollut avannut salalaatikkoa. Hän painoi tuttua
+teräsjousta ja tapasi käärön — saman jota kapteeni ennen niin
+veitikkamaisesti oli näytellyt Vellamolle. Finn ymmärsi mitä se
+sisälsi: kallisarvoisen espanjalaisen rannerenkaan, joka oli
+isävainajan ihana lahja hänen äidillensä — muisto häämatkasta
+Espanjaan. Rasian kanteen oli kirjoitettu: »Pikku Aino Vellamo Vaski.»
+
+Silmänräpäyksessä Finn käsitti isän haudantakaisen sanoman pojalleen,
+joka todisti isän jakaneen poikansa unelman. Vielä hänellä oli oikeus
+suureen onneen, johon vainajan lahja viittasi.
+
+Tuokiossa nuori mies oli lähtövalmiina viedäkseen rasian perille. Hän
+oli löytänyt taikakalun, joka vihdoin mursi vuosikautisen vaikenemisen
+lumon. Malttamattomana hän kärsi matkan hitauden. Mitä lähemmä
+päämäärää hän saapui, sitä riemukkaammin sydän sykki. Helyvaarassa
+oli vastassa vain sointuisia muistoja, siellä oli taas löytyvä vanha
+tuttavallisuus, kaikki katkera oli lääkittyvä, heidän kesänsä oli
+kyyneleistäkin puhkeava.
+
+Ratkaisu oli jo kajahtamassa Vellamon huulilta — hän oli valitseva
+ystäväkseen tuon uuden. Silloin Finn seisoi lääkärin takana, ääneti
+tulleena.
+
+Finn — helein poskin, mielenliikutuksesta värisevin huulin, syvin,
+armain silmin. Vellamo ei voinut riistää katsettaan näystä. Oli kuin
+aurinko olisi puhjennut ankealle kulolle. Hänen sairas lapsensa voi
+jäädä eloon.
+
+»Valitset kenet?» Vasta silloin tohtori Vehkaranta huomasi jonkun
+seisovan takanansa. Hän väistyi syrjään ja näki, miten nuo kaksi
+katselivat toisiansa. Sokea hurjuus kuohahti hänessä, mutta väkivalloin
+hän malttoi mielensä. Hän kuiskasi viehkeästi: »Pikku, valitse!»
+
+Tyttö katsoi häneen, kuninkaaseensa. Avuttomuus oli vaivuttaa hänet
+hervottomaan itkuun, mutta hänkin hillitsi itsensä.
+
+»Tehkää kuten itse haluatte», sanoi hän väsyneesti ja istahti
+uunirahille selin toisiin.
+
+Kuin puukot iskivät miesten katseet yhteen, viha ja veri niissä
+paljastui.
+
+Vellamo oli tuntenut sen ja hypähti pystyyn. »Ei väkivaltaa», sanoi hän
+lujasti, »— olen sen joka kaatuu!»
+
+Lääkäri kääntyi päin häneen. Sanomattomalla katseella hän hyvästeli
+tyttöä. Hellästi — ei masentuneena vaan voitonvarmana — hän kuiskasi:
+»Aino Vellamo, siis minun.» Hän kaatui.
+
+Tohtori Vehkaranta oli luodilla lävistänyt ohimonsa.
+
+Talo joutui jalkeille. Mutta Finn seisoi järkkymätönnä kuin ukkosen
+tehtyä tuhonsa. Kohtalo kulki kulkuansa, toivon päivä oli seestyvä. Sen
+kullassa hän vielä oli näkevä valkopukuisen morsiamensa.
+
+
+
+
+VII.
+
+
+    Kuta vuotin kuun ikäni,
+     kuta puolen polveani,
+    Vellamon vetistä neittä,
+    veen on viimeistä tytärtä,
+    ikuiseksi ystäväksi,
+    polviseksi puolisoksi,
+     se osasi onkeheni,
+    vierähti venoheseni,
+    minä en tuntenut piteä,
+    en kotihin korjaella,
+    laskin jälle lainehisin,
+    alle aaltojen syvien.
+                       Kalevala.
+
+Hermosairaudesta ja pyörtymiskohtauksista hitaasti toipuvana Vellamo
+lepäsi valkoisella vuoteellansa. Ellei Finn ollut lähettyvillä, niin
+hän houraili, että tämä makasi verissään hänen jalkainsa juuressa.
+Mutta kuumeen kourissakin hän oli tarkka siitä, ettei ystävä saanut
+pidellä hänen käsiään. Suurin, viisain silmin hän kertoi: »Olen sen,
+joka kaatuu.» Ja hän koetti nyökäyttää päätään pikkuvanhalla ilmeellä.
+
+Annettiin sairaan olla olojaan häiritsemättä. Mutta kun ulkona räystäät
+tipahtelivat, aurinko pilkisti ystävällisesti huoneeseen, ja toipuva
+jo sai istua lepotuolissa osan päivästä, alettiin hänelle varovaisesti
+puhua tulevaisuudesta. Oli niin luonnollista että hän ja Finn kuuluivat
+toisilleen.
+
+Isä, kutsutut lääkärit, koko hänen ympäristönsä vain hymyili Pikun
+luulolle, että lupaus sitoi hänet pois lähteneeseen. Finnin ja hänen
+tuli nyt sovittaa kaikki, mitä olivat toisiaan vastaan rikkoneet.
+Vellamon velvollisuus oli parantua ja pakottaa menneisyys unhoon. —
+Tottelevaisesti hän antoi toisten määrätä puolestaan, ja tyynessä
+elämässä saatiin hänen terveytensä yhä edistymään.
+
+Uskollisimmin istuivat sairasvuoteen vieressä Finn, isä sekä mäkituvan
+pikku Aini. Vaikka tyttö oli vasta kahdeksanvuotias, ei häntä saatu
+luopumaan rakkaan emäntänsä luona valvomasta. Vasta kun kaulaan uurtui
+pehmeä juova leuan alle paljosta pään nuokahtelemisesta, ja kirkkaat,
+ruskeat silmät väkisin painuivat umpeen, hänet saatiin lähtemään
+levolle.
+
+»Pikku ystävä — olethan oma ystäväni?» sanoi Finn kerran iloisena
+aamutervehdyksenä Vellamolle astuessaan huoneeseen.
+
+Sairaan otsa väreili, arvostelevat rypyt olivat vaistomaisesti
+nousemassa sille. Finn oivalsi syyn: hän ei saanut sanoa omaksensa
+morsiantaan, ei edes omaksi ystäväksensä vanhaa toveria. Sillä tytön
+uhkasi jälleen vallata piintynyt päähänpisto, että hän oli kuolleen oma.
+
+Kuin autuutensa puolesta Finn tästä lähin varoi sanomasta sanaa »minun
+omani» rakastetullensa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tehtailija Vasken piti tehdä matka Pietariin, jossa hänen ensimmäinen
+esimiehensä ja liikemieheksi kasvattajansa vietti 75-vuotisjuhlaansa.
+Liikeasiat kehoittivat samalla viipymään kaupungissa moniaita päiviä,
+joten tehtailijan oli hieman vaikea päättää matkansa toimeenpano.
+Vellamon lupaava tila poisti kuitenkin isän arvelut, etenkin kun Finn
+jäi tytön tueksi.
+
+Rattoisassa kotipiirissä vietettiin lähtöilta. Tämä oli nuorten suuri
+päivä, jolloin he vaihtoivat sormuksia.
+
+Ja he vaihtoivat sydämiensä tarinan. Vellamo sai kertoa, että hän oli
+rakastanut Finniä ensi hetkestä, ensi kesän tapaamasta Helyvaaran
+laivarannassa. Ja pyyhkäisty oli Biancan nimen varjo sulhasen mielestä.
+Sees oli nyt heidän välinsä.
+
+Huhtikuinen aurinko kimalteli sulavilla ojanreunamilla, kun Finn
+seuraavana päivänä taittoi pajunoksia ’kissoineen’ Vellamolle. Kun hän
+palasi sairaan luo, nukkui tämä vielä päivälepoaan.
+
+»Isä, missä on isäni?» kysyi tyttö havahtuessaan, muistamatta heti,
+että tämä oli eilen lähtenyt matkalle.
+
+Finn naurahti iloisesti, ja hänen huuliltaan luiskahti: »Isä on poissa,
+tällä kertaa olet vain Finnin oma.»
+
+Morsian katsoi häneen kauan. Juuri potilaan nukuttua näki, miten paljon
+hän oli vahvistunut. Hermot olivat levänneet, nyt hän jaksoi ajatella
+ajatuksen loppuun.
+
+Vellamo näkyi miettivän pitkään. »Olen sen oma, joka kaatui», sanoi hän
+juhlallisesti. Hän irroitti sormuksensa. Vain setä Holgersenin lahja
+jäi välkkymään ranteeseen.
+
+Tuhannet vastaväitteet kumpusivat sulhasen sydämessä. Mutta ainoakaan
+ei tuntunut kelpaavan nyt, kun he kaksi olivat katse katseessa
+kohtalonsa tuomittavina. Myrskyn nostaessa Finnin sielua hänkin
+kirvoitti sormuksensa. Tuossa ne lepäsivät yöpöydällä rinnakkain,
+mitättömät onnen hylyt.
+
+Finn halusi syöstä ulos korven helmaan, mutta hän ei voinut jättää
+yksin tuota hentoa.
+
+»Oma Pikkuni, pieni ystäväni, ole vahva!» sanoi hän polvillaan vuoteen
+vieressä.
+
+»Olen, olen», vastasi tyttö katsoen Finniä niin äidillisen
+lohduttavasti ja silitteli hänen poloista, kuumaa päätänsä.
+
+Kuume palasi Vellamoon, se kohosi ikäpuoleen ja yltyi yhä yöllä.
+
+Lääkäri oli huonolla tuulella. Mistä moinen joutava taudinkäänne,
+juuri kun vaara oli voitettu kaikkein taiteen sääntöjen mukaan? »Neiti
+näyttää itse välttämättä haluavan pahinta», sanoi hän terävämmin kuin
+aikoikaan.
+
+Salainen hymy oli sairaan vastaus. Hän tahtoi kuolla.
+
+Kun Vellamo vuorokausien vieriessä makasi puolitiedottomana, istui Finn
+yhä hänen vieressään. Ilmeisellä kateudella hän katsoi kärsivää.
+
+Lääkäri tuli. Finn astui varpaillaan hänen luokseen. »Luuletteko,
+tohtori, hänen piankin pääsevän pois?» kysyi hän tuttavallisella
+äänellä.
+
+Tohtori tuijotti oudosti kysyjään. Oliko mies tullut hulluksi —
+toivoiko nyt sulhanenkin neidin kuolemaa?
+
+Niin, kun Pikku pääsi vapaaksi, oli oleva Finnin vuoro. Jos he eivät
+saaneet elää yhdessä, niin toki yhdessä kuolla.
+
+Taas istuuduttuaan asemilleen nuori mies vaipui ajatuksiin kuolemasta.
+Mikä ihana lahja kuolo olikaan — tuo syvä lepo ja hiljaisuus.
+Maailmassa ei ollut mitään, jota olisi voinut verrata sen kauneuteen.
+Kas, kun jotain niin pyhää voi olla olemassakaan, elämä kun oli niin
+perin matalaa.
+
+Kunnioitus, kiitollisuus Jumalan suuruutta kohtaan paistoi siinä
+kirkkaassa katseessa, jonka Finn kohotti. Se kohtasi Vellamon silmät.
+Sairas herännyt, vapaana hourailusta.
+
+»Mitä ajattelet, Finn?»
+
+»Kuolemaa.»
+
+Vellamo näki, että hänen ystävänsäkin toivoi eroa elämästä. Hän ymmärsi
+ettei toisin voinut olla. Vasta nyt tytölle selvisi, kuinka väärin oli
+haluta jättää maailma. Elämä oli Jumalan suuri tarkoitus, ei saanut
+olla uskoton Hänen tahdolleen.
+
+Sairas otti Finnin käden. »Mutta meitä tarvitsee tämä elämä.»
+
+Nähdessään toverinsa jännittyneen katseen tyttö lisäsi ponnistuksella:
+»Isänmaa tarvitsee työmme. Muistathan, Ritvakylän pitää saada
+lastentarha, jota minä johdan, ja sinä, Finn, tulet valmistuttuasi
+tänne köyhäinlääkäriksi. Ajattelehan — —»
+
+Mutta hoitajatar saapui keskeyttäen puheen. Se rasitti potilasta.
+
+Vellamon mielijohteesta kehittyi kokonainen ajatusmaailma. Nuoruuden
+innolla nuo molemmat rakensivat toivon tupia. Kauniita ne laadittiin,
+eivätkä ne olleet paljaita tuulentupia kuten kesällä tytön niitä
+kyhätessä ihailijansa epätoivoksi. Ne olivat asialliselle pohjalle
+perustettua.
+
+Miten uusi innostus virkisti Vellamoa! Kun tehtailija joutui kotiin
+keskeyttämältään matkalta, niin lääkärillä oli jälleen hyviä toiveita
+hänen tyttärensä paranemisesta.
+
+Viikon verran nautittiin talossa ilon aikaa. Kyllin jo oli kärsitty
+pelkoa, nyt jokainen tarttui hartaasti toivoon.
+
+Päivä päivältä Pikku tuntui vahvistuvan. Vilkastunut hän todella oli,
+ja itse hän arveli väsymyksensä johtuvan vain nopeasta toipumisesta.
+
+Finn alkoi järjestää tulevana syksynä alettavan lastentarhan asioita.
+Siitä toivottiin paljon laiminlyötyjen koti- ja kasvatusolojen apuna.
+Hän puolestaan oli aluksi menevä Saksaan opiskelemaan, sillä nyt piti
+lääkäriksi valmistumisen tapahtua nopeaan.
+
+Kukaan ei ollut iskuun valmistunut, kun Vellamo — paripäiväisen
+rykimisen jälkeen — sai verensyöksyn. Lääkäri selitti hänessä
+puhjenneen keuhkotaudin. Se oli kiitävää laatua.
+
+Pienoinen Aini, joka niin monesti oli ilahduttanut sairasta hymyillään,
+ei voinut pidättää kyyneleitään kuullessaan, että Pikku täti oli eroava
+heistä.
+
+Lempeästi Vellamo silitti nyyhkijän päätä. »Nyt emme saakkaan
+lastentarhaa Ritvakylään, Ainiseni», sanoi hän miettivästi. »Se on
+sinullekin koko suru, rakas lapsi, eikö niin?»
+
+Patruuna Vaski oli ollut aikeissa perustaa sairaalan tehtaalleen. Nyt
+kun se tulisi pystytettäväksi tyttären muistolle, sen piti voittaa
+vaativatkin suunnitelmat. Finn, tuleva köyhäinlääkäri, oli ottava sen
+hoitoonsa, ja rakennettavaan tohtorinasuntoon muuttaisi hänen tätinsä
+emännöijäksi. — Vellamo jatkoi pienelle ystävälleen:
+
+»Mutta tohtori setä varmaan perustaa omaan, uuteen pirttiinsä pienen
+lastenseimen. Siellä sinä, Aini tyttö, sitten olet vanhan täti
+Holgersenin nuorena apulaisena — olethan?»
+
+Pienokaisen kyyneleiset silmät loistivat. »Olen!» vakuutti hän. »Sitten
+kerron joka päivä lapsille kauniita satuja — sinusta, Pikku täti.»
+
+»Ja ’Aino-koti' tulee seimen nimeksi», lisäsi Finn. Mutta hänen
+mieltään ahdisti elämisen tuska, jota hän ei saanut kieltäytyä
+kantamasta.
+
+Varhaisen kevätaamun hämyssä Vellamo katseli huonettansa. Siitä oli
+kohta tuleva kuolintupa. Paljon oli tapahtunut sen jälkeen, kuin
+armas äiti oli haaveillut tämän suojan tulevan hänen tyttärensä
+morsiuskammioksi.
+
+Tuossa nukkui Finn epämukavasti tuolillaan, väistymättä sairaansa luota,
+jonka hän tiesi voivansa kadottaa hetkenä minä hyvänsä.
+
+Vieressä välkkyivät Finnin ja Vellamon sormukset yöpöydällä, jonne ne
+kerran oli laskettu. Kukaan ei ollut tohtinut niihin koskea eikä kysyä,
+mitä merkitsi, ettei niitä pidetty sormessa.
+
+Vellamo katseli kauan sormuksia. Hän alkoi ymmärtää jotakin.
+
+Toisen sormusta hän oli kantanut, vaikka Kaarlo oli kuollut vieden
+hänen lupauksensa kerallansa hautaan! Ehkä Jumala näki, ettei hän
+lopultakaan olisi kestänyt lujana yhteistyössä Finnin rinnalla, ehkäpä
+tuo sormus vielä kerran olisi kietonut hänet paulaansa. Siksi Vellamo
+kutsuttiin pois. — Miten suloista oli paeta Isän kotiin vielä syytönnä.
+Hän ei ollut ansioton kuolon onneen, olihan hän koettanut elää.
+
+Kuumehoure palasi, mutta ei tuskallisena. Niin omituisen kuulaassa
+valaistuksessa sairas näki elämänsä. Aivan selkeäksi se leimahti.
+Kaikkialla oli Finn. Pitikö Vellamon taas valita sydämensä ystävä?
+
+Vielä kerran oli valinta vapaa — nyt kun hänen sielunsakin oli
+vapaa elämän virran paineesta. Ei lupaus eikä kuolema sitonut hänen
+lempeänsä. »Finn!» sanoi hän riemuisen päättävästi.
+
+Kuiskaus sai nukkuvan toverin heti valppaana vuoteen ääreen. Houre
+katosi Vellamon mielestä. Kirkkain silmin hän katseli Finniä.
+
+»Nyt olen kuitenkin sen, joka elää.» Hän antoi viimeisen hymynsä
+Finnille.
+
+Toivon välähdys katseessa tämä kumartui vuoteen yli — kenties
+ruusuposkinen sairas jaksoi toipua?
+
+Vellamo pudisti päätänsä äänettömälle kysymykselle. Sitä hän ei ollut
+tarkoittanut.
+
+»Katso, rakas, olenhan koettanut elää», selitti hän.
+
+Ja Finn tunsi, että hän oli saanut Pikkunsa pitää. Kun kiitollisuuden
+kyynelsumu selkeni hänen silmistään, ei Vellamo henkinyt enää.
+
+Yksitellen talon väet kokoontuivat suruhuoneeseen. Nukkuvan enkelin
+lailla lepäsi siinä heidän lemmittynsä, Finnin toivo, ensi aamunsäteen
+kullatessa hänen valkoisen pukunsa ja nuo sädehtivät hiukset.
+
+Aino Vellamo Vaski oli kuollut.
+
+Kuin juhlistava hymni, elämisen tuskan voittava, kaikui Finnin
+sydämessä: »Nyt olen kuitenkin sen, joka elää.»
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79278 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6c72794
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This book, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..6a986d7
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1 @@
+[Project Gutenberg](https://www.gutenberg.org) public repository for eBook [#79278](https://www.gutenberg.org/ebooks/79278)