diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 13 | ||||
| -rw-r--r-- | 79033-0.txt | 8282 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 1 |
4 files changed, 8307 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..9f57f44 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,13 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text +*.htm text +*.html text +*.png binary +*.jpg binary +*.svg text +*.pdf binary +*.bmp binary +*.zip binary +*.midi binary +*.mp3 binary diff --git a/79033-0.txt b/79033-0.txt new file mode 100644 index 0000000..50ebaa3 --- /dev/null +++ b/79033-0.txt @@ -0,0 +1,8282 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79033 *** +language: Finnish + + + + +ELÄMÄN HURMA + + +Kirj. + +STEFAN ŻEROMSKI + + +Suomentanut (Uroda życia) + +Jalo Kalima + + + + +Helsingissä, +Kustannusosakeyhtiö Otava, +1924. + + + + + + +ENSIMMÄINEN LUKU. + + +Syvä hiljaisuus vallitsi käytävissä. Ei pienintäkään ääntä kuulunut +oppisaleista. Ei erottanut vähäisintäkään tärinää, ja kuitenkin +tunsivat kaikki, että juuri tänä hetkenä vaunut lähenivät ja ajoivat +opiston portaiden eteen Zabalkanski-prospektilta. + +Yksi kuudesta ylemmästä upseerista, jota ylemmän kurssin kuulijat +eivät paljoakaan tunteneet ja joka luennoi alemmalla junkkariosastolla +linnoitustieteen alkuperusteista, tuli varpaisillaan hätäisesti +saliin ja sulki kuumeentapaisella kiireellä omakätisesti salin +kaikki neljä ikkunaa. Hänen liikkeissään oli sellainen jännitys ja +hänen kasvonsa olivat niin kalpeat kuin olisi hän teollaan voinut +pelastaa koollaolijat jostakin uhkaavasta vaarasta. Sitten pujahti hän +penkkirivin edustalle, teki epämääräisen, miltei taianomaisen liikkeen +kädellään ja katosi kuin varjo. Hetken vielä kuului hänen kannustensa +hillittyä kilinää, ja tämä ääni oli omiaan vihlomaan äärimmilleen +jännittyneitä hermoja. + +Pitkä, pohjaton äänettömyys... + +Piotr Rozlucki istui suorana pulpettinsa ääressä, liikkumattomana +kuin malmi, aivan kuin hän olisi kuulunut välttämättömänä osana +uudenaikaiseen patteriin, jonka rakenteesta hän oli ahtanut päänsä +täyteen tietoja. Hänen silmänsä olivat vaipuneet parkettilattiaan ja +seurasivat vahalla kiilloitetun puun kuvioita. Kun hän vihdoin jälleen +nosti silmänsä, teki hän sen vastahakoisesti, miltei vasten tahtoaan. +Juuri suljettujen ikkunain takana, kostean pehmoisessa ilmassa, jonka +leppoisa keväinen sade oli kuiskailevan ripityksen tavoin puhdistanut +kaupungin tuoksuista, ojentui näkymättömistä rungoista versoavia, +runsaslehväisiä kastanjanoksia kartionmuotoisine kukkineen ja ne +kurottautuivat kuin hennot käsivarret salaperäisestä, kaukaisesta +maailmasta näitä ikkunoita kohti. + +Piotr Rozlucki palasi kiireimmiten sekä silmillään että ajatuksillaan +tältä muurien ulkopuolelle tekemältään lyhyeltä retkeilyltä. Hän +häpesi heikkouttaan, joka tuntui hänestä rikkomukselta sotilaallista +kuria vastaan, ja asettautui taas riviin. Nyt näki hän itsensä +taas toveriensa keskelle pistettynä, säännöllisesti kuin säleaidan +puu. Mitä suurimmalla tahdon ponnistuksella hillitsi hän jokaisen +mielenliikutuksen. + +Kaukaa alhaalta kuului pääoven tuttu narina. Hillittyjä ääniä. +Kaukaisia askeleita marmoriportailla. Epämääräistä hälyä +yläkoridorista, josta kuului useampien henkilöiden astunnan töminää. + +Jokaisen upseerin sydän puristui kokoon. Heidän vielä äsken hämärä +aavistuksensa kiteytyi selväksi tietoisuudeksi. Kaikki tahto kokoontui +yhteen. Ei ainoakaan lihas liikahtanut, vaan oli valmiina ottamaan +vastaan käskyjä. + +Yhtäkkiä astui saliin rehtori, esikuntaupseeri ja patterinpäällikkö, +mies, jolla oli rautaiset kasvonpiirteet. Hän loi kiireisen silmäyksen +luokkaan ja jäi suorana kuin pylväs seisomaan ovelle, katse +suuntautuneena käytävään. Samassa silmänräpäyksessä kohosivat ylemmän +kurssin nuoret upseerit yhtenä miehenä paikaltaan. + +Saliin astui hitain, raskaanpuoleisin askelin suuriruhtinas, opiston +suojelija, pitkä, solakka mies, jolla oli harmahtava tukka ja +epäystävälliset pitkähköt kasvot. Hänen lyhyessä suippoparrassaan, +samoin kuin sileäksi suoritussa tukassaankin, kimmelsi valkeita +hopeahaivenia. + +Hän tervehti nuorukaisia äänettömästi, sotilaalliseen tapaan. Oppilaat +vastasivat tervehdykseen yhteen ääneen, ulkoaopitulla lauseella, +äänessä tervehdyskaavan edellyttämä innostus. Ruhtinas suuntasi +askeleensa opetusistuimelle, jonne oli levitetty muhkea matto, ja +istuutui hillityn sulavasti nojatuoliin, joka oli hallitsevan keisarin +muotokuvan alla. Hänen molemmille puolilleen asettuivat saattueen +kenraalit täsmällisen tarkoin seuraten arvojärjestystä, aivan kuin he +suorittaisivat monimutkaisen tanssin liikkeitä: tykistönpäällikkö, +tykistön yli-inspehtori, tämän apulainen, tykistöhallituksen +inspehtorit ynnä muut. Vastikään vielä tyhjä salinnurkka loisti äkkiä +upeita olkalappuja, samettikauluksia, tummanpunaisia nauhuksia, +olkahihnoja, monivärisiä vöitä, kunniamerkkejä, tähtiä, nauhoja, +kaljuja päitä ja voideltuja päälakia. + +Sapelien kolina, joka koetettiin vaimentaa mahdollisimman +vähäiseksi, ja huolellisesti hillitty kannusten kilinä vaihtui taas +äänettömyydeksi. Oli taas aivan hiljaista. Kenraalien ankarat silmät +mittailivat säälimättöminä päästä päähän salia, jossa oli enemmän +kuin neljäkymmentä kokelasta. Nuoret upseerikandidaatit tuijottivat +kenraaleihin katse arvojärjestelmästä jähmettyneenä. Ennen kaikkea +kiintyivät katseet asianmukaista iloa ilmaisten suuriruhtinaan +kasvoihin. He näkivät hänet ensi kertaa. Hänen kasvoillaan kuvastui +ikävystyminen, jota hän koetti peitellä väkinäisellä kohteliaisuudella. +Koko hänen olemuksensa oli kuin kurin panssariin kääriytynyt. Kasvoissa +asianmukainen, karvaanimelä ystävällisyys hän kääntyi Mihailovin +akatemian rehtorin puoleen tiedustellen kesken syvintä hiljaisuutta, +kuinka pitkälle tutkinnossa oli päästy. + +Rehtori jännittyi kuin soittokoneen kieli ja lasketti Hänen +Keisarillisen Korkeutensa kunniaksi nöyrästi ja hillitysti, mutta +selvästi ja kirkkaasti poljennollisen vastauksen, että suuri +osa tutkinnosta jo oli ohi, nimittäin hippologia, sotatieteet, +teoreettinen ja käytännöllinen tykistöoppi, oikeustiede, organinen +kemia, oppi räjähdysaineista, linnoitusoppi, taktiikka, fysiikka +ja differentsialikalkyyli. Jälellä oli vain tavanmukainen isänmaan +historian tutkinto. Suuriruhtinas lausui toivovansa saada kuulla +opiston yksityisten oppilaiden vastauksia kysymyksiin, jotka hän itse +heille tekisi. Rehtori ojensi hänelle heti upseerikokelaiden luettelon. +Suuriruhtinas kumartui tarkastamaan luetteloa ja valikoimaan, samalla +kuin nuorten miesten sydämet sykkivät ankarasti. Vihdoin hän lausui +nimen Prohorov. + +Tämä Prohorov nousi seisomaan, astui salin perältä esiin ja koetti +luonnottomasti jäykistää jalkansa peittääkseen siten niiden +vapisemisen. Hän tunsi olevansa alttiina kaikille katseille, +niinkuin pahantekijä mestauslavalla. Ilokseen kuuli hän vaarattoman +kysymyksen savuamattoman ruudin kokoonpanosta, lausui sen kaavan, +selittäen ylimalkaisesti tämän aineen kemialliset, fysikaaliset ja +räjähdysominaisuudet, mainiten myöskin sen taktilliset ja taloudelliset +edut. Hyvänsuovan katseen rohkaisemana lisäsi hän eräitä huomautuksia +nitroglyseriniruudin lajeista ja palasi säteilevänä paikalleen, +kiitollinen ilo silmissä, suun ympärillä, liikkeissä, vieläpä — siltä +näytti — saappaittenkin kiillossa. + +Tämän ja lähinnä seuraavan toverin, Vasiljevin, selonteon aikana, joka +koski tähtäämistä yksinäisellä tykillä ja patterilla, poikkeamiskulman +määräämistä ja Persenin käyrää, oli Piotr Rozlucki voittanut täydelleen +jännityksensä. Hän tiesi varmasti, että hänet huudeltaisiin aikaisemmin +tai myöhemmin salin keskelle, ja hän valmistautui kaikella sielun +ja ruumiin voimallaan tähän hetkeen. Hän oli tykistökoulun ylpeys, +loisto-oppilas. Viidentoista vanhana oli hän tullut tänne primuksena +kadettikoulusta ja sitten suorittanut käytännöllisen palvelusajan +junkkariosastolla voittokulussa, korkeimmilla arvosanoilla. +Teoreettisessa tutkinnossa päästettiin hänet parhaitten osastossa +tykistökouluun, eikä hän koko opintoaikanaan missään aineessa päästänyt +ketään toveriaan edelleen. + +Nyt tulisi hän kruunaamaan koko nuoren elämänsä työn, nyt tekisi +hän jollakin suvorovimaisella keksinnöllä itsensä huomatuksi. +Tuijottaessaan nyt pingoitetun tarkkaavasti parkettilattiaan painoi +hän tarkoin mieleensä tien kateederille ja harkitsi mielessään kaikkia +mahdollisuuksia. Hän punnitsi jokaisen askeleensa, suunnitteli +jokaisen liikkeensä, selvitti mielessään miten on tervehdittävä ja +mikä on sopivin ja tarkoituksenmukaisin kasvojenilme. Näin asestettuna +nosti hän pelottoman katseensa suuriruhtinaaseen ja katseli kauan +ja levollisena hänen kasvojaan. Hän koetteli tutkia tuota miestä, +nähden hänessä sodan salaperäisten voimien arvoituksen, joista +voimista hän jo elämänsä kuluessa oli kuullut paljon ja joista hän +oli useinkin »matemaattisesti» haaveillut. Mutta suuriruhtinaan +kasvot olivat pulmallinen arvoitus, joka meni »nerokkaan» vänrikin +voimien yli eikä ollut ratkaistavissa. Rozlucki syventyi ongelmaan +kaksikymmenneljävuotiaan hengen koko innolla, joka oli keskeymättömissä +opinnoissa kaikin puolin harjaantunut ja täsmällisissä tieteissä +terästynyt ja teroittunut miltei jonkinmoiseksi kaukonäköisyydeksi. + +Hän tarkasteli nuoren matemaatikon silmillä, jonka sotilastiede on +singonnut maineen huippu-unelmiin, tuota miestä, jolla jo oli kaikki +ja joka kuitenkin kuvasti vain ylpeää, lievästi salattua ikävää. +Hän kunnioitti tätä suuriruhtinaan ikävystynyttä hitautta, jonka +rinnalla hänen oma sisäinen työnsä, sielun muokkaamattomien voimien +ja tietoisten mahtien jännitys näytti hänestä halpahintaiselta; mutta +samalla kertaa tunsi hän sisällään syvän, kesyttömän raivon kiehuvan. +Eräänä tuokiona saavutti tämä polttava tunne huippunsa ja vyöryi kaiken +muun yli laavana, joka on noussut kraateriaukolle asti. Voittaa tuo +mies ja nujertaa hänet, päästä hänen yläpuolelleen ja ottaa väkisin +hänen ihailunsa! Sen täytyy tapahtua! Hinnalla millä hyvänsä! Hän sulki +silmänsä... + +»Mutta jos minä kompastun, jos teen virheen... silloin... mitä +silloin...? Mitä minä silloin teen?» + +Hetken kuluttua oli salamannopea päätös tehty: + +»Annan turhanpäiväisestä syystä von Dahlille korvapuustin, antaudun +huomenna kaksintaisteluun ja annan surmata itseni.» + +Nyt oli Rozlucki taas tyyni, iloinen ja vilpittömän suorasukainen. Hän +odotti. Tutkinnon komedia jatkui. Kutakin yksityistä kokelasta tutki +kukin kenraaleista, joiden kaljuista päistä tai mustatusta tukasta jo +ennakolta loisti tehtyjen kysymysten täsmällinen ratkaisu. Lopuksi +kumartui rehtori kunnioittavasti korkean tutkijan puoleen ja selitti +hänelle alamaisimmasti jotain. Suuriruhtinas ilmaisi myöntymyksensä +laskemalla silmäluomensa alas. Seurueen kenraalit huokasivat salaa +helpotuksesta. Rehtori ilmoitti: + +— Hänen keisarillisen korkeutensa käskystä siirrymme nyt isänmaan +historian kuulusteluun. + +Suuriruhtinas painoi päänsä luetteloa tarkastamaan, suvaitsi lukea +joukon nimiä ja mainitsi nimen »von Dahl». + +von Dahl lähestyi hiljaisin askelin ja otti vapisevin käsin +yhden lipuista, jotka oli levitetty kuulijain penkin vieressä +olevalle pienelle pöydälle. Hyvin pian tarrautui kompasteleva ääni +erinäisiin Aleksanteri ensimmäisen hallituksen yksityisseikkoihin, +ja isänmaalliset ylistyslauseet liehuivat hulmuten kuin valtoimet +liput väärään osuneiden aikamäärien ja tapahtumien yllä joiden +epätäsmällisyyttä innostus verhosi. Suuriruhtinas tarkasteli kokelasta +yhtä hyväntahtoisesti kuin äsken uuninkaakelia; se saattoi vänrikin +huumaantumaan. Kun nuori tykistötieteen kandidaatti oli tyhjentänyt +varastostaan kaikki 1812 vuoden taistelut ja hänellä oli päässään enää +vain sekasotku korulauseita, jotka nekin alkoivat tyhjentyä, kuvastui +hänen silmissään pelokas epätoivo ja hänet lähetettiin takaisin +paikoilleen mitä suurinta tunnustusta ilmaisevin sanoin. + +Miltei samassa silmänräpäyksessä kuuli Rozlucki nimeään mainittavan. +Tuossa tuokiossa valmistautui hän sisäisesti toteuttamaan +suunnitelmaansa. Hän viritti kasvonsa etukäteen päättämäänsä hymyyn, +tuli notkein askelin esiin ja astui suuriruhtinaan, eteen. Nyt +kohtasivat heidän silmänsä tai pikemminkin etsi oppilaan katse +suurivaltaisen herran silmiä. Tämä hetki tuntui kestävän sopimattoman +kauan, sillä rehtori piti parhaana huomauttaa: + +— Ottakaahan lippu! + +Piotr ojensi kätensä, otti lähinnä pöydän reunalla olevan lipun ja +antoi sen päällikölleen. + +— Keisarinna Katariina toisen hallitus... + +Rozlucki tunsi hetkisen pyörrytystä. Hänen päässään humisi kuin +kuumeessa tai kuin kiinanpulverin nauttimisesta, mutta hän rauhoittui +vähitellen. + +Sinä hetkenä, jolloin kenraali luki kysymyksen, tuntui Rozluckista kuin +hän olisi ollut kuilun reunalla. Hän kokosi kaikki voimansa ja sanoi +itselleen päättävästi: »Minä koetan.» + +Hän vilkaisi taas suuriruhtinaan silmiin. Ei mitään! Tähän saakka hän +ei ollut saavuttanut mitään. Nuo silmät eivät olleet voitettavissa. +Ne katsoivat omituisesti jonnekin »loisto-oppilaan» pään yli, kuin +olisi hän ilmaa. Rozlucki suoristautui vielä kerran, aivan kuin +kaksintaistelussa hetkenä, jolloin pistooli kohotetaan. Hän alkoi puhua +tasaisella, vierassointuisella, ulkonaisesti kohteliaalla äänellä. + +Muutamalla lyhyellä lauseella hän antoi kuvauksen Elisabet Petrovnan +hallituksesta siirtyen sitten aikaan, jolloin Anhalt-Zerbstin +kaunis prinsessa Sofia Augusta, nuoren Pietari III:n kihlattu, tuli +Venäjälle. Hän ryhtyi kuvaamaan perinpohjin tätä ruhtinasta ja esitti +hänen luonnekuvansa niin uhkamielisen kylmäkiskoisesti, että hänen +onnistui viimein sytyttää mielenkiinnon kipinä suuriruhtinaallisen +kuuntelijan silmiin. Hän puhui Pietari III:n kiintymyksestä Fredrik +II:een, kiintymyksestä, joka meni kaikkien rajojen yli, hänen +uskollisuudestaan Holsteinille ja hänen miltei vihamielisestä +tunteestaan Venäjää, oikeauskoista oppia, papistoa ja kansaa kohtaan. +Hän viittaili hienosti ruhtinaan henkisten kykyjen heikkouteen, +hänen taipumukseensa väkijuomiin ja hänen tapaansa ajatella ääneen. +Sitten hän siirtyi antamaan luonnekuvaa Sofia Augustasta, myöhemmästä +Katariina II:sta, Elisabet Petrovnan hovin nerokkaasta erakosta, +joka ikävästä ahmi joukoittain kirjoja ja sai toistakymmentä vuotta +läheltä nähdä valtiollisten tapahtumain kulkua ja vähitellen perehtyä +niihin. Rozlucki kertoi taitavasti ja varovasti Elisabetin hovin +alhaisesta tasosta ja siellä vallitsevasta ikävästä ja totesi +Pietari Feodorovitšin siveellisen arvon tehdäkseen jossain määrin +anteeksiannettavammaksi perintöruhtinattaren suhteen Soltykoviin, ja +myöhemmin, kun Soltykov nimitettiin elinkautiseksi lähettilääksi, +Katariinan uuden suhteen Stanislaw Poniatowskiin, silloiseen Englannin +Pietarissa olevan lähetystön jäseneen. + +Kun Rozlucki nosti tällä kohtaa silmänsä kuulijaansa, havaitsi hän +tämän kasvoilla viimeinkin toivomansa ja edellyttämänsä vaikutuksen. +Mutta mielenkiinto, joka kuvastui suuriruhtinaan ilmeissä, oli +senlaatuinen, että upseerikokelas tunsi kylmiä väreitä käsivarsissaan. +Suuriruhtinas tarkkasi tuikeasti siristetyin silmin nuorta +tykistövänrikkiä. Kenraalit, jotka istuivat paikoillaan, muistuttivat +jäykkiä, seinään muurattuja kuvapatsaita. Vain jäätävä hymyn häive, +joka väreili heidän huulillaan, ilmaisi heidät ihmisiksi, jotka +huolehtivat tarkasti omasta ja toistensa elämänurasta tai murskaavasta +tuhosta. He tarkastivat nuorta puhujaa julmuutta ja uteliaisuutta +osoittavin ilmein. Rehtori seisoi perällä kalpeana, silmät maahan +luotuina kuunnellen kokelaan sanoja, jotka läimähtivät kuin +ruoskaniskut paljaaseen niskaan. + +Rozlucki pysyi päätöksessään ja jatkoi tehtäväänsä täysin tietoisena +tarjona olevasta vaarasta. Hän esitti Stanislaw Poniatowskin +ylhäiseksi, sivistyneeksi eurooppalaiseksi, ritarilliseksi ja +sankarilliseksi seikkailijaksi. Hän mainitsi, ettei saattanut +ihmetyttää, että nämä molemmat lännen henkilöt lähestyivät toisiaan +alhaisten juonien ja alinomaisten juorujen merkillisessä maailmassa. +Ei ollut lainkaan ihme, että perintöruhtinatar halusi saattaa +Stanislaw Poniatowskin maineeseen ja nostaa hänet sen valtaistuimen +portaille, jolle hän Pietari III:n rinnalla oli istuutuva. Puola +oli vaalikuningaskunta. On ymmärrettävää, että Katariina alkoi +haaveilla tätä valtaistuinta Czartoryskien kauniille sukulaiselle +ja että Stanislaw Poniatowski seurasi hänen unelmiaan. Puolan +kruunun saavuttamiseksi oli välttämätöntä oppia tuntemaan kaikki +tiet, jotka sinne veivät. Stanislaw Poniatowski käytti sitä aikaa, +jonka hän oli Pietarissa, aina pakolliseen poistumiseensa saakka, +tutustuttaakseen tulevaa keisarinnaa omaan maahansa. Hän paljasti +täsmällisesti, tunnollisesti ja asiantuntemuksella silloisen Puolan +kaikki heikot puolet, kaikki haavat, kaikki synnit ja puutteet, hän +kuvasi Katariinalle puolueiden tarkoitusperät ja vaikutusvallan, teki +hänelle selkoa vallalla olevien lakien tilasta ja merkityksestä, tämän +maan hallitseviin piireihin kuuluvien henkilöiden vioista ja luonteen +heikkouksista, heidän intohimoistaan ja salaisesta kunnianpyyteestään, +heidän kullanjanostaan, heidän itserakkaista päähänpinttymistään tai +alhaisaatelisten yksinkertaisuudesta. Tällä tavoin Katariina II, joka +ei ollut milloinkaan ollut Puolassa ja joka oli eläessään tavannut +vain joitakuita puolalaisia, tiesi aivan tarkoin, mitä kullekin oli +annettava, mitä luvattava, kuka oli lahjottavissa ja voitettavissa +hänen puolelleen. Hän sai tarkan käsityksen, täydellisen topografian +Puolan rappeutuneisuudesta, hän tunsi maan mädäntyneet kohdat ja +maanalaiset käytävät, joita myöten hän sopivassa tilaisuudessa saattoi +saapua anarkiaa ylläpitämään ja tämän maan uudistustointa ehkäisemään. + +Antaessaan tämän puhetulvan vyöryä ei Rozlucki enää välittänyt siitä, +minkä vaikutuksen se tekisi. Hän tiesi, että kuulijat muodostavat +nyt mielipiteensä, hän tiesi myös, että juuri nyt oli suuriruhtinas +»voitettava». Hän siirtyi näin ollen kuvaamaan tapauksia, jotka +seurasivat Elisabetin kuolemaa ja Pietari III:n valtaistuimellenousua. +Hän kertoi näennäisen vaivattomasti ja luontevasti, miten nuori +hallitsija osoitti täydellistä välinpitämättömyyttä Venäjän tapahtumiin +ja sen sijaan käänsi kaiken huomionsa Holsteinin ja Tanskan väliseen +sotaan. Hän valitti sitä, että holsteinilaisia joukkoja pidettiin +Pietarin lähistössä ja että nuori keisari omisti kaiken aikansa näiden +joukkojen harjoittamiseen, kun taas kokonaan laiminlöi omat sotilaansa, +joita hän saksalaisessa ympäristössään kutsui aina »venäläisiksi». +Valtion tulot eivät riittäneet korvaamaan menoja, vajaus johtui +ulkomaalaisen armeijan ylläpidon aiheuttamista kuluista. Krimin kaani +varustautui hyökkäämään Venäjän valtakuntaan. Talonpoikaiskapinat +levisivät kihlakunnasta ja piiristä toiseen, eikä asianomaisen +paikkakunnan sotilasvalta kyennyt niitä kukistamaan. Venäjän armeijain +tuli lähteä Holsteiniin. Pietari III lausui avoimesti aikovansa vangita +puolisonsa ja teljetä hänet luostariin. Hän julkaisi mitä omituisimpia +»ukaaseja», kuten esimerkiksi ukaasin synodille keväällä 1762, jolla +saatettiin voimaan yhdellä iskulla täydellinen uskonvapaus, aviorikos +sallittiin, paastot lakkautettiin ja luostarien orjat julistettiin +hallitsijan yksityisomaisuudeksi; hän oli läsnä luterilaisen kappelin +vihkiäisissä Oranienbaumissa ja jakoi kaikille läsnäolijoille +protestanttisia rukouskirjoja. Huolimatta siitä — jatkoi Rozlucki +— että Pietari julistuksillaan poisti Salaisen kabinetin ja antoi +aatelisille luvan ulkomaille siirtymiseen, vihasi suurin osa venäläisiä +häntä. + +Sitten kuvasi Rozlucki niiden seitsemän päivän tapahtumat, +jotka seurasivat Aleksei Orlovin ja Vasilij Bibikovin lähtöä +Pietarista Pietarhoviin tuomaan Katariinaa pääkaupunkiin, jossa +hänet huudettaisiin keisarinnaksi. Hän kuvasi Pietari III:n paon +Kronstadtiin, hänen alakuloisuutensa heinäkuun 6:nteen päivään saakka, +jolloin hän äkkiä kuoli Ropšan linnassa. + +Rozlucki aikoi mainita kirjeen, jossa Aleksei Orlov ilmoitti +keisarinnalle nuoren hallitsijan kuolemasta. Tällä kohdalla +esitelmäänsä hän oli aivan levollinen. Hänen äänessään oli kylmä +varmuus ja voitokas pelkäämättömyys. Huomaamattaan silmäili hän +suuriruhtinasta ja antoi katseensa harhailla kenraaliparvessa. +Suuriruhtinaan kuivat sormet hypistelivät paperia, ja silmiä verhosi +pahaenteinen harso. Kenraalit näyttivät tyyninä odottavan käskyä. + +Rozlucki tunsi tuossa silmänräpäyksessä merkillistä nautintoa. +Hän tiesi, että jousi oli äärimmilleen pingoitettu. Nyt oli nuoli +ammuttava. Jollei se tapahtunut seuraavassa silmänräpäyksessä, niin +jousi katkeaisi. Hän kokosi siis ajatuksensa, keskitti ne ja laski kuin +sulkanuolen liipasimelle. + +— Koettakaa esittää asia suppeammin! sanoi rehtori äkkiä kuivalla, +epätoivosta käheällä äänellä, koettaen samalla pelastaa tilanteen, +itsensä ja tuon mielettömän huimapään. + +Rozlucki käänsi päänsä erittäin kunnioittavasti ja tottelevasti +»rakastetun esimiehensä» puoleen. + +Hän alkoi heti intoa ja hartautta uhkuen, aivan kuin sanomattoman +kiitollisuuden viehättämänä, kertoa Aleksander Suvorovin sankaritöistä +ja toimista. Hänellä oli nyt helpotuksen tunne. Hänestä tuntui kuin +hän olisi laskeutunut pitkin askelin ja tukka liehuen alas korkealta +vuorelta. Hän osasi lausua suuren Aleksander Vasiljevitšin, Venäjän +armeijan ylipäällikön, Italian ruhtinaan ja Rooman kreivin arvonimet +ulkoa kuin isämeidän. Hän luetteli kaikki Suvorovin ritarimerkit, +olkavyöt, nauhat, hänen timanttiruusukkeensa, hänen helmikoristeiset +kultaiset miekkansa, ja mainitsi ohimennen, minkä teon johdosta +mikin näistä oli saatu. Hän lauloi Suvorovin epopean vuodesta 1762 +alkaen, tuosta käännettä merkitsevästä vuodesta, jolloin myöhempi +sotamarski ja ylipäällikkö johti Suzdalin rykmenttiä. Hän kuvasi +sopivalla innostuksella tuhannen virstan marssin, jonka Suvorovin +brigadi teki kuukaudessa jäätyneiden jokien, soiden ja metsien yli +Oršasta Minskiin ja Minskistä Varsovaan, ja miten johtaja tämän +marssin aikana opetti miehistölleen ampumista, pistinten käsittelyä ja +linnoitusten valtaamista väkirynnäköllä. Hän kuvasi asiantuntemusta +osoittavalla tavalla Pulaskien tappion Liettuassa ja Puolassa sattuneet +sotatapaukset Veikselin yli siirryttyä, siis Moszyńskin »joukkioiden» +hajoittamisen Klimontowin ja Opatovin luona, Lanckoronan ja Kraśnikin +valloituksen, Krakovan linnan piirityksen, Pulaskin häviön Zamoscien +luona, Nowickin tappion Krasnystawin luona ja Stolowiczen taistelun, +jossa hetmanni Ogiński voitettiin. Sitten seurasi Krakovan piiritys, +Zatorin pienen linnoituksen valloitus ja hävitys. + +Suuriruhtinas kuunteli tarkkaavaisena, kenraalit seurasivat hartaasti +esitystä Venäjän suuren sotapäällikön teoista Krimillä, Turkissa ja +Volgalla Pugatševin kukistumisen aikana. + +Kaikki kerrottiin täsmällisesti, esitys todisti erinomaista +sotahistorian tuntemusta. Kun Rozlucki oli saattanut kuvauksensa +Kosciuszkon kapinaan saakka, antoi hän vielä kerran lyhyen yhteenvedon +Fersenin ja Suvorovin toiminnasta, teki etevästi selkoa Maciejowicen +taistelusta ja, Venäjän armeijan yhdyttyä Stanislawowissa, puolalaisten +kauheasta tappiosta Kobylkan luona, viimein Pragan piirityksestä. + +Hänen kertomuksessaan kuuli kahdeksankymmenen kuuden venäläisen +ja sadan neljän puolalaisen kanuunan jyrisevän kahdeksanpäiväisen +piirityksen aikana. Väkirynnäkkö alkaa! Kuusituhatta puolustajaa +on lyöty maahan... Väestö syöksyy Veikselin rantaan kulkeakseen +pontonisiltaa myöten joen yli. Silta pettää painon alla. Kaksituhatta +henkeä vajoaa syvyyteen, kahdeksan tuhatta joutuu vankeuteen. + +Rozlucki kertoi voitonriemua väräjävin äänin, kuinka sotaherra +seuraavana päivänä ratsasti kaupunkiin yksinkertaisessa univormussa, +ilman ainoatakaan lukuisista kunniamerkeistään. Kaupungin edustajat +tervehtivät häntä Veikselin rannalla tarjoten suolaa ja leipää. He +ojentavat hänelle Varsovan ja samalla Puolan avaimet. Suvorov suutelee +niitä, kohottaa kätensä taivasta kohti ja huutaa: »Jumalani, minä +kiitän sinua, etteivät nämä avaimet ole tulleet minulle niin kalliiksi +kuin...» + +Kyyneleet estivät nuorta vänrikkiä jatkamasta. + +Kuuntelijat olivat syvästi liikutettuja. Rozlucki oli itsekin +liikutettu, etenkin kun hän oli saavuttanut päämääränsä. Suuriruhtinas +oli katsellut häntä erittäin tarkkaavasti, miettivän näköisenä, vieläpä +eräänlaisen ihailunkin ilmein. + + + + +TOINEN LUKU. + + +Rozlucki heräsi lyijynraskaasta unesta, johon, kuten vaunussa istujat +saattoivat todistaa, liittyi kanuunanjyrinän kaltainen kuorsaus. Kun +hän tuli tajuihinsa, loi hän hämmästyneen katseensa loistavaan, hiukan +kaarevaan kattoon, käsitti missä oli ja nauraa hihitti sisäisesti. +Hän tunsi nukkuneensa tarpeeksi ja olevansa vahva kuin kuormahevonen. +Hän kumarsi päätään ja vilkaisi alas vuoteeltaan, joka oli vaunun +nostetulla yläpenkillä. Osasto oli täynnä väkeä. Aurinko paistoi +ikkunasta sisään. + +Nyt on peseydyttävä, ajatteli luutnantti, — sitten syödään paljon ja +jotain oikein maukasta. + +Hän istuutui vuoteelle, mikäli vaunun katon läheisyys sen salli, veti +ylleen ihka uuden univormunsa, jossa on nuhteeton samettikaulus, +neitseelliset olkalaput ja tykistökoulun tähti vasemmalla puolella, +pingoitti satumaisen aistikkaat kiiltonahkasaappaansa suoriksi ja +kampasi tukkansa. + +— Anteeksi! mumisi hän laskiessaan jalkansa alas ja kiivetessään +notkeana kuin kissa korkealle nostetulta penkiltään maahan. +Ummehtuneessa vaunussa kyyryssä torkkuvien olentojen ohi hän kiiruhti +pesuosastoon ja lähti sieltä ravintolavaunuun. + +Kun Rozlucki peseytyneenä ja kammattuna, kahvia ja vehnäsvoileipiä +itseensä ahdettuaan palasi takaisin, oli hän niin onnellinen, että +olisi saattanut syleillä kaikkia matkustajia. Hänen esimerkkiään +seuraten oikoivat vaunussa olijat väsyneitä luitaan, peseytyivät ja +kampasivat itsensä ja keskustelivat kahvista ja juuri mainituista +vehnäsvoileivistä. Keskustelu tapahtui puolankielellä. Piotr Rozlucki +ei sitä siis ymmärtänyt. Vain silloin tällöin sai hän siepatuksi sanan, +jonka hän ymmärsi. Voimakkaalla ritarinkädellään taivutti hän vieterit +kokoon, jotka tukivat hänen vuoteenaan ollutta yläpenkkiä, ja auttoi +erästä naishenkilöä, joka koetti avata ikkunaa. + +Ulkona oli aamu. Kaste kiilsi äsken niitettyjen niittyjen sängellä. +Hopeamaton tavoin peitti se läheisten sänkipeltojen pintaa ja säteili +timantteina vielä leikkaamattomilla tähkäpäillä. Alavaa maata ulottui +silmänkantamattomiin. Siellä täällä sukelsi esiin metsän vihreyttä ja +etäällä siinsi niittymaan kaistaleita. Jossakin kohden saattoi kohota +lentohiekkakumpu, häämöttäen keltaisena pahkurana kauran ja rukiin +pehmoisen vaipan välistä kuusimetsikön liepeellä. Vähäiset koivikot ja +tammiryhmät uinailivat viljapeltojen välissä. + +Rozlucki, joka oli päässyt istumaan ikkunan viereen, katseli maisemaa. +Hän ei ollut nähnyt koskaan tuollaisia majoja tai kyliä, ei milloinkaan +noita suippokärkisiä kirkkoja ja poppelikujia, jotka kulkivat eri +suuntiin maata. Pelloilla väki niitti viljaa, sitoi sitä lyhteihin +ja nosti heinähangolla häkkirattaille. Kun juna suhahti uutterasti +puuhaavien ihmisten ohi, näytti katsojasta kuin väki olisi kumartunut +syvään. Harmaat ja päivettyneet olivat näiden raatajien laihat kasvot, +luisevat heidän vartalonsa, vaaleanharmaat heidän pukunsa. Väriläikän +muodostivat vain kumartuvien ja niitettyjä viljasitomia sulavin +liikkein sivulle siirtävien naisten liinat ja hameet. + +— Miten toisenlaista on kansa täällä! — ajatteli Rozlucki. — Miten +merkillisen harmaata... Miehillä sileäksi ajetut kasvot, solakat +vartalot. + +Hänestä oli hyvin mieluista näin katsella etäisyyteen, taivaanrantaan, +jonne viljapellot ulottuivat. Katsella harmaata, hiekkaista alankoa, +jota aurinko häikäisi ja kaste virvoitti. Kaukaisista vesistä kohoava +usva ei ollut ehtinyt vielä häipyä. + +Villisorsien lauma lehahti lentoon. + +— Polša [Puolanmaan venäläinen nimi. Suom. muist.], ajatteli upseeri. + +Se herätti hänessä tiedottomasti tylyn, synkän tunteen, joka kuitenkin +väistyi hyvin pian hiljaisen mietiskelyn tieltä. Rozlucki oli ensi +kertaa lomalla. Kun hän oli päättänyt Mihailovskin opiston parhaalla +arvolauseella, matkusti hän siihen patteriin, johon hänet oli määrätty +ja joka oli syrjäisessä kaupungissa. Sen oli toimittanut hänelle +hänen setänsä, virasta eronnut kenraali, joka oli hänen holhoojansa +ja asui maalla. Tutkinnon jälkeisen lomakuukauden oli hän viettänyt +erään toisen sedän poikien luona. Tämäkin setä oli kenraali, mutta +pojat olivat jo pysyvästi maalla asuvia tilanomistajia Penzan +kuvernementissa. Vihdoinkin tunsi hän itsensä vapaaksi kaikesta +vuosikausia kestäneestä silmälläpidosta, jonka alaisena hän oli ollut +kadettikoulussa ja tykistöopistossa, missä hän oli ollut vain numero +loppumattomassa sarjassa. Hänen ei tarvinnut tänä hetkenä tuntea +esimiehen tarkkaavaa silmää eikä rikkaiden omaisten tutkivaa katsetta. +Se tuotti hänelle mitä suurinta iloa. + +Vastapäätä olevalla penkillä, ikkunan vieressä, kuten hänkin, istui +nuori tyttö, joka tuskin oli seitsemäätoista vanhempi, miltei lapsi +vielä, mutta jo nainen. Ja se antoi hänelle erikoisen viehättävyyden. +Hän oli riisunut vaatimattoman olkihatun, ja tumma tukka, joka +oli erikoisella tavalla kammattu sivulle, loisti aamuauringossa. +Klassillinen nenä ja hyvin kaunismuotoinen suu koristivat hänen +ruusuisia kasvojaan. Upseeri ei voinut nähdä hänen silmiensä väriä, +sillä nainen luki kirjaa syvään kumartuneena. Hän oli varmaan vasta +äsken tullut vaunuun, sillä hänessä ei näkynyt mitään yömatkustajan +merkkejä. Hänen sileä sinipunerva pukunsa ei ollut rypistynyt eikä +pölyyntynyt, ja hänen poskissaan oli ketojen aamuilman antamaa punaa. + +Rozlucki odotti, että nainen kohottaisi silmiään, ja suuntasi omat +silmänsä tuikeasti häneen. Turhaan! Nainen luki englantilaista +kirjaansa eikä huomannut hänen liikkeitään, kannusten kilinää ja hänen +ilmeistä ihastuttamishaluaan. Viimein nainen nosti loistavat tummat +silmänsä, mutta hän ei katsonut uuteen matkatoveriin. Rozlucki tunsi +— sillä hän oli havainnut sen naisen vilahduksellisista liikkeistä — +ettei hänen salainen manööverinsä ollut jäänyt huomaamatta ja että +nainen oli selvillä siitä, minkä vaikutuksen hän oli Rozluckiin tehnyt, +mutta että hän ei tahtonut häntä nähdä eikä tietää mitään hänen +läsnäolostaan. Se saattoi Rozluckin voimattomaan raivoon. Mitä kauemmin +hän katseli naista, sitä selvemmin huomasi hän tässä ensi nuoruuden ja +hienon, sisäisen kulttuurin viehätyksen. Jokainen liike hänessä oli +ilmaus hänen yksilöllisestä hengestään, mutta samalla perinnäisestä +käytöstaidosta. Rozlucki totesi, että heidän molempien välillä, vaikka +nainen oli tuskin askeleenkaan päässä hänestä, oli läpitunkematon +seinä. Tuota järkkymätöntä tyyneyttä, joka kätkeytyi hilpeän ja +kohteliaan hymyn taakse, ei mikään voisi särkeä. + +Kun Rozlucki näytti tahtovan lävistää hänen kasvonsa vasta +koulunseinäin sisältä päässeen upseerin sudensilmillä, nosti nainen +katseensa välinpitämättömänä ja käänsi sormenpäillään kirjanlehteä. + +Vaunuun astui matkustaja, joka lausui toisille vaunussa olijoille +puolaksi, että junassa oli ruokailuvaunu. Ruskeatukkainen kaunotar +laski kirjan penkille ja kysyi, oliko ravintolavaunu kaukana ja mihin +suuntaan oli mentävä. + +Rozlucki ajatteli: — On totta, mitä puolalaisista kirjoitetaan. He +ovat kylmiä kuin kivi, ja meitä kohtaan pelkkää vihaa. Jokaisesta +silmäyksestä uhoo viha. + +»Kylmä ja vihaa huokuva puolatar» nousi paikaltaan ja pani hatun +päähänsä niin välinpitämättömänä kuin olisi hän ollut aivan yksin +osastossa. Hän meni hame kahisten ulos, ilmaisten jokaisella +liikkeellään, että upseeri Rozluckin oppilause piti paikkansa. Rozlucki +katseli kauas etäisyyteen ja vihelteli itsekseen. + +Tuo nainen oli turmellut hänen hyvän tuulensa Hitto vieköön! Ihana +olento... Hän tunsi naisen poissaolon ja raivosi tästä syystä +sisäisesti. Huojennuksekseen murisi hän itsekseen voimakkaita +upseerimaisia haukkumasanoja, turvautuipa kenties myöskin sotamiehen +sanavarastoon. Viimein osui hänen katseensa auki olevaan kirjaan, joka +oli penkillä nimilehti päälläpäin. Hän luki Laon and Cythna or The +revolt of Islam by Percy Bysshe Shelley. Hän osasi itse verrattain +hyvin englanninkieltä, jota vaaditaan tykistöopistossa ja jonka +osaaminen oli muotiasia. Hän luki myös mielellään englantilaisia +kirjoja. Miten mielellään hän olisikaan antautunut keskusteluun +lapsekkaan nuoren, tyttömäisen lukijattaren kanssa kirjailijoista, +joihin hän oli tutustunut. Mutta nainen ei olisi antautunut hänen, +»moskalin» (ryssän), kanssa keskusteluun! Ja kuitenkin olisi Rozlucki +naisen suureksi ihmeeksi voinut ilmoittaa, että hän oli syntyperältään +oikeastaan puolalainen, että hänen äitinsä oli puolalainen, joskin +uniaatti, siis oikeauskoiseen kirkkoon kuuluva, ja että hänen isänsä +oli ammuttu osanotosta Puolan kapinaan. + +Tämä muisto, jota hän ei milloinkaan päästänyt luokseen, ajatus, +jota hän ei sietänyt tajunnan kynnykselläkään, tuo häpeätahra vei +hänet takaisin oikealle ladulle. Hän miehistäytyi ja panssaroitui +kaikkea mielenliikutusta vastaan muistuttaen itselleen, että hän +oli upseeri ja että hänen oli tässä maassa järkähtämättä suojeltava +armeijan kunniaa. Hän siis asettui valloittamattomaan, uhkaavaan +asentoon, kuten kanuunoilla ahdettu vallitus, ja odotti vihollista. +Mutta kun tämä vihollinen kulki hänen polviensa ohi ruusunpunervassa +puvussaan, joka kurjenmiekan lehtien tavoin painautui hänen verhokseen +ja levitti tuskin huomattavaa tuoksua, kadotti hän taas tarpeellisen +sotilaallisen ryhdin. Tahtomattaan loi hän syrjäkatseen _»kavalaan +puolattareen»_. Viehättävä, ihastusta väräjöivän hymyn peittämä oli +naisen suu, kun hän luki tuota fantastista romaania Laonista ja +Cythnasta, noista kidutetuista hengistä, jotka taistelevat viimeiseen +hengenvetoon, noista sankareista, jotka yhtyvät vasta taivaassa. +Tämän maailman ihanimman runoilijan iätikukoistavat ajatukset ja iäti +tuoksuvat tunteet huumasivat naisen sileätä otsaa, joka oli puhdas kuin +taivaankansi kesäpäivänä. + +Rozluckista tuntui mieluisalta, että hän sai istua tämän vieraan +kanssa samassa osastossa. Juna kiidätti häntä eteenpäin, hänen +ajatuksensa punoutuivat mielensä mukaan. Tunteiden esteetön lento +tempasi hänet mukaansa hämäriin mielikuviin, jotka olivat hänen +muististaan häipyneet, hillittyjen, irtinyhdettyjen, ikivanhojen +sointien pyörteeseen, jotka enää vain äänenä elivät hänen sielussaan. +Ihan syvällä hänen tietoisuutensa sisimmässä oli piilossa yksinäisiä +unohtuneita puolalaisia sanoja, himmeinä ja haalistuneina kuin +paljaiden jalkapohjien jäljet meren rannan hiekassa. Rajut kuurosateet +ovat huuhtoneet ne pois, myrsky on ne tasoittanut, meren aalto +hävittänyt. Vienosti humisevia sanoja, yli maailmallista kuiskailua, +tuskin erottuvia ääniä: + +— Piotruš, ainoa poikaseni... + +Kuin samea pilvi kulkee ohi hänen silmiensä. Kyynelten kostuttamat +kasvot, kalpeat ja kärsineet, kuumepaloiset huulet, kauhistavat, +selälleen auenneet, jähmettyneet, kauhua ammottavat silmät Pitkiä +mustia hiussuortuvia, jotka punoutuivat nyyhkytyksenä sielun ympärille. +Rukoilevat kädet kurottuvat jäykkinä atlassikankaisella peitteellä. + +Upseeri pudisti luotaan kauhean unen. + +Yhä tiheämmässä vilahti silmien eteen rakennuksia, aitoja, vajoja ja +lopuksi rumia monikerroksisia taloja. Kiskot monistuivat. Hyvin pian +alkoi ilmaantua ruskeita ja punaisia tavarajunia loppumattomiin, kunnes +ne peittivät taivaanrannan. Juna syöksyi sietämättömästi täristen. +Tehtaanpiippujen sinervä savun häivä ja punaisenruskea veturinhöyry +verhosivat taivaan. Tuontuostakin pujahti savusta näkyviin makasiinin +korkea musta muuri, vaja tai tehdashalli rikkinäisine kattoineen. + +— Olemme Pragassa, sanoi eräs matkustajista. + +— Siinä siis on Varsovan esikaupunki, ajatteli Rozlucki merkillisen +samein tuntein. Hänen silmänsä jäivät katsomaan tuota sekavaa, +muodotonta, levotonta, synkkää kuvaa, noita aineellisen elämän +mykkiä merkkejä. Kumea jyminä tunki hänen korviinsa. Juna pysähtyi. +Kaunis, mutta katala puolatar otti vähäiset matkatavaransa ja lähti +kiireesti vaunusta odottamatta kantajaa. Rozlucki seurasi hetken aikaa +katseellaan häntä. Vieras häipyi väkijoukkoon ja katosi. + + + + +KOLMAS LUKU. + + +Varsovaan jäi Rozlucki useammaksi päiväksi ja kyllästyneenä +hotellissaoloon katseli kaupunkia. Häntä ihmetytti puolalaisten +suurilukuisuus ja heidän elämänmuotonsa. Ei pitänyt paikkansa, mitä +viralliset käsikirjat väittivät ja mitä asiantuntijain suulliset +kuvaukset säestivät. Häntä harmitti se, että he esiintyivät +eristäytyneenä, koossa pysyttäytyvänä aineksena, jossa liikkuvat +virtaukset kätkeytyivät syvälle eivätkä olleet katselijan +tavoitettavissa. Katselija toivoi, ettei olisi olemassa mitään »Puolan +kysymystä». Hän ei voinut nauttia kauniiden naisten viehätyksestä, ei +kulttuurin, taiteen, arkkitehtuurin ja muistomerkkien omintakeisuudesta +eikä elämän yksityisistä ilmiöistä, kun elämä oli hänelle vierasta. +Kaikki tuo oli kietoutunut yhteen »Puolan kysymyksen» kanssa ja oli +ehdottomasti vihamielisessä suhteessa henkilöön, joka ajoi tässä maassa +»Venäjän asiaa». Matkustajaan ei Varsova tehnyt ainoassakaan suhteessa +miellyttävää vaikutusta. Siellä oli kaikki kieroa, matelevaa aina +alhaisuuteen saakka ja samalla kertaa petollista tuossa alhaisuudessa +tai sitten ilmeisesti vihamielistä, suorastaan kuolettavan +vihamielistä. Hän näki aivan uusien ilmiöiden arvon, merkityksen, +kauneuden ja erikoisen viehätyksen, hän näki sen kaiken ensi kerran, +mutta kuin paksun lasilevyn takaa. + +Kuljeskellessaan vieraassa kaupungissa hän etsi junassa näkemäänsä +tuntematonta naista. Kun hän ajoi raitiovaunussa, istui teatterissa, +kävi taulugalleriassa, Lazienkin puistossa tai pyhän Johanneksen +kirkossa, luuli hän aina näkevänsä hänet äkkiarvaamatta. Turhaan. Häntä +ei näkynyt. Hän pysyi kätkössä jossain tämän Puolan sisällä ja kuten +kaikki muukin verhon takana. + +Nuori upseeri matkusti nyt isänsä sedän, eronsaaneen kenraalin luo, +joka asui maalla. Kun hän nousi junasta pienellä rautatienasemalla, +jossa häntä oli neuvottu nousemaan, käski hän kantajansa etsiä +Oplakanesta lähetetyt hevoset. + +— Hevoset odottavat! ilmoitti poika ja vei hänet pimeän asemahuoneen +läpi nelivaljakon luo. Upseeri hyppäsi rattaille, kun hänen +matkatavaransa oli sijoitettu, ja komensi lyhyesti venäjäksi: + +— Trogaj! (»Aja, anna mennä!») + +Kasvavassa iässä oleva livreapukuinen kuskipoika kääntyi katsomaan +kyydittäväänsä ja ymmärsi vasta vähän ajan perästä, että hänen oli +lähdettävä ajamaan. + +Oli vielä pimeä, mutta alkoi jo aivan hämärästi sarastaa. Ilmassa oli +kosteaa höyryä rankkasateen jälkeen, joka oli vasta äsken lakannut. +Kummallinen hiljaisuus vallitsi ympärillä. Pienet, yksinkertaiset +vieterittömät britška-ajoneuvot, joissa oli yksi kiinnitettävä +istuin, veivät häntä eteenpäin kuin kehdossa kiidättäen. Kuului +hevosen kavioiden terävää mäiskettä sileässä, pehmenneessä savessa ja +lätäköissä. Saavuttuaan leveälle maantielle kuski läimäytti useampia +kertoja piiskallaan ja hoputti nelivaljakkonsa ravijuoksuun. Rozlucki +kurottautui katsomaan, millaisia hevoset olivat, ja näki neljä +kookasta, väkevää ja nopsaa ajohevosta. + +Kostea aamukylmä tarttui nuoreen upseeriin. Hänen oli pakko nostaa +pystyyn uuden univormuviittansa kaulus ja työntää kädet hihoihin. +Oikealla ja vasemmalla näkyi sänkipeltoja, kaura, peruna- ja +vehnäsarkoja, pitkissä riveissä mökkejä, puiden takaa pilkistäviä +kartanoita, kirkkoja. Se kaikki häämötti hämärästi oudonnäköisenä, +unisena, salaperäisenä. Eräässä kohdassa suhahtivat rattaat +puistokujalle, jota toiselta puolelta reunustivat vanhat koivupuut. +Vanhat koivut kumartuivat huonoksi ajetun tien yli kuin surkutellen +ihmiskohtaloita, jotka vuosimääriä kulkivat tämän tien loassa, savessa +ja raiteissa... Päivä vaikeni. + +Rozlucki havahtui torkuksistaan, tähysteli koivuja ja tunsi maiseman +miellyttäväksi. Hän koetti päästä puheisiin nuoren kyytimiehen kanssa +ja kysyi häneltä näkyviin tulevien maatalojen ja kylien nimiä, mutta +kyytimies ei ymmärtänyt venäjää. Hän ilmaisi merkein, ettei hän +ymmärtänyt, tai lausui sanoja, jotka olivat »barinille» (herralle) +aivan käsittämättömiä. Puhelu keskeytyi, ja »barinin» täytyi tyytyä +kuuntelemaan leivosen liverrystä, joka oli hänelle ymmärrettävämpää +kuin puolankieli. + +Päivän alkaessa sarastaa siinsi kaukana metsäisiä harjanteita. Rozlucki +koetti vielä kerran tiedustella kyytimieheltä, mitä metsiä ne olivat, +ja sai viimein tietää niiden yhteisen nimen. Kuultuaan sen kietoutui +hän lujemmin vaippaansa ja torkkui Oplakaneen asti. + +Seitsemän tienoissa aamulla saapui hän perille. Hän ajoi pitkältä +vanhalta poppelikujalta rappeutuneesta portista pihalle. Maatalo, jonka +kuistin eteen hevoset pysähtyivät, oli varmaankin rakennettu puoli +vuosisataa sitten. Vierasta tervehtimään tuli kenraali, hyvin iäkäs +vanhus, joka vuosistaan huolimatta oli säilyttänyt lujan ryhtinsä ja +tuittupäisen ja ankaran olemuksensa. Vaikka oli varhainen aamu, oli +hän jo peseytynyt ja kammattu, ja varsisaappaitten korot kolisivat +äänekkäästi hänen kulkiessaan. Hänen housuissaan oli punainen nauha, +ja myöskin takki oli univormutakin näköinen. Hän tervehti tulijaa +hyvin sydämellisesti, syleili häntä moneen kertaan ja katseli häntä +kauan, kaihtaen kädellään silmiin sattuvaa auringon valoa. Vihdoinkin +saattoi nuori upseeri puhua toisen kanssa hänelle ymmärrettävää kieltä. +Rozlucki nautti saadessaan puhua huomioistaan ja vaikutelmistaan. + +Vanhus kuunteli koko ajan suopeana, vaikkakaan hän ei hyväksynyt +kaikkea, kuten saattoi havaita. + +Kun he olivat juoneet kahvia kahden suuressa, mansikoilta tuoksuvassa +ja kärpästen kansoittamassa ruokasalissa, vei vanha kenraali +sukulaisensa erääseen talon päässä olevaan huoneeseen, jossa oli mukava +valmis vuode ja sen edessä nide Turgenjevin novelleja, jonka setä oli +liikuttavan huomaavaisesti pannut esille. Piotr riisuutui nopeasti ja +nukkui heti uneen. Muutaman tunnin kuluttua herätti hänet rattaitten +tärinä ja ikkunan alta kuuluva äänekäs koiranhaukunta. Ikkunan edessä +oli harso, mutta kärpäset tunkivat sittenkin sisään ja purivat kahta +hullummin. Tykistöupseeri peseytyi ja kampasi itsensä, puki univormun +huolellisesti yllensä ja meni useiden huoneiden läpi suurimpaan +huoneeseen, josta äänten sorina tulvahti kuuluviin. Hän avasi oven ja +astui saliin. + +Setä nousi hänen kumartaessaan ja esitteli perheensä hänelle. +Piotr tutustui useihin sukulaisiin, jotka tulivat tavallisesti +sunnuntaisin eri naapurikartanoista ja vuokratiloilta Oplakaneen, +missä he menivät kirkkoon ja täyttivät sukulaisen velvollisuutensa +perhettä kohtaan. Kenraalin vanhin poika, iäkäs vanhapoika Hippolit, +hoiti Oplakanen tilaa. Hän oli kookas herra, jolla oli mustaksi +värjätty tukka ja vanhanaikainen poskiparta, jommoisia näkee usein +vanhoissa kivipiirroksissa, synkkä ja kaikille epäystävällinen. Hän +tervehti Piotria kylmällä kädenpuristuksella ja alkoi heti kenraalin +kanssa puolankielellä väitellä taloudellisista asioista. Kenraalin +toinen poika, Michal, samaten jo vanhempi mies, oli juuri saapunut +Cierniesta, kartanosta, joka hänellä oli vuokralla. Hän oli ottanut +mukaansa tyttärensä, keskikauniin, päivettyneen, tarmokkaan, iloisen +ja luontevan tytön, ja poikansa, joka oli ylioppilas, mutta joka oli +joidenkin yliopistossa sattuneiden levottomuuksien takia oleskellut +maalla jo kauemmin aikaa. + +Kaikki katselivat Piotria uteliaina, mutta ilman varsinaista +myötätuntoa. Useat, kuten ylioppilas, joka lakkaamatta poltti +tupakkaa, ja nuori Kamilla tai Kama, katselivat häntä vieroen ja +peittelemättömän kylmästi. Piotr oli hauska ja niin hyvällä tuulella, +että hän oli valmis antamaan tällaisen mielialan anteeksi. Hän pyysi +heitä hartaasti puhumaan hänelle venäjää, koska hän ei ymmärtänyt +sanaakaan puolankieltä. Hän sanoi sen ystävällisesti ja avoimesti, hän +pyysi tätä huomaavaisuutta veljellisen sydämellisesti. Mutta siitä ei +ollut kerrassaan mitään hyötyä. Päinvastoin se vielä tuimensi katseiden +vihamielisyyden. Serkku Kama alkoi keskustella, mutta ranskankielellä, +ja nuori ylioppilas päästeli vain savupilviä suustaan eikä puhunut +yhtään sanaa. Tilanhaltija Hippolit poistui huoneesta; kohta kuului +vajasta hänen kova äänensä, joka antoi palkollisille sillä lailla +neuvoja ja ohjeita, että ranskankielisen jaarituksen täytyi keskeytyä. +He olivat keskustelleet joutavanpäiväisistä ja turhanaikaisista +asioista, sillä heti kun Piotr tahtoi siirtyä olennaisempaan ja +tärkeämpään puheenaiheeseen, karkoitti hänet serkku siitä ironisella, +tuskin huomattavalla hymyllä tai tekosyyllä. + +Vain vanha kenraali oli nuorelle upseerille huomaavainen ja kohtelias. +Hän selitti hänelle kauan ja perinpohjaisesti, että hän itse oli etevän +toverinsa, kenraali Siegelin tilan hoitaja, joka Siegel osanotostaan +Puolan kapinan kukistamiseen oli saanut lahjaksi toistakymmentä +maatilaa. Yksi niistä, Oplakane, oli vuokralla hänellä, kenraalilla +itsellään, toinen, Ciernie, hänen nuoremmalla pojallaan Michalilla. +Yleensä ei perhe kuitenkaan ollut varakas ja se siirtyi Puolan +aateliston tavoin vuokratilalta toiselle. Ilman kenraalin eläkettä +ja aikaisempien suhteiden johdosta saatua valtuutta lahjoitustilojen +vuokraamiseen ei perheen toimeentulo olisi ollut turvattu. Kenraalin +äänensoinnissa kuului äkeys ja miltei leppymätön viha. Vanhus nieli +sen väräjävin huulin, tekohampaat kalkattaen vastatusten. Vihdoin hän +mumisi: + +— Niin se on, poikaseni. Puolalainen syntyperä... Saksalaiset ovat +saaneet lahjoituksia. Heillä on lujat asemansa Pietarissa. Mutta me +saamme tässä kolkassa kierrellä pienten aatelisvuokraajien tavoin. Ja +sellaista on ollut jo vuosikausia. Niin ovat nyt asiat, poikaseni. + +Vanha kenraali huitaisi katkeran alistuvasti kädellään. Kama ja +ylioppilas Viktor nauroivat miltei ääneensä. + +— Naura sinä vaan ääneen! sähisi vanhus Viktorille. — Poliisikomisarius +on jo kolme kertaa kysellyt sinua minulta. Minä saan miettiä pääni +puhki, miten voisin pestä sinut puhtaaksi. Naura sinä vaan! + +— Minä en ole pyytänyt sinun suojelustasi, isoisä! kivahti ylioppilas +itsetietoisena ja töykeästi; jos poliisilla on jotain asiaa minulle, +niin löytää hän kyllä tänne. Sinun ei tarvitse ollenkaan huolehtia +minusta. Hän tietää, mistä minut voi löytää. + +— Tulkoonkin vaan! — lisäsi Kama. + +— Sen hän tekee! — tiuski vanhus. — Saat taas istua vuoden. + +— Jos sikseen tulee niin... olen valmis! + +— Ja toisen ja kolmannen, kunnes lähtee halu ahtaa talonpoikien päähän +kaikenlaista hullutusta. + +— Sinä et istu minun tuomarinani, ja ehkäpä armahtavat minun +kaulanikamiani, — mumisi Viktor hiljaa. + +— Ole vaiti! — huusi vanhus ähkyen kumeasti. + +— Kun ei kimppuuni käydä, olen minä aina vaiti... — puolusteli Viktor. + +Piotr ei ollut tästä keskustelusta ymmärtänyt mitään, mutta sen +tunnelman oli hän vaistonnut. Hän oli ilmeisesti vanhan kenraalin +puolella, jota kohtaan hän alunpitäen oli tuntenut sympatiaa, mutta +hän olisi mielellään antautunut keskusteluun nuorten sisarusten kanssa +ja hänestä olisi ollut hauskaa päästä heidän kanssaan samanlaiseen +periaatteelliseen keskusteluun kuin ennen toveriseurassa, jossa +väittely oli väliin kestänyt koko päivän, vieläpä venynyt yöhön ja +seuraavaan päivään asti. Nyt ilmaisi ikkunan alta kuuluva narina, että +vaunut olivat valmiina, joilla kaikki lähtisivät kirkkoon. + +Vanha kenraali lähti huoneeseensa, josta hän palasi hyvin pian mustassa +sivilipuvussaan ilman mitään sotilaallisia merkkejä. Hän nousi +poikansa Michalin, rauhallisen, mukautuvan miehen kanssa vaunuihin. +Etuistuimelle asettuivat Kama ja Piotr. Viktorille ehdotettiin, +että hän nousisi kuskipukille, mutta hän julisti ylioppilasmaisella +kopeudella, ettei hän mihinkään kirkkoon menisi, että hänelle tämä +tässä oli kirkko. Näin sanoessaan osoitti hän taivasta, lehmuksia ja +portin takana kasvavaa viljaa. Kenraali tuli punaiseksi kuin nauris +ja supisi jotain itsekseen lausuen tuikealta kuuluvia puolalaisia ja +venäläisiä sanoja sekaisin. Viktor kumarsi, ohjasi askeleensa metsään +ja katosi eräässä tienkäänteessä. + +Kirkolle, jonne oli kahden virstan matka, vei epätasainen tie. Pieni +temppeli oli kunnaalla lehmusten ja jalavien varjossa, aivan keskellä +hyvin suurta kylää. Kylän mökki, aita ja puutarhajono seurasi pitkälle +ulottuvan harjanteen reunaa. Väki meni jumalanpalvelukseen. Talonpojat +raskaissa ruskeissa takeissaan, jotka ulottuivat miltei maahan saakka, +jalassa raskaat saappaat ja päässä miltei yhtä raskaat hatut, vaimot ja +tytöt niin räikeissä liinoissa ja leningeissä, että silmiä häikäisi. +Tämä kirjava joukko liikuskeli pakinoiden kirkonpihan muuriportin +edustalla. Siellä olivat myös naapuri-aateliston erilaiset ajopelit, +avonaiset, umpinaiset ja korivaunut. Piotr, joka näki tällaista ensi +kertaa elämässään, katseli sitä ihmeissään. Mutta hänkin veti ihmisten +katseet puoleensa. Kun ikivanha, ahdas kirkko oli jo niin täynnä väkeä, +ettei voinut enää sormea liikuttaa, jäi koko Oplakanen seurue kirkon +pihalle lehmusten alle, lisäksi oli Piotr oikeauskoinen eikä uskaltanut +työntäytyä sisään, vaikka hän olisi mielellään nähnyt, miltä sisällä, +tuolla »latinalaisuuteen vieteltyjen» pyhätössä näytti. + +Ulkona oli hyvin kaunista. Jättiläislehmukset olivat jo vuosisatoja +tunkeneet juurensa hautojen pohjaan, joissa makaavien lastenlapset +nyt rukoilivat näiden puiden lehvien suojassa, ja ne loivat runsasta, +kauaksi ulottuvaa varjoa. Lintuparvet visertelivät tuuheissa latvoissa, +kirkon perältä kaikui urunsäveliä ja väliin vanhaa latinalaista +tekstiä lukevan kaniikin yksinäinen ääni. Viimein alkoi suuri +kansanjoukko tulvia kirkosta kirkkomaalle ja liikuskella hitaasti +eteenpäin. Kookkaiden pitkätakkisten talonpoikien kiinteän, suljetun +ryhmän takana kulki valkopukuisia tyttöjä, joilla oli tukassa +seppeleitä koruttomista kehäkukista ja jotka siroittelivat kukkia. +Heitä seurasi baldakinin alla kulkeva pappi kullalla kirjaillussa +kirkkoasussa, kahden ympäristön kaikkein lihavimman tilanomistajan +tukemana. Baldakinin takana tungeskeli väkijoukko laulaen kaikesta +sielustaan. Kiivaasti soivat kellot, valtava laulu, kukkien tuoksu +— se kaikki huumasi Piotria. Hän tuijotti sanattomana tätä näkyä +katsellen. Kun pappi, tukeva, hyvinvoipa herra, joka kantoi raskasta +kultaista ehtoollisleipäastiaa, tuli Oplakanen seurueen kohdalle, loi +hän silmäyksen univormupukuiseen upseeriin katsellen häntä vilkkain +mielenkiinnoin; samoin tekivät tilanomistajat hänen molemmilla +puolillaan ja myös talonpojat, jotka lauloivat sydämensä ja terveen +ruumiinsa pohjasta, ja kukkia siroittelevat tytöt. Piotr tunsi olevansa +täällä aivan liikaa. Hän ei olisi tahtonut mitään niin hartaasti kuin +päästä livistämään heti pois. Hänellä oli kiusallinen tunne. Nämä +kuvat vaivasivat häntä ja salpasivat painollaan hänen henkensä. Hänen +serkkunsa Kama kuiskasi hänen korvaansa: + +— Sinun univormusi tuo täkäläisen väestön mieleen epämieluisia +seikkoja, rakas serkku. Se se on, joka tekee tuon huonon vaikutuksen. + +Piotr tunsi jonkinmoista helpotusta, jota ei kuitenkaan kestänyt kauan. + +Hartaustilaisuudesta palasi seurue Oplakaneen ja söi kelpo ruokahalulla +aito puolalaisen maalaispäivällisen, johon kuului vadit täynnä +kananpoikia, salaattia, kaikenlaisia vihannes- ja hillokelajeja, joiden +jälkeen sydän tulee pehmeäksi ja ajatukset joutuvat vienon optimismin +valtaan. Päivällisen jälkeen käyskenneltiin jykevinä vanhassa +hoitamatta jätetyssä puutarhassa ja koetettiin keksiä jos jonkinlaista +huvitusta. Kama soitti pianoa suuressa salissa, ja seurue kokoontui +nauttimaan soitosta hänen ympärilleen. Olipa saapunut murjottava +Viktorkin samoiltuaan takamaat ja käytyään metsätöllit. + +Vanha kenraali pyysi Kamaa laulamaan jotain. Nuori tyttö kursaili +viitaten pietarilaisen serkkunsa ankaraan arvosteluun, mutta lopulta +hän löi akordin, vieläpä toisenkin. Tämän jälkeen kääntyi hän +seurueeseen päin ja sanoi, että hän osasi laulaa vain sangen harvoja +lauluja ja ettei niistä kenties pidettäisi. Mutta hänen isänsä herra +Michal teki torjuvan merkin kädellään tahtoen sanoa, ettei tämä väite +ollut paikkansa pitävä. Kama soitti alkusoiton ja alkoi voimakkaalla, +kauniilla, puhtaalla, vaikkakin kouluuttamattomalla äänellä laulaa. +Laulun oli säveltänyt eräs nuori säveltäjä Julius Slowackin sanoihin: + + Enkelten parvi täyttää kotikunnaat, + se viittoo kaukaa tervehdyksen meille. + Poloisten joukolle se tuoko lunnaat, + veriinsä, vaierruksiin nääntyneille? + Ja kuumat kyyneleet ne maata kasti, + niin miekkaa rukoiltiin nyt palavasti. + +Taaskin pauhasi myrskyisä säestys, ääni sydämen sisimmästä, rintaa +painavan kiven alta. Laulu jatkui: + + Seis hurjimus, ulaani, minne ajat! + Sun ratsus kaataa paadet sekä rajat! + — Vain äitini häväisty siin' on hauta, + sydän jos halkee, silmä on kun rauta. + Kaviot marmorist' iskevät tulta, + ja koston miekka välähti kuin kulta. + +Vanha kenraali istui nojatuolissaan ja rouhi leukojensa välissä +jotain sisäistä tunnetta tai asiaa. Hänen poikansa Michal katseli +tytärtään syvää liikutusta osoittavin ilmein. Viktor hyräili hiljaa +itsekseen säveltä ja oli siihen yhtä ihastunut kuin sanoihin. Piotr ei +ymmärtänyt sanoja, mutta sävel lausui ne hänen korvaansa. Tämä sävel +oli ihmeellinen kuin kostean syreeninoksan tuoksu, jonka kanssa muisto +sulautuu yhteen monesti koko elämäksi. + +Tuo kieli tuntui hänestä nyt ensi kertaa kaikessa kovuudessaan +soinnukkaalta. Käsittämättömät sanat saivat väriä ja loistetta. Kun +laulu oli vaiennut, pyysi upseeri, että hänelle selitettäisiin sen +sisällys. Kama suoristi hymyillen pukunsa poimuja ja sanoi: + +— Sanat eivät merkitse oikeastaan mitään, ne ovat tyhjänpäiväisiä, +kuten tavallisesti lauluissa... Se on yksinkertainen puolalainen laulu, +kenties hädästä ja kurjuudesta tai ehkä maineesta ja suuruudesta. Ei +mitään oikeata järkeä eikä ajatusta. + +— Mutta kuitenkin ... — vastasi Piotr pyytäen. + +— Sinä et ymmärrä sitä, hyvä serkku, — huomautti Viktor, — sillä siitä +puuttuu tosiaankin johdonmukainen ajatus, kuten kaikesta täällä meillä. +Sitä laulettaessa on samanlaista kuin jos pitäisi peiliä silmiensä +edessä. Kun katsot tarkasti, näet kenties peilissä kaikki, mitä +tarvitsee. + +— Sinä näet siinä varmasti kaikki, mitä sinä tarvitset, — murahti +kenraali, joka oli Viktorin kanssa aina riitakannalla. + +— Aivan niin, minä näen tosiaankin ... — vastasi Viktor nauraen, +jolloin hänen terveet hampaansa näkyivät. + +Hiukan harkittuaan asiaa Kama lähestyi Piotria ja sanoi: + +— Etkö tahtoisi ratsastaa meidän kanssamme Ciernieen? Siellä voin +kenties selittää sinulle, mitä se laulu merkitsee. + +— Minä tulen mielelläni. + +— Minä lähden mukaan, virkkoi Viktor. — Ukko, tuletko sinä? — kysyi hän +isältä, hiljaiselta Michal herralta. + +— Tulen, käske valjastamaan hevoset. — + +— Isoisä antaa kai minun ratsastaa Ruskolla? — kysyi Kama +mairittelevasti vanhalta kenraalilta. — Piotr-serkku tuo sen sitten +takaisin, se saa juosta Virman rinnalla, jolla Piotr ratsastaa. + +— Vai niin, sinä viet Virmankin. Ei Rusko riitä, — murahti Hippolit. + +— Varmaan ei _tuollakaan_ ole hevosta, — lisäsi kenraali. + +— Hänellä on oma hevoskaakkinsa, — vastasi Viktor sytyttäen uuden +savukkeen. — Tuo ei ole milloinkaan kaivannut teidän korkean armonne +ylhäisiä hevosia. + +— Viktor, — ärjäisi Michal-herra synkkänä, — sinä et ole isoisälle +tarpeeksi kohtelias. + +Poika epäröi hetkisen, sitten hän sanoi hiljaa, mutta ivallisen +purevasti, katsoen isäänsä suoraan silmiin: + +— Slušajuś. [Ven. слушаюсь 'kuten käskette'.] + +Kaikki hätkähtivät, tuo sana teki omituisen vaikutuksen, se kävi kuin +pistos jokaiseen ja kuohutti. Kamakin loi veljeensä katkeran, moittivan +katseen. Mutta ylioppilaan kasvot olivat liikkumattomat. Silmät +piiloutuivat rypistettyjen kulmien alle, ja niiden tuikea kiiltokin +kätkeytyi. Hippolit poistui huoneesta pitkin askelin, ja pian kuului +hänen karjuntansa tallirengille. + +Kohta sen jälkeen ajoivat oven eteen vaunut, joihin Michal nousi, kun +taas Kamalle, Viktorille ja Piotrille satuloitiin hevoset. + +Isä Michal istuutui pieneen vieterittömään britškaan, Viktor kapusi +»koninsa» selkään, Kama sai Ruskon ja Piotr Virman, joka ensi hetkestä +alkaen huohotti hänen allaan kuin ankarasti raatanut päivätyöläinen. +Vanha poppelikuja päätyi eri suuntiin haarautuvaan leveään +maantiehen. Ainoana vaihteluna yksitoikkoisessa, alavassa maisemassa +ja harmaanvalkeassa pölyssä oli siellä täällä jokunen katkennut +pihlaja tahi pölyinen orapihlajapensaikko. Etäämpänä näkyi ikivanha, +kumara koivu. Tie kulki erään Oplakanen ulkokartanon ohitse, sitten +korkeammalla olevien viljapeltojen, raivaamatta jätetyn viidakon ja +kaadetun metsän jäleltä jääneen kannokkoisen ahon läpi. + +Kukkulalta avautui heidän eteensä laaja, metsän reunustama laakso, +jonka keskeltä välkkyi virta ja iso lampi. Kama viittasi lampea +ja sitä ympäröivää metsikköä kohti ja sanoi Piotrille, että siinä +oli Ciernie. Isä Michalin britška vieri alas mäkeä. Ratsastajat +seurasivat heti perästä. Kohta he saapuivat kukkulan rinteillä +oleville Ciernien maille. Kuivia heinärukoja näkyi vielä korjaamatta +niityillä. Katajapensaiden läpi kiemurteleva kapea tie sivuutti +lammen ja sukelsi sen toisella puolella mielenkiintoisiin, mutta +hengenvaarallisiin rotkoihin, kuiluihin ja petollisiin puroihin. +Sai suorastaan kahlata vedessä ja liejussa. Piotrille ilmoitettiin, +ettei tämä seudulle niin ominainen liikkumistapa ollut vähääkään +vaarallinen, sillä inhimillinen varovaisuus suojaa aina tapaturmalta. +Korvaukseksi laulelivat linnut lepissä kauniimmin kuin missään muualla, +kukkaset ja ruoho tuoksuivat, lukemattomat purot lorisivat. Kun isä +Michalin britška oli ajanut viimeisen pienen puron poikki, huomasi +Piotr kirjavan kylännuorisoparven istumassa ristiinnaulitun kuvan +ympärillä leppien varjossa lähellä lampea. Hän katseli kummallekin +puolelle tietä, viljaa, pensaita, kukkia ja ihmisiä, ja äkkiä hän +näki nuorten parven hajaantuvan eri haaroille säikähtyneiden lintujen +tavoin. Tyttö, jolla oli yllään värikäs kaulaliina, valkea paita ja +kirjava hame, juoksi viljapeltoon kadoten sinne kuin peltokana — +harmaapukuinen poika livahti kaurapellon ojaa pitkin tiehensä. Puitten +runkojen ja pensaitten takaa kurkisteli päitä, aidan takana olevista +takiaispensaista vilahti olkihattu tahi liinatukka. Viktor nauroi +sille, mitä näki, niin että oli haljeta. Lopuksi hän nousi seisomaan +jalustimiin ja huusi joka taholle: + +— Tervetuloa! + +Sitten hän ratsasti ravia kartanoa kohti. Kama selitteli Piotrille +vielä jotakin. + +He olivat perillä. Asuinrakennus oli Cierniessä pieni, valkeaksi +rapattu, vähäpätöinen ja koko lailla rappeutunut. Seinät hohtivat +valkeina korkeaa, mustaa kattoa vasten. Porstuaa kierteli villiviini. +Talon, takana kohosi neljä ikivanhaa lehmusta, toisen päädyn +kohdalla ojenteli päärynäpuu mahtavia oksiaan katon yli. Pihamaata +ympäröi männyn vitsaksista punottu aita, joka kertoi järjestyksestä +ja siisteydestä. Ikkunoiden edustalla ja päätyjen kohdalla kasvoi +runsaasti kehäkukkia, orvokkeja, annansilmiä ja leukoijia. Valkeilla +seinillä kiemurtelevat köynnöskasvit tekivät viehättävän vaikutuksen. +Puutarhassa kulki portteihin päätyviä haravoituja teitä eri suuntiin. +Puutarhan etäisimmässä päässä oli iso, yksinäinen lehtikuusi. + +— Serkku! — huusi Kama. — Onko sinun nälkä? + +— Ei, vastasi Piotr, — olen ihastunut. + +— Ellei sinun ole vielä ihan kauheasti nälkä ja jos olet ihastunut, +niin kävele tässä vähän aikaa ja lisää haltioitumistasi kunnes Viktor +ja minä olemme selvinneet tunniltamme. + +— Tunniltanne? Miltä tunneilta? + +— Sellaisilta tunneilta, joista et saa hiiskahtaakaan, kaikkein +vähimmin Oplakanessa. + +— Minkätähden en saa? En käsitä. + +— Saat vallan hyvin olla käsittämättä. Se on täällä kyllä sallittu. +Kävele puutarhassa, katsele kukkia, lehtikuusta, juttele vähän isän +kanssa ja ummista venäläiset silmäsi ja korvasi kaikkeen muuhun nähden. + +Kama poistui. Piotr rupesi astelemaan pitkin puutarhan käytäviä. +Mutta puutarha oli pieni eikä kovinkaan mielenkiintoinen, tavallinen +ulkokartanon puutarha, ja Piotr meni pian takaisin pihalle. +Siellä häntä odotti isä Michal, joka pyysi hänet sisään. Asunto +oli vaatimaton, vain pari aivan yksinkertaista huonetta valkeiksi +rapattuine seinineen. Yllättävää oli nähdä tämän matalan katon alla +todella hienoja ja kallisarvoisia huonekaluja. Paljasjalkainen tyttö +toi sisään tarjottimen: viilipytyn, ruisleipää ja tuoretta, keltaista +voita. Nautittuaan yhdessä tämän spartalaisen illallisen lähtivät +Piotr ja isä Michal lammelle kävelemään. Siellä oli kuvaamattoman +kaunista, kaikki huokui rauhaa ja hiljaisuutta. Setä kyseli huonolla +venäjänkielellään Venäjällä asuvista yhteisistä sukulaisista. Piotr +kertoi seikkaperäisesti, mitä tiesi. + +— Kuten setä tietää, virkkoi hän, — kuoli Pietari alikapteenina +Kaukasiassa. Hän oli naimaton. Hänen nuorempi veljensä Jan, joka kaatui +Puolan kapinassa, jätti jälkeensä yhden ainoan pojan, nimittäin minut, +ja sitten on elossa näiden veljesten nuorempi sisar, Natalia-tätini. +Hän joutui naimisiin rikkaan tilanomistajan Nietymkinin kanssa. He +asuvat Penzan kuvernementissa. Isäni kuoltua menetettiin maatila, +jonka isoisä oli saanut palkkioksi Unkarin-sotaretkestä. Sekin oli +Penzan kuvernementissa. Onneksi on täti perinyt miehensä jälkeen ison +maatilan. Heillä on paljon lapsia. + +— Ovatko he saaneet venäläisen kasvatuksen? + +— Ovat tietysti. Siellä on pelkkiä venäläisiä sielläpäin... + +— Maatila on suuri, niinkö sanoit? + +— Hyvin suuri. Tädillä on saksalainen tilanhoitaja, Ludwig... + +— Oletko käynyt heillä usein? + +— Olenko käynyt! Vietin siellä kaikki lomat sekä kadettikoulussa että +tykistökorkeakoulussa ollessani. + +— Ovatko lapset eteviä? + +— En voi juuri kehua. Eräs heistä, Boris, kävi kadettikoulua yhtaikaa +minun kanssani, alemmalla luokalla tosin. Vera Leontjevna kävi +Marian-opistoa — hän on kaunis tyttö. + +— Entä tätisi? Millainen hän on sinua kohtaan? + +— Täti on aina ollut minulle kiltti, mutta muuten hän kyllä on ankara +nainen. Kun hän ilmestyy Pietariin, niin hän ei komenna ainoastaan +sukulaisiaan. Kaikkien täytyy tanssia hänen pillinsä mukaan. Etkö, +setä, tunne Natalia-tätiä? + +— En, vastasi Michal-setä kuivasti. + +— Mitä, etkö ollenkaan? + +— En ollenkaan. + +Hetken kuluttua Michal-setä lisäsi: + +— Katsopas, rakas ystävä, me kuulumme nykyään toiseen kansaan emmekä +vain toiseen sukuhaaraan. + +Hän näpsähytteli sormiaan ja vaikeni. Ulkokartanosta kuului yksiäänistä +laulua. Piotr terästi korviaan. Michal-setä teki kädellään torjuvan +eleen ja jatkoi vieraansa kanssa matkaa lammen ohitse, niityille ja +viljapelloille. Mutta laulu kuului niin selvästi, että Piotr pysähtyi. +Hän ei tuntenut säveltä, ei ollut kuullut sitä milloinkaan ennen. +Paikalta, missä he seisoivat, saattoi nähdä lammen ja navettapihan yli +ulkokartanon riihen avonaiset ovet ja riihessä nuorisoparven. + +— Mitä he tekevät? — kysyi Piotr uteliaasti osoittaen riihtä. + +— Kama ja Viktor ovat kunnon ihmisiä, uskot kai sen... He opettavat +kylän nuorisoa, antavat sille kaikenlaisia tarpeellisia tietoja, ja +sentähden niin... + +— Mutta minkätähden ei rakenneta kouluja? — kysyi Piotr. + +— Sentähden, että se on kielletty, selitti Michal-setä ystävällisesti +kuten aina. + +He lähtivät jatkamaan matkaa niittyjen poikki johtavia polkuja pitkin, +kiertelivät purojen äyräillä olevissa koivikoissa ja astelivat +jokitörmien nurmikoilla. Ensimmäinen heinä oli korjattu, ja uusi +ruoho kohotti rehevänä päätään. Etäältä näkyi lammen äyräällä oleva +Ciernien pihamaa kuvastuen veden kirkkaaseen pintaan kookkaine puineen, +jotka suojaten taivuttivat latvansa talon katolle. Kumpikin seisoi +vaiteliaana, ainoakaan ääni ei häirinnyt lakeuksien hiljaisuutta. Piotr +kiinnitti katseensa Michal-setään ja tunsi syvää kiintymystä häneen. +Hän olisi tahtonut ilmaista sen, näyttää sitä jollain tavoin, mutta +häntä hävetti tuoda ilmi tunteitaan. Sen sijaan hän katseli jurosti +maisemaa. He alkoivat astua hitaasti kotiin päin. Tuli jo ilta. Kevyt +sumu nousi lammesta ja rantapensaikoista. Kama ja Viktor tulivat +vastaan. + +— Kun et sinä vaan jonain kauniina päivänä vielä sytyttäisi minun +riihtäni tuleen lyhdylläsi, mumisi Michal-setä pojalleen. + +— Veden puutteessa Herra ei pidä meitä täällä, joten palo saadaan +pian sammumaan, jos sikseen tulee. Käyhän muuten päinsä palovakuuttaa +täydestä arvosta. + +— Niin, sinä olet aina yhtä liukaskielinen. + +— Totta kai, kun kerran aion asianajajaksi. Ja riihi on paraikaa +tyhjä kuin korulause — tottumattominkin silmä voi nähdä, ettei ole +vielä päästy uutiseen. Ei lanttuakaan mihin pistäisi haarukkansa. +Tieteelliset selviöt kaikuvat siellä erinomaisesti. Niin, kyllä isä on +oikea Kroisos, sen takaan... + +— Kama-serkku, virkkoi Piotr, — minun täytyy nyt lähteä. Et ole vielä +selittänyt sitä laulua, jota lauloit. + +— En ole enkä aiokaan selittää. + +— Koeta saada itse selko... mumisi Viktor kieritellen paksua savuketta +sormissaan. + +Piotria ärsytti jonkun verran sisaruksien sävy häntä kohtaan. Se +teki hänet jollain tavoin rauhattomaksi samalla kuin hän tunsi sen +loukkaavaksi. Nuo kolme olivat niin ylimielisiä, astelivat niin varmoin +askelin karua kamaraansa, jossa ei ollut juuri muuta kuin liejua +ja suonsilmiä. Olihan Piotrkin itsetietoinen, mutta hän ei voinut +kuitenkaan olla ihailematta näitä ihmisiä ja heistä pitämättä. + +Hän joudutti askeleitaan ja pyysi heti pihaan päästyään satuloimaan +Virman, joka odotellessaan oli pahanilkisen nopsasti pureskellut +toisten ruohoa. Se tuotiin hänelle kohta. Piotr istuutui sen selkään +ja otti viedäkseen raudikon kotiin samalla. Hän ratsasti nopeaa ravia +kukkulan rinnettä, pysähtyi sen huipulle ja katseli kauan tienoota. +Oli jo ilta, kun hän saapui perille. Tultuaan puutarhan parvekkeelle +tapasi hän siellä vanhan kenraalin, joka tapansa mukaan poltti pitkää +piippua. Lasiparveke ei ollut valaistu, joten vanhusta tuskin saattoi +nähdä. Pian tuli aivan pimeä. Molemmat istuivat siellä pimeässä. +Piotr näki vain vanhan herran piipussa kytevän hehkun. Hän haaveili +elämästä, johon hän oli saanut täällä tutustua. Hänen silmiensä +edessä oli ihmisparvi, sekamelska jokapäiväisiä tapahtumia, jotka +olivat painautuneet hänen mieleensä erikoisen selvästi. Hän mietti, +menisikö puutarhaan ja kävelisi käytävillä aina myöhään yöhön saakka. +Kunnioittavasta tunteestaan setää kohtaan ei hän kuitenkaan lähtenyt +paikaltaan, vaan odotti, että vanhus itse poistuisi. + +Vanhan kenraalin piippu oli sammunut. Äänettömyys jatkui. Piotr arveli, +että vanhus oli kenties nukkunut nojatuoliin. Mutta kenraali Rozlucki +ei nukkunut. Hän sanoi venäjäksi: + +— Piotruš — muistatko isääsi? + +— En... — vastasi Piotr hiukan mietittyään, — vain ihan kuin sumussa... +välistä väikkyvät hänen silmänsä edessäni. Kyynelten himmentämät +siniset silmät. + +— Niin, siniset silmät! Ja tiedätkö tarkalleen miten hänen kävi? + +— En. + +— Tahtoisitko sen tietää? + +— Mielelläni. + +Kenraali vaikeni taas. Piotrista tuntui, kuin tämä olisi harkinnut +asiaa ja päättänyt olla sanomatta mitään. Mutta vanhus liikahti äkkiä +nojatuolissaan ja alkoi kertoa selvästi, kovasti ja yksityiskohdittain, +miten Jan Rozlucki kapinaan osallisena ammuttiin. + + + + +NELJÄS LUKU. + + +Muutamia päiviä myöhemmin Piotr lähti linnoitukseen, johon hänet +oli määrätty palvelemaan. Kenraali-setä matkusti hänen kanssaan +järjestämään yksityisasioitaan, mutta samalla hän tahtoi esittää nuoren +sukulaisensa tämän päällikölle, jonka hän ennestään tunsi. + +Kun he tulivat syrjäteitä isolle maantielle, käski kenraali kyytimiehen +kääntyä metsään ja ajaa lyhempää tietä vuorien yli. Kyytimies oli aika +lailla ihmeissään tästä omituisesta päähänpistosta ja mutisi kuuluvasti +itsekseen, että sillä tarpeettomasti kiusattaisiin hevosia ja että +vanhat vaunut, joiden vietereistä ei ollut takeita, joutuisivat liiaksi +koetukselle. Mutta kenraali käski häntä olemaan vaiti ja vaati, että +käsky oli täytettävä. Palvelija totteli. + +Kun vuoret ja sankat metsät olivat jääneet heidän taakseen, +aukeni heidän eteensä metsättömiä ja viljelemättömiä taipaleita +karjalaitumineen ja kasvullisuudesta köyhine soineen. Hiekkatie +ristiin rastiin kasvettuneine puunjuurineen, joiden rungoista ei enää +ollut tietoa, kulki tämän korven läpi. Eräässä kohdassa käski vanhus +pysäyttämään. Hän nousi vaunuista ja antoi Piotrille äänettömän merkin +tehdä samoin. Palvelijalle hän antoi määräyksen ajaa käyden eteenpäin +kylän päähän saakka. Kyytimies ihmetteli taas hiljaa itsekseen. +Mutta kun hän kokemuksesta tiesi, ettei vanha herra suvainnut mitään +vastaväitteitä, ajoi hän eteenpäin ja vaipui miettimään, mitä herrat +mahtoivat etsiä näiltä laidunmailta. Sillä se, että he etsivät jotain, +oli hänestä epäilemätöntä. + +— Kukapa tietää vaikka ukko olisi kaivanut tänne aarteen maahan... Jo +kapinan aikana... Nyt muistaa hän kohdan, ja nuoren herran pitää kaivaa +aarre esiin — ajatteli tuo kunnon mies ja etsi hetkeä, jolloin hän +saattaisi huomaamatta kääntyä katsomaan. + +Viimein hän ensimmäisessä tienkäänteessä loi salaisen silmäyksen +taaksensa, mutta ei huomannut mitään katsomisen arvoista. Hänen +molemmat herransa kulkivat hitaasti tien yli. Kyytimies tuli +vakuutetuksi, että heillä oli salaisuuksia toisilleen, ja tyytyi siihen. + +Sillä välin vei kenraali Piotrin heidän kävelynsä päämäärään. Pitkän +tarkastelun jälkeen alkoi seutu hänelle selvitä. Vaikka metsä oli +kaadettu ja raiskattu, saattoi paikan piirteet sentään selvästi tuntea. +Tässä oli ikivanha tie, tässä tien mutka ja vihdoin itse määräpaikka — +tienristeys. + +Vanha kenraali ja Piotr olivat perillä. Kapakasta, joka oli ennen +ollut täällä, ei ollut mitään jälellä. Tulipalo oli sen varmaankin +hävittänyt; lieden ja uunit olivat seudun asukkaat hajoittaneet, +kaakelit olivat hävinneet kaikkiin ilmansuuntiin. Vain jättiläismäinen +ohdakerykelmä ja neliskulmainen maa-ala, jota peittivät väkevästi +rehoittavat nokkoset, viittasivat entisen rakennuksen jätteisiin. +Toisella puolen tietä, muinaista kapakkaa vastapäätä, kasvoi ohut, +syvään painunut koivu, joka näytti surevan näköiseltä. Sen pitkät oksat +ulottuivat miltei maahan saakka, runko oli alhaalta mustissa vaoissa, +kohottautui valkeana pystyyn ja levitti kaikkiin suuntiin lukuisia +paksuja haarojaan, joista lähti notkeita oksia ja lehviä. + +Tähän koivuun oli aivan merkillisellä tavalla kiinnitetty risti. Jalka, +joka oli aikoinaan ollut maahan kaivettu, oli ylös asti ihan laho, +joten siitä oli jäänyt jäljelle vain alaspäin kääntynyt nystyräinen +ranka, josta tihkui tummaa lahopuun pölyä. Tukipaaluista, joita laupias +käsi oli vuosia sitten lyönyt molemmille puolille, oli jäänyt vain +kaksi irrallista palikkaa jälelle. Risti oli jo aikoja sitten sortunut, +mutta ihmiskädet olivat luultavasti nostaneet sen pystyyn ja poikkipuun +molempien haarojen avulla ripustaneet koivun kahdelle oksalle. Näin +painautui risti runkoa vasten ja riippui koivun lehvien ympäröimänä ja +puun kanssa melkein yhteenkasvettuneena, mustana, surkean näköisenä +valkean hiekkakummun yllä, ristillä kuolevan Kristuksen hahmon tavoin. +Suippona maata kohti suuntautuvan ristipaalun reikäinen, laho puu +näytti kaukaa teräväpiirteisyydessään kuin olisi siinä ollut kaksi +päällekkäin pantua, naulalla lävistettyä jalkaa. Ristin alla oli +hoidotta jätetty, rikkaruohoa kasvava hautakumpu. + +Kun he olivat saapuneet tälle kohdalle, katsoi vanha Rozlucki vielä +kerran ympärilleen ja paljasti päänsä. Piotr teki samoin. Hän tarkasti +paikkaa, puuta ja ristin omituisia jätteitä. Kummankin kasvoilla +kuvastui jäinen kylmyys ja ankaruus. Heidän silmänsä näkivät kaiken, +jokaisen ruohonkorren, pienimmänkin oksan, jokaisen lahohiukkasen. + +Piotr käänsi kasvonsa hautaa kohti, kumartui syvään ja teki +oikeauskoisen oppinsa mukaisen kolminkertaisen ristinmerkin. + + + + +VIIDES LUKU. + + +Jalkaväkirykmentin ja tykistöpatterin päällikkönä kaupungissa oli +kenraali Polenov-Tšernovratski. Kenraali Rozlucki holhotteineen läksi +hänen luokseen kaupunkiin tulonsa jälkeisenä päivänä. Kenraali Polenov +oli vanhan Rozluckin vanha rykmenttitoveri, vaikkakin iältään paljon +nuorempi. Myöhemminkin olivat he tavanneet toisensa sotapalveluksessa, +Puolan kapinan aikoina; tärkeisiin tehtäviin määrätty Polenov toimi +armotta kapinan kukistajana ja rankaisi ankarasti kapinallisia. + +Kun vanhan Rozluckin ja hänen sukulaisensa tulosta oli ilmoitettu +kenraalille, kaupungin korkeimmalle sotilashenkilölle, täytyi heidän +hiukan odottaa. Polenov piti kiinni järjestyksestä silloinkin, kun +hän osoitti, asianomaisille suosiotaan. Mutta kun hän antoi käskeä +vieraat luoksensa, otti hän heidät sydämellisesti vastaan. Hän oli +itse opintojensa puolesta tykistösotilas, ja hänellä näytti olevan +suuri mielenkiinto nuorta upseeria kohtaan, jota hän oli jo aikaisemmin +lähetetyissä papereissa nähnyt aivan erikoisesti kiitettävän ja jonka +todistukset herättivät suorastaan ihmettelyä. Hän kääntyi nuoren +Rozluckin puoleen sydämellisesti, eikä Nikolain aikaiseen töykeään +ja karskiin tapaan. Vanhan eronsaaneen kenraalin otti hän vastaan +ylemmyydestään laskeutuvan hyväntahtoisuudella, ikäänkuin olisi ollut +kysymys arvottomasta univormutakista, joka vedetään joskus kaapista +esiin ja joka haisee naftalinille. + +Kenraali Polenov oli laiha ja pitkä mies. Kaljun kallon peitteenä +oli muutama harva suortuva, jotka hän kampasi huolellisesti päälaen +vasemmalle puolelle. Päätään hän piti pystyssä, vaikkakin sillä oli +taipumus vaipua rinnalle, kun ei kukaan ollut näkemässä. Hänen lyhyt, +harmaa poskipartansa oli Nikolai I:n ajan mallia, hänen viiksensä +olivat sotaisasti pystyyn kierretyt, ja hänen mulkoilevat silmänsä +antoivat hänen kasvoilleen eläimellisen ilmeen. Hänen esikuvanaan oli +Araktšejev, sanoivat hänen alaisensa, jotka tunsivat nämä asiat. + +Molemmat Rozluckit saivat kutsun jäädä päivälliselle. Päivälliseen +saakka istuttiin salissa. + +Kenraalin talo oli kaupungin ulkopuolella suuressa puutarhassa, +jota ympäröi joka puolelta pahasti vahingoittunut muuri. Tämän +puutarhan laidassa kasvoi jättiläislehmuksia ja tavattoman suuria +Veikselinpoppeleja. Niiden juurien lomitse lirisi pieni joki. Nykyinen +kenraalin asunto, yksikerroksinen, taitekattoinen linnantapainen +rakennus, oli muinoin ollut puolalaisen ylimysperheen hovina. Salista +meni suuri lasiovi lehtokujaan, ja sen päässä oli uusi puhtaasti +venäläistyylinen puutarhamaja, joka räikeässä mauttomuudessa ei sopinut +ollenkaan tähän enempää kuin mihinkään muuhunkaan ympäristöön. + +Kenraali oli ollut jo useita vuosia leski. Hän oli asunut jo kauan +tässä kaupungissa ja tunsi olevansa täällä kotonaan. Virallisen +vastaanoton jälkeen puheli hän nuoren Rozluckin kanssa ystävällisesti +aito maaseutulaisena Pietarin uutuuksista, joista Piotr Rozlucki +välinpitämättömänä ja kuivakiskoisesti kertoi hänelle. Noin puoli +tuntia ennen päivällistä meni vanha palvelija hänen käskystään +pyytämään hänen tytärtään Tatjana Ivanovnaa saliin. + +Tuskin oli tytär astunut huoneeseen, kun Piotr Rozlucki tunsi, miten +sydän hänen rinnassaan puristui omituisesti kokoon, ja hän pidätti +henkeään. Tatjana Ivanovna oli täydellinen kaunotar. Äidiltään, +joka polveutui gruusialaisesta aatelissuvusta, oli hän perinyt +kaukasialaista tyyppiä muistuttavat piirteet, etenkin päänmuodon, +silmien, kulmakarvojen ja suun juonteet ja hurmaavan, kiiltävän tumman, +sysimustan tukan. Tuo tukka oli niin pitkä, että raskas hiussykkyrä +saattoi töin tuskin pysyä päälaella. Lumoavinta hänen kasvoissaan +olivat kuitenkin silmät, joiden sametinpehmeä syvä tummuus sai joskus +safirinsinisen loisteen. Salaperäisesti ja arvoituksellisesti kuin +nokturnon sävel ne häipyivät katsojaa pakoon, mutta elivät oman +kauneutensa yltäkylläisyydessä. Jo pelkästään ihastuttavien huulien +väri, kasvojen yleisestä kauneudesta puhumatta, saattoi hurmata ja +samalla kertaa herättää omituista haikeutta. Tatjana Ivanovna oli +solakka ja pitkä, mutta sitä kauniiden ja terveiden tyttöjen tyyppiä, +joka aikaa myöten kehittyy lihavaksi rouvaksi. + +Kun isä oli esittänyt Tatjanan vieraille upseereille, istuutui tytär +luontevasti, osoittamatta pienintäkään ujoutta, ja näytti olevan +tahallaan kiinnittämättä huomiota vieraihin. Piotr Rozlucki huomasi +hänen kätensä vihreällä pöytäliinalla ja tunsi taas ihastusta, joka +sai hänen rintansa pusertumaan ja joka imeytyi hänen olemuksensa +kaikkiin kudoksiin. Käsi oli kaunis kuin veistos, kuin käden perusmalli +niissä kuvapatsaissa, joita kreikkalaiset mestarit olivat vuosisatoja +sitten hakanneet valkeasta marmorista. Hän oli äskettäin Pietarissa +sotilasopiston päätettyään käynyt ensi kertaa Eremitagen galleriassa. +Kreikkalaista tanssijatarta esittävän patsaan edessä, joka oli +erinomainen jäljennös vatikaanin Sala delle Mascheressa säilytettävästä +mestariteoksesta, oli hän vaipunut onnen haaveisiin. Nyt oli hänen +edessään elävä valkea käsi alabasterisormineen, jotka olivat pyöreät +ja kapenivat vaaleanpunervia kynsiä kohti, ja toisen kerran tunsi +hän samaa mykkää ihmetystä, nuorekasta epäilystä sellaisen kauneuden +olemassaolon mahdollisuudesta. + +Tatjana Ivanovna oli vaatimattomasti puettu. Olematta ujo näytti +hän uneksivalta ja haaveelliselta, mutta tuon unelmahunnun takaa +väikkyi sisäistä hilpeyttä, ylvästä ja armotonta ironiaa. Aurinko, +joka paistoi suuresta lasiovesta, kultasi hänen poskensa ja kimalteli +hiuskiehkuroissa häikäisevän valkean otsan yllä. + +Piotr seurasi tuota valon väikettä ja unohtui katselemaan häntä. +Tatjanan silmät kimmelsivät auringonsäteiden niihin sattuessa omituisin +safirinsinisin hohtein. Mutta vain hetken; sitten tulivat ne taas +mustiksi ja läpitunkemattoman tummiksi. Poskien väri oli kuin vasta +satanut lumi, johon aurinko loihtii kirjavia värivivahteita: tahratonta +valkeaa, vienoa sineä ja iltapilven ruusuista hohdetta. Silmäluomien +ympärillä väikkyi hentoja varjoja, joita pitkät silmäripset +loivat. Noihin varjoihin kätkeytyi nuoruuden heräävää aavistelua. +Perehtymättömän, aavistelevan, tiedonjanoisen sielun unet hiipivät +huomaamatta esiin ja katosivat kuin taivaalliset enkelit ulkomaailman +töykeyden, julmuuden ja matalan arkisuuden karkoittamina. + +Tässä nuoressa tytössä ei ollut mitään keinotekoista +sentimentalisuutta, ei mitään pyrkimystä soveltautua kaavamaisuuteen ja +muotiin, ei mitään keikailevaa. Hän oli aina oma itsensä. Hän katseli +vieraitaan välinpitämättömästi ja hän puhui, nauroi ja piti seuraa +heille samalla tavalla. Koko hänen esiintymisessään oli jonkinmoista +ylenkatseellista, ylpeää ja kohteliaisuuden verhoamaa ikävystymistä, +hänen sielunsa ja kauneutensa kun olivat niin harvinaisen erikoista +ja niin poissaolevaa. Piotr ei tuntenut olevansa »lasiruudun takana», +kuten oli ollut laita puolattarien seurassa, joita hän oli tavannut. +Tämän venäläisen kaunottaren kanssa hän saattoi keskustella, olla yhtä +mieltä, väitellä, mutta samalla hän tunsi, että se oli vain ulkonaista +seurustelua ja väkinäistä ajatuksen vaihdon näyttelemistä. + +— Hän rakastaa jo! sanoi Rozlucki itselleen. + +Tämä päätelmä, jonka hän teki määrittelemättömistä, mutta ehdottoman +varmoista merkeistä, antoi hänelle synkkää ja epätoivoista tyydytystä. +Mutta hän päätti olla ilmaisematta mitään sielunsa värähdyksistä. Hän +ei totisesti aikonut kerjätä armoa ja pyytää toista alentumaan hänen +tasolleen. Hän päätti päinvastoin nauraa häikäilemättömästi kaikelle. + +Tatjana Ivanovna ei näyttänyt huomaavan mitään näistä hänen niin +älyllisistä ja odottamattomista sisäisistä taisteluistaan. Tuntui kuin +Rozluckin ruumiillinenkin läsnäolo olisi jäänyt häneltä huomaamatta, +vaikka hän puheli kohteliaasti hänen kanssaan. Hän kertoi vieraalleen +kaupungista, tämän syrjäisen kolkan huvituksista ja ikävistä puolista, +kuvernöörin, varakuvernöörin, pormestarin, kaupungin viskaalin ja +everstin perheistä. Kaiken tämän esitti hän hauskasti ja sukkeluuksin +höystettynä, mutta se kuului kaavamaiselta ja läksymäiseltä kuin +oppaan selitys tai ulkoa opittu kuvaus. Hän oli itse alusta saakka +ikävystynyt. Piotr oli heti selvillä siitä, että nämä seikat olivat +sopivin keskusteluaihe, kun nyt kerran oli vieras talossa. Hän tiesi, +että kun hän poistuisi huoneesta, tyttö hengittäisi helpotuksesta, +istuutuisi mukavasti nojatuoliin ja palaisi omiin ajatuksiinsa. Hän +nauttisi saadessaan haukotella tämän näennäisesti niin iloisesti ja +sujuvasti luistaneen keskustelun jälkeen. + +Taaskin tunsi Rozlucki puristusta rinnassaan. + +Kenraali kääntyi tyttärensä puoleen: + +— Tatjana, etkö tahtoisi näyttää puutarhaamme Piotr Ivanovitšille? +Onhan hänelle täällä kaikki aivan outoa. + +— Haluatteko nähdä puutarhaa? kysyi Tatjana Ivanovna velton +kohteliaasti. + +— Mielelläni, jollei teistä ole ikävä... vastasi Rozlucki +tuntien salaista tyytyväisyyttä, joka verhoutui näennäiseen +välinpitämättömyyteen. + +Tatjana avasi suuren oven ja meni korokkeelle, joka oli tehty +graniittipaasista. Molemmat menivät puutarhaan vieviä portaita alas. +Puistokuja ei ollut pitkä. Katse sattui heti muuriin ja räikeään +puutarhamajaan. Heidän kulkiessaan puiden varjossa kääntyi Tatjana +taloon päin, osoitti sitä kädellään ja kysyi: + +— Ihmeellisen näköinen talo, eikö niin? + +Niin oli todellakin laita. Talo oli aika eriskummallinen. Rakennus +oli kahdeksannentoista vuosisadan lopulta, ja sen vanha, aikoinaan +vaaleanpunerva poimutiilikatto oli ajan mustuttama. Suuri-ikkunaisesta +pohjakerroksesta kohosi puutarhan puolella kerros, jossa oli +matalat pieniruutuiset ikkunat. Parveke oli komea, ja kaikessa oli +vanhanaikaisuuden viehätys. + +— Oletteko puolalainen? kysyi Tatjana Ivanovna odottamatta, kuin jotain +sanoakseen. + +— Olen puolalaista syntyperää, sanoi Rozlucki hitaasti, — mutta olen +oikeauskoinen ja venäläinen. + +— No niin... — sanoi Tatjana, — te ette tule täällä viihtymään. +Täällähän vilisee puolalaisia. Minun täytyy tunnustaa, minä en siedä +heitä. + +— Onko teillä ollut ikävyyksiä heistä? + +— Ei minulla persoonallisesti. Mutta se on kummallista rotua. Meitä +venäläisiä he vihaavat ja pelkäävät samalla. Useat heistä matelevat +meidän edessämme. Minä olen tuntenut eräitä, jotka ovat olleet niin +alhaisia. Toiset, jotka eivät voi kostaa, katsovat meitä pelosta aina +vihaisin silmin. He nauravat, jos meille sattuu jokin onnettomuus, he +väijyvät jokaista askeltamme. Huh, minä en siedä heitä! + +Hänen näin puhuessaan synkistyivät hänen kasvonsa ja hänen silmänsä +hehkuivat silmäripsien varjossa. Mutta näiden muutamien vilpittömästi +lausuttujen sanojen jälkeen tuli hän heti taas umpimieliseksi. + +He olivat saapuneet puutarhamajalle. Piotr Rozlucki meni sisään. +Majan keskellä oli pyöreä pöytä ja puupenkkejä, joilla oli punaisia +samettityynyjä. Pöydällä oli kirja. Upseeri kosketti sitä kädellään, +mutta hän tunsi äkkiä kuvaamatonta pelkoa. Tämä paikka tuntui aivan +erikoisen epämiellyttävältä ja kaamealta. Piotr joutui äkkiä tuohon +uhman tilaan, joka oli hänen luonteelleen ominaista, kuten hän oli +joutunut tutkinnossa, kun hän tahtoi »kiusata» suuriruhtinasta. Hän +kääntyi Tatjana Ivanovnaan päin ja sanoi: + +— Eikö niin, te olette ollut onnettomasti rakastunut kauniiseen +puolalaiseen? + +Tatjana kuunteli välinpitämättömänä. Sitten hän vastasi hymyillen: + +— Puolalaiseen!... Ei, Luoja varjelkoon! + +— Heidän joukossaan on kauniitakin miehiä. Minä olen nähnyt Varsovassa. + +— Minä en voi kuvitella, kuinka heidän sihisevällä, sähisevällä ja +kilisevällä kielellään voi puhua kauniista ja hienoista asioista. + +— Se ei kuulu aina siltä. Minä olen kuullut runon, joka kuului hyvin +kauniilta. + +— Ymmärrättekö te kaikki? + +— En, tuskin ainoatakaan sanaa. + +— Täällä te opitte varmaankin pian, sillä täällä ei ole ainoastaan +kauniita miehiä, vaan myöskin kauniita naisia. Minä olen nähnyt oikeita +kaunottaria täkäläisissä tanssiaisissa. Muistan erään tilanomistajan +tyttären, aivan nuoren tytön. Minä pyysin häneltä hetkeksi viuhkaa, kun +olin tanssiessa kadottanut oman viuhkani. Hän katseli minua silloin +niin raivostunein silmin kuin me olisimme verivihollisia. Emmekä me +kuitenkaan olleet koskaan ennen nähneet toisiamme. + +— Oh, te vihaatte häntä. Se ei ole hyvä. + +— Miksi se ei ole hyvä? He osaavat vihata, mutta minä osaan myöskin. +Aina kun kuljen tämän puiston läpi, aina kun olen ajelemassa, tunnen +joka puolellani raivoisia katseita ja näen inhoa kaikissa silmissä. +Täällä on kuin eläisi vihan ilmakehässä. + +— Voivatko he todella vihata teitä? kysyi Piotr miltei huomaamattaan, +tehden kysymyksen pikemmin itselleen kuin Tatjanalle. + +Tatjana hymyili, ja hänen hymyssään ei nyt ollut mitään sovinnaista. Se +oli aivan toisenlainen kuin tähän saakka, se oli keimaileva, kiehtova, +miltei julkea. + +— Kuten näette on se mahdollista... minua vihataan, sanoi hän hiljaa. + +— Jos jään tänne, voin minä tutkia, onko ihmisillä todella teitä +kohtaan niin epäystävälliset tunteet. Ehkä se on vain epäoikeutettua +ennakkoluuloa. Sanokaa minulle, oletteko ylimalkaan oikeudenmukainen? + +— En ollenkaan! + +— Epäoikeudenmukainen? + +— Niin. + +— Aina? + +— Aina. + +— Se on siis teidän periaatteenne ja menettelytapanne? + +— Niin on. Oikeamielinen tulee olla rauhantuomarin tai piirituomarin, +hän saa siitä palkkaa, lahjapalkkioita, rahoja vuokraan ja lasten +kasvatukseen. Mutta miksi minä olisin oikeudenmukainen? Minä olen +riippumaton, minä elän mieleni mukaan ja ajattelen mitä haluan. + +— Mielenne mukaan? Mitä se merkitsee? + +— Se on salaisuus, josta ei puhuta. + +— Sekin on periaatetta ja menettelytapaa, kuten huomaan. + +— Nyt meidän on aika mennä päivälliselle, sanoi Tatjana välttäen ja +läksi taloa kohti. + +Piotr seurasi häntä ja katseli ihmetellen ja tutkivasti puutarhaa. + + + + +KUUDES LUKU. + + +Piotr Rozlucki sai asunnokseen pienen huoneiston eräässä esikaupungin +talossa, aivan lähellä tykistöpatterin kasarmia ja harjoituskenttää. +Talo oli sitä rakennustyyppiä, jota tapaa ainoastaan kaukana +rautateistä olevissa kuvernementinkaupungeissa. Sen julkisivu teki +kadulta nähtynä vanhanaikaisen maalaiskartanon vaikutuksen. Se olikin +aito puolalainen talo, jonka muurit olivat kosteat, rappaus halkeillut +ja särkynyt, portaat ränstyneet ja kauas ulkoneva pärekatto vanhuudesta +mustunut. Pihalta näytti se somalta kaksikerroksiselta kivipalatsilta, +jommoiset usein reunustavat pikkukaupungin isoa toria. + +Rakennuksen yläkerrassa oli nuoren luutnantin asunto. Sinne pääsi +ulkoportaita myöten, jotka oli kyhätty kuluneista, lahonneista +laudoista ja joita erikoinen katto suojasi. Tämä käytävä muistutti +jonkin matkan päästä rumaa vihreää matoa, joka ryömi liejuiselta +pihalta ryhmyisen muurin yli ränstyneelle katolle. Itse huoneisto +vastasi erinomaisesti sen asukkaan makua. Siinä oli kaksi kamaria, +jotka oli kalustettu sikäläisen tavan mukaan. Sisään pääsi +uskomattoman ahdasta käytävää myöten, jonka vieressä olivat hyvin +suuret ullakkohuoneet. Siellä oli ruokasäiliö ja erinäisiä muita +varastohuoneita, jotka oli tehty harvakseen lyödyistä laudoista. +Ikkunat olivat suurelle kasarmin pihalle päin, missä oli tykkivajoja +ja talleja, joissa patterin hevoset hirnuivat, ja inhottavia +vihreäkattoisia parakkeja, joissa sotamiehet nukkuivat. + +Piotr oli järjestänyt asuntonsa erittäin huolellisesti. Hän ei +tahtonut pitää ketään luonaan ja voidakseen rajattomasti nauttia +vapaudesta, jonka hän nyt ensi kertaa elämässään oli saanut, antoi +hän sotamiespalvelijansa nukkua kasarmissa ja saapua vain määrättyinä +tunteina järjestämään huoneistoa. + +Tämän talon koko alakerta oli erään herra Kozdrojn hallussa, joka +piti koululaishoitolaa ja jolle — hän kun oli ammatiltaan pedagogi +— uskottiin järkkymättömimmät laiskurit ja korttipelitieteessä +edistyneimmät lukiolaiset tapojansa parantamaan ja +velvollisuudentuntoaan kartuttamaan. + +Rozlucki, jonka aika meni lähinnä omissa tehtävissä, ei aluksi +kiinnittänyt alapuolella asuviin naapureihinsa ollenkaan mitään +huomiota. Hän ei muistanut lainkaan heidän olemassaoloaan, vaikka +hän näki heitä joka päivä. Ajan oloon oli hänen kuitenkin pakko +ruveta seuraamaan heidän toimiaan. Herra Kozdrojn hoidokit olivat +kaikkialla; he mölisivät pihalla, kiipesivät likaisien lauta-aitojen +yli, livahtivat vastenmielisten sotamieskäymäläin ohi kokouspaikkaansa +suorittamaan salaisia savukekauppojaan, pelasivat kiellettyjä +uhkapelejä, nostivat korvia vihlovan kirkunan, olivat ainaisena kiusana +kaikille, jotka onnettomuudekseen asuivat tässä kaupunginosassa, +tuhosivat kaiken, mitä heidän käsiinsä osui, huvittelivat tekemällä +pilkkaa kaikesta, nauttivat heikompien kiusaamisesta, toimeenpanivat +pieksäjäisiä, harjoittivat armotonta oikeutta keskenään ja olivat +julmureita väärämielisten tuomioiden toteuttajina — sanalla sanoen, he +saastuttivat tämän pahanhajuisen idyllin rauhallisuuden. + +Tahtomattaan huomasi luutnantti, että herra Kozdrojn vanhemmat kasvatit +harjoittivat ränstyneen aidan takana olevien tykkimiesten kanssa +salaista peliä, että he ottivat sotilailta valtionleipää, tupakkaa ja +viinaa. Eräs sotamies toimitti tilatut tuotteet joka päivä sovittuun +paikkaan aidan viereen, johon hän ne laski. Yksi oppilaista veti +salakauppaan kuuluvan tupakkapakan ja vanhaan sanomalehtipaperiin +käärityt pullot huomaamatta aidanraosta toiselle puolelle ja pani +samaan paikkaan samoin sanomalehtipalaseen käärityn rahan. + +Kun Piotr yöllä myöhään tuli kotiin, oli vasemmalla puolella taloa, +etevän pedagogin asunnossa, pimeätä ja mallikelpoisen hiljaista, kun +taas oikealla puolella, kasvattien asunnossa, joiden moraalia täällä +valvottiin, vielä paloi kynttilänpätkä pullonsuussa ja nuorukaiset +salassa ja varovaisesti, mutta sikäli kuin taito ja varat sallivat, +viljelivät uhkapeliä. + +Toisen, kauempana olevan aidan takana, joka erotti kasarmin tontin +sivilirakennuksista, oli aivan eristetyllä pienellä pihalla viheliäinen +pitkähkö rakennuspahanen, joka näytti joka puolelta vastenmieliseltä. +Siinä oli eräänlainen kaupunginlaitos, jonka taloudellinen puoli +perustui sotilaiden vanhanpojanelämään ja jossain määrin myös +herra Kozdrojn oppilaiden voimakkaasti herääviin vietteihin. Tämän +laitoksen ikkunan edessä oleva punainen uudin antoi hiukan eloa +paikan yksitoikkoisuudelle, missä oli vain lanta- ja rikkatunkioita, +murenneita muureja ja lahonneita aitoja. + +Kaikki tämä tuntui Rozluckista erinomaisen mielenkiintoiselta. Hän +alkoi tutkia lukionuorison kolkkoa elämää. Täysikasvuisten poikien +rinnalla, joilla oli hyvin selvä viiksenalku, oli, hullunkurista kyllä, +myös pieniä poikasia, jotka tarvitsivat siveellistä hoitoa. Kaikki nämä +hoidokit ikäeroon katsomatta olivat lakkaamattomassa panssaroidussa +taistelussa pedagogi Kozdrojta vastaan. Kun heitä pidettiin tässä +hoitolassa miltei lukkojen ja salpain takana ja kun heidän annettiin +mennä pihalle ainoastaan tarvettaan toimittamaan ja kun heitä +kohdeltiin vankien tavoin eikä sallittu koskaan käydä kaupungilla, niin +taistelivat he myöskin raa'asti ja katkerasti kuin vangit. + +Ravinto oli hyvin yksinkertaista. Eräänä iltapäivänä huomasi Piotr +talonportin ulkoseinään naulattuna omituisen esineen. Hän kysyi eräältä +nuorista naapureistaan mitä tämä merkitsi, ja hänelle selitettiin +venäjäksi, että siihen oli naulattu näytteeksi ruoasta »prazucha» +(kokkare); se oli huonosti valmistettua, ei maistunut kenellekään ja +sitä oli niin usein pöydässä, että asia oli päätetty tällä tavoin +mielenosoituksellisesti saattaa laajemman kansalaispiirin tietoon. +Tuhansia todistuksia näiden naskalien kostonhimosta sai Piotr huomata +joka askeleella. Useat heistä, jotka nähtävästi olivat rikkaista +tilanomistajaperheistä, tekivät kasvattajalle uppiniskaisesti +vastarintaa, ja Kozdroj kohteli heitä kuin pahantekijöitä. + +Syntyi skandaleja, jotka kuuluivat kaikkiin pihoihin ja tulivat koko +etukaupungin korviin. + +Piotr alkoi vähitellen tehdä erotuksen Kozdrojn eri oppilaiden suhteen +ruveten eräistä pitämään, mutta toisia kohtaan tuntemaan antipatiaa, +vaikkakaan hän ei tuntenut henkilökohtaisesti ketään. Hän seurasi +heidän elämäänsä ja kaikkia heidän toimiansa, mikä tuotti hänelle +itselleen mitä suurinta huvia. + +Laitoksessa kävi joka päivä tarkastuksen vuoksi kimnaasintarkastajia, +mutta poikien varovaisuustoimenpiteet, varoitusmerkit, +salavihellykset, hälyytyslaitteet ja pylväisiin kirjoitetut +liituviittaukset tekivät tyhjiksi kaikki yritykset heidän +syyllisyytensä todistamiseksi. + +Piotr saattoi tyytyväisenä todeta voineensa järjestää oman elämänsä +Kozdrojn oppilaiden elämää mukavammaksi ja hän nautti siitä +tietoisesti, mutta sitä haittasi kuitenkin yksitoikkoisuus. Aamulla +meni hän harjoitukseen ja toimeensa kasarmiin tai patterille, sitten +hän söi päivällistä, nukahti hetkiseksi, meni virkeänä kaupungille +kahvilaan tai teki kävelyretken. Hän eli toverien parissa, jotka jo +kauan aikaa olivat viettäneet tällaista pysyvään muotoon kiteytynyttä +upseerin elämää. Joka toinen tai kolmas päivä oli jonkun vanhemman +upseerin luona juomingit, joissa nautittiin kaikenlaisia juomia. +Laulettiin ja soitettiin ja seurusteltiin vapaasti toista sukupuolta +olevien henkilöiden kanssa. Seuraavana päivänä taaskin harjoitukset, +päivällinen, päivällislepo, ilta kotona tai juomaorgioissa jonkun +toverin luona. Silloin tällöin pidettiin alkoholin laatuun ja määrään +nähden komeampia kemuja ravintolassa, jossa orkesteri ja runsaasti +edustettu kaunis sukupuoli lisäsi juhlatunnelmaa. Huvitteluun kuului +tyhjien pullojen rikkominen, jotka ovela isäntä pani tarjoilupöydälle +näytteeksi kellarinsa parhaista viini- ja liköörilajeista. + +Joskus tehtiin virallinen käynti, oltiin syntymäpäiväonnittelulla tahi +oli jonkun kaupungin korkean henkilön vastaanottopäivä. Mieluisinta +oli vierailu kenraalin luona. Kaikki upseerit olivat rakastuneita +Tatjana Ivanovnaan, mutta he eivät, omituista kyllä, puhuneet hänestä +mielellään. He väittivät Tatjanan aina tuijottavan muuanne tai +katselevan ikkunasta. + +Piotrkin tunsi Tatjanan omituisen vieroittavan käytöksen, mutta samalla +veti häntä myös puoleensa Tatjana Ivanovvnan olemuksen erikoisuus. +Piotr puolustautui mielessään sillä, että tämä viehtymys johtui vain +yksitoikkoisesta elämästä ikävässä, hiljaisessa maaseutukaupungissa. +Täällä ei ollut mitään mielenkiintoista. Kaikki päivät olivat aivan +toistensa kaltaisia. + +Kiusallisimmalta tuntui hänestä se, ettei hän osannut väestön kieltä. +Mutta Piotr oppi puolankielen pian tietämättään ja näkemättä mitään +vaivaa. Tämän kielen erikoista opiskelemista olisi hän pitänyt +arvolleen sopimattomana, alhaisena työskentelynä, jota olisi pidetty +loukkaavana hänen esimiestensä ja toveriensa hyvässä valioseurassa. +Mutta tuo kieli tunkeutui kaikkien huokosten kautta hänen muistiinsa ja +takertui kiinni hänen aivoihinsa joka puolelta. Tahtomattaan, pelkästä +vaihtelun puutteesta hengitti hän sitä sisäänsä kuin kukkien tuoksua. +Se tunkeutui joka suunnalta häneen, katukilvistä, ohikulkevien puheista +ja öisistä huudoista. Hien höyryssä nousi se työstä, se kumpusi +majesteettisena, valtavaa, tavoittamatonta viehätystä uhkuvana, se +soi ylpeyttä ja ylevyyttä kuin tuntematon laulu goottilaisen kirkon +salaperäisistä laivoista, syöksyi kuin lähdevesi kadulla kulkevien +koulupoikien sulavista puheista ja leikeistä; tuntemattomien asiain +iloisena symbolina sukelsi se ilotytön suusta ja painautui ainiaaksi +muistiin. + +Rozlucki ei ollut itse selvillä, miten hän oli tutustunut puolan +kieleen. Lopulta kiusoitti häntä, jollei hän ymmärtänyt jotakin sanaa +tai jollei hän voinut kahvilassa seurata kuulemaansa keskustelua. Mutta +erikoisesti ärsyttivät häntä nuo vivahteet, viittailut, kuvannolliset +ilmaisutavat, nuo siivekkäät kuvat ja sanonnat, jotka kauniiden +perhosten tavoin liitivät viehkeään keskusteluun, tai nuo hipaisevat +vihjailut, jotka naisen suu singahutti. + +Hänen parhaita opettajiaan olivat ehdottomasti herra Kozdrojn +kasvatit. Täällä jokainen kielellinen ilmaisukeino havainnollistettiin +elämään kuuluvalla esimerkillä, ja pulmallisinkin sanaleikki selittyi +itsestään, kun hän tunsi tarkoin edellytykset, joihin se perustui. + +Takapiha tarjosi näin ollen Piotrille pysyvän ahjon sen kielen +opiskeluun, joka oli rikkatunkiolle työnnetty. Seuratessaan aikansa +kuluksi ikkunastaan herra Kozdrojn kasvattien toimia ja puuhia kuunteli +hän samalla myöskin kieltä, tarkoin ymmärtääkseen kaikki tapahtumat, ja +tunkeutui yhä syvemmälle sen salaisuuksiin. + + + + +SEITSEMÄS LUKU. + + +Marraskuun lopulla käytti Rozlucki hyväkseen kaunista syyspäivää ja +ratsasti sotamiespalvelijansa seuraamana setänsä luo tervehtimään tätä. +Hän viipyi siellä yhden päivän ja jatkoi seuraavana päivänä matkaa setä +Michalin luo, johon hän oli kovasti mieltynyt jo ensi käynnillään. + +Setä Michal asui aivan yksin maatilallaan. Hänen lapsensa +työskentelivät maailmalla, kuten hänen oli tapana sanoa. Kama oli +opettajattarena jossakin Varsovan ylemmässä tyttökoulussa, ja Viktor, +ylioppilas, oli tällä hetkellä kotiopettajana eräässä perheessä +Suvalkin tienoilla. Yksinäisyyteen tuomittu Michal-setä eli miltei +talonpojan elämää. Hänen kartanonsa huoneet olivat Piotrista sangen +matalia ja pieniä, ruoka tavattoman yksinkertaista, palvelus hyvin +alkeellista. + +Vierailun yllättämänä oli setä hämillään, millä hän nuorta upseeria +kestitsisi. Kaikessa kiireessä katkaistiin niskat vanhalta kukolta, +ja Piotrin täytyi maistaa sen antimia liemenä, viilokkina ja +asettiruokana. Tämän juhla-aterian jälkeen ehdotti setä vieraalleen +kävelyä ulkona. Hän puhdisti Viktorin kaksipiippuisen, voiteli ja +latasi sen ja ojensi Piotrille. Hän otti itse olalleen vanhanaikaisen +pyssynsä ja läksi vieraansa kanssa kulkemaan. Kaksi metsästyskoiraa +juoksi iloisesti haukkuen edellä. Molemmat metsästäjät kulkivat patoa +myöten lammen ohi, kiipesivät katajikkokummulle; sitten kulkivat he +riukusiltaa myöten joen yli ja näkivät edessään avaria peltoja, jotka +nekin olivat katajien, koivujen ja kuusien peitossa. Kellastunutta +ruohoa kasvava, pensaiden reunustama karjapolku vei heidät tiheän +viidakon läpi syksyisen metsän äänettömyyteen. Koirat tapasivat +jäniksen jälkiä ja ryntäsivät raikkaasti haukkuen lähellä olevaan +uinailevaan, syysauringossa värikkäänä hohtavaan metsään. + +Oli kuiva, lämmin päivä. Aurinko lämmitti vienosti, kuitenkin tuntui +kirkkaassa ilmassa tuulen raikkaus, liikkumattomat katajapensaat +tuoksuivat, punaisia lehtiä liiteli maahan koivuista, joiden viimeisiä +lehtiä näkymätön tuulenhenki keinutti. + +Äkkiä toimeenpantu metsästys ei onnistunut erikoisen hyvin. +Metsästäjäin tielle osui vanha kuusi, jonka myrsky oli useita vuosia +sitten juurineen kaatanut, ja he istuutuivat sille poltellakseen +savukkeita. Michal-setä kiersi itselleen savukkeen verrattain +karkeasta, huonosta tupakasta ja kääri sen paperiin, jonka hän +repäisi tavalliselta näyttävästä kirjasesta. Lyhyeen, paksuun, +kuluneeseen, harmaasta verasta tehtyyn takkiin, verkalakkiin ja +paksuihin saappaisiin puettuna soveltui hän tähän ympäristöön, +värikkäisiin sänkipeltoihin ja kuihtuneiden lehtien peittämiin puihin. +Hänen kauniit, valoisat ja rauhalliset kasvonsa säännöllisine, aito +puolalaisine piirteineen olivat kapeat ja luisevat. Hänen harmaat, +kirkkaat, vähän ulkonevat silmänsä katselivat hilpeinä ja rauhallisina, +hänen kasvojensa väri oli raikas ja terve kuin tuo aurinkoinen +syyspäivä. + +Piotr tunsi, että hänen myötätuntonsa setää kohtaan oli vielä kasvanut. +Hän tahtoi yllättää hänet hauskalla tavalla; hän kumartui äkkiä setänsä +puoleen ja alkoi puhua puolaa. Ensi kertaa eläissään puhui hän ääneen +tätä kieltä, ensi kertaa ilmaisi hän sillä ääneen ajatuksensa, joita +hän jo useita kertoja hiljaa, tavallaan salaa, vain itsekseen oli +pukenut puolalaisten sanojen pukuun. Tämä koe oli hänelle itselleen +niin outoa, että omituinen häpeäntunne saattoi hänet punehtumaan. Setä +Michalin silmät säteilivät kahta iloisempina, kun hän oli kuullut +Piotrin verrattain hyvin ääntämät lauseet. Hän ei sanonut mitään, hän +imi vain syvästi miettivän näköisenä savukettaan. + +— Minä vain solkkaan tätä kieltä... mumisi Piotr nolona ja vihoissaan +itselleen siitä, että oli tehnyt niin. + +— Ei ollenkaan, sanoi Michal-setä mitä lempeimmällä äänellä. + +— Vaikea kieli. + +— Kenties — en tiedä. Kun sitä puhuu, on se helppoa. Ennenkuin +huomaatkaan, puhut sinä puolaa niinkuin mekin. + +Piotr aikoi sanoa, että se oli niitä vieraita kieliä, jotka hän +tahtoisi oppia, koska hän oleskeli täällä; mutta hän ei sanonut mitään +peläten loukkaavansa setää. Hänen silmänsä vain synkkenivät kuin haukan +katse. Peittääkseen hämilläänoloaan veteli hän sauhuja ja kuunteli, +eikö kuuluisi koirien haukuntaa. Mitä syvin hiljaisuus vallitsi. +Pieni punaisenruskea syyslintu istui yksin haavan oksalla ja piipitti +pelottomana metsälauluaan. + +Piotr tunsi itsessään uhman hengen, joka oli hänen luonteelleen +ominaista, halun panna kaikki yhden kortin varaan. Nyt ajoi häntä +siihen tuo epämääräisyys, joka oli tullut hänen puolankielisten +lauseittensa jälkeen hänen ja sedän välille. Poltellen savukettaan +harkitsi hän hetkisen syvästi, mitä sanoisi. Vihdoin virkkoi hän +painokkaasti venäjäksi: + +— Setä, tahtoisin kysyä teiltä erästä asiaa suoraan ja vilpittömästi. + +— Minä vastaan sinulle avoimesti ja rehellisesti, vastasi Michal-setä. + +— Mihin tämä eripuraisuus johtaa? Tämä itsepäisyys, tämä puolalainen +kiihkoilu Cierniessä? Minulle se on aivan käsittämätöntä. Minä olen +täällä vieras enkä parhaalla tahdollanikaan voi tottua siihen. +Isosetähän on venäläinen, venäläinen kasvatukseltaan, hengeltään ja +koko elämänsä toiminnalta. Mutta te, mitä te olette? + +— Me olemme puolalaisia, sanoi Michal-setä. + +— Miksi tämä kahtiajako ja eripuraisuus? Mihin vie lopulta tuo uhmaava +itsepäisyys koettaa olla sitä, mitä ei voi olla? Se on kaiketi vanhaa +perheriitaa, jossa intoillaan toisiaan vastaan kiusalla. + +— Mitä ei voi olla, sanoit? + +— Mehän voisimme kaikki seurustella keskenämme paljon sydämellisemmin +ja luonnollisemmin, jos te olisitte yksi ainoa, sopusointuinen +perhe ja jättäisitte kerta kaikkiaan tuon kummallisen puolalaisen +jäykkäniskaisuuden. Mitään Puolaa ei ole olemassa. + +— Se on kyllä totta. Kartalla ei ole. Sinä olet tosiaankin oikeassa... +sanoi Michal-setä miettivästi. Hetken kuluttua kohotti hän päänsä ja +loi hyväntahtoiset, viisaat, kirkkaat silmänsä Piotriin. + +— Sinä toivoisit, että minä sanoisin sinulle vilpittömästi totuuden, +jatkoi hän. — Hyvä! Siis — mitään perheriitaisuuksia ne eivät ole. Me +täällä Cierniessä, me olemme puolalaisia, vaikkakaan ei mitään Puolaa +ole olemassa. Sillä katsos, rakas ystävä, sanotaan, ettei ole mitään +Puolaa, mutta mitään Venäjää ei täällä myöskään ole koskaan ollut eikä +tule koskaan olemaan. + +— Tämä maa on Venäjää! Ja jää siksi! Venäjä on suunnaton mahti, sen +tiedän parhaiten kokemuksesta ja opinnoistani. Se, mikä kerran oli +Puolaa, on tänään ehdottoman voimattomuutensa vuoksi olematonta. + +Rauhallisen varmasti sanoi Michal-setä: — On kyllä totta, että nykyinen +Puola on olematon. Onpa myös mahdollista, että se, mikä ennen on ollut +Puolaa, ei enää koskaan tule tuoksi entiseksi Puolaksi. Kaikki haaveet, +joille me tässä suhteessa annamme valtaa, hävittää raaka voima niin +täydellisesti, että on vaikea antautua harhaluulon valtaan. Mutta minä +toistan: täällä, missä sinä nyt olet, ei ole lainkaan mitään Venäjää. +Ja usko minua, ei ikinä, ei maailman loppuun saakka tule täällä olemaan +mitään Venäjää! + +— Kuinka? kuohahti Piotr, — eikö ole mitään viranomaisia, mitään +sotaväkeä, mitään hallintoa, mitään sosialisia laitoksia, jotka on +pantu täällä voimaan vuosikymmeniä sitten ja jotka ovat sulautuneet +yhteen maan kanssa, jotka ovat tulleet tämän kansan monille +sukupolville kirjoittamattomaksi laiksi? + +— Tietenkin! Kaikki tuo on olemassa, mutta vain sillä tavoin kuin tämä +takki, joka minulla on ylläni. Minä pidän sitä pakosta, siksi, että +olen köyhä, ja olen jo tässä harmaassa arkielämässä siihen tottunutkin. +Mitä sinä sanoisit, jos joku sinun läsnäollessasi väittäisi takkia +minuksi, eläväksi ihmiseksi? Kuten minä voin heittää tämän takin +hartioiltani... + +— Setä! Nuo ovat sanakuvia, vertauksia, jotka kenties ovat vaikuttavia, +mutta eivät osu asian ytimeen. Venäjä Puolassa ei ole mikään takki +elävän ihmisen hartioilla. + +— Minä en ole täällä vasta ensi päiviä. Minä olen syntynyt ja saanut +kasvatukseni puolivenäläisessä kodissa. Olen nähnyt seikkoja, joista +sinulla ei ole mitään aavistusta. Minä en ole herkkäuskoinen, kuten +Kama, enkä intoilija, kuten Viktor. Ota huomioon, ihmiset, jotka asuvat +tässä maassa ja jotka ikuisiksi ajoiksi jäävät tänne, kun ei mikään +voi heitä häätää, paitsi kenties jokin luonnonvoima, talonpojat ovat +pysyneet tähän päivään saakka samoina kuin Puolan kuninkaiden aikana, +joista ei kukaan enää tiedä mitään. + +— Kuninkaitten! Voi teitä puolalaisia! Te pysytte aina samoina! + +— Älä naura, niin on tosiaankin laita. Mitä minä sanon, ei ole +kerskailua eikä korulauseita, vaan silkkaa totuutta. Hävinneiden +puolalaisten kuninkaiden mahti on sama kuin vuosisatoja sitten. +Järkkymättömänä ja tuhoamattomana se elää puolalaisessa +talonpoikaisväestössä. + +— Oletetaan, että niin tosiaankin on, mihin tuo kuollut, passiivinen +mahti kelpaa? Parempi olisi saattaa tuo väestö kulttuurin vaikutukselle +alttiiksi. Minä puolestani luulen, että kun hallitus ryhtyy +tarmokkaasti levittämään tänne venäläistä kulttuuria koulujen, +yhdistysten, kokousten ja esitelmien avulla... + +— Hallitus ei ryhdy milloinkaan levittämään tänne minkäänlaista +kulttuuria... Esitelmät, kokoukset? — toisti Michal-setä hymyillen. +Koettakaahan vain tulla pitämään venäläisiä esitelmiänne... Venäjä on +nyhtänyt juurineen kaiken, mitä Puolan kansa kautta vuosikymmenien +on koettanut tehdä hyväkseen. Yli puolen vuosisataa on se painanut +Puolaamme kuolleena taakkana. Näetkö tuossa koivun edessäsi? Kuvittele, +että se taivutetaan syvään maahan asti ja sen latvalle tahallaan +mätetään satoja kuormia savea! Niin on Venäjä tehnyt meille. Se ei +ole antanut meille täällä mitään, kaikkein vähimmin kulttuuria, jota +se ei ole voinut antaa, kun ei sillä itsellään ole pennin edestäkään +kulttuuria. Pahempi on, että se on kaikin voimin ja kaikin keinoin +polkenut maahan ja tukahuttanut meidän oman kotimaisen — en sano +kulttuurin, sillä täälläkin on raakalaisuuden löyhkää — vaan elävän +kansallisen pyrkimyksemme eurooppalaiseen elämään. Siitä johtuu, että +kaikki nyt on samanlaista kuin vuosisatoja sitten, maa muokkaamatta, +talonpoika tietämätön, taikauskoinen, epäluuloinen, umpimielinen, +mutta tuohon umpimielisyyteen, sanon sen sinulle, kätkeytyy ikuinen +puolalainen voima. Sinusta tuntuu kummalliselta, mitä minä sanon: +minä en ollenkaan toivo teidän valistustanne näille tietämättömille +poloisille. Eläkööt ihmiset täällä yhä edelleen niinkuin ovat tähänkin +saakka eläneet! Ainakin pysyvät he sinä, mitä he ovat. Meidän täytyy +odottaa. + +— Onko siinä sitten ihanne, pysyä sinä, mitä on? Odottaa? Eikö ole +korkeampi ihanne taipua, suostua sen ainoan kulttuurin vaikutuksen +alle, joka tänne voi päästä, koska sitä tukee Venäjän valtakunnan +jättiläisvoima? On vain välttämätöntä, että tämä valtakunta ryhtyy +toimeen, että johtavat henkilöt ovat selvillä — + +— Aivan niin, johtavat henkilöt... ! Minä tunnen tuon virren! Kunhan +olet vähän aikaa täällä, niin näet. + +— Onko setä minuun suuttunut? + +— Luoja varjelkoon! Minä tahdon vain sanoa sinulle, että tämä kansa, +niin hajalle lyöty, niin tuhottu, köyhdytetty, kaikki oikeutensa +menettänyt, miltei perikatoon tuomittu kuin se onkin, että tämä +todellinen kerjäläiskansa sittenkin on ansainnut sen, että se saa +itse itseään hallita. Jollei Venäjää olisi, niin olisi tämä kansa +Euroopan oivallisimpia kansakuntia, jaloimpia kulttuurikansoja. Kun +minä ajattelen, miltä tässä maassa näyttäisi, jollei Venäjää olisi! +Kuinka paljon työtä täällä, yksistään tässä seudussa, jossa minä asun, +olisi kiireimmiten pantava vireille ja suoritettava, jotta kaikki se +saataisiin korvatuksi, mikä on vuosikymmeninä laiminlyöty! Yötä päivää +pitäisi tehdä työtä. Mutta mitä hyödyttää puhuminen! Minä olen asunut +täällä jo monet pitkät vuodet, miltei kokonaisen ihmisiän, enkä ole +havainnut hitustakaan muutosta parempaan. Ei mitään. Kaikki oli jäänyt +yhtä kurjalle kannalle kuin on ollutkin. Huonoa edistetään ja huonon +vuoksi tyhmyyttä. Niin tulee aina olemaan. Siihen suuntaan tähtäävät +kaikki voimat. + +— Miksi ette sitten itse vaihda huonoa hyvään? + +Michal-setä hymyili suopeasti. + +— Kun sinä olit kesällä täällä, kuulit kenties, kuinka isäni varoitti +poikaani Viktoria, koska poliisikomisaarilla on paha silmä häntä +kohtaan. Voisi luulla, että Viktor on kulkuri tai hevosvaras. +Minun lapseni eivät tee mitään pahaa. He opettavat kesäloman +aikana, valistavat hiukan talonpoikia, elävät heidän kanssaan +ystävyydessä, neuvovat heitä, hankkivat, mitä voivat, auttavat pienen +puodin, liikeyrityksen, koulun perustamisessa se kaikki on hyvää, +välttämätöntä, tervettä ja yhtä tarpeellista kuin ilma, leipä, vesi +ja saippua. Mutta katsopas, sellaisesta ei täällä silitellä päätä. +Hallitus ei pane kortta ristiin siinä suhteessa eikä anna kenenkään +muunkaan tehdä mitään. + +Piotria ärsytti se, mitä hän nyt kuuli. Hän ei kyennyt väittämään +vastaan, mutta hän ei tahtonut myöntääkään. Parasta oli olla vaiti. +Sedän todistelussa oli eräs merkillinen kohta, huomautus siitä, mitä +Puolan kansa voisi olla, jos se saisi itse hallita itseään. Se tuntui +hänestä oikealta. Hän virkkoi siksi sedälle: + +— Siinä minä olen yhtä mieltä, että nykyiset puolalaiset kenties +olisivat aivan toisenlaisia kuin ne, jotka epäjärjestyksellään +hankkivat maalle vieraan ikeen. + +— Miten nyt lienee sen »epäjärjestyksen» laita! — murahti Michal +kättään heilauttaen. — »Epäjärjestys!» — Kun Puola kukistui, oli +paraikaa koolla valtiopäivät, jotka hyväksyivät toukokuun kolmannen +päivän kuuluisan perustuslain. Jos se perustuslaki olisi astunut +voimaan, jos sitä olisi kuluneen vuosisadan ajan paranneltu ja +laajennettu, niin olisiko tämä maa sen näköinen kuin se nyt on! Ei ole +niinkään selvää, missä vallitsi pahin »epäjärjestys» silloin, kun Puola +kukistui... + +— No, no, torjui Piotr, — setä rupeaa kiihkoilemaan, ja silloin me emme +pääse keskustelussa mihinkään tulokseen. + +— Tuo »kiihkoilu» — sitä nähdään vain Puolassa. Totuus pysyy +totuutena, ja sitä peittävässä rääsyssä on niin paljon reikiä, että +sen näkevät helposti... ulkomaalaisten silmät. Samantekevää muuten. +En ole mikään historioitsija, eikä ole kysymys menneisyydestä, vaan +juuri tulevaisuudesta. Esi-isien isäin väärintekojen tai oikeammin +horjahdusten, erheiden takia ei anneta lastenlasten lasten parantaa +kohtaloaan ja tehdä työtä oman kansaparkansa hyväksi. Sellainen on +voimakas ja lempeä »slaavilainen» historiallinen menettelytapa. + +Setä Michal kiersi uuden savukkeen ja pisti sen tummuneeseen +imukkeeseen. Keskustelu katkesi. Molemmat olivat ääneti tuntien +jonkinmoista noloutta. He olivat kuuntelevinaan haukuntaa, mutta +taaskin kuului vain metsälintusen rauhallinen viserrys syvästä +hiljaisuudesta. + +— Kuulepas, sanoi Michal-setä, — ei viitsitä enää keskustella +valtiollisista kysymyksistä, sillä me emme kenties ymmärtäisi toisiamme. + +Hän hymyili hyvin ystävällisesti ja jatkoi hyväntahtoisesti: + +— Meidän välillämme ei voi olla ymmärtämystä ja yksimielisyyttä. Sinä +katselet asioita omalla laillasi, minä ja me kaikki täällä omalla +laillamme. Eikö ole niin? + +He vaikenivat taas. Auringon lempeä loiste kirkasti etäisen näköpiirin. +Kumpikin oli vaipunut äänettömyyteen ja omiin ajatuksiinsa. Tätä +kesti pitemmän aikaa. Lännessä punersi taivas. Piotr havahtui ensin +mietteistään ja ilmoitti, että hänen oli lähdettävä. Hän tahtoi palata +kaupunkiin. Michal-setä koetti turhaan saada häntä jäämään yöksi. He +lähtivät siis takaisin kotiin odottamatta koirien paluuta. + +Heti ulkoportailla antoi Piotr sotamiespalvelijalleen käskyn tuoda +hevoset, jotka olivat kunnollisesti syöneet ja levänneet. Hän syleili +setäänsä, hyppäsi satulaan ja ratsasti nopeata ravia pois. + +Tie vei samaan seutuun, missä hän oli samoillut kenraali Rozluckin +kanssa. Täyttä laukkaa ajaen saavutti hän vielä päivän valossa metsän. +Hän muisti tien aivan tarkoin. Vinon virstanpatsaan luona kääntyi hän +vasemmalle, ratsasti vuoren yli ja saapui metsään, kun jo hämärsi. Hän +ratsasti käymäjalkaa. Hevoset kompastelivat juuriin, joita risteili +tien yli, pärskyivät ja astelivat arastellen. Sotamies, joka seurasi +Piotria, rohkeni arkaillen ilmaista pelkonsa, että he kenties olivat +väärällä tiellä. Upseeri käski asianmukaisella tylyllä äänellä häntä +olemaan huoleti. Rohkaistakseen itseään ja toista veti hän revolverinsa +esille ja latasi sen. + +Yö yllätti heidät metsässä, hiljainen, vieno yö, kuin kauniin päivän +lauha kaiku. Kuuta ei näkynyt taivaalla, mutta loistavat tähdet +osoittivat tietä pimeään tottuneille silmille. He koettivat kumpikin +katsoa, etteivät joutuisi pois tieltä ja eksyisi upottavilla niityillä. +Heidän tienviittoinaan olivat kääpiömäiset pensaikot ja vanhat +ruohottuneet ja vesoittuneet ojat. Näin harhailivat he kauan eteenpäin +yön hiljaisuudessa. Viimein Piotr ei enää ollut suunnasta aivan varma, +mutta hän ei katunut, että oli valinnut tämän tien. Hän harkitsi +kaikkea, mitä Michal-setä oli niin koruttomasti sanonut, syventyi +hänen väitteisiinsä, teki mielessään niihin vastaväitteitä, punnitsi +todisteita, hylkäsi ne ehdottomasti ja teki erinomaisia päätelmiä +vanhan miehen sofismin kumoamiseksi. + +Yhtäkkiä huomasi hän taivaan himmeässä valossa edessään yksinäisen +koivun. Hän tunsi sen heti ja silmäiltyään vielä hiukan ympärilleen oli +hän varma siitä, ettei ollut erehtynyt. Koivu seisoi liikkumattomana, +latva lehdetönnä, syvään maata kohti kumartuen. Hevoset astelivat +hitaasti sen ohi, satula ja suitset kilahdellen. Piotr katseli +kiinteästi puuhun ja otti lakin päästänsä. + +Kun hän jo oli ratsastanut ohi, kääntyi hän satulassaan ja katseli +kuin salaperäisen voiman pakottamana yhä vielä sinne. Puu oli nyt +saanut toisen hahmon. Yön ruskealla taustalla kasvoi laaka musta täplä +pörrötukkaiseksi jättiläispääksi. Se riippui elottomana hartioilta ja +tähysteli mustaa maata. Jäinen väristys tärisytti nuoren ratsastajan +selkää. Herpaiseva tuska ahdisti hänen rintaansa ja pakotti hänet +pysähtymään. Tahtomattaan vetivät kädet kouristuksenomaisesti +suitsista. Hevonen nousi takajaloilleen. Piotr ei voinut irroittaa +katsettaan. Hänen sydämensä seisahtui, hengitys salpautui, hänen +ajatuksensa kiertelivät kangistuneessa päässä hurjina, kauhun +ruoskimina. Äkillinen tuska, niin ankara tuska, että koko hänen +sisäinen maailmansa luhistui kokoon, sattui hänen sydämeensä kuin +tikari. Saadakseen mielensä tasapainoon, todistaakseen itselleen +oman tahdonvoimansa ja tukahuttaakseen tuon epämiehekkään, ulkoapäin +tulleen kauhun ja tuskan nousi Piotr hevosen selästä, heitti suitset +sotamiehelle ja kulki pitkin askelin puuta kohti. + +Hän nousi matalalle, tasoittuneelle hautakummulle, haparoi käsillään +vanhaa lahonnutta ristiä ja koetti miehekkäin käsin tarttua aaveeseen +ja kuristaa sen. Hänen kätensä tulivat täyteen mureaa, karkeaa jauhoa. + +Hetken seisoi hän siinä liikkumattomana, kädet nojaten oksien varassa +riippuvaan ristiin, sielu tomun tyhjyyden lamauttamana. Viimein hän +tyyntyi, huokasi, poistui, nousi hevosen selkään. Kiivaasti kannustaen +hevostaan hän ajaa karahutti pimeään yöhön. + + + + +KAHDEKSAS LUKU. + + +Talvella pääsi upseerielämä oikein villiin vauhtiin. Kiertelevä +teatteriseurue tuli kaupunkiin näyttelijättärineen, jotka loivat +helliä silmäyksiä upseerien palkkaan, ja samalla saapui liuta iloisia +naisia, joiden harrastuksiin kuuluivat puvut ja puvuttomuus, juomingit +yksityishuoneissa ja iloinen hummailu. Venäläisissä seurapiireissä +pantiin toimeen useita tanssiaisia. Huvikauden huippukohtana olivat +tanssiaiset komendanttikenraalin kodissa. Nämä tanssiaiset piirtyivät +pitkiksi ajoiksi nuorien upseerien mieleen. Tatjana Ivanovna sai +esiintyä tässä tilaisuudessa ensi kerran täysikasvuisena nuorena +neitona. Piotr tanssi hänen kanssaan useita kertoja, mutta hän ei +voinut kehuskella sillä, että Tatjana olisi osoittanut häntä kohtaan +pienintäkään huomaavaisuutta. Tatjana suhtautui Rozluckiin aivan kuin +kehen tahansa mieheen, jolla on olkalaput. + +Näihin aikoihin sekaantui Piotr erääseen seikkailuun. Vähän aikaa +sitten oli hän huomannut uusia juonia herra Kozdrojn kasvattien +harrastuksissa. Hänen päivällisleponsa aikana kuului usein salaperäisiä +askeleita rappusista, joita hän yksin käytti. Kulkijoita oli useampia, +ja he liikkuivat lisäksi niin hillitysti ja varovaisesti, että se +ehdottomasti herätti huomiota. Aluksi arveli Piotr, että kävelijät +olivat käsityöläisiä tai nuohoojia tai kenties palvelusväkeä, joka +pyykkiä kantaen liikkui hiljakseen ullakolla. Mutta kun nämä äänet +rupesivat aina toistumaan samalla tavoin, päätti hän ottaa asiasta +selon. + +Eräänä iltapäivänä sulkeutui hän ullakon nurkkaan lautakonttoriin, +joka oli ruokasäiliönä, istuutui sinne laatikolle, peitti jalkansa +peitteellä ja odotti. + +Hyvin pian kuuli hän ääniä portaista ja käytävästä ullakolle +johtavan oven tuttua narinaa. Lautojen välisestä raosta tunsi hän +tulijat alhaalla asuviksi nuorukaisiksi. Edellä kulki kolme herra +Kozdrojn kasvattia, pörrötukkainen pitkä poika, maalaistoljakkeen +näköinen optimisti, jolla oli kasvot aina naurussa, ja tanakka, +rokonarpinen lähinnä ylimmän luokan oppilas, jota leikillä +kutsuttiin suutarinveitseksi. Heidän takanaan hiipi aivan erikoisia +varovaisuustoimenpiteitä noudattaen vielä neljä muuta kimnasistia, +joita Piotr ei tuntenut. Hän odotti hyvin uteliaasti, mitä he aikoivat +täällä tehdä. Hän otaksui, että olisi kysymyksessä ylimääräinen +korttipeli, joukkoryypiskely tai aivan erikoisen orgian toimeenpano. + +Ullakkovieraat ryhmittyivät savutorven ympärille, joka huokui +lämpöä, he asettuivat istumaan mattopinkoille, arkuille, lankuille +ja rikkinäisille huonekaluille ja kääriytyivät vanhoihin vaippoihin, +säkkeihin, peitteihin ja oviverhoihin, joita ullakolla räkyili. Näin +pukeutuneina he olivat tavattoman mielenkiintoisen näköisiä. Toiset +tupruuttivat lakkaamatta savukkeita, toiset istuivat kärsivällisinä +kimnasistivaippoihinsa kääriytyneinä jalat koukussa. Vihdoin veti eräs +niistä pojista, joita Piotr ei tuntenut, kirjan povitaskustaan ja +alkoi lukea puoliääneen. Se oli kansantaloudellinen teos, täynnänsä +ammattisanoja. Oppilas luki tätä teosta hartaasti, innokkaasti, +vieläpä niin intohimoisesti, että hänen nenänsä tuli aivan punaiseksi. +Kuulijat tuntuivat kuuntelevan erikoisen tarkkaavasti eräitä +tutkimuksen monimutkaisia lauseita, joita Piotr vain vaivoin ymmärsi. +Kun lukija päätti esitelmänsä, veti toinen tulokkaista esiin vihon +ja luki eräänlaisen historiallisen esityksen Puolan häviöstä. Tästä +sai Piotr jo paremmin selon ja hän kuunteli uteliaana. Esitelmän +jälkeen, jossa selitettiin tunnettuja historiallisia tosiseikkoja ja +joka oli höystetty kajahtavilla voimasanoilla ryssiä, »moskaleja» +ja »kavaltajia» vastaan, seurasi keskustelu, jossa myöskin sinkoili +interjektsioneja »matoja» ja etenkin erästä henkilöä vastaan, joka +paksunahkaisen eläimen mukaan oli saanut »tapiirin» nimen. + +Koko tämän istunnon lopuksi lausuttiin puolalainen runo. Solakka, +kaunis, mustatukkainen, sinisilmäinen nuorukainen, joka oli kuin +pojaksi pukeutunut tyttö, esitti ulkoa Slowackin runon »Agamemnonin +hauta». Hän lausui olosuhteiden vuoksi puoliääneen, hiukan +teennäisesti ja sentimentaalisesti, mutta harvinaisen tehoavasti. +Kuulijat palkitsivat häntä vilkkain, vaikkakin aivan hiljaisin +suosionosoituksin. Kun he olivat yhteisesti perätysten virkistäytyneet +yhdellä ainoalla savukkeella, jota jokainen pari kertaa imi, päättyi +salainen istunto. + +Piotr oli hyvin mielissään. Hänelle tuotti erikoista huvia se, että +nämä salaopinnot tapahtuivat hänen ullakollaan. Ne antoivat hänelle +sitä paitsi tilaisuuden edistyä puolankielen taidossa. Kun hän entistä +uteliaampana tarkkasi tapahtumia pihalla ensimmäisen kokouksen jälkeen, +huomasi hän, että herra Kozdrojn kasvatit eivät olleet enää ajatuksen +vaihdossa aidanraosta sotamiesten kanssa ja että heidän suhteensa +naapuritonttiin olivat katkenneet. Hän tiesi kokemuksesta, miten +pian mieliala kaksikymmenvuotiailla nuorukaisilla saattaa muuttua, +eikä hän sitä ihmetellyt. Tästä lähtien sulkeutui hän säännöllisesti +ruokakonttoriinsa ja kuunteli uteliaasti niitä tutkimuksia ja teoksia, +joita täällä esitettiin. Yhä uusia henkilöitä kokoontui uunitorven +ääreen, ja kokoontujien joukko kasvoi. Etenkin luettiin paljon runoja, +ja Piotr saattoi tällä tavoin tutustua puolalaiseen kirjallisuuteen. +Useista runoista hän piti heti ensi kuulemalta, ne painautuivat hänen +muistiinsa tunteen elävinä, luomiskykyisinä muotoina. Mutta ennen +kaikkea viehätti häntä näiden tapahtumien salaperäisyys. Ei kukaan +tiennyt tästä mitään. Rakojen läpi tunkeutui hänen piilopaikkaansa +puolan kieli, runous ja herkkäuskoisen ja hätäisesti arvostelevan +nuorison filosofia. + +Eräänä päivänä ei Piotr saattanut mennä piilopaikkaansa ullakolle, +kun hänen oli samaan aikaan oltava kasarmilla. Hän tuli kotiin +tavallista myöhemmin, jolloin salaliittolaiset hänen laskujensa mukaan +olivat jo koolla ulkovinnillä. Kun upseeri kiiruhti portaita ylös, +tapasi hän siististi puetun herran, joka juuri näytti olevan tulossa +alas. Herralla oli yllään majavannahkaturkki, päässä muodikas hattu +ja kädessä kävelykeppi. Piotr kysyi vieraalta hämmästynein ilmein +venäjäksi: + +— Etsittekö minua? + +— Suokaa anteeksi... sanoi vieras. — Minä olen kimnaasin opettaja ja +etsin opettaja Kozdrojn oppilaskotia. + +— Opettaja Kozdrojn oppilaskoti on alhaalla. Täällä ei asu muita kuin +minä. + +Vieras herra otti lakin päästänsä ja meni rappuja alas. Vasta nyt +selvisi Piotrille, että ylhäinen herra vakoili salaliittolaisia, jotka +harrastivat Puolan runoutta ja historiaa. Hän otaksui, että kaupungilla +asuvat entiset kozdrojlaiset olivat johtaneet asianomaiset jäljille, ja +päätti varoittaa tuntemattomia opettajiaan. Mutta miten? Pitikö hänen +ilmoittaa heille, että hän oli jo kauan tiennyt heidän kokouksistaan, +ilmaista heille, että hän tunsi heidän salaisuutensa? Siihen ei hänellä +juuri ollut halua, ja hän häpesi osallisuuttaan näiden nulikkain +asioihin. Hän päättikin sen sijaan pitää nuuskijaa silmällä. Piotr +viipyi hetken kotonaan ja lähti sitten pois. Hän oli huomannut, että +majavannahkaturkkinen herra oli herra Kozdrojn asunnossa todennut +kolmen vanhemman oppilaan poissaolon ja sitten mennyt kadulle, missä +hän jonkun matkan päässä kulki edestakaisin ja aivan kuin muun +työn puutteessa teki kävelykepillään merkkejä lumeen. Piotr otti +tehtäväkseen ajaa hänet kadulta pois. Hän meni kadun yli käytävälle, +missä pedagogi herrasteli edestakaisin, ja seurasi häntä hätäilemättä +jonkun matkan päässä. Opettaja, joka tunsi, että joku liikkui aivan +hänen kintereillään, lähti epäröiden pois ja kulki hitaasti kaupungille +päin. + +Salaliittolaisten suojelija oli menetelmäänsä tyytyväinen. Mutta kun +hän paria päivää myöhemmin istui piilopaikassaan »oppitunnilla», kuuli +hän portaiden narinaa ja aavisti pedagogin tulevan. Ruokakonttorin +ovenraosta näki hän hänet hetken kuluttua. Opettaja oli salaa ja +suurinta varovaisuutta noudattaen hiljaa kuin kissa noussut rappusia +ylös saakka, heristi korviaan kaikkiin suuntiin ja katsoi tutkivasti +ympärilleen. Hän oletti nähtävästi, että lukiolaisten kokouksia +pidettiin tykistöupseerin huoneistossa, sillä hän suuntasi äänettömät +askeleensa upseerin ovelle ja pani korvansa avaimen reikään. Mutta +samassa tuokiossa syöksähti Piotr piilopaikkansa ovesta hämmästyneen +nuuskijan eteen. + +— Mitä tämä on! — huusi hän. — Te näyttelette pedagogia ja hiivitte +kuuntelemaan vieraille oville! Kyllä minä näytän sinulle, senkin +majavannahkainen lurjus! + +Hän kahmaisi kiinni majavannahkaturkkiin, kunnes äänetön suu peittyi +kauluksen alle ja pedagogi tuli kauhusta siniseksi. Sitten hän antoi +vieraan tehdä sotilaallisen täsmällisesti käännöksen ja auttoi häntä +polventöytäisyillä rappusista alas. + +Nuoret kirjallisuudenharrastelijat avasivat kolinasta ja huudosta +säikähtyneinä hiljaa ullakon oven ja katsoivat kuin rotat reiästä +porraskäytävään. Kuvaamattoman ihastuksen vallassa ja silmät +selkiselällään he totesivat tapahtuman, ja heidän sydämensä +säilyttivät nauttien tämän kohtauksen koko elämäksi. Piotr oli juuri +lähtemäisillään takaisin, kun hän näki heidät seisomassa rivissä. Hän +silmäsi heidän rintamaansa ankarin katsein ja komensi heitä käskevin +elein kuin sotilaskomppaniaa: + +— Korjatkaa luunne! Ja katsokaa perhanassa, ettette toista kertaa... + + + + +YHDEKSÄS LUKU. + + +Tammikuun loppupuolella sai Piotr Rozlucki postissa nimettömän kirjeen, +jossa häntä pyydettiin varhain seuraavana aamuna saapumaan määrätylle +paikalle kaupunginpuiston läheisyyteen. Kirje oli kirjoitettu kuivasti, +miltei virkakielen tyyliin, niin lyhyesti ja varmasti, kuin se olisi +ollut jatkoa kauan kestäneeseen tuttavalliseen kirjeenvaihtoon. Kun +Piotr luki kirjelipun, ei hän aavistanut mitään, sillä hänellä ei ollut +mitään johtopäätöksiin oikeuttavaa tukikohtaa, mutta pettämätön tunne +sanoi hänelle, kuka häntä kutsui. Kirjearkista lähti hieno, tuskin +tuntuva tuoksu. Hymyilevät kasvot sukelsivat tuokioksi upseerin silmien +eteen. Hänen oli mahdotonta saada unta. Yhä uudelleen sytytti hän +kynttilän ja luki salaperäisen kirjeen tullakseen vakuutetuksi siitä, +että kirje oli todellisuutta. + +Seuraavana päivänä lähti hän kirjeessä ilmoitetulle paikalle. Se +oli avara kivetty aukeama pimeiden, äänettömien rakennusten ja +ikkunattomien sotilasmakasiinien keskessä. Äänetön vahtimies, +ainoa elävä olento tällä paikalla, käveli aution muurin vieressä +edestakaisin. Kävi vinha tuuli, mikä vielä lisäsi Rozluckin +kiihtymystä. Tuontuostakin koetti hän sytyttää savuketta, mutta joka +kerta puhalsi tuuli tulitikun sammuksiin. Näytti kuin hän olisi tullut +tänne yksinomaan sytyttämään tuulessa savukkeita. Alinomaa valtasi +hänet epäilys, pelko tehdä itsensä naurettavaksi tai epäluulo jonkun +toverin punomasta juonesta. Hän kulki pitkin puiston vierustaa, laski, +kertoi, lausui mielessään matemaattisia kaavoja, uneksi ja ivaili +itseään. Kirkon tornin kello löi jossain neljännestunnit. + +Äkkiä saapui kivetyn aukean toiseen päähän Tatjana Ivanovna. Tumma +välkkyvä plyyšivaippa yllään, mustat strutsintöyhdöt suuressa +hatussaan, tuli hän hitaasti Rozluckin luo. Kasvojaan suojeli hän, +luultavasti tuulen vuoksi, suurella skunkkipuuhkalla. Hatun reunan ja +puuhkan silkkihaiventen välistä näkyivät hänen silmänsä. Kiireisellä, +hänelle ominaisella liikkeellä käänsi Tatjana päänsä poispäin +välttääkseen upseerin katsetta, mutta pian tuo katse siirtyi taas +entiseen suuntaansa. + +Tatjana lähestyi Piotria ja ojensi hänelle kätensä. Kuvaamattoman +viehättävä hymy väreili hänen kasvoillaan. Ei keimailun varjoakaan +ollut huomattavissa. Näkyi vain vilpitöntä onnea, lapsellista onnea, +nuoren tytön onnea, kun hän on tehnyt mielettömän päähänpiston, +rangaistavan teon, mutta kuitenkin toivoo, että tuomio lukuisien +lieventävien asianhaarain johdosta ei tule olemaan erikoisen ankara. +Hänen silmänsä ja hänen punervat huulensa hymyilivät iloisina +päähänpistolle, tuollaisen kirjeen kirjoittamiselle, ja sille, että +tuolla kirjeellä oli ollut niin erinomainen menestys. + +Tietämättä missä olivat, minne menivät, mitä tekivät, kulkivat he +nopeasti eteenpäin puistoportin ohi. He näkivät jaloissaan huurteesta +kostean, puulla lasketun kadun, sitten taas paasia ja tuulen +heiluttamia puiden oksia. + +— Hämmästyittekö kovasti? + +— Ensi hetkessä... + +— Olenko tehnyt hyvin? + +— Voi, niin hyvin! + +Kulkien hienoissa pukimissaan nopeasti eteenpäin Tatjana lähestyi +äkkiä Piotria, sivuuttaen hänet sen verran, että saattoi pelkällä +pienellä ruumiin taivutuksella ulottua häneen, ja nojasi olkansa hänen +olkaansa vasten. Taaskin peitti hän kasvonsa pehmeän hienolla, mustalla +puuhkalla ja päästi sen alta kuuluviin kiehtovan naurunsa. Piotr oli +huumaantunut onnesta. Kirpeä talvi-ilma lauloi riemua. Jähmettynyt +maa tuntui iloitsevan. Miten autuas hän oli, kun Tatjana äkkiä otti +vasemman kätensä puuhkasta esiin ja yhä vielä nauraen veti hänen oikean +kätensä miltei väkisin lämpimään pesään, untuvaparatiisiin, missä hänen +omat lumoavat kätensä uinuivat. + +— Onko kylmä, onko yhä vielä kylmä? kysyi Tatjana. + +— Ei... + +— Onko Piotruš onnellinen? + +— On, hyvin onnellinen... + +Lehtokuja oli tyhjä. Puolialaston kuvapatsas, joka teki omituisen +vaikutuksen kylmässä ilmassa, mietti unohdettua allegoriaansa, jota +se oli saanut esittää jo vuosisatoja. Suopean hienotunteisena se ei +häirinnyt heitä. + +He istuutuivat kivipenkille sanattomina, toistensa silmiin vaipuneina. +Piotr katseli autuaallisen läheltä Tatjanan poskia, joissa terveyden +punerva kauneus uhkui, hänen vienosti kaartuvia kulmakarvojaan, +hänen silmiään, jotka olivat kauniit kuin öinen kevättaivas, ja +hänen suutansa, joka tosiaan oli kauniimpi kuin aamurusko. Tatjana +antoi hänen katsella estelemättä, kauan, loppumattomiin, ilo +sädehtien silmissä ja puoliavoimen suun ympärillä. Hänen molemmat +kätensä hivelivät Piotrin kättä puuhkan sisällä. Mitä kauemmin ja +intohimoisemmin Piotr katseli häntä, sitä hivelevämmäksi tuli käsien +hellyys. Sydän kouristui onnen huumasta. Tatjana punehtui, hymyili +vielä hellemmin, loi nopean katseen tyhjään puistoon ja antoi poskensa +vaipua Piotrin suulle. Piotr painoi siveän, puhtaan, viattoman +suudelman sille. + +— No, olenko tehnyt hyvin? — kysyi Tatjana antaen pikimustien, +taivaallisten silmiensä mitä veitikkamaisimmin vaipua Piotrin silmiin. + +— Oikein hyvin... — vastasi Piotr nöyränä. + +Taaskin loi Tatjana katseensa yli koko puiston ja sanoi hiljaa, +puristaen lujasti molemmilla käsillään Piotrin käsiä. + +— Tahdotko, että olen sinun, kokonaan sinun omasi? + +Piotr istui suorana, huumaantuneena ja tunsi rinnassaan rajattoman +ihmettelyn kylmiä väreitä tai hurmaavan onnen hehkua. Hänen olkapäänsä +olivat pystyssä, silmät kätkeytyivät luomien alle. Onnellinen hymyily +jähmettyi hänen huulilleen. + +— Tatjana! kuiskasi hän. + +— Minä olen vain sinun... — sanoi Piotrille vilpittömän päättäväisesti +ja peruuttamattomasti tämä maailman kaunein suu. Sanoja vahvisti +luotettava katse ja kädenpuristus, joka oli vahva kuin kuolema. + +Piotr katsoi ihastuneena häneen. Hän ei ajatellut mitään, ei edes +miten ihmeellistä oli, että niin suuri onni oli odottamatta tullut +hänen osakseen. Kun kaikkein tärkein nyt oli ratkaistu, alkoi Tatjana +pyytää, että Piotr tulisi nyt usein heille. Yläkerrassa oli, sanoi +hän, käytävä, joka vei hänen huoneeseensa. Tässä käytävässä oli ensin +kaksi muuta ovea, sitten tuli kolmas ovi, joka vei hänen huoneeseensa. +Siellä hän oli yksin. Sellainen ja sellainen oli tämä käytävä. Tatjanan +huoneen ikkunat olivat pimeälle pihalle; vieressä asui ranskalainen +kotiopettajatar mademoiselle Mathilde. Kaikki nämä selitykset päätti +hän kysymyksellä, jossa hän jäljitteli povaavan mustalaisnaisen ääntä: + +— Ymmärrättekö? + +Hän sanoi sen niin herttaisesti ja hauskasti, että Piotr alkoi nauraa +ääneensä. Tatjana kysyi: + +— Kenties hän ei välitä tulla luokseni? + +— Kuka? + +— Hän, tämä Piotr Ivanytš. + +— Hän tulee! Hän tulee, vaikka hänen pitäisi heittää siinä käytävässä +henkensä. + +— Alhaalla on peili, peilin luota kulkevat kierreportaat ylös... +Oletteko ymmärtänyt minut? + +He nousivat tältä onnen penkiltä ja kulkivat pitkin leveää lehtokujaa +jälleen nopeasti puistoon. Tatjana oli ääneti. Vinha tuuli pörrötti +strutsinhöyheniä hänen hatussaan, paljasti hänen plyyšivaippansa +valkoisen atlassivuorin, kietoi hameen hänen jalkojensa ympärille ja +toi viehkeät muodot selvemmin näkyviin. Hänen kenkänsä koskettivat +kevyesti lehtokujan soraa. + +Eräässä kohdassa tätä puistoa, kohdassa, joka tuli yhtäkkiä +elottomaksi, tuskaaherättäväksi ja ilmeettömäksi, sanoi Tatjana +hänelle jäähyväiset kädenpuristuksella ja poistui kiireesti, taakseen +katsomatta. Piotr jäi yksin ja meni puiston läpi surullisena, kuin +mitään huomaamatta, todellisuudesta kaukana. Hänen silmänsä olivat +vielä Tatjanan silmiin uponneina ja viipyivät hänen punaisissa +huulissaan; hänen korvansa kuulivat vielä Tatjanan puvun kahinaa, +hänen sieraimensa etsivät Tatjanan hajuveden tuoksua. Mutta yhtäkkiä +hän nosti onnensa helmasta päänsä ja tuskallinen kysymys kohosi hänen +rinnastaan: + +— Onko Tatjana turmeltunut? Puhuukohan turmelus näitä vilpittömän +rakkauden puhtaita sanoja? + +Hänen sydämensä nousi kapinaan sitä vastaan. Mutta jos hänen täytyisi +huomata, että nuo punervat huulet valehtelivat, ei häntä pelastaisi muu +kuin kuolema. Hän tunsi, miten suuri muutos hänessä oli tapahtunut tänä +aamuna, ja välttäen ihmisiä hän meni kaupungin ulkopuolella oleville +kentille kävelemään. + + + + +KYMMENES LUKU. + + +Rozlucki alkoi nyt käydä useammin kenraalin kodissa. Hän oli siellä +mieluinen vieras. Aina kun hän astui kynnyksen yli, näytti hänestä +kuin salaperäinen voima avaisi jokaisen oven hänen edessään, ja hän +tunsi kaikkialla tässä talossa ystävällisen ilmakehän ympärillään. +Kaikki hänen toivomuksensa, kaikki hänen unelmansa täytettiin jo miltei +ennenkuin hän oli ne lausunutkaan, jokainen hänen ilmaisemansa ajatus +saavutti ankaran kenraalinkin huomaavaisuuden ja tunnustuksen. + +Aluksi teki se hyvyyden runsaus, jota hän sai kenraalin kodissa +nauttia, hänet suorastaan rauhattomaksi. Mutta vähitellen hän tottui +siihen, tottuipa vielä piankin, se imeytyi häneen, se alkoi kuulua +hänen olemukseensa, ja hän tunsi, ettei hän enää olisi voinut elää +ilman sitä. Hänen oli luotava erittäin mutkikas diplomaattinen +järjestelmä löytääkseen alinomaa tekosyitä tiheihin käynteihin +»hovissa», hänen oli punottava verukkeiden, salaisuuksien, juonien, +viattomien valheiden ja harvinaisen uskottavasti tekaistujen +päähänpistojen verkko. Tahtomattaan antoi kenraali hänelle siinä +apuaan, sillä hän tarjosi hänelle puolivirallista kansliatyötä, joka +kuitenkin meni tykistöupseerin säännöllisten velvollisuuksien rajojen +yli. + +Rozluckin työskentely yhdessä kenraalin kanssa tarkoitti parannuksia +maanalaisten miinakäytävien komeroissa ja ristisokkeloissa. Kenraali +Polenov-Tšernovratski oli tehnyt eräitä huomioita, jotka koskivat +pyroksiliniarkkujen sijoitusta maanalaisten käytävien haarautumissa, +ja ehdottanut näiden huomioiden mukaisia vähäpätöisiä teknillisiä +muutoksia. Nämä n.s. »keksinnöt» olivat kenraalin ylpeys, ne olivat +luoneet hänen maineensa ja olleet aiheena moniin raportteihin ja +kunnianosoituksiin. Nuori tykistöupseeri mittasi, laski, piirusti, +laati vesiväreillä suuria taulukkoja, jotka esittivät noita +kaksoislaatikoita kaikkine heloineen, juotteineen, saumoineen, +uurteineen ja kosteuden torjumista tarkoittavine suojalaitteineen. +Mitä täsmällisintä tarkkuutta noudattaen esitti hän kenraalin antamien +ohjeiden mukaan, miten oli kosteata pyroksilinia kuljetettava +varastoista ja pantava näihin parannettuihin laatikkoihin, miten +laatikkojen tiivistäminen soraa käyttämällä oli tapahtuva, miten +keskisytytin oli järjestettävä, miten johdot vedettävä kannen läpi +j.n.e. Työn päätyttyä kutsuttiin hänet tavallisesti päivälliselle tai +illalliselle, joten hänellä oli tilaisuutta tavata Tatjanaa. Vähitellen +tuli hänestä jokapäiväinen vieras esimiehensä kodissa, aivan kuin +perheeseen kuuluva henkilö. + +Kenraali ei näyttänyt huomaavankaan, että hänellä oli täysikasvuinen +tytär talossa. Usein hän oli kokonaisia päiviä poissa, sillä +hänellä ei ollut ainoastaan virkatehtäviä kaupungilla, hänen +täytyi myös olla pitkillä matkoilla suorittaakseen kuvernementissa +tarkastuksia, katselmuksia, paradeja ja harjoituksia. Sellaisina +päivinä saattoi Piotr, jos hän halusi, työskennellä yksin komendantin +työhuoneen vieressä olevassa huoneessa. Hänellä oli siellä pöytä, +piirustuslautoja, mittaus- ja laskuvälineitä sekä kenraalin luonnoksia +ja muistiinpanoja, jotka koskivat noita verrattain epäilyttäviä +»keksintöjä». + +Kun hän näin eräänä päivänä työskenteli pöydän ääreen kumartuneena, +tunsi hän taas itsessään tuota vanhaa vetovoimaa vaarallisille teille. +Hänelle ei enää riittänyt onni olla samassa talossa kuin Tatjana, toivo +saada nähdä häntä ruokapöydässä ja puhella hänen kanssaan salissa. +Hänen sydämensä sykki kiivaasti, ja tämä nopea tahti oli kuin sisäisen +voiman antama käsky. + +Piotr kuunteli kauan tätä sydämensä jyskytystä ja tuli vakuutetuksi +siitä, ettei se ollut tukahutettavissa. Hän pani piirustustarpeensa +kokoon, harjasi ja suoristi univormuaan ja meni hiljaa ulos ovesta, +jonka kynnyksen yli hän ei vielä koskaan ollut kulkenut. Hän huomasi +olevansa pienellä marmoripohjaisella sisäpihalla, kulki sen poikki +ja saapui eteiseen. Täällä hän näki korkeasta seinäpeilistä kuvansa. +Hän tiesi nyt olevansa oikealla tiellä. Vasemmalla olivat kapeat +kierreportaat, jotka veivät ensimmäiseen kerrokseen. Hän kulki portaita +ylös ja näki lasiruutuisen oven vieressä vanhanaikaisen, jalustimen +muotoisen pronssisen ovikellonrivan. Hän veti siitä. Metallinen sointu +tuntui kuuluvan pikemmin hänen rinnastaan kuin sen ulkopuolelta. Ovi +avautui. Mademoiselle Mathilde, joka oli yht'aikaa Tatjanan toveri, +kasvattaja, uskottu ja kamarineiti, seisoi hänen edessään. Sievä +ranskatar katseli häntä syvillä, viisailla silmillään ja hymyili +ystävällisesti. + +— Tatjana on tänään hiukan huonovointinen... hän pysyy sisällä. + +— Ah, Tatjana Ivanovna on huonovointinen? — sanoi Piotr vilpittömästi +pahoitellen. + +— Hän on juuri noussut makuulta. Kenties tahdotte mennä hänen luokseen +ja olla hänelle hiukan virkistykseksi? Ehkäpä hän pääsee päänsärystään. +Viimeinen ovi. + +Piotr kumarsi kiitollisena tälle portinvartiattarelle, joka raivasi +hänelle tien vapaaksi, ja astui pimeään ahtaaseen koridoriin. Hän +kosketti kyynärpäillään seiniä ja koetti astumalla hiljaa tukahduttaa +kannustensa kilinän. Kun hän oli mennyt yhden oven ohi, pysähtyi hän +seuraavan oven ääreen ja koputti. Kuului hiljaista kahinaa, sitten +ovi avautui — ovi paratiisiin. Huone oli pieni kuin nukkekaappi, kuin +korulipas, ja sen uudenaikaiset seinäpaperit ja kauniit uutimet eivät +voineet peittää näkymättömiin kahdeksannentoista vuosisadan tyyliä. +Huone oli ranskalaiseen tapaan jokseenkin matala, lattialla oli matto, +ikkunan edessä raskaat uutimet. Huonekaluja siinä ei ollut paljon, +mutta jokainen huonekalu oli hyvällä maulla valikoitu: pieni kapea +sohva nurkassa, kampauspöytä ikkunan ääressä, peilikaappi ja suuri +peili marmorikaminin yläpuolella. Toisessa nurkassa oli vuode, jossa +atlassikankaisen peitteen päällä oli pitsiverho. Tatjanalla oli pitkä, +väljä puku. + +— Vihdoinkin te suvaitsette tulla luokseni... sanoi Tatjana tarjotessaan +hänelle paikkaa sohvalla. + +— En ole uskaltanut tulla tänne. + +— Uskaltanut? + +— Olen pelännyt kenties häiritseväni teitä. + +— Tosiaanko? + +— Tietysti! + +— Kukaan ei saa siitä kuulla, joten teidän ei tarvitse pelätä. Mathilde +on luotettava, hän ei hiiskahda sanaakaan kenellekään. + +— Voi niin olla. Mutta minä en ole uskaltanut tulla tänne teidän +huoneeseenne. + +— Miksi sitten ette? + +— Ei saa astua onnen rajojen yli eikä sitä kovin paljon tavoitella, +muuten se kääntyy ympäri ja ajaa takaa ahdistelijaansa. + +— Katsokaapas, minkälainen filosofi te olette! + +— Niin vaan on. Minä olen monesti sitä asiaa miettinyt. + +— Ja noin puhuu tykistöupseeri, soturi, valloittaja! + +Piotr oli istuutunut sohvalle ja ahmi silmillään huonetta. Kaikki +huolet, kaikki ulkonaista maailmaa koskevat ajatukset haihtuivat +hänestä, ja onni otti tuoksun tavoin valtoihinsa koko hänen +olemuksensa. Molempien silmät, huulet ja kasvot sulivat yhdeksi +ainoaksi hymyilyksi. + +Tatjana istui jonkun matkan päässä kampauspöydän ääressä. Haluten +muka nähdä kampauspöydän pikku esineitä lähestyi Piotr Tatjanaa. +Mutta Tatjana karkoitti hänet päättävällä kädenliikkeellä, jolloin +väljä hiha liukui saattaen Tatjanan paljaan käden näkyviin. Näin jäi +Piotr tarkastelemaan kauniita hajuvesipulloja, rasioita, joissa oli +tuoksuavia kauneusvälineitä, korulippaita, kaikenlaisia voiteita ja +kynsitahnaa, viiloja ja erilaisia harjoja. Tatjana riisti kaikki +nämä esineet toisen toisen perästä Piotrin kädestä ja pakotti hänen +palaamaan entiselle paikalleen. Jotta hänen olisi pakko jäädä sinne, +istuutui Tatjana hänen viereensä sohvalle. Piotr veti hänet rajusti +kiinni itseensä. Pehmeän silkin ja ohuen batistin läpi tunsi hän +hänen neitseellisesti värisevän ruumiinsa, hänen pelkonsa joka kerta, +kun Piotrin kädet häntä koskettivat ja hänen huulensa painuivat +suutelemaan. Mutta suudelmat tulivat kuin itsestään. He suutelivat +toisiaan siksi, että se oli torjumaton välttämättömyys. Toisin ei +voinut olla. Hellyys heidän huuliensa välillä tuli yhä syvemmäksi, +äänettömämmäksi ja herkemmäksi, kunnes se muuttui koko ympäristön +unohtavaksi riemuksi, kaikelle kuuroksi iloksi ja onnelliseksi +hurmioksi. + +Mutta vanha levottomuus leijaili pahaenteisen yölepakon tavoin näiden +puhtaiden suudelmien yllä. Se pakotti Piotrin kysymään: + +— Onko kukaan suudellut tätä suuta? + +Tatjana katsoi häntä ihmeissään. Viimein hän nousi ja katsoi Piotria +uhkaavasti silmiin, hurmaavana hehkuvassa raivossaan. Mutta hän ei +sanonut sanaakaan. Piotr toisti kysymyksensä. + +— Etkö usko? kysyi Tatjana. + +— Minä uskon, kun sinä niin sanot. Mutta minun oli vaikea uskoa +sellaista onnea. + +— Mitä pitää minun tehdä, jotta sinä uskoisit? + +Piotr katseli häntä alhaalta ylöspäin epäluuloisena. + +Viimein mumisi hän hiljaa: + +— Vanno! + +— Kenen nimeen? + +— Jonkin, joka on sinulle pyhää! + +Tatjana vannoi äitivainajansa, sisarensa muiston kautta, isänsä +rakkauden ja Jumalan nimeen. Hän mietti tuokion, minkä nimessä +hän vielä voisi vannoa. Hän oli jumalaisen kaunis noin vaipuneena +miettimään, mikä pyhä voima voisi vakuuttaa hänen viattomuutensa +todeksi. Piotr uskoi häntä ja puolusti itse hänen kunniaansa omaa +epäluuloaan vastaan. Taas veti Piotr hänet puoleensa, painoi hänet +enemmän sieluaan kuin ruumistaan vasten ja uneksi hänestä syleillessään. + +Viereisessä huoneessa siirsi Mathilde suljetun oven takana edestakaisin +raskaita esineitä. + +— Meidän täytyy puhua ääneen, koska hiiri muuten tulee levottomaksi, +sanoi Tatjana nauraen Piotrille. — Sinä alat olla vaarallinen, minun +suurinkvisiittorini! Vastikään olit arka filosofi, joka pakeni onnea +pelosta, että se rupeaisi sinun vainoojaksesi, ja nyt on sinusta tullut +liiankin rohkea. Kylläpäs sinä olet vaihteleva... Ja tuommoinen käskee +minun vannoa, aivan kuin oikeudesssa... Entäs sinä itse? + +— Mitä? Minä? + +— Entäs sinä? Sano... + +Tatjana puhui puoleksi venäjää, puoleksi ranskaa, luultavasti +siksi, ettei hiiri kuulisi ainoastaan keskustelun ääniä, vaan myös +sisältöä. Mutta puhe keskeytyi alinomaa, kun sen oli väistyttävä mykän +katselemisen tieltä, eivätkä sanat voineet sujuvasti juosta huulilta, +jotka tuontuostakin sulkeutuivat suutelemaan. Kun Piotr sattumalta +loi silmäyksen peiliin, huomasi hän kasvonsa Tatjanan lumoavan pään +vieressä. Piotr kysyi Tatjanalta: + +— Miksi minä olen ensimmäinen, jonka sinä olet sallinut suudella +huuliasi? + +Tatjana vastasi arvokkaan vakavasti ja syvästi vilpittömänä: + +— Kuules, sitä minä en tiedä. Olin jo kauan sitten päättänyt sen. +Jo kun sinä olit ensi käynnilläsi täällä. Muistatko, puutarhassa? +Ajattelin sitä tanssiaisissa, mutta minun ei onnistunut. Olen odottanut +sellaista tilaisuutta. Turhaan. Viimein oli minun pakko kirjoittaa +sinulle... Mitä muuta olisin voinut tehdä? + +Hän lausui nämä sanat sellaisen ihmisen tavoin, joka on kärsinyt syvää +surua ja vihdoinkin voittanut sen. Piotr muisti, miten usein hän +tuon päivän jälkeen, jolloin hän oli ollut Tatjanan puutarhassa ja +nähnyt hänet ensi kerran, oli ollut siveettömässä yhteydessä rahalla +ostettavien julkisten naisten kanssa, ja tunsi kipeästi Tatjanalle +tekemänsä suuren vääryyden. Hänen omat kasvonsa olivat hänestä +vastenmieliset, tahraiset ja halveksittavat. Hän sanoi sen Tatjanalle. +Mutta tämä kielsi sen mitä suloisimmilla kiehtovilla hyväilyillä ja +katsoi häntä syvälle silmiin, aina sydämen salaisiin sopukkoihin saakka. + +— Tämä sohva on hirveän epämukava, — sanoi Tatjana äkkiä... + +— Ei?... Tahi on kyllä, hirveän epämukava. + +— Minulla ei ole mitään muuta täällä. Olisihan myös varomatonta hankkia +tänne nyt toinen sohva. Se voitaisiin tulkita kummallisesti, vieläpä +aivan väärin. Eikö niin? + +— Tosiaan. Mitä siis on tehtävä? + +— Minä en tiedä. + +— Miksi sitten olette filosofi? + +— Entä tuolla? — kysyi Piotr hämillään katsomatta mihinkään määrättyyn +suuntaan, aivan kuin olisi tahtonut siten lieventää päähänpistonsa +kauheaa häikäilemättömyyttä. Tatjana avasi huulensa kuin olisi häntä +solvaistu ja syvästi loukattu, mutta hän sanoi odottamatta: + +— Entä mitä Mathilde sanoo siitä, se pikku hiiri?... Luuletko, ettei +hän tiedä, missä minun sänkyni on, ettei hän ole selvillä? Hän tietää +kaikki... + + + + +YHDESTOISTA LUKU. + + +Luutnantti Rozlucki rupesi työskentelemään erittäin uutterasti +kenraalin kansliassa. Hän saapui sinne aivan säännöllisesti ja +teki työtä luonnottoman kiihkoisasti, mikä oli turmiollista hänen +terveydelleen. Kunkin yksityisseikan piirsi ja maalasi hän usein +kymmeneen kertaan ja vielä entistäkin huolellisemmin. Hyvin pian +perehtyi hän talon tapoihin, aikamääriin, kaikkiin ääniin ja +askeleihin, eri kellojen tikutukseen, ovien ja rappusten narinaan ja +talon kunkin asukkaan tapoihin. Kaikkia näitä tietoja käytti hän vain +voidakseen löytää hetken, jolloin saattoi kiiruhtaa kierreportaita +yläkertaan. Siinä oli hänen ainoa päämääränsä, hänen sielunsa ja +ruumiinsa onni. Hänen silmänsä ikävöivät Tatjanan silmien luo, kahden +mustan enkelin, joita hienot varjot arkojen siipien tavoin suojustivat, +hänen kätensä ikävöivät Tatjanan käsien hurmaavaa pehmeyttä, hänen +sieraimensa hänen hajuvesiensä tuoksua, hänen jalkansa Tatjanan huoneen +mattoa. Tatjana lisäsi hänen kaihoaan omalla kaihollaan. Piotr tiesi, +että Tatjana odotti häntä ovensa himmeän lasiruudun takana. + +Tatjana kertoi itkeneensä monesti yöllä kauan, kun oli kulunut +päivä, jona hän ei ollut nähnyt Piotria. Hän ei voinut selittää +Piotrille, miksi hän oli itkenyt; tämä ei ollut nainen eikä +olisi voinut häntä ymmärtää. Monesti Tatjana oli umpimielinen, +epäluuloinen ja olemattomalle mustasukkainen. Hän kyseli Piotrilta +kaikkia hänen aikaisempia tuttavuuksiaan Venäjällä ja oli levoton +kuullessaan sanankaan naisesta, jonka Piotr oli kaupungilla nähnyt. +Tatjana kiusasi Piotria usein tahallaan kertomalla henkilöistä, +joihin hän muka oli mieltynyt, tuttavuuksistaan ja voitoistaan sekä +aikaisemmista ihailijoistaan, joille hän ei todellisuudessa antanut +mitään arvoa tai joita ei ollenkaan ollut olemassakaan. Usein sattui, +että hänen silmänsä tulivat kesken kiusoittelevaa naurua täyteen +hillittömiä kyyneleitä ja hänen huulensa puristautuivat tuskaisesti +kokoon. Teennäinen kylmyys hävisi äkkiä, välinpitämättömät kädet +tulivat vielä entistä hellemmiksi, silmät etsivät yhä uudelleen +Piotrin silmiä. Onnen, luottamuksen ja rajattoman, uskon tunne +muuttui molemmissa pienimmänkin ulkonaisen muutoksen sattuessa niin +kiduttavaksi ja itsepintaiseksi ikävöinniksi, että sen painon alla +tunnit tuntuivat vuosikausilta ja päivät sumenivat pahaenteisiksi, +levottomiksi, alakuloisiksi. Kun päivä, jolloin he olivat tavanneet +ja heidän sielunsa olivat runsaimmassa luottamuksessa ja rajattomassa +vilpittömyydessä auenneet toisilleen, oli mennyt ohi, seurasi +raatelevien kärsimysten päivä, joka tunkeutui mustana kuiluna heidän +välilleen ja jonka syvyyksistä irvisteli epäluulon pirullinen +nauru. Salaisia kirjelippuja kulki edestakaisin, niiden muste oli +haalistunut ja kirjaimet töhriytyneet äänettömistä, raivoisassa +tuskassa painetuista suudelmista. Luettavaksi valittu kirja, joka oli +pieluksen alla ja jota painettiin niin usein sydäntä vasten, että se +lopulta hajosi, muuttui rakkauden kirjaksi, rakkauden tekstiksi ja +selitykseksi. Pitkän yön täytti uni, jossa ei ilmennyt ruumiillinen +henkilö, vaan ruumiiton hymy, silmäparin taivaallinen katse, musta kuin +yö, omaa valoaan sädehtivä, loistava kuin aurinko. Kaiho heräsi äkkiä +ja aiheettomasti, kohosi äärimmäiseen huippuunsa, imeytyi kaikkeen +olevaiseen, kätki sisäänsä taivaan ja maan, hävitti elämän ilon — ja +katosi taas jäljettömiin ensimmäisestä hymyilystä. + +Tatjana piti ylellisyydestä. Hän oli itse tavallaan loiston olemuksen +ilmaus, tuhlaukseen sisältyvän viehätyksen symbooli. Hänen pukunsa +olivat elegantit, aina hyvin taidokkaasti valitut ja sopusoinnussa +hänen ruumiillisen kauneutensa kanssa. Vaaleanvihreät tai hopeanharmaat +silkkisukat, kiiltonahkakengät, erilaiset vaihtelevat tukkalaitteet, +jotka antoivat hänen päälleen aina uuden ulkonäön, hansikkaat ja +hajuvedet, mutta ennen kaikkea tuoksuvien röyhelöjen salainen +kauneus, jotka kätkivät hänet sisäänsä kuin pilveen ja joita Piotr +huumaantuneena katseli kuin mielikuvituksen loihtimaa satua onnellisina +hetkinään — tämä aivan tuntematon maailma tempasi Piotrin väkevästi +valtaansa. Hänen sielussaan orasti itsepintaisesti yhä vain kasvava +hienouden ja sirouden ihailu, sirouden, joka tihkuu ylellisyydestä kuin +tuoksu kauniisti koristellusta kristallipullosta. Hän ei olisi voinut +kuvitella Tatjanaa kuulematta silkin kahinaa, tuntematta hajuvesien +tuoksua, näkemättä jalokivien välkettä ja puvun harsomaisuutta. Hän sai +nähdä Tatjanan puolipukeissa, aamuruskon tavoin verhottuna vain utuihin +ja harsoihin, lumivalkeilla patjoilla uinuvana — ja sellaisena hän +väikkyi Piotrin salaisessa unessa kuin puhtaan, vienon soiton laineilla +kulkien. + +Eräänä päivänä maaliskuun lopulla avasi Tatjana itse Piotrille oven. +Heti kun Piotr oli astunut sisään, sanoi Tatjana hymyillen: + +— Mathilde ei ole kotona. + +— Onko hän mennyt pois? + +— On. Koko iltapäiväksi. + +Tatjanan viehättävä käsi tarttui Piotrin käteen, ja hän vei hänet +pimeää käytävää pitkin. Äkkiä pusersi hän polttavat huulensa Piotrin +kättä vasten ja esti häntä kaikin voimin riistämästä sitä irti. Kun he +olivat jo huoneessa, nousi hän varpailleen, otti Piotrin pään käsiensä +väliin ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa. Hänen silmäluomensa +olivat painuneet kiinni, huulet olivat punaiset ja kuumat. Hän kuiskasi: + +— Älä pelkää. + +— Entä sinä? + +— Minä tahdon... + +— Miten sitten käy? + +— Tahdon saada pienen tytön, suloisen, mustasilmäisen. Minä ruokin +sitä, kasvatan sen isoksi... + +— Tatjana! + +Mutta täydellisen paljastumisen pelko sai Tatjanan torjumaan luotaan +rohkeat kädet. Hän puristi käsillään Piotrin päätä kuin hehkuvin +liekein. + +Sade lorisi vesiränneissä ja valui leveinä viiruina suuria ruutuja +alas, tuuli ulvoi ja valitti puutarhan poppeleissa. Ilta pimeni, mutta +hämärä ei voinut peittää kasvojen kalpeutta, joille oli jähmettynyt +elottomalta näyttävä onnen hymy. Tatjanan kasvot olivat kääntyneet +seinään päin. Hänen kangistuneet silmänsä pysyivät liikkumattomina. + +Piotr hiipi ulos, ennenkuin Mathilde ehti palata. Hän juoksi portaita +alas ja kiiruhti kotiin tyhjiä katuja, sydän kaksiteräisen miekan +lävistämänä, onnen ja epätoivon miekan. Hän oli saavuttanut kaiken. Hän +tunsi joutuneensa kaltevalle tielle. Yhdentekeviltä näyttävät talot, +muurit, aidat, vieraat ihmiset, joita hän näki ensi kertaa ja jotka +olivat matkalla työhönsä — kaikki tuntuivat katsovan häntä ja kysyvän: +»Entä nyt?» Hän koetti karkoittaa sen kaiken luotaan antautumalla uuden +hämmästyttävän ja peloittavan muiston valtaan. Ja se onnistuikin. Mutta +hetken kuluttua ahdisti häntä omituinen hyytävä kylmän ja tyhjyyden +tunne, joka oli tunkeutunut hänen sydämeensä. + + + + +KAHDESTOISTA LUKU. + + +Kun Piotr oli heittänyt urkkivan pedagogin alas rappusista, tuli +hänestä Kozdrojn kasvattien epäjumala. Hänelle tehtiin tietä, kun +hän kulki ohi, vieraat pojat tervehtivät häntä kadulla, kaikkialla +seurasivat häntä iloiset, hymyilevät kasvot, jotka ilmaisivat pelkkää +ihailua, ja pelkkää kiitollisuutta säteilevät silmät. Piotria kiusoitti +tämä esikaupunkilaismaine, mutta vain pinnallisesti. Sisimmässään hän +nautti siitä ja tottui omaan suuruuteensa. + +Eräänä päivänä huhtikuun alussa, kun hän oli illalla yksin kotona, +koputti joku ovea. Tulija oli eräs »salaliittolaisista», pitkä, +solakka, vaaleaverinen, sinisilmäinen nuorukainen — mikäli erinäisistä +seikoista saattoi päättää, pääsyyllisiä. Kömpelöjä kumarruksia tehden, +vuorotellen punehtuen ja kalveten, änkyttäen ja sammaltaen venäläisiä +sanoja koetti oppilas esittää jotakin pyyntöä. Piotr kutsui hänet +»saliin» tai oikeammin toiseen pikku huoneeseen, pyysi häntä istumaan +tuolille ja tarjosi hänelle savukkeita. Oppilas selitti monisanaisesti, +yhä mutkikkaammin ja konstikkaammin, mitä enemmän hän rauhoittui, +jotakin kirjoja koskevaa. Piotr luuli ymmärtäneensä, että eräällä +lukiolaispiirillä oli »eräänlainen kirjasto» ja että sen jälkeen +kun »tapiiri» oli heitetty portaista alas, oli toimeenpantu oikeita +tarkastusorgioita tuon pienen kirjaston löytämiseksi — eräs »halju» +oli juorunut. Kun koko ryhmä saattoi joutua kiikkiin, jos kirjasto +löydettäisiin, ja kun oli mahdotonta sitä hävittää, niin uskallettiin +kysyä herra luutnantilta, eikö hän tahtoisi suosiollisesti suostua +säilyttämään tuota kirjastoa ruokakonttorissaan. + +Tämä ehdotus ei ollut lainkaan mieluisa. »Herra luutnantilla» ei ollut +halua liittoutua nulikkain kanssa. Eihän hän tuntenut heitä laisinkaan, +hän ei käsittänyt eikä tiennyt, mitä he halusivat. Toiselta puolen oli +hänen sääli kirjastoa ja häntä hävetti olla auttamatta poikia niin +pienessä asiassa. + +Lyhyen epäröinnän jälkeen antoi hän suostumuksensa seuraavilla +ehdoilla: kirstu oli pantava avoimeen ruokakonttoriin hänen +tietämättään. Hän itse sulkee ruokakonttorin; kirstun tuonnin tietää +vain yksi henkilö, nimittäin juuri anomuksen tekijä itse. + +Kun Piotr seuraavana aamuna katsoi ruokakonttoriin, näki hän eräässä +nurkassa kuluneen matkalaukun, joka oli nuoralla sidottu. Saadakseen +nähdä, mitä aarteita tuossa vainotussa kirjastossa säilytettiin, +irroitti hän nuoran, sulkeutui ruokasäiliöön ja tarkasti koko +sisällyksen. + +Siinä oli mitä kirjavin ja satunnaisin kokoelma painotuotteita. +Arvokasta on makulatuurin vieressä, uusia filosofisia tutkimuksia +ja historiallisia teoksia vanhojen, kelvottomien, risaisten lehtien +rinnalla, Mickiewiczin, Slowackin ja muiden runoilijain runokokoelmia +eräässä sanomalehdessä ilmestyneiden jatkoromaanien vieressä, +käännöksiä vieraista kielistä vanhojen kellastuneiden valtiollisten +lentokirjasten seuralaisina. Useat näistä kirjoista herättivät huomiota +painoasunsa moninaisuuden vuoksi. Nimilehti ja ensimmäiset sivut olivat +toisesta paikasta kotoisin kuin kirjan jatko. Niinpä oli esimerkiksi +tuntemattoman kirjailijattaren kirjoittaman englantilaisen romaanin +alkulehdillä varustettu Mochnackin marraskuun kapinan historia, ja +vaarattomien, sensuurin hyväksymien perheaikakauslehtien päällykset +olivat kätkemässä katkeria ja surullisia runokokoelmia, jotka oli +useita vuosia sitten painettu tuleville sukupolville Leipzigissä. + +Piotr rupesi aluksi uteliaisuudesta, mutta sitten luettavaan yhä +enemmän innostuen tutkimaan näitä nidoksia ja koko tuota kirjavarastoa, +voimattomia, hauraita runoja ja räikeitä, kuin karkeista nauloista +ja piikkilangasta lyötyjä yhteiskunnallisia lentolehtiä. Näiden +vainottujen painotuotteiden parissa hän etsi lohtua ja lievitystä +rakkaudenkivulleen, tuskan ja intohimon väliselle taistelulle, joka +ajoi hänet usein kuilun partaalle asti. Hänen rakkaudentultaan +lietsoivat vanhojen runoilijani laulujen liekit; niissä liekehtivät +tähän saakka tuntemattomat sanat, ja ihmeelliset vanhat runosoinnut +helskyivät kuin elävä musiikki. Töin tuskin ymmärtämänsä kielen +omituisissa sanoissa hän tapasi ilmaistuna oman sielunsa salaisen +nyyhkytyksen ja vaikeroinnan, huokaukset ja ilonkyyneleet. Piotr +huomasi usein myöhään yön yksinäisyydessä tai venäläisessä seurassa +lausuvansa sydäntään rauhoittaakseen hänelle tuntemattoman runoilijan +säkeitä alkukielellä, kaikkine ajatuksineen, tunteineen, sieluineen +kuunteli hän poljentoa, joka tuntui ilmaisevan olevaisen syvintä +salaisuutta. Kirjailijat, joista hän ei tiennyt mitään, olivat +vähitellen muuttuneet häntä myötätunnolla seuraaviksi ystäviksi, +veljiksi, jotka aivan kuin kuorossa vastasivat huokauksin hänen +huokauksiinsa. + +Se, mikä oli kielessä epäselvää, viehätti kaksinkertaisesti, se uurtui +rakkauden hehkuttamaan sydämeen, takertui sinne ja takoutui kiinni +iäksi. + +Toisaalta myös ne puolalaisen hengen elämän moninaiset alat, jotka +olivat katkelmina edustettuina lukiolaislaukussa, tapasivat Rozluckissa +hartaan ja tiedonhaluisen oppilaan, Piotr alkoi öisin raivata itselleen +tietä yhdeksännentoista vuosisadan Puolan aate-elämän viidakkoihin, +— ihmeellisiin muodostumiin ja kasvettumiin, tunteisiin, jotka ovat +imeytyneet heimon veriin, itsepetoksen taikaan, joka on ollut ilmeisenä +lääkkeenä ja pelastanut hengen kuolemasta. Hän syventyi tutkimaan +Puolan Raivoisan Rolandin harhailuja kuilujen partaalla, enkelimäisten +henkien sankaruutta ja ikävöintiä, ja hän tutki myös sitä Puolaa, joka +on vain sielutonta ainesta ja jolla ei ole muuta päämäärää kuin ruoka +ja rauha, — hän tutki kahden kaikkea muuta syvemmän voiman vaikutusta, +rahan ja katolisuuden. + +Jonkun ajan kuluttua oli lukeminen saanut aikaan Piotrin käsitteissä +omituisen hämmennyksen ja tunteissa levottomuuden. Päästäkseen +lujemmalle pohjalle ja voidakseen löytää hengelleen suuntaviivoja +luki hän yhä järjestelmällisemmin ja tarkkaavaisemmin teoksen +toisensa perästä. Hän osti itselleen laajan, perinpohjaisen +puolalaisvenäläisen sanakirjan ja tutkiskeli useita kirjoja rautaisen +ahkerasti. Venäläisessä ympäristössä saatu kasvatus, varhaisimmasta +lapsuudesta saakka häneen juurtunut kurin ja opetuksen suoraviivaisuus, +matemaattinen kouluutus, venäläinen »periaatteellinen» suhtautuminen +niin ulkonaisen kuin sisäisen elämän ilmiöihin — kaikki tämä sai hänet +oudoksumaan puolalaisen hengen omituista joustavuutta, joka elohopean +tavoin häilyi hurmion ja toivottomuuden napojen välillä ja tuntui +ohjaamattomalta, kompassittomalta hengeltä. Miten usein Piotr iskikään +nyrkeillään kirjaa ja kiroili mitä karkeimmin venäläisin voimasanoin, +kun hän huomasi, miten noiden ajatusten suuntaviiva lakkaamatta heilui +ja väistyi ja eksyi, miten sen voima murtui ja kaikkosi, hitto ties, +minne!... + +Nämä kirjat kertoivat myös semmoisesta, mitä hänen oli pakko ruveta +rakastamaan, unhoon joutuneesta puolalaisesta sotajoukosta, niissä +oli taruja päälliköistä, jotka menivät ikuisuuteen, epätoivo +sydämessä, »väännellen käsiään panssarilla», voimatta toteuttaa +sotapäällikönsuunnitelmiaan, saavuttamatta päämääräänsä. Hän oppi +rakastamaan katkenneiden puolalaisten miekkojen kalsketta ja +ruostuneita huotria, Ostrolenkan rikkiammuttujen tykkien pauketta ja +jyrinää ja Grochowista pakenevan ratsuväen töminää. Hän alkoi syventyä +ammoin kärsittyihin tappioihin tuntien syvää kunnioitusta ja — kaihoa. + + + + +KOLMASTOISTA LUKU. + + +Palatessaan Varsovasta huhtikuun alkupäivinä kenraali Polenov toi +mukanaan hyviä uutisia: itse oli hän saanut kunnianosoituksia, +palkankorotuksen, useammaksi kuukaudeksi virkaloman ja Rozluckille, +joka oli ollut kenraalin apulaisena keksinnön teossa, oli myönnetty +ylennys ja loma ulkomaanmatkaa varten. Kenraali aikoi matkustaa +ulkomaille heti tyttärensä ja tämän seuranaisen, neiti Mathilden +kanssa. Heti Varsovasta tultuaan kysyi hän päivällispöydässä Piotrilta, +haluaisiko hän liittyä heihin. Piotr ihastui tähän ehdotukseen. + +Jo samalla viikolla lähdettiin matkalle Berliinin kautta Pariisiin. +Berliinin uudenaikainen suurkaupunkilaiskulttuuri teki Piotriin +tavattoman voimakkaan vaikutuksen. Tuhannet seikat todistivat johtavan +tahdon järkkymättömyyttä, kaikilla aloilla tapahtuvaa edistystä, +uussaksalaisen teollisuuden voimaa, joka vetää puoleensa, kytkee +itseensä ja järjestelmällisyytensä vastustamattomalla voimalla liittää +yhteen erilaisia, hyvinkin hajallaan olevia aineksia ja saattaa ne +melkein sotilaalliseen järjestykseen. Berliinissä oltiin kuitenkin vain +hyvin vähän aikaa, sillä tahdottiin viipymättä päästä ystävyyssuhteissa +olevaan tasavaltaan. + +Tatjana oli ollut Ranskassa jo kerran ennen, vaikkakin vain hyvin +lyhyen ajan. Piotr ei ollut käynyt siellä ennen ja kenraalikin vain +ohimennen. Mademoiselle Mathilde ja Tatjana ottivat siis opastustoimen +käsiinsä. + +Piotr asettui asumaan vaatimattomaan vieraskotiin Seinen vasemmalle +rannalle, kenraali tyttärineen ensiluokkaiseen hotelliin bulevardin +varrelle ja Mathilde sukulaisensa luo Place Clichyn läheisyyteen. + +Ensi aluksi Piotria hämmästytti värikäs, syvälle juurtunut katuanarkia, +joka taisteli menestyksellisesti uudenaikaisemman järjestyksen +voimaansaattamista vastaan. Kaikki ihmetytti ja huvitti häntä: vanhat +hevosajoneuvot ja niiden ajomiehet kiiltävine kardinaalinhattuineen +aivan kuin Balzac'in aikana, ajajien huoleton ohjaus, kaupustelu +katukäytävillä ja kojuissa bulevardien komeiden näyteikkunain vieressä, +katujen uskomaton likaisuus, rihkamakaupustelijain huudot ja myyjien +tunkeilevaisuus ja häikäilemättömyys. + +Tämän ulkonaisen leimansa ohella tuntui väsymättömän, alati kihisevän +työn kaupunki Piotrista houkuttelevalta. Piotrille tuotti sanomatonta +huvia katsella tätä koko maailmassa ainutlaatuista ihmiskekoa ja sen +vilinää. Hän kierteli katuja päivisin myöhään yöhön saakka, teki +ajelumatkoja, kuunteli keskusteluja, kävi hienoissa ravintoloissa +yökabareteissa, museoissa, kirjastoissa, taulukokoelmissa, kirkoissa, +yliopistossa, teattereissa ja konserteissa, vankiloissa, oikeussaleissa +ja hautausmailla. Ensivaikutelmien kaaos, joka ei suinkaan haihtunut, +alkoi jonkun ajan kuluttua hiukan järjestyä ja löyhästi ryhmittyä, ja +ajatusten sekamelskasta nousi utuinen synteesi. + +Tatjanan vaikutelmat olivat aivan toiset; hän näki aivan toisenlaisen +Pariisin. + +Kun he tapasivat toisensa, kertoivat he toisilleen näkemästään +ja mietelmistään. Piotrin havainnot eivät herättäneet Tatjanassa +suurtakaan mielenkiintoa mutta Piotr ei suhtautunut välinpitämättömästi +Tatjanan huomioihin, siihen, mikä Tatjanasta oli tärkeintä elämässä, +ainoaa, mikä täällä Pariisissa oli tuntemisen arvoista. Päinvastoin +Tatjanan kuvauksista, tai pikemminkin huudahduksista, hänen sattuvasti +lausumistaan havainnoista hymyili viekoittelevasti tuntematon elämä, +joka huokui pelkkää olemassaolon riemua ja pursuavaa iloa. Hän +kertoi Piotrille satumaisista hatuista, joista huokeimmat maksoivat +monta sataa frangia, tanssiais- ja seurustelupuvuista, viitoista ja +puseroista, joita sanottiin »kreatsioneiksi», Worthin ja Doucet'n +mestariteoksista, šaketeista ja puseroista, silmiä häikäisevistä +koristeista, hajuvesistä, toalettivälineistä ja lukemattomista +pikkuseikoista. Hän vei Piotrin mukaansa Rue de la Paix'lle iltaisin, +kun liike siellä oli vilkkaimmillaan ja kun veturinkokoiset autot +olivat kahdessa rivissä molemmin puolin katua ja myöhästyneet +tunkeutuivat niiden välistä bensiiniä tupruttaen. Hän kuljeskeli +mielellään katsomassa ikkunoihin näytteille pantuja tavaroita, joiden +eteen hän huoaten pysähtyi, ja hän loi usein kaihoisia katseita +kukkasilla koristettuun Paquinin liikepalatsiin ja Doucet'n sala +peräisiin neulomoihin. Kaikki ihastutti häntä tässä kaupungissa, +kauniit naiset, hienot herrat, livreapukuiset palvelijat, jalokivien +monivärinen loisto, sähkövalo, vieläpä hermoja ärsyttävä bensiinin +hajukin. + +He tapasivat toisensa joka päivä, milloin missäkin ja mihinkin aikaan +vuorokautta. Tatjana oli nimellisesti Mathilden valvonnan alaisena, +mutta hänen suojeluksensa oli hyvinkin muodollista. Mathilde myöhästyi +aina taikka poistui aikaisin käydäkseen katsomassa jotain »sukulaista», +»serkkua» tahi »tätiä». Kenraali kävi katsomassa sotilaallisia ja +yhteiskunnallisia laitoksia ja teki suosiolliseen henkeen käyviä +muistiinpanoja erittäin diplomaattisella ja ihmeteltävän varovaisella +tavalla, mikä vaati paljon aikaa, Tatjanan, joka suuressa Pariisissa +täten jäi aivan yksikseen, täytyi siis hakea jotakin muuta turvaa, +ja Piotr tunsi velvollisuudekseen olla hänen tukenaan. He tapasivat +toisiaan sovittuun aikaan määräpaikalla ja hävisivät lumoavan kaupungin +helmaan kuin kaksi vähäistä vesipisaraa isoon valtamereen. Verrattoman +suosiollisia ja hyväntahtoisia olivat heille syrjäkadut, torit, +bulevardit ja vieras ihmisjoukko, jossa he liikkuivat. Miten paljon +saivatkaan kuulla heidän onnestaan ikivanhat, kapeat pikku kadut Beaux +Arts'in, Odeonin tahi Montparnasse'in hautausmaan ympäristössä! + +Väliin virnisti heille yön pimeydestä jalustaltaan Voltaire'in +kallellaan oleva ivallinen pää, väliin osui heidän lemmenhuumeiselle +tielleen Danton huutaen titaanisia julistuksiaan meluisain katujen +kuultaviksi. + +Nämä historialliset hahmot johtivat heidän ajatuksensa uuteen uomaan. +He vaipuivat muistelemaan, miksi nämä henkilöt oli niin koroitettu, ja +he ihmettelivät, minkätähden valkea Musset aina oli niin surullinen +ja mitä tulpaanien keskellä istuva, sateen kostuttama rouva Sand niin +syvästi mietti... Sitten he kulkivat eteenpäin pysähtyäkseen säälivästi +hymyilemään kenraali Neylle, urhoollisista urhoollisimmalle, joka +kaatui omien maanmiestensä luodista, ranskalaisten sotilaiden ampumana +siinä kaupungissa, jonka maineen hän oli kuljettanut kaukaisiin maihin +ja suojannut sadoissa taisteluissa vihollista vastaan... He nauttivat +nähdessään vuosisatoja vanhoja kauniita rakennuksia, menneisyyden +ja nykyisyyden esineitä ja ilmiöitä, jotka kätkivät koomillisen +vähäpätöisyytensä suuriin, jylhiin eleisiin, mutta oikeastaan he +kuitenkin puhuivat vain sydämensä asiasta, joka oli suuri kuin Pariisi, +— ei, totta puhuen suuri kuin koko maailma. + +Kun he näin omassa maailmassaan eläen harhailivat kaupungilla, +joutuivat he syrjäiselle kadulle, Rue Gracieuse'ille, ja näkivät +äkkiä uskomattomia, kauhistuttavia näkyjä: mustia eteisiä, joista +löyhkäsi saastainen ilma, rautaristikkoikkunoiden takana kurjia ja +inhoittavan likaisia tupia, miehiä, joiden katse oli vihainen ja +uhkaava, puolialastomia naisia ja peloittavan laihoja lapsia. Sieltä +he lähtivät iloisempiin kaupunginosiin, jotka sointuivat paremmin +heidän aurinkoiseen onneensa. Tatjana tarttui Piotrin käteen ja painoi +sitä sydämelleen karkoittaakseen pikemmin ystävästään epämiellyttävän +vaikutelman. + +Usein tuli Piotr myöhästyneenä sen hotellin edustalle, jossa Tatjana +odotti. Hän näki Tatjanan kaukaa ikkunan takaa, kuin saavuttamattoman +varjon, ja hän tunsi melkein tuskallista riemua. Tatjana tuli nopeasti +alas portaita. Painautuen toisiinsa kiinni kiiruhtivat he umpimähkään +meluisille bulevardeille ja oudoille kaduille keskustellen sydämensä +asioista. Mitä onnellisimmassa sielujen sopusoinnussa, täydellisesti +toisiinsa sulautuneina ja toisilleen ripittäytyen tulivat he isolle +aukeamalle. Seinen kivinen kaide osui heidän eteensä. Siihen +nojautuneina katselivat he mustaa vettä, johon kuvastui satoja +punaisia, vihreitä, kultaisia, keltaisia ja kirjavia valoja pitkinä +väräjöivinä juovina. Välkkyvän, tumman veden ääreltä kohosi ihanana +Louvre'in muhkea hahmo. Sen yli kaareutui keskikaupungin tiilenpunainen +valomeri, ja kaupungin mahtava, työnraivoa möyryävä lakkaamaton kohina +ja pauhina kierteli kuin miljoonien äänien luoma jättiläispyörä +kammottavassa liekkien valossa. Tumma pursi liukui aavemaisen +äänettömänä mustilla aalloilla. Maan sisustassa jyrisivät raivoisasti +sähköjunat. Silloin tällöin kuului sieltä niiden jyminä. Piotr ja +Tatjana vaipuivat yhdessä katselemaan tätä ihmeiden ihmettä, tätä +suurenmoista, pelottavaa ja kaameata kauneutta, jonka jättiläismäisen, +uuden aikaisen maailmankaupungin joukkoelämä luo. Katseelle avautuvan +näyn mahtavuuden he ilmaisivat toisilleen puolella sanalla tai +viittauksella. He ajattelivat laivoissa, proomuissa, rautatiellä, +tehtaissa, työpajoissa ja puodeissa lepäämättä ahertavia ihmisiä. + +Satumainen yö, jonka helmassa kiehuu pelottava työ, vaivutti heidät +tenhollaan äänettömyyteen. He istuutuivat yksinäiselle penkille +plataanien varjoon ja katselivat valomerta, kaupungin jättiläismäisen +elämän kuvastinta. + +Kerran lähtivät Piotr ja Tatjana pitemmälle kävelyretkelle +Pére-Lachaise'in kirkkomaalle. He kiertelivät kauan tätä kalmiston +rinnettä, kuuntelivat puiden huminaa ja koettivat löytää hautakivistä +Ranskan suuria nimiä. Vainajien suuren kaupungin ahtaita, kiemurtelevia +katuja harhailtuaan tulivat he Chopinin haudalle. Turhaan puhui +Piotr tästä Puolan ylpeydestä, tästä ainutlaatuisesta airuesta, joka +oli tuonut maailmalle unohtumattoman viestin maansa kauneudesta ja +onnettomuudesta. Tatjana kuunteli häntä hartaasti, koska hänelle +puhui Piotr, hän oli samaa mieltä, koska Piotr niin tahtoi. He +kiipesivät korkeimmalle kukkulalle. Yksinäiselle huipulle, missä ei +ollut ainoatakaan elävää olentoa, mutta missä lukemattomat sammuneet +sydämet uinuivat heidän ympärillään ja — ihmeellistä! — tuntuivat +unessaan hymyilevän heidän rakkaudelleen, jäivät he seisomaan toisiaan +syleillen, puhuivat puiden autuaassa huminassa kuiskaten ihmeellisestä +olemassaolon onnesta ja toistaiseksi olemattomasta lapsesta, joka oli +heille kalleinta kaikesta. Hävinneen suuruuden ja maineen, tomuksi +muuttuneen rikkauden valtakunnan läpi kuljettivat he hymyilevää, +ajattelematonta onneaan ja kauneuden iloa huipulle saakka, josta he +näkivät savun ja usvan verhoaman Pariisin. Siihen he istuutuivat ja +katselivat kuolleiden ja elävien äärettömiä kekoja. Tuossa näkyi +Bastiljin pylväs jonkinlaisena symbolina ja kauempana kukkulalla +Panthéon. Heidän hymynsä kiiti symbolista symboliin kyyhkysen tavoin, +joka toi öljypuun oksan kaikkeen, mihin silmä kantoi ja minkä ajatus +tavoitti. + +He pakenivat kuitenkin mieluimmin kaupungista pienellä laivalla +pitkin jokea Charentoniin taikka hiljaista Seine'iä myötävirtaa +Saint-Cloud'hun. Laiva kulki pitkien rakennusrivien välitse, sukelsi +siltojen alitse, ja siitä oli mainion mukava katsella mielinmäärin +ihmisaherrusta. Toistensa vieressä istuen katselivat he mustaa +ihmisvilinää, joka tarumaisessa karkelossa hyöri nostokurkien +ympärillä, tynnyripinoja, tavaravarastoja, jotka muodostivat uusia +rantoja. Kun he pölystä ja huonosta ilmasta pääsivät niityille +ja kuljeskelivat metsiköissä, unohtivat he mielellään kaupungin. +Käsi kädessä, sydän sydämessä astuivat he kukkasten, vihreyden ja +nurmikkojen valtakuntaan. Heidät ottivat vastaan salaperäiset, +kiemurtelevat lehtokujat, joiden nuoret puut kaartuivat holvina +suojaamaan heitä. Täällä saattoivat he suudella loppumattomiin +toistensa huulia ja silmiä. + +Vincenne'in metsässä oli sateen jälkeen vehmas tuoksu. Kivien lomitse +lirisi keinotekoinen puro, ja hyväntahtoinen lehtokuja johti yhä +kauemmas maailmasta ja ihmisistä, autojen toitotuksesta ja polkupyörien +kilinästä. Saint-Cloud'ssakin oli tällaisia viekoittelevia lehtokujia. +Ikivanhat hymyilevät puut ympäröivät liikkumattomina ruohorantaisia +vedenpintoja, rungot tummaan veteen kuvastuen. Iltarusko kultasi +pilvenhattarat, jotka viehättävien kenttien yltä leijailivat savuista +kaupunkia kohti. He löysivät penkin, jonka muut nähtävästi olivat +unhottaneet. Se tuntui kaitselmuksen lahjoittamalta, joka tiesi heidän +suuren onnensa ja oli aavistanut tämän hetken heidän rakkautensa +historiassa. Kahden kulkivat he äänettömässä puistossa ylös vuorta, +joka muuttui heille rakkauden vuoreksi, ja harhailivat hämärtyvän +metsän läpi, josta tuli heidän pyhä metsänsä. Bulevardilla he keksivät +pienen kahvilan, jossa sai herkullista neapelilaista jäätelöä ja +jossa näki kirjallisia kuuluisuuksia ja aistikkaimmat kokotit. Kun +iloinen, huvittelunhaluinen ihmisjoukko ei enää liikkunut yksinomaan +kaduilla, vaan kahvilamusiikin soidessa vaelsi myös läpi kahvilan +salien, tuli Tatjana kauniiksi ja arvoitukselliseksi kuin uni. Hänen +kasvonsa saivat ihmeellisen, aistillisen ilmeen, ikäänkuin heijastuksen +hienostuneista ilotytöistä, joilla oli karmininpunaamat huulet. Hänen +silmiinsä tuli polttava loiste, hänen liikkeensä tulivat kuumeisiksi, +muulloin siveellinen suu lausui uskomattomia sanoja, hillittömiä +mielikuvia syntyi käsittämättömällä tavalla hänen päässään, murtaen +kuin taikaiskusta ajatusten tyynen uoman. Tällaisina hetkinä hän +mielellään loi häikäilemättömiä katseita ympärilleen kiinnittääkseen +kaikkien huomion itseensä, myöskin soittajien. Saavutetun menestyksen +hän laski kuin saaliina hermostuneesti nauraen Piotrin jalkain juureen. +Samalla hän tarttui huomaamatta Piotrin käteen ja käytti ensimmäistä +sopivaa tilaisuutta pusertaakseen huulensa sitä vasten ja suuteli sitä +silmät ummessa ikäänkuin sammumattomasti janoten ja haltioituneesti +huumautuneena. + +Tällaisina hetkinä ei Piotr voinut vastustaa häntä. Hän suostui +kaikkeen, mitä Tatjana toivoi, vieläpä hän johti Tatjanan mieleen +kahvilan ja houkutteli häntä Mathilden ja kenraalin huomaamatta +hiipimään kotoa ja rientämään heidän lempipaikkaansa. + +Eräänä iltapäivänä menivät he Colonne'in konserttiin. Kenraali istui +Tatjanan kanssa aition etupaikoilla, Piotr takana. Orkesteri soitti +Beethovenin »Eroicaa». Vanha kenraali tunsi velvollisuudekseen +kuunnella hartaasti, koska hän tahtoi osoittaa huomaavaisuutta +Bonapartea, sotilasta, kohtaan, jonka urotyöt olivat innoittaneet tämän +kuolemattoman sävellyksen luomiseen. Tatjana oli hajamielinen, ja hänen +katseensa harhaili lakkaamatta ympäri suurta Châtelet'n salia, joka +oli täynnä hartaaseen tunnelmaan vaipuneita kuulijoita. Ensimmäisen +osan jälkeen, joka tuntui kertovan ihmistyön hurjasta melskeestä, alkoi +äänettömässä hiljaisuudessa toinen osa, Jumalan tekoja esittävä, jossa +aineelliset soittimet puhuvat kuolemasta ihmissielun aineettomalla +äänellä. + +Alati uudistuvassa sävelessä saattoi kuulla askeleita, jotka riensivät +ikuisuuden porttia kohti. Portti avautui, näkyi kuoleman olemus — +kuoleman hävitystyö. Sävel horjui kuin kauhun valtaama ihminen, +vaipui voimansa jalustalta ja alkoi lepyttämättömällä kynnyksellä +vaikeroida tuskasta. Tässä sävelessä kuuli, miten epätoivo repi +hiuksia, valitushuuto raukeni ja murtuva sydän väräjöi. Silloin kajahti +etäältä uusia askeleita, jotka tulivat yhä lähemmäksi, polkivat armotta +jalkoihinsa ihmisen tuskan ja kulkivat ihmisen yli. + +Tatjana alkoi vähitellen seurata soittoa. Hänen päänsä vaipui sivulle +kuin kuuntelevan eläimen pää, hänen silmänsä verhoutuivat. Outo hymy +väikkyi hänen huulillaan. Posket kalpenivat yhtä valkeiksi kuin otsa. +Sieraimet avartuivat, ja hän näytti tuskin voivan hengittää. Hän +ojensi kätensä Piotrille, ja heidän sormensa olivat lujasti toisiinsa +punoutuneina tämän sankarisinfonian majesteettisen draaman toisen osan +aikana. Kun tämä musiikki vaikeni, sanoi Tatjana kohottamatta silmiään +ja sama hymy huulillaan hiljaa Piotrille: + +— Sanonko sinulle jotain? + +— Sano. + +— Mutta jollet sitten enää rakasta minua... + +— Onko se sellaista? + +— On varmasti. + +— Sano vaan! Koetetaan. + +— Voisi olla vaarallista koettaa. + +— Mitä se sitten on? + +— Älä naura! + +— Tällaisen musiikin jälkeen ei voi nauraa. + +— Kamalaa musiikkia! Aivankuin joku kuristaisi kurkusta. + +— Tania, eihän toki? Minä haaveilen saavani kuulla vielä kerran tämän +viulujen kuoron ja sitä seuraavan marssin. On kuin kaikki maailman +sotajoukot kantaisivat hartioillaan sankarin ruumista... + +— Sitä en minä siinä kuullut. Minusta oli kuin inhottava pyöveli olisi +riistänyt vaatteet yltäni ja tarrautunut verisellä kourallaan tukkaani. +Täällä pyöveli, ja tuolla rautaisen oven takana istui tsaari Iivana +julma. Ovi saattoi minä hetkenä tahansa avautua... Ja nyt äkkiä tämä +hiljaisuus. Sitten nuo kuvaamattomat viulujen äänet... Ja taas syvä +hiljaisuus. Oi, Jumalani! + +— Nyt on kai tuo epämiellyttävä vaikutus jo ohi? + +— Voi, enhän minä siitä. Sinä et tiedä. Et ymmärrä mitä minä tarkoitan. +Voitko kuvitella tsaari Iivana julmaa istumassa kultaisella tuolilla +rautaoven takana?... + +— Kerro! + +— En vielä... kuiskasi Tatjana. + +Konsertin jälkeen tyrkittiin heitä joka puolelta Rivolikadun +ihmistungoksessa. Piotr oli Tatjanan vieressä ja kysyi: + +— Kerrotko minulle nyt? + +Sama arvoituksellinen hymy ilmestyi jälleen Tatjanan huulille ja hänen +poskensa kalpenivat. Hän kohotti katseensa ja näytti miettivän, mitä +sanoisi. Mutta äkkiä hän sanoikin kiivaasti ja tylysti: + +— Ei! Järjetöntä. Ei kannata puhua siitä. Ei se ollut mitään. + +— Etkö tahdo sitä sanoa? + +— En. En sano. Se ei ole tärkeätä. Se on ollutta ja mennyttä. + +— Oletko ollut rakastunut? + +Tatjana nauroi ilkeästi ja katseli Piotria ylpeästi, melkein +halveksien. Piotr vaikeni loukkaantuneena. + +Välistä Tatjana pakotti ystävänsä kertomaan menneisyydestään, +varsinkin naisiin kohdistuneista haaveistaan, ja kuvaamaan +suhdettaan heihin. Kuunneltuaan näennäisesti levollisena, vieläpä +veitikkamaisesti hymyillen, purskahti hän äkkiä itkuun ja nyyhkytti +kauan ja lohduttomana. Hän oli mustasukkainen jokaisesta syleilystä, +joka suudelmasta, jonka Piotr oli antanut noille »otuksille». +Kyyneleitä seurasi murhaava halveksinta, viha ja raivo. Hän työnsi +Piotrin inhoten luotaan, lausui ääneen epäilyksiään ja sanoi häntä +tahallaan epämiellyttäväksi, raa'aksi, alhaiseksi ja vastenmieliseksi. +Kesti tuntikausia ennenkuin hän rauhoittui, ennenkuin hänen +sielussaan riehuvat hyrskyt asettuivat. Mutta myöskin Piotr tunsi +mustasukkaisuutta. Hän kulki usein edestakaisin kadulla Tatjanan +ikkunan alla ja väijyi kuviteltua kilpailijaa, vaikka hän sielunsa +sisimmässä oli vakuutettu, ettei sellaista ollut olemassakaan. Usein +kaipauksen hetkinä, jolloin hän kuvitteli mielessään rakastettunsa +kasvoja, huulia ja helliä sanoja, kidutti häntä mitä tuskallisin +mustasukkaisuus. Käsittämättömät, salaperäiset vaihtelut kuvastuivat +Tatjanan mielialoina ja Piotrin tuskaisana kaihona. He tarkastivat +mielellään näitä sisäisiä vaihtelujaan ja syventyivät niihin. +Usein, kun Piotr tuli Tatjanan luo tuskaisan yön jälkeen, jolloin +mustasukkaisuuden vampyyri oli häntä kalvanut ja kaipaus raadellut ja +ikäänkuin sisäinen kyy imenyt sydämestä kaiken veren, tapasi hän myös +Tatjanan miltei sairaana kaipauksesta ja kaukonäkijän tavoin tietoisena +siitä, mitä Piotr oli kärsinyt. Joskus taas, kun Piotr tunsi olevansa +tyyni, kohtasi häntä Tatjanan synkkä viha, ikäänkuin rangaistukseksi +tuokion kestäneestä mielenrauhasta. Heidän tunteensa olivat niin +kaikkivaltiaat, että ne löivät selvästi leimansa kasvoihin tehden ne +milloin kuulakkaiksi, valoisiksi, rauhallisiksi, milloin synkiksi, +kellertävän kelmeiksi, kaameiksi, tuntemattoman tragedian aaveiden +kasvoiksi. Mutta kaikissa näissä tunteiden vaiheissa ei Piotrilla +ollut ainoastaan vaikutelma, vaan raudanluja tietoisuus siitä, että +hänen rinnallaan oli olento, joka oli kukistumattoman voimakkaana +ja terveenä pursunut elämän omasta olemuksesta esiin, voima, joka +oli omaa itseään ja oli olemassa oman itsensä vuoksi. Tuntui siltä +kuin luja, väkevä tarkoitus olisi taukoamatta koettanut päästä +toteutumaan Tatjanan sielussa, älyssä, hänen toimintatavassaan, hänen +omituisen vaihtelevassa luonteessaan, hänen tahdossaan, haluissaan ja +unelmissaan. Kaikki hänessä pyrki itsestään varmana, päämäärästään +tietoisena jotakin kohti, joka oli saavutettava, oli mikä oli, kaikki +hänessä oli hänen vallassaan, hänen omaansa, hän tunsi sen itse ja +tiesi, minne se veisi. Piotr ihmetteli kohtalon teitä, kun juuri +hän oli tämän naisen valitsema, naisen, joka samalla edusti mitä +häikäilemättömintä voimaa ja elämän utuisinta kauneutta. Siinä, mihin +Tatjana kiintyi, kuvastui aina ilmiölle ominaisin seikka, se, mitä +ilmiö oli arvoltaan tai hyödyltään, mikä oli tosiasiallisinta ja aitoa, +voimaa ja suloa. Kun hän katseli jotakin taideteosta tai esinettä, +olipa se mitä laatua tahansa, osasi hän arvioida sen aina koruttoman +sattuvalla sanalla. + +Mutta hän ei välittänyt taideteoksista, tahi oikeammin, hän ei antanut +niille kyllin suurta arvoa. Louvre'issa häntä miellytti Tizianin +nuorukainen hansikkaineen; se miellytti häntä niin erikoisesti, että +Piotr tunsi mustasukkaisuutta. Hän rakasti myös etruskilaisten peilien +etsauksia, Fragonardia ja Bernardino Luinin Salomea. + +Mutta mitkään taideluomat, kuuluisat nähtävyydet, vuosisatojen työn +tulokset eivät tehneet häneen valtavaa vaikutusta. Kenties hän ei +suhtautunut täysin välinpitämättömästi siihen, mitä tuli nähneeksi, +muistomerkkeihin, elämän muotoihin, pyhinä kunnioitettuihin esineihin, +mutta hän antoi niille arvoa vain sikäli kuin ne herättivät hänessä +itsessään vaikutelmia. Pariisi, sen menneisyys, sen suurenmoiset +rakennukset, museot, sen tieteen tyyssijat, edistys ja taide olivat +vain hänen ajatustensa leikkikaluna, joskus suopeina hetkinä mietteen +aiheena. Hän itse pysyi olemuksineen syrjässä näistä ihmistyön +tuotteista. Ainoan todellisen haltioitumisen, jota hän tunsi, +herättivät muodin viimeiset »uutuudet». Hän ihaili elämän pyörrettä. +Hän nautti eniten joutuessaan iltaisin bulevardien kiehuvaan kattilaan. +Piotrin mietteet, havainnot ja päätelmät ikävystyttivät häntä, tunsipa +hän suorastaan vastenmielisyyttäkin niitä kohtaan. Hän ei ymmärtänyt +Piotrin sieluntilaa, sisäisiä taisteluja ja ristiriitoja. Ponnistamalla +tahtoaan hän kurottautui Piotrin sisäiseen maailmaan, silmäili ja +kuunteli sitä, mutta hän ei voinut saattaa sitä omakseen. Joskus hän +kyseli jotakin, tahi, mikä oli pahempaa, lausui mielipiteitä, jotka +tuottivat Piotrille katkeraa mieltä. + +Kun heidän välillään sattui erimielisyyksiä, saattoi Tatjana olla +järkkymättömän kova, leppymätön ja taipumaton. Hän puristi huulensa +yhteen ja loi Piotriin uhkaavia katseita. Piotr tiesi varmasti, ettei +hän voinut Tatjanasta saada nyhdetyksi eräitä taipumuksia, vaikka olisi +uhrannut henkensä hänelle, huolimatta siitä, että Tatjana rajattomasta +rakkaudesta teki kaiken, mitä Piotr halusi, ja koetti tuntea, mitä tämä +toivoi hänen tuntevan. Hän ei kyennyt kukistamaan Tatjanan vastarintaa. +Piotr ymmärsi varsin hyvin, ettei Tatjanassa ollut sitä, mitä hän +toivoi, ja että se, mitä oli, oli hänen luomaansa. Tunteensa voimalla +saattoi hän mitata sen kallion vahvuuden, joka oli Tatjanan olemuksen +maaperänä. + +Eräänä päivänä, kun Piotr ei saanut tavata Tatjanaa, meni hän +yksin Notre-Dame'iin ja viipyi siellä tuntikausia. Kaupungin +suojelijatarpyhimyksen vieressä oli tällöin Jeanne d'Arcin kuvapatsas. +Se oli tavallinen valkeasta marmorista hakattu, epätaiteellinen kuva. +Piotr syventyi katsomaan tätä patsasta ja muisteli Jeanne d'Arcin +elämää, ja äkkiä puhkesi hänen sydämestään rukous sankarittarelle, +että hänen henkensä syttyisi Tatjanan sielussa. Hän ei tiennyt, mitä +hän tahtoi, hän ei edes luullut rukoilevansa. Hän ei myöskään ollut +selvillä, mihin tekoihin hän tahtoi saattaa Tatjanan taikka mihin +hän pyrki. Hän oli kuin kuuromykkä, joka koettaa saada lausutuksi +kokonaisen lauseen, tai idiootti, joka tahtoo tehdä johdonmukaisen +päätelmän. Palavin silmin katseli hän panssaripukuista neitsyttä +ja rukoili hartaasti, että Tatjanan sielu muuttuisi Jeanne d'Arcin +sieluksi. Ketään muuta ei ollut tässä valtavassa kirkossa. Täällä +vallitsi hämärä, pyöreistä ikkunoista siivilöityi sinipunervaa valoa. +Piotrista tuntui kuin olisi hän kasvanut kiinni kiviseen lattiaan, ja +kuitenkin olisi hän tahtonut nousta, kohota pystyyn. Tänä hartauden +hetkenä painoi hän poissaolevaa Tatjanaa rintaansa vasten ja syleili +häntä sielussaan. Kauan hehkui hän turhaan kivisen patsaan edessä. + +Tämä tuokio häipyi muuten jäljettömiin salamannopeiden ilon ja onnen +hetkien ja kaihon pitkän pimeyden sarjassa. + +Heidän oli tapana tavata toisiaan neiti Mathilden etäällä olevassa +asunnossa. Kun Piotr eräänä päivänä tuli sinne sovittuun aikaan, oli +huone tyhjä. Hän odotti... Tuli jo pimeä. Kynttilä paloi pöydällä, +jolla oli kirjoja ja kaikenlaisia pikkuesineitä. Lepattava liekki +kuvastui kamiinissa ja kaapin peilissä ikäänkuin näkyvästi ilmaisten +sydämessä riehuvaa voimatonta, väräjöivää kaipuuta. Suurkaupunki +kohisi. Sama melske tuntui olevan levottomuuden kiduttamassa sydämessä. +Piotr kosketteli lempiesineitä, jotka kertoivat heidän salaisesta +rakkaudestaan. Joka kerran kun ovi narisi taikka askeleita kuului +portaissa, lisääntyi odotuksen tuska. Kului tunti, kului toinen. +Vihdoin kuului avautuvan oven narinaa ja rakkaita askeleita. + +Tatjana oli tullut. Kuin jousesta ammuttu nuoli kiiti kaipaus Tatjanaa +vastaan. Valitusta, ivaa, epäluuloa, äkillisiä lujia päätöksiä ja +odottamattomia rakkaudentunnustuksia Tatjanalle. Tatjana vaikeni +eikä tahtonut vastata Piotrin suudelmiin, hän ivaili ja singahutteli +kiivaita sanoja. Kauan rukoiltuaan polvillaan sai Piotr tietää, että +Tatjana oli ollut ostoksilla. Piotr ei sitä uskonut. Epäluulon tikari +tunkeutui syvälle hänen sydämeensä. Salaperäisesti hymyillen, puoleksi +poiskääntyneenä ja kiusoitellen tunnusti Tatjana lopulta olleensa +Saint-Germain-des-Prés'n kirkossa. Hän oli ostanut kynttilän ja vienyt +sen jumalanäidin kuvan eteen ja rukoillut Piotrin puolesta, rukoillut +hänelle terveyttä ja kaikkea hyvää — ja heidän rakkautensa ja kaiken +sen puolesta, mitä hänen sielunsa kaipasi. Polvistuen Tatjanan jalkojen +juureen Piotr näki sielussaan mustuneen pienen kuvapatsaan ja sen +edessä palavan kynttilärivin. Tatjana oli oikeauskoinen, Piotr ei +ollut mitään, hän oli uskontoa vailla. Mutta heidän nyt istuessaan +otsa otsaa vasten he tunsivat kumpikin edessään voiman, joka tuntui +kaikkitietävältä mitä tulee siihen hämärään, käsittämättömään, +monimutkaiseen ilmiöön, jota sanotaan rakkaudeksi. Oli siis olemassa +joku, joka saattoi lieventää sielun kidutuksen, auttaa, ohjata tielle, +vaikka tie ei edes häämöttänyt läpitunkemattomassa rakkauden yössä. +Piotr kohotti katseensa etäällä väikkyvää kuvaa kohti ja toivoi +saavansa itse viittauksen, saavansa kokea sitä, mikä niin monelle oli +ollut pettämätön apu. Samalla hän ihmetteli moista harhakuvitelmaa, +että voisi olla voima, joka ei ainoastaan tiedä, miten on — pienet +monimutkaiset sisäiset pistot, ihanasti riuduttavan onnen, jotka eivät +ole järjen ja vapaan tahdon alaisia, tuskan ja autuuden, olivatpa ne +sitten hurmaavat tai julmat ja kuolettavat — vaan myöskin kuinka tulee +olla... Tatjana virkkoi hiljaa: + +— Kuule minua... Olen polvillani rukoillut häneltä armoa, jota en ole +ansainnut, että elämä, vapaus ja olemassaolon onni vihdoinkin tulisivat +sinulle rakkaiksi, että silmäsi vihdoinkin avautuisivat näkemään sitä, +mikä on valoisaa, hyväilevää ja kaunista. Rukoilin häntä, että näkisit +meille luodun, riemua uhkuvan maailman, että hän vapauttaisi sielusi +kauhistuttavista kidutusraudoista, joihin olet sen kytkenyt. + +— Tania, — kuiskasi Piotr muistaen oman rukouksensa. Hän sulki Tatjanan +syliinsä ja koetti suutelemalla vetää hänet sydämeensä, olemukseensa, +kukistaa hänet henkensä voimalla ja sulkea hänet rintaansa. + +— Rukoilin, että sinun puolalainen raskasmielisyytesi sulaisi, että +oppisit hymyilemään, että kevään tuulahdus saisi vihdoinkin koskettaa +sinua ja aurinko valaisisi sieluasi... + +Eräänä päivänä tuli Piotr rajusti kuin myrskypilvi eikä niinkuin +elävä ihminen hotellin portaita ylös. Hän soitti kelloa. Kun hänet +oli päästetty sisään, meni hän käytävää pitkin Tatjanan ovelle. +Hänen jokainen hermonsa värisi. Seinä, joka erotti Tatjanan huoneen +koridorista, oli hyvin ohut, vaalean sinisellä seinäpaperilla verhottu, +sitten jatkui viereisen huoneen muuri. Piotr rakasti tätä pientä +huonetta, pyhättöä, jossa jumalatar asusti. Jokainen sen esine oli +hänelle rakas: vaatekaappi, pöytä, tuolit ja ennen kaikkea iso peili +kamiinin yläpuolella, äänetön peili, jonka kirkas pinta oli kuvastanut +ihmeellisiä muotoja ja taivaallista ihanuutta ja hukuttanut ne jälleen +salaperäiseen, hymyilevään syvyyteensä. Luonnon tavoin torjui se +luotaan muistot, säälin ja unelmat — tutkimattoman luonnon tavoin oli +se valmis milloin tahansa loihtimaan esiin onnen yltäkylläisyyden tai +unohtamaan sen, paljastamatta sitä milloinkaan ja ilmaisematta sen +olemassaoloa aina maailman loppuun asti... + +Kun Piotr oli hiipinyt Tatjanan huoneeseen, ei Tatjana rientänyt häntä +vastaan kuten tavallisesti suutelemaan ja syleilemään. Avuttomana, +kalpeana ja raskasmielisenä seisoi hän keskellä huonetta. Kun Piotr +säikähtyneenä lähestyi häntä, sanoi Tatjana kuiskaten, ettei hän +ollut nukkunut koko yönä; vasta seitsemältä aamulla oli hän vähäksi +aikaa nukahtanut. Tuhansiin eri kysymyksiin, mikä siihen oli syynä, +ei hän vastannut mitään taikka virkkoi vain jonkun lyhyen sanan, joka +ei mitään selittänyt. Vihdoin, kun Piotr oli kiihkeästi polvillaan +pyytänyt, tunnusti hän keskiyön aikana pelästyneensä ja vavisseensa +koko yön kauhusta. + +— Mitä sinä sitten pelästyit, Tania? kysyi Piotr jo tuhannennen kerran. + +— Joku koputti oveani. + +— Täälläkö? Keskellä yötä? Vieressähän nukkuu kenraali... + +— Niin nukkuu. Mutta mitä siitä? + +— Ehkä joku erehdyksestä...? + +— Ei. Se, joka tänne pyrki, ei erehtynyt, hän tiesi, mistä minut +löytäisi, sanoi Tatjana hymyillen niin kärsivän näköisenä, että Piotr +tunsi verensä hyytyvän. + +— Kuka se sitten oli? + +— En tiedä. + +— Mistä sitten tiedät, että koputtaja ei erehtynyt? + +— Tiedän vaan. + +— Siis tiedät etkä tiedä. + +— Niin, tiedän enkä tiedä. + +Kumarassa, kyyristyneenä istui hän vuoteellaan peittäen kasvonsa +käsillään, hiukset epäjärjestyksessä, paksu liina hartioilla. Hänen +liikkumaton asentonsa ilmaisi säälittävää, kuvaamatonta tuskaa. Piotr +ei saattanut häntä herättää tästä kivettymistilasta, hän ei saanut +häntä siirtymään tuolille istumaan, Tatjana palasi aina uudelleen +ihmeelliseen asentoonsa. Kun Piotr nosti hänen päätään ja katsoi +häntä silmiin, näki hän kalpeat, ilmeettömät kasvot, joiden katse oli +kylmä ja kuollut. Tatjana oli vaiti, silloin tällöin hän sanoi jonkun +merkityksettömän tai joutavanpäiväisen sanan. + +Äkkiä hän sanoi kasvoja peittävien hiusten takaa järkevällä äänellä, +joka ilmaisi syvää harkintaa: + +— Jos annat minulle lapsen, en pelkää enää. + +— Oletko sitten ennenkin ollut peloissasi? + +— Olen. + +— Ketä sitten pelkäät, ketä? + +— Erästä. + +— Tunnusta minulle! + +— En voi. + +— Vannon sinulle, että saan sinusta lähtemään tämän pelon! + +— Et saa. + +— Enkö todellakaan? + +— Anna minulle lapsi... + +— En ymmärrä sinua... + +Piotr tarttui hänen käsiinsä, syleili häntä kuin aarretta, jonka oli +saanut omakseen, ja pyysi: + +— Sano, ketä pelkäät! + +Tatjana oli jälleen vaiti, hän oli ääneti kauan, kammottavasti. Se +tuntui kaamealta ja heille molemmille pahaa ennustavalta. Vihdoin hän +pyytämättä sanoi: + +— Eräs tulee tänne luokseni. + +— Kuka? kuiskasi Piotr. + +— Eräs. + +— Mistä sitten tiedät, että hän aikoo tulla? + +Tatjana nosti äkkiä päätään ja sanoi näyttäen ovea: + +— Eilen hän ravisti ovea ainakin kymmenen kertaa. Koko seinä tärisi, +kun hän ravisti. Hyvä Jumala! vaikeroi hän tuskassaan, katsoi +ympärilleen sammuvin katsein ja kaatui hitaasti, voimattomana +vuoteelleen. + +— Luultavasti on tuuli jyskyttänyt ovea. + +Tatjana vaikeni. + +— Sano toki jotain, Tania! + +— Mitä tahdot? + +— Mistä tulit ajatelleeksi, että joku pyrki luoksesi? Miksi? + +— Hän tietää miksi, ja minä myös. + +— Kuka se sitten on? Hyvä Jumala, kuka se on? Sano! + +— Sitä en sano koskaan, en kenellekään ihmiselle, en kenellekään! + +— Etkö minullekaan? + +Hitaasti, raskaasti ja hellästi nosti Tatjana kätensä, pani ne Piotrin +kaulaan ja painoi hänen päätään rakastavaa rintaansa vasten, jossa +kiihtynyt sydän löi kiivaasti. Hän pyysi rukoilevasti: + +— Älä vaadi sitä tunnustusta minulta. Älä puhu minulle siitä. Pyydän +sitä sinulta rakkautemme tähden. + +— Hyvä, en sano enää sanaakaan. Mutta kun sama pelko jälleen valtaa +sinut enkä minä ole luonasi, painaudu silloin minua vasten, kuten nyt, +painaudu sieluani vasten. Purista minua sydäntäsi vasten, kuten nytkin. +Olen aina luonasi, kuolemaani asti. Minä suojelen sinua. Olen voimakas, +voin kuolla sinun tähtesi ja nujerran jokaisen vihollisen. + +— Tätä vihollista et voi nujertaa, sanoi Tatjana tuskaisen varmasti ja +pudisti raskasta päätään. + +— Etkö voisi sanoa minulle edes mitä hän tahtoo? + +Tatjana vapisi kuin nuori koivu, jonka juureen terävä kirves sattuu. +Hänen hampaansa kalisivat, hänen sormensa olivat kuin jääpuikot. +Silmistä tulvi vuolaita kyyneleitä, jotka kuitenkin pian tyrehtyivät. +Taaskin tuijotti silmistä kuiva, lasimainen pelko. Hän puhui +hiljaisella äänellä, joka ilmaisi todellista uupumusta: + +— En tiedä, mitä hän tahtoo. Tiedän vain, että hän ravisti ovea niin +kiivaasti, että lukko antoi perään ja tämä ohut seinä... kynnyksen ja +oven välillä oli jo rako. Rappaus karisi seinäpaperin takana, suuria +kokkareita oli vuoteen vieressä... + +Tatjana kyyristyi kokoon ja painautui koko ruumiillaan Piotria vasten +niin pohjattoman kauhun vallassa ja niin sydäntäsärkevästi valittaen, +että Piotr tunsi, miten Tatjanan sydämestä vähitellen virtasi +värisyttävää kylmyyttä hänen omaan sydämeensä. Hän kärsi Tatjanan +kärsimyksiä. Tatjana kohotti päätään ja kysyi hiljaa: + +— Rakastatko sinä niitä puolalaisia? + +— Miksi sitä kysyt? Minkätähden tahdot siihen vastausta, Tania? + +— Minä... Tahdoin vain kysyä... + +Hän vaikeni ja näytti nukahtaneen Piotrin syliin. + +Mutta hänen huokauksensa ilmaisivat, että tuska hänessä valvoi ja teki +työtään. + +— Ehkäpä se on joku vainaja, joka tulee luoksesi? sanoi Piotr +ajattelemattoman ivallisesti. + +Tatjana ei vastannut, huokasi vain. + +— Selitä minulle ainakin... + +Mutta Tatjana vastasi käskevästi: + +— Älä puhu! + +Pitkän ajan kuluttua nosti hän jälleen päätään ja uskoi Piotrille +intohimoisesti, hämmentynein kuiskauksin sisimmän salaisuutensa, +rukoili sydämensä syvimmästä: + +— Anna minulle pieni lapsi... Anna minulle pieni mustatukkainen, +mustasilmäinen tytär... Anna minulle pieni lapsi. Pidän häntä öisin +rintaani vasten, tuuditan häntä sydäntäni vasten. Silloin sydän +rauhoittuu... Minä kuulen jo hänen itkunsa... Anna minulle lapsi. + +Yleensä oli Tatjana itsepäinen ja sulkeutunut. Ellei hän ymmärtänyt +Piotrin sielun ristiriitoja ja sanoja, joita Piotr huomaamattaan tuli +lausuneeksi, oli hän epäluuloinen, kärsi, kantoi kaunaa ja kun ei +voinut vapautua tunteestaan, kosti syylliselle. Hän epäsi kauan sitten +lupaamansa rakkauden osoituksen, hän peruutti lupauksia, joista he +olivat molemmat jo kauan onnellisina nauttineet. Vasta äärimmäisen +haltioitumisen hetkinä väistyi pilvi. Hellyys palasi. Nyt hän oli +valmis selittelemään ja pohtimaan epäsuosion syitä. Totuus paljastui +taas, ja sielun sisäisen olemuksen loiste välkkyi helmeilevässä ilossa. +Hän tuli jälleen hyväksi ja korvasi Piotrille aiheuttamansa tuskan +jalomielisen anteliaasti. Kumpaisenkin onni tuli yhä hiljaisemmaksi, +sanattomammaksi ja kiteytyi yhteen ainoaan suudelmaan, nerokkaasti +keksittyyn hyväilynimeen, hymyilyyn. He kasvoivat toisiaan kohti ja +tulivat henkisesti lähemmäksi toisiaan. Tatjana syventyi katsomaan +Piotrin silmiin, luki niistä hänen ajatuksensa, kuin olisivat ne olleet +piirretyt kirjaimin ja sanoin, ja huomasi niiden kauneuden ja ylevyyden. + + + + +NELJÄSTOISTA LUKU. + + +Kenraali Polenovin ollessa toista kuukautta Pariisissa alkoi +ranskalaisia vilistä hänen salongissaan. Etupäässä ne olivat pientä +hyötyä tavoittelevia henkilöitä, sanomalehtimiehiä, jotka pyydystivät +Venäjää koskevia juoruja; tulipa kuitenkin myöskin taiteilijoita, +kirjailijoita ja musiikkimiehiä. Miltei jokainen näistä vieraista +kantoi Tatjanan jalkain juureen verona silmäyksiä, hiljaisia huokauksia +ja hienon arvokkaasti verhottuja tunnustuksia. Se mairitteli Tatjanaa. +Tatjana piti näistä ranskalaisista suosionosoituksista. Eräät hänen +satunnaisista ihailijoistaan saivat häneltä haaveellisen katseen, +toisten hän taas soi verrattain kauan keskustella kanssaan. Erään +taideaikakauslehden toimittaja matkusti äkkiä Sveitsiin levottomana +sydämensä tilasta. Eräs draamakirjailija lahjoitti Tatjanalle teoksensa +kukkaiskieleen sepitetyin omistuskirjoituksin. Nuori maalari alkoi +maalata hänen muotokuvaansa. Tatjana kävi istumassa mallina hänen +atelieessaan. + +Piotr seurasi häntä tavallisesti atelieen, erään puutarhapaviljongin, +ovelle asti ja jäi odottamaan. Hänen sydämensä uhkasi pakahtua, kun +hän vaelteli ympäristön katuja kuin siipirikko lintu, joka on yhtäkkiä +joutunut rakkauden vapaasta ilmasta ja onnen mailta petollisen ansan +pimeyteen. Hänen maahan tuijottava katseensa näki kaameita kummituksia. +Mitä olisikaan hän antanut, jos hänen katseensa olisi voinut tunkeutua +paksujen muurien läpi päästäkseen varmuuteen, oliko totta mitä hänen +ilvehtivä mielikuvituksensa hänen eteensä loihti! Ja jos se olisi ollut +totta, — miten valmis hän olisi ollut antamaan sydämelleen viimeisen +ja suoraan osuvan iskun! Mutta juuri kun hän hautoi näitä kauheita +ajatuksia, saapui Tatjana äkkiä tyytyväisenä ja hilpeänä, uutta loistoa +loistavana ja uutta tuoksua uhkuvana. Kaikki katosi kuin pimeys valon +tieltä. Tatjanan tuoksuvat kädet, hänen iloiset silmänsä karkoittivat +kaikki huolet. Hän puhkesi naurunpuuskiin Piotrin kustannuksella ja +hän kertoi hänelle nopein sanoin, mitä huomioita maalari juuri oli +tehnyt. Kerran oli Tatjana maininnut Piotrille sanomalehtimiehen voivan +»todella» tulla »jonakin» kysymykseen, sitten hän oli taas puhunut +salaperäisesti draamakirjailijasta... + +Nämä tapaukset tekivät Piotrin levottomaksi. Kerran hän yöllä valvoi +kauan saamatta unta silmiinsä. Maalari, jota hän ei ollut milloinkaan +nähnyt, mutta jonka viat ja ansiot hän tunsi ulkoa Tatjanan kertoman +perusteella, oli hänen silmiensä edessä aivan selväpiirteisenä +olentona. Hän näki Tatjanan keskustelevan vieraan miehen kanssa, joka +käänsi selkänsä hänelle, näkijälle. Tatjanan rakastuneet silmät olivat +luodut tuon miehen kasvoihin. Hän katsoi kauan Tatjanan kasvoihin, +noihin kasvoihin, jotka olivat hänen omansa, hänen onnensa, elämänsä — +ja jotka nyt olivat antautuneet vieraan katseen valtaan. Unen kauhea +voima näytti tunkeutuvan vahvojen muurien läpi, nostavan paikoiltaan +suljetun oven, avaavan ikkunat ja näyttävän, mitä niiden takana +tapahtui. Näistä tuskallisista, selväännähdyistä kuvista, näistä +pirullisen salaisesti kuunnelluista keskusteluista otti hänet joskus +suopeampi voima turviinsa ja saattoi hänet tajuttomuuden tilaan. Aamuun +asti makasi hän unisen epäluulon kiusaamana, äärettömiin leiskahtelevan +tuskan rovion kärventämänä. + +Kun hän sitten äkkiä vaipui sikeään uneen, näki hän uninäyn, jota +hän ei voinut unohtaa koko elämänsä aikana. Hän oli saava pitkän +eron ja tuskallisen ikävöinnin jälkeen nähdä Tatjanan. Tatjana oli +käskenyt hänen tulla erään meren rannalle, rannalle, jonka Piotr oli +joskus nähnyt todellisuudessa tai kuvassa. Siellä oli kuivia, okaisia +ohdakkeita autiolla hietikolla ja rotkoja, joista pisti esiin siellä +täällä terävää ruohoa. Ympärillä oli rykelmä valkeita hiekkakumpuja. +Meren rannalle ajautuneet kuivat leväkasat levittivät epämiellyttävää +hajua. Ulompana mereen päin kurottautui ruosteenvärisiä sammaleen +peittämiä kiviä, kun taas aivan veden ääressä sileä hiekkaranta hohti +kultana, jota meri suuteli miljoonia kertoja kuten äiti lastaan. Piotr +kulki unessa nopein askelin saadakseen nähdä Tatjanan mahdollisimman +pian. Mutta silloin täytyi hänen kulkea pienen kivitalon ohi, jossa +oli matala ovi ja jonka ikkuna oli auki. Tähän ikkunaan oli ahtautunut +kaikenlaista väkeä, miehiä ja naisiakin. Piotr kulki kiireesti tämän +oven ja ikkunan ohi. Mutta äkkiä kuuli hän äänen. Tatjana kurottautui +avoimesta ikkunasta ja huusi häntä nimeltä ja antoi hänelle merkin +käskien häntä jatkamaan matkaansa samaan suuntaan merelle. Hän kulki +saraheinien välistä liukkaaksi huuhtoutuneelle rannalle. Tatjana tuli. +Hänen kasvonsa hehkuivat. Hän päästi korvia vihlovan, kirvelevän +naurun, joka teki pilaa Piotrin mustasukkaisuudesta. Kun Tatjana oli +tullut lähelle, kysyi Piotr, niiksi hän oli niin punainen. Silloin +vastasi Tatjana: + +— Ajattelepas... tämä tässä... (hän mainitsi nimen, jonka Piotr kuuli, +mutta jonka hän unensa tuskassa heti taas unhotti). + +— Kuka? + +— Tämä tässä... (Hän mainitsi taas nimen). — Mitä sitten hänestä? + +— No arvaathan, Piotrus, ja anna anteeksi, suothan sinä minulle +anteeksi! Minä en voinut puolustautua. Oh, miten sinä olet lapsellinen, +miten naurettava! + +Kauhea painajainen pakotti hänen laskeutumaan Tatjanan jalkain juureen. +Hän syleili Tatjanan polvia päästäen mylvinnän, joka ei tuntunut +tulevan yhden ainoan ihmisen huulilta, vaan koko maailman suusta. +Tukehtuvin, pakahtumaisillaan olevin keuhkoin huusi hän taivasta +kohti ja pyysi Jumalalta apua, apua. Hän huusi Jumalalle, hän pyysi, +että Jumala käskisi Tatjanaa kieltämään sanansa, että hän nyhtäisi +äskeisen hänen kurkustaan. Hänen huutonsa muuttui yhä kuuluvammaksi ja +hillittömämmäksi, se pauhasi kuin hurja tuulispää. Tatjana nauroi sille +hiljaista, noloa, hölmöä naurua. Kun Piotr vihdoin kylmän hien vallassa +heräsi, kiitti hän Jumalaa siitä, että se oli ollut vain unta. + +Aivan kuin noita unia uhmatakseen olivat he näihin aikoihin paljon +yhdessä, niin paljon, että aika tuntui katoavan ja rakkaus käyvän +onnesta mykäksi ja haihtuvan autuaalliseksi olemattomuudeksi. He +kuiskailivat kiihkotta ja katkeruudetta siitä, millä tavoin he +voisivat estää, ettei heidän tarvitsisi nyt eikä tulevaisuudessa eikä +milloinkaan erota. Heidän mielestään oli juuri nykyhetki sopivin. +Eräs ajatus saattoi Piotrin äänettömäksi, ajatus, joka näkyy olevan +unohdettu maan päällä. Hän ilmaisi Tatjanalle tämän ajatuksen. Piotr +tunsi heti, miten kiivaat kylmänväreet värisyttivät Tatjanan ruumista. +Piotr ei voinut suudelmilla pyyhkiä sitä pois Tatjanan sydämestä +eikä karkoittaa sitä hänen mielestään. Tuo nimetön, mainitsematon +tunne jäyti Tatjanan sielua niinkuin mehiläisen pistin elävää lihaa. +Hän makasi liikkumattomana ja tuijotti pimeään avoimin silmin. +Katulyhdyistä levisi himmeä valo huoneisiin ja säteili Tatjanan +mustissa, ulkonevissa silmissä. Silloin kuului ikkunan takaa, alhaalta +pimeästä kadun syvyydestä, vanhan toiskätisen kerjäläisen laulu. +He olivat jo kauan tunteneet tämän trubaduurin, he pitivät hänen +bassoäänestään ja hänen kulkurilaulustaan: + + »Non, tu ne sauras jamais, + O, toi qu' aujourd'hui j'adore, + Si je t'aime, si je te hais, + Si je t'aime, si je raille encore...» + +[Oi, sinä et saa koskaan tietää, sinä, jota minä tänään jumaloin, +rakastanko sinua vai vihaan, rakastanko vai pidänkö ehkä pilanani...»] + +Heidän rakkautensa oli tullut niin voimakkaaksi, että ajatus ja tunne +kuvastuivat selvän kirjoituksen tavoin heidän kasvojensa joka hymyssä, +häiveessä ja vivahduksessa. Piotr luki Tatjanan pimeään tuijottavista +silmistä mitä tämä tunsi. Siksi alkoi hän puhua sisäisestä +maailmastaan, kadottamastaan isästä, puolalaisesta kapinoitsijasta, +hänen haudastaan, joka oli metsän sydämessä, ja lahosta rististä. Hän +katsoi Tatjanan ulkoneviin, himmeästi loistaviin silmiin ja suuteli +kiihkeästi hänen huuliaan ja poskiaan, jotka uhkuivat ikuista suloa. + +Yhtäkkiä sanoi Tatjana: + +— Älä puhu enää siitä. Minua tympäisevät sinun juttusi. Sanon sen +suoraan. + +Piotr vaikeni. Hän ei tuntenut katkeruutta eikä surua. Hän katseli +pimeyteen kuin yksinäisyytensä näkyvään kuvaan. + +Yhtäkkiä Tatjana kohottautui kyynärpäänsä varaan, kumartui Piotriin +päin ja kysyi: + +— Oletko sielussasi puolalainen niinkuin isäsikin? + +— Olen. + +Tatjanan huulet, kuumat kuin tulen liekki, pusertuivat Piotrin +huulia vasten. Mutta äkkiä alkoi kouristus vavahduttaa noita ihania +huulia. Nyyhkytys tärisytti koko hänen ruumistaan, ja hän heittelehti +vuoteellaan sinne tänne. Hänen tuuheahiuksinen raskas päänsä upposi +rajusti pielukseen. Yhä hillittömämmin itkien hän kääntyi ja hautasi +päänsä syvälle. Tässä hillittömässä nyyhkytyksessä hänen rautainen +tahtonsa murtui ja haihtui olemattomiin. Niin alakuloiselta ja +sydäntäsärkeväitä, niin uupuneelta kuului tämä nyyhkytys, että tuntui +kuin hän ei enää jaksaisi mitään muuta. + +Piotr tunsi, etteivät mitkään inhimilliset sanat jaksaisi sitä ehkäistä +tai tyynnyttää. Mikä olisikaan voinut vaimentaa tätä kuolettavan +katkeraa ja toivotonta itkua? Tuo kyyneliin hautautunut pää olisi voitu +nostaa ja tyynnyttää vain siinä tapauksessa, että isän tarina, verinen +luodintyö korven keskessä, saatettiin sovittaa ja karkoittaa muistista, +että Venäjän vallanhimo, äärettömillä lumiaavikoilla mahdiksi ja +perinnäistehtäväksi kehitetty tyrannia voitiin muuttaa lempeäksi +veljesrakkaudeksi. + +Piotr kuristi hengettömäksi valituksensa aivan kuin hän olisi +kuristanut haavoitetun linnun, hän painoi kiihkeästi huulensa +runsaina kumpuavaan tukkaan ja kietoi voimakkaaseen syleilyynsä +itkunkouristuksessa värisevän rakkaan olennon. + + + + +VIIDESTOISTA LUKU. + + +Eräänä päivänä Piotr sai putkipostikirjeen, jossa kenraali kutsui hänet +luokseen ilmoittaen tahtovansa sanoa »pari sanaa». Kun Piotr oli tämän +kirjeen lukenut, käsitti hän heti, että oli tullut ratkaiseva hetki, +jossa hänen oli tehtävä tiliä. Hän ei ollut sitä milloinkaan ajatellut, +hän ei voinut eikä tahtonut sitä ajatella. Nyt harjasi hän pukunsa, +järjesti paperinsa ja lähti. Noustessaan upean hotellin portaita +muisteli hän Tatjanaa surumielistä hellyyttä tuntien. + +Kenraalilla oli hallussaan toisessa kerroksessa suuri, hienosti +kalustettu sali, jonka lattiaa peitti kallisarvoinen matto. Avoimesta +parvekkeen ovesta tunkeutui kadulta sietämätön melu. Kenraali meni itse +sulkemaan ovea. Piotr seurasi salaa hänen liikkeitään ja kuuli kuin +unessa jo ennakolta lähestyvän keskustelun. Hän suunnitteli valmiiksi +vastauksensa, jotka pukeutuivat lyhyihin ja selviin lauseisiin. »Olen +puolustava Tatjanan kunniaa viimeiseen hengenvetoon asti», ajatteli +hän, »enkä salaa itseeni nähden mitään.» + +Kenraali kääntyi poispäin ikkunasta ja sanoi käsiään hieroen: + +— No, Piotr Ivanytš, mitäs sanot kaikesta tästä? On aika selvittää nämä +asiat. + +— Se on... saanko kysyä... mitkä? + +— No koko tämä Ranska, jossa nyt ollaan. + +Piotrista tuntui hullunkuriselta. Hän tunsi samantapaista kuin mitä +kaksintaistelija tuntisi, jos hän kohottaessaan sapelinsa toista +vastaan kuulisi tämän ehdottavan veljenmaljaa sen sijaan että saisi +sapelin iskun. + +— Ranska ... — sanoi hän venyttäen. — Viehättävää kansaa. Ihaninta +kansaa maapallolla, valistuneinta, älykkäintä ja urhoollisinta... +Miltei jokainen nainen on kaunotar, kaikki ovat he siroja, sulavia ja +miellyttäviä. Miehet hyvin komeita, usein myös satumaisen kauniita. +Entä lapset! Sellaisia lapsia mitä täällä näkee Luxembourgin puistossa, +ei unohda koskaan. He ovat ihmissuvun kaunistus. + +— Mutta eihän siitä olekaan kysymys. Naiset... niin, kieltämättä ... — +sanoi kenraali merkitsevästi huoaten, — siinä sinä olet oikeassa. Mutta +kokonaisuus, ystäväni, kokonaisuus. Minun täytyy tunnustaa, minä olen +pettynyt, pettynyt. + +— Miksi niin? + +— Katselepas tätä kansaa! Kaunista, mutta sukupuuttoa kohti menevää +kansaa. Sukupuutto uhkaa. Puolessa vuodessa aina kahdeksantoista +tuhannen hengen vähennys. Ei kulu viittäkymmentäkään vuotta ennenkuin +heitä on vain kymmenen miljoonaa jäljellä maan päällä. + +— Niillä on kolmekymmentä miljoonaa henkeä siirtomaissa. Kuuluu olevan +jo monikymmentuhantinen neekeriarmeija. + +— Neekerit eivät ole mitään ranskalaisia. + +— Neekeri voi ampua konekiväärillä saksalaisia yhtä hyvin kuin meidän +tunguusimme ja tšeremissimme. Ranskalaisia upseereja, jotka näyttävät, +ketä on ammuttava, tulee aina olemaan riittävästi. + +— Mutta näitä siirtomaita hallitaan barbarisella tavalla. Tasavalta +käyttää Bourbonien ja Bonaparten keinoja. En huomaa mitään sydäntä. + +— Sydäntä...? — sanoi Piotr hymyillen. + +— Juuri sydäntä! Onhan huomattu, rakas ystävä, että Kanadassa asuvasta +ranskalaisesta voi tulla Englannin uskollisin poika, jos hänelle +näytetään, että sydamelläkin on jotain sanomista. + +— Voi kyllä olla, — mutisi Piotr. — Vaikkei sitä vielä ole kaikkialla +käsitetty. + +— Mitä? + +— Ei mitään. Minä vaan arvelen... Täällä näkee usein hienosti +kiilloitettuja neekerejä, jotka pitävät lemmenpeliä parhaista perheistä +olevien erittäin kauniiden naisten kanssa. + +— Siitä juuri minä tahdoin puhua kanssasi. + +— Mistä, herra kenraali? + +— Sinun ilkeästä hymystäsi. + +— Minun hymystäni? + +— Niin juuri, sinun hymystäsi. Minä olen pitänyt sinua kauan silmällä, +Piotr Ivanytš. Minä teen huomioita. Sinussa on jotain, sinä kaluat +jotain niinkuin — suo anteeksi vertaus — niinkuin hevonen suitsiaan. + +— Minkä arvoinen on hevonen, jos se ei pureksi suitsiaan? — sanoi Piotr. + +— Ymmärrä minua oikein. Syvenny siihen, mitä minä tarkoitan, ja +seuraa sitä askel askeleelta. Olen tahallani ottanut lähtökohdaksi +Ranskan. Mitä on Ranska? Se on niellyt kaikki ylioppilasintoilijain +ohjelmat, laskenut kurkustaan alas kaikki sosialismit. Toverit istuvat +ministerintuoleilla. + +— He ovatkin toisenlaisia »tovereja»! Heistä tulee ministerejä, kun he +tietävät parhaiten, miten »tovereihin» on käytävä käsiksi, miten heidät +voi tuhota heidän omalla aseellaan. + +— Samantekevä. Mutta kansassa — mitä siinä on? Konservatismia, +kaavamaisuutta, maa kääpiötiloihin jaettuna, maanviljelys rappiolla, +saituri henki... + +— Maailman rikkainta kansaa. + +— Rikkainta? Odota vain, jyrisi kenraali. — Satatuhatta katurosvoa +Pariisissa, kylät vailla ajanmukaisia laitoksia ja ennen kaikkea ilman +kouluja. Armeija vailla kuria, armeija, jossa aseita varastetaan ja +myydään viholliselle. Korkeammissa kouluissa mitä vanhanaikaisin +kaavamaisuus, sairaaloissa, postissa ja kaikissa hallintolaitoksissa +vanhentuneita, muotosaivartelua osoittavia tapoja. Rautatiellä +vedenpaisumusta vanhempia vaunuja, joita ei muualla missään näe +koko maailmassa, paitsi kenties museossa, palveluskunta töykeätä ja +hullunkurinen epäjärjestys. Luen juuri vakavasta lehdestä artikkelia +ja saan pidellä kupeitani naurulta. Siinä pohditaan kysymystä, +katkaistaanko katurosvolta pää mestauskoneella, lähetetäänkö hänet +Uuteen Kaledoniaan vai annetaanko poliisimiehelle, jonka kimppuun +hän on hyökännyt, oikeus ilman rangaistusta ampua kuula hänen +päähänsä. Katurosvon surmaama poliisi maksaa valtiolle viisikymmentä +tuhatta frangia. Katurosvon tuomitseminen karkoitettavaksi maksaa +vuosittain kahdeksansataa frangia. Hänen tuomitsemisensa kuolemaan +maksaa summa summarum, oikeudenkäynti mukaanluettuna sekä palkkio +hänen kuninkaalliselle majesteetilleen Mr Deibler'ille, kolmetuhatta +frangia. Sitä vastoin maksaa pari katurosvoa kohti tähdättyä poliisin +laukausta revolverilla numero 11 parikymmentä sentimia. Koska, kuten +laskelmasta käy selville, tämä on huokeampaa, ça coûtera moins cher, +ei nykyaikaisella kansalaisella ole valintaa. Sillä tavoin tässä +nykyaikaisessa Ranskassa kysymys ihmisoikeudesta on supistunut +kysymykseksi, miten vähimmillä kustannuksilla voi tasavallan +kansalaiselle toimittaa lainmukaisen kuoleman. + +— Minusta ei kaikki näytä niin pahalta. Onhan tämä nykyinen Ranska +ajanut läpi kirkon ja valtion eron ja pannut toimeen uudenaikaisen, +riippumattoman valistuksen. Se uudistaa hitaasti, mutta tarmokkaasti +suunnatonta vanhoihin kaavoihin pinttyneisyyttä yhteiskuntaelämän eri +aloilla, se on tieteiden ja keksintöjen tyyssija... + +— Minustapa tuntuu siltä kuin ei täällä uudistettaisi mitään. Täällä +vallitsee sama hillitön itsekkyys kuin ennenkin, ja anarkia vain +lietsoo sitä. Maata hallitsevat valtiolliset onnenonkijat. Jokaisen +ryhmän, joka tahtoo pysyä peräsimessä, on liehiteltävä saitoja +pikkuporvareita. Täällä jatkuu yhä vielä suuren vallankumouksen +sekamelska. Vallassa olevat johtajat mestaavat toisiaan yhä edelleen, +vaikka toisin, viheliäisemmin keinoin, käyttäen poroporvarillisempaa ja +salakavalampaa asianajotemppujen giljotiinia. Piotr Ivanytš, katselkaa +tarkemmin tätä nykyaikaista Ranskaa! + +— Minkätähden juuri minä, herra kenraali? + +— Minkätähdenkö juuri sinä? Siksi, että sinä kaluat suitsia. Kuulepas: +venäläiset suitset on viisas keksintö. + +Piotr vaikeni. + +Kenraali oli vihdoinkin päässyt siihen, mihin hän pyrki. Hänen silmänsä +säkenöivät, hänen sileäksi ajetut poskensa punehtuivat. Hän kulki +pitkin askelin edestakaisin vierashuoneessa ja jatkoi selvittelyään +kiinnittämättä vieraaseen huomiota: + +— Nykyinen Ranska on havainnollinen todistus siitä, mihin suurien +periaatteiden syrjäyttäminen maan hallinnossa johtaa. Ihmiset voivat +vaihtua, suvut seurata toisiaan, mutta aatteen tulee aina pysyä samana. +Kansoilla on omat perinnäistehtävänsä. Hallitsevien henkilöiden tulee +tajuta kansan tehtävä, heidän on tehtävä se kauhean vastuunalaisuuden +uhalla. Sellainen mies Venäjällä oli Nikolai I. Tämä mies on luonut +venäläisen sielun. Hänellä oli sekä rautainen käsi että isän rakastava +sydän. Hän, hallitsija ja ihminen yhtaikaa, oli myös nykyisen Venäjän +luoja. Ihmiset ymmärsivät hänet. Sinun isänisäsi ja hänen veljensä +ymmärsivät hänet. Sinunkin tulisi ymmärtää tuon miehen suuruus, Piotr +Ivanytš. + +Rozlucki oli vaiti. + +— Sinä olet vaiti? — kysyi kenraali tuikeasti asettuen hänen eteensä. + +— Minä en ole korkea upseeri. Minulla ei ole ketään käskettävissäni. +Päinvastoin kaikki saavat käskeä minua, — sanoi Piotr sävyisästi. + +— Mutta sinä voit päästä niin pitkälle kuin haluat. Voi tulla hetki, +jolloin sinä saat käskeä. Entä silloin? Ymmärrätkö, mitä minä puhun? +Mikä sotamies on se, jolla ei ole rensselissä marsalkkasauvaa? + +— Se ei riipu minusta, vaan monista asianhaaroista. + +— Se riippuu juuri sinusta! huusi kenraali. — Vain sinusta. + +— Kuinka niin, herra kenraali? + +— Sen sanon heti. Alku on lupaava. Minä kyllä pitäisin siitä huolen, +että sinulla on loistava ura. + +Rozlucki nousi paikaltaan. + +— Mutta, — jatkoi kenraali pannen kätensä Piotrin olkapäälle, — minun +täytyy tietää oletko sielusi sisimmässä venäläinen, rakastatko Venäjää +niinkuin isoisäsi, niinkuin minä... Minun täytyy tietää, onko sinulla +sellainen Nikolain terässielu, josta juuri puhuin. Toistaiseksi näen +sinussa, ikävä kyllä, sisäisen vian. + +— Minussa on paljonkin vikaa. + +— Jokainen meistä on ollut nuori. Minä voin ymmärtää sielullisia +myrskyjä ja kaikenmoista tuollaista... Mutta, minä toistan, katselkaa +Ranskaa! Eivätkö turmiolliset periaatteet ole vieneet sitä siihen, että +jos saksalaiset tänään marssisivat maahan... + +Kenraali jatkoi kuiskaten: + +— Tunkeutuisivat he Pyreneoille, valtamereen saakka. + +— Se ei ole ollenkaan varma. + +— Minusta se on niin selvää, etten viitsi, siitä ollenkaan puhua. +Minä olen upseeri ja tunnen ne asiat. Tiedätkö, mitä nämä punahousut +tekevät, kun vihollinen hyökkää? He heittävät kiväärinsä menemään tai +liittoutuvat omia esimiehiään vastaan jonkin uuden aatteen nimessä, +joka pälkähtää heidän päähänsä ja tuntuu miellyttävältä. + +— Venäjä katsoo olevansa voittamaton mahti. Onko tosiaankin niin laita? +Eikö siellä ole mitään puutteita? + +— Puutteita on kaikkialla, sillä ihmisiähän venäläisetkin ovat. Mutta +»meidän kanssamme on Jumala». + +— Dostojevski kirjoittaa »Kirjailijan päiväkirjassaan...» + +— Minä en tahdo kuulla Dostojevskista! On kysymys valtiomahdista, ei +kynäilijöistä. + +— Hän juuri onkin valtiomahdin ylistäjä, hän on tämän vuosisadan +Venäjän valtiomystiikan luoja. Voisi sanoa, »mustan sotnjan» henkinen +isä. + +— Ketä sinä sitten sanot »mustaksi sotnjaksi»? + +— Mitä tämä tietäjä lieneekin ennustanut, kaikki se on käynyt toteen +tai toteutuu, mutta aina päinvastoin, nurinpäin. Joka tahtoo tehdä +purevaa ivaa nykyisestä Venäjästä, voi esittää julkisesti Dostojevskin +päiväkirjasta mystillisen dityrambin Venäjän kunniaksi, Venäjän +vastaisten vaiheiden profeetallisen näyn. Venäjän ylpeys ei ole pieni. + +— Mitä sinä sitten sanot isänmaamme ylpeydeksi? + +— Ylpeydeksi minä sanon himoa tehdä muille vääryyttä, jota Venäjä +väittää tehtäväkseen. + +— Vihdoinkin sinä lausuit ääneen sanottavasi. Kenelle ja missä Venäjä +on milloinkaan tehnyt väärin? Kenelle? Sano! + +Piotr oli vaiti. + +— Minä tiedän, mitä sinä tarkoitat. Mutta eikö Venäjä ole tuon kansan +isä ja äiti? Eikö se ole vapauttanut talonpojat herrojen sorrosta? +Eikö tuo maa saa kiittää meitä uudenaikaisesta teollisuudestaan, +kaupungeistaan, kaivoksistaan, rautateistään ja vilkkaasta kaupastaan? +Ja kuka muuten vainoaa Venäjällä puolalaisia, kuka tekee heille +vääryyttä? Kuka ei pidä heistä? Minä itse... + +Kenraalin ääni aleni. + +— Minä omasta puolestani rakastan heitä sydämen pohjasta. He ovat +viehättävää ja kaunista kansaa. He ovat kaikessa aivan omaa itseään, +heillä on kaikki siroa, vienoa, hempeätä ja käsittämätöntä. Se on +totta. Mutta meidän valtiotaitomme ei voi ruveta heidän kanssaan +tunnehymistyksiin. Pitäkää varanne, Piotr Ivanytš, muistakaa se. +Pelastakaa sielunne! + +— Sieluni? — vastasi Rozlucki hymyillen. + +— Niin, sielusi! Venäjä tarvitsee uskollisia poikia. Kuka on Venäjän +puolella, hänen tulee olla sitä kokonaan eikä puolinaisesti. Sinusta +voi tulla kapinallinen... kuten... isästäsi. + +Piotr katsoi häntä tuimasti ja pelottomasti silmiin: + +— Jokaisella ihmisellä on ainakin eräs oikeus, jota häneltä ei voida +riistää: oikeus omaan sieluunsa. + +Kenraali nousi raskaasti tuoliltaan. Hän oli synkkä, masentunut. Hän +mumisi hädissään, miltei häpeissään: + +— Piotr Ivanytš... ajatelkaa Tatjanaa... + +— Tatjanaa... — toisti Rozlucki ja tunsi kalpenevansa. + +— En olisi puhunut näin sinun kanssasi, mutta hänen takiansa ... — +mutisi kenraali hampaittensa välistä. + + + + +KUUDESTOISTA LUKU. + + +Piotrin loma päättyi pikemmin kuin kenraalin. Kun Tatjana ei tahtonut +enää jäädä Pariisiin, sai hän isänsä suostumaan siihen, että he +matkustaisivat loppuajaksi meren rannalle ja sitten Sveitsiin ja +Tyroliin. Viimeiset päivät kuluivat kuin lentäen. Heidän oli erottava. +Se oli niin luonnollista ja kuitenkin uskomatonta... + +Viime aikoina oli Tatjana pelkästä oikusta ja naisellisesta +mairittelunhimosta joutunut likeisempään ystävyyteen taidemaalarin +kanssa, joka aina vaan »viimeisteli» hänen muotokuvaansa, +sanomalehtimiehen ja vielä eräiden muiden kanssa. Piotr sai sattumalta +lukea kirjeen, jonka maalari oli kirjoittanut Tatjanalle ja joka oli +tyhjänpäiväinen ja sävyltään nuhteeton, mutta alkoi sanoilla »Chère +Amie». Millaista tuskaa tuottivat nämä sanat Piotrille! Tatjana +vakuutti ja vannoi, ettei hän ollut antanut maalarille minkäänlaista +aihetta tällaiseen puhutteluun. Hän itki niin vilpittömästi ja +katkerasti, että sai Piotrin viimein vakuutetuksi. Piotr uskoi nyt, +että ranskalainen tapa salli kutsua hyviä ystäviä kirjeissä niin +tuttavallisesti. Mutta pian sai Piotr käsiinsä toisen kirjeen, +jossa Tatjanaa pyydettiin saapumaan muotokuvan maalaukseen ja +jossa allekirjoituksena olleen nimen edessä oli sana »Votre». Uusi +mustasukkaisuuden puuska ja uusi viattomien kyynelten vuo. + +Muutamia päiviä myöhemmin tuli Tatjana kiihtyneenä kaupungilta ja +kertoi Piotrille itse, että hän oli sattumalta tavannut maalarin +kadulla ja kulkenut vähän matkaa hänen kanssaan ja että »se aasi» oli +ehdottanut hänelle, että he söisivät yhdessä päivällistä, vieläpä +lisäksi Saint-Cloud'ssa. Hän vannoi tästä rikoksesta antaneensa +matkapassin »sille aasille liiankin äkäisesti». + +Piotr ei enää uskonut. Hän raivosi ja oli vimmoissaan. Samana päivänä +saapui maalarilta kirje, jossa tämä pyysi tahdittomuuttaan anteeksi, +mutta sanoi lopuksi, ettei hän kaikesta tahdittomuudestaan huolimatta +»voi tottua siihen ajatukseen, ettei Tatjana pitäisi hänestä edes +hiukkasen». Rozlucki vaati Tatjanaa kirjoittamaan tuolle maalarille +kirjeen, jossa miehelle selitettäisiin, että Tatjana oli kihloissa +ja rakasti ainoastaan ja yksinomaan sulhastaan ja että hän äkillisen +poislähtönsä vuoksi sanoi jäähyväiset muotokuvamaalarilleen ja samalla, +koska ei enää saisi nähdä häntä, kiitti häntä kauniista kuvasta. +Tatjana kirjoitti tämän kirjeen ilomielin ja empimättä. He veivät sen +nauraen yhdessä postiin, ja asia oli selvä. + +Mutta kun he viimeisenä päivänä vähää ennen lähtöään Pariisista menivät +lempikahvilaansa viettääkseen kenties viimeisen kerran iloisen hetken +ja nauttiakseen siitä, tuli vanhanpuoleinen tarjoilija Tatjanan luo ja +ilmoitti hänelle moneen kertaan kumartaen ja anteeksi pyytäen, että hän +on tullut Monsieur de l'Aiglen pyynnöstä sanomaan, että hän on täällä +kahvilassa. + +Piotr tiesi, että se oli sanomalehtimiehen nimi, mutta personallisesti +hän ei tuntenut tätä miestä. Hän tunsi herpautuvansa epätoivosta ja +aikoi lähteä pois. Mutta Tatjana tarttui kenenkään huomaamatta hänen +käteensä ja vastasi vahtimestarille, ettei hän tästä hetkestä lähtien +enää tunne Monsieur de l'Aiglea. + +Synkät aavistukset riehuivat Piotrin sielussa. Hän kärsi tuskia ja +alentui suorastaan seuraamaan rakastettunsa askeleita ja penkomaan +hänen kirjelippaansa. Tällöin löysi hän maalarin viimeisen kirjeen, +vastauksen Tatjanan selitykseen, että hänellä oli sulhanen, +jota hän rakasti. Maalari kirjoitti hassunkurisen juhlallisesti +latinalaisesta sielustaan, joka oli muka niin toisenlainen kuin +slaavilainen, ei myöntänyt ansainneensa niin ankaraa arvostelua ja +ravisti »latinalaisena» varastostaan Tatjanalle kokonaisen korillisen +tyhjänpäiväisiä kohteliaisuussanoja. + +Kesken näitä mustasukkaisuuden tuottamia tuskia ja rakkauden +uhritodisteita, jotka hävittivät jäljettömiin kaiken mustasukkaisuuden +palaakseen hetken kuluttua itse olemattomiin uuden epäluulon liekeissä, +tuli äkkiä ja odottamatta lähtöpäivä. + +Piotr oli Gare du Nord-asemalla, ja Tatjana ja Mathilde olivat +saattamassa häntä. Suuri halli oli täynnä savua. Se näytti silmissä +kaamealta sadulta siitä, mitä oli tuleva. Tatjana nyyhkytti ääneen. +Mistään välittämättä syleili hän Piotria ja puristautui kiinni häneen +kuin kuolettavassa, pelokkaassa aavistelussa. Suuren kellon viisarit +liikkuivat säälimättöminä, armottomina eteenpäin... Tatjana tarttui +vielä kerran Piotrin käsiin, painoi tuskaisia suudelmia niille ja pyysi +anteeksi kaikkea, mitä Piotr oli hänen tähtensä kärsinyt. + +Juna vavahti, läksi liikkeelle ja Tatjana katosi näkyvistä. + +Rozlucki sulki silmänsä. Sietämätön kipu kouristi hänen sydäntään. +Hän kuristi kädellä kaulaansa tukahuttaakseen äänekkään nyyhkytyksen. +Hetken kuluttua sai hän hillityksi itsensä. + +Matkan Pariisista Varsovaan suoritti hän mieli rautaiseen tyyneyteen +pakotettuna. Äärimmäisin tahdon ponnistuksin oli hän hävittänyt kaikki +muistot ja sysännyt luotaan kaiken, mikä saattoi kertoa Tatjanasta. +Hän astui vapaaehtoisesti maailmaan, missä ei ollut mitään aineksia +hänen omasta sielustaan, ja saarsi itsensä kuolleilla esineillä ja +mielikuvilla. + +Heti perille tultuaan ryhtyi hän työhön. Kuinka paljon lujuutta häneltä +vaadittiin itsensä voittamisessa, kun hänen täytyi astua kenraalin +asuntoon ja työskennellä tyhjissä huoneissa! Tahto surmasi kaiken, mikä +suinkin saattoi merkitä heikkoutta, mutta itse rakkautta se ei kyennyt +surmaamaan. Vieraiden henkilöiden keskustelusta kaikui hänen korviinsa +äkkiä Tatjanan nauru tai hänen äänensä helähti ja katosi heti jälleen. +Turhaan herkisti Piotr kuuloaan kuullakseen tuon äänen vielä kerran... +Se oli kadonnut eikä tullut enää mitenkään kuuluviin, se oli kuin +syvyyteen uponnut. Joskus saattoivat jonkun vieraan naisen kasvot tuoda +mieleen Tatjanan ulkonäön; mutta se kaikki oli kuin pilantekoa, sillä +ei mikään maailmassa voinut kuvata hänen kasvojensa muotoa tai väriä. +Useinkaan ei Piotr voinut tuntikausiin palauttaa selvästi muistiinsa +viehättävän otsan muotoa tai väriä tahi edes ääriviivojakaan, niin +lukemattomat kerrat kuin hän olikin painanut sille huulensa. Tuntui +siltä kuin silmät olisivat kadottaneet kaiken näkövoimansa, kuin ne +eivät olisi enää voineet maan päällä nähdä mitään siitä, mitä sydän +vaali ja rakasti. + +Herätessään öisin Piotr tuijotti pimeään, sillä sieltä katselivat häntä +Tatjanan ihmeelliset silmät. Lyhyt harhanäön hetki häipyi kuitenkin +pian ja vain pimeys jäi jäljelle. Sydämestä kohosi tuskanhuuto, jota +tahto ei voinut hillitä. Väliin kuului hänen takaansa kuiskaus, joka +lausui hyväilevästi hänen nimensä, hellyyttä uhkuva huudahdus, joka +saattoi kuulua vain yhdestä ainoasta suusta. Usein näki hän silmäinsä +edessä aivan arkipäiväisessä seurustelussa toveripiirissä Tatjanan +ruusuisen pikku suun. Ollessaan kerran Tatjanan kanssa yhdessä oli hän +nähnyt tämän suun äkkiä uutena kuin ilmestys, joka paljasti Tatjanan +erikoisen kauneuden. Nyt kaikkosi tuo suu katseilta pimeyteen ikäänkuin +rangaistukseksi jostain, pakeni ajatusta ja jätti auttamattomasti +jälkeensä pohjattoman tyhjyyden. + +Jokainen erossaolon päivä lisäsi Piotrin kaipuuta. Tuska tuli +yhä äänettömämmäksi, sulkeutuneemmaksi ja syvemmäksi. Kaikki +vastakohtaisuudet ja koko heidän kohtalonsa ristiaallokko tuli taas +Tatjanan kuvan rinnalla esiin. Ei elämää eikä kuolemaa! Piotr tiesi, +että hänen oli ratkaistava, oikealleko vai vasemmalle, kun Tatjana +tulee. Hänen oli joko luovuttava Tatjanasta tai omasta itsestään. Hän +tuijotti onnettomuuteensa ja kuilunsyvään rakkauteensa. Hän ei voinut +valita toista eikä toista. Tällaisina hetkinä, hänen seistessään +huojuvalla partaalla, hiipivät lumoavimmat muistot... + + + + +SEITSEMÄSTOISTA LUKU. + + +Oli kulunut suunnilleen viikon päivät Piotrin paluusta, kun hän lähti +varhain aamulla Ciernieen. Saavuttuaan kartanolle jätti hän hevosensa +talliin ja lähti keittäjättären osoitusten mukaan etsimään setää, joka +oli pellolla. Hän tapasi tämän heinänteossa. Joen varrella olevilta +alavilta niityiltä menivät he molemmat kahden jyrkkärinteisen harjun +väliin ahtautuneen laakson kautta suorinta tietä kotiin. + +Rotkoon vei kivikkoinen, kapea ja jyrkkä tie, jota voitiin ajaa +vain talonpoikaisrattailla ja joka rehoitti tiheässä kasvavia +sanajalkoja, sinivatukkapensaita ja tuulessa huiskivia vihvilöitä. +Kaukaa välkkyi ruohon välissä pulpahteleva puro. Sillä oli uomansa +syvällä saviperässä, missä se kiemurteli korkealle kohoavien tummain +kaislain reunustamana. Kirjavia perhosia ja sinerviä korentoja +välkkyili liihoittavien kukkien tavoin orapihlajapensaikossa, +pajukossa ja sankassa, läpipääsemättömässä nuoressa tammi-, koivu- +ja saksanheisiviidakossa. Tie muuttui poluksi, joka oli paikoittain +kova ja valkea ja kimmoisa kuin tiukka nahkahihna; sitten tuli taas +vetisiä paikkoja, joihin oli kylvetty litteitä kiviä. Lopuksi tämä +polku häipyi korkeassa heinikossa epämääräiseksi jäljeksi ja tarjosi +tilaa yhdelle ainoalle kulkijalle. Niittämätön niitty nuokkui tuulen +hivellessä ja näytti kumaraan taipuessaan milloin vaaleankellervältä, +milloin taas äkkiä punervanruskealta kaunokeista ja puna-apilaista tai +vaalealta meriruohosta. Siellä täällä olivat valtavat heinärykelmät +menneet lakoon aivan kuin aikansa eläneet, riutuvat kansat, jotka +haluttomina uusiin tekoihin kääntävät selkänsä elämän vaatimuksille. Ja +niiden keskessä oli solakkana ja ihanana sininen kukka, jalon tietäjän +tavoin miettien ja katsellen tätä vieressä olevaa maailmaa ja seisten +yksin kaikkien puolesta. Usein kävi koko tämä niittylakeus aivan +äänettömäksi. Kaikki huojunta lakkasi, kaikki äänet sammuivat, ja vain +sininen kukka katsoi valppaan hengen tavoin maasta ylös taivaaseen. +Mutta pian kahisi pensaikossa tuuli kuiskaavaa ja heläjävää soittoaan. +Taaskin virittivät heinäsirkat soittimiaan, laajat alat, kokonaiset +kukkaisvaltakunnat aaltoilivat paljastaen salaisia syvyyksiä, taaskin +ihastutti silmää lemmikin kaino sini tai apilaan ruskea puna. Virkeät +pääskyset halkoivat riemukkain huudoin ilmaa, metsän pikku linnut +visersivät oksilla, ampiaiset ja mehiläiset surisivat vaipuneina +hiljaiseen, tutkimatonta viisautta osoittavaan työhönsä. + +Piotr oli matkasta väsynyt. Hän istuutui ojan reunalle +auringonpaisteeseen ja kukkien tuoksuun. Hän katseli ruohikkoa ja +kuunteli tarkkaavasti. Tähän niittyyn kätkeytyi koko inhimillinen +tunnemaailma, se näytti olevan ihmissydämen verraton tuntija. Ei +ainoakaan korsi tuntunut kohoavan maasta, savesta, vaan sielusta, +jokaisella kukalla oli juurensa sydämen onnen syvyydessä. + +— Tämä heinä kuivuu seisoalleen... sanoi Michal huoaten. + +— Miksi et sitten niitä sitä, setä? + +— Hohhoo! Niittämiseen tarvitaan niittäjiä, ja niiden hankkimiseen +tarvitaan rahaa, millä maksaa. + +— Oletko ihan ilman? + +— Minä olen veloissa korvia myöten. Isän ja Hippolitin luo en uskalla +enää mennä, — juutalaisia... sanoi setä, jonka posket punehtuivat +häpeästä. + +— Ota nyt sitten ainakin mitä minulla on! — huusi Piotr avaten +lompakkonsa ja painaen hänen käteensä useampia kymmenenruplan setelejä. + +— Sinä pelastat minut... sammalsi Michal-setä. — Näetkös, tämä +heinä alkaa kuivua pilalle. Mutta kylläpä minä, hitto vie, olen +vierasvarainen. En ole antanut pojalle edes lusikallista syötävää, vaan +ryöstän heti ensi työksi viimeiset rahat. + +— Mitäs tuosta. Saanhan minä joskus takaisin... sanoi Piotr syleillen +häntä. + +— Heti kun vilja on korjattu. Saat olla varma, sen velan maksan pois +ensimäisenä. Niin varmasti kuin seison tässä sinun edessäsi. + +— Eihän sillä ole kiirettä. + +Setä kohotti sormensa lupauksen merkiksi. Lämmin tuuli leyhyi viljan +ja kuivuvan heinän tuoksua alavilla niityillä. Oli kuin samalla olisi +tuulahtanut uusia tunteita Piotrin sieluun. + +Rinta tuntui olevan hänen sydämelleen liian ahdas paikka, tunteet +eivät voineet asettua määrättyyn muotoon, Tatjanan kuva heräsi +hänen sydämessään eloon, hänen nimensä saapui ja laskeutui hänen +huulilleen kaukaisen sielun hiljaisena, hyvätuoksuisena suudelmana. Ja +yhtäkkiä herätti epämääräinen, mutta tuskaisa liikutus syvällä hänen +sisimmässään selittämättömän huokailun ja kuiskailun. Säälimätön, +kirpeä, vaimenematon valitus kulki läpi koko hänen olemuksensa. +Tietämättä miksi ja miten tunsi Piotr, ei mielikuvituksen voimalla, +vaan sokean vaiston tietä, että isävainaja makasi tuollaisessa maassa +yksin, aivan yksin. Maa ja hän! Niin oli hän itse tahtonut. Kaikki ovat +unhottaneet hänet, koko suku, isä, veli ja poika. Ainiaaksi on hänen +muistonsa kuollut. Vain sirkat niityillä sirisevät hänestä, linnut +laulavat orapihlaja pensaikossa ja tuuli vaikeroi ruohikossa. + +Piotr ei olisi osannut sanoa, kuinka ja minkä vuoksi näin oli, mutta +juuri näin hän nyt tunsi. + +— Setä, — kysyi hän, — olethan sinä tuntenut minun isäni? + +— Olen, — vastasi toinen vastahakoisesti ja kylmästi. + +— Muistutanko minä häntä? + +— Tarkoitatko ulkonäköä? + +— Minä tarkoitan ryhtiä, liikkeitä ja ääntä. Muistutanko häntä? + +— Muistutat. Sinä olet hänen näköisensä. Usein hyvinkin paljon. Etenkin +nauraessasi muistutat sinä niin häntä, että tulee kaamea olla. + +— Milloin sinä näit hänet viimeksi? + +— Viimeksi, poikani — kapinan aikana, — sanoi setä kasvot väärässä +huoaten. + +— Asuitko täällä? + +— Asuin, — vastasi hän hiljaa, — minä asuin jo silloin täällä. + +— Kuinka te sitten tapasitte? + +— Hän tuli minun luokseni yöllä toveriensa luota. Oli syksy. Loppu oli +jo käsissä. Repaleisena ja rääsyisenä, kengät hihnoilla kiinni, paita +riekaleina, samoin alushousut. Täitä täynnä kuin kurjin renki. Hän +nukkui yön minun luonani sohvalla. + +— Silläkö vihreällä sohvalla, joka on sinun huoneessasi? + +— Niin. Hän muutti puhtaan paidan yllensä, otti mitä minulla oli +liinavaatteita, söi ja joi... + +— Entä sitten? + +— Viikkoa myöhemmin oli sitten taistelu, ja... ja... + +— Ja viikkoa myöhemmin sedän isä ammutti hänet? + +— No... niin! + +— Entä sinä, setä, etkö itse kuulunut kapinallisiin? + +— En. + +— Miksikä et? + +— Hm — miksikö? + +— Niin, tunnusta! + +— Ei siinä ole mitään tunnustamista. En kuulunut ja sillä hyvä. + +— Etkö uskonut heidän kapinansa onnistumiseen? + +— Oli hyvin helppoa olla uskomatta »heidän kapinansa» onnistumiseen. +Siihen ei vaadittu mitään taitoa, istui vain rauhallisena kotona. Mutta +se ei ollut syynä. + +— Mikä sitten? + +— Jätä tuo kysely! + +— En, sitä en voi! + +— En ollut mukana, kun olen itse samanlainen kuin koko tuo kapina: +puolittain täällä, puolittain tuolla, viisaita ajatuksia ja kalvava +sydän, toisella jalalla vapaudessa, toisella vapaaehtoisesti kahleissa +— tyypillinen puolalainen. Mutta mitä sinä »moskovalainen» ymmärrät +kaikesta tästä... + +— Olet oikeassa, setä. En ymmärrä sinua, sanoi Piotr. + +Hetken kuluttua hän kysyi: + +— Oliko hän luonteeltaan iloinen vai surumielinen, rakastettava vai +epämiellyttävä? Millainen hän oli? + +— Mitenkä sinulle sanoisin... Urhoollinen mies, vakava, mutta iloinen. + +— Siis millainen hän oli, millainen? + +— Näetkös... hän ei ollut mikään tyypillinen puolalainen. Hän oli +Venäjän palveluksessa kasvatettu sotilas, joka rakasti Puolaa henkeen +ja vereen asti, eikä vain sanoin, vaan sotilaan tavoin, hampain ja +kynsin. + +— Vai niin... mumisi Piotr. + +Hetken kuluttua hän taas ahdisti setäänsä: + +— Entä kasvot, millaiset ne olivat? + +— Hänellä oli kapeat kasvot samoin kuin sinullakin ja kauniit viikset. +Leuka oli sileäksi ajettu. + +— Hänellä oli siniset silmät — muistan ne. Tai niin minusta ainakin +tuntuu, sillä muistoni ovat niin himmeät, että häämötys aina heti +sammuu. Näen vain jotain sinervän viirun tapaista. Puolaksi sen voi +sanoa niin kauniisti — _modra smuga_... Kun äsken katselin ruohikkoa — +näetkö tuolla — silloin näin sellaisen sinervän viirun. Hänen silmänsä +katsoivat sieltä minuun. + +— Oikea romantikko! — sanoi Michal hymyillen. + +Piotr ei juuri kuunnellut mitä hänen setänsä puhui. Hän katseli +kaukaista ruohikkoa. Tuulen henkäys leyhytteli sitä taaskin ja näytti +kohottavan pyhää verhoa ja paljastavan viirun sinisiä lemmikkejä. +Piotrin kasvot muuttuivat vähitellen koviksi, ankariksi, rautaisiksi. +Silmät painautuivat kulmien alle ja suuntautuivat katsomaan jotain +kaukaista, nenä näytti pidentyvän, pahaenteinen hymy panssaroi hänen +huulensa. Kasvot kävivät kalpeiksi. + +— No, älä nyt viitsi... sanoi Michal-setä. — Tulepas, nuori soturi, +maistamaan uusia perunoitamme ja punajuurilientämme. Muuta ei ole +tarjota kuin mitä vanha Jagna on meille keittänyt. Pyydän jo edeltäpäin +anteeksi, sillä päivällinen tulee olemaan hyvin vaatimaton. + +He nousivat ja alkoivat astua ylämäkeä. Heidän vastassaan oli nuorten +tammien välkkyvä vehreys, joka toi mieleen voiman tunteen, taikka +korkeat ja sirot lautaheinät, jotka herättivät kauneuden mielteen. +Polku vei heidät rinnettä myöten korkean viljan läpi, sitten piennarta +pitkin ohi vehnäpeltojen. Solakkavartinen tuleentumaton vehnä suhisi +ja kahisi, iloitsi ja riemuitsi vielä keskenkasvuisin tähkäpäin ja +soi kuin viulujen äänin. Piotr kuuli tämän kaiken kuin unessa. Hänen +sielunsa oli liitänyt omaan maailmaansa. + + + + +KAHDEKSASTOISTA LUKU. + + +Muutamia päiviä myöhemmin pani hän täytäntöön suunnitelmansa, joka oli +häntä askarruttanut. Kaikki, mihin hän ryhtyi sen toteuttamiseksi, +tapahtui voimakkaan tunnepalon vaikutuksesta taikka pikemmin +puserruksesta. + +Jo monta päivää aikaisemmin oli hän hankkinut kaikki tarpeelliset +varusteet: lyhytvartisen kuokan, kokoonpantavan lapion, viitan. Hän +lähti matkalleen yksin ratsain ikäpuolella päivää. Aluksi hän ratsasti +maantietä, sitten hän kääntyi peltoteille, jotka hän oli kartalla +tarkoin tutkinut, ja lopulta metsäpolulle. Hän oli saapunut salolle ja +mieli kiihkeän palon vallassa antoi hevosen kiitää täyttä laukkaa. + +Hän ehti määräpaikkaan ennen auringonlaskua. Hän riisui hevosensa +ja sitoi sen suitsilla kiinni tiheään pensaikkoon. Maaten +rikkaruohoja kasvavilla poroksi palaneen kapakan raunioilla odotti +hän auringonlaskua. Ketään ihmistä ei näkynyt, silmänkantamiin +saakka vallitsi tyhjyys. Paimenhuutojen viimeinen kaiku häipyi +etäälle ihmisasuntojen suunnalla. Yksinäinen lintu vain viserteli +jäähyväislaulua laskevalle auringolle. Tulipunainen iltarusko levisi +yli rehevän kankaan. + +Ennenkuin päivä kokonaan sammui nousi Piotr esiin paikaltaan, astui +hautakummulle ja alkoi kaivaa. Ensin loi hän lapiollaan kevyttä +hiekkaa, jota lapioi kuin viljaa. Kun kuoppa syveni ja kovempi maa +tuli vastaan, käytti hän vuorotellen kuokkaa ja lapiota. Tunteet +liekehtivät hänen sielussaan aivan kuin iltarusko yli maan. Hän +muuttui koneelliseksi voimaksi, hän tuli kuumeisesta työstään kuuroksi +ja sokeaksi. Intohimoisesti tutkien hän tarkkasi maata, kun lapio +tunkeutui pehmeään maaperään taikka kuokka irroitti kuivia, kovia +maakokkareita. Oli hetkiä, jolloin hän epäili koko tarua viheliäiseksi +valheeksi, hänen sieluaan häpäiseväksi ja pilkkaavaksi sepustukseksi, +ilkeiden herjaajien konnanjuoruksi. Niin ihmeellistä, niin uskomatonta +oli, että hän omin silmin voisi nähdä isänsä — nähdä legendan! Mutta +nyt lapionkärki vingahti oudosti. Kuullessaan tämän äänen Piotr tunsi +sydämensä kouristuvan — ja jokin siinä särkyi. + +Kiinteä savi hiekan alla oli muuttunut tummaksi, tahmeaksi +murajuovaksi. Piotr alkoi varovasti irroittaa multaa luoden sitä pois +vähän kerrallaan. Hän kuljetti asettaan luita pitkin, tunsi varpaat ja +sääriluun, lantion, selkärangan. Hän näki kaarevat kylkiluut, jotka +törröttivät mustasta savesta maahan jähmettyneen huudon kaltaisina. +Käsivarsien luut olivat ruumiista sivulla pystyssä, haudan seinämillä, +kohoten ruumista ylemmäksi. Piotr alkoi käsillään mättää pois multaa +molemmin puolin, ikäänkuin työntäen syrjään jonkin verhon mustia +poimuja. Hänen sormensa nostivat hellävaroen, ikäänkuin loihtien, +maasta esiin murskaantuneen pääkallon ammottavan leuan. Tajuttomana, +nyyhkyttäen painoi hän huulensa luita vasten. Ja hän kosketti +huulillaan suuta, joka oli muuttunut maaksi. Lukemattomia kertoja +hyväili hän kädellään rikkoutumia, kohtia, joihin sotilaitten kuulat +olivat tehneet kuolettavia aukkoja. Tuhansin hellin nimityksin hän +sitoi jokaisen haavan, kyynelin huuhteli hän jokaisen vamman. Isän +kuolintuskan hän puki helliin sanoihin, vienoimpiin sointuihin, mitä +hän tiesi, tehden sen nyt niin rakkaaksi käyneellä puolankielellä. + +Hän löysi pari ruostunutta saappaan kantanaulaa ja vyösoljen ja kätki +nämä esineet povitaskuunsa. + +Oli jo myöhäinen ilta kun hän nousi pois haudasta. + +Kuu oli äsken noussut taivaanrannalle. Piotr loi umpeen haudan ja +peitti kummun hiekalla. Hän nousi hevosen selkään, heitti ohjakset +hevosen harjalle ja ratsasti kädet voimattomina, riipuksissa. Hän +katseli pilvettömällä taivaalla loistavaa kuun kiekkoa. Hän tunsi +pelkkää iloa. Hänelle oli avautunut ylevä maailma, uusi sielun +valtakunta. Hänen sydämensä riemuitsi siitä, että tällä maan kamaralla +oli elänyt ja niin yksinäisenä kuollut puolalainen ritari Jan Rozlucki +ja että tämä ritari oli hänen isänsä. + +Omin päin kulkeva hevonen asteli varovasti leveällä, syväraiteisella, +rattaiden ja karjan jälkien uurtamalla tiellä. + +Aivan odottamatta lähestyi mies ratsastajaa ja alkoi nopein askelin +kulkea hänen rinnallaan. Se oli paljasjalkainen renkipoika, olkihattu +päässä ja karkea takki hartioille viskattuna. Hän tarkasti Piotrin +upseerinunivormua, kyyristyi äkkiä ja katosi kuin aave tien varrella +oleviin pensaikkoihin. + +— Pakene minua, pakene!... huusi ratsastaja nauraen tälle miehelle, +sielu riemusta väräjöiden. + +Hän ratsasti suureen, tiheästi asuttuun kylään, jossa tuoksusi vasta +niitetyltä heinältä. Täyteen kuormatut heinärattaat olivat pihalla, +heinää ei ollut vielä ehditty purkaa latoihin. Koiranhaukunta +seurasi häntä ja salamyhkäinen kuiskailu tuvissa ja puutarhoissa, +paljasten jalkojen kopse kujilla, takiaispensaikon kahina... Hän +hoputti hevosensa vinhaan raviin, ratsasti pois kylästä ja joutui +tuntemattomille poluille nähden kaukaa kuunvalossa loistavan puron. +Hän oli joutunut kukkulain väliseen laaksoon. Pajut kumartuivat +siellä veden pinnan yli ja loivat varjoja niitetyille niityille. +Nuoret tammilehdot kohosivat rinteillä mustina ja liikkumattomina +tässä hiljaisessa yössä. Jossain, aivan kaukana, lirisi joki kiviä +huuhdellen kuutamon ja valkean usvan verhoamissa alhoissa. Rajaton +äänettömyys täytti tämän siunatun laakson. Kuu loisti pistäytyen tuon +tuostakin hohtavien hattarain taa. Tuo yhtäjaksoinen, tasainen valo +vuoti lähteestään kuin salainen ja käsittämätön totuus, joka vetää +sielua puoleensa aina samaan suuntaan. Töyräiden tummien kuusten +painavien oksien lomitse valautui välinpitämätön, ikuisen kaunis valo +maahan. Jokainen säde lisäsi yksinäisyyden tunnetta, oikealta tieltä +harhaantuneiden kaihoisaa surumielisyyttä. Pilkallisena, jäykistyneenä +hymynä, autuuden hymynä avaruuden erämaassa, väikkyi kuutamo häipyen +etäisiin pilviin. Minne silmä kääntyikin loi kuutamo valheellista +eloa kuolleeseen avaruuteen, loihti sen täyteen outoa, tajuamatonta +autuutta. Kultareunaisina, hiljaa ja huomaamatta hajautuivat öiset +sumut. Paikasta toiseen siirtyi kevyt auer, joka ikuisen vahdin tavoin +vartioi ihmissuvun pyhiä unelmia, tuntee sen huokaukset ja kahlehditut +voimat ihmisen sielussa ja hymyilee niille taivaan pyhätöistä. Yösirkat +sirisivät pimeydessä. Puron ääreltä loisti himmeästi kukkia kosteassa +yössä. Näkymättömät yrtit levittivät tuoksujaan. + +Hevonen, joka taas sai kulkea omin päin, alkoi hiljaa tömistäen juosta +kivikossa, kasteessa ja pehmeässä tienpölyssä. + +Ratsastaja tunsi sielussaan voimaa, joka olisi kyennyt taivuttamaan +taivaan ja maan. Hän ojensi taivasta kohti kätensä, jotka, hän tunsi +omikseen, mutta joissa samalla elivät hänen isänsä luut, ja levitti ne +aivan kuin käydäkseen käsiksi rajattomaan työhön. Hän riistäytyi irti +kaikista kahleistaan, kohosi oman itsensä yläpuolelle, yläpuolelle +elämän ja kuoleman, ja upotti henkensä voiman hymyn iäisyyden +taivaalliseen hymyyn. + + + + +YHDEKSÄSTOISTA LUKU. + + +Ravintola, johon upseerien oli tapana kokoontua, oli pienen kaupungin +suurimman hotellin ensimmäisessä kerroksessa. Tämä hotelli koetti +kaikin tavoin olla suurkaupungin hotellien tasalla. Ravintolan +omistaja ansaitsi sievoisen omaisuuden. Puhdas tulo, joka vuoti hänen +taskuihinsa, ei kertynyt ainoastaan ravintolassa tarjoilluista paisti- +ja vihannesvadeista, vaan myöskin salin päässä olevasta hyllystä, +missä tyhjät, aikoinaan kalliilla likööreillä ja valtamerentakaisilla +viineillä täytetyt pullot komeilivat. Iloiselle päälle tulleet soturit +heittivät säännöllisesti hyvän tuulensa merkiksi hyllyn kumoon, +survoivat saappaankoroillaan kirjavan lasin murskaksi ja maksoivat +kirveleviä laskuja niiden sisältämästä viinimäärästä, joka, kuten he +luulivat, oli vuotanut hukkaan. + +Sali oli tyypillinen slaavilainen ravintola, öljypainosten, kuivien, +värjättyjen kukkien, saksalaisten mineraalivesi-ilmoitusten ja muun +semmoisen koristama. + +Piotr Rozlucki oli Pariisista palattuaan alkanut syödä täällä. Viime +aikoina oli hän alkanut vähitellen ja järjestelmällisesti välttää +patteritovereitaan, pujahtaa salaa pois kasinoilloista ja kieltäytyä +kohteliaasti, kun pyydettiin eristetyissä ravintolahuoneissa +pidettäviin iloisiin illanviettoihin. Oletettiin sen johtuvan +ylpeydestä, Rozluckin läheisestä suhteesta kenraaliin. Kuiskailtiin +hänen kihlauksestaan Tatjanan kanssa. Useat toverit olivat sen johdosta +kylmiä ja tylyjä, toiset taas liian mielisteleviä ja nöyriä. + +Ravintolassa oli tykistöupseerin tapana istua pienen nurkkapöydän +ääressä ikkunan luona. Tarjoilijat pitivät hänestä hänen rauhallisen +ja kohteliaan käytöksensä vuoksi, kenties jonkun verran myöskin siksi, +että hän puhui heidän kanssaan puolaa. + +Eräänä päivänä kesällä, kun koko jalkaväkirykmentti oli manöövereiltä +palannut kaupunkiin ja ravintolassa vilisi sapeleja ja olkalappuja, +huomasi Rozlucki heti saliin tultuaan tutut kasvot erään pöydän +ääressä. Ensi hetkenä hän ei voinut muistaa, missä hän oli ne nähnyt. +Mutta heti kun se juolahti hänen mieleensä, hymyili hän ystävällisesti. +Se oli sama tummatukkainen nuori tyttö, jonka hän oli tavannut +junaosastossa matkustaessaan ensi kertaa Pietarista Varsovaan. Piotr +asettui paikalleen, irroitti tapansa mukaan sapelinsa ja ripusti +sen tuolin selkänojaan kuten aina. Hän tarkasteli syrjästä entistä +»tuttavaansa». Tämä oli eräiden henkilöiden, naisten ja herrojen, +seurassa, jotka luultavasti olivat tulleet maalta; sillä herrat olivat +kulmakarvoja myöten ruskeiksi päivettyneitä, naiset tottumattomia +ravintoloihin yleensä ja tähän erikoisesti. Naiset olivat nuoria, +verrattain sieviä ja hyvin puettuja; miehistä saattoi nähdä, että he +olivat varakkaista piireistä. He istuivat oman erikoisen pöytänsä +ääressä, esiintyivät hillitysti, vieläpä keskustelivatkin puoliääneen. +Nuoren tytön eleissä, hänen katseessaan ja puheessaan oli kuten +aikaisemminkin miltei jotain lapsellista. Kaunis hän myöskin oli, kuten +ennenkin. Hänen kauneutensa ei ollut häikäisevää, kuten Tatjanan, vaan +suloa, joka loisti lakkaamatta — ja sitä voimakkaammin, mitä kauemmin +häntä katsoi — verhottua, vienoa, mutta taukoamatta säteilevää suloa. +Nuorella tytöllä oli aivan yksinkertainen kesäpuku ja tavallinen +olkihattu, mutta kuitenkin oli hän tässä puvussaan äärimmäisen hieno. +Hänen liikkeensä olivat luonnolliset, mutta sisäisen esteettisen maun +hillitsemät. Hän puhui vähän ja nauroi hyvin hillitysti, mutta hänen +kasvoillaan loisti hymy. Piotr tarkasti häntä huomaamatta ja ajatteli: + +— Kun minulla olisi tuollainen sisar! Jos hän olisi minun sisareni! + +Kerran tuo tummatukkainen tyttö huomasi Rozluckin tarkkaavan häntä. +Vaistomaisesti kiinnitti hän tutkivan katseensa Piotriin. Hänen +kasvonsa jäykistyivät vähitellen ja peittyivät hitaasti aivan kuin +naamioon. Rozlucki tunsi kiitollisuutta häntä kohtaan juuri tämän +halveksinnan, tuon kylmän katseen vuoksi, joka torjui luotaan hänet, +upseerin. »Juuri niin, niin pitää ollakin, sisko», kuiskasi hän +mielessään tytölle. + +Tällä välin virtasi yhä lisää päivällisvieraita saliin. Siviilihenkilöt +asettuivat mieluummin nurkissa olevien pöytien ääreen, kun taas +manöövereillä ruskettuneet sotilashenkilöt ujostelematta vetäen ylös +housujaan istuutuivat meluisasti keskellä salia olevan pääpöydän +ääreen. He olivat jalkaväenupseereja, erinäköisiä ja kokoisia, mutta +enimmäkseen pörröisiä, partaisia ja takkuisia. Kunniapaikalla pöydän +päässä istui kapteeni Sorokin, möhömaha, jonka kasvot olivat kuin +kuparikattila ja viikset törröttivät pystyssä. Pöydän pitkillä sivuilla +istui suunnilleen viisitoista upseeria. Kaikki puhuivat äänekkäästi +siitä, mikä heistä oli mielenkiintoista, syytivät haukkumasanoja +tarjoilijoille, aloittivat tavallisella ryypyllä, siirtyivät sitten +paloviinaan ja kurkkuvälipalaan, palasivat konjakkiin j.n.e. Tuo +kapteeni Sorokin toitotti bassoäänellään saliin halki mitä hänen +päähänsä pälkähti. Niinpä hän kertoi vuoropuhelustaan parturin kanssa, +joka oli juuri ajanut hänen partansa, ja sekoitti tähän kertomukseen +puolalaisia sanoja, joita hän väänteli, vääristeli ja saattoi +naurunalaiseksi. + +— Minä kysyn häneltä, — kertoi hän leveästi, — 'uskotko sinä sitten +Jumalaan, sinä pan'? — 'Tietysti minä uskon', sanoo hän, 'meillä +uskotaan Jumalaan'. — Jos sinä uskot Jumalaan, miksi et ole ripustanut +nurkkaan pyhänkuvaa? — 'Tästä', sanoo hän, 'ei ole olemassa mitään +käskyä, eikä se ole meillä myöskään tullut tavaksi. Jokainen', sanoo +hän, 'ripustaa mitä kuvia haluaa'. — 'Nurkassa pitää sinulla olla +pyhänkuva, jos kerran olet kristitty, siitä et pääse. Seinälle voit +minun puolestani ripustaa häntäisen pirun tai alastoman tytön, mutta +nurkkaan toimita pyhänkuva. Minä, venäläinen, tulen luoksesi ajattamaan +partaani, ja sinun on siksi lafkaasi ripustettava minua varten kuva. +Kuulitko?' — 'Kuulen, herra kapteeni', sanoo hän. — 'Mutta kuulekin +tarkoin, kuule molemmilla korvilla', sanon minä, 'sillä minun kanssani +ei lasketa leikkiä. Jos minä tulen tänne toisen kerran ja näen, ettei +täällä ole mitään kuvaa, niin käy sinun huonosti!' — 'Minä tiedän, +ettei herra kapteenin kanssa ole laskeminen leikkiä', sanoo hän, +'ja tottelen tarkoin'. — 'Miksi sinä sitten tottelet?' — 'Kun herra +kapteeni on ensiksikin korkea henkilö ja toiseksi korpulentti...' + +Koko upseeriseura purskahti raikuvaan nauruun. + +— Kuulepas, Sorokin, oletko sinä todellakin korpulentti? kysyi joku +joukosta. + +— Mitä se korpulentti merkitsee? — uteli eräs pörröinen sotilas, +siniset silmälasit nenällä ja housut huolimattomasti riipuksissa. + +— Oletko käynyt kimnaasia? — keskeytti hänet Sorokin. + +— Totta kai. + +— Ja lukenut latinaa? + +— Tietysti. + +— Kysyttiinkö sinulta, mitä merkitsee sana 'corpus'? + +— Totta kai. + +— Siinähän on koko 'korpulentti'. Johda itse. + +— Sitä latinalaista kansaa! + +— Ei latinalaista, vaan ranskalaista. + +— Pohjolan ranskalaisia... + +— Kysyn tuolta poskikarvarilta, mylvi Sorokin edelleen, 'mitä sinä, +pan, oikeastaan olet, sanopas, juutalainen vai mikä?' — 'En', herra +kapteeni, sanoo hän, 'en ole mikään juutalainen, vaan kristitty'. — +'Kristitty — katsokaapas vaan! Mitä lajia kristittyjä sitten olet?' — +'Roomalaiskatolilainen', hän sanoo. — 'Ja kun olet »pannasi» kanssa +kahden, mitä kieltä te puhutte keskenänne?' — 'Puolaa', hän sanoo. — +'No, mikä sinä siis olet?' — 'Olen varsovalainen', sanoo hän, 'sillä +olen Varsovasta, ja myöskin isäni oli Varsovasta...' — Ota siitä sitten +selvä! + +— Semmoisia he ovat kaikki. Ensin kierrellään ja kaarrellaan ja sitten +paiskataan valhe vasten kasvoja. + +— Ranskalaisia... hyh! Koeta puhua heille suoraan, selvästi, +slaavilaiseen tapaan, välittömästi, sielusta, niin he mutkittelevat ja +luikertelevat ja sitten pamauttavat oikein latinalaisen valheen. + +— Senpätähden on heitä pidettävä lujilla. + +— Silittää heitä kyllä voi sekä myöten että vasten karvaa, mutta +päästää vapauteen — sitä älä tee! + +— Sinä kai tahtoisit silittää sekä myöten että vasten karvaa tuota +kainoa tyttöstä, joka istuu takanasi olkihattu päässä — katsopas +taaksesi, Koletskin! + +— Olen jo kauan katsonut taakseni, hyvä veli! Koko upseeriseurue +kääntyi nyt katsomaan kaunista, ruskeatukkaista tyttöä, tehden sen +niin häikäilemättömästi, ettei ainoastaan hän, vaan muutkin naiset +punastuivat korviaan myöten. Soturit puhelivat ilmaisten toisilleen +ajatuksensa huudahduksin, rykäyksin, puoliääneen lausutuin kehoituksin +ja viittauksin. Yli koko salin vallitsi kiusallinen äänettömyys. + +— No, entäs sinä, Ivanenko, kummastako sinä pitäisit, tuosta tummastako +vai tuosta toisesta? — kysyi joku äänekkäämmin. + +— Toinen ei ole mitään! Typerä ja pyöreä kuin typerä kuu typerällä +taivaalla, — lausui edellinen Puškinin säkein. + +— Siis tummasta? + +— Luonnollisesti. + +— No, hyvä. Jos tahdot, niin minä teen tuttavuutta. + +— Antakaa olla, hyvät herrat, — yritti joku pöydän päästä varoittaa. + +— Mitä? Luuletteko minun kainostelevan noita, jotka istuvat hänen +seurassaan? Saatte nähdä heti paikalla. Olen minä ennenkin, Varsovassa +ollessani... Näin sanoessaan otti univormupukuinen naissankari pöydällä +olevasta kukkamaljakosta ruusun ja heitti sen kaikkien toverien +nauraessa sydämensä pohjasta viereiselle pöydälle kauniin tytön +lautasen eteen. + +Kun nuoren naisen seurassa olevat herrat huomasivat tämän, säpsähtivät +he, vetäisivät tuolejaan lähemmäksi naisia ja katsoivat uhkaavasti +julkeaan häiritsijään, mutta saattoi huomata, että he jo yksistään +upseerien lukumäärästä joutuivat ymmälle, nämä kun ilkamoiden +osoittivat ihastustaan toverinsa tekoon. + +Eräs heistä sanoi: + +— Ivanenko! Ole varuillasi, nämä puolalaisherrat nyhtävät sinulta +viikset. + +— Eivät nyhdä —, vastasi Ivanenko rauhallisena. — He pelkäävät. +Katsopas, miten he pelkäävät. Siihen aikaan, jolloin he kiertelivät +metsissä, eivät he pitäneet »ryssistä», mutta nyt he pitävät. Kun heitä +taputtaa, suutelevat he kättä. Nyt eivät he enää mistään hinnasta +ryhtyisi metsäsisseiksi. He ovat tulleet viisaammiksi ja nöyremmiksi... +Odota, minä heitän heti toisen ruusun, punaisen... + +— Äskeinen oli valkea, nyt on punaisen vuoro. + +— Valkean ja punaisen ruusun sota. Kumpiko voittaa? + +Nuori nainen söi yhä edelleen rauhallisesti jälkiruokaansa ja työnsi +välinpitämättömällä, täysin halveksivalla liikkeellä upseerin ruusun +lautasliinaltaan hiljaa maahan kuin olisi karistanut muruja. + +— Vai niin! Tuo on epäkohteliasta! — huusi liehittelijä Ivanenko +suoraan tuntemattomalle nuorelle tytölle. + +— Tuo on raakaa! — sanoi toinen. + +— Tosiaankin, se ei sovellu... + +— Upseerin ruusua ei saa heittää maahan. + +— Sellaisesta loukkauksesta... + +— No, näetkös, Ivanenko, siinäpä sait, — hihitti kapteeni Sorokin. + +— Siinä on palkka sinun liehittelystäsi! + +— Katsotaanpas, — huusi Ivanenko. + +Nuoren tytön seurue neuvotteli levottomasti kuiskaten. Varmaankin +pohdittiin kysymystä, miten päästä pois tästä salista. Eräs +herroista kilisytti kiivaasti lasia kutsuen luokseen tarjoilijaa. +Mutta tarjoilijat aavistivat, että asia saisi huonon lopun, eivätkä +välittäneet hälyytysmerkeistä. Heidän isäntänsäkin, jonka kalju pää, +sormukset, helyt ja kalliit timanttinapit aina muulloin kimmelsivät, +pysyi nyt näkymättömänä ravintolahuoneen tarjoilupöydän takana. +Upseerien suuri pöytä sulki tien sekä pää- että sivuovelle. Molemmat +siviilipukuiset herrat pälyilivät asestetun voiman edustajia ja +varustautuivat neuvottomina tuohon nyt jo varmaankin torjumattomaan +skandaliin. + +Piotr Rozlucki istui pöytänsä ääressä pää käden varassa ja seurasi +tapahtumaa välinpitämättömänä. Kun oli tullut hetkeksi täydellinen +hiljaisuus ja nuori kopeilija Ivanenko oli aikeissa heittää mainitun +punaisen ruusun vieraalle, sanoi Rozlucki, muuttamatta asentoaan ja +vetämättä kättään pois päänsä alta, tyynesti, mutta pontevasti, niin +että koko sali saattoi sen kuulla: + +— Hyvät herrat, tuo on alhaista. + +— Kuka puhuu? — huusi kapteeni Sorokin samalla kuin hän pani binokkelin +silmilleen. + +— Upseeri, joka häpeää tovereitaan. + +— Suu kiinni! — huusi riidanhaluinen Ivanenko hyökäten tuoliltaan. + +Istuen yhä samassa asennossa pää käden varassa Rozlucki singahutti +ikäänkuin heille kaikille korvapuustiksi sanan, joka on venäläisestä +upseerista suunnaton loukkaus: + +— Svolotš! [Roskaväkeä!] + +Kuin räjähdys sai tämä sana kaikki ponnahtamaan paikoiltaan. Kaatuvien +tuohen jyrinä, lasien helinä, murskaantuvien maljakkojen kilinä, +kiroukset, naisten kimeät huudot ja huotrasta vedettyjen sapelien +metallinen suihke... Rozlucki tuskin ehti vetää esiin oman sapelinsa. +Kaikki hyökkäsivät paljastetuin miekoin hänen kimppuunsa. Hän sysäsi +katetun pöydän jalallaan heidän ja itsensä väliin, syöksähti salin +nurkkaan ja asettui siellä salamannopeasti taisteluasentoon. Hän iski +koko voimallaan sapeleihin, jotka olivat häntä lähinnä. Eräs sapeleista +lensi hänen lyönnistään päiden yli ja murskasi vastakkaisella seinällä +olevan peilin. Kiristäen hampaitaan tappeli tykistöupseeri koko +joukkion kanssa. Hänen iskunsa satelivat päihin, niskoihin, käsiin, +suoraan sapelien väliin tai sapeleihin. Verta räiskähti. Hän huusi: + +— Tulkaa koko joukko, yksi kerrassaan. + +Silmittömässä raivossaan he eivät totelleet. He hyökkäsivät hänen +kimppuunsa sankkana joukkona. Eturivissä seisovat iskivät hurjasti, +toiset huitoivat toverien olkapäiden yli koettaen lyödä hänet +palasiksi. Taistellessaan heitä kaikkia vastaan singahutti hän vielä +kerran saman haukkumasanan vihollisilleen vasten kasvoja. Erinomainen +miekkailija kun oli, toimitti hän yhden vastustajistaan maahan, +sivautti toista rintaan, niin että tämä vaipui selin pöydälle, +kolmannelta hän halkaisi käden. Nurkka suojasi hänen selkänsä. +Häntä saatettiin ahdistaa vain edestäpäin. Hän pysyi paikallaan +torjuen iskuja salamannopeasti ja hyökäten minkä ehti etumaisten +kimppuun. Mutta pian hänen sapelinsa häilähti vastaiskusta, sotkeutui +sapelisateessa ja horjahtaen iski tyhjää ilmaa. + +Äkkiä näki Piotr käsittämättömän sinipunervan värin silmissään. +Särisevää kellonsoittoa kuului hänen päässään, ylhäällä avaruuksissa +tärisevää jyminää... Veri virtasi yli hänen silmiensä, nenänsä ja +suunsa. Hän alkoi niellä sitä vetäessään henkeä sisäänsä. Seinät +näyttivät irtautuneen saumoistaan. Hän vaipui kädet levällään suoraan +kasvoilleen maahan. Hän näki vahatun parkettilattian, jalkoja, +kiiltonahkasaappaita, jotka jättivät astuessaan punaisia läiskiä +lattialle — verta, joka pitkinä viiruina juoksi nopeasti lattian +rakoihin. + +Vaistomaisesti koetti hän nousta ja kohotti epätoivoisena päänsä. +Kuin sumuverhon läpi näki hän salin nurkassa pienen siviiliseurueen. +Molemmat herrat olivat levittäneet kätensä ja suojelivat naisia rinta +saliin päin kääntyneinä. Ruskeatukkainen nuori tyttö katseli Piotria +kädet rinnalle koukistuneina, suu puoleksi avoinna, kauhun huuto +huulille kangistuneena. + +Suullaan silvottuna maaten ja pahasti veren tahraamana hymyili Rozlucki +hänelle iloisesti ja koetti saada sanotuksi puolaksi, että hän +pyysi häneltä anteeksi, mitä oli tapahtunut. Rozlucki katsoi naisen +sinisiä huulia, hänen liikkumattomia silmiään. Hänen puheensa muuttui +sammaltavaksi. Synkkä, musta kansi, jossa oli kyhmyisiä uurteita, +painoi häntä, sen reuna pusersi häntä ja tyrkkäsi hänet pohjattoman +pimeän aaltoihin. + + + + +KAHDESKYMMENES LUKU. + + +Piotr ei kuollut sapeliniskuihin, hän ei menehtynyt omaan vereensä. +Sotilassairaalassa, niissä hänen haavojaan hoidettiin, hän oli ankaran +valvonnan alaisena. Häntä odotti oikeudenkäynti siitä, että hän oli +aiheuttanut julkisella paikalla verisen kahakan. Sitäpaitsi vihasivat +häntä kaikki jalkaväen upseerit, joita tovereihin kohdistettu häväistys +oli loukannut. Tykistöläiset sitävastoin, jotka olivat hienostuneempia +ja joilla oli korkeampi sivistys, myönsivät hänen tehneen oikein ja +asettuivat solidarisiksi hänen kanssaan. He kävivät häntä katsomassa, +valvoivat hänen luonaan öisin ja pitivät huolta siitä, ettei häneltä +puuttunut mitään. He toivat hänelle kirjoja ja koettivat kaikin tavoin +tehdä hänen elämänsä hupaisammaksi. + +Heti ensimmäisinä päivinä ja öinä, ollessaan vielä puoleksi +tajuttomana, kysyi hän lakkaamatta kirjeitä. + +Mitään ei ollut tullut. Kasvot seinään päin kääntyneinä tuijotti hän +tuntikausia samaan seinäpaperin täplään ja sai lopulta sanotuksi +omituisen, käsittämättömiä sanoja sisältävän lauseen. + +Hän ei voinut nostaa siteiden puristamaa päätään, joka oli raskas kuin +hartioille asetettu alasin. Kipu ei hellittänyt hetkeksikään, haavoja +kirveli ja poltti kuin ne olisivat olleet tulessa. Toisissa paikoin +pakotti ärtyisä, pistävä turvotus, ja koko ruumis hehkui kuumeessa. + +Tylsässä horrostilassa, korvien humistessa ja käsien tuntuessa +jättiläismäisiltä ja raskailta kuin myllynkivet, vaivasi häntä alati +uudistuva, ahdistava painajainen. Hän kulki aina oudoilla kentillä +jonkun kanssa, jonka kasvoja hän ei mitenkään voinut nähdä. Tämä +seuralainen lyöttäytyi häneen, he riensivät yhdessä eteenpäin, mutta +toinen oli aina puolisen askelta edellä ja vältti vastata hänen +uteleviin sanoihinsa. + +Piotr tahtoi päästä selville seuralaisestaan, nähdä totuuden, tietää, +mikä sisäinen voima toisessa asusti, mikä ajatus hallitsi hänen +järkeään, millainen hänen tahtonsa oli, mistä tunneyhteydestä nousi +hänen päätöksensä. Hän pyysi ja rukoili seuralaistaan, lankesi hänen +jalkoihinsa — turhaan. Mustan varjon tavoin tämä kiiti eteenpäin, yhä +eteenpäin... Niin menivät päivät ja yöt ahdistavassa tuskassa. + +Näihin aikoihin tuli vanha kenraali Rozlucki sairasta +katsomaan. Hän tahtoi epäilemättä sotilaspukunsa avulla pelastaa +seikkailijasukulaisensa ja oli senvuoksi täydessä kenraalin +univormussa. Piotr sattui juuri nukkumaan, kun hän tuli sairaalaan. +Vanha herra odotti kärsivällisesti hänen heräämistään. Mutta kun sairas +äkkiä heräsi unesta, syntyi omituinen ja kiusallinen kohtaus. Piotr +katsoi näkevällä, sitomattomalla silmällään kauan isänsä setää ja veti +peitteen terveellä kädellään ylemmäs kasvoilleen. Sitten hän kaikkien +hämmästykseksi kohosi omin voimin istumaan, viittasi vanhusta luokseen +ja sai ilmaistuksi, että tämä panisi korvansa lähelle hänen suutaan. +Tässä asennossa hän supisi kauan jotain puolaksi vanhuksen korvaan. +Kuuntelevan vanhan kenraalin kasvot tulivat ensin kalpeiksi, sitten +tulipunaisiksi, sinisiksi ja lopuksi miltei mustiksi. Äkkiä vanhus +sysäsi sairaan selälleen vuoteeseen, nousi paikaltaan, kohensi pukuaan, +suoristi olkalaput ja lähti huoneesta katsomatta enää taakseen. Koko +hänen ruumiinsa vapisi, kun hän pani päällystakin ylleen, ja astuessaan +alas portaita hän mutisi jotain epäselvää. Arveltiin sairaan kuumeessa +sanoneen sukulaiselleen jotain hyvin epämiellyttävää ja närkästyttäneen +häntä syvästi. + +Vasta monen viikon kuluttua annettiin Piotrille pakka Tatjanan +kirjeitä, jotka olivat viipyneet kauan matkalla ja sitten, kun Piotr +oli seikkailunsa vuoksi joutunut sairaalaan, olleet monenlaisten +vaiheiden alaisina ennenkuin saapuivat sairaalaan Piotrin käsiin. Ne +oli palautettu Tatjanalle Atlantin rannikolle ja sieltä ne oli taas +osoitettu määräpaikkaansa. Tatjana, joka matkusteli isänsä kanssa, ei +näin ollen saanut pitkään aikaan Piotrilta mitään tietoja. + +Kun Piotr luki näitä kirjeitä, jotka kävivät yhä alakuloisemmiksi ja +levottomammiksi ja joista huokui loukattu ylpeys, pelko ja turtunut +tuska, itki hän katkerasti. Hän ei tiennyt missä Tatjana oli, ei +voinut itse hänelle kirjoittaa — ja mitäpä hän olisikaan hänelle +sanonut? Hän kätki pieluksensa alle kirjeet, jotka oli kirjoitettu mitä +ristiriitaisimmissa mielialoissa, painoi niitä öisin huulilleen — ja +oli vaiti. + +Kun hän vähitellen alkoi toipua ja pahin haava, joka kulki yli +otsan, silmäkulman ja posken, alkoi parantua, kun takaraivon saamien +vammojen aiheuttama päänsärky helpotti eikä käsi enää ollut niin +jäykkä, kävi hänen luonaan usein eräs Andrei Jevgenjevitš Rošov (eli +»André Rochoff», kuten seisoi käyntikorteissa, joita tappelun jälkeen +kuluneena aikana oli kertynyt sairaalaan suuri määrä). Se oli nuori +tuomarikandidaatti, Pietarista äskettäin tullut komea, elegantti +juristi, jolla oli suosituskirjeitä korkeissa asemissa olevilta +henkilöiltä. + +Rošov kävi usein kenraali Polenovin kodissa ja liehitteli ilmeisesti +Tatjanaa, johon hän oli rakastunut. Kenraali piti hänestä hyvin paljon. +Rošov oli saman hengen miehiä kuin hänkin, tarmokas ja eteenpäin +pyrkivä. Hän oli toistaiseksi vain asianajajana täällä _in partibus +infidelium_, mutta hän odotti hetkeään. Sitä paitsi oli Rošov aika +komea mies, kaupungin parhaiten pukeutuvia nuoria miehiä, joka tiesi +kaikki asiat, muisti kaikki, antoi aina tarvittaessa parhaan neuvon +tahtomatta siitä mitään korvausta. Piotrin onni oli niin ilmeinen, +ettei se voinut jäädä Rošovilta huomaamatta. Kaikki tiesivät kauniin +juristin kärsivän helvetintuskia. Hän, muuten tasapainoinen, järkevä, +rauhallinen, määrätietoinen luonne, osoitti peittelemätöntä epätoivoa +nähdessään Tatjanan ja Piotrin yhdessä, kalpeni ja vaikeni, tuli +alakuloiseksi ja menetti henkisen tasapainonsa, vieläpä itkikin muiden +nähden. Kuitenkaan ei häntä ollut syrjäytetty niin ratkaisevasti +kuin hän itse kuvitteli. Tatjana oli ennen Piotrin tuloa ollut koko +lailla ihastunut kauniiseen juristiin. Pariisissa oli Tatjana kerran +tunnustanut, että tuo »André» oli miellyttänyt häntä paljonkin, mutta +hänen luontainen vastustushalunsa oli estänyt häntä sitä Rošoville +näyttämästä. Hän oli päinvastoin tehnyt kaikkensa riistääkseen +Rošovilta pienimmätkin kuvitelmat. Jollei Piotr olisi ilmestynyt +näköpiiriin, olisi hän ehkä toden teolla rakastunut Rošoviin. + +Piotr suorastaan hämmästyi, kun tuo hieno juristi tuli ensi kertaa +häntä katsomaan sairaalaan. Hän ei ollut odottanut Rošovia eikä voinut +edellyttää mitään osanottoa siltä taholta. Kylmin katsein tuijotti +potilas vieraansa huolellisesti jakaukselle kammattuun mustaan tukkaan, +joka oli sileä ja silkinkiiltävä, hänen kaunismuotoiseen otsaansa, +suoraan nenäänsä, lyhyiden viiksien varjostamiin huuliin, valkeaan +ihoon ja hänen solakkaan vartaloonsa. Rošov oli kuten aina aistikkaasti +puettu. Kädessä hänellä oli kukkia, jotka hän huomaamatta laski +peitteelle. Piotr oli synkän vaitelias ja katseli kukkia kipein sydämin. + +Kun Rošov alkoi puhua miellyttävällä, tasaisella, luottamusta +herättävällä äänellään, kuunteli Piotr häntä vaiti ja antoi +ruumiillisen tilansa käydä vaitiolon syystä. Monin perinpohjaisin +lausein kertoi Rošov upseerille, että kaupungin koko venäläinen +hienosto oli Piotrin puolella ja tuomitsi jalkaväen upseerien +häpeällisen — juuri niin, »häpeällisen» — käytöksen ravintolassa, että +koko tämä venäläinen hienosto ei saattanut löytää kyllin voimakkaita +sanoja ilmaisemaan osanottoa kaunista nuorta naista kohtaan, jonka +kimppuun oli niin röyhkeällä tavalla käyty ja joka oli onneksi tavannut +puolustajan ja kostajan. Rošov vihjaili hienosti siihen, että hän +tietää tapahtuman sankarittaren nimen ja missä hän asuu, hän puhui +hänestä yhä uudestaan ja uudestaan, palasi aina tähän aiheeseen, ylisti +nuoren puolattaren kauneutta, kirosi vielä kerran jalkaväen upseerien +raakuutta, ei ainoastaan gentlemannina, ei ainoastaan venäläisenä tässä +maassa, jossa lippua oli kannettava korkealla j.n.e., vaan myöskin +juristina, joka tämän surun laakson viheliäisyydessä aina vain piti +silmällä oikeutta ja ennen kaikkea vain oikeutta. + +Piotr pysyi välinpitämättömänä ja oli vaiti. + +Kun juristi tahtoi jälleen aloittaa laajasanaiset selittelynsä +ikäänkuin huomaamatta kuljettaakseen valmista päämäärää kohti, +keskeytti sairas hänen esitelmänsä äkkiä yksinkertaisella kysymyksellä: + +— Oletteko jo kirjoittanut Tatjana Ivanovnalle kaikesta tästä? + +Rošov joutui hämilleen. + +— Mistä sitten? + +— Että minä olen tapellut puolustaakseni nuorta naista. + +— Kun tiedän kenraali Polenovin kiintymyksen teihin, — puhui Rošov +harvakseen ja juhlallisesti, — ja kun sitä paitsi tunnen teidän +ystävyytenne Tatjana Ivanovnaan ja kun otin huomioon, ettette te +voinut itse hetipaikalla kirjoittaa, olen minä tosiaankin kiiruhtanut +rauhoittamaan kenraalia ja hänen tytärtään, jotka olisivat voineet +muulta taholta saada kuulla tapahtumasta, sekä selittämään heille, että +koko asia on oikeastaan joutavanpäiväinen. + +— Missä on sitten kenraali Polenov nyt? + +— Rapallossa, lähellä Genovaa. + +— Tyttärensä kanssa? + +— Niin. + +— Minä kiitän teitä, sanoi Piotr jäykästi. + +— Olen katsonut sen velvollisuudekseni talon ystävänä. + +— Te olette toiminut tosi ystävän tavoin. + +— Tahdoin myös rauhoittaa Tatjana Ivanovnaa. + +— Yksityiskohtaisella kuvauksella kauniista puolattaresta? + +— Mitä? Onko Tatjana Ivanovna kirjoittanut teille jotain sellaista? + +— Ei. + +— Niinkö? Olen siitä hyvin iloinen. + +— Miksi niin? + +— Kirjeisiin saattaa helposti pujahtaa epätarkkuutta, +epätäsmällisyyttä, kun taas personallinen selvittely aina takaa +paremmin asian oikean laidan säilymisen. + +— Te tiedätte sen juristina paremmin ja tarkemmin kuin minä. + +— Sallisitteko, että matkustan Varsovaan kenraalia ja hänen tytärtään +vastaan rauhoittamaan heitä ja estämään heitä kuulemasta ikäviä +juoruja, jotka eivät ole vältettävissä? + +— Luonnollisesti. Jos suostumukseni voi millään tavoin vaikuttaa teidän +päätökseenne. + +— Piotr Ivanovitš, uskokaa minua, teen tämän yksinomaan ystävyydestä +teihin ja Tatjana Ivanovnaan. + +— En epäile sitä hetkeäkään. + +Keskustelu pysähtyi. Sen johtolanka katkesi, kun Rošov alkoi puhua +matkastaan Varsovaan. Vieras jäi vielä hetkeksi, tiedusteli perinpohjin +Piotrin terveydentilaa voidakseen antaa siitä tarkan kuvan Varsovassa +ja puheltuaan vielä hetken rakastettavasti jos jostakin sanoi +potilaalle jäähyväiset. + +Piotr oli koko ajan seurannut hänen mielenkiintoisia kasvojaan ja hänen +vilkkaita, miellyttäviä eleitään, jotka todistivat sisäistä terveyttä. +Kun Rošov oli mennyt, veti hän peitteen kasvoilleen kuin olisi tahtonut +nukkua ja alkoi epätoivosta hiljaa nyyhkyttää. + + + + +KAHDESKYMMENES ENSIMMÄINEN LUKU. + + +Eräänä päivänä noin pari viikkoa Rošovin käynnin jälkeen ilmoitti +päivystäjäupseeri Piotrille parin naisen pyytävän päästä hänen +luokseen. Potilas istui vuoteellaan eikä aluksi antanut myöntämisen +eikä epäämisenkään merkkiä. Hän tuijotti oveen. Samalla se työntyi +auki ja Tatjana hiipi sisään varpaisillaan, hame kahisten. Hänen +jälessään tuli Mathilde ja jonkun askeleen päässä Rošov. Piotr +kohotti Tatjanaan silmänsä, oikeastaan vain toisen. Tatjana oli +harvinaisen kaunis, hänellä oli päässään muodikas hattu ja yllään +pariisilainen päällysviitta, joka oli uusinta kuosia, sininen ja +tuoksuva. Hänen kotkansilmänsä iskeytyivät Piotriin rajusti kuin +petolinnun katse. Hänen suunsa oli puoleksi avoin, kuin olisi hän ollut +huudahtamaisillaan. Hänen kasvonsa kalpenivat vähitellen. Piotrin tukka +oli ajettu, samoin viikset, ja hänen poskensa olivat laastarilappujen +peitossa. Hän muistutti siteissään ilveilijää, joka silmäpuolena +katselee synkästi kääreistään. + +Tatjana istuutui tuolille ojentamatta Piotrille edes kättä. Hän +lyyhistyi voimattomasti kokoon ja katseli voimattomana Piotria +saattamatta irroittaa hänestä katsettaan. Kukkavihko oli pudonnut +hänen käsistään lattialle. Rošov nosti sen maasta ja laski huomaamatta +sairaan peitteelle. Äkkiä Tatjana puhkesi hillittömään, miltei +mielipuoliseen nauruun. Hän koetti pidättää sopimatonta nauruaan ja +puri kaikin voimin huuliaan. Hän koetti peittää kasvonsa käsillään, +mutta äänekäs nauru sai hänet uudestaan valtaansa. Mathilde seurasi +hänen esimerkkiänsä. Rošov koetti pysyä nauramatta. Hän pyöritti +silmiään ja hieroi otsaansa, mutta ei hänkään voinut pysyä vakavana. + +— Millaiseksi olette itsenne tehnyt! — huudahti Tatjana tirskuen. — +Katso, Mathilde, tässä on Piotr Ivanytš! + +— Niin todellakin, monsieur Pierre-raukka. + +— Ja te sanoitte, — virkkoi Tatjana suuttuneena Rošoville, — että +ne olivat vain vähäpätöisiä naarmuja. Hänethän on silvottu, hakattu +palasiksi. + +— Olin ja olen yhä vieläkin vakuutettu, — sanoi Rošov, — ettei tule +jäämään mitään jälkiä. Tällaiset terävien sapelien tekemät haavat +paranevat ihmeellisesti. Muutaman viikon kuluttua ovat arvet Piotr +Ivanytšin kasvoissa miltei näkymättömiä ja ne vain kaunistavat häntä +meidän silmissämme. + +— Se ei voi olla totta! — huudahti Tatjana. Hänen naurunsa väräjöi +äkkiä nyyhkytystä. + +— Saatte olla vakuutettu... — sanoi Rošov. + +— Näyttäkää toista silmäänne! — huusi Tatjana Piotrille. — Se on +varmaankin puhki! + +— Ei se ole puhki, mutta toistaiseksi on epätietoista ... — virkkoi +sairas rauhallisesti. + +— Sapelilla lyöty vai pistetty? Millä lailla? + +— Sain terävän sapeliniskun, joka ulottuu keskeltä otsaa toisen +silmäkulman, poskipään ja koko posken yli alaleukaan asti. Luut +murskaantuivat. Säilyykö silmä, en tiedä. Parhaimmassa tapauksessa +tulen katsomaan sillä kieroon. Milloin palasitte? + +— Eilen — vastasi Tatjana ja katseli Piotria leppymättömästi. Hän +istuutui syvemmälle tuoliinsa ja pureskeli kärsimättömästi huuliaan. +Piotr tiesi, että tämä merkitsi yltyvää intohimoa. Tatjanan silmiin +kihosi kyyneleitä, joita hän koetti pidättää. Hän veti hansikkaat +käsistään eikä huomannut, että ne putosivat maahan. Piotr näki, miten +hänen ihastuttavat, valkeat kätensä vapisivat ja miten ne olisivat +mielellään kietoutuneet hänen kaulaansa. Piotr tunsi, miten Tatjanan +polvet puristuivat yhteen haluten polvistua vuoteen ääreen. Hänen +huuliaan vääristi yhä enemmän vavahteleva sisäinen tuska, joka puhkesi +esiin nauruna. Piotr tunsi sydämellään Tanian sydämen läheisyyden. +Kuinka kuvaamaton rakkaus sykkikään hänessä! + +Tatjana virkkoi kiihkeästi: + +— Onko se nuori »panna» jo käynyt teitä tervehtimässä, jonka vuoksi te +ryhdyitte ritarilliseen taisteluun? + +— Ei, — vastasi Piotr. + +— Miten epäkiitollista! + +— En tunne häntä ollenkaan. + +— Minusta on yhdentekevää, tunnetteko toisenne vai ette. + +— En tunne häntä. Se on varma. + +— Sen sijaan minä tunnen hänet. Rošov on kertonut minulle, kuka hän on. +Olen nähnyt hänet kerran tanssiaisissa täällä klubissa, missä oli sekä +puolalaisia että venäläisiä. Puku oli aivan tavallinen, täkäläisen maun +mukainen. + +— Mutta jotain viehättävää hänessä on, sitä ette voi kieltää, — +sekaantui Rošov keskusteluun. + +— Oh, tässä henkilössä ei ole ainoastaan suloa, vaan myös paljon muita +hyveitä, — sanoi Tatjana myrkyllisen ivallisesti. + +— Eihän kukaan häntä tunne, minkätähden puhumme hänestä niin paljon? — +huokasi Piotr. + +— Ette suinkaan usko, että alennun olemaan mustasukkainen tuolle +tuntemattomalle kaunottarelle? Pyydän, ettette loukkaa minua +sellaisilla arveluilla... — huudahti Tatjana. + +— Tunnetteko hänet? — kysyi Rošov vilkkaasti. + +— Noissa tanssiaisissa meidät esitettiin. Tanssittiin. Eräässä vuorossa +pyysin häneltä viuhkaa, kun en muistanut minne edellisen valssin +aikana olin pannut omani. Hän katsoi minua sellaisin silmin kuin hän +olisi vähintäänkin ollut kuningatar Maria Leszczyńska ja antoi minulle +viuhkan hetken kuluttua, mutta sellaisella tavalla, ettei mieleni +tehnyt siihen koskeakaan. + +Viisaana ja neuvokkaana kuten aina mademoiselle Mathilde ryhtyi Rošovin +kanssa vilkkaaseen keskusteluun. Kertoakseen kauniille juristille +jotain erittäin mielenkiintoista, joka oli juolahtanut hänen mieleensä, +vei hän hänet salin toiseen päähän. Sitten hänessä heräsi odottamatta +mielenkiinto sairaalan sisustukseen ja hän viittasi Rošovia tulemaan +viereiseen käytävään. + +Tatjana katsoi ympärilleen. Hän näytti odottavan, että Piotr tekisi +jotain, liikuttaisi kättään, voidakseen peittää sen suudelmilla. Mutta +sairaan molemmat kädet pysyivät raskaina ja liikkumattomina peitteellä. +Hän ei siirtänyt katsettaan siitä kohdasta, mihin se oli jäänyt. +Kyyneleitä virtasi hänen silmistään kuin verta haavasta. Tuskaisa hymy +väikkyi hänen huulillaan. Tatjana vavahti huomatessaan tämän hymyn. Hän +tunsi sen. Koko hänen ruumiinsa värisi epätoivosta. + +Mutta sitten kuohahti hänessä taas suuttumus. Hän olisi ollut valmis +heittäytymään Piotrin syliin ja repimään siteet hänen kasvoiltaan, +mutta seuraavana hetkenä alkoikin katseellaan voimattomasti rukoilla, +että Piotr ensin ojentaisi hänelle kätensä. Kun Piotr ei ojentanut +kättään, nöyrtyi hän ja laski viehättävän, rakastavan kätensä Piotrin +kylmille sormille. Ne vavahtivat ja Piotrin kasvoilla, joista toinen +puoli oli vapaana siteestä, kävi hymy vielä kärsivämmäksi. + +Tatjana tarrautui kiinni Piotrin käteen ja pudisti sitä kaikin voimin: + +— Sinä! — kuiskasi hän Piotrille raivoisasti. + +Piotr nosti verkalleen päänsä, joka oli raskas kuin alasin, ja sanoi +kuvaamattoman tuskan vallassa: + +— Rošov on sinun kanssasi. + +— Ja sinä olet tapellut hänen puolestaan. + +— Rošov on sinun kanssasi. + +— Piotruš... — kuiskasi Tatjana kuolonkalpeana, koko ruumis vavisten. +Sanat tulivat hyväillen suoraan sydämestä, katseessa loisti vilpitön +hellyys. + +— Rošov... — sanoi Piotr säälimättömäsi pudistaen päätään. + +— Mitä sinä olet tehnyt minulle! Mitä olet täällä tehnyt! Miksi sinä +ryhdyit sellaiseen? Miksi sekaannuit siihen? Sinä olet surmannut meidät +molemmat. + +— Vain itseni. + +— Isä ei tahdo enää nähdä sinua. + +— Minä ihmettelen, että sinä tahdoit vielä nähdä minua. + +Tatjana purskahti loukkaantuneen lapsen avuttomaan, äänekkääseen +itkuun. Mathilde kiiruhti hänen luokseen, hänen perästään Rošov, joka +juoksi sinne tänne levottomana, syvää osanottoa tuntien. + +Tatjana poistui huoneesta edes katsomatta enää Piotriin. Häntä +seurasivat Mathilde ja Rošov. + + + + +KAHDESKYMMENES TOINEN LUKU. + + +Suunnilleen viikkoa myöhemmin ilmoitti päivystävä upseeri potilaalle, +että kohta tulisi olemaan sairaalan tarkastus ja että komentava +kenraali saapuisi personallisesti tilaisuuteen. Ja tosiaankin astui +kenraali Polenov-Tšernovratski pian sairaalan saliin. Hän kulki +suorana, tuimana ja niin jäykkänä kuin olisi niellyt sapelin, jota +hän kuolevien peloitukseksi kantoi sivullaan. Hän oli pukeutunut +paradiunivormuun, jossa kimmelsivät kunniamerkit, nauhat ja olkavyöt. +Tuima ilme ei väistynyt hänen otsaltaan, kun hän oli astunut huoneen +kynnyksen yli. Piotrista tuntui, ettei kenraali halunnut nähdä häntä +eikä tervehtisi häntä, mutta hän tyytyi tähän kohtaloonsa. Hän istui +vuoteessaan pää sidottuna ja odotti asiain kulkua. + +Kenraali loi julmia katseita kaikkiin nurkkiin tähystellen sitä +ja tätä, kuten tarkastajan onkin tehtävä, mutta hetken kuluttua +kääntyivät hänen vihaiset, uhkaavat kasvonsa suoraan Piotriin. Hän +antoi seurueelleen merkin, että hän tahtoi jäädä yksin. Kun lääkärit, +hoitajattaret, välskärit, päivystävät upseerit ja kaikki muutkin +olivat poistuneet salista, istuutui kenraali tuolille ja katsahti +pari kertaa Piotriin kiukkuisesti — kenties karkoittaakseen siten +hämilläänolonsa siitä, miten päästä keskustelun alkuun. Vihdoin hän +sanoi häikäilemättömästi ja masentavan ylhäisesti: + +— Tiedättekö, että te olette joutunut syytteeseen? + +— Minä tiedän, herra kenraali. + +— Tiedättekö, että teitä voi odottaa arvoalennus sen inhottavan jutun +vuoksi, joka nyt kuuluu ansioluetteloonne. + +— Minä tiedän sen, herra kenraali. + +— Olisivatko... niin... olisiko teidän alempi ja ylempi esimiehistönne, +minä, teidän päällikkönne, teidän toverinne, koko venäläinen yleisö +tässä maassa, koko armeija, Venäjän lippu... voineet odottaa teiltä +sellaista tekoa!... Mitä? + +— Minä en ymmärrä, mistä on kysymys, herra kenraali. + +— Mitä? Te ette ymmärrä? Minä neuvon teitä mieluummin olemaan vaiti, +kun teidän päällikkönne puhuu ystävällisesti teidän kanssanne. Mitä? +Mitä tämä taas on? Olkaa vaiti! Minun suopeuteni on tehnyt teidät +julkeaksi. Mutta minun suopeuteni on lopussa! Kenties te olette +luullut, että minä painan tämän jutun villasella, ja pitänyt sen vuoksi +sopivana hurjistella, panna täällä toimeen skandaleja ja tehdä mitä +päähänne pälkähtää. Te laskitte kenties selviävänne siitä rankaisutta. +Kuulkaa siis... + +Piotr hymyili ivallisesti. + +— Te nauratte, kun kenraali puhuu! + +— Minä en naura, herra kenraali. + +— Te nauratte! Hitto vieköön!... + +— Minä olen sairas, herra kenraali. + +— Te olette sairas, mutta te olette samalla syytetty! + +— Oikeus ratkaisee minun syyllisyyteni. + +— Oikeus!... + +Kenraali kadotti oikean langan eikä nyt enää ollenkaan tiennyt, millä +todistuskappaleilla hän saisi tuon itsepäisen uhmailijan murskatuksi. +Viittaus oikeudenkäyntiin oli katkaissut keskustelun. Kenraali tunsi +kiivastuneensa tarpeettomasti, ja, mikä oli pahempi, loukanneensa hyvää +sävyä. Hän puhkui kauan, oikaisi sapelia ja vääntelehti tuolillaan. +Viimein hän sanoi raivoissaan: + +— No hyvä — oikeus! Siis sotaoikeus, ja sillä hyvä. Se saattaa kyllä +teidät järkiinne. + +— Minä odotan tyynesti tuomiota. + +— »Tyynesti». Sankari! + +— Sankari tahi ei, joka tapauksessa säädyllinen ja hyvinkasvatettu mies. + +— Senkin sankari! Pää silvottu, ajetaan rykmentistä, arvoalennus! + +— Herra kenraali, jos te olisitte ollut minun sijassani, alemman +upseerin asemassa, jossa ei ole mitään muuta valittavana, olisitte te +toiminut aivan niinkuin minä. + +— Mitä ihmettä! Mitä minä kuulen! Mitä te sanotte? + +— Mitä minä sanon? Etten voi olettaa mitään muuta. Olisitteko te +suvainnut, herra kenraali, että teidän läsnäollessanne julkisella +paikalla joukko puoleksi juopuneita upseereja rupeaa mitä raaimmalla +tavalla ahdistamaan rauhallisia, säädyllisiä siviilihenkilöitä? + +— Kauniita neitosia... + +— Aivan niin, kauniita neitosia, jotka söivät rauhallisten henkilöiden +seurassa. + +— Kaiken lisäksi puolalaisia! + +— Kaiken lisäksi puolalaisia! — toisti Piotr painokkaasti. + +— Sehän juuri on merkillisintä koko asiassa! + +— Juuri niin, se on merkillisintä. Venäläisten upseerien on siis +lupa käyttäytyä niinkuin nämä käyttäytyivät, koska asianomaiset ovat +puolalaisia? + +— Te unohdatte kenen kanssa puhutte! + +— En, herra kenraali. Minä kysyn teidän mielipidettänne. + +— Mielipidettä! Te tunnette minun mielipiteeni. Te tiedätte, että +puolalaisia minä... hm... Kuinka julkeatte olettaa sellaista minusta! +Te tiedätte aivan hyvin! Mutta te olette herjannut tovereitanne, te +olette häväissyt heitä uskomattomalla tavalla. Te lausuitte vasten +kasvoja sanan... + +— Saman sanan toistan vielä oikeudessa. En peruuta sitä oikeudessa +enkä missään muuallakaan. En missään enkä koskaan. Ovatko nuo toiset +mitenkään tahtoneet hyvittää käytöstään asianomaisia naisia ja miehiä +kohtaan? Eivät. Jokaisen upseerin velvollisuus olisi ollut tehdä samoin +kuin minä tein. He syöksyivät laumana kimppuuni ja hakkasivat minut +tällaiseksi. Siksi en milloinkaan peruuta tätä sanaani! + +Kenraali ei tietänyt, mitä hänen tulisi sanoa. Hän oli ankaran +näköinen, siveli viiksiään ja korjaili sapelia paikoilleen. + +— Piotr Ivanytš, — sanoi hän muuttuneella äänellä. — Rauhoittukaa. +Ymmärrän... kunnian vaatimus — ja niin edespäin ... Nyt on kysymyksessä +asian hiljainen hautaaminen. Käsitättekö, Piotr Ivanytš? + +— En, sitä en käsitä. Jos tulen terveeksi, joudun oikeuteen. Jos kuolen +haavoihini, en joudu oikeuteen. Siinä kaikki. + +— Lopeta, kuule, lopeta! On käynyt niin, että yleinen mielipide +kallistuu puolellesi. Jalkaväen upseeritkin jakautuvat jo kahteen +puolueeseen. Pienempi on sinun puolellasi, toinen, joka on luvultaan +hyvin suuri, tuomitsee sinut. On siis tärkeätä, että suurempi puolue +pienenee ja pienempi kasvaa. Sinun täytyy tehdä jonkinlainen myönnytys, +pyytää anteeksi, peruuttaa sanasi. Silloin asia siirtyy toiselle +tasolle, siitä tehdään kunnia-asia. Ymmärrätkö? Kunnia-asia... + +— En peruuta sitä sanaa milloinkaan, herra kenraali. Olen valmis +taistelemaan jokaisen kanssa, jos sikseen tulee. Tulkoon vaikka koko +jalkaväkirykmentti! + +— No, no, no, no! Sankari! + +Piotrin pää vaipui, ja hän oli kauan vaiti. Sitten hän nosti katseensa +ja sanoi lyhyesti: + +— Herra kenraali, te heitätte jo kolmannen kerran halveksivasti minulle +vasten kasvoja tuon sanan. Olkoon siis niin, olen sankari! + +— Byronilainenko vai jokin muu? + +— Jokin muu... — sanoi Piotr katsoen kenraalia syvälle silmiin. + +Kenraali teki päättäväisenä käskevän kädenliikkeen, ikäänkuin hän olisi +tahtonut syöstä Piotrin mamertiniseen luolaan, mutta hillitsi kuitenkin +itsensä. Saattoi huomata, että hänellä oli vielä jotain sanottavaa. Hän +kulki huoneessa edestakaisin ja kysyi harkitsevasti: + +— Mitenkä on haavojen laita? + +— Ne paranevat. + +— Mutta lääkäri on sanonut minulle, ettet voi vielä piankaan nousta. Et +vielä kohtakaan. + +— Jos täytyy maata, niin mitäs muuta... + +— Niinpä niin, mutta... tahtoisitko... hm... + +— Mitä tarkoitatte, herra kenraali? + +— Etkö... tahtoisi... hm, Piotr Ivanytš, mieluummin maata minun +kodissani? kysyi kenraali ankaran näköisenä, ikäänkuin ohimennen. Mutta +Piotr arvasi, että Tatjana oli lähettäneet isänsä tässä asiassa. + +— Kiitän... + +— Ei mitään kiittämistä... Tiedäthän, hyvä mies, että... niin että... + +— En sitä epäile. Tiedän varsin hyvin, herra kenraali, miten hyvä +te olette minulle, mutta minun täytyy jäädä tänne sairaalaan. Jos +käyttäisin hyväkseni ystävällistä kutsuanne, silloin olisi koko +jalkaväkirykmentin upseereilla oikeus sanoa minulle, että olen +suosiossa. + +— Mitä minä jalkaväkirykmentin upseereista! + +— Jos tästä tulee oikeusjuttu, epäiltäisiin tuomiota. Ihmiset olisivat +oikeutettuja väittämään, että teidän suosionne, herra kenraali, on +lieventänyt tuomiotani. + +— Mitä näillä asioilla on tekemistä keskenään? + +— Pyydän saada jäädä tänne, — sanoi Piotr vilpittömästi. + +— Tiedät varsin hyvin, — jatkoi kenraali, — kuinka ankara, kuinka +kauhistuttava isku tämä on ollut Tatjanalle. Lapsi itkee yöt päivät. +Mademoiselle Mathilde kertoi minulle, ettei hän syö eikä juo mitään, +makaa vain sohvalla ja itkee. Hän antaa ylen jotain sapensekaista, — +jatkoi hän aivan avuttomana. + +— Niin, tunnen olevani syyllinen, — sanoi Piotr heltymättä. + +— Hän ei voi edes käydä täällä sinua katsomassa, sillä miltä se +näyttäisi? Kotona hän voisi hoitaa sinua mademoiselle Mathilden kanssa +ja sinä paranisit pian. + +Kenraali oli aivan sulanut. Koko sotilaallinen ankaruus oli haihtunut +ja piileskeli korkeintaan jäykkien housujen punaisissa nauhoissa, +korkeassa kauluksessa ja arvovaltaisessa sapelissa. Hän istui siinä +kumarana, miltei kuin anomuksentekijä, hyväntahtoisesti hymyillen ja +Piotriin melkein yhtä rakastuneena kuin tytärkin. + +— Kaupunki olisi pelkkänä juorupesänä, jos minä muuttaisin täältä +teidän kotiinne, herra kenraali. + +— Juuri niin, juuri niin... Ja nyt kaikki ihmiset puhuvat, että sinä +olet rakastunut tuohon puolattareen ja tapellut hänen takiansa. Ota +huomioon Tatjana! Sinä olet toisen takia antanut silpoa itsesi. Jos nyt +siirtyisit meille, tekisit Tanian onnelliseksi, sillä se todistaisi, +että tämä toinen oli pelkkä kunnia-asia, jolla ei ole mitään muuta +merkitystä. Minä puhun aivan suoraan. Sinä tiedät itse, miten Tania... +Sinä tiedät, mitä Pariisissa... Tania, miten herttainen tyttö, Piotr +Ivanytš... + +Vanhan upseerin äänessä värisi harras, nöyrä pyyntö. + +Piotr tunsi, että hänen sielunsa punnitsi tänä hetkenä jotain ikäänkuin +vaa'alla. Suurella tahdon voimalla hän pääsi sisäiseen tasapainoon. Hän +sanoi: + +— Tania ymmärtää minut. Minun täytyy jäädä tänne. + +— Täytyy... — huokasi kenraali. + +— Täytyy! + +Ja Piotr nosti samalla sisäistä loistetta säteilevän katseensa +vanhukseen ja siveli hyväillen hänen kättään. + + + + +KAHDESKYMMENES KOLMAS LUKU. + + +Kolmen päivän kuluttua Piotr muutti suunnitelmansa ja päätti siirtyä +kenraali Polenovin taloon. Hänen sisäinen kamppailunsa sai hänet +siihen. Sieluntilaansa vähitellen syventyessään hän tunsi, että jos +hän kieltäytyisi siitä, mitä kenraali ehdotti hänelle, saisivat +mustasukkaisuus ja kaipaus hänessä vallan. Hän päätti tarkoin +harkita, mikä häntä saattoi odottaa, tutkia sisintään ja asettaa sen +koetukselle. Hän oli kyllä selvillä siitä, että hän näin peräytyi +siveellisesti, alentui ja väistyi ihanteen alttarin luota; mutta hänen +täytyi tehdä näin karaistakseen tulessa sieluansa ja voidakseen muokata +sen siihen muotoon, jonka se itse tahtoisi omaksua. + +Hän kirjoitti kenraalille kirjeen ja pyysi siinä lupaa saada siirtyä +hänen kotiinsa. Samana päivänä iltapuoleen vietiin hänet sinne +suljetuissa vaunuissa. Hän sai pienen huoneen toisessa kerroksessa, +yhden niistä, joiden ikkunat olivat puutarhaan päin. Tämä huone oli +talon toisessa siivessä, kaukana Piotrille niin kotoisaksi käyneestä +Tatjanan huoneesta. + +Vuoteestaan hän näki puutarhaa reunustavien korkeiden puiden +latvat, kaukaiset metsät ja kunnaat. Kun hänen haavansa jo olivat +paranemaisillaan, saattoi hän nousta ja katsella tuntikausia +etäisyyteen. Oli elokuun loppupuoli. Puutarhassa kypsyivät hedelmät. +Kuumien säteiden paahtaessa kiemurtelevia lehtokujia alkoivat valtavan +suuret, siihen saakka näkymättömissä olleet omenat ja keltaisten, +riippuvien päärynöiden raskaat rykelmät paistaa lehväin alta. Ylhäältä +ikkunasta näytti tämä puutarha hiljaiselta eristetyltä Herran +pyhätöltä, ja sen hedelmien salaperäinen kypsyntä tuntui Piotrista +päivä päivältä yhä voimakkaammalta henkiseltä elämykseltä. Kesän +helle tuntui tarkoittavan yksinomaan tätä hedelmätarhaa. Se synnytti +ja herätti eloon hedelmien määrittelemättömän tuoksun ja siroitteli +värejä yksitoikkoiseen vehreyteen. Öisin hiipi kuu näihin kapeihin, +salamyhkäisiin käytäviin. Muutamiin se loi tummimman varjon, mitä +sydänyö saattaa synnyttää, toisiin se taas levitti lumoavaa loistetta, +aivan kuin öisen rakkausunelman vertauskuvana. Viileä ilma ja raskaiden +oksien alla väijyvä pimeys sulautuivat äänettömyyteen. Pyhäisen +hiljaisina kuluivat tunnit mysterion täyttyessä pimeydessä. + +Huoneen katto oli matalalla, huonekalut hyvin yksinkertaisia, ikkuna +pieni. Piotrille tuli tuontuostakin vankila mieleen. Hän istui usein +myöhään yöhön ikkunan ääressä ja uneksi valveilla, ettei hän ollut +ainoastaan ruumiillisesti ihmisten, tapausten ja kohtalon vankina, +vaan myöskin oman itsensä kahleissa. Hän silmäili puutarhaan kuin +mykän oraakkelin kasvoihin ja olisi mielellään tahtonut saada +vastauksen, koittaisiko milloinkaan vapauden päivä. Hän tunsi, +että hänen rinnassaan oli säikkymätön, peloton sydän, joka sykki +hitaasti, tasaisesti ja terveesti, mutta oli vielä ääneti ja totteli +vaitiolokäskyä. + +Englannin kuningas Rikhard, Leijonanmieleksi kutsuttu, tuli nyt +kouluajan muistona alinomaa hänen mieleensä. Voittamaton ritari +Leijonanmieli istuu ylivoiman kahleisiin kytkemänä synkässä Dürnsteinin +linnassa. Hänen kansansa suuri myöhempi historia, jälkipolvien +valtavat, uskomattomat teot maalla ja merellä uinuvat hänen +rinnassaan, hänen tahdossaan, joka pakottaa häntä raivoisaan työhön ja +leijonamaista voimaa käyttämään. Mutta ritari on yksin. Kaikki ovat +hänet jättäneet, kaikki ovat pettäneet hänet. Kaukana odottavat häntä +kuningaskunta, hänen luomansa, sotaratsu vuorien ja merien takana ja +kultainen valtaistuin. Mutta hän ei ole kuitenkaan epätoivoinen eikä +tuskaisa. Hänen sydämensä osaa olla kärsivällinen. Hän tietää, että +vuorien ja laaksojen takaa lähestyy uskollinen ystävä, että muurien +juurella hiipii kaukaisista maista tullut uskollinen trubaduuri Blondel +de Nesle. Eräänä päivänä tulee Blondel laulamaan heidän yhdessä +sepittämänsä provensalilaisen romanssin. Ja kun trubaduuri laulaa +ensimmäisen säkeen, vastaa kahleissa oleva ritari hänelle toisella. +Niin tuntevat he toisensa. + +Piotr tiesi, ettei hänellä ole maan päällä mitään Blondel de Nesleä. +Hänen vankeutensa oli pahempi kuin vankeus Dürnsteinin linnassa, +hänen kuningaskuntansa sata kertaa kauempana, hänen yksinäisyytensä +tuhat kertaa kolkompi. Kuningaskunta oli hänellä yksinomaan +sielussaan äärettömänä, rajattomana, monin verroin kauniimpana kuin +Plantagenet-suvun maat. + +Katsoessaan joka päivä hiljaiseen puutarhaan ja kärsivällisesti +seuratessaan hedelmien kypsyntää ja punaisten omenain ja keltaisten +päärynäin värivivahdusten vaihtelua uneksi Piotr salaista untaan. +Ehtymätön kärsivällisyys, hedelmän kärsivällisyys, joka ei pidä +kypsyessään kiirettä, leijonanvoimainen kärsivällisyys kiteytyi hänen +sieluunsa. + + + + +KAHDESKYMMENES NELJÄS LUKU. + + +Siirtymisellään kenraalin kotiin upseeriskandaalin jälkeen ja siinä +terveydentilassa, jossa hän oli, Piotr osoitti suurta miehekkyyttä. Hän +aavisti, miten loukkaantunut Tatjana olisi. Kun tämä saapui Piotrin +luo, mikä tapahtui vain kenraalin tai mademoiselle Mathilden seurassa, +tervehti hän Piotria ja erosi hänestä ääneti tai hiljainen, nyrpeä hymy +huulilla. Hän katseli Piotria uhmaten tai tunkeilevan tarkkaavasti. +Hän tunsi Piotrin mielettömän ihastuksen hänen fyysillistä kauneuttaan +kohtaan ja osasi nyt asettaa sen koetukselle. Isänsä tai ranskattaren +läsnäollessa hän aina istui niin, että hänen siro jalkansa ohuine +sukkineen ja kiiltonahkakenkineen tuli näkyviin. Hän osasi salaa +hivellä huulillaan potilaan kättä, kammata tukkansa tavalla, josta +Piotr piti, tai kuulumattomasti, vain huulten liikkeellä sanoa sanoja, +jotka muistuttivat kummallekin heidän rajuinta aistihuumaansa. Piotr +kamppaili viettelystä vastaan. Hän asettui dialektiseen väittelyyn +intohimonsa kanssa, koetti sitä vaimentaa, kesyttää, kukistaa, ottaa +hengiltä. Hän analysoi Tatjanan kauneutta ja hänen sieluaan, paisutti +mielikuvansa hänestä äärimmäisimpään selvyyteen, tutki ja mittasi hänen +valtaansa hänen ylitseen ja vertasi tätä kauneutta ja sen herättämiä +tunteita Tatjanan ajatusten sisäiseen tyhjyyteen, hänen ympäristön +kehittämään turmeltuneisuuteensa, Tatjanan vihamielisyyteen hänen +henkistä olemustaan kohtaan ja sen vierontaan. Alkoi raivoisa taistelu. +Hän sulki silmänsä ollakseen näkemättä kaikkia niitä keinoja, joita +hänen täytyi käyttää. Milloin rehelliset aseet eivät auttaneet, tarttui +hän salakavalaan, julmaan aseeseen, jota hän ei tahtonut nähdä eikä +mainita nimeltä. Hän ei koettanut saada itseensä ainoastaan jalopeuran +sielua, vaan myöskin tiikerin luonnon. Hän vakuutti itselleen, että hän +oli omistanut tämän tytön ruumiin ja sielun, saanut hänestä kylläkseen +ja että hänen tenhonsa oikeastaan oli kadonnut. Mutta nämä keinot eivät +sittenkään antaneet voitosta takeita. Tatjanan hiljaisten kyynelten +jäljet tuhosivat hänen parhaimmat aseensa. Kun Tatjana pää pystyssä, +kylmänä ja äänetönnä lähti huoneesta katsomatta häneen jäähyväisiksi, +ikäänkuin alistuen hänen tahtoonsa, ja nyyhkytti lohduttomana ja +epätoivoisena laskeutuessaan portaita allapäin — Piotr oli siitä varma, +hän tunsi Tatjanan siksi hyvin — heittäytyi Piotr kiroten vuoteelleen +ja sadatteli leijonanmieltään. + +Hän alkoi uudelleen etsiä syytökseensä yksityiskohtia, kuten noitaa +vastaan todisteita keräävä keskiajan tuomari, ja koota ajatuksissaan +Tatjanan siveellisen rappeutuneisuuden tunnusmerkkejä. Kaiken pahan +juurena hän piti ylellisyyttä. Ylellisyyden hän katsoi johtuvan sen +omaisuuden ryöstämisestä, jonka onnettomat olivat otsansa hiessä +työllään hankkineet. Leppymättömän kiihkeästi hän mietti, miten +kyyneleet ja hiki luovat hopeamaljakkoja, niitä täyttävät ja tarjoavat, +miten ne ompelevat hulmuavaa silkkiä ja pehmoista samettia. Hän +punnitsi mielessään kaikkea tyranniaa, alhaisuutta, rikollisuutta, +kaikkea petosta, mielistelyä ja matelevaisuutta, jota sotilasarvo, +salonki, puutarha, hyvät huonekalut, korulippaat ja hajuvesipullot +edellyttivät. + +Yhtä katkeraa taistelua kävi Tatjana häntä vastaan. Piotrin vuoteen +viereen jätti hän eräänä päivänä huomaamatta, viattomalla ja naivilla +tavalla pakan kirjeitä, joita useat hänen liehittelijänsä olivat +viime aikoina kirjoittaneet hänelle. Eräät näistä ihailijoista olivat +Piotrille ennestään tuttuja, toiset tuntemattomia. Eräitä lauseita +näissä kirjeissä oli Tatjana huolellisesti pyyhkinyt varmaankin +siinä tarkoituksessa, että se saattaisi Piotrin epätoivoon. Hän +oli lisäksi alinomaa Rošovin seurassa. Kaunis juristi oli hänen +ainainen henkivartiansa. Hän oleskeli niin paljon kenraalin talossa, +että näytti kuin hän olisi siellä asunut. Hän keksi aina jotain +suoritettavaa; erikoisen mielellään otti hän toimekseen kaikenlaisia +ostoksia, varsinkin naisille. Hänen äänensä kuului salista, +puutarhasta, kansliasta, vieläpä toisesta siivestäkin, missä Tatjana +ja Mathilde asuivat ja jonne aikaisemmin oli tullut vain yksi mies, +hänkin salaa. Piotrin huoneeseen ei Rošov tullut. Vain joskus, kun +hän puutarhasta näki potilaan ikkunan ääressä, tervehti hän häntä +vilpittömän sydämellisyyden ilmein, aivan kuin rakasta vierasta, joka +kaupanpäällisiksi oli sairaana ja joka oli erikoisen kohteliaisuuden +arvoinen. Rošovin ääni oli aina iloinen, naurava — ja sitä seurasi +kaikuna toisen nauru. Hänen suurkaupunkilaistarinansa, hänen +pietarilainen ääntämisensä, hänen valikoitu loisteliaisuutensa, runsaat +tietonsa mitä erilaisimmilla inhimillisen tietämisen aloilla, nopea +käsityskykynsä ja erinomainen muistinsa lumosivat kuulijan ja katsojan. + +Yhä enemmän väkeä kävi nyt kenraalin vieraanvaraisessa kodissa, viipyen +tuuheassa puutarhassa ja villinviinin reunustamalla parvekkeella. Piotr +saattoi havaita kaiken tämän korkealla olevasta ikkunastaan... + +Eräänä päivänä katsoessaan ikkunasta puutarhaan hän huomasi mutkaisella +käytävällä Tatjanan sinihohteisen puvun. Hohde välkähteli rehoittavan +vihreän välissä ja pujahti sinne kokonaan näkymättömiin. Mutta Piotrin +silmät kiinnittyivät niin tiukasti tiheikköön ja tunsivat sen niin +hyvin, että ne havaitsivat tämän sakean, näennäisesti läpitunkemattoman +verhon takana toisen värin, Rošovin valkean flanellipuvun. Piotrin pää +vaipui raskaasti käsien varaan. Kaikki ajatukset pysähtyivät, musta +yö valtasi hänen sielunsa. Keskellä tuskaansa Piotr kuuli odottamatta +Tatjanan askeleita ja hänen pukunsa kahinaa oven takaa. Tuo kahina oli +aivan hiljaista, hiljaisempaa ja kauniimpaa kuin kuusten humina ikkunan +takana, kuin lehmusten huohunta. + +Tatjana avasi koputtamatta oven ja hiipi huoneeseen. Kärsivä hymy +väikkyi hänen suunsa ympärillä, avuton ikävä hänen silmissään. Piotr +ei ainoastaan nähnyt, vaan myöskin aivan kuin uudelleen tunsi hänen +kauneutensa. Tatjanan silmissä ei ollut ainoastaan rakkautta, vaan +janoavaa intohimoa, joka odotti ahneesti Piotrilta hellää katsetta. +Tatjanalla oli yllään heleänsininen puku, jonka he olivat Pariisissa +yhdessä valinneet. Tämä läpikuultavan ohut kangas töin tuskin verhosi +hänen ruumiinsa. Hänellä oli nyt sellainen tukkalaite, josta Piotr +eniten piti. Tatjana istuutui Piotria vastapäätä, mutta hetken kuluttua +hän nousi paikaltaan katsoen Piotrin silmiin kuvaamaton pyyntö +ilmeessään, meni hiljaa ovelle ja sulki sen. + +— Missä on herra Rošov? — kysyi Piotr säälimättömästi ja näennäisen +välinpitämättömästi. + +Tämä kysymys sai Tatjanan jäämään oven luo ja näytti tekevän hänen +kätensä hervottomiksi. + +— Sinä kysyt aina tuota Rošovia. + +— Hän on aina sinun seurassasi. Kun minä siis en näe häntä sinun +kanssasi, niin se ihmetyttää minua. Siksi minä kysyn. + +— Ei, sinä et kysy siksi, vaan sinä tahtoisit työntää hänet minulle. + +— Minä tahdon työntää hänet sinulle, Rošovin? + +— Sinä juuri! + +— Sinä et ymmärrä kerrassaan mitään, eikä sinulla ole harrastusta +mihinkään muuhun kuin rahaan, huvituksiin ja nautintoon. Siksi sinä et +myöskään ymmärrä, mitä sanot. + +— Minä sanon sinulle totuuden, vaikkakaan minä en mitään ymmärrä. +Sinä olisit kenties onneton, jos näkisit minut tuon toisen kanssa, +mutta nyt sinä toivoisit, että niin kävisi. Sinä toivoisit ja samalla +et toivoisi. Tahi oikeastaan sinä toivoisit, että minä tekisin sinut +onnettomaksi, jotta voisit tuntea itsesi marttyyriksi ja halveksia +minua. + +— Sinä olet tarkkanäköinen ja viisas. + +— Niin, minä olen kauhean, tavattoman tarkkanäköinen juuri nyt. Koeta +väittää, että se, mitä olen sanonut, ei ole totta. + +— Minä sanon sinulle totuuden, mutta sinun täytyy myös sanoa minulle. + +— No? + +— Onko tuo Rošov jo suudellut sinua? + +— Ei, hän ei ole vielä suudellut minua, mutta hän puhuu minulle +yhtämittaa rakkaudestaan, makaa jaloissani kuin koira ja rukoilee +minulta edes hymyä. + +— Onko tuo Rošov jo suudellut sinua? + +— Hän on kerran isän ja Mathilden läsnäollessa suudellut kättäni. Sano +siis, mitä minun on tehtävä. + +— Tee mitä tahdot! Aiotko uskoa minulle hänen sydämensä asioita? On +sekin päähänpisto! + +— Kuule nyt minua! + +— Minä en tahdo kuulla! + +— Piotruš... Sääli minua! Jos tällaista jatkuu, surmaat sinä minut, +surmaat minun sieluni. + +— Minä en tahdo sinun takiasi surmata omaa sieluani. Ymmärrätkö, +mitä minä sanon? Minä rukoilin Jumalaa Notre-Dame'issa, että sinä +muuttuisit. Rukoilin Jeanne d'Arcia, että hän anoisi sinun puolestasi. +Mutta sinussa ei ole mikään muuttunut. Minä olen antanut sinulle +kirjoja, olen koettanut vaikuttaa sinuun keskusteluilla. Yökausia olen +täällä kamppaillut. Mikä sinä olet? Muotinukke, kaunis kenraalin tytär. +Me olemme aina olleet vieraita toisillemme. Minä olen kulkenut jyrkkää +vuortani ylös ja sinä alas. Sinulla ei ole ollenkaan sielua. + +— Piotruš, mikä sinun on? Miten sinä puhut nyt minulle? Niin suloisia, +tuoksuavia, lumoavia sanoja olet sinä puhunut minulle. Tukkaani sinä +olet silittänyt, huuliani suudellut, huuliani — muistatko meidän +suudelmiamme, Piotruš, muistatko vielä? Sinä olit minun ja minä olin +sinun. Minä olen uhrannut sinulle kaiken. Mitä vielä tahdot? Minä olen +valmis tekemään kaiken, mitä sinä vain käsket, olen valmis uhraamaan +kaiken, mitä haluat! Minä olen valmis rupeamaan palvelijattareksi +kodissasi, hoitamaan lastasi... Kunhan vain saan olla lähellä sinua, +viereisessä huoneessa tai keittiössä... kun vain kuulen, että sinä olet +siellä, että sinä tulet, oma rakas herrani, elämäni, aurinkoiseni... +Piotruš, minä en voi ymmärtää... + +— Sinä et ymmärrä... + +— Minä tulen tekemään kaikkeni, ponnistan kaikki voimani ymmärtääkseni. +Minä en ole lahjakas, mutta minä voin olla uuttera. Minä olen +toisenlainen, se on totta, minä en tiedä mitään, mutta minä voin +pakottaa itseni. Jos täytyy oppia, niin minä opin. Jos se on +välttämätöntä... + +Piotrin pää vaipui, ja hän oli vaiti. + +— Miksi sinä et sano mitään, Piotruš, miksi? — kuiskasi Tatjana +epätoivoissaan vaipuen polvilleen Piotrin jalkain juureen. + +— Minä olen vaiti, sillä mitä minä osaan sanoa? Minä olen kurja houkkio. + +— Ei! Sinä olet viisas, ylevä ja jalomielinen. Sinä olet uljas ritari, +jota ei kukaan ymmärrä eikä tahdo ymmärtää. Sinä olet minun opettajani, +ja vain minä tulen sinua ymmärtämään. Sano vain mitä sinä tahdot. Sano! + +Tatjana tarttui Piotrin käteen ja painoi sen polttaville huulilleen. + +— Kun en tiedä, mitä minun on sanottava... — kuiskasi Piotr. — Jos minä +nyt kumarrun suutelemaan sinun ihania huuliasi, niin surmaan ainaiseksi +sieluni ja poljen jalkoihini isäni pyhän tomun. + +— Isäsi?... — huudahti Tatjana pelästyneenä. + +— Sinä saattaisit olla vain minun rakastajattareni. Sieluani en voi +antaa sinulle. + +Piotr painoi päänsä alemmas ja sanoi katsoen Tatjanaa suoraan silmiin: + +— Minä en voi edes näyttää sinulle sieluani. + +— Miksi et? — kysyi Tatjana syleillen häntä sormet koukussa kuin pedon +kynnet. + +— Siksi että niin on. Sinä olet syntynyt venäläisen kenraalin +tyttäreksi ja tiedät vain sen, mitä olet tässä kenraalimaailmassa +saanut nähdä. Minä taas olen syntynyt puolalaisten hautojen partaalla. + +— Nuo ovat vain kauniita sanoja, joilla sinä aina kiusaat itseäsi. + +— Sinä olet syytön, sillä sinä olet lapsi. Mutta vaikka oletkin +lapsi, olet sinä pienoiskuva siitä maailmasta, jota edustat. Kansat +ovat surmanneet toisiaan, rikoksia on haudattu rikoksiin, ihmiset +ovat nääntyneet kahleisiin ja heidän kuolemansa on mennyt hukkaan — +ajattele! He ovat kuolleet hautaan, yksinäisen tien varrella olevaan +ojaan, eikä heidän kuolemaansa ole vielä mitenkään hyvitetty. He ovat +heittäneet henkensä, jotta sinä voisit olla niin iloinen kuin sinä +olet, kuin juuri vastikään olit Rošovin kanssa puutarhassa. Minä en +voi nauraa sinun kanssasi milloinkaan niinkuin sinä ja Rošov nauratte +yhdessä. En milloinkaan! Sinä olet ylellisyyden lapsi, minulla sen +sijaan ei ole ollenkaan rahaa. + +— Sinä voit saada sitä, jos vain haluat. + +— Niin, siinä on sinun ainoa vastauksesi siihen, mitä minä juuri +sanoin. Kuule siis, minä voin, mutta minä en tahdo. Minä en koskaan +tahdo! + +— Sitten minä elän rahatta sinun kanssasi, — vastasi Tatjana +puhuen vilpittömän rakkauden kieltä. — Vaikka et milloinkaan saisi +arvoylennystä, niin olen minä sinun kanssasi onnellinen ja tyydyn +kahteen pieneen huoneeseenkin. Vain kauniin lampun ostamme me +itsellemme... Vaikka jäisit ikipäiviksi alimmaksi upseeriksi! + +— Mutta minä en ehkä kohta ole enää ollenkaan upseeri. + +— Mitä sitten? + +— En mitään. + +— Minä en ymmärrä sinua, mutta olen valmis sittenkin seuraamaan sinua. + +— Sinä et olisi minun kanssani onnellinen. Ylellisyyden puutteessa sinä +kuolisit niinkuin kala, joka on ilman vettä. Sinä ja raha olette yhtä. +Ilman rahaa... + +— Pane minut koetukselle. Anna minulle tilaisuus näyttää. + +— Se ei ole tarpeellista, minä tunnen sinut. + +— Entä lapsemme? + +Piotr syöksähti pystyyn, puristi kätensä nyrkkiin ja vaikeroi: + +— Hyvä Jumala! + +— Mitä minä nyt teen? + +— Rošov... — tämä myrkyllinen sana pääsi Piotrin huulilta. + +Tatjana katsoi häntä himmein silmin. Hän oli kalpea ja väsynyt. Hän +istuutui nurkkaan. Pitkään aikaan ei hän saattanut liikuttaa itseään, +viimein siirsi hän tuolinsa pöydän ääreen. Hän veti vaistomaisesti +laatikon auki, huomaamatta mitä teki. Siellä oli puolalaisia +kirjoja, jotka Piotr oli piilottanut uteliailta silmiltä. Siellä oli +runokokoelmia, filosofisia ja teknillisiä teoksia. Tatjana lehteili +hajamielisenä niitä. Hänen käteensä sattui erään nuoremman kirjailijan +runokokoelma, mustiin nahkakansiin sidottu kirja, jonka väliin oli +liitetty tyhjiä valkeita paperilehtiä; niille oli Piotr liimannut +kaikenlaisia runoja ja mietelmiä, jotka kiinnittivät erikoisesti hänen +mieltään. Tatjana lehteili koneellisesti kirjaa ja luki vaivaloisesti +milloin sieltä, milloin täältä. Eräälle puhtaalle lehdelle oli liimattu +Mickiewiczin runo: + + »Kun mua tyyneks maiset lapset luulee, + Mä myrskyt sielun kätken näkyvistä, + Vain oma sydän ukkosäänet kuulee + Ja tietää salamoiden välkkehistä; + Mut yöllä helmaasi kun painan pääni + Niin kyyneliksi sulaa ukkossääni.» + +Tatjanan katse kiiti lehdillä ja hänen kätensä alkoivat vapista. +Huokaus pääsi hänen rinnastaan. Hänen poskensa punehtuivat ja +kalpenivat vuorotellen. Sitten hänen katseensa harhaili Piotrin +kasvoilla ja tutki niitä kauan ja leppymättömästi. Hän hymyili julmaa +hymyä. + +Hetken kuluttua hän heitti kirjan pöydälle ja tuijotti siihen +peloittavin katsein, pää käsien varassa. Hänen kauniit, tukkaan +vajonneet sormensa tarrautuivat lujasti kiehkuroihin. Äkkiä +syttyi mieletön viha hänen silmiinsä. Mustat silmäterät tulivat +tuhkanharmaiksi. Hän tarttui runoteokseen ja alkoi sitä repiä ja +vääntää, nyhtää lehtiä irti, sylkeä niille, kolme, neljä, viisi kertaa +samaan paikkaan, samaan runoon. Hän heitti kirjan maahan ja polki sitä +herkeämättä jaloillaan. Viimein potkaisi hän sen kiiltonahkakenkänsä +kärjellä, kunnes se joutui Piotrin eteen maahan. Näin tehtyään hän +ymmärsi polkeneensa ja potkineensa Piotrin sydäntä. Hän näki sen +Piotrin silmistä. Mutta se näytti herättävän hänessä vain naarassuden +halun repiä ja raadella. Hän katsoi Piotrin silmiin ivallisesti, +kostonhimoisesti, surmanhaluisesti. Kun Piotr yhä vain oli vaiti, +puhkesi hän sanomaan: + +— Narri! Viheliäinen, järjetön, naurettava narri! Jos sinulla olisi +hiukankaan ymmärrystä, tulisi sinusta pian patterin komentaja ja tie +korkeaan asemaan olisi sinulle avoinna. Voisit päästä mihin tahdot ja +tehdä mitä tahdot... sinä hölmö! + +Piotr tunsi hyvinkin selvästi, että hän puhui totta, että syvä kuilu +ammotti hänen jalkainsa juuressa, niissä pieni kirja oli. Hän hymyili +kirjalle. Huomatessaan tämän hymyn joutui Tatjana suunniltaan. Hän +nousi kalmankalpeana ja astui ovelle. Mennessään hän huusi Piotrille: + +— Se, mitä olet uneksinut, toteutuu tänään. Minä menen Rošovin luo. Ja +jo tänään... + +— Tania! — voihki Piotr väristen kylmästä. + +— Jo tänään, jotta sinä voit pelastaa puolalaisen sieluraukkasi, pestä +kätesi minun veressäni ja kulkea omaa tietäsi puolalainen roskakirja +puhtaissa profeetan-käsissäsi. + +— Tania! — vaikeroi Piotr ja vaipui polvilleen hänen eteensä. + +Tatjana seisoi puolitiessä Piotrin ja oven välillä ja kääntyi Piotriin +päin. Hän katsoi eteensä pieneen runneltuun puolalaiseen kirjaan. Syvä +vako uurtautui hänen otsaansa, hän rypisti kulmiaan, huulet pusertuivat +lujasti yhteen. Oltuaan kauan vaiti hän nosti katseensa. Silmät olivat +syvät, miettiväiset, kyyneleettömät. + +— Minä kerron sinulle jotakin, — alkoi Tatjana muuttuneella äänellä. — +Minä kerron sinulle, mitä aioin kertoa sinulle Colonne'in konsertissa, +muistatko? Siitä, joka öisin tuli luokseni Pariisissa... Muistatko +vielä? + +— Muistan, — sanoi Piotr ja nyökäytti päätään. + +— Silloin ymmärrät, mitä olet minulle tehnyt. + +Piotr vaikeni. Tatjana palasi nopeasti, otti jakkaran, siirsi sen +lähelle Piotria, istuutui häntä vastapäätä ja tuijotti häneen +hievahtamatta, pää käsien varassa. Kauan mietittyään alkoi hän tyynesti +kertoa: + +— Täällä oli yhteen aikaan eräs herra, puolalainen. En sano nimeä, +sehän on turhaa. Eihän se vaikuta asiaan. Hän oli puolalainen — se +riittää. Joku »icz» tai »ski». Tämä herra oli korkeassa asemassa +oleva oikeuden virkamies, sanokaamme kihlakunnan oikeuden jäsen. +Samalla hän oli oikea sika. Taikka ei! Ei sika. Mieluummin ilkeä, +inhoittava myrkkykäärme. Hän seurusteli kaikissa puolalaisissa +perheissä kaupungissa ja kaupungin ympäristössä, otti osaa kaikkiin +metsästysretkiin ja huvituksiin, pani toimeen huviretkiä, amatööri +näytäntöjä ja konsertteja ja hankki huomatuita esitelmänpitäjiä +hyväntekeväisyysiltamiin, uhrasi aikaansa kaikenlaisten laitosten +toimintaan, maallisten ja uskonnollisten. Kunhan se vain tarkoitti +puolalaisia, aina puolalaisia. Isä sanoo puolalaisista, ettei kukaan +heistä mitään tee, mutta joku aina juoksee ympäri kuin riivattu ja +pyörittää kaikkia muita. Sellainen juuri oli se puolalainen. Hän +pani koko kaupungin ylösalaisin; hän juoksi väsymättä ympäri, teki +kaiken, seurusteli kaikkialla, kaikki pitivät hänestä ja jumaloivat +häntä. Täkäläiset puolalaiset pitivät häntä oikein kaitselmuksen +lähettämänä, sillä hän oli suhteissa hallituspiireihin ja samalla +hänellä oli syvälle kätketty puolalainen sydän. Kun tuli levottomat +ajat — ennen sinun saapumistasi —, määrättiin isä koko kuvernementin +sotilaspäälliköksi. Siihen aikaan kävivät kaikki luonamme. Kuvernööri +ja varakuvernööri, kaikkien virastojen neuvokset ja korkeammat +upseerit, sanalla sanoen kaikki kävivät isän luona neuvottelemassa +hänen kanssaan. Tuo herrasmies, tuo puolalaisten kaitselmus, oli +aina salaa läsnä näissä neuvotteluissa. Neuvottelut pidettiin isän +työhuoneessa, tiedäthän. Siitä on ovi kapeaan käytävään, joka vie +äitivainajani huoneeseen. Minun tapanani oli olla siellä ja — usko +minua — kuulin vasten tahtoani kaiken mitä puhuttiin ja mitä tuo +herrasmies puhui. Se huvitti minua erikoisesti. Jos nyt ottaisin +tuon puolalaisen romantiikan aarteen ja vertaisin sitä tämän miehen +sanoihin! Hahaa! Miten hyvä kuva se olisikaan!... Hän oli niin ovela, +että minussa vielä nytkin kääntyy kaikki hämmästyksestä nurin, kun +muistelen, mitä hän puhui. Puolalainen! — kuiskasi hän vihamielisesti, +raivostuneesti naurahtaen. + +— Ovatko sinusta kaikki samanlaisia? + +— Eivät. Hän kertoi kaikista. Silloin opin heidät tuntemaan. Hän kertoi +juurtajaksain kustakin erikseen, heidän unelmistaan ja aikeistaan, +mihin päämäärään he pyrkivät, mitä tuttavuus ja sukulaisuussuhteita +heillä on, mistä he saavat rahansa ja miten he sitä käyttävät. Hän +tiesi mitä kukin oli milloinkin sanonut, ketä täytyi pitää tarkasti +silmällä, miten kauan vielä voi olla häntä hätyyttämättä ja minä +hetkenä hänet oli pidätettävä. + +— Mitä tuo minuun kuuluu? + +— Odota vähän, sinä myönnät sen vielä mielenkiintoiseksi. Sinä +opit siitä sitäpaitsi arvostelemaan oikeammin täkäläistä elämää. +Kokouksien jälkeen jäivät tavallisesti kaikki illalliselle, jolloin +luonnollisesti puhuttiin vain taiteesta, ilmasta, kukista... +Suljettujen ikkunaluukkujen takana oli meidän tapana istua myöhään +yöhön, usein aamupuoleen saakka. Minä soitin. Tuo herra, tuo molempien +leirien apuri, alkoi luoda minuun ihastuneita katseita, kuiskailla +korvaani puolinaisia viittauksia ja lopulta selviä sanoja, vaikka hän +oli viidenkymmenen paikkeilla. Seurasin hänen esimerkkiään ja herätin +hänessä tahallani toiveita. Pieniä huomaamatta annettuja kirjelappuja, +kukkia, orvokkikimppuja. Näin kului aikaa. Hän alkoi pyytää minulta +saada olla hetkisen tai muutamia minuutteja kahden kanssani, lopulta +hän ehdotti oikeata kohtausta... + +— Ehkä voisit säästää minulta romaanin lopun. + +— En! Kohta olen kertonut kaiken. Se ei tule sinua kiduttamaan. En +suonut ainoatakaan kertaa hänelle noita minuutteja, vaan suostuin sen +sijaan pitempään kohtaukseen. Ilmoitin hänelle suullisesti, että hän +tulisi määrättynä päivänä, sovittuun aikaan... + +— Ja sittenkin sinä aina valehtelit minulle, että minä olin ensimmäinen +rakastajasi, että minä olin ensimmäinen, joka on suudellut huuliasi, ja +ettei kukaan muu kuin minä... + +— No niin — katsos, — nyt minä sanon sinulle selvän totuuden... — +vastasi Tatjana hymyillen. + +— Minä en tahdo sitä kuulla! + +— Käskin hänen tulla eräälle täällä päin olevalle vuorelle. Sen vuoren +huipulla... Siinä oli, kuten kaikilla tämän seudun vuorilla, ollut +aikoinaan, kauan sitten, keskiajalla, tarunomaisten puolalaisten +kuninkaiden aikana lyijy-, kupari- tai rautakaivos. Nyt on näille +paikoille kasvanut tiheä metsä ja kukkuloilla on enää vain pohjattomia +rotkoja, aavistamattomia kuiluja ja petollisia syvyyksiä, joita vanha +metsä peittää joka puolelta. Entisissä kaivoskäytävissä rehoittavat +katajapensaat, sinivatukat ja orapihlajat. Ruosteen väristä tai +tummansinistä soraa vierii synkkiin aukkoihin. Pukeuduin mustaan +ratsastuspukuun ja pitkävartisiin saappaisiin. Jalkojen ympäri käärin +paksuja kangassiteitä, sillä oli syksy. Ratsastin yksin, ensin kauas +aivan toiseen suuntaan ketojen ja metsien halki. Mieleni oli iloisia +ajatuksia täynnä. Tuntemattomia polkuja myöten pääsin tuolle vuorelle. +Noustuani puoliväliin vuoren rinnettä panin hevosen kiinni tiheään +pensaikkoon. Menin huipulle. Tuo herra, tuo sydänkäpyseni, odotti minua +jo siellä kärsimättömänä. Hyvin kärsimättömänä... Oletko utelias? + +— Siksikö et voi sietää puolalaisia? kysyi Piotr katkerasti, +halveksivin katsein. — No, antauduitko hänelle? + +— Oh, miten kärsimätön sinä olet! Ensin tietysti romaani... Hän oli +onnesta aivan kalpea. Hän ei saanut ääntä suustaan, kuiskasi vain +hiljaa, vaikka metsässä ei ollut ketään. Oli niin hiljaista. Syksy. +Keltainen, kullanvärinen syksy. Pihlajia mäntyjen keskellä, nuoria +vaahteria kultaisine kämmenineen. Aurinko paistoi. Ei ainoatakaan +lintua eikä ääntä. Minä käskin hänen kulkea koko huipun ympäri ja mennä +alemmas rinteen puolitiehen tähystämään, olisiko ketään lähettyvillä. + +— Samaa rendez-vous-menetelmää sinä olet harrastanut aina, niinhän? + +— Aivan niin... Hän totteli nöyrästi. Hän kiersi ympäri koko paikan, +tutkisteli, kuunteli ja miltei nuuski siksi kunnes oli tullut +vakuutetuksi, ettei ketään ollut lähellä. Ja hänhän oli mestari +kuuntelemisessa ja tähystämisessä. Saattoi pitää varmana, ettei ketään +ollut lähellä, koska hän oli tutkinut ja tullut siihen tulokseen. Ei +ketään. + +Kun hän kalpeana onnesta palasi takaisin, lähestyi hän minua, tarttui +molempiin käsiini ja alkoi, oi, sammaltaa kauniita kirjallisia sanoja +ja hyvin pyöristeltyjä lauseita. Hän pyöritti silmiään ja painoi +silmäluomensa onnesta kiinni. Minussakin heräsi uudelleen naurun ilo. +Minä olin todella onnellinen. Minä katsoin häntä silmiin, katsoin +julkeasti kasvoihin. Minä keimailin, ja saattaakseni hänet aivan +hurjasti rakastumaan itseeni en antanut hänen edes suudella kättäni. +Sellainen on minun metodini. Minä saatoin hänet todellakin aivan +rakkauden vimmaan. Kun hän oli jo aivan sulanut tunteisiinsa ja tullut +liian tungettelevaksi, käskin minä häntä kääntymään ympäri, koska +minun muka piti korjata jotain ratsastuspuvun alla olevaa — sukkaa tai +muuta. Niin, selin minuun päin kääntyneenä tuli hänen odottaa, kunnes +minä antaisin hänelle sovitun merkin. Hänen täytyi vannoa minulle, +ettei hän käänny. Hän vannoi todellakin ja odotti kärsivällisenä, +kuten hienotunteisen kehittelijän tuleekin. Minä saatoin rauhassa +valmistautua tuon merkin antoon ja valita varmaksi maalitaulukseni +hänen kaljun päänsä tai pikemmin punervan, sormenpaksuisen, +lyhyeksi leikattujen hiusten peittämän poimun, joka oli kauluksen +ja englantilaisen lakin reunan välillä. Tämän poimun minä otin +tukikohdaksi. Sitten kohotin tähtäyspistettä noin kolme millimetriä. Se +oli kummallinen kuolema, eikö ollutkin? Hän kuoli voihkaisematta, onnen +hymy huulilla, sydän riemua sykkien, odottaen juuri saavansa suudella +sellaisia huulia kuin minun huuleni ovat. + +Piotr tuijotti häntä kasvoihin; hänen hengityksensä oli äkkiä +salpautunut ja hänen kurkkunsa kuristui. Kauhu vei häneltä kyvyn puhua +tai liikkua. Tatjanan ilmeistä hän huomasi, että kuvaus oli tosi. Kesti +jonkun aikaa ennenkuin hän sai änkytetyksi: + +— Mitä sinä olet tehnyt! + +— Kun hän oli laukauksesta vaipunut kasvoilleen eikä enää liikkunut, +kuuntelin minä, tulisiko kukaan, eikö mitään ääntä kuulunut. Vuoren +huipulta minä näin kauas metsän yli. Minä katsoin ympärilleni. Minä +tutkin silmilläni miltei jokaista puuta. Sama äänettömyys kuin +ennenkin. Mitä kolkoin autius. Minä odotin vielä. Veri tahrautui +hänen kaulalleen, hänen kaulukseensa ja virtasi pulppuavan lähteen +tavoin lakkaamatta muodikkaan englantilaisen lakin alta. Minä +tartuin hengettömän miehen jalkoihin ja työnsin ruumista edelläni +erään kuilun reunalle saakka, joka oli siinä aivan vieressä. Siitä +minä tyrkkäsin sen menemään nurinniskoin alas... Se lensi itsestään +johonkin syvänteeseen, romahti koko painollaan vanhan kaivoskäytävän +pohjattomaan onkaloon vieden vieriessään mukanaan kiviä, turvetta +ja kokkareita. Kyykistyen reunalle minä kuuntelin ja odotin. Hänet +nieli tuo iänikuinen puolalainen kaivos. Kun ei enää ollut mitään +pelättävissä, kiskoin minä huolellisesti ne pienet puolukka- ja +variksenmarjavesat maasta, jotka olivat tahriutuneet hänen vereensä, +ja heitin ne menemään jäljestä. Kukkia armaani haudalle... Minä +pyyhin käsiäni sammaleeseen, laskeuduin alemma hevoseni luo, hyppäsin +satulaan ja ratsastin metsän läpi varmalle tielle. Minä pesin vielä +käteni joessa. Sitten riisuin viilekkeet jalkojeni ympäriltä, käärin ne +sykkyrälle ja heitin jokeen, kivi painona. Minun jalkojeni jäljet eivät +olleet löydettävissä. + +— Eikö kukaan ole saanut tietää sitä? + +— Ei kukaan. + +— Eikö kukaan sitä tiedä? + +— Ei kukaan, paitsi sinä ja minä. + +— Eikö ole etsitty? + +— Oh, on etsitty vaikka miten paljon. Mutta hän osasi peittää +tapaamisemme ja kaikki sinne johtavat jäljet. Kun hän kiiruhti +kohtaamispaikalle, kuului hän kotona kertoneen menevänsä junalla +metsästysretkelle. Hän oli todellakin matkustanut junalla yhden +asemavälin kaupungista päinvastaiseen suuntaan. Hän kyllä osasi peittää +jäljet. Minä samoin. Meidän rakkautemme jäi salaisuudeksi. Minä +vihaan... noita puolalaisia. Mitä sinä sanot nyt minusta? + +— En mitään. + +— Sinä voit ilmiantaa minut ja päästä siten eroon minusta, +puolalainen... + +— Ole vaiti! + +— Mitä arvelet, teinkö hyvin vai huonosti? Oliko tuo mies pyhä aarre, +olivatko hänen tekonsa ja tunteensa kunnioitettavia, vai oliko hänen +elämänsä madon elämää, konnan kurjaa elämää, joka oli hävitettävä, +jotta viheliäinen kataluus ei tarttuisi muihin ja leviäisi? Mitä minuun +tulee... Katso, Piotruš... mitä minuun tulee... niin kauan kuin hän +pysyi loitolla, tunsin minä häntä kohtaan vain halveksuntaa. Mutta kun +hän lähestyi minua, kun hän ojensi kätensä tarttuakseen minuun, kun hän +tahtoi painaa suudelmansa minun huulilleni — tapoin minä tuon madon. +Sano minulle nyt, ainokaiseni... + +— Minä en tiedä. Minä en ole mikään juristi. Vastatkoon sinulle Rošov +siihen. + +— Rošov! + +Piotr purskahti katkeraan itkuun. + +— Minä olen haavoittanut sinun sieluasi... — sihisi Tatjana vihlovan +ivallisesti. + +Hänen pukunsa oli niin läpinäkyvä, että saattoi aavistaa koko hänen +ruumiinsa. Hän nousi, kumarsi syvään, avasi nopeasti oven ja meni pää +korkealla pystyssä pois. + + + + +KAHDESKYMMENES VIIDES LUKU. + + +Piotr ei jäänyt pitkäksi aikaa kenraalin kotiin. Oleskelu siellä +kävi hänelle sietämättömäksi. Hänen haavansa olivat menneet umpeen, +halkaistu silmäkulma oli rykmentinlääkärin tarmokkaasta hoidosta +kasvanut kiinni, side otettiin pois; vain poskella piti hän yhä vielä +laastarilappua, jonka alla ommeltu haava parani. Heti kun potilas +saattoi liikkua ulkoilmassa, palasi hän Kozdroj'n oppilaskodin +yläpuolella olevaan entiseen asuntoonsa. + +Ensi aikoina oli hänellä aina ladattu revolveri mukanaan, kun hän +käveli kaduilla, ja hän oli teroituttanut sapelinsa, kun kaikki +jalkaväenupseerit väijyivät häntä kostaakseen silvottujen tovereittensa +puolesta. Niin kauan kuin hän tunsi heikkoutta ruumiissaan, +näyttäytyi hän harvoin kaupungilla. Sen sijaan hän teki aina pitempiä +kävelymatkoja ympäristöön. Päivällisen tuotatti hän ravintolasta +kotiinsa. Paikan kirjakaupan välityksellä hankki hän tieteellisiä +teoksia muutaman kymmenen kilon painoisen määrän sekä erikoisalaltaan +että eräältä uudelta alalta, joka yhä enemmän veti häntä puoleensa, +ilmapurjehduksen alalta. + +Hän alkoi opiskella perusteellisesti tätä ainetta, teoreettisesti +ja historiallisesti, Leonardo da Vincistä alkaen. Hän syventyi +tutkimaan erilaisia lentoteknillisiä teoksia. Systemaattisesti, kohta +kohdalta hän tutki Langleyn ja Maximin taulukkoja aerodynamiikan +alaan kuuluvista huomioista ja kokeista, ilman vastustuksesta, tuulen +voimasta ja suunnasta, ilmavirroista ja ilman rakenteesta, tutki +lintujen lentoa koskevia ilmiöitä, kaikkia erilaatuisia aerodynamisia +siipiä, koko nykyisen lentotaidon statiikkaa ja dynamiikkaa. +Hänen asuntonsa täyttyi albatrossien, pelikaanien, lepakkojen, +kondorikotkain, kotkain ja haikarain luurangoilla. Työskentely ja +syventyminen näihin kysymyksiin toi hänen sielulleen vähitellen rauhan. +Hän opiskeli alusta alkaen, kuten aapista opitaan, ja tutustui niihin +lakeihin, jotka hallitsevat tulevien ihmistekojen rajatonta alaa, alaa, +joka on yhtä ääretön kuin avaruus, missä nämä teot suoritetaan. Hänen +kipuaan vaimensi matemaattisen tiedon tuottama ylväs, kaunis nautinto, +selkeiden ja kuulakkaiden totuuksien yksinkertaisuus, joita ihmisparat +eivät huomaa, he kun juopuneiden lailla retkottavat elämän tien +syrjänteellä eivätkä sameilla silmillään ollenkaan näe taivasta. + +Eräät lentotekniikan probleemit tuottivat hänelle miltei voittamattomia +vaikeuksia, ne kun kuuluivat matematiikan alaan, jota oli vain vähän +hosaistu tykistökorkeakoulussa ja jonka hän oli jo unohtanut. Hänen +oli pakko ottaa uudelleen esille romukoppaan heitetyt oppikirjat ja +ruveta vaivaamaan päätään korkeammalla matematiikalla. Sen probleemit +painoivat jossain määrin syrjään kaikista probleemeista suurimman, +elämää itseään koskevan. + +Kipein sydämin oli Piotr saanut sielunsa pakotetuksi päätökseen, ettei +hän enää tulisi näkemään Tatjanaa. Hän oli niin päättänyt ja hän piti +päätöksensä. Hän tukahutti säälin, joka häntä vaivasi, kun hän oli +saanut kuulla Tatjanan kertomuksen metsäisellä vuorella tapahtuneesta +draamasta. Hän tiesi vallan hyvin, että tuo sääli vielä eli hänessä, +hän tiesi, että hänessä oli vielä tutkimaton, salakavala ja petollinen +intohimo. Mutta hän ei voinut tehdä sovintoa Tatjanan kanssa, hän ei +voinut antaa anteeksi Rošovia. Hänen sisällään kirvelivät syvemmät ja +sata kertaa tuskallisemmat haavat kuin poskissa. + +Hän aloitti todellisen skyyttalaissodan intohimoaan vastaan. Hän ei +sallinut itsensä muistella eikä haaveilla Tatjanasta hetkeäkään. Vain +syvimmässä sisimmässään, vasten tahtoaan ja tietämättään hän rakasti +Tatjanaa. Hävittääkseen Tatjanan viehätyksen tehon hän söi vain harvoin +lihaa, joi vain maitoa, paastosi usein ja koetti väsyttävällä työllä, +harjoituksilla, voimistelulla ja pitkillä kävelymatkoilla karkoittaa +kaikki muistot. Usein yöllä, kun näyt häntä ahdistivat, riistäytyi +hän irti kaihon syleilyistä, haki hevosensa tallista, satuloi ja ajaa +karautti vapaaseen luontoon. Viertotie luikerteli kalkinvalkeana +vyönä yöhön, upposi siihen ja häipyi mustaan, näkymättömään autiuteen +Piotrin ratsastaessa synkissä mietteissä eteenpäin. Tietämättään +ja tahtomattaan oli hän yhä edelleen saman pakkomielteen vallassa. +Pimeyteen häipyvä tie oli maallisen olemassaolon vertauskuva, askeleen +päässä se oli jo hämärä ja parin askeleen päässä läpinäkymättömän +aavistamaton. + +Tatjanan salaperäinen teko leijaili kuin korppi hänen päänsä yllä, ja +Tatjanan hämmentynyt sielu seurasi häntä ja keskusteli hänen kanssaan +laajasti ja perinpohjaisesti. Tatjana heittäytyi Piotrin kaulaan, +valkeat kädet laskeutuivat hänen hartioilleen, tummat silmät upposivat +hänen silmiinsä ja suu virkkoi: + +— Sinä olet siis jo unhottanut minut... + +Silloin kohottautui Piotr suoraksi satulassaan kuin tyranni ja muutti +voimakkaalla tahdonponnistuksella Tatjanan, ihanan armaansa, pelkäksi +vertauskuvaksi, karkoitti hänet muististaan ja poisti ulottuviltaan. +Hän ratsasti yksin, katse kiinnitettynä tien hämärään juovaan. + +Neljään viikkoon ei hän enää ollut tietänyt mitään Tatjanasta, hän +kun ei enää käynyt kenraalin kodissa. Kaiken, mitä sieltä kuuli, hän +ilman muuta pyyhki olemattomiin ennenkuin se ehti tunkeutua hänen +tietoisuuteensa. Hän iloitsi tahtonsa kristallinkirkkaasta ilmakehästä, +jota, kuten hän uskoi, ei mikään voinut hämmentää. Mutta miten hän +pettyikään! Oli hetkiä, jolloin hänen despoottisesti hallitussa +valtakunnassaan sattui purkauksia, jotka olivat ikäänkuin hänen +tahdostaan riippumattomia ja tuntuivat pahanhengen toimeenpanemilta. + +Eräänä päivänä, kun hän taas oli penikulmia pitkällä +ratsastusretkellään läpi metsien ja vainioiden kulkevalla viertotiellä +ja oli ehtinyt noin kymmenen kilometrin päähän kaupungista, kuuli hän +äkkiä takanaan auton törähdyksen. Heti senjälkeen suhahti näkyviin +valkean tienkäänteen takaa komea, välkkyvä auto, joka kiiti ohi +pölypilvessä suristen. Piotr nosti silmänsä ja näki lasiruudun läpi +Tatjanan. Hänen vieressään istuivat Rošov ja mademoiselle Mathilde. + +Tatjanalla ei ollut hattua päässä. Hänen hiuksiaan peitti sininen +harsoliina, jonka hän oli ostanut yhdessä Piotrin kanssa Pariisissa, +Galeries Lafayette'issa. Hänen kalpeat kasvonsa kääntyivät Piotriin +päin. Piotr kuuli sydäntäsärkevän, tuskaisan huudahduksen. Mutta +auto kiiti kimein valitushuudoin kuin myrskyn kiidättämänä eteenpäin +valkeata viertotietä pitkin. Jälelle jäi vain bensiininhajua ja kauan +kaarteleva pölypilvi. Jossain kaukana kajahti vielä auton mää'ähdys +muistuttaen paholaisen kaameata naurua, paholaisen, joka on laskeutunut +maan päälle, lävistänyt pyhän totuuden sydämen ja kuljettaa saalistaan +voittokulussa yli vihreiden vainioiden. + +Piotr horjahti tasaiselta tieltään, hänen taidokkaasti ja viisaasti +taottu tahtonsa suojus petti. Auton etäinen surina kietoi hänet +kahleisiinsa ja heitti maahan. Järkevä matemaatikko istuutui kuin +juopunut kivelle, tarttui käsillään päähänsä ja huohotti ilmaa +keuhkoihinsa ja eloa sydämeensä. Hän tuijotti tunteittensa pimeään +kuiluun, joka äkkiä ammotti hänen edessään. Tatjanan kalpeat kasvot ja +hänen silmänsä, hänen silmänsä... Vanhat muistot leijailivat Piotrin +ympärillä, Pariisin unelma. Merenrannikko, bretagnelainen rapattu +pikku maja, Tatjana ikkunassa, jossa tungeskeli joukko miehiä... Hänen +lyhyt huudahduksensa! Miten paljon tuskaa, mikä kauhu, mikä suru, mikä +kärsimyksen kuilu olikaan siinä unen huudahduksessa! Tuntui siltä kuin +tämä huuto olisi saanut Piotrin rinnassa verisuonen katkeamaan. Hän +vierähti puoleksi tajuttomana kiveltä alla olevaan ojaan. Hän ei voinut +liikahtaa paikaltaan, ei nousta. Hän haparoi käsillään ilmaa, tarttui +kivenhakkaajan moukarin lohkaisemaan möhkäleeseen ja syleili sitä kuin +mielipuoli. Hänen silmistään, ah, ei hänen silmistään, vaan sydämeen +sattuneesta haavasta alkoi vuotaa yksinäisiä kyyneleitä. + +Silloin hän tunsi miehekästä häpeää. Hän kääntyi kasvoilleen ja +nyyhkytti maata vasten tukkien siten suunsa ollakseen huutamatta. Huuto +Jumalalle, jonka hän oli huutanut unessaan, muuttui todellisuudeksi — +kaiuton huuto. Raskaana kuin kivi jysähti uni hänen mieleensä. Rošov +pitää Tatjanan käsiä molemmissa käsissään. Vieras mies pitää Tatjanaa +käsistä. Hänen silmänsä ovat vaipuneet toisen silmiin, hänen huulensa +painuvat toisen huulia vastaan. Mielipuolisuus liekehti Piotrin +aivoissa. Ajatukset pirstoutuivat. Hän ei enää kuullut eikä nähnyt. + +Silloin kuului taaskin auton pirullinen törähdys. Oliko se kaiku vai +kuulohäiriö? Kirottu ääni tuli yhä lähemmäksi, yhä tungettelevammaksi. +Piotr kirosi sille tervehdykseksi, sillä hän ymmärsi Rošovin +lähestyvän. Hetken kuluttua kuului surina aivan läheltä. Piotr nousi +istualleen. Kun hän huomasi, että auto kiiti häntä kohti, nousi hän +ja kulki tien reunaa myöten. Hänen ympärillään pölähti tomu. Auto +suhisi kulkijaa kohti, hänen ohitseen. Se pysähtyi. Piotr ei kääntänyt +päätään. Hän kulki eteenpäin. Mutta hänen nimeään huudettiin. Hän +pysähtyi. + +Tatjana astui autosta ja tuli häntä kohti. Piotr näki hänet omin +silmin, hänet, ihanan, rakkaan unelmansa. Tatjana oli kalpea, solakka, +puku oli ohut. Hän oli niin suuren liikutuksen vallassa, ettei Piotr +ollut häntä milloinkaan ennen nähnyt sellaisena. Hänestä tuntui, ettei +se ollut Tatjana, vaan epätoivo ihmishahmossa, ja että tuo näky oli +heti häipyvä kuin maantien pöly. + +Tatjana tuli hänen luokseen. Hän kompastui heidän välissään oleviin +kiviin ja polvistui voimattomana maahan. Hän katsoi Piotria kasvoihin, +silmiin, ja myöskin Piotr tuijotti häneen ihmetellen tätä kohtausta, +joka näytti olevan riuhtaistu esiin hänen omasta sielustaan, hänen +raskaasta kärsimyksestään. + +— Näin sinun kävelevän täällä... — sanoi Tatjana hiljaa. + +— Niin, kävelin tätä tietä pitkin. + +— Kuljetko näin yksinäsi? + +— Kuljen. + +— Pukusi on tahraantunut. + +— Niin, se tahraantui. + +— Sinä olet kovin kalpea... Olet kai väsynyt? + +— En. En ole väsynyt. + +— Piotruš, Piotruš, oma lapseni... + +— Tania ... + +— Rošov ei ole enää autossa ... — sanoi Tatjana nöyrästi rukoillen +hänen jalkainsa juuressa ja tuntien rajatonta häpeää. + +— Missä hän sitten on? + +— Annoin hänen nousta pois kaupungin ulkopuolella. + +— Miksi? + +— Koska et luultavasti olisi mielelläsi ajanut hänen kanssaan. + +Miltei eläimellinen tuskan parahdus, tulinen ylpeyden purkaus nousi +uudelleen Piotrin rinnasta ja raukeni hänen huulilleen. Hän kiristeli +hampaissaan hirvittävää sanaa ja katsoi Tatjanaan. Tatjana luki hänen +silmistään tämän sanan. + +Vaikeroiden Tatjana nousi pystyyn. Hän horjahteli, kääntyi +voimattomana, Piotrin katseen pakottamana, ja poistui notkuvin polvin, +ikäänkuin kahleita laahaten. Hetken kuluttua puhisi auto uudelleen ja +hävisi suristen tomupilveen. + +Upseeri kulki taaskin, kuten äsken, maantien reunaa myöten. Hän +kulki varmoin askelin tiheässä ruohikossa, jota peitti paksu kerros +kalkkipölyä. Kuihtuneet valkoapilaat ja karheat ruohonkorret painuivat +hänen jalkojensa alla kuin joustavat vieterit. Lämmin tuuli puhalteli +sänkipelloilta, tunkeutui Piotrin avoimen takin alle ja pani rinnan +puristumaan kouristuksentapaisesti kokoon, mikä tuntui kuvaamattoman +ilkeältä. Hänen puoleksi suljetut, valkeaan maantiehen tuijottavat +silmänsä näkivät vielä Tatjanan kalpeat posket ja mustat silmät arkoina +ja masentuneina. Hän näki tummansiniset renkaat Tatjanan silmien alla. +Piotrin huulille nousi kysymys: + +— Minkätähden minä en noussut autoon ja lähtenyt mukaan? Eihän Rošov +kuitenkaan siinä istunut, vain Tatjana ja hänen hyvä ystävänsä +Mathilde... + +Piotr tunsi Tatjanan olan nojaavan hänen omaa olkaansa vasten, +tunsi sen hekumallisen puserruksen, jonka hän olemuksensa koko +aistillisuudella saattoi tuntea, tunsi pehmeän hiussuortuvan +poskellaan. Niin moneen päivään, niin moneen yöhön ei hän ollut tätä +tukkaa hivellyt! Mitä? Tatjana palasi! Hänen uskollinen sydämensä +oli värissyt ja hänen lempeässä katseessaan oli ollut rajattoman +rakkauden huuto. Miten suuri nöyryys, miten rehellinen häpeä oli +ollut hänen kasvoissaan! Syntiselle naiselle oli Vapahtaja antanut +anteeksi. Entä hän? Hän ei ollut tänä ratkaisevana hetkenä käyttäytynyt +Tatjanaa kohtaan ainoastaan pyövelin, vaan myöskin raa'an, röyhkeän +lurjuksen tavoin! Tämän teon jälkeen — ei koskaan, ei milloinkaan enää! +Tatjanan itsetunto ei salli hänen unohtaa tätä herjausta koskaan. +Autonkuljettaja ja Mathilde olivat olleet kuulijoina. Piotr tunsi, +että aivan uusi turma oli haudannut hänet alleen, uusi, entistä paljon +pahempi. Hänen hiuksensa nousivat epätoivosta pystyyn. Hiki valui +pitkin hänen ruumistaan. Mutta kuten jousen jänne kiristyi koko hänen +tahtonsa. Hän laahusti kaupunkiin onnettomuus taakkanaan. + +Tästä lähtien alkoi Piotrille vaikea aika. Tuo niin viisaasti ja +oivallisesti rakennettu tahdon rakennus luhistui äkkiä kuin korttitalo. +Tahdonmuuriin ilmaantui aukkoja ja rikkoutumia, edessä oli soita ja +syväyksiä, joiden yli ei voinut kahlata eikä uida ja joihin ei edes +voinut hukkua. Kahden raivoisan pedon tavoin syöksyi hänen sielussaan +kaksi elementtiä vastakkain: vietin lietsoma matalamielisyys ja +ylpeys. Ne raatelivat toisiaan rajuin puraisuin ja kamppailivat +levähtämättä hetkeäkään. Hän menetti ruokahalun, unen, kyvyn tehdä +mitään. Tympeytyminen kirjoihin, karttoihin ja piirustuksiin seurasi +hänen entistä innostustaan. Hän rupesi päivä päivältä yhä enemmän +vihaamaan ihmisiä ja heidän harrastuksiaan, touhuaan, lintuja ja niiden +laulua, puita ja niiden huminaa, taivasta ja pilvien vaihteluja, kunnes +tuo viha oli kasvanut voimaksi, joka oli elämän mahdin veroinen ja +jättiläismäinen kuin maailma. + +Piotr ei voinut nukkua hetkeäkään tänä yönä, ei myöskään seuraavana +eikä kolmantena. Hänestä tuntui kuin olisi rautainen oka tunkeutunut +hänen kylkeensä, miekankärjen tapainen, ja kuin olisi hänen täytynyt +maata kipeällä puolella. Hän nousi vuoteeltaan ja kulki paljain jaloin +yöpuvussaan ympäri huonetta. Hän kävi sisäistä kamppailua. Hän etsi — +se oli kauheata — hän etsi voimaa, joka olisi voinut korvata Tatjanan +rakkauden. Äärimmäisin hengen ponnistuksin mietti hän, mikä voisi +antaa hänelle rohkeutta elää ilman Tatjanaa, mikä voisi tehdä hänet +niin vahvaksi, että hän unohtaisi Tatjanan; mutta hän ei löytänyt +mitään. Hän tutki ja koetteli vuorotellen suuria tekoja, taistelua +vaikeuksia vastaan, työtä, uhrautuvaa alttiutta, turruttavaa ahdinkoa, +hän koetteli irstailua — ja hän huomasi, ettei mikään auttanut. +Pienin, vähäpätöisinkin muisto särki kaiken. Eräät sanat, paikat, +määrätty sointi tai hohde muistuivat mieleen saaden peloittavan +voiman. Hänen vuoteensa pääpuolessa näytti niinä harvoina hetkinä, +jolloin hän saattoi uinahtaa kevyeen uneen, istuvan uneton paholainen +hänen ajatustensa valvovana suojelushenkenä. Kun sitten uni oli +tulemaisillaan tuskien valmentajaksi, lausui se lyhyen, mutta ikuisen +turmanloitsun. Yhden ainoan sanan. Piotr näki heti sateen liottaman +lehtokujan Charentonissa, rauhaisan huoneen Pariisissa, synkän yön +kaukaisella, autiolla kadulla... + +Väliin miespoloisen onnistui nousta upottavasta hetteestä kovemmalle +pohjalle ja päästä varmuuteen, että hän nyt sittenkin oli järjen ja +voittamattoman logiikan avulla voittanut tunteiden aaveen. Hän pani +pitkäkseen ja uinaili. Yön kulutti hän puoleksi valveilla, puoleksi +unessa. Mutta unessakin hän tiesi tarkoin mitä hänen sielussaan +liikkui. Äkkiä ja odottamatta kuin kellon vieteri ponnahti pystyyn +järjen viimeinen päätelmä olemassaolon välttämättömyydestä, hänen +tahtonsa viimeinen ase, logiikan siunatusta lähteestä hankittu lääke +häviötä vastaan. Ahdistus karkoitti hänet vuoteesta. Taas hitaita +askeleita pitkin huonetta. Öinen pimeys, öinen hiljaisuus olivat +vielä siedettäviä; mutta nyt sarasti aamu, kukot kiekuivat, kevyt +tuulonen liikutti vehmaiden puiden lehviä pihalla. Elämän heräämistä ja +ihmisaskeleita alkoi kuulua. Vaivainen puuseppä pihalla nousi työhönsä. +Hän mittasi jotain, pani kappaleita yhteen ja liimasi. Pian sen jälkeen +heräsi hänen tanakka vaimonsa ja sipsutteli kuluneissa tohveleissa. +Miten valtavasti Piotr vihasi tätä avioparia! Hän linkosi tuiman +kirouksen heidän syyttömiä päitään kohti. + +Ankara ja alituinen kipu oli jäytää hänestä kaiken elinvoiman ja +uskon olemassaolon järkevyyteen. Piotr haparoi käsillään tyhjyyttä +tarttuakseen johonkin, ikäänkuin tuohon lahoon puuristiin, joka riippui +koivussa. Kun hän unettoman yön jälkeen aamun sarastaessa kulki ympäri +huonetta, huusi hän useita kertoja sydämen pohjasta äänettömästi: + +— Isä Isä! + +Päivällä hän ei syönyt mitään. Maitotilkalla kostutti hän kuivia +huuliaan. Katkeran kauhun vallassa ajatteli hän seuraavaa yötä. Kun +se saapui hirvittävämpänä kuin kaikki, mitä ihmiskieli olisi voinut +siitä sanoa, pitkänä, pimeänä ja äänettömänä, alkoi hän ajatella +ainoata pakokeinoa tästä vaivan kuilusta. Hän toivoi kuoleman rauhaa +niin vilpittömästi ja luonnollisesti, eläytyi niin loogillisesti +ja liikutuksetta kuoleman olemukseen, että lohdutus vihdoin palasi +hänen huoneeseensa. Ikään kuin erkaantuneena itsestään, vieraana +itselleen, olentona, joka ei kestä elämää ja sen riemuja, astui hän +sielussaan jyrkkää kalliopolkua ylöspäin ja tuli sillalle. Sieltä näki +hän rauhan. Hymyillen hän totesi, ettei voisi milloinkaan voittaa +rakkauttaan Taniaan, että jokainen kuviteltu voitto oli vain haave, +jonka tuskat petollisina loihtivat hänen sieluunsa, ettei hän voinut +alentua palaamaan Tatjanan luokse, sillä hän olisi lakannut silloin +olemasta oma itsensä — jokin muu ratkaisu oli siis löydettävä. Vain se +ratkaisu saattoi vapauttaa alennuksesta ja vain siten saattoi kietoa +hartioille ylpeyden viitan. Ja hän otti ylleen ylpeyden viitan ja +tunsi olevansa kuningas, joka nousee valtaistuimelleen. Otsaa puristi +sentnerinpainoinen lyijykruunu, ja polvien välissä oli säälimätön +miekka. Hän sulki silmänsä, ja hänen sielunsa täytti ylevä tunne; hän +tunsi olevansa sisäisen maailmansa valtias, vaikkakin poskille vieri +verisiä kyyneleitä. + +Seuraavana päivänä hän harhaili ilman revolveria ja sapelia pitkin +kaupunkia. Hän meni vähäksi aikaa klubiin ja kahvilaan, joka oli +täynnä jalkaväenupseereja — juuri nämä suhtautuivat häneen kaikkein +vihamielisimmin. Hän istuutui heidän viereensä ja katsoi heitä +halveksivasti silmiin tahi hän vältteli heitä ylpeästi ja tunkeutui +heidän välistään. Mutta he joko väistyivät hänen tieltään tahi +vaikenivat hänet nähdessään tahi vilkuilivat häneen syrjästä. Hän +palasi kotiin välinpitämättömänä ja heidän pelkuruudestaan vielä +entistäkin väsyneempänä. + +Neljäntenä yönä mentyään levolle ilman minkäänlaista unen toivoakaan +nukkui hän vähäksi aikaa sikeästi. Hän näki unta, että hän meni +huoneestaan alas portaita, hiipi talosta ja lähti Tatjanan luo. Nyt +hän oli ovella ja veti ovikellon vanhanaikaista jalustimen muotoista +pronssikahvaa, jonka hän aina tulisi muistamaan. Hän soitti kerran, +toisen, kolmannen. Oven takaa kuului askeleita. Juostiin edestakaisin, +tiedettiin varsin hyvin, että juuri hän soitti. Mutta ovea ei avattu. +Sitten se avattiin hiljaa. Mathilde oli siinä. Piotr astui kapeaan +käytävään, jossa hän kerran hämärässä oli suudellut Tatjanaa. Tatjana +oli silloin tuntenut syvää, yliluonnollista hurmaa, kuten hän itse +myöhemmin tunnusti. Musta verho, jota todellisuudessa ei ollut, riippui +hänen edessään. Esiripun takana oli iso sali, samanlainen kuin Pariisin +bulevardihotellissa. Kolme nuorukaista kulki salin läpi. Piotr näki +heidän kasvonsa erikoisen elävästi, vaikkei hän ollut heitä milloinkaan +nähnyt. Heidän jälkeensä kulki kolme vanhempaa herraa, jotka puhuivat +Tatjanan kanssa. Eräs heistä ehdotti Tatjanalle matkaa Liettuaan. +Vihdoinkin — mikä sanomaton unen onni — näki hän itse Tatjanan. Hän +istui vuoteellaan sinipunervassa aamupuvussa, johon he kumpikin olivat +olleet niin ihastuneita, ja suori pitkää, mustaa tukkaansa. Piotrin +sydäntä kouristi, hän vavahti ja odotti. Hän näki Tatjanan kasvot, +hänen suunsa, hänen silmäkulmansa, hänen poskensa. Uni oli poistanut +Piotrin tietoisuudesta onnettoman kohtalon, eron ja tuskan. Se toi +mukanaan hänelle entisen onnen. Mutta silloin tulikin joku vieras tai +tuttu nainen ja sanoi hänelle, ettei Tatjana enää hänestä välittänyt. +Oudot, vieraat silmät katsoivat häneen, niissä ei ollut enää edes +vihaa, vaan halveksimisen kylmää, hedelmätöntä tuhkaa. + +Piotr heräsi märkänä hiestä, rajusti sykkivin sydämin. Hän nousi heti +vuoteesta, heitti hartioilleen kevyen sotilasviittansa, veti pitkät +saappaat paljaisiin jalkoihinsa ja lähti hiljaa asunnostaan. Samoin +kuin äsken unessa hän kulki pikkukaupungin pimeitä, tyhjiä katuja, +välttäen pääkatuja ja kahlaten kujien paksussa loassa. Hän saapui pian +kenraalin puutarhan vieressä olevalle niitylle. Hän hyppäsi ojien yli, +kiipesi erään pensasaidan yli, harppasi syvien kuoppien yli, kunnes +tuli aidan luo, josta saattoi nähdä linnan molemmat siipirakennukset. +Kylmä, eloton kuutamo loisti Tatjanan huoneen ikkunaruutuihin. Ikkuna +oli suljettu. Kuun välke, joka kerran oli ollut niin ihana, oli nyt +kelmeä, muuttumaton ja kaamea ja valaisi ikkunoita kalkkijauheen +värisenä. Rajaton tuska riehui Piotrin olemuksessa, ruumiissa ja +sielussa. Kivinen muuri erotti hänet kadotetusta paratiisista, se +kukisti hänet, voitti hänet, niin että hän voimattomana ja masentuneena +vaikeroi Jumalalta apua. + +Niin kului vaikein yö... + +Kamppailemalla omaa minäänsä vastaan ja kärsimällä taistelussaan +ylivoimaisia tuskia saavutti hän seuraavien päivien kuluessa kuitenkin +sen, että tuskista erittyi ylevä, pyhä ylpeys. Hän ei mennyt Tatjanan +luokse, ja ylpeyttään oli hänen kiittäminen siitä, että hän saattoi +olla sitä tekemättä. Hän saattoi nukkua, vaikka olikin päivällä saanut +mystillisen varmuuden siitä, että Tatjana oli hänet pettänyt. Hän +kykeni tekemään työtä siksi, että oli karaissut sieluaan tulessa ja +että halveksimisen tikari aina oli teroitettuna. Hän tiesi, että uni +häipyisi ja että hän heti menettäisi valtansa sielunsa raivottariin, +jos hän antautuisi muistoille, säälin hemmoittelevalle viisaudelle. +Nämä raivottaret hän oli kukistanut suurilla ponnistuksilla ja vain +hitaasti hän oli saanut ne poljetuksi maahan. Hän tiesi ylpeyden — niin +jalo ja hyveellinen kuin se olikin — olevan vain huumausainetta, hänen +elävän henkensä koneellista painostamista. Hän tiesi, että yksikin +ainoa Tanian silmien katse... + +Kun Piotr muutamia viikkoja myöhemmin saapui määräaikaan tykistön +harjoituspaikalle, tapasi hän siellä vain yhden upseerin, Ježkovin. +Tämä lahjakas, iloinen nuori mies oli saanut hienon kasvatuksen, mutta +oli kevytmielinen irstailija ja tuhlasi lahjansa kapakoissa ja hukutti +tietonsa toimettomuuteen. Ježkov oli osoittanut Piotria kohtaan hänen +sairautensa aikana suurta sydämellisyyttä ja oli aina ollut hänelle +hyvä toveri. Kahakan jälkeen oli hän näyttänyt jonkun verran kadehtivan +Piotrin saamia haavoja. Hän valitti usein, että oli ollut muualla, +missä hemmetissä lieneekään ollut sillä kertaa, kun ei sattunut +olemaan saapuvilla tuon tappelun aikana, ja ettei ollut aavistanut +mitään semmoista. Hän olisi kyllä näyttänyt niille lurjuksille! Hän +olisi näyttänyt mitä merkitsee toveruus, ja kun päälle päätteeksi on +kysymyksessä Rozlucki, »Piotruš», ja ennen kaikkea sellaisessa asiassa. +— Mutta juttu ei ole vielä lopussa, — lisäsi hän, — ja silloin saa +Piotruš nähdä, mikä mies Ježkov on... + +Oli kylmä päivä. He kääriytyivät kiinteästi viittoihinsa ja +keskustelivat polttaen tuulessa savukkeitaan. Ježkov sanoi haukotellen: + +— Anteeksi, Piotr Ivanytš, että kysyn sinulta, mutta luullakseni se nyt +jo käy päinsä, mikäli voi päättää. Mitenkä on? Tatjana Ivanovna menee +naimisiin Rošovin kanssa? + +— Mistä sen tiedät? — kysyi Rozlucki. + +— Olin eilen illalla kenraalin luona. Siellä oli koko joukko ihmisiä, +koko kaupunki oli siellä. Suuret kemut. Ja Rošov esiintyi jo kaikkien +nähden onnellisena sulhasena. + +— Jos niin on, niin tiedäthän itse... + +— Pyydän anteeksi... Anna anteeksi, että kosketan tätä asiaa. Onko hän +sinut pettänyt? + +— Ei ole. + +— Sillä jos tarvitsisit apuani, — sanoi Ježkov pureskellen savukkeensa +imuketta ja siristäen viisaita, rehellisiä silmiään, — voit aina +luottaa minuun. Kun eilen kuulin kihlauksesta ja näin heidät molemmat +yhdessä, teki mieleni, usko minua, heti ruveta härnäämään tuota +opetettua ja dresseerattua villakoiraa, Rošovia. Mutta en tiennyt, mitä +minun oli ajateltava asiasta, mikä sinun kantasi siinä oli. Anteeksi, +että olen tähän kajonnut... + +— Oh, ei mitään! Olen sinulle kiitollinen tästä uutisesta. + +— Todellako? Piotr Ivanytš! + +— Miksikä niin, hyvä veli? + +— Jos hän on pettänyt sinut ja tahdot sille toiselle näyttää, ettei +meikäläisiä niinkään työnnetä syrjään, niin luota minuun... + +— Kiitos, — mutta minua ei ole petetty. Kunniasana! + +— Eikö hän ole sinua pettänyt? + +— Ei ole. + +— No, no! + +— Annan vielä kerran kunniasanani. + +— Merkillinen otus! — mumisi Ježkov. — Sellainen tyttö, semmoiset +suhteet, sellainen tulevaisuus. Eikä tyttö ole häntä pettänyt, hän +antaa siitä kunniasanansa. No, sitten minä olen vaiti. + +Piotr hymyili ja meni työhönsä. Hän puhui sotamiehille, sitten hän +astui hevosen selkään ja antoi käskyjä... Hän näki peltoja, metsiä, +kukkuloita, etäisyydessä kaupungin. Mutta nämä kuvat muuttuivat yhä +epäselvemmiksi, epätodellisiksi. Hän vältti Ježkovia ja keskustelua +hänen kanssaan, hämärästi peläten, että hänelle äkkiä voisi tulla halu +vetää esiin revolverinsa ja pamauttaa kuula toverinsa otsaan. + +Seuraavan kuun, joulukuun, loppupuolella toi kenraalin vanha palvelija, +kauan sitten palveluksesta päässyt sotamies ja isännälleen uskollinen +kuin koira, Piotrille kirjeen neiti Mathildelta. Ranskatar kirjoitti +lyhyesti, eikä hänen oikeinkirjoituksensa ollut aivan nuhteetonta. +Hän pyysi Piotria tulemaan seuraavana päivänä sille puutarhan ja +sotilasmakasiinien välillä olevalle aukealle, johon Tatjana oli +kutsunut hänet ensi tapaamiseen. Kun Piotr oli saanut tämän kirjeen, +tuli hän miettiväiseksi. Hän oletti, ettei ainoastaan Mathilde saapuisi +sinne, vaan myöskin Tatjana. Koko hänen kiusallinen tilansa oli vain +epämääräistä haavetta Tatjanan tapaamisesta ja tukahdutettua unelmaa +saada nähdä häntä. Mutta nyt, kun Tatjana viimein nöyrtyi ja halusi +tulla, heräsi Piotrissa entinen viha. Hän tiesi, että kihlaus Rošovin +kanssa saattoi olla vain veruke, ja siinäkin tapauksessa, että niin +tosiaankin olisi laita, voitaisiin se milloin tahansa purkaa. Mutta +yksistään se, että Rošov oli saanut olla Tatjanan rinnalla, oli jo +kauan sitten ratkaissut kaiken. + +Kun Piotr harkitsi asiaa, odotti vanha palvelija ovella, yllään musta +takki, joukko kunniamerkkejä käänteen alla. + +Kun Piotr kohotti päätään vastatakseen, alkoi vanha palvelija puhua, +välittämättä arvojärjestyksen säännöistä, jotka käskivät hänen olla +vaiti: + +— Piotr Ivanytš... + +— Mitä sinä tahdot? — keskeytti hänet Piotr kopeasti. + +— Piotr Ivanytš, pyydän nöyrimmästi anteeksi, että uskallan puhua... + +— No, hyvä, hyvä. Mistä on kysymys? + +— Piotr Ivanytš, minulla on alamaisin, nöyrä pyyntö... + +— Minä sanoin jo, että saat sanoa, mitä haluat. + +— Antakaa toki anteeksi Tatjana Ivanovnalle, antakaa hänelle anteeksi! + +— Mitä tämä merkitsee! Mitä sinulla on sen kanssa tekemistä! + +— Antakaa hänelle anteeksi Herramme Vapahtajan tähden. Antakaa anteeksi +myöskin minulle, vanhalle miehelle! + +— Tällä kertaa minä annan anteeksi. Mutta muista, ettet toista kertaa +sekaannu tähän asiaan! Kuulitko? + +— Kyllä, kyllä. Se ei kuulu minuun ollenkaan. Minä tiedän paljon, Piotr +Ivanytš, minä ymmärrän myös teidän vihanne, vaikka olenkin palvelija. +Armahtakaa Tatjana Ivanovnaa Vapahtajan Kristuksen tähden! Te tiedätte +itse, miksi. + +— Miksi sitten minun pitää häntä armahtaa? — tiuskaisi Piotr hänelle. + +— Minä näin, kuinka te tulitte keväällä hänen luokseen, kun te olitte +karttatöissä hänen ylhäisyytensä kenraalin luona. Ja nyt hän on toisen +kanssa. Ajatelkaa! + +— Mitä sitten? Kun hän tahtoo olla toisen kanssa, en minä tietenkään +voi olla hänen kanssaan. Etkö sitä vielä ymmärrä, niin vanha kuin +oletkin? + +— Piotr Ivanytš! Minä olen kantanut häntä käsilläni. Hän on minun +silmäini edessä oppinut kävelemään ja puhumaan. Minä tunnen hänet. +Asiat eivät ole... + +— Sano mademoiselle Mathildelle, että minä tulen, — huusi Rozlucki +keskeyttäen sydäntään keventävän vanhan palvelijan puheen. + +— Tottelen... — mutisi palvelija ja meni syvään kumartaen ulos. + +Määräajaksi pukeutui Piotr huolellisesti ja meni kaupunginpuiston +takana olevalle aukealle. Kun hän lähestyi paikkaa, huomasi hän +Mathilden olevan yksin. Hän tunsi pettymystä. Hänen olisi pitänyt +iloita, ettei Tatjana ollut siellä, mutta mitään oikeata iloa hän ei +tuntenut. Kolkosti ja raskaasti löi hänen sydämensä. Hämäriä tunteita +kieri hänessä, ja niiden pyörteestä ikäänkuin erkani aavistus siitä, +miten kaameata olisi elää ilman Tatjanaa — vaikka tämä asiain käänne +tyydyttikin hänen järkensä logiikkaa. + +Ranskatar oli kiihoittunut, kalpea, levoton. Piotrin kysymykseen, oliko +Tatjana lähettänyt hänet, hän vastasi epäselvästi. Hän sammalsi jotain +aikaisemmista suhteista. + +— Olen kuullut, että Tatjana Ivanovna on jo mennyt kihloihin herra +Rošovin kanssa... — keskeytti Piotr. + +— Niin... — mumisi mademoiselle Mathilde vältellen, — Tania on mennyt +kihloihin. Mitä sanotte siitä? + +— Minä lausun onnitteluni toistaiseksi teidän välityksellänne. +Myöhemmin, myöhemmin teen sen henkilökohtaisesti. Kun en ole tähän +saakka sitä tehnyt, niin on se johtunut vain siitä, etten ollut saanut +kuulla sitä varmasta lähteestä enkä tahtonut jättäytyä huhujen varaan. +Nyt, kun te vahvistatte huhun... + +Ranskatar katsoi häneen tutkivasti ja tuli alakuloisemmaksi. + +Molemmat olivat vaiti ja kulkivat puistoon päin. Piotr huomasi, +samalla kuin hän nauroi sisässään kyynillisesti, että Tatjanan +seuralainen naisten tapaan ei jättänyt käyttämättä tilaisuutta koettaa +viehätysvoimaansa Piotriin. Piotr tiesi kuitenkin, ettei siinä ollut +tämän kohtaamisen ainoa aihe. Hän kysyi: + +— Milloin vietetään häät? + +— Mistä minä tiedän... Kaikesta päättäen niiden pitäisi olla hyvin pian. + +— Vai niin. + +— Luonnollisesti... + +— Onko heillä niin kiire? + +— Hyvin kiire, sillä... + +— Sillä mitä? + +— Sillä Tania on... + +— Mitä? + +— Tania on... Ymmärrätte kai! + +— En ymmärrä ollenkaan. + +— Hyvä Jumala! Hän on, — no... + +— Mitä on? + +— Hän on, — voi kauheata, millainen mies!... + +— Mitä? + +— Hän on, — no — te kai ymmärrätte, — siunatussa tilassa. + +Piotr tunsi jyminää päässään, kuten silloin, kun monet sapelit iskivät +hänen päähänsä. Musta pilvi sumensi hänen silmänsä. + +— Lapsi, meidän pikku tyttösemme... — remahti jossain paholaisen +pilkkanauru. Pikainen teennäinen hymy lumivalkeilla huulilla. + +— Minä toivotan herra Rošoville onnea menestyksen johdosta, — liitti +Piotr ivalliseen hymyynsä. + +Ranskatar jätti kaikki personalliset tarkoitukset ja temput syrjään ja +uskoi Piotrille epätoivoissaan kuiskaten: + +— Tania on epätoivoinen! + +— Tania? Epätoivoinen? Onhan hän aina toivonut itselleen lasta... — +Nauraen ääneen purki Piotr häikäilemättömiä ja raivokkaita sanoja aivan +kuin olisi sylkenyt itseään kasvoihin. + +— Mutta teidän kanssanne... + +— On käynyt toisin. Ikävä kyllä! Siitä ei ole pitkä aika, seitsemän +kuukautta sentään... seitsemän kuukautta on kulunut Pariisin ajoista, +jolloin minä saatoin tavata Tatjana Ivanovnaa. Herra Rošov on ehtinyt +pitemmälle. Te tiedätte sen muuten parhaiten, — sanoi Piotr tylsästi +naurahtaen. + +— Minä tiedän, minä tiedän... — sihisi ranskatar hampaittensa lomitse. + +— Mitä sitten? + +— Herra Rozlucki! Säälikää häntä! Hän rakastaa teitä hulluuteen, +mielettömyyteen asti! + +— Vaikkakin odottaa Rošovin kanssa lasta?... + +— Hän tahtoi sillä lailla kostaa teille mitä olitte hänelle tehnyt. + +— Verinen kosto vanhaan homehtuneeseen operettityyliin. + +— Mitä on sitten tehtävä? + +— Ennen kaikkea ei ole uskottava vieraille, kuten minulle, onnellisten +kihlautuneiden salaisuuksia. Voisinhan minä olla juoruilija, joka +kertoo jutun kaikissa kaupungin kahviloissa. Toiseksi kiireimmiten +kapiota ompelemaan, pappi, vaunut sulhaspoikia ja morsiustyttöjä, niin, +ja kehtoa tilaamaan. + +— Hän ei nuku yökausiin, kulkee ympäri huonetta, vaeltaa rauhattomana +ympäri taloa, menee puutarhaan, juoksee pois, kirjoittaa jotain, +kirjoittaa suurille arkeille kirjeitä teille — tai kenelle, en tiedä — +polttaa jotain kamiinissa, tulee minun luokseni ja puhuu omituisesti, +hajanaisesti. Hän keskustelee ääneen teidän kanssanne, rukoilee ja +makaa tuntikausia lattialla kapeassa käytävässä, joka vie hänen +huoneeseensa. Useimmiten hän seisoo ikkunan ääressä ja itkee niin +peloittavalla, omituisella äänellä kuin ulvoisi. Tatjana-raukka! Hän +on sotkeutunut verkkoon, jonka hän tahtoi heittää teille, kun te niin +sydämettömästi ja kylmäverisesti petitte hänet. + +— Petin! Minä olen pettänyt hänet?! Enhän minä mene kenenkään kanssa +naimisiin enkä ole kehenkään rakastunut. + +— Hän on siis antanut minun tehtäväkseni kertoa teille kaiken tämän +ja kysyä teiltä vain yhtä, mitä hänen on tehtävä. Vain mitä hänen on +nyt tehtävä. Sitä hän käski minun kysyä. Vain sitä, mitä hänen on nyt +tehtävä. Hän tekee mitä te käskette. + +— Mitä minä voin sanoa... — alkoi Piotr entisellä, miehekkäällä +äänellään; mutta hän keskeytti äkkiä. Hänen ajatuksensa luhistuivat +ja murskaantuivat kuin huolimattomasti rakennettu talo. Mukavat +kyynilliset sanat tuntuivat hänestä hyödyttömiltä. Viheliäistä oli +tämä näytelty ylpeys kyynelten polttaessa. Hän kulki samaa puiston +tietä, jota hän oli ensi kerran kulkenut neitseellisen kauniin Tanian +kanssa, kun tämä kutsui hänet onnekkaaseen tapaamistilaisuuteen. Samat +paljaat puut, lumi ohuena vitinä kuten silloinkin, tuuli kohisi samoin +lehdettömissä oksissa, sama kreikkalaisen jumalattaren kuvapatsas, +ränstynyt ja haalistunut vertauskuva, oli siinä muuttumattomana... Entä +Tania? + +Epätoivo ravisti häntä kuin heikkomielinen pakkopaitaansa. Sama ohuen +lumikerroksen peittämä kivipenkki tuossa... + +Käsittämättömän kaikkitietävä, peloittava tuska ahdisti hänen +sydäntään. Miten salaperäisesti ja kuitenkin miten johdonmukaisesti +olivat kaikki asiat liittyneet toisiinsa! + +Oli kuin joku, joka oli rajattoman viisas ja ovela, olisi punninnut +kaikkea näkymättömällä hienolla vaa'alla, unohtamatta pienintäkään, +kevyintäkään tuulensuhahdusta, pienintäkään lumihiutaletta, hennointa +lehvää. + +Piotr tahtoi sanoa ystävällisen ja säälivän sanan ja lähettää sen +Tanialle. Silloin välähti hänen sielussaan kuin miekan kohtalokas +leimahdus hirmuinen totuus, että Tatjana oli maannut Rošovin +syleilyssä, siittänyt lapsen toisen kanssa, pettänyt vannomansa +rakkauden valan. Hän sanoi ankarasti, jäykästi ja kylmästi: + +— Sanokaa hänelle, että minä puolestani tiedän, mitä on tehtävä. +Minun on täytynyt kaikessa menetellä niinkuin olen menetellyt. Hän +ei tahtonut tulla minun omakseni... Hän on häpäissyt meidän pyhän +rakkautemme. + +Ranskatar alkoi nyyhkyttää ääneen. Hän rauhoittui kuitenkin pian. +Hän pyyhki silmiään nenäliinallaan. Jonkun aikaa kulki hän tyynesti +lehtokujaa pitkin. Äkkiä hän kohotti Piotriin vihaa ja raivoisaa +katkeruutta säkenöivät silmänsä. Hän puhui yhteen hengenvetoon: + +— Se, joka elää pelkästä rakkaudesta teihin ja jolle rakkaus on mennyt +niin vereen, hän ei voi tyytyä sellaisiin sanoihin. Raakalainen! Vasta +tänään minä ymmärrän Tatjanan rakkauden suuren voiman. Onneton on +passiivisen naisen elämä. Teitä on pidettävä kahleissa kuin koiria. +Kahleista vapaina te olette pahempia kuin ne. Jaloissa teitä on +poljettava ja teidän on saatava kunnollisesti maksaa siitä, mitä teidän +pohjaton himonne ja häikäilemättömyytenne on tuhonnut! Pyövelit! + +Synkän välinpitämättömänä kuunteli Piotr tätä sanatulvaa. Hän kumarsi +halveksivasti, kääntyi ja poistui. + + + + +KAHDESKYMMENES KUUDES LUKU. + + +Seuraavana aamuna tuli sama kenraalin vanha palvelija Piotrin asuntoon +tuoden kirjelipun Tatjanalta. Rozlucki makasi vielä vuoteessaan. Silmät +unenpopperössä luki hän lyhyen kirjeen: + + »Minäkin tiedän, mitä on tehtävä. Minäkään en voi tehdä toisin. Voi + hyvin, Piotruš! Minä kiitän sinua kaikesta. + + Sinun Taniasi.» + +Piotr vavahti, kun hän oli lukenut tämän. Näissä sanoissa oli voimaa ja +pontta. Hän kysyi palvelijalta: + +— Milloin neiti antoi sinulle kirjeen? + +— Myöhään eilen-illalla. Hän herätti minut ja käski toimittamaan +kirjeen varhain aamulla. Hän määräsi hyvin ankarasti: »varhain aamulla, +heti kun tulee valoisa». No, nyt tulee myöhään valoisa. Kello on kohta +kahdeksan. Minä olen tullut käskyn mukaan varhain aamulla. + +— Hyvä, saat mennä. + +Vanhus kumarsi, mutta ovella kääntyi hän vielä kerran Piotriin päin ja +sanoi vakavana, sisäisestä surusta parahtaen: + +— Armollinen herra... pitäkää hyvää huolta, ettei mitään onnettomuutta +satu! + +— Mene tiehesi, koulumestari! + +Palvelija lähti. + +Piotr pukeutui henkeään pidättäen ja kiiruhti kenraalin asuntoon. Kauhu +pieksi häntä kuin ruoskan iskut alastonta selkää. + +Hänen polvensa vapisivat, kun hän astui eteiseen, riisui +päällystakkinsa ja kysyi neiti Tatjanaa ensimmäiseltä tapaamaltaan +palvelijalta. Mutta talossa kulki elämä tavallista, rauhallista +kulkuaan. Kenraali nukkui vielä, ja aamiaispöytää kattavat palvelijat +kulkivat varpaisillaan. Kun Piotria oli totuttu pitämään perheen +jäsenenä, ei kukaan ihmetellyt, että hän tuli taloon näin aikaisin +aamulla, mutta hänestä itsestään tuntui hyvin kiusalliselta kuljeskella +siinä palvelusväen parissa. Hän aikoi jo lähteä pois syyttäen sitä, +että oli tullut liian aikaisin. Silloin palasi palvelija, jonka oli +ilmoitettava Tatjanalle varhaisen vieraan tulosta, ja kertoi, ettei +armollinen neiti ole huoneessaan. + +— Eikö hän ole huoneessaan? Tiedätkö varmaan? — kysyi Piotr tuntien +taaskin ikäänkuin ruoskan iskujen viiltävän selkää. + +— Aivan varmaan. Hän ei ole siellä. Armollinen neiti on suvainnut +lähteä jonnekin. + +— Mutta minne? + +— Sitä en mitenkään voi tietää... + +— Eikö kukaan ole huomannut, mitä tietä neiti on mennyt? + +Todettiin, ettei kukaan ollut sitä huomannut, eikä kukaan näyttänyt +erikoisesti välittävän siitä. Käyttäen hyväkseen entisiä oikeuksiaan +tässä kodissa meni Piotr keskisalonkiin katsomaan, olisiko Tatjana +siellä. Tultuaan tähän isoon saliin hän huomasi kohta, ettei puutarhan +ovi ollut lukittu ja että sen oli täytynyt jo kauan olla auki; +lattialla oli näet lumikiila, jonka tuuli oli yön kuluessa sinne +tupruttanut. Piotr avasi oven ja näki portailla ja tiellä epäselviä +Tatjanan askelten jälkiä pehmeässä lumessa. + +Nämä jäljet kiidättivät häntä hätähuudon tavoin puutarhamajaan. +Tultuaan ovelle horjahti hän ja huusi kauhusta. Tatjana makasi penkillä +hyytyneessä verilätäkössä. Koko ruumis vavisten huomasi Piotr, että +Tatjana oli suunnannut revolverin vatsaansa kohti. Hän ymmärsi +pettämättömän varmasti, että Tatjana oli päättänyt surmata itsensä ja +Rošovin lapsen. Hän ymmärsi, että Tatjana oli tarkoittanut juuri tätä +sanoillaan: »Minäkin tiedän mitä on tehtävä» — samoin kuin myöskin +allekirjoituksellaan: »Sinun Taniasi». + +Hän vaipui jähmettyneenä istumaan vastapäätä olevalle penkille ja +katseli Tatjanan hymyä, hänen valkeita hampaitaan, joita lumihahtuvat +jo peittivät, ja hopeanharmaiden sukkien verhoamia jalkoja, joissa +näkyi mustia hyytyneen veren juovia. Piotr meni tainnoksiin. + +Joku lähestyi... + + + + +KAHDESKYMMENES SEITSEMÄS LUKU. + + +Tatjanan hautajaisista tuli suurenmoinen mielenosoitustilaisuus. Siitä +ei jäänyt pois ainoakaan kaupungissa asuva venäläinen. Tykistöpatteri, +koko upseerikunta etunenässä, oli saapuvilla, ei julkisesti, vaan ilman +aseita, riveihin järjestyneinä ja paradipuvussa. + +Useampia jalkaväkikomppanioja marssi myös saattueessa ja kaikki +rykmentin upseerit, aivan kuin yhtenä miehenä. Kaupungin porvareita +liittyi uteliaisuudesta saattueeseen sankanpuoleinen parvi. +Toisluokkainen pienehkö venäläinen pappi kulki ruumissaattueen edellä, +risti kädessä, ilman kirkkolaulajia, ilman lippua ja apupappeja. + +Taulun korvasi jalkaväkirykmentin iso torvisoittokunta, joka +soitti melkein lakkaamatta. Arkun jäljessä kulkivat kenraali +Polenov-Tšernovratski, Rošov, mademoiselle Mathilde ja joukko kenraalin +kaukaisempia pitkämatkaisia sukulaisia. + +Poliisi ja lääkärintutkinto olivat osoittaneet, että kenraali Polenovin +tytär oli surmannut itsensä revolverilla, jonka hän oli ottanut isänsä +asekokoelmasta ja joka jo kauemmin aikaa oli ollut hänen huostassaan. +Laukaus oli lävistänyt alkuasteellaan olleen sikiön. Itsemurha oli +tehty — kuten tutkimus osoitti — heti keskiyön jälkeen. Sen lisäksi +oli vielä käynyt ilmi, että kenraalin palvelija vainajan pyynnöstä oli +vienyt hänen viimeisen ja ainoan kirjeensä upseeri Rozluckille ja että +Rozlucki oli ensimmäisenä aikaisin aamulla tullut paikalle ja löytänyt +puutarhamajasta vainajan jo kylmänä. + +Koko venäläinen seurapiiri tiesi kenraalin tyttären ja juristi Rošovin +kihlauksesta. Mikä tarkoitus oli tuolla viimeisellä kirjeellä? +Mitä siinä seisoi? Viranomaisten kysymyksiin Rozlucki kieltäytyi +vastaamasta. Hän ei tehnyt sisällyksestä selkoa ja kirjeen hän oli +hävittänyt. + +Kuka siis oli syypäänä nuoren morsiamen kuolemaan? Ketä hän rakasti? +Minkätähden hän oli surmannut itsensä? Vielä tuoreessa muistissa ollut +Rozluckin seikkailu jalkaväenupseerien kanssa tuli uudelleen pohdinnan +alaiseksi. Yleisössä kierteli tuhansittain juorujuttuja kuin salamoita +ukkospilvessä. Jalkaväenupseerien kasvot olivat ankarat ja synkät. +Heidän katseensa etsi syyllistä, jonka uhri makasi paareilla. Pitkissä +laskoksissa hulmuava valkea arkun peite ärsytti silmiä ja kuohutti +mieliä. Beethovenin jylhä surumarssi, joka tuntui soivan manalan +kuiluista, kiihoitti ihmisten mielikuvitusta ja huusi kostoa. + +Rajattoman tuskan huuto kohosi torvista, huiluista ja rummuista +talvituulen kantamana ylös avaruuteen, vaipuakseen vähitellen +kuolleille pelloille, jonnekin laidunten lumeen. + +Musta saattue liikkui hitaasti eteenpäin leveätä tietä pitkin, +autioiden, hämärtyvien kenttien läpi syrjässä olevaa kalmistoa kohti. +Soitto oli kuin kaikkien näiden ihmisten ääni, heidän ikuiselle +elämälle suunnattu valituksensa kuoleman kirouksesta, heidän raivokas +vastalauseensa vienon, viehättävyyttä uhkuvan kauneuden häviöstä. +Yhdelle ainoalle ihmiselle merkitsi tämä kuolematon kuolemanhymni +toista. Se oli hänestä ääni, joka kertoi taivaalle ja maalle rakkauden +riemusta ja voitosta itse kuolemankin yli. + +Piotr Rozlucki kulki tykistöupseerien rivissä... Hänen takanaan kulki +kaksi plutoonaa tykkimiehiä, kookkaita, voimakkaita talonpoikia. Heidän +kannuksensa kilisivät tasaisesti ja yhtaikaa, kun he marssivat soiton +mukaan hitaassa tahdissa ja iskivät kovaan maahan pitkävartisten +saappaittensa raudoitetut kannat. Kartionmuotoisten lakkien töyhdöt +huojuivat yhtaikaa ja kasvot olivat toistensa kaltaiset. He liikkuivat +eteenpäin muistuttaen peltoa, jonka sarat ovat samanlaiset ja tarkoin +yhtä suuriksi mitatut. Heidän ankara katseensa oli suuntautunut +upseeri Rozluckin päähän. Huhu nuoren ja viehättävän kenraalintyttären +traagillisesta kuolemasta oli tullut näiden avaran Venäjän eri +haaroilta tuotujen jättien korviin ja herättänyt rajatonta vihaa +syyllistä kohtaan. + +— Tuossa hän on! — osoitti heidän jäykistynyt katseensa. + +Piotr astui sotilaallisin askelin, tunsi tykistöplutoonain katseet +ja kantoi tyynesti niiden vihan. Hänen jäykän katseensa pohjalla oli +koston salama. Mutta tuo salama sai jäädä välähtämättä. Ympärillä +olevan väkijoukon tuomio herätti hänessä vain välinpitämätöntä +ylenkatsetta. Sotilaitten sokea raivo oli hänen onnettomuuden +lävistämästä sielustaan jonkinmoista luonnon vihaa — peltojen, +niittyjen, metsien. Hän tiesi, mikä miehistön katseessa piili, +mutta asetti halveksien upseerin olkalappujen mahdin pitämään sitä +aisoissa. Soiton kajahutellessa jättiläisvoimaansa avaruuteen palasi +hänen mieleensä eräs mennyt päivä, ja hän muisti nämä samat sävelet. +Hän ymmärsi nyt viimeinkin, mitä Tania oli tarkoittanut sanoillaan, +että tuo soitto loihti esiin Iivana julman istumassa kultaisella +valtaistuimellaan rautaisten ovien takana. Soitto leijaili tsaarin +valtiuden saavuttamattomilla huipuilla. Rozluckin huulilla väikkyi +Tatjanan nimi. Nämä sävelet olivat sanoneet Tanialle punaisen pyövelin +kerran tarttuvan hänen tukkaansa ja tempaavan hänet korkealle +mestauslavalle. Kuka oli pyöveli? Mikä oli hänen tarkoituksensa? + +Päällysviittansa taskussa Piotr puristi revolverin kahvaa ja jatkoi +varmoin, rauhallisin askelin, ainoankaan lihaksen vavahtamatta, +tasaista, tahdikasta marssia. Miksi hän puristi kädessään revolveria, +ei hän itsekään tiennyt. Epämääräinen välttämättömyys ohjasi hänen +kättään ja pani kouristuksen tapaisesti pusertamaan asetta. Ikäänkuin +todellisuuden ulkopuolella, tietoisuuden takana oudossa unessa +sukelsi tästä teosta esiin tietoinen päätös. Tuon tuostakin näki hän +niistä aukoista, joita siviili- ja sotilasarvohenkilöiden väliin jäi, +kenraali Polenovin pään, ja silloin ruoski taas kauhunväristys hänen +hartioitaan. Vanhuksen ulkomuoto ilmaisi, mitä oli tapahtunut, ja +kertoi yhä uudestaan ja uudestaan, mitä paraikaa oli tekeillä. + +Viimein saapui ruumissaatto kapeasta kirkkomaan portista hautausmaalle +ja siirtyi kaukaiseen kolkkaan, minne lähelle muuria oli kaivettu +yksinäinen hauta. Sen vieressä oli keltaista multaa, jota peitti +vastasatanut lumi. + +Vähitellen kokoontuivat ihmiset puoliympyrään. He tunkeutuivat yhä +lähemmä toisiaan, kunnes olivat olka olassa kiinni. Väkijoukko +kasvoi kasvamistaan ja pakkautui kokoon kuin se olisi ollut +yhtä ainoata yhtenäistä ainetta. Siitä oikealla oli jähmettynyt +hiekkaläjä, toisenlaista ainesta. Suorassa linjassa siitä kirkkomaan +aitaukseen saakka ulottui sotilaitten muuri. Heidän edessään oli rivi +upseereja. Toisella puolen hautaa kirkkomaahan päin oli harmaissa +viitoissaan seisova jalkaväki. Piotr astui esiin ja pysähtyi +haudan luo keltaisen multakummun ääreen. Vastakkaiselle puolelle +vyöryi suunnaton väkijoukko. Aivan edessä, ihan arkun vieressä, +seisoi kenraali. Vanhuksen silmät olivat kuin painuneet kahdeksi +onteloksi, leuka oli ajamaton, tuuli liekutti miltei kaljun pään +hiusrippeitä. Hänen polvensa lekottivat toisiaan vasten ilmeisesti +koettaen maailman silmien edessä pitää sotilaallisessa ryhdissä hänen +riepumaisen avutonta ruumistaan, jonka kohtalon isku oli murtanut. +Ääneti, pää riipuksissa seisoi vanha pappi haudan reunalla puristaen +kädessään hopeista ristiä. Hän kumartui ja teki arkun yli kolme +kertaa ristinmerkin. Hän kumartui uudelleen ja teki väkijoukon yli +ristinmerkin. + +Äkkiä alkoi vanha kenraali viittoilla kädellään, viittoilla +kärsimättömästi ja rajusti. Läsnäolijat ymmärsivät hänet ja alkoivat +kuiskaten toisilleen ja mumisten nostaa raskaan metallisen kirstun +kantta. Piotr näki Tanian, rakastettunsa armaat kasvot. Pienen suun, +tukan, kasvojen kuvaamattoman kauneuden. Musertavaa tuskaa tuntien +käsitti hän uudelleen, että Tatjana makasi siinä eikä enää elänyt. +Valkea silkkipuku oli veren tahraama. Mustia täpliä oli tullut povelle. +Hervottomasti vaipuneet kädet ojentuivat avuttomina pitkin ruumista. +Tuoksuvan tukan kiehkura oli valahtanut arkun reunan ulkopuolelle... + +Järkyttävä huuto pusertui kenraalin rinnasta. Vanhus heittäytyi +ojennetuin käsin arkulle ja painoi huulensa kuolleen huulille. +Väkijoukko nyyhkytti vaikeroiden ja vaikeni sitten jäykkään, +uteliaaseen odotukseen. Onneton isä autettiin pystyyn. + +Päästyään seisoalleen vanhus nosti kammottavat, haaleat, tuskan +sokaisemat silmänsä ja alkoi etsiä jotain väkijoukosta. Hän etsi +kauan. Ja hän löysi. Piotr Rozluckiin pysähtyi hänen katseensa kuin +raskaan mestauskirveen terä ennenkuin sitä heilautetaan. Kenraalin +katsetta seurasivat suuren, liikkumattoman ihmisjoukon silmät. Polenov +suoristautui ja terästi mieltään. Hän antoi katseensa liukua yli +jykevien tykistösotilaiden, sitten pitkin upseerien rivejä. Haudalla +vallitsi täydellinen äänettömyys. Haudankaivajat odottivat kaamean +välinpitämättöminä. Piotr katsoi Tanian kasvoihin. + +Viimein pantiin arkun kansi kiinni. Kasvot katosivat näkyvistä. Silloin +tunsi Piotr, että kaikkien katseet olivat suuntautuneet häneen. +Huomaamatta työnsi hän kätensä viittansa taskuun, viritti revolverin +hanan ja odotti. Sinä hetkenä hän päätti salamannopeasti: jos ainoakaan +ääni suuntautuu häntä vastaan, jos ainoallakaan käden liikkeellä +uskalletaan osoittaa häntä, tempaa hän aseen taskustaan, tähtää suutaan +vasten ja laukaisee. Tanian luo hän tahtoi mennä, seurata häntä +pimeyteen. Siellä pyytäisi hän Tanialta anteeksi, sopisi hänen kanssaan +ja heidät yhdistäisi jälleen ikuinen rakkaus. + +Näin odotti Piotr, tosiaankin jo elämän tuolla puolen. Hän katsoi +himmein, jäisin katsein kenraalin silmiin, Rošovin silmiin ja +vähitellen kaikkien silmiin. Hän odotti. Sillaikaa laskettiin raskas +kirstu hihnoilla hautaan. Ensimmäiset multakokkareet heitettiin +lapiolla hautaan ja ne kolahtelivat metallikautta vasten, läsnäolijat +kumartuivat ja heittivät kourallisen multaa arkulle. Tuskan vihlomana +kumartui Rozlucki heittämään multaa kuten muutkin. Hän näki, miten +pohjattoman vihamielisenä kansanjoukko seurasi hänen liikettään. Tuon +mykän raivon voima, jota vain katseet ilmaisivat, oli peloittava. + +Mutta kun Piotr oli pistänyt kylmään multaan kätensä, joka juuri +oli puristanut kuolettavaa surma asetta, valtasi hänet äkkiä +ylimaailmallinen tunne, suuren lohdutuksen ja suuren armon tunne. +Hän luuli tuntevansa kylmän maan lujan kädenpuristuksen. Hän tunsi +erehtymättömästi, että isä maahan yhtyneenä, sen kanssa yhdeksi +tulleena, ojensi hänelle kätensä tueksi. + + + + +KAHDESKYMMENES KAHDEKSAS LUKU. + + +Linnake, johon Piotr oli parisen vuotta sitten siirtynyt, kuului +linnoitusvyöhykkeeseen, jolla oli yhteisenä nimenä Zasiek; se oli +kuitenkin myös semmoisenaan itsenäinen kokonaisuus. Se ulottui kaikista +linnoituslaitteista kauimmas tasangolle. Linnoitus itse oli Veikselin +ja erään sen suurehkon lisäjoen kulmauksessa. Muutamien virstojen +päässä siitä oli tämän lisäjoen varrella yli koko seudun ulottuvasta +rämeiköstä hiukan kohoavalla kuivalla paikalla synkkä vallitus, jonka +muoto muistutti papin päähinettä. Sen nimenä oli »Musta kotka». + +Linnake oli vanha, suuria summia maksanut varustus, koko lailla +ränsistynyt, mutta sittenkin asemansa ja kokonsa puolesta valtava. +Sen vihreät maavallit ja vallinsarvet, jotka olivat jonkun matkan +päässä joen uomasta ja sulkivat varustuksen joka puolelta, vallitsivat +oikealla kokonaan joen ja sen uoman kauas näkyvää laaksoa, +vasemmalla rautatiesiltaa ja ratalinjaa, joka kulki linnoituksesta +linnakkeeseen, sekä avaraa, alastonta lakeutta toiseen, sumussa +häämöttävään linnakkeeseen saakka. Rintasuojuksen alla upposivat sen +seinämän juuresta lähtevät alastomat, kuolonsynkät tiilimuurit syviin +hautoihin. Nämä aukottomat, punaisenruskeat muurit, joiden hartioille +oli sälytetty säännöllinen maakerros, piirsivät kenttiin jyrkkiä +murtoviivoja. + +Linnakkeen sisälle oli jotakuinkin äskettäin rakennettu tukeva, +korkea muuri, joka jakoi sen kahteen osaan. Toisessa, joen ja +peltojen puolella olevassa, olivat holvikomerot, jonne oli sijoitettu +linnoituksen ampuma-aseet, sotamiesten huoneet ja upseerien asunnot; +toista, Zasiekiin päin olevaa, käytettiin vankilana. Tämän linnakkeen +tykistö oli vankka ja uusinta mallia, mutta se pysytteli kuten +ennenkin piilossa muuratuissa komeroissa, kidat ampuma-aukkoon päin +käännettyinä. Sotamiesten asumukset olivat samoissa holvikomeroiden +jylhissä huoneissa. Upseereille oli rakennettu kevyitä puutalosia, +jotka nojasivat takaseinällään linnakkeen poikki kulkevaan jakomuuriin. +Ne olivat todellisia hökkeleitä kapeine, kylmine, viheliäisine +huoneineen. Ikkunat olivat kivillä lasketulle sisäpihalle päin, +vastapäätä valliholvin puoliympyräisiä, aivan kuin raskaana taakkana +painavan maakerroksen litistämiä ikkunoita. + +Linnakkeessa asui vain muutamia naimattomia upseereja, ja nämäkin vain +nimellisesti. Nämä upseerit olivat yksinomaan jonkin hairahduksen +tehnyttä väkeä, ja he saivat nyt täällä sovittaa virheitään, mikä +mitäkin. Kukin heistä piti tointaan ja oleskeluaan linnakkeessa +ohimenevänä karkotuksena. Vain Piotr Rozlucki oli poikkeus. Hän oli +asettunut tänne pysyväisesti. Tähän pysyvään maanpaossa olemiseen oli +hänellä useita syitä. Virkaan liittyvä syy oli, että hänelle uskottu +maanalaisten käytävien ja tiehyeiden rakennustöiden valvonta vaati +hänen alituista läsnäoloaan ja erikoisen huolellista tarkastamista +eikä sallinut mitään ajanhukkaa, mikä olisi ollut seurauksena ajelusta +edestakaisin. + +Jos tahtoi päästä linnoituksesta ja sitä ympäröivästä puisesta +kaupungintapaisesta »Mustaan kotkaan», tuli kävellä useita virstoja +jalkaisin, sitten ajaa vähän matkaa junalla asemalle, joka sekin oli +linnakkeesta verrattain kaukana. Yhtä epämukavaa oli ratsastaa joka +päivä työhön tahi ajaa kärryillä. Tämä oli Piotrille tärkein ulkonainen +aihe asua »Kotkassa». Varsinaiset syyt tähän päätökseen olivat +kuitenkin syvemmällä ja niitä oli runsaasti. + +Tultuaan tähän linnakkeeseen huomasi hän, että paikka sointui hyvin +hänen mielialaansa. Kun hänen asuntonsa oli linnakkeen pihalla, +sulkivat valliholvien seinät, — jotka oli keksinyt itse inhimillisen +paholaismahdin arkkitehti, oikea Macchiavelli, eikä suinkaan mikään +huono maallisten asiain tuntija —, hänet eroon maailmasta ja sen +vienoista viehätyksistä. Multa, joka paksuna kerroksena peitti +muuria, oli omiaan tukahuttamaan muistin. Elämä tämän joka puolelta +umpinaiseksi muuratun kuilun pohjalla ja sotamiesten puuhailun +tarkkaaminen teki helpommaksi kaiken tunneherkkyyden perinpohjaisen +hävittämisen. Kaikki miehet, joita Piotr näki, olivat sotamiehiä, +kookkaanpuoleisia poikia. He kaivoivat maata, puhdistivat aseita ja +kävivät harjoituksissa. Vapaahetkinään, velvollisuuksien kahleista +irtauduttuaan, he huvittelivat mittelemällä keskenään voimia jos +jollakin tavoin tai lauloivat renkutuksia. Määräaikoina he söivät +ryynilientä, limppua, kaalia ja laihoja lihapaloja ja joivat viinaa. +Määräaikoina he nukkuivat ja kuorsasivat, niin että koko linnake +raikui. Heidän ruokahalunsa, heidän unensa ja heidän työnsä oli vahvaa +kuin nämä muurit ja vallitukset. Ainoat naiset, joita siellä näki, +olivat sotamiesten yhteiset heilat. Milloin sotamiesten keskuuteen +levisi tauteja, olivat ne ankaria ja ilmeisiä, kuten syfilis ja +lavantauti. + +Piotr ryhtyi innokkaasti uuteen työhönsä. Hänen oli määrä täydentää +vastamiinoituskäytävien rakentamista, joiden suunnitelmassa oli otettu +kaikki mahdollisuudet huomioon. Näillä töillä, jotka hän suoritti hyvin +huolellisesti, teki hän »Mustan kotkan» linnakkeen jylhän kuuluisaksi +upseerimaailmassa. + +Maatessaan aivan yksin talviöinä luki hän taaskin paljon puolankielistä +kirjallisuutta. Mutta kirjoista hän ei löytänyt sitä hyisen kylmyyden +ja voiman henkeä, jota hän etsi. Kirjat tuntuivat hänestä nyt tyhjiltä +ja turhanpäiväisiltä, ne eivät voineet tarjota hänelle mitään paitsi +sieluttomia ohjeita. Niinpä hän siis jaettuaan väelle työt talviaamuina +tunsi olevansa maailmassa niin ypöyksin kuin yksin voi olla. Hänen oli +tapana mennä silloin kanuunakomeroihin, kammioihin, joissa äänettömät +tykit olivat, ja jäädä yksin niiden ääreen. Kylmin katsein tuijotti +hän niihin. Saattoipa hän myöskin tuntikausia silmäillä kapeista +ampumarei'istä kentille, avaroille taipaleille, jotka eivät olleet +kenenkään omia, matalille alangoille, joiden yli vihollinen olisi +joskus marssiva. Hyinen tuuli vihelteli komeroissa ja pieksi lunta +Piotrin kasvoihin. + +Hänellä oli ollut äskettäin lyhyt loma. Kun hän palasi takaisin, oli +hänen pakko tukahuttaa sisällään ulkomaailmasta tarttuneet muistot, +hempeät soinnut ja tuoksut. Hän pysytteli taas herkeämättä linnakkeen +sisäpuolella. Sotamiehiä kohtaan hän oli tyly ja vaati heiltä ankarasti +työtä. He katselivat häntä syrjäkatsein, silmissä salattu uhka. + +Kun hän lähti kävelylle, ei hän poistunut ylimmältä maapengermältä; +tätä ylintä reunustaa pitkin kulki hän koko linnakkeen ympäri. Sieltä +näkyi molempien jokien uoma kauas ulottuvalla lakeudella. Päävirran +avarat haarat avautuivat hänen katseelleen. Kaksivuotisen oleskelunsa +aikana Rozlucki oli perinpohjin perehtynyt ja eläytynyt päävirran +näköalaan. Sen näky muodostui vaikuttavaksi tekijäksi hänen sielussaan. +Hän tunsi joen sen talvisessa, jäisessä panssariasussa, tunsi sen, kun +se keväällä loi jääpeittonsa ja muuttui mahtavaksi luonnonvoimaksi, +tunsi sen kesäkuivan aikana, kun se laakana raskasmielisen puron +tavoin herui haarautumasta toiseeen. Hän seisoi kauan keväällä sen +tulvivien rantojen varsilla, kun se vei mukanaan hedelmällisimmät +ja rehevimmat mutakerrostumat, jotka se oli aikoinaan vuosisatojen +kuluessa tänne tuonut. Hän nousi veneeseen katsoakseen, miten +vastapäätä olevalle rannalle syntyi hietakumpu, jota vaivainen pajukko +verhosi. Päivät pitkät hän tarkasteli uneliaana näitä itsevaltaisia, +isännättömiä vesiä, jotka mielensä mukaan virtasivat vanhaa uomaansa. +Hän katseli katsomistaan tuon valtavan voiman kuvaa, joka vyöryi +tuntemattomiin etäisyyksiin, hävitti talonpoikien uutterasti muokkaamat +rannat ja kautta vuosisatojen katosi olemattomiin. Hän ei enää +vavahtanut nähdessään orjan, joka oli säilyttänyt ikivanhan hurjan +ajattelemattomuutensa, vallattomuutensa, mielettömän tapansa tuhlata +jättiläisvoimansa huonoon ja typerään. Jo ammoin katsoessaan rantojen +hiekkasärkkiä ja vetten kaunista, kirkasta päilyntää oli hän nähnyt +sielussaan unen, mielikuvitukseen oli kiteytynyt houkkamainen näky +ihmiskunnan ja Puolan lasinkirkkaasta tulevaisuudesta. + +Seisoessaan linnakkeen huipulla mykkänä ja liikkumattomana, silmät +kiintyneinä kaukaiseen vesivyöhön, uneksi hän usein silmät auki. Hän +oli työntekijä-sankari, joka loi tämän joen suulle kasaantuneesta +baltilaisesta hiekasta meren aaltojen voiman avulla lasipölkkyjä, +laattoja, seinämiä, kannattimia, tappeja, joka rakensi niistä seinät +reunustamaan Veikselin uomaa, työnsi sen aallot kulkemaan Tatralta +mereen saakka yhtä ainoaa ränniä myöten ja pani sen vesien suunnattoman +voiman pyörittämään miljoonia turbiineja avaran maan hyödyksi. +Hänen ajatuksissaan työskentelivät virran vyöryt koko Puolan kansan +hyväksi. Jättiläisvivut, joita liikuttavat vuorten korkeuksista, +laajoilta ylängöiltä ja alanteilta koottujen vesien paine, +kohottavat ruoppauskoneita, jotka siroittavat lähiseutujen pelloille +viljavaa liejua. Hiekasta on tullut arvokkain aarre, siitä saadaan +rakennusainetta kaikkeen: maanviljelijäin kauniisiin lasitaloihin, +joissa huonekalustoja esineet ovat lasista ja jotka ovat uuden, lasille +pohjautuvan taiteen värikkäitä tyyssijoja sekä samalla terveyden +tyyssijoja, niistä kun on hävitetty taudit, tulirokko, lavantauti, +pilkkukuume, isorokko. Suuret sähkökeskukset, joita Veiksel-joki +käyttää voimallaan, antavat valoaan kokonaisille maakunnille. Tuhannet +maanviljelyskoneet kyntävät ja muokkaavat maata, puivat, viskaavat +ja puhdistavat viljan. Lasilaatoilla katetut tiet ovat muuttaneet +kaukaisia valtateitä lehmuskujiksi. Viljan keskeltä hymyilevät somat +talot aurinkoa kohti. Eräät ovat taivaansinisiä, toiset punervia, +valkeita tai monivärisiä. Kaikki, mitä vain innoittuneen taiteilijan +mielikuvitus on luonut, kaikki, mitä neron salasopukoissa on syntynyt, +missä unelma on pukeutunut muotoon ja väriin, on kiteytynyt väreinä ja +kuvioina koristamaan lasisia hirsiä, taitekattoja, torneja, seinämiä, +ovia ja ikkunoita. Ihmisen toverit — hevonen, lehmä, lammas, sika, +koira ja siipikarja — oleskelevat lasirakennuksissa. + +Yksinäinen upseeri näki loppumattomiin tällaisia harhanäkyjä. + +Lomalta palattuaan sai Rozlucki kuulla, että siihen linnakkeen +puoliskoon, jonka muuri erotti puhtaasti sotilaallisesta osasta, oli +äskettäin tuotu siviilivankeja. Tähän saakka oli näissä komeroissa +pidetty vain sotilasvankeja. Koko tämä seikka oli salaperäisyyteen +verhoutunut. Sotilasosastossa ei kukaan tiennyt mitä rikoksellisia nämä +olivat, miksi heitä rangaistiin ja missä heidän vankikomeronsa oikein +olivat. Nämä vangit kuuluivat linnakkeen komentajan välittömään hoitoon +ja tykistövarusväen valvontaan. Tämä merkitsi sitä, että komendantin +määräämät vuorottelevat miehistöt vartioivat ikkunoita ja vallinsarvia +paljon ankarammin ja häikäilemättömämmin. Olennaisesti olivat nämä +vangit poliisi- ja santarmiviranomaisten huostassa. + +Kävelyretkillään valleilla näki Piotr »toisessa osassa», aukottomien +muurien reunustamassa, kivillä lasketussa alanteessa siviilihenkilöitä, +joita kävellytettiin ahtaalla pihalla. He tungeskelivat tuossa +kivionkalossa ajatuksiinsa vaipuneina, hiljaa ja rauhallisina, +ovella seisovien tykistösotilaiden ankarasti vartioimina. Rozlucki, +joka näki heidän liikkeensä, eleensä ja pakon synnyttämät tapansa, +tuli vakuutetuksi, että he eivät saaneet puhua keskenään enempää +kuin vartioivien sotamiestenkään kanssa. Heidän lukumäärästään ei +voinut päästä selville, kun uusia aina ilmestyi kävelylle. Piotr ei +tahtonut sitä keneltäkään kysyä, etenkään kun hän ei ollut hyvissä +väleissä komendantin kanssa. Tämä seikka ei kuulunut sitäpaitsi hänen +tehtäviensä piiriin ja herätti hänessä sen vuoksi semmoisenaan vähän +mielenkiintoa. + +Aluksi toi vankien näkeminen jonkinmoista vaihtelua hänen elämäänsä +linnakkeen yksitoikkoisuudessa. Kävelylle tuodut vangit olivat +uusia ihmisiä, aivan toisenlaisia kuin talonpojat univormuissaan. +Oli omituinen ristiriita heidän olemuksensa, heidän hermostuneiden +eleittensä ja mykän muurin välillä, joka oli suunniteltu iäti kestämään +ja torjumaan hyökkäykset. Kun Piotr Rozlucki kulki linnakkeen ympäri ja +näki kaukaa nämä ihmiset, tuntui hänestä aina ilkeältä, häntä ikäänkuin +puistatti. He herättivät hänessä aina saman tunteen kuin sairausilmiön +näkeminen terveessä ja vahvassa ihmisessä. He tuntuivat hänestä +oudoilta ja ihmeellisiltä kuten lavantauti tai isorokko, mutta samalla +myös sietämättömiltä kuten nuo taudit. Heillä oli omat vaikuttimensa +ja vaiheensa, he olivat omien lakiensa ja sääntöjensä alaisia ja +ilmestyivät aavistamatta linnakkeen todellisuuteen voimakkaan sairauden +tavoin. Rozlucki teki kauan huomioitaan, mutta kyllästyi niihin +viimein. Hän tottui vastahakoisesti vankeihin, kuten oli tottunut +muureihin, multavalleihin, tykkeihin, kaivantoihin ja maanalaisiin +käytäviin. Siihen oli etupäässä syynä se, että vangit tavallaan +häiritsivät hänen mietteitään ihmiskunnan tulevaisuuden kirkkaudesta. +Heidän vankeutensa osoitti ilmielävästi ja mitä vakuuttavimmin, että +Veikselin lasista uomaa koskevat haaveet olivat tyhjä ja hedelmätön +houre. + +Eräänä päivänä talvella ilmoitti linnakepatterin aliupseeri, jonka +välitön esimies Rozlucki oli, parrakas jättiläinen, ikämies, raaka +kuin pyöveli sotilaille ja erikoisen innokas palveluksessaan, että +hänellä oli hyvin tärkeätä kerrottavaa. Hän tuli sitä varten Rozluckin +yksityisasuntoon ja odotti kauan eteisessä, kunnes Piotr otti hänet +vastaan. Hämärsi jo, ja huoneissa oli pimeä. Piotr oli torkkunut ja +kuunteli kertomusta vuoteellaan maaten. Aliupseeri pyysi hiljaa, että +sotamiespalvelija lähetettäisiin jollekin asialle. Piotr suostui siihen +uskoen varmasti saavansa kuulla ilmiantoja sotamiehistä. + +Aliupseeri lähestyi pöytää ja pani sille paperipakan. Kysymykseen, mitä +siinä oli, hän vastasi alkaen salaperäisesti, hiljaa kuiskaten kertoa +ja työntäen samalla oikean käden keskisormella paperirahaläjää pöydän +keskelle. Rozlucki nousi vuoteeltaan, heitti takkinsa hartioilleen +ja katsahti seteleihin. Siinä oli useampia satoja ruplia seteleissä, +pari huolellisesti silitettyä sadanruplan seteliä ja noin tusina +pienempiä seteleitä huolellisesti pakkoihin sidottuina. Sotamies kertoi +laajasti ja epäselvästi eräästä poliisimiehestä, ystävyydestään häneen, +juomarahoista, juomingeista ja mellastuksesta ja lopuksi vangeista. + +Hänen sekavasta puheestaan kävi ilmi, että kysymyksessä oleva +poliisimies, Murlyk nimeltään, oli jo jonkun aikaa koettanut lahjoa +ilmiantajaa, aliupseeri Berezkovia, juottanut hänet juovuksiin +kalliilla viinaryypyillä ja uskomattoman makeilla likööreillä, +tuhlannut rahaa ostamalla hänelle kallisarvoisia lahjoja ja viimein +hankkinut hänelle mitä kauneimmat ilotytöt. Berezkov ei ollut pitkään +aikaan voinut ymmärtää, miksi Murlyk näin teki, mistä hän sai niin +suuria summia ja miten tämä kaikki kävi päinsä. Vähääkään aavistamatta +mitään hän lankesi ja vyörytti kauhean synnin sielulleen. Hän ei +voinut vastustaa kiusausta. Nyt hän tunnusti aivan kuin Jumalan +kasvojen edessä, että hän oli remunnut yökaudet Murlykin kanssa. Hän +oli tuontuostakin pujahtanut varkain linnakkeesta kaupunkiin, kun +juuri hänellä oli hallussaan portin avain, tavannut siellä Murlykin +Süssmannin hotellissa ja ottanut kauhean syntitaakan omalletunnolleen. +Murlyk hankki aina Varsovasta saakka tyttöjä ja jätti heidät yksin +hänen kanssaan. Mitä kaikkea siellä olikaan — mitä ruokia, mitä juomia! + +Piotr katkaisi yhä uudistuvan kertomuksen kysymällä: »Mitä tekemistä +on rahoilla, jotka ovat pöydällä?» Kävi ilmi, että rahat olivat +Murlykin. Hän antoi rahaa niin paljon kuin halusi häneltä ottaa. Jos +tahtoi viisikymmentä ruplaa, niin hän antoi viisikymmentä. Jos teki +mieli saada sata ruplaa, niin hän antoi sata. Hän meni ulos, etsi, +puheli juutalaisten kanssa, huusi, melusi — ja toi lopuksi niin paljon +kuin oli pyydetty. Neideille oli maksettava runsaasti... He olivat +äärettömän kauniita, tavattoman hienosti puettuja, puku silkkiä ja +hienot alusvaatteet. Kun jo kerran oli vajonnut syntiin, niin oli +siinä pysyttävä... Murlyk alkoi ehdottaa ikuisen ystävyyssiteen +solmimista, suuteli, joi joka ilta veljenmaljat ja vannoi uskollisuutta +hautaan asti. Hän saattoi vuodattaa kaihoisia kyyneleitä puhuessaan +ystävyydestään. Kukapa ei olisi häntä uskonut, jos näki silloin sen +miehen! Berezkov uskoi häneen, sillä Murlyk on viisas, ovela mies, joka +tietää kaikki. Jokaiseen asiaan on tällä miehellä vastaus. Iskariot, +kirottu Juudas! + +Piotr kysyi taaskin missä yhteydessä rahat olivat asian kanssa. +Aliupseeri huokasi syvään, nousi pystyyn ja teki kunniaa. Kovalla +äänellä ilmiantoi hän itsensä Rozluckille ja sanoi saaneensa nämä rahat +Murlykilta — petoksesta. + +— Millaisesta petoksesta? + +— Valanrikkomisesta. + +— Mitä sinun oli kavallettava? + +— Linnakkeen toisessa osassa on vankeja... + +— Mitä vankeja? + +— Rikoksellisia, jotka ovat nousseet Jumalaa ja hallitsijaa vastaan, +kaikenlaisia juutalaisia ja kapinallisia koiria, kaikki hirteen tai +pakkotyöhön tuomittuja. + +— Mistä sen tiedät? + +— Murlykiltä. Tämä kamala Juudas on ottanut rahat noiden kapinallisten +perheiltä juutalaisten kautta ja heittelee rahoja menemään. Vasta eilen +tuli asia ilmi. + +— Miten se tuli ilmi? + +Joimme taas hirveästi Süssmannilla, ja neitosia oli taaskin läsnä, +mutta toisenlaisia — oikeita, hienoja naisia. Myöhään yöllä oli eräs +heistä minun kanssani. Hän alkoi rukoilla minua vangittujen puolesta. + +— Mitenkä? Mitä rukoilla? + +— Tavattoman ystävällisesti hän kohteli minua, ihmeen hellästi. +Antakoon armollinen Jumala anteeksi! Hän pyysi vain yhtä: ei muuta kuin +että tänä yönä jättäisin sulkematta portin, joka erottaa linnakkeen +toisen puolen meidän tykistöosastamme, Vain sitä! + +— Mitä hyötyä siitä olisi kapinallisille? + +— Ensiksi tuli minunkin mieleeni sama asia: Typerä tyttö, ajattelin. +Mitä ne lurjukset siitä kostuisivat, että pääsisivät toisesta +osasta tänne! Täällä niinkuin sielläkin olisi vain komerot, muurit +ympärillä, joka portilla vahti, vallihautojen takana vahdit. Vallilta, +ajattelin, ette juutalaispakanat hyppää alas, koska murskaatte +pääkallonne ennenkuin lennätte vallihautaan, vaikkakin pääsisitte +kiipeämään vallille hiljaa kuin hiiret. Silloin ilmoitti Murlyk minulle +aamupuoleen salaisuuden. Hän alkoi rupattaa korvaani, että se muka on +kapinallisten asia, miten he meidän puoleltamme pääsevät ulos. Minun +asiani olisi vain jättää portti yöksi sulkematta, sulkea se vasta +aamulla varhain ja ripustaa avain kuten muulloinkin kansliaan. Hänen, +Murlykin, asia olisi antaa kapinallisille silkkiset tikapuut. Ne hän +antaisi jo päivällä. Samalla hän antoi minulle viimeisen läjän rahaa. + +— Miksi tulet minun luokseni? — kysyi Rozlucki. + +— Tulen esimieheni luokse, päällystöni luo. Tunnustan, että +olen osallinen petokseen, että eilen ollessani juovuksissa ja +huikentelevalla päällä otin vastaan ison rahasumman auttaakseni +rikolliset pakoon. Tunnustan kaiken kuin Jumalan edessä. Rahat annan +takaisin. Ilmiannan itseni ja jään odottamaan rangaistusta. + +Oli tullut aivan pimeä aliupseerin ripityksen aikana. Piotr Rozlucki +seisoi Berezkovia vastapäätä ja katseli hänen tummaa hahmoansa. Hän +vaikeni. Toinen odotti seisten. Seuraavat hetket tuntuivat pitkiltä. +Piotr kysyi: + +— Rikos oli siis suunniteltu tänään toimeenpantavaksi? + +— Niin. + +— Mihin aikaan? + +— Kello yksitoista illalla. + +— Onko Murlykin tapana olla öisin linnakkeen toisessa osassa? + +— Ei. Hän ei ole siellä milloinkaan öisin. + +— Missä ovat vankilaosaston portin avaimet? + +— Ne ovat minulla. + +— Etkö ole vielä sulkenut sitä porttia? + +— En. + +— Mihin aikaan tavallisesti viet avaimet kansliaan, kun olet sulkenut +portin? + +— Kello yhdeksän. + +— Anna tänne avaimet! + +Berezkov otti avaimet taskustaan ja antoi ne upseerille. Rozlucki +heitti avaimet rahaläjälle. Hän kysyi yhä jylhemmällä äänellä: + +— Onko Murlyk sanonut sinulle, aikovatko vain kapinalliset paeta, vaiko +myös muut? + +— Vain kapinalliset, sillä muita ei olekaan holvikomeroissa. + +— Tietääkö salaliitosta kukaan muu kuin Murlyk, sinä ja tuo neiti, +jonka kanssa olit yöllä? + +— Ei. + +— Tiedätkö vielä jotain tästä asiasta? Salaatko jotain? + +— Olen ilmaissut kaiken. + +— Pysy totuudessa, sillä leikki on kaukana. + +— Minä pysyn totuudessa. + +— Minä vangitsen sinut. + +— Olen valmis. + +— Sinun on tästä hetkestä lähtien oltava vaiti. Minä kiellän sinua +päästämästä ääntäkään suustasi ankaran rangaistuksen uhalla. Vasta +oikeudessa saat puhua. + +— Tottelen. + +— Jos ennen aikoja päästät sanankaan suustasi, puikahtaa käsistäni +pettäjä Murlyk ja tuo neiti. Nyt — mars minun perästäni! + +He menivät pihalle. Piotr edellä, Berezkov hänen jälessään. He kulkivat +tykistön holvikomeroiden ohi. + +Vallinsarven kohdalla, missä linnakkeen paksuimmat muurit yhtyivät +ja missä oli rangaistavien sotamiesten vankilakoppi, niinkutsuttu +»pimeä», joka tällä kertaa oli tyhjä, avasi Piotr Rozlucki oven, käski +Berezkovin mennä sisään ja sulki oven hänen jälestään. Avaimen hän +pisti taskuunsa. + +Hän palasi huoneeseensa takaisin. Hän laski pöydällä olevat rahat. +Niitä oli viisisataa kuusikymmentä ruplaa. Sotamiespalvelija oli pannut +uuniin mäntyhalkoja. Iloinen valkea valaisi pimeää huonetta. Kauniita +kipunoita putoili räiskyen. Piotr istuutui tuolille tulen ääreen ja +lämmitteli kodikkaassa valossa. Kun ensimmäiset halot olivat palaneet, +toi sotamies uusia puita, mutta upseeri ei antanut panna niitä uuniin. +Hän käski palvelijan mennä nukkumaan, jota käskyä mies viivyttelemättä +kiireesti noudatti. Pian kuului lautaseinän takaa väkevää kuorsaamista. + +Tavanmukainen öinen hiljaisuus vallitsi linnakkeessa. Ikkunaruuduille +satoi hiljaa rapisten hyistä lunta. Tuuli vinkui ja näytti +väijyskelevän talon nurkissa. Aika kului. Piotr otti vihdoin esiin +kellonsa ja katseli kimmeltävän hiilloksen valossa, paljonko kello +oli. Hän ihmetteli, että se jo oli paljon yli kymmenen. Hän oikaisihe +ja nousi paikaltaan. Sitten hän pisti taskuunsa ladatun revolverin +ja lähti hiljaa asunnostaan. Hän meni sotilaitten komeroiden luo ja +kuuli lujasti lukittujen ovien ohi kulkiessaan äänekästä kuorsaamista. +Linnake oli kuin kuolleiden valtakunta. Ketään ei näkynyt. Tuuli +oli pihalle tuiskuttanut valkeita kinoksia. Taivas oli synkkä, yö +myrskyinen. + +Rozlucki lähestyi porttia, joka johti vankilan puolelle, piilottautui +muurinkomeroon, työnsi kädet hihoihin ja odotti. Hänen väsynyttä +ruumistaan vavahutteli tuontuostakin väristys. Kaukaa kuului veturin +vihellys ja junan tärinä jäisellä maankamaralla autiossa yössä. +Sitten oli taas hiljaista. Tuuli tuntui ryömivän linnakkeen rinteitä +ja vakoilevana väijyvän rintasuojuksen palteilla. Kuivat, ylhäältä +riippuvat rikkaruohot saivat aikaan hiljaisen kahinan, joka oli kuin +säikähtyneen salaliittolaisjoukon kuiskailua. + +Äkkiä kahina muuttui kovemmaksi ja kasvoi. Upseeri kuulosti taas. +Mutta ääni haihtui yöhön, hävisi haikean huokauksen tavoin. Piotrin +päätä askarrutti ajatus, millä tavoin valtiorikoksesta tuomitut +voisivat päästä pois kammioistaan... Kuka päästäisi heidät?... Olisiko +tuolla Murlykilla toisessakin osassa keinoja ja teitä?... Taas kuului +huokauksen tapainen pimeydestä, tuulenpuuska, rikkaruohojen kahinaa — +ja kaikki vaikeni. + +Hetken hiljaisuus. Sitten pimeään tottuneet silmät havaitsivat +pääportin hitaasti liikahtavan ja liukuvan esiripun tavoin siirtyvän +oikealle. Toinen tuulenpuuska hulmahti. Huokuvien rintojen lämmin +henkäys lämmitti pimeää aukeata. Tulijat kulkivat hiljaa, niin +äärettömän hiljaa kuin he olisivat haamuja, joita myrskytuuli +liehutteli. Kun he olivat astuneet porttikynnyksen yli, jäivät he +liikkumattomina seisomaan. Rozlucki astui esiin muurinsyvennyksestä +ja katkaisi heiltä tien. Hän sulki kevyesti portin, kiinnitti salvan +hakaan, pani siihen jättiläislukon ja kiersi avaimella kiinni. Sitten +hän työnsi toisen vielä suuremman salvan eteen. + +Tummat olennot, kuumeiset varjot kokoontuivat hänen ympärilleen +sykkivien sydämien piiriksi. He tuijottivat häneen puolisokeina, he +tuijottivat kuin pimeän yön katse. He olivat vaiti. Hän laski heidän +lukumääränsä koskettamalla kädellään heidän päitään, hartioitaan ja +vartalojaan. + +Kun hän oli saanut heidät lasketuksi, työnsi hän kaikki takaisin +molemmilla käsillään, vetäytyi taakse päin ja komensi lyhyesti: + +— Seuratkaa! + +He astuivat kuuliaisina pehmeiden, löyhien lumikinosten poikki. +Upseeri kulki lyhyitä ulkorappuja eteisen kautta asuntoonsa ja +jätti pakolaisjoukon ulos. Tuokion hän kuunteli sotamiespalvelijan +kuorsaamista. Sitten hän otti rahat pöydältä ja tärkeimmät paperit +kirjoituspöydältään ja piilotti salalyhdyn viittansa alle. + +Berezkovilta saamansa portin ja vankilan avaimet hän heitti pöydälle +ja otti sijaan avaimen, jolla päästiin erääseen valliholveissa olevaan +saliin. Sitten hän meni pihalle ja kulki sanaakaan sanomatta mustan +joukon etunenässä. Hän pysähtyi erään raudoitetun oven eteen, joka +oli tehty keskiseinän pimeään muuriin. Hän avasi oven avaimella, joka +hänellä oli mukanaan, ja antoi karkureille ankaran käskyn mennä sisään. + +Kun kaikki olivat astuneet kynnyksen yli, sulki hän oven sisäpuolelta. +Hän otti nopeasti esiin salalyhdyn, sytytti sen ja katseli +seuralaisiaan kasvoihin, jotka nyt vasta kauhukseen huomasivat hänen +upseerinunivormunsa. Ne olivat katkeroituneita, laihoja, parroittuneita +kasvoja. Kiiluvissa silmissä loisti hehkuvan tuhan tavoin epätoivo +ja vapauden jano. Seisoessaan yksinäisen upseerin ympärillä he +neuvottelivat katseillaan, olisiko heidän hyökättävä hänen kimppuunsa +ja kuristettava kourillaan, ryöstettävä häneltä avain ja paettava +avoimesta ovesta vai mitä olisi tehtävä. Tällä välin Rozlucki avasi +rauhallisena eräänlaisen puukaapin, johon oli pantu riviin lapioita, +kihveleitä, kuokkia ja rautakankia. Hän käski heidän ottaa nämä +mukaansa, kukin eri aseen. Kun kullakin karkurilla oli kädessään lapio +tai kuokka, siirsi Piotr pois raskaan kannen tiilipermannon keskeltä. +Valaisten lyhdyllä hän alkoi laskeutua aukon seinään kiinnitettyjä +rautatikapuiden astuimia alas. Tämä aukko oli muurien ympäröimä kuin +kaivo. Päästyään alas hän huusi: + +— Seuratkaa! + +Vangit, joilla ei ollut mitään menettämisen tai voittamisen +mahdollisuutta, kuiskailivat jotain toisilleen ja seurasivat perätysten +upseerin esimerkkiä. Kuin mustat kissat pujahtivat he lepattavassa +lyhdyn valossa maanalaisen käytävän tiilivaipan alle. He eivät +tienneet, mikä heitä odotti ja minne oli matka, mutta he kulkivat +mielellään heittäytyäkseen toivon varaan. + +Kun Rozlucki oli laskeutunut kuusikymmentä jalkaa miinakaivantoon, +pysähtyi hän rakennuttamansa miinoitustiehyeen alemman kerroksen +pääkäytävän aukon eteen. Aukon holvi oli muurattu tiilestä. Seuraavassa +tuokiossa katosi Piotrin lyhty maanalaiseen käytävään. Tämä +käytävä, jolla oli ranskalainen nimi »Poterne», vei holvikomeroista +ulkomiinoille ja kulki vallituksen muuratun perustan, koko +linnanpalteen ja uloimman vallihaudan alla suunnilleen viidenkymmenen +jalan syvyydessä. + +Pakolaiset menivät pelkäämättä sisälle ja kulkivat miinakäytävän +alemman kerroksen poikkikäytävään saakka, joka kulki yhdensuuntaisesti +linnakkeen muurien kanssa. Sieltä, missä »Poterne» yhtyi +vastapalteenkäytävään, kulkivat portaat miinatiehyeen ylempään +kerrokseen, joka oli kolmekymmentä jalkaa korkeammalla kuin edellinen. +Rozlucki vei vangit tähän yläkerrokseen, valaisten tietä lyhdyllään. +Erään pääkäytävän kautta, jotka kaikki olivat kokonaan tiilestä +muurattuja, kulkivat he eteenpäin. Käytävä oli kuiva ja verrattain +ilmava, vaikkakin paikoittain sietämätön ummehtuneisuus tukahdutti +hengityksen. Niin etenivät he noin kolmekymmentä syltä linnakkeen +palteilta. Eräässä kohdassa, missä käytävät tekivät jyrkkiä käänteitä, +oli aukko, jossa ei ollut muurivaippaa. Se vei kokonaiseen sikermään +toisluokkaisia käytäviä, jotka tuskin olivat viisi jalkaa korkeat +ja kolme jalkaa leveät. Nämä käytävät olivat laudoitetut puulla, +n.s. hollantilaisilla kehyksillä, jotka oli tehty seitsentuumaisista +laudoista. Ilma oli täällä kylmää ja omituisen kirpeän hajun +kyllästyttämää. Kuljettiin kuin pitkässä laatikossa. Molemmin puolin +puuseiniä oli pienoja, jotka pitivät kehystä koossa. Syvään kumarassa, +perätysten ryömien antoivat vangit käsien viiltää pitkin näitä pienoja, +jotka olivat kuin rappusten kaidepuut. + +Täälläkin oli useita lahdekkeita seinissä. Ne olivat komeroita, jotka +nekin oli laudoitettu ja joiden sisään oli tehty pieniä kaivoja, joihin +käytävän permannon alla olevia kanaaleja ja rännejä myöten kulki +käytävistä pohjavettä. Toisissa oli puusepän ja porausvälineitä. Vesi +tippui säännöllisessä tahdissa maanalaisen holvin hiljaisuudessa, mikä +kuului kaukaisilta säännöllisiltä askeleilta. + +Miinan toisella puolen sattuivat vankien jalat lakkaamatta +kolmikulmaiseen kouruun, joka oli tehty sinne, jotta sytytin voitaisiin +suojella kosteudelta. + +Mitä syvemmälle tunkeuduttiin, sitä kylmemmäksi kävi ilma, joka samalla +oli yhä enemmän pohjakaasujen ja hengityksen pilaamaa. Kun he kulkivat +tuuletusputkien ohi, kävi heikko tuulenhenki; mutta mitä syvemmälle +tultiin, sitä vähemmin tuntui ilman liikahtelu. Hengitys salpautui yhä +useammin. Oli vaikea kuulla ja tuli pahoinvointiseksi. + +Kun tätä maanalaista käytävää oli kulettu suunnilleen viisikymmentä +syltä, huomasi Rozlucki olevansa paikalla, josta lähti haarautumia +vastakkaisiin suuntiin. Savessa juokseva kouru ulottui vielä jonkun +matkaa kauemmas; aivan sen päässä oli vielä leveähkö komero, joka +muodosti päälinjan kanssa ikäänkuin ristin haarat. Nämä komerot olivat +vähän syvemmällä kuin koko käytävä ja nekin olivat hollantilaisilla +kehyksillä laudoitetut. Tämä oli se paikka, jonne tarpeen vaatiessa +pantiin neljänkymmenen puudan ruutipanoksia sisältäviä arkkuja tahi +n.s. räjähdyssarvia. Nyt komerot olivat tyhjinä, sillä niiden tehtävä +alkoi vasta sitten, kun vihollisen miinalaitteet räjähtivät. + +Piotr Rozlucki astui yhteen näistä kamareista, heilutti lyhtyä +ja näytti tätä paikkaa kahdelle vangille, jotka seurasivat hänen +kintereillään. Sitten hän poistui sivukomeroon, johon oli varastoitu +työkaluja, ja käski näiden kahden pakolaisen mennä käytävän haaraan. +Ilmaa siellä tuskin oli enää, sillä käytävä päättyi aukottomaan +seinään. Haisi mädäntyneille munille. + +Upseeri käski toisen ottaa käteensä rautakangen, toisen taas lapion. +Näillä työkaluilla tuli heidän purkaa laudoitus, joka kannatti maata +sivulta. + +Molemmat kohottivat lautoja, kiskoivat irti uurteista ja riuhdottuaan +niitä kauan saivat ne irtautumaan. Savea varisi heidän päällensä, ja +he seisoivat polvia myöten savessa. Toisen tuli iskeä kankensa saveen, +toisen taas luoda se lapiollaan pois. Kolmannen, joka seisoi lähinnä, +tuli lapioida irtautunut multa niin kauas kuin mahdollista käytävään. +Siitä tuli pakolaisten, jotka olivat asettuneet melkoisten välimatkojen +päähän, lakaista irtautunut multa yhä kauemmas pitkin käytävän lattiaa. + +Työ sujui hyvin nopeaan, siinä oli raivokasta vauhtia, taitavuutta ja +suurta asiantuntemusta. Kuului irtautuvien möhkäleiden kovaa kolinaa, +niiden luontia lapioilla ja kuokilla ja läähättävää hengitystä. +Helpottaakseen työtään ryömivät ne polvillaan, joiden tuli viedä +multa käytävään. He olivat vetäneet paitansa ulos housuista ja +kantoivat siinä savea, rientäen kuumeisen kiireisesti edestakaisin. +Heidän työnsä oli järjestynyt ilman komentoa jauhanut olosuhteisiin +parhaiten soveltuvan muodon. Muutamat juoksivat polvillaan täyttä +laukkaa eteenpäin kuin hurjistuneet eläimet, toiset nelinkontan pitäen +hampaissaan paitaa, joka kuljetti multaa, toiset taas lapioivat pois +maata ollen luokiksi kumartuneina. Ne kaksi, jotka kalvoivat edessä, +näyttivät mielipuolilta. Heidän liikkeensä olivat nopeat ja hillittömät +ja muistuttivat ankaran taudin nykäyksiä. Salamannopeasti iskivät +työkalut saviseen maahan, ja jokainen isku näytti tunkeutuvan kirotun +kamaran perustukseen asti. He ähkivät ja valittivat, ulvoivat ja +kirosivat kaameasti nyyhkyttäen. Tässä yön hämärässä näytti siltä kuin +he takoutuisivat päineen maan pimeyteen ja pureutuisivat siihen kiinni +hampaittensa koko voimalla. + +Vastapäätä olevaan komeroon ryöminyt mies heitti polvillaan ollen +savikimpaleita taakseen. Piotr katseli häntä lyhdyn valossa, joka +huonon ilman vuoksi tuskin paloi. Mies oli juutalainen, nuori, +vaikkakin tavattoman laihtunut ja huonon näköinen, kasvot pitkän parran +peittämät. Upseeri kysyi häneltä puolaksi: + +— Mikä sinä olet miehiäsi? + +Keskeyttämättä työtään hetkeksikään nosti mies katseensa ja vastasi +raskaasti hengittäen, outo tuska väristen hymyssä: + +— Olen juutalainen. + +— Mistä syystä olet ollut täällä? + +— Kapinasta. + +— Ketä vastaan? + +— Väkivaltaa vastaan. + +— Mitä sitten olet tehnyt? + +— Olen taistellut... + +— Miten? + +— Miten olen voinut. + +— Minkä puolesta? + +— Juutalaisten kärsimän kaksikymmenvuosisataisen sorron poistamiseksi. + +— Eikö sinun heimosi sitten sorra ketään? + +— Sortaa. + +— Siis tahtoisit suurempaa sortamisvapautta? + +— Ei, minä olen taistellut sorrettujen puolesta. + +— Taistelusi on siis tämä pako? + +— Niin, taisteluni on tämä pako. + +Nuori juutalainen väänteli käsiään. Näytti siltä kuin nämä sanat +olisivat vieneet hänen viimeiset voimansa. Viskoen multaa lakkaamatta, +yhä nopeammin ja samalla yhä hullunkurisemmin, hän horjahti äkkiä. +Lapio putosi hänen kädestään, ruumis retkahti seinälaudoitusta vasten, +sitten hän vaipui pyörtyneenä maahan. Seuraava mies, joka teki työtä +hänen vieressään, tarttui häneen Piotrin viittauksesta ja laahasi +hänet, työntäen muut tieltä, käytävän päähän, venttiilin luokse. +Pyörtyneen päähän ja rinnalle valettiin vettä pienestä kaivosta, +saappaat vedettiin hänen jaloistaan ja ne kostutettiin märällä +rievulla. Piotr löysi komerostaan etikkapulloja, joita pidettiin siinä +miinakäytävissä sattunen sairaustapauksien varalta. Hän käski viedä +pullon pyörtyneen juutalaisen luokse, hieroa hänen ohimoitaan etikalla +ja kostuttaa hänen kieltään. + +Juutalaisen paikan täytti heti toinen työntekijä. Hän oli hiukan +kolmannellakymmenennellä oleva punervapartainen ja piirteiltään +harvinaisen kaunis mies, komeaa puolalaista tyyppiä. Nuorukaisen parta +ja tukka olivat kasvaneet vankeudessa pitkiksi. Hänen kasvonsa olivat +vankilakomerossa tulleet kalpeiksi, mutta myös entistään henkevämmiksi. +Rozlucki katseli häntä iloisen uteliaasti, kyllästymättä ja +hurmaantuneena. Tämän sankarin jokainen liike, hänen tapansa heiluttaa +lapiota oli jalon kaunista. Nuori pakolainen teki työtään vimmatusti +ja heitti mullan tavattoman kauas lapiollaan. Hänen pitkät hiuksensa +lakaisivat savikokkareita, joita toverit salakäytävän päässä heittivät +yhä kauemmas. Upseeri valaisi leikillään lyhdyllä tämän vangin kasvoja. + +— Te kiiruhdatte, herra, hyvin intohimoisesti vapauteen. Tästä +voimainponnistuksesta te vielä näännytte. + +— Vapauteen on riennettävä intohimoisesti. + +— Aivan päinvastoin. Tunneli siihen on rakennettava hyvin hitaasti, +askel askeleelta, tuuma tuumalta, matemaattisen tarkasti ja loogillisen +järkevästi. + +Nuori vanki katsahti Piotriin, ja hänen syvässä katseessaan kuvastui +halveksunta ja inho. Jalo ylpeys loisti hänen otsaltaan kuin kypärän +töyhtö. Hän keskeytti hetkeksi työnsä ja kysyi ivaa uhkuen: + +— Kuka te olette? + +— Olen päällikkönne, pakolaiset. + +— Koska te olette meidän mukanamme, niin tekin olette pakolainen, +päällikkö. + +— Olen teidän upseerinne, sotilaat, jotka taistelette pakenemalla. + +Nuori vanki työnsi lapion maahan. Hän kumarsi, kääntyi ja läksi +kulkemaan takaisin muurattuihin käytäviin päin, mistä oli tullut. + +Rozlucki huusi hänelle: + +— Paikallenne! Tapio käteen! Työhön! + +Punatukkainen kääntyi, epäröi ja palasi taas paikalleen. Hän tarttui +jälleen lapioon. Ennenkuin hän kuitenkaan jatkoi työtään, katsoi hän +Piotriin sanomattoman uhmaavasti. Hänen alistuvassa ja katkerassa +työssään oli enemmän ylpeyttä kuin päällikön miekanliikahteluissa. + +Molemmat kaivajat, jotka lakkaamatta heittivät käytävän yläpäähän +kovertamastaan luolasta savimöhkäleitä, liikkuivat tässä onkalossa +raivokkaasti näyttäen kahdelta järjettömältä, mustalta mäyräkoiralta. +Heidän takanaan sarvikammioissa kasvoi savivuori yhä korkeammaksi +punatukkaisen nuorukaisen uupumattomasta ponnistuksesta huolimatta. +Keltainen maa näytti pimeässä kuohuvan ja porisevan kuin vesi +lähteessä. Käytävästä linnalleen suunnalta kuului kauas heitettyjen +möhkäleiden tömähtely. Ilma oli käynyt jo niin huonoksi että lyhdyn +valo alkoi sammua. + +Rozluckin koko ruumis tuntui kuumalta, valtimo tykytti kiivaasti, +ja särky hänen päässään yltyi yhä raivoisammaksi. Hänen konissaan +humisi ikäänkuin olisi kuulunut sähkökellojen soitto ja tärisevän +junan kumina. Kaikki pyöri hänen silmissään. Hänestä näytti siltä kuin +olisivat nuo ihmiset, jotka hän näki lyhdyn himmeässä tuikkeessa, +siirtyneet yhä kauemmas. Yhä epäselvempänä kumahteli hänen korviinsa +työn tömähtely. Maaseinämastä käytävälle lohkaistu multa, joka luotiin +käytäviä pitkin pois tieltä, putosi yhä hiljemmin ja aivan kuin paksun +seinän takana tyhjään. Piotria oksennutti ja hän huomasi jalkojensa +horjahtelevan. + +— Kiiruhtakaa! — huusi hän kohottaen lyhtyä korkeammalle. + +Hänen oma äänensä hämmästytti häntä. Oli kuin se olisi pudonnut hyvin +korkealta jonnekin kallion halkeamaan. + +— Kestääkö vielä kauan? — vaikeroi ääni hänen edessään tai hänen +takanaan. + +— Kiiruhtakaa! — huusi hän kaikin voimin. + +— Kestääkö vielä kauan? — kysyi sama ääni. + +— Kuka puhuu? + +— Minä puhun, minä, kaivaja. + +— Työhön! + +— Koko viheliäisen elämäni minä olen tehnyt työtä! Aina seisoo joku +takanani ja huutaa minulle kuin koiralle: "Työhön! Nopeammin!" + +— Tapio käteen! + +— Kaivakaa itse! Minä olen näännyksissä. + +— Samoin minä, — sanoi toinen. + +— Kun on näännyttävä, niin näännytään... + +— Nääntyköön maailma! + +Lyhty sammui. Piotr nojasi hartioillaan seinään ja uinaili. Hänestä +tuntui kuin olisi hänen olkapäänsä nojannut Tatjanan olkapäätä vasten. +He kulkivat Pariisin pimeällä kadulla jonnekin hyvin kauas. Pariisin +kevätsade tihkui, katu kimmelsi. Tatjana painoi lumoavan poskensa hänen +olkapäälleen eikä tahtonut enää irtautua hänestä. Punaiset huulet +avautuivat, ja valkeat hampaat hymyilivät lemmenhymyään... + +Joku voihki, joku pyysi apua. Mistä se tuli? Piotr kumartui ja vaipui +polvilleen heräten kauhukseen todellisuuteen: Tania oli jo kauan ollut +olemattomissa. Hän oli jo ammoin lahonnut tuohon läpitunkemattomaan, +pahanhajuiseen saveen. + +Piotrin kädet sattuivat kosteaan saveen, sitten jonkun päähän. Hän +kohotti käsillään päätä ja muisti, että kaivosmyrkytyksessä potilas on +pidettävä istuvassa asennossa, että hänen päänsä on nostettava pystyyn. +Hän alkoi kiskoa ylös tätä päätä, mutta kaatui itse saviläjään, joka +tuntui untuvanpehmeältä. Saviläjän takaa kuului röhinää ja läähättävää +puuhailua. Piotr ryömi nelinkontan kaivettuun onkaloon. Hän kiipesi +maassa makaavien kaivajien ruumiitten yli ja hapuili käsillään +rautakankea. Polvillaan ollen alkoi hän iskeä saveen ja porata ympyrää. +Hänen aivojensa viimeinen ajatus saneli hänelle tämän. Sen ainoan +seikan hän vielä tiesi, että tasangon pinta tuli tällä kohdalla pian +vastaan ja maankamara puhkeaisi. + +Aukosta, jonka hän sai kangella tehdyksi, virtasi sisään yöilman +siunattu, virkistävä tuulahdus. Hän iski vielä kerran kangella kaikin +voimin, ja kanki upposi tyhjään. Silloin hän kumartui kohottamaan +lähinnä olevaa kaivajaa kainalon alta pystyyn, laahasi hänet seinän +viereen ja pisti hänen päänsä aukkoon. Mies veti sisäänsä ilmaa täysin +rinnoin, näytti juovan sitä koko ruumiillaan, imi sitä kyllästymättä. +Hän kääntyi pian omin voimin ja alkoi kourillaan, kyynäspäillään, +koko ruumiillaan työntää maata syrjään aukon ympäriltä. Kun aukko oli +valmis, huomasi hän takanaan tainnoksissa olevan toverinsa pään. Hän +laahasi hänet hengittämään ulkoilmaa ja sai hänet taas pian tointumaan. +Molemmat tarttuivat lapioihin. Piotr, joka oli vetäytynyt takaisin +käytävään, kuuli heidän raivokkaasti huutavan: + +— Vielä! Wicek, vielä! Iske, iske! Vielä hyvä isku. Sillä lailla! Ilmaa! + +Aukko oli tehty. Yksi kaivajista ryömi siitä ulos vapauteen. + +Rozlucki, joka makasi saviläjässä, painoi sitä ruumiillaan tasaiseksi +päästääkseen niin paljon ilmaa kuin mahdollista sisään käytävään. +Syvyydestä alhaalta kuului vaikeroimista ja voihketta. Hän tarttui +lähinnä olevaa miestä olkapäihin ja kiskoi hänet ulos kuopasta. He +vierivät yhdessä okaiseen pensaikkoon. Hän oli selvillä paikasta, mihin +oli tultu, oikoi jäseniään ja pudisti maanalaisen saastan itsestään +pois. + +— Pakolaiset! huusi hän hiljaa + +Kaksi vastasi. + +— Montako teitä on täällä? + +— Me olemme ne kaksi, jotka kalvoivat edessä. + +— Mars onkaloon, tuokaa sieltä toiset! + +— Taaskin! Aina vain me! + +— Kiskokaa heidät perätysten ulos, elävänä tai kuolleena. + +Mustat haamut katosivat kuoppaan. Aukon luona makaava alkoi huokailla, +vavahdella ja änkyttää. Kaivajat kierittivät reiästä mustan möhkäleen, +joka näytti mytyltä. Se vieri pensaikkoon, ähki, ravisteli itseään, +liikahteli, haukotteli ja alkoi lopuksi kuiskailla. Pian sen jälkeen +vedettiin toinen, kolmas ja neljäs esiin, aina joukon viimeiseen +mieheen asti. Molemmat ensimmäiset laskivat pimeässä. He mainitsivat +hiljaa oikeita tai pilkkanimiä. Toiset syleksivät, ravistivat +ruumistaan ja pudistivat päältään mutaa ja savea. Näytti kuin olisi +pimeässä vilissyt multa matoja, jotka olivat ryömineet esiin aukosta. + +— Ovatko kaikki hengissä? kysyi Rozlucki. + +Joku sanoi: + +— Kaikki ovat tässä. + +— Te olette joen rannalla. Tässä on Murlykilta saadut rahat. Nyt toiset +oikeaan, toiset vasempaan! Juoskaa niin kovasti kuin jaloista lähtee! +Voikaa hyvin! + +— Jumala palkitkoon teille! — sanoi ääni pimeästä. + +— Jääkää hyvästi, upseeri! — sanoi toinen ääni. + +Piotrille se oli tuttu. Hän painoi rahat lähinnä olevan käteen. Pensaat +alkoivat kahista molemmilla tahoilla. Kuului kiireessä tallattujen +ja katkottujen risujen ja vesojen risahtelua. Maa kumisi. Tuuli toi +mukanaan kaukaa jonkin huudahduksen, pian sen jälkeen kuiskauksen +tapaisen. Sitten tuli öinen hiljaisuus. + +Piotr kuunteli. Hän kuulosti aluksi ulkonaista kieltä, jota yö puhuu, +joki huokuu, tuuli viheltää. Sitten hän kuunteli olemuksensa syvyyteen +kätkettyä salaista, sisäistä ääntä. Hän mietiskeli omaa elämäänsä, +maailmaa, kaikkea — ja tunkeutui syvemmälle omaan itseensä kuin tähän +synkkään, synkkään yöhön. Hän tunsi koko olemuksellaan ihmisten +suunnattoman kurjuuden ja täydellisen yksinäisyyden. Se, mikä yksin oli +yhdistänyt hänet Jumalaan, maailmaan ja maahan, rakkaus, muuttui nyt +hänessä Jumalasta ja maailmasta erottavaksi tekijäksi ja hukkui maahan +ja yöhön. + +Miten se oli mahdollista? Miten hän saattaisi saavuttaa sisäisen +sopusoinnun ja löytää levon? Miten hän voisi voittaa sisäisen +taistelunsa, kun jokainen hetki oli muistoa, kun jokainen hetki oli +kapinaa? Seisoessaan siinä jyrkällä äyräällä, pimeässä kohisevan joen +partaalla, alkoi hän itkeä todella verisiä kyyneleitä synkkään yöhön, +— vaikeroida menettämäänsä rakkautta, joka oli ollut hänen kaikkensa, +mutta kadonnut ja tullut olemattomuudeksi. Hän ojensi inhimillisen +tietämättömyyden sumussa kätensä ja rukoili nyyhkyttäen siltä vallalta, +joka maailmaa hallitsee, siltä käsittämättömältä jättiläiseltä, joka +on yhtaikaa päivän valo ja yön pimeys, taivaat ja maa, elämä ja +mädäntyminen, — rukoili siltä armoa ja huojennusta tukahduttavassa +tietämättömyydessä, rukoili siltä yhtä ainoata tietoa, jota hänen +hehkuva sydämensä oli vuosikausia janonnut... + +Onnettomuutensa syvyydestä hän kysyi kysymistään yhtä ja samaa: + +— Missä sinä olet, Tania? + +Synkkä yö oli vaiti. Kumeana kohisi pimeyteen verhoutunut joki. +Kaukaiseen etäisyyteen kiiti eloton tuuli. Vihdoin huomaamatta, mikä +aika yötä oli, Piotr ravisti itseään ja silmäili ympärilleen. Hän oli +siis paennut! + +Hän kokosi voimansa ja ojentautui. Hän katseli linnakkeen hahmoa ja +viivoja, jotka häämöttivät uhkaavina pimeästä yöstä. + +Hän nosti oikean käden otsalleen ja teki kunniaa viimeisen kerran. + +Sitten hän kääntyi ja tervehti isänsä ja maallisen oppaansa kaukaista +hautaa. Hymy valahti hänen huulilleen, rohkeutta hänen sieluunsa. + +Tasaisin askelin kulki hän suoraan poispäin linnakkeesta, +rautatieaseman suuntaan. + +Jäätyneellä maankamaralla jyskyi kaukaa metsäin takaa puhkuen saapuva +juna. + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79033 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6c72794 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This book, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..68b0494 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1 @@ +[Project Gutenberg](https://www.gutenberg.org) public repository for eBook [#79033](https://www.gutenberg.org/ebooks/79033) |