Initial commit of ebook 79033 filesHEADmain

4 files changed, 8307 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..9f57f44
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,13 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
+*.htm text
+*.html text
+*.png binary
+*.jpg binary
+*.svg text
+*.pdf binary
+*.bmp binary
+*.zip binary
+*.midi binary
+*.mp3 binary
diff --git a/79033-0.txt b/79033-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..50ebaa3
--- /dev/null
+++ b/79033-0.txt
@@ -0,0 +1,8282 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79033 ***
+language: Finnish
+
+
+
+
+ELÄMÄN HURMA
+
+
+Kirj.
+
+STEFAN ŻEROMSKI
+
+
+Suomentanut (Uroda życia)
+
+Jalo Kalima
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Kustannusosakeyhtiö Otava,
+1924.
+
+
+
+
+
+
+ENSIMMÄINEN LUKU.
+
+
+Syvä hiljaisuus vallitsi käytävissä. Ei pienintäkään ääntä kuulunut
+oppisaleista. Ei erottanut vähäisintäkään tärinää, ja kuitenkin
+tunsivat kaikki, että juuri tänä hetkenä vaunut lähenivät ja ajoivat
+opiston portaiden eteen Zabalkanski-prospektilta.
+
+Yksi kuudesta ylemmästä upseerista, jota ylemmän kurssin kuulijat
+eivät paljoakaan tunteneet ja joka luennoi alemmalla junkkariosastolla
+linnoitustieteen alkuperusteista, tuli varpaisillaan hätäisesti
+saliin ja sulki kuumeentapaisella kiireellä omakätisesti salin
+kaikki neljä ikkunaa. Hänen liikkeissään oli sellainen jännitys ja
+hänen kasvonsa olivat niin kalpeat kuin olisi hän teollaan voinut
+pelastaa koollaolijat jostakin uhkaavasta vaarasta. Sitten pujahti hän
+penkkirivin edustalle, teki epämääräisen, miltei taianomaisen liikkeen
+kädellään ja katosi kuin varjo. Hetken vielä kuului hänen kannustensa
+hillittyä kilinää, ja tämä ääni oli omiaan vihlomaan äärimmilleen
+jännittyneitä hermoja.
+
+Pitkä, pohjaton äänettömyys...
+
+Piotr Rozlucki istui suorana pulpettinsa ääressä, liikkumattomana
+kuin malmi, aivan kuin hän olisi kuulunut välttämättömänä osana
+uudenaikaiseen patteriin, jonka rakenteesta hän oli ahtanut päänsä
+täyteen tietoja. Hänen silmänsä olivat vaipuneet parkettilattiaan ja
+seurasivat vahalla kiilloitetun puun kuvioita. Kun hän vihdoin jälleen
+nosti silmänsä, teki hän sen vastahakoisesti, miltei vasten tahtoaan.
+Juuri suljettujen ikkunain takana, kostean pehmoisessa ilmassa, jonka
+leppoisa keväinen sade oli kuiskailevan ripityksen tavoin puhdistanut
+kaupungin tuoksuista, ojentui näkymättömistä rungoista versoavia,
+runsaslehväisiä kastanjanoksia kartionmuotoisine kukkineen ja ne
+kurottautuivat kuin hennot käsivarret salaperäisestä, kaukaisesta
+maailmasta näitä ikkunoita kohti.
+
+Piotr Rozlucki palasi kiireimmiten sekä silmillään että ajatuksillaan
+tältä muurien ulkopuolelle tekemältään lyhyeltä retkeilyltä. Hän
+häpesi heikkouttaan, joka tuntui hänestä rikkomukselta sotilaallista
+kuria vastaan, ja asettautui taas riviin. Nyt näki hän itsensä
+taas toveriensa keskelle pistettynä, säännöllisesti kuin säleaidan
+puu. Mitä suurimmalla tahdon ponnistuksella hillitsi hän jokaisen
+mielenliikutuksen.
+
+Kaukaa alhaalta kuului pääoven tuttu narina. Hillittyjä ääniä.
+Kaukaisia askeleita marmoriportailla. Epämääräistä hälyä
+yläkoridorista, josta kuului useampien henkilöiden astunnan töminää.
+
+Jokaisen upseerin sydän puristui kokoon. Heidän vielä äsken hämärä
+aavistuksensa kiteytyi selväksi tietoisuudeksi. Kaikki tahto kokoontui
+yhteen. Ei ainoakaan lihas liikahtanut, vaan oli valmiina ottamaan
+vastaan käskyjä.
+
+Yhtäkkiä astui saliin rehtori, esikuntaupseeri ja patterinpäällikkö,
+mies, jolla oli rautaiset kasvonpiirteet. Hän loi kiireisen silmäyksen
+luokkaan ja jäi suorana kuin pylväs seisomaan ovelle, katse
+suuntautuneena käytävään. Samassa silmänräpäyksessä kohosivat ylemmän
+kurssin nuoret upseerit yhtenä miehenä paikaltaan.
+
+Saliin astui hitain, raskaanpuoleisin askelin suuriruhtinas, opiston
+suojelija, pitkä, solakka mies, jolla oli harmahtava tukka ja
+epäystävälliset pitkähköt kasvot. Hänen lyhyessä suippoparrassaan,
+samoin kuin sileäksi suoritussa tukassaankin, kimmelsi valkeita
+hopeahaivenia.
+
+Hän tervehti nuorukaisia äänettömästi, sotilaalliseen tapaan. Oppilaat
+vastasivat tervehdykseen yhteen ääneen, ulkoaopitulla lauseella,
+äänessä tervehdyskaavan edellyttämä innostus. Ruhtinas suuntasi
+askeleensa opetusistuimelle, jonne oli levitetty muhkea matto, ja
+istuutui hillityn sulavasti nojatuoliin, joka oli hallitsevan keisarin
+muotokuvan alla. Hänen molemmille puolilleen asettuivat saattueen
+kenraalit täsmällisen tarkoin seuraten arvojärjestystä, aivan kuin he
+suorittaisivat monimutkaisen tanssin liikkeitä: tykistönpäällikkö,
+tykistön yli-inspehtori, tämän apulainen, tykistöhallituksen
+inspehtorit ynnä muut. Vastikään vielä tyhjä salinnurkka loisti äkkiä
+upeita olkalappuja, samettikauluksia, tummanpunaisia nauhuksia,
+olkahihnoja, monivärisiä vöitä, kunniamerkkejä, tähtiä, nauhoja,
+kaljuja päitä ja voideltuja päälakia.
+
+Sapelien kolina, joka koetettiin vaimentaa mahdollisimman
+vähäiseksi, ja huolellisesti hillitty kannusten kilinä vaihtui taas
+äänettömyydeksi. Oli taas aivan hiljaista. Kenraalien ankarat silmät
+mittailivat säälimättöminä päästä päähän salia, jossa oli enemmän
+kuin neljäkymmentä kokelasta. Nuoret upseerikandidaatit tuijottivat
+kenraaleihin katse arvojärjestelmästä jähmettyneenä. Ennen kaikkea
+kiintyivät katseet asianmukaista iloa ilmaisten suuriruhtinaan
+kasvoihin. He näkivät hänet ensi kertaa. Hänen kasvoillaan kuvastui
+ikävystyminen, jota hän koetti peitellä väkinäisellä kohteliaisuudella.
+Koko hänen olemuksensa oli kuin kurin panssariin kääriytynyt. Kasvoissa
+asianmukainen, karvaanimelä ystävällisyys hän kääntyi Mihailovin
+akatemian rehtorin puoleen tiedustellen kesken syvintä hiljaisuutta,
+kuinka pitkälle tutkinnossa oli päästy.
+
+Rehtori jännittyi kuin soittokoneen kieli ja lasketti Hänen
+Keisarillisen Korkeutensa kunniaksi nöyrästi ja hillitysti, mutta
+selvästi ja kirkkaasti poljennollisen vastauksen, että suuri
+osa tutkinnosta jo oli ohi, nimittäin hippologia, sotatieteet,
+teoreettinen ja käytännöllinen tykistöoppi, oikeustiede, organinen
+kemia, oppi räjähdysaineista, linnoitusoppi, taktiikka, fysiikka
+ja differentsialikalkyyli. Jälellä oli vain tavanmukainen isänmaan
+historian tutkinto. Suuriruhtinas lausui toivovansa saada kuulla
+opiston yksityisten oppilaiden vastauksia kysymyksiin, jotka hän itse
+heille tekisi. Rehtori ojensi hänelle heti upseerikokelaiden luettelon.
+Suuriruhtinas kumartui tarkastamaan luetteloa ja valikoimaan, samalla
+kuin nuorten miesten sydämet sykkivät ankarasti. Vihdoin hän lausui
+nimen Prohorov.
+
+Tämä Prohorov nousi seisomaan, astui salin perältä esiin ja koetti
+luonnottomasti jäykistää jalkansa peittääkseen siten niiden
+vapisemisen. Hän tunsi olevansa alttiina kaikille katseille,
+niinkuin pahantekijä mestauslavalla. Ilokseen kuuli hän vaarattoman
+kysymyksen savuamattoman ruudin kokoonpanosta, lausui sen kaavan,
+selittäen ylimalkaisesti tämän aineen kemialliset, fysikaaliset ja
+räjähdysominaisuudet, mainiten myöskin sen taktilliset ja taloudelliset
+edut. Hyvänsuovan katseen rohkaisemana lisäsi hän eräitä huomautuksia
+nitroglyseriniruudin lajeista ja palasi säteilevänä paikalleen,
+kiitollinen ilo silmissä, suun ympärillä, liikkeissä, vieläpä — siltä
+näytti — saappaittenkin kiillossa.
+
+Tämän ja lähinnä seuraavan toverin, Vasiljevin, selonteon aikana, joka
+koski tähtäämistä yksinäisellä tykillä ja patterilla, poikkeamiskulman
+määräämistä ja Persenin käyrää, oli Piotr Rozlucki voittanut täydelleen
+jännityksensä. Hän tiesi varmasti, että hänet huudeltaisiin aikaisemmin
+tai myöhemmin salin keskelle, ja hän valmistautui kaikella sielun
+ja ruumiin voimallaan tähän hetkeen. Hän oli tykistökoulun ylpeys,
+loisto-oppilas. Viidentoista vanhana oli hän tullut tänne primuksena
+kadettikoulusta ja sitten suorittanut käytännöllisen palvelusajan
+junkkariosastolla voittokulussa, korkeimmilla arvosanoilla.
+Teoreettisessa tutkinnossa päästettiin hänet parhaitten osastossa
+tykistökouluun, eikä hän koko opintoaikanaan missään aineessa päästänyt
+ketään toveriaan edelleen.
+
+Nyt tulisi hän kruunaamaan koko nuoren elämänsä työn, nyt tekisi
+hän jollakin suvorovimaisella keksinnöllä itsensä huomatuksi.
+Tuijottaessaan nyt pingoitetun tarkkaavasti parkettilattiaan painoi
+hän tarkoin mieleensä tien kateederille ja harkitsi mielessään kaikkia
+mahdollisuuksia. Hän punnitsi jokaisen askeleensa, suunnitteli
+jokaisen liikkeensä, selvitti mielessään miten on tervehdittävä ja
+mikä on sopivin ja tarkoituksenmukaisin kasvojenilme. Näin asestettuna
+nosti hän pelottoman katseensa suuriruhtinaaseen ja katseli kauan
+ja levollisena hänen kasvojaan. Hän koetteli tutkia tuota miestä,
+nähden hänessä sodan salaperäisten voimien arvoituksen, joista
+voimista hän jo elämänsä kuluessa oli kuullut paljon ja joista hän
+oli useinkin »matemaattisesti» haaveillut. Mutta suuriruhtinaan
+kasvot olivat pulmallinen arvoitus, joka meni »nerokkaan» vänrikin
+voimien yli eikä ollut ratkaistavissa. Rozlucki syventyi ongelmaan
+kaksikymmenneljävuotiaan hengen koko innolla, joka oli keskeymättömissä
+opinnoissa kaikin puolin harjaantunut ja täsmällisissä tieteissä
+terästynyt ja teroittunut miltei jonkinmoiseksi kaukonäköisyydeksi.
+
+Hän tarkasteli nuoren matemaatikon silmillä, jonka sotilastiede on
+singonnut maineen huippu-unelmiin, tuota miestä, jolla jo oli kaikki
+ja joka kuitenkin kuvasti vain ylpeää, lievästi salattua ikävää.
+Hän kunnioitti tätä suuriruhtinaan ikävystynyttä hitautta, jonka
+rinnalla hänen oma sisäinen työnsä, sielun muokkaamattomien voimien
+ja tietoisten mahtien jännitys näytti hänestä halpahintaiselta; mutta
+samalla kertaa tunsi hän sisällään syvän, kesyttömän raivon kiehuvan.
+Eräänä tuokiona saavutti tämä polttava tunne huippunsa ja vyöryi kaiken
+muun yli laavana, joka on noussut kraateriaukolle asti. Voittaa tuo
+mies ja nujertaa hänet, päästä hänen yläpuolelleen ja ottaa väkisin
+hänen ihailunsa! Sen täytyy tapahtua! Hinnalla millä hyvänsä! Hän sulki
+silmänsä...
+
+»Mutta jos minä kompastun, jos teen virheen... silloin... mitä
+silloin...? Mitä minä silloin teen?»
+
+Hetken kuluttua oli salamannopea päätös tehty:
+
+»Annan turhanpäiväisestä syystä von Dahlille korvapuustin, antaudun
+huomenna kaksintaisteluun ja annan surmata itseni.»
+
+Nyt oli Rozlucki taas tyyni, iloinen ja vilpittömän suorasukainen. Hän
+odotti. Tutkinnon komedia jatkui. Kutakin yksityistä kokelasta tutki
+kukin kenraaleista, joiden kaljuista päistä tai mustatusta tukasta jo
+ennakolta loisti tehtyjen kysymysten täsmällinen ratkaisu. Lopuksi
+kumartui rehtori kunnioittavasti korkean tutkijan puoleen ja selitti
+hänelle alamaisimmasti jotain. Suuriruhtinas ilmaisi myöntymyksensä
+laskemalla silmäluomensa alas. Seurueen kenraalit huokasivat salaa
+helpotuksesta. Rehtori ilmoitti:
+
+— Hänen keisarillisen korkeutensa käskystä siirrymme nyt isänmaan
+historian kuulusteluun.
+
+Suuriruhtinas painoi päänsä luetteloa tarkastamaan, suvaitsi lukea
+joukon nimiä ja mainitsi nimen »von Dahl».
+
+von Dahl lähestyi hiljaisin askelin ja otti vapisevin käsin
+yhden lipuista, jotka oli levitetty kuulijain penkin vieressä
+olevalle pienelle pöydälle. Hyvin pian tarrautui kompasteleva ääni
+erinäisiin Aleksanteri ensimmäisen hallituksen yksityisseikkoihin,
+ja isänmaalliset ylistyslauseet liehuivat hulmuten kuin valtoimet
+liput väärään osuneiden aikamäärien ja tapahtumien yllä joiden
+epätäsmällisyyttä innostus verhosi. Suuriruhtinas tarkasteli kokelasta
+yhtä hyväntahtoisesti kuin äsken uuninkaakelia; se saattoi vänrikin
+huumaantumaan. Kun nuori tykistötieteen kandidaatti oli tyhjentänyt
+varastostaan kaikki 1812 vuoden taistelut ja hänellä oli päässään enää
+vain sekasotku korulauseita, jotka nekin alkoivat tyhjentyä, kuvastui
+hänen silmissään pelokas epätoivo ja hänet lähetettiin takaisin
+paikoilleen mitä suurinta tunnustusta ilmaisevin sanoin.
+
+Miltei samassa silmänräpäyksessä kuuli Rozlucki nimeään mainittavan.
+Tuossa tuokiossa valmistautui hän sisäisesti toteuttamaan
+suunnitelmaansa. Hän viritti kasvonsa etukäteen päättämäänsä hymyyn,
+tuli notkein askelin esiin ja astui suuriruhtinaan, eteen. Nyt
+kohtasivat heidän silmänsä tai pikemminkin etsi oppilaan katse
+suurivaltaisen herran silmiä. Tämä hetki tuntui kestävän sopimattoman
+kauan, sillä rehtori piti parhaana huomauttaa:
+
+— Ottakaahan lippu!
+
+Piotr ojensi kätensä, otti lähinnä pöydän reunalla olevan lipun ja
+antoi sen päällikölleen.
+
+— Keisarinna Katariina toisen hallitus...
+
+Rozlucki tunsi hetkisen pyörrytystä. Hänen päässään humisi kuin
+kuumeessa tai kuin kiinanpulverin nauttimisesta, mutta hän rauhoittui
+vähitellen.
+
+Sinä hetkenä, jolloin kenraali luki kysymyksen, tuntui Rozluckista kuin
+hän olisi ollut kuilun reunalla. Hän kokosi kaikki voimansa ja sanoi
+itselleen päättävästi: »Minä koetan.»
+
+Hän vilkaisi taas suuriruhtinaan silmiin. Ei mitään! Tähän saakka hän
+ei ollut saavuttanut mitään. Nuo silmät eivät olleet voitettavissa.
+Ne katsoivat omituisesti jonnekin »loisto-oppilaan» pään yli, kuin
+olisi hän ilmaa. Rozlucki suoristautui vielä kerran, aivan kuin
+kaksintaistelussa hetkenä, jolloin pistooli kohotetaan. Hän alkoi puhua
+tasaisella, vierassointuisella, ulkonaisesti kohteliaalla äänellä.
+
+Muutamalla lyhyellä lauseella hän antoi kuvauksen Elisabet Petrovnan
+hallituksesta siirtyen sitten aikaan, jolloin Anhalt-Zerbstin
+kaunis prinsessa Sofia Augusta, nuoren Pietari III:n kihlattu, tuli
+Venäjälle. Hän ryhtyi kuvaamaan perinpohjin tätä ruhtinasta ja esitti
+hänen luonnekuvansa niin uhkamielisen kylmäkiskoisesti, että hänen
+onnistui viimein sytyttää mielenkiinnon kipinä suuriruhtinaallisen
+kuuntelijan silmiin. Hän puhui Pietari III:n kiintymyksestä Fredrik
+II:een, kiintymyksestä, joka meni kaikkien rajojen yli, hänen
+uskollisuudestaan Holsteinille ja hänen miltei vihamielisestä
+tunteestaan Venäjää, oikeauskoista oppia, papistoa ja kansaa kohtaan.
+Hän viittaili hienosti ruhtinaan henkisten kykyjen heikkouteen,
+hänen taipumukseensa väkijuomiin ja hänen tapaansa ajatella ääneen.
+Sitten hän siirtyi antamaan luonnekuvaa Sofia Augustasta, myöhemmästä
+Katariina II:sta, Elisabet Petrovnan hovin nerokkaasta erakosta,
+joka ikävästä ahmi joukoittain kirjoja ja sai toistakymmentä vuotta
+läheltä nähdä valtiollisten tapahtumain kulkua ja vähitellen perehtyä
+niihin. Rozlucki kertoi taitavasti ja varovasti Elisabetin hovin
+alhaisesta tasosta ja siellä vallitsevasta ikävästä ja totesi
+Pietari Feodorovitšin siveellisen arvon tehdäkseen jossain määrin
+anteeksiannettavammaksi perintöruhtinattaren suhteen Soltykoviin, ja
+myöhemmin, kun Soltykov nimitettiin elinkautiseksi lähettilääksi,
+Katariinan uuden suhteen Stanislaw Poniatowskiin, silloiseen Englannin
+Pietarissa olevan lähetystön jäseneen.
+
+Kun Rozlucki nosti tällä kohtaa silmänsä kuulijaansa, havaitsi hän
+tämän kasvoilla viimeinkin toivomansa ja edellyttämänsä vaikutuksen.
+Mutta mielenkiinto, joka kuvastui suuriruhtinaan ilmeissä, oli
+senlaatuinen, että upseerikokelas tunsi kylmiä väreitä käsivarsissaan.
+Suuriruhtinas tarkkasi tuikeasti siristetyin silmin nuorta
+tykistövänrikkiä. Kenraalit, jotka istuivat paikoillaan, muistuttivat
+jäykkiä, seinään muurattuja kuvapatsaita. Vain jäätävä hymyn häive,
+joka väreili heidän huulillaan, ilmaisi heidät ihmisiksi, jotka
+huolehtivat tarkasti omasta ja toistensa elämänurasta tai murskaavasta
+tuhosta. He tarkastivat nuorta puhujaa julmuutta ja uteliaisuutta
+osoittavin ilmein. Rehtori seisoi perällä kalpeana, silmät maahan
+luotuina kuunnellen kokelaan sanoja, jotka läimähtivät kuin
+ruoskaniskut paljaaseen niskaan.
+
+Rozlucki pysyi päätöksessään ja jatkoi tehtäväänsä täysin tietoisena
+tarjona olevasta vaarasta. Hän esitti Stanislaw Poniatowskin
+ylhäiseksi, sivistyneeksi eurooppalaiseksi, ritarilliseksi ja
+sankarilliseksi seikkailijaksi. Hän mainitsi, ettei saattanut
+ihmetyttää, että nämä molemmat lännen henkilöt lähestyivät toisiaan
+alhaisten juonien ja alinomaisten juorujen merkillisessä maailmassa.
+Ei ollut lainkaan ihme, että perintöruhtinatar halusi saattaa
+Stanislaw Poniatowskin maineeseen ja nostaa hänet sen valtaistuimen
+portaille, jolle hän Pietari III:n rinnalla oli istuutuva. Puola
+oli vaalikuningaskunta. On ymmärrettävää, että Katariina alkoi
+haaveilla tätä valtaistuinta Czartoryskien kauniille sukulaiselle
+ja että Stanislaw Poniatowski seurasi hänen unelmiaan. Puolan
+kruunun saavuttamiseksi oli välttämätöntä oppia tuntemaan kaikki
+tiet, jotka sinne veivät. Stanislaw Poniatowski käytti sitä aikaa,
+jonka hän oli Pietarissa, aina pakolliseen poistumiseensa saakka,
+tutustuttaakseen tulevaa keisarinnaa omaan maahansa. Hän paljasti
+täsmällisesti, tunnollisesti ja asiantuntemuksella silloisen Puolan
+kaikki heikot puolet, kaikki haavat, kaikki synnit ja puutteet, hän
+kuvasi Katariinalle puolueiden tarkoitusperät ja vaikutusvallan, teki
+hänelle selkoa vallalla olevien lakien tilasta ja merkityksestä, tämän
+maan hallitseviin piireihin kuuluvien henkilöiden vioista ja luonteen
+heikkouksista, heidän intohimoistaan ja salaisesta kunnianpyyteestään,
+heidän kullanjanostaan, heidän itserakkaista päähänpinttymistään tai
+alhaisaatelisten yksinkertaisuudesta. Tällä tavoin Katariina II, joka
+ei ollut milloinkaan ollut Puolassa ja joka oli eläessään tavannut
+vain joitakuita puolalaisia, tiesi aivan tarkoin, mitä kullekin oli
+annettava, mitä luvattava, kuka oli lahjottavissa ja voitettavissa
+hänen puolelleen. Hän sai tarkan käsityksen, täydellisen topografian
+Puolan rappeutuneisuudesta, hän tunsi maan mädäntyneet kohdat ja
+maanalaiset käytävät, joita myöten hän sopivassa tilaisuudessa saattoi
+saapua anarkiaa ylläpitämään ja tämän maan uudistustointa ehkäisemään.
+
+Antaessaan tämän puhetulvan vyöryä ei Rozlucki enää välittänyt siitä,
+minkä vaikutuksen se tekisi. Hän tiesi, että kuulijat muodostavat
+nyt mielipiteensä, hän tiesi myös, että juuri nyt oli suuriruhtinas
+»voitettava». Hän siirtyi näin ollen kuvaamaan tapauksia, jotka
+seurasivat Elisabetin kuolemaa ja Pietari III:n valtaistuimellenousua.
+Hän kertoi näennäisen vaivattomasti ja luontevasti, miten nuori
+hallitsija osoitti täydellistä välinpitämättömyyttä Venäjän tapahtumiin
+ja sen sijaan käänsi kaiken huomionsa Holsteinin ja Tanskan väliseen
+sotaan. Hän valitti sitä, että holsteinilaisia joukkoja pidettiin
+Pietarin lähistössä ja että nuori keisari omisti kaiken aikansa näiden
+joukkojen harjoittamiseen, kun taas kokonaan laiminlöi omat sotilaansa,
+joita hän saksalaisessa ympäristössään kutsui aina »venäläisiksi».
+Valtion tulot eivät riittäneet korvaamaan menoja, vajaus johtui
+ulkomaalaisen armeijan ylläpidon aiheuttamista kuluista. Krimin kaani
+varustautui hyökkäämään Venäjän valtakuntaan. Talonpoikaiskapinat
+levisivät kihlakunnasta ja piiristä toiseen, eikä asianomaisen
+paikkakunnan sotilasvalta kyennyt niitä kukistamaan. Venäjän armeijain
+tuli lähteä Holsteiniin. Pietari III lausui avoimesti aikovansa vangita
+puolisonsa ja teljetä hänet luostariin. Hän julkaisi mitä omituisimpia
+»ukaaseja», kuten esimerkiksi ukaasin synodille keväällä 1762, jolla
+saatettiin voimaan yhdellä iskulla täydellinen uskonvapaus, aviorikos
+sallittiin, paastot lakkautettiin ja luostarien orjat julistettiin
+hallitsijan yksityisomaisuudeksi; hän oli läsnä luterilaisen kappelin
+vihkiäisissä Oranienbaumissa ja jakoi kaikille läsnäolijoille
+protestanttisia rukouskirjoja. Huolimatta siitä — jatkoi Rozlucki
+— että Pietari julistuksillaan poisti Salaisen kabinetin ja antoi
+aatelisille luvan ulkomaille siirtymiseen, vihasi suurin osa venäläisiä
+häntä.
+
+Sitten kuvasi Rozlucki niiden seitsemän päivän tapahtumat,
+jotka seurasivat Aleksei Orlovin ja Vasilij Bibikovin lähtöä
+Pietarista Pietarhoviin tuomaan Katariinaa pääkaupunkiin, jossa
+hänet huudettaisiin keisarinnaksi. Hän kuvasi Pietari III:n paon
+Kronstadtiin, hänen alakuloisuutensa heinäkuun 6:nteen päivään saakka,
+jolloin hän äkkiä kuoli Ropšan linnassa.
+
+Rozlucki aikoi mainita kirjeen, jossa Aleksei Orlov ilmoitti
+keisarinnalle nuoren hallitsijan kuolemasta. Tällä kohdalla
+esitelmäänsä hän oli aivan levollinen. Hänen äänessään oli kylmä
+varmuus ja voitokas pelkäämättömyys. Huomaamattaan silmäili hän
+suuriruhtinasta ja antoi katseensa harhailla kenraaliparvessa.
+Suuriruhtinaan kuivat sormet hypistelivät paperia, ja silmiä verhosi
+pahaenteinen harso. Kenraalit näyttivät tyyninä odottavan käskyä.
+
+Rozlucki tunsi tuossa silmänräpäyksessä merkillistä nautintoa.
+Hän tiesi, että jousi oli äärimmilleen pingoitettu. Nyt oli nuoli
+ammuttava. Jollei se tapahtunut seuraavassa silmänräpäyksessä, niin
+jousi katkeaisi. Hän kokosi siis ajatuksensa, keskitti ne ja laski kuin
+sulkanuolen liipasimelle.
+
+— Koettakaa esittää asia suppeammin! sanoi rehtori äkkiä kuivalla,
+epätoivosta käheällä äänellä, koettaen samalla pelastaa tilanteen,
+itsensä ja tuon mielettömän huimapään.
+
+Rozlucki käänsi päänsä erittäin kunnioittavasti ja tottelevasti
+»rakastetun esimiehensä» puoleen.
+
+Hän alkoi heti intoa ja hartautta uhkuen, aivan kuin sanomattoman
+kiitollisuuden viehättämänä, kertoa Aleksander Suvorovin sankaritöistä
+ja toimista. Hänellä oli nyt helpotuksen tunne. Hänestä tuntui kuin
+hän olisi laskeutunut pitkin askelin ja tukka liehuen alas korkealta
+vuorelta. Hän osasi lausua suuren Aleksander Vasiljevitšin, Venäjän
+armeijan ylipäällikön, Italian ruhtinaan ja Rooman kreivin arvonimet
+ulkoa kuin isämeidän. Hän luetteli kaikki Suvorovin ritarimerkit,
+olkavyöt, nauhat, hänen timanttiruusukkeensa, hänen helmikoristeiset
+kultaiset miekkansa, ja mainitsi ohimennen, minkä teon johdosta
+mikin näistä oli saatu. Hän lauloi Suvorovin epopean vuodesta 1762
+alkaen, tuosta käännettä merkitsevästä vuodesta, jolloin myöhempi
+sotamarski ja ylipäällikkö johti Suzdalin rykmenttiä. Hän kuvasi
+sopivalla innostuksella tuhannen virstan marssin, jonka Suvorovin
+brigadi teki kuukaudessa jäätyneiden jokien, soiden ja metsien yli
+Oršasta Minskiin ja Minskistä Varsovaan, ja miten johtaja tämän
+marssin aikana opetti miehistölleen ampumista, pistinten käsittelyä ja
+linnoitusten valtaamista väkirynnäköllä. Hän kuvasi asiantuntemusta
+osoittavalla tavalla Pulaskien tappion Liettuassa ja Puolassa sattuneet
+sotatapaukset Veikselin yli siirryttyä, siis Moszyńskin »joukkioiden»
+hajoittamisen Klimontowin ja Opatovin luona, Lanckoronan ja Kraśnikin
+valloituksen, Krakovan linnan piirityksen, Pulaskin häviön Zamoscien
+luona, Nowickin tappion Krasnystawin luona ja Stolowiczen taistelun,
+jossa hetmanni Ogiński voitettiin. Sitten seurasi Krakovan piiritys,
+Zatorin pienen linnoituksen valloitus ja hävitys.
+
+Suuriruhtinas kuunteli tarkkaavaisena, kenraalit seurasivat hartaasti
+esitystä Venäjän suuren sotapäällikön teoista Krimillä, Turkissa ja
+Volgalla Pugatševin kukistumisen aikana.
+
+Kaikki kerrottiin täsmällisesti, esitys todisti erinomaista
+sotahistorian tuntemusta. Kun Rozlucki oli saattanut kuvauksensa
+Kosciuszkon kapinaan saakka, antoi hän vielä kerran lyhyen yhteenvedon
+Fersenin ja Suvorovin toiminnasta, teki etevästi selkoa Maciejowicen
+taistelusta ja, Venäjän armeijan yhdyttyä Stanislawowissa, puolalaisten
+kauheasta tappiosta Kobylkan luona, viimein Pragan piirityksestä.
+
+Hänen kertomuksessaan kuuli kahdeksankymmenen kuuden venäläisen
+ja sadan neljän puolalaisen kanuunan jyrisevän kahdeksanpäiväisen
+piirityksen aikana. Väkirynnäkkö alkaa! Kuusituhatta puolustajaa
+on lyöty maahan... Väestö syöksyy Veikselin rantaan kulkeakseen
+pontonisiltaa myöten joen yli. Silta pettää painon alla. Kaksituhatta
+henkeä vajoaa syvyyteen, kahdeksan tuhatta joutuu vankeuteen.
+
+Rozlucki kertoi voitonriemua väräjävin äänin, kuinka sotaherra
+seuraavana päivänä ratsasti kaupunkiin yksinkertaisessa univormussa,
+ilman ainoatakaan lukuisista kunniamerkeistään. Kaupungin edustajat
+tervehtivät häntä Veikselin rannalla tarjoten suolaa ja leipää. He
+ojentavat hänelle Varsovan ja samalla Puolan avaimet. Suvorov suutelee
+niitä, kohottaa kätensä taivasta kohti ja huutaa: »Jumalani, minä
+kiitän sinua, etteivät nämä avaimet ole tulleet minulle niin kalliiksi
+kuin...»
+
+Kyyneleet estivät nuorta vänrikkiä jatkamasta.
+
+Kuuntelijat olivat syvästi liikutettuja. Rozlucki oli itsekin
+liikutettu, etenkin kun hän oli saavuttanut päämääränsä. Suuriruhtinas
+oli katsellut häntä erittäin tarkkaavasti, miettivän näköisenä, vieläpä
+eräänlaisen ihailunkin ilmein.
+
+
+
+
+TOINEN LUKU.
+
+
+Rozlucki heräsi lyijynraskaasta unesta, johon, kuten vaunussa istujat
+saattoivat todistaa, liittyi kanuunanjyrinän kaltainen kuorsaus. Kun
+hän tuli tajuihinsa, loi hän hämmästyneen katseensa loistavaan, hiukan
+kaarevaan kattoon, käsitti missä oli ja nauraa hihitti sisäisesti.
+Hän tunsi nukkuneensa tarpeeksi ja olevansa vahva kuin kuormahevonen.
+Hän kumarsi päätään ja vilkaisi alas vuoteeltaan, joka oli vaunun
+nostetulla yläpenkillä. Osasto oli täynnä väkeä. Aurinko paistoi
+ikkunasta sisään.
+
+Nyt on peseydyttävä, ajatteli luutnantti, — sitten syödään paljon ja
+jotain oikein maukasta.
+
+Hän istuutui vuoteelle, mikäli vaunun katon läheisyys sen salli, veti
+ylleen ihka uuden univormunsa, jossa on nuhteeton samettikaulus,
+neitseelliset olkalaput ja tykistökoulun tähti vasemmalla puolella,
+pingoitti satumaisen aistikkaat kiiltonahkasaappaansa suoriksi ja
+kampasi tukkansa.
+
+— Anteeksi! mumisi hän laskiessaan jalkansa alas ja kiivetessään
+notkeana kuin kissa korkealle nostetulta penkiltään maahan.
+Ummehtuneessa vaunussa kyyryssä torkkuvien olentojen ohi hän kiiruhti
+pesuosastoon ja lähti sieltä ravintolavaunuun.
+
+Kun Rozlucki peseytyneenä ja kammattuna, kahvia ja vehnäsvoileipiä
+itseensä ahdettuaan palasi takaisin, oli hän niin onnellinen, että
+olisi saattanut syleillä kaikkia matkustajia. Hänen esimerkkiään
+seuraten oikoivat vaunussa olijat väsyneitä luitaan, peseytyivät ja
+kampasivat itsensä ja keskustelivat kahvista ja juuri mainituista
+vehnäsvoileivistä. Keskustelu tapahtui puolankielellä. Piotr Rozlucki
+ei sitä siis ymmärtänyt. Vain silloin tällöin sai hän siepatuksi sanan,
+jonka hän ymmärsi. Voimakkaalla ritarinkädellään taivutti hän vieterit
+kokoon, jotka tukivat hänen vuoteenaan ollutta yläpenkkiä, ja auttoi
+erästä naishenkilöä, joka koetti avata ikkunaa.
+
+Ulkona oli aamu. Kaste kiilsi äsken niitettyjen niittyjen sängellä.
+Hopeamaton tavoin peitti se läheisten sänkipeltojen pintaa ja säteili
+timantteina vielä leikkaamattomilla tähkäpäillä. Alavaa maata ulottui
+silmänkantamattomiin. Siellä täällä sukelsi esiin metsän vihreyttä ja
+etäällä siinsi niittymaan kaistaleita. Jossakin kohden saattoi kohota
+lentohiekkakumpu, häämöttäen keltaisena pahkurana kauran ja rukiin
+pehmoisen vaipan välistä kuusimetsikön liepeellä. Vähäiset koivikot ja
+tammiryhmät uinailivat viljapeltojen välissä.
+
+Rozlucki, joka oli päässyt istumaan ikkunan viereen, katseli maisemaa.
+Hän ei ollut nähnyt koskaan tuollaisia majoja tai kyliä, ei milloinkaan
+noita suippokärkisiä kirkkoja ja poppelikujia, jotka kulkivat eri
+suuntiin maata. Pelloilla väki niitti viljaa, sitoi sitä lyhteihin
+ja nosti heinähangolla häkkirattaille. Kun juna suhahti uutterasti
+puuhaavien ihmisten ohi, näytti katsojasta kuin väki olisi kumartunut
+syvään. Harmaat ja päivettyneet olivat näiden raatajien laihat kasvot,
+luisevat heidän vartalonsa, vaaleanharmaat heidän pukunsa. Väriläikän
+muodostivat vain kumartuvien ja niitettyjä viljasitomia sulavin
+liikkein sivulle siirtävien naisten liinat ja hameet.
+
+— Miten toisenlaista on kansa täällä! — ajatteli Rozlucki. — Miten
+merkillisen harmaata... Miehillä sileäksi ajetut kasvot, solakat
+vartalot.
+
+Hänestä oli hyvin mieluista näin katsella etäisyyteen, taivaanrantaan,
+jonne viljapellot ulottuivat. Katsella harmaata, hiekkaista alankoa,
+jota aurinko häikäisi ja kaste virvoitti. Kaukaisista vesistä kohoava
+usva ei ollut ehtinyt vielä häipyä.
+
+Villisorsien lauma lehahti lentoon.
+
+— Polša [Puolanmaan venäläinen nimi. Suom. muist.], ajatteli upseeri.
+
+Se herätti hänessä tiedottomasti tylyn, synkän tunteen, joka kuitenkin
+väistyi hyvin pian hiljaisen mietiskelyn tieltä. Rozlucki oli ensi
+kertaa lomalla. Kun hän oli päättänyt Mihailovskin opiston parhaalla
+arvolauseella, matkusti hän siihen patteriin, johon hänet oli määrätty
+ja joka oli syrjäisessä kaupungissa. Sen oli toimittanut hänelle
+hänen setänsä, virasta eronnut kenraali, joka oli hänen holhoojansa
+ja asui maalla. Tutkinnon jälkeisen lomakuukauden oli hän viettänyt
+erään toisen sedän poikien luona. Tämäkin setä oli kenraali, mutta
+pojat olivat jo pysyvästi maalla asuvia tilanomistajia Penzan
+kuvernementissa. Vihdoinkin tunsi hän itsensä vapaaksi kaikesta
+vuosikausia kestäneestä silmälläpidosta, jonka alaisena hän oli ollut
+kadettikoulussa ja tykistöopistossa, missä hän oli ollut vain numero
+loppumattomassa sarjassa. Hänen ei tarvinnut tänä hetkenä tuntea
+esimiehen tarkkaavaa silmää eikä rikkaiden omaisten tutkivaa katsetta.
+Se tuotti hänelle mitä suurinta iloa.
+
+Vastapäätä olevalla penkillä, ikkunan vieressä, kuten hänkin, istui
+nuori tyttö, joka tuskin oli seitsemäätoista vanhempi, miltei lapsi
+vielä, mutta jo nainen. Ja se antoi hänelle erikoisen viehättävyyden.
+Hän oli riisunut vaatimattoman olkihatun, ja tumma tukka, joka
+oli erikoisella tavalla kammattu sivulle, loisti aamuauringossa.
+Klassillinen nenä ja hyvin kaunismuotoinen suu koristivat hänen
+ruusuisia kasvojaan. Upseeri ei voinut nähdä hänen silmiensä väriä,
+sillä nainen luki kirjaa syvään kumartuneena. Hän oli varmaan vasta
+äsken tullut vaunuun, sillä hänessä ei näkynyt mitään yömatkustajan
+merkkejä. Hänen sileä sinipunerva pukunsa ei ollut rypistynyt eikä
+pölyyntynyt, ja hänen poskissaan oli ketojen aamuilman antamaa punaa.
+
+Rozlucki odotti, että nainen kohottaisi silmiään, ja suuntasi omat
+silmänsä tuikeasti häneen. Turhaan! Nainen luki englantilaista
+kirjaansa eikä huomannut hänen liikkeitään, kannusten kilinää ja hänen
+ilmeistä ihastuttamishaluaan. Viimein nainen nosti loistavat tummat
+silmänsä, mutta hän ei katsonut uuteen matkatoveriin. Rozlucki tunsi
+— sillä hän oli havainnut sen naisen vilahduksellisista liikkeistä —
+ettei hänen salainen manööverinsä ollut jäänyt huomaamatta ja että
+nainen oli selvillä siitä, minkä vaikutuksen hän oli Rozluckiin tehnyt,
+mutta että hän ei tahtonut häntä nähdä eikä tietää mitään hänen
+läsnäolostaan. Se saattoi Rozluckin voimattomaan raivoon. Mitä kauemmin
+hän katseli naista, sitä selvemmin huomasi hän tässä ensi nuoruuden ja
+hienon, sisäisen kulttuurin viehätyksen. Jokainen liike hänessä oli
+ilmaus hänen yksilöllisestä hengestään, mutta samalla perinnäisestä
+käytöstaidosta. Rozlucki totesi, että heidän molempien välillä, vaikka
+nainen oli tuskin askeleenkaan päässä hänestä, oli läpitunkematon
+seinä. Tuota järkkymätöntä tyyneyttä, joka kätkeytyi hilpeän ja
+kohteliaan hymyn taakse, ei mikään voisi särkeä.
+
+Kun Rozlucki näytti tahtovan lävistää hänen kasvonsa vasta
+koulunseinäin sisältä päässeen upseerin sudensilmillä, nosti nainen
+katseensa välinpitämättömänä ja käänsi sormenpäillään kirjanlehteä.
+
+Vaunuun astui matkustaja, joka lausui toisille vaunussa olijoille
+puolaksi, että junassa oli ruokailuvaunu. Ruskeatukkainen kaunotar
+laski kirjan penkille ja kysyi, oliko ravintolavaunu kaukana ja mihin
+suuntaan oli mentävä.
+
+Rozlucki ajatteli: — On totta, mitä puolalaisista kirjoitetaan. He
+ovat kylmiä kuin kivi, ja meitä kohtaan pelkkää vihaa. Jokaisesta
+silmäyksestä uhoo viha.
+
+»Kylmä ja vihaa huokuva puolatar» nousi paikaltaan ja pani hatun
+päähänsä niin välinpitämättömänä kuin olisi hän ollut aivan yksin
+osastossa. Hän meni hame kahisten ulos, ilmaisten jokaisella
+liikkeellään, että upseeri Rozluckin oppilause piti paikkansa. Rozlucki
+katseli kauas etäisyyteen ja vihelteli itsekseen.
+
+Tuo nainen oli turmellut hänen hyvän tuulensa Hitto vieköön! Ihana
+olento... Hän tunsi naisen poissaolon ja raivosi tästä syystä
+sisäisesti. Huojennuksekseen murisi hän itsekseen voimakkaita
+upseerimaisia haukkumasanoja, turvautuipa kenties myöskin sotamiehen
+sanavarastoon. Viimein osui hänen katseensa auki olevaan kirjaan, joka
+oli penkillä nimilehti päälläpäin. Hän luki Laon and Cythna or The
+revolt of Islam by Percy Bysshe Shelley. Hän osasi itse verrattain
+hyvin englanninkieltä, jota vaaditaan tykistöopistossa ja jonka
+osaaminen oli muotiasia. Hän luki myös mielellään englantilaisia
+kirjoja. Miten mielellään hän olisikaan antautunut keskusteluun
+lapsekkaan nuoren, tyttömäisen lukijattaren kanssa kirjailijoista,
+joihin hän oli tutustunut. Mutta nainen ei olisi antautunut hänen,
+»moskalin» (ryssän), kanssa keskusteluun! Ja kuitenkin olisi Rozlucki
+naisen suureksi ihmeeksi voinut ilmoittaa, että hän oli syntyperältään
+oikeastaan puolalainen, että hänen äitinsä oli puolalainen, joskin
+uniaatti, siis oikeauskoiseen kirkkoon kuuluva, ja että hänen isänsä
+oli ammuttu osanotosta Puolan kapinaan.
+
+Tämä muisto, jota hän ei milloinkaan päästänyt luokseen, ajatus,
+jota hän ei sietänyt tajunnan kynnykselläkään, tuo häpeätahra vei
+hänet takaisin oikealle ladulle. Hän miehistäytyi ja panssaroitui
+kaikkea mielenliikutusta vastaan muistuttaen itselleen, että hän
+oli upseeri ja että hänen oli tässä maassa järkähtämättä suojeltava
+armeijan kunniaa. Hän siis asettui valloittamattomaan, uhkaavaan
+asentoon, kuten kanuunoilla ahdettu vallitus, ja odotti vihollista.
+Mutta kun tämä vihollinen kulki hänen polviensa ohi ruusunpunervassa
+puvussaan, joka kurjenmiekan lehtien tavoin painautui hänen verhokseen
+ja levitti tuskin huomattavaa tuoksua, kadotti hän taas tarpeellisen
+sotilaallisen ryhdin. Tahtomattaan loi hän syrjäkatseen _»kavalaan
+puolattareen»_. Viehättävä, ihastusta väräjöivän hymyn peittämä oli
+naisen suu, kun hän luki tuota fantastista romaania Laonista ja
+Cythnasta, noista kidutetuista hengistä, jotka taistelevat viimeiseen
+hengenvetoon, noista sankareista, jotka yhtyvät vasta taivaassa.
+Tämän maailman ihanimman runoilijan iätikukoistavat ajatukset ja iäti
+tuoksuvat tunteet huumasivat naisen sileätä otsaa, joka oli puhdas kuin
+taivaankansi kesäpäivänä.
+
+Rozluckista tuntui mieluisalta, että hän sai istua tämän vieraan
+kanssa samassa osastossa. Juna kiidätti häntä eteenpäin, hänen
+ajatuksensa punoutuivat mielensä mukaan. Tunteiden esteetön lento
+tempasi hänet mukaansa hämäriin mielikuviin, jotka olivat hänen
+muististaan häipyneet, hillittyjen, irtinyhdettyjen, ikivanhojen
+sointien pyörteeseen, jotka enää vain äänenä elivät hänen sielussaan.
+Ihan syvällä hänen tietoisuutensa sisimmässä oli piilossa yksinäisiä
+unohtuneita puolalaisia sanoja, himmeinä ja haalistuneina kuin
+paljaiden jalkapohjien jäljet meren rannan hiekassa. Rajut kuurosateet
+ovat huuhtoneet ne pois, myrsky on ne tasoittanut, meren aalto
+hävittänyt. Vienosti humisevia sanoja, yli maailmallista kuiskailua,
+tuskin erottuvia ääniä:
+
+— Piotruš, ainoa poikaseni...
+
+Kuin samea pilvi kulkee ohi hänen silmiensä. Kyynelten kostuttamat
+kasvot, kalpeat ja kärsineet, kuumepaloiset huulet, kauhistavat,
+selälleen auenneet, jähmettyneet, kauhua ammottavat silmät Pitkiä
+mustia hiussuortuvia, jotka punoutuivat nyyhkytyksenä sielun ympärille.
+Rukoilevat kädet kurottuvat jäykkinä atlassikankaisella peitteellä.
+
+Upseeri pudisti luotaan kauhean unen.
+
+Yhä tiheämmässä vilahti silmien eteen rakennuksia, aitoja, vajoja ja
+lopuksi rumia monikerroksisia taloja. Kiskot monistuivat. Hyvin pian
+alkoi ilmaantua ruskeita ja punaisia tavarajunia loppumattomiin, kunnes
+ne peittivät taivaanrannan. Juna syöksyi sietämättömästi täristen.
+Tehtaanpiippujen sinervä savun häivä ja punaisenruskea veturinhöyry
+verhosivat taivaan. Tuontuostakin pujahti savusta näkyviin makasiinin
+korkea musta muuri, vaja tai tehdashalli rikkinäisine kattoineen.
+
+— Olemme Pragassa, sanoi eräs matkustajista.
+
+— Siinä siis on Varsovan esikaupunki, ajatteli Rozlucki merkillisen
+samein tuntein. Hänen silmänsä jäivät katsomaan tuota sekavaa,
+muodotonta, levotonta, synkkää kuvaa, noita aineellisen elämän
+mykkiä merkkejä. Kumea jyminä tunki hänen korviinsa. Juna pysähtyi.
+Kaunis, mutta katala puolatar otti vähäiset matkatavaransa ja lähti
+kiireesti vaunusta odottamatta kantajaa. Rozlucki seurasi hetken aikaa
+katseellaan häntä. Vieras häipyi väkijoukkoon ja katosi.
+
+
+
+
+KOLMAS LUKU.
+
+
+Varsovaan jäi Rozlucki useammaksi päiväksi ja kyllästyneenä
+hotellissaoloon katseli kaupunkia. Häntä ihmetytti puolalaisten
+suurilukuisuus ja heidän elämänmuotonsa. Ei pitänyt paikkansa, mitä
+viralliset käsikirjat väittivät ja mitä asiantuntijain suulliset
+kuvaukset säestivät. Häntä harmitti se, että he esiintyivät
+eristäytyneenä, koossa pysyttäytyvänä aineksena, jossa liikkuvat
+virtaukset kätkeytyivät syvälle eivätkä olleet katselijan
+tavoitettavissa. Katselija toivoi, ettei olisi olemassa mitään »Puolan
+kysymystä». Hän ei voinut nauttia kauniiden naisten viehätyksestä, ei
+kulttuurin, taiteen, arkkitehtuurin ja muistomerkkien omintakeisuudesta
+eikä elämän yksityisistä ilmiöistä, kun elämä oli hänelle vierasta.
+Kaikki tuo oli kietoutunut yhteen »Puolan kysymyksen» kanssa ja oli
+ehdottomasti vihamielisessä suhteessa henkilöön, joka ajoi tässä maassa
+»Venäjän asiaa». Matkustajaan ei Varsova tehnyt ainoassakaan suhteessa
+miellyttävää vaikutusta. Siellä oli kaikki kieroa, matelevaa aina
+alhaisuuteen saakka ja samalla kertaa petollista tuossa alhaisuudessa
+tai sitten ilmeisesti vihamielistä, suorastaan kuolettavan
+vihamielistä. Hän näki aivan uusien ilmiöiden arvon, merkityksen,
+kauneuden ja erikoisen viehätyksen, hän näki sen kaiken ensi kerran,
+mutta kuin paksun lasilevyn takaa.
+
+Kuljeskellessaan vieraassa kaupungissa hän etsi junassa näkemäänsä
+tuntematonta naista. Kun hän ajoi raitiovaunussa, istui teatterissa,
+kävi taulugalleriassa, Lazienkin puistossa tai pyhän Johanneksen
+kirkossa, luuli hän aina näkevänsä hänet äkkiarvaamatta. Turhaan. Häntä
+ei näkynyt. Hän pysyi kätkössä jossain tämän Puolan sisällä ja kuten
+kaikki muukin verhon takana.
+
+Nuori upseeri matkusti nyt isänsä sedän, eronsaaneen kenraalin luo,
+joka asui maalla. Kun hän nousi junasta pienellä rautatienasemalla,
+jossa häntä oli neuvottu nousemaan, käski hän kantajansa etsiä
+Oplakanesta lähetetyt hevoset.
+
+— Hevoset odottavat! ilmoitti poika ja vei hänet pimeän asemahuoneen
+läpi nelivaljakon luo. Upseeri hyppäsi rattaille, kun hänen
+matkatavaransa oli sijoitettu, ja komensi lyhyesti venäjäksi:
+
+— Trogaj! (»Aja, anna mennä!»)
+
+Kasvavassa iässä oleva livreapukuinen kuskipoika kääntyi katsomaan
+kyydittäväänsä ja ymmärsi vasta vähän ajan perästä, että hänen oli
+lähdettävä ajamaan.
+
+Oli vielä pimeä, mutta alkoi jo aivan hämärästi sarastaa. Ilmassa oli
+kosteaa höyryä rankkasateen jälkeen, joka oli vasta äsken lakannut.
+Kummallinen hiljaisuus vallitsi ympärillä. Pienet, yksinkertaiset
+vieterittömät britška-ajoneuvot, joissa oli yksi kiinnitettävä
+istuin, veivät häntä eteenpäin kuin kehdossa kiidättäen. Kuului
+hevosen kavioiden terävää mäiskettä sileässä, pehmenneessä savessa ja
+lätäköissä. Saavuttuaan leveälle maantielle kuski läimäytti useampia
+kertoja piiskallaan ja hoputti nelivaljakkonsa ravijuoksuun. Rozlucki
+kurottautui katsomaan, millaisia hevoset olivat, ja näki neljä
+kookasta, väkevää ja nopsaa ajohevosta.
+
+Kostea aamukylmä tarttui nuoreen upseeriin. Hänen oli pakko nostaa
+pystyyn uuden univormuviittansa kaulus ja työntää kädet hihoihin.
+Oikealla ja vasemmalla näkyi sänkipeltoja, kaura, peruna- ja
+vehnäsarkoja, pitkissä riveissä mökkejä, puiden takaa pilkistäviä
+kartanoita, kirkkoja. Se kaikki häämötti hämärästi oudonnäköisenä,
+unisena, salaperäisenä. Eräässä kohdassa suhahtivat rattaat
+puistokujalle, jota toiselta puolelta reunustivat vanhat koivupuut.
+Vanhat koivut kumartuivat huonoksi ajetun tien yli kuin surkutellen
+ihmiskohtaloita, jotka vuosimääriä kulkivat tämän tien loassa, savessa
+ja raiteissa... Päivä vaikeni.
+
+Rozlucki havahtui torkuksistaan, tähysteli koivuja ja tunsi maiseman
+miellyttäväksi. Hän koetti päästä puheisiin nuoren kyytimiehen kanssa
+ja kysyi häneltä näkyviin tulevien maatalojen ja kylien nimiä, mutta
+kyytimies ei ymmärtänyt venäjää. Hän ilmaisi merkein, ettei hän
+ymmärtänyt, tai lausui sanoja, jotka olivat »barinille» (herralle)
+aivan käsittämättömiä. Puhelu keskeytyi, ja »barinin» täytyi tyytyä
+kuuntelemaan leivosen liverrystä, joka oli hänelle ymmärrettävämpää
+kuin puolankieli.
+
+Päivän alkaessa sarastaa siinsi kaukana metsäisiä harjanteita. Rozlucki
+koetti vielä kerran tiedustella kyytimieheltä, mitä metsiä ne olivat,
+ja sai viimein tietää niiden yhteisen nimen. Kuultuaan sen kietoutui
+hän lujemmin vaippaansa ja torkkui Oplakaneen asti.
+
+Seitsemän tienoissa aamulla saapui hän perille. Hän ajoi pitkältä
+vanhalta poppelikujalta rappeutuneesta portista pihalle. Maatalo, jonka
+kuistin eteen hevoset pysähtyivät, oli varmaankin rakennettu puoli
+vuosisataa sitten. Vierasta tervehtimään tuli kenraali, hyvin iäkäs
+vanhus, joka vuosistaan huolimatta oli säilyttänyt lujan ryhtinsä ja
+tuittupäisen ja ankaran olemuksensa. Vaikka oli varhainen aamu, oli
+hän jo peseytynyt ja kammattu, ja varsisaappaitten korot kolisivat
+äänekkäästi hänen kulkiessaan. Hänen housuissaan oli punainen nauha,
+ja myöskin takki oli univormutakin näköinen. Hän tervehti tulijaa
+hyvin sydämellisesti, syleili häntä moneen kertaan ja katseli häntä
+kauan, kaihtaen kädellään silmiin sattuvaa auringon valoa. Vihdoinkin
+saattoi nuori upseeri puhua toisen kanssa hänelle ymmärrettävää kieltä.
+Rozlucki nautti saadessaan puhua huomioistaan ja vaikutelmistaan.
+
+Vanhus kuunteli koko ajan suopeana, vaikkakaan hän ei hyväksynyt
+kaikkea, kuten saattoi havaita.
+
+Kun he olivat juoneet kahvia kahden suuressa, mansikoilta tuoksuvassa
+ja kärpästen kansoittamassa ruokasalissa, vei vanha kenraali
+sukulaisensa erääseen talon päässä olevaan huoneeseen, jossa oli mukava
+valmis vuode ja sen edessä nide Turgenjevin novelleja, jonka setä oli
+liikuttavan huomaavaisesti pannut esille. Piotr riisuutui nopeasti ja
+nukkui heti uneen. Muutaman tunnin kuluttua herätti hänet rattaitten
+tärinä ja ikkunan alta kuuluva äänekäs koiranhaukunta. Ikkunan edessä
+oli harso, mutta kärpäset tunkivat sittenkin sisään ja purivat kahta
+hullummin. Tykistöupseeri peseytyi ja kampasi itsensä, puki univormun
+huolellisesti yllensä ja meni useiden huoneiden läpi suurimpaan
+huoneeseen, josta äänten sorina tulvahti kuuluviin. Hän avasi oven ja
+astui saliin.
+
+Setä nousi hänen kumartaessaan ja esitteli perheensä hänelle.
+Piotr tutustui useihin sukulaisiin, jotka tulivat tavallisesti
+sunnuntaisin eri naapurikartanoista ja vuokratiloilta Oplakaneen,
+missä he menivät kirkkoon ja täyttivät sukulaisen velvollisuutensa
+perhettä kohtaan. Kenraalin vanhin poika, iäkäs vanhapoika Hippolit,
+hoiti Oplakanen tilaa. Hän oli kookas herra, jolla oli mustaksi
+värjätty tukka ja vanhanaikainen poskiparta, jommoisia näkee usein
+vanhoissa kivipiirroksissa, synkkä ja kaikille epäystävällinen. Hän
+tervehti Piotria kylmällä kädenpuristuksella ja alkoi heti kenraalin
+kanssa puolankielellä väitellä taloudellisista asioista. Kenraalin
+toinen poika, Michal, samaten jo vanhempi mies, oli juuri saapunut
+Cierniesta, kartanosta, joka hänellä oli vuokralla. Hän oli ottanut
+mukaansa tyttärensä, keskikauniin, päivettyneen, tarmokkaan, iloisen
+ja luontevan tytön, ja poikansa, joka oli ylioppilas, mutta joka oli
+joidenkin yliopistossa sattuneiden levottomuuksien takia oleskellut
+maalla jo kauemmin aikaa.
+
+Kaikki katselivat Piotria uteliaina, mutta ilman varsinaista
+myötätuntoa. Useat, kuten ylioppilas, joka lakkaamatta poltti
+tupakkaa, ja nuori Kamilla tai Kama, katselivat häntä vieroen ja
+peittelemättömän kylmästi. Piotr oli hauska ja niin hyvällä tuulella,
+että hän oli valmis antamaan tällaisen mielialan anteeksi. Hän pyysi
+heitä hartaasti puhumaan hänelle venäjää, koska hän ei ymmärtänyt
+sanaakaan puolankieltä. Hän sanoi sen ystävällisesti ja avoimesti, hän
+pyysi tätä huomaavaisuutta veljellisen sydämellisesti. Mutta siitä ei
+ollut kerrassaan mitään hyötyä. Päinvastoin se vielä tuimensi katseiden
+vihamielisyyden. Serkku Kama alkoi keskustella, mutta ranskankielellä,
+ja nuori ylioppilas päästeli vain savupilviä suustaan eikä puhunut
+yhtään sanaa. Tilanhaltija Hippolit poistui huoneesta; kohta kuului
+vajasta hänen kova äänensä, joka antoi palkollisille sillä lailla
+neuvoja ja ohjeita, että ranskankielisen jaarituksen täytyi keskeytyä.
+He olivat keskustelleet joutavanpäiväisistä ja turhanaikaisista
+asioista, sillä heti kun Piotr tahtoi siirtyä olennaisempaan ja
+tärkeämpään puheenaiheeseen, karkoitti hänet serkku siitä ironisella,
+tuskin huomattavalla hymyllä tai tekosyyllä.
+
+Vain vanha kenraali oli nuorelle upseerille huomaavainen ja kohtelias.
+Hän selitti hänelle kauan ja perinpohjaisesti, että hän itse oli etevän
+toverinsa, kenraali Siegelin tilan hoitaja, joka Siegel osanotostaan
+Puolan kapinan kukistamiseen oli saanut lahjaksi toistakymmentä
+maatilaa. Yksi niistä, Oplakane, oli vuokralla hänellä, kenraalilla
+itsellään, toinen, Ciernie, hänen nuoremmalla pojallaan Michalilla.
+Yleensä ei perhe kuitenkaan ollut varakas ja se siirtyi Puolan
+aateliston tavoin vuokratilalta toiselle. Ilman kenraalin eläkettä
+ja aikaisempien suhteiden johdosta saatua valtuutta lahjoitustilojen
+vuokraamiseen ei perheen toimeentulo olisi ollut turvattu. Kenraalin
+äänensoinnissa kuului äkeys ja miltei leppymätön viha. Vanhus nieli
+sen väräjävin huulin, tekohampaat kalkattaen vastatusten. Vihdoin hän
+mumisi:
+
+— Niin se on, poikaseni. Puolalainen syntyperä... Saksalaiset ovat
+saaneet lahjoituksia. Heillä on lujat asemansa Pietarissa. Mutta me
+saamme tässä kolkassa kierrellä pienten aatelisvuokraajien tavoin. Ja
+sellaista on ollut jo vuosikausia. Niin ovat nyt asiat, poikaseni.
+
+Vanha kenraali huitaisi katkeran alistuvasti kädellään. Kama ja
+ylioppilas Viktor nauroivat miltei ääneensä.
+
+— Naura sinä vaan ääneen! sähisi vanhus Viktorille. — Poliisikomisarius
+on jo kolme kertaa kysellyt sinua minulta. Minä saan miettiä pääni
+puhki, miten voisin pestä sinut puhtaaksi. Naura sinä vaan!
+
+— Minä en ole pyytänyt sinun suojelustasi, isoisä! kivahti ylioppilas
+itsetietoisena ja töykeästi; jos poliisilla on jotain asiaa minulle,
+niin löytää hän kyllä tänne. Sinun ei tarvitse ollenkaan huolehtia
+minusta. Hän tietää, mistä minut voi löytää.
+
+— Tulkoonkin vaan! — lisäsi Kama.
+
+— Sen hän tekee! — tiuski vanhus. — Saat taas istua vuoden.
+
+— Jos sikseen tulee niin... olen valmis!
+
+— Ja toisen ja kolmannen, kunnes lähtee halu ahtaa talonpoikien päähän
+kaikenlaista hullutusta.
+
+— Sinä et istu minun tuomarinani, ja ehkäpä armahtavat minun
+kaulanikamiani, — mumisi Viktor hiljaa.
+
+— Ole vaiti! — huusi vanhus ähkyen kumeasti.
+
+— Kun ei kimppuuni käydä, olen minä aina vaiti... — puolusteli Viktor.
+
+Piotr ei ollut tästä keskustelusta ymmärtänyt mitään, mutta sen
+tunnelman oli hän vaistonnut. Hän oli ilmeisesti vanhan kenraalin
+puolella, jota kohtaan hän alunpitäen oli tuntenut sympatiaa, mutta
+hän olisi mielellään antautunut keskusteluun nuorten sisarusten kanssa
+ja hänestä olisi ollut hauskaa päästä heidän kanssaan samanlaiseen
+periaatteelliseen keskusteluun kuin ennen toveriseurassa, jossa
+väittely oli väliin kestänyt koko päivän, vieläpä venynyt yöhön ja
+seuraavaan päivään asti. Nyt ilmaisi ikkunan alta kuuluva narina, että
+vaunut olivat valmiina, joilla kaikki lähtisivät kirkkoon.
+
+Vanha kenraali lähti huoneeseensa, josta hän palasi hyvin pian mustassa
+sivilipuvussaan ilman mitään sotilaallisia merkkejä. Hän nousi
+poikansa Michalin, rauhallisen, mukautuvan miehen kanssa vaunuihin.
+Etuistuimelle asettuivat Kama ja Piotr. Viktorille ehdotettiin,
+että hän nousisi kuskipukille, mutta hän julisti ylioppilasmaisella
+kopeudella, ettei hän mihinkään kirkkoon menisi, että hänelle tämä
+tässä oli kirkko. Näin sanoessaan osoitti hän taivasta, lehmuksia ja
+portin takana kasvavaa viljaa. Kenraali tuli punaiseksi kuin nauris
+ja supisi jotain itsekseen lausuen tuikealta kuuluvia puolalaisia ja
+venäläisiä sanoja sekaisin. Viktor kumarsi, ohjasi askeleensa metsään
+ja katosi eräässä tienkäänteessä.
+
+Kirkolle, jonne oli kahden virstan matka, vei epätasainen tie. Pieni
+temppeli oli kunnaalla lehmusten ja jalavien varjossa, aivan keskellä
+hyvin suurta kylää. Kylän mökki, aita ja puutarhajono seurasi pitkälle
+ulottuvan harjanteen reunaa. Väki meni jumalanpalvelukseen. Talonpojat
+raskaissa ruskeissa takeissaan, jotka ulottuivat miltei maahan saakka,
+jalassa raskaat saappaat ja päässä miltei yhtä raskaat hatut, vaimot ja
+tytöt niin räikeissä liinoissa ja leningeissä, että silmiä häikäisi.
+Tämä kirjava joukko liikuskeli pakinoiden kirkonpihan muuriportin
+edustalla. Siellä olivat myös naapuri-aateliston erilaiset ajopelit,
+avonaiset, umpinaiset ja korivaunut. Piotr, joka näki tällaista ensi
+kertaa elämässään, katseli sitä ihmeissään. Mutta hänkin veti ihmisten
+katseet puoleensa. Kun ikivanha, ahdas kirkko oli jo niin täynnä väkeä,
+ettei voinut enää sormea liikuttaa, jäi koko Oplakanen seurue kirkon
+pihalle lehmusten alle, lisäksi oli Piotr oikeauskoinen eikä uskaltanut
+työntäytyä sisään, vaikka hän olisi mielellään nähnyt, miltä sisällä,
+tuolla »latinalaisuuteen vieteltyjen» pyhätössä näytti.
+
+Ulkona oli hyvin kaunista. Jättiläislehmukset olivat jo vuosisatoja
+tunkeneet juurensa hautojen pohjaan, joissa makaavien lastenlapset
+nyt rukoilivat näiden puiden lehvien suojassa, ja ne loivat runsasta,
+kauaksi ulottuvaa varjoa. Lintuparvet visertelivät tuuheissa latvoissa,
+kirkon perältä kaikui urunsäveliä ja väliin vanhaa latinalaista
+tekstiä lukevan kaniikin yksinäinen ääni. Viimein alkoi suuri
+kansanjoukko tulvia kirkosta kirkkomaalle ja liikuskella hitaasti
+eteenpäin. Kookkaiden pitkätakkisten talonpoikien kiinteän, suljetun
+ryhmän takana kulki valkopukuisia tyttöjä, joilla oli tukassa
+seppeleitä koruttomista kehäkukista ja jotka siroittelivat kukkia.
+Heitä seurasi baldakinin alla kulkeva pappi kullalla kirjaillussa
+kirkkoasussa, kahden ympäristön kaikkein lihavimman tilanomistajan
+tukemana. Baldakinin takana tungeskeli väkijoukko laulaen kaikesta
+sielustaan. Kiivaasti soivat kellot, valtava laulu, kukkien tuoksu
+— se kaikki huumasi Piotria. Hän tuijotti sanattomana tätä näkyä
+katsellen. Kun pappi, tukeva, hyvinvoipa herra, joka kantoi raskasta
+kultaista ehtoollisleipäastiaa, tuli Oplakanen seurueen kohdalle, loi
+hän silmäyksen univormupukuiseen upseeriin katsellen häntä vilkkain
+mielenkiinnoin; samoin tekivät tilanomistajat hänen molemmilla
+puolillaan ja myös talonpojat, jotka lauloivat sydämensä ja terveen
+ruumiinsa pohjasta, ja kukkia siroittelevat tytöt. Piotr tunsi olevansa
+täällä aivan liikaa. Hän ei olisi tahtonut mitään niin hartaasti kuin
+päästä livistämään heti pois. Hänellä oli kiusallinen tunne. Nämä
+kuvat vaivasivat häntä ja salpasivat painollaan hänen henkensä. Hänen
+serkkunsa Kama kuiskasi hänen korvaansa:
+
+— Sinun univormusi tuo täkäläisen väestön mieleen epämieluisia
+seikkoja, rakas serkku. Se se on, joka tekee tuon huonon vaikutuksen.
+
+Piotr tunsi jonkinmoista helpotusta, jota ei kuitenkaan kestänyt kauan.
+
+Hartaustilaisuudesta palasi seurue Oplakaneen ja söi kelpo ruokahalulla
+aito puolalaisen maalaispäivällisen, johon kuului vadit täynnä
+kananpoikia, salaattia, kaikenlaisia vihannes- ja hillokelajeja, joiden
+jälkeen sydän tulee pehmeäksi ja ajatukset joutuvat vienon optimismin
+valtaan. Päivällisen jälkeen käyskenneltiin jykevinä vanhassa
+hoitamatta jätetyssä puutarhassa ja koetettiin keksiä jos jonkinlaista
+huvitusta. Kama soitti pianoa suuressa salissa, ja seurue kokoontui
+nauttimaan soitosta hänen ympärilleen. Olipa saapunut murjottava
+Viktorkin samoiltuaan takamaat ja käytyään metsätöllit.
+
+Vanha kenraali pyysi Kamaa laulamaan jotain. Nuori tyttö kursaili
+viitaten pietarilaisen serkkunsa ankaraan arvosteluun, mutta lopulta
+hän löi akordin, vieläpä toisenkin. Tämän jälkeen kääntyi hän
+seurueeseen päin ja sanoi, että hän osasi laulaa vain sangen harvoja
+lauluja ja ettei niistä kenties pidettäisi. Mutta hänen isänsä herra
+Michal teki torjuvan merkin kädellään tahtoen sanoa, ettei tämä väite
+ollut paikkansa pitävä. Kama soitti alkusoiton ja alkoi voimakkaalla,
+kauniilla, puhtaalla, vaikkakin kouluuttamattomalla äänellä laulaa.
+Laulun oli säveltänyt eräs nuori säveltäjä Julius Slowackin sanoihin:
+
+    Enkelten parvi täyttää kotikunnaat,
+     se viittoo kaukaa tervehdyksen meille.
+    Poloisten joukolle se tuoko lunnaat,
+    veriinsä, vaierruksiin nääntyneille?
+    Ja kuumat kyyneleet ne maata kasti,
+     niin miekkaa rukoiltiin nyt palavasti.
+
+Taaskin pauhasi myrskyisä säestys, ääni sydämen sisimmästä, rintaa
+painavan kiven alta. Laulu jatkui:
+
+    Seis hurjimus, ulaani, minne ajat!
+     Sun ratsus kaataa paadet sekä rajat!
+    — Vain äitini häväisty siin' on hauta,
+    sydän jos halkee, silmä on kun rauta.
+    Kaviot marmorist' iskevät tulta,
+     ja koston miekka välähti kuin kulta.
+
+Vanha kenraali istui nojatuolissaan ja rouhi leukojensa välissä
+jotain sisäistä tunnetta tai asiaa. Hänen poikansa Michal katseli
+tytärtään syvää liikutusta osoittavin ilmein. Viktor hyräili hiljaa
+itsekseen säveltä ja oli siihen yhtä ihastunut kuin sanoihin. Piotr ei
+ymmärtänyt sanoja, mutta sävel lausui ne hänen korvaansa. Tämä sävel
+oli ihmeellinen kuin kostean syreeninoksan tuoksu, jonka kanssa muisto
+sulautuu yhteen monesti koko elämäksi.
+
+Tuo kieli tuntui hänestä nyt ensi kertaa kaikessa kovuudessaan
+soinnukkaalta. Käsittämättömät sanat saivat väriä ja loistetta. Kun
+laulu oli vaiennut, pyysi upseeri, että hänelle selitettäisiin sen
+sisällys. Kama suoristi hymyillen pukunsa poimuja ja sanoi:
+
+— Sanat eivät merkitse oikeastaan mitään, ne ovat tyhjänpäiväisiä,
+kuten tavallisesti lauluissa... Se on yksinkertainen puolalainen laulu,
+kenties hädästä ja kurjuudesta tai ehkä maineesta ja suuruudesta. Ei
+mitään oikeata järkeä eikä ajatusta.
+
+— Mutta kuitenkin ... — vastasi Piotr pyytäen.
+
+— Sinä et ymmärrä sitä, hyvä serkku, — huomautti Viktor, — sillä siitä
+puuttuu tosiaankin johdonmukainen ajatus, kuten kaikesta täällä meillä.
+Sitä laulettaessa on samanlaista kuin jos pitäisi peiliä silmiensä
+edessä. Kun katsot tarkasti, näet kenties peilissä kaikki, mitä
+tarvitsee.
+
+— Sinä näet siinä varmasti kaikki, mitä sinä tarvitset, — murahti
+kenraali, joka oli Viktorin kanssa aina riitakannalla.
+
+— Aivan niin, minä näen tosiaankin ... — vastasi Viktor nauraen,
+jolloin hänen terveet hampaansa näkyivät.
+
+Hiukan harkittuaan asiaa Kama lähestyi Piotria ja sanoi:
+
+— Etkö tahtoisi ratsastaa meidän kanssamme Ciernieen? Siellä voin
+kenties selittää sinulle, mitä se laulu merkitsee.
+
+— Minä tulen mielelläni.
+
+— Minä lähden mukaan, virkkoi Viktor. — Ukko, tuletko sinä? — kysyi hän
+isältä, hiljaiselta Michal herralta.
+
+— Tulen, käske valjastamaan hevoset. —
+
+— Isoisä antaa kai minun ratsastaa Ruskolla? — kysyi Kama
+mairittelevasti vanhalta kenraalilta. — Piotr-serkku tuo sen sitten
+takaisin, se saa juosta Virman rinnalla, jolla Piotr ratsastaa.
+
+— Vai niin, sinä viet Virmankin. Ei Rusko riitä, — murahti Hippolit.
+
+— Varmaan ei _tuollakaan_ ole hevosta, — lisäsi kenraali.
+
+— Hänellä on oma hevoskaakkinsa, — vastasi Viktor sytyttäen uuden
+savukkeen. — Tuo ei ole milloinkaan kaivannut teidän korkean armonne
+ylhäisiä hevosia.
+
+— Viktor, — ärjäisi Michal-herra synkkänä, — sinä et ole isoisälle
+tarpeeksi kohtelias.
+
+Poika epäröi hetkisen, sitten hän sanoi hiljaa, mutta ivallisen
+purevasti, katsoen isäänsä suoraan silmiin:
+
+— Slušajuś. [Ven. слушаюсь 'kuten käskette'.]
+
+Kaikki hätkähtivät, tuo sana teki omituisen vaikutuksen, se kävi kuin
+pistos jokaiseen ja kuohutti. Kamakin loi veljeensä katkeran, moittivan
+katseen. Mutta ylioppilaan kasvot olivat liikkumattomat. Silmät
+piiloutuivat rypistettyjen kulmien alle, ja niiden tuikea kiiltokin
+kätkeytyi. Hippolit poistui huoneesta pitkin askelin, ja pian kuului
+hänen karjuntansa tallirengille.
+
+Kohta sen jälkeen ajoivat oven eteen vaunut, joihin Michal nousi, kun
+taas Kamalle, Viktorille ja Piotrille satuloitiin hevoset.
+
+Isä Michal istuutui pieneen vieterittömään britškaan, Viktor kapusi
+»koninsa» selkään, Kama sai Ruskon ja Piotr Virman, joka ensi hetkestä
+alkaen huohotti hänen allaan kuin ankarasti raatanut päivätyöläinen.
+Vanha poppelikuja päätyi eri suuntiin haarautuvaan leveään
+maantiehen. Ainoana vaihteluna yksitoikkoisessa, alavassa maisemassa
+ja harmaanvalkeassa pölyssä oli siellä täällä jokunen katkennut
+pihlaja tahi pölyinen orapihlajapensaikko. Etäämpänä näkyi ikivanha,
+kumara koivu. Tie kulki erään Oplakanen ulkokartanon ohitse, sitten
+korkeammalla olevien viljapeltojen, raivaamatta jätetyn viidakon ja
+kaadetun metsän jäleltä jääneen kannokkoisen ahon läpi.
+
+Kukkulalta avautui heidän eteensä laaja, metsän reunustama laakso,
+jonka keskeltä välkkyi virta ja iso lampi. Kama viittasi lampea
+ja sitä ympäröivää metsikköä kohti ja sanoi Piotrille, että siinä
+oli Ciernie. Isä Michalin britška vieri alas mäkeä. Ratsastajat
+seurasivat heti perästä. Kohta he saapuivat kukkulan rinteillä
+oleville Ciernien maille. Kuivia heinärukoja näkyi vielä korjaamatta
+niityillä. Katajapensaiden läpi kiemurteleva kapea tie sivuutti
+lammen ja sukelsi sen toisella puolella mielenkiintoisiin, mutta
+hengenvaarallisiin rotkoihin, kuiluihin ja petollisiin puroihin.
+Sai suorastaan kahlata vedessä ja liejussa. Piotrille ilmoitettiin,
+ettei tämä seudulle niin ominainen liikkumistapa ollut vähääkään
+vaarallinen, sillä inhimillinen varovaisuus suojaa aina tapaturmalta.
+Korvaukseksi laulelivat linnut lepissä kauniimmin kuin missään muualla,
+kukkaset ja ruoho tuoksuivat, lukemattomat purot lorisivat. Kun isä
+Michalin britška oli ajanut viimeisen pienen puron poikki, huomasi
+Piotr kirjavan kylännuorisoparven istumassa ristiinnaulitun kuvan
+ympärillä leppien varjossa lähellä lampea. Hän katseli kummallekin
+puolelle tietä, viljaa, pensaita, kukkia ja ihmisiä, ja äkkiä hän
+näki nuorten parven hajaantuvan eri haaroille säikähtyneiden lintujen
+tavoin. Tyttö, jolla oli yllään värikäs kaulaliina, valkea paita ja
+kirjava hame, juoksi viljapeltoon kadoten sinne kuin peltokana —
+harmaapukuinen poika livahti kaurapellon ojaa pitkin tiehensä. Puitten
+runkojen ja pensaitten takaa kurkisteli päitä, aidan takana olevista
+takiaispensaista vilahti olkihattu tahi liinatukka. Viktor nauroi
+sille, mitä näki, niin että oli haljeta. Lopuksi hän nousi seisomaan
+jalustimiin ja huusi joka taholle:
+
+— Tervetuloa!
+
+Sitten hän ratsasti ravia kartanoa kohti. Kama selitteli Piotrille
+vielä jotakin.
+
+He olivat perillä. Asuinrakennus oli Cierniessä pieni, valkeaksi
+rapattu, vähäpätöinen ja koko lailla rappeutunut. Seinät hohtivat
+valkeina korkeaa, mustaa kattoa vasten. Porstuaa kierteli villiviini.
+Talon, takana kohosi neljä ikivanhaa lehmusta, toisen päädyn
+kohdalla ojenteli päärynäpuu mahtavia oksiaan katon yli. Pihamaata
+ympäröi männyn vitsaksista punottu aita, joka kertoi järjestyksestä
+ja siisteydestä. Ikkunoiden edustalla ja päätyjen kohdalla kasvoi
+runsaasti kehäkukkia, orvokkeja, annansilmiä ja leukoijia. Valkeilla
+seinillä kiemurtelevat köynnöskasvit tekivät viehättävän vaikutuksen.
+Puutarhassa kulki portteihin päätyviä haravoituja teitä eri suuntiin.
+Puutarhan etäisimmässä päässä oli iso, yksinäinen lehtikuusi.
+
+— Serkku! — huusi Kama. — Onko sinun nälkä?
+
+— Ei, vastasi Piotr, — olen ihastunut.
+
+— Ellei sinun ole vielä ihan kauheasti nälkä ja jos olet ihastunut,
+niin kävele tässä vähän aikaa ja lisää haltioitumistasi kunnes Viktor
+ja minä olemme selvinneet tunniltamme.
+
+— Tunniltanne? Miltä tunneilta?
+
+— Sellaisilta tunneilta, joista et saa hiiskahtaakaan, kaikkein
+vähimmin Oplakanessa.
+
+— Minkätähden en saa? En käsitä.
+
+— Saat vallan hyvin olla käsittämättä. Se on täällä kyllä sallittu.
+Kävele puutarhassa, katsele kukkia, lehtikuusta, juttele vähän isän
+kanssa ja ummista venäläiset silmäsi ja korvasi kaikkeen muuhun nähden.
+
+Kama poistui. Piotr rupesi astelemaan pitkin puutarhan käytäviä.
+Mutta puutarha oli pieni eikä kovinkaan mielenkiintoinen, tavallinen
+ulkokartanon puutarha, ja Piotr meni pian takaisin pihalle.
+Siellä häntä odotti isä Michal, joka pyysi hänet sisään. Asunto
+oli vaatimaton, vain pari aivan yksinkertaista huonetta valkeiksi
+rapattuine seinineen. Yllättävää oli nähdä tämän matalan katon alla
+todella hienoja ja kallisarvoisia huonekaluja. Paljasjalkainen tyttö
+toi sisään tarjottimen: viilipytyn, ruisleipää ja tuoretta, keltaista
+voita. Nautittuaan yhdessä tämän spartalaisen illallisen lähtivät
+Piotr ja isä Michal lammelle kävelemään. Siellä oli kuvaamattoman
+kaunista, kaikki huokui rauhaa ja hiljaisuutta. Setä kyseli huonolla
+venäjänkielellään Venäjällä asuvista yhteisistä sukulaisista. Piotr
+kertoi seikkaperäisesti, mitä tiesi.
+
+— Kuten setä tietää, virkkoi hän, — kuoli Pietari alikapteenina
+Kaukasiassa. Hän oli naimaton. Hänen nuorempi veljensä Jan, joka kaatui
+Puolan kapinassa, jätti jälkeensä yhden ainoan pojan, nimittäin minut,
+ja sitten on elossa näiden veljesten nuorempi sisar, Natalia-tätini.
+Hän joutui naimisiin rikkaan tilanomistajan Nietymkinin kanssa. He
+asuvat Penzan kuvernementissa. Isäni kuoltua menetettiin maatila,
+jonka isoisä oli saanut palkkioksi Unkarin-sotaretkestä. Sekin oli
+Penzan kuvernementissa. Onneksi on täti perinyt miehensä jälkeen ison
+maatilan. Heillä on paljon lapsia.
+
+— Ovatko he saaneet venäläisen kasvatuksen?
+
+— Ovat tietysti. Siellä on pelkkiä venäläisiä sielläpäin...
+
+— Maatila on suuri, niinkö sanoit?
+
+— Hyvin suuri. Tädillä on saksalainen tilanhoitaja, Ludwig...
+
+— Oletko käynyt heillä usein?
+
+— Olenko käynyt! Vietin siellä kaikki lomat sekä kadettikoulussa että
+tykistökorkeakoulussa ollessani.
+
+— Ovatko lapset eteviä?
+
+— En voi juuri kehua. Eräs heistä, Boris, kävi kadettikoulua yhtaikaa
+minun kanssani, alemmalla luokalla tosin. Vera Leontjevna kävi
+Marian-opistoa — hän on kaunis tyttö.
+
+— Entä tätisi? Millainen hän on sinua kohtaan?
+
+— Täti on aina ollut minulle kiltti, mutta muuten hän kyllä on ankara
+nainen. Kun hän ilmestyy Pietariin, niin hän ei komenna ainoastaan
+sukulaisiaan. Kaikkien täytyy tanssia hänen pillinsä mukaan. Etkö,
+setä, tunne Natalia-tätiä?
+
+— En, vastasi Michal-setä kuivasti.
+
+— Mitä, etkö ollenkaan?
+
+— En ollenkaan.
+
+Hetken kuluttua Michal-setä lisäsi:
+
+— Katsopas, rakas ystävä, me kuulumme nykyään toiseen kansaan emmekä
+vain toiseen sukuhaaraan.
+
+Hän näpsähytteli sormiaan ja vaikeni. Ulkokartanosta kuului yksiäänistä
+laulua. Piotr terästi korviaan. Michal-setä teki kädellään torjuvan
+eleen ja jatkoi vieraansa kanssa matkaa lammen ohitse, niityille ja
+viljapelloille. Mutta laulu kuului niin selvästi, että Piotr pysähtyi.
+Hän ei tuntenut säveltä, ei ollut kuullut sitä milloinkaan ennen.
+Paikalta, missä he seisoivat, saattoi nähdä lammen ja navettapihan yli
+ulkokartanon riihen avonaiset ovet ja riihessä nuorisoparven.
+
+— Mitä he tekevät? — kysyi Piotr uteliaasti osoittaen riihtä.
+
+— Kama ja Viktor ovat kunnon ihmisiä, uskot kai sen... He opettavat
+kylän nuorisoa, antavat sille kaikenlaisia tarpeellisia tietoja, ja
+sentähden niin...
+
+— Mutta minkätähden ei rakenneta kouluja? — kysyi Piotr.
+
+— Sentähden, että se on kielletty, selitti Michal-setä ystävällisesti
+kuten aina.
+
+He lähtivät jatkamaan matkaa niittyjen poikki johtavia polkuja pitkin,
+kiertelivät purojen äyräillä olevissa koivikoissa ja astelivat
+jokitörmien nurmikoilla. Ensimmäinen heinä oli korjattu, ja uusi
+ruoho kohotti rehevänä päätään. Etäältä näkyi lammen äyräällä oleva
+Ciernien pihamaa kuvastuen veden kirkkaaseen pintaan kookkaine puineen,
+jotka suojaten taivuttivat latvansa talon katolle. Kumpikin seisoi
+vaiteliaana, ainoakaan ääni ei häirinnyt lakeuksien hiljaisuutta. Piotr
+kiinnitti katseensa Michal-setään ja tunsi syvää kiintymystä häneen.
+Hän olisi tahtonut ilmaista sen, näyttää sitä jollain tavoin, mutta
+häntä hävetti tuoda ilmi tunteitaan. Sen sijaan hän katseli jurosti
+maisemaa. He alkoivat astua hitaasti kotiin päin. Tuli jo ilta. Kevyt
+sumu nousi lammesta ja rantapensaikoista. Kama ja Viktor tulivat
+vastaan.
+
+— Kun et sinä vaan jonain kauniina päivänä vielä sytyttäisi minun
+riihtäni tuleen lyhdylläsi, mumisi Michal-setä pojalleen.
+
+— Veden puutteessa Herra ei pidä meitä täällä, joten palo saadaan
+pian sammumaan, jos sikseen tulee. Käyhän muuten päinsä palovakuuttaa
+täydestä arvosta.
+
+— Niin, sinä olet aina yhtä liukaskielinen.
+
+— Totta kai, kun kerran aion asianajajaksi. Ja riihi on paraikaa
+tyhjä kuin korulause — tottumattominkin silmä voi nähdä, ettei ole
+vielä päästy uutiseen. Ei lanttuakaan mihin pistäisi haarukkansa.
+Tieteelliset selviöt kaikuvat siellä erinomaisesti. Niin, kyllä isä on
+oikea Kroisos, sen takaan...
+
+— Kama-serkku, virkkoi Piotr, — minun täytyy nyt lähteä. Et ole vielä
+selittänyt sitä laulua, jota lauloit.
+
+— En ole enkä aiokaan selittää.
+
+— Koeta saada itse selko... mumisi Viktor kieritellen paksua savuketta
+sormissaan.
+
+Piotria ärsytti jonkun verran sisaruksien sävy häntä kohtaan. Se
+teki hänet jollain tavoin rauhattomaksi samalla kuin hän tunsi sen
+loukkaavaksi. Nuo kolme olivat niin ylimielisiä, astelivat niin varmoin
+askelin karua kamaraansa, jossa ei ollut juuri muuta kuin liejua
+ja suonsilmiä. Olihan Piotrkin itsetietoinen, mutta hän ei voinut
+kuitenkaan olla ihailematta näitä ihmisiä ja heistä pitämättä.
+
+Hän joudutti askeleitaan ja pyysi heti pihaan päästyään satuloimaan
+Virman, joka odotellessaan oli pahanilkisen nopsasti pureskellut
+toisten ruohoa. Se tuotiin hänelle kohta. Piotr istuutui sen selkään
+ja otti viedäkseen raudikon kotiin samalla. Hän ratsasti nopeaa ravia
+kukkulan rinnettä, pysähtyi sen huipulle ja katseli kauan tienoota.
+Oli jo ilta, kun hän saapui perille. Tultuaan puutarhan parvekkeelle
+tapasi hän siellä vanhan kenraalin, joka tapansa mukaan poltti pitkää
+piippua. Lasiparveke ei ollut valaistu, joten vanhusta tuskin saattoi
+nähdä. Pian tuli aivan pimeä. Molemmat istuivat siellä pimeässä.
+Piotr näki vain vanhan herran piipussa kytevän hehkun. Hän haaveili
+elämästä, johon hän oli saanut täällä tutustua. Hänen silmiensä
+edessä oli ihmisparvi, sekamelska jokapäiväisiä tapahtumia, jotka
+olivat painautuneet hänen mieleensä erikoisen selvästi. Hän mietti,
+menisikö puutarhaan ja kävelisi käytävillä aina myöhään yöhön saakka.
+Kunnioittavasta tunteestaan setää kohtaan ei hän kuitenkaan lähtenyt
+paikaltaan, vaan odotti, että vanhus itse poistuisi.
+
+Vanhan kenraalin piippu oli sammunut. Äänettömyys jatkui. Piotr arveli,
+että vanhus oli kenties nukkunut nojatuoliin. Mutta kenraali Rozlucki
+ei nukkunut. Hän sanoi venäjäksi:
+
+— Piotruš — muistatko isääsi?
+
+— En... — vastasi Piotr hiukan mietittyään, — vain ihan kuin sumussa...
+välistä väikkyvät hänen silmänsä edessäni. Kyynelten himmentämät
+siniset silmät.
+
+— Niin, siniset silmät! Ja tiedätkö tarkalleen miten hänen kävi?
+
+— En.
+
+— Tahtoisitko sen tietää?
+
+— Mielelläni.
+
+Kenraali vaikeni taas. Piotrista tuntui, kuin tämä olisi harkinnut
+asiaa ja päättänyt olla sanomatta mitään. Mutta vanhus liikahti äkkiä
+nojatuolissaan ja alkoi kertoa selvästi, kovasti ja yksityiskohdittain,
+miten Jan Rozlucki kapinaan osallisena ammuttiin.
+
+
+
+
+NELJÄS LUKU.
+
+
+Muutamia päiviä myöhemmin Piotr lähti linnoitukseen, johon hänet
+oli määrätty palvelemaan. Kenraali-setä matkusti hänen kanssaan
+järjestämään yksityisasioitaan, mutta samalla hän tahtoi esittää nuoren
+sukulaisensa tämän päällikölle, jonka hän ennestään tunsi.
+
+Kun he tulivat syrjäteitä isolle maantielle, käski kenraali kyytimiehen
+kääntyä metsään ja ajaa lyhempää tietä vuorien yli. Kyytimies oli aika
+lailla ihmeissään tästä omituisesta päähänpistosta ja mutisi kuuluvasti
+itsekseen, että sillä tarpeettomasti kiusattaisiin hevosia ja että
+vanhat vaunut, joiden vietereistä ei ollut takeita, joutuisivat liiaksi
+koetukselle. Mutta kenraali käski häntä olemaan vaiti ja vaati, että
+käsky oli täytettävä. Palvelija totteli.
+
+Kun vuoret ja sankat metsät olivat jääneet heidän taakseen,
+aukeni heidän eteensä metsättömiä ja viljelemättömiä taipaleita
+karjalaitumineen ja kasvullisuudesta köyhine soineen. Hiekkatie
+ristiin rastiin kasvettuneine puunjuurineen, joiden rungoista ei enää
+ollut tietoa, kulki tämän korven läpi. Eräässä kohdassa käski vanhus
+pysäyttämään. Hän nousi vaunuista ja antoi Piotrille äänettömän merkin
+tehdä samoin. Palvelijalle hän antoi määräyksen ajaa käyden eteenpäin
+kylän päähän saakka. Kyytimies ihmetteli taas hiljaa itsekseen.
+Mutta kun hän kokemuksesta tiesi, ettei vanha herra suvainnut mitään
+vastaväitteitä, ajoi hän eteenpäin ja vaipui miettimään, mitä herrat
+mahtoivat etsiä näiltä laidunmailta. Sillä se, että he etsivät jotain,
+oli hänestä epäilemätöntä.
+
+— Kukapa tietää vaikka ukko olisi kaivanut tänne aarteen maahan... Jo
+kapinan aikana... Nyt muistaa hän kohdan, ja nuoren herran pitää kaivaa
+aarre esiin — ajatteli tuo kunnon mies ja etsi hetkeä, jolloin hän
+saattaisi huomaamatta kääntyä katsomaan.
+
+Viimein hän ensimmäisessä tienkäänteessä loi salaisen silmäyksen
+taaksensa, mutta ei huomannut mitään katsomisen arvoista. Hänen
+molemmat herransa kulkivat hitaasti tien yli. Kyytimies tuli
+vakuutetuksi, että heillä oli salaisuuksia toisilleen, ja tyytyi siihen.
+
+Sillä välin vei kenraali Piotrin heidän kävelynsä päämäärään. Pitkän
+tarkastelun jälkeen alkoi seutu hänelle selvitä. Vaikka metsä oli
+kaadettu ja raiskattu, saattoi paikan piirteet sentään selvästi tuntea.
+Tässä oli ikivanha tie, tässä tien mutka ja vihdoin itse määräpaikka —
+tienristeys.
+
+Vanha kenraali ja Piotr olivat perillä. Kapakasta, joka oli ennen
+ollut täällä, ei ollut mitään jälellä. Tulipalo oli sen varmaankin
+hävittänyt; lieden ja uunit olivat seudun asukkaat hajoittaneet,
+kaakelit olivat hävinneet kaikkiin ilmansuuntiin. Vain jättiläismäinen
+ohdakerykelmä ja neliskulmainen maa-ala, jota peittivät väkevästi
+rehoittavat nokkoset, viittasivat entisen rakennuksen jätteisiin.
+Toisella puolen tietä, muinaista kapakkaa vastapäätä, kasvoi ohut,
+syvään painunut koivu, joka näytti surevan näköiseltä. Sen pitkät oksat
+ulottuivat miltei maahan saakka, runko oli alhaalta mustissa vaoissa,
+kohottautui valkeana pystyyn ja levitti kaikkiin suuntiin lukuisia
+paksuja haarojaan, joista lähti notkeita oksia ja lehviä.
+
+Tähän koivuun oli aivan merkillisellä tavalla kiinnitetty risti. Jalka,
+joka oli aikoinaan ollut maahan kaivettu, oli ylös asti ihan laho,
+joten siitä oli jäänyt jäljelle vain alaspäin kääntynyt nystyräinen
+ranka, josta tihkui tummaa lahopuun pölyä. Tukipaaluista, joita laupias
+käsi oli vuosia sitten lyönyt molemmille puolille, oli jäänyt vain
+kaksi irrallista palikkaa jälelle. Risti oli jo aikoja sitten sortunut,
+mutta ihmiskädet olivat luultavasti nostaneet sen pystyyn ja poikkipuun
+molempien haarojen avulla ripustaneet koivun kahdelle oksalle. Näin
+painautui risti runkoa vasten ja riippui koivun lehvien ympäröimänä ja
+puun kanssa melkein yhteenkasvettuneena, mustana, surkean näköisenä
+valkean hiekkakummun yllä, ristillä kuolevan Kristuksen hahmon tavoin.
+Suippona maata kohti suuntautuvan ristipaalun reikäinen, laho puu
+näytti kaukaa teräväpiirteisyydessään kuin olisi siinä ollut kaksi
+päällekkäin pantua, naulalla lävistettyä jalkaa. Ristin alla oli
+hoidotta jätetty, rikkaruohoa kasvava hautakumpu.
+
+Kun he olivat saapuneet tälle kohdalle, katsoi vanha Rozlucki vielä
+kerran ympärilleen ja paljasti päänsä. Piotr teki samoin. Hän tarkasti
+paikkaa, puuta ja ristin omituisia jätteitä. Kummankin kasvoilla
+kuvastui jäinen kylmyys ja ankaruus. Heidän silmänsä näkivät kaiken,
+jokaisen ruohonkorren, pienimmänkin oksan, jokaisen lahohiukkasen.
+
+Piotr käänsi kasvonsa hautaa kohti, kumartui syvään ja teki
+oikeauskoisen oppinsa mukaisen kolminkertaisen ristinmerkin.
+
+
+
+
+VIIDES LUKU.
+
+
+Jalkaväkirykmentin ja tykistöpatterin päällikkönä kaupungissa oli
+kenraali Polenov-Tšernovratski. Kenraali Rozlucki holhotteineen läksi
+hänen luokseen kaupunkiin tulonsa jälkeisenä päivänä. Kenraali Polenov
+oli vanhan Rozluckin vanha rykmenttitoveri, vaikkakin iältään paljon
+nuorempi. Myöhemminkin olivat he tavanneet toisensa sotapalveluksessa,
+Puolan kapinan aikoina; tärkeisiin tehtäviin määrätty Polenov toimi
+armotta kapinan kukistajana ja rankaisi ankarasti kapinallisia.
+
+Kun vanhan Rozluckin ja hänen sukulaisensa tulosta oli ilmoitettu
+kenraalille, kaupungin korkeimmalle sotilashenkilölle, täytyi heidän
+hiukan odottaa. Polenov piti kiinni järjestyksestä silloinkin, kun
+hän osoitti, asianomaisille suosiotaan. Mutta kun hän antoi käskeä
+vieraat luoksensa, otti hän heidät sydämellisesti vastaan. Hän oli
+itse opintojensa puolesta tykistösotilas, ja hänellä näytti olevan
+suuri mielenkiinto nuorta upseeria kohtaan, jota hän oli jo aikaisemmin
+lähetetyissä papereissa nähnyt aivan erikoisesti kiitettävän ja jonka
+todistukset herättivät suorastaan ihmettelyä. Hän kääntyi nuoren
+Rozluckin puoleen sydämellisesti, eikä Nikolain aikaiseen töykeään
+ja karskiin tapaan. Vanhan eronsaaneen kenraalin otti hän vastaan
+ylemmyydestään laskeutuvan hyväntahtoisuudella, ikäänkuin olisi ollut
+kysymys arvottomasta univormutakista, joka vedetään joskus kaapista
+esiin ja joka haisee naftalinille.
+
+Kenraali Polenov oli laiha ja pitkä mies. Kaljun kallon peitteenä
+oli muutama harva suortuva, jotka hän kampasi huolellisesti päälaen
+vasemmalle puolelle. Päätään hän piti pystyssä, vaikkakin sillä oli
+taipumus vaipua rinnalle, kun ei kukaan ollut näkemässä. Hänen lyhyt,
+harmaa poskipartansa oli Nikolai I:n ajan mallia, hänen viiksensä
+olivat sotaisasti pystyyn kierretyt, ja hänen mulkoilevat silmänsä
+antoivat hänen kasvoilleen eläimellisen ilmeen. Hänen esikuvanaan oli
+Araktšejev, sanoivat hänen alaisensa, jotka tunsivat nämä asiat.
+
+Molemmat Rozluckit saivat kutsun jäädä päivälliselle. Päivälliseen
+saakka istuttiin salissa.
+
+Kenraalin talo oli kaupungin ulkopuolella suuressa puutarhassa,
+jota ympäröi joka puolelta pahasti vahingoittunut muuri. Tämän
+puutarhan laidassa kasvoi jättiläislehmuksia ja tavattoman suuria
+Veikselinpoppeleja. Niiden juurien lomitse lirisi pieni joki. Nykyinen
+kenraalin asunto, yksikerroksinen, taitekattoinen linnantapainen
+rakennus, oli muinoin ollut puolalaisen ylimysperheen hovina. Salista
+meni suuri lasiovi lehtokujaan, ja sen päässä oli uusi puhtaasti
+venäläistyylinen puutarhamaja, joka räikeässä mauttomuudessa ei sopinut
+ollenkaan tähän enempää kuin mihinkään muuhunkaan ympäristöön.
+
+Kenraali oli ollut jo useita vuosia leski. Hän oli asunut jo kauan
+tässä kaupungissa ja tunsi olevansa täällä kotonaan. Virallisen
+vastaanoton jälkeen puheli hän nuoren Rozluckin kanssa ystävällisesti
+aito maaseutulaisena Pietarin uutuuksista, joista Piotr Rozlucki
+välinpitämättömänä ja kuivakiskoisesti kertoi hänelle. Noin puoli
+tuntia ennen päivällistä meni vanha palvelija hänen käskystään
+pyytämään hänen tytärtään Tatjana Ivanovnaa saliin.
+
+Tuskin oli tytär astunut huoneeseen, kun Piotr Rozlucki tunsi, miten
+sydän hänen rinnassaan puristui omituisesti kokoon, ja hän pidätti
+henkeään. Tatjana Ivanovna oli täydellinen kaunotar. Äidiltään,
+joka polveutui gruusialaisesta aatelissuvusta, oli hän perinyt
+kaukasialaista tyyppiä muistuttavat piirteet, etenkin päänmuodon,
+silmien, kulmakarvojen ja suun juonteet ja hurmaavan, kiiltävän tumman,
+sysimustan tukan. Tuo tukka oli niin pitkä, että raskas hiussykkyrä
+saattoi töin tuskin pysyä päälaella. Lumoavinta hänen kasvoissaan
+olivat kuitenkin silmät, joiden sametinpehmeä syvä tummuus sai joskus
+safirinsinisen loisteen. Salaperäisesti ja arvoituksellisesti kuin
+nokturnon sävel ne häipyivät katsojaa pakoon, mutta elivät oman
+kauneutensa yltäkylläisyydessä. Jo pelkästään ihastuttavien huulien
+väri, kasvojen yleisestä kauneudesta puhumatta, saattoi hurmata ja
+samalla kertaa herättää omituista haikeutta. Tatjana Ivanovna oli
+solakka ja pitkä, mutta sitä kauniiden ja terveiden tyttöjen tyyppiä,
+joka aikaa myöten kehittyy lihavaksi rouvaksi.
+
+Kun isä oli esittänyt Tatjanan vieraille upseereille, istuutui tytär
+luontevasti, osoittamatta pienintäkään ujoutta, ja näytti olevan
+tahallaan kiinnittämättä huomiota vieraihin. Piotr Rozlucki huomasi
+hänen kätensä vihreällä pöytäliinalla ja tunsi taas ihastusta, joka
+sai hänen rintansa pusertumaan ja joka imeytyi hänen olemuksensa
+kaikkiin kudoksiin. Käsi oli kaunis kuin veistos, kuin käden perusmalli
+niissä kuvapatsaissa, joita kreikkalaiset mestarit olivat vuosisatoja
+sitten hakanneet valkeasta marmorista. Hän oli äskettäin Pietarissa
+sotilasopiston päätettyään käynyt ensi kertaa Eremitagen galleriassa.
+Kreikkalaista tanssijatarta esittävän patsaan edessä, joka oli
+erinomainen jäljennös vatikaanin Sala delle Mascheressa säilytettävästä
+mestariteoksesta, oli hän vaipunut onnen haaveisiin. Nyt oli hänen
+edessään elävä valkea käsi alabasterisormineen, jotka olivat pyöreät
+ja kapenivat vaaleanpunervia kynsiä kohti, ja toisen kerran tunsi
+hän samaa mykkää ihmetystä, nuorekasta epäilystä sellaisen kauneuden
+olemassaolon mahdollisuudesta.
+
+Tatjana Ivanovna oli vaatimattomasti puettu. Olematta ujo näytti
+hän uneksivalta ja haaveelliselta, mutta tuon unelmahunnun takaa
+väikkyi sisäistä hilpeyttä, ylvästä ja armotonta ironiaa. Aurinko,
+joka paistoi suuresta lasiovesta, kultasi hänen poskensa ja kimalteli
+hiuskiehkuroissa häikäisevän valkean otsan yllä.
+
+Piotr seurasi tuota valon väikettä ja unohtui katselemaan häntä.
+Tatjanan silmät kimmelsivät auringonsäteiden niihin sattuessa omituisin
+safirinsinisin hohtein. Mutta vain hetken; sitten tulivat ne taas
+mustiksi ja läpitunkemattoman tummiksi. Poskien väri oli kuin vasta
+satanut lumi, johon aurinko loihtii kirjavia värivivahteita: tahratonta
+valkeaa, vienoa sineä ja iltapilven ruusuista hohdetta. Silmäluomien
+ympärillä väikkyi hentoja varjoja, joita pitkät silmäripset
+loivat. Noihin varjoihin kätkeytyi nuoruuden heräävää aavistelua.
+Perehtymättömän, aavistelevan, tiedonjanoisen sielun unet hiipivät
+huomaamatta esiin ja katosivat kuin taivaalliset enkelit ulkomaailman
+töykeyden, julmuuden ja matalan arkisuuden karkoittamina.
+
+Tässä nuoressa tytössä ei ollut mitään keinotekoista
+sentimentalisuutta, ei mitään pyrkimystä soveltautua kaavamaisuuteen ja
+muotiin, ei mitään keikailevaa. Hän oli aina oma itsensä. Hän katseli
+vieraitaan välinpitämättömästi ja hän puhui, nauroi ja piti seuraa
+heille samalla tavalla. Koko hänen esiintymisessään oli jonkinmoista
+ylenkatseellista, ylpeää ja kohteliaisuuden verhoamaa ikävystymistä,
+hänen sielunsa ja kauneutensa kun olivat niin harvinaisen erikoista
+ja niin poissaolevaa. Piotr ei tuntenut olevansa »lasiruudun takana»,
+kuten oli ollut laita puolattarien seurassa, joita hän oli tavannut.
+Tämän venäläisen kaunottaren kanssa hän saattoi keskustella, olla yhtä
+mieltä, väitellä, mutta samalla hän tunsi, että se oli vain ulkonaista
+seurustelua ja väkinäistä ajatuksen vaihdon näyttelemistä.
+
+— Hän rakastaa jo! sanoi Rozlucki itselleen.
+
+Tämä päätelmä, jonka hän teki määrittelemättömistä, mutta ehdottoman
+varmoista merkeistä, antoi hänelle synkkää ja epätoivoista tyydytystä.
+Mutta hän päätti olla ilmaisematta mitään sielunsa värähdyksistä. Hän
+ei totisesti aikonut kerjätä armoa ja pyytää toista alentumaan hänen
+tasolleen. Hän päätti päinvastoin nauraa häikäilemättömästi kaikelle.
+
+Tatjana Ivanovna ei näyttänyt huomaavan mitään näistä hänen niin
+älyllisistä ja odottamattomista sisäisistä taisteluistaan. Tuntui kuin
+Rozluckin ruumiillinenkin läsnäolo olisi jäänyt häneltä huomaamatta,
+vaikka hän puheli kohteliaasti hänen kanssaan. Hän kertoi vieraalleen
+kaupungista, tämän syrjäisen kolkan huvituksista ja ikävistä puolista,
+kuvernöörin, varakuvernöörin, pormestarin, kaupungin viskaalin ja
+everstin perheistä. Kaiken tämän esitti hän hauskasti ja sukkeluuksin
+höystettynä, mutta se kuului kaavamaiselta ja läksymäiseltä kuin
+oppaan selitys tai ulkoa opittu kuvaus. Hän oli itse alusta saakka
+ikävystynyt. Piotr oli heti selvillä siitä, että nämä seikat olivat
+sopivin keskusteluaihe, kun nyt kerran oli vieras talossa. Hän tiesi,
+että kun hän poistuisi huoneesta, tyttö hengittäisi helpotuksesta,
+istuutuisi mukavasti nojatuoliin ja palaisi omiin ajatuksiinsa. Hän
+nauttisi saadessaan haukotella tämän näennäisesti niin iloisesti ja
+sujuvasti luistaneen keskustelun jälkeen.
+
+Taaskin tunsi Rozlucki puristusta rinnassaan.
+
+Kenraali kääntyi tyttärensä puoleen:
+
+— Tatjana, etkö tahtoisi näyttää puutarhaamme Piotr Ivanovitšille?
+Onhan hänelle täällä kaikki aivan outoa.
+
+— Haluatteko nähdä puutarhaa? kysyi Tatjana Ivanovna velton
+kohteliaasti.
+
+— Mielelläni, jollei teistä ole ikävä... vastasi Rozlucki
+tuntien salaista tyytyväisyyttä, joka verhoutui näennäiseen
+välinpitämättömyyteen.
+
+Tatjana avasi suuren oven ja meni korokkeelle, joka oli tehty
+graniittipaasista. Molemmat menivät puutarhaan vieviä portaita alas.
+Puistokuja ei ollut pitkä. Katse sattui heti muuriin ja räikeään
+puutarhamajaan. Heidän kulkiessaan puiden varjossa kääntyi Tatjana
+taloon päin, osoitti sitä kädellään ja kysyi:
+
+— Ihmeellisen näköinen talo, eikö niin?
+
+Niin oli todellakin laita. Talo oli aika eriskummallinen. Rakennus
+oli kahdeksannentoista vuosisadan lopulta, ja sen vanha, aikoinaan
+vaaleanpunerva poimutiilikatto oli ajan mustuttama. Suuri-ikkunaisesta
+pohjakerroksesta kohosi puutarhan puolella kerros, jossa oli
+matalat pieniruutuiset ikkunat. Parveke oli komea, ja kaikessa oli
+vanhanaikaisuuden viehätys.
+
+— Oletteko puolalainen? kysyi Tatjana Ivanovna odottamatta, kuin jotain
+sanoakseen.
+
+— Olen puolalaista syntyperää, sanoi Rozlucki hitaasti, — mutta olen
+oikeauskoinen ja venäläinen.
+
+— No niin... — sanoi Tatjana, — te ette tule täällä viihtymään.
+Täällähän vilisee puolalaisia. Minun täytyy tunnustaa, minä en siedä
+heitä.
+
+— Onko teillä ollut ikävyyksiä heistä?
+
+— Ei minulla persoonallisesti. Mutta se on kummallista rotua. Meitä
+venäläisiä he vihaavat ja pelkäävät samalla. Useat heistä matelevat
+meidän edessämme. Minä olen tuntenut eräitä, jotka ovat olleet niin
+alhaisia. Toiset, jotka eivät voi kostaa, katsovat meitä pelosta aina
+vihaisin silmin. He nauravat, jos meille sattuu jokin onnettomuus, he
+väijyvät jokaista askeltamme. Huh, minä en siedä heitä!
+
+Hänen näin puhuessaan synkistyivät hänen kasvonsa ja hänen silmänsä
+hehkuivat silmäripsien varjossa. Mutta näiden muutamien vilpittömästi
+lausuttujen sanojen jälkeen tuli hän heti taas umpimieliseksi.
+
+He olivat saapuneet puutarhamajalle. Piotr Rozlucki meni sisään.
+Majan keskellä oli pyöreä pöytä ja puupenkkejä, joilla oli punaisia
+samettityynyjä. Pöydällä oli kirja. Upseeri kosketti sitä kädellään,
+mutta hän tunsi äkkiä kuvaamatonta pelkoa. Tämä paikka tuntui aivan
+erikoisen epämiellyttävältä ja kaamealta. Piotr joutui äkkiä tuohon
+uhman tilaan, joka oli hänen luonteelleen ominaista, kuten hän oli
+joutunut tutkinnossa, kun hän tahtoi »kiusata» suuriruhtinasta. Hän
+kääntyi Tatjana Ivanovnaan päin ja sanoi:
+
+— Eikö niin, te olette ollut onnettomasti rakastunut kauniiseen
+puolalaiseen?
+
+Tatjana kuunteli välinpitämättömänä. Sitten hän vastasi hymyillen:
+
+— Puolalaiseen!... Ei, Luoja varjelkoon!
+
+— Heidän joukossaan on kauniitakin miehiä. Minä olen nähnyt Varsovassa.
+
+— Minä en voi kuvitella, kuinka heidän sihisevällä, sähisevällä ja
+kilisevällä kielellään voi puhua kauniista ja hienoista asioista.
+
+— Se ei kuulu aina siltä. Minä olen kuullut runon, joka kuului hyvin
+kauniilta.
+
+— Ymmärrättekö te kaikki?
+
+— En, tuskin ainoatakaan sanaa.
+
+— Täällä te opitte varmaankin pian, sillä täällä ei ole ainoastaan
+kauniita miehiä, vaan myöskin kauniita naisia. Minä olen nähnyt oikeita
+kaunottaria täkäläisissä tanssiaisissa. Muistan erään tilanomistajan
+tyttären, aivan nuoren tytön. Minä pyysin häneltä hetkeksi viuhkaa, kun
+olin tanssiessa kadottanut oman viuhkani. Hän katseli minua silloin
+niin raivostunein silmin kuin me olisimme verivihollisia. Emmekä me
+kuitenkaan olleet koskaan ennen nähneet toisiamme.
+
+— Oh, te vihaatte häntä. Se ei ole hyvä.
+
+— Miksi se ei ole hyvä? He osaavat vihata, mutta minä osaan myöskin.
+Aina kun kuljen tämän puiston läpi, aina kun olen ajelemassa, tunnen
+joka puolellani raivoisia katseita ja näen inhoa kaikissa silmissä.
+Täällä on kuin eläisi vihan ilmakehässä.
+
+— Voivatko he todella vihata teitä? kysyi Piotr miltei huomaamattaan,
+tehden kysymyksen pikemmin itselleen kuin Tatjanalle.
+
+Tatjana hymyili, ja hänen hymyssään ei nyt ollut mitään sovinnaista. Se
+oli aivan toisenlainen kuin tähän saakka, se oli keimaileva, kiehtova,
+miltei julkea.
+
+— Kuten näette on se mahdollista... minua vihataan, sanoi hän hiljaa.
+
+— Jos jään tänne, voin minä tutkia, onko ihmisillä todella teitä
+kohtaan niin epäystävälliset tunteet. Ehkä se on vain epäoikeutettua
+ennakkoluuloa. Sanokaa minulle, oletteko ylimalkaan oikeudenmukainen?
+
+— En ollenkaan!
+
+— Epäoikeudenmukainen?
+
+— Niin.
+
+— Aina?
+
+— Aina.
+
+— Se on siis teidän periaatteenne ja menettelytapanne?
+
+— Niin on. Oikeamielinen tulee olla rauhantuomarin tai piirituomarin,
+hän saa siitä palkkaa, lahjapalkkioita, rahoja vuokraan ja lasten
+kasvatukseen. Mutta miksi minä olisin oikeudenmukainen? Minä olen
+riippumaton, minä elän mieleni mukaan ja ajattelen mitä haluan.
+
+— Mielenne mukaan? Mitä se merkitsee?
+
+— Se on salaisuus, josta ei puhuta.
+
+— Sekin on periaatetta ja menettelytapaa, kuten huomaan.
+
+— Nyt meidän on aika mennä päivälliselle, sanoi Tatjana välttäen ja
+läksi taloa kohti.
+
+Piotr seurasi häntä ja katseli ihmetellen ja tutkivasti puutarhaa.
+
+
+
+
+KUUDES LUKU.
+
+
+Piotr Rozlucki sai asunnokseen pienen huoneiston eräässä esikaupungin
+talossa, aivan lähellä tykistöpatterin kasarmia ja harjoituskenttää.
+Talo oli sitä rakennustyyppiä, jota tapaa ainoastaan kaukana
+rautateistä olevissa kuvernementinkaupungeissa. Sen julkisivu teki
+kadulta nähtynä vanhanaikaisen maalaiskartanon vaikutuksen. Se olikin
+aito puolalainen talo, jonka muurit olivat kosteat, rappaus halkeillut
+ja särkynyt, portaat ränstyneet ja kauas ulkoneva pärekatto vanhuudesta
+mustunut. Pihalta näytti se somalta kaksikerroksiselta kivipalatsilta,
+jommoiset usein reunustavat pikkukaupungin isoa toria.
+
+Rakennuksen yläkerrassa oli nuoren luutnantin asunto. Sinne pääsi
+ulkoportaita myöten, jotka oli kyhätty kuluneista, lahonneista
+laudoista ja joita erikoinen katto suojasi. Tämä käytävä muistutti
+jonkin matkan päästä rumaa vihreää matoa, joka ryömi liejuiselta
+pihalta ryhmyisen muurin yli ränstyneelle katolle. Itse huoneisto
+vastasi erinomaisesti sen asukkaan makua. Siinä oli kaksi kamaria,
+jotka oli kalustettu sikäläisen tavan mukaan. Sisään pääsi
+uskomattoman ahdasta käytävää myöten, jonka vieressä olivat hyvin
+suuret ullakkohuoneet. Siellä oli ruokasäiliö ja erinäisiä muita
+varastohuoneita, jotka oli tehty harvakseen lyödyistä laudoista.
+Ikkunat olivat suurelle kasarmin pihalle päin, missä oli tykkivajoja
+ja talleja, joissa patterin hevoset hirnuivat, ja inhottavia
+vihreäkattoisia parakkeja, joissa sotamiehet nukkuivat.
+
+Piotr oli järjestänyt asuntonsa erittäin huolellisesti. Hän ei
+tahtonut pitää ketään luonaan ja voidakseen rajattomasti nauttia
+vapaudesta, jonka hän nyt ensi kertaa elämässään oli saanut, antoi
+hän sotamiespalvelijansa nukkua kasarmissa ja saapua vain määrättyinä
+tunteina järjestämään huoneistoa.
+
+Tämän talon koko alakerta oli erään herra Kozdrojn hallussa, joka
+piti koululaishoitolaa ja jolle — hän kun oli ammatiltaan pedagogi
+— uskottiin järkkymättömimmät laiskurit ja korttipelitieteessä
+edistyneimmät lukiolaiset tapojansa parantamaan ja
+velvollisuudentuntoaan kartuttamaan.
+
+Rozlucki, jonka aika meni lähinnä omissa tehtävissä, ei aluksi
+kiinnittänyt alapuolella asuviin naapureihinsa ollenkaan mitään
+huomiota. Hän ei muistanut lainkaan heidän olemassaoloaan, vaikka
+hän näki heitä joka päivä. Ajan oloon oli hänen kuitenkin pakko
+ruveta seuraamaan heidän toimiaan. Herra Kozdrojn hoidokit olivat
+kaikkialla; he mölisivät pihalla, kiipesivät likaisien lauta-aitojen
+yli, livahtivat vastenmielisten sotamieskäymäläin ohi kokouspaikkaansa
+suorittamaan salaisia savukekauppojaan, pelasivat kiellettyjä
+uhkapelejä, nostivat korvia vihlovan kirkunan, olivat ainaisena kiusana
+kaikille, jotka onnettomuudekseen asuivat tässä kaupunginosassa,
+tuhosivat kaiken, mitä heidän käsiinsä osui, huvittelivat tekemällä
+pilkkaa kaikesta, nauttivat heikompien kiusaamisesta, toimeenpanivat
+pieksäjäisiä, harjoittivat armotonta oikeutta keskenään ja olivat
+julmureita väärämielisten tuomioiden toteuttajina — sanalla sanoen, he
+saastuttivat tämän pahanhajuisen idyllin rauhallisuuden.
+
+Tahtomattaan huomasi luutnantti, että herra Kozdrojn vanhemmat kasvatit
+harjoittivat ränstyneen aidan takana olevien tykkimiesten kanssa
+salaista peliä, että he ottivat sotilailta valtionleipää, tupakkaa ja
+viinaa. Eräs sotamies toimitti tilatut tuotteet joka päivä sovittuun
+paikkaan aidan viereen, johon hän ne laski. Yksi oppilaista veti
+salakauppaan kuuluvan tupakkapakan ja vanhaan sanomalehtipaperiin
+käärityt pullot huomaamatta aidanraosta toiselle puolelle ja pani
+samaan paikkaan samoin sanomalehtipalaseen käärityn rahan.
+
+Kun Piotr yöllä myöhään tuli kotiin, oli vasemmalla puolella taloa,
+etevän pedagogin asunnossa, pimeätä ja mallikelpoisen hiljaista, kun
+taas oikealla puolella, kasvattien asunnossa, joiden moraalia täällä
+valvottiin, vielä paloi kynttilänpätkä pullonsuussa ja nuorukaiset
+salassa ja varovaisesti, mutta sikäli kuin taito ja varat sallivat,
+viljelivät uhkapeliä.
+
+Toisen, kauempana olevan aidan takana, joka erotti kasarmin tontin
+sivilirakennuksista, oli aivan eristetyllä pienellä pihalla viheliäinen
+pitkähkö rakennuspahanen, joka näytti joka puolelta vastenmieliseltä.
+Siinä oli eräänlainen kaupunginlaitos, jonka taloudellinen puoli
+perustui sotilaiden vanhanpojanelämään ja jossain määrin myös
+herra Kozdrojn oppilaiden voimakkaasti herääviin vietteihin. Tämän
+laitoksen ikkunan edessä oleva punainen uudin antoi hiukan eloa
+paikan yksitoikkoisuudelle, missä oli vain lanta- ja rikkatunkioita,
+murenneita muureja ja lahonneita aitoja.
+
+Kaikki tämä tuntui Rozluckista erinomaisen mielenkiintoiselta. Hän
+alkoi tutkia lukionuorison kolkkoa elämää. Täysikasvuisten poikien
+rinnalla, joilla oli hyvin selvä viiksenalku, oli, hullunkurista kyllä,
+myös pieniä poikasia, jotka tarvitsivat siveellistä hoitoa. Kaikki nämä
+hoidokit ikäeroon katsomatta olivat lakkaamattomassa panssaroidussa
+taistelussa pedagogi Kozdrojta vastaan. Kun heitä pidettiin tässä
+hoitolassa miltei lukkojen ja salpain takana ja kun heidän annettiin
+mennä pihalle ainoastaan tarvettaan toimittamaan ja kun heitä
+kohdeltiin vankien tavoin eikä sallittu koskaan käydä kaupungilla, niin
+taistelivat he myöskin raa'asti ja katkerasti kuin vangit.
+
+Ravinto oli hyvin yksinkertaista. Eräänä iltapäivänä huomasi Piotr
+talonportin ulkoseinään naulattuna omituisen esineen. Hän kysyi eräältä
+nuorista naapureistaan mitä tämä merkitsi, ja hänelle selitettiin
+venäjäksi, että siihen oli naulattu näytteeksi ruoasta »prazucha»
+(kokkare); se oli huonosti valmistettua, ei maistunut kenellekään ja
+sitä oli niin usein pöydässä, että asia oli päätetty tällä tavoin
+mielenosoituksellisesti saattaa laajemman kansalaispiirin tietoon.
+Tuhansia todistuksia näiden naskalien kostonhimosta sai Piotr huomata
+joka askeleella. Useat heistä, jotka nähtävästi olivat rikkaista
+tilanomistajaperheistä, tekivät kasvattajalle uppiniskaisesti
+vastarintaa, ja Kozdroj kohteli heitä kuin pahantekijöitä.
+
+Syntyi skandaleja, jotka kuuluivat kaikkiin pihoihin ja tulivat koko
+etukaupungin korviin.
+
+Piotr alkoi vähitellen tehdä erotuksen Kozdrojn eri oppilaiden suhteen
+ruveten eräistä pitämään, mutta toisia kohtaan tuntemaan antipatiaa,
+vaikkakaan hän ei tuntenut henkilökohtaisesti ketään. Hän seurasi
+heidän elämäänsä ja kaikkia heidän toimiansa, mikä tuotti hänelle
+itselleen mitä suurinta huvia.
+
+Laitoksessa kävi joka päivä tarkastuksen vuoksi kimnaasintarkastajia,
+mutta poikien varovaisuustoimenpiteet, varoitusmerkit,
+salavihellykset, hälyytyslaitteet ja pylväisiin kirjoitetut
+liituviittaukset tekivät tyhjiksi kaikki yritykset heidän
+syyllisyytensä todistamiseksi.
+
+Piotr saattoi tyytyväisenä todeta voineensa järjestää oman elämänsä
+Kozdrojn oppilaiden elämää mukavammaksi ja hän nautti siitä
+tietoisesti, mutta sitä haittasi kuitenkin yksitoikkoisuus. Aamulla
+meni hän harjoitukseen ja toimeensa kasarmiin tai patterille, sitten
+hän söi päivällistä, nukahti hetkiseksi, meni virkeänä kaupungille
+kahvilaan tai teki kävelyretken. Hän eli toverien parissa, jotka jo
+kauan aikaa olivat viettäneet tällaista pysyvään muotoon kiteytynyttä
+upseerin elämää. Joka toinen tai kolmas päivä oli jonkun vanhemman
+upseerin luona juomingit, joissa nautittiin kaikenlaisia juomia.
+Laulettiin ja soitettiin ja seurusteltiin vapaasti toista sukupuolta
+olevien henkilöiden kanssa. Seuraavana päivänä taaskin harjoitukset,
+päivällinen, päivällislepo, ilta kotona tai juomaorgioissa jonkun
+toverin luona. Silloin tällöin pidettiin alkoholin laatuun ja määrään
+nähden komeampia kemuja ravintolassa, jossa orkesteri ja runsaasti
+edustettu kaunis sukupuoli lisäsi juhlatunnelmaa. Huvitteluun kuului
+tyhjien pullojen rikkominen, jotka ovela isäntä pani tarjoilupöydälle
+näytteeksi kellarinsa parhaista viini- ja liköörilajeista.
+
+Joskus tehtiin virallinen käynti, oltiin syntymäpäiväonnittelulla tahi
+oli jonkun kaupungin korkean henkilön vastaanottopäivä. Mieluisinta
+oli vierailu kenraalin luona. Kaikki upseerit olivat rakastuneita
+Tatjana Ivanovnaan, mutta he eivät, omituista kyllä, puhuneet hänestä
+mielellään. He väittivät Tatjanan aina tuijottavan muuanne tai
+katselevan ikkunasta.
+
+Piotrkin tunsi Tatjanan omituisen vieroittavan käytöksen, mutta samalla
+veti häntä myös puoleensa Tatjana Ivanovvnan olemuksen erikoisuus.
+Piotr puolustautui mielessään sillä, että tämä viehtymys johtui vain
+yksitoikkoisesta elämästä ikävässä, hiljaisessa maaseutukaupungissa.
+Täällä ei ollut mitään mielenkiintoista. Kaikki päivät olivat aivan
+toistensa kaltaisia.
+
+Kiusallisimmalta tuntui hänestä se, ettei hän osannut väestön kieltä.
+Mutta Piotr oppi puolankielen pian tietämättään ja näkemättä mitään
+vaivaa. Tämän kielen erikoista opiskelemista olisi hän pitänyt
+arvolleen sopimattomana, alhaisena työskentelynä, jota olisi pidetty
+loukkaavana hänen esimiestensä ja toveriensa hyvässä valioseurassa.
+Mutta tuo kieli tunkeutui kaikkien huokosten kautta hänen muistiinsa ja
+takertui kiinni hänen aivoihinsa joka puolelta. Tahtomattaan, pelkästä
+vaihtelun puutteesta hengitti hän sitä sisäänsä kuin kukkien tuoksua.
+Se tunkeutui joka suunnalta häneen, katukilvistä, ohikulkevien puheista
+ja öisistä huudoista. Hien höyryssä nousi se työstä, se kumpusi
+majesteettisena, valtavaa, tavoittamatonta viehätystä uhkuvana, se
+soi ylpeyttä ja ylevyyttä kuin tuntematon laulu goottilaisen kirkon
+salaperäisistä laivoista, syöksyi kuin lähdevesi kadulla kulkevien
+koulupoikien sulavista puheista ja leikeistä; tuntemattomien asiain
+iloisena symbolina sukelsi se ilotytön suusta ja painautui ainiaaksi
+muistiin.
+
+Rozlucki ei ollut itse selvillä, miten hän oli tutustunut puolan
+kieleen. Lopulta kiusoitti häntä, jollei hän ymmärtänyt jotakin sanaa
+tai jollei hän voinut kahvilassa seurata kuulemaansa keskustelua. Mutta
+erikoisesti ärsyttivät häntä nuo vivahteet, viittailut, kuvannolliset
+ilmaisutavat, nuo siivekkäät kuvat ja sanonnat, jotka kauniiden
+perhosten tavoin liitivät viehkeään keskusteluun, tai nuo hipaisevat
+vihjailut, jotka naisen suu singahutti.
+
+Hänen parhaita opettajiaan olivat ehdottomasti herra Kozdrojn
+kasvatit. Täällä jokainen kielellinen ilmaisukeino havainnollistettiin
+elämään kuuluvalla esimerkillä, ja pulmallisinkin sanaleikki selittyi
+itsestään, kun hän tunsi tarkoin edellytykset, joihin se perustui.
+
+Takapiha tarjosi näin ollen Piotrille pysyvän ahjon sen kielen
+opiskeluun, joka oli rikkatunkiolle työnnetty. Seuratessaan aikansa
+kuluksi ikkunastaan herra Kozdrojn kasvattien toimia ja puuhia kuunteli
+hän samalla myöskin kieltä, tarkoin ymmärtääkseen kaikki tapahtumat, ja
+tunkeutui yhä syvemmälle sen salaisuuksiin.
+
+
+
+
+SEITSEMÄS LUKU.
+
+
+Marraskuun lopulla käytti Rozlucki hyväkseen kaunista syyspäivää ja
+ratsasti sotamiespalvelijansa seuraamana setänsä luo tervehtimään tätä.
+Hän viipyi siellä yhden päivän ja jatkoi seuraavana päivänä matkaa setä
+Michalin luo, johon hän oli kovasti mieltynyt jo ensi käynnillään.
+
+Setä Michal asui aivan yksin maatilallaan. Hänen lapsensa
+työskentelivät maailmalla, kuten hänen oli tapana sanoa. Kama oli
+opettajattarena jossakin Varsovan ylemmässä tyttökoulussa, ja Viktor,
+ylioppilas, oli tällä hetkellä kotiopettajana eräässä perheessä
+Suvalkin tienoilla. Yksinäisyyteen tuomittu Michal-setä eli miltei
+talonpojan elämää. Hänen kartanonsa huoneet olivat Piotrista sangen
+matalia ja pieniä, ruoka tavattoman yksinkertaista, palvelus hyvin
+alkeellista.
+
+Vierailun yllättämänä oli setä hämillään, millä hän nuorta upseeria
+kestitsisi. Kaikessa kiireessä katkaistiin niskat vanhalta kukolta,
+ja Piotrin täytyi maistaa sen antimia liemenä, viilokkina ja
+asettiruokana. Tämän juhla-aterian jälkeen ehdotti setä vieraalleen
+kävelyä ulkona. Hän puhdisti Viktorin kaksipiippuisen, voiteli ja
+latasi sen ja ojensi Piotrille. Hän otti itse olalleen vanhanaikaisen
+pyssynsä ja läksi vieraansa kanssa kulkemaan. Kaksi metsästyskoiraa
+juoksi iloisesti haukkuen edellä. Molemmat metsästäjät kulkivat patoa
+myöten lammen ohi, kiipesivät katajikkokummulle; sitten kulkivat he
+riukusiltaa myöten joen yli ja näkivät edessään avaria peltoja, jotka
+nekin olivat katajien, koivujen ja kuusien peitossa. Kellastunutta
+ruohoa kasvava, pensaiden reunustama karjapolku vei heidät tiheän
+viidakon läpi syksyisen metsän äänettömyyteen. Koirat tapasivat
+jäniksen jälkiä ja ryntäsivät raikkaasti haukkuen lähellä olevaan
+uinailevaan, syysauringossa värikkäänä hohtavaan metsään.
+
+Oli kuiva, lämmin päivä. Aurinko lämmitti vienosti, kuitenkin tuntui
+kirkkaassa ilmassa tuulen raikkaus, liikkumattomat katajapensaat
+tuoksuivat, punaisia lehtiä liiteli maahan koivuista, joiden viimeisiä
+lehtiä näkymätön tuulenhenki keinutti.
+
+Äkkiä toimeenpantu metsästys ei onnistunut erikoisen hyvin.
+Metsästäjäin tielle osui vanha kuusi, jonka myrsky oli useita vuosia
+sitten juurineen kaatanut, ja he istuutuivat sille poltellakseen
+savukkeita. Michal-setä kiersi itselleen savukkeen verrattain
+karkeasta, huonosta tupakasta ja kääri sen paperiin, jonka hän
+repäisi tavalliselta näyttävästä kirjasesta. Lyhyeen, paksuun,
+kuluneeseen, harmaasta verasta tehtyyn takkiin, verkalakkiin ja
+paksuihin saappaisiin puettuna soveltui hän tähän ympäristöön,
+värikkäisiin sänkipeltoihin ja kuihtuneiden lehtien peittämiin puihin.
+Hänen kauniit, valoisat ja rauhalliset kasvonsa säännöllisine, aito
+puolalaisine piirteineen olivat kapeat ja luisevat. Hänen harmaat,
+kirkkaat, vähän ulkonevat silmänsä katselivat hilpeinä ja rauhallisina,
+hänen kasvojensa väri oli raikas ja terve kuin tuo aurinkoinen
+syyspäivä.
+
+Piotr tunsi, että hänen myötätuntonsa setää kohtaan oli vielä kasvanut.
+Hän tahtoi yllättää hänet hauskalla tavalla; hän kumartui äkkiä setänsä
+puoleen ja alkoi puhua puolaa. Ensi kertaa eläissään puhui hän ääneen
+tätä kieltä, ensi kertaa ilmaisi hän sillä ääneen ajatuksensa, joita
+hän jo useita kertoja hiljaa, tavallaan salaa, vain itsekseen oli
+pukenut puolalaisten sanojen pukuun. Tämä koe oli hänelle itselleen
+niin outoa, että omituinen häpeäntunne saattoi hänet punehtumaan. Setä
+Michalin silmät säteilivät kahta iloisempina, kun hän oli kuullut
+Piotrin verrattain hyvin ääntämät lauseet. Hän ei sanonut mitään, hän
+imi vain syvästi miettivän näköisenä savukettaan.
+
+— Minä vain solkkaan tätä kieltä... mumisi Piotr nolona ja vihoissaan
+itselleen siitä, että oli tehnyt niin.
+
+— Ei ollenkaan, sanoi Michal-setä mitä lempeimmällä äänellä.
+
+— Vaikea kieli.
+
+— Kenties — en tiedä. Kun sitä puhuu, on se helppoa. Ennenkuin
+huomaatkaan, puhut sinä puolaa niinkuin mekin.
+
+Piotr aikoi sanoa, että se oli niitä vieraita kieliä, jotka hän
+tahtoisi oppia, koska hän oleskeli täällä; mutta hän ei sanonut mitään
+peläten loukkaavansa setää. Hänen silmänsä vain synkkenivät kuin haukan
+katse. Peittääkseen hämilläänoloaan veteli hän sauhuja ja kuunteli,
+eikö kuuluisi koirien haukuntaa. Mitä syvin hiljaisuus vallitsi.
+Pieni punaisenruskea syyslintu istui yksin haavan oksalla ja piipitti
+pelottomana metsälauluaan.
+
+Piotr tunsi itsessään uhman hengen, joka oli hänen luonteelleen
+ominaista, halun panna kaikki yhden kortin varaan. Nyt ajoi häntä
+siihen tuo epämääräisyys, joka oli tullut hänen puolankielisten
+lauseittensa jälkeen hänen ja sedän välille. Poltellen savukettaan
+harkitsi hän hetkisen syvästi, mitä sanoisi. Vihdoin virkkoi hän
+painokkaasti venäjäksi:
+
+— Setä, tahtoisin kysyä teiltä erästä asiaa suoraan ja vilpittömästi.
+
+— Minä vastaan sinulle avoimesti ja rehellisesti, vastasi Michal-setä.
+
+— Mihin tämä eripuraisuus johtaa? Tämä itsepäisyys, tämä puolalainen
+kiihkoilu Cierniessä? Minulle se on aivan käsittämätöntä. Minä olen
+täällä vieras enkä parhaalla tahdollanikaan voi tottua siihen.
+Isosetähän on venäläinen, venäläinen kasvatukseltaan, hengeltään ja
+koko elämänsä toiminnalta. Mutta te, mitä te olette?
+
+— Me olemme puolalaisia, sanoi Michal-setä.
+
+— Miksi tämä kahtiajako ja eripuraisuus? Mihin vie lopulta tuo uhmaava
+itsepäisyys koettaa olla sitä, mitä ei voi olla? Se on kaiketi vanhaa
+perheriitaa, jossa intoillaan toisiaan vastaan kiusalla.
+
+— Mitä ei voi olla, sanoit?
+
+— Mehän voisimme kaikki seurustella keskenämme paljon sydämellisemmin
+ja luonnollisemmin, jos te olisitte yksi ainoa, sopusointuinen
+perhe ja jättäisitte kerta kaikkiaan tuon kummallisen puolalaisen
+jäykkäniskaisuuden. Mitään Puolaa ei ole olemassa.
+
+— Se on kyllä totta. Kartalla ei ole. Sinä olet tosiaankin oikeassa...
+sanoi Michal-setä miettivästi. Hetken kuluttua kohotti hän päänsä ja
+loi hyväntahtoiset, viisaat, kirkkaat silmänsä Piotriin.
+
+— Sinä toivoisit, että minä sanoisin sinulle vilpittömästi totuuden,
+jatkoi hän. — Hyvä! Siis — mitään perheriitaisuuksia ne eivät ole. Me
+täällä Cierniessä, me olemme puolalaisia, vaikkakaan ei mitään Puolaa
+ole olemassa. Sillä katsos, rakas ystävä, sanotaan, ettei ole mitään
+Puolaa, mutta mitään Venäjää ei täällä myöskään ole koskaan ollut eikä
+tule koskaan olemaan.
+
+— Tämä maa on Venäjää! Ja jää siksi! Venäjä on suunnaton mahti, sen
+tiedän parhaiten kokemuksesta ja opinnoistani. Se, mikä kerran oli
+Puolaa, on tänään ehdottoman voimattomuutensa vuoksi olematonta.
+
+Rauhallisen varmasti sanoi Michal-setä: — On kyllä totta, että nykyinen
+Puola on olematon. Onpa myös mahdollista, että se, mikä ennen on ollut
+Puolaa, ei enää koskaan tule tuoksi entiseksi Puolaksi. Kaikki haaveet,
+joille me tässä suhteessa annamme valtaa, hävittää raaka voima niin
+täydellisesti, että on vaikea antautua harhaluulon valtaan. Mutta minä
+toistan: täällä, missä sinä nyt olet, ei ole lainkaan mitään Venäjää.
+Ja usko minua, ei ikinä, ei maailman loppuun saakka tule täällä olemaan
+mitään Venäjää!
+
+— Kuinka? kuohahti Piotr, — eikö ole mitään viranomaisia, mitään
+sotaväkeä, mitään hallintoa, mitään sosialisia laitoksia, jotka on
+pantu täällä voimaan vuosikymmeniä sitten ja jotka ovat sulautuneet
+yhteen maan kanssa, jotka ovat tulleet tämän kansan monille
+sukupolville kirjoittamattomaksi laiksi?
+
+— Tietenkin! Kaikki tuo on olemassa, mutta vain sillä tavoin kuin tämä
+takki, joka minulla on ylläni. Minä pidän sitä pakosta, siksi, että
+olen köyhä, ja olen jo tässä harmaassa arkielämässä siihen tottunutkin.
+Mitä sinä sanoisit, jos joku sinun läsnäollessasi väittäisi takkia
+minuksi, eläväksi ihmiseksi? Kuten minä voin heittää tämän takin
+hartioiltani...
+
+— Setä! Nuo ovat sanakuvia, vertauksia, jotka kenties ovat vaikuttavia,
+mutta eivät osu asian ytimeen. Venäjä Puolassa ei ole mikään takki
+elävän ihmisen hartioilla.
+
+— Minä en ole täällä vasta ensi päiviä. Minä olen syntynyt ja saanut
+kasvatukseni puolivenäläisessä kodissa. Olen nähnyt seikkoja, joista
+sinulla ei ole mitään aavistusta. Minä en ole herkkäuskoinen, kuten
+Kama, enkä intoilija, kuten Viktor. Ota huomioon, ihmiset, jotka asuvat
+tässä maassa ja jotka ikuisiksi ajoiksi jäävät tänne, kun ei mikään
+voi heitä häätää, paitsi kenties jokin luonnonvoima, talonpojat ovat
+pysyneet tähän päivään saakka samoina kuin Puolan kuninkaiden aikana,
+joista ei kukaan enää tiedä mitään.
+
+— Kuninkaitten! Voi teitä puolalaisia! Te pysytte aina samoina!
+
+— Älä naura, niin on tosiaankin laita. Mitä minä sanon, ei ole
+kerskailua eikä korulauseita, vaan silkkaa totuutta. Hävinneiden
+puolalaisten kuninkaiden mahti on sama kuin vuosisatoja sitten.
+Järkkymättömänä ja tuhoamattomana se elää puolalaisessa
+talonpoikaisväestössä.
+
+— Oletetaan, että niin tosiaankin on, mihin tuo kuollut, passiivinen
+mahti kelpaa? Parempi olisi saattaa tuo väestö kulttuurin vaikutukselle
+alttiiksi. Minä puolestani luulen, että kun hallitus ryhtyy
+tarmokkaasti levittämään tänne venäläistä kulttuuria koulujen,
+yhdistysten, kokousten ja esitelmien avulla...
+
+— Hallitus ei ryhdy milloinkaan levittämään tänne minkäänlaista
+kulttuuria... Esitelmät, kokoukset? — toisti Michal-setä hymyillen.
+Koettakaahan vain tulla pitämään venäläisiä esitelmiänne... Venäjä on
+nyhtänyt juurineen kaiken, mitä Puolan kansa kautta vuosikymmenien
+on koettanut tehdä hyväkseen. Yli puolen vuosisataa on se painanut
+Puolaamme kuolleena taakkana. Näetkö tuossa koivun edessäsi? Kuvittele,
+että se taivutetaan syvään maahan asti ja sen latvalle tahallaan
+mätetään satoja kuormia savea! Niin on Venäjä tehnyt meille. Se ei
+ole antanut meille täällä mitään, kaikkein vähimmin kulttuuria, jota
+se ei ole voinut antaa, kun ei sillä itsellään ole pennin edestäkään
+kulttuuria. Pahempi on, että se on kaikin voimin ja kaikin keinoin
+polkenut maahan ja tukahuttanut meidän oman kotimaisen — en sano
+kulttuurin, sillä täälläkin on raakalaisuuden löyhkää — vaan elävän
+kansallisen pyrkimyksemme eurooppalaiseen elämään. Siitä johtuu, että
+kaikki nyt on samanlaista kuin vuosisatoja sitten, maa muokkaamatta,
+talonpoika tietämätön, taikauskoinen, epäluuloinen, umpimielinen,
+mutta tuohon umpimielisyyteen, sanon sen sinulle, kätkeytyy ikuinen
+puolalainen voima. Sinusta tuntuu kummalliselta, mitä minä sanon:
+minä en ollenkaan toivo teidän valistustanne näille tietämättömille
+poloisille. Eläkööt ihmiset täällä yhä edelleen niinkuin ovat tähänkin
+saakka eläneet! Ainakin pysyvät he sinä, mitä he ovat. Meidän täytyy
+odottaa.
+
+— Onko siinä sitten ihanne, pysyä sinä, mitä on? Odottaa? Eikö ole
+korkeampi ihanne taipua, suostua sen ainoan kulttuurin vaikutuksen
+alle, joka tänne voi päästä, koska sitä tukee Venäjän valtakunnan
+jättiläisvoima? On vain välttämätöntä, että tämä valtakunta ryhtyy
+toimeen, että johtavat henkilöt ovat selvillä —
+
+— Aivan niin, johtavat henkilöt... ! Minä tunnen tuon virren! Kunhan
+olet vähän aikaa täällä, niin näet.
+
+— Onko setä minuun suuttunut?
+
+— Luoja varjelkoon! Minä tahdon vain sanoa sinulle, että tämä kansa,
+niin hajalle lyöty, niin tuhottu, köyhdytetty, kaikki oikeutensa
+menettänyt, miltei perikatoon tuomittu kuin se onkin, että tämä
+todellinen kerjäläiskansa sittenkin on ansainnut sen, että se saa
+itse itseään hallita. Jollei Venäjää olisi, niin olisi tämä kansa
+Euroopan oivallisimpia kansakuntia, jaloimpia kulttuurikansoja. Kun
+minä ajattelen, miltä tässä maassa näyttäisi, jollei Venäjää olisi!
+Kuinka paljon työtä täällä, yksistään tässä seudussa, jossa minä asun,
+olisi kiireimmiten pantava vireille ja suoritettava, jotta kaikki se
+saataisiin korvatuksi, mikä on vuosikymmeninä laiminlyöty! Yötä päivää
+pitäisi tehdä työtä. Mutta mitä hyödyttää puhuminen! Minä olen asunut
+täällä jo monet pitkät vuodet, miltei kokonaisen ihmisiän, enkä ole
+havainnut hitustakaan muutosta parempaan. Ei mitään. Kaikki oli jäänyt
+yhtä kurjalle kannalle kuin on ollutkin. Huonoa edistetään ja huonon
+vuoksi tyhmyyttä. Niin tulee aina olemaan. Siihen suuntaan tähtäävät
+kaikki voimat.
+
+— Miksi ette sitten itse vaihda huonoa hyvään?
+
+Michal-setä hymyili suopeasti.
+
+— Kun sinä olit kesällä täällä, kuulit kenties, kuinka isäni varoitti
+poikaani Viktoria, koska poliisikomisaarilla on paha silmä häntä
+kohtaan. Voisi luulla, että Viktor on kulkuri tai hevosvaras.
+Minun lapseni eivät tee mitään pahaa. He opettavat kesäloman
+aikana, valistavat hiukan talonpoikia, elävät heidän kanssaan
+ystävyydessä, neuvovat heitä, hankkivat, mitä voivat, auttavat pienen
+puodin, liikeyrityksen, koulun perustamisessa se kaikki on hyvää,
+välttämätöntä, tervettä ja yhtä tarpeellista kuin ilma, leipä, vesi
+ja saippua. Mutta katsopas, sellaisesta ei täällä silitellä päätä.
+Hallitus ei pane kortta ristiin siinä suhteessa eikä anna kenenkään
+muunkaan tehdä mitään.
+
+Piotria ärsytti se, mitä hän nyt kuuli. Hän ei kyennyt väittämään
+vastaan, mutta hän ei tahtonut myöntääkään. Parasta oli olla vaiti.
+Sedän todistelussa oli eräs merkillinen kohta, huomautus siitä, mitä
+Puolan kansa voisi olla, jos se saisi itse hallita itseään. Se tuntui
+hänestä oikealta. Hän virkkoi siksi sedälle:
+
+— Siinä minä olen yhtä mieltä, että nykyiset puolalaiset kenties
+olisivat aivan toisenlaisia kuin ne, jotka epäjärjestyksellään
+hankkivat maalle vieraan ikeen.
+
+— Miten nyt lienee sen »epäjärjestyksen» laita! — murahti Michal
+kättään heilauttaen. — »Epäjärjestys!» — Kun Puola kukistui, oli
+paraikaa koolla valtiopäivät, jotka hyväksyivät toukokuun kolmannen
+päivän kuuluisan perustuslain. Jos se perustuslaki olisi astunut
+voimaan, jos sitä olisi kuluneen vuosisadan ajan paranneltu ja
+laajennettu, niin olisiko tämä maa sen näköinen kuin se nyt on! Ei ole
+niinkään selvää, missä vallitsi pahin »epäjärjestys» silloin, kun Puola
+kukistui...
+
+— No, no, torjui Piotr, — setä rupeaa kiihkoilemaan, ja silloin me emme
+pääse keskustelussa mihinkään tulokseen.
+
+— Tuo »kiihkoilu» — sitä nähdään vain Puolassa. Totuus pysyy
+totuutena, ja sitä peittävässä rääsyssä on niin paljon reikiä, että
+sen näkevät helposti... ulkomaalaisten silmät. Samantekevää muuten.
+En ole mikään historioitsija, eikä ole kysymys menneisyydestä, vaan
+juuri tulevaisuudesta. Esi-isien isäin väärintekojen tai oikeammin
+horjahdusten, erheiden takia ei anneta lastenlasten lasten parantaa
+kohtaloaan ja tehdä työtä oman kansaparkansa hyväksi. Sellainen on
+voimakas ja lempeä »slaavilainen» historiallinen menettelytapa.
+
+Setä Michal kiersi uuden savukkeen ja pisti sen tummuneeseen
+imukkeeseen. Keskustelu katkesi. Molemmat olivat ääneti tuntien
+jonkinmoista noloutta. He olivat kuuntelevinaan haukuntaa, mutta
+taaskin kuului vain metsälintusen rauhallinen viserrys syvästä
+hiljaisuudesta.
+
+— Kuulepas, sanoi Michal-setä, — ei viitsitä enää keskustella
+valtiollisista kysymyksistä, sillä me emme kenties ymmärtäisi toisiamme.
+
+Hän hymyili hyvin ystävällisesti ja jatkoi hyväntahtoisesti:
+
+— Meidän välillämme ei voi olla ymmärtämystä ja yksimielisyyttä. Sinä
+katselet asioita omalla laillasi, minä ja me kaikki täällä omalla
+laillamme. Eikö ole niin?
+
+He vaikenivat taas. Auringon lempeä loiste kirkasti etäisen näköpiirin.
+Kumpikin oli vaipunut äänettömyyteen ja omiin ajatuksiinsa. Tätä
+kesti pitemmän aikaa. Lännessä punersi taivas. Piotr havahtui ensin
+mietteistään ja ilmoitti, että hänen oli lähdettävä. Hän tahtoi palata
+kaupunkiin. Michal-setä koetti turhaan saada häntä jäämään yöksi. He
+lähtivät siis takaisin kotiin odottamatta koirien paluuta.
+
+Heti ulkoportailla antoi Piotr sotamiespalvelijalleen käskyn tuoda
+hevoset, jotka olivat kunnollisesti syöneet ja levänneet. Hän syleili
+setäänsä, hyppäsi satulaan ja ratsasti nopeata ravia pois.
+
+Tie vei samaan seutuun, missä hän oli samoillut kenraali Rozluckin
+kanssa. Täyttä laukkaa ajaen saavutti hän vielä päivän valossa metsän.
+Hän muisti tien aivan tarkoin. Vinon virstanpatsaan luona kääntyi hän
+vasemmalle, ratsasti vuoren yli ja saapui metsään, kun jo hämärsi. Hän
+ratsasti käymäjalkaa. Hevoset kompastelivat juuriin, joita risteili
+tien yli, pärskyivät ja astelivat arastellen. Sotamies, joka seurasi
+Piotria, rohkeni arkaillen ilmaista pelkonsa, että he kenties olivat
+väärällä tiellä. Upseeri käski asianmukaisella tylyllä äänellä häntä
+olemaan huoleti. Rohkaistakseen itseään ja toista veti hän revolverinsa
+esille ja latasi sen.
+
+Yö yllätti heidät metsässä, hiljainen, vieno yö, kuin kauniin päivän
+lauha kaiku. Kuuta ei näkynyt taivaalla, mutta loistavat tähdet
+osoittivat tietä pimeään tottuneille silmille. He koettivat kumpikin
+katsoa, etteivät joutuisi pois tieltä ja eksyisi upottavilla niityillä.
+Heidän tienviittoinaan olivat kääpiömäiset pensaikot ja vanhat
+ruohottuneet ja vesoittuneet ojat. Näin harhailivat he kauan eteenpäin
+yön hiljaisuudessa. Viimein Piotr ei enää ollut suunnasta aivan varma,
+mutta hän ei katunut, että oli valinnut tämän tien. Hän harkitsi
+kaikkea, mitä Michal-setä oli niin koruttomasti sanonut, syventyi
+hänen väitteisiinsä, teki mielessään niihin vastaväitteitä, punnitsi
+todisteita, hylkäsi ne ehdottomasti ja teki erinomaisia päätelmiä
+vanhan miehen sofismin kumoamiseksi.
+
+Yhtäkkiä huomasi hän taivaan himmeässä valossa edessään yksinäisen
+koivun. Hän tunsi sen heti ja silmäiltyään vielä hiukan ympärilleen oli
+hän varma siitä, ettei ollut erehtynyt. Koivu seisoi liikkumattomana,
+latva lehdetönnä, syvään maata kohti kumartuen. Hevoset astelivat
+hitaasti sen ohi, satula ja suitset kilahdellen. Piotr katseli
+kiinteästi puuhun ja otti lakin päästänsä.
+
+Kun hän jo oli ratsastanut ohi, kääntyi hän satulassaan ja katseli
+kuin salaperäisen voiman pakottamana yhä vielä sinne. Puu oli nyt
+saanut toisen hahmon. Yön ruskealla taustalla kasvoi laaka musta täplä
+pörrötukkaiseksi jättiläispääksi. Se riippui elottomana hartioilta ja
+tähysteli mustaa maata. Jäinen väristys tärisytti nuoren ratsastajan
+selkää. Herpaiseva tuska ahdisti hänen rintaansa ja pakotti hänet
+pysähtymään. Tahtomattaan vetivät kädet kouristuksenomaisesti
+suitsista. Hevonen nousi takajaloilleen. Piotr ei voinut irroittaa
+katsettaan. Hänen sydämensä seisahtui, hengitys salpautui, hänen
+ajatuksensa kiertelivät kangistuneessa päässä hurjina, kauhun
+ruoskimina. Äkillinen tuska, niin ankara tuska, että koko hänen
+sisäinen maailmansa luhistui kokoon, sattui hänen sydämeensä kuin
+tikari. Saadakseen mielensä tasapainoon, todistaakseen itselleen
+oman tahdonvoimansa ja tukahuttaakseen tuon epämiehekkään, ulkoapäin
+tulleen kauhun ja tuskan nousi Piotr hevosen selästä, heitti suitset
+sotamiehelle ja kulki pitkin askelin puuta kohti.
+
+Hän nousi matalalle, tasoittuneelle hautakummulle, haparoi käsillään
+vanhaa lahonnutta ristiä ja koetti miehekkäin käsin tarttua aaveeseen
+ja kuristaa sen. Hänen kätensä tulivat täyteen mureaa, karkeaa jauhoa.
+
+Hetken seisoi hän siinä liikkumattomana, kädet nojaten oksien varassa
+riippuvaan ristiin, sielu tomun tyhjyyden lamauttamana. Viimein hän
+tyyntyi, huokasi, poistui, nousi hevosen selkään. Kiivaasti kannustaen
+hevostaan hän ajaa karahutti pimeään yöhön.
+
+
+
+
+KAHDEKSAS LUKU.
+
+
+Talvella pääsi upseerielämä oikein villiin vauhtiin. Kiertelevä
+teatteriseurue tuli kaupunkiin näyttelijättärineen, jotka loivat
+helliä silmäyksiä upseerien palkkaan, ja samalla saapui liuta iloisia
+naisia, joiden harrastuksiin kuuluivat puvut ja puvuttomuus, juomingit
+yksityishuoneissa ja iloinen hummailu. Venäläisissä seurapiireissä
+pantiin toimeen useita tanssiaisia. Huvikauden huippukohtana olivat
+tanssiaiset komendanttikenraalin kodissa. Nämä tanssiaiset piirtyivät
+pitkiksi ajoiksi nuorien upseerien mieleen. Tatjana Ivanovna sai
+esiintyä tässä tilaisuudessa ensi kerran täysikasvuisena nuorena
+neitona. Piotr tanssi hänen kanssaan useita kertoja, mutta hän ei
+voinut kehuskella sillä, että Tatjana olisi osoittanut häntä kohtaan
+pienintäkään huomaavaisuutta. Tatjana suhtautui Rozluckiin aivan kuin
+kehen tahansa mieheen, jolla on olkalaput.
+
+Näihin aikoihin sekaantui Piotr erääseen seikkailuun. Vähän aikaa
+sitten oli hän huomannut uusia juonia herra Kozdrojn kasvattien
+harrastuksissa. Hänen päivällisleponsa aikana kuului usein salaperäisiä
+askeleita rappusista, joita hän yksin käytti. Kulkijoita oli useampia,
+ja he liikkuivat lisäksi niin hillitysti ja varovaisesti, että se
+ehdottomasti herätti huomiota. Aluksi arveli Piotr, että kävelijät
+olivat käsityöläisiä tai nuohoojia tai kenties palvelusväkeä, joka
+pyykkiä kantaen liikkui hiljakseen ullakolla. Mutta kun nämä äänet
+rupesivat aina toistumaan samalla tavoin, päätti hän ottaa asiasta
+selon.
+
+Eräänä iltapäivänä sulkeutui hän ullakon nurkkaan lautakonttoriin,
+joka oli ruokasäiliönä, istuutui sinne laatikolle, peitti jalkansa
+peitteellä ja odotti.
+
+Hyvin pian kuuli hän ääniä portaista ja käytävästä ullakolle
+johtavan oven tuttua narinaa. Lautojen välisestä raosta tunsi hän
+tulijat alhaalla asuviksi nuorukaisiksi. Edellä kulki kolme herra
+Kozdrojn kasvattia, pörrötukkainen pitkä poika, maalaistoljakkeen
+näköinen optimisti, jolla oli kasvot aina naurussa, ja tanakka,
+rokonarpinen lähinnä ylimmän luokan oppilas, jota leikillä
+kutsuttiin suutarinveitseksi. Heidän takanaan hiipi aivan erikoisia
+varovaisuustoimenpiteitä noudattaen vielä neljä muuta kimnasistia,
+joita Piotr ei tuntenut. Hän odotti hyvin uteliaasti, mitä he aikoivat
+täällä tehdä. Hän otaksui, että olisi kysymyksessä ylimääräinen
+korttipeli, joukkoryypiskely tai aivan erikoisen orgian toimeenpano.
+
+Ullakkovieraat ryhmittyivät savutorven ympärille, joka huokui
+lämpöä, he asettuivat istumaan mattopinkoille, arkuille, lankuille
+ja rikkinäisille huonekaluille ja kääriytyivät vanhoihin vaippoihin,
+säkkeihin, peitteihin ja oviverhoihin, joita ullakolla räkyili. Näin
+pukeutuneina he olivat tavattoman mielenkiintoisen näköisiä. Toiset
+tupruuttivat lakkaamatta savukkeita, toiset istuivat kärsivällisinä
+kimnasistivaippoihinsa kääriytyneinä jalat koukussa. Vihdoin veti eräs
+niistä pojista, joita Piotr ei tuntenut, kirjan povitaskustaan ja
+alkoi lukea puoliääneen. Se oli kansantaloudellinen teos, täynnänsä
+ammattisanoja. Oppilas luki tätä teosta hartaasti, innokkaasti,
+vieläpä niin intohimoisesti, että hänen nenänsä tuli aivan punaiseksi.
+Kuulijat tuntuivat kuuntelevan erikoisen tarkkaavasti eräitä
+tutkimuksen monimutkaisia lauseita, joita Piotr vain vaivoin ymmärsi.
+Kun lukija päätti esitelmänsä, veti toinen tulokkaista esiin vihon
+ja luki eräänlaisen historiallisen esityksen Puolan häviöstä. Tästä
+sai Piotr jo paremmin selon ja hän kuunteli uteliaana. Esitelmän
+jälkeen, jossa selitettiin tunnettuja historiallisia tosiseikkoja ja
+joka oli höystetty kajahtavilla voimasanoilla ryssiä, »moskaleja»
+ja »kavaltajia» vastaan, seurasi keskustelu, jossa myöskin sinkoili
+interjektsioneja »matoja» ja etenkin erästä henkilöä vastaan, joka
+paksunahkaisen eläimen mukaan oli saanut »tapiirin» nimen.
+
+Koko tämän istunnon lopuksi lausuttiin puolalainen runo. Solakka,
+kaunis, mustatukkainen, sinisilmäinen nuorukainen, joka oli kuin
+pojaksi pukeutunut tyttö, esitti ulkoa Slowackin runon »Agamemnonin
+hauta». Hän lausui olosuhteiden vuoksi puoliääneen, hiukan
+teennäisesti ja sentimentaalisesti, mutta harvinaisen tehoavasti.
+Kuulijat palkitsivat häntä vilkkain, vaikkakin aivan hiljaisin
+suosionosoituksin. Kun he olivat yhteisesti perätysten virkistäytyneet
+yhdellä ainoalla savukkeella, jota jokainen pari kertaa imi, päättyi
+salainen istunto.
+
+Piotr oli hyvin mielissään. Hänelle tuotti erikoista huvia se, että
+nämä salaopinnot tapahtuivat hänen ullakollaan. Ne antoivat hänelle
+sitä paitsi tilaisuuden edistyä puolankielen taidossa. Kun hän entistä
+uteliaampana tarkkasi tapahtumia pihalla ensimmäisen kokouksen jälkeen,
+huomasi hän, että herra Kozdrojn kasvatit eivät olleet enää ajatuksen
+vaihdossa aidanraosta sotamiesten kanssa ja että heidän suhteensa
+naapuritonttiin olivat katkenneet. Hän tiesi kokemuksesta, miten
+pian mieliala kaksikymmenvuotiailla nuorukaisilla saattaa muuttua,
+eikä hän sitä ihmetellyt. Tästä lähtien sulkeutui hän säännöllisesti
+ruokakonttoriinsa ja kuunteli uteliaasti niitä tutkimuksia ja teoksia,
+joita täällä esitettiin. Yhä uusia henkilöitä kokoontui uunitorven
+ääreen, ja kokoontujien joukko kasvoi. Etenkin luettiin paljon runoja,
+ja Piotr saattoi tällä tavoin tutustua puolalaiseen kirjallisuuteen.
+Useista runoista hän piti heti ensi kuulemalta, ne painautuivat hänen
+muistiinsa tunteen elävinä, luomiskykyisinä muotoina. Mutta ennen
+kaikkea viehätti häntä näiden tapahtumien salaperäisyys. Ei kukaan
+tiennyt tästä mitään. Rakojen läpi tunkeutui hänen piilopaikkaansa
+puolan kieli, runous ja herkkäuskoisen ja hätäisesti arvostelevan
+nuorison filosofia.
+
+Eräänä päivänä ei Piotr saattanut mennä piilopaikkaansa ullakolle,
+kun hänen oli samaan aikaan oltava kasarmilla. Hän tuli kotiin
+tavallista myöhemmin, jolloin salaliittolaiset hänen laskujensa mukaan
+olivat jo koolla ulkovinnillä. Kun upseeri kiiruhti portaita ylös,
+tapasi hän siististi puetun herran, joka juuri näytti olevan tulossa
+alas. Herralla oli yllään majavannahkaturkki, päässä muodikas hattu
+ja kädessä kävelykeppi. Piotr kysyi vieraalta hämmästynein ilmein
+venäjäksi:
+
+— Etsittekö minua?
+
+— Suokaa anteeksi... sanoi vieras. — Minä olen kimnaasin opettaja ja
+etsin opettaja Kozdrojn oppilaskotia.
+
+— Opettaja Kozdrojn oppilaskoti on alhaalla. Täällä ei asu muita kuin
+minä.
+
+Vieras herra otti lakin päästänsä ja meni rappuja alas. Vasta nyt
+selvisi Piotrille, että ylhäinen herra vakoili salaliittolaisia, jotka
+harrastivat Puolan runoutta ja historiaa. Hän otaksui, että kaupungilla
+asuvat entiset kozdrojlaiset olivat johtaneet asianomaiset jäljille, ja
+päätti varoittaa tuntemattomia opettajiaan. Mutta miten? Pitikö hänen
+ilmoittaa heille, että hän oli jo kauan tiennyt heidän kokouksistaan,
+ilmaista heille, että hän tunsi heidän salaisuutensa? Siihen ei hänellä
+juuri ollut halua, ja hän häpesi osallisuuttaan näiden nulikkain
+asioihin. Hän päättikin sen sijaan pitää nuuskijaa silmällä. Piotr
+viipyi hetken kotonaan ja lähti sitten pois. Hän oli huomannut, että
+majavannahkaturkkinen herra oli herra Kozdrojn asunnossa todennut
+kolmen vanhemman oppilaan poissaolon ja sitten mennyt kadulle, missä
+hän jonkun matkan päässä kulki edestakaisin ja aivan kuin muun
+työn puutteessa teki kävelykepillään merkkejä lumeen. Piotr otti
+tehtäväkseen ajaa hänet kadulta pois. Hän meni kadun yli käytävälle,
+missä pedagogi herrasteli edestakaisin, ja seurasi häntä hätäilemättä
+jonkun matkan päässä. Opettaja, joka tunsi, että joku liikkui aivan
+hänen kintereillään, lähti epäröiden pois ja kulki hitaasti kaupungille
+päin.
+
+Salaliittolaisten suojelija oli menetelmäänsä tyytyväinen. Mutta kun
+hän paria päivää myöhemmin istui piilopaikassaan »oppitunnilla», kuuli
+hän portaiden narinaa ja aavisti pedagogin tulevan. Ruokakonttorin
+ovenraosta näki hän hänet hetken kuluttua. Opettaja oli salaa ja
+suurinta varovaisuutta noudattaen hiljaa kuin kissa noussut rappusia
+ylös saakka, heristi korviaan kaikkiin suuntiin ja katsoi tutkivasti
+ympärilleen. Hän oletti nähtävästi, että lukiolaisten kokouksia
+pidettiin tykistöupseerin huoneistossa, sillä hän suuntasi äänettömät
+askeleensa upseerin ovelle ja pani korvansa avaimen reikään. Mutta
+samassa tuokiossa syöksähti Piotr piilopaikkansa ovesta hämmästyneen
+nuuskijan eteen.
+
+— Mitä tämä on! — huusi hän. — Te näyttelette pedagogia ja hiivitte
+kuuntelemaan vieraille oville! Kyllä minä näytän sinulle, senkin
+majavannahkainen lurjus!
+
+Hän kahmaisi kiinni majavannahkaturkkiin, kunnes äänetön suu peittyi
+kauluksen alle ja pedagogi tuli kauhusta siniseksi. Sitten hän antoi
+vieraan tehdä sotilaallisen täsmällisesti käännöksen ja auttoi häntä
+polventöytäisyillä rappusista alas.
+
+Nuoret kirjallisuudenharrastelijat avasivat kolinasta ja huudosta
+säikähtyneinä hiljaa ullakon oven ja katsoivat kuin rotat reiästä
+porraskäytävään. Kuvaamattoman ihastuksen vallassa ja silmät
+selkiselällään he totesivat tapahtuman, ja heidän sydämensä
+säilyttivät nauttien tämän kohtauksen koko elämäksi. Piotr oli juuri
+lähtemäisillään takaisin, kun hän näki heidät seisomassa rivissä. Hän
+silmäsi heidän rintamaansa ankarin katsein ja komensi heitä käskevin
+elein kuin sotilaskomppaniaa:
+
+— Korjatkaa luunne! Ja katsokaa perhanassa, ettette toista kertaa...
+
+
+
+
+YHDEKSÄS LUKU.
+
+
+Tammikuun loppupuolella sai Piotr Rozlucki postissa nimettömän kirjeen,
+jossa häntä pyydettiin varhain seuraavana aamuna saapumaan määrätylle
+paikalle kaupunginpuiston läheisyyteen. Kirje oli kirjoitettu kuivasti,
+miltei virkakielen tyyliin, niin lyhyesti ja varmasti, kuin se olisi
+ollut jatkoa kauan kestäneeseen tuttavalliseen kirjeenvaihtoon. Kun
+Piotr luki kirjelipun, ei hän aavistanut mitään, sillä hänellä ei ollut
+mitään johtopäätöksiin oikeuttavaa tukikohtaa, mutta pettämätön tunne
+sanoi hänelle, kuka häntä kutsui. Kirjearkista lähti hieno, tuskin
+tuntuva tuoksu. Hymyilevät kasvot sukelsivat tuokioksi upseerin silmien
+eteen. Hänen oli mahdotonta saada unta. Yhä uudelleen sytytti hän
+kynttilän ja luki salaperäisen kirjeen tullakseen vakuutetuksi siitä,
+että kirje oli todellisuutta.
+
+Seuraavana päivänä lähti hän kirjeessä ilmoitetulle paikalle. Se
+oli avara kivetty aukeama pimeiden, äänettömien rakennusten ja
+ikkunattomien sotilasmakasiinien keskessä. Äänetön vahtimies,
+ainoa elävä olento tällä paikalla, käveli aution muurin vieressä
+edestakaisin. Kävi vinha tuuli, mikä vielä lisäsi Rozluckin
+kiihtymystä. Tuontuostakin koetti hän sytyttää savuketta, mutta joka
+kerta puhalsi tuuli tulitikun sammuksiin. Näytti kuin hän olisi tullut
+tänne yksinomaan sytyttämään tuulessa savukkeita. Alinomaa valtasi
+hänet epäilys, pelko tehdä itsensä naurettavaksi tai epäluulo jonkun
+toverin punomasta juonesta. Hän kulki pitkin puiston vierustaa, laski,
+kertoi, lausui mielessään matemaattisia kaavoja, uneksi ja ivaili
+itseään. Kirkon tornin kello löi jossain neljännestunnit.
+
+Äkkiä saapui kivetyn aukean toiseen päähän Tatjana Ivanovna. Tumma
+välkkyvä plyyšivaippa yllään, mustat strutsintöyhdöt suuressa
+hatussaan, tuli hän hitaasti Rozluckin luo. Kasvojaan suojeli hän,
+luultavasti tuulen vuoksi, suurella skunkkipuuhkalla. Hatun reunan ja
+puuhkan silkkihaiventen välistä näkyivät hänen silmänsä. Kiireisellä,
+hänelle ominaisella liikkeellä käänsi Tatjana päänsä poispäin
+välttääkseen upseerin katsetta, mutta pian tuo katse siirtyi taas
+entiseen suuntaansa.
+
+Tatjana lähestyi Piotria ja ojensi hänelle kätensä. Kuvaamattoman
+viehättävä hymy väreili hänen kasvoillaan. Ei keimailun varjoakaan
+ollut huomattavissa. Näkyi vain vilpitöntä onnea, lapsellista onnea,
+nuoren tytön onnea, kun hän on tehnyt mielettömän päähänpiston,
+rangaistavan teon, mutta kuitenkin toivoo, että tuomio lukuisien
+lieventävien asianhaarain johdosta ei tule olemaan erikoisen ankara.
+Hänen silmänsä ja hänen punervat huulensa hymyilivät iloisina
+päähänpistolle, tuollaisen kirjeen kirjoittamiselle, ja sille, että
+tuolla kirjeellä oli ollut niin erinomainen menestys.
+
+Tietämättä missä olivat, minne menivät, mitä tekivät, kulkivat he
+nopeasti eteenpäin puistoportin ohi. He näkivät jaloissaan huurteesta
+kostean, puulla lasketun kadun, sitten taas paasia ja tuulen
+heiluttamia puiden oksia.
+
+— Hämmästyittekö kovasti?
+
+— Ensi hetkessä...
+
+— Olenko tehnyt hyvin?
+
+— Voi, niin hyvin!
+
+Kulkien hienoissa pukimissaan nopeasti eteenpäin Tatjana lähestyi
+äkkiä Piotria, sivuuttaen hänet sen verran, että saattoi pelkällä
+pienellä ruumiin taivutuksella ulottua häneen, ja nojasi olkansa hänen
+olkaansa vasten. Taaskin peitti hän kasvonsa pehmeän hienolla, mustalla
+puuhkalla ja päästi sen alta kuuluviin kiehtovan naurunsa. Piotr oli
+huumaantunut onnesta. Kirpeä talvi-ilma lauloi riemua. Jähmettynyt
+maa tuntui iloitsevan. Miten autuas hän oli, kun Tatjana äkkiä otti
+vasemman kätensä puuhkasta esiin ja yhä vielä nauraen veti hänen oikean
+kätensä miltei väkisin lämpimään pesään, untuvaparatiisiin, missä hänen
+omat lumoavat kätensä uinuivat.
+
+— Onko kylmä, onko yhä vielä kylmä? kysyi Tatjana.
+
+— Ei...
+
+— Onko Piotruš onnellinen?
+
+— On, hyvin onnellinen...
+
+Lehtokuja oli tyhjä. Puolialaston kuvapatsas, joka teki omituisen
+vaikutuksen kylmässä ilmassa, mietti unohdettua allegoriaansa, jota
+se oli saanut esittää jo vuosisatoja. Suopean hienotunteisena se ei
+häirinnyt heitä.
+
+He istuutuivat kivipenkille sanattomina, toistensa silmiin vaipuneina.
+Piotr katseli autuaallisen läheltä Tatjanan poskia, joissa terveyden
+punerva kauneus uhkui, hänen vienosti kaartuvia kulmakarvojaan,
+hänen silmiään, jotka olivat kauniit kuin öinen kevättaivas, ja
+hänen suutansa, joka tosiaan oli kauniimpi kuin aamurusko. Tatjana
+antoi hänen katsella estelemättä, kauan, loppumattomiin, ilo
+sädehtien silmissä ja puoliavoimen suun ympärillä. Hänen molemmat
+kätensä hivelivät Piotrin kättä puuhkan sisällä. Mitä kauemmin ja
+intohimoisemmin Piotr katseli häntä, sitä hivelevämmäksi tuli käsien
+hellyys. Sydän kouristui onnen huumasta. Tatjana punehtui, hymyili
+vielä hellemmin, loi nopean katseen tyhjään puistoon ja antoi poskensa
+vaipua Piotrin suulle. Piotr painoi siveän, puhtaan, viattoman
+suudelman sille.
+
+— No, olenko tehnyt hyvin? — kysyi Tatjana antaen pikimustien,
+taivaallisten silmiensä mitä veitikkamaisimmin vaipua Piotrin silmiin.
+
+— Oikein hyvin... — vastasi Piotr nöyränä.
+
+Taaskin loi Tatjana katseensa yli koko puiston ja sanoi hiljaa,
+puristaen lujasti molemmilla käsillään Piotrin käsiä.
+
+— Tahdotko, että olen sinun, kokonaan sinun omasi?
+
+Piotr istui suorana, huumaantuneena ja tunsi rinnassaan rajattoman
+ihmettelyn kylmiä väreitä tai hurmaavan onnen hehkua. Hänen olkapäänsä
+olivat pystyssä, silmät kätkeytyivät luomien alle. Onnellinen hymyily
+jähmettyi hänen huulilleen.
+
+— Tatjana! kuiskasi hän.
+
+— Minä olen vain sinun... — sanoi Piotrille vilpittömän päättäväisesti
+ja peruuttamattomasti tämä maailman kaunein suu. Sanoja vahvisti
+luotettava katse ja kädenpuristus, joka oli vahva kuin kuolema.
+
+Piotr katsoi ihastuneena häneen. Hän ei ajatellut mitään, ei edes
+miten ihmeellistä oli, että niin suuri onni oli odottamatta tullut
+hänen osakseen. Kun kaikkein tärkein nyt oli ratkaistu, alkoi Tatjana
+pyytää, että Piotr tulisi nyt usein heille. Yläkerrassa oli, sanoi
+hän, käytävä, joka vei hänen huoneeseensa. Tässä käytävässä oli ensin
+kaksi muuta ovea, sitten tuli kolmas ovi, joka vei hänen huoneeseensa.
+Siellä hän oli yksin. Sellainen ja sellainen oli tämä käytävä. Tatjanan
+huoneen ikkunat olivat pimeälle pihalle; vieressä asui ranskalainen
+kotiopettajatar mademoiselle Mathilde. Kaikki nämä selitykset päätti
+hän kysymyksellä, jossa hän jäljitteli povaavan mustalaisnaisen ääntä:
+
+— Ymmärrättekö?
+
+Hän sanoi sen niin herttaisesti ja hauskasti, että Piotr alkoi nauraa
+ääneensä. Tatjana kysyi:
+
+— Kenties hän ei välitä tulla luokseni?
+
+— Kuka?
+
+— Hän, tämä Piotr Ivanytš.
+
+— Hän tulee! Hän tulee, vaikka hänen pitäisi heittää siinä käytävässä
+henkensä.
+
+— Alhaalla on peili, peilin luota kulkevat kierreportaat ylös...
+Oletteko ymmärtänyt minut?
+
+He nousivat tältä onnen penkiltä ja kulkivat pitkin leveää lehtokujaa
+jälleen nopeasti puistoon. Tatjana oli ääneti. Vinha tuuli pörrötti
+strutsinhöyheniä hänen hatussaan, paljasti hänen plyyšivaippansa
+valkoisen atlassivuorin, kietoi hameen hänen jalkojensa ympärille ja
+toi viehkeät muodot selvemmin näkyviin. Hänen kenkänsä koskettivat
+kevyesti lehtokujan soraa.
+
+Eräässä kohdassa tätä puistoa, kohdassa, joka tuli yhtäkkiä
+elottomaksi, tuskaaherättäväksi ja ilmeettömäksi, sanoi Tatjana
+hänelle jäähyväiset kädenpuristuksella ja poistui kiireesti, taakseen
+katsomatta. Piotr jäi yksin ja meni puiston läpi surullisena, kuin
+mitään huomaamatta, todellisuudesta kaukana. Hänen silmänsä olivat
+vielä Tatjanan silmiin uponneina ja viipyivät hänen punaisissa
+huulissaan; hänen korvansa kuulivat vielä Tatjanan puvun kahinaa,
+hänen sieraimensa etsivät Tatjanan hajuveden tuoksua. Mutta yhtäkkiä
+hän nosti onnensa helmasta päänsä ja tuskallinen kysymys kohosi hänen
+rinnastaan:
+
+— Onko Tatjana turmeltunut? Puhuukohan turmelus näitä vilpittömän
+rakkauden puhtaita sanoja?
+
+Hänen sydämensä nousi kapinaan sitä vastaan. Mutta jos hänen täytyisi
+huomata, että nuo punervat huulet valehtelivat, ei häntä pelastaisi muu
+kuin kuolema. Hän tunsi, miten suuri muutos hänessä oli tapahtunut tänä
+aamuna, ja välttäen ihmisiä hän meni kaupungin ulkopuolella oleville
+kentille kävelemään.
+
+
+
+
+KYMMENES LUKU.
+
+
+Rozlucki alkoi nyt käydä useammin kenraalin kodissa. Hän oli siellä
+mieluinen vieras. Aina kun hän astui kynnyksen yli, näytti hänestä
+kuin salaperäinen voima avaisi jokaisen oven hänen edessään, ja hän
+tunsi kaikkialla tässä talossa ystävällisen ilmakehän ympärillään.
+Kaikki hänen toivomuksensa, kaikki hänen unelmansa täytettiin jo miltei
+ennenkuin hän oli ne lausunutkaan, jokainen hänen ilmaisemansa ajatus
+saavutti ankaran kenraalinkin huomaavaisuuden ja tunnustuksen.
+
+Aluksi teki se hyvyyden runsaus, jota hän sai kenraalin kodissa
+nauttia, hänet suorastaan rauhattomaksi. Mutta vähitellen hän tottui
+siihen, tottuipa vielä piankin, se imeytyi häneen, se alkoi kuulua
+hänen olemukseensa, ja hän tunsi, ettei hän enää olisi voinut elää
+ilman sitä. Hänen oli luotava erittäin mutkikas diplomaattinen
+järjestelmä löytääkseen alinomaa tekosyitä tiheihin käynteihin
+»hovissa», hänen oli punottava verukkeiden, salaisuuksien, juonien,
+viattomien valheiden ja harvinaisen uskottavasti tekaistujen
+päähänpistojen verkko. Tahtomattaan antoi kenraali hänelle siinä
+apuaan, sillä hän tarjosi hänelle puolivirallista kansliatyötä, joka
+kuitenkin meni tykistöupseerin säännöllisten velvollisuuksien rajojen
+yli.
+
+Rozluckin työskentely yhdessä kenraalin kanssa tarkoitti parannuksia
+maanalaisten miinakäytävien komeroissa ja ristisokkeloissa. Kenraali
+Polenov-Tšernovratski oli tehnyt eräitä huomioita, jotka koskivat
+pyroksiliniarkkujen sijoitusta maanalaisten käytävien haarautumissa,
+ja ehdottanut näiden huomioiden mukaisia vähäpätöisiä teknillisiä
+muutoksia. Nämä n.s. »keksinnöt» olivat kenraalin ylpeys, ne olivat
+luoneet hänen maineensa ja olleet aiheena moniin raportteihin ja
+kunnianosoituksiin. Nuori tykistöupseeri mittasi, laski, piirusti,
+laati vesiväreillä suuria taulukkoja, jotka esittivät noita
+kaksoislaatikoita kaikkine heloineen, juotteineen, saumoineen,
+uurteineen ja kosteuden torjumista tarkoittavine suojalaitteineen.
+Mitä täsmällisintä tarkkuutta noudattaen esitti hän kenraalin antamien
+ohjeiden mukaan, miten oli kosteata pyroksilinia kuljetettava
+varastoista ja pantava näihin parannettuihin laatikkoihin, miten
+laatikkojen tiivistäminen soraa käyttämällä oli tapahtuva, miten
+keskisytytin oli järjestettävä, miten johdot vedettävä kannen läpi
+j.n.e. Työn päätyttyä kutsuttiin hänet tavallisesti päivälliselle tai
+illalliselle, joten hänellä oli tilaisuutta tavata Tatjanaa. Vähitellen
+tuli hänestä jokapäiväinen vieras esimiehensä kodissa, aivan kuin
+perheeseen kuuluva henkilö.
+
+Kenraali ei näyttänyt huomaavankaan, että hänellä oli täysikasvuinen
+tytär talossa. Usein hän oli kokonaisia päiviä poissa, sillä
+hänellä ei ollut ainoastaan virkatehtäviä kaupungilla, hänen
+täytyi myös olla pitkillä matkoilla suorittaakseen kuvernementissa
+tarkastuksia, katselmuksia, paradeja ja harjoituksia. Sellaisina
+päivinä saattoi Piotr, jos hän halusi, työskennellä yksin komendantin
+työhuoneen vieressä olevassa huoneessa. Hänellä oli siellä pöytä,
+piirustuslautoja, mittaus- ja laskuvälineitä sekä kenraalin luonnoksia
+ja muistiinpanoja, jotka koskivat noita verrattain epäilyttäviä
+»keksintöjä».
+
+Kun hän näin eräänä päivänä työskenteli pöydän ääreen kumartuneena,
+tunsi hän taas itsessään tuota vanhaa vetovoimaa vaarallisille teille.
+Hänelle ei enää riittänyt onni olla samassa talossa kuin Tatjana, toivo
+saada nähdä häntä ruokapöydässä ja puhella hänen kanssaan salissa.
+Hänen sydämensä sykki kiivaasti, ja tämä nopea tahti oli kuin sisäisen
+voiman antama käsky.
+
+Piotr kuunteli kauan tätä sydämensä jyskytystä ja tuli vakuutetuksi
+siitä, ettei se ollut tukahutettavissa. Hän pani piirustustarpeensa
+kokoon, harjasi ja suoristi univormuaan ja meni hiljaa ulos ovesta,
+jonka kynnyksen yli hän ei vielä koskaan ollut kulkenut. Hän huomasi
+olevansa pienellä marmoripohjaisella sisäpihalla, kulki sen poikki
+ja saapui eteiseen. Täällä hän näki korkeasta seinäpeilistä kuvansa.
+Hän tiesi nyt olevansa oikealla tiellä. Vasemmalla olivat kapeat
+kierreportaat, jotka veivät ensimmäiseen kerrokseen. Hän kulki portaita
+ylös ja näki lasiruutuisen oven vieressä vanhanaikaisen, jalustimen
+muotoisen pronssisen ovikellonrivan. Hän veti siitä. Metallinen sointu
+tuntui kuuluvan pikemmin hänen rinnastaan kuin sen ulkopuolelta. Ovi
+avautui. Mademoiselle Mathilde, joka oli yht'aikaa Tatjanan toveri,
+kasvattaja, uskottu ja kamarineiti, seisoi hänen edessään. Sievä
+ranskatar katseli häntä syvillä, viisailla silmillään ja hymyili
+ystävällisesti.
+
+— Tatjana on tänään hiukan huonovointinen... hän pysyy sisällä.
+
+— Ah, Tatjana Ivanovna on huonovointinen? — sanoi Piotr vilpittömästi
+pahoitellen.
+
+— Hän on juuri noussut makuulta. Kenties tahdotte mennä hänen luokseen
+ja olla hänelle hiukan virkistykseksi? Ehkäpä hän pääsee päänsärystään.
+Viimeinen ovi.
+
+Piotr kumarsi kiitollisena tälle portinvartiattarelle, joka raivasi
+hänelle tien vapaaksi, ja astui pimeään ahtaaseen koridoriin. Hän
+kosketti kyynärpäillään seiniä ja koetti astumalla hiljaa tukahduttaa
+kannustensa kilinän. Kun hän oli mennyt yhden oven ohi, pysähtyi hän
+seuraavan oven ääreen ja koputti. Kuului hiljaista kahinaa, sitten
+ovi avautui — ovi paratiisiin. Huone oli pieni kuin nukkekaappi, kuin
+korulipas, ja sen uudenaikaiset seinäpaperit ja kauniit uutimet eivät
+voineet peittää näkymättömiin kahdeksannentoista vuosisadan tyyliä.
+Huone oli ranskalaiseen tapaan jokseenkin matala, lattialla oli matto,
+ikkunan edessä raskaat uutimet. Huonekaluja siinä ei ollut paljon,
+mutta jokainen huonekalu oli hyvällä maulla valikoitu: pieni kapea
+sohva nurkassa, kampauspöytä ikkunan ääressä, peilikaappi ja suuri
+peili marmorikaminin yläpuolella. Toisessa nurkassa oli vuode, jossa
+atlassikankaisen peitteen päällä oli pitsiverho. Tatjanalla oli pitkä,
+väljä puku.
+
+— Vihdoinkin te suvaitsette tulla luokseni... sanoi Tatjana tarjotessaan
+hänelle paikkaa sohvalla.
+
+— En ole uskaltanut tulla tänne.
+
+— Uskaltanut?
+
+— Olen pelännyt kenties häiritseväni teitä.
+
+— Tosiaanko?
+
+— Tietysti!
+
+— Kukaan ei saa siitä kuulla, joten teidän ei tarvitse pelätä. Mathilde
+on luotettava, hän ei hiiskahda sanaakaan kenellekään.
+
+— Voi niin olla. Mutta minä en ole uskaltanut tulla tänne teidän
+huoneeseenne.
+
+— Miksi sitten ette?
+
+— Ei saa astua onnen rajojen yli eikä sitä kovin paljon tavoitella,
+muuten se kääntyy ympäri ja ajaa takaa ahdistelijaansa.
+
+— Katsokaapas, minkälainen filosofi te olette!
+
+— Niin vaan on. Minä olen monesti sitä asiaa miettinyt.
+
+— Ja noin puhuu tykistöupseeri, soturi, valloittaja!
+
+Piotr oli istuutunut sohvalle ja ahmi silmillään huonetta. Kaikki
+huolet, kaikki ulkonaista maailmaa koskevat ajatukset haihtuivat
+hänestä, ja onni otti tuoksun tavoin valtoihinsa koko hänen
+olemuksensa. Molempien silmät, huulet ja kasvot sulivat yhdeksi
+ainoaksi hymyilyksi.
+
+Tatjana istui jonkun matkan päässä kampauspöydän ääressä. Haluten
+muka nähdä kampauspöydän pikku esineitä lähestyi Piotr Tatjanaa.
+Mutta Tatjana karkoitti hänet päättävällä kädenliikkeellä, jolloin
+väljä hiha liukui saattaen Tatjanan paljaan käden näkyviin. Näin jäi
+Piotr tarkastelemaan kauniita hajuvesipulloja, rasioita, joissa oli
+tuoksuavia kauneusvälineitä, korulippaita, kaikenlaisia voiteita ja
+kynsitahnaa, viiloja ja erilaisia harjoja. Tatjana riisti kaikki
+nämä esineet toisen toisen perästä Piotrin kädestä ja pakotti hänen
+palaamaan entiselle paikalleen. Jotta hänen olisi pakko jäädä sinne,
+istuutui Tatjana hänen viereensä sohvalle. Piotr veti hänet rajusti
+kiinni itseensä. Pehmeän silkin ja ohuen batistin läpi tunsi hän
+hänen neitseellisesti värisevän ruumiinsa, hänen pelkonsa joka kerta,
+kun Piotrin kädet häntä koskettivat ja hänen huulensa painuivat
+suutelemaan. Mutta suudelmat tulivat kuin itsestään. He suutelivat
+toisiaan siksi, että se oli torjumaton välttämättömyys. Toisin ei
+voinut olla. Hellyys heidän huuliensa välillä tuli yhä syvemmäksi,
+äänettömämmäksi ja herkemmäksi, kunnes se muuttui koko ympäristön
+unohtavaksi riemuksi, kaikelle kuuroksi iloksi ja onnelliseksi
+hurmioksi.
+
+Mutta vanha levottomuus leijaili pahaenteisen yölepakon tavoin näiden
+puhtaiden suudelmien yllä. Se pakotti Piotrin kysymään:
+
+— Onko kukaan suudellut tätä suuta?
+
+Tatjana katsoi häntä ihmeissään. Viimein hän nousi ja katsoi Piotria
+uhkaavasti silmiin, hurmaavana hehkuvassa raivossaan. Mutta hän ei
+sanonut sanaakaan. Piotr toisti kysymyksensä.
+
+— Etkö usko? kysyi Tatjana.
+
+— Minä uskon, kun sinä niin sanot. Mutta minun oli vaikea uskoa
+sellaista onnea.
+
+— Mitä pitää minun tehdä, jotta sinä uskoisit?
+
+Piotr katseli häntä alhaalta ylöspäin epäluuloisena.
+
+Viimein mumisi hän hiljaa:
+
+— Vanno!
+
+— Kenen nimeen?
+
+— Jonkin, joka on sinulle pyhää!
+
+Tatjana vannoi äitivainajansa, sisarensa muiston kautta, isänsä
+rakkauden ja Jumalan nimeen. Hän mietti tuokion, minkä nimessä
+hän vielä voisi vannoa. Hän oli jumalaisen kaunis noin vaipuneena
+miettimään, mikä pyhä voima voisi vakuuttaa hänen viattomuutensa
+todeksi. Piotr uskoi häntä ja puolusti itse hänen kunniaansa omaa
+epäluuloaan vastaan. Taas veti Piotr hänet puoleensa, painoi hänet
+enemmän sieluaan kuin ruumistaan vasten ja uneksi hänestä syleillessään.
+
+Viereisessä huoneessa siirsi Mathilde suljetun oven takana edestakaisin
+raskaita esineitä.
+
+— Meidän täytyy puhua ääneen, koska hiiri muuten tulee levottomaksi,
+sanoi Tatjana nauraen Piotrille. — Sinä alat olla vaarallinen, minun
+suurinkvisiittorini! Vastikään olit arka filosofi, joka pakeni onnea
+pelosta, että se rupeaisi sinun vainoojaksesi, ja nyt on sinusta tullut
+liiankin rohkea. Kylläpäs sinä olet vaihteleva... Ja tuommoinen käskee
+minun vannoa, aivan kuin oikeudesssa... Entäs sinä itse?
+
+— Mitä? Minä?
+
+— Entäs sinä? Sano...
+
+Tatjana puhui puoleksi venäjää, puoleksi ranskaa, luultavasti
+siksi, ettei hiiri kuulisi ainoastaan keskustelun ääniä, vaan myös
+sisältöä. Mutta puhe keskeytyi alinomaa, kun sen oli väistyttävä mykän
+katselemisen tieltä, eivätkä sanat voineet sujuvasti juosta huulilta,
+jotka tuontuostakin sulkeutuivat suutelemaan. Kun Piotr sattumalta
+loi silmäyksen peiliin, huomasi hän kasvonsa Tatjanan lumoavan pään
+vieressä. Piotr kysyi Tatjanalta:
+
+— Miksi minä olen ensimmäinen, jonka sinä olet sallinut suudella
+huuliasi?
+
+Tatjana vastasi arvokkaan vakavasti ja syvästi vilpittömänä:
+
+— Kuules, sitä minä en tiedä. Olin jo kauan sitten päättänyt sen.
+Jo kun sinä olit ensi käynnilläsi täällä. Muistatko, puutarhassa?
+Ajattelin sitä tanssiaisissa, mutta minun ei onnistunut. Olen odottanut
+sellaista tilaisuutta. Turhaan. Viimein oli minun pakko kirjoittaa
+sinulle... Mitä muuta olisin voinut tehdä?
+
+Hän lausui nämä sanat sellaisen ihmisen tavoin, joka on kärsinyt syvää
+surua ja vihdoinkin voittanut sen. Piotr muisti, miten usein hän
+tuon päivän jälkeen, jolloin hän oli ollut Tatjanan puutarhassa ja
+nähnyt hänet ensi kerran, oli ollut siveettömässä yhteydessä rahalla
+ostettavien julkisten naisten kanssa, ja tunsi kipeästi Tatjanalle
+tekemänsä suuren vääryyden. Hänen omat kasvonsa olivat hänestä
+vastenmieliset, tahraiset ja halveksittavat. Hän sanoi sen Tatjanalle.
+Mutta tämä kielsi sen mitä suloisimmilla kiehtovilla hyväilyillä ja
+katsoi häntä syvälle silmiin, aina sydämen salaisiin sopukkoihin saakka.
+
+— Tämä sohva on hirveän epämukava, — sanoi Tatjana äkkiä...
+
+— Ei?... Tahi on kyllä, hirveän epämukava.
+
+— Minulla ei ole mitään muuta täällä. Olisihan myös varomatonta hankkia
+tänne nyt toinen sohva. Se voitaisiin tulkita kummallisesti, vieläpä
+aivan väärin. Eikö niin?
+
+— Tosiaan. Mitä siis on tehtävä?
+
+— Minä en tiedä.
+
+— Miksi sitten olette filosofi?
+
+— Entä tuolla? — kysyi Piotr hämillään katsomatta mihinkään määrättyyn
+suuntaan, aivan kuin olisi tahtonut siten lieventää päähänpistonsa
+kauheaa häikäilemättömyyttä. Tatjana avasi huulensa kuin olisi häntä
+solvaistu ja syvästi loukattu, mutta hän sanoi odottamatta:
+
+— Entä mitä Mathilde sanoo siitä, se pikku hiiri?... Luuletko, ettei
+hän tiedä, missä minun sänkyni on, ettei hän ole selvillä? Hän tietää
+kaikki...
+
+
+
+
+YHDESTOISTA LUKU.
+
+
+Luutnantti Rozlucki rupesi työskentelemään erittäin uutterasti
+kenraalin kansliassa. Hän saapui sinne aivan säännöllisesti ja
+teki työtä luonnottoman kiihkoisasti, mikä oli turmiollista hänen
+terveydelleen. Kunkin yksityisseikan piirsi ja maalasi hän usein
+kymmeneen kertaan ja vielä entistäkin huolellisemmin. Hyvin pian
+perehtyi hän talon tapoihin, aikamääriin, kaikkiin ääniin ja
+askeleihin, eri kellojen tikutukseen, ovien ja rappusten narinaan ja
+talon kunkin asukkaan tapoihin. Kaikkia näitä tietoja käytti hän vain
+voidakseen löytää hetken, jolloin saattoi kiiruhtaa kierreportaita
+yläkertaan. Siinä oli hänen ainoa päämääränsä, hänen sielunsa ja
+ruumiinsa onni. Hänen silmänsä ikävöivät Tatjanan silmien luo, kahden
+mustan enkelin, joita hienot varjot arkojen siipien tavoin suojustivat,
+hänen kätensä ikävöivät Tatjanan käsien hurmaavaa pehmeyttä, hänen
+sieraimensa hänen hajuvesiensä tuoksua, hänen jalkansa Tatjanan huoneen
+mattoa. Tatjana lisäsi hänen kaihoaan omalla kaihollaan. Piotr tiesi,
+että Tatjana odotti häntä ovensa himmeän lasiruudun takana.
+
+Tatjana kertoi itkeneensä monesti yöllä kauan, kun oli kulunut
+päivä, jona hän ei ollut nähnyt Piotria. Hän ei voinut selittää
+Piotrille, miksi hän oli itkenyt; tämä ei ollut nainen eikä
+olisi voinut häntä ymmärtää. Monesti Tatjana oli umpimielinen,
+epäluuloinen ja olemattomalle mustasukkainen. Hän kyseli Piotrilta
+kaikkia hänen aikaisempia tuttavuuksiaan Venäjällä ja oli levoton
+kuullessaan sanankaan naisesta, jonka Piotr oli kaupungilla nähnyt.
+Tatjana kiusasi Piotria usein tahallaan kertomalla henkilöistä,
+joihin hän muka oli mieltynyt, tuttavuuksistaan ja voitoistaan sekä
+aikaisemmista ihailijoistaan, joille hän ei todellisuudessa antanut
+mitään arvoa tai joita ei ollenkaan ollut olemassakaan. Usein sattui,
+että hänen silmänsä tulivat kesken kiusoittelevaa naurua täyteen
+hillittömiä kyyneleitä ja hänen huulensa puristautuivat tuskaisesti
+kokoon. Teennäinen kylmyys hävisi äkkiä, välinpitämättömät kädet
+tulivat vielä entistä hellemmiksi, silmät etsivät yhä uudelleen
+Piotrin silmiä. Onnen, luottamuksen ja rajattoman, uskon tunne
+muuttui molemmissa pienimmänkin ulkonaisen muutoksen sattuessa niin
+kiduttavaksi ja itsepintaiseksi ikävöinniksi, että sen painon alla
+tunnit tuntuivat vuosikausilta ja päivät sumenivat pahaenteisiksi,
+levottomiksi, alakuloisiksi. Kun päivä, jolloin he olivat tavanneet
+ja heidän sielunsa olivat runsaimmassa luottamuksessa ja rajattomassa
+vilpittömyydessä auenneet toisilleen, oli mennyt ohi, seurasi
+raatelevien kärsimysten päivä, joka tunkeutui mustana kuiluna heidän
+välilleen ja jonka syvyyksistä irvisteli epäluulon pirullinen
+nauru. Salaisia kirjelippuja kulki edestakaisin, niiden muste oli
+haalistunut ja kirjaimet töhriytyneet äänettömistä, raivoisassa
+tuskassa painetuista suudelmista. Luettavaksi valittu kirja, joka oli
+pieluksen alla ja jota painettiin niin usein sydäntä vasten, että se
+lopulta hajosi, muuttui rakkauden kirjaksi, rakkauden tekstiksi ja
+selitykseksi. Pitkän yön täytti uni, jossa ei ilmennyt ruumiillinen
+henkilö, vaan ruumiiton hymy, silmäparin taivaallinen katse, musta kuin
+yö, omaa valoaan sädehtivä, loistava kuin aurinko. Kaiho heräsi äkkiä
+ja aiheettomasti, kohosi äärimmäiseen huippuunsa, imeytyi kaikkeen
+olevaiseen, kätki sisäänsä taivaan ja maan, hävitti elämän ilon — ja
+katosi taas jäljettömiin ensimmäisestä hymyilystä.
+
+Tatjana piti ylellisyydestä. Hän oli itse tavallaan loiston olemuksen
+ilmaus, tuhlaukseen sisältyvän viehätyksen symbooli. Hänen pukunsa
+olivat elegantit, aina hyvin taidokkaasti valitut ja sopusoinnussa
+hänen ruumiillisen kauneutensa kanssa. Vaaleanvihreät tai hopeanharmaat
+silkkisukat, kiiltonahkakengät, erilaiset vaihtelevat tukkalaitteet,
+jotka antoivat hänen päälleen aina uuden ulkonäön, hansikkaat ja
+hajuvedet, mutta ennen kaikkea tuoksuvien röyhelöjen salainen
+kauneus, jotka kätkivät hänet sisäänsä kuin pilveen ja joita Piotr
+huumaantuneena katseli kuin mielikuvituksen loihtimaa satua onnellisina
+hetkinään — tämä aivan tuntematon maailma tempasi Piotrin väkevästi
+valtaansa. Hänen sielussaan orasti itsepintaisesti yhä vain kasvava
+hienouden ja sirouden ihailu, sirouden, joka tihkuu ylellisyydestä kuin
+tuoksu kauniisti koristellusta kristallipullosta. Hän ei olisi voinut
+kuvitella Tatjanaa kuulematta silkin kahinaa, tuntematta hajuvesien
+tuoksua, näkemättä jalokivien välkettä ja puvun harsomaisuutta. Hän sai
+nähdä Tatjanan puolipukeissa, aamuruskon tavoin verhottuna vain utuihin
+ja harsoihin, lumivalkeilla patjoilla uinuvana — ja sellaisena hän
+väikkyi Piotrin salaisessa unessa kuin puhtaan, vienon soiton laineilla
+kulkien.
+
+Eräänä päivänä maaliskuun lopulla avasi Tatjana itse Piotrille oven.
+Heti kun Piotr oli astunut sisään, sanoi Tatjana hymyillen:
+
+— Mathilde ei ole kotona.
+
+— Onko hän mennyt pois?
+
+— On. Koko iltapäiväksi.
+
+Tatjanan viehättävä käsi tarttui Piotrin käteen, ja hän vei hänet
+pimeää käytävää pitkin. Äkkiä pusersi hän polttavat huulensa Piotrin
+kättä vasten ja esti häntä kaikin voimin riistämästä sitä irti. Kun he
+olivat jo huoneessa, nousi hän varpailleen, otti Piotrin pään käsiensä
+väliin ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa. Hänen silmäluomensa
+olivat painuneet kiinni, huulet olivat punaiset ja kuumat. Hän kuiskasi:
+
+— Älä pelkää.
+
+— Entä sinä?
+
+— Minä tahdon...
+
+— Miten sitten käy?
+
+— Tahdon saada pienen tytön, suloisen, mustasilmäisen. Minä ruokin
+sitä, kasvatan sen isoksi...
+
+— Tatjana!
+
+Mutta täydellisen paljastumisen pelko sai Tatjanan torjumaan luotaan
+rohkeat kädet. Hän puristi käsillään Piotrin päätä kuin hehkuvin
+liekein.
+
+Sade lorisi vesiränneissä ja valui leveinä viiruina suuria ruutuja
+alas, tuuli ulvoi ja valitti puutarhan poppeleissa. Ilta pimeni, mutta
+hämärä ei voinut peittää kasvojen kalpeutta, joille oli jähmettynyt
+elottomalta näyttävä onnen hymy. Tatjanan kasvot olivat kääntyneet
+seinään päin. Hänen kangistuneet silmänsä pysyivät liikkumattomina.
+
+Piotr hiipi ulos, ennenkuin Mathilde ehti palata. Hän juoksi portaita
+alas ja kiiruhti kotiin tyhjiä katuja, sydän kaksiteräisen miekan
+lävistämänä, onnen ja epätoivon miekan. Hän oli saavuttanut kaiken. Hän
+tunsi joutuneensa kaltevalle tielle. Yhdentekeviltä näyttävät talot,
+muurit, aidat, vieraat ihmiset, joita hän näki ensi kertaa ja jotka
+olivat matkalla työhönsä — kaikki tuntuivat katsovan häntä ja kysyvän:
+»Entä nyt?» Hän koetti karkoittaa sen kaiken luotaan antautumalla uuden
+hämmästyttävän ja peloittavan muiston valtaan. Ja se onnistuikin. Mutta
+hetken kuluttua ahdisti häntä omituinen hyytävä kylmän ja tyhjyyden
+tunne, joka oli tunkeutunut hänen sydämeensä.
+
+
+
+
+KAHDESTOISTA LUKU.
+
+
+Kun Piotr oli heittänyt urkkivan pedagogin alas rappusista, tuli
+hänestä Kozdrojn kasvattien epäjumala. Hänelle tehtiin tietä, kun
+hän kulki ohi, vieraat pojat tervehtivät häntä kadulla, kaikkialla
+seurasivat häntä iloiset, hymyilevät kasvot, jotka ilmaisivat pelkkää
+ihailua, ja pelkkää kiitollisuutta säteilevät silmät. Piotria kiusoitti
+tämä esikaupunkilaismaine, mutta vain pinnallisesti. Sisimmässään hän
+nautti siitä ja tottui omaan suuruuteensa.
+
+Eräänä päivänä huhtikuun alussa, kun hän oli illalla yksin kotona,
+koputti joku ovea. Tulija oli eräs »salaliittolaisista», pitkä,
+solakka, vaaleaverinen, sinisilmäinen nuorukainen — mikäli erinäisistä
+seikoista saattoi päättää, pääsyyllisiä. Kömpelöjä kumarruksia tehden,
+vuorotellen punehtuen ja kalveten, änkyttäen ja sammaltaen venäläisiä
+sanoja koetti oppilas esittää jotakin pyyntöä. Piotr kutsui hänet
+»saliin» tai oikeammin toiseen pikku huoneeseen, pyysi häntä istumaan
+tuolille ja tarjosi hänelle savukkeita. Oppilas selitti monisanaisesti,
+yhä mutkikkaammin ja konstikkaammin, mitä enemmän hän rauhoittui,
+jotakin kirjoja koskevaa. Piotr luuli ymmärtäneensä, että eräällä
+lukiolaispiirillä oli »eräänlainen kirjasto» ja että sen jälkeen
+kun »tapiiri» oli heitetty portaista alas, oli toimeenpantu oikeita
+tarkastusorgioita tuon pienen kirjaston löytämiseksi — eräs »halju»
+oli juorunut. Kun koko ryhmä saattoi joutua kiikkiin, jos kirjasto
+löydettäisiin, ja kun oli mahdotonta sitä hävittää, niin uskallettiin
+kysyä herra luutnantilta, eikö hän tahtoisi suosiollisesti suostua
+säilyttämään tuota kirjastoa ruokakonttorissaan.
+
+Tämä ehdotus ei ollut lainkaan mieluisa. »Herra luutnantilla» ei ollut
+halua liittoutua nulikkain kanssa. Eihän hän tuntenut heitä laisinkaan,
+hän ei käsittänyt eikä tiennyt, mitä he halusivat. Toiselta puolen oli
+hänen sääli kirjastoa ja häntä hävetti olla auttamatta poikia niin
+pienessä asiassa.
+
+Lyhyen epäröinnän jälkeen antoi hän suostumuksensa seuraavilla
+ehdoilla: kirstu oli pantava avoimeen ruokakonttoriin hänen
+tietämättään. Hän itse sulkee ruokakonttorin; kirstun tuonnin tietää
+vain yksi henkilö, nimittäin juuri anomuksen tekijä itse.
+
+Kun Piotr seuraavana aamuna katsoi ruokakonttoriin, näki hän eräässä
+nurkassa kuluneen matkalaukun, joka oli nuoralla sidottu. Saadakseen
+nähdä, mitä aarteita tuossa vainotussa kirjastossa säilytettiin,
+irroitti hän nuoran, sulkeutui ruokasäiliöön ja tarkasti koko
+sisällyksen.
+
+Siinä oli mitä kirjavin ja satunnaisin kokoelma painotuotteita.
+Arvokasta on makulatuurin vieressä, uusia filosofisia tutkimuksia
+ja historiallisia teoksia vanhojen, kelvottomien, risaisten lehtien
+rinnalla, Mickiewiczin, Slowackin ja muiden runoilijain runokokoelmia
+eräässä sanomalehdessä ilmestyneiden jatkoromaanien vieressä,
+käännöksiä vieraista kielistä vanhojen kellastuneiden valtiollisten
+lentokirjasten seuralaisina. Useat näistä kirjoista herättivät huomiota
+painoasunsa moninaisuuden vuoksi. Nimilehti ja ensimmäiset sivut olivat
+toisesta paikasta kotoisin kuin kirjan jatko. Niinpä oli esimerkiksi
+tuntemattoman kirjailijattaren kirjoittaman englantilaisen romaanin
+alkulehdillä varustettu Mochnackin marraskuun kapinan historia, ja
+vaarattomien, sensuurin hyväksymien perheaikakauslehtien päällykset
+olivat kätkemässä katkeria ja surullisia runokokoelmia, jotka oli
+useita vuosia sitten painettu tuleville sukupolville Leipzigissä.
+
+Piotr rupesi aluksi uteliaisuudesta, mutta sitten luettavaan yhä
+enemmän innostuen tutkimaan näitä nidoksia ja koko tuota kirjavarastoa,
+voimattomia, hauraita runoja ja räikeitä, kuin karkeista nauloista
+ja piikkilangasta lyötyjä yhteiskunnallisia lentolehtiä. Näiden
+vainottujen painotuotteiden parissa hän etsi lohtua ja lievitystä
+rakkaudenkivulleen, tuskan ja intohimon väliselle taistelulle, joka
+ajoi hänet usein kuilun partaalle asti. Hänen rakkaudentultaan
+lietsoivat vanhojen runoilijani laulujen liekit; niissä liekehtivät
+tähän saakka tuntemattomat sanat, ja ihmeelliset vanhat runosoinnut
+helskyivät kuin elävä musiikki. Töin tuskin ymmärtämänsä kielen
+omituisissa sanoissa hän tapasi ilmaistuna oman sielunsa salaisen
+nyyhkytyksen ja vaikeroinnan, huokaukset ja ilonkyyneleet. Piotr
+huomasi usein myöhään yön yksinäisyydessä tai venäläisessä seurassa
+lausuvansa sydäntään rauhoittaakseen hänelle tuntemattoman runoilijan
+säkeitä alkukielellä, kaikkine ajatuksineen, tunteineen, sieluineen
+kuunteli hän poljentoa, joka tuntui ilmaisevan olevaisen syvintä
+salaisuutta. Kirjailijat, joista hän ei tiennyt mitään, olivat
+vähitellen muuttuneet häntä myötätunnolla seuraaviksi ystäviksi,
+veljiksi, jotka aivan kuin kuorossa vastasivat huokauksin hänen
+huokauksiinsa.
+
+Se, mikä oli kielessä epäselvää, viehätti kaksinkertaisesti, se uurtui
+rakkauden hehkuttamaan sydämeen, takertui sinne ja takoutui kiinni
+iäksi.
+
+Toisaalta myös ne puolalaisen hengen elämän moninaiset alat, jotka
+olivat katkelmina edustettuina lukiolaislaukussa, tapasivat Rozluckissa
+hartaan ja tiedonhaluisen oppilaan, Piotr alkoi öisin raivata itselleen
+tietä yhdeksännentoista vuosisadan Puolan aate-elämän viidakkoihin,
+— ihmeellisiin muodostumiin ja kasvettumiin, tunteisiin, jotka ovat
+imeytyneet heimon veriin, itsepetoksen taikaan, joka on ollut ilmeisenä
+lääkkeenä ja pelastanut hengen kuolemasta. Hän syventyi tutkimaan
+Puolan Raivoisan Rolandin harhailuja kuilujen partaalla, enkelimäisten
+henkien sankaruutta ja ikävöintiä, ja hän tutki myös sitä Puolaa, joka
+on vain sielutonta ainesta ja jolla ei ole muuta päämäärää kuin ruoka
+ja rauha, — hän tutki kahden kaikkea muuta syvemmän voiman vaikutusta,
+rahan ja katolisuuden.
+
+Jonkun ajan kuluttua oli lukeminen saanut aikaan Piotrin käsitteissä
+omituisen hämmennyksen ja tunteissa levottomuuden. Päästäkseen
+lujemmalle pohjalle ja voidakseen löytää hengelleen suuntaviivoja
+luki hän yhä järjestelmällisemmin ja tarkkaavaisemmin teoksen
+toisensa perästä. Hän osti itselleen laajan, perinpohjaisen
+puolalaisvenäläisen sanakirjan ja tutkiskeli useita kirjoja rautaisen
+ahkerasti. Venäläisessä ympäristössä saatu kasvatus, varhaisimmasta
+lapsuudesta saakka häneen juurtunut kurin ja opetuksen suoraviivaisuus,
+matemaattinen kouluutus, venäläinen »periaatteellinen» suhtautuminen
+niin ulkonaisen kuin sisäisen elämän ilmiöihin — kaikki tämä sai hänet
+oudoksumaan puolalaisen hengen omituista joustavuutta, joka elohopean
+tavoin häilyi hurmion ja toivottomuuden napojen välillä ja tuntui
+ohjaamattomalta, kompassittomalta hengeltä. Miten usein Piotr iskikään
+nyrkeillään kirjaa ja kiroili mitä karkeimmin venäläisin voimasanoin,
+kun hän huomasi, miten noiden ajatusten suuntaviiva lakkaamatta heilui
+ja väistyi ja eksyi, miten sen voima murtui ja kaikkosi, hitto ties,
+minne!...
+
+Nämä kirjat kertoivat myös semmoisesta, mitä hänen oli pakko ruveta
+rakastamaan, unhoon joutuneesta puolalaisesta sotajoukosta, niissä
+oli taruja päälliköistä, jotka menivät ikuisuuteen, epätoivo
+sydämessä, »väännellen käsiään panssarilla», voimatta toteuttaa
+sotapäällikönsuunnitelmiaan, saavuttamatta päämääräänsä. Hän oppi
+rakastamaan katkenneiden puolalaisten miekkojen kalsketta ja
+ruostuneita huotria, Ostrolenkan rikkiammuttujen tykkien pauketta ja
+jyrinää ja Grochowista pakenevan ratsuväen töminää. Hän alkoi syventyä
+ammoin kärsittyihin tappioihin tuntien syvää kunnioitusta ja — kaihoa.
+
+
+
+
+KOLMASTOISTA LUKU.
+
+
+Palatessaan Varsovasta huhtikuun alkupäivinä kenraali Polenov toi
+mukanaan hyviä uutisia: itse oli hän saanut kunnianosoituksia,
+palkankorotuksen, useammaksi kuukaudeksi virkaloman ja Rozluckille,
+joka oli ollut kenraalin apulaisena keksinnön teossa, oli myönnetty
+ylennys ja loma ulkomaanmatkaa varten. Kenraali aikoi matkustaa
+ulkomaille heti tyttärensä ja tämän seuranaisen, neiti Mathilden
+kanssa. Heti Varsovasta tultuaan kysyi hän päivällispöydässä Piotrilta,
+haluaisiko hän liittyä heihin. Piotr ihastui tähän ehdotukseen.
+
+Jo samalla viikolla lähdettiin matkalle Berliinin kautta Pariisiin.
+Berliinin uudenaikainen suurkaupunkilaiskulttuuri teki Piotriin
+tavattoman voimakkaan vaikutuksen. Tuhannet seikat todistivat johtavan
+tahdon järkkymättömyyttä, kaikilla aloilla tapahtuvaa edistystä,
+uussaksalaisen teollisuuden voimaa, joka vetää puoleensa, kytkee
+itseensä ja järjestelmällisyytensä vastustamattomalla voimalla liittää
+yhteen erilaisia, hyvinkin hajallaan olevia aineksia ja saattaa ne
+melkein sotilaalliseen järjestykseen. Berliinissä oltiin kuitenkin vain
+hyvin vähän aikaa, sillä tahdottiin viipymättä päästä ystävyyssuhteissa
+olevaan tasavaltaan.
+
+Tatjana oli ollut Ranskassa jo kerran ennen, vaikkakin vain hyvin
+lyhyen ajan. Piotr ei ollut käynyt siellä ennen ja kenraalikin vain
+ohimennen. Mademoiselle Mathilde ja Tatjana ottivat siis opastustoimen
+käsiinsä.
+
+Piotr asettui asumaan vaatimattomaan vieraskotiin Seinen vasemmalle
+rannalle, kenraali tyttärineen ensiluokkaiseen hotelliin bulevardin
+varrelle ja Mathilde sukulaisensa luo Place Clichyn läheisyyteen.
+
+Ensi aluksi Piotria hämmästytti värikäs, syvälle juurtunut katuanarkia,
+joka taisteli menestyksellisesti uudenaikaisemman järjestyksen
+voimaansaattamista vastaan. Kaikki ihmetytti ja huvitti häntä: vanhat
+hevosajoneuvot ja niiden ajomiehet kiiltävine kardinaalinhattuineen
+aivan kuin Balzac'in aikana, ajajien huoleton ohjaus, kaupustelu
+katukäytävillä ja kojuissa bulevardien komeiden näyteikkunain vieressä,
+katujen uskomaton likaisuus, rihkamakaupustelijain huudot ja myyjien
+tunkeilevaisuus ja häikäilemättömyys.
+
+Tämän ulkonaisen leimansa ohella tuntui väsymättömän, alati kihisevän
+työn kaupunki Piotrista houkuttelevalta. Piotrille tuotti sanomatonta
+huvia katsella tätä koko maailmassa ainutlaatuista ihmiskekoa ja sen
+vilinää. Hän kierteli katuja päivisin myöhään yöhön saakka, teki
+ajelumatkoja, kuunteli keskusteluja, kävi hienoissa ravintoloissa
+yökabareteissa, museoissa, kirjastoissa, taulukokoelmissa, kirkoissa,
+yliopistossa, teattereissa ja konserteissa, vankiloissa, oikeussaleissa
+ja hautausmailla. Ensivaikutelmien kaaos, joka ei suinkaan haihtunut,
+alkoi jonkun ajan kuluttua hiukan järjestyä ja löyhästi ryhmittyä, ja
+ajatusten sekamelskasta nousi utuinen synteesi.
+
+Tatjanan vaikutelmat olivat aivan toiset; hän näki aivan toisenlaisen
+Pariisin.
+
+Kun he tapasivat toisensa, kertoivat he toisilleen näkemästään
+ja mietelmistään. Piotrin havainnot eivät herättäneet Tatjanassa
+suurtakaan mielenkiintoa mutta Piotr ei suhtautunut välinpitämättömästi
+Tatjanan huomioihin, siihen, mikä Tatjanasta oli tärkeintä elämässä,
+ainoaa, mikä täällä Pariisissa oli tuntemisen arvoista. Päinvastoin
+Tatjanan kuvauksista, tai pikemminkin huudahduksista, hänen sattuvasti
+lausumistaan havainnoista hymyili viekoittelevasti tuntematon elämä,
+joka huokui pelkkää olemassaolon riemua ja pursuavaa iloa. Hän
+kertoi Piotrille satumaisista hatuista, joista huokeimmat maksoivat
+monta sataa frangia, tanssiais- ja seurustelupuvuista, viitoista ja
+puseroista, joita sanottiin »kreatsioneiksi», Worthin ja Doucet'n
+mestariteoksista, šaketeista ja puseroista, silmiä häikäisevistä
+koristeista, hajuvesistä, toalettivälineistä ja lukemattomista
+pikkuseikoista. Hän vei Piotrin mukaansa Rue de la Paix'lle iltaisin,
+kun liike siellä oli vilkkaimmillaan ja kun veturinkokoiset autot
+olivat kahdessa rivissä molemmin puolin katua ja myöhästyneet
+tunkeutuivat niiden välistä bensiiniä tupruttaen. Hän kuljeskeli
+mielellään katsomassa ikkunoihin näytteille pantuja tavaroita, joiden
+eteen hän huoaten pysähtyi, ja hän loi usein kaihoisia katseita
+kukkasilla koristettuun Paquinin liikepalatsiin ja Doucet'n sala
+peräisiin neulomoihin. Kaikki ihastutti häntä tässä kaupungissa,
+kauniit naiset, hienot herrat, livreapukuiset palvelijat, jalokivien
+monivärinen loisto, sähkövalo, vieläpä hermoja ärsyttävä bensiinin
+hajukin.
+
+He tapasivat toisensa joka päivä, milloin missäkin ja mihinkin aikaan
+vuorokautta. Tatjana oli nimellisesti Mathilden valvonnan alaisena,
+mutta hänen suojeluksensa oli hyvinkin muodollista. Mathilde myöhästyi
+aina taikka poistui aikaisin käydäkseen katsomassa jotain »sukulaista»,
+»serkkua» tahi »tätiä». Kenraali kävi katsomassa sotilaallisia ja
+yhteiskunnallisia laitoksia ja teki suosiolliseen henkeen käyviä
+muistiinpanoja erittäin diplomaattisella ja ihmeteltävän varovaisella
+tavalla, mikä vaati paljon aikaa, Tatjanan, joka suuressa Pariisissa
+täten jäi aivan yksikseen, täytyi siis hakea jotakin muuta turvaa,
+ja Piotr tunsi velvollisuudekseen olla hänen tukenaan. He tapasivat
+toisiaan sovittuun aikaan määräpaikalla ja hävisivät lumoavan kaupungin
+helmaan kuin kaksi vähäistä vesipisaraa isoon valtamereen. Verrattoman
+suosiollisia ja hyväntahtoisia olivat heille syrjäkadut, torit,
+bulevardit ja vieras ihmisjoukko, jossa he liikkuivat. Miten paljon
+saivatkaan kuulla heidän onnestaan ikivanhat, kapeat pikku kadut Beaux
+Arts'in, Odeonin tahi Montparnasse'in hautausmaan ympäristössä!
+
+Väliin virnisti heille yön pimeydestä jalustaltaan Voltaire'in
+kallellaan oleva ivallinen pää, väliin osui heidän lemmenhuumeiselle
+tielleen Danton huutaen titaanisia julistuksiaan meluisain katujen
+kuultaviksi.
+
+Nämä historialliset hahmot johtivat heidän ajatuksensa uuteen uomaan.
+He vaipuivat muistelemaan, miksi nämä henkilöt oli niin koroitettu, ja
+he ihmettelivät, minkätähden valkea Musset aina oli niin surullinen
+ja mitä tulpaanien keskellä istuva, sateen kostuttama rouva Sand niin
+syvästi mietti... Sitten he kulkivat eteenpäin pysähtyäkseen säälivästi
+hymyilemään kenraali Neylle, urhoollisista urhoollisimmalle, joka
+kaatui omien maanmiestensä luodista, ranskalaisten sotilaiden ampumana
+siinä kaupungissa, jonka maineen hän oli kuljettanut kaukaisiin maihin
+ja suojannut sadoissa taisteluissa vihollista vastaan... He nauttivat
+nähdessään vuosisatoja vanhoja kauniita rakennuksia, menneisyyden
+ja nykyisyyden esineitä ja ilmiöitä, jotka kätkivät koomillisen
+vähäpätöisyytensä suuriin, jylhiin eleisiin, mutta oikeastaan he
+kuitenkin puhuivat vain sydämensä asiasta, joka oli suuri kuin Pariisi,
+— ei, totta puhuen suuri kuin koko maailma.
+
+Kun he näin omassa maailmassaan eläen harhailivat kaupungilla,
+joutuivat he syrjäiselle kadulle, Rue Gracieuse'ille, ja näkivät
+äkkiä uskomattomia, kauhistuttavia näkyjä: mustia eteisiä, joista
+löyhkäsi saastainen ilma, rautaristikkoikkunoiden takana kurjia ja
+inhoittavan likaisia tupia, miehiä, joiden katse oli vihainen ja
+uhkaava, puolialastomia naisia ja peloittavan laihoja lapsia. Sieltä
+he lähtivät iloisempiin kaupunginosiin, jotka sointuivat paremmin
+heidän aurinkoiseen onneensa. Tatjana tarttui Piotrin käteen ja painoi
+sitä sydämelleen karkoittaakseen pikemmin ystävästään epämiellyttävän
+vaikutelman.
+
+Usein tuli Piotr myöhästyneenä sen hotellin edustalle, jossa Tatjana
+odotti. Hän näki Tatjanan kaukaa ikkunan takaa, kuin saavuttamattoman
+varjon, ja hän tunsi melkein tuskallista riemua. Tatjana tuli nopeasti
+alas portaita. Painautuen toisiinsa kiinni kiiruhtivat he umpimähkään
+meluisille bulevardeille ja oudoille kaduille keskustellen sydämensä
+asioista. Mitä onnellisimmassa sielujen sopusoinnussa, täydellisesti
+toisiinsa sulautuneina ja toisilleen ripittäytyen tulivat he isolle
+aukeamalle. Seinen kivinen kaide osui heidän eteensä. Siihen
+nojautuneina katselivat he mustaa vettä, johon kuvastui satoja
+punaisia, vihreitä, kultaisia, keltaisia ja kirjavia valoja pitkinä
+väräjöivinä juovina. Välkkyvän, tumman veden ääreltä kohosi ihanana
+Louvre'in muhkea hahmo. Sen yli kaareutui keskikaupungin tiilenpunainen
+valomeri, ja kaupungin mahtava, työnraivoa möyryävä lakkaamaton kohina
+ja pauhina kierteli kuin miljoonien äänien luoma jättiläispyörä
+kammottavassa liekkien valossa. Tumma pursi liukui aavemaisen
+äänettömänä mustilla aalloilla. Maan sisustassa jyrisivät raivoisasti
+sähköjunat. Silloin tällöin kuului sieltä niiden jyminä. Piotr ja
+Tatjana vaipuivat yhdessä katselemaan tätä ihmeiden ihmettä, tätä
+suurenmoista, pelottavaa ja kaameata kauneutta, jonka jättiläismäisen,
+uuden aikaisen maailmankaupungin joukkoelämä luo. Katseelle avautuvan
+näyn mahtavuuden he ilmaisivat toisilleen puolella sanalla tai
+viittauksella. He ajattelivat laivoissa, proomuissa, rautatiellä,
+tehtaissa, työpajoissa ja puodeissa lepäämättä ahertavia ihmisiä.
+
+Satumainen yö, jonka helmassa kiehuu pelottava työ, vaivutti heidät
+tenhollaan äänettömyyteen. He istuutuivat yksinäiselle penkille
+plataanien varjoon ja katselivat valomerta, kaupungin jättiläismäisen
+elämän kuvastinta.
+
+Kerran lähtivät Piotr ja Tatjana pitemmälle kävelyretkelle
+Pére-Lachaise'in kirkkomaalle. He kiertelivät kauan tätä kalmiston
+rinnettä, kuuntelivat puiden huminaa ja koettivat löytää hautakivistä
+Ranskan suuria nimiä. Vainajien suuren kaupungin ahtaita, kiemurtelevia
+katuja harhailtuaan tulivat he Chopinin haudalle. Turhaan puhui
+Piotr tästä Puolan ylpeydestä, tästä ainutlaatuisesta airuesta, joka
+oli tuonut maailmalle unohtumattoman viestin maansa kauneudesta ja
+onnettomuudesta. Tatjana kuunteli häntä hartaasti, koska hänelle
+puhui Piotr, hän oli samaa mieltä, koska Piotr niin tahtoi. He
+kiipesivät korkeimmalle kukkulalle. Yksinäiselle huipulle, missä ei
+ollut ainoatakaan elävää olentoa, mutta missä lukemattomat sammuneet
+sydämet uinuivat heidän ympärillään ja — ihmeellistä! — tuntuivat
+unessaan hymyilevän heidän rakkaudelleen, jäivät he seisomaan toisiaan
+syleillen, puhuivat puiden autuaassa huminassa kuiskaten ihmeellisestä
+olemassaolon onnesta ja toistaiseksi olemattomasta lapsesta, joka oli
+heille kalleinta kaikesta. Hävinneen suuruuden ja maineen, tomuksi
+muuttuneen rikkauden valtakunnan läpi kuljettivat he hymyilevää,
+ajattelematonta onneaan ja kauneuden iloa huipulle saakka, josta he
+näkivät savun ja usvan verhoaman Pariisin. Siihen he istuutuivat ja
+katselivat kuolleiden ja elävien äärettömiä kekoja. Tuossa näkyi
+Bastiljin pylväs jonkinlaisena symbolina ja kauempana kukkulalla
+Panthéon. Heidän hymynsä kiiti symbolista symboliin kyyhkysen tavoin,
+joka toi öljypuun oksan kaikkeen, mihin silmä kantoi ja minkä ajatus
+tavoitti.
+
+He pakenivat kuitenkin mieluimmin kaupungista pienellä laivalla
+pitkin jokea Charentoniin taikka hiljaista Seine'iä myötävirtaa
+Saint-Cloud'hun. Laiva kulki pitkien rakennusrivien välitse, sukelsi
+siltojen alitse, ja siitä oli mainion mukava katsella mielinmäärin
+ihmisaherrusta. Toistensa vieressä istuen katselivat he mustaa
+ihmisvilinää, joka tarumaisessa karkelossa hyöri nostokurkien
+ympärillä, tynnyripinoja, tavaravarastoja, jotka muodostivat uusia
+rantoja. Kun he pölystä ja huonosta ilmasta pääsivät niityille
+ja kuljeskelivat metsiköissä, unohtivat he mielellään kaupungin.
+Käsi kädessä, sydän sydämessä astuivat he kukkasten, vihreyden ja
+nurmikkojen valtakuntaan. Heidät ottivat vastaan salaperäiset,
+kiemurtelevat lehtokujat, joiden nuoret puut kaartuivat holvina
+suojaamaan heitä. Täällä saattoivat he suudella loppumattomiin
+toistensa huulia ja silmiä.
+
+Vincenne'in metsässä oli sateen jälkeen vehmas tuoksu. Kivien lomitse
+lirisi keinotekoinen puro, ja hyväntahtoinen lehtokuja johti yhä
+kauemmas maailmasta ja ihmisistä, autojen toitotuksesta ja polkupyörien
+kilinästä. Saint-Cloud'ssakin oli tällaisia viekoittelevia lehtokujia.
+Ikivanhat hymyilevät puut ympäröivät liikkumattomina ruohorantaisia
+vedenpintoja, rungot tummaan veteen kuvastuen. Iltarusko kultasi
+pilvenhattarat, jotka viehättävien kenttien yltä leijailivat savuista
+kaupunkia kohti. He löysivät penkin, jonka muut nähtävästi olivat
+unhottaneet. Se tuntui kaitselmuksen lahjoittamalta, joka tiesi heidän
+suuren onnensa ja oli aavistanut tämän hetken heidän rakkautensa
+historiassa. Kahden kulkivat he äänettömässä puistossa ylös vuorta,
+joka muuttui heille rakkauden vuoreksi, ja harhailivat hämärtyvän
+metsän läpi, josta tuli heidän pyhä metsänsä. Bulevardilla he keksivät
+pienen kahvilan, jossa sai herkullista neapelilaista jäätelöä ja
+jossa näki kirjallisia kuuluisuuksia ja aistikkaimmat kokotit. Kun
+iloinen, huvittelunhaluinen ihmisjoukko ei enää liikkunut yksinomaan
+kaduilla, vaan kahvilamusiikin soidessa vaelsi myös läpi kahvilan
+salien, tuli Tatjana kauniiksi ja arvoitukselliseksi kuin uni. Hänen
+kasvonsa saivat ihmeellisen, aistillisen ilmeen, ikäänkuin heijastuksen
+hienostuneista ilotytöistä, joilla oli karmininpunaamat huulet. Hänen
+silmiinsä tuli polttava loiste, hänen liikkeensä tulivat kuumeisiksi,
+muulloin siveellinen suu lausui uskomattomia sanoja, hillittömiä
+mielikuvia syntyi käsittämättömällä tavalla hänen päässään, murtaen
+kuin taikaiskusta ajatusten tyynen uoman. Tällaisina hetkinä hän
+mielellään loi häikäilemättömiä katseita ympärilleen kiinnittääkseen
+kaikkien huomion itseensä, myöskin soittajien. Saavutetun menestyksen
+hän laski kuin saaliina hermostuneesti nauraen Piotrin jalkain juureen.
+Samalla hän tarttui huomaamatta Piotrin käteen ja käytti ensimmäistä
+sopivaa tilaisuutta pusertaakseen huulensa sitä vasten ja suuteli sitä
+silmät ummessa ikäänkuin sammumattomasti janoten ja haltioituneesti
+huumautuneena.
+
+Tällaisina hetkinä ei Piotr voinut vastustaa häntä. Hän suostui
+kaikkeen, mitä Tatjana toivoi, vieläpä hän johti Tatjanan mieleen
+kahvilan ja houkutteli häntä Mathilden ja kenraalin huomaamatta
+hiipimään kotoa ja rientämään heidän lempipaikkaansa.
+
+Eräänä iltapäivänä menivät he Colonne'in konserttiin. Kenraali istui
+Tatjanan kanssa aition etupaikoilla, Piotr takana. Orkesteri soitti
+Beethovenin »Eroicaa». Vanha kenraali tunsi velvollisuudekseen
+kuunnella hartaasti, koska hän tahtoi osoittaa huomaavaisuutta
+Bonapartea, sotilasta, kohtaan, jonka urotyöt olivat innoittaneet tämän
+kuolemattoman sävellyksen luomiseen. Tatjana oli hajamielinen, ja hänen
+katseensa harhaili lakkaamatta ympäri suurta Châtelet'n salia, joka
+oli täynnä hartaaseen tunnelmaan vaipuneita kuulijoita. Ensimmäisen
+osan jälkeen, joka tuntui kertovan ihmistyön hurjasta melskeestä, alkoi
+äänettömässä hiljaisuudessa toinen osa, Jumalan tekoja esittävä, jossa
+aineelliset soittimet puhuvat kuolemasta ihmissielun aineettomalla
+äänellä.
+
+Alati uudistuvassa sävelessä saattoi kuulla askeleita, jotka riensivät
+ikuisuuden porttia kohti. Portti avautui, näkyi kuoleman olemus —
+kuoleman hävitystyö. Sävel horjui kuin kauhun valtaama ihminen,
+vaipui voimansa jalustalta ja alkoi lepyttämättömällä kynnyksellä
+vaikeroida tuskasta. Tässä sävelessä kuuli, miten epätoivo repi
+hiuksia, valitushuuto raukeni ja murtuva sydän väräjöi. Silloin kajahti
+etäältä uusia askeleita, jotka tulivat yhä lähemmäksi, polkivat armotta
+jalkoihinsa ihmisen tuskan ja kulkivat ihmisen yli.
+
+Tatjana alkoi vähitellen seurata soittoa. Hänen päänsä vaipui sivulle
+kuin kuuntelevan eläimen pää, hänen silmänsä verhoutuivat. Outo hymy
+väikkyi hänen huulillaan. Posket kalpenivat yhtä valkeiksi kuin otsa.
+Sieraimet avartuivat, ja hän näytti tuskin voivan hengittää. Hän
+ojensi kätensä Piotrille, ja heidän sormensa olivat lujasti toisiinsa
+punoutuneina tämän sankarisinfonian majesteettisen draaman toisen osan
+aikana. Kun tämä musiikki vaikeni, sanoi Tatjana kohottamatta silmiään
+ja sama hymy huulillaan hiljaa Piotrille:
+
+— Sanonko sinulle jotain?
+
+— Sano.
+
+— Mutta jollet sitten enää rakasta minua...
+
+— Onko se sellaista?
+
+— On varmasti.
+
+— Sano vaan! Koetetaan.
+
+— Voisi olla vaarallista koettaa.
+
+— Mitä se sitten on?
+
+— Älä naura!
+
+— Tällaisen musiikin jälkeen ei voi nauraa.
+
+— Kamalaa musiikkia! Aivankuin joku kuristaisi kurkusta.
+
+— Tania, eihän toki? Minä haaveilen saavani kuulla vielä kerran tämän
+viulujen kuoron ja sitä seuraavan marssin. On kuin kaikki maailman
+sotajoukot kantaisivat hartioillaan sankarin ruumista...
+
+— Sitä en minä siinä kuullut. Minusta oli kuin inhottava pyöveli olisi
+riistänyt vaatteet yltäni ja tarrautunut verisellä kourallaan tukkaani.
+Täällä pyöveli, ja tuolla rautaisen oven takana istui tsaari Iivana
+julma. Ovi saattoi minä hetkenä tahansa avautua... Ja nyt äkkiä tämä
+hiljaisuus. Sitten nuo kuvaamattomat viulujen äänet... Ja taas syvä
+hiljaisuus. Oi, Jumalani!
+
+— Nyt on kai tuo epämiellyttävä vaikutus jo ohi?
+
+— Voi, enhän minä siitä. Sinä et tiedä. Et ymmärrä mitä minä tarkoitan.
+Voitko kuvitella tsaari Iivana julmaa istumassa kultaisella tuolilla
+rautaoven takana?...
+
+— Kerro!
+
+— En vielä... kuiskasi Tatjana.
+
+Konsertin jälkeen tyrkittiin heitä joka puolelta Rivolikadun
+ihmistungoksessa. Piotr oli Tatjanan vieressä ja kysyi:
+
+— Kerrotko minulle nyt?
+
+Sama arvoituksellinen hymy ilmestyi jälleen Tatjanan huulille ja hänen
+poskensa kalpenivat. Hän kohotti katseensa ja näytti miettivän, mitä
+sanoisi. Mutta äkkiä hän sanoikin kiivaasti ja tylysti:
+
+— Ei! Järjetöntä. Ei kannata puhua siitä. Ei se ollut mitään.
+
+— Etkö tahdo sitä sanoa?
+
+— En. En sano. Se ei ole tärkeätä. Se on ollutta ja mennyttä.
+
+— Oletko ollut rakastunut?
+
+Tatjana nauroi ilkeästi ja katseli Piotria ylpeästi, melkein
+halveksien. Piotr vaikeni loukkaantuneena.
+
+Välistä Tatjana pakotti ystävänsä kertomaan menneisyydestään,
+varsinkin naisiin kohdistuneista haaveistaan, ja kuvaamaan
+suhdettaan heihin. Kuunneltuaan näennäisesti levollisena, vieläpä
+veitikkamaisesti hymyillen, purskahti hän äkkiä itkuun ja nyyhkytti
+kauan ja lohduttomana. Hän oli mustasukkainen jokaisesta syleilystä,
+joka suudelmasta, jonka Piotr oli antanut noille »otuksille».
+Kyyneleitä seurasi murhaava halveksinta, viha ja raivo. Hän työnsi
+Piotrin inhoten luotaan, lausui ääneen epäilyksiään ja sanoi häntä
+tahallaan epämiellyttäväksi, raa'aksi, alhaiseksi ja vastenmieliseksi.
+Kesti tuntikausia ennenkuin hän rauhoittui, ennenkuin hänen
+sielussaan riehuvat hyrskyt asettuivat. Mutta myöskin Piotr tunsi
+mustasukkaisuutta. Hän kulki usein edestakaisin kadulla Tatjanan
+ikkunan alla ja väijyi kuviteltua kilpailijaa, vaikka hän sielunsa
+sisimmässä oli vakuutettu, ettei sellaista ollut olemassakaan. Usein
+kaipauksen hetkinä, jolloin hän kuvitteli mielessään rakastettunsa
+kasvoja, huulia ja helliä sanoja, kidutti häntä mitä tuskallisin
+mustasukkaisuus. Käsittämättömät, salaperäiset vaihtelut kuvastuivat
+Tatjanan mielialoina ja Piotrin tuskaisana kaihona. He tarkastivat
+mielellään näitä sisäisiä vaihtelujaan ja syventyivät niihin.
+Usein, kun Piotr tuli Tatjanan luo tuskaisan yön jälkeen, jolloin
+mustasukkaisuuden vampyyri oli häntä kalvanut ja kaipaus raadellut ja
+ikäänkuin sisäinen kyy imenyt sydämestä kaiken veren, tapasi hän myös
+Tatjanan miltei sairaana kaipauksesta ja kaukonäkijän tavoin tietoisena
+siitä, mitä Piotr oli kärsinyt. Joskus taas, kun Piotr tunsi olevansa
+tyyni, kohtasi häntä Tatjanan synkkä viha, ikäänkuin rangaistukseksi
+tuokion kestäneestä mielenrauhasta. Heidän tunteensa olivat niin
+kaikkivaltiaat, että ne löivät selvästi leimansa kasvoihin tehden ne
+milloin kuulakkaiksi, valoisiksi, rauhallisiksi, milloin synkiksi,
+kellertävän kelmeiksi, kaameiksi, tuntemattoman tragedian aaveiden
+kasvoiksi. Mutta kaikissa näissä tunteiden vaiheissa ei Piotrilla
+ollut ainoastaan vaikutelma, vaan raudanluja tietoisuus siitä, että
+hänen rinnallaan oli olento, joka oli kukistumattoman voimakkaana
+ja terveenä pursunut elämän omasta olemuksesta esiin, voima, joka
+oli omaa itseään ja oli olemassa oman itsensä vuoksi. Tuntui siltä
+kuin luja, väkevä tarkoitus olisi taukoamatta koettanut päästä
+toteutumaan Tatjanan sielussa, älyssä, hänen toimintatavassaan, hänen
+omituisen vaihtelevassa luonteessaan, hänen tahdossaan, haluissaan ja
+unelmissaan. Kaikki hänessä pyrki itsestään varmana, päämäärästään
+tietoisena jotakin kohti, joka oli saavutettava, oli mikä oli, kaikki
+hänessä oli hänen vallassaan, hänen omaansa, hän tunsi sen itse ja
+tiesi, minne se veisi. Piotr ihmetteli kohtalon teitä, kun juuri
+hän oli tämän naisen valitsema, naisen, joka samalla edusti mitä
+häikäilemättömintä voimaa ja elämän utuisinta kauneutta. Siinä, mihin
+Tatjana kiintyi, kuvastui aina ilmiölle ominaisin seikka, se, mitä
+ilmiö oli arvoltaan tai hyödyltään, mikä oli tosiasiallisinta ja aitoa,
+voimaa ja suloa. Kun hän katseli jotakin taideteosta tai esinettä,
+olipa se mitä laatua tahansa, osasi hän arvioida sen aina koruttoman
+sattuvalla sanalla.
+
+Mutta hän ei välittänyt taideteoksista, tahi oikeammin, hän ei antanut
+niille kyllin suurta arvoa. Louvre'issa häntä miellytti Tizianin
+nuorukainen hansikkaineen; se miellytti häntä niin erikoisesti, että
+Piotr tunsi mustasukkaisuutta. Hän rakasti myös etruskilaisten peilien
+etsauksia, Fragonardia ja Bernardino Luinin Salomea.
+
+Mutta mitkään taideluomat, kuuluisat nähtävyydet, vuosisatojen työn
+tulokset eivät tehneet häneen valtavaa vaikutusta. Kenties hän ei
+suhtautunut täysin välinpitämättömästi siihen, mitä tuli nähneeksi,
+muistomerkkeihin, elämän muotoihin, pyhinä kunnioitettuihin esineihin,
+mutta hän antoi niille arvoa vain sikäli kuin ne herättivät hänessä
+itsessään vaikutelmia. Pariisi, sen menneisyys, sen suurenmoiset
+rakennukset, museot, sen tieteen tyyssijat, edistys ja taide olivat
+vain hänen ajatustensa leikkikaluna, joskus suopeina hetkinä mietteen
+aiheena. Hän itse pysyi olemuksineen syrjässä näistä ihmistyön
+tuotteista. Ainoan todellisen haltioitumisen, jota hän tunsi,
+herättivät muodin viimeiset »uutuudet». Hän ihaili elämän pyörrettä.
+Hän nautti eniten joutuessaan iltaisin bulevardien kiehuvaan kattilaan.
+Piotrin mietteet, havainnot ja päätelmät ikävystyttivät häntä, tunsipa
+hän suorastaan vastenmielisyyttäkin niitä kohtaan. Hän ei ymmärtänyt
+Piotrin sieluntilaa, sisäisiä taisteluja ja ristiriitoja. Ponnistamalla
+tahtoaan hän kurottautui Piotrin sisäiseen maailmaan, silmäili ja
+kuunteli sitä, mutta hän ei voinut saattaa sitä omakseen. Joskus hän
+kyseli jotakin, tahi, mikä oli pahempaa, lausui mielipiteitä, jotka
+tuottivat Piotrille katkeraa mieltä.
+
+Kun heidän välillään sattui erimielisyyksiä, saattoi Tatjana olla
+järkkymättömän kova, leppymätön ja taipumaton. Hän puristi huulensa
+yhteen ja loi Piotriin uhkaavia katseita. Piotr tiesi varmasti, ettei
+hän voinut Tatjanasta saada nyhdetyksi eräitä taipumuksia, vaikka olisi
+uhrannut henkensä hänelle, huolimatta siitä, että Tatjana rajattomasta
+rakkaudesta teki kaiken, mitä Piotr halusi, ja koetti tuntea, mitä tämä
+toivoi hänen tuntevan. Hän ei kyennyt kukistamaan Tatjanan vastarintaa.
+Piotr ymmärsi varsin hyvin, ettei Tatjanassa ollut sitä, mitä hän
+toivoi, ja että se, mitä oli, oli hänen luomaansa. Tunteensa voimalla
+saattoi hän mitata sen kallion vahvuuden, joka oli Tatjanan olemuksen
+maaperänä.
+
+Eräänä päivänä, kun Piotr ei saanut tavata Tatjanaa, meni hän
+yksin Notre-Dame'iin ja viipyi siellä tuntikausia. Kaupungin
+suojelijatarpyhimyksen vieressä oli tällöin Jeanne d'Arcin kuvapatsas.
+Se oli tavallinen valkeasta marmorista hakattu, epätaiteellinen kuva.
+Piotr syventyi katsomaan tätä patsasta ja muisteli Jeanne d'Arcin
+elämää, ja äkkiä puhkesi hänen sydämestään rukous sankarittarelle,
+että hänen henkensä syttyisi Tatjanan sielussa. Hän ei tiennyt, mitä
+hän tahtoi, hän ei edes luullut rukoilevansa. Hän ei myöskään ollut
+selvillä, mihin tekoihin hän tahtoi saattaa Tatjanan taikka mihin
+hän pyrki. Hän oli kuin kuuromykkä, joka koettaa saada lausutuksi
+kokonaisen lauseen, tai idiootti, joka tahtoo tehdä johdonmukaisen
+päätelmän. Palavin silmin katseli hän panssaripukuista neitsyttä
+ja rukoili hartaasti, että Tatjanan sielu muuttuisi Jeanne d'Arcin
+sieluksi. Ketään muuta ei ollut tässä valtavassa kirkossa. Täällä
+vallitsi hämärä, pyöreistä ikkunoista siivilöityi sinipunervaa valoa.
+Piotrista tuntui kuin olisi hän kasvanut kiinni kiviseen lattiaan, ja
+kuitenkin olisi hän tahtonut nousta, kohota pystyyn. Tänä hartauden
+hetkenä painoi hän poissaolevaa Tatjanaa rintaansa vasten ja syleili
+häntä sielussaan. Kauan hehkui hän turhaan kivisen patsaan edessä.
+
+Tämä tuokio häipyi muuten jäljettömiin salamannopeiden ilon ja onnen
+hetkien ja kaihon pitkän pimeyden sarjassa.
+
+Heidän oli tapana tavata toisiaan neiti Mathilden etäällä olevassa
+asunnossa. Kun Piotr eräänä päivänä tuli sinne sovittuun aikaan, oli
+huone tyhjä. Hän odotti... Tuli jo pimeä. Kynttilä paloi pöydällä,
+jolla oli kirjoja ja kaikenlaisia pikkuesineitä. Lepattava liekki
+kuvastui kamiinissa ja kaapin peilissä ikäänkuin näkyvästi ilmaisten
+sydämessä riehuvaa voimatonta, väräjöivää kaipuuta. Suurkaupunki
+kohisi. Sama melske tuntui olevan levottomuuden kiduttamassa sydämessä.
+Piotr kosketteli lempiesineitä, jotka kertoivat heidän salaisesta
+rakkaudestaan. Joka kerran kun ovi narisi taikka askeleita kuului
+portaissa, lisääntyi odotuksen tuska. Kului tunti, kului toinen.
+Vihdoin kuului avautuvan oven narinaa ja rakkaita askeleita.
+
+Tatjana oli tullut. Kuin jousesta ammuttu nuoli kiiti kaipaus Tatjanaa
+vastaan. Valitusta, ivaa, epäluuloa, äkillisiä lujia päätöksiä ja
+odottamattomia rakkaudentunnustuksia Tatjanalle. Tatjana vaikeni
+eikä tahtonut vastata Piotrin suudelmiin, hän ivaili ja singahutteli
+kiivaita sanoja. Kauan rukoiltuaan polvillaan sai Piotr tietää, että
+Tatjana oli ollut ostoksilla. Piotr ei sitä uskonut. Epäluulon tikari
+tunkeutui syvälle hänen sydämeensä. Salaperäisesti hymyillen, puoleksi
+poiskääntyneenä ja kiusoitellen tunnusti Tatjana lopulta olleensa
+Saint-Germain-des-Prés'n kirkossa. Hän oli ostanut kynttilän ja vienyt
+sen jumalanäidin kuvan eteen ja rukoillut Piotrin puolesta, rukoillut
+hänelle terveyttä ja kaikkea hyvää — ja heidän rakkautensa ja kaiken
+sen puolesta, mitä hänen sielunsa kaipasi. Polvistuen Tatjanan jalkojen
+juureen Piotr näki sielussaan mustuneen pienen kuvapatsaan ja sen
+edessä palavan kynttilärivin. Tatjana oli oikeauskoinen, Piotr ei
+ollut mitään, hän oli uskontoa vailla. Mutta heidän nyt istuessaan
+otsa otsaa vasten he tunsivat kumpikin edessään voiman, joka tuntui
+kaikkitietävältä mitä tulee siihen hämärään, käsittämättömään,
+monimutkaiseen ilmiöön, jota sanotaan rakkaudeksi. Oli siis olemassa
+joku, joka saattoi lieventää sielun kidutuksen, auttaa, ohjata tielle,
+vaikka tie ei edes häämöttänyt läpitunkemattomassa rakkauden yössä.
+Piotr kohotti katseensa etäällä väikkyvää kuvaa kohti ja toivoi
+saavansa itse viittauksen, saavansa kokea sitä, mikä niin monelle oli
+ollut pettämätön apu. Samalla hän ihmetteli moista harhakuvitelmaa,
+että voisi olla voima, joka ei ainoastaan tiedä, miten on — pienet
+monimutkaiset sisäiset pistot, ihanasti riuduttavan onnen, jotka eivät
+ole järjen ja vapaan tahdon alaisia, tuskan ja autuuden, olivatpa ne
+sitten hurmaavat tai julmat ja kuolettavat — vaan myöskin kuinka tulee
+olla... Tatjana virkkoi hiljaa:
+
+— Kuule minua... Olen polvillani rukoillut häneltä armoa, jota en ole
+ansainnut, että elämä, vapaus ja olemassaolon onni vihdoinkin tulisivat
+sinulle rakkaiksi, että silmäsi vihdoinkin avautuisivat näkemään sitä,
+mikä on valoisaa, hyväilevää ja kaunista. Rukoilin häntä, että näkisit
+meille luodun, riemua uhkuvan maailman, että hän vapauttaisi sielusi
+kauhistuttavista kidutusraudoista, joihin olet sen kytkenyt.
+
+— Tania, — kuiskasi Piotr muistaen oman rukouksensa. Hän sulki Tatjanan
+syliinsä ja koetti suutelemalla vetää hänet sydämeensä, olemukseensa,
+kukistaa hänet henkensä voimalla ja sulkea hänet rintaansa.
+
+— Rukoilin, että sinun puolalainen raskasmielisyytesi sulaisi, että
+oppisit hymyilemään, että kevään tuulahdus saisi vihdoinkin koskettaa
+sinua ja aurinko valaisisi sieluasi...
+
+Eräänä päivänä tuli Piotr rajusti kuin myrskypilvi eikä niinkuin
+elävä ihminen hotellin portaita ylös. Hän soitti kelloa. Kun hänet
+oli päästetty sisään, meni hän käytävää pitkin Tatjanan ovelle.
+Hänen jokainen hermonsa värisi. Seinä, joka erotti Tatjanan huoneen
+koridorista, oli hyvin ohut, vaalean sinisellä seinäpaperilla verhottu,
+sitten jatkui viereisen huoneen muuri. Piotr rakasti tätä pientä
+huonetta, pyhättöä, jossa jumalatar asusti. Jokainen sen esine oli
+hänelle rakas: vaatekaappi, pöytä, tuolit ja ennen kaikkea iso peili
+kamiinin yläpuolella, äänetön peili, jonka kirkas pinta oli kuvastanut
+ihmeellisiä muotoja ja taivaallista ihanuutta ja hukuttanut ne jälleen
+salaperäiseen, hymyilevään syvyyteensä. Luonnon tavoin torjui se
+luotaan muistot, säälin ja unelmat — tutkimattoman luonnon tavoin oli
+se valmis milloin tahansa loihtimaan esiin onnen yltäkylläisyyden tai
+unohtamaan sen, paljastamatta sitä milloinkaan ja ilmaisematta sen
+olemassaoloa aina maailman loppuun asti...
+
+Kun Piotr oli hiipinyt Tatjanan huoneeseen, ei Tatjana rientänyt häntä
+vastaan kuten tavallisesti suutelemaan ja syleilemään. Avuttomana,
+kalpeana ja raskasmielisenä seisoi hän keskellä huonetta. Kun Piotr
+säikähtyneenä lähestyi häntä, sanoi Tatjana kuiskaten, ettei hän
+ollut nukkunut koko yönä; vasta seitsemältä aamulla oli hän vähäksi
+aikaa nukahtanut. Tuhansiin eri kysymyksiin, mikä siihen oli syynä,
+ei hän vastannut mitään taikka virkkoi vain jonkun lyhyen sanan, joka
+ei mitään selittänyt. Vihdoin, kun Piotr oli kiihkeästi polvillaan
+pyytänyt, tunnusti hän keskiyön aikana pelästyneensä ja vavisseensa
+koko yön kauhusta.
+
+— Mitä sinä sitten pelästyit, Tania? kysyi Piotr jo tuhannennen kerran.
+
+— Joku koputti oveani.
+
+— Täälläkö? Keskellä yötä? Vieressähän nukkuu kenraali...
+
+— Niin nukkuu. Mutta mitä siitä?
+
+— Ehkä joku erehdyksestä...?
+
+— Ei. Se, joka tänne pyrki, ei erehtynyt, hän tiesi, mistä minut
+löytäisi, sanoi Tatjana hymyillen niin kärsivän näköisenä, että Piotr
+tunsi verensä hyytyvän.
+
+— Kuka se sitten oli?
+
+— En tiedä.
+
+— Mistä sitten tiedät, että koputtaja ei erehtynyt?
+
+— Tiedän vaan.
+
+— Siis tiedät etkä tiedä.
+
+— Niin, tiedän enkä tiedä.
+
+Kumarassa, kyyristyneenä istui hän vuoteellaan peittäen kasvonsa
+käsillään, hiukset epäjärjestyksessä, paksu liina hartioilla. Hänen
+liikkumaton asentonsa ilmaisi säälittävää, kuvaamatonta tuskaa. Piotr
+ei saattanut häntä herättää tästä kivettymistilasta, hän ei saanut
+häntä siirtymään tuolille istumaan, Tatjana palasi aina uudelleen
+ihmeelliseen asentoonsa. Kun Piotr nosti hänen päätään ja katsoi
+häntä silmiin, näki hän kalpeat, ilmeettömät kasvot, joiden katse oli
+kylmä ja kuollut. Tatjana oli vaiti, silloin tällöin hän sanoi jonkun
+merkityksettömän tai joutavanpäiväisen sanan.
+
+Äkkiä hän sanoi kasvoja peittävien hiusten takaa järkevällä äänellä,
+joka ilmaisi syvää harkintaa:
+
+— Jos annat minulle lapsen, en pelkää enää.
+
+— Oletko sitten ennenkin ollut peloissasi?
+
+— Olen.
+
+— Ketä sitten pelkäät, ketä?
+
+— Erästä.
+
+— Tunnusta minulle!
+
+— En voi.
+
+— Vannon sinulle, että saan sinusta lähtemään tämän pelon!
+
+— Et saa.
+
+— Enkö todellakaan?
+
+— Anna minulle lapsi...
+
+— En ymmärrä sinua...
+
+Piotr tarttui hänen käsiinsä, syleili häntä kuin aarretta, jonka oli
+saanut omakseen, ja pyysi:
+
+— Sano, ketä pelkäät!
+
+Tatjana oli jälleen vaiti, hän oli ääneti kauan, kammottavasti. Se
+tuntui kaamealta ja heille molemmille pahaa ennustavalta. Vihdoin hän
+pyytämättä sanoi:
+
+— Eräs tulee tänne luokseni.
+
+— Kuka? kuiskasi Piotr.
+
+— Eräs.
+
+— Mistä sitten tiedät, että hän aikoo tulla?
+
+Tatjana nosti äkkiä päätään ja sanoi näyttäen ovea:
+
+— Eilen hän ravisti ovea ainakin kymmenen kertaa. Koko seinä tärisi,
+kun hän ravisti. Hyvä Jumala! vaikeroi hän tuskassaan, katsoi
+ympärilleen sammuvin katsein ja kaatui hitaasti, voimattomana
+vuoteelleen.
+
+— Luultavasti on tuuli jyskyttänyt ovea.
+
+Tatjana vaikeni.
+
+— Sano toki jotain, Tania!
+
+— Mitä tahdot?
+
+— Mistä tulit ajatelleeksi, että joku pyrki luoksesi? Miksi?
+
+— Hän tietää miksi, ja minä myös.
+
+— Kuka se sitten on? Hyvä Jumala, kuka se on? Sano!
+
+— Sitä en sano koskaan, en kenellekään ihmiselle, en kenellekään!
+
+— Etkö minullekaan?
+
+Hitaasti, raskaasti ja hellästi nosti Tatjana kätensä, pani ne Piotrin
+kaulaan ja painoi hänen päätään rakastavaa rintaansa vasten, jossa
+kiihtynyt sydän löi kiivaasti. Hän pyysi rukoilevasti:
+
+— Älä vaadi sitä tunnustusta minulta. Älä puhu minulle siitä. Pyydän
+sitä sinulta rakkautemme tähden.
+
+— Hyvä, en sano enää sanaakaan. Mutta kun sama pelko jälleen valtaa
+sinut enkä minä ole luonasi, painaudu silloin minua vasten, kuten nyt,
+painaudu sieluani vasten. Purista minua sydäntäsi vasten, kuten nytkin.
+Olen aina luonasi, kuolemaani asti. Minä suojelen sinua. Olen voimakas,
+voin kuolla sinun tähtesi ja nujerran jokaisen vihollisen.
+
+— Tätä vihollista et voi nujertaa, sanoi Tatjana tuskaisen varmasti ja
+pudisti raskasta päätään.
+
+— Etkö voisi sanoa minulle edes mitä hän tahtoo?
+
+Tatjana vapisi kuin nuori koivu, jonka juureen terävä kirves sattuu.
+Hänen hampaansa kalisivat, hänen sormensa olivat kuin jääpuikot.
+Silmistä tulvi vuolaita kyyneleitä, jotka kuitenkin pian tyrehtyivät.
+Taaskin tuijotti silmistä kuiva, lasimainen pelko. Hän puhui
+hiljaisella äänellä, joka ilmaisi todellista uupumusta:
+
+— En tiedä, mitä hän tahtoo. Tiedän vain, että hän ravisti ovea niin
+kiivaasti, että lukko antoi perään ja tämä ohut seinä... kynnyksen ja
+oven välillä oli jo rako. Rappaus karisi seinäpaperin takana, suuria
+kokkareita oli vuoteen vieressä...
+
+Tatjana kyyristyi kokoon ja painautui koko ruumiillaan Piotria vasten
+niin pohjattoman kauhun vallassa ja niin sydäntäsärkevästi valittaen,
+että Piotr tunsi, miten Tatjanan sydämestä vähitellen virtasi
+värisyttävää kylmyyttä hänen omaan sydämeensä. Hän kärsi Tatjanan
+kärsimyksiä. Tatjana kohotti päätään ja kysyi hiljaa:
+
+— Rakastatko sinä niitä puolalaisia?
+
+— Miksi sitä kysyt? Minkätähden tahdot siihen vastausta, Tania?
+
+— Minä... Tahdoin vain kysyä...
+
+Hän vaikeni ja näytti nukahtaneen Piotrin syliin.
+
+Mutta hänen huokauksensa ilmaisivat, että tuska hänessä valvoi ja teki
+työtään.
+
+— Ehkäpä se on joku vainaja, joka tulee luoksesi? sanoi Piotr
+ajattelemattoman ivallisesti.
+
+Tatjana ei vastannut, huokasi vain.
+
+— Selitä minulle ainakin...
+
+Mutta Tatjana vastasi käskevästi:
+
+— Älä puhu!
+
+Pitkän ajan kuluttua nosti hän jälleen päätään ja uskoi Piotrille
+intohimoisesti, hämmentynein kuiskauksin sisimmän salaisuutensa,
+rukoili sydämensä syvimmästä:
+
+— Anna minulle pieni lapsi... Anna minulle pieni mustatukkainen,
+mustasilmäinen tytär... Anna minulle pieni lapsi. Pidän häntä öisin
+rintaani vasten, tuuditan häntä sydäntäni vasten. Silloin sydän
+rauhoittuu... Minä kuulen jo hänen itkunsa... Anna minulle lapsi.
+
+Yleensä oli Tatjana itsepäinen ja sulkeutunut. Ellei hän ymmärtänyt
+Piotrin sielun ristiriitoja ja sanoja, joita Piotr huomaamattaan tuli
+lausuneeksi, oli hän epäluuloinen, kärsi, kantoi kaunaa ja kun ei
+voinut vapautua tunteestaan, kosti syylliselle. Hän epäsi kauan sitten
+lupaamansa rakkauden osoituksen, hän peruutti lupauksia, joista he
+olivat molemmat jo kauan onnellisina nauttineet. Vasta äärimmäisen
+haltioitumisen hetkinä väistyi pilvi. Hellyys palasi. Nyt hän oli
+valmis selittelemään ja pohtimaan epäsuosion syitä. Totuus paljastui
+taas, ja sielun sisäisen olemuksen loiste välkkyi helmeilevässä ilossa.
+Hän tuli jälleen hyväksi ja korvasi Piotrille aiheuttamansa tuskan
+jalomielisen anteliaasti. Kumpaisenkin onni tuli yhä hiljaisemmaksi,
+sanattomammaksi ja kiteytyi yhteen ainoaan suudelmaan, nerokkaasti
+keksittyyn hyväilynimeen, hymyilyyn. He kasvoivat toisiaan kohti ja
+tulivat henkisesti lähemmäksi toisiaan. Tatjana syventyi katsomaan
+Piotrin silmiin, luki niistä hänen ajatuksensa, kuin olisivat ne olleet
+piirretyt kirjaimin ja sanoin, ja huomasi niiden kauneuden ja ylevyyden.
+
+
+
+
+NELJÄSTOISTA LUKU.
+
+
+Kenraali Polenovin ollessa toista kuukautta Pariisissa alkoi
+ranskalaisia vilistä hänen salongissaan. Etupäässä ne olivat pientä
+hyötyä tavoittelevia henkilöitä, sanomalehtimiehiä, jotka pyydystivät
+Venäjää koskevia juoruja; tulipa kuitenkin myöskin taiteilijoita,
+kirjailijoita ja musiikkimiehiä. Miltei jokainen näistä vieraista
+kantoi Tatjanan jalkain juureen verona silmäyksiä, hiljaisia huokauksia
+ja hienon arvokkaasti verhottuja tunnustuksia. Se mairitteli Tatjanaa.
+Tatjana piti näistä ranskalaisista suosionosoituksista. Eräät hänen
+satunnaisista ihailijoistaan saivat häneltä haaveellisen katseen,
+toisten hän taas soi verrattain kauan keskustella kanssaan. Erään
+taideaikakauslehden toimittaja matkusti äkkiä Sveitsiin levottomana
+sydämensä tilasta. Eräs draamakirjailija lahjoitti Tatjanalle teoksensa
+kukkaiskieleen sepitetyin omistuskirjoituksin. Nuori maalari alkoi
+maalata hänen muotokuvaansa. Tatjana kävi istumassa mallina hänen
+atelieessaan.
+
+Piotr seurasi häntä tavallisesti atelieen, erään puutarhapaviljongin,
+ovelle asti ja jäi odottamaan. Hänen sydämensä uhkasi pakahtua, kun
+hän vaelteli ympäristön katuja kuin siipirikko lintu, joka on yhtäkkiä
+joutunut rakkauden vapaasta ilmasta ja onnen mailta petollisen ansan
+pimeyteen. Hänen maahan tuijottava katseensa näki kaameita kummituksia.
+Mitä olisikaan hän antanut, jos hänen katseensa olisi voinut tunkeutua
+paksujen muurien läpi päästäkseen varmuuteen, oliko totta mitä hänen
+ilvehtivä mielikuvituksensa hänen eteensä loihti! Ja jos se olisi ollut
+totta, — miten valmis hän olisi ollut antamaan sydämelleen viimeisen
+ja suoraan osuvan iskun! Mutta juuri kun hän hautoi näitä kauheita
+ajatuksia, saapui Tatjana äkkiä tyytyväisenä ja hilpeänä, uutta loistoa
+loistavana ja uutta tuoksua uhkuvana. Kaikki katosi kuin pimeys valon
+tieltä. Tatjanan tuoksuvat kädet, hänen iloiset silmänsä karkoittivat
+kaikki huolet. Hän puhkesi naurunpuuskiin Piotrin kustannuksella ja
+hän kertoi hänelle nopein sanoin, mitä huomioita maalari juuri oli
+tehnyt. Kerran oli Tatjana maininnut Piotrille sanomalehtimiehen voivan
+»todella» tulla »jonakin» kysymykseen, sitten hän oli taas puhunut
+salaperäisesti draamakirjailijasta...
+
+Nämä tapaukset tekivät Piotrin levottomaksi. Kerran hän yöllä valvoi
+kauan saamatta unta silmiinsä. Maalari, jota hän ei ollut milloinkaan
+nähnyt, mutta jonka viat ja ansiot hän tunsi ulkoa Tatjanan kertoman
+perusteella, oli hänen silmiensä edessä aivan selväpiirteisenä
+olentona. Hän näki Tatjanan keskustelevan vieraan miehen kanssa, joka
+käänsi selkänsä hänelle, näkijälle. Tatjanan rakastuneet silmät olivat
+luodut tuon miehen kasvoihin. Hän katsoi kauan Tatjanan kasvoihin,
+noihin kasvoihin, jotka olivat hänen omansa, hänen onnensa, elämänsä —
+ja jotka nyt olivat antautuneet vieraan katseen valtaan. Unen kauhea
+voima näytti tunkeutuvan vahvojen muurien läpi, nostavan paikoiltaan
+suljetun oven, avaavan ikkunat ja näyttävän, mitä niiden takana
+tapahtui. Näistä tuskallisista, selväännähdyistä kuvista, näistä
+pirullisen salaisesti kuunnelluista keskusteluista otti hänet joskus
+suopeampi voima turviinsa ja saattoi hänet tajuttomuuden tilaan. Aamuun
+asti makasi hän unisen epäluulon kiusaamana, äärettömiin leiskahtelevan
+tuskan rovion kärventämänä.
+
+Kun hän sitten äkkiä vaipui sikeään uneen, näki hän uninäyn, jota
+hän ei voinut unohtaa koko elämänsä aikana. Hän oli saava pitkän
+eron ja tuskallisen ikävöinnin jälkeen nähdä Tatjanan. Tatjana oli
+käskenyt hänen tulla erään meren rannalle, rannalle, jonka Piotr oli
+joskus nähnyt todellisuudessa tai kuvassa. Siellä oli kuivia, okaisia
+ohdakkeita autiolla hietikolla ja rotkoja, joista pisti esiin siellä
+täällä terävää ruohoa. Ympärillä oli rykelmä valkeita hiekkakumpuja.
+Meren rannalle ajautuneet kuivat leväkasat levittivät epämiellyttävää
+hajua. Ulompana mereen päin kurottautui ruosteenvärisiä sammaleen
+peittämiä kiviä, kun taas aivan veden ääressä sileä hiekkaranta hohti
+kultana, jota meri suuteli miljoonia kertoja kuten äiti lastaan. Piotr
+kulki unessa nopein askelin saadakseen nähdä Tatjanan mahdollisimman
+pian. Mutta silloin täytyi hänen kulkea pienen kivitalon ohi, jossa
+oli matala ovi ja jonka ikkuna oli auki. Tähän ikkunaan oli ahtautunut
+kaikenlaista väkeä, miehiä ja naisiakin. Piotr kulki kiireesti tämän
+oven ja ikkunan ohi. Mutta äkkiä kuuli hän äänen. Tatjana kurottautui
+avoimesta ikkunasta ja huusi häntä nimeltä ja antoi hänelle merkin
+käskien häntä jatkamaan matkaansa samaan suuntaan merelle. Hän kulki
+saraheinien välistä liukkaaksi huuhtoutuneelle rannalle. Tatjana tuli.
+Hänen kasvonsa hehkuivat. Hän päästi korvia vihlovan, kirvelevän
+naurun, joka teki pilaa Piotrin mustasukkaisuudesta. Kun Tatjana oli
+tullut lähelle, kysyi Piotr, niiksi hän oli niin punainen. Silloin
+vastasi Tatjana:
+
+— Ajattelepas... tämä tässä... (hän mainitsi nimen, jonka Piotr kuuli,
+mutta jonka hän unensa tuskassa heti taas unhotti).
+
+— Kuka?
+
+— Tämä tässä... (Hän mainitsi taas nimen). — Mitä sitten hänestä?
+
+— No arvaathan, Piotrus, ja anna anteeksi, suothan sinä minulle
+anteeksi! Minä en voinut puolustautua. Oh, miten sinä olet lapsellinen,
+miten naurettava!
+
+Kauhea painajainen pakotti hänen laskeutumaan Tatjanan jalkain juureen.
+Hän syleili Tatjanan polvia päästäen mylvinnän, joka ei tuntunut
+tulevan yhden ainoan ihmisen huulilta, vaan koko maailman suusta.
+Tukehtuvin, pakahtumaisillaan olevin keuhkoin huusi hän taivasta
+kohti ja pyysi Jumalalta apua, apua. Hän huusi Jumalalle, hän pyysi,
+että Jumala käskisi Tatjanaa kieltämään sanansa, että hän nyhtäisi
+äskeisen hänen kurkustaan. Hänen huutonsa muuttui yhä kuuluvammaksi ja
+hillittömämmäksi, se pauhasi kuin hurja tuulispää. Tatjana nauroi sille
+hiljaista, noloa, hölmöä naurua. Kun Piotr vihdoin kylmän hien vallassa
+heräsi, kiitti hän Jumalaa siitä, että se oli ollut vain unta.
+
+Aivan kuin noita unia uhmatakseen olivat he näihin aikoihin paljon
+yhdessä, niin paljon, että aika tuntui katoavan ja rakkaus käyvän
+onnesta mykäksi ja haihtuvan autuaalliseksi olemattomuudeksi. He
+kuiskailivat kiihkotta ja katkeruudetta siitä, millä tavoin he
+voisivat estää, ettei heidän tarvitsisi nyt eikä tulevaisuudessa eikä
+milloinkaan erota. Heidän mielestään oli juuri nykyhetki sopivin.
+Eräs ajatus saattoi Piotrin äänettömäksi, ajatus, joka näkyy olevan
+unohdettu maan päällä. Hän ilmaisi Tatjanalle tämän ajatuksen. Piotr
+tunsi heti, miten kiivaat kylmänväreet värisyttivät Tatjanan ruumista.
+Piotr ei voinut suudelmilla pyyhkiä sitä pois Tatjanan sydämestä
+eikä karkoittaa sitä hänen mielestään. Tuo nimetön, mainitsematon
+tunne jäyti Tatjanan sielua niinkuin mehiläisen pistin elävää lihaa.
+Hän makasi liikkumattomana ja tuijotti pimeään avoimin silmin.
+Katulyhdyistä levisi himmeä valo huoneisiin ja säteili Tatjanan
+mustissa, ulkonevissa silmissä. Silloin kuului ikkunan takaa, alhaalta
+pimeästä kadun syvyydestä, vanhan toiskätisen kerjäläisen laulu.
+He olivat jo kauan tunteneet tämän trubaduurin, he pitivät hänen
+bassoäänestään ja hänen kulkurilaulustaan:
+
+    »Non, tu ne sauras jamais,
+    O, toi qu' aujourd'hui j'adore,
+    Si je t'aime, si je te hais,
+    Si je t'aime, si je raille encore...»
+
+[Oi, sinä et saa koskaan tietää, sinä, jota minä tänään jumaloin,
+rakastanko sinua vai vihaan, rakastanko vai pidänkö ehkä pilanani...»]
+
+Heidän rakkautensa oli tullut niin voimakkaaksi, että ajatus ja tunne
+kuvastuivat selvän kirjoituksen tavoin heidän kasvojensa joka hymyssä,
+häiveessä ja vivahduksessa. Piotr luki Tatjanan pimeään tuijottavista
+silmistä mitä tämä tunsi. Siksi alkoi hän puhua sisäisestä
+maailmastaan, kadottamastaan isästä, puolalaisesta kapinoitsijasta,
+hänen haudastaan, joka oli metsän sydämessä, ja lahosta rististä. Hän
+katsoi Tatjanan ulkoneviin, himmeästi loistaviin silmiin ja suuteli
+kiihkeästi hänen huuliaan ja poskiaan, jotka uhkuivat ikuista suloa.
+
+Yhtäkkiä sanoi Tatjana:
+
+— Älä puhu enää siitä. Minua tympäisevät sinun juttusi. Sanon sen
+suoraan.
+
+Piotr vaikeni. Hän ei tuntenut katkeruutta eikä surua. Hän katseli
+pimeyteen kuin yksinäisyytensä näkyvään kuvaan.
+
+Yhtäkkiä Tatjana kohottautui kyynärpäänsä varaan, kumartui Piotriin
+päin ja kysyi:
+
+— Oletko sielussasi puolalainen niinkuin isäsikin?
+
+— Olen.
+
+Tatjanan huulet, kuumat kuin tulen liekki, pusertuivat Piotrin
+huulia vasten. Mutta äkkiä alkoi kouristus vavahduttaa noita ihania
+huulia. Nyyhkytys tärisytti koko hänen ruumistaan, ja hän heittelehti
+vuoteellaan sinne tänne. Hänen tuuheahiuksinen raskas päänsä upposi
+rajusti pielukseen. Yhä hillittömämmin itkien hän kääntyi ja hautasi
+päänsä syvälle. Tässä hillittömässä nyyhkytyksessä hänen rautainen
+tahtonsa murtui ja haihtui olemattomiin. Niin alakuloiselta ja
+sydäntäsärkeväitä, niin uupuneelta kuului tämä nyyhkytys, että tuntui
+kuin hän ei enää jaksaisi mitään muuta.
+
+Piotr tunsi, etteivät mitkään inhimilliset sanat jaksaisi sitä ehkäistä
+tai tyynnyttää. Mikä olisikaan voinut vaimentaa tätä kuolettavan
+katkeraa ja toivotonta itkua? Tuo kyyneliin hautautunut pää olisi voitu
+nostaa ja tyynnyttää vain siinä tapauksessa, että isän tarina, verinen
+luodintyö korven keskessä, saatettiin sovittaa ja karkoittaa muistista,
+että Venäjän vallanhimo, äärettömillä lumiaavikoilla mahdiksi ja
+perinnäistehtäväksi kehitetty tyrannia voitiin muuttaa lempeäksi
+veljesrakkaudeksi.
+
+Piotr kuristi hengettömäksi valituksensa aivan kuin hän olisi
+kuristanut haavoitetun linnun, hän painoi kiihkeästi huulensa
+runsaina kumpuavaan tukkaan ja kietoi voimakkaaseen syleilyynsä
+itkunkouristuksessa värisevän rakkaan olennon.
+
+
+
+
+VIIDESTOISTA LUKU.
+
+
+Eräänä päivänä Piotr sai putkipostikirjeen, jossa kenraali kutsui hänet
+luokseen ilmoittaen tahtovansa sanoa »pari sanaa». Kun Piotr oli tämän
+kirjeen lukenut, käsitti hän heti, että oli tullut ratkaiseva hetki,
+jossa hänen oli tehtävä tiliä. Hän ei ollut sitä milloinkaan ajatellut,
+hän ei voinut eikä tahtonut sitä ajatella. Nyt harjasi hän pukunsa,
+järjesti paperinsa ja lähti. Noustessaan upean hotellin portaita
+muisteli hän Tatjanaa surumielistä hellyyttä tuntien.
+
+Kenraalilla oli hallussaan toisessa kerroksessa suuri, hienosti
+kalustettu sali, jonka lattiaa peitti kallisarvoinen matto. Avoimesta
+parvekkeen ovesta tunkeutui kadulta sietämätön melu. Kenraali meni itse
+sulkemaan ovea. Piotr seurasi salaa hänen liikkeitään ja kuuli kuin
+unessa jo ennakolta lähestyvän keskustelun. Hän suunnitteli valmiiksi
+vastauksensa, jotka pukeutuivat lyhyihin ja selviin lauseisiin. »Olen
+puolustava Tatjanan kunniaa viimeiseen hengenvetoon asti», ajatteli
+hän, »enkä salaa itseeni nähden mitään.»
+
+Kenraali kääntyi poispäin ikkunasta ja sanoi käsiään hieroen:
+
+— No, Piotr Ivanytš, mitäs sanot kaikesta tästä? On aika selvittää nämä
+asiat.
+
+— Se on... saanko kysyä... mitkä?
+
+— No koko tämä Ranska, jossa nyt ollaan.
+
+Piotrista tuntui hullunkuriselta. Hän tunsi samantapaista kuin mitä
+kaksintaistelija tuntisi, jos hän kohottaessaan sapelinsa toista
+vastaan kuulisi tämän ehdottavan veljenmaljaa sen sijaan että saisi
+sapelin iskun.
+
+— Ranska ... — sanoi hän venyttäen. — Viehättävää kansaa. Ihaninta
+kansaa maapallolla, valistuneinta, älykkäintä ja urhoollisinta...
+Miltei jokainen nainen on kaunotar, kaikki ovat he siroja, sulavia ja
+miellyttäviä. Miehet hyvin komeita, usein myös satumaisen kauniita.
+Entä lapset! Sellaisia lapsia mitä täällä näkee Luxembourgin puistossa,
+ei unohda koskaan. He ovat ihmissuvun kaunistus.
+
+— Mutta eihän siitä olekaan kysymys. Naiset... niin, kieltämättä ... —
+sanoi kenraali merkitsevästi huoaten, — siinä sinä olet oikeassa. Mutta
+kokonaisuus, ystäväni, kokonaisuus. Minun täytyy tunnustaa, minä olen
+pettynyt, pettynyt.
+
+— Miksi niin?
+
+— Katselepas tätä kansaa! Kaunista, mutta sukupuuttoa kohti menevää
+kansaa. Sukupuutto uhkaa. Puolessa vuodessa aina kahdeksantoista
+tuhannen hengen vähennys. Ei kulu viittäkymmentäkään vuotta ennenkuin
+heitä on vain kymmenen miljoonaa jäljellä maan päällä.
+
+— Niillä on kolmekymmentä miljoonaa henkeä siirtomaissa. Kuuluu olevan
+jo monikymmentuhantinen neekeriarmeija.
+
+— Neekerit eivät ole mitään ranskalaisia.
+
+— Neekeri voi ampua konekiväärillä saksalaisia yhtä hyvin kuin meidän
+tunguusimme ja tšeremissimme. Ranskalaisia upseereja, jotka näyttävät,
+ketä on ammuttava, tulee aina olemaan riittävästi.
+
+— Mutta näitä siirtomaita hallitaan barbarisella tavalla. Tasavalta
+käyttää Bourbonien ja Bonaparten keinoja. En huomaa mitään sydäntä.
+
+— Sydäntä...? — sanoi Piotr hymyillen.
+
+— Juuri sydäntä! Onhan huomattu, rakas ystävä, että Kanadassa asuvasta
+ranskalaisesta voi tulla Englannin uskollisin poika, jos hänelle
+näytetään, että sydamelläkin on jotain sanomista.
+
+— Voi kyllä olla, — mutisi Piotr. — Vaikkei sitä vielä ole kaikkialla
+käsitetty.
+
+— Mitä?
+
+— Ei mitään. Minä vaan arvelen... Täällä näkee usein hienosti
+kiilloitettuja neekerejä, jotka pitävät lemmenpeliä parhaista perheistä
+olevien erittäin kauniiden naisten kanssa.
+
+— Siitä juuri minä tahdoin puhua kanssasi.
+
+— Mistä, herra kenraali?
+
+— Sinun ilkeästä hymystäsi.
+
+— Minun hymystäni?
+
+— Niin juuri, sinun hymystäsi. Minä olen pitänyt sinua kauan silmällä,
+Piotr Ivanytš. Minä teen huomioita. Sinussa on jotain, sinä kaluat
+jotain niinkuin — suo anteeksi vertaus — niinkuin hevonen suitsiaan.
+
+— Minkä arvoinen on hevonen, jos se ei pureksi suitsiaan? — sanoi Piotr.
+
+— Ymmärrä minua oikein. Syvenny siihen, mitä minä tarkoitan, ja
+seuraa sitä askel askeleelta. Olen tahallani ottanut lähtökohdaksi
+Ranskan. Mitä on Ranska? Se on niellyt kaikki ylioppilasintoilijain
+ohjelmat, laskenut kurkustaan alas kaikki sosialismit. Toverit istuvat
+ministerintuoleilla.
+
+— He ovatkin toisenlaisia »tovereja»! Heistä tulee ministerejä, kun he
+tietävät parhaiten, miten »tovereihin» on käytävä käsiksi, miten heidät
+voi tuhota heidän omalla aseellaan.
+
+— Samantekevä. Mutta kansassa — mitä siinä on? Konservatismia,
+kaavamaisuutta, maa kääpiötiloihin jaettuna, maanviljelys rappiolla,
+saituri henki...
+
+— Maailman rikkainta kansaa.
+
+— Rikkainta? Odota vain, jyrisi kenraali. — Satatuhatta katurosvoa
+Pariisissa, kylät vailla ajanmukaisia laitoksia ja ennen kaikkea ilman
+kouluja. Armeija vailla kuria, armeija, jossa aseita varastetaan ja
+myydään viholliselle. Korkeammissa kouluissa mitä vanhanaikaisin
+kaavamaisuus, sairaaloissa, postissa ja kaikissa hallintolaitoksissa
+vanhentuneita, muotosaivartelua osoittavia tapoja. Rautatiellä
+vedenpaisumusta vanhempia vaunuja, joita ei muualla missään näe
+koko maailmassa, paitsi kenties museossa, palveluskunta töykeätä ja
+hullunkurinen epäjärjestys. Luen juuri vakavasta lehdestä artikkelia
+ja saan pidellä kupeitani naurulta. Siinä pohditaan kysymystä,
+katkaistaanko katurosvolta pää mestauskoneella, lähetetäänkö hänet
+Uuteen Kaledoniaan vai annetaanko poliisimiehelle, jonka kimppuun
+hän on hyökännyt, oikeus ilman rangaistusta ampua kuula hänen
+päähänsä. Katurosvon surmaama poliisi maksaa valtiolle viisikymmentä
+tuhatta frangia. Katurosvon tuomitseminen karkoitettavaksi maksaa
+vuosittain kahdeksansataa frangia. Hänen tuomitsemisensa kuolemaan
+maksaa summa summarum, oikeudenkäynti mukaanluettuna sekä palkkio
+hänen kuninkaalliselle majesteetilleen Mr Deibler'ille, kolmetuhatta
+frangia. Sitä vastoin maksaa pari katurosvoa kohti tähdättyä poliisin
+laukausta revolverilla numero 11 parikymmentä sentimia. Koska, kuten
+laskelmasta käy selville, tämä on huokeampaa, ça coûtera moins cher,
+ei nykyaikaisella kansalaisella ole valintaa. Sillä tavoin tässä
+nykyaikaisessa Ranskassa kysymys ihmisoikeudesta on supistunut
+kysymykseksi, miten vähimmillä kustannuksilla voi tasavallan
+kansalaiselle toimittaa lainmukaisen kuoleman.
+
+— Minusta ei kaikki näytä niin pahalta. Onhan tämä nykyinen Ranska
+ajanut läpi kirkon ja valtion eron ja pannut toimeen uudenaikaisen,
+riippumattoman valistuksen. Se uudistaa hitaasti, mutta tarmokkaasti
+suunnatonta vanhoihin kaavoihin pinttyneisyyttä yhteiskuntaelämän eri
+aloilla, se on tieteiden ja keksintöjen tyyssija...
+
+— Minustapa tuntuu siltä kuin ei täällä uudistettaisi mitään. Täällä
+vallitsee sama hillitön itsekkyys kuin ennenkin, ja anarkia vain
+lietsoo sitä. Maata hallitsevat valtiolliset onnenonkijat. Jokaisen
+ryhmän, joka tahtoo pysyä peräsimessä, on liehiteltävä saitoja
+pikkuporvareita. Täällä jatkuu yhä vielä suuren vallankumouksen
+sekamelska. Vallassa olevat johtajat mestaavat toisiaan yhä edelleen,
+vaikka toisin, viheliäisemmin keinoin, käyttäen poroporvarillisempaa ja
+salakavalampaa asianajotemppujen giljotiinia. Piotr Ivanytš, katselkaa
+tarkemmin tätä nykyaikaista Ranskaa!
+
+— Minkätähden juuri minä, herra kenraali?
+
+— Minkätähdenkö juuri sinä? Siksi, että sinä kaluat suitsia. Kuulepas:
+venäläiset suitset on viisas keksintö.
+
+Piotr vaikeni.
+
+Kenraali oli vihdoinkin päässyt siihen, mihin hän pyrki. Hänen silmänsä
+säkenöivät, hänen sileäksi ajetut poskensa punehtuivat. Hän kulki
+pitkin askelin edestakaisin vierashuoneessa ja jatkoi selvittelyään
+kiinnittämättä vieraaseen huomiota:
+
+— Nykyinen Ranska on havainnollinen todistus siitä, mihin suurien
+periaatteiden syrjäyttäminen maan hallinnossa johtaa. Ihmiset voivat
+vaihtua, suvut seurata toisiaan, mutta aatteen tulee aina pysyä samana.
+Kansoilla on omat perinnäistehtävänsä. Hallitsevien henkilöiden tulee
+tajuta kansan tehtävä, heidän on tehtävä se kauhean vastuunalaisuuden
+uhalla. Sellainen mies Venäjällä oli Nikolai I. Tämä mies on luonut
+venäläisen sielun. Hänellä oli sekä rautainen käsi että isän rakastava
+sydän. Hän, hallitsija ja ihminen yhtaikaa, oli myös nykyisen Venäjän
+luoja. Ihmiset ymmärsivät hänet. Sinun isänisäsi ja hänen veljensä
+ymmärsivät hänet. Sinunkin tulisi ymmärtää tuon miehen suuruus, Piotr
+Ivanytš.
+
+Rozlucki oli vaiti.
+
+— Sinä olet vaiti? — kysyi kenraali tuikeasti asettuen hänen eteensä.
+
+— Minä en ole korkea upseeri. Minulla ei ole ketään käskettävissäni.
+Päinvastoin kaikki saavat käskeä minua, — sanoi Piotr sävyisästi.
+
+— Mutta sinä voit päästä niin pitkälle kuin haluat. Voi tulla hetki,
+jolloin sinä saat käskeä. Entä silloin? Ymmärrätkö, mitä minä puhun?
+Mikä sotamies on se, jolla ei ole rensselissä marsalkkasauvaa?
+
+— Se ei riipu minusta, vaan monista asianhaaroista.
+
+— Se riippuu juuri sinusta! huusi kenraali. — Vain sinusta.
+
+— Kuinka niin, herra kenraali?
+
+— Sen sanon heti. Alku on lupaava. Minä kyllä pitäisin siitä huolen,
+että sinulla on loistava ura.
+
+Rozlucki nousi paikaltaan.
+
+— Mutta, — jatkoi kenraali pannen kätensä Piotrin olkapäälle, — minun
+täytyy tietää oletko sielusi sisimmässä venäläinen, rakastatko Venäjää
+niinkuin isoisäsi, niinkuin minä... Minun täytyy tietää, onko sinulla
+sellainen Nikolain terässielu, josta juuri puhuin. Toistaiseksi näen
+sinussa, ikävä kyllä, sisäisen vian.
+
+— Minussa on paljonkin vikaa.
+
+— Jokainen meistä on ollut nuori. Minä voin ymmärtää sielullisia
+myrskyjä ja kaikenmoista tuollaista... Mutta, minä toistan, katselkaa
+Ranskaa! Eivätkö turmiolliset periaatteet ole vieneet sitä siihen, että
+jos saksalaiset tänään marssisivat maahan...
+
+Kenraali jatkoi kuiskaten:
+
+— Tunkeutuisivat he Pyreneoille, valtamereen saakka.
+
+— Se ei ole ollenkaan varma.
+
+— Minusta se on niin selvää, etten viitsi, siitä ollenkaan puhua.
+Minä olen upseeri ja tunnen ne asiat. Tiedätkö, mitä nämä punahousut
+tekevät, kun vihollinen hyökkää? He heittävät kiväärinsä menemään tai
+liittoutuvat omia esimiehiään vastaan jonkin uuden aatteen nimessä,
+joka pälkähtää heidän päähänsä ja tuntuu miellyttävältä.
+
+— Venäjä katsoo olevansa voittamaton mahti. Onko tosiaankin niin laita?
+Eikö siellä ole mitään puutteita?
+
+— Puutteita on kaikkialla, sillä ihmisiähän venäläisetkin ovat. Mutta
+»meidän kanssamme on Jumala».
+
+— Dostojevski kirjoittaa »Kirjailijan päiväkirjassaan...»
+
+— Minä en tahdo kuulla Dostojevskista! On kysymys valtiomahdista, ei
+kynäilijöistä.
+
+— Hän juuri onkin valtiomahdin ylistäjä, hän on tämän vuosisadan
+Venäjän valtiomystiikan luoja. Voisi sanoa, »mustan sotnjan» henkinen
+isä.
+
+— Ketä sinä sitten sanot »mustaksi sotnjaksi»?
+
+— Mitä tämä tietäjä lieneekin ennustanut, kaikki se on käynyt toteen
+tai toteutuu, mutta aina päinvastoin, nurinpäin. Joka tahtoo tehdä
+purevaa ivaa nykyisestä Venäjästä, voi esittää julkisesti Dostojevskin
+päiväkirjasta mystillisen dityrambin Venäjän kunniaksi, Venäjän
+vastaisten vaiheiden profeetallisen näyn. Venäjän ylpeys ei ole pieni.
+
+— Mitä sinä sitten sanot isänmaamme ylpeydeksi?
+
+— Ylpeydeksi minä sanon himoa tehdä muille vääryyttä, jota Venäjä
+väittää tehtäväkseen.
+
+— Vihdoinkin sinä lausuit ääneen sanottavasi. Kenelle ja missä Venäjä
+on milloinkaan tehnyt väärin? Kenelle? Sano!
+
+Piotr oli vaiti.
+
+— Minä tiedän, mitä sinä tarkoitat. Mutta eikö Venäjä ole tuon kansan
+isä ja äiti? Eikö se ole vapauttanut talonpojat herrojen sorrosta?
+Eikö tuo maa saa kiittää meitä uudenaikaisesta teollisuudestaan,
+kaupungeistaan, kaivoksistaan, rautateistään ja vilkkaasta kaupastaan?
+Ja kuka muuten vainoaa Venäjällä puolalaisia, kuka tekee heille
+vääryyttä? Kuka ei pidä heistä? Minä itse...
+
+Kenraalin ääni aleni.
+
+— Minä omasta puolestani rakastan heitä sydämen pohjasta. He ovat
+viehättävää ja kaunista kansaa. He ovat kaikessa aivan omaa itseään,
+heillä on kaikki siroa, vienoa, hempeätä ja käsittämätöntä. Se on
+totta. Mutta meidän valtiotaitomme ei voi ruveta heidän kanssaan
+tunnehymistyksiin. Pitäkää varanne, Piotr Ivanytš, muistakaa se.
+Pelastakaa sielunne!
+
+— Sieluni? — vastasi Rozlucki hymyillen.
+
+— Niin, sielusi! Venäjä tarvitsee uskollisia poikia. Kuka on Venäjän
+puolella, hänen tulee olla sitä kokonaan eikä puolinaisesti. Sinusta
+voi tulla kapinallinen... kuten... isästäsi.
+
+Piotr katsoi häntä tuimasti ja pelottomasti silmiin:
+
+— Jokaisella ihmisellä on ainakin eräs oikeus, jota häneltä ei voida
+riistää: oikeus omaan sieluunsa.
+
+Kenraali nousi raskaasti tuoliltaan. Hän oli synkkä, masentunut. Hän
+mumisi hädissään, miltei häpeissään:
+
+— Piotr Ivanytš... ajatelkaa Tatjanaa...
+
+— Tatjanaa... — toisti Rozlucki ja tunsi kalpenevansa.
+
+— En olisi puhunut näin sinun kanssasi, mutta hänen takiansa ... —
+mutisi kenraali hampaittensa välistä.
+
+
+
+
+KUUDESTOISTA LUKU.
+
+
+Piotrin loma päättyi pikemmin kuin kenraalin. Kun Tatjana ei tahtonut
+enää jäädä Pariisiin, sai hän isänsä suostumaan siihen, että he
+matkustaisivat loppuajaksi meren rannalle ja sitten Sveitsiin ja
+Tyroliin. Viimeiset päivät kuluivat kuin lentäen. Heidän oli erottava.
+Se oli niin luonnollista ja kuitenkin uskomatonta...
+
+Viime aikoina oli Tatjana pelkästä oikusta ja naisellisesta
+mairittelunhimosta joutunut likeisempään ystävyyteen taidemaalarin
+kanssa, joka aina vaan »viimeisteli» hänen muotokuvaansa,
+sanomalehtimiehen ja vielä eräiden muiden kanssa. Piotr sai sattumalta
+lukea kirjeen, jonka maalari oli kirjoittanut Tatjanalle ja joka oli
+tyhjänpäiväinen ja sävyltään nuhteeton, mutta alkoi sanoilla »Chère
+Amie». Millaista tuskaa tuottivat nämä sanat Piotrille! Tatjana
+vakuutti ja vannoi, ettei hän ollut antanut maalarille minkäänlaista
+aihetta tällaiseen puhutteluun. Hän itki niin vilpittömästi ja
+katkerasti, että sai Piotrin viimein vakuutetuksi. Piotr uskoi nyt,
+että ranskalainen tapa salli kutsua hyviä ystäviä kirjeissä niin
+tuttavallisesti. Mutta pian sai Piotr käsiinsä toisen kirjeen,
+jossa Tatjanaa pyydettiin saapumaan muotokuvan maalaukseen ja
+jossa allekirjoituksena olleen nimen edessä oli sana »Votre». Uusi
+mustasukkaisuuden puuska ja uusi viattomien kyynelten vuo.
+
+Muutamia päiviä myöhemmin tuli Tatjana kiihtyneenä kaupungilta ja
+kertoi Piotrille itse, että hän oli sattumalta tavannut maalarin
+kadulla ja kulkenut vähän matkaa hänen kanssaan ja että »se aasi» oli
+ehdottanut hänelle, että he söisivät yhdessä päivällistä, vieläpä
+lisäksi Saint-Cloud'ssa. Hän vannoi tästä rikoksesta antaneensa
+matkapassin »sille aasille liiankin äkäisesti».
+
+Piotr ei enää uskonut. Hän raivosi ja oli vimmoissaan. Samana päivänä
+saapui maalarilta kirje, jossa tämä pyysi tahdittomuuttaan anteeksi,
+mutta sanoi lopuksi, ettei hän kaikesta tahdittomuudestaan huolimatta
+»voi tottua siihen ajatukseen, ettei Tatjana pitäisi hänestä edes
+hiukkasen». Rozlucki vaati Tatjanaa kirjoittamaan tuolle maalarille
+kirjeen, jossa miehelle selitettäisiin, että Tatjana oli kihloissa
+ja rakasti ainoastaan ja yksinomaan sulhastaan ja että hän äkillisen
+poislähtönsä vuoksi sanoi jäähyväiset muotokuvamaalarilleen ja samalla,
+koska ei enää saisi nähdä häntä, kiitti häntä kauniista kuvasta.
+Tatjana kirjoitti tämän kirjeen ilomielin ja empimättä. He veivät sen
+nauraen yhdessä postiin, ja asia oli selvä.
+
+Mutta kun he viimeisenä päivänä vähää ennen lähtöään Pariisista menivät
+lempikahvilaansa viettääkseen kenties viimeisen kerran iloisen hetken
+ja nauttiakseen siitä, tuli vanhanpuoleinen tarjoilija Tatjanan luo ja
+ilmoitti hänelle moneen kertaan kumartaen ja anteeksi pyytäen, että hän
+on tullut Monsieur de l'Aiglen pyynnöstä sanomaan, että hän on täällä
+kahvilassa.
+
+Piotr tiesi, että se oli sanomalehtimiehen nimi, mutta personallisesti
+hän ei tuntenut tätä miestä. Hän tunsi herpautuvansa epätoivosta ja
+aikoi lähteä pois. Mutta Tatjana tarttui kenenkään huomaamatta hänen
+käteensä ja vastasi vahtimestarille, ettei hän tästä hetkestä lähtien
+enää tunne Monsieur de l'Aiglea.
+
+Synkät aavistukset riehuivat Piotrin sielussa. Hän kärsi tuskia ja
+alentui suorastaan seuraamaan rakastettunsa askeleita ja penkomaan
+hänen kirjelippaansa. Tällöin löysi hän maalarin viimeisen kirjeen,
+vastauksen Tatjanan selitykseen, että hänellä oli sulhanen,
+jota hän rakasti. Maalari kirjoitti hassunkurisen juhlallisesti
+latinalaisesta sielustaan, joka oli muka niin toisenlainen kuin
+slaavilainen, ei myöntänyt ansainneensa niin ankaraa arvostelua ja
+ravisti »latinalaisena» varastostaan Tatjanalle kokonaisen korillisen
+tyhjänpäiväisiä kohteliaisuussanoja.
+
+Kesken näitä mustasukkaisuuden tuottamia tuskia ja rakkauden
+uhritodisteita, jotka hävittivät jäljettömiin kaiken mustasukkaisuuden
+palaakseen hetken kuluttua itse olemattomiin uuden epäluulon liekeissä,
+tuli äkkiä ja odottamatta lähtöpäivä.
+
+Piotr oli Gare du Nord-asemalla, ja Tatjana ja Mathilde olivat
+saattamassa häntä. Suuri halli oli täynnä savua. Se näytti silmissä
+kaamealta sadulta siitä, mitä oli tuleva. Tatjana nyyhkytti ääneen.
+Mistään välittämättä syleili hän Piotria ja puristautui kiinni häneen
+kuin kuolettavassa, pelokkaassa aavistelussa. Suuren kellon viisarit
+liikkuivat säälimättöminä, armottomina eteenpäin... Tatjana tarttui
+vielä kerran Piotrin käsiin, painoi tuskaisia suudelmia niille ja pyysi
+anteeksi kaikkea, mitä Piotr oli hänen tähtensä kärsinyt.
+
+Juna vavahti, läksi liikkeelle ja Tatjana katosi näkyvistä.
+
+Rozlucki sulki silmänsä. Sietämätön kipu kouristi hänen sydäntään.
+Hän kuristi kädellä kaulaansa tukahuttaakseen äänekkään nyyhkytyksen.
+Hetken kuluttua sai hän hillityksi itsensä.
+
+Matkan Pariisista Varsovaan suoritti hän mieli rautaiseen tyyneyteen
+pakotettuna. Äärimmäisin tahdon ponnistuksin oli hän hävittänyt kaikki
+muistot ja sysännyt luotaan kaiken, mikä saattoi kertoa Tatjanasta.
+Hän astui vapaaehtoisesti maailmaan, missä ei ollut mitään aineksia
+hänen omasta sielustaan, ja saarsi itsensä kuolleilla esineillä ja
+mielikuvilla.
+
+Heti perille tultuaan ryhtyi hän työhön. Kuinka paljon lujuutta häneltä
+vaadittiin itsensä voittamisessa, kun hänen täytyi astua kenraalin
+asuntoon ja työskennellä tyhjissä huoneissa! Tahto surmasi kaiken, mikä
+suinkin saattoi merkitä heikkoutta, mutta itse rakkautta se ei kyennyt
+surmaamaan. Vieraiden henkilöiden keskustelusta kaikui hänen korviinsa
+äkkiä Tatjanan nauru tai hänen äänensä helähti ja katosi heti jälleen.
+Turhaan herkisti Piotr kuuloaan kuullakseen tuon äänen vielä kerran...
+Se oli kadonnut eikä tullut enää mitenkään kuuluviin, se oli kuin
+syvyyteen uponnut. Joskus saattoivat jonkun vieraan naisen kasvot tuoda
+mieleen Tatjanan ulkonäön; mutta se kaikki oli kuin pilantekoa, sillä
+ei mikään maailmassa voinut kuvata hänen kasvojensa muotoa tai väriä.
+Useinkaan ei Piotr voinut tuntikausiin palauttaa selvästi muistiinsa
+viehättävän otsan muotoa tai väriä tahi edes ääriviivojakaan, niin
+lukemattomat kerrat kuin hän olikin painanut sille huulensa. Tuntui
+siltä kuin silmät olisivat kadottaneet kaiken näkövoimansa, kuin ne
+eivät olisi enää voineet maan päällä nähdä mitään siitä, mitä sydän
+vaali ja rakasti.
+
+Herätessään öisin Piotr tuijotti pimeään, sillä sieltä katselivat häntä
+Tatjanan ihmeelliset silmät. Lyhyt harhanäön hetki häipyi kuitenkin
+pian ja vain pimeys jäi jäljelle. Sydämestä kohosi tuskanhuuto, jota
+tahto ei voinut hillitä. Väliin kuului hänen takaansa kuiskaus, joka
+lausui hyväilevästi hänen nimensä, hellyyttä uhkuva huudahdus, joka
+saattoi kuulua vain yhdestä ainoasta suusta. Usein näki hän silmäinsä
+edessä aivan arkipäiväisessä seurustelussa toveripiirissä Tatjanan
+ruusuisen pikku suun. Ollessaan kerran Tatjanan kanssa yhdessä oli hän
+nähnyt tämän suun äkkiä uutena kuin ilmestys, joka paljasti Tatjanan
+erikoisen kauneuden. Nyt kaikkosi tuo suu katseilta pimeyteen ikäänkuin
+rangaistukseksi jostain, pakeni ajatusta ja jätti auttamattomasti
+jälkeensä pohjattoman tyhjyyden.
+
+Jokainen erossaolon päivä lisäsi Piotrin kaipuuta. Tuska tuli
+yhä äänettömämmäksi, sulkeutuneemmaksi ja syvemmäksi. Kaikki
+vastakohtaisuudet ja koko heidän kohtalonsa ristiaallokko tuli taas
+Tatjanan kuvan rinnalla esiin. Ei elämää eikä kuolemaa! Piotr tiesi,
+että hänen oli ratkaistava, oikealleko vai vasemmalle, kun Tatjana
+tulee. Hänen oli joko luovuttava Tatjanasta tai omasta itsestään. Hän
+tuijotti onnettomuuteensa ja kuilunsyvään rakkauteensa. Hän ei voinut
+valita toista eikä toista. Tällaisina hetkinä, hänen seistessään
+huojuvalla partaalla, hiipivät lumoavimmat muistot...
+
+
+
+
+SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
+
+
+Oli kulunut suunnilleen viikon päivät Piotrin paluusta, kun hän lähti
+varhain aamulla Ciernieen. Saavuttuaan kartanolle jätti hän hevosensa
+talliin ja lähti keittäjättären osoitusten mukaan etsimään setää, joka
+oli pellolla. Hän tapasi tämän heinänteossa. Joen varrella olevilta
+alavilta niityiltä menivät he molemmat kahden jyrkkärinteisen harjun
+väliin ahtautuneen laakson kautta suorinta tietä kotiin.
+
+Rotkoon vei kivikkoinen, kapea ja jyrkkä tie, jota voitiin ajaa
+vain talonpoikaisrattailla ja joka rehoitti tiheässä kasvavia
+sanajalkoja, sinivatukkapensaita ja tuulessa huiskivia vihvilöitä.
+Kaukaa välkkyi ruohon välissä pulpahteleva puro. Sillä oli uomansa
+syvällä saviperässä, missä se kiemurteli korkealle kohoavien tummain
+kaislain reunustamana. Kirjavia perhosia ja sinerviä korentoja
+välkkyili liihoittavien kukkien tavoin orapihlajapensaikossa,
+pajukossa ja sankassa, läpipääsemättömässä nuoressa tammi-, koivu-
+ja saksanheisiviidakossa. Tie muuttui poluksi, joka oli paikoittain
+kova ja valkea ja kimmoisa kuin tiukka nahkahihna; sitten tuli taas
+vetisiä paikkoja, joihin oli kylvetty litteitä kiviä. Lopuksi tämä
+polku häipyi korkeassa heinikossa epämääräiseksi jäljeksi ja tarjosi
+tilaa yhdelle ainoalle kulkijalle. Niittämätön niitty nuokkui tuulen
+hivellessä ja näytti kumaraan taipuessaan milloin vaaleankellervältä,
+milloin taas äkkiä punervanruskealta kaunokeista ja puna-apilaista tai
+vaalealta meriruohosta. Siellä täällä olivat valtavat heinärykelmät
+menneet lakoon aivan kuin aikansa eläneet, riutuvat kansat, jotka
+haluttomina uusiin tekoihin kääntävät selkänsä elämän vaatimuksille. Ja
+niiden keskessä oli solakkana ja ihanana sininen kukka, jalon tietäjän
+tavoin miettien ja katsellen tätä vieressä olevaa maailmaa ja seisten
+yksin kaikkien puolesta. Usein kävi koko tämä niittylakeus aivan
+äänettömäksi. Kaikki huojunta lakkasi, kaikki äänet sammuivat, ja vain
+sininen kukka katsoi valppaan hengen tavoin maasta ylös taivaaseen.
+Mutta pian kahisi pensaikossa tuuli kuiskaavaa ja heläjävää soittoaan.
+Taaskin virittivät heinäsirkat soittimiaan, laajat alat, kokonaiset
+kukkaisvaltakunnat aaltoilivat paljastaen salaisia syvyyksiä, taaskin
+ihastutti silmää lemmikin kaino sini tai apilaan ruskea puna. Virkeät
+pääskyset halkoivat riemukkain huudoin ilmaa, metsän pikku linnut
+visersivät oksilla, ampiaiset ja mehiläiset surisivat vaipuneina
+hiljaiseen, tutkimatonta viisautta osoittavaan työhönsä.
+
+Piotr oli matkasta väsynyt. Hän istuutui ojan reunalle
+auringonpaisteeseen ja kukkien tuoksuun. Hän katseli ruohikkoa ja
+kuunteli tarkkaavasti. Tähän niittyyn kätkeytyi koko inhimillinen
+tunnemaailma, se näytti olevan ihmissydämen verraton tuntija. Ei
+ainoakaan korsi tuntunut kohoavan maasta, savesta, vaan sielusta,
+jokaisella kukalla oli juurensa sydämen onnen syvyydessä.
+
+— Tämä heinä kuivuu seisoalleen... sanoi Michal huoaten.
+
+— Miksi et sitten niitä sitä, setä?
+
+— Hohhoo! Niittämiseen tarvitaan niittäjiä, ja niiden hankkimiseen
+tarvitaan rahaa, millä maksaa.
+
+— Oletko ihan ilman?
+
+— Minä olen veloissa korvia myöten. Isän ja Hippolitin luo en uskalla
+enää mennä, — juutalaisia... sanoi setä, jonka posket punehtuivat
+häpeästä.
+
+— Ota nyt sitten ainakin mitä minulla on! — huusi Piotr avaten
+lompakkonsa ja painaen hänen käteensä useampia kymmenenruplan setelejä.
+
+— Sinä pelastat minut... sammalsi Michal-setä. — Näetkös, tämä
+heinä alkaa kuivua pilalle. Mutta kylläpä minä, hitto vie, olen
+vierasvarainen. En ole antanut pojalle edes lusikallista syötävää, vaan
+ryöstän heti ensi työksi viimeiset rahat.
+
+— Mitäs tuosta. Saanhan minä joskus takaisin... sanoi Piotr syleillen
+häntä.
+
+— Heti kun vilja on korjattu. Saat olla varma, sen velan maksan pois
+ensimäisenä. Niin varmasti kuin seison tässä sinun edessäsi.
+
+— Eihän sillä ole kiirettä.
+
+Setä kohotti sormensa lupauksen merkiksi. Lämmin tuuli leyhyi viljan
+ja kuivuvan heinän tuoksua alavilla niityillä. Oli kuin samalla olisi
+tuulahtanut uusia tunteita Piotrin sieluun.
+
+Rinta tuntui olevan hänen sydämelleen liian ahdas paikka, tunteet
+eivät voineet asettua määrättyyn muotoon, Tatjanan kuva heräsi
+hänen sydämessään eloon, hänen nimensä saapui ja laskeutui hänen
+huulilleen kaukaisen sielun hiljaisena, hyvätuoksuisena suudelmana. Ja
+yhtäkkiä herätti epämääräinen, mutta tuskaisa liikutus syvällä hänen
+sisimmässään selittämättömän huokailun ja kuiskailun. Säälimätön,
+kirpeä, vaimenematon valitus kulki läpi koko hänen olemuksensa.
+Tietämättä miksi ja miten tunsi Piotr, ei mielikuvituksen voimalla,
+vaan sokean vaiston tietä, että isävainaja makasi tuollaisessa maassa
+yksin, aivan yksin. Maa ja hän! Niin oli hän itse tahtonut. Kaikki ovat
+unhottaneet hänet, koko suku, isä, veli ja poika. Ainiaaksi on hänen
+muistonsa kuollut. Vain sirkat niityillä sirisevät hänestä, linnut
+laulavat orapihlaja pensaikossa ja tuuli vaikeroi ruohikossa.
+
+Piotr ei olisi osannut sanoa, kuinka ja minkä vuoksi näin oli, mutta
+juuri näin hän nyt tunsi.
+
+— Setä, — kysyi hän, — olethan sinä tuntenut minun isäni?
+
+— Olen, — vastasi toinen vastahakoisesti ja kylmästi.
+
+— Muistutanko minä häntä?
+
+— Tarkoitatko ulkonäköä?
+
+— Minä tarkoitan ryhtiä, liikkeitä ja ääntä. Muistutanko häntä?
+
+— Muistutat. Sinä olet hänen näköisensä. Usein hyvinkin paljon. Etenkin
+nauraessasi muistutat sinä niin häntä, että tulee kaamea olla.
+
+— Milloin sinä näit hänet viimeksi?
+
+— Viimeksi, poikani — kapinan aikana, — sanoi setä kasvot väärässä
+huoaten.
+
+— Asuitko täällä?
+
+— Asuin, — vastasi hän hiljaa, — minä asuin jo silloin täällä.
+
+— Kuinka te sitten tapasitte?
+
+— Hän tuli minun luokseni yöllä toveriensa luota. Oli syksy. Loppu oli
+jo käsissä. Repaleisena ja rääsyisenä, kengät hihnoilla kiinni, paita
+riekaleina, samoin alushousut. Täitä täynnä kuin kurjin renki. Hän
+nukkui yön minun luonani sohvalla.
+
+— Silläkö vihreällä sohvalla, joka on sinun huoneessasi?
+
+— Niin. Hän muutti puhtaan paidan yllensä, otti mitä minulla oli
+liinavaatteita, söi ja joi...
+
+— Entä sitten?
+
+— Viikkoa myöhemmin oli sitten taistelu, ja... ja...
+
+— Ja viikkoa myöhemmin sedän isä ammutti hänet?
+
+— No... niin!
+
+— Entä sinä, setä, etkö itse kuulunut kapinallisiin?
+
+— En.
+
+— Miksikä et?
+
+— Hm — miksikö?
+
+— Niin, tunnusta!
+
+— Ei siinä ole mitään tunnustamista. En kuulunut ja sillä hyvä.
+
+— Etkö uskonut heidän kapinansa onnistumiseen?
+
+— Oli hyvin helppoa olla uskomatta »heidän kapinansa» onnistumiseen.
+Siihen ei vaadittu mitään taitoa, istui vain rauhallisena kotona. Mutta
+se ei ollut syynä.
+
+— Mikä sitten?
+
+— Jätä tuo kysely!
+
+— En, sitä en voi!
+
+— En ollut mukana, kun olen itse samanlainen kuin koko tuo kapina:
+puolittain täällä, puolittain tuolla, viisaita ajatuksia ja kalvava
+sydän, toisella jalalla vapaudessa, toisella vapaaehtoisesti kahleissa
+— tyypillinen puolalainen. Mutta mitä sinä »moskovalainen» ymmärrät
+kaikesta tästä...
+
+— Olet oikeassa, setä. En ymmärrä sinua, sanoi Piotr.
+
+Hetken kuluttua hän kysyi:
+
+— Oliko hän luonteeltaan iloinen vai surumielinen, rakastettava vai
+epämiellyttävä? Millainen hän oli?
+
+— Mitenkä sinulle sanoisin... Urhoollinen mies, vakava, mutta iloinen.
+
+— Siis millainen hän oli, millainen?
+
+— Näetkös... hän ei ollut mikään tyypillinen puolalainen. Hän oli
+Venäjän palveluksessa kasvatettu sotilas, joka rakasti Puolaa henkeen
+ja vereen asti, eikä vain sanoin, vaan sotilaan tavoin, hampain ja
+kynsin.
+
+— Vai niin... mumisi Piotr.
+
+Hetken kuluttua hän taas ahdisti setäänsä:
+
+— Entä kasvot, millaiset ne olivat?
+
+— Hänellä oli kapeat kasvot samoin kuin sinullakin ja kauniit viikset.
+Leuka oli sileäksi ajettu.
+
+— Hänellä oli siniset silmät — muistan ne. Tai niin minusta ainakin
+tuntuu, sillä muistoni ovat niin himmeät, että häämötys aina heti
+sammuu. Näen vain jotain sinervän viirun tapaista. Puolaksi sen voi
+sanoa niin kauniisti — _modra smuga_... Kun äsken katselin ruohikkoa —
+näetkö tuolla — silloin näin sellaisen sinervän viirun. Hänen silmänsä
+katsoivat sieltä minuun.
+
+— Oikea romantikko! — sanoi Michal hymyillen.
+
+Piotr ei juuri kuunnellut mitä hänen setänsä puhui. Hän katseli
+kaukaista ruohikkoa. Tuulen henkäys leyhytteli sitä taaskin ja näytti
+kohottavan pyhää verhoa ja paljastavan viirun sinisiä lemmikkejä.
+Piotrin kasvot muuttuivat vähitellen koviksi, ankariksi, rautaisiksi.
+Silmät painautuivat kulmien alle ja suuntautuivat katsomaan jotain
+kaukaista, nenä näytti pidentyvän, pahaenteinen hymy panssaroi hänen
+huulensa. Kasvot kävivät kalpeiksi.
+
+— No, älä nyt viitsi... sanoi Michal-setä. — Tulepas, nuori soturi,
+maistamaan uusia perunoitamme ja punajuurilientämme. Muuta ei ole
+tarjota kuin mitä vanha Jagna on meille keittänyt. Pyydän jo edeltäpäin
+anteeksi, sillä päivällinen tulee olemaan hyvin vaatimaton.
+
+He nousivat ja alkoivat astua ylämäkeä. Heidän vastassaan oli nuorten
+tammien välkkyvä vehreys, joka toi mieleen voiman tunteen, taikka
+korkeat ja sirot lautaheinät, jotka herättivät kauneuden mielteen.
+Polku vei heidät rinnettä myöten korkean viljan läpi, sitten piennarta
+pitkin ohi vehnäpeltojen. Solakkavartinen tuleentumaton vehnä suhisi
+ja kahisi, iloitsi ja riemuitsi vielä keskenkasvuisin tähkäpäin ja
+soi kuin viulujen äänin. Piotr kuuli tämän kaiken kuin unessa. Hänen
+sielunsa oli liitänyt omaan maailmaansa.
+
+
+
+
+KAHDEKSASTOISTA LUKU.
+
+
+Muutamia päiviä myöhemmin pani hän täytäntöön suunnitelmansa, joka oli
+häntä askarruttanut. Kaikki, mihin hän ryhtyi sen toteuttamiseksi,
+tapahtui voimakkaan tunnepalon vaikutuksesta taikka pikemmin
+puserruksesta.
+
+Jo monta päivää aikaisemmin oli hän hankkinut kaikki tarpeelliset
+varusteet: lyhytvartisen kuokan, kokoonpantavan lapion, viitan. Hän
+lähti matkalleen yksin ratsain ikäpuolella päivää. Aluksi hän ratsasti
+maantietä, sitten hän kääntyi peltoteille, jotka hän oli kartalla
+tarkoin tutkinut, ja lopulta metsäpolulle. Hän oli saapunut salolle ja
+mieli kiihkeän palon vallassa antoi hevosen kiitää täyttä laukkaa.
+
+Hän ehti määräpaikkaan ennen auringonlaskua. Hän riisui hevosensa
+ja sitoi sen suitsilla kiinni tiheään pensaikkoon. Maaten
+rikkaruohoja kasvavilla poroksi palaneen kapakan raunioilla odotti
+hän auringonlaskua. Ketään ihmistä ei näkynyt, silmänkantamiin
+saakka vallitsi tyhjyys. Paimenhuutojen viimeinen kaiku häipyi
+etäälle ihmisasuntojen suunnalla. Yksinäinen lintu vain viserteli
+jäähyväislaulua laskevalle auringolle. Tulipunainen iltarusko levisi
+yli rehevän kankaan.
+
+Ennenkuin päivä kokonaan sammui nousi Piotr esiin paikaltaan, astui
+hautakummulle ja alkoi kaivaa. Ensin loi hän lapiollaan kevyttä
+hiekkaa, jota lapioi kuin viljaa. Kun kuoppa syveni ja kovempi maa
+tuli vastaan, käytti hän vuorotellen kuokkaa ja lapiota. Tunteet
+liekehtivät hänen sielussaan aivan kuin iltarusko yli maan. Hän
+muuttui koneelliseksi voimaksi, hän tuli kuumeisesta työstään kuuroksi
+ja sokeaksi. Intohimoisesti tutkien hän tarkkasi maata, kun lapio
+tunkeutui pehmeään maaperään taikka kuokka irroitti kuivia, kovia
+maakokkareita. Oli hetkiä, jolloin hän epäili koko tarua viheliäiseksi
+valheeksi, hänen sieluaan häpäiseväksi ja pilkkaavaksi sepustukseksi,
+ilkeiden herjaajien konnanjuoruksi. Niin ihmeellistä, niin uskomatonta
+oli, että hän omin silmin voisi nähdä isänsä — nähdä legendan! Mutta
+nyt lapionkärki vingahti oudosti. Kuullessaan tämän äänen Piotr tunsi
+sydämensä kouristuvan — ja jokin siinä särkyi.
+
+Kiinteä savi hiekan alla oli muuttunut tummaksi, tahmeaksi
+murajuovaksi. Piotr alkoi varovasti irroittaa multaa luoden sitä pois
+vähän kerrallaan. Hän kuljetti asettaan luita pitkin, tunsi varpaat ja
+sääriluun, lantion, selkärangan. Hän näki kaarevat kylkiluut, jotka
+törröttivät mustasta savesta maahan jähmettyneen huudon kaltaisina.
+Käsivarsien luut olivat ruumiista sivulla pystyssä, haudan seinämillä,
+kohoten ruumista ylemmäksi. Piotr alkoi käsillään mättää pois multaa
+molemmin puolin, ikäänkuin työntäen syrjään jonkin verhon mustia
+poimuja. Hänen sormensa nostivat hellävaroen, ikäänkuin loihtien,
+maasta esiin murskaantuneen pääkallon ammottavan leuan. Tajuttomana,
+nyyhkyttäen painoi hän huulensa luita vasten. Ja hän kosketti
+huulillaan suuta, joka oli muuttunut maaksi. Lukemattomia kertoja
+hyväili hän kädellään rikkoutumia, kohtia, joihin sotilaitten kuulat
+olivat tehneet kuolettavia aukkoja. Tuhansin hellin nimityksin hän
+sitoi jokaisen haavan, kyynelin huuhteli hän jokaisen vamman. Isän
+kuolintuskan hän puki helliin sanoihin, vienoimpiin sointuihin, mitä
+hän tiesi, tehden sen nyt niin rakkaaksi käyneellä puolankielellä.
+
+Hän löysi pari ruostunutta saappaan kantanaulaa ja vyösoljen ja kätki
+nämä esineet povitaskuunsa.
+
+Oli jo myöhäinen ilta kun hän nousi pois haudasta.
+
+Kuu oli äsken noussut taivaanrannalle. Piotr loi umpeen haudan ja
+peitti kummun hiekalla. Hän nousi hevosen selkään, heitti ohjakset
+hevosen harjalle ja ratsasti kädet voimattomina, riipuksissa. Hän
+katseli pilvettömällä taivaalla loistavaa kuun kiekkoa. Hän tunsi
+pelkkää iloa. Hänelle oli avautunut ylevä maailma, uusi sielun
+valtakunta. Hänen sydämensä riemuitsi siitä, että tällä maan kamaralla
+oli elänyt ja niin yksinäisenä kuollut puolalainen ritari Jan Rozlucki
+ja että tämä ritari oli hänen isänsä.
+
+Omin päin kulkeva hevonen asteli varovasti leveällä, syväraiteisella,
+rattaiden ja karjan jälkien uurtamalla tiellä.
+
+Aivan odottamatta lähestyi mies ratsastajaa ja alkoi nopein askelin
+kulkea hänen rinnallaan. Se oli paljasjalkainen renkipoika, olkihattu
+päässä ja karkea takki hartioille viskattuna. Hän tarkasti Piotrin
+upseerinunivormua, kyyristyi äkkiä ja katosi kuin aave tien varrella
+oleviin pensaikkoihin.
+
+— Pakene minua, pakene!... huusi ratsastaja nauraen tälle miehelle,
+sielu riemusta väräjöiden.
+
+Hän ratsasti suureen, tiheästi asuttuun kylään, jossa tuoksusi vasta
+niitetyltä heinältä. Täyteen kuormatut heinärattaat olivat pihalla,
+heinää ei ollut vielä ehditty purkaa latoihin. Koiranhaukunta
+seurasi häntä ja salamyhkäinen kuiskailu tuvissa ja puutarhoissa,
+paljasten jalkojen kopse kujilla, takiaispensaikon kahina... Hän
+hoputti hevosensa vinhaan raviin, ratsasti pois kylästä ja joutui
+tuntemattomille poluille nähden kaukaa kuunvalossa loistavan puron.
+Hän oli joutunut kukkulain väliseen laaksoon. Pajut kumartuivat
+siellä veden pinnan yli ja loivat varjoja niitetyille niityille.
+Nuoret tammilehdot kohosivat rinteillä mustina ja liikkumattomina
+tässä hiljaisessa yössä. Jossain, aivan kaukana, lirisi joki kiviä
+huuhdellen kuutamon ja valkean usvan verhoamissa alhoissa. Rajaton
+äänettömyys täytti tämän siunatun laakson. Kuu loisti pistäytyen tuon
+tuostakin hohtavien hattarain taa. Tuo yhtäjaksoinen, tasainen valo
+vuoti lähteestään kuin salainen ja käsittämätön totuus, joka vetää
+sielua puoleensa aina samaan suuntaan. Töyräiden tummien kuusten
+painavien oksien lomitse valautui välinpitämätön, ikuisen kaunis valo
+maahan. Jokainen säde lisäsi yksinäisyyden tunnetta, oikealta tieltä
+harhaantuneiden kaihoisaa surumielisyyttä. Pilkallisena, jäykistyneenä
+hymynä, autuuden hymynä avaruuden erämaassa, väikkyi kuutamo häipyen
+etäisiin pilviin. Minne silmä kääntyikin loi kuutamo valheellista
+eloa kuolleeseen avaruuteen, loihti sen täyteen outoa, tajuamatonta
+autuutta. Kultareunaisina, hiljaa ja huomaamatta hajautuivat öiset
+sumut. Paikasta toiseen siirtyi kevyt auer, joka ikuisen vahdin tavoin
+vartioi ihmissuvun pyhiä unelmia, tuntee sen huokaukset ja kahlehditut
+voimat ihmisen sielussa ja hymyilee niille taivaan pyhätöistä. Yösirkat
+sirisivät pimeydessä. Puron ääreltä loisti himmeästi kukkia kosteassa
+yössä. Näkymättömät yrtit levittivät tuoksujaan.
+
+Hevonen, joka taas sai kulkea omin päin, alkoi hiljaa tömistäen juosta
+kivikossa, kasteessa ja pehmeässä tienpölyssä.
+
+Ratsastaja tunsi sielussaan voimaa, joka olisi kyennyt taivuttamaan
+taivaan ja maan. Hän ojensi taivasta kohti kätensä, jotka, hän tunsi
+omikseen, mutta joissa samalla elivät hänen isänsä luut, ja levitti ne
+aivan kuin käydäkseen käsiksi rajattomaan työhön. Hän riistäytyi irti
+kaikista kahleistaan, kohosi oman itsensä yläpuolelle, yläpuolelle
+elämän ja kuoleman, ja upotti henkensä voiman hymyn iäisyyden
+taivaalliseen hymyyn.
+
+
+
+
+YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
+
+
+Ravintola, johon upseerien oli tapana kokoontua, oli pienen kaupungin
+suurimman hotellin ensimmäisessä kerroksessa. Tämä hotelli koetti
+kaikin tavoin olla suurkaupungin hotellien tasalla. Ravintolan
+omistaja ansaitsi sievoisen omaisuuden. Puhdas tulo, joka vuoti hänen
+taskuihinsa, ei kertynyt ainoastaan ravintolassa tarjoilluista paisti-
+ja vihannesvadeista, vaan myöskin salin päässä olevasta hyllystä,
+missä tyhjät, aikoinaan kalliilla likööreillä ja valtamerentakaisilla
+viineillä täytetyt pullot komeilivat. Iloiselle päälle tulleet soturit
+heittivät säännöllisesti hyvän tuulensa merkiksi hyllyn kumoon,
+survoivat saappaankoroillaan kirjavan lasin murskaksi ja maksoivat
+kirveleviä laskuja niiden sisältämästä viinimäärästä, joka, kuten he
+luulivat, oli vuotanut hukkaan.
+
+Sali oli tyypillinen slaavilainen ravintola, öljypainosten, kuivien,
+värjättyjen kukkien, saksalaisten mineraalivesi-ilmoitusten ja muun
+semmoisen koristama.
+
+Piotr Rozlucki oli Pariisista palattuaan alkanut syödä täällä. Viime
+aikoina oli hän alkanut vähitellen ja järjestelmällisesti välttää
+patteritovereitaan, pujahtaa salaa pois kasinoilloista ja kieltäytyä
+kohteliaasti, kun pyydettiin eristetyissä ravintolahuoneissa
+pidettäviin iloisiin illanviettoihin. Oletettiin sen johtuvan
+ylpeydestä, Rozluckin läheisestä suhteesta kenraaliin. Kuiskailtiin
+hänen kihlauksestaan Tatjanan kanssa. Useat toverit olivat sen johdosta
+kylmiä ja tylyjä, toiset taas liian mielisteleviä ja nöyriä.
+
+Ravintolassa oli tykistöupseerin tapana istua pienen nurkkapöydän
+ääressä ikkunan luona. Tarjoilijat pitivät hänestä hänen rauhallisen
+ja kohteliaan käytöksensä vuoksi, kenties jonkun verran myöskin siksi,
+että hän puhui heidän kanssaan puolaa.
+
+Eräänä päivänä kesällä, kun koko jalkaväkirykmentti oli manöövereiltä
+palannut kaupunkiin ja ravintolassa vilisi sapeleja ja olkalappuja,
+huomasi Rozlucki heti saliin tultuaan tutut kasvot erään pöydän
+ääressä. Ensi hetkenä hän ei voinut muistaa, missä hän oli ne nähnyt.
+Mutta heti kun se juolahti hänen mieleensä, hymyili hän ystävällisesti.
+Se oli sama tummatukkainen nuori tyttö, jonka hän oli tavannut
+junaosastossa matkustaessaan ensi kertaa Pietarista Varsovaan. Piotr
+asettui paikalleen, irroitti tapansa mukaan sapelinsa ja ripusti
+sen tuolin selkänojaan kuten aina. Hän tarkasteli syrjästä entistä
+»tuttavaansa». Tämä oli eräiden henkilöiden, naisten ja herrojen,
+seurassa, jotka luultavasti olivat tulleet maalta; sillä herrat olivat
+kulmakarvoja myöten ruskeiksi päivettyneitä, naiset tottumattomia
+ravintoloihin yleensä ja tähän erikoisesti. Naiset olivat nuoria,
+verrattain sieviä ja hyvin puettuja; miehistä saattoi nähdä, että he
+olivat varakkaista piireistä. He istuivat oman erikoisen pöytänsä
+ääressä, esiintyivät hillitysti, vieläpä keskustelivatkin puoliääneen.
+Nuoren tytön eleissä, hänen katseessaan ja puheessaan oli kuten
+aikaisemminkin miltei jotain lapsellista. Kaunis hän myöskin oli, kuten
+ennenkin. Hänen kauneutensa ei ollut häikäisevää, kuten Tatjanan, vaan
+suloa, joka loisti lakkaamatta — ja sitä voimakkaammin, mitä kauemmin
+häntä katsoi — verhottua, vienoa, mutta taukoamatta säteilevää suloa.
+Nuorella tytöllä oli aivan yksinkertainen kesäpuku ja tavallinen
+olkihattu, mutta kuitenkin oli hän tässä puvussaan äärimmäisen hieno.
+Hänen liikkeensä olivat luonnolliset, mutta sisäisen esteettisen maun
+hillitsemät. Hän puhui vähän ja nauroi hyvin hillitysti, mutta hänen
+kasvoillaan loisti hymy. Piotr tarkasti häntä huomaamatta ja ajatteli:
+
+— Kun minulla olisi tuollainen sisar! Jos hän olisi minun sisareni!
+
+Kerran tuo tummatukkainen tyttö huomasi Rozluckin tarkkaavan häntä.
+Vaistomaisesti kiinnitti hän tutkivan katseensa Piotriin. Hänen
+kasvonsa jäykistyivät vähitellen ja peittyivät hitaasti aivan kuin
+naamioon. Rozlucki tunsi kiitollisuutta häntä kohtaan juuri tämän
+halveksinnan, tuon kylmän katseen vuoksi, joka torjui luotaan hänet,
+upseerin. »Juuri niin, niin pitää ollakin, sisko», kuiskasi hän
+mielessään tytölle.
+
+Tällä välin virtasi yhä lisää päivällisvieraita saliin. Siviilihenkilöt
+asettuivat mieluummin nurkissa olevien pöytien ääreen, kun taas
+manöövereillä ruskettuneet sotilashenkilöt ujostelematta vetäen ylös
+housujaan istuutuivat meluisasti keskellä salia olevan pääpöydän
+ääreen. He olivat jalkaväenupseereja, erinäköisiä ja kokoisia, mutta
+enimmäkseen pörröisiä, partaisia ja takkuisia. Kunniapaikalla pöydän
+päässä istui kapteeni Sorokin, möhömaha, jonka kasvot olivat kuin
+kuparikattila ja viikset törröttivät pystyssä. Pöydän pitkillä sivuilla
+istui suunnilleen viisitoista upseeria. Kaikki puhuivat äänekkäästi
+siitä, mikä heistä oli mielenkiintoista, syytivät haukkumasanoja
+tarjoilijoille, aloittivat tavallisella ryypyllä, siirtyivät sitten
+paloviinaan ja kurkkuvälipalaan, palasivat konjakkiin j.n.e. Tuo
+kapteeni Sorokin toitotti bassoäänellään saliin halki mitä hänen
+päähänsä pälkähti. Niinpä hän kertoi vuoropuhelustaan parturin kanssa,
+joka oli juuri ajanut hänen partansa, ja sekoitti tähän kertomukseen
+puolalaisia sanoja, joita hän väänteli, vääristeli ja saattoi
+naurunalaiseksi.
+
+— Minä kysyn häneltä, — kertoi hän leveästi, — 'uskotko sinä sitten
+Jumalaan, sinä pan'? — 'Tietysti minä uskon', sanoo hän, 'meillä
+uskotaan Jumalaan'. — Jos sinä uskot Jumalaan, miksi et ole ripustanut
+nurkkaan pyhänkuvaa? — 'Tästä', sanoo hän, 'ei ole olemassa mitään
+käskyä, eikä se ole meillä myöskään tullut tavaksi. Jokainen', sanoo
+hän, 'ripustaa mitä kuvia haluaa'. — 'Nurkassa pitää sinulla olla
+pyhänkuva, jos kerran olet kristitty, siitä et pääse. Seinälle voit
+minun puolestani ripustaa häntäisen pirun tai alastoman tytön, mutta
+nurkkaan toimita pyhänkuva. Minä, venäläinen, tulen luoksesi ajattamaan
+partaani, ja sinun on siksi lafkaasi ripustettava minua varten kuva.
+Kuulitko?' — 'Kuulen, herra kapteeni', sanoo hän. — 'Mutta kuulekin
+tarkoin, kuule molemmilla korvilla', sanon minä, 'sillä minun kanssani
+ei lasketa leikkiä. Jos minä tulen tänne toisen kerran ja näen, ettei
+täällä ole mitään kuvaa, niin käy sinun huonosti!' — 'Minä tiedän,
+ettei herra kapteenin kanssa ole laskeminen leikkiä', sanoo hän,
+'ja tottelen tarkoin'. — 'Miksi sinä sitten tottelet?' — 'Kun herra
+kapteeni on ensiksikin korkea henkilö ja toiseksi korpulentti...'
+
+Koko upseeriseura purskahti raikuvaan nauruun.
+
+— Kuulepas, Sorokin, oletko sinä todellakin korpulentti? kysyi joku
+joukosta.
+
+— Mitä se korpulentti merkitsee? — uteli eräs pörröinen sotilas,
+siniset silmälasit nenällä ja housut huolimattomasti riipuksissa.
+
+— Oletko käynyt kimnaasia? — keskeytti hänet Sorokin.
+
+— Totta kai.
+
+— Ja lukenut latinaa?
+
+— Tietysti.
+
+— Kysyttiinkö sinulta, mitä merkitsee sana 'corpus'?
+
+— Totta kai.
+
+— Siinähän on koko 'korpulentti'. Johda itse.
+
+— Sitä latinalaista kansaa!
+
+— Ei latinalaista, vaan ranskalaista.
+
+— Pohjolan ranskalaisia...
+
+— Kysyn tuolta poskikarvarilta, mylvi Sorokin edelleen, 'mitä sinä,
+pan, oikeastaan olet, sanopas, juutalainen vai mikä?' — 'En', herra
+kapteeni, sanoo hän, 'en ole mikään juutalainen, vaan kristitty'. —
+'Kristitty — katsokaapas vaan! Mitä lajia kristittyjä sitten olet?' —
+'Roomalaiskatolilainen', hän sanoo. — 'Ja kun olet »pannasi» kanssa
+kahden, mitä kieltä te puhutte keskenänne?' — 'Puolaa', hän sanoo. —
+'No, mikä sinä siis olet?' — 'Olen varsovalainen', sanoo hän, 'sillä
+olen Varsovasta, ja myöskin isäni oli Varsovasta...' — Ota siitä sitten
+selvä!
+
+— Semmoisia he ovat kaikki. Ensin kierrellään ja kaarrellaan ja sitten
+paiskataan valhe vasten kasvoja.
+
+— Ranskalaisia... hyh! Koeta puhua heille suoraan, selvästi,
+slaavilaiseen tapaan, välittömästi, sielusta, niin he mutkittelevat ja
+luikertelevat ja sitten pamauttavat oikein latinalaisen valheen.
+
+— Senpätähden on heitä pidettävä lujilla.
+
+— Silittää heitä kyllä voi sekä myöten että vasten karvaa, mutta
+päästää vapauteen — sitä älä tee!
+
+— Sinä kai tahtoisit silittää sekä myöten että vasten karvaa tuota
+kainoa tyttöstä, joka istuu takanasi olkihattu päässä — katsopas
+taaksesi, Koletskin!
+
+— Olen jo kauan katsonut taakseni, hyvä veli! Koko upseeriseurue
+kääntyi nyt katsomaan kaunista, ruskeatukkaista tyttöä, tehden sen
+niin häikäilemättömästi, ettei ainoastaan hän, vaan muutkin naiset
+punastuivat korviaan myöten. Soturit puhelivat ilmaisten toisilleen
+ajatuksensa huudahduksin, rykäyksin, puoliääneen lausutuin kehoituksin
+ja viittauksin. Yli koko salin vallitsi kiusallinen äänettömyys.
+
+— No, entäs sinä, Ivanenko, kummastako sinä pitäisit, tuosta tummastako
+vai tuosta toisesta? — kysyi joku äänekkäämmin.
+
+— Toinen ei ole mitään! Typerä ja pyöreä kuin typerä kuu typerällä
+taivaalla, — lausui edellinen Puškinin säkein.
+
+— Siis tummasta?
+
+— Luonnollisesti.
+
+— No, hyvä. Jos tahdot, niin minä teen tuttavuutta.
+
+— Antakaa olla, hyvät herrat, — yritti joku pöydän päästä varoittaa.
+
+— Mitä? Luuletteko minun kainostelevan noita, jotka istuvat hänen
+seurassaan? Saatte nähdä heti paikalla. Olen minä ennenkin, Varsovassa
+ollessani... Näin sanoessaan otti univormupukuinen naissankari pöydällä
+olevasta kukkamaljakosta ruusun ja heitti sen kaikkien toverien
+nauraessa sydämensä pohjasta viereiselle pöydälle kauniin tytön
+lautasen eteen.
+
+Kun nuoren naisen seurassa olevat herrat huomasivat tämän, säpsähtivät
+he, vetäisivät tuolejaan lähemmäksi naisia ja katsoivat uhkaavasti
+julkeaan häiritsijään, mutta saattoi huomata, että he jo yksistään
+upseerien lukumäärästä joutuivat ymmälle, nämä kun ilkamoiden
+osoittivat ihastustaan toverinsa tekoon.
+
+Eräs heistä sanoi:
+
+— Ivanenko! Ole varuillasi, nämä puolalaisherrat nyhtävät sinulta
+viikset.
+
+— Eivät nyhdä —, vastasi Ivanenko rauhallisena. — He pelkäävät.
+Katsopas, miten he pelkäävät. Siihen aikaan, jolloin he kiertelivät
+metsissä, eivät he pitäneet »ryssistä», mutta nyt he pitävät. Kun heitä
+taputtaa, suutelevat he kättä. Nyt eivät he enää mistään hinnasta
+ryhtyisi metsäsisseiksi. He ovat tulleet viisaammiksi ja nöyremmiksi...
+Odota, minä heitän heti toisen ruusun, punaisen...
+
+— Äskeinen oli valkea, nyt on punaisen vuoro.
+
+— Valkean ja punaisen ruusun sota. Kumpiko voittaa?
+
+Nuori nainen söi yhä edelleen rauhallisesti jälkiruokaansa ja työnsi
+välinpitämättömällä, täysin halveksivalla liikkeellä upseerin ruusun
+lautasliinaltaan hiljaa maahan kuin olisi karistanut muruja.
+
+— Vai niin! Tuo on epäkohteliasta! — huusi liehittelijä Ivanenko
+suoraan tuntemattomalle nuorelle tytölle.
+
+— Tuo on raakaa! — sanoi toinen.
+
+— Tosiaankin, se ei sovellu...
+
+— Upseerin ruusua ei saa heittää maahan.
+
+— Sellaisesta loukkauksesta...
+
+— No, näetkös, Ivanenko, siinäpä sait, — hihitti kapteeni Sorokin.
+
+— Siinä on palkka sinun liehittelystäsi!
+
+— Katsotaanpas, — huusi Ivanenko.
+
+Nuoren tytön seurue neuvotteli levottomasti kuiskaten. Varmaankin
+pohdittiin kysymystä, miten päästä pois tästä salista. Eräs
+herroista kilisytti kiivaasti lasia kutsuen luokseen tarjoilijaa.
+Mutta tarjoilijat aavistivat, että asia saisi huonon lopun, eivätkä
+välittäneet hälyytysmerkeistä. Heidän isäntänsäkin, jonka kalju pää,
+sormukset, helyt ja kalliit timanttinapit aina muulloin kimmelsivät,
+pysyi nyt näkymättömänä ravintolahuoneen tarjoilupöydän takana.
+Upseerien suuri pöytä sulki tien sekä pää- että sivuovelle. Molemmat
+siviilipukuiset herrat pälyilivät asestetun voiman edustajia ja
+varustautuivat neuvottomina tuohon nyt jo varmaankin torjumattomaan
+skandaliin.
+
+Piotr Rozlucki istui pöytänsä ääressä pää käden varassa ja seurasi
+tapahtumaa välinpitämättömänä. Kun oli tullut hetkeksi täydellinen
+hiljaisuus ja nuori kopeilija Ivanenko oli aikeissa heittää mainitun
+punaisen ruusun vieraalle, sanoi Rozlucki, muuttamatta asentoaan ja
+vetämättä kättään pois päänsä alta, tyynesti, mutta pontevasti, niin
+että koko sali saattoi sen kuulla:
+
+— Hyvät herrat, tuo on alhaista.
+
+— Kuka puhuu? — huusi kapteeni Sorokin samalla kuin hän pani binokkelin
+silmilleen.
+
+— Upseeri, joka häpeää tovereitaan.
+
+— Suu kiinni! — huusi riidanhaluinen Ivanenko hyökäten tuoliltaan.
+
+Istuen yhä samassa asennossa pää käden varassa Rozlucki singahutti
+ikäänkuin heille kaikille korvapuustiksi sanan, joka on venäläisestä
+upseerista suunnaton loukkaus:
+
+— Svolotš! [Roskaväkeä!]
+
+Kuin räjähdys sai tämä sana kaikki ponnahtamaan paikoiltaan. Kaatuvien
+tuohen jyrinä, lasien helinä, murskaantuvien maljakkojen kilinä,
+kiroukset, naisten kimeät huudot ja huotrasta vedettyjen sapelien
+metallinen suihke... Rozlucki tuskin ehti vetää esiin oman sapelinsa.
+Kaikki hyökkäsivät paljastetuin miekoin hänen kimppuunsa. Hän sysäsi
+katetun pöydän jalallaan heidän ja itsensä väliin, syöksähti salin
+nurkkaan ja asettui siellä salamannopeasti taisteluasentoon. Hän iski
+koko voimallaan sapeleihin, jotka olivat häntä lähinnä. Eräs sapeleista
+lensi hänen lyönnistään päiden yli ja murskasi vastakkaisella seinällä
+olevan peilin. Kiristäen hampaitaan tappeli tykistöupseeri koko
+joukkion kanssa. Hänen iskunsa satelivat päihin, niskoihin, käsiin,
+suoraan sapelien väliin tai sapeleihin. Verta räiskähti. Hän huusi:
+
+— Tulkaa koko joukko, yksi kerrassaan.
+
+Silmittömässä raivossaan he eivät totelleet. He hyökkäsivät hänen
+kimppuunsa sankkana joukkona. Eturivissä seisovat iskivät hurjasti,
+toiset huitoivat toverien olkapäiden yli koettaen lyödä hänet
+palasiksi. Taistellessaan heitä kaikkia vastaan singahutti hän vielä
+kerran saman haukkumasanan vihollisilleen vasten kasvoja. Erinomainen
+miekkailija kun oli, toimitti hän yhden vastustajistaan maahan,
+sivautti toista rintaan, niin että tämä vaipui selin pöydälle,
+kolmannelta hän halkaisi käden. Nurkka suojasi hänen selkänsä.
+Häntä saatettiin ahdistaa vain edestäpäin. Hän pysyi paikallaan
+torjuen iskuja salamannopeasti ja hyökäten minkä ehti etumaisten
+kimppuun. Mutta pian hänen sapelinsa häilähti vastaiskusta, sotkeutui
+sapelisateessa ja horjahtaen iski tyhjää ilmaa.
+
+Äkkiä näki Piotr käsittämättömän sinipunervan värin silmissään.
+Särisevää kellonsoittoa kuului hänen päässään, ylhäällä avaruuksissa
+tärisevää jyminää... Veri virtasi yli hänen silmiensä, nenänsä ja
+suunsa. Hän alkoi niellä sitä vetäessään henkeä sisäänsä. Seinät
+näyttivät irtautuneen saumoistaan. Hän vaipui kädet levällään suoraan
+kasvoilleen maahan. Hän näki vahatun parkettilattian, jalkoja,
+kiiltonahkasaappaita, jotka jättivät astuessaan punaisia läiskiä
+lattialle — verta, joka pitkinä viiruina juoksi nopeasti lattian
+rakoihin.
+
+Vaistomaisesti koetti hän nousta ja kohotti epätoivoisena päänsä.
+Kuin sumuverhon läpi näki hän salin nurkassa pienen siviiliseurueen.
+Molemmat herrat olivat levittäneet kätensä ja suojelivat naisia rinta
+saliin päin kääntyneinä. Ruskeatukkainen nuori tyttö katseli Piotria
+kädet rinnalle koukistuneina, suu puoleksi avoinna, kauhun huuto
+huulille kangistuneena.
+
+Suullaan silvottuna maaten ja pahasti veren tahraamana hymyili Rozlucki
+hänelle iloisesti ja koetti saada sanotuksi puolaksi, että hän
+pyysi häneltä anteeksi, mitä oli tapahtunut. Rozlucki katsoi naisen
+sinisiä huulia, hänen liikkumattomia silmiään. Hänen puheensa muuttui
+sammaltavaksi. Synkkä, musta kansi, jossa oli kyhmyisiä uurteita,
+painoi häntä, sen reuna pusersi häntä ja tyrkkäsi hänet pohjattoman
+pimeän aaltoihin.
+
+
+
+
+KAHDESKYMMENES LUKU.
+
+
+Piotr ei kuollut sapeliniskuihin, hän ei menehtynyt omaan vereensä.
+Sotilassairaalassa, niissä hänen haavojaan hoidettiin, hän oli ankaran
+valvonnan alaisena. Häntä odotti oikeudenkäynti siitä, että hän oli
+aiheuttanut julkisella paikalla verisen kahakan. Sitäpaitsi vihasivat
+häntä kaikki jalkaväen upseerit, joita tovereihin kohdistettu häväistys
+oli loukannut. Tykistöläiset sitävastoin, jotka olivat hienostuneempia
+ja joilla oli korkeampi sivistys, myönsivät hänen tehneen oikein ja
+asettuivat solidarisiksi hänen kanssaan. He kävivät häntä katsomassa,
+valvoivat hänen luonaan öisin ja pitivät huolta siitä, ettei häneltä
+puuttunut mitään. He toivat hänelle kirjoja ja koettivat kaikin tavoin
+tehdä hänen elämänsä hupaisammaksi.
+
+Heti ensimmäisinä päivinä ja öinä, ollessaan vielä puoleksi
+tajuttomana, kysyi hän lakkaamatta kirjeitä.
+
+Mitään ei ollut tullut. Kasvot seinään päin kääntyneinä tuijotti hän
+tuntikausia samaan seinäpaperin täplään ja sai lopulta sanotuksi
+omituisen, käsittämättömiä sanoja sisältävän lauseen.
+
+Hän ei voinut nostaa siteiden puristamaa päätään, joka oli raskas kuin
+hartioille asetettu alasin. Kipu ei hellittänyt hetkeksikään, haavoja
+kirveli ja poltti kuin ne olisivat olleet tulessa. Toisissa paikoin
+pakotti ärtyisä, pistävä turvotus, ja koko ruumis hehkui kuumeessa.
+
+Tylsässä horrostilassa, korvien humistessa ja käsien tuntuessa
+jättiläismäisiltä ja raskailta kuin myllynkivet, vaivasi häntä alati
+uudistuva, ahdistava painajainen. Hän kulki aina oudoilla kentillä
+jonkun kanssa, jonka kasvoja hän ei mitenkään voinut nähdä. Tämä
+seuralainen lyöttäytyi häneen, he riensivät yhdessä eteenpäin, mutta
+toinen oli aina puolisen askelta edellä ja vältti vastata hänen
+uteleviin sanoihinsa.
+
+Piotr tahtoi päästä selville seuralaisestaan, nähdä totuuden, tietää,
+mikä sisäinen voima toisessa asusti, mikä ajatus hallitsi hänen
+järkeään, millainen hänen tahtonsa oli, mistä tunneyhteydestä nousi
+hänen päätöksensä. Hän pyysi ja rukoili seuralaistaan, lankesi hänen
+jalkoihinsa — turhaan. Mustan varjon tavoin tämä kiiti eteenpäin, yhä
+eteenpäin... Niin menivät päivät ja yöt ahdistavassa tuskassa.
+
+Näihin aikoihin tuli vanha kenraali Rozlucki sairasta
+katsomaan. Hän tahtoi epäilemättä sotilaspukunsa avulla pelastaa
+seikkailijasukulaisensa ja oli senvuoksi täydessä kenraalin
+univormussa. Piotr sattui juuri nukkumaan, kun hän tuli sairaalaan.
+Vanha herra odotti kärsivällisesti hänen heräämistään. Mutta kun sairas
+äkkiä heräsi unesta, syntyi omituinen ja kiusallinen kohtaus. Piotr
+katsoi näkevällä, sitomattomalla silmällään kauan isänsä setää ja veti
+peitteen terveellä kädellään ylemmäs kasvoilleen. Sitten hän kaikkien
+hämmästykseksi kohosi omin voimin istumaan, viittasi vanhusta luokseen
+ja sai ilmaistuksi, että tämä panisi korvansa lähelle hänen suutaan.
+Tässä asennossa hän supisi kauan jotain puolaksi vanhuksen korvaan.
+Kuuntelevan vanhan kenraalin kasvot tulivat ensin kalpeiksi, sitten
+tulipunaisiksi, sinisiksi ja lopuksi miltei mustiksi. Äkkiä vanhus
+sysäsi sairaan selälleen vuoteeseen, nousi paikaltaan, kohensi pukuaan,
+suoristi olkalaput ja lähti huoneesta katsomatta enää taakseen. Koko
+hänen ruumiinsa vapisi, kun hän pani päällystakin ylleen, ja astuessaan
+alas portaita hän mutisi jotain epäselvää. Arveltiin sairaan kuumeessa
+sanoneen sukulaiselleen jotain hyvin epämiellyttävää ja närkästyttäneen
+häntä syvästi.
+
+Vasta monen viikon kuluttua annettiin Piotrille pakka Tatjanan
+kirjeitä, jotka olivat viipyneet kauan matkalla ja sitten, kun Piotr
+oli seikkailunsa vuoksi joutunut sairaalaan, olleet monenlaisten
+vaiheiden alaisina ennenkuin saapuivat sairaalaan Piotrin käsiin. Ne
+oli palautettu Tatjanalle Atlantin rannikolle ja sieltä ne oli taas
+osoitettu määräpaikkaansa. Tatjana, joka matkusteli isänsä kanssa, ei
+näin ollen saanut pitkään aikaan Piotrilta mitään tietoja.
+
+Kun Piotr luki näitä kirjeitä, jotka kävivät yhä alakuloisemmiksi ja
+levottomammiksi ja joista huokui loukattu ylpeys, pelko ja turtunut
+tuska, itki hän katkerasti. Hän ei tiennyt missä Tatjana oli, ei
+voinut itse hänelle kirjoittaa — ja mitäpä hän olisikaan hänelle
+sanonut? Hän kätki pieluksensa alle kirjeet, jotka oli kirjoitettu mitä
+ristiriitaisimmissa mielialoissa, painoi niitä öisin huulilleen — ja
+oli vaiti.
+
+Kun hän vähitellen alkoi toipua ja pahin haava, joka kulki yli
+otsan, silmäkulman ja posken, alkoi parantua, kun takaraivon saamien
+vammojen aiheuttama päänsärky helpotti eikä käsi enää ollut niin
+jäykkä, kävi hänen luonaan usein eräs Andrei Jevgenjevitš Rošov (eli
+»André Rochoff», kuten seisoi käyntikorteissa, joita tappelun jälkeen
+kuluneena aikana oli kertynyt sairaalaan suuri määrä). Se oli nuori
+tuomarikandidaatti, Pietarista äskettäin tullut komea, elegantti
+juristi, jolla oli suosituskirjeitä korkeissa asemissa olevilta
+henkilöiltä.
+
+Rošov kävi usein kenraali Polenovin kodissa ja liehitteli ilmeisesti
+Tatjanaa, johon hän oli rakastunut. Kenraali piti hänestä hyvin paljon.
+Rošov oli saman hengen miehiä kuin hänkin, tarmokas ja eteenpäin
+pyrkivä. Hän oli toistaiseksi vain asianajajana täällä _in partibus
+infidelium_, mutta hän odotti hetkeään. Sitä paitsi oli Rošov aika
+komea mies, kaupungin parhaiten pukeutuvia nuoria miehiä, joka tiesi
+kaikki asiat, muisti kaikki, antoi aina tarvittaessa parhaan neuvon
+tahtomatta siitä mitään korvausta. Piotrin onni oli niin ilmeinen,
+ettei se voinut jäädä Rošovilta huomaamatta. Kaikki tiesivät kauniin
+juristin kärsivän helvetintuskia. Hän, muuten tasapainoinen, järkevä,
+rauhallinen, määrätietoinen luonne, osoitti peittelemätöntä epätoivoa
+nähdessään Tatjanan ja Piotrin yhdessä, kalpeni ja vaikeni, tuli
+alakuloiseksi ja menetti henkisen tasapainonsa, vieläpä itkikin muiden
+nähden. Kuitenkaan ei häntä ollut syrjäytetty niin ratkaisevasti
+kuin hän itse kuvitteli. Tatjana oli ennen Piotrin tuloa ollut koko
+lailla ihastunut kauniiseen juristiin. Pariisissa oli Tatjana kerran
+tunnustanut, että tuo »André» oli miellyttänyt häntä paljonkin, mutta
+hänen luontainen vastustushalunsa oli estänyt häntä sitä Rošoville
+näyttämästä. Hän oli päinvastoin tehnyt kaikkensa riistääkseen
+Rošovilta pienimmätkin kuvitelmat. Jollei Piotr olisi ilmestynyt
+näköpiiriin, olisi hän ehkä toden teolla rakastunut Rošoviin.
+
+Piotr suorastaan hämmästyi, kun tuo hieno juristi tuli ensi kertaa
+häntä katsomaan sairaalaan. Hän ei ollut odottanut Rošovia eikä voinut
+edellyttää mitään osanottoa siltä taholta. Kylmin katsein tuijotti
+potilas vieraansa huolellisesti jakaukselle kammattuun mustaan tukkaan,
+joka oli sileä ja silkinkiiltävä, hänen kaunismuotoiseen otsaansa,
+suoraan nenäänsä, lyhyiden viiksien varjostamiin huuliin, valkeaan
+ihoon ja hänen solakkaan vartaloonsa. Rošov oli kuten aina aistikkaasti
+puettu. Kädessä hänellä oli kukkia, jotka hän huomaamatta laski
+peitteelle. Piotr oli synkän vaitelias ja katseli kukkia kipein sydämin.
+
+Kun Rošov alkoi puhua miellyttävällä, tasaisella, luottamusta
+herättävällä äänellään, kuunteli Piotr häntä vaiti ja antoi
+ruumiillisen tilansa käydä vaitiolon syystä. Monin perinpohjaisin
+lausein kertoi Rošov upseerille, että kaupungin koko venäläinen
+hienosto oli Piotrin puolella ja tuomitsi jalkaväen upseerien
+häpeällisen — juuri niin, »häpeällisen» — käytöksen ravintolassa, että
+koko tämä venäläinen hienosto ei saattanut löytää kyllin voimakkaita
+sanoja ilmaisemaan osanottoa kaunista nuorta naista kohtaan, jonka
+kimppuun oli niin röyhkeällä tavalla käyty ja joka oli onneksi tavannut
+puolustajan ja kostajan. Rošov vihjaili hienosti siihen, että hän
+tietää tapahtuman sankarittaren nimen ja missä hän asuu, hän puhui
+hänestä yhä uudestaan ja uudestaan, palasi aina tähän aiheeseen, ylisti
+nuoren puolattaren kauneutta, kirosi vielä kerran jalkaväen upseerien
+raakuutta, ei ainoastaan gentlemannina, ei ainoastaan venäläisenä tässä
+maassa, jossa lippua oli kannettava korkealla j.n.e., vaan myöskin
+juristina, joka tämän surun laakson viheliäisyydessä aina vain piti
+silmällä oikeutta ja ennen kaikkea vain oikeutta.
+
+Piotr pysyi välinpitämättömänä ja oli vaiti.
+
+Kun juristi tahtoi jälleen aloittaa laajasanaiset selittelynsä
+ikäänkuin huomaamatta kuljettaakseen valmista päämäärää kohti,
+keskeytti sairas hänen esitelmänsä äkkiä yksinkertaisella kysymyksellä:
+
+— Oletteko jo kirjoittanut Tatjana Ivanovnalle kaikesta tästä?
+
+Rošov joutui hämilleen.
+
+— Mistä sitten?
+
+— Että minä olen tapellut puolustaakseni nuorta naista.
+
+— Kun tiedän kenraali Polenovin kiintymyksen teihin, — puhui Rošov
+harvakseen ja juhlallisesti, — ja kun sitä paitsi tunnen teidän
+ystävyytenne Tatjana Ivanovnaan ja kun otin huomioon, ettette te
+voinut itse hetipaikalla kirjoittaa, olen minä tosiaankin kiiruhtanut
+rauhoittamaan kenraalia ja hänen tytärtään, jotka olisivat voineet
+muulta taholta saada kuulla tapahtumasta, sekä selittämään heille, että
+koko asia on oikeastaan joutavanpäiväinen.
+
+— Missä on sitten kenraali Polenov nyt?
+
+— Rapallossa, lähellä Genovaa.
+
+— Tyttärensä kanssa?
+
+— Niin.
+
+— Minä kiitän teitä, sanoi Piotr jäykästi.
+
+— Olen katsonut sen velvollisuudekseni talon ystävänä.
+
+— Te olette toiminut tosi ystävän tavoin.
+
+— Tahdoin myös rauhoittaa Tatjana Ivanovnaa.
+
+— Yksityiskohtaisella kuvauksella kauniista puolattaresta?
+
+— Mitä? Onko Tatjana Ivanovna kirjoittanut teille jotain sellaista?
+
+— Ei.
+
+— Niinkö? Olen siitä hyvin iloinen.
+
+— Miksi niin?
+
+— Kirjeisiin saattaa helposti pujahtaa epätarkkuutta,
+epätäsmällisyyttä, kun taas personallinen selvittely aina takaa
+paremmin asian oikean laidan säilymisen.
+
+— Te tiedätte sen juristina paremmin ja tarkemmin kuin minä.
+
+— Sallisitteko, että matkustan Varsovaan kenraalia ja hänen tytärtään
+vastaan rauhoittamaan heitä ja estämään heitä kuulemasta ikäviä
+juoruja, jotka eivät ole vältettävissä?
+
+— Luonnollisesti. Jos suostumukseni voi millään tavoin vaikuttaa teidän
+päätökseenne.
+
+— Piotr Ivanovitš, uskokaa minua, teen tämän yksinomaan ystävyydestä
+teihin ja Tatjana Ivanovnaan.
+
+— En epäile sitä hetkeäkään.
+
+Keskustelu pysähtyi. Sen johtolanka katkesi, kun Rošov alkoi puhua
+matkastaan Varsovaan. Vieras jäi vielä hetkeksi, tiedusteli perinpohjin
+Piotrin terveydentilaa voidakseen antaa siitä tarkan kuvan Varsovassa
+ja puheltuaan vielä hetken rakastettavasti jos jostakin sanoi
+potilaalle jäähyväiset.
+
+Piotr oli koko ajan seurannut hänen mielenkiintoisia kasvojaan ja hänen
+vilkkaita, miellyttäviä eleitään, jotka todistivat sisäistä terveyttä.
+Kun Rošov oli mennyt, veti hän peitteen kasvoilleen kuin olisi tahtonut
+nukkua ja alkoi epätoivosta hiljaa nyyhkyttää.
+
+
+
+
+KAHDESKYMMENES ENSIMMÄINEN LUKU.
+
+
+Eräänä päivänä noin pari viikkoa Rošovin käynnin jälkeen ilmoitti
+päivystäjäupseeri Piotrille parin naisen pyytävän päästä hänen
+luokseen. Potilas istui vuoteellaan eikä aluksi antanut myöntämisen
+eikä epäämisenkään merkkiä. Hän tuijotti oveen. Samalla se työntyi
+auki ja Tatjana hiipi sisään varpaisillaan, hame kahisten. Hänen
+jälessään tuli Mathilde ja jonkun askeleen päässä Rošov. Piotr
+kohotti Tatjanaan silmänsä, oikeastaan vain toisen. Tatjana oli
+harvinaisen kaunis, hänellä oli päässään muodikas hattu ja yllään
+pariisilainen päällysviitta, joka oli uusinta kuosia, sininen ja
+tuoksuva. Hänen kotkansilmänsä iskeytyivät Piotriin rajusti kuin
+petolinnun katse. Hänen suunsa oli puoleksi avoin, kuin olisi hän ollut
+huudahtamaisillaan. Hänen kasvonsa kalpenivat vähitellen. Piotrin tukka
+oli ajettu, samoin viikset, ja hänen poskensa olivat laastarilappujen
+peitossa. Hän muistutti siteissään ilveilijää, joka silmäpuolena
+katselee synkästi kääreistään.
+
+Tatjana istuutui tuolille ojentamatta Piotrille edes kättä. Hän
+lyyhistyi voimattomasti kokoon ja katseli voimattomana Piotria
+saattamatta irroittaa hänestä katsettaan. Kukkavihko oli pudonnut
+hänen käsistään lattialle. Rošov nosti sen maasta ja laski huomaamatta
+sairaan peitteelle. Äkkiä Tatjana puhkesi hillittömään, miltei
+mielipuoliseen nauruun. Hän koetti pidättää sopimatonta nauruaan ja
+puri kaikin voimin huuliaan. Hän koetti peittää kasvonsa käsillään,
+mutta äänekäs nauru sai hänet uudestaan valtaansa. Mathilde seurasi
+hänen esimerkkiänsä. Rošov koetti pysyä nauramatta. Hän pyöritti
+silmiään ja hieroi otsaansa, mutta ei hänkään voinut pysyä vakavana.
+
+— Millaiseksi olette itsenne tehnyt! — huudahti Tatjana tirskuen. —
+Katso, Mathilde, tässä on Piotr Ivanytš!
+
+— Niin todellakin, monsieur Pierre-raukka.
+
+— Ja te sanoitte, — virkkoi Tatjana suuttuneena Rošoville, — että
+ne olivat vain vähäpätöisiä naarmuja. Hänethän on silvottu, hakattu
+palasiksi.
+
+— Olin ja olen yhä vieläkin vakuutettu, — sanoi Rošov, — ettei tule
+jäämään mitään jälkiä. Tällaiset terävien sapelien tekemät haavat
+paranevat ihmeellisesti. Muutaman viikon kuluttua ovat arvet Piotr
+Ivanytšin kasvoissa miltei näkymättömiä ja ne vain kaunistavat häntä
+meidän silmissämme.
+
+— Se ei voi olla totta! — huudahti Tatjana. Hänen naurunsa väräjöi
+äkkiä nyyhkytystä.
+
+— Saatte olla vakuutettu... — sanoi Rošov.
+
+— Näyttäkää toista silmäänne! — huusi Tatjana Piotrille. — Se on
+varmaankin puhki!
+
+— Ei se ole puhki, mutta toistaiseksi on epätietoista ... — virkkoi
+sairas rauhallisesti.
+
+— Sapelilla lyöty vai pistetty? Millä lailla?
+
+— Sain terävän sapeliniskun, joka ulottuu keskeltä otsaa toisen
+silmäkulman, poskipään ja koko posken yli alaleukaan asti. Luut
+murskaantuivat. Säilyykö silmä, en tiedä. Parhaimmassa tapauksessa
+tulen katsomaan sillä kieroon. Milloin palasitte?
+
+— Eilen — vastasi Tatjana ja katseli Piotria leppymättömästi. Hän
+istuutui syvemmälle tuoliinsa ja pureskeli kärsimättömästi huuliaan.
+Piotr tiesi, että tämä merkitsi yltyvää intohimoa. Tatjanan silmiin
+kihosi kyyneleitä, joita hän koetti pidättää. Hän veti hansikkaat
+käsistään eikä huomannut, että ne putosivat maahan. Piotr näki, miten
+hänen ihastuttavat, valkeat kätensä vapisivat ja miten ne olisivat
+mielellään kietoutuneet hänen kaulaansa. Piotr tunsi, miten Tatjanan
+polvet puristuivat yhteen haluten polvistua vuoteen ääreen. Hänen
+huuliaan vääristi yhä enemmän vavahteleva sisäinen tuska, joka puhkesi
+esiin nauruna. Piotr tunsi sydämellään Tanian sydämen läheisyyden.
+Kuinka kuvaamaton rakkaus sykkikään hänessä!
+
+Tatjana virkkoi kiihkeästi:
+
+— Onko se nuori »panna» jo käynyt teitä tervehtimässä, jonka vuoksi te
+ryhdyitte ritarilliseen taisteluun?
+
+— Ei, — vastasi Piotr.
+
+— Miten epäkiitollista!
+
+— En tunne häntä ollenkaan.
+
+— Minusta on yhdentekevää, tunnetteko toisenne vai ette.
+
+— En tunne häntä. Se on varma.
+
+— Sen sijaan minä tunnen hänet. Rošov on kertonut minulle, kuka hän on.
+Olen nähnyt hänet kerran tanssiaisissa täällä klubissa, missä oli sekä
+puolalaisia että venäläisiä. Puku oli aivan tavallinen, täkäläisen maun
+mukainen.
+
+— Mutta jotain viehättävää hänessä on, sitä ette voi kieltää, —
+sekaantui Rošov keskusteluun.
+
+— Oh, tässä henkilössä ei ole ainoastaan suloa, vaan myös paljon muita
+hyveitä, — sanoi Tatjana myrkyllisen ivallisesti.
+
+— Eihän kukaan häntä tunne, minkätähden puhumme hänestä niin paljon? —
+huokasi Piotr.
+
+— Ette suinkaan usko, että alennun olemaan mustasukkainen tuolle
+tuntemattomalle kaunottarelle? Pyydän, ettette loukkaa minua
+sellaisilla arveluilla... — huudahti Tatjana.
+
+— Tunnetteko hänet? — kysyi Rošov vilkkaasti.
+
+— Noissa tanssiaisissa meidät esitettiin. Tanssittiin. Eräässä vuorossa
+pyysin häneltä viuhkaa, kun en muistanut minne edellisen valssin
+aikana olin pannut omani. Hän katsoi minua sellaisin silmin kuin hän
+olisi vähintäänkin ollut kuningatar Maria Leszczyńska ja antoi minulle
+viuhkan hetken kuluttua, mutta sellaisella tavalla, ettei mieleni
+tehnyt siihen koskeakaan.
+
+Viisaana ja neuvokkaana kuten aina mademoiselle Mathilde ryhtyi Rošovin
+kanssa vilkkaaseen keskusteluun. Kertoakseen kauniille juristille
+jotain erittäin mielenkiintoista, joka oli juolahtanut hänen mieleensä,
+vei hän hänet salin toiseen päähän. Sitten hänessä heräsi odottamatta
+mielenkiinto sairaalan sisustukseen ja hän viittasi Rošovia tulemaan
+viereiseen käytävään.
+
+Tatjana katsoi ympärilleen. Hän näytti odottavan, että Piotr tekisi
+jotain, liikuttaisi kättään, voidakseen peittää sen suudelmilla. Mutta
+sairaan molemmat kädet pysyivät raskaina ja liikkumattomina peitteellä.
+Hän ei siirtänyt katsettaan siitä kohdasta, mihin se oli jäänyt.
+Kyyneleitä virtasi hänen silmistään kuin verta haavasta. Tuskaisa hymy
+väikkyi hänen huulillaan. Tatjana vavahti huomatessaan tämän hymyn. Hän
+tunsi sen. Koko hänen ruumiinsa värisi epätoivosta.
+
+Mutta sitten kuohahti hänessä taas suuttumus. Hän olisi ollut valmis
+heittäytymään Piotrin syliin ja repimään siteet hänen kasvoiltaan,
+mutta seuraavana hetkenä alkoikin katseellaan voimattomasti rukoilla,
+että Piotr ensin ojentaisi hänelle kätensä. Kun Piotr ei ojentanut
+kättään, nöyrtyi hän ja laski viehättävän, rakastavan kätensä Piotrin
+kylmille sormille. Ne vavahtivat ja Piotrin kasvoilla, joista toinen
+puoli oli vapaana siteestä, kävi hymy vielä kärsivämmäksi.
+
+Tatjana tarrautui kiinni Piotrin käteen ja pudisti sitä kaikin voimin:
+
+— Sinä! — kuiskasi hän Piotrille raivoisasti.
+
+Piotr nosti verkalleen päänsä, joka oli raskas kuin alasin, ja sanoi
+kuvaamattoman tuskan vallassa:
+
+— Rošov on sinun kanssasi.
+
+— Ja sinä olet tapellut hänen puolestaan.
+
+— Rošov on sinun kanssasi.
+
+— Piotruš... — kuiskasi Tatjana kuolonkalpeana, koko ruumis vavisten.
+Sanat tulivat hyväillen suoraan sydämestä, katseessa loisti vilpitön
+hellyys.
+
+— Rošov... — sanoi Piotr säälimättömäsi pudistaen päätään.
+
+— Mitä sinä olet tehnyt minulle! Mitä olet täällä tehnyt! Miksi sinä
+ryhdyit sellaiseen? Miksi sekaannuit siihen? Sinä olet surmannut meidät
+molemmat.
+
+— Vain itseni.
+
+— Isä ei tahdo enää nähdä sinua.
+
+— Minä ihmettelen, että sinä tahdoit vielä nähdä minua.
+
+Tatjana purskahti loukkaantuneen lapsen avuttomaan, äänekkääseen
+itkuun. Mathilde kiiruhti hänen luokseen, hänen perästään Rošov, joka
+juoksi sinne tänne levottomana, syvää osanottoa tuntien.
+
+Tatjana poistui huoneesta edes katsomatta enää Piotriin. Häntä
+seurasivat Mathilde ja Rošov.
+
+
+
+
+KAHDESKYMMENES TOINEN LUKU.
+
+
+Suunnilleen viikkoa myöhemmin ilmoitti päivystävä upseeri potilaalle,
+että kohta tulisi olemaan sairaalan tarkastus ja että komentava
+kenraali saapuisi personallisesti tilaisuuteen. Ja tosiaankin astui
+kenraali Polenov-Tšernovratski pian sairaalan saliin. Hän kulki
+suorana, tuimana ja niin jäykkänä kuin olisi niellyt sapelin, jota
+hän kuolevien peloitukseksi kantoi sivullaan. Hän oli pukeutunut
+paradiunivormuun, jossa kimmelsivät kunniamerkit, nauhat ja olkavyöt.
+Tuima ilme ei väistynyt hänen otsaltaan, kun hän oli astunut huoneen
+kynnyksen yli. Piotrista tuntui, ettei kenraali halunnut nähdä häntä
+eikä tervehtisi häntä, mutta hän tyytyi tähän kohtaloonsa. Hän istui
+vuoteessaan pää sidottuna ja odotti asiain kulkua.
+
+Kenraali loi julmia katseita kaikkiin nurkkiin tähystellen sitä
+ja tätä, kuten tarkastajan onkin tehtävä, mutta hetken kuluttua
+kääntyivät hänen vihaiset, uhkaavat kasvonsa suoraan Piotriin. Hän
+antoi seurueelleen merkin, että hän tahtoi jäädä yksin. Kun lääkärit,
+hoitajattaret, välskärit, päivystävät upseerit ja kaikki muutkin
+olivat poistuneet salista, istuutui kenraali tuolille ja katsahti
+pari kertaa Piotriin kiukkuisesti — kenties karkoittaakseen siten
+hämilläänolonsa siitä, miten päästä keskustelun alkuun. Vihdoin hän
+sanoi häikäilemättömästi ja masentavan ylhäisesti:
+
+— Tiedättekö, että te olette joutunut syytteeseen?
+
+— Minä tiedän, herra kenraali.
+
+— Tiedättekö, että teitä voi odottaa arvoalennus sen inhottavan jutun
+vuoksi, joka nyt kuuluu ansioluetteloonne.
+
+— Minä tiedän sen, herra kenraali.
+
+— Olisivatko... niin... olisiko teidän alempi ja ylempi esimiehistönne,
+minä, teidän päällikkönne, teidän toverinne, koko venäläinen yleisö
+tässä maassa, koko armeija, Venäjän lippu... voineet odottaa teiltä
+sellaista tekoa!... Mitä?
+
+— Minä en ymmärrä, mistä on kysymys, herra kenraali.
+
+— Mitä? Te ette ymmärrä? Minä neuvon teitä mieluummin olemaan vaiti,
+kun teidän päällikkönne puhuu ystävällisesti teidän kanssanne. Mitä?
+Mitä tämä taas on? Olkaa vaiti! Minun suopeuteni on tehnyt teidät
+julkeaksi. Mutta minun suopeuteni on lopussa! Kenties te olette
+luullut, että minä painan tämän jutun villasella, ja pitänyt sen vuoksi
+sopivana hurjistella, panna täällä toimeen skandaleja ja tehdä mitä
+päähänne pälkähtää. Te laskitte kenties selviävänne siitä rankaisutta.
+Kuulkaa siis...
+
+Piotr hymyili ivallisesti.
+
+— Te nauratte, kun kenraali puhuu!
+
+— Minä en naura, herra kenraali.
+
+— Te nauratte! Hitto vieköön!...
+
+— Minä olen sairas, herra kenraali.
+
+— Te olette sairas, mutta te olette samalla syytetty!
+
+— Oikeus ratkaisee minun syyllisyyteni.
+
+— Oikeus!...
+
+Kenraali kadotti oikean langan eikä nyt enää ollenkaan tiennyt, millä
+todistuskappaleilla hän saisi tuon itsepäisen uhmailijan murskatuksi.
+Viittaus oikeudenkäyntiin oli katkaissut keskustelun. Kenraali tunsi
+kiivastuneensa tarpeettomasti, ja, mikä oli pahempi, loukanneensa hyvää
+sävyä. Hän puhkui kauan, oikaisi sapelia ja vääntelehti tuolillaan.
+Viimein hän sanoi raivoissaan:
+
+— No hyvä — oikeus! Siis sotaoikeus, ja sillä hyvä. Se saattaa kyllä
+teidät järkiinne.
+
+— Minä odotan tyynesti tuomiota.
+
+— »Tyynesti». Sankari!
+
+— Sankari tahi ei, joka tapauksessa säädyllinen ja hyvinkasvatettu mies.
+
+— Senkin sankari! Pää silvottu, ajetaan rykmentistä, arvoalennus!
+
+— Herra kenraali, jos te olisitte ollut minun sijassani, alemman
+upseerin asemassa, jossa ei ole mitään muuta valittavana, olisitte te
+toiminut aivan niinkuin minä.
+
+— Mitä ihmettä! Mitä minä kuulen! Mitä te sanotte?
+
+— Mitä minä sanon? Etten voi olettaa mitään muuta. Olisitteko te
+suvainnut, herra kenraali, että teidän läsnäollessanne julkisella
+paikalla joukko puoleksi juopuneita upseereja rupeaa mitä raaimmalla
+tavalla ahdistamaan rauhallisia, säädyllisiä siviilihenkilöitä?
+
+— Kauniita neitosia...
+
+— Aivan niin, kauniita neitosia, jotka söivät rauhallisten henkilöiden
+seurassa.
+
+— Kaiken lisäksi puolalaisia!
+
+— Kaiken lisäksi puolalaisia! — toisti Piotr painokkaasti.
+
+— Sehän juuri on merkillisintä koko asiassa!
+
+— Juuri niin, se on merkillisintä. Venäläisten upseerien on siis
+lupa käyttäytyä niinkuin nämä käyttäytyivät, koska asianomaiset ovat
+puolalaisia?
+
+— Te unohdatte kenen kanssa puhutte!
+
+— En, herra kenraali. Minä kysyn teidän mielipidettänne.
+
+— Mielipidettä! Te tunnette minun mielipiteeni. Te tiedätte, että
+puolalaisia minä... hm... Kuinka julkeatte olettaa sellaista minusta!
+Te tiedätte aivan hyvin! Mutta te olette herjannut tovereitanne, te
+olette häväissyt heitä uskomattomalla tavalla. Te lausuitte vasten
+kasvoja sanan...
+
+— Saman sanan toistan vielä oikeudessa. En peruuta sitä oikeudessa
+enkä missään muuallakaan. En missään enkä koskaan. Ovatko nuo toiset
+mitenkään tahtoneet hyvittää käytöstään asianomaisia naisia ja miehiä
+kohtaan? Eivät. Jokaisen upseerin velvollisuus olisi ollut tehdä samoin
+kuin minä tein. He syöksyivät laumana kimppuuni ja hakkasivat minut
+tällaiseksi. Siksi en milloinkaan peruuta tätä sanaani!
+
+Kenraali ei tietänyt, mitä hänen tulisi sanoa. Hän oli ankaran
+näköinen, siveli viiksiään ja korjaili sapelia paikoilleen.
+
+— Piotr Ivanytš, — sanoi hän muuttuneella äänellä. — Rauhoittukaa.
+Ymmärrän... kunnian vaatimus — ja niin edespäin ... Nyt on kysymyksessä
+asian hiljainen hautaaminen. Käsitättekö, Piotr Ivanytš?
+
+— En, sitä en käsitä. Jos tulen terveeksi, joudun oikeuteen. Jos kuolen
+haavoihini, en joudu oikeuteen. Siinä kaikki.
+
+— Lopeta, kuule, lopeta! On käynyt niin, että yleinen mielipide
+kallistuu puolellesi. Jalkaväen upseeritkin jakautuvat jo kahteen
+puolueeseen. Pienempi on sinun puolellasi, toinen, joka on luvultaan
+hyvin suuri, tuomitsee sinut. On siis tärkeätä, että suurempi puolue
+pienenee ja pienempi kasvaa. Sinun täytyy tehdä jonkinlainen myönnytys,
+pyytää anteeksi, peruuttaa sanasi. Silloin asia siirtyy toiselle
+tasolle, siitä tehdään kunnia-asia. Ymmärrätkö? Kunnia-asia...
+
+— En peruuta sitä sanaa milloinkaan, herra kenraali. Olen valmis
+taistelemaan jokaisen kanssa, jos sikseen tulee. Tulkoon vaikka koko
+jalkaväkirykmentti!
+
+— No, no, no, no! Sankari!
+
+Piotrin pää vaipui, ja hän oli kauan vaiti. Sitten hän nosti katseensa
+ja sanoi lyhyesti:
+
+— Herra kenraali, te heitätte jo kolmannen kerran halveksivasti minulle
+vasten kasvoja tuon sanan. Olkoon siis niin, olen sankari!
+
+— Byronilainenko vai jokin muu?
+
+— Jokin muu... — sanoi Piotr katsoen kenraalia syvälle silmiin.
+
+Kenraali teki päättäväisenä käskevän kädenliikkeen, ikäänkuin hän olisi
+tahtonut syöstä Piotrin mamertiniseen luolaan, mutta hillitsi kuitenkin
+itsensä. Saattoi huomata, että hänellä oli vielä jotain sanottavaa. Hän
+kulki huoneessa edestakaisin ja kysyi harkitsevasti:
+
+— Mitenkä on haavojen laita?
+
+— Ne paranevat.
+
+— Mutta lääkäri on sanonut minulle, ettet voi vielä piankaan nousta. Et
+vielä kohtakaan.
+
+— Jos täytyy maata, niin mitäs muuta...
+
+— Niinpä niin, mutta... tahtoisitko... hm...
+
+— Mitä tarkoitatte, herra kenraali?
+
+— Etkö... tahtoisi... hm, Piotr Ivanytš, mieluummin maata minun
+kodissani? kysyi kenraali ankaran näköisenä, ikäänkuin ohimennen. Mutta
+Piotr arvasi, että Tatjana oli lähettäneet isänsä tässä asiassa.
+
+— Kiitän...
+
+— Ei mitään kiittämistä... Tiedäthän, hyvä mies, että... niin että...
+
+— En sitä epäile. Tiedän varsin hyvin, herra kenraali, miten hyvä
+te olette minulle, mutta minun täytyy jäädä tänne sairaalaan. Jos
+käyttäisin hyväkseni ystävällistä kutsuanne, silloin olisi koko
+jalkaväkirykmentin upseereilla oikeus sanoa minulle, että olen
+suosiossa.
+
+— Mitä minä jalkaväkirykmentin upseereista!
+
+— Jos tästä tulee oikeusjuttu, epäiltäisiin tuomiota. Ihmiset olisivat
+oikeutettuja väittämään, että teidän suosionne, herra kenraali, on
+lieventänyt tuomiotani.
+
+— Mitä näillä asioilla on tekemistä keskenään?
+
+— Pyydän saada jäädä tänne, — sanoi Piotr vilpittömästi.
+
+— Tiedät varsin hyvin, — jatkoi kenraali, — kuinka ankara, kuinka
+kauhistuttava isku tämä on ollut Tatjanalle. Lapsi itkee yöt päivät.
+Mademoiselle Mathilde kertoi minulle, ettei hän syö eikä juo mitään,
+makaa vain sohvalla ja itkee. Hän antaa ylen jotain sapensekaista, —
+jatkoi hän aivan avuttomana.
+
+— Niin, tunnen olevani syyllinen, — sanoi Piotr heltymättä.
+
+— Hän ei voi edes käydä täällä sinua katsomassa, sillä miltä se
+näyttäisi? Kotona hän voisi hoitaa sinua mademoiselle Mathilden kanssa
+ja sinä paranisit pian.
+
+Kenraali oli aivan sulanut. Koko sotilaallinen ankaruus oli haihtunut
+ja piileskeli korkeintaan jäykkien housujen punaisissa nauhoissa,
+korkeassa kauluksessa ja arvovaltaisessa sapelissa. Hän istui siinä
+kumarana, miltei kuin anomuksentekijä, hyväntahtoisesti hymyillen ja
+Piotriin melkein yhtä rakastuneena kuin tytärkin.
+
+— Kaupunki olisi pelkkänä juorupesänä, jos minä muuttaisin täältä
+teidän kotiinne, herra kenraali.
+
+— Juuri niin, juuri niin... Ja nyt kaikki ihmiset puhuvat, että sinä
+olet rakastunut tuohon puolattareen ja tapellut hänen takiansa. Ota
+huomioon Tatjana! Sinä olet toisen takia antanut silpoa itsesi. Jos nyt
+siirtyisit meille, tekisit Tanian onnelliseksi, sillä se todistaisi,
+että tämä toinen oli pelkkä kunnia-asia, jolla ei ole mitään muuta
+merkitystä. Minä puhun aivan suoraan. Sinä tiedät itse, miten Tania...
+Sinä tiedät, mitä Pariisissa... Tania, miten herttainen tyttö, Piotr
+Ivanytš...
+
+Vanhan upseerin äänessä värisi harras, nöyrä pyyntö.
+
+Piotr tunsi, että hänen sielunsa punnitsi tänä hetkenä jotain ikäänkuin
+vaa'alla. Suurella tahdon voimalla hän pääsi sisäiseen tasapainoon. Hän
+sanoi:
+
+— Tania ymmärtää minut. Minun täytyy jäädä tänne.
+
+— Täytyy... — huokasi kenraali.
+
+— Täytyy!
+
+Ja Piotr nosti samalla sisäistä loistetta säteilevän katseensa
+vanhukseen ja siveli hyväillen hänen kättään.
+
+
+
+
+KAHDESKYMMENES KOLMAS LUKU.
+
+
+Kolmen päivän kuluttua Piotr muutti suunnitelmansa ja päätti siirtyä
+kenraali Polenovin taloon. Hänen sisäinen kamppailunsa sai hänet
+siihen. Sieluntilaansa vähitellen syventyessään hän tunsi, että jos
+hän kieltäytyisi siitä, mitä kenraali ehdotti hänelle, saisivat
+mustasukkaisuus ja kaipaus hänessä vallan. Hän päätti tarkoin
+harkita, mikä häntä saattoi odottaa, tutkia sisintään ja asettaa sen
+koetukselle. Hän oli kyllä selvillä siitä, että hän näin peräytyi
+siveellisesti, alentui ja väistyi ihanteen alttarin luota; mutta hänen
+täytyi tehdä näin karaistakseen tulessa sieluansa ja voidakseen muokata
+sen siihen muotoon, jonka se itse tahtoisi omaksua.
+
+Hän kirjoitti kenraalille kirjeen ja pyysi siinä lupaa saada siirtyä
+hänen kotiinsa. Samana päivänä iltapuoleen vietiin hänet sinne
+suljetuissa vaunuissa. Hän sai pienen huoneen toisessa kerroksessa,
+yhden niistä, joiden ikkunat olivat puutarhaan päin. Tämä huone oli
+talon toisessa siivessä, kaukana Piotrille niin kotoisaksi käyneestä
+Tatjanan huoneesta.
+
+Vuoteestaan hän näki puutarhaa reunustavien korkeiden puiden
+latvat, kaukaiset metsät ja kunnaat. Kun hänen haavansa jo olivat
+paranemaisillaan, saattoi hän nousta ja katsella tuntikausia
+etäisyyteen. Oli elokuun loppupuoli. Puutarhassa kypsyivät hedelmät.
+Kuumien säteiden paahtaessa kiemurtelevia lehtokujia alkoivat valtavan
+suuret, siihen saakka näkymättömissä olleet omenat ja keltaisten,
+riippuvien päärynöiden raskaat rykelmät paistaa lehväin alta. Ylhäältä
+ikkunasta näytti tämä puutarha hiljaiselta eristetyltä Herran
+pyhätöltä, ja sen hedelmien salaperäinen kypsyntä tuntui Piotrista
+päivä päivältä yhä voimakkaammalta henkiseltä elämykseltä. Kesän
+helle tuntui tarkoittavan yksinomaan tätä hedelmätarhaa. Se synnytti
+ja herätti eloon hedelmien määrittelemättömän tuoksun ja siroitteli
+värejä yksitoikkoiseen vehreyteen. Öisin hiipi kuu näihin kapeihin,
+salamyhkäisiin käytäviin. Muutamiin se loi tummimman varjon, mitä
+sydänyö saattaa synnyttää, toisiin se taas levitti lumoavaa loistetta,
+aivan kuin öisen rakkausunelman vertauskuvana. Viileä ilma ja raskaiden
+oksien alla väijyvä pimeys sulautuivat äänettömyyteen. Pyhäisen
+hiljaisina kuluivat tunnit mysterion täyttyessä pimeydessä.
+
+Huoneen katto oli matalalla, huonekalut hyvin yksinkertaisia, ikkuna
+pieni. Piotrille tuli tuontuostakin vankila mieleen. Hän istui usein
+myöhään yöhön ikkunan ääressä ja uneksi valveilla, ettei hän ollut
+ainoastaan ruumiillisesti ihmisten, tapausten ja kohtalon vankina,
+vaan myöskin oman itsensä kahleissa. Hän silmäili puutarhaan kuin
+mykän oraakkelin kasvoihin ja olisi mielellään tahtonut saada
+vastauksen, koittaisiko milloinkaan vapauden päivä. Hän tunsi,
+että hänen rinnassaan oli säikkymätön, peloton sydän, joka sykki
+hitaasti, tasaisesti ja terveesti, mutta oli vielä ääneti ja totteli
+vaitiolokäskyä.
+
+Englannin kuningas Rikhard, Leijonanmieleksi kutsuttu, tuli nyt
+kouluajan muistona alinomaa hänen mieleensä. Voittamaton ritari
+Leijonanmieli istuu ylivoiman kahleisiin kytkemänä synkässä Dürnsteinin
+linnassa. Hänen kansansa suuri myöhempi historia, jälkipolvien
+valtavat, uskomattomat teot maalla ja merellä uinuvat hänen
+rinnassaan, hänen tahdossaan, joka pakottaa häntä raivoisaan työhön ja
+leijonamaista voimaa käyttämään. Mutta ritari on yksin. Kaikki ovat
+hänet jättäneet, kaikki ovat pettäneet hänet. Kaukana odottavat häntä
+kuningaskunta, hänen luomansa, sotaratsu vuorien ja merien takana ja
+kultainen valtaistuin. Mutta hän ei ole kuitenkaan epätoivoinen eikä
+tuskaisa. Hänen sydämensä osaa olla kärsivällinen. Hän tietää, että
+vuorien ja laaksojen takaa lähestyy uskollinen ystävä, että muurien
+juurella hiipii kaukaisista maista tullut uskollinen trubaduuri Blondel
+de Nesle. Eräänä päivänä tulee Blondel laulamaan heidän yhdessä
+sepittämänsä provensalilaisen romanssin. Ja kun trubaduuri laulaa
+ensimmäisen säkeen, vastaa kahleissa oleva ritari hänelle toisella.
+Niin tuntevat he toisensa.
+
+Piotr tiesi, ettei hänellä ole maan päällä mitään Blondel de Nesleä.
+Hänen vankeutensa oli pahempi kuin vankeus Dürnsteinin linnassa,
+hänen kuningaskuntansa sata kertaa kauempana, hänen yksinäisyytensä
+tuhat kertaa kolkompi. Kuningaskunta oli hänellä yksinomaan
+sielussaan äärettömänä, rajattomana, monin verroin kauniimpana kuin
+Plantagenet-suvun maat.
+
+Katsoessaan joka päivä hiljaiseen puutarhaan ja kärsivällisesti
+seuratessaan hedelmien kypsyntää ja punaisten omenain ja keltaisten
+päärynäin värivivahdusten vaihtelua uneksi Piotr salaista untaan.
+Ehtymätön kärsivällisyys, hedelmän kärsivällisyys, joka ei pidä
+kypsyessään kiirettä, leijonanvoimainen kärsivällisyys kiteytyi hänen
+sieluunsa.
+
+
+
+
+KAHDESKYMMENES NELJÄS LUKU.
+
+
+Siirtymisellään kenraalin kotiin upseeriskandaalin jälkeen ja siinä
+terveydentilassa, jossa hän oli, Piotr osoitti suurta miehekkyyttä. Hän
+aavisti, miten loukkaantunut Tatjana olisi. Kun tämä saapui Piotrin
+luo, mikä tapahtui vain kenraalin tai mademoiselle Mathilden seurassa,
+tervehti hän Piotria ja erosi hänestä ääneti tai hiljainen, nyrpeä hymy
+huulilla. Hän katseli Piotria uhmaten tai tunkeilevan tarkkaavasti.
+Hän tunsi Piotrin mielettömän ihastuksen hänen fyysillistä kauneuttaan
+kohtaan ja osasi nyt asettaa sen koetukselle. Isänsä tai ranskattaren
+läsnäollessa hän aina istui niin, että hänen siro jalkansa ohuine
+sukkineen ja kiiltonahkakenkineen tuli näkyviin. Hän osasi salaa
+hivellä huulillaan potilaan kättä, kammata tukkansa tavalla, josta
+Piotr piti, tai kuulumattomasti, vain huulten liikkeellä sanoa sanoja,
+jotka muistuttivat kummallekin heidän rajuinta aistihuumaansa. Piotr
+kamppaili viettelystä vastaan. Hän asettui dialektiseen väittelyyn
+intohimonsa kanssa, koetti sitä vaimentaa, kesyttää, kukistaa, ottaa
+hengiltä. Hän analysoi Tatjanan kauneutta ja hänen sieluaan, paisutti
+mielikuvansa hänestä äärimmäisimpään selvyyteen, tutki ja mittasi hänen
+valtaansa hänen ylitseen ja vertasi tätä kauneutta ja sen herättämiä
+tunteita Tatjanan ajatusten sisäiseen tyhjyyteen, hänen ympäristön
+kehittämään turmeltuneisuuteensa, Tatjanan vihamielisyyteen hänen
+henkistä olemustaan kohtaan ja sen vierontaan. Alkoi raivoisa taistelu.
+Hän sulki silmänsä ollakseen näkemättä kaikkia niitä keinoja, joita
+hänen täytyi käyttää. Milloin rehelliset aseet eivät auttaneet, tarttui
+hän salakavalaan, julmaan aseeseen, jota hän ei tahtonut nähdä eikä
+mainita nimeltä. Hän ei koettanut saada itseensä ainoastaan jalopeuran
+sielua, vaan myöskin tiikerin luonnon. Hän vakuutti itselleen, että hän
+oli omistanut tämän tytön ruumiin ja sielun, saanut hänestä kylläkseen
+ja että hänen tenhonsa oikeastaan oli kadonnut. Mutta nämä keinot eivät
+sittenkään antaneet voitosta takeita. Tatjanan hiljaisten kyynelten
+jäljet tuhosivat hänen parhaimmat aseensa. Kun Tatjana pää pystyssä,
+kylmänä ja äänetönnä lähti huoneesta katsomatta häneen jäähyväisiksi,
+ikäänkuin alistuen hänen tahtoonsa, ja nyyhkytti lohduttomana ja
+epätoivoisena laskeutuessaan portaita allapäin — Piotr oli siitä varma,
+hän tunsi Tatjanan siksi hyvin — heittäytyi Piotr kiroten vuoteelleen
+ja sadatteli leijonanmieltään.
+
+Hän alkoi uudelleen etsiä syytökseensä yksityiskohtia, kuten noitaa
+vastaan todisteita keräävä keskiajan tuomari, ja koota ajatuksissaan
+Tatjanan siveellisen rappeutuneisuuden tunnusmerkkejä. Kaiken pahan
+juurena hän piti ylellisyyttä. Ylellisyyden hän katsoi johtuvan sen
+omaisuuden ryöstämisestä, jonka onnettomat olivat otsansa hiessä
+työllään hankkineet. Leppymättömän kiihkeästi hän mietti, miten
+kyyneleet ja hiki luovat hopeamaljakkoja, niitä täyttävät ja tarjoavat,
+miten ne ompelevat hulmuavaa silkkiä ja pehmoista samettia. Hän
+punnitsi mielessään kaikkea tyranniaa, alhaisuutta, rikollisuutta,
+kaikkea petosta, mielistelyä ja matelevaisuutta, jota sotilasarvo,
+salonki, puutarha, hyvät huonekalut, korulippaat ja hajuvesipullot
+edellyttivät.
+
+Yhtä katkeraa taistelua kävi Tatjana häntä vastaan. Piotrin vuoteen
+viereen jätti hän eräänä päivänä huomaamatta, viattomalla ja naivilla
+tavalla pakan kirjeitä, joita useat hänen liehittelijänsä olivat
+viime aikoina kirjoittaneet hänelle. Eräät näistä ihailijoista olivat
+Piotrille ennestään tuttuja, toiset tuntemattomia. Eräitä lauseita
+näissä kirjeissä oli Tatjana huolellisesti pyyhkinyt varmaankin
+siinä tarkoituksessa, että se saattaisi Piotrin epätoivoon. Hän
+oli lisäksi alinomaa Rošovin seurassa. Kaunis juristi oli hänen
+ainainen henkivartiansa. Hän oleskeli niin paljon kenraalin talossa,
+että näytti kuin hän olisi siellä asunut. Hän keksi aina jotain
+suoritettavaa; erikoisen mielellään otti hän toimekseen kaikenlaisia
+ostoksia, varsinkin naisille. Hänen äänensä kuului salista,
+puutarhasta, kansliasta, vieläpä toisesta siivestäkin, missä Tatjana
+ja Mathilde asuivat ja jonne aikaisemmin oli tullut vain yksi mies,
+hänkin salaa. Piotrin huoneeseen ei Rošov tullut. Vain joskus, kun
+hän puutarhasta näki potilaan ikkunan ääressä, tervehti hän häntä
+vilpittömän sydämellisyyden ilmein, aivan kuin rakasta vierasta, joka
+kaupanpäällisiksi oli sairaana ja joka oli erikoisen kohteliaisuuden
+arvoinen. Rošovin ääni oli aina iloinen, naurava — ja sitä seurasi
+kaikuna toisen nauru. Hänen suurkaupunkilaistarinansa, hänen
+pietarilainen ääntämisensä, hänen valikoitu loisteliaisuutensa, runsaat
+tietonsa mitä erilaisimmilla inhimillisen tietämisen aloilla, nopea
+käsityskykynsä ja erinomainen muistinsa lumosivat kuulijan ja katsojan.
+
+Yhä enemmän väkeä kävi nyt kenraalin vieraanvaraisessa kodissa, viipyen
+tuuheassa puutarhassa ja villinviinin reunustamalla parvekkeella. Piotr
+saattoi havaita kaiken tämän korkealla olevasta ikkunastaan...
+
+Eräänä päivänä katsoessaan ikkunasta puutarhaan hän huomasi mutkaisella
+käytävällä Tatjanan sinihohteisen puvun. Hohde välkähteli rehoittavan
+vihreän välissä ja pujahti sinne kokonaan näkymättömiin. Mutta Piotrin
+silmät kiinnittyivät niin tiukasti tiheikköön ja tunsivat sen niin
+hyvin, että ne havaitsivat tämän sakean, näennäisesti läpitunkemattoman
+verhon takana toisen värin, Rošovin valkean flanellipuvun. Piotrin pää
+vaipui raskaasti käsien varaan. Kaikki ajatukset pysähtyivät, musta
+yö valtasi hänen sielunsa. Keskellä tuskaansa Piotr kuuli odottamatta
+Tatjanan askeleita ja hänen pukunsa kahinaa oven takaa. Tuo kahina oli
+aivan hiljaista, hiljaisempaa ja kauniimpaa kuin kuusten humina ikkunan
+takana, kuin lehmusten huohunta.
+
+Tatjana avasi koputtamatta oven ja hiipi huoneeseen. Kärsivä hymy
+väikkyi hänen suunsa ympärillä, avuton ikävä hänen silmissään. Piotr
+ei ainoastaan nähnyt, vaan myöskin aivan kuin uudelleen tunsi hänen
+kauneutensa. Tatjanan silmissä ei ollut ainoastaan rakkautta, vaan
+janoavaa intohimoa, joka odotti ahneesti Piotrilta hellää katsetta.
+Tatjanalla oli yllään heleänsininen puku, jonka he olivat Pariisissa
+yhdessä valinneet. Tämä läpikuultavan ohut kangas töin tuskin verhosi
+hänen ruumiinsa. Hänellä oli nyt sellainen tukkalaite, josta Piotr
+eniten piti. Tatjana istuutui Piotria vastapäätä, mutta hetken kuluttua
+hän nousi paikaltaan katsoen Piotrin silmiin kuvaamaton pyyntö
+ilmeessään, meni hiljaa ovelle ja sulki sen.
+
+— Missä on herra Rošov? — kysyi Piotr säälimättömästi ja näennäisen
+välinpitämättömästi.
+
+Tämä kysymys sai Tatjanan jäämään oven luo ja näytti tekevän hänen
+kätensä hervottomiksi.
+
+— Sinä kysyt aina tuota Rošovia.
+
+— Hän on aina sinun seurassasi. Kun minä siis en näe häntä sinun
+kanssasi, niin se ihmetyttää minua. Siksi minä kysyn.
+
+— Ei, sinä et kysy siksi, vaan sinä tahtoisit työntää hänet minulle.
+
+— Minä tahdon työntää hänet sinulle, Rošovin?
+
+— Sinä juuri!
+
+— Sinä et ymmärrä kerrassaan mitään, eikä sinulla ole harrastusta
+mihinkään muuhun kuin rahaan, huvituksiin ja nautintoon. Siksi sinä et
+myöskään ymmärrä, mitä sanot.
+
+— Minä sanon sinulle totuuden, vaikkakaan minä en mitään ymmärrä.
+Sinä olisit kenties onneton, jos näkisit minut tuon toisen kanssa,
+mutta nyt sinä toivoisit, että niin kävisi. Sinä toivoisit ja samalla
+et toivoisi. Tahi oikeastaan sinä toivoisit, että minä tekisin sinut
+onnettomaksi, jotta voisit tuntea itsesi marttyyriksi ja halveksia
+minua.
+
+— Sinä olet tarkkanäköinen ja viisas.
+
+— Niin, minä olen kauhean, tavattoman tarkkanäköinen juuri nyt. Koeta
+väittää, että se, mitä olen sanonut, ei ole totta.
+
+— Minä sanon sinulle totuuden, mutta sinun täytyy myös sanoa minulle.
+
+— No?
+
+— Onko tuo Rošov jo suudellut sinua?
+
+— Ei, hän ei ole vielä suudellut minua, mutta hän puhuu minulle
+yhtämittaa rakkaudestaan, makaa jaloissani kuin koira ja rukoilee
+minulta edes hymyä.
+
+— Onko tuo Rošov jo suudellut sinua?
+
+— Hän on kerran isän ja Mathilden läsnäollessa suudellut kättäni. Sano
+siis, mitä minun on tehtävä.
+
+— Tee mitä tahdot! Aiotko uskoa minulle hänen sydämensä asioita? On
+sekin päähänpisto!
+
+— Kuule nyt minua!
+
+— Minä en tahdo kuulla!
+
+— Piotruš... Sääli minua! Jos tällaista jatkuu, surmaat sinä minut,
+surmaat minun sieluni.
+
+— Minä en tahdo sinun takiasi surmata omaa sieluani. Ymmärrätkö,
+mitä minä sanon? Minä rukoilin Jumalaa Notre-Dame'issa, että sinä
+muuttuisit. Rukoilin Jeanne d'Arcia, että hän anoisi sinun puolestasi.
+Mutta sinussa ei ole mikään muuttunut. Minä olen antanut sinulle
+kirjoja, olen koettanut vaikuttaa sinuun keskusteluilla. Yökausia olen
+täällä kamppaillut. Mikä sinä olet? Muotinukke, kaunis kenraalin tytär.
+Me olemme aina olleet vieraita toisillemme. Minä olen kulkenut jyrkkää
+vuortani ylös ja sinä alas. Sinulla ei ole ollenkaan sielua.
+
+— Piotruš, mikä sinun on? Miten sinä puhut nyt minulle? Niin suloisia,
+tuoksuavia, lumoavia sanoja olet sinä puhunut minulle. Tukkaani sinä
+olet silittänyt, huuliani suudellut, huuliani — muistatko meidän
+suudelmiamme, Piotruš, muistatko vielä? Sinä olit minun ja minä olin
+sinun. Minä olen uhrannut sinulle kaiken. Mitä vielä tahdot? Minä olen
+valmis tekemään kaiken, mitä sinä vain käsket, olen valmis uhraamaan
+kaiken, mitä haluat! Minä olen valmis rupeamaan palvelijattareksi
+kodissasi, hoitamaan lastasi... Kunhan vain saan olla lähellä sinua,
+viereisessä huoneessa tai keittiössä... kun vain kuulen, että sinä olet
+siellä, että sinä tulet, oma rakas herrani, elämäni, aurinkoiseni...
+Piotruš, minä en voi ymmärtää...
+
+— Sinä et ymmärrä...
+
+— Minä tulen tekemään kaikkeni, ponnistan kaikki voimani ymmärtääkseni.
+Minä en ole lahjakas, mutta minä voin olla uuttera. Minä olen
+toisenlainen, se on totta, minä en tiedä mitään, mutta minä voin
+pakottaa itseni. Jos täytyy oppia, niin minä opin. Jos se on
+välttämätöntä...
+
+Piotrin pää vaipui, ja hän oli vaiti.
+
+— Miksi sinä et sano mitään, Piotruš, miksi? — kuiskasi Tatjana
+epätoivoissaan vaipuen polvilleen Piotrin jalkain juureen.
+
+— Minä olen vaiti, sillä mitä minä osaan sanoa? Minä olen kurja houkkio.
+
+— Ei! Sinä olet viisas, ylevä ja jalomielinen. Sinä olet uljas ritari,
+jota ei kukaan ymmärrä eikä tahdo ymmärtää. Sinä olet minun opettajani,
+ja vain minä tulen sinua ymmärtämään. Sano vain mitä sinä tahdot. Sano!
+
+Tatjana tarttui Piotrin käteen ja painoi sen polttaville huulilleen.
+
+— Kun en tiedä, mitä minun on sanottava... — kuiskasi Piotr. — Jos minä
+nyt kumarrun suutelemaan sinun ihania huuliasi, niin surmaan ainaiseksi
+sieluni ja poljen jalkoihini isäni pyhän tomun.
+
+— Isäsi?... — huudahti Tatjana pelästyneenä.
+
+— Sinä saattaisit olla vain minun rakastajattareni. Sieluani en voi
+antaa sinulle.
+
+Piotr painoi päänsä alemmas ja sanoi katsoen Tatjanaa suoraan silmiin:
+
+— Minä en voi edes näyttää sinulle sieluani.
+
+— Miksi et? — kysyi Tatjana syleillen häntä sormet koukussa kuin pedon
+kynnet.
+
+— Siksi että niin on. Sinä olet syntynyt venäläisen kenraalin
+tyttäreksi ja tiedät vain sen, mitä olet tässä kenraalimaailmassa
+saanut nähdä. Minä taas olen syntynyt puolalaisten hautojen partaalla.
+
+— Nuo ovat vain kauniita sanoja, joilla sinä aina kiusaat itseäsi.
+
+— Sinä olet syytön, sillä sinä olet lapsi. Mutta vaikka oletkin
+lapsi, olet sinä pienoiskuva siitä maailmasta, jota edustat. Kansat
+ovat surmanneet toisiaan, rikoksia on haudattu rikoksiin, ihmiset
+ovat nääntyneet kahleisiin ja heidän kuolemansa on mennyt hukkaan —
+ajattele! He ovat kuolleet hautaan, yksinäisen tien varrella olevaan
+ojaan, eikä heidän kuolemaansa ole vielä mitenkään hyvitetty. He ovat
+heittäneet henkensä, jotta sinä voisit olla niin iloinen kuin sinä
+olet, kuin juuri vastikään olit Rošovin kanssa puutarhassa. Minä en
+voi nauraa sinun kanssasi milloinkaan niinkuin sinä ja Rošov nauratte
+yhdessä. En milloinkaan! Sinä olet ylellisyyden lapsi, minulla sen
+sijaan ei ole ollenkaan rahaa.
+
+— Sinä voit saada sitä, jos vain haluat.
+
+— Niin, siinä on sinun ainoa vastauksesi siihen, mitä minä juuri
+sanoin. Kuule siis, minä voin, mutta minä en tahdo. Minä en koskaan
+tahdo!
+
+— Sitten minä elän rahatta sinun kanssasi, — vastasi Tatjana
+puhuen vilpittömän rakkauden kieltä. — Vaikka et milloinkaan saisi
+arvoylennystä, niin olen minä sinun kanssasi onnellinen ja tyydyn
+kahteen pieneen huoneeseenkin. Vain kauniin lampun ostamme me
+itsellemme... Vaikka jäisit ikipäiviksi alimmaksi upseeriksi!
+
+— Mutta minä en ehkä kohta ole enää ollenkaan upseeri.
+
+— Mitä sitten?
+
+— En mitään.
+
+— Minä en ymmärrä sinua, mutta olen valmis sittenkin seuraamaan sinua.
+
+— Sinä et olisi minun kanssani onnellinen. Ylellisyyden puutteessa sinä
+kuolisit niinkuin kala, joka on ilman vettä. Sinä ja raha olette yhtä.
+Ilman rahaa...
+
+— Pane minut koetukselle. Anna minulle tilaisuus näyttää.
+
+— Se ei ole tarpeellista, minä tunnen sinut.
+
+— Entä lapsemme?
+
+Piotr syöksähti pystyyn, puristi kätensä nyrkkiin ja vaikeroi:
+
+— Hyvä Jumala!
+
+— Mitä minä nyt teen?
+
+— Rošov... — tämä myrkyllinen sana pääsi Piotrin huulilta.
+
+Tatjana katsoi häntä himmein silmin. Hän oli kalpea ja väsynyt. Hän
+istuutui nurkkaan. Pitkään aikaan ei hän saattanut liikuttaa itseään,
+viimein siirsi hän tuolinsa pöydän ääreen. Hän veti vaistomaisesti
+laatikon auki, huomaamatta mitä teki. Siellä oli puolalaisia
+kirjoja, jotka Piotr oli piilottanut uteliailta silmiltä. Siellä oli
+runokokoelmia, filosofisia ja teknillisiä teoksia. Tatjana lehteili
+hajamielisenä niitä. Hänen käteensä sattui erään nuoremman kirjailijan
+runokokoelma, mustiin nahkakansiin sidottu kirja, jonka väliin oli
+liitetty tyhjiä valkeita paperilehtiä; niille oli Piotr liimannut
+kaikenlaisia runoja ja mietelmiä, jotka kiinnittivät erikoisesti hänen
+mieltään. Tatjana lehteili koneellisesti kirjaa ja luki vaivaloisesti
+milloin sieltä, milloin täältä. Eräälle puhtaalle lehdelle oli liimattu
+Mickiewiczin runo:
+
+    »Kun mua tyyneks maiset lapset luulee,
+    Mä myrskyt sielun kätken näkyvistä,
+    Vain oma sydän ukkosäänet kuulee
+    Ja tietää salamoiden välkkehistä;
+    Mut yöllä helmaasi kun painan pääni
+    Niin kyyneliksi sulaa ukkossääni.»
+
+Tatjanan katse kiiti lehdillä ja hänen kätensä alkoivat vapista.
+Huokaus pääsi hänen rinnastaan. Hänen poskensa punehtuivat ja
+kalpenivat vuorotellen. Sitten hänen katseensa harhaili Piotrin
+kasvoilla ja tutki niitä kauan ja leppymättömästi. Hän hymyili julmaa
+hymyä.
+
+Hetken kuluttua hän heitti kirjan pöydälle ja tuijotti siihen
+peloittavin katsein, pää käsien varassa. Hänen kauniit, tukkaan
+vajonneet sormensa tarrautuivat lujasti kiehkuroihin. Äkkiä
+syttyi mieletön viha hänen silmiinsä. Mustat silmäterät tulivat
+tuhkanharmaiksi. Hän tarttui runoteokseen ja alkoi sitä repiä ja
+vääntää, nyhtää lehtiä irti, sylkeä niille, kolme, neljä, viisi kertaa
+samaan paikkaan, samaan runoon. Hän heitti kirjan maahan ja polki sitä
+herkeämättä jaloillaan. Viimein potkaisi hän sen kiiltonahkakenkänsä
+kärjellä, kunnes se joutui Piotrin eteen maahan. Näin tehtyään hän
+ymmärsi polkeneensa ja potkineensa Piotrin sydäntä. Hän näki sen
+Piotrin silmistä. Mutta se näytti herättävän hänessä vain naarassuden
+halun repiä ja raadella. Hän katsoi Piotrin silmiin ivallisesti,
+kostonhimoisesti, surmanhaluisesti. Kun Piotr yhä vain oli vaiti,
+puhkesi hän sanomaan:
+
+— Narri! Viheliäinen, järjetön, naurettava narri! Jos sinulla olisi
+hiukankaan ymmärrystä, tulisi sinusta pian patterin komentaja ja tie
+korkeaan asemaan olisi sinulle avoinna. Voisit päästä mihin tahdot ja
+tehdä mitä tahdot... sinä hölmö!
+
+Piotr tunsi hyvinkin selvästi, että hän puhui totta, että syvä kuilu
+ammotti hänen jalkainsa juuressa, niissä pieni kirja oli. Hän hymyili
+kirjalle. Huomatessaan tämän hymyn joutui Tatjana suunniltaan. Hän
+nousi kalmankalpeana ja astui ovelle. Mennessään hän huusi Piotrille:
+
+— Se, mitä olet uneksinut, toteutuu tänään. Minä menen Rošovin luo. Ja
+jo tänään...
+
+— Tania! — voihki Piotr väristen kylmästä.
+
+— Jo tänään, jotta sinä voit pelastaa puolalaisen sieluraukkasi, pestä
+kätesi minun veressäni ja kulkea omaa tietäsi puolalainen roskakirja
+puhtaissa profeetan-käsissäsi.
+
+— Tania! — vaikeroi Piotr ja vaipui polvilleen hänen eteensä.
+
+Tatjana seisoi puolitiessä Piotrin ja oven välillä ja kääntyi Piotriin
+päin. Hän katsoi eteensä pieneen runneltuun puolalaiseen kirjaan. Syvä
+vako uurtautui hänen otsaansa, hän rypisti kulmiaan, huulet pusertuivat
+lujasti yhteen. Oltuaan kauan vaiti hän nosti katseensa. Silmät olivat
+syvät, miettiväiset, kyyneleettömät.
+
+— Minä kerron sinulle jotakin, — alkoi Tatjana muuttuneella äänellä. —
+Minä kerron sinulle, mitä aioin kertoa sinulle Colonne'in konsertissa,
+muistatko? Siitä, joka öisin tuli luokseni Pariisissa... Muistatko
+vielä?
+
+— Muistan, — sanoi Piotr ja nyökäytti päätään.
+
+— Silloin ymmärrät, mitä olet minulle tehnyt.
+
+Piotr vaikeni. Tatjana palasi nopeasti, otti jakkaran, siirsi sen
+lähelle Piotria, istuutui häntä vastapäätä ja tuijotti häneen
+hievahtamatta, pää käsien varassa. Kauan mietittyään alkoi hän tyynesti
+kertoa:
+
+— Täällä oli yhteen aikaan eräs herra, puolalainen. En sano nimeä,
+sehän on turhaa. Eihän se vaikuta asiaan. Hän oli puolalainen — se
+riittää. Joku »icz» tai »ski». Tämä herra oli korkeassa asemassa
+oleva oikeuden virkamies, sanokaamme kihlakunnan oikeuden jäsen.
+Samalla hän oli oikea sika. Taikka ei! Ei sika. Mieluummin ilkeä,
+inhoittava myrkkykäärme. Hän seurusteli kaikissa puolalaisissa
+perheissä kaupungissa ja kaupungin ympäristössä, otti osaa kaikkiin
+metsästysretkiin ja huvituksiin, pani toimeen huviretkiä, amatööri
+näytäntöjä ja konsertteja ja hankki huomatuita esitelmänpitäjiä
+hyväntekeväisyysiltamiin, uhrasi aikaansa kaikenlaisten laitosten
+toimintaan, maallisten ja uskonnollisten. Kunhan se vain tarkoitti
+puolalaisia, aina puolalaisia. Isä sanoo puolalaisista, ettei kukaan
+heistä mitään tee, mutta joku aina juoksee ympäri kuin riivattu ja
+pyörittää kaikkia muita. Sellainen juuri oli se puolalainen. Hän
+pani koko kaupungin ylösalaisin; hän juoksi väsymättä ympäri, teki
+kaiken, seurusteli kaikkialla, kaikki pitivät hänestä ja jumaloivat
+häntä. Täkäläiset puolalaiset pitivät häntä oikein kaitselmuksen
+lähettämänä, sillä hän oli suhteissa hallituspiireihin ja samalla
+hänellä oli syvälle kätketty puolalainen sydän. Kun tuli levottomat
+ajat — ennen sinun saapumistasi —, määrättiin isä koko kuvernementin
+sotilaspäälliköksi. Siihen aikaan kävivät kaikki luonamme. Kuvernööri
+ja varakuvernööri, kaikkien virastojen neuvokset ja korkeammat
+upseerit, sanalla sanoen kaikki kävivät isän luona neuvottelemassa
+hänen kanssaan. Tuo herrasmies, tuo puolalaisten kaitselmus, oli
+aina salaa läsnä näissä neuvotteluissa. Neuvottelut pidettiin isän
+työhuoneessa, tiedäthän. Siitä on ovi kapeaan käytävään, joka vie
+äitivainajani huoneeseen. Minun tapanani oli olla siellä ja — usko
+minua — kuulin vasten tahtoani kaiken mitä puhuttiin ja mitä tuo
+herrasmies puhui. Se huvitti minua erikoisesti. Jos nyt ottaisin
+tuon puolalaisen romantiikan aarteen ja vertaisin sitä tämän miehen
+sanoihin! Hahaa! Miten hyvä kuva se olisikaan!... Hän oli niin ovela,
+että minussa vielä nytkin kääntyy kaikki hämmästyksestä nurin, kun
+muistelen, mitä hän puhui. Puolalainen! — kuiskasi hän vihamielisesti,
+raivostuneesti naurahtaen.
+
+— Ovatko sinusta kaikki samanlaisia?
+
+— Eivät. Hän kertoi kaikista. Silloin opin heidät tuntemaan. Hän kertoi
+juurtajaksain kustakin erikseen, heidän unelmistaan ja aikeistaan,
+mihin päämäärään he pyrkivät, mitä tuttavuus ja sukulaisuussuhteita
+heillä on, mistä he saavat rahansa ja miten he sitä käyttävät. Hän
+tiesi mitä kukin oli milloinkin sanonut, ketä täytyi pitää tarkasti
+silmällä, miten kauan vielä voi olla häntä hätyyttämättä ja minä
+hetkenä hänet oli pidätettävä.
+
+— Mitä tuo minuun kuuluu?
+
+— Odota vähän, sinä myönnät sen vielä mielenkiintoiseksi. Sinä
+opit siitä sitäpaitsi arvostelemaan oikeammin täkäläistä elämää.
+Kokouksien jälkeen jäivät tavallisesti kaikki illalliselle, jolloin
+luonnollisesti puhuttiin vain taiteesta, ilmasta, kukista...
+Suljettujen ikkunaluukkujen takana oli meidän tapana istua myöhään
+yöhön, usein aamupuoleen saakka. Minä soitin. Tuo herra, tuo molempien
+leirien apuri, alkoi luoda minuun ihastuneita katseita, kuiskailla
+korvaani puolinaisia viittauksia ja lopulta selviä sanoja, vaikka hän
+oli viidenkymmenen paikkeilla. Seurasin hänen esimerkkiään ja herätin
+hänessä tahallani toiveita. Pieniä huomaamatta annettuja kirjelappuja,
+kukkia, orvokkikimppuja. Näin kului aikaa. Hän alkoi pyytää minulta
+saada olla hetkisen tai muutamia minuutteja kahden kanssani, lopulta
+hän ehdotti oikeata kohtausta...
+
+— Ehkä voisit säästää minulta romaanin lopun.
+
+— En! Kohta olen kertonut kaiken. Se ei tule sinua kiduttamaan. En
+suonut ainoatakaan kertaa hänelle noita minuutteja, vaan suostuin sen
+sijaan pitempään kohtaukseen. Ilmoitin hänelle suullisesti, että hän
+tulisi määrättynä päivänä, sovittuun aikaan...
+
+— Ja sittenkin sinä aina valehtelit minulle, että minä olin ensimmäinen
+rakastajasi, että minä olin ensimmäinen, joka on suudellut huuliasi, ja
+ettei kukaan muu kuin minä...
+
+— No niin — katsos, — nyt minä sanon sinulle selvän totuuden... —
+vastasi Tatjana hymyillen.
+
+— Minä en tahdo sitä kuulla!
+
+— Käskin hänen tulla eräälle täällä päin olevalle vuorelle. Sen vuoren
+huipulla... Siinä oli, kuten kaikilla tämän seudun vuorilla, ollut
+aikoinaan, kauan sitten, keskiajalla, tarunomaisten puolalaisten
+kuninkaiden aikana lyijy-, kupari- tai rautakaivos. Nyt on näille
+paikoille kasvanut tiheä metsä ja kukkuloilla on enää vain pohjattomia
+rotkoja, aavistamattomia kuiluja ja petollisia syvyyksiä, joita vanha
+metsä peittää joka puolelta. Entisissä kaivoskäytävissä rehoittavat
+katajapensaat, sinivatukat ja orapihlajat. Ruosteen väristä tai
+tummansinistä soraa vierii synkkiin aukkoihin. Pukeuduin mustaan
+ratsastuspukuun ja pitkävartisiin saappaisiin. Jalkojen ympäri käärin
+paksuja kangassiteitä, sillä oli syksy. Ratsastin yksin, ensin kauas
+aivan toiseen suuntaan ketojen ja metsien halki. Mieleni oli iloisia
+ajatuksia täynnä. Tuntemattomia polkuja myöten pääsin tuolle vuorelle.
+Noustuani puoliväliin vuoren rinnettä panin hevosen kiinni tiheään
+pensaikkoon. Menin huipulle. Tuo herra, tuo sydänkäpyseni, odotti minua
+jo siellä kärsimättömänä. Hyvin kärsimättömänä... Oletko utelias?
+
+— Siksikö et voi sietää puolalaisia? kysyi Piotr katkerasti,
+halveksivin katsein. — No, antauduitko hänelle?
+
+— Oh, miten kärsimätön sinä olet! Ensin tietysti romaani... Hän oli
+onnesta aivan kalpea. Hän ei saanut ääntä suustaan, kuiskasi vain
+hiljaa, vaikka metsässä ei ollut ketään. Oli niin hiljaista. Syksy.
+Keltainen, kullanvärinen syksy. Pihlajia mäntyjen keskellä, nuoria
+vaahteria kultaisine kämmenineen. Aurinko paistoi. Ei ainoatakaan
+lintua eikä ääntä. Minä käskin hänen kulkea koko huipun ympäri ja mennä
+alemmas rinteen puolitiehen tähystämään, olisiko ketään lähettyvillä.
+
+— Samaa rendez-vous-menetelmää sinä olet harrastanut aina, niinhän?
+
+— Aivan niin... Hän totteli nöyrästi. Hän kiersi ympäri koko paikan,
+tutkisteli, kuunteli ja miltei nuuski siksi kunnes oli tullut
+vakuutetuksi, ettei ketään ollut lähellä. Ja hänhän oli mestari
+kuuntelemisessa ja tähystämisessä. Saattoi pitää varmana, ettei ketään
+ollut lähellä, koska hän oli tutkinut ja tullut siihen tulokseen. Ei
+ketään.
+
+Kun hän kalpeana onnesta palasi takaisin, lähestyi hän minua, tarttui
+molempiin käsiini ja alkoi, oi, sammaltaa kauniita kirjallisia sanoja
+ja hyvin pyöristeltyjä lauseita. Hän pyöritti silmiään ja painoi
+silmäluomensa onnesta kiinni. Minussakin heräsi uudelleen naurun ilo.
+Minä olin todella onnellinen. Minä katsoin häntä silmiin, katsoin
+julkeasti kasvoihin. Minä keimailin, ja saattaakseni hänet aivan
+hurjasti rakastumaan itseeni en antanut hänen edes suudella kättäni.
+Sellainen on minun metodini. Minä saatoin hänet todellakin aivan
+rakkauden vimmaan. Kun hän oli jo aivan sulanut tunteisiinsa ja tullut
+liian tungettelevaksi, käskin minä häntä kääntymään ympäri, koska
+minun muka piti korjata jotain ratsastuspuvun alla olevaa — sukkaa tai
+muuta. Niin, selin minuun päin kääntyneenä tuli hänen odottaa, kunnes
+minä antaisin hänelle sovitun merkin. Hänen täytyi vannoa minulle,
+ettei hän käänny. Hän vannoi todellakin ja odotti kärsivällisenä,
+kuten hienotunteisen kehittelijän tuleekin. Minä saatoin rauhassa
+valmistautua tuon merkin antoon ja valita varmaksi maalitaulukseni
+hänen kaljun päänsä tai pikemmin punervan, sormenpaksuisen,
+lyhyeksi leikattujen hiusten peittämän poimun, joka oli kauluksen
+ja englantilaisen lakin reunan välillä. Tämän poimun minä otin
+tukikohdaksi. Sitten kohotin tähtäyspistettä noin kolme millimetriä. Se
+oli kummallinen kuolema, eikö ollutkin? Hän kuoli voihkaisematta, onnen
+hymy huulilla, sydän riemua sykkien, odottaen juuri saavansa suudella
+sellaisia huulia kuin minun huuleni ovat.
+
+Piotr tuijotti häntä kasvoihin; hänen hengityksensä oli äkkiä
+salpautunut ja hänen kurkkunsa kuristui. Kauhu vei häneltä kyvyn puhua
+tai liikkua. Tatjanan ilmeistä hän huomasi, että kuvaus oli tosi. Kesti
+jonkun aikaa ennenkuin hän sai änkytetyksi:
+
+— Mitä sinä olet tehnyt!
+
+— Kun hän oli laukauksesta vaipunut kasvoilleen eikä enää liikkunut,
+kuuntelin minä, tulisiko kukaan, eikö mitään ääntä kuulunut. Vuoren
+huipulta minä näin kauas metsän yli. Minä katsoin ympärilleni. Minä
+tutkin silmilläni miltei jokaista puuta. Sama äänettömyys kuin
+ennenkin. Mitä kolkoin autius. Minä odotin vielä. Veri tahrautui
+hänen kaulalleen, hänen kaulukseensa ja virtasi pulppuavan lähteen
+tavoin lakkaamatta muodikkaan englantilaisen lakin alta. Minä
+tartuin hengettömän miehen jalkoihin ja työnsin ruumista edelläni
+erään kuilun reunalle saakka, joka oli siinä aivan vieressä. Siitä
+minä tyrkkäsin sen menemään nurinniskoin alas... Se lensi itsestään
+johonkin syvänteeseen, romahti koko painollaan vanhan kaivoskäytävän
+pohjattomaan onkaloon vieden vieriessään mukanaan kiviä, turvetta
+ja kokkareita. Kyykistyen reunalle minä kuuntelin ja odotin. Hänet
+nieli tuo iänikuinen puolalainen kaivos. Kun ei enää ollut mitään
+pelättävissä, kiskoin minä huolellisesti ne pienet puolukka- ja
+variksenmarjavesat maasta, jotka olivat tahriutuneet hänen vereensä,
+ja heitin ne menemään jäljestä. Kukkia armaani haudalle... Minä
+pyyhin käsiäni sammaleeseen, laskeuduin alemma hevoseni luo, hyppäsin
+satulaan ja ratsastin metsän läpi varmalle tielle. Minä pesin vielä
+käteni joessa. Sitten riisuin viilekkeet jalkojeni ympäriltä, käärin ne
+sykkyrälle ja heitin jokeen, kivi painona. Minun jalkojeni jäljet eivät
+olleet löydettävissä.
+
+— Eikö kukaan ole saanut tietää sitä?
+
+— Ei kukaan.
+
+— Eikö kukaan sitä tiedä?
+
+— Ei kukaan, paitsi sinä ja minä.
+
+— Eikö ole etsitty?
+
+— Oh, on etsitty vaikka miten paljon. Mutta hän osasi peittää
+tapaamisemme ja kaikki sinne johtavat jäljet. Kun hän kiiruhti
+kohtaamispaikalle, kuului hän kotona kertoneen menevänsä junalla
+metsästysretkelle. Hän oli todellakin matkustanut junalla yhden
+asemavälin kaupungista päinvastaiseen suuntaan. Hän kyllä osasi peittää
+jäljet. Minä samoin. Meidän rakkautemme jäi salaisuudeksi. Minä
+vihaan... noita puolalaisia. Mitä sinä sanot nyt minusta?
+
+— En mitään.
+
+— Sinä voit ilmiantaa minut ja päästä siten eroon minusta,
+puolalainen...
+
+— Ole vaiti!
+
+— Mitä arvelet, teinkö hyvin vai huonosti? Oliko tuo mies pyhä aarre,
+olivatko hänen tekonsa ja tunteensa kunnioitettavia, vai oliko hänen
+elämänsä madon elämää, konnan kurjaa elämää, joka oli hävitettävä,
+jotta viheliäinen kataluus ei tarttuisi muihin ja leviäisi? Mitä minuun
+tulee... Katso, Piotruš... mitä minuun tulee... niin kauan kuin hän
+pysyi loitolla, tunsin minä häntä kohtaan vain halveksuntaa. Mutta kun
+hän lähestyi minua, kun hän ojensi kätensä tarttuakseen minuun, kun hän
+tahtoi painaa suudelmansa minun huulilleni — tapoin minä tuon madon.
+Sano minulle nyt, ainokaiseni...
+
+— Minä en tiedä. Minä en ole mikään juristi. Vastatkoon sinulle Rošov
+siihen.
+
+— Rošov!
+
+Piotr purskahti katkeraan itkuun.
+
+— Minä olen haavoittanut sinun sieluasi... — sihisi Tatjana vihlovan
+ivallisesti.
+
+Hänen pukunsa oli niin läpinäkyvä, että saattoi aavistaa koko hänen
+ruumiinsa. Hän nousi, kumarsi syvään, avasi nopeasti oven ja meni pää
+korkealla pystyssä pois.
+
+
+
+
+KAHDESKYMMENES VIIDES LUKU.
+
+
+Piotr ei jäänyt pitkäksi aikaa kenraalin kotiin. Oleskelu siellä
+kävi hänelle sietämättömäksi. Hänen haavansa olivat menneet umpeen,
+halkaistu silmäkulma oli rykmentinlääkärin tarmokkaasta hoidosta
+kasvanut kiinni, side otettiin pois; vain poskella piti hän yhä vielä
+laastarilappua, jonka alla ommeltu haava parani. Heti kun potilas
+saattoi liikkua ulkoilmassa, palasi hän Kozdroj'n oppilaskodin
+yläpuolella olevaan entiseen asuntoonsa.
+
+Ensi aikoina oli hänellä aina ladattu revolveri mukanaan, kun hän
+käveli kaduilla, ja hän oli teroituttanut sapelinsa, kun kaikki
+jalkaväenupseerit väijyivät häntä kostaakseen silvottujen tovereittensa
+puolesta. Niin kauan kuin hän tunsi heikkoutta ruumiissaan,
+näyttäytyi hän harvoin kaupungilla. Sen sijaan hän teki aina pitempiä
+kävelymatkoja ympäristöön. Päivällisen tuotatti hän ravintolasta
+kotiinsa. Paikan kirjakaupan välityksellä hankki hän tieteellisiä
+teoksia muutaman kymmenen kilon painoisen määrän sekä erikoisalaltaan
+että eräältä uudelta alalta, joka yhä enemmän veti häntä puoleensa,
+ilmapurjehduksen alalta.
+
+Hän alkoi opiskella perusteellisesti tätä ainetta, teoreettisesti
+ja historiallisesti, Leonardo da Vincistä alkaen. Hän syventyi
+tutkimaan erilaisia lentoteknillisiä teoksia. Systemaattisesti, kohta
+kohdalta hän tutki Langleyn ja Maximin taulukkoja aerodynamiikan
+alaan kuuluvista huomioista ja kokeista, ilman vastustuksesta, tuulen
+voimasta ja suunnasta, ilmavirroista ja ilman rakenteesta, tutki
+lintujen lentoa koskevia ilmiöitä, kaikkia erilaatuisia aerodynamisia
+siipiä, koko nykyisen lentotaidon statiikkaa ja dynamiikkaa.
+Hänen asuntonsa täyttyi albatrossien, pelikaanien, lepakkojen,
+kondorikotkain, kotkain ja haikarain luurangoilla. Työskentely ja
+syventyminen näihin kysymyksiin toi hänen sielulleen vähitellen rauhan.
+Hän opiskeli alusta alkaen, kuten aapista opitaan, ja tutustui niihin
+lakeihin, jotka hallitsevat tulevien ihmistekojen rajatonta alaa, alaa,
+joka on yhtä ääretön kuin avaruus, missä nämä teot suoritetaan. Hänen
+kipuaan vaimensi matemaattisen tiedon tuottama ylväs, kaunis nautinto,
+selkeiden ja kuulakkaiden totuuksien yksinkertaisuus, joita ihmisparat
+eivät huomaa, he kun juopuneiden lailla retkottavat elämän tien
+syrjänteellä eivätkä sameilla silmillään ollenkaan näe taivasta.
+
+Eräät lentotekniikan probleemit tuottivat hänelle miltei voittamattomia
+vaikeuksia, ne kun kuuluivat matematiikan alaan, jota oli vain vähän
+hosaistu tykistökorkeakoulussa ja jonka hän oli jo unohtanut. Hänen
+oli pakko ottaa uudelleen esille romukoppaan heitetyt oppikirjat ja
+ruveta vaivaamaan päätään korkeammalla matematiikalla. Sen probleemit
+painoivat jossain määrin syrjään kaikista probleemeista suurimman,
+elämää itseään koskevan.
+
+Kipein sydämin oli Piotr saanut sielunsa pakotetuksi päätökseen, ettei
+hän enää tulisi näkemään Tatjanaa. Hän oli niin päättänyt ja hän piti
+päätöksensä. Hän tukahutti säälin, joka häntä vaivasi, kun hän oli
+saanut kuulla Tatjanan kertomuksen metsäisellä vuorella tapahtuneesta
+draamasta. Hän tiesi vallan hyvin, että tuo sääli vielä eli hänessä,
+hän tiesi, että hänessä oli vielä tutkimaton, salakavala ja petollinen
+intohimo. Mutta hän ei voinut tehdä sovintoa Tatjanan kanssa, hän ei
+voinut antaa anteeksi Rošovia. Hänen sisällään kirvelivät syvemmät ja
+sata kertaa tuskallisemmat haavat kuin poskissa.
+
+Hän aloitti todellisen skyyttalaissodan intohimoaan vastaan. Hän ei
+sallinut itsensä muistella eikä haaveilla Tatjanasta hetkeäkään. Vain
+syvimmässä sisimmässään, vasten tahtoaan ja tietämättään hän rakasti
+Tatjanaa. Hävittääkseen Tatjanan viehätyksen tehon hän söi vain harvoin
+lihaa, joi vain maitoa, paastosi usein ja koetti väsyttävällä työllä,
+harjoituksilla, voimistelulla ja pitkillä kävelymatkoilla karkoittaa
+kaikki muistot. Usein yöllä, kun näyt häntä ahdistivat, riistäytyi
+hän irti kaihon syleilyistä, haki hevosensa tallista, satuloi ja ajaa
+karautti vapaaseen luontoon. Viertotie luikerteli kalkinvalkeana
+vyönä yöhön, upposi siihen ja häipyi mustaan, näkymättömään autiuteen
+Piotrin ratsastaessa synkissä mietteissä eteenpäin. Tietämättään
+ja tahtomattaan oli hän yhä edelleen saman pakkomielteen vallassa.
+Pimeyteen häipyvä tie oli maallisen olemassaolon vertauskuva, askeleen
+päässä se oli jo hämärä ja parin askeleen päässä läpinäkymättömän
+aavistamaton.
+
+Tatjanan salaperäinen teko leijaili kuin korppi hänen päänsä yllä, ja
+Tatjanan hämmentynyt sielu seurasi häntä ja keskusteli hänen kanssaan
+laajasti ja perinpohjaisesti. Tatjana heittäytyi Piotrin kaulaan,
+valkeat kädet laskeutuivat hänen hartioilleen, tummat silmät upposivat
+hänen silmiinsä ja suu virkkoi:
+
+— Sinä olet siis jo unhottanut minut...
+
+Silloin kohottautui Piotr suoraksi satulassaan kuin tyranni ja muutti
+voimakkaalla tahdonponnistuksella Tatjanan, ihanan armaansa, pelkäksi
+vertauskuvaksi, karkoitti hänet muististaan ja poisti ulottuviltaan.
+Hän ratsasti yksin, katse kiinnitettynä tien hämärään juovaan.
+
+Neljään viikkoon ei hän enää ollut tietänyt mitään Tatjanasta, hän
+kun ei enää käynyt kenraalin kodissa. Kaiken, mitä sieltä kuuli, hän
+ilman muuta pyyhki olemattomiin ennenkuin se ehti tunkeutua hänen
+tietoisuuteensa. Hän iloitsi tahtonsa kristallinkirkkaasta ilmakehästä,
+jota, kuten hän uskoi, ei mikään voinut hämmentää. Mutta miten hän
+pettyikään! Oli hetkiä, jolloin hänen despoottisesti hallitussa
+valtakunnassaan sattui purkauksia, jotka olivat ikäänkuin hänen
+tahdostaan riippumattomia ja tuntuivat pahanhengen toimeenpanemilta.
+
+Eräänä päivänä, kun hän taas oli penikulmia pitkällä
+ratsastusretkellään läpi metsien ja vainioiden kulkevalla viertotiellä
+ja oli ehtinyt noin kymmenen kilometrin päähän kaupungista, kuuli hän
+äkkiä takanaan auton törähdyksen. Heti senjälkeen suhahti näkyviin
+valkean tienkäänteen takaa komea, välkkyvä auto, joka kiiti ohi
+pölypilvessä suristen. Piotr nosti silmänsä ja näki lasiruudun läpi
+Tatjanan. Hänen vieressään istuivat Rošov ja mademoiselle Mathilde.
+
+Tatjanalla ei ollut hattua päässä. Hänen hiuksiaan peitti sininen
+harsoliina, jonka hän oli ostanut yhdessä Piotrin kanssa Pariisissa,
+Galeries Lafayette'issa. Hänen kalpeat kasvonsa kääntyivät Piotriin
+päin. Piotr kuuli sydäntäsärkevän, tuskaisan huudahduksen. Mutta
+auto kiiti kimein valitushuudoin kuin myrskyn kiidättämänä eteenpäin
+valkeata viertotietä pitkin. Jälelle jäi vain bensiininhajua ja kauan
+kaarteleva pölypilvi. Jossain kaukana kajahti vielä auton mää'ähdys
+muistuttaen paholaisen kaameata naurua, paholaisen, joka on laskeutunut
+maan päälle, lävistänyt pyhän totuuden sydämen ja kuljettaa saalistaan
+voittokulussa yli vihreiden vainioiden.
+
+Piotr horjahti tasaiselta tieltään, hänen taidokkaasti ja viisaasti
+taottu tahtonsa suojus petti. Auton etäinen surina kietoi hänet
+kahleisiinsa ja heitti maahan. Järkevä matemaatikko istuutui kuin
+juopunut kivelle, tarttui käsillään päähänsä ja huohotti ilmaa
+keuhkoihinsa ja eloa sydämeensä. Hän tuijotti tunteittensa pimeään
+kuiluun, joka äkkiä ammotti hänen edessään. Tatjanan kalpeat kasvot ja
+hänen silmänsä, hänen silmänsä... Vanhat muistot leijailivat Piotrin
+ympärillä, Pariisin unelma. Merenrannikko, bretagnelainen rapattu
+pikku maja, Tatjana ikkunassa, jossa tungeskeli joukko miehiä... Hänen
+lyhyt huudahduksensa! Miten paljon tuskaa, mikä kauhu, mikä suru, mikä
+kärsimyksen kuilu olikaan siinä unen huudahduksessa! Tuntui siltä kuin
+tämä huuto olisi saanut Piotrin rinnassa verisuonen katkeamaan. Hän
+vierähti puoleksi tajuttomana kiveltä alla olevaan ojaan. Hän ei voinut
+liikahtaa paikaltaan, ei nousta. Hän haparoi käsillään ilmaa, tarttui
+kivenhakkaajan moukarin lohkaisemaan möhkäleeseen ja syleili sitä kuin
+mielipuoli. Hänen silmistään, ah, ei hänen silmistään, vaan sydämeen
+sattuneesta haavasta alkoi vuotaa yksinäisiä kyyneleitä.
+
+Silloin hän tunsi miehekästä häpeää. Hän kääntyi kasvoilleen ja
+nyyhkytti maata vasten tukkien siten suunsa ollakseen huutamatta. Huuto
+Jumalalle, jonka hän oli huutanut unessaan, muuttui todellisuudeksi —
+kaiuton huuto. Raskaana kuin kivi jysähti uni hänen mieleensä. Rošov
+pitää Tatjanan käsiä molemmissa käsissään. Vieras mies pitää Tatjanaa
+käsistä. Hänen silmänsä ovat vaipuneet toisen silmiin, hänen huulensa
+painuvat toisen huulia vastaan. Mielipuolisuus liekehti Piotrin
+aivoissa. Ajatukset pirstoutuivat. Hän ei enää kuullut eikä nähnyt.
+
+Silloin kuului taaskin auton pirullinen törähdys. Oliko se kaiku vai
+kuulohäiriö? Kirottu ääni tuli yhä lähemmäksi, yhä tungettelevammaksi.
+Piotr kirosi sille tervehdykseksi, sillä hän ymmärsi Rošovin
+lähestyvän. Hetken kuluttua kuului surina aivan läheltä. Piotr nousi
+istualleen. Kun hän huomasi, että auto kiiti häntä kohti, nousi hän
+ja kulki tien reunaa myöten. Hänen ympärillään pölähti tomu. Auto
+suhisi kulkijaa kohti, hänen ohitseen. Se pysähtyi. Piotr ei kääntänyt
+päätään. Hän kulki eteenpäin. Mutta hänen nimeään huudettiin. Hän
+pysähtyi.
+
+Tatjana astui autosta ja tuli häntä kohti. Piotr näki hänet omin
+silmin, hänet, ihanan, rakkaan unelmansa. Tatjana oli kalpea, solakka,
+puku oli ohut. Hän oli niin suuren liikutuksen vallassa, ettei Piotr
+ollut häntä milloinkaan ennen nähnyt sellaisena. Hänestä tuntui, ettei
+se ollut Tatjana, vaan epätoivo ihmishahmossa, ja että tuo näky oli
+heti häipyvä kuin maantien pöly.
+
+Tatjana tuli hänen luokseen. Hän kompastui heidän välissään oleviin
+kiviin ja polvistui voimattomana maahan. Hän katsoi Piotria kasvoihin,
+silmiin, ja myöskin Piotr tuijotti häneen ihmetellen tätä kohtausta,
+joka näytti olevan riuhtaistu esiin hänen omasta sielustaan, hänen
+raskaasta kärsimyksestään.
+
+— Näin sinun kävelevän täällä... — sanoi Tatjana hiljaa.
+
+— Niin, kävelin tätä tietä pitkin.
+
+— Kuljetko näin yksinäsi?
+
+— Kuljen.
+
+— Pukusi on tahraantunut.
+
+— Niin, se tahraantui.
+
+— Sinä olet kovin kalpea... Olet kai väsynyt?
+
+— En. En ole väsynyt.
+
+— Piotruš, Piotruš, oma lapseni...
+
+— Tania ...
+
+— Rošov ei ole enää autossa ... — sanoi Tatjana nöyrästi rukoillen
+hänen jalkainsa juuressa ja tuntien rajatonta häpeää.
+
+— Missä hän sitten on?
+
+— Annoin hänen nousta pois kaupungin ulkopuolella.
+
+— Miksi?
+
+— Koska et luultavasti olisi mielelläsi ajanut hänen kanssaan.
+
+Miltei eläimellinen tuskan parahdus, tulinen ylpeyden purkaus nousi
+uudelleen Piotrin rinnasta ja raukeni hänen huulilleen. Hän kiristeli
+hampaissaan hirvittävää sanaa ja katsoi Tatjanaan. Tatjana luki hänen
+silmistään tämän sanan.
+
+Vaikeroiden Tatjana nousi pystyyn. Hän horjahteli, kääntyi
+voimattomana, Piotrin katseen pakottamana, ja poistui notkuvin polvin,
+ikäänkuin kahleita laahaten. Hetken kuluttua puhisi auto uudelleen ja
+hävisi suristen tomupilveen.
+
+Upseeri kulki taaskin, kuten äsken, maantien reunaa myöten. Hän
+kulki varmoin askelin tiheässä ruohikossa, jota peitti paksu kerros
+kalkkipölyä. Kuihtuneet valkoapilaat ja karheat ruohonkorret painuivat
+hänen jalkojensa alla kuin joustavat vieterit. Lämmin tuuli puhalteli
+sänkipelloilta, tunkeutui Piotrin avoimen takin alle ja pani rinnan
+puristumaan kouristuksentapaisesti kokoon, mikä tuntui kuvaamattoman
+ilkeältä. Hänen puoleksi suljetut, valkeaan maantiehen tuijottavat
+silmänsä näkivät vielä Tatjanan kalpeat posket ja mustat silmät arkoina
+ja masentuneina. Hän näki tummansiniset renkaat Tatjanan silmien alla.
+Piotrin huulille nousi kysymys:
+
+— Minkätähden minä en noussut autoon ja lähtenyt mukaan? Eihän Rošov
+kuitenkaan siinä istunut, vain Tatjana ja hänen hyvä ystävänsä
+Mathilde...
+
+Piotr tunsi Tatjanan olan nojaavan hänen omaa olkaansa vasten,
+tunsi sen hekumallisen puserruksen, jonka hän olemuksensa koko
+aistillisuudella saattoi tuntea, tunsi pehmeän hiussuortuvan
+poskellaan. Niin moneen päivään, niin moneen yöhön ei hän ollut tätä
+tukkaa hivellyt! Mitä? Tatjana palasi! Hänen uskollinen sydämensä
+oli värissyt ja hänen lempeässä katseessaan oli ollut rajattoman
+rakkauden huuto. Miten suuri nöyryys, miten rehellinen häpeä oli
+ollut hänen kasvoissaan! Syntiselle naiselle oli Vapahtaja antanut
+anteeksi. Entä hän? Hän ei ollut tänä ratkaisevana hetkenä käyttäytynyt
+Tatjanaa kohtaan ainoastaan pyövelin, vaan myöskin raa'an, röyhkeän
+lurjuksen tavoin! Tämän teon jälkeen — ei koskaan, ei milloinkaan enää!
+Tatjanan itsetunto ei salli hänen unohtaa tätä herjausta koskaan.
+Autonkuljettaja ja Mathilde olivat olleet kuulijoina. Piotr tunsi,
+että aivan uusi turma oli haudannut hänet alleen, uusi, entistä paljon
+pahempi. Hänen hiuksensa nousivat epätoivosta pystyyn. Hiki valui
+pitkin hänen ruumistaan. Mutta kuten jousen jänne kiristyi koko hänen
+tahtonsa. Hän laahusti kaupunkiin onnettomuus taakkanaan.
+
+Tästä lähtien alkoi Piotrille vaikea aika. Tuo niin viisaasti ja
+oivallisesti rakennettu tahdon rakennus luhistui äkkiä kuin korttitalo.
+Tahdonmuuriin ilmaantui aukkoja ja rikkoutumia, edessä oli soita ja
+syväyksiä, joiden yli ei voinut kahlata eikä uida ja joihin ei edes
+voinut hukkua. Kahden raivoisan pedon tavoin syöksyi hänen sielussaan
+kaksi elementtiä vastakkain: vietin lietsoma matalamielisyys ja
+ylpeys. Ne raatelivat toisiaan rajuin puraisuin ja kamppailivat
+levähtämättä hetkeäkään. Hän menetti ruokahalun, unen, kyvyn tehdä
+mitään. Tympeytyminen kirjoihin, karttoihin ja piirustuksiin seurasi
+hänen entistä innostustaan. Hän rupesi päivä päivältä yhä enemmän
+vihaamaan ihmisiä ja heidän harrastuksiaan, touhuaan, lintuja ja niiden
+laulua, puita ja niiden huminaa, taivasta ja pilvien vaihteluja, kunnes
+tuo viha oli kasvanut voimaksi, joka oli elämän mahdin veroinen ja
+jättiläismäinen kuin maailma.
+
+Piotr ei voinut nukkua hetkeäkään tänä yönä, ei myöskään seuraavana
+eikä kolmantena. Hänestä tuntui kuin olisi rautainen oka tunkeutunut
+hänen kylkeensä, miekankärjen tapainen, ja kuin olisi hänen täytynyt
+maata kipeällä puolella. Hän nousi vuoteeltaan ja kulki paljain jaloin
+yöpuvussaan ympäri huonetta. Hän kävi sisäistä kamppailua. Hän etsi —
+se oli kauheata — hän etsi voimaa, joka olisi voinut korvata Tatjanan
+rakkauden. Äärimmäisin hengen ponnistuksin mietti hän, mikä voisi
+antaa hänelle rohkeutta elää ilman Tatjanaa, mikä voisi tehdä hänet
+niin vahvaksi, että hän unohtaisi Tatjanan; mutta hän ei löytänyt
+mitään. Hän tutki ja koetteli vuorotellen suuria tekoja, taistelua
+vaikeuksia vastaan, työtä, uhrautuvaa alttiutta, turruttavaa ahdinkoa,
+hän koetteli irstailua — ja hän huomasi, ettei mikään auttanut.
+Pienin, vähäpätöisinkin muisto särki kaiken. Eräät sanat, paikat,
+määrätty sointi tai hohde muistuivat mieleen saaden peloittavan
+voiman. Hänen vuoteensa pääpuolessa näytti niinä harvoina hetkinä,
+jolloin hän saattoi uinahtaa kevyeen uneen, istuvan uneton paholainen
+hänen ajatustensa valvovana suojelushenkenä. Kun sitten uni oli
+tulemaisillaan tuskien valmentajaksi, lausui se lyhyen, mutta ikuisen
+turmanloitsun. Yhden ainoan sanan. Piotr näki heti sateen liottaman
+lehtokujan Charentonissa, rauhaisan huoneen Pariisissa, synkän yön
+kaukaisella, autiolla kadulla...
+
+Väliin miespoloisen onnistui nousta upottavasta hetteestä kovemmalle
+pohjalle ja päästä varmuuteen, että hän nyt sittenkin oli järjen ja
+voittamattoman logiikan avulla voittanut tunteiden aaveen. Hän pani
+pitkäkseen ja uinaili. Yön kulutti hän puoleksi valveilla, puoleksi
+unessa. Mutta unessakin hän tiesi tarkoin mitä hänen sielussaan
+liikkui. Äkkiä ja odottamatta kuin kellon vieteri ponnahti pystyyn
+järjen viimeinen päätelmä olemassaolon välttämättömyydestä, hänen
+tahtonsa viimeinen ase, logiikan siunatusta lähteestä hankittu lääke
+häviötä vastaan. Ahdistus karkoitti hänet vuoteesta. Taas hitaita
+askeleita pitkin huonetta. Öinen pimeys, öinen hiljaisuus olivat
+vielä siedettäviä; mutta nyt sarasti aamu, kukot kiekuivat, kevyt
+tuulonen liikutti vehmaiden puiden lehviä pihalla. Elämän heräämistä ja
+ihmisaskeleita alkoi kuulua. Vaivainen puuseppä pihalla nousi työhönsä.
+Hän mittasi jotain, pani kappaleita yhteen ja liimasi. Pian sen jälkeen
+heräsi hänen tanakka vaimonsa ja sipsutteli kuluneissa tohveleissa.
+Miten valtavasti Piotr vihasi tätä avioparia! Hän linkosi tuiman
+kirouksen heidän syyttömiä päitään kohti.
+
+Ankara ja alituinen kipu oli jäytää hänestä kaiken elinvoiman ja
+uskon olemassaolon järkevyyteen. Piotr haparoi käsillään tyhjyyttä
+tarttuakseen johonkin, ikäänkuin tuohon lahoon puuristiin, joka riippui
+koivussa. Kun hän unettoman yön jälkeen aamun sarastaessa kulki ympäri
+huonetta, huusi hän useita kertoja sydämen pohjasta äänettömästi:
+
+— Isä Isä!
+
+Päivällä hän ei syönyt mitään. Maitotilkalla kostutti hän kuivia
+huuliaan. Katkeran kauhun vallassa ajatteli hän seuraavaa yötä. Kun
+se saapui hirvittävämpänä kuin kaikki, mitä ihmiskieli olisi voinut
+siitä sanoa, pitkänä, pimeänä ja äänettömänä, alkoi hän ajatella
+ainoata pakokeinoa tästä vaivan kuilusta. Hän toivoi kuoleman rauhaa
+niin vilpittömästi ja luonnollisesti, eläytyi niin loogillisesti
+ja liikutuksetta kuoleman olemukseen, että lohdutus vihdoin palasi
+hänen huoneeseensa. Ikään kuin erkaantuneena itsestään, vieraana
+itselleen, olentona, joka ei kestä elämää ja sen riemuja, astui hän
+sielussaan jyrkkää kalliopolkua ylöspäin ja tuli sillalle. Sieltä näki
+hän rauhan. Hymyillen hän totesi, ettei voisi milloinkaan voittaa
+rakkauttaan Taniaan, että jokainen kuviteltu voitto oli vain haave,
+jonka tuskat petollisina loihtivat hänen sieluunsa, ettei hän voinut
+alentua palaamaan Tatjanan luokse, sillä hän olisi lakannut silloin
+olemasta oma itsensä — jokin muu ratkaisu oli siis löydettävä. Vain se
+ratkaisu saattoi vapauttaa alennuksesta ja vain siten saattoi kietoa
+hartioille ylpeyden viitan. Ja hän otti ylleen ylpeyden viitan ja
+tunsi olevansa kuningas, joka nousee valtaistuimelleen. Otsaa puristi
+sentnerinpainoinen lyijykruunu, ja polvien välissä oli säälimätön
+miekka. Hän sulki silmänsä, ja hänen sielunsa täytti ylevä tunne; hän
+tunsi olevansa sisäisen maailmansa valtias, vaikkakin poskille vieri
+verisiä kyyneleitä.
+
+Seuraavana päivänä hän harhaili ilman revolveria ja sapelia pitkin
+kaupunkia. Hän meni vähäksi aikaa klubiin ja kahvilaan, joka oli
+täynnä jalkaväenupseereja — juuri nämä suhtautuivat häneen kaikkein
+vihamielisimmin. Hän istuutui heidän viereensä ja katsoi heitä
+halveksivasti silmiin tahi hän vältteli heitä ylpeästi ja tunkeutui
+heidän välistään. Mutta he joko väistyivät hänen tieltään tahi
+vaikenivat hänet nähdessään tahi vilkuilivat häneen syrjästä. Hän
+palasi kotiin välinpitämättömänä ja heidän pelkuruudestaan vielä
+entistäkin väsyneempänä.
+
+Neljäntenä yönä mentyään levolle ilman minkäänlaista unen toivoakaan
+nukkui hän vähäksi aikaa sikeästi. Hän näki unta, että hän meni
+huoneestaan alas portaita, hiipi talosta ja lähti Tatjanan luo. Nyt
+hän oli ovella ja veti ovikellon vanhanaikaista jalustimen muotoista
+pronssikahvaa, jonka hän aina tulisi muistamaan. Hän soitti kerran,
+toisen, kolmannen. Oven takaa kuului askeleita. Juostiin edestakaisin,
+tiedettiin varsin hyvin, että juuri hän soitti. Mutta ovea ei avattu.
+Sitten se avattiin hiljaa. Mathilde oli siinä. Piotr astui kapeaan
+käytävään, jossa hän kerran hämärässä oli suudellut Tatjanaa. Tatjana
+oli silloin tuntenut syvää, yliluonnollista hurmaa, kuten hän itse
+myöhemmin tunnusti. Musta verho, jota todellisuudessa ei ollut, riippui
+hänen edessään. Esiripun takana oli iso sali, samanlainen kuin Pariisin
+bulevardihotellissa. Kolme nuorukaista kulki salin läpi. Piotr näki
+heidän kasvonsa erikoisen elävästi, vaikkei hän ollut heitä milloinkaan
+nähnyt. Heidän jälkeensä kulki kolme vanhempaa herraa, jotka puhuivat
+Tatjanan kanssa. Eräs heistä ehdotti Tatjanalle matkaa Liettuaan.
+Vihdoinkin — mikä sanomaton unen onni — näki hän itse Tatjanan. Hän
+istui vuoteellaan sinipunervassa aamupuvussa, johon he kumpikin olivat
+olleet niin ihastuneita, ja suori pitkää, mustaa tukkaansa. Piotrin
+sydäntä kouristi, hän vavahti ja odotti. Hän näki Tatjanan kasvot,
+hänen suunsa, hänen silmäkulmansa, hänen poskensa. Uni oli poistanut
+Piotrin tietoisuudesta onnettoman kohtalon, eron ja tuskan. Se toi
+mukanaan hänelle entisen onnen. Mutta silloin tulikin joku vieras tai
+tuttu nainen ja sanoi hänelle, ettei Tatjana enää hänestä välittänyt.
+Oudot, vieraat silmät katsoivat häneen, niissä ei ollut enää edes
+vihaa, vaan halveksimisen kylmää, hedelmätöntä tuhkaa.
+
+Piotr heräsi märkänä hiestä, rajusti sykkivin sydämin. Hän nousi heti
+vuoteesta, heitti hartioilleen kevyen sotilasviittansa, veti pitkät
+saappaat paljaisiin jalkoihinsa ja lähti hiljaa asunnostaan. Samoin
+kuin äsken unessa hän kulki pikkukaupungin pimeitä, tyhjiä katuja,
+välttäen pääkatuja ja kahlaten kujien paksussa loassa. Hän saapui pian
+kenraalin puutarhan vieressä olevalle niitylle. Hän hyppäsi ojien yli,
+kiipesi erään pensasaidan yli, harppasi syvien kuoppien yli, kunnes
+tuli aidan luo, josta saattoi nähdä linnan molemmat siipirakennukset.
+Kylmä, eloton kuutamo loisti Tatjanan huoneen ikkunaruutuihin. Ikkuna
+oli suljettu. Kuun välke, joka kerran oli ollut niin ihana, oli nyt
+kelmeä, muuttumaton ja kaamea ja valaisi ikkunoita kalkkijauheen
+värisenä. Rajaton tuska riehui Piotrin olemuksessa, ruumiissa ja
+sielussa. Kivinen muuri erotti hänet kadotetusta paratiisista, se
+kukisti hänet, voitti hänet, niin että hän voimattomana ja masentuneena
+vaikeroi Jumalalta apua.
+
+Niin kului vaikein yö...
+
+Kamppailemalla omaa minäänsä vastaan ja kärsimällä taistelussaan
+ylivoimaisia tuskia saavutti hän seuraavien päivien kuluessa kuitenkin
+sen, että tuskista erittyi ylevä, pyhä ylpeys. Hän ei mennyt Tatjanan
+luokse, ja ylpeyttään oli hänen kiittäminen siitä, että hän saattoi
+olla sitä tekemättä. Hän saattoi nukkua, vaikka olikin päivällä saanut
+mystillisen varmuuden siitä, että Tatjana oli hänet pettänyt. Hän
+kykeni tekemään työtä siksi, että oli karaissut sieluaan tulessa ja
+että halveksimisen tikari aina oli teroitettuna. Hän tiesi, että uni
+häipyisi ja että hän heti menettäisi valtansa sielunsa raivottariin,
+jos hän antautuisi muistoille, säälin hemmoittelevalle viisaudelle.
+Nämä raivottaret hän oli kukistanut suurilla ponnistuksilla ja vain
+hitaasti hän oli saanut ne poljetuksi maahan. Hän tiesi ylpeyden — niin
+jalo ja hyveellinen kuin se olikin — olevan vain huumausainetta, hänen
+elävän henkensä koneellista painostamista. Hän tiesi, että yksikin
+ainoa Tanian silmien katse...
+
+Kun Piotr muutamia viikkoja myöhemmin saapui määräaikaan tykistön
+harjoituspaikalle, tapasi hän siellä vain yhden upseerin, Ježkovin.
+Tämä lahjakas, iloinen nuori mies oli saanut hienon kasvatuksen, mutta
+oli kevytmielinen irstailija ja tuhlasi lahjansa kapakoissa ja hukutti
+tietonsa toimettomuuteen. Ježkov oli osoittanut Piotria kohtaan hänen
+sairautensa aikana suurta sydämellisyyttä ja oli aina ollut hänelle
+hyvä toveri. Kahakan jälkeen oli hän näyttänyt jonkun verran kadehtivan
+Piotrin saamia haavoja. Hän valitti usein, että oli ollut muualla,
+missä hemmetissä lieneekään ollut sillä kertaa, kun ei sattunut
+olemaan saapuvilla tuon tappelun aikana, ja ettei ollut aavistanut
+mitään semmoista. Hän olisi kyllä näyttänyt niille lurjuksille! Hän
+olisi näyttänyt mitä merkitsee toveruus, ja kun päälle päätteeksi on
+kysymyksessä Rozlucki, »Piotruš», ja ennen kaikkea sellaisessa asiassa.
+— Mutta juttu ei ole vielä lopussa, — lisäsi hän, — ja silloin saa
+Piotruš nähdä, mikä mies Ježkov on...
+
+Oli kylmä päivä. He kääriytyivät kiinteästi viittoihinsa ja
+keskustelivat polttaen tuulessa savukkeitaan. Ježkov sanoi haukotellen:
+
+— Anteeksi, Piotr Ivanytš, että kysyn sinulta, mutta luullakseni se nyt
+jo käy päinsä, mikäli voi päättää. Mitenkä on? Tatjana Ivanovna menee
+naimisiin Rošovin kanssa?
+
+— Mistä sen tiedät? — kysyi Rozlucki.
+
+— Olin eilen illalla kenraalin luona. Siellä oli koko joukko ihmisiä,
+koko kaupunki oli siellä. Suuret kemut. Ja Rošov esiintyi jo kaikkien
+nähden onnellisena sulhasena.
+
+— Jos niin on, niin tiedäthän itse...
+
+— Pyydän anteeksi... Anna anteeksi, että kosketan tätä asiaa. Onko hän
+sinut pettänyt?
+
+— Ei ole.
+
+— Sillä jos tarvitsisit apuani, — sanoi Ježkov pureskellen savukkeensa
+imuketta ja siristäen viisaita, rehellisiä silmiään, — voit aina
+luottaa minuun. Kun eilen kuulin kihlauksesta ja näin heidät molemmat
+yhdessä, teki mieleni, usko minua, heti ruveta härnäämään tuota
+opetettua ja dresseerattua villakoiraa, Rošovia. Mutta en tiennyt, mitä
+minun oli ajateltava asiasta, mikä sinun kantasi siinä oli. Anteeksi,
+että olen tähän kajonnut...
+
+— Oh, ei mitään! Olen sinulle kiitollinen tästä uutisesta.
+
+— Todellako? Piotr Ivanytš!
+
+— Miksikä niin, hyvä veli?
+
+— Jos hän on pettänyt sinut ja tahdot sille toiselle näyttää, ettei
+meikäläisiä niinkään työnnetä syrjään, niin luota minuun...
+
+— Kiitos, — mutta minua ei ole petetty. Kunniasana!
+
+— Eikö hän ole sinua pettänyt?
+
+— Ei ole.
+
+— No, no!
+
+— Annan vielä kerran kunniasanani.
+
+— Merkillinen otus! — mumisi Ježkov. — Sellainen tyttö, semmoiset
+suhteet, sellainen tulevaisuus. Eikä tyttö ole häntä pettänyt, hän
+antaa siitä kunniasanansa. No, sitten minä olen vaiti.
+
+Piotr hymyili ja meni työhönsä. Hän puhui sotamiehille, sitten hän
+astui hevosen selkään ja antoi käskyjä... Hän näki peltoja, metsiä,
+kukkuloita, etäisyydessä kaupungin. Mutta nämä kuvat muuttuivat yhä
+epäselvemmiksi, epätodellisiksi. Hän vältti Ježkovia ja keskustelua
+hänen kanssaan, hämärästi peläten, että hänelle äkkiä voisi tulla halu
+vetää esiin revolverinsa ja pamauttaa kuula toverinsa otsaan.
+
+Seuraavan kuun, joulukuun, loppupuolella toi kenraalin vanha palvelija,
+kauan sitten palveluksesta päässyt sotamies ja isännälleen uskollinen
+kuin koira, Piotrille kirjeen neiti Mathildelta. Ranskatar kirjoitti
+lyhyesti, eikä hänen oikeinkirjoituksensa ollut aivan nuhteetonta.
+Hän pyysi Piotria tulemaan seuraavana päivänä sille puutarhan ja
+sotilasmakasiinien välillä olevalle aukealle, johon Tatjana oli
+kutsunut hänet ensi tapaamiseen. Kun Piotr oli saanut tämän kirjeen,
+tuli hän miettiväiseksi. Hän oletti, ettei ainoastaan Mathilde saapuisi
+sinne, vaan myöskin Tatjana. Koko hänen kiusallinen tilansa oli vain
+epämääräistä haavetta Tatjanan tapaamisesta ja tukahdutettua unelmaa
+saada nähdä häntä. Mutta nyt, kun Tatjana viimein nöyrtyi ja halusi
+tulla, heräsi Piotrissa entinen viha. Hän tiesi, että kihlaus Rošovin
+kanssa saattoi olla vain veruke, ja siinäkin tapauksessa, että niin
+tosiaankin olisi laita, voitaisiin se milloin tahansa purkaa. Mutta
+yksistään se, että Rošov oli saanut olla Tatjanan rinnalla, oli jo
+kauan sitten ratkaissut kaiken.
+
+Kun Piotr harkitsi asiaa, odotti vanha palvelija ovella, yllään musta
+takki, joukko kunniamerkkejä käänteen alla.
+
+Kun Piotr kohotti päätään vastatakseen, alkoi vanha palvelija puhua,
+välittämättä arvojärjestyksen säännöistä, jotka käskivät hänen olla
+vaiti:
+
+— Piotr Ivanytš...
+
+— Mitä sinä tahdot? — keskeytti hänet Piotr kopeasti.
+
+— Piotr Ivanytš, pyydän nöyrimmästi anteeksi, että uskallan puhua...
+
+— No, hyvä, hyvä. Mistä on kysymys?
+
+— Piotr Ivanytš, minulla on alamaisin, nöyrä pyyntö...
+
+— Minä sanoin jo, että saat sanoa, mitä haluat.
+
+— Antakaa toki anteeksi Tatjana Ivanovnalle, antakaa hänelle anteeksi!
+
+— Mitä tämä merkitsee! Mitä sinulla on sen kanssa tekemistä!
+
+— Antakaa hänelle anteeksi Herramme Vapahtajan tähden. Antakaa anteeksi
+myöskin minulle, vanhalle miehelle!
+
+— Tällä kertaa minä annan anteeksi. Mutta muista, ettet toista kertaa
+sekaannu tähän asiaan! Kuulitko?
+
+— Kyllä, kyllä. Se ei kuulu minuun ollenkaan. Minä tiedän paljon, Piotr
+Ivanytš, minä ymmärrän myös teidän vihanne, vaikka olenkin palvelija.
+Armahtakaa Tatjana Ivanovnaa Vapahtajan Kristuksen tähden! Te tiedätte
+itse, miksi.
+
+— Miksi sitten minun pitää häntä armahtaa? — tiuskaisi Piotr hänelle.
+
+— Minä näin, kuinka te tulitte keväällä hänen luokseen, kun te olitte
+karttatöissä hänen ylhäisyytensä kenraalin luona. Ja nyt hän on toisen
+kanssa. Ajatelkaa!
+
+— Mitä sitten? Kun hän tahtoo olla toisen kanssa, en minä tietenkään
+voi olla hänen kanssaan. Etkö sitä vielä ymmärrä, niin vanha kuin
+oletkin?
+
+— Piotr Ivanytš! Minä olen kantanut häntä käsilläni. Hän on minun
+silmäini edessä oppinut kävelemään ja puhumaan. Minä tunnen hänet.
+Asiat eivät ole...
+
+— Sano mademoiselle Mathildelle, että minä tulen, — huusi Rozlucki
+keskeyttäen sydäntään keventävän vanhan palvelijan puheen.
+
+— Tottelen... — mutisi palvelija ja meni syvään kumartaen ulos.
+
+Määräajaksi pukeutui Piotr huolellisesti ja meni kaupunginpuiston
+takana olevalle aukealle. Kun hän lähestyi paikkaa, huomasi hän
+Mathilden olevan yksin. Hän tunsi pettymystä. Hänen olisi pitänyt
+iloita, ettei Tatjana ollut siellä, mutta mitään oikeata iloa hän ei
+tuntenut. Kolkosti ja raskaasti löi hänen sydämensä. Hämäriä tunteita
+kieri hänessä, ja niiden pyörteestä ikäänkuin erkani aavistus siitä,
+miten kaameata olisi elää ilman Tatjanaa — vaikka tämä asiain käänne
+tyydyttikin hänen järkensä logiikkaa.
+
+Ranskatar oli kiihoittunut, kalpea, levoton. Piotrin kysymykseen, oliko
+Tatjana lähettänyt hänet, hän vastasi epäselvästi. Hän sammalsi jotain
+aikaisemmista suhteista.
+
+— Olen kuullut, että Tatjana Ivanovna on jo mennyt kihloihin herra
+Rošovin kanssa... — keskeytti Piotr.
+
+— Niin... — mumisi mademoiselle Mathilde vältellen, — Tania on mennyt
+kihloihin. Mitä sanotte siitä?
+
+— Minä lausun onnitteluni toistaiseksi teidän välityksellänne.
+Myöhemmin, myöhemmin teen sen henkilökohtaisesti. Kun en ole tähän
+saakka sitä tehnyt, niin on se johtunut vain siitä, etten ollut saanut
+kuulla sitä varmasta lähteestä enkä tahtonut jättäytyä huhujen varaan.
+Nyt, kun te vahvistatte huhun...
+
+Ranskatar katsoi häneen tutkivasti ja tuli alakuloisemmaksi.
+
+Molemmat olivat vaiti ja kulkivat puistoon päin. Piotr huomasi,
+samalla kuin hän nauroi sisässään kyynillisesti, että Tatjanan
+seuralainen naisten tapaan ei jättänyt käyttämättä tilaisuutta koettaa
+viehätysvoimaansa Piotriin. Piotr tiesi kuitenkin, ettei siinä ollut
+tämän kohtaamisen ainoa aihe. Hän kysyi:
+
+— Milloin vietetään häät?
+
+— Mistä minä tiedän... Kaikesta päättäen niiden pitäisi olla hyvin pian.
+
+— Vai niin.
+
+— Luonnollisesti...
+
+— Onko heillä niin kiire?
+
+— Hyvin kiire, sillä...
+
+— Sillä mitä?
+
+— Sillä Tania on...
+
+— Mitä?
+
+— Tania on... Ymmärrätte kai!
+
+— En ymmärrä ollenkaan.
+
+— Hyvä Jumala! Hän on, — no...
+
+— Mitä on?
+
+— Hän on, — voi kauheata, millainen mies!...
+
+— Mitä?
+
+— Hän on, — no — te kai ymmärrätte, — siunatussa tilassa.
+
+Piotr tunsi jyminää päässään, kuten silloin, kun monet sapelit iskivät
+hänen päähänsä. Musta pilvi sumensi hänen silmänsä.
+
+— Lapsi, meidän pikku tyttösemme... — remahti jossain paholaisen
+pilkkanauru. Pikainen teennäinen hymy lumivalkeilla huulilla.
+
+— Minä toivotan herra Rošoville onnea menestyksen johdosta, — liitti
+Piotr ivalliseen hymyynsä.
+
+Ranskatar jätti kaikki personalliset tarkoitukset ja temput syrjään ja
+uskoi Piotrille epätoivoissaan kuiskaten:
+
+— Tania on epätoivoinen!
+
+— Tania? Epätoivoinen? Onhan hän aina toivonut itselleen lasta... —
+Nauraen ääneen purki Piotr häikäilemättömiä ja raivokkaita sanoja aivan
+kuin olisi sylkenyt itseään kasvoihin.
+
+— Mutta teidän kanssanne...
+
+— On käynyt toisin. Ikävä kyllä! Siitä ei ole pitkä aika, seitsemän
+kuukautta sentään... seitsemän kuukautta on kulunut Pariisin ajoista,
+jolloin minä saatoin tavata Tatjana Ivanovnaa. Herra Rošov on ehtinyt
+pitemmälle. Te tiedätte sen muuten parhaiten, — sanoi Piotr tylsästi
+naurahtaen.
+
+— Minä tiedän, minä tiedän... — sihisi ranskatar hampaittensa lomitse.
+
+— Mitä sitten?
+
+— Herra Rozlucki! Säälikää häntä! Hän rakastaa teitä hulluuteen,
+mielettömyyteen asti!
+
+— Vaikkakin odottaa Rošovin kanssa lasta?...
+
+— Hän tahtoi sillä lailla kostaa teille mitä olitte hänelle tehnyt.
+
+— Verinen kosto vanhaan homehtuneeseen operettityyliin.
+
+— Mitä on sitten tehtävä?
+
+— Ennen kaikkea ei ole uskottava vieraille, kuten minulle, onnellisten
+kihlautuneiden salaisuuksia. Voisinhan minä olla juoruilija, joka
+kertoo jutun kaikissa kaupungin kahviloissa. Toiseksi kiireimmiten
+kapiota ompelemaan, pappi, vaunut sulhaspoikia ja morsiustyttöjä, niin,
+ja kehtoa tilaamaan.
+
+— Hän ei nuku yökausiin, kulkee ympäri huonetta, vaeltaa rauhattomana
+ympäri taloa, menee puutarhaan, juoksee pois, kirjoittaa jotain,
+kirjoittaa suurille arkeille kirjeitä teille — tai kenelle, en tiedä —
+polttaa jotain kamiinissa, tulee minun luokseni ja puhuu omituisesti,
+hajanaisesti. Hän keskustelee ääneen teidän kanssanne, rukoilee ja
+makaa tuntikausia lattialla kapeassa käytävässä, joka vie hänen
+huoneeseensa. Useimmiten hän seisoo ikkunan ääressä ja itkee niin
+peloittavalla, omituisella äänellä kuin ulvoisi. Tatjana-raukka! Hän
+on sotkeutunut verkkoon, jonka hän tahtoi heittää teille, kun te niin
+sydämettömästi ja kylmäverisesti petitte hänet.
+
+— Petin! Minä olen pettänyt hänet?! Enhän minä mene kenenkään kanssa
+naimisiin enkä ole kehenkään rakastunut.
+
+— Hän on siis antanut minun tehtäväkseni kertoa teille kaiken tämän
+ja kysyä teiltä vain yhtä, mitä hänen on tehtävä. Vain mitä hänen on
+nyt tehtävä. Sitä hän käski minun kysyä. Vain sitä, mitä hänen on nyt
+tehtävä. Hän tekee mitä te käskette.
+
+— Mitä minä voin sanoa... — alkoi Piotr entisellä, miehekkäällä
+äänellään; mutta hän keskeytti äkkiä. Hänen ajatuksensa luhistuivat
+ja murskaantuivat kuin huolimattomasti rakennettu talo. Mukavat
+kyynilliset sanat tuntuivat hänestä hyödyttömiltä. Viheliäistä oli
+tämä näytelty ylpeys kyynelten polttaessa. Hän kulki samaa puiston
+tietä, jota hän oli ensi kerran kulkenut neitseellisen kauniin Tanian
+kanssa, kun tämä kutsui hänet onnekkaaseen tapaamistilaisuuteen. Samat
+paljaat puut, lumi ohuena vitinä kuten silloinkin, tuuli kohisi samoin
+lehdettömissä oksissa, sama kreikkalaisen jumalattaren kuvapatsas,
+ränstynyt ja haalistunut vertauskuva, oli siinä muuttumattomana... Entä
+Tania?
+
+Epätoivo ravisti häntä kuin heikkomielinen pakkopaitaansa. Sama ohuen
+lumikerroksen peittämä kivipenkki tuossa...
+
+Käsittämättömän kaikkitietävä, peloittava tuska ahdisti hänen
+sydäntään. Miten salaperäisesti ja kuitenkin miten johdonmukaisesti
+olivat kaikki asiat liittyneet toisiinsa!
+
+Oli kuin joku, joka oli rajattoman viisas ja ovela, olisi punninnut
+kaikkea näkymättömällä hienolla vaa'alla, unohtamatta pienintäkään,
+kevyintäkään tuulensuhahdusta, pienintäkään lumihiutaletta, hennointa
+lehvää.
+
+Piotr tahtoi sanoa ystävällisen ja säälivän sanan ja lähettää sen
+Tanialle. Silloin välähti hänen sielussaan kuin miekan kohtalokas
+leimahdus hirmuinen totuus, että Tatjana oli maannut Rošovin
+syleilyssä, siittänyt lapsen toisen kanssa, pettänyt vannomansa
+rakkauden valan. Hän sanoi ankarasti, jäykästi ja kylmästi:
+
+— Sanokaa hänelle, että minä puolestani tiedän, mitä on tehtävä.
+Minun on täytynyt kaikessa menetellä niinkuin olen menetellyt. Hän
+ei tahtonut tulla minun omakseni... Hän on häpäissyt meidän pyhän
+rakkautemme.
+
+Ranskatar alkoi nyyhkyttää ääneen. Hän rauhoittui kuitenkin pian.
+Hän pyyhki silmiään nenäliinallaan. Jonkun aikaa kulki hän tyynesti
+lehtokujaa pitkin. Äkkiä hän kohotti Piotriin vihaa ja raivoisaa
+katkeruutta säkenöivät silmänsä. Hän puhui yhteen hengenvetoon:
+
+— Se, joka elää pelkästä rakkaudesta teihin ja jolle rakkaus on mennyt
+niin vereen, hän ei voi tyytyä sellaisiin sanoihin. Raakalainen! Vasta
+tänään minä ymmärrän Tatjanan rakkauden suuren voiman. Onneton on
+passiivisen naisen elämä. Teitä on pidettävä kahleissa kuin koiria.
+Kahleista vapaina te olette pahempia kuin ne. Jaloissa teitä on
+poljettava ja teidän on saatava kunnollisesti maksaa siitä, mitä teidän
+pohjaton himonne ja häikäilemättömyytenne on tuhonnut! Pyövelit!
+
+Synkän välinpitämättömänä kuunteli Piotr tätä sanatulvaa. Hän kumarsi
+halveksivasti, kääntyi ja poistui.
+
+
+
+
+KAHDESKYMMENES KUUDES LUKU.
+
+
+Seuraavana aamuna tuli sama kenraalin vanha palvelija Piotrin asuntoon
+tuoden kirjelipun Tatjanalta. Rozlucki makasi vielä vuoteessaan. Silmät
+unenpopperössä luki hän lyhyen kirjeen:
+
+  »Minäkin tiedän, mitä on tehtävä. Minäkään en voi tehdä toisin. Voi
+  hyvin, Piotruš! Minä kiitän sinua kaikesta.
+
+  Sinun Taniasi.»
+
+Piotr vavahti, kun hän oli lukenut tämän. Näissä sanoissa oli voimaa ja
+pontta. Hän kysyi palvelijalta:
+
+— Milloin neiti antoi sinulle kirjeen?
+
+— Myöhään eilen-illalla. Hän herätti minut ja käski toimittamaan
+kirjeen varhain aamulla. Hän määräsi hyvin ankarasti: »varhain aamulla,
+heti kun tulee valoisa». No, nyt tulee myöhään valoisa. Kello on kohta
+kahdeksan. Minä olen tullut käskyn mukaan varhain aamulla.
+
+— Hyvä, saat mennä.
+
+Vanhus kumarsi, mutta ovella kääntyi hän vielä kerran Piotriin päin ja
+sanoi vakavana, sisäisestä surusta parahtaen:
+
+— Armollinen herra... pitäkää hyvää huolta, ettei mitään onnettomuutta
+satu!
+
+— Mene tiehesi, koulumestari!
+
+Palvelija lähti.
+
+Piotr pukeutui henkeään pidättäen ja kiiruhti kenraalin asuntoon. Kauhu
+pieksi häntä kuin ruoskan iskut alastonta selkää.
+
+Hänen polvensa vapisivat, kun hän astui eteiseen, riisui
+päällystakkinsa ja kysyi neiti Tatjanaa ensimmäiseltä tapaamaltaan
+palvelijalta. Mutta talossa kulki elämä tavallista, rauhallista
+kulkuaan. Kenraali nukkui vielä, ja aamiaispöytää kattavat palvelijat
+kulkivat varpaisillaan. Kun Piotria oli totuttu pitämään perheen
+jäsenenä, ei kukaan ihmetellyt, että hän tuli taloon näin aikaisin
+aamulla, mutta hänestä itsestään tuntui hyvin kiusalliselta kuljeskella
+siinä palvelusväen parissa. Hän aikoi jo lähteä pois syyttäen sitä,
+että oli tullut liian aikaisin. Silloin palasi palvelija, jonka oli
+ilmoitettava Tatjanalle varhaisen vieraan tulosta, ja kertoi, ettei
+armollinen neiti ole huoneessaan.
+
+— Eikö hän ole huoneessaan? Tiedätkö varmaan? — kysyi Piotr tuntien
+taaskin ikäänkuin ruoskan iskujen viiltävän selkää.
+
+— Aivan varmaan. Hän ei ole siellä. Armollinen neiti on suvainnut
+lähteä jonnekin.
+
+— Mutta minne?
+
+— Sitä en mitenkään voi tietää...
+
+— Eikö kukaan ole huomannut, mitä tietä neiti on mennyt?
+
+Todettiin, ettei kukaan ollut sitä huomannut, eikä kukaan näyttänyt
+erikoisesti välittävän siitä. Käyttäen hyväkseen entisiä oikeuksiaan
+tässä kodissa meni Piotr keskisalonkiin katsomaan, olisiko Tatjana
+siellä. Tultuaan tähän isoon saliin hän huomasi kohta, ettei puutarhan
+ovi ollut lukittu ja että sen oli täytynyt jo kauan olla auki;
+lattialla oli näet lumikiila, jonka tuuli oli yön kuluessa sinne
+tupruttanut. Piotr avasi oven ja näki portailla ja tiellä epäselviä
+Tatjanan askelten jälkiä pehmeässä lumessa.
+
+Nämä jäljet kiidättivät häntä hätähuudon tavoin puutarhamajaan.
+Tultuaan ovelle horjahti hän ja huusi kauhusta. Tatjana makasi penkillä
+hyytyneessä verilätäkössä. Koko ruumis vavisten huomasi Piotr, että
+Tatjana oli suunnannut revolverin vatsaansa kohti. Hän ymmärsi
+pettämättömän varmasti, että Tatjana oli päättänyt surmata itsensä ja
+Rošovin lapsen. Hän ymmärsi, että Tatjana oli tarkoittanut juuri tätä
+sanoillaan: »Minäkin tiedän mitä on tehtävä» — samoin kuin myöskin
+allekirjoituksellaan: »Sinun Taniasi».
+
+Hän vaipui jähmettyneenä istumaan vastapäätä olevalle penkille ja
+katseli Tatjanan hymyä, hänen valkeita hampaitaan, joita lumihahtuvat
+jo peittivät, ja hopeanharmaiden sukkien verhoamia jalkoja, joissa
+näkyi mustia hyytyneen veren juovia. Piotr meni tainnoksiin.
+
+Joku lähestyi...
+
+
+
+
+KAHDESKYMMENES SEITSEMÄS LUKU.
+
+
+Tatjanan hautajaisista tuli suurenmoinen mielenosoitustilaisuus. Siitä
+ei jäänyt pois ainoakaan kaupungissa asuva venäläinen. Tykistöpatteri,
+koko upseerikunta etunenässä, oli saapuvilla, ei julkisesti, vaan ilman
+aseita, riveihin järjestyneinä ja paradipuvussa.
+
+Useampia jalkaväkikomppanioja marssi myös saattueessa ja kaikki
+rykmentin upseerit, aivan kuin yhtenä miehenä. Kaupungin porvareita
+liittyi uteliaisuudesta saattueeseen sankanpuoleinen parvi.
+Toisluokkainen pienehkö venäläinen pappi kulki ruumissaattueen edellä,
+risti kädessä, ilman kirkkolaulajia, ilman lippua ja apupappeja.
+
+Taulun korvasi jalkaväkirykmentin iso torvisoittokunta, joka
+soitti melkein lakkaamatta. Arkun jäljessä kulkivat kenraali
+Polenov-Tšernovratski, Rošov, mademoiselle Mathilde ja joukko kenraalin
+kaukaisempia pitkämatkaisia sukulaisia.
+
+Poliisi ja lääkärintutkinto olivat osoittaneet, että kenraali Polenovin
+tytär oli surmannut itsensä revolverilla, jonka hän oli ottanut isänsä
+asekokoelmasta ja joka jo kauemmin aikaa oli ollut hänen huostassaan.
+Laukaus oli lävistänyt alkuasteellaan olleen sikiön. Itsemurha oli
+tehty — kuten tutkimus osoitti — heti keskiyön jälkeen. Sen lisäksi
+oli vielä käynyt ilmi, että kenraalin palvelija vainajan pyynnöstä oli
+vienyt hänen viimeisen ja ainoan kirjeensä upseeri Rozluckille ja että
+Rozlucki oli ensimmäisenä aikaisin aamulla tullut paikalle ja löytänyt
+puutarhamajasta vainajan jo kylmänä.
+
+Koko venäläinen seurapiiri tiesi kenraalin tyttären ja juristi Rošovin
+kihlauksesta. Mikä tarkoitus oli tuolla viimeisellä kirjeellä?
+Mitä siinä seisoi? Viranomaisten kysymyksiin Rozlucki kieltäytyi
+vastaamasta. Hän ei tehnyt sisällyksestä selkoa ja kirjeen hän oli
+hävittänyt.
+
+Kuka siis oli syypäänä nuoren morsiamen kuolemaan? Ketä hän rakasti?
+Minkätähden hän oli surmannut itsensä? Vielä tuoreessa muistissa ollut
+Rozluckin seikkailu jalkaväenupseerien kanssa tuli uudelleen pohdinnan
+alaiseksi. Yleisössä kierteli tuhansittain juorujuttuja kuin salamoita
+ukkospilvessä. Jalkaväenupseerien kasvot olivat ankarat ja synkät.
+Heidän katseensa etsi syyllistä, jonka uhri makasi paareilla. Pitkissä
+laskoksissa hulmuava valkea arkun peite ärsytti silmiä ja kuohutti
+mieliä. Beethovenin jylhä surumarssi, joka tuntui soivan manalan
+kuiluista, kiihoitti ihmisten mielikuvitusta ja huusi kostoa.
+
+Rajattoman tuskan huuto kohosi torvista, huiluista ja rummuista
+talvituulen kantamana ylös avaruuteen, vaipuakseen vähitellen
+kuolleille pelloille, jonnekin laidunten lumeen.
+
+Musta saattue liikkui hitaasti eteenpäin leveätä tietä pitkin,
+autioiden, hämärtyvien kenttien läpi syrjässä olevaa kalmistoa kohti.
+Soitto oli kuin kaikkien näiden ihmisten ääni, heidän ikuiselle
+elämälle suunnattu valituksensa kuoleman kirouksesta, heidän raivokas
+vastalauseensa vienon, viehättävyyttä uhkuvan kauneuden häviöstä.
+Yhdelle ainoalle ihmiselle merkitsi tämä kuolematon kuolemanhymni
+toista. Se oli hänestä ääni, joka kertoi taivaalle ja maalle rakkauden
+riemusta ja voitosta itse kuolemankin yli.
+
+Piotr Rozlucki kulki tykistöupseerien rivissä... Hänen takanaan kulki
+kaksi plutoonaa tykkimiehiä, kookkaita, voimakkaita talonpoikia. Heidän
+kannuksensa kilisivät tasaisesti ja yhtaikaa, kun he marssivat soiton
+mukaan hitaassa tahdissa ja iskivät kovaan maahan pitkävartisten
+saappaittensa raudoitetut kannat. Kartionmuotoisten lakkien töyhdöt
+huojuivat yhtaikaa ja kasvot olivat toistensa kaltaiset. He liikkuivat
+eteenpäin muistuttaen peltoa, jonka sarat ovat samanlaiset ja tarkoin
+yhtä suuriksi mitatut. Heidän ankara katseensa oli suuntautunut
+upseeri Rozluckin päähän. Huhu nuoren ja viehättävän kenraalintyttären
+traagillisesta kuolemasta oli tullut näiden avaran Venäjän eri
+haaroilta tuotujen jättien korviin ja herättänyt rajatonta vihaa
+syyllistä kohtaan.
+
+— Tuossa hän on! — osoitti heidän jäykistynyt katseensa.
+
+Piotr astui sotilaallisin askelin, tunsi tykistöplutoonain katseet
+ja kantoi tyynesti niiden vihan. Hänen jäykän katseensa pohjalla oli
+koston salama. Mutta tuo salama sai jäädä välähtämättä. Ympärillä
+olevan väkijoukon tuomio herätti hänessä vain välinpitämätöntä
+ylenkatsetta. Sotilaitten sokea raivo oli hänen onnettomuuden
+lävistämästä sielustaan jonkinmoista luonnon vihaa — peltojen,
+niittyjen, metsien. Hän tiesi, mikä miehistön katseessa piili,
+mutta asetti halveksien upseerin olkalappujen mahdin pitämään sitä
+aisoissa. Soiton kajahutellessa jättiläisvoimaansa avaruuteen palasi
+hänen mieleensä eräs mennyt päivä, ja hän muisti nämä samat sävelet.
+Hän ymmärsi nyt viimeinkin, mitä Tania oli tarkoittanut sanoillaan,
+että tuo soitto loihti esiin Iivana julman istumassa kultaisella
+valtaistuimellaan rautaisten ovien takana. Soitto leijaili tsaarin
+valtiuden saavuttamattomilla huipuilla. Rozluckin huulilla väikkyi
+Tatjanan nimi. Nämä sävelet olivat sanoneet Tanialle punaisen pyövelin
+kerran tarttuvan hänen tukkaansa ja tempaavan hänet korkealle
+mestauslavalle. Kuka oli pyöveli? Mikä oli hänen tarkoituksensa?
+
+Päällysviittansa taskussa Piotr puristi revolverin kahvaa ja jatkoi
+varmoin, rauhallisin askelin, ainoankaan lihaksen vavahtamatta,
+tasaista, tahdikasta marssia. Miksi hän puristi kädessään revolveria,
+ei hän itsekään tiennyt. Epämääräinen välttämättömyys ohjasi hänen
+kättään ja pani kouristuksen tapaisesti pusertamaan asetta. Ikäänkuin
+todellisuuden ulkopuolella, tietoisuuden takana oudossa unessa
+sukelsi tästä teosta esiin tietoinen päätös. Tuon tuostakin näki hän
+niistä aukoista, joita siviili- ja sotilasarvohenkilöiden väliin jäi,
+kenraali Polenovin pään, ja silloin ruoski taas kauhunväristys hänen
+hartioitaan. Vanhuksen ulkomuoto ilmaisi, mitä oli tapahtunut, ja
+kertoi yhä uudestaan ja uudestaan, mitä paraikaa oli tekeillä.
+
+Viimein saapui ruumissaatto kapeasta kirkkomaan portista hautausmaalle
+ja siirtyi kaukaiseen kolkkaan, minne lähelle muuria oli kaivettu
+yksinäinen hauta. Sen vieressä oli keltaista multaa, jota peitti
+vastasatanut lumi.
+
+Vähitellen kokoontuivat ihmiset puoliympyrään. He tunkeutuivat yhä
+lähemmä toisiaan, kunnes olivat olka olassa kiinni. Väkijoukko
+kasvoi kasvamistaan ja pakkautui kokoon kuin se olisi ollut
+yhtä ainoata yhtenäistä ainetta. Siitä oikealla oli jähmettynyt
+hiekkaläjä, toisenlaista ainesta. Suorassa linjassa siitä kirkkomaan
+aitaukseen saakka ulottui sotilaitten muuri. Heidän edessään oli rivi
+upseereja. Toisella puolen hautaa kirkkomaahan päin oli harmaissa
+viitoissaan seisova jalkaväki. Piotr astui esiin ja pysähtyi
+haudan luo keltaisen multakummun ääreen. Vastakkaiselle puolelle
+vyöryi suunnaton väkijoukko. Aivan edessä, ihan arkun vieressä,
+seisoi kenraali. Vanhuksen silmät olivat kuin painuneet kahdeksi
+onteloksi, leuka oli ajamaton, tuuli liekutti miltei kaljun pään
+hiusrippeitä. Hänen polvensa lekottivat toisiaan vasten ilmeisesti
+koettaen maailman silmien edessä pitää sotilaallisessa ryhdissä hänen
+riepumaisen avutonta ruumistaan, jonka kohtalon isku oli murtanut.
+Ääneti, pää riipuksissa seisoi vanha pappi haudan reunalla puristaen
+kädessään hopeista ristiä. Hän kumartui ja teki arkun yli kolme
+kertaa ristinmerkin. Hän kumartui uudelleen ja teki väkijoukon yli
+ristinmerkin.
+
+Äkkiä alkoi vanha kenraali viittoilla kädellään, viittoilla
+kärsimättömästi ja rajusti. Läsnäolijat ymmärsivät hänet ja alkoivat
+kuiskaten toisilleen ja mumisten nostaa raskaan metallisen kirstun
+kantta. Piotr näki Tanian, rakastettunsa armaat kasvot. Pienen suun,
+tukan, kasvojen kuvaamattoman kauneuden. Musertavaa tuskaa tuntien
+käsitti hän uudelleen, että Tatjana makasi siinä eikä enää elänyt.
+Valkea silkkipuku oli veren tahraama. Mustia täpliä oli tullut povelle.
+Hervottomasti vaipuneet kädet ojentuivat avuttomina pitkin ruumista.
+Tuoksuvan tukan kiehkura oli valahtanut arkun reunan ulkopuolelle...
+
+Järkyttävä huuto pusertui kenraalin rinnasta. Vanhus heittäytyi
+ojennetuin käsin arkulle ja painoi huulensa kuolleen huulille.
+Väkijoukko nyyhkytti vaikeroiden ja vaikeni sitten jäykkään,
+uteliaaseen odotukseen. Onneton isä autettiin pystyyn.
+
+Päästyään seisoalleen vanhus nosti kammottavat, haaleat, tuskan
+sokaisemat silmänsä ja alkoi etsiä jotain väkijoukosta. Hän etsi
+kauan. Ja hän löysi. Piotr Rozluckiin pysähtyi hänen katseensa kuin
+raskaan mestauskirveen terä ennenkuin sitä heilautetaan. Kenraalin
+katsetta seurasivat suuren, liikkumattoman ihmisjoukon silmät. Polenov
+suoristautui ja terästi mieltään. Hän antoi katseensa liukua yli
+jykevien tykistösotilaiden, sitten pitkin upseerien rivejä. Haudalla
+vallitsi täydellinen äänettömyys. Haudankaivajat odottivat kaamean
+välinpitämättöminä. Piotr katsoi Tanian kasvoihin.
+
+Viimein pantiin arkun kansi kiinni. Kasvot katosivat näkyvistä. Silloin
+tunsi Piotr, että kaikkien katseet olivat suuntautuneet häneen.
+Huomaamatta työnsi hän kätensä viittansa taskuun, viritti revolverin
+hanan ja odotti. Sinä hetkenä hän päätti salamannopeasti: jos ainoakaan
+ääni suuntautuu häntä vastaan, jos ainoallakaan käden liikkeellä
+uskalletaan osoittaa häntä, tempaa hän aseen taskustaan, tähtää suutaan
+vasten ja laukaisee. Tanian luo hän tahtoi mennä, seurata häntä
+pimeyteen. Siellä pyytäisi hän Tanialta anteeksi, sopisi hänen kanssaan
+ja heidät yhdistäisi jälleen ikuinen rakkaus.
+
+Näin odotti Piotr, tosiaankin jo elämän tuolla puolen. Hän katsoi
+himmein, jäisin katsein kenraalin silmiin, Rošovin silmiin ja
+vähitellen kaikkien silmiin. Hän odotti. Sillaikaa laskettiin raskas
+kirstu hihnoilla hautaan. Ensimmäiset multakokkareet heitettiin
+lapiolla hautaan ja ne kolahtelivat metallikautta vasten, läsnäolijat
+kumartuivat ja heittivät kourallisen multaa arkulle. Tuskan vihlomana
+kumartui Rozlucki heittämään multaa kuten muutkin. Hän näki, miten
+pohjattoman vihamielisenä kansanjoukko seurasi hänen liikettään. Tuon
+mykän raivon voima, jota vain katseet ilmaisivat, oli peloittava.
+
+Mutta kun Piotr oli pistänyt kylmään multaan kätensä, joka juuri
+oli puristanut kuolettavaa surma asetta, valtasi hänet äkkiä
+ylimaailmallinen tunne, suuren lohdutuksen ja suuren armon tunne.
+Hän luuli tuntevansa kylmän maan lujan kädenpuristuksen. Hän tunsi
+erehtymättömästi, että isä maahan yhtyneenä, sen kanssa yhdeksi
+tulleena, ojensi hänelle kätensä tueksi.
+
+
+
+
+KAHDESKYMMENES KAHDEKSAS LUKU.
+
+
+Linnake, johon Piotr oli parisen vuotta sitten siirtynyt, kuului
+linnoitusvyöhykkeeseen, jolla oli yhteisenä nimenä Zasiek; se oli
+kuitenkin myös semmoisenaan itsenäinen kokonaisuus. Se ulottui kaikista
+linnoituslaitteista kauimmas tasangolle. Linnoitus itse oli Veikselin
+ja erään sen suurehkon lisäjoen kulmauksessa. Muutamien virstojen
+päässä siitä oli tämän lisäjoen varrella yli koko seudun ulottuvasta
+rämeiköstä hiukan kohoavalla kuivalla paikalla synkkä vallitus, jonka
+muoto muistutti papin päähinettä. Sen nimenä oli »Musta kotka».
+
+Linnake oli vanha, suuria summia maksanut varustus, koko lailla
+ränsistynyt, mutta sittenkin asemansa ja kokonsa puolesta valtava.
+Sen vihreät maavallit ja vallinsarvet, jotka olivat jonkun matkan
+päässä joen uomasta ja sulkivat varustuksen joka puolelta, vallitsivat
+oikealla kokonaan joen ja sen uoman kauas näkyvää laaksoa,
+vasemmalla rautatiesiltaa ja ratalinjaa, joka kulki linnoituksesta
+linnakkeeseen, sekä avaraa, alastonta lakeutta toiseen, sumussa
+häämöttävään linnakkeeseen saakka. Rintasuojuksen alla upposivat sen
+seinämän juuresta lähtevät alastomat, kuolonsynkät tiilimuurit syviin
+hautoihin. Nämä aukottomat, punaisenruskeat muurit, joiden hartioille
+oli sälytetty säännöllinen maakerros, piirsivät kenttiin jyrkkiä
+murtoviivoja.
+
+Linnakkeen sisälle oli jotakuinkin äskettäin rakennettu tukeva,
+korkea muuri, joka jakoi sen kahteen osaan. Toisessa, joen ja
+peltojen puolella olevassa, olivat holvikomerot, jonne oli sijoitettu
+linnoituksen ampuma-aseet, sotamiesten huoneet ja upseerien asunnot;
+toista, Zasiekiin päin olevaa, käytettiin vankilana. Tämän linnakkeen
+tykistö oli vankka ja uusinta mallia, mutta se pysytteli kuten
+ennenkin piilossa muuratuissa komeroissa, kidat ampuma-aukkoon päin
+käännettyinä. Sotamiesten asumukset olivat samoissa holvikomeroiden
+jylhissä huoneissa. Upseereille oli rakennettu kevyitä puutalosia,
+jotka nojasivat takaseinällään linnakkeen poikki kulkevaan jakomuuriin.
+Ne olivat todellisia hökkeleitä kapeine, kylmine, viheliäisine
+huoneineen. Ikkunat olivat kivillä lasketulle sisäpihalle päin,
+vastapäätä valliholvin puoliympyräisiä, aivan kuin raskaana taakkana
+painavan maakerroksen litistämiä ikkunoita.
+
+Linnakkeessa asui vain muutamia naimattomia upseereja, ja nämäkin vain
+nimellisesti. Nämä upseerit olivat yksinomaan jonkin hairahduksen
+tehnyttä väkeä, ja he saivat nyt täällä sovittaa virheitään, mikä
+mitäkin. Kukin heistä piti tointaan ja oleskeluaan linnakkeessa
+ohimenevänä karkotuksena. Vain Piotr Rozlucki oli poikkeus. Hän oli
+asettunut tänne pysyväisesti. Tähän pysyvään maanpaossa olemiseen oli
+hänellä useita syitä. Virkaan liittyvä syy oli, että hänelle uskottu
+maanalaisten käytävien ja tiehyeiden rakennustöiden valvonta vaati
+hänen alituista läsnäoloaan ja erikoisen huolellista tarkastamista
+eikä sallinut mitään ajanhukkaa, mikä olisi ollut seurauksena ajelusta
+edestakaisin.
+
+Jos tahtoi päästä linnoituksesta ja sitä ympäröivästä puisesta
+kaupungintapaisesta »Mustaan kotkaan», tuli kävellä useita virstoja
+jalkaisin, sitten ajaa vähän matkaa junalla asemalle, joka sekin oli
+linnakkeesta verrattain kaukana. Yhtä epämukavaa oli ratsastaa joka
+päivä työhön tahi ajaa kärryillä. Tämä oli Piotrille tärkein ulkonainen
+aihe asua »Kotkassa». Varsinaiset syyt tähän päätökseen olivat
+kuitenkin syvemmällä ja niitä oli runsaasti.
+
+Tultuaan tähän linnakkeeseen huomasi hän, että paikka sointui hyvin
+hänen mielialaansa. Kun hänen asuntonsa oli linnakkeen pihalla,
+sulkivat valliholvien seinät, — jotka oli keksinyt itse inhimillisen
+paholaismahdin arkkitehti, oikea Macchiavelli, eikä suinkaan mikään
+huono maallisten asiain tuntija —, hänet eroon maailmasta ja sen
+vienoista viehätyksistä. Multa, joka paksuna kerroksena peitti
+muuria, oli omiaan tukahuttamaan muistin. Elämä tämän joka puolelta
+umpinaiseksi muuratun kuilun pohjalla ja sotamiesten puuhailun
+tarkkaaminen teki helpommaksi kaiken tunneherkkyyden perinpohjaisen
+hävittämisen. Kaikki miehet, joita Piotr näki, olivat sotamiehiä,
+kookkaanpuoleisia poikia. He kaivoivat maata, puhdistivat aseita ja
+kävivät harjoituksissa. Vapaahetkinään, velvollisuuksien kahleista
+irtauduttuaan, he huvittelivat mittelemällä keskenään voimia jos
+jollakin tavoin tai lauloivat renkutuksia. Määräaikoina he söivät
+ryynilientä, limppua, kaalia ja laihoja lihapaloja ja joivat viinaa.
+Määräaikoina he nukkuivat ja kuorsasivat, niin että koko linnake
+raikui. Heidän ruokahalunsa, heidän unensa ja heidän työnsä oli vahvaa
+kuin nämä muurit ja vallitukset. Ainoat naiset, joita siellä näki,
+olivat sotamiesten yhteiset heilat. Milloin sotamiesten keskuuteen
+levisi tauteja, olivat ne ankaria ja ilmeisiä, kuten syfilis ja
+lavantauti.
+
+Piotr ryhtyi innokkaasti uuteen työhönsä. Hänen oli määrä täydentää
+vastamiinoituskäytävien rakentamista, joiden suunnitelmassa oli otettu
+kaikki mahdollisuudet huomioon. Näillä töillä, jotka hän suoritti hyvin
+huolellisesti, teki hän »Mustan kotkan» linnakkeen jylhän kuuluisaksi
+upseerimaailmassa.
+
+Maatessaan aivan yksin talviöinä luki hän taaskin paljon puolankielistä
+kirjallisuutta. Mutta kirjoista hän ei löytänyt sitä hyisen kylmyyden
+ja voiman henkeä, jota hän etsi. Kirjat tuntuivat hänestä nyt tyhjiltä
+ja turhanpäiväisiltä, ne eivät voineet tarjota hänelle mitään paitsi
+sieluttomia ohjeita. Niinpä hän siis jaettuaan väelle työt talviaamuina
+tunsi olevansa maailmassa niin ypöyksin kuin yksin voi olla. Hänen oli
+tapana mennä silloin kanuunakomeroihin, kammioihin, joissa äänettömät
+tykit olivat, ja jäädä yksin niiden ääreen. Kylmin katsein tuijotti
+hän niihin. Saattoipa hän myöskin tuntikausia silmäillä kapeista
+ampumarei'istä kentille, avaroille taipaleille, jotka eivät olleet
+kenenkään omia, matalille alangoille, joiden yli vihollinen olisi
+joskus marssiva. Hyinen tuuli vihelteli komeroissa ja pieksi lunta
+Piotrin kasvoihin.
+
+Hänellä oli ollut äskettäin lyhyt loma. Kun hän palasi takaisin, oli
+hänen pakko tukahuttaa sisällään ulkomaailmasta tarttuneet muistot,
+hempeät soinnut ja tuoksut. Hän pysytteli taas herkeämättä linnakkeen
+sisäpuolella. Sotamiehiä kohtaan hän oli tyly ja vaati heiltä ankarasti
+työtä. He katselivat häntä syrjäkatsein, silmissä salattu uhka.
+
+Kun hän lähti kävelylle, ei hän poistunut ylimmältä maapengermältä;
+tätä ylintä reunustaa pitkin kulki hän koko linnakkeen ympäri. Sieltä
+näkyi molempien jokien uoma kauas ulottuvalla lakeudella. Päävirran
+avarat haarat avautuivat hänen katseelleen. Kaksivuotisen oleskelunsa
+aikana Rozlucki oli perinpohjin perehtynyt ja eläytynyt päävirran
+näköalaan. Sen näky muodostui vaikuttavaksi tekijäksi hänen sielussaan.
+Hän tunsi joen sen talvisessa, jäisessä panssariasussa, tunsi sen, kun
+se keväällä loi jääpeittonsa ja muuttui mahtavaksi luonnonvoimaksi,
+tunsi sen kesäkuivan aikana, kun se laakana raskasmielisen puron
+tavoin herui haarautumasta toiseeen. Hän seisoi kauan keväällä sen
+tulvivien rantojen varsilla, kun se vei mukanaan hedelmällisimmät
+ja rehevimmat mutakerrostumat, jotka se oli aikoinaan vuosisatojen
+kuluessa tänne tuonut. Hän nousi veneeseen katsoakseen, miten
+vastapäätä olevalle rannalle syntyi hietakumpu, jota vaivainen pajukko
+verhosi. Päivät pitkät hän tarkasteli uneliaana näitä itsevaltaisia,
+isännättömiä vesiä, jotka mielensä mukaan virtasivat vanhaa uomaansa.
+Hän katseli katsomistaan tuon valtavan voiman kuvaa, joka vyöryi
+tuntemattomiin etäisyyksiin, hävitti talonpoikien uutterasti muokkaamat
+rannat ja kautta vuosisatojen katosi olemattomiin. Hän ei enää
+vavahtanut nähdessään orjan, joka oli säilyttänyt ikivanhan hurjan
+ajattelemattomuutensa, vallattomuutensa, mielettömän tapansa tuhlata
+jättiläisvoimansa huonoon ja typerään. Jo ammoin katsoessaan rantojen
+hiekkasärkkiä ja vetten kaunista, kirkasta päilyntää oli hän nähnyt
+sielussaan unen, mielikuvitukseen oli kiteytynyt houkkamainen näky
+ihmiskunnan ja Puolan lasinkirkkaasta tulevaisuudesta.
+
+Seisoessaan linnakkeen huipulla mykkänä ja liikkumattomana, silmät
+kiintyneinä kaukaiseen vesivyöhön, uneksi hän usein silmät auki. Hän
+oli työntekijä-sankari, joka loi tämän joen suulle kasaantuneesta
+baltilaisesta hiekasta meren aaltojen voiman avulla lasipölkkyjä,
+laattoja, seinämiä, kannattimia, tappeja, joka rakensi niistä seinät
+reunustamaan Veikselin uomaa, työnsi sen aallot kulkemaan Tatralta
+mereen saakka yhtä ainoaa ränniä myöten ja pani sen vesien suunnattoman
+voiman pyörittämään miljoonia turbiineja avaran maan hyödyksi.
+Hänen ajatuksissaan työskentelivät virran vyöryt koko Puolan kansan
+hyväksi. Jättiläisvivut, joita liikuttavat vuorten korkeuksista,
+laajoilta ylängöiltä ja alanteilta koottujen vesien paine,
+kohottavat ruoppauskoneita, jotka siroittavat lähiseutujen pelloille
+viljavaa liejua. Hiekasta on tullut arvokkain aarre, siitä saadaan
+rakennusainetta kaikkeen: maanviljelijäin kauniisiin lasitaloihin,
+joissa huonekalustoja esineet ovat lasista ja jotka ovat uuden, lasille
+pohjautuvan taiteen värikkäitä tyyssijoja sekä samalla terveyden
+tyyssijoja, niistä kun on hävitetty taudit, tulirokko, lavantauti,
+pilkkukuume, isorokko. Suuret sähkökeskukset, joita Veiksel-joki
+käyttää voimallaan, antavat valoaan kokonaisille maakunnille. Tuhannet
+maanviljelyskoneet kyntävät ja muokkaavat maata, puivat, viskaavat
+ja puhdistavat viljan. Lasilaatoilla katetut tiet ovat muuttaneet
+kaukaisia valtateitä lehmuskujiksi. Viljan keskeltä hymyilevät somat
+talot aurinkoa kohti. Eräät ovat taivaansinisiä, toiset punervia,
+valkeita tai monivärisiä. Kaikki, mitä vain innoittuneen taiteilijan
+mielikuvitus on luonut, kaikki, mitä neron salasopukoissa on syntynyt,
+missä unelma on pukeutunut muotoon ja väriin, on kiteytynyt väreinä ja
+kuvioina koristamaan lasisia hirsiä, taitekattoja, torneja, seinämiä,
+ovia ja ikkunoita. Ihmisen toverit — hevonen, lehmä, lammas, sika,
+koira ja siipikarja — oleskelevat lasirakennuksissa.
+
+Yksinäinen upseeri näki loppumattomiin tällaisia harhanäkyjä.
+
+Lomalta palattuaan sai Rozlucki kuulla, että siihen linnakkeen
+puoliskoon, jonka muuri erotti puhtaasti sotilaallisesta osasta, oli
+äskettäin tuotu siviilivankeja. Tähän saakka oli näissä komeroissa
+pidetty vain sotilasvankeja. Koko tämä seikka oli salaperäisyyteen
+verhoutunut. Sotilasosastossa ei kukaan tiennyt mitä rikoksellisia nämä
+olivat, miksi heitä rangaistiin ja missä heidän vankikomeronsa oikein
+olivat. Nämä vangit kuuluivat linnakkeen komentajan välittömään hoitoon
+ja tykistövarusväen valvontaan. Tämä merkitsi sitä, että komendantin
+määräämät vuorottelevat miehistöt vartioivat ikkunoita ja vallinsarvia
+paljon ankarammin ja häikäilemättömämmin. Olennaisesti olivat nämä
+vangit poliisi- ja santarmiviranomaisten huostassa.
+
+Kävelyretkillään valleilla näki Piotr »toisessa osassa», aukottomien
+muurien reunustamassa, kivillä lasketussa alanteessa siviilihenkilöitä,
+joita kävellytettiin ahtaalla pihalla. He tungeskelivat tuossa
+kivionkalossa ajatuksiinsa vaipuneina, hiljaa ja rauhallisina,
+ovella seisovien tykistösotilaiden ankarasti vartioimina. Rozlucki,
+joka näki heidän liikkeensä, eleensä ja pakon synnyttämät tapansa,
+tuli vakuutetuksi, että he eivät saaneet puhua keskenään enempää
+kuin vartioivien sotamiestenkään kanssa. Heidän lukumäärästään ei
+voinut päästä selville, kun uusia aina ilmestyi kävelylle. Piotr ei
+tahtonut sitä keneltäkään kysyä, etenkään kun hän ei ollut hyvissä
+väleissä komendantin kanssa. Tämä seikka ei kuulunut sitäpaitsi hänen
+tehtäviensä piiriin ja herätti hänessä sen vuoksi semmoisenaan vähän
+mielenkiintoa.
+
+Aluksi toi vankien näkeminen jonkinmoista vaihtelua hänen elämäänsä
+linnakkeen yksitoikkoisuudessa. Kävelylle tuodut vangit olivat
+uusia ihmisiä, aivan toisenlaisia kuin talonpojat univormuissaan.
+Oli omituinen ristiriita heidän olemuksensa, heidän hermostuneiden
+eleittensä ja mykän muurin välillä, joka oli suunniteltu iäti kestämään
+ja torjumaan hyökkäykset. Kun Piotr Rozlucki kulki linnakkeen ympäri ja
+näki kaukaa nämä ihmiset, tuntui hänestä aina ilkeältä, häntä ikäänkuin
+puistatti. He herättivät hänessä aina saman tunteen kuin sairausilmiön
+näkeminen terveessä ja vahvassa ihmisessä. He tuntuivat hänestä
+oudoilta ja ihmeellisiltä kuten lavantauti tai isorokko, mutta samalla
+myös sietämättömiltä kuten nuo taudit. Heillä oli omat vaikuttimensa
+ja vaiheensa, he olivat omien lakiensa ja sääntöjensä alaisia ja
+ilmestyivät aavistamatta linnakkeen todellisuuteen voimakkaan sairauden
+tavoin. Rozlucki teki kauan huomioitaan, mutta kyllästyi niihin
+viimein. Hän tottui vastahakoisesti vankeihin, kuten oli tottunut
+muureihin, multavalleihin, tykkeihin, kaivantoihin ja maanalaisiin
+käytäviin. Siihen oli etupäässä syynä se, että vangit tavallaan
+häiritsivät hänen mietteitään ihmiskunnan tulevaisuuden kirkkaudesta.
+Heidän vankeutensa osoitti ilmielävästi ja mitä vakuuttavimmin, että
+Veikselin lasista uomaa koskevat haaveet olivat tyhjä ja hedelmätön
+houre.
+
+Eräänä päivänä talvella ilmoitti linnakepatterin aliupseeri, jonka
+välitön esimies Rozlucki oli, parrakas jättiläinen, ikämies, raaka
+kuin pyöveli sotilaille ja erikoisen innokas palveluksessaan, että
+hänellä oli hyvin tärkeätä kerrottavaa. Hän tuli sitä varten Rozluckin
+yksityisasuntoon ja odotti kauan eteisessä, kunnes Piotr otti hänet
+vastaan. Hämärsi jo, ja huoneissa oli pimeä. Piotr oli torkkunut ja
+kuunteli kertomusta vuoteellaan maaten. Aliupseeri pyysi hiljaa, että
+sotamiespalvelija lähetettäisiin jollekin asialle. Piotr suostui siihen
+uskoen varmasti saavansa kuulla ilmiantoja sotamiehistä.
+
+Aliupseeri lähestyi pöytää ja pani sille paperipakan. Kysymykseen, mitä
+siinä oli, hän vastasi alkaen salaperäisesti, hiljaa kuiskaten kertoa
+ja työntäen samalla oikean käden keskisormella paperirahaläjää pöydän
+keskelle. Rozlucki nousi vuoteeltaan, heitti takkinsa hartioilleen
+ja katsahti seteleihin. Siinä oli useampia satoja ruplia seteleissä,
+pari huolellisesti silitettyä sadanruplan seteliä ja noin tusina
+pienempiä seteleitä huolellisesti pakkoihin sidottuina. Sotamies kertoi
+laajasti ja epäselvästi eräästä poliisimiehestä, ystävyydestään häneen,
+juomarahoista, juomingeista ja mellastuksesta ja lopuksi vangeista.
+
+Hänen sekavasta puheestaan kävi ilmi, että kysymyksessä oleva
+poliisimies, Murlyk nimeltään, oli jo jonkun aikaa koettanut lahjoa
+ilmiantajaa, aliupseeri Berezkovia, juottanut hänet juovuksiin
+kalliilla viinaryypyillä ja uskomattoman makeilla likööreillä,
+tuhlannut rahaa ostamalla hänelle kallisarvoisia lahjoja ja viimein
+hankkinut hänelle mitä kauneimmat ilotytöt. Berezkov ei ollut pitkään
+aikaan voinut ymmärtää, miksi Murlyk näin teki, mistä hän sai niin
+suuria summia ja miten tämä kaikki kävi päinsä. Vähääkään aavistamatta
+mitään hän lankesi ja vyörytti kauhean synnin sielulleen. Hän ei
+voinut vastustaa kiusausta. Nyt hän tunnusti aivan kuin Jumalan
+kasvojen edessä, että hän oli remunnut yökaudet Murlykin kanssa. Hän
+oli tuontuostakin pujahtanut varkain linnakkeesta kaupunkiin, kun
+juuri hänellä oli hallussaan portin avain, tavannut siellä Murlykin
+Süssmannin hotellissa ja ottanut kauhean syntitaakan omalletunnolleen.
+Murlyk hankki aina Varsovasta saakka tyttöjä ja jätti heidät yksin
+hänen kanssaan. Mitä kaikkea siellä olikaan — mitä ruokia, mitä juomia!
+
+Piotr katkaisi yhä uudistuvan kertomuksen kysymällä: »Mitä tekemistä
+on rahoilla, jotka ovat pöydällä?» Kävi ilmi, että rahat olivat
+Murlykin. Hän antoi rahaa niin paljon kuin halusi häneltä ottaa. Jos
+tahtoi viisikymmentä ruplaa, niin hän antoi viisikymmentä. Jos teki
+mieli saada sata ruplaa, niin hän antoi sata. Hän meni ulos, etsi,
+puheli juutalaisten kanssa, huusi, melusi — ja toi lopuksi niin paljon
+kuin oli pyydetty. Neideille oli maksettava runsaasti... He olivat
+äärettömän kauniita, tavattoman hienosti puettuja, puku silkkiä ja
+hienot alusvaatteet. Kun jo kerran oli vajonnut syntiin, niin oli
+siinä pysyttävä... Murlyk alkoi ehdottaa ikuisen ystävyyssiteen
+solmimista, suuteli, joi joka ilta veljenmaljat ja vannoi uskollisuutta
+hautaan asti. Hän saattoi vuodattaa kaihoisia kyyneleitä puhuessaan
+ystävyydestään. Kukapa ei olisi häntä uskonut, jos näki silloin sen
+miehen! Berezkov uskoi häneen, sillä Murlyk on viisas, ovela mies, joka
+tietää kaikki. Jokaiseen asiaan on tällä miehellä vastaus. Iskariot,
+kirottu Juudas!
+
+Piotr kysyi taaskin missä yhteydessä rahat olivat asian kanssa.
+Aliupseeri huokasi syvään, nousi pystyyn ja teki kunniaa. Kovalla
+äänellä ilmiantoi hän itsensä Rozluckille ja sanoi saaneensa nämä rahat
+Murlykilta — petoksesta.
+
+— Millaisesta petoksesta?
+
+— Valanrikkomisesta.
+
+— Mitä sinun oli kavallettava?
+
+— Linnakkeen toisessa osassa on vankeja...
+
+— Mitä vankeja?
+
+— Rikoksellisia, jotka ovat nousseet Jumalaa ja hallitsijaa vastaan,
+kaikenlaisia juutalaisia ja kapinallisia koiria, kaikki hirteen tai
+pakkotyöhön tuomittuja.
+
+— Mistä sen tiedät?
+
+— Murlykiltä. Tämä kamala Juudas on ottanut rahat noiden kapinallisten
+perheiltä juutalaisten kautta ja heittelee rahoja menemään. Vasta eilen
+tuli asia ilmi.
+
+— Miten se tuli ilmi?
+
+Joimme taas hirveästi Süssmannilla, ja neitosia oli taaskin läsnä,
+mutta toisenlaisia — oikeita, hienoja naisia. Myöhään yöllä oli eräs
+heistä minun kanssani. Hän alkoi rukoilla minua vangittujen puolesta.
+
+— Mitenkä? Mitä rukoilla?
+
+— Tavattoman ystävällisesti hän kohteli minua, ihmeen hellästi.
+Antakoon armollinen Jumala anteeksi! Hän pyysi vain yhtä: ei muuta kuin
+että tänä yönä jättäisin sulkematta portin, joka erottaa linnakkeen
+toisen puolen meidän tykistöosastamme, Vain sitä!
+
+— Mitä hyötyä siitä olisi kapinallisille?
+
+— Ensiksi tuli minunkin mieleeni sama asia: Typerä tyttö, ajattelin.
+Mitä ne lurjukset siitä kostuisivat, että pääsisivät toisesta
+osasta tänne! Täällä niinkuin sielläkin olisi vain komerot, muurit
+ympärillä, joka portilla vahti, vallihautojen takana vahdit. Vallilta,
+ajattelin, ette juutalaispakanat hyppää alas, koska murskaatte
+pääkallonne ennenkuin lennätte vallihautaan, vaikkakin pääsisitte
+kiipeämään vallille hiljaa kuin hiiret. Silloin ilmoitti Murlyk minulle
+aamupuoleen salaisuuden. Hän alkoi rupattaa korvaani, että se muka on
+kapinallisten asia, miten he meidän puoleltamme pääsevät ulos. Minun
+asiani olisi vain jättää portti yöksi sulkematta, sulkea se vasta
+aamulla varhain ja ripustaa avain kuten muulloinkin kansliaan. Hänen,
+Murlykin, asia olisi antaa kapinallisille silkkiset tikapuut. Ne hän
+antaisi jo päivällä. Samalla hän antoi minulle viimeisen läjän rahaa.
+
+— Miksi tulet minun luokseni? — kysyi Rozlucki.
+
+— Tulen esimieheni luokse, päällystöni luo. Tunnustan, että
+olen osallinen petokseen, että eilen ollessani juovuksissa ja
+huikentelevalla päällä otin vastaan ison rahasumman auttaakseni
+rikolliset pakoon. Tunnustan kaiken kuin Jumalan edessä. Rahat annan
+takaisin. Ilmiannan itseni ja jään odottamaan rangaistusta.
+
+Oli tullut aivan pimeä aliupseerin ripityksen aikana. Piotr Rozlucki
+seisoi Berezkovia vastapäätä ja katseli hänen tummaa hahmoansa. Hän
+vaikeni. Toinen odotti seisten. Seuraavat hetket tuntuivat pitkiltä.
+Piotr kysyi:
+
+— Rikos oli siis suunniteltu tänään toimeenpantavaksi?
+
+— Niin.
+
+— Mihin aikaan?
+
+— Kello yksitoista illalla.
+
+— Onko Murlykin tapana olla öisin linnakkeen toisessa osassa?
+
+— Ei. Hän ei ole siellä milloinkaan öisin.
+
+— Missä ovat vankilaosaston portin avaimet?
+
+— Ne ovat minulla.
+
+— Etkö ole vielä sulkenut sitä porttia?
+
+— En.
+
+— Mihin aikaan tavallisesti viet avaimet kansliaan, kun olet sulkenut
+portin?
+
+— Kello yhdeksän.
+
+— Anna tänne avaimet!
+
+Berezkov otti avaimet taskustaan ja antoi ne upseerille. Rozlucki
+heitti avaimet rahaläjälle. Hän kysyi yhä jylhemmällä äänellä:
+
+— Onko Murlyk sanonut sinulle, aikovatko vain kapinalliset paeta, vaiko
+myös muut?
+
+— Vain kapinalliset, sillä muita ei olekaan holvikomeroissa.
+
+— Tietääkö salaliitosta kukaan muu kuin Murlyk, sinä ja tuo neiti,
+jonka kanssa olit yöllä?
+
+— Ei.
+
+— Tiedätkö vielä jotain tästä asiasta? Salaatko jotain?
+
+— Olen ilmaissut kaiken.
+
+— Pysy totuudessa, sillä leikki on kaukana.
+
+— Minä pysyn totuudessa.
+
+— Minä vangitsen sinut.
+
+— Olen valmis.
+
+— Sinun on tästä hetkestä lähtien oltava vaiti. Minä kiellän sinua
+päästämästä ääntäkään suustasi ankaran rangaistuksen uhalla. Vasta
+oikeudessa saat puhua.
+
+— Tottelen.
+
+— Jos ennen aikoja päästät sanankaan suustasi, puikahtaa käsistäni
+pettäjä Murlyk ja tuo neiti. Nyt — mars minun perästäni!
+
+He menivät pihalle. Piotr edellä, Berezkov hänen jälessään. He kulkivat
+tykistön holvikomeroiden ohi.
+
+Vallinsarven kohdalla, missä linnakkeen paksuimmat muurit yhtyivät
+ja missä oli rangaistavien sotamiesten vankilakoppi, niinkutsuttu
+»pimeä», joka tällä kertaa oli tyhjä, avasi Piotr Rozlucki oven, käski
+Berezkovin mennä sisään ja sulki oven hänen jälestään. Avaimen hän
+pisti taskuunsa.
+
+Hän palasi huoneeseensa takaisin. Hän laski pöydällä olevat rahat.
+Niitä oli viisisataa kuusikymmentä ruplaa. Sotamiespalvelija oli pannut
+uuniin mäntyhalkoja. Iloinen valkea valaisi pimeää huonetta. Kauniita
+kipunoita putoili räiskyen. Piotr istuutui tuolille tulen ääreen ja
+lämmitteli kodikkaassa valossa. Kun ensimmäiset halot olivat palaneet,
+toi sotamies uusia puita, mutta upseeri ei antanut panna niitä uuniin.
+Hän käski palvelijan mennä nukkumaan, jota käskyä mies viivyttelemättä
+kiireesti noudatti. Pian kuului lautaseinän takaa väkevää kuorsaamista.
+
+Tavanmukainen öinen hiljaisuus vallitsi linnakkeessa. Ikkunaruuduille
+satoi hiljaa rapisten hyistä lunta. Tuuli vinkui ja näytti
+väijyskelevän talon nurkissa. Aika kului. Piotr otti vihdoin esiin
+kellonsa ja katseli kimmeltävän hiilloksen valossa, paljonko kello
+oli. Hän ihmetteli, että se jo oli paljon yli kymmenen. Hän oikaisihe
+ja nousi paikaltaan. Sitten hän pisti taskuunsa ladatun revolverin
+ja lähti hiljaa asunnostaan. Hän meni sotilaitten komeroiden luo ja
+kuuli lujasti lukittujen ovien ohi kulkiessaan äänekästä kuorsaamista.
+Linnake oli kuin kuolleiden valtakunta. Ketään ei näkynyt. Tuuli
+oli pihalle tuiskuttanut valkeita kinoksia. Taivas oli synkkä, yö
+myrskyinen.
+
+Rozlucki lähestyi porttia, joka johti vankilan puolelle, piilottautui
+muurinkomeroon, työnsi kädet hihoihin ja odotti. Hänen väsynyttä
+ruumistaan vavahutteli tuontuostakin väristys. Kaukaa kuului veturin
+vihellys ja junan tärinä jäisellä maankamaralla autiossa yössä.
+Sitten oli taas hiljaista. Tuuli tuntui ryömivän linnakkeen rinteitä
+ja vakoilevana väijyvän rintasuojuksen palteilla. Kuivat, ylhäältä
+riippuvat rikkaruohot saivat aikaan hiljaisen kahinan, joka oli kuin
+säikähtyneen salaliittolaisjoukon kuiskailua.
+
+Äkkiä kahina muuttui kovemmaksi ja kasvoi. Upseeri kuulosti taas.
+Mutta ääni haihtui yöhön, hävisi haikean huokauksen tavoin. Piotrin
+päätä askarrutti ajatus, millä tavoin valtiorikoksesta tuomitut
+voisivat päästä pois kammioistaan... Kuka päästäisi heidät?... Olisiko
+tuolla Murlykilla toisessakin osassa keinoja ja teitä?... Taas kuului
+huokauksen tapainen pimeydestä, tuulenpuuska, rikkaruohojen kahinaa —
+ja kaikki vaikeni.
+
+Hetken hiljaisuus. Sitten pimeään tottuneet silmät havaitsivat
+pääportin hitaasti liikahtavan ja liukuvan esiripun tavoin siirtyvän
+oikealle. Toinen tuulenpuuska hulmahti. Huokuvien rintojen lämmin
+henkäys lämmitti pimeää aukeata. Tulijat kulkivat hiljaa, niin
+äärettömän hiljaa kuin he olisivat haamuja, joita myrskytuuli
+liehutteli. Kun he olivat astuneet porttikynnyksen yli, jäivät he
+liikkumattomina seisomaan. Rozlucki astui esiin muurinsyvennyksestä
+ja katkaisi heiltä tien. Hän sulki kevyesti portin, kiinnitti salvan
+hakaan, pani siihen jättiläislukon ja kiersi avaimella kiinni. Sitten
+hän työnsi toisen vielä suuremman salvan eteen.
+
+Tummat olennot, kuumeiset varjot kokoontuivat hänen ympärilleen
+sykkivien sydämien piiriksi. He tuijottivat häneen puolisokeina, he
+tuijottivat kuin pimeän yön katse. He olivat vaiti. Hän laski heidän
+lukumääränsä koskettamalla kädellään heidän päitään, hartioitaan ja
+vartalojaan.
+
+Kun hän oli saanut heidät lasketuksi, työnsi hän kaikki takaisin
+molemmilla käsillään, vetäytyi taakse päin ja komensi lyhyesti:
+
+— Seuratkaa!
+
+He astuivat kuuliaisina pehmeiden, löyhien lumikinosten poikki.
+Upseeri kulki lyhyitä ulkorappuja eteisen kautta asuntoonsa ja
+jätti pakolaisjoukon ulos. Tuokion hän kuunteli sotamiespalvelijan
+kuorsaamista. Sitten hän otti rahat pöydältä ja tärkeimmät paperit
+kirjoituspöydältään ja piilotti salalyhdyn viittansa alle.
+
+Berezkovilta saamansa portin ja vankilan avaimet hän heitti pöydälle
+ja otti sijaan avaimen, jolla päästiin erääseen valliholveissa olevaan
+saliin. Sitten hän meni pihalle ja kulki sanaakaan sanomatta mustan
+joukon etunenässä. Hän pysähtyi erään raudoitetun oven eteen, joka
+oli tehty keskiseinän pimeään muuriin. Hän avasi oven avaimella, joka
+hänellä oli mukanaan, ja antoi karkureille ankaran käskyn mennä sisään.
+
+Kun kaikki olivat astuneet kynnyksen yli, sulki hän oven sisäpuolelta.
+Hän otti nopeasti esiin salalyhdyn, sytytti sen ja katseli
+seuralaisiaan kasvoihin, jotka nyt vasta kauhukseen huomasivat hänen
+upseerinunivormunsa. Ne olivat katkeroituneita, laihoja, parroittuneita
+kasvoja. Kiiluvissa silmissä loisti hehkuvan tuhan tavoin epätoivo
+ja vapauden jano. Seisoessaan yksinäisen upseerin ympärillä he
+neuvottelivat katseillaan, olisiko heidän hyökättävä hänen kimppuunsa
+ja kuristettava kourillaan, ryöstettävä häneltä avain ja paettava
+avoimesta ovesta vai mitä olisi tehtävä. Tällä välin Rozlucki avasi
+rauhallisena eräänlaisen puukaapin, johon oli pantu riviin lapioita,
+kihveleitä, kuokkia ja rautakankia. Hän käski heidän ottaa nämä
+mukaansa, kukin eri aseen. Kun kullakin karkurilla oli kädessään lapio
+tai kuokka, siirsi Piotr pois raskaan kannen tiilipermannon keskeltä.
+Valaisten lyhdyllä hän alkoi laskeutua aukon seinään kiinnitettyjä
+rautatikapuiden astuimia alas. Tämä aukko oli muurien ympäröimä kuin
+kaivo. Päästyään alas hän huusi:
+
+— Seuratkaa!
+
+Vangit, joilla ei ollut mitään menettämisen tai voittamisen
+mahdollisuutta, kuiskailivat jotain toisilleen ja seurasivat perätysten
+upseerin esimerkkiä. Kuin mustat kissat pujahtivat he lepattavassa
+lyhdyn valossa maanalaisen käytävän tiilivaipan alle. He eivät
+tienneet, mikä heitä odotti ja minne oli matka, mutta he kulkivat
+mielellään heittäytyäkseen toivon varaan.
+
+Kun Rozlucki oli laskeutunut kuusikymmentä jalkaa miinakaivantoon,
+pysähtyi hän rakennuttamansa miinoitustiehyeen alemman kerroksen
+pääkäytävän aukon eteen. Aukon holvi oli muurattu tiilestä. Seuraavassa
+tuokiossa katosi Piotrin lyhty maanalaiseen käytävään. Tämä
+käytävä, jolla oli ranskalainen nimi »Poterne», vei holvikomeroista
+ulkomiinoille ja kulki vallituksen muuratun perustan, koko
+linnanpalteen ja uloimman vallihaudan alla suunnilleen viidenkymmenen
+jalan syvyydessä.
+
+Pakolaiset menivät pelkäämättä sisälle ja kulkivat miinakäytävän
+alemman kerroksen poikkikäytävään saakka, joka kulki yhdensuuntaisesti
+linnakkeen muurien kanssa. Sieltä, missä »Poterne» yhtyi
+vastapalteenkäytävään, kulkivat portaat miinatiehyeen ylempään
+kerrokseen, joka oli kolmekymmentä jalkaa korkeammalla kuin edellinen.
+Rozlucki vei vangit tähän yläkerrokseen, valaisten tietä lyhdyllään.
+Erään pääkäytävän kautta, jotka kaikki olivat kokonaan tiilestä
+muurattuja, kulkivat he eteenpäin. Käytävä oli kuiva ja verrattain
+ilmava, vaikkakin paikoittain sietämätön ummehtuneisuus tukahdutti
+hengityksen. Niin etenivät he noin kolmekymmentä syltä linnakkeen
+palteilta. Eräässä kohdassa, missä käytävät tekivät jyrkkiä käänteitä,
+oli aukko, jossa ei ollut muurivaippaa. Se vei kokonaiseen sikermään
+toisluokkaisia käytäviä, jotka tuskin olivat viisi jalkaa korkeat
+ja kolme jalkaa leveät. Nämä käytävät olivat laudoitetut puulla,
+n.s. hollantilaisilla kehyksillä, jotka oli tehty seitsentuumaisista
+laudoista. Ilma oli täällä kylmää ja omituisen kirpeän hajun
+kyllästyttämää. Kuljettiin kuin pitkässä laatikossa. Molemmin puolin
+puuseiniä oli pienoja, jotka pitivät kehystä koossa. Syvään kumarassa,
+perätysten ryömien antoivat vangit käsien viiltää pitkin näitä pienoja,
+jotka olivat kuin rappusten kaidepuut.
+
+Täälläkin oli useita lahdekkeita seinissä. Ne olivat komeroita, jotka
+nekin oli laudoitettu ja joiden sisään oli tehty pieniä kaivoja, joihin
+käytävän permannon alla olevia kanaaleja ja rännejä myöten kulki
+käytävistä pohjavettä. Toisissa oli puusepän ja porausvälineitä. Vesi
+tippui säännöllisessä tahdissa maanalaisen holvin hiljaisuudessa, mikä
+kuului kaukaisilta säännöllisiltä askeleilta.
+
+Miinan toisella puolen sattuivat vankien jalat lakkaamatta
+kolmikulmaiseen kouruun, joka oli tehty sinne, jotta sytytin voitaisiin
+suojella kosteudelta.
+
+Mitä syvemmälle tunkeuduttiin, sitä kylmemmäksi kävi ilma, joka samalla
+oli yhä enemmän pohjakaasujen ja hengityksen pilaamaa. Kun he kulkivat
+tuuletusputkien ohi, kävi heikko tuulenhenki; mutta mitä syvemmälle
+tultiin, sitä vähemmin tuntui ilman liikahtelu. Hengitys salpautui yhä
+useammin. Oli vaikea kuulla ja tuli pahoinvointiseksi.
+
+Kun tätä maanalaista käytävää oli kulettu suunnilleen viisikymmentä
+syltä, huomasi Rozlucki olevansa paikalla, josta lähti haarautumia
+vastakkaisiin suuntiin. Savessa juokseva kouru ulottui vielä jonkun
+matkaa kauemmas; aivan sen päässä oli vielä leveähkö komero, joka
+muodosti päälinjan kanssa ikäänkuin ristin haarat. Nämä komerot olivat
+vähän syvemmällä kuin koko käytävä ja nekin olivat hollantilaisilla
+kehyksillä laudoitetut. Tämä oli se paikka, jonne tarpeen vaatiessa
+pantiin neljänkymmenen puudan ruutipanoksia sisältäviä arkkuja tahi
+n.s. räjähdyssarvia. Nyt komerot olivat tyhjinä, sillä niiden tehtävä
+alkoi vasta sitten, kun vihollisen miinalaitteet räjähtivät.
+
+Piotr Rozlucki astui yhteen näistä kamareista, heilutti lyhtyä
+ja näytti tätä paikkaa kahdelle vangille, jotka seurasivat hänen
+kintereillään. Sitten hän poistui sivukomeroon, johon oli varastoitu
+työkaluja, ja käski näiden kahden pakolaisen mennä käytävän haaraan.
+Ilmaa siellä tuskin oli enää, sillä käytävä päättyi aukottomaan
+seinään. Haisi mädäntyneille munille.
+
+Upseeri käski toisen ottaa käteensä rautakangen, toisen taas lapion.
+Näillä työkaluilla tuli heidän purkaa laudoitus, joka kannatti maata
+sivulta.
+
+Molemmat kohottivat lautoja, kiskoivat irti uurteista ja riuhdottuaan
+niitä kauan saivat ne irtautumaan. Savea varisi heidän päällensä, ja
+he seisoivat polvia myöten savessa. Toisen tuli iskeä kankensa saveen,
+toisen taas luoda se lapiollaan pois. Kolmannen, joka seisoi lähinnä,
+tuli lapioida irtautunut multa niin kauas kuin mahdollista käytävään.
+Siitä tuli pakolaisten, jotka olivat asettuneet melkoisten välimatkojen
+päähän, lakaista irtautunut multa yhä kauemmas pitkin käytävän lattiaa.
+
+Työ sujui hyvin nopeaan, siinä oli raivokasta vauhtia, taitavuutta ja
+suurta asiantuntemusta. Kuului irtautuvien möhkäleiden kovaa kolinaa,
+niiden luontia lapioilla ja kuokilla ja läähättävää hengitystä.
+Helpottaakseen työtään ryömivät ne polvillaan, joiden tuli viedä
+multa käytävään. He olivat vetäneet paitansa ulos housuista ja
+kantoivat siinä savea, rientäen kuumeisen kiireisesti edestakaisin.
+Heidän työnsä oli järjestynyt ilman komentoa jauhanut olosuhteisiin
+parhaiten soveltuvan muodon. Muutamat juoksivat polvillaan täyttä
+laukkaa eteenpäin kuin hurjistuneet eläimet, toiset nelinkontan pitäen
+hampaissaan paitaa, joka kuljetti multaa, toiset taas lapioivat pois
+maata ollen luokiksi kumartuneina. Ne kaksi, jotka kalvoivat edessä,
+näyttivät mielipuolilta. Heidän liikkeensä olivat nopeat ja hillittömät
+ja muistuttivat ankaran taudin nykäyksiä. Salamannopeasti iskivät
+työkalut saviseen maahan, ja jokainen isku näytti tunkeutuvan kirotun
+kamaran perustukseen asti. He ähkivät ja valittivat, ulvoivat ja
+kirosivat kaameasti nyyhkyttäen. Tässä yön hämärässä näytti siltä kuin
+he takoutuisivat päineen maan pimeyteen ja pureutuisivat siihen kiinni
+hampaittensa koko voimalla.
+
+Vastapäätä olevaan komeroon ryöminyt mies heitti polvillaan ollen
+savikimpaleita taakseen. Piotr katseli häntä lyhdyn valossa, joka
+huonon ilman vuoksi tuskin paloi. Mies oli juutalainen, nuori,
+vaikkakin tavattoman laihtunut ja huonon näköinen, kasvot pitkän parran
+peittämät. Upseeri kysyi häneltä puolaksi:
+
+— Mikä sinä olet miehiäsi?
+
+Keskeyttämättä työtään hetkeksikään nosti mies katseensa ja vastasi
+raskaasti hengittäen, outo tuska väristen hymyssä:
+
+— Olen juutalainen.
+
+— Mistä syystä olet ollut täällä?
+
+— Kapinasta.
+
+— Ketä vastaan?
+
+— Väkivaltaa vastaan.
+
+— Mitä sitten olet tehnyt?
+
+— Olen taistellut...
+
+— Miten?
+
+— Miten olen voinut.
+
+— Minkä puolesta?
+
+— Juutalaisten kärsimän kaksikymmenvuosisataisen sorron poistamiseksi.
+
+— Eikö sinun heimosi sitten sorra ketään?
+
+— Sortaa.
+
+— Siis tahtoisit suurempaa sortamisvapautta?
+
+— Ei, minä olen taistellut sorrettujen puolesta.
+
+— Taistelusi on siis tämä pako?
+
+— Niin, taisteluni on tämä pako.
+
+Nuori juutalainen väänteli käsiään. Näytti siltä kuin nämä sanat
+olisivat vieneet hänen viimeiset voimansa. Viskoen multaa lakkaamatta,
+yhä nopeammin ja samalla yhä hullunkurisemmin, hän horjahti äkkiä.
+Lapio putosi hänen kädestään, ruumis retkahti seinälaudoitusta vasten,
+sitten hän vaipui pyörtyneenä maahan. Seuraava mies, joka teki työtä
+hänen vieressään, tarttui häneen Piotrin viittauksesta ja laahasi
+hänet, työntäen muut tieltä, käytävän päähän, venttiilin luokse.
+Pyörtyneen päähän ja rinnalle valettiin vettä pienestä kaivosta,
+saappaat vedettiin hänen jaloistaan ja ne kostutettiin märällä
+rievulla. Piotr löysi komerostaan etikkapulloja, joita pidettiin siinä
+miinakäytävissä sattunen sairaustapauksien varalta. Hän käski viedä
+pullon pyörtyneen juutalaisen luokse, hieroa hänen ohimoitaan etikalla
+ja kostuttaa hänen kieltään.
+
+Juutalaisen paikan täytti heti toinen työntekijä. Hän oli hiukan
+kolmannellakymmenennellä oleva punervapartainen ja piirteiltään
+harvinaisen kaunis mies, komeaa puolalaista tyyppiä. Nuorukaisen parta
+ja tukka olivat kasvaneet vankeudessa pitkiksi. Hänen kasvonsa olivat
+vankilakomerossa tulleet kalpeiksi, mutta myös entistään henkevämmiksi.
+Rozlucki katseli häntä iloisen uteliaasti, kyllästymättä ja
+hurmaantuneena. Tämän sankarin jokainen liike, hänen tapansa heiluttaa
+lapiota oli jalon kaunista. Nuori pakolainen teki työtään vimmatusti
+ja heitti mullan tavattoman kauas lapiollaan. Hänen pitkät hiuksensa
+lakaisivat savikokkareita, joita toverit salakäytävän päässä heittivät
+yhä kauemmas. Upseeri valaisi leikillään lyhdyllä tämän vangin kasvoja.
+
+— Te kiiruhdatte, herra, hyvin intohimoisesti vapauteen. Tästä
+voimainponnistuksesta te vielä näännytte.
+
+— Vapauteen on riennettävä intohimoisesti.
+
+— Aivan päinvastoin. Tunneli siihen on rakennettava hyvin hitaasti,
+askel askeleelta, tuuma tuumalta, matemaattisen tarkasti ja loogillisen
+järkevästi.
+
+Nuori vanki katsahti Piotriin, ja hänen syvässä katseessaan kuvastui
+halveksunta ja inho. Jalo ylpeys loisti hänen otsaltaan kuin kypärän
+töyhtö. Hän keskeytti hetkeksi työnsä ja kysyi ivaa uhkuen:
+
+— Kuka te olette?
+
+— Olen päällikkönne, pakolaiset.
+
+— Koska te olette meidän mukanamme, niin tekin olette pakolainen,
+päällikkö.
+
+— Olen teidän upseerinne, sotilaat, jotka taistelette pakenemalla.
+
+Nuori vanki työnsi lapion maahan. Hän kumarsi, kääntyi ja läksi
+kulkemaan takaisin muurattuihin käytäviin päin, mistä oli tullut.
+
+Rozlucki huusi hänelle:
+
+— Paikallenne! Tapio käteen! Työhön!
+
+Punatukkainen kääntyi, epäröi ja palasi taas paikalleen. Hän tarttui
+jälleen lapioon. Ennenkuin hän kuitenkaan jatkoi työtään, katsoi hän
+Piotriin sanomattoman uhmaavasti. Hänen alistuvassa ja katkerassa
+työssään oli enemmän ylpeyttä kuin päällikön miekanliikahteluissa.
+
+Molemmat kaivajat, jotka lakkaamatta heittivät käytävän yläpäähän
+kovertamastaan luolasta savimöhkäleitä, liikkuivat tässä onkalossa
+raivokkaasti näyttäen kahdelta järjettömältä, mustalta mäyräkoiralta.
+Heidän takanaan sarvikammioissa kasvoi savivuori yhä korkeammaksi
+punatukkaisen nuorukaisen uupumattomasta ponnistuksesta huolimatta.
+Keltainen maa näytti pimeässä kuohuvan ja porisevan kuin vesi
+lähteessä. Käytävästä linnalleen suunnalta kuului kauas heitettyjen
+möhkäleiden tömähtely. Ilma oli käynyt jo niin huonoksi että lyhdyn
+valo alkoi sammua.
+
+Rozluckin koko ruumis tuntui kuumalta, valtimo tykytti kiivaasti,
+ja särky hänen päässään yltyi yhä raivoisammaksi. Hänen konissaan
+humisi ikäänkuin olisi kuulunut sähkökellojen soitto ja tärisevän
+junan kumina. Kaikki pyöri hänen silmissään. Hänestä näytti siltä kuin
+olisivat nuo ihmiset, jotka hän näki lyhdyn himmeässä tuikkeessa,
+siirtyneet yhä kauemmas. Yhä epäselvempänä kumahteli hänen korviinsa
+työn tömähtely. Maaseinämastä käytävälle lohkaistu multa, joka luotiin
+käytäviä pitkin pois tieltä, putosi yhä hiljemmin ja aivan kuin paksun
+seinän takana tyhjään. Piotria oksennutti ja hän huomasi jalkojensa
+horjahtelevan.
+
+— Kiiruhtakaa! — huusi hän kohottaen lyhtyä korkeammalle.
+
+Hänen oma äänensä hämmästytti häntä. Oli kuin se olisi pudonnut hyvin
+korkealta jonnekin kallion halkeamaan.
+
+— Kestääkö vielä kauan? — vaikeroi ääni hänen edessään tai hänen
+takanaan.
+
+— Kiiruhtakaa! — huusi hän kaikin voimin.
+
+— Kestääkö vielä kauan? — kysyi sama ääni.
+
+— Kuka puhuu?
+
+— Minä puhun, minä, kaivaja.
+
+— Työhön!
+
+— Koko viheliäisen elämäni minä olen tehnyt työtä! Aina seisoo joku
+takanani ja huutaa minulle kuin koiralle: "Työhön! Nopeammin!"
+
+— Tapio käteen!
+
+— Kaivakaa itse! Minä olen näännyksissä.
+
+— Samoin minä, — sanoi toinen.
+
+— Kun on näännyttävä, niin näännytään...
+
+— Nääntyköön maailma!
+
+Lyhty sammui. Piotr nojasi hartioillaan seinään ja uinaili. Hänestä
+tuntui kuin olisi hänen olkapäänsä nojannut Tatjanan olkapäätä vasten.
+He kulkivat Pariisin pimeällä kadulla jonnekin hyvin kauas. Pariisin
+kevätsade tihkui, katu kimmelsi. Tatjana painoi lumoavan poskensa hänen
+olkapäälleen eikä tahtonut enää irtautua hänestä. Punaiset huulet
+avautuivat, ja valkeat hampaat hymyilivät lemmenhymyään...
+
+Joku voihki, joku pyysi apua. Mistä se tuli? Piotr kumartui ja vaipui
+polvilleen heräten kauhukseen todellisuuteen: Tania oli jo kauan ollut
+olemattomissa. Hän oli jo ammoin lahonnut tuohon läpitunkemattomaan,
+pahanhajuiseen saveen.
+
+Piotrin kädet sattuivat kosteaan saveen, sitten jonkun päähän. Hän
+kohotti käsillään päätä ja muisti, että kaivosmyrkytyksessä potilas on
+pidettävä istuvassa asennossa, että hänen päänsä on nostettava pystyyn.
+Hän alkoi kiskoa ylös tätä päätä, mutta kaatui itse saviläjään, joka
+tuntui untuvanpehmeältä. Saviläjän takaa kuului röhinää ja läähättävää
+puuhailua. Piotr ryömi nelinkontan kaivettuun onkaloon. Hän kiipesi
+maassa makaavien kaivajien ruumiitten yli ja hapuili käsillään
+rautakankea. Polvillaan ollen alkoi hän iskeä saveen ja porata ympyrää.
+Hänen aivojensa viimeinen ajatus saneli hänelle tämän. Sen ainoan
+seikan hän vielä tiesi, että tasangon pinta tuli tällä kohdalla pian
+vastaan ja maankamara puhkeaisi.
+
+Aukosta, jonka hän sai kangella tehdyksi, virtasi sisään yöilman
+siunattu, virkistävä tuulahdus. Hän iski vielä kerran kangella kaikin
+voimin, ja kanki upposi tyhjään. Silloin hän kumartui kohottamaan
+lähinnä olevaa kaivajaa kainalon alta pystyyn, laahasi hänet seinän
+viereen ja pisti hänen päänsä aukkoon. Mies veti sisäänsä ilmaa täysin
+rinnoin, näytti juovan sitä koko ruumiillaan, imi sitä kyllästymättä.
+Hän kääntyi pian omin voimin ja alkoi kourillaan, kyynäspäillään,
+koko ruumiillaan työntää maata syrjään aukon ympäriltä. Kun aukko oli
+valmis, huomasi hän takanaan tainnoksissa olevan toverinsa pään. Hän
+laahasi hänet hengittämään ulkoilmaa ja sai hänet taas pian tointumaan.
+Molemmat tarttuivat lapioihin. Piotr, joka oli vetäytynyt takaisin
+käytävään, kuuli heidän raivokkaasti huutavan:
+
+— Vielä! Wicek, vielä! Iske, iske! Vielä hyvä isku. Sillä lailla! Ilmaa!
+
+Aukko oli tehty. Yksi kaivajista ryömi siitä ulos vapauteen.
+
+Rozlucki, joka makasi saviläjässä, painoi sitä ruumiillaan tasaiseksi
+päästääkseen niin paljon ilmaa kuin mahdollista sisään käytävään.
+Syvyydestä alhaalta kuului vaikeroimista ja voihketta. Hän tarttui
+lähinnä olevaa miestä olkapäihin ja kiskoi hänet ulos kuopasta. He
+vierivät yhdessä okaiseen pensaikkoon. Hän oli selvillä paikasta, mihin
+oli tultu, oikoi jäseniään ja pudisti maanalaisen saastan itsestään
+pois.
+
+— Pakolaiset! huusi hän hiljaa
+
+Kaksi vastasi.
+
+— Montako teitä on täällä?
+
+— Me olemme ne kaksi, jotka kalvoivat edessä.
+
+— Mars onkaloon, tuokaa sieltä toiset!
+
+— Taaskin! Aina vain me!
+
+— Kiskokaa heidät perätysten ulos, elävänä tai kuolleena.
+
+Mustat haamut katosivat kuoppaan. Aukon luona makaava alkoi huokailla,
+vavahdella ja änkyttää. Kaivajat kierittivät reiästä mustan möhkäleen,
+joka näytti mytyltä. Se vieri pensaikkoon, ähki, ravisteli itseään,
+liikahteli, haukotteli ja alkoi lopuksi kuiskailla. Pian sen jälkeen
+vedettiin toinen, kolmas ja neljäs esiin, aina joukon viimeiseen
+mieheen asti. Molemmat ensimmäiset laskivat pimeässä. He mainitsivat
+hiljaa oikeita tai pilkkanimiä. Toiset syleksivät, ravistivat
+ruumistaan ja pudistivat päältään mutaa ja savea. Näytti kuin olisi
+pimeässä vilissyt multa matoja, jotka olivat ryömineet esiin aukosta.
+
+— Ovatko kaikki hengissä? kysyi Rozlucki.
+
+Joku sanoi:
+
+— Kaikki ovat tässä.
+
+— Te olette joen rannalla. Tässä on Murlykilta saadut rahat. Nyt toiset
+oikeaan, toiset vasempaan! Juoskaa niin kovasti kuin jaloista lähtee!
+Voikaa hyvin!
+
+— Jumala palkitkoon teille! — sanoi ääni pimeästä.
+
+— Jääkää hyvästi, upseeri! — sanoi toinen ääni.
+
+Piotrille se oli tuttu. Hän painoi rahat lähinnä olevan käteen. Pensaat
+alkoivat kahista molemmilla tahoilla. Kuului kiireessä tallattujen
+ja katkottujen risujen ja vesojen risahtelua. Maa kumisi. Tuuli toi
+mukanaan kaukaa jonkin huudahduksen, pian sen jälkeen kuiskauksen
+tapaisen. Sitten tuli öinen hiljaisuus.
+
+Piotr kuunteli. Hän kuulosti aluksi ulkonaista kieltä, jota yö puhuu,
+joki huokuu, tuuli viheltää. Sitten hän kuunteli olemuksensa syvyyteen
+kätkettyä salaista, sisäistä ääntä. Hän mietiskeli omaa elämäänsä,
+maailmaa, kaikkea — ja tunkeutui syvemmälle omaan itseensä kuin tähän
+synkkään, synkkään yöhön. Hän tunsi koko olemuksellaan ihmisten
+suunnattoman kurjuuden ja täydellisen yksinäisyyden. Se, mikä yksin oli
+yhdistänyt hänet Jumalaan, maailmaan ja maahan, rakkaus, muuttui nyt
+hänessä Jumalasta ja maailmasta erottavaksi tekijäksi ja hukkui maahan
+ja yöhön.
+
+Miten se oli mahdollista? Miten hän saattaisi saavuttaa sisäisen
+sopusoinnun ja löytää levon? Miten hän voisi voittaa sisäisen
+taistelunsa, kun jokainen hetki oli muistoa, kun jokainen hetki oli
+kapinaa? Seisoessaan siinä jyrkällä äyräällä, pimeässä kohisevan joen
+partaalla, alkoi hän itkeä todella verisiä kyyneleitä synkkään yöhön,
+— vaikeroida menettämäänsä rakkautta, joka oli ollut hänen kaikkensa,
+mutta kadonnut ja tullut olemattomuudeksi. Hän ojensi inhimillisen
+tietämättömyyden sumussa kätensä ja rukoili nyyhkyttäen siltä vallalta,
+joka maailmaa hallitsee, siltä käsittämättömältä jättiläiseltä, joka
+on yhtaikaa päivän valo ja yön pimeys, taivaat ja maa, elämä ja
+mädäntyminen, — rukoili siltä armoa ja huojennusta tukahduttavassa
+tietämättömyydessä, rukoili siltä yhtä ainoata tietoa, jota hänen
+hehkuva sydämensä oli vuosikausia janonnut...
+
+Onnettomuutensa syvyydestä hän kysyi kysymistään yhtä ja samaa:
+
+— Missä sinä olet, Tania?
+
+Synkkä yö oli vaiti. Kumeana kohisi pimeyteen verhoutunut joki.
+Kaukaiseen etäisyyteen kiiti eloton tuuli. Vihdoin huomaamatta, mikä
+aika yötä oli, Piotr ravisti itseään ja silmäili ympärilleen. Hän oli
+siis paennut!
+
+Hän kokosi voimansa ja ojentautui. Hän katseli linnakkeen hahmoa ja
+viivoja, jotka häämöttivät uhkaavina pimeästä yöstä.
+
+Hän nosti oikean käden otsalleen ja teki kunniaa viimeisen kerran.
+
+Sitten hän kääntyi ja tervehti isänsä ja maallisen oppaansa kaukaista
+hautaa. Hymy valahti hänen huulilleen, rohkeutta hänen sieluunsa.
+
+Tasaisin askelin kulki hän suoraan poispäin linnakkeesta,
+rautatieaseman suuntaan.
+
+Jäätyneellä maankamaralla jyskyi kaukaa metsäin takaa puhkuen saapuva
+juna.
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79033 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6c72794
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This book, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..68b0494
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1 @@
+[Project Gutenberg](https://www.gutenberg.org) public repository for eBook [#79033](https://www.gutenberg.org/ebooks/79033)