Initial commit of ebook 78833 filesHEADmain

4 files changed, 1623 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..9f57f44
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,13 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
+*.htm text
+*.html text
+*.png binary
+*.jpg binary
+*.svg text
+*.pdf binary
+*.bmp binary
+*.zip binary
+*.midi binary
+*.mp3 binary
diff --git a/78833-0.txt b/78833-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..b73dfed
--- /dev/null
+++ b/78833-0.txt
@@ -0,0 +1,1598 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78833 ***
+language: Finnish
+
+
+
+
+GIOVANNINO TAI KUOLEMA
+
+Kirj.
+
+Matilde Serao
+
+
+Tekijän luvalla italiasta ["Giovannino o la morte"] suomentanut
+
+F.O. Viitanen
+
+
+
+Helsingin Kaiun kertomuskirja v. 1910.
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Emil Vainio,
+1910.
+
+
+
+
+
+
+I.
+
+
+Oli sunnuntaiaamu puoli yksitoista, kun S.S. Apostolin seurakunnan
+lukkari astui vanhan napolilaiskirkon ovesta sisään ja rupesi
+kiivaasti soittamaan suurta hopeakelloa. Nojaten vanhan tammioven
+vankkaa ohipuuta vasten hän heilutti herkeämättä kelloaan, joka
+yksitoikkoisesti kaikuen ilmaisi kaikille via Gerolominin, Grotta della
+Marra kadun, Santa Marian, piazza S.S. Apostolin ja delle Gradellen
+uskovaisille asukkaille, että S.S. Apostolin kirkossa kohta alkaa
+helluntaijumalanpalvelus komeine juhlamessuineen. Äkkiä soitto taukosi,
+mutta lukkari jäi seisomaan sisäänkäytävän ovipieleen, huutaen tavan
+takaa yli aution torin: »Kiiruhtakaa, messu alkaa!»
+
+Mutta puoliksi avattujen oviensa edessä kulkivat rihkamakauppojen
+myyjättäret edestakaisin vallan levollisina, perheenemännät loivat
+viime katseen kyökkiinsä, jossa paistuva liha suloisesti ratisi, ja
+vitkastellen ryhtyivät porvarirouvat kampaushommiinsa, eikä kellään
+näyttänyt olevan mitään kiirettä. Niin että lukkari sai soittaa
+kolmasti, ennenkuin messu alkoi. Vain muutamia talonpoikaisvaimoja tuli
+uusissa karttuunipuvuissaan. Koreanpunaisissa hiusnauhoissaan heillä
+oli hopeaneuloja, ja he taluttivat lapsiaan käsipuolesta. Lukkari ei
+ollut mokomia huomaavinaan, vaan koetteli yhä äänensä tyhjää kaikua,
+huutaen samaan nuottiin: Kiiruhtakaa, hyvät ihmiset, kiiruhtakaa, messu
+alkaa!
+
+Vilkkaimmillaan oli elämä tänä juhlallisena aamuhetkenä piazza S.S.
+Apostolin numero kahdessa. Se oli suuri keltainen talo laajoine
+pihoineen, jonne aina kokoontui likaisia vesilätäköitä, kun prinsessa
+di Santobuonon kuskit ja tallirengit siellä sukivat hevosiaan
+ja ruokkosivat valjaita ja ajopelejä. Sen lisäksi levisi vielä
+ylt'ympäri ilkeä tallinhaju, aina kun ulkohuoneiden suuret ovet
+avattiin selkoselälleen. Niinpä nytkin, ja kesken kaikkea kuskien ja
+tallipoikien melua ja hevosten töminää vedettiin vielä esiin vankasti
+katetut vaunut ja laitettiin ne ajokuntoon. Niillä piti nimittäin
+mentämän kivenheiton päässä olevasta linnamaisesta palatsista noutamaan
+prinsessa messuun. Talossa n:o 2 piazza S.S. Apostolin varrella
+olivat rappusetkin aivan lian vallassa. Siellä ei ollut mitään
+ovenvartiaa, ja palkolliset, joiden virkaan siivoominen ilman muuta
+olisi kuulunut, eivät olleet varsin tunnontarkkoja. Ja sitten vielä
+ensimmäisen kerroksen asukas donna Orsolina eli jo kuudetta kuukautta
+eräänlaisessa salaisessa odotuksen tilassa, eikä hänellä enempi kuin
+Mariagraziallakaan, hänen palvelustytöllään, ollut yön lepoa eikä
+päivän rauhaa hänen neljän pienen lapsensa tähden. Tänä sunnuntaina
+asiat olivat vallan, hullusti. Donna Orsolina ei tahtonut mitenkään
+saada napitetuksi villapukuaan, joka muuten oli jo kovasti kulunut ja
+etupuolelta näytti auttamattoman lyhyeltä. Hän vuoroin punastui ja
+vaaleni, sadatellen itkusilmissä sitä päivää, jona hän, sen sijaan
+että olisi ruvennut monaca di casan nunnakuntaan sisareksi, tyhmästä
+mielihalusta oli sallinut itsensä päättömästi viehättyä postivirkailija
+Ciccioon...
+
+Ensimmäisen kerroksen toisessa päässä hankkivat Ranaudo aviopuolisot
+myös messuun lähtöä. Donna Peppina Ranaudo oli arviolta
+viisikymmenvuotias ja niin paksu ja lihava, että leveys melkein näytti
+pituuden voittavan; päälaki oli tulossa paljaaksi, ja kasvoilla asui
+lapsettoman rouvan lapsellisen näköinen rasvainen puna. Palvelija
+yritti juuri saada mukavia kangaskenkiä hänen jalkaansa, sillaikaa
+kuin don Alfonso Ranaudo, hänen arvoisa puolisonsa, arpomistoimiston
+isännöitsijä ja voittamaton metsästäjä, riisui yltään karkean
+metsästysmekon pukeutuakseen tummanväriseen päällystakkiinsa. Hän
+oli nimittäin juuri kymmenen aikaan jalkaisin palannut Pomigliano
+d'Arcosta, jonne jo kello kolme aamulla oli lähtenyt pyitä ampumaan. Ja
+nyt katselivat nuo vanhat lapsettomat puolisot toisiaan rauhallisin,
+tyytyväisyydestä loistavin silmäyksin onnellisina siitä, ettei
+heillä ollutkaan lapsia, eliväthän vain tässä toistensa tukena ja
+hauskuutena...
+
+Toisen kerroksen vasemmanpuoleisessa päässä hankki toinen onnellinen
+pariskunta kirkkoon. Se oli don Vincenzo Manetta, pitkä, laiha,
+harmaapäinen ukko, jolla oli luisevat kasvot ja kotkannenä, ohut valkea
+leukaparta ja kuivahtaneet koivet; hän oli joutunut eläkkeelle, joka
+seikka häntä muuten suututti, tutki sitäpaitsi vanhan Napolin historiaa
+niin innokkaasti, että oli kopioinut kokonaisia asiakirjapakkoja
+ja piti lopulta itseään niiden oikeana tekijänä. Ja sitten donna
+Elisabetta Manetta, hyvä rouva, jolla oli pehmeät, vaikka vähän
+kellertävät kasvot, sellaiset kuin on vanhalla neidillä, joka vasta
+viidenviidettä vuotiaana menee naimisiin. Itsepintaisesti hän piti
+kiinni vanhasta tukanvärjäystavastaan, niin että hänen hiuksistaan
+aina vivahteli kaiken maailman värejä, milloin tummanpunaista tai
+heleän ruskeata, milloin taas hienointa violettia. Tavallisimmin tukka
+kuitenkin näytti vihertävältä kuin tumma suoheinä. Don Vincenzo Manetta
+seisoi jo valmiina nilkkaan asti ulottuva päällystakki yllään, ja
+piintyneen koulumestarin tapaan keppiään koputtaen hän virkkoi:
+
+— Elisa, kahdesti jo on soitettu kirkkoon.
+
+— Kerran vasta, kerran, huomautti donna Elisa levollisena, samalla
+vetäen mustaa kudoshansikasta lihavaan, kellertävään käteensä.
+
+— Aiotko jäädä pois messusta, Elisa?
+
+— Haen vain rukousnauhani.
+
+— Onko sulia avaimet, Elisa?
+
+— On kyllä taskussani.
+
+— Entäs kissa, Elisa?
+
+— Minä telkesin sen hiilikamariin.
+
+Sillaikaa lukkari oli taas ruvennut soittamaan, eikä enää ollutkaan
+kuin kymmenkunta minuuttia messun alkuun. Toisen kerroksen
+oikeanpuoleisessa huoneistossa paukkuivat ovet vimmatusti, ja voimakas
+naisääni huuteli sinne tänne liikkuen:
+
+— Chiarina, Chiarina!
+
+— Mikä on, vastasi toinen ääni pienestä suljetusta huoneesta.
+
+— On jo kahdesti soitettu messuun, huusi donna Gabriella sitoen vahvaa
+ketjurengasta ranteeseensa.
+
+— Samapa se, vastasi Chiarina tuskin kuuluvalla äänellä kammiostaan.
+
+— Mitä, aiotko jäädä pois messusta? huudahti donna Gabriella
+toistamiseen, sitoen toisen, vahvoista kultarenkaista tehdyn ketjun
+ranteeseensa. Mutta kuinka lienee sielusi laita?
+
+— Kukin kai omastaan huolehtii, kuului Chiarinan ääni tiuskaavan oven
+takaa.
+
+— Kuulkaas, mitä uskaltaa! pauhasi donna Gabriella, turhaan ja taas
+turhaan yrittäen saada raskaita, helmi- ja briljanttikoristeisia
+renkaita korviinsa.
+
+— Enkö sitten saisi puhua enää? kitisi yhä nuori tyttö suljetusta
+sopestaan.
+
+— Saisit hävetä, saisit jo, juosta sellaisen hylkiön perässä kuin
+Giovannino hylky on, niin juuri hylky, se hän on, hylky.
+
+— No mitä Teidän siihen tulee? tokasi Chiarina, ja hänen kapeat,
+ruskeat kasvonsa ilmestyivät ovenrakoon.
+
+— Mitäkö tulee? Minä olen äitisi, tiedä se, ja minä sinua käsken.
+
+— Ette yhtään mitään. Te ette ole minun äitini eikä teillä ole minuun
+nähden mitään käskettävää, vastusti Chiarina, joka nyt tuli esiin
+alusvaatteet ynnä kureliivi yllään.
+
+Donna Gabriellan suuri, lihava, rasvanaamainen olento, jonka naaman
+punaisuutta ei puuterikaan kyennyt lieventämään, oli ruumiiseensa
+tukehtumaisillaan ja muuttui ihan sinisen punaiseksi.
+
+— Saatpa vielä nähdä, olenko käskijäsi!
+
+Chiarina astui muutamaa askelta lähemmäksi ja vastasi aivan levollisena:
+
+— Kyllähän Te sen jo tiedätte, Giovannino taikka sitten — kuolema.
+
+Sitten hän taas palasi huoneeseensa pukeutumaan ja lennätti perässään
+oven kiinni. Donna — Gabriella oli hyökkäämäisillään hänen jälkeensä,
+hillitsi kuitenkin oikeaan aikaan itsensä hiestymästä vielä enemmän,
+istui tuolille ja koetti siinä vähitellen rauhoittua, heiluttaen
+kiivaasti mustaa hattuaan, joka muuten ihan hukkui sulkien sisään ja
+jonka samettinauhaan hän oli kiinnittänyt paksun briljanttisormuksen.
+Makuuhuoneessa ynnä leveässä messinkikoristeisessa kaksoisvuoteessa,
+missä donna Gabriella nautti leskenlepoaan, samoinkuin suurella
+toalettipiirongilla, pesukaapeissa ja marmorisilla pesupöydillä
+vallitsi vielä täydellinen epäjärjestys, sellainen, jommoista tapaa
+joka napolilaisessa huoneessa pyhäaamusin, jolloin kaikki nousevat
+tavallista myöhemmin. Toalettipöydällä oli sikin sokin nahka- ja
+samettikoteloita, joissa donna Gabriella säilytti koristevarastoaan,
+sekä joukkoa valkoisia puurasioita, joiden kylkeen oli punaisella
+piirretty jotain lukuja. Donna Gabriella, joka lihavuutensa ja
+kureliivinsä tähden aina kärsi kovaa kuumuutta, löyhytteli itseään
+aivan tavallisella atlasviuhkalla, joka sentään oli kiinnitetty vyölle
+kaksinkertaisilla kultavitjoilla. Samassa ilmestyi sisätyttö Carminella
+huoneeseen. Hän oli jo kello kuudelta ollut aamumessussa, sillä hän oli
+erittäin hurskas, käytti aina mustaa pukua ja valkoista kaulaliinaa,
+niinkuin nunna, ja eli kaukana maailman huvituksista. Hän oli kalpea,
+vaitelias olento, jonka katse aina oli arka ja nöyrä, ahkeroitsi vain
+löytääkseen armon Herran edessä ja haukuttaissa päästi murtuneen
+huokauksen.
+
+— Tuo tyttö vie minut vielä hautaan, vaikeroi donna Gabriella.
+
+— Uskokaa huolenne ja murheenne Santa Chiaran taivaalliselle isälle,
+mumisi Carminella.
+
+— Kyllä, mutta taivaallinen isä saisi olla siksi armollinen, että
+kääntäisi hänen päänsä paikoilleen, tokasi donna Gabriella, mutta sepä
+istuu vain kovemmassa kuin kallio.
+
+— Se on meidän synteimme tähden, vastasi hurskas sisäpiika.
+
+Sillävälin oli Chiarina astunut huoneestaan valmiiksi puettuna, hattu
+päässä, ja veti juuri käteensä vanhaa hansikasta. Hänen koko pukunsakin
+oli lopen kulunut, ja musta majavannahkalakki oli ollut käytännössä
+ainakin vuoden. Donna Gabriella silmäili tiukasti tytärpuoltaan ja
+rypisti kulmiaan:
+
+— Miksi puit päällesi nuo vanhat?
+
+— Eivät ne vielä niin vanhoja ole.
+
+— Elä luulottele. Mikset ota vaaleata pukuasi ja keväthattua, jonka
+juuri olen sinulle teettänyt?
+
+— Se on minulle hiukan väljä, puku nimittäin.
+
+— Mitä vielä! Ja jos olisikin, niin mikset antanut korjata?
+
+— Huomenna...
+
+— Chiarina, mene muuttamaan puku yllesi, sanoi donna Gabriella.
+
+— Nyt on jo myöhäistä.
+
+— Kyllä minä odotan, mutta uusi puku pitää sinulla oleman, muutenkin
+ihmiset sanovat, että minä käytän sinua ryysyissä, kun olet
+tytärpuoleni.
+
+— Kyllä kai. Jospa siinä olisi kaikki... mutisi Chiarina.
+
+— Mitäs minusta muuta voidaan sanoa? Mistä minua panetellaan? Eivätkö
+ihmiset tiedä, mitä sinä minulle maksat? Eivätkö he tiedä, että uhraan
+viimeisen veripisarani pitääkseni ja pukeakseni sinua kuten ylhäistä
+naista?
+
+— Viimeisen veripisaranne...? toisti Chiarina pilkallisesti.
+
+Niin juuri, ja jollet sinä olisi kiittämätön hylky, laiska vetelys,
+kerjäläissikiö, samallainen kuin isäsi ja nähtävästi myöskin äitisi,
+joka lienee ollut puolipöhkö, niin — niin tunnustaisit sinäkin, että...
+
+Nuoren tytön tummat kasvot tulivat tuhkanharmaiksi. Silmät säkenöivät
+ja hennot punaiset huulet vapisivat vihasta.
+
+— Kuulkaa, donna Gabriella, hän sanoi hiljaa, kun te loukkaatte
+minua, niin sen minä kärsin, koska se on Jumalan tahto. Kun Te
+häpäisette isääni, niin täytyy minun sitäkin sietää, koska hän
+kerran teki sen tyhmyyden, että naimalla Teidät tahallansa valmisti
+itselleen helvetin maan päälle. Mutta jos luulette voivanne loukata
+ja häväistä hurskaan äitini muistoa, hänen, jonka rinnalla te ette
+ole kelvollinen suutelemaan maata, jota hänen jalkansa on astunut,
+niin, sanon sen Teille niin totta kuin tänään on juhlapäivä, sitä en
+kestä! Tekö kutsutte äitiäni kerjäläiseksi? Minä sanon Teille: hän oli
+signora, ymmärrättekö? Vaatteet, joita hän käytti, olivat rehellisesti
+ostettuja, ja hänen koristuksensa olivat perhekalleuksia. Kun hän lähti
+ulos, niin kaikkialta huudettiin: Jumala Teitä siunatkoon! Sellainen
+hän oli, ymmärrättekö? Ja millainen olette Te? Nousukas, entinen
+kerjäläinen. Te elätte köyhien rahoista, kiskotte satakaksikymmentä
+prosenttia lainoista. Teidän pukunne ovat varastetut ruhtinaan
+kamarineidiltä ja korunne ovat kotoisin omasta panttilainastostanne, ja
+jokainen ohikulkija kiroo kovaa sydäntänne. Älkää Te puhuko äidistäni,
+donna Gabriella. Hän vaeltaa autuuden mailla, mutta Teille on Jumala
+varta vasten luonut helvetin.
+
+— Ja siksikö sinä et huoli uudesta puvustasi? kysyi donna Gabriella
+vihasta kähisevällä äänellä.
+
+S.S. Apostolin kirkon lukkari soitti kolmatta kertaa kelloaan.
+Carminella kauhusta jäykkänä teki yhä ristinmerkkejä.
+
+— Ei ole pakko sanoa, vastasi Chiarina itsepäisesti.
+
+— Vai niin, mutta minäpä tiedän, mikset huoli, kirkasi pyylevä
+koronkiskuri. Rakastajasi on sinua kieltänyt!
+
+— Entäpä jos olisikin, mitä sitten? kysyi Chiarina tiukasti.
+
+— Mokomakin liitunaama, kalmanaama keuhkotautinen, ihan viimeisillään
+jakelee sinulle käskyjä ja on olevinaan mustasukkainen.
+
+— No niin, ja mitä Te sitten tahdotte? kysyi Chiarina yhä kiihtyen.
+
+— Että heti puet yllesi uuden puvun.
+
+— Sitä en tee.
+
+— Chiarina, älä saata minua hulluksi.
+
+— Minun puolesta voitte mennä hullujen huoneeseen, vastasi tyttö ja
+aikoi palata huoneeseensa. Mutta donna Gabriella pidätti hänet ja
+löi häntä turpealla, punaiseen hansikkaaseen tungetulla kämmenellään
+molemmille korville, niin että muuan suuri kultarannerengas raapasi
+Chiarinan hentoa kaulaa, ja tyttö alkoi toivottomasti itkeä ja huutaa.
+
+— Vaiti! riuskasi donna Gabriella käheällä, hillityllä äänellä.
+
+— En ikänä, kirkui Chiarina täyttä kurkkua, niin että se kuului ympäri
+koko talon.
+
+— Hiljaa, etkö tottele?
+
+Mutta tyttö huusi ja vapisi, saatuaan ankaran hermokohtauksen,
+ikäänkuin kuristustaudissa. Alakerrassa oli donna Orsolina vastikään
+lukinnut käytävän ovet ja ajaen edellään lapsilaumaansa laski rahoja,
+joita tarvitsi maksaakseen kirkkotuolin.
+
+— Menkää vain miehelle, tytöt, menkää, hän mutisi itsekseen, kyllä
+näette, kuinka siinä käy.
+
+Samalla hän ponnisteli saadakseen lapset tottelemaan, ne kun
+kuuntelivat vain Chiarinan kirkumista eivätkä aikoneetkaan tulla
+kirkkoon. Rauhallisena nojaten puolisonsa don Alfonso Ranaudon
+käsivarteen ja lihavuutensa tähden myös toiselta puolen turvautuen
+sauvaan donna Peppina asteli alas rappusia ja pudisteli hiukan
+kaljupäätänsä, jota peitti moitteeton keväthattu, ainakin jo kuudetta
+vuotta käytännössä.
+
+— Niin he myötäänsä elämöivät aamusta iltaan hän virkkoi naurahtaen.
+
+— Tyttöjä pitää pöyhiä niinkuin villoja, tuumi don Alfonso, jolla aina
+oli sutkaus valmiina ja mielellään pisti paksua pilaa.
+
+Toisesta kerroksesta asteli levollisemmin don Vincenzo Manetta,
+vasten tahtoaan eläkkeelle joutunut registraattori, käsikoukussaan
+aviopuolisonsa donna Elisabetta.
+
+— Elisa, onko sulla rukouskirja?
+
+— On kyllä.
+
+— Mitä Chiarina huutaa?
+
+— Äitipuoli kai on piiskannut.
+
+— Jaa, jaa, nuoruus ja hulluus!
+
+Kolmannessa kerroksessa olivat kaikki ylioppilaat, jotka asuivat
+vasemmalla, kokoontuneet pihanpuoleisiin ikkunoihin, ja oikealta
+ilmestyi sinne aamutossuissaan ja nutussaan englanninkielen opettaja,
+jota taivas oli siunannut viidellä enemmän tai vähemmän ijäkkäällä
+sisarella. Alhaalla pihassa rallatti prinsessa di Santobuonon kuski
+hiljakseen:
+
+    Papà non vuole — e mammà nemmeno,
+    E come faremo? e come faremo?
+
+    [Sananmukaan: Isä ei tahdo, eikä äiti liioin,
+    Kuinkas me teemme? Kuinkas me teemme? Suomentaja.]
+
+ja tallipoika veti kimakalla äänellään täyttä kurkkua:
+
+    Ce vonno i denare — e nun i tenimmo,
+    E comme facimmo? e comme facimmo?
+
+    [Sananmukaan: Me tarvitsemme rahaa, eikä ole yhtään,
+    Mihin me ryhdymme? Mihin me ryhdymme? Suomentaja.]
+
+Nyt donna Gabrieliakin päätti vihdoin lähteä messuun. Carminella,
+joka oli kietonut mustan tukkansa ympärille samanvärisen hunnun,
+seurasi äänetönnä emäntäänsä, joka mennessään koetti hiukan lieventää
+piirteidensä ankaruutta. Hän asteli rappusia alas eikä ollut
+kuulevinaan, kuinka Chiarina itki ja voihki telkiensä takana. Kun
+hän tuli pihalle, vaikenivat kaikki, jotka seisoivat ikkunoissa ja
+rappusilla, mutta hän itse vapisi raivosta, kun ei itku ja valitus
+enää kuulunut hänen korviinsa. Mutta hän tiesi myös, tiesipä liiankin
+hyvin, että englanninopettajan sisaret, nuo viisi vanhaa neitosta,
+kaikesta asiaankuuluvasta hymyilystään huolimatta — opettaja oli näet
+hänelle velkaa kaksisataa kaksikymmentä liraa, joiden korot pitivät
+sen miesparan niin ahtaalla, ettei pääoman maksamisesta voinut olla
+puhettakaan — että he tästä väkinäisestä hymystä huolimatta kuitenkin
+säälivät teljettyä tyttöparkaa, joka lattialla viruen surkeasti
+valitti julmaa kohtaloaan. Donna Gabriella tiesi hyvin, että kolmannen
+kerroksen ylioppilaat, jotka olivat pantanneet hänelle kelloja ja
+sormuksia, vain näön vuoksi tervehtivät häntä kunnioittavaisesti. Hän
+oli kyllä kuullut ensimmäisen kerroksen porrasvälillä, kuinka donna
+Peppina mutisi itsekseen:
+
+— Sitä ihmisparkaa, ai, ai, sitä ihmisparkaa.
+
+Ja alempana oli donna Elisabetta Manetta kysynyt mieheltään:
+
+— Eikö sillä tytöllä ole minkäänlaista holhoojaa? johon don Vincenzo,
+lainoppinut ja nuhteeton tuomari, kuten hän juhlallisesti nimitti
+itseään, oli vastannut:
+
+— Niin, Elisa-kulta, kyllä holhoojan todella pitäisi ryhtyä asiaan...
+
+Vielä donna Gabriella oli huomannut, kuinka kuski ja tallipoika
+tirskuivat pihalla, ja hän tunsi itsessään, että häntä kaikki vihasivat
+ja halveksivat, mutta hänen tytärpuoltaan, jonka itku ja nyyhkytys
+häiritsi kevätaamun juhlallista rauhaa, vain sydämestä säälittiin. Vain
+donna Orsolina, joka eteisessä turhaan koetti pitää lapsilaumaansa
+koossa, vain hän tervehti donna Gabriellaa nöyrästi, melkein
+mairittelevasti; sen raukan oli joka synnytyksensä aikana täytynyt
+lisätä velkaansa donna Gabriellalle. Hänen koko pieni aarteistonsa,
+liinavaatteensa ja kirkkaat kattilansa olivat hyvässä säilössä donna
+Gabriellan lainastossa, ja tämä uhkasi alinomaa muuttaa kaikki rahaksi,
+mutta donna Orsolina parka ei koskaan kyennyt uusimaan panttilippuaan,
+niin tukala oli hänen taloudellinen tilansa. Siitä johtui, että hän
+tuon rasvaisen koronkiskurin edessä aina painoi päänsä alas ja tervehti
+vapisevalla äänellä. Mutta donna Gabriella aavisti, että tämänkin
+nöyrän muodon alle oli kätketty äänetön, epämääräinen viha, voimattoman
+sortoakärsivän ihmisen viha. Ja niinpä tuo kultaan ja jalokiviin
+kääriytynyt koronkiskuri tunsi suurta huojennusta, kun hän urkujen
+kumistessa astui kirkkoon ja siellä uskovaisten ympäröimänä polvistui
+vanhan kauniin pää-alttarin juureen. Donna Orsolina polvistuneena
+rukoili hartaasti, lapset soiton valtaamina polvistuivat hämillään
+hänen viereensä. Mutta don Vincenzo Manetta levitti lattialle raitaisen
+nenäliinan, laskeutui siihen toiselle polvelleen ja pää kepin ympäri
+ristittyjen käsien varassa tavan takaa supisi puolisolleen:
+
+— Elisa, yksi isämeidän rukous kiirastulessa olevien sielujen puolesta.
+
+— Minä luin jo sen.
+
+— Elisa, yksi rukous Sant' Andrea Avellinolle rauhallisesta kuolemasta.
+[Pyhimys, joka messua lukiessaan äkkiä kuoli alttarin viereen. Suom.
+muist.]
+
+— Luen sen oitis.
+
+— Elisa, älä unohda kuuttakymmentä Gloriaa.
+
+Donna Olimpia ja don Alfonso Ranaudo istuivat tyytyväisinä ja
+hymyilivät papin kumarruksille ja kuoripojille, jotka palveluksen
+aikana löyhyttelivät pyhää savua. Carminella kaikessa pyhyydessään
+laski rukousta nopeaan ja tasaisesti, niin että se sihisten tulvi hänen
+huuliltaan. Donna Gabriella oli ainoa koko kirkossa, jonka rukouksesta
+ei tullut mitään. Hänen ainoana lohdutuksenaan olivat hänen korunsa,
+rannerenkaansa, sormuksensa kiiltohansikkaiden alla sekä helmi- ja
+briljanttirenkaiden suloinen paino lihavissa korvissa. Levollisin
+sydämin ja varmoina toiset anoivat iloa ja tyydytystä tai rukoilivat
+huojennusta viattomain kärsimyksille. Kiukusta liekehtivän kiskurin
+ainoa tyydytys oli juvelikokoelman tavoin asettaa näkyville kaikki
+koristeensa, joiden jalokivissä näytti väreilevän verta ja kyyneliä, ja
+ylinnä näyttäytyä itse ilettävässä vastenmielisyydessään.
+
+Sillaikaa Chiarina itki ja nyyhkytti kotona, maaten pitkänään telkiensä
+takana. Vähitellen hänen värinästä väsyneet hermonsa kuitenkin
+tyyntyivät. Hän nousi, järjesti pukunsa ja suori hiuksensa kädellään.
+Hän oli rakastettava kelpo lapsi, jolla oli ruskeahkot eloisat kasvot,
+harmaat, kirkkaat silmät ja mitä hienoimmat piirteet, tuntehikas,
+hermostunut olento, yhtä valmis itkuun ja nauruun, tahdonvoimaltaan
+voittamaton. Jo kymmenen minuutin kuluttua hän oli siksi rauhoittunut,
+että saattoi astua pienelle parvekkeelle, jommoinen joka kerroksesta
+ulkoni pihamaalle, johon läheinen palazzo Santobuono yhdellä tahollaan
+rajoittui, niin että molempien talojen asukkailla siinä oli yhteinen
+kaivo. Hän astui kaivolle kuin vettä noutaakseen. Mutta samassa
+ilmestyi muuan nuori mies vastapäätä olevaan akkunaan, joka juuri
+kaivon kohdalla, vietti pihamaalle. Parveke ja akkuna olivat yhtä
+korkealla, mutta välissä oli kaivo kaikkine vehkeineen, sankoineen
+ja vitjoineen, niin että vaikka kuinka olisi kurottanut, näytti
+mahdottomalta tarttua toistaan kädestä putoamatta kaivoon. Keskustelu
+sitävastoin kävi varsin hyvin laatuun. Paikka oli tosin sangen näkyvä,
+ja pihalta sekä portailta olisi hyvin voitu kuunnella heidän puhettaan.
+Mutta tällä kertaa kaikki olivat messussa, ja talossa vallitsi päästä
+päähän täydellinen hiljaisuus. Molemmat rakastavaiset katselivat ääneti
+toisiaan, mutta niin ilmehikkäästi, että se muistutti mitä hellintä
+tervehdystä. Kookas, vaalea nuorukainen puheli hiljaa, katsellen
+arasti ympärilleen, nuori, tumma tyttö sisäisen liikutuksen valtaamana
+hymyillen katsoi häntä silmiin.
+
+— Etkö ole mennyt messuun? kysyi Giovannino.
+
+— En, vastasi tyttö.
+
+— Mikset?
+
+— Ei haluttanut.
+
+— Sano vain suoraan, donna Gabriella on kohdellut sinua pahoin.
+
+— Ei toki.
+
+— Sano minulle totuus, Chiarina, jatkoi toinen kiivaammin.
+
+— Hiukan vain torailimme, virkkoi tyttö punastuen, osaamatta oikein
+valehdella.
+
+— Mistä riitelitte?
+
+— Siitä että rakastan sinua.
+
+— Sinä siis minua rakastat, oikein todellisesti?
+
+— Tiedäthän sinä sen, Giovannino.
+
+— En minä mistään tiedä, kuiskasi toinen kuin epäillen.
+
+— Tiedätkö, mitä tänään sanoin äitipuolelleni? huudahti tyttö äkkiä
+innostuen. Sanoin hänelle tuhatkertaisesti: Giovannino tai kuolema!
+Donna Gabriella ei voinut sietää sitä ja löi minua.
+
+— Onko hän tehnyt sinulle pahaa? kysyi Giovannino vaaleten.
+
+— Hiukan, mutta siitä en välitä, vastasi tyttö ylväästi.
+
+— Clara parka, huokasi nuorukainen kuin itsekseen.
+
+— Miksi säälit minua? Se on tarpeetonta! huudahti tyttö tunteidensa
+vallassa.
+
+Sitten he vaikenivat. Avonaisesta kaivosta, jonka yli heidän nuoret
+päänsä kurottuivat, virtasi raikasta viileyttä, ympärillä kaikki oli
+hiljaa. Chiarina oli kavunnut märän nuorakasan päälle, ikäänkuin
+päästäkseen lähemmäksi armastaan. Pari kolme professorin sisarta oli
+näyttäytynyt akkunassa, mutta huomattuaan nuoren parin he olivat
+hymyillen poistuneet. Joku ylioppilas iski silmää kuin sanoakseen, että
+hän varsin hyvin ymmärsi asian ja tunsi myötätuntoa.
+
+— Tällaista ei voi jatkua, sanoi äkkiä kaunis nuorukainen.
+
+— Ei voi jatkua, säesti Chiarina kuin edellisen kaiku.
+
+— Mutta mitä voimme tehdä?
+
+— Voimme paeta yhdessä, sanoi nuori tyttö.
+
+— Miksi? kysyi toinen rauhattomana.
+
+— Mennäksemme naimisiin.
+
+— Rahatonna?
+
+— Rahatonna.
+
+— Se olisi arveluttava alku, vastasin nuorukainen, ravistaen kaunista
+päätään, jonka piirteet ilmaisivat elämän ja sen vaarojen tuntemista.
+
+— Jos me rakastamme toisiamme, ei meiltä puutu mitään. Rakastatko minua?
+
+— Yli kaiken sinua rakastan.
+
+— Silloin emme rahoja tarvitse. Paetkaamme!
+
+— Ilman rahaa emme saa mitään aikaan.
+
+— Sinä olet pelkuri, sanoi tyttö kiivastuen.
+
+— Clara, rakkaani, lasket leikkiä, vastasi toinen nauraen.
+
+— Sitä en tee. Sinä pelkäät, tarvitset rahaa, et tiedä, mitä rakkaus
+merkitsee. Sinä olet pelkuri.
+
+— Minä jumaloin sinua, Clara.
+
+— Et.
+
+— Minä jumaloin sinua, tiedät sen hyvin, Clara.
+
+— Et.
+
+— Vannon sieluni kautta: sinua jumaloin.
+
+— Et.
+
+Mutta kolmas »et» tuli jo paljon heikommin. Alistuen hän katsoi
+nuorukaista silmiin.
+
+— Sinä olet oikeassa, hän sanoi.
+
+— Miettikäämme jotain muuta keinoa, sillä tällaista ei voi jatkua,
+toisti nuorukainen uudelleen, ikäänkuin olemassaolon ajatus olisi häntä
+yhtä mittaa kiusannut.
+
+— En tiedä mitään, Giovannino. Äitipuoleni on julma.
+
+— Onko hän todellakin niin julma? Eikö olisi mitenkään mahdollista
+voittaa häntä puolellemme?
+
+— Sitä en halua yrittää, sanoi Chiarina halveksivasti. — En voi nöyrtyä.
+
+— Ei siinä ole mitään nöyrtymistä. Voisihan hän olla kuin oma äitisi.
+
+— Jumala varjelkoon! huusi tyttö ristinmerkkejä tehden.
+
+— Mikset ole koskaan sallinut, että puhuisin hänen kanssaan? jatkoi
+nuorukainen ajatuksiaan kehittäen. — Tahdotko, että puhun hänelle?
+
+— Sillä et kuitenkaan mitään saavuta.
+
+— Ken tietää!
+
+— Hän on halpamainen nainen, jolle raha on kaikki kaikessa.
+
+— Raha on varsin mukavaa — rakkauden jatkona, huomautti Giovannino.
+
+— En luule hänen vielä koskaan ketään rakastaneen, vastasi Chiarina yhä
+vielä kiihtyneenä.
+
+— Hän voisi rakastaa sinua, jos vain tahtoisit.
+
+— Pitäisikö minun rakastaa häntä, kun hän minua lyö ja sitten telkee
+lukkojen taakse, ja jos hän nyt palaa ja tapaa meidät tästä, niin hän
+lyö minua uudelleen, sen saat nähdä.
+
+— Siinä tapauksessa poistun.
+
+— Ei, ei, Giovannino, pyysi tyttö, älä mene, oi, älä mene!
+
+Ja hänen äänensä ja katseensa olivat niin kiihkeät, että nuorukainen
+rakkaudesta kalpeni.
+
+— Ei hän vielä tule, puhui tyttö kuiskaten kääntämättä katsettaan
+armaastaan, ei hän vielä tule, ja mitä siitä, jos hän tulisikin?
+
+— Anna minulle kätesi, Chiarina, sanoi nuorukainen kuin lumottuna.
+
+— En voi, en ylety.
+
+Tyttö kurottautui turhaan lähemmäksi.
+
+— En voi, en voi, huusi hän melkein itkien. Mutta nuorukainen alkoi
+uudestaan:
+
+— Clara, minä tahdon puhua äiti-puolesi kanssa.
+
+— Ja mitä sanot hänelle, jollei hän heti aja sinua ulos?
+
+— Saat nähdä, ettei hän aja minua ulos. En vielä tiedä, mitä sanon...
+tietysti sen, mikä on totta, että me rakastamme toisiamme...
+
+— Ja että mieluummin kuolemme kuin eroomme, lisäsi tyttö lapsellisesti.
+
+— Älä ajattele kuolemaa. Sanon hänelle, että olen köyhä, mutta ettei
+sinua kukaan voi enemmän ja syvemmin rakastaa kuin minä, ja että minä
+sinun rakkautesi avulla koetan voittaa kotoisen ahdinkoni, jossa
+nykyään elän.
+
+— Hän on ilkeä, ei hän sinua usko.
+
+— Minä tahdon kuitenkin koettaa, sanoi nuorukainen. En voi kauempaa
+nähdä sinun kärsivän, se kiusaa minua.
+
+Ja ajatellen vain kovaonnista rakkauttaan he katselivat toisiaan
+silmiin. Sillä välin oli helluntaijumalanpalvelus kirkossa päättynyt.
+Prinsessa di Santobuonon tyhjät vaunut palasivat takaisin. Prinsessa
+oli lähtenyt kirkosta ennen muita ja noussut vaunuistaan via San
+Giovanni a Carbonaran palatsin luona. Kuski hyppäsi istuimeltaan,
+hymyili hiukan huomatessaan rakastuneet ja riisui sitten rauhallisesti
+virkapukunsa. Lähinnä järjestyksessä saapui herrasväki Manetta, entinen
+registraattori puolisonsa kanssa, jota hän hienosti kutsui nimellä
+rouvaseni. Hekin huomasivat rakastuneet, jotka nyt ääneti katselivat
+toisiaan.
+
+— Elisa!
+
+— Mikä on?
+
+— Muistatkos, kun näimme toisemme Santa Maria Capua Veteressä?
+
+— Muistan kyllä.
+
+— Muistatko, Elisa, kuinka sinun oli ikävä lähteä sieltä?
+
+— Muistan kyllä.
+
+— Ja eikö sinusta sittemmin ole tuntunut varsin hyvältä Napolissa?
+
+— On kyllä.
+
+— Jumalalle kiitos, virkkoi kunnon registraattori.
+
+Vähän hitaammin saapui nyt aviopari Ranaudo; he hymyilivät
+rakastuneille melkein isällisen hyväntahtoisesti.
+
+— Korvapuustit eivät näytä auttaneen, naureskeli donna Peppina eteiseen
+päästyään.
+
+— Matkan päästä ei paljoa rakastella, tokasi don Alfonso tunnetulla
+leikkisällä tavallaan.
+
+Sillaikaa kuin Ranaudot ja Manettat astelivat rappusia ylös,
+ilmestyivät kolmannen kerroksen asukkaat vähitellen ikkunoihin ja
+parvekkeille. Mutta molemmat rakastuneet eivät mitään huomanneet, vaan
+katselivat yhä toisiaan silmiin.
+
+— Sano minulle vielä kerran, Chiarina, että sinä minua rakastat.
+
+— Kerranko vain? Ainahan minä sinua rakastan, ikuisesti.
+
+— Anna kätesi, Clara.
+
+Tyttö työnsi kaikki köydet yhteen kasaan siten paremmin ulottuakseen.
+Samassa silmänräpäyksessä ilmestyi pihaan Orsolina parka hoputtaen
+lapsilaumaansa eteenpäin, sillä hän tiesi, että donna Gabriella
+seurasi hänen kintereillään. Donna Orsolina silmäsi ylös ja huomasi
+rakastavaiset. Hän älysi vaaran, joka heitä lähestyi, ja ilostaan
+huolimatta hän yskäsi pari kertaa voimakkaasti heitä varottaakseen.
+Mutta nuo kaksi nuorta ihmistä olivat juuri päässeet niin pitkälle,
+että he kaikkein nähden keskellä ihaninta kevätaamua saattoivat
+koskettaa toinen toisensa sormia, ja nauttivat suunnattomasti
+tästä sallimuksen vaatimattomasta myötätunnosta; samalla alhaalla
+ja ympärillä ääneti hymyiltiin eikä oltu mitään näkevinään. Donna
+Gabriellakin oli tullut pihaan ja nähnyt kaikki. Mutta kaikkien
+noiden ihmisparkojen suopea vaitiolo, noiden ihmisten, jotka olivat
+vanhoja, sairaalloisia tai muuten onnettomia, heidän myötätuntoinen
+anteeksiantonsa voitti hänenkin kovan sydämensä, joka muuten ei voinut
+rukoilla eikä anteeksi antaa.
+
+
+
+
+II.
+
+
+Chiarina istui huoneessaan lähellä parveketta ja koetti turhaan
+rauhoittua. Hänen sielunsa oli syvästi levoton. Hän oli vaistomaisesti
+koettanut rukoilla edes kertaalleen rukousnauhansa päästäkseen pyhän
+neitsyen turviin, sillä ratkaisun hetki oli tullut, mutta helmet olivat
+pysähtyneet hänen sormiensa väliin, ja rukouksen pyhät sanat jäivät
+hänen huulilleen. Vihdoin koko rukousnauha hänen huomaamattaan valahti
+hänen helmaansa. Hajoittaakseen ajatuksiaan hän koetti hypistellä eri
+huonekalujen virkattuja ja kirjailtuja verhoja, mutta tämäkin häneltä
+huomaamattaan unohtui. Kesäinen iltapäivä tuntui hänestä sietämättömän
+pitkältä. Olikohan siitä jo todella kulunut kaksi tuntia, kun
+Giovannino Affaitati saapui donna Gabriellan puheille taivuttaakseen
+äitipuolen itsepäistä julmuutta? Varmaan oli kaksi tuntia kulunut, ja
+Chiarina, joka ei tohtinut mennä saliin eikä kutsua luokseen ketään,
+kuunteli yksinäisestä huoneestaan, mielikuvituksen sairaalloisesti
+toimiessa, erottaisiko jonkun askeleen, äänen tai jonkun oven käynnin.
+Hän oli kauan aikaa ikäänkuin vaistomaisesti peläten jotain suurempaa
+onnettomuutta estänyt Giovanninoa ryhtymästä puheisiin äitipuolensa
+kanssa. Mutta nuori mies, jonka mielestä tämä oli ainoa mahdollinen
+pelastuksen tie, piti kiinni aikeestaan ja oli eräänä päivänä Chiarinan
+tietämättä kirjoittanut donna Gabriellalle, pyytäen päästä hänen
+puheilleen. Ihmeellistä kyllä suostui äitipuoli tähän estelemättä, ja
+kun hän illalla kahdeksan aikaan äänetönnä aterioitsi Chiarinan kanssa
+— heidän ateriansa kuluivat aina ilman keskustelua, jollei ankara
+sanasota niitä kesken lopettanut — niin hän äkkiä sanoi:
+
+— Rakastettusi on kirjoittanut minulle.
+
+— Oo! pääsi tytöltä samalla kuin hän koetti peittää pelästymistään. —
+Ja mitä hän tahtoo?
+
+— Hän tahtoo puhua kanssani. Hän tulee huomenna.
+
+Sitten oltiin taas vaiti. Äitipuoli oli puhunut ilman kiukkua, mutta
+kuivasti, ikäänkuin hän ei olisi halunnut asiasta enempää puhua;
+Chiarina taas oli liian ylpeä kysyäkseen lisää. Mutta kuitenkin
+vallitsi hänen mielessään kuumeinen ristiriita, sanomaton pelko
+vaihtui äkisti suloiseksi toivoksi ja taas takaisin. Ja kun Giovannino
+seuraavana päivänä soitti ovella, teki hänen mielensä paeta. Hän jäi
+kuitenkin huoneeseensa, vaikka hänen aikansa tuntui aivan äärettömän
+pitkältä. Mitä olikin Giovanninolla niin paljon puhumista tylyn
+äitipuolen kanssa? Hän tietysti pyysi pyytämistään, ettei tämä murtaisi
+kahta rakastavaa sydäntä, mutta äitipuolen sydän oli heltymätön. Mutta
+miksi hän niin kauan rukoili sitä julmuria. Chiarina sitä ei olisi
+koskaan tehnyt, ei koskaan, hän oli liian ylpeä ja piti nöyryytyksen
+tuskia rukoilemista parempana. Tyyntyäkseen ja synkkiä ajatuksia
+hälventääkseen hän silmäsi alas kadulle ja näki siellä pesijättären
+työhuoneensa edustalla vaatteita silittämässä. Työnsä ohella hän hoiti
+korikätkyttä, jossa nukkui hänen poikansa. Pienokainen sulki hiljalleen
+silmänsä totuttuaan keinutukseen, sillaikaa kuin äidin silitysrauta
+voimakkaasti liukui pitkin höyryävää paidanrintaa. Donna Peppina
+Ranaudon ikkunoista lemahti väkevä tomaatinhaju, ja tuo paksu kankea
+rouva ilmestyi tavan takaa parvekkeelle hämmentämään ruokalaitteitaan.
+Kärpäset surisivat ja S. Giovanni a Carbonaralta kuului
+sitruunakauppiaiden surunvoittoinen ääni, kun he huutaen kehuskelivat
+tavaraansa. Chiarina painui kuin puoliuneen. Hän istui siinä silmät
+auki nojaten otsallaan ikkunaan; ei nähnyt, mitä kadulla tapahtui,
+ei kuullut kärpästen surinaa eikä katupoikain huutoja. Kuitenkin hän
+oli toivottoman levoton, ei hän odottanut tuosta keskustelusta mitään
+hyvää. Jotain pahaa, petollista, uusia tuskia siitä vain oli oleva
+seurauksena. Oli mahdotonta, että tuon naisen taholta olisi tullut
+jotain hyvää hänen rakkautensa osaksi. Tuo sairaalloinen jännitys,
+jossa hänen hermonsa olivat olleet jo vuorokauden, purkautui taas
+täydellä raivolla äitipuolta vastaan. Pienintäkään hyvyyttä ei hän
+ollut milloinkaan kokenut tuon naisen puolelta, pikemmin hän sai
+häntä kiittää kaikista tuskistaan, kyynelistään ja elämänsä vaikeista
+hetkistä. Kuinka voisi siis olla mahdollista, että tuo sama nainen
+osoittaisi häntä kohtaan hyvyyttä? Pahaa hän vain odotti, mutta
+sittenkin jotain aivan erikoista, jota ei ollut ennen kokenut. Pelko
+voitti lopulta hänen kaikki muut tunteensa. Tuolilleen lyyhistyneenä,
+pää rinnoille painuneena, hän tuijotti ikäänkuin tuota tuntematonta
+vaaraa nähdäkseen, elottomin silmin, ja joka hetki tuntui kuolettavan
+pitkältä. Vihdoin kuului hänen takaansa pehmyt ääni:
+
+— Donna Chiarina!
+
+— Mikä on? hän kysyi kuin unessa.
+
+— Äitinne pyytää teitä saliin puheilleen.
+
+Chiarina katsoi sanojaa silmiin. Hän näytti entistään värittömämmältä,
+ja kapeat kuivat huulet ilmaisivat suuttumusta. Chiarina ei vastannut.
+
+— Donna Chiarina, äitinne haluaa teitä saliin.
+
+— Onko hän yksin, kysyi tyttö.
+
+— Ei, siellä on joku, ja hän tahtoo, että Te tulisitte sinne, vastasi
+sanojatar puolittain ilkkuvasti.
+
+— Hyvä on. Sanokaa, että tulen.
+
+Mitään ajattelematta Chiarina kosketti rukousnauhaa, suuteli äitinsä
+vanhaa haalistunutta valokuvaa, joka oli pöydällä, katsahti peiliin
+näkemättä itseään ja lähti saliin. Donna Gabriella istui vierashuoneen
+suurella keltaisella brokaadisohvalla, yllään valkea, runsaasti
+pitsitetty puku, jonka oli ostanut Episcopion herttuattarelta. Tässä
+puvussa hän näytti äärettömän lihavalta ja hänen tiilenväriset poskensa
+tavallistaan punaisemmilta. Korvissa riippui pari komeita renkaita,
+ja hänen kyynärpäitä myöten paljaat käsivartensa ja punaiset, pulleat
+sormensa välkkyivät ylt'yleensä sormuksista ja jalokivistä. Rinnoilla
+tunki valkeiden pitsien välistä esiin paksut kultavitjat, ja heiluva
+viuhka koetti turhaan luoda viileyttä turpeanpunaisille kasvoille ja
+vilkkuville silmille.
+
+Pienellä keltaisella nojatuolilla istui Giovannino Affaitati
+yksinkertaisesti, mutta luonnollisen maukkaasti puettuna, kalpeana,
+mutta silti miellyttävänä, kaunis vaalea tukka kiharoissa. Hän ja
+donna Gabriella näyttivät rauhallisilta ja tyytyväisiltä ja katselivat
+Chiarinaa, joka sydän jyskien ja epävarmoin askelin lähestyi heihin
+katsahtamatta.
+
+— Tule vain tänne, kultaseni, sanoi donna Gabriella oudon hellästi.
+
+Toistamiseen tunsi Chiarina omituista aiheetonta pelkoa, häntä
+vavistutti, vaikka Giovanninon hymyilevä katse kehotti häntä käymään
+lähemmäksi.
+
+— Tule nyt tänne, Chiarina, kehoitti äitipuoli uudelleen lempeällä
+äänellä.
+
+Nuori tyttö astui ääneti esiin, ja hänen pieni vapiseva kätensä joutui
+äitipuolen paksujen punaisten kämmenten väliin.
+
+— Koska nyt Jumalakin niin tahtoo, niin haluan nähdä sinut onnellisena,
+puheli donna Gabriella levollisesti, — ja tämä don Giovannino näyttää
+kelpo mieheltä. Tahdon siis menetellä paremmin kuin kukaan äiti,
+toimittaa teidät ajoissa Jumalan avulla naimisiin. Suudelkaamme,
+rakkaani.
+
+Moiskahtaen painuivat paksut huulet Chiarinan hennoille poskille,
+ja hänkin näytti vastaavan suuteloon; mutta hänen huulensa eivät
+liikkuneet, ja kuumat kyyneleet vierähtelivät pitkin hänen poskiaan ja
+kaulaansa rinnoille asti. Giovannino katseli onnellisena ja kirkkain
+mielin morsiantaan.
+
+— Sano minua äidiksesi, sanoi Gabriella liikutettuna.
+
+Chiarina ei vastannut, vaan jatkoi äänetöntä itkuaan.
+
+— Sano minua äidiksesi, toisti äitipuoli nöyrästi, melkein itkien,
+kunnes tyttö vihdoin nyyhkien ja epätoivoissaan huusi:
+
+— Äiti, äiti!... — — —
+
+Kun Carminella, tuo rukoilevainen palvelijatar, sittemmin piazzetta
+S.S. Apostolilla ja Gradellekadulla jutteli, mitä oli tapahtunut,
+herätti se kaikkialla lämmintä myötätuntoisuutta, huolimatta siitä että
+hän väritti puhettaan pilkallisen purevalla äänellä ja teeskennellyllä
+vaiteliaisuudella. Sillä hän uskollisen, onnettoman rakkauden näytelmä
+oli liikuttanut ja täyttänyt myötätunnolla kaikkien sydämet.
+
+— Donna Gabriella on tehnyt viisaan päätöksen, virkkoi paksun
+hyväntahtoinen donna Peppina Ranaudo peratessaan rappusillaan
+persikoita n.s. percocataa varten.
+
+— Jumala yksin on viisas, säesti tekopyhä, rukoilevainen Carminella,
+tehden ristinmerkkejä ja poistui.
+
+Mutta vaikka hän olisi mennyt minne hyvänsä kertomaan ja koettanut
+panna ääneensä ja sanoihinsa ilkeämielistä sävyä, niin joka paikassa
+iloittiin tuosta hyvästä uutisesta.
+
+— Kuulkaas, Carminella, vastasi donna Orsolina, joka näin suvella ei
+oikein tietänyt, miten paraiten olisi voinut kestää raskaan tilansa,
+kun hänellä sitäpaitsi oli rahanpuute, — minun täytyy sanoa, että olen
+oikein iloinen tästä uutisesta, ikäänkuin hän olisi oma tyttäreni.
+Avioliitto on kyllä orjuus, mutta edessähän se kumminkin on meillä
+jokaisella ennemmin tai myöhemmin...
+
+— Oho, eipä suinkaan jokaisella, vastasi tekopyhä Carminella purevasti.
+
+— No, voihan sitä toisinkin sattua, mutisi donna Orsolina, joka halusi
+olla sovussa kaikkien kanssa, — joskus... niin, käyhän sitä niinkin...
+
+Yksinpä professorin sisaretkin, nuo vanhat neitoset kolmannesta
+kerroksesta, osoittivat myötätuntoaan iskien ystävällisesti silmää
+Chiarinalle, joka punastuen painoi päänsä alas. Kaikki, jotka hän
+kohtasi rappusilla, pihassa tai kadulla, osoittivat hänelle vilkasta
+osanottoa ystävällisillä tervehdyksillä, kuiskaten salaperäisiä
+onnentoivotuksia, kättä puristaen tai syleillen. Toiset kysyivät, koska
+hän alkaisi jakaa hääkonvehtejansa. [Italiassa jakavat nuoret tytöt
+hääpäivänään ystävilleen ja tuttavilleen konvehteja. Suom. muist.]
+Yhtenä päivänä, kun donna Gabriella oli mennyt ulos, pysähtyivät
+don Vincenzo ja donna Elisa Manetta Chiarinan puheille ja alkoivat
+suloisin sanoin muistella omia häitään kuin jotain kaunista idylliä.
+Ja Santobuonon prinsessan kuski tervehti ritarillisesti piiskallaan ja
+valituin juhlallisin sanoin tarjosi itseään ja vaunujaan saattamaan
+Chiarinaa ja Giovanninoa kirkkoon ja sieltä virastoon. Vieläpä S.S.
+Apostolin viekas lukkari eräänä sunnuntaina sanoi järjestäneensä
+messun Chiarinan tietämättä, jotta hän saisi puolellensa Jumalan armon
+ja tulisi oikein onnelliseksi. Ja Gradellen pesijätär huuteli eräänä
+aamuna paitoja silittäessään Chiarinalle, kun hän seisoi parvekkeellaan:
+
+— Sitä rakkautta! Ai, ai sitä rakkautta!
+
+Chiarina oli liikutettu tästä osanotosta, painoi päänsä alas tahtomatta
+näyttää liikutustaan. Onneen, jonka hän tunsi sisässään kuohuvan,
+sekaantui aina ehdottomasti joku tyytymättömyyden tunne. Ja kuitenkin
+kaikki oli niin hyvin. Giovannino Affaitati oli hänen julkinen
+sulhasensa, saattoi kirjoittaa hänelle koska tahtoi ja sai aina
+vastauksen. Torstaisin ja sunnuntaisin hän aina vietti kolme neljä
+iltatuntia Chiarinan luona. Kun naiset lähtivät ulos, tiesi hän sen
+aina, ja ikäänkuin sattumalta osui samaan matkaan ja seurasi heitä
+kaikkialle, eikä donna Gabriella ollut tästä kaikesta tietävinään.
+Samoin hän seurasi heitä teatteriin kohteliaana ritarina, riisui
+saalit ja vaipat ja jäi hienosti seisomaan aition takaosaan. Tosin ei
+donna Gabriella hetkeksikään heittänyt rakastuneita kahden kesken,
+mutta sehän olikin maan tapa, josta nuoret eivät vähääkään nurkuneet.
+Mitäpä siitä, vaikka hän olikin läsnä! He istuivat ruokasalissa pöydän
+ympärillä, varjostettu lamppu loi pehmeää valoa. Chiarina virkkasi
+hermostuneen kiireesti, niin että hennot sormet vapisivat, donna
+Gabriella, yllään ruusunpunainen tai taivaansininen kotipuku, täyteen
+ladottuna raskaita koristuksia, heilutteli suurta, mustaa hopealle
+hohtavaa viuhkaansa. Vähän päästä hän ojensi Giovanninolle paperosseja,
+ja tämä poltteli vitkaan ja äänetönnä. Ne olivat suloisia iltoja, ja
+Chiarina tunsi kaiken tyytymättömyyden, ilonsa turmelijan, aina silloin
+katoovan. Hän tunsi Giovanninon hellän katseen ja hänen äänensä, kun
+hän jotain virkkoi, oli kuin lämmin henkäys, joka saattoi Chiarinan
+unohtamaan työnsä ja veret virtailemaan hänen poskilleen. Ja äitipuoli
+oli alusta pitäin, nim. siitä ruveten kuin hän antoi suostumuksensa,
+pelkkää ystävyyttä, joka hänen puoleltaan oli aivan outoa. Näytti
+siltä, kuin Giovannino Affaitati olisi taikaiskulla hävittänyt kaiken
+sen syvän vihan, jota nämä naiset aina olivat tunteneet toisiaan
+kohtaan, ikäänkuin sama tenhovoima olisi pyyhkinyt pois toisesta
+sydämestä kovuuden, toisesta ylpeyden.
+
+Kun ei Giovannino voinut tulla, viettivät molemmat naiset iltansa
+kahden. Mutta Chiarina oli silloin aina hermostunut ja levoton,
+ja donna Gabriella haukotteli eikä muistanut ollenkaan heilutella
+viuhkaansa. Määrätyllä hetkellä kuului alhaalta kadulta vieno vihellys,
+jota kuullessaan Chiarina vavahti.
+
+— Siellä hän on, kuiskasi nuori tyttö ikäänkuin unessa.
+
+— Siellä hän on, säesti donna Gabriella välinpitämättömästi.
+
+Se olikin Giovannino. Hänellä oli tähän aikaan tapana mennä siitä
+ohi viettämään vapaata aikaansa porta San Gennaron kahvilaan, joka
+yhteen aikaan oli hyvässä maineessa parhaasta jäätelöstään koko
+Napolissa ja jossa aina tapasi joukon porvareita, virkamiehiä ja pikku
+tilanomistajia, pappeja ja tyhjäntoimittajia. Giovannino vihelsi
+ilmaistakseen läheisyytensä, ja tuo vieno sävel merkitsi:
+
+— Älä unohda, että olen siellä ja rakastan sinua.
+
+Chiarina kuuli sen, ja hänen sielunsa värisi.
+
+— Mihinkäs hän nyt menee? kysäsi äitipuoli vähän päästä.
+
+— Kahvilaan kaiketi, vastasi tyttö levollisesti.
+
+— Tuhlaamaan rahojaan, mutisi donna Gabriella.
+
+Chiarina katsoi häntä suoraan silmiin sanomatta sanaakaan. Hänen vanha
+ylpeytensä esti häntä sanomasta, mitä ajatteli, nim. ettei Giovanninon
+olisi tarvinnut yhtään mennä kahvilaan rahojaan tuhlaamaan, jos vain
+hän, äitipuoli, olisi sallinut hänen useammin viettää iltansa heidän
+luonaan. Hän ei sitä sanonut, koska se olisi tuntunut pyynnöltä, eikä
+hän tahtonut äitipuoleltaan mitään pyytää. Tosin oli kiitollisuus
+niistä ihanista hetkistä, jotka hän oli saanut viettää armaansa kera,
+hiukan lieventänyt hänen vihaansa äitipuoltaan kohtaan, mutta muisto
+omista ja isänsä kärsimyksistä oli vielä sittenkin tarpeeksi tuore,
+ja, kerta kaikkiaan, hän ei halunnut äitipuoleltaan mitään pyytää
+eikä saada. Jos hän oli väärin tuominnut äitipuoltaan tai kohdellut
+häntä väärin, niin hän kyllä myönsi erehdyksensä. Mutta pyytää häneltä
+armonosoituksia, sitä hän ei koskaan voinut. Niinpä hän mieluummin
+sulkeutui sairaalloisen herkkään itsepäiseen mielentilaansa, josta
+kaikki hyväntunne katosi. Mutta donna Gabriellaa väsytti jo istuminen
+ja Chiarinan vaitiolo. Hän koputti viuhkallaan tuoliinsa ja huusi
+Carminellan keittiöstä, missä tämä oli rukoillut ja nukahtanut.
+
+— Rukoilkaamme yhdessä, puheli donna Gabriella nojatuolistaan, jonka
+pohjissa hän mukavasti loikoi.
+
+Sitten piika polvistui paljaalle lattialle tuolin eteen, nojaten
+kyynärpäillään istuimeen, ja kasvot käsien peitossa rukoili mysterion.
+Donna Gabriella kuulteli tarkaten ja käytti suutaan ikäänkuin sanoja
+lausuen, Chiarina laski työnsä pöydälle ja toisen käden silmilleen
+rukoukseen syventyen.
+
+—... _fructus ventris tui, Jesus_, lopetti hurskastelija
+yksitoikkoisella äänellään.
+
+— _Sancta Maria_, jatkoivat molemmat naiset, Chiarina hiljaa, donna
+Gabriella kuuluvasti. Ja kun he tulivat pyhän neitsyen valitukseen,
+polvistui Chiarinakin tuoliinsa nojaten, ja vain donna Gabriella, joka
+lihavuutensa tähden ainoastaan suurella vaivalla saattoi polvistua, jäi
+tuoliinsa istumaan, mutta kumartui kuitenkin hartauden merkiksi hiukan
+eteenpäin. Kesken rukousta helähti kadulta taas sama vieno vihellys
+kuin aikaisemminkin. Giovannino Affaitati siellä palasi kahvilasta ja
+ohimennen lähetti armaalleen tervehdyksensä:
+
+— Älä unohda, että olen siellä ja rakastan sinua! Chiarinan hartiat
+vain hiljaa vavahtivat, ja donna Gabriella pysähtyi hajamielisenä
+rukouksessaan. Mutta Carminella, joka kyllä huomasi kaikki, korotti
+kuin uhalla ääntään ja rukoili täyttä vauhtia nauhansa loppuun. Sitten
+hän suuttuneena jätti huoneen ja rukoili keittiössä koko nauhan
+uudestaan, koska ensikerta oli hänen mielestään mennyt arvottomaksi
+eikä hyödyttänyt sielua enempää kuin ruumistakaan.
+
+Niin tuli Giovannino Affaitati tästä puoleen aina kolmasti viikossa
+vieraisiin, kun hän ennen oli tullut vain kahdesti, eikä äitipuolikaan
+siitä mitään virkkanut. Giovanninon käytös oli moitteeton. Hän puhui
+hiljaa ja vähän, ei tupakoinnut lupaa pyytämättä, ja käyttäytyi
+etenkin äitipuolta kohtaan aina niin hienon kohteliaasti, että tuo
+raaka, lihava, syntien ja koristuksien painama nainen näytti aivan
+ihastuneelta. Nyt Giovannino jo uskalsi silloin tällöin puhella
+Chiarinalle heidän yhteisestä tulevaisuudestaankin, ja tytön korvissa
+soivat nämä sanat kuin suloinen musiikki. Ennenkuin uskalsi vastata,
+hän katsahti aina arasti äitipuoleensa ja puhui sittenkin hiljaa ja
+väräjävällä äänellä. Eräänä iltana he juttelivat liinavaatteista,
+musliinista ja siitä, kuinka paljon kuluu aikaa yhden paidan tai takin
+neulomiseen.
+
+— Paitaan tarvitsen kaksi päivää — laski Chiarina innostuneena, —
+takkiin vain päivän.
+
+— Ei piisaa, ei piisaa, puuttui äitipuoli puheeseen.
+
+— Ei piisaakaan, usko pois, kyllä siihen enempi kuluu, lisäsi
+Giovannino hymyillen ja karisti tuhkan paperossistaan.
+
+Ne keskustelut olivat ihania! Seuraavana päivänä Chiarina huomasi
+rengin kantavan sisään kahta suurta pakettia. Toisessa oli hienointa
+Hollannin palttinaa, toisessa hyvää musliinia, ja nuori tyttö tunsi
+itsensä ylen onnelliseksi. Hän silitti palttinaa ja tunsi, kuinka se
+oli hienoa, kun hän äkkiä huomasi äitipuolensa leiman ja ymmärsi heti,
+mistä kankaat olivat kotoisin. Hän vapisi ja kalpeni, sillä hän tiesi
+nyt, että ne olivat onnettomien ihmisten omaisuutta, ihmisten, jotka
+eivät olleet kyenneet niitä lunastamaan.
+
+Palttinassa ja musliinissa tuntui kuin verisiä kyyneliä, aivan kuin
+kaikissa niissä surullisissa huonekaluissa ja keittoastioissa, joita
+ei koskaan voitu lunastaa, aivan kuin donna Gabriellan vaatteissa,
+kullassa ja jalokivissä, joita hän kantoi... köyhien verisiä kyyneliä!
+Samassa äitipuoli astui sisään.
+
+— Tokko se riittää? hän kysyi levitellen palttinaa ja musliinia
+saadakseen molemmat näkyviin.
+
+— Kyllä... minä luulen, että se riittää, sammalsi tyttö. Ja kaikki
+voimansa ponnistaen sai hän lisätyksi:
+
+— Kiitos!
+
+— Ei mitään! Minä vain aijoin sanoa, että jollei se riitä, niin kyllä
+siellä on lisää vaikka kuinka paljon. Nehän heittiöt panttaavat kaiken,
+mitä heillä on. Mutta sentään ne ovat vallan hyvää tavaraa. Mitataanpas
+ne!
+
+Sitten hän vaikeni ja alkoi mitata. Mutta Chiarina tunsi sydämessään
+parantumattoman haavan. Illalla kun Giovannino tuli, hän oli tavallista
+hiljaisempi. Piika toi palttinan ja musliinin jo osaksi leikattuina
+esiin, jotta äitipuolen anteliaisuus olisi tullut asianmukaisesti
+ylistetyksi. Giovannino kehui tavarain hyvyyttä, kyseli niiden hintaa
+ja virkkoi sitten morsiamelleen:
+
+— Chiarina, oletko sinä muistanut kiittää hyvää äitiä komeasta lahjasta?
+
+— Kyllä, kuiskasi tyttö kohottamatta katsettaan työstään.
+
+— Ja minä kiitän myös Teitä, äitiseni, sanoi Giovannino viehkeällä
+äänellään. Donna Gabriella oli täynnä ihastusta. Sitten häntä
+huudettiin johonkin, ja nuoret jäivät kahden. Chiarina käytti heti
+tilaisuutta ja sanoi Giovanninoon kääntyen:
+
+— Tiedätkö myös, että nämä tavarat ovat panttilainastosta?
+
+— No jaa, mitäpä siitä?
+
+— Ne ovat pelkkiä panttitavaroita, toisti tyttö pahoillaan.
+
+— Kyllä ymmärrän, mutta mitäpä siitä? vastasi Giovannino rauhallisesti.
+
+Tyttö kärsi kovasti, mutta samassa äitipuoli palasi, eikä hän
+uskaltanut enää vastata. Seuraavana päivänä koko talo puhui
+donna Gabriellan jalomielisyydestä ja Chiarinan ruhtinaallisista
+myötäjäisistä. Tyttö ei kuitenkaan ollut koko yönä silmiään uneen
+ummistanut. Aamupuoleen hän jonkinlaisessa horroksessa oli nähnyt
+itsensä puettuna kyynelistä kudottuun paitaan ja veriseen takkiin,
+ja donna Gabriellan ja Giovanninon nauramassa häntä. Vasta muutaman
+päivän päästä hänen onnistui voittaa itsepintaiset ajatuksensa,
+mutta sittenkin jäi jotain tuskallista hänen sydämeensä. Hän neuloi
+nyt päivät päästään ja vielä iltasinkin. Koneen rätinä karkotti
+surumieliset ajatukset, ja joskus hän innostui työstään siihen määrään,
+ettei yhtään kuullut, mitä donna Gabriella ja Giovannino juttelivat.
+Giovannino oli tuota paksua naista kohtaan niin kunnioittavaisen
+kohtelias ja kuunteli häntä niin äärimmäisen tarkkaavasti, että
+tuo rasvainen olento piti sitä suorastaan imarteluna. Mutta heti
+kun Chiarina katsahti ylös, kohtasi häntä Giovanninon katse,
+niin hellä, että tyttö oli rakkaudesta aivan menehtyä. Hänen
+suloiset sanansa hurmasivat, työ unohtui ja kone vaikeni. Nyt he
+puhuivat usein tulevasta kotiolostaan, toisin sanoen: Giovannino
+esitti suunnitelmiaan. Heidän sievässä makuuhuoneessaan tuli olla
+messinkivuode, jonka Angelo Pesce erityisesti valmistaisi, sitten
+mahonkipiironki ja suuri kuvastin.
+
+— Tarvitsettehan te vielä mahonkisen toalettipöydän ja siihen harmaan
+marmorin, huomautti donna Gabriella äidillisesti.
+
+— Tietysti, toalettipöydän myös ja ison mukavan nojatuolin vuoteen
+jalkopäähän, koska sellaisia käytetään, Giovannino lisäsi.
+
+Chiarina, jonka rakkaus Giovanninoon päivä päivältä kasvoi, unelmoi
+näitä haasteluja kuullessaan ruusuisimmat unelmansa. Hänen hääpäivänsä
+merkitsi hänelle vapautta, kaikkien entisten tuskien unhottamista. Hän
+saisi kahden armaansa kera, ilossa ja surussa, aina käsikädessä nauttia
+täyttä vapauttaan, eikä heitä eroittaisi muu kuin kuolema, ja sekin
+vain ajaksi, jotta he taas yhtyisivät tulevassa elämässä, johon hän
+lujasti uskoi. Oi, kuinka hän ikävöi sitä päivää, jolloin saisi lähteä
+tästä talosta, missä oli niin paljon kärsinyt, saisi rakastettunsa
+puolisona seurata häntä heidän kotiinsa ja siellä elää mitä
+onnellisinta elämää. Niin hän unelmoi, tuo hurskas lapsi rakkaudessaan.
+Mutta kun Giovannino kerran puheli eräästä kauniista madonnankuvasta,
+jonka he voisivat ripustaa makuuhuoneensa seinälle, niin Chiarina
+yhtäkkiä herkesi työstä ja kysyi arasti:
+
+— Entäs meidän salonkimme?
+
+— Mikä salonki? kysyi hämmästyneenä äitipuoli.
+
+— Meidän salonkimme, jossa otamme vieraita vastaan, sanoi tyttö melkein
+vavisten.
+
+— No eikö minun salonkini kelpaa? Sehän on minusta kyllin hieno ja
+huonekalut ovat kuin uusia. Ja kun en minä juuri koskaan tarvitse sitä,
+niin voittehan käyttää sitä mielin määrin.
+
+Chiarina huokasi murtuneesti. Siinä oli hänen kaunis vapauden
+unelmansa, kaikki mennyttä. Giovanninon katse vaipui, äitipuoli istui
+liikahtamatta nojatuolissaan. Mutta tyttö neuloi hermostuneesti, neula
+vilahteli ja lanka sihisi. Kun Giovannino nousi lähteäkseen, nousi
+hänkin ja saatti häntä eteiseen ja pysäytti siellä hänet puheilleen. He
+olivat kahden, kuutamo valaisi pihan ja rappuset.
+
+— Kuulitko, mitä äitipuoli sanoi? kysyi tyttö hypistellen ovipieltä.
+
+— Mitäs hän sitten sanoi?
+
+— Ettemme saa omaa salonkia, vaan täytyy asua hänen kanssaan yhdessä.
+
+— Siltähän se näyttää.
+
+— Ja miksi niin?
+
+— Kun ei meillä ole omaisuutta, oma rakkaani, sanoi nuorukainen,
+silittäen hellästi tytön kutreja.
+
+Mutta tyttö loittoni.
+
+— Hänenkö almuillaan me sitten eläisimme?
+
+— Almuillaan? Miksemme? Hänhän on äitisi, hän on rikas eikä tiedä minne
+rahansa panisi. Hänellä ei ole muuta huolehdittavaa kuin sinä.
+
+— Tekisit sinä työtä, elättäisit minua. Syön vaikka pelkkää kuivaa
+leipää, kun se tulee sinulta eikä häneltä.
+
+— Koetanhan minä etsiä työtä, rakkaani. Mutta tällä kertaa ei ole niin
+helppo löytää sopivaa työtä. Mutta paraani tahdon koettaa.
+
+— Lupaa minulle, että koetat löytää jotain sopivaa, vannotti tyttö.
+
+— Sen lupaan. Mutta alku on vaikea. Meidän pitää asettua tänne, ja saat
+nähdä, että se kyllä käy päinsä.
+
+— Mutta myöhemmin. Lupaa minulle, että myöhemmin muutamme pois hänen
+armoiltaan, jatkoi tyttö.
+
+— Rauhoitu, armaani. Olet liiaksi kiihtynyt. Rahattoman täytyy,
+näetkös, aina olla järkevä. Lupaan sinulle kaikki, mitä tahdot, ole nyt
+vain levollinen.
+
+Ja niin he erosivat kumpikin pahoillaan. Donna Gabriella oli päässyt
+seisaalleen ruokasalissa ja näytti odottavan tytärpuoltaan. Ei hän
+kuitenkaan vielä vihainen ollut, sanoi vain kevyesti nuhdellen:
+
+— Kauanpa sinä viivyit.
+
+— Anteeksi, pyysi Chiarina ja puhkesi itkuun.
+
+Ja hänen sydämensä itki vielä sittenkin, kun kyynel silmästä oli
+kuivunut. Hän ei voinut tottua siihen ajatukseen, että hänen pitäisi
+asua äitipuolensa kera, hänen armoillaan, syödä hänen leipäänsä. Se
+ajatus tympäsi, se alensi heidän uuden perheonnensa arvoa.
+
+Mutta kaikkialla ylistettiin nyt donna Gabriellan jalomielisyyttä,
+kuinka hän laittoi tytärpuolelleen komeat myötäjäiset, oikein
+ruhtinaalliset, ja kuinka hän vielä luovuttaa salonkinsakin nuorelle
+parille.
+
+Niin, olihan se kaikki totta, mutta Chiarinaa tämä kaikki ei voinut
+lohduttaa. Joka ilta hän levottomasti tiedusteli Giovanninolta, oliko
+tämä löytänyt itselleen tointa. Giovannino vastasi vältellen, jutteli
+paikasta rautatiellä, mutta siihen vaadittiin liikennetirehtorin
+suositus. Kaupungin valaisulaitoksella oli valvojan paikka auki,
+mutta sinne ei ollut toivoa, jollei ollut pormestarin ja laitoksen
+esimiehen tuttu. Hetkeksi nämä puheet tyttöä tyydyttivät, mutta pian
+hän älysi, että Giovannino jutteli vain jotakin häntä tyydyttääkseen
+ja eksyttääkseen. Silloin hän pani hänet niin ahtaalle, että hän
+tuskastuneena kohautti olkapäitään. Muuten Giovannino alkoi yhä enemmän
+puhella Chiarinan äitipuolen kanssa liikeasioista, aluksi varovasti,
+ikäänkuin joistakin oudommista asioista, ja donna Gabriellakin oli
+ensin jonkun verran epävarma. Mutta vähitellen he alkoivat yhä
+suoremmin puhella tuon synkän laitoksen varastoista. Chiarina kuunteli
+hämmästyneenä. Joskus hän aivan jäykistyi ja katsoi Giovanninoon
+ikäänkuin päästäkseen varmuuteen, hänkö se todella, eikä kukaan muu,
+puhui noista synkistä asioista.
+
+Donna Gabriella nimitti puotiaan aina toimistoksi, ja Giovannino
+puhuessaan panttilainastosta sanoi myös toimisto. He eivät vielä
+uskaltaneet mainita tuota kauhun paikkaa nimeltään, mutta muuten he
+siitä puhelivat illat pitkät, huolimatta siitä, että nämä puheet aina
+tuottivat Chiarinan kasvoille tuskalloisen ilmeen. Donna Gabriella
+surkutteli, kuinka hävyttömät muijat tulivat panttaamaan toisten
+tavaroita, kun nämä eivät itse kehdanneet, ja sitten sieppasivat siitä
+hyvästä itselleen sievät rahat, ainakin liran kymmeneltä.
+
+— Ja jos niillä hirtehisillä olisi edes jotain vaivaa siitä, lisäsi
+donna Gabriella ihan suuttuneena.
+
+— Ne aina odottavat, kunnes ilmestyy joku arka raukka, joka ei
+uskalla itse tulla laitokseen, ja ottavat aivan levollisina häneltä
+kellon kourasta, ja vaativat tästä suurtyöstä esim. kolme liraa
+kolmeltakymmeneltä.
+
+— Sehän on todellista rosvoamista, säesti Giovannino viettelevän
+kauniilla äänellään.
+
+— Mutta sille ei mahda mitään, ei mitään! Kyllähän minä itsekin alussa
+harjoitin samallaista pikkuliikettä ja säästin monelta vaivan käydä
+itse panttilaitoksessa, mutta minä harjoitin tointani aina rehellisesti
+enkä vaatinut koskaan enempää kuin puoli liraa kymmeneltä. Ja Jumalan
+ja pyhän neitsyen suojassa menestyi liikkeeni niin hyvin, että olen nyt
+näin pitkällä...
+
+— Te olitte aina hyväsydäminen, huudahti Giovannino liikutettuna ja
+katsahti ihaillen donna Gabriellaan.
+
+Chiarinaa värisytti näitä sietämättömiä asioita kuullessaan. Mutta
+sitten hänen ajatuksensa menivät sekasin, ja hän kuuli vain sanojen
+kaikua, ja haikea tuska täytti hänen sydämensä. Yhtenä iltana donna
+Gabriella lähti viereisestä huoneesta noutamaan liikekirjojaan
+selittääkseen niiden avulla jotain seikkaa Giovanninolle. Kun nuoret
+jäivät kahden, kysyi tyttö vaivalloisesti:
+
+— Miksi sinä, Giovannino, niin teet?
+
+— Ei siinä mitään pahaa ole, kun sen vain oppii tuntemaan, vastasi tämä
+ja heitti pois paperossinsa.
+
+Tyttö ei vastannut. Hän oli täydellisesti tuon nuorukaisen vallassa,
+hän suoraan piti häntä jumalanaan, jolta tuli hänelle kaikki, hyvä ja
+paha. Hän kärsi hänen tähtensä, mutta hän hillitsi itsensä. Kaiket
+illat donna Gabriella ja Giovannino nyt selailivat tilikirjoja ja
+tutkivat innokkaasti tuota liikettä, joka aina varmasti turvasi
+harjoittajansa omaisuuden tuottamalla hänelle säännölliset
+verikorkonsa... Tuo kauhun laitos, joka melkein aina piti ominaan ne
+esineet, jotka sinne olivat joutuneet.
+
+— Kaikki oikein, äänsi donna Gabriella riemuiten ja sulki rasvaisen
+kirjansa. — Kahdeksankymmentä sadasta jää aina sisään.
+
+— Oivallista, sanoi Giovannino miettien.
+
+Ja huolimatta morsiamensa tuskaisesta katseesta hän pyysi donna
+Gabriellan lainaamaan hänelle kirjojaan huomiseksi, joka oli
+sunnuntai, että hän saisi hiukan tutkia niitä uudelta näkökannalta ja
+mahdollisesti antaa hyviä neuvojakin. Lähteissään hän tunsi, että tytön
+käsi oli jääkylmä.
+
+— Mikä sinun on, Chiarina? hän kysyi hiljaa.
+
+— Minä kärsin. Sinä saatat mieleni pahaksi, vastasi tyttö melkein
+tiedottomasti.
+
+— Koeta nyt olla järkevä ja anna minun toimia, saat sitten kyllä nähdä.
+
+Mutta vähitellen heidän rakkaudenkeskustelunsa tulivat yhä lyhemmiksi.
+Giovannino tuli nyt joka ilta vieraaksi, eikä äitipuoli kiinnittänyt
+siihen mitään huomiota. Koko ajan he kumminkin keskustelivat vain
+lainastosta, panteista, koroista, panttilapuista, yleensä kaikista
+noista synkistä voimista, jotka kuvaavat köyhien kurjuutta. Ja aivan
+levollisena ja häpeämättä jutteli Giovannino kaikista niistä. Olipa hän
+jo saavuttanut jonkun verran tarkkanäköisyyttäkin näissä asioissa, niin
+että donna Gabriella innolla häntä kuunteli, kun hän antoi muutamia
+käytännöllisiä neuvoja. Eräänä kauniina päivänä Giovannino tuli itse
+panttilainastoon, donna Gabriellan varsinaiseen valtakuntaan, ja
+oleskeli siellä kello kymmenestä päivällisiin. Ja lopulta hän tuli
+sinne joka päivä, Chiarina-paran tietämättä mistään, tuli ja muuttui
+vähitellen niin viekkaaksi ja ahneeksi, alkoi ymmärtää niin hyvin
+koko hommaa, tuo kiehtovakatseinen nuorukainen, että donna Gabriella
+oli ihastuksesta haltioissaan. Laitokseensa mennessään hän nyt aina
+puki ylleen parhaat vaatteensa, laittoi hiuksensa komeasti, puristi
+itseään, niin että oli tukehtumaisillaan, latoi aina päällensä neljän,
+viidentuhannen liran koristeet ja maalasi kasvonsa. Chiarina näki hänen
+joka aamu lähtevän ja seurasi häntä katseillaan, vavisten kuin olisi
+jotain pelännyt. Välistä hän seisoi kolmen aikaan ikkunassa, tietämättä
+itsekään miksi, ja odotti hermostuneen jännityksellä äitipuoltaan.
+Eräänä päivänä hän sitten todella huomasikin hänet parvekkeelta, josta
+näki alas kadulle. Giovannino saattoi häntä kotiin. Donna Gabriella
+tuli yksin ylös ja sanoi heti sisään päästyään:
+
+— Minä tapasin Giovanninon. Hän saattoi minua vähän matkaa.
+
+— Ah! pääsi tytöltä.
+
+Mutta jo samana iltana tuli Giovanninon liikeosallisuus ilmi, kun
+pullea äitipuoli nauraen virkkoi hänelle:
+
+— Muistatteko, Giovannino, kuinka se mies aikoi tänään pantata
+nikkelikellonsa?
+
+— Ilman minua olisi hän vetänyt Teitä aimo lailla nenästä, vastasi
+Giovannino kääntyen toki poispäin Chiarinasta.
+
+— Tosiaankin, minä olen oikein ihmetellyt Teidän oveluuttanne. Te
+olette varmasti syntynyt tämmöisen laitoksen hoitajaksi.
+
+Tyttö nousi samassa ja jätti huoneen. Molemmat vaikenivat silloin ja
+katsoivat toisiinsa. Vähän päästä Giovannino kyllä taas rupesi puhumaan
+välinpitämättömän näköisenä, mutta välistä värähti hänenkin äänensä
+omituisesti. Chiarina ei enää tullut näkyviin.
+
+Donna Gabriella huusi piian ja kysyi tältä, mitä Chiarina teki.
+
+— Hän rukoilee, vastasi hurskastelija kuivasti, mittasi molempia
+karsain katsein ja katosi.
+
+Mutta vähän päästä Chiarina kumminkin ilmestyi kynnykselle, jäi siihen
+suorana seisomaan ja äänsi oudolla tavalla:
+
+— Äiti!
+
+— Mitä?
+
+— Sallitteko minun puhua pari sanaa Giovanninolle?
+
+— Sano, sano, mitä haluat.
+
+— Suo anteeksi, mutta minä haluaisin olla kahden hänen kanssaan.
+Tahtoisin hänet ulos.
+
+— Etkö voi sitä äidin aikana sanoa? ehdotteli Giovannino, joka ei ollut
+halukas nyt kahdenkesken puhumaan.
+
+— Anteeksi, Giovannino, mutta se ei käy päinsä. Kyllä minun täytyy
+saada kahden... puhui Chiarina yhä oudolla äänellä.
+
+— Menkää hänen kanssansa, Giovannino, menkää vain, puhui donna
+Gabriella äidillisen suopeasti.
+
+— Tottelen, vastasi nuorukainen ja kumarsi.
+
+Chiarina tarttui häntä kädestä ja talutti hänet pienelle parvekkeelle,
+sille samalle, missä olivat keskustelleet rakkaudestaan, silloin kuin
+he vielä saivat kumpainenkin sentähden kärsiä. Oli pimeä yö. Alhaalla
+olevasta kaivosta tuulahti kylmää, he seisoivat ääneti. Alakerran
+parvekkeella vinttasi donna Peppina Ranaudon piika itsekseen hyräillen
+raskasta vesisankoa ylös kaivosta pienen kynttilän luodessa himmeätä
+valoa. Chiarina piti yhä kiinni sulhasensa kädestä.
+
+— Kuinka voit olla niin sydämetön? hän kysyi voimiaan ponnistaen.
+
+— Kuinka... sydämetön?
+
+— Kuinka saatat yhtyä niin julkeisiin, niin hirveisiin toimiin? Oma
+rakkaani, kuinka sinä saatat?
+
+— No älä nyt liioittele.
+
+— Etkö sinä tiedä, että vedät päällesi onnettomien ihmisten veriset
+kyyneleet. Kaikki sinua vihaavat, kaikki kiroovat...
+
+— No mutta älä nyt liioittele, Chiarina.
+
+— Etkö tiedä, että voin kuolla pelkästä surusta sen tähden?
+
+— Niin pienistä asioista ei kukaan kuole, Giovannin vastasi ja hymyili
+pimeässä.
+
+— Voi oma rakkaani, — tyttö huusi käsiään väännellen, — kuinka voit
+sinä niin tehdä, jos minua rakastat?
+
+— Rauhoitu nyt, Clara, rauhoitu, kuiskasi Giovannino pelästyneenä.
+
+Samassa hän otti tytön molemmat kädet omiinsa ja silitti niitä,
+kuiskaten hänen korvaansa hiljaa lemmen sanoja ikäänkuin siten hänen
+tuskiaan vaimentaakseen. Tyttö kuunteli yhä vavisten, sitten hän
+hiljalleen rauhoittui, niin että Giovannino saattoi ruveta puhumaan
+asiallisista asioista.
+
+— Rakas lapseni, sinähän itse pyysit minua hankkimaan jotain työtä,
+ettei meidän tarvitsisi elää äitipuolesi almuista. Nyt minä,
+näetkös, olen aivan turhaan etsinyt joka paikasta. Se on aina onnen
+kauppaa ja riippuu siitä, saako suosituksia. Sitäpaitsi monet
+suurempipalkkaisetkin ja taitavammat miehet ovat työttöminä. En
+todellakaan voinut mitään löytää. Ja niin ajattelin, että näytän
+äitipuolellesi johonkin kelpaavani. Ja luuletko, ettei se ole minuun
+koskenut? Olen siitä kärsinyt, mutta sinun tähtesi, ettei sinun
+tarvitsisi elää kenenkään almuista, olen kaiken kärsinyt...
+
+Tyttö nyyhkytti pimeässä.
+
+— Älä itke, Clara, ei sinun tarvitse itkeä. Eihän se kaunista ole,
+mutta sinun tähtesi minä teen vaikka mitä. Muuten äitipuolesi on hyvä
+ihminen, usko pois. Meitä kohtaan hän on ollut sangen äidillinen. Mitä
+valittamista sinulla on sitten? Ja pitäähän sinun ymmärtää, että se,
+mikä hyödyttää häntä, hyödyttää meitäkin. Sillä kai sinä, tyttöhupakko,
+toki sen käsität, että me olemme hänen ainoat perillisensä. Ja ajattele
+sitten, että jos kerran ihmisten täytyy pantata tavaroitaan, niin
+täytyy myös olla panttilaitoksia. Eikö niin?
+
+— Älä puhu noin, tyttö huokasi.
+
+— Kuten tahdot. Mutta ethän voi moittia minua siitä, että katson
+yhteistä parastamme. Tiedätkös, mitä minä vielä pelkään? Sitä että
+äitipuolesi menisi uusiin naimisiin. Se vielä puuttuisi.
+
+Tyttö katsahti häneen pimeän läpi.
+
+— Mutten minä sitä usko, hän lisäsi kuin edellisen vaikutusta
+heikentääkseen. — Hän on jo ijällinen ja sitäpaitsi varsin hyvä
+ihminen. Pitää vain osata menetellä oikein hänen kanssaan. No, oletko
+nyt levollinen?
+
+—... Olen.
+
+— Rakastatko minua?
+
+— Rakastan.
+
+— Uskotko, että minä rakastan sinua kaikesta sydämestäni?
+
+—... Uskon.
+
+— Sallitko, suutelen sinua?
+
+Hän pyysi sitä ensi kerran. Tyttö peräytyi ja nojaten kaivon nuoriin
+vastasi:
+
+— En!
+
+— Sinä olet paha, mutta sallithan sinä sen toisten, hän sanoi hymyillen
+kätkeäkseen nolouttaan. Sitten he palasivat sisälle, ja tyttö sanoi
+olevansa väsynyt ja haluavansa levolle. Ja hän yrittikin levätä,
+mutta monet tuskat ja rakkaus tekivät sen mahdottomaksi. Keskellä
+yötä hän sytytti kynttilän, käveli edestakasin huoneessaan, kirjoitti
+toivottomia kirjeitä Giovanninolle ja repi ne taas oitis palasiksi.
+Rauhoittuakseen hän piti päätään kylmässä vesisangossa, kunnes kylmät
+väreet nousivat pitkin hänen ruumistaan. Usein hän kuuli oven takaa
+askelia. Ne olivat Carminellan, joka nukkui lähellä ja tuli avojaloin
+kuuntelemaan.
+
+— Neiti?
+
+— Mikä on?
+
+— Voitteko pahoin?
+
+— En, mutten voi muuten nukkua.
+
+— Oletteko rukoillut?
+
+— Olen.
+
+— Rukoilkaa vielä.
+
+— Ei se auta, Carminella, ei se minua auta.
+
+— Rukoilkaa pyhän neitseen suojelusta itsellenne.
+
+— Hän on minut unohtanut.
+
+— Älkää sanoko niin!
+
+— Hyvää yötä.
+
+— Hyvää yötä. Jumala teitä suojelkoon.
+
+Päivisinkin Carminella nykyään pysytteli aina hänen läheisyydessään
+ja oli tavallista avuliaampi. Kun Chiarina lähti ulos, tuli talon
+asukkaita vastaan, ja nämä kutsuivat häntä nuoreksi morsiameksi.
+Silloin hymyili tyttö, aivankuin kuumesairas, jolta kysytään kuinka hän
+voi. Joskus Carminella hänen puolestaan vastasi tuolla tavallisella
+napolilaisella hyväntahtoisuudella:
+
+— Kyllä heistä Jumalan avulla pari tulee.
+
+Entistä useammin koetti Carminella viekotella Chiarinaa kirkkoon.
+Ja kun ei hänellä ollut hetkeäkään lepoa, niin hän seurasi häntä
+mielellään. Kirkon kolea ilma vilvoitti hänen palavia aivojaan, ja
+rukous liitti hänen sekavat ajatuksensa taas yhteen. Ja niinpä hän
+nyt usein lähti kirkkoon, aamulla ja illalla, mieluimmin kuitenkin
+iltakirkkoon. Carminella kulki aina hänen kupeellaan, ikäänkuin jotain
+sanoakseen. Mutta tyttö tuijotti häneen niin surkeasti, että häneltä
+sanat salpautuivat. Aina he vain kävivät iltakirkossa. Iltahetki oli
+niin herttaisen leppeä, ja naiset lauloivat niin surumielisesti, että
+tytön usein tuli kyyneleet silmiin. Hänen terveytensä rupesi horjumaan,
+hänen vastustuskykynsä väheni, kun syvät pettymykset seurasivat toinen
+toistaan, häiriten hänen rakkautensa nuorta onnea. Yhtenä iltana rupesi
+hän voimaan niin pahoin, että oli pyörtymäisillään. Hän tuli kalman
+kalpeaksi ja pyysi Carminellaa kanssansa pois.
+
+— Ei hartaus ole vielä päättynyt, vastasi piika säikähtäen.
+
+— Jos vielä hetken viivyn, niin pyörryn.
+
+Vastahakoisesti nousi rukoilevainen palvelijatar paikaltaan ja
+seurasi herratartaan aivan hitaasti, ikäänkuin pakottaakseen häntäkin
+vitkastelemaan. Mutta Chiarina halusi malttamattomasti kotiinpäin ja
+kysyi hermostuneesti:
+
+— Onko Teillä avain?
+
+— En tiedä...
+
+— Se täytyy olla Teillä, antakaa se minulle.
+
+Piika antoi avaimen koneellisesti tytölle, ja tämä juoksi, minkä voimat
+myönsivät, kotiin heittäytyäkseen heti vuoteeseen. Piika oli niin
+syvissä ajatuksissa, että unohti Chiarinan ja jäi hänestä jälkeen.
+Tämä riensi edelle ja ehti tuskin avata ulko-oven ja astua eteiseen,
+kun hänen korvaansa osui sisältä kaksi ääntä, ja hän valahti kalman
+kalpeaksi. Viimeiset voimansa ponnistaen hän vielä otti pari askelta
+eteenpäin, työnsi kultakirjaiset oviverhot syrjään ja näki, kuinka
+hänen rakastettunsa tulisesti suuteli hänen äitipuoltaan suulle. Kuului
+kauhea, eläimellinen kiljahdus läpi huoneiden ja koko talon, huudahdus,
+jota palazzo Santobuonon asukkaat eivät koskaan voineet unhottaa. Ja
+heti tämän jälkeen seurasi ankaraa juoksemista läpi huoneiden, ovet
+lyötiin kiinni ja kuului kaksi toivotonta, surkeata ääntä. Parvekkeen
+ovi temmattiin auki, yksi ruutu meni säpäleiksi, ja avonaisen kaivon
+kannelle ilmestyi joku olento, jonka ääriviivoja saattoi illan hämyssä
+tuskin erottaa. Kaikkialta kuului huutoa, ikkunoihin ja portaille
+ilmestyi valoa ja kesken kaiken kuului donna Gabriellan ääni, kun hän
+täyttä kurkkua kiljui:
+
+— Hän on mennyt kaivoon, voi, voi, hän on mennyt kaivoon!
+
+Vasta kymmenen minuutin perästä tuli kaivonkaivaja, jota Carminella
+oli lähtenyt hakemaan. Hän oli viime yön ollut töissä ja nukkui tähän
+aikaan sikeimmillään. Paita ja housut yllä tuo roteva mies ilmestyi
+pihaan, ja tallirengit sitoivat vahvan köyden hänen ympärilleen ja
+laskivat hänet kaivoon.
+
+Kuolemanhiljaisuus vallitsi.
+
+Polvillaan toisen kerroksen parvekkeella rukoili Carminella palavasti,
+ja toiset taisivat rukoilla hänen kanssaan. Äitipuoli painoi päätänsä
+jäiseen vinttaketjuun ja Giovannino katsoi jäykkänä alas syvyyteen.
+
+— Laskekaa, kuului alhaalta kuin jostain kaukaa.
+
+Kaivonkaivaja oli ehtinyt alas, ja kolmen neljän minuutin päästä tuntui
+köydessä nykäys. Kuski ja tallirengit alkoivat kiskoa sitä ylöspäin.
+Se painoi. Nähtävästi siis ruumis. Hetken päästä donna Peppina Ranaudo
+kumartui alas ja huusi nyyhkyttäen:
+
+— Eläväkö vai kuollut?
+
+— Kuollut, vastasi heikko ääni raskaasti.
+
+Ja joka puolelta, sisältä ja ulkoa, kaduilta ja käytäviltä kuului
+valitusta, itkua ja nyyhkytystä:
+
+— Kuollut, kuollut, kuollut!
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78833 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6c72794
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This book, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..1d21246
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1 @@
+[Project Gutenberg](https://www.gutenberg.org) public repository for eBook [#78833](https://www.gutenberg.org/ebooks/78833)