diff options
Diffstat (limited to '78833-0.txt')
| -rw-r--r-- | 78833-0.txt | 1598 |
1 files changed, 1598 insertions, 0 deletions
diff --git a/78833-0.txt b/78833-0.txt new file mode 100644 index 0000000..b73dfed --- /dev/null +++ b/78833-0.txt @@ -0,0 +1,1598 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78833 *** +language: Finnish + + + + +GIOVANNINO TAI KUOLEMA + +Kirj. + +Matilde Serao + + +Tekijän luvalla italiasta ["Giovannino o la morte"] suomentanut + +F.O. Viitanen + + + +Helsingin Kaiun kertomuskirja v. 1910. + + + + + +Helsingissä, +Emil Vainio, +1910. + + + + + + +I. + + +Oli sunnuntaiaamu puoli yksitoista, kun S.S. Apostolin seurakunnan +lukkari astui vanhan napolilaiskirkon ovesta sisään ja rupesi +kiivaasti soittamaan suurta hopeakelloa. Nojaten vanhan tammioven +vankkaa ohipuuta vasten hän heilutti herkeämättä kelloaan, joka +yksitoikkoisesti kaikuen ilmaisi kaikille via Gerolominin, Grotta della +Marra kadun, Santa Marian, piazza S.S. Apostolin ja delle Gradellen +uskovaisille asukkaille, että S.S. Apostolin kirkossa kohta alkaa +helluntaijumalanpalvelus komeine juhlamessuineen. Äkkiä soitto taukosi, +mutta lukkari jäi seisomaan sisäänkäytävän ovipieleen, huutaen tavan +takaa yli aution torin: »Kiiruhtakaa, messu alkaa!» + +Mutta puoliksi avattujen oviensa edessä kulkivat rihkamakauppojen +myyjättäret edestakaisin vallan levollisina, perheenemännät loivat +viime katseen kyökkiinsä, jossa paistuva liha suloisesti ratisi, ja +vitkastellen ryhtyivät porvarirouvat kampaushommiinsa, eikä kellään +näyttänyt olevan mitään kiirettä. Niin että lukkari sai soittaa +kolmasti, ennenkuin messu alkoi. Vain muutamia talonpoikaisvaimoja tuli +uusissa karttuunipuvuissaan. Koreanpunaisissa hiusnauhoissaan heillä +oli hopeaneuloja, ja he taluttivat lapsiaan käsipuolesta. Lukkari ei +ollut mokomia huomaavinaan, vaan koetteli yhä äänensä tyhjää kaikua, +huutaen samaan nuottiin: Kiiruhtakaa, hyvät ihmiset, kiiruhtakaa, messu +alkaa! + +Vilkkaimmillaan oli elämä tänä juhlallisena aamuhetkenä piazza S.S. +Apostolin numero kahdessa. Se oli suuri keltainen talo laajoine +pihoineen, jonne aina kokoontui likaisia vesilätäköitä, kun prinsessa +di Santobuonon kuskit ja tallirengit siellä sukivat hevosiaan +ja ruokkosivat valjaita ja ajopelejä. Sen lisäksi levisi vielä +ylt'ympäri ilkeä tallinhaju, aina kun ulkohuoneiden suuret ovet +avattiin selkoselälleen. Niinpä nytkin, ja kesken kaikkea kuskien ja +tallipoikien melua ja hevosten töminää vedettiin vielä esiin vankasti +katetut vaunut ja laitettiin ne ajokuntoon. Niillä piti nimittäin +mentämän kivenheiton päässä olevasta linnamaisesta palatsista noutamaan +prinsessa messuun. Talossa n:o 2 piazza S.S. Apostolin varrella +olivat rappusetkin aivan lian vallassa. Siellä ei ollut mitään +ovenvartiaa, ja palkolliset, joiden virkaan siivoominen ilman muuta +olisi kuulunut, eivät olleet varsin tunnontarkkoja. Ja sitten vielä +ensimmäisen kerroksen asukas donna Orsolina eli jo kuudetta kuukautta +eräänlaisessa salaisessa odotuksen tilassa, eikä hänellä enempi kuin +Mariagraziallakaan, hänen palvelustytöllään, ollut yön lepoa eikä +päivän rauhaa hänen neljän pienen lapsensa tähden. Tänä sunnuntaina +asiat olivat vallan, hullusti. Donna Orsolina ei tahtonut mitenkään +saada napitetuksi villapukuaan, joka muuten oli jo kovasti kulunut ja +etupuolelta näytti auttamattoman lyhyeltä. Hän vuoroin punastui ja +vaaleni, sadatellen itkusilmissä sitä päivää, jona hän, sen sijaan +että olisi ruvennut monaca di casan nunnakuntaan sisareksi, tyhmästä +mielihalusta oli sallinut itsensä päättömästi viehättyä postivirkailija +Ciccioon... + +Ensimmäisen kerroksen toisessa päässä hankkivat Ranaudo aviopuolisot +myös messuun lähtöä. Donna Peppina Ranaudo oli arviolta +viisikymmenvuotias ja niin paksu ja lihava, että leveys melkein näytti +pituuden voittavan; päälaki oli tulossa paljaaksi, ja kasvoilla asui +lapsettoman rouvan lapsellisen näköinen rasvainen puna. Palvelija +yritti juuri saada mukavia kangaskenkiä hänen jalkaansa, sillaikaa +kuin don Alfonso Ranaudo, hänen arvoisa puolisonsa, arpomistoimiston +isännöitsijä ja voittamaton metsästäjä, riisui yltään karkean +metsästysmekon pukeutuakseen tummanväriseen päällystakkiinsa. Hän +oli nimittäin juuri kymmenen aikaan jalkaisin palannut Pomigliano +d'Arcosta, jonne jo kello kolme aamulla oli lähtenyt pyitä ampumaan. Ja +nyt katselivat nuo vanhat lapsettomat puolisot toisiaan rauhallisin, +tyytyväisyydestä loistavin silmäyksin onnellisina siitä, ettei +heillä ollutkaan lapsia, eliväthän vain tässä toistensa tukena ja +hauskuutena... + +Toisen kerroksen vasemmanpuoleisessa päässä hankki toinen onnellinen +pariskunta kirkkoon. Se oli don Vincenzo Manetta, pitkä, laiha, +harmaapäinen ukko, jolla oli luisevat kasvot ja kotkannenä, ohut valkea +leukaparta ja kuivahtaneet koivet; hän oli joutunut eläkkeelle, joka +seikka häntä muuten suututti, tutki sitäpaitsi vanhan Napolin historiaa +niin innokkaasti, että oli kopioinut kokonaisia asiakirjapakkoja +ja piti lopulta itseään niiden oikeana tekijänä. Ja sitten donna +Elisabetta Manetta, hyvä rouva, jolla oli pehmeät, vaikka vähän +kellertävät kasvot, sellaiset kuin on vanhalla neidillä, joka vasta +viidenviidettä vuotiaana menee naimisiin. Itsepintaisesti hän piti +kiinni vanhasta tukanvärjäystavastaan, niin että hänen hiuksistaan +aina vivahteli kaiken maailman värejä, milloin tummanpunaista tai +heleän ruskeata, milloin taas hienointa violettia. Tavallisimmin tukka +kuitenkin näytti vihertävältä kuin tumma suoheinä. Don Vincenzo Manetta +seisoi jo valmiina nilkkaan asti ulottuva päällystakki yllään, ja +piintyneen koulumestarin tapaan keppiään koputtaen hän virkkoi: + +— Elisa, kahdesti jo on soitettu kirkkoon. + +— Kerran vasta, kerran, huomautti donna Elisa levollisena, samalla +vetäen mustaa kudoshansikasta lihavaan, kellertävään käteensä. + +— Aiotko jäädä pois messusta, Elisa? + +— Haen vain rukousnauhani. + +— Onko sulia avaimet, Elisa? + +— On kyllä taskussani. + +— Entäs kissa, Elisa? + +— Minä telkesin sen hiilikamariin. + +Sillaikaa lukkari oli taas ruvennut soittamaan, eikä enää ollutkaan +kuin kymmenkunta minuuttia messun alkuun. Toisen kerroksen +oikeanpuoleisessa huoneistossa paukkuivat ovet vimmatusti, ja voimakas +naisääni huuteli sinne tänne liikkuen: + +— Chiarina, Chiarina! + +— Mikä on, vastasi toinen ääni pienestä suljetusta huoneesta. + +— On jo kahdesti soitettu messuun, huusi donna Gabriella sitoen vahvaa +ketjurengasta ranteeseensa. + +— Samapa se, vastasi Chiarina tuskin kuuluvalla äänellä kammiostaan. + +— Mitä, aiotko jäädä pois messusta? huudahti donna Gabriella +toistamiseen, sitoen toisen, vahvoista kultarenkaista tehdyn ketjun +ranteeseensa. Mutta kuinka lienee sielusi laita? + +— Kukin kai omastaan huolehtii, kuului Chiarinan ääni tiuskaavan oven +takaa. + +— Kuulkaas, mitä uskaltaa! pauhasi donna Gabriella, turhaan ja taas +turhaan yrittäen saada raskaita, helmi- ja briljanttikoristeisia +renkaita korviinsa. + +— Enkö sitten saisi puhua enää? kitisi yhä nuori tyttö suljetusta +sopestaan. + +— Saisit hävetä, saisit jo, juosta sellaisen hylkiön perässä kuin +Giovannino hylky on, niin juuri hylky, se hän on, hylky. + +— No mitä Teidän siihen tulee? tokasi Chiarina, ja hänen kapeat, +ruskeat kasvonsa ilmestyivät ovenrakoon. + +— Mitäkö tulee? Minä olen äitisi, tiedä se, ja minä sinua käsken. + +— Ette yhtään mitään. Te ette ole minun äitini eikä teillä ole minuun +nähden mitään käskettävää, vastusti Chiarina, joka nyt tuli esiin +alusvaatteet ynnä kureliivi yllään. + +Donna Gabriellan suuri, lihava, rasvanaamainen olento, jonka naaman +punaisuutta ei puuterikaan kyennyt lieventämään, oli ruumiiseensa +tukehtumaisillaan ja muuttui ihan sinisen punaiseksi. + +— Saatpa vielä nähdä, olenko käskijäsi! + +Chiarina astui muutamaa askelta lähemmäksi ja vastasi aivan levollisena: + +— Kyllähän Te sen jo tiedätte, Giovannino taikka sitten — kuolema. + +Sitten hän taas palasi huoneeseensa pukeutumaan ja lennätti perässään +oven kiinni. Donna — Gabriella oli hyökkäämäisillään hänen jälkeensä, +hillitsi kuitenkin oikeaan aikaan itsensä hiestymästä vielä enemmän, +istui tuolille ja koetti siinä vähitellen rauhoittua, heiluttaen +kiivaasti mustaa hattuaan, joka muuten ihan hukkui sulkien sisään ja +jonka samettinauhaan hän oli kiinnittänyt paksun briljanttisormuksen. +Makuuhuoneessa ynnä leveässä messinkikoristeisessa kaksoisvuoteessa, +missä donna Gabriella nautti leskenlepoaan, samoinkuin suurella +toalettipiirongilla, pesukaapeissa ja marmorisilla pesupöydillä +vallitsi vielä täydellinen epäjärjestys, sellainen, jommoista tapaa +joka napolilaisessa huoneessa pyhäaamusin, jolloin kaikki nousevat +tavallista myöhemmin. Toalettipöydällä oli sikin sokin nahka- ja +samettikoteloita, joissa donna Gabriella säilytti koristevarastoaan, +sekä joukkoa valkoisia puurasioita, joiden kylkeen oli punaisella +piirretty jotain lukuja. Donna Gabriella, joka lihavuutensa ja +kureliivinsä tähden aina kärsi kovaa kuumuutta, löyhytteli itseään +aivan tavallisella atlasviuhkalla, joka sentään oli kiinnitetty vyölle +kaksinkertaisilla kultavitjoilla. Samassa ilmestyi sisätyttö Carminella +huoneeseen. Hän oli jo kello kuudelta ollut aamumessussa, sillä hän oli +erittäin hurskas, käytti aina mustaa pukua ja valkoista kaulaliinaa, +niinkuin nunna, ja eli kaukana maailman huvituksista. Hän oli kalpea, +vaitelias olento, jonka katse aina oli arka ja nöyrä, ahkeroitsi vain +löytääkseen armon Herran edessä ja haukuttaissa päästi murtuneen +huokauksen. + +— Tuo tyttö vie minut vielä hautaan, vaikeroi donna Gabriella. + +— Uskokaa huolenne ja murheenne Santa Chiaran taivaalliselle isälle, +mumisi Carminella. + +— Kyllä, mutta taivaallinen isä saisi olla siksi armollinen, että +kääntäisi hänen päänsä paikoilleen, tokasi donna Gabriella, mutta sepä +istuu vain kovemmassa kuin kallio. + +— Se on meidän synteimme tähden, vastasi hurskas sisäpiika. + +Sillävälin oli Chiarina astunut huoneestaan valmiiksi puettuna, hattu +päässä, ja veti juuri käteensä vanhaa hansikasta. Hänen koko pukunsakin +oli lopen kulunut, ja musta majavannahkalakki oli ollut käytännössä +ainakin vuoden. Donna Gabriella silmäili tiukasti tytärpuoltaan ja +rypisti kulmiaan: + +— Miksi puit päällesi nuo vanhat? + +— Eivät ne vielä niin vanhoja ole. + +— Elä luulottele. Mikset ota vaaleata pukuasi ja keväthattua, jonka +juuri olen sinulle teettänyt? + +— Se on minulle hiukan väljä, puku nimittäin. + +— Mitä vielä! Ja jos olisikin, niin mikset antanut korjata? + +— Huomenna... + +— Chiarina, mene muuttamaan puku yllesi, sanoi donna Gabriella. + +— Nyt on jo myöhäistä. + +— Kyllä minä odotan, mutta uusi puku pitää sinulla oleman, muutenkin +ihmiset sanovat, että minä käytän sinua ryysyissä, kun olet +tytärpuoleni. + +— Kyllä kai. Jospa siinä olisi kaikki... mutisi Chiarina. + +— Mitäs minusta muuta voidaan sanoa? Mistä minua panetellaan? Eivätkö +ihmiset tiedä, mitä sinä minulle maksat? Eivätkö he tiedä, että uhraan +viimeisen veripisarani pitääkseni ja pukeakseni sinua kuten ylhäistä +naista? + +— Viimeisen veripisaranne...? toisti Chiarina pilkallisesti. + +Niin juuri, ja jollet sinä olisi kiittämätön hylky, laiska vetelys, +kerjäläissikiö, samallainen kuin isäsi ja nähtävästi myöskin äitisi, +joka lienee ollut puolipöhkö, niin — niin tunnustaisit sinäkin, että... + +Nuoren tytön tummat kasvot tulivat tuhkanharmaiksi. Silmät säkenöivät +ja hennot punaiset huulet vapisivat vihasta. + +— Kuulkaa, donna Gabriella, hän sanoi hiljaa, kun te loukkaatte +minua, niin sen minä kärsin, koska se on Jumalan tahto. Kun Te +häpäisette isääni, niin täytyy minun sitäkin sietää, koska hän +kerran teki sen tyhmyyden, että naimalla Teidät tahallansa valmisti +itselleen helvetin maan päälle. Mutta jos luulette voivanne loukata +ja häväistä hurskaan äitini muistoa, hänen, jonka rinnalla te ette +ole kelvollinen suutelemaan maata, jota hänen jalkansa on astunut, +niin, sanon sen Teille niin totta kuin tänään on juhlapäivä, sitä en +kestä! Tekö kutsutte äitiäni kerjäläiseksi? Minä sanon Teille: hän oli +signora, ymmärrättekö? Vaatteet, joita hän käytti, olivat rehellisesti +ostettuja, ja hänen koristuksensa olivat perhekalleuksia. Kun hän lähti +ulos, niin kaikkialta huudettiin: Jumala Teitä siunatkoon! Sellainen +hän oli, ymmärrättekö? Ja millainen olette Te? Nousukas, entinen +kerjäläinen. Te elätte köyhien rahoista, kiskotte satakaksikymmentä +prosenttia lainoista. Teidän pukunne ovat varastetut ruhtinaan +kamarineidiltä ja korunne ovat kotoisin omasta panttilainastostanne, ja +jokainen ohikulkija kiroo kovaa sydäntänne. Älkää Te puhuko äidistäni, +donna Gabriella. Hän vaeltaa autuuden mailla, mutta Teille on Jumala +varta vasten luonut helvetin. + +— Ja siksikö sinä et huoli uudesta puvustasi? kysyi donna Gabriella +vihasta kähisevällä äänellä. + +S.S. Apostolin kirkon lukkari soitti kolmatta kertaa kelloaan. +Carminella kauhusta jäykkänä teki yhä ristinmerkkejä. + +— Ei ole pakko sanoa, vastasi Chiarina itsepäisesti. + +— Vai niin, mutta minäpä tiedän, mikset huoli, kirkasi pyylevä +koronkiskuri. Rakastajasi on sinua kieltänyt! + +— Entäpä jos olisikin, mitä sitten? kysyi Chiarina tiukasti. + +— Mokomakin liitunaama, kalmanaama keuhkotautinen, ihan viimeisillään +jakelee sinulle käskyjä ja on olevinaan mustasukkainen. + +— No niin, ja mitä Te sitten tahdotte? kysyi Chiarina yhä kiihtyen. + +— Että heti puet yllesi uuden puvun. + +— Sitä en tee. + +— Chiarina, älä saata minua hulluksi. + +— Minun puolesta voitte mennä hullujen huoneeseen, vastasi tyttö ja +aikoi palata huoneeseensa. Mutta donna Gabriella pidätti hänet ja +löi häntä turpealla, punaiseen hansikkaaseen tungetulla kämmenellään +molemmille korville, niin että muuan suuri kultarannerengas raapasi +Chiarinan hentoa kaulaa, ja tyttö alkoi toivottomasti itkeä ja huutaa. + +— Vaiti! riuskasi donna Gabriella käheällä, hillityllä äänellä. + +— En ikänä, kirkui Chiarina täyttä kurkkua, niin että se kuului ympäri +koko talon. + +— Hiljaa, etkö tottele? + +Mutta tyttö huusi ja vapisi, saatuaan ankaran hermokohtauksen, +ikäänkuin kuristustaudissa. Alakerrassa oli donna Orsolina vastikään +lukinnut käytävän ovet ja ajaen edellään lapsilaumaansa laski rahoja, +joita tarvitsi maksaakseen kirkkotuolin. + +— Menkää vain miehelle, tytöt, menkää, hän mutisi itsekseen, kyllä +näette, kuinka siinä käy. + +Samalla hän ponnisteli saadakseen lapset tottelemaan, ne kun +kuuntelivat vain Chiarinan kirkumista eivätkä aikoneetkaan tulla +kirkkoon. Rauhallisena nojaten puolisonsa don Alfonso Ranaudon +käsivarteen ja lihavuutensa tähden myös toiselta puolen turvautuen +sauvaan donna Peppina asteli alas rappusia ja pudisteli hiukan +kaljupäätänsä, jota peitti moitteeton keväthattu, ainakin jo kuudetta +vuotta käytännössä. + +— Niin he myötäänsä elämöivät aamusta iltaan hän virkkoi naurahtaen. + +— Tyttöjä pitää pöyhiä niinkuin villoja, tuumi don Alfonso, jolla aina +oli sutkaus valmiina ja mielellään pisti paksua pilaa. + +Toisesta kerroksesta asteli levollisemmin don Vincenzo Manetta, +vasten tahtoaan eläkkeelle joutunut registraattori, käsikoukussaan +aviopuolisonsa donna Elisabetta. + +— Elisa, onko sulla rukouskirja? + +— On kyllä. + +— Mitä Chiarina huutaa? + +— Äitipuoli kai on piiskannut. + +— Jaa, jaa, nuoruus ja hulluus! + +Kolmannessa kerroksessa olivat kaikki ylioppilaat, jotka asuivat +vasemmalla, kokoontuneet pihanpuoleisiin ikkunoihin, ja oikealta +ilmestyi sinne aamutossuissaan ja nutussaan englanninkielen opettaja, +jota taivas oli siunannut viidellä enemmän tai vähemmän ijäkkäällä +sisarella. Alhaalla pihassa rallatti prinsessa di Santobuonon kuski +hiljakseen: + + Papà non vuole — e mammà nemmeno, + E come faremo? e come faremo? + + [Sananmukaan: Isä ei tahdo, eikä äiti liioin, + Kuinkas me teemme? Kuinkas me teemme? Suomentaja.] + +ja tallipoika veti kimakalla äänellään täyttä kurkkua: + + Ce vonno i denare — e nun i tenimmo, + E comme facimmo? e comme facimmo? + + [Sananmukaan: Me tarvitsemme rahaa, eikä ole yhtään, + Mihin me ryhdymme? Mihin me ryhdymme? Suomentaja.] + +Nyt donna Gabrieliakin päätti vihdoin lähteä messuun. Carminella, +joka oli kietonut mustan tukkansa ympärille samanvärisen hunnun, +seurasi äänetönnä emäntäänsä, joka mennessään koetti hiukan lieventää +piirteidensä ankaruutta. Hän asteli rappusia alas eikä ollut +kuulevinaan, kuinka Chiarina itki ja voihki telkiensä takana. Kun +hän tuli pihalle, vaikenivat kaikki, jotka seisoivat ikkunoissa ja +rappusilla, mutta hän itse vapisi raivosta, kun ei itku ja valitus +enää kuulunut hänen korviinsa. Mutta hän tiesi myös, tiesipä liiankin +hyvin, että englanninopettajan sisaret, nuo viisi vanhaa neitosta, +kaikesta asiaankuuluvasta hymyilystään huolimatta — opettaja oli näet +hänelle velkaa kaksisataa kaksikymmentä liraa, joiden korot pitivät +sen miesparan niin ahtaalla, ettei pääoman maksamisesta voinut olla +puhettakaan — että he tästä väkinäisestä hymystä huolimatta kuitenkin +säälivät teljettyä tyttöparkaa, joka lattialla viruen surkeasti +valitti julmaa kohtaloaan. Donna Gabriella tiesi hyvin, että kolmannen +kerroksen ylioppilaat, jotka olivat pantanneet hänelle kelloja ja +sormuksia, vain näön vuoksi tervehtivät häntä kunnioittavaisesti. Hän +oli kyllä kuullut ensimmäisen kerroksen porrasvälillä, kuinka donna +Peppina mutisi itsekseen: + +— Sitä ihmisparkaa, ai, ai, sitä ihmisparkaa. + +Ja alempana oli donna Elisabetta Manetta kysynyt mieheltään: + +— Eikö sillä tytöllä ole minkäänlaista holhoojaa? johon don Vincenzo, +lainoppinut ja nuhteeton tuomari, kuten hän juhlallisesti nimitti +itseään, oli vastannut: + +— Niin, Elisa-kulta, kyllä holhoojan todella pitäisi ryhtyä asiaan... + +Vielä donna Gabriella oli huomannut, kuinka kuski ja tallipoika +tirskuivat pihalla, ja hän tunsi itsessään, että häntä kaikki vihasivat +ja halveksivat, mutta hänen tytärpuoltaan, jonka itku ja nyyhkytys +häiritsi kevätaamun juhlallista rauhaa, vain sydämestä säälittiin. Vain +donna Orsolina, joka eteisessä turhaan koetti pitää lapsilaumaansa +koossa, vain hän tervehti donna Gabriellaa nöyrästi, melkein +mairittelevasti; sen raukan oli joka synnytyksensä aikana täytynyt +lisätä velkaansa donna Gabriellalle. Hänen koko pieni aarteistonsa, +liinavaatteensa ja kirkkaat kattilansa olivat hyvässä säilössä donna +Gabriellan lainastossa, ja tämä uhkasi alinomaa muuttaa kaikki rahaksi, +mutta donna Orsolina parka ei koskaan kyennyt uusimaan panttilippuaan, +niin tukala oli hänen taloudellinen tilansa. Siitä johtui, että hän +tuon rasvaisen koronkiskurin edessä aina painoi päänsä alas ja tervehti +vapisevalla äänellä. Mutta donna Gabriella aavisti, että tämänkin +nöyrän muodon alle oli kätketty äänetön, epämääräinen viha, voimattoman +sortoakärsivän ihmisen viha. Ja niinpä tuo kultaan ja jalokiviin +kääriytynyt koronkiskuri tunsi suurta huojennusta, kun hän urkujen +kumistessa astui kirkkoon ja siellä uskovaisten ympäröimänä polvistui +vanhan kauniin pää-alttarin juureen. Donna Orsolina polvistuneena +rukoili hartaasti, lapset soiton valtaamina polvistuivat hämillään +hänen viereensä. Mutta don Vincenzo Manetta levitti lattialle raitaisen +nenäliinan, laskeutui siihen toiselle polvelleen ja pää kepin ympäri +ristittyjen käsien varassa tavan takaa supisi puolisolleen: + +— Elisa, yksi isämeidän rukous kiirastulessa olevien sielujen puolesta. + +— Minä luin jo sen. + +— Elisa, yksi rukous Sant' Andrea Avellinolle rauhallisesta kuolemasta. +[Pyhimys, joka messua lukiessaan äkkiä kuoli alttarin viereen. Suom. +muist.] + +— Luen sen oitis. + +— Elisa, älä unohda kuuttakymmentä Gloriaa. + +Donna Olimpia ja don Alfonso Ranaudo istuivat tyytyväisinä ja +hymyilivät papin kumarruksille ja kuoripojille, jotka palveluksen +aikana löyhyttelivät pyhää savua. Carminella kaikessa pyhyydessään +laski rukousta nopeaan ja tasaisesti, niin että se sihisten tulvi hänen +huuliltaan. Donna Gabriella oli ainoa koko kirkossa, jonka rukouksesta +ei tullut mitään. Hänen ainoana lohdutuksenaan olivat hänen korunsa, +rannerenkaansa, sormuksensa kiiltohansikkaiden alla sekä helmi- ja +briljanttirenkaiden suloinen paino lihavissa korvissa. Levollisin +sydämin ja varmoina toiset anoivat iloa ja tyydytystä tai rukoilivat +huojennusta viattomain kärsimyksille. Kiukusta liekehtivän kiskurin +ainoa tyydytys oli juvelikokoelman tavoin asettaa näkyville kaikki +koristeensa, joiden jalokivissä näytti väreilevän verta ja kyyneliä, ja +ylinnä näyttäytyä itse ilettävässä vastenmielisyydessään. + +Sillaikaa Chiarina itki ja nyyhkytti kotona, maaten pitkänään telkiensä +takana. Vähitellen hänen värinästä väsyneet hermonsa kuitenkin +tyyntyivät. Hän nousi, järjesti pukunsa ja suori hiuksensa kädellään. +Hän oli rakastettava kelpo lapsi, jolla oli ruskeahkot eloisat kasvot, +harmaat, kirkkaat silmät ja mitä hienoimmat piirteet, tuntehikas, +hermostunut olento, yhtä valmis itkuun ja nauruun, tahdonvoimaltaan +voittamaton. Jo kymmenen minuutin kuluttua hän oli siksi rauhoittunut, +että saattoi astua pienelle parvekkeelle, jommoinen joka kerroksesta +ulkoni pihamaalle, johon läheinen palazzo Santobuono yhdellä tahollaan +rajoittui, niin että molempien talojen asukkailla siinä oli yhteinen +kaivo. Hän astui kaivolle kuin vettä noutaakseen. Mutta samassa +ilmestyi muuan nuori mies vastapäätä olevaan akkunaan, joka juuri +kaivon kohdalla, vietti pihamaalle. Parveke ja akkuna olivat yhtä +korkealla, mutta välissä oli kaivo kaikkine vehkeineen, sankoineen +ja vitjoineen, niin että vaikka kuinka olisi kurottanut, näytti +mahdottomalta tarttua toistaan kädestä putoamatta kaivoon. Keskustelu +sitävastoin kävi varsin hyvin laatuun. Paikka oli tosin sangen näkyvä, +ja pihalta sekä portailta olisi hyvin voitu kuunnella heidän puhettaan. +Mutta tällä kertaa kaikki olivat messussa, ja talossa vallitsi päästä +päähän täydellinen hiljaisuus. Molemmat rakastavaiset katselivat ääneti +toisiaan, mutta niin ilmehikkäästi, että se muistutti mitä hellintä +tervehdystä. Kookas, vaalea nuorukainen puheli hiljaa, katsellen +arasti ympärilleen, nuori, tumma tyttö sisäisen liikutuksen valtaamana +hymyillen katsoi häntä silmiin. + +— Etkö ole mennyt messuun? kysyi Giovannino. + +— En, vastasi tyttö. + +— Mikset? + +— Ei haluttanut. + +— Sano vain suoraan, donna Gabriella on kohdellut sinua pahoin. + +— Ei toki. + +— Sano minulle totuus, Chiarina, jatkoi toinen kiivaammin. + +— Hiukan vain torailimme, virkkoi tyttö punastuen, osaamatta oikein +valehdella. + +— Mistä riitelitte? + +— Siitä että rakastan sinua. + +— Sinä siis minua rakastat, oikein todellisesti? + +— Tiedäthän sinä sen, Giovannino. + +— En minä mistään tiedä, kuiskasi toinen kuin epäillen. + +— Tiedätkö, mitä tänään sanoin äitipuolelleni? huudahti tyttö äkkiä +innostuen. Sanoin hänelle tuhatkertaisesti: Giovannino tai kuolema! +Donna Gabriella ei voinut sietää sitä ja löi minua. + +— Onko hän tehnyt sinulle pahaa? kysyi Giovannino vaaleten. + +— Hiukan, mutta siitä en välitä, vastasi tyttö ylväästi. + +— Clara parka, huokasi nuorukainen kuin itsekseen. + +— Miksi säälit minua? Se on tarpeetonta! huudahti tyttö tunteidensa +vallassa. + +Sitten he vaikenivat. Avonaisesta kaivosta, jonka yli heidän nuoret +päänsä kurottuivat, virtasi raikasta viileyttä, ympärillä kaikki oli +hiljaa. Chiarina oli kavunnut märän nuorakasan päälle, ikäänkuin +päästäkseen lähemmäksi armastaan. Pari kolme professorin sisarta oli +näyttäytynyt akkunassa, mutta huomattuaan nuoren parin he olivat +hymyillen poistuneet. Joku ylioppilas iski silmää kuin sanoakseen, että +hän varsin hyvin ymmärsi asian ja tunsi myötätuntoa. + +— Tällaista ei voi jatkua, sanoi äkkiä kaunis nuorukainen. + +— Ei voi jatkua, säesti Chiarina kuin edellisen kaiku. + +— Mutta mitä voimme tehdä? + +— Voimme paeta yhdessä, sanoi nuori tyttö. + +— Miksi? kysyi toinen rauhattomana. + +— Mennäksemme naimisiin. + +— Rahatonna? + +— Rahatonna. + +— Se olisi arveluttava alku, vastasin nuorukainen, ravistaen kaunista +päätään, jonka piirteet ilmaisivat elämän ja sen vaarojen tuntemista. + +— Jos me rakastamme toisiamme, ei meiltä puutu mitään. Rakastatko minua? + +— Yli kaiken sinua rakastan. + +— Silloin emme rahoja tarvitse. Paetkaamme! + +— Ilman rahaa emme saa mitään aikaan. + +— Sinä olet pelkuri, sanoi tyttö kiivastuen. + +— Clara, rakkaani, lasket leikkiä, vastasi toinen nauraen. + +— Sitä en tee. Sinä pelkäät, tarvitset rahaa, et tiedä, mitä rakkaus +merkitsee. Sinä olet pelkuri. + +— Minä jumaloin sinua, Clara. + +— Et. + +— Minä jumaloin sinua, tiedät sen hyvin, Clara. + +— Et. + +— Vannon sieluni kautta: sinua jumaloin. + +— Et. + +Mutta kolmas »et» tuli jo paljon heikommin. Alistuen hän katsoi +nuorukaista silmiin. + +— Sinä olet oikeassa, hän sanoi. + +— Miettikäämme jotain muuta keinoa, sillä tällaista ei voi jatkua, +toisti nuorukainen uudelleen, ikäänkuin olemassaolon ajatus olisi häntä +yhtä mittaa kiusannut. + +— En tiedä mitään, Giovannino. Äitipuoleni on julma. + +— Onko hän todellakin niin julma? Eikö olisi mitenkään mahdollista +voittaa häntä puolellemme? + +— Sitä en halua yrittää, sanoi Chiarina halveksivasti. — En voi nöyrtyä. + +— Ei siinä ole mitään nöyrtymistä. Voisihan hän olla kuin oma äitisi. + +— Jumala varjelkoon! huusi tyttö ristinmerkkejä tehden. + +— Mikset ole koskaan sallinut, että puhuisin hänen kanssaan? jatkoi +nuorukainen ajatuksiaan kehittäen. — Tahdotko, että puhun hänelle? + +— Sillä et kuitenkaan mitään saavuta. + +— Ken tietää! + +— Hän on halpamainen nainen, jolle raha on kaikki kaikessa. + +— Raha on varsin mukavaa — rakkauden jatkona, huomautti Giovannino. + +— En luule hänen vielä koskaan ketään rakastaneen, vastasi Chiarina yhä +vielä kiihtyneenä. + +— Hän voisi rakastaa sinua, jos vain tahtoisit. + +— Pitäisikö minun rakastaa häntä, kun hän minua lyö ja sitten telkee +lukkojen taakse, ja jos hän nyt palaa ja tapaa meidät tästä, niin hän +lyö minua uudelleen, sen saat nähdä. + +— Siinä tapauksessa poistun. + +— Ei, ei, Giovannino, pyysi tyttö, älä mene, oi, älä mene! + +Ja hänen äänensä ja katseensa olivat niin kiihkeät, että nuorukainen +rakkaudesta kalpeni. + +— Ei hän vielä tule, puhui tyttö kuiskaten kääntämättä katsettaan +armaastaan, ei hän vielä tule, ja mitä siitä, jos hän tulisikin? + +— Anna minulle kätesi, Chiarina, sanoi nuorukainen kuin lumottuna. + +— En voi, en ylety. + +Tyttö kurottautui turhaan lähemmäksi. + +— En voi, en voi, huusi hän melkein itkien. Mutta nuorukainen alkoi +uudestaan: + +— Clara, minä tahdon puhua äiti-puolesi kanssa. + +— Ja mitä sanot hänelle, jollei hän heti aja sinua ulos? + +— Saat nähdä, ettei hän aja minua ulos. En vielä tiedä, mitä sanon... +tietysti sen, mikä on totta, että me rakastamme toisiamme... + +— Ja että mieluummin kuolemme kuin eroomme, lisäsi tyttö lapsellisesti. + +— Älä ajattele kuolemaa. Sanon hänelle, että olen köyhä, mutta ettei +sinua kukaan voi enemmän ja syvemmin rakastaa kuin minä, ja että minä +sinun rakkautesi avulla koetan voittaa kotoisen ahdinkoni, jossa +nykyään elän. + +— Hän on ilkeä, ei hän sinua usko. + +— Minä tahdon kuitenkin koettaa, sanoi nuorukainen. En voi kauempaa +nähdä sinun kärsivän, se kiusaa minua. + +Ja ajatellen vain kovaonnista rakkauttaan he katselivat toisiaan +silmiin. Sillä välin oli helluntaijumalanpalvelus kirkossa päättynyt. +Prinsessa di Santobuonon tyhjät vaunut palasivat takaisin. Prinsessa +oli lähtenyt kirkosta ennen muita ja noussut vaunuistaan via San +Giovanni a Carbonaran palatsin luona. Kuski hyppäsi istuimeltaan, +hymyili hiukan huomatessaan rakastuneet ja riisui sitten rauhallisesti +virkapukunsa. Lähinnä järjestyksessä saapui herrasväki Manetta, entinen +registraattori puolisonsa kanssa, jota hän hienosti kutsui nimellä +rouvaseni. Hekin huomasivat rakastuneet, jotka nyt ääneti katselivat +toisiaan. + +— Elisa! + +— Mikä on? + +— Muistatkos, kun näimme toisemme Santa Maria Capua Veteressä? + +— Muistan kyllä. + +— Muistatko, Elisa, kuinka sinun oli ikävä lähteä sieltä? + +— Muistan kyllä. + +— Ja eikö sinusta sittemmin ole tuntunut varsin hyvältä Napolissa? + +— On kyllä. + +— Jumalalle kiitos, virkkoi kunnon registraattori. + +Vähän hitaammin saapui nyt aviopari Ranaudo; he hymyilivät +rakastuneille melkein isällisen hyväntahtoisesti. + +— Korvapuustit eivät näytä auttaneen, naureskeli donna Peppina eteiseen +päästyään. + +— Matkan päästä ei paljoa rakastella, tokasi don Alfonso tunnetulla +leikkisällä tavallaan. + +Sillaikaa kuin Ranaudot ja Manettat astelivat rappusia ylös, +ilmestyivät kolmannen kerroksen asukkaat vähitellen ikkunoihin ja +parvekkeille. Mutta molemmat rakastuneet eivät mitään huomanneet, vaan +katselivat yhä toisiaan silmiin. + +— Sano minulle vielä kerran, Chiarina, että sinä minua rakastat. + +— Kerranko vain? Ainahan minä sinua rakastan, ikuisesti. + +— Anna kätesi, Clara. + +Tyttö työnsi kaikki köydet yhteen kasaan siten paremmin ulottuakseen. +Samassa silmänräpäyksessä ilmestyi pihaan Orsolina parka hoputtaen +lapsilaumaansa eteenpäin, sillä hän tiesi, että donna Gabriella +seurasi hänen kintereillään. Donna Orsolina silmäsi ylös ja huomasi +rakastavaiset. Hän älysi vaaran, joka heitä lähestyi, ja ilostaan +huolimatta hän yskäsi pari kertaa voimakkaasti heitä varottaakseen. +Mutta nuo kaksi nuorta ihmistä olivat juuri päässeet niin pitkälle, +että he kaikkein nähden keskellä ihaninta kevätaamua saattoivat +koskettaa toinen toisensa sormia, ja nauttivat suunnattomasti +tästä sallimuksen vaatimattomasta myötätunnosta; samalla alhaalla +ja ympärillä ääneti hymyiltiin eikä oltu mitään näkevinään. Donna +Gabriellakin oli tullut pihaan ja nähnyt kaikki. Mutta kaikkien +noiden ihmisparkojen suopea vaitiolo, noiden ihmisten, jotka olivat +vanhoja, sairaalloisia tai muuten onnettomia, heidän myötätuntoinen +anteeksiantonsa voitti hänenkin kovan sydämensä, joka muuten ei voinut +rukoilla eikä anteeksi antaa. + + + + +II. + + +Chiarina istui huoneessaan lähellä parveketta ja koetti turhaan +rauhoittua. Hänen sielunsa oli syvästi levoton. Hän oli vaistomaisesti +koettanut rukoilla edes kertaalleen rukousnauhansa päästäkseen pyhän +neitsyen turviin, sillä ratkaisun hetki oli tullut, mutta helmet olivat +pysähtyneet hänen sormiensa väliin, ja rukouksen pyhät sanat jäivät +hänen huulilleen. Vihdoin koko rukousnauha hänen huomaamattaan valahti +hänen helmaansa. Hajoittaakseen ajatuksiaan hän koetti hypistellä eri +huonekalujen virkattuja ja kirjailtuja verhoja, mutta tämäkin häneltä +huomaamattaan unohtui. Kesäinen iltapäivä tuntui hänestä sietämättömän +pitkältä. Olikohan siitä jo todella kulunut kaksi tuntia, kun +Giovannino Affaitati saapui donna Gabriellan puheille taivuttaakseen +äitipuolen itsepäistä julmuutta? Varmaan oli kaksi tuntia kulunut, ja +Chiarina, joka ei tohtinut mennä saliin eikä kutsua luokseen ketään, +kuunteli yksinäisestä huoneestaan, mielikuvituksen sairaalloisesti +toimiessa, erottaisiko jonkun askeleen, äänen tai jonkun oven käynnin. +Hän oli kauan aikaa ikäänkuin vaistomaisesti peläten jotain suurempaa +onnettomuutta estänyt Giovanninoa ryhtymästä puheisiin äitipuolensa +kanssa. Mutta nuori mies, jonka mielestä tämä oli ainoa mahdollinen +pelastuksen tie, piti kiinni aikeestaan ja oli eräänä päivänä Chiarinan +tietämättä kirjoittanut donna Gabriellalle, pyytäen päästä hänen +puheilleen. Ihmeellistä kyllä suostui äitipuoli tähän estelemättä, ja +kun hän illalla kahdeksan aikaan äänetönnä aterioitsi Chiarinan kanssa +— heidän ateriansa kuluivat aina ilman keskustelua, jollei ankara +sanasota niitä kesken lopettanut — niin hän äkkiä sanoi: + +— Rakastettusi on kirjoittanut minulle. + +— Oo! pääsi tytöltä samalla kuin hän koetti peittää pelästymistään. — +Ja mitä hän tahtoo? + +— Hän tahtoo puhua kanssani. Hän tulee huomenna. + +Sitten oltiin taas vaiti. Äitipuoli oli puhunut ilman kiukkua, mutta +kuivasti, ikäänkuin hän ei olisi halunnut asiasta enempää puhua; +Chiarina taas oli liian ylpeä kysyäkseen lisää. Mutta kuitenkin +vallitsi hänen mielessään kuumeinen ristiriita, sanomaton pelko +vaihtui äkisti suloiseksi toivoksi ja taas takaisin. Ja kun Giovannino +seuraavana päivänä soitti ovella, teki hänen mielensä paeta. Hän jäi +kuitenkin huoneeseensa, vaikka hänen aikansa tuntui aivan äärettömän +pitkältä. Mitä olikin Giovanninolla niin paljon puhumista tylyn +äitipuolen kanssa? Hän tietysti pyysi pyytämistään, ettei tämä murtaisi +kahta rakastavaa sydäntä, mutta äitipuolen sydän oli heltymätön. Mutta +miksi hän niin kauan rukoili sitä julmuria. Chiarina sitä ei olisi +koskaan tehnyt, ei koskaan, hän oli liian ylpeä ja piti nöyryytyksen +tuskia rukoilemista parempana. Tyyntyäkseen ja synkkiä ajatuksia +hälventääkseen hän silmäsi alas kadulle ja näki siellä pesijättären +työhuoneensa edustalla vaatteita silittämässä. Työnsä ohella hän hoiti +korikätkyttä, jossa nukkui hänen poikansa. Pienokainen sulki hiljalleen +silmänsä totuttuaan keinutukseen, sillaikaa kuin äidin silitysrauta +voimakkaasti liukui pitkin höyryävää paidanrintaa. Donna Peppina +Ranaudon ikkunoista lemahti väkevä tomaatinhaju, ja tuo paksu kankea +rouva ilmestyi tavan takaa parvekkeelle hämmentämään ruokalaitteitaan. +Kärpäset surisivat ja S. Giovanni a Carbonaralta kuului +sitruunakauppiaiden surunvoittoinen ääni, kun he huutaen kehuskelivat +tavaraansa. Chiarina painui kuin puoliuneen. Hän istui siinä silmät +auki nojaten otsallaan ikkunaan; ei nähnyt, mitä kadulla tapahtui, +ei kuullut kärpästen surinaa eikä katupoikain huutoja. Kuitenkin hän +oli toivottoman levoton, ei hän odottanut tuosta keskustelusta mitään +hyvää. Jotain pahaa, petollista, uusia tuskia siitä vain oli oleva +seurauksena. Oli mahdotonta, että tuon naisen taholta olisi tullut +jotain hyvää hänen rakkautensa osaksi. Tuo sairaalloinen jännitys, +jossa hänen hermonsa olivat olleet jo vuorokauden, purkautui taas +täydellä raivolla äitipuolta vastaan. Pienintäkään hyvyyttä ei hän +ollut milloinkaan kokenut tuon naisen puolelta, pikemmin hän sai +häntä kiittää kaikista tuskistaan, kyynelistään ja elämänsä vaikeista +hetkistä. Kuinka voisi siis olla mahdollista, että tuo sama nainen +osoittaisi häntä kohtaan hyvyyttä? Pahaa hän vain odotti, mutta +sittenkin jotain aivan erikoista, jota ei ollut ennen kokenut. Pelko +voitti lopulta hänen kaikki muut tunteensa. Tuolilleen lyyhistyneenä, +pää rinnoille painuneena, hän tuijotti ikäänkuin tuota tuntematonta +vaaraa nähdäkseen, elottomin silmin, ja joka hetki tuntui kuolettavan +pitkältä. Vihdoin kuului hänen takaansa pehmyt ääni: + +— Donna Chiarina! + +— Mikä on? hän kysyi kuin unessa. + +— Äitinne pyytää teitä saliin puheilleen. + +Chiarina katsoi sanojaa silmiin. Hän näytti entistään värittömämmältä, +ja kapeat kuivat huulet ilmaisivat suuttumusta. Chiarina ei vastannut. + +— Donna Chiarina, äitinne haluaa teitä saliin. + +— Onko hän yksin, kysyi tyttö. + +— Ei, siellä on joku, ja hän tahtoo, että Te tulisitte sinne, vastasi +sanojatar puolittain ilkkuvasti. + +— Hyvä on. Sanokaa, että tulen. + +Mitään ajattelematta Chiarina kosketti rukousnauhaa, suuteli äitinsä +vanhaa haalistunutta valokuvaa, joka oli pöydällä, katsahti peiliin +näkemättä itseään ja lähti saliin. Donna Gabriella istui vierashuoneen +suurella keltaisella brokaadisohvalla, yllään valkea, runsaasti +pitsitetty puku, jonka oli ostanut Episcopion herttuattarelta. Tässä +puvussa hän näytti äärettömän lihavalta ja hänen tiilenväriset poskensa +tavallistaan punaisemmilta. Korvissa riippui pari komeita renkaita, +ja hänen kyynärpäitä myöten paljaat käsivartensa ja punaiset, pulleat +sormensa välkkyivät ylt'yleensä sormuksista ja jalokivistä. Rinnoilla +tunki valkeiden pitsien välistä esiin paksut kultavitjat, ja heiluva +viuhka koetti turhaan luoda viileyttä turpeanpunaisille kasvoille ja +vilkkuville silmille. + +Pienellä keltaisella nojatuolilla istui Giovannino Affaitati +yksinkertaisesti, mutta luonnollisen maukkaasti puettuna, kalpeana, +mutta silti miellyttävänä, kaunis vaalea tukka kiharoissa. Hän ja +donna Gabriella näyttivät rauhallisilta ja tyytyväisiltä ja katselivat +Chiarinaa, joka sydän jyskien ja epävarmoin askelin lähestyi heihin +katsahtamatta. + +— Tule vain tänne, kultaseni, sanoi donna Gabriella oudon hellästi. + +Toistamiseen tunsi Chiarina omituista aiheetonta pelkoa, häntä +vavistutti, vaikka Giovanninon hymyilevä katse kehotti häntä käymään +lähemmäksi. + +— Tule nyt tänne, Chiarina, kehoitti äitipuoli uudelleen lempeällä +äänellä. + +Nuori tyttö astui ääneti esiin, ja hänen pieni vapiseva kätensä joutui +äitipuolen paksujen punaisten kämmenten väliin. + +— Koska nyt Jumalakin niin tahtoo, niin haluan nähdä sinut onnellisena, +puheli donna Gabriella levollisesti, — ja tämä don Giovannino näyttää +kelpo mieheltä. Tahdon siis menetellä paremmin kuin kukaan äiti, +toimittaa teidät ajoissa Jumalan avulla naimisiin. Suudelkaamme, +rakkaani. + +Moiskahtaen painuivat paksut huulet Chiarinan hennoille poskille, +ja hänkin näytti vastaavan suuteloon; mutta hänen huulensa eivät +liikkuneet, ja kuumat kyyneleet vierähtelivät pitkin hänen poskiaan ja +kaulaansa rinnoille asti. Giovannino katseli onnellisena ja kirkkain +mielin morsiantaan. + +— Sano minua äidiksesi, sanoi Gabriella liikutettuna. + +Chiarina ei vastannut, vaan jatkoi äänetöntä itkuaan. + +— Sano minua äidiksesi, toisti äitipuoli nöyrästi, melkein itkien, +kunnes tyttö vihdoin nyyhkien ja epätoivoissaan huusi: + +— Äiti, äiti!... — — — + +Kun Carminella, tuo rukoilevainen palvelijatar, sittemmin piazzetta +S.S. Apostolilla ja Gradellekadulla jutteli, mitä oli tapahtunut, +herätti se kaikkialla lämmintä myötätuntoisuutta, huolimatta siitä että +hän väritti puhettaan pilkallisen purevalla äänellä ja teeskennellyllä +vaiteliaisuudella. Sillä hän uskollisen, onnettoman rakkauden näytelmä +oli liikuttanut ja täyttänyt myötätunnolla kaikkien sydämet. + +— Donna Gabriella on tehnyt viisaan päätöksen, virkkoi paksun +hyväntahtoinen donna Peppina Ranaudo peratessaan rappusillaan +persikoita n.s. percocataa varten. + +— Jumala yksin on viisas, säesti tekopyhä, rukoilevainen Carminella, +tehden ristinmerkkejä ja poistui. + +Mutta vaikka hän olisi mennyt minne hyvänsä kertomaan ja koettanut +panna ääneensä ja sanoihinsa ilkeämielistä sävyä, niin joka paikassa +iloittiin tuosta hyvästä uutisesta. + +— Kuulkaas, Carminella, vastasi donna Orsolina, joka näin suvella ei +oikein tietänyt, miten paraiten olisi voinut kestää raskaan tilansa, +kun hänellä sitäpaitsi oli rahanpuute, — minun täytyy sanoa, että olen +oikein iloinen tästä uutisesta, ikäänkuin hän olisi oma tyttäreni. +Avioliitto on kyllä orjuus, mutta edessähän se kumminkin on meillä +jokaisella ennemmin tai myöhemmin... + +— Oho, eipä suinkaan jokaisella, vastasi tekopyhä Carminella purevasti. + +— No, voihan sitä toisinkin sattua, mutisi donna Orsolina, joka halusi +olla sovussa kaikkien kanssa, — joskus... niin, käyhän sitä niinkin... + +Yksinpä professorin sisaretkin, nuo vanhat neitoset kolmannesta +kerroksesta, osoittivat myötätuntoaan iskien ystävällisesti silmää +Chiarinalle, joka punastuen painoi päänsä alas. Kaikki, jotka hän +kohtasi rappusilla, pihassa tai kadulla, osoittivat hänelle vilkasta +osanottoa ystävällisillä tervehdyksillä, kuiskaten salaperäisiä +onnentoivotuksia, kättä puristaen tai syleillen. Toiset kysyivät, koska +hän alkaisi jakaa hääkonvehtejansa. [Italiassa jakavat nuoret tytöt +hääpäivänään ystävilleen ja tuttavilleen konvehteja. Suom. muist.] +Yhtenä päivänä, kun donna Gabriella oli mennyt ulos, pysähtyivät +don Vincenzo ja donna Elisa Manetta Chiarinan puheille ja alkoivat +suloisin sanoin muistella omia häitään kuin jotain kaunista idylliä. +Ja Santobuonon prinsessan kuski tervehti ritarillisesti piiskallaan ja +valituin juhlallisin sanoin tarjosi itseään ja vaunujaan saattamaan +Chiarinaa ja Giovanninoa kirkkoon ja sieltä virastoon. Vieläpä S.S. +Apostolin viekas lukkari eräänä sunnuntaina sanoi järjestäneensä +messun Chiarinan tietämättä, jotta hän saisi puolellensa Jumalan armon +ja tulisi oikein onnelliseksi. Ja Gradellen pesijätär huuteli eräänä +aamuna paitoja silittäessään Chiarinalle, kun hän seisoi parvekkeellaan: + +— Sitä rakkautta! Ai, ai sitä rakkautta! + +Chiarina oli liikutettu tästä osanotosta, painoi päänsä alas tahtomatta +näyttää liikutustaan. Onneen, jonka hän tunsi sisässään kuohuvan, +sekaantui aina ehdottomasti joku tyytymättömyyden tunne. Ja kuitenkin +kaikki oli niin hyvin. Giovannino Affaitati oli hänen julkinen +sulhasensa, saattoi kirjoittaa hänelle koska tahtoi ja sai aina +vastauksen. Torstaisin ja sunnuntaisin hän aina vietti kolme neljä +iltatuntia Chiarinan luona. Kun naiset lähtivät ulos, tiesi hän sen +aina, ja ikäänkuin sattumalta osui samaan matkaan ja seurasi heitä +kaikkialle, eikä donna Gabriella ollut tästä kaikesta tietävinään. +Samoin hän seurasi heitä teatteriin kohteliaana ritarina, riisui +saalit ja vaipat ja jäi hienosti seisomaan aition takaosaan. Tosin ei +donna Gabriella hetkeksikään heittänyt rakastuneita kahden kesken, +mutta sehän olikin maan tapa, josta nuoret eivät vähääkään nurkuneet. +Mitäpä siitä, vaikka hän olikin läsnä! He istuivat ruokasalissa pöydän +ympärillä, varjostettu lamppu loi pehmeää valoa. Chiarina virkkasi +hermostuneen kiireesti, niin että hennot sormet vapisivat, donna +Gabriella, yllään ruusunpunainen tai taivaansininen kotipuku, täyteen +ladottuna raskaita koristuksia, heilutteli suurta, mustaa hopealle +hohtavaa viuhkaansa. Vähän päästä hän ojensi Giovanninolle paperosseja, +ja tämä poltteli vitkaan ja äänetönnä. Ne olivat suloisia iltoja, ja +Chiarina tunsi kaiken tyytymättömyyden, ilonsa turmelijan, aina silloin +katoovan. Hän tunsi Giovanninon hellän katseen ja hänen äänensä, kun +hän jotain virkkoi, oli kuin lämmin henkäys, joka saattoi Chiarinan +unohtamaan työnsä ja veret virtailemaan hänen poskilleen. Ja äitipuoli +oli alusta pitäin, nim. siitä ruveten kuin hän antoi suostumuksensa, +pelkkää ystävyyttä, joka hänen puoleltaan oli aivan outoa. Näytti +siltä, kuin Giovannino Affaitati olisi taikaiskulla hävittänyt kaiken +sen syvän vihan, jota nämä naiset aina olivat tunteneet toisiaan +kohtaan, ikäänkuin sama tenhovoima olisi pyyhkinyt pois toisesta +sydämestä kovuuden, toisesta ylpeyden. + +Kun ei Giovannino voinut tulla, viettivät molemmat naiset iltansa +kahden. Mutta Chiarina oli silloin aina hermostunut ja levoton, +ja donna Gabriella haukotteli eikä muistanut ollenkaan heilutella +viuhkaansa. Määrätyllä hetkellä kuului alhaalta kadulta vieno vihellys, +jota kuullessaan Chiarina vavahti. + +— Siellä hän on, kuiskasi nuori tyttö ikäänkuin unessa. + +— Siellä hän on, säesti donna Gabriella välinpitämättömästi. + +Se olikin Giovannino. Hänellä oli tähän aikaan tapana mennä siitä +ohi viettämään vapaata aikaansa porta San Gennaron kahvilaan, joka +yhteen aikaan oli hyvässä maineessa parhaasta jäätelöstään koko +Napolissa ja jossa aina tapasi joukon porvareita, virkamiehiä ja pikku +tilanomistajia, pappeja ja tyhjäntoimittajia. Giovannino vihelsi +ilmaistakseen läheisyytensä, ja tuo vieno sävel merkitsi: + +— Älä unohda, että olen siellä ja rakastan sinua. + +Chiarina kuuli sen, ja hänen sielunsa värisi. + +— Mihinkäs hän nyt menee? kysäsi äitipuoli vähän päästä. + +— Kahvilaan kaiketi, vastasi tyttö levollisesti. + +— Tuhlaamaan rahojaan, mutisi donna Gabriella. + +Chiarina katsoi häntä suoraan silmiin sanomatta sanaakaan. Hänen vanha +ylpeytensä esti häntä sanomasta, mitä ajatteli, nim. ettei Giovanninon +olisi tarvinnut yhtään mennä kahvilaan rahojaan tuhlaamaan, jos vain +hän, äitipuoli, olisi sallinut hänen useammin viettää iltansa heidän +luonaan. Hän ei sitä sanonut, koska se olisi tuntunut pyynnöltä, eikä +hän tahtonut äitipuoleltaan mitään pyytää. Tosin oli kiitollisuus +niistä ihanista hetkistä, jotka hän oli saanut viettää armaansa kera, +hiukan lieventänyt hänen vihaansa äitipuoltaan kohtaan, mutta muisto +omista ja isänsä kärsimyksistä oli vielä sittenkin tarpeeksi tuore, +ja, kerta kaikkiaan, hän ei halunnut äitipuoleltaan mitään pyytää +eikä saada. Jos hän oli väärin tuominnut äitipuoltaan tai kohdellut +häntä väärin, niin hän kyllä myönsi erehdyksensä. Mutta pyytää häneltä +armonosoituksia, sitä hän ei koskaan voinut. Niinpä hän mieluummin +sulkeutui sairaalloisen herkkään itsepäiseen mielentilaansa, josta +kaikki hyväntunne katosi. Mutta donna Gabriellaa väsytti jo istuminen +ja Chiarinan vaitiolo. Hän koputti viuhkallaan tuoliinsa ja huusi +Carminellan keittiöstä, missä tämä oli rukoillut ja nukahtanut. + +— Rukoilkaamme yhdessä, puheli donna Gabriella nojatuolistaan, jonka +pohjissa hän mukavasti loikoi. + +Sitten piika polvistui paljaalle lattialle tuolin eteen, nojaten +kyynärpäillään istuimeen, ja kasvot käsien peitossa rukoili mysterion. +Donna Gabriella kuulteli tarkaten ja käytti suutaan ikäänkuin sanoja +lausuen, Chiarina laski työnsä pöydälle ja toisen käden silmilleen +rukoukseen syventyen. + +—... _fructus ventris tui, Jesus_, lopetti hurskastelija +yksitoikkoisella äänellään. + +— _Sancta Maria_, jatkoivat molemmat naiset, Chiarina hiljaa, donna +Gabriella kuuluvasti. Ja kun he tulivat pyhän neitsyen valitukseen, +polvistui Chiarinakin tuoliinsa nojaten, ja vain donna Gabriella, joka +lihavuutensa tähden ainoastaan suurella vaivalla saattoi polvistua, jäi +tuoliinsa istumaan, mutta kumartui kuitenkin hartauden merkiksi hiukan +eteenpäin. Kesken rukousta helähti kadulta taas sama vieno vihellys +kuin aikaisemminkin. Giovannino Affaitati siellä palasi kahvilasta ja +ohimennen lähetti armaalleen tervehdyksensä: + +— Älä unohda, että olen siellä ja rakastan sinua! Chiarinan hartiat +vain hiljaa vavahtivat, ja donna Gabriella pysähtyi hajamielisenä +rukouksessaan. Mutta Carminella, joka kyllä huomasi kaikki, korotti +kuin uhalla ääntään ja rukoili täyttä vauhtia nauhansa loppuun. Sitten +hän suuttuneena jätti huoneen ja rukoili keittiössä koko nauhan +uudestaan, koska ensikerta oli hänen mielestään mennyt arvottomaksi +eikä hyödyttänyt sielua enempää kuin ruumistakaan. + +Niin tuli Giovannino Affaitati tästä puoleen aina kolmasti viikossa +vieraisiin, kun hän ennen oli tullut vain kahdesti, eikä äitipuolikaan +siitä mitään virkkanut. Giovanninon käytös oli moitteeton. Hän puhui +hiljaa ja vähän, ei tupakoinnut lupaa pyytämättä, ja käyttäytyi +etenkin äitipuolta kohtaan aina niin hienon kohteliaasti, että tuo +raaka, lihava, syntien ja koristuksien painama nainen näytti aivan +ihastuneelta. Nyt Giovannino jo uskalsi silloin tällöin puhella +Chiarinalle heidän yhteisestä tulevaisuudestaankin, ja tytön korvissa +soivat nämä sanat kuin suloinen musiikki. Ennenkuin uskalsi vastata, +hän katsahti aina arasti äitipuoleensa ja puhui sittenkin hiljaa ja +väräjävällä äänellä. Eräänä iltana he juttelivat liinavaatteista, +musliinista ja siitä, kuinka paljon kuluu aikaa yhden paidan tai takin +neulomiseen. + +— Paitaan tarvitsen kaksi päivää — laski Chiarina innostuneena, — +takkiin vain päivän. + +— Ei piisaa, ei piisaa, puuttui äitipuoli puheeseen. + +— Ei piisaakaan, usko pois, kyllä siihen enempi kuluu, lisäsi +Giovannino hymyillen ja karisti tuhkan paperossistaan. + +Ne keskustelut olivat ihania! Seuraavana päivänä Chiarina huomasi +rengin kantavan sisään kahta suurta pakettia. Toisessa oli hienointa +Hollannin palttinaa, toisessa hyvää musliinia, ja nuori tyttö tunsi +itsensä ylen onnelliseksi. Hän silitti palttinaa ja tunsi, kuinka se +oli hienoa, kun hän äkkiä huomasi äitipuolensa leiman ja ymmärsi heti, +mistä kankaat olivat kotoisin. Hän vapisi ja kalpeni, sillä hän tiesi +nyt, että ne olivat onnettomien ihmisten omaisuutta, ihmisten, jotka +eivät olleet kyenneet niitä lunastamaan. + +Palttinassa ja musliinissa tuntui kuin verisiä kyyneliä, aivan kuin +kaikissa niissä surullisissa huonekaluissa ja keittoastioissa, joita +ei koskaan voitu lunastaa, aivan kuin donna Gabriellan vaatteissa, +kullassa ja jalokivissä, joita hän kantoi... köyhien verisiä kyyneliä! +Samassa äitipuoli astui sisään. + +— Tokko se riittää? hän kysyi levitellen palttinaa ja musliinia +saadakseen molemmat näkyviin. + +— Kyllä... minä luulen, että se riittää, sammalsi tyttö. Ja kaikki +voimansa ponnistaen sai hän lisätyksi: + +— Kiitos! + +— Ei mitään! Minä vain aijoin sanoa, että jollei se riitä, niin kyllä +siellä on lisää vaikka kuinka paljon. Nehän heittiöt panttaavat kaiken, +mitä heillä on. Mutta sentään ne ovat vallan hyvää tavaraa. Mitataanpas +ne! + +Sitten hän vaikeni ja alkoi mitata. Mutta Chiarina tunsi sydämessään +parantumattoman haavan. Illalla kun Giovannino tuli, hän oli tavallista +hiljaisempi. Piika toi palttinan ja musliinin jo osaksi leikattuina +esiin, jotta äitipuolen anteliaisuus olisi tullut asianmukaisesti +ylistetyksi. Giovannino kehui tavarain hyvyyttä, kyseli niiden hintaa +ja virkkoi sitten morsiamelleen: + +— Chiarina, oletko sinä muistanut kiittää hyvää äitiä komeasta lahjasta? + +— Kyllä, kuiskasi tyttö kohottamatta katsettaan työstään. + +— Ja minä kiitän myös Teitä, äitiseni, sanoi Giovannino viehkeällä +äänellään. Donna Gabriella oli täynnä ihastusta. Sitten häntä +huudettiin johonkin, ja nuoret jäivät kahden. Chiarina käytti heti +tilaisuutta ja sanoi Giovanninoon kääntyen: + +— Tiedätkö myös, että nämä tavarat ovat panttilainastosta? + +— No jaa, mitäpä siitä? + +— Ne ovat pelkkiä panttitavaroita, toisti tyttö pahoillaan. + +— Kyllä ymmärrän, mutta mitäpä siitä? vastasi Giovannino rauhallisesti. + +Tyttö kärsi kovasti, mutta samassa äitipuoli palasi, eikä hän +uskaltanut enää vastata. Seuraavana päivänä koko talo puhui +donna Gabriellan jalomielisyydestä ja Chiarinan ruhtinaallisista +myötäjäisistä. Tyttö ei kuitenkaan ollut koko yönä silmiään uneen +ummistanut. Aamupuoleen hän jonkinlaisessa horroksessa oli nähnyt +itsensä puettuna kyynelistä kudottuun paitaan ja veriseen takkiin, +ja donna Gabriellan ja Giovanninon nauramassa häntä. Vasta muutaman +päivän päästä hänen onnistui voittaa itsepintaiset ajatuksensa, +mutta sittenkin jäi jotain tuskallista hänen sydämeensä. Hän neuloi +nyt päivät päästään ja vielä iltasinkin. Koneen rätinä karkotti +surumieliset ajatukset, ja joskus hän innostui työstään siihen määrään, +ettei yhtään kuullut, mitä donna Gabriella ja Giovannino juttelivat. +Giovannino oli tuota paksua naista kohtaan niin kunnioittavaisen +kohtelias ja kuunteli häntä niin äärimmäisen tarkkaavasti, että +tuo rasvainen olento piti sitä suorastaan imarteluna. Mutta heti +kun Chiarina katsahti ylös, kohtasi häntä Giovanninon katse, +niin hellä, että tyttö oli rakkaudesta aivan menehtyä. Hänen +suloiset sanansa hurmasivat, työ unohtui ja kone vaikeni. Nyt he +puhuivat usein tulevasta kotiolostaan, toisin sanoen: Giovannino +esitti suunnitelmiaan. Heidän sievässä makuuhuoneessaan tuli olla +messinkivuode, jonka Angelo Pesce erityisesti valmistaisi, sitten +mahonkipiironki ja suuri kuvastin. + +— Tarvitsettehan te vielä mahonkisen toalettipöydän ja siihen harmaan +marmorin, huomautti donna Gabriella äidillisesti. + +— Tietysti, toalettipöydän myös ja ison mukavan nojatuolin vuoteen +jalkopäähän, koska sellaisia käytetään, Giovannino lisäsi. + +Chiarina, jonka rakkaus Giovanninoon päivä päivältä kasvoi, unelmoi +näitä haasteluja kuullessaan ruusuisimmat unelmansa. Hänen hääpäivänsä +merkitsi hänelle vapautta, kaikkien entisten tuskien unhottamista. Hän +saisi kahden armaansa kera, ilossa ja surussa, aina käsikädessä nauttia +täyttä vapauttaan, eikä heitä eroittaisi muu kuin kuolema, ja sekin +vain ajaksi, jotta he taas yhtyisivät tulevassa elämässä, johon hän +lujasti uskoi. Oi, kuinka hän ikävöi sitä päivää, jolloin saisi lähteä +tästä talosta, missä oli niin paljon kärsinyt, saisi rakastettunsa +puolisona seurata häntä heidän kotiinsa ja siellä elää mitä +onnellisinta elämää. Niin hän unelmoi, tuo hurskas lapsi rakkaudessaan. +Mutta kun Giovannino kerran puheli eräästä kauniista madonnankuvasta, +jonka he voisivat ripustaa makuuhuoneensa seinälle, niin Chiarina +yhtäkkiä herkesi työstä ja kysyi arasti: + +— Entäs meidän salonkimme? + +— Mikä salonki? kysyi hämmästyneenä äitipuoli. + +— Meidän salonkimme, jossa otamme vieraita vastaan, sanoi tyttö melkein +vavisten. + +— No eikö minun salonkini kelpaa? Sehän on minusta kyllin hieno ja +huonekalut ovat kuin uusia. Ja kun en minä juuri koskaan tarvitse sitä, +niin voittehan käyttää sitä mielin määrin. + +Chiarina huokasi murtuneesti. Siinä oli hänen kaunis vapauden +unelmansa, kaikki mennyttä. Giovanninon katse vaipui, äitipuoli istui +liikahtamatta nojatuolissaan. Mutta tyttö neuloi hermostuneesti, neula +vilahteli ja lanka sihisi. Kun Giovannino nousi lähteäkseen, nousi +hänkin ja saatti häntä eteiseen ja pysäytti siellä hänet puheilleen. He +olivat kahden, kuutamo valaisi pihan ja rappuset. + +— Kuulitko, mitä äitipuoli sanoi? kysyi tyttö hypistellen ovipieltä. + +— Mitäs hän sitten sanoi? + +— Ettemme saa omaa salonkia, vaan täytyy asua hänen kanssaan yhdessä. + +— Siltähän se näyttää. + +— Ja miksi niin? + +— Kun ei meillä ole omaisuutta, oma rakkaani, sanoi nuorukainen, +silittäen hellästi tytön kutreja. + +Mutta tyttö loittoni. + +— Hänenkö almuillaan me sitten eläisimme? + +— Almuillaan? Miksemme? Hänhän on äitisi, hän on rikas eikä tiedä minne +rahansa panisi. Hänellä ei ole muuta huolehdittavaa kuin sinä. + +— Tekisit sinä työtä, elättäisit minua. Syön vaikka pelkkää kuivaa +leipää, kun se tulee sinulta eikä häneltä. + +— Koetanhan minä etsiä työtä, rakkaani. Mutta tällä kertaa ei ole niin +helppo löytää sopivaa työtä. Mutta paraani tahdon koettaa. + +— Lupaa minulle, että koetat löytää jotain sopivaa, vannotti tyttö. + +— Sen lupaan. Mutta alku on vaikea. Meidän pitää asettua tänne, ja saat +nähdä, että se kyllä käy päinsä. + +— Mutta myöhemmin. Lupaa minulle, että myöhemmin muutamme pois hänen +armoiltaan, jatkoi tyttö. + +— Rauhoitu, armaani. Olet liiaksi kiihtynyt. Rahattoman täytyy, +näetkös, aina olla järkevä. Lupaan sinulle kaikki, mitä tahdot, ole nyt +vain levollinen. + +Ja niin he erosivat kumpikin pahoillaan. Donna Gabriella oli päässyt +seisaalleen ruokasalissa ja näytti odottavan tytärpuoltaan. Ei hän +kuitenkaan vielä vihainen ollut, sanoi vain kevyesti nuhdellen: + +— Kauanpa sinä viivyit. + +— Anteeksi, pyysi Chiarina ja puhkesi itkuun. + +Ja hänen sydämensä itki vielä sittenkin, kun kyynel silmästä oli +kuivunut. Hän ei voinut tottua siihen ajatukseen, että hänen pitäisi +asua äitipuolensa kera, hänen armoillaan, syödä hänen leipäänsä. Se +ajatus tympäsi, se alensi heidän uuden perheonnensa arvoa. + +Mutta kaikkialla ylistettiin nyt donna Gabriellan jalomielisyyttä, +kuinka hän laittoi tytärpuolelleen komeat myötäjäiset, oikein +ruhtinaalliset, ja kuinka hän vielä luovuttaa salonkinsakin nuorelle +parille. + +Niin, olihan se kaikki totta, mutta Chiarinaa tämä kaikki ei voinut +lohduttaa. Joka ilta hän levottomasti tiedusteli Giovanninolta, oliko +tämä löytänyt itselleen tointa. Giovannino vastasi vältellen, jutteli +paikasta rautatiellä, mutta siihen vaadittiin liikennetirehtorin +suositus. Kaupungin valaisulaitoksella oli valvojan paikka auki, +mutta sinne ei ollut toivoa, jollei ollut pormestarin ja laitoksen +esimiehen tuttu. Hetkeksi nämä puheet tyttöä tyydyttivät, mutta pian +hän älysi, että Giovannino jutteli vain jotakin häntä tyydyttääkseen +ja eksyttääkseen. Silloin hän pani hänet niin ahtaalle, että hän +tuskastuneena kohautti olkapäitään. Muuten Giovannino alkoi yhä enemmän +puhella Chiarinan äitipuolen kanssa liikeasioista, aluksi varovasti, +ikäänkuin joistakin oudommista asioista, ja donna Gabriellakin oli +ensin jonkun verran epävarma. Mutta vähitellen he alkoivat yhä +suoremmin puhella tuon synkän laitoksen varastoista. Chiarina kuunteli +hämmästyneenä. Joskus hän aivan jäykistyi ja katsoi Giovanninoon +ikäänkuin päästäkseen varmuuteen, hänkö se todella, eikä kukaan muu, +puhui noista synkistä asioista. + +Donna Gabriella nimitti puotiaan aina toimistoksi, ja Giovannino +puhuessaan panttilainastosta sanoi myös toimisto. He eivät vielä +uskaltaneet mainita tuota kauhun paikkaa nimeltään, mutta muuten he +siitä puhelivat illat pitkät, huolimatta siitä, että nämä puheet aina +tuottivat Chiarinan kasvoille tuskalloisen ilmeen. Donna Gabriella +surkutteli, kuinka hävyttömät muijat tulivat panttaamaan toisten +tavaroita, kun nämä eivät itse kehdanneet, ja sitten sieppasivat siitä +hyvästä itselleen sievät rahat, ainakin liran kymmeneltä. + +— Ja jos niillä hirtehisillä olisi edes jotain vaivaa siitä, lisäsi +donna Gabriella ihan suuttuneena. + +— Ne aina odottavat, kunnes ilmestyy joku arka raukka, joka ei +uskalla itse tulla laitokseen, ja ottavat aivan levollisina häneltä +kellon kourasta, ja vaativat tästä suurtyöstä esim. kolme liraa +kolmeltakymmeneltä. + +— Sehän on todellista rosvoamista, säesti Giovannino viettelevän +kauniilla äänellään. + +— Mutta sille ei mahda mitään, ei mitään! Kyllähän minä itsekin alussa +harjoitin samallaista pikkuliikettä ja säästin monelta vaivan käydä +itse panttilaitoksessa, mutta minä harjoitin tointani aina rehellisesti +enkä vaatinut koskaan enempää kuin puoli liraa kymmeneltä. Ja Jumalan +ja pyhän neitsyen suojassa menestyi liikkeeni niin hyvin, että olen nyt +näin pitkällä... + +— Te olitte aina hyväsydäminen, huudahti Giovannino liikutettuna ja +katsahti ihaillen donna Gabriellaan. + +Chiarinaa värisytti näitä sietämättömiä asioita kuullessaan. Mutta +sitten hänen ajatuksensa menivät sekasin, ja hän kuuli vain sanojen +kaikua, ja haikea tuska täytti hänen sydämensä. Yhtenä iltana donna +Gabriella lähti viereisestä huoneesta noutamaan liikekirjojaan +selittääkseen niiden avulla jotain seikkaa Giovanninolle. Kun nuoret +jäivät kahden, kysyi tyttö vaivalloisesti: + +— Miksi sinä, Giovannino, niin teet? + +— Ei siinä mitään pahaa ole, kun sen vain oppii tuntemaan, vastasi tämä +ja heitti pois paperossinsa. + +Tyttö ei vastannut. Hän oli täydellisesti tuon nuorukaisen vallassa, +hän suoraan piti häntä jumalanaan, jolta tuli hänelle kaikki, hyvä ja +paha. Hän kärsi hänen tähtensä, mutta hän hillitsi itsensä. Kaiket +illat donna Gabriella ja Giovannino nyt selailivat tilikirjoja ja +tutkivat innokkaasti tuota liikettä, joka aina varmasti turvasi +harjoittajansa omaisuuden tuottamalla hänelle säännölliset +verikorkonsa... Tuo kauhun laitos, joka melkein aina piti ominaan ne +esineet, jotka sinne olivat joutuneet. + +— Kaikki oikein, äänsi donna Gabriella riemuiten ja sulki rasvaisen +kirjansa. — Kahdeksankymmentä sadasta jää aina sisään. + +— Oivallista, sanoi Giovannino miettien. + +Ja huolimatta morsiamensa tuskaisesta katseesta hän pyysi donna +Gabriellan lainaamaan hänelle kirjojaan huomiseksi, joka oli +sunnuntai, että hän saisi hiukan tutkia niitä uudelta näkökannalta ja +mahdollisesti antaa hyviä neuvojakin. Lähteissään hän tunsi, että tytön +käsi oli jääkylmä. + +— Mikä sinun on, Chiarina? hän kysyi hiljaa. + +— Minä kärsin. Sinä saatat mieleni pahaksi, vastasi tyttö melkein +tiedottomasti. + +— Koeta nyt olla järkevä ja anna minun toimia, saat sitten kyllä nähdä. + +Mutta vähitellen heidän rakkaudenkeskustelunsa tulivat yhä lyhemmiksi. +Giovannino tuli nyt joka ilta vieraaksi, eikä äitipuoli kiinnittänyt +siihen mitään huomiota. Koko ajan he kumminkin keskustelivat vain +lainastosta, panteista, koroista, panttilapuista, yleensä kaikista +noista synkistä voimista, jotka kuvaavat köyhien kurjuutta. Ja aivan +levollisena ja häpeämättä jutteli Giovannino kaikista niistä. Olipa hän +jo saavuttanut jonkun verran tarkkanäköisyyttäkin näissä asioissa, niin +että donna Gabriella innolla häntä kuunteli, kun hän antoi muutamia +käytännöllisiä neuvoja. Eräänä kauniina päivänä Giovannino tuli itse +panttilainastoon, donna Gabriellan varsinaiseen valtakuntaan, ja +oleskeli siellä kello kymmenestä päivällisiin. Ja lopulta hän tuli +sinne joka päivä, Chiarina-paran tietämättä mistään, tuli ja muuttui +vähitellen niin viekkaaksi ja ahneeksi, alkoi ymmärtää niin hyvin +koko hommaa, tuo kiehtovakatseinen nuorukainen, että donna Gabriella +oli ihastuksesta haltioissaan. Laitokseensa mennessään hän nyt aina +puki ylleen parhaat vaatteensa, laittoi hiuksensa komeasti, puristi +itseään, niin että oli tukehtumaisillaan, latoi aina päällensä neljän, +viidentuhannen liran koristeet ja maalasi kasvonsa. Chiarina näki hänen +joka aamu lähtevän ja seurasi häntä katseillaan, vavisten kuin olisi +jotain pelännyt. Välistä hän seisoi kolmen aikaan ikkunassa, tietämättä +itsekään miksi, ja odotti hermostuneen jännityksellä äitipuoltaan. +Eräänä päivänä hän sitten todella huomasikin hänet parvekkeelta, josta +näki alas kadulle. Giovannino saattoi häntä kotiin. Donna Gabriella +tuli yksin ylös ja sanoi heti sisään päästyään: + +— Minä tapasin Giovanninon. Hän saattoi minua vähän matkaa. + +— Ah! pääsi tytöltä. + +Mutta jo samana iltana tuli Giovanninon liikeosallisuus ilmi, kun +pullea äitipuoli nauraen virkkoi hänelle: + +— Muistatteko, Giovannino, kuinka se mies aikoi tänään pantata +nikkelikellonsa? + +— Ilman minua olisi hän vetänyt Teitä aimo lailla nenästä, vastasi +Giovannino kääntyen toki poispäin Chiarinasta. + +— Tosiaankin, minä olen oikein ihmetellyt Teidän oveluuttanne. Te +olette varmasti syntynyt tämmöisen laitoksen hoitajaksi. + +Tyttö nousi samassa ja jätti huoneen. Molemmat vaikenivat silloin ja +katsoivat toisiinsa. Vähän päästä Giovannino kyllä taas rupesi puhumaan +välinpitämättömän näköisenä, mutta välistä värähti hänenkin äänensä +omituisesti. Chiarina ei enää tullut näkyviin. + +Donna Gabriella huusi piian ja kysyi tältä, mitä Chiarina teki. + +— Hän rukoilee, vastasi hurskastelija kuivasti, mittasi molempia +karsain katsein ja katosi. + +Mutta vähän päästä Chiarina kumminkin ilmestyi kynnykselle, jäi siihen +suorana seisomaan ja äänsi oudolla tavalla: + +— Äiti! + +— Mitä? + +— Sallitteko minun puhua pari sanaa Giovanninolle? + +— Sano, sano, mitä haluat. + +— Suo anteeksi, mutta minä haluaisin olla kahden hänen kanssaan. +Tahtoisin hänet ulos. + +— Etkö voi sitä äidin aikana sanoa? ehdotteli Giovannino, joka ei ollut +halukas nyt kahdenkesken puhumaan. + +— Anteeksi, Giovannino, mutta se ei käy päinsä. Kyllä minun täytyy +saada kahden... puhui Chiarina yhä oudolla äänellä. + +— Menkää hänen kanssansa, Giovannino, menkää vain, puhui donna +Gabriella äidillisen suopeasti. + +— Tottelen, vastasi nuorukainen ja kumarsi. + +Chiarina tarttui häntä kädestä ja talutti hänet pienelle parvekkeelle, +sille samalle, missä olivat keskustelleet rakkaudestaan, silloin kuin +he vielä saivat kumpainenkin sentähden kärsiä. Oli pimeä yö. Alhaalla +olevasta kaivosta tuulahti kylmää, he seisoivat ääneti. Alakerran +parvekkeella vinttasi donna Peppina Ranaudon piika itsekseen hyräillen +raskasta vesisankoa ylös kaivosta pienen kynttilän luodessa himmeätä +valoa. Chiarina piti yhä kiinni sulhasensa kädestä. + +— Kuinka voit olla niin sydämetön? hän kysyi voimiaan ponnistaen. + +— Kuinka... sydämetön? + +— Kuinka saatat yhtyä niin julkeisiin, niin hirveisiin toimiin? Oma +rakkaani, kuinka sinä saatat? + +— No älä nyt liioittele. + +— Etkö sinä tiedä, että vedät päällesi onnettomien ihmisten veriset +kyyneleet. Kaikki sinua vihaavat, kaikki kiroovat... + +— No mutta älä nyt liioittele, Chiarina. + +— Etkö tiedä, että voin kuolla pelkästä surusta sen tähden? + +— Niin pienistä asioista ei kukaan kuole, Giovannin vastasi ja hymyili +pimeässä. + +— Voi oma rakkaani, — tyttö huusi käsiään väännellen, — kuinka voit +sinä niin tehdä, jos minua rakastat? + +— Rauhoitu nyt, Clara, rauhoitu, kuiskasi Giovannino pelästyneenä. + +Samassa hän otti tytön molemmat kädet omiinsa ja silitti niitä, +kuiskaten hänen korvaansa hiljaa lemmen sanoja ikäänkuin siten hänen +tuskiaan vaimentaakseen. Tyttö kuunteli yhä vavisten, sitten hän +hiljalleen rauhoittui, niin että Giovannino saattoi ruveta puhumaan +asiallisista asioista. + +— Rakas lapseni, sinähän itse pyysit minua hankkimaan jotain työtä, +ettei meidän tarvitsisi elää äitipuolesi almuista. Nyt minä, +näetkös, olen aivan turhaan etsinyt joka paikasta. Se on aina onnen +kauppaa ja riippuu siitä, saako suosituksia. Sitäpaitsi monet +suurempipalkkaisetkin ja taitavammat miehet ovat työttöminä. En +todellakaan voinut mitään löytää. Ja niin ajattelin, että näytän +äitipuolellesi johonkin kelpaavani. Ja luuletko, ettei se ole minuun +koskenut? Olen siitä kärsinyt, mutta sinun tähtesi, ettei sinun +tarvitsisi elää kenenkään almuista, olen kaiken kärsinyt... + +Tyttö nyyhkytti pimeässä. + +— Älä itke, Clara, ei sinun tarvitse itkeä. Eihän se kaunista ole, +mutta sinun tähtesi minä teen vaikka mitä. Muuten äitipuolesi on hyvä +ihminen, usko pois. Meitä kohtaan hän on ollut sangen äidillinen. Mitä +valittamista sinulla on sitten? Ja pitäähän sinun ymmärtää, että se, +mikä hyödyttää häntä, hyödyttää meitäkin. Sillä kai sinä, tyttöhupakko, +toki sen käsität, että me olemme hänen ainoat perillisensä. Ja ajattele +sitten, että jos kerran ihmisten täytyy pantata tavaroitaan, niin +täytyy myös olla panttilaitoksia. Eikö niin? + +— Älä puhu noin, tyttö huokasi. + +— Kuten tahdot. Mutta ethän voi moittia minua siitä, että katson +yhteistä parastamme. Tiedätkös, mitä minä vielä pelkään? Sitä että +äitipuolesi menisi uusiin naimisiin. Se vielä puuttuisi. + +Tyttö katsahti häneen pimeän läpi. + +— Mutten minä sitä usko, hän lisäsi kuin edellisen vaikutusta +heikentääkseen. — Hän on jo ijällinen ja sitäpaitsi varsin hyvä +ihminen. Pitää vain osata menetellä oikein hänen kanssaan. No, oletko +nyt levollinen? + +—... Olen. + +— Rakastatko minua? + +— Rakastan. + +— Uskotko, että minä rakastan sinua kaikesta sydämestäni? + +—... Uskon. + +— Sallitko, suutelen sinua? + +Hän pyysi sitä ensi kerran. Tyttö peräytyi ja nojaten kaivon nuoriin +vastasi: + +— En! + +— Sinä olet paha, mutta sallithan sinä sen toisten, hän sanoi hymyillen +kätkeäkseen nolouttaan. Sitten he palasivat sisälle, ja tyttö sanoi +olevansa väsynyt ja haluavansa levolle. Ja hän yrittikin levätä, +mutta monet tuskat ja rakkaus tekivät sen mahdottomaksi. Keskellä +yötä hän sytytti kynttilän, käveli edestakasin huoneessaan, kirjoitti +toivottomia kirjeitä Giovanninolle ja repi ne taas oitis palasiksi. +Rauhoittuakseen hän piti päätään kylmässä vesisangossa, kunnes kylmät +väreet nousivat pitkin hänen ruumistaan. Usein hän kuuli oven takaa +askelia. Ne olivat Carminellan, joka nukkui lähellä ja tuli avojaloin +kuuntelemaan. + +— Neiti? + +— Mikä on? + +— Voitteko pahoin? + +— En, mutten voi muuten nukkua. + +— Oletteko rukoillut? + +— Olen. + +— Rukoilkaa vielä. + +— Ei se auta, Carminella, ei se minua auta. + +— Rukoilkaa pyhän neitseen suojelusta itsellenne. + +— Hän on minut unohtanut. + +— Älkää sanoko niin! + +— Hyvää yötä. + +— Hyvää yötä. Jumala teitä suojelkoon. + +Päivisinkin Carminella nykyään pysytteli aina hänen läheisyydessään +ja oli tavallista avuliaampi. Kun Chiarina lähti ulos, tuli talon +asukkaita vastaan, ja nämä kutsuivat häntä nuoreksi morsiameksi. +Silloin hymyili tyttö, aivankuin kuumesairas, jolta kysytään kuinka hän +voi. Joskus Carminella hänen puolestaan vastasi tuolla tavallisella +napolilaisella hyväntahtoisuudella: + +— Kyllä heistä Jumalan avulla pari tulee. + +Entistä useammin koetti Carminella viekotella Chiarinaa kirkkoon. +Ja kun ei hänellä ollut hetkeäkään lepoa, niin hän seurasi häntä +mielellään. Kirkon kolea ilma vilvoitti hänen palavia aivojaan, ja +rukous liitti hänen sekavat ajatuksensa taas yhteen. Ja niinpä hän +nyt usein lähti kirkkoon, aamulla ja illalla, mieluimmin kuitenkin +iltakirkkoon. Carminella kulki aina hänen kupeellaan, ikäänkuin jotain +sanoakseen. Mutta tyttö tuijotti häneen niin surkeasti, että häneltä +sanat salpautuivat. Aina he vain kävivät iltakirkossa. Iltahetki oli +niin herttaisen leppeä, ja naiset lauloivat niin surumielisesti, että +tytön usein tuli kyyneleet silmiin. Hänen terveytensä rupesi horjumaan, +hänen vastustuskykynsä väheni, kun syvät pettymykset seurasivat toinen +toistaan, häiriten hänen rakkautensa nuorta onnea. Yhtenä iltana rupesi +hän voimaan niin pahoin, että oli pyörtymäisillään. Hän tuli kalman +kalpeaksi ja pyysi Carminellaa kanssansa pois. + +— Ei hartaus ole vielä päättynyt, vastasi piika säikähtäen. + +— Jos vielä hetken viivyn, niin pyörryn. + +Vastahakoisesti nousi rukoilevainen palvelijatar paikaltaan ja +seurasi herratartaan aivan hitaasti, ikäänkuin pakottaakseen häntäkin +vitkastelemaan. Mutta Chiarina halusi malttamattomasti kotiinpäin ja +kysyi hermostuneesti: + +— Onko Teillä avain? + +— En tiedä... + +— Se täytyy olla Teillä, antakaa se minulle. + +Piika antoi avaimen koneellisesti tytölle, ja tämä juoksi, minkä voimat +myönsivät, kotiin heittäytyäkseen heti vuoteeseen. Piika oli niin +syvissä ajatuksissa, että unohti Chiarinan ja jäi hänestä jälkeen. +Tämä riensi edelle ja ehti tuskin avata ulko-oven ja astua eteiseen, +kun hänen korvaansa osui sisältä kaksi ääntä, ja hän valahti kalman +kalpeaksi. Viimeiset voimansa ponnistaen hän vielä otti pari askelta +eteenpäin, työnsi kultakirjaiset oviverhot syrjään ja näki, kuinka +hänen rakastettunsa tulisesti suuteli hänen äitipuoltaan suulle. Kuului +kauhea, eläimellinen kiljahdus läpi huoneiden ja koko talon, huudahdus, +jota palazzo Santobuonon asukkaat eivät koskaan voineet unhottaa. Ja +heti tämän jälkeen seurasi ankaraa juoksemista läpi huoneiden, ovet +lyötiin kiinni ja kuului kaksi toivotonta, surkeata ääntä. Parvekkeen +ovi temmattiin auki, yksi ruutu meni säpäleiksi, ja avonaisen kaivon +kannelle ilmestyi joku olento, jonka ääriviivoja saattoi illan hämyssä +tuskin erottaa. Kaikkialta kuului huutoa, ikkunoihin ja portaille +ilmestyi valoa ja kesken kaiken kuului donna Gabriellan ääni, kun hän +täyttä kurkkua kiljui: + +— Hän on mennyt kaivoon, voi, voi, hän on mennyt kaivoon! + +Vasta kymmenen minuutin perästä tuli kaivonkaivaja, jota Carminella +oli lähtenyt hakemaan. Hän oli viime yön ollut töissä ja nukkui tähän +aikaan sikeimmillään. Paita ja housut yllä tuo roteva mies ilmestyi +pihaan, ja tallirengit sitoivat vahvan köyden hänen ympärilleen ja +laskivat hänet kaivoon. + +Kuolemanhiljaisuus vallitsi. + +Polvillaan toisen kerroksen parvekkeella rukoili Carminella palavasti, +ja toiset taisivat rukoilla hänen kanssaan. Äitipuoli painoi päätänsä +jäiseen vinttaketjuun ja Giovannino katsoi jäykkänä alas syvyyteen. + +— Laskekaa, kuului alhaalta kuin jostain kaukaa. + +Kaivonkaivaja oli ehtinyt alas, ja kolmen neljän minuutin päästä tuntui +köydessä nykäys. Kuski ja tallirengit alkoivat kiskoa sitä ylöspäin. +Se painoi. Nähtävästi siis ruumis. Hetken päästä donna Peppina Ranaudo +kumartui alas ja huusi nyyhkyttäen: + +— Eläväkö vai kuollut? + +— Kuollut, vastasi heikko ääni raskaasti. + +Ja joka puolelta, sisältä ja ulkoa, kaduilta ja käytäviltä kuului +valitusta, itkua ja nyyhkytystä: + +— Kuollut, kuollut, kuollut! + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78833 *** |