diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 13 | ||||
| -rw-r--r-- | 78825-0.txt | 7859 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 1 |
4 files changed, 7884 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..9f57f44 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,13 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text +*.htm text +*.html text +*.png binary +*.jpg binary +*.svg text +*.pdf binary +*.bmp binary +*.zip binary +*.midi binary +*.mp3 binary diff --git a/78825-0.txt b/78825-0.txt new file mode 100644 index 0000000..424bfc3 --- /dev/null +++ b/78825-0.txt @@ -0,0 +1,7859 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78825 *** +language: Finnish + + + + +GREETA JA HÄNEN HERRANSA + +Kertomus + + +Kirj. + +ARVID JÄRNEFELT + + + + + +Porvoossa, +Werner Söderström Osakeyhtiö, +1925. + + + + +SISÄLLYS: + +Anders ja Greeta. +Helge perheen päänä. +Maailma lähestyy koivikkoa. +Helge ajaa venelaudat kotia. +Sataa. +Maija päivänvalossa. +Maija käy koivikolla. +Greetan uni. +Greetan salajuonet. +Matkavalmistukset. +Pyry suosii Greetan matkaa. +Vestankylässä. +Maijan asiat. +Maijan ensimmäinen päivä Koivikolla. +Mitä mankelihuoneessa oli. +Maija Koivikon emäntänä. +Sisaret tulevat. +Titan havaintoja. +Pamahtaa. +Kuinka Koivikon kävi. + + + + +ANDERS JA GREETA. + + +Toisinaan, vaikka harvoin kyllä sattuu, että joku Uudenmaan lakeuksien +ruotsalainen talonpoikaisperhe muuttaa asuinsijansa suomalaiseen +ylämaahan, missä maanhinta voi olla alhaisempi ja talot ovat helpommin +ostettavissa. Tämmöistä muuttoa pidetään kuitenkin yleensä merkkinä +taloudellisesta rappeutumisesta, koska muuttaja tietenkin vain +sellaisesta pakosta voi luopua kotoisista perinnäistavoista, +naapuristostaan ja sukulaisistaan. + +Senvuoksi herätti suuren Vestankylän ihmisissä melkoisen kiusallista +huomiota äkkiä levinnyt tieto, että vanha, kuudenkymmenen ikäinen +Nyholm, Skurubölen isäntä, muka teki kaukaista talonkauppaa +suomalaisessa pitäjässä. Sillä Nyholmia oli pidetty varakkaana +isäntänä, eikä Skuruböleä tietty veloista kiinnitetyksi. Tältä +arvossapidetyltä, hurskaalta mieheltä itseltään, joka suuresti vihasi +syrjäisten sekaantumista asioihinsa, ei kukaan saanut selvitystä +kysymykseen ja kylän piti siis vain omin päin arvailla syitä näin +outoon tuumaan. Toiset sanoivat, että ukkoa kiusasi joku +perinnönjakojuttu, jossa hän oli joutumassa tappiolle ja muka siitä +suuttunut koko maailmalle, mutta toiset väittivät, että ukko ei +ensinkään itse aikonut muuttaa kylästä, vaan osteli suomalaista maata +Anders nimiselle pojalleen, joka oli toinen hänen seitsemästä +pojastaan. Mutta Anders oli tässä asiassa vielä isäänsäkin +umpimielisempi. Ja vasta pitkien aikain kuluttua pääsivät +tarkkanäköisimmät Andersin outojen aivoitusten perille. + +Ei niin, että Anders olisi ollut mahdottoman harvapuheinen mies. +Toisten mairitellessa saattoi hänkin, niinkuin kaikki muut ihmiset, +langeta elpymykseen ja hyvätuulisuuteen, osasi nauraa, antautua +pilajuttuihin, jopa suostua ryypyttelemäänkin. Mutta armahda, jos hän +huomasi koetettavan syrjäkysymyksillä udella henkilökohtaisuuksia! +Silloin oli kaikki lopussa. Ei sanaakaan. Huulet puristuivat yhteen, +suu meni pitkäksi viivaksi, silmäluomet painuivat alas ja kapeat +rakoset katsoivat hymyten kysyjään, täynnä halveksuvinta ylenkatsetta: +luulitko todella minua niin tyhmäksi, että olisin sinulle +vahingossakaan jotakin ilmaissut! + +Mutta ihmiset pääsivät sittenkin vähän perille asiasta, kun sen +yhteydessä tuli tiedoksi Andersin naima-aikeet. Sillä virtaa voi kyllä +estää juoksussansa esimerkiksi patoja rakentamalla tai vaikkapa +ohjaamalla se toiseen uomaan, mutta ihmisten uteliaisuutta, kun on puhe +naimakaupoista, eivät mitkään padot hillitse, erittäinkin kun +vuosisadat ovat viskanneet ison kylän, kaikkine suuri- ja +pikkueläjineen, samalle kalliorykelmälle, keskelle laajaa +viljelystasankoa, liittäen talot vieri viereen, toisen alemmaksi, +toisen ylemmäksi, toiset pitkin, toiset poikin, niin että koko kylän +suu jauhaa kussakin samaa asiaa, ja kun asiana on Nyholmin Andersin +naimajutut. Silloin kylä jauhaa ylenevällä pauhinalla ja ehkä kauemmin +yhtä samaa kuin jonkun muun asian ollessa esillä. + +Andersin rakastuminen oli kyllä saattanut tapahtua kenenkään näkemättä +sydämen salakammioissa. Samoin jäädä huomaamatta pieni rävähtävä +silmäinvilkutus oikeanpuoleisilta kirkonpenkeiltä vasemmanpuoleisille. +Mutta herranen aika, illalla lypsyltä tullessaan oli joku nähnyt +Andersin keskustelevan serkkunsa Greetan kanssa, sen Hemmingin Greetan +kanssa, Töötarin kujassa, ja puhellessaan hypistelevän tytön esiliinaa. +Siitä hetkestä asti kaikki sulut aukenivat. Anders on muka riitaantunut +sukunsa kanssa, joka olisi tahtonut häntä Gunnarsin Edlalle, ja miksi +ei Gerda-serkkua Greetan asemesta, ja saakohan oikeastaan ilman lupaa +mennä serkun kanssa. Samasta hetkestä alkoivat myöskin kylän laskelmat +kummankin puolen perintö-osuuksista, arvelut talojen soveltuvaisuudesta +yhteisviljelykseen ja sopimattomuudesta osittamiseen, pahoittelut +perijäin runsaudesta ja lunastuksen vaikeuksista. Ja näitä laskelmia +tehtäessä täytyi ajatella ukkoa, sitä tervaskantoa, vainajaksi, vaikkei +hän ollenkaan ollut kuolemisen päällä, ja Andersia ja Greetaa kuvitella +jo naineiksi, vanhaa, kallellaan olevaa, punamullasta harmaaksi +haalistunutta rakennusta korjatuksi ajan vaatimusten mukaisesti. Ja +loppujen lopuksi oli määrättävä pappilaanmenopäivä ja häämenoasiat. + +Mutta Andersin kaltaiselle luonteelle olivat kaikki nuo kylän puheet +vielä paljon pahempaa kärsittävää kuin raivostuneen mehiläisparven +syöksyminen ihmisen kimppuun, tukan juuriin tunkeutuminen, kaulaan, +paidan alle, hihoihin, housuihin. + +Sentähden hän, melkein yhtaikaa kuin teki mielessään +avioliittopäätöksen, myöskin päätti muuttaa kylästä erilleen asumaan. + +Greeta puolestaan, joka oli yhtä hurskaiden vanhempien tytär ja jolle +siis miehen tahto aina selviytyi myös Jumalan tahdoksi, kuunteli +hartaana Andersin yksivakaisia sanoja. Hänkin koetti pitää suutansa +viivana ja kuunnella syrjäisten urkintaa silmät rakosina. Mutta ihmiset +saivat häneltä sittenkin asioista paljon vihiä jo pelkkien +punastumisten ja huokausten johdosta. Tulivat Andersille sanomaan: "no +sinähän aiot muuttaa sinne Hemmingin hakamaahan." Silloin oli Andersin +päätös järkähtämätön. — "Kyllä minä kohta muutan", vastasi hän, ja +sanoi sen niin, että oli kyllä selvää hänen kohta muuttavan, mutta ei +Hemmingin hakamaahan. Minne, ei kukaan tiennyt. Vanhuksien vastustukset +ja neuvot särkyivät kuin aallot kallioon. Anders sanoi: En minä mene +naimisiin Hemmingin suvun kanssa, vaan Greetan kanssa. + +Vihdoin ukko myöntyi ja rupesi Andersin vaatimuksesta tiedustelemaan +taloja ylämaasta. + +Anders sai lohkaistuksi tarkasti lasketun perintöosansa. Samoin Greeta. +Ja he muuttivat kauas pitäjänrajan tuolle puolen, harvaanasuttuun +suomalaiseen pitäjään, jossa oli vain yksi ruotsalainen kansakoulu +eteläkulmalla ja vain kerran vuodessa ruotsalainen jumalanpalvelus +kirkossa ja kerran kansakoululla. Suomea ei Anders osannut puhua kuin +hyvin vaillinaisesti ja Greeta ei ollenkaan. Mutta kyllä vaan sai olla +Greetan kanssa naimisissa syrjäisten sekaantumatta asioihin. + +Ensin Anders osti talopahasen suuren järven rannalta, mutta kun sitä ei +kuitenkaan käynyt viljeleminen yksin voimin ja elämä suomalaisten +muonamiesten kanssa ei häntä miellyttänyt, päätti hän hakea +erillisyyttä näistäkin ja luopui koko talosta. Hän pidätti itselleen +vain kiinnitetyn eläkeoikeuden ja asuinsijakseen jätti kivisen +hakaniemen, jonka hän sitten vuosikymmenien kuluessa vähitellen sai +ympäröidyksi korkealla kiviaidalla. Erillisyys muukalaisista oli täällä +melkein täydellinen. + +Niin kalsean umpimielinen kuin Anders olikin vieraalle ympäristölleen, +oli hän omalle Greetallensa sitä avomielisempi ja huolehtivampi. +Voimakkaasti hän ryhtyi perkaamaan kivistä mäkeään, tosin naapurien +ihmeeksi, sillä olisihan alangossa ollut saatavana kivetöntäkin maata. +Minkä hän syksyisin kankesi esille maakiviä, sen hän talvella lykkäili +kelkalla alamäkeen kiviaidaksi. Ja pian alkoi mäellä näkyä raivattuja +peltotilkkuja. Omenapuutarha vallankin tuli suuri ja menestyi +oivallisesti. Mökki seisoi ylinnä, kallioperustalla, ja sen hän oli +perinnäisellä aistikkuudellaan osannut laatia niin somaksi ja niin +peräti Greetan mielen mukaiseksi, että Greeta kiintyi uuteen kotiinsa +ikisiteillä. Pieni navetta, pahnalato, lammaskota näiden välillä, +sauna, kaivo suuren koivun juurella, — kaikki tuo oli vähän alempana +ja päästi mökin ikkunaan näkymään järvenselkää kattojen yli, alenevien +koivunlatvain välitse, eli juuri niinkuin Anders oli ymmärtänyt Greetan +mielessään ajatelleen. Tie luikerteli lepikon pimennon läpi alas +rantaan. Greeta näki oman mielikuvitelmansa ihan elävänä todellisuutena +silmäinsä edessä, ja semmoiseenhan ihminen iäksi rakastuu, se kun on +näkyviin päässyttä osaa hänestä itsestään. Mutta rakastetuksi tulee +vallankin se käsi, joka on osannut luoda totta toisen kuvitelmasta. +Greeta kasvatti kauniita georgiinipensaita pihaikkunain alle ja +elämänlanka kiipesi tuuheana vyönä kuistin avo-oven ympärille. + +Tällä mäellä he elivät yhdessä onnellisina yli neljäkymmentä +ajastaikaa. + +Kymmeneen ensi vuoteen he eivät saaneet lapsia. Mutta yhdentenätoista +vuotena, kun he olivat lakanneet jo toivomastakin, alkoi Greeta tuntea +itsessään erinomaista. + +Anders oli kantamassa tupaan rysävanteiksi aikomiaan kuusenoksia. +Nähdessään Greetan pahoinvoipana nojaavan otsaansa aitan seinää vasten +hän pysähtyi ja sanoi: + +— Oletko sairas? + +Greeta oikaisihe. Ja niinkuin heillä oli aina ollut tapana vain +niukalti puhella keskenään, ja sitä niukemmin mitä tärkeämmästä asiasta +kysymys oli, niin nytkin Greeta vain huokasi kuin asian vähäpätöisyyden +vuoksi ja sanoi muka ohimennen: + +— Taitaa olla tavallista näin alussa. + +Anders sanoi viedessään vannepuut tupaan ja hänkin ikäänkuin asian +vähäpätöisyyttä huokaisten: + +— Sitähän minäkin, terve sinä olet. + +Mutta Greeta oli ehtinyt huomata miten Andersin kasvot värähtivät, +miten ohimosuonet äkkiä paisuivat, miten silmäkulmat kohosivat ja katse +tunkeutui Greetan silmiin, mennen aivan hänen läpitsensä. Ja kaksi +onnea kohtasi toisensa ja muuttui yhdeksi onneksi. + +Kun Greeta yön tultua oli riisuutunut ja tahtoi sammuttaa lampun, sanoi +Anders verkalleen vuoteesta: + +— Anna lampun palaa, minua ei nukuta. + +Ja Greeta ymmärsi, että Andersin mielestä lampun piti palaa hetken +pyhyyden tähden. + +Greeta pujahti vuoteeseen Andersin viereen, mutta Anders kohosi +istuvilleen ja häntä selästä tukien auttoi laskeutumaan pitkäkseen. +Sitten he makasivat näin sanaakaan toisilleen puhumatta, kummankin +kädet ristissä lakanan päällä. Aamulla Greeta ei tiennyt milloin Anders +oli käynyt lampun sammuttamassa, koska oli vaipunut uneen ennen +Andersia. + +Lapsia syntyi heille seuraavan viidentoista vuoden aikana seitsemän, +jotka kaikki, mikäli kouluikään tulivat, kävivät ruotsalaista +kansakoulua, tehden jalkapatikassa joka päivä edestakaisin kahdeksan +kilometrin matkan, sillä suomalainen kansakoulu oli kyllä +kirkonkylässä, mutta Anders ei siihen tahtonut lapsiansa panna. + +Toimeentulo pienillä eläkevaroilla, kahden lehmän ja vähäisten +peltotilkkujen tuotteilla oli Andersille käynyt ajanpitkään vaikeaksi. +Mutta tukkiajot tulivat avuksi. Hän sai tulokasta ansiotyötä +norjalaisten insinöörien palveluksessa. Hän laski ja mittasi heille +tämän seudun kaikki myytäväksi tarjotut metsät, jopa suoritti yhtiöiden +laskuun useita metsäkauppojakin. Mitään puutetta ei hänen perheensä +senjälkeen kärsinyt. Mutta miten paljon Anders oikeastaan oli näissä +toimissa ansainnut, ei kukaan koskaan saanut tietää, ei edes kotiväki. + +Metsäretkiltä palattuaan, rahat, paperit ja kartat tarkasti kaappiin +lukittuaan, äänettömästi, sanaakaan puhumatta illastettuaan perheensä +kanssa hän tavallisesti istui vanhanaikaisen, raskaan, kotoa saamansa +raamatun ääreen ja alkoi väkäisellä, laulavalla äänellä lukea +perheellensä Daniel profeetan kirjaa. Hän oli vanhan testamentin mies, +peräti. Sianlihaa ei perheessä milloinkaan käytetty, koska Mooses oli +sen syömisen laissaan kieltänyt. Turhanpäiväistä puhelua ruuan aikana +Anders piti myöskin syntinä, ja nauramista vältettiin mikäli +mahdollista, paitsi milloin ukkoa itseä sattui jokin asia naurattamaan. +Silloin oli koko perheellä lyhyt, mutta sitä virkistävämpi ilon hetki. + +Kun ukko oli syönyt, olivat kaikki syöneet; kun ukko meni maata, +menivät kaikki maata; kun ukko aamulla heräsi, kaikki heräsivät. + +Niistä seitsemästä lapsesta, jotka kasvoivat ja varttuivat Andersin ja +Greetan mäellä, olivat muut kaikki tyttöjä paitsi neljäs +järjestyksessä, joka oli poika. + +Hänen nimensä oli Helge. + +Tämä Helge oli aivan isänsä näköinen, soikulakasvoinen, solakka, +kaunismuotoinen. Hän kasvoi sisariansa pitemmäksi, isänsä mittaiseksi, +ja häneen periytyi suvun suuri kätevyys kaikissa töissä, olipa kysymys +rakennuksista, sementin sekoittamisesta, huonekalujen laitosta, +puutarhasta tai mehiläishoidosta. Luonteeltaan hän oli yksi vakaa, +hiljainen, hienotunteinen, vähän ehkä liiaksi itseensä vetäyvä, +niinkuin koko se suku, johon hän kuului. Mutta kaikki mikä hänen +käsistään lähti, herätti huomiota aistikkuudellaan, kauneuden ja +tarkoituksenmukaisuuden hiuksenhienolla sopusuhtaisuudella. Myös oli +hän taitava kirjoittamaan ja laskemaan, johon oli oppinut seuratessaan +isäänsä metsissä tukkipuiden mittauksissa. Isällä oli ollut tapana +laskea tulitikkujen luku ja pistellä tikut puun kuoren varaan, joten +tikkujen loputtua hän tiesi montako puuta oli merkitty. Mutta Helge +kulki kirja kädessä ja merkitsi pituusmitan oheen samalla sekä +kanto- että latvamitat, josta insinöörit suuresti häntä kiittivät. + +Näiden erinomaisten taitojensa johdosta Helgeä alettiin sittemmin +käyttää seudun vapaaehtoisten huutokauppain toimitsijana, +perunkirjoittajana, kuolinpesäin selvittäjänä ja saatavain kokoojana. +Ja hänen vaillinainen, ruotsiinmurtava suomensa oli tällöin vain +lisäaiheena siihen arvonantoon, jota hän seudun suomalaisten +pikkueläjien keskuudessa nautti. + +Vanha ukko oli mielissään. Hän oli kasvattanut pojan täydellisesti +omaksi kuvakseen. Lapsia ei tietenkään ollut voinut estää kyläilemästä +ja jonkunverran omistamasta ympäristön kieltä ja tapoja, mutta +ylimalkaan oli heihinkin syöpynyt vanhempien rajaton kiintymys omaan +ahtaaseen perhe- ja kotioloon ja senmukana myös koleahko suhtautuminen +vieraaseen ympäristöön. Se oli ukolle mielenmukaista: rakkaus omiin, +vieraiden väistämisen. Kun hän sitten sairastui ja tunsi kuolevansa, +niin hän tiesi voivansa tehdä sen rauhassa. Helge ansaitsi toimillaan +hyvin, ja kaapissakin oli jotakin, perhe oli turvattu. + +Helgeä hänen ajatuksensa kuolinhetkelläkin viimeiseksi koskivat. +Sanottuaan kaikille lapsille hyvästi hän käski heidän poistua ja puhui +Greetan kanssa kahden. Hän sanoi vaimollensa: + +— Kun Helgelle _se_ aika tulee, älköön ottako ketä sattuu, vaan mene +hänen kanssaan vierailemaan sinne alas Vestankylään. Ottakoon hän +jonkun Töötarin serkuista, ja palatkoon sitten vaimonsa kanssa tänne. + +Greeta painoi mieleensä tämän sanan niinkuin se olisi ollut +raamatunkanteen kirjoitettu ja rikkomattomilla sineteillä vahvistettu +iankaikkisesta iankaikkiseen. + +Näihin sanoihinsa Anders nukkui elämästä. + + + + +HELGE PERHEEN PÄÄNÄ. + + +Hautajaisten päätyttyä ja kaukaa tulleiden sukulaisten lähdettyä +paistoi ilta-aurinko tavattoman kirkkaasti tyhjentyneisiin pikku +huoneisiin ja kahden kulmakkain olevan ikkunan läpi säteet lankesivat +Greetan kukkiviin georgiineihin. Kun Greeta, vielä mustassa +silkkihameessa, avopäin, liina niskassa seisoi pihalla ja näki tyhjän +huoneen läpi tulevan lämpimän iltapaisteen, huokasi hän syvään. Sehän +kuului kyllä asiaankin tämmöisessä elämänkäänteessä, mutta ei hän +voinut olla merkille panematta, että tuo huokaus teki hänelle niin +sanomattoman hyvää. Illan tyyneyskö sen sai aikaan, lämmin iltatuuliko +hänen puolikaljulle päälaelleen, vai sekö, että aurinko paistoi huoneen +läpi, kirkastaen kultaiseksi hienon tomun, paistoi, vaikka Andersia ei +enää ollut, paistoi ja hänen ihmeekseen jatkoi elämää ilmankin +Andersia. Illastaessa he olivat pöydässä toisessa järjestyksessä ja +istuivat hyvin totisina sanaakaan virkkamatta. + +Vielä kolmantena päivänä hautajaisten jälkeen he illastelivat pöydän +ääressä yhtä totisina. Kummalta vaan tuntui, että Helge istui isän +paikalla ja he muut oudon väljällä toisistaan. + +Mutta samassa keskimmäinen tytöistä rupesi kova leipämukula ja kuuma +peruna suussa jotakin sanomaan, jolloin muut tytöt, ja äitikin, +saamatta selvää hänen puheestaan, alkoivat tuolle asialle nauraa. Ruuan +aikana naureskeleminen tuli varmaan ensi kerran kysymykseen tässä +tuvassa. Ja he muuttuivatkin äkkiä jälleen totisiksi. Kun nuorin +tytöistä, aterian päättyessä, vielä päästi kuuluviin turhaan pidätetyn +nauruntyrskähdyksen, ei äiti sitä enää hyväksynyt, vaan sanoi, että +joko nauramasta tai syömästä oli herettävä. Mutta hänen kantaessaan +perunakuppia pois, saattoi pyöristyneistä poskipäistä huomata hänenkin +hymyilevän. + +Ennen maatapanoa he vielä menivät pihalle vilvoittelemaan. Sitäkään ei +ennen ollut tapahtunut. Äiti istui kaivonkannella, koivunoksien alla, +ja katseli ympärilleen aivan kuin olisi vuosien kuluttua palannut +kotimäelle ja tunnustellut sen rakkaita nurkkia. Helge hyppäsi +piloillaan käsin kiinni alimpaan koivunoksaan koettaakseen kestikö se +muka miehenpainoa. Tytöistä toiset hajosivat sinne tänne ja olivat +piilosilla katajain takana, toiset menivät soutelemaan järvelle. Ja +kukin tuli ja meni milloin tahtoi, ja pani maata ja heräsi milloin +tahtoi, jopa lauleskeli hyvässä aamuvireessä, sai sunnuntaisin poiketa +kylään, viipyä siellä, ja tulla takaisin illallista keittävän äidin +luo, joka tosin torui, mutta aina vain ikäänkuin isän muistosta, ei +milloinkaan todella itse. + +Sanalla sanoen, heidät täytti vapauden ja onnen hurma, jommoista he +eivät olleet aavistaneet elämässä olevankaan. Mitä ihmeellisiä aikeita +ja ajatuksia alkoikaan nuorissa herätä, toinen toistaan rajumpina. + +Mutta elämä tahtoo usein toista kuin ihminen luulee, — täytyi Greetan +heille sanoa. Ja pian nähtiin se sana todeksi. + +Perunkirjoitusta alettaessa Andersin kuoleman johdosta saapui emätalon +uusi omistajakin tilaisuuteen, kutsumatta, käskemättä. + +Kahvit juotuaan ja rykäistyään hän ilmoitti aikovansa myydä tämän +niemen vieraisiin käsiin, mutta tunnusti asunnon ja muut rakennukset +kuuluviksi Andersin perheelle ja sanoi senvuoksi tulleensa perillisten +kanssa neuvottelemaan, miten asia oli järjestettävä, tahtoivatko he +hajoittaa ja siirtää rakennuksensa jonnekin muuanne vai olisivatko +suostuvaiset myymään ne kohtuhinnasta hänelle. + +Andersin lapset ja kaksi vierasmiestä istuivat piirissä isännän +ympärillä, joka oli istuutunut erilleen pöydän ääreen. Lapset vilkuivat +toisiinsa nolosti naurahdellen, sillä he eivät tätä puhetta oikein +ymmärtäneet, ennen kuin Helge selitti äidille ruotsiksi. Eikö tämä +niemi rakennuksineen ollut heidän ikiomansa? Miten isäntä saattoi noin +puhua? + +Greeta sanoi huolimattomasti huokaisten: + +— Niemi on kirjoitettu meille elinajaksemme. + +Ja meni kaapille ja otti lukitusta laatikosta esille kellastuneen +paperikäärön ja pani sen pöydälle isännän eteen. + +Paperi pöytäkirjoineen ei tahtonut kääreestä oijeta, ja kun isäntä +oikaisi väkipakolla, meni ensimmäinen lehti vanhuuttaan palasiksi. He +nauroivat kaikki kohteliaasti peittääkseen riidan mahdollisuuksia, ja +yhtyivät isännän kanssa leikinlaskuun murtuneen paperin johdosta. + +Pääpaperi pysyi sentään ehjänä. + +Se oli ruotsia ja isäntä pyysi Helgen lukemaan. + +Helge otti paperin käsiinsä asiantuntijan tavoin, naurahti ja rupesi +nopeasti lukemaan, niinkuin olisi tehnyt jotakin tarpeetonta, vain +toisen mieliksi. + +Mutta hän pysähtyi äkkiä ja kävi totiseksi. Saattoi selvästi nähdä, +että veri pakeni hänen kasvoistaan ja kalvenneet huulet hiukan +värähtelivät. Hän luki itsekseen vielä toisen kerran, sitten nousi ja +pannen paperin pöydälle sanoi ruotsiksi äidille: + +— Mies on oikeassa. Paperissa ei ole mitään oikeuksia pidätetty +leskelle eikä lapsille. + +Nyt vuoroin punastuivat ja vuoroin kalpenivat myöskin toiset +sisarukset. + +Mutta Greeta sanoi kohta huoaten ja ikäänkuin Andersiaan lasten edessä +puolustaakseen: + +— Isä ei kaiketi uskonut minun elävän hänen jälkeensä. + +Helge sanoi vihaisesti: + +— Hän uskoi kiviaitoihinsa, johan minä puhuin hänelle, vanha tyhmyri! +Siinä se nyt oli. — Ja Helge murahti itsekseen pahasti. + +Sitten hän jälleen istuutui, naurahti kohteliaasti ja sanoi isännälle: + +— En minä vielä tiedä, mihin nämä höskät korjataan. + +— No, no, sanoi isäntä hikeä kuivaten — laillinen muuttoaika teillä +on. Ei laittomuuksia mitään. — Mutta onpa tänään pistävä lämmin. Sade +tulee. + +Ja juotuaan vielä kupillisen kuumaa kahvia isäntä lähti. Samoin +vieraatmiehet, sillä perunkirjoitus keskeytyi. + +Tämä oli ensimmäinen taakka, jonka elämä oli iskenyt viattomille +hartioille. Tuossa on, kantakaa. Se oli raskaampaa kuin mitä he itse +olivat osanneet omille hartioilleen tähän asti nostaa, Helgekään, joka +jo oli kanniskellut tynnyrinvetäviä jauhosäkkejä myllyltä kotia eikä +perille päästyä kuitenkaan huohottanut. Mutta elämällä onkin tiedossa +toiset hartiat kuin ne, joilla vain jauhosäkkejä tai vastavirutettua +pyykkivasullista rannasta vastamäkeen kannetaan, — sanoi Greeta. — Ja +niiden hartiain kestävyyttä se aina kovin koettelee. + +Koko perhe laihtui yhden ainoan viikon varrella, tyttöjen hameet +kävivät väljiksi ja Helgen oli puhkaistava uusi läpi remmiinsä. + +Tytöt supsuttelivat keskenään aikeistansa, sillä eihän nyt voinut olla +edessä muu kuin etsiä palveluspaikkoja, ja he supattelivat vain siitä, +minne mikin hakeutuisi. Kankaanteot, kutomiset ja kehruut jäivät. + +Greeta kuljeskeli, tapansa mukaan avopäin, verkalleen ja mietteissään +pihamaalla. Hän joutui usein kauemmaskin, missä tuskin muisti +milloinkaan ennen käyneensä. Mutta kiviaita tuli lopulta aina vastaan +ja sitä hän seurasi. Seurasi ja itki, kun ajatteli, miten Anders oli +kolmenkymmenen vuoden aikana sitä sommitellut, — ja nyt sanottiin +kaiken olleen pelkkää tyhmyyttä! Vieläpä niin, että Helge oli melkein +kironnut. Häntä itketti Andersin muiston tähden. Koko ikänsä raastaa, +kaivaa, sommittelee, selkä köyrynä palaa työstä, suonet ohimoissa +jyskyttäen, ja sitten olikin kaikki tyhmyyttä! Kun vain katsoi noihin +sammaltuneisiin kiviin — ja niihin hän katsoi yhä ja yhä — tulivat +kyynelet tulvanaan hänen silmistään ja kasvot vääntyivät niin että +hänen täytyi niitä käsillään likistää. + +Tyhmyyttä! — Anders raukka. + +Pahempi vielä oli, että tuo ajatus tuntui joskus ikäänkuin alkaneen +huojuttaa hänen oman elämänsä perustuksia, hänen uskoansa, jota hän oli +tähän asti pitänyt kalliotakin kiinteämpänä. Onneksi oli Anders kuollut +tietämättä mistään pettymyksistä. Mutta mistä synnistä saattoi tämä +kohtalo olla rangaistuksena jälkeenjääneille? Greeta ajatteli ympäri +päänsä. Hän istui valkoiselle kaskikivelle, kääntyneenä järvelle päin, +josta lounainen iltatuuli leyhytteli vedenhajua metsäisen pihkan +sekaan. Ja laulurastas jo luirutteli. Silloin hänelle asia selvisi. + +Päättävästi hän nousi, nosti niskasta liinan päälaelle, sitoi solmuun +leuan alle ja lähti risuissa kompastellen nopeasti kotiin päin. + +Tytöt olivat tuvassa iltakeitosta odottamassa ja perunavesi jo kiehui, +kun hän tuli. He alkoivat pilailla, että onko se äitikin jo käynyt +kyläilemässä. Mutta Greeta oli niin totisen ja ankaran näköinen, että +he kohta kaikki vaikenivat eikä kukaan uskaltanut sanoa sanaakaan. +Tästä Greetan ankaruus vain yltyi. + +— Missä Helge on? — hän kysyi lyhyeen. + +Tytöt seisoivat rivissä kuin sotamiehet, vain vilkaisivat toisiinsa +eikä yksikään vastannut. Äiti sanoi: + +— Syömään ei ruveta ennenkuin Helge on kotona, vaikka yöhön menisi. + +Samassa Helge astui sisään erinomaisen reippaasti ja oli jotakin +sanomaisillaan. Mutta huomattuaan tyttöjen pelästyneet ilmeet hän jäi, +käsi lakinnaulassa, heihin töllistämään. + +Greeta sanoi: + +— Helge lukekoon Pyhästä Raamatusta, ennenkuin käymme ruualle. + +Helgen ällistynyt suunaukeneminen sai nuorimman tytön painamaan +tiukkaan esiliinansa vasten huulia, ettei olisi taas sopimattomasti +tyrskähtänyt. + +— Mitä se hyödyttäisi? [Hän sanoi ruotsiksi: "Va' sku' de' tjäna +till."] — sanoi Helge. + +Tyttöjen suihin mutkiutui Helgen halveksiva ilme. + +— Sitä älköön ihminen milloinkaan kysykö, — sanoi äiti ankarasti. + +Helge kääntyi poispäin ja viivytellen kumartui ovensuussa saappaitansa +kaapustamaan. + +Mutta äiti oli asettanut penkin ja tuolit pöydän ympärille, avannut +raamatun leväälleen Daniel profeetan kohdalta ja seisoi nyt +liikahtamatta paikaltaan, käsi lehdellä, poikaansa päin kääntyneenä, +niin ankarana ja niin kauan, että Helgen täytyi kuin täytyikin vihdoin +kulkea tyttörintaman ohi pöydän ääreen. + +Tytöt katsoivat jalkoihinsa, että hänen surkea noloutensa ei +lisääntyisi näkymisestä. + +Kun Helge jo istui raamatun edessä, käänsi äiti ankaran katseensa +tyttöihin, jolloin nämä riensivät nuolena pöydän ääreen ja panivat +kohta kätensä ristiin. + +Nolouttaan peittääkseen Helge alkoi lukea sellaisella äänellä kuin +olisi vain sanomalehteä lukenut, mutta "Herra" sanan taaja toistuminen +otti äkkiä hymyn hänen huuliltaan ja pakotti lukemaan hartaammin ja +hitaammin. Ilmeisesti hän nyt seurasi lukemansa sisällystä. + +Pyhässä Kirjassa kerrottiin kauniisti ja voimakkaasti, kuinka Herra +tekee suuria ihmeitä ja villin leijonankin kidasta pelastaa sen miehen, +joka Häneen turvaa. + +Helgen ääni alkoi yhä enemmän muistuttaa isän venyttävää lukuääntä, +joten tilanne alkoi muodostua jo piristävän juhlalliseksi. Tytöt +pidättivät henkeänsä ja heidän kaikki jäsenensä olivat sellaisessa +jännityksessä kuin ennen hyppäystä jonkin hengenvaarallisen kuilun +ylitse. Siinähän istui isä ilmielävänä, melkein lapseksi nuortuneena. +Oli kuin Helge olisi nyt paneutunut siihen uomaan, jonka isä oli +elämällään uurtanut ja hänen jatkettavakseen auki jättänyt. Suonetkin +Helgen ohimoissa samalla tavalla näyttäytyivät ja ääni oli jo ihan isän +ääni ja isän lukutapa, ilman eroitusta vähääkään. + +Varmaan Helge itsekin tämän ihmeellisen muuntumisensa itsessään tunsi. +Siinä juhlallisuudessa hänen kalvenneet huulensa värähtelivät, mutta +poskipäihin oli noussut hehkuvat punatäplät. + +Ja tyttöjen poskipäihin nousi aivan samanlaiset punatäplät. + +Tilanne kärjistyi huippuunsa, kun Helge, luettuaan loppuun, kumarsi +odottamatta otsansa ristittyjen käsiensä päälle. Tytöt äidin esimerkkiä +seuraten nostivat kätensä silmille. + +Greeta luki vielä isämeidän rukouksen. Ja tytöt toinen toisensa jälkeen +nostivat kätensä uudelleen silmille. + +Senjälkeen Greeta voitokkaana huokasi tavallisen huokauksensa, meni +pankon ääreen ja kantoi höyryävät perunat pöytään. + +Ja jännitys laukesi vähemmälle. + +Vaikka Helge selvästi tunsikin, että hän oli nyt ottanut isän tehtävät +hartioilleen, ja tiesi, ettei tästä lähtien illastettaisi ennenkuin hän +oli raamattua lukenut, oli hän kuitenkin sitä mieltä, että sopivaa +puhelemista ruuan aikana ei tarvinnut perheen jäseneltä kieltää. Ja +heti ottaakseen tämän uuden tavan käytäntöön hän alkoi itse puhua. + +Äitikään ei näyttänyt olevan sitä vastaan näin juhlallisten alkajaisten +jälkeen. + +Helge kertoi nyt, minkä oli jo kohta tupaan tullessaan aikonut kertoa, +nimittäin, että hänen astellessaan talon ohi isäntä oli huutanut häntä +kujasta sisälle, istuttanut peräpenkille, juottanut hyvää kaljaa, +tarinoinut, ja sitten lähtiessä sanonut kätellen porstuan pimeässä: +"joutaisihan minulta maata teille sen verran kuin sitä tarvitsette, +annan minä vaikka tuon koivikon pellon päästä, jos sinne halunnette +muuttaa." Niin olivat hänen sanansa: "_annan minä vaikka tuon +koivikon_", toisti Helge, vaikeni ja alas katsoen jatkoi yksivakaana +syömistään, joten hänen eleistään ei voitu mitenkään päättää, mitä +mieltä hän omasta kohdastaan oli. + +Greeta tosin vain huokasi, mutta hänen silmänsä vilkaisivat ympäri +huonetta katonrajaa myöten ja niistä välähti juhlallisen ylväs ilo. + +Sen mahdollisuuden vuoksi, että Helge kenties mielessään halveksi +tarjousta, sanoivat tytötkin halveksien: "Pyh!" + +Se merkitsi, ettei tätä armasta kotimäkeä sentään mokomiin koivikkoihin +vaiheteta. Mutta he sanoivat sen ilosta naurahtaen ja heidän poskensa +olivat pyöristyneet. + +Sen koommin ei asiasta syönnin aikana enää puhuttu, ja kun se kuitenkin +yksin oli sydämellä, ei puhuttu mitään koko iltana. Helgestä ei päässyt +mihinkään selvyyteen. Epätietoisena ja hajasydämin paneutui perhe +maata. + +Mutta jo aamusta oli Helge kadonnut kotoa. Oli nähty menevän kanki +olalla mäen alarinnettä pelloille päin, oli selvä minne. Tytöt hiipivät +toinen toisensa jälkeen samaa tietä koivikkoa tarkastamaan. Siellä +Helge jyskytteli kankea maahan monesta kohden ja tytöt arvasivat +pensaista katsellen, että hän tutkii maaperän laatua ja iloitsivat. +Mutta mitä hän sitten alkoi tehdä alempana lehdikossa, sitä ei voinut +ymmärtää. Ja se näytti niin hassulta, että joku tytöistä rupesi +hihittämään. Vanhempi rypisti silloin silmäkulmansa ja pui hänelle +nyrkkiä pensaan takaa, jolloin toinen sai esiliinan avulla naurunsa +tukahtumaan. + +Helge käveli kompuroiden kumarassa, kätten selät vasten polvia, +nyrkeissään pajuvesan haarat, joiden yhteinen tyvi letkotti ilmassa. +Tyvi näytti nousevan yhä pystympään, kunnes vihdoin löi Helgeä nenään. +Tuo sai tytöt uudelleen tyrskähtämään. Vanhempi kääntyi nyt vihaisena +heihin päin ja äänettömästi hakkaavilla suunliikkeillä ilmaisi heille +mitä aikoi sanoa: + +— Se kat-soo kai-von paik-kaa! Ettekö sitä ymmärrä. + +Helge oli jo tytöt huomannut, ja kun virpi löi häntä nenään, oikaisi +hän itsensä ja huusi heille: + +— Tässä on vesisuoni! + +Ja hän löi kangella suoraan maahan ja upotettuaan metrin syvyyteen +nosti sen saviliejuisena ylös ja osoitteli tytöille, jotka sykkivin +sydämin kokoontuivat hänen ympärilleen. + +Nyt ei ollut enää epäilemistäkään, että Helge oli valinnut heille uuden +asuinsijan. + +Tuolla näkyi jo äitikin tulevan piennarpolkua myöten. Hänellä oli huivi +taas niskassa, toinen kyynäspää toisen käden varassa, ja sormet +hypistelivät huulia. Tietysti hän tultuaan huokaili, mutta selvää hymyn +kutkua tuntui silmissä ja suupielissä. Tyytyväisyydestäpä hän +tavallisesti huokailikin. + +Mäki oli pitkärunkoista koivikkoa, ja alavammilla paikoilla sanoi Helge +olevan hyvää uudismaata. Siinä perhe kuherteli puoleen päivään, +lämpimissä auringon säteissä, ja pian tytöillä oli kaikki selvänä: +mihin kohti asumus rakennettiin, missä oli saunanpaikka, missä navetan +sija, missä aitan, missä perunakuopan, missä minkin ulkohuoneen. +Jokaisella oli jo oma lempipaikkansa ja lempiajatuksensa. — "Ja +tässä ... ja tähän ... ja tuonne" ... huutelivat he kilvan, hyppien +ehdotuksineen ja iloineen paikasta toiseen. Ja Helge se — osittain +kyllä voimiensakin näytteeksi — jo koetteli kankensa kärjellä +liikkuivatko maakivet, jotka hän sanoi aikovansa vierittää kivijalaksi +— syksympänä. + +Eipä sen päivän iltana vanhan Andersin tuvassa puheenainetta puuttunut, +ei edes ehtoollistakaan syötäessä. + +Ennen maatapanoa Helge sentään lausui totisena ja tärkeänä: + +— Mutta sanokaapa minkä vuoksi luulette isännän puhuneen minulle tästä +asiasta porstuan pimeässä eikä tuvassa muiden kuullen? + +Sepä oli vasta kysymysten kysymys tytöille. Hekin tulivat totisiksi ja +alkoivat arvoitella. + +Mutta äiti sanoi kohta: + +— Arvatenkaan se kunnon mies ei halunnut hyvistä töistään huutaa koko +maailmalle. Sillä niin on kunniallisten ihmisten joukossa, että vasen +käsi älköön tietäkö mitä oikea tekee. + +— Ehei, pikku äiti nupukka, — sanoi Helge varmasti naurahtaen, — ei +se niinpäin ole, vaan nuo suomalaiset ovat viekasta väkeä, jotka aina +antavat voidakseen ottaa enemmän. + +Greeta sanoi tähän: + +— Mistä Helge sellaisiin päätelmiin on jo ehtinyt tulla? Sinun isäsi +karttoi suomalaisia, se on totta, niinkuin jo isoisäsikin heitä vihasi, +mutta minä en soisi sinun sitä tekevän, sillä tuleehan meidän, pyhää +sanaa seuraten, rakastaa vihollistammekin, saati sitä naapuria, joka on +meille maan antanut. + +Helge ei olisi tähän vastannut oikeastaan mitään, koska äiti oli +katsonut hyväksi mennä sellaisiin korkeuksiin. Mutta kaikkien tyttöjen +silmät olivat kiinteästi keskittyneet häneen aivankuin olisi heissä +kauan kytenyt kysymys nyt leimahtanut polttavaan liekkiin. Eikä Helge +senvuoksi voinut enää vaietakaan. Hän sanoi: + +— Onhan se kyllä kaunista, mitä äiti puhuu, ja joka sille sanalle +rakentaa, se rakentaa kalliolle. Mutta jos me tekisimme hänen maastaan +veropäiviä ja aitaisimme sen korkeilla kiviaidoilla, niinkuin isä tämän +maan, ja jos vuosien kuluessa saisimme vaikka viinitarhat talomme +ympärillä kukoistamaan, ja isäntä tulisi eräänä päivänä ja sanoisi +meille: "tämä on ylen kaunista ja aika on tullut minun myydä näin nätti +paratiisi", emmekö silloin olisi sentäänkin hiekalle rakentaneet? + +Helgen ihmeteltävän viisas puheenkäänne sai Greetan niin hämilleen, +että hän punastui, ja pystymättä sanallakaan vastaamaan jäi vain nolona +pyyhkielemään kädellään turhanpäiten muruja pöydältä. + +Tyttöjen parvessa syntyi suuri levottomuus jo rakkaaksi tulleen +ajatuksen horjuessa, ja yksi heistä uskalsi tokaista vastaväitteenä: + +— Ottaa kun saa. + +Helge sanoi: + +— Ottaa, ottaa, ottaa niinkin, mutta ei ilmaiseksi. Vaan me _ostamme_ +sen maan. + +Ja tytöt huusivat riemuissaan: + +— Me _ostamme_ sen maan! + +Nyt oli Greeta taas jo ylpeä Helgestään, mutta sen salaamiseksi hän +vain syvään huokaisten sanoi hiljaisesti: + +— Jos ostamaan, niin milläpä rahoilla rakennukset siirretään ja millä +voimilla ne uudestaan pystytetään? + +Helge oikaisi molemmat kätensä, pani nyrkkiin että nivelet natisi, +ravisti käsiään ja puristi sisästään äänen: + +— _Näillä_ voimilla. + +Silloin äiti heltyi vapisevin huulin sanomaan: + +— Minä näen, että sinä Helge poikani pidät omaisistasi yhtä hellää +huolta kuin isä vainajasikin. Mutta ellei vihan kaunaa saa sydämestään, +niin Jumala tietää onko sekään kylläksi. Totuuden tie ei lopu +milloinkaan — ei milloinkaan. + +Ja näin sanoen hän otti istuvaa Helgeä kaulasta, painoi poskensa hänen +päälakeaan vasten ja sitten toisella kädellä karistaen kyyneleitä +silmistään meni liedelle astioita pesemään. + +Tyttöjen mielessä oli Helge tämän jälkeen perheen ainoa pää ja +ylihuoltaja. Jota Helge kyllä omassakin mielessään oli. Hänellä oli nyt +myös tuon lukitun kaappilaatikon avain taskussaan. Välistä hän avasi +laatikon, otti papereita ja seteleitä esille, teki joitakin laskelmia +ja lukitsi sitten kaiken takaisin. Eikä muut perheenjäsenet enää +tietäneet, mitä siellä oli mitä ei. + +Maa ostettiin. + +Isäntä ihmetteli. Sillä niinkuin muut paikkakuntalaiset niin tämäkin +oli ollut sellaisessa käsityksessä, ettei Andersilla ollut kuolemansa +jälkeen mitään talletettuna. Olihan perunkirjoituskin saanut tämän +vuoksi jäädä kesken, mitään kirjoitettavaa kun ei oikeastaan ollut, +vieläpä jäi selvittämättä kysymys, omistako vai talon tukeista +huoneetkaan oli alkujaan rakennettu. — Mutta asian oikea laita oli +semmoinen, että ukko oli kyllä jättänyt koko joukon rahoja kaapin +lukitun laatikon pohjaan ja että niitä vain ei oltu kovin hätäilty +kirjoitukseen ilmoittaa, koska kaikilla Nyholmeilla nyt kerta oli +sellainen voittamaton vastenmielisyys tuoda koko kylän kuuluviin niin +peräti yksityisluontoisia perheasioita, kuin rahat olivat. Mitä ihmeitä +kellään syrjäisellä saattoi olla tekemistä siihen, paljonko vai vähänkö +heillä oli perhelaatikon pohjassa, ja _miten_ paljon tai _kuinka_ +vähän! + +Ja kun ei perua kirjoitettu, niin ei mitään perinnönjakoakaan tehty. + +Maa ostettiin Helgen nimiin, koska kauppakirja oli siten mukavampi +tehdä. + +Isäntä oli talon tuvassa, kun Helge astui sisään kahden vieraanmiehen +seuraamana. + +— Enhän minä tuota tiennyt teillä rahoja olevankaan, sanoi isäntä. — +Onko paljonkin? + +— On vähän, sanoi Helge. + +Isäntä katsoi vuoroin Helgeen ja vuoroin Helgen viisaasti ja sitovasti +kirjoittamaan kauppakirjaan, jossa myyntisummalle oli jätetty tilaa +isännän täytettäväksi. + +— No olkoon sitten niin kuin tahdotte, sanoi hän, ja myi heille maan +ikiomaksi niin pienestä kauppasummasta, että heille jäi rahoistaan +enemmän kuin toiset puolet vielä rakennusten siirtokustannuksiin. +Vieläpä lupasi maanmittarin palkan suorittaa omillaan. + +— Möikö se? — kysyi Greeta vuoteesta, kun Helge myöhään illalla tuli +punaposkisena isännän tarjoomilta kaupparyypyiltä. + +— Möi. + +— Enkö sanonut, että hän on hyvä mies, oikein omantunnon mies! + +— Sanoitte, äiti. Mutta kyllä hän sen möi sittenkin vain siksi, että +hänen omatuntonsa oli paha. + +Äidin täytyi naurahtaa. Mutta hän ei kysynyt eikä sanonut enää mitään. +Hän ei pystynyt milloinkaan vastaamaan Helgen teräviin sukkeluuksiin, +mutta ei myöskään olemaan ylpeilemättä tämän aikaisesta älykkyydestä. +Kevyesti kuin partaveitsellä Helge aina sivahutti poikki kaikki langat, +jotka hänen eteensä jännitettiin. Se oli kyllä mukavan hauskaakin, +mutta jokin siinä sittenkin kaivelutti vanhan äidin mieltä, jokin, jota +oli ollut jo Andersissa. Jokin, jokin! Kunpa olisi päässyt itsellensä +selvittämään ja sitten Helgelle ilmaisemaan mitä se "jokin" oikeastaan +oli! + +Tytöt turisivat pitkän aikaa, voimatta nukkua. Kaksi istui polvet leuan +alla, paita polvien yli kolmannen vuoteessa ja muut keskenänsä toisessa +vuoteessa. Heille oli nyt tullut ihan selväksi, että kun tätä mökkiä +aletaan purkaa ja ennenkuin se on siirretty ja uudestaan rakennettu, +heidän ei käynyt jääminen yhdessä asumaan jossakin vuokrahuoneessa, +vaan heidän oli hakeutuminen palveluspaikkoihin ja säästövaroilla +auttaminen uuden yhteisen kodin pystyttämistä. Siitä he nyt uudelleen +keskustelivat, minne minkin oli toivo päästä ja miten toinen toiselle +paikan toimittaa. Nuorin vain jääköön äitiä auttamaan. Mutta nuorinpa +olisikin tahtonut olla samanlainen sankari, joka yhteisen asian vuoksi +hankkiutuu niin kamalaan kiipeliin kuin kodistalähtemiseen, umpi +vieraiden ja ehkä vielä vieraskielistenkin ihmisten sekaan, kiukkuisten +emäntien pideltäväksi. Tietää vaikka veisivät Saksaan ja vaikka lopulta +joutuisi Amerikkaankin, niinkuin oli käynyt jo parinkin heidän +tuttavistaan. Mitä julmempia tytöt juttelivat sitä enemmän se miellytti +nuorinta, ja hänkin olisi tahtonut itselleen syytä, joka sai posket +hehkumaan niinkuin vanhemmilla tytöillä. Nämä eivät vain ruvenneet +tunnustamaan häntä vertaisekseen, vaan sanoivat hänelle lohdutukseksi: +"Tuleehan kerran aika, että me kaikki palaamme takaisin emmekä koskaan +enää kodista lähde. Jää sinä vain äidin luo meitä odottamaan. Ja +tarvitseehan Helgekin apua." + +Äiti se vain huokaili vuoteessaan välistä murheen välistä +tyytyväisyyden huokauksia, mutta ei ottanut osaa tyttöjen keskusteluun. +Hän odotteli kärsivällisesti nuorinta tyttöään, jonka nukkumasija oli +hänen vuoteessaan. + +Helge puolestaan sekä kuunteli että ei kuunnellut tyttöjen lörpötyksiä. +Hän istui pöydän ääressä hymy huulilla, käänteli paperinlehtiä ja laski +seteleitä. + +Kun tytöt vihdoin omista laskelmistaan päästyään alkoivat häneltä +udella hänen käyntiään isännän puheilla ja kysyivät, paljonko se mies +oikeastaan oli maasta ottanut, alkoi Helge, yhä sama hymy huulilla, +verkalleen koota papereitaan. Aivan — aivan sama hymy kuin isä +vainajalla! + +Tämä hänen hymynsä tuntui sanovan: + +"Puhukaa te siellä mitä puhutte, mutta tässä istuu mies, joka järjestää +asianne niin, ettei teistä yhdenkään tarvitse kotoa lähteä." + +Sitten Helge nousi ja viekkaasti tyttöihin katsahtaen ja kulmiensa alta +heille silmää iskien heilautti setelitukkoa kädessään ja vastasi: + +— Kyllä se isäntä otti juuri niin paljon kuin luuli meillä olevan, +ihan tarkkaan niin paljon. + +Sanoi, ja lukitsi setelit ja paperit kaappiin. + +Pian sen jälkeen olivat kaikki makuulla, ja pimeässä vain sirkka +valvoi, mitään mullistuksia aavistamatta, kohta hajoitettavan muurin +lämpimissä rakosissa. + + + + +MAAILMA LÄHESTYY KOIVIKKOA. + + +Näistä ajoista vasta kolmantena keväänä Helge sai uuden kodin +rakennukset ja laitokset lopulliseen kuntoon, vaikka Greeta ja nuorin +sisar muuttivat sinne jo ensimmäisen talven jälkeen. + +Tämä koko seutu oli jo Anders vainajan elinaikana paljon muuttunut +alkuperäisestä luonteestaan, oltuaan hänen ja Greetan näille maille +siirtyessä peräti harvaan asuttua ja vähän viljeltyä metsäseutua. + +Mutta jo suuret tukkiajot saivat aikaan melkoista väestön lisääntymistä +ja jättivät jälkeensä eri lahtiin kaksikin sahalaitosta, joiden +savupiiput näkyivät myöskin erakkoperheen mäelle. + +Tosin se pihlaja, jonka Anders oli jättänyt kasvamaan alas +piharinteelle, paisui vauhtiin päästyänsä pian niin suureksi puuksi, +että latva ylettyi mökistä katsoen yli taivaanrannan ja peittämään +piiput alituiseen hänen edessään töröttämästä. Mutta omenapuut, vaikka +nekin paksunivat ja vanhenivat, eivät milloinkaan nousseet +taivaanrantaa sanottavasti ylemmäksi, koska nuoret, pystyyn kasvavat +oksavesat varttuessaan painoivat runko-oksat maata vasten, itse +vuorostaan kaareutuakseen alas uusien, niistä pystyyn kasvavien vesojen +painosta. Ja niinpä ylimpänä rehottavien pystyvesojen välitse ja +ylitsekin näkyi jo uusia tehtaanpiippuja, joiden ylenpalttista pituutta +eivät enää mitkään alarinteen puut jaksaneet saavuttaa. Lahden perällä +oli sahoja lukuunottamatta nyt jo kolme muuta tehdasta ja neljättä +perustettiin. Talviöinä sieltä paistoi Andersin niemelle asti sellainen +sähkövaloheijastus, että ruutujen kuvat häämöttivät tuvan peräseinään, +eikä aamuyöstä tikkua tarvinnut raapaista ajan arvaamiseksi, sillä +tehtaanpillien mörähdykset kuuluivat selvään ja ilmaisivat +seinäkellottakin nousuajan. + +Näin se maailma oli väkisin tunkeutunut Andersin tupaan kaukaisten +torvien törähdyksinä ja sähkön häämöityksenä. Mutta Helgen uutta kotia, +joka oli tuuhean koivikon sisällä ja tehtaista pitemmällä, ei maailma +lähennyt valon ja äänen välityksellä, vaan lähestyi sentäänkin +lähestymistään, tullen oikeata tietä myöten, joka tehtaista käsin +luikerteli, ensin järvenrantaa seuraten ja sitten kääntyen kuusikkoon, +josta ajettava peltotie jatkui sarkojen halki koivikolle. Näitä teitä +maailma tuli Helgeä yhä lähemmäksi. Sillä tehtaiden insinööreille ja +pomoille rakenneltiin asumuksia juuri pitkin rantatietä. Ja sitäpaitsi +oli näiden seutujen luonnonkauneus tullut yhä laajemmin tunnetuksi, +joten pääkaupungista asti oli tulvinut paljon kesävieraita. Nämä kaikki +hakivat asuntoja saman kauniimman lahdenpoukaman lähettyvillä ja kilvan +ostelivat tai vuokrasivat siitä huvilapalstoja. Viimeinen huvila oli jo +kuusikossa asti, toiset kiipesivät mäkiin ja kalliontinteille, niemiin, +jopa saariinkin. Mutta kokonainen rivi uusia huviloita, toinen toistaan +somempia kasvoi pian sille harjanteelle, jonka alitse tie kulki +tehtaille ja joka vietti järvelle päin. Kauniisti luikerteleva tie oli +tummain tervaleppäin varjostama. + +Tyyninä poutapäivinä tämä tienkohta oli kirjavanaan kaupunkilaisrouvia, +helakkapuseroisia neitoja, punaisia päivänvarjoja, vannetta kieputtavia +nulikoita, lastenvaunuja. Järvellä souteli naureskelevaa nuorisoa, ja +sunnuntaisin työväen torvisoittokunta teki huviretkiä tehtaiden +pienillä höyrypursilla, jotka valtavissa proomuissa hinasivat iloista +yleisöä. + +Mutta öisin, kasteen langettua, kirmastelivat kauniit kaupunginpiiat +välähtelevin silmin ja heittelehtivin helmoin huvilatien leppäkujassa, +Ja siltä mäeltä, jossa oli ennen ollut Andersin ja Greetan asunto ja +jossa nyt oli proviisorin huvila, pidettiin joskus nimipäiväin +sattuessa ilotulitustakin, jolloin raketit lensivät suhahtaen korkealle +ilmaan, paukahtivat, ja moniväriset tähdet laskeutuivat siunaavana +sateena pimeää maata kohden. + +Helgeen ei tämä maailman meno paljoakaan vaikuttanut. Hänen ajatuksensa +ja työnsä oli sitäpaitsi ollut kaikkineen uuden kodin rakentamisessa, +jossa hän nyt jo kolmatta vuotta asui äitinsä ja nuorimman sisarensa +kanssa. Isäntä oli antanut luvan siirtää kaikki mahdolliset +hyötypensaat, jopa hedelmäpuutkin koivikkomäelle, puutarha oli +osapuilleen valmis, paikat rakennuksen jäljiltä tarkasti siistittyinä +ja mehiläiskeot etelärinteellä hauskassa rivissä. Myöskin pieni +mukulakivistä sommiteltu navetta pahnalatoineen (he saivat pitää lehmää +kesälaitumella isännän haassa), vähäinen maasauna, kaivo, halkovaja ja +sen päässä soma luhtiaitta olivat kunnossa. Vielä hän vain toisinaan +viraapeleikseen naputteli lautoja kiinni runkotelineihin; siitä tuli +äidille pieni mankelihuone, äiti kun oli sellaista jo vanhassa kodissa +kaivannut. + +Paikka oli niin sievä, että joskus kävi herrasväkeäkin sitä katsomassa. +Jopa muuan vanhanpuoleinen rouva, joka nosteli silmilleen merkillisiä +mustan puikon päässä olevia kultasankaisia laseja, kysyi eikö mökki +olisi myytävänä. Rouva sanoi seuralaisilleen jotakin sellaista kuin: +tuohan on aivan ideaalinen sopukka! — Helge vain nauroi ja korkeintaan +naksautteli vastaukseksi lyhyitä, kaksimielisiä sukkeluuksiaan. + +Anders vainajan kaikki säästövarat olivat tosin loppumaisillaan. Ja sen +vuoksi Helge kävi koko ahkeraan ansiotöillä, ei kyllä tehtailla, vaan +tehtaan uudisrakennuksilla, jonne häntä haettiin aina kun oli +kysymyksessä vaikeampia salvu- ja puusepän tehtäviä. + +Mutta hänen vähäinen yhteytensä tehtaalaisten kanssa ei ylettynyt +niihin sosialismin aatteisiin, jotka tähän aikaan työväestöä valtavasti +liikuttivat. Hän tosin tarkalleen luki useita heidän kirjojansa, +jopa oppi siinä paljon suomalaista kirjakieltä, mutta oli jo +edeltäpäin niin valmistuneena arvosteleviin vastaväitteisiin ja +niin murhaavan halukkaana iskeytymään mahdollisesti esiintyviin +epäjohdonmukaisuuksiin, että koko kirja muodostui hänelle enemmän vain +hänen terävän älykkyytensä harjoituskentäksi kuin miksikään +herätykseksi, joksi se oli aiottu. — Greeta se enemmänkin uteliaana +heristi korviansa, kun Helge hänelle kertoi, että "ne aikovat toimittaa +veljeyden ja tasa-arvoisuuden kaikkien ihmisten välille." Äiti +innostui, jopa alkoi poskipäät punehtuneina käännellä ja hypistellä +kirjan lehtiä, mutta hän ei voinut tehdä muuta kuin jäädä vain suuresti +valittamaan, ettei ymmärtänyt suomalaista lukua. + +Jokseenkin kylmänä, lyhyt piippu hampaissa ja piloihin valmis hymy +huulilla oli Helge vappunakin tiensyrjästä katsellut, kuinka työväen +sankat joukot hulmuavin punalipuin marssivat hänen ohitsensa, eikä +mennyt riveihin. — "Kahdeksan tunnin orjat!" — oli hän vain +itseksensä murahtanut viimeisten hoippuroitua hänen ohitsensa, +kopistanut piippunsa saappaan kantaan ja mennyt kotia. + +Vaikka tehtaiden hänelle tarjoomat salvu- ja nikkarintyöt olivat ansion +puolesta kylläkin tulokkaita ja vaikka niihin sai mennä tai olla +menemättä vapaasti milloin tahtoi, ei Helge niistä paljoakaan +välittänyt. Kotityöt häntä vetivät. Tehtaiden teettämissä töissä oli +aina jokin oikullinen, umpivieraan ihmisen tahto noudatettava, vaikka +oma käytöllisyyden vaisto ja kauneudenkin aisti olisi kuinkakin +käskenyt toisin tekemään. Helgen valtasi silloin hänen ivamielensä, hän +menetti työhalunsa ja ase jätti huonoa jälkeä. Sellainen tilanne oli +hänelle aivan sietämätöntä. Liiaksi hän rakasti kirveitään, höyliään ja +puukkoansa, että olisi niillä suotta kolhiskellut. — Mutta toista oli +kotitöissä. Olihan täälläkin toisen tahtoa noudattaminen, mutta +tahtojana oli rakastettu oma ihminen, joka ei työn tekotapaan +milloinkaan sekaantunut eikä itseään hänen työnsä herraksi tehnyt, vaan +jonka mielihalun arvaaminen ja ylittäminen ja hiljaisen kiitollisuuden +tuntu oli Helgelle työhalun parasta mehua. Kuinka hän olikaan nauttinut +rakentaessaan viimeksi luhtiaittaa, jossa sisaret kerran kotiin +palattuaan saisivat pitää vaatteitaan alakerrassa ja asuskella kesäisin +yläkerrassa, pääskyinä kurkistella luhdin pyöreästä aukosta, +kevätsateen rapistessa kattoa vasten! Varmaan hän vielä sivelee tuon +höskän punaiseksi. + +Mutta kun nyt kotirakennukset olivat valmiina ja hän rahojen +loppumisenkaan vuoksi ei enää voinut pitemmälti jatkaa palkatonta +työtä, eikä maata saanut isännältä viljeltäväksi asti, piti sentäänkin +ajatella ansaitsemista vieraita palvelemalla. Eikähän se vieraidenkaan +teettämä työ tuntunut hänestä vastenmieliseltä, tilauksesta tai +valmiina kaupittavaksi tehdessä, teettäjän komentamatta käsiä. Olipa +tekeillä pytty tai vaikka vain pärekorikin, aina se työn enenevä +kuntoisuus samalla tavalla viehätti. Höylätä laudat, liittää laidat, +vannehtia saavi niin, että tarvitsematta turvottaa ei pisarankaan +pisara täytettäissä siprahtanut näkyviin, semmoisiin ei Helge höyliä ja +puukkoja halutonna teroitellut. Ja viehättihän se vähän sekin, että +sitten joku Leena saavin saatuansa sanoo naapureille: semmoisia saaveja +kuin se Nyholmin Helge tekee ei tee yksikään muu koko pitäjässä. + +Hänellä olikin jo ensi talven töiksi liiterin orsilla kuivamassa pitkät +rivit valmiiksi halottuja ja kirvestettyjä astialautoja. + +Mutta tämän kohtalokkaan kesän aikana — sillä tämä kesä oli todellakin +kohtalokkain Helgen koko elämässä — oli hänessä herännyt ajatus +rakentaa kokeeksi vene. Lukuisien suvivieraiden tähden oli veneiden +kysyntä suuri, niitä tuotettiin merenrannoilta ja Savostakin asti ja +niistä maksettiin huikeita hintoja, kun ketään ammattitekijää ei +seudulla ollut. Yksi oli sentään yritellyt, nimittäin Kalle, muuan +Helgen lapsuudentuttavia. Helge oli syrjästäpäin katsellut, miten +sellainen työ pannaan alulle. Tuolla miehellä oli kuitenkin aina ollut +peukalo vähän niinkuin keskellä kämmentä, ja sitäpä taitamattomuutta +katsellessaan Helgessä olikin herännyt ajatus koettaa itse. Ei niinkuin +Kalle, vaan vähän toisin ja paremmin. + +Taitonsa tunto, työn uutuus, hienojen mäntylautain taivuttaminen, +toisiinsa liittäminen, kaari- ja pohjapuihin naulaaminen — se kaikki +tuntui viehättävältä kuvitella, oikein sen mieluisa miettiminen pyrki +yölläkin häntä valvottamaan. + +Kovin tärkeätä oli Helgen mielestä, että tuuma pantiin alulle +syrjäisten huomiota liiaksi herättämättä. Isäntää ei voinut välttää, +kun tältä piti saada sopiva veneen pohjapuu. Mutta isäntäpä olikin jo +niin tottunut Helgen umpimielisyyteen, ettei antaessaan edes +tiedustellut mihin sellaista puuta tarvittiin. Kokkapuun Helge löysi +itse ja kaaripuut haki metsänhakkuupaikoilta miesten aterialla ollessa +tai aamulla ennen töihin tuloa. + +Tämä kaikki oli helppo tehdä kenenkään huomiota herättämättä. Mutta nyt +oli vielä laudat ajettava sahalta kotiin, ja silloin olisi tien +varrella joka mökin ikkunasta kurkistettu ja sanottu: "Vai ajaa Helge +venetarpeita, se poika se tietää, mikä työ kannattaa!" + +Helge siis päätti tuoda laudat yön aikaan. + + + + +HELGE AJAA VENELAUDAT KOTIA. + + +Sahapomon kanssa jo päivällä valittuaan mieleisensä laudat ja isännän +kanssa sovittuaan vankkureista Helge läksi iltamyöhällä, juuri kuun +noustessa, avojaloin niitylle, missä talon hevoset kastesumun peitossa +näkymättöminä kuuluivat hiljaa pärskähtelevän hamuillessaan +apilansänkeä. Märkä ruoho hiveli Helgen jalkoja, ja häneen tuli +sellainen näköjään aiheeton ilon ja autuuden puuskahdus, jommoisia +taivas joskus suopi ihmiselle alkajaisiksi suurten, aavistamattomien +tapausten edellä tai ehkä joistakin ihmiskohtalon asioista +peruuttamattomasti päätettyänsä. Helge sitoi riimun ihmettelevän +hevosen kaulaan, taputti hyvillään elukan sileää kuonoa ja tuli +ajatelleeksi, että onkohan elukassakin sielua, joka osaisi iloita +asioista ja elämästä niin kuin hän nyt. Kotikissan suhteen hän oli +joskus sitä seikkaa kysynyt, äidin voimatta antaa varmaa vastausta. Ja +hän tuli vielä iloisemmaksi. Olisi tahtonut hypätä ilmaan ja hihkaista +riemusta. Mutta hiljaa nyt, hiljaa! + +Helge ajoi käyden, vankkurien kolisematta, sahalle päin. Mökkien +ikkunoissa oli täysi pimeys. Melkein pilkko pimeänä tiekin +niinkauankuin kuusikkoa kesti. Mutta huvilaharjanteen kohdalla kuu +paistoi alas valoisat läiskät tervaleppäin lomitse, tarkasti piirrellen +tielle runkojen ja lehväin varjot. Ja hän huomasi kohta, että siellä +oli liikettä. Ihmisiäkö siinä näkyi valopaikoissa edestakaisin +vilahtelevan? Helge kovisti ohjia ja alkoi ajaa juosten. Lähemmäksi +päästyään hän kuitenkin huomasi sen tarpeettomaksi ja antoi jälleen +käydä. Nuo olivat vain hahattelevia kaupunkilaisia palvelustyttöjä, +joilta tehtaan pojat olivat rivissä kulkien kurilla salvanneet tien. +Muutapa niillä näkyi olevan mielessä kuin ruveta kyselemään minne +ajomies oli matkalla. Kaksi tytöistä vilkaisi häneen, toinen kuiskasi +toisen korvaan ja osoitti häntä sormellaan. On se tämäkin kuhinaa, +ajatteli Helge, — että kehtaavatkin! — Ja tuonnempana tuntui lehdikon +varjopaikoissa häämöttävän ikäänkuin kaulatuksin istujia. Helge ei +ilennyt oikein katsella. Mutta hevonen oli saavuttamassa edellä +liikkuvan pariskunnan, jota Helgen oli hyvä aika takaa nähdä. He +kulkivat ilmeisesti toisiinsa nojautuneina, päät yhdessä. — Vai voipi +sitä noinkin, — ajatteli taas Helge. En minä puolestani ole vielä +ikinäni ollut noin lähellä toista ihmistä, en edes omia sisariani. Eikä +siinä puheessa, että hän oli muka naiskammooja, ollut vähintäkään +perää. Hän oli kasvanut pienestä pitäen sisarlauman parissa, yhdessä he +olivat kesäisin uineet, yhdessä talvisin kylpeneet, hän tiesi jokaisen +syntymämerkin heidän ruumiissaan ja vain leikillään he joskus tahtoivat +ajaa häntä pois yhteisestä saunasta, lyöden häntä kuumilla vastoilla +selkään. Mutta mennä noin likitysten vieraan kanssa! Ihmetytti, että +saman maan päällä saattoi olla tunteittensa puolesta ihmiset niin +erikarvaisia kuin hän ja nuo kaksi tuolla. Helge katseli heitä +katselemistaan ja voidakseen olla katselematta kääntyi selin, veti +henkeensä yön ihanaa kastetuoksua ja muisti ilokseen kotiliiteriin +valmiiksi tuetun pohjapuun ja siihen jo kiinnitetyn kokkakaaren. + +Pariskunta oli pysähtynyt tien oheen varjopaikkaan. Liikahtamatta +seisten pimennossa ja toisistaan erkanematta he antoivat hevosen kulkea +ohitsensa. Silloin Helge, vankkurien jouduttua kohdalle ja vaikka poika +veti äkkiä päänsä tytön taakse, näki vilaukselta, ettei se ollut kukaan +muu kuin Janne, — ainoa hänen tutuistaan, joka saattoi olla hänen +vertaisensa työtaidossa ja jota hän oli senjohdosta pitänyt suuressa +arvossa. Hämmästys, kauhu, pettymys tunki vihlovana pistoksena +sydänjuuriin asti. Hävetti Jannen puolesta niin, että olisi vaikka maan +alle kaivautunut. Ja miten hän kohtaakaan Jannea tämän jälkeen! Miten +katsoa, mitä sanoa? Parasta kun olisi aivan kohtaamatta. + +Hyvä oli kaikissa tapauksissa se, että Janne tuommoisissa toimissa +ollen, ei ollut kehdannut tulla kyselemään mitä Helgellä oli yöllä +sahalle asiaa. Sillä Janne oli juuri se mies, jolta hän olisi tätä +veneentekokoettaan visuimmin salannut. Entä lautakuorman kanssa +takaisin palatessa! Kyllä vain Janne silloin tulee kyselemään. Malttaa +se pahus silloin vaikka hellustansakin luopua. Aih, aih, tätä paikkaa, +— ajatteli Helge niskaansa raapien ja löi vihapäissään ohjanperillä +hevosen juoksuun. + +"Pohjapuu, valmiit kaaripuut, laudat, laudat, laudat", hän koetti +ajatuksissaan jankuttaa, mutta ajatukset eivät niihin tarttuneet. Sydän +kuohutti aina vain esille kahden toisiinsa likistyneen olennon kuvan, +jota hän oli niin uteliaana katsellut. Mutta että se sittenkin oli — +että se saattoikin olla Janne! Janne! + +Ja niinkuin käsissä särkynyt kallis astia, jonka paloja ei enää saa +kokoon, niin oli Helgen mielikin rikkoutunut liitoksistaan. + +Sahan kuivaushuoneesta lautapihan laitaan jo ennakolta kantamansa +venelaudat ladottuaan vankkureille ja huolellisesti köytettyään Helge +ajoi samaa tietä takaisin. Huvilaharjanteen kohdalla ei ollutkaan enää +yhtä paljon liikettä kuin tullessa, vaikka kuunpaiste oli entistäkin +kirkkaampi. Joku siellä juoksi, ylämäkeen karkaavaa hameniekkaa +tavoitellen. Jostakin kauempaa kuului tyttöjen naurua. Vastaan tuli +tiellä vain kaksi poikaa puolijuoksussa kiirehtien, kuin ketäkin +etsien. Eivät he edes katsahtaneet ajomieheen. Pensaat olivat tyhjinä. + +Helge odotti sydän kurkussa sitä paikkaa, missä Janne oli tyttönsä +kanssa seissut. Heitä ei ollut enää siinä. Kuu vain yksin paistoi. +Pelastettu! + +Silloin Helgen mieli vihdoin laukesi jännityksestään. Ja entinen olo +palasi häneen. Istuen poikittain lautain päällä hän raukesi +kyyryisempään asentoon ja hyvillään silitteli niiden karkeata +sahanjälkeä, jo taas ajatellen miten hän ne huomenna höylää, miten +terävä rauta sihahtaa rosoisessa pinnassa ja sen alta valkenee +hivelevän sileä jälki. + +"Entäpä jos se Janne aikookin mennä naimisiin", lämähti hänen päähänsä! + +Eihän silloin heidän kuhertelussaan ollutkaan mitään pahaa. + +Kaikkihan ne aina sen naimisensa kanssa! Naimisiin ja naimisiin ja aina +vain naimisiin. Ja mitä sitten? Sitten päälliseksi riisuutuvat... Että +ilkeääkin sentään tulla niin lähelle toista, ja aivan umpi vierasta. +Koko se naimisasiakin tuntui hänestä peräti ilkeältä ja mahdottomalta +asialta, ainakin mitä häneen itseensä tuli. Ja Jannenkin, melkein +ainoan toverinsa seuraan hän oli vähän kyllästynyt juuri sen vuoksi, +että tämä alituiseen, milloin pilalla milloin tosissaan, kyseli eikö +hän, Helge, jo piankin aijo "tuoda emäntää taloonsa." Inhottavaa! + +Kaikkein ihmeellisintä sentään, että omat sisaretkin olivat joskus +kiusoitelleet häntä samalla asialla ja yskähdellen ja silmää vilkuttaen +sanoneet hyvin muka tietävänsä kehen tyttöön Helge oli milloinkin +katseensa iskenyt. Mikä oli tietenkin käsitettävä pilaehdotukseksi, +koskapa heidän mainitsemansa tytöt olivat kaikki varakkaiden +talollisten tyttäriä. Pila tai tosi, Helge ei sellaisista puheista +pitänyt. Sisaret tiesivät yhtä hyvin kuin hän itse, että moinen tuuma, +jos kävi todeksi, särki palasiksi kaiken mitä he olivat vastaisesta +yhdyselämästään unelmoineet. Ja jos kuka oli uskollinen tälle +unelmalle, niin varmasti Helge. + +Näitä ajateltuaan hän vielä kodikkaammin kyyristyen painautui istumaan +laudoillensa ja myhäellen, hyväellen taas silitteli niitä. Yön +velhomainen salaperäisyys oli kadonnut. Kuutamo oli jälleen vanhaa +kotia. + +Mutta erehtynyt hän oli siinä, että luuli olevansa yöperhoista vihdoin +vapaana. + +Lähes viimeistä edellisen huvilan kohdalla, missä tie jo alkaa kaartaa +kuusikkoa kohden, vielä kajahti huvilametsiköstä alamäkeen juoksevien +tyttöjen nauru. + +"Ne on varmaankin niitä, jotka pakenevat äskeistä kahta poikaa", +ajatteli Helge, naurahtaen sitä, että pojat olivat kaapertaneet väärään +suuntaan. + +Mutta ennenkuin hän sai ohjanperät selviksi läimäyttääkseen hevosta +juoksuun, olivat tytöt jo tiellä ja päätä pahkaa viskautuivat istumaan +poikkiteloin laudoille hänen viereensä. + +Hevonen pysähtyi. + +Tytöt sanoivat aikovansa tulla katsomaan missä Helge asuu, ja +vallattomina hossuttivat hevosen jälleen käymään. + +Nämä tytöt olivat paikkakunnalla vieraita huvilapiikoja ja Helge tunsi +ne samoiksi, jotka olivat keskenään kuiskutelleet ja osoitelleet häntä +sormellaan. + +Heilutellen jalkojaan tytöt jatkoivat hilpeätä kikatteluansa ja +pilakyselyjään, ja kun Helge kyllä hänkin tarpeen vaatiessa osasi +leikkiä laskea, nauroivat tytöt kohti kurkkuaan hänen teräviä ja +sukkelia vastauksiaan. + +Nyholmiksi puhuttelivat häntä, — mistä lienevät jo nimenkin tietäneet. + +Tytöistä kuulosti toinen olevan Fluura, toinen Maija, se, joka oli +istuutunut Helgen viereen. + +Fluura, joka istui taampana Maijan vieressä ja toisena Helgestä käsin, +oli hieno vartaloltaan, kapeakasvoinen, tummatukkainen ja Helgen +mielestä eritoten kaunis ruskeiden silmiensä vuoksi, joiden valkuaiset +kiehtovasti välähtelivät kuutamossa. Hän oli ruotsalainen ja tuntui +puhuvan murtavaa suomeansa vain Maijan vuoksi, joka puolestaan oli +leveäkasvoinen suomalainen veitikka, pystynokka uuspeili, suuret +räpyttelevät silmät vähän harrallaan. Mutta kohta jo hypätessään +istumaan Helgen viereen Maija miellytti häntä. Ja kun Fluura käänsi +puheen ruotsiin, käänsi Helge Maijan tähden aina takaisin suomeen. + +Maija oli se tytöistä, joka oli tiennyt hänen nimensä ja joka oli +toiselle kuiskannut ja osoittanut häntä sormellansa. + +Nyt tuntui Helgestä kuin olisi Maija ajanut jotakin Fluuran asiaa, ehkä +vain omassa vallattomuudessaan, mutta ehkä myös Fluuran suostumuksella. + +— "Kyllä me mennään sitä sinun asuntoasi katsomaan, eikö mennäkin?" — +Ja vilkutti silmää Fluuralle. + +Oikein hän tuuppi Helgeä kylkeen, ikäänkuin herättääkseen häntä ja +yllyttääkseen Fluuran puolesta johonkin yhteiseen tuumaan. Helge ei +voinut väistää — vankkurien etupyörän tähden, joka oli liian lähellä. +Mutta tyttö vain mairitteli, painautui tiiviisti kiinni häneen ja +kuiski alhaalta Helgen olalta: "Mitä? — Mitä? — Mennäänkö?" + +Kun pyörä tuntui jo sipaisevan säärtä, ei Helgen auttanut muu kuin +painautua vastaan. + +Merkillistä kyllä, tyttö ei siitä suuttunut, vaan päinvastoin painautui +vielä tiiviimmin: "Mennäänkö? — Mennäänkö?" + +Ei Helge ollut milloinkaan ollut niin lähellä edes omaa äitiä. Ihan +niinkuin Janne tyttönsä kanssa! + +Hevonen kulki jotensakin valtoinaan, hamuillen ruohoa tien syrjästä. +Kun pyörä solahti kiven ylitse ja he huojahtivat, eivät he sittenkään +erkaantuneet toisistaan, vaan huojahtivat yhdessä sinne ja yhdessä +tänne. Helgen veret kuohahtivat ihmeelliseen sointuun. Maija vaikeni. + +Fluura levitti molemmat kätensä, sai hevosen nostamaan päänsä, ja +hoputti sen kulkemaan keskellä tietä. + +Helgeä huimasi. Hän ei tiennyt enää oliko hän Janne vai Helge. Hän +olisi tahtonut enemmän kiviä, ja kun tie ei niitä suonut, vaan oli +tasainen kuin peili, painautui hän Maijaan omin valloin. + +Silloin Maija vetäysi ihmeissään syrjemmäs ja he katsahtivat ensi +kerran toisiansa silmästä silmään. + +Herra Jumala, eikö Helge ollut vielä ikinänsä ennen katsonut toista +ihmistä silmiin? Nyt hän näki ihan toisen sisään. + +Sillä niinkuin lähteen pohjahetteisiin katsoessa ei näe vedenpintaa, +vaan ainoastaan syvyyttä, niin ei Helgen ja Maijan välillä ollut +mitään ... ei _mitään_. + +Maija painoi ensimmäiseksi silmäluomensa alas. Hän vetäysi vielä +syrjemmäs ja rupesi sormellaan piirtelemään lautaa, joka näkyi heidän +välillään. + +Silloin Helgen tempasi hullaantunut halu kahmaista tyttö luoksensa ja +koko voimalla, minkä elämä oli hänelle suonut, rutistaa vastaansa aivan +— aivan yhdeksi itsensä kanssa. + +Mutta Maija ehätti kysymään: + +— Mitä näistä laudoista tehdään? + +Helge ei sillä hetkellä ymmärtänyt mitään siitä, mitä ihmisen suu +saattoi äännellä. Vasta huomattuaan, että häneltä odotettiin vastausta, +hän hapuili mieleensä kysymyksen. + +— Niin mitäkö tehdään — mistä laudoista? — hän vuorostaan kysyi. + +— Näistä, näistä, — sanoi Maija ja tökki lautaan pystysormin. + +Silloin Helge heräsi selkeäksi. + +Vaikka veneenteko oli toistaiseksi vain yritystä hänen puoleltaan, +josta oli aikaista edes kenenkään naisen tietää, suulasta väkeä kun +ovat, olisi hän sentään Maijalle kyllä mielelläänkin ilmaissut lautain +salaisuuden, jos olisi ollut aikaa vähän miettiä miten sen oikein +sanoisi. Ja kun siinä päälliseksi oli kuulemassa vielä tuokin toinen, +päätti hän kääntää leikiksi koko kysymyksen, ja vastasi suu viekkaassa +hymyssä: + +— No jos vaikka ruumisarkkuja. + +Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa, sillä tytöt ottivat todeksi ja +säikähtivät kovin. + +Fluura huusi: + +— Hyi, hyi, ruumisarkku! + +Ja Maija huusi: + +— Ui, ui, arkuntekijä! + +Ja samassa molemmat hyppäsivät laudoilta, ottivat toisiaan käsistä ja +juoksivat nauraen tipotiehensä, aivan kuin peikkoa pakoon. + +Helge jäi liikkumattomana tuijottamaan heidän jälkeensä, hevosen +viedessä häntä yhä etäämmälle. Hänen hienot huulensa pysyivät kauan +samassa hymyssä, mihin hänen oma sukkeluutensa oli ne jättänyt, mutta +jäykiksi kuoleutuneina, sillä hän ei suinkaan nauranut. Päinvastoin +poltti hänen mieltänsä kipeänkarvas moite tuon onnettoman sukkeluuden +johdosta, joka oli karkoittanut Maijan, ja syytti häntä itseänsä +suorastaan — tyhmyydestä. + +Kuorma oli jo kuusikon pimennossa. + +Helge pyyhkäisi otsaansa ja hieroi hymyn huuliltansa, nyt vasta oikein +heräten tajuihinsa ja ymmärtäen että Maija oli todella karannut hänen +luotansa, hylännyt hänet kokonaan. Sepä ei saanut tapahtua, ei millään +muotoa. + +Jättäen ohjat valloillensa hän hyppäsi kuormalta, juostakseen heidän +jälkeensä. Mutta ohjat olivat sekauneet hänen jalkaansa ja nykäisivät +hänet pysäyksiin. Samalla ne nykäisivät suitsia ja hevonen, juoksuun +pääsemättä, alkoi temmeltää. Helge vimmastui. Hän alkoi pieksää hevosta +ohjanperillä, tehden elukan syyksi koko onnettomuutensa. Sitten hän +katseli ojanvierestä kuusta, johon olisi hevosen sitonut, mutta tie oli +tällä kohtaa niin korkea, ettei hän voinut ajaa ojan ylitse. Ja se oli +myöskin siksi kapea, ettei vankkureja käynyt pyörtäminen. + +Silloin Helge päästi hevosen juoksuun, hyppäsi mahalleen kuormalle ja +heilutteli otsaansa käsien päällä, varpaitten takoessa lautoja. + +Pian toi hevonen hänet Koivikolle. + +Heitettyään laudat sikin sokin liiterin eteen, vietyään vankkurit +taloon ja hevosen takaisin niitylle, hän tuli kotitupaan, mieli rikki +reveltynä. + +Äiti oli jättänyt syötävää pöydälle ja sytyttänyt lampun. Nyt hän +makasi jo vuoteessaan, silloin tällöin katsahdellen Helgeen, jonka oli +odotellut tulevan iloisempana. + +— No olivatko laudat hyviä? — kuului vuoteesta hiljaisesti. + +— Olivat, — vastasi Helge eikä saanut muuta sanotuksi, vaikka olisi +kuinkakin yritellyt. Hän muisti, että laudat olivat jääneet räystään +alle ja olisivat sateen tullen kastuneet, mutta ei hän siitäkään nyt +välittänyt. + +Tämä vaitiolo kiusasi sentään Helgeä, ja vähän haukattuaan hän tuli +äidin luo ja istui vuoteen laitalaudalle. + +— Ei ole tänä iltana tullut raamattua luetuksi, — hän sanoi vähän +jurosti. + +Äiti taputti hänen sormiansa ja sanoi sovittavasti: + +— Herra näkee aivoitukset. + +Niinkuin lapsuudesta asti, äidin jotain sanoessa, vilkkaat kuvat aina +heräsivät Helgen mieleen, niin hän nytkin kohta ajatteli, että +kokonainen rivi enkeleitä oli ollut näkemässä hänen surkeita ohjiin +kompastumisiaan ja varmaan vieläkin nauroivat mahaansa pidellen. + +Äiti sanoi jonkun ajan perästä melkein kuin itsekseen: + +— Ihmisen olisi hyvä panna tarkkaan merkille vähäisetkin mitä hänen +eteensä sattuu, että arvaisi Herran tiet ja voisi olla surematta. + +Helge melkein säikähti äidin selvänäköisyyttä. Mistä tuo nyt taas +saattoi tietää hänelle jotakin tapahtuneen? Vieläpä olla oikeassa +siinä, että Herra itse oli pannut hänen suuhunsa tuon pilapuheen +ruumisarkusta, joka vei häneltä Maijan, ja sitten sotkenut ohjat hänen +jalkoihinsa. Sillä olisihan todella ollut peräti tyhmää juosta tyttöjä +tavoittamaan. Ilmeisesti olivat äiti ja Herra liittoutuneet häntä +vastaan. Mutta Helgen asiat olivat nyt sellaiset, että jos äiti ja +Herra olivat vastaan, niin oli hän äitiä ja Herraa vastaan. Puhukoon +kylä mitä tahansa hänen arkkutehtaastaan, sanokoon häntä vaikka +haudankaivajaksi, Maijan hän sittenkin vielä tavoittaa. Pankoot vaan +tarkkaan merkille! + +Hiljainen sade rapisteli ulkona, mutta Helge ajatteli muuta. + + + + +SATAA. + + +Seuraavana päivänä oli pouta ja ensimmäinen päivä Helgen elämässä, +jona hän ei oikein tiennyt mihin olisi ryhtynyt. Ja kun hän oli +työttömyyteen peräti tottumaton, hän päätti ruveta sittenkin +höyläämään. + +Ensin hän puolen päivää teroitteli höyliänsä ja hioi niitä melkein +turhan tarkkaan. Mutta kun se kaikki oli vihdoin tehty, ei ollut muuta +kuin alkaa noiden onnettomien lautain käsittely. Hän pani suolaa +kastuneihin päihin, etteivät halkeilisi kuivaessaan. + +Lastut tekivät hänelle kiusoja. + +Ne sihahtelivat esille niin ihanissa kiehkuroissa, ettei Helge +malttanut olla panematta höylää pois ja hypistelemättä niitä, oikein +hänen piti joskus haistella niitä. Voimakas pihkan tuoksu vei +marjamaille. Käy kuuman sihinä. Muurahaiset juoksevat. Tikka +naputtelee... + +Olisi vaikka kuinka kauan pitänyt lastua nenänsä alla. Tai silitellyt +sen puuhun jättämää jälkeä, siloista kuin vaatteen alta paljastettu +ihmisiho. + +Se oli Maijan ihoa ja Maijan tuoksua. + +Taas sydänveret kuohahtavat. + +— Ui, ui, arkuntekijä! + +Ja taas kuohahdus muuttuu tuskanparahdukseksi, kun tunti seuraa tuntia, +kun aurinko jo nousee puolitaivaalle, ja Maija hetki hetkeltä yhä +vahvistuu siinä uskossaan, että Helge tekee kauppoja silloin kun +ihmisiä on haudattava. + +Tosin Helge oli jo poikana rakastanut kaupata toisille pojille +kaikenlaista pikkutavaraa, mitä sattui olemaan, kuten vanhaa +linkkuveistä, ruosteesta puhdistettuja kellonperiä, jos joku sellaisia +halusi, jopa suuresti nauttinut kun joku tyhmyyttään maksoi sellaisista +liikoja. Mutta ruveta valmistamaan ruumisarkkua siltä varalta, että +joku varmasti kuolee, sitä ajatusta hän ei ollut vielä ikinä päähänsä +saanut. Ei silti, että tuo ajatus olisi ollut mikään tyhmä ajatus. +Ihminen kuolee. Ruumis alkaa mädätä kolmen päivän kuluttua. Puuseppiä +ei ole. Tyhmä leski tulee Helgen luo henki kurkussa arkuntekoa +pyytämään. Voiko kunnollista arkkua kolmessa päivässä rakentaa! Helge +sanoo: tuolla liiterissä on valmis arkku, mutta se maksaa. Ja leski +maksaa. Ei ollenkaan tyhmä ajatus. Päinvastoin oli ihmeellistä, ettei +se ollut milloinkaan ennen hänen päähänsä pälkähtänyt. Veneitten +rakentaminen oli kannattavaisuuden puolesta varmasti tyhmempää. Ihmiset +eivät milloinkaan lakkaa kuolemasta, mutta huvilalaiset ostavat kukin +veneensä ja kuka niitä sitten enää ostaa? + +Ensimmäisen höylätyn laudan kiinnittäminen pohjapuuhun ja päihin +onnistui kaikkia odotuksiakin paremmin. Liittyi kuin juotettuna kokan +uurteeseen. Ei vähintäkään halkeamisen oiretta. Siinä se nyt kaarsi +niin sulavasti, että edeltäpäin saattoi arvata koko laidan muodon. + +Mutta kohta kun tuo ruumisarkkujen kannattavaisuuden vertaus veneenteon +kannattavaisuuteen oli syntynyt Helgen aivoissa, oli kuin olisi jokin +välttämätön työhalun jänne sittenkin hänessä herpautunut. Sillä Helge +ei voinut tehdä täydellä halulla mitään työtä, joka ei ollut kaikilta +kannoilta täysipitoisen viisasta, vaan joltakin kannalta tyhmää. + +Hän sentään tietenkin ajatteli kiinnittää vielä toisen pohjalaudan ja +nosti sen jo paikoilleen, mutta ilta oli alkanut hämärtää. + +"Johan se Maija tuostakin arvaa mitä tässä on tekeillä", — hän +ajatteli ja päästi laudan lappeelleen. + +Hän oli lujasti päättänyt houkutella Maijan vielä tänä iltana +koivikolle asuntoa katsomaan. Viedä liiterin eteen ja näyttää +tekeleensä. + +"Arvaa se sen veneeksi, vaikka onkin hameväkeä." + +Hän punnitsi tarkkaan joka sanan, minkä aikoi sanoa, kun tapaa Maijan +huvilatiellä, miettipä vielä keinot, millä saa sen Fluuran heistä +erkanemaan ja millä palauttaa eiliset huolettomat välit Maijan kanssa. + +Tulihan se pimeän aika vihdoinkin hirmuisen pitkän päivän perästä. +Laulurastaskin jo luirutteli koivikossa. Ja viime yön salaperäinen +hurma palasi mieleen jo kuviteltunakin. Kirkkaana välähteli ensi yön +kuutamo Helgen mielessä. + +Mutta ettei mieltä painaisi yöjalallekaan lähtö, hän illasteli +tavalliseen aikaan äidin ja sisaren kanssa, luki heille koko pitkän +raamatunpaikan, söi kiirehtimättä, oli syötyä vielä niin puhelias ja +leikkisä, että äidinkin piti naurahdella, telmi sisaren kanssa, kun +tämä alkoi makuulle laittautua, ja rauhoitukseksi sitten kertoi sadun, +miten kettu petti varikselta juustopalan ja miksi karhulla on häntä +vain typykkänä. Kun tyttö oli jo makuulla sanoi Helge äidille: + +— Menenpähän vähän vielä ulos, ei äiti huoli odottaa, jos +viivähtäisin. + +Ja ovessa: + +— Sammuttaa vain lampun. + +Hän tuli tuvasta, pujahti lepikkoon oikopolulle. Rinta hytkähtelee +odotuksesta. Kas kun ei kuu jo paista. Johan sen pitäisi olla noussut +tähän mennessä. + +Kun Helge lehväin välitse tavoittelee taivasta nähdäksensä mikä vikana, +tipahtaa pienen pieni pisara hänen kasvoillensa. Joku tähti kimaltelee +sumupilven läpi. Tuossa toinen, vähän vetisempi. + +— Pian selkiää, hän päättää. + +Mutta lehdikossa alkaa tuskin kuuluva, hiljainen rapina. Se taukoo. + +— Taisi olla vain kastesumun laskua, — sovittelee Helge. — Kohti +kurkkuaanhan se rastaskin vielä laulaa. + +Mutta jo taas rapisee. Peltopolulla rapina tosin jääpi kuulematta, +mutta pilven, joka kuun peittää, on reunat vetisinä repaleina ja alta +taivaanranta pimeänä. Sitäkö vaan, että ruislintu yhä rääkkyy ja +keskitaivaalla joku tähti vielä sipristää juoksevien sumujen takaa. + +Elopeltojen halki tultua jalka jo liukastuu saveen ja tähkät ovat +painuksissa. Sadetta tämä on. Ja rankkaa. Mutta eivätpä tytötkään liene +sokerista tehtyjä. Ja mitä rankemmin tulee sitä äkimmin loppuu. Silloin +se vasta kuunpaiste voi olla heleä! + +Ajotielle päästyä sataa niin, että Helge suojautuu kuusen alle ojan +tuolle puolen. Ja hänen mieltänsä alkaa kuohuttaa. + +Äiti tosin oli sanonut, että olisi hyvä panna merkille mitä vähäistäkin +eteen sattuu. Ja tämähän voisi olla merkkinä siihen, että olisi parasta +palata takaisin äidin luo ja kääriytyä vuoteeseen päineen jäsenineen. +Mutta mikähän se oli antanut sellaisen merkin tähän rintaan, että hänen +_täytyi, täytyi_ tavata Maija? Mikä oli istuttanut Maijan hänen +viereensä ja antanut hänen hengittää ihanan ihon tuoksua? Oliko niitä +kaksi Herraa? Ja kumpi oli oikea, sekö, joka oli kompastuttanut hänet +ohjanperiin ja nauranut pilvistä vai sekö, joka oli hänen rinnassaan ja +joka ei nauranut? + +Mutta olipa niitä vaikka kolminaisuus, nyt loikkasi Helge takaisin ojan +yli. + +Huvilatiellä ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, vaikka hän kulki sen +päähän asti. Kuului vain sadetta ja juoksuveden lirinää. Harjanteelta +huvilain ikkunoista loisti vetistä valoa tielle asti. + +Helge painalsi ylämäkeen. + +Joutui piirretyille hiekkakäytäville ja nyt vasta huomasi, ettei +ollut tietoa, mikä huviloista oli Maijan. Yksi parhaiten vastasi +mielikuvitelmaa. Siinä se varmaan asuu. Siellä sen silmät räpyttelevät. + +Tavallisestihan nuo tytöt sateella juoksevat kaappaamaan +räystäskaivosta vettä kyökkiin, mutta nyt pysyivät ovet visusti +suljettuina, vaikka olisi kuinkakin kierrellyt, käyskellyt ja +odotellut. + +Jokohan tästä tulee lähtö alamäkeen! + +Jokin nauraa hänelle, jokin nauraa, mutta jokin on myös nauramatta. + +Kun edes vilaukselta saisi nähdä, vaikkapa vain lasinkin läpi. Mutta +ikkunat ovat korkealla ja valo harson sumentama. + +Tuolla kolmannessa huvilassa ovat kyökinpuolen lasit muita matalammalla +eikä taida olla harsojakaan. Ikkunassa on valoa. + +Siinähän tuo asuneekin. Mennään sinne! + +Varjo liikahtelee silloin tällöin sisäpuolella milloin vasemmalta +oikealle, milloin oikealta vasemmalle. Mutta lähemmäksi tultua, vaikka +harsoa ei ollutkaan, sekaantui sisällä kaikki viljavien vesiviirujen +vuoksi, joita vierivieressä vuoti lasilla. Eikä edes varjostakaan tule +enää selkoa. + +"Siellä se sittenkin räpyttelee!" — päätti Helge, astui ikkunan +ääreen, kurotti kätensä ja koputti. + +Sisällä tuntui käyvän ikäänkuin jokin täräys ja kuului rakin vihainen +haukunta. + +Sitten kuului kolinaa eteisestä ulko-oven takaa. + +— Nyt! — ajatteli Helge. Joku jo astuu rappusia alas, kohta avaa. + +Ovi avautuikin. Mutta vain sen verran, että kiljuva rakki päästettiin +ulos livahtamaan. Sitten painautui jälleen kiinni. + +Rakki tarrasi Helgen housunlahkeisiin. Ei välittänyt potkuista, ei +ärjymisestä. Eikä se peto hellittänyt ennenkuin vasta mäen alla. Vielä +elopelloltakin asti yhä kuului Helgen korvaan sen vihainen haukunta. + +— Maltas ukko, ajatteli hän ennen likomärkänä tupaan astumista, — +vielä sinä kuutakin paistatat! + +Näin hän puhutteli sitä toista, sitä pilvien pitäjää, joka hänelle +nauroi. + +Se toinen se ei nytkään nauranut. + + + + +MAIJA PÄIVÄNVALOSSA. + + +Tulihan niitä kuutamoitakin sentään vielä sinä kesänä, voi, herranen +aika, tulihan niitä! + +Sateli ensin viikon päivät perjantaihin asti. Lauantaita vastaan +ripotteli vain yön. + +Lauantaina päivällä Helge tapasi Maijan. + +Koivikon puutarhassa oli sisar ollut kokoomassa pensasmarjoja, +viedäkseen ne kaupaksi huvilain herrasväille. + +Helge oli tullut siihen liiteriltä, veneenteosta ja sanonut: + +— Minä vien marjat. + +Olihan tämä ollut sisaresta ihmeellistä, mutta sentään mieluistakin, +sillä hän oli kovin ujo kauppaamaan ja lisäksi pelkäsi rakkeja, joita +Helge sanoi huviloissa olevan. + +Helge oli auttanut vielä poiminnassakin ja kanniskellut kupin toisensa +jälkeen tuokkoseen, että tytön piti oikein ihmetellä sitä vikkelyyttä +näissä naisten töissä. + +Ja lähti nopeasti, tuokkonen käsivarrella. + +Helge kävi melkein kaikkien huvilain kyökit ennenkuin löysi Maijan. +Missä kyökissä ei Maijaa ollut, oli pannut marjoille niin kovan hinnan, +ettei niitä ostettu, ja vienyt seuraavaan. + +Rakkihuvilan keittiössä oli ollut Fluura, vielä kauniimpana kuin +silloin yöllä. Ja kuinka iloisena hän otti vastaan marjamiehen. Hän +olisi maksanut minkä hinnan tahansa. Mutta Helge kehoitti sentään +herrasväeltä kysymään. Ja kun Fluura meni, lähti Helge marjoinensa. + +Maija löytyi vasta tehtaita lähimmistä huviloista. Helge oli jättänyt +tuokkosen ulko-oven suulle, aikoen vain katsahtaakseen kysyä +ylimalkaan, tarvitaanko täällä marjoja, sillä hän ei oikeastaan luullut +Maijan asuvan siinä. + +Silloin seisoi Maija ilmoisen elävänä hänen edessään. + +Tai ei oikeastaan seissut, vaan liikkui hyvinkin navakasti edestakaisin +tiskaustöissä ja lauantaikiireissä, asetteli astioita, märkiä lautasia +sinne kuivia tänne, välillä heristellen vettä sormistansa. + +Ehti sentään päällänsä nyökätä hyvänpäivän ja kysyä mitä oli asiaa. + +Helge sanoi kohta ensimmäiseksi: + +— Hautakirstukin on kyllä ihmiselle tarpeellinen asia, mutta venettä +minä niistä laudoista sentään meinasin. + +Maija sai ensin silmänsä suuriksi ja pysähtyi, sitten alkoi niitä +räpytellä, ja yhtäkkiä purskahti nauruun. + +Naurettuaan hän sanoi: + +— Hei vaan! + +Ja rupesi taas touhuamaan. + +Eivät he paljon puhuneet keskenään. Maija istutti vieraansa tuolille ja +kävi entistäkin toimekkaammin jälleen astiainsa kimppuun. Sellaista +kätten taitoa ei Helge ollut vielä ikinänsä nähnyt. Jessus, kuinka ne +lasit kilisivät ja kahvelit helisivät! Ja lusikat ja veitset ja sen +seitsemät hopeiset renkaat ja kupposet ja ristikot ja rastikot +lentelivät tarjottimelle ja taas tarjottimelta lootiin. Ja minä hyrränä +se pyyhintukko pyöri lautasella ja kuinka kätevästi lautaset +kalisteltiin kasoihin ja taas uusia pyöriteltiin. + +Maija ei näkynyt olevan mitenkään vihoissaan hänelle, vaikka pahimman +touhun aikana posket olivatkin pullollaan ja silmäkulmat rypistyksissä. +Päinvastoin tuntui pohjalta Maijan hyvämieli, että osattiin sitä muka +olla työssä jos oli osattu kujeillakin. + +Kun työ hellitti joskus vähemmälle ja Maija poispäin kääntyneenä pää +kumarassa kalisteli laatikoissa, näkyi hänen niskakiehkuransa ohitse +milloin toinen milloin toinen poskipää. Ja Helge ei voinut olla takaa +merkille panematta, että ne olivat pyöristyneet koholle kuin myhäilyyn. +Siitäpä Helge päättikin, että tuo tuimuus oli vain — noin muuten. + +Tukka oli Maijalla solmuun nostettu ja siihen solki vinottain isketty. + +Hame oli Helgen mielestä lyhyenlainen, mutta helmapyrstö laskoksineen +heilahteli miellyttävästi Maijan liikahtaessa. + +Jaloissa oli sirot puolikengät. + +Vain sukat eivät oikein miellyttäneet Helgeä, sillä ne olivat +samanlaiset kuin äsken Fluuralla: olevinaan mustat ja kuitenkin paistoi +iho läpitse. + +Paremminkin kuin noista tuollaisista vehkeistä ja korkeista koroista, +hän olisi pitänyt sisarten harmaista sukista, vaikkapa poimuihinkin +laskeutuneista, ja vinotossuista, jotka käydessä vetivät heillä +takahelmaa mukanansa. + +Oikein harmitti nuo sukat. Olisi vaikka lähtenyt. + +Mutta kun Maija sitten äkkiä kääntyi kohti katsomaan, — kun se +pystynokka tyttö taas alkoi räpytellä silmiään ja suu kysyvässä +naurussa pani: ha? — unohtui Helgeltä kaikki vaatteiden arvostelu. +Maijan silmät ja suu olivat hänelle nyt päivänvalossa kaikkia +kuutamonäkyjäkin ihanammat. Kuin suokanervan tuoksua, kuin ilolintujen +viserrystä. Kuin aamukaste. Kuin päivän nousu itäisen kukkulan takaa. +Kuin sumujen hajoomus. Kuin tuuli, kuin vihurituuli, ja reveltyjen +valkohattarain juoksu sinisellä taivaalla. + +Helge kohosi istuvilta. Hän olisi tahtonut katsoa läheltä Maijan +silmiin, niinkuin heidän ollessaan silloin lautakuormalla, kun heidän +välillänsä ei ollut mitään. Sitä varten hän aikoi ensin muitta mutkitta +sulkea tytön syliinsä. + +Mutta kun hän tämän teki, alkoi Maija hätäisenä ympärilleen katsoen +vääntäytyä irti, ja päästyänsä sanoi taajaan hengittäen: + +— Oho, poika! + +Helge oli niinkuin laudalla päähän lyöty. Oli niinkuin olisi häneltä +riistäytynyt jokin peräti hänen omansa, viety hänen kellonsa tai hänen +paitansa. Ja hän olisi viipymättä rynnännyt tempaamaan viejältä omaansa +takaisin. + +Mutta kun vääryydentekijä oli Maija, joka tuolta ikkunan luota jo taas +suu naurussa räpyttelee silmiänsä, ei Helge voinut asialle mitään. +Väkivaltaan Maijaa vastaan, pois se! Asia oli menetetty. + +Helge hiljeni. + +Suu samanlaisessa jähmettyneessä hymynirveessä, kuin Maijan hypättyä +laudoilta, Helge sanaakaan sanomatta, hitain liikkein nostaa maasta +lakkinsa, jonka oli istuutuessaan laskenut tuolin viereen, ja kääntyy +lähteäkseen. + +Silloin Maija tuli ikkunan luota ja ryhtyen jälleen töihinsä sanoi: + +— Huomenna se on sunnuntaikin. + +Helge pysähtyi miettimään miksi Maija oli juuri tuon sanonut. Tietenkin +siksi, että lauantaina on kiireitä, mutta sunnuntai on Herralle +pyhitetty lepopäivä. Mutta jos Maija oli tätä tarkoittanut sanoa, niin +kaiketi hän tarkoitti myös, että sunnuntaina paremmin sopisi puhella +kuin lauantaina. Ja ehkä vielä, että: tuleppas tänne huomenna! + +Nyt heräsi Helgessä oivallinen aate. + +— No ei se Maija ole enää Fluuran kanssa kävelyllä ollutkaan, — kysyi +hän verkalleen. + +Maija sanoi tulleensa Fluuran kanssa vähän niinkuin riitoihin. + +Tämäkin oli hyvin soveltuvaista Helgen aatteeseen. + +— Maija tulee minun kanssani, — ehdotti hän. — Jos vaikka +huomeniltana. + +— No, jos selkiää, — Maija sanoi. + +Juuri rupesi Helge poutaa ennustamaan, kun Maija pelästyneenä juoksi +hänen taaksensa ja alkoi töykkiä häntä selkään, ohjaten kiireesti +ovelle päin. + +Maija oli kaiketi kuullut askeleita toisista huoneista. + +Ja oli siinä vähän sitäkin, että muka selkään siitä äskeisestä, mutta +kovatkin iskut tunsi Helge pelkäksi ystävyydeksi. + +"Jos selkiää!" — ajatteli hän ulkona, Maijan sanoja matkien. — +Etteikö selkiä! Tuuli on pohjasta ja jo lännenpuolikin pilvetön ja: +"jos selkiää!" — No on ne säänennustajia, se hameväki! + +Onnellisena ja iloisena toi Helge marjat takaisin kotia. + +Sisar kysyi: + +— Eikös niitä ostettukaan? — Ja hänen alahuulensa meni kurttuun ja +alkoi täristä. + +Silloin Helge sanoi: + +— Kuulehan, mene sinä siihen huvilaan joka on ennen viimeistä. Siellä +luvattiin hyvä hinta. Siellä on kyllä rakki, mutta ei se marjamiestä +puraise. + + + + +MAIJA KÄY KOIVIKOLLA. + + +Oikeastaan Helge oli hyvilläänkin siitä, että sateet olivat +viivästäneet Maijan noutamista koivikolle veneentekoa todistamaan. +Sillävälin oli työ jo niin pitkälle edistynyt, että kolme lautaa oli +molemmin puolin kiinninaulattuina, joten jo lapsikin tuntisi tekeleen +veneeksi. + +Sitäpaitsi oli sadepäiviä sulostuttanut uusi ajatus, sellainen tosin +ehdonalainen ja melkein mahdoton, mutta ainakin ajatella mahdollinen ja +mieluisa ja työntekoa suuresti jouduttava, jopa hyräilemään viettelevä. +Kyllähän tämä tekele oli siihen uuteen ajatukseen nähden aivan liian +suuri. Hän oli ensimmäisen veneensä koon suunnitellut siinä mielessä, +että sisarten kerran palattua he voivat panna joskus ovet lukkoon ja +koko perhe kolmin airoparein viillättää saareen kaislan keruuseen tai +lampaita sinne viemään tai sieltä tuomaan. Mutta uusi ajatus näki vain +kaksi henkilöä hiljalleen lipumassa veden tyyntä pintaa. Hän ja Maija. +Tervanhajuisessa aluksessa. Pysähtyneitten poutapilvien kuvastellessa +veden kalvoon. Tiiran kiljuessa kaukaa ja airon vingahtaissa läheltä. + +Somako, kun tämmöinen lotja, kokka pystyssä jötköttää järvellä! + +Jo ennen toisen laudan naulaamista oli senvuoksi mieleen juolahtanut, +että mitäpä jos olisi irroittaa ensimmäinenkin lauta, lyhentää pohjapuu +ja liittää kokka uudestaan. Eihän noiden sisarten tulosta ollut vielä +mitään taikaa. Mutta tarkkaan mietittyään hän oli sentään päättänyt +jättää koon ennalleen. Sillä eihän ollut taikaa siitäkään, milloin sen +Maijan saa niin pitkälle kuin veneeseen tulemaan, ja saako ollenkaan. + +Ainahan tässä elämässä on kaksia asioita yhdeksi sovitettava. Sisarten +tulo ja Maijan tulo. Kunhan nyt saisi Maijan ensin vain käymäänkin +Koivikolla. + +Sunnuntai-iltaa hän odotti. Kävi kirkossa äidin kanssa, vihelteli, +koputteli, pani piippuun, makasi selällään pihakalliolla, kuunteli +tuulen järveltä kantamia soittokunnan säveliä ja niiden vaiettua +soutelevien neitojen laulunvoihkauksia. Mutta illan tultua ei enää +virunut. Niinkuin kauriin, joka vainuaa kaivatun emon lähestymistä, +paloivat hänen ruskeat silmänsä auringon laskettua. Ei malttanut +yhdessä äidin kanssa edes illastaakaan, ja pimettyä, jo ennen kuun +nousua kierteli huvilatien seutuja, kun vielä jokunen yövuorolainen +kessu kainalossa kulki tehtaille ja tähtiä vasta sytyteltiin. Sillä +mene tiedä millä hetkellä Maija selkiää kyökkitouhuistaan ja ykskaks +voi heilahtaa tiellä. Ellei jo ole ollutkin ja mennyt, kumppania +löytämättä. + +Nyt kuu jo nousee. Suurena ja punaisena, vain oikea alakulma hiukan +syötynä. Nousee ja jättää harjun kuuset allensa törröttämään. + +Nousee ja pienenee ja kuultaa kellahtavana. Jo heittelee säästeliäästi +valojaan yöhön, lähelle enemmän, kauas ei vielä ensinkään. Maijan puoli +huvilatiestä häipyy pimeään, pimeys sieltä katsoo ja vetää puoleensa, +mutta tullessa kohdalle kuunpaiste on ehtinyt edelle ja pimeys katsoo +kauempaa. Katsoo ja vetää — vetää: täällä hän on, täällä hame +hulmahti. + +Mutta kuunvalo teroittuu teroittumistaan, aukaisee pimeydet ja sanoo: +täällä ei ole, ei ole tuolla, eikä tuoliakaan. + +Kolmasti kulki Helge huvilatien päästä päähän, Maijan asunnolle asti ja +taas takaisin. Ihmeellistä, minne kaikki ihmiset olivat kadonneet. +Kuhisihan niitä täällä arkenakin, ja nyt oli päälliseksi sunnuntai. + +"Jos selkiää", oli Maija sanonut. Entäpä jos hän ei ollutkaan +tarkoittanut sään selkiämistä, vaan "töistä jos selkiää". + +Silloin Helge alkoi kuulla järveltä käsin höyrylaivan sätkätystä. Ja +jos hän ei olisikaan kuullut sitten vielä torvisoittokunnan puhallusta, +olisi hän ilmankin arvannut, että Maija oli palaamassa huviretkeltä. +Mutta vaikka hän tämän siis nyt hyvin tiesi, meni hän sittenkin +harjanteelle Maijan huvilalle. Ja katso, kyökin ikkuna oli pimeä, — +tietysti, kun hän kerta oli huviretkellä. + +Kotiinpäin palatessaan, noin puolivälissä huvilatietä, Helge vieläkin +kerran pysähtyi, ikäänkuin todistukset eivät olisi jo riittäneet. +Kuunpaiste oli kuitenkin nyt jo aukaissut tietä kummallekin +suunnalle täyteen hohteeseen — missä ei innostunut turhantarkoilla +piirustuksillaan laittamaan varjokohtia. Olisi toki ihmishahmon voinut +semmoisestakin kohdin selvästi erottaa. Todistus oli täysi ja sitova: +Maijaa ei ollut tiellä. Mutta olisihan muka voinut tapahtua, että Maija +oli juuri vasta sammuttanut valon ja lähdettyään pujahtanut hänen +ohitsensa jossakin hiekkakäytäväin koukerossa. Siinä kyllä kulki +viistottain kaikenlaisia harjanteen polkuja. + +Kun edes korva kuulisi, — edes jonkunkin risahduksen. Älähän paukuta +noin vietävästi, laulurastas! + +Risahduksen asemesta korva alkoi sentään rastaankin luirutusten ohitse +kuulla ihmisääniä, jotka iloisesti hälisten lähestyivät mutkan takaa. +Poikien ja tyttöjen ääniä sekaisin. Oli siinä varmasti Jannenkin ääni, +joka tuntui ikäänkuin puolustautuvan päällekäyviä joukkoääniä vastaan. +Mutta kun tytöt alkoivat helakasti nauraa, oli ylinnä — olikohan se +Maijan nauru? + +Oli se. + +Tuossa jo tulevat. + +Kohta ensimmäisessä rivissä Maija. Käsikkäin toisen tytön kanssa, +toisella puolella poika, joka tahtoisi sekin käsikkäin Maijan kanssa. +Lyöpi pojan kättä, häätäen luotaan, ja nauraa. Lystiä niillä on. +Tulevat — tulevat — + +Silloin Helge vetäytyi ylemmäs tiepuoleen ja jäi seisomaan +pähkinäpensaan varjoon. + +Nyt he kulkevat hänen ohitsensa, nauraen ja ilakoiden, häntä +huomaamatta. + +Maija kyllä tuntui vähän niinkuin syrjäkarin sille puolen vilkaisevan, +mutta ei kaiketi huomannut, koskapa juttelee ja nauraa vielä helakammin +seuran mennessä kuin tullessa. Tai jos sittenkin lienee huomannut. Ei +vain ollut huomaavinaan. Hauskempaa seuraa. Näki se, näki varmasti. +Jospa olisi ottaa mukulakivi ja laskettaa keskelle joukkoa! + +Mutta nyt oli syntynyt uusi rähinä vallattomassa parvessa. Maija oli +leikillään lähtenyt kapaisemaan juoksuun toisten edelle. Kaksi, ellei +kolmekin poikaa hyökkäsi karkuria kiinni tavoittamaan. + +Ja siinä hälinässä seura hajosi ja painui kuulumattomiin. + +Noin ne leikissä sisaretkin pakenevat, kun tahtovat, että heitä kiinni +otettaisiin, — ajatteli Helge. — Viettelee hellunsa erilleen ja ovat +kahden siimeksessä. + +Olikin siinä noita mukulakiviä, mutta vain myöhäistä heittää. Ettei +sentäänkin ajan ollen heittänyt ja tuupertanut sitä poikaa! Ja mennyt +sitten kotia maata. Ja juurinensa repinyt itsestään koko sen +sekamelskan, joka oli hänen elämäänsä tullut. Joka kotkan kynsin oli +pilvistä viskautunut viattomaan sieluun ja raateli sisälmyksiä. Ja +saanut takaisin entisen rauhan. + +Siellä äiti valvoo vuoteessansa, häntä odotellen. Lamppu palaa, leipä, +kylmät perunat, maitokuppi pöydällä. Sirkka soittaa, sisar kuorsata +pihistelee, vene liiterissä... Voi hiiden hamppua sentään, mihin tässä +on joutunut! + +Helgeen tuli sellainen raukeemus, että hän tuskin saattoi pystyssä +pysyä, saati kotia mennä. Siihen hän jäi seisomaan pähkinäpuun varaan +ja ajatukset kiertämään ties kuinka kauan. + +Sitten tapahtui niin, että joku veitikka oli hiipinyt harjanteen +lepikosta käsin hänen taaksensa, töykkäsi häntä kupeeseen ja sanoi +samalla: + +— Piu! + +Helge kääntyi ympäriinsä. Ja se oli Maija, ihan elävä Maija. Eksyttänyt +takaa-ajajansa ja tullut hänen luokseen — hänen luokseen! + +Helgen kädet ojentuivat Maijaa tavoittamaan, mutta Maija perääntyi +väistäen ja nousi kivelle. + +— Maija! — huusi Helge niin että salo kajahti. + +Maija heristi hänelle sormeansa ja puhui kiveltä: + +— Äläpäs Helge hoilottele, ollaan hiljaa hissuksissa. + +Helge loikkasi kivelle niinkuin ilves. + +Maija kiveltä niinkuin orava. Ja oksan alta oksan alle. + +Helge mursi oksat. + +Maija nuolena mäelle. Sieltä löysi perunakuopan ja huipalti katon alle. + +Helge viskoi katon auki. Tutki alta, tutki päältä. Ei ole Maijaa +pohjassakaan. Ihan käsistä kadonnut. + +Missä aita risahti? + +Tuolla se rasahti, Helge hyppäsi ylitse. Maija jo viillätti kedolla. + +— Nyt minä sinut tavoitan! — ajatteli Helge. + +Hyvä oli Helge juoksemaan, lentäjä vielä parempi. + +Jo sen Maijakin älysi, koska itse kääntyi kohti, tullen vastaan +puolitiessä. Käsi torjui huohottavan Helgen ryntäystä. + +— Lupaatko olla siivolla? — sanoi Maija, hänkin hengästyneenä. + +Ei mikään muu sana olisi voinut hillitä Helgeä tällä hetkellä. Mutta +nyt hän laski Maijan irti. + +— Lupaan, — hän sanoi. + +Kun Helge sanoi "lupaan", niin se sana oli niin hyvä kuin vala — +tavallisissa oloissa. Mutta nyt olot eivät olleet tavalliset. Sillä +Helge lisäsi: + +— Lupaan, jos sinä lupaat tulla Koivikolle. + +— Milloin? + +— Vaikka nyt kohta. + +Maija katsahti ympärilleen, punnitsi jotakin mielessään, suoristi +hameensa, paineli tukkaansa, työnsi kampaneulan syvemmäs, nyppäili +puseroansa ja nämä kaikki tehtyänsä sanoi: + +— No olkoon menneeksi. + +Sitten he menivät yhdessä hakemaan Helgen lakkia, jonka Maija löysi +ensimmäiseksi. Ei toiseksi voikaan mitään löytää. Vallankin kun pää on +vielä sekaisin. + +Sitten he menivät polulle, ja polkua laskeutuivat huvilatielle. Ja +siellä sanoi Maija: + +— Vai kävi Helge Fluuralle marjoja kauppaamassa. Kas kun ei minulle +tuonutkaan. + +Marjoja! Voi hyvänen aika! Marjoja ei tuonut Maijalle! Ei ajatustakaan +ollut sinnepäin. Jos olisi ollut, eikö hän muka olisi syöttänyt niitä +Maijalle, syöttänyt vaikka yksitellen, marja marjalta, Maijan ottaessa +hampain hänen hyppysistään, suu naurussa! Milloin olisi voinut lähempää +katsoa hänen silmiinsä! Entä mitä _nyt_ sanoa? Valehdellako? + +He kulkivat toinen toisella ja toinen toisella puolen raiteita. Ja +olivat äänettöminä kävelleet melkein viimeisten huvilain kohdalle, kun +Helge vihdoin keksi mitä sanoa eikä valehdella. Hän sanoi: + +— Niissä oli raakiloita. + +Maija oli kaiketi jo unohtanut marjat, koska käännähti ja sanoi: + +— Ha? + +Johon Helge sanoi että kypsytelkööt kylkiänsä Maijan syötäviksi, kun +tulee joskus päivälläkin käymään. + +Siitä sanasta tuntui Maija olevan hyvillänsä, koska nauroi. Mutta ei +puhelun alkuun vielä siitä päästy. + +Hän kulkea kekkelehti yläruumis kumarassa, pingoitteli käsillään +hametta vasten reisiä ja katseli alas puolikenkiänsä, jotka somasti +kopsuttivat tiellä. + +Kaikkein mieluimmin Helge olisi mennyt samalle puolen raittia ja taas +ilman muuta sulkenut hänet syliinsä. Mutta tuo paha lupaus! Kuinka se +Maija saattoikin tepsutella siinä niin varmana, että Helge pitää +sanansa! Ei mitään varmaa. Päinvastoin Helge ajatteli: jahka joudutaan +tuonne kuusikon pimentoon! Ja silloin oli hyvinkin epävarmaa. + +Mutta sinne oli vielä pitkä matka. Maija ei sanonut halkaistua sanaa. +Aivan kuin tahallaan. Korostaakseen sitä, että Helgen muka piti alkaa. + +Helge sai sanotuksi, että nuo kengät olivat koreat. + +Maija lakkasi niihin katsomasta ja alkoi katsella tiepuolen metsään +päin. Mutta ei sanonut mitään. + +Silloin Helge keksi kysyä, mikä Maijan sukunimi oli. + +Maijan pää kääntyi kohti tiepuolesta ja hän sanoi vilkkaasti: + +— Lehtosia minä olen. + +Tällöin hänen päänsä oli liikahtamatta suunnattuna suoraan eteenpäin, +silmä vilkui, suu hymyili, ja korva tuntui odottavan, että Helge kohta +vielä kysyy häntä koskevia asioita. + +Mutta Helgeltä loppui koko varasto. Ja Maija katsoi taas metsään. Helge +meni Maijan puolelle, Maija toiselle ja katsoi toisen puolen metsään. + +Mitä ihmettä hän olisi puhunut tuolle poispäin katsovalle tytölle. Hän +ajatteli vähän kysyä, miksi Maija oli niin surullinen. Mutta Maija +olisi vastannut: mille minun pitäisi nauraa? Sukkeluuksiakaan ei Helge +tällä hetkellä osannut keksiä. Olisiko vielä kerran sanoa, ettei hän +laittanut arkkuja ja mitä hän laittoi? Ei. Asia oli kyllä tärkeä, mutta +todistettava silmin näkemällä eikä kuulemalla. Isosta rysästäkö? Ei. +Sillä hän oli kyllä aikonut, mutta nyt ei enää aikonutkaan sitä kutoa, +ei edes talvenkaan tultua, kun oli se veneenteko edessä. Sisaristako? +Mutta mitä tekemistä Maijalla oli hänen sisariensa kanssa? + +Jos olisi vaikka maan äärestä maan ääreen puheenainetta hakenut ja +kuinkakin päätänsä pyörittänyt, ei ollut mitään sanottavaa. Ei +hiventäkään. Kaikki oli tukossa. + +Mutta kuusikko jo lähestyy. + +Helge suunnitteli, että kohta kun he ovat pimeässä hän hyppää edellä, +kääntyy vastaan ja kaapaisee tytön syliinsä. Huumaava aie söi +lupauksen. + +Jo tulevat pimeään. + +Rinta lyö valtoimesti. Nyt! — Nyt! + +Ettei niin pitkän vaitiolon jälkeen sentään aivan esipuheitta hyökkäisi +tytön eteen ja ehkä säikyttäisi, sanoi Helge, ajattelematta mitä sanoi +ja veren kuohunnan katkaistessa tavut: + +— Onko Maijalla sisaria... + +Mutta silloinkos toiselta puolen tietä puhetulva alkoi. + +Aivankuin Maija olisi juuri vain näitä sanoja odottanutkin. + +Luetteli nimet ja kaikki. Tuli omin ehdoin Helgen puolelle tietä. Helge +ajatteli: siitähän minä sen kohta kaappaankin. + +Eihän puhuvaan ihmiseen sovi kajota. Täytyy odottaa kunnes herkeää. Ja +tuollahan tulee vieläkin pimeämpää. + +Mutta Maijapa ei herennytkään. + +Rupesi vielä vanhemmistaankin kertomaan. — Muuttivat Kuopion puolelta +Tampereen puolelle... Äiti vain elossa särky rinnassa... Hilma ... +Tilta ... Sofia... + +Ja meni taas toiselle puolelle, mutta ei metsää katsomaan, vaan kun ei +vierestä voinut hyvin katsella miten iloiseksi Helge tästä kaikesta +tulee. + +... naimisissa sen ja sen kanssa ... palveluksessa Sittinkillä ... +kolme sisarta Amerikassa ... lähettävät välistä ... töissä Porissa ... +kaksi sormea meni sirkkelissä, suhaus vain ... palannut Amerikasta ... +vähän huonoissa väleissä ... ajurina Helsingissä ... ostaa piilin ... +ei osta piiliä... + +Alussa Helge ei ollut kuunnellut mitään, koska hänen verensä vielä +kuohuivat. Kuusikon pimennosta tultua hän ei kuunnellut mitään, koska +häntä alkoi pahasti haukotuttaa. Ja ruispellolla mentäissä ei +kuunnellut mitään, koska oli ruvennut omiansa ajattelemaan. + +Hän ajatteli näin: + +Ihmeellisiä nuo tytöt sentään ovat: Ensin hyppäävät laudoille, +likistyvät ja katsovat silmiin, mutta kun pitäisi, niin — oho poika! +Ensin töykkäsee kupeeseen ja sanoo piu, mutta kun toinenkin koskisi, +niin kivelle ja karkuun. Ensin otattaa itseään kiinni, mutta kun on +kiinni, niin — lupaatko olla siivolla! ja sisaret ja Amerikassa ja +ostaa piilin ja ei osta piiliä, ja haukotuttaa niin että suuta repelee. +Voi voi, kun ei se jo lakkaa! + +Todella aivan kuin mikäkin vieras tyttö olisi kulkenut tuossa toisella +puolen tietä. Ihan noin vain vähän tuttu. Eikä Helgellä ollut enää +vähintäkään ajatusta mitenkään hyökätä esille. Päin vastoin tuntui +selvään, ettei semmoista enää milloinkaan tule tapahtumaankaan. Mitä +ihmeitä hänellä oli oikeastaan tekemistä tuon umpi vieraan ihmisen +kanssa ja minne he oikeastaan vaelsivat. Luulkoon vain häntä +arkuntekijäksi. Eipä se mitään tyhmää tointa olisikaan. Ja totta +puhuen, ei olisi mitään väliä, vaikka tyttö hiukan kompastuisi tuon +ojan yli hypätessään, suuttuisi ja kääntyisi takaisin. Tai jos jollakin +kiusan puheella hänet tahallaan suututtaisi ja kaikki loppuisi tähän. +Silloin olisivat nämä asiat kuin poispyyhityt elämänkirjasta ja rauha +laskeutuisi jälleen Helgen sydämeen. + +Mutta ihminen suunnittelee yhtä, elämä toista. Mitä se tahtoo, se +tapahtuu. Jos se tahtoo vaikka polttaa ihmisen, niin sekin tapahtuu. Se +tunkeutuu tarvittaissa niskurin ajatuksiinkin ja laittelee sinne +loistokuvat niin ihanat, että ihminen niitä saavuttaakseen itse menee +kuin kärpänen tuleen. + +Niinpä se, huomattuaan että Helge aikoo käännyttää tytön pois, pani +hänet ajattelemaan näin: + +Toista maata se oli sentään Jannen tyttö. Likitysten he siinä seisoivat +kuin kaksi yhteenkasvanutta tervalepänrunkoa. Ah, miksi ei Maija! + +Ja Jannesta meni ajatus jo aivan itsestään siihen, että Jannehan ehkä +aikoo mennä naimisiin. Ja vaikka Helge hyvin muisti, mitä oli vain pari +viikkoa sitten ajatellut häävuoteesta ja siitä riisuutumisesta, niin +tapahtui hänelle nyt sellainen ilmestys, että Maijan kuva seisoi +kiireestä kantapäähän aivan verhottomana hänen edessään. Häikäisevä +loistokuva täytti hänet hurmalla, joka pani silmät pyörähtämään luomien +alla melkein ympäri. + +Mutta tämän voimakkaan maanituksen seurauksena ei ollut suinkaan se, +että Helge olisi kaikki unohtaen päätä pahkain sulkenut Maijan +syliinsä, niinkuin hän oli vähää ennen ajatellut tehdä, vaan +päinvastoin Maijan alaston kuva siirtyi maanitellen ikäänkuin +etäämmälle, kirkkaisiin taivaan utuihin, ja hän ymmärsi, että sellaisen +rajattoman onnen saavutus riippui tulevaisuudesta ja monista, monista +seikoista, eli siitä, että hänen oli ensin saatava Maijan sanallinen +suostumus ja lupaus, ja vietävä morsiamena pappilaan ja kuulutettava ja +sitten vihittävä ja sitten häät vietettävä ja vasta sitten ... silmät +olivat uudestaan pyörähtää luomien alla. + +Näin oli Helgessä ruispellon tiellä herännyt ensimmäinen ajatus +avioliitosta Maijan kanssa. Se oli hänen elämänsä suuri hetki. Hän +tiesi, että asia oli niin käyvä. Hän oli niin onnellinen, että vaikka +oli yö, kaikki loisti, linnut lauloivat ja maat ja taivaat vapisivat +kirkkaassa autereessa. + +Puhelkoon vain Maija siellä suvustaan ja sukulaisistaan ja kävelköön +toiselle puolen tietä, se hetki _tulee_, se suuri hetki, ettei hänen ja +Maijan välillä ole mitään — ei mitään! + +Maija todella puhua pälpätti yhä edelleen, jopa välistä kääntyi +ikäänkuin kysyäkseen mitä Helge puolestaan kerrotusta arveli. + +Helge oli tähän mennessä onnellisesti selvinnyt kaikesta sanomalla +silloin tällöin vain: joo, joo, ja välistä hm. Mutta kun Maija puheensa +jatkoksi äkkiä kysyi: + +— Olisitko _sinä_ niin tehnyt? ei Helge osannut enää sanoa joo eikä +hm. + +— Olisitko? — toisti Maija vähän kärsimättömästi. + +Silloin Helge sanoi: + +— Olisin. + +Viaton sana, mutta sitä ei olisi kaiketi pitänyt sanoa. Joko Maija +siitä vihdoin huomasi, ettei Helge ollut mitään kuunnellut, taikka oli +siinä jotakin vastoin hänen odotuksiaan, kaikissa tapauksissa Maija, +hellittäen kätensä putoamaan, huokasi raukeasti niinkuin viimeisen +toivonsa menettänyt ja tuli koko loppumatkaksi kerrassaan pahalle +tuulelle. Hän ei kulkenut nyt ainoastaan toisella puolella, vaan +edellä. + +Mutta ei Helge siitäkään paljoa välittänyt, sillä se suuri hetki +_tulee_. Se tulee yhtä varmasti kuin aurinko kiertää rataansa. + +Kun Maijalla ei pellolla ollut metsiä katseltavana, katseli hän +taivaaseen. Ja sen vuoksi hän — ei tosin kompastunut ojaan — vaan +astui sammakon päälle. + +Hän suuttui itse kovasti. + +Pysähtyi, kääntyi ja sanoi: + +— En taida sentään tullakaan. + +Silloin Helge tuli aivan hänen lähellensä ja rauhallisena sanoi, että +eikö hän, Helge, ollut uskollisesti pitänyt lupaustansa ja antanut +Maijan kulkea toisella puolen tietä? Entä Maija? Jos Maija karkaa, eikö +Maija luullut hänen saavuttavan tälläkin kentällä? No niin. Ja mitä +sitten tulisi? + +Ensi kerran Maija vähän pelästyi Helgeä. Hän mietti kotvan, kääntyi +hitaasti ja alkoi taas mennä edellä. + +He olivat jo menossa kotilepikossa ja polku alkoi nousta vähän +ylämäkeen, koivikolle päin. + +— On tällä tiellä sammakoita, hyi, ei tiedä mihin astua. + +Helge ei sanonut mitään. Tuli vain perässä hitain, pitkin askelin. + +— Ja niin pimeätä! — rimpuili Maija. + +Helge ei sanonut mitään. + +— No on sinne matkaakin! + +Helge ei sanonut mitään. + +— Aamu tästä ennen tulee kuin se hovi. + +Helge pysähtyi. + +Maija kulki vielä muutaman askeleen, kääntyi kohti, kun ei kuullut +Helgen tulevan, ja sanoi: + +— No?! Ketäs sinä odotat? + +Helge sanoi, viitaten kädellään vasemmalle: + +— Tässähän tämä on. + +Maija palasi hitaasti takaisin Helgen kohdalle, käänsi vielä hitaammin +katseensa sinnepäin, ja kirkkaassa kuutamovalossa Helgen koivikko +kaikkine rakennuksineen aukeni hänen silmäinsä eteen. + +— Ai ... ai ... — pääsi Maijalta. + +Uteliaana hän astui jo askeleen Helgen edelle, rientääkseen näkemään +lähempää, keskeltä valoisaa pihaa, mutta kun Helge estäen kosketti +häneen, ymmärsi hän kohta syyn, ja he jäivät siihen missä olivat, +vaikka siinä kohden pitikin milloin kallistua milloin kumartua +voidakseen koivun riippuvien ja kimaltelevien lehväin ohitse +tarkastella kaikkia paikkoja. + +Maija näki Helgen asunnon ylempänä kaltevalla piharinteellä vanhojen +koivujen edessä, joiden valot ja pimeät varjot ylettyivät korkealle +yli katon ja ympäröivät takaa kummaltakin puolelta koko rakennuksen. +Näki sen sievästi pystyyn naulatut seinälaudat ja aivan kapeat +liitepäällykset. Näki neliruutuisen ikkunan ja sen uudinharson +sisäpuolelta. Näki myös kukkivat georgiinipensaat, jotka ylettyivät +vähän yli ikkunalaudan, ja elämänlankaköynnökset kuistin kehyksenä. +Kuisti oli oveton ja sisempi ovi, jonka kulmaan pääsi jostakin +kuunvaloa, oli kutsuvasti auki eteisen pimeyteen. — Ulkorakennusten +rivi oli vielä ylempänä törmällä. Vaikka pimennossa koivujen alla +häämöitti kuitenkin selvänä kanalan pisteaita, halkovaja, pihatto ja +saman olkikaton alla oleva pahnalato, sitten kulmakkain tämän kanssa +iso, punamullalla sivelty luhtiaitta, etuseinä taas kirkkaassa +kuunvalossa, joka piirteli tarkkaan alemmat rappusastimet ja varjosti +vain ylemmät. Vielä se varjosti parvekkeen alta osan seinää, ja +yläkerran pyöreän syvennyksen jätti kokonaan pimeäksi. — Viimeisenä +oli avoliiteri, ja kun kuulla ei ollut seinää mihin paistaa, niin se +kohdisti koko voimansa muutamaan venetekeleeseen, silmiä häikäisevästi +heijastuen sen laitaan. + +Alempana törmällä, tasaisella kiviseinäpengermällä, mistä puutarha +alkoi, olivat rivissä mehiläiskeot. Ei liikettä missään, ei koivujen +latvoissakaan. Tähdet seisoo. Ei vähintä risahdusta maassakaan. Vain +haasta navettaan yövytetty lehmä joskus kolistelee ketjujansa. + +Polku kiertää törmältä alas. On niin äänetöntä että polkukin elää. Se +tulee törmäkiviä kiertäen alas kaivolle, joka on ihan Maijan luona. +Pyttyjä, katajaisia, on kaivon luona. Aukosta törröttää vinottain +kiulunseiväs. Kuu kimmeltää sen yläpinnalla. + +Helge oli alusta asti katsellut syrjästä vain Maijaa. Oli nähnyt miten +eloisiksi hänen kasvonsa vähitellen kävivät, nähnyt miten hänen +silmänsä siirtyivät paikasta toiseen, miten katse ensin viipyi kauan +asunnon vaiheilla, miten se siirtyi ulkorakennuksiin, löysi navetan ja +palasi asunnolle. Nyt Maija katsoo jälleen pisteaitaa, nyt +mankelihuonetta, nyt vajaa ja taas palaa asunnolle. Nyt latoa, nyt +jälleen navettaa. Ja nyt siirtyy luhtiaittaan. Maija ei voi enää +hillitä itseään, vaan työntää käsin lehvät syrjään ja pujottautuu +esille. Katselee katselemistaan punaista luhtiaittaa, vain kerran +vilkaisee liiteriin ja taas palaa aittaan, nousee rappusia ja tutkii +parvekkeen pimentoa. + +Kun Maijan katse oli polunkin käynyt ja tullut kaivolle, sanoo Helge: + +— No mitä se Maija nyt tästä kaikesta meinaa? + +Silloin Maija nosti ylähuulensa kurttuun, niinkuin olisi saanut jotakin +hapanta suuhunsa, ja sanoi: + +— Mutta teitähän kuuluu olevan niin monta. + +Tämä sana kirveli Helgen mieltä, koska Maija oli pannut hänen rakkaat +sisarensa kaikki yhteen kimppuun ja sanonut "niin monta." Kirveli niin, +että hänen oikein täytyi hetkeksi ummistaa silmänsä. + +Mutta tuo puhe oli myöskin ihanaa puhetta, sillä se merkitsi, että +Maija — ellei perillisiä olisi niin monta — ehkä suostuisikin +tulemaan emännäksi Koivikkoon. + +Silloin Helge, vihan ja onnen yhtaikaa temmeltäessä hänen rinnassaan, +sanoi: + +— Tämä on kaikki _minun_. + +Näin hän sanoi. + +Se oli lyhyessä hetkessä sanottu, ja kuitenkin ehtivät kaikki sisaret +juosta esille. Ja kuinka paljon puhuakin yhden silmänräpäyksen aikana! +Mutta eivät he puhuneet suinkaan nuhdellakseen Helgeä tästä valheesta. +Päinvastoin, he kilvan lohduttivat häntä ja toinen toistaan ylittäen +sanoivat: sinunhan tämä onkin, sinähän tämän rakensit, sinähän äidin +elätät, sinähän olet vuosikausia tässä tehnyt palkatonta työtä, me +näimme sinun tuskasi, sinä et voinutkaan muuta sanoa, sinun täytyi niin +sanoa, me olemme aivan, aivan sinun puolellasi, me tiedämme että sinä +rakastat meitä ja selviät kunnialla. + +Maija ajatteli, että olisi hän Helgen ehkä ottanut sittenkin, vaikka +sillä ei Koivikkoa olisi ollutkaan, mutta hän ajatteli myöskin, että +ylen-ylen hyvä tässä olisi emäntänä pyöriä. Ja vielä vilahti hänen +ajatuksissaan Fluura, se kaunissilmä silmänvilkuttaja, jolle Helge +marjat vei. Kas kun ei se tänne vielä ole lentänyt! + +Joten Maijalle tuli lisäksi vähän niinkuin edeltäennätyksenkin kiire. + +Summa kaikesta: hän astui askeleen lähemmäksi Helgeä ja sanoi +hamettansa hypistellen: + +— No jos tämä on _sinun_... + +Oli niin lähellä Helgeä, että Helge olisi aivan hyvin voinut kaapata +hänet syliinsä. + +Mutta Helge ei mitään sellaista ajatellut tehdä. Hän oli tällä hetkellä +niin rauhallisen järkevä, että vain ojensi kätensä. + +Maija loi silmäluomensa alas, kumarsi päänsä poispäin ja nosti toisen +kätensä Helgen käteen. + +Silloin oli heidän kohtalonsa elämänkirjaan kirjoitettu. + + + + +GREETAN UNI. + + +"Mikä ihme siihen poikaan on mennyt, kun joka ilta, satoi tai tuuli, +lähtee kotoansa?" + +Näin ajatteli Greeta, turhaan odoteltuansa Helgeä ja vihdoin +valmistuessaan levolle. + +"Jotakin sillä on ihmeellistä taas tekeillä, jota ei tahdo ihmisten +edeltäpäin tietävän. Tuoneeko uusia lautoja. Mutta eihän entinenkään +vene ollut vielä valmis. Missäpä hän uutta rakentaisi? Miksi ei hän +koskaan mitään sano?" + +Ja Greeta ei voinut tulla muuhun päätökseen, kuin että Helge varmaankin +valmistelee taas jotakin yllätystä hänelle, niinkuin oli sen +mankelihuoneenkin aineet ensin ajanut päivin pihalle, sitten yhdessä +yössä lyönyt laudat runkoon ja aamulla sanonut: tässä on äidille +mankelihuone. Ja eiväthän tytötkään tienneet vielä mitään luhtiaitasta, +joka heitä yllätyksenä odotti: tässä on teille luhtiaitta. Mutta mitä +ihmettä se vielä aikoi valmistaa, sitä ei Greeta voinut arvata, sillä +vaikka hän kuinkakin ajatteli, oli sekä hänellä että tytöillä jo kaikki +mitä he suinkin saattoivat itsellensä toivoa. + +Kovin hän oli hyvillään näistä Helgen suurista rakkaudenosoituksista, +jotka niin elävästi muistuttivat hänen mieleensä Andersin uhrautuvaista +omaisrakkautta. + +Niin hypähtävän hyvillään hän oli, että päätti kerrakseenkin riisuutua +paitasilleen ja mennä vuoteeseen ennenkuin Helge oli palannut. Sillä +hän tiesi Helgelle hyvin mieluisaksi nähdä, ettei äiti ollut vaatteet +yllä odottanut. Niin hän teki ja nukahti pian. + +Sinä yönä näki Greeta unta. + +Merkillinen oli tämä uni jo ihmeellisten maiden ja myrskyävien vesien +vuoksi, jonne hänet johdettiin, mutta vielä merkillisempi sen vuoksi, +että Greeta oli olevinaan taistelussa Herraa vastaan. + +Greeta raukka, vanhentuva ihminen, jonka silmärypyt leviävät jo +poskille asti ja ohimoissa tervehtivät otsavakoja, — jonka sumentuva +näkö ei salli lasitta edes kutoa, saati Sanaa lukea, — joka ei ole +eläessään vielä muuta toivetta hautonut kuin Herran kanssa sovussa +pysyä, — joka pani merkille vähäisimmätkin tapaukset ja +onnettomuuksissakin löysi iloiten Herran sormen, — hänkö nyt Herraa +vastaan! + +Uni oli tällainen: + +Herra piteli Greetaa kädestä, ja näin käsikkäin, turvallisessa ja +ihanassa yhteydessä Herran kanssa Greeta liiteli myrskytuulen +temmellyksessä pelottomana ja huolettomana maiden ylitse. Lennetäänpäs +tuonne, lennetäänpäs tänne. Ja niin he lensivät veden ääreen. Mutta +siinä oli tyyntä, sillä tuuli oli poispäin rannasta. Ja oli poikia +uimassa, jotka koettelivat voimiansa. Yksi oli jo kaukana selällä, ja +Herra ja Greeta seurasivat häntä, liidellen ylempänä. Toinen ranta, +jota kohden myötälaineet tuudittivat poikaa, oli tuolla etäällä, eikä +poika voinut alhaalta nähdä miten siellä aaltoili. + +— Etkö jo käännytä häntä? — uskalsi Greeta sanoa Herralle. + +Mutta Herra vastasi: antaa vain koetella voimiansa. + +Ja Greeta toisti nöyrästi: + +— Antaa vain koetella voimiansa. + +Poika oli kaunis ja solakka. Urheana käänteli kiharainen pää, sulavasti +meloivat valkeat jalat vettä ja voimakkaasti kädet kahmaisivat kuohuja. +Sillä aallot kuohuivat jo lakkapäinä. + +— Etkö sentäänkin käännytä? — uskalsi Greeta uudelleen. + +Herra ei vastannut mitään, sillä poika kääntyi itse takaisin, +vastatuuleen. + +Silloin Herra läiskäytteli vihaisia aaltoja vasten hänen kasvojansa. +Poika oli läkähtyä ja kääntyi hädissään jälleen myötätuuleen, toista +rantaa tavoittamaan. + +— Se jo väsyy, — sanoi Greeta. — Kannattaisit häntä. + +Mutta Herra antoi pojan yhä ja yhä koetella voimiansa. Ja Greeta +ajatteli yhä ja yhä nöyrästi: Sinä tiedät, Herra, mitä teet. — Ja +kääntäen alamaisen katseensa Herraan, sanoi: Minä uskon ja luotan +Sinuun, Herra! + +Sitten kävi niinkuin unessa usein käy, että kun Greeta jälleen vilkaisi +alas kuohuihin, oli poika muuttunut Helgeksi. + +— Herra, Herra, se on minun poikani! — huusi Greeta ja riuhtoi +kättään Herran kädestä laskeutuakseen alas pelastamaan. + +Mutta Herra piteli Greetaa lujasti ylhäällä ja sanoi: Antaa vain +koetella voimiansa. + +Silloinpa juuri tapahtuikin se, että Greeta nousi Herran tahtoa +vastaan. Hän tempoi irti kättään mielettömän voimalla ja huusi: + +— Nosta hänet, nosta hänet, nostatko taikka —! + +Greeta taisteli Herraa vastaan kauan ja vimmatusti. Kun voimat jo +alkoivat loppua, hän toivottomana huusi: + +— Peto sinä olet etkä Jumala! + +Silloin vihdoin heltyi hänen kätensä Herran kädestä ja Herra oli +kadonnut. + +Mutta sekin tapahtuu unessa usein, että vaikka kuinka rimpuilee ja +ponnistaa, ei pääse paikaltaan hievahtamaan. Niin Greetakin nyt, vaikka +vapaana ja aivan Helgen yläpuolella, ei voinut ojentaa hänelle avun +kättä. + +Se olikin jo myöhäistä. Sillä aalto toisensa jälkeen löi Helgen ylitse. +Ja vaikka kädet ja jalat hiljalleen vielä haroivat vettä, ei pää enää +kohonnut upoksista. + +Herraa ei missään, ei taivaanrannan kajastuksessa, ei aalloilla. + +Nyt herkeävät jo kädet ja jalatkin liikkumasta. Ruumis vaipuu syvemmäs, +missä ei enää aallot käy, kääntyy selälleen, ja verkkaan uppoo +pohjamudan untuville. + +Kaameasta unestaan Greeta heräsi katkerasti itkien. Koko hänen +ruumiinsa oli märkä ja vapisi. Silmistä vuotivat saineet kyyneleet, ja +hänen ilonsa oli suuri, kun kuu paistoi harson läpi tilkkumatoille ja +kello naksutteli, ja kaikki oli vain ollut unta. + +Sentäänkin unen asiat painoivat kauan hänen mieltänsä, aivankuin hän +olisi tieten tahtoen tehnyt kauhean rikoksen. Että sentään unissakaan +voi niin herjaavia sanoja Herran kasvoihin sinkauttaa! — ajatteli hän, +miettien keinoa millä saisi sielunsa vapaaksi unen painajaisesta. Ja +kohta kun hän alkoi hiljaa hyräillä tuttua virttä perkeleen pauloista, +palasikin rauha. Hänelle orasteli sellainen ajatus, että unessa ei +koeteltukaan pojan voimia, vaan hänen, Greetan, uskon lujuutta. Uni oli +osoittanut sen heikoksi. Ja hän asetti eteensä kysymyksen, jaksaisiko +hän valveilla ollen paremmin todistaa uskoansa ja pidellä Herran +kädestä loppuun asti? Niinkuin Aabraham, joka Herran tahtoa täyttäen +oli valmis iskemään veitsen oman poikansa rintaan? + +Kuitenkin oli ajatus, että hän todella näkisi aivan silmäinsä edessä +Helgen hukkuvan eikä voisi häntä auttaa, niin kamala hänelle, ettei hän +jaksanut sellaista kuvaa mielessään pitää, vaan iloitsi olevansa vain +tavallinen ihminen eikä mikään Abrahamin veroinen, — vain semmoinen +pieni, vähäpätöinen ihminen, jonka uskoa Herra tuskin välitti niin +voimallisilla keinoin koetella. + +Ja niin tapahtui, että Greeta, joka saattoi panna merkille +nuppineulankin putoamisen, ei tahtonut panna merkille tätä untansa. +Silloin kuului jokin risahdus ulkoa. — Helge tulee kotia, — päätti +hän, tyytyväisesti huoahtaen, ja rupesi ajattelemaan jokapäiväisiä, — +kattilaa, — jäikö kissa ruuatta, — oliko huomenna kannettava +perunoita tupaan, ja muuta sellaista. + +Ja kun Helgeä ei kuulunut, juolahti hänen mieleensä vallaton ajatus: +jospa salaa tirkistäisi, mitä se oikein siellä hommaa! + +Greeta nousi paitasillaan vuoteesta, meni akkunaan ja raotti hiukan +uutimen toista syrjää. + +Hän katsoi ensin liiteriin päin, olisiko Helge siellä. + +Sitten katsoi kaivoa kohden ja näki ihmeeksensä vieraan tytön +kurottavan päätään koivun riippuvien virpien välitse, joita piteli +käsin hajalla. Vieressä hän näki lehväin pimennon alta miehen jalat. + +— Joko tänne yökulkijatkin osaavat! — ajatteli Greeta, ja kun +teroitti katsettansa, erotti hän miehen vartalonkin, ja tunsi Helgen. + +Rajusti, niin rajusti se sydän sykähti, että täytyi käsin painaa, ja +polvet väsyivät. Greeta istui vuoteenlaidalla ja heilutteli päätään +käsien varassa. + +— Jumalani, Jumalani, Helge on jo uimassa... Enkö minä tätä jo kauan +sitten aavistellut, vaikka petin itseäni valheellisilla kuvitelmilla! +Enkö häntä öisin odotellessani muistellut Anders vainajan sanoja: "Kun +Helgelle _se_ aika tulee, älköön ottako ketä sattuu, vaan menkää +vierailemaan sinne alas kotipuoleen ja ottakoon hän jonkun Töötarin +serkuista." Ja minä? Mihin olen minä hänet vienyt! Olenko todella niin +huono ihminen, että olen tahallani viivytellyt, itsekseni laskien: +meidän on tässä kaikkien niin hyvä olla, ei se aika ole vielä tullut, +ehkei tule ollenkaan. Olenpa minä hölmö: ehkei tule ollenkaan! Eikö se +tule kaikille, eikö se tullut meillekin vanhuksille? Voi minua sentään! +Voi minua katalaa ihmistä! Olenko myöhästynyt! Jäävätkö vainajan sanat +täyttämättä? + +Ja Greetan muistui nyt elävästi mieleen, että Andersin hautajaisissa +Töötarin lihava leski oli monta kertaa nostanut silmänsä Helgeen, +mieltynein kasvoin mittaillut häntä, suopeasti arvostellen pojan +viisautta ja kauniita tapoja, ja lähtiessä käskenyt Greetan +välttämättömästi käymään Helgen kanssa Töötarissa. + +— Herra, Herra, älä jätä minua, tue ja turvaa minua. En minä enää +taistele Sinua vastaan enkä riuhdo itseäni Sinusta irti. Ota minua +jälleen kädestä ja viekäämme yhdessä hänet Töötarin leskelle. + +Greetan näin vaikeroidessa aamu jo sarasteli. + +Silloin vihdoin kuului kuistilta jalan pyyhkäisyä porrashavuihin ja +sitten hiipiviä askeleita eteisestä. + +Greeta sujahti nopeasti vuoteeseen ja ummisti silmänsä. Hän oli +sikeästi nukkuvinaan, ettei Helge syötyänsä istuisi hänen vuoteensa +laidalle ja niin ehkä tulisi puhutuksi semmoista, josta Helge voisi +arvata hänen salaiset aikeensa ja koko asia mennä auttamattomasti +pilalle. + + + + +GREETAN SALAJUONET. + + +Sillä Greeta tunsi tarkkaan Helgen luonteen ja tiesi, että jos vain ei +joku tuuma syntynyt Helgen omassa päässä, oli melkein turhaa +yrittääkään sitä sinne ajaa. Ja erittäinkin, jos asiata ajoi salateitä, +peitetysti, ja Helge pääsi jotenkuten huomaamaan. Sillä hän oli nopsa +arvaamaan mitä toinen ajatteli, vaikka kieli olisi kuinkakin kaukaisia +rantoja kiertänyt. + +Tärkeintä oli siis saada tuuma syntymään Helgen omassa päässä. + +Greeta ymmärsi hyvin, että sellaiset tuumat syntyvät omassa päässä vain +silloin, kun mies itse kiintyy johonkin tyttöön eikä toisen +tyrkytyksestä. Mutta miten tehdä matka Töötariin niin, ettei Helge sen +tarkoitusta arvaisi ja kohta ottaisi tyrkytykseksi? Kas siinä koko +kysymys. Vain Herra yksin osaa panna asian alulle niin viisaasti, ettei +Helge mitään tyrkytystä huomaa ja rakastuu johonkin Töötarin lesken +tytöistä. + +Sen vuoksi tässä ei ollut neuvona muuta kuin jäädä odottamaan Herran +tietä. + +Greeta antoi seuraavan päivän mennä, ollenkaan omasta alotteestaan +virittämättä minkäänlaisia pauloja Helgelle. Että asialla oli kiire, +senhän toki Herra ymmärtää paremmin kuin Greeta. + +Illan tultua Helge läksi taas kylälle. + +Greeta antoi kolmannenkin päivän mennä ryhtymättä mihinkään omiin +suunnitteluihin. Senverran vain, että puolista syötäessä, huolettomasti +huokaisten sanoi tahtovansa laskea, miten monta vuotta he jo olivatkaan +olleet näkemättä yhtäkään sukulaistaan. + +Silloin Helgen silmät nousivat lautaselta suoraan äitiin ja jäivät +häneen tuijottamaan. + +Greeta teki pian asiaa pankon luokse, hieroskeli siinä jotakin, pakeni +vielä kamariin ja siellä tuskissaan kyseli itseltään: jokohan, jokohan +se olisi huomannut! + +Asiaa ei voinut parantaa muuten, kuin viemällä Helge harhaan. + +Mutta ei Greeta vielä sinä päivänä mitään sanonut. Seurasi vain +salavihkaa Helgen ilmeitä ja eleitä, pääsemättä selvyyteen, oliko Helge +huomannut vai ei. + +Illan tultua Helge — ei lähtenytkään kylälle, vaan jäi yöksi kotiin. + +Se oli Greetan mielestä merkki pahaan suuntaan, nimittäin että Helge +oli kuin olikin huomannut. Ja Greeta syytteli itseään Herran edessä, +ettei ollut voinut pitää suutansa kiinni, ja koko yön hän mietti +keinoja miten erehdys olisi vielä korjattavissa ja miten Helge olisi +eksytettävä epäluuloistaan. Aamupuoleen asia selvisi hänelle. + +Heti suuruksen jälkeen hän sanoi, että voisikohan Helge jäädä yksin +kotiin, jos hän tämän Titan kanssa tästä lähtisi Töötarissa käymään? + +(Titaksi sanottiin Helgen nuorinta, kotona olevaa sisarta). + +Helge vastasi iloisesti: + +— Miksei! + +Ja Tittakin rupesi ilosta hyppimään. + +— Antaisikohan se isäntä hevosta? — sanoi äiti. + +Helge vastasi vielä iloisemmin: + +— Miksei se sitä antaisi. Hyvä mieshän se on. + +Äiti sanoi: + +— Kun ei vain antaisi sitä villiä hevosta. Osanneeko Titta sitä ajaa? + +Titta rupesi kiivaasti väittämään voivansa ajaa mitä hevosta tahansa, +ja Helge vain kannatteli Tittaa eikä ollenkaan sanonut: ehkä olisi +parempi, että Titta jäisi kotiin ja _minä_ lähtisin äitiä viemään. +Olisi toki luullut Helgen niin sanovan. Oikein täytyi ihmetellä, miten +se Helge saattoikin olla noin epäkohtelias. Antoi heidän vain mennä, +villi hevonen, autoja vastaan, kääsit ojaan ... ja Helge vain: miksei, +hyvä mies! Ja niin iloisesti! Aivan kuin sitä vain toivoisikin, että +äiti ja Titta lähtisivät ja hän jäisi kotimieheksi. + +Jotta Helge vihdoinkin ymmärtäisi peräti mahdottomaksi jättää koti +naisväettä, oli Greeta juuri sanomaisillaan: Entä lehmä? kuka sitä +lypsäisi? Mutta älysi aivan viime nipassa, kuinka varomatonta olisi +niin sanoa, sillä Helgehän heti huomaisi hänen pitävän välttämättömänä +jättää Titta lehmää hoitamaan. Hän siis teroitti koukun paremmaksi ja +huomautti lehmäasiasta toisin sanoin: + +— Kyllähän Helgekin osannee lehmän lypsää niinkuin Tittakin hevosta +ajaa. + +Titta tuli kohta totiseksi, sillä hän ei voinut mitenkään kuvitella +Helgeä lypsäjänä ja alkoi aavistaa ketä äiti oikeastaan tahtoi +mukaansa. + +Mutta Helge sanoi reippaasti: + +— Miksi en minä osaisi? Vetää vain, kyllä heruu. + +Nyt Greeta suorastaan kiukustui: + +— Vetää, vetää, niin että nänni käteen heltiää. + +Helge katseli äitiä vähän pitkään ja sanoi: + +— Minuako äiti mukaan tahtoo? Olisitte kohta sanonut. + +Nyt alkoivat Greetan asiat mennä aivan pilalle. Hän kiukustui siitä +vielä enemmän ja sanoi: + +— Soh lapset, hiljaa! Minä lähden Titan kanssa ja sillä hyvä! + +Ja nyt olivat Greetan asiat pirstaleina. Aivan auttamattomasti. Hän +itkeskeli itsekseen monta kertaa sinä päivänä, milloin kamarissa, +milloin navetassa, milloin pankonkin ääressä, jos sattui yksin tupaan. + +Mutta jo seuraavana Helge kysyi, että milloinkas äiti Titan kanssa +lähtee? + +Greeta sanoi, että täytyy vähän tytön vaatteita korjailla. + +Illalla ennen kylälle lähtöä Helge kysyi, joko ne Titan vaatteet olivat +korjatut? + +Greeta, joka ei ollut ottanut mitään vaatteita esillekään, sanoi, että +pianhan ne vaatteet korjaa, kunhan saisi marjatkin noukittua, suotta +joutuvat rastaitten ruoaksi. + +— Kyllä me — kyllä minä ne noukin, — ehätti Helge sanomaan. + +Seuraavana huomenna Helge tuli tupaan kiiruusti kuin hyvänkin asian +suoritettuansa ja kertoi isännän luvanneen valakan, joka ei autoja +pelkää eikä ollut vauhko, tuskin sitä piiskallakaan sai juoksemaan. + +Titta meni aivan surulliseksi, sillä ellei villiä hevosta, niin yhtä +hyvä kotona. + +Greeta ajatteli, että jos näin jatkuu, niin toden teolla tästä tulee +lähtö Titan kanssa. Mutta hänellä olikin jo uusi juoni mielessä. + +Hän meni puutarhaan, jossa Titta oli jo innokkaassa marjain +poiminnassa, istahti tämän viereen muka päivää paistattaakseen, huokasi +ja sanoi: + +— Enpä ole sinulle vielä milloinkaan kertonut miten minut nuorena +tyttönä — noin juuri sinun ikäisenäsi — jätettiin ensi kerran yksin +pitämään taloutta vanhassa kodissani. + +Titta noppi marjoja, pani jonkun suuhunsakin, ja odotti jatkoa ensin +mitään sanomatta. Sitten istahti viereen. + +Greeta alkoi kertoa, miten hauskaa hänen oli ollut, kun hän, hame +nostettuna vyötäryksen alle, ensi kerran sai itse kuoria ja siivilöidä +maidot, kaataa astioihin, ja muuta sellaista! + +Mutta Titta ei vain innostunut, saati vaihtanut Töötarin matkaa +maitoihin. Kävi ilmi, että häntä oli vietelty toiseltakin taholta. +Helge oli — sanoi Titta — vähän aikaa poiminut hänen kanssaan marjoja +ja kertonut isännän kyllä antavan sen villinkin hevosen, ja että sitä +kun kiristi ohjaksista, niin se totteli kuin koira, ja autojen +vastaantullessa ei tarvinnut kuin kääntää ympäri, niin se ei +hievahtanutkaan. Helge oli sitäpaitsi sanonut, ettei tarvitse kaikkia +marjoja noukkia, hän ottaa kyllä apulaisen. + +Greeta alkoi siis esitellä vain uusia matkan viivytyksiä. Ja mitä +parempia hän päivä päivältä keksi sitä innokkaammaksi Helge kävi matkaa +kiirehtimään. Kun Titan vaatteet yhä pysyivät korjaamatta, kantoi Helge +ne tuvan pöydälle ja alkoi itse arvostella, mitä niille olisi tehtävä. +Hevosen, sen valakan, toi kerran nähtäväksi ja pyöritteli sitä pihalla, +hosuen piiskalla selkään, mutta hevonen nosti vain päätään ja käveli. + +Ottipa Greeta lopultakin voiton. + +Eräänä päivänä näytti Helge laimentuneelta. Ei kertaakaan kysynyt +milloin lähtö tulee. Oikein häntä tuli surku. Ja kun Greeta hänelle +lohdutukseksi itse sanoi, että ehkä ensi viikolla lähdetään, sanoi hän +vain: hm, onko tuolla niin kiirettä. + +Sillä välin oli jo syksy tullut tai oikeastaan vasta se aika, jolloin +siellä täällä koivu kellastuu ja kesävieraat tavarakuormineen ja +piikoineen palaavat kaupunkiin. Helge oli lainannut hevosen ja vienyt +hänkin jonkun huvilan tavarat asemalle. + +Juuri siltä retkeltä palattuaan näytti hän niin alakuloiselta, että +Greetan sydäntä vihloi ja hän sanoi: + +— Minä lähden huomenna Titan kanssa. + +Sillä hän ajatteli: lähden ja viettelen Töötarin lesken tulemaan jonkun +tyttärensä kanssa täällä meillä käymään. Näkevät Koivikon ja ihastuvat. +Ja jos Herra tahtoo, kiintyvät nuoret toisiinsa. + +Silloin Helge sanoi: + +— Niinkuin äiti tahtoo, ja kaiketi minä saisin hevosen jo +huomisestakin, mutta eikö olisi parempi _minun_ lähteä äidin kanssa? + +Greetan kasvot menivät aivan punaisiksi. Hänen ilonsa oli niin +suuri, että hän olisi suin päin lentänyt Helgen kaulaan, mutta +silmänräpäyksessä hän oli älynnyt, kuinka tärkeätä oli salata juuri +ilonsa. Hän otti kaikkein surullisimman huokauksensa ja sanoi sopivan +väliajan kuluttua: + +— Ehkä olisi niin parasta. + +Muuta hän ei uskaltanut lisätä äänen värisemisen tähden, ja piti sitä +hyvänäkin, sillä tiesi mitä liikoja hän olisi voinut innoissaan purkaa. + +Tittaa he nyt vain saivat vuorotellen lohduttaa, joka itki silmänsä +ihan turvoksiin. + +— Ei tästä äkkiä lähdetä, sanoi Helge hänelle. — Pitäähän meidän +yhdessä vielä hunajakin koota. + +Mutta Titta vain itki ja ahmasi ilmaa. Hän hellitti vähän vähemmälle +vasta kun äiti keksi sanoa: + +— Kirnutakin saat. Ajattelepas — kirnuta! Hur-hur... + +Sillä kirnuaminen oli todella Titan haaveiden huippu. Ja kun hän asiaa +ehti tarpeeksi sulatella, tyytyi hän liiaksikin kohtaloonsa. Siten +liiaksi, että alkoi alinomaa riipuskella äidin kupeella ja kiusata +kiirehtimään lähtöä: milloinka menette ja ettekö jo lähdekin. + +Mutta Titan suruksi äidin matkatouhut kävivät päivä päivältä yhä +vähemmän kiireellisiksi, ja tyyntyivätpä melkein yhtä laimeiksi kuin +olivat Helgen, senjälkeen kuin Helge ei enää ollenkaan käynyt kylällä. + +Helge oli Greetasta muuttunut taas aivan entiseksi hyväksi Helgeksi. +Luki jälleen raamattua milloin ja mistä kohdin äiti vain tahtoi. +Kerroskeli satuja ketun viekkaudesta niin että vesi valui Titan suusta. +Ja joskus valvoi, noin vain kirjoittaa rapistellakseen jotakin +paperille kamarin pöydän ääressä. Nukkui yönsä rauhallisesti kuorsaten. +Ja aamulla jo sangen varhain meni töihin. Palannut oli takaisin ihana, +vanha kotirauha. Miksipä siis Greetalla olisi ollut erikoista kiirettä +sitä matkoilla häiritsemään! + +Siihen aikaan Helge taas ajoi lautoja, ei tosin venelautoja, vaan +tavallisia yksituumaisia ja kolmivartteja, eikä ajanut liiteriin, vaan +toi ihan tuvan ääreen. + +Heillä oli sellainen tapa, ettei äiti mielellään kysynyt, mitä tuosta +nyt tehdään, vaan juuri sillä kysymättömyydellään tahtoi osoittaa +Helgelle täyttä arvonantoa, niinkuin isännälle, joka tietää mitä tekee. +Ja Helge puolestaan, joka ei yleensäkään mitään kyselyjä rakastanut, +oli tästä äidin arvonannosta erittäin tyytyväinen. Kyllä hän aikanansa +itse sanoi, jos sanominen oli tarpeen. + +Kovasti tuo lautain tuonti ihan tuvan ääreen sentään kutkutti Greetan +uteliaisuutta, ja vallankin kun Helge tuli metrimitta kädessä sisälle, +katseli kattoon ja seiniin, ja mittaili välimatkoja. Vihdoin Helge +puhkesi puhumaan ja sanoi ajatelleensa, että tästä tuvasta voisi hyvin +tehdä kaksi, toisen kyökiksi ja toisen kamariksi. Ovenpuolinen, +pienempi osa olisi kyökkinä ja isompi kamarina. + +Greeta alkoi uskollisesti kuvitella mieleensä tätä tupaa jaettuna +valkoisilla laudoilla kahteen osaan, ja kun kuva sitten piirtäytyi +hänen eteensä, oli se niin hämmästyttävän mahdoton, että hänen tuli +oikein surku Helgeä. Mutta hän sanoi sentään kohtuullisen myöntyisästi: + +— Niin, kuinkahan olisi? — Ja oli hänkin katsein mittailevinaan +suhteita. + +Mutta kun Helge sitten sanoi, että olisi myöskin hyvä laittaa oikea +hellauuni tuon pankon ja kolmijalan sijaan, niin Greeta jo peräti +hämmästyi ja häpesi. Hän alkoi noloudessaan hiljaa hieroa polveaan eikä +voinut olla painamatta silmäluomiaan alas. + +— Mitä minä vanha ihminen tässä vielä hellalla, — sanoi hän. + +Helge ei sanonut mitään, vaan jatkoi mittauksiaan välikaton rajasta +laittaan ja pankosta seinään. Sitten seisahti keskivälille ja +naputellen mitanpäällä permantoon kysyi: + +— Tähänkö se ovi tulisi? + +Greetan täytyi ottaa hylätty kuva uudelleen esiin ja ajatella siihen +ovikin. Mutta kuinka voi päättää mihin ovi tulee, ennenkuin ymmärtää +mihin tarkoitukseen huonekaan tehdään? Ketä sen oli tarkoitus kyökistä +erottaa? Helgen sen näkyi vain aina pitävän jotakin rakennella, siinä +taisi olla koko asia, ja kun kotona ei enää ollut mitään suurentamista +niin piti ruveta pienentämään! Kyökki kuin mikäkin karsina. Mitä +ihmeitä se poika ajatteli?! + +Vastaus Helgen kysymykseen alkoi jäädä jo liian pitkän ajan taaksi, +mutta kun Greeta ei vieläkään voinut keksiä tarkoitusta huoneelle ja +Helge yhä naputteli, pani Greeta kysymyksen ja vastauksen välille +aluksi vain: + +— Hm. + +Ja jatkoi sitten miettimistään. Mitä ihmettä tuolla huoneella voisi +tehdä? Maitohuoneeksi? Liian lämmin. Tyttöjen huoneeksi? Miksi ei +nukkua tuvassa niinkuin ennen? Vai Helgekö tahtoi ruveta nukkumaan +häveliäästi naisista erinänsä? + +Silloin, juuri sinä hetkenä, singahti Greetaan kuin salamana uusi +ajatus: Jos Töötarin leski jonkun tyttärensä kanssa todella tulee +vastavierailulle ja jos Koivikon pitää heitä miellyttää, niin ei se +ainakaan ilman hellaa heitä miellytä. + +— Hella, hella, tietysti, — sanoi Greeta kohta. + +— Niin, mutta ovi? — kysyi Helge ja taas naputteli. + +Greetan mittasuhteet olivat tuossa tuokiossa selvinneet. Hän meni koko +joukon kauemmas sitä seinäviivaa, jota Helge oli osoitellut. Kyökki +tuli siten paljon tilavammaksi kuin Helgen ajattelema. + +— Ja ovi? — toisti Helge. + +— Niin oviko? — sanoi Greeta etusormi huulilla, ja tavoitteli +askelillaan sitä paikkaa, missä hänen mielestään kyökin oven tuli olla. + +Ja tapahtui, että Helge oli muuttanut naputtelemaan juuri sille kohtaa, +mihin Greeta asettui ja he sanoivat yhtaikaa: + +— Tähän ovi. + +Nytkös he alkoivat olla yhtä mieltä kaikessa! Eivät vain oven ja seinän +asioissa, vaan: missä pöytä, missä kaappi, missä astiahyllyt, missä +vesikorvo... Sen toisen huoneen asioihin ei kumpikaan tullut +kajonneeksi. + +Ja samaa iloista yksimielisyyttä jatkui sitten rakentamisenkin aikana. +Greeta katseli kaikki lautain nostot ja kiinnitykset, piteli laudan +toisesta päästä kun Helge tarkkasi vatupassia, hyöri ja hääri, +suorastaan — rakensi. + +Niissä puuhissahan ajan pitkään Tittakin lohduttautui. Hän sai tämän +tästä juosta tehtaalle kauppiaalta uusia nauloja ostamaan. Ja se se +hauskaa oli. Sentään vieläkin hauskempaa oli Helgen kanssa ajaa tiiliä +kotiin, noppia niitä kuormaan ja kuormasta. Ja hauskinta kaikesta saada +sekoittaa muurisavea ja hiekkaa, kun Helge perusteli hellauunin pohjaa. +Mutta kaikkein-kaikkein hauskinta oli silloin, kun he äidin kanssa, +äiti maaten yläruumis pöytää vasten ja Titta kokonaan pöydällä +katselivat ikkunasta ja odottivat Helgeä, joka oli lähtenyt asemalta +vankkureilla tuomaan hellatarpeita. + +Syksy oli silloin jo niin myöhäinen, että maa oli paksussa roudassa, ja +jo kaukaa kuului vankkurien lähestyminen. Mutta mättäisessä, +jäätyneessä kotiviidakossa oli pyöräin kolina ja rautain räminä niin +ankara, että heidän täytyi ihan katketakseen nauraa. + +Varmaankin hevonen ei ollut jaksanut vetää yhteen menoon ylämäkeen, +koska kolina pysähtyi ja tuli ihan hiljaista. + +— Se lepuuttaa hevosta, — sanoi äiti. + +Silloin kuului Helge laulavan, ei tosin mitään virttä, vaan sellaista +iloista hoilotusta. + +— Mitäs te itkette, äiti? — kysyi Titta. + +— Sitä minä — sanoi Greeta — että näin vanhaksi olen jo elänyt enkä +sittenkään tahtoisi ikinä kuolla täältä Koivikolta. + +Titta, joka oli niin nuori, että hänen rintansa oli juuri vasta alkanut +paisua, ei ottanut kuuleviin korviinsakaan tuollaisia puheita, vaan +huusi että nyt se jo taas tulee! + +Ja Helge ajoi hella-aineet törmälle. + +Mutta kaikkein hauskintakin hauskempaa oli Titan mielestä liikutella +heliseviä hellanrenkaita, ihmetellä paistinuunia ja sen irtonaista +peltiä, väännellä vesisäiliön vaskitappia, ymmärtää pesän osastot, +nähdä kuinka hellalevy sovitettiin tulenkestävien tiilien päälle, +kuinka sitten kaikki oli paikoillaan, säiliö täytettiin, lastut pantiin +pesän yläosaan ja tuli pohisten paloi kovassa vedossa, tiputellen +tuhkakipunoita alaosaan. + +— No nyt äiti, perunat tulelle, — sanoi Helge tuoden kamarin uunista +sen pienemmän padan, jolla he olivat keittäneet muurauspuuhien aikana. + +Greeta oli katsellut hellan komeroita ensin vähän oudostellen. Mutta +siitä asti kun hän huomasi, että perunapadan poristessa kävi toisella +hellanreiällä yhtaikaa kahvivettäkin kiehuttaminen, ja vielä lisäksi, +että samalla tulella kuumeni sekä säiliö että paistinuuni, mieltyi hän +hellaan peräti ja se tuli hänelle pian yhtä rakkaaksi kuin kodin +muutkin laitokset. Titan kanssa heille usein tuli melkein riita, kun +hellan ääressä ei ollut sijaa kahdelle ja Titta ei mitenkään olisi +malttanut pysyä poissa keittohommista. He olivat joskus molemmat ihan +punaiset liiasta hellanääressä seisomisesta ja hellakin oli Helgen +mielestä usein turhaan noin tulikuumaksi hehkutettu. + + + + +MATKAVALMISTUKSET. + + +Näissä tavattomissa rakennus- ja uudistuspuuhissa oli aikaa kulunut +niin pitkälle, että oli jo talvi tullut. + +Greeta oli onnellinen. Aamulla iloitsi päivän alkamisesta ja illalla +levollemenosta. Mitään ikävyyksiä hänelle ei ollut sattunut syksystä +asti, paitsi semmoista, jota ihminen ei voi surra, koska asia ei ole +riippunut hänestä. Semmoinen pieni ikävä oli, että ruoka-aineet, +jauhotkin ja erittäin kahvi, olivat joittenkin sota-aikain vuoksi +tavattomasti kallistuneet, että niitä sai lopulta vain annoksittain +pitkän odotuksen perästä, ja vielä, että heidän kuopastaan käytiin +mittaamassa perunat ja sanottiin osan joutuvan yleisiin tarkoituksiin. +Greeta ajatteli, että totta se on oikein, koska esivalta käskee. Helge +olisi kyllä tiennyt näistä asioista parempaa selvää tehdä, mutta Helge +ei rakastanut ollenkaan semmoisista puhella ja hankki vain tiesi mistä +aina kaiken mitä taloudessa tarvittiin. + +Maa oli kyllä jo valkoisena yltä yleensä ja routapohja isommillekin +lumille hyvin perustettu, mutta lunta oli kuitenkin siksi niukasti, +että ennen pyryjen alkamista pelloille rakennettavien multapohjain +kiireellinen ajaminen oli vaivaloista. Reki kiljui ja kallisteli +jäätyneissä vaoissa ja kuormat kaatuilivat. Taivas oli kirkas, +tuulenhenki pohjoisessa, ilmat pakastuivat pakastumistaan, nurkat +paukkuivat, tilhet ja punatulkut olivat syöneet pihlajanmarjat ja +hävinneet. Mutta vaikka vanhat ihmiset ennustivat suuriakin pyryjä, +niin pyryjä ei vain kuulunut, ei edes pieniä. + +Ja vaikka näin oli päästy jo yli joulun, ei Koivikolla vieläkään +puhuttu matkalle lähdöstä mitään. Se näytti ikäänkuin häipyneen pois +Helgen mielestä, ja Titalta se oli jo peräti unohtunut. + +Ei niin tosin Greetalta, vaikka hän vaan osasi varoa suutansa. Hän +muisti hyvinkin usein, missä tarkoituksissa oli alun pitäen näihin +ihaniin hellavehkeisiin suostunut, mutta hän vain tapaili turhaan +kyllin viatonta sanontaa, jolla olisi voinut ottaa matka-asiat +uudestaan puheeksi niin, ettei Helge huomannut noita tarkoituksia. +Sitäpaitsi, olihan kelikin vielä perin huono, vallankin eteläpuolen +lakeuksilla. Ja myös pyryjä ennusteltiin. Kuka pyryihin lähtee! Jahka +nekin ensin asettuvat. + +Ja niin eleltiin Koivikossa vanhaa hyvää elämää. Greeta ja Titta +nukkuivat uudessa huoneessa ja heräsivät vasta kun kissa aamulla +pyörähti vuoteelle ja häntä pystyssä käveli heidän päällään, tai kun +Helge jo kolisteli kahvipannua keittiössä. Helge oli muuttanut yksin +kamariin, meni varhain mullanajoon talon pelloille tai potkurilla +jonnekin torppaan huutokauppamieheksi tai pesänselvityksiin, mutta +iltaisin edelleen usein rapisteli kynää kamarissaan toisten jo mentyä +levolle. + +"Mitähän se oikein kirjoitteleekaan niille sisarilleen, — ajatteli +Greeta, — varmaankin, että ettekö jo ala tulla, meillä on uusi huone +ja hellakin, tulkaa jo!" + +Kysyi hän vähän sitä jo Titaltakin, että eikö olisi sattunut joskus +vilkaisemaan. + +Titta oli kyllä sattunut joskus vilkaisemaan, mutta ei sanonut +osanneensa kirjoitusta lukea, kun se oli — suomea. Ja nyrpisti +nenäänsä. + +— Suomea?! + +Greeta hämmästyi suuresti. Kelle hän suomeksi kirjoittaa? Erilaiset +mahdollisuudet ja mahdottomuudet lämähtivät häneen yhtaikaa ja +keskenään niin sekavassa ristiriidassa, että hän suuttui Titalle ja +polkaisten jalkaansa tiuskaisi: + +— Älä sinä sitä suomea sano rumaksi, se on yhtä hyvää kieltä kuin +meidänkin! + +Mutta kelle ihmeessä Helge suomeksi kirjoittaa, ajatteli hän itsekseen +ajattelemistaan. + +Ja siitä hetkestä asti haki Greeta tilaisuutta vilkaistakseen itse, +salaa sekä Titalta että Helgeltä. + +Päivällä ei ollut yrittämistä, sillä Helgen pöytälaatikko oli lukittuna +ja avain liivintaskussa. + +Mutta tapahtui, että Titta oli illalla navetassa ja Helge pistäysi +kamarista hetkeksi ulos. + +Silloin Greeta raotti kamarin ovea. Ja aivan oikein: paperi oli +levällään pöydällä, mustepullo auki, sen suussa kynä kallellaan. Greeta +juoksi uuteen tupahuoneeseen, vetäisi korin pohjasta silmälasit +semmoisella kiireellä, että kaikki sukat, puikot ja kerät hyppivät +lattialle, ja riensi kamariin. Aikaa meni myös paljon siihen, että +hänen piti huonon näkönsä vuoksi, aina kun lankakin oli pahemmin +sekauksissa, katsoa hyvin kaukaa ja asettaa lasit tarkalleen noin +puolitiehen silmän ja neuleen välille, jolloin solmu näkyi suurena ja +selvänä. Nyt oli kiireessä vapisevien käsien vuoksi tämän välimatkan +nopea löytäminen sitäkin vaikeampaa. Kirjainten ja suomalaisten sanojen +sekamelskasta ehti hän selvään nähdä vain kaksi sanaa, ja nekin vasta +kun oli kääntänyt paperin etusivun näkyviin. Ne sanat olivat Rakas ja +Maija. Silloin Helge jo kopisteli lunta jaloistaan. + +Hienoa lumenvitiä ja paksuja kimpaleita oli vuorotellen satanut +iltapäivästä asti ja ilma milloin lämminnyt milloin jälleen pakastunut. + +— Sulanneeko tuo vielä? — sanoi Helge äidille, joka seisoi jo +keskellä keittiötä. Helgen piti oikein luudalla hieroa nuoskaa lunta +jaloistaan. + +Greeta sanoi: + +— Sulaa tai on sulamatta, mutta kyllä meidän nyt on lähdettävä. + +— Minne lähdettävä? — kysyi Helge viattomasti hämmästyen. + +— Töötariin, — sanoi Greeta. + +Helgen silmät pyöristyivät ja luuta putosi hänen kädestään. Hän katsoi +kauan äitiä ja näki selvään, että nyt sillä oli sellainen hetki, +jolloin hänen sanansa olivat peruuttamattomat. + +Ottaen luudan maasta ja jälleen saappaitansa hieroen Helge sanoi +verkkaan ja sävyisästi, että onhan matka pitkälle viivästynyt, mutta +kyllä nyt oli sentään kaikkein pahin aika lähteä: jos suli, niin olivat +tiet liejuna, — jos pakastui, nousi pyry. + +— En tiedä sataako vai pyryää, — sanoi Greeta, — sen vain tiedän, +että me lähdemme ylihuomenna. + +Helge sanoi: + +— Niinkuin äiti tahtoo. + +Ja kaikki menivät maata. + +Sinä yönä ei Greeta kertaakaan huokaissut, sillä hän huokaili +tavallisesti vain tyytyväisyydestä ja korkeintaan _pienistä_ +vastoinkäymisistä, mutta se, että aamupuoleen yötä tuuli paiskeli +hienoa, sihisevää jäävitiä laseja vastaan ja ulvahteli uunissa, se oli +suuri vastoinkäyminen. + +Senvuoksi hän, ajateltuaan ja suunniteltuaan iltayöstä, mitä kaikkea +oli koottava matkamyttyyn ja mitä kaikkea huomenna vielä ehdittävä +tehdä — sillä yhä uusia tehtäviä ja muistettavia kasaantui jo +ajateltujen lisäksi — nyt aamuyöstä ajatteli: + +Tämä pyrynnousu on Herran rangaistus minulle viivyttelyistäni ja siitä, +etten ole lähtenyt hyvän sään aikana. Todella, enkö ole elänyt ilman +Herraa koko tätä pitkää syksyä! Miksi, miksi ei Herralla ole oikeata +ääntä, että ajoissa sanoisi kuuluvasti: Greeta! Tai oikeita voimia +niinkuin ihmisillä, jotka merkin antaakseen voivat hameesta nykäistä? +Aina vain pitäisi muka kysellä: pitelenkö kädestä vai enkö pitele. Ja +totta puhuen en nytkään tiedä, vaikka olen päättänyt lähteä, piteleekö +Herra minusta vai eikö pitele. Voi melkein yhtä hyvin ajatella Herran +sanovan: älä lähde pyryyn. Siiskö että anna asiain vain olla ennallaan, +päivän tulla, toisen mennä. Tai ehkä vielä: älä ollenkaan lähde, anna +Helgen vain mennä naimisiin sen suomalaisen Maijan kanssa. — Maijan?! +— Mikä Maija se on? Talontyttöjäkö vai tehtaan letukoita? Laillinenko +vai äpärä? Tervekö vai tautinen? Mutta kuka oli pannut Anders vainajan +suuhun ne sanat: kun _se_ aika Helgelle tulee, älköön ottako ketä +sattuu. Kuka? Vastaa selvästi, Herra! — Jaha: ei ollenkaan lähteä. +Mutta hukuttaako sinä hänet aiot, niinkuin sen pojan annoit aaltoihin +läkähtyä? Ja minunko pitäisi vain käsi kädessä päältä katsoa! + +Greeta hyppäsi vuoteesta, pujotti alushameen yllensä ja kiristi lujasti +vyötäisiinsä. Kaukana huokailemisesta! Hänen huulensa olivat +yhteenpuristettuna viivana ja liikkeet ylen päättäväiset. + +Päivä jaksoi tuskin vaalistua, niin paksussa huurussa olivat ikkunat. +Ja joskus puuskat ulkona yltyivät niin, että koko tupa tutisi. Jäätävä +tuuli oli huoneista vienyt kaiken lämmön ja hyvinkin suljetun ulko-oven +jostakin rakosesta sittenkin puhaltanut pitkän, harjakkaan lumihännän +eteiseen. Olisi ensimmäiseksi pitänyt panna valkea keittiöön ja +kamariin, mutta Titta unenpöpperössä ei saanut lumen vuoksi ovea auki, +ja sitäkös Greeta nyt jouti tekemään, kun kaikissa kiireissä piti vielä +ehtiä Helgen sukatkin parsia. + +Helge nukkui tavallista kauemmin eikä noustuaan näyttänyt olevan +tietääkseenkään eilisistä puheista. Lapioi vain lunta oven edestä. +Sitten viskeli hajalle pahimmat pyrykinokset tuvan ja navetan väliltä, +puhdisti polun kaivolle, työnteli kelkalla vedet pihattoon ja +keittiöön, hakkasi vajassa polttosälöt, kopisti ne yksitellen lumesta, +latoi pieneen pinoon, etteivät uudelleen lumettuisi, toi sylillisen +kyökkiin ja itse keitti kahvin, koska Titta oli mennyt lypsyyn ja +äidillä näytti olevan muuta touhua. + +Näistä monista toimista ei Greeta oikeastaan voinut Helgeä moittia, +sillä ne olivat kyllä välttämättömiä. Sitä hän ei sentään voinut olla +itsekseen harmittelematta, että Helge suoritti ne tänäpäivänä aivan +yhtä rauhallisen hitaasti kuin jonakin muuna päivänä. Mutta kun Helge +kahvin juotuansa sitten vielä meni avoliiteriin, sielläkin vielä +lapioidakseen lumia ja rupesi kokoomaan peremmälle kaluja ja +ainepuitaan, loppui Greetan kärsivällisyys. Hän veti jalkaansa Helgen +pieksut, vyötti Helgen palttoon lujasti ympärilleen, koska ei saanut +kuin kaksi ylänappia kiinni, painoi alas vedettävän karvalakin +päähänsä, veti vantut käsiinsä ja meni ulos. + +Lypsyltä tullessaan Titta näki, kuinka äiti, syvissä kinoksissa +kahlaten, helmat ja pitkän palttoon liepeet lunta viistäen, painoi +tielle päin ja hävisi pyryyn. + +— Missä äiti on? — kysyi Helge kyökkiin tultuaan. + +Titta kertoi näkemänsä. Helgen ensimmäinen ajatus oli ottaa sukset +hiihtääkseen äidin jälkeen, mutta hän ei löytänyt pieksujansa ja Titta +selitti hänelle kuinka päin asia oli. + +— Ai, ai, ai, sitä mammaa, — päivitteli Helge onnettomana, — ja eikö +sillä muuta ollut jaloissa? Minä tiedän, että naiset kastuvat lumessa +paljon ylemmäs pieksun varsia. Ja minä tiedän myös, minne asti hän on +mennyt. + +— Minne? + +— Saatpahan kuulla. + +Mutta Titan ei tarvinnut kuulla. Sillä jonkun ajan kuluttua hän sai +nähdä. Isäntä itse saattoi Greetan liistereellä Koivikolle ja ajoi +kuistin eteen. Eikä edes tarjottua kahvia huolinut, vaan hyppäsi +seisaalleen rekeen ja pyryytti takasin. Oli vain lähtiessä sanonut: + +— Saa sen oriin tulla aamulla noutamaan, mutta pahasti nyt pyryää. + +— Mitenkäs äiti tämän teki? — kysyi Helge äidiltä, joka aivan kuumana +riisuskeli eteisessä päällysvaatteita ja puisteli niitä lumesta. + +— Kun eivät muut mene hevosta toimittamaan, niin kaiketi se oli minun +toimitettava, — sanoi Greeta ja alkoi vimmatusti piestä karvalakkia +vasten seinää. + +— Ja vielä oriilla lähtisitte! — sanoi Titta päätään heilutellen. + +— No, no, — sanoi äiti, — osaa Helge sitä ajaa, koska Tittakin osaa. + +— Ja äitikö tämmöisessä pyryssä? — ihmetteli Helge. Johon äiti +vastasi, vieden vaatteet kyökkiin, ja hiukan pehmiten: + +— Tänään vähän viskelee, huomenna voi olla selvä. + +Äiti suli päivän kuluessa siitäkin vielä vähäisen, erittäinkin kun +Helge häntä auttoi matkavaatteiden pieksännässä ja sitten häthätää pani +kuntoon silitysraudan, jonka pulikka oli irtautunut. Mutta iltapäivällä +pyry vain yltyi ja Helge laimeni, sillä hän alkoi pitää huomista lähtöä +mahdottomana. Tittakin, jättäen äidin omiinsa, rupesi vain +maitoastioita järjestelemään ja kanniskeli kirnua, jotka toimet +olisivat olleet vasta lähdön jälkeen tehtävät. Silloin äidin suu meni +taas viivaksi ja hän koetti tehdä huomisen matkan lapsille uskottavaksi +niin raivokkaalla touhuamisella, että vaatteet, sukat, kengät +suorastaan lentelivät seinästä toiseen ja penkillä nyytti nyytin +perästä paisui pullolleen. + +Mutta tuisku oli vain yhäkin yltymässä ja lapset eivät uskoneet +lähtöön, — kun ei Helge niin ei Tittakaan. He tekivät vain mitä +käskettiin ja välillä seisoivat ja odottivat käskyjä. Kunnes äiti +lopulta lakkasi käskemästäkin ja sai itse kaikki valmiiksi +matkakuntoon, paitsi että vielä piti pari palttoonnappia ommella +kiinni. + +Helge ja Titta menivät siis tavalliseen aikaan maata. Mutta aamulla he +nukkuivat tavallista kauemmin, sillä myrsky jyskytti seiniin niin, että +sen unissakin kuuli, ja he ajattelivat: ei tule matkasta mitään. Ja +käänsivät kylkeänsä. + +Mutta kun Helge tuli vihdoin kamarista, löysi hän äidin seisomasta +myttyjen keskellä lähtöön jo pukeutuneena. Greeta katseli häntä +liikahtamatta ja vasta kun luuli Helgen ehtineen ymmärtää, että nyt +olisi pitänyt kahvit olla jo juotuna ja hevonen kuistin edessä, sanoi: + +— Juo kahvit. + +Helge joi kahvit ja rupesi panemaan piippuun. + +— Eikö äiti käy istumaan, — hän kysyi. + +Greeta ei ruvennut istumaan eikä vastannut mitään, odotti vain milloin +muka piippu on poltettu. Helge sanoi: + +— Pyryää vielä umpeen koko tuvan eikä Titta saa ovea auki, jos jää +yksin. + +Greeta seisoi suorana ja ummisti silmänsä. + +Vähän ajan perästä Helge sanoi taas: + +— Ihanko tosiaan lähdette tähän herran ilmaan? + +Greeta sanoi: + +— Lähden ja Helge lähtee. + +Nyt Helge tiesi lähdön varmaksi. Hän sammutti piipun, pani sen +taskuunsa, kapaisi sukset vajan orsilta ja hiihti vinhaa vauhtia +taloon. + +Silloin vasta Greeta istahti kahvia juomaan ja oli entisellään. + +Titta sai vielä paljon tehtäväkseen ja viimeisiä neuvoja mieleen +painettavaksi. Äiti sanoi jo puhuneensa isännälle siitä, että +lähettäisi aamuisin jonkun lunta luomaan, ja isäntä oli luvannut itse +käydä Tittaa katsomassa. Semmoinen kunnon mies ja rehti suomalainen, +sanoi Greeta. Turhaa on Helgen iänkaiken entisiä muistella. Vällyt ja +viltit, heinää ja puolen hehtoa kauraa oli luvannut omistaan rekeen +panna. + +Näitä toimittaessaan oli Greeta saanut kaikki päällysvaatteet ylleen. +Jaloissa hänellä oli korkeat huopatossut, jotka mistä lienee esille +kaivanut, pitkän palttoonsa päällä miehen sarkatakki, jota Titta ei +myöskään ollut milloinkaan ennen nähnyt, — päässä vanha, vielä kodista +peritty musta samettimyssy, jonka hän oli asettanut koko lailla +silmille. Myssyn päälle ja koko pään ympäri oli kiedottuna ensin +valkoinen pieni huivi, sitten isompi ruskea villahuivi, ja kaulan +ympärille kolmas huivi. Kaiken ylle hän pani paksun vaipan, johonka +osasi taitavasti kääriytyä. Ylinnä se huippeni korkeaksi tötteröksi. Ja +kun Titta kiristi vaipan päät seläntaakse solmuun ja tuli katsomaan, ei +kasvoista näkynyt kuin alun nenänvartta ja vähän-vähän silmäntuiketta. + +— Näin on hyvä, — sanoi äiti. + +Samassa jo Helge porhalsi oriilla kuistin eteen. + +Sillä aikaa kuin Helge pukeutui lämpimiin, kantoi Titta äidin kanssa +kiireesti mytyt ja eväskontit rekeen. + +Helge tuli kuistilta alas pitkänä, solakkana, kireästi vyötettynä, +karvalakin lipat niskaan painettuina, ja kävi hevosen suitsiin. Titan +autettua äitiä rekeen ja jalat vilttien alle, käski äiti hänen mennä +heti sisään kylmettymästä, sillä tuisku nosteli Titan hameita. + +Tämä kaikki oli tapahtunut sellaisessa kiireessä kuin olisi juna +odottanut. Ei huomattu edes oikeita hyvästejä sanoa. + +Mutta sisälle tultuaan Titta pani rievun kuumaan veteen, paineli sitä +ikkunaa vasten ja sai huurteeseen syntymään aukon. + +Siitä hän näki, miten he menivät. + +Reki kallisteli pahasti ja välistä näytti, että nyt-nyt se kaatuu ja +äiti sen mukana. Varmasti olisikin kaatunut, ellei Helge olisi pitänyt +toista jalkaansa ulkona tai kohonnut jalakselle painamaan. Nyt reki +meni kinoksesta kinokseen niinkuin vene aalloilla ja hevonen loikki +upoksistaan niinkuin jänis. Sitten katosivat pyrypilveen, eikä Titta +heistä enää mitään nähnyt. + + + + +PYRY SUOSII GREETAN MATKAA. + + +Tuisku ei hellittänyt kertaakaan koko päivänä. + +Helge ajoi ensin hyvääkin vauhtia, kun oli kylän kujista ja sokkeloista +päästy valtamaantielle. Mutta hevonen väsyi jo puolipäivän aikoina eikä +sitä voinut juoksuttaa muutakuin missä tuuli oli tien laassut. +Lumipaikoissa piti tuntikausia ajaa käyden. Kahlatessaan elukka sekä +höyrysi että kilisteli jääpuikkoja kupeillaan, pää painuksissa +vastatuulta vältellen. + +He eivät olleet mitään puhuneet keskenään, — Helge, koska ei varmasti +tiennyt oliko äiti jo leppynyt aamuisesta, ja Greeta, kun ei voinut +kääntyä, ja ääni ei kuulunut vaippojen alta. + +Ison mäen alla Helge nousi käymään reen perässä. Hänen tuli kovin surku +äitiä, joka siinä nytkyi, vaipan tötterö lumisena ja kallelleen +painuneena. Hän harppasi reen luo ja kävi jalaksille. Olisi tehnyt +mieli sulkea syliinsä tuo pieni mummo, joka oli hänen äitinsä. Hän +tiesi hyvin äidin olevan nolona ja suruissaan sen johdosta, että oli +aamulla ollut suutuksissaan. Sillä äiti lakkaamatta opetti, ettei saa +lähimmäiselle edes suuttua saati häntä tappaa, vaan joka suuttui, teki +jo sillä suuttumisellaankin tappamisen veroisen synnin. Ja äiti oli +aina kärsinyt suuresti, kun luuli omalla käytöksellään horjuttaneensa +lapsiin istutettua uskoa. Mutta jalaksilla seistessään Helge oli +kuulevinaan, että äiti sentäänkin puhuu hänelle jotakin. Se oli siinä +tuiskun suihkeessa kuin kaukaista myminää. Helge ajatteli, että äiti on +saattanut näin haastella jo alkumatkasta, hänen sitä kuulematta. Ja kun +hän meni viereen kävelemään ja kallisti korvansa äidin suun tasalle, +sanoen: mitä? — nytkähti äiti itsensä vähän käännyksiin ja ääntänsä +korottaen yli tuulen suhinan sanoi puheensa jatkoksi: + +— Sitä minä vain, että ihmisen ei pitäisi milloinkaan suuttua, vaikka +minä vanha ihminen... + +Hänen äänensä meni tökerryksiin voimatta enää kuulua. Helge vilkaisi +edestäpäin häneen eikä voinut päättää, oliko äidin silmäin alla +sulaneita lumihiutaleita vai oliko hän itkenyt. + +Nyt saattoi Helge vaivoin hillitä haluansa syleillä äitiä. Hän +ihmetteli mistä hänelle sellainen syleilemisen halu tuli, jota hän ei +ikinä ennen ollut äitiä kohtaan tuntenut, mutta varmaankin se johtui +siitä, että hän oli niin paljon ajatellut rakkautensa osoittamista +sillä tavalla _Maijaa_ kohtaan, ja nyt se siirtyi äitiinkin. Kunpa +saisi ne toisen toiseen, ja toisen toiseen käsivarteensa ja puristaisi +molempia! Hän karisti lumen äidin olkapäiltä, oikaisi päähineen, +kiristi vaipan selkäsolmun lujempaan ja istui jälleen ajamaan. + +Rupesi olemaan jo pimeä ja he olivat vasta vähän yli puolivälin matkaa. +Alkoi olla epäilyttävää, voivatko he enää sinä päivänä ehtiä +Vestankylään, jos vielä olisi ruvettava evästelemään. Äiti tahtoi +kuitenkin matkan jatkamista, sillä Helgen kysymykseen hän vastasi, +ettei ollut ollenkaan nälkä. + +Pilkkopimeässä vielä pari tuntia hoputeltuaan hevosta juoksun tahtiin +Helge huusi äidin korvaan, että nyt täytyy hakea yösijaa. + +Greeta huusi vaippojen sisästä: + +— Jos ajat vielä virstan verran, pitäisi olla Susannan mökki tällä +vasemmalla puolen tietä, mäen rinnassa, hän ottaa meidät, ja on hänellä +vaja hevosellekin. + +Mistä ihmeestä äiti saattoi noin tarkkaan tuntea tien tässä pimeässä? + +Valontuiketta ei mökin ikkunasta ruvennut pyryssä näkymään ennenkuin +melkein kohdalle tultua. + +— Tässä, — sanoi äiti. + +Valontuike valaisi mökin oven eteen kasaantuneen kinoksen. + +Helge pysäytti hevosen, joka kohta rupesi lunta hamuamaan, heitti sille +tukon heiniä ja kahlasi hapuillen mökin ovelle, johon koputti. + +Samassa tuike sammui. + +Helge koputti toisen kerran. + +Ei kuulunut mitään liikettä tuvasta. + +Helge jyskytti kolmannen kerran ja huusi hyvällä suomenkielellä mikä +heillä oli asiana. + +Ei mitään vastausta. + +— Odotappas, minä tulen, — sanoi Greeta Helgelle, kompuroi ulos +reestä, kahlasi eväskonttia perässään vetäen ovelle ja kakistaen +kurkkunsa selväksi huusi ruotsiksi: + +— Minä olen se Greeta Hemmingintytär, sen Vestankylän Skurubölen +Nyholm vainajan pojan, sen Anders Nyholmin leski. + +Valontuike syttyi uudelleen. + +— Asuuko Susanna Jeerhardintytär vielä täällä? + +Mutta vaikka mökissä oli jo toisia asukkaita, auttoi ruotsiksi +puhutteleminen kohta. Porstuassa jo kolistiin, ja monia salpoja +poistettaissa ja monia lukkoja avattaissa Greetalle vastasi oven takaa +ruotsiksi aivan vieras eukon ääni. + +— Vai kysytään Susanna Jeerhardintytärtä? Susanna Jeerhardintytär on +jo viisitoista vuotta ollut vainajana. Mutta rauhallisilta ihmisiltä ei +meilläkään ole ollut tapana yösijaa kieltää. + +Ovi työnnettiin auki ja tulijat otettiin vastaan ystävällisesti. Jo +eteisessä, missä lumia puisteltiin, kävi suukopu kahden eukon ja +Greetan välillä kuin vanhojen tuttujen välillä. Yösija luvattiin moneen +kertaan ja Helgelle sytytettiin lyhty, vajaan vietäväksi. Kovasti vain +ihmeteltiin, miten tulijat olivat niin pitkälle päässeet, ja kysyttiin +eikö heille ollut matkalla mitään erinomaista tapahtunut, sillä tie — +sanottiin — oli ollut täynnä ilkivallan tekijöitä, pyssyt käsissä. +Greeta sanoi, ettei koko päivänä tavattu ainoatakaan vastaantulijaa. — +Sehän ihme oli — sanottiin siihen — sitten on pyry teitä auttanut ja +karkoittanut pahantekijät, mutta paras sittenkin olisi aamulla pimeän +aikaan palata kotiin, sillä Vestankylään asti oli suomalaisten rosvojen +tähden tuskin mahdollista päästä. + +Helge kyllä arvasi minkälaisista rosvoista tässä oli kysymys, ja hän +olisi voinut kertoa äidille ja eukoille, että tehtaat olivat +pysähtyneet ja että näytti olevan ikäänkuin aikomuksena panna viralta +kaikki pomomiehet valttareista ja tirehtööreistä alkaen, jotka olivat +jättäneet asiat hoitamatta ja lähteneet karkuun, ja joita nyt kaiketi +sen vuoksi vahdittiin teillä. Mutta juuri kun hän rupesi tätä +selostaakseen sanomaan, että hänenkin mielestään olisi viisainta +palata, ehätti Greeta sanomaan: + +— Mene sinä Helge vaan hevosta katsomaan. + +Ja oikein työnsi Helgen menemään. + +Olikin se hyvä, sillä tuuli oli hajoittanut heinät hevosen edestä ja +orhi teki kotiin päin kääntymistä. + +Helge ajoi reen vajaan, ruokkosi hevosen kuivaksi, sitoi vällyt lujasti +sen ympärille, heitti heiniä eteen, ja itseänsä niistä puhdistellen +meni tupaan. + +Siellä olivat eukot levittäneet eväät pöydälle, panneet kahvipannun +tulelle ja päät yhdessä päivitellen supattivat ajan ihmeellisistä +oloista. + +Mutta Helgen astuttua sisälle äiti äkkiä käänsi puheen toisaalle. +Eväitä syötäessä ja kuumaa kahvia härpättäissä ei kukaan päässyt +puhumaan muusta kuin Hemmingeistä, Berteleistä, Nyholmeista, +Vestankylän oloista, Töötarin väestä, sukulaissuhteista, ketkä elivät, +ketkä olivat kuolleet, ketkä menneet naimisiin, ketkä vielä menemättä. + +Helge ihmetteli miten elpynyt äiti oli, miten suulas, miten sukkela +kysymään ja vastaamaan, ja vielä ihmetteli äidin puheenpartta. Siinä +oli uusia nasevia sanoja ja sulavia käänteitä, joita äiti ei ollut +milloinkaan kotona käyttänyt. + +Mutta Greeta ei ollut vielä puoliinkaan kysyttäviään päässyt, kun +Helge, joka istui vuoteen laidalla, ensin kellistyi kyynärpään varaan, +sitten nosti varovasti toisen jalkansa vuoteelle, sitten antoi pään +retkahtaa alukselle ja nukkui sikeään uneen, Maijan maailmoihin. + +Tästä unesta äiti hänet töykkäsi vierestään hereille jo neljältä +aamulla, sanoen että hevonen oli syötettävä. + +Vajaan juottovettä viedessään Helge ajatteli: Jaha, saivatpa ne eukot +äidin järkiinsä ilman minuakin. + +Eukot olivat näin varhain vielä kovin väsyksissä eilisistä. He vain +vuoteestaan kurottivat kätensä, kiitokset ja hyvästit vastaanottaakseen +ja matkaonnea itse toivottaakseen. + +Helge veti äidin vaipanpäät taas kireään solmuun selän taakse, auttoi +hänet rekeen, hyppäsi itse viereen portin luona ja antoi hevosen +iloisesti loikata alamäkeen oikealle, kotiin päin. + +Silloin Greeta huusi: + +— Minne sinä nyt ajat! Eihän Vestankylä tuollapäin ole! Herran +nimessä, — vasemmalle, vasemmalle! + +— Jaha, — sanoi Helge. Hän käännytti vastahakoisen hevosen vasemmalle +vastamäkeen kahlaamaan. + +Pyry oli kutakuinkin entisellään. + +Mutta aamun alkaessa valeta tuuli ajoittain tyyntyi ja silloin putosi +suuria kimpaleita niin sakeasti, että loimi oli pantava hevosen +selkään, ja vällyt ja mytyt ja Greetan vaippa olivat paksusti +valkoisina. Joskus lumentulo äkkiä lakkasi, ja silloin näkyi pilvien +lento ja taivaan sini pilkisti repaleiden välistä. Puut seisoivat +molemmin puolin tietä liikkumattomina lumipainojen alla, oksat +nuokuksissa, latvat kumarassa, jotkut kaariksi maahan asti taipuneina. + +Auringon nousuksi pilvet hajosivat ja tuuli tyyntyi kokonaan. + +Pitkän, metsättömän mäen keskivaiheilla, kun hevonen hetkeksi pysähtyi, +Helge otti loimen sen selästä, pyyhkäisi lumet reestä, aukaisi äidin +vaipan ja karisti lumen siitäkin. + +Greeta kohotti päähineen silmiltään ylemmäs otsalle, jätti vaipan vain +hartioilleen ja katseli ympärilleen kuin herännyt lapsi. + +— Tuossahan on jo Braskari, ei tästä enää pitkä matka ole, kohta se +näkyy, — sanoi Greeta, ja kuulakkaassa ilmassa hänen äänensä kajahti +niin selvänä, että Helgeä oikein nauratti. + +Braskarista lähti ratsumiehiä liikkeelle. + +— Mitä rosvoja täällä olisi, ei mitään rosvoja ensinkään, — sanoi hän +taas. Helge sanoi hevosta hoputtaen: + +— Ei täällä ole kuin lunta ja kinoksia. + +Mäen harjalle päästyä Greeta käski Helgen katsoa oikealle ja sanoi että +se on Vestankylä. + +Helgen silmien eteen aukesi kauas kantava lumilakeus sinisissä +aamuhuurteissansa. Mutta usvain keskeltä selvään ilmaan kohosi suuri +kalliorykelmä, täynnänsä pieniä ja suuria taloja, ylimmäisten katot +punervassa auringonvalossa. + +— Tuo iso kaksikerroksinen, — osoitteli Greeta — tuo petäjän +viereinen, se oli vanhan Nyholm vainajan talo, vaikka se sitten myytiin +Gunnar vävylle. Gunnars on sen takana pohjoispuolella, mutta kyllä sen +savupiippujen sentään pitäisi näkyä, vaikken minä eroita. Ja Skurubölen +navetta näkyy vasemmalla, siellä minä tyttönä lypsin. Jaa-a, näillä +mailla sinun isäsi Anders ja minä olemme lapsina leikkineet. + +— Entä tuo tuolla alempana oikealla? — kysyi Helge. + +— No se on juuri Töötar, — sanoi äiti, — se, johon me menemme +sisälle. Hänen seitsemästä tyttärestään sanoivat eilen kahden olevan +vielä ... tuota noin, viiden olevan jo naimisissa. + +Greeta pani tämän jälkeen suunsa tuppeen. + +Mutta Helgen ajatukset kulkivat oudoissa maailmoissa. Ensi kerran hän +kuvitteli äitiänsä lapseksi, ja isänsä ei hän ollenkaan voinut +kuvitella semmoisena koskaan olleen. Ja vielä vähemmin, että isä sitten +oli kosinut äitiä ja he olivat viettäneet häitä, ja... Mutta miksi he +oikeastaan olivat muuttaneet pois noin kauniista ruotsalaisesta +kylästä? + +Mäen alla kylä katosi jälleen näkyvistä toisten mäkien taakse. +Ratsumiehet saavuttivat heidät ja kysyivät suomeksi minne matka oli. + +— Teutariin, — sanoi Helge. + +Sitten kysyivät oliko lupalippua. + +Helge sanoi: + +— Ei ole lippuja, on vain oma lupa. + +Ratsumiehet ajoivat edelle ja pysähtyivät tienhaaraan sille kohtaa +missä toinen haara kääntyy tasangolle Vestankylään. Kun miehet näkivät +heidän sinne ajavan, eivät he enää seuranneet. + + + + +VESTANKYLÄSSÄ. + + +Töötarissa otettiin vieraat vastaan avosylin. + +Se suuri ja lihava emäntä, jonka Helge kyllä muisti isän hautajaisista, +riisui äidin kaikista kääreistä ja sulki sitten, pauhaavasti +tervehdyksiä jaellen, niin kokonaan syliinsä, ettei äidistä näkynyt +mitään. Helgeä hän taputti voimakkaasti olkapäälle, ja ovissa suihkivia +poikasia ja piikasia lähetti kylälle ilmoittamaan kaukaisista vieraista +ja läheisistä sukulaisista. + +Pian oli sali ja kamarit täynnänsä setiä ja tätejä, vävyjä vaimoineen, +serkkuja, lankoja, enoja, miniöitä. Ja kaikki olivat yhtä iloisia ja +uteliaita kyselemään. + +Greeta istutettiin kaikkien keskelle ja kaikki puhuivat häneen +kääntyneinä. + +Kuinka pikkuinen se äiti sentään oli muihin vaimoihin ja talonpoikiin +verraten! Helgen olisi tehnyt mieli ottaa hänet syliinsä ja pian viedä +jälleen kotia, olemasta siinä niin kuihtuneen ja vähäpätöisen näköisenä +noiden punaverevien, kookkaiden ja hyvinvoipien isäntien keskellä, +jotka kyllä puhuivat äidille, mutta usein myös vilkaisivat myhähdellen +toisiinsa ikäänkuin keskenään arvostellen tulokkaita. + +Mutta Greeta se oli kuin kotonaan. Hänen kasvonsa hehkuivat ja hän oli +levittänyt hameensa joka suunnalle, tiesi kaikkeen vilkkaasti vastata, +teki itse oikealle ja vasemmalle hämmästyttävän kärkkäitä kysymyksiä ja +kannatti loistolla asemaansa seuran keskipisteenä, eikä Helgellä ollut +mitään pelastettavaa. Päinvastoin Helge vaivoin sai oman ujoutensa +salatuksi kopeaan jäykkyyteen isäntiä kohtaan, jotka koettivat häntäkin +nauratella. Ei hän ollut juuri milloinkaan vielä puhunut ruotsia muuta +kuin kotona, ja kotoisten lauseiden käyttäminen vieraiden ihmisten +kanssa puhellessa sai hänet alussa aivan kuin kokonaan kielettömäksi, +ei syntynyt leikkipuhetta eikä tosipuhetta. + +Viimeiseksi tuli huoneeseen kaksi koreaksi pukeutunutta kaunista +kukkaa, jotka Töötarin leski esitti naimattomiksi tyttärikseen, +Gerdaksi ja Helgaksi, sanoen leikillään, että hän tätä nuorinta tyttöä +synnyttäessään oli toivonut saavansa Helgen eikä Helgaa, ja että nytpä +oli hänellä molemmat. + +Tämä puhe näytti olevan kovin äidin mieleen. Sedät sanoivat, että eikö +Greeta haluaisi vaihtaa, ottaa Helgan sinne ja antaa Helgen tänne. Joku +tädeistä sanoi Greetalla olevan jo ennestäänkin paljon tyttöjä. Johon +äiti sanoi haluavansa hänkin ottaa mieluummin molemmat. Ja tästäkös +naurua ja leikinlaskua kesti. Setä Bengt, joka oli sedistä ainoa lyhyt, +vaikka sitä lihavampi, ja joka oli kaadellut liian paljon väkevää +kahvinsa sekaan, huusi muiden yli, että tähän maailman aikaan täytyy +kyllä lapsilta kysyä, mitä _he_ tahtovat ja vanhemmat saavat tahtoa +perässä. + +Silloin kaikki vaikenivat ja katsoivat nuoriin. + +— Jaa-a, kuinkahan olisi? — sanoi Helge, sillä hänkin tunsi nyt ihan +välttämättömäksi nauraa ja olla sukkela. Ja hän mittaili Helgaa katsein +kiireestä kantapäähän, niinkuin tehdään hevosta ostettaissa. + +Mutta tytöt näyttivät olevan sellaisiin piloihin tottuneita. Helga otti +Helgeä kädestä, heilutteli sitä vähän aikaa oikealle ja vasemmalle ja +sitten tempasi puoleensa niin äkkiä, että Helge oli mennä nokilleen. + +Salissa syntyi aika naurunrähäkkä. + +— Tule pois, — sanoi Helga, vetäen häntä ovelle ja he menivät +kolmisin välieteisen kautta hyvin lämpimään isoon tupaan, jonka +penkeillä istui paljon nuoria miehiä, useimmat Helgen serkkuja tai +pikkuserkkuja. Kun nämä kokoontuivat hänen ympärilleen oli usea heistä +yhtä pitkä kuin Helgekin, kaikki punaposkisia, kauniita poikia, +vanhemmat jo rotevia, voimakkaita miehiä. Mutta Helge ei vaan tahtonut +näidenkään kanssa päästä ruotsalaisen puheen alkuun. Ja kun he +huomasivat Helgen vierastavan, rupesivat jotkut telmimään keskenänsä ja +heittelemään toisiaan savukkeenpätkillä, jotta Helgekin näkisi voivansa +olla täällä niinkuin kotona. Väkäkoukkua vedettäessä Helgen sormi kohta +oikeni, sillä hän ei ollut ikinä vetänyt väkäkoukkua muutakuin +pikkusormella sisaria vastaan, näiden saadessa käyttää keskisormea. +Mutta väkikapulassa tuvan permannolla Helge veti pystyyn yhden serkun +ja kaksi pikkuserkkua. + +Näin tutustuttua mentiin talliin, ja siellä Helge lämpeni kokonaan, kun +ruvettiin hevosia katselemaan. Hänellä oli ylämaan kokemuksia +hevoshoidon asioissa, joista täällä ei oltu kuultukaan. Tiesipä hän +uusia ja uskottavia parannuskeinoja pääntautiinkin, ja Helgen arvo +nousi nousemistaan serkkujen silmissä heidän tahtoessa kuulla hänen +arvosteluaan, jokainen oman nimikkonsa sääristä ja jäsenten suhteista. +Oikein repäisevän riemun tunne tuli Helgeen, kun hän huomasi aivan +hyvin voivansa puhua omaa äidinkieltä heidän kanssaan, ja yhä +rohkeammin ja yhä pitemmälle hän antautui sanasutkauksiin, joita ei +ollut vielä käyttänyt muualla kuin kotituvassa. Nyt nämä vieraat, hänen +pituisensa miehet ymmärsivät kaiken, nauroivat kohti kurkkua +semmoisille vanhoille sukkeluuksille, joille vain sisaret olivat +nauraneet, jopa jo lakanneetkin nauramasta. Vieläpä hän keksi tuossa +tuokiossa ihan uusiakin sukkeluuksia, joilla hän ei olisi saanut +yhtäkään suomalaista nauramaan, mutta nämä nauroivat juuri samalle mikä +Helgeäkin nauratti, sillä he ymmärsivät hänen kielensä hienoimpiakin +käänteitä, ja hän ymmärsi heidät niinkuin äitinsä ja sisarensa. + +Yksi heistä, — Torsten oli hänen nimensä — kiharatukkainen, pulskin +kaikista, jota Helge oli vierovasti kunnioittanut juuri tämän +erinomaisen kauneuden vuoksi, uskaltamatta edes oikein lähestyä, löi +häntä äkkiä tuttavallisen kovasti olalle ja sanoi, että mitä sinä mies +siellä suomalaisten kukkojen maassa teet, tulisit tänne meidän +joukkoomme. + +Nyt yhtyivät kaikki siihen tuumaan, kokoontuivat taas Helgen ympärille +keskelle tallia ja alkoivat häntä vietellä muuttamaan Vestankylään, +sanoen että kyllä täällä miestä tarvitaan, taitomiestä vallankin. + +— Mitäs täällä talo maksaa? — kysyi Helge tärkeästi. + +Kahdentoista lehmän talon sanoivat maksavan siinä sadan ja +kahdenkymmenen korvilla. + +Vaikka Helge muisti kesävieraiden tarjonneen Koivikosta vain +neljäkymmentä tuhatta ja tiesi pitäneensä jo sitäkin aivan huikeana +hintana niin vähäisestä maa-alasta, oli hän sittenkin nyt laskevinaan +talonoston mahdollisuuksia ja antoi kotvasen aikaa kulua ennenkuin +lievästi pudisti päätään. Mutta pojat olivat kuin takkiaiset hänen +kimpussaan, nähtyään Helgen suostuneen asiaa edes hetken harkitsemaan. +Gunnarlan sanoivat myytävän puoli taloa eikä käteisiä kuin +kuusikymmentä tuhatta, muu kaikki sai jäädä kiinnityksinä entiselleen. + +Niin äkkioutona kuin sen kiharatukkaisen Torstenin sana olikin Helgen +korvaan ensin kajahtanut, alkoi semmoisen elämänkäänteen ihmeellinen +kuva piirtäytyä hänen eteensä, ja hän tuli miettiväiseksi jälleen, +poikien seistessä odotellen hänen ympärillään. Hän näki äidin +saatettuna takaisin isiensä maalle, näki hänen hehkuvat poskensa, +säteilevät silmänsä, kuuli hänen vapautuneen kielensä tuttujen emäntien +parvessa, ja hän kysyi itseltään: Helge, eikö ole sinun asiasi tuoda +hänet takaisin tänne mistä hän on kotoisin? + +Mutta hänen eteensä tuli nyt myös Maija, ja hän ihmetteli kun oli +voinut näin koko päiväksi aivan unohtaa Maijan. Hän ilostui suuresti +Maijan tulosta. Maija tuli aivan hänen lähellensä ja katsoi häneen +epätietoisena, kysyvänä, räpyttelevin silmin. + +— Ei tule mitään, poikaset! — huudahti Helge serkuille. Hänet oli +täyttänyt sellainen rajaton riemu, että hän näin sanoessaan levitti +kätensä hajalle ja kaapaisi koko poikalauman käsiensä väliin likistäen +heidät sikin sokin toisiansa vastaan. + +Tämä temppu oli aika voimain osoitus ja se miellytti heitä kovasti. He +olivat nyt niinkuin Helgen veljiä. He nauroivat ja vuorottain ottaen +häntä käsiensä väliin koettivat kaataa häntä. Painin temmellys kävi +lopulta niin vimmatuksi, että hevoset peloissaan menivät poikittain +seimiä vastaan ja tömistelivät jalkojaan, kun eivät päässeet tallista +karkuun. + +Tyttöjen kanssa Helge ei tutustunut paremmin ennenkuin seuraavana +päivänä ja silloinkin vasta sitten, kun oli poikien kanssa koko +aamupäivän viettänyt ulkosalla. He olivat suurella lumiauralla ensin +kylätietä aukomassa ja sitten kolme kilometriä isoa maantietä. +Kaksitoista Vestankylän hevosista oli edessä, ja niin hauskaa päivää ei +Helge ollut eläissään vielä viettänyt. Tyyni, pakastava päivä. Aurinko +paistoi huikaisevasti hangelle, sinivalkoinen lumi aukeni auran +jäljille puhtaana kuin morsiusneitojen hunnut, hevosten kuuma höyry +nousi savuna ilmaan ja miesten hoilotukset kajahtelivat kallioista. + +Mutta miten Helge sitten iltapäivällä joutui Helgan kanssa olemaan +kahden navetassa, ei hän itsekään ymmärtänyt, ja hänen ajatuksensa +tästä asiasta oli, että pojat olivat sen niin järjestäneet, pujahtaen +itse pois, vaikka olivat ensin kaikki yhdessä tulevinaan navettaa +katsomaan. Heillä oli kaiketi tarkoituksena ihastuttaa hänet johonkin +Vestankylän tyttöön ja siten saada taas talonkauppoja ajattelemaan, +sillä he olivat lumirekeä vedettäessä ja hevosia lepuutettaessa koko +ajan pitäneet joitakin salaneuvotteluja hänen selkänsä takana. + +Navetta oli suuri, lohkokivistä ladottu rumilas, jonka sontaovet +aukesivat alas kalliovietteelle muurattuun altaaseen. Heinät ajettiin +parvelle tasaista siltaa myöten yläkalliolta. + +Oli märehtimisaika ja lehmät nouseskelivat toinen toisensa jälkeen, +selkäänsä köyristellen ja lotistellen. Mahtava sonni, valkotäpläinen, +jäi makuulle, mutta Helga potkaisi senkin jalkeille kertoessaan tämän +sonnin sukuhistorioita. Sitten hän teki tarkat tilit jokapäiväisestä +maitosaaliista, joka vietiin lekkereissä asemalle, mutta nyt sanoi +tulleen pahan häiriön, kun kaupunkiin lähetettävästä maidosta puolet +oli annettava suomalaisille rosvoille, jotka majailivat Braskarissa, ja +rahan sijasta vastaanotettava vain paperilappuja. Tämmöisiä hän kertoi +Helgelle, kuljettaessaan häntä lehmän luota lehmän luo, mainitessaan +näiden nimiä ja ikiä. Helge ihmetteli suuresti, etteivät pojat olleet +hänelle puhuneet sanaakaan näistä ryöstö-asioista, mutta Helga sanoi, +että tottapa pojat olivat pitäneet niitä niin suurena häpeänä kylälle, +etteivät kehdanneet mainita. Nyt hän kertoi vielä lisäksi, että +Vestankylän ladoista oli lähes kolmannes heinistä pakko-ostolla ja +talon omilla hevosilla kuljetettu suomalaisten ratsumiesten tarpeiksi, +jotka olivat majoitetut eteläpuolen kyliin, neljä sonnia teurastettu ja +useita maholehmiä takavarikoitu, mutta kovin kielsi näistä asioista +julkisesti puhumasta, etteivät toiset kylät nauraisi. + +Sitten Helga kysyi, oliko siellä ylämaassa edes nuorisoseuroja. Ja +sanoi, että tottapa Helge osasi tanssia. Sanoi myös olevan ikävää, +ettei nyt voitu panna toimeen tanssiaisia, kun kylästä kylään ei +päässyt luvatta liikkumaan ja luvallakin pääsi vain, jos oli asiaa. +Helga ei näyttänyt enää voivan mistään puhua, ellei aina kiertänyt +noihin ikäviin rosvojuttuihinsa. + +Mutta ei äitikään salissa näyttänyt olevan oikein entisellään, vaan +ilme oli huolestunut, ja kiivaana suihkuna kävi hänen ympärillään +vaimojen kuiskutus, vaikkei ääneen mitään sanottu, vaan puhuttiin +yleisistä sukulaisasioista niinkuin ennenkin. + +Isännät olivat koossa kamarissa, josta kuului rähinää, sillä he joivat +väkeviä ja puhuivat kiivaasti. Oven auetessa näkyi sakean tupakinsavun +seassa hosuvia käsivarsia, jotka väittelivät ja uhkailivat, mutta +nuorempien ei sinne ollut menemistä. + +Ja niin Helge vähitellen huomasi, että Vestankylää painoi suuri häpeä, +koska oli ollut pakosta ja aseitten puutteen vuoksi alistuminen +miehuuttomaan antautumiseen. + +Kun pojat näkivät, että Helgellä alkoi olla vihiä kylän asioista, +rupesivat he hänelle kapinallisia tunteitansa purkamaan. Helge sanoi +silloin, että tässä oli hänen mielestään asia vähän toisinpäin +käsitettävä. Hän selitti heille niin hyvin kuin taisi, mitä oli +kirjoista lukenut sosialismista ja sanoi, että tehtaalaiset olivat +nousseet sotaan kapitalismia eikä ruotsalaisia vastaan. Mutta pojat +suuttuivat hänelle. He sanoivat kyllä kuulleensa tuommoisia puheita, +mutta se oli kaikki pelkkää valhetta, sillä suomalaisten tarkoitus ei +ollut mikään muu kuin ottaa ruotsalaisilta maat ja konnut, kun ensin +saavat kylistä haulikoitakin käsiinsä koottua. He kirosivat rumasti ja +käänsivät Helgelle selkänsä, vasta sitten vähän leppyen, kun Helge oli +myöntänyt heinien pakko-oton hävyttömäksi teoksi ja vahvistanut +puheensa poikien käyttämillä voimasanoilla, mikä tosin oli hänen +elämänsä aivan ensimmäisiä kiroilemisia, eikä hän ollut itsekään siihen +tyytyväinen. + +Mutta eivät äidinkään välit Töötarin lesken kanssa pysyneet koko +aikaa yhtä sydämellisinä. Helge kuuli toisesta huoneesta äidin +makeasti kehoittavan emäntää käymään Helgan ja Gerdan kanssa pian +vastavierailulla Koivikolla. Emäntä kiitteli kutsusta, sanoi aikoja +rauhattomiksi ja lisäsi: "vaikka eivätpä nuo nuoret näytä kovinkaan +tutustuneen." Äiti sanoi siihen, että hänen Helgensä se on vain niin +jörö, kyllä he vielä tutustuvat. + +Ja siitä hetkestä asti Helge alkoi epäillä olevansa äidin +verkonlaskuvesillä; kuka tietää, vaikka se navettahistoriakin olisi +ollut Töötarin-tädin järjestämä eikä poikain, ja koko tämä äidin +kiireellinen retki alkoi tuntua tarkoitukselliselta. Mutta Helge +sentään päätti ilmaista äidille todelliset aikeensa vasta kotimatkalla, +ettei olo Vestankylässä kävisi äidille ikäväksi. + +Greeta ja Helge vierailivat Vestankylässä toista viikkoa ja kävivät +kutsujaisissa melkein jokaisessa sen taloista, sillä kaikkialla oli +läheisiä tai kaukaisempia sukulaisia. Ja kaikkialla oli julkinen puhelu +pelkkää naurua ja sukulaisuuksien luettelemista, mutta salapuhelu +kiivasta kuiskuttelua, johon Helge jos sekaantui, oli kuin olisi +muurahaispesää ruvennut hajoittamaan ja saanut kusiaiset kimppuunsa. +Hän menetti vähitellen melkein kaikkien poikien suosion. Vain Torsten +pysyi ystävänä. + +Mutta ennen lähtöä pantiin sekin ystävyys kovalle koetukselle. + +Tapahtui niin, että pitkä jono tyhjiä heinähäkkejä nähtiin liukuvan +pitkin maantietä hyvien hevosten vetäminä ja pari miestä kussakin +reessä, toisella aina kivääri selässä. Osa kääntyi tienhaarassa +Vestankylään päin. Poikia juoksi paikalle, he kiroilivat näkyä ja +sanoivat: Noilleko me olemme tiet avanneet! — Siihen tuli Töötarin +tuvasta myöskin Torsten ja Helge, jotka olivat nähneet ikkunasta. Kun +heinähäkit ajettiin pihalle, tunsi Helge hämmästyksekseen tulokkaiden +joukosta myöskin Jannen, joka ajoi ensimmäistä hevosta ja oli ikäänkuin +muun sakin johtaja. Hänellä oli punainen vaate lakin ympärillä, mutta +kivääriä ei hänen kädessään ollut. Helge ja Janne tervehtivät toisiansa +tuttavallisesti ja puhelivat keskenään kauan, sillä aikaa kuin toiset +miehet toimittelivat Vestankylän isäntien kanssa tuttua asiaa ja +ajoivat renkien seuraamina eri latoteille. + +Kun Jannekin sitten ajoi samalle asialle, sanoi Torsten Helgelle: + +— Tuommoista miestä en minä toki tervehtisikään, mutta sinä puhuttelit +häntä kuin hyvääkin ystävää. + +Helge sanoi siihen, että Janne on saattanut olla pakoitettunakin +tämmöisiin toimiin, kun oli kerran leikkiin yhtynyt. Janne oli kertonut +suuren sotajoukon tästä pian kulkevan ohitse ja tarvitsevathan miehet +ja hevoset muonaa. + +Silloin oli Torsten — hän oli Helgen mielestä vielä kauniimpi +suutuksissaan ollen kuin nauraessaan — heittänyt suustaan pitkän sylen +ja kääntänyt hänelle selkänsä. Ja kuitenkaan ei Helge ollut uskaltanut +kertoa Torstenille pahinta, nimittäin että kaksi pomoista oli tehtailla +tapettu tottelemattomuudesta uutta esivaltaa kohtaan. + +Lähtöpäivänä Torsten sentään vähän leppyi. Hän pisti Helgen käteen +Braskarista hankkimansa matkalupalipun ja kuiskasi suurena +salaisuutena, että tästä tulee sota ja että Helgen olisi, jos tahtoi +miehestä käydä, ensi tilassa palattava Vestankylään puolustamaan +ruotsalaisten maata ja kunniaa. + +Silloin Helge puolestaan kuiskasi Torstenille salaisuutensa, sanoen +että hänellä oli suomalainen neito morsiamena. + +Ja niin oli Torsteninkin hyvästely kylmän kalsea, mikä painoi raskaasti +Helgen mieltä koko paluumatkan. + +Matka sujui muuten hyvin. Ei kuin kahdessa kohden pysäyttivät heidät +kiväärimiehet, pannen pistimet ristiin tien yli, ja päästivät menemään, +tutkittuaan lupalipun ja tarkastettuaan reen sekä alitse että ylitse, +ja mitä nyyteissä oli. + +Kotipitäjän rajan yli tultua Helge tunnusti äidillekin salaisuutensa. +Äiti ihmetteli, että mikä Maija Lehtonen se saattoi olla, mutta ei +Helge osannut sen selvempää asiasta tehdä, sillä hän ei ollut +milloinkaan pannut mieleensä Maijan oikean kotipaikan nimeä eikä +vanhemmista tiennyt muuta kuin että ne olivat Lehtosia. Onneksi muisti +käyttää vielä sanaa "Tampereen puolelta". + +Greeta ei mitenkään osoittanut tätä Maijaa kohtaan nurjamielisyyttä, +päinvastoin puhui Helgelle lempeästi ja toivotti Herran siunausta +heidän liitolleen. Mutta kun ei tarvinnut puhua, vaipui hän aina +synkkämieliseksi, jota osasi hyvin salata Helgeltä, kätkeytynyt kun oli +vaippoihinsa. Eikä hänen synkkämielisyytensä koskenut niinpaljon neito +Maija Lehtosta, kuin sitä ihmeellistä seikkaa, että pyry oli suosinut +heidän matkaansa Vestankylään, pelastaen heidät aavistamattomista +vaaroista. Greeta oli menomatkalla ollut synkkänä sen johdosta, että +pyry hänen mielestään oli ollut selvä merkki siitä, että Herra oli koko +tätä matkaa vastaan. Mutta synkkyys oli kääntynyt hurjaksi iloksi, kun +hän oli saanut tietää, että ilman pyryä he eivät olisi päässeetkään +Vestankylään, ja ajatteli heti, että Herra sittenkin pitää hänen +kädestään ja oli retkellä mukana. Nyt sitävastoin kaikki kääntyi toisin +päin. Saattoipa melkein tuntua siltä kuin jokin olisi tehnyt pilaa +hänestä. Mutta Greeta tiesi, ettei Herra tee koskaan pilaa ihmisestä, +jonka itse on luonut, ja sentähden hän ajatteli vain, että tässä täytyy +ruveta penkomaan Herran tahdosta selvää joltakin toiselta kannalta, eli +että Herra itse oli kenties jotakin toista kuin Greetan tähän asti +kuvittelema. Ja tämä asia tuotti Greetalle omituista tuskaa: Herra +kasvoi kyllä suuremmaksi, mutta samalla myös epämääräisemmäksi ja +kauempana olevaksi. Ja alkoi taas kuulua: antaa pojan vaan koetella +voimiansa. Jonka sanan Greeta jo ymmärsi vain oman uskonsa +koettelemukseksi. Ja kun hän koetti tarttua tuon uuden Suuren Herran +käteen, tuli sieltä lempeästi kuin aamutuuli: anna sinä Helgen vaan +mennä naimisiin sen suomalaisen Maijan kanssa. Greeta huokasi +vaippojensa sisällä pitkästä aikaa tutun huokauksensa, joka taaskin +omituisesti kevensi hänen mieltänsä. Mitäpä jos antaisi todella asiain +mennä omaa menoaan. Eikö se merkitsisi huolten heittämistä Herralle? +Eikö se merkitsisi tarttumista jälleen lujasti Herran käteen? + +Greeta nytkäytti itsensä vähän syrjälle Helgeen päin, avasi vaipan +poskeltaan ja sanoi: + +— No taitaa se sinun Maijasi olla aika nätti ihminen? + +Silloin Helge tuli tästä pienestä sanasta yhtäkkiä niin iloiseksi ja +puheliaaksi, että koko heidän loppumatkansa oli Helgen puolesta pelkkää +riemukulkua. + + + + +MAIJAN ASIAT. + + +Totta puhuen, Maija oli mielistynyt Helgeen vasta siitä hetkestä pitäen +kuin näki Koivikon. + +Ei niin, että hän olisi vain mielellään ajatellut itseään Koivikon +emäntänä ja siksi myös mielellään ajatellut Helgeä, vaan niin, että +vasta siitä hetkestä pitäen Helge kasvoi hänen mielessään siksi +mieheksi, jota hän rakasti. Navetan voi rakentaa toisellakin tavalla, +mutta niin kuin Helge oli sen rakentanut, ei olisi voinut kukaan +rakentaa Maijalle vielä mieleisemmäksi. Voi luhtiaittojakin rakentaa +sieviksi, mutta ei enää sievemmiksi Koivikon aittaa. Ei myöskään +asuntoa, ei sen ikkunalautoja, ei räystäitä, ei katon somaa +kaltevuutta, ei kivipengertä, ei puutarhaa. + +Sitä ennen Helge oli Maijan mielestä yksi monista, mutta Koivikon +nähtyä: niinkuin ei Koivikon veroista asuntoa voinut olla missään, niin +ei Helgen veroista miesten joukossa. + +Ja vaikka Maija ei ollut Koivikkoa nähnyt kuin kerran kuutamolla, koska +herrasväen maaltamuutto oli tapahtunut semmoiseen aikaan, jolloin Helge +oli vielä tahtonut pitää heidän liittoaan salaisuutena, heloitti se +Maijan mielessä, hänen muutettuaan kaupunkiin, kirkkaimmassa päivän +helkkeessä, kanain kaakattaessa ja vasikan poukautellessa ilohyppyjään. +Sillä Helge oli kirjoittanut kanain jo munivan hyvin ja vasikkaa +odotettavan maaliskuussa ja huhtikuussa hakevansa Maijan kaupungista +Koivikkoon, kohta pääsiäisen jälkeen. + +Mutta pitipäs niiden ihmisten laittaa sota juuri siksi ajaksi kuin +Maija ompeli häävaatteita! Kun olisivat edes vähän aikaisemmin tai +vähän myöhemmin, mutta juuri ihan siksi ajaksi. Aivan kuin Maija muka +voisi päinvastoin siirtää omat häänsä tuonnemmaksi, kunnes rauha +syntyy. Oho, pojat! Maija viettää häänsä, ja kohta pääsiäisen jälkeen. + +Öisin ommellessaan keittiönviereisessä piikakamarissa Maija tosin vähän +jo itkeä tihrautti, mutta se ei tapahtunut siksi, että olisi pelännyt +sodan sittenkin myöhästyttävän hänen aikeensa, vaan siksi, ettei kotoa +Tampereen puolelta eikä liioin sisarilta tullut mitään vastauksia hänen +kirjeisiinsä, joissa hän heitä pyyteli häävieraikseen ja avukseen +näissä vaikeissa, kokemusta kysyvissä valmistuksissa. Nyt hänellä ei +ollut neuvonantajina muita kuin toiset palvelustytöt, jotka jo kauan +sitten olivat ruvenneet sanomaan välttämättömäksi lykätä häähommat +tuonnemmaksi, lakanneet neuvomasta ja auttamasta häntä ompeluasioissa, +ja puhelivat keskenään vain noista ikuisista sota-asioista, mitä sitten +tulee, jos nuo voittavat ja mitä jos nämä, jopa viime aikoina, +pääsiäisen jo nopeasti lähestyessä, olivat ruvenneet nauramaan Maijan +hommia siihen määrään, että hänen piti kutoa yöllä salaa pitsejäkin, +joilla aikoi lakanoitansa koristaa. Kerran Maijan palattua torilta he +olivat vetäneet kaikki lakanavaatteet kirstusta ja sanoivat: johan sinä +ihmeitä, kun valkaisemattomasta palttinasta häälakanoita! Ja alkoivat +nauraa. Ikäänkuin sellainen palttina ei keväthangella valkenisi! Mutta +he kun eivät uskoneet, että Maija todella yhä aikoi vielä hankien +aikana matkustaa uuteen kotiinsa. Jos he olisivat tienneet, että Maijan +säästövarat alkoivat olla lopussa ja että äidiltä ja sisarilta oli enää +turha odottaa kirjettä ja apuja, eivät he olisi ollenkaan uskoneet +häistä mitään tulevan, mutta Maijan uskoa nämä asiat eivät +horjuttaneet. Hän haki jo riitaa rouvan kanssa, että tämä olisi ajanut +hänet palveluksesta ennen Vappua. + +Pääsiäinen tuli, mutta kirjeitä ei tullut enää Helgeltäkään. + +Maija alkoi itkeskellä jo päivisinkin. Toiset tytöt surkuttelivat +häntä ja sanoivat, että kun junat eivät enää kulje, eihän silloin +kirjeitäkään voi saada kulkemaan. Mutta Maija ajatteli, että jos hän +olisi Helge, niin varmaan hän tulisi hakemaan morsiantansa vaikka tulen +läpi. + +Pääsiäisen jälkeen olot pahenivat vieläkin enemmän, ja Maija alkoi jo +pelätä, että Helge oli ehkä viety sotaan, kenties jo kaatunutkin. Mutta +Maija sentäänkin ompeli, itki ja ompeli, itki ja ompeli. + +Vihdoin rouva huomasi hänen turvottuneet silmänsä ja kysyi, oliko joku +Maijan omaisista sodassa kaatunut. Maija sanoi veljen kaatuneen, mutta +itkevänsä sitäkin, että palttina oli kesken loppunut. Silloin rouva +maksoi hänelle kuun palkan ja antoi seuraavan kuun palkan etukäteen. Ja +Maija ompeli jälleen. Hän ompeli vinhasti ja väsähtymättä, niinkuin +olisi ommellut kokoon hajoamaisillaan olevaa onneansa, niinkuin +vähinkin pysähdys olisi merkinnyt hänen jo itsekin heittäneen uskonsa, +ja niinkuin veljenkin kuolema olisi vain ollut hänen onnensa vihollisen +tekoja, että hän vain hellittäisi käsistään ompeleen ja toivottomana +luhistuisi kokoon. + +Tykinpauke jo kumisi Helsingin ympärillä, ja Maija yhä ompeli. + +Ihmiset sulkeutuivat huoneisiinsa, kadut tyhjenivät, kaikki liike +pysähtyi ja toisinaan vain kuului kiväärimiesten jalkojen kopina, kun +he villissä juoksussa samosivat katua. Nyt paukahtivat ensimmäiset +tykinlaukaukset. Nyt lentelivät tulipilvet taivaalla. Nyt rätisivät +kuularuiskut ihan korvien takana. Nyt itkivät jo muutkin keittiön +tytöt. He osoittivat Maijalle kadulla verissään viruvia miehiä, sanoen: +"Ja sinä vaan menet maailmalle lapsia laittamaan!" Maija katsahti +kadulle ja hänen sydäntänsä kouristi, mutta hän otti esille ompeleensa, +ettei sydän olisi pakahtunut, ja sanoi tytöille: "Kumpi on näistä +tärkeämpi, tuoko tuolla vai tämäkö tässä?" + +Ja ensimmäisellä junalla, joka tuli Helsinkiin, tuli myös Helge +hakemaan morsiantansa Koivikkoon. Keittiöön astui sarkapukuinen pitkä +mies, joka kysyi Maija Lehtosta. Kun Maija tuli, ojensi mies kätensä +Maijalle tervehdykseksi. Mutta Maija ei ensin tuntenut Helgeä, sillä +Helge oli käynyt hyvin laihaksi kasvoiltaan ja vaatteet olivat hänen +yllään löyhissä poimuissa. Äkkiä Maija tunsi miehen Helgeksi, alkoi +horjua, meni hänen ojennetun kätensä ohitse ja ilosta itkuun +purskahtaen painoi päänsä hänen sarkaliivilleen. Ja Helgen täytyi +kannattaa Maijaa, jotta tämä olisi pysynyt pystyssä. Mutta Maijan oli +siinä hyvä olla, sillä liivi oli rinnan kohdalta lämmin. + +Kaikki oli Maijalla valmiina eikä heidän tarvinnut kauan viipyä vasta +valloitetussa kaupungissa. Sen verran vain, että panivat vireille +Maijan kuulutukset ja ostivat sormukset. + + + + +MAIJAN ENSIMMÄINEN PÄIVÄ KOIVIKOLLA. + + +Näiden kevättalvisten levottomuuksien vuoksi tapahtui, että Greeta +tutustui Maijaan ensi kerran vasta silloin kun Helge kesäkuussa toi +hänet Koivikolle häitä viettämään. + +Samoista syistä ei yksikään Maijan sukulaisista voinut saapua häihin +tai edes onnenkorttia lähettää. + +Eikä Helgen sisarista ollut kotona muita kuin Titta, mutta kahdelta +vanhemmalta oli tullut kirjeet ja onnentoivotukset, toisessa +kullankirjatuissa säteissä nousevan auringon kuva ja toisessa pilvissä +istuva, kullattu enkeli. + +Kun siis Greeta, seisten paljain päin kuistin luona, ensi kerran näki +Maijan tulevan Koivikon pihalle, huomasi hän kohta, että tuohan oli +juuri sama tyttö, joka oli kuutamolla pujottanut päänsä koivunoksain +välitse ja tarkastellut pihaa. Se havainto lämmitti Greetan sydäntä, +sillä hän ymmärsi nyt, että Helge oli alusta asti vain tuota samaa +rakastanut, ja vaikka Greeta ei tiennyt, että hänen sydäntänsä olisi +mikään kivi painanut, niin nyt hän kuitenkin tunsi kuin jokin olisi +lakannut painamasta. + +Ja hän tuli Maijaa vastaan alatörmälle asti, käski Titan ottaa Maijalta +nyytit ja Helgeltä kirstun, ja sanoi ruotsiksi edeltäpäin mietityn +tervehdyksen, jonka Helge selitti Maijalle suomeksi: + +— Siunatkoon Herra sinun sisälle- ja uloskäymisesi tällä mäellä. + +Ja kun Greeta huomasi Maijan katsovan häneen vähän vierastavasti eikä +voivan yhtä harkittua vastausta antaa, taputti hän Maijaa olalle ja +koetti suomeksi sanoa, että kyllä he Maijan kanssa toimeen tulevat, +vaikka suomi käy häneltä huonosti, mutta nyt Maijan pitääkin oppia +ruotsia puhumaan. + +Maija koetti ruotsiksi jotain sanoa, mutta se ei luonnistunut. Ja hän +vain taputti takasin, sanoen suomeksi terveisensä. + +Mutta Helge huomasi äidin ohimossa pienet säteet, joiden hän tiesi +siihen tulevan, kun äiti koetti olla lempeä, ja tämän havainnon +johdosta hänet tempasi niin vallaton ilon puuskahdus, että hän otti +molempia kaulasta ja veti väkisin lähemmäksi toisiaan. Greeta nauroi +tälle tempulle ja olisi kyllä puolestaan ottanut Maijaa kaulasta, mutta +Maija sanoi Helgelle: + +— Kas kun sinä nyt olet iloinen! + +Tällä hän tarkoitti, ettei Helge ollut junassa yhtä iloinen, vaan oli +torkkunut Maijan puhuessa hänelle omasta äidistään ja sanonut, että +hyvän tyttären pitäisi ottaa sairas äiti luoksensa. + +Helge hellitti kätensä ja sanoi: + +— Kuinka en minä olisi iloinen, kun sain ensin Maijankin tänne, ja +saan minä täällä tilaa Maijan äidillekin, kun aika joutuu. + +Maija ei ollut huomaavinaan mitä Helge sanoi, mutta oli iloinen, ja +ottaen Greetaa käsikynkästä sanoi leikillään: + +— Ainahan me tämän mummon kanssa toimeen tullaan, vaikkei kieltäkään +osata. + +He menivät näin yhdessä törmältä kuistille päin, Maija naureskellen +edellä, mutta Greeta vähän mietteissään perässä, käsi pitkänä Maijan +kynkässä, ylämäkeen kompuroiden. + +Helge oli koko sen päivän aivan hurjan ilomielinen ja aina vain tahtoi +äitiä lähemmäksi Maijaa tai Maijaa lähemmäksi äitiä. + +Titta oli asettanut Maijan nyytit ja kirstun kamariin Helgen vuoteelle, +ja kun Maija niitä kaipasi, vei Greeta hänet kamariin sanoen +laittavansa Maijalle vuoteen tänne, mutta Helge maatkoon niinkauan +keittiössä (kuulutusten ajan). + +Kun huoneessa oli Maijan mielestä vähän ummehtunut ilma ja kärpäsiä +surisi paljon ikkunassa, jota ei oltu talven jäljiltä vielä avattu, +sanoi Maija sittemmin Helgelle tahtovansa mieluummin nukkua aitan +luhdissa. + +Helge meni noutamaan kamarista Maijalle pantuja vuoteenaluksia, +viedäkseen ne luhtiin. + +Silloin äiti sanoi tahtoneensa Maijalle tarjota kunniapaikan, mutta jos +Maija mieluummin tahtoi nukkua tuvan huoneessa, niin pianhan äiti ja +Titta siirtävät aluksensa kyökkiin, ja Helge nukkukoon kamarissa. + +Kun Helge tuli tätä asiaa Maijalle toimittamaan, oli Maija jo vienyt +nyytit aitan alaovelle ja pyysi avainta. + +Helge toi avaimen ja sanoi äidin asian. + +Maija vastasi siihen, ettei hän voinut antaa Helgen äidin nukkua +kyökissä, vaan jos ei saa aitassa nukkua, niin hän nukkuu kyökissä. + +Taas meni Helge tätä Maijan asiaa äidille toimittamaan. Äiti oli +kamarissa ja katseli tyhjentynyttä vuodetta. Hän vastasi Helgelle, että +Maija nukkuu tietenkin missä tahtoo. + +Helge oli huomaavinaan, että äidin suu oli tällöin vähän niinkuin +viivana. Mutta saattoi se olla viivana toisestakin syystä, sillä äiti +lisäsi kohta sanojensa perään: + +— Kas kun minun varpaitani kivistää. + +Helgen tultua uudelleen aitalle Maija oli jo avannut oven alakertaan, +joka oli täynnänsä vaatteita, hyvästi järjestettyinä nauloihin +riippumaan. + +— Kenenkäs nämä ovat, kysyi Maija. + +Helge sanoi niiden olevan hänen sisariensa vaatteita. + +— Milloinkas ne täältä viedään, kysyi Maija taas. + +Helge sanoi, ettei niitä ollenkaan viedä, sillä saattoi olla, että +hänen sisarensa muuttavat vielä tänne Koivikkoon asumaan. + +Maijan meni suu nyppyyn, mutta hän ei sanonut mitään. Äidin meni +viivaksi, mutta Maijan meni nyppyyn. + +Maija aikoi viedä nyyttinsä ylös luhtiin, jätti ne kuitenkin käsistään, +mietti vähäsen ja alkoi järjestää aitassa olevia vaatteita kaksittain +ja kolmittain nauloihin. Helge ei olisi puolestaan milloinkaan +muuttanut semmoista, mitä äiti oli itse järjestänyt, mutta hän +ajatteli, että nämä ovat vaimoväen asioita, sopikoot keskenään, ja +rupesi auttamaan Maijaa. + +He saivat aittaan niin paljon tilaa, että hyvinkin toinen puoli jäi +tyhjäksi, ja siihen nyt ripustettiin Maijan vaatteet ja ompeleet matkan +jäljiltä oikenemaan. Kirstu kannettiin ylös luhtiin ja Maija järjesti +vuoteensa lattialle. Hän oli niin nopea liikkeissään, että ihan äkkiä +luhti muuttui sieväksi huoneeksi, vieläpä ilmestyi uudin pieneen +ikkunaan, kirstunkannelle vähäinen peili, Maijan vanhempien valokuvat +ja vielä pieniä posliinikoristuksia. + +Helge otti käteensä valokuvat, katseli niitä kauan ja ensi kerran +kuunteli mitä Maija vanhemmistaan kertoi, vieläpä pani tarkasti +mieleensä, milloin Maijan isä oli kuollut ja mihin tautiin. + +He istuivat lattialla vastakkain, jalat allaan, ja Maija tuli iloiseksi +siitä, että Helge kyseli ja kuunteli. Äkkiä hän ilonpuuskassa suihkasi +Helgelle suuta. Ja vetäysi samassa taaksepäin käsiensä varaan. + +Helgen ajatukset irtausivat Maijan vanhemmista ja heidän kuvitellusta +asunnostaan jossakin Tampereen puolella ja siirtyivät siihen, mikä +juuri nyt oli tapahtunut. Hän punastui ja katseli Maijaan huulet +jännittyneinä noloon hymyyn. + +Maija katsoi vastaan suu naurussa, ja räpytteli silmiään. + +— Et sinä taida tietääkään mitä _se_ oli? — sanoi Maija veitikka. + +— Ketäs minä olisin suudellut? — sanoi Helge, sillä hän todella ei +ollut vielä eläissään ketään suudellut ja oli itsekseen aina +ihmetellyt, mitä se suun mauske oikein tarkoitti, kun äiditkin +suutelivat sylilapsiaan ja pojat tyttöjä. + +— Et taida osatakaan? — nauroi Maija. — Ja sinun olisi kuitenkin +pitänyt ensin tehdä se, mutta mitäs kun ei osaa! + +Helge sanoi: + +— Mitenkäs se tehdään? + +— Noin vain imaset. Imaseppas huulillasi tähän käteen. + +Helge imasi huulillaan Maijan ojennettua kättä ja jo kolmannella +koetuksella sai tarkoitetun äänen syntymään. + +— Jo menee, — sanoi Maija ja veti kätensä pois. + +Mutta Helge harjoitteli sitä ihmeellistä suun mausketta vielä toiseen +Maijan käteen ja veti käden sitten lempeästi luokseen, niin että he +istuivat vähän aikaa otsakulmat vastakkain. + +Juuri silloin kun Helge aikoi suudella Maijaa suulle, kuului joku +nousevan aitan portaita ja Titan ääni sanoi, että äiti oli laittanut +iltaruuan pöytään. + +— Minulle ei iltaruoka maita, — sanoi Maija, — mutta mene sinä ja +tule pian takaisin, tulethan. + +Helge sanoi, että äiti oudoksuu, ellei Maija jo ensimmäisen päivän +iltana tule pöytään. Ja silloin Maija lähti vastahakoisesti. + +Äiti oli pannut pöytään, paitsi leivät ja voin, myöskin raamatun, ja +avannut sen valmiiksi kirjanmerkin kohdalta, Salmeista. Helge istui +paikalleen raamatun ääreen, Maija istui hänen viereensä, Greeta ja +Titta toiselle puolen pöytää ja panivat kätensä ristiin. Maija ei +pannut käsiään ristiin, vaan punastui. + +— Pane sinäkin kätesi ristiin, sanoi Helge hänelle hiljaa. + +Mutta Maija nousi ja meni ovenpuolelle odottelemaan. + +— Maija ei ymmärrä ruotsalaista raamattua, — sanoi Helge äidille. + +Äiti oli aivan punainen kasvoistaan, hikihelmet otsalla ja suu todella +viivana. Hän sanoi kuitenkin hyvin säyseästi: + +— Lue siis niille, jotka ymmärtävät. + +Helge ei ollut vielä milloinkaan lukenut Sanaa ajatukset niin hajalla +ja niin kaukana luetusta. Sanat pyörivät hänen silmissään eikä pilkkuja +ja pisteitä näkynyt ensinkään. Varmaan ei äitikään mitään kuunnellut, +koska ei käskenyt lukemaan hitaammin eikä pyytänyt yhtäkään kohtaa +uudistamaan. Raamattu eli omaa elämäänsä ja sen tämäniltaiset lukijat +omaansa. Kaikki suhteet pyörivät ja sekaantuivat pohjia myöten heidän +ajatuksissaan niinkuin pyörivän tangon puolat armotta sekoittavat +savilohkareet velliksi. Kuka siinä saattoi ajatella Kuningas Davidin +harpunsoittoa Batseballe! + +Mutta Maija saattoi. Vaikka hän ei ruotsalaista raamattua ymmärtänyt, +oli hän ainoa, joka tällä hetkellä ajatteli raamatun lukemista ja +parhaansa mukaan koetti päästä perille, mistä asiasta siinä oli puhe. +Maijan täytyi itsekseen myöntää, että tuo oli kyllä kaunis tapa, ja +hänen ajatuksensa kulkivat lapsuuden aikoihin, jolloin hänenkin äitinsä +oli koettanut ääneen lukea, vaikkei kukaan kuunnellut. Nyt Maijaa alkoi +vähän hävettää oma käytöksensä, eikä hän voinut ymmärtää miten lähenisi +pöytää, kun syöminen oli alkava, mennäkö vuoteen vieritse vai toisen +seinän puolitse, ja miten pitäisi käsiä mennessä. Asema alkoi tulla +hänelle ylen tukalaksi. Mutta Greetalla pihisi vielä jotakin hellalla, +ja kun Maija katsahti, oli siinä makkaraviipaleita pannun voiherassa, +joka pihisi. Maijan mielestä makkarat olisi voinut kääntää, ja +silloinhan asema olisi selvinnyt sillä, että hänellä muka oli tekemistä +hellan ääressä ja hän ehkä kantaisi makkaratkin pöytään. Mutta kun hän +raapaisi veitsellä pannun pohjaan, käänsi Greeta silmänsä syrjäkarin +Maijan puoleen, päätänsä kyllä kääntämättä, ja Maija jätti veitsen +pelästyneenä kädestään. + +Maija katui kohta omaa pelästymistään ja suuttui itselleen. Näin hän ei +toki ollut kuvitellut Koivikossa oltavan. Hän näki nyt selvästi sen, +minkä oli ensi hetkestä tuntenut, että Helgen äiti se oli määräävänä +henkilönä tässä talossa. Ja Maija kun Koivikkoa ajatellessaan ei ollut +ottanut Helgen äidin olemassaoloa edes lukuunkaan. Olipa joskus vain +ajatellut, että siellä Koivikon tuvassa jossakin nurkassa elelee myös +joku vanha eukko, joka on Helgen äiti. Nyt näytti aivan toiselta. — +Mutta Helgeä piti Maijan sentään enin ihmetellä. Sama mies, joka aina +ja joka tilassa tiesi mitä tahtoi ja jonka tahdon vastustaminen ei +ollut milloinkaan Maijan mieleen juolahtanutkaan, sama mies istui nyt +tuossa nöyränä kuin lammas mammansa komennuksessa. Ei Maija voinut +milloinkaan unohtaa sitä ihmeellistä kuutamoyötä, jolloin hän oli sekä +pelästynyt että rakastunut Helgeen, kun tämä oli tullut hänen eteensä +ja sanonut: Jos Maija nyt karkaa, käy huonosti. Ja nyt sama mies +kuiskaa: "Pane sinäkin kätesi ristiin." Että muka muuten mamma suuttuu! +Maija panee kätensä ristiin milloin tahtoo, tai on panematta. + +Kun Davidin salmi oli luettu, nousi Greeta istuviltaan, meni hellalle, +käänsi makkarat, sitten meni Maijan luo, taputti häntä olalle niinkuin +omaa lastansa, jonka on aika lakata juonittelemasta, otti kädestä ja +sanoi suomeksi: + +— Maija tulee nyt syömään. + +Maija meni pöytään, mutta ajatteli: odotappas, minä en sentäänkään ole +sinun lampaitasi. + +Helge oli asian näin onnellisesta suoriutumisesta ylen iloinen ja hänen +suomalainen puhelunsa ja naureskelunsa Maijan kanssa valloitti niin +kokonaan illastelun, ettei äidille ja Titalle jäänyt muuta kuin istua +jököttää, purra ja kuulla päältä. Jos heillä oli toisilleen jotakin +sanottavaa, niin he vain kuiskivat. + +Syötyä Greeta korotti äänensä ja pyysi Helgen kertomaan hänelle jotakin +kaupunkimatkansa vaiheista. + +Helge rupesi kertomaan. Mutta kun Maija ei hyvin osannut seurata +ruotsalaista puheenpartta, he kun puhuivat aivan toisella tapaa kuin +ruotsalaiset herrasväet, joissa Maija oli palvellut, rupesi hän +ikävissään töykkimään pöydän alitse polvellaan Helgen polvea. Ja hänen +huvinsa kasvoi ylimmilleen, kun Helge vihdoinkin ymmärsi töykätä +vastaan. Maija piti puolensa, sitten antoi oman polvensa vähän väistyä +ja taas töykkäsi. Nyt Helge vuorostaan piti puolensa. Heidän oli hyvin +hauska. Kun tämän pöydänalaisen polvien painiskelun piti tapahtua niin, +ettei siitä pöydän yläpuolella mitään aavistettu ja Helge oli +tottumaton kunnolla tekemään kahta asiaa yhtaikaa, meni hänen puhelunsa +äidin kanssa aivan sekaisin. Hän sanoi saman asian välistä kaksi +kertaa ja välistä ei sanonut mitään. Titan täytyi oikein nauraa +ihmeellistä kaupunkikertomusta. "Johan sinä sen sanoit, mutta sano mitä +_sitten_ —?" Ja ainakin kolmasti piti sanoa "mitä sitten", ennenkuin +sai Helgen taas jotakin höpisemään. + +Helgestä tuntui, että äidin huulet yhä lujemmin puristuivat toisiinsa. +Lieneekö sittenkin jotakin huomannut. Helge nousi pöydästä ja sanoi +tulevansa kohta puhumaan äidille enemmän kaupunginmatkastaan, jahka +ensin vain saattaa Maijan luhtiin. + +Mutta luhdista ei Helge palannut tupaan ennenkuin aamun jo valjetessa. +Ja Greeta oli synkistynyt aivan puhumattomaksi, vaikka valvoi. Sillä +jollei Maijalta, niin ainakin Helgeltä hän olisi toki odottanut enemmän +ymmärrystä, ja kun Greeta ei tiennyt, miten olisi voinut näin +arkaluontoisia asioita ottaa puheeksi, tahtoi hän edes siten osoittaa +tyytymättömyyttänsä, ettei vastannut sanallakaan Helgen huolettomiin +puheisiin, ja kesti päätöksessään loppuun asti, vaikka kuuli Helgen +raskaasti huokaavan ennenkuin meni kamariinsa. + + + + +MITÄ MANKELIHUONEESSA OLI. + + +Kuulutus-ajan kestäessä Maija ei ollenkaan sekaantunut mihinkään +emännäntoimiin, ei keittiössä eikä navetassa, sen kun vain kerran Titan +ollessa iltalypsyn hommissa istahti lypsypallille ja näytti Titalle, +miten heidän puolessa lehmästä maitoa herutetaan. Lehmä ei potkinut, +vaikka Titta pelkäsi sen vierastavan outoa lypsäjää, ja Maija sanoi, +lypsettyänsä kiulun täyteen: + +— Tätä lehmäähän minun tuleekin hyvä lypsää. + +Silloin Titta juoksi äidille sanomaan, että Maija aikoo ruveta +lypsämään. + +Äiti meni punaiseksi ja Titta jo toivoi hänen suuttuvan Maijalle, mutta +hän vain pani kätensä Titan pään päälle ja sanoi lempeästi lohduttaen: + +— Nousseekohan se Maija niin varhain aamusella, ettei Titta nouse +varemmin. + +Titta herätti lehmän jalkeille jo neljältä aamulla, syötti, lypsi ja +päästi metsään. + +Mutta jos Maija ei ryhtynytkään lypsämään eikä muihin taloustoimiin +sekaantunut, niin sitä visummin hän tarkasteli tänä aikana kaikkia +talon menoja ja tapoja sekä keittiössä että lehmän ruokinnassa, kulki +pienimmätkin nurkat ja sopukat, lakaisi vähän siellä, viskeli täällä, +ei sen enempää mitään. + +Ainoa paikka, johon hän olisi mielellään mennyt, mutta ei päässyt, +vaikka koetteli kaikki avaimet, oli mankelihuone. Avain oli Helgellä ja +tämä osasi kaikenlaisilla verukkeilla viivytellä avaimen antamista +Maijalle. Kun Maija sen huomasi, ei hän enää pyytänytkään. + +Mutta kerran Helgen pilkkoessa kyökkipuita halkovajassa Maija tahtoi +istua kynnykselle, johon Helge oli viskannut takkinsa. Takkia +nostaessaan pinon päälle Maija huomasi taskussa jonkin kolahtaneen, ja +kun hän tunnusteli, oli siinä avain, jonka Maija arvasi mankelihuoneen +avaimeksi. Hän otti avaimen Helgen huomaamatta omaan taskuunsa ja +sanoen pian palaavansa meni mankelihuonetta tarkastamaan. + +Siellä Maija näki — tosin mankelin, joka oli erinomaisen sievästi +tehty, pyöreät, puhtaiksi pestyt kivet pinona, — mutta myöskin arkun, +pitkän ja kuitenkin valkeaksi maalatun ruumisarkun. + +Maijaa ensin vähän kammotti, mutta sitten hän naurahti, kun muisti +muutamia Helgen puheita ja arvasi, miksi Helge oli pitänyt avainta +piilossa. Vielä Maija huomasi ison kiväärin, joka oli asetettu nurkkaan +nojalleen. + +Pantuaan oven hiljaa lukkoon hän pujottautui Helgen ohi vajan pinolle, +pisti avaimen takaisin takin taskuun ja istui jälleen kynnykselle. + +— Mitä sinulla siellä mankelihuoneessa on? — kysyi Maija veitikka +viattomana, kun Helge istui hänen viereensä kynnykselle ja rupesi +panemaan piippuun. + +— En ole tahtonut sitä sinulle näyttää, kun pelkäsin sinun +säikähtävän, — sanoi Helge. + +— No sitten sinulla on siellä varmaankin ruumisarkku. Tai onko ehkä +pyssy, jota olisin pelästynyt? + +Helge meni koettelemaan takkiansa, mutta kun avain oli tallella, hän +vain ihmetteli Maijan kekseliäisyyttä ja sanoi: + +— On siellä sitä jos tätäkin. + +— Kenellekäs se ruumisarkku on tehty? — kysyi Maija. + +— Janne vainajan leskelle. + +— Mikä mies se Janne oli? — kysyi Maija taas. + +Helge ihastui, kun oli näin odottamattoman helposti selvinnyt +kiusallisesta asiasta, ja tuli oikein kertomatuulelle, siitä huolimatta +että itse ne asiat, joista hänen piti kertoa, olivat hänelle kirvelevän +tuskallisia. + +Janne oli jo viime syksynä mennyt naimisiin umpiruotsalaisen +palvelustytön kanssa, jota Maijakin hiukan tunsi viime kesän +huvila-ajoilta ja jota Helge aina hiukan epäili samaksi tytöksi, joka +oli seisonut lepikon pimennossa Jannen kanssa tuona ensimmäisenä +laudanajo-yönä. He olivat olleet hyvin onnelliset keskenään, vaikka +heidän keskinäinen puhelunsa Jannen huonon ruotsintaidon vuoksi oli +ollut aika sekamelskaa. He saivat lapsen juuri vähää ennen Jannen +kuolemaa. Lapsi oli suurena ihastuksena kaikille, jotka kävivät sitä +katsomassa. Ei sellaista lasta oltu vielä ikinä nähty, sanoivat kaikki +ja niin sanoi myöskin Greeta, jonka luona Jannen vaimo joskus +ikävissään kävi, he kun taisivat Greetan kanssa puhella samaa kieltä. +— Sodan päätyttyä oli Jannen täytynyt piileskellä metsissä, sillä +häntä kovasti etsiskeltiin, niinkuin kaikkia, joka olivat toimittaneet +pakko-ottoja. Eräänä pimeänä ja sateisena yönä oli Janne kuitenkin +koputtanut Helgen kamarin ikkunaan ja sisään tultuaan pyytänyt Helgen +käymään hakemassa hänen vaimonsa ja lapsensa Koivikolle, käskenyt +tulemaan niin ettei kukaan työläiskasarmissa huomaa, ja jäänyt +odottamaan. Tämä oli hyvin varomaton teko, mutta Janne ei voinut olla +enää kauemmin näkemättä vaimoaan ja lastaan, vaikka olisi kuolema eteen +tullut. — Helge toimitti Jannen asian. He tulivat Jannen vaimon kanssa +oikopolkuja ja rantateitä juoksujalassa Koivikkoon, Helgellä sylissään +hätimiten vaippoihin kapaloitu rintalapsi, jolla oli tutti suussa. +Helge ei sanonut lapsen painaneen yhtään mitään, vaikkei hän tosin +tiennyt mitä muutkaan lapset saattoivat painaa, sillä hän ei sitä ennen +ollut eläessään pitänyt lasta sylissään. Mutta tähän lapseen Helge +mieltyi kovasti, painaessaan sitä hellävaroin juoksussa poveansa +vastaan, eikä olisi perille päästyä raskinut antaa lasta sylistään edes +sen äidille. Ja jos Maija tekisi hänelle joskus semmoisen lapsen, ei +hän voisi enää rakastaa Maijaa _kaikkein_ enimmän maailmassa. (Tässä +kohden Maija suihkasi Helgelle suuta). — Sitten oli Jannen vaimo, +jonka nimi oli Lyydia, tullut itkien äidin viereen seisomaan ja +sanonut, että hänen lapsensa kyllä voi syödä myöskin lehmän maitoa. +Silloin oli Greeta kohta älynnyt asian ja sanonut kovin mielellään +hoitavansa lasta tämän yön. Mutta Jannen ja Lyydian hän yövytti aitan +luhtiin. Lapsi ei Greetan käsissä itkenyt koko yönä yhtään kertaa, +sillä äiti oli taitava lasten hoidossa ja oli tämänkin lapsen +syntymisessä toiminut kätilönä Lyydian luona, niinkuin usein muualla. +Muutaman kerran oli Helge käynyt yöllä katsomassa lasta. Se oli +valvonut ja haraillut käsillään, jotakin tavoitellen, sitten nauranut +äidille. — Aamuhämärissä Lyydia ja Helge veivät lapsen takaisin +tehtaalle. Silloin yövahti näki heidät. Mutta Janne jäi luhtiin +odottamaan seuraavaa yötä, päästäkseen pimeässä matkaan. Hän ei ollut +edes vaimolleen sanonut piilopaikkaansa, ettei Lyydian olisi tarvinnut +valehdella tietämättömyyttään, jos olisi tullut kysymys. Mutta Helgelle +sanoi juuri lähtiessään menevänsä sydänmaalle kruununmetsiin, ja siihen +suuntaan hän oli mennytkin, sillä ei hän järvelle päin poikennut. — +Kahden aikaan päivällä tuli Skurubölen Torsten ja Gunnar kolmen muun +Vestankylän miehen kanssa, joilla oli kiväärit selässä, Koivikolle. +Mutta eivät he tulleet ystävinä, vaan Torsten kysyi kohta oliko Janne +Peldonen täällä. Kun Helge sanoi, ettei ollut, menivät he huoneisiin +katsomaan puhuiko Helge totta. Sitten kiipesivät ullakolle, katsoivat +kaikki nurkat, kävivät navetat ja ulkohuoneet, ja luhdissa näkivät +Jannen ja Lyydian yösijan. Silloin Torsten sanoi Helgelle: "sinä olet +karkulaista suosinut ja tiedät mitä siitä seuraa, mutta minä en tahdo +esikunnassa mitään puhua, jos sanot meille missä Janne on." — Helge +ymmärsi, että Torsten oli etsiskelevän joukon päällikkö ja tiesi +myöskin mikä Jannea uhkasi. Hän ajatteli: täytyypäs ihmisen sittenkin +joskus valehdella, ja sanoi: "Janne on Kuulukassa." Kuulukka on saari +keskellä suurta selkää ja sinne olisi ainakin Helge paennut, jos hänen +olisi ollut paettava. Hän tahtoi eksyttää Torstenin niin kauas kuin +mahdollista Jannesta. Mutta nyt sattui niin onnettomasti, että Janne +olikin muutamien muiden karkulaisten kanssa juuri Kuulukassa, ja oli +kaiketi tahtonut puolestansa eksyttää Helgen. Siellä olivat miehet +rakentaneet itselleen havumajan, joka oli hyvässä piilossa. Helge kävi +sittemmin kaksi kertaa sitä katsomassa. — Janne vietiin ensin +esikuntaan ja sieltä passitettiin Vestankylään, pakko-ottoihin +syylliseksi todistettuna. Mutta Vestankylässä majaili luutnantti, joka +tuomitsi hänet kuolemaan vikapääksi. Silloin Vestankylän pojat ampuivat +hänet santamäkeen, annettuaan hänen ensin kaivaa oman hautansa, joka +tuli riviin muiden ammuttujen kanssa. + +— Mihinkäs tämä kirstu nyt, kun mies on jo haudassa? — kysyi Maija. + +Helge oli niin näännyksissä kertomuksestaan, että tuskin jaksoi puhua. +Hän sanoi sentään käyneensä Lyydian kanssa Vestankylässä, jossa Lyydia +oli vaatinut vainajan ruumista, toimittaakseen sen kunnialliseen +hautaan. Mutta siellä oli neuvottu kääntymään maaherran puoleen, ja +asia oli nyt sillään. Arkku viedään Vestankylään kohta kun maaherralta +tulee lupa ja jos ruumis enää tunnetaan, sanoi Helge. + +— Kyllä vaan sitten kannattaakin tähän maailman aikaan ruumisarkkuja +tehdä, — sanoi Maija ja huokasi omia surujaan. + +Näistä sanoista Helge elpyi. Sillä nyt sai hän keventää omaatuntoansa +Maijan edessä. Hän kertoi saaneensa koko kevättalven laitella +ruumisarkkuja, ettei mihinkään muuhun työhön joutanut. Kuka tähän +aikaan korvoja tilasi — ei kukaan. Venekin oli jäänyt vielä +tervaamatta ja liistelautoja vaille, sama vene, jonka hän viime syksynä +pani alulle. Maija hyväksyi kaiken. + +Maijan ollessa hänen vieressään Helge aina ikäänkuin rupesi jälleen +elämään. Mutta ennen Maijan tuloa hän oli kuin kuollut, niin häntä +päivin ja öin painoi Jannen kova kohtalo, johon hän oli tahtomattaan +syyllinen. Ja pahinta oli, että kylässä oli alettu häntä vieroksua, ja +pitää häntä ystävänsä pettäjänä, koska tiedettiin, että etsiskelijät +olivat Helgen neuvosta Kuulukkaan osanneet. Lyydiakin lakkasi +Koivikolla käymästä, kun hänen korviinsa tuli tämä huhu. Helgen +selityksistä huolimatta hän ei saattanut ymmärtää, miten Helge olisi +voinut vahingossa neuvoa miehet juuri siihen saareen, jossa Janne oli. +Kaikki olivat alkaneet karttaa häntä, ja ruumisarkuista puhumattakaan +ei tilattu häneltä enää vaivaista kiuluakaan. + +— Onkos se pyssy siellä mankelihuoneessa Jannen? — kysyi Maija. + +Helge luuli jo kaikki kertoneensa Maijalle, mutta nyt olikin vielä +kertomatta, että Helge oli ruvennut käymään kivääriharjoituksissa +sunnuntaisin kirkonkylässä, joka asia oli vieläkin enemmän lisännyt +hänen entisten tuttujensa nurjamielisyyttä. Mutta se asia oli saanut +alkunsa näin: Hän oli mennyt tehtaalle työhön, kun muuten olisi jäänyt +työttömäksi. Tehtailla oli paljon korjaustöitä, kaikki oli rappiolla, +mutta työväki oli vähentynyt aivan mitättömiin ja työt olivat +uskottavat kokemattomien käsiin, suureksi osaksi naisväelle, +kaatuneiden leskille ja vangittujen vaimoille, jotka vain kävivät +työarmoa rukoilemassa. Sen vuoksi Helge otettiin tehtaalla hyvin +vastaan, kun ilmeisesti pitivät omana miehenään ja ehkä tiesivät miten +Helge oli etsiskelijöitä neuvonut. Muuta tutkintoa ei sentään pidetty. +Kysyttiin vain: pitääkö Nyholm tällaisten melskeiden uusiutumista +estettävänä asiana? Kun Helge myönsi, että ne olivat estettävät, +sanottiin, että olisi hyvä tulla kivääriharjoituksiin. Ja jonkun aikaa +käytyään harjoituksissa annettiin Helgelle kivääri kotiin. Se oli +mankelihuoneessa. + +— Nyt ihan ensimmäiseksi, vie se kivääri pois, — sanoi Maija. + +Helge sanoi, että silloin on hänen ehkä työstäkin tultava pois, ja +milläs sitten eletään? + +Maija vakuutti kyllä pitävänsä huolen siitä, että ihmiset saavat tietää +asian oikean laidan, ja Helge saa jälleen tehdä ruumisarkkuja ja +korvoja minkä vain näpeistä heltiää. Mutta jos Helge jää tehtaille, +niin ei siitä eletä, vaan kuolema siitä tulee. Maija sanoi nyt hyvin +ymmärtävänsä, miksi Helge oli käynyt noin laihaksi ja kalpeaksi, että +oikein silmiä kirveli sitä katsellessa, ja surku tulee niin että nytkin +itkettää. + +Helge ei kuitenkaan kiirehtinyt viemään kivääriä pois, vaan sanoi että +olihan melskeiden uusiutuminen sentäänkin estettävä. Ja nyt kun Maija +oli tullut, tunsi Helge jälleen rupeavansa elämään, vaikka koko muu +maailma olisi häntä petturina pitänyt. + +Samaa oli Greetakin sanonut kivääristä: + +— Vie pois minun näkyvistäni tuo pyssy! — Mutta hän oli sen sanonut +toisesta syystä kuin Maija. Hän katsoi ampuma-asetta, jonka tarkoitus +ei ollut metsänriistan saalistaminen, kauhistukseksi Herran +kasvojen edessä. Silloin oli Helge vienyt kiväärin kamaristaan +mankelihuoneeseen. Mutta sielläkin sen nähtyään oli äiti sanonut: "Eikö +Herra ole käskenyt rakastamaan vihollista saati lähimmäistä?" Silloin +oli Helge sanonut: + +— Jos nämä melskeet uudistuisivat ja meiltä vietäisiin pahnat ja lehmä +teurastettaisiin, niinkuin kävi Vestankylässä, eikö silloin olisi +kiväärikin hyvä. + +Äiti sanoi: + +— Kuka on sinut tehnyt asemieheksi Herran kädessä? + +— Minut he ensimmäiseksi ampuisivat, — sanoi Helge. + +— Miksi he sinua ensimmäiseksi ampuisivat? — kysyi äiti. Helge ei +ollut hänelle huhusta mitään kertonut. Ja äitiä semmoisista +säästääkseen hän nytkin sanoi vain: + +— Kaiketi siksi, että minä olen ruotsalainen. + +Greeta oli kyllä itsekin ihmeekseen huomannut, kuinka karttaviksi heitä +kohtaan ihmiset olivat käyneet. Ja kun hän mielessään kuvitteli, että +Helge häneltä ammuttaisiin, jätti hän kivääriasian silleen. + +Äiti kävi itse pyytämässä Lyydiaa Helgen ja Maijan häihin, mutta Lyydia +sanoi itkevänsä Jannea kaiket päivät eikä tahtovansa itkevänä +ilojuhlaan tulla. + +Tämä oli suuri suru Greetalle, sillä hän piti Lyydiasta paljon. Ja +ainoa asia, minkä Helge oli jättänyt Maijalle kertomatta, oli se, että +äiti, joka näki Helgenkin pitävän Lyydiasta ja Lyydian Helgestä, oli +sanonut Helgelle ennen Helsingin matkaa: — Totisesti jos minulla olisi +vielä toinen poika, paitsi sinä Helge, olisin ottanut tuon kovia +kokeneen lesken luokseni asumaan. — Helge ymmärsi, että äiti oli +näillä sanoilla ja hänen sydämeensä vetoamalla tehnyt viimeisen +yrityksen hänen ja Maijan liiton peruuttamiseksi, ja äidin sanat +laskeutuivat uutena painona hänen sydämellensä jo entisen suuren painon +lisäksi. Mutta sitä kiihkeämmin oli Helge vain kiiruhtanut matkaansa +Maijan luo, niinkuin omaa menehtymistänsä peläten. + +Näin kävi, ettei Helgen ja Maijan häissä ollut ketään häävierasta, tai +oikeastaan, ettei mitään häitä ollutkaan. Koivikon väki vain ajoi +isännän antamalla kahdella hevosella ja kaksilla parhailla rattailla +kirkonkylään ja kihlatut vihittiin pappilan kansliahuoneessa, Maija +valkoisissaan, huntu ja kruunu päässä, Greeta mustissa samoinkuin +Tittakin. Helgellä oli yllään isä vainajan pitkä, musta ponsuuri. + +Sitten he ajoivat kotiin, Greeta ja Helge etummaisilla rattailla, +oriilla, Maija ja Titta tulivat jälessä, valakalla, ja sittenkin vielä +riitelivät kumpi heistä saisi ohjastaa. + + + + +MAIJA KOIVIKON EMÄNTÄNÄ. + + +Mutta jos Maija olikin kuulutusaikana pidättäytynyt kaikista +taloustoimista, niin kyllä hän häitten jälkeen otti emännyyden kokonaan +omiin käsiinsä. + +Hän muutti tavaransa luhdista tupahuoneeseen. + +Greeta sanoi tahtovansa mieluummin asua tupahuoneessa, koska hän siten +oli lähempänä keittiötä, mutta Maija sanoi, että juuri senvuoksi hänkin +tahtoi asua tupahuoneessa, tai jos se ei käynyt laatuun, niin hän asuu +kyökissä mieluummin kuin kamarissa, joka on eteisen toisella puolella. +Helgen tähden, joka joutui riidan ratkaisijaksi ja näytti onnettomalta, +Greeta muutti Titan kanssa suosiolla kamariin eteisen toiselle +puolelle, ja näin tupahuone joutui Maijan ja Helgen asunnoksi. + +Seuraavana aamuna jo viiden aikaan Greeta kuuli Maijan viskelevän +hellanrenkaita ja herätti Titan lypsylle. Mutta kun Titta otti eteisen +maitokarsinasta kiulun, pisti Maija päänsä tuvanoven raosta ja sanoi +Titalle: + +— Syötät vain lehmän. Minä tulen itse lypsämään. + +Titan kiehahti pahasti sydänalassa. Oliko hän joutunut Maijan piiaksi? +Hän jätti kiulun eteiseen ja meni takaisin kamariin kysymään mitä äiti +käskee hänen tekemään, sillä äiti oli Titan oikea käskijä, eikä mikään +Maija. + +Greeta rupesi nopeasti pukeutumaan. + +"Nyt tästä jotain tulee", — ajatteli Titta hyvillään. Mutta äiti +pukeutuessaan nuhteli häntä, sanoen että ihmisen ei pitäisi koskaan +suuttua ja että ellei riidanhenkeä kohta alussa tukehuta, niin siitä +paisuu kauhea Herran vitsaus, joka voi turmella koko olon ja elämän. + +— No annanko minä siis hänen lypsää? — kysyi Titta. Äiti sanoi yhä +kiireesti pukeutuessaan: + +— Mene sinä syöttämään, minä tulen itse lypsämään. + +Titta tuli voitokkaana eteiseen, eikä löytänyt kiuluansa ja ajatteli +jättäneensä sen varmaan navettaan. Mutta sinne tultuaan hän näki Maijan +jo istuvan pallilla ja lypsävän niin että maito tirskui. Titta viskasi +lehmälle heinätukon. + +Maija sanoi lypsyltään: + +— Ja pese se kirnu oikein puhtaaksi. Kirnuamme entiset herat ja sitten +alotamme vähän uudella tapaa. + +Titta meni navetasta ja äiti tuli jo tiellä vastaan. + +— Se jo lypsää, — sanoi Titta. + +Oliko äiti juossut, kun oli ikäänkuin hengästynyt, vai oliko +vihastunut, koska kädet vähän vapisivat. Niin äidillä aina kädet vähän +vapisivat, kun hän aikoi suuttua. "Kohta Maijalle pamahtaa", — toivoi +Titta. + +Mutta äiti veti suunsa hymyyn, pani kätensä Titan olalle ja sanoi: + +— No, Titta, mennään me sitten emännälle kahvia keittämään. + +Ja he menivät käsikynkässä. + +Mutta keittiön hellalla puski kahvipannu jo kiehuvaa höyryä suustaan, +ja pöydälle oli valkoiselle liinalle asetettuna kauniisti neljä kuppia +aluksineen ja lusikoineen, keskellä lasinen sokerirasia Greetan omasta +piirongista. + +Helge tuli samassa iloisena tupahuoneesta keittiöön. + +— Maija pyysi juomaan, hän tulee kun joutaa, — sanoi Helge +viattomasti ja istui pöytään. Tavallisesti he olivat juoneet aamukahvin +vain kukin kaataen kupposeensa pannusta, joka oli hellalla, ja milloin +mikin, mutta nyt oli Maija asettanut pannunalusen pöytään ja hänellä +oli kaiketi ollut tarkoitus kaadella kaikille, niinkuin herrasväessä +tehdään. + +Greeta toi pannun pöytään ja sanoi Titalle: + +— Menepäs sinä käskemään Maija kahville. + +Titan mentyä hän sanoi Helgelle: + +— Sinun pitäisi selittää Maijalle, että minä olen tottunut lapsuudesta +pitäen lehmänhoitoon ja minusta tuntuu oudolta jäädä sitä työtä vaille. + +— Mutta eikö äidin ole jo tullut aika levähtää paljoista töistä, — +sanoi Helge. + +Greeta katsahti häneen pitkään ja sanoi vähän ivallisesti: + +— Kas vaan, kun en ole omaa raihnaisuuttani itse ensimmäiseksi +huomannut. No mennään me sitten Titan kanssa vain kamariin istumaan. + +Greetan alkoi sydäntä kirveliä kohta kun hän oli tämän sanonut, sillä +hän huomasi, miten Helgen kasvot menivät laskoksiin mielipahasta. + +— Taas on minun tänä yönä varpaitani kivistänyt, — sanoi hän. Mutta +kun Maija tuli maitoineen keittiöön, puhui Greeta hänelle iloisen +lempeästi: + +— Onpa minulla näppärä miniä, kahvit pöydässä, maito kiulussa +ennenkuin vanha on silmänsä unesta hieronut. + +Maija ymmärsi kehumisen ja tuli iloiseksi. Hän meni pöydän luo ja +kaateli emäntänä kaikille kahvit. + +Greeta näki Helgen kasvojen jälleen pyöristyneen ja loistavan +mielihyvästä, ja hän ajatteli: Voi, kun nyt saisi sydämensä aina +pakoitetuksi! Herra pitelethän Sinä kädestäni! Minä en erkane sinusta, +vaikka näen selvään, mitä allani tapahtuu. + +Greeta oli taas alkanut ajatella kaikkia asioita tuon merkillisen +unensa puitteissa. Helge oli uivinaan aallokossa, Herra sanovinaan: +antaa pojan vaan koetella voimiansa. Ja hän itse puolestaan oli tehnyt +päätöksen pidellä Herran kädestä loppuun asti. + +He pysyttelivät Titan kanssa todella paljon kamarissa. Äiti kertoi +Titalle nuoruutensa muistelmia ja he istuivat molemmat vierekkäin +vuoteella, niinkuin Titta halusi. + +Sitten he katselivat kauan puutarhaa ja äiti koetti olla hyvin +huvitettu rikkaruohon nyppimisestä porkkana- ja punajuurikasrivien +väliltä, joka oli Titan vastahakoisimpia töitä, mutta nyt äidin kanssa +mieluista. He kuulivat kuinka keittiön ovi paukahti auki ja Helge telmi +Maijan kanssa eteisessä, niinkuin oli ennen telminyt Titan kanssa. Nyt +hän tuli eteisen ovensuulle ja huusi: + +— Titta hoi, sonta kuuluu olevan vielä luomatta navetasta. + +— Menenkö minä? — kysyi Titta hiljaa äidiltä, johon äiti vastasi: + +— Tietysti menet, ja pese kirnukin puhtaaksi, niinkuin Maija on +käskenyt. Sillä meidän on tehtävä tässä elämässä kaikki niinkuin Herran +käskystä eikä ihmisen, jos kerran sonta _on_ luotava ja kirnu _on_ +pestävä. Ja että sinä tämän oppisit, niin katso, minä teen sen kaiken +itse, mutta sinun käsken jäämään tähän kitkemään, kunnes minä palaan. + +"Äiti se tulee taas päivä päivältä yhä hurskaammaksi", — ajatteli +Titta, kun näki äidin todella kompuroivan törmännettä ylös navetalle +päin. + +Mutta Maija oli varmaankin ikkunasta nähnyt Greetan menevän, koska +juoksi nopeasti pihan yli navettaan, kooten hamettansa vyötärysten +alle. + +Sinne tultuaan Maija kohta tempasi sontataikon Greetan käsistä, ja nyt +näki Greeta todellakin paljon heikontuneensa, sillä kyllä hän piti +kaikin voimin vastaan. Nytkäys vain, ja taikko oli Maijalla. Greeta +sydämistyi niin tästä väkivallasta, että olisi lyönyt vaikka kihvelillä +Maijaa päähän. Mutta onneksi hän oli juuri opettanut Tittaa. Hän +oikaisihe, katsahti kattoon ja sanoi aivan nöyrällä äänellä: + +— Käskin Titan kitkemään, mutta voinhan lähettää hänet tännekin. + +— Ei tarvita, — sanoi Maija tuimasti. + +Nyt olisi Greetan tehnyt mieli ottaa kihveli oikeaan käteensä, ja hän +ajatteli, miten hän vasemman kätensä ojentaa ovea kohti ja huutaa +Maijalle: mene ulos täältä! Mutta mieluisan intohimon luoma kuva sai jo +ennen täyttymistään hänen sydämensä niin kouristumaan, että hän peräti +heikkeni, ja Herraa kiittäen siitä, ettei mitään ollut tapahtunut, hän +hoipersi ulos navetasta, istui törmän kivelle, ummisti silmänsä ja +antoi kyynelten vuotaa. Hän teki uuden päätöksen olla milloinkaan +suuttumatta Maijalle, nousi, tuli Titan luo ja sanoi: + +— Meneppä sinä nyt pesemään kirnu, se on tuolla kaivolla turpoamassa, +ja hankaa se oikein puhtaaksi, että Maija kiittää. + +Maija tulikin kaivolle, vettä navettaan hakien, ja kiitti Tittaa, +sanoen juuri noin pitävän hangata, että kirnu oikein puhdistuu. + +— Saat kohta kirnutakin, sanoi hän viputtaessaan vesiämpäriä +ylämäkeen. + +Mutta Helgenpä näki Titta joutuvan sinäpäivänä vielä kovempaan souviin. +Maijalle piti laitettaman keittiöön uusia hyllyjä entisten sijaan, ja +paljon hyllyjä, toiselle puolelle pienempiä, toiselle isompia, joista +kaksi oli kaidattava niin, että lautaset saivat olla kallellaan ja +vierekkäin. Junalta tuotiin Maijalle laatikko, johon hän oli koonnut +rouvalta häälahjaksi saamiaan astioita ja muuta keittiötavaraa. Yhdeltä +kälyltään hän oli saanut tinatun kuparipannun, kuppeja ja lusikoita, ja +vielä kaksi muuta vanhaa pannua. Näitä kaikkia tavaroita hän tahtoi +pitää näkösällä ja siksi piti hyllyjä olla niin paljon, kunnes Helge +joskus joutaisi laittamaan oikean, puoleksi avonaisen keittiökaapin +Maijan selitysten mukaan. Sitäpaitsi oli Maijalla pitkiä uutimia, +joihin Helgen piti laittaa kuosikkaat pitimet ikkunain yläpäähän +nostettaviksi. Ja vielä korvon alle ristikko tehtävä ja väliovi +keittiöstä eteiseen nostettava, ettei se lonksottanut. Niin, ja sitten +tahtoi Maija erikseen hellapöydän, jossa olisi laatikot alla, mihin +saisi panna haarukat, veitset ja lusikat. + +Helge höyläili ja sahasi keittiössä, vei vanhoja lautoja pois tieltä ja +toi taas uusia, joten keittiö oli useita päiviä täynnänsä höylänlastuja +ja laudanpätkiä ja Maija kattoi ruokapöydän kamariin. Itse hän kuuraili +ja hankasi, ensin luutusi kaikki seinät ja käväisi katonkin, sitten +lattiat, sitten löysi lutikoita jostakin rakosesta ja alkoi uudestaan +seiniä pestä, hääti syöpäläiset tärpätillä ja rupesi tutkimaan +kellaria, johon mentiin keittiön lattialuukusta. + +— Mikä ihme siellä haisee, — kysyi hän moneen kertaan. — Kohta +ensipäivästä kun tulin, tuntui nenääni sama outo haju. + +Greeta ei voinut pidättäytyä sanomasta semmoista, jota itse kohta katui +sanoneensa: + +— En minä ole täällä mitään hajua tuntenut ennen Maijan tuloa, — +sanoi hän. + +— Mikäs tämä on? — huusi Maija lattian alta ja samassa lensi +puolimädännyt riepu aukosta Helgen lastujen päälle. — Ja tässä! (Taas +riepu). — Entäs tässä! (Taas riepu). — Ja tässä ja tässä, ja tässä... +Ja nyt sieltä alkoi tulla jos jotakin, vanhoja rotanloukkuja, +käpristyneitä vanttuja, kengänjätteitä, tilkkumaton rääsyjä, tulipa +paperipakettiin käärittyinä silakanruotojakin ja loppujen lopuksi +säkki, jonka pohjaan oli unohtunut jonkunverran viimevuoden perunoita +ja joka lentäessään hajosi, päästäen osan perunoista takaisin kellariin +ja osan lastuille, toiset kyynärän pituisilla valkoiduilla, toiset +mätinä. + +Greeta oli tällä välin kamppaillut ankaran taistelun itsensä kanssa, +tarttunut hädissään Herran käteen ja päässyt voitolle. Kääntäen asian +leikiksi hän sanoi Maijalle, joka nousi ylös kellarista ja löi käsin +hamettaan puhtaaksi: + +— Niin, Maija, syvällä näkyvät olevan vanhain syntien juuret. + +Maija ei ymmärtänyt ruotsalaista lausetta ja luuli saaneensa Greetalta +uuden näsäyksen. Hän sanoi tuimasti: + +— Minunko tultuani nämä ovat ruvenneet haisemaan. Hyi sentään. + +Näin sanoen hän kahmaisi osan kellaritavaroita syliinsä ja läksi +viemään niitä ulos. + +Helge sanoi äidille Maijan mentyä: + +— Maija on vähän tuittupäinen. Mutta miksi menitte sanomaan, ettei +huoneissa tuntunut hajua ennen Maijan tuloa. + +Greeta ei vastannut mitään, sillä osaksi tuo sana satutti häntä ja +osaksi tapahtui oikeastaan ensi kerran, että Helge moitti äitiä. Nuo +seikat yhtyneinä saivat aikaan sen, että Greeta myöskin ensimmäisen +kerran eläessään tunsi katkeruutta poikaansa kohtaan. + +Kun äiti ei puhunut mitään, sanoi Helge vielä: + +— Jos näin on alku, millainen tuleekaan loppu? + +Nyt Greeta alkoi vavista pelkästä ponnistuksesta olla vieläkin mitään +sanomatta, mutta se meni yli hänen voimiensa, ja hänen äänensäkin +rupesi vapisemaan: + +— Tuon sinä olisit voinut sanoa myöskin Maijalle, — sanoi hän ja +sanoessaan hengästyi niin, että viimeinen osa lauseesta tuli vain +vaivoin sanotuksi, mutta tuli sentään. + +Helge huokasi syvään ja näytti Greetasta peräti murtuneelta. Rakastiko +Helge siis tuota Maijaa niin, että pieninkin soimaus häntä haavoitti? +Vai katuiko Helge sydämensä pohjassa, että oli mennyt naimisiin Maijan +kanssa? Täynnä tyytymättömyyttä itseensä, mutta voimatta vielä mitään +sovinnollisuuden sanaa keksiä Greeta sulkeutui kamariinsa, vaikka tunsi +tälläkin loukkaavansa Helgeä. + +Helge sanoi Titalle, että nyt on keittiössä kaikki valmiina ja lastut +kannetaan vajaan sytykkeiksi. + +Titta rupesi kohta innokkaasti toimeen. + +Maija tuli keittiöön ja ilostui, kun näki että siellä ei ollut Greetaa. +Kohta hän alkoi tehdä selvää kellarista, ja kun se oli perin pohjin +siivottu ja lastut viety pois keittiöstä, alkoi hän pestä keittiön +seiniä ja lattiaa, mutta Helgen pani tupahuoneessa naputtamaan Titan +kanssa uutimia puupitimiin ja sitten nostamaan ikkunoille. + +Kaiken tämän aikaa istui Greeta yksin kamarissa hartaissa +itsetutkisteluissa, ja tällä kertaa hän suorastaan puolusteli +käytöstään Herran edessä, joka tuntui vaativan katumista. Hän koetti +todistaa Herralle, kuinka välttämätöntä oli, että Helge huomaisi +minkälainen Maija oikein oli ja että siis oli ollut hyvä auttaa häntä +sitä huomaamaan. Greeta sentään jo tiesi, mihin nämäkin itsetutkistelut +päättyvät, nimittäin siihen, että Herra taas sanoo: antaa pojan vaan +koetella voimiansa. Ja Greeta olisi ollut melkein jo suostuvainenkin +sellaiseen tulokseen, ellei perinpohjaista syventymistä kysymykseen +olisi häirinneet äänet ja koputukset, jotka kuuluivat tupahuoneesta ja +keittiöstä. Mitä ihmeitä he siellä oikeastaan naputtelivat? Hän kuuli +ilmeisesti iloisia ääniä, Titan kikatusta ja Maijan naurua, varmaan oli +Helge sanonut jonkun sukkeluuden. Mutta että sentään voidaan nauraa ja +iloita kohta tämmöisen pöyristyttävän tapauksen jälkeen, jolloin olisi +odottanut haudan hiljaisuutta ja ihmismielen matelemista tuskan +häpeässä ja katumuksessa! Ja Tittakin! Greeta oli huomannut selvästi, +että Titta, vaikka kyllä kanteli alinomaa Maijan rikoksia, oli alkanut +olla innoissaan Maijan teettämistä töistä, ikäänkuin Titta ei olisi +milloinkaan saanut kirnuta ennenkuin nyt vasta Maijan luvalla! Ja +vesiämpäriäkin oli Titta kantanut aivan selvään Maijaa matkivasti +vipuuttaen toista kättään. No olkoon, lapsen mieli on häilyväinen. +Mutta Helge! Vaikka Helgen ääntä ei kuulunutkaan, ei ollut mitään +epäilemistä, että juuri Helge oli saanut tämän ilotuulen aikaan. Sen +sijaan että olisi huomauttanut Maijalle, miten sopimatonta on viskellä +tavaroita kellarista ihmisten kasvoihin! Mutta Helge ei sanonut +Maijalle milloinkaan moitteen sanaa, aivan kuin olisi pelännyt +tuommoisen tyllerön siitä rikki menevän. Äidille niitä näytti voivan +sanoa, ja äidin edessä huokailla. Näytti kuin ei Helge olisi enää +voinut olla iloinen muuten kuin Maijan seurassa! Olkoon sitten, kyllä +Greeta jaksaa istua kamarissa vaikka ikänsä. + +Ja Greeta istui. + +Nyt oli vähän aikaa naputtamatta. Mutta ei suinkaan loppuakseen, vaan +ainoastaan siirtyäkseen keittiöön. Ja sieltäkin saattoi kuulua +innokasta puhelua, Titan hyppäämistä jostakin korkealta, pöydän +siirtelemistä ja taas naputtelua. Ja vielä hellarenkaitten rämistelyä. + +Greeta kävi niin uteliaaksi, ettei hän voinut olla raottamatta kamarin +ovea ja pistämättä päätänsä ulos paremmin kuullaksensa. Silloin hän +huomasi, että keittiön ovi oli vähän auki. Ja hän ajatteli, että yhtä +hyvä hänen on istua yksikseen jollakin puutarhan kivellä kuin jököttää +koko aika kamarissa. Puutarhaan mennessään hän tietenkin vilkaisi myös +keittiön ovelle päin. Ja vilkaistua ei auttanut muu kuin pysähtyä +vähäksi aikaa katsomaan ihmeellistä näkyä: + +Helge seisoi pöydällä ja kiinnitti pitkiä kaksinaisia, pitseillä +reunustettuja uutimia keittiön ikkunaan. Maija seisoi hellan ääressä +keittämässä ruokia. (Kas kun hän antoi pannun seistä vain suljettujen +punaisiksi kuumennettujen renkaitten päällä; Greeta oli aina puiden +säästämiseksi antanut tulen käydä suoraan pannun pohjaan). Maijalla oli +kädessä haarukka ja hän katseli ylös Titan toimiin, joka seisoi hellan +vieressä toisella pöydällä ja naputteli uusiin hyllyihin sahalaitaisia, +punakukallisia reunaliuskoja. Titta oli ilmeisesti innoissaan. Ja +olisihan Greetakin sitä tointa vähän pitemmältä katsellut, ellei olisi +ollut mentävä puutarhaan kivelle istumaan. + +Siellä kivellä hän tunsi olonsa kovin yksinäiseksi. Ei tahtonut oikein +mikään huvittaa, vaikka aurinko paahtoi kuumasti selkään, vaikka +varpuset iloisesti tirskuivat navetan luona, vaikka kana kaakattaen +ilmoitti munineensa ja vaikka punajuurikkaan lehti oli jo niin suuri, +että näytti keltaisia suonia punaisella pinnalla. Ilma tuntui liian +lämpimältä, viserrys kimakalta, kaakatus ja punajuurikas ikävältä. +Mutta jossakinhan hänen sentään piti olla, niin tarpeettomana ja +liikanaisena kuin häntä saattoikin pitää. Kyllä hän osasi tästedes aina +olla yksin, koska hän näytti tuottavan vain murheen huokauksia, jos oli +seurassa. Ja taas, jos Helgen ilomielisyys riippui vain siitä, että +Greeta valheellisesti mairitteli Maijaa ja teeskenteli ystävyyttä, niin +sellaista hän ei tahtonut enää jatkaa. Totuus ennen kaikkea. Parempi +lihava riita kuin laiha sovinto. — Niin Maijakin näytti ajattelevan, +ja siinä kohden oli oikeammassa kuin Helge. — Herra tietenkin tuntui +yhä hokevan: älä sinä valehtele rakastavasi, vaan rakasta. Mutta ei +Greeta nyt jaksanut asiaa näin päin ajatella, tässä ikävässä +yksinäisyydessä, ja kun ne siellä tietysti yhä vain ilakoivat. Eikä +tiennyt kuinka sinne edes kehtaisi mennäkään näin pitkän ajan perästä, +kun oli kerran ruvennut olemaan yksinäisyydessä ja ne siellä varmasti +hänen päätöksensä huomanneet. + +Silloin hän kuuli hirmuisen huminan ilmassa. Tosin hän oli sitä jo +pitkän aikaa kuullut, vaikkei ottanut huomioonsa. Hän katsahti ylös ja +näki että mehiläiset parveilivat. Suuren, entisestä asuinpaikasta +siirretyn omenapuun latvapuolella, tiheässä oksistossa, roikkui niitä +jo aika rypäle ja ilma oli aivan sakeana samaan oksistoon pyrkijöitä. + +Nyt Greeta ei ainoastaan _mennyt_, vaan hameittensa etumusta +kannatellen _juoksi_ muiden seuraan. + +Kuistilla hän vähän pysähtyi ottaakseen henkeä asian rauhallista ja +arvokasta ilmoittamista varten. Sitten meni hitaasti keittiön ovelle ja +sanoi, huokaisten kuin maailman vähäpätöisintä asiaa: + +— Mehiläiset parveilevat. + +Ja nytkös Helgelle ja Titalle kiire tuli! Helge ei näissä Maijan +teettämissä puuhissa ollen ollut ehtinyt varustautua parvea +vastaanottamaan, vaikka oli sen tuloa kaikista merkeistä päättäen +odottanut. Nyt oli parvikoppa halkovajan orsilla, pohjia ei löytynyt +yhtäkään ja täytyi käyttää korvon kantta, tikapuut oli haettava, sillä +parvi istui korkealla, ja Titta ne vihdoin löysi liiterin takaa. Olihan +Helgellä hansikkaatkin ja kasvojen suojus, mutta kuka niitä nyt jouti +hakemaan. Titta ei löytänyt. Greeta toi ne vihdoin, mutta silloin oli +Helge jo puussa ja ravisti suuren parven koppaan, jonka käänsi nurin +kannen päälle ja asetti maahan. Titta oli kaivolta vettä tuomassa, jota +Helge tarvitsi ruiskutukseen rauhattomien mehiläisten tyynnyttämiseksi. +Hän oli juuri panemassa kiilaa pohjan ja korin väliin, etteivät +mehiläiset tukehtuisi, eikä sen vuoksi voinut mennä auttamaan, vaikka +kuuli kimakoita hätähuutoja. + +Maija, joka ei ollut vielä koskaan nähnyt mehiläisten parveilevan, oli +tullut uteliaana katsomaan, miten mehiläisiä otetaan muka kiinni. Hän +aikoi tietysti mennä sinne missä Helgekin oli, mutta ei päässyt +kuinkaan lähelle ennenkuin alkoi perääntyen puhaltaa mehiläisten päälle +ja huitoa vimmatusti käsillään niitä pois. Samassa hän kiljaisi ja +huusi: "Pisti! Pisti!" Eikä saanut kättänsä niin kauas niskan alle, +että olisi ylettynyt kipupaikkaan. Ennenkuin kukaan ehti apuun huusi +Maija uudelleen: "Ai, ai, ai, ai, ai!" — ja haroi päätänsä, työntäen +sormet tukkaan ja taas viskaten ne ulos. — "Helge, Helge, ne meni +tukkaan!" — huusi hän istuen maahan kyykylleen ja haroi yhä silmät +umpeen puristettuina. + +— Etkö sinä jo joudu apuun? — kysyi Greeta Helgeltä. Mutta Helge +jatkoi vain työtänsä ja viekkaasti katsoen äitiin sanoi: + +— Antaa vähän pistää, ei se ole pahaksi. + +Greeta sanoi: + +— Oletko sinä hullu? Pistää! — Ja hän meni sitä menoaan Maijan luo. +Hän selvitti mehiläiset Maijan hiuksista ja sitä tehdessään ajatteli: +onpa sillä kaunis ja tuuhea tukka! Mutta tutkiessaan niskaa, olisiko +oka pistoksen jäleltä sinne jäänyt, hän ajatteli: siinä nyt sait, kun +pidätkin noin avokaulaista puseroa! + +Maija käski hakemaan alempaa, paljon alempaa. + +Hakiessaan alempaa Greeta ihmetteli Maijan ihon valkeutta ja sileyttä, +ja ajatteli: sitäköhän se Helge tuossa tytössä rakastaa? Kuitenkin hän +itsekin hierasi liiemmän kerran kipeätä paikkaa, ja ehdotti että sitä +voideltaisiin hunajalla, niin se ei turpoa. + +Näin siinä naurussa ja hälinässä unohtuivat äskeiset välit ja +iloisempaa oloa tuli sijaan. Niinkauan kuin vaan puhui mehiläisistä, +näytti sitä hyvää oloa voivan jatkua kuinka pitkälti tahansa. Mutta +vaikka Titta ja Maija menivät takaisin keittiöön ja Greeta jäi Helgen +kanssa vielä mehiläisten luo, puhui Greeta Helgenkin kanssa vain +mehiläisistä, niin hauskaa oli olla sellaisissa keveissä ilosuhteissa +hänen kanssaan taas pitkästä aikaa. Ja he nauroivat yhdessä monelle +äskeisessä hälinässä tapahtuneelle seikalle, erittäinkin Maijan +hätähuudoille, ja menivät naurusta välistä oikein kippuraan. + +Mehiläisasiat rupesivat kuitenkin väkisinkin loppumaan, kun ei tiennyt +mitä niistä vielä enempiä sanoisi, ja vaara uhkasi, että puhe nyt-nyt +suistuu mehiläisraiteilta johonkin totisempaan, esimerkiksi todella +Maijaan. + +Onneksi Titta kuistilta huusi ruualle. Ja toisten kanssa saattoi +mehiläisistä olla vielä paljonkin puhuttavaa. + +— Tule jo, — hoputti Greeta Helgeä, joka oli vienyt parven +perunakuoppaan iltaa odottamaan. + +He menivät yhdessä tupaan. + +"Nyt vain mehiläisistä, nyt vain mehiläisistä!" — hoki Greeta +ajatuksissaan, antaen omalle itselleen ankaria käskyjä pysyä aisoissa. + +Mutta keittiöön tultua unohtuivat mehiläiset silmänräpäyksessä, niin +valtava oli se näky, joka hänet kohtasi. + +Ikkunan edessä oli uusi uudin, tai oikeastaan kaksiosainen +pitsikartiini, kauniisti hajoitettuna ja koreilla nauhoilla ikkunan +pieliin sidottuna. Vanhan laatikkokaapin peitti ommeltu kaitaliina, ja +sen päällä seisoi kaksi korkeata hopeanhohtavaa ja sisältä +kullankiiltävää maljaa, jotka Maija kuului saaneen häälahjaksi +palvelustovereiltaan. Ruokapöytä oli katettuna valkoiselle vaatteelle +ja kunkin istujan kohdalle oli asetettuna kaksi lautasta, matala alle +ja syvä päälle, viereen veitset ja haarukat, kaiketi ruokapalojen +ottamiseksi vadista ensin lautaselle ennenkuin suuhun pantiin. Uusi +porsliininen kukallinen leipäkori seisoi valmiiksi leikattuine +leipäviipaleineen keskellä pöytää, vieressä pieni voilautanen, jonka +reunalla oli veitsi, muita veitsiä pienempi, ja suolarasia. Toisella +puolella koria oli uusi laskusuinen kaljakannu, josta kalja oli kaiketi +myöskin ennen juomista kaadettava jokaisen eteen pantuihin laseihin. — +Lattialle oli ripoteltu katajanhakosia — mutta millä ihmeen +hieromisella se keittiön lattia oli niin valkoiseksi saatu? + +Kaiken kruununa oli sentään se mihin Greetan katse oli oikeastaan ihan +ensimmäiseksi lentänytkin, vaikka silmä siirtyi pöytälaitoksiin, — +nimittäin uudet kukkareunaiset hyllyt, joiden ylimmällä loistivat +aurinkoina Maijan punakupariset kastrullit ja kahvipannu, ja alemmilla +kahvimylly, korulautasia, vateja ja kuppeja. — Oli selvää, että +Maijalla on täytynyt olla edeltäpäin tieto siitä mitä talossa oli ja +mitä ei ollut, ja niistäpä asioista ne Helgen kanssa kaiketi +kirjoittelivatkin toisilleen koko talven, samoin kuin varmaan myös +tuvan jakamisesta kahteen osaan ja hellasta. Nyt alkoi Greetalle moni +asia totisesti selvitä, eli oikeastaan yhtaikaa kaikki asiat. + +Hän olisi sentään katsellut kauemminkin noita kupariastioita ja +myös nauloissa riippuvia seuloja, kauhoja, sihvilöitä, vispilöitä, +ratteja, ... mutta häntä häiritsi se, että muut koko ajan katsoivat +häneen nähdäkseen ja saadakseen kuulla minkä vaikutuksen tuo kaikki +loisto nyt muka on häneen tehnyt. Häneen tuli sen johdosta kova halu +kertoa jotakin omista entisistä elämyksistään. Ja Greeta alkoikin jo +puhua, miten hän oli ennen vanhaan nähnyt samanlaisia — juuri yhtä +loistaviksi hiottuja kuparikastrulleja kotipuolensa pappilan +keittiössä, jota katsomaan hänet oli vienyt itse rovastinna. Mutta +silloin Greeta huomasi, että tämä puhe ei ollut Maijan mieleen, sillä +Maijan suu oli mennyt ryppyyn. Sen vuoksi Greeta nopeasti käänsi puheen +takaisin mehiläisiin, kysyen ensiksi Maijalta, vieläkö se mehiläisen +puru teki kipeätä. + +Maija rupesi nauramaan ja niin rupesivat kohta kaikki puhumaan taas +mehiläisistä. Entinen ilo otti uuden vauhdin erittäinkin kun he +mehiläisistä yhä puhuen istuivat pöytään Maijan ruokalaitosten ääreen. + +Maija käski ottamaan voita leivän päälle. + +Greeta hieraisi vähän voita leivälleen, ja nykäsi Tittaa, kun tämä +aikoi mennä voihin omalla veitsellään eikä pienellä eri veitsellä. + +Sitten Maija pyysi Greetaa ottamaan lautaselleen lientä, jota oli +posliinikulhossa kantanut pöytään. Liemen syötyä hän vei päällimmäiset +lautaset pois ja toi padasta koottuja lihapaloja perunain kanssa +valkoisessa vadissa. Sitten kaateli kaikille kaljaa laseihin ja istui +itsekin syömään. + +Helge oli repäisevän iloinen, vaikkei paljoakaan puhunut parvestaan. +Hänellä oli suu medellä eli niinkuin hän olisi joka hetkenä aikonut +sanoa jonkun sukkeluuden. + +Titta vilkui koko ajan Maijan käsiin ja koetti tehdä kaikki syömisasiat +juuri niinkuin Maija ne teki. Hänkin koetti pistellä paloja suuhun vain +haarukalla, veistä siihen käyttämättä, ja jätti parhaan loppumehun +syömättä, niinkuin Maija. + +Greetan täytyi myöskin välistä vilkaista, ja syönnin päättyessä Greeta +punastui, kun Titasta huomasi, että hänenkin olisi ehkä pitänyt syödä +haarukalla, ja hän oli syönyt veitsellä kaiken. Mutta mehiläiset hänet +tästäkin ikävästä auttoivat ja pian taas naurettiin. + +Näin oli Maija ottanut Koivikon emännyyden täydellisesti käsiinsä. + + + + +SISARET TULEVAT. + + +Titta oli ollut hyvä kynäilijä jo kansakoulussa, mutta sensijaan kuin +muiden kansakoululaisten käsiala koulusta päästyä vähitellen kangistuu +ja huononee, ja oikeinkirjoituskin käy usein virheelliseksi, niin Titan +käsiala vain parani, kävi yhä tasaisemmaksi ja liukkaammaksi, eikä +oikeinkirjoituksen mutkaiset kysymykset tuottaneet hänelle mitään +vaikeuksia. Sillä Titalla oli kirjoitusharjoituksiin koulunkäynnin +jälkeen melkein enemmän tilaisuutta kuin koulussa. Hän näet piti +ahkeraa kirjeenvaihtoa sisariensa kanssa, jotka puolestaan Tittaa +siihen yllyttääkseen lähettelivät hänelle paitsi lukuisilla +kysymyksillä varustettuja vastauskirjelmiä, myöskin silloin tällöin +kaikenlaista pikkutavaraa, kuten pienen taskupeilin, jonkun huivin, +erinomaisen sormustimen, neuloja ja muuta sellaista mitä Titta sattui +tilaamaan, ja välistä vähän rahaakin. + +Näin ei sisarille jäänyt salaisuudeksi mitään mikä koski Koivikkoa sen +rakentamisesta asti, huoneiden uutta järjestelyä ja hellaa kaikkine +mukavuuksineen, eipä edes sekään, että Helge oli laittanut sisarille +luhtiaitan ja maalannut sen punaiseksi (Tätä vain ei saanut sanoa Titan +ilmaisseen). + +Mutta erittäin yltyi Titan kirjoitusinto heti Maijan saavuttua +Koivikolle. Voihan sen arvata: kuulutukset, vihkimiset, häät! Sisaret +saivat tietää Maijan ulkopuoliset piirteet, puserot ja puvut niin +tarkalleen kuvattuina, että he jo ennen tuloaan tyystin tunsivat mikä +otus se Maija oli. Ja kun Titan välit Maijan kanssa eivät alkupuolella +kesää vielä olleet vakiintuneet niin, että Titta olisi ollut +esimerkiksi erittäin innostunut Maijan teettämiin toimiin ja alituisiin +juoksutuksiin, joita vastaankaan tosin ei uskaltanut mukista, niin hän +purki sappeansa täysin mitoin sisarille, jopa kuvasi Maijan perin +epäedullisissa väreissä. Muun muassa kertoi Maijan ensi töikseen +siirtäneen sisarien aitassa olevat vaatteet yhteen läjään ja +ripustaneen omansa nauloihin. Äidin oli Maija ajanut ulos navetasta, +karkoittanut hellan äärestä ja erottanut kaikista emännyystoimista sekä +sisällä että ulkona. Tittaa oli pitänyt pelkkänä piikanansa ja äitiä +kohdellut niinkuin tämä olisi ollut Koivikolla mikäkin ruotivaivainen, +joka ajetaan ryytimaahan rikkaruohoja nyppimään. Maija muka usutti +Helgeä äitiä ja Tittaa vastaan, niin että Helge osasi olla iloinen vain +Maijan seurassa, ja äiti oli sanonut Helgen laihtuvan ja surkastuvan +päivä päivältä. + +Myöhemmin, kun Titan ja Maijan välit paranivat, jopa Titassa heräsi +Maijaa kohtaan ihailunkin vireitä, ei hän enää kirjoittanut Maijasta +mitään. Mutta ei myöskään ymmärtänyt miten hän olisi voinut kirjeessä +peruutella semmoista, joka kuitenkin oli tapahtunut ja tullut +mainituksi. + +Joten sisaret olivat täysiin panoksiin ladatut Maijaa vastaan jo ennen +Koivikolle saapumistansa. He antoivat Titan kirjeiden kiertää toiselta +toiselle ja kirjeellisesti päättivät määräajasta milloin yhdessä +saapuisivat Koivikolle, käydäkseen siellä asioihin kiinni kovin kourin, +vanhan äidin tähden erittäinkin, mutta myöskin Helgen tähden. + +Kuitenkaan eivät he kaikki päässeet tulemaan, vaan ainoastaan kolme. +Vanhin ei onnistunut saamaan lomaa, sillä herrasväet, joissa hän +palveli, olivat kaukaisilla matkoilla, ja hänet oli jätetty kotiin +emännöitsijäksi. Toinen oli joutunut naimisiin Ruotsiin eikä voinut +jättää miestänsä ja lapsiaan. Niistä kolmesta, jotka olivat päättäneet +yhdessä tulla, oli Sigrid naimisissa pomon kanssa Ekön satamassa, +toinen Dagmar ompelijattarena Tammisaaressa ja kolmas, Mimmi, +palveluksessa asemapäällikön luona lähellä Hankonientä. + +Greeta oli elänyt kokonaan ulkopuolella Titan kirjeenvaihdon eikä siis +voinut aavistaa mistään ukonpilvistä, joita tämä kirjeenvaihto +vähitellen oli nostattanut Koivikon taivaanrannalle. + +Kun hän sai Sigridiltä kirjeen, jossa tämä omasta sekä Dagmarin ja +Mimmin puolesta ilmoitti heidän aikeestaan saapua kolmisin Koivikolle, +ja Titta oli hänelle lukenut kirjeen sisällyksen, kiirehti hän, taas +hameensa etumusta kannatellen, liiteriin, jossa Helge teki Maijalle +pesupunkkaa. Riemukkaana kirjettä juostessaan viuhtoen hän huusi jo +matkalla: — Tulevat! Tulevat! — Voimatta rajun hengästyksen vuoksi +muuta lisätä hän antoi kirjeen Helgelle ja istui huohottamaan pukille +katsoakseen miten kirje saa Helgen ilostumaan. + +Mutta kohta hänen täytyi ihmeekseen panna merkille, ettei Helge +ilostunutkaan uutisesta niinkuin hän oli odottanut. + +— Nytkö he jo tulevatkin, — sanoi Helge ja otti huolestuneen +uteliaana paperin käteensä. + +Luettuaan kirjeen istuvillaan lautain päällä Helge huokasi ja sanoi: + +— Näkyvät tulevan. — Eikä sanonut muuta. + +Hänen kätensä vaipui kirjeen kanssa polvelle ja hän katsoi mietteissään +alas maahan, jommoisena Greetan kokemuksen mukaan häntä ei ollenkaan +auttanut puhutella; hän ei semmoisena kuullut mitään eikä vastannut +mitään, ei vaikka olisi olasta heristänyt. + +Greeta odotti kauan aikaa voimatta käsittää, mikä ihme poikaan oli +tullut. Ei hän tuntenut Helgeä entiseksi. Entinen olisi semmoisesta +uutisesta hypähtänyt ilosta hihkaisten ilmaan. Eivätkö he olleet juuri +tätä hetkeä odotelleet, sitä varten ikäänkuin eläneet? Eikö Helge ollut +luhtiaittaa sisarille rakentanut heitä sillä yllättääkseen, eikö heidän +tulostaan oltu viime talvena ja muina talvina joka iltapuhteella +keskusteltu? Ja nyt: "Näkyvät tulevan!" + +Vihdoin Helge heräsi ajatuksistaan, ryhtyi äkisti jälleen työhönsä, ja +katsahtaen Greetaan sanoi: + +— Niin no, mikäs siinä on? Jos tulevat niin tulevat. + +Se merkitsi Greetasta melkein samaa kuin olisi hänelle sanottu: mitäs +siinä enää istuskelet? — Hän vetäisi henkeä nenäänsä ja nousi. Mutta +ettei Helge luulisi hänen mitenkään suuttuneen, hän nosti ennen menoaan +Helgen höylän lastujen seasta ja sanoi kevyesti: + +— Kun ei vaan huku. — Sitten silmiään varjostaen katseli säätä ja +huokaistuaan muka ajallisten asiain vähäpätöisyyttä; meni. + +"Mikä tässä voi olla takana", — ajatteli Greeta syvästi huolestuneena. +— "Kun vaan ei olisi Maija tässäkin! Ehkä he ovat keskustelleet jo +ennen tyttöjen tulosta ja Maija kieltänyt niiden tulemisen. Ehkä +Helgekin pitää vaikeana sijoittaa niin monta. Mutta lämpimäthän olivat +yöt ja tytöt varmasti tyytyvät nukkumaan aitan luhdissa. Miksi ei Helge +huoltansa sanonut äidilleen? Aikoiko Helge jo vieroittua hänestä?" + +Muutaman päivän kuluttua Maija jo alkoi touhuta tulokkaiden +vastaanottamiseksi. Hänen ensimmäisiä toimiaan oli omien ja Helgen +vuodealuksien siirtäminen luhtiin, sillä hän ajatteli, että saavatpa +sitten Greeta ja tytöt olla lähempänä toisiaan, kun asuvat seinätyksin. +Ja hän itse puolestaan mielelläänkin asui lämpimän ajan Helgen kanssa +taas luhdissa, sillä luhti oli hänelle rakas paikka, missä hän oli +opettanut Helgen suutelemaan ja he olivat ensi kerran armastelleet +toisiansa. Sitäpaitsi hän ajatteli, että hän silloin voi esimerkiksi +iltaisin vetäytyä yksinäisyyteen luhtiin, kun nuo muut tietysti +rupeavat kaikki kamalasti juttelemaan keskenään ja Helge heidän +mukanaan sitä ruotsiansa, ja hän ei suinkaan tahdo siinä menossa olla +vaunujen viidentenä pyöränä. Hän odottaa luhdissa Helgen tuloa ja +omistaa sitten hänet kokonaan omakseen. Sillä Maijalla oli suuri +salaisuus sanottavana Helgelle, nimittäin se, että hän luuli olevansa +"sillä viisiä", joka merkitsi yhtä kuin että hän saattoi noin +maaliskuun alussa, jos kaikki hyvin käy, tulla äidiksi. Varmasti hän +tiesi, että Helge tulisi tästä asiasta kovin iloiseksi. Mutta hän +tahtoi sanoa sen juuri sellaisena hetkenä, jolloin ei ollut Greetaa, ei +Tittaa eikä ketään, vaan he vain kahden ja Helge Maijan yksinänsä. +Paraiten jonakin iltana luhdissa. + +Greeta otti kuitenkin Maijan järjestelyt mielenosoitukseksi. Sillä +Helgen oli hänen arvelunsa mukaan tietysti täytynyt ilmaista Maijalle +rakentaneensa luhtiaitan sisarilleen yllätykseksi, mutta Maija nyt +ilmeisesti halusi osoittaa, että aittakin oli _hänen_ emännyytensä +alainen. Ja niinpä kävi Greeta taas ankaraa taistelua itsensä kanssa, +voidakseen olla juuri ennen tyttöjen tuloa jälleen rikkomatta hyviä +välejä Maijan kanssa ja Herran tahdon mukaisesti todella rakastaa +Maijaa eikä vain Helgelle valehdella rakastavansa. Nythän piti sitä +paitsi vielä tytöillekin saada selväksi, että jos Helgen onnea +tarkoitettiin, niin oli Maijaa rakastaminen. + +Ja tyttöjen vihdoin tullessa hän luuli jo täydellisesti hallitsevansa +itseään. + +Hän oli senvuoksi vilpittömästi hyvillään, nähdessään kuinka +kohteliaasti ja naurusuin tytöt tervehtivät Maijaa, kun Maijan vuoro +tuli heitä kätellä. Paljonpa olivatkin Greetan mielestä hänen +tyttärensä maailmalla käytöksessään hienostuneet siitä asti kuin olivat +kotoa lähteneet. Ainoa mikä pisti outona Greetan silmiin oli se, että +he kaikki, tervehtiessä naurahdettuaan, luonnottoman pian muuttivat +suunsa jälleen totiseksi. Ja hänet saattoi vähän hämille myöskin se, +että he vilkuivat toisiinsa ja häneenkin, ikäänkuin häneltä jotakin +yhteisymmärrystä hakien. Maija, vastatessaan kohteliaisuuksiin, nauroi +Greetan mielestä vähän ylimielisesti, ikäänkuin ylpeänä siitä, ettei +hänen suunsa mennytkään omin päin totiseksi, vaan pysyi naurussa +kauemmin. + +Sillä aikaa kuin Greeta, kaikki tytöt ja Helge kävivät joukolla +katsomassa huoneita ja keittiötä ja sitten menivät navettaan, tulivat +sieltä, katsoivat kanoja, kävivät pihalla joka polun, välistä +istahtivat ja taas nousivat, puhuen koko ajan paljon keskenään milloin +kaikki yhtaikaa milloin jotakin yhtä kuunnellen, — oli Maija +keittiöhommissa. Hän näki ikkunasta, että kyllä niillä oli keskenään +paljon hauskempaa kuin hänen seurassaan. Helge tuli kyllä parikin +kertaa istumaan keittiöön, mutta ei heillä ollut paljon sanomista +toisilleen ja Maija käski Helgen vain menemään muiden seuraan. Olihan +kyllä selvä, että Greeta tämmöisenä juhlahetkenä unohti hänet +keittiöön, vaikka tavallisesti tuli istumaan ja autteli kyllä nätisti. +Mutta kismitti vähän se, ettei Titta tullut edes vettä kantamaan. Tai +ei oikeastaan sekään, vaan se, etteivät nuo muut sisaret huomauttaneet +Titalle, vaikka selvästi näkivät Maijan tuovan vettä kaivosta. Pitivät +häntä piikanansa, jonka oli oltavakin keittiössä eikä heille taloa +näyttämässä. Nyt näkyvät menevän taas joukolla Helgen liiteriin ja +Helge näyttää heille tarvepuitaan ja pesupunkan tekelettään. Titta +kiipeää veneeseen ja hänen jäljessään muut tytöt, ja he nauravat ja +ovat soutavinaan ja yksi pitävinään perää. Nyt tulee koko perhe pois +liiteristä ja kuljetaan luhtiaitan ohi, jonka jo olivat nähneet. Mutta +Titta tietenkin juoksee uudelleen rappusia ylös ja kutsuu parvelta. Ja +muut tytöt kiepsahtavat hänen jäljessään. He avaavat luhdin oven ja +menevät sisälle. Vähän ajan perästä tulevat taas parvelle ja istuvat +mikä sinne mikä tänne, kurkistaen kuin pääskyn poikaset pesästään. +Greeta ja Helge seisoivat alhaalla katsellen. Perheellä tuntuu olevan +ikäänkuin jokin neuvottelu. Käsillä viittailevat luhdin ovelle ja +puhuvat ylhäältä alas ja alhaalta ylös. Puhuvat tietysti siitä, että +tahtoisivat nukkua luhdissa. Greeta on ikäänkuin hädissään, lähtee +tulemaan pois, mutta puolitiessä pysähtyy ja palaa takaisin, taas alkaa +tulla ja taas palaa. Nyt lähtee Helge tulemaan. Kävelee yhä hitaammin +ja tulee Maijan luo keittiöön. Istuu tuolille. Kieputtelee lakkia +pyörimään sormiensa välissä. Katselee sitä ihmettä. Ei sano mitään. +Maija odotti Helgen sanovan jotakin luhdista, esimerkiksi että olisi +parempi antaa tyttöjen nukkua siellä, ja Maijalla oli terävä vastaus +semmoiseen puheeseen jo valmiina. Mutta Helge ei puhunut mitään. Nousi +ja meni takaisin. Ja lähtivät kävelylle metsään. + +Illan tultua ja kohta ehtoollisen jälkeen, kun Maija ei tahtonut +että joku tytöistä vuorotellen piti hänelle seuraa suomeksi, muiden +puhuessa keskenään ruotsia, hän todellakin aikaisin vetäysi luhdin +yksinäisyyteen. Mutta siellä tuli hänen peräti ikävä, sillä Helgeä ei +kuulunut. Tietysti se siellä nyt palpattelee mielensä täydeltä, — +ajatteli Maija ja totesi itsekseen, että Helge oli usein tuppisuuna +hänen kanssaan ja tahtoi aina vain kuherrella. Kaksi kertaa Maija kävi +tupahuoneen ikkunan alla ja näki, että asiat olivat juuri niinkuin hän +oli kuvitellut. Vallaton suunkopu kävi asunnossa. Toisella kertaa Maija +näki, että tytöt olivat jo alkaneet makuulle riisuutua ja että ovi +keittiöön oli auki. Hän kurottausi vielä ylemmäs katsomaan ja näki, +että heillä oli teetä lasissa ja kuppeja oli pöydällä. Siis olivat kuin +olivatkin pitäneet emännyyttä hänen poissaollessaan! Helgeä ei voinut +mitenkään päästä näkemään, vaikka olisi miten päin kurkistellut. Mutta +että Helge oli siellä, siitä ei ollut epäilystäkään. Sillä välistä +vaikeni suunkopu äkkiä pitkäksi aikaa. Ja yhtäkkiä kuului hirmuinen +naurunremahdus kaikista suista yhtaikaa, toiset oikein kiljuivat, aivan +kuin olisi tehnyt kipeätä niin kova nauraminen. Maija tiesi varmasti, +että Helge oli sanonut jonkun ruotsalaisen sukkeluutensa. Hänen olisi +tehnyt mieli iskeä nyrkki koko voimalla vasten ikkunapuuta ja huutaa: +etkö sinä hirtehinen jo tule sieltä! — Mutta sitä ei hän onneksi +tehnyt. + +Kuitenkin, kun Helge vihdoin tuli luhtiin, oli Maija kääntynyt seinään +päin eikä ollut hänestä tietääkseenkään. Riisuutuessaan Helge välistä +oli ihan hiljaa ja tuntui kuuntelevan nukkuuko Maija. Mutta Maija +silloin piti suutansa auki, niin ettei hengitystä ollenkaan kuulunut: +antaa Helgen vain olla kahden vaiheilla nukunko vai enkö nuku. + +Helge hiipi Maijan viereen ja asettui selällensä. Hän teki sen niin +kuulumattoman hiljaa, että Maija tuskin olisi tiennyt hänen olevan +takanaan, ellei olisi tuntenut selässään hänen lannettansa. Helge +kuului huokailevan raskaasti, vaikka tuntui pidättelevän, ettei +kuuluisi. Maija kesti koetuksen eikä kääntynyt. Kaikkein enin häntä +kismitti se, että Helge sittenkin lopulta nukkui ennen häntä. Maija oli +toivonut, että Helge olisi yhtäkkiä väkisin käännyttänyt hänet ja +ruvennut suutelemaan. Silloin olisi Maija sanonut hänelle suuren +salaisuutensa. Mutta Helge oli Maijan mielestä niin turhan +hienotunteinen, ettei milloinkaan ruvennut rakastelemaan, jos luuli +Maijan olevan jostakin vielä pahoillaan, eikä edes suuteloillaankaan +koettanut lepyttää ennenkuin täysi sovinto vallitsi. + +Aamun jo sarastaessa Maija kääntyi, katseli kauan kaunista Helgeänsä ja +itki omaa pahuuttansa, jolle ei voinut mitään. + +Hieno sade rapisi aitan kattoon, mutta rastas vielä lauloi. + +Ja niin jäi häneltä suuri salaisuus sanomatta. + +Mutta seuraavienkaan aikain vaihtelevat tapaukset eivät antaneet hänen +löytää mieleistänsä tilaisuutta salaisuuden ilmaisemiseen. + +Muutaman päivän kuluttua tapahtui niin, että Maija oli mennyt +ostoksille tehtaiden torille, — sillä oli toripäivä, ja niitä oli +kaksi kertaa viikossa. Mennessään hän oli lukinnut luhdin oven. + +Maijan poissa ollessa Sigrid sanoi Greetalle, että kun aitta oli +oikeastaan tytöille yllätykseksi rakennettu, heidän pitäisi saada +nukkua siinä edes sen aikaa kun vielä ovat Koivikolla, ja että luhdin +avain pitäisi antaa heille. + +Greeta kävi kaksi kertaa katsomassa avainta, joka riippui naulassa +muiden avainten joukossa, mutta vain katsomassa. Sillä molemmilla +kerroilla hän kyllä otti sen käteensä, mutta pani takaisin. + +Sitten hän meni ja sanoi asian Helgelle aivan Sigridin sanoilla. Omasta +puolestaan hän lisäsi vain sen, että Helgen pitäisi puhua Maijalle ja +pyytää avainta, joka riippui siellä ja siellä. + +Helge ei sanonut mitään, vaan kääntyi poispäin. Sillä äidillä oli +tapana kysellessään arkaluontoisia asioita niin tiukkaan tutkivasti +katsoa toisen silmiin, että hän saattoi kaikitta sanoitta, jopa +vastoinkin sanoja päästä toisen ajatusten perille. Ja sitä Helge ei +tahtonut. + +Greeta katsoi kuitenkin osansa tässä asiassa suoritetuksi ja kiipesi +tikapuita myöten tuvan matalalle ullakolle, jonne ennen oli +tavallisesti Titan lähettänyt. Siellä hän rupesi sahaporon seasta +hakemaan ja kokoomaan vanhan rukin palasia, josta arveli kenties vielä +voitavan saada ehjä rukki talveksi. + +Kun tytöt hakivat häntä ja Titta neuvoi missä äiti oli, ei hän tullut +alas vaan puhui heille ylhäältä keskeltä ullakkoa, sanoen ettei hänellä +nyt ollut mitenkään aikaa ja että Helge kyllä tietää missä avain on. + +Titta kuuli tämän puheen keittiöön ja antoi aitan avaimen sisarille. + +He tapasivat Helgen juuri aitan kohdalla, ja sanoivat hänelle, että +eikö aitta ollut heille rakennettu. + +Helge vastasi totuuden mukaisesti: + +— Oli. + +Sisaret sanoivat: + +— Etkö sinä Helge voisi Maijan kanssa nukkua kamarissakin? + +Helge sanoi: + +— Mikäs siinä on, ettemme me voisi nukkua kamarissa. Ja pianhan minä +ne vuoteenalukset kannan, kunhan joudan, huomenna taikka noin. Nyt on +vähän muuta asiaa. + +Silloin sisaret menivät luhtiin, ja Helge säpsähtäen ihmetteli mistä he +olivat avaimen ottaneet. Mutta hän ei tietenkään ottanut heiltä avainta +pois, koska aitta oli heidän. Ei hän myöskään mennyt liiterille töihin. +Hän sanoi vain menevänsä metsään katsomaan olisiko hänen pauloihinsa +mitään tarttunut. Eihän pauloissa mitään ollut tähän vuoden aikaan. +Kaikki loukut vialla, vireestä lauenneina. Ja saivat Helgen puolesta +semmoisiksi jäädä. Hän vain käveli edemmäs ja edemmäs. + +Syvään metsään tultuaan, missä mäntyjen latvat ylhäällä lauloivat, hän +viskausi kanervikkoon pitkäkseen odottamaan ajan kulumista ja kadehti +muurahaisia, jotka juoksivat polulla kuivettuneita havunneulasia +kantaen; kanervia, jotka tekivät nyt jo kukkaa, vaikka piti vasta +syksympänä; kahta oravaa, jotka vuorotellen piiloutuivat toisiltaan +rungon taakse ja vuorotellen ajoivat toisiansa takaa tehden hurjia +hyppyjä puusta puuhun. Mutta jos olisi kysytty, kenä noista +huolettomista metsän olijoista hän olisi tahtonut olla, niin mieluimmin +hän olisi ollut tuona maakivenä, joka ei tiennyt äidistä, ei Jannesta, +ei sisarista, ei Maijasta, vaan oli osannut tehdä itsellensä ikirauhan +tästä ajallisesta elämästä. Kalliisti oli tosin kiven rauha ostettu, +sillä kivi ei voinut liikkua, ei nähdä, ei kuunnella, ei äännellä, +mutta kun täyttä rauhaa ei näyttänyt voivan halvemmalla ostaa! Niinpä +saattoi jonkun ihmisen koko onnettomuus johtua vain siitä, että hän ei +ole osannut olla vaiti, vaan on puhunut. On voinut sanoa vain muutaman +sanan, esimerkiksi: _tämä on kaikki minun_, ja niitä ei voi enää +milloinkaan sanomattomiksi tehdä, vaikka niistä on johtunut ja yhä +johtuu lukemattomia sydämen haavoituksia, raasteluja, verille asti +repelyjä, uhaten yhä suuremmilla onnettomuuksilla. Tai on voinut sanoa: +_Janne on Kuulukassa_, ja siitä on johtunut kuolema yhdelle ja +kunniattomuus toiselle, ja kolmansille elämisen vaikeuksia, sillä +kunniattomalta ei edes korvojakaan tilata saati ruumisarkkuja. Jospa +olisi ruveta viinaa myymään. Siitähän moni rikastuu, ja sitä ostetaan +petturiltakin. — Oh, oh sinä viisas kivi, joka ikuisesti vaikenet! +Ellet olisi niin kova, niin mies painaisi poskensa sinua vastaan ja +näkisi rauhan unta. Tai jos olisi kiivetä kuuseen ja sieltä heittäytyä +päälaelleen sinua vastaan, ja sinun rauhasi vuotaisi kuolleeseen +mieheen... + +Helge heräsi synkistä mietteistään ja ajatteli: Nyt on Maija jo varmaan +tullut, nyt hän on nähnyt mitä sisaret ovat tehneet, nyt he ehkä jo +ovat repineet toisiaan tukasta. Mutta parempi oli sentäänkin lähteä +kotiin vasta sitten kuin heidän verensä olivat kuohuksistaan +laskeutuneet, sillä nähdä niin rakastettujen ihmisten keskenänsä +tappelevan tuntui Helgestä kuolemaakin pahemmalta. Hän antoi siis +vieläkin ajan kulua. + +Näin Helge ja Greeta, toinen metsässä ja toinen ullakolla odottelivat +asiain selviytymistä itsestään, ajan avulla. + +Syynä Maijan viipymiseen tavallista kauemmin torimatkalla oli se, että +isäntä, se vanhanpuoleinen nuorimies, jonka talosta Koivikko oli +palstaksi erotettu, seisoi taaskin tupansa ikkunassa Maijan palatessa +torilta, ja tapansa mukaan koputti ikkunaan, vinkuttaen kahville. + +Maijalla oli raskasta kannettavaa, ja hän meni tällä kertaa, vaikka ei +aina mennyt. Heistä oli tullut hyvät tuttavat. Isäntä oli auttanut +häntä monissa Koivikon tarpeissa, mitä Maija vain kehtasi pyytää, ja +hänestä oli hauskaa kuunnella isännän selvää suomea ja vastata vielä +selvemmällä. Erittäin miellytti isäntä Maijaa sen vuoksi, että oli heti +uskonut hänen vakuutuksensa Helgen viattomuudesta tuossa +Kuulukkajutussa, ja ruvennut hokemaan: + +— Niin no — heh — miksei se — onko se mikä ihme — vai petturi — +harvoinkos sellaista sattuu — johan minä sitä — heh — + +Ja ruvennut kertomaan ihmeellisiä sattumia oman elämänsä varrelta, +joita Maija ei tullut tarkemmin kuunnelleeksi. + +Vaikka hän siis oli isäntä ja talonomistaja ja häneltäkin oli viety +sekä heinää että karjaa, ei hän ollut niinkuin muut hänen veroisensa, +jotka sanoivat: + +— Johan sinä Maija turhia suret, hyvä vaan että miehet tulivat kiinni. + +Ja joita Maija ei ollenkaan voinut sietää. + +Helgen vihamiesten joukossa Maija oli jo ehtinyt paljonkin käydä. Hän +oli monessa paikassa pitänyt kovia selityksiä ja aika melskettäkin ja +valloittanut puolellensa askel askeleelta tannerta. Nytkin hänellä oli +tuotavana Helgelle tilauksia: kaksi korvoa ja yksi lapsen ruumisarkku, +jommoisia Maija oli nähnyt Helgellä olevan liiterissä lastujen alla +kaksi valmiina. Ja jos Helge olisi vaan malttanut viedä pyssyn pois ja +lakannut sunnuntaisin käymästä harjoituksissa, olisi varmaan liike taas +alkanut käydä hyvin. Mutta Helge oli tässä asiassa taipumattoman +omapäinen. + +Tällä kertaa Maija sentään puhui isännän kanssa vielä muustakin +asiasta. Hän tahtoi tietää, miten se kauppakirja, jolla palsta +ostettiin, oli oikeastaan kirjoitettu. + +Isäntä veti laatikon auki, jossa oli paljon papereita, rullina ja +suorina ja vähän sekaisin keskenään. Isäntä sekoitteli niitä vielä +enemmän ja alkoi taas hokea: + +— Kah, olihan minulla se paperi mutta — olihan se minulla — mutta +mihin saakeliin — tuota noin että — mutta noin-nia-naa tuota — mihin +hel — en minä sitä nyt löydä. + +Maija huomasi, että isännällä oli laatikoissakin samanlainen +epäjärjestys kuin muuten tuvassa. + +Isäntä raapi vähän tukkaansa, joka oli kasvanut liian pitkäksi ja +senvuoksi mennyt sekaisin. Mutta vasta piipun sytytettyään hän rupesi +puhumaan, sanoen, että tuota niillä taisi se perunkirjoitus jäädä +tekemättä ja tuota eivätkö ne liene jääneet jakamattomaan pesään, mutta +kyllä hän vaan niin muisteli että — mutta mihin hel — tuota noin — +Ja isäntä alkoi uudelleen sekoitella papereita. — Mihin helvettiin — +en voi paremmin sanoa. — Maija toisti isännän edelliset sanat: + +— "Mutta kyllä te vaan niin muistelette että" —? + +Isäntä nosti äkkiä päänsä laatikosta ja huusi iloisesti kuin pinteestä +päässyt: + +— Niin, että Helgen nimiin se taisi tulla kirjoitetuksi. + +Nyt ei Maija huolinut enää kolmatta kuppia, vaan kiiruhti kotiin. Oli +mennyt paljon aikaa. Isäntä huusi vielä ovelta Maijan jälkeen: + +— Mutta onhan Helgellä toinen kauppakirja. + +Helge tullessaan metsästä näki Maijan vasta tulevan pellolla. Koko +odotus oli siis turhiin rauennut. Metsään ei voinut enää palata. + +Silloin Helge meni oikopäätä kamariin ja lukitsi oven. + +Mutta ei hänen tarvinnut kauankaan odottaa suljetussa huoneessa asiain +kehitystä. Sillä ovi oli avattava. + +Hän kuuli miten Maija juoksi nopeasti kuistin rappuset ylös, miten +kulki eteisen läpi, miten heitti käsistään kantamuksen ja jotakin +vierähti lattialle. Ja kohta Maija koputti kamarin ovelle. + +— Kuuleppas sinä Helge, — sanoi Maija sisään tultuansa, — sinähän +taidat olla Koivikon isäntä, mutta sano minulle, kuka tässä talossa +oikein on emäntä? + +Helge oli takanojallaan laatikkokaappia vastaan ja käsivarret hänellä +olivat ristissä rinnalla, kasvot aivan verettöminä ja huulet hiukan +värähtelivät. Mutta hän oli vaiti kuin maakivi. Sillä hän tiesi, että +sanoipa nyt mitä tahansa, onnettomuus oli siitä seurauksena. + +— Katso! — sanoi Maija, ojentaen kätensä ikkunaan ja aitalle. — +Katso, mitä he ovat tehneet! + +Helge oli jo moneen kertaan sitä katsonut ja tiesi, että hänen ja +Maijan valkoiset vuodealukset olivat pystyssä aitan seinää vasten. Hän +vilkaisi vain Maijan tahtoa täyttääkseen osoitettuun suuntaan. Mutta ei +sanonut sanaakaan. + +Silloin Maija alkoi puhua Helgenkin puolesta. + +— Sinä sanot, että tämä on kaikki sinun, niinkö? — Hyvä. Tämä on +kaikki sinun. Mutta onkos se peru — peru — mitenkäs se taas sanotaan +— se kun kirjoitetaan? — no olkoon mikä hyvänsä, mutta onkos tämä +_oikein_ sinun ja sinun nimellesi kirjoitettu? + +Helge oli edelleen kuin kivi. + +— Sinä sanot: on, mutta näytäppäs minulle se paperi. + +Helge siirtyi pöydän nojaan, otti taskustaan avaimen, pani sen pöydälle +ja vei kätensä taas rinnalleen. + +Maija avasi kaapin laatikon. + +Sinne ei ollut vielä kukaan katsonut muut kuin Anders vainaja, Greeta +kerran hänen hautajaistensa jälkeen, ja sittemmin vain Helge. + +Nyt katseli Maija. + +Ja niin utelias kuin hän olikin näkemään papereja, joita näkyi olevan +koossa laatikon toisessa päässä, ei hän malttanut olla tekemättä +emännällistä yleiskatsausta siihen ainoaan paikkaan, jota hän ei ollut +Koivikolla vielä tarkastellut. + +Siinä laatikossa se vasta järjestys oli! Mitä oli setelejä, +ne oli lajittain tarkasti yhteen pantu, muut rahat kokojensa mukaan +ladottu. Maija ajatteli, että ne saattoivat olla myöskin vieraita +huutokaupparahoja. Oli siinä vielä erinomaisia rautaporia ja +lasinleikkuutimantti, kaikki vierekkäin kuin sotamiehet. Oli kapineita +sellaisiakin, joita Maija ei ymmärtänyt. Mutta järjestyksen hän +ymmärsi, ja kesken kuohuttavia omistuskysymyksiä rakkauden humaus kävi +Maijan sydämessä Helgeä kohtaan. + +Hän alkoi selailla papereita ja tuskin olisi päässyt perille oikeasta, +ellei Helge olisi rykäissyt, silloinkun se oli Maijan kädessä. + +Maija luki: + +"Täten myyn minä Johan Simo Virtanen Helge Nyholmille — —" + +Maija luki paperin tarkalleen, kauppasummat, päiväykset, +allekirjoitukset, todistajain allekirjoitukset, kuitin päiväyksineen, +allekirjoituksineen ja todistajineen. Lainhuudatuspöytäkirjaa ei +lukenut, vaan ainoastaan selaili. + +Sen tehtyään hän sanoi päättävästi: + +— Sinun tämä on. + +Sulki laatikon ja antoi avaimen Helgelle. Sitten lähti yhteen menoon +aitalle, nakkeli luhdista ulos kaiken, minkä tytöt olivat sinne +kantaneet, veti takaisin omat vuodealuksensa ja sulki luhdinoven +lukkoon. + +Sillä aikaa Greeta laskeusi ullakolta, eikä hän tuonut sieltä alas +minkäänlaisia vanhan rukin kappaleita. Hän oli siellä kuullut välikaton +läpi Maijan puheista tarpeeksi, ymmärtääkseen mistä oli kysymys heidän +välillänsä. Ja hän meni kohta Helgen puheille kamariin. + +Heti ovesta sisälle tullessaan Greeta kauhistui Helgen kasvojen +kalpeutta ja jäykkyyttä, ja katseen levotonta harhailua. Helge ei +näyttänyt ymmärtävän mistä hänelle puhuttiin, taikka sitten ei voinut +omien ajatustensa tähden kuunnella Greetan sanoja. Melkein olisi +luullut hänen menneen järjiltään. Greeta tuli siis aivan hänen +luoksensa, kurottausi varpailleen ja sanoi hänen korvaansa: + +— Sinunhan tämä on, rakas Helge poikani, sinun tämä on, eikä kukaan +saa sanoa muuta. Tämä Koivikko on sinun. + +Mutta tämä puhe näytti olevan Helgelle jotakin vielä pahempaa. Hänen +kasvonsa vääntyivät ja huulet aukesivat aivan kuin olisi hänestä +jäseniä irti leikattu. Greeta hätääntyi ja samalla hänen tuli niin +surku Helgeä, että olisi ottanut hänet syliinsä kuin lapsen. Mutta +Helge loittoni, estäen kädellään. + +— Ja kuinka sinä voit luulla, että tytötkään mitään muuta sanovat, ja +he ehkä lähtevätkin jo pian... + +Näistä sanoista nousi Helgen kasvoille sellaisen tuskan ilme, että +Greeta katsoi parhaaksi lähteä pois. Hän vain painoi kaksi kertaa +hellästi ja lujasti Helgen käsivartta, ja kääntyi pian menemään, ettei +hänen liikutuksensa ilmenisi. + +Helge näki hänen menevän hätäisesti sisarien luo, jotka seisoivat +yhdessä naurusuin neuvotellen aitan luona, ja kaiketi sanovan näille +jotakin Helgen tilasta, koska he kohta tulivat totisiksi ja alkoivat +kauniisti kantaa tavaroitaan takaisin asuntoon. + +Maija jo rämisteli hellarenkaita keittiössä. + +Ja näytti siis kuin asiat olisivat selvinneet aivan tappeluitta +mahdollisimman hyvälle tolalle. + +Mutta Helge istui kamarinsa pöydän ääressä, mistä oli katsellut +tyttöjen liikkeitä, ja ohimoltansa painellen heilutteli tuskaisesti +päätään käsien varassa, kyynäspäät pöydällä. + +Sinä päivänä ei Koivikolla kukaan puhunut sanaakaan toiselleen, paitsi +sisaret vähän keskenään. Työt menivät tavallista menoaan, tultiin ja +mentiin, kohdattiin poluilla, käytiin ohitse eteisessä, mehiläiset +surisivat ikäänkuin että nyt vasta se iloisin aika alkaakin, koivun +virvet heiluivat tuulessa, kiurut visersivät. Mutta ihmisiltä ei +sanaakaan. Tytöt vain, tietämättä mitä tehdä, istuskelivat milloin +siellä milloin täällä, ja hiljaa puhellen keskenään välistä kumartuivat +nostamaan maasta korren tai pienen kiven, että olisi käsille edes +jotakin tekemistä, tai kengänkorolla piirtelivät viiruja hiekkaan. + +He puhelivat lähdöstänsä. + +Sigridhän olisi kaikissa tapauksissa lähtenyt miehensä luo, jolla oli +hoidettavia lapsia entisestä avioliitosta. Mutta Dagmar oli +Tammisaaressa suorittanut loppuun kaikki ompeluksensa eikä ollut +ottanut enää mitään tilauksia vastaan. Hänellä oli ollut aikomuksena +asettua Koivikolle ja ruveta ompelemaan tehtaalaisille miesten +alusvaatteita. Myöskin palvelusasiat asemapäällikön luona olivat +jääneet ehdonalaisiksi. Herrasväki oli kyllä kovasti pyytänyt Mimmiä +palaamaan, mutta asia oli riippuvainen hänestä, ja hän oli ajatellut +katsoa täällä vähän ympärilleen, olisiko saanut paikan lähellä +Koivikkoa tai ehkäpä olisi Koivikollakin tarvittu lisäapuria. Olihan +Helge ennen aikaan ajatellut ompelutyön järjestämistä heille kaikille +oikein verstasmaisesti, ja innokkaasti kuvitellut heidän yhteistä +suurta liikettänsä, jolta ei kyllä työtä tulisi puuttumaan, kun +tehtäisiin vain halpaa ja oikein hyvää. Ajatus oli siitä saakka kytenyt +heissä kaikissa ja he olivat salaa pitäneet melkein onnettomuutena +sitä, että kaksi heistä oli mennyt naimisiin ja siten sulkenut +itseltänsä paluutien Koivikolle. + +Nyt sitävastoin oli selvää, että — olipa naimisissa taikka ei — lähtö +tästä eteen tulee. Ja oli kysymyksessä vain kuinka pian ja miten voisi +lähteä niin, ettei äiti ja Helge ottaisi sitä mielenosoitukseksi. + +Neuvottelut kävivät yleensä siihen suuntaan, että ensin lähtisi Dagmar, +jolla oli vähin uskottavaa syytä lähtemiseen, mutta kun toiset vielä +jäisivät, ei se näyttäisi pahalta. Sitten lähtisi Mimmi, sanoen että +herrasväki ei anna enää viipyä, ja viimeiseksi lähtisi Sigrid, jonka +todella olikin lähdettävä. Tämä oli oikeastaan Titan keksimä +vuorojärjestys, sillä Titta oli sisarien seurassa niin usein kuin +saattoi, ja myöskin poimi korsia maasta, taitteli niitä muka +toimettomuuttaan tai piirteli korollaan hiekkaan. Kunnes Maija taas +huusi vettä tuomaan. + +Päivällistä syötäessä ei puhuttu halkaistuakaan sanaa. Ei edes Greeta. +Maijan kanssa hän ei puhunut, koska ei Helgekään puhunut ja varmaan +Helge siis tahtoi näin. Tyttöjen kanssa hän ei puhunut, koska Maija +silloin olisi ajatellut, että kas kun se muiden kanssa puhuu, vaan ei +minun. Titan kanssa ei puhunut, koska ei tyttöjenkään. + +Ei illasteltaessakaan mitään puhuttu. Sen verran vain, että Helge, joka +ei mitään syönyt, sanoi menevänsä maata kamariin, koska oli alkanut +tuulla kylmältä puolelta ja häntä ikäänkuin vilutti. + +Greeta järjesti kohta Helgelle vuoteen ja vei tupahuoneeseen kaiken +mitä tytöt olivat kamariin tuoneet. He saivat nukkua tämän yön +tupahuoneessa ja Greeta keittiössä Titan kanssa. Väliovi sai olla auki. + +Maija nukkui yksin luhdissa. + +Kun tytöt maata mentäessä tulivat tupahuoneeseen yhteen, laukesivat +heidän kielensä, vaikka tosin vain hiljaiseen supatukseen jottei Helge +kuulisi seinän läpi. He keittivät taas teetä, ja huomattuaan, että +Titta jo vaipui uneen keittiössä, alkoivat eri kannoilta ankarasti +arvostella Maijaa, Greetan yhtämittaa hyssyttäessä olemaan ääntä +koroittamatta. + +Sigrid oli sitä mieltä, että Maijan luontoinen vekara ei tarvitsisi +muuta kuin aika annokset koivurieskaa erinomaiseen paikkaan, niin kyllä +siitäkin ihminen tulisi. Toiset tytöt yhtyivät Sigridiin sellaisen +toimenpiteen tehokkuudesta, ja kun kerran hän oli sanonut Maijaa +vekaraksi, niin kyllä he puolestaan osasivat antaa vieläkin nasevampia +arvosteluja, alkaen ikäänkuin kilpailla keskenään yhä metkempien +nimityksien keksimisessä Maijan laskuun. + +Greetankin täytyi välistä oikein nauraa heidän sanoilleen, niin +huolissaan kuin hän muuten niistä olikin. + +— Älkää Herran nimessä! — sanoi hän heille kerta toisensa perästä. — +Jos Helge kuulee, haavoitatte häntä pahemmin kuin Maija! + +Mutta kun tytöt todella vähän vaikenivat, oli ikäänkuin Greeta olisi +kaivannut jotakin. Tuntui omituista lepoa, jopa lohdutusta siitä, että +kerran kuuli edes jonkunkin suun Maijaa haukkuvan. Kaikki minkä Greeta +oli suurin ponnistuksin väkipakolla painanut itsessään tukehduksiin, +ensin Helgen tähden ja sitten Herran tähden, se nyt pulpahti aivan +kevyesti korvin kuuluviin toisten suiden kautta. Voi, voi, jos hän +olisi yhtynyt tyttöjen puheisiin, toki hän olisi voinut paljon +mehukkaammin ja enemmän kertoa Maijan metkuista! Erittäinkin yksi +navettahistoria synnytti niin kovan halun, että ihan jo pyöri tuossa +kielen päässä. Ja olisihan hän voinut kertoa sen niin hiljaa +kuiskuttamalla, ettei Helge olisi kuullut edes kuiskuteltavan. Mutta +hän teki kenenkään huomaamatta asiaa keittiöön, jossa ei ollut lamppua, +ja täällä hän istui nukkuvan Titan viereen vuoteen laidalle ja pani +kätensä ristiin. Ja kun ummistettujen silmäluomien pimeys tuli huoneen +pimeyden lisäksi, tuntui ettei asia olisi parantunut, vaikka olisi +kuinkakin hiljaa kuiskuttanut, koska Herran mielestä Helgen onni vaati, +että Maijaa _todella_ rakastettiin, eikä vain valehdeltu rakastettavan. + +Sen vuoksi, kun tytöt yltyivät uudelleen panettelemaan, tuli Greeta +keittiöstä ja sanoi sydämensä pohjasta asti tosissaan: + +— Älkää Herran nimessä! Älkää Herran nimessä, sanon minä teille! Tämä +ei lopu hyvään! + +Silloin tytöt lakkasivat puhumasta, sammuttivat lampun ja pian +nukkuivat kaikki. + +Helge ei nukkunut. Hän oli kuullut tyttöjen kuiskuttelevan seinän +takana, mutta ei voinut erottaa mitä kuiskailtiin. Että Maijasta oli +kysymys, eikä missään leppeässä mielessä, senhän saattoi arvata, sillä +jos heillä olisi ollut kehuttavaa, niin sen olisivat huutaneet Helgen +mieliksi vaikka seinän läpi. Mutta tämä kuiskutus se viilsi Helgen +mieltä kipeästi kuin olisi hänen ruumiistansa jäseniä irti leikattu. +Niinkuin olisi sahattu halki, pitkinpuuta. Oli niinkuin sisaret +olisivat tehneet sopimusta yhteisestä vihamielisyydestä Maijaa vastaan. +Sillä miten on keskenään sanottu, siten on keskenään sidottu. Oli +niinkuin sisaret olisivat näin kuiskutellessaan purjehtineet pois +veneellä, joka ei koskaan palaa. Välimatka pitenee ja Helge seisoo +yksin rannalla. Jos he sentään olisivat tienneet, kuinka katkeraa se +ainiaaksi heistä jääminen on! Mutta tulossa oli armoton, kamala +jompikumpi. Sisaret tai Maija, ei kumpaakin yhdessä. Ja kuitenkin tuo +"yhdessä" oli ainoa elämisen mahdollisuus. Eikä se ollut ainoa +mahdollisuus vain siksi, että sisarista eroaminen tuntui yhtä kipeältä +kuin omien jäsenten irti repiminen, vaan siksi, _että Koivikko todella +oli yhteinen_, sanoipa äiti kuinka moneen kertaan tahansa: sinunhan +tämä on, ja vaikkapa sisaretkin olisivat vahvistaneet: sinun se on. +Omassa tunnossa se oli yhteinen. Ja siis oli sisarten lähtö samaa kuin +karkoittaa heidät heidän kodistaan. + +Kuiskutusten vaiettua Helge johtui ajattelemaan Maijaa. Sillä jos +Koivikko oli yhteinen, niin se taas oli samaa kuin Maijan +karkoittaminen kodistaan. Jos hän, Helge, sanoo Maijalle huomenna: +kuuleppas Maija, Koivikko on yhteinen ja sinun tulee jakaa emännyyttä +sisarten kanssa, niin Maija lähtee kohta. Ja silloin on elämä +hirsipuuta. Mutta olkoon vaikka hirsipuuta. Jos se on sanottava, niin +se sanotaan. Maija ajattelee: sinä olet petoksella vietellyt minut +avioliittoon kanssasi. Sitä Helge ei ollut ikinä tarkoittanut. Ja tämä +ajatus se tahtoi tehdä hirsipuunkin mahdottomaksi. Sillä kuolla ja +jättää Maija sellaiseen luuloon oli mahdotonta. Kuolla oli mahdollista +vain jos asia siten hautautuu. Mutta kuoleman jälkeen voi syntyä +omistusriitoja, ja Maija voi ajatella, että Helge olisi tarkoittanut +häntä pettää. + +Maija luhdissansa oli hänkin tänä yönä vähän synkissä ajatuksissa, jopa +hiukan itkeä tihruutti. Mutta ei suinkaan siksi, että olisi katunut +päivän tapauksia, vaan ainoastaan siksi, että Helge ei ollut hänen +vieressään ja että tämän asian saattoi selittää ensimmäiseksi riidaksi +heidän välillään. Miksi Helge, kun sen vielä oli vilukin, ei sanonut +maata mennessään: Maija, tule sinäkin kamariin nukkumaan. Se se +itketti. Mutta tyttöjen suhteen Maija päinvastoin arveli menetelleensä +niinkuin oli pitänytkin. Sillä ellei kohta pääse päälle, niin pian +joutuu alle. Ja ellei noita sisaria saa eroon Koivikosta, niin Helge +kuolee. Olihan se poika käynyt laihaksi kuin nälkäkurki ja laihtui +laihtumistaan tässä ristitulessa. Taas täytyi itkeä. Kuolee se, ihan +varmaan kuolee, jos ne jäävät Koivikolle ja ellei Helge saa iloita +Maijan kanssa kahden. + +Mutta ajatteli Maija muutakin kuin vain Helgeä, nimittäin ajatteli +pikku Helgeä, jonka hän jo varmasti tiesi itsessään elävän. Ja sen +asian ilmoittamisesta Helgelle hän toivoi Helgen ainakin ilostuvan +niin, että alkaa lihoa. Kun ne sisaret saisi vain ensin lähtemään, niin +Maija kohta ilmoittaisi. Sillä muuten voisi käydä niin, että Maija +makaisi luhdissa ja Helge iloitsisi uutisesta sisarien kanssa tuvassa. + +Tänä yönä Maija myöskin uneksi. + +Hän oli kulkevinaan Koivikon pihalla, pikku Helge sylissä, ja +osottavinaan lapselleen tuulessa heiluvia päivänkakkaroita. Silloin +tulivat sisaret — niitä oli kolme, sillä Titta ei ollut mukana — +tulivat ja sanoivat: pois täältä, sinä saat kulkea vain aitan puolella +pihaa, asunnon puoli on meidän. + +Itkien herättyään tästä järkyttävästä unesta Maija rupesi ajattelemaan, +että mitä kummaa se isäntä olikaan tarkoittanut, kun oli sanonut +Koivikon olevan Helgen nimissä, mutta että se peru — peru — oli +tainnut jäädä tekemättä, ja vielä että "jakamattomassa pesässä?" + +Unen kauhea kuva ei mennyt hänen ajatuksistaan ja rupesi tuntumaan, +että jospa tuosta perusta sittenkin voi paisua asia unen ennustamassa +mielessä. Kuka ne tietää? Helge kuolee, sisaret valtaavat Koivikon ja +Maija saa lähteä lapsi sylissä mierontielle. + +Näistä kuohuttavista mietteistä oli seurauksena, että Maija eräänä +toripäivänä meni jälleen isännän puheille. + +Hän oli lähtenyt niin varhain aamusella, että torilta palatessa isäntä +ei ollutkaan ikkunassa kahville vinkuttamassa. Mutta Maija meni +sentäänkin sisälle, ja isäntä oli hyvillään hänen tulostaan. Kahvikin +oli hänellä jo sumpin kiehumisessa asti. + +Kun Maija kuitenkin jo ennen kahvinjuontia otti jälleen samat peruasiat +esille, kysyen mitä isäntä oli niillä oikein tarkoittanut, rupesi tämä +niin perinpohjaisesti haukottelemaan, että puheesta ei tahtonut tulla +mitään. Kaksi sanaa sanoi, ja sitten taas avasi suunsa haukotuksille, +taas kaksi ja taas auki. Ja kun leuat vihdoin loksahtivat kiinni, oli +puhumisen halu peräti mennyt. + +Vasta kunnon kahvin hörpättyänsä isäntä Maijan uudistettujen kysymysten +johdosta otti vauhtia pitempään lausuntoon, sanoen, että jos ei +laillista perinnönjakoa ole tapahtunut Nyholmi vainajan jälkeen, niin +eivätköhän perilliset voine vaatia osaansa Koivikostakin? + +Maija alkoi vähän huojuttaa itseään edestakaisin ja hieroi sormellaan +penkkiä, sitä tekoaan itse katsoen. Hän ei ymmärtänyt mitään. Kun +kerran Koivikko oli Helgen nimiin kirjoitettu! + +Isäntä näki Maijan joutuneen kovin mietteisiin ja sanoi lohdutukseksi: + +— Mutta eiköhän Helgen olisi hyvä, kun hän tuntuu käyvän heikoksi — +kauanko eläneekään — eiköhän Helgen olisi hyvä kirjoittaa keskinäistä +testamenttia, niinkauan kuin rintaperillisestä ei ollut tietoa. + +— Jaa testamenttia? — kysyi Maija vilkkaasti. + +Isäntä sanoi melkein huutaen: + +— Niin semmoista paperia, meinaten, että jos toinen aviopuolisoista +kuolee, niin kaikki jää jälkeen elävän omaksi. + +Tämä ehdotus oli aivan erinomaisesti Maijan mieleen. Hän oli jo +pystyssä ja hyvästeli. + +— Kyllähän Helge sellaisen paperin osaa kirjoittaa, — sanoi isäntä +tullen eteiseen ja puhuen portailta. + +Maija sanoi mennessään jo veräjällä: + +— Etteikö! Se poika kirjoittaa vaikka mimmoisen paperin. Voi, voi ... +sillä on laatikot täynnä kirjoituksia, kirjoittaa se vaikka toisenkin +edestä. + +Maija kulki vinhasti kotia ja kulkiessaan toisteli itsekseen isännän +sanoja. Mitä testamentti oli, sen hän kyllä ymmärsi. Mutta ei vain +oikein ymmärtänyt mitä oli _keskimmäinen_ testamentti, jommoiseksi +keskinäinen oli hänen toistellessaan mennyt, eikä myöskään sitä, miksi +ei saanut olla tietoa rintaperillisestä, eli siis siitä lapsesta, jota +Maija kantoi. Onneksi hän ei ollut Helgelle kertonut. Mutta vaikkei +hänen päältään vielä mitään näkynyt, saattoi tämä testamenttiasia siis +olla kylläkin kiireellinen. + +Maija meni suoraa päätä Helgen luo kamariin. + +Helge istui kirjoittamassa huutokauppatilejä. + +No nythän se sen yhteenmenoon kirjoittaakin, — ajatteli Maija. — Kun +ei se vaan tekeytyisi tyhmäksi, niinkuin se välistä teki, Maijan +esittäessä oudompia asioita. + +Maija siis nyt esitti testamenttiasian, jonka välttämättömyyttä ja +kiireellisyyttä hänen tosin oli vaikea todistaa senvuoksi, ettei +Helgellä isännän puheen mukaan saanut olla tietoa lapsesta ja koko +asia oli Maijan arvelun mukaan välttämätön juuri lapsen tähden. +Todistelemiseen olisi kylläkin ollut aikaa, sillä Helge alkoi kohta +tarkkaan kuunnella Maijan puhetta ja vielä Maijan lopetettuakin piti +pitkää väliaikaa. + +— No alappas kirjoittaa, — sanoi Maija. + +Silloin Helge sanoi painaen kätensä pöytään: + +— Sitä en minä sentään kirjoita. + +Ja hän sanoi sen heidän välisissä oloissaan niin oudon päättävästi, +että Maija ällistyi ja häntä pyrki oikein naurattamaan. Oho poika, — +ajatteli Maija, — ja sanoi Helgen ääntä matkien ja räpyttäen silmiänsä +niinkuin ainakin kun häntä nauratti: + +— Vai sitä sinä et sentään kirjoita? + +Helge piti taas väliaikaa, sitten nousi ja käsi vielä papereilla sanoin +hirmuisen totisena: + +— En. En, vaikka lähtisit. + +Nyt ei Maijaa enää naurattanut. — Lähtisit?! — Helgekö se tuon +todella oli sanonut? Lähtisit! Ei kaiketi tästä huoneesta, vaan +tykkänään lähtisit Koivikolta. Jos edes Maija olisi sanonut: ellet +kirjoita, niin lähden, mutta nyt Helge sanoi valmiiksi: lähde vaan, en +kirjoita. Ei mutta, ei mutta, käskee lähtemään Koivikosta! + +Ja nopeammin kuin salama välähtää, heräsi Maijalla aate, joka pyrki +jyrinänä purkautumaan. Mutta hän ei ruvennut jyrisemään, vaan sanoi +hitaasti ja aivan hiljaa kuin viaton lapsi: + +— No, jospa sitten lähtisinkin. + +Kauan oli Maija jo ajatellut, että pitäisi käydä Tampereen puolella +äitiä katsomassa, koskapa täällä Koivikolla oli niin paljon väkeä, +ettei ollut ajattelemistakaan saada äitiä sijoitetuksi edes lyhyen +käynnin ajaksi. Ja äidin luona käymistä oli Maija viivytellyt vain +pelosta, että hänen poissaollessaan sisaret ottavat koko vallan +käsiinsä ja aivan pesiytyvät, ja silloinhan Helge lakastuu kuin nurmen +kukka syksyllä, tai kuolee tykkänään. Mutta nythän tämä somasti kävi. +Helge itse käski lähtemään. Koetelkoon siis vaan olla ilman Maijaa. +Saadaanpas nähdä! Eikä tullakaan takaisin ennenkuin pyytää, ei vaikka! +Sisaret pitää olla poissa ja testamentti kirjoitettuna, ennenkuin +tullaan. + +— Jaha, jaha, — sanoi Maija, lähdetään, lähdetään. + +Ja meni ulos kamarista. + +Helge seisoi kuin patsas. + + + + +TITAN HAVAINTOJA. + + +Lähiseuraavina päivinä ei Koivikolla mitään tavatonta tapahtunut. Helge +nukkui yönsä edelleen kamarissa, koska oli käynyt huonouniseksi. Sanoi +luhdissa harakkain häntä valvottavan, kun jo ennen päivännousua +räkättivät ja hyppelivät pärekatolla. Maija taas makasi edelleen +luhdissa, koska muussa tapauksessa olisivat sisaret siellä maanneet. +Maija teki muuten kaikki työnsä entiseen tapaan eikä kukaan hänessä +mitään erinomaista huomannut. + +Mutta elleivät muut huomanneet, niin ainakin Titta huomasi, että +Maijalla oli jotakin erinomaista syrjäpuuhaa. Töittensä välillä hän +puikki joskus ikäänkuin omilla eri asioillaan. Huomasi Titta hänen +pistäyneen kylässäkin vähän outoon aikaan, ja kerran näki hänen +koettelevan hattuansa peilin edessä. Eikö tämä ollut erinomaista? + +Ja aivan oikein, eräänä päivänä, puoli 9 aikaan aamulla, kun syötyä +kaikki paitsi Helge tulivat pihalle, mennäkseen mikä minnekin, nähtiin +Maijan tulevan toisaalta ja menevän jo kaivon luona, matkaan +pukeutuneena, hattu päässä, pieni nyyttinen kädessä. + +Titta alkoi kohta uteliaana juosta hänen luoksensa, huutaen: + +— Maija, Maija, minne sinä menet? + +Mutta Maija huusi kaikille yhteisesti: + +— No hyvästi nyt vaan. — Ja olisi niine sanoineen lähtenyt, ellei +Titta olisi häntä uteluillaan melkein väkisin pysäyttänyt. + +Maija sanoi Titalle: + +— Minä matkustan äitini luokse Tampereen puolelle. Hyvästi vaan, +Titta. Sinä olet ollut minua kohtaan paras koko joukosta. + +Maija pyyhkäisi nenäliinalla silmäänsä. Ja Tittakin vetisteli. + +— Ja jos kirjoitat, niin kirjoita Lempäälän postiin, — sanoi Maija ja +meni. + +Maijan mentyä Titta kääntyi ihmeissään katsomaan toisia. Olivatkohan ne +olleet pahoja Maijalle. + +Hän näki sisarten juoksevan tupaan, varmaankin Helgelle ilmoittamaan. +Äiti, joka oli pysähtynyt mankelihuoneen kohdalla kaivolle päin +tuijottamaan, alkoi liian myöhään huiskuttaa kättä Maijalle hyvästiksi, +ja meni sitten eteensä katsoen, töksähtelevin jaloin nopeasti tupaan. +Mutta Helge näkyi tulevan tuvasta ja menevän suorana kuin seiväs +liiterille päin. Hänen tukkansa oli kasvanut viime aikoina liian pitkän +paksuksi ja sen vuoksi näytti niska jököttävän vähän liian takana. Hän +ei edes vilkaissutkaan kaivolle päin. — Äiti näkyi kompuroivan kuistin +rappusia alas ja sitten kiiruhtavan suinpäin Helgen jälkeen. Sisaret +tulivat myöskin tuvasta ja tahtoivat mennä äidin perässä. Mutta äiti +pysähtyi puolitiessä, kääntyi ja meni takaisin työnnellen tyttöjä +edellään. Vielä hän kerran pysähtyi ja aikoi yksin mennä Helgen luo, +mutta palasi sittenkin takaisin ja meni tyttöjen kanssa tupaan. — +Mitähän tämä nyt on, — ajatteli Titta. — Olivatkohan Helge ja Maija +keskenään riitaantuneet? Vai olivatko sisaret olleet hävyttömiä? + +Näistä kysymyksistä täytyi Titan tietenkin saada selvää, vaikka hän +olikin huomannut, että häntä tahdottiin pitää asioiden ulkopuolella. + +Helgeltä ei ollut yrittämistäkään saada tietoja. Siis Titta ajatteli +livahtaa tupaan niin huomaamatta, etteivät äiti ja sisaret pysähtyisi +puheissaan, ja niin hänkin saisi olla mukana. + +Jo eteisestä hän kuuli, että tuvassa kävi kiivas neuvottelu, ikäänkuin +hätääntyneiden kesken. Mutta puhuivat taaskin kuiskutellen, niin ettei +voinut oven läpi kuulla. — Koska kuiskutellen, niin tahdottiin siis +jotakin salata. Keltä salata? Tietysti Titalta. — Ihmeellistä, kun ne +eivät vaan voineet luopua vanhasta tottumuksestaan pitää Tittaa +pienenä, vaikka hän oli jo yhtä pitkä kuin Mimmi! + +Titta livahti keittiöön sinä hetkenä, jolloin puhelu tuntui nousevan +kiivaimmilleen. + +Kaikki ryntäsivät hänen kimppuunsa, kysyen yhtaikaa: + +— Mitä hän sanoi sinulle? + +— Jaa kuka? — kysyi Titta kostoksi. + +— No Maija, Maija, mitä hän sanoi sinulle? + +Titta näki aivan odottamatta nousseensa sivuhenkilöstä päähenkilöksi. +Hänellä oli oivallinen valtti kädessään, sillä Maija ei nähtävästi +ollut puhunut kenenkään muun kanssa kuin vain hänen. Hän viivytteli, +jottei hekumallinen asema liian pian luisuisi käsistä. + +— Niin Maijako? Mitäs hän muuta sanoi kuin hyvästi vaan, Titta. + +— "Mitä hän muuta sanoi"! Minne hän sanoi lähtevänsä! + +— Ai sanoihan se sitäkin. + +— Mutta minne, minne, hullu tyttö! + +— No sinne vaan — sinne vaan — Tampereen puolelle. + +Seuraus: tytöt vain sanaakaan sanomatta katsahtivat merkitsevästi +toisiinsa, ja mitään enää kyselemättä toinen toisensa jälkeen alkoivat +huveta keittiöstä huoneeseen. + +Titta hankki astioita pesemään, jäädäkseen keittiöön. + +Äiti sanoi: + +— Kyllä minä tiskaan. + +Ja meni hänkin huoneeseen, vieläpä veti oven perässään kiinni. + +Odottakaapas, — ajatteli Titta, — otan minä tästä asiasta vielä +semmoisen selvän, että kyllä kyselette! Mutta minäpäs en sanokaan. + +Ja kyllä Titta ottikin selvän, vaikka siihen meni vähän aikaa. + +Nämä ajat, jolloin Maija ei ollut Koivikolla, olivat Titan mielestä +kaikkein ikävimmät mitä hän oli koskaan elänyt. Ihan kuin olisi maailma +seisahtunut. Työt kyllä tehtiin, ja mentiin ja tultiin niinkuin +ennenkin, mutta kaikki tuo oli vain käsien ja jalkain asiaa, ajatukset +olivat ties missä eikä iloa kessään. Aina vain supatusta ja sitten +huokaillen taas töihin. + +Näyttipäs sentään sisarillakin olevan ikävä, koska olivat onkineet +esille Lyydian seurakseen ja koettivat naureskella hänen kanssaan. +Sillä Lyydia ei enää yhtämittaa itkenyt, vaan osasi ainakin Koivikolla +olla hyvinkin iloinen, jopa oikein luonnottoman iloisesti kiljui +juostessaan mehiläisiä pakoon, kun Helge otti hunajaa. Vai +olisivatkohan sisaret koettaneet saada Helgen ja Lyydian toisilleen, +koska jättivät ne usein kahden olemaan? Titta senjohdosta vähän vieroi +Lyydiaa, sillä hän uskoi varmasti Maijan vielä palaavan takaisin. — +Äiti näytti myöskin kylmenneen Lyydialle, arvatenkin sen johdosta, +ettei Lyydia tullut Helgen ja Maijan häihin. Ja kerran Titta kuuli +hänen sanovan sisarille, jotka kortta pureskellen seisoivat äidin +kanssa pihamaalla ja puhe tuntui olleen Lyydiasta: + +— Jos Herra tahtoo ihmisen voimia koetella, että kuinka kauan joku +jaksaa pysyä pystyssä, ei suinkaan hän silloin avuksi kainalosauvoja +lähetä. + +Titta ei kyllä aivan käsittänyt, miten Lyydiaa olisi voinut +kainalosauvoihin verrata, mutta että sanat olivat sittenkin Lyydiaa +vastaan tähdätyt, sen hän varmasti vainusi. Tarkoitti kai vain, ettei +Lyydia ollut Herran tänne lähettämä. + +Kerranpa Titta sai sentään kuulla koko perheen keskustelun alusta +loppuun. + +Tapahtui niin, että hän, sisaret ja äiti olivat tupahuoneessa eikä +puhuttu tietenkään mitään, koska odotettiin milloin Titta menee. Helge, +jonka Titta ei ollut huomannut Maijan lähdön jälkeen kertaakaan +puhelleen sisarien kanssa, tuli sisälle paperi ja lyijykynä kädessä ja +naputeltuaan hyvän aikaa sormillaan ikkunalautaan, sanoi aikovansa nyt +puhua asiasta, joka oli kyllä hänelle itselleenkin outo, mutta kaiketi +vielä oudompi muille. + +Äiti kohta häätämään Tittaa huoneesta. + +Mutta — kutti sisarille — Helgepä sanoikin: + +— Antaa Titan jäädä, asia koskee kaikkia. + +Silloin Titta istui yksin keinutuoliin, joka oli muuten äidin paikka, +mutta äiti oli Helgen tultua siirtynyt tuolille. Eikä Titta ollut +koskaan edes sadun alkamista niin jännittyneenä odottanut, kuin nyt +Helgen puhetta, joka oli koskeva häntäkin. Hän oikein mauskutteli +suutaan ja työnteli itseään syvemmäs tuoliin. + +Vihdoin Helgen laihtuneet huulet alkoivat liikkua. Mutta sanoja ei +tullut. Oli kuin hän olisi vain itsekseen ensin koetellut, miten sanoa. +Ja hänen otsansa alkoi hiestyä. + +Heikentyneellä äänellä, joka ei enää tullut rinnasta, vaan huulilta, +hän sanoi olevan tärkeätä tarkalleen määrätä, mikä täällä kotona kuului +kullekin. + +Äiti rupesi nousemaan tuolilta ja sanomaan: + +— No mutta Helge... + +Mutta Helge esti häntä ja sanoi uudelleen, että asia koskee kaikkia. + +— Antaa Helgen vaan puhua, — sanoi Sigrid, ja toiset olivat samaa +mieltä. + +— Antaa vaan puhua, — sanoi Tittakin. + +Helge otti taas alusta. Oli tärkeätä — sanoi hän, — että tehdään +kirjallinen luettelo kaikista esineistä, kellekä ne kuuluvat, aivan +niinkuin jos Anders isä olisi tänäpäivänä kuollut ja kysymyksessä olisi +perinnönjako. Erittäin tärkeätä oli määrätä ensin Koivikon maan ja +rakennusten hinta. Ja koska Anders isä ei ollut kuollut tänäpäivänä ja +rahojen arvo on nyt toinen, on Koivikonkin hinta nyt toinen kuin +silloin. + +Äiti ja sisaret katselivat hämillään toisiinsa eivätkä puhuneet mitään, +vaikka Helge vaikeni ja suuntasi heihin kysyvän silmäyksen. + +Helge jatkoi: + +— Ja koska viime suvena huvilanrouva tarjosi minulle Koivikosta +neljäkymmentä tuhatta, niin voitaisiin pannakin se hinta laskun +pohjaksi. Ollaanko siitä yksimieliset? + +Kun muut eivät puhuneet mitään, sanoi Titta tuoliltaan: + +— Ollaan vaan. + +Helge katsahti taas äitiin ja sisariin, ja napautti sitten hiljakseen +kynänpäällä tuoliin, niinkuin teki huutokaupassa vasaralla, ja rupesi +kirjoittamaan jotakin paperiinsa. Sitten hän puhui jälleen. + +— Äidin osa siitä olisi kaksikymmentä tuhatta ja meille muille tulisi +jokaiselle kaksituhatta kahdeksansataa viisikymmentä seitsemän Suomen +markkaa ja yksi penni. Jos siis minä kuolisin... + +Nyt rupesi äiti taas nousemaan ja puhumaan, ja kun Helge nytkin hänet +vaijensi, jäi äiti heiluttelemaan päätään moittivasti tytöille, jotka +eivät ymmärtäneet puhua silloin kuin olisi pitänyt. + +Silloin Sigrid ei voinut enää pidättyä, vaan sanoi, että Helge hyvä, +sinunhan tämä Koivikko on. Ja Dagmar sanoi: Mitä osaa meillä tähän +olisi, sinähän tämän rakensit. Ja Mimmi sanoi, kun äiti oli häntäkin +puhumaan nykäissyt: Voi, voi, ja kuinka monta ilmaista työpäivääkin +olet tähän pannut, ja jos rahaakin olemme vähän lähettäneet, niin se on +ollut mammalle, sinähän olet mammaakin elättänyt ja Tittaa... + +Mimmi olisi vieläkin jatkanut puhetulvaansa, ellei Sigrid vuorostaan +olisi nykäissyt häntä vaikenemaan. + +Helge piti päätään niinkuin olisi kattoon katsonut, mutta hänen +silmänsä olivat sisarten puheen aikana ummessa, aivan kuin olisi jokin +kova kipu ollut valittamatta kärsittävä, tai hän olisi muistellut +jotakin entistä kipeää. + +Kun sisaret olivat vaienneet, avasi hän silmänsä ja sanoi vieläkin +hiljaisemmalla äänellä: + +— Minä kirjoitin nämä numerot paperille, että tietäisitte, jos niin +sattuisi, että minä kuolisin, ja silloin olisi Maijan osa tuhat +neljäsataa kaksikymmentä kahdeksan Suomen markkaa ja kuusi penniä. + +— Niin vähän! — sanoi Titta. Ja hän kun oli luullut, että kaikki oli +Maijan. Oikein hänen tuli surku Maijaa, joka oli kaukana poissa ja +sillä aikaa jaettiin. + +— Minä ainakin annan oman osani Maijalle, — tokaisi hän melkein +vihaisena. + +Muut sisaret vetivät suunsa vähän nauruun, mutta äiti huiskutti Titalle +kättään, torjuen puhumasta. + +— Sitten on meidän — sanoi Helge — otettava lukuun irtaimisto ja +merkittävä mikä on kaikista näistä esineistä kenenkin, huoneissa, +ulkohuoneissa, navetassa ja aitassa. + +Ja Helge rupesi yksitellen luettelemaan eri tavaroita, merkiten niitä, +joita saattoi pitää jonkun yksinomina. Enimmät hän merkitsi äidin +omiksi, mutta oli siinä sisarienkin tavaroita. + +Titta jaksoi kauan olla vaiti, mutta vihdoin sanoi päättävästi: + +— Pannut ovat ainakin Maijan. + +— On siinä äidinkin pannuja — tiuskasi Mimmi hänelle korvaan. + +— Mutta kupariset ovat Maijan, — huusi Titta. + +Ja heidän välillänsä olisi tullut riita, ellei äiti olisi taas +hyssyttänyt vaikenemaan. + +Eihän siitä heidän tavarain arvioimisestaan näyttänyt tulevan mitään. +Kuka siinä tiesi, mikä oli kenenkin. Eivätkä he olleet vielä ikinä +mitään kaupitelleet keskenään ja rahojen tarjoominen toinen toisellensa +jostakin esineestä olisi varmaan saanut perheenjäsenistä jokaisen +punastumaan. Nyt piti kaikesta sanoa: tämä on minun ja tuo on sinun ja +vieläpä panna kaikelle hinta. Se oli niinkuin heidän välillensä +kasvaneiden hienojen lankain repimistä, eikä Tittakaan, joka muuten +innostui kaikkeen, voinut siihen innostua. + +Helge oli jo alusta asti yhtämittaa pyyhkinyt hikeä otsaltaan, vaikkei +ollut kuuma, ja vihdoin alkoivat äiti ja sisaretkin hikoilla. + +Ei tullut mitään tästä ensimmäisestä istunnosta. + +Mitä tuli seuraavista, jotka muina päivinä pidettiin ulkohuoneissa, +navetassa ja aitassa, ei Titta tiennyt. Sillä äidin ja sisarten +onnistui Helgen huomaamatta sulkea Titta niistä pois. + +Titan lievä kostonhalu muuttui pontevammaksi ja hän oli jo +kirjoittamaisillaan Maijalle: Tule pian kotiin, täällä tehdään ihmeitä. +Mutta päätti sentään ottaa ensin asioista vielä tarkemman selon ja +jatkaa havaintojansa. + +Sen hän oli jo kuitenkin nähnyt, että viimeisen istunnon päätyttyä +Helge aitasta ulostullessaan antoi luettelopaperit äidin käteen ja +näytti sanovan jotakin painavaa. + +Sitten hän jonkun ajan kuluttua havaitsi, että äiti poltti paperia +hellassa ja sisaret seisoivat ympärillä. + +— Mitäs papereita ne olivat? — kysyi Titta. + +— Ne olivat silakan ympäriltä, — sanoi Mimmi, ja toiset rupesivat +nauramaan, mutta ei äiti, joka oli kovin totinen siinä toimituksessaan. + +Mutta senverran Titta ehti sentään vielä palamatonta kulmaa nähdä, että +hän melkein varmasti tunsi paperit samoiksi, jotka Helge oli äidille +antanut. Ja hän oli vähältä mennä Helgelle kantelemaan. Mutta pelkäsi, +että Helge suuttuu ehkä äidillekin, eikä mennyt. + +Helge oli käynyt vihdoin niin unettomaksi, ettei moniin öihin voinut +hetkeksikään nukkua. Hän koetti torkahdella päivällä, maaten selällään +kamarin vuoteella, mutta nukkumisesta ei vaan tullut mitään. Äiti +koetti puolestaan monenlaisia ryytejä, — ei niistäkään ollut apua. + +Sitten äiti otti laatikosta uudet silmälasit ja pani ne nenällensä. Ne +oli Helge tuonut kaupungista, kun he tulivat Maijan kanssa. Äiti oli +kuitenkin sanonut Titalle: Kyllä Helge nyt luulee pääsevänsä raamatun +lukemisesta, kun minä muka voin noilla itsekin lukea, mutta saammepa +nähdä. Oli pannut lasit takaisin koteloon ja laatikkoon, ja kohta ensi +ateriasta alkaen luettanut Helgellä Davidin salmeja. — Nyt hän kaivoi +lasit uudestaan esille, pani nenällensä ja pujotti sangat korvien +taakse. + +— Näillähän minä näen läheltä aivan selvästi — aivan selvästi! — +sanoi hän kirkastuen ja hetkeksi unohtaen surumielisyytensä. Sitten hän +avasi raamatun, katseli siihen vähän aikaa, ja avonainen kirja kädessä +meni ilosta hytkien kamariin, jossa Helge makasi, ja sulki oven +jälkeensä. + +Muutaman ajan kuluttua alkoi kamarista kuulua äidin yksitoikkoinen ja +harras lukuääni. Sitä kesti noin puolisen tuntia, kunnes hiljakseen +vaikeni, eikä kuulunut enää mitään. + +Sen sijaan alkoi ovi avautua aivan pienelle raolle, sitten yhä +suuremmalle, ja niin hiljaa, ettei vähintäkään narahdusta kuulunut. +Ensin ilmestyi kynnyksen yli vääränä äidin jalka. Sitten hän itse +pujottautui raosta eteiseen, sulki oven yhtä hiljaa kuin oli avannut, +kääntyi varovasti, ja varpaisillaan, jalat luokkana, eteni säteilevänä +ovelta, sormeansa heristäen keittiössä olijoille ja kuiskien: + +— Nukkuu! — Nukkuu! + +Kaikkien piti hiipiä pihalle, eteisen lautain narahtamatta. + +Aina ei tämä uusi nukutuskeino kuitenkaan auttanut. Erittäinkään ei +äiti sanonut auttavan yön aikaan, vaikka olisi tuntikausia lukenut. +Helgen silmät vain pyörivät luomien alla. Välistä kuului kyllä +torkahtavankin, mutta hengitys alkoi silloin käydä yhä harvempaan, +kunnes peräti loppui, ja säpsähtäen Helge kavahti taas valveille, +joskus parahtaenkin ja pyysi jälleen lukemaan. + +Jos Titalla ei olisi ollut sentään omiakin asioita, olisi hän +luullaksensa ihan kuollut näihin ikäviin oloihin. Mutta hänelläpä +olikin omia asioita, joita hän itsekseen mietti ja tavattiin usein +syyttä myhäilevänäkin. Jopa hän joskus aivan itsekseen istui polulla, +sisarien tavalla kortta hypistellen, ja haaveili silmät ummessa, antaen +ilta-auringon paistaa suoraan kasvoihinsa. Greeta näki kerran hänet +noin, ja ajatteli, että enkelitkin iloitsisivat Titan lapsekkaan +ihanasta näöstä, mutta ihmiset eivät olleet vielä huomanneet. + +Mutta olipa yksi, joka oli huomannut, ja häntä Titta juuri ajattelikin. + +Tällä yhdellä oli pikimustat viikset, molemmin puolin töpöiksi +leikattuina, ja tuuheat mustat kulmakarvat, mutta silmät lempeät kuin +vuonan. Hänellä oli omituinen tapa naurahtaa joka sanalle, ja myös +ihmeellinen tapa sanoa päivää niin, että sanoi hiljaa päi-, mutta +huusi -vää. Joka tapa oli suuresti miellyttänyt Tittaa ja jonka hän +sisarten ihmeeksi oli omistanut, ties mistä, tervehtien heitä jokaista +suomeksi: päi-_vää!_ + +Yksi oli tavattavissa suuren kuusen luona, jonka toisella puolella, +edempänä tien varrella, asui hänen äitinsä sievässä mökissä. + +Yksi tuli aina kotiinsa lauantaisin katsomaan äitiänsä ja viipyi +sunnuntain yli, sillä hän oli rautatieläinen ja asui kaupungissa. Hän +kertoi naurahtaen joka sanalle, että hänellä oli vapaat matkat, +matkustipa minne tahansa. Ja tämä seikka miellytti Tittaa vielä enemmän +kuin se "päivää". Mutta kun yksi naurahtaen joka sanalle kertoi, että +rautatieläisten _vaimotkin_ saavat matkustaa vapaasti, niin tuo ei enää +ainoastaan miellyttänyt, vaan välähytti ajatuksen, joka pani Titan +haaveilemaan. Ja haaveiluista johtui se, että se yksi miellytti häntä, +vaikkei sillä olisi ollutkaan vapaalippuja, vaan ainoastaan +töppöviikset, tuimat kulmakarvat ja lempeät silmät. + +Ja Titan yksi oli nimeltänsä Mauno Flinkman. — Salaisuus. + +Näitä samoja hän haaveili silloinkin, kun hän istui yksin Koivikon +polulla, paistatellen kasvojansa ilta-auringolla ja haistellen +kytösavuja. + +Greeta oli mennyt toiseen suuntaan vähän metsäpolkua, katsahtaakseen +minne ihmeeseen sen tytön oli tullut tavaksi välistä kadota. Mutta +Greeta oli mennyt väärään suuntaan senvuoksi että oli mennyt vääränä +päivänä, sillä nyt ei ollut lauantai eikä sunnuntai, jolloin Titta +kyllä myöskin meni samalle metsäpolulle. Mitään löytämättä Greeta siis +palasi ja kiertäen Koivikon ympäryksen tuli kaivopolulle. — "Mutta +tuossahan tuo kultainen tyttö istuu kotirinteellä", — ajatteli Greeta +ilostuen, ja silloin hän juuri olikin ajatellut enkeleitä. Hän vetäysi +Titan huomaamatta takaisin ja kiersi toista tietä asunnolle. + +— Äh, — pani Titta, nousten istualtaan, kun aurinko oli laskenut ja +hän kyllikseen ajellut junavaunuissa ympäri maailmaa. — Se on sitten +tämä Koivikko tullut _niin_ ikäväksi, _niin_ ikäväksi. Todella, ainoa +hauskuus oli panna maata. + +Ja siellä äidin kanssa nukkuminen samassa vuoteessa oli Titasta +oikeinkin hauskaa. Titan kanssa äiti puhui Titan asioista eikä muista. +Puhui uudesta esiliinasta, kengistä, tukan pesemisestä ja silitti hänen +päätänsä ennen nukkumista. Äiti makasi selällään. Titta kipristi toisen +polvensa äidin lonkkaa vasten ja antoi toisen jalkansa olla suorana. +Hänen oli hyvä olla, ja nieleskellen nautinnosta hän ummisti silmänsä +nukkuakseen haaveiluihinsa. + +Aamulla herättyä Titta kysyi: + +— Kuulkaa äiti, mitä te yöllä unissanne puhuitte ja sanoitte: Herra, +herra, minä en jaksa lentää? + +Greeta olisi mielelläänkin kertonut Titalle yhä uudistuvasta unestaan, +mutta hän ei tahtonut kuohuttaa lapsen mieltä. + +— Mitä lienen uneksinut. Helge ei saanut yöllä ollenkaan unta. Eikös +Titta ole koskaan unissa lentänyt? + +— Olen minä useinkin lentänyt. Jonnekin minä aina olen lentävinäni +eikä tarvitse muuta kuin vain kovasti räpyttää käsiä, kyllä pysyy. + +Greeta sanoi ajatuksissaan: + +— Jos ei olisi pitelijää, ei siellä kukaan pysyisi. + +— Pysyvätpäs lentokoneessakin ilman pitelijää. Ai, ai, ollappa siellä, +se olisikin vasta poikaa! Uusia maita, toisia tulee, toiset jäävät ... +huh! Ja kaikki näkyy yhtaikaa, Tamperekin, jossa Maija on, ja meidän +Koivikko ja se Vestankylä, josta te aina puhutte. + +Greeta sanoi: + +— Taivaasta näkyy kaikki yhtaikaa, siksi sielu sinne halaa niinkuin +janoinen hirvi veden partaalle. Mutta lentokone on synti. Ne kuuluvat +nostavan pommeja sinne missä Herra asuu, ja pudottavat maahan, jota +Herra rakastaa. + +— Ovatko junatkin syntiä? Junia minä aina unissani näen ja ajankin +niillä. + +— Mitä junia ne on? + +Titta oli sanomaisillaan mitä junia ne on, mutta huomasi ajoissa, että +hänen salaisuutensa olisi voinut tulla ilmi, ja sanoi nauraen: + +— Vai mitä junia, vai mitä junia — —. + +Hän alkoi kutittaa äitiä joka puolelta. + +— Piu, piu, vai mitä junia, piu, vai ollaan uteliaita, piu, piu... + +Ja teki itselleen huolestuneen totisesta äidistä nauravan ja kikattavan +tyttösen. + +— Sanokaapas ensin itse, mitä _papereja_ te poltitte? Vai ette sano — +piu — vai ette sano — piu, piu... + +Greetan ei auttanut muu kuin nousta pian ylös. Hän alkoi kiirehtiä +Helgen luo. + +Ja paperiasia jäi kuin jäikin Titalle salaisuudeksi. + +Hän jatkoi siis havaintojansa. + +Oli kulunut jo kaksi viikkoa Maijan lähdöstä, eikä kirjeitä tullut. +Mutta tämän saman päivän iltapuolella tarjoutui Titalle oivallinen +tilaisuus havaintoihin. + +Hän havaitsi ensiksikin vieraan herran ja rouvan puhelevan Helgen +kanssa liiterin luona. Titta oli tullut rannasta vaatteita pesemästä ja +muutamia hän tahtoi vielä huuhtoa kaivovedellä, koska rantavesi oli +ollut mutainen. Hän aikoi juuri laittautua liiterille kuuntelemaan, +mutta silloin vieraat jo rupesivat lähtemään. Herra vähän aikaa vielä +pyöritti keppiä vinhasti ympäri, ja sitten lähti rouvan jälestä. + +Mutta kun Titta näki, että äiti oli tullut alas kuistilta ja lähestyi +liiteriä senmukaan kuin vieraat etenivät, päätti hän juosta lepikon +läpi liiterin taakse kuuntelemaan mitä äiti ja Helge toisilleen +sanovat. Siellä oli nurkan vierimmäisestä laudasta oksa kolissut pois, +ja Titan nenä ilmestyi rakoon juuri kun äiti ehti liiterille. + +— No mitä ne? — sanoi äiti epävarmasti katsellen ylös Helgen silmiin +— ja koettaen edeltäpäin arvata, mitä tällä oli mielessä vieraiden +johdosta. + +Helge tähtäili kauan jotakin laudankaistaletta, oliko hän höylännyt sen +suoraksi, ja vihdoin sanoi: + +— Taas ostamassa Koivikkoa. + +— Joko oikein ostamassa, — sanoi äiti ja katseli, mitä Helge +semmoisesta itse arveli. + +Ruuvattuaan kaistaleen höyläpenkkiin ja kaivellessaan höylää selkeäksi +Helge sanoi: + +— No nyt, äiti, voisitte ostaa talon vaikka Vestankylästä. Ne hullut +tarjoovat kahta senvertaa kuin viime vuonna. + +— Mitäs sinä sanoit heille? + +— Mitäs minä sanoin, teidänhän se on sanottava. + +— Helge, Helge, kuinka sinä noin voit puhua? Tämä on kaikki sinun. Ja +me olemme polttaneet sinun laskusi ja luettelosi. + +Helge oli pitkän aikaa vaiti. Sitten sanoi synkästi: + +— Minä pelkään ajan tulevan, että sitä kadutte. + +Äiti vastasi vähän kiivaasti: + +— Ei ikinä kaduta, ja jos tämä on minun, niin tätä ei ikinä myydä, +mutta tämä ei ole minun, vaan tämä on sinun, ja myy jos tahdot, mutta +minä en tule ikinä Vestankylään. + +Kun Helge oli vaiti, tuli äiti ihan hänen viereensä ja sanoi lempeästi: + +— Kirjoittaisit Maijalle... + +Silloin Helge kumarsi päänsä alemmas ja sanoi: + +— Se on jo... + +Mutta Titta ei kuullut mitä se jo on, kirjoitettuko vai ehkä Koivikko +jo myyty. Sillä Titta ei ollut nähnyt mitään kirjettä menevän Maijalle +ja hän piti tätä asiaa kyllä tarkasti silmällä. + +Äiti sanoi hymyillen: + +— No sittenhän on kaikki hyvin. + +Mutta Helge sanoi: + +— Kun tietäisi vain Maijan osoitteen. + +Silloinpa Titta ei enää malttanut piilossa olla. + +Hän aikoi juuri hyökätä esille ja sanoa: minä tiedän, mutta viime +hetkessä huomasi, että valtti oli menossa, muutti päätöksensä, tuli +esille ja sanoi: + +— Minäpä tunnen tuolta huvilasta tytön, joka varmasti tietää Maijan +osoitteen. + +Helge ei tullut sen iloisemmaksi, vaan sanoi, ettei asialla ollut +mitään kiirettä. + +Ja jokainen meni omalle taholleen, äiti tupaan, Titta takaisin kaivolle +ja Helge metsään, lauenneita pauloja kokemaan. + +Yöllä oli Helge taas niin huonona, että äiti koko ajan valvoi hänen +kanssaan eikä raamatunkaan lukeminen enää auttanut. + +Aamulla äiti tuli aivan rauenneena Titan luo, suljettu kirje kädessä. +Kuoressa oli postimerkki, mutta ei osoitetta. Äiti sanoi: + +— Nyt se vihdoin nukkui. Mutta vie nyt vaan tämä kirje sen tytön luo +ja pyydä kirjoittamaan osoite, ehkä se silloin tulee lähetetyksi. Minä +löysin sen Helgen pöytälaatikosta. + +Äiti oli niin väsyksissä tai mikä sillä lie ollut, että niine +vaatteineen rentonaan heittäysi vuoteeseen, edes peitettä altaan +silittämättä, ja ummisti silmänsä. + +Titta ajatteli: Helge voi kuolla, ellei Maija pian tule, mutta pahempi +vielä, että äitikin voi kuolla. + +Ja hän päätti vetää asiain eri päät tiukkaan solmuun ja omin käsin. + +Hän meni aittaan osoitetta kirjoittamaan, ja kirjeen kuori oli niin +huonosti liimattu, että toinen puoli oli lonkallaan, eikä tarvinnut +kuin vetää vähän sormella, niin toinenkin puoli aukesi. + +Kylläpä se Helge oli kirjoittanut lyhyen kirjeen! Ei siinä ollut + mitään kotiintulemisesta. Ei yhtään muuta kuin: + + "Rakas Maija. + + Testamentti on kirjoitettu ja vain sinun allekirjoitusta + vailla. + + Helge." + +Testamentti! — ajatteli Titta. — Mikä testamentti? — Vaikka olisi +kuinka päin ajatellut, ei sitä voinut ymmärtää. Eikö testamentti ollut +jotakin semmoista, jota tehtiin vasta kuolinvuoteella? — Mutta sen +ainakin saattoi ymmärtää, ettei Maija nyt tuommoisen kirjoituksen +tähden kotia tule. + +Ja Titta siis lisäsi lyijykynällä alemmas: + +Tule pian kotiin taikka ne myy. — Titta. + +Kasteli kuorenreunan hyvin märäksi ja painoi kauan, että kyllä pysyi +kiinni. + +Sitten hän kirjoitti kuoren päälle Neiti Maria Sofia Nyholm, ja +alemmaksi Lempäälän postiin, ja vei kohta asemalle asti, ja kirje sanoi +kopsis kun putosi laatikon pohjaan. + +Tämä oli tapahtunut viikon alkupuolella. Mutta jo seuraavan viikon +tiistaina Titta sai Maijalta kirjeen, että hän tulee lauantaina. + +Kaikki oli hyvä, paitsi että juuri lauantaina, sillä se oli sopimaton +päivä Titalle. Mutta hän ajatteli voivansa kyllä vasta sunnuntainakin +iltapuolella mennä kuusen juurelle, ja silloinpa sen voikin tehdä +hyvin, kun kaikki tietysti häärivät Maijan ympärillä eivätkä pane +huomiota. + +Näissä asioissa täytyi alkaa olla varuillaan, sillä äiti tuntui jo +katselevan Titan matkoja vähän vinosilmin ja kulmain alta. + + + + +PAMAHTAA. + + +Jos sitten Titan havaintopiiristä siirtyy Helgeltä itseltään kysymään, +kuinka oli mahdollista, että hän, Helge, niin tarkasti punnitseva mies, +piti kirjettä avonaisessa pöytälaatikossa, josta äiti saattoi sen +milloin tahansa löytää ja Titta viedä postiin, eikä pitänyt lukitussa +kaappilaatikossa, jonne ei kellään olisi ollut pääsyä, niin täytyy +tulla siihen outoon johtopäätökseen, että oli olemassa oikeastaan kaksi +Helgeä eikä vain yksi. Näistä molemmista toinen tahtoi lähettää +kirjeen, jopa kiireellisesti, mutta toinen oli kieltänyt sen +lähettämisen, tai ainakin sanonut, ettei asialla ole mitään kiirettä. + +Ja vaikka nuo molemmat Helget asuivat samassa ruumiissa, olivat ne aika +riitaisia keskenään, jopa joskus uhmailivat toisiansa, sanoen: + +_Toinen_: Pyydä Maija kohta tulemaan, ja anna sisarien mennä. + +_Toinen_: Älä pyydä Maijaa tulemaan, äläkä karkoita sisariasi. + +_Toinen_: Olet itse sanonut Maijalle: kaikki on minun, ja äiti ja +sisaret sen vahvistavat, siis kirjoita testamentti, ja sopikoot ihmiset +kuoltuasi mikä on ollut sinun mikä ei. + +_Toinen_: Älä kirjoita testamenttia, ethän voi sillä kuitenkaan antaa +Maijalle muuta kuin oman osasi Koivikkoon. + +_Toinen_: Maija ei tiedä mitä testamentti onkaan ja tahtoo vain +kirjallista vahvistusta, mutta ei hän suinkaan luule saavansa enempää +kuin mitä luulee ilmankin sitä saavansa. Siis kirjoita, muuten Maija ei +tule ensinkään. + +_Toinen_: Älä vahvista entistä valhetta uudella. + +Mutta ruumis on sellainen, ettei se voi liikkua, jos toinen jalka +tahtoo yhteen suuntaan ja toinen toiseen, ei voi tehdä mitään, elleivät +molemmat kädet pyri yhteen tarkoitukseen, eikä nähdä mitään, elleivät +molemmat silmät katso samaan esineeseen. + +Vaan sellaisessa kamppailussa, jos sitä viikkomääriä kestää, ruumis +laihtuu ja lakastuu, ja koko elämä alkaa olla vain kuoleman tekemistä. + +Ja kun Helge tahtoi vain kerrankin ennen kuolemaansa nähdä vielä +Maijaa, eikä siihen muuta mahdollisuutta ollut kuin kirjoittaa +testamentti, ajatteli hän näin: + +Minä kirjoitan testamentin ja Maija tulee. Mutta maatessamme luhdissa +minä sanon Maijalle: Maija, tuona kuutamoyönä minä rakastin sinua +ylitse kaiken ja jos sinä olisit silloin jättänyt minut, en minä nyt +eläisi. Sen vuoksi ennen vaikka valehtelin, kuin olisin nähnyt sinun +menevän. Mutta nyt sanon sinulle: Koivikko ei ole minun, ja saat lähteä +luotani, jos tahdot. — Voihan olla, että Maija, nähdessään suuren +tuskan ja katumuksen, heltyy ja antaa anteeksi. Mutta jos hän sanoo: +sinä olet petoksella vietellyt minut avioliittoon kanssasi, ja lähtee +siinä luulossa, silloin ei ole edessä muuta kuin ottaa henki +itseltänsä. + +Näin tapahtui, että Helge kirjoitti keskinäisen testamentin, jossa hän +ja Maija määräävät kaiken mitä omistavat sille heistä, joka jää toisen +jälkeen elämään, — ja lukitsi paperin kaappiin. + +Mutta että hän pani Maijalle kirjoittamansa kirjeen avonaiseen +pöytälaatikkoon, josta äiti saattoi sen löytää ja Titta viedä sille +tytölle, joka tiesi osoitteen, se johtui siitä, että Helge ei +lopultakaan jaksanut ratkaisevaa päätöstä tehdä, vaan jätti asian +sattuman varaan. + +Ja senvuoksi, kuultuansa, että kirje oli jo mennyt, hän oli melkein +hyvillään, koska ei hän, vaan sattuma oli asian ratkaissut. + +Greetan vuoteeseen raukeeminen tuona aamuna, jolloin hän toi kirjeen +Titalle, johtui taas siitä, että hän oli juuri sinä yönä valvoessaan +Helgen kanssa, lopullisesti päättänyt jättää kaikki asiat Herran +huostaan, mutta kirjeen löydettyänsä ei malttanutkaan olla +sekaantumatta asioiden kulkuun, vaan vei kirjeen Titalle, vaikka +melkein varmaan tiesi, että Titta vie sen postiin eikä tuo enää +takasin. + +Sisaret, kuultuansa Greetalta kuiskauksena, että nyt Maija arvatenkin +pian palaa, rupesivat valmistamaan lähtöänsä, aikoen toimittaa sen +niin, ettei Helge suinkaan otaksuisi heidän lähtevän Maijan tähden. + +Mutta perjantaina, kun kaikki olivat koossa, katsoi Titta vihdoinkin +pitkien ja vaikeiden pidättämisten jälkeen otollisen hetken tulleen, +jolloin hän suurimmalla mahdollisella nautinnolla saattaa kaikille +yhtaikaa ilmaista tietonsa. Astuen sisään kaikkien keskeen hän +tiedoitti juhlallisesti ilosanoman: + +— Maija tulee huomenna. + +Omituista, ettei vaikutus ollut sellainen kuin Titta oli odottanut. +Sanoivat kyllä: vai jo huomenna, mutta ei sen enempää. + +Helge tuli vähän levottomaksi. Ja hän meni ulos, sillä Greeta pyrki +taas hänen silmistänsä arvaamaan ajatuksia. Mutta Greeta tuli +levottomaksi, koska näki Helgen menevän ulos. Sisaret taas tulivat +levottomiksi, koska heidän oli aivan mahdotonta näin äkkiä lähteä +antamatta Helgen selvästi huomata, että he siis kiiruhtivat pois ennen +Maijan tuloa. Ja oli siis jääminen. + +Mene tiedä heitä, — ajatteli Titta ja lähti polulle nuoraa hyppimään. +— Toinen tuopi heille ilosanoman, ja he vain: vai huomenna, ja taas +huoneeseen supattamaan! + +Seuraavana päivänä, eli lauantaina, Greeta pani silmillensä uudet +lasit, otti käteensä kamman, sakset ja pyyhinliinan, vei pihalle +tuolin, huusi Helgen siihen istumaan ja keritsi hänen niskatukkansa +lyhyemmäksi. + +Helge lähti yksin asemalle. Oli vain kuultu hänen kamarissa avaavan ja +taas sulkevan kaappia. + +Junan tultua Maija hyppäsi vaunun ensimmäiseltä astuimelta iloisena ja +huolettomana suoraan Helgen eteen, ja pyöräytti hänet kerran +ympäriinsä. + +— Ai, ai, millaiseksi sinä olet käynyt! — sanoi hän, pidellen Helgeä +käsivarsista. — Mutta kyllä minä sinut kerrankin lihotan! Ja pyöräytti +uudelleen ympäriinsä. Maija oli käynyt Helgen mielestä vielä +ihanammaksi kuin oli ennen. + +Matkalla Maija kertoi vilkkaasti Tampereella käynnistään, koskesta, +Pyynikistä, huveista ja teatterista, mutta lopetti sanomalla +huolestuneesti: + +— Voi sentään, tiedätkö, kyllä minun täytyy saada se äiti pahanen +tänne, nyt kun tytötkin ovat lähteneet. + +Helge sanoi: + +— Tytöt eivät ole lähteneet, mutta taitavat lähteä. + +Maija pysähtyi ja kävi totiseksi. Vähän aikaa mietittyään hän sanoi: + +— Kuuleppas, onko sinulla se testamentti mukanasi? + +Helge vastasi: + +— On. + +Ja rupesi viemään kättänsä povitaskuun. + +— Ei, — sanoi Maija, — älä sitä vielä näytä, vaan mennään tuonne +isännän tupaan ja siellä minä kirjoitan nimeni sen alle. + +— Onkohan sillä niin kiire, — sanoi Helge. + +— Ei kiireen puolesta, — Maija sanoi, — mutta minulle sanoivat, että +testamentti on salainen asia, josta ei puhuta, ja missä sen kotona niin +salaa tekee, kun pitää olla todistajatkin. Ja jos me taas muulloin +mennään isännän luo, niin kysyvät: mitähän nuo nyt sinne yhdessä +menivät? + +Isännän luo tultua Maija otti paperin Helgeltä ja näytti isännälle, +sanoen: + +— Tämmöinenkö se nyt pitää olla? + +Isäntä istutti vieraat pöydän ääreen, sulki ovet, toimitti kahvit, +istui itsekin pöytään ja rupesi paperia silmäilemään, sanoen: + +— Niin no — kyllähän Helge sen tietää — mitäs — oikeinhan tämä on +— mutta tähän täytyy olla todistajat. + +— Eikös isäntä kävisi todistajaksi? — ehätti Maija. + +— Niin minäkö? Niin no — miksi en minäkin, mutta tähän täytyy olla +kaksi. Malttakaahan... + +Näin sanoen isäntä meni ulos, viipyi siellä hyvän aikaa ja johdatti +tupaan suuren renkinsä Juhon, joka käteltyään vieraita jäi ovensuuhun +penkinpäähän istumaan ja pyöritteli lakkiansa. + +Isäntä toi pöytään mustepullon ja kynän, ja sanoi: + +— Olen asian selvittänyt Juholle, osaa se nimensä kirjoittaa, eikä +turhia jaarittele. Mutta tämä on ensin luettava. Tule sinä Juho tähän +pöydän eteen istumaan riviin muiden kanssa ja Helge istukoon toiselle +puolen pöytää ja lukekoon testamentin. + +— Lukee vaan itse, — sanoi Helge. + +— No luetaan, menee se niinkin, ei laki sitä kiellä. + +Isäntä istuutui pöydän toiselle puolelle, otti paperin käsiinsä ja luki +testamentin, joka oli jäljennetty lakiasiainoppaasta keskinäisen +testamentin kaavan mukaisesti. + +Senjälkeen Helge täytti päivämäärät ja Maija kirjoitti nimensä siihen +paikkaan, mihin oli lyijykynällä valmiiksi viivoitettu, ja kirjoitti +vielä: omaa sukua Lehtonen, mutta Helge ympäröitsi ne sanat +sulkumerkeillä. Sitten piirusti Juho kauan nimeänsä, isännän painaessa +paperia sormillaan pöytään ja siristäessä silmiään savukkeen vuoksi, +jota ei voinut ottaa suusta. Viimeiseksi kirjoitti nimensä isäntä itse +ja silloin oli testamentti valmis. + +Se luettiin vielä kertaalleen alusta loppuun. + +Maija oli koko ajan kovin jännityksissään. Ei hän ollut luullutkaan +toimituksen käyvän näin juhlalliseksi, aivan käräjäin kaltaiseksi. +Senvuoksi hänen poskensa hehkuivat tulipunaisina, kun he tulivat +tuvasta. + +Näin oli nyt Maija mielestään Koivikon laillinen emäntä, eikä häntä +enää mikään estänyt ilmoittamasta sitä suurta salaisuutta. + +Mutta Helgellä oli edessä elämänsä kovin koettelemus, nimittäin sanoa +Maijalle, että tämä testamentti ei oikeastaan merkinnyt mitään, koska +siinä ei edes mainittu Koivikkoa, ja Helgen kuoltua Maija siis saa vain +Helgen osan Koivikosta. + +Tämä sanominen oli ajatuksissa ollut helppo, mutta nyt heidän kotiin +mennessään se tuntui askel askeleelta yhä vaikeammalta. + +Kotilepikon varjostoon tultua Maija pysähtyi: + +— Ja mitä minun pitää ajatella siitä, että sinä et ole vielä minulle +päivääkään sanonut? Toinen olisi toki jo muutakin tehnyt sinun +sijassasi. + +Helge veti värähtelevät, kapeiksi laihtuneet huulensa noloon hymyyn, +kumartui, ja Maijaa suudellakseen hamuili huulillaan hänen poskeansa +korvatukon luota. + +"Mikähän sillä on vielä sanomatta, koska se ei voi suudella", — +ajatteli Maija. — "Kun minä hänelle sen salaisuuden sanoisin, niin +kylläpä suutelisi. Mutta hänen vaan pitää ensin suudella." + +Kotiin tultua oli Maija ylen ystävällinen kaikille, sisarillekin, ja +valitteli ettei ollut näille tuonut tuomisia, vaan ainoastaan äidille +ja Titalle. + +Koko ilta istuttiin yhdessä, milloin tupahuoneessa, milloin keittiössä. +Maija kertoili kertomistaan. Oli aivan kuin jokin uusi, melkeinpä +ensimmäinen tuttavuus olisi perustunut sinä iltana Maijan ja +koivikkolaisten välille. Mikä ihme sen Maijan oli muuttanut? + +Helge, joka tiesi mikä oli muuttanut, ei ottanut iloitakseen, vaan +istui vähän erillään ja tuntui ikäänkuin odottavan jotakin. Maija kyllä +tiesi mitä hän odotti, mutta tahallansa kiusasi häntä, viipyen +pitempään ja pitempään. + +Vihdoin Maija sanoi hyvää yötä ja tuli Helgen kanssa luhtiin, jonne +Greeta oli toimittanut Helgenkin vuodealuksen. + +Riisuuduttuaan Maija käpristyi peitteen alle ja sanoi sieltä: + +— Hui, kun minun on vilu, tule pian, tule pian. + +Helge kuitenkin riisuutui hitaasti, ja Maijan viereen tultuansa +laskeutui selälleen, pannen kätensä niskan taakse, niinkuin Maija oli +huomannut hänellä olevan tapana tehdä milloin aikoi ruveta ennen +nukkumista jotakin kertomaan. + +"Mitähän sieltä nyt tulee?" — ajatteli Maija, ja odotti kauan. + +Helge ei sanonut mitään ja tuntui Maijasta värähtelevän, kai vilusta +niinkuin hänkin. + +Mutta Helge värisi sen johdosta, mitä hänen kohta oli sanominen +Maijalle ja jota hän yhä selvemmin tunsi mahdottomaksi sanoa, kun oli +nähnyt Maijan niin iloitsevan testamentin tähden ja niin muuttuneen +sisariakin kohtaan. + +Tarpeeksi odotettuaan Maija veitikka kurotti hiljaa kätensä peitteen +alla ja kutitti Helgeä kainaloon. + +Helge nytkäytti kätensä alas niskan takaa ja kohottausi. + +"Nyt hän kohta tulee entiselleen", — ajatteli Maija ja ojensi molemmat +kätensä häntä kohden. + +Silloin Helge sanoi voivotellen: + +— Maija, Maija! + +Ja painoi päänsä Maijan alastomalle rinnalle. + +Niin laihaksi oli Helge käynyt, että kun Maija sivusi hänen +käsivarsiansa ja sitten olkapäätä, oli lapaluun alla melkein nyrkin +kokoinen kuoppa. + +Eikä Helge tullutkaan entiselleen, vaan päinvastoin Maija tunsi +rinnalleen jotakin kuumaa valuneen hänen silmistään. + +"Olisikohan se siitä testamentin kirjoittamisesta noin pahoillaan", — +ajatteli Maija ihmeissään. — "Tai surreeko raukka omaa +heikontumistansa?" + +Maijan tuli surku Helgeä ja itsekin vetistellen hän alkoi harailla +Helgen tukkaa, lohdutukseksi hänelle ja itselleen. + +Mutta Helgessä heräsi siitä päänsilityksestä ihmeellinen aate: Mitäpä +jos olisi karata Maijan kanssa kauas, tuntemattomien merten taa? — Ja +kohta alkoivat maat liikkua ja meren aallot käydä. Ja hän löysi +sellaisen maan, jossa ei ollut ihmisiä, ei Greetaa, ei sisaria, ei +ketään. Eikä mitään muistoa entisestä. Vain he kahden Maijan kanssa. Ja +maa kasvoi ihania, villiä omenoita, joita he kokosivat, hän puussa +oksain päällä ja Maija alhaalta kättänsä kurkottaen ja koppaan +asetellen, ja he molemmat tietäen, että kun koppa on täysi he +heittäytyvät pitkään ruohokkoon lepäämään. Voi vapauden viileää +ihanuutta ja unohtamuksen paratiisia! Hän Maijassa ja Maija hänessä, +eikä heidän välillänsä mitään — ei _mitään!_ + +— Kuuleppas Helge, ei sinun ole siinä hyvä nukkua, mutta minä panen +päänaluksen tähän luokseni ja kallista sinä siihen pääsi. + +Maija sovitti Helgen pään alukselle, kiersi käsivartensa sen ympäri, ja +Helge nukkui uneen niinkuin ennen muinoin lapsena, hellän äidin +kainalossa. + +Valkeni sunnuntai-aamu. + +Ja Titalle tuli se päivä, jonka iltapuolella hänen oli aikomus kadota. +Asiat olivat hyvällä tolalla. Sisarten ja Maijan väli oli yhtä hyvä +kuin eilenkin, vaikka Maija olikin aamutuimaan ollut muille vähän +ärtyisä. + +Kun Titalta olivat kaikki yllätysuutiset loppuneet eikä ollut enää +muuta kerrottavana, ei hän voinut olla Mimmille suurimpana salaisuutena +ja vaitioloon vannottaen ilmaisematta, että Helge ja Maija olivat +tehneet testamentin. Mutta eikös vaan tästäkin ollut seurauksena, että +sisaret hupenivat kamariin ja kuiskutukset taas alkoivat! + +Greeta sillävälin teki lähtöä kirkkoon. Hän oli oppinut Maijan seurassa +aika hyvin suomea käyttämään, kun lisäksi alituisesti kuuli Titan ja +Maijan suomalaista puhetta. Ja nyt hän sanoi tahtovansa koetella +minkäverran suomalaista saarnaa jo ymmärtäisi. + +Hän vei Titan mukaansa taloon ja sieltä he isännän seurassa ajoivat +hevosella kirkolle. + +Kirkossa hän kuunteli tarkkaan papin puhetta ja iloksensa ymmärsi +melkein kaiken. Mutta kun hänen uskonnollinen tunteensa oli +olojen pakosta kehittynyt ja kasvanut yksinäisyydessä, julkisen +sielunpaimennuksen ulkopuolella, ei hän kaikin ajoin voinut pysyä +kuulevana korvana, niinkuin hänen mielestään hetken juhlallisuus olisi +vaatinut, vaan useinkin vajosi omaansa, josta hätäisesti taas repi +itsensä irti, aivankuin olisi syntiä tehnyt, ja päätti kuunnella. Kun, +papin sanottua Isämeidän ... ja vaiettua, kaikkien päät painuivat +äänettömään rukoukseen, ja Greeta oli päässyt sanoihin Tapahtukoon +Sinun tahtosi, vajosi hän kokonaan taas omiinsa. Hänet valtasi +sellainen hartaus, että hän toisti uudelleen ja uudelleen näitä samoja +sanoja, ja yhä suuremmalla sielun voimalla. Todella hän ajatteli, että +tapahtukoon Herran tahto, tapahtuipa mitä tahansa, kaikkein +kauheintakin mitä saattoi ajatella ja jota hän usein oli jo +ajatellutkin. Mutta nyt auttoi hänet erikoiseen innostukseen pienen +pieni toivon tuike sydämen viimeisessä sopukassa, että ehkä sittenkin +voi Helgen vielä käydä hyvin, sillä olivathan tytöt ja Maija olleet +sopuisia keskenänsä. Tämä toivo antoi hänelle voiman avata sielunsa +Herralle pohjia myöten ja sanoa tapahtukoon sinun tahtosi, myöskin +tuossa jylhässä merkityksessä. Hän toisti toistamistaan, riemuiten +antaumuksestaan Herralle. + +Greeta oli painautuneena penkkiä vasten niin kauan, että koko +kirkkoväki oli jo nostanut päänsä, ja Titan täytyi nykäistä häntä, +sillä pappi luki jo evankeliumin tekstiä. + +Hämillään ja häpeissään rupesi Greeta hakemaan virsikirjaa. + +Tyttö kuiskasi: + +— Ei nyt lauleta. + +Ja silloin Greeta alkoi taas kuunnella. + +Kirkosta hyvillä mielin palattuaan — sillä hänhän oli ymmärtänyt +melkein kaiken — hän kuitenkin heti keittiöön tullessaan huomasi, että +asiat kotona eivät olleet hyvällä tolalla. Maijalla, joka keitti +kahvia, oli suu nypyssä, tytöt olivat punaposkisina vierekkäin ja Helge +istui ovensuussa otsa hiestyneenä. + +Ilmeistä oli, että oli riidelty kauan, jopa ankarastikin. + +Ja Greeta katui lähteneensä kirkkoon, sillä hän olisi nytkin niinkuin +aina keksinyt jonkun keinon kahakan välttämiseksi. + +Hänen tulonsa oli saanut kaikki vaikenemaan, mutta uuden puheen +virittämisestä ei vaan tahtonut tulla mitään. Greeta koetti kertoa +papista ja kirkosta, puhui suomea, puhui ruotsia, — ei saanut +vastaukseksi paljon muuta kuin äännähdyksiä. + +Mutta heti juotua ensimmäisen kupin kuumaa kahvia Maija sanoi ikäänkuin +entisen puheen jatkoksi: + +— Ja saatte te nukkua luhdissakin, ettei _sen_ puolesta tarvitse +lähteä. + +Hän katsahti tällöin Greetaan ikäänkuin sanoakseen, etten minä ainakaan +ole riitaa alkanut. + +— Kiitoksia, — sanoi Sigrid säyseästi, mutta venyttäen hyvin pitkään. + +Maija jatkoi: + +— Ei tarvitse kiittää, kyllä minä sieltä tulen vaikka kohta. Ja saatte +nukkua, vaikka nukkuisitte... + +— Kiitoksia, — sanoi Dagmarkin venyttäen niinkuin Sigrid, ja lisäsi: + +— Mutta ei tässä ollut puhe nukkumisesta. + +— Mutta mistä sitten? — kivahti Maija, eikä Dagmar osannut vastata. + +Silloin Sigrid vastasi Dagmarin puolesta, hienolla, mutta taaskin +venyttävällä tavallaan, josta Greetakaan ei pitänyt. + +— No — vaikkapa juuri kiitollisuudesta. + +Maija käänsi päänsä syrjään äkkiä niinkuin lintu, ja näytti jäävän +miettimään mitä tuolla nyt taas tarkoitettiin. + +Silloin Mimmi ehätti selittämään: + +— Että saisi tässä joku toinenkin olla kiitollinen. + +Maija sävähti punaiseksi. + +— Kiitollinen?! — hän huudahti uhmaavasti. + +Sigrid sanoi hitaasti: + +— Ja vaikkei meillekään, niin ainakin... Hän teki viittauksen +silmillään äitiin päin. + +Greeta sanoi ruotsiksi: + +— Minä en tahdo sekaantua teidän riitoihinne. + +Sigrid sanoi ruotsiksi äidille: + +— Kun näkisi joskus edes merkkiäkään kiitollisuudesta. + +Tämä oli pahin sana, minkä Sigrid saattoi sanoa riidan lopettamiseksi. +Sillä Maijaa oli jo alusta asti kismittänyt se, että luhdista +puhumattakaan häntä kohdeltiin huomaamattomissa pikku asioissakin +niinkuin kaikki mihin kajosi olisi ollut hänen omaansa vain siksi, että +se oli _annettu_ hänen omakseen. Nyt tämän kaunan kasvattama paise +puhkesi sanoihin. + +— Vai kiitollinen minun pitäisi olla, — sanoi hän, — ja mistä +hyvästä? Siitäkö että Koivikko on Helgen eikä kenenkään muun? Siitäkö? + +Helgeä ei tässä ristitulen tuoksinassa kukaan ollut huomannutkaan, +niin tottuneita kaikki olivat hänen erillään istumiseensa ja +vaikenemiseensa. Hän oli koko riidan ajan vain pyyhiskellyt otsaansa +milloin toisella milloin toisella hihalla. + +Titta, joka ei riidan aiheista voinut ymmärtää hölyn pölyä, ehti +sentään tarkastella Helgeäkin, ja näki, että hänen huulensa joskus +liikkuivat niinkuin hän olisi hakenut sanoja, joita olisi ääneen +sanonut, eikä löytänyt, vaikka kuinka koetteli. + +Mutta kun Maija sitten sanoi tuon Koivikosta, nousi Helge ylös koko +pituuteensa ja sanoi ruotsiksi sisarille, melkein huutavan käskevästi: + +— Näistä riidoista täytyy kerran tulla loppu, täytyy! + +Sisarten suut menivät suppuun ja he olivat hiljaa kuin pelästyneet +hiiret, jotka eivät tiedä minne paeta. + +Mutta Maija kääntyi topakasti Helgen puoleen ja sanoi: + +— Vai täytyy minun lopettaa, mutta etkö sinä itse sanonut silloin +minulle... + +Hän ei ehtinyt sanoa sanottavaansa, sillä Helge pani kätensä hänen +olalleen ja huusi: + +— Maijaa-a! + +Ja ravisti häntä niin rajusti, että kampa putosi lattialle ja +tukansolmu hajosi harteille. + +Sitten jätti. + +Maija katsoi ihmeissään Helgeen, viattomasti silmiänsä räpytellen, ja +veti suunsa noloon hymyyn, niinkuin lapsi, jolle on erehdyksestä tehty +pahaa. + +Helge ajatteli: ihana olet sinä, Maija, noin sinä silloin +ruispellollakin räpyttelit. — Ja hän katsoi kauan Maijaan. Mutta hänen +silmänsä himmenivät himmenemistään ja kasvoihin tuli kuolleen totisuus. + +Hän avasi hiljaa oven ja meni ulos. Keittiössä ei ensin kukaan sanonut +mitään. + +Maija istahti Helgen jättämälle tuolille ovensuuhun ja kampa huulien +välissä rupesi panemaan tukkaansa uuteen solmuun. + +Sitten sanoi Greeta ruotsiksi tytöille: + +— Näin vanhaksi olen minä elänyt, enkä ole vielä ikinäni nähnyt Helgen +suuttuvan. Tämä oli ensimmäinen kerta. Enkä minä tahtoisi olla niinä, +jotka nyt ovat olleet siihen syynä. + +Ei kukaan puhunut mitään. + +Titan tuli surku Maijaa, sillä tämän silmiin alkoi kiertyä kyyneleitä, +ja hän meni senvuoksi muka auttamaan Maijaa tukan laittamisessa ja +asettui Maijan eteen. Eikä Maija työntänyt häntä luotaan, päinvastoin +asettui vielä paremmin Titan taakse, etteivät muut näkisi hänen +itkevän, ja sanoi hiljaa: + +— Kiitos, Titta. + +Muidenkin sisarien tuli sääli Maijaa, mutta kukaan ei voinut keksiä +mitä puhua tässä nolossa tilanteessa. + +Silloin tapahtui sellaista, että Titan täytyi kaikin voimin hillitä +nauruansa, sillä kaikki, Maija, äiti ja sisaret, hypähtivät yhtaikaa +istuimillansa. Ulkoa oli kuulunut ankara pamaus. + +— Hyi, taas niitä sunnuntaimetsästäjiä, — sanoi Maija. + +Mutta Tittaa tämä yhtaikainen hypähtäminen hytkytti siihen määrään, +että hänen täytyi juosta pihalle voidakseen olla ääneen tyrskähtämättä. + +Ja keittiössäkin, vaikka paheksuttiin sellaista ampumista, oltiin +tapauksesta hyvillään, sillä olihan nyt puhelun aihetta. Kaikki +rupesivat kilvan sanomaan, että kun ampuvatkin noin ihan talon +nurkissa, semmoinen pitäisi olla kielletty, ja oltiin aivan yhtä mieltä +kaikessa. + +Tämä sovinnollisuus olisi jatkunut vaikka kuinka kauan, sillä kaikki +halusivat vain, jo Helgenkin ilahuttamiseksi, puhaltaa sitä +mahdollisimman korkeaan vireeseen. + +Ellei Titta olisi palannut eteiseen ja avannut tuvanovea. + +Hän avasi vain sen verran, ettei äiti voinut häntä nähdä, ja kalpeana, +kauhu silmissä, käsillään huitoi sisaria tulemaan pian ulos. + +Silloin Maija ja tytöt ryntäsivät suin päin keittiöstä. + +Mutta Greeta ummisti silmänsä ja jäi istumaan vuodesohvalle, eikä +liikahtanut paikaltaan, vaikka hänen ajatuksensa jo ennen Maijaa ja +tyttöjä olivat ehtineet mankelihuoneeseen ja nähneet Helgen makaavan +verissään lattialla. + +Kun tästä kaameasta näystä hänen mielessään kaikki oli vyörähtänyt +sijoiltaan, mennyt nurin niskoin, ympäri ja ylösalaisin, — kun hän +niinkuin savuun tukehtuva oli turhaan hakenut selvää ilmaa ja tunsi jo +menevänsä sekaisin, tapasi hän itsensä järjettömänä hokemasta: Herra! +Herra! + +Ja hän tarttui näihin omiin sanoihinsa ja toisti ne tietoisesti, aivan +kuin olisi vieläkin ollut kirkossa ja lukenut isämeitää, ja sanomistaan +sanoi: tapahtukoon Sinun tahtosi, — yhä enenevällä innolla ja yhä +suurenevalla sielunvoimalla, kunnes koko hänen ruumiinsa värisi ja +hänen sielunsa huusi voitokkaana, kellonsoiton pauhatessa hänen +korvissaan: + +— Herra, minä pitelen Sinun kädestäsi! Herra, minä olen valmis +näkemään mitä ikinä minulle näytät, sillä minä pitelen sinun kädestäsi! + +Ja kiireesti mennessään mankelihuoneelle, ettei hänen henkensä ylin +saavutus pääsisi hajoamaan, hän höpisi itsekseen haltioissaan: + +— Soittakaa kelloa, soittakaa kelloa, soittakaa kelloa!... + +Helge oli todellakin ampunut itsensä mankelihuoneessa. Luoti oli mennyt +rinnasta ja tullut hartiain välistä, rikkoen niskanikamat. Arvatenkin +hän oli seisaaltaan jalallaan painanut liipasinta, kiväärin perän +ollessa maassa ja suun rintaa vasten. + +Hän makasi selällään, mutta pää retkotti poski vasten lattiaa. + +Kun Maija oli polviltaan kädellä herätellyt häntä, sanoen: Helge, mitä +sinä olet tehnyt! — oli Helge ikäänkuin tahtonut vielä nyykäyttää +päätänsä, mutta ei voinut. Sitten silmät menivät puoliumpeen ja henki +ei enää käynyt. + +Titta oli mennyt nurkkaan ja repi siellä kiivaasti joitakin tikkuja +seinälaudasta. + +Sisaret seisoivat yhdessä kuin säikähtyneet karitsat ja neuvottelivat +siitä, miten asia oli ilmoitettava äidille niin, ettei hän saanut +halvausta tai mennyt järjiltänsä. + +Viimein Sigrid rohkaisi mielensä ja lähti sanomaan. + +Mutta Greeta tuli jo puolitiessä homsuttaen vastaan. + +— Äiti, äiti, mitä te kelloista puhutte? + +Silloin Greeta pysähtyi, pyyhkäisi hymähtäen otsaansa, ja sanoi: + +— Ah, mitä minä... Sigrid, ole huoletta, minä tiedän kaiken. + +Ja jatkoi kiireistä menoaan. + +Mankelihuoneeseen tultuansa hän kohta kumartui haavoja tarkastamaan. +Ja vaikka hän oli kasvoiltaan hyvin punainen, hän teki kaiken +rauhallisesti. + +Maija rupesi kertomaan, että Helge oli nyykäyttänyt päätä, mutta Greeta +sanoi: + +— Se on mahdotonta, näkeehän Maija, että niska on poikki. + +Vielä vähän koeteltuansa hän huokasi tavallisen huokauksensa, joka +hänelle aina tuotti kevennystä, ja sanoi huokaistessaan: + +— Kuollut tämä on. + +Näistä sanoista Maija muisti, että hänen salaisuutensa oli jäänyt +Helgelle sanomatta. Hän kaatui polviltaan Helgen päälle ja itki +valtoimesti. + +Silloin sisaretkin rupesivat yhtaikaa itkemään. + +Titta ei sittenkään itkenyt, vaan löysi seinästä vielä suuremman sälön +repiäkseen, ja teki sitä silmät ankarissa rypyissä. + +Greeta oli ainoa toimelias koko joukossa. Hän antoi kaikille muillekin +toimitettavia: kuka sai tuoda vettä, kuka päänaluksen, kuka painaa +vainajan silmät umpeen, kuka nostaa sen kädet yhteen. Mutta Titta sai +tehtäväkseen viedä sanan isännälle. + +— Sano hänelle ensin vaikka niin, että on voinut sattua +vahingonlaukaus, ja soittakoon lääkärille. + +Titta juoksi henki kurkussa. + +Talosta palattuaan yhtä vinhaa vauhtia, Titta hengästyneenä kertoi +isännän sanoneen näin: + +— Tässä tarvitaan paitsi lääkäriä myös ilmoitus vallesmannille, sillä +kuoleman syistä on kaiketi tutkinto pidettävä. + +Ja vähän ajan kuluttua nähtiin isännän itsensä ajavan oriilla +kirkonkylään päin, niin että rattaat hyppivät ja kivet sinkoilivat +molemmin puolin tietä. + +Näin Greetan rauhallinen älykkyys pani tärkeät asiat ajoissa käyntiin. +Hän itse ei monien seuraavien puuhien aikana edes olisi joutanutkaan +itkemään, paitsi milloin sattui yksinään jollekin polun paikalle, ja +Herra antoi hänelle luvan vähän tihrauttaa. + +Titta itki sentään jo samana sunnuntai-iltana. Eikä olisi vielä +silloinkaan itkenyt, mutta hän löysi pihalta tupsun Helgen +niskahiuksia, jotka äiti oli eilen leikannut. Ja silloin hän kenenkään +näkemättä itkeä hihitti niin, että hänen lopulta täytyi heittäytyä +maahan ja väännellä itseänsä. + +Itkettyään kasvonsa ihan turvoksiin, hänen mielensä tyyntyi suloisesti +ja hän muisti, että oli sunnuntai-ilta, ja että se oli kesän alusta +asti ensimmäinen, jona hän ei ollut Maunon kanssa kävelemässä. + +"Mitähän se Mauno ajattelee, kun en minä tullutkaan kuusenjuurelle?" — +pahoitteli Titta. + +Mutta Maunon rakkaus Tittaa kohtaan ei siitä asiasta missään suhteessa +vähentynyt. + + + + +KUINKA KOIVIKON KÄVI. + + +Kuinkako Koivikon kävi? + +Miten sen olisi käynyt? Kaikki oli entisellään, aivan kuin Helge vain +siksi ei olisi kulkenut pihalla taikka näkynyt liiterissä, että oli +mennyt metsään pauloja kokemaan, eikä siksi että oli kokonaan muuttanut +majaa. + +Koivikko oli vain tehnyt kesän jälkeen syksyn, muuttaen vihreän +kullankeltaiseksi. Sitten oli käynyt raju myrsky, joka oli ollut viedä +katot, taitellut oksia ja karistanut puut melkein lehdettömiksi. + +Mutta rakeiltuansa ja myrskyiltyänsä sää tyyntyi lämpimiksi +syyspäiviksi, taivas yleni ja laittoi nyt niin ihanan sunnuntain, että +Titta ... että Greeta saattoi mennä jälleen istumaan kaivopolulle ja +hellittää pyhäkenkäin nauhat varpaitansa kiristämästä. + +Kaikki oli entisellään. + +Hiljaisuus vain entistä syvempi. Asunnon ikkunat olivat auki, sillä +Maija rakasti huoneiden tuulettamista. Hän oli keittiössä jo +suorittanut sunnuntaitehtävänsä ja pani vielä vain kuivettuneen +katajaluudan hellanuuniin rätisemään. + +Hieno, sininen savu kohosi riukuna piipusta ja hiljaa hajosi +koivunlatvojen läpi metsään. + +Kuinka voi sentään sanoa kaiken olleen entisellään, vaikka venettä ei +näkynyt liiterissä! Sitä Maija katseli ikkunapieleen nojautuneena, +kädet ristissä rinnalla, ihmetellen miten liiterin tyhjentäminen +saattoi sitä tyhjyyttä levitellä yli koko talon. + +Veneen oli isäntä jo kesällä kohta Helgen hautajaisten jälkeen +tervauttanut, ja itse veisteltyään airot, ajanut parireillä rantaan. Ei +hänen avuliaisuudellaan ollut mittaa eikä määrää. + +Maijan mielessä, siinä tyhjää liiteriä katsellessa, alkoi soida +surullinen sävel, joka lauloi: "Juliaana, oi Juliaana"... + +Ja lähellä sitä paikkaa, missä hän kuutamoyönä oli ensi kerran +katsellut Koivikkoa, hänen surussa harhailevat silmänsä äkkäsivät +Greetan istuvan. + +Maija ajatteli: + +"Siinä se taas istuu ja suree, ja suree itsensä kuoliaaksi, mutta +mitenkäs minun maaliskuun alussa käy, jos ei Greetaakaan silloin ole! +Minäpä otan hänet mukaani soutelemaan ja hajoitan hänen ajatuksensa." + +Ja Maija rupesi säpittämään ikkunoita kiinni. Mutta Greeta ei ollut +niinkään surullinen kuin Maija luuli. Greeta vain ajatteli välillä +elämän ongelmia ja välillä torkahteli. + +Sillä vaikka Greeta tiesi, että Herran tiet ovat tutkimattomat, ja +siis, ettei niitä ole hyvä ihmisen arvailla, niin sittenkin ajatus +joskus pyrki salaa kyselemään: miksi? Miksi Herra oli antanut +ruotsalaiselle Helgelle suomalaisen Maijan ja antanut Helgen koetella +voimiansa jotka eivät riittäneet? — Mutta ajatuksen näin pujahtaessa +omille aloille pois Herran kasvojen edestä olivat elämän ongelmat niin +vaikeat ratkaista, että Greetaa alkoi nukuttaa. Ja tämä nukuttaminen +oli ihmeellisen suloista. Juuri silmän kierähtäessä ympäri suorastaan +ilon leiskahdus tempasi mielen, herätti ja näytti maailman rakkaat +esineet onnesta värisevinä. — Taas Greeta rypisti silmänsä ja koetti +syventyä ongelmiin. Täytyihän Herran' _tietää_ Helgen voimat +riittämättömiksi, mutta niinkuin kuningas lähettää sotilaansa +kuolemaan, niin oli Helge lähetetty, kenenkään voimatta sanoa minkä +asian edestä. Minkä _asian_ edestä? Ja taas kierähti kaikki ympäriinsä, +taas värisi kaikki onnesta ja Greeta heräsi Herraan, jonka tiet olivat +tutkimattomat. + +Missä ihmeessä ja milloin Greeta oli oikeastaan tämän saman asian jo +ennen elänyt, että kaikki näin värisi Herrassa, _vaikka_ jokin oli +ainiaaksi poissa? Ja vielä, että saattoi ikäänkuin helpommin hengittää, +tai niinkuin raskas kivi, joka oli kauan painanut siksi että jokin oli +menossa ainiaaksi pois, nyt lakkasi painamasta, kun se jokin oli +mennyt? Kyllä kai hän oli jo vanha ja sekapäinen, kun ei voinut +muistaa. Välistä hän todella luuli, että tämä Koivikko ei ollut +Koivikko, vaan heidän entinen asuntonsa tuolla toisella mäellä ja että +äskeiset hautajaiset olivat olleet Andersin hautajaiset. Ja hänen +täytyi ihmetellä, kuinka muka Lyydia saattoi olla Andersin +hautajaisissa, eikä Töötarin emäntä, ja miksi Andersin kirstu ei ollut +musta, vaan valkoinen, Helgen Jannelle tekemä. + +Olikohan tämä torkahteleminen lähestyvän kuoleman merkki? + +Toinen Greeta torkkui ja sekoitteli, toinen valvoi Herrassa ja oli +selvä kuin päivä. + +Mutta toinenkin tahtoi valvoa ja oikein säpsähti kuoleman merkkiä. + +Eikö muka ole elettävä? + +Entä Titta, joka oli taas kadonnut! Eikö ollut elettävä ja saatava +hänenkin asiansa järjestykseen? Kuka tietää, kuinka hänenkin voimiansa +vielä koetellaan. + +Entä Maija, joka ei tosin ollut mitään puhunut, mutta melkein varmaan +kantoi Helgen lasta! Ja Greetako olisi kuollut, ennenkuin Helgen lapsi +oli avannut silmänsä tätä maailmaa näkemään? Helgen lapsi — ja Greetaa +ei ole. Johan nyt. _Helgen lapsi!_ + +Greetan täytyi katsoa ympärilleen, niinkuin se jo kohta näkyisi +Koivikon poluilla tepastelevan. Silloin hän huomasi Maijan sulkevan +ulko-ovea, jonnekin lähteäkseen, ja huusi hänelle: + +— Minne sinä menet, Maija? + +Maija vastasi: + +— Meinaan mennä vähän soutelemaan. + +Mutta Greeta ajatteli: nyt se menee taas sinne itseksensä suremaan, ja +rupesi nopeasti pauloittamaan kenkiänsä, sanoen: + +— Odota vähän, minä tulen mukaan. + +Greetan olisi kyllä tehnyt mieli ajatella vielä paljon asioita, mutta +Maijan ei ollut hyvä siinä tilassa liiaksi surra. Ja muutenkin halutti +olla Maijan kanssa. Nyt ei ollut ketään, jolle olisi vain valehdellut +rakastavansa häntä, tai rakastanut vain siksi, että Helge rakasti. + +He menivät rantaan. + +Sinne tultua Maijan täytyi nauraa ihmetellen, kun Greeta sanoi: "älä +sinä" — ja rupesi kokasta yksin työntämään niin suurta venettä +vesille. Eihän se hievahtanutkaan. + +Greeta teki tilaa Maijalle ja sanoen: "odota", tarttui itse hankaan. +Mutta vene jo veti häntä, sillä Maija oli kokasta rynnistänyt. Ja +iloisina peililaineet läksivät lipuamaan tyynelle selälle. + +Maija kävi soutamaan etutuhdolle ja pieni Greeta istui perään. +Välttämättä hän tahtoi pidellä melaa vedessä, ikäänkuin Maija ei olisi +osannut soutaa ilmankin peränpitämistä, ja pitkä melan varsi törrötti +hänellä ilmassa. + +Selemmällä, kun Maija airojen loiskeen vuoksi ei hyvin voinut kuulla +mitä Greeta kaukaa perästä hänelle höpisi, Maija muutti takatuhdolle. + +Greeta oli puhunut Maijalle huoliansa Titan katoamisten johdosta. + +— Mitäs pahaa siinä on — sanoi Maija, — taitaa vain olla siinä iässä +että kieputtelee. + +— Mitä se on "kieputtelee"? — kysyi Greeta. + +— No noin vain häntäänsä heiluttelee. Hyvä poika se on. + +— Kuka poika? + +— No se Linkmanskan poika, kyllähän te Linkmanskan tunnette. + +Hyvin Greeta tunsi sen lesken, jopa piti hänestä. Yksi niitä, joka oli +teettänyt korvoja eikä ollut vieroittunut. Mutta ei Greeta sitä surrut, +että poika oli Flinkmanskan Mauno, päinvastoin iloitsi uutisesta, vaan +sanoi sitä pahoittelevansa, että Titta osasi niin hyvin salata asioita. + +Maija souti vähän aikaa, ennenkuin vastasi, ja sanoi sitten järvelle +päin katsellen: + +— No eipä se liika rehellisyyskään hyvä ole, hautaan se näkyy vievän. + +Greeta ihmetteli itsekseen Maijan selvänäköisyyttä, jota ei olisi +häneltä tässä asiassa odottanut. Jotakin sinnepäin oli Greeta itsekin +Helgen kuolemasta ajatellut, — että hänessä oli pelkkää hyvää yhtä +paljon liikaa kuin pientä pahaa puuttui. — Greetan silmistä alkoi +piirtäytyä säteileviä viiruja ohimoille, kulmat nousivat nousemistaan, +kunnes hän sanoi leikillisesti, että mahtoi hän, Greeta, olla kovin +epärehellinen, kun oli elänyt näin vanhaksi eikä vielä meinannutkaan +kuolla. + +Maijan täytyi nauraa. + +Keventyen hengähti Greeta leikillisyytensä pois ja huokaistessaan sanoi +järven avaruutta katsellen: + +— Oi, oi — ja — jaa jaa... + +Maija antoi airojen lipua itsekseen vedessä. Ja kun heitä oli kaksi +istumassa ystävyksin peräpuolella, oli suurenkin veneen kokka +vedenpinnasta vähän koholla. + +Taivas oli korkea ja hattaroineen kuvastui veteen. + +Airo vingahteli hiljaa. + +Tiirat kiljuivat kaukana selällä. + + * * * * * + +Paluumatkalla Greeta sanoi: + +— Kuuleppas Maija, minä olen kauan katsellut sinua, ja etkö sinä ole +— _niin_? + +Maija katseli järvelle. + +— Taidanhan minä olla. + +Vähän ajan kuluttua Greeta kysyi: + +— No tiesikö Helge siitä? + +— Eihän se, — sanoi Maija ja airoja hellittämättä kumartui kuivaamaan +vesiä silmistään käsivarteen. + +Greeta nuhteli itseänsä, kun ei ymmärtänyt pitää Maijaa iloisella +päällä, ja sanoi: + +— Älä sinä Maija liiaksi sure, Maijalle syntyy kaunis lapsi. + +— No kun sen varmasti tietäisi, — sanoi Maija nauraen kyynelissään. + +— Onhan Jannen ja Lyydiankin lapsi kaunis. + +— No jos heidän, mutta miksi meidän? — kysyi Maija, voimatta käsittää +tällaista yhteyttä. + +Greeta ajatteli miten hän hienolla tavalla voisi asian suomeksi +selittää ja ajatellessaan unohti, että häneltä oli kysytty. Sillä tämä +asia vei Greetan taas hänen omiin maailmoihinsa. Greeta oli visusti +pannut merkille, että kaikki hänen tuntemansa pariskunnat, joista +toinen oli suomalainen ja toinen ruotsalainen, saivat ihmeellisen +terveitä ja kauniita lapsia. Avioelämä voi kylläkin olla riitaisa, sen +hän kätilönä saattoi pian huomata, mutta lapset tulivat terveempiä, +rakenteeltaan sirompia ja kasvoivat kauniimmiksi kuin muiden ihmisten +lapset. Ja missä Greeta elämänsä varrella pani kerran jotakin merkille, +siinä hän — ehkä kyllä luvattomasti ja ikäänkuin Herralta salaa — +tutki Herran tutkimattomia teitä. Nyt oli Jannen ja Lyydian lapsi +erinomaisena lisänä tutkimuksiin. Mutta mitä oli oleva Helgen ja +Maijan? Ja jo nyt täytti Greetan suloinen aavistus suuren arvoituksen +selvenemisestä. + +Hän oli niin ajatuksissaan, ettei huomannut rantaan tuloa eikä veneen +vetämistä teloille, ja vasta rantamäkeä ylös mentäessä sanoi: + +— Kaunis siitä tulee. + +— Jaa, mistä? — kysyi Maija, mutta huomasi itse mistä ja rupesi +nauramaan. + +— Täytyyhän minun se sitten uskoa. + + * * * * * + +Tiellä tuli Titta hätääntyneenä heitä vastaan ja sanoi: + +— Minä olen hakenut teitä kuin hullu. Tulkaa pian, pian. Rouva +Flinkman ja Mauno ovat tulleet vieraiksi. + +Greeta ja Maija katsahtivat merkitsevästi hymähtäen toisiinsa. Maija +rypisti toimekkaasti silmänsä ja sanoi Titalle: + +— No jos rouva, niin tästä täytyy joutua. + +Ja he menivät Titta edellä nopeasti Koivikolle. + +Mutta Greeta jäi jälkeen, vaikka hänkin pani parasta kiirettään. + +Ja hätiköiden siinä kantojen ja kivien välitse kompuroidessa Greetan +suu kävi kuiskuttaen, sillä hän harjoitteli suomeksi tervetuliaisia +sanomaan. + + * * * * * + +Maaliskuun alussa, ankarien pyryjen vallitessa, alkoivat Maijan +synnytystuskat, ja kestivät kolmatta vuorokautta. Maija luuli jo peräti +kuolevansa. Hän houraili välillä ja puhui kummallisia asioita, joita ei +Greeta ymmärtänyt. Mutta Greetakin oli huolissaan, kun tätä näin kauan +kesti eivätkä mitkään toimenpiteet auttaneet. Greeta ajatteli: vaikka +Maija olisi millaisia syntejä tehnyt, vaikka hän olisi ihmisen ottanut +hengiltä, vaikka — sillä eihän Maija sitä ollut tehnyt, mutta _vaikka_ +olisi ottanut ihmisen hengiltä, niin näin hirmuiset kärsimykset sen +sovittaisivat ja hän kävisi puhtaana kuin enkeli Herran kasvojen eteen. + +Kolmantena vuorokautena, kun Maijan silmät jo olivat aivan sameat ja +pää nytkähteli kuin hikassa, hän tuskain vähän hellittäessä alkoi puhua +Greetalle vaahtoisan syljen seasta. + +— Ottakaa se avain, joka on piirongin pikkulaatikossa paperirasiassa +vaatteeseen käärittynä. + +Greeta meni avainta hakemaan, mutta ei löytänyt ja tuli tarkempia +selityksiä saamaan. + +— Herran tähden! — huusi Maija. — Pian avain! + +Greeta juoksi ja hänen kätensä vapisivat hakiessa niin, että laatikossa +kaikki meni sekaisin, ja silloin käteen tuli pieni vaatekäärö, jossa +tuntui kovaa. Se oli avain. + +— Tämäkö se on? — kysyi Greeta. + +Maija sanoi: + +— Menkää kamariin ja avatkaa Helgen laatikkokaappi ja alimpana isojen +paperien alla on pienempi taitettu paperi ja tuokaa se tänne. + +Greeta toimitti asian. + +Maija otti paperin käsiinsä, repi sen ja rutisti palaset pieneen, +tiukkaan myttyyn. + +Sitten hän alkoi taas silmät ummessa heitellä päätään, ja jaksoi vain +sanoa papereista: + +— Veisitte vaikka hellanuuniin. + +Sillä tuskat alkoivat uudelleen. + +Greeta meni keittiöön, ja vaikka oli yö, paloi hänellä tuli hellassa +vesien tähden. Hän otti kahvipannun reiältä ja pudotti paperimytyn +tuleen. Tätä tehdessään hän ajatteli, että Maija on mennyt päästään +sekaisin, mutta kuolevan tahtoa on noudattaminen. Ja tämän polttamisen +oikea juoni jäi Greetalle ainaiseksi salaisuudeksi. Titalle ei kyllä +olisi ollut vaikea arvata mitä paperia nyt taas hellassa poltettiin, +mutta hän ei ollut jaksanut valvoa kolmatta yötä ja Maijan +valitushuutoihin tottuneena hän nukkui kuin kivi. + +Silloin Maija alkoi taas huutaa, eikä Greeta ollut vielä milloinkaan +kuullut ihmisen kiljuvan niin kovalla äänellä ja niin sydäntä +särkevästi. "Sinä kuulet, Herra, ja sinä näet, etten minä hätiköitse +irti sinun käsistäsi, vaan kävelen rauhallisesti Maijan luo." + +Greeta meni vaatteita mukanaan tupahuoneeseen ja aikoi panna Maijalle +kohoketta jalkain alle, mutta silloin näkyi jo pikku Helgen pää, ja +Greetalle tuli muuta kiirettä. + +Sitten vielä viimeinen ponnistus, ja pieni parkuva mies suljahti +elämään tämän maankamaran päällä. + +Tämä mies oli unohtua Greetalta keinutuoliin vaatteiden sekaan, kun oli +paljon Maijan kanssa puuhattavaa. Mutta kun hän saatuaan Maijan hyvään +korjuuseen rupesi pesemään lasta, näki hän kohta, että lapsi oli +vastasyntyneeksi jäseniltään niin ylen sopusuhtainen, että vain tuon +lapsenkin tähden hän olisi naittanut Helgen vaikka uudestaan Maijalle, +jos kysymys olisi ollut siitä kelle Helge on naitettava. + +— Kaunis tämä on, — sanoi Greeta tuoden kapaloimansa pienokaisen +Maijan viereen. + +Maija tunsi jonkin pehmeän ja lämpimän kipeästi kutittavan rintaansa. +Hän koetti katsoa alas, ja näki vähäisen. + +— Taitaa, — sanoi hän, raukean onnellisena hymyillen. — Mutta menkää +te maata, kyllä minä olen tässä tämän kanssa. + +Järjestäessään vasua pienokaiselle Greeta ajatteli: "Sanovat, että +lapsi voi muuttaa muotoansa oltuaan pienenä vaikka kuinkakin lupaava, +mutta katsotaanpas!" — Eikä hän ollenkaan aikonut kuolla ennenkuin oli +sen asian nähnyt. Eikä vielä sittenkään, sillä Titan ja Maunon lapsi +oli myöskin vielä nähtävä. + + * * * * * + +Pyryn vaiettua ja auringon noustua Titta heräsi keittiössä ja aikoi +juuri kääntyä toiselle kyljelle, kun huomasi olon kovin hiljaiseksi ja +sitä ihmetellessään heräsi aivan valveille. "Jokohan ne molemmat ovat +siellä kuolleet", — hän ajatteli. Kapusi vuoteesta, hiipi ovelle ja +raotti sitä hiljaa — hiljaa. Sitten pisti päänsä huoneeseen. Äiti +torkkui keinutuolissa istuvillaan pää kallellaan, punaisen auringon +säteissä. Maija nukkui vuoteessa kalpeana, valkoinen lakana sileässä +taitteessa rinnan päällä, mutta hengitti rauhallisesti. + +Titta aikoi mennä herättämään äitiä, käskeäkseen vuoteeseen viereensä, +kun kynnyksen yli tultuaan näki vasun, jossa valkoisen vaatteen kulma +liikkui. Hän kohotti vähän sitä vaatteen kulmaa, ja siellä haparoitsi +nytkyttäen pieni punainen käsi, viisi sormea harrallaan. Enempää ei +Titta uskaltanut katsella. + +"Ohhoh, kylläpä se helposti kävi!" — hän ajatteli. Ja häntä kutkutti +sisästäpäin joka puolelta niin rajusti, että oli melkein nauruun +purskahtaa. + +Jonka vuoksi hän ajoissa vetäysi takasin keittiöön, sulki oven +jälkeensä ja, vaikka olisi jo ollut mentävä lehmää syöttämään, +käpristyi vuoteeseen, uusista tapauksista ja ajatuksista vielä vähän +aikaa nauttiakseen. + + * * * * * + +Tämmöisen pienen tulokkaan vuoksi eivät Koivikon asiat voineet +entisestään miksikään muuttua. Koivikko oli nyt vain entisellään +paperiensakin puolesta: se oli kirjoitettu Helge-vainajan nimiin, mutta +asiallisesti muodosti Anders vainajan kuolinpesän, kuuluen +yhteisomaisuutena hänen perillisilleen. + +Isäntähän olisi tässä mutkikkaassa asiassa ollut neuvonantajana, ja hän +puolestaan katsoi välttämättömäksi, että Helgen jälkeen toimitettaisiin +laillinen perunkirjoitus, eikä puolestaan olisi kieltäytynyt sen +toimittamisesta. Mutta tämäpä perunkirjoitus juuri olikin mutkikasta. +Sillä ensin olisi pitänyt toimittaa laillinen pesänselvitys ja +perinnönjako Anders-vainajan jälkeen, mutta kun silloisen kuolinpesän +arvioiminen tältä uudelta ajankulmalta katsoen oli mahdottoman +vaikeata, ja kun peräti muuttunut rahanarvo ... sanalla sanoen: +isännältä meni tukuttain takkuisia karvoja, erittäinkin niskan +puolelta, pelkän päänraapimisen takia. Ja summa kaikesta oli, että +perunkirjoitus jäi Helgenkin jälkeen pitämättä, ja jäi jäämistään. + +Tästä oli seurauksena, ettei Koivikkoa olisi voitu myydä, vaikka olisi +tahdottukin, sillä luvat olisi pitänyt hankkia aina Amerikasta ja +Ruotsista asti. Mutta ei sitä kukaan tahtonut myydä, vaikka ostajia oli +kyllä seuraavinakin kesinä kovasti tahtomassa. Sanottiin vain: tässä on +omistusasiat niin sotkuiset, että niiden selvittämiseen menisi vuosia, +ja niin päästiin ostajista helposti. + +Entä kuka verot maksoi? + +Isäntä maksoi verot. Ja se ihmeellinen asia selviää seuraavasta. + + * * * * * + +Koivikko alkoi asukkaittensa puolesta muuttua entisestään aivan +toisenlaatuisista syistä kuin perinnönjakojen tai kauppojen tapaisista. + +Titta meni naimisiin Maunon kanssa. Hän tosin ajeli alussa yhtämittaa +junalla Helsingin ja Koivikon väliä, niin ettei voitu sanoa missä hän +oikein asui, ja harvensi käyntejään vasta kun tuli muita puuhia. +Silloin hän asui pysyvästi kaupungissa, ja Maija ja Greeta kahden +Koivikolla. + +Toinen muutos Koivikon asukkaiden oloissa tapahtui näin: + +Paitsi ikävää Titan katoamisen johdosta, vaikka poika jo tepasteli ja +leikki paljon hoidotta yksinään, painosti ainakin Maijan mieltä +toimeentulon vaikeudet, elintarpeiden yhä kallistuessa sodan jälkeen. +Greetalta ei Maija saanut mitään neuvoja. Sillä Herra ei ollut +Greetalle vielä ilmoittanut, mihin toimiin tässä oikeastaan olisi +ryhdyttävä. + +Eräänä päivänä Maija sanoi Greetalle: + +— Minä menen tehtaan töihin, niinkuin muutkin lesket ovat tehneet. Ja +kyllä te tämän kakaran hoidatte paremmin kuin minä, teidän syliinne se +paremmin pyrkiikin. + +Mutta Greeta tiesi jo suomalaisista yleensä ja Maijasta erittäin, että +ne mielellään puhuvat karkeasti silloin kun ovat hellimmillään, ja hän +ajatteli: en minä Maijaa tehtaan palvelukseen anna. + +Greeta meni ja rukoili Herraansa osoittamaan joitakin muita +palveluksia, — rukoili oikein niinkuin rukoillaan, kädet ristissä ja +silmät ummessa istuen pimeässä huoneessa. + +Ei tahtonut tulla selvää. Herra ei puhunut. Ja rukousta häiritsi vielä +sekin Greetalle tavallinen seikka, että hänen omassa mielessään +toistuivat ikäänkuin syrjäiset sanat, jankuttaen lakkaamatta yhtä ja +samaa, ja tällä kertaa hänen omaa ajatustansa: + +"On niitä muitakin palveltavia. On niitä muitakin palveltavia." + +Ja kun hän tarkemmin ajatteli, niin olihan isäntäkin noita muita +palveltavia. Tätä ajatusta kaunisti vielä sekin Greetan merkillepano, +että isäntä oli ilmeisesti rakastunut Maijaan, kävi usein kahvilla +Koivikolla, ja vaikka sitä ihanaa kiharapäistä lastakin hypitti +polvellaan, niin silmät vain kiiluivat Maijaan. + +Maija ei ensin muka ottanut sellaisia puheita kuuleviin korviinsakaan. + +— Minäkö menisin tuommoisen takkutukan kanssa! (Ja sanoi vielä +pahemmastikin). + +Mutta Greeta ei hellittänyt. Ja puolustukseksi Greetalle siihen, että +hän näin sittenkin sekaantui ajallisten asiain menoon, vaikka ei ollut +ollenkaan varma oliko Herra vai hän itse sanonut: on niitä muitakin +palveltavia, voi mainita vain sen, että hän oli pannut merkille yhtä ja +toista myöskin Maijan tunteista isäntää kohtaan ja pani Maijan karkean +arvostelun taaskin vain suomalaisuuden laskuun. Maija saattoi olla +vastahakoinen myöskin vain hienon hienosta arkatuntoisuudesta Helgen +äitiä kohtaan. + +Siis Greeta puhui Maijalle totisesti, ja kun Maija sittenkin sanoi +aristelevansa vain sitä epäjärjestystä ja siivottomuutta mikä vallitsi +isännän talossa, niin Greeta sanoi, ettei Herra koskaan pane yhteen +kahta viisasta, eikä myöskään kahta tyhmää, ei kahta totista eikä kahta +nauravaa, vaan antaa viisaan tyhmälle ja nauravan totiselle. Samoin voi +Herra järjestystä rakastavaisen antaa sille, jonka talo järjestystä +kaipaa. + +Tätä puhetta pitäessään Greeta ei tuntenut mitään vastaväitteitä +Herransa puolelta. + +Ja siihen loppuivat Maijankin vastaväitteet. + +Hän otti ja suostui isännän uudistettuun kosintaan. + +Maijasta tuli talonemäntä. + +Ja kyllä vaan siihen taloon järjestys tuli. Pelkkää kuuraustakin ja +seinien siivousta kesti pari viikkoa. Sitten pois pihalta kaikki vanhat +rekien pohjat ja särkyneet ajokalut. Roskat oikein haravoitiin. Ja +isäntä itse aina kuin vasta saunasta tullut, tukkakin sileänä ja +jakaukselle kammattuna. Oikein häntä ruvettiin valitsemaan +kunnallislautakuntaan, jossa hänen lainopilliset taipumuksensa saivat +hyvää virikettä. + +Ja Maija sai vihdoinkin luokseen sairaan äitinsä, jota Greeta kohta +alkoi hoitaa parhaan yrtti- ja kääretaitonsa mukaan. + +Paitsi Maijan tahdosta oli Greetan muuttaminen taloon myöskin pikku +Helgen tahdosta, jota tämä ilmaisi kimakoilla kiljahduksilla ja +vastustamattomilla kätösten ojennuksilla. + +Usein Greeta, tuuditellessaan tätä armasta lasta, ihmetteli, miten +ihanasti kaksi niin peräti erilaista ihmistä kuin ruotsalainen Helge ja +suomalainen Maija olivat siinä yhtyneet. Ei niin leveäkasvoinen kuin +Maija eikä niin kapeakasvoinen kuin Helge. Maijan taivaansiniset +silmät, Helgen kauniit silmäkulmat, Helgen kätöset, Maijan jalkaset. Jo +sen lapsen kauneutta muutkin vanhat ihmiset kävivät ihmettelemässä, +Lyydia suorastaan kadehti. + +Ja Greeta ajatteli ilon ja surun vaiheella: tapelkoot ihmiset +keskenään, laittakootpa vaikka sotiakin, Herra panee heidän rintaansa +semmoisen tulen, että menevät väkisin yhteen, rikas köyhän kanssa ja +ruotsalainen suomalaisen kanssa. Ja mitä Herra voisikaan muuta kuin +rakentaa, kun ihmiset rikkovat, ja sytyttää, kun ihmiset sammuttavat. +Se menee kyllä hiljakseen ja vähitellen, mutta menee aina. Sillä Herran +tulta vastaan ei voi kukaan taistella, muuten kuin ehkä hengen +itseltään ottamalla, niinkuin Helge rakas, kaivattu poikani. + +Sitä Greeta vielä ajatteli, että miksi ihminen voi kaiken omaisuutensa +toiselle antaa, mutta omaa Herraansa ei kukaan voi toisen omaksi tehdä. + + * * * * * + +Vaikka siis Koivikko oli asukkaitensa puolesta niin muuttunut, että sen +ovet olivat aika ajoin suljettuina, ei sen jakamisesta tai myymisestä +ollut sittenkään puhetta. Isäntä selitti vain Maijallensa, että tosin +Koivikko oli nimellisesti Helgen, mutta _asiallisesti_ se oli Andersin +perillisten yhteinen, eikä sitä osannut myydä. + +— Vaikka kyllä minä puolestani taisin sen paikan kovin halvasta heille +antaa, — lisäsi hän kuitenkin. + +Maija oli jo ennen hyväksynyt asian näin päin olemaan, sillä hän +ymmärsi tuon asiallisen puolen, vaikkei kyllä laillista. + +Ja niin jäi Koivikko entiselleen. Se vain ikäänkuin odotteli jotakin. + +Todella olikin kysymys siitä, että Titta muuttaisi kaupungista +Koivikolle ja Mauno kävisi lauantaisin, viipyen sunnuntain yli, +niinkuin ennen äitinsä luona. Sillä Titta tahtoi, että eräänä vissinä, +nopeasti lähestyvänä aikana hän olisi samassa huoneessa ja samassa +vuoteessakin, kuin Maija silloin pikku Helgen synnyttyä, kauniisti +taitetun lakanan alla, ja äiti istuisi keinutuolissa ja vasu olisi +asetettuna tuolille vuoteen jalkapuolelle. + +Ja vaikka Titan Koivikolle muutto oli vielä ratkaisematon, kyllä asiat +tavallisesti kävivät niinkuin Titta ne mielessään suunnitteli. + + * * * * * + +Koivikko siis odotteli entisellään. + +Ja uuden kevään tultua sen ovet jo olivatkin auki. + +Koivunoksat heilahtelivat tuulessa, kanoja oli taas tuotu pihalle +kaakattamaan, ja yhteen kekoon vielä mehiläisetkin kiireesti kantoivat +takasäärillään raskasta kukkakeltaa. + +Greetan georgiinipensaat olivat vain pahasti harvenneet, sillä niiden +hyötyisimmät juuret oli viety haudalle. + +Siellä vanhain petäjäin kalmistossa elivät edelleen sekä hänen +georgiiniensa että sydämensä parhaat juuret. + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78825 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6c72794 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This book, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..0f4d275 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1 @@ +[Project Gutenberg](https://www.gutenberg.org) public repository for eBook [#78825](https://www.gutenberg.org/ebooks/78825) |