Initial commit of ebook 78825 filesHEADmain

4 files changed, 7884 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..9f57f44
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,13 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
+*.htm text
+*.html text
+*.png binary
+*.jpg binary
+*.svg text
+*.pdf binary
+*.bmp binary
+*.zip binary
+*.midi binary
+*.mp3 binary
diff --git a/78825-0.txt b/78825-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..424bfc3
--- /dev/null
+++ b/78825-0.txt
@@ -0,0 +1,7859 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78825 ***
+language: Finnish
+
+
+
+
+GREETA JA HÄNEN HERRANSA
+
+Kertomus
+
+
+Kirj.
+
+ARVID JÄRNEFELT
+
+
+
+
+
+Porvoossa,
+Werner Söderström Osakeyhtiö,
+1925.
+
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+Anders ja Greeta.
+Helge perheen päänä.
+Maailma lähestyy koivikkoa.
+Helge ajaa venelaudat kotia.
+Sataa.
+Maija päivänvalossa.
+Maija käy koivikolla.
+Greetan uni.
+Greetan salajuonet.
+Matkavalmistukset.
+Pyry suosii Greetan matkaa.
+Vestankylässä.
+Maijan asiat.
+Maijan ensimmäinen päivä Koivikolla.
+Mitä mankelihuoneessa oli.
+Maija Koivikon emäntänä.
+Sisaret tulevat.
+Titan havaintoja.
+Pamahtaa.
+Kuinka Koivikon kävi.
+
+
+
+
+ANDERS JA GREETA.
+
+
+Toisinaan, vaikka harvoin kyllä sattuu, että joku Uudenmaan lakeuksien
+ruotsalainen talonpoikaisperhe muuttaa asuinsijansa suomalaiseen
+ylämaahan, missä maanhinta voi olla alhaisempi ja talot ovat helpommin
+ostettavissa. Tämmöistä muuttoa pidetään kuitenkin yleensä merkkinä
+taloudellisesta rappeutumisesta, koska muuttaja tietenkin vain
+sellaisesta pakosta voi luopua kotoisista perinnäistavoista,
+naapuristostaan ja sukulaisistaan.
+
+Senvuoksi herätti suuren Vestankylän ihmisissä melkoisen kiusallista
+huomiota äkkiä levinnyt tieto, että vanha, kuudenkymmenen ikäinen
+Nyholm, Skurubölen isäntä, muka teki kaukaista talonkauppaa
+suomalaisessa pitäjässä. Sillä Nyholmia oli pidetty varakkaana
+isäntänä, eikä Skuruböleä tietty veloista kiinnitetyksi. Tältä
+arvossapidetyltä, hurskaalta mieheltä itseltään, joka suuresti vihasi
+syrjäisten sekaantumista asioihinsa, ei kukaan saanut selvitystä
+kysymykseen ja kylän piti siis vain omin päin arvailla syitä näin
+outoon tuumaan. Toiset sanoivat, että ukkoa kiusasi joku
+perinnönjakojuttu, jossa hän oli joutumassa tappiolle ja muka siitä
+suuttunut koko maailmalle, mutta toiset väittivät, että ukko ei
+ensinkään itse aikonut muuttaa kylästä, vaan osteli suomalaista maata
+Anders nimiselle pojalleen, joka oli toinen hänen seitsemästä
+pojastaan. Mutta Anders oli tässä asiassa vielä isäänsäkin
+umpimielisempi. Ja vasta pitkien aikain kuluttua pääsivät
+tarkkanäköisimmät Andersin outojen aivoitusten perille.
+
+Ei niin, että Anders olisi ollut mahdottoman harvapuheinen mies.
+Toisten mairitellessa saattoi hänkin, niinkuin kaikki muut ihmiset,
+langeta elpymykseen ja hyvätuulisuuteen, osasi nauraa, antautua
+pilajuttuihin, jopa suostua ryypyttelemäänkin. Mutta armahda, jos hän
+huomasi koetettavan syrjäkysymyksillä udella henkilökohtaisuuksia!
+Silloin oli kaikki lopussa. Ei sanaakaan. Huulet puristuivat yhteen,
+suu meni pitkäksi viivaksi, silmäluomet painuivat alas ja kapeat
+rakoset katsoivat hymyten kysyjään, täynnä halveksuvinta ylenkatsetta:
+luulitko todella minua niin tyhmäksi, että olisin sinulle
+vahingossakaan jotakin ilmaissut!
+
+Mutta ihmiset pääsivät sittenkin vähän perille asiasta, kun sen
+yhteydessä tuli tiedoksi Andersin naima-aikeet. Sillä virtaa voi kyllä
+estää juoksussansa esimerkiksi patoja rakentamalla tai vaikkapa
+ohjaamalla se toiseen uomaan, mutta ihmisten uteliaisuutta, kun on puhe
+naimakaupoista, eivät mitkään padot hillitse, erittäinkin kun
+vuosisadat ovat viskanneet ison kylän, kaikkine suuri- ja
+pikkueläjineen, samalle kalliorykelmälle, keskelle laajaa
+viljelystasankoa, liittäen talot vieri viereen, toisen alemmaksi,
+toisen ylemmäksi, toiset pitkin, toiset poikin, niin että koko kylän
+suu jauhaa kussakin samaa asiaa, ja kun asiana on Nyholmin Andersin
+naimajutut. Silloin kylä jauhaa ylenevällä pauhinalla ja ehkä kauemmin
+yhtä samaa kuin jonkun muun asian ollessa esillä.
+
+Andersin rakastuminen oli kyllä saattanut tapahtua kenenkään näkemättä
+sydämen salakammioissa. Samoin jäädä huomaamatta pieni rävähtävä
+silmäinvilkutus oikeanpuoleisilta kirkonpenkeiltä vasemmanpuoleisille.
+Mutta herranen aika, illalla lypsyltä tullessaan oli joku nähnyt
+Andersin keskustelevan serkkunsa Greetan kanssa, sen Hemmingin Greetan
+kanssa, Töötarin kujassa, ja puhellessaan hypistelevän tytön esiliinaa.
+Siitä hetkestä asti kaikki sulut aukenivat. Anders on muka riitaantunut
+sukunsa kanssa, joka olisi tahtonut häntä Gunnarsin Edlalle, ja miksi
+ei Gerda-serkkua Greetan asemesta, ja saakohan oikeastaan ilman lupaa
+mennä serkun kanssa. Samasta hetkestä alkoivat myöskin kylän laskelmat
+kummankin puolen perintö-osuuksista, arvelut talojen soveltuvaisuudesta
+yhteisviljelykseen ja sopimattomuudesta osittamiseen, pahoittelut
+perijäin runsaudesta ja lunastuksen vaikeuksista. Ja näitä laskelmia
+tehtäessä täytyi ajatella ukkoa, sitä tervaskantoa, vainajaksi, vaikkei
+hän ollenkaan ollut kuolemisen päällä, ja Andersia ja Greetaa kuvitella
+jo naineiksi, vanhaa, kallellaan olevaa, punamullasta harmaaksi
+haalistunutta rakennusta korjatuksi ajan vaatimusten mukaisesti. Ja
+loppujen lopuksi oli määrättävä pappilaanmenopäivä ja häämenoasiat.
+
+Mutta Andersin kaltaiselle luonteelle olivat kaikki nuo kylän puheet
+vielä paljon pahempaa kärsittävää kuin raivostuneen mehiläisparven
+syöksyminen ihmisen kimppuun, tukan juuriin tunkeutuminen, kaulaan,
+paidan alle, hihoihin, housuihin.
+
+Sentähden hän, melkein yhtaikaa kuin teki mielessään
+avioliittopäätöksen, myöskin päätti muuttaa kylästä erilleen asumaan.
+
+Greeta puolestaan, joka oli yhtä hurskaiden vanhempien tytär ja jolle
+siis miehen tahto aina selviytyi myös Jumalan tahdoksi, kuunteli
+hartaana Andersin yksivakaisia sanoja. Hänkin koetti pitää suutansa
+viivana ja kuunnella syrjäisten urkintaa silmät rakosina. Mutta ihmiset
+saivat häneltä sittenkin asioista paljon vihiä jo pelkkien
+punastumisten ja huokausten johdosta. Tulivat Andersille sanomaan: "no
+sinähän aiot muuttaa sinne Hemmingin hakamaahan." Silloin oli Andersin
+päätös järkähtämätön. — "Kyllä minä kohta muutan", vastasi hän, ja
+sanoi sen niin, että oli kyllä selvää hänen kohta muuttavan, mutta ei
+Hemmingin hakamaahan. Minne, ei kukaan tiennyt. Vanhuksien vastustukset
+ja neuvot särkyivät kuin aallot kallioon. Anders sanoi: En minä mene
+naimisiin Hemmingin suvun kanssa, vaan Greetan kanssa.
+
+Vihdoin ukko myöntyi ja rupesi Andersin vaatimuksesta tiedustelemaan
+taloja ylämaasta.
+
+Anders sai lohkaistuksi tarkasti lasketun perintöosansa. Samoin Greeta.
+Ja he muuttivat kauas pitäjänrajan tuolle puolen, harvaanasuttuun
+suomalaiseen pitäjään, jossa oli vain yksi ruotsalainen kansakoulu
+eteläkulmalla ja vain kerran vuodessa ruotsalainen jumalanpalvelus
+kirkossa ja kerran kansakoululla. Suomea ei Anders osannut puhua kuin
+hyvin vaillinaisesti ja Greeta ei ollenkaan. Mutta kyllä vaan sai olla
+Greetan kanssa naimisissa syrjäisten sekaantumatta asioihin.
+
+Ensin Anders osti talopahasen suuren järven rannalta, mutta kun sitä ei
+kuitenkaan käynyt viljeleminen yksin voimin ja elämä suomalaisten
+muonamiesten kanssa ei häntä miellyttänyt, päätti hän hakea
+erillisyyttä näistäkin ja luopui koko talosta. Hän pidätti itselleen
+vain kiinnitetyn eläkeoikeuden ja asuinsijakseen jätti kivisen
+hakaniemen, jonka hän sitten vuosikymmenien kuluessa vähitellen sai
+ympäröidyksi korkealla kiviaidalla. Erillisyys muukalaisista oli täällä
+melkein täydellinen.
+
+Niin kalsean umpimielinen kuin Anders olikin vieraalle ympäristölleen,
+oli hän omalle Greetallensa sitä avomielisempi ja huolehtivampi.
+Voimakkaasti hän ryhtyi perkaamaan kivistä mäkeään, tosin naapurien
+ihmeeksi, sillä olisihan alangossa ollut saatavana kivetöntäkin maata.
+Minkä hän syksyisin kankesi esille maakiviä, sen hän talvella lykkäili
+kelkalla alamäkeen kiviaidaksi. Ja pian alkoi mäellä näkyä raivattuja
+peltotilkkuja. Omenapuutarha vallankin tuli suuri ja menestyi
+oivallisesti. Mökki seisoi ylinnä, kallioperustalla, ja sen hän oli
+perinnäisellä aistikkuudellaan osannut laatia niin somaksi ja niin
+peräti Greetan mielen mukaiseksi, että Greeta kiintyi uuteen kotiinsa
+ikisiteillä. Pieni navetta, pahnalato, lammaskota näiden välillä,
+sauna, kaivo suuren koivun juurella, — kaikki tuo oli vähän alempana
+ja päästi mökin ikkunaan näkymään järvenselkää kattojen yli, alenevien
+koivunlatvain välitse, eli juuri niinkuin Anders oli ymmärtänyt Greetan
+mielessään ajatelleen. Tie luikerteli lepikon pimennon läpi alas
+rantaan. Greeta näki oman mielikuvitelmansa ihan elävänä todellisuutena
+silmäinsä edessä, ja semmoiseenhan ihminen iäksi rakastuu, se kun on
+näkyviin päässyttä osaa hänestä itsestään. Mutta rakastetuksi tulee
+vallankin se käsi, joka on osannut luoda totta toisen kuvitelmasta.
+Greeta kasvatti kauniita georgiinipensaita pihaikkunain alle ja
+elämänlanka kiipesi tuuheana vyönä kuistin avo-oven ympärille.
+
+Tällä mäellä he elivät yhdessä onnellisina yli neljäkymmentä
+ajastaikaa.
+
+Kymmeneen ensi vuoteen he eivät saaneet lapsia. Mutta yhdentenätoista
+vuotena, kun he olivat lakanneet jo toivomastakin, alkoi Greeta tuntea
+itsessään erinomaista.
+
+Anders oli kantamassa tupaan rysävanteiksi aikomiaan kuusenoksia.
+Nähdessään Greetan pahoinvoipana nojaavan otsaansa aitan seinää vasten
+hän pysähtyi ja sanoi:
+
+— Oletko sairas?
+
+Greeta oikaisihe. Ja niinkuin heillä oli aina ollut tapana vain
+niukalti puhella keskenään, ja sitä niukemmin mitä tärkeämmästä asiasta
+kysymys oli, niin nytkin Greeta vain huokasi kuin asian vähäpätöisyyden
+vuoksi ja sanoi muka ohimennen:
+
+— Taitaa olla tavallista näin alussa.
+
+Anders sanoi viedessään vannepuut tupaan ja hänkin ikäänkuin asian
+vähäpätöisyyttä huokaisten:
+
+— Sitähän minäkin, terve sinä olet.
+
+Mutta Greeta oli ehtinyt huomata miten Andersin kasvot värähtivät,
+miten ohimosuonet äkkiä paisuivat, miten silmäkulmat kohosivat ja katse
+tunkeutui Greetan silmiin, mennen aivan hänen läpitsensä. Ja kaksi
+onnea kohtasi toisensa ja muuttui yhdeksi onneksi.
+
+Kun Greeta yön tultua oli riisuutunut ja tahtoi sammuttaa lampun, sanoi
+Anders verkalleen vuoteesta:
+
+— Anna lampun palaa, minua ei nukuta.
+
+Ja Greeta ymmärsi, että Andersin mielestä lampun piti palaa hetken
+pyhyyden tähden.
+
+Greeta pujahti vuoteeseen Andersin viereen, mutta Anders kohosi
+istuvilleen ja häntä selästä tukien auttoi laskeutumaan pitkäkseen.
+Sitten he makasivat näin sanaakaan toisilleen puhumatta, kummankin
+kädet ristissä lakanan päällä. Aamulla Greeta ei tiennyt milloin Anders
+oli käynyt lampun sammuttamassa, koska oli vaipunut uneen ennen
+Andersia.
+
+Lapsia syntyi heille seuraavan viidentoista vuoden aikana seitsemän,
+jotka kaikki, mikäli kouluikään tulivat, kävivät ruotsalaista
+kansakoulua, tehden jalkapatikassa joka päivä edestakaisin kahdeksan
+kilometrin matkan, sillä suomalainen kansakoulu oli kyllä
+kirkonkylässä, mutta Anders ei siihen tahtonut lapsiansa panna.
+
+Toimeentulo pienillä eläkevaroilla, kahden lehmän ja vähäisten
+peltotilkkujen tuotteilla oli Andersille käynyt ajanpitkään vaikeaksi.
+Mutta tukkiajot tulivat avuksi. Hän sai tulokasta ansiotyötä
+norjalaisten insinöörien palveluksessa. Hän laski ja mittasi heille
+tämän seudun kaikki myytäväksi tarjotut metsät, jopa suoritti yhtiöiden
+laskuun useita metsäkauppojakin. Mitään puutetta ei hänen perheensä
+senjälkeen kärsinyt. Mutta miten paljon Anders oikeastaan oli näissä
+toimissa ansainnut, ei kukaan koskaan saanut tietää, ei edes kotiväki.
+
+Metsäretkiltä palattuaan, rahat, paperit ja kartat tarkasti kaappiin
+lukittuaan, äänettömästi, sanaakaan puhumatta illastettuaan perheensä
+kanssa hän tavallisesti istui vanhanaikaisen, raskaan, kotoa saamansa
+raamatun ääreen ja alkoi väkäisellä, laulavalla äänellä lukea
+perheellensä Daniel profeetan kirjaa. Hän oli vanhan testamentin mies,
+peräti. Sianlihaa ei perheessä milloinkaan käytetty, koska Mooses oli
+sen syömisen laissaan kieltänyt. Turhanpäiväistä puhelua ruuan aikana
+Anders piti myöskin syntinä, ja nauramista vältettiin mikäli
+mahdollista, paitsi milloin ukkoa itseä sattui jokin asia naurattamaan.
+Silloin oli koko perheellä lyhyt, mutta sitä virkistävämpi ilon hetki.
+
+Kun ukko oli syönyt, olivat kaikki syöneet; kun ukko meni maata,
+menivät kaikki maata; kun ukko aamulla heräsi, kaikki heräsivät.
+
+Niistä seitsemästä lapsesta, jotka kasvoivat ja varttuivat Andersin ja
+Greetan mäellä, olivat muut kaikki tyttöjä paitsi neljäs
+järjestyksessä, joka oli poika.
+
+Hänen nimensä oli Helge.
+
+Tämä Helge oli aivan isänsä näköinen, soikulakasvoinen, solakka,
+kaunismuotoinen. Hän kasvoi sisariansa pitemmäksi, isänsä mittaiseksi,
+ja häneen periytyi suvun suuri kätevyys kaikissa töissä, olipa kysymys
+rakennuksista, sementin sekoittamisesta, huonekalujen laitosta,
+puutarhasta tai mehiläishoidosta. Luonteeltaan hän oli yksi vakaa,
+hiljainen, hienotunteinen, vähän ehkä liiaksi itseensä vetäyvä,
+niinkuin koko se suku, johon hän kuului. Mutta kaikki mikä hänen
+käsistään lähti, herätti huomiota aistikkuudellaan, kauneuden ja
+tarkoituksenmukaisuuden hiuksenhienolla sopusuhtaisuudella. Myös oli
+hän taitava kirjoittamaan ja laskemaan, johon oli oppinut seuratessaan
+isäänsä metsissä tukkipuiden mittauksissa. Isällä oli ollut tapana
+laskea tulitikkujen luku ja pistellä tikut puun kuoren varaan, joten
+tikkujen loputtua hän tiesi montako puuta oli merkitty. Mutta Helge
+kulki kirja kädessä ja merkitsi pituusmitan oheen samalla sekä
+kanto- että latvamitat, josta insinöörit suuresti häntä kiittivät.
+
+Näiden erinomaisten taitojensa johdosta Helgeä alettiin sittemmin
+käyttää seudun vapaaehtoisten huutokauppain toimitsijana,
+perunkirjoittajana, kuolinpesäin selvittäjänä ja saatavain kokoojana.
+Ja hänen vaillinainen, ruotsiinmurtava suomensa oli tällöin vain
+lisäaiheena siihen arvonantoon, jota hän seudun suomalaisten
+pikkueläjien keskuudessa nautti.
+
+Vanha ukko oli mielissään. Hän oli kasvattanut pojan täydellisesti
+omaksi kuvakseen. Lapsia ei tietenkään ollut voinut estää kyläilemästä
+ja jonkunverran omistamasta ympäristön kieltä ja tapoja, mutta
+ylimalkaan oli heihinkin syöpynyt vanhempien rajaton kiintymys omaan
+ahtaaseen perhe- ja kotioloon ja senmukana myös koleahko suhtautuminen
+vieraaseen ympäristöön. Se oli ukolle mielenmukaista: rakkaus omiin,
+vieraiden väistämisen. Kun hän sitten sairastui ja tunsi kuolevansa,
+niin hän tiesi voivansa tehdä sen rauhassa. Helge ansaitsi toimillaan
+hyvin, ja kaapissakin oli jotakin, perhe oli turvattu.
+
+Helgeä hänen ajatuksensa kuolinhetkelläkin viimeiseksi koskivat.
+Sanottuaan kaikille lapsille hyvästi hän käski heidän poistua ja puhui
+Greetan kanssa kahden. Hän sanoi vaimollensa:
+
+— Kun Helgelle _se_ aika tulee, älköön ottako ketä sattuu, vaan mene
+hänen kanssaan vierailemaan sinne alas Vestankylään. Ottakoon hän
+jonkun Töötarin serkuista, ja palatkoon sitten vaimonsa kanssa tänne.
+
+Greeta painoi mieleensä tämän sanan niinkuin se olisi ollut
+raamatunkanteen kirjoitettu ja rikkomattomilla sineteillä vahvistettu
+iankaikkisesta iankaikkiseen.
+
+Näihin sanoihinsa Anders nukkui elämästä.
+
+
+
+
+HELGE PERHEEN PÄÄNÄ.
+
+
+Hautajaisten päätyttyä ja kaukaa tulleiden sukulaisten lähdettyä
+paistoi ilta-aurinko tavattoman kirkkaasti tyhjentyneisiin pikku
+huoneisiin ja kahden kulmakkain olevan ikkunan läpi säteet lankesivat
+Greetan kukkiviin georgiineihin. Kun Greeta, vielä mustassa
+silkkihameessa, avopäin, liina niskassa seisoi pihalla ja näki tyhjän
+huoneen läpi tulevan lämpimän iltapaisteen, huokasi hän syvään. Sehän
+kuului kyllä asiaankin tämmöisessä elämänkäänteessä, mutta ei hän
+voinut olla merkille panematta, että tuo huokaus teki hänelle niin
+sanomattoman hyvää. Illan tyyneyskö sen sai aikaan, lämmin iltatuuliko
+hänen puolikaljulle päälaelleen, vai sekö, että aurinko paistoi huoneen
+läpi, kirkastaen kultaiseksi hienon tomun, paistoi, vaikka Andersia ei
+enää ollut, paistoi ja hänen ihmeekseen jatkoi elämää ilmankin
+Andersia. Illastaessa he olivat pöydässä toisessa järjestyksessä ja
+istuivat hyvin totisina sanaakaan virkkamatta.
+
+Vielä kolmantena päivänä hautajaisten jälkeen he illastelivat pöydän
+ääressä yhtä totisina. Kummalta vaan tuntui, että Helge istui isän
+paikalla ja he muut oudon väljällä toisistaan.
+
+Mutta samassa keskimmäinen tytöistä rupesi kova leipämukula ja kuuma
+peruna suussa jotakin sanomaan, jolloin muut tytöt, ja äitikin,
+saamatta selvää hänen puheestaan, alkoivat tuolle asialle nauraa. Ruuan
+aikana naureskeleminen tuli varmaan ensi kerran kysymykseen tässä
+tuvassa. Ja he muuttuivatkin äkkiä jälleen totisiksi. Kun nuorin
+tytöistä, aterian päättyessä, vielä päästi kuuluviin turhaan pidätetyn
+nauruntyrskähdyksen, ei äiti sitä enää hyväksynyt, vaan sanoi, että
+joko nauramasta tai syömästä oli herettävä. Mutta hänen kantaessaan
+perunakuppia pois, saattoi pyöristyneistä poskipäistä huomata hänenkin
+hymyilevän.
+
+Ennen maatapanoa he vielä menivät pihalle vilvoittelemaan. Sitäkään ei
+ennen ollut tapahtunut. Äiti istui kaivonkannella, koivunoksien alla,
+ja katseli ympärilleen aivan kuin olisi vuosien kuluttua palannut
+kotimäelle ja tunnustellut sen rakkaita nurkkia. Helge hyppäsi
+piloillaan käsin kiinni alimpaan koivunoksaan koettaakseen kestikö se
+muka miehenpainoa. Tytöistä toiset hajosivat sinne tänne ja olivat
+piilosilla katajain takana, toiset menivät soutelemaan järvelle. Ja
+kukin tuli ja meni milloin tahtoi, ja pani maata ja heräsi milloin
+tahtoi, jopa lauleskeli hyvässä aamuvireessä, sai sunnuntaisin poiketa
+kylään, viipyä siellä, ja tulla takaisin illallista keittävän äidin
+luo, joka tosin torui, mutta aina vain ikäänkuin isän muistosta, ei
+milloinkaan todella itse.
+
+Sanalla sanoen, heidät täytti vapauden ja onnen hurma, jommoista he
+eivät olleet aavistaneet elämässä olevankaan. Mitä ihmeellisiä aikeita
+ja ajatuksia alkoikaan nuorissa herätä, toinen toistaan rajumpina.
+
+Mutta elämä tahtoo usein toista kuin ihminen luulee, — täytyi Greetan
+heille sanoa. Ja pian nähtiin se sana todeksi.
+
+Perunkirjoitusta alettaessa Andersin kuoleman johdosta saapui emätalon
+uusi omistajakin tilaisuuteen, kutsumatta, käskemättä.
+
+Kahvit juotuaan ja rykäistyään hän ilmoitti aikovansa myydä tämän
+niemen vieraisiin käsiin, mutta tunnusti asunnon ja muut rakennukset
+kuuluviksi Andersin perheelle ja sanoi senvuoksi tulleensa perillisten
+kanssa neuvottelemaan, miten asia oli järjestettävä, tahtoivatko he
+hajoittaa ja siirtää rakennuksensa jonnekin muuanne vai olisivatko
+suostuvaiset myymään ne kohtuhinnasta hänelle.
+
+Andersin lapset ja kaksi vierasmiestä istuivat piirissä isännän
+ympärillä, joka oli istuutunut erilleen pöydän ääreen. Lapset vilkuivat
+toisiinsa nolosti naurahdellen, sillä he eivät tätä puhetta oikein
+ymmärtäneet, ennen kuin Helge selitti äidille ruotsiksi. Eikö tämä
+niemi rakennuksineen ollut heidän ikiomansa? Miten isäntä saattoi noin
+puhua?
+
+Greeta sanoi huolimattomasti huokaisten:
+
+— Niemi on kirjoitettu meille elinajaksemme.
+
+Ja meni kaapille ja otti lukitusta laatikosta esille kellastuneen
+paperikäärön ja pani sen pöydälle isännän eteen.
+
+Paperi pöytäkirjoineen ei tahtonut kääreestä oijeta, ja kun isäntä
+oikaisi väkipakolla, meni ensimmäinen lehti vanhuuttaan palasiksi. He
+nauroivat kaikki kohteliaasti peittääkseen riidan mahdollisuuksia, ja
+yhtyivät isännän kanssa leikinlaskuun murtuneen paperin johdosta.
+
+Pääpaperi pysyi sentään ehjänä.
+
+Se oli ruotsia ja isäntä pyysi Helgen lukemaan.
+
+Helge otti paperin käsiinsä asiantuntijan tavoin, naurahti ja rupesi
+nopeasti lukemaan, niinkuin olisi tehnyt jotakin tarpeetonta, vain
+toisen mieliksi.
+
+Mutta hän pysähtyi äkkiä ja kävi totiseksi. Saattoi selvästi nähdä,
+että veri pakeni hänen kasvoistaan ja kalvenneet huulet hiukan
+värähtelivät. Hän luki itsekseen vielä toisen kerran, sitten nousi ja
+pannen paperin pöydälle sanoi ruotsiksi äidille:
+
+— Mies on oikeassa. Paperissa ei ole mitään oikeuksia pidätetty
+leskelle eikä lapsille.
+
+Nyt vuoroin punastuivat ja vuoroin kalpenivat myöskin toiset
+sisarukset.
+
+Mutta Greeta sanoi kohta huoaten ja ikäänkuin Andersiaan lasten edessä
+puolustaakseen:
+
+— Isä ei kaiketi uskonut minun elävän hänen jälkeensä.
+
+Helge sanoi vihaisesti:
+
+— Hän uskoi kiviaitoihinsa, johan minä puhuin hänelle, vanha tyhmyri!
+Siinä se nyt oli. — Ja Helge murahti itsekseen pahasti.
+
+Sitten hän jälleen istuutui, naurahti kohteliaasti ja sanoi isännälle:
+
+— En minä vielä tiedä, mihin nämä höskät korjataan.
+
+— No, no, sanoi isäntä hikeä kuivaten — laillinen muuttoaika teillä
+on. Ei laittomuuksia mitään. — Mutta onpa tänään pistävä lämmin. Sade
+tulee.
+
+Ja juotuaan vielä kupillisen kuumaa kahvia isäntä lähti. Samoin
+vieraatmiehet, sillä perunkirjoitus keskeytyi.
+
+Tämä oli ensimmäinen taakka, jonka elämä oli iskenyt viattomille
+hartioille. Tuossa on, kantakaa. Se oli raskaampaa kuin mitä he itse
+olivat osanneet omille hartioilleen tähän asti nostaa, Helgekään, joka
+jo oli kanniskellut tynnyrinvetäviä jauhosäkkejä myllyltä kotia eikä
+perille päästyä kuitenkaan huohottanut. Mutta elämällä onkin tiedossa
+toiset hartiat kuin ne, joilla vain jauhosäkkejä tai vastavirutettua
+pyykkivasullista rannasta vastamäkeen kannetaan, — sanoi Greeta. — Ja
+niiden hartiain kestävyyttä se aina kovin koettelee.
+
+Koko perhe laihtui yhden ainoan viikon varrella, tyttöjen hameet
+kävivät väljiksi ja Helgen oli puhkaistava uusi läpi remmiinsä.
+
+Tytöt supsuttelivat keskenään aikeistansa, sillä eihän nyt voinut olla
+edessä muu kuin etsiä palveluspaikkoja, ja he supattelivat vain siitä,
+minne mikin hakeutuisi. Kankaanteot, kutomiset ja kehruut jäivät.
+
+Greeta kuljeskeli, tapansa mukaan avopäin, verkalleen ja mietteissään
+pihamaalla. Hän joutui usein kauemmaskin, missä tuskin muisti
+milloinkaan ennen käyneensä. Mutta kiviaita tuli lopulta aina vastaan
+ja sitä hän seurasi. Seurasi ja itki, kun ajatteli, miten Anders oli
+kolmenkymmenen vuoden aikana sitä sommitellut, — ja nyt sanottiin
+kaiken olleen pelkkää tyhmyyttä! Vieläpä niin, että Helge oli melkein
+kironnut. Häntä itketti Andersin muiston tähden. Koko ikänsä raastaa,
+kaivaa, sommittelee, selkä köyrynä palaa työstä, suonet ohimoissa
+jyskyttäen, ja sitten olikin kaikki tyhmyyttä! Kun vain katsoi noihin
+sammaltuneisiin kiviin — ja niihin hän katsoi yhä ja yhä — tulivat
+kyynelet tulvanaan hänen silmistään ja kasvot vääntyivät niin että
+hänen täytyi niitä käsillään likistää.
+
+Tyhmyyttä! — Anders raukka.
+
+Pahempi vielä oli, että tuo ajatus tuntui joskus ikäänkuin alkaneen
+huojuttaa hänen oman elämänsä perustuksia, hänen uskoansa, jota hän oli
+tähän asti pitänyt kalliotakin kiinteämpänä. Onneksi oli Anders kuollut
+tietämättä mistään pettymyksistä. Mutta mistä synnistä saattoi tämä
+kohtalo olla rangaistuksena jälkeenjääneille? Greeta ajatteli ympäri
+päänsä. Hän istui valkoiselle kaskikivelle, kääntyneenä järvelle päin,
+josta lounainen iltatuuli leyhytteli vedenhajua metsäisen pihkan
+sekaan. Ja laulurastas jo luirutteli. Silloin hänelle asia selvisi.
+
+Päättävästi hän nousi, nosti niskasta liinan päälaelle, sitoi solmuun
+leuan alle ja lähti risuissa kompastellen nopeasti kotiin päin.
+
+Tytöt olivat tuvassa iltakeitosta odottamassa ja perunavesi jo kiehui,
+kun hän tuli. He alkoivat pilailla, että onko se äitikin jo käynyt
+kyläilemässä. Mutta Greeta oli niin totisen ja ankaran näköinen, että
+he kohta kaikki vaikenivat eikä kukaan uskaltanut sanoa sanaakaan.
+Tästä Greetan ankaruus vain yltyi.
+
+— Missä Helge on? — hän kysyi lyhyeen.
+
+Tytöt seisoivat rivissä kuin sotamiehet, vain vilkaisivat toisiinsa
+eikä yksikään vastannut. Äiti sanoi:
+
+— Syömään ei ruveta ennenkuin Helge on kotona, vaikka yöhön menisi.
+
+Samassa Helge astui sisään erinomaisen reippaasti ja oli jotakin
+sanomaisillaan. Mutta huomattuaan tyttöjen pelästyneet ilmeet hän jäi,
+käsi lakinnaulassa, heihin töllistämään.
+
+Greeta sanoi:
+
+— Helge lukekoon Pyhästä Raamatusta, ennenkuin käymme ruualle.
+
+Helgen ällistynyt suunaukeneminen sai nuorimman tytön painamaan
+tiukkaan esiliinansa vasten huulia, ettei olisi taas sopimattomasti
+tyrskähtänyt.
+
+— Mitä se hyödyttäisi? [Hän sanoi ruotsiksi: "Va' sku' de' tjäna
+till."] — sanoi Helge.
+
+Tyttöjen suihin mutkiutui Helgen halveksiva ilme.
+
+— Sitä älköön ihminen milloinkaan kysykö, — sanoi äiti ankarasti.
+
+Helge kääntyi poispäin ja viivytellen kumartui ovensuussa saappaitansa
+kaapustamaan.
+
+Mutta äiti oli asettanut penkin ja tuolit pöydän ympärille, avannut
+raamatun leväälleen Daniel profeetan kohdalta ja seisoi nyt
+liikahtamatta paikaltaan, käsi lehdellä, poikaansa päin kääntyneenä,
+niin ankarana ja niin kauan, että Helgen täytyi kuin täytyikin vihdoin
+kulkea tyttörintaman ohi pöydän ääreen.
+
+Tytöt katsoivat jalkoihinsa, että hänen surkea noloutensa ei
+lisääntyisi näkymisestä.
+
+Kun Helge jo istui raamatun edessä, käänsi äiti ankaran katseensa
+tyttöihin, jolloin nämä riensivät nuolena pöydän ääreen ja panivat
+kohta kätensä ristiin.
+
+Nolouttaan peittääkseen Helge alkoi lukea sellaisella äänellä kuin
+olisi vain sanomalehteä lukenut, mutta "Herra" sanan taaja toistuminen
+otti äkkiä hymyn hänen huuliltaan ja pakotti lukemaan hartaammin ja
+hitaammin. Ilmeisesti hän nyt seurasi lukemansa sisällystä.
+
+Pyhässä Kirjassa kerrottiin kauniisti ja voimakkaasti, kuinka Herra
+tekee suuria ihmeitä ja villin leijonankin kidasta pelastaa sen miehen,
+joka Häneen turvaa.
+
+Helgen ääni alkoi yhä enemmän muistuttaa isän venyttävää lukuääntä,
+joten tilanne alkoi muodostua jo piristävän juhlalliseksi. Tytöt
+pidättivät henkeänsä ja heidän kaikki jäsenensä olivat sellaisessa
+jännityksessä kuin ennen hyppäystä jonkin hengenvaarallisen kuilun
+ylitse. Siinähän istui isä ilmielävänä, melkein lapseksi nuortuneena.
+Oli kuin Helge olisi nyt paneutunut siihen uomaan, jonka isä oli
+elämällään uurtanut ja hänen jatkettavakseen auki jättänyt. Suonetkin
+Helgen ohimoissa samalla tavalla näyttäytyivät ja ääni oli jo ihan isän
+ääni ja isän lukutapa, ilman eroitusta vähääkään.
+
+Varmaan Helge itsekin tämän ihmeellisen muuntumisensa itsessään tunsi.
+Siinä juhlallisuudessa hänen kalvenneet huulensa värähtelivät, mutta
+poskipäihin oli noussut hehkuvat punatäplät.
+
+Ja tyttöjen poskipäihin nousi aivan samanlaiset punatäplät.
+
+Tilanne kärjistyi huippuunsa, kun Helge, luettuaan loppuun, kumarsi
+odottamatta otsansa ristittyjen käsiensä päälle. Tytöt äidin esimerkkiä
+seuraten nostivat kätensä silmille.
+
+Greeta luki vielä isämeidän rukouksen. Ja tytöt toinen toisensa jälkeen
+nostivat kätensä uudelleen silmille.
+
+Senjälkeen Greeta voitokkaana huokasi tavallisen huokauksensa, meni
+pankon ääreen ja kantoi höyryävät perunat pöytään.
+
+Ja jännitys laukesi vähemmälle.
+
+Vaikka Helge selvästi tunsikin, että hän oli nyt ottanut isän tehtävät
+hartioilleen, ja tiesi, ettei tästä lähtien illastettaisi ennenkuin hän
+oli raamattua lukenut, oli hän kuitenkin sitä mieltä, että sopivaa
+puhelemista ruuan aikana ei tarvinnut perheen jäseneltä kieltää. Ja
+heti ottaakseen tämän uuden tavan käytäntöön hän alkoi itse puhua.
+
+Äitikään ei näyttänyt olevan sitä vastaan näin juhlallisten alkajaisten
+jälkeen.
+
+Helge kertoi nyt, minkä oli jo kohta tupaan tullessaan aikonut kertoa,
+nimittäin, että hänen astellessaan talon ohi isäntä oli huutanut häntä
+kujasta sisälle, istuttanut peräpenkille, juottanut hyvää kaljaa,
+tarinoinut, ja sitten lähtiessä sanonut kätellen porstuan pimeässä:
+"joutaisihan minulta maata teille sen verran kuin sitä tarvitsette,
+annan minä vaikka tuon koivikon pellon päästä, jos sinne halunnette
+muuttaa." Niin olivat hänen sanansa: "_annan minä vaikka tuon
+koivikon_", toisti Helge, vaikeni ja alas katsoen jatkoi yksivakaana
+syömistään, joten hänen eleistään ei voitu mitenkään päättää, mitä
+mieltä hän omasta kohdastaan oli.
+
+Greeta tosin vain huokasi, mutta hänen silmänsä vilkaisivat ympäri
+huonetta katonrajaa myöten ja niistä välähti juhlallisen ylväs ilo.
+
+Sen mahdollisuuden vuoksi, että Helge kenties mielessään halveksi
+tarjousta, sanoivat tytötkin halveksien: "Pyh!"
+
+Se merkitsi, ettei tätä armasta kotimäkeä sentään mokomiin koivikkoihin
+vaiheteta. Mutta he sanoivat sen ilosta naurahtaen ja heidän poskensa
+olivat pyöristyneet.
+
+Sen koommin ei asiasta syönnin aikana enää puhuttu, ja kun se kuitenkin
+yksin oli sydämellä, ei puhuttu mitään koko iltana. Helgestä ei päässyt
+mihinkään selvyyteen. Epätietoisena ja hajasydämin paneutui perhe
+maata.
+
+Mutta jo aamusta oli Helge kadonnut kotoa. Oli nähty menevän kanki
+olalla mäen alarinnettä pelloille päin, oli selvä minne. Tytöt hiipivät
+toinen toisensa jälkeen samaa tietä koivikkoa tarkastamaan. Siellä
+Helge jyskytteli kankea maahan monesta kohden ja tytöt arvasivat
+pensaista katsellen, että hän tutkii maaperän laatua ja iloitsivat.
+Mutta mitä hän sitten alkoi tehdä alempana lehdikossa, sitä ei voinut
+ymmärtää. Ja se näytti niin hassulta, että joku tytöistä rupesi
+hihittämään. Vanhempi rypisti silloin silmäkulmansa ja pui hänelle
+nyrkkiä pensaan takaa, jolloin toinen sai esiliinan avulla naurunsa
+tukahtumaan.
+
+Helge käveli kompuroiden kumarassa, kätten selät vasten polvia,
+nyrkeissään pajuvesan haarat, joiden yhteinen tyvi letkotti ilmassa.
+Tyvi näytti nousevan yhä pystympään, kunnes vihdoin löi Helgeä nenään.
+Tuo sai tytöt uudelleen tyrskähtämään. Vanhempi kääntyi nyt vihaisena
+heihin päin ja äänettömästi hakkaavilla suunliikkeillä ilmaisi heille
+mitä aikoi sanoa:
+
+— Se kat-soo kai-von paik-kaa! Ettekö sitä ymmärrä.
+
+Helge oli jo tytöt huomannut, ja kun virpi löi häntä nenään, oikaisi
+hän itsensä ja huusi heille:
+
+— Tässä on vesisuoni!
+
+Ja hän löi kangella suoraan maahan ja upotettuaan metrin syvyyteen
+nosti sen saviliejuisena ylös ja osoitteli tytöille, jotka sykkivin
+sydämin kokoontuivat hänen ympärilleen.
+
+Nyt ei ollut enää epäilemistäkään, että Helge oli valinnut heille uuden
+asuinsijan.
+
+Tuolla näkyi jo äitikin tulevan piennarpolkua myöten. Hänellä oli huivi
+taas niskassa, toinen kyynäspää toisen käden varassa, ja sormet
+hypistelivät huulia. Tietysti hän tultuaan huokaili, mutta selvää hymyn
+kutkua tuntui silmissä ja suupielissä. Tyytyväisyydestäpä hän
+tavallisesti huokailikin.
+
+Mäki oli pitkärunkoista koivikkoa, ja alavammilla paikoilla sanoi Helge
+olevan hyvää uudismaata. Siinä perhe kuherteli puoleen päivään,
+lämpimissä auringon säteissä, ja pian tytöillä oli kaikki selvänä:
+mihin kohti asumus rakennettiin, missä oli saunanpaikka, missä navetan
+sija, missä aitan, missä perunakuopan, missä minkin ulkohuoneen.
+Jokaisella oli jo oma lempipaikkansa ja lempiajatuksensa. — "Ja
+tässä ... ja tähän ... ja tuonne" ... huutelivat he kilvan, hyppien
+ehdotuksineen ja iloineen paikasta toiseen. Ja Helge se — osittain
+kyllä voimiensakin näytteeksi — jo koetteli kankensa kärjellä
+liikkuivatko maakivet, jotka hän sanoi aikovansa vierittää kivijalaksi
+— syksympänä.
+
+Eipä sen päivän iltana vanhan Andersin tuvassa puheenainetta puuttunut,
+ei edes ehtoollistakaan syötäessä.
+
+Ennen maatapanoa Helge sentään lausui totisena ja tärkeänä:
+
+— Mutta sanokaapa minkä vuoksi luulette isännän puhuneen minulle tästä
+asiasta porstuan pimeässä eikä tuvassa muiden kuullen?
+
+Sepä oli vasta kysymysten kysymys tytöille. Hekin tulivat totisiksi ja
+alkoivat arvoitella.
+
+Mutta äiti sanoi kohta:
+
+— Arvatenkaan se kunnon mies ei halunnut hyvistä töistään huutaa koko
+maailmalle. Sillä niin on kunniallisten ihmisten joukossa, että vasen
+käsi älköön tietäkö mitä oikea tekee.
+
+— Ehei, pikku äiti nupukka, — sanoi Helge varmasti naurahtaen, — ei
+se niinpäin ole, vaan nuo suomalaiset ovat viekasta väkeä, jotka aina
+antavat voidakseen ottaa enemmän.
+
+Greeta sanoi tähän:
+
+— Mistä Helge sellaisiin päätelmiin on jo ehtinyt tulla? Sinun isäsi
+karttoi suomalaisia, se on totta, niinkuin jo isoisäsikin heitä vihasi,
+mutta minä en soisi sinun sitä tekevän, sillä tuleehan meidän, pyhää
+sanaa seuraten, rakastaa vihollistammekin, saati sitä naapuria, joka on
+meille maan antanut.
+
+Helge ei olisi tähän vastannut oikeastaan mitään, koska äiti oli
+katsonut hyväksi mennä sellaisiin korkeuksiin. Mutta kaikkien tyttöjen
+silmät olivat kiinteästi keskittyneet häneen aivankuin olisi heissä
+kauan kytenyt kysymys nyt leimahtanut polttavaan liekkiin. Eikä Helge
+senvuoksi voinut enää vaietakaan. Hän sanoi:
+
+— Onhan se kyllä kaunista, mitä äiti puhuu, ja joka sille sanalle
+rakentaa, se rakentaa kalliolle. Mutta jos me tekisimme hänen maastaan
+veropäiviä ja aitaisimme sen korkeilla kiviaidoilla, niinkuin isä tämän
+maan, ja jos vuosien kuluessa saisimme vaikka viinitarhat talomme
+ympärillä kukoistamaan, ja isäntä tulisi eräänä päivänä ja sanoisi
+meille: "tämä on ylen kaunista ja aika on tullut minun myydä näin nätti
+paratiisi", emmekö silloin olisi sentäänkin hiekalle rakentaneet?
+
+Helgen ihmeteltävän viisas puheenkäänne sai Greetan niin hämilleen,
+että hän punastui, ja pystymättä sanallakaan vastaamaan jäi vain nolona
+pyyhkielemään kädellään turhanpäiten muruja pöydältä.
+
+Tyttöjen parvessa syntyi suuri levottomuus jo rakkaaksi tulleen
+ajatuksen horjuessa, ja yksi heistä uskalsi tokaista vastaväitteenä:
+
+— Ottaa kun saa.
+
+Helge sanoi:
+
+— Ottaa, ottaa, ottaa niinkin, mutta ei ilmaiseksi. Vaan me _ostamme_
+sen maan.
+
+Ja tytöt huusivat riemuissaan:
+
+— Me _ostamme_ sen maan!
+
+Nyt oli Greeta taas jo ylpeä Helgestään, mutta sen salaamiseksi hän
+vain syvään huokaisten sanoi hiljaisesti:
+
+— Jos ostamaan, niin milläpä rahoilla rakennukset siirretään ja millä
+voimilla ne uudestaan pystytetään?
+
+Helge oikaisi molemmat kätensä, pani nyrkkiin että nivelet natisi,
+ravisti käsiään ja puristi sisästään äänen:
+
+— _Näillä_ voimilla.
+
+Silloin äiti heltyi vapisevin huulin sanomaan:
+
+— Minä näen, että sinä Helge poikani pidät omaisistasi yhtä hellää
+huolta kuin isä vainajasikin. Mutta ellei vihan kaunaa saa sydämestään,
+niin Jumala tietää onko sekään kylläksi. Totuuden tie ei lopu
+milloinkaan — ei milloinkaan.
+
+Ja näin sanoen hän otti istuvaa Helgeä kaulasta, painoi poskensa hänen
+päälakeaan vasten ja sitten toisella kädellä karistaen kyyneleitä
+silmistään meni liedelle astioita pesemään.
+
+Tyttöjen mielessä oli Helge tämän jälkeen perheen ainoa pää ja
+ylihuoltaja. Jota Helge kyllä omassakin mielessään oli. Hänellä oli nyt
+myös tuon lukitun kaappilaatikon avain taskussaan. Välistä hän avasi
+laatikon, otti papereita ja seteleitä esille, teki joitakin laskelmia
+ja lukitsi sitten kaiken takaisin. Eikä muut perheenjäsenet enää
+tietäneet, mitä siellä oli mitä ei.
+
+Maa ostettiin.
+
+Isäntä ihmetteli. Sillä niinkuin muut paikkakuntalaiset niin tämäkin
+oli ollut sellaisessa käsityksessä, ettei Andersilla ollut kuolemansa
+jälkeen mitään talletettuna. Olihan perunkirjoituskin saanut tämän
+vuoksi jäädä kesken, mitään kirjoitettavaa kun ei oikeastaan ollut,
+vieläpä jäi selvittämättä kysymys, omistako vai talon tukeista
+huoneetkaan oli alkujaan rakennettu. — Mutta asian oikea laita oli
+semmoinen, että ukko oli kyllä jättänyt koko joukon rahoja kaapin
+lukitun laatikon pohjaan ja että niitä vain ei oltu kovin hätäilty
+kirjoitukseen ilmoittaa, koska kaikilla Nyholmeilla nyt kerta oli
+sellainen voittamaton vastenmielisyys tuoda koko kylän kuuluviin niin
+peräti yksityisluontoisia perheasioita, kuin rahat olivat. Mitä ihmeitä
+kellään syrjäisellä saattoi olla tekemistä siihen, paljonko vai vähänkö
+heillä oli perhelaatikon pohjassa, ja _miten_ paljon tai _kuinka_
+vähän!
+
+Ja kun ei perua kirjoitettu, niin ei mitään perinnönjakoakaan tehty.
+
+Maa ostettiin Helgen nimiin, koska kauppakirja oli siten mukavampi
+tehdä.
+
+Isäntä oli talon tuvassa, kun Helge astui sisään kahden vieraanmiehen
+seuraamana.
+
+— Enhän minä tuota tiennyt teillä rahoja olevankaan, sanoi isäntä. —
+Onko paljonkin?
+
+— On vähän, sanoi Helge.
+
+Isäntä katsoi vuoroin Helgeen ja vuoroin Helgen viisaasti ja sitovasti
+kirjoittamaan kauppakirjaan, jossa myyntisummalle oli jätetty tilaa
+isännän täytettäväksi.
+
+— No olkoon sitten niin kuin tahdotte, sanoi hän, ja myi heille maan
+ikiomaksi niin pienestä kauppasummasta, että heille jäi rahoistaan
+enemmän kuin toiset puolet vielä rakennusten siirtokustannuksiin.
+Vieläpä lupasi maanmittarin palkan suorittaa omillaan.
+
+— Möikö se? — kysyi Greeta vuoteesta, kun Helge myöhään illalla tuli
+punaposkisena isännän tarjoomilta kaupparyypyiltä.
+
+— Möi.
+
+— Enkö sanonut, että hän on hyvä mies, oikein omantunnon mies!
+
+— Sanoitte, äiti. Mutta kyllä hän sen möi sittenkin vain siksi, että
+hänen omatuntonsa oli paha.
+
+Äidin täytyi naurahtaa. Mutta hän ei kysynyt eikä sanonut enää mitään.
+Hän ei pystynyt milloinkaan vastaamaan Helgen teräviin sukkeluuksiin,
+mutta ei myöskään olemaan ylpeilemättä tämän aikaisesta älykkyydestä.
+Kevyesti kuin partaveitsellä Helge aina sivahutti poikki kaikki langat,
+jotka hänen eteensä jännitettiin. Se oli kyllä mukavan hauskaakin,
+mutta jokin siinä sittenkin kaivelutti vanhan äidin mieltä, jokin, jota
+oli ollut jo Andersissa. Jokin, jokin! Kunpa olisi päässyt itsellensä
+selvittämään ja sitten Helgelle ilmaisemaan mitä se "jokin" oikeastaan
+oli!
+
+Tytöt turisivat pitkän aikaa, voimatta nukkua. Kaksi istui polvet leuan
+alla, paita polvien yli kolmannen vuoteessa ja muut keskenänsä toisessa
+vuoteessa. Heille oli nyt tullut ihan selväksi, että kun tätä mökkiä
+aletaan purkaa ja ennenkuin se on siirretty ja uudestaan rakennettu,
+heidän ei käynyt jääminen yhdessä asumaan jossakin vuokrahuoneessa,
+vaan heidän oli hakeutuminen palveluspaikkoihin ja säästövaroilla
+auttaminen uuden yhteisen kodin pystyttämistä. Siitä he nyt uudelleen
+keskustelivat, minne minkin oli toivo päästä ja miten toinen toiselle
+paikan toimittaa. Nuorin vain jääköön äitiä auttamaan. Mutta nuorinpa
+olisikin tahtonut olla samanlainen sankari, joka yhteisen asian vuoksi
+hankkiutuu niin kamalaan kiipeliin kuin kodistalähtemiseen, umpi
+vieraiden ja ehkä vielä vieraskielistenkin ihmisten sekaan, kiukkuisten
+emäntien pideltäväksi. Tietää vaikka veisivät Saksaan ja vaikka lopulta
+joutuisi Amerikkaankin, niinkuin oli käynyt jo parinkin heidän
+tuttavistaan. Mitä julmempia tytöt juttelivat sitä enemmän se miellytti
+nuorinta, ja hänkin olisi tahtonut itselleen syytä, joka sai posket
+hehkumaan niinkuin vanhemmilla tytöillä. Nämä eivät vain ruvenneet
+tunnustamaan häntä vertaisekseen, vaan sanoivat hänelle lohdutukseksi:
+"Tuleehan kerran aika, että me kaikki palaamme takaisin emmekä koskaan
+enää kodista lähde. Jää sinä vain äidin luo meitä odottamaan. Ja
+tarvitseehan Helgekin apua."
+
+Äiti se vain huokaili vuoteessaan välistä murheen välistä
+tyytyväisyyden huokauksia, mutta ei ottanut osaa tyttöjen keskusteluun.
+Hän odotteli kärsivällisesti nuorinta tyttöään, jonka nukkumasija oli
+hänen vuoteessaan.
+
+Helge puolestaan sekä kuunteli että ei kuunnellut tyttöjen lörpötyksiä.
+Hän istui pöydän ääressä hymy huulilla, käänteli paperinlehtiä ja laski
+seteleitä.
+
+Kun tytöt vihdoin omista laskelmistaan päästyään alkoivat häneltä
+udella hänen käyntiään isännän puheilla ja kysyivät, paljonko se mies
+oikeastaan oli maasta ottanut, alkoi Helge, yhä sama hymy huulilla,
+verkalleen koota papereitaan. Aivan — aivan sama hymy kuin isä
+vainajalla!
+
+Tämä hänen hymynsä tuntui sanovan:
+
+"Puhukaa te siellä mitä puhutte, mutta tässä istuu mies, joka järjestää
+asianne niin, ettei teistä yhdenkään tarvitse kotoa lähteä."
+
+Sitten Helge nousi ja viekkaasti tyttöihin katsahtaen ja kulmiensa alta
+heille silmää iskien heilautti setelitukkoa kädessään ja vastasi:
+
+— Kyllä se isäntä otti juuri niin paljon kuin luuli meillä olevan,
+ihan tarkkaan niin paljon.
+
+Sanoi, ja lukitsi setelit ja paperit kaappiin.
+
+Pian sen jälkeen olivat kaikki makuulla, ja pimeässä vain sirkka
+valvoi, mitään mullistuksia aavistamatta, kohta hajoitettavan muurin
+lämpimissä rakosissa.
+
+
+
+
+MAAILMA LÄHESTYY KOIVIKKOA.
+
+
+Näistä ajoista vasta kolmantena keväänä Helge sai uuden kodin
+rakennukset ja laitokset lopulliseen kuntoon, vaikka Greeta ja nuorin
+sisar muuttivat sinne jo ensimmäisen talven jälkeen.
+
+Tämä koko seutu oli jo Anders vainajan elinaikana paljon muuttunut
+alkuperäisestä luonteestaan, oltuaan hänen ja Greetan näille maille
+siirtyessä peräti harvaan asuttua ja vähän viljeltyä metsäseutua.
+
+Mutta jo suuret tukkiajot saivat aikaan melkoista väestön lisääntymistä
+ja jättivät jälkeensä eri lahtiin kaksikin sahalaitosta, joiden
+savupiiput näkyivät myöskin erakkoperheen mäelle.
+
+Tosin se pihlaja, jonka Anders oli jättänyt kasvamaan alas
+piharinteelle, paisui vauhtiin päästyänsä pian niin suureksi puuksi,
+että latva ylettyi mökistä katsoen yli taivaanrannan ja peittämään
+piiput alituiseen hänen edessään töröttämästä. Mutta omenapuut, vaikka
+nekin paksunivat ja vanhenivat, eivät milloinkaan nousseet
+taivaanrantaa sanottavasti ylemmäksi, koska nuoret, pystyyn kasvavat
+oksavesat varttuessaan painoivat runko-oksat maata vasten, itse
+vuorostaan kaareutuakseen alas uusien, niistä pystyyn kasvavien vesojen
+painosta. Ja niinpä ylimpänä rehottavien pystyvesojen välitse ja
+ylitsekin näkyi jo uusia tehtaanpiippuja, joiden ylenpalttista pituutta
+eivät enää mitkään alarinteen puut jaksaneet saavuttaa. Lahden perällä
+oli sahoja lukuunottamatta nyt jo kolme muuta tehdasta ja neljättä
+perustettiin. Talviöinä sieltä paistoi Andersin niemelle asti sellainen
+sähkövaloheijastus, että ruutujen kuvat häämöttivät tuvan peräseinään,
+eikä aamuyöstä tikkua tarvinnut raapaista ajan arvaamiseksi, sillä
+tehtaanpillien mörähdykset kuuluivat selvään ja ilmaisivat
+seinäkellottakin nousuajan.
+
+Näin se maailma oli väkisin tunkeutunut Andersin tupaan kaukaisten
+torvien törähdyksinä ja sähkön häämöityksenä. Mutta Helgen uutta kotia,
+joka oli tuuhean koivikon sisällä ja tehtaista pitemmällä, ei maailma
+lähennyt valon ja äänen välityksellä, vaan lähestyi sentäänkin
+lähestymistään, tullen oikeata tietä myöten, joka tehtaista käsin
+luikerteli, ensin järvenrantaa seuraten ja sitten kääntyen kuusikkoon,
+josta ajettava peltotie jatkui sarkojen halki koivikolle. Näitä teitä
+maailma tuli Helgeä yhä lähemmäksi. Sillä tehtaiden insinööreille ja
+pomoille rakenneltiin asumuksia juuri pitkin rantatietä. Ja sitäpaitsi
+oli näiden seutujen luonnonkauneus tullut yhä laajemmin tunnetuksi,
+joten pääkaupungista asti oli tulvinut paljon kesävieraita. Nämä kaikki
+hakivat asuntoja saman kauniimman lahdenpoukaman lähettyvillä ja kilvan
+ostelivat tai vuokrasivat siitä huvilapalstoja. Viimeinen huvila oli jo
+kuusikossa asti, toiset kiipesivät mäkiin ja kalliontinteille, niemiin,
+jopa saariinkin. Mutta kokonainen rivi uusia huviloita, toinen toistaan
+somempia kasvoi pian sille harjanteelle, jonka alitse tie kulki
+tehtaille ja joka vietti järvelle päin. Kauniisti luikerteleva tie oli
+tummain tervaleppäin varjostama.
+
+Tyyninä poutapäivinä tämä tienkohta oli kirjavanaan kaupunkilaisrouvia,
+helakkapuseroisia neitoja, punaisia päivänvarjoja, vannetta kieputtavia
+nulikoita, lastenvaunuja. Järvellä souteli naureskelevaa nuorisoa, ja
+sunnuntaisin työväen torvisoittokunta teki huviretkiä tehtaiden
+pienillä höyrypursilla, jotka valtavissa proomuissa hinasivat iloista
+yleisöä.
+
+Mutta öisin, kasteen langettua, kirmastelivat kauniit kaupunginpiiat
+välähtelevin silmin ja heittelehtivin helmoin huvilatien leppäkujassa,
+Ja siltä mäeltä, jossa oli ennen ollut Andersin ja Greetan asunto ja
+jossa nyt oli proviisorin huvila, pidettiin joskus nimipäiväin
+sattuessa ilotulitustakin, jolloin raketit lensivät suhahtaen korkealle
+ilmaan, paukahtivat, ja moniväriset tähdet laskeutuivat siunaavana
+sateena pimeää maata kohden.
+
+Helgeen ei tämä maailman meno paljoakaan vaikuttanut. Hänen ajatuksensa
+ja työnsä oli sitäpaitsi ollut kaikkineen uuden kodin rakentamisessa,
+jossa hän nyt jo kolmatta vuotta asui äitinsä ja nuorimman sisarensa
+kanssa. Isäntä oli antanut luvan siirtää kaikki mahdolliset
+hyötypensaat, jopa hedelmäpuutkin koivikkomäelle, puutarha oli
+osapuilleen valmis, paikat rakennuksen jäljiltä tarkasti siistittyinä
+ja mehiläiskeot etelärinteellä hauskassa rivissä. Myöskin pieni
+mukulakivistä sommiteltu navetta pahnalatoineen (he saivat pitää lehmää
+kesälaitumella isännän haassa), vähäinen maasauna, kaivo, halkovaja ja
+sen päässä soma luhtiaitta olivat kunnossa. Vielä hän vain toisinaan
+viraapeleikseen naputteli lautoja kiinni runkotelineihin; siitä tuli
+äidille pieni mankelihuone, äiti kun oli sellaista jo vanhassa kodissa
+kaivannut.
+
+Paikka oli niin sievä, että joskus kävi herrasväkeäkin sitä katsomassa.
+Jopa muuan vanhanpuoleinen rouva, joka nosteli silmilleen merkillisiä
+mustan puikon päässä olevia kultasankaisia laseja, kysyi eikö mökki
+olisi myytävänä. Rouva sanoi seuralaisilleen jotakin sellaista kuin:
+tuohan on aivan ideaalinen sopukka! — Helge vain nauroi ja korkeintaan
+naksautteli vastaukseksi lyhyitä, kaksimielisiä sukkeluuksiaan.
+
+Anders vainajan kaikki säästövarat olivat tosin loppumaisillaan. Ja sen
+vuoksi Helge kävi koko ahkeraan ansiotöillä, ei kyllä tehtailla, vaan
+tehtaan uudisrakennuksilla, jonne häntä haettiin aina kun oli
+kysymyksessä vaikeampia salvu- ja puusepän tehtäviä.
+
+Mutta hänen vähäinen yhteytensä tehtaalaisten kanssa ei ylettynyt
+niihin sosialismin aatteisiin, jotka tähän aikaan työväestöä valtavasti
+liikuttivat. Hän tosin tarkalleen luki useita heidän kirjojansa,
+jopa oppi siinä paljon suomalaista kirjakieltä, mutta oli jo
+edeltäpäin niin valmistuneena arvosteleviin vastaväitteisiin ja
+niin murhaavan halukkaana iskeytymään mahdollisesti esiintyviin
+epäjohdonmukaisuuksiin, että koko kirja muodostui hänelle enemmän vain
+hänen terävän älykkyytensä harjoituskentäksi kuin miksikään
+herätykseksi, joksi se oli aiottu. — Greeta se enemmänkin uteliaana
+heristi korviansa, kun Helge hänelle kertoi, että "ne aikovat toimittaa
+veljeyden ja tasa-arvoisuuden kaikkien ihmisten välille." Äiti
+innostui, jopa alkoi poskipäät punehtuneina käännellä ja hypistellä
+kirjan lehtiä, mutta hän ei voinut tehdä muuta kuin jäädä vain suuresti
+valittamaan, ettei ymmärtänyt suomalaista lukua.
+
+Jokseenkin kylmänä, lyhyt piippu hampaissa ja piloihin valmis hymy
+huulilla oli Helge vappunakin tiensyrjästä katsellut, kuinka työväen
+sankat joukot hulmuavin punalipuin marssivat hänen ohitsensa, eikä
+mennyt riveihin. — "Kahdeksan tunnin orjat!" — oli hän vain
+itseksensä murahtanut viimeisten hoippuroitua hänen ohitsensa,
+kopistanut piippunsa saappaan kantaan ja mennyt kotia.
+
+Vaikka tehtaiden hänelle tarjoomat salvu- ja nikkarintyöt olivat ansion
+puolesta kylläkin tulokkaita ja vaikka niihin sai mennä tai olla
+menemättä vapaasti milloin tahtoi, ei Helge niistä paljoakaan
+välittänyt. Kotityöt häntä vetivät. Tehtaiden teettämissä töissä oli
+aina jokin oikullinen, umpivieraan ihmisen tahto noudatettava, vaikka
+oma käytöllisyyden vaisto ja kauneudenkin aisti olisi kuinkakin
+käskenyt toisin tekemään. Helgen valtasi silloin hänen ivamielensä, hän
+menetti työhalunsa ja ase jätti huonoa jälkeä. Sellainen tilanne oli
+hänelle aivan sietämätöntä. Liiaksi hän rakasti kirveitään, höyliään ja
+puukkoansa, että olisi niillä suotta kolhiskellut. — Mutta toista oli
+kotitöissä. Olihan täälläkin toisen tahtoa noudattaminen, mutta
+tahtojana oli rakastettu oma ihminen, joka ei työn tekotapaan
+milloinkaan sekaantunut eikä itseään hänen työnsä herraksi tehnyt, vaan
+jonka mielihalun arvaaminen ja ylittäminen ja hiljaisen kiitollisuuden
+tuntu oli Helgelle työhalun parasta mehua. Kuinka hän olikaan nauttinut
+rakentaessaan viimeksi luhtiaittaa, jossa sisaret kerran kotiin
+palattuaan saisivat pitää vaatteitaan alakerrassa ja asuskella kesäisin
+yläkerrassa, pääskyinä kurkistella luhdin pyöreästä aukosta,
+kevätsateen rapistessa kattoa vasten! Varmaan hän vielä sivelee tuon
+höskän punaiseksi.
+
+Mutta kun nyt kotirakennukset olivat valmiina ja hän rahojen
+loppumisenkaan vuoksi ei enää voinut pitemmälti jatkaa palkatonta
+työtä, eikä maata saanut isännältä viljeltäväksi asti, piti sentäänkin
+ajatella ansaitsemista vieraita palvelemalla. Eikähän se vieraidenkaan
+teettämä työ tuntunut hänestä vastenmieliseltä, tilauksesta tai
+valmiina kaupittavaksi tehdessä, teettäjän komentamatta käsiä. Olipa
+tekeillä pytty tai vaikka vain pärekorikin, aina se työn enenevä
+kuntoisuus samalla tavalla viehätti. Höylätä laudat, liittää laidat,
+vannehtia saavi niin, että tarvitsematta turvottaa ei pisarankaan
+pisara täytettäissä siprahtanut näkyviin, semmoisiin ei Helge höyliä ja
+puukkoja halutonna teroitellut. Ja viehättihän se vähän sekin, että
+sitten joku Leena saavin saatuansa sanoo naapureille: semmoisia saaveja
+kuin se Nyholmin Helge tekee ei tee yksikään muu koko pitäjässä.
+
+Hänellä olikin jo ensi talven töiksi liiterin orsilla kuivamassa pitkät
+rivit valmiiksi halottuja ja kirvestettyjä astialautoja.
+
+Mutta tämän kohtalokkaan kesän aikana — sillä tämä kesä oli todellakin
+kohtalokkain Helgen koko elämässä — oli hänessä herännyt ajatus
+rakentaa kokeeksi vene. Lukuisien suvivieraiden tähden oli veneiden
+kysyntä suuri, niitä tuotettiin merenrannoilta ja Savostakin asti ja
+niistä maksettiin huikeita hintoja, kun ketään ammattitekijää ei
+seudulla ollut. Yksi oli sentään yritellyt, nimittäin Kalle, muuan
+Helgen lapsuudentuttavia. Helge oli syrjästäpäin katsellut, miten
+sellainen työ pannaan alulle. Tuolla miehellä oli kuitenkin aina ollut
+peukalo vähän niinkuin keskellä kämmentä, ja sitäpä taitamattomuutta
+katsellessaan Helgessä olikin herännyt ajatus koettaa itse. Ei niinkuin
+Kalle, vaan vähän toisin ja paremmin.
+
+Taitonsa tunto, työn uutuus, hienojen mäntylautain taivuttaminen,
+toisiinsa liittäminen, kaari- ja pohjapuihin naulaaminen — se kaikki
+tuntui viehättävältä kuvitella, oikein sen mieluisa miettiminen pyrki
+yölläkin häntä valvottamaan.
+
+Kovin tärkeätä oli Helgen mielestä, että tuuma pantiin alulle
+syrjäisten huomiota liiaksi herättämättä. Isäntää ei voinut välttää,
+kun tältä piti saada sopiva veneen pohjapuu. Mutta isäntäpä olikin jo
+niin tottunut Helgen umpimielisyyteen, ettei antaessaan edes
+tiedustellut mihin sellaista puuta tarvittiin. Kokkapuun Helge löysi
+itse ja kaaripuut haki metsänhakkuupaikoilta miesten aterialla ollessa
+tai aamulla ennen töihin tuloa.
+
+Tämä kaikki oli helppo tehdä kenenkään huomiota herättämättä. Mutta nyt
+oli vielä laudat ajettava sahalta kotiin, ja silloin olisi tien
+varrella joka mökin ikkunasta kurkistettu ja sanottu: "Vai ajaa Helge
+venetarpeita, se poika se tietää, mikä työ kannattaa!"
+
+Helge siis päätti tuoda laudat yön aikaan.
+
+
+
+
+HELGE AJAA VENELAUDAT KOTIA.
+
+
+Sahapomon kanssa jo päivällä valittuaan mieleisensä laudat ja isännän
+kanssa sovittuaan vankkureista Helge läksi iltamyöhällä, juuri kuun
+noustessa, avojaloin niitylle, missä talon hevoset kastesumun peitossa
+näkymättöminä kuuluivat hiljaa pärskähtelevän hamuillessaan
+apilansänkeä. Märkä ruoho hiveli Helgen jalkoja, ja häneen tuli
+sellainen näköjään aiheeton ilon ja autuuden puuskahdus, jommoisia
+taivas joskus suopi ihmiselle alkajaisiksi suurten, aavistamattomien
+tapausten edellä tai ehkä joistakin ihmiskohtalon asioista
+peruuttamattomasti päätettyänsä. Helge sitoi riimun ihmettelevän
+hevosen kaulaan, taputti hyvillään elukan sileää kuonoa ja tuli
+ajatelleeksi, että onkohan elukassakin sielua, joka osaisi iloita
+asioista ja elämästä niin kuin hän nyt. Kotikissan suhteen hän oli
+joskus sitä seikkaa kysynyt, äidin voimatta antaa varmaa vastausta. Ja
+hän tuli vielä iloisemmaksi. Olisi tahtonut hypätä ilmaan ja hihkaista
+riemusta. Mutta hiljaa nyt, hiljaa!
+
+Helge ajoi käyden, vankkurien kolisematta, sahalle päin. Mökkien
+ikkunoissa oli täysi pimeys. Melkein pilkko pimeänä tiekin
+niinkauankuin kuusikkoa kesti. Mutta huvilaharjanteen kohdalla kuu
+paistoi alas valoisat läiskät tervaleppäin lomitse, tarkasti piirrellen
+tielle runkojen ja lehväin varjot. Ja hän huomasi kohta, että siellä
+oli liikettä. Ihmisiäkö siinä näkyi valopaikoissa edestakaisin
+vilahtelevan? Helge kovisti ohjia ja alkoi ajaa juosten. Lähemmäksi
+päästyään hän kuitenkin huomasi sen tarpeettomaksi ja antoi jälleen
+käydä. Nuo olivat vain hahattelevia kaupunkilaisia palvelustyttöjä,
+joilta tehtaan pojat olivat rivissä kulkien kurilla salvanneet tien.
+Muutapa niillä näkyi olevan mielessä kuin ruveta kyselemään minne
+ajomies oli matkalla. Kaksi tytöistä vilkaisi häneen, toinen kuiskasi
+toisen korvaan ja osoitti häntä sormellaan. On se tämäkin kuhinaa,
+ajatteli Helge, — että kehtaavatkin! — Ja tuonnempana tuntui lehdikon
+varjopaikoissa häämöttävän ikäänkuin kaulatuksin istujia. Helge ei
+ilennyt oikein katsella. Mutta hevonen oli saavuttamassa edellä
+liikkuvan pariskunnan, jota Helgen oli hyvä aika takaa nähdä. He
+kulkivat ilmeisesti toisiinsa nojautuneina, päät yhdessä. — Vai voipi
+sitä noinkin, — ajatteli taas Helge. En minä puolestani ole vielä
+ikinäni ollut noin lähellä toista ihmistä, en edes omia sisariani. Eikä
+siinä puheessa, että hän oli muka naiskammooja, ollut vähintäkään
+perää. Hän oli kasvanut pienestä pitäen sisarlauman parissa, yhdessä he
+olivat kesäisin uineet, yhdessä talvisin kylpeneet, hän tiesi jokaisen
+syntymämerkin heidän ruumiissaan ja vain leikillään he joskus tahtoivat
+ajaa häntä pois yhteisestä saunasta, lyöden häntä kuumilla vastoilla
+selkään. Mutta mennä noin likitysten vieraan kanssa! Ihmetytti, että
+saman maan päällä saattoi olla tunteittensa puolesta ihmiset niin
+erikarvaisia kuin hän ja nuo kaksi tuolla. Helge katseli heitä
+katselemistaan ja voidakseen olla katselematta kääntyi selin, veti
+henkeensä yön ihanaa kastetuoksua ja muisti ilokseen kotiliiteriin
+valmiiksi tuetun pohjapuun ja siihen jo kiinnitetyn kokkakaaren.
+
+Pariskunta oli pysähtynyt tien oheen varjopaikkaan. Liikahtamatta
+seisten pimennossa ja toisistaan erkanematta he antoivat hevosen kulkea
+ohitsensa. Silloin Helge, vankkurien jouduttua kohdalle ja vaikka poika
+veti äkkiä päänsä tytön taakse, näki vilaukselta, ettei se ollut kukaan
+muu kuin Janne, — ainoa hänen tutuistaan, joka saattoi olla hänen
+vertaisensa työtaidossa ja jota hän oli senjohdosta pitänyt suuressa
+arvossa. Hämmästys, kauhu, pettymys tunki vihlovana pistoksena
+sydänjuuriin asti. Hävetti Jannen puolesta niin, että olisi vaikka maan
+alle kaivautunut. Ja miten hän kohtaakaan Jannea tämän jälkeen! Miten
+katsoa, mitä sanoa? Parasta kun olisi aivan kohtaamatta.
+
+Hyvä oli kaikissa tapauksissa se, että Janne tuommoisissa toimissa
+ollen, ei ollut kehdannut tulla kyselemään mitä Helgellä oli yöllä
+sahalle asiaa. Sillä Janne oli juuri se mies, jolta hän olisi tätä
+veneentekokoettaan visuimmin salannut. Entä lautakuorman kanssa
+takaisin palatessa! Kyllä vain Janne silloin tulee kyselemään. Malttaa
+se pahus silloin vaikka hellustansakin luopua. Aih, aih, tätä paikkaa,
+— ajatteli Helge niskaansa raapien ja löi vihapäissään ohjanperillä
+hevosen juoksuun.
+
+"Pohjapuu, valmiit kaaripuut, laudat, laudat, laudat", hän koetti
+ajatuksissaan jankuttaa, mutta ajatukset eivät niihin tarttuneet. Sydän
+kuohutti aina vain esille kahden toisiinsa likistyneen olennon kuvan,
+jota hän oli niin uteliaana katsellut. Mutta että se sittenkin oli —
+että se saattoikin olla Janne! Janne!
+
+Ja niinkuin käsissä särkynyt kallis astia, jonka paloja ei enää saa
+kokoon, niin oli Helgen mielikin rikkoutunut liitoksistaan.
+
+Sahan kuivaushuoneesta lautapihan laitaan jo ennakolta kantamansa
+venelaudat ladottuaan vankkureille ja huolellisesti köytettyään Helge
+ajoi samaa tietä takaisin. Huvilaharjanteen kohdalla ei ollutkaan enää
+yhtä paljon liikettä kuin tullessa, vaikka kuunpaiste oli entistäkin
+kirkkaampi. Joku siellä juoksi, ylämäkeen karkaavaa hameniekkaa
+tavoitellen. Jostakin kauempaa kuului tyttöjen naurua. Vastaan tuli
+tiellä vain kaksi poikaa puolijuoksussa kiirehtien, kuin ketäkin
+etsien. Eivät he edes katsahtaneet ajomieheen. Pensaat olivat tyhjinä.
+
+Helge odotti sydän kurkussa sitä paikkaa, missä Janne oli tyttönsä
+kanssa seissut. Heitä ei ollut enää siinä. Kuu vain yksin paistoi.
+Pelastettu!
+
+Silloin Helgen mieli vihdoin laukesi jännityksestään. Ja entinen olo
+palasi häneen. Istuen poikittain lautain päällä hän raukesi
+kyyryisempään asentoon ja hyvillään silitteli niiden karkeata
+sahanjälkeä, jo taas ajatellen miten hän ne huomenna höylää, miten
+terävä rauta sihahtaa rosoisessa pinnassa ja sen alta valkenee
+hivelevän sileä jälki.
+
+"Entäpä jos se Janne aikookin mennä naimisiin", lämähti hänen päähänsä!
+
+Eihän silloin heidän kuhertelussaan ollutkaan mitään pahaa.
+
+Kaikkihan ne aina sen naimisensa kanssa! Naimisiin ja naimisiin ja aina
+vain naimisiin. Ja mitä sitten? Sitten päälliseksi riisuutuvat... Että
+ilkeääkin sentään tulla niin lähelle toista, ja aivan umpi vierasta.
+Koko se naimisasiakin tuntui hänestä peräti ilkeältä ja mahdottomalta
+asialta, ainakin mitä häneen itseensä tuli. Ja Jannenkin, melkein
+ainoan toverinsa seuraan hän oli vähän kyllästynyt juuri sen vuoksi,
+että tämä alituiseen, milloin pilalla milloin tosissaan, kyseli eikö
+hän, Helge, jo piankin aijo "tuoda emäntää taloonsa." Inhottavaa!
+
+Kaikkein ihmeellisintä sentään, että omat sisaretkin olivat joskus
+kiusoitelleet häntä samalla asialla ja yskähdellen ja silmää vilkuttaen
+sanoneet hyvin muka tietävänsä kehen tyttöön Helge oli milloinkin
+katseensa iskenyt. Mikä oli tietenkin käsitettävä pilaehdotukseksi,
+koskapa heidän mainitsemansa tytöt olivat kaikki varakkaiden
+talollisten tyttäriä. Pila tai tosi, Helge ei sellaisista puheista
+pitänyt. Sisaret tiesivät yhtä hyvin kuin hän itse, että moinen tuuma,
+jos kävi todeksi, särki palasiksi kaiken mitä he olivat vastaisesta
+yhdyselämästään unelmoineet. Ja jos kuka oli uskollinen tälle
+unelmalle, niin varmasti Helge.
+
+Näitä ajateltuaan hän vielä kodikkaammin kyyristyen painautui istumaan
+laudoillensa ja myhäellen, hyväellen taas silitteli niitä. Yön
+velhomainen salaperäisyys oli kadonnut. Kuutamo oli jälleen vanhaa
+kotia.
+
+Mutta erehtynyt hän oli siinä, että luuli olevansa yöperhoista vihdoin
+vapaana.
+
+Lähes viimeistä edellisen huvilan kohdalla, missä tie jo alkaa kaartaa
+kuusikkoa kohden, vielä kajahti huvilametsiköstä alamäkeen juoksevien
+tyttöjen nauru.
+
+"Ne on varmaankin niitä, jotka pakenevat äskeistä kahta poikaa",
+ajatteli Helge, naurahtaen sitä, että pojat olivat kaapertaneet väärään
+suuntaan.
+
+Mutta ennenkuin hän sai ohjanperät selviksi läimäyttääkseen hevosta
+juoksuun, olivat tytöt jo tiellä ja päätä pahkaa viskautuivat istumaan
+poikkiteloin laudoille hänen viereensä.
+
+Hevonen pysähtyi.
+
+Tytöt sanoivat aikovansa tulla katsomaan missä Helge asuu, ja
+vallattomina hossuttivat hevosen jälleen käymään.
+
+Nämä tytöt olivat paikkakunnalla vieraita huvilapiikoja ja Helge tunsi
+ne samoiksi, jotka olivat keskenään kuiskutelleet ja osoitelleet häntä
+sormellaan.
+
+Heilutellen jalkojaan tytöt jatkoivat hilpeätä kikatteluansa ja
+pilakyselyjään, ja kun Helge kyllä hänkin tarpeen vaatiessa osasi
+leikkiä laskea, nauroivat tytöt kohti kurkkuaan hänen teräviä ja
+sukkelia vastauksiaan.
+
+Nyholmiksi puhuttelivat häntä, — mistä lienevät jo nimenkin tietäneet.
+
+Tytöistä kuulosti toinen olevan Fluura, toinen Maija, se, joka oli
+istuutunut Helgen viereen.
+
+Fluura, joka istui taampana Maijan vieressä ja toisena Helgestä käsin,
+oli hieno vartaloltaan, kapeakasvoinen, tummatukkainen ja Helgen
+mielestä eritoten kaunis ruskeiden silmiensä vuoksi, joiden valkuaiset
+kiehtovasti välähtelivät kuutamossa. Hän oli ruotsalainen ja tuntui
+puhuvan murtavaa suomeansa vain Maijan vuoksi, joka puolestaan oli
+leveäkasvoinen suomalainen veitikka, pystynokka uuspeili, suuret
+räpyttelevät silmät vähän harrallaan. Mutta kohta jo hypätessään
+istumaan Helgen viereen Maija miellytti häntä. Ja kun Fluura käänsi
+puheen ruotsiin, käänsi Helge Maijan tähden aina takaisin suomeen.
+
+Maija oli se tytöistä, joka oli tiennyt hänen nimensä ja joka oli
+toiselle kuiskannut ja osoittanut häntä sormellansa.
+
+Nyt tuntui Helgestä kuin olisi Maija ajanut jotakin Fluuran asiaa, ehkä
+vain omassa vallattomuudessaan, mutta ehkä myös Fluuran suostumuksella.
+
+— "Kyllä me mennään sitä sinun asuntoasi katsomaan, eikö mennäkin?" —
+Ja vilkutti silmää Fluuralle.
+
+Oikein hän tuuppi Helgeä kylkeen, ikäänkuin herättääkseen häntä ja
+yllyttääkseen Fluuran puolesta johonkin yhteiseen tuumaan. Helge ei
+voinut väistää — vankkurien etupyörän tähden, joka oli liian lähellä.
+Mutta tyttö vain mairitteli, painautui tiiviisti kiinni häneen ja
+kuiski alhaalta Helgen olalta: "Mitä? — Mitä? — Mennäänkö?"
+
+Kun pyörä tuntui jo sipaisevan säärtä, ei Helgen auttanut muu kuin
+painautua vastaan.
+
+Merkillistä kyllä, tyttö ei siitä suuttunut, vaan päinvastoin painautui
+vielä tiiviimmin: "Mennäänkö? — Mennäänkö?"
+
+Ei Helge ollut milloinkaan ollut niin lähellä edes omaa äitiä. Ihan
+niinkuin Janne tyttönsä kanssa!
+
+Hevonen kulki jotensakin valtoinaan, hamuillen ruohoa tien syrjästä.
+Kun pyörä solahti kiven ylitse ja he huojahtivat, eivät he sittenkään
+erkaantuneet toisistaan, vaan huojahtivat yhdessä sinne ja yhdessä
+tänne. Helgen veret kuohahtivat ihmeelliseen sointuun. Maija vaikeni.
+
+Fluura levitti molemmat kätensä, sai hevosen nostamaan päänsä, ja
+hoputti sen kulkemaan keskellä tietä.
+
+Helgeä huimasi. Hän ei tiennyt enää oliko hän Janne vai Helge. Hän
+olisi tahtonut enemmän kiviä, ja kun tie ei niitä suonut, vaan oli
+tasainen kuin peili, painautui hän Maijaan omin valloin.
+
+Silloin Maija vetäysi ihmeissään syrjemmäs ja he katsahtivat ensi
+kerran toisiansa silmästä silmään.
+
+Herra Jumala, eikö Helge ollut vielä ikinänsä ennen katsonut toista
+ihmistä silmiin? Nyt hän näki ihan toisen sisään.
+
+Sillä niinkuin lähteen pohjahetteisiin katsoessa ei näe vedenpintaa,
+vaan ainoastaan syvyyttä, niin ei Helgen ja Maijan välillä ollut
+mitään ... ei _mitään_.
+
+Maija painoi ensimmäiseksi silmäluomensa alas. Hän vetäysi vielä
+syrjemmäs ja rupesi sormellaan piirtelemään lautaa, joka näkyi heidän
+välillään.
+
+Silloin Helgen tempasi hullaantunut halu kahmaista tyttö luoksensa ja
+koko voimalla, minkä elämä oli hänelle suonut, rutistaa vastaansa aivan
+— aivan yhdeksi itsensä kanssa.
+
+Mutta Maija ehätti kysymään:
+
+— Mitä näistä laudoista tehdään?
+
+Helge ei sillä hetkellä ymmärtänyt mitään siitä, mitä ihmisen suu
+saattoi äännellä. Vasta huomattuaan, että häneltä odotettiin vastausta,
+hän hapuili mieleensä kysymyksen.
+
+— Niin mitäkö tehdään — mistä laudoista? — hän vuorostaan kysyi.
+
+— Näistä, näistä, — sanoi Maija ja tökki lautaan pystysormin.
+
+Silloin Helge heräsi selkeäksi.
+
+Vaikka veneenteko oli toistaiseksi vain yritystä hänen puoleltaan,
+josta oli aikaista edes kenenkään naisen tietää, suulasta väkeä kun
+ovat, olisi hän sentään Maijalle kyllä mielelläänkin ilmaissut lautain
+salaisuuden, jos olisi ollut aikaa vähän miettiä miten sen oikein
+sanoisi. Ja kun siinä päälliseksi oli kuulemassa vielä tuokin toinen,
+päätti hän kääntää leikiksi koko kysymyksen, ja vastasi suu viekkaassa
+hymyssä:
+
+— No jos vaikka ruumisarkkuja.
+
+Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa, sillä tytöt ottivat todeksi ja
+säikähtivät kovin.
+
+Fluura huusi:
+
+— Hyi, hyi, ruumisarkku!
+
+Ja Maija huusi:
+
+— Ui, ui, arkuntekijä!
+
+Ja samassa molemmat hyppäsivät laudoilta, ottivat toisiaan käsistä ja
+juoksivat nauraen tipotiehensä, aivan kuin peikkoa pakoon.
+
+Helge jäi liikkumattomana tuijottamaan heidän jälkeensä, hevosen
+viedessä häntä yhä etäämmälle. Hänen hienot huulensa pysyivät kauan
+samassa hymyssä, mihin hänen oma sukkeluutensa oli ne jättänyt, mutta
+jäykiksi kuoleutuneina, sillä hän ei suinkaan nauranut. Päinvastoin
+poltti hänen mieltänsä kipeänkarvas moite tuon onnettoman sukkeluuden
+johdosta, joka oli karkoittanut Maijan, ja syytti häntä itseänsä
+suorastaan — tyhmyydestä.
+
+Kuorma oli jo kuusikon pimennossa.
+
+Helge pyyhkäisi otsaansa ja hieroi hymyn huuliltansa, nyt vasta oikein
+heräten tajuihinsa ja ymmärtäen että Maija oli todella karannut hänen
+luotansa, hylännyt hänet kokonaan. Sepä ei saanut tapahtua, ei millään
+muotoa.
+
+Jättäen ohjat valloillensa hän hyppäsi kuormalta, juostakseen heidän
+jälkeensä. Mutta ohjat olivat sekauneet hänen jalkaansa ja nykäisivät
+hänet pysäyksiin. Samalla ne nykäisivät suitsia ja hevonen, juoksuun
+pääsemättä, alkoi temmeltää. Helge vimmastui. Hän alkoi pieksää hevosta
+ohjanperillä, tehden elukan syyksi koko onnettomuutensa. Sitten hän
+katseli ojanvierestä kuusta, johon olisi hevosen sitonut, mutta tie oli
+tällä kohtaa niin korkea, ettei hän voinut ajaa ojan ylitse. Ja se oli
+myöskin siksi kapea, ettei vankkureja käynyt pyörtäminen.
+
+Silloin Helge päästi hevosen juoksuun, hyppäsi mahalleen kuormalle ja
+heilutteli otsaansa käsien päällä, varpaitten takoessa lautoja.
+
+Pian toi hevonen hänet Koivikolle.
+
+Heitettyään laudat sikin sokin liiterin eteen, vietyään vankkurit
+taloon ja hevosen takaisin niitylle, hän tuli kotitupaan, mieli rikki
+reveltynä.
+
+Äiti oli jättänyt syötävää pöydälle ja sytyttänyt lampun. Nyt hän
+makasi jo vuoteessaan, silloin tällöin katsahdellen Helgeen, jonka oli
+odotellut tulevan iloisempana.
+
+— No olivatko laudat hyviä? — kuului vuoteesta hiljaisesti.
+
+— Olivat, — vastasi Helge eikä saanut muuta sanotuksi, vaikka olisi
+kuinkakin yritellyt. Hän muisti, että laudat olivat jääneet räystään
+alle ja olisivat sateen tullen kastuneet, mutta ei hän siitäkään nyt
+välittänyt.
+
+Tämä vaitiolo kiusasi sentään Helgeä, ja vähän haukattuaan hän tuli
+äidin luo ja istui vuoteen laitalaudalle.
+
+— Ei ole tänä iltana tullut raamattua luetuksi, — hän sanoi vähän
+jurosti.
+
+Äiti taputti hänen sormiansa ja sanoi sovittavasti:
+
+— Herra näkee aivoitukset.
+
+Niinkuin lapsuudesta asti, äidin jotain sanoessa, vilkkaat kuvat aina
+heräsivät Helgen mieleen, niin hän nytkin kohta ajatteli, että
+kokonainen rivi enkeleitä oli ollut näkemässä hänen surkeita ohjiin
+kompastumisiaan ja varmaan vieläkin nauroivat mahaansa pidellen.
+
+Äiti sanoi jonkun ajan perästä melkein kuin itsekseen:
+
+— Ihmisen olisi hyvä panna tarkkaan merkille vähäisetkin mitä hänen
+eteensä sattuu, että arvaisi Herran tiet ja voisi olla surematta.
+
+Helge melkein säikähti äidin selvänäköisyyttä. Mistä tuo nyt taas
+saattoi tietää hänelle jotakin tapahtuneen? Vieläpä olla oikeassa
+siinä, että Herra itse oli pannut hänen suuhunsa tuon pilapuheen
+ruumisarkusta, joka vei häneltä Maijan, ja sitten sotkenut ohjat hänen
+jalkoihinsa. Sillä olisihan todella ollut peräti tyhmää juosta tyttöjä
+tavoittamaan. Ilmeisesti olivat äiti ja Herra liittoutuneet häntä
+vastaan. Mutta Helgen asiat olivat nyt sellaiset, että jos äiti ja
+Herra olivat vastaan, niin oli hän äitiä ja Herraa vastaan. Puhukoon
+kylä mitä tahansa hänen arkkutehtaastaan, sanokoon häntä vaikka
+haudankaivajaksi, Maijan hän sittenkin vielä tavoittaa. Pankoot vaan
+tarkkaan merkille!
+
+Hiljainen sade rapisteli ulkona, mutta Helge ajatteli muuta.
+
+
+
+
+SATAA.
+
+
+Seuraavana päivänä oli pouta ja ensimmäinen päivä Helgen elämässä,
+jona hän ei oikein tiennyt mihin olisi ryhtynyt. Ja kun hän oli
+työttömyyteen peräti tottumaton, hän päätti ruveta sittenkin
+höyläämään.
+
+Ensin hän puolen päivää teroitteli höyliänsä ja hioi niitä melkein
+turhan tarkkaan. Mutta kun se kaikki oli vihdoin tehty, ei ollut muuta
+kuin alkaa noiden onnettomien lautain käsittely. Hän pani suolaa
+kastuneihin päihin, etteivät halkeilisi kuivaessaan.
+
+Lastut tekivät hänelle kiusoja.
+
+Ne sihahtelivat esille niin ihanissa kiehkuroissa, ettei Helge
+malttanut olla panematta höylää pois ja hypistelemättä niitä, oikein
+hänen piti joskus haistella niitä. Voimakas pihkan tuoksu vei
+marjamaille. Käy kuuman sihinä. Muurahaiset juoksevat. Tikka
+naputtelee...
+
+Olisi vaikka kuinka kauan pitänyt lastua nenänsä alla. Tai silitellyt
+sen puuhun jättämää jälkeä, siloista kuin vaatteen alta paljastettu
+ihmisiho.
+
+Se oli Maijan ihoa ja Maijan tuoksua.
+
+Taas sydänveret kuohahtavat.
+
+— Ui, ui, arkuntekijä!
+
+Ja taas kuohahdus muuttuu tuskanparahdukseksi, kun tunti seuraa tuntia,
+kun aurinko jo nousee puolitaivaalle, ja Maija hetki hetkeltä yhä
+vahvistuu siinä uskossaan, että Helge tekee kauppoja silloin kun
+ihmisiä on haudattava.
+
+Tosin Helge oli jo poikana rakastanut kaupata toisille pojille
+kaikenlaista pikkutavaraa, mitä sattui olemaan, kuten vanhaa
+linkkuveistä, ruosteesta puhdistettuja kellonperiä, jos joku sellaisia
+halusi, jopa suuresti nauttinut kun joku tyhmyyttään maksoi sellaisista
+liikoja. Mutta ruveta valmistamaan ruumisarkkua siltä varalta, että
+joku varmasti kuolee, sitä ajatusta hän ei ollut vielä ikinä päähänsä
+saanut. Ei silti, että tuo ajatus olisi ollut mikään tyhmä ajatus.
+Ihminen kuolee. Ruumis alkaa mädätä kolmen päivän kuluttua. Puuseppiä
+ei ole. Tyhmä leski tulee Helgen luo henki kurkussa arkuntekoa
+pyytämään. Voiko kunnollista arkkua kolmessa päivässä rakentaa! Helge
+sanoo: tuolla liiterissä on valmis arkku, mutta se maksaa. Ja leski
+maksaa. Ei ollenkaan tyhmä ajatus. Päinvastoin oli ihmeellistä, ettei
+se ollut milloinkaan ennen hänen päähänsä pälkähtänyt. Veneitten
+rakentaminen oli kannattavaisuuden puolesta varmasti tyhmempää. Ihmiset
+eivät milloinkaan lakkaa kuolemasta, mutta huvilalaiset ostavat kukin
+veneensä ja kuka niitä sitten enää ostaa?
+
+Ensimmäisen höylätyn laudan kiinnittäminen pohjapuuhun ja päihin
+onnistui kaikkia odotuksiakin paremmin. Liittyi kuin juotettuna kokan
+uurteeseen. Ei vähintäkään halkeamisen oiretta. Siinä se nyt kaarsi
+niin sulavasti, että edeltäpäin saattoi arvata koko laidan muodon.
+
+Mutta kohta kun tuo ruumisarkkujen kannattavaisuuden vertaus veneenteon
+kannattavaisuuteen oli syntynyt Helgen aivoissa, oli kuin olisi jokin
+välttämätön työhalun jänne sittenkin hänessä herpautunut. Sillä Helge
+ei voinut tehdä täydellä halulla mitään työtä, joka ei ollut kaikilta
+kannoilta täysipitoisen viisasta, vaan joltakin kannalta tyhmää.
+
+Hän sentään tietenkin ajatteli kiinnittää vielä toisen pohjalaudan ja
+nosti sen jo paikoilleen, mutta ilta oli alkanut hämärtää.
+
+"Johan se Maija tuostakin arvaa mitä tässä on tekeillä", — hän
+ajatteli ja päästi laudan lappeelleen.
+
+Hän oli lujasti päättänyt houkutella Maijan vielä tänä iltana
+koivikolle asuntoa katsomaan. Viedä liiterin eteen ja näyttää
+tekeleensä.
+
+"Arvaa se sen veneeksi, vaikka onkin hameväkeä."
+
+Hän punnitsi tarkkaan joka sanan, minkä aikoi sanoa, kun tapaa Maijan
+huvilatiellä, miettipä vielä keinot, millä saa sen Fluuran heistä
+erkanemaan ja millä palauttaa eiliset huolettomat välit Maijan kanssa.
+
+Tulihan se pimeän aika vihdoinkin hirmuisen pitkän päivän perästä.
+Laulurastaskin jo luirutteli koivikossa. Ja viime yön salaperäinen
+hurma palasi mieleen jo kuviteltunakin. Kirkkaana välähteli ensi yön
+kuutamo Helgen mielessä.
+
+Mutta ettei mieltä painaisi yöjalallekaan lähtö, hän illasteli
+tavalliseen aikaan äidin ja sisaren kanssa, luki heille koko pitkän
+raamatunpaikan, söi kiirehtimättä, oli syötyä vielä niin puhelias ja
+leikkisä, että äidinkin piti naurahdella, telmi sisaren kanssa, kun
+tämä alkoi makuulle laittautua, ja rauhoitukseksi sitten kertoi sadun,
+miten kettu petti varikselta juustopalan ja miksi karhulla on häntä
+vain typykkänä. Kun tyttö oli jo makuulla sanoi Helge äidille:
+
+— Menenpähän vähän vielä ulos, ei äiti huoli odottaa, jos
+viivähtäisin.
+
+Ja ovessa:
+
+— Sammuttaa vain lampun.
+
+Hän tuli tuvasta, pujahti lepikkoon oikopolulle. Rinta hytkähtelee
+odotuksesta. Kas kun ei kuu jo paista. Johan sen pitäisi olla noussut
+tähän mennessä.
+
+Kun Helge lehväin välitse tavoittelee taivasta nähdäksensä mikä vikana,
+tipahtaa pienen pieni pisara hänen kasvoillensa. Joku tähti kimaltelee
+sumupilven läpi. Tuossa toinen, vähän vetisempi.
+
+— Pian selkiää, hän päättää.
+
+Mutta lehdikossa alkaa tuskin kuuluva, hiljainen rapina. Se taukoo.
+
+— Taisi olla vain kastesumun laskua, — sovittelee Helge. — Kohti
+kurkkuaanhan se rastaskin vielä laulaa.
+
+Mutta jo taas rapisee. Peltopolulla rapina tosin jääpi kuulematta,
+mutta pilven, joka kuun peittää, on reunat vetisinä repaleina ja alta
+taivaanranta pimeänä. Sitäkö vaan, että ruislintu yhä rääkkyy ja
+keskitaivaalla joku tähti vielä sipristää juoksevien sumujen takaa.
+
+Elopeltojen halki tultua jalka jo liukastuu saveen ja tähkät ovat
+painuksissa. Sadetta tämä on. Ja rankkaa. Mutta eivätpä tytötkään liene
+sokerista tehtyjä. Ja mitä rankemmin tulee sitä äkimmin loppuu. Silloin
+se vasta kuunpaiste voi olla heleä!
+
+Ajotielle päästyä sataa niin, että Helge suojautuu kuusen alle ojan
+tuolle puolen. Ja hänen mieltänsä alkaa kuohuttaa.
+
+Äiti tosin oli sanonut, että olisi hyvä panna merkille mitä vähäistäkin
+eteen sattuu. Ja tämähän voisi olla merkkinä siihen, että olisi parasta
+palata takaisin äidin luo ja kääriytyä vuoteeseen päineen jäsenineen.
+Mutta mikähän se oli antanut sellaisen merkin tähän rintaan, että hänen
+_täytyi, täytyi_ tavata Maija? Mikä oli istuttanut Maijan hänen
+viereensä ja antanut hänen hengittää ihanan ihon tuoksua? Oliko niitä
+kaksi Herraa? Ja kumpi oli oikea, sekö, joka oli kompastuttanut hänet
+ohjanperiin ja nauranut pilvistä vai sekö, joka oli hänen rinnassaan ja
+joka ei nauranut?
+
+Mutta olipa niitä vaikka kolminaisuus, nyt loikkasi Helge takaisin ojan
+yli.
+
+Huvilatiellä ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, vaikka hän kulki sen
+päähän asti. Kuului vain sadetta ja juoksuveden lirinää. Harjanteelta
+huvilain ikkunoista loisti vetistä valoa tielle asti.
+
+Helge painalsi ylämäkeen.
+
+Joutui piirretyille hiekkakäytäville ja nyt vasta huomasi, ettei
+ollut tietoa, mikä huviloista oli Maijan. Yksi parhaiten vastasi
+mielikuvitelmaa. Siinä se varmaan asuu. Siellä sen silmät räpyttelevät.
+
+Tavallisestihan nuo tytöt sateella juoksevat kaappaamaan
+räystäskaivosta vettä kyökkiin, mutta nyt pysyivät ovet visusti
+suljettuina, vaikka olisi kuinkakin kierrellyt, käyskellyt ja
+odotellut.
+
+Jokohan tästä tulee lähtö alamäkeen!
+
+Jokin nauraa hänelle, jokin nauraa, mutta jokin on myös nauramatta.
+
+Kun edes vilaukselta saisi nähdä, vaikkapa vain lasinkin läpi. Mutta
+ikkunat ovat korkealla ja valo harson sumentama.
+
+Tuolla kolmannessa huvilassa ovat kyökinpuolen lasit muita matalammalla
+eikä taida olla harsojakaan. Ikkunassa on valoa.
+
+Siinähän tuo asuneekin. Mennään sinne!
+
+Varjo liikahtelee silloin tällöin sisäpuolella milloin vasemmalta
+oikealle, milloin oikealta vasemmalle. Mutta lähemmäksi tultua, vaikka
+harsoa ei ollutkaan, sekaantui sisällä kaikki viljavien vesiviirujen
+vuoksi, joita vierivieressä vuoti lasilla. Eikä edes varjostakaan tule
+enää selkoa.
+
+"Siellä se sittenkin räpyttelee!" — päätti Helge, astui ikkunan
+ääreen, kurotti kätensä ja koputti.
+
+Sisällä tuntui käyvän ikäänkuin jokin täräys ja kuului rakin vihainen
+haukunta.
+
+Sitten kuului kolinaa eteisestä ulko-oven takaa.
+
+— Nyt! — ajatteli Helge. Joku jo astuu rappusia alas, kohta avaa.
+
+Ovi avautuikin. Mutta vain sen verran, että kiljuva rakki päästettiin
+ulos livahtamaan. Sitten painautui jälleen kiinni.
+
+Rakki tarrasi Helgen housunlahkeisiin. Ei välittänyt potkuista, ei
+ärjymisestä. Eikä se peto hellittänyt ennenkuin vasta mäen alla. Vielä
+elopelloltakin asti yhä kuului Helgen korvaan sen vihainen haukunta.
+
+— Maltas ukko, ajatteli hän ennen likomärkänä tupaan astumista, —
+vielä sinä kuutakin paistatat!
+
+Näin hän puhutteli sitä toista, sitä pilvien pitäjää, joka hänelle
+nauroi.
+
+Se toinen se ei nytkään nauranut.
+
+
+
+
+MAIJA PÄIVÄNVALOSSA.
+
+
+Tulihan niitä kuutamoitakin sentään vielä sinä kesänä, voi, herranen
+aika, tulihan niitä!
+
+Sateli ensin viikon päivät perjantaihin asti. Lauantaita vastaan
+ripotteli vain yön.
+
+Lauantaina päivällä Helge tapasi Maijan.
+
+Koivikon puutarhassa oli sisar ollut kokoomassa pensasmarjoja,
+viedäkseen ne kaupaksi huvilain herrasväille.
+
+Helge oli tullut siihen liiteriltä, veneenteosta ja sanonut:
+
+— Minä vien marjat.
+
+Olihan tämä ollut sisaresta ihmeellistä, mutta sentään mieluistakin,
+sillä hän oli kovin ujo kauppaamaan ja lisäksi pelkäsi rakkeja, joita
+Helge sanoi huviloissa olevan.
+
+Helge oli auttanut vielä poiminnassakin ja kanniskellut kupin toisensa
+jälkeen tuokkoseen, että tytön piti oikein ihmetellä sitä vikkelyyttä
+näissä naisten töissä.
+
+Ja lähti nopeasti, tuokkonen käsivarrella.
+
+Helge kävi melkein kaikkien huvilain kyökit ennenkuin löysi Maijan.
+Missä kyökissä ei Maijaa ollut, oli pannut marjoille niin kovan hinnan,
+ettei niitä ostettu, ja vienyt seuraavaan.
+
+Rakkihuvilan keittiössä oli ollut Fluura, vielä kauniimpana kuin
+silloin yöllä. Ja kuinka iloisena hän otti vastaan marjamiehen. Hän
+olisi maksanut minkä hinnan tahansa. Mutta Helge kehoitti sentään
+herrasväeltä kysymään. Ja kun Fluura meni, lähti Helge marjoinensa.
+
+Maija löytyi vasta tehtaita lähimmistä huviloista. Helge oli jättänyt
+tuokkosen ulko-oven suulle, aikoen vain katsahtaakseen kysyä
+ylimalkaan, tarvitaanko täällä marjoja, sillä hän ei oikeastaan luullut
+Maijan asuvan siinä.
+
+Silloin seisoi Maija ilmoisen elävänä hänen edessään.
+
+Tai ei oikeastaan seissut, vaan liikkui hyvinkin navakasti edestakaisin
+tiskaustöissä ja lauantaikiireissä, asetteli astioita, märkiä lautasia
+sinne kuivia tänne, välillä heristellen vettä sormistansa.
+
+Ehti sentään päällänsä nyökätä hyvänpäivän ja kysyä mitä oli asiaa.
+
+Helge sanoi kohta ensimmäiseksi:
+
+— Hautakirstukin on kyllä ihmiselle tarpeellinen asia, mutta venettä
+minä niistä laudoista sentään meinasin.
+
+Maija sai ensin silmänsä suuriksi ja pysähtyi, sitten alkoi niitä
+räpytellä, ja yhtäkkiä purskahti nauruun.
+
+Naurettuaan hän sanoi:
+
+— Hei vaan!
+
+Ja rupesi taas touhuamaan.
+
+Eivät he paljon puhuneet keskenään. Maija istutti vieraansa tuolille ja
+kävi entistäkin toimekkaammin jälleen astiainsa kimppuun. Sellaista
+kätten taitoa ei Helge ollut vielä ikinänsä nähnyt. Jessus, kuinka ne
+lasit kilisivät ja kahvelit helisivät! Ja lusikat ja veitset ja sen
+seitsemät hopeiset renkaat ja kupposet ja ristikot ja rastikot
+lentelivät tarjottimelle ja taas tarjottimelta lootiin. Ja minä hyrränä
+se pyyhintukko pyöri lautasella ja kuinka kätevästi lautaset
+kalisteltiin kasoihin ja taas uusia pyöriteltiin.
+
+Maija ei näkynyt olevan mitenkään vihoissaan hänelle, vaikka pahimman
+touhun aikana posket olivatkin pullollaan ja silmäkulmat rypistyksissä.
+Päinvastoin tuntui pohjalta Maijan hyvämieli, että osattiin sitä muka
+olla työssä jos oli osattu kujeillakin.
+
+Kun työ hellitti joskus vähemmälle ja Maija poispäin kääntyneenä pää
+kumarassa kalisteli laatikoissa, näkyi hänen niskakiehkuransa ohitse
+milloin toinen milloin toinen poskipää. Ja Helge ei voinut olla takaa
+merkille panematta, että ne olivat pyöristyneet koholle kuin myhäilyyn.
+Siitäpä Helge päättikin, että tuo tuimuus oli vain — noin muuten.
+
+Tukka oli Maijalla solmuun nostettu ja siihen solki vinottain isketty.
+
+Hame oli Helgen mielestä lyhyenlainen, mutta helmapyrstö laskoksineen
+heilahteli miellyttävästi Maijan liikahtaessa.
+
+Jaloissa oli sirot puolikengät.
+
+Vain sukat eivät oikein miellyttäneet Helgeä, sillä ne olivat
+samanlaiset kuin äsken Fluuralla: olevinaan mustat ja kuitenkin paistoi
+iho läpitse.
+
+Paremminkin kuin noista tuollaisista vehkeistä ja korkeista koroista,
+hän olisi pitänyt sisarten harmaista sukista, vaikkapa poimuihinkin
+laskeutuneista, ja vinotossuista, jotka käydessä vetivät heillä
+takahelmaa mukanansa.
+
+Oikein harmitti nuo sukat. Olisi vaikka lähtenyt.
+
+Mutta kun Maija sitten äkkiä kääntyi kohti katsomaan, — kun se
+pystynokka tyttö taas alkoi räpytellä silmiään ja suu kysyvässä
+naurussa pani: ha? — unohtui Helgeltä kaikki vaatteiden arvostelu.
+Maijan silmät ja suu olivat hänelle nyt päivänvalossa kaikkia
+kuutamonäkyjäkin ihanammat. Kuin suokanervan tuoksua, kuin ilolintujen
+viserrystä. Kuin aamukaste. Kuin päivän nousu itäisen kukkulan takaa.
+Kuin sumujen hajoomus. Kuin tuuli, kuin vihurituuli, ja reveltyjen
+valkohattarain juoksu sinisellä taivaalla.
+
+Helge kohosi istuvilta. Hän olisi tahtonut katsoa läheltä Maijan
+silmiin, niinkuin heidän ollessaan silloin lautakuormalla, kun heidän
+välillänsä ei ollut mitään. Sitä varten hän aikoi ensin muitta mutkitta
+sulkea tytön syliinsä.
+
+Mutta kun hän tämän teki, alkoi Maija hätäisenä ympärilleen katsoen
+vääntäytyä irti, ja päästyänsä sanoi taajaan hengittäen:
+
+— Oho, poika!
+
+Helge oli niinkuin laudalla päähän lyöty. Oli niinkuin olisi häneltä
+riistäytynyt jokin peräti hänen omansa, viety hänen kellonsa tai hänen
+paitansa. Ja hän olisi viipymättä rynnännyt tempaamaan viejältä omaansa
+takaisin.
+
+Mutta kun vääryydentekijä oli Maija, joka tuolta ikkunan luota jo taas
+suu naurussa räpyttelee silmiänsä, ei Helge voinut asialle mitään.
+Väkivaltaan Maijaa vastaan, pois se! Asia oli menetetty.
+
+Helge hiljeni.
+
+Suu samanlaisessa jähmettyneessä hymynirveessä, kuin Maijan hypättyä
+laudoilta, Helge sanaakaan sanomatta, hitain liikkein nostaa maasta
+lakkinsa, jonka oli istuutuessaan laskenut tuolin viereen, ja kääntyy
+lähteäkseen.
+
+Silloin Maija tuli ikkunan luota ja ryhtyen jälleen töihinsä sanoi:
+
+— Huomenna se on sunnuntaikin.
+
+Helge pysähtyi miettimään miksi Maija oli juuri tuon sanonut. Tietenkin
+siksi, että lauantaina on kiireitä, mutta sunnuntai on Herralle
+pyhitetty lepopäivä. Mutta jos Maija oli tätä tarkoittanut sanoa, niin
+kaiketi hän tarkoitti myös, että sunnuntaina paremmin sopisi puhella
+kuin lauantaina. Ja ehkä vielä, että: tuleppas tänne huomenna!
+
+Nyt heräsi Helgessä oivallinen aate.
+
+— No ei se Maija ole enää Fluuran kanssa kävelyllä ollutkaan, — kysyi
+hän verkalleen.
+
+Maija sanoi tulleensa Fluuran kanssa vähän niinkuin riitoihin.
+
+Tämäkin oli hyvin soveltuvaista Helgen aatteeseen.
+
+— Maija tulee minun kanssani, — ehdotti hän. — Jos vaikka
+huomeniltana.
+
+— No, jos selkiää, — Maija sanoi.
+
+Juuri rupesi Helge poutaa ennustamaan, kun Maija pelästyneenä juoksi
+hänen taaksensa ja alkoi töykkiä häntä selkään, ohjaten kiireesti
+ovelle päin.
+
+Maija oli kaiketi kuullut askeleita toisista huoneista.
+
+Ja oli siinä vähän sitäkin, että muka selkään siitä äskeisestä, mutta
+kovatkin iskut tunsi Helge pelkäksi ystävyydeksi.
+
+"Jos selkiää!" — ajatteli hän ulkona, Maijan sanoja matkien. —
+Etteikö selkiä! Tuuli on pohjasta ja jo lännenpuolikin pilvetön ja:
+"jos selkiää!" — No on ne säänennustajia, se hameväki!
+
+Onnellisena ja iloisena toi Helge marjat takaisin kotia.
+
+Sisar kysyi:
+
+— Eikös niitä ostettukaan? — Ja hänen alahuulensa meni kurttuun ja
+alkoi täristä.
+
+Silloin Helge sanoi:
+
+— Kuulehan, mene sinä siihen huvilaan joka on ennen viimeistä. Siellä
+luvattiin hyvä hinta. Siellä on kyllä rakki, mutta ei se marjamiestä
+puraise.
+
+
+
+
+MAIJA KÄY KOIVIKOLLA.
+
+
+Oikeastaan Helge oli hyvilläänkin siitä, että sateet olivat
+viivästäneet Maijan noutamista koivikolle veneentekoa todistamaan.
+Sillävälin oli työ jo niin pitkälle edistynyt, että kolme lautaa oli
+molemmin puolin kiinninaulattuina, joten jo lapsikin tuntisi tekeleen
+veneeksi.
+
+Sitäpaitsi oli sadepäiviä sulostuttanut uusi ajatus, sellainen tosin
+ehdonalainen ja melkein mahdoton, mutta ainakin ajatella mahdollinen ja
+mieluisa ja työntekoa suuresti jouduttava, jopa hyräilemään viettelevä.
+Kyllähän tämä tekele oli siihen uuteen ajatukseen nähden aivan liian
+suuri. Hän oli ensimmäisen veneensä koon suunnitellut siinä mielessä,
+että sisarten kerran palattua he voivat panna joskus ovet lukkoon ja
+koko perhe kolmin airoparein viillättää saareen kaislan keruuseen tai
+lampaita sinne viemään tai sieltä tuomaan. Mutta uusi ajatus näki vain
+kaksi henkilöä hiljalleen lipumassa veden tyyntä pintaa. Hän ja Maija.
+Tervanhajuisessa aluksessa. Pysähtyneitten poutapilvien kuvastellessa
+veden kalvoon. Tiiran kiljuessa kaukaa ja airon vingahtaissa läheltä.
+
+Somako, kun tämmöinen lotja, kokka pystyssä jötköttää järvellä!
+
+Jo ennen toisen laudan naulaamista oli senvuoksi mieleen juolahtanut,
+että mitäpä jos olisi irroittaa ensimmäinenkin lauta, lyhentää pohjapuu
+ja liittää kokka uudestaan. Eihän noiden sisarten tulosta ollut vielä
+mitään taikaa. Mutta tarkkaan mietittyään hän oli sentään päättänyt
+jättää koon ennalleen. Sillä eihän ollut taikaa siitäkään, milloin sen
+Maijan saa niin pitkälle kuin veneeseen tulemaan, ja saako ollenkaan.
+
+Ainahan tässä elämässä on kaksia asioita yhdeksi sovitettava. Sisarten
+tulo ja Maijan tulo. Kunhan nyt saisi Maijan ensin vain käymäänkin
+Koivikolla.
+
+Sunnuntai-iltaa hän odotti. Kävi kirkossa äidin kanssa, vihelteli,
+koputteli, pani piippuun, makasi selällään pihakalliolla, kuunteli
+tuulen järveltä kantamia soittokunnan säveliä ja niiden vaiettua
+soutelevien neitojen laulunvoihkauksia. Mutta illan tultua ei enää
+virunut. Niinkuin kauriin, joka vainuaa kaivatun emon lähestymistä,
+paloivat hänen ruskeat silmänsä auringon laskettua. Ei malttanut
+yhdessä äidin kanssa edes illastaakaan, ja pimettyä, jo ennen kuun
+nousua kierteli huvilatien seutuja, kun vielä jokunen yövuorolainen
+kessu kainalossa kulki tehtaille ja tähtiä vasta sytyteltiin. Sillä
+mene tiedä millä hetkellä Maija selkiää kyökkitouhuistaan ja ykskaks
+voi heilahtaa tiellä. Ellei jo ole ollutkin ja mennyt, kumppania
+löytämättä.
+
+Nyt kuu jo nousee. Suurena ja punaisena, vain oikea alakulma hiukan
+syötynä. Nousee ja jättää harjun kuuset allensa törröttämään.
+
+Nousee ja pienenee ja kuultaa kellahtavana. Jo heittelee säästeliäästi
+valojaan yöhön, lähelle enemmän, kauas ei vielä ensinkään. Maijan puoli
+huvilatiestä häipyy pimeään, pimeys sieltä katsoo ja vetää puoleensa,
+mutta tullessa kohdalle kuunpaiste on ehtinyt edelle ja pimeys katsoo
+kauempaa. Katsoo ja vetää — vetää: täällä hän on, täällä hame
+hulmahti.
+
+Mutta kuunvalo teroittuu teroittumistaan, aukaisee pimeydet ja sanoo:
+täällä ei ole, ei ole tuolla, eikä tuoliakaan.
+
+Kolmasti kulki Helge huvilatien päästä päähän, Maijan asunnolle asti ja
+taas takaisin. Ihmeellistä, minne kaikki ihmiset olivat kadonneet.
+Kuhisihan niitä täällä arkenakin, ja nyt oli päälliseksi sunnuntai.
+
+"Jos selkiää", oli Maija sanonut. Entäpä jos hän ei ollutkaan
+tarkoittanut sään selkiämistä, vaan "töistä jos selkiää".
+
+Silloin Helge alkoi kuulla järveltä käsin höyrylaivan sätkätystä. Ja
+jos hän ei olisikaan kuullut sitten vielä torvisoittokunnan puhallusta,
+olisi hän ilmankin arvannut, että Maija oli palaamassa huviretkeltä.
+Mutta vaikka hän tämän siis nyt hyvin tiesi, meni hän sittenkin
+harjanteelle Maijan huvilalle. Ja katso, kyökin ikkuna oli pimeä, —
+tietysti, kun hän kerta oli huviretkellä.
+
+Kotiinpäin palatessaan, noin puolivälissä huvilatietä, Helge vieläkin
+kerran pysähtyi, ikäänkuin todistukset eivät olisi jo riittäneet.
+Kuunpaiste oli kuitenkin nyt jo aukaissut tietä kummallekin
+suunnalle täyteen hohteeseen — missä ei innostunut turhantarkoilla
+piirustuksillaan laittamaan varjokohtia. Olisi toki ihmishahmon voinut
+semmoisestakin kohdin selvästi erottaa. Todistus oli täysi ja sitova:
+Maijaa ei ollut tiellä. Mutta olisihan muka voinut tapahtua, että Maija
+oli juuri vasta sammuttanut valon ja lähdettyään pujahtanut hänen
+ohitsensa jossakin hiekkakäytäväin koukerossa. Siinä kyllä kulki
+viistottain kaikenlaisia harjanteen polkuja.
+
+Kun edes korva kuulisi, — edes jonkunkin risahduksen. Älähän paukuta
+noin vietävästi, laulurastas!
+
+Risahduksen asemesta korva alkoi sentään rastaankin luirutusten ohitse
+kuulla ihmisääniä, jotka iloisesti hälisten lähestyivät mutkan takaa.
+Poikien ja tyttöjen ääniä sekaisin. Oli siinä varmasti Jannenkin ääni,
+joka tuntui ikäänkuin puolustautuvan päällekäyviä joukkoääniä vastaan.
+Mutta kun tytöt alkoivat helakasti nauraa, oli ylinnä — olikohan se
+Maijan nauru?
+
+Oli se.
+
+Tuossa jo tulevat.
+
+Kohta ensimmäisessä rivissä Maija. Käsikkäin toisen tytön kanssa,
+toisella puolella poika, joka tahtoisi sekin käsikkäin Maijan kanssa.
+Lyöpi pojan kättä, häätäen luotaan, ja nauraa. Lystiä niillä on.
+Tulevat — tulevat —
+
+Silloin Helge vetäytyi ylemmäs tiepuoleen ja jäi seisomaan
+pähkinäpensaan varjoon.
+
+Nyt he kulkevat hänen ohitsensa, nauraen ja ilakoiden, häntä
+huomaamatta.
+
+Maija kyllä tuntui vähän niinkuin syrjäkarin sille puolen vilkaisevan,
+mutta ei kaiketi huomannut, koskapa juttelee ja nauraa vielä helakammin
+seuran mennessä kuin tullessa. Tai jos sittenkin lienee huomannut. Ei
+vain ollut huomaavinaan. Hauskempaa seuraa. Näki se, näki varmasti.
+Jospa olisi ottaa mukulakivi ja laskettaa keskelle joukkoa!
+
+Mutta nyt oli syntynyt uusi rähinä vallattomassa parvessa. Maija oli
+leikillään lähtenyt kapaisemaan juoksuun toisten edelle. Kaksi, ellei
+kolmekin poikaa hyökkäsi karkuria kiinni tavoittamaan.
+
+Ja siinä hälinässä seura hajosi ja painui kuulumattomiin.
+
+Noin ne leikissä sisaretkin pakenevat, kun tahtovat, että heitä kiinni
+otettaisiin, — ajatteli Helge. — Viettelee hellunsa erilleen ja ovat
+kahden siimeksessä.
+
+Olikin siinä noita mukulakiviä, mutta vain myöhäistä heittää. Ettei
+sentäänkin ajan ollen heittänyt ja tuupertanut sitä poikaa! Ja mennyt
+sitten kotia maata. Ja juurinensa repinyt itsestään koko sen
+sekamelskan, joka oli hänen elämäänsä tullut. Joka kotkan kynsin oli
+pilvistä viskautunut viattomaan sieluun ja raateli sisälmyksiä. Ja
+saanut takaisin entisen rauhan.
+
+Siellä äiti valvoo vuoteessansa, häntä odotellen. Lamppu palaa, leipä,
+kylmät perunat, maitokuppi pöydällä. Sirkka soittaa, sisar kuorsata
+pihistelee, vene liiterissä... Voi hiiden hamppua sentään, mihin tässä
+on joutunut!
+
+Helgeen tuli sellainen raukeemus, että hän tuskin saattoi pystyssä
+pysyä, saati kotia mennä. Siihen hän jäi seisomaan pähkinäpuun varaan
+ja ajatukset kiertämään ties kuinka kauan.
+
+Sitten tapahtui niin, että joku veitikka oli hiipinyt harjanteen
+lepikosta käsin hänen taaksensa, töykkäsi häntä kupeeseen ja sanoi
+samalla:
+
+— Piu!
+
+Helge kääntyi ympäriinsä. Ja se oli Maija, ihan elävä Maija. Eksyttänyt
+takaa-ajajansa ja tullut hänen luokseen — hänen luokseen!
+
+Helgen kädet ojentuivat Maijaa tavoittamaan, mutta Maija perääntyi
+väistäen ja nousi kivelle.
+
+— Maija! — huusi Helge niin että salo kajahti.
+
+Maija heristi hänelle sormeansa ja puhui kiveltä:
+
+— Äläpäs Helge hoilottele, ollaan hiljaa hissuksissa.
+
+Helge loikkasi kivelle niinkuin ilves.
+
+Maija kiveltä niinkuin orava. Ja oksan alta oksan alle.
+
+Helge mursi oksat.
+
+Maija nuolena mäelle. Sieltä löysi perunakuopan ja huipalti katon alle.
+
+Helge viskoi katon auki. Tutki alta, tutki päältä. Ei ole Maijaa
+pohjassakaan. Ihan käsistä kadonnut.
+
+Missä aita risahti?
+
+Tuolla se rasahti, Helge hyppäsi ylitse. Maija jo viillätti kedolla.
+
+— Nyt minä sinut tavoitan! — ajatteli Helge.
+
+Hyvä oli Helge juoksemaan, lentäjä vielä parempi.
+
+Jo sen Maijakin älysi, koska itse kääntyi kohti, tullen vastaan
+puolitiessä. Käsi torjui huohottavan Helgen ryntäystä.
+
+— Lupaatko olla siivolla? — sanoi Maija, hänkin hengästyneenä.
+
+Ei mikään muu sana olisi voinut hillitä Helgeä tällä hetkellä. Mutta
+nyt hän laski Maijan irti.
+
+— Lupaan, — hän sanoi.
+
+Kun Helge sanoi "lupaan", niin se sana oli niin hyvä kuin vala —
+tavallisissa oloissa. Mutta nyt olot eivät olleet tavalliset. Sillä
+Helge lisäsi:
+
+— Lupaan, jos sinä lupaat tulla Koivikolle.
+
+— Milloin?
+
+— Vaikka nyt kohta.
+
+Maija katsahti ympärilleen, punnitsi jotakin mielessään, suoristi
+hameensa, paineli tukkaansa, työnsi kampaneulan syvemmäs, nyppäili
+puseroansa ja nämä kaikki tehtyänsä sanoi:
+
+— No olkoon menneeksi.
+
+Sitten he menivät yhdessä hakemaan Helgen lakkia, jonka Maija löysi
+ensimmäiseksi. Ei toiseksi voikaan mitään löytää. Vallankin kun pää on
+vielä sekaisin.
+
+Sitten he menivät polulle, ja polkua laskeutuivat huvilatielle. Ja
+siellä sanoi Maija:
+
+— Vai kävi Helge Fluuralle marjoja kauppaamassa. Kas kun ei minulle
+tuonutkaan.
+
+Marjoja! Voi hyvänen aika! Marjoja ei tuonut Maijalle! Ei ajatustakaan
+ollut sinnepäin. Jos olisi ollut, eikö hän muka olisi syöttänyt niitä
+Maijalle, syöttänyt vaikka yksitellen, marja marjalta, Maijan ottaessa
+hampain hänen hyppysistään, suu naurussa! Milloin olisi voinut lähempää
+katsoa hänen silmiinsä! Entä mitä _nyt_ sanoa? Valehdellako?
+
+He kulkivat toinen toisella ja toinen toisella puolen raiteita. Ja
+olivat äänettöminä kävelleet melkein viimeisten huvilain kohdalle, kun
+Helge vihdoin keksi mitä sanoa eikä valehdella. Hän sanoi:
+
+— Niissä oli raakiloita.
+
+Maija oli kaiketi jo unohtanut marjat, koska käännähti ja sanoi:
+
+— Ha?
+
+Johon Helge sanoi että kypsytelkööt kylkiänsä Maijan syötäviksi, kun
+tulee joskus päivälläkin käymään.
+
+Siitä sanasta tuntui Maija olevan hyvillänsä, koska nauroi. Mutta ei
+puhelun alkuun vielä siitä päästy.
+
+Hän kulkea kekkelehti yläruumis kumarassa, pingoitteli käsillään
+hametta vasten reisiä ja katseli alas puolikenkiänsä, jotka somasti
+kopsuttivat tiellä.
+
+Kaikkein mieluimmin Helge olisi mennyt samalle puolen raittia ja taas
+ilman muuta sulkenut hänet syliinsä. Mutta tuo paha lupaus! Kuinka se
+Maija saattoikin tepsutella siinä niin varmana, että Helge pitää
+sanansa! Ei mitään varmaa. Päinvastoin Helge ajatteli: jahka joudutaan
+tuonne kuusikon pimentoon! Ja silloin oli hyvinkin epävarmaa.
+
+Mutta sinne oli vielä pitkä matka. Maija ei sanonut halkaistua sanaa.
+Aivan kuin tahallaan. Korostaakseen sitä, että Helgen muka piti alkaa.
+
+Helge sai sanotuksi, että nuo kengät olivat koreat.
+
+Maija lakkasi niihin katsomasta ja alkoi katsella tiepuolen metsään
+päin. Mutta ei sanonut mitään.
+
+Silloin Helge keksi kysyä, mikä Maijan sukunimi oli.
+
+Maijan pää kääntyi kohti tiepuolesta ja hän sanoi vilkkaasti:
+
+— Lehtosia minä olen.
+
+Tällöin hänen päänsä oli liikahtamatta suunnattuna suoraan eteenpäin,
+silmä vilkui, suu hymyili, ja korva tuntui odottavan, että Helge kohta
+vielä kysyy häntä koskevia asioita.
+
+Mutta Helgeltä loppui koko varasto. Ja Maija katsoi taas metsään. Helge
+meni Maijan puolelle, Maija toiselle ja katsoi toisen puolen metsään.
+
+Mitä ihmettä hän olisi puhunut tuolle poispäin katsovalle tytölle. Hän
+ajatteli vähän kysyä, miksi Maija oli niin surullinen. Mutta Maija
+olisi vastannut: mille minun pitäisi nauraa? Sukkeluuksiakaan ei Helge
+tällä hetkellä osannut keksiä. Olisiko vielä kerran sanoa, ettei hän
+laittanut arkkuja ja mitä hän laittoi? Ei. Asia oli kyllä tärkeä, mutta
+todistettava silmin näkemällä eikä kuulemalla. Isosta rysästäkö? Ei.
+Sillä hän oli kyllä aikonut, mutta nyt ei enää aikonutkaan sitä kutoa,
+ei edes talvenkaan tultua, kun oli se veneenteko edessä. Sisaristako?
+Mutta mitä tekemistä Maijalla oli hänen sisariensa kanssa?
+
+Jos olisi vaikka maan äärestä maan ääreen puheenainetta hakenut ja
+kuinkakin päätänsä pyörittänyt, ei ollut mitään sanottavaa. Ei
+hiventäkään. Kaikki oli tukossa.
+
+Mutta kuusikko jo lähestyy.
+
+Helge suunnitteli, että kohta kun he ovat pimeässä hän hyppää edellä,
+kääntyy vastaan ja kaapaisee tytön syliinsä. Huumaava aie söi
+lupauksen.
+
+Jo tulevat pimeään.
+
+Rinta lyö valtoimesti. Nyt! — Nyt!
+
+Ettei niin pitkän vaitiolon jälkeen sentään aivan esipuheitta hyökkäisi
+tytön eteen ja ehkä säikyttäisi, sanoi Helge, ajattelematta mitä sanoi
+ja veren kuohunnan katkaistessa tavut:
+
+— Onko Maijalla sisaria...
+
+Mutta silloinkos toiselta puolen tietä puhetulva alkoi.
+
+Aivankuin Maija olisi juuri vain näitä sanoja odottanutkin.
+
+Luetteli nimet ja kaikki. Tuli omin ehdoin Helgen puolelle tietä. Helge
+ajatteli: siitähän minä sen kohta kaappaankin.
+
+Eihän puhuvaan ihmiseen sovi kajota. Täytyy odottaa kunnes herkeää. Ja
+tuollahan tulee vieläkin pimeämpää.
+
+Mutta Maijapa ei herennytkään.
+
+Rupesi vielä vanhemmistaankin kertomaan. — Muuttivat Kuopion puolelta
+Tampereen puolelle... Äiti vain elossa särky rinnassa... Hilma ...
+Tilta ... Sofia...
+
+Ja meni taas toiselle puolelle, mutta ei metsää katsomaan, vaan kun ei
+vierestä voinut hyvin katsella miten iloiseksi Helge tästä kaikesta
+tulee.
+
+... naimisissa sen ja sen kanssa ... palveluksessa Sittinkillä ...
+kolme sisarta Amerikassa ... lähettävät välistä ... töissä Porissa ...
+kaksi sormea meni sirkkelissä, suhaus vain ... palannut Amerikasta ...
+vähän huonoissa väleissä ... ajurina Helsingissä ... ostaa piilin ...
+ei osta piiliä...
+
+Alussa Helge ei ollut kuunnellut mitään, koska hänen verensä vielä
+kuohuivat. Kuusikon pimennosta tultua hän ei kuunnellut mitään, koska
+häntä alkoi pahasti haukotuttaa. Ja ruispellolla mentäissä ei
+kuunnellut mitään, koska oli ruvennut omiansa ajattelemaan.
+
+Hän ajatteli näin:
+
+Ihmeellisiä nuo tytöt sentään ovat: Ensin hyppäävät laudoille,
+likistyvät ja katsovat silmiin, mutta kun pitäisi, niin — oho poika!
+Ensin töykkäsee kupeeseen ja sanoo piu, mutta kun toinenkin koskisi,
+niin kivelle ja karkuun. Ensin otattaa itseään kiinni, mutta kun on
+kiinni, niin — lupaatko olla siivolla! ja sisaret ja Amerikassa ja
+ostaa piilin ja ei osta piiliä, ja haukotuttaa niin että suuta repelee.
+Voi voi, kun ei se jo lakkaa!
+
+Todella aivan kuin mikäkin vieras tyttö olisi kulkenut tuossa toisella
+puolen tietä. Ihan noin vain vähän tuttu. Eikä Helgellä ollut enää
+vähintäkään ajatusta mitenkään hyökätä esille. Päin vastoin tuntui
+selvään, ettei semmoista enää milloinkaan tule tapahtumaankaan. Mitä
+ihmeitä hänellä oli oikeastaan tekemistä tuon umpi vieraan ihmisen
+kanssa ja minne he oikeastaan vaelsivat. Luulkoon vain häntä
+arkuntekijäksi. Eipä se mitään tyhmää tointa olisikaan. Ja totta
+puhuen, ei olisi mitään väliä, vaikka tyttö hiukan kompastuisi tuon
+ojan yli hypätessään, suuttuisi ja kääntyisi takaisin. Tai jos jollakin
+kiusan puheella hänet tahallaan suututtaisi ja kaikki loppuisi tähän.
+Silloin olisivat nämä asiat kuin poispyyhityt elämänkirjasta ja rauha
+laskeutuisi jälleen Helgen sydämeen.
+
+Mutta ihminen suunnittelee yhtä, elämä toista. Mitä se tahtoo, se
+tapahtuu. Jos se tahtoo vaikka polttaa ihmisen, niin sekin tapahtuu. Se
+tunkeutuu tarvittaissa niskurin ajatuksiinkin ja laittelee sinne
+loistokuvat niin ihanat, että ihminen niitä saavuttaakseen itse menee
+kuin kärpänen tuleen.
+
+Niinpä se, huomattuaan että Helge aikoo käännyttää tytön pois, pani
+hänet ajattelemaan näin:
+
+Toista maata se oli sentään Jannen tyttö. Likitysten he siinä seisoivat
+kuin kaksi yhteenkasvanutta tervalepänrunkoa. Ah, miksi ei Maija!
+
+Ja Jannesta meni ajatus jo aivan itsestään siihen, että Jannehan ehkä
+aikoo mennä naimisiin. Ja vaikka Helge hyvin muisti, mitä oli vain pari
+viikkoa sitten ajatellut häävuoteesta ja siitä riisuutumisesta, niin
+tapahtui hänelle nyt sellainen ilmestys, että Maijan kuva seisoi
+kiireestä kantapäähän aivan verhottomana hänen edessään. Häikäisevä
+loistokuva täytti hänet hurmalla, joka pani silmät pyörähtämään luomien
+alla melkein ympäri.
+
+Mutta tämän voimakkaan maanituksen seurauksena ei ollut suinkaan se,
+että Helge olisi kaikki unohtaen päätä pahkain sulkenut Maijan
+syliinsä, niinkuin hän oli vähää ennen ajatellut tehdä, vaan
+päinvastoin Maijan alaston kuva siirtyi maanitellen ikäänkuin
+etäämmälle, kirkkaisiin taivaan utuihin, ja hän ymmärsi, että sellaisen
+rajattoman onnen saavutus riippui tulevaisuudesta ja monista, monista
+seikoista, eli siitä, että hänen oli ensin saatava Maijan sanallinen
+suostumus ja lupaus, ja vietävä morsiamena pappilaan ja kuulutettava ja
+sitten vihittävä ja sitten häät vietettävä ja vasta sitten ... silmät
+olivat uudestaan pyörähtää luomien alla.
+
+Näin oli Helgessä ruispellon tiellä herännyt ensimmäinen ajatus
+avioliitosta Maijan kanssa. Se oli hänen elämänsä suuri hetki. Hän
+tiesi, että asia oli niin käyvä. Hän oli niin onnellinen, että vaikka
+oli yö, kaikki loisti, linnut lauloivat ja maat ja taivaat vapisivat
+kirkkaassa autereessa.
+
+Puhelkoon vain Maija siellä suvustaan ja sukulaisistaan ja kävelköön
+toiselle puolen tietä, se hetki _tulee_, se suuri hetki, ettei hänen ja
+Maijan välillä ole mitään — ei mitään!
+
+Maija todella puhua pälpätti yhä edelleen, jopa välistä kääntyi
+ikäänkuin kysyäkseen mitä Helge puolestaan kerrotusta arveli.
+
+Helge oli tähän mennessä onnellisesti selvinnyt kaikesta sanomalla
+silloin tällöin vain: joo, joo, ja välistä hm. Mutta kun Maija puheensa
+jatkoksi äkkiä kysyi:
+
+— Olisitko _sinä_ niin tehnyt? ei Helge osannut enää sanoa joo eikä
+hm.
+
+— Olisitko? — toisti Maija vähän kärsimättömästi.
+
+Silloin Helge sanoi:
+
+— Olisin.
+
+Viaton sana, mutta sitä ei olisi kaiketi pitänyt sanoa. Joko Maija
+siitä vihdoin huomasi, ettei Helge ollut mitään kuunnellut, taikka oli
+siinä jotakin vastoin hänen odotuksiaan, kaikissa tapauksissa Maija,
+hellittäen kätensä putoamaan, huokasi raukeasti niinkuin viimeisen
+toivonsa menettänyt ja tuli koko loppumatkaksi kerrassaan pahalle
+tuulelle. Hän ei kulkenut nyt ainoastaan toisella puolella, vaan
+edellä.
+
+Mutta ei Helge siitäkään paljoa välittänyt, sillä se suuri hetki
+_tulee_. Se tulee yhtä varmasti kuin aurinko kiertää rataansa.
+
+Kun Maijalla ei pellolla ollut metsiä katseltavana, katseli hän
+taivaaseen. Ja sen vuoksi hän — ei tosin kompastunut ojaan — vaan
+astui sammakon päälle.
+
+Hän suuttui itse kovasti.
+
+Pysähtyi, kääntyi ja sanoi:
+
+— En taida sentään tullakaan.
+
+Silloin Helge tuli aivan hänen lähellensä ja rauhallisena sanoi, että
+eikö hän, Helge, ollut uskollisesti pitänyt lupaustansa ja antanut
+Maijan kulkea toisella puolen tietä? Entä Maija? Jos Maija karkaa, eikö
+Maija luullut hänen saavuttavan tälläkin kentällä? No niin. Ja mitä
+sitten tulisi?
+
+Ensi kerran Maija vähän pelästyi Helgeä. Hän mietti kotvan, kääntyi
+hitaasti ja alkoi taas mennä edellä.
+
+He olivat jo menossa kotilepikossa ja polku alkoi nousta vähän
+ylämäkeen, koivikolle päin.
+
+— On tällä tiellä sammakoita, hyi, ei tiedä mihin astua.
+
+Helge ei sanonut mitään. Tuli vain perässä hitain, pitkin askelin.
+
+— Ja niin pimeätä! — rimpuili Maija.
+
+Helge ei sanonut mitään.
+
+— No on sinne matkaakin!
+
+Helge ei sanonut mitään.
+
+— Aamu tästä ennen tulee kuin se hovi.
+
+Helge pysähtyi.
+
+Maija kulki vielä muutaman askeleen, kääntyi kohti, kun ei kuullut
+Helgen tulevan, ja sanoi:
+
+— No?! Ketäs sinä odotat?
+
+Helge sanoi, viitaten kädellään vasemmalle:
+
+— Tässähän tämä on.
+
+Maija palasi hitaasti takaisin Helgen kohdalle, käänsi vielä hitaammin
+katseensa sinnepäin, ja kirkkaassa kuutamovalossa Helgen koivikko
+kaikkine rakennuksineen aukeni hänen silmäinsä eteen.
+
+— Ai ... ai ... — pääsi Maijalta.
+
+Uteliaana hän astui jo askeleen Helgen edelle, rientääkseen näkemään
+lähempää, keskeltä valoisaa pihaa, mutta kun Helge estäen kosketti
+häneen, ymmärsi hän kohta syyn, ja he jäivät siihen missä olivat,
+vaikka siinä kohden pitikin milloin kallistua milloin kumartua
+voidakseen koivun riippuvien ja kimaltelevien lehväin ohitse
+tarkastella kaikkia paikkoja.
+
+Maija näki Helgen asunnon ylempänä kaltevalla piharinteellä vanhojen
+koivujen edessä, joiden valot ja pimeät varjot ylettyivät korkealle
+yli katon ja ympäröivät takaa kummaltakin puolelta koko rakennuksen.
+Näki sen sievästi pystyyn naulatut seinälaudat ja aivan kapeat
+liitepäällykset. Näki neliruutuisen ikkunan ja sen uudinharson
+sisäpuolelta. Näki myös kukkivat georgiinipensaat, jotka ylettyivät
+vähän yli ikkunalaudan, ja elämänlankaköynnökset kuistin kehyksenä.
+Kuisti oli oveton ja sisempi ovi, jonka kulmaan pääsi jostakin
+kuunvaloa, oli kutsuvasti auki eteisen pimeyteen. — Ulkorakennusten
+rivi oli vielä ylempänä törmällä. Vaikka pimennossa koivujen alla
+häämöitti kuitenkin selvänä kanalan pisteaita, halkovaja, pihatto ja
+saman olkikaton alla oleva pahnalato, sitten kulmakkain tämän kanssa
+iso, punamullalla sivelty luhtiaitta, etuseinä taas kirkkaassa
+kuunvalossa, joka piirteli tarkkaan alemmat rappusastimet ja varjosti
+vain ylemmät. Vielä se varjosti parvekkeen alta osan seinää, ja
+yläkerran pyöreän syvennyksen jätti kokonaan pimeäksi. — Viimeisenä
+oli avoliiteri, ja kun kuulla ei ollut seinää mihin paistaa, niin se
+kohdisti koko voimansa muutamaan venetekeleeseen, silmiä häikäisevästi
+heijastuen sen laitaan.
+
+Alempana törmällä, tasaisella kiviseinäpengermällä, mistä puutarha
+alkoi, olivat rivissä mehiläiskeot. Ei liikettä missään, ei koivujen
+latvoissakaan. Tähdet seisoo. Ei vähintä risahdusta maassakaan. Vain
+haasta navettaan yövytetty lehmä joskus kolistelee ketjujansa.
+
+Polku kiertää törmältä alas. On niin äänetöntä että polkukin elää. Se
+tulee törmäkiviä kiertäen alas kaivolle, joka on ihan Maijan luona.
+Pyttyjä, katajaisia, on kaivon luona. Aukosta törröttää vinottain
+kiulunseiväs. Kuu kimmeltää sen yläpinnalla.
+
+Helge oli alusta asti katsellut syrjästä vain Maijaa. Oli nähnyt miten
+eloisiksi hänen kasvonsa vähitellen kävivät, nähnyt miten hänen
+silmänsä siirtyivät paikasta toiseen, miten katse ensin viipyi kauan
+asunnon vaiheilla, miten se siirtyi ulkorakennuksiin, löysi navetan ja
+palasi asunnolle. Nyt Maija katsoo jälleen pisteaitaa, nyt
+mankelihuonetta, nyt vajaa ja taas palaa asunnolle. Nyt latoa, nyt
+jälleen navettaa. Ja nyt siirtyy luhtiaittaan. Maija ei voi enää
+hillitä itseään, vaan työntää käsin lehvät syrjään ja pujottautuu
+esille. Katselee katselemistaan punaista luhtiaittaa, vain kerran
+vilkaisee liiteriin ja taas palaa aittaan, nousee rappusia ja tutkii
+parvekkeen pimentoa.
+
+Kun Maijan katse oli polunkin käynyt ja tullut kaivolle, sanoo Helge:
+
+— No mitä se Maija nyt tästä kaikesta meinaa?
+
+Silloin Maija nosti ylähuulensa kurttuun, niinkuin olisi saanut jotakin
+hapanta suuhunsa, ja sanoi:
+
+— Mutta teitähän kuuluu olevan niin monta.
+
+Tämä sana kirveli Helgen mieltä, koska Maija oli pannut hänen rakkaat
+sisarensa kaikki yhteen kimppuun ja sanonut "niin monta." Kirveli niin,
+että hänen oikein täytyi hetkeksi ummistaa silmänsä.
+
+Mutta tuo puhe oli myöskin ihanaa puhetta, sillä se merkitsi, että
+Maija — ellei perillisiä olisi niin monta — ehkä suostuisikin
+tulemaan emännäksi Koivikkoon.
+
+Silloin Helge, vihan ja onnen yhtaikaa temmeltäessä hänen rinnassaan,
+sanoi:
+
+— Tämä on kaikki _minun_.
+
+Näin hän sanoi.
+
+Se oli lyhyessä hetkessä sanottu, ja kuitenkin ehtivät kaikki sisaret
+juosta esille. Ja kuinka paljon puhuakin yhden silmänräpäyksen aikana!
+Mutta eivät he puhuneet suinkaan nuhdellakseen Helgeä tästä valheesta.
+Päinvastoin, he kilvan lohduttivat häntä ja toinen toistaan ylittäen
+sanoivat: sinunhan tämä onkin, sinähän tämän rakensit, sinähän äidin
+elätät, sinähän olet vuosikausia tässä tehnyt palkatonta työtä, me
+näimme sinun tuskasi, sinä et voinutkaan muuta sanoa, sinun täytyi niin
+sanoa, me olemme aivan, aivan sinun puolellasi, me tiedämme että sinä
+rakastat meitä ja selviät kunnialla.
+
+Maija ajatteli, että olisi hän Helgen ehkä ottanut sittenkin, vaikka
+sillä ei Koivikkoa olisi ollutkaan, mutta hän ajatteli myöskin, että
+ylen-ylen hyvä tässä olisi emäntänä pyöriä. Ja vielä vilahti hänen
+ajatuksissaan Fluura, se kaunissilmä silmänvilkuttaja, jolle Helge
+marjat vei. Kas kun ei se tänne vielä ole lentänyt!
+
+Joten Maijalle tuli lisäksi vähän niinkuin edeltäennätyksenkin kiire.
+
+Summa kaikesta: hän astui askeleen lähemmäksi Helgeä ja sanoi
+hamettansa hypistellen:
+
+— No jos tämä on _sinun_...
+
+Oli niin lähellä Helgeä, että Helge olisi aivan hyvin voinut kaapata
+hänet syliinsä.
+
+Mutta Helge ei mitään sellaista ajatellut tehdä. Hän oli tällä hetkellä
+niin rauhallisen järkevä, että vain ojensi kätensä.
+
+Maija loi silmäluomensa alas, kumarsi päänsä poispäin ja nosti toisen
+kätensä Helgen käteen.
+
+Silloin oli heidän kohtalonsa elämänkirjaan kirjoitettu.
+
+
+
+
+GREETAN UNI.
+
+
+"Mikä ihme siihen poikaan on mennyt, kun joka ilta, satoi tai tuuli,
+lähtee kotoansa?"
+
+Näin ajatteli Greeta, turhaan odoteltuansa Helgeä ja vihdoin
+valmistuessaan levolle.
+
+"Jotakin sillä on ihmeellistä taas tekeillä, jota ei tahdo ihmisten
+edeltäpäin tietävän. Tuoneeko uusia lautoja. Mutta eihän entinenkään
+vene ollut vielä valmis. Missäpä hän uutta rakentaisi? Miksi ei hän
+koskaan mitään sano?"
+
+Ja Greeta ei voinut tulla muuhun päätökseen, kuin että Helge varmaankin
+valmistelee taas jotakin yllätystä hänelle, niinkuin oli sen
+mankelihuoneenkin aineet ensin ajanut päivin pihalle, sitten yhdessä
+yössä lyönyt laudat runkoon ja aamulla sanonut: tässä on äidille
+mankelihuone. Ja eiväthän tytötkään tienneet vielä mitään luhtiaitasta,
+joka heitä yllätyksenä odotti: tässä on teille luhtiaitta. Mutta mitä
+ihmettä se vielä aikoi valmistaa, sitä ei Greeta voinut arvata, sillä
+vaikka hän kuinkakin ajatteli, oli sekä hänellä että tytöillä jo kaikki
+mitä he suinkin saattoivat itsellensä toivoa.
+
+Kovin hän oli hyvillään näistä Helgen suurista rakkaudenosoituksista,
+jotka niin elävästi muistuttivat hänen mieleensä Andersin uhrautuvaista
+omaisrakkautta.
+
+Niin hypähtävän hyvillään hän oli, että päätti kerrakseenkin riisuutua
+paitasilleen ja mennä vuoteeseen ennenkuin Helge oli palannut. Sillä
+hän tiesi Helgelle hyvin mieluisaksi nähdä, ettei äiti ollut vaatteet
+yllä odottanut. Niin hän teki ja nukahti pian.
+
+Sinä yönä näki Greeta unta.
+
+Merkillinen oli tämä uni jo ihmeellisten maiden ja myrskyävien vesien
+vuoksi, jonne hänet johdettiin, mutta vielä merkillisempi sen vuoksi,
+että Greeta oli olevinaan taistelussa Herraa vastaan.
+
+Greeta raukka, vanhentuva ihminen, jonka silmärypyt leviävät jo
+poskille asti ja ohimoissa tervehtivät otsavakoja, — jonka sumentuva
+näkö ei salli lasitta edes kutoa, saati Sanaa lukea, — joka ei ole
+eläessään vielä muuta toivetta hautonut kuin Herran kanssa sovussa
+pysyä, — joka pani merkille vähäisimmätkin tapaukset ja
+onnettomuuksissakin löysi iloiten Herran sormen, — hänkö nyt Herraa
+vastaan!
+
+Uni oli tällainen:
+
+Herra piteli Greetaa kädestä, ja näin käsikkäin, turvallisessa ja
+ihanassa yhteydessä Herran kanssa Greeta liiteli myrskytuulen
+temmellyksessä pelottomana ja huolettomana maiden ylitse. Lennetäänpäs
+tuonne, lennetäänpäs tänne. Ja niin he lensivät veden ääreen. Mutta
+siinä oli tyyntä, sillä tuuli oli poispäin rannasta. Ja oli poikia
+uimassa, jotka koettelivat voimiansa. Yksi oli jo kaukana selällä, ja
+Herra ja Greeta seurasivat häntä, liidellen ylempänä. Toinen ranta,
+jota kohden myötälaineet tuudittivat poikaa, oli tuolla etäällä, eikä
+poika voinut alhaalta nähdä miten siellä aaltoili.
+
+— Etkö jo käännytä häntä? — uskalsi Greeta sanoa Herralle.
+
+Mutta Herra vastasi: antaa vain koetella voimiansa.
+
+Ja Greeta toisti nöyrästi:
+
+— Antaa vain koetella voimiansa.
+
+Poika oli kaunis ja solakka. Urheana käänteli kiharainen pää, sulavasti
+meloivat valkeat jalat vettä ja voimakkaasti kädet kahmaisivat kuohuja.
+Sillä aallot kuohuivat jo lakkapäinä.
+
+— Etkö sentäänkin käännytä? — uskalsi Greeta uudelleen.
+
+Herra ei vastannut mitään, sillä poika kääntyi itse takaisin,
+vastatuuleen.
+
+Silloin Herra läiskäytteli vihaisia aaltoja vasten hänen kasvojansa.
+Poika oli läkähtyä ja kääntyi hädissään jälleen myötätuuleen, toista
+rantaa tavoittamaan.
+
+— Se jo väsyy, — sanoi Greeta. — Kannattaisit häntä.
+
+Mutta Herra antoi pojan yhä ja yhä koetella voimiansa. Ja Greeta
+ajatteli yhä ja yhä nöyrästi: Sinä tiedät, Herra, mitä teet. — Ja
+kääntäen alamaisen katseensa Herraan, sanoi: Minä uskon ja luotan
+Sinuun, Herra!
+
+Sitten kävi niinkuin unessa usein käy, että kun Greeta jälleen vilkaisi
+alas kuohuihin, oli poika muuttunut Helgeksi.
+
+— Herra, Herra, se on minun poikani! — huusi Greeta ja riuhtoi
+kättään Herran kädestä laskeutuakseen alas pelastamaan.
+
+Mutta Herra piteli Greetaa lujasti ylhäällä ja sanoi: Antaa vain
+koetella voimiansa.
+
+Silloinpa juuri tapahtuikin se, että Greeta nousi Herran tahtoa
+vastaan. Hän tempoi irti kättään mielettömän voimalla ja huusi:
+
+— Nosta hänet, nosta hänet, nostatko taikka —!
+
+Greeta taisteli Herraa vastaan kauan ja vimmatusti. Kun voimat jo
+alkoivat loppua, hän toivottomana huusi:
+
+— Peto sinä olet etkä Jumala!
+
+Silloin vihdoin heltyi hänen kätensä Herran kädestä ja Herra oli
+kadonnut.
+
+Mutta sekin tapahtuu unessa usein, että vaikka kuinka rimpuilee ja
+ponnistaa, ei pääse paikaltaan hievahtamaan. Niin Greetakin nyt, vaikka
+vapaana ja aivan Helgen yläpuolella, ei voinut ojentaa hänelle avun
+kättä.
+
+Se olikin jo myöhäistä. Sillä aalto toisensa jälkeen löi Helgen ylitse.
+Ja vaikka kädet ja jalat hiljalleen vielä haroivat vettä, ei pää enää
+kohonnut upoksista.
+
+Herraa ei missään, ei taivaanrannan kajastuksessa, ei aalloilla.
+
+Nyt herkeävät jo kädet ja jalatkin liikkumasta. Ruumis vaipuu syvemmäs,
+missä ei enää aallot käy, kääntyy selälleen, ja verkkaan uppoo
+pohjamudan untuville.
+
+Kaameasta unestaan Greeta heräsi katkerasti itkien. Koko hänen
+ruumiinsa oli märkä ja vapisi. Silmistä vuotivat saineet kyyneleet, ja
+hänen ilonsa oli suuri, kun kuu paistoi harson läpi tilkkumatoille ja
+kello naksutteli, ja kaikki oli vain ollut unta.
+
+Sentäänkin unen asiat painoivat kauan hänen mieltänsä, aivankuin hän
+olisi tieten tahtoen tehnyt kauhean rikoksen. Että sentään unissakaan
+voi niin herjaavia sanoja Herran kasvoihin sinkauttaa! — ajatteli hän,
+miettien keinoa millä saisi sielunsa vapaaksi unen painajaisesta. Ja
+kohta kun hän alkoi hiljaa hyräillä tuttua virttä perkeleen pauloista,
+palasikin rauha. Hänelle orasteli sellainen ajatus, että unessa ei
+koeteltukaan pojan voimia, vaan hänen, Greetan, uskon lujuutta. Uni oli
+osoittanut sen heikoksi. Ja hän asetti eteensä kysymyksen, jaksaisiko
+hän valveilla ollen paremmin todistaa uskoansa ja pidellä Herran
+kädestä loppuun asti? Niinkuin Aabraham, joka Herran tahtoa täyttäen
+oli valmis iskemään veitsen oman poikansa rintaan?
+
+Kuitenkin oli ajatus, että hän todella näkisi aivan silmäinsä edessä
+Helgen hukkuvan eikä voisi häntä auttaa, niin kamala hänelle, ettei hän
+jaksanut sellaista kuvaa mielessään pitää, vaan iloitsi olevansa vain
+tavallinen ihminen eikä mikään Abrahamin veroinen, — vain semmoinen
+pieni, vähäpätöinen ihminen, jonka uskoa Herra tuskin välitti niin
+voimallisilla keinoin koetella.
+
+Ja niin tapahtui, että Greeta, joka saattoi panna merkille
+nuppineulankin putoamisen, ei tahtonut panna merkille tätä untansa.
+Silloin kuului jokin risahdus ulkoa. — Helge tulee kotia, — päätti
+hän, tyytyväisesti huoahtaen, ja rupesi ajattelemaan jokapäiväisiä, —
+kattilaa, — jäikö kissa ruuatta, — oliko huomenna kannettava
+perunoita tupaan, ja muuta sellaista.
+
+Ja kun Helgeä ei kuulunut, juolahti hänen mieleensä vallaton ajatus:
+jospa salaa tirkistäisi, mitä se oikein siellä hommaa!
+
+Greeta nousi paitasillaan vuoteesta, meni akkunaan ja raotti hiukan
+uutimen toista syrjää.
+
+Hän katsoi ensin liiteriin päin, olisiko Helge siellä.
+
+Sitten katsoi kaivoa kohden ja näki ihmeeksensä vieraan tytön
+kurottavan päätään koivun riippuvien virpien välitse, joita piteli
+käsin hajalla. Vieressä hän näki lehväin pimennon alta miehen jalat.
+
+— Joko tänne yökulkijatkin osaavat! — ajatteli Greeta, ja kun
+teroitti katsettansa, erotti hän miehen vartalonkin, ja tunsi Helgen.
+
+Rajusti, niin rajusti se sydän sykähti, että täytyi käsin painaa, ja
+polvet väsyivät. Greeta istui vuoteenlaidalla ja heilutteli päätään
+käsien varassa.
+
+— Jumalani, Jumalani, Helge on jo uimassa... Enkö minä tätä jo kauan
+sitten aavistellut, vaikka petin itseäni valheellisilla kuvitelmilla!
+Enkö häntä öisin odotellessani muistellut Anders vainajan sanoja: "Kun
+Helgelle _se_ aika tulee, älköön ottako ketä sattuu, vaan menkää
+vierailemaan sinne alas kotipuoleen ja ottakoon hän jonkun Töötarin
+serkuista." Ja minä? Mihin olen minä hänet vienyt! Olenko todella niin
+huono ihminen, että olen tahallani viivytellyt, itsekseni laskien:
+meidän on tässä kaikkien niin hyvä olla, ei se aika ole vielä tullut,
+ehkei tule ollenkaan. Olenpa minä hölmö: ehkei tule ollenkaan! Eikö se
+tule kaikille, eikö se tullut meillekin vanhuksille? Voi minua sentään!
+Voi minua katalaa ihmistä! Olenko myöhästynyt! Jäävätkö vainajan sanat
+täyttämättä?
+
+Ja Greetan muistui nyt elävästi mieleen, että Andersin hautajaisissa
+Töötarin lihava leski oli monta kertaa nostanut silmänsä Helgeen,
+mieltynein kasvoin mittaillut häntä, suopeasti arvostellen pojan
+viisautta ja kauniita tapoja, ja lähtiessä käskenyt Greetan
+välttämättömästi käymään Helgen kanssa Töötarissa.
+
+— Herra, Herra, älä jätä minua, tue ja turvaa minua. En minä enää
+taistele Sinua vastaan enkä riuhdo itseäni Sinusta irti. Ota minua
+jälleen kädestä ja viekäämme yhdessä hänet Töötarin leskelle.
+
+Greetan näin vaikeroidessa aamu jo sarasteli.
+
+Silloin vihdoin kuului kuistilta jalan pyyhkäisyä porrashavuihin ja
+sitten hiipiviä askeleita eteisestä.
+
+Greeta sujahti nopeasti vuoteeseen ja ummisti silmänsä. Hän oli
+sikeästi nukkuvinaan, ettei Helge syötyänsä istuisi hänen vuoteensa
+laidalle ja niin ehkä tulisi puhutuksi semmoista, josta Helge voisi
+arvata hänen salaiset aikeensa ja koko asia mennä auttamattomasti
+pilalle.
+
+
+
+
+GREETAN SALAJUONET.
+
+
+Sillä Greeta tunsi tarkkaan Helgen luonteen ja tiesi, että jos vain ei
+joku tuuma syntynyt Helgen omassa päässä, oli melkein turhaa
+yrittääkään sitä sinne ajaa. Ja erittäinkin, jos asiata ajoi salateitä,
+peitetysti, ja Helge pääsi jotenkuten huomaamaan. Sillä hän oli nopsa
+arvaamaan mitä toinen ajatteli, vaikka kieli olisi kuinkakin kaukaisia
+rantoja kiertänyt.
+
+Tärkeintä oli siis saada tuuma syntymään Helgen omassa päässä.
+
+Greeta ymmärsi hyvin, että sellaiset tuumat syntyvät omassa päässä vain
+silloin, kun mies itse kiintyy johonkin tyttöön eikä toisen
+tyrkytyksestä. Mutta miten tehdä matka Töötariin niin, ettei Helge sen
+tarkoitusta arvaisi ja kohta ottaisi tyrkytykseksi? Kas siinä koko
+kysymys. Vain Herra yksin osaa panna asian alulle niin viisaasti, ettei
+Helge mitään tyrkytystä huomaa ja rakastuu johonkin Töötarin lesken
+tytöistä.
+
+Sen vuoksi tässä ei ollut neuvona muuta kuin jäädä odottamaan Herran
+tietä.
+
+Greeta antoi seuraavan päivän mennä, ollenkaan omasta alotteestaan
+virittämättä minkäänlaisia pauloja Helgelle. Että asialla oli kiire,
+senhän toki Herra ymmärtää paremmin kuin Greeta.
+
+Illan tultua Helge läksi taas kylälle.
+
+Greeta antoi kolmannenkin päivän mennä ryhtymättä mihinkään omiin
+suunnitteluihin. Senverran vain, että puolista syötäessä, huolettomasti
+huokaisten sanoi tahtovansa laskea, miten monta vuotta he jo olivatkaan
+olleet näkemättä yhtäkään sukulaistaan.
+
+Silloin Helgen silmät nousivat lautaselta suoraan äitiin ja jäivät
+häneen tuijottamaan.
+
+Greeta teki pian asiaa pankon luokse, hieroskeli siinä jotakin, pakeni
+vielä kamariin ja siellä tuskissaan kyseli itseltään: jokohan, jokohan
+se olisi huomannut!
+
+Asiaa ei voinut parantaa muuten, kuin viemällä Helge harhaan.
+
+Mutta ei Greeta vielä sinä päivänä mitään sanonut. Seurasi vain
+salavihkaa Helgen ilmeitä ja eleitä, pääsemättä selvyyteen, oliko Helge
+huomannut vai ei.
+
+Illan tultua Helge — ei lähtenytkään kylälle, vaan jäi yöksi kotiin.
+
+Se oli Greetan mielestä merkki pahaan suuntaan, nimittäin että Helge
+oli kuin olikin huomannut. Ja Greeta syytteli itseään Herran edessä,
+ettei ollut voinut pitää suutansa kiinni, ja koko yön hän mietti
+keinoja miten erehdys olisi vielä korjattavissa ja miten Helge olisi
+eksytettävä epäluuloistaan. Aamupuoleen asia selvisi hänelle.
+
+Heti suuruksen jälkeen hän sanoi, että voisikohan Helge jäädä yksin
+kotiin, jos hän tämän Titan kanssa tästä lähtisi Töötarissa käymään?
+
+(Titaksi sanottiin Helgen nuorinta, kotona olevaa sisarta).
+
+Helge vastasi iloisesti:
+
+— Miksei!
+
+Ja Tittakin rupesi ilosta hyppimään.
+
+— Antaisikohan se isäntä hevosta? — sanoi äiti.
+
+Helge vastasi vielä iloisemmin:
+
+— Miksei se sitä antaisi. Hyvä mieshän se on.
+
+Äiti sanoi:
+
+— Kun ei vain antaisi sitä villiä hevosta. Osanneeko Titta sitä ajaa?
+
+Titta rupesi kiivaasti väittämään voivansa ajaa mitä hevosta tahansa,
+ja Helge vain kannatteli Tittaa eikä ollenkaan sanonut: ehkä olisi
+parempi, että Titta jäisi kotiin ja _minä_ lähtisin äitiä viemään.
+Olisi toki luullut Helgen niin sanovan. Oikein täytyi ihmetellä, miten
+se Helge saattoikin olla noin epäkohtelias. Antoi heidän vain mennä,
+villi hevonen, autoja vastaan, kääsit ojaan ... ja Helge vain: miksei,
+hyvä mies! Ja niin iloisesti! Aivan kuin sitä vain toivoisikin, että
+äiti ja Titta lähtisivät ja hän jäisi kotimieheksi.
+
+Jotta Helge vihdoinkin ymmärtäisi peräti mahdottomaksi jättää koti
+naisväettä, oli Greeta juuri sanomaisillaan: Entä lehmä? kuka sitä
+lypsäisi? Mutta älysi aivan viime nipassa, kuinka varomatonta olisi
+niin sanoa, sillä Helgehän heti huomaisi hänen pitävän välttämättömänä
+jättää Titta lehmää hoitamaan. Hän siis teroitti koukun paremmaksi ja
+huomautti lehmäasiasta toisin sanoin:
+
+— Kyllähän Helgekin osannee lehmän lypsää niinkuin Tittakin hevosta
+ajaa.
+
+Titta tuli kohta totiseksi, sillä hän ei voinut mitenkään kuvitella
+Helgeä lypsäjänä ja alkoi aavistaa ketä äiti oikeastaan tahtoi
+mukaansa.
+
+Mutta Helge sanoi reippaasti:
+
+— Miksi en minä osaisi? Vetää vain, kyllä heruu.
+
+Nyt Greeta suorastaan kiukustui:
+
+— Vetää, vetää, niin että nänni käteen heltiää.
+
+Helge katseli äitiä vähän pitkään ja sanoi:
+
+— Minuako äiti mukaan tahtoo? Olisitte kohta sanonut.
+
+Nyt alkoivat Greetan asiat mennä aivan pilalle. Hän kiukustui siitä
+vielä enemmän ja sanoi:
+
+— Soh lapset, hiljaa! Minä lähden Titan kanssa ja sillä hyvä!
+
+Ja nyt olivat Greetan asiat pirstaleina. Aivan auttamattomasti. Hän
+itkeskeli itsekseen monta kertaa sinä päivänä, milloin kamarissa,
+milloin navetassa, milloin pankonkin ääressä, jos sattui yksin tupaan.
+
+Mutta jo seuraavana Helge kysyi, että milloinkas äiti Titan kanssa
+lähtee?
+
+Greeta sanoi, että täytyy vähän tytön vaatteita korjailla.
+
+Illalla ennen kylälle lähtöä Helge kysyi, joko ne Titan vaatteet olivat
+korjatut?
+
+Greeta, joka ei ollut ottanut mitään vaatteita esillekään, sanoi, että
+pianhan ne vaatteet korjaa, kunhan saisi marjatkin noukittua, suotta
+joutuvat rastaitten ruoaksi.
+
+— Kyllä me — kyllä minä ne noukin, — ehätti Helge sanomaan.
+
+Seuraavana huomenna Helge tuli tupaan kiiruusti kuin hyvänkin asian
+suoritettuansa ja kertoi isännän luvanneen valakan, joka ei autoja
+pelkää eikä ollut vauhko, tuskin sitä piiskallakaan sai juoksemaan.
+
+Titta meni aivan surulliseksi, sillä ellei villiä hevosta, niin yhtä
+hyvä kotona.
+
+Greeta ajatteli, että jos näin jatkuu, niin toden teolla tästä tulee
+lähtö Titan kanssa. Mutta hänellä olikin jo uusi juoni mielessä.
+
+Hän meni puutarhaan, jossa Titta oli jo innokkaassa marjain
+poiminnassa, istahti tämän viereen muka päivää paistattaakseen, huokasi
+ja sanoi:
+
+— Enpä ole sinulle vielä milloinkaan kertonut miten minut nuorena
+tyttönä — noin juuri sinun ikäisenäsi — jätettiin ensi kerran yksin
+pitämään taloutta vanhassa kodissani.
+
+Titta noppi marjoja, pani jonkun suuhunsakin, ja odotti jatkoa ensin
+mitään sanomatta. Sitten istahti viereen.
+
+Greeta alkoi kertoa, miten hauskaa hänen oli ollut, kun hän, hame
+nostettuna vyötäryksen alle, ensi kerran sai itse kuoria ja siivilöidä
+maidot, kaataa astioihin, ja muuta sellaista!
+
+Mutta Titta ei vain innostunut, saati vaihtanut Töötarin matkaa
+maitoihin. Kävi ilmi, että häntä oli vietelty toiseltakin taholta.
+Helge oli — sanoi Titta — vähän aikaa poiminut hänen kanssaan marjoja
+ja kertonut isännän kyllä antavan sen villinkin hevosen, ja että sitä
+kun kiristi ohjaksista, niin se totteli kuin koira, ja autojen
+vastaantullessa ei tarvinnut kuin kääntää ympäri, niin se ei
+hievahtanutkaan. Helge oli sitäpaitsi sanonut, ettei tarvitse kaikkia
+marjoja noukkia, hän ottaa kyllä apulaisen.
+
+Greeta alkoi siis esitellä vain uusia matkan viivytyksiä. Ja mitä
+parempia hän päivä päivältä keksi sitä innokkaammaksi Helge kävi matkaa
+kiirehtimään. Kun Titan vaatteet yhä pysyivät korjaamatta, kantoi Helge
+ne tuvan pöydälle ja alkoi itse arvostella, mitä niille olisi tehtävä.
+Hevosen, sen valakan, toi kerran nähtäväksi ja pyöritteli sitä pihalla,
+hosuen piiskalla selkään, mutta hevonen nosti vain päätään ja käveli.
+
+Ottipa Greeta lopultakin voiton.
+
+Eräänä päivänä näytti Helge laimentuneelta. Ei kertaakaan kysynyt
+milloin lähtö tulee. Oikein häntä tuli surku. Ja kun Greeta hänelle
+lohdutukseksi itse sanoi, että ehkä ensi viikolla lähdetään, sanoi hän
+vain: hm, onko tuolla niin kiirettä.
+
+Sillä välin oli jo syksy tullut tai oikeastaan vasta se aika, jolloin
+siellä täällä koivu kellastuu ja kesävieraat tavarakuormineen ja
+piikoineen palaavat kaupunkiin. Helge oli lainannut hevosen ja vienyt
+hänkin jonkun huvilan tavarat asemalle.
+
+Juuri siltä retkeltä palattuaan näytti hän niin alakuloiselta, että
+Greetan sydäntä vihloi ja hän sanoi:
+
+— Minä lähden huomenna Titan kanssa.
+
+Sillä hän ajatteli: lähden ja viettelen Töötarin lesken tulemaan jonkun
+tyttärensä kanssa täällä meillä käymään. Näkevät Koivikon ja ihastuvat.
+Ja jos Herra tahtoo, kiintyvät nuoret toisiinsa.
+
+Silloin Helge sanoi:
+
+— Niinkuin äiti tahtoo, ja kaiketi minä saisin hevosen jo
+huomisestakin, mutta eikö olisi parempi _minun_ lähteä äidin kanssa?
+
+Greetan kasvot menivät aivan punaisiksi. Hänen ilonsa oli niin
+suuri, että hän olisi suin päin lentänyt Helgen kaulaan, mutta
+silmänräpäyksessä hän oli älynnyt, kuinka tärkeätä oli salata juuri
+ilonsa. Hän otti kaikkein surullisimman huokauksensa ja sanoi sopivan
+väliajan kuluttua:
+
+— Ehkä olisi niin parasta.
+
+Muuta hän ei uskaltanut lisätä äänen värisemisen tähden, ja piti sitä
+hyvänäkin, sillä tiesi mitä liikoja hän olisi voinut innoissaan purkaa.
+
+Tittaa he nyt vain saivat vuorotellen lohduttaa, joka itki silmänsä
+ihan turvoksiin.
+
+— Ei tästä äkkiä lähdetä, sanoi Helge hänelle. — Pitäähän meidän
+yhdessä vielä hunajakin koota.
+
+Mutta Titta vain itki ja ahmasi ilmaa. Hän hellitti vähän vähemmälle
+vasta kun äiti keksi sanoa:
+
+— Kirnutakin saat. Ajattelepas — kirnuta! Hur-hur...
+
+Sillä kirnuaminen oli todella Titan haaveiden huippu. Ja kun hän asiaa
+ehti tarpeeksi sulatella, tyytyi hän liiaksikin kohtaloonsa. Siten
+liiaksi, että alkoi alinomaa riipuskella äidin kupeella ja kiusata
+kiirehtimään lähtöä: milloinka menette ja ettekö jo lähdekin.
+
+Mutta Titan suruksi äidin matkatouhut kävivät päivä päivältä yhä
+vähemmän kiireellisiksi, ja tyyntyivätpä melkein yhtä laimeiksi kuin
+olivat Helgen, senjälkeen kuin Helge ei enää ollenkaan käynyt kylällä.
+
+Helge oli Greetasta muuttunut taas aivan entiseksi hyväksi Helgeksi.
+Luki jälleen raamattua milloin ja mistä kohdin äiti vain tahtoi.
+Kerroskeli satuja ketun viekkaudesta niin että vesi valui Titan suusta.
+Ja joskus valvoi, noin vain kirjoittaa rapistellakseen jotakin
+paperille kamarin pöydän ääressä. Nukkui yönsä rauhallisesti kuorsaten.
+Ja aamulla jo sangen varhain meni töihin. Palannut oli takaisin ihana,
+vanha kotirauha. Miksipä siis Greetalla olisi ollut erikoista kiirettä
+sitä matkoilla häiritsemään!
+
+Siihen aikaan Helge taas ajoi lautoja, ei tosin venelautoja, vaan
+tavallisia yksituumaisia ja kolmivartteja, eikä ajanut liiteriin, vaan
+toi ihan tuvan ääreen.
+
+Heillä oli sellainen tapa, ettei äiti mielellään kysynyt, mitä tuosta
+nyt tehdään, vaan juuri sillä kysymättömyydellään tahtoi osoittaa
+Helgelle täyttä arvonantoa, niinkuin isännälle, joka tietää mitä tekee.
+Ja Helge puolestaan, joka ei yleensäkään mitään kyselyjä rakastanut,
+oli tästä äidin arvonannosta erittäin tyytyväinen. Kyllä hän aikanansa
+itse sanoi, jos sanominen oli tarpeen.
+
+Kovasti tuo lautain tuonti ihan tuvan ääreen sentään kutkutti Greetan
+uteliaisuutta, ja vallankin kun Helge tuli metrimitta kädessä sisälle,
+katseli kattoon ja seiniin, ja mittaili välimatkoja. Vihdoin Helge
+puhkesi puhumaan ja sanoi ajatelleensa, että tästä tuvasta voisi hyvin
+tehdä kaksi, toisen kyökiksi ja toisen kamariksi. Ovenpuolinen,
+pienempi osa olisi kyökkinä ja isompi kamarina.
+
+Greeta alkoi uskollisesti kuvitella mieleensä tätä tupaa jaettuna
+valkoisilla laudoilla kahteen osaan, ja kun kuva sitten piirtäytyi
+hänen eteensä, oli se niin hämmästyttävän mahdoton, että hänen tuli
+oikein surku Helgeä. Mutta hän sanoi sentään kohtuullisen myöntyisästi:
+
+— Niin, kuinkahan olisi? — Ja oli hänkin katsein mittailevinaan
+suhteita.
+
+Mutta kun Helge sitten sanoi, että olisi myöskin hyvä laittaa oikea
+hellauuni tuon pankon ja kolmijalan sijaan, niin Greeta jo peräti
+hämmästyi ja häpesi. Hän alkoi noloudessaan hiljaa hieroa polveaan eikä
+voinut olla painamatta silmäluomiaan alas.
+
+— Mitä minä vanha ihminen tässä vielä hellalla, — sanoi hän.
+
+Helge ei sanonut mitään, vaan jatkoi mittauksiaan välikaton rajasta
+laittaan ja pankosta seinään. Sitten seisahti keskivälille ja
+naputellen mitanpäällä permantoon kysyi:
+
+— Tähänkö se ovi tulisi?
+
+Greetan täytyi ottaa hylätty kuva uudelleen esiin ja ajatella siihen
+ovikin. Mutta kuinka voi päättää mihin ovi tulee, ennenkuin ymmärtää
+mihin tarkoitukseen huonekaan tehdään? Ketä sen oli tarkoitus kyökistä
+erottaa? Helgen sen näkyi vain aina pitävän jotakin rakennella, siinä
+taisi olla koko asia, ja kun kotona ei enää ollut mitään suurentamista
+niin piti ruveta pienentämään! Kyökki kuin mikäkin karsina. Mitä
+ihmeitä se poika ajatteli?!
+
+Vastaus Helgen kysymykseen alkoi jäädä jo liian pitkän ajan taaksi,
+mutta kun Greeta ei vieläkään voinut keksiä tarkoitusta huoneelle ja
+Helge yhä naputteli, pani Greeta kysymyksen ja vastauksen välille
+aluksi vain:
+
+— Hm.
+
+Ja jatkoi sitten miettimistään. Mitä ihmettä tuolla huoneella voisi
+tehdä? Maitohuoneeksi? Liian lämmin. Tyttöjen huoneeksi? Miksi ei
+nukkua tuvassa niinkuin ennen? Vai Helgekö tahtoi ruveta nukkumaan
+häveliäästi naisista erinänsä?
+
+Silloin, juuri sinä hetkenä, singahti Greetaan kuin salamana uusi
+ajatus: Jos Töötarin leski jonkun tyttärensä kanssa todella tulee
+vastavierailulle ja jos Koivikon pitää heitä miellyttää, niin ei se
+ainakaan ilman hellaa heitä miellytä.
+
+— Hella, hella, tietysti, — sanoi Greeta kohta.
+
+— Niin, mutta ovi? — kysyi Helge ja taas naputteli.
+
+Greetan mittasuhteet olivat tuossa tuokiossa selvinneet. Hän meni koko
+joukon kauemmas sitä seinäviivaa, jota Helge oli osoitellut. Kyökki
+tuli siten paljon tilavammaksi kuin Helgen ajattelema.
+
+— Ja ovi? — toisti Helge.
+
+— Niin oviko? — sanoi Greeta etusormi huulilla, ja tavoitteli
+askelillaan sitä paikkaa, missä hänen mielestään kyökin oven tuli olla.
+
+Ja tapahtui, että Helge oli muuttanut naputtelemaan juuri sille kohtaa,
+mihin Greeta asettui ja he sanoivat yhtaikaa:
+
+— Tähän ovi.
+
+Nytkös he alkoivat olla yhtä mieltä kaikessa! Eivät vain oven ja seinän
+asioissa, vaan: missä pöytä, missä kaappi, missä astiahyllyt, missä
+vesikorvo... Sen toisen huoneen asioihin ei kumpikaan tullut
+kajonneeksi.
+
+Ja samaa iloista yksimielisyyttä jatkui sitten rakentamisenkin aikana.
+Greeta katseli kaikki lautain nostot ja kiinnitykset, piteli laudan
+toisesta päästä kun Helge tarkkasi vatupassia, hyöri ja hääri,
+suorastaan — rakensi.
+
+Niissä puuhissahan ajan pitkään Tittakin lohduttautui. Hän sai tämän
+tästä juosta tehtaalle kauppiaalta uusia nauloja ostamaan. Ja se se
+hauskaa oli. Sentään vieläkin hauskempaa oli Helgen kanssa ajaa tiiliä
+kotiin, noppia niitä kuormaan ja kuormasta. Ja hauskinta kaikesta saada
+sekoittaa muurisavea ja hiekkaa, kun Helge perusteli hellauunin pohjaa.
+Mutta kaikkein-kaikkein hauskinta oli silloin, kun he äidin kanssa,
+äiti maaten yläruumis pöytää vasten ja Titta kokonaan pöydällä
+katselivat ikkunasta ja odottivat Helgeä, joka oli lähtenyt asemalta
+vankkureilla tuomaan hellatarpeita.
+
+Syksy oli silloin jo niin myöhäinen, että maa oli paksussa roudassa, ja
+jo kaukaa kuului vankkurien lähestyminen. Mutta mättäisessä,
+jäätyneessä kotiviidakossa oli pyöräin kolina ja rautain räminä niin
+ankara, että heidän täytyi ihan katketakseen nauraa.
+
+Varmaankin hevonen ei ollut jaksanut vetää yhteen menoon ylämäkeen,
+koska kolina pysähtyi ja tuli ihan hiljaista.
+
+— Se lepuuttaa hevosta, — sanoi äiti.
+
+Silloin kuului Helge laulavan, ei tosin mitään virttä, vaan sellaista
+iloista hoilotusta.
+
+— Mitäs te itkette, äiti? — kysyi Titta.
+
+— Sitä minä — sanoi Greeta — että näin vanhaksi olen jo elänyt enkä
+sittenkään tahtoisi ikinä kuolla täältä Koivikolta.
+
+Titta, joka oli niin nuori, että hänen rintansa oli juuri vasta alkanut
+paisua, ei ottanut kuuleviin korviinsakaan tuollaisia puheita, vaan
+huusi että nyt se jo taas tulee!
+
+Ja Helge ajoi hella-aineet törmälle.
+
+Mutta kaikkein hauskintakin hauskempaa oli Titan mielestä liikutella
+heliseviä hellanrenkaita, ihmetellä paistinuunia ja sen irtonaista
+peltiä, väännellä vesisäiliön vaskitappia, ymmärtää pesän osastot,
+nähdä kuinka hellalevy sovitettiin tulenkestävien tiilien päälle,
+kuinka sitten kaikki oli paikoillaan, säiliö täytettiin, lastut pantiin
+pesän yläosaan ja tuli pohisten paloi kovassa vedossa, tiputellen
+tuhkakipunoita alaosaan.
+
+— No nyt äiti, perunat tulelle, — sanoi Helge tuoden kamarin uunista
+sen pienemmän padan, jolla he olivat keittäneet muurauspuuhien aikana.
+
+Greeta oli katsellut hellan komeroita ensin vähän oudostellen. Mutta
+siitä asti kun hän huomasi, että perunapadan poristessa kävi toisella
+hellanreiällä yhtaikaa kahvivettäkin kiehuttaminen, ja vielä lisäksi,
+että samalla tulella kuumeni sekä säiliö että paistinuuni, mieltyi hän
+hellaan peräti ja se tuli hänelle pian yhtä rakkaaksi kuin kodin
+muutkin laitokset. Titan kanssa heille usein tuli melkein riita, kun
+hellan ääressä ei ollut sijaa kahdelle ja Titta ei mitenkään olisi
+malttanut pysyä poissa keittohommista. He olivat joskus molemmat ihan
+punaiset liiasta hellanääressä seisomisesta ja hellakin oli Helgen
+mielestä usein turhaan noin tulikuumaksi hehkutettu.
+
+
+
+
+MATKAVALMISTUKSET.
+
+
+Näissä tavattomissa rakennus- ja uudistuspuuhissa oli aikaa kulunut
+niin pitkälle, että oli jo talvi tullut.
+
+Greeta oli onnellinen. Aamulla iloitsi päivän alkamisesta ja illalla
+levollemenosta. Mitään ikävyyksiä hänelle ei ollut sattunut syksystä
+asti, paitsi semmoista, jota ihminen ei voi surra, koska asia ei ole
+riippunut hänestä. Semmoinen pieni ikävä oli, että ruoka-aineet,
+jauhotkin ja erittäin kahvi, olivat joittenkin sota-aikain vuoksi
+tavattomasti kallistuneet, että niitä sai lopulta vain annoksittain
+pitkän odotuksen perästä, ja vielä, että heidän kuopastaan käytiin
+mittaamassa perunat ja sanottiin osan joutuvan yleisiin tarkoituksiin.
+Greeta ajatteli, että totta se on oikein, koska esivalta käskee. Helge
+olisi kyllä tiennyt näistä asioista parempaa selvää tehdä, mutta Helge
+ei rakastanut ollenkaan semmoisista puhella ja hankki vain tiesi mistä
+aina kaiken mitä taloudessa tarvittiin.
+
+Maa oli kyllä jo valkoisena yltä yleensä ja routapohja isommillekin
+lumille hyvin perustettu, mutta lunta oli kuitenkin siksi niukasti,
+että ennen pyryjen alkamista pelloille rakennettavien multapohjain
+kiireellinen ajaminen oli vaivaloista. Reki kiljui ja kallisteli
+jäätyneissä vaoissa ja kuormat kaatuilivat. Taivas oli kirkas,
+tuulenhenki pohjoisessa, ilmat pakastuivat pakastumistaan, nurkat
+paukkuivat, tilhet ja punatulkut olivat syöneet pihlajanmarjat ja
+hävinneet. Mutta vaikka vanhat ihmiset ennustivat suuriakin pyryjä,
+niin pyryjä ei vain kuulunut, ei edes pieniä.
+
+Ja vaikka näin oli päästy jo yli joulun, ei Koivikolla vieläkään
+puhuttu matkalle lähdöstä mitään. Se näytti ikäänkuin häipyneen pois
+Helgen mielestä, ja Titalta se oli jo peräti unohtunut.
+
+Ei niin tosin Greetalta, vaikka hän vaan osasi varoa suutansa. Hän
+muisti hyvinkin usein, missä tarkoituksissa oli alun pitäen näihin
+ihaniin hellavehkeisiin suostunut, mutta hän vain tapaili turhaan
+kyllin viatonta sanontaa, jolla olisi voinut ottaa matka-asiat
+uudestaan puheeksi niin, ettei Helge huomannut noita tarkoituksia.
+Sitäpaitsi, olihan kelikin vielä perin huono, vallankin eteläpuolen
+lakeuksilla. Ja myös pyryjä ennusteltiin. Kuka pyryihin lähtee! Jahka
+nekin ensin asettuvat.
+
+Ja niin eleltiin Koivikossa vanhaa hyvää elämää. Greeta ja Titta
+nukkuivat uudessa huoneessa ja heräsivät vasta kun kissa aamulla
+pyörähti vuoteelle ja häntä pystyssä käveli heidän päällään, tai kun
+Helge jo kolisteli kahvipannua keittiössä. Helge oli muuttanut yksin
+kamariin, meni varhain mullanajoon talon pelloille tai potkurilla
+jonnekin torppaan huutokauppamieheksi tai pesänselvityksiin, mutta
+iltaisin edelleen usein rapisteli kynää kamarissaan toisten jo mentyä
+levolle.
+
+"Mitähän se oikein kirjoitteleekaan niille sisarilleen, — ajatteli
+Greeta, — varmaankin, että ettekö jo ala tulla, meillä on uusi huone
+ja hellakin, tulkaa jo!"
+
+Kysyi hän vähän sitä jo Titaltakin, että eikö olisi sattunut joskus
+vilkaisemaan.
+
+Titta oli kyllä sattunut joskus vilkaisemaan, mutta ei sanonut
+osanneensa kirjoitusta lukea, kun se oli — suomea. Ja nyrpisti
+nenäänsä.
+
+— Suomea?!
+
+Greeta hämmästyi suuresti. Kelle hän suomeksi kirjoittaa? Erilaiset
+mahdollisuudet ja mahdottomuudet lämähtivät häneen yhtaikaa ja
+keskenään niin sekavassa ristiriidassa, että hän suuttui Titalle ja
+polkaisten jalkaansa tiuskaisi:
+
+— Älä sinä sitä suomea sano rumaksi, se on yhtä hyvää kieltä kuin
+meidänkin!
+
+Mutta kelle ihmeessä Helge suomeksi kirjoittaa, ajatteli hän itsekseen
+ajattelemistaan.
+
+Ja siitä hetkestä asti haki Greeta tilaisuutta vilkaistakseen itse,
+salaa sekä Titalta että Helgeltä.
+
+Päivällä ei ollut yrittämistä, sillä Helgen pöytälaatikko oli lukittuna
+ja avain liivintaskussa.
+
+Mutta tapahtui, että Titta oli illalla navetassa ja Helge pistäysi
+kamarista hetkeksi ulos.
+
+Silloin Greeta raotti kamarin ovea. Ja aivan oikein: paperi oli
+levällään pöydällä, mustepullo auki, sen suussa kynä kallellaan. Greeta
+juoksi uuteen tupahuoneeseen, vetäisi korin pohjasta silmälasit
+semmoisella kiireellä, että kaikki sukat, puikot ja kerät hyppivät
+lattialle, ja riensi kamariin. Aikaa meni myös paljon siihen, että
+hänen piti huonon näkönsä vuoksi, aina kun lankakin oli pahemmin
+sekauksissa, katsoa hyvin kaukaa ja asettaa lasit tarkalleen noin
+puolitiehen silmän ja neuleen välille, jolloin solmu näkyi suurena ja
+selvänä. Nyt oli kiireessä vapisevien käsien vuoksi tämän välimatkan
+nopea löytäminen sitäkin vaikeampaa. Kirjainten ja suomalaisten sanojen
+sekamelskasta ehti hän selvään nähdä vain kaksi sanaa, ja nekin vasta
+kun oli kääntänyt paperin etusivun näkyviin. Ne sanat olivat Rakas ja
+Maija. Silloin Helge jo kopisteli lunta jaloistaan.
+
+Hienoa lumenvitiä ja paksuja kimpaleita oli vuorotellen satanut
+iltapäivästä asti ja ilma milloin lämminnyt milloin jälleen pakastunut.
+
+— Sulanneeko tuo vielä? — sanoi Helge äidille, joka seisoi jo
+keskellä keittiötä. Helgen piti oikein luudalla hieroa nuoskaa lunta
+jaloistaan.
+
+Greeta sanoi:
+
+— Sulaa tai on sulamatta, mutta kyllä meidän nyt on lähdettävä.
+
+— Minne lähdettävä? — kysyi Helge viattomasti hämmästyen.
+
+— Töötariin, — sanoi Greeta.
+
+Helgen silmät pyöristyivät ja luuta putosi hänen kädestään. Hän katsoi
+kauan äitiä ja näki selvään, että nyt sillä oli sellainen hetki,
+jolloin hänen sanansa olivat peruuttamattomat.
+
+Ottaen luudan maasta ja jälleen saappaitansa hieroen Helge sanoi
+verkkaan ja sävyisästi, että onhan matka pitkälle viivästynyt, mutta
+kyllä nyt oli sentään kaikkein pahin aika lähteä: jos suli, niin olivat
+tiet liejuna, — jos pakastui, nousi pyry.
+
+— En tiedä sataako vai pyryää, — sanoi Greeta, — sen vain tiedän,
+että me lähdemme ylihuomenna.
+
+Helge sanoi:
+
+— Niinkuin äiti tahtoo.
+
+Ja kaikki menivät maata.
+
+Sinä yönä ei Greeta kertaakaan huokaissut, sillä hän huokaili
+tavallisesti vain tyytyväisyydestä ja korkeintaan _pienistä_
+vastoinkäymisistä, mutta se, että aamupuoleen yötä tuuli paiskeli
+hienoa, sihisevää jäävitiä laseja vastaan ja ulvahteli uunissa, se oli
+suuri vastoinkäyminen.
+
+Senvuoksi hän, ajateltuaan ja suunniteltuaan iltayöstä, mitä kaikkea
+oli koottava matkamyttyyn ja mitä kaikkea huomenna vielä ehdittävä
+tehdä — sillä yhä uusia tehtäviä ja muistettavia kasaantui jo
+ajateltujen lisäksi — nyt aamuyöstä ajatteli:
+
+Tämä pyrynnousu on Herran rangaistus minulle viivyttelyistäni ja siitä,
+etten ole lähtenyt hyvän sään aikana. Todella, enkö ole elänyt ilman
+Herraa koko tätä pitkää syksyä! Miksi, miksi ei Herralla ole oikeata
+ääntä, että ajoissa sanoisi kuuluvasti: Greeta! Tai oikeita voimia
+niinkuin ihmisillä, jotka merkin antaakseen voivat hameesta nykäistä?
+Aina vain pitäisi muka kysellä: pitelenkö kädestä vai enkö pitele. Ja
+totta puhuen en nytkään tiedä, vaikka olen päättänyt lähteä, piteleekö
+Herra minusta vai eikö pitele. Voi melkein yhtä hyvin ajatella Herran
+sanovan: älä lähde pyryyn. Siiskö että anna asiain vain olla ennallaan,
+päivän tulla, toisen mennä. Tai ehkä vielä: älä ollenkaan lähde, anna
+Helgen vain mennä naimisiin sen suomalaisen Maijan kanssa. — Maijan?!
+— Mikä Maija se on? Talontyttöjäkö vai tehtaan letukoita? Laillinenko
+vai äpärä? Tervekö vai tautinen? Mutta kuka oli pannut Anders vainajan
+suuhun ne sanat: kun _se_ aika Helgelle tulee, älköön ottako ketä
+sattuu. Kuka? Vastaa selvästi, Herra! — Jaha: ei ollenkaan lähteä.
+Mutta hukuttaako sinä hänet aiot, niinkuin sen pojan annoit aaltoihin
+läkähtyä? Ja minunko pitäisi vain käsi kädessä päältä katsoa!
+
+Greeta hyppäsi vuoteesta, pujotti alushameen yllensä ja kiristi lujasti
+vyötäisiinsä. Kaukana huokailemisesta! Hänen huulensa olivat
+yhteenpuristettuna viivana ja liikkeet ylen päättäväiset.
+
+Päivä jaksoi tuskin vaalistua, niin paksussa huurussa olivat ikkunat.
+Ja joskus puuskat ulkona yltyivät niin, että koko tupa tutisi. Jäätävä
+tuuli oli huoneista vienyt kaiken lämmön ja hyvinkin suljetun ulko-oven
+jostakin rakosesta sittenkin puhaltanut pitkän, harjakkaan lumihännän
+eteiseen. Olisi ensimmäiseksi pitänyt panna valkea keittiöön ja
+kamariin, mutta Titta unenpöpperössä ei saanut lumen vuoksi ovea auki,
+ja sitäkös Greeta nyt jouti tekemään, kun kaikissa kiireissä piti vielä
+ehtiä Helgen sukatkin parsia.
+
+Helge nukkui tavallista kauemmin eikä noustuaan näyttänyt olevan
+tietääkseenkään eilisistä puheista. Lapioi vain lunta oven edestä.
+Sitten viskeli hajalle pahimmat pyrykinokset tuvan ja navetan väliltä,
+puhdisti polun kaivolle, työnteli kelkalla vedet pihattoon ja
+keittiöön, hakkasi vajassa polttosälöt, kopisti ne yksitellen lumesta,
+latoi pieneen pinoon, etteivät uudelleen lumettuisi, toi sylillisen
+kyökkiin ja itse keitti kahvin, koska Titta oli mennyt lypsyyn ja
+äidillä näytti olevan muuta touhua.
+
+Näistä monista toimista ei Greeta oikeastaan voinut Helgeä moittia,
+sillä ne olivat kyllä välttämättömiä. Sitä hän ei sentään voinut olla
+itsekseen harmittelematta, että Helge suoritti ne tänäpäivänä aivan
+yhtä rauhallisen hitaasti kuin jonakin muuna päivänä. Mutta kun Helge
+kahvin juotuansa sitten vielä meni avoliiteriin, sielläkin vielä
+lapioidakseen lumia ja rupesi kokoomaan peremmälle kaluja ja
+ainepuitaan, loppui Greetan kärsivällisyys. Hän veti jalkaansa Helgen
+pieksut, vyötti Helgen palttoon lujasti ympärilleen, koska ei saanut
+kuin kaksi ylänappia kiinni, painoi alas vedettävän karvalakin
+päähänsä, veti vantut käsiinsä ja meni ulos.
+
+Lypsyltä tullessaan Titta näki, kuinka äiti, syvissä kinoksissa
+kahlaten, helmat ja pitkän palttoon liepeet lunta viistäen, painoi
+tielle päin ja hävisi pyryyn.
+
+— Missä äiti on? — kysyi Helge kyökkiin tultuaan.
+
+Titta kertoi näkemänsä. Helgen ensimmäinen ajatus oli ottaa sukset
+hiihtääkseen äidin jälkeen, mutta hän ei löytänyt pieksujansa ja Titta
+selitti hänelle kuinka päin asia oli.
+
+— Ai, ai, ai, sitä mammaa, — päivitteli Helge onnettomana, — ja eikö
+sillä muuta ollut jaloissa? Minä tiedän, että naiset kastuvat lumessa
+paljon ylemmäs pieksun varsia. Ja minä tiedän myös, minne asti hän on
+mennyt.
+
+— Minne?
+
+— Saatpahan kuulla.
+
+Mutta Titan ei tarvinnut kuulla. Sillä jonkun ajan kuluttua hän sai
+nähdä. Isäntä itse saattoi Greetan liistereellä Koivikolle ja ajoi
+kuistin eteen. Eikä edes tarjottua kahvia huolinut, vaan hyppäsi
+seisaalleen rekeen ja pyryytti takasin. Oli vain lähtiessä sanonut:
+
+— Saa sen oriin tulla aamulla noutamaan, mutta pahasti nyt pyryää.
+
+— Mitenkäs äiti tämän teki? — kysyi Helge äidiltä, joka aivan kuumana
+riisuskeli eteisessä päällysvaatteita ja puisteli niitä lumesta.
+
+— Kun eivät muut mene hevosta toimittamaan, niin kaiketi se oli minun
+toimitettava, — sanoi Greeta ja alkoi vimmatusti piestä karvalakkia
+vasten seinää.
+
+— Ja vielä oriilla lähtisitte! — sanoi Titta päätään heilutellen.
+
+— No, no, — sanoi äiti, — osaa Helge sitä ajaa, koska Tittakin osaa.
+
+— Ja äitikö tämmöisessä pyryssä? — ihmetteli Helge. Johon äiti
+vastasi, vieden vaatteet kyökkiin, ja hiukan pehmiten:
+
+— Tänään vähän viskelee, huomenna voi olla selvä.
+
+Äiti suli päivän kuluessa siitäkin vielä vähäisen, erittäinkin kun
+Helge häntä auttoi matkavaatteiden pieksännässä ja sitten häthätää pani
+kuntoon silitysraudan, jonka pulikka oli irtautunut. Mutta iltapäivällä
+pyry vain yltyi ja Helge laimeni, sillä hän alkoi pitää huomista lähtöä
+mahdottomana. Tittakin, jättäen äidin omiinsa, rupesi vain
+maitoastioita järjestelemään ja kanniskeli kirnua, jotka toimet
+olisivat olleet vasta lähdön jälkeen tehtävät. Silloin äidin suu meni
+taas viivaksi ja hän koetti tehdä huomisen matkan lapsille uskottavaksi
+niin raivokkaalla touhuamisella, että vaatteet, sukat, kengät
+suorastaan lentelivät seinästä toiseen ja penkillä nyytti nyytin
+perästä paisui pullolleen.
+
+Mutta tuisku oli vain yhäkin yltymässä ja lapset eivät uskoneet
+lähtöön, — kun ei Helge niin ei Tittakaan. He tekivät vain mitä
+käskettiin ja välillä seisoivat ja odottivat käskyjä. Kunnes äiti
+lopulta lakkasi käskemästäkin ja sai itse kaikki valmiiksi
+matkakuntoon, paitsi että vielä piti pari palttoonnappia ommella
+kiinni.
+
+Helge ja Titta menivät siis tavalliseen aikaan maata. Mutta aamulla he
+nukkuivat tavallista kauemmin, sillä myrsky jyskytti seiniin niin, että
+sen unissakin kuuli, ja he ajattelivat: ei tule matkasta mitään. Ja
+käänsivät kylkeänsä.
+
+Mutta kun Helge tuli vihdoin kamarista, löysi hän äidin seisomasta
+myttyjen keskellä lähtöön jo pukeutuneena. Greeta katseli häntä
+liikahtamatta ja vasta kun luuli Helgen ehtineen ymmärtää, että nyt
+olisi pitänyt kahvit olla jo juotuna ja hevonen kuistin edessä, sanoi:
+
+— Juo kahvit.
+
+Helge joi kahvit ja rupesi panemaan piippuun.
+
+— Eikö äiti käy istumaan, — hän kysyi.
+
+Greeta ei ruvennut istumaan eikä vastannut mitään, odotti vain milloin
+muka piippu on poltettu. Helge sanoi:
+
+— Pyryää vielä umpeen koko tuvan eikä Titta saa ovea auki, jos jää
+yksin.
+
+Greeta seisoi suorana ja ummisti silmänsä.
+
+Vähän ajan perästä Helge sanoi taas:
+
+— Ihanko tosiaan lähdette tähän herran ilmaan?
+
+Greeta sanoi:
+
+— Lähden ja Helge lähtee.
+
+Nyt Helge tiesi lähdön varmaksi. Hän sammutti piipun, pani sen
+taskuunsa, kapaisi sukset vajan orsilta ja hiihti vinhaa vauhtia
+taloon.
+
+Silloin vasta Greeta istahti kahvia juomaan ja oli entisellään.
+
+Titta sai vielä paljon tehtäväkseen ja viimeisiä neuvoja mieleen
+painettavaksi. Äiti sanoi jo puhuneensa isännälle siitä, että
+lähettäisi aamuisin jonkun lunta luomaan, ja isäntä oli luvannut itse
+käydä Tittaa katsomassa. Semmoinen kunnon mies ja rehti suomalainen,
+sanoi Greeta. Turhaa on Helgen iänkaiken entisiä muistella. Vällyt ja
+viltit, heinää ja puolen hehtoa kauraa oli luvannut omistaan rekeen
+panna.
+
+Näitä toimittaessaan oli Greeta saanut kaikki päällysvaatteet ylleen.
+Jaloissa hänellä oli korkeat huopatossut, jotka mistä lienee esille
+kaivanut, pitkän palttoonsa päällä miehen sarkatakki, jota Titta ei
+myöskään ollut milloinkaan ennen nähnyt, — päässä vanha, vielä kodista
+peritty musta samettimyssy, jonka hän oli asettanut koko lailla
+silmille. Myssyn päälle ja koko pään ympäri oli kiedottuna ensin
+valkoinen pieni huivi, sitten isompi ruskea villahuivi, ja kaulan
+ympärille kolmas huivi. Kaiken ylle hän pani paksun vaipan, johonka
+osasi taitavasti kääriytyä. Ylinnä se huippeni korkeaksi tötteröksi. Ja
+kun Titta kiristi vaipan päät seläntaakse solmuun ja tuli katsomaan, ei
+kasvoista näkynyt kuin alun nenänvartta ja vähän-vähän silmäntuiketta.
+
+— Näin on hyvä, — sanoi äiti.
+
+Samassa jo Helge porhalsi oriilla kuistin eteen.
+
+Sillä aikaa kuin Helge pukeutui lämpimiin, kantoi Titta äidin kanssa
+kiireesti mytyt ja eväskontit rekeen.
+
+Helge tuli kuistilta alas pitkänä, solakkana, kireästi vyötettynä,
+karvalakin lipat niskaan painettuina, ja kävi hevosen suitsiin. Titan
+autettua äitiä rekeen ja jalat vilttien alle, käski äiti hänen mennä
+heti sisään kylmettymästä, sillä tuisku nosteli Titan hameita.
+
+Tämä kaikki oli tapahtunut sellaisessa kiireessä kuin olisi juna
+odottanut. Ei huomattu edes oikeita hyvästejä sanoa.
+
+Mutta sisälle tultuaan Titta pani rievun kuumaan veteen, paineli sitä
+ikkunaa vasten ja sai huurteeseen syntymään aukon.
+
+Siitä hän näki, miten he menivät.
+
+Reki kallisteli pahasti ja välistä näytti, että nyt-nyt se kaatuu ja
+äiti sen mukana. Varmasti olisikin kaatunut, ellei Helge olisi pitänyt
+toista jalkaansa ulkona tai kohonnut jalakselle painamaan. Nyt reki
+meni kinoksesta kinokseen niinkuin vene aalloilla ja hevonen loikki
+upoksistaan niinkuin jänis. Sitten katosivat pyrypilveen, eikä Titta
+heistä enää mitään nähnyt.
+
+
+
+
+PYRY SUOSII GREETAN MATKAA.
+
+
+Tuisku ei hellittänyt kertaakaan koko päivänä.
+
+Helge ajoi ensin hyvääkin vauhtia, kun oli kylän kujista ja sokkeloista
+päästy valtamaantielle. Mutta hevonen väsyi jo puolipäivän aikoina eikä
+sitä voinut juoksuttaa muutakuin missä tuuli oli tien laassut.
+Lumipaikoissa piti tuntikausia ajaa käyden. Kahlatessaan elukka sekä
+höyrysi että kilisteli jääpuikkoja kupeillaan, pää painuksissa
+vastatuulta vältellen.
+
+He eivät olleet mitään puhuneet keskenään, — Helge, koska ei varmasti
+tiennyt oliko äiti jo leppynyt aamuisesta, ja Greeta, kun ei voinut
+kääntyä, ja ääni ei kuulunut vaippojen alta.
+
+Ison mäen alla Helge nousi käymään reen perässä. Hänen tuli kovin surku
+äitiä, joka siinä nytkyi, vaipan tötterö lumisena ja kallelleen
+painuneena. Hän harppasi reen luo ja kävi jalaksille. Olisi tehnyt
+mieli sulkea syliinsä tuo pieni mummo, joka oli hänen äitinsä. Hän
+tiesi hyvin äidin olevan nolona ja suruissaan sen johdosta, että oli
+aamulla ollut suutuksissaan. Sillä äiti lakkaamatta opetti, ettei saa
+lähimmäiselle edes suuttua saati häntä tappaa, vaan joka suuttui, teki
+jo sillä suuttumisellaankin tappamisen veroisen synnin. Ja äiti oli
+aina kärsinyt suuresti, kun luuli omalla käytöksellään horjuttaneensa
+lapsiin istutettua uskoa. Mutta jalaksilla seistessään Helge oli
+kuulevinaan, että äiti sentäänkin puhuu hänelle jotakin. Se oli siinä
+tuiskun suihkeessa kuin kaukaista myminää. Helge ajatteli, että äiti on
+saattanut näin haastella jo alkumatkasta, hänen sitä kuulematta. Ja kun
+hän meni viereen kävelemään ja kallisti korvansa äidin suun tasalle,
+sanoen: mitä? — nytkähti äiti itsensä vähän käännyksiin ja ääntänsä
+korottaen yli tuulen suhinan sanoi puheensa jatkoksi:
+
+— Sitä minä vain, että ihmisen ei pitäisi milloinkaan suuttua, vaikka
+minä vanha ihminen...
+
+Hänen äänensä meni tökerryksiin voimatta enää kuulua. Helge vilkaisi
+edestäpäin häneen eikä voinut päättää, oliko äidin silmäin alla
+sulaneita lumihiutaleita vai oliko hän itkenyt.
+
+Nyt saattoi Helge vaivoin hillitä haluansa syleillä äitiä. Hän
+ihmetteli mistä hänelle sellainen syleilemisen halu tuli, jota hän ei
+ikinä ennen ollut äitiä kohtaan tuntenut, mutta varmaankin se johtui
+siitä, että hän oli niin paljon ajatellut rakkautensa osoittamista
+sillä tavalla _Maijaa_ kohtaan, ja nyt se siirtyi äitiinkin. Kunpa
+saisi ne toisen toiseen, ja toisen toiseen käsivarteensa ja puristaisi
+molempia! Hän karisti lumen äidin olkapäiltä, oikaisi päähineen,
+kiristi vaipan selkäsolmun lujempaan ja istui jälleen ajamaan.
+
+Rupesi olemaan jo pimeä ja he olivat vasta vähän yli puolivälin matkaa.
+Alkoi olla epäilyttävää, voivatko he enää sinä päivänä ehtiä
+Vestankylään, jos vielä olisi ruvettava evästelemään. Äiti tahtoi
+kuitenkin matkan jatkamista, sillä Helgen kysymykseen hän vastasi,
+ettei ollut ollenkaan nälkä.
+
+Pilkkopimeässä vielä pari tuntia hoputeltuaan hevosta juoksun tahtiin
+Helge huusi äidin korvaan, että nyt täytyy hakea yösijaa.
+
+Greeta huusi vaippojen sisästä:
+
+— Jos ajat vielä virstan verran, pitäisi olla Susannan mökki tällä
+vasemmalla puolen tietä, mäen rinnassa, hän ottaa meidät, ja on hänellä
+vaja hevosellekin.
+
+Mistä ihmeestä äiti saattoi noin tarkkaan tuntea tien tässä pimeässä?
+
+Valontuiketta ei mökin ikkunasta ruvennut pyryssä näkymään ennenkuin
+melkein kohdalle tultua.
+
+— Tässä, — sanoi äiti.
+
+Valontuike valaisi mökin oven eteen kasaantuneen kinoksen.
+
+Helge pysäytti hevosen, joka kohta rupesi lunta hamuamaan, heitti sille
+tukon heiniä ja kahlasi hapuillen mökin ovelle, johon koputti.
+
+Samassa tuike sammui.
+
+Helge koputti toisen kerran.
+
+Ei kuulunut mitään liikettä tuvasta.
+
+Helge jyskytti kolmannen kerran ja huusi hyvällä suomenkielellä mikä
+heillä oli asiana.
+
+Ei mitään vastausta.
+
+— Odotappas, minä tulen, — sanoi Greeta Helgelle, kompuroi ulos
+reestä, kahlasi eväskonttia perässään vetäen ovelle ja kakistaen
+kurkkunsa selväksi huusi ruotsiksi:
+
+— Minä olen se Greeta Hemmingintytär, sen Vestankylän Skurubölen
+Nyholm vainajan pojan, sen Anders Nyholmin leski.
+
+Valontuike syttyi uudelleen.
+
+— Asuuko Susanna Jeerhardintytär vielä täällä?
+
+Mutta vaikka mökissä oli jo toisia asukkaita, auttoi ruotsiksi
+puhutteleminen kohta. Porstuassa jo kolistiin, ja monia salpoja
+poistettaissa ja monia lukkoja avattaissa Greetalle vastasi oven takaa
+ruotsiksi aivan vieras eukon ääni.
+
+— Vai kysytään Susanna Jeerhardintytärtä? Susanna Jeerhardintytär on
+jo viisitoista vuotta ollut vainajana. Mutta rauhallisilta ihmisiltä ei
+meilläkään ole ollut tapana yösijaa kieltää.
+
+Ovi työnnettiin auki ja tulijat otettiin vastaan ystävällisesti. Jo
+eteisessä, missä lumia puisteltiin, kävi suukopu kahden eukon ja
+Greetan välillä kuin vanhojen tuttujen välillä. Yösija luvattiin moneen
+kertaan ja Helgelle sytytettiin lyhty, vajaan vietäväksi. Kovasti vain
+ihmeteltiin, miten tulijat olivat niin pitkälle päässeet, ja kysyttiin
+eikö heille ollut matkalla mitään erinomaista tapahtunut, sillä tie —
+sanottiin — oli ollut täynnä ilkivallan tekijöitä, pyssyt käsissä.
+Greeta sanoi, ettei koko päivänä tavattu ainoatakaan vastaantulijaa. —
+Sehän ihme oli — sanottiin siihen — sitten on pyry teitä auttanut ja
+karkoittanut pahantekijät, mutta paras sittenkin olisi aamulla pimeän
+aikaan palata kotiin, sillä Vestankylään asti oli suomalaisten rosvojen
+tähden tuskin mahdollista päästä.
+
+Helge kyllä arvasi minkälaisista rosvoista tässä oli kysymys, ja hän
+olisi voinut kertoa äidille ja eukoille, että tehtaat olivat
+pysähtyneet ja että näytti olevan ikäänkuin aikomuksena panna viralta
+kaikki pomomiehet valttareista ja tirehtööreistä alkaen, jotka olivat
+jättäneet asiat hoitamatta ja lähteneet karkuun, ja joita nyt kaiketi
+sen vuoksi vahdittiin teillä. Mutta juuri kun hän rupesi tätä
+selostaakseen sanomaan, että hänenkin mielestään olisi viisainta
+palata, ehätti Greeta sanomaan:
+
+— Mene sinä Helge vaan hevosta katsomaan.
+
+Ja oikein työnsi Helgen menemään.
+
+Olikin se hyvä, sillä tuuli oli hajoittanut heinät hevosen edestä ja
+orhi teki kotiin päin kääntymistä.
+
+Helge ajoi reen vajaan, ruokkosi hevosen kuivaksi, sitoi vällyt lujasti
+sen ympärille, heitti heiniä eteen, ja itseänsä niistä puhdistellen
+meni tupaan.
+
+Siellä olivat eukot levittäneet eväät pöydälle, panneet kahvipannun
+tulelle ja päät yhdessä päivitellen supattivat ajan ihmeellisistä
+oloista.
+
+Mutta Helgen astuttua sisälle äiti äkkiä käänsi puheen toisaalle.
+Eväitä syötäessä ja kuumaa kahvia härpättäissä ei kukaan päässyt
+puhumaan muusta kuin Hemmingeistä, Berteleistä, Nyholmeista,
+Vestankylän oloista, Töötarin väestä, sukulaissuhteista, ketkä elivät,
+ketkä olivat kuolleet, ketkä menneet naimisiin, ketkä vielä menemättä.
+
+Helge ihmetteli miten elpynyt äiti oli, miten suulas, miten sukkela
+kysymään ja vastaamaan, ja vielä ihmetteli äidin puheenpartta. Siinä
+oli uusia nasevia sanoja ja sulavia käänteitä, joita äiti ei ollut
+milloinkaan kotona käyttänyt.
+
+Mutta Greeta ei ollut vielä puoliinkaan kysyttäviään päässyt, kun
+Helge, joka istui vuoteen laidalla, ensin kellistyi kyynärpään varaan,
+sitten nosti varovasti toisen jalkansa vuoteelle, sitten antoi pään
+retkahtaa alukselle ja nukkui sikeään uneen, Maijan maailmoihin.
+
+Tästä unesta äiti hänet töykkäsi vierestään hereille jo neljältä
+aamulla, sanoen että hevonen oli syötettävä.
+
+Vajaan juottovettä viedessään Helge ajatteli: Jaha, saivatpa ne eukot
+äidin järkiinsä ilman minuakin.
+
+Eukot olivat näin varhain vielä kovin väsyksissä eilisistä. He vain
+vuoteestaan kurottivat kätensä, kiitokset ja hyvästit vastaanottaakseen
+ja matkaonnea itse toivottaakseen.
+
+Helge veti äidin vaipanpäät taas kireään solmuun selän taakse, auttoi
+hänet rekeen, hyppäsi itse viereen portin luona ja antoi hevosen
+iloisesti loikata alamäkeen oikealle, kotiin päin.
+
+Silloin Greeta huusi:
+
+— Minne sinä nyt ajat! Eihän Vestankylä tuollapäin ole! Herran
+nimessä, — vasemmalle, vasemmalle!
+
+— Jaha, — sanoi Helge. Hän käännytti vastahakoisen hevosen vasemmalle
+vastamäkeen kahlaamaan.
+
+Pyry oli kutakuinkin entisellään.
+
+Mutta aamun alkaessa valeta tuuli ajoittain tyyntyi ja silloin putosi
+suuria kimpaleita niin sakeasti, että loimi oli pantava hevosen
+selkään, ja vällyt ja mytyt ja Greetan vaippa olivat paksusti
+valkoisina. Joskus lumentulo äkkiä lakkasi, ja silloin näkyi pilvien
+lento ja taivaan sini pilkisti repaleiden välistä. Puut seisoivat
+molemmin puolin tietä liikkumattomina lumipainojen alla, oksat
+nuokuksissa, latvat kumarassa, jotkut kaariksi maahan asti taipuneina.
+
+Auringon nousuksi pilvet hajosivat ja tuuli tyyntyi kokonaan.
+
+Pitkän, metsättömän mäen keskivaiheilla, kun hevonen hetkeksi pysähtyi,
+Helge otti loimen sen selästä, pyyhkäisi lumet reestä, aukaisi äidin
+vaipan ja karisti lumen siitäkin.
+
+Greeta kohotti päähineen silmiltään ylemmäs otsalle, jätti vaipan vain
+hartioilleen ja katseli ympärilleen kuin herännyt lapsi.
+
+— Tuossahan on jo Braskari, ei tästä enää pitkä matka ole, kohta se
+näkyy, — sanoi Greeta, ja kuulakkaassa ilmassa hänen äänensä kajahti
+niin selvänä, että Helgeä oikein nauratti.
+
+Braskarista lähti ratsumiehiä liikkeelle.
+
+— Mitä rosvoja täällä olisi, ei mitään rosvoja ensinkään, — sanoi hän
+taas. Helge sanoi hevosta hoputtaen:
+
+— Ei täällä ole kuin lunta ja kinoksia.
+
+Mäen harjalle päästyä Greeta käski Helgen katsoa oikealle ja sanoi että
+se on Vestankylä.
+
+Helgen silmien eteen aukesi kauas kantava lumilakeus sinisissä
+aamuhuurteissansa. Mutta usvain keskeltä selvään ilmaan kohosi suuri
+kalliorykelmä, täynnänsä pieniä ja suuria taloja, ylimmäisten katot
+punervassa auringonvalossa.
+
+— Tuo iso kaksikerroksinen, — osoitteli Greeta — tuo petäjän
+viereinen, se oli vanhan Nyholm vainajan talo, vaikka se sitten myytiin
+Gunnar vävylle. Gunnars on sen takana pohjoispuolella, mutta kyllä sen
+savupiippujen sentään pitäisi näkyä, vaikken minä eroita. Ja Skurubölen
+navetta näkyy vasemmalla, siellä minä tyttönä lypsin. Jaa-a, näillä
+mailla sinun isäsi Anders ja minä olemme lapsina leikkineet.
+
+— Entä tuo tuolla alempana oikealla? — kysyi Helge.
+
+— No se on juuri Töötar, — sanoi äiti, — se, johon me menemme
+sisälle. Hänen seitsemästä tyttärestään sanoivat eilen kahden olevan
+vielä ... tuota noin, viiden olevan jo naimisissa.
+
+Greeta pani tämän jälkeen suunsa tuppeen.
+
+Mutta Helgen ajatukset kulkivat oudoissa maailmoissa. Ensi kerran hän
+kuvitteli äitiänsä lapseksi, ja isänsä ei hän ollenkaan voinut
+kuvitella semmoisena koskaan olleen. Ja vielä vähemmin, että isä sitten
+oli kosinut äitiä ja he olivat viettäneet häitä, ja... Mutta miksi he
+oikeastaan olivat muuttaneet pois noin kauniista ruotsalaisesta
+kylästä?
+
+Mäen alla kylä katosi jälleen näkyvistä toisten mäkien taakse.
+Ratsumiehet saavuttivat heidät ja kysyivät suomeksi minne matka oli.
+
+— Teutariin, — sanoi Helge.
+
+Sitten kysyivät oliko lupalippua.
+
+Helge sanoi:
+
+— Ei ole lippuja, on vain oma lupa.
+
+Ratsumiehet ajoivat edelle ja pysähtyivät tienhaaraan sille kohtaa
+missä toinen haara kääntyy tasangolle Vestankylään. Kun miehet näkivät
+heidän sinne ajavan, eivät he enää seuranneet.
+
+
+
+
+VESTANKYLÄSSÄ.
+
+
+Töötarissa otettiin vieraat vastaan avosylin.
+
+Se suuri ja lihava emäntä, jonka Helge kyllä muisti isän hautajaisista,
+riisui äidin kaikista kääreistä ja sulki sitten, pauhaavasti
+tervehdyksiä jaellen, niin kokonaan syliinsä, ettei äidistä näkynyt
+mitään. Helgeä hän taputti voimakkaasti olkapäälle, ja ovissa suihkivia
+poikasia ja piikasia lähetti kylälle ilmoittamaan kaukaisista vieraista
+ja läheisistä sukulaisista.
+
+Pian oli sali ja kamarit täynnänsä setiä ja tätejä, vävyjä vaimoineen,
+serkkuja, lankoja, enoja, miniöitä. Ja kaikki olivat yhtä iloisia ja
+uteliaita kyselemään.
+
+Greeta istutettiin kaikkien keskelle ja kaikki puhuivat häneen
+kääntyneinä.
+
+Kuinka pikkuinen se äiti sentään oli muihin vaimoihin ja talonpoikiin
+verraten! Helgen olisi tehnyt mieli ottaa hänet syliinsä ja pian viedä
+jälleen kotia, olemasta siinä niin kuihtuneen ja vähäpätöisen näköisenä
+noiden punaverevien, kookkaiden ja hyvinvoipien isäntien keskellä,
+jotka kyllä puhuivat äidille, mutta usein myös vilkaisivat myhähdellen
+toisiinsa ikäänkuin keskenään arvostellen tulokkaita.
+
+Mutta Greeta se oli kuin kotonaan. Hänen kasvonsa hehkuivat ja hän oli
+levittänyt hameensa joka suunnalle, tiesi kaikkeen vilkkaasti vastata,
+teki itse oikealle ja vasemmalle hämmästyttävän kärkkäitä kysymyksiä ja
+kannatti loistolla asemaansa seuran keskipisteenä, eikä Helgellä ollut
+mitään pelastettavaa. Päinvastoin Helge vaivoin sai oman ujoutensa
+salatuksi kopeaan jäykkyyteen isäntiä kohtaan, jotka koettivat häntäkin
+nauratella. Ei hän ollut juuri milloinkaan vielä puhunut ruotsia muuta
+kuin kotona, ja kotoisten lauseiden käyttäminen vieraiden ihmisten
+kanssa puhellessa sai hänet alussa aivan kuin kokonaan kielettömäksi,
+ei syntynyt leikkipuhetta eikä tosipuhetta.
+
+Viimeiseksi tuli huoneeseen kaksi koreaksi pukeutunutta kaunista
+kukkaa, jotka Töötarin leski esitti naimattomiksi tyttärikseen,
+Gerdaksi ja Helgaksi, sanoen leikillään, että hän tätä nuorinta tyttöä
+synnyttäessään oli toivonut saavansa Helgen eikä Helgaa, ja että nytpä
+oli hänellä molemmat.
+
+Tämä puhe näytti olevan kovin äidin mieleen. Sedät sanoivat, että eikö
+Greeta haluaisi vaihtaa, ottaa Helgan sinne ja antaa Helgen tänne. Joku
+tädeistä sanoi Greetalla olevan jo ennestäänkin paljon tyttöjä. Johon
+äiti sanoi haluavansa hänkin ottaa mieluummin molemmat. Ja tästäkös
+naurua ja leikinlaskua kesti. Setä Bengt, joka oli sedistä ainoa lyhyt,
+vaikka sitä lihavampi, ja joka oli kaadellut liian paljon väkevää
+kahvinsa sekaan, huusi muiden yli, että tähän maailman aikaan täytyy
+kyllä lapsilta kysyä, mitä _he_ tahtovat ja vanhemmat saavat tahtoa
+perässä.
+
+Silloin kaikki vaikenivat ja katsoivat nuoriin.
+
+— Jaa-a, kuinkahan olisi? — sanoi Helge, sillä hänkin tunsi nyt ihan
+välttämättömäksi nauraa ja olla sukkela. Ja hän mittaili Helgaa katsein
+kiireestä kantapäähän, niinkuin tehdään hevosta ostettaissa.
+
+Mutta tytöt näyttivät olevan sellaisiin piloihin tottuneita. Helga otti
+Helgeä kädestä, heilutteli sitä vähän aikaa oikealle ja vasemmalle ja
+sitten tempasi puoleensa niin äkkiä, että Helge oli mennä nokilleen.
+
+Salissa syntyi aika naurunrähäkkä.
+
+— Tule pois, — sanoi Helga, vetäen häntä ovelle ja he menivät
+kolmisin välieteisen kautta hyvin lämpimään isoon tupaan, jonka
+penkeillä istui paljon nuoria miehiä, useimmat Helgen serkkuja tai
+pikkuserkkuja. Kun nämä kokoontuivat hänen ympärilleen oli usea heistä
+yhtä pitkä kuin Helgekin, kaikki punaposkisia, kauniita poikia,
+vanhemmat jo rotevia, voimakkaita miehiä. Mutta Helge ei vaan tahtonut
+näidenkään kanssa päästä ruotsalaisen puheen alkuun. Ja kun he
+huomasivat Helgen vierastavan, rupesivat jotkut telmimään keskenänsä ja
+heittelemään toisiaan savukkeenpätkillä, jotta Helgekin näkisi voivansa
+olla täällä niinkuin kotona. Väkäkoukkua vedettäessä Helgen sormi kohta
+oikeni, sillä hän ei ollut ikinä vetänyt väkäkoukkua muutakuin
+pikkusormella sisaria vastaan, näiden saadessa käyttää keskisormea.
+Mutta väkikapulassa tuvan permannolla Helge veti pystyyn yhden serkun
+ja kaksi pikkuserkkua.
+
+Näin tutustuttua mentiin talliin, ja siellä Helge lämpeni kokonaan, kun
+ruvettiin hevosia katselemaan. Hänellä oli ylämaan kokemuksia
+hevoshoidon asioissa, joista täällä ei oltu kuultukaan. Tiesipä hän
+uusia ja uskottavia parannuskeinoja pääntautiinkin, ja Helgen arvo
+nousi nousemistaan serkkujen silmissä heidän tahtoessa kuulla hänen
+arvosteluaan, jokainen oman nimikkonsa sääristä ja jäsenten suhteista.
+Oikein repäisevän riemun tunne tuli Helgeen, kun hän huomasi aivan
+hyvin voivansa puhua omaa äidinkieltä heidän kanssaan, ja yhä
+rohkeammin ja yhä pitemmälle hän antautui sanasutkauksiin, joita ei
+ollut vielä käyttänyt muualla kuin kotituvassa. Nyt nämä vieraat, hänen
+pituisensa miehet ymmärsivät kaiken, nauroivat kohti kurkkua
+semmoisille vanhoille sukkeluuksille, joille vain sisaret olivat
+nauraneet, jopa jo lakanneetkin nauramasta. Vieläpä hän keksi tuossa
+tuokiossa ihan uusiakin sukkeluuksia, joilla hän ei olisi saanut
+yhtäkään suomalaista nauramaan, mutta nämä nauroivat juuri samalle mikä
+Helgeäkin nauratti, sillä he ymmärsivät hänen kielensä hienoimpiakin
+käänteitä, ja hän ymmärsi heidät niinkuin äitinsä ja sisarensa.
+
+Yksi heistä, — Torsten oli hänen nimensä — kiharatukkainen, pulskin
+kaikista, jota Helge oli vierovasti kunnioittanut juuri tämän
+erinomaisen kauneuden vuoksi, uskaltamatta edes oikein lähestyä, löi
+häntä äkkiä tuttavallisen kovasti olalle ja sanoi, että mitä sinä mies
+siellä suomalaisten kukkojen maassa teet, tulisit tänne meidän
+joukkoomme.
+
+Nyt yhtyivät kaikki siihen tuumaan, kokoontuivat taas Helgen ympärille
+keskelle tallia ja alkoivat häntä vietellä muuttamaan Vestankylään,
+sanoen että kyllä täällä miestä tarvitaan, taitomiestä vallankin.
+
+— Mitäs täällä talo maksaa? — kysyi Helge tärkeästi.
+
+Kahdentoista lehmän talon sanoivat maksavan siinä sadan ja
+kahdenkymmenen korvilla.
+
+Vaikka Helge muisti kesävieraiden tarjonneen Koivikosta vain
+neljäkymmentä tuhatta ja tiesi pitäneensä jo sitäkin aivan huikeana
+hintana niin vähäisestä maa-alasta, oli hän sittenkin nyt laskevinaan
+talonoston mahdollisuuksia ja antoi kotvasen aikaa kulua ennenkuin
+lievästi pudisti päätään. Mutta pojat olivat kuin takkiaiset hänen
+kimpussaan, nähtyään Helgen suostuneen asiaa edes hetken harkitsemaan.
+Gunnarlan sanoivat myytävän puoli taloa eikä käteisiä kuin
+kuusikymmentä tuhatta, muu kaikki sai jäädä kiinnityksinä entiselleen.
+
+Niin äkkioutona kuin sen kiharatukkaisen Torstenin sana olikin Helgen
+korvaan ensin kajahtanut, alkoi semmoisen elämänkäänteen ihmeellinen
+kuva piirtäytyä hänen eteensä, ja hän tuli miettiväiseksi jälleen,
+poikien seistessä odotellen hänen ympärillään. Hän näki äidin
+saatettuna takaisin isiensä maalle, näki hänen hehkuvat poskensa,
+säteilevät silmänsä, kuuli hänen vapautuneen kielensä tuttujen emäntien
+parvessa, ja hän kysyi itseltään: Helge, eikö ole sinun asiasi tuoda
+hänet takaisin tänne mistä hän on kotoisin?
+
+Mutta hänen eteensä tuli nyt myös Maija, ja hän ihmetteli kun oli
+voinut näin koko päiväksi aivan unohtaa Maijan. Hän ilostui suuresti
+Maijan tulosta. Maija tuli aivan hänen lähellensä ja katsoi häneen
+epätietoisena, kysyvänä, räpyttelevin silmin.
+
+— Ei tule mitään, poikaset! — huudahti Helge serkuille. Hänet oli
+täyttänyt sellainen rajaton riemu, että hän näin sanoessaan levitti
+kätensä hajalle ja kaapaisi koko poikalauman käsiensä väliin likistäen
+heidät sikin sokin toisiansa vastaan.
+
+Tämä temppu oli aika voimain osoitus ja se miellytti heitä kovasti. He
+olivat nyt niinkuin Helgen veljiä. He nauroivat ja vuorottain ottaen
+häntä käsiensä väliin koettivat kaataa häntä. Painin temmellys kävi
+lopulta niin vimmatuksi, että hevoset peloissaan menivät poikittain
+seimiä vastaan ja tömistelivät jalkojaan, kun eivät päässeet tallista
+karkuun.
+
+Tyttöjen kanssa Helge ei tutustunut paremmin ennenkuin seuraavana
+päivänä ja silloinkin vasta sitten, kun oli poikien kanssa koko
+aamupäivän viettänyt ulkosalla. He olivat suurella lumiauralla ensin
+kylätietä aukomassa ja sitten kolme kilometriä isoa maantietä.
+Kaksitoista Vestankylän hevosista oli edessä, ja niin hauskaa päivää ei
+Helge ollut eläissään vielä viettänyt. Tyyni, pakastava päivä. Aurinko
+paistoi huikaisevasti hangelle, sinivalkoinen lumi aukeni auran
+jäljille puhtaana kuin morsiusneitojen hunnut, hevosten kuuma höyry
+nousi savuna ilmaan ja miesten hoilotukset kajahtelivat kallioista.
+
+Mutta miten Helge sitten iltapäivällä joutui Helgan kanssa olemaan
+kahden navetassa, ei hän itsekään ymmärtänyt, ja hänen ajatuksensa
+tästä asiasta oli, että pojat olivat sen niin järjestäneet, pujahtaen
+itse pois, vaikka olivat ensin kaikki yhdessä tulevinaan navettaa
+katsomaan. Heillä oli kaiketi tarkoituksena ihastuttaa hänet johonkin
+Vestankylän tyttöön ja siten saada taas talonkauppoja ajattelemaan,
+sillä he olivat lumirekeä vedettäessä ja hevosia lepuutettaessa koko
+ajan pitäneet joitakin salaneuvotteluja hänen selkänsä takana.
+
+Navetta oli suuri, lohkokivistä ladottu rumilas, jonka sontaovet
+aukesivat alas kalliovietteelle muurattuun altaaseen. Heinät ajettiin
+parvelle tasaista siltaa myöten yläkalliolta.
+
+Oli märehtimisaika ja lehmät nouseskelivat toinen toisensa jälkeen,
+selkäänsä köyristellen ja lotistellen. Mahtava sonni, valkotäpläinen,
+jäi makuulle, mutta Helga potkaisi senkin jalkeille kertoessaan tämän
+sonnin sukuhistorioita. Sitten hän teki tarkat tilit jokapäiväisestä
+maitosaaliista, joka vietiin lekkereissä asemalle, mutta nyt sanoi
+tulleen pahan häiriön, kun kaupunkiin lähetettävästä maidosta puolet
+oli annettava suomalaisille rosvoille, jotka majailivat Braskarissa, ja
+rahan sijasta vastaanotettava vain paperilappuja. Tämmöisiä hän kertoi
+Helgelle, kuljettaessaan häntä lehmän luota lehmän luo, mainitessaan
+näiden nimiä ja ikiä. Helge ihmetteli suuresti, etteivät pojat olleet
+hänelle puhuneet sanaakaan näistä ryöstö-asioista, mutta Helga sanoi,
+että tottapa pojat olivat pitäneet niitä niin suurena häpeänä kylälle,
+etteivät kehdanneet mainita. Nyt hän kertoi vielä lisäksi, että
+Vestankylän ladoista oli lähes kolmannes heinistä pakko-ostolla ja
+talon omilla hevosilla kuljetettu suomalaisten ratsumiesten tarpeiksi,
+jotka olivat majoitetut eteläpuolen kyliin, neljä sonnia teurastettu ja
+useita maholehmiä takavarikoitu, mutta kovin kielsi näistä asioista
+julkisesti puhumasta, etteivät toiset kylät nauraisi.
+
+Sitten Helga kysyi, oliko siellä ylämaassa edes nuorisoseuroja. Ja
+sanoi, että tottapa Helge osasi tanssia. Sanoi myös olevan ikävää,
+ettei nyt voitu panna toimeen tanssiaisia, kun kylästä kylään ei
+päässyt luvatta liikkumaan ja luvallakin pääsi vain, jos oli asiaa.
+Helga ei näyttänyt enää voivan mistään puhua, ellei aina kiertänyt
+noihin ikäviin rosvojuttuihinsa.
+
+Mutta ei äitikään salissa näyttänyt olevan oikein entisellään, vaan
+ilme oli huolestunut, ja kiivaana suihkuna kävi hänen ympärillään
+vaimojen kuiskutus, vaikkei ääneen mitään sanottu, vaan puhuttiin
+yleisistä sukulaisasioista niinkuin ennenkin.
+
+Isännät olivat koossa kamarissa, josta kuului rähinää, sillä he joivat
+väkeviä ja puhuivat kiivaasti. Oven auetessa näkyi sakean tupakinsavun
+seassa hosuvia käsivarsia, jotka väittelivät ja uhkailivat, mutta
+nuorempien ei sinne ollut menemistä.
+
+Ja niin Helge vähitellen huomasi, että Vestankylää painoi suuri häpeä,
+koska oli ollut pakosta ja aseitten puutteen vuoksi alistuminen
+miehuuttomaan antautumiseen.
+
+Kun pojat näkivät, että Helgellä alkoi olla vihiä kylän asioista,
+rupesivat he hänelle kapinallisia tunteitansa purkamaan. Helge sanoi
+silloin, että tässä oli hänen mielestään asia vähän toisinpäin
+käsitettävä. Hän selitti heille niin hyvin kuin taisi, mitä oli
+kirjoista lukenut sosialismista ja sanoi, että tehtaalaiset olivat
+nousseet sotaan kapitalismia eikä ruotsalaisia vastaan. Mutta pojat
+suuttuivat hänelle. He sanoivat kyllä kuulleensa tuommoisia puheita,
+mutta se oli kaikki pelkkää valhetta, sillä suomalaisten tarkoitus ei
+ollut mikään muu kuin ottaa ruotsalaisilta maat ja konnut, kun ensin
+saavat kylistä haulikoitakin käsiinsä koottua. He kirosivat rumasti ja
+käänsivät Helgelle selkänsä, vasta sitten vähän leppyen, kun Helge oli
+myöntänyt heinien pakko-oton hävyttömäksi teoksi ja vahvistanut
+puheensa poikien käyttämillä voimasanoilla, mikä tosin oli hänen
+elämänsä aivan ensimmäisiä kiroilemisia, eikä hän ollut itsekään siihen
+tyytyväinen.
+
+Mutta eivät äidinkään välit Töötarin lesken kanssa pysyneet koko
+aikaa yhtä sydämellisinä. Helge kuuli toisesta huoneesta äidin
+makeasti kehoittavan emäntää käymään Helgan ja Gerdan kanssa pian
+vastavierailulla Koivikolla. Emäntä kiitteli kutsusta, sanoi aikoja
+rauhattomiksi ja lisäsi: "vaikka eivätpä nuo nuoret näytä kovinkaan
+tutustuneen." Äiti sanoi siihen, että hänen Helgensä se on vain niin
+jörö, kyllä he vielä tutustuvat.
+
+Ja siitä hetkestä asti Helge alkoi epäillä olevansa äidin
+verkonlaskuvesillä; kuka tietää, vaikka se navettahistoriakin olisi
+ollut Töötarin-tädin järjestämä eikä poikain, ja koko tämä äidin
+kiireellinen retki alkoi tuntua tarkoitukselliselta. Mutta Helge
+sentään päätti ilmaista äidille todelliset aikeensa vasta kotimatkalla,
+ettei olo Vestankylässä kävisi äidille ikäväksi.
+
+Greeta ja Helge vierailivat Vestankylässä toista viikkoa ja kävivät
+kutsujaisissa melkein jokaisessa sen taloista, sillä kaikkialla oli
+läheisiä tai kaukaisempia sukulaisia. Ja kaikkialla oli julkinen puhelu
+pelkkää naurua ja sukulaisuuksien luettelemista, mutta salapuhelu
+kiivasta kuiskuttelua, johon Helge jos sekaantui, oli kuin olisi
+muurahaispesää ruvennut hajoittamaan ja saanut kusiaiset kimppuunsa.
+Hän menetti vähitellen melkein kaikkien poikien suosion. Vain Torsten
+pysyi ystävänä.
+
+Mutta ennen lähtöä pantiin sekin ystävyys kovalle koetukselle.
+
+Tapahtui niin, että pitkä jono tyhjiä heinähäkkejä nähtiin liukuvan
+pitkin maantietä hyvien hevosten vetäminä ja pari miestä kussakin
+reessä, toisella aina kivääri selässä. Osa kääntyi tienhaarassa
+Vestankylään päin. Poikia juoksi paikalle, he kiroilivat näkyä ja
+sanoivat: Noilleko me olemme tiet avanneet! — Siihen tuli Töötarin
+tuvasta myöskin Torsten ja Helge, jotka olivat nähneet ikkunasta. Kun
+heinähäkit ajettiin pihalle, tunsi Helge hämmästyksekseen tulokkaiden
+joukosta myöskin Jannen, joka ajoi ensimmäistä hevosta ja oli ikäänkuin
+muun sakin johtaja. Hänellä oli punainen vaate lakin ympärillä, mutta
+kivääriä ei hänen kädessään ollut. Helge ja Janne tervehtivät toisiansa
+tuttavallisesti ja puhelivat keskenään kauan, sillä aikaa kuin toiset
+miehet toimittelivat Vestankylän isäntien kanssa tuttua asiaa ja
+ajoivat renkien seuraamina eri latoteille.
+
+Kun Jannekin sitten ajoi samalle asialle, sanoi Torsten Helgelle:
+
+— Tuommoista miestä en minä toki tervehtisikään, mutta sinä puhuttelit
+häntä kuin hyvääkin ystävää.
+
+Helge sanoi siihen, että Janne on saattanut olla pakoitettunakin
+tämmöisiin toimiin, kun oli kerran leikkiin yhtynyt. Janne oli kertonut
+suuren sotajoukon tästä pian kulkevan ohitse ja tarvitsevathan miehet
+ja hevoset muonaa.
+
+Silloin oli Torsten — hän oli Helgen mielestä vielä kauniimpi
+suutuksissaan ollen kuin nauraessaan — heittänyt suustaan pitkän sylen
+ja kääntänyt hänelle selkänsä. Ja kuitenkaan ei Helge ollut uskaltanut
+kertoa Torstenille pahinta, nimittäin että kaksi pomoista oli tehtailla
+tapettu tottelemattomuudesta uutta esivaltaa kohtaan.
+
+Lähtöpäivänä Torsten sentään vähän leppyi. Hän pisti Helgen käteen
+Braskarista hankkimansa matkalupalipun ja kuiskasi suurena
+salaisuutena, että tästä tulee sota ja että Helgen olisi, jos tahtoi
+miehestä käydä, ensi tilassa palattava Vestankylään puolustamaan
+ruotsalaisten maata ja kunniaa.
+
+Silloin Helge puolestaan kuiskasi Torstenille salaisuutensa, sanoen
+että hänellä oli suomalainen neito morsiamena.
+
+Ja niin oli Torsteninkin hyvästely kylmän kalsea, mikä painoi raskaasti
+Helgen mieltä koko paluumatkan.
+
+Matka sujui muuten hyvin. Ei kuin kahdessa kohden pysäyttivät heidät
+kiväärimiehet, pannen pistimet ristiin tien yli, ja päästivät menemään,
+tutkittuaan lupalipun ja tarkastettuaan reen sekä alitse että ylitse,
+ja mitä nyyteissä oli.
+
+Kotipitäjän rajan yli tultua Helge tunnusti äidillekin salaisuutensa.
+Äiti ihmetteli, että mikä Maija Lehtonen se saattoi olla, mutta ei
+Helge osannut sen selvempää asiasta tehdä, sillä hän ei ollut
+milloinkaan pannut mieleensä Maijan oikean kotipaikan nimeä eikä
+vanhemmista tiennyt muuta kuin että ne olivat Lehtosia. Onneksi muisti
+käyttää vielä sanaa "Tampereen puolelta".
+
+Greeta ei mitenkään osoittanut tätä Maijaa kohtaan nurjamielisyyttä,
+päinvastoin puhui Helgelle lempeästi ja toivotti Herran siunausta
+heidän liitolleen. Mutta kun ei tarvinnut puhua, vaipui hän aina
+synkkämieliseksi, jota osasi hyvin salata Helgeltä, kätkeytynyt kun oli
+vaippoihinsa. Eikä hänen synkkämielisyytensä koskenut niinpaljon neito
+Maija Lehtosta, kuin sitä ihmeellistä seikkaa, että pyry oli suosinut
+heidän matkaansa Vestankylään, pelastaen heidät aavistamattomista
+vaaroista. Greeta oli menomatkalla ollut synkkänä sen johdosta, että
+pyry hänen mielestään oli ollut selvä merkki siitä, että Herra oli koko
+tätä matkaa vastaan. Mutta synkkyys oli kääntynyt hurjaksi iloksi, kun
+hän oli saanut tietää, että ilman pyryä he eivät olisi päässeetkään
+Vestankylään, ja ajatteli heti, että Herra sittenkin pitää hänen
+kädestään ja oli retkellä mukana. Nyt sitävastoin kaikki kääntyi toisin
+päin. Saattoipa melkein tuntua siltä kuin jokin olisi tehnyt pilaa
+hänestä. Mutta Greeta tiesi, ettei Herra tee koskaan pilaa ihmisestä,
+jonka itse on luonut, ja sentähden hän ajatteli vain, että tässä täytyy
+ruveta penkomaan Herran tahdosta selvää joltakin toiselta kannalta, eli
+että Herra itse oli kenties jotakin toista kuin Greetan tähän asti
+kuvittelema. Ja tämä asia tuotti Greetalle omituista tuskaa: Herra
+kasvoi kyllä suuremmaksi, mutta samalla myös epämääräisemmäksi ja
+kauempana olevaksi. Ja alkoi taas kuulua: antaa pojan vaan koetella
+voimiansa. Jonka sanan Greeta jo ymmärsi vain oman uskonsa
+koettelemukseksi. Ja kun hän koetti tarttua tuon uuden Suuren Herran
+käteen, tuli sieltä lempeästi kuin aamutuuli: anna sinä Helgen vaan
+mennä naimisiin sen suomalaisen Maijan kanssa. Greeta huokasi
+vaippojensa sisällä pitkästä aikaa tutun huokauksensa, joka taaskin
+omituisesti kevensi hänen mieltänsä. Mitäpä jos antaisi todella asiain
+mennä omaa menoaan. Eikö se merkitsisi huolten heittämistä Herralle?
+Eikö se merkitsisi tarttumista jälleen lujasti Herran käteen?
+
+Greeta nytkäytti itsensä vähän syrjälle Helgeen päin, avasi vaipan
+poskeltaan ja sanoi:
+
+— No taitaa se sinun Maijasi olla aika nätti ihminen?
+
+Silloin Helge tuli tästä pienestä sanasta yhtäkkiä niin iloiseksi ja
+puheliaaksi, että koko heidän loppumatkansa oli Helgen puolesta pelkkää
+riemukulkua.
+
+
+
+
+MAIJAN ASIAT.
+
+
+Totta puhuen, Maija oli mielistynyt Helgeen vasta siitä hetkestä pitäen
+kuin näki Koivikon.
+
+Ei niin, että hän olisi vain mielellään ajatellut itseään Koivikon
+emäntänä ja siksi myös mielellään ajatellut Helgeä, vaan niin, että
+vasta siitä hetkestä pitäen Helge kasvoi hänen mielessään siksi
+mieheksi, jota hän rakasti. Navetan voi rakentaa toisellakin tavalla,
+mutta niin kuin Helge oli sen rakentanut, ei olisi voinut kukaan
+rakentaa Maijalle vielä mieleisemmäksi. Voi luhtiaittojakin rakentaa
+sieviksi, mutta ei enää sievemmiksi Koivikon aittaa. Ei myöskään
+asuntoa, ei sen ikkunalautoja, ei räystäitä, ei katon somaa
+kaltevuutta, ei kivipengertä, ei puutarhaa.
+
+Sitä ennen Helge oli Maijan mielestä yksi monista, mutta Koivikon
+nähtyä: niinkuin ei Koivikon veroista asuntoa voinut olla missään, niin
+ei Helgen veroista miesten joukossa.
+
+Ja vaikka Maija ei ollut Koivikkoa nähnyt kuin kerran kuutamolla, koska
+herrasväen maaltamuutto oli tapahtunut semmoiseen aikaan, jolloin Helge
+oli vielä tahtonut pitää heidän liittoaan salaisuutena, heloitti se
+Maijan mielessä, hänen muutettuaan kaupunkiin, kirkkaimmassa päivän
+helkkeessä, kanain kaakattaessa ja vasikan poukautellessa ilohyppyjään.
+Sillä Helge oli kirjoittanut kanain jo munivan hyvin ja vasikkaa
+odotettavan maaliskuussa ja huhtikuussa hakevansa Maijan kaupungista
+Koivikkoon, kohta pääsiäisen jälkeen.
+
+Mutta pitipäs niiden ihmisten laittaa sota juuri siksi ajaksi kuin
+Maija ompeli häävaatteita! Kun olisivat edes vähän aikaisemmin tai
+vähän myöhemmin, mutta juuri ihan siksi ajaksi. Aivan kuin Maija muka
+voisi päinvastoin siirtää omat häänsä tuonnemmaksi, kunnes rauha
+syntyy. Oho, pojat! Maija viettää häänsä, ja kohta pääsiäisen jälkeen.
+
+Öisin ommellessaan keittiönviereisessä piikakamarissa Maija tosin vähän
+jo itkeä tihrautti, mutta se ei tapahtunut siksi, että olisi pelännyt
+sodan sittenkin myöhästyttävän hänen aikeensa, vaan siksi, ettei kotoa
+Tampereen puolelta eikä liioin sisarilta tullut mitään vastauksia hänen
+kirjeisiinsä, joissa hän heitä pyyteli häävieraikseen ja avukseen
+näissä vaikeissa, kokemusta kysyvissä valmistuksissa. Nyt hänellä ei
+ollut neuvonantajina muita kuin toiset palvelustytöt, jotka jo kauan
+sitten olivat ruvenneet sanomaan välttämättömäksi lykätä häähommat
+tuonnemmaksi, lakanneet neuvomasta ja auttamasta häntä ompeluasioissa,
+ja puhelivat keskenään vain noista ikuisista sota-asioista, mitä sitten
+tulee, jos nuo voittavat ja mitä jos nämä, jopa viime aikoina,
+pääsiäisen jo nopeasti lähestyessä, olivat ruvenneet nauramaan Maijan
+hommia siihen määrään, että hänen piti kutoa yöllä salaa pitsejäkin,
+joilla aikoi lakanoitansa koristaa. Kerran Maijan palattua torilta he
+olivat vetäneet kaikki lakanavaatteet kirstusta ja sanoivat: johan sinä
+ihmeitä, kun valkaisemattomasta palttinasta häälakanoita! Ja alkoivat
+nauraa. Ikäänkuin sellainen palttina ei keväthangella valkenisi! Mutta
+he kun eivät uskoneet, että Maija todella yhä aikoi vielä hankien
+aikana matkustaa uuteen kotiinsa. Jos he olisivat tienneet, että Maijan
+säästövarat alkoivat olla lopussa ja että äidiltä ja sisarilta oli enää
+turha odottaa kirjettä ja apuja, eivät he olisi ollenkaan uskoneet
+häistä mitään tulevan, mutta Maijan uskoa nämä asiat eivät
+horjuttaneet. Hän haki jo riitaa rouvan kanssa, että tämä olisi ajanut
+hänet palveluksesta ennen Vappua.
+
+Pääsiäinen tuli, mutta kirjeitä ei tullut enää Helgeltäkään.
+
+Maija alkoi itkeskellä jo päivisinkin. Toiset tytöt surkuttelivat
+häntä ja sanoivat, että kun junat eivät enää kulje, eihän silloin
+kirjeitäkään voi saada kulkemaan. Mutta Maija ajatteli, että jos hän
+olisi Helge, niin varmaan hän tulisi hakemaan morsiantansa vaikka tulen
+läpi.
+
+Pääsiäisen jälkeen olot pahenivat vieläkin enemmän, ja Maija alkoi jo
+pelätä, että Helge oli ehkä viety sotaan, kenties jo kaatunutkin. Mutta
+Maija sentäänkin ompeli, itki ja ompeli, itki ja ompeli.
+
+Vihdoin rouva huomasi hänen turvottuneet silmänsä ja kysyi, oliko joku
+Maijan omaisista sodassa kaatunut. Maija sanoi veljen kaatuneen, mutta
+itkevänsä sitäkin, että palttina oli kesken loppunut. Silloin rouva
+maksoi hänelle kuun palkan ja antoi seuraavan kuun palkan etukäteen. Ja
+Maija ompeli jälleen. Hän ompeli vinhasti ja väsähtymättä, niinkuin
+olisi ommellut kokoon hajoamaisillaan olevaa onneansa, niinkuin
+vähinkin pysähdys olisi merkinnyt hänen jo itsekin heittäneen uskonsa,
+ja niinkuin veljenkin kuolema olisi vain ollut hänen onnensa vihollisen
+tekoja, että hän vain hellittäisi käsistään ompeleen ja toivottomana
+luhistuisi kokoon.
+
+Tykinpauke jo kumisi Helsingin ympärillä, ja Maija yhä ompeli.
+
+Ihmiset sulkeutuivat huoneisiinsa, kadut tyhjenivät, kaikki liike
+pysähtyi ja toisinaan vain kuului kiväärimiesten jalkojen kopina, kun
+he villissä juoksussa samosivat katua. Nyt paukahtivat ensimmäiset
+tykinlaukaukset. Nyt lentelivät tulipilvet taivaalla. Nyt rätisivät
+kuularuiskut ihan korvien takana. Nyt itkivät jo muutkin keittiön
+tytöt. He osoittivat Maijalle kadulla verissään viruvia miehiä, sanoen:
+"Ja sinä vaan menet maailmalle lapsia laittamaan!" Maija katsahti
+kadulle ja hänen sydäntänsä kouristi, mutta hän otti esille ompeleensa,
+ettei sydän olisi pakahtunut, ja sanoi tytöille: "Kumpi on näistä
+tärkeämpi, tuoko tuolla vai tämäkö tässä?"
+
+Ja ensimmäisellä junalla, joka tuli Helsinkiin, tuli myös Helge
+hakemaan morsiantansa Koivikkoon. Keittiöön astui sarkapukuinen pitkä
+mies, joka kysyi Maija Lehtosta. Kun Maija tuli, ojensi mies kätensä
+Maijalle tervehdykseksi. Mutta Maija ei ensin tuntenut Helgeä, sillä
+Helge oli käynyt hyvin laihaksi kasvoiltaan ja vaatteet olivat hänen
+yllään löyhissä poimuissa. Äkkiä Maija tunsi miehen Helgeksi, alkoi
+horjua, meni hänen ojennetun kätensä ohitse ja ilosta itkuun
+purskahtaen painoi päänsä hänen sarkaliivilleen. Ja Helgen täytyi
+kannattaa Maijaa, jotta tämä olisi pysynyt pystyssä. Mutta Maijan oli
+siinä hyvä olla, sillä liivi oli rinnan kohdalta lämmin.
+
+Kaikki oli Maijalla valmiina eikä heidän tarvinnut kauan viipyä vasta
+valloitetussa kaupungissa. Sen verran vain, että panivat vireille
+Maijan kuulutukset ja ostivat sormukset.
+
+
+
+
+MAIJAN ENSIMMÄINEN PÄIVÄ KOIVIKOLLA.
+
+
+Näiden kevättalvisten levottomuuksien vuoksi tapahtui, että Greeta
+tutustui Maijaan ensi kerran vasta silloin kun Helge kesäkuussa toi
+hänet Koivikolle häitä viettämään.
+
+Samoista syistä ei yksikään Maijan sukulaisista voinut saapua häihin
+tai edes onnenkorttia lähettää.
+
+Eikä Helgen sisarista ollut kotona muita kuin Titta, mutta kahdelta
+vanhemmalta oli tullut kirjeet ja onnentoivotukset, toisessa
+kullankirjatuissa säteissä nousevan auringon kuva ja toisessa pilvissä
+istuva, kullattu enkeli.
+
+Kun siis Greeta, seisten paljain päin kuistin luona, ensi kerran näki
+Maijan tulevan Koivikon pihalle, huomasi hän kohta, että tuohan oli
+juuri sama tyttö, joka oli kuutamolla pujottanut päänsä koivunoksain
+välitse ja tarkastellut pihaa. Se havainto lämmitti Greetan sydäntä,
+sillä hän ymmärsi nyt, että Helge oli alusta asti vain tuota samaa
+rakastanut, ja vaikka Greeta ei tiennyt, että hänen sydäntänsä olisi
+mikään kivi painanut, niin nyt hän kuitenkin tunsi kuin jokin olisi
+lakannut painamasta.
+
+Ja hän tuli Maijaa vastaan alatörmälle asti, käski Titan ottaa Maijalta
+nyytit ja Helgeltä kirstun, ja sanoi ruotsiksi edeltäpäin mietityn
+tervehdyksen, jonka Helge selitti Maijalle suomeksi:
+
+— Siunatkoon Herra sinun sisälle- ja uloskäymisesi tällä mäellä.
+
+Ja kun Greeta huomasi Maijan katsovan häneen vähän vierastavasti eikä
+voivan yhtä harkittua vastausta antaa, taputti hän Maijaa olalle ja
+koetti suomeksi sanoa, että kyllä he Maijan kanssa toimeen tulevat,
+vaikka suomi käy häneltä huonosti, mutta nyt Maijan pitääkin oppia
+ruotsia puhumaan.
+
+Maija koetti ruotsiksi jotain sanoa, mutta se ei luonnistunut. Ja hän
+vain taputti takasin, sanoen suomeksi terveisensä.
+
+Mutta Helge huomasi äidin ohimossa pienet säteet, joiden hän tiesi
+siihen tulevan, kun äiti koetti olla lempeä, ja tämän havainnon
+johdosta hänet tempasi niin vallaton ilon puuskahdus, että hän otti
+molempia kaulasta ja veti väkisin lähemmäksi toisiaan. Greeta nauroi
+tälle tempulle ja olisi kyllä puolestaan ottanut Maijaa kaulasta, mutta
+Maija sanoi Helgelle:
+
+— Kas kun sinä nyt olet iloinen!
+
+Tällä hän tarkoitti, ettei Helge ollut junassa yhtä iloinen, vaan oli
+torkkunut Maijan puhuessa hänelle omasta äidistään ja sanonut, että
+hyvän tyttären pitäisi ottaa sairas äiti luoksensa.
+
+Helge hellitti kätensä ja sanoi:
+
+— Kuinka en minä olisi iloinen, kun sain ensin Maijankin tänne, ja
+saan minä täällä tilaa Maijan äidillekin, kun aika joutuu.
+
+Maija ei ollut huomaavinaan mitä Helge sanoi, mutta oli iloinen, ja
+ottaen Greetaa käsikynkästä sanoi leikillään:
+
+— Ainahan me tämän mummon kanssa toimeen tullaan, vaikkei kieltäkään
+osata.
+
+He menivät näin yhdessä törmältä kuistille päin, Maija naureskellen
+edellä, mutta Greeta vähän mietteissään perässä, käsi pitkänä Maijan
+kynkässä, ylämäkeen kompuroiden.
+
+Helge oli koko sen päivän aivan hurjan ilomielinen ja aina vain tahtoi
+äitiä lähemmäksi Maijaa tai Maijaa lähemmäksi äitiä.
+
+Titta oli asettanut Maijan nyytit ja kirstun kamariin Helgen vuoteelle,
+ja kun Maija niitä kaipasi, vei Greeta hänet kamariin sanoen
+laittavansa Maijalle vuoteen tänne, mutta Helge maatkoon niinkauan
+keittiössä (kuulutusten ajan).
+
+Kun huoneessa oli Maijan mielestä vähän ummehtunut ilma ja kärpäsiä
+surisi paljon ikkunassa, jota ei oltu talven jäljiltä vielä avattu,
+sanoi Maija sittemmin Helgelle tahtovansa mieluummin nukkua aitan
+luhdissa.
+
+Helge meni noutamaan kamarista Maijalle pantuja vuoteenaluksia,
+viedäkseen ne luhtiin.
+
+Silloin äiti sanoi tahtoneensa Maijalle tarjota kunniapaikan, mutta jos
+Maija mieluummin tahtoi nukkua tuvan huoneessa, niin pianhan äiti ja
+Titta siirtävät aluksensa kyökkiin, ja Helge nukkukoon kamarissa.
+
+Kun Helge tuli tätä asiaa Maijalle toimittamaan, oli Maija jo vienyt
+nyytit aitan alaovelle ja pyysi avainta.
+
+Helge toi avaimen ja sanoi äidin asian.
+
+Maija vastasi siihen, ettei hän voinut antaa Helgen äidin nukkua
+kyökissä, vaan jos ei saa aitassa nukkua, niin hän nukkuu kyökissä.
+
+Taas meni Helge tätä Maijan asiaa äidille toimittamaan. Äiti oli
+kamarissa ja katseli tyhjentynyttä vuodetta. Hän vastasi Helgelle, että
+Maija nukkuu tietenkin missä tahtoo.
+
+Helge oli huomaavinaan, että äidin suu oli tällöin vähän niinkuin
+viivana. Mutta saattoi se olla viivana toisestakin syystä, sillä äiti
+lisäsi kohta sanojensa perään:
+
+— Kas kun minun varpaitani kivistää.
+
+Helgen tultua uudelleen aitalle Maija oli jo avannut oven alakertaan,
+joka oli täynnänsä vaatteita, hyvästi järjestettyinä nauloihin
+riippumaan.
+
+— Kenenkäs nämä ovat, kysyi Maija.
+
+Helge sanoi niiden olevan hänen sisariensa vaatteita.
+
+— Milloinkas ne täältä viedään, kysyi Maija taas.
+
+Helge sanoi, ettei niitä ollenkaan viedä, sillä saattoi olla, että
+hänen sisarensa muuttavat vielä tänne Koivikkoon asumaan.
+
+Maijan meni suu nyppyyn, mutta hän ei sanonut mitään. Äidin meni
+viivaksi, mutta Maijan meni nyppyyn.
+
+Maija aikoi viedä nyyttinsä ylös luhtiin, jätti ne kuitenkin käsistään,
+mietti vähäsen ja alkoi järjestää aitassa olevia vaatteita kaksittain
+ja kolmittain nauloihin. Helge ei olisi puolestaan milloinkaan
+muuttanut semmoista, mitä äiti oli itse järjestänyt, mutta hän
+ajatteli, että nämä ovat vaimoväen asioita, sopikoot keskenään, ja
+rupesi auttamaan Maijaa.
+
+He saivat aittaan niin paljon tilaa, että hyvinkin toinen puoli jäi
+tyhjäksi, ja siihen nyt ripustettiin Maijan vaatteet ja ompeleet matkan
+jäljiltä oikenemaan. Kirstu kannettiin ylös luhtiin ja Maija järjesti
+vuoteensa lattialle. Hän oli niin nopea liikkeissään, että ihan äkkiä
+luhti muuttui sieväksi huoneeksi, vieläpä ilmestyi uudin pieneen
+ikkunaan, kirstunkannelle vähäinen peili, Maijan vanhempien valokuvat
+ja vielä pieniä posliinikoristuksia.
+
+Helge otti käteensä valokuvat, katseli niitä kauan ja ensi kerran
+kuunteli mitä Maija vanhemmistaan kertoi, vieläpä pani tarkasti
+mieleensä, milloin Maijan isä oli kuollut ja mihin tautiin.
+
+He istuivat lattialla vastakkain, jalat allaan, ja Maija tuli iloiseksi
+siitä, että Helge kyseli ja kuunteli. Äkkiä hän ilonpuuskassa suihkasi
+Helgelle suuta. Ja vetäysi samassa taaksepäin käsiensä varaan.
+
+Helgen ajatukset irtausivat Maijan vanhemmista ja heidän kuvitellusta
+asunnostaan jossakin Tampereen puolella ja siirtyivät siihen, mikä
+juuri nyt oli tapahtunut. Hän punastui ja katseli Maijaan huulet
+jännittyneinä noloon hymyyn.
+
+Maija katsoi vastaan suu naurussa, ja räpytteli silmiään.
+
+— Et sinä taida tietääkään mitä _se_ oli? — sanoi Maija veitikka.
+
+— Ketäs minä olisin suudellut? — sanoi Helge, sillä hän todella ei
+ollut vielä eläissään ketään suudellut ja oli itsekseen aina
+ihmetellyt, mitä se suun mauske oikein tarkoitti, kun äiditkin
+suutelivat sylilapsiaan ja pojat tyttöjä.
+
+— Et taida osatakaan? — nauroi Maija. — Ja sinun olisi kuitenkin
+pitänyt ensin tehdä se, mutta mitäs kun ei osaa!
+
+Helge sanoi:
+
+— Mitenkäs se tehdään?
+
+— Noin vain imaset. Imaseppas huulillasi tähän käteen.
+
+Helge imasi huulillaan Maijan ojennettua kättä ja jo kolmannella
+koetuksella sai tarkoitetun äänen syntymään.
+
+— Jo menee, — sanoi Maija ja veti kätensä pois.
+
+Mutta Helge harjoitteli sitä ihmeellistä suun mausketta vielä toiseen
+Maijan käteen ja veti käden sitten lempeästi luokseen, niin että he
+istuivat vähän aikaa otsakulmat vastakkain.
+
+Juuri silloin kun Helge aikoi suudella Maijaa suulle, kuului joku
+nousevan aitan portaita ja Titan ääni sanoi, että äiti oli laittanut
+iltaruuan pöytään.
+
+— Minulle ei iltaruoka maita, — sanoi Maija, — mutta mene sinä ja
+tule pian takaisin, tulethan.
+
+Helge sanoi, että äiti oudoksuu, ellei Maija jo ensimmäisen päivän
+iltana tule pöytään. Ja silloin Maija lähti vastahakoisesti.
+
+Äiti oli pannut pöytään, paitsi leivät ja voin, myöskin raamatun, ja
+avannut sen valmiiksi kirjanmerkin kohdalta, Salmeista. Helge istui
+paikalleen raamatun ääreen, Maija istui hänen viereensä, Greeta ja
+Titta toiselle puolen pöytää ja panivat kätensä ristiin. Maija ei
+pannut käsiään ristiin, vaan punastui.
+
+— Pane sinäkin kätesi ristiin, sanoi Helge hänelle hiljaa.
+
+Mutta Maija nousi ja meni ovenpuolelle odottelemaan.
+
+— Maija ei ymmärrä ruotsalaista raamattua, — sanoi Helge äidille.
+
+Äiti oli aivan punainen kasvoistaan, hikihelmet otsalla ja suu todella
+viivana. Hän sanoi kuitenkin hyvin säyseästi:
+
+— Lue siis niille, jotka ymmärtävät.
+
+Helge ei ollut vielä milloinkaan lukenut Sanaa ajatukset niin hajalla
+ja niin kaukana luetusta. Sanat pyörivät hänen silmissään eikä pilkkuja
+ja pisteitä näkynyt ensinkään. Varmaan ei äitikään mitään kuunnellut,
+koska ei käskenyt lukemaan hitaammin eikä pyytänyt yhtäkään kohtaa
+uudistamaan. Raamattu eli omaa elämäänsä ja sen tämäniltaiset lukijat
+omaansa. Kaikki suhteet pyörivät ja sekaantuivat pohjia myöten heidän
+ajatuksissaan niinkuin pyörivän tangon puolat armotta sekoittavat
+savilohkareet velliksi. Kuka siinä saattoi ajatella Kuningas Davidin
+harpunsoittoa Batseballe!
+
+Mutta Maija saattoi. Vaikka hän ei ruotsalaista raamattua ymmärtänyt,
+oli hän ainoa, joka tällä hetkellä ajatteli raamatun lukemista ja
+parhaansa mukaan koetti päästä perille, mistä asiasta siinä oli puhe.
+Maijan täytyi itsekseen myöntää, että tuo oli kyllä kaunis tapa, ja
+hänen ajatuksensa kulkivat lapsuuden aikoihin, jolloin hänenkin äitinsä
+oli koettanut ääneen lukea, vaikkei kukaan kuunnellut. Nyt Maijaa alkoi
+vähän hävettää oma käytöksensä, eikä hän voinut ymmärtää miten lähenisi
+pöytää, kun syöminen oli alkava, mennäkö vuoteen vieritse vai toisen
+seinän puolitse, ja miten pitäisi käsiä mennessä. Asema alkoi tulla
+hänelle ylen tukalaksi. Mutta Greetalla pihisi vielä jotakin hellalla,
+ja kun Maija katsahti, oli siinä makkaraviipaleita pannun voiherassa,
+joka pihisi. Maijan mielestä makkarat olisi voinut kääntää, ja
+silloinhan asema olisi selvinnyt sillä, että hänellä muka oli tekemistä
+hellan ääressä ja hän ehkä kantaisi makkaratkin pöytään. Mutta kun hän
+raapaisi veitsellä pannun pohjaan, käänsi Greeta silmänsä syrjäkarin
+Maijan puoleen, päätänsä kyllä kääntämättä, ja Maija jätti veitsen
+pelästyneenä kädestään.
+
+Maija katui kohta omaa pelästymistään ja suuttui itselleen. Näin hän ei
+toki ollut kuvitellut Koivikossa oltavan. Hän näki nyt selvästi sen,
+minkä oli ensi hetkestä tuntenut, että Helgen äiti se oli määräävänä
+henkilönä tässä talossa. Ja Maija kun Koivikkoa ajatellessaan ei ollut
+ottanut Helgen äidin olemassaoloa edes lukuunkaan. Olipa joskus vain
+ajatellut, että siellä Koivikon tuvassa jossakin nurkassa elelee myös
+joku vanha eukko, joka on Helgen äiti. Nyt näytti aivan toiselta. —
+Mutta Helgeä piti Maijan sentään enin ihmetellä. Sama mies, joka aina
+ja joka tilassa tiesi mitä tahtoi ja jonka tahdon vastustaminen ei
+ollut milloinkaan Maijan mieleen juolahtanutkaan, sama mies istui nyt
+tuossa nöyränä kuin lammas mammansa komennuksessa. Ei Maija voinut
+milloinkaan unohtaa sitä ihmeellistä kuutamoyötä, jolloin hän oli sekä
+pelästynyt että rakastunut Helgeen, kun tämä oli tullut hänen eteensä
+ja sanonut: Jos Maija nyt karkaa, käy huonosti. Ja nyt sama mies
+kuiskaa: "Pane sinäkin kätesi ristiin." Että muka muuten mamma suuttuu!
+Maija panee kätensä ristiin milloin tahtoo, tai on panematta.
+
+Kun Davidin salmi oli luettu, nousi Greeta istuviltaan, meni hellalle,
+käänsi makkarat, sitten meni Maijan luo, taputti häntä olalle niinkuin
+omaa lastansa, jonka on aika lakata juonittelemasta, otti kädestä ja
+sanoi suomeksi:
+
+— Maija tulee nyt syömään.
+
+Maija meni pöytään, mutta ajatteli: odotappas, minä en sentäänkään ole
+sinun lampaitasi.
+
+Helge oli asian näin onnellisesta suoriutumisesta ylen iloinen ja hänen
+suomalainen puhelunsa ja naureskelunsa Maijan kanssa valloitti niin
+kokonaan illastelun, ettei äidille ja Titalle jäänyt muuta kuin istua
+jököttää, purra ja kuulla päältä. Jos heillä oli toisilleen jotakin
+sanottavaa, niin he vain kuiskivat.
+
+Syötyä Greeta korotti äänensä ja pyysi Helgen kertomaan hänelle jotakin
+kaupunkimatkansa vaiheista.
+
+Helge rupesi kertomaan. Mutta kun Maija ei hyvin osannut seurata
+ruotsalaista puheenpartta, he kun puhuivat aivan toisella tapaa kuin
+ruotsalaiset herrasväet, joissa Maija oli palvellut, rupesi hän
+ikävissään töykkimään pöydän alitse polvellaan Helgen polvea. Ja hänen
+huvinsa kasvoi ylimmilleen, kun Helge vihdoinkin ymmärsi töykätä
+vastaan. Maija piti puolensa, sitten antoi oman polvensa vähän väistyä
+ja taas töykkäsi. Nyt Helge vuorostaan piti puolensa. Heidän oli hyvin
+hauska. Kun tämän pöydänalaisen polvien painiskelun piti tapahtua niin,
+ettei siitä pöydän yläpuolella mitään aavistettu ja Helge oli
+tottumaton kunnolla tekemään kahta asiaa yhtaikaa, meni hänen puhelunsa
+äidin kanssa aivan sekaisin. Hän sanoi saman asian välistä kaksi
+kertaa ja välistä ei sanonut mitään. Titan täytyi oikein nauraa
+ihmeellistä kaupunkikertomusta. "Johan sinä sen sanoit, mutta sano mitä
+_sitten_ —?" Ja ainakin kolmasti piti sanoa "mitä sitten", ennenkuin
+sai Helgen taas jotakin höpisemään.
+
+Helgestä tuntui, että äidin huulet yhä lujemmin puristuivat toisiinsa.
+Lieneekö sittenkin jotakin huomannut. Helge nousi pöydästä ja sanoi
+tulevansa kohta puhumaan äidille enemmän kaupunginmatkastaan, jahka
+ensin vain saattaa Maijan luhtiin.
+
+Mutta luhdista ei Helge palannut tupaan ennenkuin aamun jo valjetessa.
+Ja Greeta oli synkistynyt aivan puhumattomaksi, vaikka valvoi. Sillä
+jollei Maijalta, niin ainakin Helgeltä hän olisi toki odottanut enemmän
+ymmärrystä, ja kun Greeta ei tiennyt, miten olisi voinut näin
+arkaluontoisia asioita ottaa puheeksi, tahtoi hän edes siten osoittaa
+tyytymättömyyttänsä, ettei vastannut sanallakaan Helgen huolettomiin
+puheisiin, ja kesti päätöksessään loppuun asti, vaikka kuuli Helgen
+raskaasti huokaavan ennenkuin meni kamariinsa.
+
+
+
+
+MITÄ MANKELIHUONEESSA OLI.
+
+
+Kuulutus-ajan kestäessä Maija ei ollenkaan sekaantunut mihinkään
+emännäntoimiin, ei keittiössä eikä navetassa, sen kun vain kerran Titan
+ollessa iltalypsyn hommissa istahti lypsypallille ja näytti Titalle,
+miten heidän puolessa lehmästä maitoa herutetaan. Lehmä ei potkinut,
+vaikka Titta pelkäsi sen vierastavan outoa lypsäjää, ja Maija sanoi,
+lypsettyänsä kiulun täyteen:
+
+— Tätä lehmäähän minun tuleekin hyvä lypsää.
+
+Silloin Titta juoksi äidille sanomaan, että Maija aikoo ruveta
+lypsämään.
+
+Äiti meni punaiseksi ja Titta jo toivoi hänen suuttuvan Maijalle, mutta
+hän vain pani kätensä Titan pään päälle ja sanoi lempeästi lohduttaen:
+
+— Nousseekohan se Maija niin varhain aamusella, ettei Titta nouse
+varemmin.
+
+Titta herätti lehmän jalkeille jo neljältä aamulla, syötti, lypsi ja
+päästi metsään.
+
+Mutta jos Maija ei ryhtynytkään lypsämään eikä muihin taloustoimiin
+sekaantunut, niin sitä visummin hän tarkasteli tänä aikana kaikkia
+talon menoja ja tapoja sekä keittiössä että lehmän ruokinnassa, kulki
+pienimmätkin nurkat ja sopukat, lakaisi vähän siellä, viskeli täällä,
+ei sen enempää mitään.
+
+Ainoa paikka, johon hän olisi mielellään mennyt, mutta ei päässyt,
+vaikka koetteli kaikki avaimet, oli mankelihuone. Avain oli Helgellä ja
+tämä osasi kaikenlaisilla verukkeilla viivytellä avaimen antamista
+Maijalle. Kun Maija sen huomasi, ei hän enää pyytänytkään.
+
+Mutta kerran Helgen pilkkoessa kyökkipuita halkovajassa Maija tahtoi
+istua kynnykselle, johon Helge oli viskannut takkinsa. Takkia
+nostaessaan pinon päälle Maija huomasi taskussa jonkin kolahtaneen, ja
+kun hän tunnusteli, oli siinä avain, jonka Maija arvasi mankelihuoneen
+avaimeksi. Hän otti avaimen Helgen huomaamatta omaan taskuunsa ja
+sanoen pian palaavansa meni mankelihuonetta tarkastamaan.
+
+Siellä Maija näki — tosin mankelin, joka oli erinomaisen sievästi
+tehty, pyöreät, puhtaiksi pestyt kivet pinona, — mutta myöskin arkun,
+pitkän ja kuitenkin valkeaksi maalatun ruumisarkun.
+
+Maijaa ensin vähän kammotti, mutta sitten hän naurahti, kun muisti
+muutamia Helgen puheita ja arvasi, miksi Helge oli pitänyt avainta
+piilossa. Vielä Maija huomasi ison kiväärin, joka oli asetettu nurkkaan
+nojalleen.
+
+Pantuaan oven hiljaa lukkoon hän pujottautui Helgen ohi vajan pinolle,
+pisti avaimen takaisin takin taskuun ja istui jälleen kynnykselle.
+
+— Mitä sinulla siellä mankelihuoneessa on? — kysyi Maija veitikka
+viattomana, kun Helge istui hänen viereensä kynnykselle ja rupesi
+panemaan piippuun.
+
+— En ole tahtonut sitä sinulle näyttää, kun pelkäsin sinun
+säikähtävän, — sanoi Helge.
+
+— No sitten sinulla on siellä varmaankin ruumisarkku. Tai onko ehkä
+pyssy, jota olisin pelästynyt?
+
+Helge meni koettelemaan takkiansa, mutta kun avain oli tallella, hän
+vain ihmetteli Maijan kekseliäisyyttä ja sanoi:
+
+— On siellä sitä jos tätäkin.
+
+— Kenellekäs se ruumisarkku on tehty? — kysyi Maija.
+
+— Janne vainajan leskelle.
+
+— Mikä mies se Janne oli? — kysyi Maija taas.
+
+Helge ihastui, kun oli näin odottamattoman helposti selvinnyt
+kiusallisesta asiasta, ja tuli oikein kertomatuulelle, siitä huolimatta
+että itse ne asiat, joista hänen piti kertoa, olivat hänelle kirvelevän
+tuskallisia.
+
+Janne oli jo viime syksynä mennyt naimisiin umpiruotsalaisen
+palvelustytön kanssa, jota Maijakin hiukan tunsi viime kesän
+huvila-ajoilta ja jota Helge aina hiukan epäili samaksi tytöksi, joka
+oli seisonut lepikon pimennossa Jannen kanssa tuona ensimmäisenä
+laudanajo-yönä. He olivat olleet hyvin onnelliset keskenään, vaikka
+heidän keskinäinen puhelunsa Jannen huonon ruotsintaidon vuoksi oli
+ollut aika sekamelskaa. He saivat lapsen juuri vähää ennen Jannen
+kuolemaa. Lapsi oli suurena ihastuksena kaikille, jotka kävivät sitä
+katsomassa. Ei sellaista lasta oltu vielä ikinä nähty, sanoivat kaikki
+ja niin sanoi myöskin Greeta, jonka luona Jannen vaimo joskus
+ikävissään kävi, he kun taisivat Greetan kanssa puhella samaa kieltä.
+— Sodan päätyttyä oli Jannen täytynyt piileskellä metsissä, sillä
+häntä kovasti etsiskeltiin, niinkuin kaikkia, joka olivat toimittaneet
+pakko-ottoja. Eräänä pimeänä ja sateisena yönä oli Janne kuitenkin
+koputtanut Helgen kamarin ikkunaan ja sisään tultuaan pyytänyt Helgen
+käymään hakemassa hänen vaimonsa ja lapsensa Koivikolle, käskenyt
+tulemaan niin ettei kukaan työläiskasarmissa huomaa, ja jäänyt
+odottamaan. Tämä oli hyvin varomaton teko, mutta Janne ei voinut olla
+enää kauemmin näkemättä vaimoaan ja lastaan, vaikka olisi kuolema eteen
+tullut. — Helge toimitti Jannen asian. He tulivat Jannen vaimon kanssa
+oikopolkuja ja rantateitä juoksujalassa Koivikkoon, Helgellä sylissään
+hätimiten vaippoihin kapaloitu rintalapsi, jolla oli tutti suussa.
+Helge ei sanonut lapsen painaneen yhtään mitään, vaikkei hän tosin
+tiennyt mitä muutkaan lapset saattoivat painaa, sillä hän ei sitä ennen
+ollut eläessään pitänyt lasta sylissään. Mutta tähän lapseen Helge
+mieltyi kovasti, painaessaan sitä hellävaroin juoksussa poveansa
+vastaan, eikä olisi perille päästyä raskinut antaa lasta sylistään edes
+sen äidille. Ja jos Maija tekisi hänelle joskus semmoisen lapsen, ei
+hän voisi enää rakastaa Maijaa _kaikkein_ enimmän maailmassa. (Tässä
+kohden Maija suihkasi Helgelle suuta). — Sitten oli Jannen vaimo,
+jonka nimi oli Lyydia, tullut itkien äidin viereen seisomaan ja
+sanonut, että hänen lapsensa kyllä voi syödä myöskin lehmän maitoa.
+Silloin oli Greeta kohta älynnyt asian ja sanonut kovin mielellään
+hoitavansa lasta tämän yön. Mutta Jannen ja Lyydian hän yövytti aitan
+luhtiin. Lapsi ei Greetan käsissä itkenyt koko yönä yhtään kertaa,
+sillä äiti oli taitava lasten hoidossa ja oli tämänkin lapsen
+syntymisessä toiminut kätilönä Lyydian luona, niinkuin usein muualla.
+Muutaman kerran oli Helge käynyt yöllä katsomassa lasta. Se oli
+valvonut ja haraillut käsillään, jotakin tavoitellen, sitten nauranut
+äidille. — Aamuhämärissä Lyydia ja Helge veivät lapsen takaisin
+tehtaalle. Silloin yövahti näki heidät. Mutta Janne jäi luhtiin
+odottamaan seuraavaa yötä, päästäkseen pimeässä matkaan. Hän ei ollut
+edes vaimolleen sanonut piilopaikkaansa, ettei Lyydian olisi tarvinnut
+valehdella tietämättömyyttään, jos olisi tullut kysymys. Mutta Helgelle
+sanoi juuri lähtiessään menevänsä sydänmaalle kruununmetsiin, ja siihen
+suuntaan hän oli mennytkin, sillä ei hän järvelle päin poikennut. —
+Kahden aikaan päivällä tuli Skurubölen Torsten ja Gunnar kolmen muun
+Vestankylän miehen kanssa, joilla oli kiväärit selässä, Koivikolle.
+Mutta eivät he tulleet ystävinä, vaan Torsten kysyi kohta oliko Janne
+Peldonen täällä. Kun Helge sanoi, ettei ollut, menivät he huoneisiin
+katsomaan puhuiko Helge totta. Sitten kiipesivät ullakolle, katsoivat
+kaikki nurkat, kävivät navetat ja ulkohuoneet, ja luhdissa näkivät
+Jannen ja Lyydian yösijan. Silloin Torsten sanoi Helgelle: "sinä olet
+karkulaista suosinut ja tiedät mitä siitä seuraa, mutta minä en tahdo
+esikunnassa mitään puhua, jos sanot meille missä Janne on." — Helge
+ymmärsi, että Torsten oli etsiskelevän joukon päällikkö ja tiesi
+myöskin mikä Jannea uhkasi. Hän ajatteli: täytyypäs ihmisen sittenkin
+joskus valehdella, ja sanoi: "Janne on Kuulukassa." Kuulukka on saari
+keskellä suurta selkää ja sinne olisi ainakin Helge paennut, jos hänen
+olisi ollut paettava. Hän tahtoi eksyttää Torstenin niin kauas kuin
+mahdollista Jannesta. Mutta nyt sattui niin onnettomasti, että Janne
+olikin muutamien muiden karkulaisten kanssa juuri Kuulukassa, ja oli
+kaiketi tahtonut puolestansa eksyttää Helgen. Siellä olivat miehet
+rakentaneet itselleen havumajan, joka oli hyvässä piilossa. Helge kävi
+sittemmin kaksi kertaa sitä katsomassa. — Janne vietiin ensin
+esikuntaan ja sieltä passitettiin Vestankylään, pakko-ottoihin
+syylliseksi todistettuna. Mutta Vestankylässä majaili luutnantti, joka
+tuomitsi hänet kuolemaan vikapääksi. Silloin Vestankylän pojat ampuivat
+hänet santamäkeen, annettuaan hänen ensin kaivaa oman hautansa, joka
+tuli riviin muiden ammuttujen kanssa.
+
+— Mihinkäs tämä kirstu nyt, kun mies on jo haudassa? — kysyi Maija.
+
+Helge oli niin näännyksissä kertomuksestaan, että tuskin jaksoi puhua.
+Hän sanoi sentään käyneensä Lyydian kanssa Vestankylässä, jossa Lyydia
+oli vaatinut vainajan ruumista, toimittaakseen sen kunnialliseen
+hautaan. Mutta siellä oli neuvottu kääntymään maaherran puoleen, ja
+asia oli nyt sillään. Arkku viedään Vestankylään kohta kun maaherralta
+tulee lupa ja jos ruumis enää tunnetaan, sanoi Helge.
+
+— Kyllä vaan sitten kannattaakin tähän maailman aikaan ruumisarkkuja
+tehdä, — sanoi Maija ja huokasi omia surujaan.
+
+Näistä sanoista Helge elpyi. Sillä nyt sai hän keventää omaatuntoansa
+Maijan edessä. Hän kertoi saaneensa koko kevättalven laitella
+ruumisarkkuja, ettei mihinkään muuhun työhön joutanut. Kuka tähän
+aikaan korvoja tilasi — ei kukaan. Venekin oli jäänyt vielä
+tervaamatta ja liistelautoja vaille, sama vene, jonka hän viime syksynä
+pani alulle. Maija hyväksyi kaiken.
+
+Maijan ollessa hänen vieressään Helge aina ikäänkuin rupesi jälleen
+elämään. Mutta ennen Maijan tuloa hän oli kuin kuollut, niin häntä
+päivin ja öin painoi Jannen kova kohtalo, johon hän oli tahtomattaan
+syyllinen. Ja pahinta oli, että kylässä oli alettu häntä vieroksua, ja
+pitää häntä ystävänsä pettäjänä, koska tiedettiin, että etsiskelijät
+olivat Helgen neuvosta Kuulukkaan osanneet. Lyydiakin lakkasi
+Koivikolla käymästä, kun hänen korviinsa tuli tämä huhu. Helgen
+selityksistä huolimatta hän ei saattanut ymmärtää, miten Helge olisi
+voinut vahingossa neuvoa miehet juuri siihen saareen, jossa Janne oli.
+Kaikki olivat alkaneet karttaa häntä, ja ruumisarkuista puhumattakaan
+ei tilattu häneltä enää vaivaista kiuluakaan.
+
+— Onkos se pyssy siellä mankelihuoneessa Jannen? — kysyi Maija.
+
+Helge luuli jo kaikki kertoneensa Maijalle, mutta nyt olikin vielä
+kertomatta, että Helge oli ruvennut käymään kivääriharjoituksissa
+sunnuntaisin kirkonkylässä, joka asia oli vieläkin enemmän lisännyt
+hänen entisten tuttujensa nurjamielisyyttä. Mutta se asia oli saanut
+alkunsa näin: Hän oli mennyt tehtaalle työhön, kun muuten olisi jäänyt
+työttömäksi. Tehtailla oli paljon korjaustöitä, kaikki oli rappiolla,
+mutta työväki oli vähentynyt aivan mitättömiin ja työt olivat
+uskottavat kokemattomien käsiin, suureksi osaksi naisväelle,
+kaatuneiden leskille ja vangittujen vaimoille, jotka vain kävivät
+työarmoa rukoilemassa. Sen vuoksi Helge otettiin tehtaalla hyvin
+vastaan, kun ilmeisesti pitivät omana miehenään ja ehkä tiesivät miten
+Helge oli etsiskelijöitä neuvonut. Muuta tutkintoa ei sentään pidetty.
+Kysyttiin vain: pitääkö Nyholm tällaisten melskeiden uusiutumista
+estettävänä asiana? Kun Helge myönsi, että ne olivat estettävät,
+sanottiin, että olisi hyvä tulla kivääriharjoituksiin. Ja jonkun aikaa
+käytyään harjoituksissa annettiin Helgelle kivääri kotiin. Se oli
+mankelihuoneessa.
+
+— Nyt ihan ensimmäiseksi, vie se kivääri pois, — sanoi Maija.
+
+Helge sanoi, että silloin on hänen ehkä työstäkin tultava pois, ja
+milläs sitten eletään?
+
+Maija vakuutti kyllä pitävänsä huolen siitä, että ihmiset saavat tietää
+asian oikean laidan, ja Helge saa jälleen tehdä ruumisarkkuja ja
+korvoja minkä vain näpeistä heltiää. Mutta jos Helge jää tehtaille,
+niin ei siitä eletä, vaan kuolema siitä tulee. Maija sanoi nyt hyvin
+ymmärtävänsä, miksi Helge oli käynyt noin laihaksi ja kalpeaksi, että
+oikein silmiä kirveli sitä katsellessa, ja surku tulee niin että nytkin
+itkettää.
+
+Helge ei kuitenkaan kiirehtinyt viemään kivääriä pois, vaan sanoi että
+olihan melskeiden uusiutuminen sentäänkin estettävä. Ja nyt kun Maija
+oli tullut, tunsi Helge jälleen rupeavansa elämään, vaikka koko muu
+maailma olisi häntä petturina pitänyt.
+
+Samaa oli Greetakin sanonut kivääristä:
+
+— Vie pois minun näkyvistäni tuo pyssy! — Mutta hän oli sen sanonut
+toisesta syystä kuin Maija. Hän katsoi ampuma-asetta, jonka tarkoitus
+ei ollut metsänriistan saalistaminen, kauhistukseksi Herran
+kasvojen edessä. Silloin oli Helge vienyt kiväärin kamaristaan
+mankelihuoneeseen. Mutta sielläkin sen nähtyään oli äiti sanonut: "Eikö
+Herra ole käskenyt rakastamaan vihollista saati lähimmäistä?" Silloin
+oli Helge sanonut:
+
+— Jos nämä melskeet uudistuisivat ja meiltä vietäisiin pahnat ja lehmä
+teurastettaisiin, niinkuin kävi Vestankylässä, eikö silloin olisi
+kiväärikin hyvä.
+
+Äiti sanoi:
+
+— Kuka on sinut tehnyt asemieheksi Herran kädessä?
+
+— Minut he ensimmäiseksi ampuisivat, — sanoi Helge.
+
+— Miksi he sinua ensimmäiseksi ampuisivat? — kysyi äiti. Helge ei
+ollut hänelle huhusta mitään kertonut. Ja äitiä semmoisista
+säästääkseen hän nytkin sanoi vain:
+
+— Kaiketi siksi, että minä olen ruotsalainen.
+
+Greeta oli kyllä itsekin ihmeekseen huomannut, kuinka karttaviksi heitä
+kohtaan ihmiset olivat käyneet. Ja kun hän mielessään kuvitteli, että
+Helge häneltä ammuttaisiin, jätti hän kivääriasian silleen.
+
+Äiti kävi itse pyytämässä Lyydiaa Helgen ja Maijan häihin, mutta Lyydia
+sanoi itkevänsä Jannea kaiket päivät eikä tahtovansa itkevänä
+ilojuhlaan tulla.
+
+Tämä oli suuri suru Greetalle, sillä hän piti Lyydiasta paljon. Ja
+ainoa asia, minkä Helge oli jättänyt Maijalle kertomatta, oli se, että
+äiti, joka näki Helgenkin pitävän Lyydiasta ja Lyydian Helgestä, oli
+sanonut Helgelle ennen Helsingin matkaa: — Totisesti jos minulla olisi
+vielä toinen poika, paitsi sinä Helge, olisin ottanut tuon kovia
+kokeneen lesken luokseni asumaan. — Helge ymmärsi, että äiti oli
+näillä sanoilla ja hänen sydämeensä vetoamalla tehnyt viimeisen
+yrityksen hänen ja Maijan liiton peruuttamiseksi, ja äidin sanat
+laskeutuivat uutena painona hänen sydämellensä jo entisen suuren painon
+lisäksi. Mutta sitä kiihkeämmin oli Helge vain kiiruhtanut matkaansa
+Maijan luo, niinkuin omaa menehtymistänsä peläten.
+
+Näin kävi, ettei Helgen ja Maijan häissä ollut ketään häävierasta, tai
+oikeastaan, ettei mitään häitä ollutkaan. Koivikon väki vain ajoi
+isännän antamalla kahdella hevosella ja kaksilla parhailla rattailla
+kirkonkylään ja kihlatut vihittiin pappilan kansliahuoneessa, Maija
+valkoisissaan, huntu ja kruunu päässä, Greeta mustissa samoinkuin
+Tittakin. Helgellä oli yllään isä vainajan pitkä, musta ponsuuri.
+
+Sitten he ajoivat kotiin, Greeta ja Helge etummaisilla rattailla,
+oriilla, Maija ja Titta tulivat jälessä, valakalla, ja sittenkin vielä
+riitelivät kumpi heistä saisi ohjastaa.
+
+
+
+
+MAIJA KOIVIKON EMÄNTÄNÄ.
+
+
+Mutta jos Maija olikin kuulutusaikana pidättäytynyt kaikista
+taloustoimista, niin kyllä hän häitten jälkeen otti emännyyden kokonaan
+omiin käsiinsä.
+
+Hän muutti tavaransa luhdista tupahuoneeseen.
+
+Greeta sanoi tahtovansa mieluummin asua tupahuoneessa, koska hän siten
+oli lähempänä keittiötä, mutta Maija sanoi, että juuri senvuoksi hänkin
+tahtoi asua tupahuoneessa, tai jos se ei käynyt laatuun, niin hän asuu
+kyökissä mieluummin kuin kamarissa, joka on eteisen toisella puolella.
+Helgen tähden, joka joutui riidan ratkaisijaksi ja näytti onnettomalta,
+Greeta muutti Titan kanssa suosiolla kamariin eteisen toiselle
+puolelle, ja näin tupahuone joutui Maijan ja Helgen asunnoksi.
+
+Seuraavana aamuna jo viiden aikaan Greeta kuuli Maijan viskelevän
+hellanrenkaita ja herätti Titan lypsylle. Mutta kun Titta otti eteisen
+maitokarsinasta kiulun, pisti Maija päänsä tuvanoven raosta ja sanoi
+Titalle:
+
+— Syötät vain lehmän. Minä tulen itse lypsämään.
+
+Titan kiehahti pahasti sydänalassa. Oliko hän joutunut Maijan piiaksi?
+Hän jätti kiulun eteiseen ja meni takaisin kamariin kysymään mitä äiti
+käskee hänen tekemään, sillä äiti oli Titan oikea käskijä, eikä mikään
+Maija.
+
+Greeta rupesi nopeasti pukeutumaan.
+
+"Nyt tästä jotain tulee", — ajatteli Titta hyvillään. Mutta äiti
+pukeutuessaan nuhteli häntä, sanoen että ihmisen ei pitäisi koskaan
+suuttua ja että ellei riidanhenkeä kohta alussa tukehuta, niin siitä
+paisuu kauhea Herran vitsaus, joka voi turmella koko olon ja elämän.
+
+— No annanko minä siis hänen lypsää? — kysyi Titta. Äiti sanoi yhä
+kiireesti pukeutuessaan:
+
+— Mene sinä syöttämään, minä tulen itse lypsämään.
+
+Titta tuli voitokkaana eteiseen, eikä löytänyt kiuluansa ja ajatteli
+jättäneensä sen varmaan navettaan. Mutta sinne tultuaan hän näki Maijan
+jo istuvan pallilla ja lypsävän niin että maito tirskui. Titta viskasi
+lehmälle heinätukon.
+
+Maija sanoi lypsyltään:
+
+— Ja pese se kirnu oikein puhtaaksi. Kirnuamme entiset herat ja sitten
+alotamme vähän uudella tapaa.
+
+Titta meni navetasta ja äiti tuli jo tiellä vastaan.
+
+— Se jo lypsää, — sanoi Titta.
+
+Oliko äiti juossut, kun oli ikäänkuin hengästynyt, vai oliko
+vihastunut, koska kädet vähän vapisivat. Niin äidillä aina kädet vähän
+vapisivat, kun hän aikoi suuttua. "Kohta Maijalle pamahtaa", — toivoi
+Titta.
+
+Mutta äiti veti suunsa hymyyn, pani kätensä Titan olalle ja sanoi:
+
+— No, Titta, mennään me sitten emännälle kahvia keittämään.
+
+Ja he menivät käsikynkässä.
+
+Mutta keittiön hellalla puski kahvipannu jo kiehuvaa höyryä suustaan,
+ja pöydälle oli valkoiselle liinalle asetettuna kauniisti neljä kuppia
+aluksineen ja lusikoineen, keskellä lasinen sokerirasia Greetan omasta
+piirongista.
+
+Helge tuli samassa iloisena tupahuoneesta keittiöön.
+
+— Maija pyysi juomaan, hän tulee kun joutaa, — sanoi Helge
+viattomasti ja istui pöytään. Tavallisesti he olivat juoneet aamukahvin
+vain kukin kaataen kupposeensa pannusta, joka oli hellalla, ja milloin
+mikin, mutta nyt oli Maija asettanut pannunalusen pöytään ja hänellä
+oli kaiketi ollut tarkoitus kaadella kaikille, niinkuin herrasväessä
+tehdään.
+
+Greeta toi pannun pöytään ja sanoi Titalle:
+
+— Menepäs sinä käskemään Maija kahville.
+
+Titan mentyä hän sanoi Helgelle:
+
+— Sinun pitäisi selittää Maijalle, että minä olen tottunut lapsuudesta
+pitäen lehmänhoitoon ja minusta tuntuu oudolta jäädä sitä työtä vaille.
+
+— Mutta eikö äidin ole jo tullut aika levähtää paljoista töistä, —
+sanoi Helge.
+
+Greeta katsahti häneen pitkään ja sanoi vähän ivallisesti:
+
+— Kas vaan, kun en ole omaa raihnaisuuttani itse ensimmäiseksi
+huomannut. No mennään me sitten Titan kanssa vain kamariin istumaan.
+
+Greetan alkoi sydäntä kirveliä kohta kun hän oli tämän sanonut, sillä
+hän huomasi, miten Helgen kasvot menivät laskoksiin mielipahasta.
+
+— Taas on minun tänä yönä varpaitani kivistänyt, — sanoi hän. Mutta
+kun Maija tuli maitoineen keittiöön, puhui Greeta hänelle iloisen
+lempeästi:
+
+— Onpa minulla näppärä miniä, kahvit pöydässä, maito kiulussa
+ennenkuin vanha on silmänsä unesta hieronut.
+
+Maija ymmärsi kehumisen ja tuli iloiseksi. Hän meni pöydän luo ja
+kaateli emäntänä kaikille kahvit.
+
+Greeta näki Helgen kasvojen jälleen pyöristyneen ja loistavan
+mielihyvästä, ja hän ajatteli: Voi, kun nyt saisi sydämensä aina
+pakoitetuksi! Herra pitelethän Sinä kädestäni! Minä en erkane sinusta,
+vaikka näen selvään, mitä allani tapahtuu.
+
+Greeta oli taas alkanut ajatella kaikkia asioita tuon merkillisen
+unensa puitteissa. Helge oli uivinaan aallokossa, Herra sanovinaan:
+antaa pojan vaan koetella voimiansa. Ja hän itse puolestaan oli tehnyt
+päätöksen pidellä Herran kädestä loppuun asti.
+
+He pysyttelivät Titan kanssa todella paljon kamarissa. Äiti kertoi
+Titalle nuoruutensa muistelmia ja he istuivat molemmat vierekkäin
+vuoteella, niinkuin Titta halusi.
+
+Sitten he katselivat kauan puutarhaa ja äiti koetti olla hyvin
+huvitettu rikkaruohon nyppimisestä porkkana- ja punajuurikasrivien
+väliltä, joka oli Titan vastahakoisimpia töitä, mutta nyt äidin kanssa
+mieluista. He kuulivat kuinka keittiön ovi paukahti auki ja Helge telmi
+Maijan kanssa eteisessä, niinkuin oli ennen telminyt Titan kanssa. Nyt
+hän tuli eteisen ovensuulle ja huusi:
+
+— Titta hoi, sonta kuuluu olevan vielä luomatta navetasta.
+
+— Menenkö minä? — kysyi Titta hiljaa äidiltä, johon äiti vastasi:
+
+— Tietysti menet, ja pese kirnukin puhtaaksi, niinkuin Maija on
+käskenyt. Sillä meidän on tehtävä tässä elämässä kaikki niinkuin Herran
+käskystä eikä ihmisen, jos kerran sonta _on_ luotava ja kirnu _on_
+pestävä. Ja että sinä tämän oppisit, niin katso, minä teen sen kaiken
+itse, mutta sinun käsken jäämään tähän kitkemään, kunnes minä palaan.
+
+"Äiti se tulee taas päivä päivältä yhä hurskaammaksi", — ajatteli
+Titta, kun näki äidin todella kompuroivan törmännettä ylös navetalle
+päin.
+
+Mutta Maija oli varmaankin ikkunasta nähnyt Greetan menevän, koska
+juoksi nopeasti pihan yli navettaan, kooten hamettansa vyötärysten
+alle.
+
+Sinne tultuaan Maija kohta tempasi sontataikon Greetan käsistä, ja nyt
+näki Greeta todellakin paljon heikontuneensa, sillä kyllä hän piti
+kaikin voimin vastaan. Nytkäys vain, ja taikko oli Maijalla. Greeta
+sydämistyi niin tästä väkivallasta, että olisi lyönyt vaikka kihvelillä
+Maijaa päähän. Mutta onneksi hän oli juuri opettanut Tittaa. Hän
+oikaisihe, katsahti kattoon ja sanoi aivan nöyrällä äänellä:
+
+— Käskin Titan kitkemään, mutta voinhan lähettää hänet tännekin.
+
+— Ei tarvita, — sanoi Maija tuimasti.
+
+Nyt olisi Greetan tehnyt mieli ottaa kihveli oikeaan käteensä, ja hän
+ajatteli, miten hän vasemman kätensä ojentaa ovea kohti ja huutaa
+Maijalle: mene ulos täältä! Mutta mieluisan intohimon luoma kuva sai jo
+ennen täyttymistään hänen sydämensä niin kouristumaan, että hän peräti
+heikkeni, ja Herraa kiittäen siitä, ettei mitään ollut tapahtunut, hän
+hoipersi ulos navetasta, istui törmän kivelle, ummisti silmänsä ja
+antoi kyynelten vuotaa. Hän teki uuden päätöksen olla milloinkaan
+suuttumatta Maijalle, nousi, tuli Titan luo ja sanoi:
+
+— Meneppä sinä nyt pesemään kirnu, se on tuolla kaivolla turpoamassa,
+ja hankaa se oikein puhtaaksi, että Maija kiittää.
+
+Maija tulikin kaivolle, vettä navettaan hakien, ja kiitti Tittaa,
+sanoen juuri noin pitävän hangata, että kirnu oikein puhdistuu.
+
+— Saat kohta kirnutakin, sanoi hän viputtaessaan vesiämpäriä
+ylämäkeen.
+
+Mutta Helgenpä näki Titta joutuvan sinäpäivänä vielä kovempaan souviin.
+Maijalle piti laitettaman keittiöön uusia hyllyjä entisten sijaan, ja
+paljon hyllyjä, toiselle puolelle pienempiä, toiselle isompia, joista
+kaksi oli kaidattava niin, että lautaset saivat olla kallellaan ja
+vierekkäin. Junalta tuotiin Maijalle laatikko, johon hän oli koonnut
+rouvalta häälahjaksi saamiaan astioita ja muuta keittiötavaraa. Yhdeltä
+kälyltään hän oli saanut tinatun kuparipannun, kuppeja ja lusikoita, ja
+vielä kaksi muuta vanhaa pannua. Näitä kaikkia tavaroita hän tahtoi
+pitää näkösällä ja siksi piti hyllyjä olla niin paljon, kunnes Helge
+joskus joutaisi laittamaan oikean, puoleksi avonaisen keittiökaapin
+Maijan selitysten mukaan. Sitäpaitsi oli Maijalla pitkiä uutimia,
+joihin Helgen piti laittaa kuosikkaat pitimet ikkunain yläpäähän
+nostettaviksi. Ja vielä korvon alle ristikko tehtävä ja väliovi
+keittiöstä eteiseen nostettava, ettei se lonksottanut. Niin, ja sitten
+tahtoi Maija erikseen hellapöydän, jossa olisi laatikot alla, mihin
+saisi panna haarukat, veitset ja lusikat.
+
+Helge höyläili ja sahasi keittiössä, vei vanhoja lautoja pois tieltä ja
+toi taas uusia, joten keittiö oli useita päiviä täynnänsä höylänlastuja
+ja laudanpätkiä ja Maija kattoi ruokapöydän kamariin. Itse hän kuuraili
+ja hankasi, ensin luutusi kaikki seinät ja käväisi katonkin, sitten
+lattiat, sitten löysi lutikoita jostakin rakosesta ja alkoi uudestaan
+seiniä pestä, hääti syöpäläiset tärpätillä ja rupesi tutkimaan
+kellaria, johon mentiin keittiön lattialuukusta.
+
+— Mikä ihme siellä haisee, — kysyi hän moneen kertaan. — Kohta
+ensipäivästä kun tulin, tuntui nenääni sama outo haju.
+
+Greeta ei voinut pidättäytyä sanomasta semmoista, jota itse kohta katui
+sanoneensa:
+
+— En minä ole täällä mitään hajua tuntenut ennen Maijan tuloa, —
+sanoi hän.
+
+— Mikäs tämä on? — huusi Maija lattian alta ja samassa lensi
+puolimädännyt riepu aukosta Helgen lastujen päälle. — Ja tässä! (Taas
+riepu). — Entäs tässä! (Taas riepu). — Ja tässä ja tässä, ja tässä...
+Ja nyt sieltä alkoi tulla jos jotakin, vanhoja rotanloukkuja,
+käpristyneitä vanttuja, kengänjätteitä, tilkkumaton rääsyjä, tulipa
+paperipakettiin käärittyinä silakanruotojakin ja loppujen lopuksi
+säkki, jonka pohjaan oli unohtunut jonkunverran viimevuoden perunoita
+ja joka lentäessään hajosi, päästäen osan perunoista takaisin kellariin
+ja osan lastuille, toiset kyynärän pituisilla valkoiduilla, toiset
+mätinä.
+
+Greeta oli tällä välin kamppaillut ankaran taistelun itsensä kanssa,
+tarttunut hädissään Herran käteen ja päässyt voitolle. Kääntäen asian
+leikiksi hän sanoi Maijalle, joka nousi ylös kellarista ja löi käsin
+hamettaan puhtaaksi:
+
+— Niin, Maija, syvällä näkyvät olevan vanhain syntien juuret.
+
+Maija ei ymmärtänyt ruotsalaista lausetta ja luuli saaneensa Greetalta
+uuden näsäyksen. Hän sanoi tuimasti:
+
+— Minunko tultuani nämä ovat ruvenneet haisemaan. Hyi sentään.
+
+Näin sanoen hän kahmaisi osan kellaritavaroita syliinsä ja läksi
+viemään niitä ulos.
+
+Helge sanoi äidille Maijan mentyä:
+
+— Maija on vähän tuittupäinen. Mutta miksi menitte sanomaan, ettei
+huoneissa tuntunut hajua ennen Maijan tuloa.
+
+Greeta ei vastannut mitään, sillä osaksi tuo sana satutti häntä ja
+osaksi tapahtui oikeastaan ensi kerran, että Helge moitti äitiä. Nuo
+seikat yhtyneinä saivat aikaan sen, että Greeta myöskin ensimmäisen
+kerran eläessään tunsi katkeruutta poikaansa kohtaan.
+
+Kun äiti ei puhunut mitään, sanoi Helge vielä:
+
+— Jos näin on alku, millainen tuleekaan loppu?
+
+Nyt Greeta alkoi vavista pelkästä ponnistuksesta olla vieläkin mitään
+sanomatta, mutta se meni yli hänen voimiensa, ja hänen äänensäkin
+rupesi vapisemaan:
+
+— Tuon sinä olisit voinut sanoa myöskin Maijalle, — sanoi hän ja
+sanoessaan hengästyi niin, että viimeinen osa lauseesta tuli vain
+vaivoin sanotuksi, mutta tuli sentään.
+
+Helge huokasi syvään ja näytti Greetasta peräti murtuneelta. Rakastiko
+Helge siis tuota Maijaa niin, että pieninkin soimaus häntä haavoitti?
+Vai katuiko Helge sydämensä pohjassa, että oli mennyt naimisiin Maijan
+kanssa? Täynnä tyytymättömyyttä itseensä, mutta voimatta vielä mitään
+sovinnollisuuden sanaa keksiä Greeta sulkeutui kamariinsa, vaikka tunsi
+tälläkin loukkaavansa Helgeä.
+
+Helge sanoi Titalle, että nyt on keittiössä kaikki valmiina ja lastut
+kannetaan vajaan sytykkeiksi.
+
+Titta rupesi kohta innokkaasti toimeen.
+
+Maija tuli keittiöön ja ilostui, kun näki että siellä ei ollut Greetaa.
+Kohta hän alkoi tehdä selvää kellarista, ja kun se oli perin pohjin
+siivottu ja lastut viety pois keittiöstä, alkoi hän pestä keittiön
+seiniä ja lattiaa, mutta Helgen pani tupahuoneessa naputtamaan Titan
+kanssa uutimia puupitimiin ja sitten nostamaan ikkunoille.
+
+Kaiken tämän aikaa istui Greeta yksin kamarissa hartaissa
+itsetutkisteluissa, ja tällä kertaa hän suorastaan puolusteli
+käytöstään Herran edessä, joka tuntui vaativan katumista. Hän koetti
+todistaa Herralle, kuinka välttämätöntä oli, että Helge huomaisi
+minkälainen Maija oikein oli ja että siis oli ollut hyvä auttaa häntä
+sitä huomaamaan. Greeta sentään jo tiesi, mihin nämäkin itsetutkistelut
+päättyvät, nimittäin siihen, että Herra taas sanoo: antaa pojan vaan
+koetella voimiansa. Ja Greeta olisi ollut melkein jo suostuvainenkin
+sellaiseen tulokseen, ellei perinpohjaista syventymistä kysymykseen
+olisi häirinneet äänet ja koputukset, jotka kuuluivat tupahuoneesta ja
+keittiöstä. Mitä ihmeitä he siellä oikeastaan naputtelivat? Hän kuuli
+ilmeisesti iloisia ääniä, Titan kikatusta ja Maijan naurua, varmaan oli
+Helge sanonut jonkun sukkeluuden. Mutta että sentään voidaan nauraa ja
+iloita kohta tämmöisen pöyristyttävän tapauksen jälkeen, jolloin olisi
+odottanut haudan hiljaisuutta ja ihmismielen matelemista tuskan
+häpeässä ja katumuksessa! Ja Tittakin! Greeta oli huomannut selvästi,
+että Titta, vaikka kyllä kanteli alinomaa Maijan rikoksia, oli alkanut
+olla innoissaan Maijan teettämistä töistä, ikäänkuin Titta ei olisi
+milloinkaan saanut kirnuta ennenkuin nyt vasta Maijan luvalla! Ja
+vesiämpäriäkin oli Titta kantanut aivan selvään Maijaa matkivasti
+vipuuttaen toista kättään. No olkoon, lapsen mieli on häilyväinen.
+Mutta Helge! Vaikka Helgen ääntä ei kuulunutkaan, ei ollut mitään
+epäilemistä, että juuri Helge oli saanut tämän ilotuulen aikaan. Sen
+sijaan että olisi huomauttanut Maijalle, miten sopimatonta on viskellä
+tavaroita kellarista ihmisten kasvoihin! Mutta Helge ei sanonut
+Maijalle milloinkaan moitteen sanaa, aivan kuin olisi pelännyt
+tuommoisen tyllerön siitä rikki menevän. Äidille niitä näytti voivan
+sanoa, ja äidin edessä huokailla. Näytti kuin ei Helge olisi enää
+voinut olla iloinen muuten kuin Maijan seurassa! Olkoon sitten, kyllä
+Greeta jaksaa istua kamarissa vaikka ikänsä.
+
+Ja Greeta istui.
+
+Nyt oli vähän aikaa naputtamatta. Mutta ei suinkaan loppuakseen, vaan
+ainoastaan siirtyäkseen keittiöön. Ja sieltäkin saattoi kuulua
+innokasta puhelua, Titan hyppäämistä jostakin korkealta, pöydän
+siirtelemistä ja taas naputtelua. Ja vielä hellarenkaitten rämistelyä.
+
+Greeta kävi niin uteliaaksi, ettei hän voinut olla raottamatta kamarin
+ovea ja pistämättä päätänsä ulos paremmin kuullaksensa. Silloin hän
+huomasi, että keittiön ovi oli vähän auki. Ja hän ajatteli, että yhtä
+hyvä hänen on istua yksikseen jollakin puutarhan kivellä kuin jököttää
+koko aika kamarissa. Puutarhaan mennessään hän tietenkin vilkaisi myös
+keittiön ovelle päin. Ja vilkaistua ei auttanut muu kuin pysähtyä
+vähäksi aikaa katsomaan ihmeellistä näkyä:
+
+Helge seisoi pöydällä ja kiinnitti pitkiä kaksinaisia, pitseillä
+reunustettuja uutimia keittiön ikkunaan. Maija seisoi hellan ääressä
+keittämässä ruokia. (Kas kun hän antoi pannun seistä vain suljettujen
+punaisiksi kuumennettujen renkaitten päällä; Greeta oli aina puiden
+säästämiseksi antanut tulen käydä suoraan pannun pohjaan). Maijalla oli
+kädessä haarukka ja hän katseli ylös Titan toimiin, joka seisoi hellan
+vieressä toisella pöydällä ja naputteli uusiin hyllyihin sahalaitaisia,
+punakukallisia reunaliuskoja. Titta oli ilmeisesti innoissaan. Ja
+olisihan Greetakin sitä tointa vähän pitemmältä katsellut, ellei olisi
+ollut mentävä puutarhaan kivelle istumaan.
+
+Siellä kivellä hän tunsi olonsa kovin yksinäiseksi. Ei tahtonut oikein
+mikään huvittaa, vaikka aurinko paahtoi kuumasti selkään, vaikka
+varpuset iloisesti tirskuivat navetan luona, vaikka kana kaakattaen
+ilmoitti munineensa ja vaikka punajuurikkaan lehti oli jo niin suuri,
+että näytti keltaisia suonia punaisella pinnalla. Ilma tuntui liian
+lämpimältä, viserrys kimakalta, kaakatus ja punajuurikas ikävältä.
+Mutta jossakinhan hänen sentään piti olla, niin tarpeettomana ja
+liikanaisena kuin häntä saattoikin pitää. Kyllä hän osasi tästedes aina
+olla yksin, koska hän näytti tuottavan vain murheen huokauksia, jos oli
+seurassa. Ja taas, jos Helgen ilomielisyys riippui vain siitä, että
+Greeta valheellisesti mairitteli Maijaa ja teeskenteli ystävyyttä, niin
+sellaista hän ei tahtonut enää jatkaa. Totuus ennen kaikkea. Parempi
+lihava riita kuin laiha sovinto. — Niin Maijakin näytti ajattelevan,
+ja siinä kohden oli oikeammassa kuin Helge. — Herra tietenkin tuntui
+yhä hokevan: älä sinä valehtele rakastavasi, vaan rakasta. Mutta ei
+Greeta nyt jaksanut asiaa näin päin ajatella, tässä ikävässä
+yksinäisyydessä, ja kun ne siellä tietysti yhä vain ilakoivat. Eikä
+tiennyt kuinka sinne edes kehtaisi mennäkään näin pitkän ajan perästä,
+kun oli kerran ruvennut olemaan yksinäisyydessä ja ne siellä varmasti
+hänen päätöksensä huomanneet.
+
+Silloin hän kuuli hirmuisen huminan ilmassa. Tosin hän oli sitä jo
+pitkän aikaa kuullut, vaikkei ottanut huomioonsa. Hän katsahti ylös ja
+näki että mehiläiset parveilivat. Suuren, entisestä asuinpaikasta
+siirretyn omenapuun latvapuolella, tiheässä oksistossa, roikkui niitä
+jo aika rypäle ja ilma oli aivan sakeana samaan oksistoon pyrkijöitä.
+
+Nyt Greeta ei ainoastaan _mennyt_, vaan hameittensa etumusta
+kannatellen _juoksi_ muiden seuraan.
+
+Kuistilla hän vähän pysähtyi ottaakseen henkeä asian rauhallista ja
+arvokasta ilmoittamista varten. Sitten meni hitaasti keittiön ovelle ja
+sanoi, huokaisten kuin maailman vähäpätöisintä asiaa:
+
+— Mehiläiset parveilevat.
+
+Ja nytkös Helgelle ja Titalle kiire tuli! Helge ei näissä Maijan
+teettämissä puuhissa ollen ollut ehtinyt varustautua parvea
+vastaanottamaan, vaikka oli sen tuloa kaikista merkeistä päättäen
+odottanut. Nyt oli parvikoppa halkovajan orsilla, pohjia ei löytynyt
+yhtäkään ja täytyi käyttää korvon kantta, tikapuut oli haettava, sillä
+parvi istui korkealla, ja Titta ne vihdoin löysi liiterin takaa. Olihan
+Helgellä hansikkaatkin ja kasvojen suojus, mutta kuka niitä nyt jouti
+hakemaan. Titta ei löytänyt. Greeta toi ne vihdoin, mutta silloin oli
+Helge jo puussa ja ravisti suuren parven koppaan, jonka käänsi nurin
+kannen päälle ja asetti maahan. Titta oli kaivolta vettä tuomassa, jota
+Helge tarvitsi ruiskutukseen rauhattomien mehiläisten tyynnyttämiseksi.
+Hän oli juuri panemassa kiilaa pohjan ja korin väliin, etteivät
+mehiläiset tukehtuisi, eikä sen vuoksi voinut mennä auttamaan, vaikka
+kuuli kimakoita hätähuutoja.
+
+Maija, joka ei ollut vielä koskaan nähnyt mehiläisten parveilevan, oli
+tullut uteliaana katsomaan, miten mehiläisiä otetaan muka kiinni. Hän
+aikoi tietysti mennä sinne missä Helgekin oli, mutta ei päässyt
+kuinkaan lähelle ennenkuin alkoi perääntyen puhaltaa mehiläisten päälle
+ja huitoa vimmatusti käsillään niitä pois. Samassa hän kiljaisi ja
+huusi: "Pisti! Pisti!" Eikä saanut kättänsä niin kauas niskan alle,
+että olisi ylettynyt kipupaikkaan. Ennenkuin kukaan ehti apuun huusi
+Maija uudelleen: "Ai, ai, ai, ai, ai!" — ja haroi päätänsä, työntäen
+sormet tukkaan ja taas viskaten ne ulos. — "Helge, Helge, ne meni
+tukkaan!" — huusi hän istuen maahan kyykylleen ja haroi yhä silmät
+umpeen puristettuina.
+
+— Etkö sinä jo joudu apuun? — kysyi Greeta Helgeltä. Mutta Helge
+jatkoi vain työtänsä ja viekkaasti katsoen äitiin sanoi:
+
+— Antaa vähän pistää, ei se ole pahaksi.
+
+Greeta sanoi:
+
+— Oletko sinä hullu? Pistää! — Ja hän meni sitä menoaan Maijan luo.
+Hän selvitti mehiläiset Maijan hiuksista ja sitä tehdessään ajatteli:
+onpa sillä kaunis ja tuuhea tukka! Mutta tutkiessaan niskaa, olisiko
+oka pistoksen jäleltä sinne jäänyt, hän ajatteli: siinä nyt sait, kun
+pidätkin noin avokaulaista puseroa!
+
+Maija käski hakemaan alempaa, paljon alempaa.
+
+Hakiessaan alempaa Greeta ihmetteli Maijan ihon valkeutta ja sileyttä,
+ja ajatteli: sitäköhän se Helge tuossa tytössä rakastaa? Kuitenkin hän
+itsekin hierasi liiemmän kerran kipeätä paikkaa, ja ehdotti että sitä
+voideltaisiin hunajalla, niin se ei turpoa.
+
+Näin siinä naurussa ja hälinässä unohtuivat äskeiset välit ja
+iloisempaa oloa tuli sijaan. Niinkauan kuin vaan puhui mehiläisistä,
+näytti sitä hyvää oloa voivan jatkua kuinka pitkälti tahansa. Mutta
+vaikka Titta ja Maija menivät takaisin keittiöön ja Greeta jäi Helgen
+kanssa vielä mehiläisten luo, puhui Greeta Helgenkin kanssa vain
+mehiläisistä, niin hauskaa oli olla sellaisissa keveissä ilosuhteissa
+hänen kanssaan taas pitkästä aikaa. Ja he nauroivat yhdessä monelle
+äskeisessä hälinässä tapahtuneelle seikalle, erittäinkin Maijan
+hätähuudoille, ja menivät naurusta välistä oikein kippuraan.
+
+Mehiläisasiat rupesivat kuitenkin väkisinkin loppumaan, kun ei tiennyt
+mitä niistä vielä enempiä sanoisi, ja vaara uhkasi, että puhe nyt-nyt
+suistuu mehiläisraiteilta johonkin totisempaan, esimerkiksi todella
+Maijaan.
+
+Onneksi Titta kuistilta huusi ruualle. Ja toisten kanssa saattoi
+mehiläisistä olla vielä paljonkin puhuttavaa.
+
+— Tule jo, — hoputti Greeta Helgeä, joka oli vienyt parven
+perunakuoppaan iltaa odottamaan.
+
+He menivät yhdessä tupaan.
+
+"Nyt vain mehiläisistä, nyt vain mehiläisistä!" — hoki Greeta
+ajatuksissaan, antaen omalle itselleen ankaria käskyjä pysyä aisoissa.
+
+Mutta keittiöön tultua unohtuivat mehiläiset silmänräpäyksessä, niin
+valtava oli se näky, joka hänet kohtasi.
+
+Ikkunan edessä oli uusi uudin, tai oikeastaan kaksiosainen
+pitsikartiini, kauniisti hajoitettuna ja koreilla nauhoilla ikkunan
+pieliin sidottuna. Vanhan laatikkokaapin peitti ommeltu kaitaliina, ja
+sen päällä seisoi kaksi korkeata hopeanhohtavaa ja sisältä
+kullankiiltävää maljaa, jotka Maija kuului saaneen häälahjaksi
+palvelustovereiltaan. Ruokapöytä oli katettuna valkoiselle vaatteelle
+ja kunkin istujan kohdalle oli asetettuna kaksi lautasta, matala alle
+ja syvä päälle, viereen veitset ja haarukat, kaiketi ruokapalojen
+ottamiseksi vadista ensin lautaselle ennenkuin suuhun pantiin. Uusi
+porsliininen kukallinen leipäkori seisoi valmiiksi leikattuine
+leipäviipaleineen keskellä pöytää, vieressä pieni voilautanen, jonka
+reunalla oli veitsi, muita veitsiä pienempi, ja suolarasia. Toisella
+puolella koria oli uusi laskusuinen kaljakannu, josta kalja oli kaiketi
+myöskin ennen juomista kaadettava jokaisen eteen pantuihin laseihin. —
+Lattialle oli ripoteltu katajanhakosia — mutta millä ihmeen
+hieromisella se keittiön lattia oli niin valkoiseksi saatu?
+
+Kaiken kruununa oli sentään se mihin Greetan katse oli oikeastaan ihan
+ensimmäiseksi lentänytkin, vaikka silmä siirtyi pöytälaitoksiin, —
+nimittäin uudet kukkareunaiset hyllyt, joiden ylimmällä loistivat
+aurinkoina Maijan punakupariset kastrullit ja kahvipannu, ja alemmilla
+kahvimylly, korulautasia, vateja ja kuppeja. — Oli selvää, että
+Maijalla on täytynyt olla edeltäpäin tieto siitä mitä talossa oli ja
+mitä ei ollut, ja niistäpä asioista ne Helgen kanssa kaiketi
+kirjoittelivatkin toisilleen koko talven, samoin kuin varmaan myös
+tuvan jakamisesta kahteen osaan ja hellasta. Nyt alkoi Greetalle moni
+asia totisesti selvitä, eli oikeastaan yhtaikaa kaikki asiat.
+
+Hän olisi sentään katsellut kauemminkin noita kupariastioita ja
+myös nauloissa riippuvia seuloja, kauhoja, sihvilöitä, vispilöitä,
+ratteja, ... mutta häntä häiritsi se, että muut koko ajan katsoivat
+häneen nähdäkseen ja saadakseen kuulla minkä vaikutuksen tuo kaikki
+loisto nyt muka on häneen tehnyt. Häneen tuli sen johdosta kova halu
+kertoa jotakin omista entisistä elämyksistään. Ja Greeta alkoikin jo
+puhua, miten hän oli ennen vanhaan nähnyt samanlaisia — juuri yhtä
+loistaviksi hiottuja kuparikastrulleja kotipuolensa pappilan
+keittiössä, jota katsomaan hänet oli vienyt itse rovastinna. Mutta
+silloin Greeta huomasi, että tämä puhe ei ollut Maijan mieleen, sillä
+Maijan suu oli mennyt ryppyyn. Sen vuoksi Greeta nopeasti käänsi puheen
+takaisin mehiläisiin, kysyen ensiksi Maijalta, vieläkö se mehiläisen
+puru teki kipeätä.
+
+Maija rupesi nauramaan ja niin rupesivat kohta kaikki puhumaan taas
+mehiläisistä. Entinen ilo otti uuden vauhdin erittäinkin kun he
+mehiläisistä yhä puhuen istuivat pöytään Maijan ruokalaitosten ääreen.
+
+Maija käski ottamaan voita leivän päälle.
+
+Greeta hieraisi vähän voita leivälleen, ja nykäsi Tittaa, kun tämä
+aikoi mennä voihin omalla veitsellään eikä pienellä eri veitsellä.
+
+Sitten Maija pyysi Greetaa ottamaan lautaselleen lientä, jota oli
+posliinikulhossa kantanut pöytään. Liemen syötyä hän vei päällimmäiset
+lautaset pois ja toi padasta koottuja lihapaloja perunain kanssa
+valkoisessa vadissa. Sitten kaateli kaikille kaljaa laseihin ja istui
+itsekin syömään.
+
+Helge oli repäisevän iloinen, vaikkei paljoakaan puhunut parvestaan.
+Hänellä oli suu medellä eli niinkuin hän olisi joka hetkenä aikonut
+sanoa jonkun sukkeluuden.
+
+Titta vilkui koko ajan Maijan käsiin ja koetti tehdä kaikki syömisasiat
+juuri niinkuin Maija ne teki. Hänkin koetti pistellä paloja suuhun vain
+haarukalla, veistä siihen käyttämättä, ja jätti parhaan loppumehun
+syömättä, niinkuin Maija.
+
+Greetan täytyi myöskin välistä vilkaista, ja syönnin päättyessä Greeta
+punastui, kun Titasta huomasi, että hänenkin olisi ehkä pitänyt syödä
+haarukalla, ja hän oli syönyt veitsellä kaiken. Mutta mehiläiset hänet
+tästäkin ikävästä auttoivat ja pian taas naurettiin.
+
+Näin oli Maija ottanut Koivikon emännyyden täydellisesti käsiinsä.
+
+
+
+
+SISARET TULEVAT.
+
+
+Titta oli ollut hyvä kynäilijä jo kansakoulussa, mutta sensijaan kuin
+muiden kansakoululaisten käsiala koulusta päästyä vähitellen kangistuu
+ja huononee, ja oikeinkirjoituskin käy usein virheelliseksi, niin Titan
+käsiala vain parani, kävi yhä tasaisemmaksi ja liukkaammaksi, eikä
+oikeinkirjoituksen mutkaiset kysymykset tuottaneet hänelle mitään
+vaikeuksia. Sillä Titalla oli kirjoitusharjoituksiin koulunkäynnin
+jälkeen melkein enemmän tilaisuutta kuin koulussa. Hän näet piti
+ahkeraa kirjeenvaihtoa sisariensa kanssa, jotka puolestaan Tittaa
+siihen yllyttääkseen lähettelivät hänelle paitsi lukuisilla
+kysymyksillä varustettuja vastauskirjelmiä, myöskin silloin tällöin
+kaikenlaista pikkutavaraa, kuten pienen taskupeilin, jonkun huivin,
+erinomaisen sormustimen, neuloja ja muuta sellaista mitä Titta sattui
+tilaamaan, ja välistä vähän rahaakin.
+
+Näin ei sisarille jäänyt salaisuudeksi mitään mikä koski Koivikkoa sen
+rakentamisesta asti, huoneiden uutta järjestelyä ja hellaa kaikkine
+mukavuuksineen, eipä edes sekään, että Helge oli laittanut sisarille
+luhtiaitan ja maalannut sen punaiseksi (Tätä vain ei saanut sanoa Titan
+ilmaisseen).
+
+Mutta erittäin yltyi Titan kirjoitusinto heti Maijan saavuttua
+Koivikolle. Voihan sen arvata: kuulutukset, vihkimiset, häät! Sisaret
+saivat tietää Maijan ulkopuoliset piirteet, puserot ja puvut niin
+tarkalleen kuvattuina, että he jo ennen tuloaan tyystin tunsivat mikä
+otus se Maija oli. Ja kun Titan välit Maijan kanssa eivät alkupuolella
+kesää vielä olleet vakiintuneet niin, että Titta olisi ollut
+esimerkiksi erittäin innostunut Maijan teettämiin toimiin ja alituisiin
+juoksutuksiin, joita vastaankaan tosin ei uskaltanut mukista, niin hän
+purki sappeansa täysin mitoin sisarille, jopa kuvasi Maijan perin
+epäedullisissa väreissä. Muun muassa kertoi Maijan ensi töikseen
+siirtäneen sisarien aitassa olevat vaatteet yhteen läjään ja
+ripustaneen omansa nauloihin. Äidin oli Maija ajanut ulos navetasta,
+karkoittanut hellan äärestä ja erottanut kaikista emännyystoimista sekä
+sisällä että ulkona. Tittaa oli pitänyt pelkkänä piikanansa ja äitiä
+kohdellut niinkuin tämä olisi ollut Koivikolla mikäkin ruotivaivainen,
+joka ajetaan ryytimaahan rikkaruohoja nyppimään. Maija muka usutti
+Helgeä äitiä ja Tittaa vastaan, niin että Helge osasi olla iloinen vain
+Maijan seurassa, ja äiti oli sanonut Helgen laihtuvan ja surkastuvan
+päivä päivältä.
+
+Myöhemmin, kun Titan ja Maijan välit paranivat, jopa Titassa heräsi
+Maijaa kohtaan ihailunkin vireitä, ei hän enää kirjoittanut Maijasta
+mitään. Mutta ei myöskään ymmärtänyt miten hän olisi voinut kirjeessä
+peruutella semmoista, joka kuitenkin oli tapahtunut ja tullut
+mainituksi.
+
+Joten sisaret olivat täysiin panoksiin ladatut Maijaa vastaan jo ennen
+Koivikolle saapumistansa. He antoivat Titan kirjeiden kiertää toiselta
+toiselle ja kirjeellisesti päättivät määräajasta milloin yhdessä
+saapuisivat Koivikolle, käydäkseen siellä asioihin kiinni kovin kourin,
+vanhan äidin tähden erittäinkin, mutta myöskin Helgen tähden.
+
+Kuitenkaan eivät he kaikki päässeet tulemaan, vaan ainoastaan kolme.
+Vanhin ei onnistunut saamaan lomaa, sillä herrasväet, joissa hän
+palveli, olivat kaukaisilla matkoilla, ja hänet oli jätetty kotiin
+emännöitsijäksi. Toinen oli joutunut naimisiin Ruotsiin eikä voinut
+jättää miestänsä ja lapsiaan. Niistä kolmesta, jotka olivat päättäneet
+yhdessä tulla, oli Sigrid naimisissa pomon kanssa Ekön satamassa,
+toinen Dagmar ompelijattarena Tammisaaressa ja kolmas, Mimmi,
+palveluksessa asemapäällikön luona lähellä Hankonientä.
+
+Greeta oli elänyt kokonaan ulkopuolella Titan kirjeenvaihdon eikä siis
+voinut aavistaa mistään ukonpilvistä, joita tämä kirjeenvaihto
+vähitellen oli nostattanut Koivikon taivaanrannalle.
+
+Kun hän sai Sigridiltä kirjeen, jossa tämä omasta sekä Dagmarin ja
+Mimmin puolesta ilmoitti heidän aikeestaan saapua kolmisin Koivikolle,
+ja Titta oli hänelle lukenut kirjeen sisällyksen, kiirehti hän, taas
+hameensa etumusta kannatellen, liiteriin, jossa Helge teki Maijalle
+pesupunkkaa. Riemukkaana kirjettä juostessaan viuhtoen hän huusi jo
+matkalla: — Tulevat! Tulevat! — Voimatta rajun hengästyksen vuoksi
+muuta lisätä hän antoi kirjeen Helgelle ja istui huohottamaan pukille
+katsoakseen miten kirje saa Helgen ilostumaan.
+
+Mutta kohta hänen täytyi ihmeekseen panna merkille, ettei Helge
+ilostunutkaan uutisesta niinkuin hän oli odottanut.
+
+— Nytkö he jo tulevatkin, — sanoi Helge ja otti huolestuneen
+uteliaana paperin käteensä.
+
+Luettuaan kirjeen istuvillaan lautain päällä Helge huokasi ja sanoi:
+
+— Näkyvät tulevan. — Eikä sanonut muuta.
+
+Hänen kätensä vaipui kirjeen kanssa polvelle ja hän katsoi mietteissään
+alas maahan, jommoisena Greetan kokemuksen mukaan häntä ei ollenkaan
+auttanut puhutella; hän ei semmoisena kuullut mitään eikä vastannut
+mitään, ei vaikka olisi olasta heristänyt.
+
+Greeta odotti kauan aikaa voimatta käsittää, mikä ihme poikaan oli
+tullut. Ei hän tuntenut Helgeä entiseksi. Entinen olisi semmoisesta
+uutisesta hypähtänyt ilosta hihkaisten ilmaan. Eivätkö he olleet juuri
+tätä hetkeä odotelleet, sitä varten ikäänkuin eläneet? Eikö Helge ollut
+luhtiaittaa sisarille rakentanut heitä sillä yllättääkseen, eikö heidän
+tulostaan oltu viime talvena ja muina talvina joka iltapuhteella
+keskusteltu? Ja nyt: "Näkyvät tulevan!"
+
+Vihdoin Helge heräsi ajatuksistaan, ryhtyi äkisti jälleen työhönsä, ja
+katsahtaen Greetaan sanoi:
+
+— Niin no, mikäs siinä on? Jos tulevat niin tulevat.
+
+Se merkitsi Greetasta melkein samaa kuin olisi hänelle sanottu: mitäs
+siinä enää istuskelet? — Hän vetäisi henkeä nenäänsä ja nousi. Mutta
+ettei Helge luulisi hänen mitenkään suuttuneen, hän nosti ennen menoaan
+Helgen höylän lastujen seasta ja sanoi kevyesti:
+
+— Kun ei vaan huku. — Sitten silmiään varjostaen katseli säätä ja
+huokaistuaan muka ajallisten asiain vähäpätöisyyttä; meni.
+
+"Mikä tässä voi olla takana", — ajatteli Greeta syvästi huolestuneena.
+— "Kun vaan ei olisi Maija tässäkin! Ehkä he ovat keskustelleet jo
+ennen tyttöjen tulosta ja Maija kieltänyt niiden tulemisen. Ehkä
+Helgekin pitää vaikeana sijoittaa niin monta. Mutta lämpimäthän olivat
+yöt ja tytöt varmasti tyytyvät nukkumaan aitan luhdissa. Miksi ei Helge
+huoltansa sanonut äidilleen? Aikoiko Helge jo vieroittua hänestä?"
+
+Muutaman päivän kuluttua Maija jo alkoi touhuta tulokkaiden
+vastaanottamiseksi. Hänen ensimmäisiä toimiaan oli omien ja Helgen
+vuodealuksien siirtäminen luhtiin, sillä hän ajatteli, että saavatpa
+sitten Greeta ja tytöt olla lähempänä toisiaan, kun asuvat seinätyksin.
+Ja hän itse puolestaan mielelläänkin asui lämpimän ajan Helgen kanssa
+taas luhdissa, sillä luhti oli hänelle rakas paikka, missä hän oli
+opettanut Helgen suutelemaan ja he olivat ensi kerran armastelleet
+toisiansa. Sitäpaitsi hän ajatteli, että hän silloin voi esimerkiksi
+iltaisin vetäytyä yksinäisyyteen luhtiin, kun nuo muut tietysti
+rupeavat kaikki kamalasti juttelemaan keskenään ja Helge heidän
+mukanaan sitä ruotsiansa, ja hän ei suinkaan tahdo siinä menossa olla
+vaunujen viidentenä pyöränä. Hän odottaa luhdissa Helgen tuloa ja
+omistaa sitten hänet kokonaan omakseen. Sillä Maijalla oli suuri
+salaisuus sanottavana Helgelle, nimittäin se, että hän luuli olevansa
+"sillä viisiä", joka merkitsi yhtä kuin että hän saattoi noin
+maaliskuun alussa, jos kaikki hyvin käy, tulla äidiksi. Varmasti hän
+tiesi, että Helge tulisi tästä asiasta kovin iloiseksi. Mutta hän
+tahtoi sanoa sen juuri sellaisena hetkenä, jolloin ei ollut Greetaa, ei
+Tittaa eikä ketään, vaan he vain kahden ja Helge Maijan yksinänsä.
+Paraiten jonakin iltana luhdissa.
+
+Greeta otti kuitenkin Maijan järjestelyt mielenosoitukseksi. Sillä
+Helgen oli hänen arvelunsa mukaan tietysti täytynyt ilmaista Maijalle
+rakentaneensa luhtiaitan sisarilleen yllätykseksi, mutta Maija nyt
+ilmeisesti halusi osoittaa, että aittakin oli _hänen_ emännyytensä
+alainen. Ja niinpä kävi Greeta taas ankaraa taistelua itsensä kanssa,
+voidakseen olla juuri ennen tyttöjen tuloa jälleen rikkomatta hyviä
+välejä Maijan kanssa ja Herran tahdon mukaisesti todella rakastaa
+Maijaa eikä vain Helgelle valehdella rakastavansa. Nythän piti sitä
+paitsi vielä tytöillekin saada selväksi, että jos Helgen onnea
+tarkoitettiin, niin oli Maijaa rakastaminen.
+
+Ja tyttöjen vihdoin tullessa hän luuli jo täydellisesti hallitsevansa
+itseään.
+
+Hän oli senvuoksi vilpittömästi hyvillään, nähdessään kuinka
+kohteliaasti ja naurusuin tytöt tervehtivät Maijaa, kun Maijan vuoro
+tuli heitä kätellä. Paljonpa olivatkin Greetan mielestä hänen
+tyttärensä maailmalla käytöksessään hienostuneet siitä asti kuin olivat
+kotoa lähteneet. Ainoa mikä pisti outona Greetan silmiin oli se, että
+he kaikki, tervehtiessä naurahdettuaan, luonnottoman pian muuttivat
+suunsa jälleen totiseksi. Ja hänet saattoi vähän hämille myöskin se,
+että he vilkuivat toisiinsa ja häneenkin, ikäänkuin häneltä jotakin
+yhteisymmärrystä hakien. Maija, vastatessaan kohteliaisuuksiin, nauroi
+Greetan mielestä vähän ylimielisesti, ikäänkuin ylpeänä siitä, ettei
+hänen suunsa mennytkään omin päin totiseksi, vaan pysyi naurussa
+kauemmin.
+
+Sillä aikaa kuin Greeta, kaikki tytöt ja Helge kävivät joukolla
+katsomassa huoneita ja keittiötä ja sitten menivät navettaan, tulivat
+sieltä, katsoivat kanoja, kävivät pihalla joka polun, välistä
+istahtivat ja taas nousivat, puhuen koko ajan paljon keskenään milloin
+kaikki yhtaikaa milloin jotakin yhtä kuunnellen, — oli Maija
+keittiöhommissa. Hän näki ikkunasta, että kyllä niillä oli keskenään
+paljon hauskempaa kuin hänen seurassaan. Helge tuli kyllä parikin
+kertaa istumaan keittiöön, mutta ei heillä ollut paljon sanomista
+toisilleen ja Maija käski Helgen vain menemään muiden seuraan. Olihan
+kyllä selvä, että Greeta tämmöisenä juhlahetkenä unohti hänet
+keittiöön, vaikka tavallisesti tuli istumaan ja autteli kyllä nätisti.
+Mutta kismitti vähän se, ettei Titta tullut edes vettä kantamaan. Tai
+ei oikeastaan sekään, vaan se, etteivät nuo muut sisaret huomauttaneet
+Titalle, vaikka selvästi näkivät Maijan tuovan vettä kaivosta. Pitivät
+häntä piikanansa, jonka oli oltavakin keittiössä eikä heille taloa
+näyttämässä. Nyt näkyvät menevän taas joukolla Helgen liiteriin ja
+Helge näyttää heille tarvepuitaan ja pesupunkan tekelettään. Titta
+kiipeää veneeseen ja hänen jäljessään muut tytöt, ja he nauravat ja
+ovat soutavinaan ja yksi pitävinään perää. Nyt tulee koko perhe pois
+liiteristä ja kuljetaan luhtiaitan ohi, jonka jo olivat nähneet. Mutta
+Titta tietenkin juoksee uudelleen rappusia ylös ja kutsuu parvelta. Ja
+muut tytöt kiepsahtavat hänen jäljessään. He avaavat luhdin oven ja
+menevät sisälle. Vähän ajan perästä tulevat taas parvelle ja istuvat
+mikä sinne mikä tänne, kurkistaen kuin pääskyn poikaset pesästään.
+Greeta ja Helge seisoivat alhaalla katsellen. Perheellä tuntuu olevan
+ikäänkuin jokin neuvottelu. Käsillä viittailevat luhdin ovelle ja
+puhuvat ylhäältä alas ja alhaalta ylös. Puhuvat tietysti siitä, että
+tahtoisivat nukkua luhdissa. Greeta on ikäänkuin hädissään, lähtee
+tulemaan pois, mutta puolitiessä pysähtyy ja palaa takaisin, taas alkaa
+tulla ja taas palaa. Nyt lähtee Helge tulemaan. Kävelee yhä hitaammin
+ja tulee Maijan luo keittiöön. Istuu tuolille. Kieputtelee lakkia
+pyörimään sormiensa välissä. Katselee sitä ihmettä. Ei sano mitään.
+Maija odotti Helgen sanovan jotakin luhdista, esimerkiksi että olisi
+parempi antaa tyttöjen nukkua siellä, ja Maijalla oli terävä vastaus
+semmoiseen puheeseen jo valmiina. Mutta Helge ei puhunut mitään. Nousi
+ja meni takaisin. Ja lähtivät kävelylle metsään.
+
+Illan tultua ja kohta ehtoollisen jälkeen, kun Maija ei tahtonut
+että joku tytöistä vuorotellen piti hänelle seuraa suomeksi, muiden
+puhuessa keskenään ruotsia, hän todellakin aikaisin vetäysi luhdin
+yksinäisyyteen. Mutta siellä tuli hänen peräti ikävä, sillä Helgeä ei
+kuulunut. Tietysti se siellä nyt palpattelee mielensä täydeltä, —
+ajatteli Maija ja totesi itsekseen, että Helge oli usein tuppisuuna
+hänen kanssaan ja tahtoi aina vain kuherrella. Kaksi kertaa Maija kävi
+tupahuoneen ikkunan alla ja näki, että asiat olivat juuri niinkuin hän
+oli kuvitellut. Vallaton suunkopu kävi asunnossa. Toisella kertaa Maija
+näki, että tytöt olivat jo alkaneet makuulle riisuutua ja että ovi
+keittiöön oli auki. Hän kurottausi vielä ylemmäs katsomaan ja näki,
+että heillä oli teetä lasissa ja kuppeja oli pöydällä. Siis olivat kuin
+olivatkin pitäneet emännyyttä hänen poissaollessaan! Helgeä ei voinut
+mitenkään päästä näkemään, vaikka olisi miten päin kurkistellut. Mutta
+että Helge oli siellä, siitä ei ollut epäilystäkään. Sillä välistä
+vaikeni suunkopu äkkiä pitkäksi aikaa. Ja yhtäkkiä kuului hirmuinen
+naurunremahdus kaikista suista yhtaikaa, toiset oikein kiljuivat, aivan
+kuin olisi tehnyt kipeätä niin kova nauraminen. Maija tiesi varmasti,
+että Helge oli sanonut jonkun ruotsalaisen sukkeluutensa. Hänen olisi
+tehnyt mieli iskeä nyrkki koko voimalla vasten ikkunapuuta ja huutaa:
+etkö sinä hirtehinen jo tule sieltä! — Mutta sitä ei hän onneksi
+tehnyt.
+
+Kuitenkin, kun Helge vihdoin tuli luhtiin, oli Maija kääntynyt seinään
+päin eikä ollut hänestä tietääkseenkään. Riisuutuessaan Helge välistä
+oli ihan hiljaa ja tuntui kuuntelevan nukkuuko Maija. Mutta Maija
+silloin piti suutansa auki, niin ettei hengitystä ollenkaan kuulunut:
+antaa Helgen vain olla kahden vaiheilla nukunko vai enkö nuku.
+
+Helge hiipi Maijan viereen ja asettui selällensä. Hän teki sen niin
+kuulumattoman hiljaa, että Maija tuskin olisi tiennyt hänen olevan
+takanaan, ellei olisi tuntenut selässään hänen lannettansa. Helge
+kuului huokailevan raskaasti, vaikka tuntui pidättelevän, ettei
+kuuluisi. Maija kesti koetuksen eikä kääntynyt. Kaikkein enin häntä
+kismitti se, että Helge sittenkin lopulta nukkui ennen häntä. Maija oli
+toivonut, että Helge olisi yhtäkkiä väkisin käännyttänyt hänet ja
+ruvennut suutelemaan. Silloin olisi Maija sanonut hänelle suuren
+salaisuutensa. Mutta Helge oli Maijan mielestä niin turhan
+hienotunteinen, ettei milloinkaan ruvennut rakastelemaan, jos luuli
+Maijan olevan jostakin vielä pahoillaan, eikä edes suuteloillaankaan
+koettanut lepyttää ennenkuin täysi sovinto vallitsi.
+
+Aamun jo sarastaessa Maija kääntyi, katseli kauan kaunista Helgeänsä ja
+itki omaa pahuuttansa, jolle ei voinut mitään.
+
+Hieno sade rapisi aitan kattoon, mutta rastas vielä lauloi.
+
+Ja niin jäi häneltä suuri salaisuus sanomatta.
+
+Mutta seuraavienkaan aikain vaihtelevat tapaukset eivät antaneet hänen
+löytää mieleistänsä tilaisuutta salaisuuden ilmaisemiseen.
+
+Muutaman päivän kuluttua tapahtui niin, että Maija oli mennyt
+ostoksille tehtaiden torille, — sillä oli toripäivä, ja niitä oli
+kaksi kertaa viikossa. Mennessään hän oli lukinnut luhdin oven.
+
+Maijan poissa ollessa Sigrid sanoi Greetalle, että kun aitta oli
+oikeastaan tytöille yllätykseksi rakennettu, heidän pitäisi saada
+nukkua siinä edes sen aikaa kun vielä ovat Koivikolla, ja että luhdin
+avain pitäisi antaa heille.
+
+Greeta kävi kaksi kertaa katsomassa avainta, joka riippui naulassa
+muiden avainten joukossa, mutta vain katsomassa. Sillä molemmilla
+kerroilla hän kyllä otti sen käteensä, mutta pani takaisin.
+
+Sitten hän meni ja sanoi asian Helgelle aivan Sigridin sanoilla. Omasta
+puolestaan hän lisäsi vain sen, että Helgen pitäisi puhua Maijalle ja
+pyytää avainta, joka riippui siellä ja siellä.
+
+Helge ei sanonut mitään, vaan kääntyi poispäin. Sillä äidillä oli
+tapana kysellessään arkaluontoisia asioita niin tiukkaan tutkivasti
+katsoa toisen silmiin, että hän saattoi kaikitta sanoitta, jopa
+vastoinkin sanoja päästä toisen ajatusten perille. Ja sitä Helge ei
+tahtonut.
+
+Greeta katsoi kuitenkin osansa tässä asiassa suoritetuksi ja kiipesi
+tikapuita myöten tuvan matalalle ullakolle, jonne ennen oli
+tavallisesti Titan lähettänyt. Siellä hän rupesi sahaporon seasta
+hakemaan ja kokoomaan vanhan rukin palasia, josta arveli kenties vielä
+voitavan saada ehjä rukki talveksi.
+
+Kun tytöt hakivat häntä ja Titta neuvoi missä äiti oli, ei hän tullut
+alas vaan puhui heille ylhäältä keskeltä ullakkoa, sanoen ettei hänellä
+nyt ollut mitenkään aikaa ja että Helge kyllä tietää missä avain on.
+
+Titta kuuli tämän puheen keittiöön ja antoi aitan avaimen sisarille.
+
+He tapasivat Helgen juuri aitan kohdalla, ja sanoivat hänelle, että
+eikö aitta ollut heille rakennettu.
+
+Helge vastasi totuuden mukaisesti:
+
+— Oli.
+
+Sisaret sanoivat:
+
+— Etkö sinä Helge voisi Maijan kanssa nukkua kamarissakin?
+
+Helge sanoi:
+
+— Mikäs siinä on, ettemme me voisi nukkua kamarissa. Ja pianhan minä
+ne vuoteenalukset kannan, kunhan joudan, huomenna taikka noin. Nyt on
+vähän muuta asiaa.
+
+Silloin sisaret menivät luhtiin, ja Helge säpsähtäen ihmetteli mistä he
+olivat avaimen ottaneet. Mutta hän ei tietenkään ottanut heiltä avainta
+pois, koska aitta oli heidän. Ei hän myöskään mennyt liiterille töihin.
+Hän sanoi vain menevänsä metsään katsomaan olisiko hänen pauloihinsa
+mitään tarttunut. Eihän pauloissa mitään ollut tähän vuoden aikaan.
+Kaikki loukut vialla, vireestä lauenneina. Ja saivat Helgen puolesta
+semmoisiksi jäädä. Hän vain käveli edemmäs ja edemmäs.
+
+Syvään metsään tultuaan, missä mäntyjen latvat ylhäällä lauloivat, hän
+viskausi kanervikkoon pitkäkseen odottamaan ajan kulumista ja kadehti
+muurahaisia, jotka juoksivat polulla kuivettuneita havunneulasia
+kantaen; kanervia, jotka tekivät nyt jo kukkaa, vaikka piti vasta
+syksympänä; kahta oravaa, jotka vuorotellen piiloutuivat toisiltaan
+rungon taakse ja vuorotellen ajoivat toisiansa takaa tehden hurjia
+hyppyjä puusta puuhun. Mutta jos olisi kysytty, kenä noista
+huolettomista metsän olijoista hän olisi tahtonut olla, niin mieluimmin
+hän olisi ollut tuona maakivenä, joka ei tiennyt äidistä, ei Jannesta,
+ei sisarista, ei Maijasta, vaan oli osannut tehdä itsellensä ikirauhan
+tästä ajallisesta elämästä. Kalliisti oli tosin kiven rauha ostettu,
+sillä kivi ei voinut liikkua, ei nähdä, ei kuunnella, ei äännellä,
+mutta kun täyttä rauhaa ei näyttänyt voivan halvemmalla ostaa! Niinpä
+saattoi jonkun ihmisen koko onnettomuus johtua vain siitä, että hän ei
+ole osannut olla vaiti, vaan on puhunut. On voinut sanoa vain muutaman
+sanan, esimerkiksi: _tämä on kaikki minun_, ja niitä ei voi enää
+milloinkaan sanomattomiksi tehdä, vaikka niistä on johtunut ja yhä
+johtuu lukemattomia sydämen haavoituksia, raasteluja, verille asti
+repelyjä, uhaten yhä suuremmilla onnettomuuksilla. Tai on voinut sanoa:
+_Janne on Kuulukassa_, ja siitä on johtunut kuolema yhdelle ja
+kunniattomuus toiselle, ja kolmansille elämisen vaikeuksia, sillä
+kunniattomalta ei edes korvojakaan tilata saati ruumisarkkuja. Jospa
+olisi ruveta viinaa myymään. Siitähän moni rikastuu, ja sitä ostetaan
+petturiltakin. — Oh, oh sinä viisas kivi, joka ikuisesti vaikenet!
+Ellet olisi niin kova, niin mies painaisi poskensa sinua vastaan ja
+näkisi rauhan unta. Tai jos olisi kiivetä kuuseen ja sieltä heittäytyä
+päälaelleen sinua vastaan, ja sinun rauhasi vuotaisi kuolleeseen
+mieheen...
+
+Helge heräsi synkistä mietteistään ja ajatteli: Nyt on Maija jo varmaan
+tullut, nyt hän on nähnyt mitä sisaret ovat tehneet, nyt he ehkä jo
+ovat repineet toisiaan tukasta. Mutta parempi oli sentäänkin lähteä
+kotiin vasta sitten kuin heidän verensä olivat kuohuksistaan
+laskeutuneet, sillä nähdä niin rakastettujen ihmisten keskenänsä
+tappelevan tuntui Helgestä kuolemaakin pahemmalta. Hän antoi siis
+vieläkin ajan kulua.
+
+Näin Helge ja Greeta, toinen metsässä ja toinen ullakolla odottelivat
+asiain selviytymistä itsestään, ajan avulla.
+
+Syynä Maijan viipymiseen tavallista kauemmin torimatkalla oli se, että
+isäntä, se vanhanpuoleinen nuorimies, jonka talosta Koivikko oli
+palstaksi erotettu, seisoi taaskin tupansa ikkunassa Maijan palatessa
+torilta, ja tapansa mukaan koputti ikkunaan, vinkuttaen kahville.
+
+Maijalla oli raskasta kannettavaa, ja hän meni tällä kertaa, vaikka ei
+aina mennyt. Heistä oli tullut hyvät tuttavat. Isäntä oli auttanut
+häntä monissa Koivikon tarpeissa, mitä Maija vain kehtasi pyytää, ja
+hänestä oli hauskaa kuunnella isännän selvää suomea ja vastata vielä
+selvemmällä. Erittäin miellytti isäntä Maijaa sen vuoksi, että oli heti
+uskonut hänen vakuutuksensa Helgen viattomuudesta tuossa
+Kuulukkajutussa, ja ruvennut hokemaan:
+
+— Niin no — heh — miksei se — onko se mikä ihme — vai petturi —
+harvoinkos sellaista sattuu — johan minä sitä — heh —
+
+Ja ruvennut kertomaan ihmeellisiä sattumia oman elämänsä varrelta,
+joita Maija ei tullut tarkemmin kuunnelleeksi.
+
+Vaikka hän siis oli isäntä ja talonomistaja ja häneltäkin oli viety
+sekä heinää että karjaa, ei hän ollut niinkuin muut hänen veroisensa,
+jotka sanoivat:
+
+— Johan sinä Maija turhia suret, hyvä vaan että miehet tulivat kiinni.
+
+Ja joita Maija ei ollenkaan voinut sietää.
+
+Helgen vihamiesten joukossa Maija oli jo ehtinyt paljonkin käydä. Hän
+oli monessa paikassa pitänyt kovia selityksiä ja aika melskettäkin ja
+valloittanut puolellensa askel askeleelta tannerta. Nytkin hänellä oli
+tuotavana Helgelle tilauksia: kaksi korvoa ja yksi lapsen ruumisarkku,
+jommoisia Maija oli nähnyt Helgellä olevan liiterissä lastujen alla
+kaksi valmiina. Ja jos Helge olisi vaan malttanut viedä pyssyn pois ja
+lakannut sunnuntaisin käymästä harjoituksissa, olisi varmaan liike taas
+alkanut käydä hyvin. Mutta Helge oli tässä asiassa taipumattoman
+omapäinen.
+
+Tällä kertaa Maija sentään puhui isännän kanssa vielä muustakin
+asiasta. Hän tahtoi tietää, miten se kauppakirja, jolla palsta
+ostettiin, oli oikeastaan kirjoitettu.
+
+Isäntä veti laatikon auki, jossa oli paljon papereita, rullina ja
+suorina ja vähän sekaisin keskenään. Isäntä sekoitteli niitä vielä
+enemmän ja alkoi taas hokea:
+
+— Kah, olihan minulla se paperi mutta — olihan se minulla — mutta
+mihin saakeliin — tuota noin että — mutta noin-nia-naa tuota — mihin
+hel — en minä sitä nyt löydä.
+
+Maija huomasi, että isännällä oli laatikoissakin samanlainen
+epäjärjestys kuin muuten tuvassa.
+
+Isäntä raapi vähän tukkaansa, joka oli kasvanut liian pitkäksi ja
+senvuoksi mennyt sekaisin. Mutta vasta piipun sytytettyään hän rupesi
+puhumaan, sanoen, että tuota niillä taisi se perunkirjoitus jäädä
+tekemättä ja tuota eivätkö ne liene jääneet jakamattomaan pesään, mutta
+kyllä hän vaan niin muisteli että — mutta mihin hel — tuota noin —
+Ja isäntä alkoi uudelleen sekoitella papereita. — Mihin helvettiin —
+en voi paremmin sanoa. — Maija toisti isännän edelliset sanat:
+
+— "Mutta kyllä te vaan niin muistelette että" —?
+
+Isäntä nosti äkkiä päänsä laatikosta ja huusi iloisesti kuin pinteestä
+päässyt:
+
+— Niin, että Helgen nimiin se taisi tulla kirjoitetuksi.
+
+Nyt ei Maija huolinut enää kolmatta kuppia, vaan kiiruhti kotiin. Oli
+mennyt paljon aikaa. Isäntä huusi vielä ovelta Maijan jälkeen:
+
+— Mutta onhan Helgellä toinen kauppakirja.
+
+Helge tullessaan metsästä näki Maijan vasta tulevan pellolla. Koko
+odotus oli siis turhiin rauennut. Metsään ei voinut enää palata.
+
+Silloin Helge meni oikopäätä kamariin ja lukitsi oven.
+
+Mutta ei hänen tarvinnut kauankaan odottaa suljetussa huoneessa asiain
+kehitystä. Sillä ovi oli avattava.
+
+Hän kuuli miten Maija juoksi nopeasti kuistin rappuset ylös, miten
+kulki eteisen läpi, miten heitti käsistään kantamuksen ja jotakin
+vierähti lattialle. Ja kohta Maija koputti kamarin ovelle.
+
+— Kuuleppas sinä Helge, — sanoi Maija sisään tultuansa, — sinähän
+taidat olla Koivikon isäntä, mutta sano minulle, kuka tässä talossa
+oikein on emäntä?
+
+Helge oli takanojallaan laatikkokaappia vastaan ja käsivarret hänellä
+olivat ristissä rinnalla, kasvot aivan verettöminä ja huulet hiukan
+värähtelivät. Mutta hän oli vaiti kuin maakivi. Sillä hän tiesi, että
+sanoipa nyt mitä tahansa, onnettomuus oli siitä seurauksena.
+
+— Katso! — sanoi Maija, ojentaen kätensä ikkunaan ja aitalle. —
+Katso, mitä he ovat tehneet!
+
+Helge oli jo moneen kertaan sitä katsonut ja tiesi, että hänen ja
+Maijan valkoiset vuodealukset olivat pystyssä aitan seinää vasten. Hän
+vilkaisi vain Maijan tahtoa täyttääkseen osoitettuun suuntaan. Mutta ei
+sanonut sanaakaan.
+
+Silloin Maija alkoi puhua Helgenkin puolesta.
+
+— Sinä sanot, että tämä on kaikki sinun, niinkö? — Hyvä. Tämä on
+kaikki sinun. Mutta onkos se peru — peru — mitenkäs se taas sanotaan
+— se kun kirjoitetaan? — no olkoon mikä hyvänsä, mutta onkos tämä
+_oikein_ sinun ja sinun nimellesi kirjoitettu?
+
+Helge oli edelleen kuin kivi.
+
+— Sinä sanot: on, mutta näytäppäs minulle se paperi.
+
+Helge siirtyi pöydän nojaan, otti taskustaan avaimen, pani sen pöydälle
+ja vei kätensä taas rinnalleen.
+
+Maija avasi kaapin laatikon.
+
+Sinne ei ollut vielä kukaan katsonut muut kuin Anders vainaja, Greeta
+kerran hänen hautajaistensa jälkeen, ja sittemmin vain Helge.
+
+Nyt katseli Maija.
+
+Ja niin utelias kuin hän olikin näkemään papereja, joita näkyi olevan
+koossa laatikon toisessa päässä, ei hän malttanut olla tekemättä
+emännällistä yleiskatsausta siihen ainoaan paikkaan, jota hän ei ollut
+Koivikolla vielä tarkastellut.
+
+Siinä laatikossa se vasta järjestys oli! Mitä oli setelejä,
+ne oli lajittain tarkasti yhteen pantu, muut rahat kokojensa mukaan
+ladottu. Maija ajatteli, että ne saattoivat olla myöskin vieraita
+huutokaupparahoja. Oli siinä vielä erinomaisia rautaporia ja
+lasinleikkuutimantti, kaikki vierekkäin kuin sotamiehet. Oli kapineita
+sellaisiakin, joita Maija ei ymmärtänyt. Mutta järjestyksen hän
+ymmärsi, ja kesken kuohuttavia omistuskysymyksiä rakkauden humaus kävi
+Maijan sydämessä Helgeä kohtaan.
+
+Hän alkoi selailla papereita ja tuskin olisi päässyt perille oikeasta,
+ellei Helge olisi rykäissyt, silloinkun se oli Maijan kädessä.
+
+Maija luki:
+
+"Täten myyn minä Johan Simo Virtanen Helge Nyholmille — —"
+
+Maija luki paperin tarkalleen, kauppasummat, päiväykset,
+allekirjoitukset, todistajain allekirjoitukset, kuitin päiväyksineen,
+allekirjoituksineen ja todistajineen. Lainhuudatuspöytäkirjaa ei
+lukenut, vaan ainoastaan selaili.
+
+Sen tehtyään hän sanoi päättävästi:
+
+— Sinun tämä on.
+
+Sulki laatikon ja antoi avaimen Helgelle. Sitten lähti yhteen menoon
+aitalle, nakkeli luhdista ulos kaiken, minkä tytöt olivat sinne
+kantaneet, veti takaisin omat vuodealuksensa ja sulki luhdinoven
+lukkoon.
+
+Sillä aikaa Greeta laskeusi ullakolta, eikä hän tuonut sieltä alas
+minkäänlaisia vanhan rukin kappaleita. Hän oli siellä kuullut välikaton
+läpi Maijan puheista tarpeeksi, ymmärtääkseen mistä oli kysymys heidän
+välillänsä. Ja hän meni kohta Helgen puheille kamariin.
+
+Heti ovesta sisälle tullessaan Greeta kauhistui Helgen kasvojen
+kalpeutta ja jäykkyyttä, ja katseen levotonta harhailua. Helge ei
+näyttänyt ymmärtävän mistä hänelle puhuttiin, taikka sitten ei voinut
+omien ajatustensa tähden kuunnella Greetan sanoja. Melkein olisi
+luullut hänen menneen järjiltään. Greeta tuli siis aivan hänen
+luoksensa, kurottausi varpailleen ja sanoi hänen korvaansa:
+
+— Sinunhan tämä on, rakas Helge poikani, sinun tämä on, eikä kukaan
+saa sanoa muuta. Tämä Koivikko on sinun.
+
+Mutta tämä puhe näytti olevan Helgelle jotakin vielä pahempaa. Hänen
+kasvonsa vääntyivät ja huulet aukesivat aivan kuin olisi hänestä
+jäseniä irti leikattu. Greeta hätääntyi ja samalla hänen tuli niin
+surku Helgeä, että olisi ottanut hänet syliinsä kuin lapsen. Mutta
+Helge loittoni, estäen kädellään.
+
+— Ja kuinka sinä voit luulla, että tytötkään mitään muuta sanovat, ja
+he ehkä lähtevätkin jo pian...
+
+Näistä sanoista nousi Helgen kasvoille sellaisen tuskan ilme, että
+Greeta katsoi parhaaksi lähteä pois. Hän vain painoi kaksi kertaa
+hellästi ja lujasti Helgen käsivartta, ja kääntyi pian menemään, ettei
+hänen liikutuksensa ilmenisi.
+
+Helge näki hänen menevän hätäisesti sisarien luo, jotka seisoivat
+yhdessä naurusuin neuvotellen aitan luona, ja kaiketi sanovan näille
+jotakin Helgen tilasta, koska he kohta tulivat totisiksi ja alkoivat
+kauniisti kantaa tavaroitaan takaisin asuntoon.
+
+Maija jo rämisteli hellarenkaita keittiössä.
+
+Ja näytti siis kuin asiat olisivat selvinneet aivan tappeluitta
+mahdollisimman hyvälle tolalle.
+
+Mutta Helge istui kamarinsa pöydän ääressä, mistä oli katsellut
+tyttöjen liikkeitä, ja ohimoltansa painellen heilutteli tuskaisesti
+päätään käsien varassa, kyynäspäät pöydällä.
+
+Sinä päivänä ei Koivikolla kukaan puhunut sanaakaan toiselleen, paitsi
+sisaret vähän keskenään. Työt menivät tavallista menoaan, tultiin ja
+mentiin, kohdattiin poluilla, käytiin ohitse eteisessä, mehiläiset
+surisivat ikäänkuin että nyt vasta se iloisin aika alkaakin, koivun
+virvet heiluivat tuulessa, kiurut visersivät. Mutta ihmisiltä ei
+sanaakaan. Tytöt vain, tietämättä mitä tehdä, istuskelivat milloin
+siellä milloin täällä, ja hiljaa puhellen keskenään välistä kumartuivat
+nostamaan maasta korren tai pienen kiven, että olisi käsille edes
+jotakin tekemistä, tai kengänkorolla piirtelivät viiruja hiekkaan.
+
+He puhelivat lähdöstänsä.
+
+Sigridhän olisi kaikissa tapauksissa lähtenyt miehensä luo, jolla oli
+hoidettavia lapsia entisestä avioliitosta. Mutta Dagmar oli
+Tammisaaressa suorittanut loppuun kaikki ompeluksensa eikä ollut
+ottanut enää mitään tilauksia vastaan. Hänellä oli ollut aikomuksena
+asettua Koivikolle ja ruveta ompelemaan tehtaalaisille miesten
+alusvaatteita. Myöskin palvelusasiat asemapäällikön luona olivat
+jääneet ehdonalaisiksi. Herrasväki oli kyllä kovasti pyytänyt Mimmiä
+palaamaan, mutta asia oli riippuvainen hänestä, ja hän oli ajatellut
+katsoa täällä vähän ympärilleen, olisiko saanut paikan lähellä
+Koivikkoa tai ehkäpä olisi Koivikollakin tarvittu lisäapuria. Olihan
+Helge ennen aikaan ajatellut ompelutyön järjestämistä heille kaikille
+oikein verstasmaisesti, ja innokkaasti kuvitellut heidän yhteistä
+suurta liikettänsä, jolta ei kyllä työtä tulisi puuttumaan, kun
+tehtäisiin vain halpaa ja oikein hyvää. Ajatus oli siitä saakka kytenyt
+heissä kaikissa ja he olivat salaa pitäneet melkein onnettomuutena
+sitä, että kaksi heistä oli mennyt naimisiin ja siten sulkenut
+itseltänsä paluutien Koivikolle.
+
+Nyt sitävastoin oli selvää, että — olipa naimisissa taikka ei — lähtö
+tästä eteen tulee. Ja oli kysymyksessä vain kuinka pian ja miten voisi
+lähteä niin, ettei äiti ja Helge ottaisi sitä mielenosoitukseksi.
+
+Neuvottelut kävivät yleensä siihen suuntaan, että ensin lähtisi Dagmar,
+jolla oli vähin uskottavaa syytä lähtemiseen, mutta kun toiset vielä
+jäisivät, ei se näyttäisi pahalta. Sitten lähtisi Mimmi, sanoen että
+herrasväki ei anna enää viipyä, ja viimeiseksi lähtisi Sigrid, jonka
+todella olikin lähdettävä. Tämä oli oikeastaan Titan keksimä
+vuorojärjestys, sillä Titta oli sisarien seurassa niin usein kuin
+saattoi, ja myöskin poimi korsia maasta, taitteli niitä muka
+toimettomuuttaan tai piirteli korollaan hiekkaan. Kunnes Maija taas
+huusi vettä tuomaan.
+
+Päivällistä syötäessä ei puhuttu halkaistuakaan sanaa. Ei edes Greeta.
+Maijan kanssa hän ei puhunut, koska ei Helgekään puhunut ja varmaan
+Helge siis tahtoi näin. Tyttöjen kanssa hän ei puhunut, koska Maija
+silloin olisi ajatellut, että kas kun se muiden kanssa puhuu, vaan ei
+minun. Titan kanssa ei puhunut, koska ei tyttöjenkään.
+
+Ei illasteltaessakaan mitään puhuttu. Sen verran vain, että Helge, joka
+ei mitään syönyt, sanoi menevänsä maata kamariin, koska oli alkanut
+tuulla kylmältä puolelta ja häntä ikäänkuin vilutti.
+
+Greeta järjesti kohta Helgelle vuoteen ja vei tupahuoneeseen kaiken
+mitä tytöt olivat kamariin tuoneet. He saivat nukkua tämän yön
+tupahuoneessa ja Greeta keittiössä Titan kanssa. Väliovi sai olla auki.
+
+Maija nukkui yksin luhdissa.
+
+Kun tytöt maata mentäessä tulivat tupahuoneeseen yhteen, laukesivat
+heidän kielensä, vaikka tosin vain hiljaiseen supatukseen jottei Helge
+kuulisi seinän läpi. He keittivät taas teetä, ja huomattuaan, että
+Titta jo vaipui uneen keittiössä, alkoivat eri kannoilta ankarasti
+arvostella Maijaa, Greetan yhtämittaa hyssyttäessä olemaan ääntä
+koroittamatta.
+
+Sigrid oli sitä mieltä, että Maijan luontoinen vekara ei tarvitsisi
+muuta kuin aika annokset koivurieskaa erinomaiseen paikkaan, niin kyllä
+siitäkin ihminen tulisi. Toiset tytöt yhtyivät Sigridiin sellaisen
+toimenpiteen tehokkuudesta, ja kun kerran hän oli sanonut Maijaa
+vekaraksi, niin kyllä he puolestaan osasivat antaa vieläkin nasevampia
+arvosteluja, alkaen ikäänkuin kilpailla keskenään yhä metkempien
+nimityksien keksimisessä Maijan laskuun.
+
+Greetankin täytyi välistä oikein nauraa heidän sanoilleen, niin
+huolissaan kuin hän muuten niistä olikin.
+
+— Älkää Herran nimessä! — sanoi hän heille kerta toisensa perästä. —
+Jos Helge kuulee, haavoitatte häntä pahemmin kuin Maija!
+
+Mutta kun tytöt todella vähän vaikenivat, oli ikäänkuin Greeta olisi
+kaivannut jotakin. Tuntui omituista lepoa, jopa lohdutusta siitä, että
+kerran kuuli edes jonkunkin suun Maijaa haukkuvan. Kaikki minkä Greeta
+oli suurin ponnistuksin väkipakolla painanut itsessään tukehduksiin,
+ensin Helgen tähden ja sitten Herran tähden, se nyt pulpahti aivan
+kevyesti korvin kuuluviin toisten suiden kautta. Voi, voi, jos hän
+olisi yhtynyt tyttöjen puheisiin, toki hän olisi voinut paljon
+mehukkaammin ja enemmän kertoa Maijan metkuista! Erittäinkin yksi
+navettahistoria synnytti niin kovan halun, että ihan jo pyöri tuossa
+kielen päässä. Ja olisihan hän voinut kertoa sen niin hiljaa
+kuiskuttamalla, ettei Helge olisi kuullut edes kuiskuteltavan. Mutta
+hän teki kenenkään huomaamatta asiaa keittiöön, jossa ei ollut lamppua,
+ja täällä hän istui nukkuvan Titan viereen vuoteen laidalle ja pani
+kätensä ristiin. Ja kun ummistettujen silmäluomien pimeys tuli huoneen
+pimeyden lisäksi, tuntui ettei asia olisi parantunut, vaikka olisi
+kuinkakin hiljaa kuiskuttanut, koska Herran mielestä Helgen onni vaati,
+että Maijaa _todella_ rakastettiin, eikä vain valehdeltu rakastettavan.
+
+Sen vuoksi, kun tytöt yltyivät uudelleen panettelemaan, tuli Greeta
+keittiöstä ja sanoi sydämensä pohjasta asti tosissaan:
+
+— Älkää Herran nimessä! Älkää Herran nimessä, sanon minä teille! Tämä
+ei lopu hyvään!
+
+Silloin tytöt lakkasivat puhumasta, sammuttivat lampun ja pian
+nukkuivat kaikki.
+
+Helge ei nukkunut. Hän oli kuullut tyttöjen kuiskuttelevan seinän
+takana, mutta ei voinut erottaa mitä kuiskailtiin. Että Maijasta oli
+kysymys, eikä missään leppeässä mielessä, senhän saattoi arvata, sillä
+jos heillä olisi ollut kehuttavaa, niin sen olisivat huutaneet Helgen
+mieliksi vaikka seinän läpi. Mutta tämä kuiskutus se viilsi Helgen
+mieltä kipeästi kuin olisi hänen ruumiistansa jäseniä irti leikattu.
+Niinkuin olisi sahattu halki, pitkinpuuta. Oli niinkuin sisaret
+olisivat tehneet sopimusta yhteisestä vihamielisyydestä Maijaa vastaan.
+Sillä miten on keskenään sanottu, siten on keskenään sidottu. Oli
+niinkuin sisaret olisivat näin kuiskutellessaan purjehtineet pois
+veneellä, joka ei koskaan palaa. Välimatka pitenee ja Helge seisoo
+yksin rannalla. Jos he sentään olisivat tienneet, kuinka katkeraa se
+ainiaaksi heistä jääminen on! Mutta tulossa oli armoton, kamala
+jompikumpi. Sisaret tai Maija, ei kumpaakin yhdessä. Ja kuitenkin tuo
+"yhdessä" oli ainoa elämisen mahdollisuus. Eikä se ollut ainoa
+mahdollisuus vain siksi, että sisarista eroaminen tuntui yhtä kipeältä
+kuin omien jäsenten irti repiminen, vaan siksi, _että Koivikko todella
+oli yhteinen_, sanoipa äiti kuinka moneen kertaan tahansa: sinunhan
+tämä on, ja vaikkapa sisaretkin olisivat vahvistaneet: sinun se on.
+Omassa tunnossa se oli yhteinen. Ja siis oli sisarten lähtö samaa kuin
+karkoittaa heidät heidän kodistaan.
+
+Kuiskutusten vaiettua Helge johtui ajattelemaan Maijaa. Sillä jos
+Koivikko oli yhteinen, niin se taas oli samaa kuin Maijan
+karkoittaminen kodistaan. Jos hän, Helge, sanoo Maijalle huomenna:
+kuuleppas Maija, Koivikko on yhteinen ja sinun tulee jakaa emännyyttä
+sisarten kanssa, niin Maija lähtee kohta. Ja silloin on elämä
+hirsipuuta. Mutta olkoon vaikka hirsipuuta. Jos se on sanottava, niin
+se sanotaan. Maija ajattelee: sinä olet petoksella vietellyt minut
+avioliittoon kanssasi. Sitä Helge ei ollut ikinä tarkoittanut. Ja tämä
+ajatus se tahtoi tehdä hirsipuunkin mahdottomaksi. Sillä kuolla ja
+jättää Maija sellaiseen luuloon oli mahdotonta. Kuolla oli mahdollista
+vain jos asia siten hautautuu. Mutta kuoleman jälkeen voi syntyä
+omistusriitoja, ja Maija voi ajatella, että Helge olisi tarkoittanut
+häntä pettää.
+
+Maija luhdissansa oli hänkin tänä yönä vähän synkissä ajatuksissa, jopa
+hiukan itkeä tihruutti. Mutta ei suinkaan siksi, että olisi katunut
+päivän tapauksia, vaan ainoastaan siksi, että Helge ei ollut hänen
+vieressään ja että tämän asian saattoi selittää ensimmäiseksi riidaksi
+heidän välillään. Miksi Helge, kun sen vielä oli vilukin, ei sanonut
+maata mennessään: Maija, tule sinäkin kamariin nukkumaan. Se se
+itketti. Mutta tyttöjen suhteen Maija päinvastoin arveli menetelleensä
+niinkuin oli pitänytkin. Sillä ellei kohta pääse päälle, niin pian
+joutuu alle. Ja ellei noita sisaria saa eroon Koivikosta, niin Helge
+kuolee. Olihan se poika käynyt laihaksi kuin nälkäkurki ja laihtui
+laihtumistaan tässä ristitulessa. Taas täytyi itkeä. Kuolee se, ihan
+varmaan kuolee, jos ne jäävät Koivikolle ja ellei Helge saa iloita
+Maijan kanssa kahden.
+
+Mutta ajatteli Maija muutakin kuin vain Helgeä, nimittäin ajatteli
+pikku Helgeä, jonka hän jo varmasti tiesi itsessään elävän. Ja sen
+asian ilmoittamisesta Helgelle hän toivoi Helgen ainakin ilostuvan
+niin, että alkaa lihoa. Kun ne sisaret saisi vain ensin lähtemään, niin
+Maija kohta ilmoittaisi. Sillä muuten voisi käydä niin, että Maija
+makaisi luhdissa ja Helge iloitsisi uutisesta sisarien kanssa tuvassa.
+
+Tänä yönä Maija myöskin uneksi.
+
+Hän oli kulkevinaan Koivikon pihalla, pikku Helge sylissä, ja
+osottavinaan lapselleen tuulessa heiluvia päivänkakkaroita. Silloin
+tulivat sisaret — niitä oli kolme, sillä Titta ei ollut mukana —
+tulivat ja sanoivat: pois täältä, sinä saat kulkea vain aitan puolella
+pihaa, asunnon puoli on meidän.
+
+Itkien herättyään tästä järkyttävästä unesta Maija rupesi ajattelemaan,
+että mitä kummaa se isäntä olikaan tarkoittanut, kun oli sanonut
+Koivikon olevan Helgen nimissä, mutta että se peru — peru — oli
+tainnut jäädä tekemättä, ja vielä että "jakamattomassa pesässä?"
+
+Unen kauhea kuva ei mennyt hänen ajatuksistaan ja rupesi tuntumaan,
+että jospa tuosta perusta sittenkin voi paisua asia unen ennustamassa
+mielessä. Kuka ne tietää? Helge kuolee, sisaret valtaavat Koivikon ja
+Maija saa lähteä lapsi sylissä mierontielle.
+
+Näistä kuohuttavista mietteistä oli seurauksena, että Maija eräänä
+toripäivänä meni jälleen isännän puheille.
+
+Hän oli lähtenyt niin varhain aamusella, että torilta palatessa isäntä
+ei ollutkaan ikkunassa kahville vinkuttamassa. Mutta Maija meni
+sentäänkin sisälle, ja isäntä oli hyvillään hänen tulostaan. Kahvikin
+oli hänellä jo sumpin kiehumisessa asti.
+
+Kun Maija kuitenkin jo ennen kahvinjuontia otti jälleen samat peruasiat
+esille, kysyen mitä isäntä oli niillä oikein tarkoittanut, rupesi tämä
+niin perinpohjaisesti haukottelemaan, että puheesta ei tahtonut tulla
+mitään. Kaksi sanaa sanoi, ja sitten taas avasi suunsa haukotuksille,
+taas kaksi ja taas auki. Ja kun leuat vihdoin loksahtivat kiinni, oli
+puhumisen halu peräti mennyt.
+
+Vasta kunnon kahvin hörpättyänsä isäntä Maijan uudistettujen kysymysten
+johdosta otti vauhtia pitempään lausuntoon, sanoen, että jos ei
+laillista perinnönjakoa ole tapahtunut Nyholmi vainajan jälkeen, niin
+eivätköhän perilliset voine vaatia osaansa Koivikostakin?
+
+Maija alkoi vähän huojuttaa itseään edestakaisin ja hieroi sormellaan
+penkkiä, sitä tekoaan itse katsoen. Hän ei ymmärtänyt mitään. Kun
+kerran Koivikko oli Helgen nimiin kirjoitettu!
+
+Isäntä näki Maijan joutuneen kovin mietteisiin ja sanoi lohdutukseksi:
+
+— Mutta eiköhän Helgen olisi hyvä, kun hän tuntuu käyvän heikoksi —
+kauanko eläneekään — eiköhän Helgen olisi hyvä kirjoittaa keskinäistä
+testamenttia, niinkauan kuin rintaperillisestä ei ollut tietoa.
+
+— Jaa testamenttia? — kysyi Maija vilkkaasti.
+
+Isäntä sanoi melkein huutaen:
+
+— Niin semmoista paperia, meinaten, että jos toinen aviopuolisoista
+kuolee, niin kaikki jää jälkeen elävän omaksi.
+
+Tämä ehdotus oli aivan erinomaisesti Maijan mieleen. Hän oli jo
+pystyssä ja hyvästeli.
+
+— Kyllähän Helge sellaisen paperin osaa kirjoittaa, — sanoi isäntä
+tullen eteiseen ja puhuen portailta.
+
+Maija sanoi mennessään jo veräjällä:
+
+— Etteikö! Se poika kirjoittaa vaikka mimmoisen paperin. Voi, voi ...
+sillä on laatikot täynnä kirjoituksia, kirjoittaa se vaikka toisenkin
+edestä.
+
+Maija kulki vinhasti kotia ja kulkiessaan toisteli itsekseen isännän
+sanoja. Mitä testamentti oli, sen hän kyllä ymmärsi. Mutta ei vain
+oikein ymmärtänyt mitä oli _keskimmäinen_ testamentti, jommoiseksi
+keskinäinen oli hänen toistellessaan mennyt, eikä myöskään sitä, miksi
+ei saanut olla tietoa rintaperillisestä, eli siis siitä lapsesta, jota
+Maija kantoi. Onneksi hän ei ollut Helgelle kertonut. Mutta vaikkei
+hänen päältään vielä mitään näkynyt, saattoi tämä testamenttiasia siis
+olla kylläkin kiireellinen.
+
+Maija meni suoraa päätä Helgen luo kamariin.
+
+Helge istui kirjoittamassa huutokauppatilejä.
+
+No nythän se sen yhteenmenoon kirjoittaakin, — ajatteli Maija. — Kun
+ei se vaan tekeytyisi tyhmäksi, niinkuin se välistä teki, Maijan
+esittäessä oudompia asioita.
+
+Maija siis nyt esitti testamenttiasian, jonka välttämättömyyttä ja
+kiireellisyyttä hänen tosin oli vaikea todistaa senvuoksi, ettei
+Helgellä isännän puheen mukaan saanut olla tietoa lapsesta ja koko
+asia oli Maijan arvelun mukaan välttämätön juuri lapsen tähden.
+Todistelemiseen olisi kylläkin ollut aikaa, sillä Helge alkoi kohta
+tarkkaan kuunnella Maijan puhetta ja vielä Maijan lopetettuakin piti
+pitkää väliaikaa.
+
+— No alappas kirjoittaa, — sanoi Maija.
+
+Silloin Helge sanoi painaen kätensä pöytään:
+
+— Sitä en minä sentään kirjoita.
+
+Ja hän sanoi sen heidän välisissä oloissaan niin oudon päättävästi,
+että Maija ällistyi ja häntä pyrki oikein naurattamaan. Oho poika, —
+ajatteli Maija, — ja sanoi Helgen ääntä matkien ja räpyttäen silmiänsä
+niinkuin ainakin kun häntä nauratti:
+
+— Vai sitä sinä et sentään kirjoita?
+
+Helge piti taas väliaikaa, sitten nousi ja käsi vielä papereilla sanoin
+hirmuisen totisena:
+
+— En. En, vaikka lähtisit.
+
+Nyt ei Maijaa enää naurattanut. — Lähtisit?! — Helgekö se tuon
+todella oli sanonut? Lähtisit! Ei kaiketi tästä huoneesta, vaan
+tykkänään lähtisit Koivikolta. Jos edes Maija olisi sanonut: ellet
+kirjoita, niin lähden, mutta nyt Helge sanoi valmiiksi: lähde vaan, en
+kirjoita. Ei mutta, ei mutta, käskee lähtemään Koivikosta!
+
+Ja nopeammin kuin salama välähtää, heräsi Maijalla aate, joka pyrki
+jyrinänä purkautumaan. Mutta hän ei ruvennut jyrisemään, vaan sanoi
+hitaasti ja aivan hiljaa kuin viaton lapsi:
+
+— No, jospa sitten lähtisinkin.
+
+Kauan oli Maija jo ajatellut, että pitäisi käydä Tampereen puolella
+äitiä katsomassa, koskapa täällä Koivikolla oli niin paljon väkeä,
+ettei ollut ajattelemistakaan saada äitiä sijoitetuksi edes lyhyen
+käynnin ajaksi. Ja äidin luona käymistä oli Maija viivytellyt vain
+pelosta, että hänen poissaollessaan sisaret ottavat koko vallan
+käsiinsä ja aivan pesiytyvät, ja silloinhan Helge lakastuu kuin nurmen
+kukka syksyllä, tai kuolee tykkänään. Mutta nythän tämä somasti kävi.
+Helge itse käski lähtemään. Koetelkoon siis vaan olla ilman Maijaa.
+Saadaanpas nähdä! Eikä tullakaan takaisin ennenkuin pyytää, ei vaikka!
+Sisaret pitää olla poissa ja testamentti kirjoitettuna, ennenkuin
+tullaan.
+
+— Jaha, jaha, — sanoi Maija, lähdetään, lähdetään.
+
+Ja meni ulos kamarista.
+
+Helge seisoi kuin patsas.
+
+
+
+
+TITAN HAVAINTOJA.
+
+
+Lähiseuraavina päivinä ei Koivikolla mitään tavatonta tapahtunut. Helge
+nukkui yönsä edelleen kamarissa, koska oli käynyt huonouniseksi. Sanoi
+luhdissa harakkain häntä valvottavan, kun jo ennen päivännousua
+räkättivät ja hyppelivät pärekatolla. Maija taas makasi edelleen
+luhdissa, koska muussa tapauksessa olisivat sisaret siellä maanneet.
+Maija teki muuten kaikki työnsä entiseen tapaan eikä kukaan hänessä
+mitään erinomaista huomannut.
+
+Mutta elleivät muut huomanneet, niin ainakin Titta huomasi, että
+Maijalla oli jotakin erinomaista syrjäpuuhaa. Töittensä välillä hän
+puikki joskus ikäänkuin omilla eri asioillaan. Huomasi Titta hänen
+pistäyneen kylässäkin vähän outoon aikaan, ja kerran näki hänen
+koettelevan hattuansa peilin edessä. Eikö tämä ollut erinomaista?
+
+Ja aivan oikein, eräänä päivänä, puoli 9 aikaan aamulla, kun syötyä
+kaikki paitsi Helge tulivat pihalle, mennäkseen mikä minnekin, nähtiin
+Maijan tulevan toisaalta ja menevän jo kaivon luona, matkaan
+pukeutuneena, hattu päässä, pieni nyyttinen kädessä.
+
+Titta alkoi kohta uteliaana juosta hänen luoksensa, huutaen:
+
+— Maija, Maija, minne sinä menet?
+
+Mutta Maija huusi kaikille yhteisesti:
+
+— No hyvästi nyt vaan. — Ja olisi niine sanoineen lähtenyt, ellei
+Titta olisi häntä uteluillaan melkein väkisin pysäyttänyt.
+
+Maija sanoi Titalle:
+
+— Minä matkustan äitini luokse Tampereen puolelle. Hyvästi vaan,
+Titta. Sinä olet ollut minua kohtaan paras koko joukosta.
+
+Maija pyyhkäisi nenäliinalla silmäänsä. Ja Tittakin vetisteli.
+
+— Ja jos kirjoitat, niin kirjoita Lempäälän postiin, — sanoi Maija ja
+meni.
+
+Maijan mentyä Titta kääntyi ihmeissään katsomaan toisia. Olivatkohan ne
+olleet pahoja Maijalle.
+
+Hän näki sisarten juoksevan tupaan, varmaankin Helgelle ilmoittamaan.
+Äiti, joka oli pysähtynyt mankelihuoneen kohdalla kaivolle päin
+tuijottamaan, alkoi liian myöhään huiskuttaa kättä Maijalle hyvästiksi,
+ja meni sitten eteensä katsoen, töksähtelevin jaloin nopeasti tupaan.
+Mutta Helge näkyi tulevan tuvasta ja menevän suorana kuin seiväs
+liiterille päin. Hänen tukkansa oli kasvanut viime aikoina liian pitkän
+paksuksi ja sen vuoksi näytti niska jököttävän vähän liian takana. Hän
+ei edes vilkaissutkaan kaivolle päin. — Äiti näkyi kompuroivan kuistin
+rappusia alas ja sitten kiiruhtavan suinpäin Helgen jälkeen. Sisaret
+tulivat myöskin tuvasta ja tahtoivat mennä äidin perässä. Mutta äiti
+pysähtyi puolitiessä, kääntyi ja meni takaisin työnnellen tyttöjä
+edellään. Vielä hän kerran pysähtyi ja aikoi yksin mennä Helgen luo,
+mutta palasi sittenkin takaisin ja meni tyttöjen kanssa tupaan. —
+Mitähän tämä nyt on, — ajatteli Titta. — Olivatkohan Helge ja Maija
+keskenään riitaantuneet? Vai olivatko sisaret olleet hävyttömiä?
+
+Näistä kysymyksistä täytyi Titan tietenkin saada selvää, vaikka hän
+olikin huomannut, että häntä tahdottiin pitää asioiden ulkopuolella.
+
+Helgeltä ei ollut yrittämistäkään saada tietoja. Siis Titta ajatteli
+livahtaa tupaan niin huomaamatta, etteivät äiti ja sisaret pysähtyisi
+puheissaan, ja niin hänkin saisi olla mukana.
+
+Jo eteisestä hän kuuli, että tuvassa kävi kiivas neuvottelu, ikäänkuin
+hätääntyneiden kesken. Mutta puhuivat taaskin kuiskutellen, niin ettei
+voinut oven läpi kuulla. — Koska kuiskutellen, niin tahdottiin siis
+jotakin salata. Keltä salata? Tietysti Titalta. — Ihmeellistä, kun ne
+eivät vaan voineet luopua vanhasta tottumuksestaan pitää Tittaa
+pienenä, vaikka hän oli jo yhtä pitkä kuin Mimmi!
+
+Titta livahti keittiöön sinä hetkenä, jolloin puhelu tuntui nousevan
+kiivaimmilleen.
+
+Kaikki ryntäsivät hänen kimppuunsa, kysyen yhtaikaa:
+
+— Mitä hän sanoi sinulle?
+
+— Jaa kuka? — kysyi Titta kostoksi.
+
+— No Maija, Maija, mitä hän sanoi sinulle?
+
+Titta näki aivan odottamatta nousseensa sivuhenkilöstä päähenkilöksi.
+Hänellä oli oivallinen valtti kädessään, sillä Maija ei nähtävästi
+ollut puhunut kenenkään muun kanssa kuin vain hänen. Hän viivytteli,
+jottei hekumallinen asema liian pian luisuisi käsistä.
+
+— Niin Maijako? Mitäs hän muuta sanoi kuin hyvästi vaan, Titta.
+
+— "Mitä hän muuta sanoi"! Minne hän sanoi lähtevänsä!
+
+— Ai sanoihan se sitäkin.
+
+— Mutta minne, minne, hullu tyttö!
+
+— No sinne vaan — sinne vaan — Tampereen puolelle.
+
+Seuraus: tytöt vain sanaakaan sanomatta katsahtivat merkitsevästi
+toisiinsa, ja mitään enää kyselemättä toinen toisensa jälkeen alkoivat
+huveta keittiöstä huoneeseen.
+
+Titta hankki astioita pesemään, jäädäkseen keittiöön.
+
+Äiti sanoi:
+
+— Kyllä minä tiskaan.
+
+Ja meni hänkin huoneeseen, vieläpä veti oven perässään kiinni.
+
+Odottakaapas, — ajatteli Titta, — otan minä tästä asiasta vielä
+semmoisen selvän, että kyllä kyselette! Mutta minäpäs en sanokaan.
+
+Ja kyllä Titta ottikin selvän, vaikka siihen meni vähän aikaa.
+
+Nämä ajat, jolloin Maija ei ollut Koivikolla, olivat Titan mielestä
+kaikkein ikävimmät mitä hän oli koskaan elänyt. Ihan kuin olisi maailma
+seisahtunut. Työt kyllä tehtiin, ja mentiin ja tultiin niinkuin
+ennenkin, mutta kaikki tuo oli vain käsien ja jalkain asiaa, ajatukset
+olivat ties missä eikä iloa kessään. Aina vain supatusta ja sitten
+huokaillen taas töihin.
+
+Näyttipäs sentään sisarillakin olevan ikävä, koska olivat onkineet
+esille Lyydian seurakseen ja koettivat naureskella hänen kanssaan.
+Sillä Lyydia ei enää yhtämittaa itkenyt, vaan osasi ainakin Koivikolla
+olla hyvinkin iloinen, jopa oikein luonnottoman iloisesti kiljui
+juostessaan mehiläisiä pakoon, kun Helge otti hunajaa. Vai
+olisivatkohan sisaret koettaneet saada Helgen ja Lyydian toisilleen,
+koska jättivät ne usein kahden olemaan? Titta senjohdosta vähän vieroi
+Lyydiaa, sillä hän uskoi varmasti Maijan vielä palaavan takaisin. —
+Äiti näytti myöskin kylmenneen Lyydialle, arvatenkin sen johdosta,
+ettei Lyydia tullut Helgen ja Maijan häihin. Ja kerran Titta kuuli
+hänen sanovan sisarille, jotka kortta pureskellen seisoivat äidin
+kanssa pihamaalla ja puhe tuntui olleen Lyydiasta:
+
+— Jos Herra tahtoo ihmisen voimia koetella, että kuinka kauan joku
+jaksaa pysyä pystyssä, ei suinkaan hän silloin avuksi kainalosauvoja
+lähetä.
+
+Titta ei kyllä aivan käsittänyt, miten Lyydiaa olisi voinut
+kainalosauvoihin verrata, mutta että sanat olivat sittenkin Lyydiaa
+vastaan tähdätyt, sen hän varmasti vainusi. Tarkoitti kai vain, ettei
+Lyydia ollut Herran tänne lähettämä.
+
+Kerranpa Titta sai sentään kuulla koko perheen keskustelun alusta
+loppuun.
+
+Tapahtui niin, että hän, sisaret ja äiti olivat tupahuoneessa eikä
+puhuttu tietenkään mitään, koska odotettiin milloin Titta menee. Helge,
+jonka Titta ei ollut huomannut Maijan lähdön jälkeen kertaakaan
+puhelleen sisarien kanssa, tuli sisälle paperi ja lyijykynä kädessä ja
+naputeltuaan hyvän aikaa sormillaan ikkunalautaan, sanoi aikovansa nyt
+puhua asiasta, joka oli kyllä hänelle itselleenkin outo, mutta kaiketi
+vielä oudompi muille.
+
+Äiti kohta häätämään Tittaa huoneesta.
+
+Mutta — kutti sisarille — Helgepä sanoikin:
+
+— Antaa Titan jäädä, asia koskee kaikkia.
+
+Silloin Titta istui yksin keinutuoliin, joka oli muuten äidin paikka,
+mutta äiti oli Helgen tultua siirtynyt tuolille. Eikä Titta ollut
+koskaan edes sadun alkamista niin jännittyneenä odottanut, kuin nyt
+Helgen puhetta, joka oli koskeva häntäkin. Hän oikein mauskutteli
+suutaan ja työnteli itseään syvemmäs tuoliin.
+
+Vihdoin Helgen laihtuneet huulet alkoivat liikkua. Mutta sanoja ei
+tullut. Oli kuin hän olisi vain itsekseen ensin koetellut, miten sanoa.
+Ja hänen otsansa alkoi hiestyä.
+
+Heikentyneellä äänellä, joka ei enää tullut rinnasta, vaan huulilta,
+hän sanoi olevan tärkeätä tarkalleen määrätä, mikä täällä kotona kuului
+kullekin.
+
+Äiti rupesi nousemaan tuolilta ja sanomaan:
+
+— No mutta Helge...
+
+Mutta Helge esti häntä ja sanoi uudelleen, että asia koskee kaikkia.
+
+— Antaa Helgen vaan puhua, — sanoi Sigrid, ja toiset olivat samaa
+mieltä.
+
+— Antaa vaan puhua, — sanoi Tittakin.
+
+Helge otti taas alusta. Oli tärkeätä — sanoi hän, — että tehdään
+kirjallinen luettelo kaikista esineistä, kellekä ne kuuluvat, aivan
+niinkuin jos Anders isä olisi tänäpäivänä kuollut ja kysymyksessä olisi
+perinnönjako. Erittäin tärkeätä oli määrätä ensin Koivikon maan ja
+rakennusten hinta. Ja koska Anders isä ei ollut kuollut tänäpäivänä ja
+rahojen arvo on nyt toinen, on Koivikonkin hinta nyt toinen kuin
+silloin.
+
+Äiti ja sisaret katselivat hämillään toisiinsa eivätkä puhuneet mitään,
+vaikka Helge vaikeni ja suuntasi heihin kysyvän silmäyksen.
+
+Helge jatkoi:
+
+— Ja koska viime suvena huvilanrouva tarjosi minulle Koivikosta
+neljäkymmentä tuhatta, niin voitaisiin pannakin se hinta laskun
+pohjaksi. Ollaanko siitä yksimieliset?
+
+Kun muut eivät puhuneet mitään, sanoi Titta tuoliltaan:
+
+— Ollaan vaan.
+
+Helge katsahti taas äitiin ja sisariin, ja napautti sitten hiljakseen
+kynänpäällä tuoliin, niinkuin teki huutokaupassa vasaralla, ja rupesi
+kirjoittamaan jotakin paperiinsa. Sitten hän puhui jälleen.
+
+— Äidin osa siitä olisi kaksikymmentä tuhatta ja meille muille tulisi
+jokaiselle kaksituhatta kahdeksansataa viisikymmentä seitsemän Suomen
+markkaa ja yksi penni. Jos siis minä kuolisin...
+
+Nyt rupesi äiti taas nousemaan ja puhumaan, ja kun Helge nytkin hänet
+vaijensi, jäi äiti heiluttelemaan päätään moittivasti tytöille, jotka
+eivät ymmärtäneet puhua silloin kuin olisi pitänyt.
+
+Silloin Sigrid ei voinut enää pidättyä, vaan sanoi, että Helge hyvä,
+sinunhan tämä Koivikko on. Ja Dagmar sanoi: Mitä osaa meillä tähän
+olisi, sinähän tämän rakensit. Ja Mimmi sanoi, kun äiti oli häntäkin
+puhumaan nykäissyt: Voi, voi, ja kuinka monta ilmaista työpäivääkin
+olet tähän pannut, ja jos rahaakin olemme vähän lähettäneet, niin se on
+ollut mammalle, sinähän olet mammaakin elättänyt ja Tittaa...
+
+Mimmi olisi vieläkin jatkanut puhetulvaansa, ellei Sigrid vuorostaan
+olisi nykäissyt häntä vaikenemaan.
+
+Helge piti päätään niinkuin olisi kattoon katsonut, mutta hänen
+silmänsä olivat sisarten puheen aikana ummessa, aivan kuin olisi jokin
+kova kipu ollut valittamatta kärsittävä, tai hän olisi muistellut
+jotakin entistä kipeää.
+
+Kun sisaret olivat vaienneet, avasi hän silmänsä ja sanoi vieläkin
+hiljaisemmalla äänellä:
+
+— Minä kirjoitin nämä numerot paperille, että tietäisitte, jos niin
+sattuisi, että minä kuolisin, ja silloin olisi Maijan osa tuhat
+neljäsataa kaksikymmentä kahdeksan Suomen markkaa ja kuusi penniä.
+
+— Niin vähän! — sanoi Titta. Ja hän kun oli luullut, että kaikki oli
+Maijan. Oikein hänen tuli surku Maijaa, joka oli kaukana poissa ja
+sillä aikaa jaettiin.
+
+— Minä ainakin annan oman osani Maijalle, — tokaisi hän melkein
+vihaisena.
+
+Muut sisaret vetivät suunsa vähän nauruun, mutta äiti huiskutti Titalle
+kättään, torjuen puhumasta.
+
+— Sitten on meidän — sanoi Helge — otettava lukuun irtaimisto ja
+merkittävä mikä on kaikista näistä esineistä kenenkin, huoneissa,
+ulkohuoneissa, navetassa ja aitassa.
+
+Ja Helge rupesi yksitellen luettelemaan eri tavaroita, merkiten niitä,
+joita saattoi pitää jonkun yksinomina. Enimmät hän merkitsi äidin
+omiksi, mutta oli siinä sisarienkin tavaroita.
+
+Titta jaksoi kauan olla vaiti, mutta vihdoin sanoi päättävästi:
+
+— Pannut ovat ainakin Maijan.
+
+— On siinä äidinkin pannuja — tiuskasi Mimmi hänelle korvaan.
+
+— Mutta kupariset ovat Maijan, — huusi Titta.
+
+Ja heidän välillänsä olisi tullut riita, ellei äiti olisi taas
+hyssyttänyt vaikenemaan.
+
+Eihän siitä heidän tavarain arvioimisestaan näyttänyt tulevan mitään.
+Kuka siinä tiesi, mikä oli kenenkin. Eivätkä he olleet vielä ikinä
+mitään kaupitelleet keskenään ja rahojen tarjoominen toinen toisellensa
+jostakin esineestä olisi varmaan saanut perheenjäsenistä jokaisen
+punastumaan. Nyt piti kaikesta sanoa: tämä on minun ja tuo on sinun ja
+vieläpä panna kaikelle hinta. Se oli niinkuin heidän välillensä
+kasvaneiden hienojen lankain repimistä, eikä Tittakaan, joka muuten
+innostui kaikkeen, voinut siihen innostua.
+
+Helge oli jo alusta asti yhtämittaa pyyhkinyt hikeä otsaltaan, vaikkei
+ollut kuuma, ja vihdoin alkoivat äiti ja sisaretkin hikoilla.
+
+Ei tullut mitään tästä ensimmäisestä istunnosta.
+
+Mitä tuli seuraavista, jotka muina päivinä pidettiin ulkohuoneissa,
+navetassa ja aitassa, ei Titta tiennyt. Sillä äidin ja sisarten
+onnistui Helgen huomaamatta sulkea Titta niistä pois.
+
+Titan lievä kostonhalu muuttui pontevammaksi ja hän oli jo
+kirjoittamaisillaan Maijalle: Tule pian kotiin, täällä tehdään ihmeitä.
+Mutta päätti sentään ottaa ensin asioista vielä tarkemman selon ja
+jatkaa havaintojansa.
+
+Sen hän oli jo kuitenkin nähnyt, että viimeisen istunnon päätyttyä
+Helge aitasta ulostullessaan antoi luettelopaperit äidin käteen ja
+näytti sanovan jotakin painavaa.
+
+Sitten hän jonkun ajan kuluttua havaitsi, että äiti poltti paperia
+hellassa ja sisaret seisoivat ympärillä.
+
+— Mitäs papereita ne olivat? — kysyi Titta.
+
+— Ne olivat silakan ympäriltä, — sanoi Mimmi, ja toiset rupesivat
+nauramaan, mutta ei äiti, joka oli kovin totinen siinä toimituksessaan.
+
+Mutta senverran Titta ehti sentään vielä palamatonta kulmaa nähdä, että
+hän melkein varmasti tunsi paperit samoiksi, jotka Helge oli äidille
+antanut. Ja hän oli vähältä mennä Helgelle kantelemaan. Mutta pelkäsi,
+että Helge suuttuu ehkä äidillekin, eikä mennyt.
+
+Helge oli käynyt vihdoin niin unettomaksi, ettei moniin öihin voinut
+hetkeksikään nukkua. Hän koetti torkahdella päivällä, maaten selällään
+kamarin vuoteella, mutta nukkumisesta ei vaan tullut mitään. Äiti
+koetti puolestaan monenlaisia ryytejä, — ei niistäkään ollut apua.
+
+Sitten äiti otti laatikosta uudet silmälasit ja pani ne nenällensä. Ne
+oli Helge tuonut kaupungista, kun he tulivat Maijan kanssa. Äiti oli
+kuitenkin sanonut Titalle: Kyllä Helge nyt luulee pääsevänsä raamatun
+lukemisesta, kun minä muka voin noilla itsekin lukea, mutta saammepa
+nähdä. Oli pannut lasit takaisin koteloon ja laatikkoon, ja kohta ensi
+ateriasta alkaen luettanut Helgellä Davidin salmeja. — Nyt hän kaivoi
+lasit uudestaan esille, pani nenällensä ja pujotti sangat korvien
+taakse.
+
+— Näillähän minä näen läheltä aivan selvästi — aivan selvästi! —
+sanoi hän kirkastuen ja hetkeksi unohtaen surumielisyytensä. Sitten hän
+avasi raamatun, katseli siihen vähän aikaa, ja avonainen kirja kädessä
+meni ilosta hytkien kamariin, jossa Helge makasi, ja sulki oven
+jälkeensä.
+
+Muutaman ajan kuluttua alkoi kamarista kuulua äidin yksitoikkoinen ja
+harras lukuääni. Sitä kesti noin puolisen tuntia, kunnes hiljakseen
+vaikeni, eikä kuulunut enää mitään.
+
+Sen sijaan alkoi ovi avautua aivan pienelle raolle, sitten yhä
+suuremmalle, ja niin hiljaa, ettei vähintäkään narahdusta kuulunut.
+Ensin ilmestyi kynnyksen yli vääränä äidin jalka. Sitten hän itse
+pujottautui raosta eteiseen, sulki oven yhtä hiljaa kuin oli avannut,
+kääntyi varovasti, ja varpaisillaan, jalat luokkana, eteni säteilevänä
+ovelta, sormeansa heristäen keittiössä olijoille ja kuiskien:
+
+— Nukkuu! — Nukkuu!
+
+Kaikkien piti hiipiä pihalle, eteisen lautain narahtamatta.
+
+Aina ei tämä uusi nukutuskeino kuitenkaan auttanut. Erittäinkään ei
+äiti sanonut auttavan yön aikaan, vaikka olisi tuntikausia lukenut.
+Helgen silmät vain pyörivät luomien alla. Välistä kuului kyllä
+torkahtavankin, mutta hengitys alkoi silloin käydä yhä harvempaan,
+kunnes peräti loppui, ja säpsähtäen Helge kavahti taas valveille,
+joskus parahtaenkin ja pyysi jälleen lukemaan.
+
+Jos Titalla ei olisi ollut sentään omiakin asioita, olisi hän
+luullaksensa ihan kuollut näihin ikäviin oloihin. Mutta hänelläpä
+olikin omia asioita, joita hän itsekseen mietti ja tavattiin usein
+syyttä myhäilevänäkin. Jopa hän joskus aivan itsekseen istui polulla,
+sisarien tavalla kortta hypistellen, ja haaveili silmät ummessa, antaen
+ilta-auringon paistaa suoraan kasvoihinsa. Greeta näki kerran hänet
+noin, ja ajatteli, että enkelitkin iloitsisivat Titan lapsekkaan
+ihanasta näöstä, mutta ihmiset eivät olleet vielä huomanneet.
+
+Mutta olipa yksi, joka oli huomannut, ja häntä Titta juuri ajattelikin.
+
+Tällä yhdellä oli pikimustat viikset, molemmin puolin töpöiksi
+leikattuina, ja tuuheat mustat kulmakarvat, mutta silmät lempeät kuin
+vuonan. Hänellä oli omituinen tapa naurahtaa joka sanalle, ja myös
+ihmeellinen tapa sanoa päivää niin, että sanoi hiljaa päi-, mutta
+huusi -vää. Joka tapa oli suuresti miellyttänyt Tittaa ja jonka hän
+sisarten ihmeeksi oli omistanut, ties mistä, tervehtien heitä jokaista
+suomeksi: päi-_vää!_
+
+Yksi oli tavattavissa suuren kuusen luona, jonka toisella puolella,
+edempänä tien varrella, asui hänen äitinsä sievässä mökissä.
+
+Yksi tuli aina kotiinsa lauantaisin katsomaan äitiänsä ja viipyi
+sunnuntain yli, sillä hän oli rautatieläinen ja asui kaupungissa. Hän
+kertoi naurahtaen joka sanalle, että hänellä oli vapaat matkat,
+matkustipa minne tahansa. Ja tämä seikka miellytti Tittaa vielä enemmän
+kuin se "päivää". Mutta kun yksi naurahtaen joka sanalle kertoi, että
+rautatieläisten _vaimotkin_ saavat matkustaa vapaasti, niin tuo ei enää
+ainoastaan miellyttänyt, vaan välähytti ajatuksen, joka pani Titan
+haaveilemaan. Ja haaveiluista johtui se, että se yksi miellytti häntä,
+vaikkei sillä olisi ollutkaan vapaalippuja, vaan ainoastaan
+töppöviikset, tuimat kulmakarvat ja lempeät silmät.
+
+Ja Titan yksi oli nimeltänsä Mauno Flinkman. — Salaisuus.
+
+Näitä samoja hän haaveili silloinkin, kun hän istui yksin Koivikon
+polulla, paistatellen kasvojansa ilta-auringolla ja haistellen
+kytösavuja.
+
+Greeta oli mennyt toiseen suuntaan vähän metsäpolkua, katsahtaakseen
+minne ihmeeseen sen tytön oli tullut tavaksi välistä kadota. Mutta
+Greeta oli mennyt väärään suuntaan senvuoksi että oli mennyt vääränä
+päivänä, sillä nyt ei ollut lauantai eikä sunnuntai, jolloin Titta
+kyllä myöskin meni samalle metsäpolulle. Mitään löytämättä Greeta siis
+palasi ja kiertäen Koivikon ympäryksen tuli kaivopolulle. — "Mutta
+tuossahan tuo kultainen tyttö istuu kotirinteellä", — ajatteli Greeta
+ilostuen, ja silloin hän juuri olikin ajatellut enkeleitä. Hän vetäysi
+Titan huomaamatta takaisin ja kiersi toista tietä asunnolle.
+
+— Äh, — pani Titta, nousten istualtaan, kun aurinko oli laskenut ja
+hän kyllikseen ajellut junavaunuissa ympäri maailmaa. — Se on sitten
+tämä Koivikko tullut _niin_ ikäväksi, _niin_ ikäväksi. Todella, ainoa
+hauskuus oli panna maata.
+
+Ja siellä äidin kanssa nukkuminen samassa vuoteessa oli Titasta
+oikeinkin hauskaa. Titan kanssa äiti puhui Titan asioista eikä muista.
+Puhui uudesta esiliinasta, kengistä, tukan pesemisestä ja silitti hänen
+päätänsä ennen nukkumista. Äiti makasi selällään. Titta kipristi toisen
+polvensa äidin lonkkaa vasten ja antoi toisen jalkansa olla suorana.
+Hänen oli hyvä olla, ja nieleskellen nautinnosta hän ummisti silmänsä
+nukkuakseen haaveiluihinsa.
+
+Aamulla herättyä Titta kysyi:
+
+— Kuulkaa äiti, mitä te yöllä unissanne puhuitte ja sanoitte: Herra,
+herra, minä en jaksa lentää?
+
+Greeta olisi mielelläänkin kertonut Titalle yhä uudistuvasta unestaan,
+mutta hän ei tahtonut kuohuttaa lapsen mieltä.
+
+— Mitä lienen uneksinut. Helge ei saanut yöllä ollenkaan unta. Eikös
+Titta ole koskaan unissa lentänyt?
+
+— Olen minä useinkin lentänyt. Jonnekin minä aina olen lentävinäni
+eikä tarvitse muuta kuin vain kovasti räpyttää käsiä, kyllä pysyy.
+
+Greeta sanoi ajatuksissaan:
+
+— Jos ei olisi pitelijää, ei siellä kukaan pysyisi.
+
+— Pysyvätpäs lentokoneessakin ilman pitelijää. Ai, ai, ollappa siellä,
+se olisikin vasta poikaa! Uusia maita, toisia tulee, toiset jäävät ...
+huh! Ja kaikki näkyy yhtaikaa, Tamperekin, jossa Maija on, ja meidän
+Koivikko ja se Vestankylä, josta te aina puhutte.
+
+Greeta sanoi:
+
+— Taivaasta näkyy kaikki yhtaikaa, siksi sielu sinne halaa niinkuin
+janoinen hirvi veden partaalle. Mutta lentokone on synti. Ne kuuluvat
+nostavan pommeja sinne missä Herra asuu, ja pudottavat maahan, jota
+Herra rakastaa.
+
+— Ovatko junatkin syntiä? Junia minä aina unissani näen ja ajankin
+niillä.
+
+— Mitä junia ne on?
+
+Titta oli sanomaisillaan mitä junia ne on, mutta huomasi ajoissa, että
+hänen salaisuutensa olisi voinut tulla ilmi, ja sanoi nauraen:
+
+— Vai mitä junia, vai mitä junia — —.
+
+Hän alkoi kutittaa äitiä joka puolelta.
+
+— Piu, piu, vai mitä junia, piu, vai ollaan uteliaita, piu, piu...
+
+Ja teki itselleen huolestuneen totisesta äidistä nauravan ja kikattavan
+tyttösen.
+
+— Sanokaapas ensin itse, mitä _papereja_ te poltitte? Vai ette sano —
+piu — vai ette sano — piu, piu...
+
+Greetan ei auttanut muu kuin nousta pian ylös. Hän alkoi kiirehtiä
+Helgen luo.
+
+Ja paperiasia jäi kuin jäikin Titalle salaisuudeksi.
+
+Hän jatkoi siis havaintojansa.
+
+Oli kulunut jo kaksi viikkoa Maijan lähdöstä, eikä kirjeitä tullut.
+Mutta tämän saman päivän iltapuolella tarjoutui Titalle oivallinen
+tilaisuus havaintoihin.
+
+Hän havaitsi ensiksikin vieraan herran ja rouvan puhelevan Helgen
+kanssa liiterin luona. Titta oli tullut rannasta vaatteita pesemästä ja
+muutamia hän tahtoi vielä huuhtoa kaivovedellä, koska rantavesi oli
+ollut mutainen. Hän aikoi juuri laittautua liiterille kuuntelemaan,
+mutta silloin vieraat jo rupesivat lähtemään. Herra vähän aikaa vielä
+pyöritti keppiä vinhasti ympäri, ja sitten lähti rouvan jälestä.
+
+Mutta kun Titta näki, että äiti oli tullut alas kuistilta ja lähestyi
+liiteriä senmukaan kuin vieraat etenivät, päätti hän juosta lepikon
+läpi liiterin taakse kuuntelemaan mitä äiti ja Helge toisilleen
+sanovat. Siellä oli nurkan vierimmäisestä laudasta oksa kolissut pois,
+ja Titan nenä ilmestyi rakoon juuri kun äiti ehti liiterille.
+
+— No mitä ne? — sanoi äiti epävarmasti katsellen ylös Helgen silmiin
+— ja koettaen edeltäpäin arvata, mitä tällä oli mielessä vieraiden
+johdosta.
+
+Helge tähtäili kauan jotakin laudankaistaletta, oliko hän höylännyt sen
+suoraksi, ja vihdoin sanoi:
+
+— Taas ostamassa Koivikkoa.
+
+— Joko oikein ostamassa, — sanoi äiti ja katseli, mitä Helge
+semmoisesta itse arveli.
+
+Ruuvattuaan kaistaleen höyläpenkkiin ja kaivellessaan höylää selkeäksi
+Helge sanoi:
+
+— No nyt, äiti, voisitte ostaa talon vaikka Vestankylästä. Ne hullut
+tarjoovat kahta senvertaa kuin viime vuonna.
+
+— Mitäs sinä sanoit heille?
+
+— Mitäs minä sanoin, teidänhän se on sanottava.
+
+— Helge, Helge, kuinka sinä noin voit puhua? Tämä on kaikki sinun. Ja
+me olemme polttaneet sinun laskusi ja luettelosi.
+
+Helge oli pitkän aikaa vaiti. Sitten sanoi synkästi:
+
+— Minä pelkään ajan tulevan, että sitä kadutte.
+
+Äiti vastasi vähän kiivaasti:
+
+— Ei ikinä kaduta, ja jos tämä on minun, niin tätä ei ikinä myydä,
+mutta tämä ei ole minun, vaan tämä on sinun, ja myy jos tahdot, mutta
+minä en tule ikinä Vestankylään.
+
+Kun Helge oli vaiti, tuli äiti ihan hänen viereensä ja sanoi lempeästi:
+
+— Kirjoittaisit Maijalle...
+
+Silloin Helge kumarsi päänsä alemmas ja sanoi:
+
+— Se on jo...
+
+Mutta Titta ei kuullut mitä se jo on, kirjoitettuko vai ehkä Koivikko
+jo myyty. Sillä Titta ei ollut nähnyt mitään kirjettä menevän Maijalle
+ja hän piti tätä asiaa kyllä tarkasti silmällä.
+
+Äiti sanoi hymyillen:
+
+— No sittenhän on kaikki hyvin.
+
+Mutta Helge sanoi:
+
+— Kun tietäisi vain Maijan osoitteen.
+
+Silloinpa Titta ei enää malttanut piilossa olla.
+
+Hän aikoi juuri hyökätä esille ja sanoa: minä tiedän, mutta viime
+hetkessä huomasi, että valtti oli menossa, muutti päätöksensä, tuli
+esille ja sanoi:
+
+— Minäpä tunnen tuolta huvilasta tytön, joka varmasti tietää Maijan
+osoitteen.
+
+Helge ei tullut sen iloisemmaksi, vaan sanoi, ettei asialla ollut
+mitään kiirettä.
+
+Ja jokainen meni omalle taholleen, äiti tupaan, Titta takaisin kaivolle
+ja Helge metsään, lauenneita pauloja kokemaan.
+
+Yöllä oli Helge taas niin huonona, että äiti koko ajan valvoi hänen
+kanssaan eikä raamatunkaan lukeminen enää auttanut.
+
+Aamulla äiti tuli aivan rauenneena Titan luo, suljettu kirje kädessä.
+Kuoressa oli postimerkki, mutta ei osoitetta. Äiti sanoi:
+
+— Nyt se vihdoin nukkui. Mutta vie nyt vaan tämä kirje sen tytön luo
+ja pyydä kirjoittamaan osoite, ehkä se silloin tulee lähetetyksi. Minä
+löysin sen Helgen pöytälaatikosta.
+
+Äiti oli niin väsyksissä tai mikä sillä lie ollut, että niine
+vaatteineen rentonaan heittäysi vuoteeseen, edes peitettä altaan
+silittämättä, ja ummisti silmänsä.
+
+Titta ajatteli: Helge voi kuolla, ellei Maija pian tule, mutta pahempi
+vielä, että äitikin voi kuolla.
+
+Ja hän päätti vetää asiain eri päät tiukkaan solmuun ja omin käsin.
+
+Hän meni aittaan osoitetta kirjoittamaan, ja kirjeen kuori oli niin
+huonosti liimattu, että toinen puoli oli lonkallaan, eikä tarvinnut
+kuin vetää vähän sormella, niin toinenkin puoli aukesi.
+
+Kylläpä se Helge oli kirjoittanut lyhyen kirjeen! Ei siinä ollut
+ mitään kotiintulemisesta. Ei yhtään muuta kuin:
+
+  "Rakas Maija.
+
+  Testamentti on kirjoitettu ja vain sinun allekirjoitusta
+  vailla.
+
+                                                Helge."
+
+Testamentti! — ajatteli Titta. — Mikä testamentti? — Vaikka olisi
+kuinka päin ajatellut, ei sitä voinut ymmärtää. Eikö testamentti ollut
+jotakin semmoista, jota tehtiin vasta kuolinvuoteella? — Mutta sen
+ainakin saattoi ymmärtää, ettei Maija nyt tuommoisen kirjoituksen
+tähden kotia tule.
+
+Ja Titta siis lisäsi lyijykynällä alemmas:
+
+Tule pian kotiin taikka ne myy. — Titta.
+
+Kasteli kuorenreunan hyvin märäksi ja painoi kauan, että kyllä pysyi
+kiinni.
+
+Sitten hän kirjoitti kuoren päälle Neiti Maria Sofia Nyholm, ja
+alemmaksi Lempäälän postiin, ja vei kohta asemalle asti, ja kirje sanoi
+kopsis kun putosi laatikon pohjaan.
+
+Tämä oli tapahtunut viikon alkupuolella. Mutta jo seuraavan viikon
+tiistaina Titta sai Maijalta kirjeen, että hän tulee lauantaina.
+
+Kaikki oli hyvä, paitsi että juuri lauantaina, sillä se oli sopimaton
+päivä Titalle. Mutta hän ajatteli voivansa kyllä vasta sunnuntainakin
+iltapuolella mennä kuusen juurelle, ja silloinpa sen voikin tehdä
+hyvin, kun kaikki tietysti häärivät Maijan ympärillä eivätkä pane
+huomiota.
+
+Näissä asioissa täytyi alkaa olla varuillaan, sillä äiti tuntui jo
+katselevan Titan matkoja vähän vinosilmin ja kulmain alta.
+
+
+
+
+PAMAHTAA.
+
+
+Jos sitten Titan havaintopiiristä siirtyy Helgeltä itseltään kysymään,
+kuinka oli mahdollista, että hän, Helge, niin tarkasti punnitseva mies,
+piti kirjettä avonaisessa pöytälaatikossa, josta äiti saattoi sen
+milloin tahansa löytää ja Titta viedä postiin, eikä pitänyt lukitussa
+kaappilaatikossa, jonne ei kellään olisi ollut pääsyä, niin täytyy
+tulla siihen outoon johtopäätökseen, että oli olemassa oikeastaan kaksi
+Helgeä eikä vain yksi. Näistä molemmista toinen tahtoi lähettää
+kirjeen, jopa kiireellisesti, mutta toinen oli kieltänyt sen
+lähettämisen, tai ainakin sanonut, ettei asialla ole mitään kiirettä.
+
+Ja vaikka nuo molemmat Helget asuivat samassa ruumiissa, olivat ne aika
+riitaisia keskenään, jopa joskus uhmailivat toisiansa, sanoen:
+
+_Toinen_: Pyydä Maija kohta tulemaan, ja anna sisarien mennä.
+
+_Toinen_: Älä pyydä Maijaa tulemaan, äläkä karkoita sisariasi.
+
+_Toinen_: Olet itse sanonut Maijalle: kaikki on minun, ja äiti ja
+sisaret sen vahvistavat, siis kirjoita testamentti, ja sopikoot ihmiset
+kuoltuasi mikä on ollut sinun mikä ei.
+
+_Toinen_: Älä kirjoita testamenttia, ethän voi sillä kuitenkaan antaa
+Maijalle muuta kuin oman osasi Koivikkoon.
+
+_Toinen_: Maija ei tiedä mitä testamentti onkaan ja tahtoo vain
+kirjallista vahvistusta, mutta ei hän suinkaan luule saavansa enempää
+kuin mitä luulee ilmankin sitä saavansa. Siis kirjoita, muuten Maija ei
+tule ensinkään.
+
+_Toinen_: Älä vahvista entistä valhetta uudella.
+
+Mutta ruumis on sellainen, ettei se voi liikkua, jos toinen jalka
+tahtoo yhteen suuntaan ja toinen toiseen, ei voi tehdä mitään, elleivät
+molemmat kädet pyri yhteen tarkoitukseen, eikä nähdä mitään, elleivät
+molemmat silmät katso samaan esineeseen.
+
+Vaan sellaisessa kamppailussa, jos sitä viikkomääriä kestää, ruumis
+laihtuu ja lakastuu, ja koko elämä alkaa olla vain kuoleman tekemistä.
+
+Ja kun Helge tahtoi vain kerrankin ennen kuolemaansa nähdä vielä
+Maijaa, eikä siihen muuta mahdollisuutta ollut kuin kirjoittaa
+testamentti, ajatteli hän näin:
+
+Minä kirjoitan testamentin ja Maija tulee. Mutta maatessamme luhdissa
+minä sanon Maijalle: Maija, tuona kuutamoyönä minä rakastin sinua
+ylitse kaiken ja jos sinä olisit silloin jättänyt minut, en minä nyt
+eläisi. Sen vuoksi ennen vaikka valehtelin, kuin olisin nähnyt sinun
+menevän. Mutta nyt sanon sinulle: Koivikko ei ole minun, ja saat lähteä
+luotani, jos tahdot. — Voihan olla, että Maija, nähdessään suuren
+tuskan ja katumuksen, heltyy ja antaa anteeksi. Mutta jos hän sanoo:
+sinä olet petoksella vietellyt minut avioliittoon kanssasi, ja lähtee
+siinä luulossa, silloin ei ole edessä muuta kuin ottaa henki
+itseltänsä.
+
+Näin tapahtui, että Helge kirjoitti keskinäisen testamentin, jossa hän
+ja Maija määräävät kaiken mitä omistavat sille heistä, joka jää toisen
+jälkeen elämään, — ja lukitsi paperin kaappiin.
+
+Mutta että hän pani Maijalle kirjoittamansa kirjeen avonaiseen
+pöytälaatikkoon, josta äiti saattoi sen löytää ja Titta viedä sille
+tytölle, joka tiesi osoitteen, se johtui siitä, että Helge ei
+lopultakaan jaksanut ratkaisevaa päätöstä tehdä, vaan jätti asian
+sattuman varaan.
+
+Ja senvuoksi, kuultuansa, että kirje oli jo mennyt, hän oli melkein
+hyvillään, koska ei hän, vaan sattuma oli asian ratkaissut.
+
+Greetan vuoteeseen raukeeminen tuona aamuna, jolloin hän toi kirjeen
+Titalle, johtui taas siitä, että hän oli juuri sinä yönä valvoessaan
+Helgen kanssa, lopullisesti päättänyt jättää kaikki asiat Herran
+huostaan, mutta kirjeen löydettyänsä ei malttanutkaan olla
+sekaantumatta asioiden kulkuun, vaan vei kirjeen Titalle, vaikka
+melkein varmaan tiesi, että Titta vie sen postiin eikä tuo enää
+takasin.
+
+Sisaret, kuultuansa Greetalta kuiskauksena, että nyt Maija arvatenkin
+pian palaa, rupesivat valmistamaan lähtöänsä, aikoen toimittaa sen
+niin, ettei Helge suinkaan otaksuisi heidän lähtevän Maijan tähden.
+
+Mutta perjantaina, kun kaikki olivat koossa, katsoi Titta vihdoinkin
+pitkien ja vaikeiden pidättämisten jälkeen otollisen hetken tulleen,
+jolloin hän suurimmalla mahdollisella nautinnolla saattaa kaikille
+yhtaikaa ilmaista tietonsa. Astuen sisään kaikkien keskeen hän
+tiedoitti juhlallisesti ilosanoman:
+
+— Maija tulee huomenna.
+
+Omituista, ettei vaikutus ollut sellainen kuin Titta oli odottanut.
+Sanoivat kyllä: vai jo huomenna, mutta ei sen enempää.
+
+Helge tuli vähän levottomaksi. Ja hän meni ulos, sillä Greeta pyrki
+taas hänen silmistänsä arvaamaan ajatuksia. Mutta Greeta tuli
+levottomaksi, koska näki Helgen menevän ulos. Sisaret taas tulivat
+levottomiksi, koska heidän oli aivan mahdotonta näin äkkiä lähteä
+antamatta Helgen selvästi huomata, että he siis kiiruhtivat pois ennen
+Maijan tuloa. Ja oli siis jääminen.
+
+Mene tiedä heitä, — ajatteli Titta ja lähti polulle nuoraa hyppimään.
+— Toinen tuopi heille ilosanoman, ja he vain: vai huomenna, ja taas
+huoneeseen supattamaan!
+
+Seuraavana päivänä, eli lauantaina, Greeta pani silmillensä uudet
+lasit, otti käteensä kamman, sakset ja pyyhinliinan, vei pihalle
+tuolin, huusi Helgen siihen istumaan ja keritsi hänen niskatukkansa
+lyhyemmäksi.
+
+Helge lähti yksin asemalle. Oli vain kuultu hänen kamarissa avaavan ja
+taas sulkevan kaappia.
+
+Junan tultua Maija hyppäsi vaunun ensimmäiseltä astuimelta iloisena ja
+huolettomana suoraan Helgen eteen, ja pyöräytti hänet kerran
+ympäriinsä.
+
+— Ai, ai, millaiseksi sinä olet käynyt! — sanoi hän, pidellen Helgeä
+käsivarsista. — Mutta kyllä minä sinut kerrankin lihotan! Ja pyöräytti
+uudelleen ympäriinsä. Maija oli käynyt Helgen mielestä vielä
+ihanammaksi kuin oli ennen.
+
+Matkalla Maija kertoi vilkkaasti Tampereella käynnistään, koskesta,
+Pyynikistä, huveista ja teatterista, mutta lopetti sanomalla
+huolestuneesti:
+
+— Voi sentään, tiedätkö, kyllä minun täytyy saada se äiti pahanen
+tänne, nyt kun tytötkin ovat lähteneet.
+
+Helge sanoi:
+
+— Tytöt eivät ole lähteneet, mutta taitavat lähteä.
+
+Maija pysähtyi ja kävi totiseksi. Vähän aikaa mietittyään hän sanoi:
+
+— Kuuleppas, onko sinulla se testamentti mukanasi?
+
+Helge vastasi:
+
+— On.
+
+Ja rupesi viemään kättänsä povitaskuun.
+
+— Ei, — sanoi Maija, — älä sitä vielä näytä, vaan mennään tuonne
+isännän tupaan ja siellä minä kirjoitan nimeni sen alle.
+
+— Onkohan sillä niin kiire, — sanoi Helge.
+
+— Ei kiireen puolesta, — Maija sanoi, — mutta minulle sanoivat, että
+testamentti on salainen asia, josta ei puhuta, ja missä sen kotona niin
+salaa tekee, kun pitää olla todistajatkin. Ja jos me taas muulloin
+mennään isännän luo, niin kysyvät: mitähän nuo nyt sinne yhdessä
+menivät?
+
+Isännän luo tultua Maija otti paperin Helgeltä ja näytti isännälle,
+sanoen:
+
+— Tämmöinenkö se nyt pitää olla?
+
+Isäntä istutti vieraat pöydän ääreen, sulki ovet, toimitti kahvit,
+istui itsekin pöytään ja rupesi paperia silmäilemään, sanoen:
+
+— Niin no — kyllähän Helge sen tietää — mitäs — oikeinhan tämä on
+— mutta tähän täytyy olla todistajat.
+
+— Eikös isäntä kävisi todistajaksi? — ehätti Maija.
+
+— Niin minäkö? Niin no — miksi en minäkin, mutta tähän täytyy olla
+kaksi. Malttakaahan...
+
+Näin sanoen isäntä meni ulos, viipyi siellä hyvän aikaa ja johdatti
+tupaan suuren renkinsä Juhon, joka käteltyään vieraita jäi ovensuuhun
+penkinpäähän istumaan ja pyöritteli lakkiansa.
+
+Isäntä toi pöytään mustepullon ja kynän, ja sanoi:
+
+— Olen asian selvittänyt Juholle, osaa se nimensä kirjoittaa, eikä
+turhia jaarittele. Mutta tämä on ensin luettava. Tule sinä Juho tähän
+pöydän eteen istumaan riviin muiden kanssa ja Helge istukoon toiselle
+puolen pöytää ja lukekoon testamentin.
+
+— Lukee vaan itse, — sanoi Helge.
+
+— No luetaan, menee se niinkin, ei laki sitä kiellä.
+
+Isäntä istuutui pöydän toiselle puolelle, otti paperin käsiinsä ja luki
+testamentin, joka oli jäljennetty lakiasiainoppaasta keskinäisen
+testamentin kaavan mukaisesti.
+
+Senjälkeen Helge täytti päivämäärät ja Maija kirjoitti nimensä siihen
+paikkaan, mihin oli lyijykynällä valmiiksi viivoitettu, ja kirjoitti
+vielä: omaa sukua Lehtonen, mutta Helge ympäröitsi ne sanat
+sulkumerkeillä. Sitten piirusti Juho kauan nimeänsä, isännän painaessa
+paperia sormillaan pöytään ja siristäessä silmiään savukkeen vuoksi,
+jota ei voinut ottaa suusta. Viimeiseksi kirjoitti nimensä isäntä itse
+ja silloin oli testamentti valmis.
+
+Se luettiin vielä kertaalleen alusta loppuun.
+
+Maija oli koko ajan kovin jännityksissään. Ei hän ollut luullutkaan
+toimituksen käyvän näin juhlalliseksi, aivan käräjäin kaltaiseksi.
+Senvuoksi hänen poskensa hehkuivat tulipunaisina, kun he tulivat
+tuvasta.
+
+Näin oli nyt Maija mielestään Koivikon laillinen emäntä, eikä häntä
+enää mikään estänyt ilmoittamasta sitä suurta salaisuutta.
+
+Mutta Helgellä oli edessä elämänsä kovin koettelemus, nimittäin sanoa
+Maijalle, että tämä testamentti ei oikeastaan merkinnyt mitään, koska
+siinä ei edes mainittu Koivikkoa, ja Helgen kuoltua Maija siis saa vain
+Helgen osan Koivikosta.
+
+Tämä sanominen oli ajatuksissa ollut helppo, mutta nyt heidän kotiin
+mennessään se tuntui askel askeleelta yhä vaikeammalta.
+
+Kotilepikon varjostoon tultua Maija pysähtyi:
+
+— Ja mitä minun pitää ajatella siitä, että sinä et ole vielä minulle
+päivääkään sanonut? Toinen olisi toki jo muutakin tehnyt sinun
+sijassasi.
+
+Helge veti värähtelevät, kapeiksi laihtuneet huulensa noloon hymyyn,
+kumartui, ja Maijaa suudellakseen hamuili huulillaan hänen poskeansa
+korvatukon luota.
+
+"Mikähän sillä on vielä sanomatta, koska se ei voi suudella", —
+ajatteli Maija. — "Kun minä hänelle sen salaisuuden sanoisin, niin
+kylläpä suutelisi. Mutta hänen vaan pitää ensin suudella."
+
+Kotiin tultua oli Maija ylen ystävällinen kaikille, sisarillekin, ja
+valitteli ettei ollut näille tuonut tuomisia, vaan ainoastaan äidille
+ja Titalle.
+
+Koko ilta istuttiin yhdessä, milloin tupahuoneessa, milloin keittiössä.
+Maija kertoili kertomistaan. Oli aivan kuin jokin uusi, melkeinpä
+ensimmäinen tuttavuus olisi perustunut sinä iltana Maijan ja
+koivikkolaisten välille. Mikä ihme sen Maijan oli muuttanut?
+
+Helge, joka tiesi mikä oli muuttanut, ei ottanut iloitakseen, vaan
+istui vähän erillään ja tuntui ikäänkuin odottavan jotakin. Maija kyllä
+tiesi mitä hän odotti, mutta tahallansa kiusasi häntä, viipyen
+pitempään ja pitempään.
+
+Vihdoin Maija sanoi hyvää yötä ja tuli Helgen kanssa luhtiin, jonne
+Greeta oli toimittanut Helgenkin vuodealuksen.
+
+Riisuuduttuaan Maija käpristyi peitteen alle ja sanoi sieltä:
+
+— Hui, kun minun on vilu, tule pian, tule pian.
+
+Helge kuitenkin riisuutui hitaasti, ja Maijan viereen tultuansa
+laskeutui selälleen, pannen kätensä niskan taakse, niinkuin Maija oli
+huomannut hänellä olevan tapana tehdä milloin aikoi ruveta ennen
+nukkumista jotakin kertomaan.
+
+"Mitähän sieltä nyt tulee?" — ajatteli Maija, ja odotti kauan.
+
+Helge ei sanonut mitään ja tuntui Maijasta värähtelevän, kai vilusta
+niinkuin hänkin.
+
+Mutta Helge värisi sen johdosta, mitä hänen kohta oli sanominen
+Maijalle ja jota hän yhä selvemmin tunsi mahdottomaksi sanoa, kun oli
+nähnyt Maijan niin iloitsevan testamentin tähden ja niin muuttuneen
+sisariakin kohtaan.
+
+Tarpeeksi odotettuaan Maija veitikka kurotti hiljaa kätensä peitteen
+alla ja kutitti Helgeä kainaloon.
+
+Helge nytkäytti kätensä alas niskan takaa ja kohottausi.
+
+"Nyt hän kohta tulee entiselleen", — ajatteli Maija ja ojensi molemmat
+kätensä häntä kohden.
+
+Silloin Helge sanoi voivotellen:
+
+— Maija, Maija!
+
+Ja painoi päänsä Maijan alastomalle rinnalle.
+
+Niin laihaksi oli Helge käynyt, että kun Maija sivusi hänen
+käsivarsiansa ja sitten olkapäätä, oli lapaluun alla melkein nyrkin
+kokoinen kuoppa.
+
+Eikä Helge tullutkaan entiselleen, vaan päinvastoin Maija tunsi
+rinnalleen jotakin kuumaa valuneen hänen silmistään.
+
+"Olisikohan se siitä testamentin kirjoittamisesta noin pahoillaan", —
+ajatteli Maija ihmeissään. — "Tai surreeko raukka omaa
+heikontumistansa?"
+
+Maijan tuli surku Helgeä ja itsekin vetistellen hän alkoi harailla
+Helgen tukkaa, lohdutukseksi hänelle ja itselleen.
+
+Mutta Helgessä heräsi siitä päänsilityksestä ihmeellinen aate: Mitäpä
+jos olisi karata Maijan kanssa kauas, tuntemattomien merten taa? — Ja
+kohta alkoivat maat liikkua ja meren aallot käydä. Ja hän löysi
+sellaisen maan, jossa ei ollut ihmisiä, ei Greetaa, ei sisaria, ei
+ketään. Eikä mitään muistoa entisestä. Vain he kahden Maijan kanssa. Ja
+maa kasvoi ihania, villiä omenoita, joita he kokosivat, hän puussa
+oksain päällä ja Maija alhaalta kättänsä kurkottaen ja koppaan
+asetellen, ja he molemmat tietäen, että kun koppa on täysi he
+heittäytyvät pitkään ruohokkoon lepäämään. Voi vapauden viileää
+ihanuutta ja unohtamuksen paratiisia! Hän Maijassa ja Maija hänessä,
+eikä heidän välillänsä mitään — ei _mitään!_
+
+— Kuuleppas Helge, ei sinun ole siinä hyvä nukkua, mutta minä panen
+päänaluksen tähän luokseni ja kallista sinä siihen pääsi.
+
+Maija sovitti Helgen pään alukselle, kiersi käsivartensa sen ympäri, ja
+Helge nukkui uneen niinkuin ennen muinoin lapsena, hellän äidin
+kainalossa.
+
+Valkeni sunnuntai-aamu.
+
+Ja Titalle tuli se päivä, jonka iltapuolella hänen oli aikomus kadota.
+Asiat olivat hyvällä tolalla. Sisarten ja Maijan väli oli yhtä hyvä
+kuin eilenkin, vaikka Maija olikin aamutuimaan ollut muille vähän
+ärtyisä.
+
+Kun Titalta olivat kaikki yllätysuutiset loppuneet eikä ollut enää
+muuta kerrottavana, ei hän voinut olla Mimmille suurimpana salaisuutena
+ja vaitioloon vannottaen ilmaisematta, että Helge ja Maija olivat
+tehneet testamentin. Mutta eikös vaan tästäkin ollut seurauksena, että
+sisaret hupenivat kamariin ja kuiskutukset taas alkoivat!
+
+Greeta sillävälin teki lähtöä kirkkoon. Hän oli oppinut Maijan seurassa
+aika hyvin suomea käyttämään, kun lisäksi alituisesti kuuli Titan ja
+Maijan suomalaista puhetta. Ja nyt hän sanoi tahtovansa koetella
+minkäverran suomalaista saarnaa jo ymmärtäisi.
+
+Hän vei Titan mukaansa taloon ja sieltä he isännän seurassa ajoivat
+hevosella kirkolle.
+
+Kirkossa hän kuunteli tarkkaan papin puhetta ja iloksensa ymmärsi
+melkein kaiken. Mutta kun hänen uskonnollinen tunteensa oli
+olojen pakosta kehittynyt ja kasvanut yksinäisyydessä, julkisen
+sielunpaimennuksen ulkopuolella, ei hän kaikin ajoin voinut pysyä
+kuulevana korvana, niinkuin hänen mielestään hetken juhlallisuus olisi
+vaatinut, vaan useinkin vajosi omaansa, josta hätäisesti taas repi
+itsensä irti, aivankuin olisi syntiä tehnyt, ja päätti kuunnella. Kun,
+papin sanottua Isämeidän ... ja vaiettua, kaikkien päät painuivat
+äänettömään rukoukseen, ja Greeta oli päässyt sanoihin Tapahtukoon
+Sinun tahtosi, vajosi hän kokonaan taas omiinsa. Hänet valtasi
+sellainen hartaus, että hän toisti uudelleen ja uudelleen näitä samoja
+sanoja, ja yhä suuremmalla sielun voimalla. Todella hän ajatteli, että
+tapahtukoon Herran tahto, tapahtuipa mitä tahansa, kaikkein
+kauheintakin mitä saattoi ajatella ja jota hän usein oli jo
+ajatellutkin. Mutta nyt auttoi hänet erikoiseen innostukseen pienen
+pieni toivon tuike sydämen viimeisessä sopukassa, että ehkä sittenkin
+voi Helgen vielä käydä hyvin, sillä olivathan tytöt ja Maija olleet
+sopuisia keskenänsä. Tämä toivo antoi hänelle voiman avata sielunsa
+Herralle pohjia myöten ja sanoa tapahtukoon sinun tahtosi, myöskin
+tuossa jylhässä merkityksessä. Hän toisti toistamistaan, riemuiten
+antaumuksestaan Herralle.
+
+Greeta oli painautuneena penkkiä vasten niin kauan, että koko
+kirkkoväki oli jo nostanut päänsä, ja Titan täytyi nykäistä häntä,
+sillä pappi luki jo evankeliumin tekstiä.
+
+Hämillään ja häpeissään rupesi Greeta hakemaan virsikirjaa.
+
+Tyttö kuiskasi:
+
+— Ei nyt lauleta.
+
+Ja silloin Greeta alkoi taas kuunnella.
+
+Kirkosta hyvillä mielin palattuaan — sillä hänhän oli ymmärtänyt
+melkein kaiken — hän kuitenkin heti keittiöön tullessaan huomasi, että
+asiat kotona eivät olleet hyvällä tolalla. Maijalla, joka keitti
+kahvia, oli suu nypyssä, tytöt olivat punaposkisina vierekkäin ja Helge
+istui ovensuussa otsa hiestyneenä.
+
+Ilmeistä oli, että oli riidelty kauan, jopa ankarastikin.
+
+Ja Greeta katui lähteneensä kirkkoon, sillä hän olisi nytkin niinkuin
+aina keksinyt jonkun keinon kahakan välttämiseksi.
+
+Hänen tulonsa oli saanut kaikki vaikenemaan, mutta uuden puheen
+virittämisestä ei vaan tahtonut tulla mitään. Greeta koetti kertoa
+papista ja kirkosta, puhui suomea, puhui ruotsia, — ei saanut
+vastaukseksi paljon muuta kuin äännähdyksiä.
+
+Mutta heti juotua ensimmäisen kupin kuumaa kahvia Maija sanoi ikäänkuin
+entisen puheen jatkoksi:
+
+— Ja saatte te nukkua luhdissakin, ettei _sen_ puolesta tarvitse
+lähteä.
+
+Hän katsahti tällöin Greetaan ikäänkuin sanoakseen, etten minä ainakaan
+ole riitaa alkanut.
+
+— Kiitoksia, — sanoi Sigrid säyseästi, mutta venyttäen hyvin pitkään.
+
+Maija jatkoi:
+
+— Ei tarvitse kiittää, kyllä minä sieltä tulen vaikka kohta. Ja saatte
+nukkua, vaikka nukkuisitte...
+
+— Kiitoksia, — sanoi Dagmarkin venyttäen niinkuin Sigrid, ja lisäsi:
+
+— Mutta ei tässä ollut puhe nukkumisesta.
+
+— Mutta mistä sitten? — kivahti Maija, eikä Dagmar osannut vastata.
+
+Silloin Sigrid vastasi Dagmarin puolesta, hienolla, mutta taaskin
+venyttävällä tavallaan, josta Greetakaan ei pitänyt.
+
+— No — vaikkapa juuri kiitollisuudesta.
+
+Maija käänsi päänsä syrjään äkkiä niinkuin lintu, ja näytti jäävän
+miettimään mitä tuolla nyt taas tarkoitettiin.
+
+Silloin Mimmi ehätti selittämään:
+
+— Että saisi tässä joku toinenkin olla kiitollinen.
+
+Maija sävähti punaiseksi.
+
+— Kiitollinen?! — hän huudahti uhmaavasti.
+
+Sigrid sanoi hitaasti:
+
+— Ja vaikkei meillekään, niin ainakin... Hän teki viittauksen
+silmillään äitiin päin.
+
+Greeta sanoi ruotsiksi:
+
+— Minä en tahdo sekaantua teidän riitoihinne.
+
+Sigrid sanoi ruotsiksi äidille:
+
+— Kun näkisi joskus edes merkkiäkään kiitollisuudesta.
+
+Tämä oli pahin sana, minkä Sigrid saattoi sanoa riidan lopettamiseksi.
+Sillä Maijaa oli jo alusta asti kismittänyt se, että luhdista
+puhumattakaan häntä kohdeltiin huomaamattomissa pikku asioissakin
+niinkuin kaikki mihin kajosi olisi ollut hänen omaansa vain siksi, että
+se oli _annettu_ hänen omakseen. Nyt tämän kaunan kasvattama paise
+puhkesi sanoihin.
+
+— Vai kiitollinen minun pitäisi olla, — sanoi hän, — ja mistä
+hyvästä? Siitäkö että Koivikko on Helgen eikä kenenkään muun? Siitäkö?
+
+Helgeä ei tässä ristitulen tuoksinassa kukaan ollut huomannutkaan,
+niin tottuneita kaikki olivat hänen erillään istumiseensa ja
+vaikenemiseensa. Hän oli koko riidan ajan vain pyyhiskellyt otsaansa
+milloin toisella milloin toisella hihalla.
+
+Titta, joka ei riidan aiheista voinut ymmärtää hölyn pölyä, ehti
+sentään tarkastella Helgeäkin, ja näki, että hänen huulensa joskus
+liikkuivat niinkuin hän olisi hakenut sanoja, joita olisi ääneen
+sanonut, eikä löytänyt, vaikka kuinka koetteli.
+
+Mutta kun Maija sitten sanoi tuon Koivikosta, nousi Helge ylös koko
+pituuteensa ja sanoi ruotsiksi sisarille, melkein huutavan käskevästi:
+
+— Näistä riidoista täytyy kerran tulla loppu, täytyy!
+
+Sisarten suut menivät suppuun ja he olivat hiljaa kuin pelästyneet
+hiiret, jotka eivät tiedä minne paeta.
+
+Mutta Maija kääntyi topakasti Helgen puoleen ja sanoi:
+
+— Vai täytyy minun lopettaa, mutta etkö sinä itse sanonut silloin
+minulle...
+
+Hän ei ehtinyt sanoa sanottavaansa, sillä Helge pani kätensä hänen
+olalleen ja huusi:
+
+— Maijaa-a!
+
+Ja ravisti häntä niin rajusti, että kampa putosi lattialle ja
+tukansolmu hajosi harteille.
+
+Sitten jätti.
+
+Maija katsoi ihmeissään Helgeen, viattomasti silmiänsä räpytellen, ja
+veti suunsa noloon hymyyn, niinkuin lapsi, jolle on erehdyksestä tehty
+pahaa.
+
+Helge ajatteli: ihana olet sinä, Maija, noin sinä silloin
+ruispellollakin räpyttelit. — Ja hän katsoi kauan Maijaan. Mutta hänen
+silmänsä himmenivät himmenemistään ja kasvoihin tuli kuolleen totisuus.
+
+Hän avasi hiljaa oven ja meni ulos. Keittiössä ei ensin kukaan sanonut
+mitään.
+
+Maija istahti Helgen jättämälle tuolille ovensuuhun ja kampa huulien
+välissä rupesi panemaan tukkaansa uuteen solmuun.
+
+Sitten sanoi Greeta ruotsiksi tytöille:
+
+— Näin vanhaksi olen minä elänyt, enkä ole vielä ikinäni nähnyt Helgen
+suuttuvan. Tämä oli ensimmäinen kerta. Enkä minä tahtoisi olla niinä,
+jotka nyt ovat olleet siihen syynä.
+
+Ei kukaan puhunut mitään.
+
+Titan tuli surku Maijaa, sillä tämän silmiin alkoi kiertyä kyyneleitä,
+ja hän meni senvuoksi muka auttamaan Maijaa tukan laittamisessa ja
+asettui Maijan eteen. Eikä Maija työntänyt häntä luotaan, päinvastoin
+asettui vielä paremmin Titan taakse, etteivät muut näkisi hänen
+itkevän, ja sanoi hiljaa:
+
+— Kiitos, Titta.
+
+Muidenkin sisarien tuli sääli Maijaa, mutta kukaan ei voinut keksiä
+mitä puhua tässä nolossa tilanteessa.
+
+Silloin tapahtui sellaista, että Titan täytyi kaikin voimin hillitä
+nauruansa, sillä kaikki, Maija, äiti ja sisaret, hypähtivät yhtaikaa
+istuimillansa. Ulkoa oli kuulunut ankara pamaus.
+
+— Hyi, taas niitä sunnuntaimetsästäjiä, — sanoi Maija.
+
+Mutta Tittaa tämä yhtaikainen hypähtäminen hytkytti siihen määrään,
+että hänen täytyi juosta pihalle voidakseen olla ääneen tyrskähtämättä.
+
+Ja keittiössäkin, vaikka paheksuttiin sellaista ampumista, oltiin
+tapauksesta hyvillään, sillä olihan nyt puhelun aihetta. Kaikki
+rupesivat kilvan sanomaan, että kun ampuvatkin noin ihan talon
+nurkissa, semmoinen pitäisi olla kielletty, ja oltiin aivan yhtä mieltä
+kaikessa.
+
+Tämä sovinnollisuus olisi jatkunut vaikka kuinka kauan, sillä kaikki
+halusivat vain, jo Helgenkin ilahuttamiseksi, puhaltaa sitä
+mahdollisimman korkeaan vireeseen.
+
+Ellei Titta olisi palannut eteiseen ja avannut tuvanovea.
+
+Hän avasi vain sen verran, ettei äiti voinut häntä nähdä, ja kalpeana,
+kauhu silmissä, käsillään huitoi sisaria tulemaan pian ulos.
+
+Silloin Maija ja tytöt ryntäsivät suin päin keittiöstä.
+
+Mutta Greeta ummisti silmänsä ja jäi istumaan vuodesohvalle, eikä
+liikahtanut paikaltaan, vaikka hänen ajatuksensa jo ennen Maijaa ja
+tyttöjä olivat ehtineet mankelihuoneeseen ja nähneet Helgen makaavan
+verissään lattialla.
+
+Kun tästä kaameasta näystä hänen mielessään kaikki oli vyörähtänyt
+sijoiltaan, mennyt nurin niskoin, ympäri ja ylösalaisin, — kun hän
+niinkuin savuun tukehtuva oli turhaan hakenut selvää ilmaa ja tunsi jo
+menevänsä sekaisin, tapasi hän itsensä järjettömänä hokemasta: Herra!
+Herra!
+
+Ja hän tarttui näihin omiin sanoihinsa ja toisti ne tietoisesti, aivan
+kuin olisi vieläkin ollut kirkossa ja lukenut isämeitää, ja sanomistaan
+sanoi: tapahtukoon Sinun tahtosi, — yhä enenevällä innolla ja yhä
+suurenevalla sielunvoimalla, kunnes koko hänen ruumiinsa värisi ja
+hänen sielunsa huusi voitokkaana, kellonsoiton pauhatessa hänen
+korvissaan:
+
+— Herra, minä pitelen Sinun kädestäsi! Herra, minä olen valmis
+näkemään mitä ikinä minulle näytät, sillä minä pitelen sinun kädestäsi!
+
+Ja kiireesti mennessään mankelihuoneelle, ettei hänen henkensä ylin
+saavutus pääsisi hajoamaan, hän höpisi itsekseen haltioissaan:
+
+— Soittakaa kelloa, soittakaa kelloa, soittakaa kelloa!...
+
+Helge oli todellakin ampunut itsensä mankelihuoneessa. Luoti oli mennyt
+rinnasta ja tullut hartiain välistä, rikkoen niskanikamat. Arvatenkin
+hän oli seisaaltaan jalallaan painanut liipasinta, kiväärin perän
+ollessa maassa ja suun rintaa vasten.
+
+Hän makasi selällään, mutta pää retkotti poski vasten lattiaa.
+
+Kun Maija oli polviltaan kädellä herätellyt häntä, sanoen: Helge, mitä
+sinä olet tehnyt! — oli Helge ikäänkuin tahtonut vielä nyykäyttää
+päätänsä, mutta ei voinut. Sitten silmät menivät puoliumpeen ja henki
+ei enää käynyt.
+
+Titta oli mennyt nurkkaan ja repi siellä kiivaasti joitakin tikkuja
+seinälaudasta.
+
+Sisaret seisoivat yhdessä kuin säikähtyneet karitsat ja neuvottelivat
+siitä, miten asia oli ilmoitettava äidille niin, ettei hän saanut
+halvausta tai mennyt järjiltänsä.
+
+Viimein Sigrid rohkaisi mielensä ja lähti sanomaan.
+
+Mutta Greeta tuli jo puolitiessä homsuttaen vastaan.
+
+— Äiti, äiti, mitä te kelloista puhutte?
+
+Silloin Greeta pysähtyi, pyyhkäisi hymähtäen otsaansa, ja sanoi:
+
+— Ah, mitä minä... Sigrid, ole huoletta, minä tiedän kaiken.
+
+Ja jatkoi kiireistä menoaan.
+
+Mankelihuoneeseen tultuansa hän kohta kumartui haavoja tarkastamaan.
+Ja vaikka hän oli kasvoiltaan hyvin punainen, hän teki kaiken
+rauhallisesti.
+
+Maija rupesi kertomaan, että Helge oli nyykäyttänyt päätä, mutta Greeta
+sanoi:
+
+— Se on mahdotonta, näkeehän Maija, että niska on poikki.
+
+Vielä vähän koeteltuansa hän huokasi tavallisen huokauksensa, joka
+hänelle aina tuotti kevennystä, ja sanoi huokaistessaan:
+
+— Kuollut tämä on.
+
+Näistä sanoista Maija muisti, että hänen salaisuutensa oli jäänyt
+Helgelle sanomatta. Hän kaatui polviltaan Helgen päälle ja itki
+valtoimesti.
+
+Silloin sisaretkin rupesivat yhtaikaa itkemään.
+
+Titta ei sittenkään itkenyt, vaan löysi seinästä vielä suuremman sälön
+repiäkseen, ja teki sitä silmät ankarissa rypyissä.
+
+Greeta oli ainoa toimelias koko joukossa. Hän antoi kaikille muillekin
+toimitettavia: kuka sai tuoda vettä, kuka päänaluksen, kuka painaa
+vainajan silmät umpeen, kuka nostaa sen kädet yhteen. Mutta Titta sai
+tehtäväkseen viedä sanan isännälle.
+
+— Sano hänelle ensin vaikka niin, että on voinut sattua
+vahingonlaukaus, ja soittakoon lääkärille.
+
+Titta juoksi henki kurkussa.
+
+Talosta palattuaan yhtä vinhaa vauhtia, Titta hengästyneenä kertoi
+isännän sanoneen näin:
+
+— Tässä tarvitaan paitsi lääkäriä myös ilmoitus vallesmannille, sillä
+kuoleman syistä on kaiketi tutkinto pidettävä.
+
+Ja vähän ajan kuluttua nähtiin isännän itsensä ajavan oriilla
+kirkonkylään päin, niin että rattaat hyppivät ja kivet sinkoilivat
+molemmin puolin tietä.
+
+Näin Greetan rauhallinen älykkyys pani tärkeät asiat ajoissa käyntiin.
+Hän itse ei monien seuraavien puuhien aikana edes olisi joutanutkaan
+itkemään, paitsi milloin sattui yksinään jollekin polun paikalle, ja
+Herra antoi hänelle luvan vähän tihrauttaa.
+
+Titta itki sentään jo samana sunnuntai-iltana. Eikä olisi vielä
+silloinkaan itkenyt, mutta hän löysi pihalta tupsun Helgen
+niskahiuksia, jotka äiti oli eilen leikannut. Ja silloin hän kenenkään
+näkemättä itkeä hihitti niin, että hänen lopulta täytyi heittäytyä
+maahan ja väännellä itseänsä.
+
+Itkettyään kasvonsa ihan turvoksiin, hänen mielensä tyyntyi suloisesti
+ja hän muisti, että oli sunnuntai-ilta, ja että se oli kesän alusta
+asti ensimmäinen, jona hän ei ollut Maunon kanssa kävelemässä.
+
+"Mitähän se Mauno ajattelee, kun en minä tullutkaan kuusenjuurelle?" —
+pahoitteli Titta.
+
+Mutta Maunon rakkaus Tittaa kohtaan ei siitä asiasta missään suhteessa
+vähentynyt.
+
+
+
+
+KUINKA KOIVIKON KÄVI.
+
+
+Kuinkako Koivikon kävi?
+
+Miten sen olisi käynyt? Kaikki oli entisellään, aivan kuin Helge vain
+siksi ei olisi kulkenut pihalla taikka näkynyt liiterissä, että oli
+mennyt metsään pauloja kokemaan, eikä siksi että oli kokonaan muuttanut
+majaa.
+
+Koivikko oli vain tehnyt kesän jälkeen syksyn, muuttaen vihreän
+kullankeltaiseksi. Sitten oli käynyt raju myrsky, joka oli ollut viedä
+katot, taitellut oksia ja karistanut puut melkein lehdettömiksi.
+
+Mutta rakeiltuansa ja myrskyiltyänsä sää tyyntyi lämpimiksi
+syyspäiviksi, taivas yleni ja laittoi nyt niin ihanan sunnuntain, että
+Titta ... että Greeta saattoi mennä jälleen istumaan kaivopolulle ja
+hellittää pyhäkenkäin nauhat varpaitansa kiristämästä.
+
+Kaikki oli entisellään.
+
+Hiljaisuus vain entistä syvempi. Asunnon ikkunat olivat auki, sillä
+Maija rakasti huoneiden tuulettamista. Hän oli keittiössä jo
+suorittanut sunnuntaitehtävänsä ja pani vielä vain kuivettuneen
+katajaluudan hellanuuniin rätisemään.
+
+Hieno, sininen savu kohosi riukuna piipusta ja hiljaa hajosi
+koivunlatvojen läpi metsään.
+
+Kuinka voi sentään sanoa kaiken olleen entisellään, vaikka venettä ei
+näkynyt liiterissä! Sitä Maija katseli ikkunapieleen nojautuneena,
+kädet ristissä rinnalla, ihmetellen miten liiterin tyhjentäminen
+saattoi sitä tyhjyyttä levitellä yli koko talon.
+
+Veneen oli isäntä jo kesällä kohta Helgen hautajaisten jälkeen
+tervauttanut, ja itse veisteltyään airot, ajanut parireillä rantaan. Ei
+hänen avuliaisuudellaan ollut mittaa eikä määrää.
+
+Maijan mielessä, siinä tyhjää liiteriä katsellessa, alkoi soida
+surullinen sävel, joka lauloi: "Juliaana, oi Juliaana"...
+
+Ja lähellä sitä paikkaa, missä hän kuutamoyönä oli ensi kerran
+katsellut Koivikkoa, hänen surussa harhailevat silmänsä äkkäsivät
+Greetan istuvan.
+
+Maija ajatteli:
+
+"Siinä se taas istuu ja suree, ja suree itsensä kuoliaaksi, mutta
+mitenkäs minun maaliskuun alussa käy, jos ei Greetaakaan silloin ole!
+Minäpä otan hänet mukaani soutelemaan ja hajoitan hänen ajatuksensa."
+
+Ja Maija rupesi säpittämään ikkunoita kiinni. Mutta Greeta ei ollut
+niinkään surullinen kuin Maija luuli. Greeta vain ajatteli välillä
+elämän ongelmia ja välillä torkahteli.
+
+Sillä vaikka Greeta tiesi, että Herran tiet ovat tutkimattomat, ja
+siis, ettei niitä ole hyvä ihmisen arvailla, niin sittenkin ajatus
+joskus pyrki salaa kyselemään: miksi? Miksi Herra oli antanut
+ruotsalaiselle Helgelle suomalaisen Maijan ja antanut Helgen koetella
+voimiansa jotka eivät riittäneet? — Mutta ajatuksen näin pujahtaessa
+omille aloille pois Herran kasvojen edestä olivat elämän ongelmat niin
+vaikeat ratkaista, että Greetaa alkoi nukuttaa. Ja tämä nukuttaminen
+oli ihmeellisen suloista. Juuri silmän kierähtäessä ympäri suorastaan
+ilon leiskahdus tempasi mielen, herätti ja näytti maailman rakkaat
+esineet onnesta värisevinä. — Taas Greeta rypisti silmänsä ja koetti
+syventyä ongelmiin. Täytyihän Herran' _tietää_ Helgen voimat
+riittämättömiksi, mutta niinkuin kuningas lähettää sotilaansa
+kuolemaan, niin oli Helge lähetetty, kenenkään voimatta sanoa minkä
+asian edestä. Minkä _asian_ edestä? Ja taas kierähti kaikki ympäriinsä,
+taas värisi kaikki onnesta ja Greeta heräsi Herraan, jonka tiet olivat
+tutkimattomat.
+
+Missä ihmeessä ja milloin Greeta oli oikeastaan tämän saman asian jo
+ennen elänyt, että kaikki näin värisi Herrassa, _vaikka_ jokin oli
+ainiaaksi poissa? Ja vielä, että saattoi ikäänkuin helpommin hengittää,
+tai niinkuin raskas kivi, joka oli kauan painanut siksi että jokin oli
+menossa ainiaaksi pois, nyt lakkasi painamasta, kun se jokin oli
+mennyt? Kyllä kai hän oli jo vanha ja sekapäinen, kun ei voinut
+muistaa. Välistä hän todella luuli, että tämä Koivikko ei ollut
+Koivikko, vaan heidän entinen asuntonsa tuolla toisella mäellä ja että
+äskeiset hautajaiset olivat olleet Andersin hautajaiset. Ja hänen
+täytyi ihmetellä, kuinka muka Lyydia saattoi olla Andersin
+hautajaisissa, eikä Töötarin emäntä, ja miksi Andersin kirstu ei ollut
+musta, vaan valkoinen, Helgen Jannelle tekemä.
+
+Olikohan tämä torkahteleminen lähestyvän kuoleman merkki?
+
+Toinen Greeta torkkui ja sekoitteli, toinen valvoi Herrassa ja oli
+selvä kuin päivä.
+
+Mutta toinenkin tahtoi valvoa ja oikein säpsähti kuoleman merkkiä.
+
+Eikö muka ole elettävä?
+
+Entä Titta, joka oli taas kadonnut! Eikö ollut elettävä ja saatava
+hänenkin asiansa järjestykseen? Kuka tietää, kuinka hänenkin voimiansa
+vielä koetellaan.
+
+Entä Maija, joka ei tosin ollut mitään puhunut, mutta melkein varmaan
+kantoi Helgen lasta! Ja Greetako olisi kuollut, ennenkuin Helgen lapsi
+oli avannut silmänsä tätä maailmaa näkemään? Helgen lapsi — ja Greetaa
+ei ole. Johan nyt. _Helgen lapsi!_
+
+Greetan täytyi katsoa ympärilleen, niinkuin se jo kohta näkyisi
+Koivikon poluilla tepastelevan. Silloin hän huomasi Maijan sulkevan
+ulko-ovea, jonnekin lähteäkseen, ja huusi hänelle:
+
+— Minne sinä menet, Maija?
+
+Maija vastasi:
+
+— Meinaan mennä vähän soutelemaan.
+
+Mutta Greeta ajatteli: nyt se menee taas sinne itseksensä suremaan, ja
+rupesi nopeasti pauloittamaan kenkiänsä, sanoen:
+
+— Odota vähän, minä tulen mukaan.
+
+Greetan olisi kyllä tehnyt mieli ajatella vielä paljon asioita, mutta
+Maijan ei ollut hyvä siinä tilassa liiaksi surra. Ja muutenkin halutti
+olla Maijan kanssa. Nyt ei ollut ketään, jolle olisi vain valehdellut
+rakastavansa häntä, tai rakastanut vain siksi, että Helge rakasti.
+
+He menivät rantaan.
+
+Sinne tultua Maijan täytyi nauraa ihmetellen, kun Greeta sanoi: "älä
+sinä" — ja rupesi kokasta yksin työntämään niin suurta venettä
+vesille. Eihän se hievahtanutkaan.
+
+Greeta teki tilaa Maijalle ja sanoen: "odota", tarttui itse hankaan.
+Mutta vene jo veti häntä, sillä Maija oli kokasta rynnistänyt. Ja
+iloisina peililaineet läksivät lipuamaan tyynelle selälle.
+
+Maija kävi soutamaan etutuhdolle ja pieni Greeta istui perään.
+Välttämättä hän tahtoi pidellä melaa vedessä, ikäänkuin Maija ei olisi
+osannut soutaa ilmankin peränpitämistä, ja pitkä melan varsi törrötti
+hänellä ilmassa.
+
+Selemmällä, kun Maija airojen loiskeen vuoksi ei hyvin voinut kuulla
+mitä Greeta kaukaa perästä hänelle höpisi, Maija muutti takatuhdolle.
+
+Greeta oli puhunut Maijalle huoliansa Titan katoamisten johdosta.
+
+— Mitäs pahaa siinä on — sanoi Maija, — taitaa vain olla siinä iässä
+että kieputtelee.
+
+— Mitä se on "kieputtelee"? — kysyi Greeta.
+
+— No noin vain häntäänsä heiluttelee. Hyvä poika se on.
+
+— Kuka poika?
+
+— No se Linkmanskan poika, kyllähän te Linkmanskan tunnette.
+
+Hyvin Greeta tunsi sen lesken, jopa piti hänestä. Yksi niitä, joka oli
+teettänyt korvoja eikä ollut vieroittunut. Mutta ei Greeta sitä surrut,
+että poika oli Flinkmanskan Mauno, päinvastoin iloitsi uutisesta, vaan
+sanoi sitä pahoittelevansa, että Titta osasi niin hyvin salata asioita.
+
+Maija souti vähän aikaa, ennenkuin vastasi, ja sanoi sitten järvelle
+päin katsellen:
+
+— No eipä se liika rehellisyyskään hyvä ole, hautaan se näkyy vievän.
+
+Greeta ihmetteli itsekseen Maijan selvänäköisyyttä, jota ei olisi
+häneltä tässä asiassa odottanut. Jotakin sinnepäin oli Greeta itsekin
+Helgen kuolemasta ajatellut, — että hänessä oli pelkkää hyvää yhtä
+paljon liikaa kuin pientä pahaa puuttui. — Greetan silmistä alkoi
+piirtäytyä säteileviä viiruja ohimoille, kulmat nousivat nousemistaan,
+kunnes hän sanoi leikillisesti, että mahtoi hän, Greeta, olla kovin
+epärehellinen, kun oli elänyt näin vanhaksi eikä vielä meinannutkaan
+kuolla.
+
+Maijan täytyi nauraa.
+
+Keventyen hengähti Greeta leikillisyytensä pois ja huokaistessaan sanoi
+järven avaruutta katsellen:
+
+— Oi, oi — ja — jaa jaa...
+
+Maija antoi airojen lipua itsekseen vedessä. Ja kun heitä oli kaksi
+istumassa ystävyksin peräpuolella, oli suurenkin veneen kokka
+vedenpinnasta vähän koholla.
+
+Taivas oli korkea ja hattaroineen kuvastui veteen.
+
+Airo vingahteli hiljaa.
+
+Tiirat kiljuivat kaukana selällä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Paluumatkalla Greeta sanoi:
+
+— Kuuleppas Maija, minä olen kauan katsellut sinua, ja etkö sinä ole
+— _niin_?
+
+Maija katseli järvelle.
+
+— Taidanhan minä olla.
+
+Vähän ajan kuluttua Greeta kysyi:
+
+— No tiesikö Helge siitä?
+
+— Eihän se, — sanoi Maija ja airoja hellittämättä kumartui kuivaamaan
+vesiä silmistään käsivarteen.
+
+Greeta nuhteli itseänsä, kun ei ymmärtänyt pitää Maijaa iloisella
+päällä, ja sanoi:
+
+— Älä sinä Maija liiaksi sure, Maijalle syntyy kaunis lapsi.
+
+— No kun sen varmasti tietäisi, — sanoi Maija nauraen kyynelissään.
+
+— Onhan Jannen ja Lyydiankin lapsi kaunis.
+
+— No jos heidän, mutta miksi meidän? — kysyi Maija, voimatta käsittää
+tällaista yhteyttä.
+
+Greeta ajatteli miten hän hienolla tavalla voisi asian suomeksi
+selittää ja ajatellessaan unohti, että häneltä oli kysytty. Sillä tämä
+asia vei Greetan taas hänen omiin maailmoihinsa. Greeta oli visusti
+pannut merkille, että kaikki hänen tuntemansa pariskunnat, joista
+toinen oli suomalainen ja toinen ruotsalainen, saivat ihmeellisen
+terveitä ja kauniita lapsia. Avioelämä voi kylläkin olla riitaisa, sen
+hän kätilönä saattoi pian huomata, mutta lapset tulivat terveempiä,
+rakenteeltaan sirompia ja kasvoivat kauniimmiksi kuin muiden ihmisten
+lapset. Ja missä Greeta elämänsä varrella pani kerran jotakin merkille,
+siinä hän — ehkä kyllä luvattomasti ja ikäänkuin Herralta salaa —
+tutki Herran tutkimattomia teitä. Nyt oli Jannen ja Lyydian lapsi
+erinomaisena lisänä tutkimuksiin. Mutta mitä oli oleva Helgen ja
+Maijan? Ja jo nyt täytti Greetan suloinen aavistus suuren arvoituksen
+selvenemisestä.
+
+Hän oli niin ajatuksissaan, ettei huomannut rantaan tuloa eikä veneen
+vetämistä teloille, ja vasta rantamäkeä ylös mentäessä sanoi:
+
+— Kaunis siitä tulee.
+
+— Jaa, mistä? — kysyi Maija, mutta huomasi itse mistä ja rupesi
+nauramaan.
+
+— Täytyyhän minun se sitten uskoa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tiellä tuli Titta hätääntyneenä heitä vastaan ja sanoi:
+
+— Minä olen hakenut teitä kuin hullu. Tulkaa pian, pian. Rouva
+Flinkman ja Mauno ovat tulleet vieraiksi.
+
+Greeta ja Maija katsahtivat merkitsevästi hymähtäen toisiinsa. Maija
+rypisti toimekkaasti silmänsä ja sanoi Titalle:
+
+— No jos rouva, niin tästä täytyy joutua.
+
+Ja he menivät Titta edellä nopeasti Koivikolle.
+
+Mutta Greeta jäi jälkeen, vaikka hänkin pani parasta kiirettään.
+
+Ja hätiköiden siinä kantojen ja kivien välitse kompuroidessa Greetan
+suu kävi kuiskuttaen, sillä hän harjoitteli suomeksi tervetuliaisia
+sanomaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Maaliskuun alussa, ankarien pyryjen vallitessa, alkoivat Maijan
+synnytystuskat, ja kestivät kolmatta vuorokautta. Maija luuli jo peräti
+kuolevansa. Hän houraili välillä ja puhui kummallisia asioita, joita ei
+Greeta ymmärtänyt. Mutta Greetakin oli huolissaan, kun tätä näin kauan
+kesti eivätkä mitkään toimenpiteet auttaneet. Greeta ajatteli: vaikka
+Maija olisi millaisia syntejä tehnyt, vaikka hän olisi ihmisen ottanut
+hengiltä, vaikka — sillä eihän Maija sitä ollut tehnyt, mutta _vaikka_
+olisi ottanut ihmisen hengiltä, niin näin hirmuiset kärsimykset sen
+sovittaisivat ja hän kävisi puhtaana kuin enkeli Herran kasvojen eteen.
+
+Kolmantena vuorokautena, kun Maijan silmät jo olivat aivan sameat ja
+pää nytkähteli kuin hikassa, hän tuskain vähän hellittäessä alkoi puhua
+Greetalle vaahtoisan syljen seasta.
+
+— Ottakaa se avain, joka on piirongin pikkulaatikossa paperirasiassa
+vaatteeseen käärittynä.
+
+Greeta meni avainta hakemaan, mutta ei löytänyt ja tuli tarkempia
+selityksiä saamaan.
+
+— Herran tähden! — huusi Maija. — Pian avain!
+
+Greeta juoksi ja hänen kätensä vapisivat hakiessa niin, että laatikossa
+kaikki meni sekaisin, ja silloin käteen tuli pieni vaatekäärö, jossa
+tuntui kovaa. Se oli avain.
+
+— Tämäkö se on? — kysyi Greeta.
+
+Maija sanoi:
+
+— Menkää kamariin ja avatkaa Helgen laatikkokaappi ja alimpana isojen
+paperien alla on pienempi taitettu paperi ja tuokaa se tänne.
+
+Greeta toimitti asian.
+
+Maija otti paperin käsiinsä, repi sen ja rutisti palaset pieneen,
+tiukkaan myttyyn.
+
+Sitten hän alkoi taas silmät ummessa heitellä päätään, ja jaksoi vain
+sanoa papereista:
+
+— Veisitte vaikka hellanuuniin.
+
+Sillä tuskat alkoivat uudelleen.
+
+Greeta meni keittiöön, ja vaikka oli yö, paloi hänellä tuli hellassa
+vesien tähden. Hän otti kahvipannun reiältä ja pudotti paperimytyn
+tuleen. Tätä tehdessään hän ajatteli, että Maija on mennyt päästään
+sekaisin, mutta kuolevan tahtoa on noudattaminen. Ja tämän polttamisen
+oikea juoni jäi Greetalle ainaiseksi salaisuudeksi. Titalle ei kyllä
+olisi ollut vaikea arvata mitä paperia nyt taas hellassa poltettiin,
+mutta hän ei ollut jaksanut valvoa kolmatta yötä ja Maijan
+valitushuutoihin tottuneena hän nukkui kuin kivi.
+
+Silloin Maija alkoi taas huutaa, eikä Greeta ollut vielä milloinkaan
+kuullut ihmisen kiljuvan niin kovalla äänellä ja niin sydäntä
+särkevästi. "Sinä kuulet, Herra, ja sinä näet, etten minä hätiköitse
+irti sinun käsistäsi, vaan kävelen rauhallisesti Maijan luo."
+
+Greeta meni vaatteita mukanaan tupahuoneeseen ja aikoi panna Maijalle
+kohoketta jalkain alle, mutta silloin näkyi jo pikku Helgen pää, ja
+Greetalle tuli muuta kiirettä.
+
+Sitten vielä viimeinen ponnistus, ja pieni parkuva mies suljahti
+elämään tämän maankamaran päällä.
+
+Tämä mies oli unohtua Greetalta keinutuoliin vaatteiden sekaan, kun oli
+paljon Maijan kanssa puuhattavaa. Mutta kun hän saatuaan Maijan hyvään
+korjuuseen rupesi pesemään lasta, näki hän kohta, että lapsi oli
+vastasyntyneeksi jäseniltään niin ylen sopusuhtainen, että vain tuon
+lapsenkin tähden hän olisi naittanut Helgen vaikka uudestaan Maijalle,
+jos kysymys olisi ollut siitä kelle Helge on naitettava.
+
+— Kaunis tämä on, — sanoi Greeta tuoden kapaloimansa pienokaisen
+Maijan viereen.
+
+Maija tunsi jonkin pehmeän ja lämpimän kipeästi kutittavan rintaansa.
+Hän koetti katsoa alas, ja näki vähäisen.
+
+— Taitaa, — sanoi hän, raukean onnellisena hymyillen. — Mutta menkää
+te maata, kyllä minä olen tässä tämän kanssa.
+
+Järjestäessään vasua pienokaiselle Greeta ajatteli: "Sanovat, että
+lapsi voi muuttaa muotoansa oltuaan pienenä vaikka kuinkakin lupaava,
+mutta katsotaanpas!" — Eikä hän ollenkaan aikonut kuolla ennenkuin oli
+sen asian nähnyt. Eikä vielä sittenkään, sillä Titan ja Maunon lapsi
+oli myöskin vielä nähtävä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Pyryn vaiettua ja auringon noustua Titta heräsi keittiössä ja aikoi
+juuri kääntyä toiselle kyljelle, kun huomasi olon kovin hiljaiseksi ja
+sitä ihmetellessään heräsi aivan valveille. "Jokohan ne molemmat ovat
+siellä kuolleet", — hän ajatteli. Kapusi vuoteesta, hiipi ovelle ja
+raotti sitä hiljaa — hiljaa. Sitten pisti päänsä huoneeseen. Äiti
+torkkui keinutuolissa istuvillaan pää kallellaan, punaisen auringon
+säteissä. Maija nukkui vuoteessa kalpeana, valkoinen lakana sileässä
+taitteessa rinnan päällä, mutta hengitti rauhallisesti.
+
+Titta aikoi mennä herättämään äitiä, käskeäkseen vuoteeseen viereensä,
+kun kynnyksen yli tultuaan näki vasun, jossa valkoisen vaatteen kulma
+liikkui. Hän kohotti vähän sitä vaatteen kulmaa, ja siellä haparoitsi
+nytkyttäen pieni punainen käsi, viisi sormea harrallaan. Enempää ei
+Titta uskaltanut katsella.
+
+"Ohhoh, kylläpä se helposti kävi!" — hän ajatteli. Ja häntä kutkutti
+sisästäpäin joka puolelta niin rajusti, että oli melkein nauruun
+purskahtaa.
+
+Jonka vuoksi hän ajoissa vetäysi takasin keittiöön, sulki oven
+jälkeensä ja, vaikka olisi jo ollut mentävä lehmää syöttämään,
+käpristyi vuoteeseen, uusista tapauksista ja ajatuksista vielä vähän
+aikaa nauttiakseen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tämmöisen pienen tulokkaan vuoksi eivät Koivikon asiat voineet
+entisestään miksikään muuttua. Koivikko oli nyt vain entisellään
+paperiensakin puolesta: se oli kirjoitettu Helge-vainajan nimiin, mutta
+asiallisesti muodosti Anders vainajan kuolinpesän, kuuluen
+yhteisomaisuutena hänen perillisilleen.
+
+Isäntähän olisi tässä mutkikkaassa asiassa ollut neuvonantajana, ja hän
+puolestaan katsoi välttämättömäksi, että Helgen jälkeen toimitettaisiin
+laillinen perunkirjoitus, eikä puolestaan olisi kieltäytynyt sen
+toimittamisesta. Mutta tämäpä perunkirjoitus juuri olikin mutkikasta.
+Sillä ensin olisi pitänyt toimittaa laillinen pesänselvitys ja
+perinnönjako Anders-vainajan jälkeen, mutta kun silloisen kuolinpesän
+arvioiminen tältä uudelta ajankulmalta katsoen oli mahdottoman
+vaikeata, ja kun peräti muuttunut rahanarvo ... sanalla sanoen:
+isännältä meni tukuttain takkuisia karvoja, erittäinkin niskan
+puolelta, pelkän päänraapimisen takia. Ja summa kaikesta oli, että
+perunkirjoitus jäi Helgenkin jälkeen pitämättä, ja jäi jäämistään.
+
+Tästä oli seurauksena, ettei Koivikkoa olisi voitu myydä, vaikka olisi
+tahdottukin, sillä luvat olisi pitänyt hankkia aina Amerikasta ja
+Ruotsista asti. Mutta ei sitä kukaan tahtonut myydä, vaikka ostajia oli
+kyllä seuraavinakin kesinä kovasti tahtomassa. Sanottiin vain: tässä on
+omistusasiat niin sotkuiset, että niiden selvittämiseen menisi vuosia,
+ja niin päästiin ostajista helposti.
+
+Entä kuka verot maksoi?
+
+Isäntä maksoi verot. Ja se ihmeellinen asia selviää seuraavasta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Koivikko alkoi asukkaittensa puolesta muuttua entisestään aivan
+toisenlaatuisista syistä kuin perinnönjakojen tai kauppojen tapaisista.
+
+Titta meni naimisiin Maunon kanssa. Hän tosin ajeli alussa yhtämittaa
+junalla Helsingin ja Koivikon väliä, niin ettei voitu sanoa missä hän
+oikein asui, ja harvensi käyntejään vasta kun tuli muita puuhia.
+Silloin hän asui pysyvästi kaupungissa, ja Maija ja Greeta kahden
+Koivikolla.
+
+Toinen muutos Koivikon asukkaiden oloissa tapahtui näin:
+
+Paitsi ikävää Titan katoamisen johdosta, vaikka poika jo tepasteli ja
+leikki paljon hoidotta yksinään, painosti ainakin Maijan mieltä
+toimeentulon vaikeudet, elintarpeiden yhä kallistuessa sodan jälkeen.
+Greetalta ei Maija saanut mitään neuvoja. Sillä Herra ei ollut
+Greetalle vielä ilmoittanut, mihin toimiin tässä oikeastaan olisi
+ryhdyttävä.
+
+Eräänä päivänä Maija sanoi Greetalle:
+
+— Minä menen tehtaan töihin, niinkuin muutkin lesket ovat tehneet. Ja
+kyllä te tämän kakaran hoidatte paremmin kuin minä, teidän syliinne se
+paremmin pyrkiikin.
+
+Mutta Greeta tiesi jo suomalaisista yleensä ja Maijasta erittäin, että
+ne mielellään puhuvat karkeasti silloin kun ovat hellimmillään, ja hän
+ajatteli: en minä Maijaa tehtaan palvelukseen anna.
+
+Greeta meni ja rukoili Herraansa osoittamaan joitakin muita
+palveluksia, — rukoili oikein niinkuin rukoillaan, kädet ristissä ja
+silmät ummessa istuen pimeässä huoneessa.
+
+Ei tahtonut tulla selvää. Herra ei puhunut. Ja rukousta häiritsi vielä
+sekin Greetalle tavallinen seikka, että hänen omassa mielessään
+toistuivat ikäänkuin syrjäiset sanat, jankuttaen lakkaamatta yhtä ja
+samaa, ja tällä kertaa hänen omaa ajatustansa:
+
+"On niitä muitakin palveltavia. On niitä muitakin palveltavia."
+
+Ja kun hän tarkemmin ajatteli, niin olihan isäntäkin noita muita
+palveltavia. Tätä ajatusta kaunisti vielä sekin Greetan merkillepano,
+että isäntä oli ilmeisesti rakastunut Maijaan, kävi usein kahvilla
+Koivikolla, ja vaikka sitä ihanaa kiharapäistä lastakin hypitti
+polvellaan, niin silmät vain kiiluivat Maijaan.
+
+Maija ei ensin muka ottanut sellaisia puheita kuuleviin korviinsakaan.
+
+— Minäkö menisin tuommoisen takkutukan kanssa! (Ja sanoi vielä
+pahemmastikin).
+
+Mutta Greeta ei hellittänyt. Ja puolustukseksi Greetalle siihen, että
+hän näin sittenkin sekaantui ajallisten asiain menoon, vaikka ei ollut
+ollenkaan varma oliko Herra vai hän itse sanonut: on niitä muitakin
+palveltavia, voi mainita vain sen, että hän oli pannut merkille yhtä ja
+toista myöskin Maijan tunteista isäntää kohtaan ja pani Maijan karkean
+arvostelun taaskin vain suomalaisuuden laskuun. Maija saattoi olla
+vastahakoinen myöskin vain hienon hienosta arkatuntoisuudesta Helgen
+äitiä kohtaan.
+
+Siis Greeta puhui Maijalle totisesti, ja kun Maija sittenkin sanoi
+aristelevansa vain sitä epäjärjestystä ja siivottomuutta mikä vallitsi
+isännän talossa, niin Greeta sanoi, ettei Herra koskaan pane yhteen
+kahta viisasta, eikä myöskään kahta tyhmää, ei kahta totista eikä kahta
+nauravaa, vaan antaa viisaan tyhmälle ja nauravan totiselle. Samoin voi
+Herra järjestystä rakastavaisen antaa sille, jonka talo järjestystä
+kaipaa.
+
+Tätä puhetta pitäessään Greeta ei tuntenut mitään vastaväitteitä
+Herransa puolelta.
+
+Ja siihen loppuivat Maijankin vastaväitteet.
+
+Hän otti ja suostui isännän uudistettuun kosintaan.
+
+Maijasta tuli talonemäntä.
+
+Ja kyllä vaan siihen taloon järjestys tuli. Pelkkää kuuraustakin ja
+seinien siivousta kesti pari viikkoa. Sitten pois pihalta kaikki vanhat
+rekien pohjat ja särkyneet ajokalut. Roskat oikein haravoitiin. Ja
+isäntä itse aina kuin vasta saunasta tullut, tukkakin sileänä ja
+jakaukselle kammattuna. Oikein häntä ruvettiin valitsemaan
+kunnallislautakuntaan, jossa hänen lainopilliset taipumuksensa saivat
+hyvää virikettä.
+
+Ja Maija sai vihdoinkin luokseen sairaan äitinsä, jota Greeta kohta
+alkoi hoitaa parhaan yrtti- ja kääretaitonsa mukaan.
+
+Paitsi Maijan tahdosta oli Greetan muuttaminen taloon myöskin pikku
+Helgen tahdosta, jota tämä ilmaisi kimakoilla kiljahduksilla ja
+vastustamattomilla kätösten ojennuksilla.
+
+Usein Greeta, tuuditellessaan tätä armasta lasta, ihmetteli, miten
+ihanasti kaksi niin peräti erilaista ihmistä kuin ruotsalainen Helge ja
+suomalainen Maija olivat siinä yhtyneet. Ei niin leveäkasvoinen kuin
+Maija eikä niin kapeakasvoinen kuin Helge. Maijan taivaansiniset
+silmät, Helgen kauniit silmäkulmat, Helgen kätöset, Maijan jalkaset. Jo
+sen lapsen kauneutta muutkin vanhat ihmiset kävivät ihmettelemässä,
+Lyydia suorastaan kadehti.
+
+Ja Greeta ajatteli ilon ja surun vaiheella: tapelkoot ihmiset
+keskenään, laittakootpa vaikka sotiakin, Herra panee heidän rintaansa
+semmoisen tulen, että menevät väkisin yhteen, rikas köyhän kanssa ja
+ruotsalainen suomalaisen kanssa. Ja mitä Herra voisikaan muuta kuin
+rakentaa, kun ihmiset rikkovat, ja sytyttää, kun ihmiset sammuttavat.
+Se menee kyllä hiljakseen ja vähitellen, mutta menee aina. Sillä Herran
+tulta vastaan ei voi kukaan taistella, muuten kuin ehkä hengen
+itseltään ottamalla, niinkuin Helge rakas, kaivattu poikani.
+
+Sitä Greeta vielä ajatteli, että miksi ihminen voi kaiken omaisuutensa
+toiselle antaa, mutta omaa Herraansa ei kukaan voi toisen omaksi tehdä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Vaikka siis Koivikko oli asukkaitensa puolesta niin muuttunut, että sen
+ovet olivat aika ajoin suljettuina, ei sen jakamisesta tai myymisestä
+ollut sittenkään puhetta. Isäntä selitti vain Maijallensa, että tosin
+Koivikko oli nimellisesti Helgen, mutta _asiallisesti_ se oli Andersin
+perillisten yhteinen, eikä sitä osannut myydä.
+
+— Vaikka kyllä minä puolestani taisin sen paikan kovin halvasta heille
+antaa, — lisäsi hän kuitenkin.
+
+Maija oli jo ennen hyväksynyt asian näin päin olemaan, sillä hän
+ymmärsi tuon asiallisen puolen, vaikkei kyllä laillista.
+
+Ja niin jäi Koivikko entiselleen. Se vain ikäänkuin odotteli jotakin.
+
+Todella olikin kysymys siitä, että Titta muuttaisi kaupungista
+Koivikolle ja Mauno kävisi lauantaisin, viipyen sunnuntain yli,
+niinkuin ennen äitinsä luona. Sillä Titta tahtoi, että eräänä vissinä,
+nopeasti lähestyvänä aikana hän olisi samassa huoneessa ja samassa
+vuoteessakin, kuin Maija silloin pikku Helgen synnyttyä, kauniisti
+taitetun lakanan alla, ja äiti istuisi keinutuolissa ja vasu olisi
+asetettuna tuolille vuoteen jalkapuolelle.
+
+Ja vaikka Titan Koivikolle muutto oli vielä ratkaisematon, kyllä asiat
+tavallisesti kävivät niinkuin Titta ne mielessään suunnitteli.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Koivikko siis odotteli entisellään.
+
+Ja uuden kevään tultua sen ovet jo olivatkin auki.
+
+Koivunoksat heilahtelivat tuulessa, kanoja oli taas tuotu pihalle
+kaakattamaan, ja yhteen kekoon vielä mehiläisetkin kiireesti kantoivat
+takasäärillään raskasta kukkakeltaa.
+
+Greetan georgiinipensaat olivat vain pahasti harvenneet, sillä niiden
+hyötyisimmät juuret oli viety haudalle.
+
+Siellä vanhain petäjäin kalmistossa elivät edelleen sekä hänen
+georgiiniensa että sydämensä parhaat juuret.
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78825 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6c72794
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This book, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..0f4d275
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1 @@
+[Project Gutenberg](https://www.gutenberg.org) public repository for eBook [#78825](https://www.gutenberg.org/ebooks/78825)