path: root/78760-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78760 ***
language: Finnish




NUORI NAINEN

Neljä kertomusta


Kirj.

EINO LEINO





Helsingissä,
Yrjö Weilin & Kmpp. Osakeyhtiö,
1910.




SISÄLLYS:

Sininen lintu
Kirsikkapuu
Tyhjyyden kammo
Kalevan tulet




Alppilan japanilaisessa huoneessa istui eräänä kesäisenä iltana pieni
seurue, joka siellä oli usein ennenkin kokoontunut. Heitä oli vain
neljä: toht. Juho Varjakka, naislääkäri ja tunnettu tiedemies,
pankinjohtaja Taneli Koskenkorva, sanomalehden toimittaja Jakke
Pulliainen, huomattu etupäässä juopottelevan elämäntapansa vuoksi, ja
vihdoin yliopiston dosentti Väinö Teikari, joka tilasi pukunsa aina
suoraan Parisista. He olivat kaikki jo keski-ikäisiä miehiä ja kaikki
toimensa vuoksi pakotettuja viettämään kesänsä Helsingissä,
viimemainittu erään tieteellisen työnsä tähden, joka vaati kirjastojen
ja arkistojen läheisyyttä.

He viihtyivät hyvin yhdessä. Niin erilaiset kuin olivatkin heidän
ammattinsa, heidän luonteensa ja osaksi myös heidän mielipiteensä
maailman asioista, heissä oli kuitenkin joku yhteinen järjen ja tunteen
taso, joku yhteinen nautiskelevan, suvaitsevaisen poikamiehen piirre,
jota he eivät muissa tavanneet ja jonka vuoksi he aina mielellään
toisensa lasin ääressä kohtasivat. Talvella vieroittivat eri
tuttavuudet, eri seurapiirit ja heidän ammattejaan seuraavat
velvollisuudet heitä usein toisistaan. Mutta näin kesäisin, kun
kaupunki muuten oli tuttavista tyhjä ja sen seura-elämä kokonaan
pysähtynyt, he liittyivät jälleen sitä lujemmin toisiinsa, milloin he
vain kaikki neljä sattuivat samaan aikaan kaupungissa oleskelemaan.

Illallinen oli jo syöty, viinit juotu ja kahvitarjotin pöydälle
asetettu. Hyttynen surisi sisään avoimesta ikkunasta, aurinko meni
mailleen havumetsän taa, jonka latvat jo lepäsivät kesä-yön
kuultavassa, sinipunertavassa autereessa. Puheen porina lakkasi
hetkeksi, heidät valtasi hiljainen, riuduttava kaihomieli.

— Vahinko, etten ole syntynyt taiteilijaksi, virkahti pankkiherra.
Silloin tulisin minä tänne muutamina iltoina peräkkäin, nauttisin
tuosta näköalasta, tekisin taulun siitä, jonka ihmiset ostaisivat vielä
rahaisella rahalla minulta. Nyt on minun pakko ansaita leipäni toisella
paljon ikävämmällä ja epäkauniimmalla elinkeinolla.

— Voit olla sangen tyytyväinen elinkeinoosi, pisti sanomalehtimies
piloillaan. Sinulla on suru vain muiden ihmisten rahoista, silloin kun
meillä muilla omistamme. Sitäpaitsi jää sinulta vielä kyllin aikaa
matkustelemiseen, lueskelemiseen ja sielusi ihanteellisempien puolien
hoitelemiseen. Toista on minun poloisen.

— Entäs minun! huokasi haikeasti toht. Varjakka. Täytyy olla aisoissa
aamusta iltaan ja suorastaan ryöstää itselleen joskus tällainen pieni
lepohetki. Silloinkin on jo paha omatunto. Mutta kaikki tapahtuu siinä
toivossa, että minusta kerran tulee rikas ja että joskus vanhana
miehenä voin elää arvoni ja synnynnäisten taipumuksieni mukaisesti.

— Kukaan ei ole tullut rikkaaksi omalla työllään, sanoi synkästi
yliopiston dosentti. Minä puolestani olen aina ollut kahden vaiheilla,
onko parempi elää kuin miljonääri vai kuolla miljonäärinä. Pelkään,
että olen vuosien vieriessä kallistunut yhä enemmän edellisen
vaihtoehdon puolelle.

Pankkiherra oli sytyttänyt sikarinsa. Hän nojasi pään käsivarteensa ja
katsoi isällisesti yliopiston dosenttiin, joka par'aikaa laitteli
mielijuomaansa, ruskean bolsin ja Sayer'n konjakin sekoitusta.

— Ja kun olisit rikastunut? kysyi hän. Kuinka aikoisit sinä sitten
järjestää elämäsi vanhoilla päivilläsi? Tietääkseni on rikkauden,
samoin kuin elämänkokemuksenkin, laita paha kyllä ylimalkaan se, että
ne tulevat ihmiselle vasta sitten kuin ei enää voi käyttää niitä.

Teikari viivytteli vastausta. Hänen sijastaan puuttui toht. Varjakka
puheesen.

— Minun hartain toivomukseni, sanoi hän, mukavasti selkäkenoon
nojautuen, on saada kerran matkustaa Pyhälle maalle, Meidän Herramme
Vapahtajamme haudalle, nähdä pääni päällä Bethlehemin tähti ja ajaa
aasin selässä Galileasta Jerusalemiin. Te hämmästytte. Te pidätte sitä
oikkuna, hetken mielijohteena. Mutta te erehdytte siinä, aivan kuin
ihmiset ylimalkaan, pitäessään minua jumalankieltäjänä. Minä en kiellä
enkä myönnä, minä en tiedä mitään haudan tuolta puolen, ja juuri siksi
minulla on ääretön sisällinen tarve uskoa sekä lunastukseen että
iankaikkiseen kadotukseen. Toistaiseksi en kuitenkaan ole tuossa
parhaalla tahdollanikaan onnistunut. Mutta minä olen syntynyt
kristillisen kirkon helmassa ja minä olen kuullut puhuttavan
Jeesuksesta Kristuksesta, ennen kuin Romuluksesta, Remuksesta,
Napoleonista tai Hannibalista. Siksi minä tahtoisin niin mielelläni
nähdä paikat, missä hän on elänyt, ja löisinpä melkein vetoa, että
tulisin paremmaksi ihmiseksi siellä. Ainakin tulisin minä lähemmäksi
sukuani, syntyperääni ja kenties myös omaa itseäni, jolle
esivanhempieni hahmossa on niin monta sataa vuotta Jumalan puhdasta
sanaa julistettu. Eikö totta: elämä on kummallista kiertokulkua? Ensin
tahtoo päästä pois tuosta kaikesta niin kauas kuin mahdollista, ja kun
on päässyt kyllin kauas, tekee mieli alkaa jälleen sitä lähestyä.

Toverit hymyilivät. He tiesivät, että toht. Varjakka oli suurin
epäilijä heistä kaikista, ja he päättelivät hänen puhuvan noin vaan
piloillaan. Jakke Pulliainen kohotti lasinsa.

— Maasta olet sinä tullut, sanoi hän.

— Ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman, sanoi toht. Varjakka vastaten
hänen maljaansa. Jos on joku jumalallinen totuus, minkä minä olen
valmis aina ja kaikesta sydämestäni tunnustamaan, niin on se tuo suuri
sana, joka kaikuu kautta kristikunnan, jokaisen sen avoimen haudan
partaalla. Se pitää paikkansa jo tähän elämään nähden. Ihminen pyrkii
ensin pois itsestään ja sitten takaisin itseensä. Siksi tahtoisin minä
matkustaa tuon ristiin-naulitun juutalaisen haudalle, josta minä olen
kuullut niin paljon, että hän on ikäänkuin osa minun syvimmästä,
alkuperäisimmästä itsestäni. Jos voisin, tunnustaisin syntini siellä,
ja palajaisin takaisin hurskaana, uskovana kristittynä. Ikävä kyllä,
minun elämäntapani eivät salli tuota matkaa, ennen kuin olen kyllin
rikas, ja rikkaus taas, kuten herrat tietävät, ei kuulu oikeastaan
olevan mikään pettämätön suositus taivaan valtakuntaan.

Hän, joka näin puhui, oli noita muita hienompi, herkempi ja
tunteellisempi, vaikka hän muiden seurassa olikin umpimielisempi kuin
kukaan, tiivis kuin sileä seinä, luoksepääsemätön ja leukaan saakka
napitettu. Tavallisesti leikki pieni, keveä hymy hänen kapeilla
huulillaan. Hänen kasvonsa, jotka muodostivat siropiirteisen
suorakaiteen, olivat reippaat ja miehekkäät, silmänluonti oli avoin ja
syvä, otsa pikemmin matala kuin korkea, nenä suora, viikset ohuet ja
yhdensuuntaiset ylähuulen kanssa. Teki hyvää kätellä häntä, sillä hän
suoritti sen niin lujasti, varmasti ja luotettavasti. Mutta kaiken
hilpeän, säteilevän seuratapansa ohella hänessä oli jotakin
surumielistä, jotakin alla-piilevää, jotakin utuista, ikävöivää,
samalla niin syvästi murtunutta ja toivottomasti talttunutta, että se
vaikutti vaientavasti hänen tavalliseen ympäristöönsä. Viittasiko se
menneihin mielenmyrskyihin vai oliko se hänessä jotakin
myötäsyntynyttä? Kukaan ei saattanut sanoa sitä tarkalleen. Väinö
Teikari puolestaan oli aina väittänyt, että siihen mahtoi olla syynä
joku salainen lemmensuru, ja sehän kuullosti kylläkin otaksuttavalta.
Tiedettiin hänellä olleen paljonkin sentapaisia seikkailuita, vaikka
hän itse vaikeni niistä kuin hauta, ollen erittäin arka rakastamiensa
naisten hyvästä nimestä ja kunniasta. Kuitenkin oli rakkauspsykologia
juuri hänen mieli-aineitaan, ainoa, mihin hän ei väsynyt koskaan ja
josta hän toveripiirissäkin saattoi suoranaisesti innostua. Epäilemättä
häntä pidettiin sangen kyvykkäänä myös oman tieteensä alalla, mutta hän
näytti hoitelevan sitä pikemmin velvollisuudentunnosta, joka hänellä
oli yleensä hyvin pitkälle kehittynyt, kuin sisällisestä kutsumuksesta.
Muuten hän harrasteli mitä erilaisimpia asioita, luki kirjailijoita,
joita ei kukaan muu lukenut, maalaili, soitti pianoa, taisipa joskus
hiukan säveltääkin. Mutta sen kaiken hän teki vain omaksi yksityiseksi
huvikseen, väittäen olevansa elämän dilettanti, josta ei koskaan tulisi
mitään eheää eikä täyspainoista.

Pankkiherra rypisti otsaansa tyytymättömänä, sillä hän ei sallinut
tehtävän pilkkaa uskonnosta.

— Huomaan, että veli laskee leikkiä vakavista asioista, sanoi hän.
Herrat tietävät, että minä en voi ottaa osaa siihen. Tosin on minun
kaiken kohtuuden nimessä tunnustettava, että minäkään en aina, kuten
esim. nyt, enkä ylimalkaan onnellisina hetkinäni, elä elävässä
yhteydessä Herrani Jumalani kanssa. Mutta minulla on myös vaikeat
hetken ja silloin huudan minä häntä lapsen sydämellä avukseni. Jos minä
teenkin syntiä, hyvät herrat, niin olkaa varmat, että minä myös saan
kärsiä siitä. Kuitenkaan minä en valita kohtaloani, sillä elämä
olisikin minulle muuten aivan liian kolkko ja yksipuolinen, enkä minä
käsitä niitä ihmisiä, jotka voivat tulla toimeen ilman uskontoa. Te
hymyilette. Mutta te ette hymyilisi, jos te tietäisitte, miten paljon
paremmalta tämä sikari maistuu suussani, jos sen makuun sekoittuu
miellyttävä tunne perisynnistä ja yleensä kielletyistä nautinnoista.

Toverit hymyilivät, mutta eivät virkkaneet mitään. He tiesivät Taneli
Koskenkorvan puhuvan sydämensä syvyydestä, vaikka se olisi voinutkin
oudon mielestä kajahtaa pahimmalta pilkalta samoja pyhiä asioita
vastaan, joita hän oli julistavinaan. Pankinjohtaja Koskenkorva oli
todellakin uskonnollinen mies, mutta omalla tavallaan. Hän oli
kehittyneimpiä sybariitteja koko Helsingissä, viinin tuntija, ruoan
tuntija, kauniiden naisten tuntija, vieläpä erikoisten, valikoitujen
kastikkeiden valmistaja. Mutta naiset olivat hänelle vain
nautinto-välikappaleita ja miehet miellyttäviä tai epämiellyttäviä vain
mikäli ne voivat hänen joutohetkiään hauskuttaa. Hän oli oikeastaan
mitä johdonmukaisin egoisti kiireestä kantapäähän, mutta juuri siksi
hyvä, herttainen ja muillekin samoja iloja suopa, kuten useimmat
nautiskelijat, sillä nimenomaisella ehdolla vain, että muiden ilot
eivät saaneet häiritä hänen ilojaan. Tämä hänen luonteensa
maailmallinen puoli ei suinkaan estänyt häntä kirkossa käymästä eikä
silloin tällöin, tavallisesti jonkun liiaksi pingoitetun nautintokauden
perästä, syviin uskonnollisiin mietiskelyihin antautumasta. Hän oli
oikeastaan täydellinen lapsi sydämensä sisimmässä, mutta Niniven lapsi,
joka ei tainnut oikeata kättä vasemmasta erottaa, vaikka hän itse
asiassa käytteli niitä kumpaakin yhtä suurella tottumuksella. Kun hän
oli pyhällä tuulellaan, hän ei käynyt missään, ei perheissä eikä
kapakoissa, eli yksin omassa poikamies-kodissaan, jonka hän oli
järjestänyt yhtä mukavaksi kuin hänen maailmankatsomuksensakin oli,
pukeutui synkästi ja arvokkaasti, ja kulki kadulla juhlallisena kuin
peijaiskutsuja, tuskin huomattavalla nyykähdyksellä tuttaviaan
tervehtäen. Mutta annas kun hänen syntinen tuulensa tuli, silloin näkyi
hän taas kaikkialla, teattereissa, konserteissa ja ravintoloissa,
pukeutui koreilevasti kuin riikinkukko, kiikaroi jokaista kaunista
naista, tuttua ja tuntematonta, ja ehdotteli mielellään pientä
iltahetkeä jossakin kapakan yksityishuoneessa tai kotonaan, jossa hyvin
usein nähtiin vieraina myös nuoria rouvia ja neitosia. Viime vuosina
olivat nuo hänen mielentilojensa heiluriliikkeet alkaneet yhä enemmän
tihentyä, ja samalla lyhentyä, niin että hänellä nyt jo vajaan viikon
kuluessa voi olla sekä syntinen että hurskas tuulensa, jopa joskus
samana päivänäkin. Hänen toverinsa olivat aikoja sitten tottuneet
tuohon kaikkeen ja pitivät hänestä juuri sellaisenaan.

Kun ei kukaan virkkanut mitään, jatkoi Koskenkorva:

— Muuten ajattelen minäkin usein vanhuutta ja vanhaksi tulemista. Olen
jo lähellä viittäkymmentä, minun ruumiini ei kestä kauan enää, ja
sieluni voimat herpoavat vitkaan, mutta vääjäämättömästi. Herrat
tietävät, että minulla on hengenahdistus, vaikka hyvällä hoidolla,
jokavuotisilla kylpymatkoilla ja säännöllisellä elämällä vielä
voinenkin sen kotvan kurissa pitää. Kuitenkin näen olevani vähitellen
pakotettu yhä, enemmän rajoittamaan nautintojani, joka ei ole vahinko
sikäli, että ne käyvät vain sitä valikoidummiksi. Kun tulen työhön
kykenemättömäksi, otan eron toimestani ja asetun jonnekin ulkomaille
asumaan. Ihanteeni on kuolla Parisissa, mieluimmin sydänhalvaukseen ja
Café de la Paix'n edustalla. Siellä näkee niin paljon virkeitä,
elämänhaluisia vanhuksia ja soreita hienohelmoja. Istuisin siinä,
imeskelisin sikariani, maistelisin absinttilasiani, katselisin
ihmisvilinää ja menisin kotiin tyytyväisenä, että olen tähänkin saakka
elänyt. Jokainen päivä siellä antaisi minulle enemmän vaikutuksia kuin
vuosi täällä, ja koska aika on mitattava saatujen vaikutusten luvun
mukaan, olisi minulla siis siellä mahdollisuus elää vanhaksi kuin
Methusalem. Sydän on nähtävästi minun heikko kohtani, siispä en
rasittaisi sydäntäni, vaan joitakin muita elimiä, kunnes nekin
väsyisivät vuorostaan. Ihminen on sitkeä, hyvät herrat, ja juuri siihen
perustan minä tämän kultaisena kangastelevan tulevaisuuskuvani. Purisin
tekohampailla, hengittäisin hopeapillillä, kävelisin vieterien varassa,
kuuntelisin kuulotorvella, katselisin väkevillä silmälaseilla, joiden
apuna voisin käyttää vielä monokkelia tai teatteriputkea. Olisin
sanalla sanoen keinotekoinen kiireestä kantapäähän. Eikö se olisi
ihanaa, hyvät herrat? Eikö olisi hurmaava tunne tuo, jos tuntisi omassa
olennossaan toteuttavansa ihmisen voittoa luonnon yli ja nykyaikaisen
kultuurin korkeimpia, ylevimpiä ennätyksiä?

— Niin korkealle lentäviä unelmia ei minulla ole, virkahti
sanomalehtimies. En ole vielä liian vanha naimisiin. Aion ennen pitkää
etsiä hyvän, siveän tytön itselleni, jonka ei tarvitse olla aivan
kaunis ja älykäs, sillä silloin hän pettäisi minut tai ei ollenkaan
huolisi minusta. Hänen tulee olla hellä, tunteellinen ja uskollinen.
Pääasia on, että hän minut ymmärtäisi, ja että minä olisin hänelle
kaikki kaikessa, samoin kuin hän minulle olisi. Minä uhraisin hänelle
elämäni syksyn ja hän kevään. Me muuttaisimme jonnekin kauas maaseudun
hiljaisuuteen, ruokkisimme kanoja ja katsoisimme aina välillä syvälle
silmiin toisiamme. Meille ei tulisi mitään sanomalehteä. Me emme
tietäisi mitään ulkomaailmasta, yhtä vähän kuin se meistä, ja olisimme
onnelliset. Te tiedätte, että olen aina ollut hiukan hentomielinen.
Mutta se johtuu minun yksinäisestä, runollisesta luonteestani, jonka on
aina ollut vaikea tottua ihmisvilinään ja puhelinten kilinään.

Jakke Pulliainen näytti oikein marttyyrilta noin puhuessaan. Itse
asiassa hän oli mitä piintynein pääkaupunkilainen, joka ei mitenkään
olisi voinut järjestää edes kesäistä olemassa-oloaan ilman
toimistoansa, Kappelia, Kaivohuonetta ynnä muita Helsingin kosteikkoja.
Maaseudulle hän ei koskaan matkustanut pitemmälle kuin Oulunkylään,
erään vanhan nuoruustuttavansa luo, jolla oli siellä oma huvilansa, ja
silloinkin hänellä oli jo hirmuinen hätä ennättää vain viimeisellä
junalla yöksi takaisin Helsinkiin. Jo Korkeasaari oli hänelle
ulkomaita, Seurasaaresta puhumattakaan, jonne hän vain harvana kesänä
kerkesi ja jonne menoa hän mietti ja suunnitteli monta päivää kuin
olisi ollut kysymys matkasta maailman ympäri. Kuuden viikon vuotuiset
loma-ajat, jotka lehti myönsi jokaiselle toimittajalleen, olivat hänen
kirouksensa. Ne häiritsivät hänen päiviensä säännöllistä kulkua, samoin
kuin joulut ja pitkät pääsiäispyhät, eikä hän tiennyt, mihin käyttää
niitä. Hän oli synnynnäinen sanomalehtisielu, vaikka hän itse usein
kaihomielisesti huokaili väärälle uralle joutuneensa. Hän ei olisi
voinut olla hetkeäkään yksin, vaikka hän usein äänekkäästi pahoitteli,
että hänen ammattinsa vaati häntä niin paljon erilaisten ihmisten kera
seurustelemaan. Hänelle oli mitä helpointa kiinnittää mieltään
tuhansiin asioihin, jotka eivät häntä henkilöllisesti vähääkään
liikuttaneet, mutta ainoastaan siksi päiväksi tai siksi tuokioksi:
huomenna ne olivat taas kaikki häneltä kuin pois puhalletut. Kuitenkin
hän katsoi olevansa syvä, perinpohjainen luonne, jonka vain pakosta oli
täytynyt sanomalehti-alalle antautua. Jos joku olisi sanonut, että hän
petti itseään, hän olisi suuttunut ikipäiviksi, vaikka hän itse asiassa
oli uskollinen vain lehdelleen. Sen edut olivat hänenkin etujaan, sen
mielipiteet hänenkin mielipiteitään, sen ystävät kaikilla
mallikelpoisilla pään ja sydämen lahjoilla varustettuja, sen viholliset
säälittäviä, harhailevia olentoja, joiden ainoa autuuttava pelastus oli
tuhlaajapojan tavoin palata hänen lehtensä ja luonnollisesti myös
samalla sitä kannattavan puolueen helmaan. Siitä huolimatta hän katsoi
olevansa mitä itsenäisin mies, joka ei koskaan antanut ulkoapäin
tulevan painostuksen määrätä myötä- tai vastatunteitaan, saati sitten
ajatuksiaan ja mielipiteitään. Mutta asianlaita oli niin, että hän
tunsi vaistomaisesti vain sitä samaa, mitä lehden johto kulloinkin
tunsi, ja ajatteli sen aivoilla eikä omillaan. Siten hänen etunsa eivät
koskaan joutuneet ristiriitaan hänen vakaumuksiensa kanssa. Hän oli
eheä luonne, kuten muutkin tässä seurassa, joka oli ainoa, minkä hän
salli itselleen poliittisten puoluetoveriensa ulkopuolelta.

— Kukaan meistä ei ole vielä liian vanha naimisiin, huomautti dosentti
Teikari, joka tähän saakka oli istunut äänettömänä. Lausun tämän
tietysti kokonaan lukuun-ottamatta ystäväämme rahaministeriä, joka on
ollut naimisissa ja josta ei siis liene suuriakaan toiveita enää, ja
ystäväämme naistuntijaa, joka elää vapaassa rakkaudessa, kuten on tapa
taiteellisten henkilöiden.

— Te tiedätte, hyvät herrat, hymyili toht. Varjakka, sen johtuvan
yksinomaan siitä, että meillä ei ole mitään kunnollista
sivili-avioliittoa. Luonnollisesti minä voisin antaa syyttää itseäni
raastuvan-oikeudessa naisen raiskauksesta, tunnustaa rikokseni ja tulla
tuomituksi pitämään häntä laillisena aviovaimonani. Mutta se on
sikamaista. Ja taas mennäkseni papin luo minun täytyy ensin käydä
Pyhällä maalla horjuvaa uskoani vahvistamassa.

— Me tiedämme sen, jatkoi yliopiston dosentti, ja annamme anteeksi
sinulle. Tarkoitukseni olikin oikeastaan vain huomauttaa, että minäkään
en ole vielä liian vanha avioliittoon. Aion pian tehdä tuon tempun,
mutta sitä ennen minun on etsittävä joku upporikas tyttö itselleni.
Minä en jaksa enää tätä tieteellistä työtä, nähkääs, minun pääni ei
kestä sitä, en voi ajatella itseäni lyseonlehtorina jossakin kaukana
maaseudulla eikä minulla myöskään inhimillisesti katsoen ole
vähintäkään toivoa päästä professoriksi. Kuitenkaan minä en voi luopua
sivistyneelle miehelle sopivista elämäntavoista, jotka maksavat monin
kerroin enemmän kuin mitätön dosenttitoimeni tuottaa minulle. Teen
velkaa siis. Mutta luottoni, kuten ystävämme rahaministeri voi omasta
kokemuksestaan todistaa, on jo äärimmilleen pingoitettu. Onneksi on
minulla täti, vanha, kunnon täti Pietarissa. Hän ei ole rikas, mutta
hän on luvannut hankkia sieltä jonkun äveriään pikkuporvarin tyttären
minulle. Hän saa olla millainen tahansa, lihava, laiha, nuori tai vanha
ja väkäleuka. Myöskin hän saa olla hyvä tai pahankurinen, luja tai
lempeä luonteeltaan. En ole asettanut mitään ehtoja hänen suhteensa,
sillä en ole siinä asemassa, että voisin tehdä sen. Otan vastaan, mitä
korkeat jumalat antavat minulle, kunhan hän vain on rikas ja voi taata
minulle turvallisen toimeentulon. Jos hän on uskonnollinen, koetan
olla loukkaamatta hänen uskontoaan, jos kevytmielinen, hankin hiukan
leveälierisemmän hatun, jolla peitän sarveni. Jos hän pitää
koti-elämästä, pysyn kotona, jos ulko-elämästä, istun hänen kanssaan
joka ilta oopperassa, teatterissa tai ravintolassa. Tottahan aina tulee
toimeen naisen kanssa, jota ei rakasta, ja minähän en aio naida häntä
rakkaudesta. Hän saa minusta mitä mallikelpoisimman aviomiehen. Mutta
tätini on kirjoittanut minulle, että ennen kuin voin saada sellaisen
rahapussin, minulla pitäisi olla joku sopiva paikka, mieluimmin
liike-alalla, päästäkseni luonnollisesti ja vaivattomasti
rikkaiden perijättärien tuttavuuteen. Yliopiston dosentit kuuluvat
olevan huonossa huudossa Venäjällä, sillä he ovat useimmat
vallankumouksellisia ja melkein kaikki köyhiä kuin kirkonrotat. Minun
täytyy siis nyt ensin hankkia joku paikka, voidakseni sittemmin elää
paikattomana. Mieleni palaa jo liike-alalle. Luulen, että minusta voisi
tulla etevä kauppamatkustaja, Siinä ammatissa tulisivat tietoni,
kielitaitoni ja sivistynyt seurustelutapani paljon parempaan ja
näkyvämpään käytäntöön kuin Suomen yliopistossa, jossa on tuota kaikkea
liiaksikin. Juuri yksinkertaisten ihmisten ja juhtinahkalle
haiskahtavien kupetsien keskellä minä voisin paistaa kuin aurinko,
toivoakseni, kunnes suvaitsisin hyväntahtoisesti ja majesteetillisesti
mennä mailleni jonkun pehmeän, pyylevän rahasäkin sydämeen.

Hänen äänensä soinnahti tätä sanoessa niin lempeästi ja kohtaloon
alistuvasti, että se väkisinkin kutkutti kuulijain nauruhermoja.
Dosentti Teikarin erikoinen luonnepiirre oli hänen miellyttävä
itse-ivansa, joka taas oli seuraus hänen laajasta päästään ja
valistuneesta sydämestään. Hän ymmärsi kaikki, hän anteeksi antoi
kaikki, myöskin omat pienet heikkoutensa. Maailma oli hänen mielestään
ylimalkaan typerä ja elämä naurettava. Tuon yleisen tuomion piiristä
hän ei suinkaan sulkenut pois myöskään omaa arvoisata henkilöään. Hän
oli aina valmis kuuntelemaan hartaudella mitä vastakkaisimpia
mielipiteitä, myöntäen kunkin olevan suhteellisesti oikeassa.
Yksipuolisuutta ja fanatismia hän suorastaan kunnioitti, siksi että ne
olivat kauimpana hänen omista luonne-ominaisuuksistaan. Hänellä ei
ollut mitään illusioneja, ei tästä, vielä vähemmän tulevasta elämästä.
Ihmiset olivat hänelle eriskummallisia, kaksijalkaisia eläimiä, joilta
ei voinut vaatia mitään, sillä eiväthän he olleet itse tehneet
itseänsä. Kaikkein vähimmän sopi heiltä vaatia mitään hyvää, jaloa tai
järjellistä. Inhimillinen tietäminen oli hänelle vain harha ja
taitaminen unissakävijän askeleita katonharjalla. Joka heräsi, oli
hukassa. Kaikesta päättäen hän piti itseään heränneenä, sillä hän
myönsi mielellään, että hän ei tiennyt eikä tainnut mitään. Hän ei
väitellyt koskaan, ainoastaan keskusteli, ja antoi mielellään oikeuden
vastustajalle. Epäily, joka hänellä oli kehittynyt ennen kaikkea
epäilyksi epäilyn omasta oikeutuksesta, ei suinkaan ollut
vahingoittanut hänen sydämensä luontaista hyvyyttä eikä hänen
herttaista, hilpeää elämäniloaan, jonka vuoksi hän oli pidetty kaikissa
seurapiireissä. Naiset väittivät kuitenkin, että he eivät koskaan voisi
rakastua häneen, sillä he tunsivat vaistomaisesti, että hän ei
käsitellyt heitä tarpeellisella vakavuudella. Hän valitteli itsekin
usein sitä, huomauttaen, että rakkaudessa voittaa aina se, joka jaksaa
himoita enin, ja että hänen yksityiset voimalähteensä tuossa suhteessa
olivat rajoitetut.

Siksi voi hänen mielestään naisasioissa tuhmin koulupoika lyödä
sivistyneimmän miehen laudalta, jos tällä jälkimmäisellä ei ollut
intohimon salaisuutta.

Dosentin tulevaisuuden tuumat otettiin vastaan yleisellä innostuksella,
jonka näkyvänä tuloksena pian ilmestyi pöydälle pari sampanjapulloa.
Hänen mahdollisuutensa liike-alalle ja avioliittoon pohdittiin ensin
puolelta jos toiseltakin, kunnes siirryttiin ylimalkaan naisista
puhumaan.

Se tapahtui aina heidän yhdessä ollessaan eräällä määrätyllä
kehitys-asteella, joka riippui yhtä paljon nautittujen väkijuomien
paljoudesta kuin ruoansulatuksesta. Tällä kertaa sai heidän
keskustelunsa kuitenkin aivan erikoisen, henkilökohtaisen leiman,
syistä, jotka he kaikki tiesivät ja jotka he olivat jo ennen
ilmoittaneet toisilleen. Heidän pieni, hauska toveripiirinsä oli
hajautumaisillaan. Dosentti Teikari oli hakenut ja saanut todellakin
lehtorinpaikan eräässä Suomen syrjäisimmistä pikkukaupungeista, jonne
hänen oli jo ensi syksystä siirryttävä. Pankinjohtaja Koskenkorvalla
taas oli joku päivä sitten ollut vakava keskustelu lääkärinsä kanssa,
joka oli kehoittanut häntä hänen pitkälle kehittyneen sydänvikansa
vuoksi heti ottamaan virkavapautta ja matkustamaan erääsen saksalaiseen
parantolaan, sillä muuten hän ei voinut vastata seurauksista. Toht.
Varjakka, joka vuosi vuodelta oli ruvennut yhä enemmän kärsimään
yksinäisestä poikamies-elämästään, oli juuri äsken saanut tehdyksi
miehekkään päätöksen mennä kristilliseen avioliittoon nykyisen
rakastajattarensa, erään sievän, näppärän sairaanhoitajattaren kanssa,
jolle hän jo sitä varten oli morsiuspuvunkin ostanut. Häät oli
oikeastaan määrätty vasta ensi jouluksi, mutta toht. Varjakka tunsi
tunnossaan, että ne tapahtuisivat jo sitä ennen, elokuun iltojen
pimetessä, jotka aina olivat hänessä sentapaisia, vaarallisia
mielikuvia herättäneet. Ainoa, jonka elämä oli jäävä ennalleen, oli
Jakke Pulliainen, sanomalehtimies. Mutta hän oli jäävä yksin, kuin
kanto kaskeen, jonka vuoksi hänkään ei ollut aivan tunteeton hetken
merkitykselle. Sillä kaikkien mielissä kyti ajatus, että he neljä eivät
enää koskaan tulisi näin toverillisesti yhdessä istumaan.

Puhuttiin naisista ja tarkoitettiin naista, sitä yhtä, sitä suurta,
sitä epämääräistä ja ainoata, joka poikamiesten mielissä usein päilyy,
niin kauan kuin heissä vielä on jälellä kipinäkin nuoruutensa
romantisuutta. Sikarien sininen savu kierteli ilmassa, samoin kuin
tulinen juoma juttelijain veressä ja ohimoissa. Mutta sampanjakuplien
ja tupakansavun keskeltä vilahteli eräitä herkkiä, elettyjä
lemmentaruja, soinnahteli eräitä vienoja sydänkieliä, jotka jäivät
ilmaan kaikumaan. Kuuleva korva ne otti, näkevä silmä ne näki ja liitti
yhteen eheäksi mielikuvaksi nuoresta naisesta, jota he kaikki
kuvittelivat, ihanteesta, joka miesten mielissä valoisina kesä-öinä
kangastelee, jota ei ole missään, joka ei ole elänyt koskaan, joka
kulkee vain nukkuvien metsien sinertävässä autereessa, joka ilmenee
vain säteenä, viivana, vivahduksena...

Hän oli tällä hetkellä avoimen akkunan läpi Alppilan japanilaiseen
huoneesen pistäytynyt. Ja ne, jotka kertoivat hänestä, ne näkivät hänet
sielunsa silmillä yhtä selvästi kuin he kerran olivat ruumiinsa
silmillä nähneet ne naiset, jotka heissä olivat tuon terhenisen
mielikuvan herättäneet.




SININEN LINTU.


Minun miellyttävin potilaani, kertoi toht. Varjakka, oli eräs
nuori rouva, joka omituisesta syystä oli jättänyt ulkomailla
oleskelevan miehensä ja palannut kotimaahan. Me olimme oikeastaan
lapsuuden-ystäviä, vaikka sitten maailmanrannalla toisistamme
vieraantuneet. Hän oli vanhan virkamiesperheen tytär täältä
pääkaupungista. Hänen isänsä, sivistynyt, hyväntahtoinen ylitirehtööri
oli mennyt naimisiin oman taloudenhoitajattarensa kanssa, hänkin
koulunkäynyt ihminen tosin, mutta vailla sitä sielun laajuutta ja
sydämen lempeää ihmis-ymmärrystä, joka usein on vasta pitkien
sukupolvien kehityksellä, kärsimyksillä ja nautinnoilla voitettavissa.
Heillä oli kesähuvilansa minun kotiseudullani maan sydämessä. Siellä me
olimme tutustuneet, tehneet marjaretkiä, soudelleet tyyniä vedenselkiä
valoisina kesä-öinä, ja minä luulen nyt jälkeenpäin, että hän
ensimmäisinä ylioppilasvuosinani taisi hiukan pitää minusta. Minä
puolestani en siihen aikaan olisi uskaltanut ajatellakaan kohottaa
silmiäni niin korkealle kuin ylitirehtöörin tyttäreen.

Heitä oli viisi lasta, joista kaksi oli kuollut jo nuorena ja kolmas,
Eetu-niminen, mennyt ylioppilaana rappiolle sekä perheen suojelevasta
helmasta etääntynyt. Häntä sanottiin vain Eetu poloiseksi, kunnes tuli
aika, jolloin hänen nimeään ei siinä talossa enää mainittu ollenkaan.
Hän oli näet varastanut ja istui linnassa. Niin oli heille jäänyt
oikeastaan vain kaksi lasta, kaksi tytärtä, toinen Jenni, toinen Leena
nimeltään, edellinen kahdeksan vuotta vanhempi jälkimmäistä.

Niin kauan kuin isä ja äiti elivät, meni kaikki tavallista, tyyntä
latuaan, kesät maalla, talvet Helsingissä, välillä pieni ulkomaa-matka
Sveitsiin, Tukholmaan tai Berliniin. Jenni oli jo opettajatar, Leena
parissakymmenissä oleva ylioppilas, ilman että heille kummallekaan oli
vielä mitään erikoista tapahtunut. Mutta sitten sai heidän isänsä
aivohalvauksen, kuolinpesä teki vararikon, huvila myötiin huutokaupalla
ja talon koko omaisuus kaikkiin taivaantuuliin siroitettiin. Vasta
silloin astui heidän eteensä elämän talvipuoli kaikessa kylmässä,
viiltävässä todellisuudessaan.

Jenni teki pian päätöksensä. Hän meni naimisiin erään varakkaan
konttoripäällikön, kiltin oman onnensa sepän kanssa, joka sekä voi että
tahtoi tarjota kodin hänelle ja hänen äidilleen. Leena haparoi
kauemmin, otti toimen eräässä pankissa, siirtyi siitä opettajattareksi,
yritti myös sairaanhoitajattaren ammattia, mutta päätyi hänkin lopuksi
avioliittoon, joka ei kuitenkaan muodostunut yhtä onnelliseksi kuin
hänen käytännöllisemmän ja järkevämmän sisarensa.

Hänen miehensä oli köyhä taiteilija. He asuivat aluksi maalla Helsingin
lähistössä, siirtyivät sitten valtion matkarahan avulla Firenzeen,
missä Leena synnytti hänelle pojan, joka kuoli jo parin kuukauden
vanhana. Muita lapsia heillä ei ollut, ja tuo ainoa jäi vain vienoksi,
surumieliseksi muistoksi heille.

Se tapahtui keväällä. Toista vuotta he olivat jo Firenzessä asuneet ja
aikoivat jäädä yhä edelleen sinne, mikäli rahat riittivät ja Jennin
mies, konttoripäällikkö, joka samalla oli taiteen-ystävä, antoi
aineellista kannatustaan. Niin tuli jälleen kevät ja sen keralla uusi,
entistä kovempi kohtalon-isku.

Syy siihen oli kokonaan taiteilijan. Edellisenä talvena, Leenan
sairaana ollessa, oli hän iskenyt silmänsä erääsen nuoreen
pohjoismaiseen kuvanveistäjättäreen, joka muuten oli kihloissa toisen
kanssa, tunnelmoinut hänen kanssaan viikon kaksi erinäisten sypressien
varjoissa, elänyt tuollaista viatonta sielujen yhteis-elämää, kunnes
naikkosen oikea sulhanen oli tullut ja korjannut omansa. Tietääkseni he
elävät nyt onnellisessa avioliitossa ja asuvat jossakin Tyrolin
vuorikylässä. Mutta noiden toisten, Leenan ja hänen miehensä, avio-onni
rikkoutui ijäksi tuon mitättömän välitarinan tähden, josta Leena ei
siihen saakka ollut tiennyt mitään ja josta hän arvattavasti, ilman
miehen typeryyttä, ei koskaan olisi tullutkaan tietämään. Eräässä pahan
omantunnon puuskassa tunnusti mies nimittäin vaimolleen tuon itsessään
niin vähäpätöisen todellisuuden, jonka hän kuitenkin oli saanut
kasvamaan aivan jättiläiskokoiseksi omalla kauhistuneella
mielikuvituksellaan. He olivat itkeneet yhdessä, he olivat tutkineet
itseään ja toisiaan, he olivat eritelleet ja yhdistelleet, tarkistaneet
ja todenneet sielunliikkeitään, ja kuinka he lienevätkin sitten tuota
asiaa sormiensa välissä käännelleet ja väännelleet, he olivat tulleet
tuohon järjettömään lopputulokseen, että aviollinen yhdyselämä heidän
välillään oli tämän jälkeen mahdoton, niin paljon kuin he edelleen
toisiaan rakastivatkin. He tekivät sen korkeamman siveyden nimessä,
nähkääs. He pitivät toisistaan, he kirjoittivat toisilleen, he olivat
yhä edelleenkin hyviä ystäviä ja katsoivat, että he kumpikaan eivät
enää voisi kenenkään muun kanssa tulla koskaan onnellisiksi. Kuitenkin
he erosivat, jonka eron he sitten myöhemmin myöskin laillistuttivat.
Leena palasi kotimaahan ja taiteilija jäi yksin Firenzeen.

Samaan aikaan kuoli Leenan äiti. Leena ehti parhaiksi hänen
kuolinvuoteelleen, sai hänen kamarinsa sisaren luona, otti paikan
lankonsa konttorissa, ja niin näytti hänen elämänsä jälleen lähtevän
sitä tyyntä, turvallista latua luijottamaan, joka on perhenaisten
luontainen elämänrata, jolla ei ole mitään odottamattomia hyppyreitä ja
joka ei pääty ennen kuin kuolemassa. Kolme vuotta oli näin kulunut.
Niin ilmestyi hän äkkiä minun vastaanotto-tunnilleni, valittaen
päänsärkyä, unettomuutta, yleistä väsymystä y.m. tuollaista, joka on
yhtä paljon sielun kuin ruumiin sairautta ja jota mikään lääkäri ei ota
vakavasti.

Tiesin jo silloin jonkun verran hänen elämänkohtaloistaan, jonka vuoksi
hän heti herätti mielenkiintoani, ei lääkärinä erityisesti, mutta
yleensä elämän ja ihmisten tarkastelijana. Lapsuudenystävä kun olin,
oli minulle sangen helppoa tavata häntä senjälkeen useamminkin, ja mitä
enemmän seurustelin hänen kanssaan, sitä merkillisemmäksi olennoksi hän
kävi mielestäni. Hän suorastaan kiihotti tutkimushaluani, joka
valitettavasti ei koskaan ole ammattini mukaisille aloille yhtä
innokkaasti suuntautunut. En tahdo kieltää, että myöhemmin rakastin
häntä. Mutta aluksi se aivan varmaan ei ollut rakkautta, vaan pikemmin
tiedonhalua tai korkeintaan hyvin heikosti eroottista uteliaisuutta.

Hän ei nimittäin vaikuttanut minuun aistillisesti. Hän ei herättänyt
intohimoja, vaan eräänlaista sydämen riutumusta, etäistä, utuista ja
kipeää kaihomieltä. Aina kun olin poissa hänen seurastaan, päätin
johtaa tuon tuttavuuteni johonkin järjelliseen ratkaisuun, ja minulle,
joka en usko puhtaasen ystävyyteen miehen ja naisen välillä, oli ainoa
järjellinen ratkaisu luonnollisesti joko kosia tai koettaa vietellä
häntä. Mutta heti kun olin hänen seurassaan, jouduin jälleen tuohon
tuudittavaan, selittämättömään passivisuuden mielialaan, jossa hermoni
niin suloisesti lepäsivät. Hänen kanssaan ei näyttänyt yleensä mikään
ratkaisu mahdolliselta. Aluksi en tosin sitä erikoisesti toivonutkaan,
sillä minähän olin vain päättänyt ottaa selon hänestä ynnä niistä
sisäisistä vaikuttimista, jotka olivat hänen tähän-astisen
elämänkulkunsa määränneet.

Sitä varten oli minun ensin otettava selko hänen entisestä miehestään,
jonka tunsin ohimennen. Kenties olisin voinut alottaa hänen kanssaan
kirjevaihdon, jollakin tekosyyllä luonnollisesti, tai kuulla jotakin
hänestä hänen tovereiltaan. Mutta pidin turhana kääntyä kenenkään muun
puoleen, kun minulla kerran oli hänen rakastamansa ja häntä rakastanut
nainen edessäni, sillä ihmiset yleensä tuntevat hyvin vähän itseään ja
vielä vähemmän toisiaan. Hitaasti, varovaisesti ja hienotunteisesti
menetellen voinkin tätä tietä saada hänestä sangen seikkaperäisen ja
jotakuinkin koossapysyvän luonnekuvan.

Hänen entinen miehensä oli ollut iankaikkinen itsekasvattaja,
itsejäytäjä, itsekiduttaja. Mikään ei kelvannut hänelle sellaisenaan.
Kaikki oli kehitettävä, jalostettava, korjattava ja parannettava
joksikin muuksi kuin miksi jumala oli luonut sen. Leenakin oli usein
epäillyt, oliko hän taiteilija ollenkaan, sillä hänen mielestään olisi
oikean taiteilijan pitänyt voida iloita maailmasta juuri sellaisena
kuin se oli. Hän, Leena, olisi niin mielellään tahtonut tulla
rakastetuksi sellaisenaan, avuineen ja vikoineen, miellyttävine ja
epämiellyttävine ominaisuuksineen. Hänen entisen miehensä mielestä taas
olisi ollut aina taisteltava, aina pyrittävä ja ponnisteltava, aina
ylemmä, aina korkeammalle kehitys-asteelle, aina puhtaampaan,
täydellisempään, yksilöllisempään ihmisyyteen. Eihän mikään nainen
olisi voinut sitä ajan oloon kestää, saati sitten Leena, joka oli niin
herkkä, niin hauras ja tunteellinen.

Hyvä hänen entinen miehensä oli ollut hänelle, aivan liian hyvä, sanoi
hän itse, vaikka hän kyllä osasi itseäänkin arvostaa. Mutta tuo mies
oli ollut kuitenkin jotakin aivan toista ainesta kuin hän, jotakin
moraalista, metafyysillistä, ylenluonnollista, jonka arvoitusta hän ei
ollut koskaan voinut itselleen selvittää. Epäilemättä oli hänen
miehensä häntä rakastanut, samoin kuin hän miestään, ja pitiväthän he
yhä edelleenkin niin paljon toisistaan. Mutta siinä oli kuitenkin aina
ollut tuo jokin, heidän välillään oli kuitenkin aina seisonut tuo
muudan, tuo paha, tuo kylmä, tuo vieroittava, ikäänkuin vaatimus tai
pyyntö tai pakko tai käsky, joka oli voinut hänen mieltään matona
kalvaa, taas toisin vuoroin hänen päänsä päällä piiskana läjähtää.
Leenan olisi pitänyt muuttua joksikin muuksi. Siinä se oli. Leenan koko
olemus oli noussut sitä vastaan. Luonnollisesti oli hänenkin mielestään
ollut hyvä itseään kasvattaa. Mutta eihän ollut silti syytä kiusata
itseään, kun elämä oli niin lyhyt, kun ei kuoleman takana ollut mitään
ja kun kaikki loppui samassa kuin oli alkanutkin.

Leena puolestaan olisi tahtonut niin mielellään joskus vain elää ja
olla onnellinen. Hänellähän ei ollut muuta kuin tämä elämä, tämä
maailma, josta hänen oli kiinni pidettävä. Mutta mikä ilo oli elää, jos
täytyi aina koota eikä saanut koskaan tuhlata, jos täytyi aina ylöspäin
eikä saanut koskaan hyvää luikua alamäkeen laskettaa?

Tuonkin tähden oli Leena usein epäillyt, että hänen entinen miehensä ei
ollut oikea taiteilija.

Sillä eihän oikea taiteilija säästä, hän tuhlaa. Eikö juuri se ollutkin
taiteen olemus ja oliko ylimalkaan mitään muuta todellista iloa
maailmassa? Mutta tuo mies oli kitupiikki. Taidetta ei Leena niin
paljoa ymmärtänyt, että hänellä olisi voinut olla mitään itsenäistä
käsitystä siitä. Hänen oli siis arvostelussaan ollut pakko nojautua
yksinomaan ihmiseen, ei hänen työhönsä, ja ihmisenä oli hänen entinen
miehensä ollut vähemmän taiteilija kuin parantumaton uneksija, joka
Leena muuten itsekin oli ja tiesi olevansa. Siinä he olivat yhtyneet,
mutta heidän unelmiensa laatu oli ollut tuiki erilainen. Leenan unelmat
kulkivat kuin pilvet kaupungin kattojen yli. Niillä ei ollut mitään
pohjaa todellisuudessa, niissä ei ollut pontta eikä perää, ne eivät
nousseet ympäröivästä elämästä eivätkä ne myöskään voineet mitään sen
menoon vaikuttaa. Niitä ei voinut toteuttaa, toisin sanoen, eikä niitä
voinut edes ajatella toteutetuiksi. Ne olivat järjettömyyksiä, kaiken
luonnon, kaiken luonnollisen logiikan ja luonnonlakien vastaisia. Hän
uneksi mahdottomia. Hän itsekin tiesi sen, oli aina tiennyt sen ja oli
oppinut niitä myös oman itsensä edessä häpeämään. Hullutuksia, outoja
päähänpistoja ne olivat, omiaan kenen tahansa täysijärkisen ihmisen
aivoja sekoittamaan. Mutta se juuri oli ollut ero hänen ja hänen
entisen miehensä välillä, sillä hänen miehensä uneksi vain pelkkää
todellisuutta, joskin uutta ja ennen tuntematonta. Hänen miehensä
unelmat nousivat todellisuudesta ja niillä oli ainakin mahdollisuus
siihen takaisin vaikuttaa. Tuo mies ei ollut koskaan uneksinut mitään
turhaa. Hän oli suorastaan vihannut kaikkia vaimonsa eriskummallisia,
vaikka viattomiakin päähänpistoja, ollen omassa sielunelämässäänkin
niin ihmeteltävän, niin saavuttamattoman kansallistaloudellinen.

Eikö totta, tuo mies mahtoi olla hiukan hassahtava? Uneksia pelkkää
hyvää, järjellistä ja hyödyllistä! Mitä varten ihmiselle on annettu
unelma siis? Eikö sitä varten, että hän ainakin sen piirissä voisi
tehdä äärettömiä hullutuksia?

Tuo mies ei ollut tehnyt elämässään kuin yhden, sen, joka oli heidän
avio-eronsa aiheuttanut. Muuten hän oli ollut harvinaisen yhtenäinen.
Hän oli nähnyt elämässä tarkoituksen, jota ei Leena parhaalla
tahdollaankaan voinut nähdä siinä, eräänlaisen kätketyn, sisäisen
ajatuksen, joka ihmisen omassa työssään, omassa elämässään ja oman
henkensä heleimmässä kuvastimessa oli ilmi saatettava. Se ajatus oli
ääretön kuin luonto itse ja sellaisena siis ihmis-aivoille
käsittämätön. Mutta ihmis-aivot, oli tuo mies sanonut, voivat vallata
aina uusia ja uusia aloja siitä. Ja juuri siinä oli hänen mielestään
ihmis-elämän ääretön ihanuus, että oli alaa edessä ja takana niin kauas
kuin silmä kantoi, että työ ei loppunut, että taistelu ei laannut, että
veri lauloi suonissa jokahetkisen, iankaikkisen voiton virttä, siksi
kuin tappio tuli, siksi kuin kuolema kohtasi, siksi kuin kaikki
tyyntyi, talttui, taukosi ja pysähtyi. Sankarin kuolo sotakentällä, se
oli ollut se vertauskuva, jota hänen miehensä oli mielellään käyttänyt
ihmisen kohtalosta maan päällä puhuessaan. Elämä oli taistelua, ja se,
joka parhaiten taisteli, voi myöskin viimeisellä hetkellään syvimmin ja
levollisimmin uinahtaa.

Merkillinen mies hän oli ollut, siitä ei epäilystä. Leenan mielestä hän
oli yhä vieläkin suoranainen nero, vaikka ei ehkä taiteellinen, ja
vaikka hänen oli niin vaikea päästä esille ja yleisön suosiota
saavuttaa. Omasta puolestani en sitä erikoisesti ihmetellytkään,
kuultuani, miten korkealle hänen unelmansa tähtäsivät.

Koko maailman tahtoi tuo mies oman sisällisen ihanteensa mukaan
muodostaa, koko elämän, koko ihmiskunnan. Hyviä, viisaita, täysiä
ihmisiä; hän tahtoi tähän maailmaan, ylenkatseellisia, jos niin
tarvittiin, rakastavia, intohimoisia, tyyniä pinnaltaan, palavia
syvyydessään: jää- ja tuli-ihmisiä. Ainakin hän itse oli väittänyt
tuntevansa povessaan sellaisen ihannekuvan. Mutta koska hän ei sitä
voinut aivan niin laajassa asteikossa toteuttaa, hän oli sanonut
tahtovansa ainakin itse kohota sitä kohden niin korkealle kuin
mahdollista. "Joka kerta kuin näen siitä pienen pilkahduksenkin", hän
oli sanonut, "joko muiden sielussa tai omassani, käyn jälleen kahta
ylpeämmäksi ja rohkeammaksi". Se ei ollut mikään yli-ilmainen ihanne
hänelle. Se oli luuta ja lihaa: ihmisiä. Yli-ihmisiä, jos niin
tahdotte, mutta kaikissa tapauksissa enemmän ihmisiä kuin useimmat
nykyään elävät kuolevaiset.

"Maailma on niin harvaan asuttu vielä", oli hänen tapansa ollut myös
sanoa. Oli muka vain joku ihminen, joku tuota ihannekuvaa lähentelevä
ihmistyyppi, siellä täällä kuin Robinsson autiolla saarellaan, joku
siinä tai tässä maassa, joku ainoa siinä tai tässä aikakaudessa. "Mutta
joka kerta kun minä kuulen sellaisen hengenheimolaisen äänen", hän oli
kerran sanonut, "vaikka se tulisi tuhansien vuosien ja tuhansien
peninkulmien takaa, minä saan takaisin nuoruuteni rautarohkean uskon
itseeni ja kutsumukseeni". Silloin hän ei ollut yksin enää. Silloin hän
tunsi, että hän ei elänyt turhaan, että myöskin hänellä oli oikeus elää
ja ettei hänen tarvinnut ollenkaan pyytää ympäristöltään ja
aikalaisiltaan anteeksi olemassaoloaan.

Mahdollisesti tuollainen mies voi olla nero, mutta tuskin taiteellinen.
Ihmisten, jotka näkevät maailmassa, mitä muut eivät siinä näe, on
yleensä sangen vaikea tehdä itseään muille edes taiteellisesti
ymmärrettäviksi.

Kerron hänestä senvuoksi, että tietäisitte, mikä oli se henkinen
ilmakehä, josta Leena tuli ja jossa hän osaksi yhä vieläkin eli, siksi
kuin hän eräänä päivänä täällä Helsingissä minun vastaanottohuoneeseeni
ilmestyi. Se oli ollut hänelle aivan liian kova, liian ankara, liian
älyllinen ja aatteellinen ilmakehä. Häntä oli vilustanut. Ja kuitenkin
hän huusi lämpöä ja herkkyyttä koko olennollaan. Hänen entinen miehensä
oli ollut yksinkertaisesti liian miehekäs hänelle, siinä se oli.
Minussa hän tapasi vertaisensa. Minun seurassani hänen oli hyvä olla,
minun kanssani hän voi jutella, laverrella, tunteilla ja tunnelmoida.
Ei niin, ettei hänen entinen miehensä olisi ollut henkisesti hänen
vertaisensa, — olipa tämä vielä monessa suhteessa ollut kyynärän pitempi
häntä, mutta ei siinä, mikä hänelle, Leenalle, oli pääasiallisin. Hänen
miehessään oli kaikki ollut niin päättävää, niin itsepintaista, niin
hirmuhallitsevan keskitettyä: kasvot, ryhti, ajatukset ja mielipiteet.
Epäilemättä hän oli mies, jota nainen voi rakastaa. Mutta Leena ei
ollut koskaan voinut rakastaa häntä inhimillisellä rakkaudella,
itkevällä ja nauravalla, rikkovalla ja anteeksi-antavalla. Hän oli
pikemmin ihannoinut ja jumaloinut häntä. Kun ensimmäinen pilvi oli
sitten ilmestynyt heidän taivaalleen, kun ensimmäinen rikos oli
tapahtunut ja tuo mies astunut alas luonnottomalta jalustaltaan,
esiintyen kerrankin elämässään tavallisena kuolevaisena, ei mikään
yhdys-elämä entisessä merkityksessä enää ollut heidän välillään
mahdollinen. Ei heidän mielestään, tarkoitan. Minun mielestäni siitä
olisi voinut vasta alkaakin oikea, terve ja luonnollinen avioliitto.
Mutta heiltä oli lumous haihtunut, unelma mennyt. Heidän suhteensa oli
ollut alun pitäen tuolle miehen yli-ihmisyydelle, siis väärälle
pohjalle, perustettu.

Kun se petti, luhistui koko rakennus. Tuo mies ei ollut voinut sietää
sitä ajatusta, että hänen vaimonsa oli kerran nähnyt hänet henkisesti
alastomana, eikä nainen puolestaan ajatusta, että mies oli särkenyt
hänen jumalankuvansa. Siksi he erosivat. Näin olen minä ainakin asian
ymmärtänyt.

Eivätkö ihmiset ole kummallisia? He rakentavat ensin talon, jota he
nimittävät onnekseen, ihanteekseen tai maailmankatsomuksekseen, ja kun
heidän pitäisi muuttaa siihen, he huomaavatkin tehneensä sen ovet ja
ikkunat niin ahtaiksi, että he eivät itse mahdu sisälle siihen: Nuo
kaksi olivat juuri olleet sellaisen ennakkokäsityksen uhreja, kuten
niin monet ihmiset nykyaikaan. Heillä oli ollut väärä käsitys
rakkaudesta, miehellä eritoten. Tehdä ensin rikos ja tunnustaa sitten
rikos! Eipä sillä, että minä puolestani olisin pitänyt sitä minään
rikoksena, mutta jos hän kerran itse oli sitä mieltä, hänen
velvollisuutensa olisi ollut salata se ainakin vaimoltaan. Miksi
esiintyä arkiryysyissä juuri sen edessä, jota rakastaa? Miksi ei
ennemmin puhtaana, pestynä ja pyhävaatteissa? Rakkaus on juhlaa
mielestäni eikä suinkaan surun juhlaa, vaan ilon. Mutta me tärvelemme
ilon sekä itseltämme että muilta olemalla liian rehellisiä. Oikeastaan
pitäisi miehen jo alusta alkaen järjestää suhteensa naisen kanssa niin,
ettei tulisi eikä voisi tulla kysymystä ollenkaan rehellisyydestä tai
epärehellisyydestä. Eihän ihminen ole toisen oma. Eihän kenelläkään ole
mitään oikeuksia tai velvollisuuksia muiden kuin itsensä suhteen. Miksi
vaatia tilille ketään tai itseään ja ajatuksiaan muille tilittää? Mies,
joka niin tekee, on joko pelkuri tai mielipuoli. Rakastava nainen
tahtoo aina olla ehdottomasti rehellinen, jakaa ilot ja surut, tuskat
ja kärsimykset, mieluimmin juuri viimemainitut, sillä vasta silloin hän
tuntee itsensä tarpeelliseksi olioksi maailmankaikkeudessa. Mutta juuri
se tekee hänen rakkautensa miehelle aina ennen pitkää niin
kiusalliseksi. Eihän ihminen ole mikään kaksois-olento. Mutta naiset
eivät koskaan opi seisomaan omilla jaloillaan tai tekemään vain
vieraskäyntejä miehensä sydämessä. He ovat kotikissoja ja he tahtovat
perustaa kodin jokaiseen hänen povensa pienimpäänkin sopukkaan. Se on
sietämätöntä, sillä jossakinhan täytyy miehenkin saada tuntea olevansa
kotonaan. Mutta miehen oikea koti on vain se osa hänen sielustaan,
jossa hän on yksinäinen ja jää ijäti yksinäiseksi.

Päästyäni näin pitkälle, päätin vielä saada selon, miksi tuo nainen
ylimalkaan oli mennyt miehelään. Se oli, kuten arvasinkin. Leena ei
ollut ottanut miestään, vaan mies oli ottanut hänet. Ei kysynyt,
tahtoiko toinen vai ei, ottanut kuin omansa, vienyt voittosaaliinaan,
kantanut pois kömpelöillä käsivarsillaan. Leena oli ollut tuosta sekä
hämmästynyt että ihastunut niin, että hän ei ollut muistanut edes
suuttua, saati sitten tehdä mitään vastarintaa. Ja kun hän oli
muistanut, se oli ollut liian myöhäistä jo. Jälkeenpäin häntä oli
joskus harmittanut, että hän silloin oli niin helposti antautunut ja
että hän omalla lemmentarinallaan oli joutunut niin vanhan-aikaista ja
arkipäiväistä totuutta palvelemaan: totuutta miehestä, joka tulee
tuuliaispäänä, ja naisesta, joka lehtenä antaa itseään lennättää.
Jotakin aivan toista hän kerran oli syvimmässä sydämessään rakkaudella
ja rakkaus-elämällä tarkoittanut, jotakin paljon hienompaa,
nykyaikaisempaa, tasa-arvoisempaa. Mutta kun hän ei ollut nähnyt sitä
töteutettuna missään ympäristössään, hän oli itsekin ruvennut
epäilemään oman sydämensä salaista, yksinäistä vaatimusta. Samalla
olivat sortuneet kaikki hänen hauraat, haaveelliset mielipiteensä
uudenaikaisemmasta, ihmis-arvoisemmasta suhteesta miehen ja naisen
välillä, sortuneet kuin keinotekoinen rakenne, jonka juuria routa
liikuttaa.

Elämän routa se lienee ollut. Sille rakkauskäsitykselle, jonka hän
tunsi ja tunnusti omakseen, vaikka hän ei omalta kohdaltaan ollutkaan
seurannut sitä, hän ei ollut löytänyt todellisuudesta mitään
jalansijaa. Siksi oli hänen uskonsa siihen murtunut jo kauan ennen kuin
hän mitään avioliittoa ajattelikaan. "Kun joskus oikein tarkkaan koetan
muistella sieluni silloista kehityskautta", hän sanoi kerran minulle,
"tulen aina siihen päätökseen, että mikään muu ratkaisu ei olisi voinut
ollakaan minulle mahdollinen". Hän oli ollut umpisolassa, hänen
miehensä oli tullut siitä pelastavaksi pääsyksi hänelle. Muuten olisi
hänen umpisolansa muuttunut hänelle umpisukkulaksi, laineet olisivat
lyöneet hänen päänsä yli ja elämän arkipuoli hänen olemuksensa
mieluisekseen muovaellut.

"Antamalla itseni minä olen säilyttänyt itseni", hän sanoi taas toisen
kerran minulle.

Luulen, että se oli totta. Hän oli ojentanut sielunsa ja ruumiinsa
tuolle miehelle kuin tarjottimella, kuin hän olisi tahtonut sanoa:
"Tässä se on, minun koko itseyteni, mutta minä en osaa tehdä sillä
mitään enkä viitsisi myöskään aivan vielä heittää sitä rikkaläjälle.
Tee sinä, mitä tahdot sillä, tuhlaa se tai säilytä minua varten, jos
ehkä joskus maailmassa vielä tulisin sitä tarvitsemaan!" Ja mies oli
ottanut vastaan ja tallettanut sen, sulkenut kuin lippaasen ja pistänyt
avaimen liivintaskuunsa. Näin oli Leena sitten monta vuotta elänyt.
Nyt, yksinäisyydessään, hän oli jälleen tuntenut halua itseään
tarkastella, katsomaan, mitä hänestä oli tullut, ja arvioimaan, mitä
vielä mahtoi olla jälellä hänen alkuperäisestä, tyttö-aikaisesta
olemuksestaan.

Hän oli katsonut ja tullut heti täysin levolliseksi. Se oli kaikki
siellä, se oli kaikki tallessa, kiitos olkoon hänen miehensä
huolellisen säilyttämistaidon. Se oli kaikki jälellä, sellaisena kuin
hän sen muisti oman henkilöllisyytensä ensimmäisestä heräämisestä,
kirkkaana, kulumattomana pääomana, joka tosin ei ollut vuosien varrella
lisääntynyt, mutta ei vähentynytkään. Hänen entinen miehensä ei ollut
koskenut siihen, siksi että hän ei ollut tarvinnut sitä: hän oli ollut
sitä tehdäkseen liian täynnä omaa itseään. Leena tunsi hiukan
katkeruutta tuota ajatellessaan, mutta samalla oli se omiaan täyttämään
henkilökohtaisen turvallisuuden tunteella hänet. "Tiedän voivani olla
oma itseni", hän sanoi kerran minulle, "oma väärentämätön, synnynnäinen
minuuteni, siinä silmänräpäyksessä kuin se käy tarpeelliseksi".

Arvaan, että hän juuri siksi saattoi olla niin tyyni ja rauhallinen. Ja
toisen kerran hän sanoi minulle: "Tiedän taas, kuka olen ja mitä minä
voin, jos vaan tahdon voida". Tuo ajatus, sanoi hän, oli käynyt hänelle
niin rakkaaksi, että hän muisti sen heti ensimmäiseksi aamulla
herätessään ja unohti vasta viimeiseksi illalla maata mennessään.

Senjälkeen kuin hän oli tuon sanonut minulle, tuntui minusta kuin
olisivat hänen kasvonsa kaunistuneet, hänen vartensa notkahdellut
norjemmin ja joustavammin. Myöskin iloisemmaksi hän oli käynyt minusta.
Mutta ehkä se oli vain mielikuvitusta. Näemme ylimalkaan ihmiset
ainoastaan omien sieluntilojemme prisman läpi ja minuun olivat hänen
sanansa todellakin ilahduttavasti vaikuttaneet.

Tiesin hänestä nyt, mitä tahdoinkin tietää, enkä kuitenkaan voinut
siirtää häntä lajiteltujen ilmiöiden joukkoon. Hänen seuransa oli jo
käynyt minulle välttämättömäksi. Me olimme paljon yhdessä sinä keväänä,
kävimme teattereissa, konserteissa, taidenäyttelyissä, ja teimme pitkiä
kävelyretkiä Helsingin ympäristöön, milloin jäälle, milloin Töölön tai
Alppilan tietä pitkin. Se olikin muuten mitä ihanin kevät, päivät
korkeat ja kauniit, yöt raikkaat ja tähtikirkkaat. Kaikesta päättäen
hän hiukan piti minusta. Meidän tuttavuutemme oli kehittynyt jo niin
läheiseksi, että me voimme vaietakin, kulkea kilometri-määriä aivan
äänettöminä, ilman että se vähimmässäkään määrässä vaivasi meitä.

"Eikö ole ihmeellistä", hän lausui kerran tuollaisen vaitiolon jälkeen,
"että minun vanhempiani ei ole enää missään?"

"Ei missään muualla", jatkoin minä ikäänkuin se olisi ollut
luonnollisin asia maailmassa, "kuin tällä hetkellä teidän omassa
mielikuvituksessanne".

"Juuri se on niin kummallista", sanoi hän. "Ensin on jotakin ja sitten
äkkiä ei olekaan mitään. Ja joka hetki syntyy ja häviää kokonaisia
maailmoita."

"Elämä on unelma", virkahdin minä puolipiloillani. "Eilinen ei ole
mitään ja huominen on vain saippuakupla, joka särkyy, kun tämä-päivä
siihen koskettaa."

Hän nyykäytti päätään äänettömänä ja vaipui jälleen ajatuksiinsa. Mutta
hänen sanoistaan minä pääsin hiukan selville hänen silloisesta
mielentilastaan.

Hän eli entisyydessä. Hän toivotteli mennyttä takaisin. Hän ei elänyt
nykyhetkeä varten eikä hänestä lähtenyt mitään lankoja tulevaisuuteen.
Luulen, että hän juuri siksi oli niin utuinen mielestäni, niin itseensä
verhoutunut. Hän tunsi kaiketi kuuluvansa johonkin menevään, häviävään
maailmankuvaan. Toisin vuoroin hän saattoi kyllä äkillisellä
tempauksella ponnahtaa irti tuosta petollisesta, herpaisevasta
tunnelmasta, jonka itsekin tunsin hänen seurassaan ja joka uhosi koko
hänen olennostaan. Hän oli silloin hilpeä, äänekäs, miltei raju. Mutta
pian hän ikäänkuin uuvahti jälleen, sulki umppunsa kuin valkea
lummekukka yön lähestyessä.

Te kysytte, minkä näköinen hän oli? Totta puhuen en voi muistaa sitä
tarkalleen. Omasta puolestani näin hänet aina sinisessä, te ymmärrätte,
väkevässä ruiskukan sinisessä, joka väikkyi kuin kummallinen sädekehä
pari tuumaa hänen päänsä ympärillä. Olen varma, että se oli hänen
sisimmän sielunsa väri. Minulle hän jäi unikuvaksi, joka aina
tällaisina kesä-öinä nousee sieluni silmien eteen, elävänä, kuulakkaana
ja selväpiirteisenä. Ja aina silloin minä tunnen jälleen tuon
riuduttavan, sydäntä hiukaisevan mielialan, missä hän itse eli, jota
hän myös minuun välitti, mutta jota minun on vaikea lähemmin
määritellä. Luulen kuitenkin siihen sisältyvän jonkun epämääräisen
toivon, että voisi elää elämänsä uudelleen, että voisi saada kaikki
takaisin, entisyytensä unelmat ja nuoruutensa suuret päivänkukat.

Hän oli sattunut minun tielleni aikaan, jolloin minä jostakin itselleni
käsittämättömästä syystä tunsin joutuneeni ikäänkuin pois nikamistani.
Olin sisällisesti hermostunut. En voinut olla yksin enkä muiden kanssa,
pelkäsin itseäni, ja toisten ihmisten seura teki minut vieläkin
aremmaksi. Mitä se mahtaa olla? kyselin itseltäni. Olenko rakastunut?
Minä? Minun ijälläni? Torjuin tuon ajatuksen luotani yksinomaan
naurettavana, sillä jo paljas päälakeni oli omiaan sen mahdottomuutta
todistamaan. Mutta kun kurkistin sydämeeni, täytyi minun tunnustaa,
että siellä kaikki oli äkkiä ruvennut käymään niin kummalliseksi.
Tarrauduin kiinni jokaiseen oljenkorteen ja tunsin kuitenkin meneväni
perikatoon. Elämä ikäänkuin luisui pois minulta. Taas toisin vuoroin
tuntui minusta kuin en koskaan olisi oikein elänytkään. Se mahtoi olla
jonkinlainen väli-aika. Ei erikoisia iloja eikä suruja, ainoastaan
tasaista, harmaata arkipäivää. Tunsin, että jotakin kuoli minussa,
varmasti, vähitellen, ikäänkuin jonkun koneellisesti, säälimättömästi
vaikuttavan luonnonlain välttämättömyydellä. On jotakuinkin
epämiellyttävää tuntea tulevansa oman paremman itsensä ruumiskirstuksi.

Etsin turhaan nimeä tuolle tunteelle, ja kun en löytänyt, kysyin sitä
häneltä.

"Minä muistan tuon tunteen tyttövuosiltani", hän sanoi, luoden syvän
silmäyksen minuun. "Ilon ikävä se on."

"Te ette enää tunne sitä?" kysyin minä.

"Kyllä joskus", vastasi hän, "mutta silloin se nousee kuin kaikuna
jostakin hyvin etäisestä entisyydestä".

"Ja nyt? Mitä nyt tunnette?" kysyin vielä.

"Nykyään minä en tunne enää niin hienoja tunteita", vastasi hän
hymyillen raukeasti. "Minusta on tullut täydellinen poroporvari."

Muistan, että hänen vastauksensa loukkasi minua, sillä mielestäni hän
olisi voinut puhua muille, mutta ei minulle niin. Ja minä sanoinkin sen
hänelle.

"Miksi te puhutte minulle aina niin pirullisessa äänilajissa?"

"Ainako?" kysyi hän hiljaa.

"Ette aina, mutta usein. Olemmehan me kaksi ihmistä, joilla ei ole
mitään syytä peljätä toisiamme."

"Minä tiedän", sanoi hän hetken vaiettuaan. "Miehet pyytävät aina olla
poikkeus-asemassa meidän naispoloisten suhteen. Mutta millä oikeudella
te pyydätte sitä?"

"En millään. Pyydän ainoastaan olla teidän ystävänne."

Näin, että hänen silmänsä kirkastuivat kiitollisuudesta, ja hän ojensi
kätensä minulle pehmeällä, hyväilevällä liikkeellä, jota pidin jo
onnellisena enteenä hänessä liikahtavalle lemmenkaipuulle. Mutta heti
seuraavassa hetkessä hän sulkeutui jälleen ja hänen katseensa peittyi
takaisin tuohon läpitunkemattomaan, uneksivaan utupilveen, jota jo olin
tottunut ihailemaan hänen erikoisimpana, luonteenomaisimpana ilmeenään,
monesta syvästä sydänsurusta kummunneena.

Hänen kuvansa kasvoi siitä saakka aina korkeammaksi sielussani. Näin
hänessä naisen, joka oli suuri sielustaan, viljelty vaistoiltaan,
yksinäinen, ylpeä olento, ja juuri sentähden miehen oikea toveri. Kuka
toinen katsoi niin? Ei kukaan minun maailmassani.

Muistan erään illan, jonka istuin hänen kammiossaan, lämpiävän uunin
edessä, riittyvän hiiloksen valaistessa hänen pieniä, hiljaisia
kasvojaan. Sanoinko jo, että hän asui sisarensa luona Katajanokalla,
jossa tällä oli tilava, uuden-aikainen huoneistonsa? Kävin usein häntä
siellä katsomassa, mieluimmin emännän poissa-ollessa, sillä hänen
sisarensa ei ollut ollenkaan yhtä miellyttävä kuin hän itse, oli
kylmähkö, järkeilevä porvarillinen luonne, joka kuului elämän
tyytyväisiin. Hän oli tyytyväinen, kunhan hänellä oli vain miehensä,
lapsensa, seurapiirinsä ja yhteiskunnallinen asemansa, eritoten kaksi
jälkimmäistä. Jenni oli sisarensa täydellinen vastakohta jo
ulkomuodoltaankin: pitkä, laihakaulainen, kulmikkaat olkapäät,
kasvoilla pikkumaisen säntillisyyden ja itsekylläisen arvosteluhalun
ilme. Kun hän nauroi, hän painoi päänsä rumasti hartioittensa väliin ja
kikatti ilkeästi kuin harakka. Vielä vastakkaisemmat olivat nuo kaksi
sisarta sisälliseltä luonteeltaan. Jos toinen oli Martta, oli toinen
Maria. Luulen, että he sydämensä pohjasta vihasivatkin toisiaan, tuolla
äänettömällä, syövyttävällä vihalla, joka on vain läheisten sukulaisten
tai eri sukupuolten välillä mahdollinen.

Näin heti tullessani, että hän oli itkenyt, ja sain siihen myöhemmin
selityksen. Hän oli juuri saanut kirjeen entiseltä mieheltään. Tämä
kärsi kovasti yksinäisyydestään, mutta kesti sen sankarillisesti. Juuri
tuo hänen sisällinen taistelunsa, jonka Leena luki hänen jokaisen
rivinsä välistä, oli hänen sydäntään liikuttanut. Me juttelimme sitten
paljon hänestä, ja kuinka lieneekin tapahtunut, mutta meidän
keskustelumme sai omituisen, pistävän, tuolle miehelle epäedullisen
kärjen, jota me emme kumpikaan alussa tarkoittaneet.

"Hän kirjoittaa kauniita kirjeitä?" kysyin minä jotakin sanoakseni.

"Kyllä", vastasi hän. "Mutta ne jättävät kuitenkin niin kummallisen
autiuden ja tyhjyyden tunteen. Ne alkavat kaikki sanalla 'minä' ja
vaikuttavat kuitenkin niin kummallisen personattomilta."

"Kuinka niin?" kysyin minä. "Eikö hän, jos kukaan, juuri ole
personallisuus?"

"En tiedä", vastasi hän. "Hänen kirjeensä tulevat kuin jostakin
tuntemattomasta avaruudesta, ne ovat osoitetut kuin jollekin yhtä
tuntemattomalle taivaankappaleelle."

"Luulen ymmärtäväni teidät", sanoin minä. "Ne eivät ole kirjeitä kahden
määrätyn yksilön, miehen ja naisen välillä. Ne ovat ypö-yksinäisen
sielun tunnustuksia, jotka hän lähettää tyhjään ilmaan langattomina
sähkösanomina."

Leena tuijotti eteensä äänettömänä. Seurasi pitkä vaitiolo.

"Epäilen, että hän on koskaan minua rakastanut", hän virkahti äkkiä
ynseästi.

"Sitähän te ette voi epäillä", sanoin minä hämmästyneenä.

"Kyllä", vastasi hän silmät ummessa ja pieni ryppy kulmakarvojen
välissä. "Tuskin hän tietää edes, mitä rakkaus on, eikä hän taida
ketään naista maailmassa todellisella, inhimillisellä rakkaudella
rakastaa."

"Hän on yli-ihminen", väitin minä leikilläni.

"Ei, epä-ihminen hän on", jatkoi hän kuin unessa, "eikä hän ole koskaan
ymmärtänyt eikä tule koskaan ymmärtämään oikeaa, syvää, laajaa ja
sykkivää inhimillisyyttä. Siksi ei hänestä myös koskaan tule suurta
taiteilijaa."

Vaikenin ja katsoin yhä enemmän ymmällä häneen. Oliko tuo Leena? Tuntui
kuin hän olisi antanut vallan syvimmille, itsetiedottomimmille
sielunliikkeilleen.

Puhuimme paljon muutakin sinä iltana, mutta nuo sanat painuivat siksi
syvälle mieleeni, että muistin ne, kun kohta senjälkeen kuulin
taiteilijan ampuneen itsensä Firenzessä. En tiedä tuntimäärää, mutta
tiedän, että hän teki sen samana iltana, jolloin nuo sanat lausuttiin.
Pitäkää minua vain taika-uskoisena! Mutta minä olen syvimmässä
sielussani vakuutettu, että hän kuoli samalla hetkellä kuin ainoa
ihminen, joka koskaan eli uskonut häneen, kielsi hänet erään vieraan,
kolmannen ihmisen edessä. Hänen kuolemansa lienee tuskin ollut Suomen
taiteelle mikään korvaamaton tappio. Mutta minuun teki tuo tapaus hyvin
kiusallisen vaikutuksen.

Muistan erään toisenkin illan, jonka istuin hänen kammiossaan, jälleen
lämpiävän uunin edessä, sillä hänen oli aina kylmä, jonka vuoksi
hänellä aina oli tummanpunainen shaali hartioillaan. Silloin oli
kysymys hänen sisarestaan.

"Kuinka teidän sisarenne voi?" olin minä noin tavan vuoksi puheen
lomassa virkahtanut.

"Kiitos kysymästä", vastasi hän jälleen tuolla ynseällä
äänenpainollaan, joka niin omituisesti poikkesi hänen muuten lempeästä,
ystävällisestä olennostaan.

"Eikö totta? Te ette pidä sisarestanne?"

"En", vastasi hän vilpittömästi. "Miksi hänestä pitäisin? Me olemme
niin kokonaan toista verta. Minä olen tullut isääni ja hän äitiini,
jota minä en myöskään voinut koskaan oikein kärsiä."

Vaikenin, sillä tunsin hänen vanhempainsa muinaiset kotiolot, jotka
olivat olleet päältäpäin sileät, mutta sisältä hyvinkin onnettomat.

"Minun sisareni on luotu johtamaan miestään ja pitämään tukevaa,
turvallista huoneenhallitusta", jatkoi hän aivan aiheettomasti.

"Ja te? Mitä varten te olette luotu?" kysyin minä kääntääkseni
keskustelua pois tuolta vaaralliselta alalta.

"En tiedä itsekään", vastasi hän, "mutta ainakaan minä en ole syntynyt
rehkimään enkä raatamaan, en kärsimään, pyrkimään enkä ponnistelemaan".

"Ette", sanoin minä, "on ihmisiä, jotka tekevät suurinta iloa muille,
jos he vain nauttivat ja rakastavat, ovat kauniita, rikkaita ja
onnellisia".

"Minä en ole mitään niistä", vastasi hän miltei vihalla, "on kuin kova
kohtalo olisi meidän arpanoppamme, sisareni ja minun, kummallisesti
vaihettanut".

"Nyt te ette puhu totta", sanoin minä. "Teillä ei todellakaan ole
mitään syytä nurkua kohtaloanne."

"_Hän_ on hyödyllinen ja _hän_ on onnellinen", hän sanoi katkerasti.
"Minä sitävastoin olen vain väsynyt. Voi olla hyvä näin, mutta voi
toisinkin olla."

Tuo oli mielestäni suorastaan turkkilaista ajatustapaa, ja minä sanoin
sen hänelle.

"Voi olla", sanoi hän tyynesti, "mutta minä en todellakaan tunne mitään
halua pienimmälläkään sormenliikkeellä omaa kohtaloani ohjata tai
muuksi muodostella".

Heti senjälkeen sairastui ja kuoli hänen sisarensa. Nyt rupesin häntä
melkein pelkäämään. Minua ei hämmästyttänyt enää, kun kuulin, että hän
aikoi viettää häitä entisen lankonsa, konttoripäällikön kanssa, eikä
sekään, että hän hää-yönään, joka oli myöhään marraskuulla, oli
syöksynyt ulos huoneistaan, rientänyt pitkin Pohjoista Siltarantaa ja
yrittänyt hukuttautua. Passipoliisi, joka juuri vei erästä humalaista
miestä putkaan, oli hänet pelastanut. Humalainen mies oli ollut hänen
veljensä, Eetu-poloinen, joka oli äsken päässyt vankilasta ja jälleen
entiseen elämäntapaansa antautunut. Veli ja sisar olivat toisensa
poliisiasemalla tavanneet.

Joku päivä senjälkeen soitettiin myöhään illalla ovikelloani.

"Siellä on eräs hampuusi", sanoi palvelijattareni, "hän ei lähde pois,
hän tahtoo tavata tohtoria".

Kirosin, menin katsomaan: se oli Eetu. Hän oli nytkin hyvin
juovuksissa.

"Sisareni on sairas", hän sanoi silmäänsä vilkuttaen, "ja pyytää, että
tohtori heti tulisi häntä katsomaan".

Arvelin ensin, että se oli vain hänen keksintöjään, sillä hän käytti
samalla tilaisuutta kerjätäkseen minulta pienen rahasumman.

"Sisareni lähettää teille tämän", hän sanoi sitten, ojentaen pienen
paketin minulle.

Huomasin, että se oli joku kirja, ja uskoin todeksi hänen sanansa. Olin
valmis parissa silmänräpäyksessä. Hänen veljensä tuli mukaan. Tuhannet
ajatukset risteilivät aivoissani, kun vihelsin ajurin ja pyysin tuota
retkua rinnalleni istumaan. Hän puhui koko matkan, itki, kiitteli
vuoroin minua, vuoroin sisartaan, ja moitti itseään. Minä en sanonut
mitään. Ulko-ovella hän onneksi jätti minut, pyysi tervehtimään
sisartaan ja pistäytyi arvattavasti lähimpään sivukapakkaan.

Leena makasi keuhkokuumeessa ja houraili. Hänen miehensä tai, oikeammin
sanoen, hänen sulhasensa, konttoripäällikkö, istui hänen vuoteessa
laidalla kokonaan murtuneena.

"Kuoleeko hän?" kysyi hän kuiskaten minulta.

"Niin kauan kuin on elämää, on toivoa", vastasin tavanmukaisesti,
vaikka oikeastaan minä en paljoa toivonut enää. Hän näytti aivan liian
heikolta kestääkseen onnellisesti ankaran taudinpuuskan.

Seuraavana päivänä hän kuitenkin tunsi minut, kiitti, että olin tullut,
ja pyysi istumaan. Keskustelimme yhtä ja toista, mutta huomasin heti,
että hänen ajatuksensa olivat kaukana täältä.

"Näettekö tuon tulenvarjostimen?" hän sanoi äkkiä.

Vastasin näkeväni, vaikka en minä puolestani huomannut siinä mitään
erikoista.

"Se on ainoa näkyvä muisto isänkodistani", virkahti hän, hymyillen
surullisesti.

Katsoin tarkemmin sitä ja huomasin, että sen tummalle pinnalle oli
ommeltu pieni, hopeinen puunlehvä ja sen päälle sininen lintu
kirjaeltu. Jumala ties, minkä iso-äidin lahja jollekin suvun
valkopartaisista patriarkoista!

"Sininen lintu laulaa", hän sanoi jälleen raukealla hymyllään.

Hänen mielensä oli haihtunut muinaisiin muisteloihin. Hän puhui
isästään ja äidistään, sedistään, tädeistään ja heidän vanhemmistaan,
ammoin jo kuolleista ihmisistä. Olisin pyytänyt häntä vaikenemaan,
mutta en voinut: ääretön melankolia hiipi sydämeeni. Näin edessäni
sarjan hienoja, sivistyneitä miehiä, joiden silmät nyt tuijottivat
tuolta tuntemattomasta avaruudesta häneen niin lempeinä ja surullisina,
laihoja, täsmällisiä naisia, jotka astuivat uunin pimennosta esiin niin
ohuina ja selväviivaisina kuin kuparipiirrokset. Sininen lintu lauloi.
Minunkin mielessäni nousivat vanhat, tutunomaiset ja rintaa-riuduttavat
kuvasarjat.

Vaivuin viimeisen kerran elämässäni siihen kummalliseen, tuudittavaan
mielialaan, jota koko hänen olentonsa oli aina ollut omiaan minussa
herättämään. Peittyivät kuin pumpuliin kaikki terävät särmät
sydämessäni. Lamppu liekutti himmeämmin, käteni lepäsivät polvilla
raukeina ja hervottomina. Sininen lintu lauloi. Kuuntelin silmät kiinni
ja henkeäni pidättäen sen outoa, onttoa, kuin hyvin etäiseltä, suuresta
tyhjyydestä soivan englantilaisen torven tapaista ääntelyä.

Leena vaikeni ja veti ilmaa sieraimiinsa.

"Eikö ollutkin", kysyi hän sitten, "kuin olisivat tuoreet kuusenlehvät
tuoksahtaneet?"

Hän sanoi kyllä tietävänsä, mitä se oli: hänen isänsä kannettiin
hautaan pitkän, raskaan päivätyön päätettyään.

"Ja nyt?" kysyi hän jälleen. "Ettekö kuullut tylyjen vasaran-iskujen
kumahtavan?" Se merkitsi taas hänen kotinsa huutokauppaa. Hän eli
entisyydessä. Sininen lintu lauloi hänelle. Hän muisteli mennyttä
takaisin, hän toivotteli itseään entiseksi.

Kuoleman lintu se oli. Olin itse häntä hautaan kantamassa. Kun palasin
sieltä ja asetin eteisen pukutelineen päälle silinteriäni, sain käteeni
paperikääryn, saman, jonka hänen veljensä oli tuonut minulle ja joka
minulta oli lähdön kiireessä siihen unohtunut. Aukaisin sen ja
huomasin, että se oli vanha muistikirja, tuollainen, joita
tyttökoululaiset käyttävät. Selailin sitä, luin hänen ystäviensä ja
ystävättäriensä lauselmia, ja sain vihdoin eteeni runonpätkän "Ilon
ikävä", omalla, silloin vielä hiukan kömpelöllä käsialallani
kirjoitetun. Se alkoi:

    "Miks suret? Aikas mennyt ammoin ei koskaan palaja uudestaan..."

Minä itkin. Minä itkin todellakin. Minä itkin niinkuin ihminen koskaan
on itkenyt, sillä minä huomasin äkkiä häntä jo silloin tietämättäni
rakastaneeni. Itkin, että hän oli poissa, itkin, etten koskaan, koskaan
enää saisi nähdä häntä, ja itkin vielä enemmän sitä, että elämän-onni
kerran oli kulkenut vierelläni enkä minä, mielipuoli, ollut osannut
tarttua siihen.




KIRSIKKAPUU.


Minä tartuin onneeni, kertoi pankinjohtaja Koskenkorva, mutta päästin
sen jälleen käsistäni. Hän oli erään entisen sotilaan tytär, isä
puolalainen, äiti juutalainen. Isä oli kuollut aikoja sitten ja äiti
oli jonkinlainen epämääräinen kaupustelijatar. Äiti lähetteli tytärtään
kauppaamaan hirveän kömpelösti tehtyjä vaatekukkasia, jotka menivät
kuin kuumille kiville, sillä hänen tyttärensä, joka siihen aikaan oli
noin kuuden- tai seitsentoistavuotias, ei tarvinnut muuta kuin katsoa,
niin jokainen tyhjensi kukkaronsa hänelle. Hän oli kaunis kuin enkeli,
mutta pikemmin pimeyden enkeli kuin valkeuden. Hänen tukkansa oli
tumma, hänen silmänsä suuret, synkät ja kimaltelevat, hänen vartensa
hoikka kuin elämänlanka. Huomattavinta hänessä kuitenkin olivat hänen
huulensa, jotka olivat kuin kaksi yhteenpuserrettua kirsikkaa. Ristin
mielessäni hänet heti "kirsikkapuuksi". Hän oli niin kaunis, että
ihmiset kadulla kääntyivät häntä katsomaan. Eikä kukaan voinut
ymmärtää, että niinkin pitkä ihminen voi pysyä pystyssä niin kapean
varren varassa. Hänet olisi vyötäisten kohdalta voinut sulkea miehen
kahmaloon.

Muistan nähneeni ensi kerran hänet eräässä kadunkulmassa, johon hän oli
pysähtynyt jonkun ystävättärensä kanssa. Kuljin heidän ohitseen ja hän
katsoi minuun tuimasti, vakavasti ja tutkivasti.

Hänen katseensa poikkesi siihen määrään kaikkien niiden naisten
katseista, jotka olin nähnyt, että se piirtyi syvälle mieleeni ja että
muistan sen vielä tänäpäivänäkin. Siinä katseessa ei ollut mitään
tavanmukaista. Siinä oli kummallinen, kiihkeä ja miltei äkäinen
mielenkiinto jokaista uutta ilmiötä kohtaan, joka ohimennenkin sattui
hänen polulleen, aistituoreus ja elämänharrastus, jonka me useimmat jo
lapsuudessa olemme kadottaneet.

Hän oli suuri lapsi todellakin, naivi sielunsa sisimpään, mutta naivi
sillä tavoin, että kaikkien, jotka joutuivat hänen lähelleen, täytyi
häntä salassa kadehtia. Hänessä ei ollut mitään tylsää, ei mitään
muodostettua, pyöristettyä ja tylppäpäistä. Hän oli lahjomaton,
alkuperäinen luonto itse, kirottava ja siunattava, vihattava ja
rakastettava kaikessa raa'assa, kirpeässä, alastomassa ihanuudessaan.

Eräänä päivänä hän ilmestyi ovelleni. Ostin kaikki hänen tekokukkansa
ja maksoin setelirahalla. Hän aikoi antaa minulle jotakin takaisin,
minä viittasin, että hänen ei tarvitsisi tehdä sitä, hän kiitti ja meni
matkoihinsa. Viikon päästä hän tuli jälleen. Hän sai taas setelirahansa
ja minä hänen tekokukkansa, jotka heti heitin uuniin luonnollisesti.
Nyt alkoi kummallinen suhde meidän välillämme. Hän palasi
säännöllisesti joka viikko, samana päivänä ja samalla kellonlyömällä,
minä tiesin, mistä oli kysymys, ja pidin aina yhtä suuren paperirahan
hänelle jo valmiiksi varattuna liivintaskussani. Lopuksi ei meidän
välillämme enää vaihdettu sanaakaan. Hän katsoi minuun ja ojensi
kukkansa, minä katsoin häneen ja ojensin rahani hänelle. Luulen, että
se olikin onnellisin suhde meidän välillämme.

Tuota kesti kokonaisen talven. Hänen käyntinsä vaikuttivat omituisen
virkistävästi minuun. Tulin hyvälle tuulelle, löin näppiäni, kuljin
vihellellen edestakaisin huoneissani ja tunsin itseni puolta
nuoremmaksi. Olinkin ollut siihen aikaan sangen alakuloinen. Vaimoni
oli kuollut pari vuotta sitten ja minä olin jäänyt yksin pojan kanssa,
josta juuri piti tulla ylioppilas, ja tytön, joka vielä kävi lyhyissä
hameissa. Heillä kummallakin oli omat elämänharrastuksensa. He eivät
enää kaivanneet äitiään eivätkä vielä minua. He joko eivät huomanneet
ääretöntä sisällistä yksinäisyyttäni taikka eivät voineet sitä
lievittää. Koti oli käynyt tyhjäksi minulle. Minä kuljin kuin erakko
maailmassa. Koetin etsiä seuraa, ajanvietettä. Kaikki turhaan! Tunsin
olevani vanha, auttamattomasti vanha, ja aloin jo tottua tuohon
ajatukseen. Uusiin naimisiin minä en aikonut. Täytyihän miehen jo minun
ijälläni voida kieltäytyä maailmasta. Tässä tuli avuksi minun
uskonnollinen vakaumukseni. Päätin elää lasteni hyväksi ja tiesin, että
tuo olisi myöskin Jumalalle otollisinta. Oikeastaan olisi sydämeni
velvollisuus ollut täyttyä rajattomasta riemusta ja autuudesta. Mutta
niin syvät ovat synnin juuret meissä, että mieleni pysyi yhä edelleen
harmaana ja murheellisena.

Hän toi jälleen väriä minun elämääni. Vaikka hän ei sanonut mitään enkä
minä mitään, hänen kuvansa säilyi sielussani. Minulla ei ollut mitään
aikomusta häntä sen enemmän lähestyä. Mutta ollakseni oikein
rehellinen, on minun tunnustettava, että hän vaikutti ensimmäisestä
silmänräpäyksestä aistillisesti minuun, aistillisemmin kuin kukaan muu
nainen, ärsyttävämmin kuin pahin vihollinen. Ja epäilemättä hän oli
vihollinen. Hän loi suorastaan vihamielisiä silmäyksiä minuun eikä hän
enää kiittänyt edes minua rahastani. Kuitenkin hän tuli aina takaisin.
Tiesin, että se tapahtui yksinomaan rahan vuoksi, jonka hän oli
tottunut saamaan minulta, ja iloitsin sentään siitä. Niin köyhä minä
olin ulkopuolisista ilon-aiheista siihen aikaan.

Onneksi hän tuli aina kellonlyömällä, jolloin tyttäreni oli
tanssikoulussa ja herra poikani mittaili päästä päähän esplanaadia.
Olin kotona yksin kuuron emännöitsijämme kanssa, joka vain harvoin
kuuli ovikellon soiton keittiöönsä. Muuten oli tuo hänen luonnonvikansa
minulle iankaikkisen kiusan lähde, mutta muistan, että tässä
tapauksessa siunasin sitä, sillä minulle oli muodostunut suoranaiseksi
iloksi itse ottaa vastaan hänet eteisen kynnyksellä. Hän ei koskaan
astunut kynnyksen yli. Me suoritimme äänettömän kohtauksemme miltei
oven raosta. Hänen tuima, tutkiva katseensa putosi kuin kielletty
hedelmä minulle ja minä häpesin sanomattomasti heikkouttani. Sillä
eihän minun, keski-ikäisen leskimiehen, kahden lapsen isän ja
yhteiskunnan pylvään, olisi millään muotoa sopinut nauttia
tuollaisesta. Taivaallista tuomariani minä en niin paljon hänen
yhteydessään ajatellut. Hän jollakin selittämättömällä tavalla
mataloitti minua, ohjaten kaiken huomiokykyni maallisiin, etten sanoisi
maanalaisiin ja lihallisiin asioihin.

Kerran keväällä, tuolla samalla hetkellä ja tuona samana viikonpäivänä,
tuli hänen äitinsä. Se oli odottamaton yllätys minulle, vaikka ei
miellyttävintä lajia, sillä hänen äitinsä oli tanakka, lyhyenläntä
juutalaismuija, jokseenkin minun ikäiseni. En tahdo sanoa, että hän
olisi ollut aivan ruma. Entisen kauneuden jäljet näkyivät kyllä vielä
hänen kasvoillaan. Mutta kuitenkin. Minä peräydyin hämmästyneenä. Hän
astui sisälle rohkeasti, kysyi, olinko minä se ja se, ja pyysi puhua
pari sanaa kanssani. Aukaisin äänettömänä hänelle oven kamariini.

Heti sen tehtyäni kaduin sitä. Miksi en ajanut ulos häntä, kuten olin
suoriutunut ennen niin monesta kutsumattomasta kävijästä? Enhän tiennyt
edes silloin vielä, että hän oli tuon tuntemattoman kaunottaren äiti.
Ja jos olisin tiennytkin, mitä oli minulla oikeastaan mokoman roskaväen
kanssa tekemistä? Arvattavasti olin niin hämmästynyt, etten ehtinyt
koota ajatuksiani. Kenties aavistin myös, että täytyi olla joku
salaperäinen yhteys tulijan ja tuon kauniin tytön välillä, jonka olin
tottunut samaan aikaan kynnykselläni tapaamaan.

Hän istui käskemättä. Vasta sitten hän esitteli itsensä.

"Minä olen Xenian äiti", hän sanoi, "sen, jolta herra ostaa
tekokukkia".

Nyt tiesin siis, että hänen nimensä oli Xenia, ja pidin luonnollisena,
että hän oli kertonut myös äidilleen omituisesta herrasta
keskikaupungilla, joka osti aina kaikki hänen kukkansa ja maksoi
ruhtinaallisesti.

"Minä olen ollut kipeä", sanoi hän sitten, "enkä ole voinut kukkia
tällä viikolla valmistaa. Siksi ei Xenia tahtonut tulla tyhjin käsin."

Arvasin, että hän puolestaan ei aikonut lähteä tyhjin käsin, ja
kopeloin jo taskuani ojentaakseni hänelle rahan, joka siellä oli jo
valmiina hänen tytärtään varten.

"Herra pitää tekokukista?" ehätti hän nopeasti kysymään.

"Kyllä", vastasin minä epäröiden, nähdessäni hänen luihun silmäyksensä.

"Mutta herralla ei ole, mihin niitä asettaa?" kysyi hän jälleen, luoden
pikaisen katseen ympäri huonettani.

"Ei", vastasin minä umpimähkää, "ei tässä huoneessa".

"Herra ostaa sitten minulta tämän", hän sanoi vetäen esille erään
maalatun, banaalin lasimaljan. Samalla mainitsi hän hinnan, joka oli
suorastaan sikamainen tavaran arvoon nähden.

Sanoin, etten tarvinnut sitä, mutta ojensin hänelle kuitenkin rahat,
päästäkseni mitä pikimmin hänestä, sillä hänen läsnä-olonsa todellakin
inhoitti sieluani.

"Herra ei pidä tästä?" virkkoi hän kiiluvin silmin, kätkien nopeasti
saamansa rahasumman. "Meillä on kotona monta muuta samanlaista, mutta
eriväristä lasia."

Sanoin, etten tarvinnut hänen lasejaan, ja avasin oven hänelle
eteiseen. Hän hymyili nöyrästi, ilkeästi ja alammaisesti.

"Jos herra tahtoo, herra voi käydä itse valitsemassa."

Hän mainitsi katunumeron, jota minä en viitsi tässä mainita, ja
luikahti eteiseen. Seurasin häntä, sillä tiesin, että hän ei pääsisi
omin neuvoin ovesta.

"Herra voi tulla, milloin vain haluttaa, me olemme aina kotona, jos en
minä, niin tyttäreni."

Suljin oven hänen jälkeensä suutuksissani. Tunsin koskettaneeni
johonkin limaiseen, häpeälliseen, ja annoin ankaran käskyn
palvelijattarelle kuunnella tarkemmin ovikelloa, ettei minun tarvitsisi
vaivautua avaamaan kaikenlaisille epäilyttäville henkilöille.

Ihme kyllä, mielenkiintoni tuon tytön suhteen ei vähentynyt
yllämainitun käynnin johdosta. Hän vaikutti nyt minuun liljalta,
joka on kasvanut rikkaläjällä. En tiedä koskaan olleeni mikään
mielikuvitus-ihminen, mutta ainakin eroottisen mielikuvituksen hän oli
minussa eloon herättänyt. Näin kuvia, jotka olivat yhtä viehättäviä
aistilliselle kuin kauhistavia yli-aistilliselle olemukselleni. Piirsin
mielessäni yksityiskohtia hänen kasvoistaan ja puvustaan, jonka
mustalaishetaleinen köyhyys säälitti sydäntäni. Hän herätti todellakin
surkutteluani, aivan yhtä paljon kuin hänen ympäristönsä, josta olin
nähnyt pienen vilahduksen, herätti inhoa ja torjuvaa itsesäilytystä.
Mutta molemmat vain kiihottivat eroottista vaistoani, joka vihdoin
kasvoi niin epäluonnolliseksi, että todellakin tein tuon turmiollisen,
kohtalokkaan vieraskäynnin.

En tiedä, tokko viitsinen kertoa sen seikkaperäisyyksiä, yhtä vähän
kuin niidenkään, jotka sitten seurasivat. Kerron ainoastaan, että he
asuivat eräässä pienessä kamarissa pihan perällä, jonne sitten pujahdin
useamminkin illan hämärässä. Tiesin mitä tein, kaduin joka kerran
jälkeen katkerasti tekoani, enkä kuitenkaan voinut olla sinne
menemättä. Huone oli jaettu kahtia ohuella vaateseinällä, jonka
toisella puolen oli jonkinlainen kyökkikomero, missä äiti askarteli,
toisella puolen tyttären valtakunta, tarkoitettu samalla
vierashuoneeksi. Siinä oli äärettömästi kaikenlaista pikkurihkamaa,
huonekalut hujan hajan, ja vaikka huone itse asiassa oli sangen tilava,
ei siinä usein tahtonut olla edes vapaata istumapaikkaa. Näyttelin yhä
edelleenkin vakavaa, hiukan ihmisystävällistä kauppatuttavaa, jolla
tosin oli omituiset makunsa ja taipumuksensa, mutta ei suinkaan mitään
irstaita aikomuksia mielessään. Minulle riitti aluksi vain muutaman
minuutin käynti siellä. Näin milloin äidin, milloin tyttären, suoritin
ostokseni, vedin tuota ilmaa sieraimiini, ja menin pois niin
voimakkaassa eroottisessa mielialassa, että se souti monta päivää
suonissani. Tunsin henkisesti turmeltuvani. Huusin joka yö avukseni
Jumalaa, mutta heräsin joka aamu entistä saastaisempien mielikuvien
kahlehtimana. Aavistin jo edeltäpäin, että nyt, kuten joskus ennenkin,
lihan himo voittaisi hengen alttiuden minussa. Mutta en ole koskaan
rehellisemmin taistellut, enkä kuitenkaan koskaan tuntenut vaipuvani
sen syvemmälle.

Olisin kenties vielä voinut kunnioittaa itseäni, jos tarkoitukseni
olisi ollut yksinkertaisesti vietellä hänet. Se olisi ollut edes
jonkinlaista suoraa peliä, joka olisi loppunut sitten kuin
tarkoitukseni olisi ollut saavutettu ja josta minä olisin päässyt
viikon, parin sisällisellä kurinpidolla ja katumuksella. Mutta hän
herätti eräitä turmeltuneita, epäluonnollisia vaistoja, joita en
koskaan ollut ennen tuntenut, jotka kumpusivat esille olentoni
syvimmistä, salatuimmista onkaloista ja hallitsivat kuin teräskourin
koko hermostoani. Epäilemättä ne säikyttivät minua, mutta tuottivat
samalla suurempaa aisti-iloa kuin mikään luonnollisen sukupuoli-elämän
tietä saatu hermovaikutus. Te arvaatte, kuinka minä kärsin siitä. Sillä
teille, jotka ette tunne Jumalaa, on tietysti samantekevää, saatteko
ilonne luonnollista tai epäluonnollista tietä. Mutta minulle, joka
ainakin parempina hetkinäni tunnen itseni hänen kurjaksi, katuvaiseksi
tuhlaajapojakseen, on hyvin tärkeätä pitää kiinni kaitselmuksen
määräämästä järjestyksestä myös aistillisiin nautintoihin nähden, ettei
niiden tuottama synnintunto minua kokonaan ruhjoisi ja musertaisi.
Kohtuus on paras kaikessa, ja kultainen keskitie se polku myös
sukupuoli-elämään nähden, jolta me parhaiten voimme poimia sekä synnin
ruusut että taivaan kyynelkimaltavat liljankukat.

Muutaman minuutin käynnit tuossa paheenpesässä eivät riittäneet minulle
enää. Ne tihentyivät ja samalla pitenivät. Panin merkille, että se
miellytti suuresti hänen äitiään, joka silminnähtävästi tahtoi parittaa
meidät toisillemme, tietysti tukevaa aineellista korvausta vastaan
minun puoleltani. Mutta enhän minä ollut ensi kertaa pappia kyydissä.
Täytyihän minun ensin ottaa selko tavarasta, voidakseni olla varuillani
hinnan suhteen, joka minun todennäköisesti oli siitä maksettava.

Xenian arvo nousi silmissäni, mitä enemmän tutustuin häneen. Samalla
kävi hänen ensin niin yksinkertainen luonnekuvansa minulle aina
monisäikeisemmäksi ja vaikeammaksi ymmärtää. Minä, joka pettymisen
pelosta aina mieluummin edellytän pahaa kuin hyvää ihmisistä, olin
alussa luullut häntä laitakaupungin turmeltuneeksi lapseksi, joka jo
ensimmäisinä tyttövuosinaan oli suorittanut laajemman ja
perinjuurisemman elämänkoulun kuin useimmat perhetytöt koko ijässään.
Hänen synkkä, tutkiva katseensa, hänen vapaa käytöstapansa, hänen
koristelematon, miltei julkea kielenkäyttönsä, kaikki viittasivat
siihen suuntaan. Mutta minä huomasin pian, että se oli väärä otaksuma.
Hän ei ollut turmeltunut, vaan naivi, niin jumalattoman naivi, että
meidän, kurjien, käsitteellisten järki-ihmisten on vaikea mitään niin
naivia kuvitella. Eikä hänen olemuksensa arvoitus suinkaan ollut vielä
sillä ratkaistu. Naiveja ihmisiä minä olin kyllä ennenkin nähnyt,
olihan minun oma tyttäreni naivi ja onhan minua itseänikin usein
naiviksi sanottu. Mutta hän oli naivi kokonaan toisella tavalla kuin me
pohjoismaalaiset osaamme olla, jotka käsitämme naivisuudella
eräänlaista horrosta, unitilaa, onnellista tietämättömyyttä tämän
maailman asioista. Mikään minun entisistä määritelmistäni ei sopinut
hänen suhteensa. Täytyi luoda aivan uusi asteikko, uusi sielullinen
järjestelmä hänelle.

Hänen sielunsa ei nukkunut, se oli joka hetki vireessä. Pieninkin
vaikutus ulkomaailmasta tapasi hänet aina varuillaan, aina tuoreena,
ensikertaisena ja vastaan-ottavana. Maailma oli hänelle jokahetkinen,
vaaniva vihollinen, ja hän katseli sitä alku-ihmisen itsesäilyttävällä,
pahaa-aavistavalla mielenkiinnolla, valmiina antamaan iskuja tai
torjumaan, hyökkäämään tai pakoon ponnahtamaan. Elämä oli hänelle
pelottavan vakava, ei sen tarkoituksen vuoksi, sillä eihän hänen
elämällään ollut mitään pitemmälle-tähtäävää tarkoitusta, vaan
sellaisenaan, itse elämänvaiston vuoksi, joka pursui niin eläimellisen
terveenä, synkkänä ja traagillisena hänessä. Joku ääni sanoi sisälläni,
että hänen kanssaan ei ollut leikkimistä. Hänen silmässään oli väläys,
joka muistutti tikarinterää. Minun olisi pitänyt ottaa siitä opikseni.
Mutta Jumala ei minua valistanut, ja oma järkeni oli synninsumun
pimittämä.

Onneksi oli minun poikani tullut ylioppilaaksi, ja minä olin luvannut
tehdä hänen kanssaan syyskesällä matkan Englantiin, jonne hänen piti
jäädä pariksi vuodeksi kieltä oppimaan ja sikäläiseen liike-elämään
tutustumaan. Tahdoin nimittäin, että hän saisi nykyaikaisen
merkantilisen kasvatuksen. Matka teki hyvää minulle. Kadotin
näkyvistäni tuon vaarallisen ja minulle kokonaan sopimattoman
tuttavuuden, tapasin tiellä eräitä vanhoja ulkomaalaisia ystäviä,
pistäysin Parisissa, ja palasin kotiin reipastuneena sekä sielultani
että ruumiiltani. Vain hyvin harvoin johtui Xenian romantinen kuva enää
mieleeni ja silloinkin niin etäisenä kuin olisin jostakin kirjasta
lukenut sen.

Tartuin työhöni terveenä ja innokkaana. Kauimmin pysyi minulla muisto
jostakin häpeällisestä, johon olin ollut luisumaisillani,
väsähtyneestä, elostelevasta vanhasta herrasta, joka kaulus pystyssä
hiipi laitakaupungille. Mutta toivoin ajan oloon tuonkin unohtavani.

Niin näin minä hänen rohkeasti, mutta ei liiaksi paljastetun kuvansa
eräässä taidenäyttelyssä. Ahaa, ajattelin minä, hän on ruvennut
malliksi, nyt hyvästi naivisuus ja viattomuus! Kuva herätti huomiota,
pikemmin mallin kuin tekotapansa kauneudella. Taiteilija oli tuttu
minulle, minä tapasin hänet, hän kertoi ylpeydellä uudesta aarteestaan,
jota kaikki hänen työtoverinsa häneltä kadehtivat. Tahdoin ottaa
selville, oliko hän tehnyt sen, minkä minä olin jättänyt tytön suhteen
tekemättä. Sillä vaikka pidinkin sitä luonnollisena, tunsin, että tuo
ajatus omituisesti levottuutti sydäntäni.

"Onneksi olkoon", sanoin hänelle silmääni vilkuttaen. "Jos todellisuus
vastaa kuvaa, hän on todellakin _malli_kelpoinen."

"Hän on todellisuudessa paljon kauniimpi kuin minun kuvassani", vastasi
hän. "Vahinko vain, että hän ei suostu alastomaksi malliksi."

"Eikö todellakaan?" kysyin epäilevästi.

"Ei tuumaakaan enemmän kuin minun kuvassani", vastasi hän. "Kaulansa ja
rintansa hän kyllä paljastaa, sillä hän on saanut jostakin tietää sen
kuuluvan hienon maailman tapoihin. Mutta muuten hän ei suostu
näyttämään edes varpaitaan."

Tunsin mieleni kummallisesti keventyvän hänen vastauksestaan. Kuulin
samalla, että Xenia otti hyvän maksun häneltä, ja se tieto saattoi
minut vielä paremmalle tuulelle. Tahdoin välttämättä tehdä jotakin
hyvää tuolle kunnon miehelle, ja kun hän ei suostunut ottamaan vastaan
tarjottua sampanja-illallista, tilasin päätäpahkaa häneltä taulun,
jossa juuri tuo nainen olisi mallina eikä kukaan muu. Se huvi tuli
minulle sievoisen summan maksamaan.

Mutta taiteilija tahtoi välttämättä, että tulisin seuraavana päivänä
hänen atelieriinsa, missä voisin nähdä erilaisia luonnoksia samasta
mallista ja valita parhaan niistä. Menin, vaikka tunsin jälleen
kielletyillä poluilla kulkevani. Tiesin ennemmin tai myöhemmin tätä
tietä jälleen kohtaavani Xenian, mutta täytyypä minun tunnustaa hiukan
hämmästyneeni, kun hän tulikin atelierin ovea avaamaan. Taiteilija oli
kutsunut hänet, että saisin verrata hänen luonnostaan todellisuuteen.
Tervehdin kylmästi ja vieraasti häntä, ja ilokseni hän vastasi yhtä
vieraasti tervehdykseen. Pidin myös silmällä, miten taiteilija kohteli
häntä ja hän taiteilijaa, ja huomasin, ettei todellakaan ollut mitään
lähempää suhdetta heidän välillään. Se ilahdutti sanomattomasti minua.
Tilasin luonnoksen, jota taiteilija itse piti parhaana, sanoin hyvästi
heti tytön mentyä ja laitoin niin, että voin kadun kulmassa
vaivattomasti kohdata hänet.

"Te ette käy enää tekokukkien kaupalla?" kysyin minä.

"En", sanoi hän, "te näette, että minulla nyt on muuta ansiota".

"Ette maalaa enää kukkalasejakaan?"

"En. Mutta äitini maalaa vielä toisinaan. Tahdotteko tulla ostamaan
jonkun?"

Hänen suora ehdotuksensa rauhoitti täydellisesti minut. Hänellä ei
näyttänyt olevan vähintäkään käsitystä entisten käyntieni
sopimattomuudesta, yhtä vähän kuin mitään aavistusta, millä mielellä
olin tehnyt ne. Hän kohteli minua kuin mitä tahansa vanhaa
kauppatuttavaa. Kieltäydyin kuitenkin, Jumalan kiitos, tällä kertaa,
esittäen syyksi, ettei minulla ollut aikaa. Mutta hänen naivisuutensa,
joka tuntui minusta tarumaiselta, oli jälleen herättänyt eloon kaikki
turmeltuneet lemmenvaistoni, ja muistan jo siinä silmänräpäyksessä
tehneeni lujan päätöksen pyytää ansaani tuon harvinaisen otuksen, joka
ei näyttänyt ainakaan tätä vaaraa epäilevän.

Niin pyysin, niin sain hänet. Kuva valmistui nopeasti, sillä taiteilija
tarvitsi rahaa, ja saatuansa rahat hän tahtoi heti matkustaa
ulkomaille, kiroillen vain, että oli vuokrannut koko vuodeksi
atelierinsa. Kehoitin häntä vain huoleti matkustamaan, luvaten ottaa
atelierin omiin nimiini, muka erästä nuorta sukulaistani varten, joka
myös aikoi taiteilijaksi ja jota ei koskaan ole ollut olemassa. Nyt oli
minulla paikka, missä tavata Xenia, minä määräsin lemmenkohtauksen, hän
tuli, ja minä viettelin hänet.

Huomasin heti, että hän antautui paljon vähemmällä naivisuudella kuin
olisin muuten hänen olennoltaan odottanut. Hän näytti tehneen
päätöksensä jo ennen tuloaan. Pelkään, että hän oli kotkansilmällä
katsonut minulla olevan rahaa ja että hän oli neuvotellut asiasta ensin
äitinsä kanssa. Ehkä erehdyn minä. Mutta minusta tuntui niin oudolta,
että hän ei ollenkaan väistänyt eikä epäröinyt, kun tahdoin suudella
häntä, kiersi käsivartensa vain kaulani ympäri ja salli kaiken
rankaisematta tapahtua. Ainoa, minkä muistan tuosta kohtauksesta, ovat
hänen silmänsä ja ne pysyvät ijäti mielessäni. Ne tuijottivat koko
ajan, lakkaamatta, synkästi, tuimasti ja tutkivasti minuun, aivan kuin
ne olisivat tahtoneet etsiä esille kätketyimmän, itsetiedottomimman
olemukseni. Pelkään sen myös jo silloin paljastaneeni hänelle, sillä
hän otti minut ensimmäisestä syleilystä kokonaan valtoihinsa.

Hänessä kohtasin minä väkevämpäni. Hänen rakkaudessaan ei ollut
vähintäkään häveliäisyyttä, sillä se näytti olevan hänelle luonnollisin
asia maailmassa. Hän levitti eteeni kaikki, mitä hänellä oli, kuin
tarjottimelle. Hän alotti antamalla minun tehdä hänelle, mitä tahdoin,
siksi kuin hän teki minulle, mitä hän tahtoi. Hän arvasi
epämääräisimmät, epäluonnollisimmatkin lemmenpyyteeni ja täytti ne jo
ennen kuin olin niitä edes itselleni tunnustanut. Minä en koskaan saa
enää sellaista rakastajatarta. Usein katsoin minä kauhistuneena häneen,
sillä minusta tuntui mahdottomalta, että tuollainen villipeto sai käydä
sivistyneessä yhteiskunnassa irrallaan. Ja peto hän olikin, nuori peto,
joka näytti olevan luotu vain rakkautta varten. Minä olin tahtonut vain
leikkiä hänen kanssaan, vain pyytää paulaani hänet, hän kietoikin minut
sieluineni ja ruumiineni pehmeillä, sitkeillä, hirvittävillä
käpälillään.

En tiedä tänäkään päivänä, rakastiko hän todella minua, mikä vuosiini
nähden tuntuu hiukan mahdottomalta. Mutta luulen, että hän piti paljon
minusta, sillä minä olin hyvä hänelle, ainakin paljon parempi kuin
maailma ylimalkaan oli ollut häntä kohtaan.

"Kaikki ihmiset ovat pahoja", sanoi hän usein minulle, "sinä yksin olet
hyvä".

Samalla hiipi hän luokseni ja katsoi minua silmiin koiran
uskollisuudella, joka viilsi syvintä sydäntäni. Sillä enhän minä ollut
mitään sellaista ansainnut.

"Jos sinä jätät minut", saattoi hän taas toisen kerran sanoa, "minä en
tahdo elää enää".

Se oli nyt tietysti vain tuollainen sananparsi, mutta minä kuuntelin
sitä mielelläni. On niin suloista tuntea olevansa kaikki kaikessa
jollekin ihmiselle. Mutta minä en hetkeäkään kuvitellut olevani hänen
herransa ja käskijänsä, sillä enhän minä voinut käyttää häntä muuhun
kuin rakkauteen ja siinä hän oli minun herrattareni ja
lainlaatijattareni. Hän totteli jokaista pienintäkin vihjaustani, mutta
juuri siten hän hallitsi ja piti ikeensä alla minua. Ja mikä pahinta,
minä viihdyin päivä päivältä paremmin siinä, jouduin yhä kauemmaksi
muusta maailmasta, jopa toimialastani ja lapsistanikin, ja rupesin
pitämään häntä oman maailmani keskipisteenä, jonka ympäri tuo kaikki
muu kiersi ja josta se sai valonsa ja arvonsa minulle. Oli aikoja,
jolloin hän määräsi koko elämänkäsitykseni, jolloin ihmiset olivat
minulle sympaattisia tai antipaattisia vain sikäli kuin ne omissa
ajatuksissani suhtautuivat häneen, asiat tärkeitä tai vähemmän
tärkeitä, mikäli ne olivat hänestä kauempana tai häntä lähempänä.

Hän oli hirveän mustasukkainen ja pelkäsi joka hetki kadottavansa
minut. Jos vain ohimennenkin tulin maininneeksi jonkun muun naisen
nimen, hän synkistyi heti, hänen silmänsä leimahtivat ilkeästi, hänen
kulmakarvansa vetääntyivät kokoon, hänen leukapielensä työntyivät
eteenpäin ja koko hänen kasvonsa saivat ruman, raa'an ja
epäinhimillisen ilmeen, joka vaikutti kovin vastenmielisesti minuun.
Eräänä päivänä hän oli nähnyt minut kadulla tyttäreni kanssa, joka jo
silloin alkoi olla täysi daami eikä ollenkaan hulluimman näköinen. Hän
vaati minut heti tilille siitä.

"Kuka se nainen oli?" hän kysyi minulta, koko olento kokoon
kyyristyneenä, aivan kuin pedon, joka on valmis hyökkäykseen.

"Tyttäreni", vastasin minä välinpitämättömästi.

"Sinun tyttäresi?" toisti hän kiiluvin silmin. "Minä näin, että hän
vihaa minua."

"Kuinka sen voit nähdä?" kysyin minä. "Eihän hän edes katsonut sinuun."

"Hän katsoi kyllä", vastasi hän, "katsoi sen verran, vaikka hän ei
ollut katsovinaan. Hän tietää, että — sinä rakastat minua, eikä hän voi
sietää sitä."

"Ei hän tiedä, että minä rakastan sinua. Ja jos tietäisikin, hän on
liian hienotunteinen sitä osoittaakseen."

"Ole varma siitä, että hän tietää. Hän tahtoo erottaa meidät
toisistamme."

"Nyt teet sinä väärin hänelle", sanoin minä.

"Sinä pidät siis enemmän hänestä kuin minusta?" oli hänellä heti valmis
vastakysymys.

"Nehän ovat kaksi eri asiaa", koetin minä selittää. "Eihän niitä voi
verrata toisiinsa."

"Kyllä", vastasi hän.

"Kaikki muut, joita sinä rakastat, ovat minun vihollisiani."

Tähän tapaan jatkui meidän keskustelumme. Hän ei sallinut ketään
kilpailijaa, hän tahtoi aina pakottaa minut valitsemaan hänen tai
kaiken muun maailman välillä. Juuri se teki hänen rakkautensa ajan
pitkään niin rasittavaksi. Mutta minä kestin kiusani, sillä hän
merkitsi minulle todellakin enemmän kuin kaikki muu maailmassa.

Hän piirsi ikäänkuin noitapiirin minun ympärilleni, joka erotti minut
kaikista muista ihmisistä. Tietysti tapahtui se osaksi minun omasta
tahdostani, sillä minä olin siihen aikaan todellakin väsynyt ihmisiin,
varsinkin tovereihini, ja näin eräänlaisella vahingon-ilolla heidän
luotani etääntyvän. Piirin sisälle ei jäänyt aluksi muita kuin me
kaksi, ja se oli minun elämäni onnellisin aika, niin syvästi kuin se
sotikin vasten uskonnollista vakaumustani ja niin syylliseksi kuin
itseni tunsinkin sen johdosta. Varsinkin koski minuun kovasti, että
minun täytyi jättää omat lapseni piirin ulkopuolelle. Mutta minä olin
sokea, olin kuuromykkä kaikelle muulle kuin hänelle. Sitä kesti eräitä
vuosia ja olisi kestänyt kukaties vielä kauemminkin, jos hän olisi
tyytynyt siihen eikä alkanut vetää muita, vieraita ihmisiä, piirin
sisäpuolelle. Minulle vieraita, tarkoitan, sillä hänelle ne olivat
hyvinkin tuttavia. Ensin hänen äitinsä, joka edelleen herätti minun
inhoani, sitten hänen tätinsä ja vihdoin koko hänen sukunsa ja suvun
lapset, narinkka-suvun, jonka jäseniä alkoi yhä useammin vilahdella
atelierissa, meidän pyhitetyllä alueellamme. Aluksi ne kaikkosivat heti
minun tullessani. Vähitellen ne kävivät yhä tuttavallisemmiksi, jäivät
pitkiksi ajoiksi huoneesen meidän kerallamme, eikä minulla ollut enää
voimaa heitä ulos ajaakseni. Vihdoin ehdotti Xenia, että hänen äitinsä
saisi muuttaa asumaan keittiöön, joka oli atelierin takana, sillä se
olisi meille kaikille sekä huokeampaa että mukavaa. Suostuin siihenkin,
vaikka tunsin yhä alemma suistuvani.

Nyt alkoi minulle aika, josta mieluimmin vaikenisin, ellei se kuuluisi
oleellisena renkaana silloiseen sielunkehitykseeni. Olin alkanut jo
tottua Xeniaan, ottaa hänet inhimillisesti, tutkia mielenkiinnolla
myöskin hänen henkisiä puoliaan, jopa hiukan häntä viljellä, sivistää
ja opettaakin. Luulen, että siitä olisi ajan oloon voinut muodostua
hyvinkin terve ja luonnollinen rakkaus-elämä. Kaikki tuo oli nyt kuin
pois puhallettu. Hänen äitinsä läsnä-olo herätti jälleen kaikki
turmeltuneet, häpeälliset vaistoni eloon minussa. Minä vaivuin jälleen
elostelijaksi, nautiskelijaksi, eläimeksi. Minua varten seisoi aina
valmiiksi laitettu vuode atelierissa. Ellen tullut, nukkui Xenia
äitinsä kera. Jos tulin, katosi hän hetkeksi toiseen huoneesen ja
palasi sieltä takaisin paitasillaan, kasvot pakanallisesta riemusta ja
rakkaudesta hohtavina. Juuri tuo hänen synnintunnottomuutensa, kaiken
siveyden ja kaiken sopivaisuuden puute hänessä, teki tärisyttävän
vaikutuksen minun kristilliseen sydämeeni. Pitäessäni tuota nuorta
ruumista kädessäni, tuntiessani sen intohimosta ja aistillisesta
hurmauksesta värisevän, minä tunsin itseni vanhaksi, vaivaiseksi
syntiseksi, joka vieläkin kurkotteli kielletyn puun hedelmää, vaikka
hänen paikkansa jo aikoja sitten olisi ollut paratiisin muurien
ulkopuolella. Enkä muista raskaampia askeleita astuneeni kuin
palatessani aamu-yöstä kotiini pitkin autioita katuja ja omaan
huoneeseeni varovasti, varpaillani hiipiessäni. Kukaan ei tiedä niitä
taisteloita, joita taivas ja helvetti silloin suorittivat sydämessäni.
Pidin itseäni menneenä miehenä, jolle oli armo liikkua enää
kunniallisten ihmisten keskuudessa. Tuota kesti lähes kaksi vuotta,
jotka tekivät harmaapään miehen minusta.

Te nuoret, mitä te tiedätte harmaapään miehen rakkaudesta? Teille on
rakkaus ollut leikkiä, lemmiskelyä, tunnelmaa tai elämän ruusuja ilman
orjantappuroita. Minulle se on ollut kuluttava tuli ja syvä kaivo,
johon olen tuntenut syöksyväni, rautainen käsi, joka on tahtonut
pusertaa rikki kulmaluuni, jatkuva rikos, häpeä, tuska, hekkuma ja
hengenvaara yhtä aikaa. Ei sen kuiluissa eikä korkeuksissa ole mitään
minulle tuntematonta, aistillisen rakkauden nimittäin, sillä mitään
muuta minä en tunnusta rakkaudeksi. Epäilemättä se olisi vienyt minut
perikatoon, ellei oma poikani olisi tullut avukseni.

Oikeastaan oli jo Xenia ja vielä enemmän hänen äitinsä tulleet
avukseni, antamalla minulle yhä useampia vihjauksia avioliitosta, siitä
päämäärästä, johon he tähtäsivät. Se vaikutti kuin kylmä suihku minuun,
mutta ainoastaan aivoihini ja älylliseen olentooni. Sydämeni pysyi yhä
edelleen yhtä sokeana, vaikka järkeni jo olikin valpas ja varuillaan.
Enhän minä mitenkään voinut mennä hänen kanssaan naimisiin enkä esittää
häntä lapsilleni heidän uutena äitinään, yhteiskunnasta puhumattakaan,
jonka arvostelun tiesin jo ennakolta ja jonka tuomioille, niin
riippumaton mies kuin olenkin, en koskaan ole voinut pysyä kyllin
tunteettomana. Jumala tietää kuitenkin, kuinka minun olisi käynyt,
ellei poikani olisi palannut Englannista. Tyttäreni ei olisi voinut
pelastaa minua, sillä ensiksi hän oli liian nuori ja toiseksi minä en
olisi sallinut hänen puoleltaan minkäänlaista sekautumista asioihini.
Poikani kanssa minulla sen sijaan oli aina ollut toverillinen väli,
jonka vuoksi hän voi sen tehdä vanhaa isäänsä loukkaamatta. Varmaan hän
toimi tässä asiassa Jumalan valittuna välikappaleena. Sillä minä olin
kohottanut hehkuvia rukouksia hänen puoleensa, niin usein kuin
valoisammat hetkeni sallivat sen.

Poikani oli tuskin ollut puolta vuotta Helsingissä, kun hän eräänä
aamuna pyysi puhutella minua, käyden suoraan ja häikäilemättä asiaan.
Meillä oli pitkä keskustelu hänen kanssaan, joka minun puoleltani
päättyi kyyneleillä. Hänen kyyneleensä eivät olleet yhtä herkässä. Hän
oli tuolla ulkona suuressa maailmassa saanut sileiksi ajetuille
kasvoilleen kummallisen, jäykän ja täsmällisen ilmeen, jota ei ole
meidän polven miehillä ja joka lienee ollut hänen anglosaksisen
kasvatuksensa tuloksia. Lienenkö maininnut, että hän ennen kotiin
palajamistaan oli saanut käydä myös Amerikassa, poltti lyhytvartista
piippua ja kävi aina housunlahkeet ylös käärittyinä?

"Isä", sanoi hän, katsoen tiukasti silmiin minua, "se ei käy laatuun,
siitä täytyy tulla loppu".

"Mistä sitten?" kysyin viattomana.

"Tuosta sinun tyttöjutustasi", sanoi hän. "Se on skandaali. Pian koko
kaupunki puhuu siitä."

"Kuka on puhunut?" kysyin säpsähtäen. "Mitä puhunut?"

"Ei vielä kukaan eikä mitään", vastasi, hän samalla järkähtämättömällä
naamalla. "Olen ottanut selon siitä omin neuvoineni."

"En tiennyt, että sinusta on tullut salapoliisi", sanoin
ylenkatseellisesti. "Mutta sehän kuuluu olevan suosituin päiväntyyppi
Englannissa."

"Voin olla salapoliisi", vastasi hän tyynesti, "mutta ainoastaan
kotitarpeiksi. Ja tässä tapauksessa minä suorastaan kiellän sinua enää
tuota suhdetta jatkamasta."

"Kenen luvalla?" ärjäsin minä.

"Jokaisen järjellisen ihmisen luvalla", vastasi hän, "joka näkee jonkun
hänelle rakkaan olennon aikovan tappaa itsensä ja estää hänet sitä
tekemästä".

"Pidätkö minua siis sairaana tai mielipuolena?" ärjäsin uudestaan
hänelle.

"En vielä kumpanakaan", vastasi hän. "Jos pitäisin, en sinun kanssasi
keskustelisi."

"Mitä tekisit sitten?" kysyin minä.

"Suorittaisin asian omin neuvoineni", vastasi hän. "Ja teen sen nytkin,
ellei sinulla ole voimaa."

"Sinä uskaltaisit?"

"Kyllä, kun on kysymys sinusta ja Marjatasta."

Tyttäreni nimi toi vedet silmiini, mutta minä koetin kuitenkin vielä
pysyä urhoollisena.

"Mitä hänestä?" kysyin ankarasti. "Toivottavasti et ole ainakaan
hänelle virkkanut asiasta mitään."

"Mitä ajatteletkaan?" sanoi hän. "Juuri häneltä tahdon salata asian. Ja
juuri hänen vuokseen sinun on tuosta naisesta luovuttava."

Hän kävi päälle kuin matematiikka, hyvin tietäen, mikä heikoin kohtani
oli.

"Minä en voi", sanoin minä.

"Minä autan sinua", sanoi hän.

"Minä en voi sittenkään."

"Hyvä, siispä otan minä asian kokonaan omaksi huolekseni."

"Mitä aiot tehdä?"

"Toimittaa pois täältä tuon naisen."

"Minne?"

"Sitä en sano. Anna minulle rahaa sitä varten."

"Luuletko, että hän suostuu rahasta lähtemään? Oh, sinä et tunne
häntä!"

"Isä, sinä olet lapsi", sanoi hän. "Rahalla voi kaikki."

"Kaikkiko?" kysyin minä katsoen kauhistuneena häneen.

"Kaikki", vastasi hän. "Jumalan kiitos, sinulla on vielä rahaa. Se
pyöristää terävimmätkin kulmat elämässä."

Hän ajoi perille tahtonsa. Hän sai summan, jonka hän mainitsi, hän haki
käsiinsä Xenian ja niin hävisi tämä minun näköpiiristäni. Epäilemättä
teki poikani tuon kaiken hyvässä tarkoituksessa. Minä olen usein
kiittänytkin häntä siitä, hän on hymyillyt ja esittänyt, että joisimme
lasin whiskyä yhdessä, myöskin minä olen koettanut hymyillä, mutta minä
olen tuntenut, kuinka suupieleni silloin ovat aina oudosti
vääristyneet. Ei, hänen ei olisi pitänyt sittenkään tehdä sitä. Hänen
olisi pitänyt jättää minulle minun iloni, vaikka se olisi vienytkin
minut perikatoon.

Enkö sitten enää koskaan kuullut Xeniasta? Kyllä, vieläpä näinkin
hänet, senjälkeen kuin hän oli palannut Amerikasta, jonne poikani oli
hänet lähettänyt. Se aika oli minulle uskonnollisen mietiskelyn,
kiivaan katumuksen ja ankaran tilinteon aika. Etsin lohdutusta
kaikkialta. Kerran raskaissa ajatuksissa tuntikaudet katua
tallustettuani, pistäysin Pelastus-armeijan kokoukseen. Siellä hän oli.
Hänestä oli tällä välin tullut pelastusarmeijalainen. Hän istui lavalla
ja lauloi. Oli kummallista kuulla Jesuksen nimeä noilta huulilta, jotka
niin usein olivat minun korvaani synnin ja hekkuman sanoja sopertaneet.
Iloitsin kuitenkin, että hänen oli niin hyvin käynyt, sillä olin
pelännyt hänen menevän suoraan katu-ojaan. Kokouksen jälkeen etsin
käsiini hänet, me rukoilimme yhdessä ja puhuimme kauan ja kauniisti
Jumalan karitsasta. Surullista entisyyttämme me emme sanallakaan
koskettaneet. Nyt vasta minä sain todella rauhan sielulleni.

Sitten jälkeenpäin kuulin tosin, että hän oli eronnut
Pelastus-armeijasta, mutta se ei enää mieltäni liikuttanut, yhtä vähän
kuin se kirjekään, jonka hän joku vuosi myöhemmin kirjoitti minulle.
Hän makasi silloin sairaana, hän oli synnyttänyt lapsen jollekin
upseerille, joka ei hänestä sen enempää välittänyt. Hän sai rahansa,
mutta minä en mennyt häntä katsomaan. Nyt hän kuuluu elävän isänsä
kotikylässä Puolassa, en tiedä, millaisissa oloissa. Ajattelen häntä
usein ja suljen hänet joka yö esirukouksiini.

Olen yksinäinen mies. Tyttäreni on onnellisissa naimisissa ja poikani
saanut edullisen paikan, kuten tiedätte, eräässä pankkimme
haarakonttoreista. Kotini on autio ja tyhjä. Istun siellä yksin
muistoineni. Ikävä kyllä, en vieläkään ole voinut järjestää elämääni
täydellisesti Jumalan mielen mukaan. Mutta minä tunnen, että hän on
leppynyt minulle, ja kun pääsen tuonne saksalaiseen parantolaani, hän
on leppyvä vielä enemmän. Heikontuneesta terveydestäni huolimatta
houkuttelee synti kuitenkin vielä väkevästi minua. Toisinaan tuntuu
minusta, että voisin uhrata autuuteni toivon yhden yön vuoksi Xenian
parmahilla. Tiedän, että hän on jonkun verran lihonut, mutta olen
varma, että hänen ruumiinsa ei ole siitä rumentunut. Kenties en
tahdokaan kuolla Parisissa. Kenties etsin hänet vielä kerran käsiini
enkä sitten enää koskaan eroa hänestä. Kenties ottaa hän minut vielä
takaisin noitapiiriinsä. Kenties onnistuisi minun myöskin hänet vielä
takaisin Jesuksen Kristuksen jalkojen juureen johdattaa. Silloin olisi
onneni täydellinen. Me häviäisimme jäljettömiin maailmalta, eläisimme
vain toinen toisellemme, ja kun kuoleman hetki tulisi, me nukahtaisimme
pois hymyillen, tietäen tapaavamme toisemme Isän kartanoissa.




TYHJYYDEN KAMMO.


Minun asiantuntemukseni tällä alalla, kertoi Jakke Pulliainen, on aivan
vaatimaton, joka johtuu osaksi luonnollisesta vastenmielisyydestäni
naista kohtaan, osaksi kuluttavasta ammatistani, joka on omiaan
tulisimmatkin intohimot taltuttamaan. Te tiedätte, että olen oikeastaan
sisäänpäin kääntynyt, runollinen luonne, vaikka väärälle uralle
joutuneena olen pakotettu hyvinkin ulkopuolista elämää viettämään.
Siksi on nainen ollut aina pyhä minulle, naisen ihannekuva nimittäin,
joka lienee syntynyt minun kerallani ja joka hautaan saakka tulee
säilymään sydämessäni, olkoon sillä sitten vastinetta todellisuudessa
taikka ei. Mutta minä olen ollut sen kuitenkin erään kuolevaisen
hahmossa näkevinäni.

Hänen nimensä oli Elisa, ja hän oli vain köyhä, itseään elättävä
konttorineiti tästä kaupungista, isätön ja äiditön, ilman veljiä tai
sisaria, ypöyksin maailmassa. Miten olin häneen tutustunut ei kuulu
asiaan, yhtä vähän kuin sekään, miten minä, vanha syntinen, olin
hänen puhtaan ja väkevän rakkautensa saavuttanut. Hän antautui
minulle kokonaan, empimättä, avoimesti ja iloisesti, sen enempiä
avioliitto-lupauksia minun puoleltani vaatimatta. Meidän suhteemme oli
aivan rehellinen. Hän tiesi, että minä olin velkainen mies, joka
epäterveen nuoruus-elämän ja sitä seuranneiden hurjastelujen jälkeen en
suinkaan ollut luotu sukua jatkamaan, ja minä taas, että hän melkein
kehdosta saakka oli tottunut pitämään huolta itsestään, että hän
rakasti minua vain itseni vuoksi ja vain niin kauan kuin minä
todellakin miellytin häntä. Tuo oli omiaan kohottamaan häntä
äärettömästi silmissäni. Ensi kerran elämässäni minä tapasin naisen,
jota voin kunnioittaa ja jonka tunnustin miehen vertaiseksi. Ja
tuollainen nainen rakasti minua! Se oli omiaan kohottamaan myös
tavattomasti omaa itsetuntoani. Minä olin siis jotakin, minä _en_ ollut
roskaväkeä, koska hän piti minusta. Täytyy olla ollut itsensä ja
itseluottamuksensa niin kadottamaisillaan kuin minä, voidakseen oikein
käsittää tuon tunteen onnellisuuden.

Hän ei ollut kaunis, mutta hän oli miellyttävä. Hänen karu ammattinsa
ja kovat elämänkohtalonsa olivat painaneet eräänlaisen miehekkään,
kulmikkaan leiman hänen olentoonsa. Vain minun seurassani pehmeni hän,
voi sulaa kuin vaha ja käydä oikein kauniiksi, jopa keimailevaksikin,
sillä hän muuttui naiselliseksi. Jo kun hän kaukaa näki minut, valaisi
herttainen, hempeä ja sydämellinen hohde hänen kasvojaan. Muuten, kun
hän kulki yksin ja minä joskus hänen huomaamattaan voin nähdä hänen
ilmeensä, hän oli niin kovan, miltei katkeran näköinen, että häntä
tuskin olisi voinut tuntea samaksi ihmiseksi. Silloin hän ei suinkaan
miellyttävästi vaikuttanut. Lienee johtunut siitä, ettei minulla
myöskään ollut ketään kilpakosijaa. Ne harvat ihmiset, jotka tunsivat
hänet, pitivät häntä vähäpätöisenä, mielenkiinnottomana olentona, jolle
ei ollut tarpeellista mitään sen suurempaa huomiota osoittaa. Sekin oli
oikeastaan hyvä mielestäni, sillä eihän kenenkään tarvinnut tietää,
mikä aarre minulla oli hänet omatessani. Omaksi kunniakseni on minun
nimittäin mainittava, että alusta alkaen tunsin täydellisesti hänen
arvonsa ja tunnustin sen myös aina itselleni. Enkä olisi muuta
voinutkaan, sillä ilman häntä minä olisin jo aikoja sitten katu-ojassa.

Myöskin minä olen yksin maailmassa. Myöskin minä olen isätön ja äiditön
olento, jonka on täytynyt varhaisimmasta nuoruudestani saakka tottua
tulemaan omin voimin toimeen maailmassa. Ja minä olen tullut, vaikka
minun onkin sitä varten täytynyt reivata monta purjetta, heittää mereen
monta kaunista unelmaa. Sittenkin olisin luultavasti ilman häntä
haaksirikkoutunut. Hänen kanssaan kävi matka helpommin. Hän ei
raskauttanut, vaan kevensi elämääni. Ennen kuin tutustuin häneen olin
synkkä, kolkko mies, joka ei ollut kaukana itsemurhasta. Elin pelkkää
ulkopuolista elämää ja tunsin joka hetki tekeväni vääryyttä syvemmälle,
sisäisemmälle itselleni. Hän teki minut jälleen tai, oikeammin sanoen,
ensi kerran elämässäni ihmiseksi. Hänen seurassaan minä vasta opin
itkemään ja nauramaan, jota en ollut voinut tehdä oikein naivisti edes
poikavuosinani. Se oli kovin suloista, ja minä olen hänelle siitä ijäti
kiitollinen. Ilman häntä minä en koskaan olisi oppinut tuntemaan
itseäni, vaan mennyt hautaani käyttämättömänä raaka-aineena, itselleni
ja muille outona, salaperäisenä olentona, jonka nimi maan päällä oli
Jakke Pulliainen. Kun ajattelen tuota kohtaloa, joka niin vähällä oli
tulla osakseni, karmii selkäpiitäni. Vahinkohan olisi luonnollisesti
ollut ainoastaan minun, mutta minulle korvaamaton.

Hän ei asunut perheessä, sillä hän ei sietänyt vieraita ihmisiä
ympärillään. Hän oli vuokrannut oman yksityishuoneensa, joka oli
samalla hänen keittiönsä ja makuukammionsa. Päivät hän istui
konttorissa, illoin tulin minä hänen luokseen teetä juomaan. Usein jäin
yöksi sinne, usein menin myös pois puoli-yön korvissa ja pistäysin
vielä ennen kotiin-menoani joko toimistoon tai kapakkaan. Oikeata kotia
ei minulla ole ollut koskaan. Vuokrahuone, jossa asuin ja jossa yhä
vieläkin asun, on minulle aina ollut vastenmielinen. Se on huone kuin
tuhannet muutkin Helsingissä, mutta minusta kylmä, autio ja kamala kuin
vankiluola. Kuitenkin tarjoaa se katon pääni päälle, niiksi harvoiksi
yön hetkiksi, jotka vietän siellä. Toimisto ja kapakka ovat olleet
ainoat oikeat tyyssijani, joissa olen viihtynyt ja joissa olen elänyt
elämäni. Nyt oli minulla kolmas: hänen kammionsa. Se oli suuri muutos
minun elämässäni eikä voinut olla syvästi koko silloiseen sielulliseen
kehitykseeni vaikuttamatta.

Hänen luonaan minä pääsin pois julkisuudesta, jonka armoton,
kaikki-yleistävä, kaikkitasoittava leimamerkki jo oli pahasti syöpynyt
minuun. Osasin tuskin olla enää yksityis-ihminen. Olin tottunut
puhumaan vain politiikasta, yhteiskunta-oloista, tunnetuista
henkilöistä ja päivän tapauksista. Hän ei tuosta kaikesta tiennyt
mitään, sillä hän eli tuon kaiken ulkopuolella. Hänen kanssaan minun
täytyi keksiä muita puheenaineita. "Minä en ymmärrä politikkaa", sanoi
hän suoraan, "ja tunnetut henkilöt ovat mielestäni ikäviä". Myöskin
minä olisin voinut tehdä saman tunnustuksen, jos olisin uskaltanut.
Mutta minä olin katsonut tuon kaiken aina kuuluvan ikäänkuin yleiseen
sivistykseen. Hän ei siitä välittänyt ollenkaan. Hän ei viikkokausiin
lukenut sanomalehtiä. Hän eli omaa elämäänsä, luki omia kirjojaan,
mieluimmin luonnontieteellisiä, ja ajatteli ennen kaikkea omia
ajatuksiaan. Hänen seurassaan minunkin oli pakko pusertaa itsestäni
esiin se vähäinen yksityishenkilöni, minkä julkinen sana vielä oli
jättänyt koskettamatta.

Luonnollisesti minä tunsin tuosta häntä kohtaan syvää kiitollisuutta.
Mutta meidän suhteemme jatkui, minä aloin tottua häneen ja samalla
jossakin määrin laiminlyödä häntä. Varsinaisesti uskoton en hänelle
ollut. Mutta en tahdo kieltää, että joskus annoin hänen odottaa
turhaan, vaikka olin luvannut tulla ja tiesin hänen istuvan yksin
kammiossaan. Toisin vuoroin, puolipiloillani, hankin hänelle myös syytä
pieneen, viattomaan mustasukkaisuuteen, joka suuresti huvitti minua.
Tunsin itseni silloin taas todella rakastetuksi ja onnelliseksi. Että
se olisi hänelle tuskallista, en ajatellut, yhtä vähän kuin sitäkään,
että minulla koskaan olisi syytä olla hänen tähtensä mustasukkainen. En
pitänyt tarpeellisena myöskään joka hetki osoittaa hänelle rakkauttani.
Katsoin itsestään selväksi asiaksi, että hän aina ja ijät kaiket
rakastaisi minua vain itseni tähden, kuten hän oli alottanutkin
rakastaa, sillä enhän minä ollut muuttunut entisestäni, en ainakaan
huonompaan, vaan pikemmin parempaan päin. Siksi en ollut hänelle
huomaavainen, en muistanut hänen merkkipäiviään enkä tehnyt noita
pieniä palveluksia, jotka oikeastaan ovat yhtä suloisia sekä
tekijälleen että teon esineelle. Luulin, että hän ei välittänyt
sellaisesta. Vain joskus toin vielä ikäänkuin vanhasta muistosta jonkun
pienen kukan hänelle. Mutta sitäkään ei ollut enää kuukausiin
tapahtunut. En tahdo silti sanoa, että rakastin häntä vähemmän kuin
ennen. Mutta minä olin tottunut onneeni, oman turvallisuuteni
tuudittamana.

Niin sattui se tapaus, joka myllersi syvyyden lähteet sydämessäni, joka
oli tehdä mielipuolen miehen minusta ja jota en vielä nytkään voi olla
ilman sisällistä väristystä ajattelematta.

Meillä oli lehdessä eräs nuori mies, nuori ylioppilas, Luukas Lohipato
nimeltään, jonka minä olin hankkinut lehteen, valpas, pitkäsäärinen
uutisten hankkija ja miellyttävä päivänpakisija. Hän kohteli minua aina
suurella kunnioituksella, sillä ensiksikin minä olin häntä kymmenen
vuotta vanhempi ja toiseksi hän tiesi olevansa kiitollisuuden velassa
minulle. Minä puolestani tunsin häntä kohtaan ensi hetkestä saakka
erikoista myötätuntoa. Kohtelin häntä aina ystävällisesti ja
toverillisesti, puhuin hänestä hyvää kaikkialla ja kiitin hänelle
itselleenkin usein hänen älykkäitä pikku-palojaan. Näin, että hänen
kasvonsa kirkastuivat ilosta silloin, sillä pätevämmältä taholta hän ei
tosiaankaan olisi voinut saada tuota tunnustusta.

En tahdo kehua itseäni, mutta herrat kenties muistavat, että minäkin
olen nuoruudessani tuota samaa kevyt-aseista sanomalehti-tointa
harjoittanut. Olin tullut, samoin kuin hänkin, lehteen uutisten
hankkijaksi ja päivänpakisijaksi, jolla viimemainitulla alalla niitin
monta kaunista laakeria. Niittäisin vieläkin, jos viitsisin, mutta olen
väsynyt, kynäni on kangistunut ja kenties myöskin vähän tylsistynyt.
Vain hyvin harvoin, kerran pari vuodessa, käytän sitä enää
päivänpakinaan. Silloin teen sen vanhalla taituruudella, joka aina
herättää toimituksen nuorempien jäsenien kunnioittavaa ihailua, sillä
joskin heillä on sanomista kymmentä kertaa enemmän kuin minulla, he
eivät saa esille sanottavaansa. Itse tunnen syvästi henkisen
köyhyyteni. Kun näen lehdessä heidän kömpelöt, turvattomat
sepustuksensa, jotka puutteellisen muotonsa alla kuitenkin kätkevät
usein kokonaisia ilonaiheiden aartehistoja, en voi estää pientä
kateuden huokausta povestani tunkeutumasta. Ollapa minulla nuo aiheet,
tuo tuores näkemys ja sukkelien päähänpistojen tulva! Tekisin
jokaisesta taideteoksen. He taas kadehtivat minun tottumustani ja
sorminäppäryyttäni. "Ei vanhalle vertoja vedä", sanovat he usein, kun
tilaisuuden tullen sitä hiukan väläytän heille. Se imartelee
itserakkauttani, enkä kuitenkaan voi olla tuntematta itseäni henkiseksi
kerjäläiseksi heidän keskuudessaan.

Luukas Lohipato tuli tuoreilla voimilla lehteen.

Hänellä oli omaperäistä mielikuvitusta ja luontainen keveys kirjoittaa.
Kuten sanottu, otin hänet heti siipieni suojaan, pidin silmäni hänen
yllään, ohjailin, neuvoin ja opastelin häntä, ilman että hän itse
tuskin sitä huomasikaan, ja hänestä tuli vähällä vaivalla erinomainen
sanomalehtimies. Puolessa vuodessa hän oppi enemmän kuin toiset
viidessä. Hänen päivänpakinansa herättivät huomiota, niitä luettiin,
niille naurettiin ja ne vaikuttivat valistavasti yleisöön. Iloitsin
vilpittömästi hänen edistys-askeleistaan, näin hänessä ikäänkuin oman
itseni, kymmentä vuotta nuorempana. Hänessä oli todella jotakin samaa
kuin minussa, sama syvä elämänkäsitys ja sama hilpeä mielenkiinto sen
pinta-ilmiöihin. "Ille faciet", sanoin usein hänestä leikilläni.
Myöskin ulkomuodoltaan ja käytöstavaltaan hän muistutti jossakin määrin
minua, joskin hän oli vaatimattomampi ja vähemmän kehittynyt. Päätin
olla isällinen ystävä hänelle, sillä muistin itse sellaista siinä
ijässä kovin kaivanneeni. Voin tulla usein oikein hentomielisesti
liikutetuksi, kun ajattelin, että hänenkin kävisi vihdoin samoin kuin
minun, että hänkin vähitellen väsähtäisi, tylsistyisi ja kangistuisi.
Elämä ei ole helppoa, hyvät herrat, ja sanomalehtimiehen polku ei ole
pelkillä ruusuilla reunustettu. Hänellä itsellään ei luonnollisesti
vielä ollut pienimpiäkään epäilyksiä siinä suhteessa. Hänen taivaansa
oli pilvetön, hänen silmänsä säteilivät elämän-uskallusta, hänen
kynänsä juoksi kuin lyly lumella, häneltä ei koskaan puuttunut aiheita
kirjoittamiseen. Hän suorastaan nautti työstä ja siitä salaperäisestä,
houkuttelevasta vallantunteesta, jonka nuori sanomalehtimies tuntee
kynänsä mustepulloon kastaessaan ja muistaessaan, että sen, mitä hän
tällä hetkellä ajattelee, tulevat huomenna kymmenettuhannet
ajattelemaan. Myöhäisemmät katkerat kokemukset opettavat kyllä, että se
on erehdys, on harhakuva. Mutta joka ei siitä riemuitsevasta,
kiitollisesta tunteesta ole alottanut, hänestä ei ikinä tule edes
käyttökelpoista sanomalehtimiestä.

Olin johdattanut tuon nuorukaisen rakkaan ystävättäreni tuttavuuteen,
osaksi aivan epäitsekkäistä, osaksi myös vähemmän kauniista
vaikuttimista. Pelkäsin, että hän rupeisi juomaan, sillä näin hänellä
olevan siihen hyvät taipumukset. Toistaiseksi en tosin ollut nähnyt
häntä vielä kertaakaan hutikassa, mutta hän oleskeli mielellään
ravintoloissa, otti naukun silloin kuin muutkin ottivat ja eli
mielestäni jo jonkun verran yli varojensa. Naisten kanssa hän ei
nähdäkseni vielä porsastanut, hän oli vielä miltei naurettavan arka ja
kaino siinä suhteessa, mutta tiesin kainouden ylimalkaan olevan hyveen,
joka menee vuosien mukana. Hänen hekkumalliset, nautinnonjanoisesti
kaartuvat huulensa olivat pettämätön merkki minulle. Tuollaisin huulin
olin minäkin kerran tullut Helsinkiin. Katsoin sentähden, että hänelle
olisi hyvä, jos hänellä olisi, kuten minulla, joku muukin tyyssija kuin
toimisto ja ravintola. Otin sentähden hänet usein mukaani illoin
mennessäni Elsan luo teetä juomaan. Käytin joskus häntä myös
lemmenlähettiläänä, viemään ilmoitusta, etten voinut tulla, tai muuhun
sellaiseen, Liitin hänet, toisin sanoen, siihen lähimpään, minulle
pyhään seurapiiriin, jonka ennen vain Elsa ja minä olimme muodostaneet.
Ajattelin hänen parastaan ja taisin ajatella joskus myös omaa
mukavuuttani, sillä enhän minä aina voinut olla vain Elsan kanssa, ja
silloin oli mielestäni hyvä, että hän ei ollut aivan yksin. Varsinkin
sinä syksynä oli minulla ollut tavallista enemmän työtä toimistossa,
joka minun ikävän tottumukseni mukaan oli vaatinut vastaavan
alkoholimäärän erinäisissä kaupungin ravintoloissa. Hän oli siten
tullut sangen paljon Elsan kanssa seurustelleeksi. Minä en nähnyt siinä
mitään pahaa, sillä päähäni ei pälähtänytkään, että hän voisi käydä
minulle vaaralliseksi.

Sentään huomasin eräänlaisen muutoksen hänessä tapahtuneen. Hän oli
minua kohtaan kunnioittava ja hienotunteinen, kuten aina ennenkin,
mutta hän katsoi usein minuun kummallisella, syventyneellä
silmänluonnilla, jota en voinut selittää. Hän kalpeni, hän laihtui
silmissä, hänen kasvonsa kävivät kypsemmän, miehekkäämmän ja
sielukkaamman näköisiksi. Hän suorastaan henkevöityi muutamien
viikkojen kuluessa. Hän karttoi toveripiirejä, hän ei oleskellut enää
kapakoissa, hän hankki uuden puvun itselleen eikä kuitenkaan ottanut
palkkaansa etukäteen. Olisi ollut tietysti lähellä ajatus, että hän oli
rakastunut ja että hän oli juuri minun ystävättäreeni rakastunut,
ainoaan sivistyneesen naiseen, jonka kanssa hän seurusteli. Mutta minä
en nähnyt, en aavistanut mitään. Luulin ensin, että hän oli sittenkin
hairahtunut ja hankkinut jonkun salataudin itselleen. Kysyin häneltä,
kuinka asianlaita oli, ja näin, että hän loukkautui kysymyksestäni.
Hyvä on, ajattelin minä, Elsan seura on hänet hienostanut. Sepä
erinomaista! Nyt hän välttää Helsingin ensimmäiset, karkeimmat
houkutukset ja säästyy monelta ikävältä kokemukselta.

Elsasta me emme olleet koskaan oikein kahden kesken jutelleet. Kun
joskus mainitsin hänen nimensä, hän vaikeni heti ja näkyi mieluimmin
karttavan koko puheen-ainetta. Luulin kuitenkin, että hän tiesi
läheisen suhteemme, sillä olihan hänen täytynyt arvata se. Mitkään
hellyyden-osoitukset Elsan ja minun välilläni eivät tietysti tulleet
kysymykseen hänen läsnä-ollessaan. Mutta näkyyhän sellainen silmistä,
kuuluuhan sellainen äänenpainoista, eikä hän ollut mikään typerä mies.
Pidin sitä asiaa meidän välillämme selvänä ilman selityksiäkin.

Kerran kysyin häneltä ohimennen, mitä hän piti Elsasta.

"Hän on syvä nainen", hän sanoi ja loi minuun taas tuon kummallisen,
synkistyneen, ikäänkuin jostakin kuilusta nousevan silmäyksensä.

Olin hänen vastaukseensa tyytyväinen.

Myöskin Elsalta minä kysyin kerran hänen mielipidettään Lohipadosta.

"Luulen, että hän on hyvä poika", hän sanoi, "mutta niin kovin
lapsellinen ja kehittymätön".

Sekin vastaus tyydytti minua, sillä se oli minunkin ajatukseni hänestä.
Mutta myöskin Elsan minä huomasin muuttuvan silmissäni, ja se herätti
ensimmäiset epäilyksen vaistot minussa.

Hän oli käynyt hempeämmäksi, aistillisemmaksi. Sillä aikaa kuin tuo
toinen laihtui, kalpeni ja henkevöityi, hän ikäänkuin pyöristyi,
verevöityi ja naisellistui koko olennoltaan. Hän liikkui pehmeämmin,
hän puhui hiljaisemmin, hän katsoi kauniimmin ja sydämellisemmin. Hänen
silmiinsä oli tullut jotakin enkelimäistä, äidillistä, suojelevaa
suloutta, jota en ennen ollut huomannut niissä. Pidin sen tietysti
omana ansioitani ja iloitsin siitä kuin perhonen päiväpaisteesta, sillä
se muistutti minulle niin elävästi meidän rakkautemme ensimmäisiä
armaita onnen-aikoja. Minä sanoinkin sen hänelle ja näin hänen
punastuvan kuin pikkutyttö. Hän oli silloin niin suloinen, että olisin
tahtonut syödä suuhuni hänet. Hän oli minua kohtaan hellempi kuin
milloinkaan ja minä hänestä ylpeämpi, onnellisempi ja turvallisempi.

Onneni teki tuhmanrohkeaksi minut. Laiminlöin häntä, en käynyt hänen
luonaan säännöllisesti, tulin hänen luokseen joskus hienossa hiprakassa
ja laskin vallatonta, vähemmän soveliasta leikkipuhetta. Usein oli hän
yksin kotona, usein istui myös Lohipato siellä jo ennen minua. Minun
tullessani he vaikenivat ja jättivät ikäänkuin minulle puheenjohtajan
toimen. Minä hoitelin sitä luonnollisella, huolettomalla tavallani,
joka tosin ei ole minulle synnynnäistä, mutta jonka minä olen oppinut
elämän taipaleella.

"Mistä te puhuitte?" saatoin joskus äkkiä kysäistä heiltä.

He katsoivat toisiinsa hämillään.

"Tarkoitan, mistä te puhuitte, ennen minun tuloani."

"Emme mistään", sanoi Elsa, "istuimme vain ja odotimme sinua".

"Sepä mahtoi olla hauskaa seuranpitoa", sanoin minä. "Kuule, Luukas,
kunnon sanomalehtimiehen tulee osata myös keskustella eikä vain
kirjoittaa."

"Minä olen niin kömpelö", hän sanoi yksinkertaisesti.

"Ja minä niin jäykkä", lisäsi Elsa, luoden pehmeimmän katseensa minuun.

Minä hymyilin, hän hymyili, Lohipato hymyili, ja minä jatkoin jälleen
äänekästä, leikillistä, naurunremahdusten keskeyttämää ilotulitustani.

Kerran illalla, ollessani Elsan kanssa kahden kesken, meni paha henki
minuun, ja minä rupesin kiusoittelemaan häntä muka hänen entisillä ja
nykyisillä kosijoillaan. Tiesin hyvin, että hän siinä suhteessa oli
puhtaampi kuin kukaan, että hän rakasti ainoastaan minua eikä ollut
koskaan ennen ketään muuta rakastanut. Mutta minusta oli hauskaa saada
hänet punastumaan ja puolustelemaan itseään, väittämään innokkaasti
valheeksi, mitä minä en edes totena esittänytkään, ja katsomaan
kiivaalla vakavuudella minuun, jota sisäinen nauru ja riemastus
pudistutti. Kävin läpi kaikki hänen harvat herratuttavuutensa
ensimmäisiltä nuoruusvuosilta saakka, mikäli ne olivat jonkun hänen
sanansa johdosta muistiini tarttuneet, koetin itse keksiä uusia,
sepitin olemattomia tuokiotiloja ja laskettelin omasta päästäni mitä
mahdottomimpia lemmentaruja.

"Siihenkin sinä olet ollut rakastunut ja siihen", sanoin minä. "Ja
sille iskit silmää silloin ja sitä miellyttääksesi teit tämän ja tuon!"

Hän nauroi, hän nimitti hulluksi minua, hän oli kiusattu ja samalla
silmin-nähtävästi huvitettu teeskennellystä mustasukkaisuudestani. Niin
tulin myös Luukas Lohipadon nimen maininneeksi.

Huomasin heti arkaan kohtaan koskettaneeni. Hän vaikeni äkkiä, hän
käänsi kasvonsa pois, hän ei ruvennut puolustelemaan itseään eikä
väittänyt valheeksi sanojani.

"Hän on lapsi", hän sanoi ainoastaan.

"Mutta sinä rakastat tuota lasta", jatkoin minä yhä leikkiäni. "Ja hän
rakastaa sinua. Etkö luule minun sitä huomanneeni?"

"Hän", toisti hän hiljaa, hymyillen jälleen, kasvoillaan tuo omituinen,
äidillinen, sisäänpäin kääntynyt ilme, jota hänellä ei ennen ollut ja
joka oli tullut häneen vasta viime aikoina.

"Juuri hän", sanoin minä. "Hän on itse sen minulle tunnustanut. Hän
kulkee ja kuihtuu sinun tähtesi. Etkö voisi häntä armahtaa?"

Hänen käytöksensä kävi yhä omituisemmaksi. Myöskin minä huomasin
menneeni liian pitkälle, mutta kun minun on vaikea pysäyttää itseäni
kerran vauhtiin päästyäni, pingoitin yhä enemmän nyt jo sangen
pakotettua leikkiäni, kuvailin, kuinka tuo heidän rakkautensa muka oli
alkanut ja mille asteelle se nyt oli kehittynyt, luettelin heidän
tapaamisiaan, joissa itse olin ollut mukana, panin jokaiseen heidän
sanaansa kätketyn, kiellettyä lemmenkaipuuta huokuvan tarkoituksen ja
olin näkevinäni heidät kaksi petetyn rakastajan kierossa,
vääristelevässä valaistuksessa.

Nyt en voinut peittää sisällistä, hykähtelevää riemuani enää. Nauroin
ääneen, ilkuin ja annoin mielikuvitukseni kiitää villin ratsun lailla.
Ja todellakin: minä sain tuosta kaikesta loogillisen kokonaisuuden.
Kuva liittyi kuvaan, sana sanaan, tunnelma tunnelmaan rautaisella,
johdonmukaisella välttämättömyydellä kuin rengas renkaasen, kaikki
varjo lankesi heitä vastaan, ja Elsan olisi ollut vaikea tehdä tyhjiksi
väitteitäni, jos hän olisi tahtonutkin. Olin kuin noita, joka on saanut
silmäänsä lasisirun. Näin kaikki, mutta kaikki nurinpäin. Samalla
ilmoitin, että täysin ymmärsin heidän molemminpuolisen mieltymyksensä,
etten ollut siitä heille vihainen ollenkaan, että olin jo kauan
katsonut heidän suhdettaan ja että olin jo ensi hetkestä arvannut
sellaisen heidän välilleen sukeutuvan.

"Se oli niin sallittu!" huokasin keinotekoisesti. "Te kuulutte yhteen,
kohtalo on määrännyt teidät toisillenne."

"Sinä tahdot päästä minusta?" kysyi Elsa ja loi surumielisen silmäyksen
minuun.

"Enpä suinkaan", vastasin, "mutta tiedän turhaksi potkia tutkainta
vastaan. Poistun omaan autioon tyhjyyteeni. Te rakastatte toisianne ja
tulette onnellisiksi."

"Sinä et saa jättää minua", sanoi hän silmät kyynelissä. "Enhän minä
rakasta häntä."

"Kenties sinä et tiedä sitä vielä itsekään", väitin minä. "Sinä et
tahdo tunnustaa sitä vielä itsellesi. Mutta uusi rakkaus itää jo
sinussa, sinä olet huomannut kyllä, jos olet tahtonut huomata, sen
ensimmäiset, salaperäiset ailahdukset."

"Minä pidän sinusta", sanoi hän ja kiersi käsivartensa kaulani ympäri.

"Minä uskon sen", myönsin jalomielisesti. "Pidät vielä, pidät
minustakin. Mutta sinä pidät myös hänestä. Hän on nouseva, minä
mailleen menevä päivä."

"Sinä et ole ollut vielä koskaan noin julma minua kohtaan", sanoi hän
hiljaa.

"En", vastasin minä, "sillä minä en ole ollut koskaan niin tosi.
Myöskin hänelle tahdon olla yhtä tosi. Myöskin hänen kanssaan täytyy
minun saada joku selitys aikaan."

"Ei, ei", sanoi hän pyytävästi ja hätäisesti.

"Kyllä", jatkoin minä järkähtämättä. "Se viirunaama kulkee täällä ja
hakkailee minun henttuani. Jos hän luulee olevansa viekkaampi minua,
hän pettyy."

"Hänhän pitää vain sinusta", sanoi Elsa.

"Hän teeskentelee vain sitä", sanoin minä, "tietäen siten helpommin
sinut kietovansa. Eihän hän voi alkaa suhdettaan sinuun parjaamalla
minua."

"Hän kiittää sinua", äänteli Elsa epätoivoisesti, "hän puhuu aina vain
suurimmalla kunnioituksella ja ihailulla sinusta".

"Sepä peijakasta", nauroin minä. "Juuri se todistaa hänen
syyllisyyttään. Se poika on syntynyt konnaksi. Olen nähnyt aina hänen
naamastaan, että hän on luotu päättämään päivänsä kuritushuoneessa."

"Nyt teet sinä veristä vääryyttä hänelle", väitti Elsa. "Sinä et
itsekään tarkoita, mitä sanot. Olethan ennen puhunut pelkkää hyvää
hänestä."

"Se oli ennen", sanoin minä. "Tein sen vain nähdäkseni, miten se
vaikuttaisi sinuun. Samoin olen sinua hänelle kiittänyt ja tutkinut
koko ajan hänen kasvonjuonteitaan."

"Ja mitä olet luullut niissä näkeväsi?" kysyi hän.

"Konnuutta, sulaa konnuutta", sanoin minä. "En olisi voinut uskoa, että
ihminen voi olla niin nuori ja niin turmeltunut."

Tähän tapaan jatkui meidän keskustelumme. Se päättyi siihen, että Elsa
purskahti vihdoin itkemään. Minä lohdutin häntä, sanoin puhuneeni
pelkkää leikkiä ja sainkin hänet ainakin ulkonaisesti tyyntymään.
Meidän kohtauksemme loppui pitkään suudelmaan ja syleilyyn. Ja pois
mennessäni minä olin erittäin tyytyväinen itseeni, ajatellen, että jos
heissä todella olisi jotakin sentapaista orastanut, tämä oli varmin
keino kitkeä se pois ja säilyttää Elsa itselleni.

Mutta tuo kohtaus jäi mieleeni ja minä ajattelin paljon seuraavina
päivinä sitä. Pidin sangen luonnollisena, että Lohipato olisi Elsaan
rakastunut. Eihän hänellä näkynyt ketään muutakaan sivistynyttä
naistuttavaa olevan ja olihan Elsa todellakin nainen, jollaista
jokainen vähänkin syvempi luonne saattoi toivotella itselleen. Elsan
suhteen minä sen sijaan olin varma asiastani. Hän on luja kuin kallio,
ajattelin minä, hän on karu, miltei miehekäs luonne, hänestä
kilpistyvät kaikki sentapaiset houkutukset. Päähäni ei edes
pälkähtänyt, että hän voisi rakastua tuohon keltanokkaan, joka niin
ikäisekseen kehittynyt kuin olikin sentään oli vain maalaistollo minun
rinnallani.

Muuten oli Lohipato juuri viimeisinä viikkoina osoittanut erikoista
henkistä vireyttä lehdessä. Hän teki työtä kahden edestä, hän kirjoitti
paremmin kuin koskaan, hänen tehtäväkseen oli uskottu erään tärkeän,
pitkän sanomalehti-kiistan hoitaminen, ja hän suoriutui siitä kaikella
kunnialla. Hän suorastaan musersi vastustajansa. Koko kaupunki
puhui siitä, hänen kompasanansa kulkivat suusta suuhun ja hänen
terävä-näköiset todistelunsa ja päätelmäsarjansa olivat herättäneet
itse herrojen johtokunnanjäsenten huomiota. Päätoimittaja oli hyvillään
ja hykerteli käsiään.

"Lohipato on meille korvaamaton", sanoi hän minulle. "Hän on syntynyt
sanomalehtimieheksi."

"Epäilemättä", vastasin minä. "Hänellä pitäisi olla vain vähemmän työtä
ja enemmän palkkaa."

"Ei", sanoi päätoimittaja, "mutta enemmän työtä ja enemmän palkkaa.
Sitä pitää hänellä olla. Nuori mies tahtoo ansaita kannuksensa."

"Hän on jo ansainnut ne", sanoin minä. "Mutta olisi oikein, jos
johtokunta todellakin kultaisi ne."

Hän sai palkankorotuksen. Samalla vapautettiin hänet ikävimmistä
reportterivelvollisuuksistaan ja ilmoitettiin hänelle, että jos hän
todenteolla aikoi sanomalehtimies-alalle antautua, se olisi hyvin
mieluista johtokunnalle, joka siinä tapauksessa tulisi pitämään
huolta, että hän kenties jo ensi kesänä voisi saada pienen ulkomaisen
opintorahan pistäytyäkseen ainakin Skandinavian ja Saksan
sanomalehti-oloja tarkastelemaan. Suurempaa kunniaa ei ole ikinä
tapahtunut niin nuorelle kynäniekalle. Hänen tiensä näytti johtavan
kultaan ja kunniaan. Iloitsin vilpittömästi hänen onnestaan, sillä
olihan hän oikeastaan minun kasvattini ja oppilaani ja lisäsihän se
tavallaan minunkin arvoani lehdessä, että olin sellaisen harvinaisen
kyvyn keksinyt, meillä Suomessa, jossa sanomalehtimiehiä kyllä kasvaa
joka oksalla, mutta tuskin yhtään kunnollista. Olin tosin itse aikonut
hakea tuota samaa matkarahaa, mutta vaikenin näin ollen visusti
aikomuksestani, tuntematta edes pienintä kateuden oiretta häntä
kohtaan. Hänen menestyksensä herätti pelkkiä hyviä ja jaloja ajatuksia
minussa, sillä tiesinhän aina kuitenkin olevani päätä pitempi häntä.

Saman päivän illalla, jolloin hän oli saanut palkankorotuksensa, sanoi
Elsa minulle, etten huomenna voinut tulla hänen luokseen, sillä
Lohipato oli kutsunut hänet teatteriin. Se oli kuukauden ensimmäinen
päivä. Myöskin minä olin kantanut palkkani, myöskin minulla sattui
olemaan se ilta vapaa ja myöskin minä olin ajatellut sinä iltana viedä
Elsan johonkin ravintolaan soittoa kuulemaan.

"Mutta teatterin jälkeen minä voin tavata sinut", sanoin hänelle
ilmoittaen samalla aikomukseni.

"Niin, en tiedä, luultavasti", sanoi hän ja oli hyvin hämillään.
"Lohipato on kyllä sanonut, että hän tahtoo pitää minulle pienet kemut
teatterin jälkeen."

"Todellakin?" virkahdin minä, tuntien samalla kuin kyynpiston
sydämessäni. "Niin, hänellä on kyllä syytä ilonpitoon. Häntä on onni
potkaissut. Olenko kertonut sinulle siitä?"

"Hän on kertonut", vastasi Elsa hiljaa. "Hän sanoo, että ensimmäisen
kerran hänen elämässään on kohtalo hiukan hymyillyt hänelle."

"Ja sen johdosta hän on kutsunut ulos sinut?" kysyin vielä, katsoen
tutkivasti häneen.

"Niin."

"Eikä minua."

"Ehkä hän aikoo kutsua sinut joskus toisen kerran."

"Kiitos kunniasta. Mutta jos minä nyt kutsuisin samaksi illaksi sinut?"

"Minun on niin vaikea syödä sanaani."

"Mutta jos minä nyt kuitenkin tekisin sen?"

"Tekisit sen vain kiusataksesi minua. Mehän tapaamme aina toisemme."

"Tekin näytte tapaavan toisenne sangen usein. Mutta olkoon menneeksi
minun puolestani."

"Ethän vain ole vihainen minulle?"

"En ollenkaan. Ymmärrän täydellisesti sinut."

Tällä kertaa minä olin todellakin äkäinen, en niin paljon Elsalle tosin
kuin tuolle tomppelille, joka ei ymmärtänyt ensimmäisiä kohteliaisuuden
vaatimuksia. Mutta myöskin Elsa oli mielestäni menetellyt vähemmän
hienotunteisesti. Menin pois loukkautuneena ja päätin kostaa tuon
kolttosen hänelle lähimmässä tulevaisuudessa.

Mutta miten? Pysymällä poissa hänen luotaan eräitä iltoja peräkkäin,
luonnollisesti. Se oli aina ennen ollut pettämätön keinoni hänen
suhteensa, jos oli sattunut joku solmu meidän välillemme tai jos olin
ollut huomaavinani hänen alkavan kylmetä minulle. Varsinkin rakkautemme
ensi-aikoina olin usein käyttänyt tuota keinoa, osaksi pakottaakseni
häntä ratkaisevaan askeleesen, osaksi myös oman sisällisen ylpeyteni
tähden, joka siihenastisessa sielullisessa yksinäisyydessäni oli
kasvanut epäluonnollisen araksi, ärtyisäksi ja helposti loukkautuvaksi.
Olin tuntenut monta julmaa, hekkumallista nautintoa huomatessani sen
tepsivän Elsaan, sillä se todisti, että hän oli minun vallassani, että
hän piti minusta enemmän kuin minä hänestä ja että minä siis olin häntä
voimakkaampi. Minä voin erota, hän ei. Tuo oli aina täyttänyt
merkillisellä onnentunteella minut. Luulin, että se kuului rakkauteen,
että miehen ja naisen todellisen, terveen suhteen täytyi olla niin,
enkä tiennyt mistään paremmasta. Sitäpaitsi oli niin suloista, kun Elsa
tuollaisen loukkautumisen jälkeen teki parastaan keimaillakseen sekä
lepyttääkseen suuttunutta herraansa ja sulttaaniansa. Että se voisi
olla vaikeata hänelle, koska hän ei ollut rikkonut mitään, ei
juolahtanut mieleeni, yhtä vähän kuin sekään, etten lopuksi aina
leppyisi ja antaisi anteeksi hänelle. Sillä enhän minä tahtonut erota
hänestä. Tiesinhän minä, mikä aarre hän minulle oli, ja olihan minulla
kaikki syy olla häneen tyytyväinen. Mutta minä koettelin jumalia. Minä
tahdoin tietää, rakastiko hän todella minua, ja toisekseen, olinko minä
vielä itsenäinen mies vai kiersinkö jo jotakin itseni ulkopuolella
olevaa kiintotähteä. Kokeeni oli aina onnistunut. Elsa oli aina
soittanut puhelimella lehteen, pyytänyt tavata minua, ja minä olin
suvainnut armossa suoda hänelle tilaisuuden puhdistautua ja minut
jälleen omakseen miellytellä.

Tällä kertaa se ei onnistunut. Elsa ei antanut mitään merkkiä
itsestään, minä olin poissa kolme iltaa hänen luotaan, istuin
kapakoissa ja koetin juoda itseäni juovuksiin. Hyvällä tahdolla se
jossakin määrin onnistuikin, mutta minulle ei ollut mikään ilo juoda,
kummallinen tyhjyydentunne vaivasi minua, kaikki tuntui minusta
rumalta, inhoittavalta ja kamalalta. Lopuksi minä en kestänyt enää,
tein poikkeuksen säännöstä, odotin hänen konttorinsa ovella, siksi kuin
hän tuli, ja kysyin aivan vaatimattomasti, sainko saattaa kotiin hänet.

Hän näytti suuresti hämmästyvän tästä odottamattomasta
kohteliaisuudesta. Olikin kulunut vuosia siitä kuin hänelle oli
sellaista minun puoleltani tapahtunut. Ennen, siihen aikaan kuin hän
vielä oli epävarma, pyydettävä saalis, olin kyllä seisonut joka ilta
kuin katulyhty täsmällisesti paikallani hänen konttorinsa ovella. Mutta
myöhemmin, sitten kuin olin saanut hänet omakseni, olin yhä enemmän
harventanut noita kotiinsaattamisia, siksi kuin ne olivat kokonaan
jääneet pois. Osaksi ne olivat toimitustyöni vuoksi minulle todellakin
epämukavia, osaksi tuntui tuollainen seinäkellon säännöllisyys minusta
lapselliselta, orjuuttavalta ja yksitoikkoiselta. Tiesinhän tapaavani
hänet kuitenkin joka ilta hänen kotonaan! Hänkin oli tottunut
täydellisesti siihen ja oli joskus suorastaan kieltänyt minua turhan
tautta vaivautumasta, jos puolipiloillani olin aikonut tulla häntä
työpaikastaan kotiinsa opastamaan.

"Sinäkö se olet?" hän sanoi ja ojensi kätensä.

"Minä", virkahdin viattomasti, "kuka muu se voisi olla?"

"Ei kukaan. En ole nähnyt vain niin pitkään aikaan sinua."

"Enkä minä sinua. Siksi teki mieleni tavata sinut."

Hän kiitti, mutta hän näytti olevan yhä enemmän hämillään. Kävelimme
hänen asuntoaan kohden, vaihdoimme vielä muutamia merkityksettömiä
vuorosanoja, meidän puheemme katkesi, koetin punoa sitä uudelleen,
mutta menestymättä. Hän oli kovin hajamielinen.

"Mikä sinua vaivaa?" kysyin.

"Ei minua mikään vaivaa", vastasi hän nopeasti, katsomatta minuun.

"Eikö?" kysyin jälleen koettaen katsoa häntä silmiin. "Sinä olet tänään
niin kovin kummallinen."

Hän nauroi väkinäisesti.

"Sinä luulet vain niin", sanoi hän. "Se johtuu siitä, ettet niin
pitkään aikaan ole nähnyt minua."

Huomasin turhaksi enempää tiedustella häneltä. Odotin, mitä tuleman
piti, sydän täynnä synkkiä aavistuksia. Hän tuntui olevan, koko
ihminen, sisällisessä, hätäisessä sekasorrossa. Eikä hän osoittanut
pienintäkään parannuksenteon merkkiä, katumusta tahi aietta lepyttää
minua pitkän poissa-oloni jälkeen, joka hänen oli täytynyt käsittää
mielen-osoitukseksi minun puoleltani. Olin kuitenkin jo itse liian
suuressa sisällisessä jännityksessä tuohon poikkeukseen tavallisuudesta
sen enempää huomiota kiinnittääkseni.

Asuntonsa porraskäytävän edessä hän pysähtyi.

"Me voimme kyllä mennä ylös", hän sanoi, "mutta me emme voi jäädä
pitkäksi aikaa sinne".

"Miksi emme?" kysyin.

"Hän tulee sinne."

"Kuka hän?"

"Hän, Lohipato."

"Se ei suinkaan liene mikään este?" kysyin nyt jo kokonaan katkerana ja
pilkallisena. "Enhän minäkään ole ollut ennen este hänen tulolleen."

Hän katsoi avuttomana minuun.

"Etpä suinkaan", sanoi hän. "Mutta me olimme sopineet hänen kanssaan
mennä tänä iltana johonkin ravintolaan."

"Jälleen?" kysyin minä pitkäveteisesti. "Hän pitää paljon kemuja
sinulle."

"Suo nyt anteeksi, että sattui näin", sanoi hän. "Mutta enhän tiennyt,
että tulisit tänään. Ja minun on niin ikävä yksin olla ja sinua turhaan
odottaa."

Tuohon en minä voinut sanoa mitään. Mutta minun sisälläni kiehui ja
kihisi. _Nyt_ ainakin täytyi minun saada täysi selko asiasta. Että
heidän välillään oli jotakin, se oli selvää. Mutta minun oli saatava
tietää, mihin saakka heidän suhteensa todella oli kehittynyt.

Seurasin ylös häntä hänen huoneesensa, istuin hetkisen sangen
vaiteliaana, eikä minun ollut tarvis pitkiä aikoja odottaakaan, kun jo
tuli kilpakosijani. Niin nimitin minä häntä jo ivallisesti mielessäni.
Me emme olleet tavanneet toimistossa toisiamme näinä päivinä muuta kuin
ohimennen. Meillä oli eri huoneet ja eri työmme siellä, vaikka hänen
tapansa oli tulla usein minulta jotakin pikkuseikkaa kysymään tai
muuten kanssani päivänkuulumisista pakisemaan. Nyt vasta pisti päähäni,
että hän ei näinä päivinä ollut käynyt ollenkaan kamarissani. Välttikö
hän tahallaan minua? Oliko hänellä jo paha omatunto? Katsoin tarkkaan
hänen kasvonjuonteitaan, mutta en huomannut niissä mitään erikoista.
Hän oli tyyni kuin tavallisesti, silmissään tuo synkistynyt, syventynyt
ilme, jota jo jonkun aikaa olin koettanut turhaan selittää. Elsa yksin
näytti levottomalta. Hänen silmänsä lensivät toisesta toiseen meihin,
hän nousi, hän istui, hän siirsi jälleen paikkaa, hän käyttäytyi
sanalla sanoen kuin kompassi, joka on joutunut kahden vastakkaisen
magneettivirran vaikutuksen alaiseksi. Tästä saakka ei mikään jäänyt
minulta huomaamatta. Olin kuin peili, johon pieninkin sen piiriin
sattuva ilmiö kuvastuu. Tunsin äkkiä, että minussa ei elänyt muuta kuin
pää: kaikki muu oli kuin kuollut, kuin pois puhallettu. Olin aivan
tyyni, aivoni olivat kylmät ja kirkkaat. Niillä olisi voinut vaikka
lasia leikata. Olin pukeutunut sotisopaani, katsoin heihin kuin kahteen
viholliseen.

Tahallani en johtanut keskustelua. Johtakoon hän, ajattelin
myrkyllisesti sydämessäni, hän, tuo nuorempi, onnellisempi
kilpakosijani, osoittakoon seurustelutaitoaan, olkoon pirteä ja
mieltäkiinnittävä! Nythän hänellä on siihen hyvä tilaisuus. Kävi, kuten
olin arvannutkin. Hänessä ei ollut miestä siihen. Hän näytti odottavan,
että minä tavallisuuden mukaan täyttäisin huoneen hullutuksillani ja
päähänpistoillani, ja kun minä vaikenin itsepintaisesti, hän teki
jonkun heikon yrityksen, joka ei saavuttanut edes Elsan huomiota.
Tämäkin katsoi odottavasti minuun, ikäänkuin pyytäen, että auttaisin
häntä tätä kiusallista mielialaa keventämään. Katsokoon vain,
ajattelin, minun ei ainakaan tee mieli olla teidän kahden hovinarrinne
eikä pitää huolta pöytämusiikista, silloin kun teidän armonne
suvaitsevat illastaa. Heillä ei ollut mitään toisilleen sanomista, ei
ainakaan minun läsnä-ollessani. Lohipato näytti nololta ja Elsa
sanomattomasti vaivautuneelta. Nautin todellakin kiusasta, jota tunsin
heille tuottavani. Merkitsin sen heti mieleeni uutena halpamaisuuden
asteena, jonka olin saavuttanut. Vielä joku päivä ennen en olisi
uskonut sellaista itsestäni. Miksi minä en lähtenyt, miksi minä en
jättänyt heitä kahdenkesken? Siksi että tahdoin täyden selon heistä ja
saada heidät itsensä minun edessäni jollakin tavoin paljastamaan.

Vihdoin kävi hiljaisuus liian painostavaksi. Hermoni eivät kestäneet
enää.

"Mennään", sanoin minä ja nousin päättävästi.

"Minne?" kysyi Elsa, luoden hätäisen katseen minuun.

"Syömään illallista luonnollisesti", sanoin keveästi. "Jonnekin
ravintolaan. Tuletko mukaan, Luukas?"

Hän katsoi minuun, hän katsoi Elsaan, he loivat nopean, neuvottoman
katseen toisiinsa. Eihän heidän auttanut muu kuin suostuminen. Se oli
ensimmäinen pieni valonsäde minulle. Kenties he eivät olleet vielä
selittäneet toisilleen tunteitaan? Kenties he eivät vielä olleet varmat
toisistaan? Nähtävästi ei kumpikaan heistä vielä tahtonut mitään
ratkaisua minun kanssani.

Tulimme ravintolaan, saimme yksityishuoneen. Mietin, kiusaisinko heitä
edelleen passiivisena syrjästä-katsojana. Mutta tiesin jo ennakolta
hermoni liian huonoiksi siihen ja valitsin toisen varmemman ja minulle
edullisemman taistelutavan. Heittäysin jälleen hilpeäksi, sellaiseksi
kuin olin ollut aina ennenkin heidän kahden seurassaan, laskin leikkiä,
kerroin kaskuja, pakotin heidät ensin hymyilemään, sitten täyttä
kurkkua nauramaan. Elsa oli kuin olisi päässyt painajaisesta. Lohipato
koetti mahdollisimman kauan pidättää nauruaan, mutta lopuksi täytyi
hänenkin minun mukanani hohottaa. Välillä he katsoivat toisiinsa
eräänlaisella keskinäisellä ymmärryksellä, jonka otin visusti vaarin ja
jonka selitin omalla tavallani. Nähtävästi heidän kahdenkeskeiset
puhelunsa eivät käyneet tässä äänilajissa. Nähtävästi he tahtoivat
sanoa toisilleen: Tuollainen hän on, hän on parantumaton, hän tekee
pilaa kaikesta, eikä hänen kanssaan auta muuta kuin hullutella!
Epäilemättä tuo ajatus, jonka selvästi luin heidän silmistään, olisi
jossakin muussa tuokiotilassa syvästi loukannut minua. Mutta tällä
kertaa oli minulle vain pääasia tuudittaa heidät ensin aivan
turvallisiksi, että sitä helpommin voisin vaania heitä ja että he sitä
täydellisemmin itsensä minulle sitten esittelisivät.

Juoneni onnistui loistavammin kuin olisin osannut arvatakaan, jopa niin
täydellisesti, että puoletkin siitä olisi hyvin riittänyt minulle. En
tahdo kieltää, että onnellinen tulokseni oli myös suureksi osaksi
ikuisen suojeluspyhäni, — kaikkivaltiaan Sanctus Spirituksen ansiota.
Mutta minä kutsuin hänet avukseni, minä ohjailin varovasti ja
taitavasti hänen askeleitaan, minä kaasin heihin summattomat määrät
miedompia ja voimakkaampia väkijuomia, mutta niin sirosti ja
salakavalasti, että he eivät ollenkaan huomanneet sitä. Oikeastaan oli
tarkoitukseni juottaa hutikkaan ainoastaan tuo nulikka, joka niin tuiki
hävyttömästi oli hypännyt nenälleni. Mutta sitten, nähdessäni, että
myöskin Elsa, joka muuten tuskin maistoi, nyt hoiteli lasiaan epätoivon
urhoudella, ajattelin: Soromnoo, kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Kyllä
tästä hyvä tulee. Me joimme viiniä, söimme, otimme ryyppyjä, joimme
taas toista viiniä, sen päälle kahvia ja erilaisia liköörejä. Olin
kaiken aikaa hyvin varuillani, vaikka tiesin olevani koeteltu,
arpiniekka uros tällä taistelukentällä.

Huomasin ensiksikin, että Lohipato ei kohdellut minua entisellä,
nuorelle miehelle sopivalla kunnioituksella. Ahaa, ajattelin, se on
ensimmäinen seuraus siitä, että hän katsoo jo saaneensa jonkinlaisen
yli-otteen. Huomasin vielä, että hänellä oli intohimoinen halu sanoa
vastaan minua, hänellä, joka ennen aina oli kainosti jokaista
mielipidettäni kannattanut. Hän suorastaan näytti hakevan riitaa minun
kanssani. Hoitelin hänen vastaväitteitään leikillisellä,
hyväntahtoisella ylemmyydellä. Kerran, jostakin aivan vähäpätöisestä ja
meille merkityksettömästä seikasta puhuessamme, näin äkkiä vihamielisen
välkähdyksen hänen silmässään. Ahaa, ajattelin, oletko sinä sitä
laatua? Varo itseäsi, sillä nyt en minäkään tunne enää mitään
armahdusta! Nyt muutuin minä päällekäyjäksi, hän puolustajaksi. Kuten
ehkä tiedätte, ei minulta ole sana vielä koskaan puuttunut, kun todella
olen tarvinnut sitä. Sillä kertaa minä suorastaan säkenöin, minä pidin
sellaisen älyn ja sukkeluuden ilotulituksen hänen päänsä ympärillä,
että hän ei tiennyt enää tälle maailmalle. Tuskin oli sana hänen
huuliltaan lennähtänyt, kun minä otin jo kiinni siitä, heitin sen
ilmaan, osoitin sen järjettömyyden, ja pudotin sen hänelle takaisin
kaikissa hymyn ja huumorin sateenkaaren väreissä kimaltelevana. Hän ei
voinut sanoa enää mitään, ja jos hän sanoi, hän kävi aina typerämmäksi.
Vihdoin hän rupesi laskettelemaan suustaan suoranaisia raakuuksia. Minä
hymyilin, minä katsoin Elsaan, kohotin olkapäitäni ja vetosin hänen
arvosteluunsa. Elsa kallistui silmin-nähtävästi minuun päin, sillä nyt
olin minä voimakkaampi. Hän katsoi minuun entisellä, alistuvalla
hellyydellä, mutta hän katsoi myöskin kilpailijaani, ja piti kätensä
ikäänkuin minua ärsyttääkseen tämän käden päällä pöytäliinalla. Äkkiä
rupesi Lohipato voimaan pahoin. Hän mykistyi kokonaan, hän kävi
kuolemankalpeaksi, hän kieltäytyi maistamasta mitään enää, kätki pään
käsiinsä, ja tuijotti taas eteensä synkkänä ja totisena.

"Sinä olet niin kalpea, niin kalpea", sanoi Elsa huolestuneena. "Oletko
sairas?"

Hän ei vastannut mitään, hän vain pudisti päätään ja koetti saada
kulmakarvojaan oikeaan järjestykseen. Tiesin, mitä laatua tuo
sairaus oli, ja pelkäsin, että hän siinä silmänräpäyksessä rupeisi
ylen-antamaan, kun hän onneksi nousi ylös ja hoippui notkahtelevin
polvin ulos huoneestamme. Hän palasi takaisin, mutta ei selvempänä.
Hän istui, veti tuolinsa lähemmä Elsaa ja laski kätensä hänen
vyötäisilleen rakastavalla, onnellisella, idioottimaisella ilmeellä,
jossa ei näkynyt pienintäkään häpeäntunnetta minun läsnä-olostani. Elsa
katsoi minuun anteeksi-pyytävästi, katsoi häneen suojaavasti ja
äidillisesti, mutta ei näyttänyt suuttuneelta eikä loukatulta. Nyt olin
minä nähnyt tarpeeksi. Ehdotin poislähtöä ja sain heidät todellakin
kunniallisesti kadulle sieltä.

Elsa kulki hänen käsikynkässään. He inhottivat minua niin, että olisin
mieluimmin jättänyt heidät, mutta huomasin, että Elsa horjahteli. En
ollut vielä milloinkaan nähnyt häntä tuossa tilassa, säikähdin,
pelkäsin häväistysjuttua. Katsoin tuohon toiseen ja huomasin, ettei
hänestäkään ollut ritarilliseksi saattajaksi, sillä hänellä oli täysi
työ pysyä omilla jaloillaan. Vihelsin ajurin, istuin itse, pakotin
heidät puoliväkisin siihen, ja käskin ajamaan Elsan asuntoon. He
huojuivat ajurissakin, Elsan hattu riippui niskassa, ihmiset katsoivat,
jokainen sekunti oli minulle iankaikkisuus. He itse olivat onnellisessa
tietämättömyydessä tilastaan, hymyilivät autuaasti, puristelivat
toisiaan, Elsan luodessa aina välillä minuun pitkiä, tutkivia,
voitollisia silmäyksiä. Jumalan kiitos, matka loppui vihdoin. Saatoin
ylös heidät, sanoin nopeat jäähyväiset, joihin he eivät ehtineet
vastata mitään, suljin oven heidän jälkeensä ja riensin kadulle
juoksujalkaa. Nyt se oli sitä myöten selvä! Nyt ei minulla enää koskaan
voinut olla mitään tuossa talossa tekemistä.

Olin hirvittävässä sisällisessä jännityksessä. Vaikka olinkin poistunut
siinä varmassa vakaumuksessa, etten koskaan enää tahtoisi tavata Elsaa,
en nähdä häntä, enkä tietää hänestä mitään, vaivasi minua kuitenkin
sanomattomasti ajatus, että nuo kaksi nyt olivat keskellä yötä siinä
samassa huoneessa, jossa itse ennen olin kokenut niin monta suloista
nautintoa. Mitä he tekivät siellä? Katsoivatko he toisiaan,
sopersivatko he älyttömiä hyväilysanoja vai vaipuivatko suorastaan
uinailevaan syleilyyn? Katsoen heidän sielulliseen ja ruumiilliseen
tilaansa, pidin luonnollisimpana viimemainittua mahdollisuutta. Ja
sillä aikaa kuljin minä täällä yksin, yössä, katuja pitkin! Miksi
olinkin jättänyt heidät sinne? Mieleni teki jo palata takaisin, mutta
en iljennyt, ylpeyteni esti siitä minua. Minne menisin siis? Tunsin
olevani toimistotyöhön kykenemätön, kotini kauhisti minua, pistäydyin
erääsen syrjäiseen ravintolaan, jossa toivoin saada rauhassa koota
ajatuksiani ja miettiä minua kohdannutta onnettomuutta koko
laajuudessaan.

Sielläkin sattui olemaan pari tuttavaa. He huomasivat heti ovelta
minut, nousivat, tulivat luokseni ja pyysivät minua pöytäänsä istumaan.
Olisin mieluimmin karannut, mutta pelkäsin myös yksinäisyyttä. Suostuin
sentähden, istuin heidän pöytäänsä, tilasin jotakin, koetin
keskustella, mutta huomasin olevani niin hermostunut, että voin puhua
tuskin, ainoastaan harvakseen, sana sanalta, kuin vanha ukko. He
katsoivat kummastuneina minuun.

"En ole oikein terve", selitin heille. "Sitäpaitsi on minulle
tapahtunut jotakin ikävää."

Kasvoni mahtoivat olla merkillisen näköiset, sillä he tulivat heti
hyvin vakaviksi. En voinut sietää heidän hiljaista osan-ottoaan, pyysin
anteeksi, nousin ja tapasin itseni jälleen kadulta. Sielustani ei
poistunut hetkeksikään mielikuva kahdesta ihmisestä, jotka tuolla
yksinäisessä kamarissa tällä hetkellä toisiaan syleilivät. Ja noista
kahdesta oli toinen minun ystäväni, toinen rakastajattareni!

Entinen ystäväni, entinen rakastajattareni! En tahtonut enää ajatella
heitä, en tunnustaa itselläni olevan enää mitään heidän kanssaan
tekemistä. Olin ottanut ajurin ja ajanut kotiin, kulkenut kuin unessa
portaita ylös ja pistänyt avaimen oikeaan ovilukkoon. Heräsin vasta
tietoisuuteen kuullessani sen heikon kirahduksen. Astuin huoneeseeni,
tein tulta ja katsoin ympärilleni. Autius ja tyhjyys henkivät joka
taholta vastaani.

"Täytyy olla tyyni, aivan tyyni", höpisin itsekseni.

Riisuuduin verkalleen, menin sänkyyni, puhalsin kynttilän sammuksiin.
Mutta minun oli mahdoton nukkua. Viha, inho, ylenkatse ja lemmenkateus
soutivat tulikerinä suonissani. Koko sielullinen elimistöni tuntui
olevan järkytetty. Näin heidät mitä hekkumallisimmissa asenteissa,
onnellisina, halailevina, hourailevina voitonriemusta ja armaasta
antaumuksesta. Muistin jokaisen yksityiskohdan Elsan ruumiista, hänen
povensa, hänen hartiansa, hänen uumenensa, jalkansa ja käsivartensa.
Tuo kaikki oli nyt toisen hyväilyjen esineenä! Kaikkea tuota kauneutta
peitti nyt toinen suudelmilla! Kuulin äkkiä, että purin äänekkäästi
hampaitani. Kimposin ylös, sytytin kynttilän, otin käteeni kirjan
yöpöydältä. En voinut lukeakaan. Sydämeni tykytti haljetakseen, minua
puistatti, ja aina välillä kävivät salamantapaiset hermo-iskut
varpaisiin asti takaraivostani. Nousin ylös, puin päälleni, rupesin
kävelemään edestakaisin kamarissani.

Ei kukaan ihminen tiedä, mitä minä kärsin tuona yönä, enkä ole tiennyt
ennen, että ihminen yleensä on niin suureen kärsimykseen kykenevä.
Valitin ääneen, kun koski liian kovasti. Kaduin tuhat kertaa, että olin
jättänyt kahden heidät. Miksi en ollut jäänyt mieluummin vaikka heille
tulta näyttämään? Muru murulta rapisi ylpeytesi ja miehinen
vastustusvoimani tuon suuren tuskan kouristaissa. Haihtuivat viha ja
ylenkatse, minä olisin ottanut Elsan takaisin, vaikka vielä
punoittavana toisen suudelmista. Mutta huolisiko hän enää minusta?
Kenties oli hänen rakkautensa jo kokonaan sammunut minuun? Nyt vasta
minä tunsin olevani oikein köyhä, oikein orpo maailmassa. Nyt vasta
kävivät pimeys ja hiljaisuus ja yön äärettömyys peljättäviksi
ympärilläni. En koskaan, en koskaan saisi siis enää kohdata hänen
kirkasta, lempeää katsettaan, en painaa häntä povelleni, en nähdä hänen
hiljaa raukeavan rakkauteensa! Elämä menisi, vuodet vierisivät, ei
kukaan minua ymmärtäisi, sieluni kävisi aina yksinäisemmäksi. Kuluisin
kapakassa ja toimistossa, viettäisin yöni tässä piinakammiossa, tulisin
aina oudommaksi, eriskummallisemmaksi, ensin itselleni, sitten
muillekin epäilemättä. Minulla ei olisi mitään pohjaa, ei mitään
keskipistettä, luisuisin, haihtuisin, häviäisin. "Ihminen ei voi olla
yksin, ei yksin", ääntelin itsekseni. Sinä yönä olisi kelvannut
seurakseni kuka tahansa, portto, koira, kissa tai pahin viholliseni,
kunhan se vain olisi ollut jotakin elävää, hengittävää! Ja minä tiesin,
että tulisi monta tuollaista yötä. "Ei yksin, ei yksin", ääntelin
rukoilevasti valittaen. Katsoin aina välillä kelloani, eikö loppuisi
tämä kauhun yö. Sekunnit olivat viikkoja, minuutit kuukausia.
Ihmettelen, että elän vielä. Mutta minä en soisi sellaista yötä
kenellekään, en niillekään, jotka minulle olivat sen valmistaneet.

Minä murruin sisällisesti. Minä nöyrryin, minusta tuli heikko, kurja
kuolevainen. Annoin anteeksi kaikille vihollisilleni, annoin anteeksi
myös noille kahdelle syylliselle. Minä olin valmis vaikka suutelemaan
ruoskaa, kunhan joku elävä olento vain viitsisi piestä minua sillä.
Olisin mennyt minne hyvänsä, missä vain oli ihmisiä, mutta enhän minä
voinut yöllä mennä mihinkään. Kello tuli 2, tuli 3, tuli 4, 5 ja 6.
Minä olin kävellyt 1:stä saakka. Olin väsynyt, polveni horjuivat,
päätäni pakotti, ja kuitenkin minä kävelin yhä. Jokainen askel kohotti
minut aina korkeammalle inhimillisen jalouden asteelle. Ei ollut sitä
rikosta, jota en nyt olisi antanut anteeksi Elsalle, jos vain olisin
voinut olla varma, että hän ei kokonaan hylkäisi minua. Odotin aamua,
tuntien siihen saakka tuskin kestäväni. Laskin hetkiä, pelkäsin tulla
liian varhain, jolloin hän ehkä ei päästäisi minua sisälle, ja taas
liian myöhään, jolloin hän ehkä jo olisi mennyt ulos. Minun täytyi,
minun täytyi nyt juuri tavata hänet! Vaikka polvillani minä pyytäisin
ja rukoilisin häntä, että hän ottaisi minut vielä kerran omakseen! Ja
klo 1/2 9 minä todellakin kompuroin harmaassa, kylmässä aamusumussa
hänen ovelleen, kukka kädessäni, valmiina liehakoimaan, valehtelemaan
ja tekemään mitä halpaa tahansa, jos hän vielä ottaisi minut
armoihinsa.

Voitteko ymmärtää sitä? Niin heikko voi ihminen olla, kun tyhjyyden
kammo häntä ahdistaa. Te ette ole koskaan sitä tunteneet? Siispä ette
koskaan ole naista rakastaneet. Oikea rakkaus pyyhkii pois kaikki,
sisällisen itsenäisyytemme, ylpeytemme, oman arvon ja kunnian tuntomme,
jos niin tarvitaan. Mitä ne ovat? Koruja, ylellisyystavaraa, tuon yhden
välttämättömän, tuon ainoan arvokkaan rinnalla, jota ei voi, ei tahdo
kadottaa.

Mitä sitten seurasi, ei kuulu tähän. Valloitin takaisin
rakastajattareni. Lohipato rupesi juomaan, sanoi itsensä irti lehdestä,
meni rappiolle eikä ole senjälkeen noussut enää. Taitaa olla jossakin
sukulaistensa luona koti-opettajana. Mutta myöskään meidän suhteemme
Elsan kanssa ei kestänyt enää kauan tuon tapauksen jälkeen. Olin
kärsinyt liiaksi, en voinut kärsiä enempää. Vihasin salaa häntä, siksi
kuin jaksoin tehdä eron hänestä. En kaipaa häntä, sillä nyt on minulla
toinen, nuorempi ja kauniimpi rakastajatar. Olen tylsistynyt. Mutta
siunaan häntä siitä, että hän opetti minulle, miten kaamea elämä on,
jos tahtoo sen läpi yksinäisenä ja ylpeänä vaeltaa.

Minä en voinut. Vain nerot ja mielipuolet tekevät niin.




KALEVAN TULET.


Minulle ei ole niin traagillista juttua tapahtunut, kertoi dosentti
Teikari, arvattavasti sentähden, että minä en enää moneen, hyvin moneen
vuoteen ole ollut kykenevä ottamaan mitään asiaa traagillisesti. Minun
täytyy mennä varhaisimpaan nuoruuteeni, voidakseni löytää naista, joka
minuun olisi syvästi ja vakavasti vaikuttanut. Sanotaan, että nuoruus
on kevytmielinen, mutta siitä uskallan minä olla eri mielipidettä.
Nuoruus on totinen, pelottavan totinen ikäkausi. Taitaa riippua siitä,
mitä milloinkin ottaa totisesti, mutta ainakin minusta tuntuu siltä
kuin juuri nuoruus tuntisi vaistomaisesti, mitkä ovat oikeat, syvät
elämänarvot. Pääni kannalta ymmärrän vieläkin, että rakkauden pitäisi
olla yksi niistä. Mutta sydämeni ei enää sano mitään siinä suhteessa.
Minä rakastan päälläni, jos rakastan, eikähän se voi olla oikeata
rakkautta. Mutta minä olen myös kerran rakastanut sydämelläni.

Saimi oli hänen nimensä. Hän oli erään suuresti kunnioittamani
yliopiston-opettajan tytär, johon olin hänen isänsä kodissa tutustunut.
Hänen isänsä, jolle minun juuri piti tutkintoni suorittaa, oli alusta
alkaen kohdellut minua mitä suurimmalla ystävyydellä. Nähtävästi hän
toivoi uutta tieteenvaloa minusta. Aavistin kyllä, että hän ennemmin
tai myöhemmin huomaisi surkeasti erehtyneensä, mutta olin jo katsonut
liian syvälle hänen tyttärensä sinisiin silmiin, etten olisi kaikin
mokomin tahtonut ylläpitää hänessä tuota harhauskoa. Hänen kotinsa oli
aina auki minulle. Puhuin tiedettä professorin työhuoneessa ja taidetta
naisten kera salissa, johon hän usein jätti minut. Minulla oli
tilaisuus seurustella Saimin kanssa melkein niin paljon kuin halusin ja
minusta näytti kuin ei seurani olisi ollut aivan vastenmielinen
hänelle. Omasta puolestani olin häneen korvia myöten rakastunut.

Hän oli merkillinen tyttö, ainakin silloin mielestäni maailman
kahdeksas ihme. Sisällinen ylpeys, yhtyneenä äärettömään
nautinnonhaluun, näytti olevan hänen perus-ominaisuuksiaan. Edellinen
esti häntä ostamasta nautintojaan millä hinnalla hyvänsä, jälkimmäinen
piti hänen aistillisen olemuksensa tuoreena ja täyteläisenä. Asua
upeasti hän olisi tahtonut, käydä puettuna oman viimeisimmän
mielitekonsa mukaisesti, matkustaa ensiluokkaisesti ja ajaa välkkyvillä
kolmivaljakoilla. Mutta kun hän ei tuota kaikkea voinut, hän oli
ennemmin sangen tyytyväinen yksinkertaiseen elämään isänsä kodissa kuin
hän olisi lähtenyt sitä, edes rikkaan miehen hahmossa, ominpäin
maailmalta etsimään. Ei edes matkustaa hän tahtonut. Hän oli mieluummin
kotona kuin hän olisi taipunut tinkimään ulkomailla jokaisesta
hotellihuoneesta ja jokaista ruokalajia tilatessaan sen hintaa
ajattelemaan. Ainakin sanoi hän minulle niin. Hän kävi myös puettuna
aivan vaatimattomasti, vaikka hänen isällään olisi ollut ehkä varaa
häntä hiukan koristaakin. Ei edes yhtään jalokiveä hän kantanut, sillä
jos hän kerran olisi antanut vallan tuolle intohimolleen, sanoi hän,
hän ei olisi tyytynyt yhteen, vaan vaatinut niitä kipollisia,
kourallisia. Hän vihasi luonnostaan kaikkea puolinaista. Saadakseen
juuri jotakin eheää tyyliä elämäänsä, hänen oli täytynyt kaikesta
tuosta olemuksensa ylellisestä, nautinnonhaluisesta puolesta karusti ja
säälimättömästi kieltäytyä.

Kuitenkaan hän ei ollut saanut sitä tapetuksi. Se eli kyllä hänessä, se
asui hänen veressään ja vaistoissaan, ja tuntuipa välistä kuin se olisi
vain tuhatkertaisesti kasvanut siitä, ettei hän voinut antaa sille
mitään ulkonaista muotoa eikä käytäntöä. Kun se ei koskaan päässyt
pinnalle kumpuamaan, se painui pohjavesiin, syöpyi aina syvemmälle
hänen itsetiedottomaan sielun-elämäänsä ja myrkytti mieleisikseen
laajat alat hänen henkisestä olemuksestaan. Usein unissa, kertoi hän,
se syöksähti esiin sieltä hirvittävänä, peljättävänä yön valtakuntana,
ja hän oli aamulla, herättyään pitkän aikaa muka oikein kauhistunut,
kun hän muisti, mitä hurjia, houkuttavia mielettömyyksiä hän jälleen
olikaan kuvitellut. "Joskus päivälläkin", sanoi hän, "yksin ollessa,
peilin edessä, joka on minun mielipaikkani, tai kadulla kävellessäni,
pyrkivät nuo vaaralliset mielikuvat ilmi pulpahtamaan".

Hän sanoi silloin tuntevansa kuin kulkisi kuuma laine hänen ylitseen ja
katsahtavansa aina pelästyneenä ympärilleen, ettei vain joku ollut
arvannut hänen ajatuksiaan. Silloin hän muka aina häpesi ihmisiä, ollen
mielestään niin tuiki turvaton ja alaston heidän edessään. Kenties hän
sellaisina hetkinä tunsi itsensä myös hiukan synnilliseksi. Mutta
muuten oli synnintunto jotakin aivan vierasta ja vähäpätöistä tuolle
mielentilalle, sanoi hän.

Eräänä päivänä esimerkiksi hän oli keskikaupungilla kävellessään nähnyt
myymälän ikkunassa leopardintaljan, joka oli häntä suuresti
miellyttänyt. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli ollut astua sisälle
kauppaan ja ostaa se. Hän oli jo ehtinyt miettiä valmiiksi, mitä hän
sillä tekisi ja minne hän sen kamarissaan asettaisi. Panisiko hän sen
seinälle vai lattialle, heittäisikö tuolinkarmin yli vai kenties
pitäisikin sen vain omana ilonaan? Silittelisi sen karvaista pehmeyttä
yksin ollessaan, painaisi poskensa siihen ja tuntisi suloisten,
viettelevien väreiden hiipivän pitkin koko hipiäänsä? Hän oli jo tuota
ajatellessaan tuntenut ne. Mutta heti seuraavassa hetkessä hän oli
muistanut, ettei hänellä eikä hänen isälläänkään ollut rahaa
sellaisiin. Hän oli jälleen painanut alas tuon synnillisen puolensa,
nyt kuten niin usein ennenkin, takaisin omiin onkaloihinsa, missä se
oli pysynytkin, siksi kuin hän joku kuukausi myöhemmin sai nostaa
pienehkön henkivakuutuksen, jonka hänen isänsä heti hänen synnyttyään
oli ottanut hänen nimelleen ja joka lankesi hänen hyväkseen, kun hän
oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Yhtiön konttorista palatessaan hän
oli kulkenut saman turkiskaupan ohitse. Jälleen oli tuo vaarallinen
mieliteko herännyt hänessä, jälleen hän oli saanut sen takaisin
painetuksi. Mutta kun hän oli tullut kotiin, se oli alkanut todenteolla
vaivata häntä. Hän ei ollut voinut lukea, ei ajatella mitään eikä
keksiä muutakaan ajanvietettä. Vihdoin hän oli noussut uhmaten
nojatuolissaan ja ojentanut käsivartensa voimakkaalla liikkeellä
levälleen. Kuinka pientä ja kurjaa olikaan hänen elämänsä, kuinka vähän
hän itse asiassa sai maistaa elämän makeudesta! Hän tarvitsi tuon
taljan. Hän meni ja osti sen.

Joku päivä senjälkeen tapasin hänet esplanaadilla. Ehdottelin, että
menisimme Ateneumiin erästä uutta ulkomaista taidenäyttelyä katsomaan.

"En viitsi", sanoi hän, "mutta jos olet kiltti, voin sen sijaan tarjota
sinulle jotakin muuta taiteellista nautintoa".

"Mitä siis?" kysyin uteliaana.

"Sen näet sitten", sanoi hän. "Saat samalla pienen silmäyksen naisen
salaperäiseen sielunelämään, jota niin harrastelet."

"Nytkö heti?" kysyin vielä uteliaampana.

"Nyt", vastasi hän, hymyillen viekkaasti ja suloisesti. "Mutta sitä
ennen me menemme konditoriaan."

Hän oli sinä päivänä hurmaavampi kuin milloinkaan. Hänen käyntinsä oli
keveämpi, hänen silmänluontinsa suurempi ja syvempi, hänen äänensä
heleämpi. Olin aivan hassastunut.

Mikä nainen! ajattelin minä. Niin kaunis, niin nuorekas, niin
keimaileva, niin säteilevä! Toden totta, täytyi olla minun vakavilla
periaatteillani varustettu nuorukainen, joka tuossakin vaarallisessa
seurassa voi säilyttää tarpeellisen tasapainonsa ja mielenmalttinsa.

Konditoriasta me menimme hänen kotiinsa, missä hän näytti minulle
leopardintaljan.

"Eikö se ole kaunis?" kysyi hän.

"Kyllä", vastasin minä. "Mutta sekö oli sinun taidenautintosi?"

"Odota!" sanoi hän ja heitti taljan kaulansa ympäri. "Enkö ole nyt kuin
ruhtinatar?"

Hän oli niin kaunis, että minun olisi tehnyt mieleni suudella häntä,
mutta ruhtinattaren näköinen hän ei suinkaan ollut mielestäni.

"Olet kuin Eeva ennen syntiinlankeemusta", vastasin minä.

"Enpäs, vaan jälkeen", ilakoi hän. "Sillä ennen syntiinlankeemusta he
olivat alastomia eivätkä hävenneet."

"Aivan varmaan he silloin olivat kauniimpia ja onnellisempia",
huomautin minä.

Hän otti taljan kaulastaan ja koetteli sitä ikäänkuin hameeksi
kupeilleen.

"Olisi hauska käydä aina nahkoihin puettuna", sanoi hän.

"Niinpä kyllä", vastasin minä, "mutta näkisin mieluummin sinut
sellaisena kuin olit ennen syntiinlankeemusta".

"Hävytön poika!" sanoi hän. "Nyt kadotit taidenautintosi."

Hän keinutteli kuvastimen edessä lanteitaan, hiljaisesti,
hekkumallisesti ja itämaisesti.

"Tiedätkö, mikä mieluimmin tahtoisin olla", kysyi hän äkkiä, "ellen
olisi professorin tytär?

"En", vastasin minä, "mutta arvattavasti odaliski, raukea, hunnutettu
haareminainen".

"Et arvaa", sanoi hän.

"Ryöstetty tsherkessityttö siis tai kenties tummaihoinen egyptiläinen,
laiska, ylimyksellinen faaraokissa, jolla kuitenkin on kynnet, jos niin
tarvitaan?"

"Hipoo läheltä", hän sanoi. "Mitäs vielä tahdon olla?"

"Niilin kaunis käärmehyinen, surmata miehiä kahden punaisen huulesi
puremalla ja herättää jälleen eloon heitä lumoavalla
silmänluonnillasi."

"Mainiota", hän huusi käsiään taputtaen. "Jatka! Jatka!"

"Kuninkaiden ja keisarien pitäisi sinun eteesi polvistua, maan mahtavat
tahtoisit sinä jalkojesi juuressa matelemaan."

"Juuri niin, juuri niin", sanoi hän. "Eikö totta: sinä olet tuon kaiken
jo hyvin monesta kirjasta lukenut?"

"Epäilemättä", vastasin minä. "Tuo sinun itsesi elää iankaikkisesti
kansanlauluissa ja legendoissa."

Sellaista me juttelimme. Myöhemmin hän tunnusti minulle, että hänen
mielensä teki oikeastaan tanssijattareksi. Minä en hämmästynyt tuosta
ollenkaan, sillä tiesin, että hän koulutyttönä oli halunnut mennä
teatteriin. Siinäkin oli pidätetty mieliteko vain syventynyt ja käynyt
hurjemmaksi hänen sydämessään.

"Miksi et mennyt sitten?" kysyin häneltä.

"Vanhempani kielsivät", vastasi hän.

"Mutta eihän se ole mikään syy", väitin minä, "luopua rakkaimmasta
mielihalustaan?"

"Epäilemättä ei", vastasi hän ja painoi päänsä alas surumielisesti.

Näyttelijättärenä olisi tuo hänen salainen mielikuvitus-elämänsä
varmaan tullut hyvään käytäntöön. Nyt se piili hänessä hedelmättömänä
pääomana, joka tuotti hänelle vain tuskaa eikä iloa. Näyttelijättärenä
hänellä olisi myöskin ollut tilaisuus toteuttaa, jos ei muuten, niin
ainakin näennäisesti, tuota toista, nautinnonhaluista, aisti-iloista
puolta itsessään, eläytyä rikkaiksi, ylhäisiksi prinsessoiksi,
rakastaviksi, verta-valuviksi kuningattariksi.

"Miksi en mennyt teatteriin?" valitteli hän itse.

"Kenties voit sen vieläkin tehdä", kehoitin minä, "jos sinulla vain on
kylläksi rohkeutta ja päättäväisyyttä".

"Minulla ei ole", valitti hän. "Minä olen raukka, minä olen oikein
huono luonne. Minä pelkään."

Eräänä päivänä hän minun läsnä-ollessani tarkasteli itseään joka
puolelta kuvastimen edessä ja harmitteli pukuaan, joka ei oikein
päästänyt ilmi hänen muotojensa nuoria, notkeita ja siroja ääriviivoja.
Yhdyin innokkaasti hänen pahoitteluunsa.

"Niin", sanoi hän, luoden viekkaan ja voitollisen katseen minuun.
"Tahtoisit kaiketi nähdä minut alastomana?"

"Minä kuolisin silloin pelkästä mielenliikutuksesta", vastasin, enkä
paljoa valehdellutkaan, sillä tuo ajatus saattoi jo nytkin sydämeni
seisahtumaan.

"Sinä olet sika", sanoi hän. "Mutta jos tulet meille kesällä, niin
kukaties saat nähdä jotakin."

Samalla kertoi hän, että tuo halu tulla tanssijattareksi eli niin
syvällä hänessä, ettei hän ollut uskaltanut sanoa sitä kenellekään,
vielä vähemmän antaa pienintäkään muotoa sille.

Näytellä hän sentään oli joskus tohtinut, koulunsa toverikunnassa, jopa
kerran ylioppilaaksi tultuaan eräässä julkisessa juhlassakin, mutta ei
koskaan esiintyä hyväntekeväisissä arpajaisbaleteissa tai hyppiä edes
tarantellaa heidän keskinäisissä osakunta-iltamissaan. Kuitenkin hän
olisi tahtonut tanssia, tanssia hurjasti ja huimaavasti, vienosti ja
houkuttelevasti, aistillisesti ja miehiin vaikuttavasti, niin että
heidän pyyteensä olisivat häntä pyörteenä lavalla ympäröineet ja heidän
hengityksensä kohonnut tulikuumana pilvenä hänen poskilleen. Ja vielä
paljon muita, vielä syvempiä ja salaisempia mielihaluja hänellä oli,
kertoi hän, mutta niitä esti hänen kasvatuksensa ja hänen luonnollinen
kainoutensa häntä edes itselleen tunnustamasta. Mitä jälkimmäiseen
tuli, saattoi siitä olla eri mielipiteitä.

"Tiedätkö, että puolineitseet ovat nykyään muodissa Parisissa?" kysyi
hän kerran minulta.

Onneksi tiesin, mitä tuo käsite merkitsi, ja kysyin häneltä, pitikö hän
myös itseään sellaisena.

"Mitä itse arvelet?" sanoi hän keimaillen. "Olen kuullut, että juuri
sellaiset miehiin mahtavasti vaikuttavat."

Vakuutin hänelle, että hän vaikutti aivan ylenluonnollisen valtavasti
minuun.

"Niin sinuun", virkahti hän, heittäen hurmaavan ja ylenkatseellisen
silmäyksen minuun. "Sinuun vaikuttavat kaikki naiset."

"Ei kukaan niin tärisyttävästi kuin sinä", vastasin. "Mutta tahtoisitko
ylimalkaan miehiin vaikuttaa, jokaiseen, keneen tahansa?"

"Kyllä", vastasi hän, "etkö luule, että osaisin? Osaisin varmaan,
paljon paremmin ja pysyvämmin kuin nuo kurjat helmojen-heittäjät tuolla
varieteelavalla."

"Sitä en epäile. Mutta millä keinoilla?"

"Pienillä, tuskin huomattavalla, yhdellä ainoalla kevytmielisellä
liikkeellä tai kyynillisellä eleellä saisin aikaan ihmeellisiä
asioita."

"Tokkohan!" sanoin minä häntä ärsyttääkseni.

"Ole varma siitä", huudahti hän miltei kiivaasti, "mutta sitä varten
minulla pitäisi olla toinen puku, jalokiviä pitäisi minulla olla, ja
sitten pitäisi minun vielä olla hiukan toinen sielultani".

"Tokkohan!" ärsytin häntä jälleen. "Tokkohan tuo sielullinen muutos
olisi enää niin tarpeellinen?"

"Kyllä", vastasi hän totisesti. "Ei oikeastaan toinen, mutta
yksipuolisempi. Minun täytyisi sitä varten tappaa kaikki muut puolet
itsestäni ja jättää eloon vain tuo yksi, tuo syvä, tuo outo, vetävä ja
houkutteleva."

"Etkö voi sitä sitten?" kysyin häneltä.

"Tuskin", vastasi hän. "Lienen tuomittu ijät kaiket sitä kätkemään ja
häpeämään."

Tuo soinnahti miltei traagilliselta.

"Sinä!" huudahdin heltyneenä. "Sinun ei todellakaan ole tarvis hävetä
eikä peitellä mitään puolia itsestäsi."

"Kyllä", sanoi hän surullisesti. "Äidin sylistä miehen syliin, tiedän
hyvin, että se on oleva kohtaloni."

"Sinun!" väitin minä vastaan, "sinun, joka olet poikkeusluonne,
yksinäinen ilmiö, vailla vertausta, vailla yhtymäkohtia koko
ympäristössäsi!"

"Älä innostu!" sanoi hän. "Jos tarkastelet elämäni ulkonaisia viivoja,
huomaat niiden olevan täsmälleen samoja kuin ovat olleet niin monen
tuhannen sivistyneen tyttölapsen ennen minua ja kuin ne varmaan minun
jälkeenikin tulevat olemaan. Missä näet minun yksilöllisyyttäni, missä
haaveilemaasi henkilökohtaista erikoisuutta?"

Hän puhui totta. Se oli kaikki jäänyt hänen sisälleen. Siitä ei tiennyt
kukaan. Se eli kaikki vain hänen vaistoissaan ja epämääräisissä
mielikuvissaan. Minulle yksin hän oli ne avata uskaltanut.

Hän uneksi pois elämäänsä. Hänelle itselleenkin, sanoi hän, esiintyi
yhä selvempänä tuo pelottava totuus, että hän eli unessa, että hänen
päivänsä haihtuivat horrostilassa, että hänellä oikeastaan olisi ollut
jo sangen kiire, jos hänen oli mieli toteuttaa edes pieneksi osaksi
kaikkia niitä elettäviä, hurmaavia mahdollisuuksia, jotka joskus
liikahtivat kuin synnytettävät lapset hänen povensa alla. Elää, elää,
elää, millä hinnalla hyvänsä! Tuo tuskanhuuto, sanoi hän, oli ollut jo
usein hänet tukahduttaa. Mutta elämä oli karkea, ja hänen sisällinen
ylpeytensä esti häntä sen syleilyyn rentonaan antautumasta. Kaikkea
puolinaista hän vihasi, hän oli siis mieluummin kokonaan antautumatta.

Jo koulussa hän oli ollut sellainen, ei välittänyt pojista eikä Fazerin
karamelleista, istunut tuntinsa totisena, suljettuna ja miettiväisenä,
ollut samoin kotona muiden seurassa, mutta heti yksin päästyään
heittäytynyt hervottomana omien kauneushaaveittensa kannatettavaksi,
jotka hän pitkäaikaisella viljelyllä oli saanut harvinaiseen
kiihkeyteen kohotetuksi. Vieraihin maihin ja valtakuntiin hän oli
silloin ikävöinyt, synkkiin sypressilehtoihin leikkimään, astelemaan
outojen, kuvankauniiden lasten kera loppumattomien marmoripilaristojen
valkeassa, pyörryttävässä pyhyydessä, pukinjalkaisten faunien ja
irstaiden satyyrien kera kisailemaan.

Hänen ei ollut tarvinnut muuta kuin sulkea silmänsä, niin hänellä oli
ollut koko tuo toinen, ihanampi, kuviteltu maailma ilmi elävänä
edessään.

Hän oli ollut jo sangen varhaisvanha, kun hän koulukurssinsa
suoritettuaan oli saanut valkean lakkinsa. Muistan vielä hyvin,
millainen hän oli, kun hän ensi kerran isänsä luennolle ilmestyi.

Hänen pukunsa oli huomattavan tyylitelty, tukka kammattu Botticellin
tapaan, suu oli kriitillisesti supussa, silmäluomet uneksivasti
alasluodut. Hän oli ylimalkaan koristeellisin, keinotekoisin ja
itserakkaimman näköinen olento, mikä koskaan on vielä Helsingin katuja
keikutellut. Jos hän olisi ollut mies, hänestä olisi varmaan tullut
kaunosielu. Nyt hänestä oli vähällä tulla sinisukka, sillä hän
kirjoitteli jo joitakin tunnelmapätkiä osakunnan sanomalehteen. Ne
eivät kuitenkaan olleet minkään arvoisia, jonka hän itsekin huomasi
pian. Hänen yliopisto-luvuistaan ei vain tahtonut tulla mitään. Hän
lueskeli runoutta, kotimaista ja ulkomaista, kävi teattereissa ja
konserteissa, soitti ja maalata tuhertelikin. Mutta hän tunsi, että tuo
kaikki ei ollut hänen oikeaa elämäänsä. Hänen oikea elämänsä olisi
ollut jossakin muualla, jos hän vain olisi saanut särjetyksi tuon
hienon, hauraan silkkikotelon, jonka hänen kauneusjanonsa ja
ylimalkaiset, mutta aisti-iloiset mielikuvansa olivat kehränneet hänen
ympärilleen. Neiti kammiossa hän oli, jonka jokainen silmäys pyysi ja
vaati luokseen vapauttaja-ritaria.

En tiedä, kuka hänet oli vapauttanut, mutta hän oli jo sangen
toisenlainen, kun minä tutustuin lähemmin häneen parin vuoden perästä.
Hän vaikutti vapaalta, hiukan liiankin vapaalta, luonnolliselta, joskin
naisellisesti keimailevalta. Hän oli herkkupala, jonka ympäri minä en
yksin kiertänyt. Mutta hän piti minusta, salli minun suudella itseään,
hyväili joskus kiihkeästi ja uskalletusti minua ja salli minun reessä,
ajurinvällyn alla, painaa merkitsevästi polveaan. Luulin olevani
kihloissa, mutta en ollut salakihloissakaan. Hän ei tahtonut kuulla
puhuttavankaan mistään sellaisesta. Pelkään, että hän ei ollut oikein
selvillä itsestään, taikka tuijotti hän edelleen liian kiinteästi omiin
kätkettyihin kauneusmaailmoihinsa. Hän ei ollut pelkkä uneksija enää,
vaan turmeltunut uneksija, joka ei usko omiin mielikuviinsa, mutta
nauttii kuitenkin niistä ja niillä herkuttelee. Hänen ilonsa olivat
itsenautiskelijan iloja, samoin hänen surunsakin. Mikään ulkopuolinen
ei koskenut häneen kyllin syvästi, mikään esineellinen ei tehnyt liian
kipeää.

Keskustelin usein kirjallisuudesta hänen kanssaan. Hän ei voinut
ymmärtää, miten vanhentuneita mielipiteitä suurimmatkin,
nykyaikaisimmatkin nerot vielä viitsivät naisesta levittää.

"Ajatelkaa nyt Strindbergiä esimerkiksi", sanoi hän, "eihän sellaisia
naisia, joita hän kuvaa, ole muualla kuin hänen omien hullujen
aivojensa onkaloissa".

Väitin häntä vastaan.

"Taikka kenties niitä on", myönsi hän sitten miettivästi, "mutta
silloin ne kuuluvat johonkin hyvin etäiseen, voitettuun kehityskauteen.
Nainen miehen verivihollisena! Oh, kuinka se kuuluu typerältä ja
vanhan-aikaiselta!"

"Mutta ajattelepas Ibsenin miehiä sitten!" kiistin minä. "Ovatko ne
mielestäsi nykyaikaisempia? Tai Wedekindin tai Bernard Shaw'n tai
ylimalkaan nykyaikaisen kirjallisuuden? Tyydyttävätkö ne sinua?"

"Eivät", vastasi hän yksinkertaisesti.

"Siinäpä se", sanoin minä. "Minua ne suorastaan inhottavat."

"Minä puhun ainoastaan naisista", jatkoi hän, "naisista, joita
nykyaikainen kirjallisuus kuvaa. He ovat mielestäni ensiksikin aivan
liian sivistymättömiä."

Hän väitti, että herrat kirjailijat, kun he eivät ole ymmärtäneet
naisen sielua, ovat tehneet hänestä pelkän sukupuoli-olennon, jolla on
vain ruumis.

"Mutta ehkä se myös on naisten oma vika", lisäsi hän. "Maailma on
täynnä pelkkiä äitejä ja rakastajattaria."

Hän puolestaan ei tahtonut olla kumpaakaan.

"Mikä tahtoisit siis olla?" kysyin. "Vanhapiikako?"

"Jos minä olisin kirjailija", hän vastasi, "minä kuvaisin yksinäisen
naisen, joka ei olisi miehen ystävä eikä vihollinen. Mies ei merkitsisi
hänelle enempää kuin sanotaan miehen naiselle merkitsevän."

"Ohoh", sanoin minä, "mikä kummitus-olento se olisi!"

"Nainen, joka on yhtä yksinäinen kuin sanotaan miehen olevan sydämensä
autiossa sisimmässä, joka ilman miestäkin on oma kokonaisuutensa, oma
maailmansa."

"Sellaista naista ei ole olemassa", väitin minä.

"Onpas, koska juuri tällä hetkellä näen hänet niin selvästi
sielunsilmilläni."

"Nainen syntyy miehen unelmasta", väitin minä, "eikä naisen".

"Samoin kuin mies naisen rakkaudesta eikä miehen. Tiedän, että tuo on
yleinen sääntö. Mutta siitä on ja täytyy olla poikkeuksia."

"Oletko sinä ehkä yksi niistä?" ilvehdin minä.

"En tiedä", vastasi hän. "Mutta ellei tuollaista naista vielä olisikaan
olemassa, hän tulee, sen minä tunnen ja voin vakuuttaa omasta
sisällisestä kokemuksestani."

Hän näytti hirmuisen vakavalta noin sanoessaan. Koetin vielä lyödä
leikiksi asian.

"Mutta täytyyhän tuollaisen naisen myös joskus rakastaa", virkahdin
keveästi. "Kuinka hän silloin menettelee? Onko rakkaus hänelle jotakin
toisarvoista?"

Hän mietti.

"Tahtooko hän miestä miellyttää vai ei?" jatkoin minä. "Onko hän kuuma
vai kylmä, jos hän nyt kaikesta sisällisestä yksinäisyydestään
huolimatta kuitenkin joutuu miehen kanssa kosketukseen?"

Hän mietti edelleen.

"Vai kenties hän on penseä", ilvehdin minä.

"Se olisi mielestäni suuri onnettomuus."

Hän loi minuun tummuvan, salaperäisen katseen, jota en ymmärtänyt. Näin
ainoastaan, että hänen suupielensä väreilivät omituisesti ikäänkuin hän
olisi ollut itkuun purskahtamaisillaan.

"Hän on surullinen", sanoi hän sitten hiljaisesti, "sillä hän ei ole
tottunut kohtaamaan mitään ymmärrystä ympäristössään".

"Eikö todellakaan?" kysyin minä, myöskin ääntäni merkitsevästi
alentaen.

"Mutta _jos_ hän kohtaa", sanoi hän katsoen suoraan ja syvälle
silmiini, "hän voi olla myös äärettömän iloinen ja onnellinen, sillä
vasta yksinäinen nainen voi sitä oikein arvostaa".

"Kerro minulle hiukan enemmän tuosta naisesta", sanoin minä.

Ja Saimi kertoi.

"Hän on kiitollinen pienimmästäkin hyvästä", hän sanoi, "minkä hän saa
itsensä ulkopuolelta, ja pahaa hän yksinkertaisesti kieltäytyy
vastaanottamasta. Siitä hyvästä, minkä hän kenties voi itse lahjoittaa,
hän ei vaadi mitään vastapalkkiota, sillä hän ei tuhlaa, ei lahjoita
niin, että hän köyhtyy, vaan antaa ainoastaan oman olentonsa
yltäkylläisyydestä. Hän ei harjoita mitään hyväntekeväisyyttä, ei edes
rakkaudessaan. Hän ei uhraudu millekään eikä kenellekään, ei miehelleen
eikä lapsilleen, ei suvulleen, taloudelleen, isänmaalleen tai
ihmiskunnalle. Jos hän jotakin niiden hyväksi tekee, hän tekee vain
siksi, että hänen on hyvä olla niin. Hän on yksin, hän on yksinäinen
ilmiö kuin tähti avaruudessa, mutta jos hän kohtaa toisen yhtä
yksinäisen, he ymmärtävät toisensa, puristavat hiljaa kädestä toisiaan,
hulluttelevat, pitävät hauskaa, antautuvat toisilleen kukaties, mutta
he tekevät sen tietoisina siitä, että he sydämensä syvimmässä kuitenkin
ovat yksinäisiä ja jäävät ijäti yksinäisiksi. He eivät riipu
toisistaan, he tietävät, että he ovat yksin syntyneet ja tulevat yksin
kuolemaan, että he kumpikaan eivät ole mitään velkapäät toisilleen ja
vastaavat kaikesta vain oman itsensä edessä. Mitä sanot sellaisesta
rakkaudesta?"

Tähän suuntaan hän puhui. Muistan, että tuo tapahtui eräillä
illallisilla, jotka teatterin jälkeen tarjosin hänelle Seurahuoneella.
Hän korjasi rannerengasta valkeassa käsivarressaan ja katsoi minuun
aivan varmasti ja vaivattomasti, aivan kuin hän olisi kysynyt, pidinkö
punaviinistä, jota edeskäypä juuri kaasi laseihimme. Mutta minä mietin
pääni ympäri, ennenkuin otin vastatakseni hänen kysymykseensä.

Koko maailma oli silmissäni äkkiä käynyt niin pelottavan totiseksi,
juhlalliseksi ja leikittömäksi. Koskaan hän ei ollut vielä puhunut
minulle niin. Epäilemättä ei oma käsitykseni rakkaudesta ollut yhtä
syvä ja kaunis. Mutta hän oli koskettanut erästä kieltä, joka myöskin
minussa oli kerran soinut, jossakin kaukana, koulupoika-vuosinani,
vaikka se sittemmin, siis jo nuorena ylioppilaana, oli ruostunut,
tomuttunut ja unhottunut. Mitä vastaisin tuolle kummalliselle tytölle,
joka katsoi niin kysyvästi ja läpitunkevasti minuun ja näytti, keskellä
tämän elämän todellisuutta, vaativan mielestäni hiukan pingoitetuille
sanoilleen ehdotonta ymmärrystä ja hyväksymystä?

"Mitä nyt sanot", alotin verkalleen, "on minulle liian läheistä ja
syvää, voidakseni silmänräpäyksessä vastata siihen. Olet kaikesta
päättäen enemmän miettinyt asiaa, osaat sanasi paremmin sovittaa ja
sorvaella. Mutta minusta tuntuu, että toiselta puolen olet oikeassa, et
tähän elämään nähden tosin, vaan johonkin toiseen, tulevaan, johon
kuulut ja johon myös mielipiteesi kuulunevat. Toiselta puolen taas..."

"Toiselta puolen ja toiselta puolen!" ivasi hän. "Äh, sinä olet
poroporvari! Juo!"

Hän nauroi ja kilisti hilpeästi lasiani.

"Ja minä rikkiviisas ajattelija", lisäsi hän sitten. "Eihän se
ollenkaan sovi tulevalle varieteetanssijattarelle."

En tiedä, oliko hän yhtä yksinäinen ilmiö kuin hän väitti olevansa.
Mutta tiedän, että hän katsoi voivansa sallia itselleen sellaistakin,
jota muut ihmiset tavallisesti pitävät hyvin sopimattomana. Ajatelkaas,
että hän kerran esiintyi minulle todellakin alastomana. Se tapahtui
maalla hänen isänsä huvilassa, jonne tämän erikoisesta pyynnöstä olin
pistäytynyt kesämatkoillani. Me olimme valvoneet myöhään, en ollut
saanut yöllä unta, olin piehtaroinut tunnin kaksi vuoteellani ja
lähtenyt aamunkoitossa yksin sumuiselle järvelle soutelemaan.
Palatessani hän seisoi uimahuoneen portailla, valmiina astumaan veteen.
Hän huomasi minut kyllä, päivä paistoi jo korkealla metsän päällä, sumu
oli haihtunut ja rannat välähtelivät yöllistä kastettaan, kun hiljaa
huopailin niemen takaa ja käänsin purrenkokan hänen kotinsa valkamaan.
Hän ei liikahtanut, hän antoi minun tulla aivan lähelle. Vasta kun
huusin hyvää huomenta hänelle, hän pulahti veteen ja ui pärskien
veneeni luokse. "Sinä olet ollut soutelemassa?" sanoi hän.

"Miksi et ottanut minua mukaasi?"

"En tiennyt sinun olevan näin varhain ylhäällä", vastasin. "Olen
nukkunut huonosti, siksi lähdin vähän vilvoittelemaan."

"Myöskin minä olen valvonut koko yön", sanoi hän.

"Mitä olet tehnyt?"

"Rakastanut", sanoi hän ja sukelsi samalla.

"Ketä rakastanut?" kysyin häneltä, kun hänen päänsä jälleen kohosi
pinnalle, tällä kertaa veneen toisella puolen. "Itseäsi?"

"Hyi", sanoi hän, "katso, etten kaada venettäsi"!

"Ketä sitten?"

"Sinua, sinua!"

"Nyt valehtelet."

"Luuletko, että muuten olisin sinua äsken tuossa odottanut?"

"Kiitos kauniista kuvaelmasta. Teitkö sen tahallasi?"

"Äh, miten typerä sinä olet! Ei sellaista satu, ellei satuta."

"Mutta jos joku muu olisi nähnyt sinut? Nähnyt, että näyttelit itseäsi
minulle?"

"Mitä se olisi tehnyt! En minä muiden omaa esittänyt."

"Sinä nautit itse siitä?"

"Kyllä. Ja sinun tiesin nauttivan vielä enemmän."

"Sinä et erehtynyt. Mutta miksi et sitten anna itseäsi minulle?"

"Ei sinussa ole minun ottajaani."

Se oli hävyttömästi sanottu, mutta luulen, että hän puhui totta. Olen
ollut aina hiukan arka luonteeltani. Varsinkin hänen suhteensa olin
erikoisen arka, sillä olihan hän minun opettajani tytär, ja hänen
isänsä oli monessa suhteessa tullut ikäänkuin minunkin henkiseksi
kasvatus-isäkseni. Tunsin häntä kohtaan mitä vilpittömintä
kunnioitusta. Sen tiesi hänen tyttärensä ja siksi saattoi hän kohdella
minua niin. En usko, että hän todella rakasti minua. Hän käytti minua
vain eräänlaisena nautintovälikappaleena. En tiedä, miksi hän juuri
minut oli valinnut tuohon jonkun verran noloon tehtävään, mutta
arvattavasti minä näytin hänen mielestään siihen sopivimmalta hänen
tuttavapiirissään.

Pari päivää senjälkeen hän asetti minut vielä kovemmalle koetukselle.
Olimme tehneet pitäjän herrasnuorison kanssa pitkän jalkamatkan
eräisiin kansanjuhliin toiseen pitäjään. Oli kävelty ensin yö sinne,
koska päivin oli hirmuinen helle vallinnut, maattu, mutta ei nukuttu
heinäladossa, kierrelty aamupäivä paikkakunnan merkillisyyksiä
katselemassa, iltapäivä tanssittu, laulettu ja loilotettu, kunnes
vihdoin yön hämärtyessä oli lähdetty takaisin kotiin palailemaan. Me
jättäysimme pian jälkeen Saimin kanssa. Toiset menivät edellä ja
huusivat niin, että metsä raikui. Hän valitti olevansa väsynyt, me
istahdimme tuon tuostakin, mutta emme puhuneet juuri mitään. Se oli
myöhään elokuulla. Taivas oli synkässä pilvessä, ei olisi paljoa nähnyt
eteensä, elleivät äänettömät salamat, nuo, joita kansa Kalevan tuliksi
sanoo, olisi leimunneet kautta avaruuden. Siitä syntyi kummallinen,
kaamea kajastus, joka ikäänkuin kohotti meidät lähemmä tähtitarhoja.
Ilma oli lämmin kuin maito, kangas tuoksui kuivalle petäjälle ja
kanervikolle. Luonnon kauneus lie estänyt meidät puhumasta. Oli sähköä
taivaalla, lie ollut sähköä myös omissa sydämissämme.

Hän piti koko ajan kiinni kädestäni. Kuinka kumman tavalla hän lie niin
asettanutkin, että meidän valtimomme tykkivät vastakkain. Se oli
mystillinen tunne, jota en ikinä unohda, mieluinen ja samalla
tuskallinen, pistävä ja samalla outoihin mielialoihin tuudittava. En
koskaan ollut tuntenut olevani vielä niin lähellä ketään toista
ihmistä, tuskin itseänikään. Kaksi maailmaa, kaksi vastavirtaa, jotka
yhtyivät toisiinsa! Mutta hänen sähkönsä mahtoi olla jotakin aivan
toista laatua kuin minun, sillä minä en tuntenut saavani häneltä
mitään, vain antavani. Jotakin virtasi pois minusta. Kohta kipenöitsi
koko käteni, kohta tuntui sama vaikutus aivoissa ja koko hermostossa.
Luulen, että nainen voisi tappaa miehen niin.

Tie kulki lähellä äkkijyrkkää järvenrantaa. Ikäänkuin yhteisestä
sopimuksesta me seisahduimme, katsoimme toisiimme, poikkesimme tieltä
ja menimme aivan törmälle. Levitin sadevaippani, istuimme tiheän
viidakon suojaan. Oli kuin olisi taivas palanut, kuin olisi koko
maailmankaikkeus läikkynyt tulena edessämme. Hänen silmänsä painuivat
kiinni, hänen päänsä hervahti syliini, laskin hänet kuin pienen lapsen
pitkälleen. Niin katsoimme me hetken luonnon voimien salaperäistä
juhlaleikkiä edessämme.

Äkkiä huomasin, että hän nukkui. Hän lepäsi silmät kiinni,
liikkumattomana, syvään ja tasaisesti hengittäen. Hän on väsynyt,
ajattelin, hän voi hiukan nukkua todellakin, meillä on vielä kappale
matkaa kotiin. Mutta sitten pisti minun päähäni, että hän kenties ei
ollutkaan väsynyt, että hän kenties ei nukkunutkaan, vaan oli jälleen
tahallaan minulle tämän uskalletun, houkuttelevan tuokiotilan
valmistanut. Se täytti säkenöivällä riemulla minut. Nyt taikka ei
koskaan, ajattelin. Koska hän niin tahtoo, koska taivas niin tahtoo,
koska se myös on minun oma tahtoni, niin täytyy välttämättömän
tapahtua.

Kumarruin hänen ylitseen ja suutelin hiljaa suulle häntä. Hän ei
liikahtanut. Suutelin kovemmin, hän ei silmiään raottanut. Jos hän
nukkui, hän mahtoi nukkua sangen sikeästi, ja olisi ollut synti häiritä
häntä. Mutta jos hän ei nukkunut? Silloin olisi ollut vielä suurempi
synti olla häntä häiritsemättä. Henkeäni ahdisti. Tuo nuori tyttö, tämä
yö, tämä metsä, tuo maailmanpalo, kaikki tuntui kutsuvan minua pyhän
luonnon huntua kohottamaan.

Mutta minä en uskaltanut. Sellainen raukka minä olen aina ollut. Hän
jäi minulta siksi, mikä hän olikin: puolineitseeksi. Siitä on jo monta
vuotta kulunut. Mutta antaisin vieläkin kappaleen elämääni, jos
tietäisin, nukkuiko hän todellakin sillä hetkellä vai valvoi. Jos hän
nukkui, silloin olin minä sika todellakin, kuten hän oli aina väittänyt
minun olevan, sillä hyväilin häntä tavalla, jota en viitsi kertoa
tässä. Mutta jos hän valvoi ja salli tuon kaiken tapahtua, jos hän oli
itse tuon kohtauksen järjestänyt ja jättäytynyt tahallaan valtoihini,
vaikka minä en käyttänyt valtaani, silloin ... niin, silloin olisi
paras, että myllynkivi minun kaulaani ripustettaisiin.

Pelkään, etten saa sitä koskaan tietää. Hän on nyt niin arvokas
opettajatar ja vanha piika, että minun on mahdoton kysyä sitä häneltä.
Sanoisiko hän sitä edes? Mitä takeita minulla olisi siitä, että hän
puhuisi totta? Sanoi hän niin taikka näin, aina jäisi epäilyksen ota
minuun. Sitäpaitsi hän osoittaa minua kohtaan selittämätöntä
vastenmielisyyttä, on osoittanut samasta kesästä saakka, josta kerroin
teille. Luultavasti menen hautaan sen salaisuuden kanssa. Asia
itsessään olisi vähäpätöinen, ellen uskoisi, että sinä yönä jäi myös
minun oman elämäni salaisuus ijäti ratkaisemattomaksi.

       *       *       *       *       *

Aamu valkeni. Oli aika lähteä jo.

Silloin näkivät he kaikki hänet, nuoren naisen, joka kulki kesäaamun
autereessa. Hänen ruumiinsa kaartui kuin jousi, hänen käsivartensa
olivat jännitetyt kuin kaksi linkoa taaksepäin. Sarastava päivä valoi
hänen tiiviit, täyteläiset muotonsa purppuraan.

Hän kulki ohi ikkunan, tuolla kaukana puiden latvojen päällä, siellä,
minne nuo neljä Alppilan Japanilaisessa huoneessa istuvaa miestä
tuijottivat.

Hän kulki kuin kuningatar. Ruskopilvi piti huolta hänen kruunustaan,
taivaan seijastuva kirkkaus kiersi hänet mantteliinsa.

Hän meni eikä palannut. Mutta aistien terve, tuhatsärmäinen ilo säteili
hänestä. Ja jokainen aisti kukki kesää. Ja jokainen särmä säteili
nousevaa aurinkoa.

He tuijottivat vielä hetken hänen jälkeensä äänettöminä. Kukin ajatteli
omaa kultaista elämäntarinaansa. Ajatteli ilojaan ja surujaan ja
siunasi tuota ottavaa ja antavaa, hävittävää ja hedelmöittävää
jumaluutta sydämessään.

— Viimeinen malja! virkahti toht. Varjakka.

He joivat pohjaan sen, tietäen hyvin, ketä he kukin sillä tarkoittivat.
Ja heistä tuntui samalla kuin he olisivat katsoneet kaiken olevaisuuden
kaameaan, ammottavaan tyhjyyteen, johon heidän mielihaaveensa oli
mennyt ja johon kukin heistä oli jäljettömästi häviävä.




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78760 ***