diff options
Diffstat (limited to '78760-0.txt')
| -rw-r--r-- | 78760-0.txt | 3630 |
1 files changed, 3630 insertions, 0 deletions
diff --git a/78760-0.txt b/78760-0.txt new file mode 100644 index 0000000..ddb00d3 --- /dev/null +++ b/78760-0.txt @@ -0,0 +1,3630 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78760 *** +language: Finnish + + + + +NUORI NAINEN + +Neljä kertomusta + + +Kirj. + +EINO LEINO + + + + + +Helsingissä, +Yrjö Weilin & Kmpp. Osakeyhtiö, +1910. + + + + +SISÄLLYS: + +Sininen lintu +Kirsikkapuu +Tyhjyyden kammo +Kalevan tulet + + + + +Alppilan japanilaisessa huoneessa istui eräänä kesäisenä iltana pieni +seurue, joka siellä oli usein ennenkin kokoontunut. Heitä oli vain +neljä: toht. Juho Varjakka, naislääkäri ja tunnettu tiedemies, +pankinjohtaja Taneli Koskenkorva, sanomalehden toimittaja Jakke +Pulliainen, huomattu etupäässä juopottelevan elämäntapansa vuoksi, ja +vihdoin yliopiston dosentti Väinö Teikari, joka tilasi pukunsa aina +suoraan Parisista. He olivat kaikki jo keski-ikäisiä miehiä ja kaikki +toimensa vuoksi pakotettuja viettämään kesänsä Helsingissä, +viimemainittu erään tieteellisen työnsä tähden, joka vaati kirjastojen +ja arkistojen läheisyyttä. + +He viihtyivät hyvin yhdessä. Niin erilaiset kuin olivatkin heidän +ammattinsa, heidän luonteensa ja osaksi myös heidän mielipiteensä +maailman asioista, heissä oli kuitenkin joku yhteinen järjen ja tunteen +taso, joku yhteinen nautiskelevan, suvaitsevaisen poikamiehen piirre, +jota he eivät muissa tavanneet ja jonka vuoksi he aina mielellään +toisensa lasin ääressä kohtasivat. Talvella vieroittivat eri +tuttavuudet, eri seurapiirit ja heidän ammattejaan seuraavat +velvollisuudet heitä usein toisistaan. Mutta näin kesäisin, kun +kaupunki muuten oli tuttavista tyhjä ja sen seura-elämä kokonaan +pysähtynyt, he liittyivät jälleen sitä lujemmin toisiinsa, milloin he +vain kaikki neljä sattuivat samaan aikaan kaupungissa oleskelemaan. + +Illallinen oli jo syöty, viinit juotu ja kahvitarjotin pöydälle +asetettu. Hyttynen surisi sisään avoimesta ikkunasta, aurinko meni +mailleen havumetsän taa, jonka latvat jo lepäsivät kesä-yön +kuultavassa, sinipunertavassa autereessa. Puheen porina lakkasi +hetkeksi, heidät valtasi hiljainen, riuduttava kaihomieli. + +— Vahinko, etten ole syntynyt taiteilijaksi, virkahti pankkiherra. +Silloin tulisin minä tänne muutamina iltoina peräkkäin, nauttisin +tuosta näköalasta, tekisin taulun siitä, jonka ihmiset ostaisivat vielä +rahaisella rahalla minulta. Nyt on minun pakko ansaita leipäni toisella +paljon ikävämmällä ja epäkauniimmalla elinkeinolla. + +— Voit olla sangen tyytyväinen elinkeinoosi, pisti sanomalehtimies +piloillaan. Sinulla on suru vain muiden ihmisten rahoista, silloin kun +meillä muilla omistamme. Sitäpaitsi jää sinulta vielä kyllin aikaa +matkustelemiseen, lueskelemiseen ja sielusi ihanteellisempien puolien +hoitelemiseen. Toista on minun poloisen. + +— Entäs minun! huokasi haikeasti toht. Varjakka. Täytyy olla aisoissa +aamusta iltaan ja suorastaan ryöstää itselleen joskus tällainen pieni +lepohetki. Silloinkin on jo paha omatunto. Mutta kaikki tapahtuu siinä +toivossa, että minusta kerran tulee rikas ja että joskus vanhana +miehenä voin elää arvoni ja synnynnäisten taipumuksieni mukaisesti. + +— Kukaan ei ole tullut rikkaaksi omalla työllään, sanoi synkästi +yliopiston dosentti. Minä puolestani olen aina ollut kahden vaiheilla, +onko parempi elää kuin miljonääri vai kuolla miljonäärinä. Pelkään, +että olen vuosien vieriessä kallistunut yhä enemmän edellisen +vaihtoehdon puolelle. + +Pankkiherra oli sytyttänyt sikarinsa. Hän nojasi pään käsivarteensa ja +katsoi isällisesti yliopiston dosenttiin, joka par'aikaa laitteli +mielijuomaansa, ruskean bolsin ja Sayer'n konjakin sekoitusta. + +— Ja kun olisit rikastunut? kysyi hän. Kuinka aikoisit sinä sitten +järjestää elämäsi vanhoilla päivilläsi? Tietääkseni on rikkauden, +samoin kuin elämänkokemuksenkin, laita paha kyllä ylimalkaan se, että +ne tulevat ihmiselle vasta sitten kuin ei enää voi käyttää niitä. + +Teikari viivytteli vastausta. Hänen sijastaan puuttui toht. Varjakka +puheesen. + +— Minun hartain toivomukseni, sanoi hän, mukavasti selkäkenoon +nojautuen, on saada kerran matkustaa Pyhälle maalle, Meidän Herramme +Vapahtajamme haudalle, nähdä pääni päällä Bethlehemin tähti ja ajaa +aasin selässä Galileasta Jerusalemiin. Te hämmästytte. Te pidätte sitä +oikkuna, hetken mielijohteena. Mutta te erehdytte siinä, aivan kuin +ihmiset ylimalkaan, pitäessään minua jumalankieltäjänä. Minä en kiellä +enkä myönnä, minä en tiedä mitään haudan tuolta puolen, ja juuri siksi +minulla on ääretön sisällinen tarve uskoa sekä lunastukseen että +iankaikkiseen kadotukseen. Toistaiseksi en kuitenkaan ole tuossa +parhaalla tahdollanikaan onnistunut. Mutta minä olen syntynyt +kristillisen kirkon helmassa ja minä olen kuullut puhuttavan +Jeesuksesta Kristuksesta, ennen kuin Romuluksesta, Remuksesta, +Napoleonista tai Hannibalista. Siksi minä tahtoisin niin mielelläni +nähdä paikat, missä hän on elänyt, ja löisinpä melkein vetoa, että +tulisin paremmaksi ihmiseksi siellä. Ainakin tulisin minä lähemmäksi +sukuani, syntyperääni ja kenties myös omaa itseäni, jolle +esivanhempieni hahmossa on niin monta sataa vuotta Jumalan puhdasta +sanaa julistettu. Eikö totta: elämä on kummallista kiertokulkua? Ensin +tahtoo päästä pois tuosta kaikesta niin kauas kuin mahdollista, ja kun +on päässyt kyllin kauas, tekee mieli alkaa jälleen sitä lähestyä. + +Toverit hymyilivät. He tiesivät, että toht. Varjakka oli suurin +epäilijä heistä kaikista, ja he päättelivät hänen puhuvan noin vaan +piloillaan. Jakke Pulliainen kohotti lasinsa. + +— Maasta olet sinä tullut, sanoi hän. + +— Ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman, sanoi toht. Varjakka vastaten +hänen maljaansa. Jos on joku jumalallinen totuus, minkä minä olen +valmis aina ja kaikesta sydämestäni tunnustamaan, niin on se tuo suuri +sana, joka kaikuu kautta kristikunnan, jokaisen sen avoimen haudan +partaalla. Se pitää paikkansa jo tähän elämään nähden. Ihminen pyrkii +ensin pois itsestään ja sitten takaisin itseensä. Siksi tahtoisin minä +matkustaa tuon ristiin-naulitun juutalaisen haudalle, josta minä olen +kuullut niin paljon, että hän on ikäänkuin osa minun syvimmästä, +alkuperäisimmästä itsestäni. Jos voisin, tunnustaisin syntini siellä, +ja palajaisin takaisin hurskaana, uskovana kristittynä. Ikävä kyllä, +minun elämäntapani eivät salli tuota matkaa, ennen kuin olen kyllin +rikas, ja rikkaus taas, kuten herrat tietävät, ei kuulu oikeastaan +olevan mikään pettämätön suositus taivaan valtakuntaan. + +Hän, joka näin puhui, oli noita muita hienompi, herkempi ja +tunteellisempi, vaikka hän muiden seurassa olikin umpimielisempi kuin +kukaan, tiivis kuin sileä seinä, luoksepääsemätön ja leukaan saakka +napitettu. Tavallisesti leikki pieni, keveä hymy hänen kapeilla +huulillaan. Hänen kasvonsa, jotka muodostivat siropiirteisen +suorakaiteen, olivat reippaat ja miehekkäät, silmänluonti oli avoin ja +syvä, otsa pikemmin matala kuin korkea, nenä suora, viikset ohuet ja +yhdensuuntaiset ylähuulen kanssa. Teki hyvää kätellä häntä, sillä hän +suoritti sen niin lujasti, varmasti ja luotettavasti. Mutta kaiken +hilpeän, säteilevän seuratapansa ohella hänessä oli jotakin +surumielistä, jotakin alla-piilevää, jotakin utuista, ikävöivää, +samalla niin syvästi murtunutta ja toivottomasti talttunutta, että se +vaikutti vaientavasti hänen tavalliseen ympäristöönsä. Viittasiko se +menneihin mielenmyrskyihin vai oliko se hänessä jotakin +myötäsyntynyttä? Kukaan ei saattanut sanoa sitä tarkalleen. Väinö +Teikari puolestaan oli aina väittänyt, että siihen mahtoi olla syynä +joku salainen lemmensuru, ja sehän kuullosti kylläkin otaksuttavalta. +Tiedettiin hänellä olleen paljonkin sentapaisia seikkailuita, vaikka +hän itse vaikeni niistä kuin hauta, ollen erittäin arka rakastamiensa +naisten hyvästä nimestä ja kunniasta. Kuitenkin oli rakkauspsykologia +juuri hänen mieli-aineitaan, ainoa, mihin hän ei väsynyt koskaan ja +josta hän toveripiirissäkin saattoi suoranaisesti innostua. Epäilemättä +häntä pidettiin sangen kyvykkäänä myös oman tieteensä alalla, mutta hän +näytti hoitelevan sitä pikemmin velvollisuudentunnosta, joka hänellä +oli yleensä hyvin pitkälle kehittynyt, kuin sisällisestä kutsumuksesta. +Muuten hän harrasteli mitä erilaisimpia asioita, luki kirjailijoita, +joita ei kukaan muu lukenut, maalaili, soitti pianoa, taisipa joskus +hiukan säveltääkin. Mutta sen kaiken hän teki vain omaksi yksityiseksi +huvikseen, väittäen olevansa elämän dilettanti, josta ei koskaan tulisi +mitään eheää eikä täyspainoista. + +Pankkiherra rypisti otsaansa tyytymättömänä, sillä hän ei sallinut +tehtävän pilkkaa uskonnosta. + +— Huomaan, että veli laskee leikkiä vakavista asioista, sanoi hän. +Herrat tietävät, että minä en voi ottaa osaa siihen. Tosin on minun +kaiken kohtuuden nimessä tunnustettava, että minäkään en aina, kuten +esim. nyt, enkä ylimalkaan onnellisina hetkinäni, elä elävässä +yhteydessä Herrani Jumalani kanssa. Mutta minulla on myös vaikeat +hetken ja silloin huudan minä häntä lapsen sydämellä avukseni. Jos minä +teenkin syntiä, hyvät herrat, niin olkaa varmat, että minä myös saan +kärsiä siitä. Kuitenkaan minä en valita kohtaloani, sillä elämä +olisikin minulle muuten aivan liian kolkko ja yksipuolinen, enkä minä +käsitä niitä ihmisiä, jotka voivat tulla toimeen ilman uskontoa. Te +hymyilette. Mutta te ette hymyilisi, jos te tietäisitte, miten paljon +paremmalta tämä sikari maistuu suussani, jos sen makuun sekoittuu +miellyttävä tunne perisynnistä ja yleensä kielletyistä nautinnoista. + +Toverit hymyilivät, mutta eivät virkkaneet mitään. He tiesivät Taneli +Koskenkorvan puhuvan sydämensä syvyydestä, vaikka se olisi voinutkin +oudon mielestä kajahtaa pahimmalta pilkalta samoja pyhiä asioita +vastaan, joita hän oli julistavinaan. Pankinjohtaja Koskenkorva oli +todellakin uskonnollinen mies, mutta omalla tavallaan. Hän oli +kehittyneimpiä sybariitteja koko Helsingissä, viinin tuntija, ruoan +tuntija, kauniiden naisten tuntija, vieläpä erikoisten, valikoitujen +kastikkeiden valmistaja. Mutta naiset olivat hänelle vain +nautinto-välikappaleita ja miehet miellyttäviä tai epämiellyttäviä vain +mikäli ne voivat hänen joutohetkiään hauskuttaa. Hän oli oikeastaan +mitä johdonmukaisin egoisti kiireestä kantapäähän, mutta juuri siksi +hyvä, herttainen ja muillekin samoja iloja suopa, kuten useimmat +nautiskelijat, sillä nimenomaisella ehdolla vain, että muiden ilot +eivät saaneet häiritä hänen ilojaan. Tämä hänen luonteensa +maailmallinen puoli ei suinkaan estänyt häntä kirkossa käymästä eikä +silloin tällöin, tavallisesti jonkun liiaksi pingoitetun nautintokauden +perästä, syviin uskonnollisiin mietiskelyihin antautumasta. Hän oli +oikeastaan täydellinen lapsi sydämensä sisimmässä, mutta Niniven lapsi, +joka ei tainnut oikeata kättä vasemmasta erottaa, vaikka hän itse +asiassa käytteli niitä kumpaakin yhtä suurella tottumuksella. Kun hän +oli pyhällä tuulellaan, hän ei käynyt missään, ei perheissä eikä +kapakoissa, eli yksin omassa poikamies-kodissaan, jonka hän oli +järjestänyt yhtä mukavaksi kuin hänen maailmankatsomuksensakin oli, +pukeutui synkästi ja arvokkaasti, ja kulki kadulla juhlallisena kuin +peijaiskutsuja, tuskin huomattavalla nyykähdyksellä tuttaviaan +tervehtäen. Mutta annas kun hänen syntinen tuulensa tuli, silloin näkyi +hän taas kaikkialla, teattereissa, konserteissa ja ravintoloissa, +pukeutui koreilevasti kuin riikinkukko, kiikaroi jokaista kaunista +naista, tuttua ja tuntematonta, ja ehdotteli mielellään pientä +iltahetkeä jossakin kapakan yksityishuoneessa tai kotonaan, jossa hyvin +usein nähtiin vieraina myös nuoria rouvia ja neitosia. Viime vuosina +olivat nuo hänen mielentilojensa heiluriliikkeet alkaneet yhä enemmän +tihentyä, ja samalla lyhentyä, niin että hänellä nyt jo vajaan viikon +kuluessa voi olla sekä syntinen että hurskas tuulensa, jopa joskus +samana päivänäkin. Hänen toverinsa olivat aikoja sitten tottuneet +tuohon kaikkeen ja pitivät hänestä juuri sellaisenaan. + +Kun ei kukaan virkkanut mitään, jatkoi Koskenkorva: + +— Muuten ajattelen minäkin usein vanhuutta ja vanhaksi tulemista. Olen +jo lähellä viittäkymmentä, minun ruumiini ei kestä kauan enää, ja +sieluni voimat herpoavat vitkaan, mutta vääjäämättömästi. Herrat +tietävät, että minulla on hengenahdistus, vaikka hyvällä hoidolla, +jokavuotisilla kylpymatkoilla ja säännöllisellä elämällä vielä +voinenkin sen kotvan kurissa pitää. Kuitenkin näen olevani vähitellen +pakotettu yhä, enemmän rajoittamaan nautintojani, joka ei ole vahinko +sikäli, että ne käyvät vain sitä valikoidummiksi. Kun tulen työhön +kykenemättömäksi, otan eron toimestani ja asetun jonnekin ulkomaille +asumaan. Ihanteeni on kuolla Parisissa, mieluimmin sydänhalvaukseen ja +Café de la Paix'n edustalla. Siellä näkee niin paljon virkeitä, +elämänhaluisia vanhuksia ja soreita hienohelmoja. Istuisin siinä, +imeskelisin sikariani, maistelisin absinttilasiani, katselisin +ihmisvilinää ja menisin kotiin tyytyväisenä, että olen tähänkin saakka +elänyt. Jokainen päivä siellä antaisi minulle enemmän vaikutuksia kuin +vuosi täällä, ja koska aika on mitattava saatujen vaikutusten luvun +mukaan, olisi minulla siis siellä mahdollisuus elää vanhaksi kuin +Methusalem. Sydän on nähtävästi minun heikko kohtani, siispä en +rasittaisi sydäntäni, vaan joitakin muita elimiä, kunnes nekin +väsyisivät vuorostaan. Ihminen on sitkeä, hyvät herrat, ja juuri siihen +perustan minä tämän kultaisena kangastelevan tulevaisuuskuvani. Purisin +tekohampailla, hengittäisin hopeapillillä, kävelisin vieterien varassa, +kuuntelisin kuulotorvella, katselisin väkevillä silmälaseilla, joiden +apuna voisin käyttää vielä monokkelia tai teatteriputkea. Olisin +sanalla sanoen keinotekoinen kiireestä kantapäähän. Eikö se olisi +ihanaa, hyvät herrat? Eikö olisi hurmaava tunne tuo, jos tuntisi omassa +olennossaan toteuttavansa ihmisen voittoa luonnon yli ja nykyaikaisen +kultuurin korkeimpia, ylevimpiä ennätyksiä? + +— Niin korkealle lentäviä unelmia ei minulla ole, virkahti +sanomalehtimies. En ole vielä liian vanha naimisiin. Aion ennen pitkää +etsiä hyvän, siveän tytön itselleni, jonka ei tarvitse olla aivan +kaunis ja älykäs, sillä silloin hän pettäisi minut tai ei ollenkaan +huolisi minusta. Hänen tulee olla hellä, tunteellinen ja uskollinen. +Pääasia on, että hän minut ymmärtäisi, ja että minä olisin hänelle +kaikki kaikessa, samoin kuin hän minulle olisi. Minä uhraisin hänelle +elämäni syksyn ja hän kevään. Me muuttaisimme jonnekin kauas maaseudun +hiljaisuuteen, ruokkisimme kanoja ja katsoisimme aina välillä syvälle +silmiin toisiamme. Meille ei tulisi mitään sanomalehteä. Me emme +tietäisi mitään ulkomaailmasta, yhtä vähän kuin se meistä, ja olisimme +onnelliset. Te tiedätte, että olen aina ollut hiukan hentomielinen. +Mutta se johtuu minun yksinäisestä, runollisesta luonteestani, jonka on +aina ollut vaikea tottua ihmisvilinään ja puhelinten kilinään. + +Jakke Pulliainen näytti oikein marttyyrilta noin puhuessaan. Itse +asiassa hän oli mitä piintynein pääkaupunkilainen, joka ei mitenkään +olisi voinut järjestää edes kesäistä olemassa-oloaan ilman +toimistoansa, Kappelia, Kaivohuonetta ynnä muita Helsingin kosteikkoja. +Maaseudulle hän ei koskaan matkustanut pitemmälle kuin Oulunkylään, +erään vanhan nuoruustuttavansa luo, jolla oli siellä oma huvilansa, ja +silloinkin hänellä oli jo hirmuinen hätä ennättää vain viimeisellä +junalla yöksi takaisin Helsinkiin. Jo Korkeasaari oli hänelle +ulkomaita, Seurasaaresta puhumattakaan, jonne hän vain harvana kesänä +kerkesi ja jonne menoa hän mietti ja suunnitteli monta päivää kuin +olisi ollut kysymys matkasta maailman ympäri. Kuuden viikon vuotuiset +loma-ajat, jotka lehti myönsi jokaiselle toimittajalleen, olivat hänen +kirouksensa. Ne häiritsivät hänen päiviensä säännöllistä kulkua, samoin +kuin joulut ja pitkät pääsiäispyhät, eikä hän tiennyt, mihin käyttää +niitä. Hän oli synnynnäinen sanomalehtisielu, vaikka hän itse usein +kaihomielisesti huokaili väärälle uralle joutuneensa. Hän ei olisi +voinut olla hetkeäkään yksin, vaikka hän usein äänekkäästi pahoitteli, +että hänen ammattinsa vaati häntä niin paljon erilaisten ihmisten kera +seurustelemaan. Hänelle oli mitä helpointa kiinnittää mieltään +tuhansiin asioihin, jotka eivät häntä henkilöllisesti vähääkään +liikuttaneet, mutta ainoastaan siksi päiväksi tai siksi tuokioksi: +huomenna ne olivat taas kaikki häneltä kuin pois puhalletut. Kuitenkin +hän katsoi olevansa syvä, perinpohjainen luonne, jonka vain pakosta oli +täytynyt sanomalehti-alalle antautua. Jos joku olisi sanonut, että hän +petti itseään, hän olisi suuttunut ikipäiviksi, vaikka hän itse asiassa +oli uskollinen vain lehdelleen. Sen edut olivat hänenkin etujaan, sen +mielipiteet hänenkin mielipiteitään, sen ystävät kaikilla +mallikelpoisilla pään ja sydämen lahjoilla varustettuja, sen viholliset +säälittäviä, harhailevia olentoja, joiden ainoa autuuttava pelastus oli +tuhlaajapojan tavoin palata hänen lehtensä ja luonnollisesti myös +samalla sitä kannattavan puolueen helmaan. Siitä huolimatta hän katsoi +olevansa mitä itsenäisin mies, joka ei koskaan antanut ulkoapäin +tulevan painostuksen määrätä myötä- tai vastatunteitaan, saati sitten +ajatuksiaan ja mielipiteitään. Mutta asianlaita oli niin, että hän +tunsi vaistomaisesti vain sitä samaa, mitä lehden johto kulloinkin +tunsi, ja ajatteli sen aivoilla eikä omillaan. Siten hänen etunsa eivät +koskaan joutuneet ristiriitaan hänen vakaumuksiensa kanssa. Hän oli +eheä luonne, kuten muutkin tässä seurassa, joka oli ainoa, minkä hän +salli itselleen poliittisten puoluetoveriensa ulkopuolelta. + +— Kukaan meistä ei ole vielä liian vanha naimisiin, huomautti dosentti +Teikari, joka tähän saakka oli istunut äänettömänä. Lausun tämän +tietysti kokonaan lukuun-ottamatta ystäväämme rahaministeriä, joka on +ollut naimisissa ja josta ei siis liene suuriakaan toiveita enää, ja +ystäväämme naistuntijaa, joka elää vapaassa rakkaudessa, kuten on tapa +taiteellisten henkilöiden. + +— Te tiedätte, hyvät herrat, hymyili toht. Varjakka, sen johtuvan +yksinomaan siitä, että meillä ei ole mitään kunnollista +sivili-avioliittoa. Luonnollisesti minä voisin antaa syyttää itseäni +raastuvan-oikeudessa naisen raiskauksesta, tunnustaa rikokseni ja tulla +tuomituksi pitämään häntä laillisena aviovaimonani. Mutta se on +sikamaista. Ja taas mennäkseni papin luo minun täytyy ensin käydä +Pyhällä maalla horjuvaa uskoani vahvistamassa. + +— Me tiedämme sen, jatkoi yliopiston dosentti, ja annamme anteeksi +sinulle. Tarkoitukseni olikin oikeastaan vain huomauttaa, että minäkään +en ole vielä liian vanha avioliittoon. Aion pian tehdä tuon tempun, +mutta sitä ennen minun on etsittävä joku upporikas tyttö itselleni. +Minä en jaksa enää tätä tieteellistä työtä, nähkääs, minun pääni ei +kestä sitä, en voi ajatella itseäni lyseonlehtorina jossakin kaukana +maaseudulla eikä minulla myöskään inhimillisesti katsoen ole +vähintäkään toivoa päästä professoriksi. Kuitenkaan minä en voi luopua +sivistyneelle miehelle sopivista elämäntavoista, jotka maksavat monin +kerroin enemmän kuin mitätön dosenttitoimeni tuottaa minulle. Teen +velkaa siis. Mutta luottoni, kuten ystävämme rahaministeri voi omasta +kokemuksestaan todistaa, on jo äärimmilleen pingoitettu. Onneksi on +minulla täti, vanha, kunnon täti Pietarissa. Hän ei ole rikas, mutta +hän on luvannut hankkia sieltä jonkun äveriään pikkuporvarin tyttären +minulle. Hän saa olla millainen tahansa, lihava, laiha, nuori tai vanha +ja väkäleuka. Myöskin hän saa olla hyvä tai pahankurinen, luja tai +lempeä luonteeltaan. En ole asettanut mitään ehtoja hänen suhteensa, +sillä en ole siinä asemassa, että voisin tehdä sen. Otan vastaan, mitä +korkeat jumalat antavat minulle, kunhan hän vain on rikas ja voi taata +minulle turvallisen toimeentulon. Jos hän on uskonnollinen, koetan +olla loukkaamatta hänen uskontoaan, jos kevytmielinen, hankin hiukan +leveälierisemmän hatun, jolla peitän sarveni. Jos hän pitää +koti-elämästä, pysyn kotona, jos ulko-elämästä, istun hänen kanssaan +joka ilta oopperassa, teatterissa tai ravintolassa. Tottahan aina tulee +toimeen naisen kanssa, jota ei rakasta, ja minähän en aio naida häntä +rakkaudesta. Hän saa minusta mitä mallikelpoisimman aviomiehen. Mutta +tätini on kirjoittanut minulle, että ennen kuin voin saada sellaisen +rahapussin, minulla pitäisi olla joku sopiva paikka, mieluimmin +liike-alalla, päästäkseni luonnollisesti ja vaivattomasti +rikkaiden perijättärien tuttavuuteen. Yliopiston dosentit kuuluvat +olevan huonossa huudossa Venäjällä, sillä he ovat useimmat +vallankumouksellisia ja melkein kaikki köyhiä kuin kirkonrotat. Minun +täytyy siis nyt ensin hankkia joku paikka, voidakseni sittemmin elää +paikattomana. Mieleni palaa jo liike-alalle. Luulen, että minusta voisi +tulla etevä kauppamatkustaja, Siinä ammatissa tulisivat tietoni, +kielitaitoni ja sivistynyt seurustelutapani paljon parempaan ja +näkyvämpään käytäntöön kuin Suomen yliopistossa, jossa on tuota kaikkea +liiaksikin. Juuri yksinkertaisten ihmisten ja juhtinahkalle +haiskahtavien kupetsien keskellä minä voisin paistaa kuin aurinko, +toivoakseni, kunnes suvaitsisin hyväntahtoisesti ja majesteetillisesti +mennä mailleni jonkun pehmeän, pyylevän rahasäkin sydämeen. + +Hänen äänensä soinnahti tätä sanoessa niin lempeästi ja kohtaloon +alistuvasti, että se väkisinkin kutkutti kuulijain nauruhermoja. +Dosentti Teikarin erikoinen luonnepiirre oli hänen miellyttävä +itse-ivansa, joka taas oli seuraus hänen laajasta päästään ja +valistuneesta sydämestään. Hän ymmärsi kaikki, hän anteeksi antoi +kaikki, myöskin omat pienet heikkoutensa. Maailma oli hänen mielestään +ylimalkaan typerä ja elämä naurettava. Tuon yleisen tuomion piiristä +hän ei suinkaan sulkenut pois myöskään omaa arvoisata henkilöään. Hän +oli aina valmis kuuntelemaan hartaudella mitä vastakkaisimpia +mielipiteitä, myöntäen kunkin olevan suhteellisesti oikeassa. +Yksipuolisuutta ja fanatismia hän suorastaan kunnioitti, siksi että ne +olivat kauimpana hänen omista luonne-ominaisuuksistaan. Hänellä ei +ollut mitään illusioneja, ei tästä, vielä vähemmän tulevasta elämästä. +Ihmiset olivat hänelle eriskummallisia, kaksijalkaisia eläimiä, joilta +ei voinut vaatia mitään, sillä eiväthän he olleet itse tehneet +itseänsä. Kaikkein vähimmän sopi heiltä vaatia mitään hyvää, jaloa tai +järjellistä. Inhimillinen tietäminen oli hänelle vain harha ja +taitaminen unissakävijän askeleita katonharjalla. Joka heräsi, oli +hukassa. Kaikesta päättäen hän piti itseään heränneenä, sillä hän +myönsi mielellään, että hän ei tiennyt eikä tainnut mitään. Hän ei +väitellyt koskaan, ainoastaan keskusteli, ja antoi mielellään oikeuden +vastustajalle. Epäily, joka hänellä oli kehittynyt ennen kaikkea +epäilyksi epäilyn omasta oikeutuksesta, ei suinkaan ollut +vahingoittanut hänen sydämensä luontaista hyvyyttä eikä hänen +herttaista, hilpeää elämäniloaan, jonka vuoksi hän oli pidetty kaikissa +seurapiireissä. Naiset väittivät kuitenkin, että he eivät koskaan voisi +rakastua häneen, sillä he tunsivat vaistomaisesti, että hän ei +käsitellyt heitä tarpeellisella vakavuudella. Hän valitteli itsekin +usein sitä, huomauttaen, että rakkaudessa voittaa aina se, joka jaksaa +himoita enin, ja että hänen yksityiset voimalähteensä tuossa suhteessa +olivat rajoitetut. + +Siksi voi hänen mielestään naisasioissa tuhmin koulupoika lyödä +sivistyneimmän miehen laudalta, jos tällä jälkimmäisellä ei ollut +intohimon salaisuutta. + +Dosentin tulevaisuuden tuumat otettiin vastaan yleisellä innostuksella, +jonka näkyvänä tuloksena pian ilmestyi pöydälle pari sampanjapulloa. +Hänen mahdollisuutensa liike-alalle ja avioliittoon pohdittiin ensin +puolelta jos toiseltakin, kunnes siirryttiin ylimalkaan naisista +puhumaan. + +Se tapahtui aina heidän yhdessä ollessaan eräällä määrätyllä +kehitys-asteella, joka riippui yhtä paljon nautittujen väkijuomien +paljoudesta kuin ruoansulatuksesta. Tällä kertaa sai heidän +keskustelunsa kuitenkin aivan erikoisen, henkilökohtaisen leiman, +syistä, jotka he kaikki tiesivät ja jotka he olivat jo ennen +ilmoittaneet toisilleen. Heidän pieni, hauska toveripiirinsä oli +hajautumaisillaan. Dosentti Teikari oli hakenut ja saanut todellakin +lehtorinpaikan eräässä Suomen syrjäisimmistä pikkukaupungeista, jonne +hänen oli jo ensi syksystä siirryttävä. Pankinjohtaja Koskenkorvalla +taas oli joku päivä sitten ollut vakava keskustelu lääkärinsä kanssa, +joka oli kehoittanut häntä hänen pitkälle kehittyneen sydänvikansa +vuoksi heti ottamaan virkavapautta ja matkustamaan erääsen saksalaiseen +parantolaan, sillä muuten hän ei voinut vastata seurauksista. Toht. +Varjakka, joka vuosi vuodelta oli ruvennut yhä enemmän kärsimään +yksinäisestä poikamies-elämästään, oli juuri äsken saanut tehdyksi +miehekkään päätöksen mennä kristilliseen avioliittoon nykyisen +rakastajattarensa, erään sievän, näppärän sairaanhoitajattaren kanssa, +jolle hän jo sitä varten oli morsiuspuvunkin ostanut. Häät oli +oikeastaan määrätty vasta ensi jouluksi, mutta toht. Varjakka tunsi +tunnossaan, että ne tapahtuisivat jo sitä ennen, elokuun iltojen +pimetessä, jotka aina olivat hänessä sentapaisia, vaarallisia +mielikuvia herättäneet. Ainoa, jonka elämä oli jäävä ennalleen, oli +Jakke Pulliainen, sanomalehtimies. Mutta hän oli jäävä yksin, kuin +kanto kaskeen, jonka vuoksi hänkään ei ollut aivan tunteeton hetken +merkitykselle. Sillä kaikkien mielissä kyti ajatus, että he neljä eivät +enää koskaan tulisi näin toverillisesti yhdessä istumaan. + +Puhuttiin naisista ja tarkoitettiin naista, sitä yhtä, sitä suurta, +sitä epämääräistä ja ainoata, joka poikamiesten mielissä usein päilyy, +niin kauan kuin heissä vielä on jälellä kipinäkin nuoruutensa +romantisuutta. Sikarien sininen savu kierteli ilmassa, samoin kuin +tulinen juoma juttelijain veressä ja ohimoissa. Mutta sampanjakuplien +ja tupakansavun keskeltä vilahteli eräitä herkkiä, elettyjä +lemmentaruja, soinnahteli eräitä vienoja sydänkieliä, jotka jäivät +ilmaan kaikumaan. Kuuleva korva ne otti, näkevä silmä ne näki ja liitti +yhteen eheäksi mielikuvaksi nuoresta naisesta, jota he kaikki +kuvittelivat, ihanteesta, joka miesten mielissä valoisina kesä-öinä +kangastelee, jota ei ole missään, joka ei ole elänyt koskaan, joka +kulkee vain nukkuvien metsien sinertävässä autereessa, joka ilmenee +vain säteenä, viivana, vivahduksena... + +Hän oli tällä hetkellä avoimen akkunan läpi Alppilan japanilaiseen +huoneesen pistäytynyt. Ja ne, jotka kertoivat hänestä, ne näkivät hänet +sielunsa silmillä yhtä selvästi kuin he kerran olivat ruumiinsa +silmillä nähneet ne naiset, jotka heissä olivat tuon terhenisen +mielikuvan herättäneet. + + + + +SININEN LINTU. + + +Minun miellyttävin potilaani, kertoi toht. Varjakka, oli eräs +nuori rouva, joka omituisesta syystä oli jättänyt ulkomailla +oleskelevan miehensä ja palannut kotimaahan. Me olimme oikeastaan +lapsuuden-ystäviä, vaikka sitten maailmanrannalla toisistamme +vieraantuneet. Hän oli vanhan virkamiesperheen tytär täältä +pääkaupungista. Hänen isänsä, sivistynyt, hyväntahtoinen ylitirehtööri +oli mennyt naimisiin oman taloudenhoitajattarensa kanssa, hänkin +koulunkäynyt ihminen tosin, mutta vailla sitä sielun laajuutta ja +sydämen lempeää ihmis-ymmärrystä, joka usein on vasta pitkien +sukupolvien kehityksellä, kärsimyksillä ja nautinnoilla voitettavissa. +Heillä oli kesähuvilansa minun kotiseudullani maan sydämessä. Siellä me +olimme tutustuneet, tehneet marjaretkiä, soudelleet tyyniä vedenselkiä +valoisina kesä-öinä, ja minä luulen nyt jälkeenpäin, että hän +ensimmäisinä ylioppilasvuosinani taisi hiukan pitää minusta. Minä +puolestani en siihen aikaan olisi uskaltanut ajatellakaan kohottaa +silmiäni niin korkealle kuin ylitirehtöörin tyttäreen. + +Heitä oli viisi lasta, joista kaksi oli kuollut jo nuorena ja kolmas, +Eetu-niminen, mennyt ylioppilaana rappiolle sekä perheen suojelevasta +helmasta etääntynyt. Häntä sanottiin vain Eetu poloiseksi, kunnes tuli +aika, jolloin hänen nimeään ei siinä talossa enää mainittu ollenkaan. +Hän oli näet varastanut ja istui linnassa. Niin oli heille jäänyt +oikeastaan vain kaksi lasta, kaksi tytärtä, toinen Jenni, toinen Leena +nimeltään, edellinen kahdeksan vuotta vanhempi jälkimmäistä. + +Niin kauan kuin isä ja äiti elivät, meni kaikki tavallista, tyyntä +latuaan, kesät maalla, talvet Helsingissä, välillä pieni ulkomaa-matka +Sveitsiin, Tukholmaan tai Berliniin. Jenni oli jo opettajatar, Leena +parissakymmenissä oleva ylioppilas, ilman että heille kummallekaan oli +vielä mitään erikoista tapahtunut. Mutta sitten sai heidän isänsä +aivohalvauksen, kuolinpesä teki vararikon, huvila myötiin huutokaupalla +ja talon koko omaisuus kaikkiin taivaantuuliin siroitettiin. Vasta +silloin astui heidän eteensä elämän talvipuoli kaikessa kylmässä, +viiltävässä todellisuudessaan. + +Jenni teki pian päätöksensä. Hän meni naimisiin erään varakkaan +konttoripäällikön, kiltin oman onnensa sepän kanssa, joka sekä voi että +tahtoi tarjota kodin hänelle ja hänen äidilleen. Leena haparoi +kauemmin, otti toimen eräässä pankissa, siirtyi siitä opettajattareksi, +yritti myös sairaanhoitajattaren ammattia, mutta päätyi hänkin lopuksi +avioliittoon, joka ei kuitenkaan muodostunut yhtä onnelliseksi kuin +hänen käytännöllisemmän ja järkevämmän sisarensa. + +Hänen miehensä oli köyhä taiteilija. He asuivat aluksi maalla Helsingin +lähistössä, siirtyivät sitten valtion matkarahan avulla Firenzeen, +missä Leena synnytti hänelle pojan, joka kuoli jo parin kuukauden +vanhana. Muita lapsia heillä ei ollut, ja tuo ainoa jäi vain vienoksi, +surumieliseksi muistoksi heille. + +Se tapahtui keväällä. Toista vuotta he olivat jo Firenzessä asuneet ja +aikoivat jäädä yhä edelleen sinne, mikäli rahat riittivät ja Jennin +mies, konttoripäällikkö, joka samalla oli taiteen-ystävä, antoi +aineellista kannatustaan. Niin tuli jälleen kevät ja sen keralla uusi, +entistä kovempi kohtalon-isku. + +Syy siihen oli kokonaan taiteilijan. Edellisenä talvena, Leenan +sairaana ollessa, oli hän iskenyt silmänsä erääsen nuoreen +pohjoismaiseen kuvanveistäjättäreen, joka muuten oli kihloissa toisen +kanssa, tunnelmoinut hänen kanssaan viikon kaksi erinäisten sypressien +varjoissa, elänyt tuollaista viatonta sielujen yhteis-elämää, kunnes +naikkosen oikea sulhanen oli tullut ja korjannut omansa. Tietääkseni he +elävät nyt onnellisessa avioliitossa ja asuvat jossakin Tyrolin +vuorikylässä. Mutta noiden toisten, Leenan ja hänen miehensä, avio-onni +rikkoutui ijäksi tuon mitättömän välitarinan tähden, josta Leena ei +siihen saakka ollut tiennyt mitään ja josta hän arvattavasti, ilman +miehen typeryyttä, ei koskaan olisi tullutkaan tietämään. Eräässä pahan +omantunnon puuskassa tunnusti mies nimittäin vaimolleen tuon itsessään +niin vähäpätöisen todellisuuden, jonka hän kuitenkin oli saanut +kasvamaan aivan jättiläiskokoiseksi omalla kauhistuneella +mielikuvituksellaan. He olivat itkeneet yhdessä, he olivat tutkineet +itseään ja toisiaan, he olivat eritelleet ja yhdistelleet, tarkistaneet +ja todenneet sielunliikkeitään, ja kuinka he lienevätkin sitten tuota +asiaa sormiensa välissä käännelleet ja väännelleet, he olivat tulleet +tuohon järjettömään lopputulokseen, että aviollinen yhdyselämä heidän +välillään oli tämän jälkeen mahdoton, niin paljon kuin he edelleen +toisiaan rakastivatkin. He tekivät sen korkeamman siveyden nimessä, +nähkääs. He pitivät toisistaan, he kirjoittivat toisilleen, he olivat +yhä edelleenkin hyviä ystäviä ja katsoivat, että he kumpikaan eivät +enää voisi kenenkään muun kanssa tulla koskaan onnellisiksi. Kuitenkin +he erosivat, jonka eron he sitten myöhemmin myöskin laillistuttivat. +Leena palasi kotimaahan ja taiteilija jäi yksin Firenzeen. + +Samaan aikaan kuoli Leenan äiti. Leena ehti parhaiksi hänen +kuolinvuoteelleen, sai hänen kamarinsa sisaren luona, otti paikan +lankonsa konttorissa, ja niin näytti hänen elämänsä jälleen lähtevän +sitä tyyntä, turvallista latua luijottamaan, joka on perhenaisten +luontainen elämänrata, jolla ei ole mitään odottamattomia hyppyreitä ja +joka ei pääty ennen kuin kuolemassa. Kolme vuotta oli näin kulunut. +Niin ilmestyi hän äkkiä minun vastaanotto-tunnilleni, valittaen +päänsärkyä, unettomuutta, yleistä väsymystä y.m. tuollaista, joka on +yhtä paljon sielun kuin ruumiin sairautta ja jota mikään lääkäri ei ota +vakavasti. + +Tiesin jo silloin jonkun verran hänen elämänkohtaloistaan, jonka vuoksi +hän heti herätti mielenkiintoani, ei lääkärinä erityisesti, mutta +yleensä elämän ja ihmisten tarkastelijana. Lapsuudenystävä kun olin, +oli minulle sangen helppoa tavata häntä senjälkeen useamminkin, ja mitä +enemmän seurustelin hänen kanssaan, sitä merkillisemmäksi olennoksi hän +kävi mielestäni. Hän suorastaan kiihotti tutkimushaluani, joka +valitettavasti ei koskaan ole ammattini mukaisille aloille yhtä +innokkaasti suuntautunut. En tahdo kieltää, että myöhemmin rakastin +häntä. Mutta aluksi se aivan varmaan ei ollut rakkautta, vaan pikemmin +tiedonhalua tai korkeintaan hyvin heikosti eroottista uteliaisuutta. + +Hän ei nimittäin vaikuttanut minuun aistillisesti. Hän ei herättänyt +intohimoja, vaan eräänlaista sydämen riutumusta, etäistä, utuista ja +kipeää kaihomieltä. Aina kun olin poissa hänen seurastaan, päätin +johtaa tuon tuttavuuteni johonkin järjelliseen ratkaisuun, ja minulle, +joka en usko puhtaasen ystävyyteen miehen ja naisen välillä, oli ainoa +järjellinen ratkaisu luonnollisesti joko kosia tai koettaa vietellä +häntä. Mutta heti kun olin hänen seurassaan, jouduin jälleen tuohon +tuudittavaan, selittämättömään passivisuuden mielialaan, jossa hermoni +niin suloisesti lepäsivät. Hänen kanssaan ei näyttänyt yleensä mikään +ratkaisu mahdolliselta. Aluksi en tosin sitä erikoisesti toivonutkaan, +sillä minähän olin vain päättänyt ottaa selon hänestä ynnä niistä +sisäisistä vaikuttimista, jotka olivat hänen tähän-astisen +elämänkulkunsa määränneet. + +Sitä varten oli minun ensin otettava selko hänen entisestä miehestään, +jonka tunsin ohimennen. Kenties olisin voinut alottaa hänen kanssaan +kirjevaihdon, jollakin tekosyyllä luonnollisesti, tai kuulla jotakin +hänestä hänen tovereiltaan. Mutta pidin turhana kääntyä kenenkään muun +puoleen, kun minulla kerran oli hänen rakastamansa ja häntä rakastanut +nainen edessäni, sillä ihmiset yleensä tuntevat hyvin vähän itseään ja +vielä vähemmän toisiaan. Hitaasti, varovaisesti ja hienotunteisesti +menetellen voinkin tätä tietä saada hänestä sangen seikkaperäisen ja +jotakuinkin koossapysyvän luonnekuvan. + +Hänen entinen miehensä oli ollut iankaikkinen itsekasvattaja, +itsejäytäjä, itsekiduttaja. Mikään ei kelvannut hänelle sellaisenaan. +Kaikki oli kehitettävä, jalostettava, korjattava ja parannettava +joksikin muuksi kuin miksi jumala oli luonut sen. Leenakin oli usein +epäillyt, oliko hän taiteilija ollenkaan, sillä hänen mielestään olisi +oikean taiteilijan pitänyt voida iloita maailmasta juuri sellaisena +kuin se oli. Hän, Leena, olisi niin mielellään tahtonut tulla +rakastetuksi sellaisenaan, avuineen ja vikoineen, miellyttävine ja +epämiellyttävine ominaisuuksineen. Hänen entisen miehensä mielestä taas +olisi ollut aina taisteltava, aina pyrittävä ja ponnisteltava, aina +ylemmä, aina korkeammalle kehitys-asteelle, aina puhtaampaan, +täydellisempään, yksilöllisempään ihmisyyteen. Eihän mikään nainen +olisi voinut sitä ajan oloon kestää, saati sitten Leena, joka oli niin +herkkä, niin hauras ja tunteellinen. + +Hyvä hänen entinen miehensä oli ollut hänelle, aivan liian hyvä, sanoi +hän itse, vaikka hän kyllä osasi itseäänkin arvostaa. Mutta tuo mies +oli ollut kuitenkin jotakin aivan toista ainesta kuin hän, jotakin +moraalista, metafyysillistä, ylenluonnollista, jonka arvoitusta hän ei +ollut koskaan voinut itselleen selvittää. Epäilemättä oli hänen +miehensä häntä rakastanut, samoin kuin hän miestään, ja pitiväthän he +yhä edelleenkin niin paljon toisistaan. Mutta siinä oli kuitenkin aina +ollut tuo jokin, heidän välillään oli kuitenkin aina seisonut tuo +muudan, tuo paha, tuo kylmä, tuo vieroittava, ikäänkuin vaatimus tai +pyyntö tai pakko tai käsky, joka oli voinut hänen mieltään matona +kalvaa, taas toisin vuoroin hänen päänsä päällä piiskana läjähtää. +Leenan olisi pitänyt muuttua joksikin muuksi. Siinä se oli. Leenan koko +olemus oli noussut sitä vastaan. Luonnollisesti oli hänenkin mielestään +ollut hyvä itseään kasvattaa. Mutta eihän ollut silti syytä kiusata +itseään, kun elämä oli niin lyhyt, kun ei kuoleman takana ollut mitään +ja kun kaikki loppui samassa kuin oli alkanutkin. + +Leena puolestaan olisi tahtonut niin mielellään joskus vain elää ja +olla onnellinen. Hänellähän ei ollut muuta kuin tämä elämä, tämä +maailma, josta hänen oli kiinni pidettävä. Mutta mikä ilo oli elää, jos +täytyi aina koota eikä saanut koskaan tuhlata, jos täytyi aina ylöspäin +eikä saanut koskaan hyvää luikua alamäkeen laskettaa? + +Tuonkin tähden oli Leena usein epäillyt, että hänen entinen miehensä ei +ollut oikea taiteilija. + +Sillä eihän oikea taiteilija säästä, hän tuhlaa. Eikö juuri se ollutkin +taiteen olemus ja oliko ylimalkaan mitään muuta todellista iloa +maailmassa? Mutta tuo mies oli kitupiikki. Taidetta ei Leena niin +paljoa ymmärtänyt, että hänellä olisi voinut olla mitään itsenäistä +käsitystä siitä. Hänen oli siis arvostelussaan ollut pakko nojautua +yksinomaan ihmiseen, ei hänen työhönsä, ja ihmisenä oli hänen entinen +miehensä ollut vähemmän taiteilija kuin parantumaton uneksija, joka +Leena muuten itsekin oli ja tiesi olevansa. Siinä he olivat yhtyneet, +mutta heidän unelmiensa laatu oli ollut tuiki erilainen. Leenan unelmat +kulkivat kuin pilvet kaupungin kattojen yli. Niillä ei ollut mitään +pohjaa todellisuudessa, niissä ei ollut pontta eikä perää, ne eivät +nousseet ympäröivästä elämästä eivätkä ne myöskään voineet mitään sen +menoon vaikuttaa. Niitä ei voinut toteuttaa, toisin sanoen, eikä niitä +voinut edes ajatella toteutetuiksi. Ne olivat järjettömyyksiä, kaiken +luonnon, kaiken luonnollisen logiikan ja luonnonlakien vastaisia. Hän +uneksi mahdottomia. Hän itsekin tiesi sen, oli aina tiennyt sen ja oli +oppinut niitä myös oman itsensä edessä häpeämään. Hullutuksia, outoja +päähänpistoja ne olivat, omiaan kenen tahansa täysijärkisen ihmisen +aivoja sekoittamaan. Mutta se juuri oli ollut ero hänen ja hänen +entisen miehensä välillä, sillä hänen miehensä uneksi vain pelkkää +todellisuutta, joskin uutta ja ennen tuntematonta. Hänen miehensä +unelmat nousivat todellisuudesta ja niillä oli ainakin mahdollisuus +siihen takaisin vaikuttaa. Tuo mies ei ollut koskaan uneksinut mitään +turhaa. Hän oli suorastaan vihannut kaikkia vaimonsa eriskummallisia, +vaikka viattomiakin päähänpistoja, ollen omassa sielunelämässäänkin +niin ihmeteltävän, niin saavuttamattoman kansallistaloudellinen. + +Eikö totta, tuo mies mahtoi olla hiukan hassahtava? Uneksia pelkkää +hyvää, järjellistä ja hyödyllistä! Mitä varten ihmiselle on annettu +unelma siis? Eikö sitä varten, että hän ainakin sen piirissä voisi +tehdä äärettömiä hullutuksia? + +Tuo mies ei ollut tehnyt elämässään kuin yhden, sen, joka oli heidän +avio-eronsa aiheuttanut. Muuten hän oli ollut harvinaisen yhtenäinen. +Hän oli nähnyt elämässä tarkoituksen, jota ei Leena parhaalla +tahdollaankaan voinut nähdä siinä, eräänlaisen kätketyn, sisäisen +ajatuksen, joka ihmisen omassa työssään, omassa elämässään ja oman +henkensä heleimmässä kuvastimessa oli ilmi saatettava. Se ajatus oli +ääretön kuin luonto itse ja sellaisena siis ihmis-aivoille +käsittämätön. Mutta ihmis-aivot, oli tuo mies sanonut, voivat vallata +aina uusia ja uusia aloja siitä. Ja juuri siinä oli hänen mielestään +ihmis-elämän ääretön ihanuus, että oli alaa edessä ja takana niin kauas +kuin silmä kantoi, että työ ei loppunut, että taistelu ei laannut, että +veri lauloi suonissa jokahetkisen, iankaikkisen voiton virttä, siksi +kuin tappio tuli, siksi kuin kuolema kohtasi, siksi kuin kaikki +tyyntyi, talttui, taukosi ja pysähtyi. Sankarin kuolo sotakentällä, se +oli ollut se vertauskuva, jota hänen miehensä oli mielellään käyttänyt +ihmisen kohtalosta maan päällä puhuessaan. Elämä oli taistelua, ja se, +joka parhaiten taisteli, voi myöskin viimeisellä hetkellään syvimmin ja +levollisimmin uinahtaa. + +Merkillinen mies hän oli ollut, siitä ei epäilystä. Leenan mielestä hän +oli yhä vieläkin suoranainen nero, vaikka ei ehkä taiteellinen, ja +vaikka hänen oli niin vaikea päästä esille ja yleisön suosiota +saavuttaa. Omasta puolestani en sitä erikoisesti ihmetellytkään, +kuultuani, miten korkealle hänen unelmansa tähtäsivät. + +Koko maailman tahtoi tuo mies oman sisällisen ihanteensa mukaan +muodostaa, koko elämän, koko ihmiskunnan. Hyviä, viisaita, täysiä +ihmisiä; hän tahtoi tähän maailmaan, ylenkatseellisia, jos niin +tarvittiin, rakastavia, intohimoisia, tyyniä pinnaltaan, palavia +syvyydessään: jää- ja tuli-ihmisiä. Ainakin hän itse oli väittänyt +tuntevansa povessaan sellaisen ihannekuvan. Mutta koska hän ei sitä +voinut aivan niin laajassa asteikossa toteuttaa, hän oli sanonut +tahtovansa ainakin itse kohota sitä kohden niin korkealle kuin +mahdollista. "Joka kerta kuin näen siitä pienen pilkahduksenkin", hän +oli sanonut, "joko muiden sielussa tai omassani, käyn jälleen kahta +ylpeämmäksi ja rohkeammaksi". Se ei ollut mikään yli-ilmainen ihanne +hänelle. Se oli luuta ja lihaa: ihmisiä. Yli-ihmisiä, jos niin +tahdotte, mutta kaikissa tapauksissa enemmän ihmisiä kuin useimmat +nykyään elävät kuolevaiset. + +"Maailma on niin harvaan asuttu vielä", oli hänen tapansa ollut myös +sanoa. Oli muka vain joku ihminen, joku tuota ihannekuvaa lähentelevä +ihmistyyppi, siellä täällä kuin Robinsson autiolla saarellaan, joku +siinä tai tässä maassa, joku ainoa siinä tai tässä aikakaudessa. "Mutta +joka kerta kun minä kuulen sellaisen hengenheimolaisen äänen", hän oli +kerran sanonut, "vaikka se tulisi tuhansien vuosien ja tuhansien +peninkulmien takaa, minä saan takaisin nuoruuteni rautarohkean uskon +itseeni ja kutsumukseeni". Silloin hän ei ollut yksin enää. Silloin hän +tunsi, että hän ei elänyt turhaan, että myöskin hänellä oli oikeus elää +ja ettei hänen tarvinnut ollenkaan pyytää ympäristöltään ja +aikalaisiltaan anteeksi olemassaoloaan. + +Mahdollisesti tuollainen mies voi olla nero, mutta tuskin taiteellinen. +Ihmisten, jotka näkevät maailmassa, mitä muut eivät siinä näe, on +yleensä sangen vaikea tehdä itseään muille edes taiteellisesti +ymmärrettäviksi. + +Kerron hänestä senvuoksi, että tietäisitte, mikä oli se henkinen +ilmakehä, josta Leena tuli ja jossa hän osaksi yhä vieläkin eli, siksi +kuin hän eräänä päivänä täällä Helsingissä minun vastaanottohuoneeseeni +ilmestyi. Se oli ollut hänelle aivan liian kova, liian ankara, liian +älyllinen ja aatteellinen ilmakehä. Häntä oli vilustanut. Ja kuitenkin +hän huusi lämpöä ja herkkyyttä koko olennollaan. Hänen entinen miehensä +oli ollut yksinkertaisesti liian miehekäs hänelle, siinä se oli. +Minussa hän tapasi vertaisensa. Minun seurassani hänen oli hyvä olla, +minun kanssani hän voi jutella, laverrella, tunteilla ja tunnelmoida. +Ei niin, ettei hänen entinen miehensä olisi ollut henkisesti hänen +vertaisensa, — olipa tämä vielä monessa suhteessa ollut kyynärän pitempi +häntä, mutta ei siinä, mikä hänelle, Leenalle, oli pääasiallisin. Hänen +miehessään oli kaikki ollut niin päättävää, niin itsepintaista, niin +hirmuhallitsevan keskitettyä: kasvot, ryhti, ajatukset ja mielipiteet. +Epäilemättä hän oli mies, jota nainen voi rakastaa. Mutta Leena ei +ollut koskaan voinut rakastaa häntä inhimillisellä rakkaudella, +itkevällä ja nauravalla, rikkovalla ja anteeksi-antavalla. Hän oli +pikemmin ihannoinut ja jumaloinut häntä. Kun ensimmäinen pilvi oli +sitten ilmestynyt heidän taivaalleen, kun ensimmäinen rikos oli +tapahtunut ja tuo mies astunut alas luonnottomalta jalustaltaan, +esiintyen kerrankin elämässään tavallisena kuolevaisena, ei mikään +yhdys-elämä entisessä merkityksessä enää ollut heidän välillään +mahdollinen. Ei heidän mielestään, tarkoitan. Minun mielestäni siitä +olisi voinut vasta alkaakin oikea, terve ja luonnollinen avioliitto. +Mutta heiltä oli lumous haihtunut, unelma mennyt. Heidän suhteensa oli +ollut alun pitäen tuolle miehen yli-ihmisyydelle, siis väärälle +pohjalle, perustettu. + +Kun se petti, luhistui koko rakennus. Tuo mies ei ollut voinut sietää +sitä ajatusta, että hänen vaimonsa oli kerran nähnyt hänet henkisesti +alastomana, eikä nainen puolestaan ajatusta, että mies oli särkenyt +hänen jumalankuvansa. Siksi he erosivat. Näin olen minä ainakin asian +ymmärtänyt. + +Eivätkö ihmiset ole kummallisia? He rakentavat ensin talon, jota he +nimittävät onnekseen, ihanteekseen tai maailmankatsomuksekseen, ja kun +heidän pitäisi muuttaa siihen, he huomaavatkin tehneensä sen ovet ja +ikkunat niin ahtaiksi, että he eivät itse mahdu sisälle siihen: Nuo +kaksi olivat juuri olleet sellaisen ennakkokäsityksen uhreja, kuten +niin monet ihmiset nykyaikaan. Heillä oli ollut väärä käsitys +rakkaudesta, miehellä eritoten. Tehdä ensin rikos ja tunnustaa sitten +rikos! Eipä sillä, että minä puolestani olisin pitänyt sitä minään +rikoksena, mutta jos hän kerran itse oli sitä mieltä, hänen +velvollisuutensa olisi ollut salata se ainakin vaimoltaan. Miksi +esiintyä arkiryysyissä juuri sen edessä, jota rakastaa? Miksi ei +ennemmin puhtaana, pestynä ja pyhävaatteissa? Rakkaus on juhlaa +mielestäni eikä suinkaan surun juhlaa, vaan ilon. Mutta me tärvelemme +ilon sekä itseltämme että muilta olemalla liian rehellisiä. Oikeastaan +pitäisi miehen jo alusta alkaen järjestää suhteensa naisen kanssa niin, +ettei tulisi eikä voisi tulla kysymystä ollenkaan rehellisyydestä tai +epärehellisyydestä. Eihän ihminen ole toisen oma. Eihän kenelläkään ole +mitään oikeuksia tai velvollisuuksia muiden kuin itsensä suhteen. Miksi +vaatia tilille ketään tai itseään ja ajatuksiaan muille tilittää? Mies, +joka niin tekee, on joko pelkuri tai mielipuoli. Rakastava nainen +tahtoo aina olla ehdottomasti rehellinen, jakaa ilot ja surut, tuskat +ja kärsimykset, mieluimmin juuri viimemainitut, sillä vasta silloin hän +tuntee itsensä tarpeelliseksi olioksi maailmankaikkeudessa. Mutta juuri +se tekee hänen rakkautensa miehelle aina ennen pitkää niin +kiusalliseksi. Eihän ihminen ole mikään kaksois-olento. Mutta naiset +eivät koskaan opi seisomaan omilla jaloillaan tai tekemään vain +vieraskäyntejä miehensä sydämessä. He ovat kotikissoja ja he tahtovat +perustaa kodin jokaiseen hänen povensa pienimpäänkin sopukkaan. Se on +sietämätöntä, sillä jossakinhan täytyy miehenkin saada tuntea olevansa +kotonaan. Mutta miehen oikea koti on vain se osa hänen sielustaan, +jossa hän on yksinäinen ja jää ijäti yksinäiseksi. + +Päästyäni näin pitkälle, päätin vielä saada selon, miksi tuo nainen +ylimalkaan oli mennyt miehelään. Se oli, kuten arvasinkin. Leena ei +ollut ottanut miestään, vaan mies oli ottanut hänet. Ei kysynyt, +tahtoiko toinen vai ei, ottanut kuin omansa, vienyt voittosaaliinaan, +kantanut pois kömpelöillä käsivarsillaan. Leena oli ollut tuosta sekä +hämmästynyt että ihastunut niin, että hän ei ollut muistanut edes +suuttua, saati sitten tehdä mitään vastarintaa. Ja kun hän oli +muistanut, se oli ollut liian myöhäistä jo. Jälkeenpäin häntä oli +joskus harmittanut, että hän silloin oli niin helposti antautunut ja +että hän omalla lemmentarinallaan oli joutunut niin vanhan-aikaista ja +arkipäiväistä totuutta palvelemaan: totuutta miehestä, joka tulee +tuuliaispäänä, ja naisesta, joka lehtenä antaa itseään lennättää. +Jotakin aivan toista hän kerran oli syvimmässä sydämessään rakkaudella +ja rakkaus-elämällä tarkoittanut, jotakin paljon hienompaa, +nykyaikaisempaa, tasa-arvoisempaa. Mutta kun hän ei ollut nähnyt sitä +töteutettuna missään ympäristössään, hän oli itsekin ruvennut +epäilemään oman sydämensä salaista, yksinäistä vaatimusta. Samalla +olivat sortuneet kaikki hänen hauraat, haaveelliset mielipiteensä +uudenaikaisemmasta, ihmis-arvoisemmasta suhteesta miehen ja naisen +välillä, sortuneet kuin keinotekoinen rakenne, jonka juuria routa +liikuttaa. + +Elämän routa se lienee ollut. Sille rakkauskäsitykselle, jonka hän +tunsi ja tunnusti omakseen, vaikka hän ei omalta kohdaltaan ollutkaan +seurannut sitä, hän ei ollut löytänyt todellisuudesta mitään +jalansijaa. Siksi oli hänen uskonsa siihen murtunut jo kauan ennen kuin +hän mitään avioliittoa ajattelikaan. "Kun joskus oikein tarkkaan koetan +muistella sieluni silloista kehityskautta", hän sanoi kerran minulle, +"tulen aina siihen päätökseen, että mikään muu ratkaisu ei olisi voinut +ollakaan minulle mahdollinen". Hän oli ollut umpisolassa, hänen +miehensä oli tullut siitä pelastavaksi pääsyksi hänelle. Muuten olisi +hänen umpisolansa muuttunut hänelle umpisukkulaksi, laineet olisivat +lyöneet hänen päänsä yli ja elämän arkipuoli hänen olemuksensa +mieluisekseen muovaellut. + +"Antamalla itseni minä olen säilyttänyt itseni", hän sanoi taas toisen +kerran minulle. + +Luulen, että se oli totta. Hän oli ojentanut sielunsa ja ruumiinsa +tuolle miehelle kuin tarjottimella, kuin hän olisi tahtonut sanoa: +"Tässä se on, minun koko itseyteni, mutta minä en osaa tehdä sillä +mitään enkä viitsisi myöskään aivan vielä heittää sitä rikkaläjälle. +Tee sinä, mitä tahdot sillä, tuhlaa se tai säilytä minua varten, jos +ehkä joskus maailmassa vielä tulisin sitä tarvitsemaan!" Ja mies oli +ottanut vastaan ja tallettanut sen, sulkenut kuin lippaasen ja pistänyt +avaimen liivintaskuunsa. Näin oli Leena sitten monta vuotta elänyt. +Nyt, yksinäisyydessään, hän oli jälleen tuntenut halua itseään +tarkastella, katsomaan, mitä hänestä oli tullut, ja arvioimaan, mitä +vielä mahtoi olla jälellä hänen alkuperäisestä, tyttö-aikaisesta +olemuksestaan. + +Hän oli katsonut ja tullut heti täysin levolliseksi. Se oli kaikki +siellä, se oli kaikki tallessa, kiitos olkoon hänen miehensä +huolellisen säilyttämistaidon. Se oli kaikki jälellä, sellaisena kuin +hän sen muisti oman henkilöllisyytensä ensimmäisestä heräämisestä, +kirkkaana, kulumattomana pääomana, joka tosin ei ollut vuosien varrella +lisääntynyt, mutta ei vähentynytkään. Hänen entinen miehensä ei ollut +koskenut siihen, siksi että hän ei ollut tarvinnut sitä: hän oli ollut +sitä tehdäkseen liian täynnä omaa itseään. Leena tunsi hiukan +katkeruutta tuota ajatellessaan, mutta samalla oli se omiaan täyttämään +henkilökohtaisen turvallisuuden tunteella hänet. "Tiedän voivani olla +oma itseni", hän sanoi kerran minulle, "oma väärentämätön, synnynnäinen +minuuteni, siinä silmänräpäyksessä kuin se käy tarpeelliseksi". + +Arvaan, että hän juuri siksi saattoi olla niin tyyni ja rauhallinen. Ja +toisen kerran hän sanoi minulle: "Tiedän taas, kuka olen ja mitä minä +voin, jos vaan tahdon voida". Tuo ajatus, sanoi hän, oli käynyt hänelle +niin rakkaaksi, että hän muisti sen heti ensimmäiseksi aamulla +herätessään ja unohti vasta viimeiseksi illalla maata mennessään. + +Senjälkeen kuin hän oli tuon sanonut minulle, tuntui minusta kuin +olisivat hänen kasvonsa kaunistuneet, hänen vartensa notkahdellut +norjemmin ja joustavammin. Myöskin iloisemmaksi hän oli käynyt minusta. +Mutta ehkä se oli vain mielikuvitusta. Näemme ylimalkaan ihmiset +ainoastaan omien sieluntilojemme prisman läpi ja minuun olivat hänen +sanansa todellakin ilahduttavasti vaikuttaneet. + +Tiesin hänestä nyt, mitä tahdoinkin tietää, enkä kuitenkaan voinut +siirtää häntä lajiteltujen ilmiöiden joukkoon. Hänen seuransa oli jo +käynyt minulle välttämättömäksi. Me olimme paljon yhdessä sinä keväänä, +kävimme teattereissa, konserteissa, taidenäyttelyissä, ja teimme pitkiä +kävelyretkiä Helsingin ympäristöön, milloin jäälle, milloin Töölön tai +Alppilan tietä pitkin. Se olikin muuten mitä ihanin kevät, päivät +korkeat ja kauniit, yöt raikkaat ja tähtikirkkaat. Kaikesta päättäen +hän hiukan piti minusta. Meidän tuttavuutemme oli kehittynyt jo niin +läheiseksi, että me voimme vaietakin, kulkea kilometri-määriä aivan +äänettöminä, ilman että se vähimmässäkään määrässä vaivasi meitä. + +"Eikö ole ihmeellistä", hän lausui kerran tuollaisen vaitiolon jälkeen, +"että minun vanhempiani ei ole enää missään?" + +"Ei missään muualla", jatkoin minä ikäänkuin se olisi ollut +luonnollisin asia maailmassa, "kuin tällä hetkellä teidän omassa +mielikuvituksessanne". + +"Juuri se on niin kummallista", sanoi hän. "Ensin on jotakin ja sitten +äkkiä ei olekaan mitään. Ja joka hetki syntyy ja häviää kokonaisia +maailmoita." + +"Elämä on unelma", virkahdin minä puolipiloillani. "Eilinen ei ole +mitään ja huominen on vain saippuakupla, joka särkyy, kun tämä-päivä +siihen koskettaa." + +Hän nyykäytti päätään äänettömänä ja vaipui jälleen ajatuksiinsa. Mutta +hänen sanoistaan minä pääsin hiukan selville hänen silloisesta +mielentilastaan. + +Hän eli entisyydessä. Hän toivotteli mennyttä takaisin. Hän ei elänyt +nykyhetkeä varten eikä hänestä lähtenyt mitään lankoja tulevaisuuteen. +Luulen, että hän juuri siksi oli niin utuinen mielestäni, niin itseensä +verhoutunut. Hän tunsi kaiketi kuuluvansa johonkin menevään, häviävään +maailmankuvaan. Toisin vuoroin hän saattoi kyllä äkillisellä +tempauksella ponnahtaa irti tuosta petollisesta, herpaisevasta +tunnelmasta, jonka itsekin tunsin hänen seurassaan ja joka uhosi koko +hänen olennostaan. Hän oli silloin hilpeä, äänekäs, miltei raju. Mutta +pian hän ikäänkuin uuvahti jälleen, sulki umppunsa kuin valkea +lummekukka yön lähestyessä. + +Te kysytte, minkä näköinen hän oli? Totta puhuen en voi muistaa sitä +tarkalleen. Omasta puolestani näin hänet aina sinisessä, te ymmärrätte, +väkevässä ruiskukan sinisessä, joka väikkyi kuin kummallinen sädekehä +pari tuumaa hänen päänsä ympärillä. Olen varma, että se oli hänen +sisimmän sielunsa väri. Minulle hän jäi unikuvaksi, joka aina +tällaisina kesä-öinä nousee sieluni silmien eteen, elävänä, kuulakkaana +ja selväpiirteisenä. Ja aina silloin minä tunnen jälleen tuon +riuduttavan, sydäntä hiukaisevan mielialan, missä hän itse eli, jota +hän myös minuun välitti, mutta jota minun on vaikea lähemmin +määritellä. Luulen kuitenkin siihen sisältyvän jonkun epämääräisen +toivon, että voisi elää elämänsä uudelleen, että voisi saada kaikki +takaisin, entisyytensä unelmat ja nuoruutensa suuret päivänkukat. + +Hän oli sattunut minun tielleni aikaan, jolloin minä jostakin itselleni +käsittämättömästä syystä tunsin joutuneeni ikäänkuin pois nikamistani. +Olin sisällisesti hermostunut. En voinut olla yksin enkä muiden kanssa, +pelkäsin itseäni, ja toisten ihmisten seura teki minut vieläkin +aremmaksi. Mitä se mahtaa olla? kyselin itseltäni. Olenko rakastunut? +Minä? Minun ijälläni? Torjuin tuon ajatuksen luotani yksinomaan +naurettavana, sillä jo paljas päälakeni oli omiaan sen mahdottomuutta +todistamaan. Mutta kun kurkistin sydämeeni, täytyi minun tunnustaa, +että siellä kaikki oli äkkiä ruvennut käymään niin kummalliseksi. +Tarrauduin kiinni jokaiseen oljenkorteen ja tunsin kuitenkin meneväni +perikatoon. Elämä ikäänkuin luisui pois minulta. Taas toisin vuoroin +tuntui minusta kuin en koskaan olisi oikein elänytkään. Se mahtoi olla +jonkinlainen väli-aika. Ei erikoisia iloja eikä suruja, ainoastaan +tasaista, harmaata arkipäivää. Tunsin, että jotakin kuoli minussa, +varmasti, vähitellen, ikäänkuin jonkun koneellisesti, säälimättömästi +vaikuttavan luonnonlain välttämättömyydellä. On jotakuinkin +epämiellyttävää tuntea tulevansa oman paremman itsensä ruumiskirstuksi. + +Etsin turhaan nimeä tuolle tunteelle, ja kun en löytänyt, kysyin sitä +häneltä. + +"Minä muistan tuon tunteen tyttövuosiltani", hän sanoi, luoden syvän +silmäyksen minuun. "Ilon ikävä se on." + +"Te ette enää tunne sitä?" kysyin minä. + +"Kyllä joskus", vastasi hän, "mutta silloin se nousee kuin kaikuna +jostakin hyvin etäisestä entisyydestä". + +"Ja nyt? Mitä nyt tunnette?" kysyin vielä. + +"Nykyään minä en tunne enää niin hienoja tunteita", vastasi hän +hymyillen raukeasti. "Minusta on tullut täydellinen poroporvari." + +Muistan, että hänen vastauksensa loukkasi minua, sillä mielestäni hän +olisi voinut puhua muille, mutta ei minulle niin. Ja minä sanoinkin sen +hänelle. + +"Miksi te puhutte minulle aina niin pirullisessa äänilajissa?" + +"Ainako?" kysyi hän hiljaa. + +"Ette aina, mutta usein. Olemmehan me kaksi ihmistä, joilla ei ole +mitään syytä peljätä toisiamme." + +"Minä tiedän", sanoi hän hetken vaiettuaan. "Miehet pyytävät aina olla +poikkeus-asemassa meidän naispoloisten suhteen. Mutta millä oikeudella +te pyydätte sitä?" + +"En millään. Pyydän ainoastaan olla teidän ystävänne." + +Näin, että hänen silmänsä kirkastuivat kiitollisuudesta, ja hän ojensi +kätensä minulle pehmeällä, hyväilevällä liikkeellä, jota pidin jo +onnellisena enteenä hänessä liikahtavalle lemmenkaipuulle. Mutta heti +seuraavassa hetkessä hän sulkeutui jälleen ja hänen katseensa peittyi +takaisin tuohon läpitunkemattomaan, uneksivaan utupilveen, jota jo olin +tottunut ihailemaan hänen erikoisimpana, luonteenomaisimpana ilmeenään, +monesta syvästä sydänsurusta kummunneena. + +Hänen kuvansa kasvoi siitä saakka aina korkeammaksi sielussani. Näin +hänessä naisen, joka oli suuri sielustaan, viljelty vaistoiltaan, +yksinäinen, ylpeä olento, ja juuri sentähden miehen oikea toveri. Kuka +toinen katsoi niin? Ei kukaan minun maailmassani. + +Muistan erään illan, jonka istuin hänen kammiossaan, lämpiävän uunin +edessä, riittyvän hiiloksen valaistessa hänen pieniä, hiljaisia +kasvojaan. Sanoinko jo, että hän asui sisarensa luona Katajanokalla, +jossa tällä oli tilava, uuden-aikainen huoneistonsa? Kävin usein häntä +siellä katsomassa, mieluimmin emännän poissa-ollessa, sillä hänen +sisarensa ei ollut ollenkaan yhtä miellyttävä kuin hän itse, oli +kylmähkö, järkeilevä porvarillinen luonne, joka kuului elämän +tyytyväisiin. Hän oli tyytyväinen, kunhan hänellä oli vain miehensä, +lapsensa, seurapiirinsä ja yhteiskunnallinen asemansa, eritoten kaksi +jälkimmäistä. Jenni oli sisarensa täydellinen vastakohta jo +ulkomuodoltaankin: pitkä, laihakaulainen, kulmikkaat olkapäät, +kasvoilla pikkumaisen säntillisyyden ja itsekylläisen arvosteluhalun +ilme. Kun hän nauroi, hän painoi päänsä rumasti hartioittensa väliin ja +kikatti ilkeästi kuin harakka. Vielä vastakkaisemmat olivat nuo kaksi +sisarta sisälliseltä luonteeltaan. Jos toinen oli Martta, oli toinen +Maria. Luulen, että he sydämensä pohjasta vihasivatkin toisiaan, tuolla +äänettömällä, syövyttävällä vihalla, joka on vain läheisten sukulaisten +tai eri sukupuolten välillä mahdollinen. + +Näin heti tullessani, että hän oli itkenyt, ja sain siihen myöhemmin +selityksen. Hän oli juuri saanut kirjeen entiseltä mieheltään. Tämä +kärsi kovasti yksinäisyydestään, mutta kesti sen sankarillisesti. Juuri +tuo hänen sisällinen taistelunsa, jonka Leena luki hänen jokaisen +rivinsä välistä, oli hänen sydäntään liikuttanut. Me juttelimme sitten +paljon hänestä, ja kuinka lieneekin tapahtunut, mutta meidän +keskustelumme sai omituisen, pistävän, tuolle miehelle epäedullisen +kärjen, jota me emme kumpikaan alussa tarkoittaneet. + +"Hän kirjoittaa kauniita kirjeitä?" kysyin minä jotakin sanoakseni. + +"Kyllä", vastasi hän. "Mutta ne jättävät kuitenkin niin kummallisen +autiuden ja tyhjyyden tunteen. Ne alkavat kaikki sanalla 'minä' ja +vaikuttavat kuitenkin niin kummallisen personattomilta." + +"Kuinka niin?" kysyin minä. "Eikö hän, jos kukaan, juuri ole +personallisuus?" + +"En tiedä", vastasi hän. "Hänen kirjeensä tulevat kuin jostakin +tuntemattomasta avaruudesta, ne ovat osoitetut kuin jollekin yhtä +tuntemattomalle taivaankappaleelle." + +"Luulen ymmärtäväni teidät", sanoin minä. "Ne eivät ole kirjeitä kahden +määrätyn yksilön, miehen ja naisen välillä. Ne ovat ypö-yksinäisen +sielun tunnustuksia, jotka hän lähettää tyhjään ilmaan langattomina +sähkösanomina." + +Leena tuijotti eteensä äänettömänä. Seurasi pitkä vaitiolo. + +"Epäilen, että hän on koskaan minua rakastanut", hän virkahti äkkiä +ynseästi. + +"Sitähän te ette voi epäillä", sanoin minä hämmästyneenä. + +"Kyllä", vastasi hän silmät ummessa ja pieni ryppy kulmakarvojen +välissä. "Tuskin hän tietää edes, mitä rakkaus on, eikä hän taida +ketään naista maailmassa todellisella, inhimillisellä rakkaudella +rakastaa." + +"Hän on yli-ihminen", väitin minä leikilläni. + +"Ei, epä-ihminen hän on", jatkoi hän kuin unessa, "eikä hän ole koskaan +ymmärtänyt eikä tule koskaan ymmärtämään oikeaa, syvää, laajaa ja +sykkivää inhimillisyyttä. Siksi ei hänestä myös koskaan tule suurta +taiteilijaa." + +Vaikenin ja katsoin yhä enemmän ymmällä häneen. Oliko tuo Leena? Tuntui +kuin hän olisi antanut vallan syvimmille, itsetiedottomimmille +sielunliikkeilleen. + +Puhuimme paljon muutakin sinä iltana, mutta nuo sanat painuivat siksi +syvälle mieleeni, että muistin ne, kun kohta senjälkeen kuulin +taiteilijan ampuneen itsensä Firenzessä. En tiedä tuntimäärää, mutta +tiedän, että hän teki sen samana iltana, jolloin nuo sanat lausuttiin. +Pitäkää minua vain taika-uskoisena! Mutta minä olen syvimmässä +sielussani vakuutettu, että hän kuoli samalla hetkellä kuin ainoa +ihminen, joka koskaan eli uskonut häneen, kielsi hänet erään vieraan, +kolmannen ihmisen edessä. Hänen kuolemansa lienee tuskin ollut Suomen +taiteelle mikään korvaamaton tappio. Mutta minuun teki tuo tapaus hyvin +kiusallisen vaikutuksen. + +Muistan erään toisenkin illan, jonka istuin hänen kammiossaan, jälleen +lämpiävän uunin edessä, sillä hänen oli aina kylmä, jonka vuoksi +hänellä aina oli tummanpunainen shaali hartioillaan. Silloin oli +kysymys hänen sisarestaan. + +"Kuinka teidän sisarenne voi?" olin minä noin tavan vuoksi puheen +lomassa virkahtanut. + +"Kiitos kysymästä", vastasi hän jälleen tuolla ynseällä +äänenpainollaan, joka niin omituisesti poikkesi hänen muuten lempeästä, +ystävällisestä olennostaan. + +"Eikö totta? Te ette pidä sisarestanne?" + +"En", vastasi hän vilpittömästi. "Miksi hänestä pitäisin? Me olemme +niin kokonaan toista verta. Minä olen tullut isääni ja hän äitiini, +jota minä en myöskään voinut koskaan oikein kärsiä." + +Vaikenin, sillä tunsin hänen vanhempainsa muinaiset kotiolot, jotka +olivat olleet päältäpäin sileät, mutta sisältä hyvinkin onnettomat. + +"Minun sisareni on luotu johtamaan miestään ja pitämään tukevaa, +turvallista huoneenhallitusta", jatkoi hän aivan aiheettomasti. + +"Ja te? Mitä varten te olette luotu?" kysyin minä kääntääkseni +keskustelua pois tuolta vaaralliselta alalta. + +"En tiedä itsekään", vastasi hän, "mutta ainakaan minä en ole syntynyt +rehkimään enkä raatamaan, en kärsimään, pyrkimään enkä ponnistelemaan". + +"Ette", sanoin minä, "on ihmisiä, jotka tekevät suurinta iloa muille, +jos he vain nauttivat ja rakastavat, ovat kauniita, rikkaita ja +onnellisia". + +"Minä en ole mitään niistä", vastasi hän miltei vihalla, "on kuin kova +kohtalo olisi meidän arpanoppamme, sisareni ja minun, kummallisesti +vaihettanut". + +"Nyt te ette puhu totta", sanoin minä. "Teillä ei todellakaan ole +mitään syytä nurkua kohtaloanne." + +"_Hän_ on hyödyllinen ja _hän_ on onnellinen", hän sanoi katkerasti. +"Minä sitävastoin olen vain väsynyt. Voi olla hyvä näin, mutta voi +toisinkin olla." + +Tuo oli mielestäni suorastaan turkkilaista ajatustapaa, ja minä sanoin +sen hänelle. + +"Voi olla", sanoi hän tyynesti, "mutta minä en todellakaan tunne mitään +halua pienimmälläkään sormenliikkeellä omaa kohtaloani ohjata tai +muuksi muodostella". + +Heti senjälkeen sairastui ja kuoli hänen sisarensa. Nyt rupesin häntä +melkein pelkäämään. Minua ei hämmästyttänyt enää, kun kuulin, että hän +aikoi viettää häitä entisen lankonsa, konttoripäällikön kanssa, eikä +sekään, että hän hää-yönään, joka oli myöhään marraskuulla, oli +syöksynyt ulos huoneistaan, rientänyt pitkin Pohjoista Siltarantaa ja +yrittänyt hukuttautua. Passipoliisi, joka juuri vei erästä humalaista +miestä putkaan, oli hänet pelastanut. Humalainen mies oli ollut hänen +veljensä, Eetu-poloinen, joka oli äsken päässyt vankilasta ja jälleen +entiseen elämäntapaansa antautunut. Veli ja sisar olivat toisensa +poliisiasemalla tavanneet. + +Joku päivä senjälkeen soitettiin myöhään illalla ovikelloani. + +"Siellä on eräs hampuusi", sanoi palvelijattareni, "hän ei lähde pois, +hän tahtoo tavata tohtoria". + +Kirosin, menin katsomaan: se oli Eetu. Hän oli nytkin hyvin +juovuksissa. + +"Sisareni on sairas", hän sanoi silmäänsä vilkuttaen, "ja pyytää, että +tohtori heti tulisi häntä katsomaan". + +Arvelin ensin, että se oli vain hänen keksintöjään, sillä hän käytti +samalla tilaisuutta kerjätäkseen minulta pienen rahasumman. + +"Sisareni lähettää teille tämän", hän sanoi sitten, ojentaen pienen +paketin minulle. + +Huomasin, että se oli joku kirja, ja uskoin todeksi hänen sanansa. Olin +valmis parissa silmänräpäyksessä. Hänen veljensä tuli mukaan. Tuhannet +ajatukset risteilivät aivoissani, kun vihelsin ajurin ja pyysin tuota +retkua rinnalleni istumaan. Hän puhui koko matkan, itki, kiitteli +vuoroin minua, vuoroin sisartaan, ja moitti itseään. Minä en sanonut +mitään. Ulko-ovella hän onneksi jätti minut, pyysi tervehtimään +sisartaan ja pistäytyi arvattavasti lähimpään sivukapakkaan. + +Leena makasi keuhkokuumeessa ja houraili. Hänen miehensä tai, oikeammin +sanoen, hänen sulhasensa, konttoripäällikkö, istui hänen vuoteessa +laidalla kokonaan murtuneena. + +"Kuoleeko hän?" kysyi hän kuiskaten minulta. + +"Niin kauan kuin on elämää, on toivoa", vastasin tavanmukaisesti, +vaikka oikeastaan minä en paljoa toivonut enää. Hän näytti aivan liian +heikolta kestääkseen onnellisesti ankaran taudinpuuskan. + +Seuraavana päivänä hän kuitenkin tunsi minut, kiitti, että olin tullut, +ja pyysi istumaan. Keskustelimme yhtä ja toista, mutta huomasin heti, +että hänen ajatuksensa olivat kaukana täältä. + +"Näettekö tuon tulenvarjostimen?" hän sanoi äkkiä. + +Vastasin näkeväni, vaikka en minä puolestani huomannut siinä mitään +erikoista. + +"Se on ainoa näkyvä muisto isänkodistani", virkahti hän, hymyillen +surullisesti. + +Katsoin tarkemmin sitä ja huomasin, että sen tummalle pinnalle oli +ommeltu pieni, hopeinen puunlehvä ja sen päälle sininen lintu +kirjaeltu. Jumala ties, minkä iso-äidin lahja jollekin suvun +valkopartaisista patriarkoista! + +"Sininen lintu laulaa", hän sanoi jälleen raukealla hymyllään. + +Hänen mielensä oli haihtunut muinaisiin muisteloihin. Hän puhui +isästään ja äidistään, sedistään, tädeistään ja heidän vanhemmistaan, +ammoin jo kuolleista ihmisistä. Olisin pyytänyt häntä vaikenemaan, +mutta en voinut: ääretön melankolia hiipi sydämeeni. Näin edessäni +sarjan hienoja, sivistyneitä miehiä, joiden silmät nyt tuijottivat +tuolta tuntemattomasta avaruudesta häneen niin lempeinä ja surullisina, +laihoja, täsmällisiä naisia, jotka astuivat uunin pimennosta esiin niin +ohuina ja selväviivaisina kuin kuparipiirrokset. Sininen lintu lauloi. +Minunkin mielessäni nousivat vanhat, tutunomaiset ja rintaa-riuduttavat +kuvasarjat. + +Vaivuin viimeisen kerran elämässäni siihen kummalliseen, tuudittavaan +mielialaan, jota koko hänen olentonsa oli aina ollut omiaan minussa +herättämään. Peittyivät kuin pumpuliin kaikki terävät särmät +sydämessäni. Lamppu liekutti himmeämmin, käteni lepäsivät polvilla +raukeina ja hervottomina. Sininen lintu lauloi. Kuuntelin silmät kiinni +ja henkeäni pidättäen sen outoa, onttoa, kuin hyvin etäiseltä, suuresta +tyhjyydestä soivan englantilaisen torven tapaista ääntelyä. + +Leena vaikeni ja veti ilmaa sieraimiinsa. + +"Eikö ollutkin", kysyi hän sitten, "kuin olisivat tuoreet kuusenlehvät +tuoksahtaneet?" + +Hän sanoi kyllä tietävänsä, mitä se oli: hänen isänsä kannettiin +hautaan pitkän, raskaan päivätyön päätettyään. + +"Ja nyt?" kysyi hän jälleen. "Ettekö kuullut tylyjen vasaran-iskujen +kumahtavan?" Se merkitsi taas hänen kotinsa huutokauppaa. Hän eli +entisyydessä. Sininen lintu lauloi hänelle. Hän muisteli mennyttä +takaisin, hän toivotteli itseään entiseksi. + +Kuoleman lintu se oli. Olin itse häntä hautaan kantamassa. Kun palasin +sieltä ja asetin eteisen pukutelineen päälle silinteriäni, sain käteeni +paperikääryn, saman, jonka hänen veljensä oli tuonut minulle ja joka +minulta oli lähdön kiireessä siihen unohtunut. Aukaisin sen ja +huomasin, että se oli vanha muistikirja, tuollainen, joita +tyttökoululaiset käyttävät. Selailin sitä, luin hänen ystäviensä ja +ystävättäriensä lauselmia, ja sain vihdoin eteeni runonpätkän "Ilon +ikävä", omalla, silloin vielä hiukan kömpelöllä käsialallani +kirjoitetun. Se alkoi: + + "Miks suret? Aikas mennyt ammoin ei koskaan palaja uudestaan..." + +Minä itkin. Minä itkin todellakin. Minä itkin niinkuin ihminen koskaan +on itkenyt, sillä minä huomasin äkkiä häntä jo silloin tietämättäni +rakastaneeni. Itkin, että hän oli poissa, itkin, etten koskaan, koskaan +enää saisi nähdä häntä, ja itkin vielä enemmän sitä, että elämän-onni +kerran oli kulkenut vierelläni enkä minä, mielipuoli, ollut osannut +tarttua siihen. + + + + +KIRSIKKAPUU. + + +Minä tartuin onneeni, kertoi pankinjohtaja Koskenkorva, mutta päästin +sen jälleen käsistäni. Hän oli erään entisen sotilaan tytär, isä +puolalainen, äiti juutalainen. Isä oli kuollut aikoja sitten ja äiti +oli jonkinlainen epämääräinen kaupustelijatar. Äiti lähetteli tytärtään +kauppaamaan hirveän kömpelösti tehtyjä vaatekukkasia, jotka menivät +kuin kuumille kiville, sillä hänen tyttärensä, joka siihen aikaan oli +noin kuuden- tai seitsentoistavuotias, ei tarvinnut muuta kuin katsoa, +niin jokainen tyhjensi kukkaronsa hänelle. Hän oli kaunis kuin enkeli, +mutta pikemmin pimeyden enkeli kuin valkeuden. Hänen tukkansa oli +tumma, hänen silmänsä suuret, synkät ja kimaltelevat, hänen vartensa +hoikka kuin elämänlanka. Huomattavinta hänessä kuitenkin olivat hänen +huulensa, jotka olivat kuin kaksi yhteenpuserrettua kirsikkaa. Ristin +mielessäni hänet heti "kirsikkapuuksi". Hän oli niin kaunis, että +ihmiset kadulla kääntyivät häntä katsomaan. Eikä kukaan voinut +ymmärtää, että niinkin pitkä ihminen voi pysyä pystyssä niin kapean +varren varassa. Hänet olisi vyötäisten kohdalta voinut sulkea miehen +kahmaloon. + +Muistan nähneeni ensi kerran hänet eräässä kadunkulmassa, johon hän oli +pysähtynyt jonkun ystävättärensä kanssa. Kuljin heidän ohitseen ja hän +katsoi minuun tuimasti, vakavasti ja tutkivasti. + +Hänen katseensa poikkesi siihen määrään kaikkien niiden naisten +katseista, jotka olin nähnyt, että se piirtyi syvälle mieleeni ja että +muistan sen vielä tänäpäivänäkin. Siinä katseessa ei ollut mitään +tavanmukaista. Siinä oli kummallinen, kiihkeä ja miltei äkäinen +mielenkiinto jokaista uutta ilmiötä kohtaan, joka ohimennenkin sattui +hänen polulleen, aistituoreus ja elämänharrastus, jonka me useimmat jo +lapsuudessa olemme kadottaneet. + +Hän oli suuri lapsi todellakin, naivi sielunsa sisimpään, mutta naivi +sillä tavoin, että kaikkien, jotka joutuivat hänen lähelleen, täytyi +häntä salassa kadehtia. Hänessä ei ollut mitään tylsää, ei mitään +muodostettua, pyöristettyä ja tylppäpäistä. Hän oli lahjomaton, +alkuperäinen luonto itse, kirottava ja siunattava, vihattava ja +rakastettava kaikessa raa'assa, kirpeässä, alastomassa ihanuudessaan. + +Eräänä päivänä hän ilmestyi ovelleni. Ostin kaikki hänen tekokukkansa +ja maksoin setelirahalla. Hän aikoi antaa minulle jotakin takaisin, +minä viittasin, että hänen ei tarvitsisi tehdä sitä, hän kiitti ja meni +matkoihinsa. Viikon päästä hän tuli jälleen. Hän sai taas setelirahansa +ja minä hänen tekokukkansa, jotka heti heitin uuniin luonnollisesti. +Nyt alkoi kummallinen suhde meidän välillämme. Hän palasi +säännöllisesti joka viikko, samana päivänä ja samalla kellonlyömällä, +minä tiesin, mistä oli kysymys, ja pidin aina yhtä suuren paperirahan +hänelle jo valmiiksi varattuna liivintaskussani. Lopuksi ei meidän +välillämme enää vaihdettu sanaakaan. Hän katsoi minuun ja ojensi +kukkansa, minä katsoin häneen ja ojensin rahani hänelle. Luulen, että +se olikin onnellisin suhde meidän välillämme. + +Tuota kesti kokonaisen talven. Hänen käyntinsä vaikuttivat omituisen +virkistävästi minuun. Tulin hyvälle tuulelle, löin näppiäni, kuljin +vihellellen edestakaisin huoneissani ja tunsin itseni puolta +nuoremmaksi. Olinkin ollut siihen aikaan sangen alakuloinen. Vaimoni +oli kuollut pari vuotta sitten ja minä olin jäänyt yksin pojan kanssa, +josta juuri piti tulla ylioppilas, ja tytön, joka vielä kävi lyhyissä +hameissa. Heillä kummallakin oli omat elämänharrastuksensa. He eivät +enää kaivanneet äitiään eivätkä vielä minua. He joko eivät huomanneet +ääretöntä sisällistä yksinäisyyttäni taikka eivät voineet sitä +lievittää. Koti oli käynyt tyhjäksi minulle. Minä kuljin kuin erakko +maailmassa. Koetin etsiä seuraa, ajanvietettä. Kaikki turhaan! Tunsin +olevani vanha, auttamattomasti vanha, ja aloin jo tottua tuohon +ajatukseen. Uusiin naimisiin minä en aikonut. Täytyihän miehen jo minun +ijälläni voida kieltäytyä maailmasta. Tässä tuli avuksi minun +uskonnollinen vakaumukseni. Päätin elää lasteni hyväksi ja tiesin, että +tuo olisi myöskin Jumalalle otollisinta. Oikeastaan olisi sydämeni +velvollisuus ollut täyttyä rajattomasta riemusta ja autuudesta. Mutta +niin syvät ovat synnin juuret meissä, että mieleni pysyi yhä edelleen +harmaana ja murheellisena. + +Hän toi jälleen väriä minun elämääni. Vaikka hän ei sanonut mitään enkä +minä mitään, hänen kuvansa säilyi sielussani. Minulla ei ollut mitään +aikomusta häntä sen enemmän lähestyä. Mutta ollakseni oikein +rehellinen, on minun tunnustettava, että hän vaikutti ensimmäisestä +silmänräpäyksestä aistillisesti minuun, aistillisemmin kuin kukaan muu +nainen, ärsyttävämmin kuin pahin vihollinen. Ja epäilemättä hän oli +vihollinen. Hän loi suorastaan vihamielisiä silmäyksiä minuun eikä hän +enää kiittänyt edes minua rahastani. Kuitenkin hän tuli aina takaisin. +Tiesin, että se tapahtui yksinomaan rahan vuoksi, jonka hän oli +tottunut saamaan minulta, ja iloitsin sentään siitä. Niin köyhä minä +olin ulkopuolisista ilon-aiheista siihen aikaan. + +Onneksi hän tuli aina kellonlyömällä, jolloin tyttäreni oli +tanssikoulussa ja herra poikani mittaili päästä päähän esplanaadia. +Olin kotona yksin kuuron emännöitsijämme kanssa, joka vain harvoin +kuuli ovikellon soiton keittiöönsä. Muuten oli tuo hänen luonnonvikansa +minulle iankaikkisen kiusan lähde, mutta muistan, että tässä +tapauksessa siunasin sitä, sillä minulle oli muodostunut suoranaiseksi +iloksi itse ottaa vastaan hänet eteisen kynnyksellä. Hän ei koskaan +astunut kynnyksen yli. Me suoritimme äänettömän kohtauksemme miltei +oven raosta. Hänen tuima, tutkiva katseensa putosi kuin kielletty +hedelmä minulle ja minä häpesin sanomattomasti heikkouttani. Sillä +eihän minun, keski-ikäisen leskimiehen, kahden lapsen isän ja +yhteiskunnan pylvään, olisi millään muotoa sopinut nauttia +tuollaisesta. Taivaallista tuomariani minä en niin paljon hänen +yhteydessään ajatellut. Hän jollakin selittämättömällä tavalla +mataloitti minua, ohjaten kaiken huomiokykyni maallisiin, etten sanoisi +maanalaisiin ja lihallisiin asioihin. + +Kerran keväällä, tuolla samalla hetkellä ja tuona samana viikonpäivänä, +tuli hänen äitinsä. Se oli odottamaton yllätys minulle, vaikka ei +miellyttävintä lajia, sillä hänen äitinsä oli tanakka, lyhyenläntä +juutalaismuija, jokseenkin minun ikäiseni. En tahdo sanoa, että hän +olisi ollut aivan ruma. Entisen kauneuden jäljet näkyivät kyllä vielä +hänen kasvoillaan. Mutta kuitenkin. Minä peräydyin hämmästyneenä. Hän +astui sisälle rohkeasti, kysyi, olinko minä se ja se, ja pyysi puhua +pari sanaa kanssani. Aukaisin äänettömänä hänelle oven kamariini. + +Heti sen tehtyäni kaduin sitä. Miksi en ajanut ulos häntä, kuten olin +suoriutunut ennen niin monesta kutsumattomasta kävijästä? Enhän tiennyt +edes silloin vielä, että hän oli tuon tuntemattoman kaunottaren äiti. +Ja jos olisin tiennytkin, mitä oli minulla oikeastaan mokoman roskaväen +kanssa tekemistä? Arvattavasti olin niin hämmästynyt, etten ehtinyt +koota ajatuksiani. Kenties aavistin myös, että täytyi olla joku +salaperäinen yhteys tulijan ja tuon kauniin tytön välillä, jonka olin +tottunut samaan aikaan kynnykselläni tapaamaan. + +Hän istui käskemättä. Vasta sitten hän esitteli itsensä. + +"Minä olen Xenian äiti", hän sanoi, "sen, jolta herra ostaa +tekokukkia". + +Nyt tiesin siis, että hänen nimensä oli Xenia, ja pidin luonnollisena, +että hän oli kertonut myös äidilleen omituisesta herrasta +keskikaupungilla, joka osti aina kaikki hänen kukkansa ja maksoi +ruhtinaallisesti. + +"Minä olen ollut kipeä", sanoi hän sitten, "enkä ole voinut kukkia +tällä viikolla valmistaa. Siksi ei Xenia tahtonut tulla tyhjin käsin." + +Arvasin, että hän puolestaan ei aikonut lähteä tyhjin käsin, ja +kopeloin jo taskuani ojentaakseni hänelle rahan, joka siellä oli jo +valmiina hänen tytärtään varten. + +"Herra pitää tekokukista?" ehätti hän nopeasti kysymään. + +"Kyllä", vastasin minä epäröiden, nähdessäni hänen luihun silmäyksensä. + +"Mutta herralla ei ole, mihin niitä asettaa?" kysyi hän jälleen, luoden +pikaisen katseen ympäri huonettani. + +"Ei", vastasin minä umpimähkää, "ei tässä huoneessa". + +"Herra ostaa sitten minulta tämän", hän sanoi vetäen esille erään +maalatun, banaalin lasimaljan. Samalla mainitsi hän hinnan, joka oli +suorastaan sikamainen tavaran arvoon nähden. + +Sanoin, etten tarvinnut sitä, mutta ojensin hänelle kuitenkin rahat, +päästäkseni mitä pikimmin hänestä, sillä hänen läsnä-olonsa todellakin +inhoitti sieluani. + +"Herra ei pidä tästä?" virkkoi hän kiiluvin silmin, kätkien nopeasti +saamansa rahasumman. "Meillä on kotona monta muuta samanlaista, mutta +eriväristä lasia." + +Sanoin, etten tarvinnut hänen lasejaan, ja avasin oven hänelle +eteiseen. Hän hymyili nöyrästi, ilkeästi ja alammaisesti. + +"Jos herra tahtoo, herra voi käydä itse valitsemassa." + +Hän mainitsi katunumeron, jota minä en viitsi tässä mainita, ja +luikahti eteiseen. Seurasin häntä, sillä tiesin, että hän ei pääsisi +omin neuvoin ovesta. + +"Herra voi tulla, milloin vain haluttaa, me olemme aina kotona, jos en +minä, niin tyttäreni." + +Suljin oven hänen jälkeensä suutuksissani. Tunsin koskettaneeni +johonkin limaiseen, häpeälliseen, ja annoin ankaran käskyn +palvelijattarelle kuunnella tarkemmin ovikelloa, ettei minun tarvitsisi +vaivautua avaamaan kaikenlaisille epäilyttäville henkilöille. + +Ihme kyllä, mielenkiintoni tuon tytön suhteen ei vähentynyt +yllämainitun käynnin johdosta. Hän vaikutti nyt minuun liljalta, +joka on kasvanut rikkaläjällä. En tiedä koskaan olleeni mikään +mielikuvitus-ihminen, mutta ainakin eroottisen mielikuvituksen hän oli +minussa eloon herättänyt. Näin kuvia, jotka olivat yhtä viehättäviä +aistilliselle kuin kauhistavia yli-aistilliselle olemukselleni. Piirsin +mielessäni yksityiskohtia hänen kasvoistaan ja puvustaan, jonka +mustalaishetaleinen köyhyys säälitti sydäntäni. Hän herätti todellakin +surkutteluani, aivan yhtä paljon kuin hänen ympäristönsä, josta olin +nähnyt pienen vilahduksen, herätti inhoa ja torjuvaa itsesäilytystä. +Mutta molemmat vain kiihottivat eroottista vaistoani, joka vihdoin +kasvoi niin epäluonnolliseksi, että todellakin tein tuon turmiollisen, +kohtalokkaan vieraskäynnin. + +En tiedä, tokko viitsinen kertoa sen seikkaperäisyyksiä, yhtä vähän +kuin niidenkään, jotka sitten seurasivat. Kerron ainoastaan, että he +asuivat eräässä pienessä kamarissa pihan perällä, jonne sitten pujahdin +useamminkin illan hämärässä. Tiesin mitä tein, kaduin joka kerran +jälkeen katkerasti tekoani, enkä kuitenkaan voinut olla sinne +menemättä. Huone oli jaettu kahtia ohuella vaateseinällä, jonka +toisella puolen oli jonkinlainen kyökkikomero, missä äiti askarteli, +toisella puolen tyttären valtakunta, tarkoitettu samalla +vierashuoneeksi. Siinä oli äärettömästi kaikenlaista pikkurihkamaa, +huonekalut hujan hajan, ja vaikka huone itse asiassa oli sangen tilava, +ei siinä usein tahtonut olla edes vapaata istumapaikkaa. Näyttelin yhä +edelleenkin vakavaa, hiukan ihmisystävällistä kauppatuttavaa, jolla +tosin oli omituiset makunsa ja taipumuksensa, mutta ei suinkaan mitään +irstaita aikomuksia mielessään. Minulle riitti aluksi vain muutaman +minuutin käynti siellä. Näin milloin äidin, milloin tyttären, suoritin +ostokseni, vedin tuota ilmaa sieraimiini, ja menin pois niin +voimakkaassa eroottisessa mielialassa, että se souti monta päivää +suonissani. Tunsin henkisesti turmeltuvani. Huusin joka yö avukseni +Jumalaa, mutta heräsin joka aamu entistä saastaisempien mielikuvien +kahlehtimana. Aavistin jo edeltäpäin, että nyt, kuten joskus ennenkin, +lihan himo voittaisi hengen alttiuden minussa. Mutta en ole koskaan +rehellisemmin taistellut, enkä kuitenkaan koskaan tuntenut vaipuvani +sen syvemmälle. + +Olisin kenties vielä voinut kunnioittaa itseäni, jos tarkoitukseni +olisi ollut yksinkertaisesti vietellä hänet. Se olisi ollut edes +jonkinlaista suoraa peliä, joka olisi loppunut sitten kuin +tarkoitukseni olisi ollut saavutettu ja josta minä olisin päässyt +viikon, parin sisällisellä kurinpidolla ja katumuksella. Mutta hän +herätti eräitä turmeltuneita, epäluonnollisia vaistoja, joita en +koskaan ollut ennen tuntenut, jotka kumpusivat esille olentoni +syvimmistä, salatuimmista onkaloista ja hallitsivat kuin teräskourin +koko hermostoani. Epäilemättä ne säikyttivät minua, mutta tuottivat +samalla suurempaa aisti-iloa kuin mikään luonnollisen sukupuoli-elämän +tietä saatu hermovaikutus. Te arvaatte, kuinka minä kärsin siitä. Sillä +teille, jotka ette tunne Jumalaa, on tietysti samantekevää, saatteko +ilonne luonnollista tai epäluonnollista tietä. Mutta minulle, joka +ainakin parempina hetkinäni tunnen itseni hänen kurjaksi, katuvaiseksi +tuhlaajapojakseen, on hyvin tärkeätä pitää kiinni kaitselmuksen +määräämästä järjestyksestä myös aistillisiin nautintoihin nähden, ettei +niiden tuottama synnintunto minua kokonaan ruhjoisi ja musertaisi. +Kohtuus on paras kaikessa, ja kultainen keskitie se polku myös +sukupuoli-elämään nähden, jolta me parhaiten voimme poimia sekä synnin +ruusut että taivaan kyynelkimaltavat liljankukat. + +Muutaman minuutin käynnit tuossa paheenpesässä eivät riittäneet minulle +enää. Ne tihentyivät ja samalla pitenivät. Panin merkille, että se +miellytti suuresti hänen äitiään, joka silminnähtävästi tahtoi parittaa +meidät toisillemme, tietysti tukevaa aineellista korvausta vastaan +minun puoleltani. Mutta enhän minä ollut ensi kertaa pappia kyydissä. +Täytyihän minun ensin ottaa selko tavarasta, voidakseni olla varuillani +hinnan suhteen, joka minun todennäköisesti oli siitä maksettava. + +Xenian arvo nousi silmissäni, mitä enemmän tutustuin häneen. Samalla +kävi hänen ensin niin yksinkertainen luonnekuvansa minulle aina +monisäikeisemmäksi ja vaikeammaksi ymmärtää. Minä, joka pettymisen +pelosta aina mieluummin edellytän pahaa kuin hyvää ihmisistä, olin +alussa luullut häntä laitakaupungin turmeltuneeksi lapseksi, joka jo +ensimmäisinä tyttövuosinaan oli suorittanut laajemman ja +perinjuurisemman elämänkoulun kuin useimmat perhetytöt koko ijässään. +Hänen synkkä, tutkiva katseensa, hänen vapaa käytöstapansa, hänen +koristelematon, miltei julkea kielenkäyttönsä, kaikki viittasivat +siihen suuntaan. Mutta minä huomasin pian, että se oli väärä otaksuma. +Hän ei ollut turmeltunut, vaan naivi, niin jumalattoman naivi, että +meidän, kurjien, käsitteellisten järki-ihmisten on vaikea mitään niin +naivia kuvitella. Eikä hänen olemuksensa arvoitus suinkaan ollut vielä +sillä ratkaistu. Naiveja ihmisiä minä olin kyllä ennenkin nähnyt, +olihan minun oma tyttäreni naivi ja onhan minua itseänikin usein +naiviksi sanottu. Mutta hän oli naivi kokonaan toisella tavalla kuin me +pohjoismaalaiset osaamme olla, jotka käsitämme naivisuudella +eräänlaista horrosta, unitilaa, onnellista tietämättömyyttä tämän +maailman asioista. Mikään minun entisistä määritelmistäni ei sopinut +hänen suhteensa. Täytyi luoda aivan uusi asteikko, uusi sielullinen +järjestelmä hänelle. + +Hänen sielunsa ei nukkunut, se oli joka hetki vireessä. Pieninkin +vaikutus ulkomaailmasta tapasi hänet aina varuillaan, aina tuoreena, +ensikertaisena ja vastaan-ottavana. Maailma oli hänelle jokahetkinen, +vaaniva vihollinen, ja hän katseli sitä alku-ihmisen itsesäilyttävällä, +pahaa-aavistavalla mielenkiinnolla, valmiina antamaan iskuja tai +torjumaan, hyökkäämään tai pakoon ponnahtamaan. Elämä oli hänelle +pelottavan vakava, ei sen tarkoituksen vuoksi, sillä eihän hänen +elämällään ollut mitään pitemmälle-tähtäävää tarkoitusta, vaan +sellaisenaan, itse elämänvaiston vuoksi, joka pursui niin eläimellisen +terveenä, synkkänä ja traagillisena hänessä. Joku ääni sanoi sisälläni, +että hänen kanssaan ei ollut leikkimistä. Hänen silmässään oli väläys, +joka muistutti tikarinterää. Minun olisi pitänyt ottaa siitä opikseni. +Mutta Jumala ei minua valistanut, ja oma järkeni oli synninsumun +pimittämä. + +Onneksi oli minun poikani tullut ylioppilaaksi, ja minä olin luvannut +tehdä hänen kanssaan syyskesällä matkan Englantiin, jonne hänen piti +jäädä pariksi vuodeksi kieltä oppimaan ja sikäläiseen liike-elämään +tutustumaan. Tahdoin nimittäin, että hän saisi nykyaikaisen +merkantilisen kasvatuksen. Matka teki hyvää minulle. Kadotin +näkyvistäni tuon vaarallisen ja minulle kokonaan sopimattoman +tuttavuuden, tapasin tiellä eräitä vanhoja ulkomaalaisia ystäviä, +pistäysin Parisissa, ja palasin kotiin reipastuneena sekä sielultani +että ruumiiltani. Vain hyvin harvoin johtui Xenian romantinen kuva enää +mieleeni ja silloinkin niin etäisenä kuin olisin jostakin kirjasta +lukenut sen. + +Tartuin työhöni terveenä ja innokkaana. Kauimmin pysyi minulla muisto +jostakin häpeällisestä, johon olin ollut luisumaisillani, +väsähtyneestä, elostelevasta vanhasta herrasta, joka kaulus pystyssä +hiipi laitakaupungille. Mutta toivoin ajan oloon tuonkin unohtavani. + +Niin näin minä hänen rohkeasti, mutta ei liiaksi paljastetun kuvansa +eräässä taidenäyttelyssä. Ahaa, ajattelin minä, hän on ruvennut +malliksi, nyt hyvästi naivisuus ja viattomuus! Kuva herätti huomiota, +pikemmin mallin kuin tekotapansa kauneudella. Taiteilija oli tuttu +minulle, minä tapasin hänet, hän kertoi ylpeydellä uudesta aarteestaan, +jota kaikki hänen työtoverinsa häneltä kadehtivat. Tahdoin ottaa +selville, oliko hän tehnyt sen, minkä minä olin jättänyt tytön suhteen +tekemättä. Sillä vaikka pidinkin sitä luonnollisena, tunsin, että tuo +ajatus omituisesti levottuutti sydäntäni. + +"Onneksi olkoon", sanoin hänelle silmääni vilkuttaen. "Jos todellisuus +vastaa kuvaa, hän on todellakin _malli_kelpoinen." + +"Hän on todellisuudessa paljon kauniimpi kuin minun kuvassani", vastasi +hän. "Vahinko vain, että hän ei suostu alastomaksi malliksi." + +"Eikö todellakaan?" kysyin epäilevästi. + +"Ei tuumaakaan enemmän kuin minun kuvassani", vastasi hän. "Kaulansa ja +rintansa hän kyllä paljastaa, sillä hän on saanut jostakin tietää sen +kuuluvan hienon maailman tapoihin. Mutta muuten hän ei suostu +näyttämään edes varpaitaan." + +Tunsin mieleni kummallisesti keventyvän hänen vastauksestaan. Kuulin +samalla, että Xenia otti hyvän maksun häneltä, ja se tieto saattoi +minut vielä paremmalle tuulelle. Tahdoin välttämättä tehdä jotakin +hyvää tuolle kunnon miehelle, ja kun hän ei suostunut ottamaan vastaan +tarjottua sampanja-illallista, tilasin päätäpahkaa häneltä taulun, +jossa juuri tuo nainen olisi mallina eikä kukaan muu. Se huvi tuli +minulle sievoisen summan maksamaan. + +Mutta taiteilija tahtoi välttämättä, että tulisin seuraavana päivänä +hänen atelieriinsa, missä voisin nähdä erilaisia luonnoksia samasta +mallista ja valita parhaan niistä. Menin, vaikka tunsin jälleen +kielletyillä poluilla kulkevani. Tiesin ennemmin tai myöhemmin tätä +tietä jälleen kohtaavani Xenian, mutta täytyypä minun tunnustaa hiukan +hämmästyneeni, kun hän tulikin atelierin ovea avaamaan. Taiteilija oli +kutsunut hänet, että saisin verrata hänen luonnostaan todellisuuteen. +Tervehdin kylmästi ja vieraasti häntä, ja ilokseni hän vastasi yhtä +vieraasti tervehdykseen. Pidin myös silmällä, miten taiteilija kohteli +häntä ja hän taiteilijaa, ja huomasin, ettei todellakaan ollut mitään +lähempää suhdetta heidän välillään. Se ilahdutti sanomattomasti minua. +Tilasin luonnoksen, jota taiteilija itse piti parhaana, sanoin hyvästi +heti tytön mentyä ja laitoin niin, että voin kadun kulmassa +vaivattomasti kohdata hänet. + +"Te ette käy enää tekokukkien kaupalla?" kysyin minä. + +"En", sanoi hän, "te näette, että minulla nyt on muuta ansiota". + +"Ette maalaa enää kukkalasejakaan?" + +"En. Mutta äitini maalaa vielä toisinaan. Tahdotteko tulla ostamaan +jonkun?" + +Hänen suora ehdotuksensa rauhoitti täydellisesti minut. Hänellä ei +näyttänyt olevan vähintäkään käsitystä entisten käyntieni +sopimattomuudesta, yhtä vähän kuin mitään aavistusta, millä mielellä +olin tehnyt ne. Hän kohteli minua kuin mitä tahansa vanhaa +kauppatuttavaa. Kieltäydyin kuitenkin, Jumalan kiitos, tällä kertaa, +esittäen syyksi, ettei minulla ollut aikaa. Mutta hänen naivisuutensa, +joka tuntui minusta tarumaiselta, oli jälleen herättänyt eloon kaikki +turmeltuneet lemmenvaistoni, ja muistan jo siinä silmänräpäyksessä +tehneeni lujan päätöksen pyytää ansaani tuon harvinaisen otuksen, joka +ei näyttänyt ainakaan tätä vaaraa epäilevän. + +Niin pyysin, niin sain hänet. Kuva valmistui nopeasti, sillä taiteilija +tarvitsi rahaa, ja saatuansa rahat hän tahtoi heti matkustaa +ulkomaille, kiroillen vain, että oli vuokrannut koko vuodeksi +atelierinsa. Kehoitin häntä vain huoleti matkustamaan, luvaten ottaa +atelierin omiin nimiini, muka erästä nuorta sukulaistani varten, joka +myös aikoi taiteilijaksi ja jota ei koskaan ole ollut olemassa. Nyt oli +minulla paikka, missä tavata Xenia, minä määräsin lemmenkohtauksen, hän +tuli, ja minä viettelin hänet. + +Huomasin heti, että hän antautui paljon vähemmällä naivisuudella kuin +olisin muuten hänen olennoltaan odottanut. Hän näytti tehneen +päätöksensä jo ennen tuloaan. Pelkään, että hän oli kotkansilmällä +katsonut minulla olevan rahaa ja että hän oli neuvotellut asiasta ensin +äitinsä kanssa. Ehkä erehdyn minä. Mutta minusta tuntui niin oudolta, +että hän ei ollenkaan väistänyt eikä epäröinyt, kun tahdoin suudella +häntä, kiersi käsivartensa vain kaulani ympäri ja salli kaiken +rankaisematta tapahtua. Ainoa, minkä muistan tuosta kohtauksesta, ovat +hänen silmänsä ja ne pysyvät ijäti mielessäni. Ne tuijottivat koko +ajan, lakkaamatta, synkästi, tuimasti ja tutkivasti minuun, aivan kuin +ne olisivat tahtoneet etsiä esille kätketyimmän, itsetiedottomimman +olemukseni. Pelkään sen myös jo silloin paljastaneeni hänelle, sillä +hän otti minut ensimmäisestä syleilystä kokonaan valtoihinsa. + +Hänessä kohtasin minä väkevämpäni. Hänen rakkaudessaan ei ollut +vähintäkään häveliäisyyttä, sillä se näytti olevan hänelle luonnollisin +asia maailmassa. Hän levitti eteeni kaikki, mitä hänellä oli, kuin +tarjottimelle. Hän alotti antamalla minun tehdä hänelle, mitä tahdoin, +siksi kuin hän teki minulle, mitä hän tahtoi. Hän arvasi +epämääräisimmät, epäluonnollisimmatkin lemmenpyyteeni ja täytti ne jo +ennen kuin olin niitä edes itselleni tunnustanut. Minä en koskaan saa +enää sellaista rakastajatarta. Usein katsoin minä kauhistuneena häneen, +sillä minusta tuntui mahdottomalta, että tuollainen villipeto sai käydä +sivistyneessä yhteiskunnassa irrallaan. Ja peto hän olikin, nuori peto, +joka näytti olevan luotu vain rakkautta varten. Minä olin tahtonut vain +leikkiä hänen kanssaan, vain pyytää paulaani hänet, hän kietoikin minut +sieluineni ja ruumiineni pehmeillä, sitkeillä, hirvittävillä +käpälillään. + +En tiedä tänäkään päivänä, rakastiko hän todella minua, mikä vuosiini +nähden tuntuu hiukan mahdottomalta. Mutta luulen, että hän piti paljon +minusta, sillä minä olin hyvä hänelle, ainakin paljon parempi kuin +maailma ylimalkaan oli ollut häntä kohtaan. + +"Kaikki ihmiset ovat pahoja", sanoi hän usein minulle, "sinä yksin olet +hyvä". + +Samalla hiipi hän luokseni ja katsoi minua silmiin koiran +uskollisuudella, joka viilsi syvintä sydäntäni. Sillä enhän minä ollut +mitään sellaista ansainnut. + +"Jos sinä jätät minut", saattoi hän taas toisen kerran sanoa, "minä en +tahdo elää enää". + +Se oli nyt tietysti vain tuollainen sananparsi, mutta minä kuuntelin +sitä mielelläni. On niin suloista tuntea olevansa kaikki kaikessa +jollekin ihmiselle. Mutta minä en hetkeäkään kuvitellut olevani hänen +herransa ja käskijänsä, sillä enhän minä voinut käyttää häntä muuhun +kuin rakkauteen ja siinä hän oli minun herrattareni ja +lainlaatijattareni. Hän totteli jokaista pienintäkin vihjaustani, mutta +juuri siten hän hallitsi ja piti ikeensä alla minua. Ja mikä pahinta, +minä viihdyin päivä päivältä paremmin siinä, jouduin yhä kauemmaksi +muusta maailmasta, jopa toimialastani ja lapsistanikin, ja rupesin +pitämään häntä oman maailmani keskipisteenä, jonka ympäri tuo kaikki +muu kiersi ja josta se sai valonsa ja arvonsa minulle. Oli aikoja, +jolloin hän määräsi koko elämänkäsitykseni, jolloin ihmiset olivat +minulle sympaattisia tai antipaattisia vain sikäli kuin ne omissa +ajatuksissani suhtautuivat häneen, asiat tärkeitä tai vähemmän +tärkeitä, mikäli ne olivat hänestä kauempana tai häntä lähempänä. + +Hän oli hirveän mustasukkainen ja pelkäsi joka hetki kadottavansa +minut. Jos vain ohimennenkin tulin maininneeksi jonkun muun naisen +nimen, hän synkistyi heti, hänen silmänsä leimahtivat ilkeästi, hänen +kulmakarvansa vetääntyivät kokoon, hänen leukapielensä työntyivät +eteenpäin ja koko hänen kasvonsa saivat ruman, raa'an ja +epäinhimillisen ilmeen, joka vaikutti kovin vastenmielisesti minuun. +Eräänä päivänä hän oli nähnyt minut kadulla tyttäreni kanssa, joka jo +silloin alkoi olla täysi daami eikä ollenkaan hulluimman näköinen. Hän +vaati minut heti tilille siitä. + +"Kuka se nainen oli?" hän kysyi minulta, koko olento kokoon +kyyristyneenä, aivan kuin pedon, joka on valmis hyökkäykseen. + +"Tyttäreni", vastasin minä välinpitämättömästi. + +"Sinun tyttäresi?" toisti hän kiiluvin silmin. "Minä näin, että hän +vihaa minua." + +"Kuinka sen voit nähdä?" kysyin minä. "Eihän hän edes katsonut sinuun." + +"Hän katsoi kyllä", vastasi hän, "katsoi sen verran, vaikka hän ei +ollut katsovinaan. Hän tietää, että — sinä rakastat minua, eikä hän voi +sietää sitä." + +"Ei hän tiedä, että minä rakastan sinua. Ja jos tietäisikin, hän on +liian hienotunteinen sitä osoittaakseen." + +"Ole varma siitä, että hän tietää. Hän tahtoo erottaa meidät +toisistamme." + +"Nyt teet sinä väärin hänelle", sanoin minä. + +"Sinä pidät siis enemmän hänestä kuin minusta?" oli hänellä heti valmis +vastakysymys. + +"Nehän ovat kaksi eri asiaa", koetin minä selittää. "Eihän niitä voi +verrata toisiinsa." + +"Kyllä", vastasi hän. + +"Kaikki muut, joita sinä rakastat, ovat minun vihollisiani." + +Tähän tapaan jatkui meidän keskustelumme. Hän ei sallinut ketään +kilpailijaa, hän tahtoi aina pakottaa minut valitsemaan hänen tai +kaiken muun maailman välillä. Juuri se teki hänen rakkautensa ajan +pitkään niin rasittavaksi. Mutta minä kestin kiusani, sillä hän +merkitsi minulle todellakin enemmän kuin kaikki muu maailmassa. + +Hän piirsi ikäänkuin noitapiirin minun ympärilleni, joka erotti minut +kaikista muista ihmisistä. Tietysti tapahtui se osaksi minun omasta +tahdostani, sillä minä olin siihen aikaan todellakin väsynyt ihmisiin, +varsinkin tovereihini, ja näin eräänlaisella vahingon-ilolla heidän +luotani etääntyvän. Piirin sisälle ei jäänyt aluksi muita kuin me +kaksi, ja se oli minun elämäni onnellisin aika, niin syvästi kuin se +sotikin vasten uskonnollista vakaumustani ja niin syylliseksi kuin +itseni tunsinkin sen johdosta. Varsinkin koski minuun kovasti, että +minun täytyi jättää omat lapseni piirin ulkopuolelle. Mutta minä olin +sokea, olin kuuromykkä kaikelle muulle kuin hänelle. Sitä kesti eräitä +vuosia ja olisi kestänyt kukaties vielä kauemminkin, jos hän olisi +tyytynyt siihen eikä alkanut vetää muita, vieraita ihmisiä, piirin +sisäpuolelle. Minulle vieraita, tarkoitan, sillä hänelle ne olivat +hyvinkin tuttavia. Ensin hänen äitinsä, joka edelleen herätti minun +inhoani, sitten hänen tätinsä ja vihdoin koko hänen sukunsa ja suvun +lapset, narinkka-suvun, jonka jäseniä alkoi yhä useammin vilahdella +atelierissa, meidän pyhitetyllä alueellamme. Aluksi ne kaikkosivat heti +minun tullessani. Vähitellen ne kävivät yhä tuttavallisemmiksi, jäivät +pitkiksi ajoiksi huoneesen meidän kerallamme, eikä minulla ollut enää +voimaa heitä ulos ajaakseni. Vihdoin ehdotti Xenia, että hänen äitinsä +saisi muuttaa asumaan keittiöön, joka oli atelierin takana, sillä se +olisi meille kaikille sekä huokeampaa että mukavaa. Suostuin siihenkin, +vaikka tunsin yhä alemma suistuvani. + +Nyt alkoi minulle aika, josta mieluimmin vaikenisin, ellei se kuuluisi +oleellisena renkaana silloiseen sielunkehitykseeni. Olin alkanut jo +tottua Xeniaan, ottaa hänet inhimillisesti, tutkia mielenkiinnolla +myöskin hänen henkisiä puoliaan, jopa hiukan häntä viljellä, sivistää +ja opettaakin. Luulen, että siitä olisi ajan oloon voinut muodostua +hyvinkin terve ja luonnollinen rakkaus-elämä. Kaikki tuo oli nyt kuin +pois puhallettu. Hänen äitinsä läsnä-olo herätti jälleen kaikki +turmeltuneet, häpeälliset vaistoni eloon minussa. Minä vaivuin jälleen +elostelijaksi, nautiskelijaksi, eläimeksi. Minua varten seisoi aina +valmiiksi laitettu vuode atelierissa. Ellen tullut, nukkui Xenia +äitinsä kera. Jos tulin, katosi hän hetkeksi toiseen huoneesen ja +palasi sieltä takaisin paitasillaan, kasvot pakanallisesta riemusta ja +rakkaudesta hohtavina. Juuri tuo hänen synnintunnottomuutensa, kaiken +siveyden ja kaiken sopivaisuuden puute hänessä, teki tärisyttävän +vaikutuksen minun kristilliseen sydämeeni. Pitäessäni tuota nuorta +ruumista kädessäni, tuntiessani sen intohimosta ja aistillisesta +hurmauksesta värisevän, minä tunsin itseni vanhaksi, vaivaiseksi +syntiseksi, joka vieläkin kurkotteli kielletyn puun hedelmää, vaikka +hänen paikkansa jo aikoja sitten olisi ollut paratiisin muurien +ulkopuolella. Enkä muista raskaampia askeleita astuneeni kuin +palatessani aamu-yöstä kotiini pitkin autioita katuja ja omaan +huoneeseeni varovasti, varpaillani hiipiessäni. Kukaan ei tiedä niitä +taisteloita, joita taivas ja helvetti silloin suorittivat sydämessäni. +Pidin itseäni menneenä miehenä, jolle oli armo liikkua enää +kunniallisten ihmisten keskuudessa. Tuota kesti lähes kaksi vuotta, +jotka tekivät harmaapään miehen minusta. + +Te nuoret, mitä te tiedätte harmaapään miehen rakkaudesta? Teille on +rakkaus ollut leikkiä, lemmiskelyä, tunnelmaa tai elämän ruusuja ilman +orjantappuroita. Minulle se on ollut kuluttava tuli ja syvä kaivo, +johon olen tuntenut syöksyväni, rautainen käsi, joka on tahtonut +pusertaa rikki kulmaluuni, jatkuva rikos, häpeä, tuska, hekkuma ja +hengenvaara yhtä aikaa. Ei sen kuiluissa eikä korkeuksissa ole mitään +minulle tuntematonta, aistillisen rakkauden nimittäin, sillä mitään +muuta minä en tunnusta rakkaudeksi. Epäilemättä se olisi vienyt minut +perikatoon, ellei oma poikani olisi tullut avukseni. + +Oikeastaan oli jo Xenia ja vielä enemmän hänen äitinsä tulleet +avukseni, antamalla minulle yhä useampia vihjauksia avioliitosta, siitä +päämäärästä, johon he tähtäsivät. Se vaikutti kuin kylmä suihku minuun, +mutta ainoastaan aivoihini ja älylliseen olentooni. Sydämeni pysyi yhä +edelleen yhtä sokeana, vaikka järkeni jo olikin valpas ja varuillaan. +Enhän minä mitenkään voinut mennä hänen kanssaan naimisiin enkä esittää +häntä lapsilleni heidän uutena äitinään, yhteiskunnasta puhumattakaan, +jonka arvostelun tiesin jo ennakolta ja jonka tuomioille, niin +riippumaton mies kuin olenkin, en koskaan ole voinut pysyä kyllin +tunteettomana. Jumala tietää kuitenkin, kuinka minun olisi käynyt, +ellei poikani olisi palannut Englannista. Tyttäreni ei olisi voinut +pelastaa minua, sillä ensiksi hän oli liian nuori ja toiseksi minä en +olisi sallinut hänen puoleltaan minkäänlaista sekautumista asioihini. +Poikani kanssa minulla sen sijaan oli aina ollut toverillinen väli, +jonka vuoksi hän voi sen tehdä vanhaa isäänsä loukkaamatta. Varmaan hän +toimi tässä asiassa Jumalan valittuna välikappaleena. Sillä minä olin +kohottanut hehkuvia rukouksia hänen puoleensa, niin usein kuin +valoisammat hetkeni sallivat sen. + +Poikani oli tuskin ollut puolta vuotta Helsingissä, kun hän eräänä +aamuna pyysi puhutella minua, käyden suoraan ja häikäilemättä asiaan. +Meillä oli pitkä keskustelu hänen kanssaan, joka minun puoleltani +päättyi kyyneleillä. Hänen kyyneleensä eivät olleet yhtä herkässä. Hän +oli tuolla ulkona suuressa maailmassa saanut sileiksi ajetuille +kasvoilleen kummallisen, jäykän ja täsmällisen ilmeen, jota ei ole +meidän polven miehillä ja joka lienee ollut hänen anglosaksisen +kasvatuksensa tuloksia. Lienenkö maininnut, että hän ennen kotiin +palajamistaan oli saanut käydä myös Amerikassa, poltti lyhytvartista +piippua ja kävi aina housunlahkeet ylös käärittyinä? + +"Isä", sanoi hän, katsoen tiukasti silmiin minua, "se ei käy laatuun, +siitä täytyy tulla loppu". + +"Mistä sitten?" kysyin viattomana. + +"Tuosta sinun tyttöjutustasi", sanoi hän. "Se on skandaali. Pian koko +kaupunki puhuu siitä." + +"Kuka on puhunut?" kysyin säpsähtäen. "Mitä puhunut?" + +"Ei vielä kukaan eikä mitään", vastasi, hän samalla järkähtämättömällä +naamalla. "Olen ottanut selon siitä omin neuvoineni." + +"En tiennyt, että sinusta on tullut salapoliisi", sanoin +ylenkatseellisesti. "Mutta sehän kuuluu olevan suosituin päiväntyyppi +Englannissa." + +"Voin olla salapoliisi", vastasi hän tyynesti, "mutta ainoastaan +kotitarpeiksi. Ja tässä tapauksessa minä suorastaan kiellän sinua enää +tuota suhdetta jatkamasta." + +"Kenen luvalla?" ärjäsin minä. + +"Jokaisen järjellisen ihmisen luvalla", vastasi hän, "joka näkee jonkun +hänelle rakkaan olennon aikovan tappaa itsensä ja estää hänet sitä +tekemästä". + +"Pidätkö minua siis sairaana tai mielipuolena?" ärjäsin uudestaan +hänelle. + +"En vielä kumpanakaan", vastasi hän. "Jos pitäisin, en sinun kanssasi +keskustelisi." + +"Mitä tekisit sitten?" kysyin minä. + +"Suorittaisin asian omin neuvoineni", vastasi hän. "Ja teen sen nytkin, +ellei sinulla ole voimaa." + +"Sinä uskaltaisit?" + +"Kyllä, kun on kysymys sinusta ja Marjatasta." + +Tyttäreni nimi toi vedet silmiini, mutta minä koetin kuitenkin vielä +pysyä urhoollisena. + +"Mitä hänestä?" kysyin ankarasti. "Toivottavasti et ole ainakaan +hänelle virkkanut asiasta mitään." + +"Mitä ajatteletkaan?" sanoi hän. "Juuri häneltä tahdon salata asian. Ja +juuri hänen vuokseen sinun on tuosta naisesta luovuttava." + +Hän kävi päälle kuin matematiikka, hyvin tietäen, mikä heikoin kohtani +oli. + +"Minä en voi", sanoin minä. + +"Minä autan sinua", sanoi hän. + +"Minä en voi sittenkään." + +"Hyvä, siispä otan minä asian kokonaan omaksi huolekseni." + +"Mitä aiot tehdä?" + +"Toimittaa pois täältä tuon naisen." + +"Minne?" + +"Sitä en sano. Anna minulle rahaa sitä varten." + +"Luuletko, että hän suostuu rahasta lähtemään? Oh, sinä et tunne +häntä!" + +"Isä, sinä olet lapsi", sanoi hän. "Rahalla voi kaikki." + +"Kaikkiko?" kysyin minä katsoen kauhistuneena häneen. + +"Kaikki", vastasi hän. "Jumalan kiitos, sinulla on vielä rahaa. Se +pyöristää terävimmätkin kulmat elämässä." + +Hän ajoi perille tahtonsa. Hän sai summan, jonka hän mainitsi, hän haki +käsiinsä Xenian ja niin hävisi tämä minun näköpiiristäni. Epäilemättä +teki poikani tuon kaiken hyvässä tarkoituksessa. Minä olen usein +kiittänytkin häntä siitä, hän on hymyillyt ja esittänyt, että joisimme +lasin whiskyä yhdessä, myöskin minä olen koettanut hymyillä, mutta minä +olen tuntenut, kuinka suupieleni silloin ovat aina oudosti +vääristyneet. Ei, hänen ei olisi pitänyt sittenkään tehdä sitä. Hänen +olisi pitänyt jättää minulle minun iloni, vaikka se olisi vienytkin +minut perikatoon. + +Enkö sitten enää koskaan kuullut Xeniasta? Kyllä, vieläpä näinkin +hänet, senjälkeen kuin hän oli palannut Amerikasta, jonne poikani oli +hänet lähettänyt. Se aika oli minulle uskonnollisen mietiskelyn, +kiivaan katumuksen ja ankaran tilinteon aika. Etsin lohdutusta +kaikkialta. Kerran raskaissa ajatuksissa tuntikaudet katua +tallustettuani, pistäysin Pelastus-armeijan kokoukseen. Siellä hän oli. +Hänestä oli tällä välin tullut pelastusarmeijalainen. Hän istui lavalla +ja lauloi. Oli kummallista kuulla Jesuksen nimeä noilta huulilta, jotka +niin usein olivat minun korvaani synnin ja hekkuman sanoja sopertaneet. +Iloitsin kuitenkin, että hänen oli niin hyvin käynyt, sillä olin +pelännyt hänen menevän suoraan katu-ojaan. Kokouksen jälkeen etsin +käsiini hänet, me rukoilimme yhdessä ja puhuimme kauan ja kauniisti +Jumalan karitsasta. Surullista entisyyttämme me emme sanallakaan +koskettaneet. Nyt vasta minä sain todella rauhan sielulleni. + +Sitten jälkeenpäin kuulin tosin, että hän oli eronnut +Pelastus-armeijasta, mutta se ei enää mieltäni liikuttanut, yhtä vähän +kuin se kirjekään, jonka hän joku vuosi myöhemmin kirjoitti minulle. +Hän makasi silloin sairaana, hän oli synnyttänyt lapsen jollekin +upseerille, joka ei hänestä sen enempää välittänyt. Hän sai rahansa, +mutta minä en mennyt häntä katsomaan. Nyt hän kuuluu elävän isänsä +kotikylässä Puolassa, en tiedä, millaisissa oloissa. Ajattelen häntä +usein ja suljen hänet joka yö esirukouksiini. + +Olen yksinäinen mies. Tyttäreni on onnellisissa naimisissa ja poikani +saanut edullisen paikan, kuten tiedätte, eräässä pankkimme +haarakonttoreista. Kotini on autio ja tyhjä. Istun siellä yksin +muistoineni. Ikävä kyllä, en vieläkään ole voinut järjestää elämääni +täydellisesti Jumalan mielen mukaan. Mutta minä tunnen, että hän on +leppynyt minulle, ja kun pääsen tuonne saksalaiseen parantolaani, hän +on leppyvä vielä enemmän. Heikontuneesta terveydestäni huolimatta +houkuttelee synti kuitenkin vielä väkevästi minua. Toisinaan tuntuu +minusta, että voisin uhrata autuuteni toivon yhden yön vuoksi Xenian +parmahilla. Tiedän, että hän on jonkun verran lihonut, mutta olen +varma, että hänen ruumiinsa ei ole siitä rumentunut. Kenties en +tahdokaan kuolla Parisissa. Kenties etsin hänet vielä kerran käsiini +enkä sitten enää koskaan eroa hänestä. Kenties ottaa hän minut vielä +takaisin noitapiiriinsä. Kenties onnistuisi minun myöskin hänet vielä +takaisin Jesuksen Kristuksen jalkojen juureen johdattaa. Silloin olisi +onneni täydellinen. Me häviäisimme jäljettömiin maailmalta, eläisimme +vain toinen toisellemme, ja kun kuoleman hetki tulisi, me nukahtaisimme +pois hymyillen, tietäen tapaavamme toisemme Isän kartanoissa. + + + + +TYHJYYDEN KAMMO. + + +Minun asiantuntemukseni tällä alalla, kertoi Jakke Pulliainen, on aivan +vaatimaton, joka johtuu osaksi luonnollisesta vastenmielisyydestäni +naista kohtaan, osaksi kuluttavasta ammatistani, joka on omiaan +tulisimmatkin intohimot taltuttamaan. Te tiedätte, että olen oikeastaan +sisäänpäin kääntynyt, runollinen luonne, vaikka väärälle uralle +joutuneena olen pakotettu hyvinkin ulkopuolista elämää viettämään. +Siksi on nainen ollut aina pyhä minulle, naisen ihannekuva nimittäin, +joka lienee syntynyt minun kerallani ja joka hautaan saakka tulee +säilymään sydämessäni, olkoon sillä sitten vastinetta todellisuudessa +taikka ei. Mutta minä olen ollut sen kuitenkin erään kuolevaisen +hahmossa näkevinäni. + +Hänen nimensä oli Elisa, ja hän oli vain köyhä, itseään elättävä +konttorineiti tästä kaupungista, isätön ja äiditön, ilman veljiä tai +sisaria, ypöyksin maailmassa. Miten olin häneen tutustunut ei kuulu +asiaan, yhtä vähän kuin sekään, miten minä, vanha syntinen, olin +hänen puhtaan ja väkevän rakkautensa saavuttanut. Hän antautui +minulle kokonaan, empimättä, avoimesti ja iloisesti, sen enempiä +avioliitto-lupauksia minun puoleltani vaatimatta. Meidän suhteemme oli +aivan rehellinen. Hän tiesi, että minä olin velkainen mies, joka +epäterveen nuoruus-elämän ja sitä seuranneiden hurjastelujen jälkeen en +suinkaan ollut luotu sukua jatkamaan, ja minä taas, että hän melkein +kehdosta saakka oli tottunut pitämään huolta itsestään, että hän +rakasti minua vain itseni vuoksi ja vain niin kauan kuin minä +todellakin miellytin häntä. Tuo oli omiaan kohottamaan häntä +äärettömästi silmissäni. Ensi kerran elämässäni minä tapasin naisen, +jota voin kunnioittaa ja jonka tunnustin miehen vertaiseksi. Ja +tuollainen nainen rakasti minua! Se oli omiaan kohottamaan myös +tavattomasti omaa itsetuntoani. Minä olin siis jotakin, minä _en_ ollut +roskaväkeä, koska hän piti minusta. Täytyy olla ollut itsensä ja +itseluottamuksensa niin kadottamaisillaan kuin minä, voidakseen oikein +käsittää tuon tunteen onnellisuuden. + +Hän ei ollut kaunis, mutta hän oli miellyttävä. Hänen karu ammattinsa +ja kovat elämänkohtalonsa olivat painaneet eräänlaisen miehekkään, +kulmikkaan leiman hänen olentoonsa. Vain minun seurassani pehmeni hän, +voi sulaa kuin vaha ja käydä oikein kauniiksi, jopa keimailevaksikin, +sillä hän muuttui naiselliseksi. Jo kun hän kaukaa näki minut, valaisi +herttainen, hempeä ja sydämellinen hohde hänen kasvojaan. Muuten, kun +hän kulki yksin ja minä joskus hänen huomaamattaan voin nähdä hänen +ilmeensä, hän oli niin kovan, miltei katkeran näköinen, että häntä +tuskin olisi voinut tuntea samaksi ihmiseksi. Silloin hän ei suinkaan +miellyttävästi vaikuttanut. Lienee johtunut siitä, ettei minulla +myöskään ollut ketään kilpakosijaa. Ne harvat ihmiset, jotka tunsivat +hänet, pitivät häntä vähäpätöisenä, mielenkiinnottomana olentona, jolle +ei ollut tarpeellista mitään sen suurempaa huomiota osoittaa. Sekin oli +oikeastaan hyvä mielestäni, sillä eihän kenenkään tarvinnut tietää, +mikä aarre minulla oli hänet omatessani. Omaksi kunniakseni on minun +nimittäin mainittava, että alusta alkaen tunsin täydellisesti hänen +arvonsa ja tunnustin sen myös aina itselleni. Enkä olisi muuta +voinutkaan, sillä ilman häntä minä olisin jo aikoja sitten katu-ojassa. + +Myöskin minä olen yksin maailmassa. Myöskin minä olen isätön ja äiditön +olento, jonka on täytynyt varhaisimmasta nuoruudestani saakka tottua +tulemaan omin voimin toimeen maailmassa. Ja minä olen tullut, vaikka +minun onkin sitä varten täytynyt reivata monta purjetta, heittää mereen +monta kaunista unelmaa. Sittenkin olisin luultavasti ilman häntä +haaksirikkoutunut. Hänen kanssaan kävi matka helpommin. Hän ei +raskauttanut, vaan kevensi elämääni. Ennen kuin tutustuin häneen olin +synkkä, kolkko mies, joka ei ollut kaukana itsemurhasta. Elin pelkkää +ulkopuolista elämää ja tunsin joka hetki tekeväni vääryyttä syvemmälle, +sisäisemmälle itselleni. Hän teki minut jälleen tai, oikeammin sanoen, +ensi kerran elämässäni ihmiseksi. Hänen seurassaan minä vasta opin +itkemään ja nauramaan, jota en ollut voinut tehdä oikein naivisti edes +poikavuosinani. Se oli kovin suloista, ja minä olen hänelle siitä ijäti +kiitollinen. Ilman häntä minä en koskaan olisi oppinut tuntemaan +itseäni, vaan mennyt hautaani käyttämättömänä raaka-aineena, itselleni +ja muille outona, salaperäisenä olentona, jonka nimi maan päällä oli +Jakke Pulliainen. Kun ajattelen tuota kohtaloa, joka niin vähällä oli +tulla osakseni, karmii selkäpiitäni. Vahinkohan olisi luonnollisesti +ollut ainoastaan minun, mutta minulle korvaamaton. + +Hän ei asunut perheessä, sillä hän ei sietänyt vieraita ihmisiä +ympärillään. Hän oli vuokrannut oman yksityishuoneensa, joka oli +samalla hänen keittiönsä ja makuukammionsa. Päivät hän istui +konttorissa, illoin tulin minä hänen luokseen teetä juomaan. Usein jäin +yöksi sinne, usein menin myös pois puoli-yön korvissa ja pistäysin +vielä ennen kotiin-menoani joko toimistoon tai kapakkaan. Oikeata kotia +ei minulla ole ollut koskaan. Vuokrahuone, jossa asuin ja jossa yhä +vieläkin asun, on minulle aina ollut vastenmielinen. Se on huone kuin +tuhannet muutkin Helsingissä, mutta minusta kylmä, autio ja kamala kuin +vankiluola. Kuitenkin tarjoaa se katon pääni päälle, niiksi harvoiksi +yön hetkiksi, jotka vietän siellä. Toimisto ja kapakka ovat olleet +ainoat oikeat tyyssijani, joissa olen viihtynyt ja joissa olen elänyt +elämäni. Nyt oli minulla kolmas: hänen kammionsa. Se oli suuri muutos +minun elämässäni eikä voinut olla syvästi koko silloiseen sielulliseen +kehitykseeni vaikuttamatta. + +Hänen luonaan minä pääsin pois julkisuudesta, jonka armoton, +kaikki-yleistävä, kaikkitasoittava leimamerkki jo oli pahasti syöpynyt +minuun. Osasin tuskin olla enää yksityis-ihminen. Olin tottunut +puhumaan vain politiikasta, yhteiskunta-oloista, tunnetuista +henkilöistä ja päivän tapauksista. Hän ei tuosta kaikesta tiennyt +mitään, sillä hän eli tuon kaiken ulkopuolella. Hänen kanssaan minun +täytyi keksiä muita puheenaineita. "Minä en ymmärrä politikkaa", sanoi +hän suoraan, "ja tunnetut henkilöt ovat mielestäni ikäviä". Myöskin +minä olisin voinut tehdä saman tunnustuksen, jos olisin uskaltanut. +Mutta minä olin katsonut tuon kaiken aina kuuluvan ikäänkuin yleiseen +sivistykseen. Hän ei siitä välittänyt ollenkaan. Hän ei viikkokausiin +lukenut sanomalehtiä. Hän eli omaa elämäänsä, luki omia kirjojaan, +mieluimmin luonnontieteellisiä, ja ajatteli ennen kaikkea omia +ajatuksiaan. Hänen seurassaan minunkin oli pakko pusertaa itsestäni +esiin se vähäinen yksityishenkilöni, minkä julkinen sana vielä oli +jättänyt koskettamatta. + +Luonnollisesti minä tunsin tuosta häntä kohtaan syvää kiitollisuutta. +Mutta meidän suhteemme jatkui, minä aloin tottua häneen ja samalla +jossakin määrin laiminlyödä häntä. Varsinaisesti uskoton en hänelle +ollut. Mutta en tahdo kieltää, että joskus annoin hänen odottaa +turhaan, vaikka olin luvannut tulla ja tiesin hänen istuvan yksin +kammiossaan. Toisin vuoroin, puolipiloillani, hankin hänelle myös syytä +pieneen, viattomaan mustasukkaisuuteen, joka suuresti huvitti minua. +Tunsin itseni silloin taas todella rakastetuksi ja onnelliseksi. Että +se olisi hänelle tuskallista, en ajatellut, yhtä vähän kuin sitäkään, +että minulla koskaan olisi syytä olla hänen tähtensä mustasukkainen. En +pitänyt tarpeellisena myöskään joka hetki osoittaa hänelle rakkauttani. +Katsoin itsestään selväksi asiaksi, että hän aina ja ijät kaiket +rakastaisi minua vain itseni tähden, kuten hän oli alottanutkin +rakastaa, sillä enhän minä ollut muuttunut entisestäni, en ainakaan +huonompaan, vaan pikemmin parempaan päin. Siksi en ollut hänelle +huomaavainen, en muistanut hänen merkkipäiviään enkä tehnyt noita +pieniä palveluksia, jotka oikeastaan ovat yhtä suloisia sekä +tekijälleen että teon esineelle. Luulin, että hän ei välittänyt +sellaisesta. Vain joskus toin vielä ikäänkuin vanhasta muistosta jonkun +pienen kukan hänelle. Mutta sitäkään ei ollut enää kuukausiin +tapahtunut. En tahdo silti sanoa, että rakastin häntä vähemmän kuin +ennen. Mutta minä olin tottunut onneeni, oman turvallisuuteni +tuudittamana. + +Niin sattui se tapaus, joka myllersi syvyyden lähteet sydämessäni, joka +oli tehdä mielipuolen miehen minusta ja jota en vielä nytkään voi olla +ilman sisällistä väristystä ajattelematta. + +Meillä oli lehdessä eräs nuori mies, nuori ylioppilas, Luukas Lohipato +nimeltään, jonka minä olin hankkinut lehteen, valpas, pitkäsäärinen +uutisten hankkija ja miellyttävä päivänpakisija. Hän kohteli minua aina +suurella kunnioituksella, sillä ensiksikin minä olin häntä kymmenen +vuotta vanhempi ja toiseksi hän tiesi olevansa kiitollisuuden velassa +minulle. Minä puolestani tunsin häntä kohtaan ensi hetkestä saakka +erikoista myötätuntoa. Kohtelin häntä aina ystävällisesti ja +toverillisesti, puhuin hänestä hyvää kaikkialla ja kiitin hänelle +itselleenkin usein hänen älykkäitä pikku-palojaan. Näin, että hänen +kasvonsa kirkastuivat ilosta silloin, sillä pätevämmältä taholta hän ei +tosiaankaan olisi voinut saada tuota tunnustusta. + +En tahdo kehua itseäni, mutta herrat kenties muistavat, että minäkin +olen nuoruudessani tuota samaa kevyt-aseista sanomalehti-tointa +harjoittanut. Olin tullut, samoin kuin hänkin, lehteen uutisten +hankkijaksi ja päivänpakisijaksi, jolla viimemainitulla alalla niitin +monta kaunista laakeria. Niittäisin vieläkin, jos viitsisin, mutta olen +väsynyt, kynäni on kangistunut ja kenties myöskin vähän tylsistynyt. +Vain hyvin harvoin, kerran pari vuodessa, käytän sitä enää +päivänpakinaan. Silloin teen sen vanhalla taituruudella, joka aina +herättää toimituksen nuorempien jäsenien kunnioittavaa ihailua, sillä +joskin heillä on sanomista kymmentä kertaa enemmän kuin minulla, he +eivät saa esille sanottavaansa. Itse tunnen syvästi henkisen +köyhyyteni. Kun näen lehdessä heidän kömpelöt, turvattomat +sepustuksensa, jotka puutteellisen muotonsa alla kuitenkin kätkevät +usein kokonaisia ilonaiheiden aartehistoja, en voi estää pientä +kateuden huokausta povestani tunkeutumasta. Ollapa minulla nuo aiheet, +tuo tuores näkemys ja sukkelien päähänpistojen tulva! Tekisin +jokaisesta taideteoksen. He taas kadehtivat minun tottumustani ja +sorminäppäryyttäni. "Ei vanhalle vertoja vedä", sanovat he usein, kun +tilaisuuden tullen sitä hiukan väläytän heille. Se imartelee +itserakkauttani, enkä kuitenkaan voi olla tuntematta itseäni henkiseksi +kerjäläiseksi heidän keskuudessaan. + +Luukas Lohipato tuli tuoreilla voimilla lehteen. + +Hänellä oli omaperäistä mielikuvitusta ja luontainen keveys kirjoittaa. +Kuten sanottu, otin hänet heti siipieni suojaan, pidin silmäni hänen +yllään, ohjailin, neuvoin ja opastelin häntä, ilman että hän itse +tuskin sitä huomasikaan, ja hänestä tuli vähällä vaivalla erinomainen +sanomalehtimies. Puolessa vuodessa hän oppi enemmän kuin toiset +viidessä. Hänen päivänpakinansa herättivät huomiota, niitä luettiin, +niille naurettiin ja ne vaikuttivat valistavasti yleisöön. Iloitsin +vilpittömästi hänen edistys-askeleistaan, näin hänessä ikäänkuin oman +itseni, kymmentä vuotta nuorempana. Hänessä oli todella jotakin samaa +kuin minussa, sama syvä elämänkäsitys ja sama hilpeä mielenkiinto sen +pinta-ilmiöihin. "Ille faciet", sanoin usein hänestä leikilläni. +Myöskin ulkomuodoltaan ja käytöstavaltaan hän muistutti jossakin määrin +minua, joskin hän oli vaatimattomampi ja vähemmän kehittynyt. Päätin +olla isällinen ystävä hänelle, sillä muistin itse sellaista siinä +ijässä kovin kaivanneeni. Voin tulla usein oikein hentomielisesti +liikutetuksi, kun ajattelin, että hänenkin kävisi vihdoin samoin kuin +minun, että hänkin vähitellen väsähtäisi, tylsistyisi ja kangistuisi. +Elämä ei ole helppoa, hyvät herrat, ja sanomalehtimiehen polku ei ole +pelkillä ruusuilla reunustettu. Hänellä itsellään ei luonnollisesti +vielä ollut pienimpiäkään epäilyksiä siinä suhteessa. Hänen taivaansa +oli pilvetön, hänen silmänsä säteilivät elämän-uskallusta, hänen +kynänsä juoksi kuin lyly lumella, häneltä ei koskaan puuttunut aiheita +kirjoittamiseen. Hän suorastaan nautti työstä ja siitä salaperäisestä, +houkuttelevasta vallantunteesta, jonka nuori sanomalehtimies tuntee +kynänsä mustepulloon kastaessaan ja muistaessaan, että sen, mitä hän +tällä hetkellä ajattelee, tulevat huomenna kymmenettuhannet +ajattelemaan. Myöhäisemmät katkerat kokemukset opettavat kyllä, että se +on erehdys, on harhakuva. Mutta joka ei siitä riemuitsevasta, +kiitollisesta tunteesta ole alottanut, hänestä ei ikinä tule edes +käyttökelpoista sanomalehtimiestä. + +Olin johdattanut tuon nuorukaisen rakkaan ystävättäreni tuttavuuteen, +osaksi aivan epäitsekkäistä, osaksi myös vähemmän kauniista +vaikuttimista. Pelkäsin, että hän rupeisi juomaan, sillä näin hänellä +olevan siihen hyvät taipumukset. Toistaiseksi en tosin ollut nähnyt +häntä vielä kertaakaan hutikassa, mutta hän oleskeli mielellään +ravintoloissa, otti naukun silloin kuin muutkin ottivat ja eli +mielestäni jo jonkun verran yli varojensa. Naisten kanssa hän ei +nähdäkseni vielä porsastanut, hän oli vielä miltei naurettavan arka ja +kaino siinä suhteessa, mutta tiesin kainouden ylimalkaan olevan hyveen, +joka menee vuosien mukana. Hänen hekkumalliset, nautinnonjanoisesti +kaartuvat huulensa olivat pettämätön merkki minulle. Tuollaisin huulin +olin minäkin kerran tullut Helsinkiin. Katsoin sentähden, että hänelle +olisi hyvä, jos hänellä olisi, kuten minulla, joku muukin tyyssija kuin +toimisto ja ravintola. Otin sentähden hänet usein mukaani illoin +mennessäni Elsan luo teetä juomaan. Käytin joskus häntä myös +lemmenlähettiläänä, viemään ilmoitusta, etten voinut tulla, tai muuhun +sellaiseen, Liitin hänet, toisin sanoen, siihen lähimpään, minulle +pyhään seurapiiriin, jonka ennen vain Elsa ja minä olimme muodostaneet. +Ajattelin hänen parastaan ja taisin ajatella joskus myös omaa +mukavuuttani, sillä enhän minä aina voinut olla vain Elsan kanssa, ja +silloin oli mielestäni hyvä, että hän ei ollut aivan yksin. Varsinkin +sinä syksynä oli minulla ollut tavallista enemmän työtä toimistossa, +joka minun ikävän tottumukseni mukaan oli vaatinut vastaavan +alkoholimäärän erinäisissä kaupungin ravintoloissa. Hän oli siten +tullut sangen paljon Elsan kanssa seurustelleeksi. Minä en nähnyt siinä +mitään pahaa, sillä päähäni ei pälähtänytkään, että hän voisi käydä +minulle vaaralliseksi. + +Sentään huomasin eräänlaisen muutoksen hänessä tapahtuneen. Hän oli +minua kohtaan kunnioittava ja hienotunteinen, kuten aina ennenkin, +mutta hän katsoi usein minuun kummallisella, syventyneellä +silmänluonnilla, jota en voinut selittää. Hän kalpeni, hän laihtui +silmissä, hänen kasvonsa kävivät kypsemmän, miehekkäämmän ja +sielukkaamman näköisiksi. Hän suorastaan henkevöityi muutamien +viikkojen kuluessa. Hän karttoi toveripiirejä, hän ei oleskellut enää +kapakoissa, hän hankki uuden puvun itselleen eikä kuitenkaan ottanut +palkkaansa etukäteen. Olisi ollut tietysti lähellä ajatus, että hän oli +rakastunut ja että hän oli juuri minun ystävättäreeni rakastunut, +ainoaan sivistyneesen naiseen, jonka kanssa hän seurusteli. Mutta minä +en nähnyt, en aavistanut mitään. Luulin ensin, että hän oli sittenkin +hairahtunut ja hankkinut jonkun salataudin itselleen. Kysyin häneltä, +kuinka asianlaita oli, ja näin, että hän loukkautui kysymyksestäni. +Hyvä on, ajattelin minä, Elsan seura on hänet hienostanut. Sepä +erinomaista! Nyt hän välttää Helsingin ensimmäiset, karkeimmat +houkutukset ja säästyy monelta ikävältä kokemukselta. + +Elsasta me emme olleet koskaan oikein kahden kesken jutelleet. Kun +joskus mainitsin hänen nimensä, hän vaikeni heti ja näkyi mieluimmin +karttavan koko puheen-ainetta. Luulin kuitenkin, että hän tiesi +läheisen suhteemme, sillä olihan hänen täytynyt arvata se. Mitkään +hellyyden-osoitukset Elsan ja minun välilläni eivät tietysti tulleet +kysymykseen hänen läsnä-ollessaan. Mutta näkyyhän sellainen silmistä, +kuuluuhan sellainen äänenpainoista, eikä hän ollut mikään typerä mies. +Pidin sitä asiaa meidän välillämme selvänä ilman selityksiäkin. + +Kerran kysyin häneltä ohimennen, mitä hän piti Elsasta. + +"Hän on syvä nainen", hän sanoi ja loi minuun taas tuon kummallisen, +synkistyneen, ikäänkuin jostakin kuilusta nousevan silmäyksensä. + +Olin hänen vastaukseensa tyytyväinen. + +Myöskin Elsalta minä kysyin kerran hänen mielipidettään Lohipadosta. + +"Luulen, että hän on hyvä poika", hän sanoi, "mutta niin kovin +lapsellinen ja kehittymätön". + +Sekin vastaus tyydytti minua, sillä se oli minunkin ajatukseni hänestä. +Mutta myöskin Elsan minä huomasin muuttuvan silmissäni, ja se herätti +ensimmäiset epäilyksen vaistot minussa. + +Hän oli käynyt hempeämmäksi, aistillisemmaksi. Sillä aikaa kuin tuo +toinen laihtui, kalpeni ja henkevöityi, hän ikäänkuin pyöristyi, +verevöityi ja naisellistui koko olennoltaan. Hän liikkui pehmeämmin, +hän puhui hiljaisemmin, hän katsoi kauniimmin ja sydämellisemmin. Hänen +silmiinsä oli tullut jotakin enkelimäistä, äidillistä, suojelevaa +suloutta, jota en ennen ollut huomannut niissä. Pidin sen tietysti +omana ansioitani ja iloitsin siitä kuin perhonen päiväpaisteesta, sillä +se muistutti minulle niin elävästi meidän rakkautemme ensimmäisiä +armaita onnen-aikoja. Minä sanoinkin sen hänelle ja näin hänen +punastuvan kuin pikkutyttö. Hän oli silloin niin suloinen, että olisin +tahtonut syödä suuhuni hänet. Hän oli minua kohtaan hellempi kuin +milloinkaan ja minä hänestä ylpeämpi, onnellisempi ja turvallisempi. + +Onneni teki tuhmanrohkeaksi minut. Laiminlöin häntä, en käynyt hänen +luonaan säännöllisesti, tulin hänen luokseen joskus hienossa hiprakassa +ja laskin vallatonta, vähemmän soveliasta leikkipuhetta. Usein oli hän +yksin kotona, usein istui myös Lohipato siellä jo ennen minua. Minun +tullessani he vaikenivat ja jättivät ikäänkuin minulle puheenjohtajan +toimen. Minä hoitelin sitä luonnollisella, huolettomalla tavallani, +joka tosin ei ole minulle synnynnäistä, mutta jonka minä olen oppinut +elämän taipaleella. + +"Mistä te puhuitte?" saatoin joskus äkkiä kysäistä heiltä. + +He katsoivat toisiinsa hämillään. + +"Tarkoitan, mistä te puhuitte, ennen minun tuloani." + +"Emme mistään", sanoi Elsa, "istuimme vain ja odotimme sinua". + +"Sepä mahtoi olla hauskaa seuranpitoa", sanoin minä. "Kuule, Luukas, +kunnon sanomalehtimiehen tulee osata myös keskustella eikä vain +kirjoittaa." + +"Minä olen niin kömpelö", hän sanoi yksinkertaisesti. + +"Ja minä niin jäykkä", lisäsi Elsa, luoden pehmeimmän katseensa minuun. + +Minä hymyilin, hän hymyili, Lohipato hymyili, ja minä jatkoin jälleen +äänekästä, leikillistä, naurunremahdusten keskeyttämää ilotulitustani. + +Kerran illalla, ollessani Elsan kanssa kahden kesken, meni paha henki +minuun, ja minä rupesin kiusoittelemaan häntä muka hänen entisillä ja +nykyisillä kosijoillaan. Tiesin hyvin, että hän siinä suhteessa oli +puhtaampi kuin kukaan, että hän rakasti ainoastaan minua eikä ollut +koskaan ennen ketään muuta rakastanut. Mutta minusta oli hauskaa saada +hänet punastumaan ja puolustelemaan itseään, väittämään innokkaasti +valheeksi, mitä minä en edes totena esittänytkään, ja katsomaan +kiivaalla vakavuudella minuun, jota sisäinen nauru ja riemastus +pudistutti. Kävin läpi kaikki hänen harvat herratuttavuutensa +ensimmäisiltä nuoruusvuosilta saakka, mikäli ne olivat jonkun hänen +sanansa johdosta muistiini tarttuneet, koetin itse keksiä uusia, +sepitin olemattomia tuokiotiloja ja laskettelin omasta päästäni mitä +mahdottomimpia lemmentaruja. + +"Siihenkin sinä olet ollut rakastunut ja siihen", sanoin minä. "Ja +sille iskit silmää silloin ja sitä miellyttääksesi teit tämän ja tuon!" + +Hän nauroi, hän nimitti hulluksi minua, hän oli kiusattu ja samalla +silmin-nähtävästi huvitettu teeskennellystä mustasukkaisuudestani. Niin +tulin myös Luukas Lohipadon nimen maininneeksi. + +Huomasin heti arkaan kohtaan koskettaneeni. Hän vaikeni äkkiä, hän +käänsi kasvonsa pois, hän ei ruvennut puolustelemaan itseään eikä +väittänyt valheeksi sanojani. + +"Hän on lapsi", hän sanoi ainoastaan. + +"Mutta sinä rakastat tuota lasta", jatkoin minä yhä leikkiäni. "Ja hän +rakastaa sinua. Etkö luule minun sitä huomanneeni?" + +"Hän", toisti hän hiljaa, hymyillen jälleen, kasvoillaan tuo omituinen, +äidillinen, sisäänpäin kääntynyt ilme, jota hänellä ei ennen ollut ja +joka oli tullut häneen vasta viime aikoina. + +"Juuri hän", sanoin minä. "Hän on itse sen minulle tunnustanut. Hän +kulkee ja kuihtuu sinun tähtesi. Etkö voisi häntä armahtaa?" + +Hänen käytöksensä kävi yhä omituisemmaksi. Myöskin minä huomasin +menneeni liian pitkälle, mutta kun minun on vaikea pysäyttää itseäni +kerran vauhtiin päästyäni, pingoitin yhä enemmän nyt jo sangen +pakotettua leikkiäni, kuvailin, kuinka tuo heidän rakkautensa muka oli +alkanut ja mille asteelle se nyt oli kehittynyt, luettelin heidän +tapaamisiaan, joissa itse olin ollut mukana, panin jokaiseen heidän +sanaansa kätketyn, kiellettyä lemmenkaipuuta huokuvan tarkoituksen ja +olin näkevinäni heidät kaksi petetyn rakastajan kierossa, +vääristelevässä valaistuksessa. + +Nyt en voinut peittää sisällistä, hykähtelevää riemuani enää. Nauroin +ääneen, ilkuin ja annoin mielikuvitukseni kiitää villin ratsun lailla. +Ja todellakin: minä sain tuosta kaikesta loogillisen kokonaisuuden. +Kuva liittyi kuvaan, sana sanaan, tunnelma tunnelmaan rautaisella, +johdonmukaisella välttämättömyydellä kuin rengas renkaasen, kaikki +varjo lankesi heitä vastaan, ja Elsan olisi ollut vaikea tehdä tyhjiksi +väitteitäni, jos hän olisi tahtonutkin. Olin kuin noita, joka on saanut +silmäänsä lasisirun. Näin kaikki, mutta kaikki nurinpäin. Samalla +ilmoitin, että täysin ymmärsin heidän molemminpuolisen mieltymyksensä, +etten ollut siitä heille vihainen ollenkaan, että olin jo kauan +katsonut heidän suhdettaan ja että olin jo ensi hetkestä arvannut +sellaisen heidän välilleen sukeutuvan. + +"Se oli niin sallittu!" huokasin keinotekoisesti. "Te kuulutte yhteen, +kohtalo on määrännyt teidät toisillenne." + +"Sinä tahdot päästä minusta?" kysyi Elsa ja loi surumielisen silmäyksen +minuun. + +"Enpä suinkaan", vastasin, "mutta tiedän turhaksi potkia tutkainta +vastaan. Poistun omaan autioon tyhjyyteeni. Te rakastatte toisianne ja +tulette onnellisiksi." + +"Sinä et saa jättää minua", sanoi hän silmät kyynelissä. "Enhän minä +rakasta häntä." + +"Kenties sinä et tiedä sitä vielä itsekään", väitin minä. "Sinä et +tahdo tunnustaa sitä vielä itsellesi. Mutta uusi rakkaus itää jo +sinussa, sinä olet huomannut kyllä, jos olet tahtonut huomata, sen +ensimmäiset, salaperäiset ailahdukset." + +"Minä pidän sinusta", sanoi hän ja kiersi käsivartensa kaulani ympäri. + +"Minä uskon sen", myönsin jalomielisesti. "Pidät vielä, pidät +minustakin. Mutta sinä pidät myös hänestä. Hän on nouseva, minä +mailleen menevä päivä." + +"Sinä et ole ollut vielä koskaan noin julma minua kohtaan", sanoi hän +hiljaa. + +"En", vastasin minä, "sillä minä en ole ollut koskaan niin tosi. +Myöskin hänelle tahdon olla yhtä tosi. Myöskin hänen kanssaan täytyy +minun saada joku selitys aikaan." + +"Ei, ei", sanoi hän pyytävästi ja hätäisesti. + +"Kyllä", jatkoin minä järkähtämättä. "Se viirunaama kulkee täällä ja +hakkailee minun henttuani. Jos hän luulee olevansa viekkaampi minua, +hän pettyy." + +"Hänhän pitää vain sinusta", sanoi Elsa. + +"Hän teeskentelee vain sitä", sanoin minä, "tietäen siten helpommin +sinut kietovansa. Eihän hän voi alkaa suhdettaan sinuun parjaamalla +minua." + +"Hän kiittää sinua", äänteli Elsa epätoivoisesti, "hän puhuu aina vain +suurimmalla kunnioituksella ja ihailulla sinusta". + +"Sepä peijakasta", nauroin minä. "Juuri se todistaa hänen +syyllisyyttään. Se poika on syntynyt konnaksi. Olen nähnyt aina hänen +naamastaan, että hän on luotu päättämään päivänsä kuritushuoneessa." + +"Nyt teet sinä veristä vääryyttä hänelle", väitti Elsa. "Sinä et +itsekään tarkoita, mitä sanot. Olethan ennen puhunut pelkkää hyvää +hänestä." + +"Se oli ennen", sanoin minä. "Tein sen vain nähdäkseni, miten se +vaikuttaisi sinuun. Samoin olen sinua hänelle kiittänyt ja tutkinut +koko ajan hänen kasvonjuonteitaan." + +"Ja mitä olet luullut niissä näkeväsi?" kysyi hän. + +"Konnuutta, sulaa konnuutta", sanoin minä. "En olisi voinut uskoa, että +ihminen voi olla niin nuori ja niin turmeltunut." + +Tähän tapaan jatkui meidän keskustelumme. Se päättyi siihen, että Elsa +purskahti vihdoin itkemään. Minä lohdutin häntä, sanoin puhuneeni +pelkkää leikkiä ja sainkin hänet ainakin ulkonaisesti tyyntymään. +Meidän kohtauksemme loppui pitkään suudelmaan ja syleilyyn. Ja pois +mennessäni minä olin erittäin tyytyväinen itseeni, ajatellen, että jos +heissä todella olisi jotakin sentapaista orastanut, tämä oli varmin +keino kitkeä se pois ja säilyttää Elsa itselleni. + +Mutta tuo kohtaus jäi mieleeni ja minä ajattelin paljon seuraavina +päivinä sitä. Pidin sangen luonnollisena, että Lohipato olisi Elsaan +rakastunut. Eihän hänellä näkynyt ketään muutakaan sivistynyttä +naistuttavaa olevan ja olihan Elsa todellakin nainen, jollaista +jokainen vähänkin syvempi luonne saattoi toivotella itselleen. Elsan +suhteen minä sen sijaan olin varma asiastani. Hän on luja kuin kallio, +ajattelin minä, hän on karu, miltei miehekäs luonne, hänestä +kilpistyvät kaikki sentapaiset houkutukset. Päähäni ei edes +pälkähtänyt, että hän voisi rakastua tuohon keltanokkaan, joka niin +ikäisekseen kehittynyt kuin olikin sentään oli vain maalaistollo minun +rinnallani. + +Muuten oli Lohipato juuri viimeisinä viikkoina osoittanut erikoista +henkistä vireyttä lehdessä. Hän teki työtä kahden edestä, hän kirjoitti +paremmin kuin koskaan, hänen tehtäväkseen oli uskottu erään tärkeän, +pitkän sanomalehti-kiistan hoitaminen, ja hän suoriutui siitä kaikella +kunnialla. Hän suorastaan musersi vastustajansa. Koko kaupunki +puhui siitä, hänen kompasanansa kulkivat suusta suuhun ja hänen +terävä-näköiset todistelunsa ja päätelmäsarjansa olivat herättäneet +itse herrojen johtokunnanjäsenten huomiota. Päätoimittaja oli hyvillään +ja hykerteli käsiään. + +"Lohipato on meille korvaamaton", sanoi hän minulle. "Hän on syntynyt +sanomalehtimieheksi." + +"Epäilemättä", vastasin minä. "Hänellä pitäisi olla vain vähemmän työtä +ja enemmän palkkaa." + +"Ei", sanoi päätoimittaja, "mutta enemmän työtä ja enemmän palkkaa. +Sitä pitää hänellä olla. Nuori mies tahtoo ansaita kannuksensa." + +"Hän on jo ansainnut ne", sanoin minä. "Mutta olisi oikein, jos +johtokunta todellakin kultaisi ne." + +Hän sai palkankorotuksen. Samalla vapautettiin hänet ikävimmistä +reportterivelvollisuuksistaan ja ilmoitettiin hänelle, että jos hän +todenteolla aikoi sanomalehtimies-alalle antautua, se olisi hyvin +mieluista johtokunnalle, joka siinä tapauksessa tulisi pitämään +huolta, että hän kenties jo ensi kesänä voisi saada pienen ulkomaisen +opintorahan pistäytyäkseen ainakin Skandinavian ja Saksan +sanomalehti-oloja tarkastelemaan. Suurempaa kunniaa ei ole ikinä +tapahtunut niin nuorelle kynäniekalle. Hänen tiensä näytti johtavan +kultaan ja kunniaan. Iloitsin vilpittömästi hänen onnestaan, sillä +olihan hän oikeastaan minun kasvattini ja oppilaani ja lisäsihän se +tavallaan minunkin arvoani lehdessä, että olin sellaisen harvinaisen +kyvyn keksinyt, meillä Suomessa, jossa sanomalehtimiehiä kyllä kasvaa +joka oksalla, mutta tuskin yhtään kunnollista. Olin tosin itse aikonut +hakea tuota samaa matkarahaa, mutta vaikenin näin ollen visusti +aikomuksestani, tuntematta edes pienintä kateuden oiretta häntä +kohtaan. Hänen menestyksensä herätti pelkkiä hyviä ja jaloja ajatuksia +minussa, sillä tiesinhän aina kuitenkin olevani päätä pitempi häntä. + +Saman päivän illalla, jolloin hän oli saanut palkankorotuksensa, sanoi +Elsa minulle, etten huomenna voinut tulla hänen luokseen, sillä +Lohipato oli kutsunut hänet teatteriin. Se oli kuukauden ensimmäinen +päivä. Myöskin minä olin kantanut palkkani, myöskin minulla sattui +olemaan se ilta vapaa ja myöskin minä olin ajatellut sinä iltana viedä +Elsan johonkin ravintolaan soittoa kuulemaan. + +"Mutta teatterin jälkeen minä voin tavata sinut", sanoin hänelle +ilmoittaen samalla aikomukseni. + +"Niin, en tiedä, luultavasti", sanoi hän ja oli hyvin hämillään. +"Lohipato on kyllä sanonut, että hän tahtoo pitää minulle pienet kemut +teatterin jälkeen." + +"Todellakin?" virkahdin minä, tuntien samalla kuin kyynpiston +sydämessäni. "Niin, hänellä on kyllä syytä ilonpitoon. Häntä on onni +potkaissut. Olenko kertonut sinulle siitä?" + +"Hän on kertonut", vastasi Elsa hiljaa. "Hän sanoo, että ensimmäisen +kerran hänen elämässään on kohtalo hiukan hymyillyt hänelle." + +"Ja sen johdosta hän on kutsunut ulos sinut?" kysyin vielä, katsoen +tutkivasti häneen. + +"Niin." + +"Eikä minua." + +"Ehkä hän aikoo kutsua sinut joskus toisen kerran." + +"Kiitos kunniasta. Mutta jos minä nyt kutsuisin samaksi illaksi sinut?" + +"Minun on niin vaikea syödä sanaani." + +"Mutta jos minä nyt kuitenkin tekisin sen?" + +"Tekisit sen vain kiusataksesi minua. Mehän tapaamme aina toisemme." + +"Tekin näytte tapaavan toisenne sangen usein. Mutta olkoon menneeksi +minun puolestani." + +"Ethän vain ole vihainen minulle?" + +"En ollenkaan. Ymmärrän täydellisesti sinut." + +Tällä kertaa minä olin todellakin äkäinen, en niin paljon Elsalle tosin +kuin tuolle tomppelille, joka ei ymmärtänyt ensimmäisiä kohteliaisuuden +vaatimuksia. Mutta myöskin Elsa oli mielestäni menetellyt vähemmän +hienotunteisesti. Menin pois loukkautuneena ja päätin kostaa tuon +kolttosen hänelle lähimmässä tulevaisuudessa. + +Mutta miten? Pysymällä poissa hänen luotaan eräitä iltoja peräkkäin, +luonnollisesti. Se oli aina ennen ollut pettämätön keinoni hänen +suhteensa, jos oli sattunut joku solmu meidän välillemme tai jos olin +ollut huomaavinani hänen alkavan kylmetä minulle. Varsinkin rakkautemme +ensi-aikoina olin usein käyttänyt tuota keinoa, osaksi pakottaakseni +häntä ratkaisevaan askeleesen, osaksi myös oman sisällisen ylpeyteni +tähden, joka siihenastisessa sielullisessa yksinäisyydessäni oli +kasvanut epäluonnollisen araksi, ärtyisäksi ja helposti loukkautuvaksi. +Olin tuntenut monta julmaa, hekkumallista nautintoa huomatessani sen +tepsivän Elsaan, sillä se todisti, että hän oli minun vallassani, että +hän piti minusta enemmän kuin minä hänestä ja että minä siis olin häntä +voimakkaampi. Minä voin erota, hän ei. Tuo oli aina täyttänyt +merkillisellä onnentunteella minut. Luulin, että se kuului rakkauteen, +että miehen ja naisen todellisen, terveen suhteen täytyi olla niin, +enkä tiennyt mistään paremmasta. Sitäpaitsi oli niin suloista, kun Elsa +tuollaisen loukkautumisen jälkeen teki parastaan keimaillakseen sekä +lepyttääkseen suuttunutta herraansa ja sulttaaniansa. Että se voisi +olla vaikeata hänelle, koska hän ei ollut rikkonut mitään, ei +juolahtanut mieleeni, yhtä vähän kuin sekään, etten lopuksi aina +leppyisi ja antaisi anteeksi hänelle. Sillä enhän minä tahtonut erota +hänestä. Tiesinhän minä, mikä aarre hän minulle oli, ja olihan minulla +kaikki syy olla häneen tyytyväinen. Mutta minä koettelin jumalia. Minä +tahdoin tietää, rakastiko hän todella minua, ja toisekseen, olinko minä +vielä itsenäinen mies vai kiersinkö jo jotakin itseni ulkopuolella +olevaa kiintotähteä. Kokeeni oli aina onnistunut. Elsa oli aina +soittanut puhelimella lehteen, pyytänyt tavata minua, ja minä olin +suvainnut armossa suoda hänelle tilaisuuden puhdistautua ja minut +jälleen omakseen miellytellä. + +Tällä kertaa se ei onnistunut. Elsa ei antanut mitään merkkiä +itsestään, minä olin poissa kolme iltaa hänen luotaan, istuin +kapakoissa ja koetin juoda itseäni juovuksiin. Hyvällä tahdolla se +jossakin määrin onnistuikin, mutta minulle ei ollut mikään ilo juoda, +kummallinen tyhjyydentunne vaivasi minua, kaikki tuntui minusta +rumalta, inhoittavalta ja kamalalta. Lopuksi minä en kestänyt enää, +tein poikkeuksen säännöstä, odotin hänen konttorinsa ovella, siksi kuin +hän tuli, ja kysyin aivan vaatimattomasti, sainko saattaa kotiin hänet. + +Hän näytti suuresti hämmästyvän tästä odottamattomasta +kohteliaisuudesta. Olikin kulunut vuosia siitä kuin hänelle oli +sellaista minun puoleltani tapahtunut. Ennen, siihen aikaan kuin hän +vielä oli epävarma, pyydettävä saalis, olin kyllä seisonut joka ilta +kuin katulyhty täsmällisesti paikallani hänen konttorinsa ovella. Mutta +myöhemmin, sitten kuin olin saanut hänet omakseni, olin yhä enemmän +harventanut noita kotiinsaattamisia, siksi kuin ne olivat kokonaan +jääneet pois. Osaksi ne olivat toimitustyöni vuoksi minulle todellakin +epämukavia, osaksi tuntui tuollainen seinäkellon säännöllisyys minusta +lapselliselta, orjuuttavalta ja yksitoikkoiselta. Tiesinhän tapaavani +hänet kuitenkin joka ilta hänen kotonaan! Hänkin oli tottunut +täydellisesti siihen ja oli joskus suorastaan kieltänyt minua turhan +tautta vaivautumasta, jos puolipiloillani olin aikonut tulla häntä +työpaikastaan kotiinsa opastamaan. + +"Sinäkö se olet?" hän sanoi ja ojensi kätensä. + +"Minä", virkahdin viattomasti, "kuka muu se voisi olla?" + +"Ei kukaan. En ole nähnyt vain niin pitkään aikaan sinua." + +"Enkä minä sinua. Siksi teki mieleni tavata sinut." + +Hän kiitti, mutta hän näytti olevan yhä enemmän hämillään. Kävelimme +hänen asuntoaan kohden, vaihdoimme vielä muutamia merkityksettömiä +vuorosanoja, meidän puheemme katkesi, koetin punoa sitä uudelleen, +mutta menestymättä. Hän oli kovin hajamielinen. + +"Mikä sinua vaivaa?" kysyin. + +"Ei minua mikään vaivaa", vastasi hän nopeasti, katsomatta minuun. + +"Eikö?" kysyin jälleen koettaen katsoa häntä silmiin. "Sinä olet tänään +niin kovin kummallinen." + +Hän nauroi väkinäisesti. + +"Sinä luulet vain niin", sanoi hän. "Se johtuu siitä, ettet niin +pitkään aikaan ole nähnyt minua." + +Huomasin turhaksi enempää tiedustella häneltä. Odotin, mitä tuleman +piti, sydän täynnä synkkiä aavistuksia. Hän tuntui olevan, koko +ihminen, sisällisessä, hätäisessä sekasorrossa. Eikä hän osoittanut +pienintäkään parannuksenteon merkkiä, katumusta tahi aietta lepyttää +minua pitkän poissa-oloni jälkeen, joka hänen oli täytynyt käsittää +mielen-osoitukseksi minun puoleltani. Olin kuitenkin jo itse liian +suuressa sisällisessä jännityksessä tuohon poikkeukseen tavallisuudesta +sen enempää huomiota kiinnittääkseni. + +Asuntonsa porraskäytävän edessä hän pysähtyi. + +"Me voimme kyllä mennä ylös", hän sanoi, "mutta me emme voi jäädä +pitkäksi aikaa sinne". + +"Miksi emme?" kysyin. + +"Hän tulee sinne." + +"Kuka hän?" + +"Hän, Lohipato." + +"Se ei suinkaan liene mikään este?" kysyin nyt jo kokonaan katkerana ja +pilkallisena. "Enhän minäkään ole ollut ennen este hänen tulolleen." + +Hän katsoi avuttomana minuun. + +"Etpä suinkaan", sanoi hän. "Mutta me olimme sopineet hänen kanssaan +mennä tänä iltana johonkin ravintolaan." + +"Jälleen?" kysyin minä pitkäveteisesti. "Hän pitää paljon kemuja +sinulle." + +"Suo nyt anteeksi, että sattui näin", sanoi hän. "Mutta enhän tiennyt, +että tulisit tänään. Ja minun on niin ikävä yksin olla ja sinua turhaan +odottaa." + +Tuohon en minä voinut sanoa mitään. Mutta minun sisälläni kiehui ja +kihisi. _Nyt_ ainakin täytyi minun saada täysi selko asiasta. Että +heidän välillään oli jotakin, se oli selvää. Mutta minun oli saatava +tietää, mihin saakka heidän suhteensa todella oli kehittynyt. + +Seurasin ylös häntä hänen huoneesensa, istuin hetkisen sangen +vaiteliaana, eikä minun ollut tarvis pitkiä aikoja odottaakaan, kun jo +tuli kilpakosijani. Niin nimitin minä häntä jo ivallisesti mielessäni. +Me emme olleet tavanneet toimistossa toisiamme näinä päivinä muuta kuin +ohimennen. Meillä oli eri huoneet ja eri työmme siellä, vaikka hänen +tapansa oli tulla usein minulta jotakin pikkuseikkaa kysymään tai +muuten kanssani päivänkuulumisista pakisemaan. Nyt vasta pisti päähäni, +että hän ei näinä päivinä ollut käynyt ollenkaan kamarissani. Välttikö +hän tahallaan minua? Oliko hänellä jo paha omatunto? Katsoin tarkkaan +hänen kasvonjuonteitaan, mutta en huomannut niissä mitään erikoista. +Hän oli tyyni kuin tavallisesti, silmissään tuo synkistynyt, syventynyt +ilme, jota jo jonkun aikaa olin koettanut turhaan selittää. Elsa yksin +näytti levottomalta. Hänen silmänsä lensivät toisesta toiseen meihin, +hän nousi, hän istui, hän siirsi jälleen paikkaa, hän käyttäytyi +sanalla sanoen kuin kompassi, joka on joutunut kahden vastakkaisen +magneettivirran vaikutuksen alaiseksi. Tästä saakka ei mikään jäänyt +minulta huomaamatta. Olin kuin peili, johon pieninkin sen piiriin +sattuva ilmiö kuvastuu. Tunsin äkkiä, että minussa ei elänyt muuta kuin +pää: kaikki muu oli kuin kuollut, kuin pois puhallettu. Olin aivan +tyyni, aivoni olivat kylmät ja kirkkaat. Niillä olisi voinut vaikka +lasia leikata. Olin pukeutunut sotisopaani, katsoin heihin kuin kahteen +viholliseen. + +Tahallani en johtanut keskustelua. Johtakoon hän, ajattelin +myrkyllisesti sydämessäni, hän, tuo nuorempi, onnellisempi +kilpakosijani, osoittakoon seurustelutaitoaan, olkoon pirteä ja +mieltäkiinnittävä! Nythän hänellä on siihen hyvä tilaisuus. Kävi, kuten +olin arvannutkin. Hänessä ei ollut miestä siihen. Hän näytti odottavan, +että minä tavallisuuden mukaan täyttäisin huoneen hullutuksillani ja +päähänpistoillani, ja kun minä vaikenin itsepintaisesti, hän teki +jonkun heikon yrityksen, joka ei saavuttanut edes Elsan huomiota. +Tämäkin katsoi odottavasti minuun, ikäänkuin pyytäen, että auttaisin +häntä tätä kiusallista mielialaa keventämään. Katsokoon vain, +ajattelin, minun ei ainakaan tee mieli olla teidän kahden hovinarrinne +eikä pitää huolta pöytämusiikista, silloin kun teidän armonne +suvaitsevat illastaa. Heillä ei ollut mitään toisilleen sanomista, ei +ainakaan minun läsnä-ollessani. Lohipato näytti nololta ja Elsa +sanomattomasti vaivautuneelta. Nautin todellakin kiusasta, jota tunsin +heille tuottavani. Merkitsin sen heti mieleeni uutena halpamaisuuden +asteena, jonka olin saavuttanut. Vielä joku päivä ennen en olisi +uskonut sellaista itsestäni. Miksi minä en lähtenyt, miksi minä en +jättänyt heitä kahdenkesken? Siksi että tahdoin täyden selon heistä ja +saada heidät itsensä minun edessäni jollakin tavoin paljastamaan. + +Vihdoin kävi hiljaisuus liian painostavaksi. Hermoni eivät kestäneet +enää. + +"Mennään", sanoin minä ja nousin päättävästi. + +"Minne?" kysyi Elsa, luoden hätäisen katseen minuun. + +"Syömään illallista luonnollisesti", sanoin keveästi. "Jonnekin +ravintolaan. Tuletko mukaan, Luukas?" + +Hän katsoi minuun, hän katsoi Elsaan, he loivat nopean, neuvottoman +katseen toisiinsa. Eihän heidän auttanut muu kuin suostuminen. Se oli +ensimmäinen pieni valonsäde minulle. Kenties he eivät olleet vielä +selittäneet toisilleen tunteitaan? Kenties he eivät vielä olleet varmat +toisistaan? Nähtävästi ei kumpikaan heistä vielä tahtonut mitään +ratkaisua minun kanssani. + +Tulimme ravintolaan, saimme yksityishuoneen. Mietin, kiusaisinko heitä +edelleen passiivisena syrjästä-katsojana. Mutta tiesin jo ennakolta +hermoni liian huonoiksi siihen ja valitsin toisen varmemman ja minulle +edullisemman taistelutavan. Heittäysin jälleen hilpeäksi, sellaiseksi +kuin olin ollut aina ennenkin heidän kahden seurassaan, laskin leikkiä, +kerroin kaskuja, pakotin heidät ensin hymyilemään, sitten täyttä +kurkkua nauramaan. Elsa oli kuin olisi päässyt painajaisesta. Lohipato +koetti mahdollisimman kauan pidättää nauruaan, mutta lopuksi täytyi +hänenkin minun mukanani hohottaa. Välillä he katsoivat toisiinsa +eräänlaisella keskinäisellä ymmärryksellä, jonka otin visusti vaarin ja +jonka selitin omalla tavallani. Nähtävästi heidän kahdenkeskeiset +puhelunsa eivät käyneet tässä äänilajissa. Nähtävästi he tahtoivat +sanoa toisilleen: Tuollainen hän on, hän on parantumaton, hän tekee +pilaa kaikesta, eikä hänen kanssaan auta muuta kuin hullutella! +Epäilemättä tuo ajatus, jonka selvästi luin heidän silmistään, olisi +jossakin muussa tuokiotilassa syvästi loukannut minua. Mutta tällä +kertaa oli minulle vain pääasia tuudittaa heidät ensin aivan +turvallisiksi, että sitä helpommin voisin vaania heitä ja että he sitä +täydellisemmin itsensä minulle sitten esittelisivät. + +Juoneni onnistui loistavammin kuin olisin osannut arvatakaan, jopa niin +täydellisesti, että puoletkin siitä olisi hyvin riittänyt minulle. En +tahdo kieltää, että onnellinen tulokseni oli myös suureksi osaksi +ikuisen suojeluspyhäni, — kaikkivaltiaan Sanctus Spirituksen ansiota. +Mutta minä kutsuin hänet avukseni, minä ohjailin varovasti ja +taitavasti hänen askeleitaan, minä kaasin heihin summattomat määrät +miedompia ja voimakkaampia väkijuomia, mutta niin sirosti ja +salakavalasti, että he eivät ollenkaan huomanneet sitä. Oikeastaan oli +tarkoitukseni juottaa hutikkaan ainoastaan tuo nulikka, joka niin tuiki +hävyttömästi oli hypännyt nenälleni. Mutta sitten, nähdessäni, että +myöskin Elsa, joka muuten tuskin maistoi, nyt hoiteli lasiaan epätoivon +urhoudella, ajattelin: Soromnoo, kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Kyllä +tästä hyvä tulee. Me joimme viiniä, söimme, otimme ryyppyjä, joimme +taas toista viiniä, sen päälle kahvia ja erilaisia liköörejä. Olin +kaiken aikaa hyvin varuillani, vaikka tiesin olevani koeteltu, +arpiniekka uros tällä taistelukentällä. + +Huomasin ensiksikin, että Lohipato ei kohdellut minua entisellä, +nuorelle miehelle sopivalla kunnioituksella. Ahaa, ajattelin, se on +ensimmäinen seuraus siitä, että hän katsoo jo saaneensa jonkinlaisen +yli-otteen. Huomasin vielä, että hänellä oli intohimoinen halu sanoa +vastaan minua, hänellä, joka ennen aina oli kainosti jokaista +mielipidettäni kannattanut. Hän suorastaan näytti hakevan riitaa minun +kanssani. Hoitelin hänen vastaväitteitään leikillisellä, +hyväntahtoisella ylemmyydellä. Kerran, jostakin aivan vähäpätöisestä ja +meille merkityksettömästä seikasta puhuessamme, näin äkkiä vihamielisen +välkähdyksen hänen silmässään. Ahaa, ajattelin, oletko sinä sitä +laatua? Varo itseäsi, sillä nyt en minäkään tunne enää mitään +armahdusta! Nyt muutuin minä päällekäyjäksi, hän puolustajaksi. Kuten +ehkä tiedätte, ei minulta ole sana vielä koskaan puuttunut, kun todella +olen tarvinnut sitä. Sillä kertaa minä suorastaan säkenöin, minä pidin +sellaisen älyn ja sukkeluuden ilotulituksen hänen päänsä ympärillä, +että hän ei tiennyt enää tälle maailmalle. Tuskin oli sana hänen +huuliltaan lennähtänyt, kun minä otin jo kiinni siitä, heitin sen +ilmaan, osoitin sen järjettömyyden, ja pudotin sen hänelle takaisin +kaikissa hymyn ja huumorin sateenkaaren väreissä kimaltelevana. Hän ei +voinut sanoa enää mitään, ja jos hän sanoi, hän kävi aina typerämmäksi. +Vihdoin hän rupesi laskettelemaan suustaan suoranaisia raakuuksia. Minä +hymyilin, minä katsoin Elsaan, kohotin olkapäitäni ja vetosin hänen +arvosteluunsa. Elsa kallistui silmin-nähtävästi minuun päin, sillä nyt +olin minä voimakkaampi. Hän katsoi minuun entisellä, alistuvalla +hellyydellä, mutta hän katsoi myöskin kilpailijaani, ja piti kätensä +ikäänkuin minua ärsyttääkseen tämän käden päällä pöytäliinalla. Äkkiä +rupesi Lohipato voimaan pahoin. Hän mykistyi kokonaan, hän kävi +kuolemankalpeaksi, hän kieltäytyi maistamasta mitään enää, kätki pään +käsiinsä, ja tuijotti taas eteensä synkkänä ja totisena. + +"Sinä olet niin kalpea, niin kalpea", sanoi Elsa huolestuneena. "Oletko +sairas?" + +Hän ei vastannut mitään, hän vain pudisti päätään ja koetti saada +kulmakarvojaan oikeaan järjestykseen. Tiesin, mitä laatua tuo +sairaus oli, ja pelkäsin, että hän siinä silmänräpäyksessä rupeisi +ylen-antamaan, kun hän onneksi nousi ylös ja hoippui notkahtelevin +polvin ulos huoneestamme. Hän palasi takaisin, mutta ei selvempänä. +Hän istui, veti tuolinsa lähemmä Elsaa ja laski kätensä hänen +vyötäisilleen rakastavalla, onnellisella, idioottimaisella ilmeellä, +jossa ei näkynyt pienintäkään häpeäntunnetta minun läsnä-olostani. Elsa +katsoi minuun anteeksi-pyytävästi, katsoi häneen suojaavasti ja +äidillisesti, mutta ei näyttänyt suuttuneelta eikä loukatulta. Nyt olin +minä nähnyt tarpeeksi. Ehdotin poislähtöä ja sain heidät todellakin +kunniallisesti kadulle sieltä. + +Elsa kulki hänen käsikynkässään. He inhottivat minua niin, että olisin +mieluimmin jättänyt heidät, mutta huomasin, että Elsa horjahteli. En +ollut vielä milloinkaan nähnyt häntä tuossa tilassa, säikähdin, +pelkäsin häväistysjuttua. Katsoin tuohon toiseen ja huomasin, ettei +hänestäkään ollut ritarilliseksi saattajaksi, sillä hänellä oli täysi +työ pysyä omilla jaloillaan. Vihelsin ajurin, istuin itse, pakotin +heidät puoliväkisin siihen, ja käskin ajamaan Elsan asuntoon. He +huojuivat ajurissakin, Elsan hattu riippui niskassa, ihmiset katsoivat, +jokainen sekunti oli minulle iankaikkisuus. He itse olivat onnellisessa +tietämättömyydessä tilastaan, hymyilivät autuaasti, puristelivat +toisiaan, Elsan luodessa aina välillä minuun pitkiä, tutkivia, +voitollisia silmäyksiä. Jumalan kiitos, matka loppui vihdoin. Saatoin +ylös heidät, sanoin nopeat jäähyväiset, joihin he eivät ehtineet +vastata mitään, suljin oven heidän jälkeensä ja riensin kadulle +juoksujalkaa. Nyt se oli sitä myöten selvä! Nyt ei minulla enää koskaan +voinut olla mitään tuossa talossa tekemistä. + +Olin hirvittävässä sisällisessä jännityksessä. Vaikka olinkin poistunut +siinä varmassa vakaumuksessa, etten koskaan enää tahtoisi tavata Elsaa, +en nähdä häntä, enkä tietää hänestä mitään, vaivasi minua kuitenkin +sanomattomasti ajatus, että nuo kaksi nyt olivat keskellä yötä siinä +samassa huoneessa, jossa itse ennen olin kokenut niin monta suloista +nautintoa. Mitä he tekivät siellä? Katsoivatko he toisiaan, +sopersivatko he älyttömiä hyväilysanoja vai vaipuivatko suorastaan +uinailevaan syleilyyn? Katsoen heidän sielulliseen ja ruumiilliseen +tilaansa, pidin luonnollisimpana viimemainittua mahdollisuutta. Ja +sillä aikaa kuljin minä täällä yksin, yössä, katuja pitkin! Miksi +olinkin jättänyt heidät sinne? Mieleni teki jo palata takaisin, mutta +en iljennyt, ylpeyteni esti siitä minua. Minne menisin siis? Tunsin +olevani toimistotyöhön kykenemätön, kotini kauhisti minua, pistäydyin +erääsen syrjäiseen ravintolaan, jossa toivoin saada rauhassa koota +ajatuksiani ja miettiä minua kohdannutta onnettomuutta koko +laajuudessaan. + +Sielläkin sattui olemaan pari tuttavaa. He huomasivat heti ovelta +minut, nousivat, tulivat luokseni ja pyysivät minua pöytäänsä istumaan. +Olisin mieluimmin karannut, mutta pelkäsin myös yksinäisyyttä. Suostuin +sentähden, istuin heidän pöytäänsä, tilasin jotakin, koetin +keskustella, mutta huomasin olevani niin hermostunut, että voin puhua +tuskin, ainoastaan harvakseen, sana sanalta, kuin vanha ukko. He +katsoivat kummastuneina minuun. + +"En ole oikein terve", selitin heille. "Sitäpaitsi on minulle +tapahtunut jotakin ikävää." + +Kasvoni mahtoivat olla merkillisen näköiset, sillä he tulivat heti +hyvin vakaviksi. En voinut sietää heidän hiljaista osan-ottoaan, pyysin +anteeksi, nousin ja tapasin itseni jälleen kadulta. Sielustani ei +poistunut hetkeksikään mielikuva kahdesta ihmisestä, jotka tuolla +yksinäisessä kamarissa tällä hetkellä toisiaan syleilivät. Ja noista +kahdesta oli toinen minun ystäväni, toinen rakastajattareni! + +Entinen ystäväni, entinen rakastajattareni! En tahtonut enää ajatella +heitä, en tunnustaa itselläni olevan enää mitään heidän kanssaan +tekemistä. Olin ottanut ajurin ja ajanut kotiin, kulkenut kuin unessa +portaita ylös ja pistänyt avaimen oikeaan ovilukkoon. Heräsin vasta +tietoisuuteen kuullessani sen heikon kirahduksen. Astuin huoneeseeni, +tein tulta ja katsoin ympärilleni. Autius ja tyhjyys henkivät joka +taholta vastaani. + +"Täytyy olla tyyni, aivan tyyni", höpisin itsekseni. + +Riisuuduin verkalleen, menin sänkyyni, puhalsin kynttilän sammuksiin. +Mutta minun oli mahdoton nukkua. Viha, inho, ylenkatse ja lemmenkateus +soutivat tulikerinä suonissani. Koko sielullinen elimistöni tuntui +olevan järkytetty. Näin heidät mitä hekkumallisimmissa asenteissa, +onnellisina, halailevina, hourailevina voitonriemusta ja armaasta +antaumuksesta. Muistin jokaisen yksityiskohdan Elsan ruumiista, hänen +povensa, hänen hartiansa, hänen uumenensa, jalkansa ja käsivartensa. +Tuo kaikki oli nyt toisen hyväilyjen esineenä! Kaikkea tuota kauneutta +peitti nyt toinen suudelmilla! Kuulin äkkiä, että purin äänekkäästi +hampaitani. Kimposin ylös, sytytin kynttilän, otin käteeni kirjan +yöpöydältä. En voinut lukeakaan. Sydämeni tykytti haljetakseen, minua +puistatti, ja aina välillä kävivät salamantapaiset hermo-iskut +varpaisiin asti takaraivostani. Nousin ylös, puin päälleni, rupesin +kävelemään edestakaisin kamarissani. + +Ei kukaan ihminen tiedä, mitä minä kärsin tuona yönä, enkä ole tiennyt +ennen, että ihminen yleensä on niin suureen kärsimykseen kykenevä. +Valitin ääneen, kun koski liian kovasti. Kaduin tuhat kertaa, että olin +jättänyt kahden heidät. Miksi en ollut jäänyt mieluummin vaikka heille +tulta näyttämään? Muru murulta rapisi ylpeytesi ja miehinen +vastustusvoimani tuon suuren tuskan kouristaissa. Haihtuivat viha ja +ylenkatse, minä olisin ottanut Elsan takaisin, vaikka vielä +punoittavana toisen suudelmista. Mutta huolisiko hän enää minusta? +Kenties oli hänen rakkautensa jo kokonaan sammunut minuun? Nyt vasta +minä tunsin olevani oikein köyhä, oikein orpo maailmassa. Nyt vasta +kävivät pimeys ja hiljaisuus ja yön äärettömyys peljättäviksi +ympärilläni. En koskaan, en koskaan saisi siis enää kohdata hänen +kirkasta, lempeää katsettaan, en painaa häntä povelleni, en nähdä hänen +hiljaa raukeavan rakkauteensa! Elämä menisi, vuodet vierisivät, ei +kukaan minua ymmärtäisi, sieluni kävisi aina yksinäisemmäksi. Kuluisin +kapakassa ja toimistossa, viettäisin yöni tässä piinakammiossa, tulisin +aina oudommaksi, eriskummallisemmaksi, ensin itselleni, sitten +muillekin epäilemättä. Minulla ei olisi mitään pohjaa, ei mitään +keskipistettä, luisuisin, haihtuisin, häviäisin. "Ihminen ei voi olla +yksin, ei yksin", ääntelin itsekseni. Sinä yönä olisi kelvannut +seurakseni kuka tahansa, portto, koira, kissa tai pahin viholliseni, +kunhan se vain olisi ollut jotakin elävää, hengittävää! Ja minä tiesin, +että tulisi monta tuollaista yötä. "Ei yksin, ei yksin", ääntelin +rukoilevasti valittaen. Katsoin aina välillä kelloani, eikö loppuisi +tämä kauhun yö. Sekunnit olivat viikkoja, minuutit kuukausia. +Ihmettelen, että elän vielä. Mutta minä en soisi sellaista yötä +kenellekään, en niillekään, jotka minulle olivat sen valmistaneet. + +Minä murruin sisällisesti. Minä nöyrryin, minusta tuli heikko, kurja +kuolevainen. Annoin anteeksi kaikille vihollisilleni, annoin anteeksi +myös noille kahdelle syylliselle. Minä olin valmis vaikka suutelemaan +ruoskaa, kunhan joku elävä olento vain viitsisi piestä minua sillä. +Olisin mennyt minne hyvänsä, missä vain oli ihmisiä, mutta enhän minä +voinut yöllä mennä mihinkään. Kello tuli 2, tuli 3, tuli 4, 5 ja 6. +Minä olin kävellyt 1:stä saakka. Olin väsynyt, polveni horjuivat, +päätäni pakotti, ja kuitenkin minä kävelin yhä. Jokainen askel kohotti +minut aina korkeammalle inhimillisen jalouden asteelle. Ei ollut sitä +rikosta, jota en nyt olisi antanut anteeksi Elsalle, jos vain olisin +voinut olla varma, että hän ei kokonaan hylkäisi minua. Odotin aamua, +tuntien siihen saakka tuskin kestäväni. Laskin hetkiä, pelkäsin tulla +liian varhain, jolloin hän ehkä ei päästäisi minua sisälle, ja taas +liian myöhään, jolloin hän ehkä jo olisi mennyt ulos. Minun täytyi, +minun täytyi nyt juuri tavata hänet! Vaikka polvillani minä pyytäisin +ja rukoilisin häntä, että hän ottaisi minut vielä kerran omakseen! Ja +klo 1/2 9 minä todellakin kompuroin harmaassa, kylmässä aamusumussa +hänen ovelleen, kukka kädessäni, valmiina liehakoimaan, valehtelemaan +ja tekemään mitä halpaa tahansa, jos hän vielä ottaisi minut +armoihinsa. + +Voitteko ymmärtää sitä? Niin heikko voi ihminen olla, kun tyhjyyden +kammo häntä ahdistaa. Te ette ole koskaan sitä tunteneet? Siispä ette +koskaan ole naista rakastaneet. Oikea rakkaus pyyhkii pois kaikki, +sisällisen itsenäisyytemme, ylpeytemme, oman arvon ja kunnian tuntomme, +jos niin tarvitaan. Mitä ne ovat? Koruja, ylellisyystavaraa, tuon yhden +välttämättömän, tuon ainoan arvokkaan rinnalla, jota ei voi, ei tahdo +kadottaa. + +Mitä sitten seurasi, ei kuulu tähän. Valloitin takaisin +rakastajattareni. Lohipato rupesi juomaan, sanoi itsensä irti lehdestä, +meni rappiolle eikä ole senjälkeen noussut enää. Taitaa olla jossakin +sukulaistensa luona koti-opettajana. Mutta myöskään meidän suhteemme +Elsan kanssa ei kestänyt enää kauan tuon tapauksen jälkeen. Olin +kärsinyt liiaksi, en voinut kärsiä enempää. Vihasin salaa häntä, siksi +kuin jaksoin tehdä eron hänestä. En kaipaa häntä, sillä nyt on minulla +toinen, nuorempi ja kauniimpi rakastajatar. Olen tylsistynyt. Mutta +siunaan häntä siitä, että hän opetti minulle, miten kaamea elämä on, +jos tahtoo sen läpi yksinäisenä ja ylpeänä vaeltaa. + +Minä en voinut. Vain nerot ja mielipuolet tekevät niin. + + + + +KALEVAN TULET. + + +Minulle ei ole niin traagillista juttua tapahtunut, kertoi dosentti +Teikari, arvattavasti sentähden, että minä en enää moneen, hyvin moneen +vuoteen ole ollut kykenevä ottamaan mitään asiaa traagillisesti. Minun +täytyy mennä varhaisimpaan nuoruuteeni, voidakseni löytää naista, joka +minuun olisi syvästi ja vakavasti vaikuttanut. Sanotaan, että nuoruus +on kevytmielinen, mutta siitä uskallan minä olla eri mielipidettä. +Nuoruus on totinen, pelottavan totinen ikäkausi. Taitaa riippua siitä, +mitä milloinkin ottaa totisesti, mutta ainakin minusta tuntuu siltä +kuin juuri nuoruus tuntisi vaistomaisesti, mitkä ovat oikeat, syvät +elämänarvot. Pääni kannalta ymmärrän vieläkin, että rakkauden pitäisi +olla yksi niistä. Mutta sydämeni ei enää sano mitään siinä suhteessa. +Minä rakastan päälläni, jos rakastan, eikähän se voi olla oikeata +rakkautta. Mutta minä olen myös kerran rakastanut sydämelläni. + +Saimi oli hänen nimensä. Hän oli erään suuresti kunnioittamani +yliopiston-opettajan tytär, johon olin hänen isänsä kodissa tutustunut. +Hänen isänsä, jolle minun juuri piti tutkintoni suorittaa, oli alusta +alkaen kohdellut minua mitä suurimmalla ystävyydellä. Nähtävästi hän +toivoi uutta tieteenvaloa minusta. Aavistin kyllä, että hän ennemmin +tai myöhemmin huomaisi surkeasti erehtyneensä, mutta olin jo katsonut +liian syvälle hänen tyttärensä sinisiin silmiin, etten olisi kaikin +mokomin tahtonut ylläpitää hänessä tuota harhauskoa. Hänen kotinsa oli +aina auki minulle. Puhuin tiedettä professorin työhuoneessa ja taidetta +naisten kera salissa, johon hän usein jätti minut. Minulla oli +tilaisuus seurustella Saimin kanssa melkein niin paljon kuin halusin ja +minusta näytti kuin ei seurani olisi ollut aivan vastenmielinen +hänelle. Omasta puolestani olin häneen korvia myöten rakastunut. + +Hän oli merkillinen tyttö, ainakin silloin mielestäni maailman +kahdeksas ihme. Sisällinen ylpeys, yhtyneenä äärettömään +nautinnonhaluun, näytti olevan hänen perus-ominaisuuksiaan. Edellinen +esti häntä ostamasta nautintojaan millä hinnalla hyvänsä, jälkimmäinen +piti hänen aistillisen olemuksensa tuoreena ja täyteläisenä. Asua +upeasti hän olisi tahtonut, käydä puettuna oman viimeisimmän +mielitekonsa mukaisesti, matkustaa ensiluokkaisesti ja ajaa välkkyvillä +kolmivaljakoilla. Mutta kun hän ei tuota kaikkea voinut, hän oli +ennemmin sangen tyytyväinen yksinkertaiseen elämään isänsä kodissa kuin +hän olisi lähtenyt sitä, edes rikkaan miehen hahmossa, ominpäin +maailmalta etsimään. Ei edes matkustaa hän tahtonut. Hän oli mieluummin +kotona kuin hän olisi taipunut tinkimään ulkomailla jokaisesta +hotellihuoneesta ja jokaista ruokalajia tilatessaan sen hintaa +ajattelemaan. Ainakin sanoi hän minulle niin. Hän kävi myös puettuna +aivan vaatimattomasti, vaikka hänen isällään olisi ollut ehkä varaa +häntä hiukan koristaakin. Ei edes yhtään jalokiveä hän kantanut, sillä +jos hän kerran olisi antanut vallan tuolle intohimolleen, sanoi hän, +hän ei olisi tyytynyt yhteen, vaan vaatinut niitä kipollisia, +kourallisia. Hän vihasi luonnostaan kaikkea puolinaista. Saadakseen +juuri jotakin eheää tyyliä elämäänsä, hänen oli täytynyt kaikesta +tuosta olemuksensa ylellisestä, nautinnonhaluisesta puolesta karusti ja +säälimättömästi kieltäytyä. + +Kuitenkaan hän ei ollut saanut sitä tapetuksi. Se eli kyllä hänessä, se +asui hänen veressään ja vaistoissaan, ja tuntuipa välistä kuin se olisi +vain tuhatkertaisesti kasvanut siitä, ettei hän voinut antaa sille +mitään ulkonaista muotoa eikä käytäntöä. Kun se ei koskaan päässyt +pinnalle kumpuamaan, se painui pohjavesiin, syöpyi aina syvemmälle +hänen itsetiedottomaan sielun-elämäänsä ja myrkytti mieleisikseen +laajat alat hänen henkisestä olemuksestaan. Usein unissa, kertoi hän, +se syöksähti esiin sieltä hirvittävänä, peljättävänä yön valtakuntana, +ja hän oli aamulla, herättyään pitkän aikaa muka oikein kauhistunut, +kun hän muisti, mitä hurjia, houkuttavia mielettömyyksiä hän jälleen +olikaan kuvitellut. "Joskus päivälläkin", sanoi hän, "yksin ollessa, +peilin edessä, joka on minun mielipaikkani, tai kadulla kävellessäni, +pyrkivät nuo vaaralliset mielikuvat ilmi pulpahtamaan". + +Hän sanoi silloin tuntevansa kuin kulkisi kuuma laine hänen ylitseen ja +katsahtavansa aina pelästyneenä ympärilleen, ettei vain joku ollut +arvannut hänen ajatuksiaan. Silloin hän muka aina häpesi ihmisiä, ollen +mielestään niin tuiki turvaton ja alaston heidän edessään. Kenties hän +sellaisina hetkinä tunsi itsensä myös hiukan synnilliseksi. Mutta +muuten oli synnintunto jotakin aivan vierasta ja vähäpätöistä tuolle +mielentilalle, sanoi hän. + +Eräänä päivänä esimerkiksi hän oli keskikaupungilla kävellessään nähnyt +myymälän ikkunassa leopardintaljan, joka oli häntä suuresti +miellyttänyt. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli ollut astua sisälle +kauppaan ja ostaa se. Hän oli jo ehtinyt miettiä valmiiksi, mitä hän +sillä tekisi ja minne hän sen kamarissaan asettaisi. Panisiko hän sen +seinälle vai lattialle, heittäisikö tuolinkarmin yli vai kenties +pitäisikin sen vain omana ilonaan? Silittelisi sen karvaista pehmeyttä +yksin ollessaan, painaisi poskensa siihen ja tuntisi suloisten, +viettelevien väreiden hiipivän pitkin koko hipiäänsä? Hän oli jo tuota +ajatellessaan tuntenut ne. Mutta heti seuraavassa hetkessä hän oli +muistanut, ettei hänellä eikä hänen isälläänkään ollut rahaa +sellaisiin. Hän oli jälleen painanut alas tuon synnillisen puolensa, +nyt kuten niin usein ennenkin, takaisin omiin onkaloihinsa, missä se +oli pysynytkin, siksi kuin hän joku kuukausi myöhemmin sai nostaa +pienehkön henkivakuutuksen, jonka hänen isänsä heti hänen synnyttyään +oli ottanut hänen nimelleen ja joka lankesi hänen hyväkseen, kun hän +oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Yhtiön konttorista palatessaan hän +oli kulkenut saman turkiskaupan ohitse. Jälleen oli tuo vaarallinen +mieliteko herännyt hänessä, jälleen hän oli saanut sen takaisin +painetuksi. Mutta kun hän oli tullut kotiin, se oli alkanut todenteolla +vaivata häntä. Hän ei ollut voinut lukea, ei ajatella mitään eikä +keksiä muutakaan ajanvietettä. Vihdoin hän oli noussut uhmaten +nojatuolissaan ja ojentanut käsivartensa voimakkaalla liikkeellä +levälleen. Kuinka pientä ja kurjaa olikaan hänen elämänsä, kuinka vähän +hän itse asiassa sai maistaa elämän makeudesta! Hän tarvitsi tuon +taljan. Hän meni ja osti sen. + +Joku päivä senjälkeen tapasin hänet esplanaadilla. Ehdottelin, että +menisimme Ateneumiin erästä uutta ulkomaista taidenäyttelyä katsomaan. + +"En viitsi", sanoi hän, "mutta jos olet kiltti, voin sen sijaan tarjota +sinulle jotakin muuta taiteellista nautintoa". + +"Mitä siis?" kysyin uteliaana. + +"Sen näet sitten", sanoi hän. "Saat samalla pienen silmäyksen naisen +salaperäiseen sielunelämään, jota niin harrastelet." + +"Nytkö heti?" kysyin vielä uteliaampana. + +"Nyt", vastasi hän, hymyillen viekkaasti ja suloisesti. "Mutta sitä +ennen me menemme konditoriaan." + +Hän oli sinä päivänä hurmaavampi kuin milloinkaan. Hänen käyntinsä oli +keveämpi, hänen silmänluontinsa suurempi ja syvempi, hänen äänensä +heleämpi. Olin aivan hassastunut. + +Mikä nainen! ajattelin minä. Niin kaunis, niin nuorekas, niin +keimaileva, niin säteilevä! Toden totta, täytyi olla minun vakavilla +periaatteillani varustettu nuorukainen, joka tuossakin vaarallisessa +seurassa voi säilyttää tarpeellisen tasapainonsa ja mielenmalttinsa. + +Konditoriasta me menimme hänen kotiinsa, missä hän näytti minulle +leopardintaljan. + +"Eikö se ole kaunis?" kysyi hän. + +"Kyllä", vastasin minä. "Mutta sekö oli sinun taidenautintosi?" + +"Odota!" sanoi hän ja heitti taljan kaulansa ympäri. "Enkö ole nyt kuin +ruhtinatar?" + +Hän oli niin kaunis, että minun olisi tehnyt mieleni suudella häntä, +mutta ruhtinattaren näköinen hän ei suinkaan ollut mielestäni. + +"Olet kuin Eeva ennen syntiinlankeemusta", vastasin minä. + +"Enpäs, vaan jälkeen", ilakoi hän. "Sillä ennen syntiinlankeemusta he +olivat alastomia eivätkä hävenneet." + +"Aivan varmaan he silloin olivat kauniimpia ja onnellisempia", +huomautin minä. + +Hän otti taljan kaulastaan ja koetteli sitä ikäänkuin hameeksi +kupeilleen. + +"Olisi hauska käydä aina nahkoihin puettuna", sanoi hän. + +"Niinpä kyllä", vastasin minä, "mutta näkisin mieluummin sinut +sellaisena kuin olit ennen syntiinlankeemusta". + +"Hävytön poika!" sanoi hän. "Nyt kadotit taidenautintosi." + +Hän keinutteli kuvastimen edessä lanteitaan, hiljaisesti, +hekkumallisesti ja itämaisesti. + +"Tiedätkö, mikä mieluimmin tahtoisin olla", kysyi hän äkkiä, "ellen +olisi professorin tytär? + +"En", vastasin minä, "mutta arvattavasti odaliski, raukea, hunnutettu +haareminainen". + +"Et arvaa", sanoi hän. + +"Ryöstetty tsherkessityttö siis tai kenties tummaihoinen egyptiläinen, +laiska, ylimyksellinen faaraokissa, jolla kuitenkin on kynnet, jos niin +tarvitaan?" + +"Hipoo läheltä", hän sanoi. "Mitäs vielä tahdon olla?" + +"Niilin kaunis käärmehyinen, surmata miehiä kahden punaisen huulesi +puremalla ja herättää jälleen eloon heitä lumoavalla +silmänluonnillasi." + +"Mainiota", hän huusi käsiään taputtaen. "Jatka! Jatka!" + +"Kuninkaiden ja keisarien pitäisi sinun eteesi polvistua, maan mahtavat +tahtoisit sinä jalkojesi juuressa matelemaan." + +"Juuri niin, juuri niin", sanoi hän. "Eikö totta: sinä olet tuon kaiken +jo hyvin monesta kirjasta lukenut?" + +"Epäilemättä", vastasin minä. "Tuo sinun itsesi elää iankaikkisesti +kansanlauluissa ja legendoissa." + +Sellaista me juttelimme. Myöhemmin hän tunnusti minulle, että hänen +mielensä teki oikeastaan tanssijattareksi. Minä en hämmästynyt tuosta +ollenkaan, sillä tiesin, että hän koulutyttönä oli halunnut mennä +teatteriin. Siinäkin oli pidätetty mieliteko vain syventynyt ja käynyt +hurjemmaksi hänen sydämessään. + +"Miksi et mennyt sitten?" kysyin häneltä. + +"Vanhempani kielsivät", vastasi hän. + +"Mutta eihän se ole mikään syy", väitin minä, "luopua rakkaimmasta +mielihalustaan?" + +"Epäilemättä ei", vastasi hän ja painoi päänsä alas surumielisesti. + +Näyttelijättärenä olisi tuo hänen salainen mielikuvitus-elämänsä +varmaan tullut hyvään käytäntöön. Nyt se piili hänessä hedelmättömänä +pääomana, joka tuotti hänelle vain tuskaa eikä iloa. Näyttelijättärenä +hänellä olisi myöskin ollut tilaisuus toteuttaa, jos ei muuten, niin +ainakin näennäisesti, tuota toista, nautinnonhaluista, aisti-iloista +puolta itsessään, eläytyä rikkaiksi, ylhäisiksi prinsessoiksi, +rakastaviksi, verta-valuviksi kuningattariksi. + +"Miksi en mennyt teatteriin?" valitteli hän itse. + +"Kenties voit sen vieläkin tehdä", kehoitin minä, "jos sinulla vain on +kylläksi rohkeutta ja päättäväisyyttä". + +"Minulla ei ole", valitti hän. "Minä olen raukka, minä olen oikein +huono luonne. Minä pelkään." + +Eräänä päivänä hän minun läsnä-ollessani tarkasteli itseään joka +puolelta kuvastimen edessä ja harmitteli pukuaan, joka ei oikein +päästänyt ilmi hänen muotojensa nuoria, notkeita ja siroja ääriviivoja. +Yhdyin innokkaasti hänen pahoitteluunsa. + +"Niin", sanoi hän, luoden viekkaan ja voitollisen katseen minuun. +"Tahtoisit kaiketi nähdä minut alastomana?" + +"Minä kuolisin silloin pelkästä mielenliikutuksesta", vastasin, enkä +paljoa valehdellutkaan, sillä tuo ajatus saattoi jo nytkin sydämeni +seisahtumaan. + +"Sinä olet sika", sanoi hän. "Mutta jos tulet meille kesällä, niin +kukaties saat nähdä jotakin." + +Samalla kertoi hän, että tuo halu tulla tanssijattareksi eli niin +syvällä hänessä, ettei hän ollut uskaltanut sanoa sitä kenellekään, +vielä vähemmän antaa pienintäkään muotoa sille. + +Näytellä hän sentään oli joskus tohtinut, koulunsa toverikunnassa, jopa +kerran ylioppilaaksi tultuaan eräässä julkisessa juhlassakin, mutta ei +koskaan esiintyä hyväntekeväisissä arpajaisbaleteissa tai hyppiä edes +tarantellaa heidän keskinäisissä osakunta-iltamissaan. Kuitenkin hän +olisi tahtonut tanssia, tanssia hurjasti ja huimaavasti, vienosti ja +houkuttelevasti, aistillisesti ja miehiin vaikuttavasti, niin että +heidän pyyteensä olisivat häntä pyörteenä lavalla ympäröineet ja heidän +hengityksensä kohonnut tulikuumana pilvenä hänen poskilleen. Ja vielä +paljon muita, vielä syvempiä ja salaisempia mielihaluja hänellä oli, +kertoi hän, mutta niitä esti hänen kasvatuksensa ja hänen luonnollinen +kainoutensa häntä edes itselleen tunnustamasta. Mitä jälkimmäiseen +tuli, saattoi siitä olla eri mielipiteitä. + +"Tiedätkö, että puolineitseet ovat nykyään muodissa Parisissa?" kysyi +hän kerran minulta. + +Onneksi tiesin, mitä tuo käsite merkitsi, ja kysyin häneltä, pitikö hän +myös itseään sellaisena. + +"Mitä itse arvelet?" sanoi hän keimaillen. "Olen kuullut, että juuri +sellaiset miehiin mahtavasti vaikuttavat." + +Vakuutin hänelle, että hän vaikutti aivan ylenluonnollisen valtavasti +minuun. + +"Niin sinuun", virkahti hän, heittäen hurmaavan ja ylenkatseellisen +silmäyksen minuun. "Sinuun vaikuttavat kaikki naiset." + +"Ei kukaan niin tärisyttävästi kuin sinä", vastasin. "Mutta tahtoisitko +ylimalkaan miehiin vaikuttaa, jokaiseen, keneen tahansa?" + +"Kyllä", vastasi hän, "etkö luule, että osaisin? Osaisin varmaan, +paljon paremmin ja pysyvämmin kuin nuo kurjat helmojen-heittäjät tuolla +varieteelavalla." + +"Sitä en epäile. Mutta millä keinoilla?" + +"Pienillä, tuskin huomattavalla, yhdellä ainoalla kevytmielisellä +liikkeellä tai kyynillisellä eleellä saisin aikaan ihmeellisiä +asioita." + +"Tokkohan!" sanoin minä häntä ärsyttääkseni. + +"Ole varma siitä", huudahti hän miltei kiivaasti, "mutta sitä varten +minulla pitäisi olla toinen puku, jalokiviä pitäisi minulla olla, ja +sitten pitäisi minun vielä olla hiukan toinen sielultani". + +"Tokkohan!" ärsytin häntä jälleen. "Tokkohan tuo sielullinen muutos +olisi enää niin tarpeellinen?" + +"Kyllä", vastasi hän totisesti. "Ei oikeastaan toinen, mutta +yksipuolisempi. Minun täytyisi sitä varten tappaa kaikki muut puolet +itsestäni ja jättää eloon vain tuo yksi, tuo syvä, tuo outo, vetävä ja +houkutteleva." + +"Etkö voi sitä sitten?" kysyin häneltä. + +"Tuskin", vastasi hän. "Lienen tuomittu ijät kaiket sitä kätkemään ja +häpeämään." + +Tuo soinnahti miltei traagilliselta. + +"Sinä!" huudahdin heltyneenä. "Sinun ei todellakaan ole tarvis hävetä +eikä peitellä mitään puolia itsestäsi." + +"Kyllä", sanoi hän surullisesti. "Äidin sylistä miehen syliin, tiedän +hyvin, että se on oleva kohtaloni." + +"Sinun!" väitin minä vastaan, "sinun, joka olet poikkeusluonne, +yksinäinen ilmiö, vailla vertausta, vailla yhtymäkohtia koko +ympäristössäsi!" + +"Älä innostu!" sanoi hän. "Jos tarkastelet elämäni ulkonaisia viivoja, +huomaat niiden olevan täsmälleen samoja kuin ovat olleet niin monen +tuhannen sivistyneen tyttölapsen ennen minua ja kuin ne varmaan minun +jälkeenikin tulevat olemaan. Missä näet minun yksilöllisyyttäni, missä +haaveilemaasi henkilökohtaista erikoisuutta?" + +Hän puhui totta. Se oli kaikki jäänyt hänen sisälleen. Siitä ei tiennyt +kukaan. Se eli kaikki vain hänen vaistoissaan ja epämääräisissä +mielikuvissaan. Minulle yksin hän oli ne avata uskaltanut. + +Hän uneksi pois elämäänsä. Hänelle itselleenkin, sanoi hän, esiintyi +yhä selvempänä tuo pelottava totuus, että hän eli unessa, että hänen +päivänsä haihtuivat horrostilassa, että hänellä oikeastaan olisi ollut +jo sangen kiire, jos hänen oli mieli toteuttaa edes pieneksi osaksi +kaikkia niitä elettäviä, hurmaavia mahdollisuuksia, jotka joskus +liikahtivat kuin synnytettävät lapset hänen povensa alla. Elää, elää, +elää, millä hinnalla hyvänsä! Tuo tuskanhuuto, sanoi hän, oli ollut jo +usein hänet tukahduttaa. Mutta elämä oli karkea, ja hänen sisällinen +ylpeytensä esti häntä sen syleilyyn rentonaan antautumasta. Kaikkea +puolinaista hän vihasi, hän oli siis mieluummin kokonaan antautumatta. + +Jo koulussa hän oli ollut sellainen, ei välittänyt pojista eikä Fazerin +karamelleista, istunut tuntinsa totisena, suljettuna ja miettiväisenä, +ollut samoin kotona muiden seurassa, mutta heti yksin päästyään +heittäytynyt hervottomana omien kauneushaaveittensa kannatettavaksi, +jotka hän pitkäaikaisella viljelyllä oli saanut harvinaiseen +kiihkeyteen kohotetuksi. Vieraihin maihin ja valtakuntiin hän oli +silloin ikävöinyt, synkkiin sypressilehtoihin leikkimään, astelemaan +outojen, kuvankauniiden lasten kera loppumattomien marmoripilaristojen +valkeassa, pyörryttävässä pyhyydessä, pukinjalkaisten faunien ja +irstaiden satyyrien kera kisailemaan. + +Hänen ei ollut tarvinnut muuta kuin sulkea silmänsä, niin hänellä oli +ollut koko tuo toinen, ihanampi, kuviteltu maailma ilmi elävänä +edessään. + +Hän oli ollut jo sangen varhaisvanha, kun hän koulukurssinsa +suoritettuaan oli saanut valkean lakkinsa. Muistan vielä hyvin, +millainen hän oli, kun hän ensi kerran isänsä luennolle ilmestyi. + +Hänen pukunsa oli huomattavan tyylitelty, tukka kammattu Botticellin +tapaan, suu oli kriitillisesti supussa, silmäluomet uneksivasti +alasluodut. Hän oli ylimalkaan koristeellisin, keinotekoisin ja +itserakkaimman näköinen olento, mikä koskaan on vielä Helsingin katuja +keikutellut. Jos hän olisi ollut mies, hänestä olisi varmaan tullut +kaunosielu. Nyt hänestä oli vähällä tulla sinisukka, sillä hän +kirjoitteli jo joitakin tunnelmapätkiä osakunnan sanomalehteen. Ne +eivät kuitenkaan olleet minkään arvoisia, jonka hän itsekin huomasi +pian. Hänen yliopisto-luvuistaan ei vain tahtonut tulla mitään. Hän +lueskeli runoutta, kotimaista ja ulkomaista, kävi teattereissa ja +konserteissa, soitti ja maalata tuhertelikin. Mutta hän tunsi, että tuo +kaikki ei ollut hänen oikeaa elämäänsä. Hänen oikea elämänsä olisi +ollut jossakin muualla, jos hän vain olisi saanut särjetyksi tuon +hienon, hauraan silkkikotelon, jonka hänen kauneusjanonsa ja +ylimalkaiset, mutta aisti-iloiset mielikuvansa olivat kehränneet hänen +ympärilleen. Neiti kammiossa hän oli, jonka jokainen silmäys pyysi ja +vaati luokseen vapauttaja-ritaria. + +En tiedä, kuka hänet oli vapauttanut, mutta hän oli jo sangen +toisenlainen, kun minä tutustuin lähemmin häneen parin vuoden perästä. +Hän vaikutti vapaalta, hiukan liiankin vapaalta, luonnolliselta, joskin +naisellisesti keimailevalta. Hän oli herkkupala, jonka ympäri minä en +yksin kiertänyt. Mutta hän piti minusta, salli minun suudella itseään, +hyväili joskus kiihkeästi ja uskalletusti minua ja salli minun reessä, +ajurinvällyn alla, painaa merkitsevästi polveaan. Luulin olevani +kihloissa, mutta en ollut salakihloissakaan. Hän ei tahtonut kuulla +puhuttavankaan mistään sellaisesta. Pelkään, että hän ei ollut oikein +selvillä itsestään, taikka tuijotti hän edelleen liian kiinteästi omiin +kätkettyihin kauneusmaailmoihinsa. Hän ei ollut pelkkä uneksija enää, +vaan turmeltunut uneksija, joka ei usko omiin mielikuviinsa, mutta +nauttii kuitenkin niistä ja niillä herkuttelee. Hänen ilonsa olivat +itsenautiskelijan iloja, samoin hänen surunsakin. Mikään ulkopuolinen +ei koskenut häneen kyllin syvästi, mikään esineellinen ei tehnyt liian +kipeää. + +Keskustelin usein kirjallisuudesta hänen kanssaan. Hän ei voinut +ymmärtää, miten vanhentuneita mielipiteitä suurimmatkin, +nykyaikaisimmatkin nerot vielä viitsivät naisesta levittää. + +"Ajatelkaa nyt Strindbergiä esimerkiksi", sanoi hän, "eihän sellaisia +naisia, joita hän kuvaa, ole muualla kuin hänen omien hullujen +aivojensa onkaloissa". + +Väitin häntä vastaan. + +"Taikka kenties niitä on", myönsi hän sitten miettivästi, "mutta +silloin ne kuuluvat johonkin hyvin etäiseen, voitettuun kehityskauteen. +Nainen miehen verivihollisena! Oh, kuinka se kuuluu typerältä ja +vanhan-aikaiselta!" + +"Mutta ajattelepas Ibsenin miehiä sitten!" kiistin minä. "Ovatko ne +mielestäsi nykyaikaisempia? Tai Wedekindin tai Bernard Shaw'n tai +ylimalkaan nykyaikaisen kirjallisuuden? Tyydyttävätkö ne sinua?" + +"Eivät", vastasi hän yksinkertaisesti. + +"Siinäpä se", sanoin minä. "Minua ne suorastaan inhottavat." + +"Minä puhun ainoastaan naisista", jatkoi hän, "naisista, joita +nykyaikainen kirjallisuus kuvaa. He ovat mielestäni ensiksikin aivan +liian sivistymättömiä." + +Hän väitti, että herrat kirjailijat, kun he eivät ole ymmärtäneet +naisen sielua, ovat tehneet hänestä pelkän sukupuoli-olennon, jolla on +vain ruumis. + +"Mutta ehkä se myös on naisten oma vika", lisäsi hän. "Maailma on +täynnä pelkkiä äitejä ja rakastajattaria." + +Hän puolestaan ei tahtonut olla kumpaakaan. + +"Mikä tahtoisit siis olla?" kysyin. "Vanhapiikako?" + +"Jos minä olisin kirjailija", hän vastasi, "minä kuvaisin yksinäisen +naisen, joka ei olisi miehen ystävä eikä vihollinen. Mies ei merkitsisi +hänelle enempää kuin sanotaan miehen naiselle merkitsevän." + +"Ohoh", sanoin minä, "mikä kummitus-olento se olisi!" + +"Nainen, joka on yhtä yksinäinen kuin sanotaan miehen olevan sydämensä +autiossa sisimmässä, joka ilman miestäkin on oma kokonaisuutensa, oma +maailmansa." + +"Sellaista naista ei ole olemassa", väitin minä. + +"Onpas, koska juuri tällä hetkellä näen hänet niin selvästi +sielunsilmilläni." + +"Nainen syntyy miehen unelmasta", väitin minä, "eikä naisen". + +"Samoin kuin mies naisen rakkaudesta eikä miehen. Tiedän, että tuo on +yleinen sääntö. Mutta siitä on ja täytyy olla poikkeuksia." + +"Oletko sinä ehkä yksi niistä?" ilvehdin minä. + +"En tiedä", vastasi hän. "Mutta ellei tuollaista naista vielä olisikaan +olemassa, hän tulee, sen minä tunnen ja voin vakuuttaa omasta +sisällisestä kokemuksestani." + +Hän näytti hirmuisen vakavalta noin sanoessaan. Koetin vielä lyödä +leikiksi asian. + +"Mutta täytyyhän tuollaisen naisen myös joskus rakastaa", virkahdin +keveästi. "Kuinka hän silloin menettelee? Onko rakkaus hänelle jotakin +toisarvoista?" + +Hän mietti. + +"Tahtooko hän miestä miellyttää vai ei?" jatkoin minä. "Onko hän kuuma +vai kylmä, jos hän nyt kaikesta sisällisestä yksinäisyydestään +huolimatta kuitenkin joutuu miehen kanssa kosketukseen?" + +Hän mietti edelleen. + +"Vai kenties hän on penseä", ilvehdin minä. + +"Se olisi mielestäni suuri onnettomuus." + +Hän loi minuun tummuvan, salaperäisen katseen, jota en ymmärtänyt. Näin +ainoastaan, että hänen suupielensä väreilivät omituisesti ikäänkuin hän +olisi ollut itkuun purskahtamaisillaan. + +"Hän on surullinen", sanoi hän sitten hiljaisesti, "sillä hän ei ole +tottunut kohtaamaan mitään ymmärrystä ympäristössään". + +"Eikö todellakaan?" kysyin minä, myöskin ääntäni merkitsevästi +alentaen. + +"Mutta _jos_ hän kohtaa", sanoi hän katsoen suoraan ja syvälle +silmiini, "hän voi olla myös äärettömän iloinen ja onnellinen, sillä +vasta yksinäinen nainen voi sitä oikein arvostaa". + +"Kerro minulle hiukan enemmän tuosta naisesta", sanoin minä. + +Ja Saimi kertoi. + +"Hän on kiitollinen pienimmästäkin hyvästä", hän sanoi, "minkä hän saa +itsensä ulkopuolelta, ja pahaa hän yksinkertaisesti kieltäytyy +vastaanottamasta. Siitä hyvästä, minkä hän kenties voi itse lahjoittaa, +hän ei vaadi mitään vastapalkkiota, sillä hän ei tuhlaa, ei lahjoita +niin, että hän köyhtyy, vaan antaa ainoastaan oman olentonsa +yltäkylläisyydestä. Hän ei harjoita mitään hyväntekeväisyyttä, ei edes +rakkaudessaan. Hän ei uhraudu millekään eikä kenellekään, ei miehelleen +eikä lapsilleen, ei suvulleen, taloudelleen, isänmaalleen tai +ihmiskunnalle. Jos hän jotakin niiden hyväksi tekee, hän tekee vain +siksi, että hänen on hyvä olla niin. Hän on yksin, hän on yksinäinen +ilmiö kuin tähti avaruudessa, mutta jos hän kohtaa toisen yhtä +yksinäisen, he ymmärtävät toisensa, puristavat hiljaa kädestä toisiaan, +hulluttelevat, pitävät hauskaa, antautuvat toisilleen kukaties, mutta +he tekevät sen tietoisina siitä, että he sydämensä syvimmässä kuitenkin +ovat yksinäisiä ja jäävät ijäti yksinäisiksi. He eivät riipu +toisistaan, he tietävät, että he ovat yksin syntyneet ja tulevat yksin +kuolemaan, että he kumpikaan eivät ole mitään velkapäät toisilleen ja +vastaavat kaikesta vain oman itsensä edessä. Mitä sanot sellaisesta +rakkaudesta?" + +Tähän suuntaan hän puhui. Muistan, että tuo tapahtui eräillä +illallisilla, jotka teatterin jälkeen tarjosin hänelle Seurahuoneella. +Hän korjasi rannerengasta valkeassa käsivarressaan ja katsoi minuun +aivan varmasti ja vaivattomasti, aivan kuin hän olisi kysynyt, pidinkö +punaviinistä, jota edeskäypä juuri kaasi laseihimme. Mutta minä mietin +pääni ympäri, ennenkuin otin vastatakseni hänen kysymykseensä. + +Koko maailma oli silmissäni äkkiä käynyt niin pelottavan totiseksi, +juhlalliseksi ja leikittömäksi. Koskaan hän ei ollut vielä puhunut +minulle niin. Epäilemättä ei oma käsitykseni rakkaudesta ollut yhtä +syvä ja kaunis. Mutta hän oli koskettanut erästä kieltä, joka myöskin +minussa oli kerran soinut, jossakin kaukana, koulupoika-vuosinani, +vaikka se sittemmin, siis jo nuorena ylioppilaana, oli ruostunut, +tomuttunut ja unhottunut. Mitä vastaisin tuolle kummalliselle tytölle, +joka katsoi niin kysyvästi ja läpitunkevasti minuun ja näytti, keskellä +tämän elämän todellisuutta, vaativan mielestäni hiukan pingoitetuille +sanoilleen ehdotonta ymmärrystä ja hyväksymystä? + +"Mitä nyt sanot", alotin verkalleen, "on minulle liian läheistä ja +syvää, voidakseni silmänräpäyksessä vastata siihen. Olet kaikesta +päättäen enemmän miettinyt asiaa, osaat sanasi paremmin sovittaa ja +sorvaella. Mutta minusta tuntuu, että toiselta puolen olet oikeassa, et +tähän elämään nähden tosin, vaan johonkin toiseen, tulevaan, johon +kuulut ja johon myös mielipiteesi kuulunevat. Toiselta puolen taas..." + +"Toiselta puolen ja toiselta puolen!" ivasi hän. "Äh, sinä olet +poroporvari! Juo!" + +Hän nauroi ja kilisti hilpeästi lasiani. + +"Ja minä rikkiviisas ajattelija", lisäsi hän sitten. "Eihän se +ollenkaan sovi tulevalle varieteetanssijattarelle." + +En tiedä, oliko hän yhtä yksinäinen ilmiö kuin hän väitti olevansa. +Mutta tiedän, että hän katsoi voivansa sallia itselleen sellaistakin, +jota muut ihmiset tavallisesti pitävät hyvin sopimattomana. Ajatelkaas, +että hän kerran esiintyi minulle todellakin alastomana. Se tapahtui +maalla hänen isänsä huvilassa, jonne tämän erikoisesta pyynnöstä olin +pistäytynyt kesämatkoillani. Me olimme valvoneet myöhään, en ollut +saanut yöllä unta, olin piehtaroinut tunnin kaksi vuoteellani ja +lähtenyt aamunkoitossa yksin sumuiselle järvelle soutelemaan. +Palatessani hän seisoi uimahuoneen portailla, valmiina astumaan veteen. +Hän huomasi minut kyllä, päivä paistoi jo korkealla metsän päällä, sumu +oli haihtunut ja rannat välähtelivät yöllistä kastettaan, kun hiljaa +huopailin niemen takaa ja käänsin purrenkokan hänen kotinsa valkamaan. +Hän ei liikahtanut, hän antoi minun tulla aivan lähelle. Vasta kun +huusin hyvää huomenta hänelle, hän pulahti veteen ja ui pärskien +veneeni luokse. "Sinä olet ollut soutelemassa?" sanoi hän. + +"Miksi et ottanut minua mukaasi?" + +"En tiennyt sinun olevan näin varhain ylhäällä", vastasin. "Olen +nukkunut huonosti, siksi lähdin vähän vilvoittelemaan." + +"Myöskin minä olen valvonut koko yön", sanoi hän. + +"Mitä olet tehnyt?" + +"Rakastanut", sanoi hän ja sukelsi samalla. + +"Ketä rakastanut?" kysyin häneltä, kun hänen päänsä jälleen kohosi +pinnalle, tällä kertaa veneen toisella puolen. "Itseäsi?" + +"Hyi", sanoi hän, "katso, etten kaada venettäsi"! + +"Ketä sitten?" + +"Sinua, sinua!" + +"Nyt valehtelet." + +"Luuletko, että muuten olisin sinua äsken tuossa odottanut?" + +"Kiitos kauniista kuvaelmasta. Teitkö sen tahallasi?" + +"Äh, miten typerä sinä olet! Ei sellaista satu, ellei satuta." + +"Mutta jos joku muu olisi nähnyt sinut? Nähnyt, että näyttelit itseäsi +minulle?" + +"Mitä se olisi tehnyt! En minä muiden omaa esittänyt." + +"Sinä nautit itse siitä?" + +"Kyllä. Ja sinun tiesin nauttivan vielä enemmän." + +"Sinä et erehtynyt. Mutta miksi et sitten anna itseäsi minulle?" + +"Ei sinussa ole minun ottajaani." + +Se oli hävyttömästi sanottu, mutta luulen, että hän puhui totta. Olen +ollut aina hiukan arka luonteeltani. Varsinkin hänen suhteensa olin +erikoisen arka, sillä olihan hän minun opettajani tytär, ja hänen +isänsä oli monessa suhteessa tullut ikäänkuin minunkin henkiseksi +kasvatus-isäkseni. Tunsin häntä kohtaan mitä vilpittömintä +kunnioitusta. Sen tiesi hänen tyttärensä ja siksi saattoi hän kohdella +minua niin. En usko, että hän todella rakasti minua. Hän käytti minua +vain eräänlaisena nautintovälikappaleena. En tiedä, miksi hän juuri +minut oli valinnut tuohon jonkun verran noloon tehtävään, mutta +arvattavasti minä näytin hänen mielestään siihen sopivimmalta hänen +tuttavapiirissään. + +Pari päivää senjälkeen hän asetti minut vielä kovemmalle koetukselle. +Olimme tehneet pitäjän herrasnuorison kanssa pitkän jalkamatkan +eräisiin kansanjuhliin toiseen pitäjään. Oli kävelty ensin yö sinne, +koska päivin oli hirmuinen helle vallinnut, maattu, mutta ei nukuttu +heinäladossa, kierrelty aamupäivä paikkakunnan merkillisyyksiä +katselemassa, iltapäivä tanssittu, laulettu ja loilotettu, kunnes +vihdoin yön hämärtyessä oli lähdetty takaisin kotiin palailemaan. Me +jättäysimme pian jälkeen Saimin kanssa. Toiset menivät edellä ja +huusivat niin, että metsä raikui. Hän valitti olevansa väsynyt, me +istahdimme tuon tuostakin, mutta emme puhuneet juuri mitään. Se oli +myöhään elokuulla. Taivas oli synkässä pilvessä, ei olisi paljoa nähnyt +eteensä, elleivät äänettömät salamat, nuo, joita kansa Kalevan tuliksi +sanoo, olisi leimunneet kautta avaruuden. Siitä syntyi kummallinen, +kaamea kajastus, joka ikäänkuin kohotti meidät lähemmä tähtitarhoja. +Ilma oli lämmin kuin maito, kangas tuoksui kuivalle petäjälle ja +kanervikolle. Luonnon kauneus lie estänyt meidät puhumasta. Oli sähköä +taivaalla, lie ollut sähköä myös omissa sydämissämme. + +Hän piti koko ajan kiinni kädestäni. Kuinka kumman tavalla hän lie niin +asettanutkin, että meidän valtimomme tykkivät vastakkain. Se oli +mystillinen tunne, jota en ikinä unohda, mieluinen ja samalla +tuskallinen, pistävä ja samalla outoihin mielialoihin tuudittava. En +koskaan ollut tuntenut olevani vielä niin lähellä ketään toista +ihmistä, tuskin itseänikään. Kaksi maailmaa, kaksi vastavirtaa, jotka +yhtyivät toisiinsa! Mutta hänen sähkönsä mahtoi olla jotakin aivan +toista laatua kuin minun, sillä minä en tuntenut saavani häneltä +mitään, vain antavani. Jotakin virtasi pois minusta. Kohta kipenöitsi +koko käteni, kohta tuntui sama vaikutus aivoissa ja koko hermostossa. +Luulen, että nainen voisi tappaa miehen niin. + +Tie kulki lähellä äkkijyrkkää järvenrantaa. Ikäänkuin yhteisestä +sopimuksesta me seisahduimme, katsoimme toisiimme, poikkesimme tieltä +ja menimme aivan törmälle. Levitin sadevaippani, istuimme tiheän +viidakon suojaan. Oli kuin olisi taivas palanut, kuin olisi koko +maailmankaikkeus läikkynyt tulena edessämme. Hänen silmänsä painuivat +kiinni, hänen päänsä hervahti syliini, laskin hänet kuin pienen lapsen +pitkälleen. Niin katsoimme me hetken luonnon voimien salaperäistä +juhlaleikkiä edessämme. + +Äkkiä huomasin, että hän nukkui. Hän lepäsi silmät kiinni, +liikkumattomana, syvään ja tasaisesti hengittäen. Hän on väsynyt, +ajattelin, hän voi hiukan nukkua todellakin, meillä on vielä kappale +matkaa kotiin. Mutta sitten pisti minun päähäni, että hän kenties ei +ollutkaan väsynyt, että hän kenties ei nukkunutkaan, vaan oli jälleen +tahallaan minulle tämän uskalletun, houkuttelevan tuokiotilan +valmistanut. Se täytti säkenöivällä riemulla minut. Nyt taikka ei +koskaan, ajattelin. Koska hän niin tahtoo, koska taivas niin tahtoo, +koska se myös on minun oma tahtoni, niin täytyy välttämättömän +tapahtua. + +Kumarruin hänen ylitseen ja suutelin hiljaa suulle häntä. Hän ei +liikahtanut. Suutelin kovemmin, hän ei silmiään raottanut. Jos hän +nukkui, hän mahtoi nukkua sangen sikeästi, ja olisi ollut synti häiritä +häntä. Mutta jos hän ei nukkunut? Silloin olisi ollut vielä suurempi +synti olla häntä häiritsemättä. Henkeäni ahdisti. Tuo nuori tyttö, tämä +yö, tämä metsä, tuo maailmanpalo, kaikki tuntui kutsuvan minua pyhän +luonnon huntua kohottamaan. + +Mutta minä en uskaltanut. Sellainen raukka minä olen aina ollut. Hän +jäi minulta siksi, mikä hän olikin: puolineitseeksi. Siitä on jo monta +vuotta kulunut. Mutta antaisin vieläkin kappaleen elämääni, jos +tietäisin, nukkuiko hän todellakin sillä hetkellä vai valvoi. Jos hän +nukkui, silloin olin minä sika todellakin, kuten hän oli aina väittänyt +minun olevan, sillä hyväilin häntä tavalla, jota en viitsi kertoa +tässä. Mutta jos hän valvoi ja salli tuon kaiken tapahtua, jos hän oli +itse tuon kohtauksen järjestänyt ja jättäytynyt tahallaan valtoihini, +vaikka minä en käyttänyt valtaani, silloin ... niin, silloin olisi +paras, että myllynkivi minun kaulaani ripustettaisiin. + +Pelkään, etten saa sitä koskaan tietää. Hän on nyt niin arvokas +opettajatar ja vanha piika, että minun on mahdoton kysyä sitä häneltä. +Sanoisiko hän sitä edes? Mitä takeita minulla olisi siitä, että hän +puhuisi totta? Sanoi hän niin taikka näin, aina jäisi epäilyksen ota +minuun. Sitäpaitsi hän osoittaa minua kohtaan selittämätöntä +vastenmielisyyttä, on osoittanut samasta kesästä saakka, josta kerroin +teille. Luultavasti menen hautaan sen salaisuuden kanssa. Asia +itsessään olisi vähäpätöinen, ellen uskoisi, että sinä yönä jäi myös +minun oman elämäni salaisuus ijäti ratkaisemattomaksi. + + * * * * * + +Aamu valkeni. Oli aika lähteä jo. + +Silloin näkivät he kaikki hänet, nuoren naisen, joka kulki kesäaamun +autereessa. Hänen ruumiinsa kaartui kuin jousi, hänen käsivartensa +olivat jännitetyt kuin kaksi linkoa taaksepäin. Sarastava päivä valoi +hänen tiiviit, täyteläiset muotonsa purppuraan. + +Hän kulki ohi ikkunan, tuolla kaukana puiden latvojen päällä, siellä, +minne nuo neljä Alppilan Japanilaisessa huoneessa istuvaa miestä +tuijottivat. + +Hän kulki kuin kuningatar. Ruskopilvi piti huolta hänen kruunustaan, +taivaan seijastuva kirkkaus kiersi hänet mantteliinsa. + +Hän meni eikä palannut. Mutta aistien terve, tuhatsärmäinen ilo säteili +hänestä. Ja jokainen aisti kukki kesää. Ja jokainen särmä säteili +nousevaa aurinkoa. + +He tuijottivat vielä hetken hänen jälkeensä äänettöminä. Kukin ajatteli +omaa kultaista elämäntarinaansa. Ajatteli ilojaan ja surujaan ja +siunasi tuota ottavaa ja antavaa, hävittävää ja hedelmöittävää +jumaluutta sydämessään. + +— Viimeinen malja! virkahti toht. Varjakka. + +He joivat pohjaan sen, tietäen hyvin, ketä he kukin sillä tarkoittivat. +Ja heistä tuntui samalla kuin he olisivat katsoneet kaiken olevaisuuden +kaameaan, ammottavaan tyhjyyteen, johon heidän mielihaaveensa oli +mennyt ja johon kukin heistä oli jäljettömästi häviävä. + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78760 *** |