path: root/78701-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78701 ***




YHTEISKUNNAN UHRI

Eräs elämäntarina


Kirj.

A. M. JOHANNESDOTTER



Suomennos





Porissa,
Roneliuksen Kirjakauppa,
1907.






ALKUPERÄISEN TEOKSEN ALKULAUSE


Tämä kirjanen ei ole mikään novelli. Sillä ei ole mitään yhteistä
noiden salaperäisten päiväkirjakertomusten kanssa, jotka nykyaikana
herättävät huomiota kirjamarkkinoilla. Eikä myöskään ole oikeutta
lukea häntä, joka nämä tunnustukset kirjoitti, kirjallisten syntisten
joukkoon.

Itse en häntä koskaan nähnyt. Hän kuoli viime talvena keuhkotautiin
"Grubbens gärde'lla" kahdeksankolmatta vuotisena. Henkilöt, jotka
kävivät häntä hänen viimeisinä kuukausinaan katsomassa, puhuvat
liikutuksella hänen viehättävistä ja kauniista kasvoistaan, joita ei
edes paheissa, kurjuudessa eikä sairaudessa vietetty elämä ollut voinut
kuluttaa — lukija on käsittävä, mistä se johtui.

Päänalusensa alla hän säilytti huolellisesti aarrettaan, ei hän sitä
tahtonut salata, vaan ei myöskään kenellekään näytellä. Tuo aarre oli
kasa paperiliuskoja, joita hän oli vuosikausia säilyttänyt viettäessään
kurjaa elämäänsä. — Ne olivat myös hänen testamenttinsa ja hänen koko
jälelle jäänyt omaisuutensa. Vasta viimeisellä hetkellä ojensi hän
paperiliuskat hänelle, jolle oli ne aikonutkin, naiselle, joka hänelle
oli osoittanut tehokasta hyväntahtoisuutta ja joka varmaankin piti
itsensä tuhatkertaisesti palkittuna tämän harvinaisen perinnön saatuaan.

Vainaja ei ollut koskaan lausunut mitään toiveita elämäntarinansa
suhteen. Mutta varmasti toivoi hän sisimmässään, ehkä
itsetiedottomasti, että tuo elämäntarinassaan ilmenevä hätähuuto
joutuisi ihmisten kuuluville. Tässä vakaumuksessa julaistaan nyt hänen
yksityinen tunnustuksensa, joka sielutieteellisessä suhteessa ansaitsee
jokaisen ihmistutkijan huomiota ja syytekirjana — koskee meitä kaikkia.

Kaikenlaisia ja kaikenarvoisia käsikirjoituksia olen käsissäni
pidellyt, mutta en koskaan ole niin hellävaroin ja arasti
käsitellyt mitään kuin näitä korvaamattomia lehtisiä! Kasa halpoja
kirjepaperiliuskoja, täyteen kirjoitettuja, lyijykynällä epäselvästi
töherrettyjä tahrittuja ja rasvaisia sekä omituisen hajuisia — lian ja
kurjuuden haju löyhähti niistä ennenkuin olin riviäkään selväksi saanut.

Kertomus on kirjoitettu tutkintovankilassa kolmena eri ajanjaksona..
Ainoastaan vankikopin kolkossa yksinäisyydessä, vaan ei koskaan noina
liian lyhyinä "vapaa-aikoina", oli tällä kurjalla olennolla malttia ja
mieltä, mietiskelyyn, ja mietteensä paperille kyhäilemiseen.

Jo tämä yritys jonkinlaisten muistelmien laatimiseen todistaa henkistä
kehitystä, mikä on hämmästyttävää täydellisesti oppimattomassa
rahvaannaisessa. Tavallisilta arki-ihmisiltä puuttuu useimmin kykyä eli
ainakin halua tekemään tiliä elämästään ja selvittelemään kokemiaan
kohtaloita.

Kirjantekijän sivistyskantaa ei saa kuitenkaan ehdottomasti arvostella
muodon mukaan millaisina hänen muistoonpanonsa tässä esiintyvät. Oli
mahdotonta — niin kuin ensiksi ajattelin — julkaista ne sellaisina
kuin ne muistoonpanijan kynästä olivat lähteneet. Ei ainoastaan
oikokirjoitus tarvinnut korjausta, vieläpä lauserakennuskin kalpasi
auttavaa kättä.

Stiili — voidaan todellakin puhua sellaisesta, sillä epäilemättä oli
hänellä hieman kirjallista kykyä — stiili on merkillisesti epätasaista.
Monessa lauseessa peräkkäin on kieli täydellisesti moitteetonta ja
toisinaan on se lennokastakin, mutta äkkiä se muuttuu kömpelöksi ja
hämmentyy sekamelskaksi, jossa vaaditaan tarkkaa silmää sisällyksen
käsittämiseen. Tällaisia vaikeuksia olen tahtonut lukijan hyväksi
poistaa.

Nuo neljä sanaa, joilla kirja päättyy, ei olleet hänen viimeisensä.
Lempeä ja rauhallinen tunnelma vallitsi tämän nuoren syntisen ja
kärsivän olennosta kuolinvuoteella. Mutta ehken hänellä oli syytä
toistaa seuraavat kaksi riviä eräästä hänen jälkeenjättämästään
liikuttavasta vaikkakin muodollisesti vaillinaisesta runostaan:

    _Muistopatsaaseni piirtäös sanat_:
    En elää tahdo maailmassa niin tylyssä.

Rukous on täytetty, nyt ne siinä ovat — hänen nimettömässä
muistopatsaassaan.

Tuhkolma, Tammikuulla 1907.

_Klara Johansson_.




I.


Tänään, jouluaattona alotan kirjoittamaan muutamia lehtisiä
elämäntarinastani. Tahdon koota niin monta muistelmaa kuin vaan voin
aina lapsuuteni päivistä tähän saakka.

Ensimäinen mitä muistan, on isoäitini mökki, johon oli puoli
peninkulmaa vanhempani! kodista. Olin vaan kahden vuoden vanha, kun
vanha, herttainen isoäitini otti minut luokseen vähentääkseen äitini
huolia, jolla oli kyllin työtä kodissa ja vuotta nuoremman veljeni
hoitamisessa. Äitini tiesikin minun saavan paremman hoidon hyvän,
luotettavan isoäitini luona, kuin mitä kotona olisin voinut saada.

Isoäitini vähäinen mökki oli valtamaantien varrella ja minulla oli
tapana seista alati ikkunan edessä olevalla sohvalla katselemassa
ohikulkijoita, jotka minut huomattuaan nyökyttivät ystävällisesti
päätään. Vanhemmaksi tultuani kutsui isoäitini minua kauniiksi
keijukaiseksi, silloin en niiden sanojen merkitystä vielä ymmärtänyt.

Jonkun matkan päässä mökiltä oli kaunis leikkipaikka, missä
leikkitoverieni kanssa, joiden parissa viihdyin erinomaisen hyvin,
oleskelimme päivät päästään. Viihdyin mainiosti heidän seurassaan,
enkä tiennyt mitään hauskempaa kuin seurustelun heidän kanssaan.
Isoäitini ei tätä kumminkaan suopein silmin katsellut ja kun minä en
voinut käsittää, miksi ei minulle tätä viatonta huvia olisi suotu, niin
oli siitä seurauksena, ettemme kaikin ajoin pysyneet isoäidin kanssa
ystävinä. Kiellot leikkitoverieni luokse pääsystä saattoivat otsani
aina pahimmin synkkenemään.

Tultuani seitsemännelle ikävuodelleni täytyi minun palata kotiini
alottaakseni koulunkäyntini. En tahtonut oikein viihtyä kotona.
Isä oli kovin ankara ja veljeni kiusasi minua yhtä päätä anastaen
itselleen parhaimmat leikkikaluni. Lukeminen oli minusta helppoa, mutta
koulunkäynti tuntui orjuuttavalta.

Toisinaan pääsin isoäitiä tervehtimään ja ne käynnit olivat mielestäni
juhlahetkiä. Isoäitini oli uskovainen ja tahtoi minuakin kasvattaa
kurissa ja Herran nuhteessa. Hänet itsensä oli kasvatettu kovalla
ankaruudella ja hän tahtoi nähdä rakkaan lapsenlapsensa kasvavan, yhtä
hiljaisissa oloissa kuin mihin itsekin oli tottunut. Minä olin monasti
itsepäinen, tottelematon ja pahankurinen ja siksi emme aina oikein
sopineet yhteen. Olen aina tottunut saamaan tahtoni läpi enkä voi
alistua toisten mielen mukaan.

Isoäiti moitti, että olin yhtä itsepäinen kuin isänikin ja olipa
hänellä muutakin moittimista, joka kaikki katkeroitti mieltäni niin,
että voin puolen päivää olla aivan puhumattomana.

Jos isoäitini olisi koettanut voittaa minut hyvällä, niin olisimme
varmaan tulleet paremmiksi ystäviksi. Tiedän kyllä, että hän tarkoitti
parastani, mutta olin siksi lapsi, etten sitä silloin ymmärtänyt.

Olin kovin pahoillani kun olin ollut isoäidille tottelematoin, mutta
samalla olin siksi ylpeä, etten heti tahtonut näyttää ystävälliseltä,
eikä kumpikaan meistä halunnut katkaista äänettömyyttä. Isoäiti ivasi
oikullisuuttani ja mieleni kävi siitä yhä katkerammaksi. "Mitenkähän
sinulle käynee lapsi maailmassa, kun sinulla on noin vaikea luonne",
sanoi hän usein. "Katso kuinka toiset lapset ovat tottelevaisia ja
kuinka häijy sinä olet."

Isoäiti ei tullut ajatelleeksi, ettei kaikilla lapsilla ole samanlainen
luonto. Minä voin kyllä olla ystävällinen ja hyvä, mutta en kärsinyt
uhkauksia enkä lyöntejä, niistä vaan paaduin. (Isoäiti ei kuitenkaan
koskaan minua lyönyt.)

Muistan niin hyvin erään kesäpäivän kun isoäiti koetteli saada heiniä
kokoon ennenkuin sade kerkesi nousta. Hän pyysi minua auttamaan, mutta
minä kieltäydyin, koska hän ei ollut laskenut minua sinä päivänä
naapurin lasten luokse leikkimään. Ja minä muistan miten korvissani
kaikuivat sanat: "Joka hyvää voi tehdä, eikä sitä tee, se luetaan
hänelle synniksi." Sittemmin kerroin sen isoäidillenikin.

Huolimatta kaikesta rakastin häntä. Joskus saattoi hän sanoa toisten
läsnä ollessa "Ehkä piankin kuolen ja jätän sinut lapsi, olen jo niin
vanha", ja silloin tunsin miten itku kuristi kurkkuani. Mutta olin
liiaksi ylpeä näyttääkseni että itkin.

Isoäitini luona olin kuin paratiisissa, ei kukaan voinut minulle
häntä korvata. Sisareni kanssa saimme aina jouluna käydä häntä
tervehtimässä ja minä ikävöin hartaasti tuota kaivattua aikaa. Silloin
oli isoäiti järjestänyt kaikki parhaimpansa mukaan saadakseen kotinsa
lapsenlapsistaan tuntumaan kodikkaalta. Voi, miten ihanaa se oli,
sielumme sisimmässä tunsimme, että nyt oli joulu.

En koskaan unohda suureen huiviin kääriytynyttä isoäitiäni, kun hän
ilmestyi tienkäänteessä meitä vastaanottamaan. Hän oli kävellyt melkein
puoli peninkulmaa ja silmät loistavina tervehti hän hellästi meidät
tervetulleiksi. En eläissäni unohda isoäidin luona vietettyä joulua.

Ennenkun jätän isoäidin, tahdon vielä sanoa, että suren sitä kun
en ollut hänelle hellempi, enkä osoittanut hänelle suurempaa
kiitollisuutta, sillä kenties hän nyt olinpaikassaan ajattelee: "Sinä
olit kovakorvainen lapsi ja siksi olet saanut niin paljon kärsiä
elämässä."

Mutta isoäiti kulta, elä tuomitse minua väärin! Tultuani niin vanhaksi,
että aloin käsittää elämää, olen sinua aina rakastanut, vaikka en
puheissa enkä töissä sitä ole voinutkaan osoittaa. Ja kuinka usein olen
toivonut saavani sinua jotenkin palkita! Mutta tähän saakka ei se ole
onnistunut.




II.


Olin ainoastaan kolmentoista vuotias kun jouduin vieraisiin ihmisiin
ja sain oppia nöyrästi tottelemaan toisten käskyjä. Monasti tuntui se
raskaalta, mutta olinhan vapaasta tahdostani ottanut paikan ja jättänyt
vanhempieni kodin, johon en erityisemmin ollut kiintynytkään.

Viihdyin jokseenkin hyvin ensimäisessä paikassani ja sain aikani
kulumaan — sitä paitse ei ollut tavallistakaan maalla jättää
palveluspaikkaansa ennen vuoden loppua.

Sitten olin rippikouluaikani kotona. Muistan miten itkin, kun sanoimme
jäähyväiset rakkaalle rippi-isällemme, sillä hän erosi seurakunnastaan
samana päivänä kun me pääsimme ehtoolliselle. Kuinka hyvin muistan
rukouksen, jonka hän puolestamme rukoili:

"Auta näitä lapsia, he ovat heikkoja, vahvista sinä heitä voimallasi!
He tulevat vaeltamaan läpi vaarallisen maailman, johda sinä heitä
neuvoillasi! He joutuvat kaikenlaisiin kiusauksiin, auta sinä heitä
taistelemaan ja voittamaan!"

"Mitähän hän tarkoittaa sillä, että maailmassa on niin paljon
kiusauksia?" ajattelin minä. Oi, että voi olla niin tietämätöin
elämästä! Usein olen ajatellut näitä sanoja kun kiusaukset ja
vastoinkäymiset ovat pahimmin kohdanneet. Rakas pastorimme lopetti
seuraavilla sanoilla: "Aikansa on puhumisella ja aikansa on
vaikenemisella, kaikella on määrätty aikansa täällä auringon alla — ja
siinäkin hän oli oikeassa. En ole häntä sittemmin tavannut." —

Palvelin useissa eri paikoin kotiseudullani. Toisinaan oli hyvinkin
vaikeata, mutta aika kului kumminkin kun ei ajateltu muuta kuin työtä
ja raatamista. Seitsemännellätoista ikävuodellani otin paikan eräässä
herraskartanossa lähellä Norrköpingia. Aluksi viihdyin aika hyvin,
vaikka olinkin kovassa työssä. Vanhempani olivat sen arvanneetkin ja
kieltäneet minua menemästä sinne, mutta minä olin odottanut jotain
aivan toista.

Ikävä kyllä, emme eronneet ystävinä, sillä isäni piti osan
ansaitsemistani varoista. Tämä harmitti minua, sillä olin nuorempana
hyvinkin ahne rahoille, enkä siitä syystä kirjoittanut ystävällisiä
kirjeitä kotiin. Sittemmin kuulin, että äitiäni syvästi suretti
heitä kohtaan osoittamani nurjamielisyys, mutta itse unohdin piankin
kärsimäni vääryyden ja aloin tuntea hellyyttä kotijoukkojani,
varsinkin äitiäni ja sisartani kohtaan. Tunsin rakastavani heitä
sydämellisesti, vaikka en sitä ennen ollut huomannut. Ei ollut kukaan
ymmärtänyt sitä rakkaudella minussa herättää. Mutta kun olin jonkun
aikaa ollut omaisistani erilläni, halusin hartaasti sovittaa sen mitä
mahdollisesti olin lapsena heitä kohtaan rikkonut. Enin surettaa
minua se, etten koskaan ole ollut tilaisuudessa näyttämään heille
hyviä ominaisuuksiani. Mahtanevatko vielä arvostella minua väärin ja
ajatella, että olen sama hillitsemätöin luonne kuin olin lapsenakin.

Isäntäväkeni olin oppinut tuntemaan, heidän asuessaan lähellä kotiani,
ja muutettuaan Norrköpingin seudulle olivat he kirjoittaneet ja
tarjonneet minulle palveluspaikan. Rouva oli luvannut parhaimpansa
mukaan pitää minusta huolta ja olikin hyvin hyvä minua kohtaan, mutta
ei huomannut, että minulla oli liiaksi työtä. Tosin oli minulla
palvelustoveri, joka oli ollut talossa useita vuosia, ja päässyt
suuresti rouvan suosioon, joten hänen ei tarvinnut tarttua mihinkään
työhön, vaan sekä sisä- että ulkotyöt jäivät minun osalleni.

Kesällä sain istua ulkona lypsämässä sateesta ja kylmästä huolimatta,
niin että olin vähällä paleltua, mutta toverini ei sormellaankaan
auttanut vaikka minun olisi ollut mahdotoin selviytyä töistäni. Jos
joskus valitin, että minulla häneen verraten oli liiaksi työtä,
lohdutti hän minua sanomalla: "se on nyt tässä maailmassa niin, että
ketä onni kerran alkaa suosia alusta, sillä riittää sitä pitkin elämää,
mutta joilla on kova onni alunpitäin — nekään eivät tahdo siitä
vapaaksi päästä". Niin, nyt alan minäkin sitä jo uskoa, sillä ainakin
minun kohdallani näyttää se toteutuvan.

Kello neljältä aamulla sain nousta ylös ja vasta kello 11 illalla
pääsin vapaaksi. Eikä, sillä välin ollut vähintäkään lepoaikaa, ei
sunnuntaina enempää kuin arkenakaan. Joskus tuntui raskaalta ajatella,
että oli nuori, eikä koskaan saanut ikäistensä kanssa seurustella.

Siksipä aloin työni lopetettua mennä öisin ulos, kulin tammimäelle
missä nuoriso kesäilloin tanssi ja leikki myöhäiseen yöhön. Minä en
tanssinut, mutta halusin joskus olla vapaana ja sitä en voinut olla
ennenkun isäntäväkeni oli asettunut levolle.

Kesäisin oli kartanon ympärillä liikettä ja eloa, sillä silloin muutti
kaupunkilaisia paikkakunnalle kesää viettämään. Sain silloin monta
tuttavaa, joista opin pitämään. Se oli suloinen kesä, luonto ympärillä
oli ihanaa ja minä olin seitsemäntoista vanha — minulla oli elämän
kevät luonnon kesässä.

En koskaan unohda erästä elokuun iltaa, jolloin puutarhassa raketit
risteilivät. Sellaista varmaankin on paratiisissa. Kaikkialla
hiljaisuus ja rauha, ei edes lehtikään puussa värähtänyt. Oli kuin
taivaallinen maailma olisi näyttäytynyt oikeassa valossaan. Koko luonto
kuunteli ja uneksi, haaveili rauhaa ja lepoa.

Minäkin unelmoin ensimäiset unelmani, sillä olinhan elänyt elämäni ensi
kesän. Mutta miten lyhyet, miten sanomattoman lyhyet ovatkaan ilon ja
onnen hetket tässä epätäydellisessä maailmassa! Pian nousee myrsky,
varistaa puiden latvat, riisuu heidän ihanat pukunsa ja ryöstää heiltä
kaiken. Niin, myrsky ei jätä lehteäkään niihin, ei sääli vähääkään
ennenkun viimeisenkin kesän ihanan muiston saa pois varistettua.

Oi tätä kylmää syksyä, miksi on sekin olemassa. Ainoastaan
hävittääkseen ja tuhotakseen mitä kevät ja kesä ovat luoneet. Olisin
voinut kohtaloni lukea siitä, ellen olisi ollut niin tietämätöin elämän
myrskyistä. Samallainenko tulisi minunkin elämäni olemaan. Myrskytkö
riistävät viattomuuteni, nuoruuden onneni, levon ja rauhan, kauneuteni,
nuoruuteni, kunniani ja kaiken ja sen lisäksikö joudun kurjaan
vankikoppiin nääntymään ja menehtymään, ilman että kukaan minua kaipaa
tahi rakastaa...

Niin, nyt oli paras osa kesästä kulunut, syksy alkoi lähetä
kellastuneille lehtineen ja kolkkoine iltoineen, kaikki mihin katsoin
näytti synkältä. Ei valonsädettä, joka olisi alakuloista mieltäni
virkistänyt. Kesävieraat alkoivat lähteä ja kaihomielin erosin noista
tytöistä, joiden kanssa olin kesän aikana ystäväksi tullut.

Tuskinpa tiemme enää yhteen sattuvat. Emme tienneet mitkä kohtalot
meitä odottivat, kuka saavuttaisi onnen, ketä onnettomuudet
odottaisivat. Kaikki luonnollisesti toivoimme parasta. Ainakin nuo
toiset, sillä he olivat huimapäisiä ja hehkuivat nuoruuden iloa. Minä
sitävastoin olin vakavampi eikä minulla ollut elämästä erittäin suuria
toiveita sillä suru oli synkistänyt elämäni ja lyhentänyt nuoruuteni.
Kuinka yksitoikkoista ja kolkkoa elämä oli! Miten hyljätyksi ja
yksinäiseksi tunsin itseni! Ei ollut minulla ystävää, johon olisin
voinut luottaa ja jolle huoleni uskoa. Ei kukaan ymmärtänyt minua.

Itkin ja huokailin, vaan en käsittänyt miksi sitä tein, uneksin ja
haaveilin, ajatukseni kävivät päivä päivältä yhä synkemmiksi. Se oli
käännekohta elämässäni, siitä lähtein tunsin itseni kuin yksinäinen
metsänlintu tahi niinkuin korven kuusi. Nyt tuntuu minusta kuin olisin
jo silloin aavistanut, että "kukkisin aikaiseen, mutta kuihtuisin
nuorena."

Voi, miksi nuoruuteni oli niin köyhä iloista? Nuoruus, joka ei koskaan
palaja, vaan on ainakin osittain ennättänyt poistua ennenkuin ihminen
on kehittynyt. Miten monesti olen nuoruudessani kuolemaa toivonut
säästyäkseni turmeluksesta ja menehtymisestä. Ja kuitenkin olen
joutunut vietellyistä viheliäisimmäksi.

Kun muistelen kulunutta elämääni, niin levittäytyy siitä synkkä
kuva silmäini eteen. Koko nuoruuteni on ollut alinomaista taistelua
vastoinkäymisten ja murheiden kanssa. Katkeralta tuntuu elää,
katkeralta kuolla, nyt kun olen kerinnyt maailman kavaluutta ja
julmuutta kokea. Surullista on nähdä miten toinen ihminen toistaan
sortaa ja syöksee hänet perikatoon. Onhan elämä jo itsessään raskasta.
Miksi eivät ihmiset koeta sulostuttaa toistensa elämää täällä maan
päällä? Silloin voisi vaellusaika täällä tulla taivaalliseksi.




III.


Tunsin itseni ruumiillisesti ja henkisesti murtuneeksi liiasta työstä
kartanossa jonkatähden otin itselleni paikan yksinäisessä seudussa pari
peninkulmaa kaupungista, siellä jouduin yksin surullisine ajatuksineni.
Muistan kirjoittaneeni kotiin äidilleni, kuinka äärettömän onneton olin
vieraiden toverieni joukossa, jotka vaan pilkkasivat minua.

Kun talonväkeni huomasi, että tulin surusta aivan mielettömäksi — en
todellakaan ollut täysijärkinen niihin aikoihin — sain vihdoin luvan
lähteä tieheni ja niin palasin Norrköpinkiin, jossa sain paikan erään
makkarakauppiaan luona. Siellä oli kumminkin niin siivotonta, etten
siellä kauvemmin viihtynyt, vaan menin kuukauden ajaksi vanhempieni
luokse ja sitten kevätmuutossa uuteen palveluspaikkaan.

Nyt olin vihdoinkin onnistunut saamaan hienon ja siistin paikan, mutta
alituista touhua sielläkin oli eikä lepoa sunnuntaina enempi kuin
arkenakaan. En voi kuitenkaan valittaa, sillä isäntäväkeni koetti
sääliä minua kun olin sairas, eikä vihastunut vaikka usein käyttäydyin
kömpelösti. Sellaista paikkaa ei minulla ollut koskaan ennen ollut.

Siitä huolimatta sovin kumminkin siellä olevan kamarineidin kanssa,
että syksystä tulisin hänen kotiinsa palvelijaksi. He asuivat lähellä
Tukholmaa ja elivät hyvin yksinkertaista ja vaatimatonta elämää. Täällä
olin aivan kuin nunna luostarissa, ei ollut yhtään ihmistä, jonka
kanssa olisi saanut vaihtaa ajatusta ja sitäpaitse olin jo tottumatoin
keittiötoimiin, joten käteni sierettyivät ja halkeilivat, etten kaikin
ajoin voinut niitä liikuttaakaan. Siksi en kestänyt kaukaa, vaan päätin
matkustaa Tukholmaan. Onnettomuudekseni sinne matkustinkin.

Tämä tapahtui näyttelykesänä 1897, se oli ilon aika kaikille muille
paitsi minulle, sillä mitäpä tiesin minä kaikesta siitä komeudesta
ja loistosta, joka silloin Tukholmassa vallitsi. Olin aamusta iltaan
työssäni, enkä muusta maailmasta tiennyt mitään.

Toisinaan kun tunsin itseni oikein yksinäiseksi sepitin haikeita
runoja, joissa valitin miten elämäni auringotta ja kesättä kuluu. Se
oli lapsellista, olin vasta yhdeksäntoista ja kuvittelin, että koko
nuoruuteni oli jo mennyttä. Hyräilin alinomaa surullista säveltäni,
valitellen että olen jo näin vanha, enkä vielä ole nuoruutta tuntenut.
Miksi oli Jumala antanut minulle niin raskaan mielen.

Näyttelyn aikana asui muutamia köpenhaminalaisia ylioppilaita rouvani
luona. Hyvästellessä anasti yksi heistä minulta suudelman, en koskaan
unohda tuota ensi suuteloa, joka poltti huuliani. Niin vähän kuin
se merkitsikin, oli se kyllin voimakas herättämään tunteeni ja minä
käsitin kaipaavani rakkautta, hellyyttä ja hyväilyä.

Olin kaksikymmenvuotias saadessani viimeisen kerran paikan perheessä.
Raskasmielisyyteni oli haihtunut ja minä aloin taas virkistyä, mutta
vaikka emäntäni oli minuun hyvin tyytyväinen, väsyin kumminkin
sielläkin ja aloin hakea kevyempää paikkaa.

Sain paikan ravintolassa. Moni kielsi minua sinne menemästä — "se ei
ollut sopiva paikka nuorelle tytölle" j.n.e. — mutta minä en siitä
välittänyt. Olin aina luottanut itseeni ja ajattelin, että joka antoi
itsensä vietellä, tyytyköön kohtaloonsa, minua vaan ei kukaan pettäisi.

Mutta pian alkoi kiusaaja vainota saalistaan. Ja siinä oli karitsa,
jonka helposti sai pauloihinsa, kun vaan osasi sopivan tilaisuuden
valita. Voi noita kirottuja roistoja, jotka saadakseen hetken
tyydytyksen raaoille himoilleen syöksevät köyhän tytön ijankaikkisesti
turmioon! Onko sellaisella ihmisellä omaatuntoa? Ei, ei!

Olin totutettu taipumaan toisten tahtoon ja siksi niin vähällä suostuin
sen toivomuksiin "joka vaan tarkoitti hyvää minulle ja tahtoi hankkia
minulle parempaa toimeentuloa kuin palvelijan toimi sellaisessa
paikassa"... Niin hän puheli.

Muistan kuinka hävyttömästi tuo konna kohteli minua ensikerran
tavatessamme, mutta kun hän huomasi, ettei väkivalta auttanut, keksi
hän toisen keinon, jolla onnistui. Mitä hän välitti siitä, jos
turmelikin lapsellisen, yksinkertaisen tytön elämän ja antoi tämän
kärsiä halpamaisen tekonsa seuraukset. Hän ehkä hekumoi ylellisyydessä
ja huveissa samalla aikaa kuin minä, vietelty, istuin vankilaan
teljettynä, jonka pian jätän astuakseni taas uuteen.

Sain hankkia itselleni uuden paikan ja tulin hienompaan
ruokailupaikkaan. Mutta siellä kohdeltiin minua samoin kuin tuossa
kehnossa ravintolassa. Omituista miten nopeasti alaspäin liukuminen
käy kun kerran ensi askel turmeluksen tiellä on otettu. On aivan
kuin näkymätön suojelija olisi jättänyt ihmisen oman onnensa nojaan.
Omatuntoni soimasi minua, mutta minä tukahdutin sen häiritsevän äänen
ja riensin sokeasti eteenpäin. Minusta se ei ollut niin hirveätä kun
eivät omaiseni sitä tienneet enkä ollut tarkastuksen alainen.

Ensimäinen viettelijäni ei jättänyt minua rauhaan, mutta hänen aikeensa
eivät enää onnistuneet, sillä minä en enää ollut sama viaton, tyttö.

Lopuksi väsyin kaikkiin kehnoihin paikkoihin, joihin onnettomuudekseni
Tukholmassa jouduin, repäsin itseni irti kaikesta pakonalaisuudesta ja
tulin pian poliisin uhriksi.




IV.


Syksyllä 1898 tulin tarkastuksen alaiseksi ja samana syksynä jouduin
sairaalaan, olin silloin kaksikymmenyksi vuotias. Ihmettelin siellä
olevia ihmisiä ja hoitajamme olivat minusta julmuria, sillä en silloin
käsittänyt, että me prostitueratut naiset olimme maailman kehnoimmat.

Monet harmit kärsittyäni pääsin vihdoinkin parantuneena sairaalasta
ja minut käskettiin erääseen inhoittavaan huoneeseen toisten
prostituerattujen naisten kanssa.

Tunsin itseni sanomattoman onnettomaksi vaikka olinkin liiaksi sokea
käsittääkseni mihin pohjattomaan syvyyteen olin langennut. En ajatellut
muuta kuin että asiat olivat niinkuin niiden pitikin olla. Mutta huone,
jossa istuin kuin lintu häkissään, oli kylmä, kolkko ja epäsiisti,
johon ei auringon eikä kuun säteet päässeet tunkeutumaan. Mihin
turvautua? Arkkuni ja omaisuuteni olin saanut, mutta ei ollut mihin
lähteä. Paras oli tyytyä kohtaloonsa.

Emäntäni lohdutti minua parhaimpansa mukaan: varmaan siellä pian
saavutan onneni ja pääsen hyville päiville, olinhan niin nuori ja
sievä, en näyttänyt seitsentoista vuotiasta vanhemmalta... Ihastuneena
kertoi hän sitten kävijöille, että olin viaton kuin lapsi, joka ei
vielä ollut kerinnyt turmeltua. "Hän on hiukan ujo ja näyttää aremmalta
kuin toiset, mutta se ei estä"...

Nuo emännät ovat vielä kehnommat kuin me tyttöraukat.

Seuraavalla emännälläni oli sikarimyymälä ja hän osasi peijata
yksinkertaisia tyttöjä. Olin niin ymmärtämätöin, että uskoin kaikista
ihmisistä hyvää, jonka vuoksi hänen onnistui houkutella minulta kaikki
rahat mitä ansaitsin. Lopuksi vuokrasin huoneen eräästä ravintolasta,
jonka emäntä ansaitsi minulla hyvät rahat.

Olin täydelleen paheisiin vajonnut, unohdin vanhempani ja elin vain
pukuja ja huveja varten. Minusta pidettiin, kaikkialla mihin tulin
juhlittiin minulle, olin päässyt nautintojen huipulle. Ihmiset
imarrellen ylistivät minua siroksi ja kauniiksi. Kuvastimeni vahvisti
heidän puheensa todeksi, joten ei ollut ihme, että olin niin hyvissä
välissä herrojen ja noiden rakastettavien emäntien kanssa.

Toverini kadehtivat minua, heidän kanssaan jouduin usein riitaan. Enkä
enää ollut yhtä kaino ja lempeä luonani käyville herratutuillekaan kuin
ennen olin ollut, vaan nautin nähdessäni heidän olevan kyllin tyhmiä
mairitellessaan minua. Olin hyvin itserakas, ja turhamainen.

Mutta "kaikella on aikansa", niinkuin pastori sanoi ja minulle ei onni
kaukaa hymyillyt. Ihminen on onnensa päivinä kuin puu, jonka ympärille
kansa kerääntyy niin kauan kun se hedelmiä kantaa. Vaan kun hedelmät
ovat korjatut, jää se oman onnensa nojaan myrskyn ja pahanilman
runneltavaksi.

Matkustin vanhempieni luokse, jotka mitään aavistamatta ottivat minut
ystävällisesti vastaan. Tosin olivat he sanomalehdestä lukeneet, että
minua oli varoitettu irtolaisuudesta, sisareni oli kätkenyt päänsä
sanomalehteen ja itkenyt katkerasti minun tähteni, mutta kun nyt
saavuin hienona ja komeana, voin kaikenmoisilla verukkeilla helposti
karkoittaa silloin, syntyneet epäluulot. Itsekseni ajattelin: "Suokoon
Jumala, että voin salata rikollisuuteni."

Tukholmaan palattuani otettiin minut riemulla vastaan entisessä
asunnossani ja minä aloin taas nauttia elämästä niinkuin ennenkin.

Mutta lopuksi ihminen kyllästyy kaikkeen, mikään ei ole pysyväistä.
Väsyin kaikkeen huvitteluun jopa vapauteenkin. Mittani oli täysi. Olin
tyhjentänyt nautinnon pikarin loppuun. Nyt aloin niittää mitä olin
kylvänyt. Herramme mylly jauhaa hitaasti, hitaasti mutta hienosti.

Matka-arkkuni oli valmiina, olin pukeutunut silkkiin ja samettiin
aikeessa matkustaa Göteborgiin. Mutta silloin sanoi näkymätön ääni:
"Tähän saakka, vaan ei edemmäksi, nyt asettuvat ylpeät aaltosi"...

Matkani vaihtuikin vankilaan. Jouduin vankikoppiin salpojen taakse-,
siellä ei kukaan välittänyt minusta enempää kuin kylmästä kivestä,
tuskin olisi halunnut vesipisaraakaan minulle tarjota.

Se tuntui liian kovalta. En olisi uskonut, että Jumala ja ihmiset minut
niin kokonaan hylkäävät. Sellaista kohtelua en ollut ansainnut, sillä
minä puolestani en ollut vahingoittanut ketään lähimäisistäni. Aloin
käsittää, että itseäni vastaan rikoin pahimmin. Huomasin mitä sain
niittää. Olin myönyt ruumiini, terveyteni, nuoruuteni, tulevaisuuteni,
onneni ja rauhani. Ja mitä sain palkakseni? Epätoivon tuskat kolkkojen
muurien suojassa, häpeän ja ennen aikaisen kuoleman.

Tulin kauniin, syntisen kaupungin yöelämän hälinästä, olin tottunut
vaan nauttimaan kaikesta mikä hurmaa ja viehättää ja nyt täytyi minun
istua liikkumatta, näkemättä. Olisin voinut vaikka verikyyneliä itkeä.

Epätoivossani aloin etsiä armoa ja apua Jumalalta, sillä kukaan muu
ei minua nyt voinut kuulla. Kävelin edestakaisin väännellen käsiäni.
Jospa liipaisin Jumalalle alkaa uutta elämää, kun vaan pääsen vapaaksi
täältä, huokasin itsekseni. Mutta mahdotonta on irtautua maailmasta
niin äkisti. Silloin täytyisi erota hyvistä ystävistään, emännästäni
ja Bertasta, josta niin äärettömästi pidän. Hyvä Jumala, sinä tiedät
miten heihin olen kiintynyt. En voi heitä jättää, he ovat liian hyviä
minulle, se on mahdotointa...

Tahdoin palvella kahta herraa, mutta se ei onnistunut. "Joka ei
luovu kaikesta minun tähteni, hän ei ole minulle kelvollinen", kuulin
taivaallisen äänen puhuvan. Jumala antoi minun kylläkin kokea minkä
arvoiset maalliset ystävät ovat ja miten kauan heidän rakkautensa
kestää: "Minun tieni eivät ole teidän tienne, sanoo Herra."

Minut tuomittiin kahden kuukauden vankeuteen. Väliin uhmailin,
toisin ajoin rukoilin Jumalaa. Kaikessa tapauksessa kärsin väärin
toisiin ihmisiin verraten, sillä tuomarini olivat rikostovereitani.
Kiukustuin koko yhteiskuntaan, joka suvaitsi sellaisia lakeja ja suosi
prostitutionia ja rankaisi noita onnettomia vasta sittenkun heillä ei
enää ollut tarmoa revästä itseään irti tuosta kurjuudesta. Minä olin
ainakin sitä mieltä, että kun kerran olin langennut ja häväissyt oman
sekä vanhempieni nimen, niin ei minulla enää ollut mitään menetettävää.
Koko maailman rahoilla en olisi voinut saavuttaa menetettyä
viattomuuttani, rauhaa ja kunniaani. Elämäni oli mennyttä.

Tämä oli ensimäinen vastoinkäymiseni ja ensi kerta kun aloin kohtaloani
miettiä.




V.


Huhtikuun 14 p. 1900 olin vapaa ja jatkoin vanhaa elämätäni. Otin
ryypyn suruuni ja aloin uhmailla Jumalaa ja ihmisiä. Olin kärsinyt
rangaistukseni ja päätin poliisille näyttää, etten siltä ollut
parantunut. Esiinnyin julkean röyhkeästi ja raivostuin, jos poliisi
minua puhutteli.

Vapunpäivää päätin viettää oikein juhlallisesti ja ryyppäsin harmissani
niin että aamulla rääyisenä ja kurjassa tilassa jouduin poliisin
huostaan. Kolmensadan kruunun arvoinen pukuni, joka aamulla lähtiessäni
oli aivan uusi, oli nyt mennyttä kalua. Päivemmällä saatettiin minut
sairaalaan, jossa sain maata kolme viikkoa. Neljäntoista vuorokauden
perästä jouduin taas kiinni, mutta pääsin poliisikamarista vapaaksi.
Ilossani ryyppäsin vähän liiaksi ja sain samana iltana maksaa 20 kr.
sakkoa. Kuukauden päivät kuleksin taas irtolaisena ja pääsin sitte
neljäksi kuukaudeksi vankilaan.

Nyt menetin rohkeuteni. Maksoi mitä maksoi, en voinut olla kertomatta
kohtaloani vanhemmilleni. Pyysin heiltä apua, sillä tunsin itseni niin
väsyneeksi, etten mitenkään kestäisi vankilassa pitempää aikaa. Mutta
vanhempani kauhistuivat ja kirjoittivat, etteivät voineet käsittää,
että joku heidän lapsistaan istuisi vankilassa. Minun täytyi kestää
rangaistusaikani loppuun. Mutta vankilassa vaan paaduin. Kun pääsin
vapaaksi, ryyppäsin kahta kauheammin. Luisuin yhä syvemmälle.

Kuukauden perästä jouduin sairaalaan leikattavaksi. Se kauhistutti
minua sillä veistä olin aina kammonut. Mutta täällä ei minun
mielipidettäni kysytty.

Kirjoitin äidilleni ja hän matkusti luokseni vähääkään aavistamatta
minkälainen olin. Puhuteltuaan lääkäriä ja saatuaan kuulla tautini oli
hän vähällä pyörtyä. Kirjoittaessani vankilasta kotiin sanoin, että
jouduin sinne kun en ollut huolehtinut itseäni henkikirjoihin.

Äitini oli aivan suunniltaan, sillä se oli suurin murhe minkä voin
hänelle tuottaa. Aina olen muistava äitini muodon, kun hän vuoteeni
vieressä varoitti toisia tyttöjä sanoen: "Jos äitinne vielä elää, niin
ajatelkaa häntä ennenkuin on myöhäistä."

Minua ei miellyttänyt, että äitini puhutteli noita tyttöjä, jotka aina
olivat olleet minulle ilkeitä ja siksi pyysin häntä poistumaan. Ja
kun hän rukoili minua: "Anna itsesi Jumalalle lapsi", niin vastasin
uhkamielin: "En, sillä minä saan kärsiä enemmän kuin olen ansainnut."

Äitini pudisti nyrkkiään kasvojeni edessä sanoen: "Jumala on sen
tekevä", ja niin meni hän jäähyväisiä sanomatta. Hän ei tiennyt, mitä
teki ja minä olin siksi liikutettu, etten tiennyt mitä vastasin. Heti
hänen mentyään kaduin sanojani ja itkin katkerasti sitä että olin
saattanut hänelle niin paljon murhetta.

Leikkaus toimitettiin ja minä sain äärettömästi kärsiä niinä viitenä
kuukautena, jotka vietin sairaalassa. Vanhempani lähettivät minulle
sata kruunua, jotka kerran olin rehellisesti ansainnut, vaan jotka
tuhlasin nyt samalla kun kauppasin ruumistani.

Kun vihdoinkin pääsin sairaalasta, sain samana päivänä mennä
vankilaan sakkoja sovittamaan ja pääsiäistä viettämään. Neljäntoista
päivän vankeuden jälkeen täytyi kuukaudeksi mennä sairaalaan, sillä
leikkauksen tuottama haava oli auennut. Tuskin kerkesin yhdestä
onnettomuudesta selvitä kuin jo jouduin toiseen.

Eräänä iltana olin mennyt levolle, kun kaksi miestä tuli huoneeseni,
makasivat minut väkivaltaisesti ja repivät rintani ja kasvoni niin
että parin kuukauden ajan olin hyvin surkean näköinen. Katkeroiduin
ja ilmoitin heidät salapoliisille, mutta siellä selviytyivät he
vähällä koko jutusta. Poliisit olivat aivan välinpitämättömiä koko
asiasta, olihan kyseessä vaan huonomaineinen tyttö, jota miehet olivat
rääkänneet.

Sellainen haava ei koskaan mene umpeen, sillä vaikka käyttäydyinkin
huonosti en kumminkaan tee toisille pahaa. Ja sittenkin saan minä niin
paljon kärsiä ja tuollaiset raa'at väkivallan tekijät saavat kulkea
vapaana. Tämä kiihoitti minua yhä enemmän poliiseja vastaan.

Jonkun päivän perästä jouduin tekemisiin tarkastuspoliisin kanssa
ja sain ilman mitään syytä istua vahtikonttorissa. Tämä tietysti
katkeroitti minua, käyttäydyin hävyttömästi poliisia kohtaan ja jouduin
taas viideksi kuukautta vankeuteen.

Pyysin nöyrästi poliisilta päästä asuntooni sen verran että saisin
tavarani säilöön, sillä ne olivat kaikki jääneet hujan hajan. Mutta
sitä ei minulle suotu. Sain istua neljän seinän sisällä tietäen, että
toiset vievät kaiken sen mitä itseäni myömällä olin koonnut. Kirjotin
emännälleni ja pyysin hänen ottamaan vaatteeni korjuuseen, mutta hän
vastasi tylysti, etteivät käyttämäni puvut olleet minun. Näin opin
tuntemaan minkälainen viimeinen emäntäni oli.

Mutta olipa toinenkin, jota jumaloin enemmän kuin emäntääni. Ja
istuissani yksinäisyydessä ajattelin, että voisin luopua tuosta
kauheasta elämästä, mutta silloin en enää saisi olla rakastettuinikaan
läheisyydessä. Tunsin, etten voisi jättää Berttaa ja hänen perhettään.
Bertta oli aina ollut parhain ja uskollisin ystäväni ja minä ihmettelin
hänen ystävyyttään, että se kesti vaikka tuon tuostakin panin hänet
koettelemukseen nähdäkseni onko se pysyväistä. Vaikka olisin ollut
kuinka tyly, käskevä ja uhkaileva, ei hän milloinkaan väsynyt minuun.

Tyttötuttavani viekoitelivat minulta rahoja ja vaatteita, ja vaikka
monasti olin polttanut siipeni, en kuitenkaan väsynyt heitä auttamasta,
vaan lainasin heille aina viimeiseen ropoon saakka, uskoen että he
maksavat takaisin. Mutta sitä sain odottaa.

Tuntui tuskalliselta huomata miten hekin pettivät, sillä itse olin
aina rehellinen. Möin kyllä itseni paheen palvelukseen, mutta siitähän
sain itse kärsiä ja se oli mielestäni kokonaan toinen asia. Mutta
rehellisyyttä ennen kaikkea. Vaikka juovuspäissäni uhmailinkin
poliisia, enkä oikein tiennyt mitä kiukuissani sanoin, olin kuitenkin
oikein ajatteleva ja hyvä ihminen ja pelkäsin tehdä vääryyttä tai
vahingoittaa toisia. Hartain toivoni oli olla kaikille oikeudenmukainen.

Vankilassa mietin ja surin elämätäni ja aloin hautoa ajatuksissani
itsemurhaa. Kuolema voi ainoastaan pelastaa minut tästä orjuudesta.
Mutta miten olikaan, aika kului, vankeusaikani loppui ja taas pääsin
vapaaksi.




VI.


Mitä näinkään palattuani asuntooni!

Vaatekaappi oli auki, helyt ja koristeet murskana ja arvokkaimmat
tavarani olivat tiellä tietymättömillä.

Muistin raamatunlauseen: "Älkää kootko maanpäällistä tavaraa, jota koi
syö ja ruoste raiskaa, vaan kerätkää itsellenne taivaallisia aarteita".
Siinä olivat komeat pukuni repaleisina ja ryysyisinä todistaen
maallisuuden katoovaisuutta. Ja ystäväni, joista en luullut voivani
luopua, karttoivat minua. Bertankin sydämellisyys oli laimentunut.

Paholainenko lie kytkenyt minut kiinni siihen ravintolaan, jossa jo
kaksi vuotta olin oleskellut, kun en siitä voinut irtautua, vaikka
huomasinkin siellä vajoavani yhä syvemmälle. Tein sovinnon emännän
kanssa, lupasin juoda vähemmän ja antaa poliisin olla rauhassa. Mutta
se oli helpommin luvattu kuin tehty.

En voinut päivääkään tulla toimeen juomatta, sillä tuskat, joita
"vapaudessa" kärsin, olivat kahta kauheammat kuin ne, joita vankilassa
kestin. Aika ajoin en voinut syödä enkä maata, enkä voinut ajatella
muuta kun että lopettaisin surullisen elämäni.

Purevan kylmänä talvi-iltana hautauduin ravintolan lähellä lumihankeen,
sillä elämäni ei ollut mielestäni sitä suurempi arvoinen. Mutta poliisi
oli heti jäljilläni ja kuletti minut vahtikonttoriin, jossa sain
sakkoa itsemurhayrityksestä. Minut pantiin putkaan, jossa huusin minkä
jaksoin, että ottaisivat henkeni, mutta silloin kuulin useita ääniä
ja ilkeätä rattaiden kolinaa, luulin itse paholaisen saapuvan minua
ottamaan. Tästä säikähdin niin että nukuin.

Aamulla en tiennyt mihin lähteä, olin vakuutettu, ettei minua
entiseen asuntooni huolittaisi. Pyysin poliisin lähettämään minut
vankilaan, sillä sinne olin aina tervetullut. Mutta hän lähetti
minut salapoliisiosastoon ja siellä taas koetettiin päästä minusta
erilleen. Niinpä jouduin tarkastusasemalle. Elämään kyllästyneenä ja
epätoivoisena pyrin taaskin tuohon kidutushuoneeseen, jossa ennenkin
niin äärettömästi olin kärsinyt. Mutta sellaisessa mielentilassa eivät
he uskaltaneet jättää minua yksin vaan lähettivät sairashuoneesen.

Kärsin sanomattomia tuskia. Päättelin, että tämä on viimeinen kerta
kun kulen näillä likaisilla teillä, tapahtukoonpa sitte mitä hyvänsä,
kunhan ei vaan tällaista... Kolmeen yöhön en osannut nukkua. Jos
vähänkin torkahdin, tuntui minusta kuin olisin syöksemäisilläni
helvettiin. Makasin huumautuneena jyrkänteen reunalla. Olin pyytävinäni
toisia ihmisiä rukoilemaan edestäni, kun en itse sitä voinut tehdä.

Kerran olin aivan nukahtamaisillani kun kello löi kaksitoista.
Kauhistuneena tunsin ettei minulla enää ollut armon aikaa sillä
viime hetkeni oli tullut. "Joudun kadotukseen", huusin, "rukoilkaa
puolestani", joka kellon lyönti oli kuin puukon isku sydämeeni ja minä
odotin kuolemaa. Huusin toisille: "Sydämeni murtuu", mutta he käskivät
pilkaten minua vaikenemaan.

Vilusta väristen ja hikoillen makasin näin kolme vuorokautta. Väliin
olin ajelehtivina meren aalloilla, jotka heittivät minut hyrskyjen
keskelle. Ja toiset ihmiset vaan katselivat auttamatta. Niinhän se
oikeastaan oli todellisuudessakin.

Pelkäsin kuolemaa, sillä olin nähnyt sen kauhistuttavimmassa muodossa
ja päätin että käyköön minulle maailmassa kuinka tahansa en tuon
koommin yritä enää itsemurhaa.

Sairashuoneen lääkäri kehoitti useita kertoja minua jättämään huonon
elämäni ja menemään turvakotiin. Mutta olin mielestäni liian repaleinen
sinne menemään, eikä tuollaiset kodit minua ylimalkaan miellyttäneet.
Kaikessa tapauksessa täytyi minun ensiksi saada vähän rahaa
lunastaakseni siellä täällä olevat vaatteeni ja sitten tahdoin kyllä
hakea itselleni kodin, jossa saisin levätä.

Näin jouduin taas ulos syntiseen maailmaan. Lähdin kolkkoon
römpsyilmaan ja ajattelin jo, että sittenkin olisi paras seurata
lääkärin neuvoa. Mutta toinen ääni sanoi: "Kun lapsi saa tahtonsa läpi
niin herkiää se itkemästä."

Mutta onni väisti minua ja vastoinkäymiset kilvan tulivat tielleni ja
minusta tuntui kuin olisi kuolema kaikkialla ollut vastassani.

Kerran menin kirkkomaalle ja istuin hautakivelle haaveilemaan: Pian
päättyy matkani ja silloin haluaisin tulla kätketyksi tämän kiven alle.
Mutta taas oli poliisi kintereilläni ja sakotti minua 60 kruunua.
Kaikkialla vainottiin minua, ei ollut maanpäällä paikkaa, jossa olisin
saanut rauhassa olla.

Toisena iltana heittäydyin Nybrovikeniin.

Mutta Herran tahto oli, että jäisin eloon, eräs urhoollinen mies
heittäytyi jälestäni ja pelasti minut. Tämän kamalan seikkailun jälkeen
olin hyvin sairas. Poliisikamarissa sain sitten kuivata vaatteitani
aamuun saakka.

Mihin nyt lähteä? Vaatteeni olivat riekaleina ja itse olin henkisesti
ja ruumiillisesti turmeltunut. Ei ollut muuta neuvoa kuin pyrkiä
langenneiden naisten turvakotiin, missä hyvät ihmiset tahtoivat auttaa
ja kohottaa minunlaisiani, jolta maailma oli kaiken ottanut ja sitten
hyljännyt oman onnensa nojaan. Kiinnyin heihin lämpimästi ja tunsin,
että heidän rukouksensa puolestamme tulivat kuulluiksi. Minäkin
rukoilin Jumalalta voimaa ja rohkeutta voittamaan itseni.

Pahahenki ei hevillä luovu saaliistaan kun sen kerran on niin lujasti
saanut kytketyksi ja minulle alkoi yötä päivää kestävä luja taistelu.

Jumala ja pahahenki taistelivat tässä ihmissielusta, kumpikohan
voittaisi? Kaikki riippui minusta ja minä heikko raukka en voinut
vastustaa kiusaajan ääntä. Sillä vaikka Jumalan käsi lepäsi raskaasti
päälläni riistäydyin siitä irti ja haavoitin itseäni yhä enemmän
niissä myrkyllisissä okaissa, joita elämäntielleni oli siroiteltu.
Kuulin Jumalan lempeän äänen: "Autuaat ovat ne joiden pahat teot ovat
anteeksi annetut ja synnit pois pyhityt." Mutta minulla ei ollut
rauhaa turvakodissa, halusin ulos maailmaan. Täällä puuttui minulta
vapaus, vaatteet ja rahat. En voinut tyytyä siellä vallitsevaan
yksinkertaisuuteen. Jos Jumala olisi edes osittainkaan täyttänyt
toiveeni, niin olisin koettanut kestää siellä. Mutta hän ei antanut
mitään näkyväistä merkkiä.

Rukoilin kodin johtajattarelta lupaa päästäkseni ulos, mutta sitä
ei sallittu. Silloin näytti niinkuin Jumala olisi käsittänyt minut
paremmin kuin ihmiset, sillä onnistuin päästä sieltä ilman lupaa.

Alussa näytti kaikki käyvän hyvin, mutta pian lehti kääntyi ja minä
jouduin taas poliisin käsiin. En voinut enään hillitä juomahaluani,
enkä välittänyt määräpäivänä mennä tarkastusasemalle. Sitäpaitse olivat
kolmen vuoden surut tehneet minut hiukan hassahtavaksi. Ei riittänyt
että sekä katu- että tarkastuspoliisit minua ankarasti vaanivat ja
saattoivat minulle sekä sielun että ruumiin kärsimyksiä, mutta kaiken
lisäksi hakkasin itse päätäni kivimuureihin lopettaakseni siten elämäni.

Milloin vain poliisi minua puhutteli, raivostuin aina hirveästi ja
lopuksi minut tuomittiin Norrköpingiin kuudeksi kuukaudeksi.

Nyt koetin tyytyä kohtalooni, rukoilin Jumalaa auttamaan minua tästä
kauhistavasta elämästä ja pyrin kaikin voimin alkamaan parempaa. Mutta
kaikki mikä tähän asti oli minua viehättänyt ja hurmannut ei silti
ollut minusta arvotonta. Minun täytyi saada uusi mieli voidakseni
luopua kaikesta mikä minua viekoitteli. Niin kauan kuin olin syvimpään
suruun sortunut, oli kylläkin helppoa jättäytyä Jumalalle. Mutta sitten
tuli toisia hetkiä, jolloin tunsin kuinka entiset huvit vetivät minua
pyörteisiinsä niin että oli mahdotoin niitä vastustaa.

Tänä aikana näin paljon herättäviä unia. Kerran olin näkevinäni
orjantappuraseppeleen maassa ja minä katselin sitä tarkasti ihmetellen.
Toisen kerran uneksuin saavani surureunaisen kirjeen, jonka kuorella
oli täydellinen nimeni, jota tavailin ja luin lukemistani. Kohta
senjälkeen sain kuulla että yksi onnettomuustovereistani oli siirtynyt
ijäisyyteen, mutta sitä ennen ollut erääsä turvakodissa ja siellä
valmistautunut kuolemaan. Tuo kirje varoitti minua sanoen: varo,
ensikerran on sinun vuorosi. Eräs toinen toverini joka yhtäkkiä päätti
elämänsä synnissä, varoitti minua unessa, ennenkuin tiesin hänen
poismenostaan.

Minä mietiskelin paljon raamatun totuutta ja uneksin olevani kirkossa,
jossa oli pyhä pappi, joka pyysi saada raamattua luettavakseen. Minä
näin selvästi kun hän otti kirjan ja siihen oli kullatuilla kirjaimilla
kirjoitettu: _Jumalan pyhä istuin_.

Erittäin huolestutti minua se, että toiset saivat rankaisematta
tehdä minulle vääryyttä, jota vastoin minä sain kärsiä vähemmistäkin
rikoksistani. Unissani olin taivaassa saavinani korvauksen kaikesta
maan päällä kärsimästäni vääryydestä.

Tunsin kuinka Jumala vaikutti sydämeeni ja minulla oli halu seurata
hänen kehoituksiaan. Mutta en voinut kokonaan uhrautua hänelle. Vielä
vähän aikaa tahdoin olla valloillani. Näiden muurien sisällä olin
taistellut ja kärsinyt, nyt tahdoin näyttää itsenäisyyttäni. Voisiko
Jumala kieltää minulta viattoman huvin, olinhan niin vähän saanut
nuorena viattomasti huvitella? Tuskinpa voisin siitä kieltäytyä,
palattuani jättämääni kiusauksen kaupunkiin.

Sunnuntaina kun soiton säveleet kuuluivat yksinäisyyteeni, sykähteli
sydämeni ihastuksesta. Pian pääsen vapaaksi ja saan täysin siemauksin
nauttia luonnosta ja kaikesta siitä ihanuudesta, josta olen ollut
eroitettu. Samana päivänä luin "Sanningsvittnetissa" lauseen, jossa
mielestäni Jeesus erityisesti puhui minulle: "Särjettyä ruokoa en ole
murentava enkä tuikkaavaa sydäntä sammuttava." Pappi puhui saarnassaan
kaidasta ja leveästä tiestä: "Menkää ahtaasta portista sisälle."

Minulla oli leveä tie edessäni.




VII.


Tukholmaan palattuani en suurestikaan saanut iloa. Kaikki, joita
tapasin, pyysivät vain rahoja tahi koettivat peijata minua kaikilla
mahdollisilla keinoilla. Kaiken onnettomuuden lisäksi tulin vielä
tekemisiin emännän kanssa, joka oli suurin petturi koko Tukholmassa ja
jouduin pesään, jossa syöpäläiset olivat syödä ja jossa olin liasta
vallan tukehtua. Mutta emäntä otti vaatteeni, niin etten voinut päästä
sieltä pois. Vaikka oman ruumiini myymisellä koetinkin ansaita rahaa
niin paljon kuin jaksoin, niin en itse kuitenkaan saanut äyriäkään.

Kadulle en voinut mennä, sillä emäntäni otettua siistit vaatteeni, olin
kovin ryysyinen näyttäytyäkseni päivän valossa. Siksipä istuinkin nuo
loppumattoman pitkät päivät kylmässä, kolkossa huoneessa ilman ruokaa
ja juomaa. En nukkunut yöllä enkä päivällä. Kävelin, edes takaisin
huoneessa väännellen epätoivossa käsiäni. Kun ihmisen täytyykin olla
näin kytkettynä paheesen eikä keksi keinoa miten siitä päästä!

Toivoin että kävijöiden joukossa olisi ollut joku jalomielinen mies,
joka olisi minua auttanut pääsemään pois sieltä. Mutta ei. Kun apua
tarvitsin, niin ei ollut ketään, joka olisi kurjaa tyttöparkaa
auttanut. Poliisi oli ainoa, joka ahkerasti kävi katsomassa ja koetti
saada minut jälleen vankilamuurien sisäpuolelle.

Entinen herttainen emäntäni ei huolinut minua luokseen, vaan juoksi
joka päivä kuulemaan olisiko minulla rahoja antaa ja minä olin kyllin
tyhmä antamaan hänelle, kun minulla vaan jotakin oli. Itselleni ei
jäänyt mitään. Kun toverini olivat huveissa ja keinuissa, sain minä
tavallisesti istua nunnan tavoin kotona, sentähden ettei minulla ollut
vaatteita pukeutuakseni. Pieni omaisuuteni, mikä minulla tämän nylkyrin
luo tullessani oli, kului pian loppuun, sillä hän anasti kaiken mitä
voi ja vihdoin ei minulla ollut edes paitaakaan. Mutta minkäpä hänelle
voin? En koskaan turvautunut oikeuteen kun minulta varastettiin, sillä
ajattelin aina, että ehkä sen tavalla tahi toisella saa takaisin. En
ole koskaan ymmärtänyt maksaa vääryyttä vääryydellä. Mutta näyttää
siltä kuin ei sellaisella olisi siunausta.

Päästäkseni tästä kurjuudesta heittäydyin tahallani pahimpaan
helvettiin minkä tiesin, nimittäin poliisin haltuun. Täällä sain kärsiä
kymmenkertaisesti, ensiksi sovittaa sakkoni ja sitten siirtyä toiseen
vankilaan.

Tätä kirjoittaessani olen tuomittu vankilaan kuukauden ajaksi,
maattuani ensin sairaalassa kaksi kuukautta. On joulu, vaan minulla
ei ole joulua. Tunnen itseni äärettömästi yksinäiseksi —, ei ystävätä
koko maailmassa, ei ketään, joka säälisi minua, eikä ketään, joka minua
muistaisi.

Jos kukaan vainoojistani tietäisi mitä olen kärsinyt elämässäni, jospa
he aavistaisivat tuhannenkaan osan kärsimyksistäni, niin eivätköhän
tuntisi sääliväisyyttä minua kohtaan. Mutta he eivät luule minulla
olevan sydäntä eikä kuolematonta sielua. Yksi kuitenkin tietää
kärsimykseni, hän, joka lukee kaikki päämme hiukset. Mutta hän ei sääli
minua enempää kuin nuo ihmisetkään. Kaikki käy tasaista kulkuaan, olen
vihollisteni vallassa ja he kohtelevat minua mielivaltaisesti vähääkään
armahtamatta.

Tämä muistuttaa pakanain käsitystä orjista, joiden täytyi uhrata
ihmisarvonsa toisten hyväksi. Kun nuo toiset ovat riistäneet minulta
kaikki, niin ei ole edessä muuta kuin tulla elävänä haudatuksi. Kun
hedelmästä mehu on puristettu, heitetään kuori pois. Niinhän on
kaikkina aikoina ollut, ettei turvattomilla ole lakia.

Miksi suvaitaan prostitutionia? Sentähden että niin täytyy olla.
Eikä suinkaan kukaan varakas ja hyvässä asemassa oleva nainen
ole antautunut sellaiseen ammattiin, vaan köyhälistö se on, joka
on määrätty synnin välikappaleeksi. Me raukat, emme niin tarkoin
ajattele mitä tulevaisuus tuo mukanaan. [Schveitsiläinen kuuluisa
professori ja tohtori Aug. Forel lausuu äskettäin julkaisemassaan ja
ruotsinnetussa laveassa teoksessaan: "Den sexuella frågan" siv. 313
ja 314 että yhteiskunta-elämän uudistus ja erittäinkin kapitalismin
köyhälistöä kohtaan harjoittaman nylkemisjärjestelmän lakkauttaminen ja
alkoholivallan kukistaminen ovat ainoat tepsivät keinot prostitutionin
hävittämiseksi. — Suom. muist.]

Me emme voineet aavistaa mikä tämänlaisen elämän loppu olisi. Meidän
halveksittujen ja hyljättyjen olentojen täytyy kestää kaikki ne
intohimot, jotka muutoin täyttäisivät maailman häpeällä, ja palkaksi
olemme tuomitut häväistykseen ja ennenaikaiseen kuolemaan. Tätä emme
edeltäpäin tietäneet, me joita nyt pilkaten ja halveksien sukumme
kurjimmiksi kutsutaan.

Käsitämmehän, että prostitutioni suojelee ylemmän yhteiskuntaluokan
naista ja prostitueerattu nainen, paheen julkein ilmiö, on hyveen
tehokkain turva. Ellei häntä olisi, niin joutuisi lukemattomien
kotien koskematon puhtaus saastutetuksi, ja moni joka ylpeässä
tietoisuudessaan puhtaudestaan inhoten ja kauhistuen ajattelee tuota
naista, olisi ilman häntä häpeän, katumuksen ja epätoivon uhri.
Sivistysmuodot syntyvät ja katoavat, vaan hän pysyy aina ihmiskunnan
uhripapittarena, kantaen kansan synnit.

Eikö miehet ole syypäät useiden naisten menetettyyn elämään ja eivätkö
he olisi ankarimmin rangaistavat? Sen sijaan täytyy meidän langenneiden
raukkojen, jotka emme voi nousta tuosta paheen liejusta, sovittaa
heidän ja omat rikoksemme. Minä en voi ajatella parannusta nähdessäni
kuinka väärin tässä maailmassa asioita arvostellaan.

Huomaan etten kauemmin jaksa nöyrästi mukautua kaikkeen, mikä osakseni
tulee. Jos tulevaisuudessa voin kostaa kärsimäni vääryydet, niin
teen sen, sillä siten päästään pisimmälle, ainakin meikäläisessä
elämässä. Nyt olen tuomittu puoleksi vuodeksi ja minun on mentävä
kuritushuoneesen tuohon hirvittävään paikkaan, jota ajatellessanikin jo
kauhistun.

Tähän lopetan nyt kertomukseni jatkaakseni sitä taas vapaaksi
päästyäni, jos silloin vielä elän.




VIII.


Nyt istun taas ahtaassa kopissani ja jatkan kertomustani siitä johon
sen jätin viimeksi täällä ollessani. Kunpa olisi minulla ollut paperia
ja kynää Norrköpingin kuritushuoneessa, jossa sain niin paljon
vaikutelmia ja jossa aika tuntui minusta niin pitkältä. Mutta siellä
oli kirjoittaminen kielletty.

Siksi en sieltä muistakaan muuta kuin unen, jonka näin viimeisenä yönä
ja joka oli hyvin merkillinen. Olin kulkevinani monen huoneen läpi ja
katselin ympärilleni pysähtyen erään taulun eteen, jossa oli kirjoitus:
"Jeesus Rauhanruhtinas."

Rukoilin kyllä ajottain Jumalaa, vaan se tapahtui niin pintapuolisesti,
minulla kun ei ollut Kristuksen henkeä. Maailma ei ollut kadottanut
vetovoimaansa, halusin yhä sinne, sillä en voinut luopua jyrkästi siitä
erotessani. Olisihan toki hauskaa jatkaa vielä jonkun aikaa vanhaa
elämääni. Mutta voi, mitenkä petyinkään!

Eräs kirjailija on verrannut ihmistä ja Jumalaa sakkipelaajiin. Toinen
on etevämpi pelaaja, eikä koskaan ole tullut voitetuksi, mutta hänen
täytyy mukautua vastapelaajan suhteen, ja joka kerran kuin tämä tekee
siirron, tekee hänkin, kunnes toinen häviää.

Ihminen tekee siirron ja Herramme samoin. Hän ahdistaa ihmistä yhä
ankarammin, ottaa häneltä milloin tornin, milloin juoksijan ja tekee
hevosen käyttämättömäksi ja hänen tarkoituksensa on piirittää kuningas
s.o. sydän. Autuas se, joka näin on pelissä hävinnyt, joka sanoo: Sinä
olet minut voittanut ja minä olen voitettu, sinä olet ollut minua
voimakkaampi. Ihmiselläkin oli vapautensa, mutta silti ei hän voinut
matkaansa määrätä eikä siirtojaan suunnata.

Monet tuhannet ovat epätoivon vimmalla vastustaneet ja kuitenkin
vihdoin joutuneet häviöön hänen edessään, josta sanotaan: "Hirmuista on
langeta elävän Jumalan käsiin. Sillä ei kukaan ole häntä voittanut eikä
kukaan ole Herraa Jumalaa vanhemmaksi elänyt."

Tämän olen minä kokenut.

"Vapaa-aikani", jos sitä siksi kutsun, joka kesti kaksi ja puoli
kuukautta, olen suurimmaksi osaksi viettänyt tutkintovankilassa.
Enintäin kahdeksan päivää peräkkäin olin vapaana. Mitäpä haittaisi
istua sisällä, jos olisi kunnollista ruokaa ja siistit makuuvaatteet,
mutta — en tahdo sen seikkaperäisemmin kuvata tutkintovankilaa,
sanonhan vaan: siellä olen kärsinyt sanomattomasti.

Ja vapaa-aikani oli vaan vastoinkäymisiä eikä elämäni parantamisesta
tullut mitään. Siihen sijaan, että olisin lunastanut pantatut
vaatteeni, hävitin panttilaputkin ja minut ryöstettiin aivan
alastomaksi, huolimatta siitä että niin halusta olisin säilyttänyt osan
kalleuksista. Mutta jos emme vapaaehtoisesti luovu kaikesta, kun Jumala
sitä vaatii, niin ottaa hän sen meiltä.

Nyt ei mikään kiinnitä minua maailmaan, sillä en omista enää
silmineulaakaan, tuskin hametta millä itseäni verhoan. Piironkini
olivat hyvät ystäväni murtaneet auki ja tyhjentäneet. Nyt on taas
uudestaan aljettava.

Mutta saanenhan epätoivossani kohottaa silmäni taivaaseen, sillä sieltä
ainoastaan voi iloa ja valoa tulla. Ehkä voin alkaa elämäni uudestaan
ja pyrkiä päämäärään tuolla ylhäällä.

Vapaana ollessani olin jonkun aikaa "Fristad'in" turvakodissa, vaan
sieltä lähdin pian pois. Aioinhan lunastaa vaatteeni ja olla vapaa,
vaikkei se onnistunut. Minun olisi pitänyt jäädä turvakotiin, niin
olisin säästynyt monesta surusta, mutta liian myöhään huomasin
erehtyneeni.

Viimeksi asuin erään tytön luona, joka otti loputkin vaatteeni, jätin
hänelle talletettavaksi hiukan rahoja lähteissäni, mutta vaikka hän
tiesi, että istun täällä neljän seinän sisällä omistamatta äyriäkään
millä ostaisin edes saippuata saatikka sitten pilsneriä [Pilsner
olut], niin ei hän lähettänyt ropoakaan. Muutamia likaisia pyyhkeitä
on hän lähettänyt kaikesta minulta lainaamistaan liinavaatteista.
Siinä kaikki! Oi kurjuutta, kun seurakumppaneina on vain huoraemäntiä,
poliiseja ja vanginvartijoita.

Nyt tulen tuomittavaksi seitsemäksi kuukaudeksi lokakuun 8 p:nä 1905,
— pääsen siis vapaaksi vasta toukokuun kahdeksantena päivänä, tulevana
vuonna.




IX.


Aina kun vapauteni läheni, toivoin entistä onneani. Mutta turhaan.
Luisuin vain alemmaksi ja usein huokailin: "Onko Jumalaa olemassa,
jos Jumala on, niin pelastakoon hän minut tästä kurjuudesta äitini
rukousten tähden." Mutta yhä uudelleen jouduin poliisin kynsiin.

Eräänä aamuna herätessäni vankilassa olin niin sairas ruumiiltani ja
sielultani, että tuskin jaksoin pukeutua ja liikkua. Silloin lupasin
Jumalalle, että jos vielä pääsen vapaaksi, kuten monasti ennenkin,
menisin heti turvakotiin. Pääsin vapaaksi ja konjakkari ja kahvi
virkistivät minua sen verran, että uskalsin mennä ottamaan kylmän
kylvyn.

Sitten menin Fristad'iin, jossa minut otettiin hyvin ystävällisesti
vastaan. Mutta pian olin unohtanut kaikki kärsimykseni maailman
humussa ja minusta alkoi tuntua pitkälliseltä jäädä tähän turvakotiin
kolmeksi vuodeksi. Koetan itse omin neuvoin hankkia vähän vaatteita
ja paikan itselleni, ajattelin ja menin ulos etsiäkseni jostakin
työtä. Työtä olisinkin saanut kun minulla vain olisi ollut vaatteita.
Muistan kirjoittaneeni kotiin vanhemmilleni: "Täytyykö minun joutua
kadotukseen ajassa ja ijankaikkisuudessa, vain sentähden ettei minulla
ole vaatteita ryhtyäkseni kunnolliseen työhön?"

Samana päivänä kuin lähdin turvakodista otti poliisi minut kiinni ja
seuraavina kuukausina olin tuskin päivääkään vapaana. Niin pian kuin
esiinnyin kadulla juovuksissa tahi selvänä, riitaisena tahi hiljaisena,
korjasi poliisi minut. Näytti niinkuin Jumala olisi minut kokonaan
hyljännyt.

Ponnistelin yötä päivää saadakseni itselleni pumpulihameen. Sitten
aioin tehdä kaikkeni hankkiakseni jotakin työtä. Siksipä oli minusta
kumma, että Jumala niin itsepintaisesti tahtoi rangaista suurta
pahaatekoani. Ennen kun en parannusta ajatellut, vaan huveja ja
vaatteita, silloin aina ilmestyi joku joka oli valmis minua sadalla
kruunulla avustamaan, mutta silloin ei minulla ollut halua, sillä
minulla oli menestystä huikentelevassa elämässäni. Nyt sitä vastoin
kun koko sydämestäni toivoin päästä tästä helvetistä, nyt jouduin heti
poliisin käsiin niin pian kuin vain astuin kadulle synnin harjoitukseen.

Vankilasta päästessäni lauantaiaamuna ajattelin: Annahan menen illalla
ulos ja juon itseni humalaan, niin tulen tänne takaisin ja saan ainakin
sunnuntain yli suojaa kristillisessä kodissa... Toisinaan pyysin jonkun
miehen tarjoamaan minulle portteria ja sain sakkoa viisikymmentä
kruunua; joskus olin likanen, niin että lapset kokoontuivat ympärilleni
ja se maksoi viisikymmentä kruunua, jos taas en sanonut enkä tehnyt
mitään, jouduin kuitenkin poliisin käsiin. Tässä täytyi jo olla jotain
outoa.

Näinä kahtena kuukautena kuin olen sakkoja ollut sovittamassa, on
äitini rukoillut puolestani tavallista enemmän ja itse olen taistellut,
rukoillut ja uskonut, mutta kuitenkin täytyy minun vankilaan mennä
kahdeksaksi kuukaudeksi.

Jospa minulla vain olisi ollut hame pukeutuakseni, niin olisin paikan
saanut! Mutta ei, mahdotonta oli minun saavuttaa tarkoitustani. Ennen
oli minulla menestystä etsiessäni onneani kadulla, vaan nyt, kun niin
tärkeästi tarvitsisin rahaa parantuakseni, en sitä mistään saa, en
rehellisellä enkä epärehellisellä tavalla. Ja nyt saan taas mennä
pitkäksi aikaa vankilaan, vaan siksi, ettei minulla ollut varoja ruveta
työhön — onko se oikein Jumalalta ja ihmisiltä?

Nyt en ajattele enempää parantumista, käyköön kuinka tahansa. Aion vaan
kestää nämä kahdeksan kuukautta saadakseni nähdä siskoni ja äitini
vielä kerran.

       *       *       *       *       *

Tämän kaiken olen kärsinyt täällä maailmassa vapaana ja vankilassa ja
kuoltuani on minulla ijankaikkinen kadotus odotettavissa.

Nyt alan jo paatua.




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78701 ***