path: root/78699-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78699 ***




RUHTINASÖITÄ

Kirj.

Joseph Kessel


Tekijän luvin suomentanut

Uuno Kailas





Helsingissä,
Oy Gutenberg,
1930.






ENSIMMÄINEN OSA

MESUREUX'N TÄYSIHOITOLA.




I.


Passyssa on muudan aivan pieni katu. Sen nimi, jota ei kukaan tiedä,
on kulunut miltei kokonaan pois ajan syömistä katukilvistä. Se
nukkuu köyhää untaan kahden suuren Parisista kuumeista ja kohisevaa
verta tuovan valtasuonen välillä. Aamuisin kulkevat sitä pitkin vain
leipomoiden pojat kolmipyöräisineen. Päivän mittaan ilmaantuvat sinne
tai tänne käsirattaat. Mies, joka vetää niitä, jättää ne katukäytävän
nojaan ja laahustaa uupuneen askelin kulmakahvilan isännän puheille,
auvergne'ilaisen silmäpuolen, joka pitää myös viereistä hiilikauppaa.

Vuoden 1924 lopulla oli tämän nimettömän, värittömän ja elottoman
kadun talossa numero 12 perhetäysihoitola. Talon julkisivu oli harmaa,
ja sen muurilaasti oli alkanut rapista; ikkunaluukut, joita ei oltu
vuosikausiin maalattu, tuskin erottuivat seinästä, niin että talo
näytti aamuhämärässä sokealta.

Sisällä lehahti matoista, jotka olivat menettäneet kaikki kuvionsa ja
kaiken värinsä, ja haalistuneen sametin päällystämistä huonekaluista
äitelä, kostea ummehtuneen lemu. Surullinen, pieni puutarha, jota
korkea multamuuri kiersi, näkyi lasioven läpi: yksi ainoa suuri
kuihtunut puu ja hiukan hiekan rippeitä. Ja kaikki tämä oli niin
kuollutta, että ihmetteli nähdessään kuvastinten heijastelevan esineitä
ja kasvoja.

Neiti Yvette Mesureux, talon omistajatar, antoi tässä täysihoitolassa
kalliista ajasta huolimatta huoneen ja ruuan kahteenkymmeneenneljään
frangiin vuorokaudelta. Sydämensä suurella tunnollisuudella hän piti
huolta siitä, että vuoteet olivat puhtaat ja ateriat valmistuivat
määräaikaan. Hän oli onnellinen, jos joku vanha nainen ylisti
väliruokaa tai jos joku neljänkymmenen kouluvuoden näännyttämä opettaja
kiitti häntä rauhallisesta, virkistävästä yöstä.

Hän ei ihmetellyt sitä, että hänen luonaan asui vain ihmisiä, jotka
olivat haudan partaalla. Eikö se sopinutkin hänen valkoisiin, kapean
pään ympäri palmikkoina kiedottuihin hiuksiinsa, hänen pitkiin, mustiin
hameisiinsa, huoneiden tapeetteihin ja puutarhan alastomaan puuhun?
Hänen asukkinsa, lähtien talosta hautausmaan tielle, tosin vaihtelivat,
mutta kaikki he olivat niin toistensa näköisiä surkeine liikkeineen,
hauraine äänineen, arkoine katseineen ja puhtaine nukkavieruine
vaatteineen, että neiti Mesureux ei voinut muistaa suhtautumisen
heihin tuottaneen hänelle milloinkaan vaikeuksia; neljännesvuosisadan
aikana hänen ei liioin ollut tarvinnut kartuttaa sanaista arkkuaan
ainoallakaan uudella fraasilla.

Muutamia vuosia sodan jälkeen neiti Mesureux'n kuitenkin valtasi
kalvava levottomuus. Kävi yhä vaikeammaksi saada täysihoitolaan uusia
asukkaita entisten tilalle. Tuntemattomiin kohtaloihin lähteneiden
huoneet pysyivät tyhjinä viikkoja, jopa kuukausia.

Täytyikö otaksua, että se pidättyväinen, hiljainen ja kohtelias
ihmislaji, jonka keskuudessa neiti Mesureux oli vallan varmasti uskonut
saavansa elää päiviensä loppuun, kuoli sukupuuttoon näinä kauheina
aikoina, jolloin ei enää ollut yhtään rehellistä tavaranhankkijaa,
yhtään hyvää palvelijaa, — jolloin naiset näyttivät polvensa?

Vähitellen tämä tuskaisa otaksuma tiivistyi varmuudeksi. Se tasainen
ja laiha vierasvirta, josta Passyn pienen, nimettömän kadun numero
kahdentoista perhetäysihoitola oli pitänyt huolta, ehtyi yht'äkkiä
kokonaan. Samassa oli neiti Mesureux mielestään mitätön ja kadotettu
olento: maailma hänen maailmansa, luhistui.

Näihin aikoihin tuli hänen puheilleen vaalea, nahkatakkinen mies,
joka esittäytyessään otti päästään autonkuljettajan lakin. Hän puhui
omituisen kohteliasta ranskaa, mutta korostuksin, jotka saattoivat
neiti Mesureux'n hämmingin valtaan. Hän sanoi:

Jos te, madame, sallitte ja jos teillä on tilaa, ottaisin ylen
mielelläni täältä täysihoidon. Autovajani on aivan lähellä, Rue de la
Pompe'in varrella.

Toisina aikoina neiti Mesureux ei olisi edes kuunnellut niin
omituisesti pukeutunutta muukalaista; mutta puolet taloa oli tyhjänä,
ja menot kasvoivat päivä päivältä. Hän oli jo aikeissa myöntyä, kun
mies lisäsi:

— Kun minä työskentelen yöllä, madame, ja kun palaan vasta viiden
tienoissa aamulla, olisin teille hyvin kiitollinen, jos antaisitte
minulle portin avaimen, jotta minun ei tarvitsisi joka kerta häiritä
teitä.

Vaikka neiti Mesureux olikin tottunut hyvin hillitsemään itsensä, ei
hän nyt voinut salata kauhistustaan. Hänelle oli Parisi, kohta kellon
lyötyä kymmenen, jonkinlainen luonnottomuuden ja vaarojen pesä, johon
yhdenkään kunniallisen sielun ei ollut uskaltamista. Ja nyt tämä
autonkuljettaja halusi joka päivä tuoda tuon levottoman elämän hänen
kotiinsa!

Hänen harkitessaan tätä vieras aloitti taas:

— Älkää pelätkö, madame, vakuutan teille, että en herätä ketään. Osaan
liikkua kuin varjo.

Hän virkkoi tämän niin vienolla äänellä, hymyillen puhuessaan niin
avoimesti ja surullisesti, että neiti Mesureux, vaikkakin hän täydellä
syyllä ylpeili järkähtämättömien periaatteiden ohjaamasta elämästään,
äkkiä ymmärsi: hän ei voinut torjua tuota kummallista, koditonta
vierasta. Viimeisen kerran hän koetti vielä estellä:

— Mitä avaimeen tulee, herra, hän sanoi ankarasti, on teidän turha
toivoa sitä. Minulla on vain yksi avain, enkä anna sitä kenellekään.
Mutta minä nousen varhain aamulla ja avaan itse teille. Pyydän vain,
että ette soittaisi. Talo, on aina ollut korttelin rauhallisin.

Hän huokasi hiljaa ajatellessaan niitä puolta tusinaa asukkia, jotka
hänellä vielä oli, ja katseita, joilla he ottaisivat tulokkaan
vastaan. Mutta oli jo liian myöhäistä peräytyä. Mies täytti jo
ilmoittautumiskaavaketta, josta neiti Mesureux luki:

Nimi: Shuvalov. Ristimänimi: Maksim.

Ikä: 30 vuotta.

Syntynyt: Tobolskissa (Siperiassa).

Kansallisuus: Venäläinen.

Ammatti: Lääketieteen tohtori, nykyisin autonkuljettaja.

Henkilöllisyystodistukset: Kansainliiton passi. Oleskelulupa. Ajokortti.

Tällä tavalla tuli täysihoitolaan ensimmäinen venäläinen. Salaperäinen
lisääntymiskyky, kokoontumispyrkimys, jota ymmälle joutunut neiti
Mesureux kauhuissaan koki turhaan vastustaa, toi heitä sinne pian
kolme, sitten viisi, sitten kymmenen, ja lopulta asui kaikissa
talon vapaissa huoneissa väkeä, joka kirjoitti poliisille menevään
ilmoituskaavakkeeseen: Kansainliiton passi.

Viimeksi mainittu seikka hämmensi neiti Mesureux'n pääparkaa aivan
erityisesti. Venäläisistä hänellä oli kolme käsitystä. Ensimmäinen
oli peräisin Hra Felix Fauren kauan sitten menneiltä päiviltä.
Niinkuin koko kaupunki, oli hänkin nähnyt amiraali Avellanin
matruusien ohimarssin, ja — hänen tietämättään, miksi — sydän oli
alkanut sykkiä nopeammin hänen jo siihen aikaan litteässä povessaan.
Sodan päiviin saakka hän oli unohtanut venäläiset. Silloin heistä
tuli liittolaisia. Rauhoittava sana, jonka takaa näkyi miljoonia
sotilaita, kasakkarykmenttejä. Sitten tuli bolshevismi. Siitä
neiti Mesureux ei voinut muodostaa mitään selviä, mielikuvia. Hän
tyytyi vain toistelemaan: "Senkin bolshevikit, senkin bolshevikit!"
päänpudistuksin, joihin sopi kauhua, inhoa ja vihaa.

Mutta keitä olivat nämä kohtalon — josta hän ei vielä tietänyt,
oliko se suopea vai kirottava, — hänen tielleen tuomat ihmiset. Mitä
tarkoitti tuo merkintä: Kansainliiton passi?

Eräänä aamuna, avatessaan tapansa mukaan ovea Maksim Shuvaloville, hän
ei enää malttanut olla kysymättä tuota seikkaa.

— Oh, hyvin yksinkertainen juttu, madame, vastasi mies, huulillaan
hymyily, johon silmät eivät ottaneet osaa. Kun me emme enää tahtoneet
tietää mitään maastamme sen nykyisessä olossa, ei sekään enää tahtonut
tietää mitään meistä. Näin ollen emme kuulu kenellekään; toisin sanoen
kuulumme kaikille, kuulumme Genévelle.

Joskaan neiti Mesureux ei täysin käsittänyt tätä vastausta, hän
ymmärsi kuitenkin sen, ettei hänen uusilla vieraillaan ollut lainkaan
isänmaata. Hän oli pitkät ajat aivan järkyttynyt.

Ei mikään kansa tunne niin voimakkaasti kuin ranskalaiset olevansa
sidottu isänmaan kamaraan, suorastaan ruumiillisesti kuuluvansa siihen.
Neiti Mesureux oli ranskatar vanhaa juurta. Siksipä nuo hoidokit, jotka
Shuvalovin kintereillä olivat hyökänneet hänen taloonsa, näyttivätkin
hänestä vielä viikkokausia tuon selityksen jälkeen olennoilta, jotka
eivät kunnollisesti kuuluneet maahan, jotka eivät olleet aivan
ihmismäisiä ja joita ei liioin voinut tavallisina ihmisinä kohdellakaan.

Oliko tämän omituisen tunnon perustama ylenkatse vaiko sääli? Hän ei
olisi voinut sitä sanoa, mutta se vastenmielisyys, jota uudet vieraat
hänessä herättivät, saattoi hänet heihin nähden asemaan, johon hän ei
olisi milloinkaan ennen alistunut: hän ei uskaltanut enää vaatia niiden
järjestyssääntöjen noudattamista, jotka niin kauan olivat vallinneet
tässä rauhaisassa talossa.

Kuinka tosiaan olisi voinut vaaliakaan, että vieraalta kiertotähdeltä
tulleet olennot olisivat esiintyneet tavallisten ihmisten tavoin?
Kuinka olisi voinut kysyä pareilta, jotka asuivat yhdessä, olivatko ne
naimisissa? Antaa toimittaa iltasiivouksen salongissa jo yhdeksältä?
Estää kolmea miestä, jotka olivat eri aikoina, nukkumasta vuorotellen
samassa vuoteessa? Olla antamatta keittiön liedestä hehkuvia hiiliä
siihen outoon kojeeseen, jota sanottiin samovaariksi?

Ne harvat vanhukset, jotka olivat pysyneet neiti Mesureux'ille
uskollisina, valittivat aluksi, että huoneista kuului myöhäiseen
yöhön saakka keskustelua, jopa laulua ja meluakin. Mutta hän kuunteli
valituksia sen näköisenä, kuin hän ei todellakaan voisi asialle mitään,
ja vastasi sitten:

— Minkäpä heille mahtaa, he ovat venäläisiä!

— Niinpä kyllä, venäläisiä, toistelivat vanhukset.

Ja he vetäytyivät takaisin huoneisiinsa pudistellen päätään, ikäänkuin
se, mikä tähän sanaan sisältyi onnettomuutta, salaperäisyyttä ja
suuruutta, olisi ollut kylliksi saamaan heidät valittamatta sietämään
rauhansa häiritsemisen.

Näistä ajoista alkoivat ne, jotka asuivat samalla kadulla, sanoa neiti
Mesureux'n täysihoitolaa Venäläistaloksi, ja torilta kantamukset
kainalossaan palaavat perheenemännät pysähtyivät usein portille
katselemaan miettiväisinä vanhaa harmaata rakennusta, joka heistä
näytti olevan täynnä salaperäisyyttä.

Kuitenkin tuli se päivä, jona neiti Mesureux ei enää pitänyt
Kansainliiton alamaisia minään astraaliolentoina. Hän näki heissä nyt
miehiä ja naisia, jotka tosin olivat nuorempia kuin täysihoitolan
entiset asukit mutta silti muiden ihmisten kaltaisia. Vasta silloin
hän myös täysin älysi, millaisen mullistuksen he olivat saaneet aikaan
hänen talossaan, ja kauhistui myöntyväisyyttään.

Ei piitattu aterioiden, pukeutumisen, nukkumisen määräajoista. Nyt ei
enää voinut täysihoitolan ääniä kuuntelemalla päätellä miten myöhäistä
oli. Neiti Mesureux'n täytyi katsoa kelloa. Missä oli tuo turvallinen,
miltei hekumallinen torkkuva ilmapiiri, tuo kituuttava yölampun-elämä,
joka oli ympäröinyt hänet vuodesta vuoteen?

Keskusteltiin huoneesta toiseen. Käytävässä alituista tulemista
ja menemistä. Merkillisiä vieraita, saman henkilön luo tulivat
muutamat mitä huolitelluimmassa asussa ja toiset jalkojaan laahaten,
irrallisina repsottavia kengänpohjiaan salatakseen, ja molemmat
otettiin vastaan yhtä sydämellisesti. He viipyivät tuntikausia. Mitä
koskivat nuo loppumattomat keskustelut? Miksi tuo kiihko, joka sai
äänet kantautumaan aina puutarhaan saakka? Sai kiittää onneaan, ellei
vielä juuri paria minuuttia ennen päivällistä tarvinnut kattaa pöytää
kolmelle, neljälle odottamattomalle vieraalle.

Ja sitten nuo pienet, vedenkirkkaalla, vodkaksi sanotulla nesteellä
täytetyt karahvit, tuo musta leipä, jota tuotiin pöytään ja jota
kaikki katselivat liikutettuina. Ja sitten, ennen kaikkea, heidän
mielialojensa vaihtelevaisuus: juuri kun heidän suljetut, murheelliset
kasvonsa olivat ehtineet hänet pelästyttää, sai heidän sointuva,
sydämellinen naurunsa hänet hätkähtämään.

Kun neiti Mesureux'lle oli selvinnyt tämän vallankumouksellisen
perinpohjaisuus, heräsi hänen vanha tarmonsa jälleen eloon. Hän tahtoi
asettua vastarintaan, ottaa taas käsiinsä sen vallan ohjakset, mihin
hän aina oli tottunut.

Hän yritti kuitenkin turhaan, eikä hän voinut ymmärtää, miksi oli
epäonnistunut. Hänen määräyksiään ei koskaan vähääkään vastustettu;
päinvastoin kuunneltiin häntä täysin hyväksyvästi, eräänlaisella
kohteliaalla ilolla, ikäänkuin ei olisi lainkaan ollut kysymys
säännöksistä, joiden rikkominen oli sopimatonta, vaan ikäänkuin
kaikkien pyrkimyksenä olisi ollut tehdä hänelle palvelus, valmistaa
hänelle iloa. Ja sitten vanha meno palautui uudelleen huomaamattomasti.

Lounaalle tultiin viisi minuuttia liian myöhään, pyydettiin anteeksi
ja vakuutettiin, että ei välitetty liemestä, — ja tämä kaikki tapahtui
niin rakastettavasti, että ei voinut olla tarjoamatta sittenkin lientä.
Jos neiti Mesureux huomautti jollekulle, että tämä oli jutellut
vieraansa kanssa aina kello kahteen saakka yöllä ja vielä häntä
saattaessaan melunnut käytävässä, niin tämä vastasi katuvaisin ilmein.

— Hänhän oli minun vieraani, neiti. Ja sitten puhuimme minun
vanhemmistani; hän oli juuri tullut sieltä kotoa.

Ja silloin neiti Mesureux'sta tuntui, kuin syyllinen olisikin ollut hän.

Niin kävi aina ja kaikessa. Tekivätpä nuo ihmiset mitä hyvänsä — miten
yllättävää ja loukkaavaa tahansa —, aina heillä oli valmiina selitys,
joka täytyi hyväksyä; ja ellei anteeksipyyntö tepsinyt, näyttivät he
niin katuvaisilta, että oli mahdotonta kantaa heille kaunaa. Neiti
Mesureux'ta eivät niinkään riisuneet aseista heidän perustelunsa kuin
heidän äänensävynsä. Se oli niin luonnollinen ja aito, ettei sitä
voinut vastustaa. Hänestä tuntui, että nämä ihmiset olivat varustetut
elämää varten paljon huonommin kuin kaikki muut. Hänestä he näyttivät
parantumattoman välittömyytensä takia suojattomilta. Ja vähitellen,
totuttuaan noihin kasvoihin, neiti Mesureux alkoi tuntea harrastusta
heidän elämäänsä ja tietämättään pitää heistä.

Suotta eivät naapurit kysyneetkään joka päivä:

— Miten voivat venäläisenne?

Vanha Borkov, viulunsoittaja Blumenfeld, n:o 14:n kaksi sisarusta,
autonkuljettaja Shuvalov ja kaikki muut olivat todellakin hänen,
ikäänkuin he olisivat olleet avuttomia lapsia, jotka hän oli ottanut
hoiviinsa.

Vain yksi ainoa heidän joukossaan ei saavuttanut tätä tiedotonta
rakkautta, koska hän näytti elävän vain huvituksiaan varten. Neiti
Mesureux ei ollut milloinkaan tavannut miestä, joka olisi ollut niin
kaunis, joka olisi niin suuresti muistuttanut rotueläintä kuin nuori
ruhtinas Feodor Ashkeliani.

Vanha neiti ei tosiaankaan tietänyt, että paksu siniseen vivahtava
tukka, mantelinmuotoiset silmät, korkeat olkapäät ja vyötärö, norja
kuin nuoren tytön, ovat muutaman itämaisen soturiheimon rotupiirteitä.
Mutta vaikka hän olisi, tietänytkin, että kaikkien kaukaasialaisten
kasvot ja ruumiit ovat tavattoman puhdasmuotoisia, ei hän olisi voinut
olla tuntematta kunnioitusta sitä miltei rajatonta voimaa kohtaan, mikä
Feodorista uhosi.

Tätä voiman vaikutelmaa ei niinkään paljon aiheuttanut ruhtinaan
ruumiinrakenne, sillä hän oli rinnan kohdalta melkein yhtä hoikka kuin
vyötäröltäänkin, ja hänen kiilloitettuihin kynsiin päättyvät kätensä
olivat tyttömäisen hentojen ranteiden jatkona. Mutta hänen tarvitsi
vain liikuttaa jotakin ruumiinsa jäsentä, ja kaikki muut ottivat osaa
liikkeeseen. Tuntui siltä, kuin hänen lihaksensa olisivat paremmin
kuin muiden miesten sopineet toisiinsa ja kuin ne alituisesti olisivat
antaneet toisilleen apua, joka kymmenkertaistutti niiden voiman. Oli
kuin ne olisi taottu kovemmalla alasimella. Ne olivat teräksenlujat,
nopeat ja kuin hänen omasta tahdostaan riippumattomien sisäisten
pontimien alaiset. Huimapäisten ratsastajien ja karaistuneiden
vuoristoasukkaiden monien sukupolvien aikana hankkimat lihakset.

Nämä lihakset hallitsivat hänen koko elämäänsä. Kimnaasista, klubeista
ja eurooppalaisesta käytöstavasta huolimatta hän rakasti vain hevosia,
juhlia, heimojen verisiä riitoja. Ja, näiden ohella, naisia, joista
vain harvat saattoivat häntä vastustaa.

Perheen rikkaus ja olosuhteet olivat sallineet hänen hillittömästi
tyydyttää näitä intohimojaan siihen päivään saakka, jolloin hän
Marseillen satamalaiturilla oli vetänyt taskustaan kourallisen
jalokiviä — koko omaisuutensa.

Näiden jalokivien avulla hän oli saattanut Parisissa elää loisteliaan
kuukauden. Sitten hän oli päätynyt neiti Mesureux'n täysihoitolaan.

Siitä päivästä lähtien, jolloin hän kirjoittautui täysihoitolan
vieraskirjaan, hän oli virkkanut tuskin sanaakaan vanhalle neidille.
Tämä hämmästyi sen vuoksi suuresti, kun ruhtinas Feodor tammikuun 12:n
päivän iltana tuli hänen puheilleen.

— Neiti, huomenna on meidän uudenvuodenpäivämme, sanoi ruhtinas.
Niin, kolmetoista päivää myöhemmin kuin teidän. Kolmetoista on hyvä
luku. Kolmetoista. (Hänen ääneensä tuli jotakin aistillista, kun
hän toisti luvun.) Olen pyytänyt muutamia vieraita päivällisille ja
haluaisin salongin käytettäväksemme. Vain meille, yksityishuoneena,
ymmärrättehän? Jos sattuisimme rikkomaan laseja — mikä tuo onnea —,
olisi mukavampaa olla yksiksemme.

Nyt pani neiti Mesureux näissä kasvoissa, jotka olivat häntä
peloittaneet liian suuren kauneutensa takia, ensi kerran merkille
viattoman ilmeen — ikäänkuin aseettomuuden omia haluja vastaan. Hän
ei voinut vastata kieltävästi — tälle ruhtinaalle, joka laski päivät
toisin kuin kaikki muut ihmiset ja joka rikkoi laseja hellyttääkseen
Kohtaloa.




II.


Kurkihirren alla olevassa huoneessaan, joka ei ollut juuri tavallista
ullakkokamaria parempi, heräsi Aleksei Dmitritsh Borkov keskipäivän
aikaan äkkiä unestaan. Hän kurotti harmaahapsisen päänsä lyhyeltä
sohvalta, jonka neiti Mesureux oli hyvyyttään antanut hänen
käytettäväkseen, tähyten huoneen nurkkaan, josta hän luuli kuulevansa
valittavaa äännähtelyä. Ikkunaluukut olivat kiinni. Siksi hän ei
voinut eroittaa, olivatko pieluksillaan huoneen hämärässä häämöttävien
kasvojen silmät avoimina.

— Nukutko, Vassia? hän kuiskasi niin vienosti kuin suinkin saattoi.

Kun vastausta ei kuulunut, hän rauhoittui. Poika ei ollut tarvinnut
häntä. Se ääni, mitä hän oli pitänyt valituksena, oli varmaankin
lähtenyt sohvan rikkinäisistä jousista, joiden päät hän tunsi hiukankin
liikahdettuaan. Tai sitten hän oli uneksinut.

— On ihmeellistä, ajatteli Borkov, että minä uneksin niin paljon. Ja
kuitenkin sanotaan, että kävely rauhoittaa mieltä.

Hän laskeutui jälleen tilalleen, joka oli hänen pitkälle, laihalle
vartalolleen aivan liian lyhyt. Kaikki nivelet olivat jäykkiä,
kokoonkäpertynyt asento oli unen aikana ikäänkuin vääntänyt ne solmuun.
Muutoin hän olisikin koettanut vielä kerran nukahtaa, lopen väsynyt kun
oli.

Hän oli, tapansa mukaan, mennyt nukkumaan vasta neljän tienoissa
aamulla tultuaan jalkaisin koko matkan lehtensä kirjapainosta. Ja Rue
des Gobelins oli kaukana Passyn pienestä kadusta. Monet monituiset
kerrat hän oli sanonut itsekseen, kun matka ei tahtonut loppua ja kun
hänen koko ruumiinsa oli hervoton uupumuksesta:

— Tämä on todella mahdotonta. Minä en kestä enää. Minun täytyy hakea
asunto lähempää.

Mutta joka kerta, kun hän lähestyi tuota korttelia, jossa ilma oli
parempaa, jossa tunsi jo puiden ja maan tuoksun ja jossa ei ollut
asuntotaloja eikä tehtaita joka tuuman alalla, hän ajatteli poikaansa.
Eikä voinut päättää viedä Vassiaa siihen meluisaan, epäterveelliseen
Parisin osaan, jossa hän itse kävi toimessa.

Ja loppujen lopuksi — löytäisikö hän mistään niin laatuunkäypää
täysihoitoina kuin neiti Mesureux'n, missä hän ja Vassia saivat sekä
asua että syödä tuhannella frangilla kuukauden?

Tosin heidän huoneensa oli miltei ullakkokamari, mutta kolmannessa
kerroksessa sai hengittää parempaa ilmaa kuin ensimmäisessä. Ehkä
hänen annoksensa aterioilla olivat hiukan niukemmat kuin muiden, mutta
Aleksei Dmitritsh ymmärsi hyvin, että hän ei voinut vaatia enempää
siitä maksusta, minkä hän suoritti — ja ruoka oli ravitsevaa ja hyvää,
mikä oli tärkeää eritoten Vassian tähden.

Niin, oli todella ihme, että he molemmat saivat asua säädyllisesti
ja syödä itsensä kylläisiksi tuhannella frangilla kuukaudessa. Hän
ansaitsi tuhatkaksisataa frangia kuussa kyhäämällä joka toinen päivä
johtavan kirjoituksen ja lukemalla koko lehden korrehtuurit. Tämä oli
suunnattoman suuri tulo muukalaiselle sanomalehtimiehelle. Monet hänen
virkaveljensä, joilla itselläänkin oli jotakin työtä, pitivät häntä
Kohtalon erikoisena suosikkina. Ja mitä taas toisiin tuli...

Ja kuitenkin, tuhatkaksisataa frangia — sata vanhaa ruplaa... Suostua
siihen kolmenkymmenviiden vuoden menestyksellisen uran jälkeen, oltuaan
maansa suurimpien lehtien päätoimittajana, seurusteltuaan yhtä vapaasti
ministereiden kuin lähettiläidenkin kanssa!

Aleksei Dmitritsh pudisti päätään karkoittaakseen nämä kuvat, nämä
summat, nämä ajatukset, jotka aina yllättivät hänet hänen herätessään.
Juuri sinä hetkenä, jolloin hän oli avuttomimmillaan, riistivät ne
häneltä senkin vähäisen voiman, mikä vielä oli jäljellä. Ja voimat
olivat hänelle niin tarpeen, niin tarpeen, niin tarpeen. Hän toisti
itsekseen näitä sanoja ikäänkuin terästääkseen itseään kaikkea
kuluttavaa työtä ja kaikkea toivottomuutta vastaan. Koko ajan hän
katsoi sänkyyn, jossa hänen poikansa nukkui.

Ainakin hän luuli, että poika nukkui.

Vaikka Aleksei Dmitritsh oli ottanut kengät jaloistaan, ennenkuin tuli
huoneeseen, vaikka hän oli avannut oven varovaisesti kuin varas ja
vaikka hän sitten oli liikkunut miltei naisellisen kevyesti, oli Vassia
kuitenkin herännyt tähän aaveenomaiseen tuloon. Ja sen jälkeen hän ei
ollut voinut nukkua.

Hän oli kahdeksantoista täyttänyt nuorukainen, mutta hänen hermonsa
olivat herkät kuin elähtäneen miehen. Hänen vanhempansa olivat jo
vanhoja, kun hän tuli maailmaan, ja hänen lapsuutensa oli ollut
alituista levottomuutta. Kahden veljen kaatuminen Galitziassa, kodin
suru, vallankumous, ampumiset, nälkä, äiti vankilassa kuolemaa tehden,
vapiseva isä, pako. Siitäkö hänen julma väsymyksensä, joka ei koskaan
karkoittunut, hänen levoton sydämensä, joka toisinaan sykki nopeasti ja
rajusti, toisinaan tunsi kuolettavaa tuskaa?

Tänä aamuna sydän oli ollut rauhallisempi. Vassia nautti vitkaan sen
säännöllisestä sykinnästä, miltei onnellisena siksi, että ei voinut
nukkua. Kärsivällisenä hän oli katsellut, kuinka aamuhämärä hiipi
sisään ahtaaseen huoneeseen. Se oli vähitellen työntänyt seinät
ulommas, niin loitolle toisistaan, että Vassia kuvitteli olevansa
kokonaan poissa huoneesta. Hänen elämänsä harvat ihanat muistot
tulivat hänen mieleensä niinkuin kimmeltävä ja haihtuva virta: eräs
toukokuun aamu Nevan saaristossa, muudan retki Volgaa alaspäin Aleksei
Dmitritshin mukana, kymmenvuotiaana, yö laivan kannella, matkalla
Marseille'hin, ja Välimeren iltahämärä, jonka hän oli elänyt kuin
vihreän juovan eräässä Jules Vernen romaanissa.

Turhaan hän koetti muistella tuon kertomuksen sankarien nimiä. Kirja
oli liian kaukana menneisyydessä. Sitten hän ajatteli luettua, joka
oli lähempänä ja joka oli täyttänyt hänen koko elämänsä. _Sota ja
rauha_. Miten hän rakastikaan sitä kirjaa! Natashan valvominen prinssi
Andrejn kuolinvuoteen ääressä... Mutta vaistomaisesti hän karkoitti
ajatuksistaan tämän kuvan, sillä hänen sydämensä alkoi jo lyödä
nopeammin.

Sitten hän alkoi lausuilla itsekseen Lermontovin säkeistöjä, auringon,
hiljaisen rauhan ja nautinnon täyttämiä. Tunnit kuluivat loputtomissa
haaveissa.

Toisinaan Aleksei Dmitritshin raskas hengitys häiritsi hänen unelmiaan.
Mutta se ei vähääkään koetellut hänen kärsivällisyyttään, vaikka
pieninkin häiritsevä ääni sai hänet tavallisesti pois suunniltaan.
Hänhän tiesi, että kuorsaus johtui suuresta väsymyksestä, hänhän tiesi,
miten uupumattomalla, ylimaallisella, äärettömän hellällä ja miltei
äidillisellä rakkaudella hänen isänsä hoivasi häntä.

Taas hän kärsi siitä, että nukkui mukavassa vuoteessa, kun vanhus
sensijaan oikaisi joka yö ruumiinsa kehnon sohvan kidutettavaksi. Mutta
minkä hän sille mahtoi? Kaikessa, mikä poikaa koski, Aleksei Dmitritsh
oli tyynen itsepäinen, eikä hyödyttänyt vastustaa häntä silloin. Vassia
tunsi, että hän vastustamalla tuottaisi isälleen vain entistää syvempää
tuskaa.

Itse asiassa Aleksei Dmitritsh ei milloinkaan puhunut Vassian kanssa
tämän sairaudesta. Hän käyttäytyi siten, kuin olisi pitänyt poikaa
terveenä. Ja molemminpuolinen rakkaus oli antanut tälle omituiselle
teeskentelylle elinvoimaa: sen turvin tämä poika, joka melkein aina
makasi vuoteessa, ja tämä vanha mies, joka ei pelännyt mitään uhria
hänen takiaan, kuvittelivat elävänsä kuten kaikki toisetkin.

— Hän ei tahdo minun uskovan, että olen sairas, sanoi Vassia
itsekseen, katsellen liikutettuna hänen kasvojaan, joiden kulmakarvat
olivat raskaat ja harmahtavat. Isän veltoilla poskilla leikittelivät
säälimättömästi kalpeat, pystyt auringonsäteet, jotka tunkeutuivat
huoneeseen ikkunaluukkujen rakosista.

Tällöin oli nuorukainen päästänyt sen syvän huokauksen, joka oli
herättänyt Aleksei Dmitritshin. Mutta tuskin hän ehti huomata isänsä
levottoman liikahduksen, kun hän jo sulki silmänsä koettaen näyttää
nukkuvalta. Hän ei tahtonut riistää vanhalta mieheltä tämän lyhyitä
levon hetkiä.

Hän ei liikahtanut vielä silloinkaan, kun Aleksei Dmitritsh nousi ja
otti ylleen vanhan päällystakin, jota hän käytti aamuviittana. Vassia
tiesi hyvin, että isän ensimmäiset toimet tehtiin hänen hyväkseen. Hän
tiesi myöskin, että Aleksei Dmitritshin täytyisi heidän keskinäisen
näytelmänsä sääntöjen mukaan, jos hän huomaisi itseään tarkattavan,
keksiä tekosilleen perusteluja, jotka kiduttaisivat heitä kumpaakin.

Siksipä vanha sanomalehtimies saikin rauhassa ottaa pikku paketista
esiin kaksi munaa, jotka hän eilen oli tuonut mukanaan, sekä
pesutelineen marmorilevyllä — pesuteline oli, sänkyä ja sohvaa
lukuunottamatta, ullakkokamarin ainoa huonekalu — sytyttää pienen
spriilampun. Kun munat olivat kypsiä, hän pani teeveden kiehumaan.
Avattuaan vähän ikkunaluukkuja hän istuutui poikansa vuoteen pääpuoleen.

Vassia epäröi vielä avata silmiään. Se oli vaikea hetki, joka täytyi
valita mitä huolellisimmin, jotta ei koko tuo hieno mekanismi, joka
teki heille mahdolliseksi aloittaa puhelun hymyillen, vahingoittuisi.
Jos se tapahtui liian aikaisin, häiritsisi hän isänsä taloustoimia;
jos se tapahtui liian myöhään, oli isä jo kenties ennättänyt joutua
avuttomana tuskallisten kuvitelmien valtaan.

Varmuuden vuoksi Vassia raoitti hiukan suljettuja silmäluomiaan, mutta
huomasi salaisesti kauhistuen, että oli jo liian myöhäistä, sillä hän
kohtasi katseen, joka oli täynnä rakkautta, epätoivoa ja jotakin vielä
suurempaa, sanomatonta, kuin eläimen kyynelet, yhden noita katseita,
joita ei voi ottaa vastaan ja joihin ei voi vastata — lahjoja, jotka
ovat inhimilliselle kurjuudelle liian kauniita.

Kaihtaakseen tätä katsetta, ollakseen tuntematta, miten vanhan miehen
koko olemus oli kertynyt rakastavaan katseeseen, joka tuli hänen
väsyneistä silmistään, Vassia sulki suonenvedontapaisesti silmänsä.
Mutta vielä sittenkin hänen kiihottuneet hermonsa tunsivat isän
katseen. Se lepäsi hänen yllään kuin kuuma aalto ja lävisti hänet
kaikella palavalla hartaudellaan, kaikella hädällään, ja pojan levoton
sydän alkoi heti lyödä kiivaammin.

Kuinka piti osoittaa kiitollisuuttaan tuollaisesta lahjasta, kuinka
piti sanoa noille tuhoutuneille kasvoille — suurine nenineen ja
eteenpäintyöntyvine huulineen miltei koomillisille — miten suuresti hän
niitä rakasti? Tunsiko vanhus, että hänen poikansa ei antanut hänen
teeskennellyn iloisuutensa pettää itseään, että hän vain piti tätä
iloisuutta arvossa säästääkseen isältään vielä suurempia kärsimyksiä?
Tiesikö vanhus, että ei pieninkään hänen hienotunteisuutensa osoitus,
että ei vähääkään hänen liikuttavasta, melkein naurettavasta
huolehtimisestaan jäänyt pojalta huomaamatta? Oi, saada hänet
ymmärtämään tämä, mitään sanomatta, vain katseella, kädenpuristuksella,
jotta hän ei säikkyisi — saada selvästi, ilman että siinä olisi mitään
kaksimielistä, kiittää häntä...

Nämä mielenliikutukset jo repivät liiaksi hänen heikkoa rintaansa. Se
ei voinut kestää niin syvälle tunkeutuvaa, niin voimakasta tunnehyökyä.
Äkkiä Vassian kädet alkoivat hermostuneesti väristä peitteellä, hän
koetti voimattomasti hillitä itseään, ja tuska sai hien kohoamaan hänen
sisäänpainuneille ohimoilleen.

Aleksei Dmitritsh nosti pojan ylös liikkeellä, joka oli nopea kuin itse
vaisto, asetti hänet pielusten nojaan, päästi auki yöpaidan napit,
avasi ikkunan. Sitten hän otti pienen ruiskun, joka oli aina käsillä,
ja antoi hänelle kamferttiruiskeen.

Kun Vassia tuli jälleen tajuihinsa, kääntyi Aleksei Dmitritsh nopeasti
poispäin, näennäisesti kiinnittäen kaiken huomionsa spriilamppuun,
jonka yllä vesi kiehui. Kului muutamia silmänräpäyksiä, jotka antoivat
molemmille tilaisuuden valmistella ilmettään. Vihdoin nuori mies tunsi,
että hänen äänensä pysyisi lujana, ja hän päätti puhua.

— Olenpa nukkunut kauhean kauan, isä, hän sanoi. Olen varmaan ollut
hyvin levoton. Uneksinut... sinusta... kauniin unen...

— Sitä parempi, sanoi Aleksei Dmitritsh ja syleili häntä näköjään ilman
liikutusta. Se antaa sinulle ruokahalua.

— Sinä sitten ajattelet vain, ruokaa.

Ja Vassia hymyili koettaen sisällyttää hymyynsä kaiken sen rakkauden ja
hellyyden, joka hänet oli vallannut.

Hän söi haluttomasti, niinkuin aina, mutta antamatta isänsä huomata
mitään, ja sanoi:

— Sinä olet mainio kokki, isä. Kokin ammatti on sinun todellinen
kutsumuksesi.

— Vahinko, että en tietänyt sitä urani alussa, sanoi Aleksei Dmitritsh
pilaillen. Se olisikin parempi virka kuin musteentuhrijan. Nyt
minä menenkin hakemaan ylös aamiaisemme. Minusta ei ole ollenkaan
hauskaa aterioida siellä alhaalla. Meidän huoneemme on iloisempi kuin
ruokasali. Ja sinä kai pidät liian paljon sängystäsi noustuksesi nyt
kohta.

Ensi kerrokseen päästyään hän epäröi. Neiti Mesureux oli jo tehnyt niin
paljon hänen hyväkseen. Mitä hän nyt sanoisi tästä, päähänpistosta? Kun
hän tuli neiti Mesureux'n luokse, hän kuiskasi kiireesti:

— Poikani ei ole oikein terve ja siksi aioin viedä hänelle lientä
ja lihaa tuonne ylös. Itse en tarvitse mitään. Kuten tiedätte, syön
aamulla varsin vähän.

— Mutta Mélanie voi sangen hyvin...

— Ei, ei, keskeytti Aleksei Dmitritsh, joka kuukausien lopussa oli
epätoivoissaan voidessaan antaa niin vähän juomarahoja. Hänellä on
paljon työtä, minä voin tehdä sen mainiosti itsekin.

Kellon lähestyessä viittä Aleksei Dmitrishin täytyi lähteä lehtensä
toimitukseen. Tänään oli hänen vuoronsa kirjoittaa pääkirjoitus, ja
hänen täytyi saada ensin käydä kuulemassa ohjeet sen pienen venäläisen
päivälehden toimituksessa, jolta hän sai tulonsa. Ennen lähtöään hän
sanoi Vassialle:

— Lepää nyt kunnollisesti. Sinä tiedät, että Ashkeliani on kutsunut
meidät uudenvuodenillaksi päivällisille. Myöskin tohtori ja Natalia ja
Helena Borissovna tulevat sinne.

Kun nuori mies jäi yksin, sulki hän silmänsä toistaen kerran toisensa
jälkeen Helena Borissovnan nimeä vain siksi, että tuotti iloa kuunnella
sen sointia: Helena Borissovna, Helena Borissovna.

Aleksei Dmitritsh palasi pian; hän oli Vassian takia liian levoton
voidakseen työskennellä muualla kuin hänen läheisyydessään.

Tuolla pienellä kadulla hän tapasi Maksim Shuvalovin juuri ajeltuna ja
hienona.

— Teitä kummastuttaa, tämä sanoi nauraen, nähdä minut ilman
ajurinpukua, tällaisessa asussa. Se johtuu siitä, että ette koskaan
tule kotiin tähän aikaan päivästä. Vapaa-aikani minä käyn kävelemässä
bulevardeilla. Vieläpä jalkaisin. Se on parasta lihaksille. Sanon
teille, että tulee vallan kumaraiseksi istuessaan koko yön ohjauspyörän
ääressä.

Aleksei Dmitritshistä oli aina mieluisaa puhutella Shuvalovia.
Keskustelu tämän miehen kanssa, joka ei koskaan valitellut, teki
hyvää. Tuntui melkein siltä, kuin Shuvalovin salaisena kunnianhimona
ja hänen pitkien ja vaivalloisten opintojensa luonnollisena päämääränä
olisi aina ollutkin saada yökausia odotella asiakkaita Montmartre'in
ravintoloiden edustalla.

Mutta tänä iltana askarrutti vanhan sanomalehtimiehen ajatuksia vain
yksi seikka.

— Tohtori, hän sanoi, tulette kai kotiin kello kymmenen tienoissa?

— Luonnollisesti, meidänhän pitäisi yhdessä valvoa uudenvuodenyötä?

— Olkaa siinä tapauksessa ystävällinen ja kurkistakaa meille ennen
päivällistä.

— Voiko poikanne huonosti?

Shuvalovin kysymyksessä oli tosin osanottoa, mutta myöskin omituinen
ilon vivahdus: hän rakasti lääkärintointaan, joka hänen oli,
ranskalaisen diploomin puutteessa, ollut vaihdettava autonkuljettajan
ammattiin.

Kun Aleksei Dmitritsh oli muutamin sanoin tehnyt selkoa Vassian
tilasta, Shuvalov huudahti:

— En voi antaa teidän odottaa kauemmin. Ymmärrän hyvin levottomuutenne.

— Odottakaa, tulen mukananne heti, hän jatkoi keskeyttäen toisen
kiittelyt. Hän ei edes itselleenkään tunnustanut, miten kiire hänellä
oli päästä koettamaan, oliko hänen korvansa, joka vallankumouksen
puhjetessa oli alkanut tulla kuuluisaksi, vielä yhtä terävä kuin ennen.

Portaissa Aleksei Dmitritsh kuiskasi hänelle:

— Kuulkaahan, rakas tohtori, minä en haluaisi olla sisällä, kun
tutkitte häntä. Minä odotan teitä käytävässä.

Kun Shuvalov palasi vanhan sanomalehtimiehen luokse, oli hänen
ammatti-ilonsa tyydytetty, ja jäljellä oli vain pula sen vuoksi, mitä
oli sanottava sairaan isälle.

— No niin, aloitti hän, pojallanne ei ole mitään varsinaista tautia.
Mutta tämänaamuinen kohtaus osoittaa selvästi, että hänen täytyy
säästää itseään. Ennen kaikkea, älkää antako hänen nousta vuoteesta
pariin, kolmeen päivään.

— Eikö tänä iltanakaan? mutisi Aleksei Dmitrish.

— Ei, ei millään ehdolla. Ymmärrän hyvin, että se on kovaa
nuorukaiselle näin uudenvuodenaattona, mutta se on välttämätöntä,
uskokaa minua. Huoleen ei anna niinkään paljon aihetta sydän kuin hänen
verettömyytensä... hänen yleinen heikkoutensa...

Hän jatkoi nopeasti, vanhan miehen läpitunkevaa katsetta karttaen:

— En oikein tiedä, mitä antaisin hänelle lääkkeeksi. Hän tarvitsisi...

Soinnuttomalla äänellä jatkoi Aleksei Dmitritsh tohtorin aloittamaa
lausetta:

— Niin, minä tiedän... vuori-ilmaa... täydellistä lepoa ja hyvää
hoitoa... aurinkoa... etelää.

Hän naurahti hämillään ollen ja jatkoi:

— Ajatelkaahan, tohtori, että minä ennen maailmassa ansaitsin
kuusikymmentätuhatta sodanedellistä frangia nyt se olisi
kuusisataatuhatta!

Aleksei Dmitritsh koetti antaa Vassialle tiedon Shuvalovin kiellosta
niin säästeliäästi kuin mahdollista, kiertoteitse. Mutta niin pian kuin
Vassia, joka tavallisesti mukautui kärsivällisesti kaikkeen, ymmärsi
asian, nousi hän sängystään posket liekehtivinä.

— Ei, sitä minä en tahdo, hän sanoi, minä menen päivällisille.

Ja huolimatta isän rukoilevista silmistä, joilla tavallisesti oli
häneen rajaton valta, hän toisti:

— Minä menen sinne.

Vassian kapinallisuus saattoi Aleksei Dmitritshin hetkiseksi ymmälle.
Mutta sitten hänelle vaikeni jotakin, ja hän sanoi:

— Poikaseni, en usko, että noilla päivällisillä on hauskaa. Olen
kuullut, että Helena Borissovnakin on kutsuttu muualle.

Vieraskaan ei olisi tarvinnut suurta tarkkanäköisyyttä huomatakseen
Aleksei Dmitritshin hämilläänolosta, että hän valehteli. Kuinka hän
olisi siis voinut salata sen omalta pojaltaan, joka tunsi hänen äänensä
jokaisen vivahduksen? Mutta tämä valhe lamasi Vassian. Jos hänen isänsä
tarvitsi sellaisen keinon...

Ja häneen hulvahti häpeäntunne — sellainen, jonka kokee umpimielinen
nuorukainen nähdessään salaisuutensa paljastettuna, — ja hän kuiskasi
aivan hiljaa:

Olet oikeassa, isä. Olet oikeassa. Se oli lapsellisuutta.




III.


Venäläisten uudenvuodenateria oli katettu: kangaspäällysteiset
nojatuolit odottivat jo vieraita pöydän ympärillä. Eräälle tuolille oli
neiti Mesureux sijoittanut valtaisan paketin, jonka ruhtinas Ashkeliani
oli antanut hänelle lähtiessään itse pukeutumaan.

— Ei vielä ketään, tiesinhän sen, Natalia Borissovna huudahti. Enkö
ollut oikeassa, Lenotshka, enkö? Niin, tiedän kyllä, mitä aiot sanoa:
että on parempi itse odottaa kuin antaa toisten odottaa. Tule, että
saan suudella sinua, olet tänä iltana niin suloinen, rakkaani.

Helena Borissovna nojautui sisareensa: mutta ennenkuin hän oli ehtinyt
irroittautua syleilystä, pani Natalia käsivartensa hänen olkapäilleen,
osoitti vanhaa peiliä, jossa heidän kasvonsa kuvastuivat aivan
lähekkäin, ja sanoi miettiväisesti:

— Katsohan, miten toisenlainen sinä olet kuin minä! Eikö ole samalla
kertaa levottomuutta herättävää ja ihanaa, että kaksi ihmistä, jotka
ovat samaa lihaa ja verta, voivat olla niin erilaisia?

Helena katseli kauan vanhemman sisarensa piirteitä. Peilikuvan
etäisyys ja himmeähkö päivänvalo saivat niiden alituisen ilmevaihtelun
näyttämään entistäkin merkitsevämmältä. Mikä ihmeellinen, melkein
peloittava kyky rakastaa ja nauttia, säteilikään noista pienistä,
valkeista, kesakkoisista, kapeista ja laihoista kasvoista. Lakkaamaton
antautuminen ihmisten, maisemien, asioiden lumoukselle oli uurtanut
niihin jo ryppyjä! Mikä haaveksunta noilla kalpeilla huulilla,
noissa suurissa silmissä, jotka olivat liian kirkkaat ja melkein
kuin harhanäkyjä näkevät! Kuinka niissä oli voinut pysyä tuo avoin
ja luottava katse kaiken sen jälkeen, mitä hän oli kokenut, kaikkien
pettymysten jälkeen, kaiken sorruttua? Helena painoi sisartaan hellästi
itseään vasten.

— Niin, me olemme hyvin erilaisia, hän sanoi. Sen pahempi minulle.

Hänen äänensä ei ollut, niinkuin sisaren, aina eloisa ja herkkä,
vaan hyvä ja tumma. Kun hän puhui, hän tuskin avasi huuliaan. Hänen
kauniissa ruumiissaan ja hänen kasvoillaan oli aina tämä rauha.

— Vaikene toki, Lenotshka! huudahti Natalia Borissovna. Koko maailmassa
ei ole mitään sinun veroistasi. Ja sitä sinä et tiedä. Mikä vahinko!
Mutta jos tietäisit sen, olisi vahinko vielä suurempi! Siis parhaiten
on niinkuin on. Elämä on hyvin järjestetty.

Kevyt värinä kulki yli Helenan otsan. Sisaren sanat koskivat häneen.
Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi kuullut haavoittuneen, jonka
kaikista suonista vuoti veri, siunaavan taistelua, mikä oli hänet
tuhonnut. Hän tahtoi huutaa:

— Entä pikku tyttösi, joka kuoli nälkään, ja miehesi, joka jätti sinut
pelastamasi ystävättären takia, ja joka nyt, vaikka onkin rikas, antaa
sinun turmella silmäsi! Ja yöt, jotka vietät itkien, ja paikatut
pukusi, ja rypyt kasvoissasi kolmenkymmenen vuoden iässä!

Mutta Natalia Borissovna sanoi:

— Tiedätkö, mitä meidän pitää tehdä odottaessamme? Avata tuo paketti ja
kattaa pöytä. Ashkeliani on mainio, mutta hän tarvitsee vähän apua.

Paketista tuli esille kaikenlaista hyvää: kaviaarirasioita, suuria
viipaleita savustettua lohta, lihalla, kaalilla, kalalla ja riisillä
täytettyjä pasteijoja, suolakurkkuja, säilykesieniä ja hedelmiä, niin
kalliita ja harvinaisia kuin vain siihen vuodenaikaan saattoi saada.

Tahtomattaankin kaiken tämän runsauden valtaamina nauroivat sisarukset
hiukan hermostuneesti järjestäessään ruhtinaan ostoksia pöytään. Kohta
lautaset eivät enää riittäneet. Täytyi pyytää neiti Mesureux'lta
muutamia lisää.

— Laupias taivas, sanoi vanha neiti tultuaan sisään, mitä tämä kaikki
tarkoittaa?

Kummakseen näki Natalia Borissovna sisarensa rauhallisten silmien
leimuavan kiivasta ylpeyttä hänen vastatessaan lyhyesti:

— On venäläisten uudenvuodenaatto.

— Miten sinä sen sanoitkaan, rakas Lenotshka! kuiskasi Natalia
Borissovna heidän jäätyään kahden. Minä en tietänytkään, että sinussa,
pikku kivikuvani, asustaa sellainen paholainen.

Helena puri huultaan, kuin olisi hänet tavattu tekemästä tyhmyyksiä.

— En tiedä, mikä minuun meni, hän sanoi, mutta, näetkös, minä olin niin
iloinen siitä, että tämä kelpo nainen, joka paremmin kuin kukaan muu
tuntee meidän kurjuutemme, sai nähdä, miten yksi meistä saattaa panna
menemään viimeiset lanttinsa.

Sitten, ikäänkuin omien sanojensa kiihoittamana, hän lisäsi kuumeisesti:

— Natasha, kukkia pitäisi saada pöydälle, eikö sinustakin?

— Kyllä, sitä olen ajatellut koko ajan, rakkaani, mutta en ole
uskaltanut sitä ehdottaa. Rahathan ovat sinulla, enkä tiennyt,
voisimmeko ostaa...

— Voimme tai emme, sama se, onhan tänään uudenvuodenaatto!

— Minä en tunne sinua enää, Lenotshka, sanoi Natalia Borissovna
onnellisesti hymyillen. Sinä, joka ennen järkevyydelläsi saatoit minut
häpeään! Mene, rakkaani, mene, ja tuo mukanasi niin paljon kuin voit!
Tiedäthän, aivan kulmassa on kukkakauppa, jota pidetään auki varsin
myöhään.

Natalia Borissovna oli seisahtanut hetkeksi paikalleen, kasvot
unelmoivina. Hän oli sekä liikutettu että onnellinen innosta,
mitä hänen pikku sisarensa osoitti. Hänen silmänsä säteilivät
rakkautta. "Pikku sisar!" Ja kuitenkin tämä oli melkein päätä pitempi
häntä. Voisiko hän milloinkaan nähdä sisarensa muuna kuin pienenä
kimnaasityttönä jolla on kastanjanruskea univormu, musta esiliina ja
pitkät palmikot? Ja kuitenkin oli juuri Helena kaksi vuotta sitten
Pragissa saanut hänet jättämään miehensä ja tuon naisen; juuri Helena
oli ottanut hänet mukaansa Parisiin, hankkinut heille työtä ja lempeän
päättäväisesti järjestänyt heidän yhteisen elämänsä.

— Mutta yhtäkaikki hän on vain pikku tyttö, sanoi Natalia
Borissovna itsekseen lapsellisen itsepäisesti. Vaikka hän onkin
kahdenkymmenenyhden ikäinen. Vain pikku tytöt voivat olla niin vakavia,
ahkeria ja kilttejä kuin hän.

Tyytyväisenä tähän loppupäätelmään, joka oli hänen kevyitä ja kauniita
kuvitelmia rakastavan mielensä mukainen, hän jatkoi päivällispöydän
järjestämistä. Hänellä oli ihastuttavat kädet, hiukan epäsäännölliset,
mutta ilmehikkäät ja taitavat. Ne kaunistavat kuin leikiten kaiken,
mihin kajosivat. Hedelmät hän asetteli loiviksi pyramiideiksi ja
järjesteli, muut ruokatavarat hauskasti niiden muodon ja värin mukaan.

Pullot hän sijoitti eri pöydälle siten, että kynttilöiden valo sai
niiden värit kimmeltämään.

Natalia Borissovna ihasteli kättensä töitä. Pöytä näytti todella
juhlalliselta; se ei olisi hevin voinut olla kauniimpi; ja kukat
tulisivat vielä lisäksi. Mutta itse huone? Miten sieluton se olikaan!

Hetkisen Natalia Borissovnaa halutti ottaa pois huonekalujen suojukset.
Neiti Mesureux oli niin hyvä — hän kyllä sallisi sen. Mutta kun hän
kohotti ensimmäistä, paljastui niin ruma, niin virttynyt sametti, että
hän kiiruhti kohta panemaan sinirantuisen vaatteen jälleen paikalleen.
Täytyi keksiä jotakin muuta.

Äkkiä hän huudahti riemusta ja mutisi sitten:

— Kunhan he eivät tulisi kesken kaiken!

Ja juoksi huoneeseensa.

Hän palasi kantaen outoja aarteita: silkkikankaita, brokaadipalasia,
kulta- ja hopeakangasliuskaleita. Kuumeisen kiireesti hän levitteli
niitä tuoleille, kiinnitteli seiniin, juoksi sitten taas ulos ja
palasi tuoden kahta suurta nukkea. Toinen esitti bojaarivaimoa koko
komeudessaan, toinen tsherkessiläissoturia.

— Kamiinalle, kamiinalle! huudahti Natalia Borissovna niin onnellisena
päähänpistostaan, että puhui ääneen itsekseen.

Silloin palasi Helena.

— Mainio aate, rakas Natasha, hän sanoi ihaillen. Minä en olisi tuota
milloinkaan keksinyt.

Sitten hän lisäsi ujosti ja ikäänkuin olisi halunnut pyytää anteeksi
sitä, mitä sanoi:

— Meidän täytyy vain pitää huolta siitä, että kankaat eivät turmellu;
nehän ovat koko omaisuutemme. Ja nuo (hän osoitti helakanvärisiä
nukkeja) minun täytyy viedä huomenna teeravintolaan Rue Mirosmenilin
varrelle. Ajattele, jos niille tapahtuisi jotakin!

— Kuule nyt, Leena pieni, tänä iltana et todellakaan saa puhua järkeä!

Ylpeällä eleellä osoitti Natalia Borissovna mimoosapensasta ja
ruususylystä, niin valtavia, että kaksi juoksupoikaa tuskin jaksoi
niitä kantaa.

— Neiti Mesureux, neiti Mesureux, kulhoja, karahveja, maljakoita, pian!
pyysi Natalia Borissovna.

Hän upotti kätensä pehmeisiin, tuoksuviin kukkavihkoihin, ja hänen
kasvonsa olivat niin valoisat, niin onnea säteilevät, että Helena tunsi
kurkkuansa kuristavan. Hän kadehti sisarensa ihmeellistä kykyä kokonaan
antautua kuluvalle hetkelle, kun hän itse ei voinut olla ajattelematta,
että huomenna ei olisi kukkia eikä herkkujen painosta notkuvaa pöytää
ja että noista huonetta koristavista kankaista täytyisi pitkät
tuntikaudet neuloa yöravintoloita varten kurjasti maksettuja nukkeja.

Hän oli harmistunut itseensä. Hän kärsi alinomaa omasta
järkevyydestään; se tuntui perin surkealta verrattuna Natalia
Borissovnan haltioitumiseen, jota hän ihaili, ja tänä iltana hän aivan
erityisesti tahtoi vapautua siitä.

— Ei, neiti Mesureux, hän huusi. Älkää vaivautuko. Me emme tarvitsekaan
mitään.

Ja hän kääntyi kummastuneen sisarensa puoleen:

— Saatpa nähdä, Natasha, että niin on parempi!

Hän otti sylinsä täyteen kukkia ja sirotti niitä pöytäliinalle,
huonekaluille, kamiinalle, lattialle. Se tietoisuus, että hän muutamien
hetkien nautintoa varten siroitti ympärilleen monien pitkien päivien
ansiot, että niiden päälle astuttaisiin huolettomasti, täytti hänen
mielensä kiihkeällä, rintaapaisuttavalla ilolla.

Yht'äkkiä hän heittäytyi sohvalle täysin väsyneenä, katse sammuneena,
posket kapeiden käsien nojassa. Melkein pelokkaasti hiipi Natalia
Borissovna hänen luokseen, siveli hiuksiaan. Tämä äkillinen rajuus
hämmensi sen varjottoman, rakkaan kuvan, jota hän oli niin kauan
säilyttänyt mielessään. Missä oli nyt pikku Lenotshka mustine
esiliinoilleen, kastanjanruskeine pukuineen ja pitkine palmikkoineen?

Helena nousi nopeasti, ja kaiken tahdonvoimansa jännittäen hän palautti
kasvoilleen tyyntä hyvyyttä kuvastavan ilmeen.

— Siinähän tuleekin jo isäntämme, hän sanoi.

Sisarukset olivat itse asiassa kuulleet jo portaista Feodor Ashkelianin
askelet. Ruhtinasta ei edes tarvinnut tuntea hyvin, kun jo oppi
erottamaan hänen askelensa kaikista muista; niin joustavat ja
voimakkaat ne olivat, oli kuin jokin suuri petoeläin olisi lähestynyt.

— Jo täällä, hän sanoi heti kynnykseltä. Miten epäkohtelias olenkaan
ollut.

Meidän on helppoa antaa teille anteeksi, vastasi Natalia Borissovna.
Nämä ihanat tavarat ovat jo etukäteen hankkineet teille synninpäästön.

Lapsellinen ilo syttyi Feodorin ruskeihin silmiin. Hän huudahti:

— Miten hienosti olettekaan järjestäneet kaiken! Nuo kankaat, nuo
kukat! Oi, tämä tekee hyvää! Todellinen juhla! Te olette enkeli, rakas,
rakas Natalia Borissovna!

Hän suuteli tätä kädelle veljellisesti ja kumarsi sitten Helenalle.

— Kiitän teitä kaikesta sydämestäni, Helena Borissovna.

— Olettepa te juhlallinen häntä kohtaan, huomautti Natalia nauraen.
Tunnustakaa, että arastelette häntä, te, joka ette pelkää mitään,
kaikkein vähiten kauniita kasvoja!

— Kaikki on mahdollista, vastasi Feodor iloisesti. Mutta saanen
silmänräpäyksen käsitellä pullojani.

Pulloja avatessaan hän mietti hitaassa, mutta rehellisessä mielessään
Natalia Borissovnan huomautusta. Niin, Natalia oli oikeassa. Hän
ei suhtautunut Helenaan samalla tavalla kuin kaikkiin muihin
naisiin. Näitä hän käsitteli sellaisella, osaksi viattomalla, osaksi
aistillisella tuttavallisuudella, joka jo tapaamisen ensi hetkestä
sulatti tuon sukupuolten välisen selittämättömän epäluulon, jonka
voittaminen vaatii tavallisesti aikaa ja viisautta. Hän lähestyi heitä
eläimen tavoin, ystävällisesti ja ujostelematta. Naisten ja hänen
välillään syntyi yleensä miltei ruumiillinen ymmärtämys, johon järki ei
enää ennättänyt vaikuttaa.

Mutta tämä luonnollinen yllyke puuttui häneltä Helenaan nähden. Tämän
läheisyys aiheutti hänessä epämieluisan tunteen, joka muistutti
ujoutta. Eikä se johtunut tytön nuoruudesta. Hän ei ajatellut vähääkään
Helenan neitseellisyyttä: se oli jotakin aivan muuta. Helena oli
epäilemättä yksinkertainen; hänessä oli tuota piirteiden ja luonteen
kuninkaallista, verratonta yksinkertaisuutta, jota tavataan vain
joillakuilla venäläisillä naisilla. Mutta kaikelle alkuperäiselle
herkän vaistonsa — ainoan johdattajansa — turvin Feodor pani merkille,
että tuon yksinkertaisuuden alla uinui tunteita, joita hän ei saattanut
ymmärtää. Ja kun hän kohtasi Helenan silmät, käänsi hän omansa
toisaanne, samoin kuin eläin kohdatessaan ihmisen katseen.

Feodor itse ei tosin käsittänyt suhdettaan nuoreen tyttöön tällaiseksi.
Hän tyytyi ainoastaan ajattelemaan:

— Hän on kaunis, rakastettava, mutta en himoitse häntä. Ja hän
häiritsee minua.

Tultuaan tähän kuolleeseen kohtaan, joka häntä täydellisesti tyydytti,
Feodor täytti kolme lasia, kohotti omansa ja sanoi:

— Malja teidän suureksi, suureksi onneksenne, kalliit ystäväni. Ja
teille, Helena Borissovna, toivon rakastettavan, rikkaan ja hyvän
miehen.

— Odottakaa, odottakaa, huusi muudan hilpeä ääni. Tässä yksi lisää —
myös Helena Borissovnan ehdokkaitten joukkoon!

— Tervetuloa, Maksim Sergejevitsh, sanoi Ashkeliani nousten ottamaan
Shuvalovia vastaan. Minä ajattelinkin jo pelolla ja vavistuksella,
miten selviytyisin yksin kaikista näistä pulloista.

Tohtori-autonkuljettaja suuteli naisia kädelle ja vastasi:

Oh, älkää odottako minulta suurtakaan apua siinä suhteessa. Tiedätte,
että en kestä suuria määriä. Mutta tuon mukanani erään, joka tyydyttää
suuretkin vaatimukset.

— Kenet sitten?

— Ah! Siinä se! Ei todellakaan ole korrektia tuoda vierasta mukanaan,
ja minä pyydän anteeksi. Mutta hän on vanha, hyvä ystäväni, ja viime
tapaamisestamme on niin paljon aikaa, että en heti voinut erota hänestä.

— Teitte oikein, vastasi Feodor. Mutta kuka hän on?

— Mies, joka ei ensinkään ole naisten makuun, mutta mitä
mielenkiintoisin ihminen: Anton Ivanitsh Irtitsh. Ehkä olette jo
kuulleetkin hänestä?

— Emme, vastasivat toiset.

Sodan aikana hän oli suurimman lentokonetehtaamme johtaja. Uskomattoman
rikas. Ja kuitenkin hän on talonpoika! Oikea talonpoika. Hän aloitti
työnjohtajana. Luulen, että hän osaa lukea ja kirjoittaa, mutta en ole
varma siitä. Olen hoitanut häntä yhtä mittaa kaksi vuotta. Ymmärrämme
toisemme oikein hyvin. Siksi en voinut jättää häntä, kun kohtasimme
toisemme bulevardilla.

— Mutta täällähän on suurenmoista! hän jatkoi. On siis vielä
rikkaitakin ihmisiä!

Ashkeliani vastasi nauraen:

— Kyllä, minä.

— Perintö.

— Niin voisi sanoa. Tai paremminkin perinnön loppu. Olen myynyt
tikarini.

— Ihanan tikarinne? Natalia Borissovna huudahti. Vahinko!

Varjo kulki yli kauniin, ajatuksettoman otsan. Tikari oli ollut
jalokivien kauttaaltaan peittämä ase, johon Feodor oli ollut hyvin
kiintynyt, koska se oli perin vanha sukukalleus. Ja se oli sopinut niin
hyvin käteenkin.

— Kuulkaahan, hyvä ruhtinas, se oli ehkä teidän viimeinen ammuksenne?
kysyi äkkiä vakavaksi muuttunut Shuvalov.

— Älkäämme puhuko siitä, nyt ei ole oikea hetki.

— On kyllä. Jos tunnen teidät oikein, on huomenna jo liian myöhäistä.
Kuinka paljon teillä on vielä jäljellä?

— Nyt... neljä, viisi tuhatta frangia, vastasi Feodor hämmästyneenä ja
tyytymättömänä tuon tungettelun johdosta.

— Kas niin, antakaa ne minulle. Te olette hänen ystäviään. Sanokaa
hänelle, että hänen tulee antaa ne minulle. Minulla on häntä
varten ainoanlaatuinen tilaisuus. Melkein uusi auto myytävänä
kahdellatoistatuhannella frangilla. Kolmas osa vaaditaan käteistä. Hän
voisi ajaa sitä itse tai myöskin vuokrata sen minulle ja elää rauhassa.
Uskokaa minua! Suokaa anteeksi, että tällaisena iltana puhun kurjista
liikeasioista. Mutta huomenna hänellä ei ole mitään jäljellä, sen te
tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin. Siis, uskokaa rahat minulle!

— Antakaa ne hänelle, ruhtinas, sanoi Helena rauhallisella äänellään.

Feodor veti taskustaan neljä rypistynyttä tuhannen frangin seteliä
ojentaen ne Shuvaloville.

— Nämä. Ei enempää. Loput pidän itse. Ette kai sentään tahdo, että
jäisin uudenvuodeniltana vallan rahattomaksi.

Hetken aikaa hän näytti myrtyneeltä kuin lapsi, joka lähetetään
vuoteeseen. Mutta pian hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän sanoi:

— Kiitos, Maksim Sergejevitsh. Vallan varmaan te pelastitte minut.
Sitten kun olisin kuluttanut nuo rahat, ei minulla olisi ollut muuta
keinoa kuin ruveta hevosvarkaaksi, ja tässä murheellisessa kaupungissa
on niin vähän hevosia, ja nyt, jatkoi hän vapautuneesti, juokaamme
jumalan nimeen, ja juokaamme kunnollisesti. Mutta missä, hitto soi,
teidän vieraanne piileskelee?

— Hän riisuu turkkejaan, vastasi Shuvalov nauraen, sillä hänellä on
vielä oikeat, hyvät venäläiset turkit, sellaiset, joiden päällys ei
kulu, joiden turkisvuori kestää ikuisesti ja jotka ovat raskaammat kuin
niiden kantaja. Ja sitten hän halusi pestä kätensä. Mutta kun hän tekee
kaiken yhtä huolellisesti kuin allekirjoittaisi tärkeää sopimusta, ja
kun hän päälle päätteeksi osaa tuskin kymmentä ranskalaista sanaa,
voitte ymmärtää, että se vie aikaa.

Samassa kuultiin neiti Mesureux'n kärsimättömänä selittävän :

— Ei, ei sinnepäin, hyvä herra, menkää oikealle, minne minun käteni
osoittaa.

— Anton Ivanitsh, huusi Shuvalov, tule tänne!

— Kiitos, hyvä ystävä, nyt osaan jo.

Ääni oli syvä, täynnä mehua ja voimaa. Se kaikui vielä huoneessa, kun
Anton Ivanitsh ilmaantui kynnykselle.

— Mutta eihän tuo ole mikään talonpoika, mutisi Natalia Borissovna,
joka oli lapsellisesti odottanut näkevänsä venäläispuseroisen,
pörröisen karhun.

Miehellä oli kyllä venäläispusero, mutta moitteettoman puvun alla.
Lyhyt, tiheä, hyvin hoidettu parta pitensi hänen pyöreähköjä
kasvojaan. Hänen hitautensa, hänen kömpelyytensä tosin viittasivat
maalaiseläjään. Eivätkä hänen leveät hartiansa tahtoneet mahtua puvun
sisälle, vaikka se olikin laaja. Mutta muuten hän ei millään tavoin
muistuttanut niitä talonpoikia, joita Natalia Borissovna oli nähnyt
vanhempiensa maatilalla. Erään yhtäläisyyden hän sentään huomasi:
sekoitus viekkautta ja hyvyyttä asusti suuta ja silmiä ympäröivissä
poimuissa. Anton Ivanitsh antoi näiden pienten silmien, jotka olivat
hyvin liki toisiaan, tirkistellä läsnäolevia; paksu, älykäs suu avautui
selkoselälleen, sydämellisesti, ja Anton Ivanitsh selitti:

— Iloista juhlaa teille kaikille ja kiitos vieraanvaraisuudestanne!

Nämä sanat saivat Natalia Borissovnan silmät säteilemään onnesta,
niinkuin tapahtui aina, milloin joku hänen unelmistaan tuli
todellisuudeksi. Tuo äänensävy, tuo hyväntahtoisuus, tuo puhdas,
luonnollinen, syvä ääntäminen, jota kaupunkielämä ei ollut turmellut, —
siitä kaikesta ei voinut erehtyä. Siten puhuivat vain ne siperialaiset
talonpojat, jotka ovat mahtavien jokien ja suunnattomien metsien
suojassa eläen säilyttäneet koskemattomana vanhan venäjänkielen.

— Tervetuloa, Anton Ivanitsh, sanoi Feodor vakavan iloisena, niinkuin
itämaalaiset aina ottaessaan vieraan vastaan. Istukaa tänne.

Hän osoitti tyhjää paikkaa sisarusten välissä.

— Mutta eikö se ole Aleksei Dmitritshin paikka? kysyi Helena.

— Sitä parempi hänelle. Löydämme kyllä hänellekin paikan, kun hän
tulee. Joka tapauksessa jää yksi paikka tyhjäksi. Olen tänään
iltapäivällä tutkinut Vassian, ja minun täytyi kieltää häntä tulemasta
tänne. Tuskinpa isäkään haluaa nyt tulla. Tiedättehän, miten vanhus
jumaloi poikaansa.

— Poika raukka! huudahti Natalia Borissovna. Hän oli niin iloinnut
tästä illasta. Olisi ollut hauskaa meillekin, jos hän olisi päässyt
mukaan. Mikä häntä sitten vaivaa, rakas tohtori?

— Ei mikään ja kaikki. Hänen elinvoimansa riutuu. Se valuu kuiviin, se
pakenee, enkä tiedä mitään keinoa, millä voisi sitä pitää yllä. Ehkä
toinen ilmasto, hyvin kallis hoito. Mutta rahoja pitäisi olla.

Feodor Ashkeliani koetteli vaistomaisesti taskujaan. Shuvalov näki sen
ja hymyili surumielisesti.

— Jos ne riittäisivät mihinkään, niin antaisin teille rahanne takaisin,
mutta tarvitaan paljon enemmän.

— Pikku raukka, pikku raukka, mutisi Natalia Borissovna.

Anton Ivanitsh kääntyi äkkiä hänen puoleensa:

— Kuka on tuo poika, josta puhutte? Onko hän teidän poikanne tai ehkä
veljenne?

— Ei, vastasi Natalia Borissovna hämmästyneenä.

— Kuulkaapa minua. Vaikka hän olisikin omaisianne, niin ei sittenkään
pitäisi säälitellä häntä. Ajatelkaa häntä niin paljon kuin haluatte,
mutta ei ääneen. Ei ole hyvä puhua sellaisista asioista. Siten tekee
vain itsensä ja toiset alakuloisiksi.

— Hyvin puhuttu, Anton Ivanitsh, huudahti Feodor. Kun ei voi tehdä
mitään, ei voi. Juokaamme Vassian terveydeksi. Se tuottaa hänelle onnea
tulevaksi vuodeksi.

Shuvalov ei ollut ruhtinaalle liioitellut Anton Ivanitshin
juomaveikko-ominaisuuksia. Hän söi ja joi, ja jokaisen suupalan,
jokaisen kulauksen hän nautti sellaisella miltei uskonnollisella
hartaudella, jota talonpojat tuntevat ravintoa kohtaan, ja saattoi
ymmärtää, että samoin oli ollut aina, hänen rikkautensa aikoinakin.
Hänen leuoillaan oli hämmästyttävä kyky tehdä selvää kaikesta, mikä
niiden tielle joutui. Näytti siltä, että ne lakkaisivat työstään vasta
sitten, kun pöytä olisi tyhjä.

— Siinä vasta pöytävieras! toisteli ruhtinas Ashkeliani ilosta loistaen
ja kaataen lakkaamatta vodkaa Anton Ivanitshin lasiin.

Anton Ivanitsh kiitti, tyhjensi lasin yhdellä ainoalla siemauksella,
kuivasi huulensa kädenselkään ja alkoi uudelleen syödä. Ashkeliani
seurasi hänen esimerkkiään niin hyvin kuin taisi.

Heidän ympärillään virisi keskustelu, johon he eivät ottaneet osaa,
mutta johon heidän hyvä ruokahalunsa ja hyvä terveytensä toi, kenenkään
sitä edes huomaamatta, lisää hilpeyttä ja elämäniloa.

Lopulta Anton Ivanitsh työnsi hitaasti lautasen luotaan osoittaakseen
olevansa kylläinen, antoi katseensa liukua ympäri huonetta, ikäänkuin
hän olisi halunnut arvioida jokaisen esineen, ja sanoi:

— Teidän on täällä hyvä asua.

Helena katsahti häneen pikaisesti nähdäkseen, eikö hän tehnyt heistä
pilaa, Shuvalovhan oli sanonut, että tällä miehellä oli Pietarissa
ollut jonkinlainen palatsi. Mutta hän ei sanonut tuota pilalla.
Irtitshin ilmeessä kuvastui arvonanto ja melkein ihailu, mutta siinä ei
ollut minkäänlaista ivaa.

— Mutta missä te itse asutte? hän kysyi.

— Niin, neiti (Helena rypisti kulmiaan; miehen tapa puhutella häntä oli
hänen mielestään liian tuttavallinen ja liian vähän kunnioittava), saa
kulkea monet, monet portaat päästäkseen minun luokseni. Minä asun juuri
ulkokaton alla, palvelijahuoneessa, ja oli onnenpotku, että sain sen,
sillä se ei ole kallis.

— Mutta älkää uskoko, Helena Borissovna, että hän on meitä muita
köyhempi, huudahti Shuvalov, joka kuunteli ystävänsä puhetta
nautinnokseen, kuin olisi istunut teatterissa. Minä olen aivan varma
siitä, että hän ei ole tullut tänne varattomana.

Anton Ivanitsh alkoi nauraa, hyväntahtoista ja viekasta naurua:

— Et ole aivan väärässä, Maksim, hän sanoi. Mutta katsohan, on
kahdenlaisia ihmisiä. Sellaisia, jotka kernaimmin ilmaisivat setelit
yhteen saadakseen ne nopeammin kulumaan, ja sellaisia, jotka
halkaisevat kopeekan saadakseen sen riittämään kauemmin. En soimaa
edellisiä, sillä Jumalahan heidät sellaisiksi on luonut, mutta itse
kuulun jälkimmäisiin. Ai, ai, ai, hän jatkoi katsellen pöydälle ja
lattialle sirotettuja kukkia, miten paljon rahaa on kylvetty suotta!
Ja varmaan sen ovat tehneet naisen kädet, sillä tuhlaavaisinkin mies
muistaa, miten hän itse, hänen isänsä tai hänen isoisänsä ovat saaneet
tehdä työtä ensimmäisen kopeekkansa ansaitakseen.

Helena Borissovna hymyili halveksivasti eikä vastannut; Shuvalov
sitävastoin virkkoi kiihkeästi:

— Sinulla ei ole oikeutta puhua noin, Anton Ivanitsh. Naiset, jotka
ovat kylväneet nuo rahat, niinkuin sanoit, tekevät työtä aamusta iltaan.

— Niinkö! Ja mitä he sitten tekevät?

— Katsohan tuonne kamiinan päälle!

— Se on soma, pieni bojaarivaimo, tuumi Irtitsh koulumestarillisesti.
Mutta jos istuu koko päivän kutomassa kultaa, luulee lopuksi olevansa
rikas. Ei, se ei ole mitään oikeaa työtä. Eikä sekään, mitä sinä,
Maksim, teet. Ansaitsette parahiksi syödäksenne kaiken ansionne. Oikea
työ edistyy, kasvaa lumivyöryn tavoin.

— Sinä puhut siten, kuin vielä olisimme Venäjällä ja saattaisimme tehdä
mitä haluaisimme! Kumma mies!

— Voi aina aloittaa uudelleen, aina ja missä hyvänsä. Täytyy vain
halkaista kopeekka, jotta se riittäisi kauemmin, odottaa, katsella
ympärilleen, eikä kohta panna narua kaulaansa, niinkuin te kaikki
teette.

— Ja sinä olet keksinyt jotakin, mikä sopii sinulle?

— Ehkä, sanoi Irtitsh ajatuksissaan, lyhyttä partaansa sivellen.

Sitten hän kääntyi päättäväisesti Ashkelianin puoleen:

— Kuunnelkaa nyt tarkkaan, ruhtinas! Olette ottaneet minut
kuninkaallisesti vastaan, ja siksi haluaisin tarjota teille tilaisuuden
ansaita. Minä lähden huomenna hävitetyille alueille, punaiselle
vyöhykkeelle. Olen ministeriöltä saanut palasen maata tonkiakseni siitä
kaiken metallin.

— Mutta miten olet saanut sen aikaan? Ethän osaa ranskan sanaakaan,
huudahti Shuvalov.

— Kun tahtoo, niin myöskin voi, Jumalan avulla, vastasi Irtitsh
rauhallisesti. Mutta anna minun rauhassa puhella ruhtinaan kanssa.
Yritys on hyvä, vieläpä sangen hyvä, ja kun minä sen sanon, voitte
uskoa minua. Mutta minulla ei ole riittävästi työntekijöitä, ei, ei
riittävästi. Tarvitsen vielä lisää noin puoli tusinaa. Mutta millä minä
maksan ensimmäisen kuukauden palkat? Sitten käy kaikki kyllä itsestään.
Tällä hetkellä minulla ei ole tarpeeksi rahaa. Olen ymmärtänyt, että
teillä on hiukan. Tulkaa kumppanikseni!

Hän keskeytti puheensa ja silmäili tyytyväisenä Feodorin voimakasta
rintaa.

— Te olette omianne tähän työhön, hän lisäsi, sillä aluksi täytyy
johtajien raataa yhdessä työmiesten kanssa. Uskokaa minulle rahanne.
Ette kadu sitä.

— Ei, ei, vielä tekin, Anton Ivanitsh, huokasi Feodor. Ei, taivaan
tähden! Tällainen uudenvuodenaatto! Puhutaan vain liikeasioista!
Shuvalov tahtoo ostaa minulle auton (Irtitsh kohautti olkapäitään), te
haluatte laahata minut erämaahan tonkimaan liejusta granaatteja. Ja
kaikki tämä vain siksi, että minulla on viisituhatta frangia. Juokaamme
herran nimessä nuo rahat, mutta älkää tehkö minua hulluksi!

— Hyvä, hyvä, sanoi Irtitsh rauhoittavasti. En ole vielä milloinkaan
pakoittanut ketään ottamaan onnensa vastaan. Jos elämme vielä vuoden
tästä päivästä lukien, saamme nähdä, kumpi on ollut oikeassa. Mitä
taas tulee juomiseen — joka teidän mielestänne näyttää olevan parempi
liikeyritys —, niin olen kyllä mukana loppuun saakka. Sitäkin
mieluummin, koska tämä punaviini on todella hyvää.

Kaipauksen ilme liukui yli hänen kasvojensa, jotka muuten eivät
näyttäneet voivan kuvastaa mitään tunteita.

— Muistatko vielä minun viinikellarini, Maksim? Se oli aikamoinen
kellari! Hän hymyili niin arvoituksellisesti, ettei kukaan olisi voinut
sanoa, oliko siinä jotakin katkeruutta ruhtinasta kohtaan:

— On kummallista ajatella: silloin ei kukaan olisi kieltäytynyt
antamasta minulle rahaa niin paljon kuin halusin. Hyvä, älkäämme
ajatelko sellaista enää. Emme saa laiminlyödä tätä nuorta naista.

Saattoi hyvin nähdä, että Helena herätti Irtitshin harrastusta.
Epäilemättä Helenan tyypillisesti venäläinen kauneus, hiusten runsaus,
piirteiden luonnollinen ja ankara rauha miellyttivät häntä. Natalia
Borissovna katsahti nopeasti sisareensa, joka oli hiukan kauhistunut.

— Ei teidän tarvitse vähääkään huolehtia minun huvittamisestani, sanoi
Helena.

Hänen äänensävynsä oli niin loukkaava, että se aiheutti tovin
äänettömyyden. Vain Irtitsh itse ei näyttänyt lainkaan piittaavan
siitä. Hän katsoi Helenaa ystävällisesti ja virkkoi:

— Puhukaamme selvästi ilman kiertelyjä. Te olette juuri sellainen
nainen, jollaisen haluaisin vaimokseni. Vielä vähän liian ylpeä, mutta
se menee kyllä pois ajan mittaan.

Tämä äkillinen rakkaudentunnustus teki heti mielialan keveämmäksi.

— Siinä näette, Feodor sanoi, toivotin teille miestä tulevaksi
vuodeksi. Tässä on jo kosija.

— Tehän toivoitte minulle miestä, joka olisi hyvä, rakastettava ja
rikas, eikö totta? vastasi Helena.

— No, no, huomautti Irtitsh, mitä noihin kahteen ensimmäiseen
ehtoon tulee, niin ovat ne jo täytetyt. Kolmannen suhteen — hiukan
kärsivällisyyttä.

Muu seura alkoi nauraa, mutta Shuvalov ei nauranut. Hän tunsi Anton
Ivanitshin hyvin, ja hänestä tuntui, että tämän sanoissa oli jotakin
syvempää, jotakin pöhköpäistä, eikä vain hyväntahtoista pilaa.

— Kun tuo mies saa jotakin päähänsä... hän ajatteli.

— Kuulkaa minua, huudahti Feodor, minä pyydän teitä kuuntelemaan minua!

Hän puhui äänekkäämmin kuin tavallisesti, ja hänen silmissään oli
tuskin huomattava päihtymyksen himerrys.

Irtitsh on tässä pelissä ylivoimainen, ajatteli Shuvalov.

Ashkeliani sanoi:

— Juon maljan kosijan ja hänen valittunsa onneksi! Tähän maljaan täytyy
kaikkien yhtyä!

— Kiitos, ruhtinas, vastasi Irtitsh. Mutta... pyydän teitä huomaamaan,
että käsitän toivomuksenne toden kannalta.

Lasit täytettiin uudestaan, ja Feodor tarkasti, että kaikki joivat
pohjaan.

— Te juotatte minut vielä päihdyksiin, sanoi Natalia Borissovna. Kumma,
ettei teillä ole mitään muuta tapaa ottaa uuttavuotta vastaan! Minä
vakuutan, ettei minun ole ensinkään tarpeellista juoda. Minun tarvitsee
vain sulkea silmäni ja ajatella: silloin alkaa aivan uusi päivien
sarja, aivan puhdas, aivan neitseellinen. En ole tehnyt vielä mitään
pahaa, minulla ei ole ollut vielä aikaa siihen. Vuosi on edessäni kuin
käymätön, vastahiekoitettu tie, vailla askelten jälkiä. Millaisia
kasvoja tulen tapaamaan tällä kiemurtelevalla tiellä? Mitkä aarteet
odottavat minua tien polvekkeissa?... Niin, minä suljen silmäni ja
ajattelen, eikä teidän viininne, vahvin eikä makein, voi tuottaa teille
niin paljon iloa, saattaa mieltänne niin kuohumaan.

Hänen kasvoillaan oli taas tuo kirkkaus, jota hänen sisarensa niin
suuresti rakasti.

— Kummallista, sanoi Anton Ivanitsh mietteliäästi, minä kun luulin,
että on olemassa vain yksi ihminen, joka saisi minut puheellaan näin
liikutetuksi.

— Kuka? kysyi Shuvalov, joka oli utelias kaikkea Irtitshiä koskevaa
kohtaan.

— Hän on nyt täällä Parisissa... Hänen nimensä on Stefan Matvejitsh
Morski.

— Mitä! huudahtivat Natalia Borissovna ja hänen sisarensa melkein
yht'aikaa, te tunnette hänet, tuon suuren kirjailijan?

— Kyllä, todella, tunnen hänet, vastasi Irtitsh kääntyen yksinomaan
Helenan puoleen. Teitä, nuori neiti, kummastuttaa, eikö totta, että
minulla on niin hienoja tuttavuuksia? Niin ylhäistä älymystöä,
tarkoitan. Mutta niin on kuitenkin laita. Ajatelkaahan, hän on lisäksi
se ihminen, josta eniten pidän. Ja minä luulen, että hänkin pitää
minusta. Olen sanonut hänelle usein: "Vain silloin, kun kuulen sinun
puhuvan, pahoittelen, etten ole saanut sivistystä. Muutoin olisin
voinut lukea sinun kirjojasi."

Anton Ivanitshin kasvot olivat muuttuneet. Ne olivat pehmeät, täynnä
vastustamatonta lempeyttä; pienistä silmistä ja ulkonevista poskipäistä
huolimatta ne olivat henkeistyneet ja herkät. Ja hän sanoi hiljaa:

— Se velho osaa puhua hyvin, sellaisistakin asioista, jotka minä tunsin
lapsuudessani, mutta joita monet ihmiset eivät ole nähneet: peikoista,
keijukaisista, virvatulista, vedenhaltijoista. Hän tuntee ne kaikki.

Hän nauroi melkein hellästi lisätessään:

— Niin todellakin, hän tuntee ne kaikki, tuo paholainen, jolla ovat
tukkapörrön alla valtavat lasisilmät.

Samassa kulki käytävässä salongin ohi mustapukuinen herra, jonka
profiili muistutti lammasta. Hänen kainalossaan oli viululaatikko.

— Siinähän menee Samuel Jakovlevitsh, sanoi Natalia Borissovna.

Ilmeestään päättäen hän aikoi kutsua ohikulkijan sisään.

— Ei, ei, minä pyydän, ei tuota juutalaista, Feodor mutisi.

— Hävetkää, ruhtinas Ashkeliani. Eikö hän kuitenkin ole venäläinen! Ja
uudenvuodenyönä te ajattelette tuollaisia!

— Mutta on juutalaisten syy, murisi Ashkeliani, jos kuolemme nälkään.

— Juutalaisten? Puuttui Shuvalov kiivaasti puheeseen. Sanokaa
mieluummin, että syy on meidän, niin suurten herrojen kuin älymystönkin.

— Rakkaat ystävät, sanoi Irtitsh päättäväisesti, jos alatte puhua
politiikasta, lähden minä tieheni.

— Älkää olko kova, ruhtinas Ashkeliani, pyysi Natalia Borissovna,
antakaa viulunsoittajan tulla sisään. Hän on yksin, raukka, ja on
juhlailta.

— Ja hänellähän on viulu, huomautti Irtitsh.

— Koska te kaikki niin tahdotte... vastasi Ashkeliani.

Natalia Borissovna juoksi käytävään ja huusi:

— Samuel Jakovlevitsh! Samuel Jakovlevitsh!

Tämä astui sisään arkana ja istuutui pöydän päähän. Hänen
pureksittuihin kynsiin päättyvät kätensä liikkuivat levottomasti.
Helena Borissovna tarjoili hänelle ruokaa kysellen hänen työstään; hän
vastaili lyhyin, taitamattomin lausein. Hän soitti eräässä venäläisessä
yöhuoneistossa Montmartre'illa, mutta hänellä oli pari tuntia aikaa,
koska huoneisto avattiin vasta keskiyöllä. Hän oli lähtenyt vähän
aikaisemmin mennäkseen vain erään ystävänsä, erään sellistin luo hiukan
harjoittelemaan.

— Jotakin vakavaa, ymmärrättehän, jotakin, mitä soittaa ilokseen, sanoi
hän tullen vähän eloisammaksi ja kohottaen päänsä.

Silloin näkyi, että hänen silmälasiensa takana olivat suuret,
surulliset ja kauniit silmät.

— No, hyvä ystävä, mitenkähän olisi, soittaisittekohan meille jotakin?
sanoi Feodor.

Viulunsoittaja jäykistyi kuullessaan Feodorin äänen kopean, miltei
feodaalisen soinnin, mutta Natalia Borissovna katsoi häneen niin
ystävällisesti ja pyytävästi, että hän mitään vastaamatta avasi
viulukotelonsa, jonka oli pannut tuolille.

— Ja sinä, Lenotshka, saat laulaa, sanoi Natalia Borissovna.

— Tosiaan, huudahti Feodor! Se olisi hauskaa. Tahdottehan, sanokaa?

Helena vain nyökkäsi vastaukseksi, mutkattomasti niinkuin aina ja
kaikissa asioissa.

Mutta silloin neiti Mesureux, joka oli kärsimättömästi odottanut
aterian loppua saadakseen tyhjentää pöydän, luuli tulevansa hulluksi.
Hänen täysihoitolassaan, jossa vielä vähän aikaa sitten oli menty
nukkumaan kello yhdeksän illalla, kadulla, joka oli provinssiaalisen
hiljainen, kuului äkkiä nuori ja voimakas ääni, viulun intohimoisen
nyyhkytyksen säestämänä. Ja ääni sai yhä enemmän voimaa ja tulta...

Kun ällistyksen ensimmäinen hetki oli ohi, neiti Mesureux syöksyi
salonkiin. Tällä kertaa mitta oli liian täysi. Venäläiset ylittivät
todella kaikki rajat. Nyt hän käyttäisi hyväkseen tilaisuutta
sanoakseen sen heille.

Mutta kun hän tuli ovelle, otti hänet valtoihinsa joku häntä
voimakkaampi. Hänen koko kiukkunsa oli haihtunut. Kaikki istuivat
salongissa kuin kivettyneinä. Muutamat suljetuin silmin, kasvot
käsiin painettuina, toiset tuijottivat häntä liikkumattomin katsein,
jotka eivät pysähtyneet häneen, jotka tähystivät hänen ylitseen, ulos
hänen ylitseen, seinien yli, kaupungin yli, vielä paljon suurempien
etäisyyksien yli. Ja kaikilla kasvoilla oli säteilevä rauha,
täydellinen ilo, jollaista neiti Mesureux ei ollut vielä milloinkaan
nähnyt. Ja juuri neiti Helena, jota neiti Mesureux piti arvossa hänen
ylhäisten tapojensa ja täsmällisyytensä takia, juuri hän lauloi, kasvot
etäisinä, loistavina ja onnellisina.

Neiti Mesureux tunsi, että hän oli tyyten voitettu. Ja kun hän tajusi
tämän — ja kuinka olisi voinut olla tajuamatta, kun nuo haaveksijat
istuivat siinä vaipuneina ylimaailmalliseen autuuteen? —, hän tiesi
myöskin, ettei hänellä koskaan enää olisi oikeutta sanoa mitään.

Kun hän siinä, itsekin lumouksen valtaan joutuneena, katseli tuota
näkyä, hän tunsi, että joku kosketti häntä selkään. Hän käännähti
ja tunsi nuoren miehen, joka yhdessä isänsä kanssa asui kolmannen
kerroksen ullakkohuoneessa. Nuorukainen oli peräti kalpea, ja hänen
päällystakkinsa oli napitettu kaulaan saakka.

Minä pyydän, pyydän teitä, älkää liikkuko, kuiskasi hän neiti
Mesureux'n korvaan. Minä vain silmään salonkiin.

Mutta kun Helena oli lakannut laulamasta, Feodor nousi nopeasti ja
tarttui vanhan neidin käsiin.

— Tehän kuulutte meihin, neiti Mesureux, sanoi hän, ja...

Hänen puheensa katkesi äkkiä, sillä hän oli nähnyt pimeässä käytävässä
solakan, epämääräisen varjon.

— Näenkö oikein? Vassiahan te olette? Mutta mitä te siellä teette,
miksi ette tule sisään?

— Ei, ei, en voi, sammalsi nuori mies.

— Tulkaa, älkää olko lapsellinen. Koska olette jo alhaalla, tulkaa
sisäänkin.

Ja käsivarsin, jotka hänen tahtomattaankin lannistivat kaiken
vastarinnan, hän yhdellä otteella veti tuon hieveröisen olennon
salonkiin. Vassia oli suunniltaan.

— Minä en ole pukeutunut, hän kuiskasi uskaltamatta katsoa kehenkään.
Pyydän anteeksi. Minä en olisi tullut tänne mistään hinnasta. Mutta
kun kuulin laulua, en voinut vastustaa. Minä olin yksin, otin vain
päällystakin ylleni, tahdoin ainoastaan kuunnella ja mennä heti jälleen
ylös. Minä pyydän kovin anteeksi.

Hänen ilmeestään pelästyneenä taputti Shuvalov häntä lempeästi olalle.

— Rauhoittukaa, hän sanoi, täällä on vain ystäviä. Puku ei merkitse
mitään. Olisimme hyvin iloisia, jos jäisitte; olemme kaikki kaivanneet
teitä. Istukaahan.

— Ei, ei, se on vallan mahdotonta, vastusteli nuori mies kyyneleitään
pidätellen ja koettaen kätkeä paljaat jalkansa nojatuolin taakse. Minun
täytyy mennä taas ylös.

— Niin täytyykin, hän on väsynyt, sanoi Helena. Menkää ylös, Vassia,
tulen viiden minuutin kuluttua tuomaan teille teetä.

Neiti Mesureux, joka ei ollut ymmärtänyt sanaakaan puhutusta, näki
hämmästyneenä ullakkohuoneen nuoren miehen pakenevan tiehensä vainotun
eläimen lailla. Mutta sitten ruhtinas Ashkeliani tarjosi hänelle tuolin
sanoen:

— Mutta te ainakin jäätte luoksemme, hyvä neiti? Saanko tarjota teille
lasin konjakkia, tai ehkä munkkia?

Mutta kun hämmästynyt vanha neiti kieltäytyi kaikesta, kumarsi ruhtinas
kohteliaasti Helenalle.

— Kiitos, Helena Borissovna, hän sanoi korostaen jokaista tavua, olette
täyttänyt sydämemme ilolla. Mutta aiotteko todellakin jättää meidät
Vassian tähden?

— Älkää pidättäkö häntä, puuttui Natalia Borissovna puheeseen, hän on
niin...

Helena keskeytti hiukan kärsimättömästi:

— Miksi näet noin paljon vaivaa, rakkaani. Minkä lupaan, sen teen.

— Te olette yhä enemmän minun mieleeni, nuori neiti, sanoi Anton
Irtitsh. Sallikaa minun puristaa kättänne.

Olisi ollut liian loukkaavaa torjua tuo pyyntö. Mutta laskettuaan
ilmeisen vastahakoisesti sormensa noille lämpimille, väkeville
kämmenille ei Helena voinutkaan olla tuntematta kummallista mielihyvää.
Tämä tunne teki hänet levottomaksi. Hän veti nopeasti kätensä pois,
kiitti Feodoria muutamin sanoin ja katosi.

— Soittakaa pian jotakin iloista, jotta ei tyhjä tila tuntuisi, käski
Feodor viuluniekkaa.

— Valitan kovin, ruhtinas, mutta minun täytyy nyt lähteä.

— Minne sitten?

— Työhöni.

— Mutta silloinhan me jäämme tänne ilman musiikkia ja muuta, ja se on
mahdotonta.

Hän tarttui tuttavallisesti viulunsoittajan käsivarteen ja sanoi
nauraen:

— Tunnustan, että en ensinkään pidä juutalaisista, mutta te todella
miellytätte minua. Minä en päästä teitä. Missä ravintolassa soitatte?

— "Samovar"-ravintolassa.

— Mainiota. Te, Natalia Borissovna, tulette luonnollisesti mukaan, ja
neiti Mesureux myöskin? Ettekö? Sepä vahinko! Anton Irtitsh, meillä
on vielä puhuttavaa. Emmekä ole vielä kumpikaan humalassa. Ja mitä
Shuvaloviin tulee, hän saa ajaa meidät sinne.

— Vaununi on käytettävissänne, vastasi Shuvalov, mutta mutta eivät
rahanne. Siitähän olemme sopineet, eikö totta?

Yleisessä lähtökiireessä ei kukaan huomannut Anton Irtitshin hymyä.




IV.


Kun Vassia kuuli Helenan lupaavan tulla ylös hänen luokseen, hän
säteili ilosta. Hän ei ollut laisinkaan odottanut mitään sellaista...
Helena oli niin kaunis sinä iltana. Ja hän saisi Helenan yksin
itselleen. Porrasaskelmien — jotka hän tavallisesti laski yksitellen —
lukumäärä ei ollut vielä milloinkaan tuntunut niin pieneltä; koskaan
eivät portaat olleet tuntuneet niin kevyiltä nousta.

Mutta tuskin hän oli tullut huoneensa ovelle, kun hänen ihmeellinen
lumouksensa vaihtui mielipahaksi, joka miltei lähenteli kauhua. Helena
ei ollut milloinkaan käynyt heidän luonaan. Sensijaan oli hänen
tapanaan mennä Helenan neuloessa tämän luo lukemaan ääneen kirjoja,
joita he molemmat rakastivat. Miten hän voisi ottaa Helenan vastaan
tässä kauheassa huoneessa, johon varjostimeton sähkölamppu loi räikeää
ja epäterveellistä valoaan?

Kaikkialla oli vanhoja esineitä, puoliksi kirjoitettuja paperiarkkeja.
Pesutelineellä spriikeittimen vieressä oli suuria rasvaläiskiä ja
kamferttiruisku. Miten köyhää, surullista ja vastenmielistä kaikki
olikaan. Vassiasta tuntui siltä, kuin hän ei olisi milloinkaan ennen
nähnyt tätä huonetta. Siitä uhosi vanhan, epäsiistin ukon, kurjuuden ja
sairauden haju.

— Mitä hän tästä ajatteleekaan? Mitä hän tästä ajatteleekaan?

Tämä kysymys, jota hän tuhannesti toisteli, yhä kiihkeämmin, yhä
villimmin, kidutti häntä ja oli vähällä tehdä hänet hulluksi. Hän
koetti säälimättömimmästi kuvitella sen vaikutelman vastenmielisimpiä
puolia, minkä tuo nuori tyttö saisi hänestä ja hänen isästään.

Ja äkkiä Aleksei Dmitritshin kasvot menettivät kaiken sen, mikä oli
olemassa vain hänelle, Vassialle; hän näki ne sellaisina, jollaisina
muiden täytyi ne nähdä. Kauniit kasvot, totisesti herpautuneet,
voimattomat — ja kellahtavat hiukset!

Hän ymmärsi ajattelevansa kehnoja ajatuksia, mutta tunsi olevansa
kykenemätön karkoittamaan niitä. Niin. Tuo punainen, veltto juopon
nenä, lerppuvat sukat ja kaikki muu...

Hänet valtasi julma tunne, jota hän ei elämässään milloinkaan unohtanut
ja joka sai hänet aina, milloin hän sen muisti, ähkymään häpeästä
ja itseinhosta; mutta tuona hetkenä se täytti hänet kokonaan: hän
ylenkatsoi isäänsä. Koko Aleksei Dmitritshin äidillisyys, koko hänen
hellyytensä oli unohtunut sen epäjärjestyksen ja sen vanhuudenhajun
vuoksi, jonka nuori tyttö pian huomaisi.

Kirkkaampana hetkenä Vassia oli käsittänyt, että vain hänen voimakas
tunteensa Helenaa kohtaan sai hänet kieltämään isänsä. Mutta hän ei
voinut enää nähdä selvästi sieluunsa. Hän oli onneton, kurja, täynnä
halveksuntaa itseään kohtaan. Eikä hän säästänyt mitään eikä ketään, ei
edes Helenaa. Se raivo, jolla hän oli mustannut isänsä kuvaa, kääntyi
tyttöön sillä aikaa, kun hän kuumeisesti kokosi rääsyjä ja papereita,
heitti ne nurkkaan ja peitti sanomalehdellä.

— Mahtaako hän tullakaan? ajatteli poika, myöntämättä itselleen,
että olisi antanut paljon, jos tyttö ei olisi pitänyt lupaustaan.
Niin, kyllä hän tulee, epäilemättä hän tulee, hänhän väittää, että
hän aina pitää sanansa. Mutta vain sentähden, yksinomaan sentähden.
Tuon almun hän on antanut minulle vain päästäkseen minusta. Aivan
varmaan häiritsin hänen iloaan. Jo pelkän asuni vuoksi, — tämän kurjan
päällystakin, näiden tohveleitteni.

Tämä ajatus tunkeutui häneen poran tavoin, sietämättömällä kivulla: hän
painoi kädellään suonenvedontapaisesti rintaansa jatkaen yksinpuheluaan
yhä kiihkeämmin:

— Ja milloin hän aikoo tulla? Hän sanoi viiden minuutin kuluttua. Hän
on jo valehdellut. (Vassiasta tuntui jo kuluneen äärettömän pitkä aika
siitä, kun hän oli tullut huoneeseensa.) Ehkä saan odottaa tunnin tai
vielä enemmän. Ja se on luonnollista, heillähän on niin hauskaa siellä
alhaalla. Hän ei ajattele, että minä odotan, että jokainen silmänräpäys
salpaa hengitystäni... Hän ei ole milloinkaan ollut sairas. Vieläkö hän
laulaa? Ei, en kuule mitään. He pelkäävät, että minä tulisin takaisin.
Mitäpä huvia sairaasta olisi kenellekään. Kun vain eivät säälisi
minua. Voi, kunpa eivät, sitä minä en siedä... Enkä sitäkään, että he
kohtelevat minua kuin lasta. Minä lähden alas. Minä sanon sen heille,
sanon.

Hänen tavallinen hermokohtauksensa ei ollut enää kaukana, kun hän
kuuli käytävästä kevyitä askeleita. Vassia riisui päällystäkin yltään,
aivankin se olisi polttanut häntä, ja ryömi vuoteeseensa.

Kun Helena astui sisään höyryävä teekuppi kädessään, tutkisteli nuori
mies palavin silmin hänen kasvojansa ilmettä.

— Hän osaa hillitä itsensä, ajatteli Vassia sarkastisesti, eikä näytä
vastenmielisyyttään. Mutta minä tunnen hyvin, että hän ajattelee vain
sitä, miten pääsisi takaisin toisten luo. Hän voi kernaasti lähteä, hän
voi lähteä, en aijokaan pidättää häntä täällä.

— Tässä teenne, sanoi Helena. Haluatteko, että autan teitä? Olette
varmaan väsynyt.

— Ei, kiitos, tulen toimeen yksin, en ole sairas.

Ellei Helenan olisi ollut niin luontaisen helppoa hillitä itseään,
ei hän olisi voinut peittää hämmästystään. Miten epäystävällisiä
olivatkaan Vassian sanat ja äänensävy, vaikka nuorukainen tavallisesti
oli niin huomaavainen, kohtelias ja sävyisä! Mutta sitten hän tuli
ajatelleeksi tuota hullunkurista pukua, jossa hänet oli alhaalla
yllätetty. Ja, itsekin ylpeänä, hän antoi Vassialle anteeksi, että tämä
vielä kärsi siitä.

— Mutta enhän minä pidäkään teitä sairaana, hän sanoi hilpeästi. Sen te
tiedätte hyvin.

— Minä en tiedä mitään, mutisi Vassia hampaittensa lomasta, en muuta
kuin että olen täällä kaikkien taakkana.

— Älkää, rakas Vassia, rauhoittukaa nyt. Kaikkihan rakastavat teitä.

Vassia toivoi, että hän olisi lisännyt: "ja surkuttelevat teitä",
mikä olisi antanut hänelle tilaisuuden päästää kaiken katkeruutensa
valloilleen. Mutta Helena tyytyi vain etsimään tuolia istahtaakseen.
Kun hän ei sellaista löytänyt, hän istuutui Aleksei Dmitritshin
sohvalle. Sen jouset kirahtivat valittavasti.

— Ei erityisen pehmeä, yritti nuori mies pilailla. Mutta isäni on
tyytyväinen siihen. Kun kerran olette niin ystävällinen, että olette
tullut tänne, voinette myöskin sietää sohvan epämukavuutta pari
minuuttia.

Kun tyttö ei vastannut mitään, vaan katseli häntä syvin ja rauhallisin
silmin, käänsi Vassia päänsä poispäin ja oli puhuvinaan itsekseen:

— Kun Anja tulee tervehtimään minua, hän ei pelkää istua sängyn
laidalle. Hän on hyvin suloinen, hän Anja, niin avomielinen, niin
luonnollinen, että heti saattaa lukea hänen ajatuksensa.

Helena oli yhä vaiti, mutta hänen kapeat, suorat kulmakarvansa
vetäytyivät kevyesti kokoon. Hänen esiintymisensä saattoi Vassian
hämmingin valtaan. Mihin hintaan tahansa hän tahtoi välttää
hiljaisuutta, joka — niin hänestä tuntui — saisi Helenan yhä enemmän
häntä halveksimaan. Sentähden hän kysyi:

— Oliko juhla onnistunut?

Helena arveli, että nuoren miehen hermostuneisuus oli ohi ja että nyt
saattoi syntyä luonnollinen keskustelu. Hänen närkästyksensä hävisi.
Hän sääli tuota onnetonta poikaa. Helena rakasti hänen moraalista
puhtauttaan, hänen koskemattomuuttaan ja hellää pidättäväisyyttä, jota
hänen esiintymisensä tavallisesti osoitti.

— Juhla epäonnistui kerrassaan, vastasi Helena sydämellisesti. Shuvalov
oli tuonut mukaansa jonkun peräti kummallisen henkilön, oikean kulakin
[rikastunut karkea talonpoika]. Mutta hän oli niin tomppeli, että
turmeli minun koko iloni.

— Älkää millään muotoa vaivautuko minun takiani, huudahti Vassia
pisteliäästi.

Mitä te oikein tarkoitatte? mutisi Helena kummastuneena.

— Ymmärrän kyllä, että te vain tahdotte säästää minua. Minulle, joka
olen viettänyt uudenvuodenaattoa tässä viheliäisessä häkissä, te ette
mielestänne voi kertoa, miten hauskaa teillä on ollut; ja vaikka te
teeskentelettekin hyvin, näen, että teillä on vain yksi ajatus: pian
takaisin sinne!

Helena ei hievahtanutkaan, vaikka kiukku ja sääli kuohuivat
hänen mielessään. Häntä loukkasi julmasti se, että Vassia niin
itsepintaisesti epäili hänen jokaista sanaansa ja liikettään, vaikka
hän oli koko illan kärsinyt siitä, että Vassia oli yksin ja surullinen,
ja vaikka hän oli ilolla ja vilpittömässä mielessä tullut hänen
luokseen. Mutta samalla hänelle selvisi, että Vassia eli sellaista
mieletöntä hetkeä, jolloin sairaat koettavat vyöryttää kuormansa koko
maailman hartioille.

— Ja minä ymmärrän teidät hyvin, jatkoi onneton julman itsepäisenä,
ikäänkuin epäoikeudenmukaisuuden ja vihan pyörteeseen joutuneena. En
ole hauska, en kaunis enkä elegantti. Ei kukaan muu kuin isäni voi
sietää minua. Vain me kaksi olemme luodut ymmärtämään toisiamme.

Äkkiä Helena nousi. Hän teki sen aivan vaistomaisesti keskeyttääkseen
Vassian puheen. Pojan ääni ja katse ennustivat, että hän olisi alkanut
pilkata Aleksei Dmitritshiä. Sellaisia muistoa ei saanut jäädä heidän
kahden välille. Vassia ei olisi milloinkaan antanut sitä anteeksi
itselleen.

— Minä luulen, että läsnäoloni on teille tänä iltana vain pahaksi,
sanoi Helena ystävällisesti. Lienee parasta, että menen taas alas.

— Vain veruke, mutisi Vassia.

Mutta Helena laski aivan hiljaa toisen kätensä hänen huulilleen
hivellen toisella hänen otsaansa. Kämmenet olivat raikkaat, sormet
kevyet, elävät. Miten ihmeellistä mielihyvää ne tuottivatkaan
Vassialle, miten lempeästi ne hälvensivätkään raivoisan, tuhoavan
pyörretanssin hänen aivoistaan. Hän tunsi olevansa vapautunut, heikko
ja nöyrä.

— Voi, minä rukoilen teitä, älkää menkö, hän huokasi. Hän tarttui
Helenan käsiin, puristi ne omien polttavien kämmentensä väliin, painoi
äkkiä päänsä niitä vasten, ja tyttö tunsi hänen kyyneltensä kostean
lämmön.

— Miten saatoinkaan puhua teille sillä tavalla? kuiskasi poika
kohottamatta päätään. Miten saatoinkaan? Antakaa minulle anteeksi,
unohtakaa. Olin aivan suunniltani, olin ilkeä. Minä ajattelin... voi,
jospa tietäisitte. Minusta tuntui, että te tunsitte minua kohtaan
ylenkatseellista sääliä, että olin teille vastenmielinen... Ja sitten
tämä huone... ja meidän kurjuutemme...

— Riittää, jo pikku Vassia... miksi kidutatte itseänne?

— Ei, ei, teidän täytyy saada se tietää. Olen mustannut teitä
mielessäni, raastanut teidät alas, ja se koskee minuun kovin. Puhuin
äsken Anjasta, se ei ole totta, en välitä hänestä vähääkään! Hän nauraa
aiheettomasti ja lörpöttelee. Kun sitävastoin te... Minä tarvitsen
teitä. Voi, jos olisin terve, jos voisin ansaita elatukseni, niin
minulla olisi teille paljon sanottavaa.

Helena katseli kapeaa niskaa, joka nytkähteli liikutuksesta, hän
kuunteli poikamaisesti änkytettyjen sanojen ääntä, joka tuntui valuvan
hänen sormiensa lomitse. Ja hänet valtasi jonkinlainen syvä murhe,
ikäänkuin hän olisi ottanut kannettavakseen hyvin raskaan mutta hyvin
jalon taakan.

— Te siis luulette, kysyi hän hitaasti, että sairaus tai köyhyys
voisivat säikyttää minua?

Vassia kavahti äkkiä istualleen ja katseli häntä suu raollaan,
kykenemättä ajattelemaan mitään.

Kiivas koputus ovelle havahdutti pojan tuosta lumouksesta.

— Sisään, sanoi hän koneellisesti.

Tulija oli Shuvalov.

— Tulen ryöstämään teidät, Helena Borisovna, selitti hän.

Vassia huomasi heti, että Shuvalovin silmät olivat liian loistavat ja
että hän puhui liian kovalla äänellä.

— Ryöstämään minut? kysyi nuori tyttö. Ettekö siis jääkään tänne?

— Tännekö? Kaikki toiset ovat jo Montmartre'illa, mutta ei tahdota
jatkaa juhlaa ilman teitä. Minulla on määräys ottaa teidät mukaan,
vaikkapa väkisin, jos vastustelette.

Hän alkoi nauraa meluavasti ja lisäsi:

— Älkää välittäkö, vaikka olenkin vähän tuulessa. Saivat minut juomaan.
Eikä minulla ole heidän tottumustaan.

Helena epäröi. Hänen katseensa kääntyi Vassian äkkiä kalvenneista
kasvoista Shuvaloviin. Hän ymmärsi, että tämä oli siksi juopunut, että
panisi mieluummin toimeen skandaalin kuin sallisi hänen jäädä kotiin.

— Hyvä, minä tulen, hän sanoi vältellen sairaan katsetta.

— Tiesin sen heti, kuiskasi poika niin masentuneesti, että se koski
Helenaan kipeämmin kuin kaikki hänen pilkkansa.

Tyttö sanoi Shuvaloville:

— Pankaa autonne käyntiin, minä tulen heti.

Miehen lähdettyä hän kysyi arasti:

— Ettehän ole pahastunut minuun, Vassia, ettehän? En voinut kieltäytyä.
Näittehän itse, millaisessa tilassa hän oli.

Hänen muutoin niin lujan äänensä epävarmuus liikutti nuorukaista,
mutta tämä ei kuitenkaan voinut estää katkeruutensa viimeistä ripettä
purkautumasta ilmoille:

— Pahastunutko teihin? hän sanoi. Ja millä oikeutuksella? Se, mitä
teette, on vain luonnollista. Valoa, musiikkia ja ihmisiä, jotka ovat
paljon hauskempia kuin minä.

— Mitä ihmisiä? Shuvalovin olette nähnyt, ja tuo toinen, josta puhuin
teille, on minusta vastenmielinen, niinkuin jo sanoin.

— Mutta siellä on myöskin ruhtinas Ashkeliani. Hän on kaunis, hän...
erittäinkin tänä iltana, smokingissa.

Nuo sanat liikuttivat Helenaa. Niissä paljastui niin yksinkertaisesti
lapsellinen, saavuttamaton toive.

— Kuulkaa nyt tarkkaan, rakas pikku Vassia, sanoi hän pakoittaen pojan
katsomaan suoraan silmiinsä. Te tiedätte että en koskaan valehtele. Nyt
minä sanon teille, että — Natashaa lukuunottamatta — ei ole ketään,
joka olisi minulle niin kallis kuin te. Ja nukkukaa nyt. Älkääkä olko
mistään huolissanne.




V.


Nähdessään Helenan tulevan ulos Mesureux'n täysihoitolasta hypähti
Shuvalov istuimeltaan, avasi auton oven ja auttoi nuoren tytön autoon.

— Täydellinen, hieno autonkuljettaja, sanoi hän syvään kumartaen.

— Liiankin hieno, huomautti Helena. Aiotteko harjoittaa ammattianne tuo
suurenmoinen päällystakki yllänne?

— Hiiteen koko ammatti tänä yönä! Annan itselleni lomaa.

— Mutta miten on teidän laitanne, Maksim? Te, muutoin niin järkevä
ihminen!

— Olen suunnattoman iloinen tavattuani Anton Irtitshin. Vanhan ystävän,
joka matkustaa taas huomenna pois. Olen päättänyt, että en enää eroa
hänestä ennen junan lähtöä. On ilo katsella häntä. Hän on venäläinen,
mutta oikeaa lajia, ei surkea niinkuin me älymystön jäsenet. Niin
kauan, kun on olemassa hänen kaltaistaan väkeä, ei Venäjä joudu
perikatoon, tapahtukoon mitä tahansa.

Mies puhui, puhui, toinen jalka auton likasuojuksella. Helena tunsi
hänen harrastuksensa yleisiin asioihin ja arveli, että hän voisi
puhella vielä kauankin tuossa asennossa.

— Ettekö usko, että voisitte selittää tuon kaiken minulle paljon
paremmin ravintolassa? kysyi tyttö.

— Olette aivan oikeassa.

Shuvalov oli juuri sulkemaisillaan oven, kun hän äkkiä muutti mielensä
ja kysyi:

— Eikö teistä olisi hauskempaa istua edessä, minun vieressäni? Raikas
ilma tekee hyvää, uskokaa minua.

Helena ei voinut olla hymyilemättä katsoessaan Shuvalovin
autuaan-iloisia kasvoja.

— Kiitos, hän sanoi, minun on aivan hyvä näin.

— No, sitten saatte nähdä, mihin nämä kärryt pystyvät kirurgin käsissä.

Helena tuskin huomasikaan mielettömiä hypähdyksiä ja kaarroksia,
joita Shuvalov pakoitti autonsa tekemään. Huolimatta valoista, jotka
lisääntyivät sitä mukaa kuin lähestyttiin Place Pigalle'ia, huolimatta
yhä suuremmasta pauhinasta, johon tämä huvitustehdas heidät kietoi, oli
nuori tyttö yhden ainoan ajatuksen vallassa: hän oli sitonut itsensä
Vassiaan.

Hän ei tosin ollut antanut mitään suoranaista lupausta. Hän tunsi
kuitenkin selvästi, että hänen äänensä sävy, hänen katseensa, hänen
koko käytöksensä oli nyt sitonut hänet sairaaseen paljon lujemmin kuin
yhteisten lukutuntien keskustelut siihen saakka. Mutta miten sitonut?
Läheiseen ystävyyteen, alttiiseen sisarusliittoon? Sellaiseksi hän
sen tunsi. Mutta hän oli kyllin rehellinen tunnustaakseen itselleen,
että se kiihkeä tapa, jolla hän oli paljastanut tunteensa, siten
rauhoittaakseen Vassiaa, oli johtanut tämän harhaan. Ja Vassia
rakasti...

Kun auto pysähtyi, tuli ovea avaamaan valkohapsinen, ryhdikäs vanha
mies, kasakantakki yllään.

— Tehkää hyvin, madame, tätä tietä, hän sanoi ranskaksi hyvin
kohteliaasti, mutta ei millään tavoin matelevasti.

— Mihin sinä asetut? Jotta voisin huutaa sinua, kun tulee hyvä
kyydittävä?

— Tarpeetonta, tuumi Maksim. Tänään kyyditsen itseäni.

Hän meni odottavan tytön luo. Ennenkuin he menivät yhdessä sisään,
Shuvalov sanoi:

— Sallikaa, Helena Borissovna, minun esitellä teille ystäväni amiraali
Andrejev.

Osoittamalta mitään ihmettelyä kumarsi vanhus Helenalle ja suuteli
hänen kättään. Ja sitten hän asettui taas kylmälle paikalleen oven
edustalle.

Tämä kohtaus tuotti Helenalle mielipahaa, joka yhä lisääntyi
heidän astuessaan saliin. Eteisvartijalla, puhelimenhoitajalla,
käskyläispojilla, kukkaismyyjättärillä — kaikilla oli liian hienot
kasvot ja liian sulava ääni noihin toimiin.

Helena ei ollut vielä milloinkaan käynyt sellaisessa huoneistossa.
Taloudelliset huolet, uurastuksen väsymys ja jonkinlainen vaistomainen
kainous olivat näihin saakka pidättäneet häntä sellaiseen menemästä,
ja jos hän olikin nähnyt omien kansalaistensa keskuudessa hirmuista,
täydellistä kurjuutta, niin ei hän vielä milloinkaan ollut nähnyt
sen kantavan palvelijanpukua. Vasta paljon myöhemmin hän oli oppiva
tuntemaan sen tyynen arvokkuuden, mikä useasti piili sellaisenkin
valepuvun alla.

Lieneekö tämä ensimmäinen vaikutelma vakio muisto Vassian kanssa
käydystä keskustelusta aiheuttanut sen, että sali ei tuntunut Helenasta
miellyttävältä; hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa ajatella sitä,
sillä Feodor tuli kohta häntä vastaan ja vei hänet lasien ja kukkien
peittämän pöydän luo.

— Miten me teitä kaipasimme, Helena Borissovna! hän huudahti. Kun te
ette ole läsnä, on Anton Irtitsh mykkä. Näette, että me olemme saaneet
jo paljon aikaan, jatkoi hän kahta tyhjää shamppanjapulloa osoittaen,
mutta tämä on kuitenkin vasta alkua.

— Pieni, vaatimaton alku, säesti Shuvalov, johon raikas tuuli tuntuikin
ajon aikana tehneen vallan päinvastaisen vaikutuksen kuin hän oli
toivonut.

Helena kävi yhä alakuloisemmaksi. Hänen oli selvin päin liityttävä
pöytäkuntaan, jonka alkoholi oli jo saattanut pois tasapainosta, — ja
sellainen on aina epämiellyttävää. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän
päihtyneitä, yksinpä hänen sisarensakin, kaikki paitsi Irtitsh, joka
koko ajan tarkasteli häntä kirkkaalla, syvälle tunkevalla katseellaan.

— Juo nopeasti lasillinen, Lenotshka, sanoi Natalia Borissovna, sinä et
tiedäkään, miten hyvää se tekee.

Helena totteli, ei niinkään paljon siksi, että olisi halunnut juoda,
kuin siksi, että tahtoi päästä ystäviensä tilaan. Ja koska hän ei ollut
tottunut juomaan, niin kaunis, jalo, jäänkylmä viini petti hänet. Hän
kuumeni, hän alkoi nauraa.

— Täällä on aika hauskaa, sanoi hän luotuaan silmäyksen seiniä
koristaviin mattoihin.

— Eikö olekin? huusi Teodor.

Feodorin kasvot loistivat. Menneisyys ja tulevaisuus olivat kadonneet.
Hän oli taas siinä, mihin hän kuului, missä hänen olisi pitänyt saada
aina olla: säihkyvässä valossa, ympärillään kasvoja, jotka nauroivat
hänelle ja joille hän vuorostaan antoi oman riemunsa ylenpalttisuuden.
Siten tai ratsun satulassa; mikään muu ei soveltunut hänelle.

— Odottakaapa, odottakaapa, saatte nähdä, että iloa riittää, hän
jatkoi, ystävämme, juutalainen, sanoi minulle, että orkesteri aloittaa
kohta soiton. Ja sitten tulee kuoro, ja sitten tanssijattaria,
kotimaisia.

Eräs jo vanheneva nainen astui pöydän luo väkinäisesti hymyillen.
Hänellä oli käsivarrellaan joukko nukkeja, joita hän tarjosi Feodorille.

— Naisillenne, hän sanoi.

— Paljonko? kysyi Feodor.

— Kolmesataa frangia kappale.

Sehän on mieletöntä, kuiskasi Natalia Borissovna ruhtinaan korvaan.
Emme me niitä tarvitse. Me teemme itse yhtä kauniita. Ehkäpä ne ovatkin
meidän omiamme.

Ashkeliani ei kuunnellut häntä. Ruhtinas oli jo saavuttanut sen
huumauksen tilan, jossa hänelle tuotti suorastaan aistillista iloa
heittää rahansa hyödyttömiin, mielettömästi, ja koska hän tänään
tuhlasi viimeisiä rahoja, jotka omisti, sekaantui hänen iloonsa
epämääräistä kohtalokasta uhmaa.

— Antakaa minulle kaksi, hän sanoi myyjättärelle. Maksettuaan hän
nauroi kauan.

— Minulla ei ole enää edes niin paljon, että voisin maksaa ensimmäiset,
pullot, hän sanoi. Kiltti pikku Maksim, me juomme tänä iltana minun
autoni...

Nämä sanat selvittivät Shuvalovin. Hän työnsi luotaan lasin, jota
viinuri juuri täytti, ja selitti:

— Älkää luulkokaan, ruhtinas Ashkeliani. Minä maksan sen, mitä jo on
juotu, ja sitten lähdemme pois.

Heikkotahtoinen Ashkeliani olisi kenties taipunut Shuvalovin
päätökseen, ellei Anton Irtitsh olisi nyhjäissyt häntä kyynärpäällään
ja sanonut:

— Olette siis shakkimatti, vai mitä, ruhtinas? Kun ollaan köyhiä, on
parasta mennä nukkumaan.

Feodor kiristeli hampaitaan mitään vastaamatta. Hänen kasvoillaan
kuvastui itämainen julmuus.

— Maksim, hän mylvi, ojentakaa minulle kätenne, haluan kiittää hyvistä
sanoistanne.

Shuvalov totteli nauraen. Feodor puristi hänen kättään.

— Voi, älkää enää! huusi Shuvalov. Tiedättehän hyvin, että nyrkkinne
ovat rautaa.

Ruhtinas puristi yhä lujemmin, ikäänkuin ei olisi kuullut mitään.
Lääkäri ähkyi.

— Päästäkää toki käteni irti, pyydän. Tehän muserratte sen luut.

— Rahat, sanoi Feodor.

— Mitä? sanoi toinen ymmärtämättä.

— Rahani.

— Te haluatte... Tällä tavalla? Sehän on raakaa. Ei mistään hinnasta.

Lyhyt naurahdus saattoi Ashkelianin pedonhampaat välkähtämään
sekunniksi näkyviin, ja äkkiä tiukkeni jälleen Shuvalovin käteen
tarttuneiden ruuvipihtien puserrus. Tuska sai kyyneleet kihoamaan uhrin
silmiin...

— Te olette peto, mutisi hän hampaittensa välistä; hän oli purrut
leukansa lujasti yhteen, ettei olisi huutanut. Mutta estäkää toki häntä
murskaamasta kättäni. Minähän vastustan hänen omaksi hyväkseen. Antt...
Helena, oih! (Hänestä tuntui, kuin hänen ranteensa olisivat palaneet
sietämättömässä tulessa) ottakaa setelinne ja kuolkaa sitten
nälkään.

Vapaalla kädellään hän veti rahat esiin ja heitti ne pöydälle.

— Maksim Maksim, sanoi ruhtinas hilpeästi, sinun täytyy rakastaa minua
suuresti, koska kestit noin kauan.

Shuvalov oli noussut. Mutta Irtitsh pidätti häntä.

— Et kai jätä minua, rakas Maksim, sanoi hän. Jumala tietää, milloin
taas näemme. Ja mitä tulee tuohon pikku rangaistukseen, tyhmän autosi
vuoksi menetin kuusi työmiestä, jotka olisivat vastanneet painoaan
kultaa.

Huolimatta kivusta, joka yhä kirveli hänen sormiaan, Shuvalov alkoi
nauraa.

— Ah, vanha peijakas, sanoi hän jälleen istuutuen, sitä vartenko sinä
usutitkin hänet minun kimppuuni?

Nyt oli Feodorin jo mahdotonta istua hiljaa paikallaan. Olisi voinut
sanoa, että rahat polttivat hänen käsiään. Hän huusi yliviinurin,
tilasi kuusi pulloa samalla kertaa, kutsutti Samuel Jakovlevitshin,
soitatti tällä kolme romanssia perätysten ja tunki sitten väkisin
rahaa viuluniekan taskuun. Ja sitten hän tarjosi shamppanjaa kaikille
musikanteille ja niille viinureille, joiden kasvot häntä miellyttivät.

— Kaikilla pitää tänään olla juhla, toisteli hän, enemmän päihtyneenä
omasta kiihkostaan kuin viinistä. Kaikille hyvää uutta vuotta!

Äkkiä näytti jokin ajatus häntä syvästi järkyttävän, ja hän sanoi
vakavasti:

— Ystäväni, jos meille tulee huono vuosi, niin on se meidän omaa
syytämme. Mehän olemme unohtaneet suudella toisiamme.

Kun tuli Helenan vuoro, kurotti tämä kasvonsa nopeasti Shuvalovin ja
vielä nopeammin Irtitshin suudeltavaksi. Mutta Feodor, jonka tämä ilta
oli saattanut ylenpalttisen huuman valtaan, kohotti hänet kevyesti
ilmaan ja puristi hänet rintaansa vasten. Sitten painautuivat ruhtinaan
huulet Helenan kaulaan. Syleilystä vapautuessaan oli tyttö aivan
jäykistynyt.

Mitä hämäriä tunteita hänessä liikkuikaan?

Jälkeenpäin hänestä tuntui, että tuo syleily, miltei yli-inhimillisen
voimakas, ja tuo raikas suu olivat ikäänkuin vastavaikutuksena,
sydäntäkouristavan rajusti, kutsuneet hänen mieleensä Vassian kuvan.
Hän oli hävennyt tuntemaansa mielihyvää ja tahtonut selvästi näyttää
kaikille sairasta kohtaan tuntemansa hellyyden. Mutta usein hän mietti,
eikö hän ollut pelännyt itseään ja koettanut löytää turvapaikkaa.

Mutta miten lieneekin ollut, hän sanoi hiljaisella ja ikäänkuin
hypnoosin värittömäksi muuntamalla äänellä:

— Haluan sanoa teille kaikille, että olen juuri mennyt kihloihin
Vassian kanssa.

Kaikkien silmät suuntautuivat häneen tutkiakseen, tekikö hän heistä
pilaa, mutta hänen kasvonsa olivat niin ankarat, että ei kukaan,
ei edes Natalia Borissovna, uskaltanut lausua ihmettelyään tai
paheksumistaan. Feodor yksin ei näyttänyt hämmästyneeltä. Tänä
juhlapäivänä tuntui kaikki hänestä luonnolliselta. Eikö jokaisella
ollut oikeus tuhota elämänsä juuri oman mielensä mukaan? Ja mitä
syvempään ja mielettömämpään tuhoon syöksyttiin, sitä enemmän hän
iloitsi.

— Hyvä, oikein hyvä, rakas Helena Borissovna, huusi, hän, se, että
olette tehnyt sellaisen päätöksen tänään, tuottaa teille onnea. Hei,
shamppanja juoskoon jokena tämän kihlauksen kunniaksi. Ja musiikki
soikoon. Paljon, paljon onnea teille, Helena Borissovna.

— Kiitos, minä en juo enempää, sanoi Helena kuivasti.

— Lenotshka, tule luokseni, pieni rakkaani, pyysi Natalia Borissovna.

Ja molemmat sisarukset alkoivat puhella hiljaa keskenään. Anton Irtitsh
katseli heitä kauan ja sanoi Shuvaloville:

— Minä en ole tuhlari, mutta minä antaisin paljon saadakseni tietää,
mitä tuossa päässä liikkuu.

— Hän siis herättää sinussa suurta harrastusta?

Ilmeisestikään Irtitsh ei vastannut Maksimin kysymykseen, vaan lausui
oman salaisen ajatuksensa kuvatessaan:

— Saadaanpa nähdä, saadaanpa nähdä.

Vähitellen olivat pohjois- ja etelä-amerikkalaiset sekä muutamat
venäläiset täyttäneet salin. Feodor tervehti kahta seuruetta.

— Mistä he saavat rahaa? hän kuiskasi tunnettuaan erään etevän
asianajajan, joka oli työttömänä, ja erään perikatoon joutuneen
tehtailijan.

— Rakas ystävä, vastasi Irtitsh hiljaa, he varmaankin haluaisivat
tietää saman teistä.

Hän osoitti pullopatteria, joka peitti heidän pöytänsä. Mutta Feodor ei
kuunnellut häntä enää.

— Ei, en erehdy, todellakin hän, sanoi Feodor tarkastellen noin
nelikymmenvuotiasta, pitkää, solakkaa, sileäksiajeltua miestä, joka
meni orkesterin luo.

Hän nousi paikaltaan huutaen:

— Misha, Misha Ritzin!

Toinen hätkähti, astui muutaman askeleen kohti pöytää, josta huuto oli
kuulunut. Feodor säntäsi häntä vastaan puolitiehen, syleili häntä ja
toisteli autuaan tylsämielisenä:

— Misha, Misha, miten tämä on mahdollista? Minullehan sanottiin, että
sinut on ammuttu.

— Rauhoitu, hurjimus, etkö sinä tiedä, millaiset lihakset sinulla on.
Sinä runtelet paidanrinnustani ja selkärankani.

— Tule, tule pian, istu, kerro. Natalia Borissovna, Helena Borissovna,
paras ystäväni, ruhtinas Michel Ritzin.

Se oli eräs Venäjän jaloimpia nimiä. Ruhtinas kantoi sitä hyvin, vaikka
hänen hiuksensa olivatkin jo ohentuneet ja kasvonsa hiukan kuihtuneet.

— Muistatko vielä metsästysretkiämme ja baccarat-pelejämme klubissa?
kysyi Feodor säteilevän iloisena. Sinä menetit vielä enemmän kuin minä.
Mutta kerro, kerro. Ei, juo ensin lasillinen. Tässä... puhu nyt!

— Mutta minulla ei ole mitään kerrottavaa, rakas ystävä. Minun
on käynyt aivan samoin kuin sinun, lukuunottamatta sitä, että
lähtösatamamme ja matkareittimme eivät ole kai olleet samat.
Arkangelissa englantilaiseen laivaan, Lontoossa hetken aikaa,
Berliinissä kauemmin ja neljätoista päivää täällä.

— Ja joka ilta jossakin yöravintolassa, eikö totta? Eläköön, sinä et
ole muuttunut, Misha!

Ritzin hymyili väsyneesti.

— Joka yö, hän sanoi. Kyllä, mutta ei siten kuin sinä ajattelet.

— Nainen?

— Kaikki naiset.

— Oletko sairas?

— En vähääkään, rakas ystävä, ainoastaan tanssittaja, niin, niin,
ravintolan tanssittaja. Aloitin Berlinissä, mutta sitten toimittivat
ystäväni minulle paikan Parisissa, ja täällä on parempi.

Hän puhui sellaisella luontevuudella, että oli mahdotonta päätellä,
oliko se todellista vaiko teeskenneltyä.

— Mitä, onko tuo aivan totta?

— On kyllä, siksi minä pyysin, että et rypistäisi paidanrinnustaani.
Onhan tämä ammatti yhtä hyvä kuin mikä muu tahansa. Sitä harjoitetaan
siistissä asussa ja naisten kanssa, jotka myöskin enimmäkseen ovat
hyvin pukeutuneita. Loistoeläin, hyvä ystävä. Täytyy elää siitä ja
auttaa heitä elämään. Ja sinä, miten on sinun laitasi?

— Kallis veljeni, sanoi Feodor luoden silmäyksen pulloihin, luulenpa,
että tässä tehdään selvää minun viimeisistä ammuksistani.

— Ja sitten?

Ashkeliani teki epätietoisuutta ja huolettomuutta osoittavan eleen.

— Voin ehkä tehdä sinulle palveluksen, sanoi Michel Ritzin. Odotahan.

Hän viittasi luokseen Samuel Jakovlevitshin.

— Sanoppa minulle, hän kysyi, tuleeko Sherehidze vielä tänne?

Muusikkeri vastasi:

— Sinähän tiedät, että hänen amerikattarensa ei salli sitä. Hän on
mustasukkainen.

Feodor säpsähti kuullessaan viuluniekan sinuttelevan hänen ystäväänsä.
Mutta toinen jatkoi aivan luontevasti, kasvot uurteisina ja silmät
tyhjinä:

— Siis, rakas Feodor, on paikka vapaana kaukaasialaisten tanssien
esittäjälle. Tanssiminen on teillä kaikilla verissä, ja minä muistan,
että sinä olit klubissa kuuluisa lezginkastasi.

Ashkeliani ei osannut salata tunteitaan.

— Luulenpa, että olet hullu, hän sanoi. Minäkö ottaisin paikan
yöravintolasta tullakseni juutalaisten sinuttelemaksi!

Ritzin kohautti olkapäitään.

— Siitä asiasta voisin puhua sinulle paljonkin, sanoi hän väsyneesti.
Huomaan, että olet vasta alokas emigrantiksi.

Hän kääntyi Helenan puoleen:

— Haluatteko tanssia, madame? hän kysyi. Vaikkei teillä olisi
haluakaan, suostukaa kuitenkin. Teette siten minulle palveluksen.

— Tuo koskee sydänjuuriin, sanoi Irtitsh hitaasti.

Heidän tanssiessaan astui saliin muutamia naisia kirjavissa puvuissa
ja kirkuvanväriset huivit päässä. Heidän kasvonsa olivat surulliset ja
poissaolevat.

— Meidän kuoromme, sanoi Ritzin; se ei ole huono.

Hän mainitsi sen jäsenet: eräs paroonitar, eräs entinen operettitähti,
eräs lääkärinrouva, eräs nuori tyttö, jonka vanhemmilla oli Moskovassa
ollut kilpa-ajohevosten talli.

— Ja paljonko he ansaitsevat? kysyi Helena, jonka kurkkua kuristi.

— Kahdestakymmenestä kolmeenkymmeneen frangiin yöltä. Sitäpaitsi he
saavat osuutensa juomarahoista.

Paikalleen palattuaan nuori tyttö istui kauan vaiteliaana, kuoroa
katsellen. Äkkiä hän painautui sisartansa vasten ja sanoi tuskan
täyttämällä äänellä:

— Natasha, Natasha, lähtekäämme kotiin.

— Kyllä, rakkaani. Tämä kaikki on todella liian surullista.

Tuhlattuaan viiniin, lauluihin ja kalliisti maksettuihin tansseihin
viimeistä centime'iä myöten kaiken, mitä omisti, kohtasi Feodor aamulla
kello seitsemän aikaan Anton Irtitshin muutamassa pienessä kahvilassa.
Hän sanoi aivan juopuneena ja tolkuttomana:

— Anton Ivanitsh, te tarvitsette työmiehiä, ottakaa minut.

— Sovittu, vastasi toinen tyynesti. Mutta ettekö usko, että teille
olisi ollut edullisempaa tulla mukaan liikekumppanina?

Shuvalov saattoi heidät kolmannen luokan vaunuun. Ja vasta junan
lähdettyä liikkeelle huomasi Feodor olevansa smokingissa.

Hän alkoi nauraa ja nukahti.




VI.


Helenasta tuntui hänen seuraavana aamuna herätessään siltä, kuin jokin
uhkaava vaara olisi heti odottanut häntä, — kuin heti tapahtuisi
jotakin peruuttamatonta. Hän avasi silmänsä, kohtasi vieressään
nukkuvan sisarensa mietteliään katseen. Ja silloin hän muisti. Hän
oli kihloissa Vassian kanssa tai oikeammin oli selittänyt olevansa
kihloissa. Sillä eihän Vassia tietänyt siitä vielä mitään. Tämä
tapahtuma oli niin kohtalokas, että se oli koko yön painanut hänen
mieltään unessakin, niin kohtalokas, että Natalia Borissovna ei
tänä aamuna tapansa mukaan syleillyt häntä eikä aloittanut päivää
sydämellisin, hilpein sanoin, vaan jäi mykäksi ja liikkumattomaksi
aivankuin olisi pelännyt häiritä hänen ajatuksiaan.

Aluksi vallitsi nuoren tytön aivoissa eräänlainen ajatusten pakokauhu.
Eilisiltana — alkoholin humalluttamien ihmisten parissa, hänen
ollessaan musiikin, väsymyksen ja kuorolaulujen kiihoittamana — oli tuo
päätös tuntunut hänestä peruuttamattomalta ja juuri mielettömyytensä
vuoksi helposti toteutettavalta. Mutta nyt, päivällä, talviaamun
väkevän valon tulviessa avoimista ikkunoista, hän tunsi ikäänkuin
joutuneensa satimeen ja toisteli hiljaa itsekseen:

— Mitä nyt tapahtuukaan? Mitä nyt tapahtuukaan?

Helena ei ollut ikinä ajatellut naimisiinmenoa. Vaikka hän vihasikin
Venäjän vallankumousta, oli hän ollut liian nuori voidakseen estää
sitä vaikuttamasta häneenkin mitä syvällisimmin. Hänen nuoruutensa
oli sattunut aikana, jolloin kaikki sortui jolloin kaikkia laillisia
liittoja ylenkatsottiin, jolloin sukupuolten välisiä suhteita hallitsi
huolettomuuden ja kevytmielisyyden henki, ja tämä aika oli riistänyt
Helenalta arvonannon yhteiskunnallisia siteitä kohtaan.

Mutta vaikka tämä anarkian aikakausi, jossa hän varttui olikin
opettanut hänet pitämään avioliittoa täysin ulkonaisena ja
tarpeettomana sopimuksena, ei se kuitenkaan ollut tuhonnut hänessä
sellaisen rakkauden tarvetta, johon antaudutaan kaikin sielun ja
ruumiin voimin. Tämä johtui hänen senttimentaalisesta kasvatuksestaan,
romanttisen Natalia Borissovnan vaikutuksesta ja hänen omasta, paljon
vaativasta luonteestaan.

Ja tämä tarve, yhtä luonnollinen kuin veren virtaaminen hänen kauniissa
ruumiissaan, saattoi Helenan vieläkin orjallisempaan riippuvaisuuteen
omasta itsestä kuin ahdasmielisinkään avion pyhyyden kunnioittaminen
olisi voinut saattaa.

Helenaa, joka tunsi Natalia Borissovnan tarkkaavan hänen kasvojensa
pienimpiäkin häivähtelyjä — mikä tarkkailu sai hänet jäykistymään
liikkumattomaksi —, ei tänä hetkenä suinkaan peloittanut sana
"sulhanen", vaan kaikki se, mitä tämä sana merkitsi muille ihmisille,
ennen kaikkea Vassialle.

Hänhän ei rakastanut Vassiaa. Hän ei rakastanut Vassiaa.

Mitä siis merkitsi tuo päätös? Täytyisikö hänen nyt teeskennellä
tunnetta, jota hänellä ei ollut? Sitä hän ei voinut ajatellakaan.

Ja — miten hän ilmoittaisi asian Vassialle? Minkä hän sanoisi
mielettömän tekonsa syyksi? Säälin? Hellyyden? Hyväksyisikö Vassia sen?

Toivo, että Vassia hylkäisikin tarjouksen, antoi hänelle rauhan
muutamiksi minuuteiksi. Mutta sitten hänet valtasi kauhea itseinho.
Hänkö olisi näytellyt lohduttajattaren kaunista osaa, hänkö olisi
yöravintolan humussa kuuluttanut hellyyttään sellaisin laskelmin, että
Vassia torjuisi uhrin, jonka antamista hän itse vapisi? Olisiko hän
niin raukka, että jättäisi hysteerisen purkauksensa seurausten taakan
sairaan pojan kannettavaksi? Eikö ollut parempi toimia vilpittömästi ja
rehellisesti?

Se oli lopulta helppoakin. Vassia ei aavistanutkaan mitään. Vassialle
ei mikään ollut muuttunut. Mitä siis oli tehtävä? Riittäisi, jos hän
sanoisi — tai, jos se olisi hänelle itselleen liian vaikeaa, antaisi
sisarensa sanoa — Shuvaloville ja Feodorille, että koko asia oli ollut
vain järjetön päähänpälkähdys, juhlayönä syntynyt ja sen mukana kuollut.

Niin, tämä oli vallan varmaan oikea ratkaisu. Kuinka hän ei ollut kohta
ajatellut sitä?

Helena kohottautui kyynärpäittensä varaan valmistellen lausetta,
joka vapauttaisi hänet, antaisi hänet taas hänelle itselleen. Mutta
nähdessään Natalia Borissovnan levottomien silmien kysyvinä kohdistuvan
häneen sai hän pelastavien sanojen asemesta esiin vain tavanomaisen
kysymyksen:

— Oletko nukkunut hyvin, Natasha?

Helenan sielussa täytyi olla hyvin paljon hätää, koska liikutus
värähdytti Natalia Borissovnaa sisaren merkityksettömästä kysymyksestä
ja hänen rauhallisista kasvoistaan huolimatta.

— En, sanoi Natalia kietoen käsivartensa Helenan kaulaan, olen tuskin
nimeksikään nukkunut. Olen ajatellut sinua, rakkaani. Pysytkö vielä
päätöksessäsi?

Jos Natalia Borissovna olisi odottanut, jos hän olisi antanut ruumiinsa
lämmön virrata Helenaan ja vähitellen sulattaa hänen jäykkyytensä,
jos Natalia olisi antanut hänelle aikaa valmistautua tunnustukseen,
jonka hän tahtoi tehdä, niin nuori tyttö olisi siinä tapauksessa
kenties voinut myöntää tappionsa. Mutta sisaren kysymys hyökkäsi liian
peittelemättä hänen elämäänsä hallitsevan ylpeyden kimppuun.

Se ei ollut mitään tavallista ylpeyttä, joka on riippuvainen toisten
mielipiteistä, vaan kaipausta sisäiseen kauneuteen, uskollisuuteen
annettua sanaa kohtaan, tehtyjen sopimusten horjumattomaan
täyttämiseen. Helenalla oli mielessään persoonallisuusihanne, jonka
hän oli luonut pitkän ajan kuluessa ja suurella rakkaudella ja jonka
kaltaiseksi hän alinomaa pyrki kohottamaan oman minänsä. Usein hän oli
tuntenut tämän liian täydellisen, liian vaativaisen kaksoisolentonsa
sanelevan hänen vastauksiaan.

Tänäänkin vastasi kaksoisolento hänen puolestaan.

— Miten kummallinen sinä olet! sanoi Helena. Miksi luulet minun
muuttaneen aikomustani?

Ja näyttääkseen vieläkin päättäväisemmältä hän koetti hymyillä. Tämä
onnistui kuitenkin niin huonosti, että Natalia Borissovna sulki
silmänsä. Mutta mitä hän mahtoi tuolle järkähtämättömälle poimulle,
joka oli ilmestynyt Helenan kulmakarvojen lomaan? Ja mitä mahtoi tämä
itse omalle demoonilleen?

Ja niin jäivät he — huolimatta keskinäisestä kiintymyksestään ja siitä,
että tunsivat toisensa liian hyvin voidakseen antaa pettää itseään, —
pitkäksi aikaa makaamaan kylki kyljen vieressä, sanomatta sanaakaan.

Onneksi heillä oli suoritettavanaan eräs kiireellinen tilaus. He eivät
olleet vielä milloinkaan työskennelleet niin kuumeisesti. He koettivat
sormiensa nopeutta kiihdyttämällä ja taidokkaita yhdistelmiä keksimällä
kohdistaa kaiken huomionsa nukkien vaatteihin, etteivät ajatukset olisi
askarrelleet heidän omissa asioissaan.

Vähän aikaa se onnistuikin heille, varsinkin Natalia Borissovnalle,
joka oli taiteellisempi luonne kuin sisar ja jota haltioitti raikas,
elävä väri-ilo, mikä vähitellen syntyi hänen käsiensä työn tuloksena.

Mutta Helena nautti yksinomaan mekaanisen työn tuottamasta
jännityksestä. Työn yksitoikkoinen, säännöllinen tahti vaikutti hänen
henkiseen rytmiinsä, viihdytti hänen tuskansa lepoon, otti tapahtumilta
niiden sietämättömän, kohtalokkaan luonteen ja muutti ne eläväksi,
hyväksyttäväksi materiaksi.

Mutta vielä oli jäljellä eräs erityisen arka asia, jonka ajattelemista
Helena karttoi: tapa, millä hän ilmoittaisi uutisen Vassialle. Hänen
oli vaikeaa kuvitella, miten hän reagoisi nuoren miehen välttämättömään
hämmästykseen ja miten hän saattaisi hillitä itsensä. Mutta taaskin
tuli työ avuksi. Juuri siksi, että se oli niin kiireellistä, se antoi
hänelle ajatusaikaa... ajatusaikaa iltaan saakka. Ja siihen mennessä
löytyisi neuvo.

Äkkiä välähti hänen mielessään ajatus, viiltävä ja nopea kuin salama:
eikö Shuvalovin pitänyt tutkia Vassiaa? Silloin hän kenties puhuisi
kihlauksesta — josta Vassia ei vielä tietänyt mitään — kuin aivan
luonnollisesta asiasta! Ehkä hän oli jo ollutkin Vassian luona!

Helena vapisi raivosta ajatellessaan, että nuo muutamat sanat — jotka
olivat käsittämättömällä tavalla päässeet hänen huuliltaan sellaisena
hetkenä, jolloin hänellä ei vielä ollut selvillä, millaiseen vastuuseen
ne saattaisivat hänet, nyt hallitsivat hänen koko elämäänsä, vieläpä
riistivät senkin lyhyen ajatusajan, jonka hän oli luullut voivansa
suoda itselleen. Nyt ei hänellä ollut enää omaa päätösvaltaa, nyt oli
vain toteltava.

Hän nousi koneellisesti ja kokosi huolellisesti kangaspalaset, jotka
tähän saakka olivat suojelleet häntä, ja lähti huoneesta.

Mutta Vassian huoneen ulkopuolelle hän jäi seisomaan neuvottomana. Ei
kuulunut hiiskahdustakaan. Aleksei Dmitritsh ja nuorukainen varmaankin
vielä nukkuivat. Pitikö hänen muitta mutkitta herättää Vassia ja sanoa:
"Olen morsiamenne!" Mutta jos hän menisi pois, saattaisi Shuvalov tulla.

Tätä neuvottomuutta kesti muutamien minuuttien ajan. Helena tunsi, että
hänen sisimmässään oli jo heräämäisillään sokea raivonpuuska, jollainen
sai hänet lapsena takomaan nyrkkinsä verille seinää vasten.

— Minun täytyy saattaa asia päätökseen tai tulen hulluksi, mutisi hän
hampaita purren ja koputti ovelle.

Aleksei Dmitritshin unenpöpperöiset kasvot ilmestyivät ovenrakoon.

Minun täytyy puhua kanssanne hetkinen, sanoi Helena nopeasti. Yksin
teidän kanssanne. Odotan teitä täällä.

Aleksei Dmitritshin tultua käytävään ikuinen päällystakkinsa yllään
selitti nuori tyttö, samalla katsellen häntä omituisen uhmaavasti:

Sanoin eilen toisille olevani Vassian kihlattu. En ole koskaan puhunut
siitä hänen kanssaan. Tahdotteko kertoa sen hänelle ja ottaa selvää
siitä, suostuuko hän? Tulen taas illalla. Älkää sanoko sanaakaan,
kiellän teitä puhumasta.

Helena ei koko päivänä enää istuutunut työn ääreen. Hän ei voinut
istua hiljaa paikallaan, ja näytti siltä, kuin hän ei olisi voinut
sietää Natalia Borissovnan läsnäoloa. Useita kertoja hän lähti ulos
vallan tarpeettomille ostoksille ja kieltäytyi tulemasta aterialle.
Kellon neljättä käydessä hän lähti venäläiseen teeravintolaan Rue de
Miromesnilin varrelle; siltä hän nimittäin sai useimmat tilauksensa.

Siellä sanottiin hänelle, että — koska liike ei menestynyt yhtä hyvin
kuin aikaisemmin — ainakaan muutamiin viikkoihin ei nukkeja lainkaan
tarvittaisi. Hän kuuli mitä levollisimmin tämän uutisen, joka teki
hänen ja Natalia Borissovnan toimeentulon entistäkin vaikeammaksi.
Sitten hän palasi jalkaisin Passy'hin.

Ja hämärä lankesi yli kaupungin, tämän kaupungin, jonka pelkkä nimi oli
hänelle monien vuosien ajan ollut täynnä kimallusta, tämän kaupungin,
joka lumoaa henkiä ja herättää eloon niin paljon unelmia. Millainen
valossa kylpevä ihmisvirta täyttikään sen kadut, sen avenyet, sen
bulevardit.

Ja hän, Helena, väkevine sydämineen, kauaskurkoittuvine, epämääräisine
ja juuri siksi niin kauneine tulevaisuushaaveineen, hän kiiruhti neiti
Mesureux'n kurjaan täysihoitohan sitoakseen elämänsä köyhyyteen.

Mutta miksi hänen piti ajatella sitä tulevaisuutena, niin lähellä kuin
se olikin? Tulevaisuudessa on aina jotakin aavistamatonta, siis myöskin
pakenemisen mahdollisuus. Mutta eikö se ollutkin jo menneisyyttä? Eikö
hän ollut jo sidottu?

Silloin Helena huomasi, että hänessä eli jälleen sama kurja toive,
jota hän aamulla oli pitänyt niin halveksittavana. Eikä hänellä nyt
enää ollut voimaa torjua sitä. Hänen epätoivonsa vaimensi kaikki
tunnonvaivat Kunpa Vassia olisi kyllin älykäs täysin ymmärtääkseen
tilanteen, kunpa hänellä olisi kyllin paljon luontaista ylpeyttä
hyljätäkseen uhrin, jota hänelle tarjottiin ja jonka täytyisi tuntua
hänestä nöyryyttävältä!

Nyt olisi Helena ottanut Vassian kieltäymyksen riemuiten vastaan.
Mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä todennäköisemmältä se hänestä
tuntui. Tapa, jolla hän oli puhunut asiasta Aleksei Dmitritshille,
teki mahdolliseksi vain yhden vastauksen. Olisiko rakastava nainen
esiintynyt siten? Eikö hän ollut liiankin selvästi osoittanut
vastahakoisuuttaan ja kiukkuaan?

Varmaan Vassia hylkäisi uhrin. Siihen viittasi jo sekin, ettei
nuorukainen ollut lainkaan yrittänyt tavata häntä ennen aikaa, minkä
hän oli määrännyt. Ja jos niin tapahtuisi, silloin olisi elämä taas
hänen edessään avoinna, valtavan riemukaaren tavoin.

Hän joudutti askeliaan. Ja voimatta enää kauemmin odottaa vastausta,
jonka hän aavisti, hän tahtoi nousta autobussiin. Mutta siihen aikaan
päivää olivat ne kaikki täpötäynnä. Huolimatta Rue de Miromesnilin
teeravintolassa kuulemastaan tiedosta hän otti auton — jotakin, mitä ei
ollut tapahtunut kuukausiin.

Täysihoitolaan palattuaan hän, omassa huoneessaan käväisemättäkään,
nousi ylimpään kerrokseen ja astui Vassian huoneeseen viitta ja hattu
yllään.

Nuorukainen oli yksin, koska Aleksei Dmitritshin oli täytynyt mennä
toimitukseensa. Helena oli siitä iloinen.

— Vassiasta tuntuu helpommalta, kun ei ole läsnä todistajia, hän
ajatteli.

Koko päivänä eivät hänen kasvonsa olleet kertaakaan näyttäneet niin
luottavaisilta, niin vapautuneilta.

Miten kaunis te olette, kuiskasi Vassia, ja miten hyvä!

Sinä hetkenä Helenasta tuntui siltä, kuin kaikki elämä olisi hänessä
kuollut. Nuorukaisen ääni ja palvova katse sanoivat liian selvästi sen,
mitä hän ei sanoin uskaltanut lausua. Hän oli kuin onnen musertama.

He olivat satimessa.

Kun Helena jälleen kykeni ajattelemaan, hän ymmärsi olleensa
naurettava. Kuinka hän oli voinut kuvitellakaan, että Vassia hylkäisi
tarjouksen? Epäilemättä hän oli ylpeä, mutta kukapa olisi ylpeä siinä
määrin, että työntäisi luotaan onnensa?

Miten hyvä te olette, toisti nuorukainen, äänessään syvä kiitollisuus
ja rakkaus. Se sai Helenan värisemään niinkuin suuressa häpeässä
väristään.

Vassia veti häntä luokseen, ujosti ja kömpelösti, suudellakseen häntä;
mutta kun Helena näki kasvojensa lähellä tuon liian kalpean ihon ja
tuon surkean, laihan kaulan, jossa aataminomena törrötti terävänä,
hän jäykistyi vaistomaisesti, niin että heikot käsivarret irtautuivat
itsestään.

— Nähkääs, kuiskasi Helena surullisesti hymyillen, en ole laisinkaan
tottunut.

Ja sitten hän alkoi nopeasti, huoneen nurkkaan itsepäisesti tuijottaen,
kertoa yön tapahtumia.

Ruhtinas Ritzin... kuorolaulajattaret... soittaja Samuel Jakovlevitsh
... Oli kuin hän olisi koettanut herättää kaikki nämä kuvat elämään
täyttääkseen niillä huoneen, asettaakseen ne itsensä ja Vassian välille.

Ja siitä hetkestä lähtien vallitsi Helenan ja Vassian kesken ikäänkuin
salainen sopimus: he eivät koskaan puhuneet kihlauksestaan.

Helenalla oli suorastaan ruumiillinen tarve pidättäytyä siitä
puhumasta. Ja Vassia taas oli vaiti hämärästi tuntien, että vain
vaitiolo saattoi pelastaa hänen hauraan onnensa, ehkäpä kasvattaa sen
voimakkaammaksikin.

Siitä hetkestä saakka, kun hän oli isältään kuullut Helenan päätöksen,
oli hän vaistomaisesti karttanut sen ajattelemista. Täytyi ottaa
tapahtuma vastaan sokeasti, niinkuin ihme, jotta häntä ei rangaistaisi
sen raukenemisella; ja mitä tapahtuisikin, hänen täytyisi kuuliaisesti
mukautua nuoren tytön tahtoon. Hänen rakkautensa oli niin luottavainen
ja niin nöyrä ja Helenan pelkän lupauksen vuoksi jo niin suuren suuri,
että hän vaieten salli heidän suhteensa jäävän täysin ennalleen, sen
häntä vähääkään ihmetyttämättä tai loukkaamatta. Hän ei edes kysynyt,
oliko se luonnollista.

Nyt hän näki nuoren tytön joka päivä, vieläpä useita kertoja päivässä.
Joko tuli Helena ompeluksineen hänen huoneeseensa tai meni hän alas
molempien sisarusten luokse pitämään heille seuraa.

Hänen pidättyväisyytensä ja koko hänen olemuksestaan säteilevä
lapsellinen ilo liikuttivat Helenaa. Tämä muuttui yhä hellemmäksi
häntä kohtaan, yhä äidillisemmäksi, eikä Vassia, joka ei milloinkaan
ollut kokenut naisen rakkautta, voinut nähdä eroa Helenan tunteen ja
rakkauden välillä.

Tämä erehdys lujitti hänen luottamustaan ja rauhoitti myöskin Helenaa.

— Koska annan hänelle niin paljon onnea, en kai tee kovin väärin, sanoi
hän itsekseen, ajattelematta, että sitoi itsensä nuorukaiseen päivä
päivältä yhä lujemmin.

Pian saattoi muudan odottamaton tapaus heidät vieläkin lähemmäs
toisiaan.

Nuket eivät enää voineet tuottaa sisaruksille riittävää toimeentuloa;
heidän oli etsittävä muuta työtä. Erään Shuvalovin ystävän —
joka oli lääkäri niinkuin hänkin ja palveli nyt sairaanhoitajana
eräässä Neuillyn sairaalassa — välityksellä heille tarjottiin
sairaanhoitajattaren paikkaa. Natalia Borissovna oli sodan aikana
saanut Punaisen Ristin diploomin. Pitkän epäröinnin jälkeen — uusi
paikka kun riistäisi hänen vapautensa päivän, vieläpä yönkin ajaksi —
hänen oli pakko hyväksyä tarjous.

Sisarusten ero saattoi Helenan ja Vassian kohtalokkaasti lähentymään
toisiaan. Tyttö tottui luottavasti uskomaan nuorukaiselle ajatuksensa,
kaikki nuo tuhannet merkityksettömät asiat, jotka huomaamattomimmin
ja lujimmin sitovat ihmisiä toisiinsa. Vassian läheisyys tuli hänelle
tarpeelliseksi, tuntui hyvältä. Mutta nuorukaisen lähdettyä ei tyttö
enää ajatellut häntä.

Niin kului kolme kuukautta.

Eräänä huhtikuun aamuna, juuri kun Helena oli astumaisillaan Vassian
huoneeseen, hän kuuli sisältä äänen, joka ei ollut pojan eikä Aleksei
Dmitritshin ja joka tuntui tutulta.

Kuitenkin hän hämmästyi nähdessään Feodor Ashkelianin istuvan Vassian
vuoteen reunalla.

— Oletteko jo tullut rikkaaksi siellä pohjoisessa? hän kysyi.

— Olen tullut vain runneltuja käsiä rikkaammaksi, Helena Borissovna,
vastasi ruhtinas hilpeästi. Mutta minä uskon, että Irtitsh on laskenut
oikein. Uskokaa minua, pian hän on todella rikas. Muuten, hänestä
puhuttaessa, hän on antanut minun tehtäväkseni lausua teille hänen
kunnioittavimmat tervehdyksensä sekä sanoa, että hän alinomaa ajattelee
teitä.

— Ja vain siitä syystäkö olette tullut tänne?

— Ei, minä olen lopettanut työnteon hänelle. Tänne olen tullut
_dshigitovkan_ vuoksi.

Hän oli lausunut tuon sanan niin suurella ylpeydellä ja ilolla, ettei
Helena uskaltanut tunnustaa tietämättömyyttään.

Aleksei Dmitritsh tuli hänen avukseen.

— Ruhtinas oli juuri teidän tullessanne selittämässä meille kaikkea,
sanoi hän, ja minä tein muistiinpanoja lehteäni varten. Jatkamme, ellei
se ikävystytä teitä.

— Päinvastoin, mutta sallikaa minun sitä ennen sanoa teille, ruhtinas,
että oleskelu pohjoisessa on tehnyt teille hämmästyttävän hyvää.

Feodorin laihtuneet ja ruskeiksi paahtuneet kasvot säihkyivätkin
todella nuoruutta ja terveyttä, ja ennen kaikkea sitä syvää
yksinkertaisuutta, minkä raskas työ ulkoilmassa antaa. Hän kiitti
Helenaa hymyillen ja kääntyi heti Aleksei Dmitritshin puoleen. Saattoi
huomata, että se, mitä hänellä oli kerrottavana, innosti häntä.

— Tiedätte kai, mitä _dshigit_ tarkoittaa, hän sanoi. Se on meikäläinen
sana, kaukaasialainen, mutta se on tullut myös venäjänkieleen, koska
ei ole mitään muuta sanaa merkitsemään todellista ratsastajaa, joka
tekee hevosineen mitä tahtoo. Nyt on, katsokaas, joukko oikeita
_dshigitejä_ tänne Ranskaan paenneiden kasakoiden joukossa. Jotkut ovat
tarjoilijoina Montmartre'issa, jotkut maanviljelijöinä Gironde'issa,
toiset puutarhurinrenkeinä Nizzassa ja toiset kaivelemassa rautaromua
taistelukentiltä niinkuin minäkin olen ollut. Ja nyt on eräs heidän
entisistä kenraaleistaan saanut aatteen istuttaa heidät jälleen ratsun
satulaan, näyttämään Europalle, mihin he kerran ovat pystyneet. Hän on
tehnyt sopimuksen jonkun impressaarion kanssa, koonnut pojat, jotka
hän tunsi, ja pannut heidät harjoittelemaan. Ja pian me aloitamme
esiintymisemme täällä Parisissa. Jospa tietäisitte, millainen
loistohevonen minulla on, niin ette voisi nukkua kateudeltanne!

Hän hehkui iloa. Mihin keskustelu ohjautuikin, hän palasi alinomaa
esitykseen, jota valmisteltiin. Vähät siitä, että esityksestä
maksettiin ja ettei se ollut tavallista teatterinäytäntöä kummempi.
Olihan se kuitenkin vaarallinen kilvoittelu voimassa ja taitavuudessa!
Ja oliko koko maailmassa mitään jalompaa kuin uljas ratsastaja kauniin
ratsun satulassa? Lähtiessään hän sanoi:

— Ennen _dshigitovkaa_ en enää näe teitä. Harjoituksia, ymmärrättehän.
Polvet, pohkeet ja ranteet täytyy saada oikeaan kuntoon. Lähetän teille
liput. Ja esitysiltana tapaamme.

Muutamia päiviä myöhemmin tapasi Shuvalov Helenan ja onnitteli häntä:

— Te olette tehnyt ihmeen, hän sanoi. Olen juuri tutkinut Vassian. Hän
voi paljon paremmin. Sellaisilla hermoheikoilla luonteilla on aina
mahdollisuuksia, joita ei osaa aavistaa. Suru voi heidät tappaa, ilo
parantaa heidät.

Nuorukainen oli pettynyt, kun hän sai tietää Helenan jo kuulleen
uutisen.

Minä olisin tahtonut itse ilmoittaa sen teille, hän huudahti. Minun on
kiittäminen siitä teitä! Mutta sanoiko Shuvalov teille myöskin sen,
että minä voin pian tehdä työtä? Eikö? Mikä onni! Tiedättehän, että en
piirrä niinkään huonosti, ja minä toivon isäni ystävien avulla saavani
työtä muotilehtien piirtäjänä. Jos onnistun, ansaitsen hyvin, ja
silloin... — hän loi rukoilevan katseen Helenaan, näki tämän hymyilevän
ja jatkoi yhteen hengenvetoon — silloin voimme kenties mennä naimisiin.

Helena ei vastannut, mutta hymyili edelleen.

Vassian tervehtyminen edistyi edistymistään. Ja kun Feodor lähetti
lupaamansa pääsyliput, voi nuorukainen jo lähteä Helenan mukana
_dshigitovkaan_.

Kun Shuvalov tuli heitä noutamaan, oli heidän päivällisensä vielä
kesken.

— Vahinko, huusi hän, heti matkaan, en tahdo myöhästyä.

Helena ja Vassia ihmettelivät hänen kärsimättömyyttään. Mutta Aleksei
Dmitritsh puolusti lääkäriä.

— Se johtuu siitä, että te kaksi olette vielä liian nuoria, sanoi hän
kääntyen etupäässä Helenan puoleen, äänessään rajaton kiitollisuus,
mikä ei siitä milloinkaan puuttunut hänen tyttöä puhutellessaan. Te
ette voi tietää, mitä se on. Kentaureja, akrobaatteja, paholaisia,
kaikkea samalla kertaa. Minä muistan erityisesti erään _dsigitovkan_,
jonka Uralin kasakat pitivät Orenburgin katedraalin edustalla. Miten
kaunista se oli! Kunpa ei tämänpäiväinen saisi minua kaipaamaan tuota
toista!

— Tulkaa, pian, pian, keskeytti Shuvalov, en ole edes pysähdyttänyt
moottoriani.

Näytelmä esitettiin eräällä valtavalla stadionilla Parisin tullien
edustalla. Kun Helena ja hänen seuralaisensa olivat asettuneet
paikoilleen, he huomasivat, että kolme neljäosaa katsojaparvekkeista
oli tyhjinä. Vassia ja Helena huomasivat kummakseen, että se pahoitti
heidän mieltään. He olivat tulleet esitykseen aivan välinpitämättöminä,
ja nyt he jo tunsivat sen omaksi asiakseen, harrastivat sen menestystä.
Kun he ilmaisivat tämän huomionsa, sanoi Shuvalov heille:

— Se on kansallisylpeyttä, ystäväni, sille ei mitään voi. Katsokaas,
minä olen ollut sosialisti ja uskon vieläkin olevani. Mutta nuo
villit, jotka kohta näemme, — sillä oikeita villejä he ovat — tuntuvat
tällä hetkellä sydämelleni läheisemmiltä kuin kaikki ihmisen ja
proletariaatin oikeudet. Mutta olkaa huoletta. Me olemme tulleet
neljännestä liian aikaisin, ja penkit tulevat kyllä täyttymään, uskokaa
minua. Maailman porvarillisinta kansaa ei huvita mikään muu niin
suuresti kuin sotaisat ja väkivaltaiset näytelmät.

Oli kevätilta, ja ilma oli samalla kertaa kirpeä ja suloinen. Suuret
sähkölamput tuhlasivat stadionille räikeää valoaan, mutta niiden yllä
kaartui pimeys, salaperäisenä, tähtiä kiiluvana. Laajalla kentällä,
jota peitti aivan nuori ruoho, käyskeli iloisesti rupatellen muutamia
miehiä kasakkaunivormussa. Rataa kiertävän aitauksen takaa kuului
näkymättömien hevosten hirnuntaa.

— Tämä kaikki on jollakin tavoin salaperäistä, jollakin tavoin
epätodellista, eikö olekin? sanoi Shuvalov uneksivasti.

Helena näki kevyen väristyksen puistattavan Vassiaa ja kietoi
turkiskauluksensa hänen hartioilleen. Poika salli sen, vaikka hän
olikin värissyt enemmän jännityksestä kuin vilusta; hänestä oli
suloista tuntea olkapäillään esine, jota tyttö oli kantanut.

Tällä aikaa oli Shuvalovin ennustus toteutunut. Vaikka stadion ei
vielä ollutkaan aivan täynnä, oli väkeä kuitenkin läsnä kyllin paljon
täyttääkseen ilman sillä inhimillisen odotuksen jännityksellä, jota
jokainen todellinen näytelmä edellyttää. Muutoin ei Helena enempää
kuin hänen seuralaisensakaan kiinnittänyt enää mitään huomiota
ihmispaljouteen.

Ylimmille penkkiriveille sijoitettu orkesteri kajahdutti äkkiä
fanfaarin ensimmäiset tahdit. Kaikkien silmät suuntautuivat kohti
korkeaa, tummaa aukkoa, josta ratsastajain täytyi saapua kentälle.
Sitten ilmoitti megafonin kaikuva ääni:

— _Dshigitien_ ohimarssi.

Tuli aivan hiljaista, ja pimeydestä, jonka katsoja kuvitteli miesten
ja ratsujen täyttämäksi, kantautui laulun sävelmä, tuskin kuuluva,
ikäänkuin hyvin kaukaa saapuva. Mutta se riitti värisyttämään
venäläisiä. He tunsivat sen. Tämä sotaisa valitus — tulinen ja
puhdas —, joka tulvi yli kentän rytmillisin aalloin, tuli heidän
kotimaastaan. Se voimistui hetki hetkeltä. Nyt eroittuivat huilujen
viiltävät huokaukset, rumpujen mylvintä ja symbaalien rämisevä melu. Ja
sitten astuivat soittajat esiin salaperäisestä aukosta. Katsojajoukko
tervehti heitä pauhinalla, joka teki hyvää Helenan sydämelle. He
olivat kookkaita ja hehkuvan värisissä puvuissa. He marssivat niin
täsmällisin ja kepein askelin kuin heidän oma soittonsa olisi kantanut
heitä. Heidän kintereillään tuli kohortti, kokonaan kasakkapurppurassa.
Pitkät, liehuvaliepeiset tunikat olivat kireät vyötäröltä, mutta
laajenivat rinnan kohdalla, jossa välkkyi kaksi riviä ammuksia.
Joka miehellä oli virheetön ruumis, he marssivat pää pystyssä,
tahdikkain askelin, joustavasti, kuin, tanssien. Heidän asunsa
voimakas väri, kirjailujen ja aseiden loisto, liikkeiden täsmällinen
yhtäläisyys, kaikki heissä uhosi voimaa, lihasten tasapainoa ja
sotilaskansoille ominaista riemua. Heidän jononsa piteni pitenemistään
— karmosiininpunainen käärme, joka kietoi kiemuransa kentän ympärille.
Ja mitä enemmän heitä tuli, sitä kuuluvampi oli askelten töminä, sitä
kiihkeämmäksi voimistui stadionin ilmapiiri.

Äkkiä kääntyi ensimmäisenä kulkeva jättiläinen päin jonoa ja taaksepäin
marssien, yhä säilyttäen tahdin, kohotti kätensä. Aivankuin tämän eleen
herättämänä murtautui laulu leveistä ja voimakkaista rinnoista. Soitto
vaikeni, ja kuuluivat vain ihmisäänet. Ne vaipuivat korkeimmista,
naisellisista sävelistä kumeimpiin ja totisimpiin, mutta kaikki ne
kumpusivat ihmeen sointuvina ihmisuruista.

Se oli Donin kasakkain taisteluhymni. Se oli väkivaltainen, armahtava
ja kohtalokas kuin kuolema. Nekin, jotka saattoivat ymmärtää vain
sävelmän, lumosi laulun kauneus. Mutta kuinka syvästi se tehosikaan
Helenaan ja hänen seuralaisiinsa; sen jokainen sana syöpyi heihin.
Jaloina ja yksinkertaisina niinkuin kansa, joka ne oli luonut,
mutkattomin lausein ne lauloivat lähdöstä kohti Tonavan tasankoja
sankaruuden laista, joka sotilasta velvoittaa, heidän luistaan, jotka
osoittavat heidän tiensä.

Kertosäe, kirkkaampi, taistelun riemun täyttämä, katkaisi tämän tuiman
sävelmän kunnialaukauksen tavoin.

Vassia oli tarttunut Helenan käteen, jota poltti sama kuume kuin
hänen omaansa. Molemmat olivat lumouksen vallassa, häikäistyneitä.
Epäilemättä näytöksessä oli teatteria, epäilemättä oli puvuissa liian
paljon kultaa ja helyjä ja niiden värit liian räikeät, mutta nuoria
se ei ensinkään häirinnyt. Päinvastoin kaikki tuo loisto, kaikki tuo
koreus herätti eloon lapsuuden kuvakirjojen naivit kuvat: Taras Bulban,
Saporogit, tarujen bojaarit.

Ei ollut enää stadionia eikä suurkaupungin harmaata ihmisjoukkiota.
Sankarinäytelmä alkoi elää.

Nyt ilmestyivät ratsastajat. Näiden univormut eivät olleet laisinkaan
samanlaisia, sillä jokainen oli tahtonut kantaa oman heimonsa asua.
Ja he tulivat laajan Venäjän kaikilta seuduilta: Donin ja Kubanin,
Dnjesterin ja Uralin ja Amurin. Ja siniset tunikat ja valkoiset tunikat
ja tulipunaiset tunikat liehuivat ratsujen kapeiden lautasien yllä.

Istuivatko he satulassa hyvin? Sitä ei kukaan olisi voinut sanoa, sillä
he istuivat niin vapaasti, niin satulaan sulautuneina, että näytti
siltä, kuin hevosten ja ratsastajain ruumiit olisivat olleet yhtä.

Etummaisena nähtiin kokonaan mustapukuinen ratsastaja valkoisen tamman
selässä.

Pitkällinen ihailun sorina, joka kohdistui häneen, kulki kautta
penkkirivien, ja Helenan valtasi kummallinen rauhattomuus, kun hän
ajatteli:

— Tuon täytyy olla Feodor.

Ratsastaja joukko ei ollut vielä ehtinyt hänen paikkansa kohdalle,
eikä hän voinut eroittaa tuon mustapukuisen kasvoja, joka veti
puoleensa kaikkien katseet, mutta hän oli varma siitä, että aavisti
oikein. Ja kun mies ratsasti ohi, näytti hän turkislakkinsa alla niin
ylenpalttisen, miltei sietämättömän kauniilta, niin mustan kotkan
kaltaiselta, että Helena ei voinut olla huudahtamatta ihastuksesta.

Tuhat ääntä vastasi hänelle heti. Mutta ruhtinas oli kuullut äänen,
joka tervehti häntä ensimmäisenä. Hän käänsi päätään, tunsi Helenan,
hymyili hänelle silmin ja ratsasti edelleen.

— Millaisia kasvoja, millaisia kasvoja, katsokaa toki, Aleksei
Dmitritsh, mumisi Shuvalov ihailun juovuttamana. Niitähän voisi pelätä.

Hän osoitti ratsastajia, jotka seurasivat Feodoria. Ja vanhan
lehtimiehen täytyi tunnustaa, että hän harvoin oli nähnyt sellaista
kokoelmaa traagillisia kasvoja. Mongoolilaisneniä, petoeläimen
suita, villejä profiileja, rehellisiä, mutta säälimättömiä katseita,
teräksen kaltaisia, — he uhosivat seikkailuille, mielettömälle
rohkeudelle, luontaiselle julmuudelle. Kun näki heidät, niin saattoi
ymmärtää toivottomat hyökkäykset betonisia ampumahautoja vastaan ja
nuo hirvittävät teurastukset, jotka ovat autioittaneet koko Siperian
ja koko Ukrainan. Millaisen verivirran halki nuo miehet olivatkaan
kahlanneet, ennenkuin he näyttäytyivät tällä rauhallisella areenalla.

Shuvalovin uneksiessa tätä kaikkea päättyi ohimarssi. Soittajat,
laulajat ja ratsastajat katosivat verkalleen aukkoon, josta olivat
tulleetkin, ja sotalaulu vaimeni vähitellen, kunnes lakkasi kuulumasta.

— Ohimarssi luonnistui hyvin, sanoi Aleksei Dmitritsh, mutta vaikein on
vielä jäljellä. Tunnustan olevani levoton. Ajatelkaa, niillä on tuskin
ollut aikaa harjoitella hevosiaan.

Kuin vastaukseksi hänelle kajahti radan päästä kimeä ulvonta,
painajaisunen, noitasapatin ulvonta, ja ratsastaja syöksähti pimeästä
esiin nopeasti kuin salama.

Aluksi ei oikein ymmärretty, mistä oli kysymys, sillä hänen satulansa
oli äkkiä tyhjänä. Mutta sitten oivallettiin hänen hypähtäneen
alas satulasta hevosen kiitäessä täyttä laukkaa. Hän teki muutamia
yhtä nopeita loikkauksia kuin hänen ratsunsa ja yhtäkkiä syöksähti
jälleen satulaan hypähtääkseen kohta maahan hevosen toiselle puolen
ja toisti näitä ilmahyppyjä, kunnes ehti radan toiseen päähän. Hänen
kintereillään tuli toinen, jonka ulvahdukset ja syöksyt olivat
vieläkin hurjempia ja huimapäisempiä. Tämä ei ollut edes lopettanut
ratsastustaan, kun esiin syöksyi kaksi ratsastajaa yhtaikaa. He
antoivat ratsujensa laukata rinnatusten, heittäytyen toisen selästä
toisen selkään, syleilivät toisiaan, olivat taistelevinaan, pyrähtivät
ympäri satulassaan, hypähtivät maahan yht'aikaa ja ponnahtivat takaisin
satulaan kuin kaksi palloa.

Tätä villiä leikkiä varten olivat he kaikki riisuneet tunikkansa. Ja
kevyissä venäläisissä puseroissaan he näyttivät vieläkin vapaammilta ja
sotaisammilta.

_Dshigitovkan_ rytmi kiihtyi yhä. Ennätti tuskin käsittää kunkin
yksityisen ratsastajan taitotemppuja, sillä kärsimättömät, toveriensa
huutojen ja yleisön suosion kiihoittamat _dsihigitit_ seurasivat
toisiaan melkein ilman väliaikoja. Pian ei helvetillinen ulvonta enää
riittänyt heille. Yhä syöksähdellen hevosen selästä ja selkään he
tempasivat vyöltään revolverit, ja kiivas ammunta sekaantui heidän
huutoihinsa.

Näennäisestä sekasorrosta huolimatta oli tässä kaikessa
suunnitelmallisuutta, mikä pian tuli näkyviin. Jokainen uusi
ratsastaja oli edeltäjäänsä taitavampi ja ratsasti nopeammalla
hevosella. Joka kerta kävi laukka vaarallisemmaksi, ja joka kerta
kävivät taidonnäytteet ahdistavammiksi. Kaikki katsojat tiesivät, että
sekunninkin herpautuminen tasapainosta, mitättöminkin lihasten virhe
olisi voinut tuottaa kuoleman.

Kahdesti olivat paarinkantajat vieneet kentältä kylkiluunsa taittaneen
ratsastajan, mutta _dshigitovka_ ei pysähtynyt hetkeksikään.

Aukosta, joka tuntui tyhjentymättömältä, ryntäsi lakkaamatta uusia
paholaisia, yhä huimapäisempiä, yhä notkeampia.

Helena ja kaikki hänen seuralaisensa ajattelivat;

— Entä Feodor?

Kummallinen yhteismielle sai vanhan sanomalehtimiehen,
lääkäri-autonkuljettajan, Vassian ja nuoren tytön tuntemaan, että
ruhtinas oli heidän lipunkantajansa. Miksi ei hän näyttäytynyt? Miksi
ei hän ottanut osaa tuohon paholaistanssiin, jonka yksinpä Aleksei
Dmitritshkin tunnusti ennen näkemiään loistavammaksi?

Näytti siltä, kuin _dshigitit_ nyt olisivat kadottaneet koko
itsesäilytysvaistonsa, kuin heidät olisi riivannut jokin heitä
voimakkaampi, ammoisista ajoista periytynyt vaisto — niistä ajoista,
jolloin heidän esi-isänsä, skyytit, kiitivät vihurina äärettömien
arojen halki. Heidän kiljuntansa, heidän vihellyksensä, heidän
yhteensulautumisensa ratsujen kanssa saivat katsojan unohtamaan kentän
rajat; kentaurien tavoin temmeltäen he muuttivat sen lakeudeksi, jolla
ei ollut ikää eikä ääriä ja jonka yli kävi barbaarinen laukka.

Neljäkymmentä ratsastajaa oli pysähtynyt kentän päähän, ja uskottiin
_dshigitovkan_ ensimmäisen osan jo päättyneen, kun Feodor ilmestyi
näkyviin. Koko stadion ymmärsi, että hänet oli säästetty viimeistä
yllätystä varten.

Hän ratsasti esiin hampaat yhteenpurtuina. Käsivarsien ja vartalon
lihakset vavahtelivat mustan puseron alla kärsimättömien käärmeiden
tavoin. Hänen tammansa — muita hevosia paljon jalorotuisempi ja
voimakkaampi — värisi yhtä kuumeisena kuin hän itsekin. Mutta hän
hillitsi sen vielä muutamiksi sekunneiksi antaakseen tulisen kiihkon,
joka sitä kannusti, kohota sietämättömäksi. Äkkiä sai hän sen
hirvittävällä piiskansivalluksella syöksymään eteenpäin.

Se kiiti raivokkaasti. Feodor hypähti radalle, seurasi mieletöntä
laukkaa muutaman askelen verran, hypähti yli salamana etenevän tamman
ja toisti tämän tempun kymmentä ratsastajaa, joita kohti hän syöksyi.
Ja sitten hän päästi suustaan kiljahduksen, jossa ei enää ollut
mitään inhimillistä, kiljahduksen, johon vastasivat ne neljäkymmentä
ratsastajaa, joita kohti hän syöksyi. Ja sitten hän sivalsi huotrastaan
käyrän kasakkasapelin.

Kauhu vapisutti katsojien joukkoa. Feodor jatkoi hyppyjään, pää
ylpeästi pystyssä niinkuin hän olisi tahtonut uhmata ihmisiä ja
kohtaloa, ja tällä kertaa hän käytti apunaan vain toista kättään. Oli
kuin musta liekki olisi nuoleskellut valkoisen hevosen kupeita. Hän
oli yht'aikaa kaikkialla: hevosen kaulalla, sen vatsan alla, kupeilla,
lautasilla. Hän näytti valtavilla nyrkeillään vanuttavan ja muovailevan
sitä kuin savea, särkevän kuvia ja aina uudestaan luovan. Ja hänen
miekkansa tuli, joka seurasi hänen kaikkia liikkeitään, leimusi salaman
tavoin.

Vielä viiden metrin päässä aitauksesta jatkui laukka yhtä hurjana.

Helena sulki silmänsä, sillä hänestä näytti varmalta, että ratsastaja
ja ratsu ruhjoutuisivat aitaukseen. Mutta Feodor tarttui äkkiä hevosta
sieraimiin ja istui jälleen satulassa samalla hetkellä, kun juoksija
pysähtyi kauttaaltaan väristen ja uupuneena.

— Me emme tunteneet häntä, huudahti Shuvalov loppumattoman suosion
myrskyn vyöryessä halki stadionin. Miten ahtaalla täällä täytyykään
noista ihmisistä tuntua.

Mutta nyt ryntäsi koko joukko huutaen ja yhteislaukauksia ampuen,
epäjärjestyksessä kentälle Feodorin kintereillä, eikä enää voinut
eroittaa muuta kuin aseiden salamoinnin ja hampaiden välkähtelyn
hurjissa kasvoissa.

Siinä vasta joukko.

_Dshigitovka_ kesti vielä kaksi tuntia. Tuli laulua, soittoa, leikkejä,
joissa ratsastajat, pää ruohikkoa hipoen, täyttä vauhtia kiitäen
poimivat maasta vöitä; tai he muodostivat ihmispyramiidin laukkaavien
hevosten selkään: kolme eri kerrosta kasakoita pysytteli tasapainossa
tovereittensa olkapäillä: tai he suorittivat hyppyjä valtavien
rovioiden yli ja haisivat korventaneilta kuin paholainen.

Ja aina osoittautui muita nopeammaksi, muita hurjemmaksi, muita
taitavammaksi mustapukuinen ratsastaja, joka näytti langenneella
arkkienkelillä.

Kun upeasti pukeutunut katsojajoukko jo hajaantui väristen vaistoista,
joiden olisi luullut siltä jo aikoja sitten kuolleen, sanoi Helena:

— Emme voi poistua onnittelematta Ashkeliania.

— Aivan niin, se on mahdotonta, yhtyi hänen Vassiakin.

Hänen hauras ja kiihtymystä värisevä äänensä kuulosti niin
peloittavalta stadionin eläimellisyyttä uhoavassa ilmassa, että Aleksei
Dmitritsh mutisi:

— Olisi kenties parempi, että palaisimme kotiin, poikaseni. Minun on
mentävä toimitukseen, ja sinä, sinä ole varmaan hyvin väsynyt.

— Ei, pyydän, ei järkevyyttä tänä iltana, huudahti Helena huomaamatta,
että hänen vastauksensa sävy oli ylenkatseellinen.

— Tulkaa mukaan auton luo, sanoi Shuvalov. Minä noudan sitten sankarin.

Muutamien minuuttien kuluttua Feodor saapuikin. Hänen piirteissään
saattoi vielä nähdä ponnistusten jäljet, ja hän toi mukanaan miehen ja
hevosen kuuman hajun.

— Kiitän teitä, ruhtinas, sanoi Helena. En koskaan unohda tätä iltaa.
Kuinka onnellinen Natasha olisikaan ollut!

Feodor katseli häntä hymyillen, ja hänellä oli häipyvä mutta varma
tunne siitä, että se muuri, mikä aina oli estänyt häntä lähestymästä
Helenaa niinkuin muita naisia, oli nyt sortunut.

— Saatan teitä, sanoi hän, sillä myöhemmin ajaa Maksim minut
Montmartre'iin, jossa minun täytyy tavata muutamia niistä pojista,
jotka tänä iltana näitte.

Aleksei Dmitritsh ei uskaltanut huomauttaa, että Shuvalov oli luvannut
viedä hänet toimitukseen. Hän tiesi, että Feodorilla oli sinä iltana
etuoikeus.

Mesureux'n täysihoitolan edustalle saavuttaessa ruhtinas auttoi Helenan
autosta. Tällöin hän kietoi käsivartensa tytön olkapäille ja tunsi
Helenan painautuvan häneen.

Feodor ja _dshigitit_, joiden seuraan Shuvalov oli liittynyt, joivat
aamuun saakka. Siitä huolimatta ei ruhtinas ollut juhlien päättyessä
juopunut. Väkevä, mutta kuitenkin tiedottamaksi jäänyt halu oli
suojellut häntä.

— Minne vien teidät? kysyi Shuvalov, joka ei tuntenut Feodorin uutta
osoitetta.

— Oh, nyt olen rikas ja asun Etoile'in lähellä. Mutta minulla ei ole
lainkaan halua mennä nukkumaan. Minä saatan teitä, ja sitten saamme
nähdä.

He palasivat siis yhdessä täysihoitolaan. Mutta vielä sielläkään ei
Feodor tahtonut erota Shuvalovista.

— Teillä on kai ylhäällä jotakin juotavaa? sanoi hän.

— Tulkaa mukaan, vastasi lääkäri. Katsotaan.

Heidän päästyään huoneeseen katsahti Shuvalov koneellisesti
herätyskelloaan.

— Vain seitsemän, hän sanoi, älkäämme pitäkö liian suurta melua. Voimme
herättää Helena Borissovnan. Hänen huoneensa on lähellä.

— Missä sitten? kysyi Feodor innokkaasti.

Shuvalov kurkottui ulos ikkunasta ja sanoi, osoittaen ruhtinaalle
kolmatta ikkunaa omastaan lukien:

— Tuossa.

Hän alkoi nauraa ja lisäsi:

— Helena Borissovna tottelee kuuliaisesti ohjeitani: tulee nukkua
ikkunat avoimina.

Sitten, huolestuneesti:

— Näyttää siltä, kuin ei minulla olisikaan täällä mitään tarjottavaa
teille. Odottakaapa, käväisen kurkistamassa keittiöön.

Feodor ei ollut kääntänyt silmiään ikkunasta. Hän ajatteli Helenan
katsetta, tapaa, millä tyttö oli painautunut häneen. Se oli ollut
vain silmänräpäys, mutta hän oli kuitenkin tuntenut tuon aistillisen
värähdyksen... tuon eläimellisen kutsun. Hänen katseensa harhaili
seinää pitkin. Hänen ja Helenan huoneen välillä oli kapea uloke,
katonräystäs. Helena mahtoi nukkua parhaillaan, runsas, paksu tukka
hajallaan.

Kauan jälkeenpäin kertoi muudan maitopoika, että joku mustapuseroinen
ja mustahousuinen mies oli kiipeillyt niinkuin kissa Mesureux'n
täysihoitolan seinää pitkin. Kukaan ei uskonut häntä. Mutta tuona
aamuna näki Helena Feodorin tulevan sisään hänen ikkunastaan, ja se oli
aivankuin levotonta unta.




VII.


Helena täytyi myöhemmin joulua hirvittävän alentaviin tilanteihin ja
kosketuksiin halveksuttavien olentojen kanssa. Mutta hänen elämänsä
yksikään hetki ei saanut häntä niin inhoamaan itseään kuin se, jona
Feodor äänettömin askelin lähestyi hänen vuodettaan.

Tuona hetkenä ei ollut olemassa mitään puolustusta sille, että hän otti
ruhtinaan vastaan. Hän ei ollut vielä astunut turmiokkaaseen piiriin.
Hän oli vielä Natalia Borissovnan Lenotshka (miten hän oli ennen
iloinnutkaan kuullessaan tämän nimen sisarensa suusta), pikku Leena,
joka tiesi olevansa sisäisesti puhdas ja oli itsekunnioituksessaan niin
varma. Tuona hetkenä hänellä oli vielä vapaa tahtonsa, jota ei hätä,
alkoholi eikä huono seura ollut lamannut.

Ja tämän kaiken hän oli yhdellä kertaa ja ainaiseksi haaskannut, tieten
tahtoen, ilman rakkautta, vieläpä ilman halua.

Oi, jospa hän olisi tuntenut, edes hetken ajan, todellista ruumiin
nautintoa, niin hän olisi antanut itselleen kaiken anteeksi, sillä
hän uskoi, että jokaisella teolla, joka nousee ihmisen olemuksen
syvyydestä, myöskin aistillisimmalla, on oma suuruutensa ja jaloutensa.
Mutta miten kaukana tämä oli sellaisesta! Hänhän ei millään tavoin
rakastanut Feodoria eikä tuntenut mitään nautintoa hänen syleilystään.

Se, mitä hän oli tuntenut ruhtinasta kohtaan siitä saakka kuin oli
ensimmäisen kerran nähnyt hänet Mesureux'n täysihoitolan ruokapöydässä,
oli kummallista pelkoa, samanlaista kuin eräät linnut tuntevat käärmeen
lumoavan katseen edessä. Pitkiin aikoihin hän ei ollut huolinut
selvittää sitä itselleen, ja sen seikan, että ruhtinaan läsnäolo tuntui
hänestä vastenmieliseltä, hän oli luullut johtuvan tuon miehen varmasta
ja tuttavallisesta käyttäytymisestä naisia kohtaan.

Uudenvuodenyönä, ruhtinaan suudellessa häntä, oli hän kenties tuntenut
selvemmin vaaran läheisyyden. Feodor oli kuitenkin matkustanut pois
samana aamuna, ja kihlaus Vassian kanssa oli antanut hänelle kokonaan
muuta ajattelemista.

Mutta eilen, kun hän näki ruhtinaan kuin nuoren aasialaisen emiirin
kokonaan mustiin puettuna johdattavan _dshigittiparveaan_, hän oli
päästänyt tuon huudahduksen, jossa oli antaumusta ja pelkoa. Siitä
hetkestä saakka hän oli tuntenut, ettei voinut ruhtinaalle mitään,
että hän kuului ruhtinaalle, ilman riemua, ilman hurmaa, vain synkän
kohtalon tahdosta, kokonaan mustiin verhotun niinkuin Feodor itsekin.

Oli _täytynyt_ tapahtua niin, että hän ratsastuksen jälkeen tapasi
Feodorin, oli _täytynyt_ tapahtua niin, että hän autosta poistuessaan
oli painautunut Feodorin puoleen ilmaistakseen hänelle nöyryytensä. Ja
koko yön hän oli odottanut Feodoria, sillä hän tiesi tämän tulevan.

Tuo odotus! Miten hämmentävää ja polttavaa häpeää tuntien Helenan
täytyikään sitä ajatella tulevina päivinä...

Hän ei puolustautunut sen nojalla, että oli vielä aivan nuori tyttö,
ei ainoastaan ikänsä vaan myöskin itserakkautensa ja lapsellisen
ajatustapansa puolesta. Että vallankumous ja maanpako olivat
vioittaneet hänen sielunsa mekanismia ja suistaneet raiteilta hänen
elämänsä kulun. Että Natalia Borissovna oli jättänyt hänet yksin tähän
kaupunkiin, jossa hän ei tuntenut ketään ja jonka kuume piiritti häntä.
Että hänen ainoana tukenaan oli voimaton poika. Ja että Feodorissa oli
viettelevää kesyttömyyttä, jonkinlaista eläimellistä vetovoimaa, jota
eivät monet häntä viisaammat ja tyynemmät naisetkaan voineet vastustaa.

Kaikki nämä syyt eivät riittäneet selittämään Helenalle sitä
tosiseikkaa, että hän oli, Feodoria rakastamatta, Feodoria kaipaamatta,
vastustuskyvyttömänä ja passiivisena odottanut häntä koko yön. Hän,
itse ylpeys ja tahdonlujuus — hän oli odottanut Feodoria samanlaisella
alistuvalla pelolla kuin eräänlaiset tytöt asiakkaitaan, joita eivät
rakasta.

Hetken ajan, silloin kun Feodor päivän sarastaessa ilmestyi ikkunaan,
hän oli toivonut. Hän oli toivonut, että jokin hänen sielunsa tai
ruumiinsa vaisto olisi oikeuttanut sen, mitä tuleman piti. Tuona
hetkenä tuntui Feodor hänestä kuninkaalliselta, äänettömältä eläimeltä.
Mutta kohta kun Feodor oli hänen lähellään, kohta kun Feodor
vajotti kovat kätensä hänen hiuksiinsa, kohta kun Feodorin kuuma
hävittäjän-hengitys oli kuivannut hänen huulensa — hän tunsi vain
lohdutonta alistumista.

Feodor heittäytyi hänen viereensä: Helena ei liikahtanutkaan. Feodor
paljasti hänet rajusti eikä Helena sanonut yhtään sanaa. Eikä hänen
huuliltaan kuulunut edes silloin, kun Feodor oli ottanut hänet, kovasta
kivusta huolimatta huokaustakaan.

Levätessään taas hänen vieressään ja nähdessään hänet niin kalpeana
joutui Feodor kokonaan oudon tunteen valtaan: siinä sekoittuivat
toisiinsa katumus, liikutus ja ihailu. Hän aavisti hämärästi saamansa
lahjan arvon. Ja että tuo uhri oli annettu niin yksinkertaisesti, se
täytti hänen mielensä kiitollisuudella. Hän etsi Helenan käden, hyväili
sitä. Ja sitten, kun tyttö yhä pysyi liikkumattomana, ajattelematta
paljastetun ruumiinsa verhoamista, veti Feodor hitaasti peitteen hänen
ylleen.

— Hän häpeää minun tähteni, ajatteli Helena tämän ajatuksen
herättämättä hänessä mitään mielenliikkeitä.

Hän oli täydessä tajussaan mutta aivan voimaton. Hän tunsi, että lumous
oli haihtunut, mutta mitä se merkitsi nyt! Eikö hänen arvottomuutensa
ollut tehnyt hänen sielustaan kuolleen sielun, hänen ruumiistaan
häviöön joutuneen ruumiin?

Ruhtinaan hyväilyt, aluksi ujot, muuttuivat vaativammiksi. Helenan
passiivisuus ei sammuttanut hänen haluaan vaan päinvastoin kiihdytti
sitä, sillä se sai hänet muistamaan itämaiden naisia. Pian hän
valloitti jälleen tuon kauniin ruumiin, joka oli antautunut hänen
käsiinsä. Ja sillä aikaa, kun ratsujen taltuttaja oli puristautuneena
Helenaa vasten, tämä muisti ensi kerran Vassian. Eikä Helena, joka
oli jo luullut tulleensa tunteettomaksi kaikelle, voinut kestää sitä
ajatusta, että hän jälleen kohtaisi nuoren pojan ja näkisi hänen
silmissään sen naisen kuvan, mikä hän oli ollut vielä eilen.

— Nyt on lähdettävä, sanoi hän tylysti.

Nämä olivat ensimmäiset heidän välillään lausutut sanat. Feodor luuli,
että sanat koskivat — häntä ja että Helena pelkäsi joutuvansa häpeään.

— Hyvä, minä ymmärrän, rakas, hän sanoi. Koska näen sinut taas?

Helena värisi vaistomaisesti ruhtinaan sinutellessa häntä. Mutta
päähänpinttymäänsä seuraten hän vastasi:

— Myöskin minun on lähdettävä. Hänen vuokseen... Ja hän loi silmänsä
ylempää kerrosta kohti.

— Se on totta, sanoi Feodor päätään pudistaen, te olitte kihloissa.

Hetken ajan hän näytti olevan hämillään. Sitten hän kohautti
olkapäitään:

Minkäpä sille voi. Sinä rakastit häntä, nyt rakastat toista. Sellaista
on elämä. Hän ymmärtää sen.

— En ole rakastanut häntä enkä teitä, sanoi Helena rauhallisesti, mutta
tästä talosta minun täytyy nyt lähteä.

Hän oli hiukan kohottautunut pielukselta, joka peittyi hänen hiustensa
laineihin. Ja Feodorista tuntui, että hänelle kävi jälleen vaikeaksi
kestää tytön katsetta. Hän sanoi vilpittömästi:

— En ole milloinkaan ymmärtänyt, mitä sinun päässäsi liikkuu, ja tänään
ymmärrän vielä vähemmän. Mutta, sellaisena kuin olet, miellytät minua
enemmän kuin kukaan muu nainen on koskaan miellyttänyt.

— Sitä parempi. Nyt pyydän teitä jättämään minut hetkiseksi yksin.
Haluan pukeutua.

Ruhtinas meni ovelle, mutta kääntyi vielä ennen poistumistaan ja pyysi:

— Älkää sanoko enää "te", se kiduttaa minua.

Helena vastasi:

— Kuten tahdot.

Feodor palasi syli täynnä kukkia ja ruokatavaroita. Hän ei voinut antaa
riemun hetken mennä ohi juhlimatta sitä jollakin tavoin.

— Nyt me syömme hyvin, hän sanoi, olen tilannut teetä alhaalta. Sitten
saamme nähdä, mitä voimme tehdä.

Helena huomasi olevansa nälkäinen, lieneekö se sitten johtunut hänen
syvästä mielenliikutuksestaan tai yksinkertaisesti unettomasta yöstä.

— Minkätähden, ajatteli hän, katsellessaan Feodoria jonkinlaista
kanssasyyllisyyden surua tuntien, minkätähden en loppujen lopuksi
voisi elää niinkuin hän? Ajattelematta, ennakolta suunnittelematta,
vain vaistojani totellen? Eikö kaikki ole siten yksinkertaisempaa ja
helpompaa?

Hänestä tuntui, että hän oli kuin kivi vuoripolulla — kivi, jonka
kulkijan jalka on irroittanut maaperästä ja joka vierii alas, vierii,
vierii...

Niinpä hän ei millään tavoin vastustellut, kun Feodor ehdotti, että
hän tulisi mukaan hänen hotelliinsa. Hänen myöntymyksensä tuotti
ruhtinaalle suuren riemun.

— Saatpa nähdä, että sinun tulee hyvä olla, huudahti ruhtinas. Olen nyt
rikas. Impressaario maksaa minulle palkan kahdenkertaisena. Ja tänään
iltapäivällä menemme yhdessä katsomaan Kuraa. Kura on minun tammani. Ja
kohta kun näytäntömme Parisissa päättyvät, siirrymme Lontooseen. Ehkäpä
myös Amerikkaan. Ja sinä tulet minun mukanani kaikkialle.

Helena kuunteli näitä suunnitelmia tyynellä ilolla. Tuo kiertelevä
elämä, nuo hurjat miehet, nuo kauniit ratsut... Kaikki se vastasi hänen
tarvettaan joutua mukaan tapahtumiin, joita hän itse ei voinut ohjata...

Hän jätti täysihoitolan ilmoittamatta siitä kenellekään, ottamatta
mitään mukaansa.

— Kas, siitä minä pidän, sanoi Feodor ihailevasti. Ei mitään vanhoja
vaatteita mukaan uuteen elämään.

Sen päivän he viettivät tavarataloissa, sillä Ashkeliani tahtoi
tuhlata Helenan vuoksi rahaa niin paljon kuin suinkin; ja myyjättäret
katselivat kummastellen välinpitämätöntä nuorta naista, joka antoi
mustan kasakan valita itselleen kaiken.

He söivät päivällistä lähellä stadionia noin kymmenen _dshigitin_
parissa, jotka puhuivat vähän mutta polttivat lakkaamatta.

— Saattepa nähdä, mitä teen tänä iltana naiseni tähden, sanoi
Ashkeliani heille päivällisen päättyessä.

Muutamat nyökkäsivät hyväksyvästi, mutta eräs, jolla oli jo harmaita
hiustupsuja, vastasi:

— Pidä varasi, ruhtinas. Sinä kiusaat paholaista liiaksi.

Feodor itse osoitti Helenalle paikan alimmalla penkkirivillä, aivan
radan vieressä, sen leveimmällä kohdalla, ja kun hän kaikista
_dshigiteistä_ viimeisenä ilmaantui näkyviin, oli hänellä hampaittensa
välissä pieni kimppu punaisia neilikoita. Hevonen syöksähti eteenpäin
vieläkin raivokkaammasta piiskansivalluksesta kuin edellisenä iltana.
Mutta keskelle rataa päästyään Feodor, yhä hyppyjään tehden, antoi
tamman tällä kertaa kaartaa oikealle, aivan katsojaparvekkeen luokse.
Sitten hän, taas satulaan hypähtäen, heitti kukat Helenan syliin.

Lieneekö syynä ollut kauhistuneiden katsojain huuto heidän nähdessään
tuon kentaurin syöksyvän heitä kohti? Vai oliko Feodor, radan tätä osaa
tuntematta, laskenut välimatkan väärin? Joka tapauksessa teki tamma
juuri sillä hetkellä, kun sen piti kääntyä, vielä sivuhypyn törmäten
parvekkeen kaidetta vastaan. Feodor sai hirmuisen töytäyksen reiteensä.

Hänen kasvonsa vääristyivät. Hänellä oli vielä kyllin paljon voimia
jäljellä kannustaakseen hevostaan ja yrittääkseen uutta taitotemppua,
mutta tuskin kosketettuaan maata hän lyyhistyi kokoon ja sai pusertaa
huulensa lujasti yhteen, jotta ei olisi huutanut tuskasta.

Venäläinen lääkäri, joka oli kaiken aikaa pysytellyt stadionin
alkeellisessa sairassuojassa, näki hänen saapuvan erään toverin
tukemana — kantajat paareineen hän oli hyljännyt.

— Eihän se ole vakava juttu, eikö niin, tohtori? kysyi Feodor tuskalla,
joka oli hänen kipuaan suurempi. Voin kai taas pian istua satulassa?

Helena saapui parahiksi kuullakseen tohtorin määräyksen: "Tavallinen
reisiluun murtuma, kolme viikkoa kipsissä ja kaksi täydellisessä
levossa" — ja näki sellaista, mitä hän ei olisi pitänyt mahdollisena:
Feodorin silmät kostuivat.

Nuori ruhtinas ajatteli kaunista, valkoista tammaa, riemua karahduttaa
täyttä laukkaa huiman toverijoukon etunenässä, kymmenen päivän päästä
tapahtuvaa lähtöä Lontooseen. Näin hän menetti viimeisen, ihmeellisen
tilaisuuden viettää arvonsa mukaista elämää.

Aivan vieressä, _dshigitien_ ratsastuksesta kuumeisella stadionilla,
kaikuivat laukaukset ja hurjat huudot. Feodor piteli korviaan ja murisi:

— Kunpa minut vietäisiin täältä pian pois. Pian.

— Hyvä, teidät viedään sairaalaan, sanoi lääkäri. Ellette itse halua
johonkin erityiseen...

Feodor nytkähdytti olkapäitään osoittaakseen välinpitämättömyyttään,
mutta Helena puuttui puheeseen:

— Minä tiedän erään sairaalan, hän sanoi, jossa teitä hoidetaan hyvin;
menkäämme sinne.

Feodor katsoi Helenaa ihmetellen tämän tarmokasta ääntä ja sitä, että
tyttö, huolimatta kaiken päivää osoittamastaan kylmyydestä, vielä
välitti hänestä — ja juuri silloin, kun hän jo luuli menettäneensä
kaiken oikeutensa arvonantoon, koska ei ollut kyennyt hillitsemään
ratsuaan. Hän ei voinut aavistaa, että Helena tunsi olevansa
vastuullinen tapaturmasta ja uskoi tästä lähtien olevansa sidottu
häneen?

— Leena, olet nainen, jota on vaikea ymmärtää, sanoi Feodor
puoliääneen, kun häntä käännettiin sairasvaunuihin.

Sitten hän virkkoi kasakalle, joka häntä saattoi:

— Olisin iloinen, jos tammani annettaisiin Koidolle. Hän oli minun
jälkeeni paras.

Ennen puoltayötä he saapuivat Neuillyssä sijaitsevaan sairaalaan, jossa
Natalia oli jo useita viikkoja ollut sairaanhoitajattarena. Helena oli
jo ilmoittanut asiasta sisarelleen puhelimitse, joten kaikki oli jo
valmiina Feodorin vastaanottamista varten.

Natalia Borissovnan mielestä oli aivan luonnollista, että Helena
saattoi ruhtinasta. Hän olisi itsekin menetellyt samoin, jos olisi
ollut läsnä tapaturman sattuessa. Ja kun ei Feodor sanallakaan
paljastanut uutta suhdettaan Helenaan, valmistui Natalia valvomaan
hänen luonaan. Mutta Feodor kielsi sen sanoen:

— En ansaitse, että näkisitte vaivaa minun tähteni. Pienenä ollessani
olisi isäni kurittanut minua mokoman taitamattomuuden johdosta. Ja hän
olisi tehnyt oikein. Näkemiin huomiseen saakka.

Natalia Borissovna johdatti Helenan huoneeseensa. Se oli pieni,
valkoinen suoja ilman tulisijaa, ylinnä katon alla. Sänky, hontelo
nojatuoli, pukupöytä — siinä koko kalustus. Natalia Borissovna ei
valittanut tätä köyhyyttä, sillä hän tiesi, että hänet oli otettu
toimeensa ylimääräiseksi, melkeinpä säälistä.

— Joudun pahalle tuulelle joka kerta, kun tulen tänne, sanoi Helena
heidän päästyään sisään.

— Minkätähden? Olen täällä hyvin harvoin, ainoastaan nukkuakseni. Ja
kohta kun puuseppä tulee, tekee hän minulle kirjahyllyn. Se muuttaa
koko huoneen näön. Mutta kuule, Lenotshka, sinä et ole vielä syleillyt
minua. Tuo tapaturma on saattanut sinut kokonaan pois suunniltasi,
luulen. Tule luokseni.

Hän veti sisarensa lähelleen. Mutta sensijaan, että olisi tavalliseen
tapaansa kurottanut kasvonsa suudeltaviksi, Helena käänsi päänsä
pois, niin että Natalia Borissovnan huulet tuskin koskettivat hänen
hiuksiaankaan.

— Mutta mikä sinun on, pieni rakkaani? kysyi Natalia Borissovna. Oletko
pahastunut minuun?

Helena nauroi hermostuneesti.

— Sinäpä olet mieletön, hän sanoi. Miten voit sellaista ajatellakaan?

Johtaakseen sisarensa huomion toisaalle hän alkoi kertoa
_dshigitovkasta_, ja pian oli Natalia Borissovnan elävä ja vilkas
mielikuvitus kokonaan tämän kertomuksen lumoissa. Helenan lopetettua
hän huudahti:

— Mikä vahinko, että en saanut nähdä tuota kaikkea! Minulla on täällä
niin paljon työtä. Mutta sen mukaan, mitä kerroit, ei se ole enää samaa
ilman Feodoria. Hänen on täytynyt olla hyvin kaunis.

— Todella, hyvin kaunis, mumisi Helena.

Hänestä tuntui, että hänen oli kerrottava sisarelleen kaikki. Mutta
mistä hän olisi saanut voimaa antaakseen sellaisen iskun Natalialle,
tuhotakseen tuon heikon ja suloisen, kovasta työstä laihtuneen olennon
rauhan?

Kellon lyönnit kuuluivat sairaalan hiljaisuudessa.

— Puoliyö, sanoi Natalia Borissovna. Meidän täytyy erota, rakkaani.
Sairaala ei ole kaukana tullista, mutta sinulla ei ole aikaa enempää
kuin parahiksi ehtiäksesi viimeiseen maanalaiseen. Suutele Vassiaa
puolestani. Onnellinen hän, joka saa vaimokseen minun pikku Leenani.

Natalia katseli sisartaan niin äidillisellä ilolla, niin puhtaalla ja
hellällä ylpeydellä, että Helena tunsi, miten hänessä murtui jotakin
raskasta ja kovaa, joka oli painanut hänen sydäntään kiven tavoin.
Vihdoinkin pääsivät kyynelet murtautumaan esiin.

— Vaiti, Natasha, voihki hän, en voi kestää, että puhut minulle tuolla
tavoin... että katsot minuun noin... Minä en enää ansaitse sitä... Minä
varastan tuon kaiken.

Hämmästynyt, kauhistunut Natalia tahtoi ottaa Helenan pään käsiensä
väliin, mutta sisar työnsi hänet luotaan kaikin voimin ja huusi:

Älä koske minuun. Eikö siis näy, että olen tahrattu, likainen, arvoton?
Natasha, Natasha, minä olen Feodorin rakastajatar... niin, niin, se
on totta. Hän on ollut minun rakastajani tästä aamusta lähtien. Enkä
minä rakasta häntä. Eikä hän rakasta minua. Hän on mies, joka ei voi
rakastaa. Älä kysy, miksi ja miten. Minä en tiedä mitään, minä en
ymmärrä mitään, paitsi sen, että olen kaikkein kurjin, kaikkein...

Hän ei voinut jatkaa, sillä Natalia Borissovna oli peittänyt hänen
suunsa kädellään ja sanoi kiivaammin kuin Helena oli koskaan kuullut
hänen puhuvan:

— Vaikene, Leena, kiellän sinua puhumasta itsestäsi tuolla tavoin.

Helena katsoi ympärilleen sekavin silmin ja jatkoi itkien:

— Ja sen olen minä voinut tehdä, vaikka minulla on sellainen sisar kuin
sinä, Natasha, pyhimys, suloinen pyhimys. Minunhan olisi tarvinnut
ainoastaan ajatella sinun silmiäsi, niin olisin pelastunut.

Hän oli painanut päänsä Natalia Borissovnan polville. Eikä Natalia
olisi voinut milloinkaan uskoa, että tuntuisi niin kovin tuskalliselta
nähdä nöyränä sama niska, jota oli rakastanut juuri sen ylpeyden
tähden. Miten lievittää tuota ääretöntä kärsimystä, miten hiukankaan
rohkaista tuota sydäntäsärkevää nöyryyttä?

Silloin tuli Natalian avuksi verraton intuitio, jollainen vierailee
vain todella rakastavien sielujen luona.

— Lenotshka, lapseni, pieni, lapsukaiseni, sanoi hän, miten sinä
erehdytkään minun suhteeni! Kuulehan, sodan aikana, Boriksen ollessa
rintamalla, hoidin erästä lentäjäupseeria. Älä keskeytä minua, en
kerro tätä lohduttaakseni sinua, vaan ainoastaan sentähden, että et
luulottelisi olevasi ainoa. Ei, hän ei kajonnut minuun... mutta minä
tunsin aivan selvästi, että jos hän olisi sen tehnyt... minä olisin
ollut kuin vahaa hänen käsissään. Enkä minä rakastanut häntä. Minä
unohdin hänet kohta, kun hän oli lähtenyt sairaalasta. Mutta näetkös,
on kasvoja, joita vastaan olemme suojattomia.

Lopetettuaan puheensa oli Natalia itse yhtä hämmästynyt kuin Helena.
Hän ei ollut milloinkaan edes itselleen tunnustanut sitä, minkä oli nyt
ilmaissut sanoin? Mistä tuo muisto tuli? Oliko hän herättänyt sen eloon
vain ottaakseen osan Helenan taakkaa omille hartioilleen? Vai oliko tuo
upseeri, jonka hän äkkiä näki jälleen hengessään, todellakin...? Hän
oli vielä tuon levottomuutta herättävän muiston järkyttämä, kun Helena,
jonka olkapäät yhä vavahtelivat, toisteli:

— Se ei ole samaa... se ei ole samaa.

Mutta hänen äänensä oli muuttunut rauhallisemmaksi: se ei kuulunut enää
kouristuksenomaiselta. Pian tuntui hänen päänsä raskaammalta Natalian
sylissä. Hän oli nukahtanut unettoman yön ja yhtä kauhean päivän
uuvuttamana.

— Miten nuori hän on, puhui Natalia Borissovna itsekseen hivellen aivan
vienosti sisarensa tukkaa. Hänenä minä en voisi kestää sitä.

Hän ei hievahtanut paikaltaan, koska hän pelkäsi häiritsevänsä tuota
onnellista unta. Hänen liikkumattomuudestaan huolimatta kuluivat
minuutit nopeasti. Natalia Borissovna ajatteli niin monia kuolleita
olentoja, niin monia menneitä asioita. Isää, Ufan kuvernööriä, joka
kuoli hänen ollessaan kahdentoista ikäinen, äitiä, joka oli ottanut
heidät mukaansa perheen maatilalle Krimiin ja kohta sen jälkeen
vetäytynyt luostariin, kukkivaa kevättä, ensimmäistä konserttia, johon
hän oli vienyt Helenan, heidän ensimmäisiä tanssiaisiaan, ylioppilas
Borista, josta sittemmin oli tullut hänen miehensä. Miten täynnä
tapahtumia olivatkaan silloin päivät, miten kevyt, leveä ja tyyni
olikaan silloin elämän virta.

Ja nyt päättyi koko tuo mennyt elämä erään sairaalan kurjimmassa
huoneessa, jossa eräs ainaiseksi murjottu pieni tyttö nukkui.

Sillä Natalia Borissovnasta tuntui Helena nyt enemmän kuin koskaan
pieneltä ylpeältä tytöltä, jonka liian julma elämä oli liian varhain
murtanut. Helena ei ollut syyllinen eikä Feodor liioin. Natalia
Borissovna ajatteli ruhtinasta ilman katkeruutta. Hänen oli helppoa
asettua toisten kannalle, ja siksi hän ymmärsi Ashkelianiakin; tämä oli
saanut Venäjällä vain pinnallisen kasvatuksen ja ennakkoluuloja, mutta
muutoin oli todellinen, hillitön _dshigitti_.

Jos Feodor olisi kohdannut Helenan ennen kaikkea tätä sortumista, ei
hän olisi tohtinut kajota tyttöön. Mutta nyt oli toinen haaksirikkoinen
takertunut toiseen. Se oli luonnollista.

Mitä Feodorista nyt tulisi? Ja Vassiasta, joka ei vielä tietänyt mitään
tapahtuneesta?

Natalian vuoteen yläpuolelle sijoitettu soittokello helisi äänekkäästi,
Helena nousi säpsähtäen.

— Mitä, hän kuiskasi pelästyneenä, mitä se on, Natasha?

— Ei mitään, rakkaani, joku potilas. Minä olen yövuorossa.

Natalia katsoi numerotaulua. Hänen oli mentävä erään vaativaisen ja
epäkohteliaan ukon luo.

— Minulla on työtä ainakin kahdeksi tunniksi, sanoi hän Helenalle.
Riisuudu, kultaseni, ja nukun ilman tunnonvaivoja.

Helena nukkui niin hyvin, että heräsi vasta kaksi tuntia sen jälkeen
kuin Feodorin jalka oli pantu kipsiin. Feodor otti nuoren naisen
vastaan syyllisen ilmein ja nöyrästi — sellainen hän oli ollut siitä
saakka, kun ratsu oli ruhjonut hänen säärensä.

— Tämä on todella tylsää, sanoi hän. Kotona vuoristossa on minua
pyssynkantaman päästä ampunut hyvinkin puoli tusinaa kivääriä. Olin
mukana Itä-Preussissa, Karpaateilla ja pakomatkalle Puolasta. Enkä
koskaan saanut naarmuakaan. Ja nyt saattoi minut elikko, säyseä kuin
lammas, vuoteen omaksi. Ja kaiken lisäksi juuri nyt.

— Olkaa rauhallinen, vastasi Helena. Mitä lääkäri on sanonut teille?

— Aivan samaa kuin oma tohtorimme eilen. Ja senhän te kuulitte, eikö
totta?

Samoin kuin Helena oli myöskin Feodor lakannut sinuttelemasta. Hänhän
oli vain satulasta suistunut ratsastaja! Mutta nyt, kun ruumiillinen
yhteys heidän välillään oli käynyt mahdottomaksi, tunsi Helena
ruhtinasta kohtaan kummallista ystävyyttä, sen veljellisen ja salaisen
tunteen kaltaista, mikä lähentää kahta säädystään sortunutta toisiinsa.
Eikö sama päivä ollut saattanut molemmat turmioon? Mitä merkitsi se,
että molemmat häpesivät eri syistä? Helena näki Feodorin silmissä
tuskan, josta hänen sydämensä kärsi, ja äkkiä hän tunsi voivansa olla
luonnollisempi ruhtinasta kuin Natalia Borissovnaa kohtaan, niin kovin
hellä ja rakastava kuin sisar olikin.

Hän tunsi vaistomaisesti vetäymystä henkilöön, jota saattoi katsoa
arastelematta. Tämä johtui hänen ylpeydestään, jota hän piti nöyryytenä.

— Sanokaahan, kysyi hän Feodorilta, paljonko teillä on rahaa?

— En tiedä tarkoin, mutta ei paljon. Ettekö tahtoisi katsoa
lompakostani.

Helena löysi kolme sadan frangin seteliä ja hiukan pikkurahaa. Feodor,
joka oli hiukan kohottautunut nähdäkseen paremmin, hervahti takaisin
pieluksille entistäkin masentuneempana.

— Niin, se ei ole paljon, sanoi Helena hiljaa. Vasta nyt hän ajatteli,
että oli ollut varomatonta antaa tuoda Feodor tähän sairaalaan, jossa
hoito varmaankin oli hyvin kallista.

— Älkää olko huolissanne minun tähteni, minä pyydän, sanoi Feodor. Voin
varsin kernaasti siirtyä yleiseen sairaalaan.

— Siitä ei voi olla puhettakaan. Te pysytte täällä, kunnes olette taas
terve.

Vielä kerran oli Helena demooninsa vallassa. Hän ei tuntenut sitä, niin
syvälle hän uskoi vajonneensa. Mutta voimaluonteilla on lahjomattomia
sielunliikkeitä. Ne ovat vaarallisimpia, sillä niillä puuttuu se
joustavuus, se mukautumiskyky, mikä tekee elämän mahdolliseksi. Helenan
kunniantunto häntä itseään kohtaan oli tätä laatua, Yksi ainoa juhlayön
humussa huulilta livahtanut lause oli pakoittanut hänet menemään
kihloihin Vassian kanssa. Se seikka, että hän oli tuonut Feodorin tähän
yksityissairaalaan, sai hänet pitämään velvollisuutenaan tehdä hänen
jatkuva oleskelunsa täällä mahdolliseksi.

Mutta millä varoilla? Sitä hän ei vielä tietänyt. (Eikä näyttänyt
luultavalta, että varoja ilmaantuisikaan, sillä hänen oman
toimeentulonsa ansaitseminen oli jo vaikeaa.) Mutta vähät siitä. Tuona
hetkenä hän oli tyytyväinen siksi, ettei Feodor pannut vastaan. Tämä
tuotti hänelle salaista iloa ja ikäänkuin hiljaisen hyvityksen siitä
herruudesta, jonka alle Feodor oli hänet taivuttanut.

— Ensi työkseni menen hotelliinne ilmoittamaan, että huoneenne on vapaa
ja että tavaranne on lähetettävä tänne. Sitten menen sanomaan hyvästit
neiti Mesureux'lle.

Feodor ei voinut olla kysymättä:

— Mutta mihin te asetutte asumaan?

— Siitä puhun Natashan kanssa. Hätätilassa saan tyytyä teidän huoneenne
sohvaan. Näkemiin, ja karkoittakaa kaikki huolet.

Helenaa seuraava Feodorin katse oli kuin kiitollisen koiran, joka on
ainaiseksi luopunut ymmärtämisen toivosta.

Natalia Borissovna oli onnellinen nähdessään Helenan kasvoista jälleen
kuvastuvan entisen tarmon, jonka hän luuli ainaiseksi murtuneen. Mutta
kuultuaan, millaiseen taloudelliseen asemaan Helena oli kevytmielisesti
saattanut itsensä, hän kalpeni hiukan.

— Olet varmaan menetellyt oikein, rakkaani, sanoi hän arasti. Mutta
täällä esitetään lasku joka lauantai ja pidetään hyvin tarkkaa lukua
siitä, että se suoritetaan heti.

Hän ei lisännyt, että Feodor oli vain hänen vastuullaan otettu
sairaalaan ilman suosituksia. Mutta Helena arvasi sen nähdessään
sisarensa kauhistuneen ilmeen.

— Älä ole levoton, rakkaani, meillä on vielä aikaa viisi päivää.

Natalia Borissovna pudisti päätään ja virkkoi surullisesti hymyillen:

— Sinulla on _dshigitin_ uskallus.

Hän ei tarkoittanut sanojaan vähääkään ivallisiksi, mutta Helena, jonka
herkkätunteisuus oli äärimmilleen kiihoittunut, ei voinut unohtaa noita
sanoja.

— Saammehan nähdä, hän vastasi, äänessään huonosti salattu uhma.

Aluksi näyttivätkin tapahtumat todistavan hänen olleen oikeassa.
Iltapäivällä tuli kaksi kasakkaa tervehtimään Feodoria. He toivat
mukanaan sen summan, jonka hän olisi terveenä ollessaan saanut kaikista
Parisin-näytännöstä, ja sen lisäksi tovereiden toimittaman keräyksen
tuottaman erän. Feodor luovutti rahat Helenalle laskematta niiden
määrää.

Ne riittivät leikkauksen ja viidentoista päivän sairaalahoidon
maksuksi. Mutta ruhtinas vaati, että tytön piti saada yhtä hyvä huone
kuin hänen omansa.

— Muutoin lähden täältä heti, hän uhkasi.

Hänen päätöksensä oli niin luja, että Helenan täytyi taipua. Kun ensi
viikon lasku oli maksettu, ei rahoista ollut mitään tähteenä.

Helena yksin tiesi tämän, sillä Feodor ei kyennyt tekemään edes
alkeellisimpia laskelmia, eikä Natalia taas ollut selvillä Feodorin
saaman summan suuruudesta.

Nyt alkoi Helenan taistelu olemassaolosta, ainoa todellinen, työttömän
taistelu. Hän oli jo luullut tunteneensa kurjuuden, koska hänen oli
täytynyt istua aamusta iltaan naurettavan kehnosti maksetun työn yli
kumartuneena. Mutta nyt hän ymmärsi, että se oli ollut siunaus. Nyt
hänen edessään ammotti tyhjyys.

Hän tunsi Parisissa vain harvoja ihmisiä, nekin venäläisiä ja yhtä
köyhiä kuin hän itsekin. Erään vanhan rouvan, joka palveli jossakin
pankissa puhelimenhoitajana, autonkuljettajia, kuten Shuvalovin,
konekirjoittajattaria, teeravintoloiden tarjoilijattaria. Avun
pyytäminen heiltä olisi ollut turhaa. Kuitenkin hän, ujoutensa
voittaen, teki sen, ja hänen onnistui kaiken kaikkiaan saada kokoon
sata frangia. Ja lauantai lähestyi ja sen mukana lasku, jonka hän tiesi
päättyvän huimaavaan summaan.

Koeteltuaan kaikkia tapoja, joita suinkin ajatella saattoi, ja
koettuaan joka taholla pettymyksen päätti, hän perjantai-iltana
toteuttaa suunnitelman, jota hän oli hautonut jo jonkin aikaa, mutta
aina hyljännyt. Vähän ennen puoliyötä hän lähti _Samovariin_.

Hän pyysi saada puhutella viulunsoittaja Samuel Jakovlevitshiä.
Orkesteri oli juuri aloittanut soittaa erästä romanssia, ja Helena sai
odottaa varsin kauan. Hän jäi seisomaan oven edustalle, liikekilpien
alinomaan vaihtuvien värien alle, maalattujen, torailevien naisten
töytäiltäväksi.

Vihdoin tuli soittoniekka.

— Mitä, tekö, Helena Borissovna? hän huudahti. Tulkaa toki sisään.

— Kiitos, en tule nyt niinkuin viime kerralla. Minun on puhuttava
kanssanne liikeasioista.

Mies katseli Helenaa silmänräpäyksen ajan hämmästyneenä. Mutta
nähtyään, että tyttö oli hyvin vakavissaan, hän ehdotti:

— Jos niin on, niin tulkaa mukaani tähän pieneen kahvilaan. Siellä ei
ole vielä paljon väkeä.

Muutamia autonajajia istui tarjoilupöydän ääressä teetä juoden. He
eivät lainkaan ihmetelleet nähdessään smokingpukuisen hatuttoman miehen
tulevan sisään perin kalpean naisen seurassa. Molemmat istuutuivat, ja
ennenkuin viuluniekka oli ennättänyt mitään kysyäkään, sanoi Helena
hänelle:

— Minun täytyy ehdottomasti saada työtä, Samuel Jakovlevitsh. Te olette
kuullut minun laulavan. Luuletteko minun voivan saada paikan täältä?
(Epämääräisellä päänliikkeellä hän osoitti yöravintoloiden loistavia
valoja.)

Samuel Jakovlevitsh kohenteli useita kertoja silmälasejaan huolestuneen
näköisenä ja tarttui sitten niin sydämellisesti Helenan käsiin, ettei
hänelle juolahtanut mieleenkään vetää niitä pois.

— Helena Borissovna, Helena Borissovna, sanoi viuluniekka, minä tekisin
hyväksenne mitä tahansa. Te olitte täysihoitolamme kukka. Mutta minä
rukoilen, alkaa pyytäkö minulta tätä.

Hänen kauniit, lempeät silmänsä, jotka näyttivät aina katsovan
kaukaisuuteen, tuijottivat Helenaa.

— Te ette tiedä, mitä tahdotte, jatkoi hän odotettuaan turhaan
vastausta. Jos olette pulassa, niin kääntykää palvelijattarien
paikanvälitystoimiston puoleen, mutta älkää koettako meidän
ammattiamme. Uskokaa minua.

Hänen veljellinen, läpitunkeva äänensä herätti Helenan sielussa
epämääräistä tuskaa. Helena oli jo valmis noudattamaan hänen neuvoaan,
mutta äkkiä hän ajatteli huomispäivää, laskua, Natalia Borissovnan
vastuuta ja noita sanoja "dshigitin uskallus". Ei, nyt oli mahdotonta
peräytyä.

— Samuel Jakovlevitsh, jos te kiellätte minulta apunne, sanoi hän, niin
käännyn ruhtinas Ritzinin puoleen. Häntä minä tuskin tunnen, hän on
minusta vastenmielinen; mutta vallan varmaan tekisin sen.

Soittoniekan pää painui alas. Kun hän sen jälleen kohotti, oli hänen
katseessaan rajatonta sääliä.

— Menkäämme johtajan puheille, sanoi hän nousten.

He menivät läpi _Samovarin_ salin ja astuivat eräänlaiseen
ikkunattomaan komeroon, joka oli tupaten täynnä konttorikirjoja.
Sen ilma oli parfymoitujen savukkeiden tuoksusta äitelä. Mies,
joka tupakoi, istui selin oveen, niin että Helena näki ensin vain
jättiläismäisen niskan ja siinä kaksi mahtavaa ihrapoimua.

— Terhan, sanoi Samuel Jakovlevitsh, tässä tuon jonkun, joka haluaa
paikkaa kuorossanne.

Mies laski edelleen numerosaraketta lyijykynällä, jota hän pureskeli,
ja kääntyi sitten hitaasti soittoniekkaan päin. Hänellä oli pöhöttyneet
itämaalaiskasvot, ja hänen toisesta korvastaan puuttui puolet.
Sanaakaan sanomatta hän suuntasi sametinpehmeän ja raskaan katseensa
Helenaan.

Tämä punastui kuin loukattuna. Hän tunsi noiden liukkaiden silmien
arvioivan, punnitsevan, tarkastelevan häntä kuin markkinatavaraa.

— Tällä nuorella tytöllä on hyvin kaunis ääni, sanoi Samuel
Jakovlevitsh ilman innostusta.

Terhanin paksuilla huulilla häivähti tuskin huomattava, välinpitämätön
hymy; hän jatkoi tarkasteluaan.

— Hänet voidaan ottaa, sanoi hän vihdoin ontuvalla venäjänkielellä.
(Tuntui siltä, kuin hän puhuisi kaikkia kieliä, mutta kaikkia yhtä
huonosti.) Tuo kasvotyyppi miellyttää.

Sitten hän kääntyi suoraan Helenan puoleen.

— Vain eräs seikka, pienokainen. Te rupeatte käyttämään ihomaalia, eikö
niin? Mitä hiuksiin tulee, riippuu vieraistamme, saatteko pitää ne
pitkinä. Ja nyt palkkanne: kaksikymmentä frangia; tehän olette vasta
aloittelija! Ja pulloista viisi prosenttia.

— Pulloista? kuiskasi Helena; hämmästys miltei salpasi hänen
hengitystään.

— Samppanjapulloista, joita saatte vieraamme tilaamaan. Se tekee
kymmenen frangia. Kas niin. Pidämmekö sovittuna? Te aloitatte kolmen
päivän päästä, niin että ennätämme teettää teille mustalaispuvun.

Ja taas oli Helenan edessä vain poimukas, pullea niska. Kun Helena ei
liikahtanut, kuiskasi Samuel Jakovlevitsh:

— Tulkaa, Helena Borissovna.

— Ei, sanoi tyttö hyvin kuuluvalla äänellä. Minun täytyy heti saada
rahaa, muuten tämä kaikki on aivan turhaa.

Terhan oli kääntynyt tuolillaan.

— Paljonko?

— Tuhatviisisataa frangia.

Terhan katseli vielä kerran Helenan piirteitä tyttökauppiaan tavalla.
Todella kauniit kasvot; ennen kaikkea, tyypillisesti venäläiset
piirteet — siis juuri sitä, mitä hänen vieraansa halusivat.

— Tuhatviisisataa frangia?... kertasi Terhan hitaasti. Odottakaahan,
minun täytyy laskea: se on kuukauden palkka ja sen lisäksi
yhdeksänsataa. Se tekee kolme pulloa päivää kohti — jos hyvitätte
kuukaudessa koko ennakon.

Njaa, sen arvoinen te kyllä olette. Vain nimenne pikku kontrahtiin, ja
minä annan teille rahat.

Hän ojensi Helenalle kolmen kuukauden sopimuksen. Helena luki sen
tarkkaavasti ja hyväksyi.

— Tarkoitan, sanoi Terhan rahat antaessaan, teidän parastanne. Paljon
punaa huulillenne, paljon mustaa silmiin eikä poskille mitään. Ja
onneksi olkoon.

Samuel Jakovlevitsh saattoi Helenaa ovelle asti. Siellä hän sanoi
hiljaa.

— Älkää olko huolissanne puvusta. Voin hankkia sen teille ilmaiseksi.

Kun tyttö käänsi kasvonsa poispäin salatakseen kyynelensä, jatkoi
viuluniekka:

— Suokaa anteeksi, Helena Borissovna, että annan teille vielä erään
neuvon. Tiedän, ettei asia kuulu minulle, mutta sanon teille silti,
jotta ette jonakin päivänä katuisi liian katkerasti: käykää katsomassa
Vassiaa. Hänen laitansa ei ole ensinkään hyvin.




VIII.


Kun Shuvalov palasi keittiöstä, jonne hän oli mennyt katsomaan
Feodorille jotakin syötävää, ja tapasi huoneensa tyhjänä, ei hän
ihmetellyt kovinkaan suuresti. Hän arveli, että alkoholin ja valvonnan
hermostuttama ruhtinas ei ollut malttanut odottaa hänen paluutaan, vaan
äkillistä päähänpistoaan noudattaen lähtenyt harhailemaan jonnekin
muualle.

Shuvalov söi aamiaista filosofisen tyynesti, veti verhot ikkunan
eteen ja nukkui. Koska hän oli sangen säntillinen mies, hän nousi
jalkeille samaan aikaan kuin muulloinkin, aamun sarastaessa, pukeutui
huolellisesti ja lähti totutulle kävelyretkelleen bulevardeille.

Palatessaan täysihoitohan hän tapasi Aleksei Dmitritshin ja Vassian,
jotka olivat juuri aloittaneet ateriansa. Shuvalov istuutui heidän
pöytäänsä ja kysyi:

— Entä Helena Borissovna? Ettekö tänään odotakaan häntä?

— Emme, sanoi Aleksei Dmitritsh nopeasti ja niin luonnollisella äänellä
kuin suinkin. En usko hänen ennättävän palata aterialle.

Shuvalov ei kiinnittänyt tähän vastaukseen erityistä huomiota; hän
alkoi keskustella vanhan sanomalehtimiehen kanssa tavalliseen tapaansa.
He eivät olleet samaa mieltä mistään asiasta. Aleksei Dmitritsh oli
vanhan hallitusmuodon kannalla, mutta lääkäri sitävastoin syytti
keisaria ja hovia kaikista mullistuksista, jotka vuoden 1917 jälkeen
olivat järkyttäneet Venäjää.

Kumpikaan ei koskaan selviytynyt keskustelusta voittajana, molemmat
kun olivat varsin oppineita miehiä ja yhtä taitavia väitteilijöitä.
Todistelun tulisuus, loppumattomat poikkeamiset aiheesta, joihin
heidän henkensä rikkaus heidät houkutteli, — se vei heidät niin kauas
Mesureux'n täysihoitolasta ja heidän koneellisista tehtävistään, että
he rakastivat näitä väittelyjään enemmän kuin mitään muuta.

Mutta sinä iltana esitteli vanha sanomalehtimies aatteitaan ja
muistojaan ilmeisen haluttomasti. Hän piti kaiken aikaa silmällä
Vassiaa koettaen kuitenkin tehdä sen nuorukaisen huomaamatta. Hänen
vastauksensa jäivät sentähden laimeiksi. Keskustelu lamaantui ja
lakkasi huvittamasta Shuvaloviakin. Lopulta tämä ei voinut olla
huudahtamatta:

— Tänään te ette ole vähääkään mielenkiintoinen, Aleksei Dmitritsh.
Ette ollenkaan kaltaisenne.

Vanhus käännähti aivankuin paljastetuksi joutuneena, mutta ei
kuitenkaan kyllin nopeasti; Shuvalov huomasi levottoman katseen, jonka
hän oli luonut poikaansa. Silloin vasta pani lääkäri merkille, ettei
Vassia syönyt mitään ja että hermostunut nytkähtely kouristi hänen
otsaansa.

— Mutta teillähän ei ole tänään ensinkään ruokahalua, sanoi Shuvalov,
ettekä näytä juuri hyvinvoivalta. Ettehän vain aikone lopettaa
toipumistanne, josta minä olin jo niin ylpeä, vaikk'ei se ollutkaan
minun ansiotani? Mikä teitä vaivaa?

Kun nuori mies punastui hiukan, jatkoi Shuvalov nauraen:

— Ahaa, minä ymmärrän. Jumalani, miten vaatelias te olette jo ennen
avioliittoa!

— Ei, ei, älkää uskoko sitä, minä pyydän, tohtori, vastasi Vassia
kiihkeästi? Kukaan muu ei kunnioita toisen vapautta enemmän kuin minä.
Mutta Helena on ollut poissa koko päivän, ja minusta tuntuu... minusta
tuntuu...

— Lapsellista! keskeytti Shuvalov. Hänellä on varmaan ollut jotakin
tärkeää toimitettavaa eikä hän tahtonut ennen lähtöään häiritä teitä
eikä Aleksei Dmitritshiä. Hän tiesi, että isänne menee myöhään levolle.

— Niin, sehän on luonnollista, vahvisti vanha sanomalehtimies. Sen minä
sanoin sinulle heti, poikaseni. Ashkeliani on noutanut hänet.

— Mitä? huudahti Shuvalov. Kenen te sanoitte hänet noutaneen?

— Ruhtinaan, vastasi Aleksei Dmitritsh tohtorin hämmästyksestä
kummissaan.

— Milloin?

— Hyvin varhain, sanoi minulle neiti Mesureux.

— Se ei ole mahdollista... tai sitten...

Shuvalov vaikeni äkkiä, sillä hän oli kohdannut Vassian laajentuneiden,
liian loistavien silmien katseen. Hän jatkoi kerkeästi:

— Minun piti vain sanoa, että on uskomatonta, miten paljon Feodor
jaksaa, siinä kaikki. Te, Aleksei Dmitritsh, siis väitätte, että
Stolypin...

Hän ei voinut jatkaa. Vassian vapiseva käsi kosketti hänen käsivarttaan.

— Te tiedätte jotakin, tohtori, kuiskasi nuorukainen.

— Mitä ihmettä minä tietäisin?

Vassia liikahti kärsimättömästi ja sanoi käskevällä äänellä:

— Pyydän teitä kunnian miehenä kertomaan minulle sen, minkä tiedätte.

— Mistä hitosta tuo miehekkyys? ajatteli Shuvalov Vassian hentoja
kasvoja katsellen.

Mutta hänen täytyi vastata. Hän teki sen niin varovaisesti kuin suinkin
saattoi, kertoi yöstä, jonka hän oli viettänyt Feodorin seurassa,
heidän tulostaan täysihoitolaan ja ruhtinaan katoamisesta. Mutta hän ei
maininnut mitään katseesta, jonka ruhtinas oli luonut Helenan ikkunaan.

— Luultavasti hän meni johonkin läheiseen kahvilaan, jatkoi Shuvalov,
ja tuli sitten tapaamaan minua. Mutta kun minä nukuin, meni hän
tietenkin tervehtimään Helenaa, joka on aina aikaisin jalkeilla; sitten
he poistuivat yhdessä. Siinä kaikki.

— Neiti Mesureux, vaivaisin teitä silmänräpäyksen, sanoi Vassia
vastaamatta tohtorille.

Ja kun vanha neiti oli tullut heidän pöytänsä ääreen, kysyi poika:

— Oletteko nähnyt tänään ruhtinasta.

— Olen kyllä, vastasi neiti Mesureux kummastuneena.

Hän tuli kuutta käydessä herran seurassa (hän nyökäytti Shuvaloviin
päin) ja lähti ennen yhdeksää neiti Helenan kanssa.

— Ettekä sillävälin nähnyt hänen menevän ulos?

— Näin, mutta vain kolmeksi minuutiksi. Hän kävi ostamassa jotakin
syötävää. Helenan huoneesta löysin koko joukon herkkuja. He söivät
varmaan yhdessä aamiaista. Te olette kaikki vallan hassuja tänään.

Hän meni menojaan. Oltiin kauan ääneti. Aleksei Dmitritsh katsoi
Shuvaloviin rukoilevasti.

— Te olette todella typerä, Vassia, noine kyselyinenne, huudahti
tohtori. Mitä tuo kaikki on todistavinaan?

— Kas, siinä se, jotakin täytyy todistaa, sanoi nuori mies tuskaisella
äänellä.

Voimanpurkaus oli tyystin näännyttänyt Vassian. Hän oli lyyhistynyt
kokoon kasvot velttoina, ikäänkuin runneltuina; hän ei piitannut
sydämensä epäsäännöllisistä lyönneistäkään, tuosta vahingoittuneen
koneiston jyskytyksestä, jota hänen ei ollut tarvinnut kuulla enää
viikkokausiin.

Shuvalov ja Aleksei Dmitritsh koettivat selittää hänelle, että
Feodor ja Helena olivat tunteneet toisensa kauan, että elämä samassa
täysihoitolassa oli lähentänyt heitä toisiinsa, että kaikki tänä aamuna
tapahtunut oli vallan luonnollista tovereiden kesken, mutta Vassia
ei kuunnellut heitä. Hän oli aina lapsuudestaan saakka niin tottunut
olemaan onneton, ettei hänellä ollut sitä itsepintaisen toivon kilpeä,
joka suojelee useimpia muita ihmisiä tuskan rynnäköiltä.

Lopulta hän nousi ja virkkoi isäänsä tai Shuvaloviin katsomatta :

— Helenan ei olisi pitänyt... ei olisi pitänyt. Minä en ole koskaan
pyytänyt häneltä mitään. Miksi siis tämä kihlaus? Miksi?

Ja kun hänen huulensa alkoivat lapsellisesti vavahdella, hän poistui.

Huomenna te ymmärrätte, miten tuhmaa tämä kaikki oli, huusi Shuvalov
hänen jälkeensä.

Seuraavana päivänä Vassia kuuli neiti Mesureux'lta, että Helena oli
käynyt maksamassa laskunsa ja että hänen huoneensa oli nyt vapaana.

— Minä tiesin sen kyllä, sanoi nuorukainen pudistaen päätään vanhuksen
tavoin.

Siitä saakka olivat Aleksei Dmitritshin päivät raskaita kuin
kivenjärkäleet. Tuo vanha painajainen, jonka Helena oli joksikin aikaa
karkottanut pakosalle, palasi taas. Vassia ei enää noussut vuoteeltaan,
ja hänen voimansa riutuivat silminnähtävästi hetki hetkeltä. Mutta
tällä kertaa tuli vielä lisäksi jotakin kauheampaa, jota vastaan
taistelemaan Aleksei Dmitritsh oli voimaton ja joka oli viedä häneltä
järjen: pojan synkkä ilo nopeasti lähestyi lähestyvän lopun johdosta.

Aikaisemmin oli Vassia pahimpienkin sydänkohtausten aikana kaikin
voimin koettanut salata tuskansa. Hänen kasvoillaan kuvastui aina
hellyys isää kohtaan ja halu elää. Nyt näytti siltä, kuin hän olisi
tullut tunnottomaksi niin rakkaudelleen kuin kärsimyksilleenkin.

Hän ei enää edes lukenut. Hän näytti vain — katse sisäänpäin
kääntyneenä ja päivä päivältä kalpenevat huulet yhteenpuristuneina —
alinomaa tarkkailevan sitä tuhoa, mitä tauti hänen ruumissaan teki.

Kevät teki illat pitemmiksi ja kiihoittavammiksi.

— Tehdäänpä nyt pieni yritys, pyysi Aleksei Dmitritsh joskus. Pukeudu,
käväistään puistossa asti. Sehän on niin lähellä, ja sinä voit nojata
minuun. Olen varma siitä, että virkistyt kohta, kun tulet hiukan ulos.

Tämän alati turhan pyynnön viimeiset sanat olivat vain verukkeita.
Uuden iskun nujertamana oli Aleksei Dmitritsh käynyt lapsellisen
taikauskoiseksi. Hänen aivonsa, vielä muutamia päiviä sitten selkeät ja
varmat, olivat menettäneet arvostelukykynsä. Kaikessa hän näki enteitä.
Ja varsinkin erästä asiaa hän seurasi pelokkaalla toivolla.

Heidän ikkunansa oli siihen pieneen, neliskulmaiseen hiekkakenttään
päin, jota neiti Mesureux nimitti puutarhakseen. Siinä kasvoi puu,
joka entisaikaan, ennenkuin joutui rakennusten piirittämäksi, oli
varmaan ollut hyvin elinvoimainen. Mutta sitten, kun korkeita taloja
kohosi sen ympärille, kun tiili- ja sementtimuurit asettuivat ilman
ja valon tielle, puu alkoi vähitellen kuihtua. Ja Aleksei Dmitritsh
oli ajatellut itsekseen, että jos sen kuolleihin oksiin, joiden
ylimmät haarautumat kohosivat hentoina ja kuihtuneina aina hänen
ikkunaansa saakka, puhkeisi pieninkin lehti, pieninkin nuppu, niin
Vassia pelastuisi. Ja joka aamu kurkottui Aleksei Dmitritsh katselemaan
Mesureux'n täysihoitolan mehutonta puuta sydämessään aina sama harras
rukous epämääräiselle mutta kenties armahtavalle jumalalle.

Mutta kuinka kevät säteilikin ympäristössä, neiti Mesureux'n vanhaan
taloon sen elvyttävä mahti ei yltänyt; puutarha pysyi pimeän kaivon
kaltaisena, eikä puun oksiin, joiden Aleksei Dmitritsh uskoi voivan
ennustaa, ilmestynyt minkäänlaista elämän merkkiä.

Niin kului viikko. Vassia heikkeni heikkenemistään. Shuvalov, jonka
apuun turvauduttiin tuon tuostakin, tyytyi lausumaan epämääräisiä
rohkaisuja. Ei hän eikä kukaan muukaan olisi voinut tehdä mitään tuon
elimistön hyväksi, joka oli jäänyt lapsuuden aikana aliravituksi ja
jonka veren liiallinen kärsimys oli heikentänyt. Ei todella kukaan,
nyt ei edes se nainen, jonka nuoret, julmat kädet ensin olivat tehneet
ihmeen ja sitten sen tuhonneet.

Shuvalovin mielestä oli ratkaisu jo niin peruuttamaton, ettei Vassia
enää lääketieteellisessä mielessä herättänyt hänen harrastustaan.

Aleksei Dmitritsh oli kyllin selvänäköinen ymmärtääkseen sen. Ja ettei
hänen olisi tarvinnut yhä uudestaan lukea julmaa totuutta Shuvalovin
silmistä, hän vältti neuvottelua lääkärin kanssa. Lehdessä suostuttiin
siihen, ettei hänen tarvinnut toistaiseksi tulla toimitukseen, vaan
hän sai kirjoittaa artikkelinsa kotona. Ja niin hän pysytteli sisällä
Vassian luona.

Tuli äänettömiä tunteja, sillä sairas kieltäytyi itsepintaisesti
puhumasta. Pitkiä, mykkiä tunteja, jotka Aleksei Dmitritsh vietti
sairasta kädestä pidellen, katse elottomana. Tuon tuostakin hän nousi;
hänelle tuli vastustamaton halu mennä ikkunan luo. Hän loi katseen
puuhun, palasi ja istuutui Vassian vuoteen viereen. Siinä hän viipyi,
kunnes hänen oli aika ryhtyä työhön.

Tämän ajan Aleksei Dmitritsh tunsi vaistomaisesti, kellon tarkkuudella,
yksinpä silloinkin, kun hän oli hämärien unelmiensa valtaan vaipuneena.
Hänellä ei ollut suotta takanaan neljääkymmentä sanomalehtimiesvuotta.
Kenties onkin vain vanhoilla näyttelijöillä ja vanhoilla sotilailla
yhtä uskonnollinen ja mekaaninen käsitys ammatistaan kuin niillä
miehillä, jotka ovat tottuneet valmistamaan lehtensä määräminuuteiksi,
puristettuaan tämän maailman melskeen muutamiksi palstoiksi. Ja
kun Aleksei Dmitritshiä kutsui se veretön ja kituvakasvuinen
emigranttilehti, joka kuitenkin oli hänen lehtensä, päästi hän irti
Vassian sormet, istuutui repaleiselle sohvalleen, asetti mustepullon
ja paperia tuolille sohvan viereen (huone oli niin pieni, ettei siihen
mahtunut pöytää) ja alkoi kyyryisenä kirjoittaa.

Mutta aiheet, joita muinoin Venäjällä tuli tulvimalla ja nopeasti
kohta kun kynä vain kosketti paperia, oli nyt työläästi ammennettava
vähävetisestä lähteestä, joka toisinaan uhkasi tyyten ehtyä. Jo jonkin
aikaa oli Aleksei Dmitritsh tämän vaikeuden voittaakseen turvautunut
viiniin. Tavallisesti oli pari lasia riittänyt. Mutta sitten kävi niin,
että kohta, kun hän kumartui papereittensa yli, tuli hänen mieleensä
vastustamattomasti puu, joka ei milloinkaan alkanut viheriöidä. Ja
tämän ajatuksen karkoittaakseen hänen täytyi kaksinkertaistaa jopa
kolminkertaistaa annoksensa, ja pian hän tarvitsi kokonaisen pullon
saattaakseen uupuneet aivonsa työskentelemään.

Ensimmäisinä päivinä vanha sanomalehtimies ei uskaltanut juoda Vassian
nähden. Hän meni nopeasti alas keittiöön ja pyysi määrän, minkä
tarvitsi. Mutta viinin elvyttävä vaikutus ei kestänyt kauan, ja Aleksei
Dmitritsh tunsi usein kesken artikkelin kirjoittamisen, miten hänen
päänsä kävi kauhistuttavan tyhjäksi. Silloin hänen täytyi uudestaan
juosta keittiöön ja pyytää ihmettelevältä palvelustytöltä lasi toisensa
perästä. Vihdoin hän vei pullon mukanaan päällystakkinsa suojassa ja
kätki sen sohvansa alle kuin varas. Ja kun hänelle tuli tarve juoda,
hän veti pullon salavihkaa esiin ja kyykistyi miltei lattiaan saakka,
niin että Vassia ei näkisi häntä, ja vei pullon huulilleen.

Huomasiko poika hänen lapsellista sotajuontaan? Näkikö hän, että tylsä,
surkea humala hunnutti hänen isänsä silmät kostealla kiillolla aina
samoina päivän tunteina? Kukaan ei olisi voinut sanoa, paniko Vassia
tämän merkille. Mutta eräänä iltana, kun toukokuun tuuli koski liian
kipeästi Aleksei Dmitritshin rintaan, hän pyysi arasti: "Sano minulle
jotakin, poikani, en voi kestää enää äänettömyyttä", vastasi poika
vain: "Sinullahan on vielä onnesi, isä. Jos minä voisin juoda, niin
olisi helpompaa..."

Samana lauantaina, jona Helena oli voinut _Samovarin_ omistajan
ennakkona antamilla rahoilla maksaa Feodorin laskun, joi Aleksei
Dmitritsh tavallista enemmän. Ja työnsä päätettyään hän — sen sijaan
että olisi tapansa mukaan istuutunut Vassian vuoteen viereen — meni
ikkunan ääreen. Jokin sisäinen ääni sanoi hänelle, että hän juuri sinä
päivänä näkisi kuihtuneen puun alkavan jälleen viheriöidä, eikä hän
tahtonut jättää katsomatta ensimmäisten silmujen puhkeamista.

Siinä hän oli jo seisonut aivan hievahtamatta kokonaisen lunnin, kun
ovelle koputettiin. Vallan varmana siitä, että koputtaja saattoi
olla vain neiti Mesureux, ei Aleksei Dmitritsh vastannut koputukseen
eikä kääntänyt katsettaan ikkunasta kuullessaan naisen askeleiden
lähestyvän. Mutta äkkiä lävisti hänen sydämensä Vassian huuto. Kauhun
ja hulluuden huuto.

— Isä, isä, huusi nuori mies. Se on hän.

Aleksei Dmitritsh oli kuin eläimen harppauksella asettunut poikansa
ja Helenan väliin. Tyttö oli peräytynyt ovelle saakka ja tuijotti
molempia miehiä aivan jäykistyneenä, aivan kalpeana. Isä ja poika
olivat tarttuneet toistensa käsiin, ja tästä vapisevasta ryhmästä uhosi
niin syvä ja vihamielinen tuska, ettei Helena edes yrittänyt ryhtyä
taistelemaan sitä vastaan. Hänen huulensa liikkuivat, mutta eivät
voineet päästää ilmoille äännähdystäkään.

— Hänen täytyy mennä pois, hänen täytyy mennä pois, huusi Vassia. Hän
tekee taas minulle pahaa. Hänellä ei ollut oikeutta...

Sitten hänen hengityksensä salpautui, ja hän vaikeni. Aleksei Dmitritsh
päästi hänen kätensä ja lähestyi nuorta naista.

— Kuuletteko! sanoi hän käheästi.

Hän työnsi Helenan käytävään, lukitsi oven ja asettui taas ikkunan
ääreen.

Kun neiti Mesureux näki ohikulkevan Helenan kasvot, mumisi hän
itsekseen:

— Herra siunatkoon! Pojan loppu tuli.

Hän nojautui jotakin huonekalua vastaan, että ei olisi kaatunut. Hän
oli tosin monet kerrat nähnyt mustaloimisten hevosten pysähtyvän ovensa
edustalle, mutta ei vielä koskaan viedäkseen pois niin nuoren taakan.
Neiti Mesureux ei erehtynyt paljon: muutamia tunteja myöhemmin Vassia
kuoli.

Samana päivänä ilmoitti Helena Feodorille, että sairaalalasku oli
kokonaan suoritettu ja etteivät he enää tulisi näkemään toisiaan.

— Siihen minulla ei ole mitään sanottavaa, vastasi ruhtinas. Mutta
tietäkää, että kaikki rahat, mitä milloinkaan ansaitsen, että nämä
käsivarret kuuluvat teille. Jo koko elämäni ajan.

Helena ei edes kuunnellut häntä. Ja hän lähti sairaalasta ilmoittamatta
siitä Natalia Borissovnalle. Milloinkaan hän ei ollut tuntenut olevansa
niin kauhistavan vapaa. Feodor oli vapauttanut hänet Vassiasta. Nyt
vapautti Vassia hänet Feodorista. Ei enää mitään sidettä, ei mitään
velvollisuuksia ketään kohtaan, ei häntä itseäänkään. Helena oli
kypsynyt Terhania varten, _Pigalia_ varten.






TOINEN OSA

PIGAL.




I.


Ne jotka vuosina 1924—1925 toimettomuudesta, huikentelevaisuudesta,
surusta tai pelkästään yöelämän halusta maleksivat Montmartre'in
valojen keinotekoisen päivän alla, ne, jotka rakastivat tuota
ainoanlaatuista aluetta, minkä muodostivat kadut Pigalle, Fontaine ja
Douai juopuneine amerikkalaisineen, saxofoninsoittaja-neekereineen,
tangontanssija-argentiinalaisineen, hiukan julkeine tyttöineen,
smokingpukuisine naistenpyydystäjineen, kukkaismyyjättärineen,
autonohjaajineen ja kerjäläisineen, tuota seutua, joka tuoksui
bensiinille, hajuvesille, ihomaalille ja hiukan myöskin
huumausaineille, ne, jotka nautinnokseen katselivat Place Pigalle'ilta
liikekilpien tulikarkeloa, lumoavaa ja petollista kuin syntinen
ilo, ne, jotka liittyivät noiden omituisten ihmisten laumaan, jotka
aloittivat työnsä vasta silloin, kun kaikki muut menivät levolle, ja
jotka menivät levolle silloin, kun kaikki muut nousivat päivän toimiin,
tuohon hysteeriseen, perverssiin ja lapselliseen laumaan, joka oli
ihmiskunnan ulkopuolella, huvitusten välineenä, — ne muistavat varmaan,
että tässä myrkyllisessä vyöhykkeessä oli muutamien neliömetrien alalle
ahtautunut luonnottoman suuri joukko venäläisiä yöravintoloita.

Nämä ravintolat sikisivät ja kasvoivat kuin myrkylliset sienet. Niitä
oli suuria ja pieniä, kaikenlaatuisia: kolmikerroksisista huvittelun
temppeleistä pikku komeroihin, joihin mahtui puoli tusinaa pöytiä.
Oli sellaisia, joiden sinertävässä kirkkovalaistuksessa juotiin
juhlallisesti ja äänettöminä raskaista hopeamaljoista, jo Katariina
Suuren aikana juomaseuroissa kiertäneistä, ja toisia, jotka täytti
soiton, laulun ja rajun tanssin lakkaamaton melu. Toisten seiniä
verhosivat itämaiset matot, toisten seinät olivat maalatut räikein
värein tai ruumiinvihreällä.

Joka askeleella törmäsi kasakoihin, jotka oli pantu vahdeiksi näiden
ravintoloiden ovien edustalle. Toiset, laulajat ja tanssijat, kulkivat
väliajoilla paljain päin baareihin ja kahviloihin. He istuutuivat
kuparinruskeiden, samettisiin tai silkkisiin ihokkaihin pukeutuneiden
miesten joukkoon. Valkohipiäiset, kiiluvasilmäiset, kirjavien helyjen
koristamat naiset nauroivat tai itkivät määrättömästi. Täysiveriset
prinssit joivat veljellisessä sovussa entisten hevosvarkaiden kanssa.

Siellä oli ihmisiä, jotka olivat eläneet koko elämänsä lyhentääkseen
toisten, maksavien ihmisten öitä, todellisia huvitusten välikappaleita,
syntyneitä laulamaan ja miellyttämään niinkuin viulut, joita he
soittivat korvakuulon mukaan. He olivat Moskovan suurten ravintoloiden
ja Pietarin saarten mustalaisia, jotka pakolaistulva oli tuonut
mukanaan Parisiin saakka. Muutamat heistä olivat soittaneet keisarille,
suuriruhtinaille, Rasputinille. Heidän viulunjoustensa alle oli
heitetty omaisuuksia. Montmartre'illa heille maksettiin niukemmin,
mutta he tarvitsivatkin hilpeinä pysyäkseen ainoastaan työtä ja
juotavaa.

Mutta oli myöskin toisia, jotka kulkivat yhtä kuluneissa vaatteissa ja
kantoivat samoin kainalossaan viulu- tai kitaralaatikkoa, mutta joiden
rotupuhtailla kasvoilla kuvastui epätoivo, yhtä samea kuin heidän
silmiensä tyhjyys.

Näin toivat nämä nälkiintyneet ja valepukuiset — ihmiset —
kaartinupseerit, opettajat, hienoston naiset, prostituoidut,
amatööritaiteilijat, kuuluisat mustalaiset —, milloin intohimoisesti
ja koko, sielullaan, milloin kehnosti teeskennellen yöravintoloiden
hälinästä, valosta ja samppanjasta tylsistyneille pareille aavistuksen
siitä barbaarisesta, epätoivoisesta ja monesti ylevästä hengestä,
minkä rajaton ja muodoton Venäjä lauluineen ja tansseineen on kätkenyt
kurjimpienkin lastensa sydämeen.

Kaikki he muodostivat kummallisen heimon, jonka jokaisella jäsenellä
oli ollut oma salaperäinen tai järkyttävä historiansa, heimon, jonka
kaikki jäsenet tunsivat toisensa ja kadehtivat toisiaan, heimon, jota
piti koossa yhteinen pelko ja yhteinen työ. Kaikkien toimeentulo
riippui juotujen samppanjapullojen määrästä, ja kaikki poistuivat
noista ravintoloista vasta silloin, kun kyllin nukkuneet ihmiset
kiiruhtivat luonnollisiin toimiinsa.

Ja tämä heimo, jolla ei ollut isänmaata eikä kotipaikkaa, tunsi
vain tuon ahtaan piirin, syrjäisintä kauppalaa pienemmän, vankilaa
eristyneemmän, jokailtaista keinotekoista orgiaa varten valaistujen
katujen rajoittaman piirin, joka käsitti yksinomaan yöravintoloita ja
kevytmielisen rakkauden tyyssijoiksi aiottuja hotelleja.

Edellisissä venäläiset tekivät työtä ja jälkimmäisissä nukkuivat.
Unestaan he heräsivät ainoastaan laulaakseen, kiihdyttääkseen
toiset juomaan ja itse juodakseen. Ja laulamasta ja juomasta he
herkesivät ainoastaan hoippuakseen takaisin nukkumaan. Ja tämän
eristyneen korttelin, jonne heidän maalaisensa olivat asettuneet
ruokalanpitäjiksi, hotellinisänniksi, vieläpä partureiksikin, jossa
heidän ei viikkokausiin tarvinnut käyttää ainoatakaan ranskalaista
sanaa, jossa he elivät niin ammattinsa ja uupumuksensa liekaan
sitomina, etteivät monet heistä tietäneet mitään Riemukaaresta eikä
Boulogne'in metsästä — tämän korttelin he olivat — sitä hallitsevan
paikan mukaan — nimittäneet _Pigaliksi_.

_Pigal_, eristynyt maailmankolkka, kadotettujen, tuuliajolle
joutuneiden sielujen turvaton satama, julma ja rauhaton pakopaikka,
armelias vain niille, joille alkoholi antaa unohduksen ja kokaini
huuman, keinotekoisen ilon kangastus, jonka auringon ensimmäiset
säteet haihduttavat, —— sellainen oli se outo ja epäinhimillinen maa,
johon Helena, neiti Mesureux'n lemmikkivuokralainen, nyt oli päättänyt
asettua.




II.


Sairaalasta lähdettyään Helena söi eräässä bulevardiravintolassa, jonka
hän valitsi siksi, että se oli täynnä melua ja valoa. Mutta hän ei
viipynyt sisällä kauan. Hänet oli vallannut vastustamaton liikunnon
ja vaihtelun tarve. Hän liittyi lukemattomiin sunnuntaikävelijöihin.
Jonkun elokuvateatterin säihkyvä julkisivu sai hänet hetkeksi
pysähtymään. Mennäkö sisään? Mutta hän ajatteli salia, joka sukelsi
alas puolihämärään, vaimennettua musiikkia, kankaan harmaata ja
valkoista. Ei, se ei ollut sellaista, mitä hän tänä iltana tarvitsi.

Eräässä kadunkulmassa hän näki loistavan nuolen, joka osoitti
tietä muutamaan tunnettuun varieteehen; Helena meni sinne. Siellä
esiteltiin miltei sanaton revyy, joka yksinomaan pyrki lumoamaan silmää
kekseliäiden koneellisten laitteiden aikaansaaminen näköharhojen,
väärien jalokivien ja alastomien naisten avulla. Helena, joka ei
milloinkaan ollut nähnyt sellaista näytelmää, katseli kuin tukehtuva
tuota barbaarista loistoa, noita valonheittäjän valossa lakkaamatta
sortuvia ja jälkeen rakentuvia kuningaskuntia. Ja noita täydellisiä
ruumiita, lukemattomia, alastomia, niiden rusoittavia rintoja ja uumia,
— niin koulittuja ruumiita, että ne näyttivät aineettomilta kuin
kauniit maalaukset...

Väliverhon laskeutuessa Helena huokasi. Hänestä tuntui siltä, kuin hän
olisi voinut jäädä koko elämänsä ajaksi tähän savun täyttämään ilmaan
katselemaan tuota värien ja lihan ajatonta ja paikasta irtautunutta
leikkiä.

Oli vasta puoliyö, eikä hän ollut väsynyt. Eräs kysymys häiritsi hänen
turtaa rauhaansa: missä hän nukkuisi yönsä? Mutta Helena ei ollut kauan
huolissaan siitä. Olihan myöhemmin kyllin aikaa miettiä sitä seikkaa.
Tärkeintä oli estää aivot ajattelemasta, tekemästä kysymyksiä, pysyttää
ne siinä kuolleessa tasapainossa, johon näytös oli ne niin onnellisesti
saattanut. Helena muisti _Samovaria_ vastapäätä sijaitsevan pienen
kahvilan, jossa hän oli edellisenä iltana keskustellut Samuel
Jakovlevitshin kanssa. Se tuntui hänestä houkuttelevan tylsältä.

Hän kääntyi siis päättävästi eräälle kadulle, joka vei Montmartre'ille.
Jos Helena olisi tietänyt, ettei hän enää moniin, moniin viikkoihin
palaisi siihen osaan kaupunkia, josta hän nyt poistui, olisi hän
kenties liikutus mielessään katsonut bulevardeja, joilla hän vielä
kulki reippaasti, katse kirkkaana ja askelet joustavina. Tai kenties
hän olisi silloin vieläkin enemmän jouduttanut askeliaan päästäkseen
niin pian kuin suinkin ratkaisevasti eroon omasta itsestään.

— _Sans-Souci_, luki hän miltei ääneen kahvilan nimikilvestä. Hän oli
löytänyt kahvilan tietämättä oikein itsekään, miten.

Hän toisteli nimeä useita kertoja, sillä se miellytti häntä.

Tarjoilija tervehti häntä ystävällisin elein, aivankuin olisi tuntenut
hänet kauan. Sekin miellytti Helenaa. Miten yksikertaisia, miten
tutunomaisia asiat olivatkaan, kun vain osasi mukautua niihin! Ja
yö oli kaunis nähtynä hiestyneiden ikkunanruutujen läpi. Sen täytti
kiirehtivä ihmisvirta, jonka kaipaus sai syöksymään huvituksiin.
Siinä kiersivät reklaamivalot, joiden räikeys toi mieleen varieteen
valoleikin.

— Jotakin likööriä, mitä tahansa, en tunne nimiä, mutta väkevää, tilasi
Helena hilpeästi.

— Venäläiset naisemme pitävät yleensä chartreuse'istä, vastasi
tarjoilija.

Helenaakin miellytti tämän juoman väri. Hän ei koskenut lasiin pitkään
aikaan, häntä lumosi liköörin tumma, myrkynkaltainen vihreys. Sitten
hän joi sen hitaasti ja tilasi toisen lasillisen.

— Lyön vetoa, että odotatte _Samovarin_ viuluniekkaa, sanoi tarjoilija
lasia tuodessaan. Olisi parasta ilmoittaa hänelle. Hän käy täällä
harvoin, hän on hyvin vakava ihminen.

— Luulette minun haluavan tavata häntä? kysyi Helena ihmetellen. Ei, en
halua nähdä ketään.

Alkoholi, johon hän ei ollut tottunut, lämmitti häntä sisäisesti
miellyttävällä tavalla. Hänelle tuli suloinen hyvänolon tunne. Aika
kului. Äkkiä hän säpsähti: tarjoilupöydän luona puhuttiin venäjää.
Hän näki kaksi miestä kasakanpuvuissa. Mutta heidän ääntensä
hienostuneisuus oli ristiriidassa puvun kanssa.

— Käykö teillä yhä paljon väkeä? kysyi toinen.

— Tänään aivan erityisesti; täytyy hankkia ylimääräisiä pöytiä.

— Eikä meillä käy ketään. Mistähän se johtuu? Pelkäänpä, että saadaan
pian sulkea koko liike. Ja miten meidän kaikkien sitten käy?

He lähtivät. Mutta sisään astui toinen venäläinen seurue, joka istuutui
ja ryhtyi pelaamaan korttia. He olivat köyhää väkeä, ja heillä oli
sangen epäilyttävät kaulukset. Helena oli aika lailla hämmästynyt
nähdessään ruhtinas Rizinin tulevan sisään ja liittyvän heidän
seuraansa.

— Vain yksi pelikerta, sanoi ruhtinas. Minun täytyy tanssittaa kahta
eteläamerikatarta.

He syventyivät peliinsä äänettöminä. Silloin tällöin ruhtinas mutisi
aina saman karkean kirouksen, joka inhoitti Helenaa. Mutta hän ei
tahtonut antaa minkään seikan häiritä mielihyväänsä ja koetti heti
unohtaa ruokottomuuden.

Noustessaan heitti ruhtinas pöydälle kourallisen pikkurahaa ja sanoi:

— Siinä kaikki, mitä omistan. Jakakaa keskenänne. Lopun olen teille
velkaa.

— Oh, sinun veloistasi emme ole huolissamme, virkkoi muudan pelaajista
naurahtaen. Kun tanssittaa miljoonaperijättäriä...

Ruhtinas kohenteli hiukan hermostuneesti kalvosimiaan, avasi suunsa
aivan kuin vastatakseen, mutta kohautti olkapäitään, silitti hiuksensa
kuvastimen edessä ja lähti _Samovariin_...

Hänen toverinsa ryhtyivät taas pelaamaan. Muudan mustalaispukuinen
nainen istahti hetkeksi erään pelaajan viereen, suuteli häntä suulle ja
sanoi surullisesti:

— Yhäkö sinä häviät?

Mies ei vastannut, ja nainen poistui pää painuksissa.

Sitten tuli kolme nuorta kaukasialaista juomaan punaviiniä. He
puhuivat äidinkieltään, itämaista ja karkeaa, jota Helena ei
ymmärtänyt. Mutta hänelle teki hyvää katsella heitä, sillä he olivat
nuoria ja huolettomia, eikä heidän päivettyneissä kasvoissaan ollut
halpamaisuutta eikä himokkuutta.

Ja muutamien tuntien kuluessa kulki Helenan ohi laajan Venäjän kaikkien
rotujen edustajia: ukrainalaisia, siperialaisia, georgialaisia,
liettualaisia, mustalaisia ja juutalaisia.

Helena näki heidän tulevan sisään, istuutuvan toistensa joukkoon ja
jälleen poistuvan kirjavan kadun lakkaamattoman kohinan saattelemina.
Hän tunsi kummallista mielihyvää ajatellessaan, ettei hän kohtapuolin
enää olisi täällä katsojana, että hän tulisi tuntemaan kaikki nuo
ihmiset, että hänen ja heidän välilleen syntyisi tuo vaistomainen,
elimellinen yhteenkuuluvaisuus, jonka hän luuli tänä iltana
huomanneensa liittävän noita ihmisiä toisiinsa.

— Kas, tekin täällä, Helena Borissovna, huusi äkkiä eräs ääni hänen
korvaansa, mikä sattuma!

Helena kohotti päätään ja oli Shuvalovin nähdessään miltei halukas
pakenemaan. Hän ei halunnut tietää enää mitään entisyydestään. Mutta
hän rauhoittui heti kohta. _Sans-Soucissa_ oli myös Shuvalov aivan
toinen mies. Kallellinen lakki, nahkatakki ja likaiset, bensiinille ja
öljylle lemuavat kädet — ne eivät olleet kohteliaan lääkärin, yleisten
aatteiden harrastajan, vaan venäläisen autonkuljettajan, kasakkain sekä
maalattujen ja valepukuisten naisten kumppanin. Helena teki hänelle
tilaa ja virkkoi:

— Tästälähin tulette tapaamaan minut täällä useimminkin. Minulla on
paikka _Samovarissa_.

Shuvalov katsoi häntä suoraan silmiin kuin olisi tarkastanut potilasta
ja päästi sitten vihellyksen.

— Niinkö, te täällä _Pigal'issa_. No niin...

Hän ei lopettanut lausettaan. Mitäpä olisi hyödyttänyt kysellä nuorelta
naiselta, surkutella häntä tai antaa hänelle neuvoja? Tai edes kertoa
hänelle, että Vassia oli kuolemaisillaan? Helenan oleskelu tässä
paikassa ja hänen veltot, väsyneet kasvonsa olivat jo vastauksena
kaikkiin kysymyksiin. Ettei tilanne olisi käynyt kiusalliseksi, oli
parasta käsittää asia aivan luonnolliseksi.

Shuvalov kysyi:

— Milloin aloitatte?

Helena ei ollut vielä ajatellut sitä seikkaa. Terhan oli tosin antanut
hänelle kolme päivää aikaa, mutta mitä hän tekisi niillä? Miksi
odottaa, kun hän kuitenkin tahtoi niin pian kuin suinkin sukeltaa tähän
pilaantuneeseen, unohdusta tuovaan veteen?

— Huomenna! hän vastasi.

Hän oli jo luullut kaiken tarmonsa sammuneen, mutta nyt hänen äänessään
oli taas pontta, mikä oli ominaista hänelle aina silloin, kun hänen
piti siirtyä toivomuksesta tekoon.

— Minä tarvitsen vain puvun. Samuel Jakovlevitsh on luvannut hankkia
sen minulle. Tahtoisitteko pyytää häntä tulemaan tänne?

Viuluniekka pudisti päätään nähdessään liköörilasit Helenan pöydällä ja
miten toivottoman välinpitämättömänä tyttö tuki päätään käsiinsä.

— Teidän ei olisi pitänyt odottaa minua näin myöhäiseen, Helena
Borissovna, sanoi hän niin lempeästi kuin hän suinkin osasi.

Mutta juuri tästä hellyydestä ja kunnioituksesta tyttö tahtoi päästä
vapaaksi.

— _Samovar_ käy vielä minulle sietämättömäksi tuon hyvinkasvatetun,
pehmoisen olennon vuoksi, sanoi hän itsekseen.

Ja kuivasti virkkoi hän Samuel Jakovlevitshille:

— Onko teillä tavarani?

— Kyllä. Sain kaikki hankituksi eräältä ystävättäreltäni, jonka
onnistuin houkuttelemaan lopettamaan laulamisen.

— Ljuba, eikö niin? kysyi Shuvalov.

— Oikein hyvä, Samuel, sangen hyvä asia. Hän on liian onneton siinä
toimessa. Entä milloin ovat häät?

— Saa nähdä, saa nähdä, vastasi soittaja hämillään. Minne saan
toimittaa pakettinne, Helena Borissovna?

— Minne? toisti Helena. Oikeastaan minulla ei enää ole asuntoa. Ah,
auttakaahan minua löytämään sellainen jostakin tästä läheltä. Mennään!

Samuel Jakovlevitsh epäröi jonkun sekunnin, sitten hän sanoi hiljaa ja
lämmöllä, ikäänkuin etukäteen tuntien ehdotustensa hyödyttömyyden:

— Helena Borissovna, huomaan kyllä, että olette muuttunut: mutta jos
teillä on edes hiukankin itsesäilytysvaistoa jäljellä, niin älkää jääkö
asumaan tänne. Päinvastoin, asettukaa niin etäälle kuin mahdollista.
Tulkaa ainoastaan työhönne tänne. Siten saatte edes hiukan hengittää
vapaasti. Shuvalovhan voisi noutaa teidät iltaisin ja aamuisin ovat
kaikki metrot käytettävissänne. Maksim, sanokaa hänelle, että olen
oikeassa!

Helena ei antanut Shuvaloville aikaa vastaukseen:

— Samuel Jakovlevitsh, te ette ymmärrä mitään, sanoi hän. Ja
vastaisuudessa pyydän teitä jättämään minut rauhaan moraaleinenne.
Tulkaa, Shuvalov, hänen ei tarvitse raskauttaa omaatuntoaan. Te saatte
sitten antaa hänelle osoitteeni.

Mukanaan Shuvalov, joka filosofiastaan huolimatta huonosti pystyi
peittämään hämminkinsä, valitsi Helena asunnon eräästä Rue
Victor-Massen varrella olevasta hotellista.

Hän sieti urheasti kananpojan- ja silavanhajun, joka ovella vyöryi
häntä vastaan. Hän sieti unesta herättämänsä, housunkannattimiaan
hypistelevän tarjoilijan kysymyksen:

— Onko herra kanssanne?

Mutta päästyään huoneeseensa riisuutui Helena pimeässä, ollakseen
näkemättä vadelmanvärisiä seinäpapereita, kurjaa peilikaappia ja
huojuvaa vaatenaulakkoa. Silmänräpäyksen ajan ajatteli hän huonetta,
jossa hän oli asunut neiti Mesureux'n luona: Se ei tosin ollut upea,
mutta suuri ja ilmava. Siitä uhosi ikä, mutta myöskin rauha. Ja
sittenhän siellä oli Natasha. Ja lähettyvillä Feodor, Vassia ja hänen
isänsä, siistejä, kelpo ihmisiä.

Lukemattomien autojen kolinan, lukemattomien askelten kopinan,
juopuneiden naisten huutojen aiheuttama pirullinen melu surisi
huoneessa. Helena tunsi itsensä pieneksi ja onnettomaksi ja nukahti
vasta loppumattoman piinan jälkeen.

Hän hätkähti unestaan tuntien tukehtuvansa.

— Miten raskas ilma on, mietti hän. Unohdin avata ikkunan. Oi, minähän
suljin sen melun vuoksi. Mutta nythän on jo aivan hiljaista.

Hän työnsi ikkunan auki ja näki auringonsäteiden kaltevuudesta, että
ilta oli tulossa. Kadulla vallitsi maaseudun rauha: joitakin yksinäisiä
jalankulkijoita, vaunun kolina: kaukana vihersivät pikku puutarhat. Oli
ikäänkuin koko kortteli loisi uutta voimaa yön varalle.

Pukeutuessaan muisti Helena mustalaispuvun. Shuvalov oli luvannut tuoda
sen kello kuudeksi; sen täytyi siis jo olla saapunut.

Helena paneutui uudelleen vuoteeseen ja soitti. Huonetarjoilija,
joka oli aamulla ottanut hänet vastaan, toi, yhä vielä uneliaana
ja ikuisesti housunkannattimiaan nyppien, huolellisesti nyöritetyn
pahvikotelon. Kun hän ei heti poistunut, kysyi Helena:

— Miksi viivytte?

— Siltä varalta, jos tarvitsisitte apuani pukeutumisessanne, vastasi
mies tympeällä äänellä. Nämä naiset haluavat sitä usein.

Jonkinlaisessa kuumeessa avasi Helena paketin. Sehän sisälsi hänen
uuden olemuksensa! Hän otti esiin vihreän hameen, tummanpunaisen liivin
ja suuren, oranssinvärisen huivin. Tämä yhdistelmä aiheutti hänelle
melkein päänkivistystä, mutta kun hän oli sipaissut hepenet ylleen,
solminut silkkiliinan päähänsä ja näki kuvastimessa kookkaan, hurjan
tytön syvään uurretussa puvussa, ruumis liikehtien ohuen kankaan alla,
kalpein, värien barbaarista koreutta vasten vielä kovemmilta näyttävin
kasvoin, nauroi hän hermostuneesti.

— Niin, niin, sanoi hän tuolle tuntemattomalle, — paljon punaista
huuliin, paljon mustaa silmiin, ja Terhan on oleva tyytyväinen.

Hän katseli kuvaansa kauan, tietämättä, täyttikö tämä tarkastelu hänet
kauhulla vai ilolla. Oli tuskin mahdollista kuvitella täydellisempää
muutosta. Mutta jäisikö tämä aina pelkästään valepuvuksi, vai
onnistuisiko hänen muovautua kokonaan uudelleen? Hän halusi sitä
epätoivoisesti, ja koska puku paremmin sai hänet muistamaan hajalle
poljetun ja syntisen sielunsa, piti hän sen yllään mennessään
päivälliselle.

Syötyään halusi Helena tuntea jälleen _Sans-Souci'n_ hyvää tekevän
huuman. Mutta koska yöravintoloita ei vielä oltu avattu, täytti niiden
henkilökunta nyt tuon pikkukahvilan joka sopen. Koko _Pigal_ oli
siellä venäläisineen, neekereineen, argentiinalaisineen ja harvoine
ranskalaisineen. Kaikki rauha oli väistynyt tämän kuumeisen lauman
tieltä.

Vaikka hän olisi ollut yksinkin, ei hänen eilen kokemansa rauhallisuus
olisi palannut. Hän odotti liian maltittomasti, että elämä, jota hänen
pukunsa lupasi, vihdoinkin todella alkaisi, ja aika tuntui hänestä
loputtomalta, kunnes _Samovarin_ suuren pääoven valot sytytettiin. Heti
nähdessään ruusunpunaisten valoviirujen kiitävän sisäänkäytävän yllä
ja kasakan (hän muisti äkkiä, että se oli amiraali Andrejev) asettuvan
paikalleen ovipieleen, läksi Helena kadun yli ravintolaan.

Se oli vielä rauhallinen ja tyhjä. Kaksi tarjoilijaa, jotka kantoivat
pukuaan surumielisen luontevasti, pakisi keskenään salin kulmassa
olevan pikku baaripöydän ääressä, ja jättiläismäinen hovimestari —
hartiat kuin hirret — tarkasteli valmiiksi katettuja pöytiä. Ensi
silmäyksellä havaitsi Helena kaikkien kolmen olevan venäläisiä. Kun
hän astui sisään, virkkoi selin oveen seisova hovimestari pöytään
puistellen:

— Filip Artemjevitsh. Te olette jälleen unohtanut sekoittajan numero
kuudesta. Huomaan, että te parempina päivinänne joitte samppanjan
hiilihappoineen.

— Olen unohtanut sen, eversti, se on totta, suokaa anteeksi, vastasi
toinen tarjoilijoista ja nousi.

— Ei, olkaa siellä vaan, istukaa, ystäväiseni, toimitan sen itse.

Hovimestari pyörähti koroillaan ympäri ja huomasi Helenan.

— Haluatteko jotakin, rouva? hän kysyi.

— En, vastasi tyttö hämmästyneenä tässä tyhjässä huoneessa
vallitsevasta hyväntahtoisesta toveruudesta. Kuulun kuoroon.

— Ahaa! Te olette uusi laulajattaremme. Hyvä, hyvä, johtajalta sain
sen käsityksen, että voisimme odottaa teitä vasta ylihuomenna. Mutta
tervetuloa joka tapauksessa.

Hän omasi sen matkimattoman tervehdyshymyn ja sen vieraanvaraisuuden
yksinkertaisen jalouden, jota länsimaalaiset eivät enää tunne.

— Saanko kysyä, miksi saamme teitä nimittää? hän kysyi.

— Helena Borissovnaksi.

— Siis, Helena Borissovna, sallitteko, että esittäydyn: eversti
Arkadi Terzov keisarinnan rakuunoista, ja nämä tässä ovat rykmenttini
upseereita, ratsumestarit Lanskoi ja Fedenski.

Molemmat tarjoilijat suutelivat Helenan kättä.

— Näkee, että olette tulokas, jatkoi hovimestari hyväntahtoisesti
hymyillen. Enemmän kuin tunnin liian varhain. Soittokunta ei ole vielä
saapunut, ja kuoro tulee vasta neljäkymmentä minuuttia myöhemmin.

Se ei tee mitään, sanoi Helena, odotan täällä.

Teette sillä meille suuren ilon. Haluatteko istuutua tähän, lähelle
baaria? Pöytä ei ole parhain, mutta me emme ole herroja täällä, ette te
enkä minäkään.

Hän nauroi uudelleen tuolla joviaalisella tavallaan, joka niin hyvin
sopi hänen rehellisiin ja lempeihin, lapsensilmien kirkastamiin
kasvoihinsa.

Hän jatkoi:

— Totisesti, minusta on mieluisampaa olla hovimestarina kuin johtajana.
Minulla on vähemmän huolia. Oletteko nähnyt Terhania? Hän ei ole
mikään huono ihminen. Hän rakastaa rahaa, epäilemättä, mutta hän ei
milloinkaan elämöi eikä sinuttele ketään.

— Eversti, sanoi toinen tarjoilijoista, te ette mainitse mitään siitä,
että juuri te olette opettanut hänet niin hyväksi. Kuvitelkaahan,
Helena Borissovna, että Terhan suhtautui aluksi häneen hyvin
ylimielisesti. Silloin sanoi eversti tuolla lempeällä tavallaan,
minkä hänessä huomaatte, Terhanille: "Herra johtaja, niihin aikoihin,
jolloin kannoin Hänen Majesteettinsa kirjailemaa paitaa, oli Tiflisissä
eräs kengänpuhdistaja, jonka hoitoon kerran uskoin saappaani. Ja hän
muistutti teitä hyvin paljon." Terhan lauhtui heti.

— Itse asiassa, huomautti hovimestari, en ollut varma hänestä;
kaikki, mitä tiedän, on se, että tuolta toiseltakin puuttui puolikas
korvastaan. Mutta Filip Artemjevitsh, sensijaan, että seisaaltanne
juttelette loruja, tekisitte paremmin istuutuessanne. Teillä on
koko yö aikaa väsyttää jalkanne. Nämä nuoret miehet ovat kamalia,
Helena Borissovna. Tuonkin pojan näin kolme kertaa haavoittuvan, aina
vasempaan jalkaan, eikä hän ole siitä tietääkseenkään. Niin, nyt se
onkin jo liian myöhäistä.

Ovikello oli soinut, ja Terzov ojentautui "huomio"-asentoon pistäen
Helenan pöydälle laskemansa lautasliinan kainaloonsa; hänen molemmat
vanhat upseerinsa tekivät samoin. Meluava seurue työntyi sisään,
mutta luotuaan pikaisen katseen tyhjään saliin kääntyi se kynnykseltä
takaisin.

— Sitä parempi, sanoi Terzov, ilman musiikkia on tarjoileminen kamala
asia. Mutta menenpä katsomaan, mitä keittiössä puuhataan.

Nuoret miehet loivat hänen jälkeensä hellää kiintymystä ilmaisevan
katseen.

— Eversti on todellakin satumainen ihminen. Häntä täytyy ihailla,
Helena Borissovna, sanoi Filip Artemjevitsh lämpimästi. — Heidän
Majesteettinsa rakastivat häntä aivan jumaloivasti, hänellä oli
Venäjän kauneimmat riistamaat, ja samaa arvokkuutta, mikä hänellä
oli upseeripiireissä, osoittaa hän nyt hovimestarina. Milloinkaan ei
valitustakaan, milloinkaan ei hän menetä itsehillintäänsä. Ja minä
vakuutan teille, että hänen toimessaan se on vaikeata. Eikö totta,
Lanskoi?

— Oh, miksi puhua niin paljon, rakas ystävä, vastasi tämä
silminnähtävän kärsimättömänä. — Täytyy vain verrata häntä Riziniin
huomatakseen eron. Hän häväisee meidät kaikki. Suokaa anteeksi,
armollinen rouva, mutta meillä on tehtävää.

Hän veti toverinsa syrjään ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Piru vieköön, vielä kerran, onko sinun ja everstin tarpeellista
purkaa sydäntänne jumala ties kenelle? Ettekö te huomaa, että hän on
tuon parittajan, Terhanin, pestaama samppanjahanhi, sellainen, joka
raastaa lokaan venäläisten naisten kunnian?

Hänen tahtomaltaan oli hänen äänensä käynyt kovemmaksi, ja Helena
kuuli viimeiset sanat. Hän _ei_ ollut kuullut kylliksi käsittääkseen
koko lausetta, mutta sävyn hän huomasi. Hänet valtasi kylmä raivo
tätä miestä kohtaan, joka tässäkin paikassa, johon hän oli saapunut
viettämään kaikista säännöistä vapaata elämää, esitti hänelle ankarat
moraaliset säädöksensä. Mikä oikeus miehellä oli syyttää häntä
tietämättä hänestä mitään? No, kohta hän huomaisi:

— Ratsumestari Lanskoi! huusi Helena.

Tämä käännähti vihamielisen näköisenä ja kysyi:

— Armollinen rouva?

— Chartreuse. Ja mahdollisimman pian.

Loukkaus oli niin ilmeinen, että Lanskoi puri hammasta, mutta hillitsi
itsensä heti ja vastasi jäisen kohteliaasti:

— Pöytiin tarjoillaan ainoastaan samppanjaa, armollinen rouva.

Helena punastui. Aavistikohan mies, että hänellä enää oli taskussaan
tuskin sataakaan frangia? Hän epäröi vielä hetken selaillen
viinilistaa. Hinnat tanssivat hänen silmissään. Siinä ei ollut
ainuttakaan lajia, joka ei olisi maksanut ainakin kaksi kertaa enemmän
kuin hänen koko omaisuutensa. Mutta Lanskoi odotti yhä, jäykkänä ja
halveksivana, lautasliina käsivarrellaan.

— Tuokaa minulle tätä, sanoi Helena umpimähkään näyttäen jotakin riviä.

Eversti toi pullon.

— Teillä on hyvä maku, huudahti hän. — Tämä on minunkin merkkiäni.
Saanko pyytää pikarillisen?

Helena silmäili jäykästi lempeän jättiläisen kasvoja. Ei, sellainen
mies ei kerjää.

Hän virkkoi hiljaa:

— Kiitän teitä.

— Ja miksi sitten, hyvä jumala? Sanonpa teille, että juuri tätä
viiniä otin muinoin maalle mukaani. Ja nyt, Helena Borissovna, teidän
täälläolonne onneksi, ja suojelkoon jumala teitä, sillä teissä näyttää
olevan luonnetta.

Ovi avautui ja sulkeutui taas ihastuttavan olennon jälkeen. Tulija
oli aivan nuori tyttö, hyvin poikamaisen näköinen, sillä hänellä oli
yllään venäläisen maalaispojan puku, ja hiukset, vaaleat kuin pellava
ja jakaukselle kammatut, olivat niin lyhyiksi leikatut, että otsa ja
korvat jäivät täysin paljaiksi.

— Hyvää päivää, pikku Ludmilla. Mikä hyvä tuuli luo teidät tänne näin
aikaisin? kysyi Terzov.

— Sanokaa pikemminkin huono tuuli, eversti, vastasi Ludmilla, Rizin
käy hermoilleni. Hän rasittaa minua ihailullaan ja ottaa minulta
pelirahoikseen kaiken, minkä ansaitsen. Se ei olisi niin kauheata,
ellei hän pakottaisi minua olemaan mukana noissa iljettävissä
peliseuroissaan. Olen juuri riidellyt hänen kanssaan. Ah! Täällähän
juodaan jo. Mikä onni, minä niin haluan samppanjaa.

— Tehän olette uusi kuorotyttömme, eikö totta? Olen hyvin iloinen,
että se olette juuri te, sillä teillä on niin rehelliset silmät. Eikö
olekin, eversti?

Tämä nyökkäsi nauraen.

— Teidän vieressänne on koko talon pikku paholainen, sanoi hän
Helenalle. Hän on sietämätön, ja kaikkien on alistuttava. Nyt minä
menen, lapsukaiset.

Saapui vieraita. Sitten tulivat soittajat, ja heidän virittäessään
instrumenttejaan alkoi Ludmilla totisena jutella, samalla poltellen
savukkeita pahvi-imukkeessaan.

— Näin kyllä, sanoi hän, että te ette ole tottunut tämäntapaisiin
ravintoloihin. Te olitte ehkä tarjoilijattarena jossakin viihtyisässä
teetuvassa. Ettekö sitäkään? Teitte nukkeja? Tämä on toki parempaa
kuin myydä niitä. Täällä ansaitsee enemmän ja tämä on hauskempaa.
Minä rakastan melua, valoa ja olen helposti hutikassa, ja silloin
tanssin rohkeammin. Tiedättekö, olen joka ilta juovuksissa, mutta
en milloinkaan häijy. Päinvastoin, juuri silloin minä pehmenen ja
tunnen sääliä, kaikkia ja erikoisesti Mikaelia kohtaan. Mikael on
Rizin. Tunnetteko hänet? Hänestä ei pidetä täällä, vaan ollaan sitä
mieltä, että hänellä on liian jalo nimi voidakseen tanssittaa kaikkia
noita vanhoja eukkoja. Mutta hän on niin heikko, ja huolimatta siitä,
että hän näyttää ottavan kaiken iloisesti, ei ole olemassa häntä
onnettomampaa ihmistä, sen voitte uskoa. Mutta siitä ei nyt ole
kysymys. Minun täytyy perehdyttää teitä näihin asioihin, joista te ette
tiedä mitään. Jumala, miten kauniit silmät teillä on, niin surulliset.
Kuulkaahan: kuoro laulaa kolmasti yön kuluessa, yhdeltä, kolmelta
ja viideltä. Mutta se ei ole tärkeintä. On annettava kutsua itsensä
pöytiin, ja ennen kaikkea, saada ihmiset juomaan niin paljon kuin
mahdollista, sillä siitä saatte prosentit. Mutta jos teille pöydässä
tarjotaan rahaa, on teidän niinkuin kaikkien muidenkin annettava se
Rizinille, joka sitten jakaa sen määrätyn perusteen mukaan. Älkää
ihmetelkö, vaikka alussa saattekin vain yhden ainoan osan, sillä
minä, niin pieni kuin olenkin, saan jo kolme. Myöhemmin saatte tekin
enemmän. Ainoastaan Vera Petrovna ei ylipäätään saa mitään. Ette kai
tunne häntä? No, minä vakuutan teille, että teitä on odottamassa ilo.
Hän johtaa kuoroa. Mikä taiteilija! Millainen nainen! Vaikka hän onkin
mustalainen, on hän ylempänä kaikkia muita. Tiedättekö, aikaisemmin
työskenteli hänen kuoronsa eräässä aivan pienessä ravintolassa
Passy'ssa. Terhan aterioi siellä eräänä iltana ja totesi Vera Petrovnan
niin uskomattomaksi, että tarjosi hänelle kaksisataa frangia illassa ja
sitäpaitsi viisi prosenttia kokonaistuloista. Mutta hän halusi ottaa
Vera Petrovnan yksin, ilman hänen seuralaistaan. Hän kieltäytyi —
sillä ilman häntä nämä onnettomat olisivat olleet tuhon omia, kuolleet
nälkään. Terhanin täytyi ottaa kaikki, mutta Vera Petrovna saa vain
sata frangia ja siinä kaikki. En tunne ketään joka olisi tehnyt samoin.
_Pigal'issa_ revitään toinen vaikka kappaleiksi leipäpalan vuoksi.

Ludmilla tyhjensi jälleen pikarillisen samppanjaa ja alkoi uudelleen
lörpöttelynsä. Helena kuunteli hämmästyneenä tätä sanatulvaa, johon
sekaantui naurua, tunnustuksia, tunteellisuutta, vihanpurkauksia ja
suunnaton joukko tuntemattomia kasvoja, joiden piti tulla hänelle
läheisiksi.

— Ei enää juotavaa, sanoi tyttö äkkiä. — Ja minua kun vielä niin
haluttaisi. Mikael suututti minut kovasti.

Hän silmäili ympärilleen ja nähdessään erään pöydän ääressä kolme
yksinään istuvaa miestä huusi hän:

— Ei olla epätoivoisia!

Hän veti venäläispuseronsa sisästä serpentiinin ja viskasi sen miehiä
kohti. Samalla hän nauroi kauniit pedonhampaat välkkyen.

Hän voi tehdä, mitä häntä huvittaa, ajatteli Helena, se ei milloinkaan
ole tavallista eikä julkeata.

Mutta kun Ludmilla sanoi hänelle: Kas niin, meidät kutsuttiin sinne.
Tuletteko? — kieltäytyi hän niin jyrkän torjuvasti, että tyttö katsahti
häneen äkkiä surullisiksi käynein silmin.

Helena jäi yksin ja koetti olla ajattelematta tyhjää pulloa edessään.
Yöhän oli vasta alkanut, ja hän toivoi synkkänä, että ihme järjestäisi
kaiken. Silmänräpäyksen katseli hän Ludmillaa, joka joi ja nauroi
tuntemattomien seurassa. Eräs heistä hyväili hänen hiuksiaan, mikä sai
Helenan voimaan pahoin; mutta pienokaisen piirteissä oli niin syvää
viattomuutta, että tuntui niinkuin ei mikään pyyde voisi häntä tahrata.

Ja kuitenkin, sanoi Helena itsekseen, on hän tuon velttosilmäisen
Rizinin rakastajatar!

Hän kohautti olkapäitään. Sitten alkoi hän uudelleen ajatella ja
tuomita.

Tuo yö, jolloin minä odotin Feodoria, ja ilta, jolloin Vassia ajoi
minut luotaan!

Helena kertasi näitä kuvia mielessään itsepäisellä raivolla,
masentaakseen itseään, rangaistakseen itseään siitä, että hän oli
halunnut kohottaa päätään liejusta, johon hän oli sukeltanut. Sitten
hän ajatteli olleensa pelkurimainen, kun hän ei ollut lähtenyt
Ludmillan mukaan. Otettuaan vastaan tämän toimen, oliko hänellä yleensä
enää mitään oikeutta leikkiä arvokasta? Tämä oli todellakin hyvä alku.
Ja samppanja, josta hän ei ymmärtänyt, miten hän sen maksaisi.

Hän jatkoi tätä itsensä pilkkaamista, kunnes kuoro astui sisään.
Siihen kuului neljä naista ja kolme miestä. Kaikki olivat pukeutuneet
kirjaviin hepeniin, joissa vallitsivat keltainen, vihreä ja
karmosiininpunainen. Tätä moniväristä taustaa vasten erottui selvästi
mustapukuisen naisen olemus. Sen omistaja veti heti Helenan koko
tarkkaavaisuuden puoleensa, samoinkuin kaikkien ravintolapöytien
ääressä istuvien välinpitämättömien juoppojenkin. Naisen ikää ei voinut
määritellä. Hänen vaaleissa hiuksissaan oli ihmeellinen sireenin
värinen vivahdus ja ne valuivat pitkinä ja pehmeästi aaltoillen
hartioille. Ne varjostivat kasvoja, jotka olivat liikkumattomat kuin
naamio. Tämän naisen täytyi olla nuoruudestaan asti omannut nuo
intohimoiset, suuret ja tuliset silmät, kasvojen jalon ja puhtaan
soikion ja ylpeän suun. Ja epäilemättä kannettaisiin nuo yötummat
kasvot yhäti samanlaisina hänen kerallaan hautaan.

Niin ajatteli Helena, eikä hän olisi voinut sanoa, vaikuttiko siihen
noiden kasvojen kalpeus ja ihanien käsien läpikuultavuus, vai johtuiko
se hiuksien salaperäisestä puhtaudesta, mutta hän oli varma siitä,
ettei tuo nainen ollut tuntenut ainuttakaan täysin päivänpaisteista
hetkeä ja että hän oli aina alkanut elää vasta hämärän tummetessa.

Hänet huomatessaan syöksähti Ludmilla tuntemattomien seuralaistensa
luota syleilemään häntä. Sitten huusi hän Helenalle: — Tulkaa, tulkaa
nopeasti, tämä on meidän rakas Vera Petrovnamme.

Helena tunsi todellista iloa — ensi kerran _Samovar'iin_ tulonsa
jälkeen. Kaikki, mitä Ludmilla oli sanonut mustalaisesta, hänen
ulkomuotonsa, hänen ryhtinsä, kaikki veti Helenaa puoleensa. Hän nousi
sydän täynnä antautumista, mutta toisen pidättäytyvä katse jäähdytti
hänen innostuksensa. Ja niiden sanojen asemesta, jotka pyrkivät hänen
huulilleen, Helena sanoi yksinkertaisesti:

— Minun pitäisi työskennellä kanssanne.

— Näen sen, vastasi Vera Petrovna. — Mutta tiedättekö edes, mitä me
laulamme? Ettekö? Luonnollisesti. No hyvä, tänään saatte istua Nadjan
vieressä. (Hän osoitti naista, jonka kasvot olivat epämiellyttävät ja
pingoittuneet.) Ja saatte koettaa tukea kuoroa puoliääneen, laulamatta
liiaksi väärin.

Ja Vera Petrovna kääntyi nopeasti muualle.

Helenan saama isku oli kova. Hän oli tottunut saamaan hellyyttä
osakseen kaikilta ihmisiltä, jotka häntä ympäröivät, ja hän
tarvitsi, tietämättä siitä itsekään, myötätuntoa voidakseen olla
oma itsensä. Täällä hän sai iskun toisensa jälkeen, kaksi julmaa,
karkeata loukkausta: Lanskoi (mutta hän ei halunnut enää ajatella
häntä; sillä hänen kuvaansa yhdistyi vielä maksamatta olevan pullon
muisto) ja sitten Vera Petrovna, jota hän oli pitänyt niin ylevänä.
Vieläpä hänestä tuntui, että kaikki kuoron naiset nauroivat hänelle
vahingoniloisesti nähdessään, miten tämä vastaanotto oli kokonaan hänet
masentanut. Miksi? Mitä hän oli heille tehnyt? Ainoastaan Ludmilla
näytti surulliselta.

— Älkää välittäkö siitä, mutisi hän. — Asiassa täytyy olla jotakin,
mitä en käsitä. Vera Petrovna tulee vielä rakastamaan teitä.

Helena siveli hellästi pienokaisen hiuksia eikä vastannut. Sillävälin
asettivat tarjoilijat tuoleja soittajien eteen.

— Nuo ovat teitä varten, sanoi Ludmilla. — Mutta minä avaan tulen,
niinkuin eversti sanoo.

Kuorotytöt istuutuivat riviin. Vera Petrovna asettui heidän keskelleen,
miehet hänen taakseen, ja kuoron ja orkesterin säestämänä ryntäsi
Ludmilla ahtaalle, tyhjälle aukeamalle.

Ei kukaan olisi voinut sanoa, tanssiko hän hyvin vai huonosti; sillä
kenenkään mieleen ei tällainen kysymys edes johtunutkaan. Hän seurasi
kansanlaulujen yksinkertaisia ja nopeita kuvioita niin elävästi,
sellaisella nuoruudella ja koko ruumis niin näkyvästi riemuiten, että
se riitti tekemään hetken ihastuttavaksi. Vieläpä tarjoilijat ja
hovimestarikin, jotka joka päivä hänet näkivät, katselivat mielihyvästä
hymyillen hänen kevyitä, suloisia liikkeitään ja lapsenkasvojaan, jotka
olivat aivan ilon hurmioittamat. Kun Ludmilla oli lopettanut, haluttiin
häntä joka pöytään kuin juhlavalaistukseksi.

Soittajat laskivat soittimensa syrjään. Useimmat läksivät pois,
sillä kuoro lauloi ainoastaan kitarrien säestämänä. Mutta Samuel
Jakovlevitsh meni baariin, nojautui pöytään kyynärpäillään eikä
laskenut Helenaa silmistään. Hän kärsi Helenan yksinäisyydestä ja siitä
vihamielisyydestä, jonka hän tunsi tyttöä ympäröivän. Mutta hän oli
ujo ja tunsi olevansa kykenemätön auttamaan häntä, sitä paremmin, kun
Helena oli edellisenä iltana antanut hänen ymmärtää, ettei heillä enää
olisi mitään tekemistä toistensa kanssa. Miten selviytyisi tyttö tästä
ensimmäisestä koetuksesta, kun hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä
laulettaisiin? Miksei tyttö ollut pyytänyt häntä kokeilemaan kanssaan?

Mutta heti ensi sävelten kajahtaessa hän rauhoittui. Helenan
musikaalinen vaisto oli niin oikea, että hän etukäteen arvasi melodian
kehityksen. Sen voimakas yksinkertaisuus, — kuoron esitys sisälsi vain
yhden ainoan teeman — auttoi häntä suuresti. Sen muodosti aina sama,
määrättyyn kohtaan asti nouseva aalto, joka äkkiä murtui voimakkaaseen
akordiin tai tuli vähitellen tukahtuvaksi, tuskin kuuluvaksi hyminäksi.

Helena rakasti näitä lauluja, joissa sekaantuivat toisiinsa riemu ja
epätoivo; mutta hän tunsi, että kuoro niitä alituisesti toistaessaan
oli imenyt niistä niiden sielun ja värin. Ja hänet valtasi painostava
surumielisyys ajatellessaan, että hänen yö toisensa jälkeen oli oltava
osana näissä barbaarisissa uruissa, minkä he yhteensä muodostivat.

Hän hätkähti äkkiä. Kitarransoittaja erosi joukosta, asettui vastapäätä
Vera Petrovnaa, ja hänen näppäämänsä sävel soi aivan toisin kuin kaikki
edellinen. Se oli raskassävyinen, salaperäinen ja odottava. Mustalainen
oli painanut päänsä alas ja hiukset peittivät hänen otsansa. Oli
niinkuin hän sisimpänsä syvyydestä tahtoisi löytää nyt tuon saman
sävelen, ja hitaasti alkoi hänen rinnastaan kummuta "Kahden kitarran
laulu".

Se oli vanha romanssi, josta Helena ei pitänyt, koska hän oli kuullut
sen monasti, mutta tällä kertaa tuntui se aivan uudelta. Vera Petrovnan
ääni, ainutlaatuisen täyteläinen ja katkeran pehmeä, hänen kasvonsa,
joihin jokainen säe valoi intohimoa, hänen kyyneleisten silmiensä
pyhä liekki, kaikki osoitti, että hänen koko olemustaan hallitsi
häntä itseään mahtavampi voima. Tämä voima oli perintö rodulta, jolle
musiikki merkitsi elämää, elämää, joka hänessä puhkesi korkeimpaan
kauneuteensa.

Sitä mukaa kuin "Kahden kitarran" valitus kohosi uskonnolliseen
haltioitumiseen, tajusi Helena, miten paljon hän kärsi siitä, että tämä
nainen oli työntänyt hänet luotaan, tämä nainen, jossa asui tuskan ja
nautinnon sielu.

Tuolien kolina ilmaisi Helenalle, että kuoron esitysten ensimmäinen
osa oli päättynyt. Hän istuutui jälleen pöytänsä ääreen. Ja hän olisi
jäänyt yksin, ellei Samuel Jakovlevitsh olisi tullut hänen luokseen.

— Parhaimmat ja vilpittömimmät onnitteluni, Helena Borissovna, sanoi
hän. — Veraa lukuunottamatta, luonnollisesti, ei täällä ole ketään,
jota voisi verrata teihin, mitä tulee itse ääneen ja teidän taitoonne
käyttää sitä. Kunhan opitte sanat, jotka vielä tänä iltana kirjoitan
teille, olette paras laulajista.

Hänen katseensa osui tyhjään pulloon ja hän lisäsi:

— Huomaattehan, etten ole ainoa; joka pitää teitä arvossa; teillehän on
jo tarjottu samppanjaakin.

Helena epäröi hetken, ennenkuin hän tunnusti totuuden, mutta ellei hän
turvautuisi Samuel Jakovlevitshiin, niin kuka muu voisi auttaa hänet
tästä vastenmielisestä tilanteesta ?

Hän pakoittautui sanomaan:

— Olen itse tilannut tuon pullon kostaakseni erään tarjoilijan
hävyttömyyden, ja nyt ei minulla, ole rahaa, millä sen maksaisin. Ei,
ei, huudahti hän kasvot purppuranpunaisina, kun hän huomasi viuluniekan
eleen. — En halua teidän lainaavan minulle penniäkään. Mutta ehkä te
tietäisitte jonkun muun mahdollisuuden.

— Niin... nähkääs... Helena Borissovna... en tiedä... en ole erikoisen
tottunut tällaisiin asioihin... odottakaahan silmänräpäys.

Hän haki käsiinsä Rizinin, joka hiljaa keskusteli Ludmillan kanssa,
ja kuiskasi hänen korvaansa jotakin. Tämä osoitti kädenliikkeellä
ymmärtäneensä, ja lopetettuaan juttelunsa pikku tanssijattaren kanssa
läksi hän salin takaosaan. Siellä istui paksu, tuuheakulmainen mies
yksikseen juomassa. He vaihtoivat muutaman sanan, ruhtinas näytti
pöytää, missä Helena istui, lähestyi sitten tyttöä ja sanoi:

— Täällä on eräs armeenialainen ystäväni, joka mielellään illastaisi
kanssanne.

Helena jäykkeni, ikäänkuin häntä olisi lyöty, mutta heti muisti hän,
että hänhän oli itse pyytänyt apua ja että tässä paikassa ei mikään muu
ollut mahdollista. Hän nousi jäykästi, ja Rizin huusi Lanskoin luokseen
lausuen tälle:

— Pullo maksetaan toisessa pöydässä, se on sovittu.

— _Parbleu_, sanoi kapteeni nauraen häpeämättömästi Helenaa vasten
kasvoja, ja ensimmäisen kerran elämässään tämä jätti loukkauksen
vastaamatta.

Ottamatta sikaaria suustaan mumisi paksu mies epäselvästi jotakin
tervehdykseksi tarkoitettua. Syntyi ällöttävä, vaivalloinen, tympeä
keskustelu. Äkkiä tunsi Helena paksujen sormien sivelevän kaulaansa.

— En tahdo, huusi hän kimakasti, — ei...

Hän tunsi itkun nousevan kurkkuunsa, tyrkkäsi ällistyneen miehen
kiivasti takaisin ja juoksi pukuhuoneeseen. Palatessaan silmät hehkuen
takaisin odotti Rizin häntä:

— En ymmärrä teitä, pienokainen, sanoi hän kuivasti.

— Minä teen teille palveluksen ja te riitaannutatte minut erään parhaan
vieraamme kanssa. Ja nyt hän kieltäytyy luonnollisesti maksamasta,
sehän on selvä...

— Vaietkaa, sähähti tyttö vasten hänen kasvojaan. — Ei sanaakaan enää.
Hävetkää.

Rizin kääntyi ja huomasi Lanskoin, jonka kasvoja kiukku vääristi.

— Pullon vuoksi, sanoi kapteeni — voitte rauhoittua, sen maksan minä.

Ruhtinaan värittömät posket punehtuivat hiukan, hän teki tavanomaisen
liikkeensä, kohautti olkiaan, sipaisi hiuksiaan ja läksi baariin.

— Pyydän teitä, sanoi Lanskoi Helenalle — älkää kieltäkö sitä minulta.
Olin hävytön teitä kohtaan, ja te olette nyt tehnyt minulle aivan
oikein.




III.


Ei kukaan tietänyt, miten Terhan saattoi niin hyvin olla perillä
kaikesta, mutta ei mikään, mitä hänen ravintolassaan tapahtui,
välttynyt joutumasta hänen kaukaiseen komeroonsa, jossa hän alituisesti
oleskeli. Herkkiä antenneja myöten välittyivät hänen korviinsa
vähäpätöisimmätkin tapahtumat. Kun hän siis seuraavana aamuna pyysi
Terzovia kutsumaan Helenan luokseen, ymmärsi tämä oitis, että oli
kyseessä tuo armeenialaisen kanssa sattunut selkkaus. Hän huomautti
siitä tytölle lisäten vielä:

— Älkää missään nimessä kiihoittuko. Teidän täytyy osoittaa hänelle,
että te olette paroonitar ja hän vain talonpoikaislurjus. Hän on hyvin
ylpeä voidessaan pitää meitä palveluksessaan, ja mitä enemmän häntä
nöyryyttää, sitä tyytyväisempi hän on, sillä hän osaa oikein arvioida
erotuksen.

Helena ei tarvinnut näitä neuvoja. Eräs luonteenpiirre oli vielä
säilynyt hänessä pilaantumattomana, ja se oli hänen ylpeytensä, jota
_Samovar'in_ ilmapiiri oli vain kehittänyt voimakkaammaksi. Niinpä ei
hän antanut Terhanille sananvuoroa, vaan alkoi itse:

— On aivan tarpeetonta, että puhutte minulle tuosta eilisiltaisesta
tomppelista. En salli milloinkaan itseeni kajottavan vasten tahtoani.
Ottakaa se nyt kerta kaikkiaan huomioon.

Jättiläismäisen levanttilaisen silmäluomet olivat puoliummessa kuin
syleilyssä. Hänen silmänsä kiiluivat kapeana juovana.

— Istukaapa ja kuunnelkaa minua, rakas lapsi, sanoi hän. — Näen
heti, kenen kanssa olen tekemisissä, enkä aio vaatia teiltä mitään
mahdotonta. Muissa taloissa vaaditaan, että laulajattaret tekevät
kaiken, mitä vieras vaatii, vieläpä esityksen jälkeenkin. Minä en
tee sitä. Päinvastoin. Se olisi huono liikeyritys. Jos vieras saa
kaiken, mitä hän haluaa, ei enää mikään houkuttele häntä palaamaan
takaisin. Huomaattehan, että tiedän asian. Mutta on oltava kyllin
nokkela ollakseen loukkaamatta vierasta. Antakaa hänen toivoa, olkaa
herttainen hänelle. Silloin palaa hän takaisin juomaan lisää. Ja
sehän on tärkeintä. Viiniä, samppanjaa, kukkia, nukkeja, kalliita
savukkeita. Miehethän ovat niin tyhmiä, etteivät he pysty kieltämään
naiselta mitään. Juokaa siis ja huolehtikaa samalla, että toverinnekin
kutsutaan mukaan. Kuten sanoin, olkaa ennen kaikkea ystävällinen. Eihän
teitä suuresti vahingoittane, vaikka käsivarttanne tai olkapäätänne
kosketetaankin? Pitemmällehän ei tarvitse mennä. Aina on säilytettävä
ryhtinsä.

Kun Helena puisti torjuvasti päätään, tarttui Terhan hänen ranteeseensa
ja jatkoi vielä viekkaammin:

— Ajatelkaapa asiaa nyt edes aivan hiukan. En halua ollenkaan puhua
teille siitä ennakkomaksusta, jonka niin luottavaisesti olen teille
antanut, ja jonka vain tällä tavalla voitte maksaa minulle takaisin.
Mutta ottakaapa huomioon, että toverinne elävät niistä pulloista,
jotka teidän avullanne tyhjennetään. Sitä ette kai ajatellut, eikö
totta? Huomaatte siis, että pian olisi minun pakko tehdä erotuksia, jos
jokainen menettelisi teidän tavallanne. Ja mitä heistä tulisi silloin?
He ovat kaikki niin hyviä ihmisiä: eversti, ruhtinas, upseerit;
kuorossa on sitäpaitsi vielä eräs oikeusneuvos, eräs opettaja ja eräs
lähetystösihteeri. (Näitä luetellessaan sulki hän silmänsä kokonaan.)
Nyt olen varma, rakas lapsi, että olette ymmärtänyt minut, että ette
ole vihoissanne minulle ja että olette vieraille herttainen.

Terhanin ystävällisten sanojen aikana puistatti Helenaa inhon väristys.
Mutta hänen perustelunsa tunkeutuivat pisarottain hänen sisimpäänsä
ilman että hän saattoi niitä vastustaa.

— Hän on oikeassa, hän on oikeassa, toisti hän itsekseen Terhanin
puhuessa. — Olen hänelle velkaa.

Eikä hän voinut sietää ajatusta, että hän olisi kiitollisuudenvelassa
tuolle inhoittavasta rasvasta ja likaisista laskelmista kokoonpannulle
miehelle. Osien oli vaihduttava, maksoi mitä maksoi.

— Voitte olla rauhallinen, sanoi hän nousten.

Jäätyään yksin viipyi Terhan muutaman sekunnin uneksimassa yllättävän
hieno hymy turpeilla huulillaan. Sitten hän jälleen syventyi
laskuihinsa.

Samuel Jakovlevitsh oli hermostuneena odottanut tämän keskustelun
päättymistä. Hän oli onnellinen nähdessään Helenan rauhallisin kasvoin
palaavan Terhanin luolasta. Mutta katsottuaan tyttöä tarkemmin
hän pelästyi. Tällä oli päättäväinen, melkein mielipuolinen ilme
kasvoillaan.

— Rakas ystävä, sanoi Helena Ludmillalle, — olin eilen illalla hyvin
tyhmä. Se johtui tottumuksen puutteesta. Nyt haluan, että minut
kutsutaan pöytiin niin paljon kuin mahdollista. Tehkää minulle
mieliksi, te ja ruhtinas Rizin, ja unohtakaa tämä juttu. Hankkikaa
minulle työtä.

Hän puri hampaansa yhteen ja toisti: Työtä.

Sitten lähestyi hän Lanskoita ja sanoi:

— Herra kapteeni, te olitte eilen väärässä. Tästä päivästä lähtien
olette oikeassa. Välimme ovat siis selvät ja pyydän teitä unohtamaan,
että olen läsnä.

Pian oli Helena _Samovarin_ paras "houkutuslintu". Hänen kauneutensa,
hänen huolettomat ja samalla epätoivoiset kasvonsa viehättivät kaikkia.
Hän oppi valikoiduin liikkein näyttämään häikäisevää niskaansa ja
käsivartensa suloista alastomuutta. Hän oppi myöskin salavihkaa
tyhjentämään lasinsa jääastiaan ja sanomaan viiniä maistaessaan
huolimattomasti:

— En pidä tästä; juon mieluummin väkevämpää.

Ja kun hänen pingoittuneet piirteensä lisäksi alkoivat hiukan kärsiä
epäterveestä elämästä silti menettämättä yksinkertaista jalouttaan, ja
kun hän myöskin puhui sujuvasti ja hyvin ranskaa, italiaa ja englantia,
sai hän hämilleen kaikki lyhytaikaiset juomatoverinsa. Ja vain harvoin
ei hän saavuttanut sitä mitä hän halusi.

Usein koskettivat samppanjasta märät huulet hänen kaulaansa, saastaiset
kädet puristelivat häntä ja hyväilivät hänen rintojaan. Hampaat
yhteenpurtuina ja silmät elottomina sieti hän näitä hyväilyjä; mutta
hänen kylmyytensä teki niistä tavallisesti pikaisen lopun. Mutta vielä
raskaammalta tuntui hänestä kaikkien näiden ihmisten kysymyksiin
vastaaminen, joita Montmartre'in valot vetivät puoleensa kaikilta
maailman kulmilta. Hän tiesi hyvin, etteivät he tulleet _Samovar'iin_
niinkuin johonkin muuhun ravintolaan vain juomaan ja yksinkertaisesti
huvittelemaan. Varmasti heitä veti sinne sen omalaatuinen sisustus,
puvut ja laulu. Mutta myöskin hämärä toive saada edes silmänräpäyksen
ajan nauttia kokonaisen kansan kurjuudesta, ja lisätä remuisen yön
banaaleihin huvituksiin hiljaisempi, arveluttava ja perverssi nautinto
saada tunkeutua kauniiden ja tuskan jäytämien kasvojen peittämiin
sieluihin.

Helena kärsi siis moninverroin enemmän kuin suudelmista hänen
menneisyyttään, kasvatustaan, perhettään, tapaa, millä hän oli tähän
asemaan joutunut, koskevista kysymyksistä, joihin hänen täytyi vastata
tai valehdella. Helena käsitti, ettei _Samovar'issa_ myyty ainoastaan
samppanjaa ja lauluja ja hiukkasia hänen ruumiistaan. Mutta hän oppi
myöskin ymmärtämään paremmin menneisyyttään ja kaiken varhaisemman
elämänsä, kaiken kasvatuksensa, omalaatuisuutensa ja neitseellisyytensä
häviämisen, kaiken jaloutensa ja kurjuutensa. Näinä loputtoman pitkinä
öinä polkivat sen kaiken lokaan juopuneet, jotka kulkivat edestakaisin
ja penkoivat karkeasti esiin kaikkein salaisimmat ja kalleimmatkin
aarteet.

Ja musiikki, joka repi hermoja ja piiskasi aisteja! Mustalaislaulut,
villit ja himokkaat! Ja velvollisuus juoda, mitä Helena jatkoi
ainoastaan jonkinlaiseen jäykkyystilaan asti, sillä hän ei halunnut
vielä deliriumia ja tiedottomuutta!

Ainoastaan Vera Petrovnan laulu tuotti hänelle jonkinlaista helpotusta.
Nuo kasvot ja tuo ääni, niin läpituntevat, pysyivät muuttumattomina.
Häntä olisi voinut luulla papittareksi, jolla on lupa astua jumalien
eteen. Kaikki vieraat hakivat häntä umpimähkään, vaistomaisesti. Mutta
Helenaan he vaikuttivat kuin myrkky. Kaikki oli vain sanoja, villejä,
kuumeisia rytmejä, täynnä nyyhkytystä ja aistillisia huutoja.

Kun tyttö pääsi vapaaksi tästä kuningaskunnasta ja katsoi apua-anovasti
ympärilleen, näki hän vain vihattuja kasvoja. Lähdettyään
_Samovar'ista_ täytyi hänen palata hotelliinsa, joka oli mitä
alhaisimman haureuden pesäpaikka.

Kun hän aamuin kulki _Sans-Souci'n_ tai jonkun muun baarin ohitse,
tunsi hän usein halua astua sisään, liittymään venäläisten seuraan,
juomaan heidän kanssaan, ei ammatin vuoksi, vaan vapaasta tahdostaan,
pelkästä juomisen halusta. Mutta hän muisti, ettei hänellä ollut rahaa.
Kaiken, minkä hän ansaitsi, antoi hän Terhanille; sillä hän tahtoi
suorittaa velkansa niin pian kuin mahdollista. Eikä kukaan hänen
tovereistaan kutsunut koskaan häntä mukaan.

Vihollisuus heidän välillään jäi pysyväksi. Ellei se ollutkaan katkera
kuin ensimmäisenä päivänä, kuulsi se selvästi jäisen kohteliaisuuden
naamion alta... Mutta silti tuntui Helenasta usein, että Vera Petrovnan
silmät kohdistuivat häneen epäröivän myötätuntoisina. Hän oli kuitenkin
liian ylpeä ottaakseen ensimmäisen askeleen lähemmäksi.

Sitävastoin oli Nadja, kuorotyttö, joka istui laulun aikana hänen
vieressään, vannonut peittelemätöntä vihaa Helenaa kohtaan.

Tuo laiha nainen, joka elähtäneine ja lakastuneine kasvoineen
näytti toisten rinnalla silmiinpistävän vanhalta, teki merkillisen
poissaolevan vaikutuksen. Hänen puhdas, mutta heikko ja hiukan ilmeetön
äänensä herätti Helenassa sääliä, mutta lämmötöntä ja kylmää sääliä,
jota tunnetaan epämiellyttävää sairasta kohtaan. Ja tämän säälinkin
hävittivät ne lukemattomat pisteliäät huomautukset ja loukkaavat
pilat, julmat viittailut hänen menestyksestään _Samovar'in_ vieraiden
keskuudessa, ja ilkeä nauru, jolla Nadja joka ilta kidutti häntä.

Ensi päivinä ponnisteli Helena turhaan aivojaan ymmärtääkseen, mikä oli
aiheuttanut tämän itsepintaisen katkeruuden. Mutta pian hän lakkasi
vaivaamasta sillä itseään ja tyytyi mahdollisimman paljon välttämään
tätä käsittämätöntä vihollista. Mutta jatkuvasti tunsi hän silti Nadjan
halveksivien katseiden seuraavan itseään. Helena oli viettänyt yön
kahden tolkuttomasti humalassa olevan, mutta muuten patriarkaalisen
arvokkaan ameriikkalaisen seurassa. Molemmat olivat niin liikutettuja
kuullessaan hänen puhuvan englantia, että he lähtiessään pistivät
melkein väkisin hänen käteensä pinkan dollarinseteleitä. Ensimmäisen
kerran sai Helena juomarahoja niin epätahdikkaalla tavalla. Ne
polttivat hänen kädessään; ja hän oli iloinen voidessaan _Samovar'issa_
vallitsevan tavan mukaan antaa ne Rizinille. Kun ne piti jakaa, sanoi
ruhtinas:

— Vaihdan ameriikkalaisen rahan kassassa. Voimmehan jakaa sen huomenna.

Silloin kajahti Nadjan kimeä ääni:

— Olen varma, huusi hän, — että meidän juhlittu kaunottaremme on siitä
hiukan pistänyt omaan taskuunsakin.

Helena ei enää voinut hillitä itseään kuullessaan tämän loukkauksen.
Hän meni vihollisensa luo ja sanoi koko ruumis vavisten, pakotetun
rauhallisesti, jonka taakse kätkeytyi suunnatonta vihaa: — Sallin
teidän tarkastaa itseni, mutta ellette löydä mitään, niin...

Silloin kiertyi käsivarsi hänen, ympärilleen. Hän vaikeni. Sitten
yritti hän väkivalloin vapautua, mutta huomasi aivan vieressään Vera
Petrovnan profiilin.

— Lapseni, mutisi mustalainen, — te olette oikeassa, mutta älkää puhuko
mitään. Selitän teille kaiken...

Hän jatkoi käskevästi:

— Olet tehnyt väärin, Nadja, pyydä anteeksi!

Nadja totteli niin äkkiä ja niin surkuteltavan voimattomasti, että
Helenan kiukku pian lauhtui. Mistäpä hän ei olisi kieltäytynyt, kunhan
vain Vera Petrovnan käsivarsi lämpimästi jäisi hänen olalleen?

— Tulkaa nyt, sanoi Vera.

He istuutuivat yksinäiselle sohvalle. Kelmeä aamuvalo hiipi huoneeseen.
Juoksupoika alkoi lakaista lattioita.

— Lapsukaiseni, alkoi mustalainen — minä olen syyllinen. En ole
rakastanut teitä enkä tehnyt teille oikeutta.

— Mutta miksi sitten, miksi?

— Nyt olen muuttanut mielipidettäni, mutta te ette ole sitä huomannut.
Kuulkaahan. Pidin teitä houkutuslintuna, joka kuljeksii paikasta
toiseen, myy itseään ja vie toisilta paikan. Mutta kuoroni on minulle
kaikkeni. Myönnän, ettei se kelpaa kovinkaan suuriin, mutta minä
suojelen sitä, sillä, he kaikki ovat köyhiä ja rehellisiä ihmisiä.

— Tiedän sen, sanoi Helena, joka muisti Ludmillan sanat.

— Ymmärrätte siis, jatkoi Vera Petrovna kuin peläten kiitospuhetta, —
että kun ensin näin teidät, ajattelin teidän työntävän jonkun omistani
syrjään. Terhan on säälimätön. Ellei hän olekaan tähän mennessä sitä
tehnyt, on se tapahtunut vain pelosta, että minäkin menisin. Olen
halveksinut teitä. En keksi sille mitään muuta ilmaisua, sillä minä
en tunne mitään puolinaisesti. Kuoro on myöskin halveksinut teitä,
varsinkin Nadja, joka tunsi itsensä tuomituksi. Hän on Terhanin
mielestä kiusallinen. Voitte olla varma, että Terhan ajaa hänet pois
niin pian kuin mahdollisia. Ja silloin on hän kadulla. Mutta hänellä on
kaksi lasta ja mies, joka ei saa mistään työtä.

— Sellaista en aio missään nimessä sallia. En tahdo. Mieluummin menen
itse.

Vera Petrovna syleili Helenaa sanoen:

— Tiedättekö, minä punnitsen ihmiset heidän laulunsa mukaan. Siitä
asti, kun kuulin äänenne, olen tuntenut omantunnonvaivoja. Odotin vain
ensimmäistä sopivaa tilaisuutta.

Hän mietti hetken ja jatkoi:

— Kun ajattelee, että Nadjalla oli Moskovassa suuri talo omaani
vastapäätä, ja että heillä neljällä nyt on asuttavanaan yksi ainoa
huone, että hän värisee jokaisen kuluttamansa frangin vuoksi!
Luonnollisesti tulee hän mielettömäksi nähdessään, miten ravintolassa
annetaan niin paljon rahaa muille hänen silmäinsä edessä. Hän kadehtii
kaikkea ja kaikkia, mutta luottaa minuun. Jumala antakoon hänelle
anteeksi. Hänellä on kolme nälkäistä suuta täytettävänä, hän on jo
liian vanha, ja sitten tämä ammatti.

— Mutta, Vera Petrovna, eikö teidän ammattinne ole sama?

Mustalainen nauroi pitkään ja kuhertavasti, niin että hänen hampaansa
välkkyivät, hampaat, jotka olivat yhtä valkeat ja kiiltävät kuin hänen
hiuksensa.

— Minun laitani on aivan toinen, vastasi hän. — Mitä minua hyödyttää
se, että isäni oli suuri herra. Suonissani kiertää ennen kaikkea
äitini veri. Ja tiedättekö, millainen nainen hän oli? Hän lauloi ja
tanssi koko yön, sitten yksinään kotona koko päivän, ja kun hänen
voimansa loppuivat, palkkasi hän jonkun seuraansa kuuluvan pikkutytön
tanssimaan ja laulamaan. Ja minä, minä aloin jo kahdeksanvuotiaana.
Keskiyön tullen nukahdin tuoliini. Silloin kaadettiin vodkaa
kurkkuuni, jotta jälleen virkistyisin. Jos minun pitäisi kertoa teille
elämästäni, voisitte kuunnella minua aamusta iltaan. Miten minut
kolmitoistavuotiaana naitettiin erään tanssijan, elukan kanssa, miten
eräs nuori kenraali vietteli minut, miten elin hänen maatilallaan hänen
seurassaan samalla kertaa saaliina ja valtiattarena, miten sitten
toinen avioliittoni teki minut rikkaaksi ja vallankumous köyhdytti
minut, miten avojaloin saavuin Berliiniin. Mutta nyt olen nälkäinen
ja janoinen. Kerron teille joskus toiste. Mutta mitähän puuhailee se
vintiö, jota odotan?

Hän huusi:

— Kyril, tuletko sinä?

Hiukan raaka ääni vastasi tarjoiluhuoneesta:

— Mene vain edellä, minä lasken lautaset.

— Kuka se on? kysyi Helena.

— Kokkimme, ruhtinas Heridze.

— Mikä Heridze?

— Niin, niin, lapsukainen, teidän lienee vaikea uskoa sitä. Mutta hän
on todellakin kuuluisa Kyril Heridze.

Lapsena oli Helena kuullut puhuttavan tästä miehestä. Hän tiesi hänestä
vain sen, mitä hän oli siepannut vanhempiensa ja näiden ystävien
keskusteluista, mutta tämä vähäkin riitti kietomaan legendan tuon
miehen ympärille. Ja millaisen legendan! Täynnä rakkautta, hurjuutta ja
rikoksia. Hänessä heräsi sekavia muistoja.

Kaukaasian hallitsevien ruhtinasperheiden perillinen... Venäjän
kaunein kavaljeeri... kaikki sydämet syttyivät vain hänen ratsunsa
kavioiden kuminastakin... Japanin sodan sankari. Keisarillisen
perheen sukulainen... joka pieksi nagaikalla naisen kuoliaaksi.
Menetti yhdessä ainoassa pelierässä koko perintönsä... alennettiin
kolme kertaa sotilasarvostaan. Läksi maailmansotaan tavallisena
sotamiehenä. Valloitti konekiväärin pelkällä tikarilla aseistettuna.
Jättiläishuijauksia. Vallankumouksen aikana jonkinlainen kuningas
Turkestanissa; sitten hänen jälkensä hävisivät.

Helena muisti myös erään jutun, joka aina oli ihastuttanut häntä. Kun
hän oli kerran myynyt maatilan, joka ei kuulunut hänelle, ja tuomari
kysyi syytä hänen menettelyynsä, vastasi hän:

— Koska minä en tarvinnut sitä.

Tämä hillitön mies siis...

Tuntui niinkuin Vera Petrovna olisi seurannut Helenan otsan takana
viliseviä kuvia, sillä nyt hän sanoi:

— Juuri sama Heridze valmistaa ne oivalliset _shashlik'it_, joita
teidän ihailijanne teille tarjoavat. Mutta menkäämme nyt, hän kyllä
tulee perässä.

Ulkona oli jo päivä. Aurinko ei vielä ollut kohonnut kaupungin ylle,
vaikka sen nousun jo aavistikin. Huolimatta autoista, yökuljeksijoiden
kalpeista kasvoista ja huonosti maalatuista naisista oli sarastavassa
aamussa äärettömän paljon puhtautta.

Mutta Vera Petrovna ja Helena, jotka tulivat ihmisten ja tupakansavun
kyllästämästä ilmapiiristä, astuivat heti toiseen, yhtä tympeään, mutta
vielä pienempään paikkaan. Ravintolan nimi oli _Lesghine_. Se oli
kuuluisa kaukaasialaisista ruuistaan. Melkein yksinomaan venäläisiä
kävi siellä. Eikä ravintola pyrkinytkään millään tavoin häikäisemään
upeudellaan. Tarjoilijat seurustelivat ujostelematta vieraiden kanssa.
Orkesterin muodostivat piano ja viulu. Koristuksina oli ainoastaan
kaksi vastakkaisilla seinillä riippuvaa mattoa. Mutta keittiöstä tulvi
maustimien ja öljyn tuoksu, joka loihti esiin koko Idän.

Vera Petrovna otettiin vastaan kunnioituksella ja ilolla. _Lesghine'in_
omistaja, _Samovar'in_ entinen tanssija, suuteli hänen kättään ja
vei hänet parhaaseen pöytään. Helena silmäili uteliaana ravintolan
kantavieraita. Melkein kaikki olivat kaukaasialaisia. Heidän solakat
uumansa ja terävät kasvonsa toivat hänen mieleensä Feodorin. Varmasti
hän oli jo parantunut. Konemaisesti laski Helena, että oli jo vierinyt
enemmän kuin kuukausi siitä kun hän läksi sairaalasta. Hän hätkähti
ajatellessaan, miten nopeasti aika oli kulunut. Mutta onnellinen hän ei
ollut. Sitten hän ajatteli Natalia Borissovnaa.

Tiesikö hänen sisarensa, mitä hänestä oli tullut?

Ehkä hän oli kuullut Shuvalovilta tai Samuel Jakovlevitshilta.

Ja varmastikaan eivät he sitten enää tapaisi toisiaan.

— Ei mitään surullisia mietteitä, lapsukainen, sanoi Vera Petrovna
äkkiä. — Ei pidä ajatella mitään. Kilistäkäämme ystävyytemme onneksi.

— Mutta mitä te minulle annattekaan? kysyi Helena heikosti hymyillen.
— Vodkaa, ja vielä noin suuren lasillisen. En ole vielä milloinkaan
juonut sitä.

— Teidän täytyy alkaa sillä. Haluan tehdä teistä oikean mustalaisen.
Ensin vodka, sitten kaikki muu. Ja kun te, jolla on tuollainen ääni,
osaatte laulaa kaksikymmentä romanssia siten kuin äitini minua opetti
niitä laulamaan, silloin ei teidän enää tarvitse istua pöydissä. Sen
voitte uskoa. Tai te käytte niissä vain laulamassa niinkuin minäkin. Ja
teitä kunnioitetaan.

Vera Petrovna söi ja joi paljon. Huomasi, että hänen ruumiinsa vaati
voimakkaita ruokia ja alkoholia kestääkseen yön rasitukset. Mutta
eniten tässä mustalaisessa ihastutti ja veti puoleensa Helenaa se,
ettei tämä eläimellinen voima häirinnyt hänen liikkeittensä hienoa
notkeutta, hänen kasvojensa ylpeää kauneutta eikä mitään, joka oli
rodunomaista Vera Petrovnan olennossa ja sanoissa. He keskustelivat
paljon ja kauan. Kun Helena ei voinut salata ihmetystään _Samovar'in_
öitten harvinaisen taikurin monipuolisen ja laajan sivistyksen vuoksi,
sanoi Vera Petrovna:

— Olen lukenut paljon, aivan yhdentekevää mitä. Vaikkakin äitini minun
alkaessani opetella aakkosia löi minua ja sanoi, ettei todellinen
mustalainen tarvitse sellaista. Mutta toinen mieheni kehitti minua
paljon. Hän teki minusta suurmaailman naisen. Hänhän oli niin rikas ja
niin hyvä. Mitä vuosia Moskovassa vietimmekään!

— Ja missä hän on nyt?

— Sitä en tiedä. Erosimme juuri vähän ennen vallankumousta. Hän halusi
tutustua Kiinaan ja minun oli palattava takaisin yöravintoloihin. En
osannut enää elää ilman niitä. Ehkä tapaan hänet vielä joskus. Kaikki
tapaavat toisensa _Pigal'issa_. Kuten Heridze — kaksikymmentä vuotta
sitten oli hän sisarpuoleni rakastaja. Siitä lähtien en ollut häntä
nähnyt.

Hän alkoi hyräillä mustalaislaulua:

    Mi ollut on,
    mi kaunist, ollut on.
    on poissa nyt,
    jo kauan sitten häipynyt.

— Ah, Vera, rakkahin, lausui sama raaka ääni, jonka Helena oli kuullut
_Samovar'in_ tarjoiluhuoneesta. — Aina laulu huulilla ja lasi vodkaa
hampaitten välissä!

Kaikki huoneessa olevat kaukaasialaiset olivat ruhtinas Heridzen
astuessa sisään nousseet seisomaan.

— Istukaa, pojat, sanoi hän, — ja kiitos kunnioituksesta, jolla
tervehditte vanhinta _dshigittiänne_.

Hänellä oli yllään vanha, likainen, sininen asetakki ruosteisine
patrooneineen, turkislakista läksivät karvat ja leukaan asti napitettu
kaulus herätti epäilyksiä, tokko hänellä oli ollenkaan paitaa karhean
kankaan alla. Mutta tämä köyhyys ja huolimattomuus tekivät hänet vain
puoleensavetävämmäksi.

Hän oli melkein kuusikymmenvuotias, mutta hänen kookas, ryhdikäs
vartalonsa uhosi vielä lannistumatonta voimaa. Pää oli kalju, mutta
hampaat kiilsivät valkeina kuin nuorukaisen. Hänen päänsä oli niin
ylpeästi pystyssä, ettei näköjään mikään voinut sitä taivuttaa. Ja
jokainen hänen liikkeensä todisti ylhäistä varmuutta. Hänen kasvonsa
olivat vielä kauniit, kiitos piirteiden säännöllisyyden, silmien miltei
sietämättömän liekin ja ennen kaikkea hänen ilmeensä hehkuvan hurjuuden.

Kun hän ojensi Helenalle kätensä, ei tämä voinut irroittaa katsettaan
kauheasta arvesta, joka ulottui ranteesta rystysiin.

— Sitä voisi kyllä pitää rautaisten kahleitten jättämänä merkkinä, eikö
totta? virkkoi hän istuutuessaan. — Olen kyllä kantanut kahleitakin,
mutta en tarpeeksi kauan. Tuon sain turkkilaisella purjealuksella, joka
vei minut Trébizonde'ista Konstantinopoliin. Sitä en kai ole sinulle
vielä kertonutkaan, Vera. Yritin parin tataarini kanssa heittää sen
miehistön yli laidan. Ei, se tapahtuikin Mandshuriassa.

Hän katseli kiinteästi Helenaa.

— Kauniit kasvot, jatkoi hän, — ja kaunis ruumis. Mutta väärä
mustalainen, eikö niin? Muinoin en olisi rakastunut sinuun. Rakastin
aito mustalaisia, he osasivat kiduttamisen taidon. Muut naiset ovat
roskaa heidän rinnallaan. Eikö totta, Vera? Sisaresi, muistatko vielä?
Portto, verenimijä. Usein tahtoisin purra kurkkusi poikki kostaakseni
perheellesi. No, annetaan sen nyt olla, mutta sitävastoin voisit
sentään tarjota minulle jotakin juotavaa. Mutta ei vodkaa, näihin
tunteihin kuuluu punaviini ja vuohenjuusto.

— Entä miten voi Jacquot? kysyi Vera Petrovna.

— Olin juuri hänen luonaan. Siksi tulen näin myöhään. Hän nukkuu,
Niinpä voin olla rauhallinen. (Yllätyksellisesti hymyili hän hellästi).
Tiedätkö, voin pian ostaa hänelle puvun. Olen tehnyt Terhanin kanssa
kauppoja.

— Sinäkö kauppoja?

— Olen toimittanut hänelle tanssijan, mutta sellaisen, jonka veroista
ei ennen ole nähty. Älä kysy, kuka hän on. Se on salaisuus. Vain minä
saatoin suostutella hänet siihen. Ja vaivoistani lahjoittaa Terhan
Jacquot'lleni puvun.

Hän joi nopeasti suuria lasillisia punaviiniä ja söi ahneesti sormin
jättiläismäisiä juustoviipaleita ilman, että hänen haukkamainen
ulkomuotonsa siitä vähääkään muuttui. Hänkin kuului rotuun, jota
syöminen ja juominen ei tee lihavaksi, joka on syntynyt siihen ja jossa
sisäinen liekki tuhoaa kaiken.

Äkkiä lopetti Heridze syöntinsä ja kuunteli. Ulkoa kuului sekavaa
melua, kiihtyneitä ääniä ja solvauksia.

— Tappelu, mutisi vanha ruhtinas, ja hänen silmänsä hehkuivat.

Hän aikoi juuri nousta, kun ovi kolisten aukeni ja sisään syöksyi
punatukkainen nainen hattu kädessään. Kaksi miestä seurasi häntä.
Kaikki olivat vahvasti humalassa.

— Sehän on Olga, sanoi Vera osoittamatta mitään ihmettelyä.

Nainen huusi:

— Vera, sano toki näille molemmille, että he jättävät minut rauhaan!

— Et kai sinä sentään nyt jätä meitä pulaan, sanoi toinen miehistä
hyvin epäilyttävällä ranskankielellä. — Ja sitäpaitsi vielä tuollaisen
vanhuksen vuoksi.

Hän purskahti äänekkääseen nauruun ja osoitti sormellaan Heridzen
kaljua päätä. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt edes lopettaa, kun
ruhtinas seisoi hänen vieressään.

— Pysykää paikoillanne, sanoi hän kaukaasialaisille, jotka
silmänräpäyksessä olivat vaiteliaina asettuneet hänen taakseen.

Sitten karjaisi hän nyrkkiään kohottaen, niin että hänen hartiansa
näyttivät suunnattoman leveiltä, molemmille miehille: Ulos!

— Älä ole liian kova heille, Kyril, sanoi Olga hänelle äkkiä
rauhoittavasti. — Minähän olen saattanut heidät noin juovuksiin.

Heridze antoi nyrkkinsä vaipua.

Ja hän tarttui molempia lujasti kaulukseen ja kantoi heidät ojennetuin
käsin, näköjään ollenkaan ponnistamatta voimiaan, kynnykselle. Kuului,
miten pari ruumista kolisten vieri katukäytävälle.

— Olin varma, sanoi Olga nauraen, — että Kyril vapauttaisi minut
heistä. Pelkäsin vain, että hän pitelisi heitä liian pahasti. Olen
kerran Konstantinopolissa nähnyt hänen tappelevan kahdeksan Denikinin
upseerin kanssa. Hän ei hevillä kärsi heitä. Revolverinlaukauksella
pirstasi hän lampun, niin että he eivät voineet ampua häntä, ja kun
uudelleen saatiin valoa, makasivat kaikki lattialla. En tiedä, miten
hän oli saanut sen aikaan. Ja minkä näköisiä he olivatkaan!

Hänen puhuessaan katseli Helena hänen aistillisia huuliaan, hänen
merenvihreitä silmiään, jotka antoivat sen rauhattoman tunteen, että
hän oli joskus ennen ne nähnyt. Hän ei osannut selvittää, missä ja
milloin, mutta ei myöskään muistanut sitä, että kasvot ja ruumis
olisivat silloin olleet noin lihavat.

— Ettekö tunne minua? hän kysyi. — Luulen, että olemme jo ennenkin
kohdanneet toisemme.

— Ei... en... mutta mikä on nimenne? Ehkä silloin...

— Helena Borissovna Studnitski.

— Kuvernöörin tytär? Niinkö? Jumala, missä se nyt olikaan?
Odottakaahan, nyt muistan, odottakaahan; oleskelin kerran kodissanne
kolme päivää puolisoni, kreivi Dahlinin kanssa, joka oli jollakin
tarkastusmatkalla. Mutta te olitte siihen aikaan vielä hyvin nuori. Se
oli vuonna 1913, ellen erehdy.

Miten kauaksi Helena yhtäkkiä joutuikaan _Rue Pigalle'ilta_ ja
ravintola _Lesghine'istä_, miten kauas _Montmartre'in_ merkillisistä
aamuista, jolloin unettoman yön uuvuttamat ihmiset yhä edelleen
tuhlasivat sieluaan ja ruumistaan! Hän näki edessään puiston laajan,
vihannan nurmikon. Kauniista vaunuista astuivat alas kunniamerkkien
kokonaan peittämä vanhus ja hyvin nuori, solakka ja vilkas rouva, jonka
silmät olivat yhtä vihreät kuin Olgankin.

— Ah, miten hyvin sen muistankaan, mutisi Helena lapsekkaasti
hymyillen. — Ja te halusitte heti ratsuhevosta, eikö totta?

— Silloin se oli varmasti hän, puuttui puheeseen Heridze, joka
rauhallisesti oli jälleen istuutunut muitten luo. — Hän istui satulassa
kuin hurjan divisioonan ratsumies. Eikö totta, pikku Olga, sinä
rakastit minua silloin paljon. Ja metsästysretket Terzovin luona.
Onko tämä hyväntahtoinen, paksu eversti tullut nyt järkeväksi, vai
mitä? _Samovar'ista_ päästyään kiiruhtaa hän asuntoonsa esikaupunkiin.
Kuvitelkaa, hänellä on pieni puutarha, joka on koko hänen onnensa. Mikä
todellinen hovimestari!

Hän nauroi tuota demoonista ja katkeraa nauruaan, joka aina värisytti
Helenan hermoja.

— Vaikene, vaikene, kuiskasi Olga. — Älä pilkkaa häntä. Hän on
oikeassa, emme me.

— Ha ha, huomaan, kreivitär, että te nyt hoidatte kadonneen nuoruutenne
kyynelten kostuttamia, pieniä, sinisiä kukkia. Minä kunnioitan sitä,
minä kunnioitan sitä, mutta minä juon.

Olga tempasi lasin hänen kädestään ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella.

— Lisää! sanoi hän ahneesti.

Sitten syleili hän Vera Petrovnaa:

— Verotshka, rakkaani, romanssi, pian! Ja sinä tiedät, mikä. Minun
lempiromanssini.

— Mutta kitarransoittajani ei ole täällä.

— Missä hän on?

— Ehkä _Sans-Souci'ssa_, ehkä vuoteessaan.

— Lähetetään noutamaan häntä, herättämään hänet, tässä on sata frangia
hänelle. Minä olen rikas. Houkuttelin suunnattoman summan rahaa noiden
Kyrilin ystävien taskuista. Nyt huvitellaan.

— Hei!

Hän päästi sotahuudon, jonka Helena oli kuullut _dshigitovkassa_.

Ihmeellinen juhla alkoi. Olisi voinut sanoa, että näihin kolmeen
henkilöön iskeytyi yhtaikaa sama salaperäinen ja tuhoava voima. Ei
milloinkaan ennen ollut Vera Petrovnan ääni ollut niin liikuttava,
eivät milloinkaan hänen kasvonsa niin intohimosta palavat. Hänhän
lauloi sukulaissieluilleen ja uhmasi laulunsa hurjuudella ja
barbaarisella riemulla heidän koko nykyistä alennustaan.

Mitä vahinkoa olemme kärsineet, näyttivät hänen sekavat silmänsä
sanovan, me olemme olleet oikeassa eläessämme viinistä, rakkaudesta ja
rohkeudesta. Mitä liikuttaa meitä se, että tämä seikkailuton kaupunki,
jota emme tunne, ympäröi meidät halveksunnallaan. Me olemme joitakin
minuutteja tunteneet iloa, jonkalaista ei täällä koe kukaan.

Ja mustalaislaulujen kertosäkeet kohosivat voimakkain siiveniskuin,
Vera Petrovnan valkeat hiukset liehuivat ja prinssi Heridze pusersi
hitaasti kätensä nyrkkiin, nuo kädet, jotka olivat niin paljon
surmanneet, ja Helenan tuntemista vihreistä silmistä tipahtelivat
raskaat ja harvinaiset kyynelet. Ja he joivat keskeytymättä, itse
edes sitä huomaamatta, ikäänkuin haluten tiivistää ja rikastuttaa
arkaa olemustaan ja siten voidakseen tarjota heidän liian avarissa
sydämissään asuvalle nimettömälle ja kasvottomalle jumalalle
arvokkaamman uhrin. Liian avara sydän, se juuri ajoi heitä sinne tänne
heidän hillittömässä elämässään.

Silloin heräsi myöskin Helenassa piilevä demooni, joka vaati häntä
vapautumaan itsestään. Viime viikkojen aikana, hänen koettaessaan
mukautua _Samovar'iin_, oli se jättänyt hänet rauhaan. Hän oli jäykkä
ja täynnä ainoastaan surullista välinpitämättömyyttä itseään ja muita
kohtaan. Ja hän oli ajatellut, ettei hän enää milloinkaan elämässään
joutuisi sen innostuksen valtaan, joka oli siihen asti vaatinut häntä
muodostamaan itsensä jonkun ihannekuvan mukaan. Mutta täällä, yhdessä
näiden ihmisten kanssa, jotka olivat deliriuminsa uhreja, hän jälleen
innostui, ja hänen demooninsa kuiskaili hänelle:

Näethän, jokaisella elämällä voi olla sankarilliset piirteensä. Sinä
olet nyt mustalainen. Ole niinkuin he, ole riippumaton, villi ja
iloinen! Älä pelkää enää alkoholia! Älä ole kitsas itsellesi! Laula ja
pala! Se on ammattisi ainoa kauneus. Ja silloin olet oleva suuri ja
puhdas kuin orgioitten papitar ja samalla niiden uhri.

Kuten aina, alistui Helena nytkin tämän äänen valtaan. Uusi tuli
liekehti hänen silmissään, jotka _Samovar'in_ vieraat olivat nähneet
vain tyhjinä ja murheellisina. Hurja rohkeus elostutti hänen
piirteensä. Hän alkoi polttaa. Hän ei enää välttänyt alkoholia, hän
etsi sitä ja vaati kovaäänisesti juomaan. Yhdellä iskulla tapasi hänen
viinin ja alkoholin muuttama äänensä sen jäljittelemättömän sävyn, joka
kuuluu mustalaismelodioihin, ja joka paisuu ja tunkeutuu sydämiin kuin
kummallinen tuska. Itse Vera Petrovnakin oli hämmästynyt.

Tämän ratkaisevan yön jälkeen ei Helena enää heti suoraan työstä
palannut huoneeseensa. Koska hän oli maksanut Terhanille koko velkansa,
saattoi hän itse määrätä, minne hän ansionsa käyttäisi.

Hän tuhlasi rahansa jonkinlaisella itsepintaisella raivolla kaikkiin
venäläisiin ravintoloihin ja ranskalaisiin baareihin, jotka
aamuhämärissä ottivat vastaan ne, jotka olivat yönsä viettäneet muita
huvittamassa.

Hän teki velkoja kaikkialla. Eivät mitkään ansiot riittäneet
tyydyttämään tätä hävittävää himoa; sillä eihän hän voinut juoda
yksinään. Hänen oli kutsuttava mukaan Vera, Heridze, Olga ja
muut, jotka hän oli oppinut tuntemaan noina mielettöminä aamuina.
Hänestä tuli äkkiä _Pigal'in_ kansalainen, avomielisyytensä ja
suurpiirteisyytensä vuoksi rakastettu kansalainen. Miten monet, jotka
hän tunsi ainoastaan etu- tai pilkkanimeltään, sinuttelivatkaan häntä
nyt! Miten usein olikaan hän hiukset valloillaan, kirjavassa puvussaan
kuljeskellut horjuen pitkin katuja löytääkseen ravintolan, jossa olisi
vielä enemmän melua, vielä enemmän laulua.

Vasta puolenpäivän seuduissa palasi hän hotelliin. Kokonaan nääntyneenä
kahdentoista tunnin hurjastelusta vaipui hän kuolemankaltaiseen uneen,
usein täysissä pukeissaan. Hänen herätessään olivat kaarilamput jo
sytytetyt. Sitten läksi hän tavallisesti Vera Petrovnan luokse, joka
vielä vuoteessa lojuen poltteli lakkaamatta itse kiertämiään savukkeita
pitkässä pahvi-imukkeessa. Siellä joivat he teetä ja pistäytyivät vielä
hetkeksi _Sans-Souci'hin_. Ja sieltä nieli _Samovar_ heidät koko yöksi,
ja senjälkeen pikku ravintolat, jossa he täydelliseen uupumukseen asti
tuhlailivat rahojaan ja hermovoimaansa. Niin sulkeutui piiri heidän
ympärillään, _Pigal'in_ noiduttu piiri.

Ei milloinkaan ollut Helena saanut niin paljon menestystä kuin tänä
aikana. Hän säteili vielä nuorekasta kauneutta, jota hänen nykyinen
elintapansa jo hitaasti lakastutti ja tärveli. Hänen kasvoilleenkin
painautui se pateettinen tasapaino, jonka hänen entinen ja nykyinen
elämänsä muodostivat.

Mutta niiden miesten ihailunosoitukset, joille hän _Samovar'issa_
lauloi, eivät liikuttaneet häntä. Kaikki sekoittivat asiaan rahan.
Se ihanneolento, joka häämöitti hänen edessään, työnsi alusta
pitäen syrjään kaikki aineelliset intressit ja laskelmat. Vaikkei
hän muihin lakeihin mukautunutkaan, oli kuitenkin olemassa yksi,
jota hän ehdottomasti noudatti: omaa hyötyään tavoittelemattoman ja
korvauksettoman rakkauden. Tässä suhteessa oli Helena samanlainen kuin
useimmat venakot, jotka joivat itsensä tiedottomiksi, mutta humalasta
tajuttominakin ollen torjuivat kaikki hyväilyt, jotka eivät heitä
miellyttäneet. Eikä niissä miehissä, joiden seurassa Helena vietti
yönsä, ollut ainoatakaan, joka olisi vetänyt häntä puoleensa. Oli
vieraita tai sitten tovereita. Mutta oliko hänellä sitten aikaakaan
unelmoida rakkaudesta, kun hän keskiyöstä alkaen, pää alkoholin
kuumentamana ajatteli ainoastaan juomista, laulamista ja muiden laulun
kuuntelemista?

Eräänä iltana hän kuitenkin ajatteli, vaikkakin vain silmänräpäyksen
ajan, voivansa rakastaa.

Noin viikon ajan ilmoitteli Terhan Parisin venäläisissä ja
englantilaisissa sanomalehdissä, että kesäkuun 15 päivänä esiintyisi
_Samovar'issa_ salaperäinen, verraton kaukaasialainen tanssija,
"Daghestanin punainen kotka". _Pigal'issa_ vallitsi kuumeinen
uteliaisuus. Useimmiten levisivät tiedot siellä nopeasti, mutta
tällä kertaa ei kukaan tiennyt mainita nimeä. Vain Kyril irvisteli
kuullessaan kahviloissa kierteleviä huhuja, mutta kieltäytyi jyrkästi
puhumasta mitään.

Ilmoituksissa mainittuna päivänä oli _Samovar_ viimeistä paikkaa
myöten täynnä. Kello yhteen mennessä yöllä eivät soittajat eivätkä
laulajattaret olleet nähneet tuntemattomasta vilahdustakaan. Samuel
Jakovlevitsh saattoi sanoa ainoastaan sen, että orkesterille oli
annettu käsky soittaa intohimoinen _lesghinka_ heti kuoron esityksen
päätyttyä.

— Mutta me näemme hänet siitä huolimatta, ennenkuin hän alkaa, huudahti
pikku Ludmilla, joka oli vielä kärsimättömämpi kuin muut.

— Täytyyhän hänen sentään tulla sisään ovesta, niinkuin kaikkien
muidenkin.

Mutta kuoro oli jo lopettanut, eikä vieläkään ollut ketään uutta
olentoa sukeltautunut esiin. _Lesghinkan_ ensi tahdit kajahtivat.
Silloin riuhtaistiin Terhanin komeron ovi rajusti auki ja ulos ponnahti
purppurapukuinen paholainen. Helena kirkaisi heikosti. Se oli Feodor.

Hän oli tuntenut tämän heti, vieläpä näkemättä edes hänen kasvojaan,
tuosta petoeläimen hypystä, jota kukaan ei olisi osannut jäljitellä.
Niin, hän se oli, hän tanssi, niinkuin hän istui hevosen selässä,
niinkuin Vera Petrovna lauloi. Kaukana ajasta ja maailmasta oli tuo
rytmikäs mielettömyys, tuo lihasten ihana hurmio, puku, joka verhosi
atleettimaista ruumista ja teki hänet siivet levällään leijailevan
kuninkaallisen linnun näköiseksi.

Musiikin tahti kiihtyi. Vera Petrovna säesti huomaamattaan sitä käsiään
taputtaen ja laulaen. _Dshigitovkan_ hurja "hei" kaikui kuin itsestään
Feodorin huulilta ja paljaat tikarit välkkyivät hänen käsissään.
Hän pisti molemmat säkenöivän valkeiden hampaittensa väliin, kasvot
muuttuivat taistelunaamioksi ja hän alkoi pyöriä villisti ympäri kuin
dervishi.

Kun hän viimeisen akordin soidessa painui polvelleen, puhkesi yleisö
hurjiin, innokkaisiin suosionosoituksiin. Ruhtinas Ashkeliani nousi,
tervehti ja silmäili rajuin silmin salia. Hän haki paikkaa. Kymmenen
tarjousta tehtiin hänelle yhtaikaa, häntä haluttiin kaikkiin pöytiin,
erittäinkin niihin, joissa oli naisia. Mutta hän astui kohti erästä
mustalaista, jonka hämmentyneen katseen hän oli tavoittanut.

— Helena Borissovna, tekö siinä olette? kysyi hän.

Äänen epäuskoisesta sävystä käsitti Helena, että hänen ulkomuotonsa
täytyi olla muuttunut. Feodor istuutui vastapäätä häntä, kuivaili
konemaisesti tanssin otsalleen pusertavia hikikarpaloita ja katsoi
tyttöä sanomatta sanaakaan, ikäänkuin hänen ensin täytyisi tottua tähän
tuntemattomaan henkilöön.

Tämä ihmettely antoi Helenalle aikaa tointua hämmästyksestä, jonka
Feodorin ilmestyminen oli hänessä aiheuttanut. Ruhtinaan muutaman
hetken kestäneen tanssin aikana oli hänen tenhonsa jälleen vaikuttanut
Helenaan. Ja sitä lisäsi vielä hänen nykyisestä elämästään johtuva,
hänelle tähän asti uusi, kuuma ja syvä tunne. Mutta Feodorin
katsellessa häntä kiinteästi ymmärsi hän heti, ettei Feodor milloinkaan
onnistuisi erottamaan toisistaan Mesureux'n täysihoitolan nuorta tyttöä
ja _Samovar'in_ mustalaista. Ja se vapautti hänet Feodorista. Hän
muisti miehen kerran lausumat sanat:

— Ei mitään vanhaa uuteen elämään.

Kun Feodor tointui, oli jo liian myöhäistä; tyttö teki hänelle vain
puhtaasti ystävällisiä kysymyksiä.

— Niin, kaikki on aivan yksinkertaista, kertoi mies, — Rizin kertoi
minusta Heridzelle, joka on tuntenut minut pikkupojasta asti. Hän tuli
luokseni päästessäni sairaalasta ja neuvoi minua tulemaan tänne. Vaikka
olisin maannut katuojassa, ei yksikään toinen ihminen olisi saanut
minua suostumaan. Minä sanoin itselleni, että saatoin aivan hyvin olla
täällä tanssijana, koska kerran henkilö, jolla suonissaan on Kaukaasian
jalointa verta, on _Samovar'issa_ kokkina. Entä te, Helena Borissovna?

Tyttöä hymyilytti ajatellessaan, että hän juuri Feodorin takia oli
täällä, ja myöskin se, että hänen ainoa rakastajansa kohteli häntä niin
juhlallisesti silloin kuin koko _Pigal_ häntä sinutteli.

— Fedja, rakas _dshigittini_, sanoi hän ivallisesti, — tänään olet sinä
tyhmyri, mutta odotapa muutamia viikkoja, niin ymmärrät.

Hän syleili Feodoria sisarellisesti ja tilasi juotavaa, eikä toinen
uskaltanut sanoa hänelle, miten epätietoisuus oli kiduttanut Natalia
Borissovnaa kun hän ei ollut kuullut mitään sisarestaan.

Helena ei ollut erehtynyt. Muutamien päivien kuluttua oli Feodor
kahlittu samaan piiriin kuin hänkin. Mutta omatessaan melkein
yli-inhimillisen vastustuskyvyn saattoi hän viikon yhtämittaa juoda
punaviiniä, tanssia ja lörpötellä kaukaasialaisten kanssa, pikku
Ludmillan, joka hänen vuokseen oli hyljännyt ruhtinas Rizinin,
nukahtaessa hänen viereensä jonkun ravintolan tai kahvilan sohvalle.

Feodorin saaman jatkuvan menestyksen rohkaisemana pani Terhan toimeen
suunnitelman, joka jo kauan oli ollut hänen sydämellään. Eräänä iltana
kutsui hän Vera Petrovnan loukkoonsa ja sanoi tälle:

— Rakas ystäväni, suuri taiteilija, minulla on tehtävänä teille
surullinen ilmoitus. Kesä on jo pitkällä ja liike alkaa käydä
huonommin. Huomaan olevani pakotettu erottamaan vähintäin kaksi
henkilöä. Ajattelin Nadjaa ja valtioneuvosta.

Vera halusi väittää vastaan, uhata. Mutta Terhan ehätti ennen:

— Älkää sanoko, että lähdette itsekin, parahin Vera Petrovna, hän
jatkoi, — olisin epätoivoissani, mutten mahtaisi asialle mitään.

— Mutta eihän teillä ole milloinkaan käynyt näin paljon väkeä, huudahti
Vera.

— Niin, mutta miten kauan sitä kestää? Myöskin ruhtinas Ashkeliani
maksaa minulle paljon ja verot käyvät aina korkeammiksi. Ah, ilman
veroja...

Hän ryöppysi kohteliaisuuksia ja vakuutteluja. Mutta Vera Petrovna
ei kuunnellut enää häntä. Kuumeisesti koetti hän ajatella jotakin
ravintolaa, jossa hän mahdollisesti saisi uuden paikan.

— Ja jos te lähdette, sanoi Terhan katsellen mustalaista
samettisilmillään, — on minun luonnollisesti pakko sanoa irti myös
loput kuorosta.

— Lurjus, mutisi Vera Petrovna, — lurjus...

— En suinkaan, vastasi Terhan lempeästi, sillä aionhan korottaa teidän
palkkaanne.

— Sitä kiellän tekemästä! Silloin ei minua pidättäisi täällä enää
mikään, eivät edes teidän uhkauksenne. Ja sitten, älkää luottako
siihen, että minä sanoisin noille onnettomille tästä asiasta sanaakaan.

Everstin oli otettava asia suorittaaksen. Hänen jättiläishartiansa
riippuivat velttoina, kun hän lähestyi ensimmäistä uhria,
kuoron bassoa, vanhaa, arvokasta, valkopartaista miestä, jossa
mustalaispuvunkin alla havaitsi virkamiehen.

— Ah! Hyvä, hyvä, sanoi hän. Eleelläkään ei hän ilmaissut, miten isku
häneen koski, mutta kuitenkin pisti hän nopeasti kädet taskuunsa
salatakseen niiden vapisemisen.

Nadjan kanssa ei everstin edes tarvinnut mitään puhua. Nähdessään
everstin ilmeen tämän tullessa hänen luokseen vääntyi hänen suunsa ja
hän sanoi:

— Ulos ovesta? Niinkö? Kyllä!

Kun eversti masentuneena painoi päänsä, hyökkäsi hän rinnakkain
istuvien Helenan ja Vera Petrovnan luokse ja huusi heille:

— Nyt kai olette molemmat onnellisia, eikö niin, molemmat? Senjälkeen
kuin te teitte ystävyysliittoja selkäni takana, olen kyllä tuntenut,
etten jäisi tänne pitkäksi aikaa.

— Mitä, mitä? sammalsi Helena, joka ei vielä tiennyt mitään asiasta.

— Älä tekeydy niin viattomaksi, senkin samppanjanlatkija,
houkutuslintu...

Hänet täytyi viedä ulos.

— Vera, Vera, eihän tuo ole totta? huusi Helena. — Mutta silloin en jää
tänne enää minuutiksikaan!

Mustalainen tarttui häntä hartioista vetäen hänet takaisin ja sanoi
surullisesti:

— Ja mitä aiot tehdä? Menet toiseen _Samovar'iin_ ja kun olet kaunis ja
osaat laulaa, ajetaan joku toinen pois sijaltasi...

Sinä iltana joi Helena itsensä enemmän juovuksiin kuin milloinkaan
ennen. Kolmen aikaan aamulla nousi hän äkkiä pöydästään:

— Vienpä johtajallemme lasin samppanjaa, sanoi hän kimeästi nauraen.

Koputtamatta astui hän Terhanin luokse ja ennenkuin tämä ehti lausua
sanaakaan, sinkautti hän pikarin vasten hänen kasvojaan. Terhan oli
muutaman sekunnin aivan jäykistynyt. Veriviiru valui pitkin hänen
poskeaan ja katosi kaulan poimuihin. Mutta hän ei ajatellutkaan pyyhkiä
sitä. Epäselviä nuoruudenmuistoja kohosi hänen mieleensä. Pitkiin
aikoihin ei hän enää ollut tuntenut tätä lyödyn eläimen värinää. Ilman
vihaa, vain tuntien hämmästynyttä uteliaisuutta, katseli hän sen
aiheuttajaa. Tyttö oli kaunis ja kopea. Ja sitten hän houkutteli myös
hyvin ihmiset juomaan... Hän työnsi tytön lempeästi, melkeinpä hellästi
ulos.

Koko seuraavan viikon harhaili Helena kuin mieletön niitä harvoja
katuja, jotka rajoittivat hänen elämäänsä. Nyt hän todellakin alkoi
juoda. Tähän asti oli hän ollut humalassa tehdäkseen toveriensa lailla,
hälventääkseen öitten pituuden ja aamuhetkien yksinäisyyden. Mutta
nähtyään erotetun Nadjan säälittävät kasvot muodostui juominen hänelle
tarpeeksi, niinkuin morfiini liian paljon kärsivälle haavoittuneelle.
Selvinä hetkinään hän ajatteli heti niitä onnettomia, joiden
erottamiseen hänkin osaltaan oli syyllinen, ja heidän lapsiaan. Silloin
täytyi hänen purra hampaansa yhteen ollakseen voihkaisematta. Vain
alkoholin avulla kykeni hän kestämään nuo mielikuvat. Vera Petrovnakin
kauhistui näitä hurjisteluja, jotka viskelivät Helenaa ilman mitään
väliastetta täydellisestä tylsyydestä äärettömään kiivauteen ja
uhkasivat vahingoittaa hänen järkeään.

— Lakkaa, luojan nimessä, sanoi hän Helenalle. — Et ole tottunut siihen
lapsesta asti niinkuin minä. Sinä tuhoat itsesi.

— Anna minun olla, anna minun olla, vastasi Helena.

— Minun täytyy ennen kaikkea unohtaa nuo asiat.

Hän ei ollut vielä selviytynyt tästä kriisistä, kun amiraali Andrejev,
jonka aina täytyi ottaa vieraat vastaan oven ulkopuolella, ilmoitti
hänelle eräänä yönä, että joku nainen halusi puhua hänen kanssaan.

— Nainen, sepä kummallista, sanoi Helena jo melkoisesti humalassa ja
läksi hyräillen eteishalliin.

Saavuttuaan sinne hän humalastaan huolimatta säpsähti, ja huudahti
sitten:

— Natasha? Miten...

— Feodor ilmoitti minulle. Hän tiesi, että kärsin niin kovin. Rakkaani,
rakkahin Lenotshka, syleilehän toki minua!

Helena syleili häntä intohimoisesti. Hän nauroi, itki ja nyyhkytti.

— Miten onnellinen olen! Minun pikku pyhimykseni, pikku
sairaanhoitajattareni! Sinä täällä?

Ryhmä humalaisia ihmisiä, jotka katselivat heitä uteliaasti, työnsi
heidät syrjään.

— Ei jäädä tänne, huusi Helena, — tule saliin!

— Mutta en ole sopivassa puvussa, otin ylleni ensimmäisen käteeni
sattuvan, heti kun pääsin vapaaksi työstä.

— Ei se haittaa, tule nyt, tule, näytän sinulle Vera Petrovnan ja
ruhtinas Heridzen, tiedäthän, sen kuuluisan, ja Olgan, joka kerran kävi
meillä, isän luona. Saat nähdä, se on lystikästä. Luulet kai, että olen
juovuksissa, ei, ei, se johtuu vain siitä, että näin sinut. Tule nyt,
meidän täytyy välttämättä juoda yhdessä jotakin.

Hän veti toisen mukanaan, vei hänet Vera Petrovnan viereen ja sanoi:

— Tämä on sisareni, Vera, sisareni. Kaikkein hellin ja ihmeellisin
nainen, ja hän on kärsinyt niin paljon. En ole milloinkaan puhunut
hänestä sinulle mitään, sillä olen hävennyt oman itseni takia. Mutta
hän on tullut tänne. Katso toki, miten sievä hän on! Tuokaa hänelle
samppanjaa, pian! Feodor, tule tänne, kerro, miten hän sinua hoiti!

Ruhtinas tuli lähemmäksi ja kumarsi syvään Natalia Borissovnalle:

— Jos olisin tiennyt, että tulisitte tänne, en olisi teille
kirjoittanut.

— Sinä, sinä olet vielä selvä! huusi Helena. — Sinä näytät
surulliselta. Eikö totta, Natasha?

Hän puristi sisarensa kättä niin suonenvedontapaisen kiivaasti, että
tämä pyysi:

— Lenotshka, rakkaani, älä juo enää tänään!

— Mitäpä en tekisi sinun vuoksesi! Katso!

Kädenselkämyksellä pyyhkäisi hän lasit pöydältä. Eversti, joka oli
katsellut kohtausta, sanoi hiljaa hänelle:

— Miksi teit noin, Helena, tiedäthän, että se velotaan palkastasi.

— Pyh, minä vihellän Terhanille. Tiedätkö, Natasha, että heitin lasin
päin sen likaisen lurjuksen naamaa.

— Haluaisin sanoa teille jotakin, Natalia Borissovna, mutisi Feodor.

Ja heidän ollessaan kahden:

— Menkää pois, taivaan nimessä, menkää pois! Yö on tuskin vasta
alussaan. Ja pyydän, että ette syytä minua liian — äkkiä. Olemme pian
kaikki hänen kaltaisiaan.

— Niin, niin, olen hyvin pahoillani, sanoi Natalia Borissovna kuin
itsekseen, — mutta miten voisi vetää hänet ylös tästä suosta?

— Vannon teille, että jos minun olisi senvuoksi tapettava ihminen, niin
tekisin sen. Tehän tiedätte, miten suuresti rakastan teitä molempia.
Mutta nyt täytyisi surmata hänet itsensä, jotta hän luopuisi tästä.
Mutta ehkä tapahtuu ihme. Menkää nyt, minä rukoilen teitä, minun
on mentävä tanssimaan enkä voi tehdä sitä teidän läsnäollessanne.
Ihmettelettekö, että minussa on vielä jäljellä hitunen ylpeyttäkin?
Mutta olenkin aloittanut kaksi kuukautta myöhemmin kuin hän ja kestän
viiniä paremmin. Siinä kaikki.

Natalia Borissovna kumartui ja suuteli Helenan silmiä pitkään.

— Näkemiin, rakkaani, sanoi hän niin iloisesti kuin vain saattoi. —
Minun on lähdettävä. En vielä tiedä, milloin voin tulla uudelleen.
Tiedäthän, miten sidottu olen. Mutta tule sinä minun luokseni. Nyt on
Neuilly'ssä niin kaunista. Se tekisi sinulle hyvää.

— Huomenna, rakkahin Natasha, varmasti huomenna!

Kuukaudesta kuukauteen lykkäsi Helena tämän käynnin huomiseksi.

Tämän yön jälkeisenä aamuna nyyhkytti Helena hysteerisesti Vera
Petrovnan olkapäähän nojaten, Feodorin juodessa Heridzen kanssa.

— Ruhtinas, sanoi Ashkeliani (sillä kaikki kaukaasialaiset nimittivät
siten vanhinta ja jalointa maantiestään), tiedätkö, että Syyriassa on
tsherkessiläisiä eskadrooneja?

— Oh, ei mikään uutinen. Ystäväni Osman Bey on jo kaksi vuotta ollut
siellä.

— Kuulin siitä vasta tänään eräältä sieltä palanneelta. Tuntuu siltä,
että heillä on johtajanaan todellinen paholainen, joku pikkuinen
ranskalainen luutnantti Cellet, ja että he käyvät siellä kaunista sotaa.

Tuli pitkä hiljaisuus, Heridze tarkkaili Feodoria. Hänen kasvojaan
varjosti syvä surumielisyys, niinkuin hän lukisi nuoren miehen
ajatukset.

— Mennään sinne, ruhtinas, sanoi tämä äkisti. Siellä on meidän työmme
ja meidän aurinkomme. Ja täällä päättyy kaikki vihdoin huonosti.

— Mene yksin, sanoi Heridze soinnuttomasti.

— En rohkene. Ymmärräthän, passiasiat, matka, ei ainoatakaan
ystävää perillä. Mutta sinun kanssasi olisi elämä ihanaa. Sinä olet
päällikköni, vanha ruhtinaani. Ja millaisia sapeliniskuja, ruhtinas!

— Vaikene, huusi Heridze, — vaikene! En voi enää.

— Pidätkö itseäsi liian vanhana?

— En tietenkään, tyhmyri, niin vanha kuin sinä oletkin, voisin vielä
katkaista sinut kahtia.

— Miksi siis?

— Jacquot. Et tunne häntä, koska en näytä häntä kenellekään muulle kuin
Veralle. En halua hänen huomaavan teissä _Pigal'in_ tuoksua.

— Nainenko?

— Tunnetko sinä naista, joka voisi pysyttää minut kokkina,
k-o-k-k-i-n-a, silloin kuin koko Idän kaupungit ovat valloitettavissa?

Hän tunsi kylmää raivoa tätä estettä kohtaan, joka oli voimakkaampi
kuin kaikki hänen tulisuutensa, kaikki hänen toiveensa. Hän sadatteli
kauan.

— Hän on minun tyttäreni, virkkoi hän viimein. — Niin, aivan pieni,
vasta viisivuotias, syntynyt Konstantinopolissa. Piru vieköön hänen
äitinsä ruumiin! Hän jätti minut Jacquot käsivarsillani.

Hän naurahti saatanallisesti.

— Minulla on ollut lapsia, tiedät sen. Kolme poikaa, jumala tietää,
missä he ovat, ja yksi tytär, jonka täytyy olla portto, niinkuin kaikki
muutkin täällä ovat. Se on minusta samantekevää.

Hänen kauheille kasvoilleen valahti äärettömän lempeä ja voimattoman
tuskainen ilme.

— Mutta katso, mitä minä en tekisikään hänen hyväkseen... en tiedä.
Mutta minun täytyy nähdä hänet joka päivä, ja hänen täytyy olla
iloinen. Ja sinut, sinun veresi, jota eniten rakastan, olen myynyt
hankkiakseni hänelle puvun. Hän on murtanut minut, Feodor. Hän on
murtanut vanhan Heridzen. Vera, Vera, laula niin, että seinät tärisevät!




IV.


_Samovar'issa_ oli painostavan kuuma. Umpinaiseen, ikkunattomaan,
voimakkaiden sähkölamppujen valaisemaan huoneeseen, joka oli täynnä
hajuvesien ja ihmishengityksen, tupakan ja alkoholin tuoksua, toivat
hurjasti pyörivät tuulettajat vain uutta tukahduttavan lämmintä ilmaa.
Helena ja Vera imivät pitkillä pilleillä jäälikööriään.

— Kello ei ole vielä kolmeakaan, virkkoi mustalainen, — öistä ei
nykyään tule milloinkaan loppua.

Hän silmäili salia. Melkein kaikki pöydät olivat varatut. Sitten jatkoi
hän:

— Tänään lopetetaan ensi kerran vasta kello seitsemältä aamulla. Mitä
huvia mahtanevat ihmiset löytää tästä pätsistä, saadessaan ulkona
hengittää raitista ilmaa?

— No, he tulevat kuuntelemaan meitä, sanoi Helena häijysti hymyillen.

— Olisipa se edes totta. Jos tunnen, että joku todellakin kuuntelee
minua, on minusta kaikki muu samantekevää, mutta nämä amerikattaret,
jotka haluavat vain näytellä korujaan... He näkevät vain Feodorin. Jos
hän olisi vähemmän ylpeä, rikastuisi hän äkkiä.

— Pyh, se aika kyllä tulee.

— Miten sinä voit puhua noin, sinä, joka olet yhtä vähän ostettavissa
kuin hänkin?

— Kuka tietää, miten kauan vielä?

Vera Petrovna nojautui hiukan taaksepäin voidakseen paremmin
tarkastella Helenan kasvoja ja sanoi nyökäyttäen päätään:

— Puhut noin vain siksi, että lääkäri on kieltänyt sinua juomasta.

— Ah, olisin lakannut ilman häntäkin... ne kaksi päivää, jotka
sairastin deliriumia, olivat kamalia. Mutta tiedätkö, koko tämä viikko
on ollut raskas, niin pitkäveteinen ja synkkä. Ja minä olen niin
väsynyt, ajattelen enää vain vuodettani.

Feodor kulki heidän pöytänsä ohitse. Hänen yllään oli tiukka,
karmosiininpunainen, karkeasta kankaasta valmistettu pusero. Suuret
hikipisarat kiilsivät hänen otsallaan.

— Menen ulos hiukan hengähtämään, sanoi hän. — Nämä foxtrotit vievät
vielä minusta hengen.

— Mitä hyödyttää häntäkin hänen rautainen terveytensä, pian on hänkin
loppuun kulunut, sanoi Vera Petrovna huomatessaan, miten Feodorin
posket olivat painuneet kuopalle. — Jos aikoo kestää tällaista elämää,
täytyy olla syntyään mustalainen tai sitten omistaa sellaiset luut kuin
Heridzellä on. Katsohan vain, miltä Rizin näyttää.

Helena nosti veltosti päätään. Ruhtinas tanssi nuoren, voimakkaan
englannittaren kanssa. Hänen terveyttä uhkuvien kasvojensa rinnalla
näytti Rizin tavallistakin kelmeämmältä. Silmien ympärillä oli leveät,
mustat juovat, ja poskien iho oli veltto ja kalpea. Välinpitämättömästi
virkkoi Helena:

— Se johtuu siitä, että hän on juonut liikaa sen jälkeen kun Ludmilla
jätti hänet.

— Eikä tyttökään ole onnellinen, huomautti Vera — Feodor lyö hänet
laimin. Siksi juo tyttö enemmän kuin hänelle olisi terveellistä. Ja
tässä kuumuudessa...

Tanssin päätyttyä istuutui Rizin Helenan viereen.

— Lainaahan minulle punaista, pyysi hän. — Luulen, että kasvoni ovat
aivan vihreät. Vieraat varmaankin pelästyvät minua.

Ja maalattuaan itsensä:

— Rakkaat ystävät, tilatkaa minulle jotakin. Minulla ei ole enää
sou'takaan.

Hän laski hiukan vapisevat, vanhaa, jaloa rotua todistavat kätensä
pöydälle ja katseli pikku Ludmillaa. Sitten hän kysyi väsyneellä
äänellä:

— Luuletteko, että Feodor pian jättää hänet? Hän kiduttaa tyttöä kovin,
tiedättehän sen. Tyttö kertoo minulle kaiken, ja me olemme sopineet
siitä, että hän tulee takaisin luokseni, kun Feodor ei enää välitä
hänestä. En ole tiennyt rakastavani häntä näin paljon. Rakastan näin
ensi kerran ja...

Orkesteri alotti uuden tanssin. Rizin sipaisi totunnaisesti hiuksiaan,
mutta liike oli raskas ja epäröivä.

— Työhön, sanoi hän nousten vaivalloisesti.

Hän läksi ja kumarsi elegantisti, niinkuin sopiikin kukkien täyttämän
pöydän edessä.

— Viiden minuutin kuluttua laulamme. Herää! sanoi Vera Helenalle, joka
silmät ummessa nojasi hänen olkapäähänsä.

— Nukahdin todellakin, mutisi tyttö. — Rizin ikävystyttää minua
rakkausjutuillaan. Jos hän kärsiikin, tapahtuu se hänen omasta
tahdostaan. Minä en ymmärrä sellaisia tuskia.

Mustalainen oli vastaamaisillaan, kun Feodor syöksyi paikalle.

— Helena, Helena, huusi hän, — tiedätkö, kuka juuri saapui? Irtitsh,
tiedäthän, Anton Ivanitsh, minun entinen päällikköni, se, jonka toin
uudenvuodenaattona tänne, kun tuhlailin viimeisiä rahojani. Sinähän
olit silloin mukana.

Helena oli suoristautunut ja hänen kasvoillaan oli jotakin hänen
entisestä ilmeestään.

— Huomaan, että muistat, jatkoi Feodor. — Hän ei ainakaan ole unohtanut
sinua. Hän kysyi minulta heti, mitä sinusta on tullut.

— Sanoitko sen hänelle?

— Tietysti. Ethän sinä kuitenkaan salaa mitään, luullakseni. Muuten ei
se näyttänyt häntä erikoisemmin yllättävän, yhtä vähän kuin sekään,
että hän näki minut ovella tässä puvussa. Voisi melkein luulla, että
hän on nähnyt kaiken ennakolta. Hän on kova mushikka.

— Onko hän yksin?

— Ei, hänen seurassaan on joku eriskummallinen ihminen, joka tuntuu
olevan täydessä humalassa. Hän menikin juuri vilvoittamaan päätään
vedellä.

Hänen puhuessaan tunsi Helena pelkoa, tuskaa, hämminkiä ja toivoi
voivansa kätkeytyä, paeta, mutta kaikki oli vain ohimenevää kuohuntaa;
pian vaipui hän takaisin entiseen välinpitämättömyyteensä.

— No, olkoon sitten, ja tulkoon aivan rauhassa, sanoi hän olkapäitään
kohauttaen.

Mutta huomatessaan, että Anton Ivanitshin seuralainen oli Stefan
Morski, punastui hän hiukan. Hänen mielessään kutoutui tuon kirjailijan
kuva yhteen vain hilpeiden lukuhetkien ja kauniitten unelmien kanssa..

Helena ei saanut kauan miettiä, molemmat miehet olivat jo hänen
edessään, ja jo heidän ensimmäiset sanansa aiheuttivat hänessä niin
harvinaisen hyvänolon tunteen, ettei hän enää halunnut eritellä
ajatuksiaan.

Se johtui Irtitshin ja Stefanin välittömästä tervehdystavasta.
Nämä miehet eivät voineet omaksua missään väärää sävyä, niin
yksinkertaisesti ja vaivatta sopeutuivat he joka tilanteeseen. Helena
huomasi sen heti ja kutsua odottamatta liittyi hän heidän seuraansa ja
istuutui pöytään, jossa Feodor jo odotti heitä.

— Ha ha, nythän me istumme jälleen samoin kuin uutenavuonnakin, sanoi
Irtitsh. — Tänään on vain Stefan Maksimin paikalla ja myös sisarenne
puuttuu, Helena Borissovna.

— Hän on hoitajattarena eräässä sairaalassa Neuilly'ssä, vastasi Helena
niin lyhyesti, että Irtitsh katsahti häneen tutkivasti.

— Ette näytä olevan hyvässä kunnossa, Helena Borissovna, sanoi hän,
— ettekä tekään, ruhtinas. Punaisen vyöhykkeenkin ilma sopi teille
paremmin.

— Aiotteko viedä minut sinne lakaisin? kysyi Feodor nauraen. — Ei,
pidän _leshghinkaakin_ sitä parempana.

Kun tarjoilija järjesti orkesterin eteen tuoleja kuoroa varten,
nousivat Helena ja Feodor.

— Hylkäämme teidät muutamiksi minuuteiksi, sanoi tyttö. — Minun täytyy
laulaa ja hänen tanssia.

— Hyvä, vastasi Irtitsh, — me valikoimme sinä aikana viinin.

Kun he jäivät kahden, kysyi hän Morskilta:

— No, mitä pidät hänestä? Ja mitä tuumit siitä, mitä päivällisellä
sinulle sanoin?

— En ylipäänsä tiedä enää mitään, olet antanut minun juoda liian
paljon, sanoi kirjailija autuaasti hymyillen. — Kaikki on kaunista,
kaikki on hyvää, annan sinulle siunaukseni, hän on nainen, jota
tarvitset.

— Ha ha, Stefan Metvejevitsh, sinun silmäsi eivät enää osaa lukea
sydämiä. Sanon sinulle, ettei hänen ylpeytensä vieläkään ole kokonaan
murtunut. Mutta siitä huolimatta tulee hänestä vaimoni, senkin sanon
sinulle... ellei tämä toimi kokonaan tapa häntä.

Hän puhui rauhallisesti ja miettivästi, kuten aina, vain viimeisissä
sanoissa värisi ääni hiukan. Stefan huomasi sen ruusuisesta
mielialastaan huolimatta. Se liikutti häntä enemmän kuin kaikki
Irtitshin hänelle yön kuluessa lausumat sanat.

— Oletko todella rakastunut? virkkoi hän.

— Rakastunutko? En, olenhan aivan tyyni. Helena Borissovna saa minun
puolestani tehdä mitä tahansa. Mutta jonakin päivänä täytyy hänen tulla
vaimokseni. Hänen täytyy. Tunsin sen heti, kun näin hänet ensi kerran.
En tiedä, miten sen sinulle selittäisin. Se on välttämättömämpää
hänelle kuin minulle.

— Vaikene, vaikene, huudahti Stefan äkkiä.

Vera Petrovna alkoi laulaa, ja kun Helena oli sanonut hänelle, että
salissa oli ainakin yksi ihminen, joka oikein ymmärsi hänen taidettaan,
oli hänen laulunsa täynnä kuumaa tenhoa.

— Ah, kuiskasi Anton Ivanitsh, — tuo nainen saa veren kuohumaan
suonissa.

Hän kuunteli hampaat yhteenpurtuina, silmät säihkyen. Kun Vera Petrovna
lopetti, huusi hän:

— Hyvä, mustalainen! Vielä yksi laulu!

— Ah, sinäkin jouduit satimeen, virkkoi Stefan.

Irtitsh nyökkäsi myöntävästi. Hänen tyyneytensä, hänen itsehillintänsä
sulivat tuon äänen tulessa, kaikki oli jälleen niinkuin ennen
muinoin, jolloin hän vuokrasi saarelleen yksinomaan itseään varten
kuusitoistahenkisen kuoron, jolloin yöt ja päivät olivat pelkkää
musiikkia ja humalaa.

— Luulin, että tuo ihminen oli kuollut, sanoi Anton Ivanitsh.

Hänen sanoissaan ei ollut pahoittelua, pikemminkin vain puhdasta iloa
jälleen löytyneen nuoruuden vuoksi.

Irtitshin huudahtaessa oli Vera Petrovna sisimmässään hämmästynyt.
Hänkin, mustalainen, oli hienolla vaistollaan tuntenut tuon
itsevaltaisen ja hartaan mushikan äänessä koko nuoruutensa: hulluuden
ja juopottelun hetket, särkyvien lasien kilinän, laulua tulvivan
aamuhämärän ja siihen uhratut rikkaudet. Hän tunsi, ettei noista
Helenan tuntemista miehistä kirjailija ollut se, joka tänä iltana
joutuisi hänessä uinuvan demoonin uhriksi.

Hänen tummille kasvoilleen lehahti heleä puna; hän hymyili
toverillisesti Irtitshille ikäänkuin haluten sanoa: Myöhemmin, kaikki,
mitä haluatte. Vapautukaamme nyt ensin tästä laumasta! — Ja Vera
Petrovna viittasi kuoroa kiihdyttämään tahtia.

Feodorin _lesghinka_ sai Irtitshin kokonaan pois suunniltaan.

— Ah, piru vieköön, piru vieköön, toisti hän haltioissaan. — Onko
missään muualla nähty jonkun ruhtinaan osaavan tanssia noin?

Viimeiset sävelet eivät vielä olleet hälvenneet, kun hän jo tilasi:

— Kymmenen jäähdytettyä pulloa, ja kaikille parasta syötävää, mitä
teillä täällä on.

— Hei, huusi Feodor ja heitti tanssiessaan käyttämänsä tikarin
pöydälle. — Tänään on juhla, huomaan, todellinen venäläinen juhla!

— Istukaa tähän, ruhtinas, vasemmalle puolelleni, sanoi Anton Ivanitsh
kunnioituksella, jota hän ei vielä milloinkaan ollut Ashkelianille
osoittanut. — Ja te, mustalainen, sydämeni ilo, oikealle. Helena
Borissovna minua vastapäätä, niinkuin talon valtijatar, ja Stefan hänen
viereensä. Niin on hyvin.

Alkoi toinen uudenvuodenyö. Mitä merkitsi se, että tällä kertaa oli
Irtitsh isäntänä ja Helena ja Feodor olivat _Samovar'in_ palveluksessa,
saaden palkkansa samppanjan kulutuksen mukaan, että kirjailija,
jonka aivot olivat tulvillaan ihmeellisiä unelmia, joi samasta
lasista kitarraa soittavan mustalaisen kanssa. — Täällä olivat kaikki
yhdenvertaisia, heitä sitoi toisiinsa sama vapautumisen tunne, he
olivat onnellisia ja innokkaita riemun lakkaamatta noustessa.

— Jospa tietäisitte, miten iloinen olen, virkkoi Helena Stefanille —
saadessani puhua venäjää venäläisten kanssa tarvitsematta ikävystyä
pöytäni ääressä ja voidessani juoda koska hyvänsä ja sitä, mikä
parhaiten maistuu... Antakaapa minulle vielä samppanjaa, oikeastaan en
saisi juoda: minulla oli hiljattain deliriumkohtaus, mutta tänä iltana
on kaikki sallittua ja kaikki on hyvin.

— Niin, eikö totta, tämä ilta on ihmeellinen, huusi Morski heilauttaen
kääpiömäistä päätään. — Minäkin tunnen itseni vapaaksi. Poissa on
kaikki tuska, kaikki henget, kaikki näkymätön. Viini suojelee meitä.
Mutta miten pyöreät olkapäät teillä onkaan, Lenotshka.

Vasta tänä iltana havaitsi Helena, miten aistillisilta ja eläviltä
saattoivat nuo kasvot näyttää, jotka hän tähän asti jonkun omituisen
assosiation takia oli sulattanut yhteen johonkin kirjailijan
fantastisen luomuksen kanssa. Se tuntui hänestä epämiellyttävältä, oli
ikäänkuin joku seinällä riippuva naamio olisi äkkiä alkanut elää hänen
silmiensä edessä.

Mutta Stefan ei enää kiinnittänyt häneen mitään huomiota, sillä Vera
Petrovna oli viitannut kitarransoittajaa alkamaan.

— Meidän täytyy kunnioittaa ystäviämme vanhalla juomalaululla, sanoi
hän.

Ja kun rytmikäs laulu hänen esittämänään kohosi kuin uskonnolliseen
juhlallisuuteen, kilisti Helena ensin Irtitshin, sitten Stefanin kanssa
ja he joivat yhdellä kulauksella pohjaan ääriään myöten täytetyt lasit.

— Nyt minä laulan sinulle, huusi hän sitten.

Helenan ääni ei enää ollut niin tuore kuin Mesureux'n täysihoitolassa,
jossa Anton Ivanitsh oli sen ensi kerran kuullut. Mutta sensijaan
oli siinä villiä, pateettista täyteläisyyttä, joka sai vielä enemmän
kuin hänen pukunsa ja muuttuneet kasvonsa hänet näyttämään Irtitshin
silmissä kokonaan uudelta ihmiseltä.

—... Laula minullekin, Lenotshka, huusi Feodor. — Haluan juoda entisen
herrani terveydeksi, Anton Ivanitshin terveydeksi, hänen, joka meistä
yksin kohoaa korkealle.

— Ja sitten minulle, Helena Borissovna, pyysi Irtitsh, — ja minä juon
ystäväni onneksi, ystäväni Stefan Matvejevitshin, jonka kirjaa me
tänään juhlimme.

— Ja minä, sanoi kirjailija, — minä laulan ja ojennan Lenotshkalle
lasin, sillä kukaan ei näytä ajattelevan antaa hänellekin juomista. Ja
sitten minä syleilen häntä. Sallitko, Anton Ivanitsh?

— Tietysti, en ole mustasukkainen.

— Mustasukkainen, sanoi Helena nauraen tavalla, joka ilmaisi hänen
alkavan olla humalassa. — Onko sillä sanalla _Samovar'issa_ mitään
merkitystä?

Ja hän, joka muuten jyrkästi torjui pienimmätkin hyväilyt, kumartui
äkkiä ja suuteli Stefania suulle. Sitten lauloi hän Feodorille:

    Kuin kukat suloiset
    tuhlaavat tuoksuaan,
    niin malja täysinäinen
    Sua juomaan viekoittaa.

Ja sitten tuli Irtitshin vuoro, sitten jälleen Veran ja vihdoin
Stefanin. Tarjoilijat tuskin ehtivät kyllin nopeasti avata pulloja.
Päihtymys paisui kuin virta, säännöllisesti ja tasaisesti, ja Irtitsh
tunsi halua laajentaa ystäväpiiriä.

— Kutsukaa toverinne mukaan, kaikki, niin että nuo amerikkalaiset
näkevät, miten mushikka osaa olla isäntänä, sanoi hän.

Koko kuoro liittyi Anton Ivanitshin pöytään. Myös kaikki soittajat
tulivat juomaan.

— Ja tuo tuolla, hänen on myös tultava, huusi Irtitsh osoittaen
Riziniä, joka oli kutsuttu pöytään, niissä oli vain naisia. — Tänä
iltana en halua jättää muille mitään.

— Mikael, Mikael, huusi Feodor, — tule venäläisten luo!

Ruhtinas epäröi, mutta huomatessaan, miten humalassa seurue oli pelkäsi
hän skandaalia ja nousi. Hänen tullessaan lähemmäksi huusi Stefan, joka
tuijotti häntä likinäköisillä silmillään, äkkiä:

— Mutta sehän on ruhtinas Mikael Andrejevitsh! Olen pari kertaa ollut
hänen juhlissaan ruusutarhassa. Hän oli kovin ylpeä. Miten kummallista
tämä on!

Myös Rizin tunsi kirjailijan, mutta hänen kuolleet kasvonsa pysyivät
liikkumattomina. Hän vilkaisi vain nopeasti Ludmillaan, joka joi
samasta lasista Feodorin kanssa ja istuutui sitten hiukan syrjään
muista.

— Ottaako hän todella vastaan juomarahoja? kysyi Stefan naiivisti
Helenalta.

Tyttö rypisti kulmiaan.

— Mitä se teitä liikuttaa? kysyi hän kuivasti.

Mutta kirjailija ei käsittänyt hänen paheksumistaan, vaan jatkoi
humalaisen itsepäisesti:

— Olisi kummallista, jos hän ottaisi minulta, entiseltä vieraaltaan...

Ennenkuin Helena älysi hänen tarkoituksensa, huusi hän:

— Anton, annahan minulle sata frangia.

Ja hän ojensi saamansa rahat ruhtinaalle.

Tämä katsoi häntä kummastuneena.

— Ottakaa, ottakaa, ne ovat teille, sanoi Stefan nauraen kuin lapsi,
joka särkee leikkikalukonettaan.

Rizin ojensi konemaisesti kätensä.

Mutta Ludmillan kimakka huuto pysähdytti hänet.

— Misha, Misha, heitä ne päin hänen naamaansa! En kärsi sinua
kohdeltavan noin! Rakas Misha parka!

Hän tempasi setelit, repi ne rikki ja syleili Riziniä suojelevasti.

— Mutta mitä te ajattelette, sopersi Stefan. — En minä tahtonut...
halusin vain, nähdä...

Hän näytti niin masentuneelta, hyljätyltä ja poikamaiselta, että Helena
unohti vastenmielisyyden, jonka Stefanin käyttäytyminen oli hänessä
herättänyt.

— Kauheata, miten te saatoitte? kysyi hän kyynelet silmissä.

Irtitshin voimakas ääni keskeytti yleisen mutinan.

— Ette saa pahastua häneen tämän vuoksi, ruhtinas, hän ei ole toisten
ihmisten kaltainen. Takaan, ettei hänen aikomuksensa ollut loukata
teitä.

— Sehän on selvä, sehän on selvä, sanoi Rizin. — Minä ymmärrän...

Mitä merkitsi hänelle tämä uusi loukkaus hänen arvokkuuttaan kohtaan,
josta hän itse aikoja sitten jo oli luopunut, sen rinnalla, että
Ludmilla jälleen oli tullut hänen luokseen?

Muuten unohtui tämä välikohtaus pian, kun uusia pulloja kannettiin
pöytään.

Pian taisteli aamunsarastus lamppujen kalvennutta valoa vastaan.

— Meidän täytyy lopettaa, sanoi Vera Petrovna. — Me olemme viimeiset ja
eversti parka odottaa jo, että lähtisimme, jotta hänkin voisi rientää
puutarhaansa.

— Älkää olko siitä huolissanne, vastasi hovimestari. — Usein ei saa
iloa palvella sellaista pöytäkuntaa.

Mutta kaikki olivat jo nousseet.

— Kello on vasta seitsemän, sanoi Irtitsh. — Juna lähtee vasta puoli
kymmeneltä. Missä jatkamme?

— Oikein puhuttu, sanoi Heridze astuen keittiöstä saliin.

— En tunne tätä herraa, joka kutsui meitä mukaan, mutta hän miellyttää
minua. Kuullessani teidän juhlivan täällä, nousi janoni ihan
huippuunsa. Ellette tiedä, minne menisitte, niin seuratkaa minua.

Hän tarttui tuttavallisesti Irtitshin käsivarteen ja vei hänet kadulle.
Muut tulivat perässä.

— Vien teidät paikkaan, joka vasta tänä aamuna avataan, selitti
Heridze. — Ei kovinkaan mukava, mutta siellä on vodkaa, jonka veroista
ei löydä koko Pariisissa. Huoneisto kuuluu entiselle kokilleni, se
selittää kaiken.

_Esturgeon'in_ muodosti vain yksi ainoa pieni huone _Rue Douai'n_
varrella. Vastakalkituilla seinillä riippui naiiveja, maalauksia. Koko
kaluston muodosti kaksi pitkää pöytää penkkeineen. Palvelijoina olivat
isäntä, paksu ja iloinen, mies ja hänen puolisonsa. Koko huone tuoksui
voimakkaasti kotiruualta; paikka oli yksinkertainen, köyhä, mutta
kaikki näytti toivottavan iloisesti tervetuloa.

— Hm, hm, murisi Heridze, — on hyvä, että tulimme heti.

Pikku ravintola oli itse asiassa täpötäynnä. Kaikki yöravintolat olivat
jo suljetut ja uutuuden viehättämänä olivat venäläiset laulajattaret,
tanssijattaret ja soittajat heti lähteneet _Esturgeon'iin_.
Vastatulleet työntäytyivät niin hyvin kuin mahtuivat muitten vieraitten
joukkoon. Useimmat siellä olevista olivat mustalaisia. Heidän
ruskeat kasvonsa ilmaisivat heidät, samoin myös se luonnollisuus,
millä he kantoivat pukujaan, jotka venäläisten yllä vaikuttivat vain
valepuvuilta. Mutta ennen kaikkea tunsi heidät hilpeistä kasvoistaan.
Ei naisista eikä miehistä voinut havaita, että he olivat koko yön
juoneet ja tehneet työtä.

Kun Heridze tapansa mukaan puhui hyvin äänekkäästi, virkkoi eräs
viulunsoittaja hänelle nöyrästi, mutta varmasti:

— Ruhtinas, tänään on pyydettävä lupa _tulumbashilta_, jos haluaa puhua
kovaa.

— Ah, onko teillä _tulumbash_? kysyi Heridze ollenkaan väittämättä
vastaan. — Onko se Sidko? lisäsi hän nyökäten vanhaa mustalaista
kohden, joka istui kunniapaikalla lihavana ja mahtavana kuin
epäjumalankuva.

— Niin, ruhtinas, vastasi tämä. — Kun tämä talo avattiin ja annettiin
meidän haltuumme, halusivat nuo nuoret huvitella vanhojen tapojemme
mukaisesti. Suo anteeksi, mutta saat puhua ainoastaan minun luvallani,
ruhtinas.

Seikkailija myöntyi kunnioittavasti.

— Minua, minua ei sinun tarvitse opettaa tottelemaan _tulumbashia_,
sanoi hän.

— Miten mielenkiintoista, miten mielenkiintoista, kuiskasi Stefan
vieressään istuvan Helenan korvaan. — Sana, jota he käyttävät, juontaa
alkunsa Aasiasta. Se merkitsee kaikista valituista päälliköistä
vanhinta. Mutta en tiennyt, että mustalaiset...

Hän keskeytti, sillä jälleen kuului Sidkon ontto ääni:

— Ehdotan, hän sanoi, — että nimitämme ruhtinas Heridzen toisen pöydän
_tulumbashiksi_. Osoitamme siten kunnioitusta miehelle, joka on aina
ollut mustalaisten ystävä.

Ja kaikki nämä ihmiset räikeine, kuluneine vaatteineen, joiden puutteet
kelmeä aamunsarastus julmasti paljasti, nämä ihmisparat, jotka juuri
olivat palvelleet tunnottomien juoppojen leikkikaluina ja nauraneet
saadakseen juomarahoja, tunnustivat vakavin ilmein yksipäiväisen
kuningasarvon miehelle, joka oli vajonnut syvemmälle kuin kukaan
heistä. Uskoiko kukaan tätä leikkiä? Tuntuiko se heidän humalaisissa
aivoissaan todellisuudelta vai oliko se vain lapsen mystillistä
mielikuvitusta? Ei kukaan olisi osannut sitä sanoa, mutta ainoa, johon
tämä harhakuvitelma vaikutti totuuden voimalla, oli Stefan. Täältä
löysi hän jälleen oikean valtakuntansa ja näytti aivan selvinneen.
Helenan valtasi se harvinainen kauneus, joka loisti hänen silmistään,
hänen otsaltaan ja hänen melkein ruumittoman keveältä kädeltään, jonka
hän tiedottomasti oli laskenut Helenan olkapäälle. Tuo pitkä käsi oli
niin hento ja samalla voimakas, muistuttaen jotakin salaperäistä,
suojelevaa hyönteistä, ettei tyttö uskaltanut liikahtaakaan peläten
säikäyttävänsä sen pois. Vanha mustalainen kysyi Heridzeltä.

— No, ruhtinas, mitä haluat?

— Ennen kaikkea, että juomme.

— Sitä toivon minäkin, sanoi Sidko.

— Älkää liikkuko, sanoi Helena Stefanille, joka kuin hypnotisoituna
aikoi noudattaa molempien pöydänvanhinten käskyä, — minä palvelen teitä.

Hän täytti lasin vodkalla, nosti sen miehen huulille ja joi sitten
itse. Muutamiin sekunteihin ei kuulunut muuta kuin laseista valuvan
paloviinan pulputus.

— Ja nyt, lapset, lauletaan, käski Sidko.

Vaistomaisesti kääntyivät kaikki katseet Vera Petrovnaan. Hän nyökkäsi
liikutettuna kiitokseksi tästä kunnianosoituksesta, mutta virkkoi:

— Ellei se ole _tulumbashin_ suoranainen määräys, ehdotan, että tavan
mukaan aloitamme kuorossa.

Sidko ja Heridze nyökkäsivät yhtyen häneen ja vanha mustalainen lausui:

— Melkein kaikki täällä ovat meidän heimoamme ja muut ovat ystäviä.
Voimme laulaa vanhojen lauluja.

Heti kajahti laulu, jota Stefan ja Irtitsh — miten paljon he
lienevätkin käyneet Moskovan yöravintoloissa tai olleet saarilla
— eivät milloinkaan olleet kuulleet. Se oli hidas, kaihomielinen,
valittava ja hillitty, mutta silti leveä ja täynnä loppumatonta
sisäistä vapautta. He lauloivat sitä hartaina, liikkumattomina,
kivettynein kasvoin. Silloin tällöin sipaisi ihmeellisen kevyt käsi
kitarran kieliä. _Esturgeon'in_ valkeiden seinien sisällä vallitsi
näännyttävä intohimo ja lempeä surumielisyys. Stefanin käsi puristi
kiinteämmin Helenan lämmintä olkapäätä. Hän ei ihastukseltaan enää
voinut hillitä itseään ja kuiskasi:

Kaikki maailman kulta ei riittäisi ostamaan näitä lauluja! Ne ovat
leirien ja telttojen lauluja, salaisuuksien lauluja, joita ei
myydä. Helena, rakas Lenotshka, ettekö näe heitä arolla hevosineen,
vaunuineen, ettekö näe tuulta, aron tuulta heidän hiuksissaan!
Siellä on pieniä, tummia tyttöjä ja vanhoja naisia, jotka näkevät
tulevaisuuden, ja siellä on soittajia...

Säteilevästi hymyillen kuunteli tyttö häntä niinkuin nuorentavaan
uneen vajonnena. Siitä oli jo niin kauan, kun hän oli kuullut kauniita
sanoja. Hänen elämänsä oli juopuneitten huutoja, hysteerisiä kyyneleitä
ja huumausta, mitä kaikkea _Samovar'in_ öitten elämä oli täynnään.
Ja Stefanin ääni! Se oli kuin noidan, joka osasi houkutella hänen
sielussaan kumpuilemaan uusia lähteitä, joiden hän oli luullut jo
aikoja sitten kuivuneen.

— Jumala, miten kaunista, mutisi Helena.

Kodittomien salaperäisen laulun kaikuessa oli eräs mustalainen
noussut hitaasti ikäänkuin vastustamatonta ääntä totellen. Hän
oli koko joukosta melkein ainoa aistikkaasti puettu. Hänellä oli
vadelmanpunainen pusero, jota piti koossa hiukan tummempi vyö, ja
vanhan kullanväriset avarat housut.

Hänen leveät, litteät kasvonsa puoliksi suljettuine silmineen ja
esiinpistävine poskipäineen olivat aivan hurmioituneet. Huomaamattomin
liikkein alkoi hän tanssia. Hän ei siirtynyt paikaltaan, hänessä elivät
vain polvet, vavahtelevat olkapäät ja kädet, jotka hän verkkaan kohotti
otsansa tasalle. Mutta nämä yksinkertaiset liikkeet, hänen punaisten,
puoliavointen huultensa hymy vaikuttivat niin voimakkaasti ja mukaansa
vievästi, että Stefanin mieleen tulivat Niilin, Tiibetin ja Gangesin
suuret jumalat.

Äkkiä hajoitti kimakka vihellys mystillisen tunnelman.

Se oli ruhtinas Heridze.

— Hei, hei, kirkaisi Feodor.

Ja välittömästi kajahti hullu hymni, niinkuin hirmumyrsky olisi
puhjennut riehumaan. Nämä naiset, nämä miehet, jotka äsken juuri
olivat loihtineet huoneeseen kuljeksivien laumojen surumielisyyden
äärettömän hienoine vivahduksineen, valtasi joku kummallinen, kirkuva
demooni. He lauloivat tahdin yhä kiihtyessä loistavin silmin ja
jännittynein lihaksin, tulisen viinin ja kauniiden tyttöjen suunniltaan
saattamina. He tuntuivat läähättävän ylitsevuotavasta riemusta. Ja
äskeinen papillisen arvokas tanssija muuttui hyppiväksi fauniksi.
Heridzen vihellykset, Feodorin kiljahdukset ja muitten kättentaputus
löivät hänelle tahtia yhä hurjemmin. Viuluniekat availivat kuumeisesti
koteloltaan, kitarransoittajat näppäilivät raivoisasti soittimiaan. Ja
vaikka he kaikki olivat uupuneita yön laulusta, tanssista, musiikista
ja alkoholista, ei kukaan ajatellut muuta kuin saada laulaa, tanssia,
soittaa ja juoda yhä lisää.

Helena ja Stefan täyttivät konemaisesti lasinsa ja tyhjensivät niitä
lakkaamatta. He eivät enää tajunneet aikaa eivätkä paikkaa, he tiesivät
vain, että tämä silmänräpäys oli kaunis ja että heidän ruumiinsa
näyttivät sulautuvan yhteen. Molemmat hätkähtivät, kun heidän toisiinsa
nojaavien päittensä takaa kuului Anton Ivanitshin ääni, hiukan
hitaampana kuin tavallisesti:

— Minä menen nyt.

He katsahtivat häneen mitään ymmärtämättömin silmin. Irtitsh oli
juovuksissa, mutta loistavalla tuulella.

— Kello on yhdeksän, sanoi hän, — junani lähtee kolmenkymmenen viiden
minuutin kuluttua.

— Oh, hiiteen junasi, huusi Stefan onnellisesti nauraen. — Tänään on
kaikki samantekevää.

— No, no, sinähän olet tänään ihan täydessä vauhdissa, sanoi Anton
Ivanitsh painokkaasti. — On vain hyvä, että kirjasi on valmis. Mutta
minun työni ei vielä ole valmis. Ja vaikka olisin kymmenen kertaa
enemmän päissäni, läksisin joka tapauksessa. Helena Borissovna, jatkoi
hän — ja jos tyttö olisi ollut normaalissa tilassa, olisi hän nähnyt
miehen tavallisesti niin läpitunkemattomilla kasvoilla kiivaan piirteen
— Helena Borissovna, näemme pian jälleen. Ja jos joskus tunnette halua
kuolla — niin käy kyllä — niin kutsukaa minut avuksi.

— Mutta älä nyt sano meille hyvästi, huudahti Stefan. — Me tulemme
mukanasi. Eikö totta, Lenotshka?

Kun he astuivat kadulle, paistoi aurinko täydellä terällä heidän
kasvoihinsa, ja Helenan täytyi nojata Irtitshin käsivarteen, ettei
horjuisi.

— Ah, mehän olemme Pariisissa, huudahti hän, — en enää muistanut sitä.
Ja luuletteko, että nuo muut tuolla _Esturgeon'issa_ tietävät siitä?

Hän nikotteli naurusta kuullessaan, miten mustalaisten juhla yhä
meluisana jatkui.

— Ettekö halua, että ensin saattaisimme teidät kotiinne, esitti Irtitsh
lempeästi. — Teidänhän täytyy asua aivan lähellä, ja minulla on vielä
vähän aikaa.

— Mitä, arveletteko, että olen humalassa? Ahaa, ette te noista
pienistä, läpitunkevista silmistänne huolimatta tunnekaan siis minua.
Nopeasti auto, että pääsemme jatkamaan juhlaa. Älkää pahastuko,
tahtoisin niin mielelläni, että jäisitte tänne, mutta te ette itse
halua. Tiedättekö, että nyt pidän teistä enemmän? Kun te olette läsnä,
olen paljon tyynempi. Mutta Stefanista minä pidän.

He nousivat autoon. Matkalla _Gare du Nord'ille_ jatkoi Helena:

— Kutsun häntä Stefaniksi, miten koomillista! Minähän tuskin tunnen
häntä. Hänen kirjojaan lukiessani minua peloittaa. Suuri kirjailija.
No, mitä sillä on väliä. Ennen kaikkea on hän suuri juoppo niinkuin
minäkin.

Ennenkuin Irtitsh hypähti vaunuosastoonsa, veti hän asemasillalla
Morskin nopeasti sivuun ja sanoi tukahtuneella äänellä:

— Pidä hyvää huolta hänestä, Stefan Matvejevitsh. Varjele häntä
kaikessa. Ja jos vain voit, estä hänet juomasta.

Hän syleili toista kiihkeästi, sulki vaununosaston oven eikä enää
katsahtanut heihin.

Kahden jäätyään valtasi Helenan ja Stefanin heidän päihtymyksestään
huolimatta merkillinen, kiusallinen tunne. Asemalla eivät he tunteneet
sitä niin selvästi, sillä paikallisjunien, matkatavaravaunujen ja
jalankulkijoiden melu huumasi heitä. Mutta päästyään kadulle sai tuo
tunne sellaisen vallan, että he välttivät katsomasta toisiaan.

Heidät sitoi toisiinsa sanaton sopimus, sama aikomus, mutta he eivät
uskaltaneet pukea sitä sanoiksi eivätkä ilmaista sitä liikkeelläkään.
_Esturgeon'issa_ vallinneen hurjan metelin aikana oli kaikki näyttänyt
heistä niin helpolta, siellä olivat mieletön musiikki ja tanssi
riistäneet heidät mukaansa. Mutta täällä, ihmisten ympäröiminä ja
kahdenkesken jätettyinä he empivät. He olivat palanneet takaisin
sivistykseen, ja se vaati harkitumpia valmisteluja.

Sekunnin ajan miettivät he molemmat palaamista takaisin ravintolaan,
jotta sen alkuperäisen villi tunnelma vapauttaisi heidät tästä
pakonalaisuudesta. Mutta ihana kesäaamu oli heidät lumonnut. Heistä
tuntui sietämättömältä ajatella tuota helvettiä nyt, kun heidän yllään
oli korkea taivas ja kaunis aurinko. Epäröiden seisoivat he aseman
edustalla. Kiireestään huolimatta pysähtyivät matkustajat katsomaan
naamiaispukuista naista. Yhä raskaammilta tuntuivat minuutit heistä,
mutta he tiesivät sittenkin, etteivät he voineet erota.

Lykätäkseen tytön ratkaisua ja voittaakseen aikaa ehdotti Stefan:

— Mennään _Bois de Boulogne'iin_.

— Ah, mielelläni, huudahti Helena. — Ajatelkaahan, kolmeen viikkoon en
ole liikkunut _Pigal'ista_ minnekään.

Sana _Pigal_ näytti saattavan hänet jälleen humalaan. Koko matkan
lörpötteli hän kaikenlaista joutavaa ja nauroi lakkaamatta. Ja yhä
uudelleen toisti hän samaa lausetta:

— Te tunnette kaikki kummalliset sanat, kaikki taikasanat, selittäkää
minulle, mitä sana _Pigal_ merkitsee.

Sitten, niinkuin jälleen deliriumin vallassa, alkoi hän puhua
Feodorista, erotetusta Nadjasta, hovimestarista, lasista, jonka hän oli
heittänyt Terhanin kasvoihin, kaukaasialaisten seurassa vietetyistä
aamutunneista _Lesghine'issä_, Olgasta, omista hallusinatioistaan.
Äkkiä hän vaikeni. He olivat jo ajaneet läpi _Porte Dauphine'in_ ja
metsä ympäröi heitä kiemurtelevin käytävin.

— Puita, näin paljon puita, mutisi Helena himokkaasti. — Kiitos, Stefan
rakas. Olet hyvä, kun näytät minulle tämän kaiken.

Sairaalloisessa kiihtymyksessään tuntui hänestä siltä kuin mies olisi
noita, koska hänen oli onnistunut vaikkapa vain yhdeksi aamuksikin
temmata hänet irti siitä turmiollisesta piiristä, jonka vanki hän
oli. Ja Helenan äänen intohimoinen tuska ja aistillinen hellyys
hämmästyttivät miestä. Kun vaunut ajoivat järven ohi, huudahti Helena:

— Haluan soutelemaan!

Stefan totteli. Tähän aikaan puistossa maleksivien kävelijöitten
ivallisten katseitten seuraamina astuivat he veneeseen. Stefan sousi
kömpelösti, varsinkin kun aurinko kimmelsi tuhansin kipunoin hänen
paksuissa silmälaseissaan. Helena uitti kättään vedessä.

— Se on niin viileätä, hän virkkoi, — miten ihanaa olisikaan uida
täällä.

— Ei, ei, pyydän teitä, mutisi Stefan pelästyneenä tytön äänensävystä.

Ilman tätä huomautusta ei tyttö olisi ryhtynyt mihinkään. Mutta
kuultuaan hänen sanansa hän huudahti:

— Ah! Sinä pelkäät, no, minä...

Hän ojentautui salamana ja hyppäsi. Stefan jäi hämmästyksestä
liikkumattomaksi muutamaksi hetkeksi. Helena vajosi jo. Silloin tarttui
hän tyttöä lujasti hartioista ja vaikka vene heiluikin kovasti, veti
hän hänet veneeseen. Tyttö nauroi, hiukan väristen, ja sanoi:

— Vielä kerran, haluan vielä kerran, on niin kuuma!

Vastaamatta mitään ohjasi Stefan veneen maihin. Hän ei tiennyt, miksi
yhtäkkiä Irtitshin viimeiset sanat surisivat hänen korvissaan.

Hän pyysi minua pitämään tytöstä hyvää huolta, ja hän oli vähällä
hukkua, mietti hän. — Siis hän tiesi. Mutta hän tiesi vielä jotain
muutakin, koska hän pyysi minua varjelemaan tyttöä. Mutta mitä?

Kun he pääsivät maalle, työnsi hän Helenan kuumeisesti autoon ikäänkuin
peläten tytön hyppäävän veteen jälleen.

— Asuntoonne, pian, sanoi hän.

Tyttö antoi ajajalle osoitteen tämän muristessa siitä, että vaunu
kastui. He ajoivat muutaman minuutin mitään puhumatta. Äkkiä alkoivat
Helenan hampaat kalista vilusta.

— Minä kuolen, hän huusi, — ellen saa hiukan alkoholia!

Stefan pysähdytti auton pienen ravintolan eteen. Salia siivoovat
tarjoilijat olivat ällistyksissään nähdessään sisään tulevan juopuneen
naisen, kirjaviin hepeniin puetun, silkkiliina päässä ja niin märkänä,
että vesi tipahteli vaatteista.

— Hänen täytyy saada lämmitellä, mutisi Stefan.

— Hyvä, vien teidät lämmityshuoneeseen, sanoi eräs tarjoilijoista.

Kolmisin astuivat he hyvin jyrkkiä portaita alas kellarikerrokseen,
Helena horjuen ja kompastellen. Vihdoin tulivat he hiilikellariin,
jossa sijaitsi myös keskuslämmityslaite.

— Tuokaa minulle konjakkia ja jotain leivoksia, pyysi Helena.

Kellarin lämpö teki hyvää, mutta ruumiiseen liimaantuvat vaatteet
tuntuivat ilkeiltä. Hän joi konjakin nopeasti, suurin kulauksin. Ja
sitten riisui hän pikaisesti puseron, hameen ja paidan yltään.

Stefan tuijotti polvet vavisten hänen voimakasta, joustavaa ruumistaan.
Helena ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Konjakkilasi kädessä
nojautui hän lämpöjohtoon antaen lämmön tunkeutua kaikkiin huokosiin.
Stefan lähestyi häntä varovasti ja ojensi kätensä tytön täyteläisiä
rintoja kohden. Mutta Helena väisti äkkiä huutaen:

— Ei, ei, kun olen humalassa, et saa ottaa minua! Jo monet ovat sitä
yrittäneet, mutta tähän asti ei kukaan ole onnistunut.

Sitten, äkkiä tajuten alastomuutensa, pukeutui hän ripeästi. Mykkinä
ja vihamielisinä palasivat he Pariisiin. Mutta Stefan seurasi Helenaa
tämän hotelliin eikä tyttö pannut vastaan. Ensi töikseen tilasi hän
huoneeseensa konjakkia. He joivat vaieten, umpimielisinä. Heidät
valtasi kauhea, raskas, eläimellinen humala. Tyttö ei jaksanut enää
pysytellä pystyssä vaan heittäytyi vuoteelle. Kirjailija ojentautui
hänen viereensä.

— Ei, ei, en tahdo, sopersi tyttö, mutta kietoi samalla hänet käsin ja
jaloin ikäänkuin peläten, että hän pakenisi.




V.


Stefan oli kykenemätön rakastamaan. Hän kuului liian paljon omaan
satumaailmaansa voidakseen ottaa eläviä olentoja vakavasti. Ne
saattoivat tarjota hänelle ainoastaan aineksia hänen luovaa työtään
varten.

Rakkaudessa — täytyy antaa. Vapaaehtoisesti ja välinpitämättömästi
antoi Stefan kaikille ystävyytensä, jonka luonnollisuus, runous ja
lapsellinen hyvyys muodostivat, ja hänen äänensäkin, joka muistutti
linnun pyytäjän tai taikurin ääntä, tuntui aina vapaasti ilmaisevan
häntä itseään — mutta hänen sisäinen elämänsä, todellinen elämänsä oli
niin omalatuinen, vaativainen ja suljettu, ettei hän voinut antaa siitä
hituistakaan kenellekään toiselle. Vain herkät lapset ja Irtitshin
kaltaiset miehet, jotka vielä olivat kokonaan kasvaneet kiinni maahan
ja sen ihmeisiin, saivat siitä joskus sirpaleen osakseen.

Mutta joskin he saivat hiukan häneltä, ei hän koskaan menettänyt
itsestään mitään. Hän näki heissä muutaman minuutin ajan vain jonkun
salaperäisen alkemian heijasteina, jonka hän kateellisesti omisti
kirjoihinsa.

Siten oli hänen elämänsä vieläkin itsekkäämpää, kun hänen egoisminsa ei
ollut aineellista laatua; hän olisi kyllä jonkun köyhän raukan vuoksi
antanut viimeiset vaatteensa. Hänen elämänsä oli sitä suljetumpaa, kun
hän oli muita kohtaan osaaottavainen ja hyväntahtoinen. He herättivät
hänen harrastustaan yhtä paljon, milloin intohimoisesti, milloin
taas ei hän välittänyt heistä lainkaan; sillä hän omasi samalla
välinpitämättömyyden ja uskottomuuden lahjan.

Siitä huolimatta oli olemassa jonkinlainen maanalainen käytävä Stefanin
ja ihmiskunnan välillä: hänen intohimonsa naisiin. Mutta kun hän oli
tyydyttänyt pyyteensä, oli tämäkin tie tukossa, ja nainen, jota hän oli
ahnaasti syleillyt, muuttui hänelle yhtä vieraaksi kuin koko muukin
maailma.

Syvimmän vaistonsa mukaan oli hän aina välttänyt naisia, jotka
olivat koettaneet häiritä hänen yksinäisyyttään ja tunkeutua hänen
valtakuntaansa. Hänellä oli ollut kummallisia rakastajattaria,
jotka usein olivat herättäneet hänen ystävissään paheksumista:
palvelustyttöjä, pesijättäriä, prostituoituja. Ja jos he olivat
kuuluneetkin korkeampiin yhteiskuntaluokkiin, olivat he olleet yhtä
välinpitämättömiä ja moraalisesti velttoja kuin muutkin. Saituri
valitsee aina sellaisen ympäristön, johon hän voi kätkeä aarteensa.
Stefan piiloitti muilta huolellisesti henkiset kalleutensa.

Vaikka hänen suhteensa Helenaan kestikin kauemmin, johtui se vain
niistä olosuhteista, joissa he olivat tavanneet ja siitä, että hän
heidän yhteiselämänsä alussa oli saanut sen käsityksen, että Helena
kuului samanlaisiin naisiin, joita hän ennen oli rakastanut. Myöhemmin
ei heidän yhdessäolonsa enää riippunut tytöstä.

Helena puolestaan myös tarvitsi jonkun aikaa selvittääkseen itselleen
tunteensa Stefania kohtaan.

Tämä tunteitten ottama hengähdysaika ja sisäinen epävarmuus olivat
luonnollisena seurauksena siitä pyörteestä, joka heidän yhdyselämänsä
ensi päivästä asti oli vastustamattomasti temmannut heidät mukaansa.

Kun heidän väkivaltainen ja iloton himonsa oli heittänyt heidät
toistensa syliin, nukahtivat he molemmat melkein yhtaikaa, edes
riisuutumatta, ja he nukkuivat, kuin kuolleet. Kello kävi jo
kahtatoista päivällä.

Tarjoilija, jonka tapana oli ilmoittaa Helenalle päivällisajan tulleen,
astui kuten tavallista koputtamatta sisään. Hän ei ollenkaan ihmetellyt
nähdessään miehen Helenan vieressä, vaan kosketti tyttöä. Hän avasi
silmänsä, katsoi häntä älyttömästi ja mutisi: Antakaa minun olla
rauhassa!

— Ja sitten hän vaipui uudelleen samaan lyijynraskaaseen uneen.

Vera Petrovna kävi levottomaksi, kun ei Helenaa kuulunut laulamaan.
Hän lähetti Ludmillan hänen luokseen ja Ludmilla herätti molemmat.
He nousivat hämmästyneinä, niinkuin he palaisivat takaisin autiosta
yksinäisyydestä, katselivat toisiaan ymmärtämättä mitään, ja vasta kun
he vihdoin muistivat tapahtumat, jotka olivat vieneet heidät samaan
vuoteeseen, tuntui pikku tanssijattaren läsnäolo heistä kiusalliselta.
He odottivat, kunnes hän oli lähtenyt.

— Nopeasti, nopeasti, sanoi Helena nousten ylös. — Meidän täytyy mennä!

Hän pesi kasvonsa ja maalasi ne nopeasti. Hänen punatessaan huuliaan
yritti vasta puoliksi herännyt Stefan syleillä häntä. Tyttö työnsi
inhoten hänet luotaan huudahtaen:

— Ei, en tahdo!

Mutta ollessaan lähdössä hän palasikin takaisin, kietoi kuumat kätensä
Stefanin kaulaan ja puristi hänen aistilliset peikonkasvonsa itseään
vasten. Ja Stefan seurasi Helenaa, hänen himonsa ajoi hänet tytön
jälkeen _Samovar'iin_.

Siellä ottivat kaikki iloisesti ja ystävällisesti hänet vastaan.
Edellisen yön juhla kietoi Stefanin sädekehällä, vielä enemmän kuin
anteliaan Irtitshin. Eversti johti hänet parhaimpaan pöytään, kyseli
hänen vointiaan, orkesteri soitti hänelle parhaimmat ohjelmistostaan,
kuoro hymyili hänelle ymmärtäväisesti. Ei kukaan tehnyt mitään
juomarahojen vuoksi, (kaikki _Samovar'issa_ palvelevat tiesivät
eilisestä, kummalla ystävyksistä rahaa oli). He halusivat vain osoittaa
mieltymystään ja kunnioitusta miehelle, joka osasi oikein nauttia
öistään.

Tämä lämmin ja herttainen ilmapiiri miellytti Stefania. Ja
katsellessaan Helenan, Vera Petrovnan ja Feodorin kauniita kasvoja
oli hän täysin onnellinen. Hiljaisella äänellä lauloi mustalainen
surumielisiä laulujaan, ainoastaan hänelle. Feodor veltossa voimassaan,
käsi tikarinkahvassa, tuntui hänestä heidän riemunsa ihanalta
vartijalta, Helenan tumma suu oli hänestä nautinto itse.

Helena ei ajatellut mitään. Valo, musiikki, ravintolan melu ja hänen
oma uupumuksensa tekivät hänet tunteettomaksi. Mutta tunnit kuluivat
hyvin nopeasti, eikä hän enää huomannut, että yö oli muodostunut
hänelle tottumukseksi; sillä vastapäätä häntä istui suuri, laiha
olento, jonka kömpelöt liikkeet liikuttivat häntä, ja merkillinen
naamio, älykäs, ruma ja lapsellinen, hymyili hänelle koko ajan.

Stefan tahtoi välttämättä, että Rizin istuisi hänen vieressään, ja hän
käytti koko viehätysvoimansa saadakseen hänet unohtamaan edellisen
illan tahtomatta tapahtuneen loukkauksen. Hänen vilpittömyytensä,
hänen silmiensä uneksiva ilme ja hänen kaunis äänensä, jota hän osasi
käyttää ihmeen taitavasti, antoivat hänelle — jos hän itse halusi
— vastustamattomat aseet toisen ystävyyden voittamiseksi. Helena,
joka ei ollut itse sitä vielä kokenut, huomasi Rizinin muuten niin
elottomien kasvojen vilkkaasta ja herkästä ilmeestä Stefanin voiman. Se
kauhistutti häntä.

Stefan näytti osaavan herättää eloon jotain uutta, jonkun heikon kohdan
sielussa, joka oli alennuksessaan kivettynyt ja siten säilynyt kokonaan
kuolemasta. Ja kun Stefanin kerran onnistui liikuttaa ruhtinaan
sielua, mitä silloin tapahtuisikaan hänelle, joka ei vielä ollut niin
jäykistynyt?

Mutta tähän pelkoon sekoittui suurta hellyyttä. Näiden kaikkien
_Pigal'in_ miesten ja naisten seurassa, ahneiden, levottomien ja
kuumeisten olentojen seurassa, jotka eivät voineet tulla toimeen
muualla kuin tässä yöravintoloiden ahtaassa kehässä, oli Helena jo
tottunut pitämään tätä kuria joukkoa omanaan: mutta nyt oli heidän
keskellään muuan, joka oli niin ihmeellisen täynnä lapsellisuutta,
unelmia, lempeyttä ja viattomuutta, joka ennen kaikkea oli kotoisin
niin kaukaa täältä. Ja tämä sanantuoja toisesta maailmasta, jossa
kaikki oli vapaata ja kirkasta...

Äkkiä tunsi Helena sydämensä puristuvan kokoon. Vera oli juuri
lopettanut romanssin, ja Stefan hyväili hänen valkeita hiuksiaan, jotka
vivahtivat violetille.

Miksi istuu Vera aivan hänen vieressään ja minä häntä vastapäätä?
ajatteli Helena tuntien katkeruutta, jonkalaisia hän ei vielä
milloinkaan ollut kokenut.

Ja hän kysyi äänellä, jonka vihamielistä sävyä hän ei itsekään täysin
huomannut:

— Lopetitko jo, Vera? Saanko minä nyt laulaa?

— Luonnollisesti, lapseni, tiedäthän, miten mielelläni kuuntelen sinua.

— No, päästähän minut sitten istumaan sohvalle. Minun on siellä
mukavampi.

Mustalainen naurahti ystävällisesti ja osanottavasti, ja Helenan oli
pakko punastua. Mutta hän ei olisi osannut selittää, johtuiko se
siitä, että hän oli hämillään huomatessaan Veran käsittäneen hänet,
vaiko tyytyväisyydestä senvuoksi, että hän oli sidottu Stefaniin,
vaikka vain kolmannen henkilön ajatuksissa. Hän valitsi laulun, jolla
hän tiesi voittavansa. Se oli täynnä huolettomuutta, rajuutta ja
päihtymystä. Tavallisesti tunsi hän kitarran viime akordin soitua
ikäänkuin vapauttaneensa osan itsestään. Mutta tällä kertaa oli hän
havaitsevinaan laulun uhmassa ja hehkussa väärän sävyn, niinkuin
ne eivät kuuluisikaan hänelle, niinkuin jotakin tärkeätä, jotakin
välttämätöntä olisi jäänyt ilmaisematta.

Ja kun Stefanin suudelmat polttivat hänen kaulaansa, ei hän tuntenut
mitään riemua, vain tympeää pelkoa. Tätä hän ei ollut etsinyt
istuutuessaan hänen viereensä. Mutta mitä sitten? Eikö miehellä tämän
siveettömän, myrkyllisen laulun jälkeen ollut oikeus syleillä häntä
aivan niinkuin tavallista porttoa?

Oli jo niin pitkä aika siitä, kun Helena oli ajatellut yhtenäisesti
ja tutkinut itseään, että hän säikähti tästä uhkaavasta huomiostaan.
Hän kauhistui mustalaishepenissään yhtä paljon kuin ennen, jolloin
hän ei vielä ollut _Pigal'issa_. Ei, ei, hän ei halunnut enää tietää
mitään itseperusteluista, ei enää kärsiä siitä. Ja sen tukahuttamiseksi
oli keino, se oli hänen edessään, varmasti vaikuttavana ja koettuna.
Hänellähän oli lääke, laseissa kultaisena välkkyvä. Hän tarttui siihen.

Koneellisesti ja ankaran johdonmukaisesti toistui nyt vanha juttu. Kun
Helena oli alkanut, eivät muut halunneet jäädä hänestä jälkeen. He
joivat myöskin. Viini kiihoitti heitä soittamaan ja laulamaan, laulu
ja musiikki kiihoittivat heitä juomaan. Kun _Samovar_ suljettiin, ei
janoa vielä oltu saatu sammumaan. Feodor läksi kaukaasialaisten luo
_Lesghine'iin_, Vera, Helena ja Stefan _Esturgeon'iin_.

Kuten aamullakin oli siellä jälleen mustalaisia ja vodkaa, ja jälleen
oli aurinko korkealla, kun kirjailija ja Helena palasivat hotelliin,
missä he jälleen ottivat toisensa vaieten ja eläimellisesti.

Niin kului muutamia päiviä. Kaikki olivat samankaltaisia, sillä ei
ole mitään yksitoikkoisempaa eikä mikään sido enempää kuin öiset
tottumukset. Puoliyön aikaan saapuivat Helena ja Stefan _Samovar'iin_,
jossa he pian tapasivat Veran, Feodorin ja Rizinin. Vähitellen, mutta
välttämättömästi he humaltuivat, sillä aamuun oli pitkä aika. Alkoholi
täytti heidät hermostuneella ilontunteella, se ajoi heitä toisesta
venäläisestä pikkuravintolasta toiseen. Kaikkialla he joivat, vihdoin
uupuneina, kuollein sieluin ja toisiaan himoiten vaipuakseen Helenan
vuoteeseen. Vasta yöllä he jälleen havahtuivat kiertämään uudelleen
samaa kehää.

Tämä yökulkijaelämä ei antanut Stefanille aikaa päästä omaksi itsekseen
takaisin eikä Helenalle mitään mahdollisuuksia päästä selville
tunteistaan. Kaikki suli yhteen, häipyi usvaksi, joka teki pään
tyhjäksi ja ruumiin verettömäksi, ja jonka vain alkoholin piiska pystyi
muutamaksi tunniksi karkoittamaan. Näinä päivinä, jotka eivät olleet
mitään päiviä, ja näinä öinä, jotka eivät olleet mitään öitä, eivät
Helena ja Stefan vaihtaneet kahtakaankymmentä sanaa, jotka olisivat
vieneet heitä lähemmäksi toisiaan. Mutta heidän joka aamu yhtyvät
ruumiinsa antoivat heille paremman ja onnellisemman tottumuksen.

Harvinaisina, lyhyinä selvinä hetkinään ihmetteli Helena katsellessaan
Stefanin rumia kasvoja, miten hän saattoi kokea niin suurta riemua
hänen sylissään, kun ihana Feodor oli jättänyt jälkeensä vain tympeän
väsymyksen tunteen. Hän ei käsittänyt, että hän katkaistuaan moraalin
kahleet ja tuntien Stefania kohtaan jotakin, mitä hän ei vielä
ymmärtänyt, vihdoin oli kypsä fyysilliseen elämään. Ja hän sanoi
masentuneena itselleen:

— Olen auttamattomasti hukassa. Niinkuin kurjin portto nautin
ensimmäisestä parhaasta, vaikka hän on rumakin.

Miten kauan olisivat he eläneet näin, jos Stefan olisi ollut rikas?
Stefan kysyi tätä usein myöhemmin itseltään voimatta vastata siihen, ja
hän värisi ajatellessaan, mitä hänestä olisi tullut, jos hänen varansa
olisivat sallineet hänen jäädä ainaiseksi _Pigal'in_ öitten sokaisevan
lumouksen valtaan.

Tietysti oli hän kykenemätön pitämään lukua rahoistaan, mutta
pitäessään kaikki aina mukanaan ei arviolasku ollut vaikea. Sinä
aamuna, jolloin hän kiinalaisten kirjoitusmerkkien koristamasta
lompakostaan otti viimeisen tuhannen frangin setelinsä, kirjansa
tekijäpalkkion viimeisen jäännöksen, tiesi hän, että siitälähin oli
_Samovar_ häneltä suljettu. Tämä havainto huolestutti häntä hiukan.
Ei köyhyyden pelosta, ei, sillä kaikista venäläisistä pakolaisista
oli hän parhaiten siihen tottunut, nuoruudestaan saakka. Hän eli aina
kädestä suuhun. Mutta häntä suututti luopuminen niin monista rakkaista
tottumuksista: kuninkaanarvosta, joka ravintolassa hänelle oli suotu,
everstin hyvistä kasvoista, Vera Petrovnan hiuksista, _Esturgeon'in_
lauluista ja Helenan kauniista rinnoista. Tästä kaikesta oli hän
nauttinut tuskin viikkoakaan, mutta myrkky oli nopeasti imeytynyt
vereen.

Tällaisia olivat Stefanin huolestuneet ajatukset hänen vaihtaessaan
viimeistä seteliään. Hän karkoitti ne, sillä hänen tuttavansa veivät
hänet mukanaan ja hän halusi tänä aamuna tuhlata _Pigal'issa_ rahansa,
luullen tilaisuuden viimiseksi.

Ei milloinkaan ollut hän ollut niin iloinen, niin viehättävä ja
lennokas puheissaan. Tuntiessaan, että hänen oli jätettävä nämä
ihmiset, ettei hän enää milloinkaan kuulisi heidän laulujaan, sai
heidät hänen mielessään näyttämään jo hänen omilta taruolennoiltaan.
Hän ei enää nähnyt heitä, hän vain muisti heidät, se on, hän loi heidät
sellaisiksi kuin hän halusi heidät nähdä. Helena oli ihmeellinen
kaksoisolento. Milloin oli hän merenneito, kun tapasi hänen surullisen
katseensa, milloin oli hän kuin kasvihuonekukka, kun Stefanin
katse kohdistui hänen kuumiin huuliinsa ja rakkaus, jota Stefan ei
milloinkaan ollut tuntenut ja jota hän ei milloinkaan tyttöä kohtaan
tuntenutkaan, leimahti siinä silmänräpäyksessä, jolloin hän luuli
näkevänsä tytön viimeisen kerran ja jolloin tytöstä tulisi vain unikuva
hänen muistinsa kätköihin.

Tätä merenneitoa ja kasvihuonekukkaa, ei mustalaisen valepuvussa
olevaa Helenaa hän sinä aamuna hyväili äärettömän hellin käsin; tämän
satuolennon kanssa hän ihmeellisimmällä äänellään puheli solisevista
lähteistä, puutarhoista ja mehiläisistä, niiden salaisuuksista ja
haltijattarista. Mutta Helena kuuli hänen puhuvan. Ja jos Stefan
olisi voinut lukea sen kiitollisuuden, joka kuvastui hänen kosteista,
puoliksi suljetuista silmistään, olisi hän tuntenut itsensä
rikolliseksi.

Heidän onnensa esti heidät päihtymästä niinkuin edellisinä päivinä ja
he tulivat hotelliin melkein selvinä.

— Stefan, Stefan, elämäni, miten oletkaan minulle puhunut, huudahti
Helena. Miten puhtaaksi olet pessyt minut. Miten rakastankaan sinua!

Nämä sanat, joita hän ei vielä milloinkaan ollut lausunut, joita hän
oli pitänyt puutteellisina ja jokapäiväisinä, niin moneen kertaan
kuultuina ja luettuina, hämmästyttivät häntä; sillä hän tunsi niin
ääretöntä hellyyttä ne lausuessaan. Niiden kaiku päihdytti hänet. Hän
istui liikkumattomana säteilevä hymy huulillaan, ja hänen kasvoillaan
oli kirkas ja vakava ilme, niinkuin hän kuulisi morsiushymnin soivan.

Minä rakastan häntä, minä rakastan häntä, ajatteli hän, — ja kaikki on
yksinkertaista ja kaunista. Sekä ruumiini ilo että nämä niin nopeasti
vierivät päivät. Hän on pelastanut minut, hän on nostanut minut ylös,
niin ylös. Ja minä en ansaitse sitä.

Helenan hurmio ei ihmetyttänyt Stefania vähääkään. Kaikki viime
tuntien kuluessa hänessä syntyneet kuvat liikuttivat häntä vielä. Ja
mikä olikaan luonnollisempaa kuin se, että Helena, hänen tumman ja
säteilevän satumaailmansa uusi ystävätär kiitti häntä siitä, että hän
otti tämän mukaansa omaan sisäiseen elämäänsä? Hän katsoi Helenaa
himottomin silmin. Sillä miten hän olisi voinut koskea satujensa
haltijatarta?

Ja tyttö ajatteli:

Hän ei ajattele ainoastaan ruumistani, niinkuin luulin ja niinkuin
luulin itsekin haluavani vain sitä. Se kaikki johtui vain humalasta.
Hän puhuu minulle edelleenkin. Me käymme metsissä ja maalla. Hän
näyttää minulle kasveja ja hyönteisiä, ja vasta työaikani alkuun me
palaamme takaisin _Samovar'iin_. Me emme juo enää. Ja kaikki muuttuu
hyväksi ja valoisaksi, sellaiseksi kuin hänen äänensä.

Stefan tuli hänen luokseen, suuteli hänen hiuksiaan ja lausui:

— Hyvästi, Lenotshka, minun on lähdettävä luotasi. Nuku hyvin.

— Miksi, onko sinulla jotain ostoksia? kysyi tyttö ääni hellyyttä
tulvillaan. — Lähetä tarjoilija, niinkuin tavallista. Vai haluatko
käydä jonkun ystävän luona? Voithan tehdä sen huomenna.

Stefan pudisti suurta päätään ja sanoi iloisesti:

— Ei, menen kotiin. Minulla ei ole rahaa enää.

Helena ei vielä käsittänyt, mutta alkoi tuntea pelkoa. Epävarmalla
äänellä hän sanoi:

— Onhan sinulla aikaa mennä hakemaan sitä.

— Olet hauska, Helena, luullessasi, että minun on vain mentävä kotiin
löytääkseni kultaa. Ei, rakas minulla ei ole enää mitään.

— Entä sitten?

Stefan teki avuttoman liikkeen, mutta hymyili edelleen.

— Mutta... Stefan... mutta... milloin näen sinut jälleen huomenna?
Eikö? Ylihuomenna?

— Tiedäthän, että asun niin kaukana. Varmasti et tunne koko seutua,
Parc Montsouris'n luona. Ja autobussit, maanalaiset en tiedä edes,
miten selviydyn tänä aamuna kotiin. Ei, rakkaani, kun kerran pääsen
kolooni, en enää lähde sieltä ulos.

Hän puhui ystävällisesti niinkuin ennenkin, silmissään lapsellinen
katse. Ja tämä luonnollisuus ja keveys koskivat Helenaan, enemmän kuin
hänen sanansa. Hänellä oli merkillinen tunne siitä, ettei hän enää
ollut ihmisolento, vaan merkityksetön varjo, jonka yli Stefan astui.

— Niin, rakas, jatkoi Stefan — sanoudun irti _Pigal'ista_.

Tämä viimeinen isku nosti veret Helenan kalpeille poskille. Hän oli
siis ollut Stefanille vain koriste, niinkuin moni muukin, tämän valoja
tulvivan, kirotun kaupungin koriste-esine, kitarra. Hänen ylpeytensä
käski häntä salaamaan suuttumuksensa ja tuskansa. Hänen täytyi päästää
Stefan menemään pysyen yhtä rauhallisena kuin mies itsekin.

— No hyvä, voi hyvin, sanoi hän kääntyen pesupöydän yläpuolella
riippuvaan peiliin päin ikäänkuin pyyhkiäkseen maalin pois kasvoiltaan.

Mutta hänen silmänsä kiintyivätkin toilettiesineisiin, jotka Stefan oli
ostanut ja jotka olivat hänen omiensa vieressä. Ajatellessaan, ettei
Stefan enää milloinkaan niitä käyttäisi, että hänen olisi viskattava ne
pois, tunsi hän, ettei hän enää jaksaisi elää yksinään tässä huoneessa.
Se näytti äkkiä olevan täynnä Stefania, ja kun kirjailija otti askeleen
ovea kohti, sulki hän vaistomaisesti tien ja huohotti:

— Ei, Stefan rakas, se ei ole mahdollista!

— Mutta mitä nyt, rakkaani? kysyi Stefan hämmästyneenä Helenan
kasvoissa tapahtuneesta muutoksesta.

— Se, että sinä lähdet pois, että sinä jätät minut yksin.

— En ymmärrä; niinhän täytyy tapahtua.

— Ei täydy. Eihän sinun ole pakko hyljätä minua, vaikket voikaan enää
käydä _Samovar'issa_. Asummehan me samassa kaupungissa. Ole toki
järkevä, rakkakin, ja ajattele, asiaa.

Stefanin kasvoilta luki hän sellaisen kauhun tämän ajatellessa
mahdollisuutta, että hänen täytyisi kulkea Parisin toisesta päästä
toiseen, pitää aina mielessään heidän kohtaamiseensa määrättyä aikaa,
eikä Helena voinut vihastua hänen kieltäytymisestään. Mutta samalla
ymmärsi hän, että Stefanin astuttua hänen huoneensa kynnyksen yli ei
hän näkisi häntä enää.

— Älä mene pois, älä mene pois, pyysi hän kiihkeästi.

— Rakastan nyt sinua liian paljon. Sinä et olisi saanut puhua minulle
tänään niinkuin puhuit.

Tyttö oli tarttunut hänen ranteisiinsa. Stefan oli hämmästynyt,
melkein loukkaantunut tytön itsepintaisesta pyynnöstä. Silloin tunsi
Helena, miten ensi kerran hänen elämässään sen päätekijä horjui: hänen
ylpeytensä.

— Minähän rukoilen häntä, minähän kerjään häneltä, sanoi hän itsekseen,
tuntien siitä enemmän pelästystä kuin häpeää.

Salamana näki hän edessään ne miehet, jotka olivat häntä rakastaneet
tai himoinneet: Vassian, Feodorin, jotkut muinoin Venäjällä, kaikki
hänen _Samovar'issa_ tapaamansa miehet, vieläpä Irtitshinkin. Hän oli
joko pitänyt heidät kurissa tai yksinkertaisesti työntänyt heidät
inhoten luotaan. Ja nyt hän valitti ja rukoili.

— Vastaa toki, huusi hän epätoivoisen kiivaasti, hysteerisesti.

— Älä pakoita minua painumaan polvilleni eteesi.

Stefan hätkähti hänen kimakasta huudostaan. Hän nosti käden otsalleen,
ikäänkuin selvittääkseen ajatuksiaan, käsittääkseen, mitä tuo nainen
hänestä halusi.

— Ymmärrähän nyt, rakas, sanoi hän mahdollisimman hellästi. — Olenhan
selittänyt kaiken tarkkaan sinulle. En tiedä, millä eläisin enää täällä.

Hän näytti eksyneeltä lapselta. Sen nähdessään rauhoittui Helena
jälleen. Stefan ei siis halunnut kuulla hänen rukouksiaan. Tiesikö
hän ylipäänsä, mitä ylpeys oli? Hän oli yksinkertainen kuin
koruton kertomus. Miksei hän puhunut miehelle yksinkertaisesti ja
luonnollisesti? Silloin saisi hän tämän helposti taipumaan.

Helena syleili Stefania molemmin käsin, veti hänet vuoteeseen ja
painautui tiukkaan häntä vasten:

— Olet oikeassa, sanoi hän melkein iloisesti. — Käyttäydyn kuin
mieletön. Mutta katsohan, nämä yöt repivät hermoni hajalle. Kuuntele
minua nyt, rakas. Niin kauan kuin olimme yhdessä, en välittänyt
juomisesta. Mutta jos tahdon (ja omituinen ylpeys valaisi hänen
kasvojaan hänen muistaessaan, millainen valta hänellä oli miehiin) voin
ansaita rahaa kylliksi meille molemmille. Huonehan meillä on. Hiljaa,
hiljaa, sinä maksat minulle kaiken takaisin, vaikka korkoineen, kun
olet kirjoittanut uuden kirjan. Sinä et enää tule _Samovar'iin_ enkä
minä juo enää, vaan tulen sieltä suoraan kotiin. Sinä saat nukkua ja
tehdä työtäsi hyvin.

Tytön lempeys ja hänen ruumiinsa lämpö saivat Stefanin heltymään. Hän
nauroi iloisesti.

— Tehdä työtä täällä, sanoi hän. Oletpa koomillinen!

— Miksi niin? Järjestän sinulle tänne pöydän, ja aamuisin on täällä
niin rauhallista.

Stefan irrottautui tahtomattaan lempeästi tytöstä. Hän ajatteli sitä
täydellistä yksinäisyyttä, jota hän tarvitsi kirjoittaessaan. Hän
ajatteli, miten hänen kirkkaimpanakin päivänä oli laskettava kaihtimet
alas ja tilkittävä ovi tarkoin.

— Ah, rakkaani, hän sanoi, — vaikka minulla olisi kymmenen huonetta, en
voisi kirjoittaa riviäkään tietäessäni sinun olevan läsnä.

Tämä vastaus ei loukannut Helenaa. Hän tunsi taikauskoista kunnioitusta
henkistä työtä kohtaan. Hän oli tyytyväinen jo siitäkin, että Stefan
puhui hänen kanssaan työstään. Sehän oli ensimmäinen hänen sisäisistä
salaisuuksistaan, jonka Stefan uskoi hänelle.

— Ah, minä tahtoisin niin mielelläni tietää, mutisi hän hyväillen
Stefanin otsaa, — miten ne ihmeet, jotka olen lukenut, täällä syntyvät.

Helena ei milloinkaan ollut osannut uneksiakaan, että Stefanin
kasvot, nuo hyvät ja lapselliset kasvot voisivat näyttää niin kovilta
ja epäluuloisilta. Mutta Stefan olikin tytön hellässä kysymyksessä
löytänyt pahimman vihollisensa: rauhanhäiritsijän, vieraan, uteliaan
imartelijan, joka aikoi tunkeutua siihen piilopaikkaan, missä oli
kätkettynä aarre, jota hän koko elämänsä ajan oli puolustanut ihmisten
katseita ja ääniä vastaan.

Hän asteli edestakaisin huoneessa sanoen hermostuneella, äänellä
lyhyesti:

— Ei sanaakaan enää siitä, pyydän.

Helena tarttui kaulaansa ikäänkuin tukahduttaakseen tuskanhuudon. Nuo
sanat! Ja ennen kaikkea tuo äänensävyt ikäänkuin hän olisi varas!

— Riittää, huusi hän, riittää! Mene vain! Miksi käyttäydyt minua
kohtaan näin? Siksi, että olet tullut tuntemaan minut kapakassa.
Viattomasta ilmeestäsi ja armeliaisuudestasi huolimatta olet
samanlainen kuin kaikki muutkin, yhtä pelkuri ja tyhmä kuin he.
Millä oikeudella sinä solvaat minua? Mitä kauhistuttavaa minä olen
sinulta pyytänyt? Tai mitä suututtavaa? Sinun mielestäsi olen siis
korkeintaan tarpeeksi arvokas vain sinun nautintoasi varten? Mutta
avointa ja luottavaa sanaa minä en ansaitse? Niinkö? Mutta katsohan
suoraan minuun, en sentään näytä täydellisesti portolta. Varmasti olen
ainakin yhtä arvokas kuin ennen tuntemasi naiset. Voit nauraa, mutta
sinä olet ensimmäinen rakastajani; ennen sinua oli vain Feodor yhden
yön, yhden ainoan yön, ja jos kertoisin sinulle kaiken, ymmärtäisit
minut. Jos olisit kysynyt minulta, en olisi vaiennut mistään. Mutta
mitä minun elämäni sinua liikuttaa? Sinä tulit, annoit minulle takaisin
puhtauden tunteen, ja nyt menet pois. Mutta mikä paha mahti lähetti
sinut tielleni? Olin rauhallinen kuin ruumisarkussa. Sinulla ei ollut
oikeutta, sinulla ei ollut oikeutta siihen. Sinulle tuottaa siis hyvin
paljon huvia koettaa valtaasi köyhiin ja kadotettuihin, mutta silti
uskollisiin ihmisiin, penkoa heidät sisintään myöten ja sitten sysätä
heidät sivuun. Näin kyllä, mitä teit Rizinille. Ja minulle tänä aamuna.
Saatana! Saatana!

— Älä sano sitä, huusi Stefan ristiten itsensä kalpein kasvoin. — Sinä
et tiedä...

Hän ei voinut jatkaa. Helena oli epätoivoisesti takertunut häneen.
Hän nojasi päätään hänen olkaansa, hyväili hänen poskiaan ja kuiski
huohottaen ja nyyhkien:

— Älä mene pois, rakas Stefanini, rakkaani! En pyydä sinulta mitään
muuta. Kohtele minua kuin kaikkein halveksittavinta naista, en nyt
ansaitse enempää. Silloin tällöin kohotan vielä pääni pystyyn,
mutta minä tiedän, minä tiedän, mitä on sieluni pohjalla. Sinun ei
vain tarvitse antaa minun tuntea sitä liian paljon, siinä kaikki.
Sinähän jäät, sano, jääthän, eikö niin? Itken sinun tähtesi. En
olisi milloinkaan uskonut voivani itkeä jonkun miehen vuoksi. Mutta
minä rakastan sinua, minä rakastan sinua. Ja saat olla varma, että
raha-asioista selviydymme, minä ansaitsen. Sinä maksat minulle
takaisin. Ja sinullahan on hyviä ystäviä, voithan lainata heilläkin
hiukan. Tietysti, kirjoita. Irtitshille! Tiedän, että hän lähettää
sinulle. Hän on karkea, mutta hyvä. On arvotonta, että annat pyytää
itseäsi näin, että pakoitat minut alentumaan näin.

Hän puhui vielä kauan. Milloin valittaen, milloin vihoissaan, loukatun
ylpeyden vaihtuessa kurjimpaan matelemiseen. Hän heittelehti näiden
kahden elämänsä navan välillä niinkuin eläin palavan häkin ristikkojen
välissä. Ja Stefan myöntyi.

Hän ei tehnyt sitä säälistä tai väsymyksestä; sillä tämä horjuva ja
hyväntahtoinen uneksija oli pelkän hitautensa vuoksi taipumaton,
silloin kun hänen sisäistä elämäänsä uhattiin. Hänen taipuvaisuutensa
nyt johtui siitä, että Helena oli hyvin kaunis ja epätoivossaan
kiihoittava, siitä, ettei hän vielä ollut saanut kyllikseen
_Pigal'in_ tarjoamista yöllisistä huveista, ja myöskin siitä, että
hänen viimeinen kirjansa oli ilmestynyt niin hiljattain, ettei
hänellä ollut mitään halua vielä aloittaa uutta. Sitten Helena oli
tahtomattaan, mainitsemalla Irtitshin nimen, herättänyt Stefanissa
mitä merkillisimmän vastavaikutuksen. Ketään tuttavaansa ei kirjailija
rakastanut niin paljon kuin tuota siperialaista mushikkaa. Mutta vielä
enemmän hän pelkäsi tätä. Melkein synnynnäisen viisautensa ja voimansa,
vaistomaisen ihmistuntemuksensa — ja sanojen, joita löytääkseen
Stefanin oli taisteltava uniensa syvyyksissä ja ihmeellisissä
kirjoissaan — vuoksi tuntui Irtitsh hänestä usein olennolta, joka oli
kotoisin niiden ikuisten, pyhien puiden sisimmästä, joista villikansat
veistävät synkät epäjumalankuvansa.

Mutta Helenan milloin nyyhkyttäessä, milloin solvatessa häntä näki
Stefan ensimmäisen kerran Irtitshin lähdön jälkeen asiat oikeassa
valossa. Kun tyttö rukoustensa lomassa sattumalta mainitsi tämän nimen,
muisti hän äkkiä kaiken, mitä hänen ystävänsä oli puhunut hänelle
tunteistaan tyttöä kohtaan. Ja Stefan kauhistui sitä, mitä hän oli
tehnyt. Helenan huulet eivät turhaan olleet muodostaneet sanaa, jota ei
saa lausua: Saatana, saatana. Hän mietti kauan, syvästi ja rehellisesti
— ja rauhoittui jälleen. Irtitsh ei ollut kieltänyt häntä koskemasta
Helenaan. Jos hän olisi sen tehnyt, ei mikään kiusaus olisi voinut
houkutella häntä kieltoa rikkomaan, sen Stefan tiesi. Kuitenkin Irtitsh
näytti aavistaneen kaiken. Stefan näki jälleen edessään hänen silmänsä
lähtöhetkellä. Aivan varmasti oli hän arvannut kaiken ja hyväksynyt
sen. Mitä muuten voisivat merkitä sanat:

— Säästä häntä kaikessa.

Mutta silloin täytyi hänen totella häntä tässäkin.

Stefanin mieliala keventyi ja tyyntyi, ja vasta nyt havaitsi hän
Helenan syvän kärsimyksen. Ja hän vapisi myötätunnosta. Silloin, kun
hänen sydämensä ja järkensä olivat sovinnossa keskenään, ei kukaan
osannut lohduttaa paremmin kuin hän. Helena nukahti pian. Kyyneleet
olivat huuhdelleet ihomaalin hänen kasvoiltaan, niin että hän näytti
huonostimaalatulta nukella. Stefan kirjoitti Irtitshille kirjeen, jossa
hän kertoi kaiken ja pyysi rahaa.

Vastaus ei saapunut niin pian kuin Stefan oli arvellut. — Mutta se ei
huolestuttanut häntä. — Vakuutettuna siitä, että hän oli menetellyt
niinkuin pitikin, huvitteli hän edelleen _Pigal'issa_.

Vaikkei hän enää käynytkään _Samovar'issa_, ei hän nukkunut enempää
kuin ennenkään. Miten hän olisi sitä voinutkaan Helenan huoneessa, joka
oli täynnä Montmartre'in öisten valojen hehkua ja yöelämän kumeata
melua? Ja mikä huumaava, kuumeinen elämä liukui Stefanin ikkunoitten
ohitse! Miten olisi hän voinut olla sukeltamatta tuohon kiihoittavien
lupausten virtaan?

Stefan saattoi Helenan _Samovar'in_ ovelle. Sitten harhaili hän
viekoittelevilla kaduilla, uneksi loistoravintoloitten edessä, joiden
välkkyvät, salaperäiset ikkunat värisivät himmeästä musiikista. Vihdoin
läksi hän _Sans-Souci'hin_.

Tämä pikku kahvila täytti ne tunnit, jolloin Stefanin oli odotettava
Helenaa. Siellä oli pieni terassi, mahdollisimman ahdas, ja ohikulkijat
tyrkkivät sen pöytiä. Mutta oli miellyttävää katsella viileässä
elokuun yössä sivuitse lipuvia kasvoja, joiden piirteitä vääristivät
hurjistelut ja mainoskilpien räikeät valot. Sitäpaitsi pistäytyivät
Feodor ja Rizin tanssien väliajoilla usein siellä. He olivat Stefanin
ainoat tähänastiset ystävät Pigal'issa.

Mutta pian sai hän ystäviä _Sans-Souci'n_ kantavieraidenkin joukossa:
neekereitä, eteläamerikkalaisia, ennen kaikkea venäläisiä; sillä
kahvila oli ikäänkuin niiden ravintoloitten polttopisteessä, joissa
he kaikki työskentelivät. Yön työttömille toimi se jonkinlaisena
paikanvälitystoimistona. Siellä näkyi asianajajia, upseereja, jotka
ennen olivat esittäneet romansseja salongeissa ja nyt toivoivat
paikkaa jossakin kuorossa. Edelleen oli siellä kaukaasialaisia, aina
tanssijoina toimivia vähävenäläisiä, juopottelun tähden erotettuja
mustalaisia, "houkutuslintuja", jotka vainusivat sopivaa tilaisuutta,
kitarransoittajia, jotka olivat juoneet soittimensa, laulajia, joiden
äänen alkoholi oli särkenyt, ja muita, vielä kummallisempia olentoja,
joista ei tiedetty mitään, synkkiä, levottomia kasvoja, jotka joka ilta
jossakin kahvilan nurkassa punoivat pimeitä suunnitelmiaan.

Kaikki nämä ihmiset sulkivat pian Stefanin sydämeensä. Hänhän ei
pyytänyt mitään. Hän ei etsinyt tointa eikä häirinnyt ketään.
Tarkkaavaisesti ja kärsivällisesti kuunteli hän luottavaisia
tunnustuksia. Ja kaikilla miehillä ja naisilla, jotka siellä
kokoontuivat, oli niin loputtoman paljon kertomista. Jokaisen kasvoille
oli kirjoitettu liikuttava elämäntarina. Jokainen katse kertoi
kurjuudesta, kärsimyksestä ja tuskasta, siveettömyydestä, viinistä ja
rakkaudesta.

Stefan kokosi kaikki nämä tarinat, sekoitti ne paloviinaan, paisutti
niitä ja painoi ne mieleensä. Hänen ympärillään hälisi kahvila,
hänen ohitseen solui keskeytymättä yhä uusia kasvoja, joiden otsien
taakse epäilemättä kätkeytyi uusia tarinoita, ja jotka nopeasti
sukelsivat takaisin hämärään. Ja kehottaessaan päätään näki hän vanhoja
kukkienmyyjättäriä ja kookkaita kasakoita, jotka seisoivat vartijoina
valaistun, uutimin peitetyn oven edessä.

Päivä sarasti aivan epäloogillisesti ja ikäänkuin unennäkönä. Helena
saapui _Samovar'ista_ Vera mukanaan ja he läksivät _Esturgeon'iin_,
josta oli tullut heille voittamaton tottumus, kuin pahe. Ja senjälkeen
nukahti Stefan rakastettunsa viereen, kunnes jälleen tuli aika lähteä
_Sans-Souci'hin_.

Näiden kolmen paikan muodostaman taikakolmion sisässä kului kaksi
viikkoa, kaksi huomaavaa ja hedelmällistä viikkoa Stefanille, kaksi
tuskan ja onnen viikkoa Helenalle.

Katsella ja kuunnella kirjailijaa, tuntea hänet vieressään, ihailla
kaikkea sitä, minkä hän katsein ja sanoin paljasti itsestään,
ruumiillisesti yhtyä, häneen — kaikki se täytti Helenan suuremmalla
riemulla kuin mitä kukaan muu nainen olisi voinut tuntea; sillä
kaikkien hänen aistiensa ja tunteittensa vastaanottavaisuuden
ja reaktiokyvyn olivat hänen elämäntapansa ja alkoholinkäyttö
kymmenkertaistaneet. Kaikki ilmeni hänessä kohtauksittain. Kesken
keskustelua tai laulua hän äkkiä syleili Stefania, ja näissä
suudelmissa oli äidillistä, aistillista ja salaperäistä rakkautta, joka
lähenteli hurmiota.

Mutta hän kärsi myöskin enemmän kuin kukaan muu silloin, kun intohimon
ryöppy ei riittänyt hukuttamaan täydellisesti hänen ymmärrystään ja
ajatuksiaan. Hän ei voinut unohtaa, millä itsensä alentamisella hänen
oli täytynyt ostaa Stefanin jääminen. Eikä hän voinut olla näkemättä,
että Stefan kaikesta ystävällisyydestään huolimatta jäi hänelle
läpitunkemattomaksi ja vieraaksi. Vaikka he elivätkin yhdessä, olivat
he kuitenkin vain niinkuin kaksi laivaa, jotka purjehtivat tyynellä
merellä kylki kyljessä kiinni ainoastaan ensimmäisen tuulenpuuskan
viriämiseen asti.

Helena ei voinut tietää, että Stefan, vaikka hän olisikin tutustunut
häneen jo silloin, kun hän vielä oli viaton ja koskematon, olisi
kiinnittänyt häneen yhtä vähän, ehkä vieläkin enemmän huomiota.
Siksi luuli hän miehen käytöksen johtuvan hänen alennustilastaan.
Mutta vaikka hän niinä hetkinä, jolloin hän tunsi syvimmin
rappeutuneisuutensa, olikin valmis kuuluttamaan sen koko maailmalle, ei
hän silti voinut sietää ajatusta, että joku — kaikkein vähimmin juuri
Stefan — kohottaisi sen muuriksi heidän välilleen.

Ollessaan sidottuna samanlaiseen elämään kirottujen ihmisten
parissa oli hän luullut voivansa palvella _Samovar'issa_ ilman
vastenmielisyyden tunnetta. Vieläpä saivat Vera ja Heridze hänet
näkemään kauneutta ja suuruutta tässä ahnaiden jumalien palvelemisessa.

Mutta päästessään selville rakkaudestaan murtuivat hänen varmuutensa
ja uhmansa. Hän tunsi olevansa alastomana ja ryvetettynä alttiina
muiden katseille. Hän häpesi räikeää pukuaan, maksettuja laulujaan
ja juopotteluaan. Mielellään olisi hän pukeutunut yksiväriseen,
pitkähihaiseen, korkeakauluksiseen pukuun. Mielellään olisi hän pessyt
kasvoiltaan ihomaalin ja sen mukana _Pigal'issa_ vietetyt kuukaudet,
ollakseen Stefanin silmissä muitten naisten kaltainen, kaikkien niiden
naisten, joita kunnioitetaan. Mitä hepeniä hänellä olikaan yllään,
hepeniä, joita hän ei aina ennättänyt edes riisua! Ne polttivat hänen
ruumistaan. Nämä ajatukset kiusasivat ja kiduttivat häntä. Sitäkin
enemmän, kun Stefan ei pystynyt niitä ymmärtämään. Jos hän olisi niin
tehnyt, käsittänyt sen, mitä hän pelkäsi ja mikä haavoitti ja repi
häntä, olisi hän varmasti yrittänyt tehdä parhaansa tyynnyttääkseen
häntä. Mutta Stefanille ei ollut olemassa moraalia, ei ennakkoluuloja,
ei hyveellisiä eikä langenneita naisia. Juuri hänen täydellinen
kyvyttömyytensä tunteeseen, jota Helena oli hänelle kuvannut, esti
häntä millään tavalla auttamasta tyttöä hänen kärsimyksissään.

Siksi täytyi Helenan aivan yksinään puolustautua tässä elämässä, jota
he rinnakkain viettivät. Mutta miten hän niinollen pystyi pitämään
päätöksensä olla juomatta enää? Hän kärsi alennustilastaan; hän tiesi,
että viini vei häntä yhä alemmaksi, mutta humalassa hän ei tajunnut
sitä. Silloin vapautui hän siitä sietämättömän masentavasta tunteesta,
josta Stefanin katse sai hänet värisemään. Kun alkoholin demooni kohisi
hänen ohimoissaan, poltti hänen rinnassaan, piiskasi hänen halujaan,
silloin tunsi hän olevansa kaikkien muitten miesten ja naisten
kaltainen, silloin oli hän rohkea, ylpeä ja voimakas kuin Bakkuksen
papitar.

Eräänä aamuna tuli Helena yksin noutamaan Stefania _Sans-Souci'sta_.

— Entä Vera? kysyi kirjailija.

Mustalainen oli lähtenyt Rizinin mukana. Aivan suunniltaan oli tämä
rukoillut Veraa lähtemään Ludmillan luokse, joka jo muutaman päivän
oli ollut sairas. Astuessaan yli kadun oli Helena päättänyt kertoa
tämän kaiken Stefanille. Hän aikoi myöskin sanoa, miten levoton hän oli
pikku tanssijattaren puolesta. Mutta hänen rakastettunsa kysymys tuotti
hänelle liian syvän pettymyksen. Ja tämä pieni mustasukkaisuuden laine
sai kaikki hänen kärsimyksensä, jotka kuukauden ajan jo olivat vieneet
hänet pois tasapainosta, tulvahtamaan yli.

Kaikkien _Sans-Souci'n_ venäläisten ja kimeiden huutojen sisään
houkuttelemien ohikulkijoitten kuullen pani hän Stefanin kanssa toimeen
mielettömän kohtauksen. Valittaen ja huutaen ilmaisi hän vihansa,
rakkautensa, ylpeytensä, pelkonsa ja epätoivonsa. Hän ei ollut niin
humalassa, ettei hän olisi huomannut raivonsa törkeyttä; mutta juuri
siksi menetti hän vielä viimeisenkin rippeen itsehillinnästään. Hän
hekumoi hysteerisesti ja nauttien kurjuudellaan, ja tuskissaan olisi
hän halunnut kiemurrella katukivityksellä. Mutta mikään ei saanut häntä
lopettamaan. Iljettävänä virtana tulvi hänen huuliltaan sanoja, joita
hän ei muuten edes ajatuksissaan olisi lausunut, kauheita sanoja,
joilta hän öisin, oli kaikin voimin pyrkinyt sulkemaan korvansa.
Oli kuin hänen olisi ollut pakko huutaa ne julki kuin likaiset,
perkeleelliset loihtusanat, jotka yksin voisivat pysähdyttää sen
hävittävän heilurin, joka kuljetti häntä mielettömästi toivottoman
rakkauden ja kuolettavan häpeän välillä ja hämmensi hänen järkensä.

— Nyt, lopetti Helena hengästyneenä ja hermot pilalla — nyt ole
tyytyväinen, olen puhunut sinulle kuin "portto". Ei ole enää mitään
erehtymismahdollisuuksia.

Hän purskahti nauruun, jota Stefan ei voinut kestää. Hän raivasi
itselleen tien uteliaiden katsojien lävitse. Päämäärättä riensi
hän pois, vain päästäkseen kuulemasta Helenan kimeitä huutoja.
Hämmentyneenä katseli tyttö ympärilleen. Kaikkialla vieraita, uteliaita
ja vahingoniloisia kasvoja. Hän huudahti kauhistuneena ja juoksi
Stefanin jälkeen.

— Älä jätä minua, älä jätä minua, huusi hän hampaat kalisten. — Etkö
nähnyt? Ne ovat naamioita, koirannaamioita! Puolusta minua, puolusta
minua!

Aikaisemmin kuin tavallista palasivat he kotiin. Helena itki hiljaa.

Kaksi päivää lepäsi hän vuoteessa. Hän oli laittanut kylmän kääreen
otsalleen; sillä hänestä tuntui, ikäänkuin hänen päänsä olisi täynnä
palavia hiiliä. Tämä hallusinatio oli niin voimakas, että hän
tuon tuostakin laski, miten paljon hiiliä oli. Stefan hoiti häntä
tottumattomin ja ujoin käsin. Syvässä epätoivossaan oli hän kuin lapsi,
joka on kulkenut liian kauaksi metsään eikä enää löydä paluutietä.

Onnettomuudeksi ei kuume eikä delirium ollut riittävän ankara viemään
Helenalta muistot tapahtuneesta. Ja kun hän jälleen palasi takaisin
yöelämäänsä, muisti hän ne ihmiset, jotka _Sans-Souci'ssa_ olivat
seisoneet hänen ympärillään, seuranneet häntä alhaisen jännittynein
ja halveksivin katsein, jotka hän usein oli nähnyt porttojen välisiä
tappeluita katselemassa. Ja tämä yhä lisäsi hänen itseinhoaan. Hän
tunsi itsensä sisäisesti rikkinäiseksi, halveksittavammaksi ja
iljettävämmäksi kuin juopuneet, vanhat naiset, jotka aamuhämärissä
hyräilivät puoliääneen _Pigal'in_ porttoloiden edustalla.

Ennen _Samovar'iin_ lähtöään hän tuskin uskalsi puhutella Stefania.
Vihdoin sen tehtyään oli hänen äänensä masentunut ja hänen silmänsä
pelokkaat. Mutta heti astuttuaan yli _Samovar'in_ kynnyksen oli hän
kuin järjetön. Mitä mitättömin määrä alkoholia nosti hänet hurjaan
humalaan. Hän oli niin alkoholin turmelema, että pieninkin pisara oli
hänelle myrkkyä. Tähän aikaan hän riiteli Veran kanssa. Hän loukkasi
julmasti ja aiheetta Feodoriakin. Tuskin kului yötäkään, ettei hän
aiheuttanut skandaalia. Näinä mielipuolisuuden hetkinä pystyi vain
hovimestari, jonka hyväntahtoisia, koruttomia kasvoja hän rakasti,
hiukan häntä rauhoittamaan. Silloin pakeni hän tämän turviin ja
nyyhkytti hänen leveää rintaansa vasten.

— Pikku tyttöni, sanoi tämä hänelle, — tulkaa minun luokseni maalle.
Kastelette siellä puutarhaani ja kaikki menee ohi.

— Mutta minä rakastan häntä, minä rakastan häntä liiaksi, voihki Helena.

Ja äkkiä ryntäsi hän Sans-Soucihin, niissä Stefan istui uneksien,
kuunnellen tarinoita, ja syleili häntä hurjasti. Sitten riensi hän
säteilevänä takaisin _Samovar'iin_; mutta saatuaan muutaman pisaran
viiniä oli hän jälleen suunniltaan.

Tällä välin saapui Irtitshin vastaus. Stefan vavahti hiukan nähdessään
kirjaimet, joita ei oltu kirjoitettu, vaan piirretty lapsellisella,
huolellisella innolla. Hän vilkaisi säikähtyneenä Helenaan, ikäänkuin
hänen olisi ollut tehtävä tytöstä tili jollekin, joka näkymättömänä oli
läsnä. Tyttö makasi vuoteellaan alastomana, sillä ilma oli hyvin kuuma,
ja poltti ahneesti. Hänen poskensa olivat painuneet kuopalle ja olivat
kelmeät kuin vaha. Hänen leukansa vapisi hiukan. Stefan huokasi ja
avasi kirjeen. Seteleitä putosi lattialle.

"Rakas Stefan Matvejevitsh", kirjoitti Irtitsh. "Et ole ilmoittanut
minulle uutta osoitettasi. Minun on täytynyt pyytää sitä Maksimilta.
Liikeasiani menestyvät hyvin. Syksyllä tulen jälleen Pariisiin vielä
laajentamaan niitä. Älä ollenkaan murehdi rahojen vuoksi. Tämä on
toistaiseksi käsikirjoituksestasi. Syleilen Sinua ja toivon Sinulle
kaikkea hyvää."

Ja hänen kömpelön nimikirjoituksensa alla oli:

"Estä häntä juomasta, niin hyvin kuin vain voit."

Tämä lause ilahdutti Stefania, mutta tuotti samalla hänelle tuskaa.
Irtitsh ei ollut hänelle vihainen hänen suhteensa vuoksi Helenaan,
mutta ei myöskään antanut hänelle hänen vapauttaan takaisin.
Hänen tehtävänsä tytön luona ei siis vielä ollut päättynyt. Miten
kauan täytyi hänen vielä sitä toimittaa? Hän katseli kirjettä
kauan, niinkuin Irtitshin sanat voisivat paljastaa hänelle hänen
tulevaisuutensa. Sitten vilkaisi hän jälleen Helenaan. Tyttö tupakoi
yhä, välinpitämättömänä ja sammuneena. Hän ajatteli pikku Ludmillan
enkelinkasvoja. Tyttö oli viikko sitten kuollut keskenmenoon. Mutta
kun Stefan oli ilmoittanut hänelle, että hän nyt voisi tulla jälleen
_Samovar'iin_ hänen kanssaan, tunsi tyttö niin syvää ja kirkasta
riemua, että Stefan oli aivan ymmällään.

Tämä ilo varjeli Helenaa ensimmäisinä öinä. Hän sopi Veran kanssa,
pyysi anteeksi Feodorilta, istui Stefanin vieressä ja joi vain
vettä, johon oli sekoitettu hiukan samppanjaa. Hänen kasvonsa olivat
liikuttavan huolestuneet ja viisaat kuin lapsen, joka on tehnyt virheen
ja haluaa hyvittää sen.

Mutta eräänä iltana huudahti Stefan iloissaan hänen muuttumisestaan:

— Anton Ivanitsh on oleva minuun tyytyväinen.

Hän ei huomannut, että Helenan kulmakarvat vetäytyivät yhteen hänen
kysyessään:

— Ja miksi?

Hän vastasi:

— Tiedätkö, että siinä kirjeessä, jossa hän lähetti minulle rahaa,
pyysi hän minua, että estäisin sinut juomasta.

— Ah, todellako, sanoi Helena tuntien kurkussaan kuristavan. —
Sinä siis olet täällä valvoaksesi minua hänen puolestaan? Ja
vastapalvelukseksi hän elättää sinua?

— Mitä? Mitä nyt? Mutta kuulehan toki.

— Vaikene, vaikene, sanoi Helena kovemmin. — Sinun on täytynyt
kirjoittaa hänelle, että minä juon. Ja olet valittanut sitä. Siis
täytyy kaikkien ihmisten tietää, että sinä kohtelet minua kuin juoppoa.

Hän purskahti nauruun, joka jo kerran ennenkin oli saanut Stefanin
pakenemaan, ja jatkoi:

— Silloin haluan minä saada siitä ainakin yhden edun. Anna minulle
viiniä.

— En, sanoi Stefan päättäväisyydellä, joka oli hänelle outoa. Ja lujin
käsin piti hän kiinni tytöstä tämän yrittäessä tarttua pulloon.

— Ah, mutta sinä todellakin pelkäät työnantajasi puolesta!

— Miksi loukkaat minua, rakas, kun...

— Loukkaan sinua? Ja mitä sinä olet tehnyt siitä asti, kun olemme
olleet yhdessä? Mutta kun on mustalainen, ei tarvita sinua eikä sinun
mushikkaasi! Katsohan!

Hän suuntasi askelensa pöytää kohti, jossa oli vain miehiä, hymyili
heille herttaisesti ja viittasi kitarransoittajalle. Hän lauloi kauan.
Joka romanssin välillä tarjottiin hänelle lasi samppanjaa, ja ennenkuin
hän tyhjensi sen yhdellä siemauksella, kääntyi hän joka kerran
Stefaniin päin ja huusi:

— Anton Ivanitshin malja, eikö niin?

Hän ei lähtenyt pöydästä, ennenkuin hän jälleen tunsi itsessään
öittensä demoonin.

Silloin pyysi hän juomarahaa, suuteli miestä, joka sitä antoi ja palasi
Stefanin luokse.

Lamaantuneena kauhistuksesta oli tämä tarkkaillut häntä.

— Sinä et ole menetellyt oikein, et olisi saanut tehdä noin, kuiskasi
hän kuumeisesti Helenalle.

— Miksi? Olenko kenties pettänyt sinua? huusi hän nauraen, jatkuvasti
nauraen. — Olemmehan me yhdessäkin juopotelleet useammin kuin yhden
kerran, eikö totta? Silloin pidit sinä sitä aivan luonnollisena, kun et
ollut saanut tuota kirjettä. Mutta millä oikeudella, millä oikeudella
se mies vahtii minua? Sano se minulle, rakkaani!

Hän oli puhunut niin kovalla äänellä, että kaikkien katseet kääntyivät
heihin. Stefan halusi tyynnyttää häntä ja sanoi:

— Rakkaani, etkö sitten ole nähnyt, että hän rakastaa sinua, että hän
tarkoittaa hyvää sinulle? Hän on sanonut minulle aikovansa kanssasi
naimisiin, ja hän, hän ei ole minun kaltaisena ihminen. Hän on arvokas,
hän...

Stefan keskeytti äkkiä. Helena oli puristanut lasin niin lujasti
käteensä, että se särkyi. Huomasiko hän sitä? Tunsiko hän jotain villiä
nautintoa haavoittaessaan itseään? — Hän puristi yhä lasinsiruja
verisessä kädessään.

— Mitä sanot? huusi hän äkkiä. — Hän on arvokas? Olette samanlaisia.
Hänellä ei liikeasoittensa vuoksi ole aikaa minua varten, ja siksi voit
sinä nukkua vieressäni kunnes luovutat minut hänelle. Peto! Peto!

Hän kohotti vertavuotavan kätensä ja iski kaikin voimin Stefania
kasvoihin. Samassa tunsi Stefan rautaisen kouran nostavan itsensä ylös.
Hovimestari kuiskasi hänen korvaansa:

— Suokaa anteeksi, mutta lähtekää pian pois, Stefan Matvejevitsh,
pyydän sitä hartaasti! Tehkää se tytön vuoksi. Miten onnetonta, etten
voinut tulla nopeammin. Mutta niin kauan kuin te olette täällä, en voi
vastata tytöstä.

— Hyvä, hyvä, eversti, sopersi kirjailija, — mutta sanokaa hänelle,
että kaikki on lopussa. En voi enää, en todellakaan voi enää!

— Tehkää miten haluatte, Stefan Matvejevitsh, mutta ajatelkaa myös
sitä, että hänen ylpeytensä saattaa hänet tekemään kaiken tämän.

Hän työnsi toisen ovelle.

Stefan kulki yli kadun ja istuutui itsekään tajuamatta sitä
_Sans-Souci'n_ terassille. Tarjoilija pyysi häntä ensi töikseen
poistamaan veriset sormenjäljet poskeltaan. Kylmä vesi rauhoitti
häntä hiukan, mutta päätöstään hän ei muuttanut: hän ei enää halunnut
nähdä Helenaa. Hän selittäisi Irtitshille, että hän oli loppuun asti
yrittänyt kaikin voimin, mutta että enää hän ei jaksanut.

Hänen mietiskelynsä keskeytti Rizin:

— Olen hyvin iloinen tavatessani teidät täällä, sanoi hän pakotetusti
hymyillen. — Minun on välttämättä puhuttava kanssanne.

— Oh, ruhtinas, olen itsekin iloinen nähdessäni teidät. Tehän tunnette
naiset. Te voitte antaa minulle neuvon. Mutta miksi ette kolmeen
päivään ole tullut _Samovar'iin_ ja ilman smokingia? Miksi?

— Ettekö tunne juttua vielä kysyi ruhtinas. — Pian kuulette kaiken,
rakas ystävä.

Hän näytti iloiselta ja rauhalliselta, teeskentelemättä enää mitään.
Kuitenkin värisi hänen äänessään hermostuneisuutta. Ja Stefan, herkempi
äänille kuin sanoille, havaitsi sen heti. Samalla näyttivät hänestä
ruhtinaan kasvot kokonaan muuttuneilta: nyt niinkuin ainakin olivat ne
elottomat, mutta entisen velttouden ja välinpitämättömyyden sijasta
olivat ne nyt kovat, miehekkäät ja kauniit. Stefan huomautti siitä
Rizinille.

— Oletteko huomannut sen? kysyi toinen osoittamatta mitään ihmettelyä.
— Ettekö näe syvemmälle? Ette? Se on kummallista. Kuvittelen, että
jokaisen pitäisi se huomata. Ja ennen kaikkea teidän, sillä te olette
kauhea ystävä, se teidän on vihdoinkin tiedettävä. Te ette jätä sieluja
rauhaan. Voisi sanoa, että käsittelette niitä niinkuin valokuvaaja
käsittelee levyjään pimeässä huoneessa. Minuun nähden se ei tietenkään
merkitse mitään, mutta katselkaapa vain hiukan muita.

Stefan ihmetteli yhä enemmän. Ei vielä milloinkaan Rizin ollut puhunut
hänen kanssaan näin kauan ja ennen kaikkea näin älykkäästi. Ja
millaisen varman, melkein ylpeän sävyn hän olikaan omaksunut. Oli kuin
hän äkkiä olisi saanut takaisin kaikki säätyennakkoluulonsa.

Se johtuu varmasti hänen puvustaan, hänellähän ei ole nyt virkapukuaan
yllään, mietti Stefan katsellen toisen kevyttä takkia, joka teki hänet
paljon nuoremman ja hennomman näköiseksi.

— Lähtisin mielelläni kanssanne pikku ajelulle Bois de Boulogne'iin,
sanoi Rizin äkkiä.

Kun Stefan epäröi ajatellessaan Helenaa ja päätöstään, jatkoi ruhtinas
itsepäisesti:

— Teidän täytyy. Vakuutan teille, että teidän täytyy.

He ajoivat läpi valoja tulvivan Montmartre'in puhumatta sanaakaan.
Mutta mitä pimeämmiksi bulevardit muuttuivat, sitä syvemmin hengitti
ruhtinas.

— On. kuukausia siitä, mutisi hän, — kun olen hengittänyt tällaista
ilmaa. Miten hyvää se tekeekään!

Hän pisti käden taskuunsa ikäänkuin vakuuttautuakseen, että jokin
tärkeä esine yhä oli tallella.

— Haluatteko savukkeen? kysyi Stefan.

— Ei kiitos, en vielä.

He ajoivat pitkin Avenue du Bois'ta. Kuutamossa oli se salaperäinen
ja leveä kuin puistokäytävä. Rizin kumartui ulos ikkunasta ja virkkoi
varmalla, selvällä ja yksitoikkoisella äänellä:

— Ennen sotaa ajoin usein naisten seurassa tätä katua pitkin
vaunuillani. Jonkun aikaa jo olen muistellut liian paljon menneitä,
niin, siitä saakka, kun me tapasimme toisemme jälleen täällä.
Tiedättekö, miten paljon te loukkasitte minua sinä ensimmäisenä yönä?
Oh, en ollut teille siitä vihainen. Ette tarkoittanut sillä mitään,
mutta se herätti minut kuitenkin. No, on totta, että annoitte minulle
Ludmillan takaisin, mutta hän oli raskaana Feodorille ja hän kuoli
minun luonani, minun luonani. Niin, tiedättehän, että pokerissa on
eriä, jolloin teidän vastustajallanne on aina neljä ässää kädessään,
kun teillä itsellänne on neljä kuningasta. Niin tapahtui minulle
hautajaisten jälkeisenä aamuna. Onhan kyllä totta, että pelaan
sellaisten ihmisten kanssa, jotka usein itse hiukan auttavat onnea,
mutta milloinkaan ette näe minua _Jockey'ssä_, eikö totta? No, kun
nyt minun täytyy maksaa välttääkseni skandaalia, laskin hiukan
väärin jakaessani juomarahoja. Eversti huomasi sen, ja hän oli hyvin
ystävällinen. Kummallista on, että jo heti silloin ajattelin teitä.
Sanoin itselleni, että te olette ainoa ihminen, joka ei halveksisi
minua. Olin siitä varma. Ja vain siksi saatoin tehdä päätökseni,
sellaisen kuin minun täytyi. Siinä se on.

Stefan vaikeni raskain sydämin: Miksi nämä tunnustukset? Mistä halusi
tuo mies saattaa hänet vastuuseen?

— Pidän teistä hyvin paljon, Stefan Matvejevitsh, jatkoi ruhtinas. —
Kenenkään muun kanssa en olisi voinut lähteä tälle ajelulle. Katsokaapa
vain ympärillenne, on kuin jossakin teidän kirjassanne.

Puiden lomitse puikahtelivat kuunsäteet hehkuen ruohikossa. Hirvet
pakenivat kuin varjot.

Rizin mutisi vielä hiljemmin:

— Tarttukaa käteeni, Stefan Matvejevitsh, ja puristakaa sitä lujasti.
Hyvä, kiitos. Nyt nousen vaunuista ja neljännestunnin kuluttua tulette
noutamaan minut.

— Ei, ei, en päästä teitä.

— Uskokaa minua, minun täytyy olla yksin.

Ruhtinas koputti lasiin, hypähti ulos ja heitti oven rämähtäen kiinni.

— Ajakaa eteenpäin, huusi hän kuljettajalle.

Auto ei ollut kulkenut vielä sataakaan metriä, kun pamahti laukaus.

— Jälleen nuo kirotut renkaat, murahti kuljettaja ja jarrutti.

Stefan kiiruhti paikalle, jossa ruhtinas äsken oli seisonut.

Toimittaessaan ruumiin lähimmälle poliisiasemalle ja hoitaessaan kaikki
muodollisuudet ajatteli Stefan vain Helenaa.

— Hän tekee aivan samoin, hän tekee sen varmasti, toisti hän itsekseen.
Ja hän oli kuulevinaan Irtitshin äänen: "Säästä häntä kaikin tavoin".

Kun kaikki oli ohi ja hän palasi Pigal'iin, ei hän uskaltanut heti
mennä Helenan huoneeseen. Hän pelkäsi tapaavansa tytön makaamassa
siellä huulet raollaan ja silmät jäykkinä, niinkuin Rizinillä oli
ollut. Mutta Feodor odotti häntä _Sans-Souci'ssa_ ja kertoi, että
hänen oli täytynyt viedä tyttö vuoteeseen, kun tämä oli ollut aivan
tajuttomana humalassa. Hän ilmoitti myöskin, että Terhan oli eroittanut
Helenan.

Stefan ei nukkunut minuuttiakaan. Huomatessaan, että Helena pian
heräisi kuolemankaltaisesta unestaan, värisi hän vastenmielisyydestä
ajatellessaan, että edellisen illan kohtaus varmasti jälleen
uudistuisi. Mutta tyttö painautuikin kiinni häneen ja kuiskasi:

— Ah, sinä oletkin täällä, minä niin pelkäsin!

Sitten lisäsi hän:

— Minun on jano.

Stefan aikoi noutaa hänelle lasin vettä, mutta tyttö kietoi hänet
jaloillaan niin ettei hän voinut liikahtaakaan. Kauan lepäsi tyttö niin.

— Minun on pääni niin kipeä, virkkoi hän vihdoin, — mitä eilen
oikeastaan tapahtui? Mitä merkitsee tämä side kädessäni?

Hän avasi sen nopeasti; hänen kämmenensä oli täynnä haavoja, jotka
eivät vielä olleet menneet umpeen.

— Ah niin, jatkoi Helena, — minähän puristin lasiani liian kovaa. Mutta
miksi?

Vähän toinnuttuaan ihmetteli hän sitä, että hän niin selvästi saattoi
muistaa käytöksensä, mutta vain sen, mikä oli ruumiillista laatua,
mutta hänen käytöksensä syyt jäivät hänelle hämäriksi. Ensimmäisen
kerran oli humalan seurauksena hänelle tällainen muistamattomuus.
Ensimmäisen kerran oli hänellä nyt myöskin tällaisia haavoja. Se
pelästytti häntä. Oli kuin hän olisi äkkiä irtaantunut ruumiistaan ja
puolueettomana katselijana mittaisi lankeemuksensa syvyyttä.

— Stefan, rakkaani, rukoili hän, mitä nyt on tapahtunut? Minun täytyy
saada tietää!

Varovaisin sanoin kertoi Stefan hänelle yön tapahtumat mainitsematta
syytä heidän riitaansa. Hän ei uskaltanut myöskään puhua Rizinistä.
Helena kuunteli häntä pää kumarassa ja kädet kylminä. Kuullessaan, että
Terhan oli eroittanut hänet, vapisi hän raivosta.

— Niinkuin piian, mutisi hän.

Mutta huomatessaan Stefanin olevan hellemmän ja huomaavaisemman kuin
milloinkaan ennen, tunsi hän sydämessään toivotonta kiitollisuutta tätä
miestä kohtaan, jonka hän kaikesta huolimatta halusi jäävän luokseen.
Helena kumartui hänen ylitseen ja sanoi intohimoisesti:

— Ansaitsen, että minua koko elämäni ajan laahataan pitkin katuja kuin
koiraa, jota ihmiset inhosta viskelevät kivillä, kuuletko, jos vielä
kerran uskaltaisin käyttäytyä sinua kohtaan niin.

Stefan hyväili hänen paljasta olkapäätään. Tyttö tyyntyi hiukan ja
jatkoi vähemmän kiivaasti:

— On hyvä, etten enää saa mennä tuohon Terhanin kirottuun ravintolaan.
Silloin ei enää mikään pakoita minua juomaan eikä vetämään ylleni noita
rääsyjä, jotka myrkyttävät vereni.

Halveksivasti viittasi hän mustalaisvaatteisiin, jotka lojuivat vuoteen
vieressä lattialla. Hän värisi häpeästä ajatellessaan, että Feodorin
oli täytynyt viskata vaatteet lattialle riisuttuaan hänet.

Kuka tahansa muu olisi voinut ottaa minut, ajatteli hän, ilman että
olisin sitä edes muistanut tänään.

Hän heittäytyi Stefanin syliin ja huudahti:

— Älä jätä minua koskaan, sinähän et tiedä!

Ajatellen Rizinin kuolemaa luuli Stefan, että hän mietti itsemurhaa ja
alkoi hermostuneena vapista.

— Pyydän sinua, rukoilen sinua, voihki hän.

— Niin, niin, olet oikeassa, anna anteeksi, en enää tee sitä. Tärvelen
sinun elämäsi hysteerisillä kohtauksillani, poika parkani. Mutta nyt se
on ohi, se on todellakin ohi. Saat nähdä, miten tyyni ja kiltti minä
osaan olla. Ja minä ajattelen ainoastaan sinua.

Hän vaikeni. Sitten pukeutui hän jälleen siihen yksiväriseen pukuun,
joka hänellä oli ollut yllään Mesureux'n täysihoitolassa. Ja näiden
vaatteiden mukana syntyi uudelleen se rauhallinen, siisti Helena,
joka oli ohjannut Natalia Borissovnan elämää niin lempeällä pakolla.
Stefanin täytyi laskea jäljellä olevat rahat. Helena laski, että
he voisivat elää niillä kymmenen päivää, ja Stefanin täytyi luvata
hänelle, ettei hän kuluttaisi päivittäin muuta kuin määräsumman, siksi
että hän löytäisi työtä, aivan erilaista kuin _Samovar'issa_.

Iloisena alistui Stefan tähän tahtoon, joka nyt vaikutti vain hänen
ulkonaiseen elämäänsä. Hän kuvitteli olevansa kuin pikku järvessä,
jonka lämmin vesi hyväili häntä. Enää ei ollut hurjia öitä, ei mitään
narrimaisia syrjähyppyjä säädyllisestä elämästä. He menivät nykyisin
levolle jokseenkin aikaisin, ja heidän tervehtyneemmät ruumiinsa
yhtyivät suuremmalla riemulla kuin milloinkaan ennen.

Tämä toi heidän päiviinsä suloisen, aistillisen jälkimaun. Oli
juuri markkinain aika. He viettivät päivänsä telttojen luona. Place
Barbés'lta Place Clichy'lle asti oli ihmetelttoja, jotka viehättivät
Stefania. Innostuneena katseli hän kaikkia näytöksiä. Ampumakojujen
naamioidut olivat hänen ystäviään. Salaisesti hämmästyneenä kuunteli
hän eläintenkesyttäjäin taikasanoja.

Viikon elivät he sovinnossa kuin porvarilliset, viisaat rakastavaiset.
Mutta kumpikaan heistä ei ajatellut, että he voisivat jättää
_Pigal'in_. Stefan ei vielä ollut nauttinut sitä lääkettä kylliksi.
Hän tarvitsi räikeitä, kylmiä valoja, irstaita rytmejä, dramaattisia
kasvoja, jotka sukeltautuivat kuolevan kesän kauniista iltahämärästä
kuin polyypit. Ja Helena puolestaan ei edes ajatuksissaan halunnut
näyttäytyä missään muussa kaupunginosassa, sillä hän uskoi alentavien
öittensä jokaisen hetken ainaiseksi painuneen kasvoihinsa.

Mutta heidän rahansa hupenivat, ja tyttö alkoi etsiä työtä, joka ei
pakoittaisi häntä juomaan. Hänelle tarjottiin paikkaa _Esturgeon'issa_.
Pikku ravintola oli saanut sellaisen menestyksen, että isäntä oli
vuokrannut naapurisalinkin. Hän oli antanut repiä väliseinän pois, eikä
hän enää aikonut avata ravintolaa vain aamuisin mustalaisille, vaan
tehdä työtä koko yön, vieraina myöskin ulkomaalaisia.

Kunnioittavasti pyysi hän Helenaa laulamaan sinne. Kun hänen piti
olla ainoa laulajatar, saattoi hän tarjota hyvän palkan. Ei puhuttu
pulloista tulevista prosenteista eikä mustalaispuvusta. Siksi otti
Helena mielellään vastaan kunniallisen paikan, jonka tämä hyvä ihminen
hänelle tarjosi. Hän pyrki perheineen eteenpäin kunniallisella tavalla,
ja kaikki _Pigal'in_ venäläiset saivat hänen luonaan hyvän vastaanoton
ja luottoa.

Päivät vierivät yksitoikkoisina. Vaikeudetta oli Helena saanut luvan
lähteä _Esturgeon'ista_ silloin kun mustalaiset saapuivat sinne,
(silloinhan oli laulua jo muutenkin kylliksi). Sitten vei hän Stefanin
hellästi kotiin. Tämä vietti yönsä _Esturgeon'issa_ ja _Sans-Souci'ssa_.

Eräänä aamuna tuli Heridze heidän luokseen. Kuten tavallisesti olivat
ruhtinaan suupielet kyynillisessä hymyssä, mutta silti oli uusi,
pehmeämpi loiste hänen muuten niin kovissa, kylmissä silmissään,
jotka näyttivät sillä, niinkuin hän voisi kotkan tavoin katsoa niillä
aurinkoon sokaistumatta.

— Rakkaat lapset, hän sanoi, — teidän täytyy tänään nousta ylös hiukan
aikaisemmin. Tänään on Jacquot'n nimipäivä ja teidän on tultava
päivälliselle hänen luokseen. Se on teille suuri kunnia. Sinne tulevat
myöskin Vera, Olga ja Feodor (hän mutisi kirouksen). Valitettavasti on
se hölmö ihastunut niin hullusti suureen espanjalaiseen tammaansa, että
minun on kutsuttava hänetkin. Sitä pahempi hänelle itselleen, pitäköön
itse huolta hänestä.

Heridze asui Rue Pigalle'in varrella hotellihuoneessa, joka oli
suunnilleen Helenan huoneen kokoinen, mutta näytti tytöstä paljon
avarammalta. Sen kalustona oli nimittäin vain lapsenvuode ja
muutamia pieniä huonekaluja. Patja, jolla Heridze itse nukkui, oli
kokoonkierrettynä nurkassa ja peitetty persialaisella kankaalla.
Muuten ei mikään osoittanut hänen oleskeluaan tässä huoneessa, paitsi
oven luona riippuva suuri revolveri. Huone oli aivan täynnä halpoja
leikkikaluja ja kuvakirjoja. Kaikki oli kiusallisen puhdasta. Kun
Helena ilmaisi hämmästyksensä sen johdosta, nauroi vanha seikkailija
lapsellisesti ja onnellisesti.

— Tämä on Jacquot'n huone, hän sanoi, — ei minun. Minä olen hänen
palvelijansa. Mutta hänen kamarineitsyensä on emäntä. Hän pukee juuri
tyttöä uusiin vaatteisiin.

— Sitä parempi, vastasi Helena, — silloin voin ainakin rauhassa avata
lahjapakettini.

Hän avasi Stefanin tuoman käärön ja otti esiin pörröisen karhun ja
suuren nuken.

Olga ja Vera saapuivat yhdessä. Heilläkin oli mukanaan lahjoja,
jotka olivat vieneet heidän muutaman päivän tulonsa. He syleilivät
juhlallisesti Heridzeä ja onnittelivat häntä. Hän otti vastaan heidän
onnentoivotuksensa vakavasti ja kauniisti hymyillen.

Feodor odotutti itseään melkoisen kauan. Vihdoin hän saapui. Mutta hän
oli kuormittanut itsensä ruokatavaroilla, viinillä ja leikkikaluilla,
ja sulki vanhan ruhtinaan niin lämpimästi syliinsä, että tämä
antoi anteeksi hänen seuralaiselleen. Feodor oli hyvin rakastunut
kookkaaseen, leveälanteiseen tangotanssijattareen, nainen kohteli häntä
kuitenkin huonosti ja vain Feodorin voima vaikutti häneen.

Tarjoilija toi huoneeseen seitsemälle hengelle katetun, kukin
koristetun pöydän. Stefanin aikoessa istuutua, sanoi Heridze hänelle
puolittain vakavasti, puolittain leikillä:

— Sinä elät todellakin kuussa, kurja kirjailija! Aiotko istuutua ennen
talon emäntää? Olkoon äitisi...

Hän ei lopettanut kauheata lempikiroustaan, vaan kääntyi niinkuin
pahassa teossa tavattuna ovea kohti. Kynnyksellä seisoi kuusivuotias
tyttönen, erinomaisen kookas ja voimakas. Hänen suuret, ahneet ja
rohkeat silmänsä katselivat vieraita ja kiintyivät sitten vuoteella
hajallaan oleviin leikkikaluihin. Pienokainen juoksi Olgan ja Veran luo
ja syleili heitä; sillä he olivat vanhoja tuttavia. Sitten tervehti hän
muita nopeasti, mutta sievästi niiaten ja alkoi penkoa leikkikaluja.

— Hän on hyvin kaunis, sanoi Stefan, vilpittömästi.

— Jospa tietäisit, miten hän tanssii ja laulaa, vaikkei hänelle ole
kukaan sitä opettanut, mutisi Heridze, jonka rakastunut katse seurasi
tyttöä. — Minä jo pelkään. Hänen äitinsä, se portto, oli kuitenkin
mustalainen. — No, rakas Jacquot, jatkoi hän, kun tyttö oli katsellut
kaikki lahjansa, — etkö ajattele, että olisi aika jo käydä pöytään?

Hänen puhuessaan tytölle oli hänen äänensä kohtelias ja hieno, mitä
hänen tavallisesta, kiukkuisesta ja murisevasta puheestaan päätellen
oli vaikeata uskoa. Sen, joka tunsi tämän vanhan, hurjan miehen, jonka
koko elämä oli kulunut sodassa, ryöstöissä, hurjissa orgioissa ja
pelissä ja joka yhä joka aamu saapui puolijuovuksissa kotiin, täytyi
kysyä itseltään, miten paljon rakkautta ja suurenmoista itsehillintää
hänen oli pitänyt osoittaakaan voidakseen opettaa tyttärelleen
tuollaisen ylhäisen käytöksen ja jalon ryhdin.

— Isäni ei tarvitsisi punastua hänen vuokseen, sanoi Heridze usein
Veralle, — isäni, joka kuolinpäivänään, kun vanha ranskalainen
opettajattaremme oli kääriytynyt rumaan, karmosiininpunaiseen
villahuiviin, sanoi tälle: "Punainen sopii teille sangen hyvin, neiti
Pantin". Ne olivat hänen viimeiset sanansa.

Jacquot istuutui tuolille, jolle oli pantu useita tyynyjä, ja sanoi:

— Istu minua vastapäätä, isä, Olgan ja Veran väliin. Ja hänet minä
tahdon viereeni.

Hän näytti Stefania. Koko aterian aikana, joka kului toverillisen,
iloisen tunnelman vallitessa, eivät he lakanneet lörpöttelemästä
keskenään.

Samana iltana, kun Stefan ja Helena kymmenen tienoissa läksivät
_Sans-Souci'hin_, kuulivat he lähemmäksi päästyään tahdikasta
musiikkia. He kiiruhtivat käyntiään ja tunkeutuivat kuuntelijajoukon
lävitse. Sisällä näkivät he puujalkaisen, nukkavieruun takkiin puetun
miehen, joka löi tamburiinia.

— Ah, sehän on uralilainen kasakka, sanoi Stefan. — Hän tuntee kaikki
Turkestanin sadut.

— En ole nähnyt häntä vielä koskaan, huomautti Helena.

— Siksi, että hän tulee tavallisesti vasta myöhemmin, ja on käynyt
täällä vasta muutamina päivinä. Mutta milloinkaan ennen ei hän ole
ottanut tamburiinia mukaansa.

— Hiljaa, mutisivat jotkut ympärilläseisojista kärsimättöminä.

Siellä oli ainoastaan kasakoita ja mustalaisia leveine hartioineen
ja ruskeine, hurjine kasvoineen. Alkuperäisen soittimen räikeät
ja nopeat tahdit näyttivät lumonneen heidät. Mies, joka taitavin,
pitkin sormin löi tamburiinia, oli laiha kuin isännätön koira. Hänen
vartalonsa, joka nojasi vahingoittuneeseen lonkkaan kuin jalustaan,
oli hämmästyttävän solakka. Hän näytti olevan täynnä samaa elämää kuin
kellojen reunustama, kilisevä nahka. Hän keinui melkein kiusallisen
tarkasti soittimen tahdissa. Mutta pää oli aivan liikkumatta. Hänellä
oli voimakkaat slaavilaiset huulet ja Aasian kapeat, loistavat ja
salaperäiset silmät.

Myöskin laulu, jota puujalkainen kasakka esitti, oli kotoisin Aasiasta.
Hän heilutti tamburiinia yksitoikkoisesti ja salamyhkäisesti. Tuo
sävel pystyi lumoamaan käärmeet ja kiihoittamaan dervishit tanssimaan.
Siksi kuuntelivat kaikki nämä hurjat ihmiset sitä täynnä salaperäistä
levottomuutta. Ja paljon äärettömämpien ja alastomampien arojen kuin
ne, joilla he olivat kasvaneet, huuto sai heidät vapisemaan, kun
tamburiininsoittaja alkoi laulaa.

Oliko tämä laulua, tämä ikuisesti vain kahden sävelen muodostama ääni,
vai oliko se yli-inhimillinen valitus, hiekan, lakastuneen ruohon ja
armottoman auringon synnyttämä?

Helenakin tunsi, miten hänessä heräsi jotakin kiihoittavaa,
epämääräistä ja katkeraa, kuin muistoja satojen vuosien takaa, kun
huoneessa kaikui tämä sieluton ja armoton sävel, muodoton, eläimellinen
valitus.

Mies lauloi kauan. Ehkä olisi hän laulanut koko yön. Mutta eräs pieni
nainen, vaatimattoman työläisen tavoin pukeutunut, jota Helena ja
Stefan eivät olleet huomanneet kuulijoitten tiheässä laumassa, astui
miehen luo ja sanoi ranskaksi ujosti:

— Meidän täytyy istua, Grisha. En jaksa enää.

Mies nauroi hänelle, heilautti tamburiinia ja löi viimeisen tahdin
puujalallaan. Kuuntelijat hajaantuivat vaieten, päät raskaina.

— Hei, Grisha, juotko lasin kanssani? kysyi Stefan.

Toinen suostui iloisesti lausuen:

— Tämä on minun vaimoni, hyvä nainen. Hänen nimensä on Elisa; mutta hän
ei puhu ollenkaan venättä, hän on ranskatar.

Pieni työläisnainen tervehti kömpelösti ja istuutui Helenan viereen.

— Mutta kuka on opettanut sinut laulamaan noin? huudahti Stefan.

Kasakka nauroi:

— Mistä minä tietäisin? hän vastasi. — Nämä laulut ovat ilmassa. Ja
sitten oli äitini bashkiirilainen, joten...

Sillävälin jutteli Elisa aivan hiljaa Helenan kanssa. Hän oli
onnellinen löytäessään tässä venäläisten muodostamassa piirissä jonkun,
joka puhui hänen kieltään niin hyvin. Ja yksinkertaisten ihmisten
uskoutumistarpeen pakottamana hän sanoi:

— Me tutustuimme toisimme eniten hänen onnettomuuttaan, matkalla
tehtaaseen. Me miellyimme toisiimme ja menimme naimisiin. Myöhemmin
menetti hän jalkansa. Mutta kun hän on erinomaisen kätevä, alkoi hän
tehdä kenkiä täkäläisille tanssijoille. Se tuottaa hiukan. Nyt hän
on aivan muuttunut jouduttuaan yhteen täkäläisten kanssa. Oh, ei ole
kysymyksessä mitään rakkausjuttuja tai muita naisia, sillä hän on niin
vakava kuin vain suinkin saattaa ajatella. Hän ei juo ja rakastaa
minua tavalla, jollaisella ei ainuttakaan ystävättäristäni, rakasteta.
Ja miten oikeudenmukainen ja uskollinen hän onkaan! Mutta hän on
surullinen. Usein jättää hän työnsä kesken ja katselee tyhjyyteen. En
tiedä minne, mutta silloin ei hän näe mitään, ei minua eikä mitään
muutakaan. Se alkoi sen jälkeen, kun hän rupesi käymään täällä.
Hänelle se tekee hyvää, mutta minä, minä pelkään kaikkia näitä miehiä
puukkoineen ja patrooneineen.

— Niin, voin kyllä kuvitella sen, virkkoi Helena miettiväsi. —
Varmaankin teillä on pieni, matalakattoinen, pihanpuolella oleva asunto.

— Mutta meillä on niin hauskannäköistä, vastasi kasakan vaimo
vilkkaasti. — Ja kaikki niin siistiä. Sen saatte uskoa.

— Pihalle päin, toisti Helena ja katseli miehen kapeita, kauas katsovia
silmiä.

— Hyvää iltaa, Helena Borissovna, mikä kauhea kuumuus, virkkoi Helenan
takana, ääni, jonka kuuleminen sai hänet iloiseksi.

Shuvalov istuutui Helenan viereen ja heitti yltään rasva- ja
öljytahrojen peittämän sadetakkinsa.

— Mutta tehän olette smokingissa! huudahti Helena

Tämä huudahdus sai Stefanin katsahtamaan ylös. Hän oli niin innoissaan
udellut Grishalta baskiirien taikamenoja, ettei hän ollut huomannut
autonkuljettajan tuloa.

— Todellakin, Maksim, olette hyvin muhkea, hän sanoi.

— Mutta minkä kunniaksi?

— Se on kummallinen juttu. Kuvitelkaapa, toissa aamuna sain
kyydittäväkseni herran, joka tuli _Palermosta_, parin askeleen päässä
täältä. Minusta tuntui, etten nähnyt häntä ensi kertaa. Oli jo
päivä, ja hänen maksaessaan me tunsimme toisemme. Hän on eräs hyvin
kuuluisa ranskalainen kirurgi, joka sodan aikana kävi Venäjällä ja
jolle minä esittelin erään kenttäsairaalan. Tänään olin hänen luonaan
illallisella. Siellä oli ainoastaan virkaveljiäni. Minä olin äärettömän
iloinen saadessani koko ajan puhua lääketieteestä.

Hän mietti hetken ikäänkuin selvittäen vaikutelmiaan.

— Mutta omituista, hän jatkoi, — että tunnen oloni paremmaksi täällä
kapakassa kuin siellä. Kun väänsin autoni käyntiin, täytyi minun laulaa.

Kuten tavallista siirtyi hän yleisempiin asioihin jatkaen:

— Me olemme sentään aivan erilaisia kuin ranskalaiset. Ennen meidän
luhistumistamme en vielä ollut siitä selvillä. Tehän tiedätte, että
olen aina ollut ihastunut länsimaihin ja halveksin niitä, jotka
puhuivat slaavilaisesta sielusta. Mutta nyt tunnen hyvin, että emme ole
muitten kaltaisia. Me olemme vastaanottavaisempia. Ettekö ole samaa
mieltä, Stefan? Niin, niin, eikö totta, vastaanottavaisempi on juuri
oikea sana. Nopeammin ja täydellisemmin kuin ketkään muut joudumme me
hetken vaikutelmien valtaan. Ne muovailevat meitä. Se on vaarallista,
jos kehitys käy tavallista, rauhallista kulkuaan, sillä me emme voi
olla sellaisia. Mutta nykyisessä asemassamme on se siunaus. Ja mistä
muusta rodusta te löydätte jonkun Helena Borissovnan, sellaisen, jonka
minä tunsin vain muutamia kuukausia sitten, ja josta nyt on tullut
eräs _Pigal'in_ parhaista mustalaisista? Ja Feodorin, tanssijan? Ja
everstin, hovimestarin, ja miksei, minut, yöautonkuljettajan? Ja kaikki
tämä tapahtuu aivan itsestään ja rauhallisesti, ikäänkuin meillä ei
olisikaan mitään menneisyyttä.

Hän keskeytti ja katseli terassilla olevien kasvoja keksiäkseen vielä
joitakin väitteensä tueksi sopivia. Hänen katseensa liukui kadulle, ja
äkkiä tarttui hän Helenan käteen.

— Katsokaa, katsokaa, hän sanoi, minä en erehdy!

Hän näytti kurjaa varjoa, joka pelokkain askelin saapui Rue
Pigalle'ilta. Hänellä oli sanomalehtipinkka kainalossaan.

Tyttö alkoi vavista.

— Se on Vassian isä, mutisi hän.

— Noin kaksi kuukautta sitten hän hävisi täysihoitolasta, selitti
Shuvalov. — Viime aikoina hän ei enää tullut alas huoneestaan, ja usein
kuuli koko talo hänen ulvovan kuin koira. Luulen, että hän joi paljon.

Vanhus astui kahvilaan.

— Älkää taivaan nimessä kutsuko häntä tänne, kuiskasi Helena.

Aleksei Dmitritshillä ei ollut kaulusta. Värittömän paidan sisästä
pisti mustien suonien peittämä kaula esiin. Hänen silmänsä vetistivät.
Hän kulki tarjoilupöydän ääreen ja tilasi suuren lasin punaviiniä. Nain
vaivoin sai hän sen huulilleen käsien suonenvetoisesti väristessä.
Sitten kulki hän ravintolan ympäri tarjoten venäläisiä sanomalehtiä. Ne
olivat aamulehtiä. Hän pyyteli lapsellisesti anteeksi, niinkuin koko
hänen elämästään olisi jäänyt jäljelle vain tämä sanomalehtimiehen
häpeä myydä aamulehtiä illalla.

— Aloitin vasta tänä iltana, eikä minulle annettu muita, hän sanoi. —
Saan nämä halvemmalla.

Muutamia käsiä ojentui. Hän kulki Shuvalovin ja Helenan ohi tuntematta
heitä.

Tytön katse seurasi häntä kuin lumottuna, kunnes hän hävisi. Hän, hän
oli tehnyt miehestä tuollaisen. Ja miksi? Hänen silmänsä liukuivat
Stefaniin. Tämä oli tuhannen penikulman päässä hänestä, opetellen
bashkiirien taikamenoja.

Ja kuitenkin, mietti Helena, — jos minun pitäisi vielä kerran alkaa,
menettelisin aivan samoin.

Hänen mietteensä keskeytti Feodorin saapuminen rakastettunsa kanssa.
Hän oli iloinen ja säteili jälleen kauneutta. Hänen intohimonsa
espanjattaren ruumiiseen oli lopettanut unettomat yöt ja päivät,
jolloin hänen poskensa jo olivatkin ehtineet käydä lyijynkarvaisiksi
ja kuopalle. Mutta kun hänen lihansa oli joustava kuin pedon, oli jo
kolmen viikon suhteellinen lepo palauttanut hänen kasvoilleen terveen
värin.

— Ihanaa elää nyt! huusi hän jännittäen voimakkaita lihaksiaan. — Tässä
kuussa on kuuma kuin Kaukaasiassa.

Helena katseli häntä kateellisena. Häneen joka tapauksessa sopi
Shuvalovin teoria. Epäilemättä oli hän uuden elämänsä ensi kuukausina
kärsinyt, mutta nyt oli hän jo täysin tottunut siihen. Hän tanssi, joi
ja rakasti. Hänen voimansa olivat kuuluisat koko Pigal'issa. Hän ei
ollut matelevainen eikä rahalla ostettavissa, pukua, joka oli hänen
yllään, oli hänen sukunsa kantanut miespolven ajan, ja yöt olivat
kuumat kuin hänen rakastajattarensa — mitä muuta hän tarvitsi?

— Kas vain, sanoi Feodor, — ensi kerran elämässäni näen vanhan
ruhtinaamme tyttärensä kanssa kadulla tähän aikaan.

Todella astui Heridze, taluttaen Jacquot'ta, _Sans-Souci'n_ terassille.
Huomatessaan Stefanin hän huusi:

— Ansaitsisit, että löisin kallosi mäsäksi, senkin kirottu noita. On
sinun syytäsi, etten saa tätä pikku paholaista tänä iltana vuoteeseen.
Hän kertoi, että päivällisellä olit alkanut jonkun tarinan, eikä hän
voi nukkua ennenkuin hän on kuullut sen lopunkin. Tänään on hänen
nimipäivänsä, minun täytyi siis ottaa hänet mukaan. Siis jatka, senkin
ihmesäkki, äläkä venyttele sitä loppumattomiin. Sinulle ei makseta
siitä rivien mukaan.

Stefan nosti tytön syliinsä ja alkoi jutella hiljaisella äänellä.
Toiset jatkoivat jälleen keskusteluaan, jota säesti Rue Pigalle'ilta
sisään tunkeva autojen ja jalankulkijoitten melu. Äkkiä kuulivat he
katkelman kirjailijan ja tytön keskustelusta:

— Pikku paimen, — puheli Stefan, — oli saapunut metsään, jonka omisti
maailman väkevin mies.

— Oliko hän väkevämpi kuin isä? kysyi lapsi.

— Kymmenen, niin, tuhat kertaa voimakkaampi.

— Se ei ole totta, huusi Jacquot. — Miksi sinä valehtelet?

Koko pöytäseurue purskahti nauruun.

— Mitä pienokainen sanoo? kysyi Feodorin rakastettu. Feodor tulkitsi
keskustelun hänelle, jotta tanssijatarkin saattoi ottaa osaa muitten
riemuun. Mutta vihaten Heridzeä hän sanoi vain lyhyesti:

— Ja sinä, oletko samaa mieltä kuin Jacquot?

Feodor kohautti olkapäitään.

— Siitä ei ole kysymys. Lapsen luottamus isäänsä on kaunista.

— Entä jos minä luotan sinuun samalla tavalla? sanoi tanssijatar
hellästi.

Heridze oli kuullut kaksinpuhelun. Hän rypisti kulmakarvojaan, jotka
olivat yhtä harmaat ja tuuheat kuin hänen vanhan turkislakkinsa karvat.

— Annapa kätesi, sanoi hän äkkiä Feodorille. — Kumpi ensin painaa alas
toisen käden?

Nuori mies epäröi. Hän rakasti ja kunnioitti Heridzeä liiaksi
ryhtyäkseen kevyesti moiseen leikkiin. Mutta hänen rakastettunsa ei
päästänyt katsettaan hänestä. Miten voisi hän kieltäytyä haasteesta?

— Antakaa olla, ruhtinas, sanoi hän puoliääneen.

Heridze puolestaan epäröi silmänräpäyksen. Feodorin äänessä oli sekä
rakkautta ja varoitusta. Mutta vanha seikkailija kohtasi Jacquot'n
jännittyneen, vakavan katseen.

— Vai niin, murisi hän, — näillä nyrkeillä olen lyönyt lattiaan
kymmenen miestä yhtä haavaa, ja sinä, keltanokka... no, odotatko pyhää
henkeä? huusi hän Feodorille.

Feodor tarttui huokaisten Heridzen ojenneltuun käteen. Heti
koskettaessaan toisiaan tunsivat he olevansa yhdenvertaisia. Molemmilla
oli sama oikea, luja ote ja kovat, sitkeät lihakset. Muutamiin
sekunteihin eivät heidän kyynärvartensa liikkuneet tuumaakaan. He
olivat keskittäneet kaiken voimansa ranteisiinsa. Yhteenpuristetuissa
leuoissa oli voitontahtoa.

Mutta pian tunsi Feodor voittavansa. Hän ei osannut sanoa, mistä tämä
varmuus johtui; sillä Heridzen kämmenet ja sormet eivät antaneet
myöten. Mutta hänestä näytti, että ruhtinaan kasvoilla vilahti nopeasti
ja terävästi rukous, kuin katkeavan miekan salama. Suuri sääli kouristi
hänen sydäntään. Hän tiesi, ettei seikkailija koko elämässään ollut
joutunut kaksinkamppailussa tappiolle. Hän kunnioitti ruhtinasta tämän
sukuperän, iän ja säikkymättömän rohkeuden vuoksi. Ja nyt hänen täytyi,
vuosiltaan puolta nuorempana, loukata häntä näin.

Hän vilkaisi rakastettuunsa, mutta tämä hymyili häijysti. Feodor
käsitti, että tyttö halveksi häntä siksi, että hän vitkasteli niin
kauan. Hän sulki silmänsä, ja ilottomasti, kuin pyöveli, painoi hän
Heridzen käden alas.

Vanhuksen kasvoille kohosi tumma puna. Hän virkkoi kumeasti:

— Tässä ranteessa on kaksi kuulaa.

Hän ei uskaltanut katsoa tytärtään kasvoihin. Sitten hän huusi:

— Minä vaadin hyvitystä, kuuletko! Tulehan tänne, niin väännän sinut
lattiaan!

Hän työnsi pöydän syrjään ja asettui keskelle kahvilaa.

— Oletko järjiltäsi, ruhtinas? Onko tämä siihen sopiva paikka? sanoi
Feodor.

— Ahaa, sinä pelkäät tappelua, espanjattaren tohvelisankari!

Silloin seisoi nuori mies jo hänen vieressään.

— Itse sinä tämän tahdot, hän lausui.

He tarttuivat toisiinsa. Jännittyneinä muodostivat _Sans-Souci'n_
kantavieraat piirin heidän ympärilleen, sillä kaikki tiesivät heidän
voimansa ja olivat heti huomanneet, että kyseessä oli mitä vakavin tosi.

Heti liikahdettuaan olivat molemmat täydessä taistelussa. Molempien
veri oli liian kuumaa, jotta he toisen vastarinnasta kiihoittuneina
eivät olisi käyttäneet kauheiden lihastensa voimaa kokonaan. Punainen
takki kamppaili mustan kanssa. Heidän liikkeensä olivat niin nopeita
että heidät saattoi eroittaa toisistaan vain takkien väristä. Heridze
oli puolta päätä Feodoria pitempi. Hän oli myöskin leveäharteisempi,
raskaampi ja taitavampi. Ashkeliani omasi — lukuunottamatta nuoruuttaan
— sen hämmästyttävän voiman, joka ilmeni hänessä hänen hypähtäessään
hevosen selkään tai esiintyessään _lesghinkassa_. Silloin valtasi hänet
ikäänkuin maanalainen voima, joka vei häneltä järjen ja itsehillinnän.
Tuntiessaan tämän kauhean voiman nousevan itsessään, tuki hän
kantapäänsä lujasti lattiaan, tarttui Heridzeä vyötäisistä ja nosti
hänet ähkyen ylös.

Puujalkainen kasakka nousi kuin hurmion vallassa. Aivan itsestään
heilahteli tamburiini hänen kädessään barbaarisen rytmin mukaan. Mutta
lujempana kuin bashkiirin voittolaulu kajahti Jacquot'n epätoivoinen,
mieletön huuto.

— Lyö toki hänet maahan, isä, lyö!

Mitä tapahtui silloin Heridzen sielussa? Hän jännittäytyi hurjasti,
tarttui Feodorin kurkkuun ja pusersi.

Hänen kasvoissaan oli niin paljon murhaa, että puujalkainen kasakka
linkutti askelen eteenpäin ja huudahti:

— Onhan sinulla tikari, tyhmyri!

Tuskin oli hän sen sanonut, kun salissa syntyi kumea murina. Nopean,
vastustamattoman vaiston ajamana oli Feodor seurannut hänen neuvoaan.
Tikari välähti hänen vyöstään ja painui Heridzen olkapäähän.

Iskun voima eroitti miehet. Kului monta sekuntia Feodorin tuijottaessa
veristä tikarinterää. Kukaan ei uskaltanut liikahtaa.

Heridze horjahti. Hän nojautui pöytään. Toiset aikoivat rientää avuksi,
mutta hän torjui heidät.

— Ansaitsin sen, sanoi hän puoliksi itsekseen. — Ja minulla oli onnea.
Tuo keltanokka ei osaa iskeä paikalleen.

Hän oikaisi vartalonsa, irvisti ja lisäsi:

— Se tekee kipeää, mutta menee ohi.

Hän aikoi avata takinkauluksen, mutta oikea käsi ei totellut.

— Auttakaa nyt minua, senkin kanat! huusi hän.

He avasivat hänen takkinsa. Sen alla ei ollut mitään muuta. Hänen
arpinen rintansa oli litteä ja kova ja hyvin suuriluinen.

— Pistäkää lautasliina reikään, sanoi hän. Laittakaa se hyvin
paikoilleen, ei tarvitse arastella.

Hän nousi muuttamatta ilmettäkään, ja virkkoi:

— Nyt on kaikki kunnossa, hoidan kyllä itse loput.

Sitten äkkiä raivostuen huusi hän Feodorille:

— Ja sinä olet juuri yhtä tyhmä kuin taitamatonkin! Laita itsesi
tiehesi täältä! Et kai halua vankilaan, vai miten, kaukaasialainen
prinssi?

Feodor hätkähti, pudotti tikarinsa ja syöksyi ovelle.

Mutta liian myöhään. Poliisi lähestyi juoksujalkaa. Vihellykset
leikkasivat ilmaa. Ohikulkevat ahtautuivat yhteen.

— Niitä on liian paljon, sanoi Heridze istuutuen jälleen, — mutta
katselenpa asiain menoa. Poika on minun maatani.

Feodor oli väistynyt seinään asti. Ei milloinkaan hän ollut
tuttavistaan ollut niin kaunis. Seisoessaan punaisessa takissaan
voimakkaana ja jäntevänä, piirteet jännityksestä kuin kiveen hakattuina
näytti hän viidakon pedolta. Äkkiä hyppäsi hän lähestyvien univormujen
kimppuun. Nyrkit, pää ja hampaat, kaikki toimivat aseina. Kolme kertaa
vierivät hänen vastustajansa lattialle, kolme kertaa riistäytyi hän
irti kiinni pitävistä käsivarsista.

— Senkin roisto, roisto, miksi haavoitit käteni! huusi ruhtinas
liikutuksesta nyyhkyttävällä äänellä. — Kahden me selviytyisimme!

Vihdoin Feodor voitettiin. Murtunein luin kannettiin muutamia poliiseja
paikalta. Tuntiessaan käsirautojen kilahtavan kiinni ranteissaan,
jännitti hän lihaksiaan. Heridze luuli näkevänsä voitonriemua hänen
silmissään.

Vanha seikkailija oli yhtä kokenut paossa kuin taistelussakin.

Hän halusi estää vangitun tekemästä nyt, sopimattomalla hetkellä
mitään. Ja ollen varma, että vain venäläiset ymmärsivät häntä, huusi
hän Shuvaloville, Feodoriin päin kääntyneenä:

— Maksim, pane autosi käyntiin ja aja tuonne toiselle puolelle katua,
missä on vähemmän ihmisiä.

Feodor laski kätensä ja astui vastustelematta ulos. Utelias lauma
seurasi häntä. Poliisit pitivät hänestä vain heikosti kiinni ollessaan
varmoja hänen voimattomuudestaan. Hän kulki mahdollisimman hitaasti
suunnilleen viisikymmentä metriä.

Sitten kokosi hän kaikki voimansa ja ojensi käsivartensa. Ketjut
kilahtivat lyhyesti ja katkesivat. Käsivarsiensa ympärillä olevan
raudan painolla nakkasi Feodor poliisit maahan, päästi hurjan
dshigiittihuutonsa ja hyppäsi Shuvalovin autoon. Vaunu katosi kadun
pimeyteen.

Heridze siveli Jacquot'n hiuksia ja sanoi:

— Siinä näet, mihin sinun silmälasipäisen ystäväsi sadut johtavat.




VI.


Seuraavana aamuna Shuvalov vangittiin. Mutta kun hän väitti, että
hänet oli pakotettu siihen uhkaamalla hänen henkeään, ja kun
hänen menneisyydessään ei voitu havaita pienintäkään moitittavaa,
ja kun sitäpaitsi myös suuri ranskalainen kirurgi takasi hänen
rehellisyytensä, maksoi tämä juttu hänelle ainoastaan hänen
ajokorttinsa. Siten katosi hän _Pigal'ista_.

Feodorista kuultiin muutamien viikkojen kuluttua, että hänen oli
onnistunut päästä Afrikaan ja astua muukalaislegioonan palvelukseen.
Hänestä jäi _Pigal'iin_ ainoastaan ihana, voimakas legenda jäljelle.

Syyskuu oli tullut.

Helena ja Stefan jatkoivat edelleen yksitoikkoista, järkevää elämäänsä.
_Sans-Souci'n_ tappelu oli lähentänyt heitä toisiinsa. Vaistomaisesti
hakivat he toisistaan suojaa ilmassa leijailevia, salaperäisiä,
barbaarisia voimia vastaan, joiden he joka ilta tunsivat ympäröivän
itseään. Helena oli herttainen ja tyyni. Hän eli nyt vain Stefanille ja
oli onnellinen.

Eräänä päivänä kuukauden lopussa osti kirjailija tapansa mukaan
sanomalehden Aleksei Dmitritshiltä, joka joka ilta sivuutti naisen,
jota hänen poikansa oli rakastanut, tuntematta häntä. Avatessaan lehden
tunsi Stefan huimausta. Lihavin kirjaimin painettu ilmoitus julisti,
että hänen viimeinen kirjansa oli juuri ilmestynyt.

Mitä, onko niin paljon aikaa jo kulunut! mietti Stefan hämmästyneenä.
Sillä mikään ei hänelle ollut niin hyvä ajanmittari kuin
käsikirjoituksen muuttuminen painetuksi teokseksi. Se oli hänelle koko
elämä.

Kuumeisesti ajatteli hän sitä koko yön. Miltä kirja näytti? Ensimmäistä
kertaa ei hän ollut itse lukenut oikaisuvedoksia. Olivatko henkilöiden
nimet oikein painetut? Ja harvinaiset, vaikeat, merkitykselliset
sanat? Hänen täytyi mistä hinnasta hyvänsä tietää se niin pian kuin
mahdollista.

Seuraavana aamuna, aivan aikaisin, sanoi hän Helenalle:

— Minulle on varmasti lähetetty muutamia kappaleita. Menen hakemaan ne.

Tyttö liikahti kauhistuneena. Milloinkaan eivät he olleet eronneet
koko päiväksi, ja öisinkin oli hän tietänyt toisen olevan lähellä,
jossakin _Pigal'in_ kahvilassa. Ja nyt aikoi hän lähteä tuonne Parc
Montsouris'hin, jonka värit ja koko olivat hänelle yhtä tuntemattomat
kuin joku Austraalian saarista.

Helena tiesi, että Stefanin poissaolon lyhyiden hetkien ajan häntä
kiduttaisi yksinäisyys ja lakkaamaton tuska. Masentuneena hän kysyi:

— Enkö saa tulla mukanasi?

— Et, et, huusi Stefan, minun täytyy olla yksin.

Tyttö huomasi hänen kasvoillaan jälleen tuon umpimielisen, kovan
ilmeen, jonka hän oli nähnyt niissä vain yhden kerran ja joka silloin
oli kiihdyttänyt hänet vihaamaan miestä. Mutta nyt hän oli niin
alistunut ja tuskainen, että hän painoi vain päänsä alas ja kuiskasi:

— Tule pian takaisin, Stefan, rakkaani, ilman sinua ei minulla ole
mitään elämää.

— Tietenkin, tietenkin. Koetan kiiruhtaa. Haluanhan niin pian kuin
suinkin näyttää sinulle kirjani.

Tämä vakuutus teki Helenalle hyvää. Hän tiesi, ettei mikään toisi
Stefania hänen luokseen pikemmin takaisin kuin tämä toivo. Silti seisoi
hän kauan paitasillaan huoneensa kynnyksellä kuunnellen rakastettunsa
askelten häipyvää kaikua.

— No, voi sanoa, mitä haluaa, mutta totisesti! En voi puhua mitään...
huusi rouva Couvrard kun Stefan astui hänen portinvartijahuoneeseensa.
— Mistä tulette? ja minkälaiselta luurangolta näytättekään! Jumalan
kiitos tulette juuri ajoissa maksamaan vuokran. Nainen, joka
vuokrasi teille huoneen, on jo vallan levoton. Minä jo aioin mennä
ruumishuoneelle katsomaan.

— Rouva Couvrard, rouva Couvrard, miten iloinen olenkaan jälleen
nähdessäni teidät! Suokaa anteeksi, minun olisi pitänyt kirjoittaa
teille Pigal'ista.

— Mistä?

— Oh, ei mistään... Kerron teille myöhemmin. Mutta teillä on varmasti
täällä tavaroita minulle. Ah, tämä paketti, niin, niin, Berliinistä.
Siinä se on, siinä se on! Ah olen kadottanut avaimeni. Antakaa pian
minulle omanne! Kyllä, kyllä, pian selitän teille kaiken!

Vilkkaasti kuin nuorukainen nousi hän huoneeseensa. Hän kiskoi sormin
poikki langat, joilla käärö oli sidottu. Halu nähdä sen sisältö poltti
häntä. Mutta työhuoneensa kynnyksellä hän hämmästyneenä pysähtyi.

Kummallinen tunne valtasi hänet, jokin raskas ja selittämätön, kuin
puoliksi kuollut, puoliksi elävä ääni. Hän kohotti katseensa. Siinä
olivat hänen huoneensa salaperäiset vartijat, kultaraha, kalanluuranko,
päästäisen muotoinen granaatinsirpale, jonka Irtitsh oli lahjoittanut
hänelle samana päivänä, jolloin hän tutustui Helenaan.

Kun tämä nimi sukeltautui hänen tajuntaansa, tuntui se hänestä niin
etäiseltä, että hän vain vaivalla saattoi kuvitella itselleen siihen
kuuluvat kasvot. Mutta heti, kun hän piirre piirteeltä sai nuo kasvot
näkyviinsä, kuoli koko hänen innostuksensa. Hänen täytyisi uudestaan
jättää tämä pakopaikka, lähteä kauas sinne, missä lukemattomat
meluisat, jyrkät kadut risteilivät. Nyt kun suuri Pariisi eroitti
hänet tuosta pikku maailmasta, tuntui se hänestä syvältä, kirkkaasti
valaistulta luolalta, jossa suuret, sokeat kukat huojuivat hiljaa
edestakaisin.

Minkä kauniin sadun hän voisikaan kirjoittaa tuosta kuningaskunnasta!
Feodor olisi eläin, jolla olisi ruskea, tuuhea turkki ja timanttiset
kynnet, Jacquot olisi pieni ruusunvärinen kala. Mutta sitä varten
ei hänen tarvinnut sinne palata. Hänen vaistonsa sanoi hänelle
erehtymättömän varmasti, että hänen aikansa _Pigal'issa_ oli täyttynyt,
että sato oli korjattu aittoihin, ja että se hänen pidentäessään
oleskeluaan siellä kypsyisi liiaksi ja turmeltuisi.

Mutta ei hetkeksikään hänen mieleensä johtunut ajatus olla palaamatta
Helenan luokse. Tyttö oli huoneessaan ja odotti häntä, ja hän oli
vastuussa Irtitshille.

Hän alkoi selailla kirjaansa. Se tuntui hänestä hyvin vieraalta. Kello
yhdeltä ei hän ollut vielä päässyt loppuun. Silloin toi rouva Couvrard
hänelle kinkkua, juustoa ja hedelmiä ja murisi:

— Ette kai sentään ole unohtanut syömisen taitoa, toivon minä.

Hän ei päästänyt rouvaa pois ennenkuin tämä oli povannut hänelle
korteista. Sitten söi hän ruokahalulla, jollaista hänellä ei
pitkiin aikoihin ollut ollut. Kaikki oli tässä pikku asunnossa niin
miellyttävää.

Hän syventyi jälleen kirjaansa. Lopetettuaan sen muisti hän, että hänen
oli lähdettävä pitkälle ja epämiellyttävälle matkalle.

— Niin, niin, Porte d'Orleans'ille, vaihto Barbées'sa ja pois
Pigalle'illa, toisti hän hajamielisesti maanalaisen radan virkailijan
sanat.

Hän astui alas portaita ja antoi avaimen portinvartijattarelle
takaisin. Tämä kysyi, milloin hän palaisi. Stefan vastasi surullisesti:

— En tiedä. Uskokaa minua, rouva Couvrard, asia ei riipu minusta
itsestäni.

Ulkona vallitsi syksyisen iltahämärän vastustamaton lumous.

Minulla on vielä aikaa, mietti Stefan katsellen kuulasta taivasta.
Häntä hämmästytti, että päivä tässä kaupunginosassa saattoi olla
niin pitkä, kun se _Pigal'issa_ oli niin lyhyt. Ja hän läksi Parc
Montsouris'hin.

Tämä köyhien puutarha oli melkein autio, mutta Stefan tunsi itsensä
onnelliseksi saadessaan olla yksin. Hän harhaili käytävillä pää
painuksissa. Yhtäkkiä kuuli hän puhuttavan venättä.

Eräällä penkillä istui vanha mies ja keski-ikäinen nainen. Miehellä oli
kauniit kasvot miettivine ilmeineen ja pitkät, valkeat hiukset. Nainen
muistutti sivultapäin hevosta. Hänen kasvoillaan olivat rajattoman
uupumuksen jäljet. Uteliaana istuutui Stefan heidän viereensä.
He vilkaisivat häneen välinpitämättömästi. Sitten he jatkoivat
keskusteluaan ollen kaikkien ulkomaalaisten tavoin vakuutettuja siitä,
ettei heidän salaisuuksiaan kukaan kuulisi.

Heidän keskustelunsa aikana pääsi Stefan helposti selville heistä.
Vanhus oli aristokraatti, nainen kuului sivistyneeseen porvaristoon.
Miehellä oli paikka pankissa, missä hän käänsi englantilaisia
sähkösanomia. Nainen antoi pianotunteja.

— En jaksa enää, lausui nainen. — Samana päivänä täytyy minun kiiruhtaa
Ternes'stä Bastiljiin ja Bastiljista Neuilly'in ja sitten Sceaux'n
kautta kotiini. Jospa minulle edes tarjottaisiin teetä. Se pitäisi
minut pystyssä.

— Ja teidän Aljoshanne, mitä hän tekee sillä aikaa? vanhus kysyi.

Uupuneet hevoskasvot kirkastuivat äkkiä.

— Hän on Lakanal'issa puolittain täysihoidossa, vastasi nainen. — Hän
on jo yhdeksännellä luokalla. Hän on voimakas ja ahkera.

— Lapset ovat meidän onnemme, virkkoi vanha mies. — He mukautuvat niin
nopeasti. Ja silloin tunnemme mekin itsemme vähemmän kodittomiksi.
Minun pojanpoikani on myöskin menestynyt hyvin koulussa. Hän ansaitsee
ne kaksikymmentä frangia, jotka annan hänelle kuukausittain.

— Kaksikymmentä frangia! huudahti nainen lyöden kateudesta kätensä
yhteen. — Niin paljon rahaa!

Esikaupunkijunan vihellys sai hänet rientämään asemalle. Vanhus seurasi
häntä.

Stefan jäi vielä muutamiksi minuuteiksi istumaan penkille. Hän ei
ajatellut mitään. Sitten hän nousi — mutta palatakseen asuntoonsa
takaisin. Tosin oli korkean, korkean vuoren huipulla, jota tulenliekit
ympäröivät, eräs varjo, joka viittoi hänelle. Mutta se ei enää
merkinnyt Stefanille mitään.

       *       *       *       *       *

Samoihin aikoihin avasi Helena huoneensa oven, kumartui portaiden
kaiteen yli ja tähysteli pimeään. Miten usein hän olikaan sen tehnyt
päivän kuluessa. Portaat narisivat miehen askeleista. Vaikka hän
tunsikin, etteivät ne olleet Stefanin hiukan laahustavat, hiljaiset
askelet, odotti hän kuitenkin sydämessään hämärä, itsepintainen toivo,
että hän sittenkin tulisi.

Mutta askelet pysähtyivät kerrosta alemmaksi. Helena kuuli haluttoman
naisäänen lausuvan:

— Tule sisään, mutta älä avaa ikkunaa. Olen vielä liiaksi humalassa
näyttäytyäkseni valossa.

Helena palasi vuoteeseensa. Stefanin lähdöstä asti oli hän noussut
siitä vain kuuntelemaan portailta kuuluvia ääniä. Hän otti kirjailijan
jättämän sanomalehden ja luki sadannen kerran ilmoituksen:

"Juuri ilmestynyt: _Kolme pikku lasta_, kirjoittanut Stefan Morski,
Griabin-yhtiö, Berlin. Saatavana kaikista Parisin kirjakaupoista."

Mutta Helena kykeni vain hyvin huonosti yhdistämään rakastettunsa
tähän kirjailijaan, jonka kirjaa ilmoitettiin. Mitä oli tällä
yleisön tuntemalla, julkisuuden miehellä yhteistä Stefanin ja hänen
hajamielisten silmiensä ja kömpelöiden liikkeittensä kanssa? Mutta
missä hän viipyi? Missä hän viipyi? Pimeys lankesi jo kapeille kaduille.

Helena pelkäsi tehdä itselleen selväksi pahinta pelkoaan, tuskaa, joka
oli vallannut hänet nähdessään Stefanin lähtevän huoneesta, tuskaa,
josta hän ei voinut vapautua. Niin ei saanut olla, hän ei voinut uskoa
sitä, muuten olisi parempi, että hän silmät ummessa hyppäisi ikkunasta.

Helena taittui jälleen lehteen. Mutta hän oli lukenut sen jo niin
moneen kertaan, että hän osasi artikkelit ja ilmoitukset melkein
sanasta sanaan. Kuten tavallista oli siinä ensin tiedusteluja
kadonneista omaisista.

"Aleksander Sergejevitsh Martinov pyytää kaikkia, jotka voivat
ilmoittaa jotakin hänen vaimostaan Katarina Andrejevnasta, joka
kesäkuussa 1920 jäi hänen jälkeensä Rostoviin, kirjoittamaan tämän
lehden konttoriin."

"Vuodesta 1919 olen ollut erossa lapsistani Paulista ja Mariasta. He
ovat kymmenen ja kahdeksan vuoden ikäiset. Pyydän niitä emigrantteja,
jotka vuonna 1919 ja sitä seuraavina vuosina ovat saapuneet Kievistä,
ehdottomasti ilmoittamaan kaiken, mitä he mahdollisesti lapsistani
tietävät. Anna Ivanovna Ribitnina."

Tällaisia ilmoituksia oli puoli palstaa. Tuskanhuutoja nousi
Bukarestista, Belgradista, Madridista, Lontoosta, myöskin Tunisista ja
Intiasta. Ja nämä ilmoitukset olivat ladotut hyvin pienin kirjaimin
maksaakseen ilmoittajilleen mahdollisimman vähän. Mutta hän oli jo
niin tottunut joka päivä lukemaan näitä epätoivoisia, samankaltaisia
pyyntöjä, että elonmerkit, joita kodittomat lähettivät toisilleen
maailman toisesta päästä toiseen, liikuttivat yleensä häntä enää hyvin
vähän. Mutta miksi nämä pikku ilmoitukset tänään vaikuttivat häneen
niin voimakkaasti?

Ellei hän palaa, mietti Helena äkkiä kauhistuen, olen samassa asemassa
kuin nämä kaikki ihmiset. Enhän tiedä edes hänen osoitettaan.

Helena hypähti vuoteesta. Hän ei voinut odottaa kauemmin. Voittamaton
tuska oli hänet vallannut. Hänen täytyi päästä ulos huumatakseen
itsensä.

Hänet nähtiin kaikissa kahviloissa ja ravintoloissa, joissa _Pigal'in_
venäläisten oli tapana käydä. Kuin takaa-ajettu kiiruhti hän paikasta
toiseen äänekkäästi nauraen. Äkkiä ryntäsi hän hotelliin kysymään,
oliko Stefan käynyt siellä. Joka kerran sai hän kieltävän vastauksen.
Sitten palasi hän pöytään, josta hän juuri oli lähtenyt, heti jälleen
rientääkseen toiseen. Vihdoin tuli hetki, jolloin työ alkoi.

Koko yön paloi kuume hänessä. Tuskin oli hän laulanut yhden romanssin,
kun hän jälleen kiiruhti _Sans-Souci‘hin_. Hän ei puhutellut ketään,
vaan etsi kahvilasta ja terassilta.

Aamun valjetessa ei Helena palannut kotiin niinkuin muulloin aina
siitä lähtien, jolloin hänet oli erotettu _Samovar'ista_. Hän pelkäsi
huonettaan, tuota likaista huonetta, joka vielä edellisenä iltana oli
tuntunut hänestä niin kauniilta ja kodikkaalta.

Ja mustalaiset tulivat. Helena joi heidän kerallaan. Veran täytyi viedä
hänet pois, sillä hän nyyhkytti hysteerisesti nojaten pöytään ja huusi:

— Sano, rakas, että hän tulee takaisin! Hän tulee takaisin!

Siitä lähtien oli Helena pysyvästi deliriumissa. Millään muulla sanalla
ei voi hänen elämäntapaansa ilmaista. Humala ei silmänräpäykseksikään
haihtunut hänestä. Unessakin oli sen leima hänessä. Heti herättyään
tarttui hän vuoteen vieressä olevaan vodkapulloon. Se oli hänelle
ainoa keino voidakseen alkaa uudelleen yönsä, jotka olivat täynnä
hallusinatioita. Ellei häntä kannettu tajuttomana huoneeseensa, joi ja
nauroi hän edelleen, kunnes sai kouristuksia tai itki tukahtuakseen.
Hän lauloi ja loukkasi vieraita, sopi, solvasi heitä uudestaan ja
lauloi ja joi edelleen.

Mikään ei voinut hillitä hänen mielettömyyttään, eivät Veran rukoukset
eivätkä _Esturgeon'in_ isännän arat varoitukset, ei edes ne melkein
inhoksi muuttunut halveksunta, jolla häntä hotellissa kohdeltiin.
Hänellä oli vain yksi huoli, nimittäin saada alkoholia. Mutta siihen
hän tarvitsi rahaa. Hänen kassansa oli pian tyhjä, samoin hänen
saamansa ennakko palkastaan. Hän lainasi Veralta, myi kaikki vaatteensa
ja joutui jälleen pukemaan ylleen mustalaishepenet. Mutta nämäkin rahat
riittivät vain muutaman yön.

Silloin kääntyi hän niitten miesten puoleen, jotka kävivät
ravintolassa. Hän antoi heidän hyväillä ja syleillä itseään saadakseen
pullon paloviinaa. Mutta saatuaan, mitä hän halusi, puhkesi hän
huutamaan, lausui uhkauksia ja sopimattomia solvauksia.

Pian oli hänen lähdettävä _Esturgeon'ista_.

Hän oli yhä vielä kaunis, ja hänen äänensä kävi päivä päivältä
tuskaisemmaksi ja sydäntävihlovammaksi. Siksi sai hän ilman muuta
paikan toisessa yöravintolassa, ennen kaikkea siksi, että hän osasi
niin hyvin houkutella juomaan. Vain lyhyen ajan pysyi hän siellä, sillä
hän puri erästä miestä, jonka kasvot olivat Stefanin näköiset.

Senjälkeen kesti muutamia päiviä, ennenkuin hän sai jälleen työtä.
Tämän ajan vietti hän Sans-Souci'ssa, missä hänellä vielä oli hiukan
luottoa. Siellä tapasi hän myös Shuvalovin.

— Ah, Maksim, _Pigal_ ei siis päästä sinua irti? hän huusi. — Mutta
eihän sinulla ole täällä enää mitään tekemistä, autoton autonkuljettaja.

Hän tuskin huomasi toisen hämmästynyttä vastausta, vaan jatkoi:

— Voitko tarjota minulle jotain juotavaa?

— Voin kyllä, jos todellakin sitä haluatte.

— Haluanko minä? Miten tyhmä ja kohtelias sinä oletkaan. Mutta
sinähän olet rikas, sinullahan on seteleitä, seteleitä (hänen äänensä
madaltui). Sinä levität ehkä väärää rahaa? Etkö? No hyvä. Tunnen vain
erään pojan, joka elää sillä. Hän miellyttää minua. Katsohan häntä. Hän
pelaa korttia tuolla nurkassa. Asetun varmasti yhteen hänen kanssaan.
Olen saanut tarpeekseni yksinäisyydestä. Tilaa vielä lasi minulle.

Helena näki Shuvalovin jälleen seuraavana päivänä ja sitten joka ilta
_Sans-Souci'ssa_. Hän ihmetteli hiukan näitä käsittämättömiä käyntejä,
sillä näytti siltä, kuin Shuvalov tulisi vain saadakseen puhella
hänen kanssaan. Hän ei juonut, jutteli hänen kanssaan tunnin pari
joutavanpäiväisistä asioista ja läksi jälleen. Mutta tyttö ei udellut
häneltä mitään. Mitä hän välitti miehen käyntien syistä, kunhan tämä
vain hankki hänelle juotavaa.

Eräänä iltana kysyi Shuvalov mitä välinpitämättömimmällä äänellä:

— Ettekö vieläkään ole saanut tietoa Stefanista?

Tyttö lakkasi hyräilemästä. Tätä nimeä ei vielä milloinkaan oltu heidän
keskensä mainittu.

— Sinä tiedät jotakin, mutisi hän ja tarttui hänen ranteeseensa.

— Ei, ei, minä en tiedä enempää kuin tekään. En tuntenut häntä ennen
hänen tänne tuloaan. Mutta olen tavannut Irtitshin, joka aikoo jäädä
muutamaksi viikoksi Parisiin. Ja jos haluatte tavata häntä...

— Ahaa, minä ymmärrän, sanoi Helena hitaasti. — Ei, pikku Maksim, en
halua tavata häntä enkä vastedes sinuakaan.

Äkkiä hän raivostui ja huusi vavisten:

— Lähde tiehesi tai heitän lautasen päähäsi! Vakooja, sinäkin olet
vakooja!

Pian senjälkeen lauloi hän eräässä uudessa venäläisessä ravintolassa.
Hänen joka yö aikaansaamansa skandaalit olisivat varmasti pian
aiheuttaneet hänen erottamisensa, ellei eräs marraskuun alussa sattunut
tapaus olisi kokonaan lopettanut hänen uraansa _Pigal'issa_.

Eräänä iltana hänet kutsui pöytäänsä eräs mulatti, joka puhui ranskaa
amerikkalaisen tavoin murtaen. Mies oli jo juovuksissa kun Helena
saapui hänen luokseen. Aamulla oli heidän edessään kymmenkunta tyhjää
pulloa. Kun miehen piti maksaa, veti hän lompakkonsa esiin, katsoi
hämmästyneenä sen laihaa sisältöä ja kirosi:

— Minulta on varastettu! Minulla oli viisituhatta frangia tullessani
tänne. Se on hän!

Helena nauroi kastanjanruskeita sormia, jotka liikkuivat hänen edessään
kuin madot. Mutta mies toisti itsepintaisesti:

— Hänet on tarkastettava, hänet on tarkastettava!

Välittämättä koko henkilökunnan vakuutuksista ja kiukustuneena siitä,
ettei Helenaa liikuttanut mikään, ryntäsi hän kadulle ja huusi poliisia.

Huoneiston omistaja tuli tytön luo ja virkkoi:

— Teidän on mentävä mukaan, mutta älkää pelätkö, ettehän te ole tehnyt
mitään.

Helena ei vieläkään käsittänyt, mitä häneltä haluttiin. Mutta hän läksi
tottelevaisesti eteishuoneeseen. Siellä hän näki poliisin, joka odotti
häntä. Hän väistyi horjuen takaisin.

— Mitä, mitä, hän huusi! — älkää koskeko minuun!

Hänen kasvojaan rumensivat juopumus, yön valvonta ja tuska. Mutta
virkamies oli niin tottunut sellaisiin kasvoihin, ettei se häntä
liikuttanut.

— Ei mitään juttuja, ei mitään riitaa, hän sanoi. Eteenpäin!

— Mutta minä en ole tehnyt mitään... minä en...

— Se ei liikuta minua. No, tulkaa!

Hän tarttui tytön käsivarteen. Tämä raaka kosketus ja märän univormun
haju sammuttivat kaikki Helenan tunteet ja ajatukset. Hän antoi viedä
itsensä pois kuin säkin.

Rue Rochechouart'in poliisiaseman luona haki poliisi silmillään
ilmiantajaa. Mutta mulatti oli kadonnut.

— Kummallinen poika, mutisi poliisi ja katsoi hetken Helenaa epäröiden.

Tyttö näytti niin tylsältä ja kuolemankalpealta, että hän kohautti
olkapäitään. Vaikka hän olisi viatonkin, oli parempi, ettei hän jäänyt
kadulle tuossa tilassa.

Helena astui ylös portaita, tuli huonosti valaistuun huoneeseen ja
näki siellä muita virkapukuisia miehiä. He näyttivät väsyneiltä ja
synkillä. He tuskin vilkaisivat häneen. Sitten nousi hän jälleen miehen
seuraamana portaita ja huomasi äkkiä olevansa puolipimeässä keskellä
sekavaa muminaa. Vasta silloin toimivat hänen hermonsa ja huudahti
hurjasti.

Siellä on taas joku, joka näkee henkiä, pilkkasi joku.

— Mutta missä minä olen? Mitä tämä merkitsee? kysyi Helena venäjäksi.

— Nyt puhuu hän rikollismurretta, huomautti toinen.

Nämä äänet olivat niin raakoja ja ilkeitä, että Helena pelästyi.
Vielä enemmän hän kauhistui, kun hänen silmänsä tottuivat pimeyteen
ja hän eroitti paremmin kasvot, jotka täyttivät vajan, jossa hän oli.
Ne olivat pelkkiä langenneiden ihmisten kasvoja, säälimättömiä ja
toivottomia.

Helena koetti paeta niitä, löytää paikan, missä hän voisi olla yksin,
kyyristyä kokoon ja pysyä näkymättömänä. Mutta suuressa huoneessa oli
heitä niin paljon, etteivät kaikki edes mahtuneet penkeille, joita oli
seinillä. Minnepäin Helena kääntyikin, joka puolella oli uusia kasvoja.

Hän ei tiennyt, miten kauan hän oli seisonut paikallaan, uskaltamatta
liikahtaakaan. Mutta kun ei kukaan enää kiinnittänyt häneen huomiota,
herpaantui hänen ruumiinsa. Hänen polvensa pettivät ja hän vaipui
lattialle. Se oli kostea ja tahmea, mutta hän ei jaksanut nousta. Koko
ajan valui sade rikkinäisen katon lävitse. Hänen ohuet vaatteensa
olivat pian läpimärät. Hän värisi, mutta ei liikahtanut paikaltaan.

Kaukaisesta nurkasta kuului kuorsausta. Vähän lähempänä keskustelivat
jotkut miehet hiljaisella äänellä. Hän yritti koneellisesti seurata
heidän puhettaan, mutta murre oli hänelle käsittämätöntä. Jokin
karvainen vilahti nopeasti hänen jalkainsa ylitse.

Kesti kauan, ennenkuin aamu sarasti. Vihdoin alkoivat ihmiset näkyä
selvemmin, niinkuin hiilipiirroksina enenevässä valossa. Kaikki naiset
ja miehet olivat toistensa kaltaisia: kaikki olivat puetut lokaisiin
riepuihin ja kaikilla oli samat levottomat kasvot. Helena sulki
silmänsä päästäkseen näkemästä heitä.

Hän vapisi märissä vaatteissaan. Hän oli jo täysin selvinnyt
humalastaan, mutta väsymys ja kauhu vaikuttivat yhtä voimakkaasti
kuin alkoholi. Helena ei voinut käsittää, mitkä tapahtumat olivat
johdattaneet hänet tänne. Äkkiä hän tuli ajatelleeksi, että häntä
aiottiin rangaista hänen hurjasta elämästään, että sitä varten oli
olemassa lakeja, joista hän ei tiennyt, ja että hänet suljettaisiin
kuukausimääriksi vankilaan.

— Minuthan tuomitaan, minut tuomitaan, mietti hän, — eikä minua ole
vielä milloinkaan rangaistu.

Hän tukahdutti vastenmielisyytensä ja kysyi vieressään lojuvalta
maankiertäjältä väristen.

— Olemmeko me vankilassa?

Mies vastasi olkapäitään kohauttaen:

— Se on selvä, ellei sinulla ole mitään papereita.

— Mutta minullahan on, minullahan on! huudahti Helena.

— Niinkö, oletko siis kokaiinin vuoksi? Etkö? Oletko ollut tappelussa?
Etkö? No, kyninyt jonkun kavaljeerin lompakkoa? Ei sitäkään? No, ellet
halua sanoa mitään, niin jätä minut rauhaan, senkin karnevaalinaamio!

He nauroivat ja tekivät rivoja huomautuksia tytön puvusta. Helena kätki
kasvot käsiinsä eikä sanonut enää sanaakaan.

Kymmenen ajoissa ilmestyi poliisi ovelle. Toinen toisensa jälkeen
seurasi häntä sihteerin luokse. Mutta heitä oli niin paljon. Kello tuli
kaksitoista eikä Helenaa oltu vielä kutsuttu.

— Kello on hyvinkin neljä, ennenkuin me pääsemme sinne, murisi
maankiertäjä.

Helena vapisi. Joutua siis vielä kauemmin odottamaan tässä ympäristössä
ja kauheassa epävarmuudessa! Hänessä oli kuumetta. Vaikkei hänen
alkoholin tärvelemä vatsansa enää voinut tunteakaan nälkää, poltti
hänen suutaan ja kurkkuaan hirvittävä jano. Ja tuo tuli levisi niskaan
ja aivoihin asti. Hän luuli kuolevansa. Mutta maankiertäjän ennustus
ei ainakaan häneen nähden pitänyt paikkaansa. Ovi aukeni jälleen ja
virkailija viittasi Helenalle. Hän seurasi horjuen. Ymmärtämättä
mitään kuuli hän komisarion puhuvan jokseenkin kohteliaasti. Hän ei
käsittänyt, mistä onnellisesta sattumasta tämä puhui ja että joku oli
tullut vaatimaan hänen vapauttamistaan.

Hän puisti vain päätään ja sopersi:

— Kiitos, herra, kiitoksia hyvin paljon.

Sitten ryntäsi hän ulos kuin mieletön, työnsi sivuun turkkiin verhotun
miehen, joka seisoi poliisikonttorin ovella ja näytti odottavan häntä,
ja kiiruhti Veran luokse.

— Minut on... minut on... huusi Helena.

Ja kouristuksien vallassa kaatui hän maahan.




VII.


Paitsi ikkunaa vasten lyövän sateen rapinaa ei huoneessa kuulunut
ääntäkään. Helenan unta vartioivat kolme ihmistä olivat ääneti.
Niiden kahdenkymmenen päivän aikana, jotka Helena oli viettänyt tässä
sairaalassa Neuilly'ssä, nukkui hän nyt ensi kerran todellista,
tervettä unta. Hänen päivänsä ja yönsä olivat olleet loppumatonta
deliriumia, kuumetta, hikoilua ja vavahtelua.

Natalia Borissovna viittasi molemmille miehille. He läksivät hänen
mukanaan huoneesta.

— Luulen todellakin, ettei enää tarvitse pelätä mitään, sanoi Shuvalov.

Irtitsh kääntyi ja teki ristinmerkin.

— Hän on herätessään hyvin heikko, mutta täysin tajuissaan, jatkoi
lääkäri. — Se on viimeinen hetki, joka voi olla hänelle vaarallinen.
On välttämätöntä, että hän aivan huomaamattaan, vähitellen herää
elämään ja muistoihinsa. Mutta tarvitseeko minun edes sanoa sitä
teille, Natalia Borissovna? Te olette hänen paras lääkärinsä. Minä olen
rauhallinen.

Natalia Borissovnan nääntyneille kasvoille, joille oli uurtunut paljon
ryppyjä, ilmestyi tuskallinen ja pyytävä ilme.

— Anton Ivanitsh, alkoi hän arasti vilkaisten mieheen.

— Niin, vastasi Irtitsh pakoitetusti hymyillen, — en tule sisään
ennenkuin huudatte minua.

— Tiedätkö, Maksim, miksi hän pelkää minua niin, että hän houreissaan
puhui ainoastaan Vassian isästä ja minusta?

— Jätän teidän kahden, mutisi Natalia Borissovna.

Hän istuutui Helenan vuoteen pääpuoleen ja oli onnellinen kuullessaan
kalpeiden huulien lomitse säännöllisen hengityksen. Miten hyvin Helena
nukkuikaan! Ei mikään muistuttanut enää sitä ulvovaa mustalaista,
jonka he eräänä iltana olivat tuoneet Neuilly'iin ja jonka hänen
sisarensa oli tuntenut vain sen tuskan vuoksi, joka hänet oli vallannut
nähdessään sairaan.

Hän on minun lapseni, ainoa nyt, ajatteli Natalia ja olkapäät vapisivat
hiukan.

Helenan silmänurkissa oli kaksi aivan pientä ryppyä. Kiihoitus,
joka jatkuvasti oli vääristänyt sairaan kasvot, oli estänyt Natalia
Borissovnaa huomaamasta niitä. Nyt, kun kasvot olivat tyynet, näyttivät
rypyt ohuilta arvilta. Natalia Borissovna siveli niitä sormillaan kuin
haluten hävittää hirvittävän kamppailun viimeisetkin jäljet.

Niin kevyt kuin hänen kosketuksensa olikin, värähtivät Helenan
silmäluomet. Hitaasti silmät avautuivat ja tuijottivat hetken jäykkinä
ja sieluttomasti. Sitten niihin syttyi tietoisen elämän ihmeellinen
valo. Tämä herääminen, yhtä dramaattinen kuin lapsen syntyminen, sai
Natalian pidättämään henkeään.

Helena katsoi häntä kauan, ikäänkuin piirre piirteeltä tuntien
sisarensa vihdoin voiden muovailla ne kokonaisuudeksi.

— Natasha!

Se oli vain hyvin heikko huokaisu, mutta ilmaisi äärettömän ihanan
havainnon.

— Mitä, rakkaani, pienokaiseni? Mitä haluat? sopersi Natalia Borissovna.

Mutta Helena toisti vain:

— Natasha, Natasha, Natasha!

Oli kuin tämä nimi, jonka hän lausui yhä painokkaammin ja
merkitsevämmin, olisi herättänyt tytön tajuamaan maailmaa, joka laajeni
hetki hetkellä. Uteliaana näkemään sitä enemmän tarkasteli Helena
valkeita vuodevaatteita, valkeita seiniä, valkeita huonekaluja ja
kaikkien näiden keskellä Natalian valkeata olemusta.

— Sairaala, mutisi hän rypistäen kulmiaan. Eikö niin?

Sitten hän sanoi onnellisena siitä, että hänen ajatuksensa uudestaan
pääsi voitolle hänen tiedottomasta tilastaan:

— Sairaala, jossa sinä olet hoitajattarena!

— Aivan niin, Lenotshka, kaikki on aivan yksinkertaista, kuten näet.

Helena kohotti vaivalloisesti kätensä kasvojen tasalle ja kauhistui sen
laihuutta.

— Olinko minä hyvin sairas? hän kysyi.

— Et, et, sinussa oli vain kuumetta. Sinut tuotiin tänne vain siksi,
että saisit kunnolla levätä. Siinä kaikki.

Helena katseli nyt laihtunutta rannettaan, jossa suonet olivat selvästi
näkyvissä.

— Peili, virkkoi hän äkkiä.

— Mitä sillä, rakas, mitä? Odota vielä. Se väsyttää sinua.

— Peili, toisti Helena niin hermostuneesti, että hänen sisarensa
totteli.

Mutta ennenkuin Natalia ojensi hänelle peilin, epäröi hän uudestaan.

— Ennen kaikkea, älä säikähdä, hän sanoi, — pahin on ohi.

Silmänräpäyksen oli Helena aivan ymmällään nähdessään kasvot, jotka
sukeltautuivat hänen eteensä. Ne eivät olleet hänen. Kärsimättömästi
tempasi hän peilin sisarensa kädestä ja tarkasti sitä, ikäänkuin
peläten, että häntä petettiin. Sitten kumartui jälleen sen ylitse.
Mutta yhä katsoi häneen peilistä tuo kummallinen poika, jonka posket
olivat ontot ja harmahtavat, silmien ympärillä sinipunaiset renkaat,
ulkonevat poskipäät ja — se ihmetytti häntä eniten — vain muutamia
lyhyitä hiuksia päässään.

— Mutta mikä minussa on ollut? Mitä minulle on tehty? huudahti Helena.

— Rauhoituhan, rakas. Näytät niin muuttuneelta siksi, että meidän
täytyi leikata hiuksesi. Tiedäthän, samoin kuin silloin, kun sinulla
oli lavantauti. Muistatko sitä? Mutta se ei haittaa mitään. Ne kasvavat
vain kauniimmiksi. Anna nyt peili minulle.

— Odota, odota! Ketä minä muistutan? Älä häiritse minua. Se on
vaikeata. Ah, niin, nyt tiedän, Vassiaa!

Helena huohotti:

— Ettei minun enää vain tarvitse nähdä Aleksei Dmitritshiä
sanomalehtineen, hän kuiskasi. — Hän ei tunne minua... sitä pahempi.
Natasha, Natasha, älä päästä häntä tänne! Aja hänet pois!

Natalia Borissovna luuli houreitten jälleen alkavan ja aikoi ottaa
jälleen esiin jääkääreen, joka oli pahimpien kohtausten aikana ollut
Helenan otsalla. Mutta tyttö piti kiinni hänen vyöstään ja mutisi:

— Ei, ei! Hän ei tule. Minä olen sairaalassa, ja hän käy vain
_Sans-Souci'ssa, Sans-Souci'ssa_...

Hän ei puhunut enää. Hän mietti niin ankarasti, että kasvojen veltot
lihakset supistuivat. Natalia Borissovnaa huolestutti hänen rasittava
miettiväisyytensä ja hän koetti irroittaa hänet siitä kysymyksillä
ja hyväilyillä. Mutta Helena puisti sairasta pojanpäätään saadakseen
hänet vaikenemaan. Silloin tällöin ilmaisivat melkein käsittämättömät,
kuiskaavat sanat, missä hänen ajatuksensa liikkuivat: "Vera...
pullot... romanssit... Stefan... poliisi..."

Mutta kaikki nämä sanat näyttivät olevan yhdentekeviä. Ne olivat vain
toisarvoisia osia ristisana-arvoituksessa, joka mihin hintaan tahansa
oli saatava valmiiksi, ja se oli hänestä ainoa tärkeä seikka. Vihdoin
sanoi Helena kauhistuneena:

— _Pigal_!

Hän käänsi sekavat silmänsä Natalia Borissovnaan. Mutta tämä syleili
häntä niin lempein käsin ja sanoi niin sydämellisen vakuuttavasti: "Se
on lopussa, Lenotshka, rauhoitu", että Helena hymyili onnellisesti kuin
lapsi ja nukahti uudelleen.

Seuraavat päivät olivat Helenan elämän ihanimmat. Hänen ruumiinsa
heräsi jälleen eloon; hän riemuitsi tuntiessaan jälleen halua
hengittää, syödä ja veren virtaavan suonissaan. Ja eivätkö Natalia
Borissovnan silmät suojelleet häntä vaarallista maailmaa vastaan?

Tämä onnellinen rauha kesti koko hänen ensi toipumisensa ajan.
Epäilemättä olisi sitä jatkunut kauemminkin — niin paljon nautti Helena
pelkästä olemassaolon riemusta — ellei Shuvalov olisi eräänä aamuna
astunut sisään.

— Tulen suomaan itselleni ilon katsoa pelastunutta potilastani, hän
sanoi. — Meillä on todellakin ollut onni mukanamme, Helena Borissovna.
Sellainen kaunis korkea kuume, mikä teillä oli, ei tavallisesti
ole niin armelias. Luullakseni voitte pian nousta ylös. Oletteko
tyytyväinen?

Helena ei vastannut. Hän ei uskaltanut katsoa lääkärin kirkkaisiin,
hyväntahtoisiin silmiin.

— Tätä miestä minä olen sinutellut, rukoillut häntä tarjoamaan minulle
juotavaa, toisti hän kauhistuneena itsekseen.

Hän kärsi niin silminnähtävästi, että Shuvalov, turhaan koetettuaan
houkutella häntä lausumaan sanaakaan, poistui.

Irtitsh odotti häntä ulkopuolella ja kysyi:

— No, Maksim?

Nähdessään liikutuksen Irtitshin muuten niin tyynillä kasvoilla ei
Shuvalov voinut salata ihmetystään.

— Niin, niin, sinä kai luulet, että olen lapsellinen, huomautti
Irtitsh, — mutta alan menettää luottamukseni. Niin kauan kuin hän oli
_Pigal'issa_, humalassa ja mielettömänä, saattoi hän sanoa, mitä häntä
huvitti tai olla sanomatta... mutta nyt... Puhuitko minusta?

— Miten saatoin? Hän tuskin sieti läsnäoloani. Meidän täytyy odottaa.

— Hyvä. Maksim, kaikessa, mikä koskee terveyttä, olet sinä minua
viisaampi. Mutta siitä huolimatta täytyy Helena Borissovnan tällä
viikolla tehdä päätöksensä. Kaikki minun asiani riippuvat hänen
sanastaan. Maksim, sano se hänelle, minä, minä en enää voi.

— Olet oikeassa. Minunkin täytyy saada asiasta selvyys ja hankkia
itselleni paikka. On jo aika.

Kun Irtitsh läksi sairaalasta, mutisi hän:

— Ja kuitenkin ennusti Stefan minulle eilen onnellista ratkaisua.

Kaikesta hellyydestään ja rakkaudestaan huolimatta ei Natalia
Borissovnan onnistunut saada Helenan sydämeen takaisin sitä
turvallisuudentunnetta, joka tähän asti oli loistanut hänen silmistään.
Tyttö kärsi nyt levottomuudesta, joka ei suonut hänelle rauhaa. Tosin
voimistui ja tervehtyi hänen vastustuskykyinen ruumiinsa jatkuvasti.
Mutta samalla saattoi hän esteettömämmin ja voimakkaammin pitää kiinni
häntä kiusaavista ajatuksista.

Eräänä hyvin aurinkoisena myöhäissyksyn päivänä ehdotti Natalia
Borissovna onnellisesti hymyillen sisarelleen, että hän pukeutuisi ensi
kerran lähteäkseen kävelylle. Helena kalpeni.

— Minun täytyy siis pian lähteä täältä! hän mutisi.

— Siitä ei voi olla puhettakaan, Lenotshka. Tarvitset lepoa vielä pari
kuukautta. Shuvalov sanoi niin ja tunnethan sen itsekin.

Helena epäröi muutaman sekunnin, puhuisiko hän huolista, joita hän
tunsi. Mutta hänestä tuntui, että jatkuva vaikeneminen aiheuttaisi sen,
että hän tulisi epäämättömästi vastuuseen sopimuksesta, jossa hän ei
halunnut olla mukana.

— Natasha, olen nyt kyllin järjissäni voidakseni tietää kaiken, virkkoi
hän. — On jo todellakin aika.

Natalia Borissovna pelästyi nähdessään sisarensa silmissä
päättäväisyyttä, jonka hän tiesi vaaralliseksi.

— Mutta kaikkihan on selvä, pikku rakkaani, sinä murehdit...

— Natasha, sinä pelkäät suotta, sanoi Helena lempeästi. — Vakuutan
sinulle, että kykene täydellisesti puhumaan ja ymmärtämään.

— Mistä? Mitä sinä kuvittelet?

— Katsohan, rakkaani, tiedän varsin hyvin, mitä hoito täällä maksaa.
Maksaakseni sen Feodorin puolesta läksin Terhanin luokse. (Hyvä jumala,
siitähän on kulunut kokonainen ihmisikä, vaikka se tapahtuikin vasta
huhtikuun alussa, hän mietti.) Kuka siis maksaa puolestani? Ei, ei,
älä väitä minulle, että sinä olet järjestänyt kaiken, että sinulle
myönnetään luottoa. Miksi valehtelisit, kun hyvin tiedät, ettei sinua
uskota. Sinä se et ole, Natasha parkani, eikä myöskään Shuvalov. Siis
se on... hän... eikö niin... Irtitsh?

Hiljaa ja ponnistellen oli hän lausunut sen miehen nimen, jonka
näkymättömän, ainaisen vaikutuksen hän oli kuluneiden kuukausien aikana
tuntenut joka puolella. Stefanin, Shuvalovin, vieläpä nyt sisarenkin
takana.

Natalia Borissovna nyökkäsi kevyesti.

Vaikka hän aavistikin juuri tätä vastausta, huumaantui Helena hetkeksi,
niinkuin hän sisimmässään sittenkin olisi toivonut toista, ihmeellistä
vastausta.

— En tahdo tätä apua enää, jatkoi hän matalalla äänellä. — Tähän
asti en ole ollut vastuussa itsestäni. Siitä huolimatta olisi minun
Shuvalovin käynnin jälkeen... mutta se on samantekevää. Natasha, muutan
heti sinun huoneeseesi. Sinullahan on edelleen entinen, arvelen. Ja
sitten haen työtä. Sillä, hän jatkoi kiivaammin, — mitä oikeutta
minulla on ottaa vastaan apua Irtitshiltä? Ja miksi sinä olet myöntynyt
siihen, että hän ylläpitää minua täällä? Tuhat kertaa mieluummin olisin
mennyt yleiseen sairaalaan kuin ottanut tämän velan.

— Kuulehan Lenotshka, pyydän, älä kiihoitu. Aioin puhua siitä kanssasi
— myöhemmin — kun olisit ollut voimakkaampi. Mutta kun itse aloit
puhua siitä, niin olkoon. Anton Ivanitsh on tehnyt niin siksi, että...
odota... älä ole kärsimätön... niin, rakkaani, siksi, että hän rakastaa
sinua ja haluaa mennä naimisiin kanssasi.

— Ja sinä saatoit uskoa...

— En ole luullut mitään, en mitään. Olen ollut vain iloinen saadessani
hoitaa sinua, että niin pitkän ajan kuluttua jälleen olit luonani.

— Ja mitä ajattelet nyt?

— Miten minä voisin, Lenotshka, sinun täytyy...

— Paljon kiitoksia, että edes tässä asiassa annat minulle täyden
toimintavapauden, sanoi Helena pilkallisesti.

Mutta nähdessään sisarensa silmissä äärettömän tuskan, tarttui hän
hänen käsiinsä, puristi niitä intohimoisesti ja jatkoi äkkiä tyyntyen
ja syvästi surullisena:

— Suo minulle anteeksi, Natasha. Sinä olen aina ollut minulle niin
hyvä, ja sinä olet ainoa ihminen maailmassa, jonka edessä en tunne
alennustani, sillä sinä rakastat minua niin paljon. Mutta sinä et voi
kuvitellakaan, miten sietämätöntä on olla vain rikastuneen talonpojan
oikku, sillä mikään muu ei voi olla kyseessä, huudahti hän kyynelten
tukahduttamalla äänellä. — Tuntea olevansa aina vakoilijoitten
ympäröimä, nähdä, miten rakastettu mies ainoastaan hänen käskystään jää
luoksesi, kunnes vihdoin korjataan kadulta kuin sairas koira ja myydään
alennetulla hinnalla.

Hän on seurannut minun elämääni, hän on tiennyt aivan hyvin, ettei
se voi päättyä toisin... nyt hän väkisin vaatii kättäni ja esiintyy
pelastajana antaakseen minun maksaa velkaani koko elämän ajan...
Natasha, Natasha, minulla ei ole enää ylpeydestäni jäljellä mitään,
vakuutan sen sinulle. Kaikki on poissa. Mutta tämä — ei, ei —
mieluummin alan uudelleen Pigal'issa. Sinun pitää viedä hänelle
vastaukseni, eikö niin? On niin hänen tapaistaan antaa aina muiden
hoitaa hänen asioitaan. Mene, kirjoita hänelle, lähetä joku viemään
kirjettä, että hän saa tietää mahdollisimman pian. En voi hengittää,
ennenkuin olet sen tehnyt.

Ilta saapui. Helena järjesteli tavaroitaan viedäkseen ne Natalia
Borissovnan huoneeseen, kun tämä astui huoneeseen hyvin kiihoittuneena.
Helena ymmärsi heti ja teki ensin kieltävän liikkeen. Mutta pian hän
hillitsi itsensä jälleen ja sanoi:

— En voi kieltää sitä häneltä, mutta jää sinä tänne, Natasha.

Sitten peitti hän nopeasti hiuksensa, jotka tuskin olivat alkaneet
kasvaa, valkealla huivilla.

Tämä talonpoikainen päähine ja hänen leveät, yksinkertaiset kasvonsa
tekivät hänet niin selvästi venakon näköiseksi, että Irtitsh joutui
aivan suunniltaan.

— Niin te olette kaunis, hän mutisi, — aivan kuin kotona Venäjällä.

— Istukaa, olkaa hyvä, Anton Ivanitsh.

Helenaa hämmästytti suuresti se tyyneys, jolla hän voi lausua
nuo sanat. Odottaessaan Irtitshiä oli hän ollut jännittynyt kuin
vaarallisimman vihollisensa lähestyessä. Mutta nähtyään hänet hän
tunsi, että hänen pelkonsa ja vihansa hävisivät ja sijaan tuli
ihmeellinen rauha. Epäselvästi muisteli hän tunteneensa samoin
molemmilla kerroilla, jolloin hän oli tavannut Irtitshin.

Tämän miehen luonnollisuus ja yksinkertaisuus, vielä voimakkaammat kuin
Stefanin, haihduttivat Helenan tunteman epäluuloisuuden häntä kohtaan.
Tuo mies, leveäharteinen ja tyyni, ei voinut nöyryyttää häntä, noine
ystävällisinä silmineen hän ei voinut keinotella hänen perikadollaan.
Hän oli kykenemätön samalla kertaa niin mutkikkaisiin, alhaisiin ja
laskelmallisiin tunteisiin. Hän tahtoi avoimesti, mitä hän tahtoi,
ilman vilpillisyyden häivettäkään, ilman mutkia. Hän oli erehtynyt,
siinä kaikki. Tyttö ei voinut vain sentähden olla hänelle vihainen.

Irtitshin tyyneys ja luottamusta herättävä olemus olivat muutamassa
hetkessä herättäneet Helenassa nämä ajatukset, ja samalla myöskin
tunteen, johon sisältyi rauhaa, ystävyyttä ja helpoitusta. Totellen
hänen kehoitustaan oli Irtitsh ottanut tuolin, ja nostanut sen keveästi
ilmaan kuin koetellen sen kestävyyttä. Vasta sitten istuutui hän
hitaasti ja vakavana. Jokainen hänen liikkeensä ilmaisi varovaisuutta,
johon ei sekaantunut pikkumaisuutta, sekä ruumiillisten että henkisten
voimien ankaraa säästämistä sellaisten tilaisuuksien varalle, jossa
niitä mahdollisesti todella tarvittaisiin.

Tämän sisäisen voiman ohella, joka alituisesti virtasi hänestä
vaikuttaen hänen ympäristöönsä yhtä rauhoittavasti kuin öljy
myrskyaaltoihin, osoitti hän tänä iltana tuskin huomattavaa ujoutta,
joka riisti hänen lujasta katseestaan sen tavallisen varmuuden. Ja
juuri tämä ujous tyynnytti Helenaa. Hän tunsi, että miten paljon
tämä mies oli häntä auttanutkin, miten syvä ja likainen se kuilu
oli ollutkin, josta mies oli hänet vetänyt ylös, oli hän kuitenkin
voimakkaampi kuin tämä, sillä ensimmäisen kerran elämässään lähestyi
mies toista henkilöä nöyrällä rukouksella, jonka hän jo etukäteen tiesi
tulevan hyljätyksi.

— Helena Borissovna, minun ei ole helppo ilmaista tunteitani, alkoi
Irtitsh, — enkä varmastikaan olisi niistä puhunut teille mitään, ellen
olisi saanut sisareltanne tätä kirjettä. Ajattelin, että soisitte
minulle sen kunnian, että itse ilmoittaisitte minulle kieltäytymisenne.
Tapa, jolla te olette minua kohdellut, selvitti minulle, että te
ette ainoastaan kieltänyt minulta ystävyyttänne — jota kukaan ei voi
toiselta vaatiakaan — vaan että te myöskin tunnette minua kohtaan
vastenmielisyyttä ja halveksitte minua. Ja sitä, sitä minä en tahdo,
sillä kumpikaan meistä ei ansaitse sitä.

Hän vaikeni, pyyhki kädenselkämyksellään kuivia huuliaan, ojentautui
tuolillaan ja jatkoi:

— Olen ajatellut paljon teitä, Helena Borissovna, ja huomaan olleeni
oikeassa kaikessa, paitsi yhdessä ainoassa seikassa: minun olisi
pitänyt olla itse täällä. Siten olette te luullut, että maksan
toisille, jotta he ilmoittavat minulle päivän, jolloin voin poimia
teidät kuin syksyllä maahan pudonneen omenan. Hyvä, siitä asiasta
meidän on puhuttava. Te miellytitte minua alusta pitäen. Sanoin sen
teille heti. Miksikö? Niin, miksi tahtoi Anton Ivanitsh, joka ei
milloinkaan ollut ajatellut ottaa vaimoa, mennä naimisiin kohdatessaan
teidät? No hyvä, haluan olla rehellinen. Venäjällä en milloinkaan
seurustellut teidän luokkaanne kuuluvien ihmisten kanssa. Tultuani
rikkaaksi olisivat he kyllä ottaneet minut vastaan, mutta minä en
halunnut. Pysyn mieluummin omalla paikallani. Mutta, näettehän, enää
ei paikkani ollut niiden joukossa, joista olin lähtöisin, mutta
ei myöskään teikäläisten, ei kummassakaan. Kun Maksim tutustutti
minut Teihin, sanoin itselleni: "Enää ei ole olemassa Venäjää eikä
seurapiirejä, saadaanhan nähdä." Ja kun minä saan päähäni ajatuksen,
vaikka hienon kuin ohuin lanka, muodostuu se kuin köydeksi, jota ei
enää ole helppo lyödä poikki. No, huomasin kyllä, että kohtelitte minua
kuin talonpoikaa, joka minä olenkin. Mutta huomasin myöskin, että juuri
tätä talonpoikaa te tarvitsette välttämättömimmin sitten kun teidän
ylpeytenne on hävinnyt. Te olitte hyvin ylpeä, Helena Borissovna,
sallikaa minun se sanoa, mutta se ei ollut mitään väärää lajia
ylpeyttä, vaan samanlaista, mitä on aivan nuorella varsalla. Ja minä
tiesin myös, että elämä pian panee sille suitset. Mutta sitä en voinut
aavistaa, että nuo ohjakset olisivat niin lujat ja että ne tekisivät
teille niin kipeätä, että te myöhemmin sitä häpeäisitte. Älkää vastatko
minulle.

Hyvä. Sen minä näin tullessani silloin Stefanin kanssa _Samovar'iin_.
Joka ainoa päivä kärsin puolestanne hyvin paljon, sillä Stefan
Matvejevitsh on sielujensyöjä. Hän ottaa, mitä hän tarvitsee ja lähtee
jälleen pois. On seisottava lujasti jaloillaan, jos mielii vaaratta
rakastaa häntä. Mutta mitä muuta minä saatoin tehdä, kuin matkustaa?
Ensin minun täytyi olla rikas. Jos olisin köyhä, olisi se samaa kuin
kitarra ilman kieliä. Ja sitten mietin, että jos jäisin olemaan
elämäntapojenne todistajana, te aivan varmasti halveksisitte minua.
Siinä minä erehdyin. Minun olisi pitänyt jäädä ja näyttää teille, etten
ole sen suurempi pyhimys kuin kukaan muukaan, ja silloin ette olisi
hävennyt edessäni, vaan väsyttyänne kuolemaan asti antanut minulle
merkin tulla. Sensijaan nyt on näyttänyt siltä kuin olisin antanut
vartioida teitä, että olisin hyvän jumalan tavoin istunut pilven
reunalla hoitelemassa lankojani. En tahtonut loukata ylpeyttänne, mutta
päinvastoin poljinkin sen jalkojeni alle kuin talonpoika ainakin. Mutta
en milloinkaan, Helena Borissovna, ole aikonut mitään pahaa teille.
Siinä kaikki.

Koko pitkän puheensa aikana ei Irtitsh ollut muuttanut asentoaan;
hänen kätensä nojasivat polviin eikä tuolin selkämykseen nojaava
vartalo ollut liikahtanutkaan. Hän oli puhunut yksitoikkoisella, hiukan
laulavalla äänellä, joka tuuditti uneen kuin pitkät, korkeat mainingit.

Helena ei ollut ajatellutkaan keskeyttää häntä, ja kun mies lopetti,
kaipasi hän hänen äänensä sointia. Se tyynnytti kaiken hänen
levottomuutensa, niinkuin sen kautta olisi haastellut puiden ja syvin
vesien viisaus.

Hiljaisuus vallitsi. Natalia Borissovna, joka seisoi taaempana
ikkunan luona, olisi halunnut piiloutua uutimien taakse, ettei hänen
läsnäolonsa estäisi mitään, minkä täytyi tapahtua.

— Olette tehnyt oikein tullessanne, Anton Ivanitsh, virkkoi Helena
vihdoin. — Olen teille hyvin paljosta kiitollisuuden velassa, ja olen
iloinen voidessani sen nyt tuntea.

Hän vaikeni, mutta toinen istui yhä ikäänkuin odottaen lisää. Kun
Irtitsh oli varma siitä, ettei toinen enää lisäisi mitään, käänsi hän
katseensa syrjään ja sanoi välinpitämättömällä äänellä, ikäänkuin
puhuen asiasta, joka ei koskenut häntä:

— Ja nyt, kun tiedätte kaiken, oletteko nyt muuttanut mieltänne?

Suunnaton väsymys valtasi äkkiä Helenan. Hänellä oli vain yksi ainoa
toivo: että tuo mies mitä pikimmin poistuisi, mies, jonka läsnäolo
rauhoitti kuin uni, mutta joka samalla vaati häneltä päätöstä, joka
koski koko hänen elämäänsä.

Mutta mies jatkoi itsepäisesti ja näköjään tyynenä:

— Teen, niinkuin te haluatte, Helena Borissovna. Me voimme jäädä
Parisiin, sillä minä voin ostaa täällä tontteja ja rakennuttaa taloja.
Tunnen sen työn. Tai me voimme palata jälleen pohjoiseen. Minulla on jo
suunnitelma: suuri maatila. Osaan viljellä maata ja hoitaa karjaa. Ja
lähelleni haluaisin ne pojat, jotka ovat olleet apunani pohjoisessa.
Siitä tulisi suorastaan pieni venäläinen kylä.

— Ei, ei, en tahdo mitään! huudahti Helena. En halua enää nähdä ihmisiä
enkä elää heidän kanssaan. Minä en voi, minä en voi katsoa vielä heitä
silmiin.

Irtitsh nöykkäsi. Hetkisen näytti hän yhtä lamaantuneelta kuin
Helenakin.

— Te olette päässyt riivaajastanne, hän sanoi, — mutta olette saanut
sen tilalle toisen, paljon pahemman. Sitä vastaan ei kukaan voi mitään.
Ja mitä aiotte nyt tehdä?

— Mitä se merkitsee? Palvelijoista on puute, voin kai saada jostain
paikan.

— Niin, niin, minä käsitän. Haluatte hautautua niin syvälle kuin
mahdollista. Siinä tapauksessa toivotan teille paljon onnea, Helena
Borissovna. En sano teille, että olisitte murtanut minut, sillä en ole
sellaista ainesta, mutta sittenkin...

Hän ojensi kätensä. Tämä liike muistutti hänelle terveisistä, jotka hän
oli saanut tuodakseen.

— Olin unohtaa, hän sanoi, — Maksim, joka tietää, ettette halua nähdä
häntä, pyysi minua tuomaan terveiset.

— Shuvalov lähtee siis? kysyi Helena koneellisesti.

— Kyllä, kauas, Afrikkaan, päiväntasaajalle. Hallitus on tarjonnut
venäläisille lääkäreille paikkoja siellä. Viiden vuoden oleskelu.
Hänellä ei ollut valinnan varaa.

— Miten onnellinen hän onkaan!

Irtitshiä poltti tämä unohdusta janoavasta sielusta lähtenyt huuto.

— Kuvitella, mutisi hän vihaisena itselleen, — etten tullut
ajatelleeksi sitä.

Sitten astui hän lähemmäksi Helenaa ja sanoi voimakkaalla äänellä, kuin
haluten hypnotisoida tytön:

Se tekisi kaiken hyväksi, Helena Borissovna. Sekä teille että minulle.
Minä lopetan liikeasiani täällä, hankin itselleni työtä, samantekevää
mitä, älkää murehtiko siitä. Työ kasvaa itsestään minun käsissäni. Eikä
ainoitakaan valkeita kasvoja satojen virstojen alalla ympärillämme.
Elätte siellä kuin autiolla saarella.

— Mutta sanokaa, sopersi Helena, — tahtoisitteko todella lähteä
sinne... ilman mitään pakkoa...

— Niinkauan kuin ei se voi tapahtua Venäjän maaperällä, on aivan
samantekevää, minne kotini pystytän. No, Helena Borissovna?

Tyttö oli sulkenut silmänsä. Hän näki suuria ja kuumia ja harmaita
tasankoja, ihmisiä, jotka olivat yksinkertaisia ja barbaarisia kuin
lapset, auringon, joka tuhoaa kaiken, ruohon, maan, muistot. Ja
Irtitshin, tyynenä, voimakkaana ja rauhoittavana, hänen vuoksensa...

Helena ajatteli Feodoria, joka samalla tavalla oli alkanut uuden
elämän, sitten ajatteli hän Pigal'ia, uusia häntä odottavia taisteluja,
ja jälleen kuumaa, yksinäistä erämaata. Häntä huimasi...

Hän avasi silmänsä, kohtasi Natalia Borissovnan rukoilevan katseen ja
kysyi äänellä, joka tuntui hänestä vieraalta, ikäänkuin joku toinen
olisi puhunut:

— Tulisitko meidän mukanamme, Natasha?




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78699 ***