diff options
Diffstat (limited to '78699-0.txt')
| -rw-r--r-- | 78699-0.txt | 9955 |
1 files changed, 9955 insertions, 0 deletions
diff --git a/78699-0.txt b/78699-0.txt new file mode 100644 index 0000000..ed0282d --- /dev/null +++ b/78699-0.txt @@ -0,0 +1,9955 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78699 *** + + + + +RUHTINASÖITÄ + +Kirj. + +Joseph Kessel + + +Tekijän luvin suomentanut + +Uuno Kailas + + + + + +Helsingissä, +Oy Gutenberg, +1930. + + + + + + +ENSIMMÄINEN OSA + +MESUREUX'N TÄYSIHOITOLA. + + + + +I. + + +Passyssa on muudan aivan pieni katu. Sen nimi, jota ei kukaan tiedä, +on kulunut miltei kokonaan pois ajan syömistä katukilvistä. Se +nukkuu köyhää untaan kahden suuren Parisista kuumeista ja kohisevaa +verta tuovan valtasuonen välillä. Aamuisin kulkevat sitä pitkin vain +leipomoiden pojat kolmipyöräisineen. Päivän mittaan ilmaantuvat sinne +tai tänne käsirattaat. Mies, joka vetää niitä, jättää ne katukäytävän +nojaan ja laahustaa uupuneen askelin kulmakahvilan isännän puheille, +auvergne'ilaisen silmäpuolen, joka pitää myös viereistä hiilikauppaa. + +Vuoden 1924 lopulla oli tämän nimettömän, värittömän ja elottoman +kadun talossa numero 12 perhetäysihoitola. Talon julkisivu oli harmaa, +ja sen muurilaasti oli alkanut rapista; ikkunaluukut, joita ei oltu +vuosikausiin maalattu, tuskin erottuivat seinästä, niin että talo +näytti aamuhämärässä sokealta. + +Sisällä lehahti matoista, jotka olivat menettäneet kaikki kuvionsa ja +kaiken värinsä, ja haalistuneen sametin päällystämistä huonekaluista +äitelä, kostea ummehtuneen lemu. Surullinen, pieni puutarha, jota +korkea multamuuri kiersi, näkyi lasioven läpi: yksi ainoa suuri +kuihtunut puu ja hiukan hiekan rippeitä. Ja kaikki tämä oli niin +kuollutta, että ihmetteli nähdessään kuvastinten heijastelevan esineitä +ja kasvoja. + +Neiti Yvette Mesureux, talon omistajatar, antoi tässä täysihoitolassa +kalliista ajasta huolimatta huoneen ja ruuan kahteenkymmeneenneljään +frangiin vuorokaudelta. Sydämensä suurella tunnollisuudella hän piti +huolta siitä, että vuoteet olivat puhtaat ja ateriat valmistuivat +määräaikaan. Hän oli onnellinen, jos joku vanha nainen ylisti +väliruokaa tai jos joku neljänkymmenen kouluvuoden näännyttämä opettaja +kiitti häntä rauhallisesta, virkistävästä yöstä. + +Hän ei ihmetellyt sitä, että hänen luonaan asui vain ihmisiä, jotka +olivat haudan partaalla. Eikö se sopinutkin hänen valkoisiin, kapean +pään ympäri palmikkoina kiedottuihin hiuksiinsa, hänen pitkiin, mustiin +hameisiinsa, huoneiden tapeetteihin ja puutarhan alastomaan puuhun? +Hänen asukkinsa, lähtien talosta hautausmaan tielle, tosin vaihtelivat, +mutta kaikki he olivat niin toistensa näköisiä surkeine liikkeineen, +hauraine äänineen, arkoine katseineen ja puhtaine nukkavieruine +vaatteineen, että neiti Mesureux ei voinut muistaa suhtautumisen +heihin tuottaneen hänelle milloinkaan vaikeuksia; neljännesvuosisadan +aikana hänen ei liioin ollut tarvinnut kartuttaa sanaista arkkuaan +ainoallakaan uudella fraasilla. + +Muutamia vuosia sodan jälkeen neiti Mesureux'n kuitenkin valtasi +kalvava levottomuus. Kävi yhä vaikeammaksi saada täysihoitolaan uusia +asukkaita entisten tilalle. Tuntemattomiin kohtaloihin lähteneiden +huoneet pysyivät tyhjinä viikkoja, jopa kuukausia. + +Täytyikö otaksua, että se pidättyväinen, hiljainen ja kohtelias +ihmislaji, jonka keskuudessa neiti Mesureux oli vallan varmasti uskonut +saavansa elää päiviensä loppuun, kuoli sukupuuttoon näinä kauheina +aikoina, jolloin ei enää ollut yhtään rehellistä tavaranhankkijaa, +yhtään hyvää palvelijaa, — jolloin naiset näyttivät polvensa? + +Vähitellen tämä tuskaisa otaksuma tiivistyi varmuudeksi. Se tasainen +ja laiha vierasvirta, josta Passyn pienen, nimettömän kadun numero +kahdentoista perhetäysihoitola oli pitänyt huolta, ehtyi yht'äkkiä +kokonaan. Samassa oli neiti Mesureux mielestään mitätön ja kadotettu +olento: maailma hänen maailmansa, luhistui. + +Näihin aikoihin tuli hänen puheilleen vaalea, nahkatakkinen mies, +joka esittäytyessään otti päästään autonkuljettajan lakin. Hän puhui +omituisen kohteliasta ranskaa, mutta korostuksin, jotka saattoivat +neiti Mesureux'n hämmingin valtaan. Hän sanoi: + +Jos te, madame, sallitte ja jos teillä on tilaa, ottaisin ylen +mielelläni täältä täysihoidon. Autovajani on aivan lähellä, Rue de la +Pompe'in varrella. + +Toisina aikoina neiti Mesureux ei olisi edes kuunnellut niin +omituisesti pukeutunutta muukalaista; mutta puolet taloa oli tyhjänä, +ja menot kasvoivat päivä päivältä. Hän oli jo aikeissa myöntyä, kun +mies lisäsi: + +— Kun minä työskentelen yöllä, madame, ja kun palaan vasta viiden +tienoissa aamulla, olisin teille hyvin kiitollinen, jos antaisitte +minulle portin avaimen, jotta minun ei tarvitsisi joka kerta häiritä +teitä. + +Vaikka neiti Mesureux olikin tottunut hyvin hillitsemään itsensä, ei +hän nyt voinut salata kauhistustaan. Hänelle oli Parisi, kohta kellon +lyötyä kymmenen, jonkinlainen luonnottomuuden ja vaarojen pesä, johon +yhdenkään kunniallisen sielun ei ollut uskaltamista. Ja nyt tämä +autonkuljettaja halusi joka päivä tuoda tuon levottoman elämän hänen +kotiinsa! + +Hänen harkitessaan tätä vieras aloitti taas: + +— Älkää pelätkö, madame, vakuutan teille, että en herätä ketään. Osaan +liikkua kuin varjo. + +Hän virkkoi tämän niin vienolla äänellä, hymyillen puhuessaan niin +avoimesti ja surullisesti, että neiti Mesureux, vaikkakin hän täydellä +syyllä ylpeili järkähtämättömien periaatteiden ohjaamasta elämästään, +äkkiä ymmärsi: hän ei voinut torjua tuota kummallista, koditonta +vierasta. Viimeisen kerran hän koetti vielä estellä: + +— Mitä avaimeen tulee, herra, hän sanoi ankarasti, on teidän turha +toivoa sitä. Minulla on vain yksi avain, enkä anna sitä kenellekään. +Mutta minä nousen varhain aamulla ja avaan itse teille. Pyydän vain, +että ette soittaisi. Talo, on aina ollut korttelin rauhallisin. + +Hän huokasi hiljaa ajatellessaan niitä puolta tusinaa asukkia, jotka +hänellä vielä oli, ja katseita, joilla he ottaisivat tulokkaan +vastaan. Mutta oli jo liian myöhäistä peräytyä. Mies täytti jo +ilmoittautumiskaavaketta, josta neiti Mesureux luki: + +Nimi: Shuvalov. Ristimänimi: Maksim. + +Ikä: 30 vuotta. + +Syntynyt: Tobolskissa (Siperiassa). + +Kansallisuus: Venäläinen. + +Ammatti: Lääketieteen tohtori, nykyisin autonkuljettaja. + +Henkilöllisyystodistukset: Kansainliiton passi. Oleskelulupa. Ajokortti. + +Tällä tavalla tuli täysihoitolaan ensimmäinen venäläinen. Salaperäinen +lisääntymiskyky, kokoontumispyrkimys, jota ymmälle joutunut neiti +Mesureux kauhuissaan koki turhaan vastustaa, toi heitä sinne pian +kolme, sitten viisi, sitten kymmenen, ja lopulta asui kaikissa +talon vapaissa huoneissa väkeä, joka kirjoitti poliisille menevään +ilmoituskaavakkeeseen: Kansainliiton passi. + +Viimeksi mainittu seikka hämmensi neiti Mesureux'n pääparkaa aivan +erityisesti. Venäläisistä hänellä oli kolme käsitystä. Ensimmäinen +oli peräisin Hra Felix Fauren kauan sitten menneiltä päiviltä. +Niinkuin koko kaupunki, oli hänkin nähnyt amiraali Avellanin +matruusien ohimarssin, ja — hänen tietämättään, miksi — sydän oli +alkanut sykkiä nopeammin hänen jo siihen aikaan litteässä povessaan. +Sodan päiviin saakka hän oli unohtanut venäläiset. Silloin heistä +tuli liittolaisia. Rauhoittava sana, jonka takaa näkyi miljoonia +sotilaita, kasakkarykmenttejä. Sitten tuli bolshevismi. Siitä +neiti Mesureux ei voinut muodostaa mitään selviä, mielikuvia. Hän +tyytyi vain toistelemaan: "Senkin bolshevikit, senkin bolshevikit!" +päänpudistuksin, joihin sopi kauhua, inhoa ja vihaa. + +Mutta keitä olivat nämä kohtalon — josta hän ei vielä tietänyt, +oliko se suopea vai kirottava, — hänen tielleen tuomat ihmiset. Mitä +tarkoitti tuo merkintä: Kansainliiton passi? + +Eräänä aamuna, avatessaan tapansa mukaan ovea Maksim Shuvaloville, hän +ei enää malttanut olla kysymättä tuota seikkaa. + +— Oh, hyvin yksinkertainen juttu, madame, vastasi mies, huulillaan +hymyily, johon silmät eivät ottaneet osaa. Kun me emme enää tahtoneet +tietää mitään maastamme sen nykyisessä olossa, ei sekään enää tahtonut +tietää mitään meistä. Näin ollen emme kuulu kenellekään; toisin sanoen +kuulumme kaikille, kuulumme Genévelle. + +Joskaan neiti Mesureux ei täysin käsittänyt tätä vastausta, hän +ymmärsi kuitenkin sen, ettei hänen uusilla vieraillaan ollut lainkaan +isänmaata. Hän oli pitkät ajat aivan järkyttynyt. + +Ei mikään kansa tunne niin voimakkaasti kuin ranskalaiset olevansa +sidottu isänmaan kamaraan, suorastaan ruumiillisesti kuuluvansa siihen. +Neiti Mesureux oli ranskatar vanhaa juurta. Siksipä nuo hoidokit, jotka +Shuvalovin kintereillä olivat hyökänneet hänen taloonsa, näyttivätkin +hänestä vielä viikkokausia tuon selityksen jälkeen olennoilta, jotka +eivät kunnollisesti kuuluneet maahan, jotka eivät olleet aivan +ihmismäisiä ja joita ei liioin voinut tavallisina ihmisinä kohdellakaan. + +Oliko tämän omituisen tunnon perustama ylenkatse vaiko sääli? Hän ei +olisi voinut sitä sanoa, mutta se vastenmielisyys, jota uudet vieraat +hänessä herättivät, saattoi hänet heihin nähden asemaan, johon hän ei +olisi milloinkaan ennen alistunut: hän ei uskaltanut enää vaatia niiden +järjestyssääntöjen noudattamista, jotka niin kauan olivat vallinneet +tässä rauhaisassa talossa. + +Kuinka tosiaan olisi voinut vaaliakaan, että vieraalta kiertotähdeltä +tulleet olennot olisivat esiintyneet tavallisten ihmisten tavoin? +Kuinka olisi voinut kysyä pareilta, jotka asuivat yhdessä, olivatko ne +naimisissa? Antaa toimittaa iltasiivouksen salongissa jo yhdeksältä? +Estää kolmea miestä, jotka olivat eri aikoina, nukkumasta vuorotellen +samassa vuoteessa? Olla antamatta keittiön liedestä hehkuvia hiiliä +siihen outoon kojeeseen, jota sanottiin samovaariksi? + +Ne harvat vanhukset, jotka olivat pysyneet neiti Mesureux'ille +uskollisina, valittivat aluksi, että huoneista kuului myöhäiseen +yöhön saakka keskustelua, jopa laulua ja meluakin. Mutta hän kuunteli +valituksia sen näköisenä, kuin hän ei todellakaan voisi asialle mitään, +ja vastasi sitten: + +— Minkäpä heille mahtaa, he ovat venäläisiä! + +— Niinpä kyllä, venäläisiä, toistelivat vanhukset. + +Ja he vetäytyivät takaisin huoneisiinsa pudistellen päätään, ikäänkuin +se, mikä tähän sanaan sisältyi onnettomuutta, salaperäisyyttä ja +suuruutta, olisi ollut kylliksi saamaan heidät valittamatta sietämään +rauhansa häiritsemisen. + +Näistä ajoista alkoivat ne, jotka asuivat samalla kadulla, sanoa neiti +Mesureux'n täysihoitolaa Venäläistaloksi, ja torilta kantamukset +kainalossaan palaavat perheenemännät pysähtyivät usein portille +katselemaan miettiväisinä vanhaa harmaata rakennusta, joka heistä +näytti olevan täynnä salaperäisyyttä. + +Kuitenkin tuli se päivä, jona neiti Mesureux ei enää pitänyt +Kansainliiton alamaisia minään astraaliolentoina. Hän näki heissä nyt +miehiä ja naisia, jotka tosin olivat nuorempia kuin täysihoitolan +entiset asukit mutta silti muiden ihmisten kaltaisia. Vasta silloin +hän myös täysin älysi, millaisen mullistuksen he olivat saaneet aikaan +hänen talossaan, ja kauhistui myöntyväisyyttään. + +Ei piitattu aterioiden, pukeutumisen, nukkumisen määräajoista. Nyt ei +enää voinut täysihoitolan ääniä kuuntelemalla päätellä miten myöhäistä +oli. Neiti Mesureux'n täytyi katsoa kelloa. Missä oli tuo turvallinen, +miltei hekumallinen torkkuva ilmapiiri, tuo kituuttava yölampun-elämä, +joka oli ympäröinyt hänet vuodesta vuoteen? + +Keskusteltiin huoneesta toiseen. Käytävässä alituista tulemista +ja menemistä. Merkillisiä vieraita, saman henkilön luo tulivat +muutamat mitä huolitelluimmassa asussa ja toiset jalkojaan laahaten, +irrallisina repsottavia kengänpohjiaan salatakseen, ja molemmat +otettiin vastaan yhtä sydämellisesti. He viipyivät tuntikausia. Mitä +koskivat nuo loppumattomat keskustelut? Miksi tuo kiihko, joka sai +äänet kantautumaan aina puutarhaan saakka? Sai kiittää onneaan, ellei +vielä juuri paria minuuttia ennen päivällistä tarvinnut kattaa pöytää +kolmelle, neljälle odottamattomalle vieraalle. + +Ja sitten nuo pienet, vedenkirkkaalla, vodkaksi sanotulla nesteellä +täytetyt karahvit, tuo musta leipä, jota tuotiin pöytään ja jota +kaikki katselivat liikutettuina. Ja sitten, ennen kaikkea, heidän +mielialojensa vaihtelevaisuus: juuri kun heidän suljetut, murheelliset +kasvonsa olivat ehtineet hänet pelästyttää, sai heidän sointuva, +sydämellinen naurunsa hänet hätkähtämään. + +Kun neiti Mesureux'lle oli selvinnyt tämän vallankumouksellisen +perinpohjaisuus, heräsi hänen vanha tarmonsa jälleen eloon. Hän tahtoi +asettua vastarintaan, ottaa taas käsiinsä sen vallan ohjakset, mihin +hän aina oli tottunut. + +Hän yritti kuitenkin turhaan, eikä hän voinut ymmärtää, miksi oli +epäonnistunut. Hänen määräyksiään ei koskaan vähääkään vastustettu; +päinvastoin kuunneltiin häntä täysin hyväksyvästi, eräänlaisella +kohteliaalla ilolla, ikäänkuin ei olisi lainkaan ollut kysymys +säännöksistä, joiden rikkominen oli sopimatonta, vaan ikäänkuin +kaikkien pyrkimyksenä olisi ollut tehdä hänelle palvelus, valmistaa +hänelle iloa. Ja sitten vanha meno palautui uudelleen huomaamattomasti. + +Lounaalle tultiin viisi minuuttia liian myöhään, pyydettiin anteeksi +ja vakuutettiin, että ei välitetty liemestä, — ja tämä kaikki tapahtui +niin rakastettavasti, että ei voinut olla tarjoamatta sittenkin lientä. +Jos neiti Mesureux huomautti jollekulle, että tämä oli jutellut +vieraansa kanssa aina kello kahteen saakka yöllä ja vielä häntä +saattaessaan melunnut käytävässä, niin tämä vastasi katuvaisin ilmein. + +— Hänhän oli minun vieraani, neiti. Ja sitten puhuimme minun +vanhemmistani; hän oli juuri tullut sieltä kotoa. + +Ja silloin neiti Mesureux'sta tuntui, kuin syyllinen olisikin ollut hän. + +Niin kävi aina ja kaikessa. Tekivätpä nuo ihmiset mitä hyvänsä — miten +yllättävää ja loukkaavaa tahansa —, aina heillä oli valmiina selitys, +joka täytyi hyväksyä; ja ellei anteeksipyyntö tepsinyt, näyttivät he +niin katuvaisilta, että oli mahdotonta kantaa heille kaunaa. Neiti +Mesureux'ta eivät niinkään riisuneet aseista heidän perustelunsa kuin +heidän äänensävynsä. Se oli niin luonnollinen ja aito, ettei sitä +voinut vastustaa. Hänestä tuntui, että nämä ihmiset olivat varustetut +elämää varten paljon huonommin kuin kaikki muut. Hänestä he näyttivät +parantumattoman välittömyytensä takia suojattomilta. Ja vähitellen, +totuttuaan noihin kasvoihin, neiti Mesureux alkoi tuntea harrastusta +heidän elämäänsä ja tietämättään pitää heistä. + +Suotta eivät naapurit kysyneetkään joka päivä: + +— Miten voivat venäläisenne? + +Vanha Borkov, viulunsoittaja Blumenfeld, n:o 14:n kaksi sisarusta, +autonkuljettaja Shuvalov ja kaikki muut olivat todellakin hänen, +ikäänkuin he olisivat olleet avuttomia lapsia, jotka hän oli ottanut +hoiviinsa. + +Vain yksi ainoa heidän joukossaan ei saavuttanut tätä tiedotonta +rakkautta, koska hän näytti elävän vain huvituksiaan varten. Neiti +Mesureux ei ollut milloinkaan tavannut miestä, joka olisi ollut niin +kaunis, joka olisi niin suuresti muistuttanut rotueläintä kuin nuori +ruhtinas Feodor Ashkeliani. + +Vanha neiti ei tosiaankaan tietänyt, että paksu siniseen vivahtava +tukka, mantelinmuotoiset silmät, korkeat olkapäät ja vyötärö, norja +kuin nuoren tytön, ovat muutaman itämaisen soturiheimon rotupiirteitä. +Mutta vaikka hän olisi, tietänytkin, että kaikkien kaukaasialaisten +kasvot ja ruumiit ovat tavattoman puhdasmuotoisia, ei hän olisi voinut +olla tuntematta kunnioitusta sitä miltei rajatonta voimaa kohtaan, mikä +Feodorista uhosi. + +Tätä voiman vaikutelmaa ei niinkään paljon aiheuttanut ruhtinaan +ruumiinrakenne, sillä hän oli rinnan kohdalta melkein yhtä hoikka kuin +vyötäröltäänkin, ja hänen kiilloitettuihin kynsiin päättyvät kätensä +olivat tyttömäisen hentojen ranteiden jatkona. Mutta hänen tarvitsi +vain liikuttaa jotakin ruumiinsa jäsentä, ja kaikki muut ottivat osaa +liikkeeseen. Tuntui siltä, kuin hänen lihaksensa olisivat paremmin +kuin muiden miesten sopineet toisiinsa ja kuin ne alituisesti olisivat +antaneet toisilleen apua, joka kymmenkertaistutti niiden voiman. Oli +kuin ne olisi taottu kovemmalla alasimella. Ne olivat teräksenlujat, +nopeat ja kuin hänen omasta tahdostaan riippumattomien sisäisten +pontimien alaiset. Huimapäisten ratsastajien ja karaistuneiden +vuoristoasukkaiden monien sukupolvien aikana hankkimat lihakset. + +Nämä lihakset hallitsivat hänen koko elämäänsä. Kimnaasista, klubeista +ja eurooppalaisesta käytöstavasta huolimatta hän rakasti vain hevosia, +juhlia, heimojen verisiä riitoja. Ja, näiden ohella, naisia, joista +vain harvat saattoivat häntä vastustaa. + +Perheen rikkaus ja olosuhteet olivat sallineet hänen hillittömästi +tyydyttää näitä intohimojaan siihen päivään saakka, jolloin hän +Marseillen satamalaiturilla oli vetänyt taskustaan kourallisen +jalokiviä — koko omaisuutensa. + +Näiden jalokivien avulla hän oli saattanut Parisissa elää loisteliaan +kuukauden. Sitten hän oli päätynyt neiti Mesureux'n täysihoitolaan. + +Siitä päivästä lähtien, jolloin hän kirjoittautui täysihoitolan +vieraskirjaan, hän oli virkkanut tuskin sanaakaan vanhalle neidille. +Tämä hämmästyi sen vuoksi suuresti, kun ruhtinas Feodor tammikuun 12:n +päivän iltana tuli hänen puheilleen. + +— Neiti, huomenna on meidän uudenvuodenpäivämme, sanoi ruhtinas. +Niin, kolmetoista päivää myöhemmin kuin teidän. Kolmetoista on hyvä +luku. Kolmetoista. (Hänen ääneensä tuli jotakin aistillista, kun +hän toisti luvun.) Olen pyytänyt muutamia vieraita päivällisille ja +haluaisin salongin käytettäväksemme. Vain meille, yksityishuoneena, +ymmärrättehän? Jos sattuisimme rikkomaan laseja — mikä tuo onnea —, +olisi mukavampaa olla yksiksemme. + +Nyt pani neiti Mesureux näissä kasvoissa, jotka olivat häntä +peloittaneet liian suuren kauneutensa takia, ensi kerran merkille +viattoman ilmeen — ikäänkuin aseettomuuden omia haluja vastaan. Hän +ei voinut vastata kieltävästi — tälle ruhtinaalle, joka laski päivät +toisin kuin kaikki muut ihmiset ja joka rikkoi laseja hellyttääkseen +Kohtaloa. + + + + +II. + + +Kurkihirren alla olevassa huoneessaan, joka ei ollut juuri tavallista +ullakkokamaria parempi, heräsi Aleksei Dmitritsh Borkov keskipäivän +aikaan äkkiä unestaan. Hän kurotti harmaahapsisen päänsä lyhyeltä +sohvalta, jonka neiti Mesureux oli hyvyyttään antanut hänen +käytettäväkseen, tähyten huoneen nurkkaan, josta hän luuli kuulevansa +valittavaa äännähtelyä. Ikkunaluukut olivat kiinni. Siksi hän ei +voinut eroittaa, olivatko pieluksillaan huoneen hämärässä häämöttävien +kasvojen silmät avoimina. + +— Nukutko, Vassia? hän kuiskasi niin vienosti kuin suinkin saattoi. + +Kun vastausta ei kuulunut, hän rauhoittui. Poika ei ollut tarvinnut +häntä. Se ääni, mitä hän oli pitänyt valituksena, oli varmaankin +lähtenyt sohvan rikkinäisistä jousista, joiden päät hän tunsi hiukankin +liikahdettuaan. Tai sitten hän oli uneksinut. + +— On ihmeellistä, ajatteli Borkov, että minä uneksin niin paljon. Ja +kuitenkin sanotaan, että kävely rauhoittaa mieltä. + +Hän laskeutui jälleen tilalleen, joka oli hänen pitkälle, laihalle +vartalolleen aivan liian lyhyt. Kaikki nivelet olivat jäykkiä, +kokoonkäpertynyt asento oli unen aikana ikäänkuin vääntänyt ne solmuun. +Muutoin hän olisikin koettanut vielä kerran nukahtaa, lopen väsynyt kun +oli. + +Hän oli, tapansa mukaan, mennyt nukkumaan vasta neljän tienoissa +aamulla tultuaan jalkaisin koko matkan lehtensä kirjapainosta. Ja Rue +des Gobelins oli kaukana Passyn pienestä kadusta. Monet monituiset +kerrat hän oli sanonut itsekseen, kun matka ei tahtonut loppua ja kun +hänen koko ruumiinsa oli hervoton uupumuksesta: + +— Tämä on todella mahdotonta. Minä en kestä enää. Minun täytyy hakea +asunto lähempää. + +Mutta joka kerta, kun hän lähestyi tuota korttelia, jossa ilma oli +parempaa, jossa tunsi jo puiden ja maan tuoksun ja jossa ei ollut +asuntotaloja eikä tehtaita joka tuuman alalla, hän ajatteli poikaansa. +Eikä voinut päättää viedä Vassiaa siihen meluisaan, epäterveelliseen +Parisin osaan, jossa hän itse kävi toimessa. + +Ja loppujen lopuksi — löytäisikö hän mistään niin laatuunkäypää +täysihoitoina kuin neiti Mesureux'n, missä hän ja Vassia saivat sekä +asua että syödä tuhannella frangilla kuukauden? + +Tosin heidän huoneensa oli miltei ullakkokamari, mutta kolmannessa +kerroksessa sai hengittää parempaa ilmaa kuin ensimmäisessä. Ehkä +hänen annoksensa aterioilla olivat hiukan niukemmat kuin muiden, mutta +Aleksei Dmitritsh ymmärsi hyvin, että hän ei voinut vaatia enempää +siitä maksusta, minkä hän suoritti — ja ruoka oli ravitsevaa ja hyvää, +mikä oli tärkeää eritoten Vassian tähden. + +Niin, oli todella ihme, että he molemmat saivat asua säädyllisesti +ja syödä itsensä kylläisiksi tuhannella frangilla kuukaudessa. Hän +ansaitsi tuhatkaksisataa frangia kuussa kyhäämällä joka toinen päivä +johtavan kirjoituksen ja lukemalla koko lehden korrehtuurit. Tämä oli +suunnattoman suuri tulo muukalaiselle sanomalehtimiehelle. Monet hänen +virkaveljensä, joilla itselläänkin oli jotakin työtä, pitivät häntä +Kohtalon erikoisena suosikkina. Ja mitä taas toisiin tuli... + +Ja kuitenkin, tuhatkaksisataa frangia — sata vanhaa ruplaa... Suostua +siihen kolmenkymmenviiden vuoden menestyksellisen uran jälkeen, oltuaan +maansa suurimpien lehtien päätoimittajana, seurusteltuaan yhtä vapaasti +ministereiden kuin lähettiläidenkin kanssa! + +Aleksei Dmitritsh pudisti päätään karkoittaakseen nämä kuvat, nämä +summat, nämä ajatukset, jotka aina yllättivät hänet hänen herätessään. +Juuri sinä hetkenä, jolloin hän oli avuttomimmillaan, riistivät ne +häneltä senkin vähäisen voiman, mikä vielä oli jäljellä. Ja voimat +olivat hänelle niin tarpeen, niin tarpeen, niin tarpeen. Hän toisti +itsekseen näitä sanoja ikäänkuin terästääkseen itseään kaikkea +kuluttavaa työtä ja kaikkea toivottomuutta vastaan. Koko ajan hän +katsoi sänkyyn, jossa hänen poikansa nukkui. + +Ainakin hän luuli, että poika nukkui. + +Vaikka Aleksei Dmitritsh oli ottanut kengät jaloistaan, ennenkuin tuli +huoneeseen, vaikka hän oli avannut oven varovaisesti kuin varas ja +vaikka hän sitten oli liikkunut miltei naisellisen kevyesti, oli Vassia +kuitenkin herännyt tähän aaveenomaiseen tuloon. Ja sen jälkeen hän ei +ollut voinut nukkua. + +Hän oli kahdeksantoista täyttänyt nuorukainen, mutta hänen hermonsa +olivat herkät kuin elähtäneen miehen. Hänen vanhempansa olivat jo +vanhoja, kun hän tuli maailmaan, ja hänen lapsuutensa oli ollut +alituista levottomuutta. Kahden veljen kaatuminen Galitziassa, kodin +suru, vallankumous, ampumiset, nälkä, äiti vankilassa kuolemaa tehden, +vapiseva isä, pako. Siitäkö hänen julma väsymyksensä, joka ei koskaan +karkoittunut, hänen levoton sydämensä, joka toisinaan sykki nopeasti ja +rajusti, toisinaan tunsi kuolettavaa tuskaa? + +Tänä aamuna sydän oli ollut rauhallisempi. Vassia nautti vitkaan sen +säännöllisestä sykinnästä, miltei onnellisena siksi, että ei voinut +nukkua. Kärsivällisenä hän oli katsellut, kuinka aamuhämärä hiipi +sisään ahtaaseen huoneeseen. Se oli vähitellen työntänyt seinät +ulommas, niin loitolle toisistaan, että Vassia kuvitteli olevansa +kokonaan poissa huoneesta. Hänen elämänsä harvat ihanat muistot +tulivat hänen mieleensä niinkuin kimmeltävä ja haihtuva virta: eräs +toukokuun aamu Nevan saaristossa, muudan retki Volgaa alaspäin Aleksei +Dmitritshin mukana, kymmenvuotiaana, yö laivan kannella, matkalla +Marseille'hin, ja Välimeren iltahämärä, jonka hän oli elänyt kuin +vihreän juovan eräässä Jules Vernen romaanissa. + +Turhaan hän koetti muistella tuon kertomuksen sankarien nimiä. Kirja +oli liian kaukana menneisyydessä. Sitten hän ajatteli luettua, joka +oli lähempänä ja joka oli täyttänyt hänen koko elämänsä. _Sota ja +rauha_. Miten hän rakastikaan sitä kirjaa! Natashan valvominen prinssi +Andrejn kuolinvuoteen ääressä... Mutta vaistomaisesti hän karkoitti +ajatuksistaan tämän kuvan, sillä hänen sydämensä alkoi jo lyödä +nopeammin. + +Sitten hän alkoi lausuilla itsekseen Lermontovin säkeistöjä, auringon, +hiljaisen rauhan ja nautinnon täyttämiä. Tunnit kuluivat loputtomissa +haaveissa. + +Toisinaan Aleksei Dmitritshin raskas hengitys häiritsi hänen unelmiaan. +Mutta se ei vähääkään koetellut hänen kärsivällisyyttään, vaikka +pieninkin häiritsevä ääni sai hänet tavallisesti pois suunniltaan. +Hänhän tiesi, että kuorsaus johtui suuresta väsymyksestä, hänhän tiesi, +miten uupumattomalla, ylimaallisella, äärettömän hellällä ja miltei +äidillisellä rakkaudella hänen isänsä hoivasi häntä. + +Taas hän kärsi siitä, että nukkui mukavassa vuoteessa, kun vanhus +sensijaan oikaisi joka yö ruumiinsa kehnon sohvan kidutettavaksi. Mutta +minkä hän sille mahtoi? Kaikessa, mikä poikaa koski, Aleksei Dmitritsh +oli tyynen itsepäinen, eikä hyödyttänyt vastustaa häntä silloin. Vassia +tunsi, että hän vastustamalla tuottaisi isälleen vain entistää syvempää +tuskaa. + +Itse asiassa Aleksei Dmitritsh ei milloinkaan puhunut Vassian kanssa +tämän sairaudesta. Hän käyttäytyi siten, kuin olisi pitänyt poikaa +terveenä. Ja molemminpuolinen rakkaus oli antanut tälle omituiselle +teeskentelylle elinvoimaa: sen turvin tämä poika, joka melkein aina +makasi vuoteessa, ja tämä vanha mies, joka ei pelännyt mitään uhria +hänen takiaan, kuvittelivat elävänsä kuten kaikki toisetkin. + +— Hän ei tahdo minun uskovan, että olen sairas, sanoi Vassia +itsekseen, katsellen liikutettuna hänen kasvojaan, joiden kulmakarvat +olivat raskaat ja harmahtavat. Isän veltoilla poskilla leikittelivät +säälimättömästi kalpeat, pystyt auringonsäteet, jotka tunkeutuivat +huoneeseen ikkunaluukkujen rakosista. + +Tällöin oli nuorukainen päästänyt sen syvän huokauksen, joka oli +herättänyt Aleksei Dmitritshin. Mutta tuskin hän ehti huomata isänsä +levottoman liikahduksen, kun hän jo sulki silmänsä koettaen näyttää +nukkuvalta. Hän ei tahtonut riistää vanhalta mieheltä tämän lyhyitä +levon hetkiä. + +Hän ei liikahtanut vielä silloinkaan, kun Aleksei Dmitritsh nousi ja +otti ylleen vanhan päällystakin, jota hän käytti aamuviittana. Vassia +tiesi hyvin, että isän ensimmäiset toimet tehtiin hänen hyväkseen. Hän +tiesi myöskin, että Aleksei Dmitritshin täytyisi heidän keskinäisen +näytelmänsä sääntöjen mukaan, jos hän huomaisi itseään tarkattavan, +keksiä tekosilleen perusteluja, jotka kiduttaisivat heitä kumpaakin. + +Siksipä vanha sanomalehtimies saikin rauhassa ottaa pikku paketista +esiin kaksi munaa, jotka hän eilen oli tuonut mukanaan, sekä +pesutelineen marmorilevyllä — pesuteline oli, sänkyä ja sohvaa +lukuunottamatta, ullakkokamarin ainoa huonekalu — sytyttää pienen +spriilampun. Kun munat olivat kypsiä, hän pani teeveden kiehumaan. +Avattuaan vähän ikkunaluukkuja hän istuutui poikansa vuoteen pääpuoleen. + +Vassia epäröi vielä avata silmiään. Se oli vaikea hetki, joka täytyi +valita mitä huolellisimmin, jotta ei koko tuo hieno mekanismi, joka +teki heille mahdolliseksi aloittaa puhelun hymyillen, vahingoittuisi. +Jos se tapahtui liian aikaisin, häiritsisi hän isänsä taloustoimia; +jos se tapahtui liian myöhään, oli isä jo kenties ennättänyt joutua +avuttomana tuskallisten kuvitelmien valtaan. + +Varmuuden vuoksi Vassia raoitti hiukan suljettuja silmäluomiaan, mutta +huomasi salaisesti kauhistuen, että oli jo liian myöhäistä, sillä hän +kohtasi katseen, joka oli täynnä rakkautta, epätoivoa ja jotakin vielä +suurempaa, sanomatonta, kuin eläimen kyynelet, yhden noita katseita, +joita ei voi ottaa vastaan ja joihin ei voi vastata — lahjoja, jotka +ovat inhimilliselle kurjuudelle liian kauniita. + +Kaihtaakseen tätä katsetta, ollakseen tuntematta, miten vanhan miehen +koko olemus oli kertynyt rakastavaan katseeseen, joka tuli hänen +väsyneistä silmistään, Vassia sulki suonenvedontapaisesti silmänsä. +Mutta vielä sittenkin hänen kiihottuneet hermonsa tunsivat isän +katseen. Se lepäsi hänen yllään kuin kuuma aalto ja lävisti hänet +kaikella palavalla hartaudellaan, kaikella hädällään, ja pojan levoton +sydän alkoi heti lyödä kiivaammin. + +Kuinka piti osoittaa kiitollisuuttaan tuollaisesta lahjasta, kuinka +piti sanoa noille tuhoutuneille kasvoille — suurine nenineen ja +eteenpäintyöntyvine huulineen miltei koomillisille — miten suuresti hän +niitä rakasti? Tunsiko vanhus, että hänen poikansa ei antanut hänen +teeskennellyn iloisuutensa pettää itseään, että hän vain piti tätä +iloisuutta arvossa säästääkseen isältään vielä suurempia kärsimyksiä? +Tiesikö vanhus, että ei pieninkään hänen hienotunteisuutensa osoitus, +että ei vähääkään hänen liikuttavasta, melkein naurettavasta +huolehtimisestaan jäänyt pojalta huomaamatta? Oi, saada hänet +ymmärtämään tämä, mitään sanomatta, vain katseella, kädenpuristuksella, +jotta hän ei säikkyisi — saada selvästi, ilman että siinä olisi mitään +kaksimielistä, kiittää häntä... + +Nämä mielenliikutukset jo repivät liiaksi hänen heikkoa rintaansa. Se +ei voinut kestää niin syvälle tunkeutuvaa, niin voimakasta tunnehyökyä. +Äkkiä Vassian kädet alkoivat hermostuneesti väristä peitteellä, hän +koetti voimattomasti hillitä itseään, ja tuska sai hien kohoamaan hänen +sisäänpainuneille ohimoilleen. + +Aleksei Dmitritsh nosti pojan ylös liikkeellä, joka oli nopea kuin itse +vaisto, asetti hänet pielusten nojaan, päästi auki yöpaidan napit, +avasi ikkunan. Sitten hän otti pienen ruiskun, joka oli aina käsillä, +ja antoi hänelle kamferttiruiskeen. + +Kun Vassia tuli jälleen tajuihinsa, kääntyi Aleksei Dmitritsh nopeasti +poispäin, näennäisesti kiinnittäen kaiken huomionsa spriilamppuun, +jonka yllä vesi kiehui. Kului muutamia silmänräpäyksiä, jotka antoivat +molemmille tilaisuuden valmistella ilmettään. Vihdoin nuori mies tunsi, +että hänen äänensä pysyisi lujana, ja hän päätti puhua. + +— Olenpa nukkunut kauhean kauan, isä, hän sanoi. Olen varmaan ollut +hyvin levoton. Uneksinut... sinusta... kauniin unen... + +— Sitä parempi, sanoi Aleksei Dmitritsh ja syleili häntä näköjään ilman +liikutusta. Se antaa sinulle ruokahalua. + +— Sinä sitten ajattelet vain, ruokaa. + +Ja Vassia hymyili koettaen sisällyttää hymyynsä kaiken sen rakkauden ja +hellyyden, joka hänet oli vallannut. + +Hän söi haluttomasti, niinkuin aina, mutta antamatta isänsä huomata +mitään, ja sanoi: + +— Sinä olet mainio kokki, isä. Kokin ammatti on sinun todellinen +kutsumuksesi. + +— Vahinko, että en tietänyt sitä urani alussa, sanoi Aleksei Dmitritsh +pilaillen. Se olisikin parempi virka kuin musteentuhrijan. Nyt +minä menenkin hakemaan ylös aamiaisemme. Minusta ei ole ollenkaan +hauskaa aterioida siellä alhaalla. Meidän huoneemme on iloisempi kuin +ruokasali. Ja sinä kai pidät liian paljon sängystäsi noustuksesi nyt +kohta. + +Ensi kerrokseen päästyään hän epäröi. Neiti Mesureux oli jo tehnyt niin +paljon hänen hyväkseen. Mitä hän nyt sanoisi tästä, päähänpistosta? Kun +hän tuli neiti Mesureux'n luokse, hän kuiskasi kiireesti: + +— Poikani ei ole oikein terve ja siksi aioin viedä hänelle lientä +ja lihaa tuonne ylös. Itse en tarvitse mitään. Kuten tiedätte, syön +aamulla varsin vähän. + +— Mutta Mélanie voi sangen hyvin... + +— Ei, ei, keskeytti Aleksei Dmitritsh, joka kuukausien lopussa oli +epätoivoissaan voidessaan antaa niin vähän juomarahoja. Hänellä on +paljon työtä, minä voin tehdä sen mainiosti itsekin. + +Kellon lähestyessä viittä Aleksei Dmitrishin täytyi lähteä lehtensä +toimitukseen. Tänään oli hänen vuoronsa kirjoittaa pääkirjoitus, ja +hänen täytyi saada ensin käydä kuulemassa ohjeet sen pienen venäläisen +päivälehden toimituksessa, jolta hän sai tulonsa. Ennen lähtöään hän +sanoi Vassialle: + +— Lepää nyt kunnollisesti. Sinä tiedät, että Ashkeliani on kutsunut +meidät uudenvuodenillaksi päivällisille. Myöskin tohtori ja Natalia ja +Helena Borissovna tulevat sinne. + +Kun nuori mies jäi yksin, sulki hän silmänsä toistaen kerran toisensa +jälkeen Helena Borissovnan nimeä vain siksi, että tuotti iloa kuunnella +sen sointia: Helena Borissovna, Helena Borissovna. + +Aleksei Dmitritsh palasi pian; hän oli Vassian takia liian levoton +voidakseen työskennellä muualla kuin hänen läheisyydessään. + +Tuolla pienellä kadulla hän tapasi Maksim Shuvalovin juuri ajeltuna ja +hienona. + +— Teitä kummastuttaa, tämä sanoi nauraen, nähdä minut ilman +ajurinpukua, tällaisessa asussa. Se johtuu siitä, että ette koskaan +tule kotiin tähän aikaan päivästä. Vapaa-aikani minä käyn kävelemässä +bulevardeilla. Vieläpä jalkaisin. Se on parasta lihaksille. Sanon +teille, että tulee vallan kumaraiseksi istuessaan koko yön ohjauspyörän +ääressä. + +Aleksei Dmitritshistä oli aina mieluisaa puhutella Shuvalovia. +Keskustelu tämän miehen kanssa, joka ei koskaan valitellut, teki +hyvää. Tuntui melkein siltä, kuin Shuvalovin salaisena kunnianhimona +ja hänen pitkien ja vaivalloisten opintojensa luonnollisena päämääränä +olisi aina ollutkin saada yökausia odotella asiakkaita Montmartre'in +ravintoloiden edustalla. + +Mutta tänä iltana askarrutti vanhan sanomalehtimiehen ajatuksia vain +yksi seikka. + +— Tohtori, hän sanoi, tulette kai kotiin kello kymmenen tienoissa? + +— Luonnollisesti, meidänhän pitäisi yhdessä valvoa uudenvuodenyötä? + +— Olkaa siinä tapauksessa ystävällinen ja kurkistakaa meille ennen +päivällistä. + +— Voiko poikanne huonosti? + +Shuvalovin kysymyksessä oli tosin osanottoa, mutta myöskin omituinen +ilon vivahdus: hän rakasti lääkärintointaan, joka hänen oli, +ranskalaisen diploomin puutteessa, ollut vaihdettava autonkuljettajan +ammattiin. + +Kun Aleksei Dmitritsh oli muutamin sanoin tehnyt selkoa Vassian +tilasta, Shuvalov huudahti: + +— En voi antaa teidän odottaa kauemmin. Ymmärrän hyvin levottomuutenne. + +— Odottakaa, tulen mukananne heti, hän jatkoi keskeyttäen toisen +kiittelyt. Hän ei edes itselleenkään tunnustanut, miten kiire hänellä +oli päästä koettamaan, oliko hänen korvansa, joka vallankumouksen +puhjetessa oli alkanut tulla kuuluisaksi, vielä yhtä terävä kuin ennen. + +Portaissa Aleksei Dmitritsh kuiskasi hänelle: + +— Kuulkaahan, rakas tohtori, minä en haluaisi olla sisällä, kun +tutkitte häntä. Minä odotan teitä käytävässä. + +Kun Shuvalov palasi vanhan sanomalehtimiehen luokse, oli hänen +ammatti-ilonsa tyydytetty, ja jäljellä oli vain pula sen vuoksi, mitä +oli sanottava sairaan isälle. + +— No niin, aloitti hän, pojallanne ei ole mitään varsinaista tautia. +Mutta tämänaamuinen kohtaus osoittaa selvästi, että hänen täytyy +säästää itseään. Ennen kaikkea, älkää antako hänen nousta vuoteesta +pariin, kolmeen päivään. + +— Eikö tänä iltanakaan? mutisi Aleksei Dmitrish. + +— Ei, ei millään ehdolla. Ymmärrän hyvin, että se on kovaa +nuorukaiselle näin uudenvuodenaattona, mutta se on välttämätöntä, +uskokaa minua. Huoleen ei anna niinkään paljon aihetta sydän kuin hänen +verettömyytensä... hänen yleinen heikkoutensa... + +Hän jatkoi nopeasti, vanhan miehen läpitunkevaa katsetta karttaen: + +— En oikein tiedä, mitä antaisin hänelle lääkkeeksi. Hän tarvitsisi... + +Soinnuttomalla äänellä jatkoi Aleksei Dmitritsh tohtorin aloittamaa +lausetta: + +— Niin, minä tiedän... vuori-ilmaa... täydellistä lepoa ja hyvää +hoitoa... aurinkoa... etelää. + +Hän naurahti hämillään ollen ja jatkoi: + +— Ajatelkaahan, tohtori, että minä ennen maailmassa ansaitsin +kuusikymmentätuhatta sodanedellistä frangia nyt se olisi +kuusisataatuhatta! + +Aleksei Dmitritsh koetti antaa Vassialle tiedon Shuvalovin kiellosta +niin säästeliäästi kuin mahdollista, kiertoteitse. Mutta niin pian kuin +Vassia, joka tavallisesti mukautui kärsivällisesti kaikkeen, ymmärsi +asian, nousi hän sängystään posket liekehtivinä. + +— Ei, sitä minä en tahdo, hän sanoi, minä menen päivällisille. + +Ja huolimatta isän rukoilevista silmistä, joilla tavallisesti oli +häneen rajaton valta, hän toisti: + +— Minä menen sinne. + +Vassian kapinallisuus saattoi Aleksei Dmitritshin hetkiseksi ymmälle. +Mutta sitten hänelle vaikeni jotakin, ja hän sanoi: + +— Poikaseni, en usko, että noilla päivällisillä on hauskaa. Olen +kuullut, että Helena Borissovnakin on kutsuttu muualle. + +Vieraskaan ei olisi tarvinnut suurta tarkkanäköisyyttä huomatakseen +Aleksei Dmitritshin hämilläänolosta, että hän valehteli. Kuinka hän +olisi siis voinut salata sen omalta pojaltaan, joka tunsi hänen äänensä +jokaisen vivahduksen? Mutta tämä valhe lamasi Vassian. Jos hänen isänsä +tarvitsi sellaisen keinon... + +Ja häneen hulvahti häpeäntunne — sellainen, jonka kokee umpimielinen +nuorukainen nähdessään salaisuutensa paljastettuna, — ja hän kuiskasi +aivan hiljaa: + +Olet oikeassa, isä. Olet oikeassa. Se oli lapsellisuutta. + + + + +III. + + +Venäläisten uudenvuodenateria oli katettu: kangaspäällysteiset +nojatuolit odottivat jo vieraita pöydän ympärillä. Eräälle tuolille oli +neiti Mesureux sijoittanut valtaisan paketin, jonka ruhtinas Ashkeliani +oli antanut hänelle lähtiessään itse pukeutumaan. + +— Ei vielä ketään, tiesinhän sen, Natalia Borissovna huudahti. Enkö +ollut oikeassa, Lenotshka, enkö? Niin, tiedän kyllä, mitä aiot sanoa: +että on parempi itse odottaa kuin antaa toisten odottaa. Tule, että +saan suudella sinua, olet tänä iltana niin suloinen, rakkaani. + +Helena Borissovna nojautui sisareensa: mutta ennenkuin hän oli ehtinyt +irroittautua syleilystä, pani Natalia käsivartensa hänen olkapäilleen, +osoitti vanhaa peiliä, jossa heidän kasvonsa kuvastuivat aivan +lähekkäin, ja sanoi miettiväisesti: + +— Katsohan, miten toisenlainen sinä olet kuin minä! Eikö ole samalla +kertaa levottomuutta herättävää ja ihanaa, että kaksi ihmistä, jotka +ovat samaa lihaa ja verta, voivat olla niin erilaisia? + +Helena katseli kauan vanhemman sisarensa piirteitä. Peilikuvan +etäisyys ja himmeähkö päivänvalo saivat niiden alituisen ilmevaihtelun +näyttämään entistäkin merkitsevämmältä. Mikä ihmeellinen, melkein +peloittava kyky rakastaa ja nauttia, säteilikään noista pienistä, +valkeista, kesakkoisista, kapeista ja laihoista kasvoista. Lakkaamaton +antautuminen ihmisten, maisemien, asioiden lumoukselle oli uurtanut +niihin jo ryppyjä! Mikä haaveksunta noilla kalpeilla huulilla, +noissa suurissa silmissä, jotka olivat liian kirkkaat ja melkein +kuin harhanäkyjä näkevät! Kuinka niissä oli voinut pysyä tuo avoin +ja luottava katse kaiken sen jälkeen, mitä hän oli kokenut, kaikkien +pettymysten jälkeen, kaiken sorruttua? Helena painoi sisartaan hellästi +itseään vasten. + +— Niin, me olemme hyvin erilaisia, hän sanoi. Sen pahempi minulle. + +Hänen äänensä ei ollut, niinkuin sisaren, aina eloisa ja herkkä, +vaan hyvä ja tumma. Kun hän puhui, hän tuskin avasi huuliaan. Hänen +kauniissa ruumiissaan ja hänen kasvoillaan oli aina tämä rauha. + +— Vaikene toki, Lenotshka! huudahti Natalia Borissovna. Koko maailmassa +ei ole mitään sinun veroistasi. Ja sitä sinä et tiedä. Mikä vahinko! +Mutta jos tietäisit sen, olisi vahinko vielä suurempi! Siis parhaiten +on niinkuin on. Elämä on hyvin järjestetty. + +Kevyt värinä kulki yli Helenan otsan. Sisaren sanat koskivat häneen. +Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi kuullut haavoittuneen, jonka +kaikista suonista vuoti veri, siunaavan taistelua, mikä oli hänet +tuhonnut. Hän tahtoi huutaa: + +— Entä pikku tyttösi, joka kuoli nälkään, ja miehesi, joka jätti sinut +pelastamasi ystävättären takia, ja joka nyt, vaikka onkin rikas, antaa +sinun turmella silmäsi! Ja yöt, jotka vietät itkien, ja paikatut +pukusi, ja rypyt kasvoissasi kolmenkymmenen vuoden iässä! + +Mutta Natalia Borissovna sanoi: + +— Tiedätkö, mitä meidän pitää tehdä odottaessamme? Avata tuo paketti ja +kattaa pöytä. Ashkeliani on mainio, mutta hän tarvitsee vähän apua. + +Paketista tuli esille kaikenlaista hyvää: kaviaarirasioita, suuria +viipaleita savustettua lohta, lihalla, kaalilla, kalalla ja riisillä +täytettyjä pasteijoja, suolakurkkuja, säilykesieniä ja hedelmiä, niin +kalliita ja harvinaisia kuin vain siihen vuodenaikaan saattoi saada. + +Tahtomattaankin kaiken tämän runsauden valtaamina nauroivat sisarukset +hiukan hermostuneesti järjestäessään ruhtinaan ostoksia pöytään. Kohta +lautaset eivät enää riittäneet. Täytyi pyytää neiti Mesureux'lta +muutamia lisää. + +— Laupias taivas, sanoi vanha neiti tultuaan sisään, mitä tämä kaikki +tarkoittaa? + +Kummakseen näki Natalia Borissovna sisarensa rauhallisten silmien +leimuavan kiivasta ylpeyttä hänen vastatessaan lyhyesti: + +— On venäläisten uudenvuodenaatto. + +— Miten sinä sen sanoitkaan, rakas Lenotshka! kuiskasi Natalia +Borissovna heidän jäätyään kahden. Minä en tietänytkään, että sinussa, +pikku kivikuvani, asustaa sellainen paholainen. + +Helena puri huultaan, kuin olisi hänet tavattu tekemästä tyhmyyksiä. + +— En tiedä, mikä minuun meni, hän sanoi, mutta, näetkös, minä olin niin +iloinen siitä, että tämä kelpo nainen, joka paremmin kuin kukaan muu +tuntee meidän kurjuutemme, sai nähdä, miten yksi meistä saattaa panna +menemään viimeiset lanttinsa. + +Sitten, ikäänkuin omien sanojensa kiihoittamana, hän lisäsi kuumeisesti: + +— Natasha, kukkia pitäisi saada pöydälle, eikö sinustakin? + +— Kyllä, sitä olen ajatellut koko ajan, rakkaani, mutta en ole +uskaltanut sitä ehdottaa. Rahathan ovat sinulla, enkä tiennyt, +voisimmeko ostaa... + +— Voimme tai emme, sama se, onhan tänään uudenvuodenaatto! + +— Minä en tunne sinua enää, Lenotshka, sanoi Natalia Borissovna +onnellisesti hymyillen. Sinä, joka ennen järkevyydelläsi saatoit minut +häpeään! Mene, rakkaani, mene, ja tuo mukanasi niin paljon kuin voit! +Tiedäthän, aivan kulmassa on kukkakauppa, jota pidetään auki varsin +myöhään. + +Natalia Borissovna oli seisahtanut hetkeksi paikalleen, kasvot +unelmoivina. Hän oli sekä liikutettu että onnellinen innosta, +mitä hänen pikku sisarensa osoitti. Hänen silmänsä säteilivät +rakkautta. "Pikku sisar!" Ja kuitenkin tämä oli melkein päätä pitempi +häntä. Voisiko hän milloinkaan nähdä sisarensa muuna kuin pienenä +kimnaasityttönä jolla on kastanjanruskea univormu, musta esiliina ja +pitkät palmikot? Ja kuitenkin oli juuri Helena kaksi vuotta sitten +Pragissa saanut hänet jättämään miehensä ja tuon naisen; juuri Helena +oli ottanut hänet mukaansa Parisiin, hankkinut heille työtä ja lempeän +päättäväisesti järjestänyt heidän yhteisen elämänsä. + +— Mutta yhtäkaikki hän on vain pikku tyttö, sanoi Natalia +Borissovna itsekseen lapsellisen itsepäisesti. Vaikka hän onkin +kahdenkymmenenyhden ikäinen. Vain pikku tytöt voivat olla niin vakavia, +ahkeria ja kilttejä kuin hän. + +Tyytyväisenä tähän loppupäätelmään, joka oli hänen kevyitä ja kauniita +kuvitelmia rakastavan mielensä mukainen, hän jatkoi päivällispöydän +järjestämistä. Hänellä oli ihastuttavat kädet, hiukan epäsäännölliset, +mutta ilmehikkäät ja taitavat. Ne kaunistavat kuin leikiten kaiken, +mihin kajosivat. Hedelmät hän asetteli loiviksi pyramiideiksi ja +järjesteli, muut ruokatavarat hauskasti niiden muodon ja värin mukaan. + +Pullot hän sijoitti eri pöydälle siten, että kynttilöiden valo sai +niiden värit kimmeltämään. + +Natalia Borissovna ihasteli kättensä töitä. Pöytä näytti todella +juhlalliselta; se ei olisi hevin voinut olla kauniimpi; ja kukat +tulisivat vielä lisäksi. Mutta itse huone? Miten sieluton se olikaan! + +Hetkisen Natalia Borissovnaa halutti ottaa pois huonekalujen suojukset. +Neiti Mesureux oli niin hyvä — hän kyllä sallisi sen. Mutta kun hän +kohotti ensimmäistä, paljastui niin ruma, niin virttynyt sametti, että +hän kiiruhti kohta panemaan sinirantuisen vaatteen jälleen paikalleen. +Täytyi keksiä jotakin muuta. + +Äkkiä hän huudahti riemusta ja mutisi sitten: + +— Kunhan he eivät tulisi kesken kaiken! + +Ja juoksi huoneeseensa. + +Hän palasi kantaen outoja aarteita: silkkikankaita, brokaadipalasia, +kulta- ja hopeakangasliuskaleita. Kuumeisen kiireesti hän levitteli +niitä tuoleille, kiinnitteli seiniin, juoksi sitten taas ulos ja +palasi tuoden kahta suurta nukkea. Toinen esitti bojaarivaimoa koko +komeudessaan, toinen tsherkessiläissoturia. + +— Kamiinalle, kamiinalle! huudahti Natalia Borissovna niin onnellisena +päähänpistostaan, että puhui ääneen itsekseen. + +Silloin palasi Helena. + +— Mainio aate, rakas Natasha, hän sanoi ihaillen. Minä en olisi tuota +milloinkaan keksinyt. + +Sitten hän lisäsi ujosti ja ikäänkuin olisi halunnut pyytää anteeksi +sitä, mitä sanoi: + +— Meidän täytyy vain pitää huolta siitä, että kankaat eivät turmellu; +nehän ovat koko omaisuutemme. Ja nuo (hän osoitti helakanvärisiä +nukkeja) minun täytyy viedä huomenna teeravintolaan Rue Mirosmenilin +varrelle. Ajattele, jos niille tapahtuisi jotakin! + +— Kuule nyt, Leena pieni, tänä iltana et todellakaan saa puhua järkeä! + +Ylpeällä eleellä osoitti Natalia Borissovna mimoosapensasta ja +ruususylystä, niin valtavia, että kaksi juoksupoikaa tuskin jaksoi +niitä kantaa. + +— Neiti Mesureux, neiti Mesureux, kulhoja, karahveja, maljakoita, pian! +pyysi Natalia Borissovna. + +Hän upotti kätensä pehmeisiin, tuoksuviin kukkavihkoihin, ja hänen +kasvonsa olivat niin valoisat, niin onnea säteilevät, että Helena tunsi +kurkkuansa kuristavan. Hän kadehti sisarensa ihmeellistä kykyä kokonaan +antautua kuluvalle hetkelle, kun hän itse ei voinut olla ajattelematta, +että huomenna ei olisi kukkia eikä herkkujen painosta notkuvaa pöytää +ja että noista huonetta koristavista kankaista täytyisi pitkät +tuntikaudet neuloa yöravintoloita varten kurjasti maksettuja nukkeja. + +Hän oli harmistunut itseensä. Hän kärsi alinomaa omasta +järkevyydestään; se tuntui perin surkealta verrattuna Natalia +Borissovnan haltioitumiseen, jota hän ihaili, ja tänä iltana hän aivan +erityisesti tahtoi vapautua siitä. + +— Ei, neiti Mesureux, hän huusi. Älkää vaivautuko. Me emme tarvitsekaan +mitään. + +Ja hän kääntyi kummastuneen sisarensa puoleen: + +— Saatpa nähdä, Natasha, että niin on parempi! + +Hän otti sylinsä täyteen kukkia ja sirotti niitä pöytäliinalle, +huonekaluille, kamiinalle, lattialle. Se tietoisuus, että hän muutamien +hetkien nautintoa varten siroitti ympärilleen monien pitkien päivien +ansiot, että niiden päälle astuttaisiin huolettomasti, täytti hänen +mielensä kiihkeällä, rintaapaisuttavalla ilolla. + +Yht'äkkiä hän heittäytyi sohvalle täysin väsyneenä, katse sammuneena, +posket kapeiden käsien nojassa. Melkein pelokkaasti hiipi Natalia +Borissovna hänen luokseen, siveli hiuksiaan. Tämä äkillinen rajuus +hämmensi sen varjottoman, rakkaan kuvan, jota hän oli niin kauan +säilyttänyt mielessään. Missä oli nyt pikku Lenotshka mustine +esiliinoilleen, kastanjanruskeine pukuineen ja pitkine palmikkoineen? + +Helena nousi nopeasti, ja kaiken tahdonvoimansa jännittäen hän palautti +kasvoilleen tyyntä hyvyyttä kuvastavan ilmeen. + +— Siinähän tuleekin jo isäntämme, hän sanoi. + +Sisarukset olivat itse asiassa kuulleet jo portaista Feodor Ashkelianin +askelet. Ruhtinasta ei edes tarvinnut tuntea hyvin, kun jo oppi +erottamaan hänen askelensa kaikista muista; niin joustavat ja +voimakkaat ne olivat, oli kuin jokin suuri petoeläin olisi lähestynyt. + +— Jo täällä, hän sanoi heti kynnykseltä. Miten epäkohtelias olenkaan +ollut. + +Meidän on helppoa antaa teille anteeksi, vastasi Natalia Borissovna. +Nämä ihanat tavarat ovat jo etukäteen hankkineet teille synninpäästön. + +Lapsellinen ilo syttyi Feodorin ruskeihin silmiin. Hän huudahti: + +— Miten hienosti olettekaan järjestäneet kaiken! Nuo kankaat, nuo +kukat! Oi, tämä tekee hyvää! Todellinen juhla! Te olette enkeli, rakas, +rakas Natalia Borissovna! + +Hän suuteli tätä kädelle veljellisesti ja kumarsi sitten Helenalle. + +— Kiitän teitä kaikesta sydämestäni, Helena Borissovna. + +— Olettepa te juhlallinen häntä kohtaan, huomautti Natalia nauraen. +Tunnustakaa, että arastelette häntä, te, joka ette pelkää mitään, +kaikkein vähiten kauniita kasvoja! + +— Kaikki on mahdollista, vastasi Feodor iloisesti. Mutta saanen +silmänräpäyksen käsitellä pullojani. + +Pulloja avatessaan hän mietti hitaassa, mutta rehellisessä mielessään +Natalia Borissovnan huomautusta. Niin, Natalia oli oikeassa. Hän +ei suhtautunut Helenaan samalla tavalla kuin kaikkiin muihin +naisiin. Näitä hän käsitteli sellaisella, osaksi viattomalla, osaksi +aistillisella tuttavallisuudella, joka jo tapaamisen ensi hetkestä +sulatti tuon sukupuolten välisen selittämättömän epäluulon, jonka +voittaminen vaatii tavallisesti aikaa ja viisautta. Hän lähestyi heitä +eläimen tavoin, ystävällisesti ja ujostelematta. Naisten ja hänen +välillään syntyi yleensä miltei ruumiillinen ymmärtämys, johon järki ei +enää ennättänyt vaikuttaa. + +Mutta tämä luonnollinen yllyke puuttui häneltä Helenaan nähden. Tämän +läheisyys aiheutti hänessä epämieluisan tunteen, joka muistutti +ujoutta. Eikä se johtunut tytön nuoruudesta. Hän ei ajatellut vähääkään +Helenan neitseellisyyttä: se oli jotakin aivan muuta. Helena oli +epäilemättä yksinkertainen; hänessä oli tuota piirteiden ja luonteen +kuninkaallista, verratonta yksinkertaisuutta, jota tavataan vain +joillakuilla venäläisillä naisilla. Mutta kaikelle alkuperäiselle +herkän vaistonsa — ainoan johdattajansa — turvin Feodor pani merkille, +että tuon yksinkertaisuuden alla uinui tunteita, joita hän ei saattanut +ymmärtää. Ja kun hän kohtasi Helenan silmät, käänsi hän omansa +toisaanne, samoin kuin eläin kohdatessaan ihmisen katseen. + +Feodor itse ei tosin käsittänyt suhdettaan nuoreen tyttöön tällaiseksi. +Hän tyytyi ainoastaan ajattelemaan: + +— Hän on kaunis, rakastettava, mutta en himoitse häntä. Ja hän +häiritsee minua. + +Tultuaan tähän kuolleeseen kohtaan, joka häntä täydellisesti tyydytti, +Feodor täytti kolme lasia, kohotti omansa ja sanoi: + +— Malja teidän suureksi, suureksi onneksenne, kalliit ystäväni. Ja +teille, Helena Borissovna, toivon rakastettavan, rikkaan ja hyvän +miehen. + +— Odottakaa, odottakaa, huusi muudan hilpeä ääni. Tässä yksi lisää — +myös Helena Borissovnan ehdokkaitten joukkoon! + +— Tervetuloa, Maksim Sergejevitsh, sanoi Ashkeliani nousten ottamaan +Shuvalovia vastaan. Minä ajattelinkin jo pelolla ja vavistuksella, +miten selviytyisin yksin kaikista näistä pulloista. + +Tohtori-autonkuljettaja suuteli naisia kädelle ja vastasi: + +Oh, älkää odottako minulta suurtakaan apua siinä suhteessa. Tiedätte, +että en kestä suuria määriä. Mutta tuon mukanani erään, joka tyydyttää +suuretkin vaatimukset. + +— Kenet sitten? + +— Ah! Siinä se! Ei todellakaan ole korrektia tuoda vierasta mukanaan, +ja minä pyydän anteeksi. Mutta hän on vanha, hyvä ystäväni, ja viime +tapaamisestamme on niin paljon aikaa, että en heti voinut erota hänestä. + +— Teitte oikein, vastasi Feodor. Mutta kuka hän on? + +— Mies, joka ei ensinkään ole naisten makuun, mutta mitä +mielenkiintoisin ihminen: Anton Ivanitsh Irtitsh. Ehkä olette jo +kuulleetkin hänestä? + +— Emme, vastasivat toiset. + +Sodan aikana hän oli suurimman lentokonetehtaamme johtaja. Uskomattoman +rikas. Ja kuitenkin hän on talonpoika! Oikea talonpoika. Hän aloitti +työnjohtajana. Luulen, että hän osaa lukea ja kirjoittaa, mutta en ole +varma siitä. Olen hoitanut häntä yhtä mittaa kaksi vuotta. Ymmärrämme +toisemme oikein hyvin. Siksi en voinut jättää häntä, kun kohtasimme +toisemme bulevardilla. + +— Mutta täällähän on suurenmoista! hän jatkoi. On siis vielä +rikkaitakin ihmisiä! + +Ashkeliani vastasi nauraen: + +— Kyllä, minä. + +— Perintö. + +— Niin voisi sanoa. Tai paremminkin perinnön loppu. Olen myynyt +tikarini. + +— Ihanan tikarinne? Natalia Borissovna huudahti. Vahinko! + +Varjo kulki yli kauniin, ajatuksettoman otsan. Tikari oli ollut +jalokivien kauttaaltaan peittämä ase, johon Feodor oli ollut hyvin +kiintynyt, koska se oli perin vanha sukukalleus. Ja se oli sopinut niin +hyvin käteenkin. + +— Kuulkaahan, hyvä ruhtinas, se oli ehkä teidän viimeinen ammuksenne? +kysyi äkkiä vakavaksi muuttunut Shuvalov. + +— Älkäämme puhuko siitä, nyt ei ole oikea hetki. + +— On kyllä. Jos tunnen teidät oikein, on huomenna jo liian myöhäistä. +Kuinka paljon teillä on vielä jäljellä? + +— Nyt... neljä, viisi tuhatta frangia, vastasi Feodor hämmästyneenä ja +tyytymättömänä tuon tungettelun johdosta. + +— Kas niin, antakaa ne minulle. Te olette hänen ystäviään. Sanokaa +hänelle, että hänen tulee antaa ne minulle. Minulla on häntä +varten ainoanlaatuinen tilaisuus. Melkein uusi auto myytävänä +kahdellatoistatuhannella frangilla. Kolmas osa vaaditaan käteistä. Hän +voisi ajaa sitä itse tai myöskin vuokrata sen minulle ja elää rauhassa. +Uskokaa minua! Suokaa anteeksi, että tällaisena iltana puhun kurjista +liikeasioista. Mutta huomenna hänellä ei ole mitään jäljellä, sen te +tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin. Siis, uskokaa rahat minulle! + +— Antakaa ne hänelle, ruhtinas, sanoi Helena rauhallisella äänellään. + +Feodor veti taskustaan neljä rypistynyttä tuhannen frangin seteliä +ojentaen ne Shuvaloville. + +— Nämä. Ei enempää. Loput pidän itse. Ette kai sentään tahdo, että +jäisin uudenvuodeniltana vallan rahattomaksi. + +Hetken aikaa hän näytti myrtyneeltä kuin lapsi, joka lähetetään +vuoteeseen. Mutta pian hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän sanoi: + +— Kiitos, Maksim Sergejevitsh. Vallan varmaan te pelastitte minut. +Sitten kun olisin kuluttanut nuo rahat, ei minulla olisi ollut muuta +keinoa kuin ruveta hevosvarkaaksi, ja tässä murheellisessa kaupungissa +on niin vähän hevosia, ja nyt, jatkoi hän vapautuneesti, juokaamme +jumalan nimeen, ja juokaamme kunnollisesti. Mutta missä, hitto soi, +teidän vieraanne piileskelee? + +— Hän riisuu turkkejaan, vastasi Shuvalov nauraen, sillä hänellä on +vielä oikeat, hyvät venäläiset turkit, sellaiset, joiden päällys ei +kulu, joiden turkisvuori kestää ikuisesti ja jotka ovat raskaammat kuin +niiden kantaja. Ja sitten hän halusi pestä kätensä. Mutta kun hän tekee +kaiken yhtä huolellisesti kuin allekirjoittaisi tärkeää sopimusta, ja +kun hän päälle päätteeksi osaa tuskin kymmentä ranskalaista sanaa, +voitte ymmärtää, että se vie aikaa. + +Samassa kuultiin neiti Mesureux'n kärsimättömänä selittävän : + +— Ei, ei sinnepäin, hyvä herra, menkää oikealle, minne minun käteni +osoittaa. + +— Anton Ivanitsh, huusi Shuvalov, tule tänne! + +— Kiitos, hyvä ystävä, nyt osaan jo. + +Ääni oli syvä, täynnä mehua ja voimaa. Se kaikui vielä huoneessa, kun +Anton Ivanitsh ilmaantui kynnykselle. + +— Mutta eihän tuo ole mikään talonpoika, mutisi Natalia Borissovna, +joka oli lapsellisesti odottanut näkevänsä venäläispuseroisen, +pörröisen karhun. + +Miehellä oli kyllä venäläispusero, mutta moitteettoman puvun alla. +Lyhyt, tiheä, hyvin hoidettu parta pitensi hänen pyöreähköjä +kasvojaan. Hänen hitautensa, hänen kömpelyytensä tosin viittasivat +maalaiseläjään. Eivätkä hänen leveät hartiansa tahtoneet mahtua puvun +sisälle, vaikka se olikin laaja. Mutta muuten hän ei millään tavoin +muistuttanut niitä talonpoikia, joita Natalia Borissovna oli nähnyt +vanhempiensa maatilalla. Erään yhtäläisyyden hän sentään huomasi: +sekoitus viekkautta ja hyvyyttä asusti suuta ja silmiä ympäröivissä +poimuissa. Anton Ivanitsh antoi näiden pienten silmien, jotka olivat +hyvin liki toisiaan, tirkistellä läsnäolevia; paksu, älykäs suu avautui +selkoselälleen, sydämellisesti, ja Anton Ivanitsh selitti: + +— Iloista juhlaa teille kaikille ja kiitos vieraanvaraisuudestanne! + +Nämä sanat saivat Natalia Borissovnan silmät säteilemään onnesta, +niinkuin tapahtui aina, milloin joku hänen unelmistaan tuli +todellisuudeksi. Tuo äänensävy, tuo hyväntahtoisuus, tuo puhdas, +luonnollinen, syvä ääntäminen, jota kaupunkielämä ei ollut turmellut, — +siitä kaikesta ei voinut erehtyä. Siten puhuivat vain ne siperialaiset +talonpojat, jotka ovat mahtavien jokien ja suunnattomien metsien +suojassa eläen säilyttäneet koskemattomana vanhan venäjänkielen. + +— Tervetuloa, Anton Ivanitsh, sanoi Feodor vakavan iloisena, niinkuin +itämaalaiset aina ottaessaan vieraan vastaan. Istukaa tänne. + +Hän osoitti tyhjää paikkaa sisarusten välissä. + +— Mutta eikö se ole Aleksei Dmitritshin paikka? kysyi Helena. + +— Sitä parempi hänelle. Löydämme kyllä hänellekin paikan, kun hän +tulee. Joka tapauksessa jää yksi paikka tyhjäksi. Olen tänään +iltapäivällä tutkinut Vassian, ja minun täytyi kieltää häntä tulemasta +tänne. Tuskinpa isäkään haluaa nyt tulla. Tiedättehän, miten vanhus +jumaloi poikaansa. + +— Poika raukka! huudahti Natalia Borissovna. Hän oli niin iloinnut +tästä illasta. Olisi ollut hauskaa meillekin, jos hän olisi päässyt +mukaan. Mikä häntä sitten vaivaa, rakas tohtori? + +— Ei mikään ja kaikki. Hänen elinvoimansa riutuu. Se valuu kuiviin, se +pakenee, enkä tiedä mitään keinoa, millä voisi sitä pitää yllä. Ehkä +toinen ilmasto, hyvin kallis hoito. Mutta rahoja pitäisi olla. + +Feodor Ashkeliani koetteli vaistomaisesti taskujaan. Shuvalov näki sen +ja hymyili surumielisesti. + +— Jos ne riittäisivät mihinkään, niin antaisin teille rahanne takaisin, +mutta tarvitaan paljon enemmän. + +— Pikku raukka, pikku raukka, mutisi Natalia Borissovna. + +Anton Ivanitsh kääntyi äkkiä hänen puoleensa: + +— Kuka on tuo poika, josta puhutte? Onko hän teidän poikanne tai ehkä +veljenne? + +— Ei, vastasi Natalia Borissovna hämmästyneenä. + +— Kuulkaapa minua. Vaikka hän olisikin omaisianne, niin ei sittenkään +pitäisi säälitellä häntä. Ajatelkaa häntä niin paljon kuin haluatte, +mutta ei ääneen. Ei ole hyvä puhua sellaisista asioista. Siten tekee +vain itsensä ja toiset alakuloisiksi. + +— Hyvin puhuttu, Anton Ivanitsh, huudahti Feodor. Kun ei voi tehdä +mitään, ei voi. Juokaamme Vassian terveydeksi. Se tuottaa hänelle onnea +tulevaksi vuodeksi. + +Shuvalov ei ollut ruhtinaalle liioitellut Anton Ivanitshin +juomaveikko-ominaisuuksia. Hän söi ja joi, ja jokaisen suupalan, +jokaisen kulauksen hän nautti sellaisella miltei uskonnollisella +hartaudella, jota talonpojat tuntevat ravintoa kohtaan, ja saattoi +ymmärtää, että samoin oli ollut aina, hänen rikkautensa aikoinakin. +Hänen leuoillaan oli hämmästyttävä kyky tehdä selvää kaikesta, mikä +niiden tielle joutui. Näytti siltä, että ne lakkaisivat työstään vasta +sitten, kun pöytä olisi tyhjä. + +— Siinä vasta pöytävieras! toisteli ruhtinas Ashkeliani ilosta loistaen +ja kaataen lakkaamatta vodkaa Anton Ivanitshin lasiin. + +Anton Ivanitsh kiitti, tyhjensi lasin yhdellä ainoalla siemauksella, +kuivasi huulensa kädenselkään ja alkoi uudelleen syödä. Ashkeliani +seurasi hänen esimerkkiään niin hyvin kuin taisi. + +Heidän ympärillään virisi keskustelu, johon he eivät ottaneet osaa, +mutta johon heidän hyvä ruokahalunsa ja hyvä terveytensä toi, kenenkään +sitä edes huomaamatta, lisää hilpeyttä ja elämäniloa. + +Lopulta Anton Ivanitsh työnsi hitaasti lautasen luotaan osoittaakseen +olevansa kylläinen, antoi katseensa liukua ympäri huonetta, ikäänkuin +hän olisi halunnut arvioida jokaisen esineen, ja sanoi: + +— Teidän on täällä hyvä asua. + +Helena katsahti häneen pikaisesti nähdäkseen, eikö hän tehnyt heistä +pilaa, Shuvalovhan oli sanonut, että tällä miehellä oli Pietarissa +ollut jonkinlainen palatsi. Mutta hän ei sanonut tuota pilalla. +Irtitshin ilmeessä kuvastui arvonanto ja melkein ihailu, mutta siinä ei +ollut minkäänlaista ivaa. + +— Mutta missä te itse asutte? hän kysyi. + +— Niin, neiti (Helena rypisti kulmiaan; miehen tapa puhutella häntä oli +hänen mielestään liian tuttavallinen ja liian vähän kunnioittava), saa +kulkea monet, monet portaat päästäkseen minun luokseni. Minä asun juuri +ulkokaton alla, palvelijahuoneessa, ja oli onnenpotku, että sain sen, +sillä se ei ole kallis. + +— Mutta älkää uskoko, Helena Borissovna, että hän on meitä muita +köyhempi, huudahti Shuvalov, joka kuunteli ystävänsä puhetta +nautinnokseen, kuin olisi istunut teatterissa. Minä olen aivan varma +siitä, että hän ei ole tullut tänne varattomana. + +Anton Ivanitsh alkoi nauraa, hyväntahtoista ja viekasta naurua: + +— Et ole aivan väärässä, Maksim, hän sanoi. Mutta katsohan, on +kahdenlaisia ihmisiä. Sellaisia, jotka kernaimmin ilmaisivat setelit +yhteen saadakseen ne nopeammin kulumaan, ja sellaisia, jotka +halkaisevat kopeekan saadakseen sen riittämään kauemmin. En soimaa +edellisiä, sillä Jumalahan heidät sellaisiksi on luonut, mutta itse +kuulun jälkimmäisiin. Ai, ai, ai, hän jatkoi katsellen pöydälle ja +lattialle sirotettuja kukkia, miten paljon rahaa on kylvetty suotta! +Ja varmaan sen ovat tehneet naisen kädet, sillä tuhlaavaisinkin mies +muistaa, miten hän itse, hänen isänsä tai hänen isoisänsä ovat saaneet +tehdä työtä ensimmäisen kopeekkansa ansaitakseen. + +Helena Borissovna hymyili halveksivasti eikä vastannut; Shuvalov +sitävastoin virkkoi kiihkeästi: + +— Sinulla ei ole oikeutta puhua noin, Anton Ivanitsh. Naiset, jotka +ovat kylväneet nuo rahat, niinkuin sanoit, tekevät työtä aamusta iltaan. + +— Niinkö! Ja mitä he sitten tekevät? + +— Katsohan tuonne kamiinan päälle! + +— Se on soma, pieni bojaarivaimo, tuumi Irtitsh koulumestarillisesti. +Mutta jos istuu koko päivän kutomassa kultaa, luulee lopuksi olevansa +rikas. Ei, se ei ole mitään oikeaa työtä. Eikä sekään, mitä sinä, +Maksim, teet. Ansaitsette parahiksi syödäksenne kaiken ansionne. Oikea +työ edistyy, kasvaa lumivyöryn tavoin. + +— Sinä puhut siten, kuin vielä olisimme Venäjällä ja saattaisimme tehdä +mitä haluaisimme! Kumma mies! + +— Voi aina aloittaa uudelleen, aina ja missä hyvänsä. Täytyy vain +halkaista kopeekka, jotta se riittäisi kauemmin, odottaa, katsella +ympärilleen, eikä kohta panna narua kaulaansa, niinkuin te kaikki +teette. + +— Ja sinä olet keksinyt jotakin, mikä sopii sinulle? + +— Ehkä, sanoi Irtitsh ajatuksissaan, lyhyttä partaansa sivellen. + +Sitten hän kääntyi päättäväisesti Ashkelianin puoleen: + +— Kuunnelkaa nyt tarkkaan, ruhtinas! Olette ottaneet minut +kuninkaallisesti vastaan, ja siksi haluaisin tarjota teille tilaisuuden +ansaita. Minä lähden huomenna hävitetyille alueille, punaiselle +vyöhykkeelle. Olen ministeriöltä saanut palasen maata tonkiakseni siitä +kaiken metallin. + +— Mutta miten olet saanut sen aikaan? Ethän osaa ranskan sanaakaan, +huudahti Shuvalov. + +— Kun tahtoo, niin myöskin voi, Jumalan avulla, vastasi Irtitsh +rauhallisesti. Mutta anna minun rauhassa puhella ruhtinaan kanssa. +Yritys on hyvä, vieläpä sangen hyvä, ja kun minä sen sanon, voitte +uskoa minua. Mutta minulla ei ole riittävästi työntekijöitä, ei, ei +riittävästi. Tarvitsen vielä lisää noin puoli tusinaa. Mutta millä minä +maksan ensimmäisen kuukauden palkat? Sitten käy kaikki kyllä itsestään. +Tällä hetkellä minulla ei ole tarpeeksi rahaa. Olen ymmärtänyt, että +teillä on hiukan. Tulkaa kumppanikseni! + +Hän keskeytti puheensa ja silmäili tyytyväisenä Feodorin voimakasta +rintaa. + +— Te olette omianne tähän työhön, hän lisäsi, sillä aluksi täytyy +johtajien raataa yhdessä työmiesten kanssa. Uskokaa minulle rahanne. +Ette kadu sitä. + +— Ei, ei, vielä tekin, Anton Ivanitsh, huokasi Feodor. Ei, taivaan +tähden! Tällainen uudenvuodenaatto! Puhutaan vain liikeasioista! +Shuvalov tahtoo ostaa minulle auton (Irtitsh kohautti olkapäitään), te +haluatte laahata minut erämaahan tonkimaan liejusta granaatteja. Ja +kaikki tämä vain siksi, että minulla on viisituhatta frangia. Juokaamme +herran nimessä nuo rahat, mutta älkää tehkö minua hulluksi! + +— Hyvä, hyvä, sanoi Irtitsh rauhoittavasti. En ole vielä milloinkaan +pakoittanut ketään ottamaan onnensa vastaan. Jos elämme vielä vuoden +tästä päivästä lukien, saamme nähdä, kumpi on ollut oikeassa. Mitä +taas tulee juomiseen — joka teidän mielestänne näyttää olevan parempi +liikeyritys —, niin olen kyllä mukana loppuun saakka. Sitäkin +mieluummin, koska tämä punaviini on todella hyvää. + +Kaipauksen ilme liukui yli hänen kasvojensa, jotka muuten eivät +näyttäneet voivan kuvastaa mitään tunteita. + +— Muistatko vielä minun viinikellarini, Maksim? Se oli aikamoinen +kellari! Hän hymyili niin arvoituksellisesti, ettei kukaan olisi voinut +sanoa, oliko siinä jotakin katkeruutta ruhtinasta kohtaan: + +— On kummallista ajatella: silloin ei kukaan olisi kieltäytynyt +antamasta minulle rahaa niin paljon kuin halusin. Hyvä, älkäämme +ajatelko sellaista enää. Emme saa laiminlyödä tätä nuorta naista. + +Saattoi hyvin nähdä, että Helena herätti Irtitshin harrastusta. +Epäilemättä Helenan tyypillisesti venäläinen kauneus, hiusten runsaus, +piirteiden luonnollinen ja ankara rauha miellyttivät häntä. Natalia +Borissovna katsahti nopeasti sisareensa, joka oli hiukan kauhistunut. + +— Ei teidän tarvitse vähääkään huolehtia minun huvittamisestani, sanoi +Helena. + +Hänen äänensävynsä oli niin loukkaava, että se aiheutti tovin +äänettömyyden. Vain Irtitsh itse ei näyttänyt lainkaan piittaavan +siitä. Hän katsoi Helenaa ystävällisesti ja virkkoi: + +— Puhukaamme selvästi ilman kiertelyjä. Te olette juuri sellainen +nainen, jollaisen haluaisin vaimokseni. Vielä vähän liian ylpeä, mutta +se menee kyllä pois ajan mittaan. + +Tämä äkillinen rakkaudentunnustus teki heti mielialan keveämmäksi. + +— Siinä näette, Feodor sanoi, toivotin teille miestä tulevaksi +vuodeksi. Tässä on jo kosija. + +— Tehän toivoitte minulle miestä, joka olisi hyvä, rakastettava ja +rikas, eikö totta? vastasi Helena. + +— No, no, huomautti Irtitsh, mitä noihin kahteen ensimmäiseen +ehtoon tulee, niin ovat ne jo täytetyt. Kolmannen suhteen — hiukan +kärsivällisyyttä. + +Muu seura alkoi nauraa, mutta Shuvalov ei nauranut. Hän tunsi Anton +Ivanitshin hyvin, ja hänestä tuntui, että tämän sanoissa oli jotakin +syvempää, jotakin pöhköpäistä, eikä vain hyväntahtoista pilaa. + +— Kun tuo mies saa jotakin päähänsä... hän ajatteli. + +— Kuulkaa minua, huudahti Feodor, minä pyydän teitä kuuntelemaan minua! + +Hän puhui äänekkäämmin kuin tavallisesti, ja hänen silmissään oli +tuskin huomattava päihtymyksen himerrys. + +Irtitsh on tässä pelissä ylivoimainen, ajatteli Shuvalov. + +Ashkeliani sanoi: + +— Juon maljan kosijan ja hänen valittunsa onneksi! Tähän maljaan täytyy +kaikkien yhtyä! + +— Kiitos, ruhtinas, vastasi Irtitsh. Mutta... pyydän teitä huomaamaan, +että käsitän toivomuksenne toden kannalta. + +Lasit täytettiin uudestaan, ja Feodor tarkasti, että kaikki joivat +pohjaan. + +— Te juotatte minut vielä päihdyksiin, sanoi Natalia Borissovna. Kumma, +ettei teillä ole mitään muuta tapaa ottaa uuttavuotta vastaan! Minä +vakuutan, ettei minun ole ensinkään tarpeellista juoda. Minun tarvitsee +vain sulkea silmäni ja ajatella: silloin alkaa aivan uusi päivien +sarja, aivan puhdas, aivan neitseellinen. En ole tehnyt vielä mitään +pahaa, minulla ei ole ollut vielä aikaa siihen. Vuosi on edessäni kuin +käymätön, vastahiekoitettu tie, vailla askelten jälkiä. Millaisia +kasvoja tulen tapaamaan tällä kiemurtelevalla tiellä? Mitkä aarteet +odottavat minua tien polvekkeissa?... Niin, minä suljen silmäni ja +ajattelen, eikä teidän viininne, vahvin eikä makein, voi tuottaa teille +niin paljon iloa, saattaa mieltänne niin kuohumaan. + +Hänen kasvoillaan oli taas tuo kirkkaus, jota hänen sisarensa niin +suuresti rakasti. + +— Kummallista, sanoi Anton Ivanitsh mietteliäästi, minä kun luulin, +että on olemassa vain yksi ihminen, joka saisi minut puheellaan näin +liikutetuksi. + +— Kuka? kysyi Shuvalov, joka oli utelias kaikkea Irtitshiä koskevaa +kohtaan. + +— Hän on nyt täällä Parisissa... Hänen nimensä on Stefan Matvejitsh +Morski. + +— Mitä! huudahtivat Natalia Borissovna ja hänen sisarensa melkein +yht'aikaa, te tunnette hänet, tuon suuren kirjailijan? + +— Kyllä, todella, tunnen hänet, vastasi Irtitsh kääntyen yksinomaan +Helenan puoleen. Teitä, nuori neiti, kummastuttaa, eikö totta, että +minulla on niin hienoja tuttavuuksia? Niin ylhäistä älymystöä, +tarkoitan. Mutta niin on kuitenkin laita. Ajatelkaahan, hän on lisäksi +se ihminen, josta eniten pidän. Ja minä luulen, että hänkin pitää +minusta. Olen sanonut hänelle usein: "Vain silloin, kun kuulen sinun +puhuvan, pahoittelen, etten ole saanut sivistystä. Muutoin olisin +voinut lukea sinun kirjojasi." + +Anton Ivanitshin kasvot olivat muuttuneet. Ne olivat pehmeät, täynnä +vastustamatonta lempeyttä; pienistä silmistä ja ulkonevista poskipäistä +huolimatta ne olivat henkeistyneet ja herkät. Ja hän sanoi hiljaa: + +— Se velho osaa puhua hyvin, sellaisistakin asioista, jotka minä tunsin +lapsuudessani, mutta joita monet ihmiset eivät ole nähneet: peikoista, +keijukaisista, virvatulista, vedenhaltijoista. Hän tuntee ne kaikki. + +Hän nauroi melkein hellästi lisätessään: + +— Niin todellakin, hän tuntee ne kaikki, tuo paholainen, jolla ovat +tukkapörrön alla valtavat lasisilmät. + +Samassa kulki käytävässä salongin ohi mustapukuinen herra, jonka +profiili muistutti lammasta. Hänen kainalossaan oli viululaatikko. + +— Siinähän menee Samuel Jakovlevitsh, sanoi Natalia Borissovna. + +Ilmeestään päättäen hän aikoi kutsua ohikulkijan sisään. + +— Ei, ei, minä pyydän, ei tuota juutalaista, Feodor mutisi. + +— Hävetkää, ruhtinas Ashkeliani. Eikö hän kuitenkin ole venäläinen! Ja +uudenvuodenyönä te ajattelette tuollaisia! + +— Mutta on juutalaisten syy, murisi Ashkeliani, jos kuolemme nälkään. + +— Juutalaisten? Puuttui Shuvalov kiivaasti puheeseen. Sanokaa +mieluummin, että syy on meidän, niin suurten herrojen kuin älymystönkin. + +— Rakkaat ystävät, sanoi Irtitsh päättäväisesti, jos alatte puhua +politiikasta, lähden minä tieheni. + +— Älkää olko kova, ruhtinas Ashkeliani, pyysi Natalia Borissovna, +antakaa viulunsoittajan tulla sisään. Hän on yksin, raukka, ja on +juhlailta. + +— Ja hänellähän on viulu, huomautti Irtitsh. + +— Koska te kaikki niin tahdotte... vastasi Ashkeliani. + +Natalia Borissovna juoksi käytävään ja huusi: + +— Samuel Jakovlevitsh! Samuel Jakovlevitsh! + +Tämä astui sisään arkana ja istuutui pöydän päähän. Hänen +pureksittuihin kynsiin päättyvät kätensä liikkuivat levottomasti. +Helena Borissovna tarjoili hänelle ruokaa kysellen hänen työstään; hän +vastaili lyhyin, taitamattomin lausein. Hän soitti eräässä venäläisessä +yöhuoneistossa Montmartre'illa, mutta hänellä oli pari tuntia aikaa, +koska huoneisto avattiin vasta keskiyöllä. Hän oli lähtenyt vähän +aikaisemmin mennäkseen vain erään ystävänsä, erään sellistin luo hiukan +harjoittelemaan. + +— Jotakin vakavaa, ymmärrättehän, jotakin, mitä soittaa ilokseen, sanoi +hän tullen vähän eloisammaksi ja kohottaen päänsä. + +Silloin näkyi, että hänen silmälasiensa takana olivat suuret, +surulliset ja kauniit silmät. + +— No, hyvä ystävä, mitenkähän olisi, soittaisittekohan meille jotakin? +sanoi Feodor. + +Viulunsoittaja jäykistyi kuullessaan Feodorin äänen kopean, miltei +feodaalisen soinnin, mutta Natalia Borissovna katsoi häneen niin +ystävällisesti ja pyytävästi, että hän mitään vastaamatta avasi +viulukotelonsa, jonka oli pannut tuolille. + +— Ja sinä, Lenotshka, saat laulaa, sanoi Natalia Borissovna. + +— Tosiaan, huudahti Feodor! Se olisi hauskaa. Tahdottehan, sanokaa? + +Helena vain nyökkäsi vastaukseksi, mutkattomasti niinkuin aina ja +kaikissa asioissa. + +Mutta silloin neiti Mesureux, joka oli kärsimättömästi odottanut +aterian loppua saadakseen tyhjentää pöydän, luuli tulevansa hulluksi. +Hänen täysihoitolassaan, jossa vielä vähän aikaa sitten oli menty +nukkumaan kello yhdeksän illalla, kadulla, joka oli provinssiaalisen +hiljainen, kuului äkkiä nuori ja voimakas ääni, viulun intohimoisen +nyyhkytyksen säestämänä. Ja ääni sai yhä enemmän voimaa ja tulta... + +Kun ällistyksen ensimmäinen hetki oli ohi, neiti Mesureux syöksyi +salonkiin. Tällä kertaa mitta oli liian täysi. Venäläiset ylittivät +todella kaikki rajat. Nyt hän käyttäisi hyväkseen tilaisuutta +sanoakseen sen heille. + +Mutta kun hän tuli ovelle, otti hänet valtoihinsa joku häntä +voimakkaampi. Hänen koko kiukkunsa oli haihtunut. Kaikki istuivat +salongissa kuin kivettyneinä. Muutamat suljetuin silmin, kasvot +käsiin painettuina, toiset tuijottivat häntä liikkumattomin katsein, +jotka eivät pysähtyneet häneen, jotka tähystivät hänen ylitseen, ulos +hänen ylitseen, seinien yli, kaupungin yli, vielä paljon suurempien +etäisyyksien yli. Ja kaikilla kasvoilla oli säteilevä rauha, +täydellinen ilo, jollaista neiti Mesureux ei ollut vielä milloinkaan +nähnyt. Ja juuri neiti Helena, jota neiti Mesureux piti arvossa hänen +ylhäisten tapojensa ja täsmällisyytensä takia, juuri hän lauloi, kasvot +etäisinä, loistavina ja onnellisina. + +Neiti Mesureux tunsi, että hän oli tyyten voitettu. Ja kun hän tajusi +tämän — ja kuinka olisi voinut olla tajuamatta, kun nuo haaveksijat +istuivat siinä vaipuneina ylimaailmalliseen autuuteen? —, hän tiesi +myöskin, ettei hänellä koskaan enää olisi oikeutta sanoa mitään. + +Kun hän siinä, itsekin lumouksen valtaan joutuneena, katseli tuota +näkyä, hän tunsi, että joku kosketti häntä selkään. Hän käännähti +ja tunsi nuoren miehen, joka yhdessä isänsä kanssa asui kolmannen +kerroksen ullakkohuoneessa. Nuorukainen oli peräti kalpea, ja hänen +päällystakkinsa oli napitettu kaulaan saakka. + +Minä pyydän, pyydän teitä, älkää liikkuko, kuiskasi hän neiti +Mesureux'n korvaan. Minä vain silmään salonkiin. + +Mutta kun Helena oli lakannut laulamasta, Feodor nousi nopeasti ja +tarttui vanhan neidin käsiin. + +— Tehän kuulutte meihin, neiti Mesureux, sanoi hän, ja... + +Hänen puheensa katkesi äkkiä, sillä hän oli nähnyt pimeässä käytävässä +solakan, epämääräisen varjon. + +— Näenkö oikein? Vassiahan te olette? Mutta mitä te siellä teette, +miksi ette tule sisään? + +— Ei, ei, en voi, sammalsi nuori mies. + +— Tulkaa, älkää olko lapsellinen. Koska olette jo alhaalla, tulkaa +sisäänkin. + +Ja käsivarsin, jotka hänen tahtomattaankin lannistivat kaiken +vastarinnan, hän yhdellä otteella veti tuon hieveröisen olennon +salonkiin. Vassia oli suunniltaan. + +— Minä en ole pukeutunut, hän kuiskasi uskaltamatta katsoa kehenkään. +Pyydän anteeksi. Minä en olisi tullut tänne mistään hinnasta. Mutta +kun kuulin laulua, en voinut vastustaa. Minä olin yksin, otin vain +päällystakin ylleni, tahdoin ainoastaan kuunnella ja mennä heti jälleen +ylös. Minä pyydän kovin anteeksi. + +Hänen ilmeestään pelästyneenä taputti Shuvalov häntä lempeästi olalle. + +— Rauhoittukaa, hän sanoi, täällä on vain ystäviä. Puku ei merkitse +mitään. Olisimme hyvin iloisia, jos jäisitte; olemme kaikki kaivanneet +teitä. Istukaahan. + +— Ei, ei, se on vallan mahdotonta, vastusteli nuori mies kyyneleitään +pidätellen ja koettaen kätkeä paljaat jalkansa nojatuolin taakse. Minun +täytyy mennä taas ylös. + +— Niin täytyykin, hän on väsynyt, sanoi Helena. Menkää ylös, Vassia, +tulen viiden minuutin kuluttua tuomaan teille teetä. + +Neiti Mesureux, joka ei ollut ymmärtänyt sanaakaan puhutusta, näki +hämmästyneenä ullakkohuoneen nuoren miehen pakenevan tiehensä vainotun +eläimen lailla. Mutta sitten ruhtinas Ashkeliani tarjosi hänelle tuolin +sanoen: + +— Mutta te ainakin jäätte luoksemme, hyvä neiti? Saanko tarjota teille +lasin konjakkia, tai ehkä munkkia? + +Mutta kun hämmästynyt vanha neiti kieltäytyi kaikesta, kumarsi ruhtinas +kohteliaasti Helenalle. + +— Kiitos, Helena Borissovna, hän sanoi korostaen jokaista tavua, olette +täyttänyt sydämemme ilolla. Mutta aiotteko todellakin jättää meidät +Vassian tähden? + +— Älkää pidättäkö häntä, puuttui Natalia Borissovna puheeseen, hän on +niin... + +Helena keskeytti hiukan kärsimättömästi: + +— Miksi näet noin paljon vaivaa, rakkaani. Minkä lupaan, sen teen. + +— Te olette yhä enemmän minun mieleeni, nuori neiti, sanoi Anton +Irtitsh. Sallikaa minun puristaa kättänne. + +Olisi ollut liian loukkaavaa torjua tuo pyyntö. Mutta laskettuaan +ilmeisen vastahakoisesti sormensa noille lämpimille, väkeville +kämmenille ei Helena voinutkaan olla tuntematta kummallista mielihyvää. +Tämä tunne teki hänet levottomaksi. Hän veti nopeasti kätensä pois, +kiitti Feodoria muutamin sanoin ja katosi. + +— Soittakaa pian jotakin iloista, jotta ei tyhjä tila tuntuisi, käski +Feodor viuluniekkaa. + +— Valitan kovin, ruhtinas, mutta minun täytyy nyt lähteä. + +— Minne sitten? + +— Työhöni. + +— Mutta silloinhan me jäämme tänne ilman musiikkia ja muuta, ja se on +mahdotonta. + +Hän tarttui tuttavallisesti viulunsoittajan käsivarteen ja sanoi +nauraen: + +— Tunnustan, että en ensinkään pidä juutalaisista, mutta te todella +miellytätte minua. Minä en päästä teitä. Missä ravintolassa soitatte? + +— "Samovar"-ravintolassa. + +— Mainiota. Te, Natalia Borissovna, tulette luonnollisesti mukaan, ja +neiti Mesureux myöskin? Ettekö? Sepä vahinko! Anton Irtitsh, meillä +on vielä puhuttavaa. Emmekä ole vielä kumpikaan humalassa. Ja mitä +Shuvaloviin tulee, hän saa ajaa meidät sinne. + +— Vaununi on käytettävissänne, vastasi Shuvalov, mutta mutta eivät +rahanne. Siitähän olemme sopineet, eikö totta? + +Yleisessä lähtökiireessä ei kukaan huomannut Anton Irtitshin hymyä. + + + + +IV. + + +Kun Vassia kuuli Helenan lupaavan tulla ylös hänen luokseen, hän +säteili ilosta. Hän ei ollut laisinkaan odottanut mitään sellaista... +Helena oli niin kaunis sinä iltana. Ja hän saisi Helenan yksin +itselleen. Porrasaskelmien — jotka hän tavallisesti laski yksitellen — +lukumäärä ei ollut vielä milloinkaan tuntunut niin pieneltä; koskaan +eivät portaat olleet tuntuneet niin kevyiltä nousta. + +Mutta tuskin hän oli tullut huoneensa ovelle, kun hänen ihmeellinen +lumouksensa vaihtui mielipahaksi, joka miltei lähenteli kauhua. Helena +ei ollut milloinkaan käynyt heidän luonaan. Sensijaan oli hänen +tapanaan mennä Helenan neuloessa tämän luo lukemaan ääneen kirjoja, +joita he molemmat rakastivat. Miten hän voisi ottaa Helenan vastaan +tässä kauheassa huoneessa, johon varjostimeton sähkölamppu loi räikeää +ja epäterveellistä valoaan? + +Kaikkialla oli vanhoja esineitä, puoliksi kirjoitettuja paperiarkkeja. +Pesutelineellä spriikeittimen vieressä oli suuria rasvaläiskiä ja +kamferttiruisku. Miten köyhää, surullista ja vastenmielistä kaikki +olikaan. Vassiasta tuntui siltä, kuin hän ei olisi milloinkaan ennen +nähnyt tätä huonetta. Siitä uhosi vanhan, epäsiistin ukon, kurjuuden ja +sairauden haju. + +— Mitä hän tästä ajatteleekaan? Mitä hän tästä ajatteleekaan? + +Tämä kysymys, jota hän tuhannesti toisteli, yhä kiihkeämmin, yhä +villimmin, kidutti häntä ja oli vähällä tehdä hänet hulluksi. Hän +koetti säälimättömimmästi kuvitella sen vaikutelman vastenmielisimpiä +puolia, minkä tuo nuori tyttö saisi hänestä ja hänen isästään. + +Ja äkkiä Aleksei Dmitritshin kasvot menettivät kaiken sen, mikä oli +olemassa vain hänelle, Vassialle; hän näki ne sellaisina, jollaisina +muiden täytyi ne nähdä. Kauniit kasvot, totisesti herpautuneet, +voimattomat — ja kellahtavat hiukset! + +Hän ymmärsi ajattelevansa kehnoja ajatuksia, mutta tunsi olevansa +kykenemätön karkoittamaan niitä. Niin. Tuo punainen, veltto juopon +nenä, lerppuvat sukat ja kaikki muu... + +Hänet valtasi julma tunne, jota hän ei elämässään milloinkaan unohtanut +ja joka sai hänet aina, milloin hän sen muisti, ähkymään häpeästä +ja itseinhosta; mutta tuona hetkenä se täytti hänet kokonaan: hän +ylenkatsoi isäänsä. Koko Aleksei Dmitritshin äidillisyys, koko hänen +hellyytensä oli unohtunut sen epäjärjestyksen ja sen vanhuudenhajun +vuoksi, jonka nuori tyttö pian huomaisi. + +Kirkkaampana hetkenä Vassia oli käsittänyt, että vain hänen voimakas +tunteensa Helenaa kohtaan sai hänet kieltämään isänsä. Mutta hän ei +voinut enää nähdä selvästi sieluunsa. Hän oli onneton, kurja, täynnä +halveksuntaa itseään kohtaan. Eikä hän säästänyt mitään eikä ketään, ei +edes Helenaa. Se raivo, jolla hän oli mustannut isänsä kuvaa, kääntyi +tyttöön sillä aikaa, kun hän kuumeisesti kokosi rääsyjä ja papereita, +heitti ne nurkkaan ja peitti sanomalehdellä. + +— Mahtaako hän tullakaan? ajatteli poika, myöntämättä itselleen, +että olisi antanut paljon, jos tyttö ei olisi pitänyt lupaustaan. +Niin, kyllä hän tulee, epäilemättä hän tulee, hänhän väittää, että +hän aina pitää sanansa. Mutta vain sentähden, yksinomaan sentähden. +Tuon almun hän on antanut minulle vain päästäkseen minusta. Aivan +varmaan häiritsin hänen iloaan. Jo pelkän asuni vuoksi, — tämän kurjan +päällystakin, näiden tohveleitteni. + +Tämä ajatus tunkeutui häneen poran tavoin, sietämättömällä kivulla: hän +painoi kädellään suonenvedontapaisesti rintaansa jatkaen yksinpuheluaan +yhä kiihkeämmin: + +— Ja milloin hän aikoo tulla? Hän sanoi viiden minuutin kuluttua. Hän +on jo valehdellut. (Vassiasta tuntui jo kuluneen äärettömän pitkä aika +siitä, kun hän oli tullut huoneeseensa.) Ehkä saan odottaa tunnin tai +vielä enemmän. Ja se on luonnollista, heillähän on niin hauskaa siellä +alhaalla. Hän ei ajattele, että minä odotan, että jokainen silmänräpäys +salpaa hengitystäni... Hän ei ole milloinkaan ollut sairas. Vieläkö hän +laulaa? Ei, en kuule mitään. He pelkäävät, että minä tulisin takaisin. +Mitäpä huvia sairaasta olisi kenellekään. Kun vain eivät säälisi +minua. Voi, kunpa eivät, sitä minä en siedä... Enkä sitäkään, että he +kohtelevat minua kuin lasta. Minä lähden alas. Minä sanon sen heille, +sanon. + +Hänen tavallinen hermokohtauksensa ei ollut enää kaukana, kun hän +kuuli käytävästä kevyitä askeleita. Vassia riisui päällystäkin yltään, +aivankin se olisi polttanut häntä, ja ryömi vuoteeseensa. + +Kun Helena astui sisään höyryävä teekuppi kädessään, tutkisteli nuori +mies palavin silmin hänen kasvojansa ilmettä. + +— Hän osaa hillitä itsensä, ajatteli Vassia sarkastisesti, eikä näytä +vastenmielisyyttään. Mutta minä tunnen hyvin, että hän ajattelee vain +sitä, miten pääsisi takaisin toisten luo. Hän voi kernaasti lähteä, hän +voi lähteä, en aijokaan pidättää häntä täällä. + +— Tässä teenne, sanoi Helena. Haluatteko, että autan teitä? Olette +varmaan väsynyt. + +— Ei, kiitos, tulen toimeen yksin, en ole sairas. + +Ellei Helenan olisi ollut niin luontaisen helppoa hillitä itseään, +ei hän olisi voinut peittää hämmästystään. Miten epäystävällisiä +olivatkaan Vassian sanat ja äänensävy, vaikka nuorukainen tavallisesti +oli niin huomaavainen, kohtelias ja sävyisä! Mutta sitten hän tuli +ajatelleeksi tuota hullunkurista pukua, jossa hänet oli alhaalla +yllätetty. Ja, itsekin ylpeänä, hän antoi Vassialle anteeksi, että tämä +vielä kärsi siitä. + +— Mutta enhän minä pidäkään teitä sairaana, hän sanoi hilpeästi. Sen te +tiedätte hyvin. + +— Minä en tiedä mitään, mutisi Vassia hampaittensa lomasta, en muuta +kuin että olen täällä kaikkien taakkana. + +— Älkää, rakas Vassia, rauhoittukaa nyt. Kaikkihan rakastavat teitä. + +Vassia toivoi, että hän olisi lisännyt: "ja surkuttelevat teitä", +mikä olisi antanut hänelle tilaisuuden päästää kaiken katkeruutensa +valloilleen. Mutta Helena tyytyi vain etsimään tuolia istahtaakseen. +Kun hän ei sellaista löytänyt, hän istuutui Aleksei Dmitritshin +sohvalle. Sen jouset kirahtivat valittavasti. + +— Ei erityisen pehmeä, yritti nuori mies pilailla. Mutta isäni on +tyytyväinen siihen. Kun kerran olette niin ystävällinen, että olette +tullut tänne, voinette myöskin sietää sohvan epämukavuutta pari +minuuttia. + +Kun tyttö ei vastannut mitään, vaan katseli häntä syvin ja rauhallisin +silmin, käänsi Vassia päänsä poispäin ja oli puhuvinaan itsekseen: + +— Kun Anja tulee tervehtimään minua, hän ei pelkää istua sängyn +laidalle. Hän on hyvin suloinen, hän Anja, niin avomielinen, niin +luonnollinen, että heti saattaa lukea hänen ajatuksensa. + +Helena oli yhä vaiti, mutta hänen kapeat, suorat kulmakarvansa +vetäytyivät kevyesti kokoon. Hänen esiintymisensä saattoi Vassian +hämmingin valtaan. Mihin hintaan tahansa hän tahtoi välttää +hiljaisuutta, joka — niin hänestä tuntui — saisi Helenan yhä enemmän +häntä halveksimaan. Sentähden hän kysyi: + +— Oliko juhla onnistunut? + +Helena arveli, että nuoren miehen hermostuneisuus oli ohi ja että nyt +saattoi syntyä luonnollinen keskustelu. Hänen närkästyksensä hävisi. +Hän sääli tuota onnetonta poikaa. Helena rakasti hänen moraalista +puhtauttaan, hänen koskemattomuuttaan ja hellää pidättäväisyyttä, jota +hänen esiintymisensä tavallisesti osoitti. + +— Juhla epäonnistui kerrassaan, vastasi Helena sydämellisesti. Shuvalov +oli tuonut mukaansa jonkun peräti kummallisen henkilön, oikean kulakin +[rikastunut karkea talonpoika]. Mutta hän oli niin tomppeli, että +turmeli minun koko iloni. + +— Älkää millään muotoa vaivautuko minun takiani, huudahti Vassia +pisteliäästi. + +Mitä te oikein tarkoitatte? mutisi Helena kummastuneena. + +— Ymmärrän kyllä, että te vain tahdotte säästää minua. Minulle, joka +olen viettänyt uudenvuodenaattoa tässä viheliäisessä häkissä, te ette +mielestänne voi kertoa, miten hauskaa teillä on ollut; ja vaikka te +teeskentelettekin hyvin, näen, että teillä on vain yksi ajatus: pian +takaisin sinne! + +Helena ei hievahtanutkaan, vaikka kiukku ja sääli kuohuivat +hänen mielessään. Häntä loukkasi julmasti se, että Vassia niin +itsepintaisesti epäili hänen jokaista sanaansa ja liikettään, vaikka +hän oli koko illan kärsinyt siitä, että Vassia oli yksin ja surullinen, +ja vaikka hän oli ilolla ja vilpittömässä mielessä tullut hänen +luokseen. Mutta samalla hänelle selvisi, että Vassia eli sellaista +mieletöntä hetkeä, jolloin sairaat koettavat vyöryttää kuormansa koko +maailman hartioille. + +— Ja minä ymmärrän teidät hyvin, jatkoi onneton julman itsepäisenä, +ikäänkuin epäoikeudenmukaisuuden ja vihan pyörteeseen joutuneena. En +ole hauska, en kaunis enkä elegantti. Ei kukaan muu kuin isäni voi +sietää minua. Vain me kaksi olemme luodut ymmärtämään toisiamme. + +Äkkiä Helena nousi. Hän teki sen aivan vaistomaisesti keskeyttääkseen +Vassian puheen. Pojan ääni ja katse ennustivat, että hän olisi alkanut +pilkata Aleksei Dmitritshiä. Sellaisia muistoa ei saanut jäädä heidän +kahden välille. Vassia ei olisi milloinkaan antanut sitä anteeksi +itselleen. + +— Minä luulen, että läsnäoloni on teille tänä iltana vain pahaksi, +sanoi Helena ystävällisesti. Lienee parasta, että menen taas alas. + +— Vain veruke, mutisi Vassia. + +Mutta Helena laski aivan hiljaa toisen kätensä hänen huulilleen +hivellen toisella hänen otsaansa. Kämmenet olivat raikkaat, sormet +kevyet, elävät. Miten ihmeellistä mielihyvää ne tuottivatkaan +Vassialle, miten lempeästi ne hälvensivätkään raivoisan, tuhoavan +pyörretanssin hänen aivoistaan. Hän tunsi olevansa vapautunut, heikko +ja nöyrä. + +— Voi, minä rukoilen teitä, älkää menkö, hän huokasi. Hän tarttui +Helenan käsiin, puristi ne omien polttavien kämmentensä väliin, painoi +äkkiä päänsä niitä vasten, ja tyttö tunsi hänen kyyneltensä kostean +lämmön. + +— Miten saatoinkaan puhua teille sillä tavalla? kuiskasi poika +kohottamatta päätään. Miten saatoinkaan? Antakaa minulle anteeksi, +unohtakaa. Olin aivan suunniltani, olin ilkeä. Minä ajattelin... voi, +jospa tietäisitte. Minusta tuntui, että te tunsitte minua kohtaan +ylenkatseellista sääliä, että olin teille vastenmielinen... Ja sitten +tämä huone... ja meidän kurjuutemme... + +— Riittää, jo pikku Vassia... miksi kidutatte itseänne? + +— Ei, ei, teidän täytyy saada se tietää. Olen mustannut teitä +mielessäni, raastanut teidät alas, ja se koskee minuun kovin. Puhuin +äsken Anjasta, se ei ole totta, en välitä hänestä vähääkään! Hän nauraa +aiheettomasti ja lörpöttelee. Kun sitävastoin te... Minä tarvitsen +teitä. Voi, jos olisin terve, jos voisin ansaita elatukseni, niin +minulla olisi teille paljon sanottavaa. + +Helena katseli kapeaa niskaa, joka nytkähteli liikutuksesta, hän +kuunteli poikamaisesti änkytettyjen sanojen ääntä, joka tuntui valuvan +hänen sormiensa lomitse. Ja hänet valtasi jonkinlainen syvä murhe, +ikäänkuin hän olisi ottanut kannettavakseen hyvin raskaan mutta hyvin +jalon taakan. + +— Te siis luulette, kysyi hän hitaasti, että sairaus tai köyhyys +voisivat säikyttää minua? + +Vassia kavahti äkkiä istualleen ja katseli häntä suu raollaan, +kykenemättä ajattelemaan mitään. + +Kiivas koputus ovelle havahdutti pojan tuosta lumouksesta. + +— Sisään, sanoi hän koneellisesti. + +Tulija oli Shuvalov. + +— Tulen ryöstämään teidät, Helena Borisovna, selitti hän. + +Vassia huomasi heti, että Shuvalovin silmät olivat liian loistavat ja +että hän puhui liian kovalla äänellä. + +— Ryöstämään minut? kysyi nuori tyttö. Ettekö siis jääkään tänne? + +— Tännekö? Kaikki toiset ovat jo Montmartre'illa, mutta ei tahdota +jatkaa juhlaa ilman teitä. Minulla on määräys ottaa teidät mukaan, +vaikkapa väkisin, jos vastustelette. + +Hän alkoi nauraa meluavasti ja lisäsi: + +— Älkää välittäkö, vaikka olenkin vähän tuulessa. Saivat minut juomaan. +Eikä minulla ole heidän tottumustaan. + +Helena epäröi. Hänen katseensa kääntyi Vassian äkkiä kalvenneista +kasvoista Shuvaloviin. Hän ymmärsi, että tämä oli siksi juopunut, että +panisi mieluummin toimeen skandaalin kuin sallisi hänen jäädä kotiin. + +— Hyvä, minä tulen, hän sanoi vältellen sairaan katsetta. + +— Tiesin sen heti, kuiskasi poika niin masentuneesti, että se koski +Helenaan kipeämmin kuin kaikki hänen pilkkansa. + +Tyttö sanoi Shuvaloville: + +— Pankaa autonne käyntiin, minä tulen heti. + +Miehen lähdettyä hän kysyi arasti: + +— Ettehän ole pahastunut minuun, Vassia, ettehän? En voinut kieltäytyä. +Näittehän itse, millaisessa tilassa hän oli. + +Hänen muutoin niin lujan äänensä epävarmuus liikutti nuorukaista, +mutta tämä ei kuitenkaan voinut estää katkeruutensa viimeistä ripettä +purkautumasta ilmoille: + +— Pahastunutko teihin? hän sanoi. Ja millä oikeutuksella? Se, mitä +teette, on vain luonnollista. Valoa, musiikkia ja ihmisiä, jotka ovat +paljon hauskempia kuin minä. + +— Mitä ihmisiä? Shuvalovin olette nähnyt, ja tuo toinen, josta puhuin +teille, on minusta vastenmielinen, niinkuin jo sanoin. + +— Mutta siellä on myöskin ruhtinas Ashkeliani. Hän on kaunis, hän... +erittäinkin tänä iltana, smokingissa. + +Nuo sanat liikuttivat Helenaa. Niissä paljastui niin yksinkertaisesti +lapsellinen, saavuttamaton toive. + +— Kuulkaa nyt tarkkaan, rakas pikku Vassia, sanoi hän pakoittaen pojan +katsomaan suoraan silmiinsä. Te tiedätte että en koskaan valehtele. Nyt +minä sanon teille, että — Natashaa lukuunottamatta — ei ole ketään, +joka olisi minulle niin kallis kuin te. Ja nukkukaa nyt. Älkääkä olko +mistään huolissanne. + + + + +V. + + +Nähdessään Helenan tulevan ulos Mesureux'n täysihoitolasta hypähti +Shuvalov istuimeltaan, avasi auton oven ja auttoi nuoren tytön autoon. + +— Täydellinen, hieno autonkuljettaja, sanoi hän syvään kumartaen. + +— Liiankin hieno, huomautti Helena. Aiotteko harjoittaa ammattianne tuo +suurenmoinen päällystakki yllänne? + +— Hiiteen koko ammatti tänä yönä! Annan itselleni lomaa. + +— Mutta miten on teidän laitanne, Maksim? Te, muutoin niin järkevä +ihminen! + +— Olen suunnattoman iloinen tavattuani Anton Irtitshin. Vanhan ystävän, +joka matkustaa taas huomenna pois. Olen päättänyt, että en enää eroa +hänestä ennen junan lähtöä. On ilo katsella häntä. Hän on venäläinen, +mutta oikeaa lajia, ei surkea niinkuin me älymystön jäsenet. Niin +kauan, kun on olemassa hänen kaltaistaan väkeä, ei Venäjä joudu +perikatoon, tapahtukoon mitä tahansa. + +Mies puhui, puhui, toinen jalka auton likasuojuksella. Helena tunsi +hänen harrastuksensa yleisiin asioihin ja arveli, että hän voisi +puhella vielä kauankin tuossa asennossa. + +— Ettekö usko, että voisitte selittää tuon kaiken minulle paljon +paremmin ravintolassa? kysyi tyttö. + +— Olette aivan oikeassa. + +Shuvalov oli juuri sulkemaisillaan oven, kun hän äkkiä muutti mielensä +ja kysyi: + +— Eikö teistä olisi hauskempaa istua edessä, minun vieressäni? Raikas +ilma tekee hyvää, uskokaa minua. + +Helena ei voinut olla hymyilemättä katsoessaan Shuvalovin +autuaan-iloisia kasvoja. + +— Kiitos, hän sanoi, minun on aivan hyvä näin. + +— No, sitten saatte nähdä, mihin nämä kärryt pystyvät kirurgin käsissä. + +Helena tuskin huomasikaan mielettömiä hypähdyksiä ja kaarroksia, +joita Shuvalov pakoitti autonsa tekemään. Huolimatta valoista, jotka +lisääntyivät sitä mukaa kuin lähestyttiin Place Pigalle'ia, huolimatta +yhä suuremmasta pauhinasta, johon tämä huvitustehdas heidät kietoi, oli +nuori tyttö yhden ainoan ajatuksen vallassa: hän oli sitonut itsensä +Vassiaan. + +Hän ei tosin ollut antanut mitään suoranaista lupausta. Hän tunsi +kuitenkin selvästi, että hänen äänensä sävy, hänen katseensa, hänen +koko käytöksensä oli nyt sitonut hänet sairaaseen paljon lujemmin kuin +yhteisten lukutuntien keskustelut siihen saakka. Mutta miten sitonut? +Läheiseen ystävyyteen, alttiiseen sisarusliittoon? Sellaiseksi hän +sen tunsi. Mutta hän oli kyllin rehellinen tunnustaakseen itselleen, +että se kiihkeä tapa, jolla hän oli paljastanut tunteensa, siten +rauhoittaakseen Vassiaa, oli johtanut tämän harhaan. Ja Vassia +rakasti... + +Kun auto pysähtyi, tuli ovea avaamaan valkohapsinen, ryhdikäs vanha +mies, kasakantakki yllään. + +— Tehkää hyvin, madame, tätä tietä, hän sanoi ranskaksi hyvin +kohteliaasti, mutta ei millään tavoin matelevasti. + +— Mihin sinä asetut? Jotta voisin huutaa sinua, kun tulee hyvä +kyydittävä? + +— Tarpeetonta, tuumi Maksim. Tänään kyyditsen itseäni. + +Hän meni odottavan tytön luo. Ennenkuin he menivät yhdessä sisään, +Shuvalov sanoi: + +— Sallikaa, Helena Borissovna, minun esitellä teille ystäväni amiraali +Andrejev. + +Osoittamalta mitään ihmettelyä kumarsi vanhus Helenalle ja suuteli +hänen kättään. Ja sitten hän asettui taas kylmälle paikalleen oven +edustalle. + +Tämä kohtaus tuotti Helenalle mielipahaa, joka yhä lisääntyi +heidän astuessaan saliin. Eteisvartijalla, puhelimenhoitajalla, +käskyläispojilla, kukkaismyyjättärillä — kaikilla oli liian hienot +kasvot ja liian sulava ääni noihin toimiin. + +Helena ei ollut vielä milloinkaan käynyt sellaisessa huoneistossa. +Taloudelliset huolet, uurastuksen väsymys ja jonkinlainen vaistomainen +kainous olivat näihin saakka pidättäneet häntä sellaiseen menemästä, +ja jos hän olikin nähnyt omien kansalaistensa keskuudessa hirmuista, +täydellistä kurjuutta, niin ei hän vielä milloinkaan ollut nähnyt +sen kantavan palvelijanpukua. Vasta paljon myöhemmin hän oli oppiva +tuntemaan sen tyynen arvokkuuden, mikä useasti piili sellaisenkin +valepuvun alla. + +Lieneekö tämä ensimmäinen vaikutelma vakio muisto Vassian kanssa +käydystä keskustelusta aiheuttanut sen, että sali ei tuntunut Helenasta +miellyttävältä; hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa ajatella sitä, +sillä Feodor tuli kohta häntä vastaan ja vei hänet lasien ja kukkien +peittämän pöydän luo. + +— Miten me teitä kaipasimme, Helena Borissovna! hän huudahti. Kun te +ette ole läsnä, on Anton Irtitsh mykkä. Näette, että me olemme saaneet +jo paljon aikaan, jatkoi hän kahta tyhjää shamppanjapulloa osoittaen, +mutta tämä on kuitenkin vasta alkua. + +— Pieni, vaatimaton alku, säesti Shuvalov, johon raikas tuuli tuntuikin +ajon aikana tehneen vallan päinvastaisen vaikutuksen kuin hän oli +toivonut. + +Helena kävi yhä alakuloisemmaksi. Hänen oli selvin päin liityttävä +pöytäkuntaan, jonka alkoholi oli jo saattanut pois tasapainosta, — ja +sellainen on aina epämiellyttävää. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän +päihtyneitä, yksinpä hänen sisarensakin, kaikki paitsi Irtitsh, joka +koko ajan tarkasteli häntä kirkkaalla, syvälle tunkevalla katseellaan. + +— Juo nopeasti lasillinen, Lenotshka, sanoi Natalia Borissovna, sinä et +tiedäkään, miten hyvää se tekee. + +Helena totteli, ei niinkään paljon siksi, että olisi halunnut juoda, +kuin siksi, että tahtoi päästä ystäviensä tilaan. Ja koska hän ei ollut +tottunut juomaan, niin kaunis, jalo, jäänkylmä viini petti hänet. Hän +kuumeni, hän alkoi nauraa. + +— Täällä on aika hauskaa, sanoi hän luotuaan silmäyksen seiniä +koristaviin mattoihin. + +— Eikö olekin? huusi Teodor. + +Feodorin kasvot loistivat. Menneisyys ja tulevaisuus olivat kadonneet. +Hän oli taas siinä, mihin hän kuului, missä hänen olisi pitänyt saada +aina olla: säihkyvässä valossa, ympärillään kasvoja, jotka nauroivat +hänelle ja joille hän vuorostaan antoi oman riemunsa ylenpalttisuuden. +Siten tai ratsun satulassa; mikään muu ei soveltunut hänelle. + +— Odottakaapa, odottakaapa, saatte nähdä, että iloa riittää, hän +jatkoi, ystävämme, juutalainen, sanoi minulle, että orkesteri aloittaa +kohta soiton. Ja sitten tulee kuoro, ja sitten tanssijattaria, +kotimaisia. + +Eräs jo vanheneva nainen astui pöydän luo väkinäisesti hymyillen. +Hänellä oli käsivarrellaan joukko nukkeja, joita hän tarjosi Feodorille. + +— Naisillenne, hän sanoi. + +— Paljonko? kysyi Feodor. + +— Kolmesataa frangia kappale. + +Sehän on mieletöntä, kuiskasi Natalia Borissovna ruhtinaan korvaan. +Emme me niitä tarvitse. Me teemme itse yhtä kauniita. Ehkäpä ne ovatkin +meidän omiamme. + +Ashkeliani ei kuunnellut häntä. Ruhtinas oli jo saavuttanut sen +huumauksen tilan, jossa hänelle tuotti suorastaan aistillista iloa +heittää rahansa hyödyttömiin, mielettömästi, ja koska hän tänään +tuhlasi viimeisiä rahoja, jotka omisti, sekaantui hänen iloonsa +epämääräistä kohtalokasta uhmaa. + +— Antakaa minulle kaksi, hän sanoi myyjättärelle. Maksettuaan hän +nauroi kauan. + +— Minulla ei ole enää edes niin paljon, että voisin maksaa ensimmäiset, +pullot, hän sanoi. Kiltti pikku Maksim, me juomme tänä iltana minun +autoni... + +Nämä sanat selvittivät Shuvalovin. Hän työnsi luotaan lasin, jota +viinuri juuri täytti, ja selitti: + +— Älkää luulkokaan, ruhtinas Ashkeliani. Minä maksan sen, mitä jo on +juotu, ja sitten lähdemme pois. + +Heikkotahtoinen Ashkeliani olisi kenties taipunut Shuvalovin +päätökseen, ellei Anton Irtitsh olisi nyhjäissyt häntä kyynärpäällään +ja sanonut: + +— Olette siis shakkimatti, vai mitä, ruhtinas? Kun ollaan köyhiä, on +parasta mennä nukkumaan. + +Feodor kiristeli hampaitaan mitään vastaamatta. Hänen kasvoillaan +kuvastui itämainen julmuus. + +— Maksim, hän mylvi, ojentakaa minulle kätenne, haluan kiittää hyvistä +sanoistanne. + +Shuvalov totteli nauraen. Feodor puristi hänen kättään. + +— Voi, älkää enää! huusi Shuvalov. Tiedättehän hyvin, että nyrkkinne +ovat rautaa. + +Ruhtinas puristi yhä lujemmin, ikäänkuin ei olisi kuullut mitään. +Lääkäri ähkyi. + +— Päästäkää toki käteni irti, pyydän. Tehän muserratte sen luut. + +— Rahat, sanoi Feodor. + +— Mitä? sanoi toinen ymmärtämättä. + +— Rahani. + +— Te haluatte... Tällä tavalla? Sehän on raakaa. Ei mistään hinnasta. + +Lyhyt naurahdus saattoi Ashkelianin pedonhampaat välkähtämään +sekunniksi näkyviin, ja äkkiä tiukkeni jälleen Shuvalovin käteen +tarttuneiden ruuvipihtien puserrus. Tuska sai kyyneleet kihoamaan uhrin +silmiin... + +— Te olette peto, mutisi hän hampaittensa välistä; hän oli purrut +leukansa lujasti yhteen, ettei olisi huutanut. Mutta estäkää toki häntä +murskaamasta kättäni. Minähän vastustan hänen omaksi hyväkseen. Antt... +Helena, oih! (Hänestä tuntui, kuin hänen ranteensa olisivat palaneet +sietämättömässä tulessa) ottakaa setelinne ja kuolkaa sitten +nälkään. + +Vapaalla kädellään hän veti rahat esiin ja heitti ne pöydälle. + +— Maksim Maksim, sanoi ruhtinas hilpeästi, sinun täytyy rakastaa minua +suuresti, koska kestit noin kauan. + +Shuvalov oli noussut. Mutta Irtitsh pidätti häntä. + +— Et kai jätä minua, rakas Maksim, sanoi hän. Jumala tietää, milloin +taas näemme. Ja mitä tulee tuohon pikku rangaistukseen, tyhmän autosi +vuoksi menetin kuusi työmiestä, jotka olisivat vastanneet painoaan +kultaa. + +Huolimatta kivusta, joka yhä kirveli hänen sormiaan, Shuvalov alkoi +nauraa. + +— Ah, vanha peijakas, sanoi hän jälleen istuutuen, sitä vartenko sinä +usutitkin hänet minun kimppuuni? + +Nyt oli Feodorin jo mahdotonta istua hiljaa paikallaan. Olisi voinut +sanoa, että rahat polttivat hänen käsiään. Hän huusi yliviinurin, +tilasi kuusi pulloa samalla kertaa, kutsutti Samuel Jakovlevitshin, +soitatti tällä kolme romanssia perätysten ja tunki sitten väkisin +rahaa viuluniekan taskuun. Ja sitten hän tarjosi shamppanjaa kaikille +musikanteille ja niille viinureille, joiden kasvot häntä miellyttivät. + +— Kaikilla pitää tänään olla juhla, toisteli hän, enemmän päihtyneenä +omasta kiihkostaan kuin viinistä. Kaikille hyvää uutta vuotta! + +Äkkiä näytti jokin ajatus häntä syvästi järkyttävän, ja hän sanoi +vakavasti: + +— Ystäväni, jos meille tulee huono vuosi, niin on se meidän omaa +syytämme. Mehän olemme unohtaneet suudella toisiamme. + +Kun tuli Helenan vuoro, kurotti tämä kasvonsa nopeasti Shuvalovin ja +vielä nopeammin Irtitshin suudeltavaksi. Mutta Feodor, jonka tämä ilta +oli saattanut ylenpalttisen huuman valtaan, kohotti hänet kevyesti +ilmaan ja puristi hänet rintaansa vasten. Sitten painautuivat ruhtinaan +huulet Helenan kaulaan. Syleilystä vapautuessaan oli tyttö aivan +jäykistynyt. + +Mitä hämäriä tunteita hänessä liikkuikaan? + +Jälkeenpäin hänestä tuntui, että tuo syleily, miltei yli-inhimillisen +voimakas, ja tuo raikas suu olivat ikäänkuin vastavaikutuksena, +sydäntäkouristavan rajusti, kutsuneet hänen mieleensä Vassian kuvan. +Hän oli hävennyt tuntemaansa mielihyvää ja tahtonut selvästi näyttää +kaikille sairasta kohtaan tuntemansa hellyyden. Mutta usein hän mietti, +eikö hän ollut pelännyt itseään ja koettanut löytää turvapaikkaa. + +Mutta miten lieneekin ollut, hän sanoi hiljaisella ja ikäänkuin +hypnoosin värittömäksi muuntamalla äänellä: + +— Haluan sanoa teille kaikille, että olen juuri mennyt kihloihin +Vassian kanssa. + +Kaikkien silmät suuntautuivat häneen tutkiakseen, tekikö hän heistä +pilaa, mutta hänen kasvonsa olivat niin ankarat, että ei kukaan, +ei edes Natalia Borissovna, uskaltanut lausua ihmettelyään tai +paheksumistaan. Feodor yksin ei näyttänyt hämmästyneeltä. Tänä +juhlapäivänä tuntui kaikki hänestä luonnolliselta. Eikö jokaisella +ollut oikeus tuhota elämänsä juuri oman mielensä mukaan? Ja mitä +syvempään ja mielettömämpään tuhoon syöksyttiin, sitä enemmän hän +iloitsi. + +— Hyvä, oikein hyvä, rakas Helena Borissovna, huusi, hän, se, että +olette tehnyt sellaisen päätöksen tänään, tuottaa teille onnea. Hei, +shamppanja juoskoon jokena tämän kihlauksen kunniaksi. Ja musiikki +soikoon. Paljon, paljon onnea teille, Helena Borissovna. + +— Kiitos, minä en juo enempää, sanoi Helena kuivasti. + +— Lenotshka, tule luokseni, pieni rakkaani, pyysi Natalia Borissovna. + +Ja molemmat sisarukset alkoivat puhella hiljaa keskenään. Anton Irtitsh +katseli heitä kauan ja sanoi Shuvaloville: + +— Minä en ole tuhlari, mutta minä antaisin paljon saadakseni tietää, +mitä tuossa päässä liikkuu. + +— Hän siis herättää sinussa suurta harrastusta? + +Ilmeisestikään Irtitsh ei vastannut Maksimin kysymykseen, vaan lausui +oman salaisen ajatuksensa kuvatessaan: + +— Saadaanpa nähdä, saadaanpa nähdä. + +Vähitellen olivat pohjois- ja etelä-amerikkalaiset sekä muutamat +venäläiset täyttäneet salin. Feodor tervehti kahta seuruetta. + +— Mistä he saavat rahaa? hän kuiskasi tunnettuaan erään etevän +asianajajan, joka oli työttömänä, ja erään perikatoon joutuneen +tehtailijan. + +— Rakas ystävä, vastasi Irtitsh hiljaa, he varmaankin haluaisivat +tietää saman teistä. + +Hän osoitti pullopatteria, joka peitti heidän pöytänsä. Mutta Feodor ei +kuunnellut häntä enää. + +— Ei, en erehdy, todellakin hän, sanoi Feodor tarkastellen noin +nelikymmenvuotiasta, pitkää, solakkaa, sileäksiajeltua miestä, joka +meni orkesterin luo. + +Hän nousi paikaltaan huutaen: + +— Misha, Misha Ritzin! + +Toinen hätkähti, astui muutaman askeleen kohti pöytää, josta huuto oli +kuulunut. Feodor säntäsi häntä vastaan puolitiehen, syleili häntä ja +toisteli autuaan tylsämielisenä: + +— Misha, Misha, miten tämä on mahdollista? Minullehan sanottiin, että +sinut on ammuttu. + +— Rauhoitu, hurjimus, etkö sinä tiedä, millaiset lihakset sinulla on. +Sinä runtelet paidanrinnustani ja selkärankani. + +— Tule, tule pian, istu, kerro. Natalia Borissovna, Helena Borissovna, +paras ystäväni, ruhtinas Michel Ritzin. + +Se oli eräs Venäjän jaloimpia nimiä. Ruhtinas kantoi sitä hyvin, vaikka +hänen hiuksensa olivatkin jo ohentuneet ja kasvonsa hiukan kuihtuneet. + +— Muistatko vielä metsästysretkiämme ja baccarat-pelejämme klubissa? +kysyi Feodor säteilevän iloisena. Sinä menetit vielä enemmän kuin minä. +Mutta kerro, kerro. Ei, juo ensin lasillinen. Tässä... puhu nyt! + +— Mutta minulla ei ole mitään kerrottavaa, rakas ystävä. Minun +on käynyt aivan samoin kuin sinun, lukuunottamatta sitä, että +lähtösatamamme ja matkareittimme eivät ole kai olleet samat. +Arkangelissa englantilaiseen laivaan, Lontoossa hetken aikaa, +Berliinissä kauemmin ja neljätoista päivää täällä. + +— Ja joka ilta jossakin yöravintolassa, eikö totta? Eläköön, sinä et +ole muuttunut, Misha! + +Ritzin hymyili väsyneesti. + +— Joka yö, hän sanoi. Kyllä, mutta ei siten kuin sinä ajattelet. + +— Nainen? + +— Kaikki naiset. + +— Oletko sairas? + +— En vähääkään, rakas ystävä, ainoastaan tanssittaja, niin, niin, +ravintolan tanssittaja. Aloitin Berlinissä, mutta sitten toimittivat +ystäväni minulle paikan Parisissa, ja täällä on parempi. + +Hän puhui sellaisella luontevuudella, että oli mahdotonta päätellä, +oliko se todellista vaiko teeskenneltyä. + +— Mitä, onko tuo aivan totta? + +— On kyllä, siksi minä pyysin, että et rypistäisi paidanrinnustaani. +Onhan tämä ammatti yhtä hyvä kuin mikä muu tahansa. Sitä harjoitetaan +siistissä asussa ja naisten kanssa, jotka myöskin enimmäkseen ovat +hyvin pukeutuneita. Loistoeläin, hyvä ystävä. Täytyy elää siitä ja +auttaa heitä elämään. Ja sinä, miten on sinun laitasi? + +— Kallis veljeni, sanoi Feodor luoden silmäyksen pulloihin, luulenpa, +että tässä tehdään selvää minun viimeisistä ammuksistani. + +— Ja sitten? + +Ashkeliani teki epätietoisuutta ja huolettomuutta osoittavan eleen. + +— Voin ehkä tehdä sinulle palveluksen, sanoi Michel Ritzin. Odotahan. + +Hän viittasi luokseen Samuel Jakovlevitshin. + +— Sanoppa minulle, hän kysyi, tuleeko Sherehidze vielä tänne? + +Muusikkeri vastasi: + +— Sinähän tiedät, että hänen amerikattarensa ei salli sitä. Hän on +mustasukkainen. + +Feodor säpsähti kuullessaan viuluniekan sinuttelevan hänen ystäväänsä. +Mutta toinen jatkoi aivan luontevasti, kasvot uurteisina ja silmät +tyhjinä: + +— Siis, rakas Feodor, on paikka vapaana kaukaasialaisten tanssien +esittäjälle. Tanssiminen on teillä kaikilla verissä, ja minä muistan, +että sinä olit klubissa kuuluisa lezginkastasi. + +Ashkeliani ei osannut salata tunteitaan. + +— Luulenpa, että olet hullu, hän sanoi. Minäkö ottaisin paikan +yöravintolasta tullakseni juutalaisten sinuttelemaksi! + +Ritzin kohautti olkapäitään. + +— Siitä asiasta voisin puhua sinulle paljonkin, sanoi hän väsyneesti. +Huomaan, että olet vasta alokas emigrantiksi. + +Hän kääntyi Helenan puoleen: + +— Haluatteko tanssia, madame? hän kysyi. Vaikkei teillä olisi +haluakaan, suostukaa kuitenkin. Teette siten minulle palveluksen. + +— Tuo koskee sydänjuuriin, sanoi Irtitsh hitaasti. + +Heidän tanssiessaan astui saliin muutamia naisia kirjavissa puvuissa +ja kirkuvanväriset huivit päässä. Heidän kasvonsa olivat surulliset ja +poissaolevat. + +— Meidän kuoromme, sanoi Ritzin; se ei ole huono. + +Hän mainitsi sen jäsenet: eräs paroonitar, eräs entinen operettitähti, +eräs lääkärinrouva, eräs nuori tyttö, jonka vanhemmilla oli Moskovassa +ollut kilpa-ajohevosten talli. + +— Ja paljonko he ansaitsevat? kysyi Helena, jonka kurkkua kuristi. + +— Kahdestakymmenestä kolmeenkymmeneen frangiin yöltä. Sitäpaitsi he +saavat osuutensa juomarahoista. + +Paikalleen palattuaan nuori tyttö istui kauan vaiteliaana, kuoroa +katsellen. Äkkiä hän painautui sisartansa vasten ja sanoi tuskan +täyttämällä äänellä: + +— Natasha, Natasha, lähtekäämme kotiin. + +— Kyllä, rakkaani. Tämä kaikki on todella liian surullista. + +Tuhlattuaan viiniin, lauluihin ja kalliisti maksettuihin tansseihin +viimeistä centime'iä myöten kaiken, mitä omisti, kohtasi Feodor aamulla +kello seitsemän aikaan Anton Irtitshin muutamassa pienessä kahvilassa. +Hän sanoi aivan juopuneena ja tolkuttomana: + +— Anton Ivanitsh, te tarvitsette työmiehiä, ottakaa minut. + +— Sovittu, vastasi toinen tyynesti. Mutta ettekö usko, että teille +olisi ollut edullisempaa tulla mukaan liikekumppanina? + +Shuvalov saattoi heidät kolmannen luokan vaunuun. Ja vasta junan +lähdettyä liikkeelle huomasi Feodor olevansa smokingissa. + +Hän alkoi nauraa ja nukahti. + + + + +VI. + + +Helenasta tuntui hänen seuraavana aamuna herätessään siltä, kuin jokin +uhkaava vaara olisi heti odottanut häntä, — kuin heti tapahtuisi +jotakin peruuttamatonta. Hän avasi silmänsä, kohtasi vieressään +nukkuvan sisarensa mietteliään katseen. Ja silloin hän muisti. Hän +oli kihloissa Vassian kanssa tai oikeammin oli selittänyt olevansa +kihloissa. Sillä eihän Vassia tietänyt siitä vielä mitään. Tämä +tapahtuma oli niin kohtalokas, että se oli koko yön painanut hänen +mieltään unessakin, niin kohtalokas, että Natalia Borissovna ei +tänä aamuna tapansa mukaan syleillyt häntä eikä aloittanut päivää +sydämellisin, hilpein sanoin, vaan jäi mykäksi ja liikkumattomaksi +aivankuin olisi pelännyt häiritä hänen ajatuksiaan. + +Aluksi vallitsi nuoren tytön aivoissa eräänlainen ajatusten pakokauhu. +Eilisiltana — alkoholin humalluttamien ihmisten parissa, hänen +ollessaan musiikin, väsymyksen ja kuorolaulujen kiihoittamana — oli tuo +päätös tuntunut hänestä peruuttamattomalta ja juuri mielettömyytensä +vuoksi helposti toteutettavalta. Mutta nyt, päivällä, talviaamun +väkevän valon tulviessa avoimista ikkunoista, hän tunsi ikäänkuin +joutuneensa satimeen ja toisteli hiljaa itsekseen: + +— Mitä nyt tapahtuukaan? Mitä nyt tapahtuukaan? + +Helena ei ollut ikinä ajatellut naimisiinmenoa. Vaikka hän vihasikin +Venäjän vallankumousta, oli hän ollut liian nuori voidakseen estää +sitä vaikuttamasta häneenkin mitä syvällisimmin. Hänen nuoruutensa +oli sattunut aikana, jolloin kaikki sortui jolloin kaikkia laillisia +liittoja ylenkatsottiin, jolloin sukupuolten välisiä suhteita hallitsi +huolettomuuden ja kevytmielisyyden henki, ja tämä aika oli riistänyt +Helenalta arvonannon yhteiskunnallisia siteitä kohtaan. + +Mutta vaikka tämä anarkian aikakausi, jossa hän varttui olikin +opettanut hänet pitämään avioliittoa täysin ulkonaisena ja +tarpeettomana sopimuksena, ei se kuitenkaan ollut tuhonnut hänessä +sellaisen rakkauden tarvetta, johon antaudutaan kaikin sielun ja +ruumiin voimin. Tämä johtui hänen senttimentaalisesta kasvatuksestaan, +romanttisen Natalia Borissovnan vaikutuksesta ja hänen omasta, paljon +vaativasta luonteestaan. + +Ja tämä tarve, yhtä luonnollinen kuin veren virtaaminen hänen kauniissa +ruumiissaan, saattoi Helenan vieläkin orjallisempaan riippuvaisuuteen +omasta itsestä kuin ahdasmielisinkään avion pyhyyden kunnioittaminen +olisi voinut saattaa. + +Helenaa, joka tunsi Natalia Borissovnan tarkkaavan hänen kasvojensa +pienimpiäkin häivähtelyjä — mikä tarkkailu sai hänet jäykistymään +liikkumattomaksi —, ei tänä hetkenä suinkaan peloittanut sana +"sulhanen", vaan kaikki se, mitä tämä sana merkitsi muille ihmisille, +ennen kaikkea Vassialle. + +Hänhän ei rakastanut Vassiaa. Hän ei rakastanut Vassiaa. + +Mitä siis merkitsi tuo päätös? Täytyisikö hänen nyt teeskennellä +tunnetta, jota hänellä ei ollut? Sitä hän ei voinut ajatellakaan. + +Ja — miten hän ilmoittaisi asian Vassialle? Minkä hän sanoisi +mielettömän tekonsa syyksi? Säälin? Hellyyden? Hyväksyisikö Vassia sen? + +Toivo, että Vassia hylkäisikin tarjouksen, antoi hänelle rauhan +muutamiksi minuuteiksi. Mutta sitten hänet valtasi kauhea itseinho. +Hänkö olisi näytellyt lohduttajattaren kaunista osaa, hänkö olisi +yöravintolan humussa kuuluttanut hellyyttään sellaisin laskelmin, että +Vassia torjuisi uhrin, jonka antamista hän itse vapisi? Olisiko hän +niin raukka, että jättäisi hysteerisen purkauksensa seurausten taakan +sairaan pojan kannettavaksi? Eikö ollut parempi toimia vilpittömästi ja +rehellisesti? + +Se oli lopulta helppoakin. Vassia ei aavistanutkaan mitään. Vassialle +ei mikään ollut muuttunut. Mitä siis oli tehtävä? Riittäisi, jos hän +sanoisi — tai, jos se olisi hänelle itselleen liian vaikeaa, antaisi +sisarensa sanoa — Shuvaloville ja Feodorille, että koko asia oli ollut +vain järjetön päähänpälkähdys, juhlayönä syntynyt ja sen mukana kuollut. + +Niin, tämä oli vallan varmaan oikea ratkaisu. Kuinka hän ei ollut kohta +ajatellut sitä? + +Helena kohottautui kyynärpäittensä varaan valmistellen lausetta, +joka vapauttaisi hänet, antaisi hänet taas hänelle itselleen. Mutta +nähdessään Natalia Borissovnan levottomien silmien kysyvinä kohdistuvan +häneen sai hän pelastavien sanojen asemesta esiin vain tavanomaisen +kysymyksen: + +— Oletko nukkunut hyvin, Natasha? + +Helenan sielussa täytyi olla hyvin paljon hätää, koska liikutus +värähdytti Natalia Borissovnaa sisaren merkityksettömästä kysymyksestä +ja hänen rauhallisista kasvoistaan huolimatta. + +— En, sanoi Natalia kietoen käsivartensa Helenan kaulaan, olen tuskin +nimeksikään nukkunut. Olen ajatellut sinua, rakkaani. Pysytkö vielä +päätöksessäsi? + +Jos Natalia Borissovna olisi odottanut, jos hän olisi antanut ruumiinsa +lämmön virrata Helenaan ja vähitellen sulattaa hänen jäykkyytensä, +jos Natalia olisi antanut hänelle aikaa valmistautua tunnustukseen, +jonka hän tahtoi tehdä, niin nuori tyttö olisi siinä tapauksessa +kenties voinut myöntää tappionsa. Mutta sisaren kysymys hyökkäsi liian +peittelemättä hänen elämäänsä hallitsevan ylpeyden kimppuun. + +Se ei ollut mitään tavallista ylpeyttä, joka on riippuvainen toisten +mielipiteistä, vaan kaipausta sisäiseen kauneuteen, uskollisuuteen +annettua sanaa kohtaan, tehtyjen sopimusten horjumattomaan +täyttämiseen. Helenalla oli mielessään persoonallisuusihanne, jonka +hän oli luonut pitkän ajan kuluessa ja suurella rakkaudella ja jonka +kaltaiseksi hän alinomaa pyrki kohottamaan oman minänsä. Usein hän oli +tuntenut tämän liian täydellisen, liian vaativaisen kaksoisolentonsa +sanelevan hänen vastauksiaan. + +Tänäänkin vastasi kaksoisolento hänen puolestaan. + +— Miten kummallinen sinä olet! sanoi Helena. Miksi luulet minun +muuttaneen aikomustani? + +Ja näyttääkseen vieläkin päättäväisemmältä hän koetti hymyillä. Tämä +onnistui kuitenkin niin huonosti, että Natalia Borissovna sulki +silmänsä. Mutta mitä hän mahtoi tuolle järkähtämättömälle poimulle, +joka oli ilmestynyt Helenan kulmakarvojen lomaan? Ja mitä mahtoi tämä +itse omalle demoonilleen? + +Ja niin jäivät he — huolimatta keskinäisestä kiintymyksestään ja siitä, +että tunsivat toisensa liian hyvin voidakseen antaa pettää itseään, — +pitkäksi aikaa makaamaan kylki kyljen vieressä, sanomatta sanaakaan. + +Onneksi heillä oli suoritettavanaan eräs kiireellinen tilaus. He eivät +olleet vielä milloinkaan työskennelleet niin kuumeisesti. He koettivat +sormiensa nopeutta kiihdyttämällä ja taidokkaita yhdistelmiä keksimällä +kohdistaa kaiken huomionsa nukkien vaatteihin, etteivät ajatukset olisi +askarrelleet heidän omissa asioissaan. + +Vähän aikaa se onnistuikin heille, varsinkin Natalia Borissovnalle, +joka oli taiteellisempi luonne kuin sisar ja jota haltioitti raikas, +elävä väri-ilo, mikä vähitellen syntyi hänen käsiensä työn tuloksena. + +Mutta Helena nautti yksinomaan mekaanisen työn tuottamasta +jännityksestä. Työn yksitoikkoinen, säännöllinen tahti vaikutti hänen +henkiseen rytmiinsä, viihdytti hänen tuskansa lepoon, otti tapahtumilta +niiden sietämättömän, kohtalokkaan luonteen ja muutti ne eläväksi, +hyväksyttäväksi materiaksi. + +Mutta vielä oli jäljellä eräs erityisen arka asia, jonka ajattelemista +Helena karttoi: tapa, millä hän ilmoittaisi uutisen Vassialle. Hänen +oli vaikeaa kuvitella, miten hän reagoisi nuoren miehen välttämättömään +hämmästykseen ja miten hän saattaisi hillitä itsensä. Mutta taaskin +tuli työ avuksi. Juuri siksi, että se oli niin kiireellistä, se antoi +hänelle ajatusaikaa... ajatusaikaa iltaan saakka. Ja siihen mennessä +löytyisi neuvo. + +Äkkiä välähti hänen mielessään ajatus, viiltävä ja nopea kuin salama: +eikö Shuvalovin pitänyt tutkia Vassiaa? Silloin hän kenties puhuisi +kihlauksesta — josta Vassia ei vielä tietänyt mitään — kuin aivan +luonnollisesta asiasta! Ehkä hän oli jo ollutkin Vassian luona! + +Helena vapisi raivosta ajatellessaan, että nuo muutamat sanat — jotka +olivat käsittämättömällä tavalla päässeet hänen huuliltaan sellaisena +hetkenä, jolloin hänellä ei vielä ollut selvillä, millaiseen vastuuseen +ne saattaisivat hänet, nyt hallitsivat hänen koko elämäänsä, vieläpä +riistivät senkin lyhyen ajatusajan, jonka hän oli luullut voivansa +suoda itselleen. Nyt ei hänellä ollut enää omaa päätösvaltaa, nyt oli +vain toteltava. + +Hän nousi koneellisesti ja kokosi huolellisesti kangaspalaset, jotka +tähän saakka olivat suojelleet häntä, ja lähti huoneesta. + +Mutta Vassian huoneen ulkopuolelle hän jäi seisomaan neuvottomana. Ei +kuulunut hiiskahdustakaan. Aleksei Dmitritsh ja nuorukainen varmaankin +vielä nukkuivat. Pitikö hänen muitta mutkitta herättää Vassia ja sanoa: +"Olen morsiamenne!" Mutta jos hän menisi pois, saattaisi Shuvalov tulla. + +Tätä neuvottomuutta kesti muutamien minuuttien ajan. Helena tunsi, että +hänen sisimmässään oli jo heräämäisillään sokea raivonpuuska, jollainen +sai hänet lapsena takomaan nyrkkinsä verille seinää vasten. + +— Minun täytyy saattaa asia päätökseen tai tulen hulluksi, mutisi hän +hampaita purren ja koputti ovelle. + +Aleksei Dmitritshin unenpöpperöiset kasvot ilmestyivät ovenrakoon. + +Minun täytyy puhua kanssanne hetkinen, sanoi Helena nopeasti. Yksin +teidän kanssanne. Odotan teitä täällä. + +Aleksei Dmitritshin tultua käytävään ikuinen päällystakkinsa yllään +selitti nuori tyttö, samalla katsellen häntä omituisen uhmaavasti: + +Sanoin eilen toisille olevani Vassian kihlattu. En ole koskaan puhunut +siitä hänen kanssaan. Tahdotteko kertoa sen hänelle ja ottaa selvää +siitä, suostuuko hän? Tulen taas illalla. Älkää sanoko sanaakaan, +kiellän teitä puhumasta. + +Helena ei koko päivänä enää istuutunut työn ääreen. Hän ei voinut +istua hiljaa paikallaan, ja näytti siltä, kuin hän ei olisi voinut +sietää Natalia Borissovnan läsnäoloa. Useita kertoja hän lähti ulos +vallan tarpeettomille ostoksille ja kieltäytyi tulemasta aterialle. +Kellon neljättä käydessä hän lähti venäläiseen teeravintolaan Rue de +Miromesnilin varrelle; siltä hän nimittäin sai useimmat tilauksensa. + +Siellä sanottiin hänelle, että — koska liike ei menestynyt yhtä hyvin +kuin aikaisemmin — ainakaan muutamiin viikkoihin ei nukkeja lainkaan +tarvittaisi. Hän kuuli mitä levollisimmin tämän uutisen, joka teki +hänen ja Natalia Borissovnan toimeentulon entistäkin vaikeammaksi. +Sitten hän palasi jalkaisin Passy'hin. + +Ja hämärä lankesi yli kaupungin, tämän kaupungin, jonka pelkkä nimi oli +hänelle monien vuosien ajan ollut täynnä kimallusta, tämän kaupungin, +joka lumoaa henkiä ja herättää eloon niin paljon unelmia. Millainen +valossa kylpevä ihmisvirta täyttikään sen kadut, sen avenyet, sen +bulevardit. + +Ja hän, Helena, väkevine sydämineen, kauaskurkoittuvine, epämääräisine +ja juuri siksi niin kauneine tulevaisuushaaveineen, hän kiiruhti neiti +Mesureux'n kurjaan täysihoitohan sitoakseen elämänsä köyhyyteen. + +Mutta miksi hänen piti ajatella sitä tulevaisuutena, niin lähellä kuin +se olikin? Tulevaisuudessa on aina jotakin aavistamatonta, siis myöskin +pakenemisen mahdollisuus. Mutta eikö se ollutkin jo menneisyyttä? Eikö +hän ollut jo sidottu? + +Silloin Helena huomasi, että hänessä eli jälleen sama kurja toive, +jota hän aamulla oli pitänyt niin halveksittavana. Eikä hänellä nyt +enää ollut voimaa torjua sitä. Hänen epätoivonsa vaimensi kaikki +tunnonvaivat Kunpa Vassia olisi kyllin älykäs täysin ymmärtääkseen +tilanteen, kunpa hänellä olisi kyllin paljon luontaista ylpeyttä +hyljätäkseen uhrin, jota hänelle tarjottiin ja jonka täytyisi tuntua +hänestä nöyryyttävältä! + +Nyt olisi Helena ottanut Vassian kieltäymyksen riemuiten vastaan. +Mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä todennäköisemmältä se hänestä +tuntui. Tapa, jolla hän oli puhunut asiasta Aleksei Dmitritshille, +teki mahdolliseksi vain yhden vastauksen. Olisiko rakastava nainen +esiintynyt siten? Eikö hän ollut liiankin selvästi osoittanut +vastahakoisuuttaan ja kiukkuaan? + +Varmaan Vassia hylkäisi uhrin. Siihen viittasi jo sekin, ettei +nuorukainen ollut lainkaan yrittänyt tavata häntä ennen aikaa, minkä +hän oli määrännyt. Ja jos niin tapahtuisi, silloin olisi elämä taas +hänen edessään avoinna, valtavan riemukaaren tavoin. + +Hän joudutti askeliaan. Ja voimatta enää kauemmin odottaa vastausta, +jonka hän aavisti, hän tahtoi nousta autobussiin. Mutta siihen aikaan +päivää olivat ne kaikki täpötäynnä. Huolimatta Rue de Miromesnilin +teeravintolassa kuulemastaan tiedosta hän otti auton — jotakin, mitä ei +ollut tapahtunut kuukausiin. + +Täysihoitolaan palattuaan hän, omassa huoneessaan käväisemättäkään, +nousi ylimpään kerrokseen ja astui Vassian huoneeseen viitta ja hattu +yllään. + +Nuorukainen oli yksin, koska Aleksei Dmitritshin oli täytynyt mennä +toimitukseensa. Helena oli siitä iloinen. + +— Vassiasta tuntuu helpommalta, kun ei ole läsnä todistajia, hän +ajatteli. + +Koko päivänä eivät hänen kasvonsa olleet kertaakaan näyttäneet niin +luottavaisilta, niin vapautuneilta. + +Miten kaunis te olette, kuiskasi Vassia, ja miten hyvä! + +Sinä hetkenä Helenasta tuntui siltä, kuin kaikki elämä olisi hänessä +kuollut. Nuorukaisen ääni ja palvova katse sanoivat liian selvästi sen, +mitä hän ei sanoin uskaltanut lausua. Hän oli kuin onnen musertama. + +He olivat satimessa. + +Kun Helena jälleen kykeni ajattelemaan, hän ymmärsi olleensa +naurettava. Kuinka hän oli voinut kuvitellakaan, että Vassia hylkäisi +tarjouksen? Epäilemättä hän oli ylpeä, mutta kukapa olisi ylpeä siinä +määrin, että työntäisi luotaan onnensa? + +Miten hyvä te olette, toisti nuorukainen, äänessään syvä kiitollisuus +ja rakkaus. Se sai Helenan värisemään niinkuin suuressa häpeässä +väristään. + +Vassia veti häntä luokseen, ujosti ja kömpelösti, suudellakseen häntä; +mutta kun Helena näki kasvojensa lähellä tuon liian kalpean ihon ja +tuon surkean, laihan kaulan, jossa aataminomena törrötti terävänä, +hän jäykistyi vaistomaisesti, niin että heikot käsivarret irtautuivat +itsestään. + +— Nähkääs, kuiskasi Helena surullisesti hymyillen, en ole laisinkaan +tottunut. + +Ja sitten hän alkoi nopeasti, huoneen nurkkaan itsepäisesti tuijottaen, +kertoa yön tapahtumia. + +Ruhtinas Ritzin... kuorolaulajattaret... soittaja Samuel Jakovlevitsh +... Oli kuin hän olisi koettanut herättää kaikki nämä kuvat elämään +täyttääkseen niillä huoneen, asettaakseen ne itsensä ja Vassian välille. + +Ja siitä hetkestä lähtien vallitsi Helenan ja Vassian kesken ikäänkuin +salainen sopimus: he eivät koskaan puhuneet kihlauksestaan. + +Helenalla oli suorastaan ruumiillinen tarve pidättäytyä siitä +puhumasta. Ja Vassia taas oli vaiti hämärästi tuntien, että vain +vaitiolo saattoi pelastaa hänen hauraan onnensa, ehkäpä kasvattaa sen +voimakkaammaksikin. + +Siitä hetkestä saakka, kun hän oli isältään kuullut Helenan päätöksen, +oli hän vaistomaisesti karttanut sen ajattelemista. Täytyi ottaa +tapahtuma vastaan sokeasti, niinkuin ihme, jotta häntä ei rangaistaisi +sen raukenemisella; ja mitä tapahtuisikin, hänen täytyisi kuuliaisesti +mukautua nuoren tytön tahtoon. Hänen rakkautensa oli niin luottavainen +ja niin nöyrä ja Helenan pelkän lupauksen vuoksi jo niin suuren suuri, +että hän vaieten salli heidän suhteensa jäävän täysin ennalleen, sen +häntä vähääkään ihmetyttämättä tai loukkaamatta. Hän ei edes kysynyt, +oliko se luonnollista. + +Nyt hän näki nuoren tytön joka päivä, vieläpä useita kertoja päivässä. +Joko tuli Helena ompeluksineen hänen huoneeseensa tai meni hän alas +molempien sisarusten luokse pitämään heille seuraa. + +Hänen pidättyväisyytensä ja koko hänen olemuksestaan säteilevä +lapsellinen ilo liikuttivat Helenaa. Tämä muuttui yhä hellemmäksi +häntä kohtaan, yhä äidillisemmäksi, eikä Vassia, joka ei milloinkaan +ollut kokenut naisen rakkautta, voinut nähdä eroa Helenan tunteen ja +rakkauden välillä. + +Tämä erehdys lujitti hänen luottamustaan ja rauhoitti myöskin Helenaa. + +— Koska annan hänelle niin paljon onnea, en kai tee kovin väärin, sanoi +hän itsekseen, ajattelematta, että sitoi itsensä nuorukaiseen päivä +päivältä yhä lujemmin. + +Pian saattoi muudan odottamaton tapaus heidät vieläkin lähemmäs +toisiaan. + +Nuket eivät enää voineet tuottaa sisaruksille riittävää toimeentuloa; +heidän oli etsittävä muuta työtä. Erään Shuvalovin ystävän — +joka oli lääkäri niinkuin hänkin ja palveli nyt sairaanhoitajana +eräässä Neuillyn sairaalassa — välityksellä heille tarjottiin +sairaanhoitajattaren paikkaa. Natalia Borissovna oli sodan aikana +saanut Punaisen Ristin diploomin. Pitkän epäröinnin jälkeen — uusi +paikka kun riistäisi hänen vapautensa päivän, vieläpä yönkin ajaksi — +hänen oli pakko hyväksyä tarjous. + +Sisarusten ero saattoi Helenan ja Vassian kohtalokkaasti lähentymään +toisiaan. Tyttö tottui luottavasti uskomaan nuorukaiselle ajatuksensa, +kaikki nuo tuhannet merkityksettömät asiat, jotka huomaamattomimmin +ja lujimmin sitovat ihmisiä toisiinsa. Vassian läheisyys tuli hänelle +tarpeelliseksi, tuntui hyvältä. Mutta nuorukaisen lähdettyä ei tyttö +enää ajatellut häntä. + +Niin kului kolme kuukautta. + +Eräänä huhtikuun aamuna, juuri kun Helena oli astumaisillaan Vassian +huoneeseen, hän kuuli sisältä äänen, joka ei ollut pojan eikä Aleksei +Dmitritshin ja joka tuntui tutulta. + +Kuitenkin hän hämmästyi nähdessään Feodor Ashkelianin istuvan Vassian +vuoteen reunalla. + +— Oletteko jo tullut rikkaaksi siellä pohjoisessa? hän kysyi. + +— Olen tullut vain runneltuja käsiä rikkaammaksi, Helena Borissovna, +vastasi ruhtinas hilpeästi. Mutta minä uskon, että Irtitsh on laskenut +oikein. Uskokaa minua, pian hän on todella rikas. Muuten, hänestä +puhuttaessa, hän on antanut minun tehtäväkseni lausua teille hänen +kunnioittavimmat tervehdyksensä sekä sanoa, että hän alinomaa ajattelee +teitä. + +— Ja vain siitä syystäkö olette tullut tänne? + +— Ei, minä olen lopettanut työnteon hänelle. Tänne olen tullut +_dshigitovkan_ vuoksi. + +Hän oli lausunut tuon sanan niin suurella ylpeydellä ja ilolla, ettei +Helena uskaltanut tunnustaa tietämättömyyttään. + +Aleksei Dmitritsh tuli hänen avukseen. + +— Ruhtinas oli juuri teidän tullessanne selittämässä meille kaikkea, +sanoi hän, ja minä tein muistiinpanoja lehteäni varten. Jatkamme, ellei +se ikävystytä teitä. + +— Päinvastoin, mutta sallikaa minun sitä ennen sanoa teille, ruhtinas, +että oleskelu pohjoisessa on tehnyt teille hämmästyttävän hyvää. + +Feodorin laihtuneet ja ruskeiksi paahtuneet kasvot säihkyivätkin +todella nuoruutta ja terveyttä, ja ennen kaikkea sitä syvää +yksinkertaisuutta, minkä raskas työ ulkoilmassa antaa. Hän kiitti +Helenaa hymyillen ja kääntyi heti Aleksei Dmitritshin puoleen. Saattoi +huomata, että se, mitä hänellä oli kerrottavana, innosti häntä. + +— Tiedätte kai, mitä _dshigit_ tarkoittaa, hän sanoi. Se on meikäläinen +sana, kaukaasialainen, mutta se on tullut myös venäjänkieleen, koska +ei ole mitään muuta sanaa merkitsemään todellista ratsastajaa, joka +tekee hevosineen mitä tahtoo. Nyt on, katsokaas, joukko oikeita +_dshigitejä_ tänne Ranskaan paenneiden kasakoiden joukossa. Jotkut ovat +tarjoilijoina Montmartre'issa, jotkut maanviljelijöinä Gironde'issa, +toiset puutarhurinrenkeinä Nizzassa ja toiset kaivelemassa rautaromua +taistelukentiltä niinkuin minäkin olen ollut. Ja nyt on eräs heidän +entisistä kenraaleistaan saanut aatteen istuttaa heidät jälleen ratsun +satulaan, näyttämään Europalle, mihin he kerran ovat pystyneet. Hän on +tehnyt sopimuksen jonkun impressaarion kanssa, koonnut pojat, jotka +hän tunsi, ja pannut heidät harjoittelemaan. Ja pian me aloitamme +esiintymisemme täällä Parisissa. Jospa tietäisitte, millainen +loistohevonen minulla on, niin ette voisi nukkua kateudeltanne! + +Hän hehkui iloa. Mihin keskustelu ohjautuikin, hän palasi alinomaa +esitykseen, jota valmisteltiin. Vähät siitä, että esityksestä +maksettiin ja ettei se ollut tavallista teatterinäytäntöä kummempi. +Olihan se kuitenkin vaarallinen kilvoittelu voimassa ja taitavuudessa! +Ja oliko koko maailmassa mitään jalompaa kuin uljas ratsastaja kauniin +ratsun satulassa? Lähtiessään hän sanoi: + +— Ennen _dshigitovkaa_ en enää näe teitä. Harjoituksia, ymmärrättehän. +Polvet, pohkeet ja ranteet täytyy saada oikeaan kuntoon. Lähetän teille +liput. Ja esitysiltana tapaamme. + +Muutamia päiviä myöhemmin tapasi Shuvalov Helenan ja onnitteli häntä: + +— Te olette tehnyt ihmeen, hän sanoi. Olen juuri tutkinut Vassian. Hän +voi paljon paremmin. Sellaisilla hermoheikoilla luonteilla on aina +mahdollisuuksia, joita ei osaa aavistaa. Suru voi heidät tappaa, ilo +parantaa heidät. + +Nuorukainen oli pettynyt, kun hän sai tietää Helenan jo kuulleen +uutisen. + +Minä olisin tahtonut itse ilmoittaa sen teille, hän huudahti. Minun on +kiittäminen siitä teitä! Mutta sanoiko Shuvalov teille myöskin sen, +että minä voin pian tehdä työtä? Eikö? Mikä onni! Tiedättehän, että en +piirrä niinkään huonosti, ja minä toivon isäni ystävien avulla saavani +työtä muotilehtien piirtäjänä. Jos onnistun, ansaitsen hyvin, ja +silloin... — hän loi rukoilevan katseen Helenaan, näki tämän hymyilevän +ja jatkoi yhteen hengenvetoon — silloin voimme kenties mennä naimisiin. + +Helena ei vastannut, mutta hymyili edelleen. + +Vassian tervehtyminen edistyi edistymistään. Ja kun Feodor lähetti +lupaamansa pääsyliput, voi nuorukainen jo lähteä Helenan mukana +_dshigitovkaan_. + +Kun Shuvalov tuli heitä noutamaan, oli heidän päivällisensä vielä +kesken. + +— Vahinko, huusi hän, heti matkaan, en tahdo myöhästyä. + +Helena ja Vassia ihmettelivät hänen kärsimättömyyttään. Mutta Aleksei +Dmitritsh puolusti lääkäriä. + +— Se johtuu siitä, että te kaksi olette vielä liian nuoria, sanoi hän +kääntyen etupäässä Helenan puoleen, äänessään rajaton kiitollisuus, +mikä ei siitä milloinkaan puuttunut hänen tyttöä puhutellessaan. Te +ette voi tietää, mitä se on. Kentaureja, akrobaatteja, paholaisia, +kaikkea samalla kertaa. Minä muistan erityisesti erään _dsigitovkan_, +jonka Uralin kasakat pitivät Orenburgin katedraalin edustalla. Miten +kaunista se oli! Kunpa ei tämänpäiväinen saisi minua kaipaamaan tuota +toista! + +— Tulkaa, pian, pian, keskeytti Shuvalov, en ole edes pysähdyttänyt +moottoriani. + +Näytelmä esitettiin eräällä valtavalla stadionilla Parisin tullien +edustalla. Kun Helena ja hänen seuralaisensa olivat asettuneet +paikoilleen, he huomasivat, että kolme neljäosaa katsojaparvekkeista +oli tyhjinä. Vassia ja Helena huomasivat kummakseen, että se pahoitti +heidän mieltään. He olivat tulleet esitykseen aivan välinpitämättöminä, +ja nyt he jo tunsivat sen omaksi asiakseen, harrastivat sen menestystä. +Kun he ilmaisivat tämän huomionsa, sanoi Shuvalov heille: + +— Se on kansallisylpeyttä, ystäväni, sille ei mitään voi. Katsokaas, +minä olen ollut sosialisti ja uskon vieläkin olevani. Mutta nuo +villit, jotka kohta näemme, — sillä oikeita villejä he ovat — tuntuvat +tällä hetkellä sydämelleni läheisemmiltä kuin kaikki ihmisen ja +proletariaatin oikeudet. Mutta olkaa huoletta. Me olemme tulleet +neljännestä liian aikaisin, ja penkit tulevat kyllä täyttymään, uskokaa +minua. Maailman porvarillisinta kansaa ei huvita mikään muu niin +suuresti kuin sotaisat ja väkivaltaiset näytelmät. + +Oli kevätilta, ja ilma oli samalla kertaa kirpeä ja suloinen. Suuret +sähkölamput tuhlasivat stadionille räikeää valoaan, mutta niiden yllä +kaartui pimeys, salaperäisenä, tähtiä kiiluvana. Laajalla kentällä, +jota peitti aivan nuori ruoho, käyskeli iloisesti rupatellen muutamia +miehiä kasakkaunivormussa. Rataa kiertävän aitauksen takaa kuului +näkymättömien hevosten hirnuntaa. + +— Tämä kaikki on jollakin tavoin salaperäistä, jollakin tavoin +epätodellista, eikö olekin? sanoi Shuvalov uneksivasti. + +Helena näki kevyen väristyksen puistattavan Vassiaa ja kietoi +turkiskauluksensa hänen hartioilleen. Poika salli sen, vaikka hän +olikin värissyt enemmän jännityksestä kuin vilusta; hänestä oli +suloista tuntea olkapäillään esine, jota tyttö oli kantanut. + +Tällä aikaa oli Shuvalovin ennustus toteutunut. Vaikka stadion ei +vielä ollutkaan aivan täynnä, oli väkeä kuitenkin läsnä kyllin paljon +täyttääkseen ilman sillä inhimillisen odotuksen jännityksellä, jota +jokainen todellinen näytelmä edellyttää. Muutoin ei Helena enempää +kuin hänen seuralaisensakaan kiinnittänyt enää mitään huomiota +ihmispaljouteen. + +Ylimmille penkkiriveille sijoitettu orkesteri kajahdutti äkkiä +fanfaarin ensimmäiset tahdit. Kaikkien silmät suuntautuivat kohti +korkeaa, tummaa aukkoa, josta ratsastajain täytyi saapua kentälle. +Sitten ilmoitti megafonin kaikuva ääni: + +— _Dshigitien_ ohimarssi. + +Tuli aivan hiljaista, ja pimeydestä, jonka katsoja kuvitteli miesten +ja ratsujen täyttämäksi, kantautui laulun sävelmä, tuskin kuuluva, +ikäänkuin hyvin kaukaa saapuva. Mutta se riitti värisyttämään +venäläisiä. He tunsivat sen. Tämä sotaisa valitus — tulinen ja +puhdas —, joka tulvi yli kentän rytmillisin aalloin, tuli heidän +kotimaastaan. Se voimistui hetki hetkeltä. Nyt eroittuivat huilujen +viiltävät huokaukset, rumpujen mylvintä ja symbaalien rämisevä melu. Ja +sitten astuivat soittajat esiin salaperäisestä aukosta. Katsojajoukko +tervehti heitä pauhinalla, joka teki hyvää Helenan sydämelle. He +olivat kookkaita ja hehkuvan värisissä puvuissa. He marssivat niin +täsmällisin ja kepein askelin kuin heidän oma soittonsa olisi kantanut +heitä. Heidän kintereillään tuli kohortti, kokonaan kasakkapurppurassa. +Pitkät, liehuvaliepeiset tunikat olivat kireät vyötäröltä, mutta +laajenivat rinnan kohdalla, jossa välkkyi kaksi riviä ammuksia. +Joka miehellä oli virheetön ruumis, he marssivat pää pystyssä, +tahdikkain askelin, joustavasti, kuin, tanssien. Heidän asunsa +voimakas väri, kirjailujen ja aseiden loisto, liikkeiden täsmällinen +yhtäläisyys, kaikki heissä uhosi voimaa, lihasten tasapainoa ja +sotilaskansoille ominaista riemua. Heidän jononsa piteni pitenemistään +— karmosiininpunainen käärme, joka kietoi kiemuransa kentän ympärille. +Ja mitä enemmän heitä tuli, sitä kuuluvampi oli askelten töminä, sitä +kiihkeämmäksi voimistui stadionin ilmapiiri. + +Äkkiä kääntyi ensimmäisenä kulkeva jättiläinen päin jonoa ja taaksepäin +marssien, yhä säilyttäen tahdin, kohotti kätensä. Aivankuin tämän eleen +herättämänä murtautui laulu leveistä ja voimakkaista rinnoista. Soitto +vaikeni, ja kuuluivat vain ihmisäänet. Ne vaipuivat korkeimmista, +naisellisista sävelistä kumeimpiin ja totisimpiin, mutta kaikki ne +kumpusivat ihmeen sointuvina ihmisuruista. + +Se oli Donin kasakkain taisteluhymni. Se oli väkivaltainen, armahtava +ja kohtalokas kuin kuolema. Nekin, jotka saattoivat ymmärtää vain +sävelmän, lumosi laulun kauneus. Mutta kuinka syvästi se tehosikaan +Helenaan ja hänen seuralaisiinsa; sen jokainen sana syöpyi heihin. +Jaloina ja yksinkertaisina niinkuin kansa, joka ne oli luonut, +mutkattomin lausein ne lauloivat lähdöstä kohti Tonavan tasankoja +sankaruuden laista, joka sotilasta velvoittaa, heidän luistaan, jotka +osoittavat heidän tiensä. + +Kertosäe, kirkkaampi, taistelun riemun täyttämä, katkaisi tämän tuiman +sävelmän kunnialaukauksen tavoin. + +Vassia oli tarttunut Helenan käteen, jota poltti sama kuume kuin +hänen omaansa. Molemmat olivat lumouksen vallassa, häikäistyneitä. +Epäilemättä näytöksessä oli teatteria, epäilemättä oli puvuissa liian +paljon kultaa ja helyjä ja niiden värit liian räikeät, mutta nuoria +se ei ensinkään häirinnyt. Päinvastoin kaikki tuo loisto, kaikki tuo +koreus herätti eloon lapsuuden kuvakirjojen naivit kuvat: Taras Bulban, +Saporogit, tarujen bojaarit. + +Ei ollut enää stadionia eikä suurkaupungin harmaata ihmisjoukkiota. +Sankarinäytelmä alkoi elää. + +Nyt ilmestyivät ratsastajat. Näiden univormut eivät olleet laisinkaan +samanlaisia, sillä jokainen oli tahtonut kantaa oman heimonsa asua. +Ja he tulivat laajan Venäjän kaikilta seuduilta: Donin ja Kubanin, +Dnjesterin ja Uralin ja Amurin. Ja siniset tunikat ja valkoiset tunikat +ja tulipunaiset tunikat liehuivat ratsujen kapeiden lautasien yllä. + +Istuivatko he satulassa hyvin? Sitä ei kukaan olisi voinut sanoa, sillä +he istuivat niin vapaasti, niin satulaan sulautuneina, että näytti +siltä, kuin hevosten ja ratsastajain ruumiit olisivat olleet yhtä. + +Etummaisena nähtiin kokonaan mustapukuinen ratsastaja valkoisen tamman +selässä. + +Pitkällinen ihailun sorina, joka kohdistui häneen, kulki kautta +penkkirivien, ja Helenan valtasi kummallinen rauhattomuus, kun hän +ajatteli: + +— Tuon täytyy olla Feodor. + +Ratsastaja joukko ei ollut vielä ehtinyt hänen paikkansa kohdalle, +eikä hän voinut eroittaa tuon mustapukuisen kasvoja, joka veti +puoleensa kaikkien katseet, mutta hän oli varma siitä, että aavisti +oikein. Ja kun mies ratsasti ohi, näytti hän turkislakkinsa alla niin +ylenpalttisen, miltei sietämättömän kauniilta, niin mustan kotkan +kaltaiselta, että Helena ei voinut olla huudahtamatta ihastuksesta. + +Tuhat ääntä vastasi hänelle heti. Mutta ruhtinas oli kuullut äänen, +joka tervehti häntä ensimmäisenä. Hän käänsi päätään, tunsi Helenan, +hymyili hänelle silmin ja ratsasti edelleen. + +— Millaisia kasvoja, millaisia kasvoja, katsokaa toki, Aleksei +Dmitritsh, mumisi Shuvalov ihailun juovuttamana. Niitähän voisi pelätä. + +Hän osoitti ratsastajia, jotka seurasivat Feodoria. Ja vanhan +lehtimiehen täytyi tunnustaa, että hän harvoin oli nähnyt sellaista +kokoelmaa traagillisia kasvoja. Mongoolilaisneniä, petoeläimen +suita, villejä profiileja, rehellisiä, mutta säälimättömiä katseita, +teräksen kaltaisia, — he uhosivat seikkailuille, mielettömälle +rohkeudelle, luontaiselle julmuudelle. Kun näki heidät, niin saattoi +ymmärtää toivottomat hyökkäykset betonisia ampumahautoja vastaan ja +nuo hirvittävät teurastukset, jotka ovat autioittaneet koko Siperian +ja koko Ukrainan. Millaisen verivirran halki nuo miehet olivatkaan +kahlanneet, ennenkuin he näyttäytyivät tällä rauhallisella areenalla. + +Shuvalovin uneksiessa tätä kaikkea päättyi ohimarssi. Soittajat, +laulajat ja ratsastajat katosivat verkalleen aukkoon, josta olivat +tulleetkin, ja sotalaulu vaimeni vähitellen, kunnes lakkasi kuulumasta. + +— Ohimarssi luonnistui hyvin, sanoi Aleksei Dmitritsh, mutta vaikein on +vielä jäljellä. Tunnustan olevani levoton. Ajatelkaa, niillä on tuskin +ollut aikaa harjoitella hevosiaan. + +Kuin vastaukseksi hänelle kajahti radan päästä kimeä ulvonta, +painajaisunen, noitasapatin ulvonta, ja ratsastaja syöksähti pimeästä +esiin nopeasti kuin salama. + +Aluksi ei oikein ymmärretty, mistä oli kysymys, sillä hänen satulansa +oli äkkiä tyhjänä. Mutta sitten oivallettiin hänen hypähtäneen +alas satulasta hevosen kiitäessä täyttä laukkaa. Hän teki muutamia +yhtä nopeita loikkauksia kuin hänen ratsunsa ja yhtäkkiä syöksähti +jälleen satulaan hypähtääkseen kohta maahan hevosen toiselle puolen +ja toisti näitä ilmahyppyjä, kunnes ehti radan toiseen päähän. Hänen +kintereillään tuli toinen, jonka ulvahdukset ja syöksyt olivat +vieläkin hurjempia ja huimapäisempiä. Tämä ei ollut edes lopettanut +ratsastustaan, kun esiin syöksyi kaksi ratsastajaa yhtaikaa. He +antoivat ratsujensa laukata rinnatusten, heittäytyen toisen selästä +toisen selkään, syleilivät toisiaan, olivat taistelevinaan, pyrähtivät +ympäri satulassaan, hypähtivät maahan yht'aikaa ja ponnahtivat takaisin +satulaan kuin kaksi palloa. + +Tätä villiä leikkiä varten olivat he kaikki riisuneet tunikkansa. Ja +kevyissä venäläisissä puseroissaan he näyttivät vieläkin vapaammilta ja +sotaisammilta. + +_Dshigitovkan_ rytmi kiihtyi yhä. Ennätti tuskin käsittää kunkin +yksityisen ratsastajan taitotemppuja, sillä kärsimättömät, toveriensa +huutojen ja yleisön suosion kiihoittamat _dsihigitit_ seurasivat +toisiaan melkein ilman väliaikoja. Pian ei helvetillinen ulvonta enää +riittänyt heille. Yhä syöksähdellen hevosen selästä ja selkään he +tempasivat vyöltään revolverit, ja kiivas ammunta sekaantui heidän +huutoihinsa. + +Näennäisestä sekasorrosta huolimatta oli tässä kaikessa +suunnitelmallisuutta, mikä pian tuli näkyviin. Jokainen uusi +ratsastaja oli edeltäjäänsä taitavampi ja ratsasti nopeammalla +hevosella. Joka kerta kävi laukka vaarallisemmaksi, ja joka kerta +kävivät taidonnäytteet ahdistavammiksi. Kaikki katsojat tiesivät, että +sekunninkin herpautuminen tasapainosta, mitättöminkin lihasten virhe +olisi voinut tuottaa kuoleman. + +Kahdesti olivat paarinkantajat vieneet kentältä kylkiluunsa taittaneen +ratsastajan, mutta _dshigitovka_ ei pysähtynyt hetkeksikään. + +Aukosta, joka tuntui tyhjentymättömältä, ryntäsi lakkaamatta uusia +paholaisia, yhä huimapäisempiä, yhä notkeampia. + +Helena ja kaikki hänen seuralaisensa ajattelivat; + +— Entä Feodor? + +Kummallinen yhteismielle sai vanhan sanomalehtimiehen, +lääkäri-autonkuljettajan, Vassian ja nuoren tytön tuntemaan, että +ruhtinas oli heidän lipunkantajansa. Miksi ei hän näyttäytynyt? Miksi +ei hän ottanut osaa tuohon paholaistanssiin, jonka yksinpä Aleksei +Dmitritshkin tunnusti ennen näkemiään loistavammaksi? + +Näytti siltä, kuin _dshigitit_ nyt olisivat kadottaneet koko +itsesäilytysvaistonsa, kuin heidät olisi riivannut jokin heitä +voimakkaampi, ammoisista ajoista periytynyt vaisto — niistä ajoista, +jolloin heidän esi-isänsä, skyytit, kiitivät vihurina äärettömien +arojen halki. Heidän kiljuntansa, heidän vihellyksensä, heidän +yhteensulautumisensa ratsujen kanssa saivat katsojan unohtamaan kentän +rajat; kentaurien tavoin temmeltäen he muuttivat sen lakeudeksi, jolla +ei ollut ikää eikä ääriä ja jonka yli kävi barbaarinen laukka. + +Neljäkymmentä ratsastajaa oli pysähtynyt kentän päähän, ja uskottiin +_dshigitovkan_ ensimmäisen osan jo päättyneen, kun Feodor ilmestyi +näkyviin. Koko stadion ymmärsi, että hänet oli säästetty viimeistä +yllätystä varten. + +Hän ratsasti esiin hampaat yhteenpurtuina. Käsivarsien ja vartalon +lihakset vavahtelivat mustan puseron alla kärsimättömien käärmeiden +tavoin. Hänen tammansa — muita hevosia paljon jalorotuisempi ja +voimakkaampi — värisi yhtä kuumeisena kuin hän itsekin. Mutta hän +hillitsi sen vielä muutamiksi sekunneiksi antaakseen tulisen kiihkon, +joka sitä kannusti, kohota sietämättömäksi. Äkkiä sai hän sen +hirvittävällä piiskansivalluksella syöksymään eteenpäin. + +Se kiiti raivokkaasti. Feodor hypähti radalle, seurasi mieletöntä +laukkaa muutaman askelen verran, hypähti yli salamana etenevän tamman +ja toisti tämän tempun kymmentä ratsastajaa, joita kohti hän syöksyi. +Ja sitten hän päästi suustaan kiljahduksen, jossa ei enää ollut +mitään inhimillistä, kiljahduksen, johon vastasivat ne neljäkymmentä +ratsastajaa, joita kohti hän syöksyi. Ja sitten hän sivalsi huotrastaan +käyrän kasakkasapelin. + +Kauhu vapisutti katsojien joukkoa. Feodor jatkoi hyppyjään, pää +ylpeästi pystyssä niinkuin hän olisi tahtonut uhmata ihmisiä ja +kohtaloa, ja tällä kertaa hän käytti apunaan vain toista kättään. Oli +kuin musta liekki olisi nuoleskellut valkoisen hevosen kupeita. Hän +oli yht'aikaa kaikkialla: hevosen kaulalla, sen vatsan alla, kupeilla, +lautasilla. Hän näytti valtavilla nyrkeillään vanuttavan ja muovailevan +sitä kuin savea, särkevän kuvia ja aina uudestaan luovan. Ja hänen +miekkansa tuli, joka seurasi hänen kaikkia liikkeitään, leimusi salaman +tavoin. + +Vielä viiden metrin päässä aitauksesta jatkui laukka yhtä hurjana. + +Helena sulki silmänsä, sillä hänestä näytti varmalta, että ratsastaja +ja ratsu ruhjoutuisivat aitaukseen. Mutta Feodor tarttui äkkiä hevosta +sieraimiin ja istui jälleen satulassa samalla hetkellä, kun juoksija +pysähtyi kauttaaltaan väristen ja uupuneena. + +— Me emme tunteneet häntä, huudahti Shuvalov loppumattoman suosion +myrskyn vyöryessä halki stadionin. Miten ahtaalla täällä täytyykään +noista ihmisistä tuntua. + +Mutta nyt ryntäsi koko joukko huutaen ja yhteislaukauksia ampuen, +epäjärjestyksessä kentälle Feodorin kintereillä, eikä enää voinut +eroittaa muuta kuin aseiden salamoinnin ja hampaiden välkähtelyn +hurjissa kasvoissa. + +Siinä vasta joukko. + +_Dshigitovka_ kesti vielä kaksi tuntia. Tuli laulua, soittoa, leikkejä, +joissa ratsastajat, pää ruohikkoa hipoen, täyttä vauhtia kiitäen +poimivat maasta vöitä; tai he muodostivat ihmispyramiidin laukkaavien +hevosten selkään: kolme eri kerrosta kasakoita pysytteli tasapainossa +tovereittensa olkapäillä: tai he suorittivat hyppyjä valtavien +rovioiden yli ja haisivat korventaneilta kuin paholainen. + +Ja aina osoittautui muita nopeammaksi, muita hurjemmaksi, muita +taitavammaksi mustapukuinen ratsastaja, joka näytti langenneella +arkkienkelillä. + +Kun upeasti pukeutunut katsojajoukko jo hajaantui väristen vaistoista, +joiden olisi luullut siltä jo aikoja sitten kuolleen, sanoi Helena: + +— Emme voi poistua onnittelematta Ashkeliania. + +— Aivan niin, se on mahdotonta, yhtyi hänen Vassiakin. + +Hänen hauras ja kiihtymystä värisevä äänensä kuulosti niin +peloittavalta stadionin eläimellisyyttä uhoavassa ilmassa, että Aleksei +Dmitritsh mutisi: + +— Olisi kenties parempi, että palaisimme kotiin, poikaseni. Minun on +mentävä toimitukseen, ja sinä, sinä ole varmaan hyvin väsynyt. + +— Ei, pyydän, ei järkevyyttä tänä iltana, huudahti Helena huomaamatta, +että hänen vastauksensa sävy oli ylenkatseellinen. + +— Tulkaa mukaan auton luo, sanoi Shuvalov. Minä noudan sitten sankarin. + +Muutamien minuuttien kuluttua Feodor saapuikin. Hänen piirteissään +saattoi vielä nähdä ponnistusten jäljet, ja hän toi mukanaan miehen ja +hevosen kuuman hajun. + +— Kiitän teitä, ruhtinas, sanoi Helena. En koskaan unohda tätä iltaa. +Kuinka onnellinen Natasha olisikaan ollut! + +Feodor katseli häntä hymyillen, ja hänellä oli häipyvä mutta varma +tunne siitä, että se muuri, mikä aina oli estänyt häntä lähestymästä +Helenaa niinkuin muita naisia, oli nyt sortunut. + +— Saatan teitä, sanoi hän, sillä myöhemmin ajaa Maksim minut +Montmartre'iin, jossa minun täytyy tavata muutamia niistä pojista, +jotka tänä iltana näitte. + +Aleksei Dmitritsh ei uskaltanut huomauttaa, että Shuvalov oli luvannut +viedä hänet toimitukseen. Hän tiesi, että Feodorilla oli sinä iltana +etuoikeus. + +Mesureux'n täysihoitolan edustalle saavuttaessa ruhtinas auttoi Helenan +autosta. Tällöin hän kietoi käsivartensa tytön olkapäille ja tunsi +Helenan painautuvan häneen. + +Feodor ja _dshigitit_, joiden seuraan Shuvalov oli liittynyt, joivat +aamuun saakka. Siitä huolimatta ei ruhtinas ollut juhlien päättyessä +juopunut. Väkevä, mutta kuitenkin tiedottamaksi jäänyt halu oli +suojellut häntä. + +— Minne vien teidät? kysyi Shuvalov, joka ei tuntenut Feodorin uutta +osoitetta. + +— Oh, nyt olen rikas ja asun Etoile'in lähellä. Mutta minulla ei ole +lainkaan halua mennä nukkumaan. Minä saatan teitä, ja sitten saamme +nähdä. + +He palasivat siis yhdessä täysihoitolaan. Mutta vielä sielläkään ei +Feodor tahtonut erota Shuvalovista. + +— Teillä on kai ylhäällä jotakin juotavaa? sanoi hän. + +— Tulkaa mukaan, vastasi lääkäri. Katsotaan. + +Heidän päästyään huoneeseen katsahti Shuvalov koneellisesti +herätyskelloaan. + +— Vain seitsemän, hän sanoi, älkäämme pitäkö liian suurta melua. Voimme +herättää Helena Borissovnan. Hänen huoneensa on lähellä. + +— Missä sitten? kysyi Feodor innokkaasti. + +Shuvalov kurkottui ulos ikkunasta ja sanoi, osoittaen ruhtinaalle +kolmatta ikkunaa omastaan lukien: + +— Tuossa. + +Hän alkoi nauraa ja lisäsi: + +— Helena Borissovna tottelee kuuliaisesti ohjeitani: tulee nukkua +ikkunat avoimina. + +Sitten, huolestuneesti: + +— Näyttää siltä, kuin ei minulla olisikaan täällä mitään tarjottavaa +teille. Odottakaapa, käväisen kurkistamassa keittiöön. + +Feodor ei ollut kääntänyt silmiään ikkunasta. Hän ajatteli Helenan +katsetta, tapaa, millä tyttö oli painautunut häneen. Se oli ollut +vain silmänräpäys, mutta hän oli kuitenkin tuntenut tuon aistillisen +värähdyksen... tuon eläimellisen kutsun. Hänen katseensa harhaili +seinää pitkin. Hänen ja Helenan huoneen välillä oli kapea uloke, +katonräystäs. Helena mahtoi nukkua parhaillaan, runsas, paksu tukka +hajallaan. + +Kauan jälkeenpäin kertoi muudan maitopoika, että joku mustapuseroinen +ja mustahousuinen mies oli kiipeillyt niinkuin kissa Mesureux'n +täysihoitolan seinää pitkin. Kukaan ei uskonut häntä. Mutta tuona +aamuna näki Helena Feodorin tulevan sisään hänen ikkunastaan, ja se oli +aivankuin levotonta unta. + + + + +VII. + + +Helena täytyi myöhemmin joulua hirvittävän alentaviin tilanteihin ja +kosketuksiin halveksuttavien olentojen kanssa. Mutta hänen elämänsä +yksikään hetki ei saanut häntä niin inhoamaan itseään kuin se, jona +Feodor äänettömin askelin lähestyi hänen vuodettaan. + +Tuona hetkenä ei ollut olemassa mitään puolustusta sille, että hän otti +ruhtinaan vastaan. Hän ei ollut vielä astunut turmiokkaaseen piiriin. +Hän oli vielä Natalia Borissovnan Lenotshka (miten hän oli ennen +iloinnutkaan kuullessaan tämän nimen sisarensa suusta), pikku Leena, +joka tiesi olevansa sisäisesti puhdas ja oli itsekunnioituksessaan niin +varma. Tuona hetkenä hänellä oli vielä vapaa tahtonsa, jota ei hätä, +alkoholi eikä huono seura ollut lamannut. + +Ja tämän kaiken hän oli yhdellä kertaa ja ainaiseksi haaskannut, tieten +tahtoen, ilman rakkautta, vieläpä ilman halua. + +Oi, jospa hän olisi tuntenut, edes hetken ajan, todellista ruumiin +nautintoa, niin hän olisi antanut itselleen kaiken anteeksi, sillä +hän uskoi, että jokaisella teolla, joka nousee ihmisen olemuksen +syvyydestä, myöskin aistillisimmalla, on oma suuruutensa ja jaloutensa. +Mutta miten kaukana tämä oli sellaisesta! Hänhän ei millään tavoin +rakastanut Feodoria eikä tuntenut mitään nautintoa hänen syleilystään. + +Se, mitä hän oli tuntenut ruhtinasta kohtaan siitä saakka kuin oli +ensimmäisen kerran nähnyt hänet Mesureux'n täysihoitolan ruokapöydässä, +oli kummallista pelkoa, samanlaista kuin eräät linnut tuntevat käärmeen +lumoavan katseen edessä. Pitkiin aikoihin hän ei ollut huolinut +selvittää sitä itselleen, ja sen seikan, että ruhtinaan läsnäolo tuntui +hänestä vastenmieliseltä, hän oli luullut johtuvan tuon miehen varmasta +ja tuttavallisesta käyttäytymisestä naisia kohtaan. + +Uudenvuodenyönä, ruhtinaan suudellessa häntä, oli hän kenties tuntenut +selvemmin vaaran läheisyyden. Feodor oli kuitenkin matkustanut pois +samana aamuna, ja kihlaus Vassian kanssa oli antanut hänelle kokonaan +muuta ajattelemista. + +Mutta eilen, kun hän näki ruhtinaan kuin nuoren aasialaisen emiirin +kokonaan mustiin puettuna johdattavan _dshigittiparveaan_, hän oli +päästänyt tuon huudahduksen, jossa oli antaumusta ja pelkoa. Siitä +hetkestä saakka hän oli tuntenut, ettei voinut ruhtinaalle mitään, +että hän kuului ruhtinaalle, ilman riemua, ilman hurmaa, vain synkän +kohtalon tahdosta, kokonaan mustiin verhotun niinkuin Feodor itsekin. + +Oli _täytynyt_ tapahtua niin, että hän ratsastuksen jälkeen tapasi +Feodorin, oli _täytynyt_ tapahtua niin, että hän autosta poistuessaan +oli painautunut Feodorin puoleen ilmaistakseen hänelle nöyryytensä. Ja +koko yön hän oli odottanut Feodoria, sillä hän tiesi tämän tulevan. + +Tuo odotus! Miten hämmentävää ja polttavaa häpeää tuntien Helenan +täytyikään sitä ajatella tulevina päivinä... + +Hän ei puolustautunut sen nojalla, että oli vielä aivan nuori tyttö, +ei ainoastaan ikänsä vaan myöskin itserakkautensa ja lapsellisen +ajatustapansa puolesta. Että vallankumous ja maanpako olivat +vioittaneet hänen sielunsa mekanismia ja suistaneet raiteilta hänen +elämänsä kulun. Että Natalia Borissovna oli jättänyt hänet yksin tähän +kaupunkiin, jossa hän ei tuntenut ketään ja jonka kuume piiritti häntä. +Että hänen ainoana tukenaan oli voimaton poika. Ja että Feodorissa oli +viettelevää kesyttömyyttä, jonkinlaista eläimellistä vetovoimaa, jota +eivät monet häntä viisaammat ja tyynemmät naisetkaan voineet vastustaa. + +Kaikki nämä syyt eivät riittäneet selittämään Helenalle sitä +tosiseikkaa, että hän oli, Feodoria rakastamatta, Feodoria kaipaamatta, +vastustuskyvyttömänä ja passiivisena odottanut häntä koko yön. Hän, +itse ylpeys ja tahdonlujuus — hän oli odottanut Feodoria samanlaisella +alistuvalla pelolla kuin eräänlaiset tytöt asiakkaitaan, joita eivät +rakasta. + +Hetken ajan, silloin kun Feodor päivän sarastaessa ilmestyi ikkunaan, +hän oli toivonut. Hän oli toivonut, että jokin hänen sielunsa tai +ruumiinsa vaisto olisi oikeuttanut sen, mitä tuleman piti. Tuona +hetkenä tuntui Feodor hänestä kuninkaalliselta, äänettömältä eläimeltä. +Mutta kohta kun Feodor oli hänen lähellään, kohta kun Feodor +vajotti kovat kätensä hänen hiuksiinsa, kohta kun Feodorin kuuma +hävittäjän-hengitys oli kuivannut hänen huulensa — hän tunsi vain +lohdutonta alistumista. + +Feodor heittäytyi hänen viereensä: Helena ei liikahtanutkaan. Feodor +paljasti hänet rajusti eikä Helena sanonut yhtään sanaa. Eikä hänen +huuliltaan kuulunut edes silloin, kun Feodor oli ottanut hänet, kovasta +kivusta huolimatta huokaustakaan. + +Levätessään taas hänen vieressään ja nähdessään hänet niin kalpeana +joutui Feodor kokonaan oudon tunteen valtaan: siinä sekoittuivat +toisiinsa katumus, liikutus ja ihailu. Hän aavisti hämärästi saamansa +lahjan arvon. Ja että tuo uhri oli annettu niin yksinkertaisesti, se +täytti hänen mielensä kiitollisuudella. Hän etsi Helenan käden, hyväili +sitä. Ja sitten, kun tyttö yhä pysyi liikkumattomana, ajattelematta +paljastetun ruumiinsa verhoamista, veti Feodor hitaasti peitteen hänen +ylleen. + +— Hän häpeää minun tähteni, ajatteli Helena tämän ajatuksen +herättämättä hänessä mitään mielenliikkeitä. + +Hän oli täydessä tajussaan mutta aivan voimaton. Hän tunsi, että lumous +oli haihtunut, mutta mitä se merkitsi nyt! Eikö hänen arvottomuutensa +ollut tehnyt hänen sielustaan kuolleen sielun, hänen ruumiistaan +häviöön joutuneen ruumiin? + +Ruhtinaan hyväilyt, aluksi ujot, muuttuivat vaativammiksi. Helenan +passiivisuus ei sammuttanut hänen haluaan vaan päinvastoin kiihdytti +sitä, sillä se sai hänet muistamaan itämaiden naisia. Pian hän +valloitti jälleen tuon kauniin ruumiin, joka oli antautunut hänen +käsiinsä. Ja sillä aikaa, kun ratsujen taltuttaja oli puristautuneena +Helenaa vasten, tämä muisti ensi kerran Vassian. Eikä Helena, joka +oli jo luullut tulleensa tunteettomaksi kaikelle, voinut kestää sitä +ajatusta, että hän jälleen kohtaisi nuoren pojan ja näkisi hänen +silmissään sen naisen kuvan, mikä hän oli ollut vielä eilen. + +— Nyt on lähdettävä, sanoi hän tylysti. + +Nämä olivat ensimmäiset heidän välillään lausutut sanat. Feodor luuli, +että sanat koskivat — häntä ja että Helena pelkäsi joutuvansa häpeään. + +— Hyvä, minä ymmärrän, rakas, hän sanoi. Koska näen sinut taas? + +Helena värisi vaistomaisesti ruhtinaan sinutellessa häntä. Mutta +päähänpinttymäänsä seuraten hän vastasi: + +— Myöskin minun on lähdettävä. Hänen vuokseen... Ja hän loi silmänsä +ylempää kerrosta kohti. + +— Se on totta, sanoi Feodor päätään pudistaen, te olitte kihloissa. + +Hetken ajan hän näytti olevan hämillään. Sitten hän kohautti +olkapäitään: + +Minkäpä sille voi. Sinä rakastit häntä, nyt rakastat toista. Sellaista +on elämä. Hän ymmärtää sen. + +— En ole rakastanut häntä enkä teitä, sanoi Helena rauhallisesti, mutta +tästä talosta minun täytyy nyt lähteä. + +Hän oli hiukan kohottautunut pielukselta, joka peittyi hänen hiustensa +laineihin. Ja Feodorista tuntui, että hänelle kävi jälleen vaikeaksi +kestää tytön katsetta. Hän sanoi vilpittömästi: + +— En ole milloinkaan ymmärtänyt, mitä sinun päässäsi liikkuu, ja tänään +ymmärrän vielä vähemmän. Mutta, sellaisena kuin olet, miellytät minua +enemmän kuin kukaan muu nainen on koskaan miellyttänyt. + +— Sitä parempi. Nyt pyydän teitä jättämään minut hetkiseksi yksin. +Haluan pukeutua. + +Ruhtinas meni ovelle, mutta kääntyi vielä ennen poistumistaan ja pyysi: + +— Älkää sanoko enää "te", se kiduttaa minua. + +Helena vastasi: + +— Kuten tahdot. + +Feodor palasi syli täynnä kukkia ja ruokatavaroita. Hän ei voinut antaa +riemun hetken mennä ohi juhlimatta sitä jollakin tavoin. + +— Nyt me syömme hyvin, hän sanoi, olen tilannut teetä alhaalta. Sitten +saamme nähdä, mitä voimme tehdä. + +Helena huomasi olevansa nälkäinen, lieneekö se sitten johtunut hänen +syvästä mielenliikutuksestaan tai yksinkertaisesti unettomasta yöstä. + +— Minkätähden, ajatteli hän, katsellessaan Feodoria jonkinlaista +kanssasyyllisyyden surua tuntien, minkätähden en loppujen lopuksi +voisi elää niinkuin hän? Ajattelematta, ennakolta suunnittelematta, +vain vaistojani totellen? Eikö kaikki ole siten yksinkertaisempaa ja +helpompaa? + +Hänestä tuntui, että hän oli kuin kivi vuoripolulla — kivi, jonka +kulkijan jalka on irroittanut maaperästä ja joka vierii alas, vierii, +vierii... + +Niinpä hän ei millään tavoin vastustellut, kun Feodor ehdotti, että +hän tulisi mukaan hänen hotelliinsa. Hänen myöntymyksensä tuotti +ruhtinaalle suuren riemun. + +— Saatpa nähdä, että sinun tulee hyvä olla, huudahti ruhtinas. Olen nyt +rikas. Impressaario maksaa minulle palkan kahdenkertaisena. Ja tänään +iltapäivällä menemme yhdessä katsomaan Kuraa. Kura on minun tammani. Ja +kohta kun näytäntömme Parisissa päättyvät, siirrymme Lontooseen. Ehkäpä +myös Amerikkaan. Ja sinä tulet minun mukanani kaikkialle. + +Helena kuunteli näitä suunnitelmia tyynellä ilolla. Tuo kiertelevä +elämä, nuo hurjat miehet, nuo kauniit ratsut... Kaikki se vastasi hänen +tarvettaan joutua mukaan tapahtumiin, joita hän itse ei voinut ohjata... + +Hän jätti täysihoitolan ilmoittamatta siitä kenellekään, ottamatta +mitään mukaansa. + +— Kas, siitä minä pidän, sanoi Feodor ihailevasti. Ei mitään vanhoja +vaatteita mukaan uuteen elämään. + +Sen päivän he viettivät tavarataloissa, sillä Ashkeliani tahtoi +tuhlata Helenan vuoksi rahaa niin paljon kuin suinkin; ja myyjättäret +katselivat kummastellen välinpitämätöntä nuorta naista, joka antoi +mustan kasakan valita itselleen kaiken. + +He söivät päivällistä lähellä stadionia noin kymmenen _dshigitin_ +parissa, jotka puhuivat vähän mutta polttivat lakkaamatta. + +— Saattepa nähdä, mitä teen tänä iltana naiseni tähden, sanoi +Ashkeliani heille päivällisen päättyessä. + +Muutamat nyökkäsivät hyväksyvästi, mutta eräs, jolla oli jo harmaita +hiustupsuja, vastasi: + +— Pidä varasi, ruhtinas. Sinä kiusaat paholaista liiaksi. + +Feodor itse osoitti Helenalle paikan alimmalla penkkirivillä, aivan +radan vieressä, sen leveimmällä kohdalla, ja kun hän kaikista +_dshigiteistä_ viimeisenä ilmaantui näkyviin, oli hänellä hampaittensa +välissä pieni kimppu punaisia neilikoita. Hevonen syöksähti eteenpäin +vieläkin raivokkaammasta piiskansivalluksesta kuin edellisenä iltana. +Mutta keskelle rataa päästyään Feodor, yhä hyppyjään tehden, antoi +tamman tällä kertaa kaartaa oikealle, aivan katsojaparvekkeen luokse. +Sitten hän, taas satulaan hypähtäen, heitti kukat Helenan syliin. + +Lieneekö syynä ollut kauhistuneiden katsojain huuto heidän nähdessään +tuon kentaurin syöksyvän heitä kohti? Vai oliko Feodor, radan tätä osaa +tuntematta, laskenut välimatkan väärin? Joka tapauksessa teki tamma +juuri sillä hetkellä, kun sen piti kääntyä, vielä sivuhypyn törmäten +parvekkeen kaidetta vastaan. Feodor sai hirmuisen töytäyksen reiteensä. + +Hänen kasvonsa vääristyivät. Hänellä oli vielä kyllin paljon voimia +jäljellä kannustaakseen hevostaan ja yrittääkseen uutta taitotemppua, +mutta tuskin kosketettuaan maata hän lyyhistyi kokoon ja sai pusertaa +huulensa lujasti yhteen, jotta ei olisi huutanut tuskasta. + +Venäläinen lääkäri, joka oli kaiken aikaa pysytellyt stadionin +alkeellisessa sairassuojassa, näki hänen saapuvan erään toverin +tukemana — kantajat paareineen hän oli hyljännyt. + +— Eihän se ole vakava juttu, eikö niin, tohtori? kysyi Feodor tuskalla, +joka oli hänen kipuaan suurempi. Voin kai taas pian istua satulassa? + +Helena saapui parahiksi kuullakseen tohtorin määräyksen: "Tavallinen +reisiluun murtuma, kolme viikkoa kipsissä ja kaksi täydellisessä +levossa" — ja näki sellaista, mitä hän ei olisi pitänyt mahdollisena: +Feodorin silmät kostuivat. + +Nuori ruhtinas ajatteli kaunista, valkoista tammaa, riemua karahduttaa +täyttä laukkaa huiman toverijoukon etunenässä, kymmenen päivän päästä +tapahtuvaa lähtöä Lontooseen. Näin hän menetti viimeisen, ihmeellisen +tilaisuuden viettää arvonsa mukaista elämää. + +Aivan vieressä, _dshigitien_ ratsastuksesta kuumeisella stadionilla, +kaikuivat laukaukset ja hurjat huudot. Feodor piteli korviaan ja murisi: + +— Kunpa minut vietäisiin täältä pian pois. Pian. + +— Hyvä, teidät viedään sairaalaan, sanoi lääkäri. Ellette itse halua +johonkin erityiseen... + +Feodor nytkähdytti olkapäitään osoittaakseen välinpitämättömyyttään, +mutta Helena puuttui puheeseen: + +— Minä tiedän erään sairaalan, hän sanoi, jossa teitä hoidetaan hyvin; +menkäämme sinne. + +Feodor katsoi Helenaa ihmetellen tämän tarmokasta ääntä ja sitä, että +tyttö, huolimatta kaiken päivää osoittamastaan kylmyydestä, vielä +välitti hänestä — ja juuri silloin, kun hän jo luuli menettäneensä +kaiken oikeutensa arvonantoon, koska ei ollut kyennyt hillitsemään +ratsuaan. Hän ei voinut aavistaa, että Helena tunsi olevansa +vastuullinen tapaturmasta ja uskoi tästä lähtien olevansa sidottu +häneen? + +— Leena, olet nainen, jota on vaikea ymmärtää, sanoi Feodor +puoliääneen, kun häntä käännettiin sairasvaunuihin. + +Sitten hän virkkoi kasakalle, joka häntä saattoi: + +— Olisin iloinen, jos tammani annettaisiin Koidolle. Hän oli minun +jälkeeni paras. + +Ennen puoltayötä he saapuivat Neuillyssä sijaitsevaan sairaalaan, jossa +Natalia oli jo useita viikkoja ollut sairaanhoitajattarena. Helena oli +jo ilmoittanut asiasta sisarelleen puhelimitse, joten kaikki oli jo +valmiina Feodorin vastaanottamista varten. + +Natalia Borissovnan mielestä oli aivan luonnollista, että Helena +saattoi ruhtinasta. Hän olisi itsekin menetellyt samoin, jos olisi +ollut läsnä tapaturman sattuessa. Ja kun ei Feodor sanallakaan +paljastanut uutta suhdettaan Helenaan, valmistui Natalia valvomaan +hänen luonaan. Mutta Feodor kielsi sen sanoen: + +— En ansaitse, että näkisitte vaivaa minun tähteni. Pienenä ollessani +olisi isäni kurittanut minua mokoman taitamattomuuden johdosta. Ja hän +olisi tehnyt oikein. Näkemiin huomiseen saakka. + +Natalia Borissovna johdatti Helenan huoneeseensa. Se oli pieni, +valkoinen suoja ilman tulisijaa, ylinnä katon alla. Sänky, hontelo +nojatuoli, pukupöytä — siinä koko kalustus. Natalia Borissovna ei +valittanut tätä köyhyyttä, sillä hän tiesi, että hänet oli otettu +toimeensa ylimääräiseksi, melkeinpä säälistä. + +— Joudun pahalle tuulelle joka kerta, kun tulen tänne, sanoi Helena +heidän päästyään sisään. + +— Minkätähden? Olen täällä hyvin harvoin, ainoastaan nukkuakseni. Ja +kohta kun puuseppä tulee, tekee hän minulle kirjahyllyn. Se muuttaa +koko huoneen näön. Mutta kuule, Lenotshka, sinä et ole vielä syleillyt +minua. Tuo tapaturma on saattanut sinut kokonaan pois suunniltasi, +luulen. Tule luokseni. + +Hän veti sisarensa lähelleen. Mutta sensijaan, että olisi tavalliseen +tapaansa kurottanut kasvonsa suudeltaviksi, Helena käänsi päänsä +pois, niin että Natalia Borissovnan huulet tuskin koskettivat hänen +hiuksiaankaan. + +— Mutta mikä sinun on, pieni rakkaani? kysyi Natalia Borissovna. Oletko +pahastunut minuun? + +Helena nauroi hermostuneesti. + +— Sinäpä olet mieletön, hän sanoi. Miten voit sellaista ajatellakaan? + +Johtaakseen sisarensa huomion toisaalle hän alkoi kertoa +_dshigitovkasta_, ja pian oli Natalia Borissovnan elävä ja vilkas +mielikuvitus kokonaan tämän kertomuksen lumoissa. Helenan lopetettua +hän huudahti: + +— Mikä vahinko, että en saanut nähdä tuota kaikkea! Minulla on täällä +niin paljon työtä. Mutta sen mukaan, mitä kerroit, ei se ole enää samaa +ilman Feodoria. Hänen on täytynyt olla hyvin kaunis. + +— Todella, hyvin kaunis, mumisi Helena. + +Hänestä tuntui, että hänen oli kerrottava sisarelleen kaikki. Mutta +mistä hän olisi saanut voimaa antaakseen sellaisen iskun Natalialle, +tuhotakseen tuon heikon ja suloisen, kovasta työstä laihtuneen olennon +rauhan? + +Kellon lyönnit kuuluivat sairaalan hiljaisuudessa. + +— Puoliyö, sanoi Natalia Borissovna. Meidän täytyy erota, rakkaani. +Sairaala ei ole kaukana tullista, mutta sinulla ei ole aikaa enempää +kuin parahiksi ehtiäksesi viimeiseen maanalaiseen. Suutele Vassiaa +puolestani. Onnellinen hän, joka saa vaimokseen minun pikku Leenani. + +Natalia katseli sisartaan niin äidillisellä ilolla, niin puhtaalla ja +hellällä ylpeydellä, että Helena tunsi, miten hänessä murtui jotakin +raskasta ja kovaa, joka oli painanut hänen sydäntään kiven tavoin. +Vihdoinkin pääsivät kyynelet murtautumaan esiin. + +— Vaiti, Natasha, voihki hän, en voi kestää, että puhut minulle tuolla +tavoin... että katsot minuun noin... Minä en enää ansaitse sitä... Minä +varastan tuon kaiken. + +Hämmästynyt, kauhistunut Natalia tahtoi ottaa Helenan pään käsiensä +väliin, mutta sisar työnsi hänet luotaan kaikin voimin ja huusi: + +Älä koske minuun. Eikö siis näy, että olen tahrattu, likainen, arvoton? +Natasha, Natasha, minä olen Feodorin rakastajatar... niin, niin, se +on totta. Hän on ollut minun rakastajani tästä aamusta lähtien. Enkä +minä rakasta häntä. Eikä hän rakasta minua. Hän on mies, joka ei voi +rakastaa. Älä kysy, miksi ja miten. Minä en tiedä mitään, minä en +ymmärrä mitään, paitsi sen, että olen kaikkein kurjin, kaikkein... + +Hän ei voinut jatkaa, sillä Natalia Borissovna oli peittänyt hänen +suunsa kädellään ja sanoi kiivaammin kuin Helena oli koskaan kuullut +hänen puhuvan: + +— Vaikene, Leena, kiellän sinua puhumasta itsestäsi tuolla tavoin. + +Helena katsoi ympärilleen sekavin silmin ja jatkoi itkien: + +— Ja sen olen minä voinut tehdä, vaikka minulla on sellainen sisar kuin +sinä, Natasha, pyhimys, suloinen pyhimys. Minunhan olisi tarvinnut +ainoastaan ajatella sinun silmiäsi, niin olisin pelastunut. + +Hän oli painanut päänsä Natalia Borissovnan polville. Eikä Natalia +olisi voinut milloinkaan uskoa, että tuntuisi niin kovin tuskalliselta +nähdä nöyränä sama niska, jota oli rakastanut juuri sen ylpeyden +tähden. Miten lievittää tuota ääretöntä kärsimystä, miten hiukankaan +rohkaista tuota sydäntäsärkevää nöyryyttä? + +Silloin tuli Natalian avuksi verraton intuitio, jollainen vierailee +vain todella rakastavien sielujen luona. + +— Lenotshka, lapseni, pieni, lapsukaiseni, sanoi hän, miten sinä +erehdytkään minun suhteeni! Kuulehan, sodan aikana, Boriksen ollessa +rintamalla, hoidin erästä lentäjäupseeria. Älä keskeytä minua, en +kerro tätä lohduttaakseni sinua, vaan ainoastaan sentähden, että et +luulottelisi olevasi ainoa. Ei, hän ei kajonnut minuun... mutta minä +tunsin aivan selvästi, että jos hän olisi sen tehnyt... minä olisin +ollut kuin vahaa hänen käsissään. Enkä minä rakastanut häntä. Minä +unohdin hänet kohta, kun hän oli lähtenyt sairaalasta. Mutta näetkös, +on kasvoja, joita vastaan olemme suojattomia. + +Lopetettuaan puheensa oli Natalia itse yhtä hämmästynyt kuin Helena. +Hän ei ollut milloinkaan edes itselleen tunnustanut sitä, minkä oli nyt +ilmaissut sanoin? Mistä tuo muisto tuli? Oliko hän herättänyt sen eloon +vain ottaakseen osan Helenan taakkaa omille hartioilleen? Vai oliko tuo +upseeri, jonka hän äkkiä näki jälleen hengessään, todellakin...? Hän +oli vielä tuon levottomuutta herättävän muiston järkyttämä, kun Helena, +jonka olkapäät yhä vavahtelivat, toisteli: + +— Se ei ole samaa... se ei ole samaa. + +Mutta hänen äänensä oli muuttunut rauhallisemmaksi: se ei kuulunut enää +kouristuksenomaiselta. Pian tuntui hänen päänsä raskaammalta Natalian +sylissä. Hän oli nukahtanut unettoman yön ja yhtä kauhean päivän +uuvuttamana. + +— Miten nuori hän on, puhui Natalia Borissovna itsekseen hivellen aivan +vienosti sisarensa tukkaa. Hänenä minä en voisi kestää sitä. + +Hän ei hievahtanut paikaltaan, koska hän pelkäsi häiritsevänsä tuota +onnellista unta. Hänen liikkumattomuudestaan huolimatta kuluivat +minuutit nopeasti. Natalia Borissovna ajatteli niin monia kuolleita +olentoja, niin monia menneitä asioita. Isää, Ufan kuvernööriä, joka +kuoli hänen ollessaan kahdentoista ikäinen, äitiä, joka oli ottanut +heidät mukaansa perheen maatilalle Krimiin ja kohta sen jälkeen +vetäytynyt luostariin, kukkivaa kevättä, ensimmäistä konserttia, johon +hän oli vienyt Helenan, heidän ensimmäisiä tanssiaisiaan, ylioppilas +Borista, josta sittemmin oli tullut hänen miehensä. Miten täynnä +tapahtumia olivatkaan silloin päivät, miten kevyt, leveä ja tyyni +olikaan silloin elämän virta. + +Ja nyt päättyi koko tuo mennyt elämä erään sairaalan kurjimmassa +huoneessa, jossa eräs ainaiseksi murjottu pieni tyttö nukkui. + +Sillä Natalia Borissovnasta tuntui Helena nyt enemmän kuin koskaan +pieneltä ylpeältä tytöltä, jonka liian julma elämä oli liian varhain +murtanut. Helena ei ollut syyllinen eikä Feodor liioin. Natalia +Borissovna ajatteli ruhtinasta ilman katkeruutta. Hänen oli helppoa +asettua toisten kannalle, ja siksi hän ymmärsi Ashkelianiakin; tämä oli +saanut Venäjällä vain pinnallisen kasvatuksen ja ennakkoluuloja, mutta +muutoin oli todellinen, hillitön _dshigitti_. + +Jos Feodor olisi kohdannut Helenan ennen kaikkea tätä sortumista, ei +hän olisi tohtinut kajota tyttöön. Mutta nyt oli toinen haaksirikkoinen +takertunut toiseen. Se oli luonnollista. + +Mitä Feodorista nyt tulisi? Ja Vassiasta, joka ei vielä tietänyt mitään +tapahtuneesta? + +Natalian vuoteen yläpuolelle sijoitettu soittokello helisi äänekkäästi, +Helena nousi säpsähtäen. + +— Mitä, hän kuiskasi pelästyneenä, mitä se on, Natasha? + +— Ei mitään, rakkaani, joku potilas. Minä olen yövuorossa. + +Natalia katsoi numerotaulua. Hänen oli mentävä erään vaativaisen ja +epäkohteliaan ukon luo. + +— Minulla on työtä ainakin kahdeksi tunniksi, sanoi hän Helenalle. +Riisuudu, kultaseni, ja nukun ilman tunnonvaivoja. + +Helena nukkui niin hyvin, että heräsi vasta kaksi tuntia sen jälkeen +kuin Feodorin jalka oli pantu kipsiin. Feodor otti nuoren naisen +vastaan syyllisen ilmein ja nöyrästi — sellainen hän oli ollut siitä +saakka, kun ratsu oli ruhjonut hänen säärensä. + +— Tämä on todella tylsää, sanoi hän. Kotona vuoristossa on minua +pyssynkantaman päästä ampunut hyvinkin puoli tusinaa kivääriä. Olin +mukana Itä-Preussissa, Karpaateilla ja pakomatkalle Puolasta. Enkä +koskaan saanut naarmuakaan. Ja nyt saattoi minut elikko, säyseä kuin +lammas, vuoteen omaksi. Ja kaiken lisäksi juuri nyt. + +— Olkaa rauhallinen, vastasi Helena. Mitä lääkäri on sanonut teille? + +— Aivan samaa kuin oma tohtorimme eilen. Ja senhän te kuulitte, eikö +totta? + +Samoin kuin Helena oli myöskin Feodor lakannut sinuttelemasta. Hänhän +oli vain satulasta suistunut ratsastaja! Mutta nyt, kun ruumiillinen +yhteys heidän välillään oli käynyt mahdottomaksi, tunsi Helena +ruhtinasta kohtaan kummallista ystävyyttä, sen veljellisen ja salaisen +tunteen kaltaista, mikä lähentää kahta säädystään sortunutta toisiinsa. +Eikö sama päivä ollut saattanut molemmat turmioon? Mitä merkitsi se, +että molemmat häpesivät eri syistä? Helena näki Feodorin silmissä +tuskan, josta hänen sydämensä kärsi, ja äkkiä hän tunsi voivansa olla +luonnollisempi ruhtinasta kuin Natalia Borissovnaa kohtaan, niin kovin +hellä ja rakastava kuin sisar olikin. + +Hän tunsi vaistomaisesti vetäymystä henkilöön, jota saattoi katsoa +arastelematta. Tämä johtui hänen ylpeydestään, jota hän piti nöyryytenä. + +— Sanokaahan, kysyi hän Feodorilta, paljonko teillä on rahaa? + +— En tiedä tarkoin, mutta ei paljon. Ettekö tahtoisi katsoa +lompakostani. + +Helena löysi kolme sadan frangin seteliä ja hiukan pikkurahaa. Feodor, +joka oli hiukan kohottautunut nähdäkseen paremmin, hervahti takaisin +pieluksille entistäkin masentuneempana. + +— Niin, se ei ole paljon, sanoi Helena hiljaa. Vasta nyt hän ajatteli, +että oli ollut varomatonta antaa tuoda Feodor tähän sairaalaan, jossa +hoito varmaankin oli hyvin kallista. + +— Älkää olko huolissanne minun tähteni, minä pyydän, sanoi Feodor. Voin +varsin kernaasti siirtyä yleiseen sairaalaan. + +— Siitä ei voi olla puhettakaan. Te pysytte täällä, kunnes olette taas +terve. + +Vielä kerran oli Helena demooninsa vallassa. Hän ei tuntenut sitä, niin +syvälle hän uskoi vajonneensa. Mutta voimaluonteilla on lahjomattomia +sielunliikkeitä. Ne ovat vaarallisimpia, sillä niillä puuttuu se +joustavuus, se mukautumiskyky, mikä tekee elämän mahdolliseksi. Helenan +kunniantunto häntä itseään kohtaan oli tätä laatua, Yksi ainoa juhlayön +humussa huulilta livahtanut lause oli pakoittanut hänet menemään +kihloihin Vassian kanssa. Se seikka, että hän oli tuonut Feodorin tähän +yksityissairaalaan, sai hänet pitämään velvollisuutenaan tehdä hänen +jatkuva oleskelunsa täällä mahdolliseksi. + +Mutta millä varoilla? Sitä hän ei vielä tietänyt. (Eikä näyttänyt +luultavalta, että varoja ilmaantuisikaan, sillä hänen oman +toimeentulonsa ansaitseminen oli jo vaikeaa.) Mutta vähät siitä. Tuona +hetkenä hän oli tyytyväinen siksi, ettei Feodor pannut vastaan. Tämä +tuotti hänelle salaista iloa ja ikäänkuin hiljaisen hyvityksen siitä +herruudesta, jonka alle Feodor oli hänet taivuttanut. + +— Ensi työkseni menen hotelliinne ilmoittamaan, että huoneenne on vapaa +ja että tavaranne on lähetettävä tänne. Sitten menen sanomaan hyvästit +neiti Mesureux'lle. + +Feodor ei voinut olla kysymättä: + +— Mutta mihin te asetutte asumaan? + +— Siitä puhun Natashan kanssa. Hätätilassa saan tyytyä teidän huoneenne +sohvaan. Näkemiin, ja karkoittakaa kaikki huolet. + +Helenaa seuraava Feodorin katse oli kuin kiitollisen koiran, joka on +ainaiseksi luopunut ymmärtämisen toivosta. + +Natalia Borissovna oli onnellinen nähdessään Helenan kasvoista jälleen +kuvastuvan entisen tarmon, jonka hän luuli ainaiseksi murtuneen. Mutta +kuultuaan, millaiseen taloudelliseen asemaan Helena oli kevytmielisesti +saattanut itsensä, hän kalpeni hiukan. + +— Olet varmaan menetellyt oikein, rakkaani, sanoi hän arasti. Mutta +täällä esitetään lasku joka lauantai ja pidetään hyvin tarkkaa lukua +siitä, että se suoritetaan heti. + +Hän ei lisännyt, että Feodor oli vain hänen vastuullaan otettu +sairaalaan ilman suosituksia. Mutta Helena arvasi sen nähdessään +sisarensa kauhistuneen ilmeen. + +— Älä ole levoton, rakkaani, meillä on vielä aikaa viisi päivää. + +Natalia Borissovna pudisti päätään ja virkkoi surullisesti hymyillen: + +— Sinulla on _dshigitin_ uskallus. + +Hän ei tarkoittanut sanojaan vähääkään ivallisiksi, mutta Helena, jonka +herkkätunteisuus oli äärimmilleen kiihoittunut, ei voinut unohtaa noita +sanoja. + +— Saammehan nähdä, hän vastasi, äänessään huonosti salattu uhma. + +Aluksi näyttivätkin tapahtumat todistavan hänen olleen oikeassa. +Iltapäivällä tuli kaksi kasakkaa tervehtimään Feodoria. He toivat +mukanaan sen summan, jonka hän olisi terveenä ollessaan saanut kaikista +Parisin-näytännöstä, ja sen lisäksi tovereiden toimittaman keräyksen +tuottaman erän. Feodor luovutti rahat Helenalle laskematta niiden +määrää. + +Ne riittivät leikkauksen ja viidentoista päivän sairaalahoidon +maksuksi. Mutta ruhtinas vaati, että tytön piti saada yhtä hyvä huone +kuin hänen omansa. + +— Muutoin lähden täältä heti, hän uhkasi. + +Hänen päätöksensä oli niin luja, että Helenan täytyi taipua. Kun ensi +viikon lasku oli maksettu, ei rahoista ollut mitään tähteenä. + +Helena yksin tiesi tämän, sillä Feodor ei kyennyt tekemään edes +alkeellisimpia laskelmia, eikä Natalia taas ollut selvillä Feodorin +saaman summan suuruudesta. + +Nyt alkoi Helenan taistelu olemassaolosta, ainoa todellinen, työttömän +taistelu. Hän oli jo luullut tunteneensa kurjuuden, koska hänen oli +täytynyt istua aamusta iltaan naurettavan kehnosti maksetun työn yli +kumartuneena. Mutta nyt hän ymmärsi, että se oli ollut siunaus. Nyt +hänen edessään ammotti tyhjyys. + +Hän tunsi Parisissa vain harvoja ihmisiä, nekin venäläisiä ja yhtä +köyhiä kuin hän itsekin. Erään vanhan rouvan, joka palveli jossakin +pankissa puhelimenhoitajana, autonkuljettajia, kuten Shuvalovin, +konekirjoittajattaria, teeravintoloiden tarjoilijattaria. Avun +pyytäminen heiltä olisi ollut turhaa. Kuitenkin hän, ujoutensa +voittaen, teki sen, ja hänen onnistui kaiken kaikkiaan saada kokoon +sata frangia. Ja lauantai lähestyi ja sen mukana lasku, jonka hän tiesi +päättyvän huimaavaan summaan. + +Koeteltuaan kaikkia tapoja, joita suinkin ajatella saattoi, ja +koettuaan joka taholla pettymyksen päätti, hän perjantai-iltana +toteuttaa suunnitelman, jota hän oli hautonut jo jonkin aikaa, mutta +aina hyljännyt. Vähän ennen puoliyötä hän lähti _Samovariin_. + +Hän pyysi saada puhutella viulunsoittaja Samuel Jakovlevitshiä. +Orkesteri oli juuri aloittanut soittaa erästä romanssia, ja Helena sai +odottaa varsin kauan. Hän jäi seisomaan oven edustalle, liikekilpien +alinomaan vaihtuvien värien alle, maalattujen, torailevien naisten +töytäiltäväksi. + +Vihdoin tuli soittoniekka. + +— Mitä, tekö, Helena Borissovna? hän huudahti. Tulkaa toki sisään. + +— Kiitos, en tule nyt niinkuin viime kerralla. Minun on puhuttava +kanssanne liikeasioista. + +Mies katseli Helenaa silmänräpäyksen ajan hämmästyneenä. Mutta +nähtyään, että tyttö oli hyvin vakavissaan, hän ehdotti: + +— Jos niin on, niin tulkaa mukaani tähän pieneen kahvilaan. Siellä ei +ole vielä paljon väkeä. + +Muutamia autonajajia istui tarjoilupöydän ääressä teetä juoden. He +eivät lainkaan ihmetelleet nähdessään smokingpukuisen hatuttoman miehen +tulevan sisään perin kalpean naisen seurassa. Molemmat istuutuivat, ja +ennenkuin viuluniekka oli ennättänyt mitään kysyäkään, sanoi Helena +hänelle: + +— Minun täytyy ehdottomasti saada työtä, Samuel Jakovlevitsh. Te olette +kuullut minun laulavan. Luuletteko minun voivan saada paikan täältä? +(Epämääräisellä päänliikkeellä hän osoitti yöravintoloiden loistavia +valoja.) + +Samuel Jakovlevitsh kohenteli useita kertoja silmälasejaan huolestuneen +näköisenä ja tarttui sitten niin sydämellisesti Helenan käsiin, ettei +hänelle juolahtanut mieleenkään vetää niitä pois. + +— Helena Borissovna, Helena Borissovna, sanoi viuluniekka, minä tekisin +hyväksenne mitä tahansa. Te olitte täysihoitolamme kukka. Mutta minä +rukoilen, alkaa pyytäkö minulta tätä. + +Hänen kauniit, lempeät silmänsä, jotka näyttivät aina katsovan +kaukaisuuteen, tuijottivat Helenaa. + +— Te ette tiedä, mitä tahdotte, jatkoi hän odotettuaan turhaan +vastausta. Jos olette pulassa, niin kääntykää palvelijattarien +paikanvälitystoimiston puoleen, mutta älkää koettako meidän +ammattiamme. Uskokaa minua. + +Hänen veljellinen, läpitunkeva äänensä herätti Helenan sielussa +epämääräistä tuskaa. Helena oli jo valmis noudattamaan hänen neuvoaan, +mutta äkkiä hän ajatteli huomispäivää, laskua, Natalia Borissovnan +vastuuta ja noita sanoja "dshigitin uskallus". Ei, nyt oli mahdotonta +peräytyä. + +— Samuel Jakovlevitsh, jos te kiellätte minulta apunne, sanoi hän, niin +käännyn ruhtinas Ritzinin puoleen. Häntä minä tuskin tunnen, hän on +minusta vastenmielinen; mutta vallan varmaan tekisin sen. + +Soittoniekan pää painui alas. Kun hän sen jälleen kohotti, oli hänen +katseessaan rajatonta sääliä. + +— Menkäämme johtajan puheille, sanoi hän nousten. + +He menivät läpi _Samovarin_ salin ja astuivat eräänlaiseen +ikkunattomaan komeroon, joka oli tupaten täynnä konttorikirjoja. +Sen ilma oli parfymoitujen savukkeiden tuoksusta äitelä. Mies, +joka tupakoi, istui selin oveen, niin että Helena näki ensin vain +jättiläismäisen niskan ja siinä kaksi mahtavaa ihrapoimua. + +— Terhan, sanoi Samuel Jakovlevitsh, tässä tuon jonkun, joka haluaa +paikkaa kuorossanne. + +Mies laski edelleen numerosaraketta lyijykynällä, jota hän pureskeli, +ja kääntyi sitten hitaasti soittoniekkaan päin. Hänellä oli pöhöttyneet +itämaalaiskasvot, ja hänen toisesta korvastaan puuttui puolet. +Sanaakaan sanomatta hän suuntasi sametinpehmeän ja raskaan katseensa +Helenaan. + +Tämä punastui kuin loukattuna. Hän tunsi noiden liukkaiden silmien +arvioivan, punnitsevan, tarkastelevan häntä kuin markkinatavaraa. + +— Tällä nuorella tytöllä on hyvin kaunis ääni, sanoi Samuel +Jakovlevitsh ilman innostusta. + +Terhanin paksuilla huulilla häivähti tuskin huomattava, välinpitämätön +hymy; hän jatkoi tarkasteluaan. + +— Hänet voidaan ottaa, sanoi hän vihdoin ontuvalla venäjänkielellä. +(Tuntui siltä, kuin hän puhuisi kaikkia kieliä, mutta kaikkia yhtä +huonosti.) Tuo kasvotyyppi miellyttää. + +Sitten hän kääntyi suoraan Helenan puoleen. + +— Vain eräs seikka, pienokainen. Te rupeatte käyttämään ihomaalia, eikö +niin? Mitä hiuksiin tulee, riippuu vieraistamme, saatteko pitää ne +pitkinä. Ja nyt palkkanne: kaksikymmentä frangia; tehän olette vasta +aloittelija! Ja pulloista viisi prosenttia. + +— Pulloista? kuiskasi Helena; hämmästys miltei salpasi hänen +hengitystään. + +— Samppanjapulloista, joita saatte vieraamme tilaamaan. Se tekee +kymmenen frangia. Kas niin. Pidämmekö sovittuna? Te aloitatte kolmen +päivän päästä, niin että ennätämme teettää teille mustalaispuvun. + +Ja taas oli Helenan edessä vain poimukas, pullea niska. Kun Helena ei +liikahtanut, kuiskasi Samuel Jakovlevitsh: + +— Tulkaa, Helena Borissovna. + +— Ei, sanoi tyttö hyvin kuuluvalla äänellä. Minun täytyy heti saada +rahaa, muuten tämä kaikki on aivan turhaa. + +Terhan oli kääntynyt tuolillaan. + +— Paljonko? + +— Tuhatviisisataa frangia. + +Terhan katseli vielä kerran Helenan piirteitä tyttökauppiaan tavalla. +Todella kauniit kasvot; ennen kaikkea, tyypillisesti venäläiset +piirteet — siis juuri sitä, mitä hänen vieraansa halusivat. + +— Tuhatviisisataa frangia?... kertasi Terhan hitaasti. Odottakaahan, +minun täytyy laskea: se on kuukauden palkka ja sen lisäksi +yhdeksänsataa. Se tekee kolme pulloa päivää kohti — jos hyvitätte +kuukaudessa koko ennakon. + +Njaa, sen arvoinen te kyllä olette. Vain nimenne pikku kontrahtiin, ja +minä annan teille rahat. + +Hän ojensi Helenalle kolmen kuukauden sopimuksen. Helena luki sen +tarkkaavasti ja hyväksyi. + +— Tarkoitan, sanoi Terhan rahat antaessaan, teidän parastanne. Paljon +punaa huulillenne, paljon mustaa silmiin eikä poskille mitään. Ja +onneksi olkoon. + +Samuel Jakovlevitsh saattoi Helenaa ovelle asti. Siellä hän sanoi +hiljaa. + +— Älkää olko huolissanne puvusta. Voin hankkia sen teille ilmaiseksi. + +Kun tyttö käänsi kasvonsa poispäin salatakseen kyynelensä, jatkoi +viuluniekka: + +— Suokaa anteeksi, Helena Borissovna, että annan teille vielä erään +neuvon. Tiedän, ettei asia kuulu minulle, mutta sanon teille silti, +jotta ette jonakin päivänä katuisi liian katkerasti: käykää katsomassa +Vassiaa. Hänen laitansa ei ole ensinkään hyvin. + + + + +VIII. + + +Kun Shuvalov palasi keittiöstä, jonne hän oli mennyt katsomaan +Feodorille jotakin syötävää, ja tapasi huoneensa tyhjänä, ei hän +ihmetellyt kovinkaan suuresti. Hän arveli, että alkoholin ja valvonnan +hermostuttama ruhtinas ei ollut malttanut odottaa hänen paluutaan, vaan +äkillistä päähänpistoaan noudattaen lähtenyt harhailemaan jonnekin +muualle. + +Shuvalov söi aamiaista filosofisen tyynesti, veti verhot ikkunan +eteen ja nukkui. Koska hän oli sangen säntillinen mies, hän nousi +jalkeille samaan aikaan kuin muulloinkin, aamun sarastaessa, pukeutui +huolellisesti ja lähti totutulle kävelyretkelleen bulevardeille. + +Palatessaan täysihoitohan hän tapasi Aleksei Dmitritshin ja Vassian, +jotka olivat juuri aloittaneet ateriansa. Shuvalov istuutui heidän +pöytäänsä ja kysyi: + +— Entä Helena Borissovna? Ettekö tänään odotakaan häntä? + +— Emme, sanoi Aleksei Dmitritsh nopeasti ja niin luonnollisella äänellä +kuin suinkin. En usko hänen ennättävän palata aterialle. + +Shuvalov ei kiinnittänyt tähän vastaukseen erityistä huomiota; hän +alkoi keskustella vanhan sanomalehtimiehen kanssa tavalliseen tapaansa. +He eivät olleet samaa mieltä mistään asiasta. Aleksei Dmitritsh oli +vanhan hallitusmuodon kannalla, mutta lääkäri sitävastoin syytti +keisaria ja hovia kaikista mullistuksista, jotka vuoden 1917 jälkeen +olivat järkyttäneet Venäjää. + +Kumpikaan ei koskaan selviytynyt keskustelusta voittajana, molemmat +kun olivat varsin oppineita miehiä ja yhtä taitavia väitteilijöitä. +Todistelun tulisuus, loppumattomat poikkeamiset aiheesta, joihin +heidän henkensä rikkaus heidät houkutteli, — se vei heidät niin kauas +Mesureux'n täysihoitolasta ja heidän koneellisista tehtävistään, että +he rakastivat näitä väittelyjään enemmän kuin mitään muuta. + +Mutta sinä iltana esitteli vanha sanomalehtimies aatteitaan ja +muistojaan ilmeisen haluttomasti. Hän piti kaiken aikaa silmällä +Vassiaa koettaen kuitenkin tehdä sen nuorukaisen huomaamatta. Hänen +vastauksensa jäivät sentähden laimeiksi. Keskustelu lamaantui ja +lakkasi huvittamasta Shuvaloviakin. Lopulta tämä ei voinut olla +huudahtamatta: + +— Tänään te ette ole vähääkään mielenkiintoinen, Aleksei Dmitritsh. +Ette ollenkaan kaltaisenne. + +Vanhus käännähti aivankuin paljastetuksi joutuneena, mutta ei +kuitenkaan kyllin nopeasti; Shuvalov huomasi levottoman katseen, jonka +hän oli luonut poikaansa. Silloin vasta pani lääkäri merkille, ettei +Vassia syönyt mitään ja että hermostunut nytkähtely kouristi hänen +otsaansa. + +— Mutta teillähän ei ole tänään ensinkään ruokahalua, sanoi Shuvalov, +ettekä näytä juuri hyvinvoivalta. Ettehän vain aikone lopettaa +toipumistanne, josta minä olin jo niin ylpeä, vaikk'ei se ollutkaan +minun ansiotani? Mikä teitä vaivaa? + +Kun nuori mies punastui hiukan, jatkoi Shuvalov nauraen: + +— Ahaa, minä ymmärrän. Jumalani, miten vaatelias te olette jo ennen +avioliittoa! + +— Ei, ei, älkää uskoko sitä, minä pyydän, tohtori, vastasi Vassia +kiihkeästi? Kukaan muu ei kunnioita toisen vapautta enemmän kuin minä. +Mutta Helena on ollut poissa koko päivän, ja minusta tuntuu... minusta +tuntuu... + +— Lapsellista! keskeytti Shuvalov. Hänellä on varmaan ollut jotakin +tärkeää toimitettavaa eikä hän tahtonut ennen lähtöään häiritä teitä +eikä Aleksei Dmitritshiä. Hän tiesi, että isänne menee myöhään levolle. + +— Niin, sehän on luonnollista, vahvisti vanha sanomalehtimies. Sen minä +sanoin sinulle heti, poikaseni. Ashkeliani on noutanut hänet. + +— Mitä? huudahti Shuvalov. Kenen te sanoitte hänet noutaneen? + +— Ruhtinaan, vastasi Aleksei Dmitritsh tohtorin hämmästyksestä +kummissaan. + +— Milloin? + +— Hyvin varhain, sanoi minulle neiti Mesureux. + +— Se ei ole mahdollista... tai sitten... + +Shuvalov vaikeni äkkiä, sillä hän oli kohdannut Vassian laajentuneiden, +liian loistavien silmien katseen. Hän jatkoi kerkeästi: + +— Minun piti vain sanoa, että on uskomatonta, miten paljon Feodor +jaksaa, siinä kaikki. Te, Aleksei Dmitritsh, siis väitätte, että +Stolypin... + +Hän ei voinut jatkaa. Vassian vapiseva käsi kosketti hänen käsivarttaan. + +— Te tiedätte jotakin, tohtori, kuiskasi nuorukainen. + +— Mitä ihmettä minä tietäisin? + +Vassia liikahti kärsimättömästi ja sanoi käskevällä äänellä: + +— Pyydän teitä kunnian miehenä kertomaan minulle sen, minkä tiedätte. + +— Mistä hitosta tuo miehekkyys? ajatteli Shuvalov Vassian hentoja +kasvoja katsellen. + +Mutta hänen täytyi vastata. Hän teki sen niin varovaisesti kuin suinkin +saattoi, kertoi yöstä, jonka hän oli viettänyt Feodorin seurassa, +heidän tulostaan täysihoitolaan ja ruhtinaan katoamisesta. Mutta hän ei +maininnut mitään katseesta, jonka ruhtinas oli luonut Helenan ikkunaan. + +— Luultavasti hän meni johonkin läheiseen kahvilaan, jatkoi Shuvalov, +ja tuli sitten tapaamaan minua. Mutta kun minä nukuin, meni hän +tietenkin tervehtimään Helenaa, joka on aina aikaisin jalkeilla; sitten +he poistuivat yhdessä. Siinä kaikki. + +— Neiti Mesureux, vaivaisin teitä silmänräpäyksen, sanoi Vassia +vastaamatta tohtorille. + +Ja kun vanha neiti oli tullut heidän pöytänsä ääreen, kysyi poika: + +— Oletteko nähnyt tänään ruhtinasta. + +— Olen kyllä, vastasi neiti Mesureux kummastuneena. + +Hän tuli kuutta käydessä herran seurassa (hän nyökäytti Shuvaloviin +päin) ja lähti ennen yhdeksää neiti Helenan kanssa. + +— Ettekä sillävälin nähnyt hänen menevän ulos? + +— Näin, mutta vain kolmeksi minuutiksi. Hän kävi ostamassa jotakin +syötävää. Helenan huoneesta löysin koko joukon herkkuja. He söivät +varmaan yhdessä aamiaista. Te olette kaikki vallan hassuja tänään. + +Hän meni menojaan. Oltiin kauan ääneti. Aleksei Dmitritsh katsoi +Shuvaloviin rukoilevasti. + +— Te olette todella typerä, Vassia, noine kyselyinenne, huudahti +tohtori. Mitä tuo kaikki on todistavinaan? + +— Kas, siinä se, jotakin täytyy todistaa, sanoi nuori mies tuskaisella +äänellä. + +Voimanpurkaus oli tyystin näännyttänyt Vassian. Hän oli lyyhistynyt +kokoon kasvot velttoina, ikäänkuin runneltuina; hän ei piitannut +sydämensä epäsäännöllisistä lyönneistäkään, tuosta vahingoittuneen +koneiston jyskytyksestä, jota hänen ei ollut tarvinnut kuulla enää +viikkokausiin. + +Shuvalov ja Aleksei Dmitritsh koettivat selittää hänelle, että +Feodor ja Helena olivat tunteneet toisensa kauan, että elämä samassa +täysihoitolassa oli lähentänyt heitä toisiinsa, että kaikki tänä aamuna +tapahtunut oli vallan luonnollista tovereiden kesken, mutta Vassia +ei kuunnellut heitä. Hän oli aina lapsuudestaan saakka niin tottunut +olemaan onneton, ettei hänellä ollut sitä itsepintaisen toivon kilpeä, +joka suojelee useimpia muita ihmisiä tuskan rynnäköiltä. + +Lopulta hän nousi ja virkkoi isäänsä tai Shuvaloviin katsomatta : + +— Helenan ei olisi pitänyt... ei olisi pitänyt. Minä en ole koskaan +pyytänyt häneltä mitään. Miksi siis tämä kihlaus? Miksi? + +Ja kun hänen huulensa alkoivat lapsellisesti vavahdella, hän poistui. + +Huomenna te ymmärrätte, miten tuhmaa tämä kaikki oli, huusi Shuvalov +hänen jälkeensä. + +Seuraavana päivänä Vassia kuuli neiti Mesureux'lta, että Helena oli +käynyt maksamassa laskunsa ja että hänen huoneensa oli nyt vapaana. + +— Minä tiesin sen kyllä, sanoi nuorukainen pudistaen päätään vanhuksen +tavoin. + +Siitä saakka olivat Aleksei Dmitritshin päivät raskaita kuin +kivenjärkäleet. Tuo vanha painajainen, jonka Helena oli joksikin aikaa +karkottanut pakosalle, palasi taas. Vassia ei enää noussut vuoteeltaan, +ja hänen voimansa riutuivat silminnähtävästi hetki hetkeltä. Mutta +tällä kertaa tuli vielä lisäksi jotakin kauheampaa, jota vastaan +taistelemaan Aleksei Dmitritsh oli voimaton ja joka oli viedä häneltä +järjen: pojan synkkä ilo nopeasti lähestyi lähestyvän lopun johdosta. + +Aikaisemmin oli Vassia pahimpienkin sydänkohtausten aikana kaikin +voimin koettanut salata tuskansa. Hänen kasvoillaan kuvastui aina +hellyys isää kohtaan ja halu elää. Nyt näytti siltä, kuin hän olisi +tullut tunnottomaksi niin rakkaudelleen kuin kärsimyksilleenkin. + +Hän ei enää edes lukenut. Hän näytti vain — katse sisäänpäin +kääntyneenä ja päivä päivältä kalpenevat huulet yhteenpuristuneina — +alinomaa tarkkailevan sitä tuhoa, mitä tauti hänen ruumissaan teki. + +Kevät teki illat pitemmiksi ja kiihoittavammiksi. + +— Tehdäänpä nyt pieni yritys, pyysi Aleksei Dmitritsh joskus. Pukeudu, +käväistään puistossa asti. Sehän on niin lähellä, ja sinä voit nojata +minuun. Olen varma siitä, että virkistyt kohta, kun tulet hiukan ulos. + +Tämän alati turhan pyynnön viimeiset sanat olivat vain verukkeita. +Uuden iskun nujertamana oli Aleksei Dmitritsh käynyt lapsellisen +taikauskoiseksi. Hänen aivonsa, vielä muutamia päiviä sitten selkeät ja +varmat, olivat menettäneet arvostelukykynsä. Kaikessa hän näki enteitä. +Ja varsinkin erästä asiaa hän seurasi pelokkaalla toivolla. + +Heidän ikkunansa oli siihen pieneen, neliskulmaiseen hiekkakenttään +päin, jota neiti Mesureux nimitti puutarhakseen. Siinä kasvoi puu, +joka entisaikaan, ennenkuin joutui rakennusten piirittämäksi, oli +varmaan ollut hyvin elinvoimainen. Mutta sitten, kun korkeita taloja +kohosi sen ympärille, kun tiili- ja sementtimuurit asettuivat ilman +ja valon tielle, puu alkoi vähitellen kuihtua. Ja Aleksei Dmitritsh +oli ajatellut itsekseen, että jos sen kuolleihin oksiin, joiden +ylimmät haarautumat kohosivat hentoina ja kuihtuneina aina hänen +ikkunaansa saakka, puhkeisi pieninkin lehti, pieninkin nuppu, niin +Vassia pelastuisi. Ja joka aamu kurkottui Aleksei Dmitritsh katselemaan +Mesureux'n täysihoitolan mehutonta puuta sydämessään aina sama harras +rukous epämääräiselle mutta kenties armahtavalle jumalalle. + +Mutta kuinka kevät säteilikin ympäristössä, neiti Mesureux'n vanhaan +taloon sen elvyttävä mahti ei yltänyt; puutarha pysyi pimeän kaivon +kaltaisena, eikä puun oksiin, joiden Aleksei Dmitritsh uskoi voivan +ennustaa, ilmestynyt minkäänlaista elämän merkkiä. + +Niin kului viikko. Vassia heikkeni heikkenemistään. Shuvalov, jonka +apuun turvauduttiin tuon tuostakin, tyytyi lausumaan epämääräisiä +rohkaisuja. Ei hän eikä kukaan muukaan olisi voinut tehdä mitään tuon +elimistön hyväksi, joka oli jäänyt lapsuuden aikana aliravituksi ja +jonka veren liiallinen kärsimys oli heikentänyt. Ei todella kukaan, +nyt ei edes se nainen, jonka nuoret, julmat kädet ensin olivat tehneet +ihmeen ja sitten sen tuhonneet. + +Shuvalovin mielestä oli ratkaisu jo niin peruuttamaton, ettei Vassia +enää lääketieteellisessä mielessä herättänyt hänen harrastustaan. + +Aleksei Dmitritsh oli kyllin selvänäköinen ymmärtääkseen sen. Ja ettei +hänen olisi tarvinnut yhä uudestaan lukea julmaa totuutta Shuvalovin +silmistä, hän vältti neuvottelua lääkärin kanssa. Lehdessä suostuttiin +siihen, ettei hänen tarvinnut toistaiseksi tulla toimitukseen, vaan +hän sai kirjoittaa artikkelinsa kotona. Ja niin hän pysytteli sisällä +Vassian luona. + +Tuli äänettömiä tunteja, sillä sairas kieltäytyi itsepintaisesti +puhumasta. Pitkiä, mykkiä tunteja, jotka Aleksei Dmitritsh vietti +sairasta kädestä pidellen, katse elottomana. Tuon tuostakin hän nousi; +hänelle tuli vastustamaton halu mennä ikkunan luo. Hän loi katseen +puuhun, palasi ja istuutui Vassian vuoteen viereen. Siinä hän viipyi, +kunnes hänen oli aika ryhtyä työhön. + +Tämän ajan Aleksei Dmitritsh tunsi vaistomaisesti, kellon tarkkuudella, +yksinpä silloinkin, kun hän oli hämärien unelmiensa valtaan vaipuneena. +Hänellä ei ollut suotta takanaan neljääkymmentä sanomalehtimiesvuotta. +Kenties onkin vain vanhoilla näyttelijöillä ja vanhoilla sotilailla +yhtä uskonnollinen ja mekaaninen käsitys ammatistaan kuin niillä +miehillä, jotka ovat tottuneet valmistamaan lehtensä määräminuuteiksi, +puristettuaan tämän maailman melskeen muutamiksi palstoiksi. Ja +kun Aleksei Dmitritshiä kutsui se veretön ja kituvakasvuinen +emigranttilehti, joka kuitenkin oli hänen lehtensä, päästi hän irti +Vassian sormet, istuutui repaleiselle sohvalleen, asetti mustepullon +ja paperia tuolille sohvan viereen (huone oli niin pieni, ettei siihen +mahtunut pöytää) ja alkoi kyyryisenä kirjoittaa. + +Mutta aiheet, joita muinoin Venäjällä tuli tulvimalla ja nopeasti +kohta kun kynä vain kosketti paperia, oli nyt työläästi ammennettava +vähävetisestä lähteestä, joka toisinaan uhkasi tyyten ehtyä. Jo jonkin +aikaa oli Aleksei Dmitritsh tämän vaikeuden voittaakseen turvautunut +viiniin. Tavallisesti oli pari lasia riittänyt. Mutta sitten kävi niin, +että kohta, kun hän kumartui papereittensa yli, tuli hänen mieleensä +vastustamattomasti puu, joka ei milloinkaan alkanut viheriöidä. Ja +tämän ajatuksen karkoittaakseen hänen täytyi kaksinkertaistaa jopa +kolminkertaistaa annoksensa, ja pian hän tarvitsi kokonaisen pullon +saattaakseen uupuneet aivonsa työskentelemään. + +Ensimmäisinä päivinä vanha sanomalehtimies ei uskaltanut juoda Vassian +nähden. Hän meni nopeasti alas keittiöön ja pyysi määrän, minkä +tarvitsi. Mutta viinin elvyttävä vaikutus ei kestänyt kauan, ja Aleksei +Dmitritsh tunsi usein kesken artikkelin kirjoittamisen, miten hänen +päänsä kävi kauhistuttavan tyhjäksi. Silloin hänen täytyi uudestaan +juosta keittiöön ja pyytää ihmettelevältä palvelustytöltä lasi toisensa +perästä. Vihdoin hän vei pullon mukanaan päällystakkinsa suojassa ja +kätki sen sohvansa alle kuin varas. Ja kun hänelle tuli tarve juoda, +hän veti pullon salavihkaa esiin ja kyykistyi miltei lattiaan saakka, +niin että Vassia ei näkisi häntä, ja vei pullon huulilleen. + +Huomasiko poika hänen lapsellista sotajuontaan? Näkikö hän, että tylsä, +surkea humala hunnutti hänen isänsä silmät kostealla kiillolla aina +samoina päivän tunteina? Kukaan ei olisi voinut sanoa, paniko Vassia +tämän merkille. Mutta eräänä iltana, kun toukokuun tuuli koski liian +kipeästi Aleksei Dmitritshin rintaan, hän pyysi arasti: "Sano minulle +jotakin, poikani, en voi kestää enää äänettömyyttä", vastasi poika +vain: "Sinullahan on vielä onnesi, isä. Jos minä voisin juoda, niin +olisi helpompaa..." + +Samana lauantaina, jona Helena oli voinut _Samovarin_ omistajan +ennakkona antamilla rahoilla maksaa Feodorin laskun, joi Aleksei +Dmitritsh tavallista enemmän. Ja työnsä päätettyään hän — sen sijaan +että olisi tapansa mukaan istuutunut Vassian vuoteen viereen — meni +ikkunan ääreen. Jokin sisäinen ääni sanoi hänelle, että hän juuri sinä +päivänä näkisi kuihtuneen puun alkavan jälleen viheriöidä, eikä hän +tahtonut jättää katsomatta ensimmäisten silmujen puhkeamista. + +Siinä hän oli jo seisonut aivan hievahtamatta kokonaisen lunnin, kun +ovelle koputettiin. Vallan varmana siitä, että koputtaja saattoi +olla vain neiti Mesureux, ei Aleksei Dmitritsh vastannut koputukseen +eikä kääntänyt katsettaan ikkunasta kuullessaan naisen askeleiden +lähestyvän. Mutta äkkiä lävisti hänen sydämensä Vassian huuto. Kauhun +ja hulluuden huuto. + +— Isä, isä, huusi nuori mies. Se on hän. + +Aleksei Dmitritsh oli kuin eläimen harppauksella asettunut poikansa +ja Helenan väliin. Tyttö oli peräytynyt ovelle saakka ja tuijotti +molempia miehiä aivan jäykistyneenä, aivan kalpeana. Isä ja poika +olivat tarttuneet toistensa käsiin, ja tästä vapisevasta ryhmästä uhosi +niin syvä ja vihamielinen tuska, ettei Helena edes yrittänyt ryhtyä +taistelemaan sitä vastaan. Hänen huulensa liikkuivat, mutta eivät +voineet päästää ilmoille äännähdystäkään. + +— Hänen täytyy mennä pois, hänen täytyy mennä pois, huusi Vassia. Hän +tekee taas minulle pahaa. Hänellä ei ollut oikeutta... + +Sitten hänen hengityksensä salpautui, ja hän vaikeni. Aleksei Dmitritsh +päästi hänen kätensä ja lähestyi nuorta naista. + +— Kuuletteko! sanoi hän käheästi. + +Hän työnsi Helenan käytävään, lukitsi oven ja asettui taas ikkunan +ääreen. + +Kun neiti Mesureux näki ohikulkevan Helenan kasvot, mumisi hän +itsekseen: + +— Herra siunatkoon! Pojan loppu tuli. + +Hän nojautui jotakin huonekalua vastaan, että ei olisi kaatunut. Hän +oli tosin monet kerrat nähnyt mustaloimisten hevosten pysähtyvän ovensa +edustalle, mutta ei vielä koskaan viedäkseen pois niin nuoren taakan. +Neiti Mesureux ei erehtynyt paljon: muutamia tunteja myöhemmin Vassia +kuoli. + +Samana päivänä ilmoitti Helena Feodorille, että sairaalalasku oli +kokonaan suoritettu ja etteivät he enää tulisi näkemään toisiaan. + +— Siihen minulla ei ole mitään sanottavaa, vastasi ruhtinas. Mutta +tietäkää, että kaikki rahat, mitä milloinkaan ansaitsen, että nämä +käsivarret kuuluvat teille. Jo koko elämäni ajan. + +Helena ei edes kuunnellut häntä. Ja hän lähti sairaalasta ilmoittamatta +siitä Natalia Borissovnalle. Milloinkaan hän ei ollut tuntenut olevansa +niin kauhistavan vapaa. Feodor oli vapauttanut hänet Vassiasta. Nyt +vapautti Vassia hänet Feodorista. Ei enää mitään sidettä, ei mitään +velvollisuuksia ketään kohtaan, ei häntä itseäänkään. Helena oli +kypsynyt Terhania varten, _Pigalia_ varten. + + + + + + +TOINEN OSA + +PIGAL. + + + + +I. + + +Ne jotka vuosina 1924—1925 toimettomuudesta, huikentelevaisuudesta, +surusta tai pelkästään yöelämän halusta maleksivat Montmartre'in +valojen keinotekoisen päivän alla, ne, jotka rakastivat tuota +ainoanlaatuista aluetta, minkä muodostivat kadut Pigalle, Fontaine ja +Douai juopuneine amerikkalaisineen, saxofoninsoittaja-neekereineen, +tangontanssija-argentiinalaisineen, hiukan julkeine tyttöineen, +smokingpukuisine naistenpyydystäjineen, kukkaismyyjättärineen, +autonohjaajineen ja kerjäläisineen, tuota seutua, joka tuoksui +bensiinille, hajuvesille, ihomaalille ja hiukan myöskin +huumausaineille, ne, jotka nautinnokseen katselivat Place Pigalle'ilta +liikekilpien tulikarkeloa, lumoavaa ja petollista kuin syntinen +ilo, ne, jotka liittyivät noiden omituisten ihmisten laumaan, jotka +aloittivat työnsä vasta silloin, kun kaikki muut menivät levolle, ja +jotka menivät levolle silloin, kun kaikki muut nousivat päivän toimiin, +tuohon hysteeriseen, perverssiin ja lapselliseen laumaan, joka oli +ihmiskunnan ulkopuolella, huvitusten välineenä, — ne muistavat varmaan, +että tässä myrkyllisessä vyöhykkeessä oli muutamien neliömetrien alalle +ahtautunut luonnottoman suuri joukko venäläisiä yöravintoloita. + +Nämä ravintolat sikisivät ja kasvoivat kuin myrkylliset sienet. Niitä +oli suuria ja pieniä, kaikenlaatuisia: kolmikerroksisista huvittelun +temppeleistä pikku komeroihin, joihin mahtui puoli tusinaa pöytiä. +Oli sellaisia, joiden sinertävässä kirkkovalaistuksessa juotiin +juhlallisesti ja äänettöminä raskaista hopeamaljoista, jo Katariina +Suuren aikana juomaseuroissa kiertäneistä, ja toisia, jotka täytti +soiton, laulun ja rajun tanssin lakkaamaton melu. Toisten seiniä +verhosivat itämaiset matot, toisten seinät olivat maalatut räikein +värein tai ruumiinvihreällä. + +Joka askeleella törmäsi kasakoihin, jotka oli pantu vahdeiksi näiden +ravintoloiden ovien edustalle. Toiset, laulajat ja tanssijat, kulkivat +väliajoilla paljain päin baareihin ja kahviloihin. He istuutuivat +kuparinruskeiden, samettisiin tai silkkisiin ihokkaihin pukeutuneiden +miesten joukkoon. Valkohipiäiset, kiiluvasilmäiset, kirjavien helyjen +koristamat naiset nauroivat tai itkivät määrättömästi. Täysiveriset +prinssit joivat veljellisessä sovussa entisten hevosvarkaiden kanssa. + +Siellä oli ihmisiä, jotka olivat eläneet koko elämänsä lyhentääkseen +toisten, maksavien ihmisten öitä, todellisia huvitusten välikappaleita, +syntyneitä laulamaan ja miellyttämään niinkuin viulut, joita he +soittivat korvakuulon mukaan. He olivat Moskovan suurten ravintoloiden +ja Pietarin saarten mustalaisia, jotka pakolaistulva oli tuonut +mukanaan Parisiin saakka. Muutamat heistä olivat soittaneet keisarille, +suuriruhtinaille, Rasputinille. Heidän viulunjoustensa alle oli +heitetty omaisuuksia. Montmartre'illa heille maksettiin niukemmin, +mutta he tarvitsivatkin hilpeinä pysyäkseen ainoastaan työtä ja +juotavaa. + +Mutta oli myöskin toisia, jotka kulkivat yhtä kuluneissa vaatteissa ja +kantoivat samoin kainalossaan viulu- tai kitaralaatikkoa, mutta joiden +rotupuhtailla kasvoilla kuvastui epätoivo, yhtä samea kuin heidän +silmiensä tyhjyys. + +Näin toivat nämä nälkiintyneet ja valepukuiset — ihmiset — +kaartinupseerit, opettajat, hienoston naiset, prostituoidut, +amatööritaiteilijat, kuuluisat mustalaiset —, milloin intohimoisesti +ja koko, sielullaan, milloin kehnosti teeskennellen yöravintoloiden +hälinästä, valosta ja samppanjasta tylsistyneille pareille aavistuksen +siitä barbaarisesta, epätoivoisesta ja monesti ylevästä hengestä, +minkä rajaton ja muodoton Venäjä lauluineen ja tansseineen on kätkenyt +kurjimpienkin lastensa sydämeen. + +Kaikki he muodostivat kummallisen heimon, jonka jokaisella jäsenellä +oli ollut oma salaperäinen tai järkyttävä historiansa, heimon, jonka +kaikki jäsenet tunsivat toisensa ja kadehtivat toisiaan, heimon, jota +piti koossa yhteinen pelko ja yhteinen työ. Kaikkien toimeentulo +riippui juotujen samppanjapullojen määrästä, ja kaikki poistuivat +noista ravintoloista vasta silloin, kun kyllin nukkuneet ihmiset +kiiruhtivat luonnollisiin toimiinsa. + +Ja tämä heimo, jolla ei ollut isänmaata eikä kotipaikkaa, tunsi +vain tuon ahtaan piirin, syrjäisintä kauppalaa pienemmän, vankilaa +eristyneemmän, jokailtaista keinotekoista orgiaa varten valaistujen +katujen rajoittaman piirin, joka käsitti yksinomaan yöravintoloita ja +kevytmielisen rakkauden tyyssijoiksi aiottuja hotelleja. + +Edellisissä venäläiset tekivät työtä ja jälkimmäisissä nukkuivat. +Unestaan he heräsivät ainoastaan laulaakseen, kiihdyttääkseen +toiset juomaan ja itse juodakseen. Ja laulamasta ja juomasta he +herkesivät ainoastaan hoippuakseen takaisin nukkumaan. Ja tämän +eristyneen korttelin, jonne heidän maalaisensa olivat asettuneet +ruokalanpitäjiksi, hotellinisänniksi, vieläpä partureiksikin, jossa +heidän ei viikkokausiin tarvinnut käyttää ainoatakaan ranskalaista +sanaa, jossa he elivät niin ammattinsa ja uupumuksensa liekaan +sitomina, etteivät monet heistä tietäneet mitään Riemukaaresta eikä +Boulogne'in metsästä — tämän korttelin he olivat — sitä hallitsevan +paikan mukaan — nimittäneet _Pigaliksi_. + +_Pigal_, eristynyt maailmankolkka, kadotettujen, tuuliajolle +joutuneiden sielujen turvaton satama, julma ja rauhaton pakopaikka, +armelias vain niille, joille alkoholi antaa unohduksen ja kokaini +huuman, keinotekoisen ilon kangastus, jonka auringon ensimmäiset +säteet haihduttavat, —— sellainen oli se outo ja epäinhimillinen maa, +johon Helena, neiti Mesureux'n lemmikkivuokralainen, nyt oli päättänyt +asettua. + + + + +II. + + +Sairaalasta lähdettyään Helena söi eräässä bulevardiravintolassa, jonka +hän valitsi siksi, että se oli täynnä melua ja valoa. Mutta hän ei +viipynyt sisällä kauan. Hänet oli vallannut vastustamaton liikunnon +ja vaihtelun tarve. Hän liittyi lukemattomiin sunnuntaikävelijöihin. +Jonkun elokuvateatterin säihkyvä julkisivu sai hänet hetkeksi +pysähtymään. Mennäkö sisään? Mutta hän ajatteli salia, joka sukelsi +alas puolihämärään, vaimennettua musiikkia, kankaan harmaata ja +valkoista. Ei, se ei ollut sellaista, mitä hän tänä iltana tarvitsi. + +Eräässä kadunkulmassa hän näki loistavan nuolen, joka osoitti +tietä muutamaan tunnettuun varieteehen; Helena meni sinne. Siellä +esiteltiin miltei sanaton revyy, joka yksinomaan pyrki lumoamaan silmää +kekseliäiden koneellisten laitteiden aikaansaaminen näköharhojen, +väärien jalokivien ja alastomien naisten avulla. Helena, joka ei +milloinkaan ollut nähnyt sellaista näytelmää, katseli kuin tukehtuva +tuota barbaarista loistoa, noita valonheittäjän valossa lakkaamatta +sortuvia ja jälkeen rakentuvia kuningaskuntia. Ja noita täydellisiä +ruumiita, lukemattomia, alastomia, niiden rusoittavia rintoja ja uumia, +— niin koulittuja ruumiita, että ne näyttivät aineettomilta kuin +kauniit maalaukset... + +Väliverhon laskeutuessa Helena huokasi. Hänestä tuntui siltä, kuin hän +olisi voinut jäädä koko elämänsä ajaksi tähän savun täyttämään ilmaan +katselemaan tuota värien ja lihan ajatonta ja paikasta irtautunutta +leikkiä. + +Oli vasta puoliyö, eikä hän ollut väsynyt. Eräs kysymys häiritsi hänen +turtaa rauhaansa: missä hän nukkuisi yönsä? Mutta Helena ei ollut kauan +huolissaan siitä. Olihan myöhemmin kyllin aikaa miettiä sitä seikkaa. +Tärkeintä oli estää aivot ajattelemasta, tekemästä kysymyksiä, pysyttää +ne siinä kuolleessa tasapainossa, johon näytös oli ne niin onnellisesti +saattanut. Helena muisti _Samovaria_ vastapäätä sijaitsevan pienen +kahvilan, jossa hän oli edellisenä iltana keskustellut Samuel +Jakovlevitshin kanssa. Se tuntui hänestä houkuttelevan tylsältä. + +Hän kääntyi siis päättävästi eräälle kadulle, joka vei Montmartre'ille. +Jos Helena olisi tietänyt, ettei hän enää moniin, moniin viikkoihin +palaisi siihen osaan kaupunkia, josta hän nyt poistui, olisi hän +kenties liikutus mielessään katsonut bulevardeja, joilla hän vielä +kulki reippaasti, katse kirkkaana ja askelet joustavina. Tai kenties +hän olisi silloin vieläkin enemmän jouduttanut askeliaan päästäkseen +niin pian kuin suinkin ratkaisevasti eroon omasta itsestään. + +— _Sans-Souci_, luki hän miltei ääneen kahvilan nimikilvestä. Hän oli +löytänyt kahvilan tietämättä oikein itsekään, miten. + +Hän toisteli nimeä useita kertoja, sillä se miellytti häntä. + +Tarjoilija tervehti häntä ystävällisin elein, aivankuin olisi tuntenut +hänet kauan. Sekin miellytti Helenaa. Miten yksikertaisia, miten +tutunomaisia asiat olivatkaan, kun vain osasi mukautua niihin! Ja +yö oli kaunis nähtynä hiestyneiden ikkunanruutujen läpi. Sen täytti +kiirehtivä ihmisvirta, jonka kaipaus sai syöksymään huvituksiin. +Siinä kiersivät reklaamivalot, joiden räikeys toi mieleen varieteen +valoleikin. + +— Jotakin likööriä, mitä tahansa, en tunne nimiä, mutta väkevää, tilasi +Helena hilpeästi. + +— Venäläiset naisemme pitävät yleensä chartreuse'istä, vastasi +tarjoilija. + +Helenaakin miellytti tämän juoman väri. Hän ei koskenut lasiin pitkään +aikaan, häntä lumosi liköörin tumma, myrkynkaltainen vihreys. Sitten +hän joi sen hitaasti ja tilasi toisen lasillisen. + +— Lyön vetoa, että odotatte _Samovarin_ viuluniekkaa, sanoi tarjoilija +lasia tuodessaan. Olisi parasta ilmoittaa hänelle. Hän käy täällä +harvoin, hän on hyvin vakava ihminen. + +— Luulette minun haluavan tavata häntä? kysyi Helena ihmetellen. Ei, en +halua nähdä ketään. + +Alkoholi, johon hän ei ollut tottunut, lämmitti häntä sisäisesti +miellyttävällä tavalla. Hänelle tuli suloinen hyvänolon tunne. Aika +kului. Äkkiä hän säpsähti: tarjoilupöydän luona puhuttiin venäjää. +Hän näki kaksi miestä kasakanpuvuissa. Mutta heidän ääntensä +hienostuneisuus oli ristiriidassa puvun kanssa. + +— Käykö teillä yhä paljon väkeä? kysyi toinen. + +— Tänään aivan erityisesti; täytyy hankkia ylimääräisiä pöytiä. + +— Eikä meillä käy ketään. Mistähän se johtuu? Pelkäänpä, että saadaan +pian sulkea koko liike. Ja miten meidän kaikkien sitten käy? + +He lähtivät. Mutta sisään astui toinen venäläinen seurue, joka istuutui +ja ryhtyi pelaamaan korttia. He olivat köyhää väkeä, ja heillä oli +sangen epäilyttävät kaulukset. Helena oli aika lailla hämmästynyt +nähdessään ruhtinas Rizinin tulevan sisään ja liittyvän heidän +seuraansa. + +— Vain yksi pelikerta, sanoi ruhtinas. Minun täytyy tanssittaa kahta +eteläamerikatarta. + +He syventyivät peliinsä äänettöminä. Silloin tällöin ruhtinas mutisi +aina saman karkean kirouksen, joka inhoitti Helenaa. Mutta hän ei +tahtonut antaa minkään seikan häiritä mielihyväänsä ja koetti heti +unohtaa ruokottomuuden. + +Noustessaan heitti ruhtinas pöydälle kourallisen pikkurahaa ja sanoi: + +— Siinä kaikki, mitä omistan. Jakakaa keskenänne. Lopun olen teille +velkaa. + +— Oh, sinun veloistasi emme ole huolissamme, virkkoi muudan pelaajista +naurahtaen. Kun tanssittaa miljoonaperijättäriä... + +Ruhtinas kohenteli hiukan hermostuneesti kalvosimiaan, avasi suunsa +aivan kuin vastatakseen, mutta kohautti olkapäitään, silitti hiuksensa +kuvastimen edessä ja lähti _Samovariin_... + +Hänen toverinsa ryhtyivät taas pelaamaan. Muudan mustalaispukuinen +nainen istahti hetkeksi erään pelaajan viereen, suuteli häntä suulle ja +sanoi surullisesti: + +— Yhäkö sinä häviät? + +Mies ei vastannut, ja nainen poistui pää painuksissa. + +Sitten tuli kolme nuorta kaukasialaista juomaan punaviiniä. He +puhuivat äidinkieltään, itämaista ja karkeaa, jota Helena ei +ymmärtänyt. Mutta hänelle teki hyvää katsella heitä, sillä he olivat +nuoria ja huolettomia, eikä heidän päivettyneissä kasvoissaan ollut +halpamaisuutta eikä himokkuutta. + +Ja muutamien tuntien kuluessa kulki Helenan ohi laajan Venäjän kaikkien +rotujen edustajia: ukrainalaisia, siperialaisia, georgialaisia, +liettualaisia, mustalaisia ja juutalaisia. + +Helena näki heidän tulevan sisään, istuutuvan toistensa joukkoon ja +jälleen poistuvan kirjavan kadun lakkaamattoman kohinan saattelemina. +Hän tunsi kummallista mielihyvää ajatellessaan, ettei hän kohtapuolin +enää olisi täällä katsojana, että hän tulisi tuntemaan kaikki nuo +ihmiset, että hänen ja heidän välilleen syntyisi tuo vaistomainen, +elimellinen yhteenkuuluvaisuus, jonka hän luuli tänä iltana +huomanneensa liittävän noita ihmisiä toisiinsa. + +— Kas, tekin täällä, Helena Borissovna, huusi äkkiä eräs ääni hänen +korvaansa, mikä sattuma! + +Helena kohotti päätään ja oli Shuvalovin nähdessään miltei halukas +pakenemaan. Hän ei halunnut tietää enää mitään entisyydestään. Mutta +hän rauhoittui heti kohta. _Sans-Soucissa_ oli myös Shuvalov aivan +toinen mies. Kallellinen lakki, nahkatakki ja likaiset, bensiinille ja +öljylle lemuavat kädet — ne eivät olleet kohteliaan lääkärin, yleisten +aatteiden harrastajan, vaan venäläisen autonkuljettajan, kasakkain sekä +maalattujen ja valepukuisten naisten kumppanin. Helena teki hänelle +tilaa ja virkkoi: + +— Tästälähin tulette tapaamaan minut täällä useimminkin. Minulla on +paikka _Samovarissa_. + +Shuvalov katsoi häntä suoraan silmiin kuin olisi tarkastanut potilasta +ja päästi sitten vihellyksen. + +— Niinkö, te täällä _Pigal'issa_. No niin... + +Hän ei lopettanut lausettaan. Mitäpä olisi hyödyttänyt kysellä nuorelta +naiselta, surkutella häntä tai antaa hänelle neuvoja? Tai edes kertoa +hänelle, että Vassia oli kuolemaisillaan? Helenan oleskelu tässä +paikassa ja hänen veltot, väsyneet kasvonsa olivat jo vastauksena +kaikkiin kysymyksiin. Ettei tilanne olisi käynyt kiusalliseksi, oli +parasta käsittää asia aivan luonnolliseksi. + +Shuvalov kysyi: + +— Milloin aloitatte? + +Helena ei ollut vielä ajatellut sitä seikkaa. Terhan oli tosin antanut +hänelle kolme päivää aikaa, mutta mitä hän tekisi niillä? Miksi +odottaa, kun hän kuitenkin tahtoi niin pian kuin suinkin sukeltaa tähän +pilaantuneeseen, unohdusta tuovaan veteen? + +— Huomenna! hän vastasi. + +Hän oli jo luullut kaiken tarmonsa sammuneen, mutta nyt hänen äänessään +oli taas pontta, mikä oli ominaista hänelle aina silloin, kun hänen +piti siirtyä toivomuksesta tekoon. + +— Minä tarvitsen vain puvun. Samuel Jakovlevitsh on luvannut hankkia +sen minulle. Tahtoisitteko pyytää häntä tulemaan tänne? + +Viuluniekka pudisti päätään nähdessään liköörilasit Helenan pöydällä ja +miten toivottoman välinpitämättömänä tyttö tuki päätään käsiinsä. + +— Teidän ei olisi pitänyt odottaa minua näin myöhäiseen, Helena +Borissovna, sanoi hän niin lempeästi kuin hän suinkin osasi. + +Mutta juuri tästä hellyydestä ja kunnioituksesta tyttö tahtoi päästä +vapaaksi. + +— _Samovar_ käy vielä minulle sietämättömäksi tuon hyvinkasvatetun, +pehmoisen olennon vuoksi, sanoi hän itsekseen. + +Ja kuivasti virkkoi hän Samuel Jakovlevitshille: + +— Onko teillä tavarani? + +— Kyllä. Sain kaikki hankituksi eräältä ystävättäreltäni, jonka +onnistuin houkuttelemaan lopettamaan laulamisen. + +— Ljuba, eikö niin? kysyi Shuvalov. + +— Oikein hyvä, Samuel, sangen hyvä asia. Hän on liian onneton siinä +toimessa. Entä milloin ovat häät? + +— Saa nähdä, saa nähdä, vastasi soittaja hämillään. Minne saan +toimittaa pakettinne, Helena Borissovna? + +— Minne? toisti Helena. Oikeastaan minulla ei enää ole asuntoa. Ah, +auttakaahan minua löytämään sellainen jostakin tästä läheltä. Mennään! + +Samuel Jakovlevitsh epäröi jonkun sekunnin, sitten hän sanoi hiljaa ja +lämmöllä, ikäänkuin etukäteen tuntien ehdotustensa hyödyttömyyden: + +— Helena Borissovna, huomaan kyllä, että olette muuttunut: mutta jos +teillä on edes hiukankin itsesäilytysvaistoa jäljellä, niin älkää jääkö +asumaan tänne. Päinvastoin, asettukaa niin etäälle kuin mahdollista. +Tulkaa ainoastaan työhönne tänne. Siten saatte edes hiukan hengittää +vapaasti. Shuvalovhan voisi noutaa teidät iltaisin ja aamuisin ovat +kaikki metrot käytettävissänne. Maksim, sanokaa hänelle, että olen +oikeassa! + +Helena ei antanut Shuvaloville aikaa vastaukseen: + +— Samuel Jakovlevitsh, te ette ymmärrä mitään, sanoi hän. Ja +vastaisuudessa pyydän teitä jättämään minut rauhaan moraaleinenne. +Tulkaa, Shuvalov, hänen ei tarvitse raskauttaa omaatuntoaan. Te saatte +sitten antaa hänelle osoitteeni. + +Mukanaan Shuvalov, joka filosofiastaan huolimatta huonosti pystyi +peittämään hämminkinsä, valitsi Helena asunnon eräästä Rue +Victor-Massen varrella olevasta hotellista. + +Hän sieti urheasti kananpojan- ja silavanhajun, joka ovella vyöryi +häntä vastaan. Hän sieti unesta herättämänsä, housunkannattimiaan +hypistelevän tarjoilijan kysymyksen: + +— Onko herra kanssanne? + +Mutta päästyään huoneeseensa riisuutui Helena pimeässä, ollakseen +näkemättä vadelmanvärisiä seinäpapereita, kurjaa peilikaappia ja +huojuvaa vaatenaulakkoa. Silmänräpäyksen ajan ajatteli hän huonetta, +jossa hän oli asunut neiti Mesureux'n luona: Se ei tosin ollut upea, +mutta suuri ja ilmava. Siitä uhosi ikä, mutta myöskin rauha. Ja +sittenhän siellä oli Natasha. Ja lähettyvillä Feodor, Vassia ja hänen +isänsä, siistejä, kelpo ihmisiä. + +Lukemattomien autojen kolinan, lukemattomien askelten kopinan, +juopuneiden naisten huutojen aiheuttama pirullinen melu surisi +huoneessa. Helena tunsi itsensä pieneksi ja onnettomaksi ja nukahti +vasta loppumattoman piinan jälkeen. + +Hän hätkähti unestaan tuntien tukehtuvansa. + +— Miten raskas ilma on, mietti hän. Unohdin avata ikkunan. Oi, minähän +suljin sen melun vuoksi. Mutta nythän on jo aivan hiljaista. + +Hän työnsi ikkunan auki ja näki auringonsäteiden kaltevuudesta, että +ilta oli tulossa. Kadulla vallitsi maaseudun rauha: joitakin yksinäisiä +jalankulkijoita, vaunun kolina: kaukana vihersivät pikku puutarhat. Oli +ikäänkuin koko kortteli loisi uutta voimaa yön varalle. + +Pukeutuessaan muisti Helena mustalaispuvun. Shuvalov oli luvannut tuoda +sen kello kuudeksi; sen täytyi siis jo olla saapunut. + +Helena paneutui uudelleen vuoteeseen ja soitti. Huonetarjoilija, +joka oli aamulla ottanut hänet vastaan, toi, yhä vielä uneliaana +ja ikuisesti housunkannattimiaan nyppien, huolellisesti nyöritetyn +pahvikotelon. Kun hän ei heti poistunut, kysyi Helena: + +— Miksi viivytte? + +— Siltä varalta, jos tarvitsisitte apuani pukeutumisessanne, vastasi +mies tympeällä äänellä. Nämä naiset haluavat sitä usein. + +Jonkinlaisessa kuumeessa avasi Helena paketin. Sehän sisälsi hänen +uuden olemuksensa! Hän otti esiin vihreän hameen, tummanpunaisen liivin +ja suuren, oranssinvärisen huivin. Tämä yhdistelmä aiheutti hänelle +melkein päänkivistystä, mutta kun hän oli sipaissut hepenet ylleen, +solminut silkkiliinan päähänsä ja näki kuvastimessa kookkaan, hurjan +tytön syvään uurretussa puvussa, ruumis liikehtien ohuen kankaan alla, +kalpein, värien barbaarista koreutta vasten vielä kovemmilta näyttävin +kasvoin, nauroi hän hermostuneesti. + +— Niin, niin, sanoi hän tuolle tuntemattomalle, — paljon punaista +huuliin, paljon mustaa silmiin, ja Terhan on oleva tyytyväinen. + +Hän katseli kuvaansa kauan, tietämättä, täyttikö tämä tarkastelu hänet +kauhulla vai ilolla. Oli tuskin mahdollista kuvitella täydellisempää +muutosta. Mutta jäisikö tämä aina pelkästään valepuvuksi, vai +onnistuisiko hänen muovautua kokonaan uudelleen? Hän halusi sitä +epätoivoisesti, ja koska puku paremmin sai hänet muistamaan hajalle +poljetun ja syntisen sielunsa, piti hän sen yllään mennessään +päivälliselle. + +Syötyään halusi Helena tuntea jälleen _Sans-Souci'n_ hyvää tekevän +huuman. Mutta koska yöravintoloita ei vielä oltu avattu, täytti niiden +henkilökunta nyt tuon pikkukahvilan joka sopen. Koko _Pigal_ oli +siellä venäläisineen, neekereineen, argentiinalaisineen ja harvoine +ranskalaisineen. Kaikki rauha oli väistynyt tämän kuumeisen lauman +tieltä. + +Vaikka hän olisi ollut yksinkin, ei hänen eilen kokemansa rauhallisuus +olisi palannut. Hän odotti liian maltittomasti, että elämä, jota hänen +pukunsa lupasi, vihdoinkin todella alkaisi, ja aika tuntui hänestä +loputtomalta, kunnes _Samovarin_ suuren pääoven valot sytytettiin. Heti +nähdessään ruusunpunaisten valoviirujen kiitävän sisäänkäytävän yllä +ja kasakan (hän muisti äkkiä, että se oli amiraali Andrejev) asettuvan +paikalleen ovipieleen, läksi Helena kadun yli ravintolaan. + +Se oli vielä rauhallinen ja tyhjä. Kaksi tarjoilijaa, jotka kantoivat +pukuaan surumielisen luontevasti, pakisi keskenään salin kulmassa +olevan pikku baaripöydän ääressä, ja jättiläismäinen hovimestari — +hartiat kuin hirret — tarkasteli valmiiksi katettuja pöytiä. Ensi +silmäyksellä havaitsi Helena kaikkien kolmen olevan venäläisiä. Kun +hän astui sisään, virkkoi selin oveen seisova hovimestari pöytään +puistellen: + +— Filip Artemjevitsh. Te olette jälleen unohtanut sekoittajan numero +kuudesta. Huomaan, että te parempina päivinänne joitte samppanjan +hiilihappoineen. + +— Olen unohtanut sen, eversti, se on totta, suokaa anteeksi, vastasi +toinen tarjoilijoista ja nousi. + +— Ei, olkaa siellä vaan, istukaa, ystäväiseni, toimitan sen itse. + +Hovimestari pyörähti koroillaan ympäri ja huomasi Helenan. + +— Haluatteko jotakin, rouva? hän kysyi. + +— En, vastasi tyttö hämmästyneenä tässä tyhjässä huoneessa +vallitsevasta hyväntahtoisesta toveruudesta. Kuulun kuoroon. + +— Ahaa! Te olette uusi laulajattaremme. Hyvä, hyvä, johtajalta sain +sen käsityksen, että voisimme odottaa teitä vasta ylihuomenna. Mutta +tervetuloa joka tapauksessa. + +Hän omasi sen matkimattoman tervehdyshymyn ja sen vieraanvaraisuuden +yksinkertaisen jalouden, jota länsimaalaiset eivät enää tunne. + +— Saanko kysyä, miksi saamme teitä nimittää? hän kysyi. + +— Helena Borissovnaksi. + +— Siis, Helena Borissovna, sallitteko, että esittäydyn: eversti +Arkadi Terzov keisarinnan rakuunoista, ja nämä tässä ovat rykmenttini +upseereita, ratsumestarit Lanskoi ja Fedenski. + +Molemmat tarjoilijat suutelivat Helenan kättä. + +— Näkee, että olette tulokas, jatkoi hovimestari hyväntahtoisesti +hymyillen. Enemmän kuin tunnin liian varhain. Soittokunta ei ole vielä +saapunut, ja kuoro tulee vasta neljäkymmentä minuuttia myöhemmin. + +Se ei tee mitään, sanoi Helena, odotan täällä. + +Teette sillä meille suuren ilon. Haluatteko istuutua tähän, lähelle +baaria? Pöytä ei ole parhain, mutta me emme ole herroja täällä, ette te +enkä minäkään. + +Hän nauroi uudelleen tuolla joviaalisella tavallaan, joka niin hyvin +sopi hänen rehellisiin ja lempeihin, lapsensilmien kirkastamiin +kasvoihinsa. + +Hän jatkoi: + +— Totisesti, minusta on mieluisampaa olla hovimestarina kuin johtajana. +Minulla on vähemmän huolia. Oletteko nähnyt Terhania? Hän ei ole +mikään huono ihminen. Hän rakastaa rahaa, epäilemättä, mutta hän ei +milloinkaan elämöi eikä sinuttele ketään. + +— Eversti, sanoi toinen tarjoilijoista, te ette mainitse mitään siitä, +että juuri te olette opettanut hänet niin hyväksi. Kuvitelkaahan, +Helena Borissovna, että Terhan suhtautui aluksi häneen hyvin +ylimielisesti. Silloin sanoi eversti tuolla lempeällä tavallaan, +minkä hänessä huomaatte, Terhanille: "Herra johtaja, niihin aikoihin, +jolloin kannoin Hänen Majesteettinsa kirjailemaa paitaa, oli Tiflisissä +eräs kengänpuhdistaja, jonka hoitoon kerran uskoin saappaani. Ja hän +muistutti teitä hyvin paljon." Terhan lauhtui heti. + +— Itse asiassa, huomautti hovimestari, en ollut varma hänestä; +kaikki, mitä tiedän, on se, että tuolta toiseltakin puuttui puolikas +korvastaan. Mutta Filip Artemjevitsh, sensijaan, että seisaaltanne +juttelette loruja, tekisitte paremmin istuutuessanne. Teillä on +koko yö aikaa väsyttää jalkanne. Nämä nuoret miehet ovat kamalia, +Helena Borissovna. Tuonkin pojan näin kolme kertaa haavoittuvan, aina +vasempaan jalkaan, eikä hän ole siitä tietääkseenkään. Niin, nyt se +onkin jo liian myöhäistä. + +Ovikello oli soinut, ja Terzov ojentautui "huomio"-asentoon pistäen +Helenan pöydälle laskemansa lautasliinan kainaloonsa; hänen molemmat +vanhat upseerinsa tekivät samoin. Meluava seurue työntyi sisään, +mutta luotuaan pikaisen katseen tyhjään saliin kääntyi se kynnykseltä +takaisin. + +— Sitä parempi, sanoi Terzov, ilman musiikkia on tarjoileminen kamala +asia. Mutta menenpä katsomaan, mitä keittiössä puuhataan. + +Nuoret miehet loivat hänen jälkeensä hellää kiintymystä ilmaisevan +katseen. + +— Eversti on todellakin satumainen ihminen. Häntä täytyy ihailla, +Helena Borissovna, sanoi Filip Artemjevitsh lämpimästi. — Heidän +Majesteettinsa rakastivat häntä aivan jumaloivasti, hänellä oli +Venäjän kauneimmat riistamaat, ja samaa arvokkuutta, mikä hänellä +oli upseeripiireissä, osoittaa hän nyt hovimestarina. Milloinkaan ei +valitustakaan, milloinkaan ei hän menetä itsehillintäänsä. Ja minä +vakuutan teille, että hänen toimessaan se on vaikeata. Eikö totta, +Lanskoi? + +— Oh, miksi puhua niin paljon, rakas ystävä, vastasi tämä +silminnähtävän kärsimättömänä. — Täytyy vain verrata häntä Riziniin +huomatakseen eron. Hän häväisee meidät kaikki. Suokaa anteeksi, +armollinen rouva, mutta meillä on tehtävää. + +Hän veti toverinsa syrjään ja kuiskasi hänen korvaansa: + +— Piru vieköön, vielä kerran, onko sinun ja everstin tarpeellista +purkaa sydäntänne jumala ties kenelle? Ettekö te huomaa, että hän on +tuon parittajan, Terhanin, pestaama samppanjahanhi, sellainen, joka +raastaa lokaan venäläisten naisten kunnian? + +Hänen tahtomaltaan oli hänen äänensä käynyt kovemmaksi, ja Helena +kuuli viimeiset sanat. Hän _ei_ ollut kuullut kylliksi käsittääkseen +koko lausetta, mutta sävyn hän huomasi. Hänet valtasi kylmä raivo +tätä miestä kohtaan, joka tässäkin paikassa, johon hän oli saapunut +viettämään kaikista säännöistä vapaata elämää, esitti hänelle ankarat +moraaliset säädöksensä. Mikä oikeus miehellä oli syyttää häntä +tietämättä hänestä mitään? No, kohta hän huomaisi: + +— Ratsumestari Lanskoi! huusi Helena. + +Tämä käännähti vihamielisen näköisenä ja kysyi: + +— Armollinen rouva? + +— Chartreuse. Ja mahdollisimman pian. + +Loukkaus oli niin ilmeinen, että Lanskoi puri hammasta, mutta hillitsi +itsensä heti ja vastasi jäisen kohteliaasti: + +— Pöytiin tarjoillaan ainoastaan samppanjaa, armollinen rouva. + +Helena punastui. Aavistikohan mies, että hänellä enää oli taskussaan +tuskin sataakaan frangia? Hän epäröi vielä hetken selaillen +viinilistaa. Hinnat tanssivat hänen silmissään. Siinä ei ollut +ainuttakaan lajia, joka ei olisi maksanut ainakin kaksi kertaa enemmän +kuin hänen koko omaisuutensa. Mutta Lanskoi odotti yhä, jäykkänä ja +halveksivana, lautasliina käsivarrellaan. + +— Tuokaa minulle tätä, sanoi Helena umpimähkään näyttäen jotakin riviä. + +Eversti toi pullon. + +— Teillä on hyvä maku, huudahti hän. — Tämä on minunkin merkkiäni. +Saanko pyytää pikarillisen? + +Helena silmäili jäykästi lempeän jättiläisen kasvoja. Ei, sellainen +mies ei kerjää. + +Hän virkkoi hiljaa: + +— Kiitän teitä. + +— Ja miksi sitten, hyvä jumala? Sanonpa teille, että juuri tätä +viiniä otin muinoin maalle mukaani. Ja nyt, Helena Borissovna, teidän +täälläolonne onneksi, ja suojelkoon jumala teitä, sillä teissä näyttää +olevan luonnetta. + +Ovi avautui ja sulkeutui taas ihastuttavan olennon jälkeen. Tulija +oli aivan nuori tyttö, hyvin poikamaisen näköinen, sillä hänellä oli +yllään venäläisen maalaispojan puku, ja hiukset, vaaleat kuin pellava +ja jakaukselle kammatut, olivat niin lyhyiksi leikatut, että otsa ja +korvat jäivät täysin paljaiksi. + +— Hyvää päivää, pikku Ludmilla. Mikä hyvä tuuli luo teidät tänne näin +aikaisin? kysyi Terzov. + +— Sanokaa pikemminkin huono tuuli, eversti, vastasi Ludmilla, Rizin +käy hermoilleni. Hän rasittaa minua ihailullaan ja ottaa minulta +pelirahoikseen kaiken, minkä ansaitsen. Se ei olisi niin kauheata, +ellei hän pakottaisi minua olemaan mukana noissa iljettävissä +peliseuroissaan. Olen juuri riidellyt hänen kanssaan. Ah! Täällähän +juodaan jo. Mikä onni, minä niin haluan samppanjaa. + +— Tehän olette uusi kuorotyttömme, eikö totta? Olen hyvin iloinen, +että se olette juuri te, sillä teillä on niin rehelliset silmät. Eikö +olekin, eversti? + +Tämä nyökkäsi nauraen. + +— Teidän vieressänne on koko talon pikku paholainen, sanoi hän +Helenalle. Hän on sietämätön, ja kaikkien on alistuttava. Nyt minä +menen, lapsukaiset. + +Saapui vieraita. Sitten tulivat soittajat, ja heidän virittäessään +instrumenttejaan alkoi Ludmilla totisena jutella, samalla poltellen +savukkeita pahvi-imukkeessaan. + +— Näin kyllä, sanoi hän, että te ette ole tottunut tämäntapaisiin +ravintoloihin. Te olitte ehkä tarjoilijattarena jossakin viihtyisässä +teetuvassa. Ettekö sitäkään? Teitte nukkeja? Tämä on toki parempaa +kuin myydä niitä. Täällä ansaitsee enemmän ja tämä on hauskempaa. +Minä rakastan melua, valoa ja olen helposti hutikassa, ja silloin +tanssin rohkeammin. Tiedättekö, olen joka ilta juovuksissa, mutta +en milloinkaan häijy. Päinvastoin, juuri silloin minä pehmenen ja +tunnen sääliä, kaikkia ja erikoisesti Mikaelia kohtaan. Mikael on +Rizin. Tunnetteko hänet? Hänestä ei pidetä täällä, vaan ollaan sitä +mieltä, että hänellä on liian jalo nimi voidakseen tanssittaa kaikkia +noita vanhoja eukkoja. Mutta hän on niin heikko, ja huolimatta siitä, +että hän näyttää ottavan kaiken iloisesti, ei ole olemassa häntä +onnettomampaa ihmistä, sen voitte uskoa. Mutta siitä ei nyt ole +kysymys. Minun täytyy perehdyttää teitä näihin asioihin, joista te ette +tiedä mitään. Jumala, miten kauniit silmät teillä on, niin surulliset. +Kuulkaahan: kuoro laulaa kolmasti yön kuluessa, yhdeltä, kolmelta +ja viideltä. Mutta se ei ole tärkeintä. On annettava kutsua itsensä +pöytiin, ja ennen kaikkea, saada ihmiset juomaan niin paljon kuin +mahdollista, sillä siitä saatte prosentit. Mutta jos teille pöydässä +tarjotaan rahaa, on teidän niinkuin kaikkien muidenkin annettava se +Rizinille, joka sitten jakaa sen määrätyn perusteen mukaan. Älkää +ihmetelkö, vaikka alussa saattekin vain yhden ainoan osan, sillä +minä, niin pieni kuin olenkin, saan jo kolme. Myöhemmin saatte tekin +enemmän. Ainoastaan Vera Petrovna ei ylipäätään saa mitään. Ette kai +tunne häntä? No, minä vakuutan teille, että teitä on odottamassa ilo. +Hän johtaa kuoroa. Mikä taiteilija! Millainen nainen! Vaikka hän onkin +mustalainen, on hän ylempänä kaikkia muita. Tiedättekö, aikaisemmin +työskenteli hänen kuoronsa eräässä aivan pienessä ravintolassa +Passy'ssa. Terhan aterioi siellä eräänä iltana ja totesi Vera Petrovnan +niin uskomattomaksi, että tarjosi hänelle kaksisataa frangia illassa ja +sitäpaitsi viisi prosenttia kokonaistuloista. Mutta hän halusi ottaa +Vera Petrovnan yksin, ilman hänen seuralaistaan. Hän kieltäytyi — +sillä ilman häntä nämä onnettomat olisivat olleet tuhon omia, kuolleet +nälkään. Terhanin täytyi ottaa kaikki, mutta Vera Petrovna saa vain +sata frangia ja siinä kaikki. En tunne ketään joka olisi tehnyt samoin. +_Pigal'issa_ revitään toinen vaikka kappaleiksi leipäpalan vuoksi. + +Ludmilla tyhjensi jälleen pikarillisen samppanjaa ja alkoi uudelleen +lörpöttelynsä. Helena kuunteli hämmästyneenä tätä sanatulvaa, johon +sekaantui naurua, tunnustuksia, tunteellisuutta, vihanpurkauksia ja +suunnaton joukko tuntemattomia kasvoja, joiden piti tulla hänelle +läheisiksi. + +— Ei enää juotavaa, sanoi tyttö äkkiä. — Ja minua kun vielä niin +haluttaisi. Mikael suututti minut kovasti. + +Hän silmäili ympärilleen ja nähdessään erään pöydän ääressä kolme +yksinään istuvaa miestä huusi hän: + +— Ei olla epätoivoisia! + +Hän veti venäläispuseronsa sisästä serpentiinin ja viskasi sen miehiä +kohti. Samalla hän nauroi kauniit pedonhampaat välkkyen. + +Hän voi tehdä, mitä häntä huvittaa, ajatteli Helena, se ei milloinkaan +ole tavallista eikä julkeata. + +Mutta kun Ludmilla sanoi hänelle: Kas niin, meidät kutsuttiin sinne. +Tuletteko? — kieltäytyi hän niin jyrkän torjuvasti, että tyttö katsahti +häneen äkkiä surullisiksi käynein silmin. + +Helena jäi yksin ja koetti olla ajattelematta tyhjää pulloa edessään. +Yöhän oli vasta alkanut, ja hän toivoi synkkänä, että ihme järjestäisi +kaiken. Silmänräpäyksen katseli hän Ludmillaa, joka joi ja nauroi +tuntemattomien seurassa. Eräs heistä hyväili hänen hiuksiaan, mikä sai +Helenan voimaan pahoin; mutta pienokaisen piirteissä oli niin syvää +viattomuutta, että tuntui niinkuin ei mikään pyyde voisi häntä tahrata. + +Ja kuitenkin, sanoi Helena itsekseen, on hän tuon velttosilmäisen +Rizinin rakastajatar! + +Hän kohautti olkapäitään. Sitten alkoi hän uudelleen ajatella ja +tuomita. + +Tuo yö, jolloin minä odotin Feodoria, ja ilta, jolloin Vassia ajoi +minut luotaan! + +Helena kertasi näitä kuvia mielessään itsepäisellä raivolla, +masentaakseen itseään, rangaistakseen itseään siitä, että hän oli +halunnut kohottaa päätään liejusta, johon hän oli sukeltanut. Sitten +hän ajatteli olleensa pelkurimainen, kun hän ei ollut lähtenyt +Ludmillan mukaan. Otettuaan vastaan tämän toimen, oliko hänellä yleensä +enää mitään oikeutta leikkiä arvokasta? Tämä oli todellakin hyvä alku. +Ja samppanja, josta hän ei ymmärtänyt, miten hän sen maksaisi. + +Hän jatkoi tätä itsensä pilkkaamista, kunnes kuoro astui sisään. +Siihen kuului neljä naista ja kolme miestä. Kaikki olivat pukeutuneet +kirjaviin hepeniin, joissa vallitsivat keltainen, vihreä ja +karmosiininpunainen. Tätä moniväristä taustaa vasten erottui selvästi +mustapukuisen naisen olemus. Sen omistaja veti heti Helenan koko +tarkkaavaisuuden puoleensa, samoinkuin kaikkien ravintolapöytien +ääressä istuvien välinpitämättömien juoppojenkin. Naisen ikää ei voinut +määritellä. Hänen vaaleissa hiuksissaan oli ihmeellinen sireenin +värinen vivahdus ja ne valuivat pitkinä ja pehmeästi aaltoillen +hartioille. Ne varjostivat kasvoja, jotka olivat liikkumattomat kuin +naamio. Tämän naisen täytyi olla nuoruudestaan asti omannut nuo +intohimoiset, suuret ja tuliset silmät, kasvojen jalon ja puhtaan +soikion ja ylpeän suun. Ja epäilemättä kannettaisiin nuo yötummat +kasvot yhäti samanlaisina hänen kerallaan hautaan. + +Niin ajatteli Helena, eikä hän olisi voinut sanoa, vaikuttiko siihen +noiden kasvojen kalpeus ja ihanien käsien läpikuultavuus, vai johtuiko +se hiuksien salaperäisestä puhtaudesta, mutta hän oli varma siitä, +ettei tuo nainen ollut tuntenut ainuttakaan täysin päivänpaisteista +hetkeä ja että hän oli aina alkanut elää vasta hämärän tummetessa. + +Hänet huomatessaan syöksähti Ludmilla tuntemattomien seuralaistensa +luota syleilemään häntä. Sitten huusi hän Helenalle: — Tulkaa, tulkaa +nopeasti, tämä on meidän rakas Vera Petrovnamme. + +Helena tunsi todellista iloa — ensi kerran _Samovar'iin_ tulonsa +jälkeen. Kaikki, mitä Ludmilla oli sanonut mustalaisesta, hänen +ulkomuotonsa, hänen ryhtinsä, kaikki veti Helenaa puoleensa. Hän nousi +sydän täynnä antautumista, mutta toisen pidättäytyvä katse jäähdytti +hänen innostuksensa. Ja niiden sanojen asemesta, jotka pyrkivät hänen +huulilleen, Helena sanoi yksinkertaisesti: + +— Minun pitäisi työskennellä kanssanne. + +— Näen sen, vastasi Vera Petrovna. — Mutta tiedättekö edes, mitä me +laulamme? Ettekö? Luonnollisesti. No hyvä, tänään saatte istua Nadjan +vieressä. (Hän osoitti naista, jonka kasvot olivat epämiellyttävät ja +pingoittuneet.) Ja saatte koettaa tukea kuoroa puoliääneen, laulamatta +liiaksi väärin. + +Ja Vera Petrovna kääntyi nopeasti muualle. + +Helenan saama isku oli kova. Hän oli tottunut saamaan hellyyttä +osakseen kaikilta ihmisiltä, jotka häntä ympäröivät, ja hän +tarvitsi, tietämättä siitä itsekään, myötätuntoa voidakseen olla +oma itsensä. Täällä hän sai iskun toisensa jälkeen, kaksi julmaa, +karkeata loukkausta: Lanskoi (mutta hän ei halunnut enää ajatella +häntä; sillä hänen kuvaansa yhdistyi vielä maksamatta olevan pullon +muisto) ja sitten Vera Petrovna, jota hän oli pitänyt niin ylevänä. +Vieläpä hänestä tuntui, että kaikki kuoron naiset nauroivat hänelle +vahingoniloisesti nähdessään, miten tämä vastaanotto oli kokonaan hänet +masentanut. Miksi? Mitä hän oli heille tehnyt? Ainoastaan Ludmilla +näytti surulliselta. + +— Älkää välittäkö siitä, mutisi hän. — Asiassa täytyy olla jotakin, +mitä en käsitä. Vera Petrovna tulee vielä rakastamaan teitä. + +Helena siveli hellästi pienokaisen hiuksia eikä vastannut. Sillävälin +asettivat tarjoilijat tuoleja soittajien eteen. + +— Nuo ovat teitä varten, sanoi Ludmilla. — Mutta minä avaan tulen, +niinkuin eversti sanoo. + +Kuorotytöt istuutuivat riviin. Vera Petrovna asettui heidän keskelleen, +miehet hänen taakseen, ja kuoron ja orkesterin säestämänä ryntäsi +Ludmilla ahtaalle, tyhjälle aukeamalle. + +Ei kukaan olisi voinut sanoa, tanssiko hän hyvin vai huonosti; sillä +kenenkään mieleen ei tällainen kysymys edes johtunutkaan. Hän seurasi +kansanlaulujen yksinkertaisia ja nopeita kuvioita niin elävästi, +sellaisella nuoruudella ja koko ruumis niin näkyvästi riemuiten, että +se riitti tekemään hetken ihastuttavaksi. Vieläpä tarjoilijat ja +hovimestarikin, jotka joka päivä hänet näkivät, katselivat mielihyvästä +hymyillen hänen kevyitä, suloisia liikkeitään ja lapsenkasvojaan, jotka +olivat aivan ilon hurmioittamat. Kun Ludmilla oli lopettanut, haluttiin +häntä joka pöytään kuin juhlavalaistukseksi. + +Soittajat laskivat soittimensa syrjään. Useimmat läksivät pois, +sillä kuoro lauloi ainoastaan kitarrien säestämänä. Mutta Samuel +Jakovlevitsh meni baariin, nojautui pöytään kyynärpäillään eikä +laskenut Helenaa silmistään. Hän kärsi Helenan yksinäisyydestä ja siitä +vihamielisyydestä, jonka hän tunsi tyttöä ympäröivän. Mutta hän oli +ujo ja tunsi olevansa kykenemätön auttamaan häntä, sitä paremmin, kun +Helena oli edellisenä iltana antanut hänen ymmärtää, ettei heillä enää +olisi mitään tekemistä toistensa kanssa. Miten selviytyisi tyttö tästä +ensimmäisestä koetuksesta, kun hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä +laulettaisiin? Miksei tyttö ollut pyytänyt häntä kokeilemaan kanssaan? + +Mutta heti ensi sävelten kajahtaessa hän rauhoittui. Helenan +musikaalinen vaisto oli niin oikea, että hän etukäteen arvasi melodian +kehityksen. Sen voimakas yksinkertaisuus, — kuoron esitys sisälsi vain +yhden ainoan teeman — auttoi häntä suuresti. Sen muodosti aina sama, +määrättyyn kohtaan asti nouseva aalto, joka äkkiä murtui voimakkaaseen +akordiin tai tuli vähitellen tukahtuvaksi, tuskin kuuluvaksi hyminäksi. + +Helena rakasti näitä lauluja, joissa sekaantuivat toisiinsa riemu ja +epätoivo; mutta hän tunsi, että kuoro niitä alituisesti toistaessaan +oli imenyt niistä niiden sielun ja värin. Ja hänet valtasi painostava +surumielisyys ajatellessaan, että hänen yö toisensa jälkeen oli oltava +osana näissä barbaarisissa uruissa, minkä he yhteensä muodostivat. + +Hän hätkähti äkkiä. Kitarransoittaja erosi joukosta, asettui vastapäätä +Vera Petrovnaa, ja hänen näppäämänsä sävel soi aivan toisin kuin kaikki +edellinen. Se oli raskassävyinen, salaperäinen ja odottava. Mustalainen +oli painanut päänsä alas ja hiukset peittivät hänen otsansa. Oli +niinkuin hän sisimpänsä syvyydestä tahtoisi löytää nyt tuon saman +sävelen, ja hitaasti alkoi hänen rinnastaan kummuta "Kahden kitarran +laulu". + +Se oli vanha romanssi, josta Helena ei pitänyt, koska hän oli kuullut +sen monasti, mutta tällä kertaa tuntui se aivan uudelta. Vera Petrovnan +ääni, ainutlaatuisen täyteläinen ja katkeran pehmeä, hänen kasvonsa, +joihin jokainen säe valoi intohimoa, hänen kyyneleisten silmiensä +pyhä liekki, kaikki osoitti, että hänen koko olemustaan hallitsi +häntä itseään mahtavampi voima. Tämä voima oli perintö rodulta, jolle +musiikki merkitsi elämää, elämää, joka hänessä puhkesi korkeimpaan +kauneuteensa. + +Sitä mukaa kuin "Kahden kitarran" valitus kohosi uskonnolliseen +haltioitumiseen, tajusi Helena, miten paljon hän kärsi siitä, että tämä +nainen oli työntänyt hänet luotaan, tämä nainen, jossa asui tuskan ja +nautinnon sielu. + +Tuolien kolina ilmaisi Helenalle, että kuoron esitysten ensimmäinen +osa oli päättynyt. Hän istuutui jälleen pöytänsä ääreen. Ja hän olisi +jäänyt yksin, ellei Samuel Jakovlevitsh olisi tullut hänen luokseen. + +— Parhaimmat ja vilpittömimmät onnitteluni, Helena Borissovna, sanoi +hän. — Veraa lukuunottamatta, luonnollisesti, ei täällä ole ketään, +jota voisi verrata teihin, mitä tulee itse ääneen ja teidän taitoonne +käyttää sitä. Kunhan opitte sanat, jotka vielä tänä iltana kirjoitan +teille, olette paras laulajista. + +Hänen katseensa osui tyhjään pulloon ja hän lisäsi: + +— Huomaattehan, etten ole ainoa; joka pitää teitä arvossa; teillehän on +jo tarjottu samppanjaakin. + +Helena epäröi hetken, ennenkuin hän tunnusti totuuden, mutta ellei hän +turvautuisi Samuel Jakovlevitshiin, niin kuka muu voisi auttaa hänet +tästä vastenmielisestä tilanteesta ? + +Hän pakoittautui sanomaan: + +— Olen itse tilannut tuon pullon kostaakseni erään tarjoilijan +hävyttömyyden, ja nyt ei minulla, ole rahaa, millä sen maksaisin. Ei, +ei, huudahti hän kasvot purppuranpunaisina, kun hän huomasi viuluniekan +eleen. — En halua teidän lainaavan minulle penniäkään. Mutta ehkä te +tietäisitte jonkun muun mahdollisuuden. + +— Niin... nähkääs... Helena Borissovna... en tiedä... en ole erikoisen +tottunut tällaisiin asioihin... odottakaahan silmänräpäys. + +Hän haki käsiinsä Rizinin, joka hiljaa keskusteli Ludmillan kanssa, +ja kuiskasi hänen korvaansa jotakin. Tämä osoitti kädenliikkeellä +ymmärtäneensä, ja lopetettuaan juttelunsa pikku tanssijattaren kanssa +läksi hän salin takaosaan. Siellä istui paksu, tuuheakulmainen mies +yksikseen juomassa. He vaihtoivat muutaman sanan, ruhtinas näytti +pöytää, missä Helena istui, lähestyi sitten tyttöä ja sanoi: + +— Täällä on eräs armeenialainen ystäväni, joka mielellään illastaisi +kanssanne. + +Helena jäykkeni, ikäänkuin häntä olisi lyöty, mutta heti muisti hän, +että hänhän oli itse pyytänyt apua ja että tässä paikassa ei mikään muu +ollut mahdollista. Hän nousi jäykästi, ja Rizin huusi Lanskoin luokseen +lausuen tälle: + +— Pullo maksetaan toisessa pöydässä, se on sovittu. + +— _Parbleu_, sanoi kapteeni nauraen häpeämättömästi Helenaa vasten +kasvoja, ja ensimmäisen kerran elämässään tämä jätti loukkauksen +vastaamatta. + +Ottamatta sikaaria suustaan mumisi paksu mies epäselvästi jotakin +tervehdykseksi tarkoitettua. Syntyi ällöttävä, vaivalloinen, tympeä +keskustelu. Äkkiä tunsi Helena paksujen sormien sivelevän kaulaansa. + +— En tahdo, huusi hän kimakasti, — ei... + +Hän tunsi itkun nousevan kurkkuunsa, tyrkkäsi ällistyneen miehen +kiivasti takaisin ja juoksi pukuhuoneeseen. Palatessaan silmät hehkuen +takaisin odotti Rizin häntä: + +— En ymmärrä teitä, pienokainen, sanoi hän kuivasti. + +— Minä teen teille palveluksen ja te riitaannutatte minut erään parhaan +vieraamme kanssa. Ja nyt hän kieltäytyy luonnollisesti maksamasta, +sehän on selvä... + +— Vaietkaa, sähähti tyttö vasten hänen kasvojaan. — Ei sanaakaan enää. +Hävetkää. + +Rizin kääntyi ja huomasi Lanskoin, jonka kasvoja kiukku vääristi. + +— Pullon vuoksi, sanoi kapteeni — voitte rauhoittua, sen maksan minä. + +Ruhtinaan värittömät posket punehtuivat hiukan, hän teki tavanomaisen +liikkeensä, kohautti olkiaan, sipaisi hiuksiaan ja läksi baariin. + +— Pyydän teitä, sanoi Lanskoi Helenalle — älkää kieltäkö sitä minulta. +Olin hävytön teitä kohtaan, ja te olette nyt tehnyt minulle aivan +oikein. + + + + +III. + + +Ei kukaan tietänyt, miten Terhan saattoi niin hyvin olla perillä +kaikesta, mutta ei mikään, mitä hänen ravintolassaan tapahtui, +välttynyt joutumasta hänen kaukaiseen komeroonsa, jossa hän alituisesti +oleskeli. Herkkiä antenneja myöten välittyivät hänen korviinsa +vähäpätöisimmätkin tapahtumat. Kun hän siis seuraavana aamuna pyysi +Terzovia kutsumaan Helenan luokseen, ymmärsi tämä oitis, että oli +kyseessä tuo armeenialaisen kanssa sattunut selkkaus. Hän huomautti +siitä tytölle lisäten vielä: + +— Älkää missään nimessä kiihoittuko. Teidän täytyy osoittaa hänelle, +että te olette paroonitar ja hän vain talonpoikaislurjus. Hän on hyvin +ylpeä voidessaan pitää meitä palveluksessaan, ja mitä enemmän häntä +nöyryyttää, sitä tyytyväisempi hän on, sillä hän osaa oikein arvioida +erotuksen. + +Helena ei tarvinnut näitä neuvoja. Eräs luonteenpiirre oli vielä +säilynyt hänessä pilaantumattomana, ja se oli hänen ylpeytensä, jota +_Samovar'in_ ilmapiiri oli vain kehittänyt voimakkaammaksi. Niinpä ei +hän antanut Terhanille sananvuoroa, vaan alkoi itse: + +— On aivan tarpeetonta, että puhutte minulle tuosta eilisiltaisesta +tomppelista. En salli milloinkaan itseeni kajottavan vasten tahtoani. +Ottakaa se nyt kerta kaikkiaan huomioon. + +Jättiläismäisen levanttilaisen silmäluomet olivat puoliummessa kuin +syleilyssä. Hänen silmänsä kiiluivat kapeana juovana. + +— Istukaapa ja kuunnelkaa minua, rakas lapsi, sanoi hän. — Näen +heti, kenen kanssa olen tekemisissä, enkä aio vaatia teiltä mitään +mahdotonta. Muissa taloissa vaaditaan, että laulajattaret tekevät +kaiken, mitä vieras vaatii, vieläpä esityksen jälkeenkin. Minä en +tee sitä. Päinvastoin. Se olisi huono liikeyritys. Jos vieras saa +kaiken, mitä hän haluaa, ei enää mikään houkuttele häntä palaamaan +takaisin. Huomaattehan, että tiedän asian. Mutta on oltava kyllin +nokkela ollakseen loukkaamatta vierasta. Antakaa hänen toivoa, olkaa +herttainen hänelle. Silloin palaa hän takaisin juomaan lisää. Ja +sehän on tärkeintä. Viiniä, samppanjaa, kukkia, nukkeja, kalliita +savukkeita. Miehethän ovat niin tyhmiä, etteivät he pysty kieltämään +naiselta mitään. Juokaa siis ja huolehtikaa samalla, että toverinnekin +kutsutaan mukaan. Kuten sanoin, olkaa ennen kaikkea ystävällinen. Eihän +teitä suuresti vahingoittane, vaikka käsivarttanne tai olkapäätänne +kosketetaankin? Pitemmällehän ei tarvitse mennä. Aina on säilytettävä +ryhtinsä. + +Kun Helena puisti torjuvasti päätään, tarttui Terhan hänen ranteeseensa +ja jatkoi vielä viekkaammin: + +— Ajatelkaapa asiaa nyt edes aivan hiukan. En halua ollenkaan puhua +teille siitä ennakkomaksusta, jonka niin luottavaisesti olen teille +antanut, ja jonka vain tällä tavalla voitte maksaa minulle takaisin. +Mutta ottakaapa huomioon, että toverinne elävät niistä pulloista, +jotka teidän avullanne tyhjennetään. Sitä ette kai ajatellut, eikö +totta? Huomaatte siis, että pian olisi minun pakko tehdä erotuksia, jos +jokainen menettelisi teidän tavallanne. Ja mitä heistä tulisi silloin? +He ovat kaikki niin hyviä ihmisiä: eversti, ruhtinas, upseerit; +kuorossa on sitäpaitsi vielä eräs oikeusneuvos, eräs opettaja ja eräs +lähetystösihteeri. (Näitä luetellessaan sulki hän silmänsä kokonaan.) +Nyt olen varma, rakas lapsi, että olette ymmärtänyt minut, että ette +ole vihoissanne minulle ja että olette vieraille herttainen. + +Terhanin ystävällisten sanojen aikana puistatti Helenaa inhon väristys. +Mutta hänen perustelunsa tunkeutuivat pisarottain hänen sisimpäänsä +ilman että hän saattoi niitä vastustaa. + +— Hän on oikeassa, hän on oikeassa, toisti hän itsekseen Terhanin +puhuessa. — Olen hänelle velkaa. + +Eikä hän voinut sietää ajatusta, että hän olisi kiitollisuudenvelassa +tuolle inhoittavasta rasvasta ja likaisista laskelmista kokoonpannulle +miehelle. Osien oli vaihduttava, maksoi mitä maksoi. + +— Voitte olla rauhallinen, sanoi hän nousten. + +Jäätyään yksin viipyi Terhan muutaman sekunnin uneksimassa yllättävän +hieno hymy turpeilla huulillaan. Sitten hän jälleen syventyi +laskuihinsa. + +Samuel Jakovlevitsh oli hermostuneena odottanut tämän keskustelun +päättymistä. Hän oli onnellinen nähdessään Helenan rauhallisin kasvoin +palaavan Terhanin luolasta. Mutta katsottuaan tyttöä tarkemmin +hän pelästyi. Tällä oli päättäväinen, melkein mielipuolinen ilme +kasvoillaan. + +— Rakas ystävä, sanoi Helena Ludmillalle, — olin eilen illalla hyvin +tyhmä. Se johtui tottumuksen puutteesta. Nyt haluan, että minut +kutsutaan pöytiin niin paljon kuin mahdollista. Tehkää minulle +mieliksi, te ja ruhtinas Rizin, ja unohtakaa tämä juttu. Hankkikaa +minulle työtä. + +Hän puri hampaansa yhteen ja toisti: Työtä. + +Sitten lähestyi hän Lanskoita ja sanoi: + +— Herra kapteeni, te olitte eilen väärässä. Tästä päivästä lähtien +olette oikeassa. Välimme ovat siis selvät ja pyydän teitä unohtamaan, +että olen läsnä. + +Pian oli Helena _Samovarin_ paras "houkutuslintu". Hänen kauneutensa, +hänen huolettomat ja samalla epätoivoiset kasvonsa viehättivät kaikkia. +Hän oppi valikoiduin liikkein näyttämään häikäisevää niskaansa ja +käsivartensa suloista alastomuutta. Hän oppi myöskin salavihkaa +tyhjentämään lasinsa jääastiaan ja sanomaan viiniä maistaessaan +huolimattomasti: + +— En pidä tästä; juon mieluummin väkevämpää. + +Ja kun hänen pingoittuneet piirteensä lisäksi alkoivat hiukan kärsiä +epäterveestä elämästä silti menettämättä yksinkertaista jalouttaan, ja +kun hän myöskin puhui sujuvasti ja hyvin ranskaa, italiaa ja englantia, +sai hän hämilleen kaikki lyhytaikaiset juomatoverinsa. Ja vain harvoin +ei hän saavuttanut sitä mitä hän halusi. + +Usein koskettivat samppanjasta märät huulet hänen kaulaansa, saastaiset +kädet puristelivat häntä ja hyväilivät hänen rintojaan. Hampaat +yhteenpurtuina ja silmät elottomina sieti hän näitä hyväilyjä; mutta +hänen kylmyytensä teki niistä tavallisesti pikaisen lopun. Mutta vielä +raskaammalta tuntui hänestä kaikkien näiden ihmisten kysymyksiin +vastaaminen, joita Montmartre'in valot vetivät puoleensa kaikilta +maailman kulmilta. Hän tiesi hyvin, etteivät he tulleet _Samovar'iin_ +niinkuin johonkin muuhun ravintolaan vain juomaan ja yksinkertaisesti +huvittelemaan. Varmasti heitä veti sinne sen omalaatuinen sisustus, +puvut ja laulu. Mutta myöskin hämärä toive saada edes silmänräpäyksen +ajan nauttia kokonaisen kansan kurjuudesta, ja lisätä remuisen yön +banaaleihin huvituksiin hiljaisempi, arveluttava ja perverssi nautinto +saada tunkeutua kauniiden ja tuskan jäytämien kasvojen peittämiin +sieluihin. + +Helena kärsi siis moninverroin enemmän kuin suudelmista hänen +menneisyyttään, kasvatustaan, perhettään, tapaa, millä hän oli tähän +asemaan joutunut, koskevista kysymyksistä, joihin hänen täytyi vastata +tai valehdella. Helena käsitti, ettei _Samovar'issa_ myyty ainoastaan +samppanjaa ja lauluja ja hiukkasia hänen ruumiistaan. Mutta hän oppi +myöskin ymmärtämään paremmin menneisyyttään ja kaiken varhaisemman +elämänsä, kaiken kasvatuksensa, omalaatuisuutensa ja neitseellisyytensä +häviämisen, kaiken jaloutensa ja kurjuutensa. Näinä loputtoman pitkinä +öinä polkivat sen kaiken lokaan juopuneet, jotka kulkivat edestakaisin +ja penkoivat karkeasti esiin kaikkein salaisimmat ja kalleimmatkin +aarteet. + +Ja musiikki, joka repi hermoja ja piiskasi aisteja! Mustalaislaulut, +villit ja himokkaat! Ja velvollisuus juoda, mitä Helena jatkoi +ainoastaan jonkinlaiseen jäykkyystilaan asti, sillä hän ei halunnut +vielä deliriumia ja tiedottomuutta! + +Ainoastaan Vera Petrovnan laulu tuotti hänelle jonkinlaista helpotusta. +Nuo kasvot ja tuo ääni, niin läpituntevat, pysyivät muuttumattomina. +Häntä olisi voinut luulla papittareksi, jolla on lupa astua jumalien +eteen. Kaikki vieraat hakivat häntä umpimähkään, vaistomaisesti. Mutta +Helenaan he vaikuttivat kuin myrkky. Kaikki oli vain sanoja, villejä, +kuumeisia rytmejä, täynnä nyyhkytystä ja aistillisia huutoja. + +Kun tyttö pääsi vapaaksi tästä kuningaskunnasta ja katsoi apua-anovasti +ympärilleen, näki hän vain vihattuja kasvoja. Lähdettyään +_Samovar'ista_ täytyi hänen palata hotelliinsa, joka oli mitä +alhaisimman haureuden pesäpaikka. + +Kun hän aamuin kulki _Sans-Souci'n_ tai jonkun muun baarin ohitse, +tunsi hän usein halua astua sisään, liittymään venäläisten seuraan, +juomaan heidän kanssaan, ei ammatin vuoksi, vaan vapaasta tahdostaan, +pelkästä juomisen halusta. Mutta hän muisti, ettei hänellä ollut rahaa. +Kaiken, minkä hän ansaitsi, antoi hän Terhanille; sillä hän tahtoi +suorittaa velkansa niin pian kuin mahdollista. Eikä kukaan hänen +tovereistaan kutsunut koskaan häntä mukaan. + +Vihollisuus heidän välillään jäi pysyväksi. Ellei se ollutkaan katkera +kuin ensimmäisenä päivänä, kuulsi se selvästi jäisen kohteliaisuuden +naamion alta... Mutta silti tuntui Helenasta usein, että Vera Petrovnan +silmät kohdistuivat häneen epäröivän myötätuntoisina. Hän oli kuitenkin +liian ylpeä ottaakseen ensimmäisen askeleen lähemmäksi. + +Sitävastoin oli Nadja, kuorotyttö, joka istui laulun aikana hänen +vieressään, vannonut peittelemätöntä vihaa Helenaa kohtaan. + +Tuo laiha nainen, joka elähtäneine ja lakastuneine kasvoineen +näytti toisten rinnalla silmiinpistävän vanhalta, teki merkillisen +poissaolevan vaikutuksen. Hänen puhdas, mutta heikko ja hiukan ilmeetön +äänensä herätti Helenassa sääliä, mutta lämmötöntä ja kylmää sääliä, +jota tunnetaan epämiellyttävää sairasta kohtaan. Ja tämän säälinkin +hävittivät ne lukemattomat pisteliäät huomautukset ja loukkaavat +pilat, julmat viittailut hänen menestyksestään _Samovar'in_ vieraiden +keskuudessa, ja ilkeä nauru, jolla Nadja joka ilta kidutti häntä. + +Ensi päivinä ponnisteli Helena turhaan aivojaan ymmärtääkseen, mikä oli +aiheuttanut tämän itsepintaisen katkeruuden. Mutta pian hän lakkasi +vaivaamasta sillä itseään ja tyytyi mahdollisimman paljon välttämään +tätä käsittämätöntä vihollista. Mutta jatkuvasti tunsi hän silti Nadjan +halveksivien katseiden seuraavan itseään. Helena oli viettänyt yön +kahden tolkuttomasti humalassa olevan, mutta muuten patriarkaalisen +arvokkaan ameriikkalaisen seurassa. Molemmat olivat niin liikutettuja +kuullessaan hänen puhuvan englantia, että he lähtiessään pistivät +melkein väkisin hänen käteensä pinkan dollarinseteleitä. Ensimmäisen +kerran sai Helena juomarahoja niin epätahdikkaalla tavalla. Ne +polttivat hänen kädessään; ja hän oli iloinen voidessaan _Samovar'issa_ +vallitsevan tavan mukaan antaa ne Rizinille. Kun ne piti jakaa, sanoi +ruhtinas: + +— Vaihdan ameriikkalaisen rahan kassassa. Voimmehan jakaa sen huomenna. + +Silloin kajahti Nadjan kimeä ääni: + +— Olen varma, huusi hän, — että meidän juhlittu kaunottaremme on siitä +hiukan pistänyt omaan taskuunsakin. + +Helena ei enää voinut hillitä itseään kuullessaan tämän loukkauksen. +Hän meni vihollisensa luo ja sanoi koko ruumis vavisten, pakotetun +rauhallisesti, jonka taakse kätkeytyi suunnatonta vihaa: — Sallin +teidän tarkastaa itseni, mutta ellette löydä mitään, niin... + +Silloin kiertyi käsivarsi hänen, ympärilleen. Hän vaikeni. Sitten +yritti hän väkivalloin vapautua, mutta huomasi aivan vieressään Vera +Petrovnan profiilin. + +— Lapseni, mutisi mustalainen, — te olette oikeassa, mutta älkää puhuko +mitään. Selitän teille kaiken... + +Hän jatkoi käskevästi: + +— Olet tehnyt väärin, Nadja, pyydä anteeksi! + +Nadja totteli niin äkkiä ja niin surkuteltavan voimattomasti, että +Helenan kiukku pian lauhtui. Mistäpä hän ei olisi kieltäytynyt, kunhan +vain Vera Petrovnan käsivarsi lämpimästi jäisi hänen olalleen? + +— Tulkaa nyt, sanoi Vera. + +He istuutuivat yksinäiselle sohvalle. Kelmeä aamuvalo hiipi huoneeseen. +Juoksupoika alkoi lakaista lattioita. + +— Lapsukaiseni, alkoi mustalainen — minä olen syyllinen. En ole +rakastanut teitä enkä tehnyt teille oikeutta. + +— Mutta miksi sitten, miksi? + +— Nyt olen muuttanut mielipidettäni, mutta te ette ole sitä huomannut. +Kuulkaahan. Pidin teitä houkutuslintuna, joka kuljeksii paikasta +toiseen, myy itseään ja vie toisilta paikan. Mutta kuoroni on minulle +kaikkeni. Myönnän, ettei se kelpaa kovinkaan suuriin, mutta minä +suojelen sitä, sillä, he kaikki ovat köyhiä ja rehellisiä ihmisiä. + +— Tiedän sen, sanoi Helena, joka muisti Ludmillan sanat. + +— Ymmärrätte siis, jatkoi Vera Petrovna kuin peläten kiitospuhetta, — +että kun ensin näin teidät, ajattelin teidän työntävän jonkun omistani +syrjään. Terhan on säälimätön. Ellei hän olekaan tähän mennessä sitä +tehnyt, on se tapahtunut vain pelosta, että minäkin menisin. Olen +halveksinut teitä. En keksi sille mitään muuta ilmaisua, sillä minä +en tunne mitään puolinaisesti. Kuoro on myöskin halveksinut teitä, +varsinkin Nadja, joka tunsi itsensä tuomituksi. Hän on Terhanin +mielestä kiusallinen. Voitte olla varma, että Terhan ajaa hänet pois +niin pian kuin mahdollisia. Ja silloin on hän kadulla. Mutta hänellä on +kaksi lasta ja mies, joka ei saa mistään työtä. + +— Sellaista en aio missään nimessä sallia. En tahdo. Mieluummin menen +itse. + +Vera Petrovna syleili Helenaa sanoen: + +— Tiedättekö, minä punnitsen ihmiset heidän laulunsa mukaan. Siitä +asti, kun kuulin äänenne, olen tuntenut omantunnonvaivoja. Odotin vain +ensimmäistä sopivaa tilaisuutta. + +Hän mietti hetken ja jatkoi: + +— Kun ajattelee, että Nadjalla oli Moskovassa suuri talo omaani +vastapäätä, ja että heillä neljällä nyt on asuttavanaan yksi ainoa +huone, että hän värisee jokaisen kuluttamansa frangin vuoksi! +Luonnollisesti tulee hän mielettömäksi nähdessään, miten ravintolassa +annetaan niin paljon rahaa muille hänen silmäinsä edessä. Hän kadehtii +kaikkea ja kaikkia, mutta luottaa minuun. Jumala antakoon hänelle +anteeksi. Hänellä on kolme nälkäistä suuta täytettävänä, hän on jo +liian vanha, ja sitten tämä ammatti. + +— Mutta, Vera Petrovna, eikö teidän ammattinne ole sama? + +Mustalainen nauroi pitkään ja kuhertavasti, niin että hänen hampaansa +välkkyivät, hampaat, jotka olivat yhtä valkeat ja kiiltävät kuin hänen +hiuksensa. + +— Minun laitani on aivan toinen, vastasi hän. — Mitä minua hyödyttää +se, että isäni oli suuri herra. Suonissani kiertää ennen kaikkea +äitini veri. Ja tiedättekö, millainen nainen hän oli? Hän lauloi ja +tanssi koko yön, sitten yksinään kotona koko päivän, ja kun hänen +voimansa loppuivat, palkkasi hän jonkun seuraansa kuuluvan pikkutytön +tanssimaan ja laulamaan. Ja minä, minä aloin jo kahdeksanvuotiaana. +Keskiyön tullen nukahdin tuoliini. Silloin kaadettiin vodkaa +kurkkuuni, jotta jälleen virkistyisin. Jos minun pitäisi kertoa teille +elämästäni, voisitte kuunnella minua aamusta iltaan. Miten minut +kolmitoistavuotiaana naitettiin erään tanssijan, elukan kanssa, miten +eräs nuori kenraali vietteli minut, miten elin hänen maatilallaan hänen +seurassaan samalla kertaa saaliina ja valtiattarena, miten sitten +toinen avioliittoni teki minut rikkaaksi ja vallankumous köyhdytti +minut, miten avojaloin saavuin Berliiniin. Mutta nyt olen nälkäinen +ja janoinen. Kerron teille joskus toiste. Mutta mitähän puuhailee se +vintiö, jota odotan? + +Hän huusi: + +— Kyril, tuletko sinä? + +Hiukan raaka ääni vastasi tarjoiluhuoneesta: + +— Mene vain edellä, minä lasken lautaset. + +— Kuka se on? kysyi Helena. + +— Kokkimme, ruhtinas Heridze. + +— Mikä Heridze? + +— Niin, niin, lapsukainen, teidän lienee vaikea uskoa sitä. Mutta hän +on todellakin kuuluisa Kyril Heridze. + +Lapsena oli Helena kuullut puhuttavan tästä miehestä. Hän tiesi hänestä +vain sen, mitä hän oli siepannut vanhempiensa ja näiden ystävien +keskusteluista, mutta tämä vähäkin riitti kietomaan legendan tuon +miehen ympärille. Ja millaisen legendan! Täynnä rakkautta, hurjuutta ja +rikoksia. Hänessä heräsi sekavia muistoja. + +Kaukaasian hallitsevien ruhtinasperheiden perillinen... Venäjän +kaunein kavaljeeri... kaikki sydämet syttyivät vain hänen ratsunsa +kavioiden kuminastakin... Japanin sodan sankari. Keisarillisen +perheen sukulainen... joka pieksi nagaikalla naisen kuoliaaksi. +Menetti yhdessä ainoassa pelierässä koko perintönsä... alennettiin +kolme kertaa sotilasarvostaan. Läksi maailmansotaan tavallisena +sotamiehenä. Valloitti konekiväärin pelkällä tikarilla aseistettuna. +Jättiläishuijauksia. Vallankumouksen aikana jonkinlainen kuningas +Turkestanissa; sitten hänen jälkensä hävisivät. + +Helena muisti myös erään jutun, joka aina oli ihastuttanut häntä. Kun +hän oli kerran myynyt maatilan, joka ei kuulunut hänelle, ja tuomari +kysyi syytä hänen menettelyynsä, vastasi hän: + +— Koska minä en tarvinnut sitä. + +Tämä hillitön mies siis... + +Tuntui niinkuin Vera Petrovna olisi seurannut Helenan otsan takana +viliseviä kuvia, sillä nyt hän sanoi: + +— Juuri sama Heridze valmistaa ne oivalliset _shashlik'it_, joita +teidän ihailijanne teille tarjoavat. Mutta menkäämme nyt, hän kyllä +tulee perässä. + +Ulkona oli jo päivä. Aurinko ei vielä ollut kohonnut kaupungin ylle, +vaikka sen nousun jo aavistikin. Huolimatta autoista, yökuljeksijoiden +kalpeista kasvoista ja huonosti maalatuista naisista oli sarastavassa +aamussa äärettömän paljon puhtautta. + +Mutta Vera Petrovna ja Helena, jotka tulivat ihmisten ja tupakansavun +kyllästämästä ilmapiiristä, astuivat heti toiseen, yhtä tympeään, mutta +vielä pienempään paikkaan. Ravintolan nimi oli _Lesghine_. Se oli +kuuluisa kaukaasialaisista ruuistaan. Melkein yksinomaan venäläisiä +kävi siellä. Eikä ravintola pyrkinytkään millään tavoin häikäisemään +upeudellaan. Tarjoilijat seurustelivat ujostelematta vieraiden kanssa. +Orkesterin muodostivat piano ja viulu. Koristuksina oli ainoastaan +kaksi vastakkaisilla seinillä riippuvaa mattoa. Mutta keittiöstä tulvi +maustimien ja öljyn tuoksu, joka loihti esiin koko Idän. + +Vera Petrovna otettiin vastaan kunnioituksella ja ilolla. _Lesghine'in_ +omistaja, _Samovar'in_ entinen tanssija, suuteli hänen kättään ja +vei hänet parhaaseen pöytään. Helena silmäili uteliaana ravintolan +kantavieraita. Melkein kaikki olivat kaukaasialaisia. Heidän solakat +uumansa ja terävät kasvonsa toivat hänen mieleensä Feodorin. Varmasti +hän oli jo parantunut. Konemaisesti laski Helena, että oli jo vierinyt +enemmän kuin kuukausi siitä kun hän läksi sairaalasta. Hän hätkähti +ajatellessaan, miten nopeasti aika oli kulunut. Mutta onnellinen hän ei +ollut. Sitten hän ajatteli Natalia Borissovnaa. + +Tiesikö hänen sisarensa, mitä hänestä oli tullut? + +Ehkä hän oli kuullut Shuvalovilta tai Samuel Jakovlevitshilta. + +Ja varmastikaan eivät he sitten enää tapaisi toisiaan. + +— Ei mitään surullisia mietteitä, lapsukainen, sanoi Vera Petrovna +äkkiä. — Ei pidä ajatella mitään. Kilistäkäämme ystävyytemme onneksi. + +— Mutta mitä te minulle annattekaan? kysyi Helena heikosti hymyillen. +— Vodkaa, ja vielä noin suuren lasillisen. En ole vielä milloinkaan +juonut sitä. + +— Teidän täytyy alkaa sillä. Haluan tehdä teistä oikean mustalaisen. +Ensin vodka, sitten kaikki muu. Ja kun te, jolla on tuollainen ääni, +osaatte laulaa kaksikymmentä romanssia siten kuin äitini minua opetti +niitä laulamaan, silloin ei teidän enää tarvitse istua pöydissä. Sen +voitte uskoa. Tai te käytte niissä vain laulamassa niinkuin minäkin. Ja +teitä kunnioitetaan. + +Vera Petrovna söi ja joi paljon. Huomasi, että hänen ruumiinsa vaati +voimakkaita ruokia ja alkoholia kestääkseen yön rasitukset. Mutta +eniten tässä mustalaisessa ihastutti ja veti puoleensa Helenaa se, +ettei tämä eläimellinen voima häirinnyt hänen liikkeittensä hienoa +notkeutta, hänen kasvojensa ylpeää kauneutta eikä mitään, joka oli +rodunomaista Vera Petrovnan olennossa ja sanoissa. He keskustelivat +paljon ja kauan. Kun Helena ei voinut salata ihmetystään _Samovar'in_ +öitten harvinaisen taikurin monipuolisen ja laajan sivistyksen vuoksi, +sanoi Vera Petrovna: + +— Olen lukenut paljon, aivan yhdentekevää mitä. Vaikkakin äitini minun +alkaessani opetella aakkosia löi minua ja sanoi, ettei todellinen +mustalainen tarvitse sellaista. Mutta toinen mieheni kehitti minua +paljon. Hän teki minusta suurmaailman naisen. Hänhän oli niin rikas ja +niin hyvä. Mitä vuosia Moskovassa vietimmekään! + +— Ja missä hän on nyt? + +— Sitä en tiedä. Erosimme juuri vähän ennen vallankumousta. Hän halusi +tutustua Kiinaan ja minun oli palattava takaisin yöravintoloihin. En +osannut enää elää ilman niitä. Ehkä tapaan hänet vielä joskus. Kaikki +tapaavat toisensa _Pigal'issa_. Kuten Heridze — kaksikymmentä vuotta +sitten oli hän sisarpuoleni rakastaja. Siitä lähtien en ollut häntä +nähnyt. + +Hän alkoi hyräillä mustalaislaulua: + + Mi ollut on, + mi kaunist, ollut on. + on poissa nyt, + jo kauan sitten häipynyt. + +— Ah, Vera, rakkahin, lausui sama raaka ääni, jonka Helena oli kuullut +_Samovar'in_ tarjoiluhuoneesta. — Aina laulu huulilla ja lasi vodkaa +hampaitten välissä! + +Kaikki huoneessa olevat kaukaasialaiset olivat ruhtinas Heridzen +astuessa sisään nousseet seisomaan. + +— Istukaa, pojat, sanoi hän, — ja kiitos kunnioituksesta, jolla +tervehditte vanhinta _dshigittiänne_. + +Hänellä oli yllään vanha, likainen, sininen asetakki ruosteisine +patrooneineen, turkislakista läksivät karvat ja leukaan asti napitettu +kaulus herätti epäilyksiä, tokko hänellä oli ollenkaan paitaa karhean +kankaan alla. Mutta tämä köyhyys ja huolimattomuus tekivät hänet vain +puoleensavetävämmäksi. + +Hän oli melkein kuusikymmenvuotias, mutta hänen kookas, ryhdikäs +vartalonsa uhosi vielä lannistumatonta voimaa. Pää oli kalju, mutta +hampaat kiilsivät valkeina kuin nuorukaisen. Hänen päänsä oli niin +ylpeästi pystyssä, ettei näköjään mikään voinut sitä taivuttaa. Ja +jokainen hänen liikkeensä todisti ylhäistä varmuutta. Hänen kasvonsa +olivat vielä kauniit, kiitos piirteiden säännöllisyyden, silmien miltei +sietämättömän liekin ja ennen kaikkea hänen ilmeensä hehkuvan hurjuuden. + +Kun hän ojensi Helenalle kätensä, ei tämä voinut irroittaa katsettaan +kauheasta arvesta, joka ulottui ranteesta rystysiin. + +— Sitä voisi kyllä pitää rautaisten kahleitten jättämänä merkkinä, eikö +totta? virkkoi hän istuutuessaan. — Olen kyllä kantanut kahleitakin, +mutta en tarpeeksi kauan. Tuon sain turkkilaisella purjealuksella, joka +vei minut Trébizonde'ista Konstantinopoliin. Sitä en kai ole sinulle +vielä kertonutkaan, Vera. Yritin parin tataarini kanssa heittää sen +miehistön yli laidan. Ei, se tapahtuikin Mandshuriassa. + +Hän katseli kiinteästi Helenaa. + +— Kauniit kasvot, jatkoi hän, — ja kaunis ruumis. Mutta väärä +mustalainen, eikö niin? Muinoin en olisi rakastunut sinuun. Rakastin +aito mustalaisia, he osasivat kiduttamisen taidon. Muut naiset ovat +roskaa heidän rinnallaan. Eikö totta, Vera? Sisaresi, muistatko vielä? +Portto, verenimijä. Usein tahtoisin purra kurkkusi poikki kostaakseni +perheellesi. No, annetaan sen nyt olla, mutta sitävastoin voisit +sentään tarjota minulle jotakin juotavaa. Mutta ei vodkaa, näihin +tunteihin kuuluu punaviini ja vuohenjuusto. + +— Entä miten voi Jacquot? kysyi Vera Petrovna. + +— Olin juuri hänen luonaan. Siksi tulen näin myöhään. Hän nukkuu, +Niinpä voin olla rauhallinen. (Yllätyksellisesti hymyili hän hellästi). +Tiedätkö, voin pian ostaa hänelle puvun. Olen tehnyt Terhanin kanssa +kauppoja. + +— Sinäkö kauppoja? + +— Olen toimittanut hänelle tanssijan, mutta sellaisen, jonka veroista +ei ennen ole nähty. Älä kysy, kuka hän on. Se on salaisuus. Vain minä +saatoin suostutella hänet siihen. Ja vaivoistani lahjoittaa Terhan +Jacquot'lleni puvun. + +Hän joi nopeasti suuria lasillisia punaviiniä ja söi ahneesti sormin +jättiläismäisiä juustoviipaleita ilman, että hänen haukkamainen +ulkomuotonsa siitä vähääkään muuttui. Hänkin kuului rotuun, jota +syöminen ja juominen ei tee lihavaksi, joka on syntynyt siihen ja jossa +sisäinen liekki tuhoaa kaiken. + +Äkkiä lopetti Heridze syöntinsä ja kuunteli. Ulkoa kuului sekavaa +melua, kiihtyneitä ääniä ja solvauksia. + +— Tappelu, mutisi vanha ruhtinas, ja hänen silmänsä hehkuivat. + +Hän aikoi juuri nousta, kun ovi kolisten aukeni ja sisään syöksyi +punatukkainen nainen hattu kädessään. Kaksi miestä seurasi häntä. +Kaikki olivat vahvasti humalassa. + +— Sehän on Olga, sanoi Vera osoittamatta mitään ihmettelyä. + +Nainen huusi: + +— Vera, sano toki näille molemmille, että he jättävät minut rauhaan! + +— Et kai sinä sentään nyt jätä meitä pulaan, sanoi toinen miehistä +hyvin epäilyttävällä ranskankielellä. — Ja sitäpaitsi vielä tuollaisen +vanhuksen vuoksi. + +Hän purskahti äänekkääseen nauruun ja osoitti sormellaan Heridzen +kaljua päätä. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt edes lopettaa, kun +ruhtinas seisoi hänen vieressään. + +— Pysykää paikoillanne, sanoi hän kaukaasialaisille, jotka +silmänräpäyksessä olivat vaiteliaina asettuneet hänen taakseen. + +Sitten karjaisi hän nyrkkiään kohottaen, niin että hänen hartiansa +näyttivät suunnattoman leveiltä, molemmille miehille: Ulos! + +— Älä ole liian kova heille, Kyril, sanoi Olga hänelle äkkiä +rauhoittavasti. — Minähän olen saattanut heidät noin juovuksiin. + +Heridze antoi nyrkkinsä vaipua. + +Ja hän tarttui molempia lujasti kaulukseen ja kantoi heidät ojennetuin +käsin, näköjään ollenkaan ponnistamatta voimiaan, kynnykselle. Kuului, +miten pari ruumista kolisten vieri katukäytävälle. + +— Olin varma, sanoi Olga nauraen, — että Kyril vapauttaisi minut +heistä. Pelkäsin vain, että hän pitelisi heitä liian pahasti. Olen +kerran Konstantinopolissa nähnyt hänen tappelevan kahdeksan Denikinin +upseerin kanssa. Hän ei hevillä kärsi heitä. Revolverinlaukauksella +pirstasi hän lampun, niin että he eivät voineet ampua häntä, ja kun +uudelleen saatiin valoa, makasivat kaikki lattialla. En tiedä, miten +hän oli saanut sen aikaan. Ja minkä näköisiä he olivatkaan! + +Hänen puhuessaan katseli Helena hänen aistillisia huuliaan, hänen +merenvihreitä silmiään, jotka antoivat sen rauhattoman tunteen, että +hän oli joskus ennen ne nähnyt. Hän ei osannut selvittää, missä ja +milloin, mutta ei myöskään muistanut sitä, että kasvot ja ruumis +olisivat silloin olleet noin lihavat. + +— Ettekö tunne minua? hän kysyi. — Luulen, että olemme jo ennenkin +kohdanneet toisemme. + +— Ei... en... mutta mikä on nimenne? Ehkä silloin... + +— Helena Borissovna Studnitski. + +— Kuvernöörin tytär? Niinkö? Jumala, missä se nyt olikaan? +Odottakaahan, nyt muistan, odottakaahan; oleskelin kerran kodissanne +kolme päivää puolisoni, kreivi Dahlinin kanssa, joka oli jollakin +tarkastusmatkalla. Mutta te olitte siihen aikaan vielä hyvin nuori. Se +oli vuonna 1913, ellen erehdy. + +Miten kauaksi Helena yhtäkkiä joutuikaan _Rue Pigalle'ilta_ ja +ravintola _Lesghine'istä_, miten kauas _Montmartre'in_ merkillisistä +aamuista, jolloin unettoman yön uuvuttamat ihmiset yhä edelleen +tuhlasivat sieluaan ja ruumistaan! Hän näki edessään puiston laajan, +vihannan nurmikon. Kauniista vaunuista astuivat alas kunniamerkkien +kokonaan peittämä vanhus ja hyvin nuori, solakka ja vilkas rouva, jonka +silmät olivat yhtä vihreät kuin Olgankin. + +— Ah, miten hyvin sen muistankaan, mutisi Helena lapsekkaasti +hymyillen. — Ja te halusitte heti ratsuhevosta, eikö totta? + +— Silloin se oli varmasti hän, puuttui puheeseen Heridze, joka +rauhallisesti oli jälleen istuutunut muitten luo. — Hän istui satulassa +kuin hurjan divisioonan ratsumies. Eikö totta, pikku Olga, sinä +rakastit minua silloin paljon. Ja metsästysretket Terzovin luona. +Onko tämä hyväntahtoinen, paksu eversti tullut nyt järkeväksi, vai +mitä? _Samovar'ista_ päästyään kiiruhtaa hän asuntoonsa esikaupunkiin. +Kuvitelkaa, hänellä on pieni puutarha, joka on koko hänen onnensa. Mikä +todellinen hovimestari! + +Hän nauroi tuota demoonista ja katkeraa nauruaan, joka aina värisytti +Helenan hermoja. + +— Vaikene, vaikene, kuiskasi Olga. — Älä pilkkaa häntä. Hän on +oikeassa, emme me. + +— Ha ha, huomaan, kreivitär, että te nyt hoidatte kadonneen nuoruutenne +kyynelten kostuttamia, pieniä, sinisiä kukkia. Minä kunnioitan sitä, +minä kunnioitan sitä, mutta minä juon. + +Olga tempasi lasin hänen kädestään ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella. + +— Lisää! sanoi hän ahneesti. + +Sitten syleili hän Vera Petrovnaa: + +— Verotshka, rakkaani, romanssi, pian! Ja sinä tiedät, mikä. Minun +lempiromanssini. + +— Mutta kitarransoittajani ei ole täällä. + +— Missä hän on? + +— Ehkä _Sans-Souci'ssa_, ehkä vuoteessaan. + +— Lähetetään noutamaan häntä, herättämään hänet, tässä on sata frangia +hänelle. Minä olen rikas. Houkuttelin suunnattoman summan rahaa noiden +Kyrilin ystävien taskuista. Nyt huvitellaan. + +— Hei! + +Hän päästi sotahuudon, jonka Helena oli kuullut _dshigitovkassa_. + +Ihmeellinen juhla alkoi. Olisi voinut sanoa, että näihin kolmeen +henkilöön iskeytyi yhtaikaa sama salaperäinen ja tuhoava voima. Ei +milloinkaan ennen ollut Vera Petrovnan ääni ollut niin liikuttava, +eivät milloinkaan hänen kasvonsa niin intohimosta palavat. Hänhän +lauloi sukulaissieluilleen ja uhmasi laulunsa hurjuudella ja +barbaarisella riemulla heidän koko nykyistä alennustaan. + +Mitä vahinkoa olemme kärsineet, näyttivät hänen sekavat silmänsä +sanovan, me olemme olleet oikeassa eläessämme viinistä, rakkaudesta ja +rohkeudesta. Mitä liikuttaa meitä se, että tämä seikkailuton kaupunki, +jota emme tunne, ympäröi meidät halveksunnallaan. Me olemme joitakin +minuutteja tunteneet iloa, jonkalaista ei täällä koe kukaan. + +Ja mustalaislaulujen kertosäkeet kohosivat voimakkain siiveniskuin, +Vera Petrovnan valkeat hiukset liehuivat ja prinssi Heridze pusersi +hitaasti kätensä nyrkkiin, nuo kädet, jotka olivat niin paljon +surmanneet, ja Helenan tuntemista vihreistä silmistä tipahtelivat +raskaat ja harvinaiset kyynelet. Ja he joivat keskeytymättä, itse +edes sitä huomaamatta, ikäänkuin haluten tiivistää ja rikastuttaa +arkaa olemustaan ja siten voidakseen tarjota heidän liian avarissa +sydämissään asuvalle nimettömälle ja kasvottomalle jumalalle +arvokkaamman uhrin. Liian avara sydän, se juuri ajoi heitä sinne tänne +heidän hillittömässä elämässään. + +Silloin heräsi myöskin Helenassa piilevä demooni, joka vaati häntä +vapautumaan itsestään. Viime viikkojen aikana, hänen koettaessaan +mukautua _Samovar'iin_, oli se jättänyt hänet rauhaan. Hän oli jäykkä +ja täynnä ainoastaan surullista välinpitämättömyyttä itseään ja muita +kohtaan. Ja hän oli ajatellut, ettei hän enää milloinkaan elämässään +joutuisi sen innostuksen valtaan, joka oli siihen asti vaatinut häntä +muodostamaan itsensä jonkun ihannekuvan mukaan. Mutta täällä, yhdessä +näiden ihmisten kanssa, jotka olivat deliriuminsa uhreja, hän jälleen +innostui, ja hänen demooninsa kuiskaili hänelle: + +Näethän, jokaisella elämällä voi olla sankarilliset piirteensä. Sinä +olet nyt mustalainen. Ole niinkuin he, ole riippumaton, villi ja +iloinen! Älä pelkää enää alkoholia! Älä ole kitsas itsellesi! Laula ja +pala! Se on ammattisi ainoa kauneus. Ja silloin olet oleva suuri ja +puhdas kuin orgioitten papitar ja samalla niiden uhri. + +Kuten aina, alistui Helena nytkin tämän äänen valtaan. Uusi tuli +liekehti hänen silmissään, jotka _Samovar'in_ vieraat olivat nähneet +vain tyhjinä ja murheellisina. Hurja rohkeus elostutti hänen +piirteensä. Hän alkoi polttaa. Hän ei enää välttänyt alkoholia, hän +etsi sitä ja vaati kovaäänisesti juomaan. Yhdellä iskulla tapasi hänen +viinin ja alkoholin muuttama äänensä sen jäljittelemättömän sävyn, joka +kuuluu mustalaismelodioihin, ja joka paisuu ja tunkeutuu sydämiin kuin +kummallinen tuska. Itse Vera Petrovnakin oli hämmästynyt. + +Tämän ratkaisevan yön jälkeen ei Helena enää heti suoraan työstä +palannut huoneeseensa. Koska hän oli maksanut Terhanille koko velkansa, +saattoi hän itse määrätä, minne hän ansionsa käyttäisi. + +Hän tuhlasi rahansa jonkinlaisella itsepintaisella raivolla kaikkiin +venäläisiin ravintoloihin ja ranskalaisiin baareihin, jotka +aamuhämärissä ottivat vastaan ne, jotka olivat yönsä viettäneet muita +huvittamassa. + +Hän teki velkoja kaikkialla. Eivät mitkään ansiot riittäneet +tyydyttämään tätä hävittävää himoa; sillä eihän hän voinut juoda +yksinään. Hänen oli kutsuttava mukaan Vera, Heridze, Olga ja +muut, jotka hän oli oppinut tuntemaan noina mielettöminä aamuina. +Hänestä tuli äkkiä _Pigal'in_ kansalainen, avomielisyytensä ja +suurpiirteisyytensä vuoksi rakastettu kansalainen. Miten monet, jotka +hän tunsi ainoastaan etu- tai pilkkanimeltään, sinuttelivatkaan häntä +nyt! Miten usein olikaan hän hiukset valloillaan, kirjavassa puvussaan +kuljeskellut horjuen pitkin katuja löytääkseen ravintolan, jossa olisi +vielä enemmän melua, vielä enemmän laulua. + +Vasta puolenpäivän seuduissa palasi hän hotelliin. Kokonaan nääntyneenä +kahdentoista tunnin hurjastelusta vaipui hän kuolemankaltaiseen uneen, +usein täysissä pukeissaan. Hänen herätessään olivat kaarilamput jo +sytytetyt. Sitten läksi hän tavallisesti Vera Petrovnan luokse, joka +vielä vuoteessa lojuen poltteli lakkaamatta itse kiertämiään savukkeita +pitkässä pahvi-imukkeessa. Siellä joivat he teetä ja pistäytyivät vielä +hetkeksi _Sans-Souci'hin_. Ja sieltä nieli _Samovar_ heidät koko yöksi, +ja senjälkeen pikku ravintolat, jossa he täydelliseen uupumukseen asti +tuhlailivat rahojaan ja hermovoimaansa. Niin sulkeutui piiri heidän +ympärillään, _Pigal'in_ noiduttu piiri. + +Ei milloinkaan ollut Helena saanut niin paljon menestystä kuin tänä +aikana. Hän säteili vielä nuorekasta kauneutta, jota hänen nykyinen +elintapansa jo hitaasti lakastutti ja tärveli. Hänen kasvoilleenkin +painautui se pateettinen tasapaino, jonka hänen entinen ja nykyinen +elämänsä muodostivat. + +Mutta niiden miesten ihailunosoitukset, joille hän _Samovar'issa_ +lauloi, eivät liikuttaneet häntä. Kaikki sekoittivat asiaan rahan. +Se ihanneolento, joka häämöitti hänen edessään, työnsi alusta +pitäen syrjään kaikki aineelliset intressit ja laskelmat. Vaikkei +hän muihin lakeihin mukautunutkaan, oli kuitenkin olemassa yksi, +jota hän ehdottomasti noudatti: omaa hyötyään tavoittelemattoman ja +korvauksettoman rakkauden. Tässä suhteessa oli Helena samanlainen kuin +useimmat venakot, jotka joivat itsensä tiedottomiksi, mutta humalasta +tajuttominakin ollen torjuivat kaikki hyväilyt, jotka eivät heitä +miellyttäneet. Eikä niissä miehissä, joiden seurassa Helena vietti +yönsä, ollut ainoatakaan, joka olisi vetänyt häntä puoleensa. Oli +vieraita tai sitten tovereita. Mutta oliko hänellä sitten aikaakaan +unelmoida rakkaudesta, kun hän keskiyöstä alkaen, pää alkoholin +kuumentamana ajatteli ainoastaan juomista, laulamista ja muiden laulun +kuuntelemista? + +Eräänä iltana hän kuitenkin ajatteli, vaikkakin vain silmänräpäyksen +ajan, voivansa rakastaa. + +Noin viikon ajan ilmoitteli Terhan Parisin venäläisissä ja +englantilaisissa sanomalehdissä, että kesäkuun 15 päivänä esiintyisi +_Samovar'issa_ salaperäinen, verraton kaukaasialainen tanssija, +"Daghestanin punainen kotka". _Pigal'issa_ vallitsi kuumeinen +uteliaisuus. Useimmiten levisivät tiedot siellä nopeasti, mutta +tällä kertaa ei kukaan tiennyt mainita nimeä. Vain Kyril irvisteli +kuullessaan kahviloissa kierteleviä huhuja, mutta kieltäytyi jyrkästi +puhumasta mitään. + +Ilmoituksissa mainittuna päivänä oli _Samovar_ viimeistä paikkaa +myöten täynnä. Kello yhteen mennessä yöllä eivät soittajat eivätkä +laulajattaret olleet nähneet tuntemattomasta vilahdustakaan. Samuel +Jakovlevitsh saattoi sanoa ainoastaan sen, että orkesterille oli +annettu käsky soittaa intohimoinen _lesghinka_ heti kuoron esityksen +päätyttyä. + +— Mutta me näemme hänet siitä huolimatta, ennenkuin hän alkaa, huudahti +pikku Ludmilla, joka oli vielä kärsimättömämpi kuin muut. + +— Täytyyhän hänen sentään tulla sisään ovesta, niinkuin kaikkien +muidenkin. + +Mutta kuoro oli jo lopettanut, eikä vieläkään ollut ketään uutta +olentoa sukeltautunut esiin. _Lesghinkan_ ensi tahdit kajahtivat. +Silloin riuhtaistiin Terhanin komeron ovi rajusti auki ja ulos ponnahti +purppurapukuinen paholainen. Helena kirkaisi heikosti. Se oli Feodor. + +Hän oli tuntenut tämän heti, vieläpä näkemättä edes hänen kasvojaan, +tuosta petoeläimen hypystä, jota kukaan ei olisi osannut jäljitellä. +Niin, hän se oli, hän tanssi, niinkuin hän istui hevosen selässä, +niinkuin Vera Petrovna lauloi. Kaukana ajasta ja maailmasta oli tuo +rytmikäs mielettömyys, tuo lihasten ihana hurmio, puku, joka verhosi +atleettimaista ruumista ja teki hänet siivet levällään leijailevan +kuninkaallisen linnun näköiseksi. + +Musiikin tahti kiihtyi. Vera Petrovna säesti huomaamattaan sitä käsiään +taputtaen ja laulaen. _Dshigitovkan_ hurja "hei" kaikui kuin itsestään +Feodorin huulilta ja paljaat tikarit välkkyivät hänen käsissään. +Hän pisti molemmat säkenöivän valkeiden hampaittensa väliin, kasvot +muuttuivat taistelunaamioksi ja hän alkoi pyöriä villisti ympäri kuin +dervishi. + +Kun hän viimeisen akordin soidessa painui polvelleen, puhkesi yleisö +hurjiin, innokkaisiin suosionosoituksiin. Ruhtinas Ashkeliani nousi, +tervehti ja silmäili rajuin silmin salia. Hän haki paikkaa. Kymmenen +tarjousta tehtiin hänelle yhtaikaa, häntä haluttiin kaikkiin pöytiin, +erittäinkin niihin, joissa oli naisia. Mutta hän astui kohti erästä +mustalaista, jonka hämmentyneen katseen hän oli tavoittanut. + +— Helena Borissovna, tekö siinä olette? kysyi hän. + +Äänen epäuskoisesta sävystä käsitti Helena, että hänen ulkomuotonsa +täytyi olla muuttunut. Feodor istuutui vastapäätä häntä, kuivaili +konemaisesti tanssin otsalleen pusertavia hikikarpaloita ja katsoi +tyttöä sanomatta sanaakaan, ikäänkuin hänen ensin täytyisi tottua tähän +tuntemattomaan henkilöön. + +Tämä ihmettely antoi Helenalle aikaa tointua hämmästyksestä, jonka +Feodorin ilmestyminen oli hänessä aiheuttanut. Ruhtinaan muutaman +hetken kestäneen tanssin aikana oli hänen tenhonsa jälleen vaikuttanut +Helenaan. Ja sitä lisäsi vielä hänen nykyisestä elämästään johtuva, +hänelle tähän asti uusi, kuuma ja syvä tunne. Mutta Feodorin +katsellessa häntä kiinteästi ymmärsi hän heti, ettei Feodor milloinkaan +onnistuisi erottamaan toisistaan Mesureux'n täysihoitolan nuorta tyttöä +ja _Samovar'in_ mustalaista. Ja se vapautti hänet Feodorista. Hän +muisti miehen kerran lausumat sanat: + +— Ei mitään vanhaa uuteen elämään. + +Kun Feodor tointui, oli jo liian myöhäistä; tyttö teki hänelle vain +puhtaasti ystävällisiä kysymyksiä. + +— Niin, kaikki on aivan yksinkertaista, kertoi mies, — Rizin kertoi +minusta Heridzelle, joka on tuntenut minut pikkupojasta asti. Hän tuli +luokseni päästessäni sairaalasta ja neuvoi minua tulemaan tänne. Vaikka +olisin maannut katuojassa, ei yksikään toinen ihminen olisi saanut +minua suostumaan. Minä sanoin itselleni, että saatoin aivan hyvin olla +täällä tanssijana, koska kerran henkilö, jolla suonissaan on Kaukaasian +jalointa verta, on _Samovar'issa_ kokkina. Entä te, Helena Borissovna? + +Tyttöä hymyilytti ajatellessaan, että hän juuri Feodorin takia oli +täällä, ja myöskin se, että hänen ainoa rakastajansa kohteli häntä niin +juhlallisesti silloin kuin koko _Pigal_ häntä sinutteli. + +— Fedja, rakas _dshigittini_, sanoi hän ivallisesti, — tänään olet sinä +tyhmyri, mutta odotapa muutamia viikkoja, niin ymmärrät. + +Hän syleili Feodoria sisarellisesti ja tilasi juotavaa, eikä toinen +uskaltanut sanoa hänelle, miten epätietoisuus oli kiduttanut Natalia +Borissovnaa kun hän ei ollut kuullut mitään sisarestaan. + +Helena ei ollut erehtynyt. Muutamien päivien kuluttua oli Feodor +kahlittu samaan piiriin kuin hänkin. Mutta omatessaan melkein +yli-inhimillisen vastustuskyvyn saattoi hän viikon yhtämittaa juoda +punaviiniä, tanssia ja lörpötellä kaukaasialaisten kanssa, pikku +Ludmillan, joka hänen vuokseen oli hyljännyt ruhtinas Rizinin, +nukahtaessa hänen viereensä jonkun ravintolan tai kahvilan sohvalle. + +Feodorin saaman jatkuvan menestyksen rohkaisemana pani Terhan toimeen +suunnitelman, joka jo kauan oli ollut hänen sydämellään. Eräänä iltana +kutsui hän Vera Petrovnan loukkoonsa ja sanoi tälle: + +— Rakas ystäväni, suuri taiteilija, minulla on tehtävänä teille +surullinen ilmoitus. Kesä on jo pitkällä ja liike alkaa käydä +huonommin. Huomaan olevani pakotettu erottamaan vähintäin kaksi +henkilöä. Ajattelin Nadjaa ja valtioneuvosta. + +Vera halusi väittää vastaan, uhata. Mutta Terhan ehätti ennen: + +— Älkää sanoko, että lähdette itsekin, parahin Vera Petrovna, hän +jatkoi, — olisin epätoivoissani, mutten mahtaisi asialle mitään. + +— Mutta eihän teillä ole milloinkaan käynyt näin paljon väkeä, huudahti +Vera. + +— Niin, mutta miten kauan sitä kestää? Myöskin ruhtinas Ashkeliani +maksaa minulle paljon ja verot käyvät aina korkeammiksi. Ah, ilman +veroja... + +Hän ryöppysi kohteliaisuuksia ja vakuutteluja. Mutta Vera Petrovna +ei kuunnellut enää häntä. Kuumeisesti koetti hän ajatella jotakin +ravintolaa, jossa hän mahdollisesti saisi uuden paikan. + +— Ja jos te lähdette, sanoi Terhan katsellen mustalaista +samettisilmillään, — on minun luonnollisesti pakko sanoa irti myös +loput kuorosta. + +— Lurjus, mutisi Vera Petrovna, — lurjus... + +— En suinkaan, vastasi Terhan lempeästi, sillä aionhan korottaa teidän +palkkaanne. + +— Sitä kiellän tekemästä! Silloin ei minua pidättäisi täällä enää +mikään, eivät edes teidän uhkauksenne. Ja sitten, älkää luottako +siihen, että minä sanoisin noille onnettomille tästä asiasta sanaakaan. + +Everstin oli otettava asia suorittaaksen. Hänen jättiläishartiansa +riippuivat velttoina, kun hän lähestyi ensimmäistä uhria, +kuoron bassoa, vanhaa, arvokasta, valkopartaista miestä, jossa +mustalaispuvunkin alla havaitsi virkamiehen. + +— Ah! Hyvä, hyvä, sanoi hän. Eleelläkään ei hän ilmaissut, miten isku +häneen koski, mutta kuitenkin pisti hän nopeasti kädet taskuunsa +salatakseen niiden vapisemisen. + +Nadjan kanssa ei everstin edes tarvinnut mitään puhua. Nähdessään +everstin ilmeen tämän tullessa hänen luokseen vääntyi hänen suunsa ja +hän sanoi: + +— Ulos ovesta? Niinkö? Kyllä! + +Kun eversti masentuneena painoi päänsä, hyökkäsi hän rinnakkain +istuvien Helenan ja Vera Petrovnan luokse ja huusi heille: + +— Nyt kai olette molemmat onnellisia, eikö niin, molemmat? Senjälkeen +kuin te teitte ystävyysliittoja selkäni takana, olen kyllä tuntenut, +etten jäisi tänne pitkäksi aikaa. + +— Mitä, mitä? sammalsi Helena, joka ei vielä tiennyt mitään asiasta. + +— Älä tekeydy niin viattomaksi, senkin samppanjanlatkija, +houkutuslintu... + +Hänet täytyi viedä ulos. + +— Vera, Vera, eihän tuo ole totta? huusi Helena. — Mutta silloin en jää +tänne enää minuutiksikaan! + +Mustalainen tarttui häntä hartioista vetäen hänet takaisin ja sanoi +surullisesti: + +— Ja mitä aiot tehdä? Menet toiseen _Samovar'iin_ ja kun olet kaunis ja +osaat laulaa, ajetaan joku toinen pois sijaltasi... + +Sinä iltana joi Helena itsensä enemmän juovuksiin kuin milloinkaan +ennen. Kolmen aikaan aamulla nousi hän äkkiä pöydästään: + +— Vienpä johtajallemme lasin samppanjaa, sanoi hän kimeästi nauraen. + +Koputtamatta astui hän Terhanin luokse ja ennenkuin tämä ehti lausua +sanaakaan, sinkautti hän pikarin vasten hänen kasvojaan. Terhan oli +muutaman sekunnin aivan jäykistynyt. Veriviiru valui pitkin hänen +poskeaan ja katosi kaulan poimuihin. Mutta hän ei ajatellutkaan pyyhkiä +sitä. Epäselviä nuoruudenmuistoja kohosi hänen mieleensä. Pitkiin +aikoihin ei hän enää ollut tuntenut tätä lyödyn eläimen värinää. Ilman +vihaa, vain tuntien hämmästynyttä uteliaisuutta, katseli hän sen +aiheuttajaa. Tyttö oli kaunis ja kopea. Ja sitten hän houkutteli myös +hyvin ihmiset juomaan... Hän työnsi tytön lempeästi, melkeinpä hellästi +ulos. + +Koko seuraavan viikon harhaili Helena kuin mieletön niitä harvoja +katuja, jotka rajoittivat hänen elämäänsä. Nyt hän todellakin alkoi +juoda. Tähän asti oli hän ollut humalassa tehdäkseen toveriensa lailla, +hälventääkseen öitten pituuden ja aamuhetkien yksinäisyyden. Mutta +nähtyään erotetun Nadjan säälittävät kasvot muodostui juominen hänelle +tarpeeksi, niinkuin morfiini liian paljon kärsivälle haavoittuneelle. +Selvinä hetkinään hän ajatteli heti niitä onnettomia, joiden +erottamiseen hänkin osaltaan oli syyllinen, ja heidän lapsiaan. Silloin +täytyi hänen purra hampaansa yhteen ollakseen voihkaisematta. Vain +alkoholin avulla kykeni hän kestämään nuo mielikuvat. Vera Petrovnakin +kauhistui näitä hurjisteluja, jotka viskelivät Helenaa ilman mitään +väliastetta täydellisestä tylsyydestä äärettömään kiivauteen ja +uhkasivat vahingoittaa hänen järkeään. + +— Lakkaa, luojan nimessä, sanoi hän Helenalle. — Et ole tottunut siihen +lapsesta asti niinkuin minä. Sinä tuhoat itsesi. + +— Anna minun olla, anna minun olla, vastasi Helena. + +— Minun täytyy ennen kaikkea unohtaa nuo asiat. + +Hän ei ollut vielä selviytynyt tästä kriisistä, kun amiraali Andrejev, +jonka aina täytyi ottaa vieraat vastaan oven ulkopuolella, ilmoitti +hänelle eräänä yönä, että joku nainen halusi puhua hänen kanssaan. + +— Nainen, sepä kummallista, sanoi Helena jo melkoisesti humalassa ja +läksi hyräillen eteishalliin. + +Saavuttuaan sinne hän humalastaan huolimatta säpsähti, ja huudahti +sitten: + +— Natasha? Miten... + +— Feodor ilmoitti minulle. Hän tiesi, että kärsin niin kovin. Rakkaani, +rakkahin Lenotshka, syleilehän toki minua! + +Helena syleili häntä intohimoisesti. Hän nauroi, itki ja nyyhkytti. + +— Miten onnellinen olen! Minun pikku pyhimykseni, pikku +sairaanhoitajattareni! Sinä täällä? + +Ryhmä humalaisia ihmisiä, jotka katselivat heitä uteliaasti, työnsi +heidät syrjään. + +— Ei jäädä tänne, huusi Helena, — tule saliin! + +— Mutta en ole sopivassa puvussa, otin ylleni ensimmäisen käteeni +sattuvan, heti kun pääsin vapaaksi työstä. + +— Ei se haittaa, tule nyt, tule, näytän sinulle Vera Petrovnan ja +ruhtinas Heridzen, tiedäthän, sen kuuluisan, ja Olgan, joka kerran kävi +meillä, isän luona. Saat nähdä, se on lystikästä. Luulet kai, että olen +juovuksissa, ei, ei, se johtuu vain siitä, että näin sinut. Tule nyt, +meidän täytyy välttämättä juoda yhdessä jotakin. + +Hän veti toisen mukanaan, vei hänet Vera Petrovnan viereen ja sanoi: + +— Tämä on sisareni, Vera, sisareni. Kaikkein hellin ja ihmeellisin +nainen, ja hän on kärsinyt niin paljon. En ole milloinkaan puhunut +hänestä sinulle mitään, sillä olen hävennyt oman itseni takia. Mutta +hän on tullut tänne. Katso toki, miten sievä hän on! Tuokaa hänelle +samppanjaa, pian! Feodor, tule tänne, kerro, miten hän sinua hoiti! + +Ruhtinas tuli lähemmäksi ja kumarsi syvään Natalia Borissovnalle: + +— Jos olisin tiennyt, että tulisitte tänne, en olisi teille +kirjoittanut. + +— Sinä, sinä olet vielä selvä! huusi Helena. — Sinä näytät +surulliselta. Eikö totta, Natasha? + +Hän puristi sisarensa kättä niin suonenvedontapaisen kiivaasti, että +tämä pyysi: + +— Lenotshka, rakkaani, älä juo enää tänään! + +— Mitäpä en tekisi sinun vuoksesi! Katso! + +Kädenselkämyksellä pyyhkäisi hän lasit pöydältä. Eversti, joka oli +katsellut kohtausta, sanoi hiljaa hänelle: + +— Miksi teit noin, Helena, tiedäthän, että se velotaan palkastasi. + +— Pyh, minä vihellän Terhanille. Tiedätkö, Natasha, että heitin lasin +päin sen likaisen lurjuksen naamaa. + +— Haluaisin sanoa teille jotakin, Natalia Borissovna, mutisi Feodor. + +Ja heidän ollessaan kahden: + +— Menkää pois, taivaan nimessä, menkää pois! Yö on tuskin vasta +alussaan. Ja pyydän, että ette syytä minua liian — äkkiä. Olemme pian +kaikki hänen kaltaisiaan. + +— Niin, niin, olen hyvin pahoillani, sanoi Natalia Borissovna kuin +itsekseen, — mutta miten voisi vetää hänet ylös tästä suosta? + +— Vannon teille, että jos minun olisi senvuoksi tapettava ihminen, niin +tekisin sen. Tehän tiedätte, miten suuresti rakastan teitä molempia. +Mutta nyt täytyisi surmata hänet itsensä, jotta hän luopuisi tästä. +Mutta ehkä tapahtuu ihme. Menkää nyt, minä rukoilen teitä, minun +on mentävä tanssimaan enkä voi tehdä sitä teidän läsnäollessanne. +Ihmettelettekö, että minussa on vielä jäljellä hitunen ylpeyttäkin? +Mutta olenkin aloittanut kaksi kuukautta myöhemmin kuin hän ja kestän +viiniä paremmin. Siinä kaikki. + +Natalia Borissovna kumartui ja suuteli Helenan silmiä pitkään. + +— Näkemiin, rakkaani, sanoi hän niin iloisesti kuin vain saattoi. — +Minun on lähdettävä. En vielä tiedä, milloin voin tulla uudelleen. +Tiedäthän, miten sidottu olen. Mutta tule sinä minun luokseni. Nyt on +Neuilly'ssä niin kaunista. Se tekisi sinulle hyvää. + +— Huomenna, rakkahin Natasha, varmasti huomenna! + +Kuukaudesta kuukauteen lykkäsi Helena tämän käynnin huomiseksi. + +Tämän yön jälkeisenä aamuna nyyhkytti Helena hysteerisesti Vera +Petrovnan olkapäähän nojaten, Feodorin juodessa Heridzen kanssa. + +— Ruhtinas, sanoi Ashkeliani (sillä kaikki kaukaasialaiset nimittivät +siten vanhinta ja jalointa maantiestään), tiedätkö, että Syyriassa on +tsherkessiläisiä eskadrooneja? + +— Oh, ei mikään uutinen. Ystäväni Osman Bey on jo kaksi vuotta ollut +siellä. + +— Kuulin siitä vasta tänään eräältä sieltä palanneelta. Tuntuu siltä, +että heillä on johtajanaan todellinen paholainen, joku pikkuinen +ranskalainen luutnantti Cellet, ja että he käyvät siellä kaunista sotaa. + +Tuli pitkä hiljaisuus, Heridze tarkkaili Feodoria. Hänen kasvojaan +varjosti syvä surumielisyys, niinkuin hän lukisi nuoren miehen +ajatukset. + +— Mennään sinne, ruhtinas, sanoi tämä äkisti. Siellä on meidän työmme +ja meidän aurinkomme. Ja täällä päättyy kaikki vihdoin huonosti. + +— Mene yksin, sanoi Heridze soinnuttomasti. + +— En rohkene. Ymmärräthän, passiasiat, matka, ei ainoatakaan +ystävää perillä. Mutta sinun kanssasi olisi elämä ihanaa. Sinä olet +päällikköni, vanha ruhtinaani. Ja millaisia sapeliniskuja, ruhtinas! + +— Vaikene, huusi Heridze, — vaikene! En voi enää. + +— Pidätkö itseäsi liian vanhana? + +— En tietenkään, tyhmyri, niin vanha kuin sinä oletkin, voisin vielä +katkaista sinut kahtia. + +— Miksi siis? + +— Jacquot. Et tunne häntä, koska en näytä häntä kenellekään muulle kuin +Veralle. En halua hänen huomaavan teissä _Pigal'in_ tuoksua. + +— Nainenko? + +— Tunnetko sinä naista, joka voisi pysyttää minut kokkina, +k-o-k-k-i-n-a, silloin kuin koko Idän kaupungit ovat valloitettavissa? + +Hän tunsi kylmää raivoa tätä estettä kohtaan, joka oli voimakkaampi +kuin kaikki hänen tulisuutensa, kaikki hänen toiveensa. Hän sadatteli +kauan. + +— Hän on minun tyttäreni, virkkoi hän viimein. — Niin, aivan pieni, +vasta viisivuotias, syntynyt Konstantinopolissa. Piru vieköön hänen +äitinsä ruumiin! Hän jätti minut Jacquot käsivarsillani. + +Hän naurahti saatanallisesti. + +— Minulla on ollut lapsia, tiedät sen. Kolme poikaa, jumala tietää, +missä he ovat, ja yksi tytär, jonka täytyy olla portto, niinkuin kaikki +muutkin täällä ovat. Se on minusta samantekevää. + +Hänen kauheille kasvoilleen valahti äärettömän lempeä ja voimattoman +tuskainen ilme. + +— Mutta katso, mitä minä en tekisikään hänen hyväkseen... en tiedä. +Mutta minun täytyy nähdä hänet joka päivä, ja hänen täytyy olla +iloinen. Ja sinut, sinun veresi, jota eniten rakastan, olen myynyt +hankkiakseni hänelle puvun. Hän on murtanut minut, Feodor. Hän on +murtanut vanhan Heridzen. Vera, Vera, laula niin, että seinät tärisevät! + + + + +IV. + + +_Samovar'issa_ oli painostavan kuuma. Umpinaiseen, ikkunattomaan, +voimakkaiden sähkölamppujen valaisemaan huoneeseen, joka oli täynnä +hajuvesien ja ihmishengityksen, tupakan ja alkoholin tuoksua, toivat +hurjasti pyörivät tuulettajat vain uutta tukahduttavan lämmintä ilmaa. +Helena ja Vera imivät pitkillä pilleillä jäälikööriään. + +— Kello ei ole vielä kolmeakaan, virkkoi mustalainen, — öistä ei +nykyään tule milloinkaan loppua. + +Hän silmäili salia. Melkein kaikki pöydät olivat varatut. Sitten jatkoi +hän: + +— Tänään lopetetaan ensi kerran vasta kello seitsemältä aamulla. Mitä +huvia mahtanevat ihmiset löytää tästä pätsistä, saadessaan ulkona +hengittää raitista ilmaa? + +— No, he tulevat kuuntelemaan meitä, sanoi Helena häijysti hymyillen. + +— Olisipa se edes totta. Jos tunnen, että joku todellakin kuuntelee +minua, on minusta kaikki muu samantekevää, mutta nämä amerikattaret, +jotka haluavat vain näytellä korujaan... He näkevät vain Feodorin. Jos +hän olisi vähemmän ylpeä, rikastuisi hän äkkiä. + +— Pyh, se aika kyllä tulee. + +— Miten sinä voit puhua noin, sinä, joka olet yhtä vähän ostettavissa +kuin hänkin? + +— Kuka tietää, miten kauan vielä? + +Vera Petrovna nojautui hiukan taaksepäin voidakseen paremmin +tarkastella Helenan kasvoja ja sanoi nyökäyttäen päätään: + +— Puhut noin vain siksi, että lääkäri on kieltänyt sinua juomasta. + +— Ah, olisin lakannut ilman häntäkin... ne kaksi päivää, jotka +sairastin deliriumia, olivat kamalia. Mutta tiedätkö, koko tämä viikko +on ollut raskas, niin pitkäveteinen ja synkkä. Ja minä olen niin +väsynyt, ajattelen enää vain vuodettani. + +Feodor kulki heidän pöytänsä ohitse. Hänen yllään oli tiukka, +karmosiininpunainen, karkeasta kankaasta valmistettu pusero. Suuret +hikipisarat kiilsivät hänen otsallaan. + +— Menen ulos hiukan hengähtämään, sanoi hän. — Nämä foxtrotit vievät +vielä minusta hengen. + +— Mitä hyödyttää häntäkin hänen rautainen terveytensä, pian on hänkin +loppuun kulunut, sanoi Vera Petrovna huomatessaan, miten Feodorin +posket olivat painuneet kuopalle. — Jos aikoo kestää tällaista elämää, +täytyy olla syntyään mustalainen tai sitten omistaa sellaiset luut kuin +Heridzellä on. Katsohan vain, miltä Rizin näyttää. + +Helena nosti veltosti päätään. Ruhtinas tanssi nuoren, voimakkaan +englannittaren kanssa. Hänen terveyttä uhkuvien kasvojensa rinnalla +näytti Rizin tavallistakin kelmeämmältä. Silmien ympärillä oli leveät, +mustat juovat, ja poskien iho oli veltto ja kalpea. Välinpitämättömästi +virkkoi Helena: + +— Se johtuu siitä, että hän on juonut liikaa sen jälkeen kun Ludmilla +jätti hänet. + +— Eikä tyttökään ole onnellinen, huomautti Vera — Feodor lyö hänet +laimin. Siksi juo tyttö enemmän kuin hänelle olisi terveellistä. Ja +tässä kuumuudessa... + +Tanssin päätyttyä istuutui Rizin Helenan viereen. + +— Lainaahan minulle punaista, pyysi hän. — Luulen, että kasvoni ovat +aivan vihreät. Vieraat varmaankin pelästyvät minua. + +Ja maalattuaan itsensä: + +— Rakkaat ystävät, tilatkaa minulle jotakin. Minulla ei ole enää +sou'takaan. + +Hän laski hiukan vapisevat, vanhaa, jaloa rotua todistavat kätensä +pöydälle ja katseli pikku Ludmillaa. Sitten hän kysyi väsyneellä +äänellä: + +— Luuletteko, että Feodor pian jättää hänet? Hän kiduttaa tyttöä kovin, +tiedättehän sen. Tyttö kertoo minulle kaiken, ja me olemme sopineet +siitä, että hän tulee takaisin luokseni, kun Feodor ei enää välitä +hänestä. En ole tiennyt rakastavani häntä näin paljon. Rakastan näin +ensi kerran ja... + +Orkesteri alotti uuden tanssin. Rizin sipaisi totunnaisesti hiuksiaan, +mutta liike oli raskas ja epäröivä. + +— Työhön, sanoi hän nousten vaivalloisesti. + +Hän läksi ja kumarsi elegantisti, niinkuin sopiikin kukkien täyttämän +pöydän edessä. + +— Viiden minuutin kuluttua laulamme. Herää! sanoi Vera Helenalle, joka +silmät ummessa nojasi hänen olkapäähänsä. + +— Nukahdin todellakin, mutisi tyttö. — Rizin ikävystyttää minua +rakkausjutuillaan. Jos hän kärsiikin, tapahtuu se hänen omasta +tahdostaan. Minä en ymmärrä sellaisia tuskia. + +Mustalainen oli vastaamaisillaan, kun Feodor syöksyi paikalle. + +— Helena, Helena, huusi hän, — tiedätkö, kuka juuri saapui? Irtitsh, +tiedäthän, Anton Ivanitsh, minun entinen päällikköni, se, jonka toin +uudenvuodenaattona tänne, kun tuhlailin viimeisiä rahojani. Sinähän +olit silloin mukana. + +Helena oli suoristautunut ja hänen kasvoillaan oli jotakin hänen +entisestä ilmeestään. + +— Huomaan, että muistat, jatkoi Feodor. — Hän ei ainakaan ole unohtanut +sinua. Hän kysyi minulta heti, mitä sinusta on tullut. + +— Sanoitko sen hänelle? + +— Tietysti. Ethän sinä kuitenkaan salaa mitään, luullakseni. Muuten ei +se näyttänyt häntä erikoisemmin yllättävän, yhtä vähän kuin sekään, +että hän näki minut ovella tässä puvussa. Voisi melkein luulla, että +hän on nähnyt kaiken ennakolta. Hän on kova mushikka. + +— Onko hän yksin? + +— Ei, hänen seurassaan on joku eriskummallinen ihminen, joka tuntuu +olevan täydessä humalassa. Hän menikin juuri vilvoittamaan päätään +vedellä. + +Hänen puhuessaan tunsi Helena pelkoa, tuskaa, hämminkiä ja toivoi +voivansa kätkeytyä, paeta, mutta kaikki oli vain ohimenevää kuohuntaa; +pian vaipui hän takaisin entiseen välinpitämättömyyteensä. + +— No, olkoon sitten, ja tulkoon aivan rauhassa, sanoi hän olkapäitään +kohauttaen. + +Mutta huomatessaan, että Anton Ivanitshin seuralainen oli Stefan +Morski, punastui hän hiukan. Hänen mielessään kutoutui tuon kirjailijan +kuva yhteen vain hilpeiden lukuhetkien ja kauniitten unelmien kanssa.. + +Helena ei saanut kauan miettiä, molemmat miehet olivat jo hänen +edessään, ja jo heidän ensimmäiset sanansa aiheuttivat hänessä niin +harvinaisen hyvänolon tunteen, ettei hän enää halunnut eritellä +ajatuksiaan. + +Se johtui Irtitshin ja Stefanin välittömästä tervehdystavasta. +Nämä miehet eivät voineet omaksua missään väärää sävyä, niin +yksinkertaisesti ja vaivatta sopeutuivat he joka tilanteeseen. Helena +huomasi sen heti ja kutsua odottamatta liittyi hän heidän seuraansa ja +istuutui pöytään, jossa Feodor jo odotti heitä. + +— Ha ha, nythän me istumme jälleen samoin kuin uutenavuonnakin, sanoi +Irtitsh. — Tänään on vain Stefan Maksimin paikalla ja myös sisarenne +puuttuu, Helena Borissovna. + +— Hän on hoitajattarena eräässä sairaalassa Neuilly'ssä, vastasi Helena +niin lyhyesti, että Irtitsh katsahti häneen tutkivasti. + +— Ette näytä olevan hyvässä kunnossa, Helena Borissovna, sanoi hän, +— ettekä tekään, ruhtinas. Punaisen vyöhykkeenkin ilma sopi teille +paremmin. + +— Aiotteko viedä minut sinne lakaisin? kysyi Feodor nauraen. — Ei, +pidän _leshghinkaakin_ sitä parempana. + +Kun tarjoilija järjesti orkesterin eteen tuoleja kuoroa varten, +nousivat Helena ja Feodor. + +— Hylkäämme teidät muutamiksi minuuteiksi, sanoi tyttö. — Minun täytyy +laulaa ja hänen tanssia. + +— Hyvä, vastasi Irtitsh, — me valikoimme sinä aikana viinin. + +Kun he jäivät kahden, kysyi hän Morskilta: + +— No, mitä pidät hänestä? Ja mitä tuumit siitä, mitä päivällisellä +sinulle sanoin? + +— En ylipäänsä tiedä enää mitään, olet antanut minun juoda liian +paljon, sanoi kirjailija autuaasti hymyillen. — Kaikki on kaunista, +kaikki on hyvää, annan sinulle siunaukseni, hän on nainen, jota +tarvitset. + +— Ha ha, Stefan Metvejevitsh, sinun silmäsi eivät enää osaa lukea +sydämiä. Sanon sinulle, ettei hänen ylpeytensä vieläkään ole kokonaan +murtunut. Mutta siitä huolimatta tulee hänestä vaimoni, senkin sanon +sinulle... ellei tämä toimi kokonaan tapa häntä. + +Hän puhui rauhallisesti ja miettivästi, kuten aina, vain viimeisissä +sanoissa värisi ääni hiukan. Stefan huomasi sen ruusuisesta +mielialastaan huolimatta. Se liikutti häntä enemmän kuin kaikki +Irtitshin hänelle yön kuluessa lausumat sanat. + +— Oletko todella rakastunut? virkkoi hän. + +— Rakastunutko? En, olenhan aivan tyyni. Helena Borissovna saa minun +puolestani tehdä mitä tahansa. Mutta jonakin päivänä täytyy hänen tulla +vaimokseni. Hänen täytyy. Tunsin sen heti, kun näin hänet ensi kerran. +En tiedä, miten sen sinulle selittäisin. Se on välttämättömämpää +hänelle kuin minulle. + +— Vaikene, vaikene, huudahti Stefan äkkiä. + +Vera Petrovna alkoi laulaa, ja kun Helena oli sanonut hänelle, että +salissa oli ainakin yksi ihminen, joka oikein ymmärsi hänen taidettaan, +oli hänen laulunsa täynnä kuumaa tenhoa. + +— Ah, kuiskasi Anton Ivanitsh, — tuo nainen saa veren kuohumaan +suonissa. + +Hän kuunteli hampaat yhteenpurtuina, silmät säihkyen. Kun Vera Petrovna +lopetti, huusi hän: + +— Hyvä, mustalainen! Vielä yksi laulu! + +— Ah, sinäkin jouduit satimeen, virkkoi Stefan. + +Irtitsh nyökkäsi myöntävästi. Hänen tyyneytensä, hänen itsehillintänsä +sulivat tuon äänen tulessa, kaikki oli jälleen niinkuin ennen +muinoin, jolloin hän vuokrasi saarelleen yksinomaan itseään varten +kuusitoistahenkisen kuoron, jolloin yöt ja päivät olivat pelkkää +musiikkia ja humalaa. + +— Luulin, että tuo ihminen oli kuollut, sanoi Anton Ivanitsh. + +Hänen sanoissaan ei ollut pahoittelua, pikemminkin vain puhdasta iloa +jälleen löytyneen nuoruuden vuoksi. + +Irtitshin huudahtaessa oli Vera Petrovna sisimmässään hämmästynyt. +Hänkin, mustalainen, oli hienolla vaistollaan tuntenut tuon +itsevaltaisen ja hartaan mushikan äänessä koko nuoruutensa: hulluuden +ja juopottelun hetket, särkyvien lasien kilinän, laulua tulvivan +aamuhämärän ja siihen uhratut rikkaudet. Hän tunsi, ettei noista +Helenan tuntemista miehistä kirjailija ollut se, joka tänä iltana +joutuisi hänessä uinuvan demoonin uhriksi. + +Hänen tummille kasvoilleen lehahti heleä puna; hän hymyili +toverillisesti Irtitshille ikäänkuin haluten sanoa: Myöhemmin, kaikki, +mitä haluatte. Vapautukaamme nyt ensin tästä laumasta! — Ja Vera +Petrovna viittasi kuoroa kiihdyttämään tahtia. + +Feodorin _lesghinka_ sai Irtitshin kokonaan pois suunniltaan. + +— Ah, piru vieköön, piru vieköön, toisti hän haltioissaan. — Onko +missään muualla nähty jonkun ruhtinaan osaavan tanssia noin? + +Viimeiset sävelet eivät vielä olleet hälvenneet, kun hän jo tilasi: + +— Kymmenen jäähdytettyä pulloa, ja kaikille parasta syötävää, mitä +teillä täällä on. + +— Hei, huusi Feodor ja heitti tanssiessaan käyttämänsä tikarin +pöydälle. — Tänään on juhla, huomaan, todellinen venäläinen juhla! + +— Istukaa tähän, ruhtinas, vasemmalle puolelleni, sanoi Anton Ivanitsh +kunnioituksella, jota hän ei vielä milloinkaan ollut Ashkelianille +osoittanut. — Ja te, mustalainen, sydämeni ilo, oikealle. Helena +Borissovna minua vastapäätä, niinkuin talon valtijatar, ja Stefan hänen +viereensä. Niin on hyvin. + +Alkoi toinen uudenvuodenyö. Mitä merkitsi se, että tällä kertaa oli +Irtitsh isäntänä ja Helena ja Feodor olivat _Samovar'in_ palveluksessa, +saaden palkkansa samppanjan kulutuksen mukaan, että kirjailija, +jonka aivot olivat tulvillaan ihmeellisiä unelmia, joi samasta +lasista kitarraa soittavan mustalaisen kanssa. — Täällä olivat kaikki +yhdenvertaisia, heitä sitoi toisiinsa sama vapautumisen tunne, he +olivat onnellisia ja innokkaita riemun lakkaamatta noustessa. + +— Jospa tietäisitte, miten iloinen olen, virkkoi Helena Stefanille — +saadessani puhua venäjää venäläisten kanssa tarvitsematta ikävystyä +pöytäni ääressä ja voidessani juoda koska hyvänsä ja sitä, mikä +parhaiten maistuu... Antakaapa minulle vielä samppanjaa, oikeastaan en +saisi juoda: minulla oli hiljattain deliriumkohtaus, mutta tänä iltana +on kaikki sallittua ja kaikki on hyvin. + +— Niin, eikö totta, tämä ilta on ihmeellinen, huusi Morski heilauttaen +kääpiömäistä päätään. — Minäkin tunnen itseni vapaaksi. Poissa on +kaikki tuska, kaikki henget, kaikki näkymätön. Viini suojelee meitä. +Mutta miten pyöreät olkapäät teillä onkaan, Lenotshka. + +Vasta tänä iltana havaitsi Helena, miten aistillisilta ja eläviltä +saattoivat nuo kasvot näyttää, jotka hän tähän asti jonkun omituisen +assosiation takia oli sulattanut yhteen johonkin kirjailijan +fantastisen luomuksen kanssa. Se tuntui hänestä epämiellyttävältä, oli +ikäänkuin joku seinällä riippuva naamio olisi äkkiä alkanut elää hänen +silmiensä edessä. + +Mutta Stefan ei enää kiinnittänyt häneen mitään huomiota, sillä Vera +Petrovna oli viitannut kitarransoittajaa alkamaan. + +— Meidän täytyy kunnioittaa ystäviämme vanhalla juomalaululla, sanoi +hän. + +Ja kun rytmikäs laulu hänen esittämänään kohosi kuin uskonnolliseen +juhlallisuuteen, kilisti Helena ensin Irtitshin, sitten Stefanin kanssa +ja he joivat yhdellä kulauksella pohjaan ääriään myöten täytetyt lasit. + +— Nyt minä laulan sinulle, huusi hän sitten. + +Helenan ääni ei enää ollut niin tuore kuin Mesureux'n täysihoitolassa, +jossa Anton Ivanitsh oli sen ensi kerran kuullut. Mutta sensijaan +oli siinä villiä, pateettista täyteläisyyttä, joka sai vielä enemmän +kuin hänen pukunsa ja muuttuneet kasvonsa hänet näyttämään Irtitshin +silmissä kokonaan uudelta ihmiseltä. + +—... Laula minullekin, Lenotshka, huusi Feodor. — Haluan juoda entisen +herrani terveydeksi, Anton Ivanitshin terveydeksi, hänen, joka meistä +yksin kohoaa korkealle. + +— Ja sitten minulle, Helena Borissovna, pyysi Irtitsh, — ja minä juon +ystäväni onneksi, ystäväni Stefan Matvejevitshin, jonka kirjaa me +tänään juhlimme. + +— Ja minä, sanoi kirjailija, — minä laulan ja ojennan Lenotshkalle +lasin, sillä kukaan ei näytä ajattelevan antaa hänellekin juomista. Ja +sitten minä syleilen häntä. Sallitko, Anton Ivanitsh? + +— Tietysti, en ole mustasukkainen. + +— Mustasukkainen, sanoi Helena nauraen tavalla, joka ilmaisi hänen +alkavan olla humalassa. — Onko sillä sanalla _Samovar'issa_ mitään +merkitystä? + +Ja hän, joka muuten jyrkästi torjui pienimmätkin hyväilyt, kumartui +äkkiä ja suuteli Stefania suulle. Sitten lauloi hän Feodorille: + + Kuin kukat suloiset + tuhlaavat tuoksuaan, + niin malja täysinäinen + Sua juomaan viekoittaa. + +Ja sitten tuli Irtitshin vuoro, sitten jälleen Veran ja vihdoin +Stefanin. Tarjoilijat tuskin ehtivät kyllin nopeasti avata pulloja. +Päihtymys paisui kuin virta, säännöllisesti ja tasaisesti, ja Irtitsh +tunsi halua laajentaa ystäväpiiriä. + +— Kutsukaa toverinne mukaan, kaikki, niin että nuo amerikkalaiset +näkevät, miten mushikka osaa olla isäntänä, sanoi hän. + +Koko kuoro liittyi Anton Ivanitshin pöytään. Myös kaikki soittajat +tulivat juomaan. + +— Ja tuo tuolla, hänen on myös tultava, huusi Irtitsh osoittaen +Riziniä, joka oli kutsuttu pöytään, niissä oli vain naisia. — Tänä +iltana en halua jättää muille mitään. + +— Mikael, Mikael, huusi Feodor, — tule venäläisten luo! + +Ruhtinas epäröi, mutta huomatessaan, miten humalassa seurue oli pelkäsi +hän skandaalia ja nousi. Hänen tullessaan lähemmäksi huusi Stefan, joka +tuijotti häntä likinäköisillä silmillään, äkkiä: + +— Mutta sehän on ruhtinas Mikael Andrejevitsh! Olen pari kertaa ollut +hänen juhlissaan ruusutarhassa. Hän oli kovin ylpeä. Miten kummallista +tämä on! + +Myös Rizin tunsi kirjailijan, mutta hänen kuolleet kasvonsa pysyivät +liikkumattomina. Hän vilkaisi vain nopeasti Ludmillaan, joka joi +samasta lasista Feodorin kanssa ja istuutui sitten hiukan syrjään +muista. + +— Ottaako hän todella vastaan juomarahoja? kysyi Stefan naiivisti +Helenalta. + +Tyttö rypisti kulmiaan. + +— Mitä se teitä liikuttaa? kysyi hän kuivasti. + +Mutta kirjailija ei käsittänyt hänen paheksumistaan, vaan jatkoi +humalaisen itsepäisesti: + +— Olisi kummallista, jos hän ottaisi minulta, entiseltä vieraaltaan... + +Ennenkuin Helena älysi hänen tarkoituksensa, huusi hän: + +— Anton, annahan minulle sata frangia. + +Ja hän ojensi saamansa rahat ruhtinaalle. + +Tämä katsoi häntä kummastuneena. + +— Ottakaa, ottakaa, ne ovat teille, sanoi Stefan nauraen kuin lapsi, +joka särkee leikkikalukonettaan. + +Rizin ojensi konemaisesti kätensä. + +Mutta Ludmillan kimakka huuto pysähdytti hänet. + +— Misha, Misha, heitä ne päin hänen naamaansa! En kärsi sinua +kohdeltavan noin! Rakas Misha parka! + +Hän tempasi setelit, repi ne rikki ja syleili Riziniä suojelevasti. + +— Mutta mitä te ajattelette, sopersi Stefan. — En minä tahtonut... +halusin vain, nähdä... + +Hän näytti niin masentuneelta, hyljätyltä ja poikamaiselta, että Helena +unohti vastenmielisyyden, jonka Stefanin käyttäytyminen oli hänessä +herättänyt. + +— Kauheata, miten te saatoitte? kysyi hän kyynelet silmissä. + +Irtitshin voimakas ääni keskeytti yleisen mutinan. + +— Ette saa pahastua häneen tämän vuoksi, ruhtinas, hän ei ole toisten +ihmisten kaltainen. Takaan, ettei hänen aikomuksensa ollut loukata +teitä. + +— Sehän on selvä, sehän on selvä, sanoi Rizin. — Minä ymmärrän... + +Mitä merkitsi hänelle tämä uusi loukkaus hänen arvokkuuttaan kohtaan, +josta hän itse aikoja sitten jo oli luopunut, sen rinnalla, että +Ludmilla jälleen oli tullut hänen luokseen? + +Muuten unohtui tämä välikohtaus pian, kun uusia pulloja kannettiin +pöytään. + +Pian taisteli aamunsarastus lamppujen kalvennutta valoa vastaan. + +— Meidän täytyy lopettaa, sanoi Vera Petrovna. — Me olemme viimeiset ja +eversti parka odottaa jo, että lähtisimme, jotta hänkin voisi rientää +puutarhaansa. + +— Älkää olko siitä huolissanne, vastasi hovimestari. — Usein ei saa +iloa palvella sellaista pöytäkuntaa. + +Mutta kaikki olivat jo nousseet. + +— Kello on vasta seitsemän, sanoi Irtitsh. — Juna lähtee vasta puoli +kymmeneltä. Missä jatkamme? + +— Oikein puhuttu, sanoi Heridze astuen keittiöstä saliin. + +— En tunne tätä herraa, joka kutsui meitä mukaan, mutta hän miellyttää +minua. Kuullessani teidän juhlivan täällä, nousi janoni ihan +huippuunsa. Ellette tiedä, minne menisitte, niin seuratkaa minua. + +Hän tarttui tuttavallisesti Irtitshin käsivarteen ja vei hänet kadulle. +Muut tulivat perässä. + +— Vien teidät paikkaan, joka vasta tänä aamuna avataan, selitti +Heridze. — Ei kovinkaan mukava, mutta siellä on vodkaa, jonka veroista +ei löydä koko Pariisissa. Huoneisto kuuluu entiselle kokilleni, se +selittää kaiken. + +_Esturgeon'in_ muodosti vain yksi ainoa pieni huone _Rue Douai'n_ +varrella. Vastakalkituilla seinillä riippui naiiveja, maalauksia. Koko +kaluston muodosti kaksi pitkää pöytää penkkeineen. Palvelijoina olivat +isäntä, paksu ja iloinen, mies ja hänen puolisonsa. Koko huone tuoksui +voimakkaasti kotiruualta; paikka oli yksinkertainen, köyhä, mutta +kaikki näytti toivottavan iloisesti tervetuloa. + +— Hm, hm, murisi Heridze, — on hyvä, että tulimme heti. + +Pikku ravintola oli itse asiassa täpötäynnä. Kaikki yöravintolat olivat +jo suljetut ja uutuuden viehättämänä olivat venäläiset laulajattaret, +tanssijattaret ja soittajat heti lähteneet _Esturgeon'iin_. +Vastatulleet työntäytyivät niin hyvin kuin mahtuivat muitten vieraitten +joukkoon. Useimmat siellä olevista olivat mustalaisia. Heidän +ruskeat kasvonsa ilmaisivat heidät, samoin myös se luonnollisuus, +millä he kantoivat pukujaan, jotka venäläisten yllä vaikuttivat vain +valepuvuilta. Mutta ennen kaikkea tunsi heidät hilpeistä kasvoistaan. +Ei naisista eikä miehistä voinut havaita, että he olivat koko yön +juoneet ja tehneet työtä. + +Kun Heridze tapansa mukaan puhui hyvin äänekkäästi, virkkoi eräs +viulunsoittaja hänelle nöyrästi, mutta varmasti: + +— Ruhtinas, tänään on pyydettävä lupa _tulumbashilta_, jos haluaa puhua +kovaa. + +— Ah, onko teillä _tulumbash_? kysyi Heridze ollenkaan väittämättä +vastaan. — Onko se Sidko? lisäsi hän nyökäten vanhaa mustalaista +kohden, joka istui kunniapaikalla lihavana ja mahtavana kuin +epäjumalankuva. + +— Niin, ruhtinas, vastasi tämä. — Kun tämä talo avattiin ja annettiin +meidän haltuumme, halusivat nuo nuoret huvitella vanhojen tapojemme +mukaisesti. Suo anteeksi, mutta saat puhua ainoastaan minun luvallani, +ruhtinas. + +Seikkailija myöntyi kunnioittavasti. + +— Minua, minua ei sinun tarvitse opettaa tottelemaan _tulumbashia_, +sanoi hän. + +— Miten mielenkiintoista, miten mielenkiintoista, kuiskasi Stefan +vieressään istuvan Helenan korvaan. — Sana, jota he käyttävät, juontaa +alkunsa Aasiasta. Se merkitsee kaikista valituista päälliköistä +vanhinta. Mutta en tiennyt, että mustalaiset... + +Hän keskeytti, sillä jälleen kuului Sidkon ontto ääni: + +— Ehdotan, hän sanoi, — että nimitämme ruhtinas Heridzen toisen pöydän +_tulumbashiksi_. Osoitamme siten kunnioitusta miehelle, joka on aina +ollut mustalaisten ystävä. + +Ja kaikki nämä ihmiset räikeine, kuluneine vaatteineen, joiden puutteet +kelmeä aamunsarastus julmasti paljasti, nämä ihmisparat, jotka juuri +olivat palvelleet tunnottomien juoppojen leikkikaluina ja nauraneet +saadakseen juomarahoja, tunnustivat vakavin ilmein yksipäiväisen +kuningasarvon miehelle, joka oli vajonnut syvemmälle kuin kukaan +heistä. Uskoiko kukaan tätä leikkiä? Tuntuiko se heidän humalaisissa +aivoissaan todellisuudelta vai oliko se vain lapsen mystillistä +mielikuvitusta? Ei kukaan olisi osannut sitä sanoa, mutta ainoa, johon +tämä harhakuvitelma vaikutti totuuden voimalla, oli Stefan. Täältä +löysi hän jälleen oikean valtakuntansa ja näytti aivan selvinneen. +Helenan valtasi se harvinainen kauneus, joka loisti hänen silmistään, +hänen otsaltaan ja hänen melkein ruumittoman keveältä kädeltään, jonka +hän tiedottomasti oli laskenut Helenan olkapäälle. Tuo pitkä käsi oli +niin hento ja samalla voimakas, muistuttaen jotakin salaperäistä, +suojelevaa hyönteistä, ettei tyttö uskaltanut liikahtaakaan peläten +säikäyttävänsä sen pois. Vanha mustalainen kysyi Heridzeltä. + +— No, ruhtinas, mitä haluat? + +— Ennen kaikkea, että juomme. + +— Sitä toivon minäkin, sanoi Sidko. + +— Älkää liikkuko, sanoi Helena Stefanille, joka kuin hypnotisoituna +aikoi noudattaa molempien pöydänvanhinten käskyä, — minä palvelen teitä. + +Hän täytti lasin vodkalla, nosti sen miehen huulille ja joi sitten +itse. Muutamiin sekunteihin ei kuulunut muuta kuin laseista valuvan +paloviinan pulputus. + +— Ja nyt, lapset, lauletaan, käski Sidko. + +Vaistomaisesti kääntyivät kaikki katseet Vera Petrovnaan. Hän nyökkäsi +liikutettuna kiitokseksi tästä kunnianosoituksesta, mutta virkkoi: + +— Ellei se ole _tulumbashin_ suoranainen määräys, ehdotan, että tavan +mukaan aloitamme kuorossa. + +Sidko ja Heridze nyökkäsivät yhtyen häneen ja vanha mustalainen lausui: + +— Melkein kaikki täällä ovat meidän heimoamme ja muut ovat ystäviä. +Voimme laulaa vanhojen lauluja. + +Heti kajahti laulu, jota Stefan ja Irtitsh — miten paljon he +lienevätkin käyneet Moskovan yöravintoloissa tai olleet saarilla +— eivät milloinkaan olleet kuulleet. Se oli hidas, kaihomielinen, +valittava ja hillitty, mutta silti leveä ja täynnä loppumatonta +sisäistä vapautta. He lauloivat sitä hartaina, liikkumattomina, +kivettynein kasvoin. Silloin tällöin sipaisi ihmeellisen kevyt käsi +kitarran kieliä. _Esturgeon'in_ valkeiden seinien sisällä vallitsi +näännyttävä intohimo ja lempeä surumielisyys. Stefanin käsi puristi +kiinteämmin Helenan lämmintä olkapäätä. Hän ei ihastukseltaan enää +voinut hillitä itseään ja kuiskasi: + +Kaikki maailman kulta ei riittäisi ostamaan näitä lauluja! Ne ovat +leirien ja telttojen lauluja, salaisuuksien lauluja, joita ei +myydä. Helena, rakas Lenotshka, ettekö näe heitä arolla hevosineen, +vaunuineen, ettekö näe tuulta, aron tuulta heidän hiuksissaan! +Siellä on pieniä, tummia tyttöjä ja vanhoja naisia, jotka näkevät +tulevaisuuden, ja siellä on soittajia... + +Säteilevästi hymyillen kuunteli tyttö häntä niinkuin nuorentavaan +uneen vajonnena. Siitä oli jo niin kauan, kun hän oli kuullut kauniita +sanoja. Hänen elämänsä oli juopuneitten huutoja, hysteerisiä kyyneleitä +ja huumausta, mitä kaikkea _Samovar'in_ öitten elämä oli täynnään. +Ja Stefanin ääni! Se oli kuin noidan, joka osasi houkutella hänen +sielussaan kumpuilemaan uusia lähteitä, joiden hän oli luullut jo +aikoja sitten kuivuneen. + +— Jumala, miten kaunista, mutisi Helena. + +Kodittomien salaperäisen laulun kaikuessa oli eräs mustalainen +noussut hitaasti ikäänkuin vastustamatonta ääntä totellen. Hän +oli koko joukosta melkein ainoa aistikkaasti puettu. Hänellä oli +vadelmanpunainen pusero, jota piti koossa hiukan tummempi vyö, ja +vanhan kullanväriset avarat housut. + +Hänen leveät, litteät kasvonsa puoliksi suljettuine silmineen ja +esiinpistävine poskipäineen olivat aivan hurmioituneet. Huomaamattomin +liikkein alkoi hän tanssia. Hän ei siirtynyt paikaltaan, hänessä elivät +vain polvet, vavahtelevat olkapäät ja kädet, jotka hän verkkaan kohotti +otsansa tasalle. Mutta nämä yksinkertaiset liikkeet, hänen punaisten, +puoliavointen huultensa hymy vaikuttivat niin voimakkaasti ja mukaansa +vievästi, että Stefanin mieleen tulivat Niilin, Tiibetin ja Gangesin +suuret jumalat. + +Äkkiä hajoitti kimakka vihellys mystillisen tunnelman. + +Se oli ruhtinas Heridze. + +— Hei, hei, kirkaisi Feodor. + +Ja välittömästi kajahti hullu hymni, niinkuin hirmumyrsky olisi +puhjennut riehumaan. Nämä naiset, nämä miehet, jotka äsken juuri +olivat loihtineet huoneeseen kuljeksivien laumojen surumielisyyden +äärettömän hienoine vivahduksineen, valtasi joku kummallinen, kirkuva +demooni. He lauloivat tahdin yhä kiihtyessä loistavin silmin ja +jännittynein lihaksin, tulisen viinin ja kauniiden tyttöjen suunniltaan +saattamina. He tuntuivat läähättävän ylitsevuotavasta riemusta. Ja +äskeinen papillisen arvokas tanssija muuttui hyppiväksi fauniksi. +Heridzen vihellykset, Feodorin kiljahdukset ja muitten kättentaputus +löivät hänelle tahtia yhä hurjemmin. Viuluniekat availivat kuumeisesti +koteloltaan, kitarransoittajat näppäilivät raivoisasti soittimiaan. Ja +vaikka he kaikki olivat uupuneita yön laulusta, tanssista, musiikista +ja alkoholista, ei kukaan ajatellut muuta kuin saada laulaa, tanssia, +soittaa ja juoda yhä lisää. + +Helena ja Stefan täyttivät konemaisesti lasinsa ja tyhjensivät niitä +lakkaamatta. He eivät enää tajunneet aikaa eivätkä paikkaa, he tiesivät +vain, että tämä silmänräpäys oli kaunis ja että heidän ruumiinsa +näyttivät sulautuvan yhteen. Molemmat hätkähtivät, kun heidän toisiinsa +nojaavien päittensä takaa kuului Anton Ivanitshin ääni, hiukan +hitaampana kuin tavallisesti: + +— Minä menen nyt. + +He katsahtivat häneen mitään ymmärtämättömin silmin. Irtitsh oli +juovuksissa, mutta loistavalla tuulella. + +— Kello on yhdeksän, sanoi hän, — junani lähtee kolmenkymmenen viiden +minuutin kuluttua. + +— Oh, hiiteen junasi, huusi Stefan onnellisesti nauraen. — Tänään on +kaikki samantekevää. + +— No, no, sinähän olet tänään ihan täydessä vauhdissa, sanoi Anton +Ivanitsh painokkaasti. — On vain hyvä, että kirjasi on valmis. Mutta +minun työni ei vielä ole valmis. Ja vaikka olisin kymmenen kertaa +enemmän päissäni, läksisin joka tapauksessa. Helena Borissovna, jatkoi +hän — ja jos tyttö olisi ollut normaalissa tilassa, olisi hän nähnyt +miehen tavallisesti niin läpitunkemattomilla kasvoilla kiivaan piirteen +— Helena Borissovna, näemme pian jälleen. Ja jos joskus tunnette halua +kuolla — niin käy kyllä — niin kutsukaa minut avuksi. + +— Mutta älä nyt sano meille hyvästi, huudahti Stefan. — Me tulemme +mukanasi. Eikö totta, Lenotshka? + +Kun he astuivat kadulle, paistoi aurinko täydellä terällä heidän +kasvoihinsa, ja Helenan täytyi nojata Irtitshin käsivarteen, ettei +horjuisi. + +— Ah, mehän olemme Pariisissa, huudahti hän, — en enää muistanut sitä. +Ja luuletteko, että nuo muut tuolla _Esturgeon'issa_ tietävät siitä? + +Hän nikotteli naurusta kuullessaan, miten mustalaisten juhla yhä +meluisana jatkui. + +— Ettekö halua, että ensin saattaisimme teidät kotiinne, esitti Irtitsh +lempeästi. — Teidänhän täytyy asua aivan lähellä, ja minulla on vielä +vähän aikaa. + +— Mitä, arveletteko, että olen humalassa? Ahaa, ette te noista +pienistä, läpitunkevista silmistänne huolimatta tunnekaan siis minua. +Nopeasti auto, että pääsemme jatkamaan juhlaa. Älkää pahastuko, +tahtoisin niin mielelläni, että jäisitte tänne, mutta te ette itse +halua. Tiedättekö, että nyt pidän teistä enemmän? Kun te olette läsnä, +olen paljon tyynempi. Mutta Stefanista minä pidän. + +He nousivat autoon. Matkalla _Gare du Nord'ille_ jatkoi Helena: + +— Kutsun häntä Stefaniksi, miten koomillista! Minähän tuskin tunnen +häntä. Hänen kirjojaan lukiessani minua peloittaa. Suuri kirjailija. +No, mitä sillä on väliä. Ennen kaikkea on hän suuri juoppo niinkuin +minäkin. + +Ennenkuin Irtitsh hypähti vaunuosastoonsa, veti hän asemasillalla +Morskin nopeasti sivuun ja sanoi tukahtuneella äänellä: + +— Pidä hyvää huolta hänestä, Stefan Matvejevitsh. Varjele häntä +kaikessa. Ja jos vain voit, estä hänet juomasta. + +Hän syleili toista kiihkeästi, sulki vaununosaston oven eikä enää +katsahtanut heihin. + +Kahden jäätyään valtasi Helenan ja Stefanin heidän päihtymyksestään +huolimatta merkillinen, kiusallinen tunne. Asemalla eivät he tunteneet +sitä niin selvästi, sillä paikallisjunien, matkatavaravaunujen ja +jalankulkijoiden melu huumasi heitä. Mutta päästyään kadulle sai tuo +tunne sellaisen vallan, että he välttivät katsomasta toisiaan. + +Heidät sitoi toisiinsa sanaton sopimus, sama aikomus, mutta he eivät +uskaltaneet pukea sitä sanoiksi eivätkä ilmaista sitä liikkeelläkään. +_Esturgeon'issa_ vallinneen hurjan metelin aikana oli kaikki näyttänyt +heistä niin helpolta, siellä olivat mieletön musiikki ja tanssi +riistäneet heidät mukaansa. Mutta täällä, ihmisten ympäröiminä ja +kahdenkesken jätettyinä he empivät. He olivat palanneet takaisin +sivistykseen, ja se vaati harkitumpia valmisteluja. + +Sekunnin ajan miettivät he molemmat palaamista takaisin ravintolaan, +jotta sen alkuperäisen villi tunnelma vapauttaisi heidät tästä +pakonalaisuudesta. Mutta ihana kesäaamu oli heidät lumonnut. Heistä +tuntui sietämättömältä ajatella tuota helvettiä nyt, kun heidän yllään +oli korkea taivas ja kaunis aurinko. Epäröiden seisoivat he aseman +edustalla. Kiireestään huolimatta pysähtyivät matkustajat katsomaan +naamiaispukuista naista. Yhä raskaammilta tuntuivat minuutit heistä, +mutta he tiesivät sittenkin, etteivät he voineet erota. + +Lykätäkseen tytön ratkaisua ja voittaakseen aikaa ehdotti Stefan: + +— Mennään _Bois de Boulogne'iin_. + +— Ah, mielelläni, huudahti Helena. — Ajatelkaahan, kolmeen viikkoon en +ole liikkunut _Pigal'ista_ minnekään. + +Sana _Pigal_ näytti saattavan hänet jälleen humalaan. Koko matkan +lörpötteli hän kaikenlaista joutavaa ja nauroi lakkaamatta. Ja yhä +uudelleen toisti hän samaa lausetta: + +— Te tunnette kaikki kummalliset sanat, kaikki taikasanat, selittäkää +minulle, mitä sana _Pigal_ merkitsee. + +Sitten, niinkuin jälleen deliriumin vallassa, alkoi hän puhua +Feodorista, erotetusta Nadjasta, hovimestarista, lasista, jonka hän oli +heittänyt Terhanin kasvoihin, kaukaasialaisten seurassa vietetyistä +aamutunneista _Lesghine'issä_, Olgasta, omista hallusinatioistaan. +Äkkiä hän vaikeni. He olivat jo ajaneet läpi _Porte Dauphine'in_ ja +metsä ympäröi heitä kiemurtelevin käytävin. + +— Puita, näin paljon puita, mutisi Helena himokkaasti. — Kiitos, Stefan +rakas. Olet hyvä, kun näytät minulle tämän kaiken. + +Sairaalloisessa kiihtymyksessään tuntui hänestä siltä kuin mies olisi +noita, koska hänen oli onnistunut vaikkapa vain yhdeksi aamuksikin +temmata hänet irti siitä turmiollisesta piiristä, jonka vanki hän +oli. Ja Helenan äänen intohimoinen tuska ja aistillinen hellyys +hämmästyttivät miestä. Kun vaunut ajoivat järven ohi, huudahti Helena: + +— Haluan soutelemaan! + +Stefan totteli. Tähän aikaan puistossa maleksivien kävelijöitten +ivallisten katseitten seuraamina astuivat he veneeseen. Stefan sousi +kömpelösti, varsinkin kun aurinko kimmelsi tuhansin kipunoin hänen +paksuissa silmälaseissaan. Helena uitti kättään vedessä. + +— Se on niin viileätä, hän virkkoi, — miten ihanaa olisikaan uida +täällä. + +— Ei, ei, pyydän teitä, mutisi Stefan pelästyneenä tytön äänensävystä. + +Ilman tätä huomautusta ei tyttö olisi ryhtynyt mihinkään. Mutta +kuultuaan hänen sanansa hän huudahti: + +— Ah! Sinä pelkäät, no, minä... + +Hän ojentautui salamana ja hyppäsi. Stefan jäi hämmästyksestä +liikkumattomaksi muutamaksi hetkeksi. Helena vajosi jo. Silloin tarttui +hän tyttöä lujasti hartioista ja vaikka vene heiluikin kovasti, veti +hän hänet veneeseen. Tyttö nauroi, hiukan väristen, ja sanoi: + +— Vielä kerran, haluan vielä kerran, on niin kuuma! + +Vastaamatta mitään ohjasi Stefan veneen maihin. Hän ei tiennyt, miksi +yhtäkkiä Irtitshin viimeiset sanat surisivat hänen korvissaan. + +Hän pyysi minua pitämään tytöstä hyvää huolta, ja hän oli vähällä +hukkua, mietti hän. — Siis hän tiesi. Mutta hän tiesi vielä jotain +muutakin, koska hän pyysi minua varjelemaan tyttöä. Mutta mitä? + +Kun he pääsivät maalle, työnsi hän Helenan kuumeisesti autoon ikäänkuin +peläten tytön hyppäävän veteen jälleen. + +— Asuntoonne, pian, sanoi hän. + +Tyttö antoi ajajalle osoitteen tämän muristessa siitä, että vaunu +kastui. He ajoivat muutaman minuutin mitään puhumatta. Äkkiä alkoivat +Helenan hampaat kalista vilusta. + +— Minä kuolen, hän huusi, — ellen saa hiukan alkoholia! + +Stefan pysähdytti auton pienen ravintolan eteen. Salia siivoovat +tarjoilijat olivat ällistyksissään nähdessään sisään tulevan juopuneen +naisen, kirjaviin hepeniin puetun, silkkiliina päässä ja niin märkänä, +että vesi tipahteli vaatteista. + +— Hänen täytyy saada lämmitellä, mutisi Stefan. + +— Hyvä, vien teidät lämmityshuoneeseen, sanoi eräs tarjoilijoista. + +Kolmisin astuivat he hyvin jyrkkiä portaita alas kellarikerrokseen, +Helena horjuen ja kompastellen. Vihdoin tulivat he hiilikellariin, +jossa sijaitsi myös keskuslämmityslaite. + +— Tuokaa minulle konjakkia ja jotain leivoksia, pyysi Helena. + +Kellarin lämpö teki hyvää, mutta ruumiiseen liimaantuvat vaatteet +tuntuivat ilkeiltä. Hän joi konjakin nopeasti, suurin kulauksin. Ja +sitten riisui hän pikaisesti puseron, hameen ja paidan yltään. + +Stefan tuijotti polvet vavisten hänen voimakasta, joustavaa ruumistaan. +Helena ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Konjakkilasi kädessä +nojautui hän lämpöjohtoon antaen lämmön tunkeutua kaikkiin huokosiin. +Stefan lähestyi häntä varovasti ja ojensi kätensä tytön täyteläisiä +rintoja kohden. Mutta Helena väisti äkkiä huutaen: + +— Ei, ei, kun olen humalassa, et saa ottaa minua! Jo monet ovat sitä +yrittäneet, mutta tähän asti ei kukaan ole onnistunut. + +Sitten, äkkiä tajuten alastomuutensa, pukeutui hän ripeästi. Mykkinä +ja vihamielisinä palasivat he Pariisiin. Mutta Stefan seurasi Helenaa +tämän hotelliin eikä tyttö pannut vastaan. Ensi töikseen tilasi hän +huoneeseensa konjakkia. He joivat vaieten, umpimielisinä. Heidät +valtasi kauhea, raskas, eläimellinen humala. Tyttö ei jaksanut enää +pysytellä pystyssä vaan heittäytyi vuoteelle. Kirjailija ojentautui +hänen viereensä. + +— Ei, ei, en tahdo, sopersi tyttö, mutta kietoi samalla hänet käsin ja +jaloin ikäänkuin peläten, että hän pakenisi. + + + + +V. + + +Stefan oli kykenemätön rakastamaan. Hän kuului liian paljon omaan +satumaailmaansa voidakseen ottaa eläviä olentoja vakavasti. Ne +saattoivat tarjota hänelle ainoastaan aineksia hänen luovaa työtään +varten. + +Rakkaudessa — täytyy antaa. Vapaaehtoisesti ja välinpitämättömästi +antoi Stefan kaikille ystävyytensä, jonka luonnollisuus, runous ja +lapsellinen hyvyys muodostivat, ja hänen äänensäkin, joka muistutti +linnun pyytäjän tai taikurin ääntä, tuntui aina vapaasti ilmaisevan +häntä itseään — mutta hänen sisäinen elämänsä, todellinen elämänsä oli +niin omalatuinen, vaativainen ja suljettu, ettei hän voinut antaa siitä +hituistakaan kenellekään toiselle. Vain herkät lapset ja Irtitshin +kaltaiset miehet, jotka vielä olivat kokonaan kasvaneet kiinni maahan +ja sen ihmeisiin, saivat siitä joskus sirpaleen osakseen. + +Mutta joskin he saivat hiukan häneltä, ei hän koskaan menettänyt +itsestään mitään. Hän näki heissä muutaman minuutin ajan vain jonkun +salaperäisen alkemian heijasteina, jonka hän kateellisesti omisti +kirjoihinsa. + +Siten oli hänen elämänsä vieläkin itsekkäämpää, kun hänen egoisminsa ei +ollut aineellista laatua; hän olisi kyllä jonkun köyhän raukan vuoksi +antanut viimeiset vaatteensa. Hänen elämänsä oli sitä suljetumpaa, kun +hän oli muita kohtaan osaaottavainen ja hyväntahtoinen. He herättivät +hänen harrastustaan yhtä paljon, milloin intohimoisesti, milloin +taas ei hän välittänyt heistä lainkaan; sillä hän omasi samalla +välinpitämättömyyden ja uskottomuuden lahjan. + +Siitä huolimatta oli olemassa jonkinlainen maanalainen käytävä Stefanin +ja ihmiskunnan välillä: hänen intohimonsa naisiin. Mutta kun hän oli +tyydyttänyt pyyteensä, oli tämäkin tie tukossa, ja nainen, jota hän oli +ahnaasti syleillyt, muuttui hänelle yhtä vieraaksi kuin koko muukin +maailma. + +Syvimmän vaistonsa mukaan oli hän aina välttänyt naisia, jotka +olivat koettaneet häiritä hänen yksinäisyyttään ja tunkeutua hänen +valtakuntaansa. Hänellä oli ollut kummallisia rakastajattaria, +jotka usein olivat herättäneet hänen ystävissään paheksumista: +palvelustyttöjä, pesijättäriä, prostituoituja. Ja jos he olivat +kuuluneetkin korkeampiin yhteiskuntaluokkiin, olivat he olleet yhtä +välinpitämättömiä ja moraalisesti velttoja kuin muutkin. Saituri +valitsee aina sellaisen ympäristön, johon hän voi kätkeä aarteensa. +Stefan piiloitti muilta huolellisesti henkiset kalleutensa. + +Vaikka hänen suhteensa Helenaan kestikin kauemmin, johtui se vain +niistä olosuhteista, joissa he olivat tavanneet ja siitä, että hän +heidän yhteiselämänsä alussa oli saanut sen käsityksen, että Helena +kuului samanlaisiin naisiin, joita hän ennen oli rakastanut. Myöhemmin +ei heidän yhdessäolonsa enää riippunut tytöstä. + +Helena puolestaan myös tarvitsi jonkun aikaa selvittääkseen itselleen +tunteensa Stefania kohtaan. + +Tämä tunteitten ottama hengähdysaika ja sisäinen epävarmuus olivat +luonnollisena seurauksena siitä pyörteestä, joka heidän yhdyselämänsä +ensi päivästä asti oli vastustamattomasti temmannut heidät mukaansa. + +Kun heidän väkivaltainen ja iloton himonsa oli heittänyt heidät +toistensa syliin, nukahtivat he molemmat melkein yhtaikaa, edes +riisuutumatta, ja he nukkuivat, kuin kuolleet. Kello kävi jo +kahtatoista päivällä. + +Tarjoilija, jonka tapana oli ilmoittaa Helenalle päivällisajan tulleen, +astui kuten tavallista koputtamatta sisään. Hän ei ollenkaan ihmetellyt +nähdessään miehen Helenan vieressä, vaan kosketti tyttöä. Hän avasi +silmänsä, katsoi häntä älyttömästi ja mutisi: Antakaa minun olla +rauhassa! + +— Ja sitten hän vaipui uudelleen samaan lyijynraskaaseen uneen. + +Vera Petrovna kävi levottomaksi, kun ei Helenaa kuulunut laulamaan. +Hän lähetti Ludmillan hänen luokseen ja Ludmilla herätti molemmat. +He nousivat hämmästyneinä, niinkuin he palaisivat takaisin autiosta +yksinäisyydestä, katselivat toisiaan ymmärtämättä mitään, ja vasta kun +he vihdoin muistivat tapahtumat, jotka olivat vieneet heidät samaan +vuoteeseen, tuntui pikku tanssijattaren läsnäolo heistä kiusalliselta. +He odottivat, kunnes hän oli lähtenyt. + +— Nopeasti, nopeasti, sanoi Helena nousten ylös. — Meidän täytyy mennä! + +Hän pesi kasvonsa ja maalasi ne nopeasti. Hänen punatessaan huuliaan +yritti vasta puoliksi herännyt Stefan syleillä häntä. Tyttö työnsi +inhoten hänet luotaan huudahtaen: + +— Ei, en tahdo! + +Mutta ollessaan lähdössä hän palasikin takaisin, kietoi kuumat kätensä +Stefanin kaulaan ja puristi hänen aistilliset peikonkasvonsa itseään +vasten. Ja Stefan seurasi Helenaa, hänen himonsa ajoi hänet tytön +jälkeen _Samovar'iin_. + +Siellä ottivat kaikki iloisesti ja ystävällisesti hänet vastaan. +Edellisen yön juhla kietoi Stefanin sädekehällä, vielä enemmän kuin +anteliaan Irtitshin. Eversti johti hänet parhaimpaan pöytään, kyseli +hänen vointiaan, orkesteri soitti hänelle parhaimmat ohjelmistostaan, +kuoro hymyili hänelle ymmärtäväisesti. Ei kukaan tehnyt mitään +juomarahojen vuoksi, (kaikki _Samovar'issa_ palvelevat tiesivät +eilisestä, kummalla ystävyksistä rahaa oli). He halusivat vain osoittaa +mieltymystään ja kunnioitusta miehelle, joka osasi oikein nauttia +öistään. + +Tämä lämmin ja herttainen ilmapiiri miellytti Stefania. Ja +katsellessaan Helenan, Vera Petrovnan ja Feodorin kauniita kasvoja +oli hän täysin onnellinen. Hiljaisella äänellä lauloi mustalainen +surumielisiä laulujaan, ainoastaan hänelle. Feodor veltossa voimassaan, +käsi tikarinkahvassa, tuntui hänestä heidän riemunsa ihanalta +vartijalta, Helenan tumma suu oli hänestä nautinto itse. + +Helena ei ajatellut mitään. Valo, musiikki, ravintolan melu ja hänen +oma uupumuksensa tekivät hänet tunteettomaksi. Mutta tunnit kuluivat +hyvin nopeasti, eikä hän enää huomannut, että yö oli muodostunut +hänelle tottumukseksi; sillä vastapäätä häntä istui suuri, laiha +olento, jonka kömpelöt liikkeet liikuttivat häntä, ja merkillinen +naamio, älykäs, ruma ja lapsellinen, hymyili hänelle koko ajan. + +Stefan tahtoi välttämättä, että Rizin istuisi hänen vieressään, ja hän +käytti koko viehätysvoimansa saadakseen hänet unohtamaan edellisen +illan tahtomatta tapahtuneen loukkauksen. Hänen vilpittömyytensä, +hänen silmiensä uneksiva ilme ja hänen kaunis äänensä, jota hän osasi +käyttää ihmeen taitavasti, antoivat hänelle — jos hän itse halusi +— vastustamattomat aseet toisen ystävyyden voittamiseksi. Helena, +joka ei ollut itse sitä vielä kokenut, huomasi Rizinin muuten niin +elottomien kasvojen vilkkaasta ja herkästä ilmeestä Stefanin voiman. Se +kauhistutti häntä. + +Stefan näytti osaavan herättää eloon jotain uutta, jonkun heikon kohdan +sielussa, joka oli alennuksessaan kivettynyt ja siten säilynyt kokonaan +kuolemasta. Ja kun Stefanin kerran onnistui liikuttaa ruhtinaan +sielua, mitä silloin tapahtuisikaan hänelle, joka ei vielä ollut niin +jäykistynyt? + +Mutta tähän pelkoon sekoittui suurta hellyyttä. Näiden kaikkien +_Pigal'in_ miesten ja naisten seurassa, ahneiden, levottomien ja +kuumeisten olentojen seurassa, jotka eivät voineet tulla toimeen +muualla kuin tässä yöravintoloiden ahtaassa kehässä, oli Helena jo +tottunut pitämään tätä kuria joukkoa omanaan: mutta nyt oli heidän +keskellään muuan, joka oli niin ihmeellisen täynnä lapsellisuutta, +unelmia, lempeyttä ja viattomuutta, joka ennen kaikkea oli kotoisin +niin kaukaa täältä. Ja tämä sanantuoja toisesta maailmasta, jossa +kaikki oli vapaata ja kirkasta... + +Äkkiä tunsi Helena sydämensä puristuvan kokoon. Vera oli juuri +lopettanut romanssin, ja Stefan hyväili hänen valkeita hiuksiaan, jotka +vivahtivat violetille. + +Miksi istuu Vera aivan hänen vieressään ja minä häntä vastapäätä? +ajatteli Helena tuntien katkeruutta, jonkalaisia hän ei vielä +milloinkaan ollut kokenut. + +Ja hän kysyi äänellä, jonka vihamielistä sävyä hän ei itsekään täysin +huomannut: + +— Lopetitko jo, Vera? Saanko minä nyt laulaa? + +— Luonnollisesti, lapseni, tiedäthän, miten mielelläni kuuntelen sinua. + +— No, päästähän minut sitten istumaan sohvalle. Minun on siellä +mukavampi. + +Mustalainen naurahti ystävällisesti ja osanottavasti, ja Helenan oli +pakko punastua. Mutta hän ei olisi osannut selittää, johtuiko se +siitä, että hän oli hämillään huomatessaan Veran käsittäneen hänet, +vaiko tyytyväisyydestä senvuoksi, että hän oli sidottu Stefaniin, +vaikka vain kolmannen henkilön ajatuksissa. Hän valitsi laulun, jolla +hän tiesi voittavansa. Se oli täynnä huolettomuutta, rajuutta ja +päihtymystä. Tavallisesti tunsi hän kitarran viime akordin soitua +ikäänkuin vapauttaneensa osan itsestään. Mutta tällä kertaa oli hän +havaitsevinaan laulun uhmassa ja hehkussa väärän sävyn, niinkuin +ne eivät kuuluisikaan hänelle, niinkuin jotakin tärkeätä, jotakin +välttämätöntä olisi jäänyt ilmaisematta. + +Ja kun Stefanin suudelmat polttivat hänen kaulaansa, ei hän tuntenut +mitään riemua, vain tympeää pelkoa. Tätä hän ei ollut etsinyt +istuutuessaan hänen viereensä. Mutta mitä sitten? Eikö miehellä tämän +siveettömän, myrkyllisen laulun jälkeen ollut oikeus syleillä häntä +aivan niinkuin tavallista porttoa? + +Oli jo niin pitkä aika siitä, kun Helena oli ajatellut yhtenäisesti +ja tutkinut itseään, että hän säikähti tästä uhkaavasta huomiostaan. +Hän kauhistui mustalaishepenissään yhtä paljon kuin ennen, jolloin +hän ei vielä ollut _Pigal'issa_. Ei, ei, hän ei halunnut enää tietää +mitään itseperusteluista, ei enää kärsiä siitä. Ja sen tukahuttamiseksi +oli keino, se oli hänen edessään, varmasti vaikuttavana ja koettuna. +Hänellähän oli lääke, laseissa kultaisena välkkyvä. Hän tarttui siihen. + +Koneellisesti ja ankaran johdonmukaisesti toistui nyt vanha juttu. Kun +Helena oli alkanut, eivät muut halunneet jäädä hänestä jälkeen. He +joivat myöskin. Viini kiihoitti heitä soittamaan ja laulamaan, laulu +ja musiikki kiihoittivat heitä juomaan. Kun _Samovar_ suljettiin, ei +janoa vielä oltu saatu sammumaan. Feodor läksi kaukaasialaisten luo +_Lesghine'iin_, Vera, Helena ja Stefan _Esturgeon'iin_. + +Kuten aamullakin oli siellä jälleen mustalaisia ja vodkaa, ja jälleen +oli aurinko korkealla, kun kirjailija ja Helena palasivat hotelliin, +missä he jälleen ottivat toisensa vaieten ja eläimellisesti. + +Niin kului muutamia päiviä. Kaikki olivat samankaltaisia, sillä ei +ole mitään yksitoikkoisempaa eikä mikään sido enempää kuin öiset +tottumukset. Puoliyön aikaan saapuivat Helena ja Stefan _Samovar'iin_, +jossa he pian tapasivat Veran, Feodorin ja Rizinin. Vähitellen, mutta +välttämättömästi he humaltuivat, sillä aamuun oli pitkä aika. Alkoholi +täytti heidät hermostuneella ilontunteella, se ajoi heitä toisesta +venäläisestä pikkuravintolasta toiseen. Kaikkialla he joivat, vihdoin +uupuneina, kuollein sieluin ja toisiaan himoiten vaipuakseen Helenan +vuoteeseen. Vasta yöllä he jälleen havahtuivat kiertämään uudelleen +samaa kehää. + +Tämä yökulkijaelämä ei antanut Stefanille aikaa päästä omaksi itsekseen +takaisin eikä Helenalle mitään mahdollisuuksia päästä selville +tunteistaan. Kaikki suli yhteen, häipyi usvaksi, joka teki pään +tyhjäksi ja ruumiin verettömäksi, ja jonka vain alkoholin piiska pystyi +muutamaksi tunniksi karkoittamaan. Näinä päivinä, jotka eivät olleet +mitään päiviä, ja näinä öinä, jotka eivät olleet mitään öitä, eivät +Helena ja Stefan vaihtaneet kahtakaankymmentä sanaa, jotka olisivat +vieneet heitä lähemmäksi toisiaan. Mutta heidän joka aamu yhtyvät +ruumiinsa antoivat heille paremman ja onnellisemman tottumuksen. + +Harvinaisina, lyhyinä selvinä hetkinään ihmetteli Helena katsellessaan +Stefanin rumia kasvoja, miten hän saattoi kokea niin suurta riemua +hänen sylissään, kun ihana Feodor oli jättänyt jälkeensä vain tympeän +väsymyksen tunteen. Hän ei käsittänyt, että hän katkaistuaan moraalin +kahleet ja tuntien Stefania kohtaan jotakin, mitä hän ei vielä +ymmärtänyt, vihdoin oli kypsä fyysilliseen elämään. Ja hän sanoi +masentuneena itselleen: + +— Olen auttamattomasti hukassa. Niinkuin kurjin portto nautin +ensimmäisestä parhaasta, vaikka hän on rumakin. + +Miten kauan olisivat he eläneet näin, jos Stefan olisi ollut rikas? +Stefan kysyi tätä usein myöhemmin itseltään voimatta vastata siihen, ja +hän värisi ajatellessaan, mitä hänestä olisi tullut, jos hänen varansa +olisivat sallineet hänen jäädä ainaiseksi _Pigal'in_ öitten sokaisevan +lumouksen valtaan. + +Tietysti oli hän kykenemätön pitämään lukua rahoistaan, mutta +pitäessään kaikki aina mukanaan ei arviolasku ollut vaikea. Sinä +aamuna, jolloin hän kiinalaisten kirjoitusmerkkien koristamasta +lompakostaan otti viimeisen tuhannen frangin setelinsä, kirjansa +tekijäpalkkion viimeisen jäännöksen, tiesi hän, että siitälähin oli +_Samovar_ häneltä suljettu. Tämä havainto huolestutti häntä hiukan. +Ei köyhyyden pelosta, ei, sillä kaikista venäläisistä pakolaisista +oli hän parhaiten siihen tottunut, nuoruudestaan saakka. Hän eli aina +kädestä suuhun. Mutta häntä suututti luopuminen niin monista rakkaista +tottumuksista: kuninkaanarvosta, joka ravintolassa hänelle oli suotu, +everstin hyvistä kasvoista, Vera Petrovnan hiuksista, _Esturgeon'in_ +lauluista ja Helenan kauniista rinnoista. Tästä kaikesta oli hän +nauttinut tuskin viikkoakaan, mutta myrkky oli nopeasti imeytynyt +vereen. + +Tällaisia olivat Stefanin huolestuneet ajatukset hänen vaihtaessaan +viimeistä seteliään. Hän karkoitti ne, sillä hänen tuttavansa veivät +hänet mukanaan ja hän halusi tänä aamuna tuhlata _Pigal'issa_ rahansa, +luullen tilaisuuden viimiseksi. + +Ei milloinkaan ollut hän ollut niin iloinen, niin viehättävä ja +lennokas puheissaan. Tuntiessaan, että hänen oli jätettävä nämä +ihmiset, ettei hän enää milloinkaan kuulisi heidän laulujaan, sai +heidät hänen mielessään näyttämään jo hänen omilta taruolennoiltaan. +Hän ei enää nähnyt heitä, hän vain muisti heidät, se on, hän loi heidät +sellaisiksi kuin hän halusi heidät nähdä. Helena oli ihmeellinen +kaksoisolento. Milloin oli hän merenneito, kun tapasi hänen surullisen +katseensa, milloin oli hän kuin kasvihuonekukka, kun Stefanin +katse kohdistui hänen kuumiin huuliinsa ja rakkaus, jota Stefan ei +milloinkaan ollut tuntenut ja jota hän ei milloinkaan tyttöä kohtaan +tuntenutkaan, leimahti siinä silmänräpäyksessä, jolloin hän luuli +näkevänsä tytön viimeisen kerran ja jolloin tytöstä tulisi vain unikuva +hänen muistinsa kätköihin. + +Tätä merenneitoa ja kasvihuonekukkaa, ei mustalaisen valepuvussa +olevaa Helenaa hän sinä aamuna hyväili äärettömän hellin käsin; tämän +satuolennon kanssa hän ihmeellisimmällä äänellään puheli solisevista +lähteistä, puutarhoista ja mehiläisistä, niiden salaisuuksista ja +haltijattarista. Mutta Helena kuuli hänen puhuvan. Ja jos Stefan +olisi voinut lukea sen kiitollisuuden, joka kuvastui hänen kosteista, +puoliksi suljetuista silmistään, olisi hän tuntenut itsensä +rikolliseksi. + +Heidän onnensa esti heidät päihtymästä niinkuin edellisinä päivinä ja +he tulivat hotelliin melkein selvinä. + +— Stefan, Stefan, elämäni, miten oletkaan minulle puhunut, huudahti +Helena. Miten puhtaaksi olet pessyt minut. Miten rakastankaan sinua! + +Nämä sanat, joita hän ei vielä milloinkaan ollut lausunut, joita hän +oli pitänyt puutteellisina ja jokapäiväisinä, niin moneen kertaan +kuultuina ja luettuina, hämmästyttivät häntä; sillä hän tunsi niin +ääretöntä hellyyttä ne lausuessaan. Niiden kaiku päihdytti hänet. Hän +istui liikkumattomana säteilevä hymy huulillaan, ja hänen kasvoillaan +oli kirkas ja vakava ilme, niinkuin hän kuulisi morsiushymnin soivan. + +Minä rakastan häntä, minä rakastan häntä, ajatteli hän, — ja kaikki on +yksinkertaista ja kaunista. Sekä ruumiini ilo että nämä niin nopeasti +vierivät päivät. Hän on pelastanut minut, hän on nostanut minut ylös, +niin ylös. Ja minä en ansaitse sitä. + +Helenan hurmio ei ihmetyttänyt Stefania vähääkään. Kaikki viime +tuntien kuluessa hänessä syntyneet kuvat liikuttivat häntä vielä. Ja +mikä olikaan luonnollisempaa kuin se, että Helena, hänen tumman ja +säteilevän satumaailmansa uusi ystävätär kiitti häntä siitä, että hän +otti tämän mukaansa omaan sisäiseen elämäänsä? Hän katsoi Helenaa +himottomin silmin. Sillä miten hän olisi voinut koskea satujensa +haltijatarta? + +Ja tyttö ajatteli: + +Hän ei ajattele ainoastaan ruumistani, niinkuin luulin ja niinkuin +luulin itsekin haluavani vain sitä. Se kaikki johtui vain humalasta. +Hän puhuu minulle edelleenkin. Me käymme metsissä ja maalla. Hän +näyttää minulle kasveja ja hyönteisiä, ja vasta työaikani alkuun me +palaamme takaisin _Samovar'iin_. Me emme juo enää. Ja kaikki muuttuu +hyväksi ja valoisaksi, sellaiseksi kuin hänen äänensä. + +Stefan tuli hänen luokseen, suuteli hänen hiuksiaan ja lausui: + +— Hyvästi, Lenotshka, minun on lähdettävä luotasi. Nuku hyvin. + +— Miksi, onko sinulla jotain ostoksia? kysyi tyttö ääni hellyyttä +tulvillaan. — Lähetä tarjoilija, niinkuin tavallista. Vai haluatko +käydä jonkun ystävän luona? Voithan tehdä sen huomenna. + +Stefan pudisti suurta päätään ja sanoi iloisesti: + +— Ei, menen kotiin. Minulla ei ole rahaa enää. + +Helena ei vielä käsittänyt, mutta alkoi tuntea pelkoa. Epävarmalla +äänellä hän sanoi: + +— Onhan sinulla aikaa mennä hakemaan sitä. + +— Olet hauska, Helena, luullessasi, että minun on vain mentävä kotiin +löytääkseni kultaa. Ei, rakas minulla ei ole enää mitään. + +— Entä sitten? + +Stefan teki avuttoman liikkeen, mutta hymyili edelleen. + +— Mutta... Stefan... mutta... milloin näen sinut jälleen huomenna? +Eikö? Ylihuomenna? + +— Tiedäthän, että asun niin kaukana. Varmasti et tunne koko seutua, +Parc Montsouris'n luona. Ja autobussit, maanalaiset en tiedä edes, +miten selviydyn tänä aamuna kotiin. Ei, rakkaani, kun kerran pääsen +kolooni, en enää lähde sieltä ulos. + +Hän puhui ystävällisesti niinkuin ennenkin, silmissään lapsellinen +katse. Ja tämä luonnollisuus ja keveys koskivat Helenaan, enemmän kuin +hänen sanansa. Hänellä oli merkillinen tunne siitä, ettei hän enää +ollut ihmisolento, vaan merkityksetön varjo, jonka yli Stefan astui. + +— Niin, rakas, jatkoi Stefan — sanoudun irti _Pigal'ista_. + +Tämä viimeinen isku nosti veret Helenan kalpeille poskille. Hän oli +siis ollut Stefanille vain koriste, niinkuin moni muukin, tämän valoja +tulvivan, kirotun kaupungin koriste-esine, kitarra. Hänen ylpeytensä +käski häntä salaamaan suuttumuksensa ja tuskansa. Hänen täytyi päästää +Stefan menemään pysyen yhtä rauhallisena kuin mies itsekin. + +— No hyvä, voi hyvin, sanoi hän kääntyen pesupöydän yläpuolella +riippuvaan peiliin päin ikäänkuin pyyhkiäkseen maalin pois kasvoiltaan. + +Mutta hänen silmänsä kiintyivätkin toilettiesineisiin, jotka Stefan oli +ostanut ja jotka olivat hänen omiensa vieressä. Ajatellessaan, ettei +Stefan enää milloinkaan niitä käyttäisi, että hänen olisi viskattava ne +pois, tunsi hän, ettei hän enää jaksaisi elää yksinään tässä huoneessa. +Se näytti äkkiä olevan täynnä Stefania, ja kun kirjailija otti askeleen +ovea kohti, sulki hän vaistomaisesti tien ja huohotti: + +— Ei, Stefan rakas, se ei ole mahdollista! + +— Mutta mitä nyt, rakkaani? kysyi Stefan hämmästyneenä Helenan +kasvoissa tapahtuneesta muutoksesta. + +— Se, että sinä lähdet pois, että sinä jätät minut yksin. + +— En ymmärrä; niinhän täytyy tapahtua. + +— Ei täydy. Eihän sinun ole pakko hyljätä minua, vaikket voikaan enää +käydä _Samovar'issa_. Asummehan me samassa kaupungissa. Ole toki +järkevä, rakkakin, ja ajattele, asiaa. + +Stefanin kasvoilta luki hän sellaisen kauhun tämän ajatellessa +mahdollisuutta, että hänen täytyisi kulkea Parisin toisesta päästä +toiseen, pitää aina mielessään heidän kohtaamiseensa määrättyä aikaa, +eikä Helena voinut vihastua hänen kieltäytymisestään. Mutta samalla +ymmärsi hän, että Stefanin astuttua hänen huoneensa kynnyksen yli ei +hän näkisi häntä enää. + +— Älä mene pois, älä mene pois, pyysi hän kiihkeästi. + +— Rakastan nyt sinua liian paljon. Sinä et olisi saanut puhua minulle +tänään niinkuin puhuit. + +Tyttö oli tarttunut hänen ranteisiinsa. Stefan oli hämmästynyt, +melkein loukkaantunut tytön itsepintaisesta pyynnöstä. Silloin tunsi +Helena, miten ensi kerran hänen elämässään sen päätekijä horjui: hänen +ylpeytensä. + +— Minähän rukoilen häntä, minähän kerjään häneltä, sanoi hän itsekseen, +tuntien siitä enemmän pelästystä kuin häpeää. + +Salamana näki hän edessään ne miehet, jotka olivat häntä rakastaneet +tai himoinneet: Vassian, Feodorin, jotkut muinoin Venäjällä, kaikki +hänen _Samovar'issa_ tapaamansa miehet, vieläpä Irtitshinkin. Hän oli +joko pitänyt heidät kurissa tai yksinkertaisesti työntänyt heidät +inhoten luotaan. Ja nyt hän valitti ja rukoili. + +— Vastaa toki, huusi hän epätoivoisen kiivaasti, hysteerisesti. + +— Älä pakoita minua painumaan polvilleni eteesi. + +Stefan hätkähti hänen kimakasta huudostaan. Hän nosti käden otsalleen, +ikäänkuin selvittääkseen ajatuksiaan, käsittääkseen, mitä tuo nainen +hänestä halusi. + +— Ymmärrähän nyt, rakas, sanoi hän mahdollisimman hellästi. — Olenhan +selittänyt kaiken tarkkaan sinulle. En tiedä, millä eläisin enää täällä. + +Hän näytti eksyneeltä lapselta. Sen nähdessään rauhoittui Helena +jälleen. Stefan ei siis halunnut kuulla hänen rukouksiaan. Tiesikö +hän ylipäänsä, mitä ylpeys oli? Hän oli yksinkertainen kuin +koruton kertomus. Miksei hän puhunut miehelle yksinkertaisesti ja +luonnollisesti? Silloin saisi hän tämän helposti taipumaan. + +Helena syleili Stefania molemmin käsin, veti hänet vuoteeseen ja +painautui tiukkaan häntä vasten: + +— Olet oikeassa, sanoi hän melkein iloisesti. — Käyttäydyn kuin +mieletön. Mutta katsohan, nämä yöt repivät hermoni hajalle. Kuuntele +minua nyt, rakas. Niin kauan kuin olimme yhdessä, en välittänyt +juomisesta. Mutta jos tahdon (ja omituinen ylpeys valaisi hänen +kasvojaan hänen muistaessaan, millainen valta hänellä oli miehiin) voin +ansaita rahaa kylliksi meille molemmille. Huonehan meillä on. Hiljaa, +hiljaa, sinä maksat minulle kaiken takaisin, vaikka korkoineen, kun +olet kirjoittanut uuden kirjan. Sinä et enää tule _Samovar'iin_ enkä +minä juo enää, vaan tulen sieltä suoraan kotiin. Sinä saat nukkua ja +tehdä työtäsi hyvin. + +Tytön lempeys ja hänen ruumiinsa lämpö saivat Stefanin heltymään. Hän +nauroi iloisesti. + +— Tehdä työtä täällä, sanoi hän. Oletpa koomillinen! + +— Miksi niin? Järjestän sinulle tänne pöydän, ja aamuisin on täällä +niin rauhallista. + +Stefan irrottautui tahtomattaan lempeästi tytöstä. Hän ajatteli sitä +täydellistä yksinäisyyttä, jota hän tarvitsi kirjoittaessaan. Hän +ajatteli, miten hänen kirkkaimpanakin päivänä oli laskettava kaihtimet +alas ja tilkittävä ovi tarkoin. + +— Ah, rakkaani, hän sanoi, — vaikka minulla olisi kymmenen huonetta, en +voisi kirjoittaa riviäkään tietäessäni sinun olevan läsnä. + +Tämä vastaus ei loukannut Helenaa. Hän tunsi taikauskoista kunnioitusta +henkistä työtä kohtaan. Hän oli tyytyväinen jo siitäkin, että Stefan +puhui hänen kanssaan työstään. Sehän oli ensimmäinen hänen sisäisistä +salaisuuksistaan, jonka Stefan uskoi hänelle. + +— Ah, minä tahtoisin niin mielelläni tietää, mutisi hän hyväillen +Stefanin otsaa, — miten ne ihmeet, jotka olen lukenut, täällä syntyvät. + +Helena ei milloinkaan ollut osannut uneksiakaan, että Stefanin +kasvot, nuo hyvät ja lapselliset kasvot voisivat näyttää niin kovilta +ja epäluuloisilta. Mutta Stefan olikin tytön hellässä kysymyksessä +löytänyt pahimman vihollisensa: rauhanhäiritsijän, vieraan, uteliaan +imartelijan, joka aikoi tunkeutua siihen piilopaikkaan, missä oli +kätkettynä aarre, jota hän koko elämänsä ajan oli puolustanut ihmisten +katseita ja ääniä vastaan. + +Hän asteli edestakaisin huoneessa sanoen hermostuneella, äänellä +lyhyesti: + +— Ei sanaakaan enää siitä, pyydän. + +Helena tarttui kaulaansa ikäänkuin tukahduttaakseen tuskanhuudon. Nuo +sanat! Ja ennen kaikkea tuo äänensävyt ikäänkuin hän olisi varas! + +— Riittää, huusi hän, riittää! Mene vain! Miksi käyttäydyt minua +kohtaan näin? Siksi, että olet tullut tuntemaan minut kapakassa. +Viattomasta ilmeestäsi ja armeliaisuudestasi huolimatta olet +samanlainen kuin kaikki muutkin, yhtä pelkuri ja tyhmä kuin he. +Millä oikeudella sinä solvaat minua? Mitä kauhistuttavaa minä olen +sinulta pyytänyt? Tai mitä suututtavaa? Sinun mielestäsi olen siis +korkeintaan tarpeeksi arvokas vain sinun nautintoasi varten? Mutta +avointa ja luottavaa sanaa minä en ansaitse? Niinkö? Mutta katsohan +suoraan minuun, en sentään näytä täydellisesti portolta. Varmasti olen +ainakin yhtä arvokas kuin ennen tuntemasi naiset. Voit nauraa, mutta +sinä olet ensimmäinen rakastajani; ennen sinua oli vain Feodor yhden +yön, yhden ainoan yön, ja jos kertoisin sinulle kaiken, ymmärtäisit +minut. Jos olisit kysynyt minulta, en olisi vaiennut mistään. Mutta +mitä minun elämäni sinua liikuttaa? Sinä tulit, annoit minulle takaisin +puhtauden tunteen, ja nyt menet pois. Mutta mikä paha mahti lähetti +sinut tielleni? Olin rauhallinen kuin ruumisarkussa. Sinulla ei ollut +oikeutta, sinulla ei ollut oikeutta siihen. Sinulle tuottaa siis hyvin +paljon huvia koettaa valtaasi köyhiin ja kadotettuihin, mutta silti +uskollisiin ihmisiin, penkoa heidät sisintään myöten ja sitten sysätä +heidät sivuun. Näin kyllä, mitä teit Rizinille. Ja minulle tänä aamuna. +Saatana! Saatana! + +— Älä sano sitä, huusi Stefan ristiten itsensä kalpein kasvoin. — Sinä +et tiedä... + +Hän ei voinut jatkaa. Helena oli epätoivoisesti takertunut häneen. +Hän nojasi päätään hänen olkaansa, hyväili hänen poskiaan ja kuiski +huohottaen ja nyyhkien: + +— Älä mene pois, rakas Stefanini, rakkaani! En pyydä sinulta mitään +muuta. Kohtele minua kuin kaikkein halveksittavinta naista, en nyt +ansaitse enempää. Silloin tällöin kohotan vielä pääni pystyyn, +mutta minä tiedän, minä tiedän, mitä on sieluni pohjalla. Sinun ei +vain tarvitse antaa minun tuntea sitä liian paljon, siinä kaikki. +Sinähän jäät, sano, jääthän, eikö niin? Itken sinun tähtesi. En +olisi milloinkaan uskonut voivani itkeä jonkun miehen vuoksi. Mutta +minä rakastan sinua, minä rakastan sinua. Ja saat olla varma, että +raha-asioista selviydymme, minä ansaitsen. Sinä maksat minulle +takaisin. Ja sinullahan on hyviä ystäviä, voithan lainata heilläkin +hiukan. Tietysti, kirjoita. Irtitshille! Tiedän, että hän lähettää +sinulle. Hän on karkea, mutta hyvä. On arvotonta, että annat pyytää +itseäsi näin, että pakoitat minut alentumaan näin. + +Hän puhui vielä kauan. Milloin valittaen, milloin vihoissaan, loukatun +ylpeyden vaihtuessa kurjimpaan matelemiseen. Hän heittelehti näiden +kahden elämänsä navan välillä niinkuin eläin palavan häkin ristikkojen +välissä. Ja Stefan myöntyi. + +Hän ei tehnyt sitä säälistä tai väsymyksestä; sillä tämä horjuva ja +hyväntahtoinen uneksija oli pelkän hitautensa vuoksi taipumaton, +silloin kun hänen sisäistä elämäänsä uhattiin. Hänen taipuvaisuutensa +nyt johtui siitä, että Helena oli hyvin kaunis ja epätoivossaan +kiihoittava, siitä, ettei hän vielä ollut saanut kyllikseen +_Pigal'in_ tarjoamista yöllisistä huveista, ja myöskin siitä, että +hänen viimeinen kirjansa oli ilmestynyt niin hiljattain, ettei +hänellä ollut mitään halua vielä aloittaa uutta. Sitten Helena oli +tahtomattaan, mainitsemalla Irtitshin nimen, herättänyt Stefanissa +mitä merkillisimmän vastavaikutuksen. Ketään tuttavaansa ei kirjailija +rakastanut niin paljon kuin tuota siperialaista mushikkaa. Mutta vielä +enemmän hän pelkäsi tätä. Melkein synnynnäisen viisautensa ja voimansa, +vaistomaisen ihmistuntemuksensa — ja sanojen, joita löytääkseen +Stefanin oli taisteltava uniensa syvyyksissä ja ihmeellisissä +kirjoissaan — vuoksi tuntui Irtitsh hänestä usein olennolta, joka oli +kotoisin niiden ikuisten, pyhien puiden sisimmästä, joista villikansat +veistävät synkät epäjumalankuvansa. + +Mutta Helenan milloin nyyhkyttäessä, milloin solvatessa häntä näki +Stefan ensimmäisen kerran Irtitshin lähdön jälkeen asiat oikeassa +valossa. Kun tyttö rukoustensa lomassa sattumalta mainitsi tämän nimen, +muisti hän äkkiä kaiken, mitä hänen ystävänsä oli puhunut hänelle +tunteistaan tyttöä kohtaan. Ja Stefan kauhistui sitä, mitä hän oli +tehnyt. Helenan huulet eivät turhaan olleet muodostaneet sanaa, jota ei +saa lausua: Saatana, saatana. Hän mietti kauan, syvästi ja rehellisesti +— ja rauhoittui jälleen. Irtitsh ei ollut kieltänyt häntä koskemasta +Helenaan. Jos hän olisi sen tehnyt, ei mikään kiusaus olisi voinut +houkutella häntä kieltoa rikkomaan, sen Stefan tiesi. Kuitenkin Irtitsh +näytti aavistaneen kaiken. Stefan näki jälleen edessään hänen silmänsä +lähtöhetkellä. Aivan varmasti oli hän arvannut kaiken ja hyväksynyt +sen. Mitä muuten voisivat merkitä sanat: + +— Säästä häntä kaikessa. + +Mutta silloin täytyi hänen totella häntä tässäkin. + +Stefanin mieliala keventyi ja tyyntyi, ja vasta nyt havaitsi hän +Helenan syvän kärsimyksen. Ja hän vapisi myötätunnosta. Silloin, kun +hänen sydämensä ja järkensä olivat sovinnossa keskenään, ei kukaan +osannut lohduttaa paremmin kuin hän. Helena nukahti pian. Kyyneleet +olivat huuhdelleet ihomaalin hänen kasvoiltaan, niin että hän näytti +huonostimaalatulta nukella. Stefan kirjoitti Irtitshille kirjeen, jossa +hän kertoi kaiken ja pyysi rahaa. + +Vastaus ei saapunut niin pian kuin Stefan oli arvellut. — Mutta se ei +huolestuttanut häntä. — Vakuutettuna siitä, että hän oli menetellyt +niinkuin pitikin, huvitteli hän edelleen _Pigal'issa_. + +Vaikkei hän enää käynytkään _Samovar'issa_, ei hän nukkunut enempää +kuin ennenkään. Miten hän olisi sitä voinutkaan Helenan huoneessa, joka +oli täynnä Montmartre'in öisten valojen hehkua ja yöelämän kumeata +melua? Ja mikä huumaava, kuumeinen elämä liukui Stefanin ikkunoitten +ohitse! Miten olisi hän voinut olla sukeltamatta tuohon kiihoittavien +lupausten virtaan? + +Stefan saattoi Helenan _Samovar'in_ ovelle. Sitten harhaili hän +viekoittelevilla kaduilla, uneksi loistoravintoloitten edessä, joiden +välkkyvät, salaperäiset ikkunat värisivät himmeästä musiikista. Vihdoin +läksi hän _Sans-Souci'hin_. + +Tämä pikku kahvila täytti ne tunnit, jolloin Stefanin oli odotettava +Helenaa. Siellä oli pieni terassi, mahdollisimman ahdas, ja ohikulkijat +tyrkkivät sen pöytiä. Mutta oli miellyttävää katsella viileässä +elokuun yössä sivuitse lipuvia kasvoja, joiden piirteitä vääristivät +hurjistelut ja mainoskilpien räikeät valot. Sitäpaitsi pistäytyivät +Feodor ja Rizin tanssien väliajoilla usein siellä. He olivat Stefanin +ainoat tähänastiset ystävät Pigal'issa. + +Mutta pian sai hän ystäviä _Sans-Souci'n_ kantavieraidenkin joukossa: +neekereitä, eteläamerikkalaisia, ennen kaikkea venäläisiä; sillä +kahvila oli ikäänkuin niiden ravintoloitten polttopisteessä, joissa +he kaikki työskentelivät. Yön työttömille toimi se jonkinlaisena +paikanvälitystoimistona. Siellä näkyi asianajajia, upseereja, jotka +ennen olivat esittäneet romansseja salongeissa ja nyt toivoivat +paikkaa jossakin kuorossa. Edelleen oli siellä kaukaasialaisia, aina +tanssijoina toimivia vähävenäläisiä, juopottelun tähden erotettuja +mustalaisia, "houkutuslintuja", jotka vainusivat sopivaa tilaisuutta, +kitarransoittajia, jotka olivat juoneet soittimensa, laulajia, joiden +äänen alkoholi oli särkenyt, ja muita, vielä kummallisempia olentoja, +joista ei tiedetty mitään, synkkiä, levottomia kasvoja, jotka joka ilta +jossakin kahvilan nurkassa punoivat pimeitä suunnitelmiaan. + +Kaikki nämä ihmiset sulkivat pian Stefanin sydämeensä. Hänhän ei +pyytänyt mitään. Hän ei etsinyt tointa eikä häirinnyt ketään. +Tarkkaavaisesti ja kärsivällisesti kuunteli hän luottavaisia +tunnustuksia. Ja kaikilla miehillä ja naisilla, jotka siellä +kokoontuivat, oli niin loputtoman paljon kertomista. Jokaisen kasvoille +oli kirjoitettu liikuttava elämäntarina. Jokainen katse kertoi +kurjuudesta, kärsimyksestä ja tuskasta, siveettömyydestä, viinistä ja +rakkaudesta. + +Stefan kokosi kaikki nämä tarinat, sekoitti ne paloviinaan, paisutti +niitä ja painoi ne mieleensä. Hänen ympärillään hälisi kahvila, +hänen ohitseen solui keskeytymättä yhä uusia kasvoja, joiden otsien +taakse epäilemättä kätkeytyi uusia tarinoita, ja jotka nopeasti +sukelsivat takaisin hämärään. Ja kehottaessaan päätään näki hän vanhoja +kukkienmyyjättäriä ja kookkaita kasakoita, jotka seisoivat vartijoina +valaistun, uutimin peitetyn oven edessä. + +Päivä sarasti aivan epäloogillisesti ja ikäänkuin unennäkönä. Helena +saapui _Samovar'ista_ Vera mukanaan ja he läksivät _Esturgeon'iin_, +josta oli tullut heille voittamaton tottumus, kuin pahe. Ja senjälkeen +nukahti Stefan rakastettunsa viereen, kunnes jälleen tuli aika lähteä +_Sans-Souci'hin_. + +Näiden kolmen paikan muodostaman taikakolmion sisässä kului kaksi +viikkoa, kaksi huomaavaa ja hedelmällistä viikkoa Stefanille, kaksi +tuskan ja onnen viikkoa Helenalle. + +Katsella ja kuunnella kirjailijaa, tuntea hänet vieressään, ihailla +kaikkea sitä, minkä hän katsein ja sanoin paljasti itsestään, +ruumiillisesti yhtyä, häneen — kaikki se täytti Helenan suuremmalla +riemulla kuin mitä kukaan muu nainen olisi voinut tuntea; sillä +kaikkien hänen aistiensa ja tunteittensa vastaanottavaisuuden +ja reaktiokyvyn olivat hänen elämäntapansa ja alkoholinkäyttö +kymmenkertaistaneet. Kaikki ilmeni hänessä kohtauksittain. Kesken +keskustelua tai laulua hän äkkiä syleili Stefania, ja näissä +suudelmissa oli äidillistä, aistillista ja salaperäistä rakkautta, joka +lähenteli hurmiota. + +Mutta hän kärsi myöskin enemmän kuin kukaan muu silloin, kun intohimon +ryöppy ei riittänyt hukuttamaan täydellisesti hänen ymmärrystään ja +ajatuksiaan. Hän ei voinut unohtaa, millä itsensä alentamisella hänen +oli täytynyt ostaa Stefanin jääminen. Eikä hän voinut olla näkemättä, +että Stefan kaikesta ystävällisyydestään huolimatta jäi hänelle +läpitunkemattomaksi ja vieraaksi. Vaikka he elivätkin yhdessä, olivat +he kuitenkin vain niinkuin kaksi laivaa, jotka purjehtivat tyynellä +merellä kylki kyljessä kiinni ainoastaan ensimmäisen tuulenpuuskan +viriämiseen asti. + +Helena ei voinut tietää, että Stefan, vaikka hän olisikin tutustunut +häneen jo silloin, kun hän vielä oli viaton ja koskematon, olisi +kiinnittänyt häneen yhtä vähän, ehkä vieläkin enemmän huomiota. +Siksi luuli hän miehen käytöksen johtuvan hänen alennustilastaan. +Mutta vaikka hän niinä hetkinä, jolloin hän tunsi syvimmin +rappeutuneisuutensa, olikin valmis kuuluttamaan sen koko maailmalle, ei +hän silti voinut sietää ajatusta, että joku — kaikkein vähimmin juuri +Stefan — kohottaisi sen muuriksi heidän välilleen. + +Ollessaan sidottuna samanlaiseen elämään kirottujen ihmisten +parissa oli hän luullut voivansa palvella _Samovar'issa_ ilman +vastenmielisyyden tunnetta. Vieläpä saivat Vera ja Heridze hänet +näkemään kauneutta ja suuruutta tässä ahnaiden jumalien palvelemisessa. + +Mutta päästessään selville rakkaudestaan murtuivat hänen varmuutensa +ja uhmansa. Hän tunsi olevansa alastomana ja ryvetettynä alttiina +muiden katseille. Hän häpesi räikeää pukuaan, maksettuja laulujaan +ja juopotteluaan. Mielellään olisi hän pukeutunut yksiväriseen, +pitkähihaiseen, korkeakauluksiseen pukuun. Mielellään olisi hän pessyt +kasvoiltaan ihomaalin ja sen mukana _Pigal'issa_ vietetyt kuukaudet, +ollakseen Stefanin silmissä muitten naisten kaltainen, kaikkien niiden +naisten, joita kunnioitetaan. Mitä hepeniä hänellä olikaan yllään, +hepeniä, joita hän ei aina ennättänyt edes riisua! Ne polttivat hänen +ruumistaan. Nämä ajatukset kiusasivat ja kiduttivat häntä. Sitäkin +enemmän, kun Stefan ei pystynyt niitä ymmärtämään. Jos hän olisi niin +tehnyt, käsittänyt sen, mitä hän pelkäsi ja mikä haavoitti ja repi +häntä, olisi hän varmasti yrittänyt tehdä parhaansa tyynnyttääkseen +häntä. Mutta Stefanille ei ollut olemassa moraalia, ei ennakkoluuloja, +ei hyveellisiä eikä langenneita naisia. Juuri hänen täydellinen +kyvyttömyytensä tunteeseen, jota Helena oli hänelle kuvannut, esti +häntä millään tavalla auttamasta tyttöä hänen kärsimyksissään. + +Siksi täytyi Helenan aivan yksinään puolustautua tässä elämässä, jota +he rinnakkain viettivät. Mutta miten hän niinollen pystyi pitämään +päätöksensä olla juomatta enää? Hän kärsi alennustilastaan; hän tiesi, +että viini vei häntä yhä alemmaksi, mutta humalassa hän ei tajunnut +sitä. Silloin vapautui hän siitä sietämättömän masentavasta tunteesta, +josta Stefanin katse sai hänet värisemään. Kun alkoholin demooni kohisi +hänen ohimoissaan, poltti hänen rinnassaan, piiskasi hänen halujaan, +silloin tunsi hän olevansa kaikkien muitten miesten ja naisten +kaltainen, silloin oli hän rohkea, ylpeä ja voimakas kuin Bakkuksen +papitar. + +Eräänä aamuna tuli Helena yksin noutamaan Stefania _Sans-Souci'sta_. + +— Entä Vera? kysyi kirjailija. + +Mustalainen oli lähtenyt Rizinin mukana. Aivan suunniltaan oli tämä +rukoillut Veraa lähtemään Ludmillan luokse, joka jo muutaman päivän +oli ollut sairas. Astuessaan yli kadun oli Helena päättänyt kertoa +tämän kaiken Stefanille. Hän aikoi myöskin sanoa, miten levoton hän oli +pikku tanssijattaren puolesta. Mutta hänen rakastettunsa kysymys tuotti +hänelle liian syvän pettymyksen. Ja tämä pieni mustasukkaisuuden laine +sai kaikki hänen kärsimyksensä, jotka kuukauden ajan jo olivat vieneet +hänet pois tasapainosta, tulvahtamaan yli. + +Kaikkien _Sans-Souci'n_ venäläisten ja kimeiden huutojen sisään +houkuttelemien ohikulkijoitten kuullen pani hän Stefanin kanssa toimeen +mielettömän kohtauksen. Valittaen ja huutaen ilmaisi hän vihansa, +rakkautensa, ylpeytensä, pelkonsa ja epätoivonsa. Hän ei ollut niin +humalassa, ettei hän olisi huomannut raivonsa törkeyttä; mutta juuri +siksi menetti hän vielä viimeisenkin rippeen itsehillinnästään. Hän +hekumoi hysteerisesti ja nauttien kurjuudellaan, ja tuskissaan olisi +hän halunnut kiemurrella katukivityksellä. Mutta mikään ei saanut häntä +lopettamaan. Iljettävänä virtana tulvi hänen huuliltaan sanoja, joita +hän ei muuten edes ajatuksissaan olisi lausunut, kauheita sanoja, +joilta hän öisin, oli kaikin voimin pyrkinyt sulkemaan korvansa. +Oli kuin hänen olisi ollut pakko huutaa ne julki kuin likaiset, +perkeleelliset loihtusanat, jotka yksin voisivat pysähdyttää sen +hävittävän heilurin, joka kuljetti häntä mielettömästi toivottoman +rakkauden ja kuolettavan häpeän välillä ja hämmensi hänen järkensä. + +— Nyt, lopetti Helena hengästyneenä ja hermot pilalla — nyt ole +tyytyväinen, olen puhunut sinulle kuin "portto". Ei ole enää mitään +erehtymismahdollisuuksia. + +Hän purskahti nauruun, jota Stefan ei voinut kestää. Hän raivasi +itselleen tien uteliaiden katsojien lävitse. Päämäärättä riensi +hän pois, vain päästäkseen kuulemasta Helenan kimeitä huutoja. +Hämmentyneenä katseli tyttö ympärilleen. Kaikkialla vieraita, uteliaita +ja vahingoniloisia kasvoja. Hän huudahti kauhistuneena ja juoksi +Stefanin jälkeen. + +— Älä jätä minua, älä jätä minua, huusi hän hampaat kalisten. — Etkö +nähnyt? Ne ovat naamioita, koirannaamioita! Puolusta minua, puolusta +minua! + +Aikaisemmin kuin tavallista palasivat he kotiin. Helena itki hiljaa. + +Kaksi päivää lepäsi hän vuoteessa. Hän oli laittanut kylmän kääreen +otsalleen; sillä hänestä tuntui, ikäänkuin hänen päänsä olisi täynnä +palavia hiiliä. Tämä hallusinatio oli niin voimakas, että hän +tuon tuostakin laski, miten paljon hiiliä oli. Stefan hoiti häntä +tottumattomin ja ujoin käsin. Syvässä epätoivossaan oli hän kuin lapsi, +joka on kulkenut liian kauaksi metsään eikä enää löydä paluutietä. + +Onnettomuudeksi ei kuume eikä delirium ollut riittävän ankara viemään +Helenalta muistot tapahtuneesta. Ja kun hän jälleen palasi takaisin +yöelämäänsä, muisti hän ne ihmiset, jotka _Sans-Souci'ssa_ olivat +seisoneet hänen ympärillään, seuranneet häntä alhaisen jännittynein +ja halveksivin katsein, jotka hän usein oli nähnyt porttojen välisiä +tappeluita katselemassa. Ja tämä yhä lisäsi hänen itseinhoaan. Hän +tunsi itsensä sisäisesti rikkinäiseksi, halveksittavammaksi ja +iljettävämmäksi kuin juopuneet, vanhat naiset, jotka aamuhämärissä +hyräilivät puoliääneen _Pigal'in_ porttoloiden edustalla. + +Ennen _Samovar'iin_ lähtöään hän tuskin uskalsi puhutella Stefania. +Vihdoin sen tehtyään oli hänen äänensä masentunut ja hänen silmänsä +pelokkaat. Mutta heti astuttuaan yli _Samovar'in_ kynnyksen oli hän +kuin järjetön. Mitä mitättömin määrä alkoholia nosti hänet hurjaan +humalaan. Hän oli niin alkoholin turmelema, että pieninkin pisara oli +hänelle myrkkyä. Tähän aikaan hän riiteli Veran kanssa. Hän loukkasi +julmasti ja aiheetta Feodoriakin. Tuskin kului yötäkään, ettei hän +aiheuttanut skandaalia. Näinä mielipuolisuuden hetkinä pystyi vain +hovimestari, jonka hyväntahtoisia, koruttomia kasvoja hän rakasti, +hiukan häntä rauhoittamaan. Silloin pakeni hän tämän turviin ja +nyyhkytti hänen leveää rintaansa vasten. + +— Pikku tyttöni, sanoi tämä hänelle, — tulkaa minun luokseni maalle. +Kastelette siellä puutarhaani ja kaikki menee ohi. + +— Mutta minä rakastan häntä, minä rakastan häntä liiaksi, voihki Helena. + +Ja äkkiä ryntäsi hän Sans-Soucihin, niissä Stefan istui uneksien, +kuunnellen tarinoita, ja syleili häntä hurjasti. Sitten riensi hän +säteilevänä takaisin _Samovar'iin_; mutta saatuaan muutaman pisaran +viiniä oli hän jälleen suunniltaan. + +Tällä välin saapui Irtitshin vastaus. Stefan vavahti hiukan nähdessään +kirjaimet, joita ei oltu kirjoitettu, vaan piirretty lapsellisella, +huolellisella innolla. Hän vilkaisi säikähtyneenä Helenaan, ikäänkuin +hänen olisi ollut tehtävä tytöstä tili jollekin, joka näkymättömänä oli +läsnä. Tyttö makasi vuoteellaan alastomana, sillä ilma oli hyvin kuuma, +ja poltti ahneesti. Hänen poskensa olivat painuneet kuopalle ja olivat +kelmeät kuin vaha. Hänen leukansa vapisi hiukan. Stefan huokasi ja +avasi kirjeen. Seteleitä putosi lattialle. + +"Rakas Stefan Matvejevitsh", kirjoitti Irtitsh. "Et ole ilmoittanut +minulle uutta osoitettasi. Minun on täytynyt pyytää sitä Maksimilta. +Liikeasiani menestyvät hyvin. Syksyllä tulen jälleen Pariisiin vielä +laajentamaan niitä. Älä ollenkaan murehdi rahojen vuoksi. Tämä on +toistaiseksi käsikirjoituksestasi. Syleilen Sinua ja toivon Sinulle +kaikkea hyvää." + +Ja hänen kömpelön nimikirjoituksensa alla oli: + +"Estä häntä juomasta, niin hyvin kuin vain voit." + +Tämä lause ilahdutti Stefania, mutta tuotti samalla hänelle tuskaa. +Irtitsh ei ollut hänelle vihainen hänen suhteensa vuoksi Helenaan, +mutta ei myöskään antanut hänelle hänen vapauttaan takaisin. +Hänen tehtävänsä tytön luona ei siis vielä ollut päättynyt. Miten +kauan täytyi hänen vielä sitä toimittaa? Hän katseli kirjettä +kauan, niinkuin Irtitshin sanat voisivat paljastaa hänelle hänen +tulevaisuutensa. Sitten vilkaisi hän jälleen Helenaan. Tyttö tupakoi +yhä, välinpitämättömänä ja sammuneena. Hän ajatteli pikku Ludmillan +enkelinkasvoja. Tyttö oli viikko sitten kuollut keskenmenoon. Mutta +kun Stefan oli ilmoittanut hänelle, että hän nyt voisi tulla jälleen +_Samovar'iin_ hänen kanssaan, tunsi tyttö niin syvää ja kirkasta +riemua, että Stefan oli aivan ymmällään. + +Tämä ilo varjeli Helenaa ensimmäisinä öinä. Hän sopi Veran kanssa, +pyysi anteeksi Feodorilta, istui Stefanin vieressä ja joi vain +vettä, johon oli sekoitettu hiukan samppanjaa. Hänen kasvonsa olivat +liikuttavan huolestuneet ja viisaat kuin lapsen, joka on tehnyt virheen +ja haluaa hyvittää sen. + +Mutta eräänä iltana huudahti Stefan iloissaan hänen muuttumisestaan: + +— Anton Ivanitsh on oleva minuun tyytyväinen. + +Hän ei huomannut, että Helenan kulmakarvat vetäytyivät yhteen hänen +kysyessään: + +— Ja miksi? + +Hän vastasi: + +— Tiedätkö, että siinä kirjeessä, jossa hän lähetti minulle rahaa, +pyysi hän minua, että estäisin sinut juomasta. + +— Ah, todellako, sanoi Helena tuntien kurkussaan kuristavan. — +Sinä siis olet täällä valvoaksesi minua hänen puolestaan? Ja +vastapalvelukseksi hän elättää sinua? + +— Mitä? Mitä nyt? Mutta kuulehan toki. + +— Vaikene, vaikene, sanoi Helena kovemmin. — Sinun on täytynyt +kirjoittaa hänelle, että minä juon. Ja olet valittanut sitä. Siis +täytyy kaikkien ihmisten tietää, että sinä kohtelet minua kuin juoppoa. + +Hän purskahti nauruun, joka jo kerran ennenkin oli saanut Stefanin +pakenemaan, ja jatkoi: + +— Silloin haluan minä saada siitä ainakin yhden edun. Anna minulle +viiniä. + +— En, sanoi Stefan päättäväisyydellä, joka oli hänelle outoa. Ja lujin +käsin piti hän kiinni tytöstä tämän yrittäessä tarttua pulloon. + +— Ah, mutta sinä todellakin pelkäät työnantajasi puolesta! + +— Miksi loukkaat minua, rakas, kun... + +— Loukkaan sinua? Ja mitä sinä olet tehnyt siitä asti, kun olemme +olleet yhdessä? Mutta kun on mustalainen, ei tarvita sinua eikä sinun +mushikkaasi! Katsohan! + +Hän suuntasi askelensa pöytää kohti, jossa oli vain miehiä, hymyili +heille herttaisesti ja viittasi kitarransoittajalle. Hän lauloi kauan. +Joka romanssin välillä tarjottiin hänelle lasi samppanjaa, ja ennenkuin +hän tyhjensi sen yhdellä siemauksella, kääntyi hän joka kerran +Stefaniin päin ja huusi: + +— Anton Ivanitshin malja, eikö niin? + +Hän ei lähtenyt pöydästä, ennenkuin hän jälleen tunsi itsessään +öittensä demoonin. + +Silloin pyysi hän juomarahaa, suuteli miestä, joka sitä antoi ja palasi +Stefanin luokse. + +Lamaantuneena kauhistuksesta oli tämä tarkkaillut häntä. + +— Sinä et ole menetellyt oikein, et olisi saanut tehdä noin, kuiskasi +hän kuumeisesti Helenalle. + +— Miksi? Olenko kenties pettänyt sinua? huusi hän nauraen, jatkuvasti +nauraen. — Olemmehan me yhdessäkin juopotelleet useammin kuin yhden +kerran, eikö totta? Silloin pidit sinä sitä aivan luonnollisena, kun et +ollut saanut tuota kirjettä. Mutta millä oikeudella, millä oikeudella +se mies vahtii minua? Sano se minulle, rakkaani! + +Hän oli puhunut niin kovalla äänellä, että kaikkien katseet kääntyivät +heihin. Stefan halusi tyynnyttää häntä ja sanoi: + +— Rakkaani, etkö sitten ole nähnyt, että hän rakastaa sinua, että hän +tarkoittaa hyvää sinulle? Hän on sanonut minulle aikovansa kanssasi +naimisiin, ja hän, hän ei ole minun kaltaisena ihminen. Hän on arvokas, +hän... + +Stefan keskeytti äkkiä. Helena oli puristanut lasin niin lujasti +käteensä, että se särkyi. Huomasiko hän sitä? Tunsiko hän jotain villiä +nautintoa haavoittaessaan itseään? — Hän puristi yhä lasinsiruja +verisessä kädessään. + +— Mitä sanot? huusi hän äkkiä. — Hän on arvokas? Olette samanlaisia. +Hänellä ei liikeasoittensa vuoksi ole aikaa minua varten, ja siksi voit +sinä nukkua vieressäni kunnes luovutat minut hänelle. Peto! Peto! + +Hän kohotti vertavuotavan kätensä ja iski kaikin voimin Stefania +kasvoihin. Samassa tunsi Stefan rautaisen kouran nostavan itsensä ylös. +Hovimestari kuiskasi hänen korvaansa: + +— Suokaa anteeksi, mutta lähtekää pian pois, Stefan Matvejevitsh, +pyydän sitä hartaasti! Tehkää se tytön vuoksi. Miten onnetonta, etten +voinut tulla nopeammin. Mutta niin kauan kuin te olette täällä, en voi +vastata tytöstä. + +— Hyvä, hyvä, eversti, sopersi kirjailija, — mutta sanokaa hänelle, +että kaikki on lopussa. En voi enää, en todellakaan voi enää! + +— Tehkää miten haluatte, Stefan Matvejevitsh, mutta ajatelkaa myös +sitä, että hänen ylpeytensä saattaa hänet tekemään kaiken tämän. + +Hän työnsi toisen ovelle. + +Stefan kulki yli kadun ja istuutui itsekään tajuamatta sitä +_Sans-Souci'n_ terassille. Tarjoilija pyysi häntä ensi töikseen +poistamaan veriset sormenjäljet poskeltaan. Kylmä vesi rauhoitti +häntä hiukan, mutta päätöstään hän ei muuttanut: hän ei enää halunnut +nähdä Helenaa. Hän selittäisi Irtitshille, että hän oli loppuun asti +yrittänyt kaikin voimin, mutta että enää hän ei jaksanut. + +Hänen mietiskelynsä keskeytti Rizin: + +— Olen hyvin iloinen tavatessani teidät täällä, sanoi hän pakotetusti +hymyillen. — Minun on välttämättä puhuttava kanssanne. + +— Oh, ruhtinas, olen itsekin iloinen nähdessäni teidät. Tehän tunnette +naiset. Te voitte antaa minulle neuvon. Mutta miksi ette kolmeen +päivään ole tullut _Samovar'iin_ ja ilman smokingia? Miksi? + +— Ettekö tunne juttua vielä kysyi ruhtinas. — Pian kuulette kaiken, +rakas ystävä. + +Hän näytti iloiselta ja rauhalliselta, teeskentelemättä enää mitään. +Kuitenkin värisi hänen äänessään hermostuneisuutta. Ja Stefan, herkempi +äänille kuin sanoille, havaitsi sen heti. Samalla näyttivät hänestä +ruhtinaan kasvot kokonaan muuttuneilta: nyt niinkuin ainakin olivat ne +elottomat, mutta entisen velttouden ja välinpitämättömyyden sijasta +olivat ne nyt kovat, miehekkäät ja kauniit. Stefan huomautti siitä +Rizinille. + +— Oletteko huomannut sen? kysyi toinen osoittamatta mitään ihmettelyä. +— Ettekö näe syvemmälle? Ette? Se on kummallista. Kuvittelen, että +jokaisen pitäisi se huomata. Ja ennen kaikkea teidän, sillä te olette +kauhea ystävä, se teidän on vihdoinkin tiedettävä. Te ette jätä sieluja +rauhaan. Voisi sanoa, että käsittelette niitä niinkuin valokuvaaja +käsittelee levyjään pimeässä huoneessa. Minuun nähden se ei tietenkään +merkitse mitään, mutta katselkaapa vain hiukan muita. + +Stefan ihmetteli yhä enemmän. Ei vielä milloinkaan Rizin ollut puhunut +hänen kanssaan näin kauan ja ennen kaikkea näin älykkäästi. Ja +millaisen varman, melkein ylpeän sävyn hän olikaan omaksunut. Oli kuin +hän äkkiä olisi saanut takaisin kaikki säätyennakkoluulonsa. + +Se johtuu varmasti hänen puvustaan, hänellähän ei ole nyt virkapukuaan +yllään, mietti Stefan katsellen toisen kevyttä takkia, joka teki hänet +paljon nuoremman ja hennomman näköiseksi. + +— Lähtisin mielelläni kanssanne pikku ajelulle Bois de Boulogne'iin, +sanoi Rizin äkkiä. + +Kun Stefan epäröi ajatellessaan Helenaa ja päätöstään, jatkoi ruhtinas +itsepäisesti: + +— Teidän täytyy. Vakuutan teille, että teidän täytyy. + +He ajoivat läpi valoja tulvivan Montmartre'in puhumatta sanaakaan. +Mutta mitä pimeämmiksi bulevardit muuttuivat, sitä syvemmin hengitti +ruhtinas. + +— On. kuukausia siitä, mutisi hän, — kun olen hengittänyt tällaista +ilmaa. Miten hyvää se tekeekään! + +Hän pisti käden taskuunsa ikäänkuin vakuuttautuakseen, että jokin +tärkeä esine yhä oli tallella. + +— Haluatteko savukkeen? kysyi Stefan. + +— Ei kiitos, en vielä. + +He ajoivat pitkin Avenue du Bois'ta. Kuutamossa oli se salaperäinen +ja leveä kuin puistokäytävä. Rizin kumartui ulos ikkunasta ja virkkoi +varmalla, selvällä ja yksitoikkoisella äänellä: + +— Ennen sotaa ajoin usein naisten seurassa tätä katua pitkin +vaunuillani. Jonkun aikaa jo olen muistellut liian paljon menneitä, +niin, siitä saakka, kun me tapasimme toisemme jälleen täällä. +Tiedättekö, miten paljon te loukkasitte minua sinä ensimmäisenä yönä? +Oh, en ollut teille siitä vihainen. Ette tarkoittanut sillä mitään, +mutta se herätti minut kuitenkin. No, on totta, että annoitte minulle +Ludmillan takaisin, mutta hän oli raskaana Feodorille ja hän kuoli +minun luonani, minun luonani. Niin, tiedättehän, että pokerissa on +eriä, jolloin teidän vastustajallanne on aina neljä ässää kädessään, +kun teillä itsellänne on neljä kuningasta. Niin tapahtui minulle +hautajaisten jälkeisenä aamuna. Onhan kyllä totta, että pelaan +sellaisten ihmisten kanssa, jotka usein itse hiukan auttavat onnea, +mutta milloinkaan ette näe minua _Jockey'ssä_, eikö totta? No, kun +nyt minun täytyy maksaa välttääkseni skandaalia, laskin hiukan +väärin jakaessani juomarahoja. Eversti huomasi sen, ja hän oli hyvin +ystävällinen. Kummallista on, että jo heti silloin ajattelin teitä. +Sanoin itselleni, että te olette ainoa ihminen, joka ei halveksisi +minua. Olin siitä varma. Ja vain siksi saatoin tehdä päätökseni, +sellaisen kuin minun täytyi. Siinä se on. + +Stefan vaikeni raskain sydämin: Miksi nämä tunnustukset? Mistä halusi +tuo mies saattaa hänet vastuuseen? + +— Pidän teistä hyvin paljon, Stefan Matvejevitsh, jatkoi ruhtinas. — +Kenenkään muun kanssa en olisi voinut lähteä tälle ajelulle. Katsokaapa +vain ympärillenne, on kuin jossakin teidän kirjassanne. + +Puiden lomitse puikahtelivat kuunsäteet hehkuen ruohikossa. Hirvet +pakenivat kuin varjot. + +Rizin mutisi vielä hiljemmin: + +— Tarttukaa käteeni, Stefan Matvejevitsh, ja puristakaa sitä lujasti. +Hyvä, kiitos. Nyt nousen vaunuista ja neljännestunnin kuluttua tulette +noutamaan minut. + +— Ei, ei, en päästä teitä. + +— Uskokaa minua, minun täytyy olla yksin. + +Ruhtinas koputti lasiin, hypähti ulos ja heitti oven rämähtäen kiinni. + +— Ajakaa eteenpäin, huusi hän kuljettajalle. + +Auto ei ollut kulkenut vielä sataakaan metriä, kun pamahti laukaus. + +— Jälleen nuo kirotut renkaat, murahti kuljettaja ja jarrutti. + +Stefan kiiruhti paikalle, jossa ruhtinas äsken oli seisonut. + +Toimittaessaan ruumiin lähimmälle poliisiasemalle ja hoitaessaan kaikki +muodollisuudet ajatteli Stefan vain Helenaa. + +— Hän tekee aivan samoin, hän tekee sen varmasti, toisti hän itsekseen. +Ja hän oli kuulevinaan Irtitshin äänen: "Säästä häntä kaikin tavoin". + +Kun kaikki oli ohi ja hän palasi Pigal'iin, ei hän uskaltanut heti +mennä Helenan huoneeseen. Hän pelkäsi tapaavansa tytön makaamassa +siellä huulet raollaan ja silmät jäykkinä, niinkuin Rizinillä oli +ollut. Mutta Feodor odotti häntä _Sans-Souci'ssa_ ja kertoi, että +hänen oli täytynyt viedä tyttö vuoteeseen, kun tämä oli ollut aivan +tajuttomana humalassa. Hän ilmoitti myöskin, että Terhan oli eroittanut +Helenan. + +Stefan ei nukkunut minuuttiakaan. Huomatessaan, että Helena pian +heräisi kuolemankaltaisesta unestaan, värisi hän vastenmielisyydestä +ajatellessaan, että edellisen illan kohtaus varmasti jälleen +uudistuisi. Mutta tyttö painautuikin kiinni häneen ja kuiskasi: + +— Ah, sinä oletkin täällä, minä niin pelkäsin! + +Sitten lisäsi hän: + +— Minun on jano. + +Stefan aikoi noutaa hänelle lasin vettä, mutta tyttö kietoi hänet +jaloillaan niin ettei hän voinut liikahtaakaan. Kauan lepäsi tyttö niin. + +— Minun on pääni niin kipeä, virkkoi hän vihdoin, — mitä eilen +oikeastaan tapahtui? Mitä merkitsee tämä side kädessäni? + +Hän avasi sen nopeasti; hänen kämmenensä oli täynnä haavoja, jotka +eivät vielä olleet menneet umpeen. + +— Ah niin, jatkoi Helena, — minähän puristin lasiani liian kovaa. Mutta +miksi? + +Vähän toinnuttuaan ihmetteli hän sitä, että hän niin selvästi saattoi +muistaa käytöksensä, mutta vain sen, mikä oli ruumiillista laatua, +mutta hänen käytöksensä syyt jäivät hänelle hämäriksi. Ensimmäisen +kerran oli humalan seurauksena hänelle tällainen muistamattomuus. +Ensimmäisen kerran oli hänellä nyt myöskin tällaisia haavoja. Se +pelästytti häntä. Oli kuin hän olisi äkkiä irtaantunut ruumiistaan ja +puolueettomana katselijana mittaisi lankeemuksensa syvyyttä. + +— Stefan, rakkaani, rukoili hän, mitä nyt on tapahtunut? Minun täytyy +saada tietää! + +Varovaisin sanoin kertoi Stefan hänelle yön tapahtumat mainitsematta +syytä heidän riitaansa. Hän ei uskaltanut myöskään puhua Rizinistä. +Helena kuunteli häntä pää kumarassa ja kädet kylminä. Kuullessaan, että +Terhan oli eroittanut hänet, vapisi hän raivosta. + +— Niinkuin piian, mutisi hän. + +Mutta huomatessaan Stefanin olevan hellemmän ja huomaavaisemman kuin +milloinkaan ennen, tunsi hän sydämessään toivotonta kiitollisuutta tätä +miestä kohtaan, jonka hän kaikesta huolimatta halusi jäävän luokseen. +Helena kumartui hänen ylitseen ja sanoi intohimoisesti: + +— Ansaitsen, että minua koko elämäni ajan laahataan pitkin katuja kuin +koiraa, jota ihmiset inhosta viskelevät kivillä, kuuletko, jos vielä +kerran uskaltaisin käyttäytyä sinua kohtaan niin. + +Stefan hyväili hänen paljasta olkapäätään. Tyttö tyyntyi hiukan ja +jatkoi vähemmän kiivaasti: + +— On hyvä, etten enää saa mennä tuohon Terhanin kirottuun ravintolaan. +Silloin ei enää mikään pakoita minua juomaan eikä vetämään ylleni noita +rääsyjä, jotka myrkyttävät vereni. + +Halveksivasti viittasi hän mustalaisvaatteisiin, jotka lojuivat vuoteen +vieressä lattialla. Hän värisi häpeästä ajatellessaan, että Feodorin +oli täytynyt viskata vaatteet lattialle riisuttuaan hänet. + +Kuka tahansa muu olisi voinut ottaa minut, ajatteli hän, ilman että +olisin sitä edes muistanut tänään. + +Hän heittäytyi Stefanin syliin ja huudahti: + +— Älä jätä minua koskaan, sinähän et tiedä! + +Ajatellen Rizinin kuolemaa luuli Stefan, että hän mietti itsemurhaa ja +alkoi hermostuneena vapista. + +— Pyydän sinua, rukoilen sinua, voihki hän. + +— Niin, niin, olet oikeassa, anna anteeksi, en enää tee sitä. Tärvelen +sinun elämäsi hysteerisillä kohtauksillani, poika parkani. Mutta nyt se +on ohi, se on todellakin ohi. Saat nähdä, miten tyyni ja kiltti minä +osaan olla. Ja minä ajattelen ainoastaan sinua. + +Hän vaikeni. Sitten pukeutui hän jälleen siihen yksiväriseen pukuun, +joka hänellä oli ollut yllään Mesureux'n täysihoitolassa. Ja näiden +vaatteiden mukana syntyi uudelleen se rauhallinen, siisti Helena, +joka oli ohjannut Natalia Borissovnan elämää niin lempeällä pakolla. +Stefanin täytyi laskea jäljellä olevat rahat. Helena laski, että +he voisivat elää niillä kymmenen päivää, ja Stefanin täytyi luvata +hänelle, ettei hän kuluttaisi päivittäin muuta kuin määräsumman, siksi +että hän löytäisi työtä, aivan erilaista kuin _Samovar'issa_. + +Iloisena alistui Stefan tähän tahtoon, joka nyt vaikutti vain hänen +ulkonaiseen elämäänsä. Hän kuvitteli olevansa kuin pikku järvessä, +jonka lämmin vesi hyväili häntä. Enää ei ollut hurjia öitä, ei mitään +narrimaisia syrjähyppyjä säädyllisestä elämästä. He menivät nykyisin +levolle jokseenkin aikaisin, ja heidän tervehtyneemmät ruumiinsa +yhtyivät suuremmalla riemulla kuin milloinkaan ennen. + +Tämä toi heidän päiviinsä suloisen, aistillisen jälkimaun. Oli +juuri markkinain aika. He viettivät päivänsä telttojen luona. Place +Barbés'lta Place Clichy'lle asti oli ihmetelttoja, jotka viehättivät +Stefania. Innostuneena katseli hän kaikkia näytöksiä. Ampumakojujen +naamioidut olivat hänen ystäviään. Salaisesti hämmästyneenä kuunteli +hän eläintenkesyttäjäin taikasanoja. + +Viikon elivät he sovinnossa kuin porvarilliset, viisaat rakastavaiset. +Mutta kumpikaan heistä ei ajatellut, että he voisivat jättää +_Pigal'in_. Stefan ei vielä ollut nauttinut sitä lääkettä kylliksi. +Hän tarvitsi räikeitä, kylmiä valoja, irstaita rytmejä, dramaattisia +kasvoja, jotka sukeltautuivat kuolevan kesän kauniista iltahämärästä +kuin polyypit. Ja Helena puolestaan ei edes ajatuksissaan halunnut +näyttäytyä missään muussa kaupunginosassa, sillä hän uskoi alentavien +öittensä jokaisen hetken ainaiseksi painuneen kasvoihinsa. + +Mutta heidän rahansa hupenivat, ja tyttö alkoi etsiä työtä, joka ei +pakoittaisi häntä juomaan. Hänelle tarjottiin paikkaa _Esturgeon'issa_. +Pikku ravintola oli saanut sellaisen menestyksen, että isäntä oli +vuokrannut naapurisalinkin. Hän oli antanut repiä väliseinän pois, eikä +hän enää aikonut avata ravintolaa vain aamuisin mustalaisille, vaan +tehdä työtä koko yön, vieraina myöskin ulkomaalaisia. + +Kunnioittavasti pyysi hän Helenaa laulamaan sinne. Kun hänen piti +olla ainoa laulajatar, saattoi hän tarjota hyvän palkan. Ei puhuttu +pulloista tulevista prosenteista eikä mustalaispuvusta. Siksi otti +Helena mielellään vastaan kunniallisen paikan, jonka tämä hyvä ihminen +hänelle tarjosi. Hän pyrki perheineen eteenpäin kunniallisella tavalla, +ja kaikki _Pigal'in_ venäläiset saivat hänen luonaan hyvän vastaanoton +ja luottoa. + +Päivät vierivät yksitoikkoisina. Vaikeudetta oli Helena saanut luvan +lähteä _Esturgeon'ista_ silloin kun mustalaiset saapuivat sinne, +(silloinhan oli laulua jo muutenkin kylliksi). Sitten vei hän Stefanin +hellästi kotiin. Tämä vietti yönsä _Esturgeon'issa_ ja _Sans-Souci'ssa_. + +Eräänä aamuna tuli Heridze heidän luokseen. Kuten tavallisesti olivat +ruhtinaan suupielet kyynillisessä hymyssä, mutta silti oli uusi, +pehmeämpi loiste hänen muuten niin kovissa, kylmissä silmissään, +jotka näyttivät sillä, niinkuin hän voisi kotkan tavoin katsoa niillä +aurinkoon sokaistumatta. + +— Rakkaat lapset, hän sanoi, — teidän täytyy tänään nousta ylös hiukan +aikaisemmin. Tänään on Jacquot'n nimipäivä ja teidän on tultava +päivälliselle hänen luokseen. Se on teille suuri kunnia. Sinne tulevat +myöskin Vera, Olga ja Feodor (hän mutisi kirouksen). Valitettavasti on +se hölmö ihastunut niin hullusti suureen espanjalaiseen tammaansa, että +minun on kutsuttava hänetkin. Sitä pahempi hänelle itselleen, pitäköön +itse huolta hänestä. + +Heridze asui Rue Pigalle'in varrella hotellihuoneessa, joka oli +suunnilleen Helenan huoneen kokoinen, mutta näytti tytöstä paljon +avarammalta. Sen kalustona oli nimittäin vain lapsenvuode ja +muutamia pieniä huonekaluja. Patja, jolla Heridze itse nukkui, oli +kokoonkierrettynä nurkassa ja peitetty persialaisella kankaalla. +Muuten ei mikään osoittanut hänen oleskeluaan tässä huoneessa, paitsi +oven luona riippuva suuri revolveri. Huone oli aivan täynnä halpoja +leikkikaluja ja kuvakirjoja. Kaikki oli kiusallisen puhdasta. Kun +Helena ilmaisi hämmästyksensä sen johdosta, nauroi vanha seikkailija +lapsellisesti ja onnellisesti. + +— Tämä on Jacquot'n huone, hän sanoi, — ei minun. Minä olen hänen +palvelijansa. Mutta hänen kamarineitsyensä on emäntä. Hän pukee juuri +tyttöä uusiin vaatteisiin. + +— Sitä parempi, vastasi Helena, — silloin voin ainakin rauhassa avata +lahjapakettini. + +Hän avasi Stefanin tuoman käärön ja otti esiin pörröisen karhun ja +suuren nuken. + +Olga ja Vera saapuivat yhdessä. Heilläkin oli mukanaan lahjoja, +jotka olivat vieneet heidän muutaman päivän tulonsa. He syleilivät +juhlallisesti Heridzeä ja onnittelivat häntä. Hän otti vastaan heidän +onnentoivotuksensa vakavasti ja kauniisti hymyillen. + +Feodor odotutti itseään melkoisen kauan. Vihdoin hän saapui. Mutta hän +oli kuormittanut itsensä ruokatavaroilla, viinillä ja leikkikaluilla, +ja sulki vanhan ruhtinaan niin lämpimästi syliinsä, että tämä +antoi anteeksi hänen seuralaiselleen. Feodor oli hyvin rakastunut +kookkaaseen, leveälanteiseen tangotanssijattareen, nainen kohteli häntä +kuitenkin huonosti ja vain Feodorin voima vaikutti häneen. + +Tarjoilija toi huoneeseen seitsemälle hengelle katetun, kukin +koristetun pöydän. Stefanin aikoessa istuutua, sanoi Heridze hänelle +puolittain vakavasti, puolittain leikillä: + +— Sinä elät todellakin kuussa, kurja kirjailija! Aiotko istuutua ennen +talon emäntää? Olkoon äitisi... + +Hän ei lopettanut kauheata lempikiroustaan, vaan kääntyi niinkuin +pahassa teossa tavattuna ovea kohti. Kynnyksellä seisoi kuusivuotias +tyttönen, erinomaisen kookas ja voimakas. Hänen suuret, ahneet ja +rohkeat silmänsä katselivat vieraita ja kiintyivät sitten vuoteella +hajallaan oleviin leikkikaluihin. Pienokainen juoksi Olgan ja Veran luo +ja syleili heitä; sillä he olivat vanhoja tuttavia. Sitten tervehti hän +muita nopeasti, mutta sievästi niiaten ja alkoi penkoa leikkikaluja. + +— Hän on hyvin kaunis, sanoi Stefan, vilpittömästi. + +— Jospa tietäisit, miten hän tanssii ja laulaa, vaikkei hänelle ole +kukaan sitä opettanut, mutisi Heridze, jonka rakastunut katse seurasi +tyttöä. — Minä jo pelkään. Hänen äitinsä, se portto, oli kuitenkin +mustalainen. — No, rakas Jacquot, jatkoi hän, kun tyttö oli katsellut +kaikki lahjansa, — etkö ajattele, että olisi aika jo käydä pöytään? + +Hänen puhuessaan tytölle oli hänen äänensä kohtelias ja hieno, mitä +hänen tavallisesta, kiukkuisesta ja murisevasta puheestaan päätellen +oli vaikeata uskoa. Sen, joka tunsi tämän vanhan, hurjan miehen, jonka +koko elämä oli kulunut sodassa, ryöstöissä, hurjissa orgioissa ja +pelissä ja joka yhä joka aamu saapui puolijuovuksissa kotiin, täytyi +kysyä itseltään, miten paljon rakkautta ja suurenmoista itsehillintää +hänen oli pitänyt osoittaakaan voidakseen opettaa tyttärelleen +tuollaisen ylhäisen käytöksen ja jalon ryhdin. + +— Isäni ei tarvitsisi punastua hänen vuokseen, sanoi Heridze usein +Veralle, — isäni, joka kuolinpäivänään, kun vanha ranskalainen +opettajattaremme oli kääriytynyt rumaan, karmosiininpunaiseen +villahuiviin, sanoi tälle: "Punainen sopii teille sangen hyvin, neiti +Pantin". Ne olivat hänen viimeiset sanansa. + +Jacquot istuutui tuolille, jolle oli pantu useita tyynyjä, ja sanoi: + +— Istu minua vastapäätä, isä, Olgan ja Veran väliin. Ja hänet minä +tahdon viereeni. + +Hän näytti Stefania. Koko aterian aikana, joka kului toverillisen, +iloisen tunnelman vallitessa, eivät he lakanneet lörpöttelemästä +keskenään. + +Samana iltana, kun Stefan ja Helena kymmenen tienoissa läksivät +_Sans-Souci'hin_, kuulivat he lähemmäksi päästyään tahdikasta +musiikkia. He kiiruhtivat käyntiään ja tunkeutuivat kuuntelijajoukon +lävitse. Sisällä näkivät he puujalkaisen, nukkavieruun takkiin puetun +miehen, joka löi tamburiinia. + +— Ah, sehän on uralilainen kasakka, sanoi Stefan. — Hän tuntee kaikki +Turkestanin sadut. + +— En ole nähnyt häntä vielä koskaan, huomautti Helena. + +— Siksi, että hän tulee tavallisesti vasta myöhemmin, ja on käynyt +täällä vasta muutamina päivinä. Mutta milloinkaan ennen ei hän ole +ottanut tamburiinia mukaansa. + +— Hiljaa, mutisivat jotkut ympärilläseisojista kärsimättöminä. + +Siellä oli ainoastaan kasakoita ja mustalaisia leveine hartioineen +ja ruskeine, hurjine kasvoineen. Alkuperäisen soittimen räikeät +ja nopeat tahdit näyttivät lumonneen heidät. Mies, joka taitavin, +pitkin sormin löi tamburiinia, oli laiha kuin isännätön koira. Hänen +vartalonsa, joka nojasi vahingoittuneeseen lonkkaan kuin jalustaan, +oli hämmästyttävän solakka. Hän näytti olevan täynnä samaa elämää kuin +kellojen reunustama, kilisevä nahka. Hän keinui melkein kiusallisen +tarkasti soittimen tahdissa. Mutta pää oli aivan liikkumatta. Hänellä +oli voimakkaat slaavilaiset huulet ja Aasian kapeat, loistavat ja +salaperäiset silmät. + +Myöskin laulu, jota puujalkainen kasakka esitti, oli kotoisin Aasiasta. +Hän heilutti tamburiinia yksitoikkoisesti ja salamyhkäisesti. Tuo +sävel pystyi lumoamaan käärmeet ja kiihoittamaan dervishit tanssimaan. +Siksi kuuntelivat kaikki nämä hurjat ihmiset sitä täynnä salaperäistä +levottomuutta. Ja paljon äärettömämpien ja alastomampien arojen kuin +ne, joilla he olivat kasvaneet, huuto sai heidät vapisemaan, kun +tamburiininsoittaja alkoi laulaa. + +Oliko tämä laulua, tämä ikuisesti vain kahden sävelen muodostama ääni, +vai oliko se yli-inhimillinen valitus, hiekan, lakastuneen ruohon ja +armottoman auringon synnyttämä? + +Helenakin tunsi, miten hänessä heräsi jotakin kiihoittavaa, +epämääräistä ja katkeraa, kuin muistoja satojen vuosien takaa, kun +huoneessa kaikui tämä sieluton ja armoton sävel, muodoton, eläimellinen +valitus. + +Mies lauloi kauan. Ehkä olisi hän laulanut koko yön. Mutta eräs pieni +nainen, vaatimattoman työläisen tavoin pukeutunut, jota Helena ja +Stefan eivät olleet huomanneet kuulijoitten tiheässä laumassa, astui +miehen luo ja sanoi ranskaksi ujosti: + +— Meidän täytyy istua, Grisha. En jaksa enää. + +Mies nauroi hänelle, heilautti tamburiinia ja löi viimeisen tahdin +puujalallaan. Kuuntelijat hajaantuivat vaieten, päät raskaina. + +— Hei, Grisha, juotko lasin kanssani? kysyi Stefan. + +Toinen suostui iloisesti lausuen: + +— Tämä on minun vaimoni, hyvä nainen. Hänen nimensä on Elisa; mutta hän +ei puhu ollenkaan venättä, hän on ranskatar. + +Pieni työläisnainen tervehti kömpelösti ja istuutui Helenan viereen. + +— Mutta kuka on opettanut sinut laulamaan noin? huudahti Stefan. + +Kasakka nauroi: + +— Mistä minä tietäisin? hän vastasi. — Nämä laulut ovat ilmassa. Ja +sitten oli äitini bashkiirilainen, joten... + +Sillävälin jutteli Elisa aivan hiljaa Helenan kanssa. Hän oli +onnellinen löytäessään tässä venäläisten muodostamassa piirissä jonkun, +joka puhui hänen kieltään niin hyvin. Ja yksinkertaisten ihmisten +uskoutumistarpeen pakottamana hän sanoi: + +— Me tutustuimme toisimme eniten hänen onnettomuuttaan, matkalla +tehtaaseen. Me miellyimme toisiimme ja menimme naimisiin. Myöhemmin +menetti hän jalkansa. Mutta kun hän on erinomaisen kätevä, alkoi hän +tehdä kenkiä täkäläisille tanssijoille. Se tuottaa hiukan. Nyt hän +on aivan muuttunut jouduttuaan yhteen täkäläisten kanssa. Oh, ei ole +kysymyksessä mitään rakkausjuttuja tai muita naisia, sillä hän on niin +vakava kuin vain suinkin saattaa ajatella. Hän ei juo ja rakastaa +minua tavalla, jollaisella ei ainuttakaan ystävättäristäni, rakasteta. +Ja miten oikeudenmukainen ja uskollinen hän onkaan! Mutta hän on +surullinen. Usein jättää hän työnsä kesken ja katselee tyhjyyteen. En +tiedä minne, mutta silloin ei hän näe mitään, ei minua eikä mitään +muutakaan. Se alkoi sen jälkeen, kun hän rupesi käymään täällä. +Hänelle se tekee hyvää, mutta minä, minä pelkään kaikkia näitä miehiä +puukkoineen ja patrooneineen. + +— Niin, voin kyllä kuvitella sen, virkkoi Helena miettiväsi. — +Varmaankin teillä on pieni, matalakattoinen, pihanpuolella oleva asunto. + +— Mutta meillä on niin hauskannäköistä, vastasi kasakan vaimo +vilkkaasti. — Ja kaikki niin siistiä. Sen saatte uskoa. + +— Pihalle päin, toisti Helena ja katseli miehen kapeita, kauas katsovia +silmiä. + +— Hyvää iltaa, Helena Borissovna, mikä kauhea kuumuus, virkkoi Helenan +takana, ääni, jonka kuuleminen sai hänet iloiseksi. + +Shuvalov istuutui Helenan viereen ja heitti yltään rasva- ja +öljytahrojen peittämän sadetakkinsa. + +— Mutta tehän olette smokingissa! huudahti Helena + +Tämä huudahdus sai Stefanin katsahtamaan ylös. Hän oli niin innoissaan +udellut Grishalta baskiirien taikamenoja, ettei hän ollut huomannut +autonkuljettajan tuloa. + +— Todellakin, Maksim, olette hyvin muhkea, hän sanoi. + +— Mutta minkä kunniaksi? + +— Se on kummallinen juttu. Kuvitelkaapa, toissa aamuna sain +kyydittäväkseni herran, joka tuli _Palermosta_, parin askeleen päässä +täältä. Minusta tuntui, etten nähnyt häntä ensi kertaa. Oli jo +päivä, ja hänen maksaessaan me tunsimme toisemme. Hän on eräs hyvin +kuuluisa ranskalainen kirurgi, joka sodan aikana kävi Venäjällä ja +jolle minä esittelin erään kenttäsairaalan. Tänään olin hänen luonaan +illallisella. Siellä oli ainoastaan virkaveljiäni. Minä olin äärettömän +iloinen saadessani koko ajan puhua lääketieteestä. + +Hän mietti hetken ikäänkuin selvittäen vaikutelmiaan. + +— Mutta omituista, hän jatkoi, — että tunnen oloni paremmaksi täällä +kapakassa kuin siellä. Kun väänsin autoni käyntiin, täytyi minun laulaa. + +Kuten tavallista siirtyi hän yleisempiin asioihin jatkaen: + +— Me olemme sentään aivan erilaisia kuin ranskalaiset. Ennen meidän +luhistumistamme en vielä ollut siitä selvillä. Tehän tiedätte, että +olen aina ollut ihastunut länsimaihin ja halveksin niitä, jotka +puhuivat slaavilaisesta sielusta. Mutta nyt tunnen hyvin, että emme ole +muitten kaltaisia. Me olemme vastaanottavaisempia. Ettekö ole samaa +mieltä, Stefan? Niin, niin, eikö totta, vastaanottavaisempi on juuri +oikea sana. Nopeammin ja täydellisemmin kuin ketkään muut joudumme me +hetken vaikutelmien valtaan. Ne muovailevat meitä. Se on vaarallista, +jos kehitys käy tavallista, rauhallista kulkuaan, sillä me emme voi +olla sellaisia. Mutta nykyisessä asemassamme on se siunaus. Ja mistä +muusta rodusta te löydätte jonkun Helena Borissovnan, sellaisen, jonka +minä tunsin vain muutamia kuukausia sitten, ja josta nyt on tullut +eräs _Pigal'in_ parhaista mustalaisista? Ja Feodorin, tanssijan? Ja +everstin, hovimestarin, ja miksei, minut, yöautonkuljettajan? Ja kaikki +tämä tapahtuu aivan itsestään ja rauhallisesti, ikäänkuin meillä ei +olisikaan mitään menneisyyttä. + +Hän keskeytti ja katseli terassilla olevien kasvoja keksiäkseen vielä +joitakin väitteensä tueksi sopivia. Hänen katseensa liukui kadulle, ja +äkkiä tarttui hän Helenan käteen. + +— Katsokaa, katsokaa, hän sanoi, minä en erehdy! + +Hän näytti kurjaa varjoa, joka pelokkain askelin saapui Rue +Pigalle'ilta. Hänellä oli sanomalehtipinkka kainalossaan. + +Tyttö alkoi vavista. + +— Se on Vassian isä, mutisi hän. + +— Noin kaksi kuukautta sitten hän hävisi täysihoitolasta, selitti +Shuvalov. — Viime aikoina hän ei enää tullut alas huoneestaan, ja usein +kuuli koko talo hänen ulvovan kuin koira. Luulen, että hän joi paljon. + +Vanhus astui kahvilaan. + +— Älkää taivaan nimessä kutsuko häntä tänne, kuiskasi Helena. + +Aleksei Dmitritshillä ei ollut kaulusta. Värittömän paidan sisästä +pisti mustien suonien peittämä kaula esiin. Hänen silmänsä vetistivät. +Hän kulki tarjoilupöydän ääreen ja tilasi suuren lasin punaviiniä. Nain +vaivoin sai hän sen huulilleen käsien suonenvetoisesti väristessä. +Sitten kulki hän ravintolan ympäri tarjoten venäläisiä sanomalehtiä. Ne +olivat aamulehtiä. Hän pyyteli lapsellisesti anteeksi, niinkuin koko +hänen elämästään olisi jäänyt jäljelle vain tämä sanomalehtimiehen +häpeä myydä aamulehtiä illalla. + +— Aloitin vasta tänä iltana, eikä minulle annettu muita, hän sanoi. — +Saan nämä halvemmalla. + +Muutamia käsiä ojentui. Hän kulki Shuvalovin ja Helenan ohi tuntematta +heitä. + +Tytön katse seurasi häntä kuin lumottuna, kunnes hän hävisi. Hän, hän +oli tehnyt miehestä tuollaisen. Ja miksi? Hänen silmänsä liukuivat +Stefaniin. Tämä oli tuhannen penikulman päässä hänestä, opetellen +bashkiirien taikamenoja. + +Ja kuitenkin, mietti Helena, — jos minun pitäisi vielä kerran alkaa, +menettelisin aivan samoin. + +Hänen mietteensä keskeytti Feodorin saapuminen rakastettunsa kanssa. +Hän oli iloinen ja säteili jälleen kauneutta. Hänen intohimonsa +espanjattaren ruumiiseen oli lopettanut unettomat yöt ja päivät, +jolloin hänen poskensa jo olivatkin ehtineet käydä lyijynkarvaisiksi +ja kuopalle. Mutta kun hänen lihansa oli joustava kuin pedon, oli jo +kolmen viikon suhteellinen lepo palauttanut hänen kasvoilleen terveen +värin. + +— Ihanaa elää nyt! huusi hän jännittäen voimakkaita lihaksiaan. — Tässä +kuussa on kuuma kuin Kaukaasiassa. + +Helena katseli häntä kateellisena. Häneen joka tapauksessa sopi +Shuvalovin teoria. Epäilemättä oli hän uuden elämänsä ensi kuukausina +kärsinyt, mutta nyt oli hän jo täysin tottunut siihen. Hän tanssi, joi +ja rakasti. Hänen voimansa olivat kuuluisat koko Pigal'issa. Hän ei +ollut matelevainen eikä rahalla ostettavissa, pukua, joka oli hänen +yllään, oli hänen sukunsa kantanut miespolven ajan, ja yöt olivat +kuumat kuin hänen rakastajattarensa — mitä muuta hän tarvitsi? + +— Kas vain, sanoi Feodor, — ensi kerran elämässäni näen vanhan +ruhtinaamme tyttärensä kanssa kadulla tähän aikaan. + +Todella astui Heridze, taluttaen Jacquot'ta, _Sans-Souci'n_ terassille. +Huomatessaan Stefanin hän huusi: + +— Ansaitsisit, että löisin kallosi mäsäksi, senkin kirottu noita. On +sinun syytäsi, etten saa tätä pikku paholaista tänä iltana vuoteeseen. +Hän kertoi, että päivällisellä olit alkanut jonkun tarinan, eikä hän +voi nukkua ennenkuin hän on kuullut sen lopunkin. Tänään on hänen +nimipäivänsä, minun täytyi siis ottaa hänet mukaan. Siis jatka, senkin +ihmesäkki, äläkä venyttele sitä loppumattomiin. Sinulle ei makseta +siitä rivien mukaan. + +Stefan nosti tytön syliinsä ja alkoi jutella hiljaisella äänellä. +Toiset jatkoivat jälleen keskusteluaan, jota säesti Rue Pigalle'ilta +sisään tunkeva autojen ja jalankulkijoitten melu. Äkkiä kuulivat he +katkelman kirjailijan ja tytön keskustelusta: + +— Pikku paimen, — puheli Stefan, — oli saapunut metsään, jonka omisti +maailman väkevin mies. + +— Oliko hän väkevämpi kuin isä? kysyi lapsi. + +— Kymmenen, niin, tuhat kertaa voimakkaampi. + +— Se ei ole totta, huusi Jacquot. — Miksi sinä valehtelet? + +Koko pöytäseurue purskahti nauruun. + +— Mitä pienokainen sanoo? kysyi Feodorin rakastettu. Feodor tulkitsi +keskustelun hänelle, jotta tanssijatarkin saattoi ottaa osaa muitten +riemuun. Mutta vihaten Heridzeä hän sanoi vain lyhyesti: + +— Ja sinä, oletko samaa mieltä kuin Jacquot? + +Feodor kohautti olkapäitään. + +— Siitä ei ole kysymys. Lapsen luottamus isäänsä on kaunista. + +— Entä jos minä luotan sinuun samalla tavalla? sanoi tanssijatar +hellästi. + +Heridze oli kuullut kaksinpuhelun. Hän rypisti kulmakarvojaan, jotka +olivat yhtä harmaat ja tuuheat kuin hänen vanhan turkislakkinsa karvat. + +— Annapa kätesi, sanoi hän äkkiä Feodorille. — Kumpi ensin painaa alas +toisen käden? + +Nuori mies epäröi. Hän rakasti ja kunnioitti Heridzeä liiaksi +ryhtyäkseen kevyesti moiseen leikkiin. Mutta hänen rakastettunsa ei +päästänyt katsettaan hänestä. Miten voisi hän kieltäytyä haasteesta? + +— Antakaa olla, ruhtinas, sanoi hän puoliääneen. + +Heridze puolestaan epäröi silmänräpäyksen. Feodorin äänessä oli sekä +rakkautta ja varoitusta. Mutta vanha seikkailija kohtasi Jacquot'n +jännittyneen, vakavan katseen. + +— Vai niin, murisi hän, — näillä nyrkeillä olen lyönyt lattiaan +kymmenen miestä yhtä haavaa, ja sinä, keltanokka... no, odotatko pyhää +henkeä? huusi hän Feodorille. + +Feodor tarttui huokaisten Heridzen ojenneltuun käteen. Heti +koskettaessaan toisiaan tunsivat he olevansa yhdenvertaisia. Molemmilla +oli sama oikea, luja ote ja kovat, sitkeät lihakset. Muutamiin +sekunteihin eivät heidän kyynärvartensa liikkuneet tuumaakaan. He +olivat keskittäneet kaiken voimansa ranteisiinsa. Yhteenpuristetuissa +leuoissa oli voitontahtoa. + +Mutta pian tunsi Feodor voittavansa. Hän ei osannut sanoa, mistä tämä +varmuus johtui; sillä Heridzen kämmenet ja sormet eivät antaneet +myöten. Mutta hänestä näytti, että ruhtinaan kasvoilla vilahti nopeasti +ja terävästi rukous, kuin katkeavan miekan salama. Suuri sääli kouristi +hänen sydäntään. Hän tiesi, ettei seikkailija koko elämässään ollut +joutunut kaksinkamppailussa tappiolle. Hän kunnioitti ruhtinasta tämän +sukuperän, iän ja säikkymättömän rohkeuden vuoksi. Ja nyt hänen täytyi, +vuosiltaan puolta nuorempana, loukata häntä näin. + +Hän vilkaisi rakastettuunsa, mutta tämä hymyili häijysti. Feodor +käsitti, että tyttö halveksi häntä siksi, että hän vitkasteli niin +kauan. Hän sulki silmänsä, ja ilottomasti, kuin pyöveli, painoi hän +Heridzen käden alas. + +Vanhuksen kasvoille kohosi tumma puna. Hän virkkoi kumeasti: + +— Tässä ranteessa on kaksi kuulaa. + +Hän ei uskaltanut katsoa tytärtään kasvoihin. Sitten hän huusi: + +— Minä vaadin hyvitystä, kuuletko! Tulehan tänne, niin väännän sinut +lattiaan! + +Hän työnsi pöydän syrjään ja asettui keskelle kahvilaa. + +— Oletko järjiltäsi, ruhtinas? Onko tämä siihen sopiva paikka? sanoi +Feodor. + +— Ahaa, sinä pelkäät tappelua, espanjattaren tohvelisankari! + +Silloin seisoi nuori mies jo hänen vieressään. + +— Itse sinä tämän tahdot, hän lausui. + +He tarttuivat toisiinsa. Jännittyneinä muodostivat _Sans-Souci'n_ +kantavieraat piirin heidän ympärilleen, sillä kaikki tiesivät heidän +voimansa ja olivat heti huomanneet, että kyseessä oli mitä vakavin tosi. + +Heti liikahdettuaan olivat molemmat täydessä taistelussa. Molempien +veri oli liian kuumaa, jotta he toisen vastarinnasta kiihoittuneina +eivät olisi käyttäneet kauheiden lihastensa voimaa kokonaan. Punainen +takki kamppaili mustan kanssa. Heidän liikkeensä olivat niin nopeita +että heidät saattoi eroittaa toisistaan vain takkien väristä. Heridze +oli puolta päätä Feodoria pitempi. Hän oli myöskin leveäharteisempi, +raskaampi ja taitavampi. Ashkeliani omasi — lukuunottamatta nuoruuttaan +— sen hämmästyttävän voiman, joka ilmeni hänessä hänen hypähtäessään +hevosen selkään tai esiintyessään _lesghinkassa_. Silloin valtasi hänet +ikäänkuin maanalainen voima, joka vei häneltä järjen ja itsehillinnän. +Tuntiessaan tämän kauhean voiman nousevan itsessään, tuki hän +kantapäänsä lujasti lattiaan, tarttui Heridzeä vyötäisistä ja nosti +hänet ähkyen ylös. + +Puujalkainen kasakka nousi kuin hurmion vallassa. Aivan itsestään +heilahteli tamburiini hänen kädessään barbaarisen rytmin mukaan. Mutta +lujempana kuin bashkiirin voittolaulu kajahti Jacquot'n epätoivoinen, +mieletön huuto. + +— Lyö toki hänet maahan, isä, lyö! + +Mitä tapahtui silloin Heridzen sielussa? Hän jännittäytyi hurjasti, +tarttui Feodorin kurkkuun ja pusersi. + +Hänen kasvoissaan oli niin paljon murhaa, että puujalkainen kasakka +linkutti askelen eteenpäin ja huudahti: + +— Onhan sinulla tikari, tyhmyri! + +Tuskin oli hän sen sanonut, kun salissa syntyi kumea murina. Nopean, +vastustamattoman vaiston ajamana oli Feodor seurannut hänen neuvoaan. +Tikari välähti hänen vyöstään ja painui Heridzen olkapäähän. + +Iskun voima eroitti miehet. Kului monta sekuntia Feodorin tuijottaessa +veristä tikarinterää. Kukaan ei uskaltanut liikahtaa. + +Heridze horjahti. Hän nojautui pöytään. Toiset aikoivat rientää avuksi, +mutta hän torjui heidät. + +— Ansaitsin sen, sanoi hän puoliksi itsekseen. — Ja minulla oli onnea. +Tuo keltanokka ei osaa iskeä paikalleen. + +Hän oikaisi vartalonsa, irvisti ja lisäsi: + +— Se tekee kipeää, mutta menee ohi. + +Hän aikoi avata takinkauluksen, mutta oikea käsi ei totellut. + +— Auttakaa nyt minua, senkin kanat! huusi hän. + +He avasivat hänen takkinsa. Sen alla ei ollut mitään muuta. Hänen +arpinen rintansa oli litteä ja kova ja hyvin suuriluinen. + +— Pistäkää lautasliina reikään, sanoi hän. Laittakaa se hyvin +paikoilleen, ei tarvitse arastella. + +Hän nousi muuttamatta ilmettäkään, ja virkkoi: + +— Nyt on kaikki kunnossa, hoidan kyllä itse loput. + +Sitten äkkiä raivostuen huusi hän Feodorille: + +— Ja sinä olet juuri yhtä tyhmä kuin taitamatonkin! Laita itsesi +tiehesi täältä! Et kai halua vankilaan, vai miten, kaukaasialainen +prinssi? + +Feodor hätkähti, pudotti tikarinsa ja syöksyi ovelle. + +Mutta liian myöhään. Poliisi lähestyi juoksujalkaa. Vihellykset +leikkasivat ilmaa. Ohikulkevat ahtautuivat yhteen. + +— Niitä on liian paljon, sanoi Heridze istuutuen jälleen, — mutta +katselenpa asiain menoa. Poika on minun maatani. + +Feodor oli väistynyt seinään asti. Ei milloinkaan hän ollut +tuttavistaan ollut niin kaunis. Seisoessaan punaisessa takissaan +voimakkaana ja jäntevänä, piirteet jännityksestä kuin kiveen hakattuina +näytti hän viidakon pedolta. Äkkiä hyppäsi hän lähestyvien univormujen +kimppuun. Nyrkit, pää ja hampaat, kaikki toimivat aseina. Kolme kertaa +vierivät hänen vastustajansa lattialle, kolme kertaa riistäytyi hän +irti kiinni pitävistä käsivarsista. + +— Senkin roisto, roisto, miksi haavoitit käteni! huusi ruhtinas +liikutuksesta nyyhkyttävällä äänellä. — Kahden me selviytyisimme! + +Vihdoin Feodor voitettiin. Murtunein luin kannettiin muutamia poliiseja +paikalta. Tuntiessaan käsirautojen kilahtavan kiinni ranteissaan, +jännitti hän lihaksiaan. Heridze luuli näkevänsä voitonriemua hänen +silmissään. + +Vanha seikkailija oli yhtä kokenut paossa kuin taistelussakin. + +Hän halusi estää vangitun tekemästä nyt, sopimattomalla hetkellä +mitään. Ja ollen varma, että vain venäläiset ymmärsivät häntä, huusi +hän Shuvaloville, Feodoriin päin kääntyneenä: + +— Maksim, pane autosi käyntiin ja aja tuonne toiselle puolelle katua, +missä on vähemmän ihmisiä. + +Feodor laski kätensä ja astui vastustelematta ulos. Utelias lauma +seurasi häntä. Poliisit pitivät hänestä vain heikosti kiinni ollessaan +varmoja hänen voimattomuudestaan. Hän kulki mahdollisimman hitaasti +suunnilleen viisikymmentä metriä. + +Sitten kokosi hän kaikki voimansa ja ojensi käsivartensa. Ketjut +kilahtivat lyhyesti ja katkesivat. Käsivarsiensa ympärillä olevan +raudan painolla nakkasi Feodor poliisit maahan, päästi hurjan +dshigiittihuutonsa ja hyppäsi Shuvalovin autoon. Vaunu katosi kadun +pimeyteen. + +Heridze siveli Jacquot'n hiuksia ja sanoi: + +— Siinä näet, mihin sinun silmälasipäisen ystäväsi sadut johtavat. + + + + +VI. + + +Seuraavana aamuna Shuvalov vangittiin. Mutta kun hän väitti, että +hänet oli pakotettu siihen uhkaamalla hänen henkeään, ja kun +hänen menneisyydessään ei voitu havaita pienintäkään moitittavaa, +ja kun sitäpaitsi myös suuri ranskalainen kirurgi takasi hänen +rehellisyytensä, maksoi tämä juttu hänelle ainoastaan hänen +ajokorttinsa. Siten katosi hän _Pigal'ista_. + +Feodorista kuultiin muutamien viikkojen kuluttua, että hänen oli +onnistunut päästä Afrikaan ja astua muukalaislegioonan palvelukseen. +Hänestä jäi _Pigal'iin_ ainoastaan ihana, voimakas legenda jäljelle. + +Syyskuu oli tullut. + +Helena ja Stefan jatkoivat edelleen yksitoikkoista, järkevää elämäänsä. +_Sans-Souci'n_ tappelu oli lähentänyt heitä toisiinsa. Vaistomaisesti +hakivat he toisistaan suojaa ilmassa leijailevia, salaperäisiä, +barbaarisia voimia vastaan, joiden he joka ilta tunsivat ympäröivän +itseään. Helena oli herttainen ja tyyni. Hän eli nyt vain Stefanille ja +oli onnellinen. + +Eräänä päivänä kuukauden lopussa osti kirjailija tapansa mukaan +sanomalehden Aleksei Dmitritshiltä, joka joka ilta sivuutti naisen, +jota hänen poikansa oli rakastanut, tuntematta häntä. Avatessaan lehden +tunsi Stefan huimausta. Lihavin kirjaimin painettu ilmoitus julisti, +että hänen viimeinen kirjansa oli juuri ilmestynyt. + +Mitä, onko niin paljon aikaa jo kulunut! mietti Stefan hämmästyneenä. +Sillä mikään ei hänelle ollut niin hyvä ajanmittari kuin +käsikirjoituksen muuttuminen painetuksi teokseksi. Se oli hänelle koko +elämä. + +Kuumeisesti ajatteli hän sitä koko yön. Miltä kirja näytti? Ensimmäistä +kertaa ei hän ollut itse lukenut oikaisuvedoksia. Olivatko henkilöiden +nimet oikein painetut? Ja harvinaiset, vaikeat, merkitykselliset +sanat? Hänen täytyi mistä hinnasta hyvänsä tietää se niin pian kuin +mahdollista. + +Seuraavana aamuna, aivan aikaisin, sanoi hän Helenalle: + +— Minulle on varmasti lähetetty muutamia kappaleita. Menen hakemaan ne. + +Tyttö liikahti kauhistuneena. Milloinkaan eivät he olleet eronneet +koko päiväksi, ja öisinkin oli hän tietänyt toisen olevan lähellä, +jossakin _Pigal'in_ kahvilassa. Ja nyt aikoi hän lähteä tuonne Parc +Montsouris'hin, jonka värit ja koko olivat hänelle yhtä tuntemattomat +kuin joku Austraalian saarista. + +Helena tiesi, että Stefanin poissaolon lyhyiden hetkien ajan häntä +kiduttaisi yksinäisyys ja lakkaamaton tuska. Masentuneena hän kysyi: + +— Enkö saa tulla mukanasi? + +— Et, et, huusi Stefan, minun täytyy olla yksin. + +Tyttö huomasi hänen kasvoillaan jälleen tuon umpimielisen, kovan +ilmeen, jonka hän oli nähnyt niissä vain yhden kerran ja joka silloin +oli kiihdyttänyt hänet vihaamaan miestä. Mutta nyt hän oli niin +alistunut ja tuskainen, että hän painoi vain päänsä alas ja kuiskasi: + +— Tule pian takaisin, Stefan, rakkaani, ilman sinua ei minulla ole +mitään elämää. + +— Tietenkin, tietenkin. Koetan kiiruhtaa. Haluanhan niin pian kuin +suinkin näyttää sinulle kirjani. + +Tämä vakuutus teki Helenalle hyvää. Hän tiesi, ettei mikään toisi +Stefania hänen luokseen pikemmin takaisin kuin tämä toivo. Silti seisoi +hän kauan paitasillaan huoneensa kynnyksellä kuunnellen rakastettunsa +askelten häipyvää kaikua. + +— No, voi sanoa, mitä haluaa, mutta totisesti! En voi puhua mitään... +huusi rouva Couvrard kun Stefan astui hänen portinvartijahuoneeseensa. +— Mistä tulette? ja minkälaiselta luurangolta näytättekään! Jumalan +kiitos tulette juuri ajoissa maksamaan vuokran. Nainen, joka +vuokrasi teille huoneen, on jo vallan levoton. Minä jo aioin mennä +ruumishuoneelle katsomaan. + +— Rouva Couvrard, rouva Couvrard, miten iloinen olenkaan jälleen +nähdessäni teidät! Suokaa anteeksi, minun olisi pitänyt kirjoittaa +teille Pigal'ista. + +— Mistä? + +— Oh, ei mistään... Kerron teille myöhemmin. Mutta teillä on varmasti +täällä tavaroita minulle. Ah, tämä paketti, niin, niin, Berliinistä. +Siinä se on, siinä se on! Ah olen kadottanut avaimeni. Antakaa pian +minulle omanne! Kyllä, kyllä, pian selitän teille kaiken! + +Vilkkaasti kuin nuorukainen nousi hän huoneeseensa. Hän kiskoi sormin +poikki langat, joilla käärö oli sidottu. Halu nähdä sen sisältö poltti +häntä. Mutta työhuoneensa kynnyksellä hän hämmästyneenä pysähtyi. + +Kummallinen tunne valtasi hänet, jokin raskas ja selittämätön, kuin +puoliksi kuollut, puoliksi elävä ääni. Hän kohotti katseensa. Siinä +olivat hänen huoneensa salaperäiset vartijat, kultaraha, kalanluuranko, +päästäisen muotoinen granaatinsirpale, jonka Irtitsh oli lahjoittanut +hänelle samana päivänä, jolloin hän tutustui Helenaan. + +Kun tämä nimi sukeltautui hänen tajuntaansa, tuntui se hänestä niin +etäiseltä, että hän vain vaivalla saattoi kuvitella itselleen siihen +kuuluvat kasvot. Mutta heti, kun hän piirre piirteeltä sai nuo kasvot +näkyviinsä, kuoli koko hänen innostuksensa. Hänen täytyisi uudestaan +jättää tämä pakopaikka, lähteä kauas sinne, missä lukemattomat +meluisat, jyrkät kadut risteilivät. Nyt kun suuri Pariisi eroitti +hänet tuosta pikku maailmasta, tuntui se hänestä syvältä, kirkkaasti +valaistulta luolalta, jossa suuret, sokeat kukat huojuivat hiljaa +edestakaisin. + +Minkä kauniin sadun hän voisikaan kirjoittaa tuosta kuningaskunnasta! +Feodor olisi eläin, jolla olisi ruskea, tuuhea turkki ja timanttiset +kynnet, Jacquot olisi pieni ruusunvärinen kala. Mutta sitä varten +ei hänen tarvinnut sinne palata. Hänen vaistonsa sanoi hänelle +erehtymättömän varmasti, että hänen aikansa _Pigal'issa_ oli täyttynyt, +että sato oli korjattu aittoihin, ja että se hänen pidentäessään +oleskeluaan siellä kypsyisi liiaksi ja turmeltuisi. + +Mutta ei hetkeksikään hänen mieleensä johtunut ajatus olla palaamatta +Helenan luokse. Tyttö oli huoneessaan ja odotti häntä, ja hän oli +vastuussa Irtitshille. + +Hän alkoi selailla kirjaansa. Se tuntui hänestä hyvin vieraalta. Kello +yhdeltä ei hän ollut vielä päässyt loppuun. Silloin toi rouva Couvrard +hänelle kinkkua, juustoa ja hedelmiä ja murisi: + +— Ette kai sentään ole unohtanut syömisen taitoa, toivon minä. + +Hän ei päästänyt rouvaa pois ennenkuin tämä oli povannut hänelle +korteista. Sitten söi hän ruokahalulla, jollaista hänellä ei +pitkiin aikoihin ollut ollut. Kaikki oli tässä pikku asunnossa niin +miellyttävää. + +Hän syventyi jälleen kirjaansa. Lopetettuaan sen muisti hän, että hänen +oli lähdettävä pitkälle ja epämiellyttävälle matkalle. + +— Niin, niin, Porte d'Orleans'ille, vaihto Barbées'sa ja pois +Pigalle'illa, toisti hän hajamielisesti maanalaisen radan virkailijan +sanat. + +Hän astui alas portaita ja antoi avaimen portinvartijattarelle +takaisin. Tämä kysyi, milloin hän palaisi. Stefan vastasi surullisesti: + +— En tiedä. Uskokaa minua, rouva Couvrard, asia ei riipu minusta +itsestäni. + +Ulkona vallitsi syksyisen iltahämärän vastustamaton lumous. + +Minulla on vielä aikaa, mietti Stefan katsellen kuulasta taivasta. +Häntä hämmästytti, että päivä tässä kaupunginosassa saattoi olla +niin pitkä, kun se _Pigal'issa_ oli niin lyhyt. Ja hän läksi Parc +Montsouris'hin. + +Tämä köyhien puutarha oli melkein autio, mutta Stefan tunsi itsensä +onnelliseksi saadessaan olla yksin. Hän harhaili käytävillä pää +painuksissa. Yhtäkkiä kuuli hän puhuttavan venättä. + +Eräällä penkillä istui vanha mies ja keski-ikäinen nainen. Miehellä oli +kauniit kasvot miettivine ilmeineen ja pitkät, valkeat hiukset. Nainen +muistutti sivultapäin hevosta. Hänen kasvoillaan olivat rajattoman +uupumuksen jäljet. Uteliaana istuutui Stefan heidän viereensä. +He vilkaisivat häneen välinpitämättömästi. Sitten he jatkoivat +keskusteluaan ollen kaikkien ulkomaalaisten tavoin vakuutettuja siitä, +ettei heidän salaisuuksiaan kukaan kuulisi. + +Heidän keskustelunsa aikana pääsi Stefan helposti selville heistä. +Vanhus oli aristokraatti, nainen kuului sivistyneeseen porvaristoon. +Miehellä oli paikka pankissa, missä hän käänsi englantilaisia +sähkösanomia. Nainen antoi pianotunteja. + +— En jaksa enää, lausui nainen. — Samana päivänä täytyy minun kiiruhtaa +Ternes'stä Bastiljiin ja Bastiljista Neuilly'in ja sitten Sceaux'n +kautta kotiini. Jospa minulle edes tarjottaisiin teetä. Se pitäisi +minut pystyssä. + +— Ja teidän Aljoshanne, mitä hän tekee sillä aikaa? vanhus kysyi. + +Uupuneet hevoskasvot kirkastuivat äkkiä. + +— Hän on Lakanal'issa puolittain täysihoidossa, vastasi nainen. — Hän +on jo yhdeksännellä luokalla. Hän on voimakas ja ahkera. + +— Lapset ovat meidän onnemme, virkkoi vanha mies. — He mukautuvat niin +nopeasti. Ja silloin tunnemme mekin itsemme vähemmän kodittomiksi. +Minun pojanpoikani on myöskin menestynyt hyvin koulussa. Hän ansaitsee +ne kaksikymmentä frangia, jotka annan hänelle kuukausittain. + +— Kaksikymmentä frangia! huudahti nainen lyöden kateudesta kätensä +yhteen. — Niin paljon rahaa! + +Esikaupunkijunan vihellys sai hänet rientämään asemalle. Vanhus seurasi +häntä. + +Stefan jäi vielä muutamiksi minuuteiksi istumaan penkille. Hän ei +ajatellut mitään. Sitten hän nousi — mutta palatakseen asuntoonsa +takaisin. Tosin oli korkean, korkean vuoren huipulla, jota tulenliekit +ympäröivät, eräs varjo, joka viittoi hänelle. Mutta se ei enää +merkinnyt Stefanille mitään. + + * * * * * + +Samoihin aikoihin avasi Helena huoneensa oven, kumartui portaiden +kaiteen yli ja tähysteli pimeään. Miten usein hän olikaan sen tehnyt +päivän kuluessa. Portaat narisivat miehen askeleista. Vaikka hän +tunsikin, etteivät ne olleet Stefanin hiukan laahustavat, hiljaiset +askelet, odotti hän kuitenkin sydämessään hämärä, itsepintainen toivo, +että hän sittenkin tulisi. + +Mutta askelet pysähtyivät kerrosta alemmaksi. Helena kuuli haluttoman +naisäänen lausuvan: + +— Tule sisään, mutta älä avaa ikkunaa. Olen vielä liiaksi humalassa +näyttäytyäkseni valossa. + +Helena palasi vuoteeseensa. Stefanin lähdöstä asti oli hän noussut +siitä vain kuuntelemaan portailta kuuluvia ääniä. Hän otti kirjailijan +jättämän sanomalehden ja luki sadannen kerran ilmoituksen: + +"Juuri ilmestynyt: _Kolme pikku lasta_, kirjoittanut Stefan Morski, +Griabin-yhtiö, Berlin. Saatavana kaikista Parisin kirjakaupoista." + +Mutta Helena kykeni vain hyvin huonosti yhdistämään rakastettunsa +tähän kirjailijaan, jonka kirjaa ilmoitettiin. Mitä oli tällä +yleisön tuntemalla, julkisuuden miehellä yhteistä Stefanin ja hänen +hajamielisten silmiensä ja kömpelöiden liikkeittensä kanssa? Mutta +missä hän viipyi? Missä hän viipyi? Pimeys lankesi jo kapeille kaduille. + +Helena pelkäsi tehdä itselleen selväksi pahinta pelkoaan, tuskaa, joka +oli vallannut hänet nähdessään Stefanin lähtevän huoneesta, tuskaa, +josta hän ei voinut vapautua. Niin ei saanut olla, hän ei voinut uskoa +sitä, muuten olisi parempi, että hän silmät ummessa hyppäisi ikkunasta. + +Helena taittui jälleen lehteen. Mutta hän oli lukenut sen jo niin +moneen kertaan, että hän osasi artikkelit ja ilmoitukset melkein +sanasta sanaan. Kuten tavallista oli siinä ensin tiedusteluja +kadonneista omaisista. + +"Aleksander Sergejevitsh Martinov pyytää kaikkia, jotka voivat +ilmoittaa jotakin hänen vaimostaan Katarina Andrejevnasta, joka +kesäkuussa 1920 jäi hänen jälkeensä Rostoviin, kirjoittamaan tämän +lehden konttoriin." + +"Vuodesta 1919 olen ollut erossa lapsistani Paulista ja Mariasta. He +ovat kymmenen ja kahdeksan vuoden ikäiset. Pyydän niitä emigrantteja, +jotka vuonna 1919 ja sitä seuraavina vuosina ovat saapuneet Kievistä, +ehdottomasti ilmoittamaan kaiken, mitä he mahdollisesti lapsistani +tietävät. Anna Ivanovna Ribitnina." + +Tällaisia ilmoituksia oli puoli palstaa. Tuskanhuutoja nousi +Bukarestista, Belgradista, Madridista, Lontoosta, myöskin Tunisista ja +Intiasta. Ja nämä ilmoitukset olivat ladotut hyvin pienin kirjaimin +maksaakseen ilmoittajilleen mahdollisimman vähän. Mutta hän oli jo +niin tottunut joka päivä lukemaan näitä epätoivoisia, samankaltaisia +pyyntöjä, että elonmerkit, joita kodittomat lähettivät toisilleen +maailman toisesta päästä toiseen, liikuttivat yleensä häntä enää hyvin +vähän. Mutta miksi nämä pikku ilmoitukset tänään vaikuttivat häneen +niin voimakkaasti? + +Ellei hän palaa, mietti Helena äkkiä kauhistuen, olen samassa asemassa +kuin nämä kaikki ihmiset. Enhän tiedä edes hänen osoitettaan. + +Helena hypähti vuoteesta. Hän ei voinut odottaa kauemmin. Voittamaton +tuska oli hänet vallannut. Hänen täytyi päästä ulos huumatakseen +itsensä. + +Hänet nähtiin kaikissa kahviloissa ja ravintoloissa, joissa _Pigal'in_ +venäläisten oli tapana käydä. Kuin takaa-ajettu kiiruhti hän paikasta +toiseen äänekkäästi nauraen. Äkkiä ryntäsi hän hotelliin kysymään, +oliko Stefan käynyt siellä. Joka kerran sai hän kieltävän vastauksen. +Sitten palasi hän pöytään, josta hän juuri oli lähtenyt, heti jälleen +rientääkseen toiseen. Vihdoin tuli hetki, jolloin työ alkoi. + +Koko yön paloi kuume hänessä. Tuskin oli hän laulanut yhden romanssin, +kun hän jälleen kiiruhti _Sans-Souci‘hin_. Hän ei puhutellut ketään, +vaan etsi kahvilasta ja terassilta. + +Aamun valjetessa ei Helena palannut kotiin niinkuin muulloin aina +siitä lähtien, jolloin hänet oli erotettu _Samovar'ista_. Hän pelkäsi +huonettaan, tuota likaista huonetta, joka vielä edellisenä iltana oli +tuntunut hänestä niin kauniilta ja kodikkaalta. + +Ja mustalaiset tulivat. Helena joi heidän kerallaan. Veran täytyi viedä +hänet pois, sillä hän nyyhkytti hysteerisesti nojaten pöytään ja huusi: + +— Sano, rakas, että hän tulee takaisin! Hän tulee takaisin! + +Siitä lähtien oli Helena pysyvästi deliriumissa. Millään muulla sanalla +ei voi hänen elämäntapaansa ilmaista. Humala ei silmänräpäykseksikään +haihtunut hänestä. Unessakin oli sen leima hänessä. Heti herättyään +tarttui hän vuoteen vieressä olevaan vodkapulloon. Se oli hänelle +ainoa keino voidakseen alkaa uudelleen yönsä, jotka olivat täynnä +hallusinatioita. Ellei häntä kannettu tajuttomana huoneeseensa, joi ja +nauroi hän edelleen, kunnes sai kouristuksia tai itki tukahtuakseen. +Hän lauloi ja loukkasi vieraita, sopi, solvasi heitä uudestaan ja +lauloi ja joi edelleen. + +Mikään ei voinut hillitä hänen mielettömyyttään, eivät Veran rukoukset +eivätkä _Esturgeon'in_ isännän arat varoitukset, ei edes ne melkein +inhoksi muuttunut halveksunta, jolla häntä hotellissa kohdeltiin. +Hänellä oli vain yksi huoli, nimittäin saada alkoholia. Mutta siihen +hän tarvitsi rahaa. Hänen kassansa oli pian tyhjä, samoin hänen +saamansa ennakko palkastaan. Hän lainasi Veralta, myi kaikki vaatteensa +ja joutui jälleen pukemaan ylleen mustalaishepenet. Mutta nämäkin rahat +riittivät vain muutaman yön. + +Silloin kääntyi hän niitten miesten puoleen, jotka kävivät +ravintolassa. Hän antoi heidän hyväillä ja syleillä itseään saadakseen +pullon paloviinaa. Mutta saatuaan, mitä hän halusi, puhkesi hän +huutamaan, lausui uhkauksia ja sopimattomia solvauksia. + +Pian oli hänen lähdettävä _Esturgeon'ista_. + +Hän oli yhä vielä kaunis, ja hänen äänensä kävi päivä päivältä +tuskaisemmaksi ja sydäntävihlovammaksi. Siksi sai hän ilman muuta +paikan toisessa yöravintolassa, ennen kaikkea siksi, että hän osasi +niin hyvin houkutella juomaan. Vain lyhyen ajan pysyi hän siellä, sillä +hän puri erästä miestä, jonka kasvot olivat Stefanin näköiset. + +Senjälkeen kesti muutamia päiviä, ennenkuin hän sai jälleen työtä. +Tämän ajan vietti hän Sans-Souci'ssa, missä hänellä vielä oli hiukan +luottoa. Siellä tapasi hän myös Shuvalovin. + +— Ah, Maksim, _Pigal_ ei siis päästä sinua irti? hän huusi. — Mutta +eihän sinulla ole täällä enää mitään tekemistä, autoton autonkuljettaja. + +Hän tuskin huomasi toisen hämmästynyttä vastausta, vaan jatkoi: + +— Voitko tarjota minulle jotain juotavaa? + +— Voin kyllä, jos todellakin sitä haluatte. + +— Haluanko minä? Miten tyhmä ja kohtelias sinä oletkaan. Mutta +sinähän olet rikas, sinullahan on seteleitä, seteleitä (hänen äänensä +madaltui). Sinä levität ehkä väärää rahaa? Etkö? No hyvä. Tunnen vain +erään pojan, joka elää sillä. Hän miellyttää minua. Katsohan häntä. Hän +pelaa korttia tuolla nurkassa. Asetun varmasti yhteen hänen kanssaan. +Olen saanut tarpeekseni yksinäisyydestä. Tilaa vielä lasi minulle. + +Helena näki Shuvalovin jälleen seuraavana päivänä ja sitten joka ilta +_Sans-Souci'ssa_. Hän ihmetteli hiukan näitä käsittämättömiä käyntejä, +sillä näytti siltä, kuin Shuvalov tulisi vain saadakseen puhella +hänen kanssaan. Hän ei juonut, jutteli hänen kanssaan tunnin pari +joutavanpäiväisistä asioista ja läksi jälleen. Mutta tyttö ei udellut +häneltä mitään. Mitä hän välitti miehen käyntien syistä, kunhan tämä +vain hankki hänelle juotavaa. + +Eräänä iltana kysyi Shuvalov mitä välinpitämättömimmällä äänellä: + +— Ettekö vieläkään ole saanut tietoa Stefanista? + +Tyttö lakkasi hyräilemästä. Tätä nimeä ei vielä milloinkaan oltu heidän +keskensä mainittu. + +— Sinä tiedät jotakin, mutisi hän ja tarttui hänen ranteeseensa. + +— Ei, ei, minä en tiedä enempää kuin tekään. En tuntenut häntä ennen +hänen tänne tuloaan. Mutta olen tavannut Irtitshin, joka aikoo jäädä +muutamaksi viikoksi Parisiin. Ja jos haluatte tavata häntä... + +— Ahaa, minä ymmärrän, sanoi Helena hitaasti. — Ei, pikku Maksim, en +halua tavata häntä enkä vastedes sinuakaan. + +Äkkiä hän raivostui ja huusi vavisten: + +— Lähde tiehesi tai heitän lautasen päähäsi! Vakooja, sinäkin olet +vakooja! + +Pian senjälkeen lauloi hän eräässä uudessa venäläisessä ravintolassa. +Hänen joka yö aikaansaamansa skandaalit olisivat varmasti pian +aiheuttaneet hänen erottamisensa, ellei eräs marraskuun alussa sattunut +tapaus olisi kokonaan lopettanut hänen uraansa _Pigal'issa_. + +Eräänä iltana hänet kutsui pöytäänsä eräs mulatti, joka puhui ranskaa +amerikkalaisen tavoin murtaen. Mies oli jo juovuksissa kun Helena +saapui hänen luokseen. Aamulla oli heidän edessään kymmenkunta tyhjää +pulloa. Kun miehen piti maksaa, veti hän lompakkonsa esiin, katsoi +hämmästyneenä sen laihaa sisältöä ja kirosi: + +— Minulta on varastettu! Minulla oli viisituhatta frangia tullessani +tänne. Se on hän! + +Helena nauroi kastanjanruskeita sormia, jotka liikkuivat hänen edessään +kuin madot. Mutta mies toisti itsepintaisesti: + +— Hänet on tarkastettava, hänet on tarkastettava! + +Välittämättä koko henkilökunnan vakuutuksista ja kiukustuneena siitä, +ettei Helenaa liikuttanut mikään, ryntäsi hän kadulle ja huusi poliisia. + +Huoneiston omistaja tuli tytön luo ja virkkoi: + +— Teidän on mentävä mukaan, mutta älkää pelätkö, ettehän te ole tehnyt +mitään. + +Helena ei vieläkään käsittänyt, mitä häneltä haluttiin. Mutta hän läksi +tottelevaisesti eteishuoneeseen. Siellä hän näki poliisin, joka odotti +häntä. Hän väistyi horjuen takaisin. + +— Mitä, mitä, hän huusi! — älkää koskeko minuun! + +Hänen kasvojaan rumensivat juopumus, yön valvonta ja tuska. Mutta +virkamies oli niin tottunut sellaisiin kasvoihin, ettei se häntä +liikuttanut. + +— Ei mitään juttuja, ei mitään riitaa, hän sanoi. Eteenpäin! + +— Mutta minä en ole tehnyt mitään... minä en... + +— Se ei liikuta minua. No, tulkaa! + +Hän tarttui tytön käsivarteen. Tämä raaka kosketus ja märän univormun +haju sammuttivat kaikki Helenan tunteet ja ajatukset. Hän antoi viedä +itsensä pois kuin säkin. + +Rue Rochechouart'in poliisiaseman luona haki poliisi silmillään +ilmiantajaa. Mutta mulatti oli kadonnut. + +— Kummallinen poika, mutisi poliisi ja katsoi hetken Helenaa epäröiden. + +Tyttö näytti niin tylsältä ja kuolemankalpealta, että hän kohautti +olkapäitään. Vaikka hän olisi viatonkin, oli parempi, ettei hän jäänyt +kadulle tuossa tilassa. + +Helena astui ylös portaita, tuli huonosti valaistuun huoneeseen ja +näki siellä muita virkapukuisia miehiä. He näyttivät väsyneiltä ja +synkillä. He tuskin vilkaisivat häneen. Sitten nousi hän jälleen miehen +seuraamana portaita ja huomasi äkkiä olevansa puolipimeässä keskellä +sekavaa muminaa. Vasta silloin toimivat hänen hermonsa ja huudahti +hurjasti. + +Siellä on taas joku, joka näkee henkiä, pilkkasi joku. + +— Mutta missä minä olen? Mitä tämä merkitsee? kysyi Helena venäjäksi. + +— Nyt puhuu hän rikollismurretta, huomautti toinen. + +Nämä äänet olivat niin raakoja ja ilkeitä, että Helena pelästyi. +Vielä enemmän hän kauhistui, kun hänen silmänsä tottuivat pimeyteen +ja hän eroitti paremmin kasvot, jotka täyttivät vajan, jossa hän oli. +Ne olivat pelkkiä langenneiden ihmisten kasvoja, säälimättömiä ja +toivottomia. + +Helena koetti paeta niitä, löytää paikan, missä hän voisi olla yksin, +kyyristyä kokoon ja pysyä näkymättömänä. Mutta suuressa huoneessa oli +heitä niin paljon, etteivät kaikki edes mahtuneet penkeille, joita oli +seinillä. Minnepäin Helena kääntyikin, joka puolella oli uusia kasvoja. + +Hän ei tiennyt, miten kauan hän oli seisonut paikallaan, uskaltamatta +liikahtaakaan. Mutta kun ei kukaan enää kiinnittänyt häneen huomiota, +herpaantui hänen ruumiinsa. Hänen polvensa pettivät ja hän vaipui +lattialle. Se oli kostea ja tahmea, mutta hän ei jaksanut nousta. Koko +ajan valui sade rikkinäisen katon lävitse. Hänen ohuet vaatteensa +olivat pian läpimärät. Hän värisi, mutta ei liikahtanut paikaltaan. + +Kaukaisesta nurkasta kuului kuorsausta. Vähän lähempänä keskustelivat +jotkut miehet hiljaisella äänellä. Hän yritti koneellisesti seurata +heidän puhettaan, mutta murre oli hänelle käsittämätöntä. Jokin +karvainen vilahti nopeasti hänen jalkainsa ylitse. + +Kesti kauan, ennenkuin aamu sarasti. Vihdoin alkoivat ihmiset näkyä +selvemmin, niinkuin hiilipiirroksina enenevässä valossa. Kaikki naiset +ja miehet olivat toistensa kaltaisia: kaikki olivat puetut lokaisiin +riepuihin ja kaikilla oli samat levottomat kasvot. Helena sulki +silmänsä päästäkseen näkemästä heitä. + +Hän vapisi märissä vaatteissaan. Hän oli jo täysin selvinnyt +humalastaan, mutta väsymys ja kauhu vaikuttivat yhtä voimakkaasti +kuin alkoholi. Helena ei voinut käsittää, mitkä tapahtumat olivat +johdattaneet hänet tänne. Äkkiä hän tuli ajatelleeksi, että häntä +aiottiin rangaista hänen hurjasta elämästään, että sitä varten oli +olemassa lakeja, joista hän ei tiennyt, ja että hänet suljettaisiin +kuukausimääriksi vankilaan. + +— Minuthan tuomitaan, minut tuomitaan, mietti hän, — eikä minua ole +vielä milloinkaan rangaistu. + +Hän tukahdutti vastenmielisyytensä ja kysyi vieressään lojuvalta +maankiertäjältä väristen. + +— Olemmeko me vankilassa? + +Mies vastasi olkapäitään kohauttaen: + +— Se on selvä, ellei sinulla ole mitään papereita. + +— Mutta minullahan on, minullahan on! huudahti Helena. + +— Niinkö, oletko siis kokaiinin vuoksi? Etkö? Oletko ollut tappelussa? +Etkö? No, kyninyt jonkun kavaljeerin lompakkoa? Ei sitäkään? No, ellet +halua sanoa mitään, niin jätä minut rauhaan, senkin karnevaalinaamio! + +He nauroivat ja tekivät rivoja huomautuksia tytön puvusta. Helena kätki +kasvot käsiinsä eikä sanonut enää sanaakaan. + +Kymmenen ajoissa ilmestyi poliisi ovelle. Toinen toisensa jälkeen +seurasi häntä sihteerin luokse. Mutta heitä oli niin paljon. Kello tuli +kaksitoista eikä Helenaa oltu vielä kutsuttu. + +— Kello on hyvinkin neljä, ennenkuin me pääsemme sinne, murisi +maankiertäjä. + +Helena vapisi. Joutua siis vielä kauemmin odottamaan tässä ympäristössä +ja kauheassa epävarmuudessa! Hänessä oli kuumetta. Vaikkei hänen +alkoholin tärvelemä vatsansa enää voinut tunteakaan nälkää, poltti +hänen suutaan ja kurkkuaan hirvittävä jano. Ja tuo tuli levisi niskaan +ja aivoihin asti. Hän luuli kuolevansa. Mutta maankiertäjän ennustus +ei ainakaan häneen nähden pitänyt paikkaansa. Ovi aukeni jälleen ja +virkailija viittasi Helenalle. Hän seurasi horjuen. Ymmärtämättä +mitään kuuli hän komisarion puhuvan jokseenkin kohteliaasti. Hän ei +käsittänyt, mistä onnellisesta sattumasta tämä puhui ja että joku oli +tullut vaatimaan hänen vapauttamistaan. + +Hän puisti vain päätään ja sopersi: + +— Kiitos, herra, kiitoksia hyvin paljon. + +Sitten ryntäsi hän ulos kuin mieletön, työnsi sivuun turkkiin verhotun +miehen, joka seisoi poliisikonttorin ovella ja näytti odottavan häntä, +ja kiiruhti Veran luokse. + +— Minut on... minut on... huusi Helena. + +Ja kouristuksien vallassa kaatui hän maahan. + + + + +VII. + + +Paitsi ikkunaa vasten lyövän sateen rapinaa ei huoneessa kuulunut +ääntäkään. Helenan unta vartioivat kolme ihmistä olivat ääneti. +Niiden kahdenkymmenen päivän aikana, jotka Helena oli viettänyt tässä +sairaalassa Neuilly'ssä, nukkui hän nyt ensi kerran todellista, +tervettä unta. Hänen päivänsä ja yönsä olivat olleet loppumatonta +deliriumia, kuumetta, hikoilua ja vavahtelua. + +Natalia Borissovna viittasi molemmille miehille. He läksivät hänen +mukanaan huoneesta. + +— Luulen todellakin, ettei enää tarvitse pelätä mitään, sanoi Shuvalov. + +Irtitsh kääntyi ja teki ristinmerkin. + +— Hän on herätessään hyvin heikko, mutta täysin tajuissaan, jatkoi +lääkäri. — Se on viimeinen hetki, joka voi olla hänelle vaarallinen. +On välttämätöntä, että hän aivan huomaamattaan, vähitellen herää +elämään ja muistoihinsa. Mutta tarvitseeko minun edes sanoa sitä +teille, Natalia Borissovna? Te olette hänen paras lääkärinsä. Minä olen +rauhallinen. + +Natalia Borissovnan nääntyneille kasvoille, joille oli uurtunut paljon +ryppyjä, ilmestyi tuskallinen ja pyytävä ilme. + +— Anton Ivanitsh, alkoi hän arasti vilkaisten mieheen. + +— Niin, vastasi Irtitsh pakoitetusti hymyillen, — en tule sisään +ennenkuin huudatte minua. + +— Tiedätkö, Maksim, miksi hän pelkää minua niin, että hän houreissaan +puhui ainoastaan Vassian isästä ja minusta? + +— Jätän teidän kahden, mutisi Natalia Borissovna. + +Hän istuutui Helenan vuoteen pääpuoleen ja oli onnellinen kuullessaan +kalpeiden huulien lomitse säännöllisen hengityksen. Miten hyvin Helena +nukkuikaan! Ei mikään muistuttanut enää sitä ulvovaa mustalaista, +jonka he eräänä iltana olivat tuoneet Neuilly'iin ja jonka hänen +sisarensa oli tuntenut vain sen tuskan vuoksi, joka hänet oli vallannut +nähdessään sairaan. + +Hän on minun lapseni, ainoa nyt, ajatteli Natalia ja olkapäät vapisivat +hiukan. + +Helenan silmänurkissa oli kaksi aivan pientä ryppyä. Kiihoitus, +joka jatkuvasti oli vääristänyt sairaan kasvot, oli estänyt Natalia +Borissovnaa huomaamasta niitä. Nyt, kun kasvot olivat tyynet, näyttivät +rypyt ohuilta arvilta. Natalia Borissovna siveli niitä sormillaan kuin +haluten hävittää hirvittävän kamppailun viimeisetkin jäljet. + +Niin kevyt kuin hänen kosketuksensa olikin, värähtivät Helenan +silmäluomet. Hitaasti silmät avautuivat ja tuijottivat hetken jäykkinä +ja sieluttomasti. Sitten niihin syttyi tietoisen elämän ihmeellinen +valo. Tämä herääminen, yhtä dramaattinen kuin lapsen syntyminen, sai +Natalian pidättämään henkeään. + +Helena katsoi häntä kauan, ikäänkuin piirre piirteeltä tuntien +sisarensa vihdoin voiden muovailla ne kokonaisuudeksi. + +— Natasha! + +Se oli vain hyvin heikko huokaisu, mutta ilmaisi äärettömän ihanan +havainnon. + +— Mitä, rakkaani, pienokaiseni? Mitä haluat? sopersi Natalia Borissovna. + +Mutta Helena toisti vain: + +— Natasha, Natasha, Natasha! + +Oli kuin tämä nimi, jonka hän lausui yhä painokkaammin ja +merkitsevämmin, olisi herättänyt tytön tajuamaan maailmaa, joka laajeni +hetki hetkellä. Uteliaana näkemään sitä enemmän tarkasteli Helena +valkeita vuodevaatteita, valkeita seiniä, valkeita huonekaluja ja +kaikkien näiden keskellä Natalian valkeata olemusta. + +— Sairaala, mutisi hän rypistäen kulmiaan. Eikö niin? + +Sitten hän sanoi onnellisena siitä, että hänen ajatuksensa uudestaan +pääsi voitolle hänen tiedottomasta tilastaan: + +— Sairaala, jossa sinä olet hoitajattarena! + +— Aivan niin, Lenotshka, kaikki on aivan yksinkertaista, kuten näet. + +Helena kohotti vaivalloisesti kätensä kasvojen tasalle ja kauhistui sen +laihuutta. + +— Olinko minä hyvin sairas? hän kysyi. + +— Et, et, sinussa oli vain kuumetta. Sinut tuotiin tänne vain siksi, +että saisit kunnolla levätä. Siinä kaikki. + +Helena katseli nyt laihtunutta rannettaan, jossa suonet olivat selvästi +näkyvissä. + +— Peili, virkkoi hän äkkiä. + +— Mitä sillä, rakas, mitä? Odota vielä. Se väsyttää sinua. + +— Peili, toisti Helena niin hermostuneesti, että hänen sisarensa +totteli. + +Mutta ennenkuin Natalia ojensi hänelle peilin, epäröi hän uudestaan. + +— Ennen kaikkea, älä säikähdä, hän sanoi, — pahin on ohi. + +Silmänräpäyksen oli Helena aivan ymmällään nähdessään kasvot, jotka +sukeltautuivat hänen eteensä. Ne eivät olleet hänen. Kärsimättömästi +tempasi hän peilin sisarensa kädestä ja tarkasti sitä, ikäänkuin +peläten, että häntä petettiin. Sitten kumartui jälleen sen ylitse. +Mutta yhä katsoi häneen peilistä tuo kummallinen poika, jonka posket +olivat ontot ja harmahtavat, silmien ympärillä sinipunaiset renkaat, +ulkonevat poskipäät ja — se ihmetytti häntä eniten — vain muutamia +lyhyitä hiuksia päässään. + +— Mutta mikä minussa on ollut? Mitä minulle on tehty? huudahti Helena. + +— Rauhoituhan, rakas. Näytät niin muuttuneelta siksi, että meidän +täytyi leikata hiuksesi. Tiedäthän, samoin kuin silloin, kun sinulla +oli lavantauti. Muistatko sitä? Mutta se ei haittaa mitään. Ne kasvavat +vain kauniimmiksi. Anna nyt peili minulle. + +— Odota, odota! Ketä minä muistutan? Älä häiritse minua. Se on +vaikeata. Ah, niin, nyt tiedän, Vassiaa! + +Helena huohotti: + +— Ettei minun enää vain tarvitse nähdä Aleksei Dmitritshiä +sanomalehtineen, hän kuiskasi. — Hän ei tunne minua... sitä pahempi. +Natasha, Natasha, älä päästä häntä tänne! Aja hänet pois! + +Natalia Borissovna luuli houreitten jälleen alkavan ja aikoi ottaa +jälleen esiin jääkääreen, joka oli pahimpien kohtausten aikana ollut +Helenan otsalla. Mutta tyttö piti kiinni hänen vyöstään ja mutisi: + +— Ei, ei! Hän ei tule. Minä olen sairaalassa, ja hän käy vain +_Sans-Souci'ssa, Sans-Souci'ssa_... + +Hän ei puhunut enää. Hän mietti niin ankarasti, että kasvojen veltot +lihakset supistuivat. Natalia Borissovnaa huolestutti hänen rasittava +miettiväisyytensä ja hän koetti irroittaa hänet siitä kysymyksillä +ja hyväilyillä. Mutta Helena puisti sairasta pojanpäätään saadakseen +hänet vaikenemaan. Silloin tällöin ilmaisivat melkein käsittämättömät, +kuiskaavat sanat, missä hänen ajatuksensa liikkuivat: "Vera... +pullot... romanssit... Stefan... poliisi..." + +Mutta kaikki nämä sanat näyttivät olevan yhdentekeviä. Ne olivat vain +toisarvoisia osia ristisana-arvoituksessa, joka mihin hintaan tahansa +oli saatava valmiiksi, ja se oli hänestä ainoa tärkeä seikka. Vihdoin +sanoi Helena kauhistuneena: + +— _Pigal_! + +Hän käänsi sekavat silmänsä Natalia Borissovnaan. Mutta tämä syleili +häntä niin lempein käsin ja sanoi niin sydämellisen vakuuttavasti: "Se +on lopussa, Lenotshka, rauhoitu", että Helena hymyili onnellisesti kuin +lapsi ja nukahti uudelleen. + +Seuraavat päivät olivat Helenan elämän ihanimmat. Hänen ruumiinsa +heräsi jälleen eloon; hän riemuitsi tuntiessaan jälleen halua +hengittää, syödä ja veren virtaavan suonissaan. Ja eivätkö Natalia +Borissovnan silmät suojelleet häntä vaarallista maailmaa vastaan? + +Tämä onnellinen rauha kesti koko hänen ensi toipumisensa ajan. +Epäilemättä olisi sitä jatkunut kauemminkin — niin paljon nautti Helena +pelkästä olemassaolon riemusta — ellei Shuvalov olisi eräänä aamuna +astunut sisään. + +— Tulen suomaan itselleni ilon katsoa pelastunutta potilastani, hän +sanoi. — Meillä on todellakin ollut onni mukanamme, Helena Borissovna. +Sellainen kaunis korkea kuume, mikä teillä oli, ei tavallisesti +ole niin armelias. Luullakseni voitte pian nousta ylös. Oletteko +tyytyväinen? + +Helena ei vastannut. Hän ei uskaltanut katsoa lääkärin kirkkaisiin, +hyväntahtoisiin silmiin. + +— Tätä miestä minä olen sinutellut, rukoillut häntä tarjoamaan minulle +juotavaa, toisti hän kauhistuneena itsekseen. + +Hän kärsi niin silminnähtävästi, että Shuvalov, turhaan koetettuaan +houkutella häntä lausumaan sanaakaan, poistui. + +Irtitsh odotti häntä ulkopuolella ja kysyi: + +— No, Maksim? + +Nähdessään liikutuksen Irtitshin muuten niin tyynillä kasvoilla ei +Shuvalov voinut salata ihmetystään. + +— Niin, niin, sinä kai luulet, että olen lapsellinen, huomautti +Irtitsh, — mutta alan menettää luottamukseni. Niin kauan kuin hän oli +_Pigal'issa_, humalassa ja mielettömänä, saattoi hän sanoa, mitä häntä +huvitti tai olla sanomatta... mutta nyt... Puhuitko minusta? + +— Miten saatoin? Hän tuskin sieti läsnäoloani. Meidän täytyy odottaa. + +— Hyvä. Maksim, kaikessa, mikä koskee terveyttä, olet sinä minua +viisaampi. Mutta siitä huolimatta täytyy Helena Borissovnan tällä +viikolla tehdä päätöksensä. Kaikki minun asiani riippuvat hänen +sanastaan. Maksim, sano se hänelle, minä, minä en enää voi. + +— Olet oikeassa. Minunkin täytyy saada asiasta selvyys ja hankkia +itselleni paikka. On jo aika. + +Kun Irtitsh läksi sairaalasta, mutisi hän: + +— Ja kuitenkin ennusti Stefan minulle eilen onnellista ratkaisua. + +Kaikesta hellyydestään ja rakkaudestaan huolimatta ei Natalia +Borissovnan onnistunut saada Helenan sydämeen takaisin sitä +turvallisuudentunnetta, joka tähän asti oli loistanut hänen silmistään. +Tyttö kärsi nyt levottomuudesta, joka ei suonut hänelle rauhaa. Tosin +voimistui ja tervehtyi hänen vastustuskykyinen ruumiinsa jatkuvasti. +Mutta samalla saattoi hän esteettömämmin ja voimakkaammin pitää kiinni +häntä kiusaavista ajatuksista. + +Eräänä hyvin aurinkoisena myöhäissyksyn päivänä ehdotti Natalia +Borissovna onnellisesti hymyillen sisarelleen, että hän pukeutuisi ensi +kerran lähteäkseen kävelylle. Helena kalpeni. + +— Minun täytyy siis pian lähteä täältä! hän mutisi. + +— Siitä ei voi olla puhettakaan, Lenotshka. Tarvitset lepoa vielä pari +kuukautta. Shuvalov sanoi niin ja tunnethan sen itsekin. + +Helena epäröi muutaman sekunnin, puhuisiko hän huolista, joita hän +tunsi. Mutta hänestä tuntui, että jatkuva vaikeneminen aiheuttaisi sen, +että hän tulisi epäämättömästi vastuuseen sopimuksesta, jossa hän ei +halunnut olla mukana. + +— Natasha, olen nyt kyllin järjissäni voidakseni tietää kaiken, virkkoi +hän. — On jo todellakin aika. + +Natalia Borissovna pelästyi nähdessään sisarensa silmissä +päättäväisyyttä, jonka hän tiesi vaaralliseksi. + +— Mutta kaikkihan on selvä, pikku rakkaani, sinä murehdit... + +— Natasha, sinä pelkäät suotta, sanoi Helena lempeästi. — Vakuutan +sinulle, että kykene täydellisesti puhumaan ja ymmärtämään. + +— Mistä? Mitä sinä kuvittelet? + +— Katsohan, rakkaani, tiedän varsin hyvin, mitä hoito täällä maksaa. +Maksaakseni sen Feodorin puolesta läksin Terhanin luokse. (Hyvä jumala, +siitähän on kulunut kokonainen ihmisikä, vaikka se tapahtuikin vasta +huhtikuun alussa, hän mietti.) Kuka siis maksaa puolestani? Ei, ei, +älä väitä minulle, että sinä olet järjestänyt kaiken, että sinulle +myönnetään luottoa. Miksi valehtelisit, kun hyvin tiedät, ettei sinua +uskota. Sinä se et ole, Natasha parkani, eikä myöskään Shuvalov. Siis +se on... hän... eikö niin... Irtitsh? + +Hiljaa ja ponnistellen oli hän lausunut sen miehen nimen, jonka +näkymättömän, ainaisen vaikutuksen hän oli kuluneiden kuukausien aikana +tuntenut joka puolella. Stefanin, Shuvalovin, vieläpä nyt sisarenkin +takana. + +Natalia Borissovna nyökkäsi kevyesti. + +Vaikka hän aavistikin juuri tätä vastausta, huumaantui Helena hetkeksi, +niinkuin hän sisimmässään sittenkin olisi toivonut toista, ihmeellistä +vastausta. + +— En tahdo tätä apua enää, jatkoi hän matalalla äänellä. — Tähän +asti en ole ollut vastuussa itsestäni. Siitä huolimatta olisi minun +Shuvalovin käynnin jälkeen... mutta se on samantekevää. Natasha, muutan +heti sinun huoneeseesi. Sinullahan on edelleen entinen, arvelen. Ja +sitten haen työtä. Sillä, hän jatkoi kiivaammin, — mitä oikeutta +minulla on ottaa vastaan apua Irtitshiltä? Ja miksi sinä olet myöntynyt +siihen, että hän ylläpitää minua täällä? Tuhat kertaa mieluummin olisin +mennyt yleiseen sairaalaan kuin ottanut tämän velan. + +— Kuulehan Lenotshka, pyydän, älä kiihoitu. Aioin puhua siitä kanssasi +— myöhemmin — kun olisit ollut voimakkaampi. Mutta kun itse aloit +puhua siitä, niin olkoon. Anton Ivanitsh on tehnyt niin siksi, että... +odota... älä ole kärsimätön... niin, rakkaani, siksi, että hän rakastaa +sinua ja haluaa mennä naimisiin kanssasi. + +— Ja sinä saatoit uskoa... + +— En ole luullut mitään, en mitään. Olen ollut vain iloinen saadessani +hoitaa sinua, että niin pitkän ajan kuluttua jälleen olit luonani. + +— Ja mitä ajattelet nyt? + +— Miten minä voisin, Lenotshka, sinun täytyy... + +— Paljon kiitoksia, että edes tässä asiassa annat minulle täyden +toimintavapauden, sanoi Helena pilkallisesti. + +Mutta nähdessään sisarensa silmissä äärettömän tuskan, tarttui hän +hänen käsiinsä, puristi niitä intohimoisesti ja jatkoi äkkiä tyyntyen +ja syvästi surullisena: + +— Suo minulle anteeksi, Natasha. Sinä olen aina ollut minulle niin +hyvä, ja sinä olet ainoa ihminen maailmassa, jonka edessä en tunne +alennustani, sillä sinä rakastat minua niin paljon. Mutta sinä et voi +kuvitellakaan, miten sietämätöntä on olla vain rikastuneen talonpojan +oikku, sillä mikään muu ei voi olla kyseessä, huudahti hän kyynelten +tukahduttamalla äänellä. — Tuntea olevansa aina vakoilijoitten +ympäröimä, nähdä, miten rakastettu mies ainoastaan hänen käskystään jää +luoksesi, kunnes vihdoin korjataan kadulta kuin sairas koira ja myydään +alennetulla hinnalla. + +Hän on seurannut minun elämääni, hän on tiennyt aivan hyvin, ettei +se voi päättyä toisin... nyt hän väkisin vaatii kättäni ja esiintyy +pelastajana antaakseen minun maksaa velkaani koko elämän ajan... +Natasha, Natasha, minulla ei ole enää ylpeydestäni jäljellä mitään, +vakuutan sen sinulle. Kaikki on poissa. Mutta tämä — ei, ei — +mieluummin alan uudelleen Pigal'issa. Sinun pitää viedä hänelle +vastaukseni, eikö niin? On niin hänen tapaistaan antaa aina muiden +hoitaa hänen asioitaan. Mene, kirjoita hänelle, lähetä joku viemään +kirjettä, että hän saa tietää mahdollisimman pian. En voi hengittää, +ennenkuin olet sen tehnyt. + +Ilta saapui. Helena järjesteli tavaroitaan viedäkseen ne Natalia +Borissovnan huoneeseen, kun tämä astui huoneeseen hyvin kiihoittuneena. +Helena ymmärsi heti ja teki ensin kieltävän liikkeen. Mutta pian hän +hillitsi itsensä jälleen ja sanoi: + +— En voi kieltää sitä häneltä, mutta jää sinä tänne, Natasha. + +Sitten peitti hän nopeasti hiuksensa, jotka tuskin olivat alkaneet +kasvaa, valkealla huivilla. + +Tämä talonpoikainen päähine ja hänen leveät, yksinkertaiset kasvonsa +tekivät hänet niin selvästi venakon näköiseksi, että Irtitsh joutui +aivan suunniltaan. + +— Niin te olette kaunis, hän mutisi, — aivan kuin kotona Venäjällä. + +— Istukaa, olkaa hyvä, Anton Ivanitsh. + +Helenaa hämmästytti suuresti se tyyneys, jolla hän voi lausua +nuo sanat. Odottaessaan Irtitshiä oli hän ollut jännittynyt kuin +vaarallisimman vihollisensa lähestyessä. Mutta nähtyään hänet hän +tunsi, että hänen pelkonsa ja vihansa hävisivät ja sijaan tuli +ihmeellinen rauha. Epäselvästi muisteli hän tunteneensa samoin +molemmilla kerroilla, jolloin hän oli tavannut Irtitshin. + +Tämän miehen luonnollisuus ja yksinkertaisuus, vielä voimakkaammat kuin +Stefanin, haihduttivat Helenan tunteman epäluuloisuuden häntä kohtaan. +Tuo mies, leveäharteinen ja tyyni, ei voinut nöyryyttää häntä, noine +ystävällisinä silmineen hän ei voinut keinotella hänen perikadollaan. +Hän oli kykenemätön samalla kertaa niin mutkikkaisiin, alhaisiin ja +laskelmallisiin tunteisiin. Hän tahtoi avoimesti, mitä hän tahtoi, +ilman vilpillisyyden häivettäkään, ilman mutkia. Hän oli erehtynyt, +siinä kaikki. Tyttö ei voinut vain sentähden olla hänelle vihainen. + +Irtitshin tyyneys ja luottamusta herättävä olemus olivat muutamassa +hetkessä herättäneet Helenassa nämä ajatukset, ja samalla myöskin +tunteen, johon sisältyi rauhaa, ystävyyttä ja helpoitusta. Totellen +hänen kehoitustaan oli Irtitsh ottanut tuolin, ja nostanut sen keveästi +ilmaan kuin koetellen sen kestävyyttä. Vasta sitten istuutui hän +hitaasti ja vakavana. Jokainen hänen liikkeensä ilmaisi varovaisuutta, +johon ei sekaantunut pikkumaisuutta, sekä ruumiillisten että henkisten +voimien ankaraa säästämistä sellaisten tilaisuuksien varalle, jossa +niitä mahdollisesti todella tarvittaisiin. + +Tämän sisäisen voiman ohella, joka alituisesti virtasi hänestä +vaikuttaen hänen ympäristöönsä yhtä rauhoittavasti kuin öljy +myrskyaaltoihin, osoitti hän tänä iltana tuskin huomattavaa ujoutta, +joka riisti hänen lujasta katseestaan sen tavallisen varmuuden. Ja +juuri tämä ujous tyynnytti Helenaa. Hän tunsi, että miten paljon +tämä mies oli häntä auttanutkin, miten syvä ja likainen se kuilu +oli ollutkin, josta mies oli hänet vetänyt ylös, oli hän kuitenkin +voimakkaampi kuin tämä, sillä ensimmäisen kerran elämässään lähestyi +mies toista henkilöä nöyrällä rukouksella, jonka hän jo etukäteen tiesi +tulevan hyljätyksi. + +— Helena Borissovna, minun ei ole helppo ilmaista tunteitani, alkoi +Irtitsh, — enkä varmastikaan olisi niistä puhunut teille mitään, ellen +olisi saanut sisareltanne tätä kirjettä. Ajattelin, että soisitte +minulle sen kunnian, että itse ilmoittaisitte minulle kieltäytymisenne. +Tapa, jolla te olette minua kohdellut, selvitti minulle, että te +ette ainoastaan kieltänyt minulta ystävyyttänne — jota kukaan ei voi +toiselta vaatiakaan — vaan että te myöskin tunnette minua kohtaan +vastenmielisyyttä ja halveksitte minua. Ja sitä, sitä minä en tahdo, +sillä kumpikaan meistä ei ansaitse sitä. + +Hän vaikeni, pyyhki kädenselkämyksellään kuivia huuliaan, ojentautui +tuolillaan ja jatkoi: + +— Olen ajatellut paljon teitä, Helena Borissovna, ja huomaan olleeni +oikeassa kaikessa, paitsi yhdessä ainoassa seikassa: minun olisi +pitänyt olla itse täällä. Siten olette te luullut, että maksan +toisille, jotta he ilmoittavat minulle päivän, jolloin voin poimia +teidät kuin syksyllä maahan pudonneen omenan. Hyvä, siitä asiasta +meidän on puhuttava. Te miellytitte minua alusta pitäen. Sanoin sen +teille heti. Miksikö? Niin, miksi tahtoi Anton Ivanitsh, joka ei +milloinkaan ollut ajatellut ottaa vaimoa, mennä naimisiin kohdatessaan +teidät? No hyvä, haluan olla rehellinen. Venäjällä en milloinkaan +seurustellut teidän luokkaanne kuuluvien ihmisten kanssa. Tultuani +rikkaaksi olisivat he kyllä ottaneet minut vastaan, mutta minä en +halunnut. Pysyn mieluummin omalla paikallani. Mutta, näettehän, enää +ei paikkani ollut niiden joukossa, joista olin lähtöisin, mutta +ei myöskään teikäläisten, ei kummassakaan. Kun Maksim tutustutti +minut Teihin, sanoin itselleni: "Enää ei ole olemassa Venäjää eikä +seurapiirejä, saadaanhan nähdä." Ja kun minä saan päähäni ajatuksen, +vaikka hienon kuin ohuin lanka, muodostuu se kuin köydeksi, jota ei +enää ole helppo lyödä poikki. No, huomasin kyllä, että kohtelitte minua +kuin talonpoikaa, joka minä olenkin. Mutta huomasin myöskin, että juuri +tätä talonpoikaa te tarvitsette välttämättömimmin sitten kun teidän +ylpeytenne on hävinnyt. Te olitte hyvin ylpeä, Helena Borissovna, +sallikaa minun se sanoa, mutta se ei ollut mitään väärää lajia +ylpeyttä, vaan samanlaista, mitä on aivan nuorella varsalla. Ja minä +tiesin myös, että elämä pian panee sille suitset. Mutta sitä en voinut +aavistaa, että nuo ohjakset olisivat niin lujat ja että ne tekisivät +teille niin kipeätä, että te myöhemmin sitä häpeäisitte. Älkää vastatko +minulle. + +Hyvä. Sen minä näin tullessani silloin Stefanin kanssa _Samovar'iin_. +Joka ainoa päivä kärsin puolestanne hyvin paljon, sillä Stefan +Matvejevitsh on sielujensyöjä. Hän ottaa, mitä hän tarvitsee ja lähtee +jälleen pois. On seisottava lujasti jaloillaan, jos mielii vaaratta +rakastaa häntä. Mutta mitä muuta minä saatoin tehdä, kuin matkustaa? +Ensin minun täytyi olla rikas. Jos olisin köyhä, olisi se samaa kuin +kitarra ilman kieliä. Ja sitten mietin, että jos jäisin olemaan +elämäntapojenne todistajana, te aivan varmasti halveksisitte minua. +Siinä minä erehdyin. Minun olisi pitänyt jäädä ja näyttää teille, etten +ole sen suurempi pyhimys kuin kukaan muukaan, ja silloin ette olisi +hävennyt edessäni, vaan väsyttyänne kuolemaan asti antanut minulle +merkin tulla. Sensijaan nyt on näyttänyt siltä kuin olisin antanut +vartioida teitä, että olisin hyvän jumalan tavoin istunut pilven +reunalla hoitelemassa lankojani. En tahtonut loukata ylpeyttänne, mutta +päinvastoin poljinkin sen jalkojeni alle kuin talonpoika ainakin. Mutta +en milloinkaan, Helena Borissovna, ole aikonut mitään pahaa teille. +Siinä kaikki. + +Koko pitkän puheensa aikana ei Irtitsh ollut muuttanut asentoaan; +hänen kätensä nojasivat polviin eikä tuolin selkämykseen nojaava +vartalo ollut liikahtanutkaan. Hän oli puhunut yksitoikkoisella, hiukan +laulavalla äänellä, joka tuuditti uneen kuin pitkät, korkeat mainingit. + +Helena ei ollut ajatellutkaan keskeyttää häntä, ja kun mies lopetti, +kaipasi hän hänen äänensä sointia. Se tyynnytti kaiken hänen +levottomuutensa, niinkuin sen kautta olisi haastellut puiden ja syvin +vesien viisaus. + +Hiljaisuus vallitsi. Natalia Borissovna, joka seisoi taaempana +ikkunan luona, olisi halunnut piiloutua uutimien taakse, ettei hänen +läsnäolonsa estäisi mitään, minkä täytyi tapahtua. + +— Olette tehnyt oikein tullessanne, Anton Ivanitsh, virkkoi Helena +vihdoin. — Olen teille hyvin paljosta kiitollisuuden velassa, ja olen +iloinen voidessani sen nyt tuntea. + +Hän vaikeni, mutta toinen istui yhä ikäänkuin odottaen lisää. Kun +Irtitsh oli varma siitä, ettei toinen enää lisäisi mitään, käänsi hän +katseensa syrjään ja sanoi välinpitämättömällä äänellä, ikäänkuin +puhuen asiasta, joka ei koskenut häntä: + +— Ja nyt, kun tiedätte kaiken, oletteko nyt muuttanut mieltänne? + +Suunnaton väsymys valtasi äkkiä Helenan. Hänellä oli vain yksi ainoa +toivo: että tuo mies mitä pikimmin poistuisi, mies, jonka läsnäolo +rauhoitti kuin uni, mutta joka samalla vaati häneltä päätöstä, joka +koski koko hänen elämäänsä. + +Mutta mies jatkoi itsepäisesti ja näköjään tyynenä: + +— Teen, niinkuin te haluatte, Helena Borissovna. Me voimme jäädä +Parisiin, sillä minä voin ostaa täällä tontteja ja rakennuttaa taloja. +Tunnen sen työn. Tai me voimme palata jälleen pohjoiseen. Minulla on jo +suunnitelma: suuri maatila. Osaan viljellä maata ja hoitaa karjaa. Ja +lähelleni haluaisin ne pojat, jotka ovat olleet apunani pohjoisessa. +Siitä tulisi suorastaan pieni venäläinen kylä. + +— Ei, ei, en tahdo mitään! huudahti Helena. En halua enää nähdä ihmisiä +enkä elää heidän kanssaan. Minä en voi, minä en voi katsoa vielä heitä +silmiin. + +Irtitsh nöykkäsi. Hetkisen näytti hän yhtä lamaantuneelta kuin +Helenakin. + +— Te olette päässyt riivaajastanne, hän sanoi, — mutta olette saanut +sen tilalle toisen, paljon pahemman. Sitä vastaan ei kukaan voi mitään. +Ja mitä aiotte nyt tehdä? + +— Mitä se merkitsee? Palvelijoista on puute, voin kai saada jostain +paikan. + +— Niin, niin, minä käsitän. Haluatte hautautua niin syvälle kuin +mahdollista. Siinä tapauksessa toivotan teille paljon onnea, Helena +Borissovna. En sano teille, että olisitte murtanut minut, sillä en ole +sellaista ainesta, mutta sittenkin... + +Hän ojensi kätensä. Tämä liike muistutti hänelle terveisistä, jotka hän +oli saanut tuodakseen. + +— Olin unohtaa, hän sanoi, — Maksim, joka tietää, ettette halua nähdä +häntä, pyysi minua tuomaan terveiset. + +— Shuvalov lähtee siis? kysyi Helena koneellisesti. + +— Kyllä, kauas, Afrikkaan, päiväntasaajalle. Hallitus on tarjonnut +venäläisille lääkäreille paikkoja siellä. Viiden vuoden oleskelu. +Hänellä ei ollut valinnan varaa. + +— Miten onnellinen hän onkaan! + +Irtitshiä poltti tämä unohdusta janoavasta sielusta lähtenyt huuto. + +— Kuvitella, mutisi hän vihaisena itselleen, — etten tullut +ajatelleeksi sitä. + +Sitten astui hän lähemmäksi Helenaa ja sanoi voimakkaalla äänellä, kuin +haluten hypnotisoida tytön: + +Se tekisi kaiken hyväksi, Helena Borissovna. Sekä teille että minulle. +Minä lopetan liikeasiani täällä, hankin itselleni työtä, samantekevää +mitä, älkää murehtiko siitä. Työ kasvaa itsestään minun käsissäni. Eikä +ainoitakaan valkeita kasvoja satojen virstojen alalla ympärillämme. +Elätte siellä kuin autiolla saarella. + +— Mutta sanokaa, sopersi Helena, — tahtoisitteko todella lähteä +sinne... ilman mitään pakkoa... + +— Niinkauan kuin ei se voi tapahtua Venäjän maaperällä, on aivan +samantekevää, minne kotini pystytän. No, Helena Borissovna? + +Tyttö oli sulkenut silmänsä. Hän näki suuria ja kuumia ja harmaita +tasankoja, ihmisiä, jotka olivat yksinkertaisia ja barbaarisia kuin +lapset, auringon, joka tuhoaa kaiken, ruohon, maan, muistot. Ja +Irtitshin, tyynenä, voimakkaana ja rauhoittavana, hänen vuoksensa... + +Helena ajatteli Feodoria, joka samalla tavalla oli alkanut uuden +elämän, sitten ajatteli hän Pigal'ia, uusia häntä odottavia taisteluja, +ja jälleen kuumaa, yksinäistä erämaata. Häntä huimasi... + +Hän avasi silmänsä, kohtasi Natalia Borissovnan rukoilevan katseen ja +kysyi äänellä, joka tuntui hänestä vieraalta, ikäänkuin joku toinen +olisi puhunut: + +— Tulisitko meidän mukanamme, Natasha? + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78699 *** |